[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCVnK5shkb_2vpDt3S0tF-_aG873__PMENf0DxnwufHQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3743,"Gyurkovicsin pojat","Herczeg, Ferenc",1863,1954,"3743-herczeg-ferenc-gyurkovicsin-pojat","3743__Herczeg_Ferenc__Gyurkovicsin_pojat",null,"romaani",[],[],"fi",1895,1912,35005,235719,false,78344,[],[],[25],"Kivekäs, Matti",0,"Unkarilaisen kirjallisuuden klassikko koostuu humoristisista kertomuksista, jotka seuraavat Gyurkovicsin perheen poikien seikkailuja ja kommelluksia. Teos alkaa salaperäisellä kohtaamisella karnevaaliyön jälkeen ja etenee kuvaamaan veljesten elämää, kaksintaisteluita ja lemmenasioita 1800-luvun Unkarissa.","Ferenc Herczegin 'Gyurkovicsin pojat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3743. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","GYURKOVICSIN POJAT\n\nKirj.\n\nFerenc Herczeg\n\n\nSuomentanut\n\nMatti Kivekäs\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsittely.\n\nI. Kaksoiset.\n\nKevätsilmut.\nPuolesta kuninkaan ja isänmaan.\nJutka ja kaksipäinen kotka.\nKorkeampaa naissivistystä.\nTanssiaiset Bajassa.\nJutkan ensimmäinen kihlaus.\nÄidin sydän.\nVielä äidin sydän.\nJutkan toinen kihlaus.\nRyöstetty aliluutnantti.\nKaksoset.\n\nII. Miten Milánista tuli valtiopäivämies.\n\nRaskaita päiviä.\nHarhaileva Bunyeváci.\nLöcsen keltainen rouva.\nKécskan kettujahdit.\nTitaanien taistelu.\nKirjailtu liivi.\nKaunis Helena.\nMilán valtiopäiville.\n\n\n\n\nESITTELY.\n\n\nViimeisenä karnevaaliyönä vuonna 188— jouduin merkilliseen ja\nsalaperäiseen seikkailuun, joka askaroitti mielikuvitustani paaston\nloppuun asti.\n\nOlin ollut naisyhdistyksen suurissa naamiohuveissa, ja kun aamun\nhämärissä verkkaan astuskelin kotiani kohden, oli lumenpeittämillä\nkatoilla sellainen uskomaton, sinisenvioletti valaistus, jonka siihen\nasti olin nähnyt ainoastaan vapaaherra Mednyanskyn tauluissa.\n\nTulin kotiani, pieneen nuorenmiehen asuntooni, hapuilin läpi\ntyöhuoneeni ja hiivin pilkko pimeään makuuhuoneeseeni, missä tapani\nmukaan kädelläni kopeloiden rupesin etsimään tulitikkuja. (Rouva Erzók\ntavallisesti joka ilta piti huolen siitä, että tämä jahti muodostui\nmieltäkiinnittäväksi ja jännittäväksi, alati keksimällä yhä viekkaampia\npiilopaikkoja takaa-ajetuille ruotsalaisille.) Tarkoittaa Unkarissa\nvalmistettuja »ruotsalaisia» tulitikkuja, joiden laatikon kanteen on\npainettu: _tända endast mot ladans plan_. Vihdoin saatoin puhaltaa\ntorveen, tikut oli löydetty. Mutta samassa silmänräpäyksessä iski\nminuun hermostunut rauhattomuus, ja minut valtasi epäämätön varmuus\nsiitä, että paitsi minua myöskin _joku toinen_ hengitti pimeässä\nhuoneessa.\n\nVuoteessa — minun omassa vuoteessani — makasi nukkuva ihminen. Aluksi\nyllätti minut taikauskoinen kammo... Tosin en usko kummituksia, mutta\ntiedän mitä harhanäky on ja kerran luin eräästä herrasmiehestä, —se\noli jännittävä juttu — joka yöllä palasi kotiaan ja näki oman toisen\nminänsä makaavan huoneessa... (Hän, sama herrasmies, tuli myöhemmin\naivan hulluksi.)\n\nTarkastettuani miestä lähemmin huokasin helpotuksesta. Hän ei ollutkaan\nminä itse. Hän oli tumma, minä olen vaaleaverinen. Ja ennen kaikkea,\nhänellä oli viiksipainin nenänsä alla, minä sitävastoin en koskaan\nsellaista käytä.\n\nHän nukkui raskaasti, ja minä saatoin mukavasti tarkastella häntä.\nSen verran oli varmaa, että minä nyt näin hänet ensi kertaa\nelämässäni... Hänellä oli yllään minun yöpaitani... juomalasiin,\njoka oli pesulaitteella, hän oli pannut ison, valkean neilikan...\nHänen vaatteensa — silkkivuorinen hännystakki, paita kultanappeineen\nj.n.e. — olivat verrattomassa järjestyksessä tuolilla... Hänen\npikkuesineensä olivat sekaisin heitettyinä pöydälle: hieno kukkaro,\nmonokkeli, kultakello, kynäveitsi, silkkinenäliina ja sikarikotelo...\nSikarikotelon kannessa komeili emaljoitu vaakuna: punaisella pohjalla\nvalkoinen kissanpää.\n\nPitkän aikaa tuumiskelin, mitä salaperäiselle nukkujalle tekisin, ja\npäätin vihdoin, etten tee hänelle mitään. Mieleeni juolahti beduiini,\njoka pitää pyhänä ja suojattuna jokaista telttaansa hairahtunutta,\nja päätin, etten olisi erämaan asujainta julmempi. En heittäisi\nvuoteestani vierasta sidottuine viiksineen, vierasta, joka hienolla\nluottamuksella oli pukeutunut yöpaitaani.\n\nTein tilan itselleni divaanisohvalle ja nukuin siinä uskossa, että\naamu tuo valkeutta salaisuuteen. Mutta aamulla nukuinkin yli määrän.\nHavahtuessani oli päivä jo puolessa, ja vieraani — sen sain rouva\nErzókilta tietää — oli jo kymmenen korvilla viheltäen jättänyt\nasuntoni. Sitä ennen oli hän juonut aamuteeni ja syönyt pehmeiksi\nkeitetyt munani.\n\nErzók löysi kirjeen kirjoituspöydältäni. Sen oli tumma herra\nkirjoittanut.\n\n  »Terve, vanha luuska! En tahtonut sinua herättää, siksi poistun\n  jäähyväisittä. Feri pyytää sinua tulemaan puolenpäivän aikana\n  kantapöytäämme päivällistä syömään. Lainasin piironginlaatikostasi\n  paidan.\n\n  Syleilen sinua: Gyuvkrics.»\n\nNytkään en ollut eilisestä viisastunut. Kuka on tämä kursailematon\nGyuvkrics, joka nimittää minua vanhaksi luuskaksi ja tonkii\nlaatikoissani? Kuka on Feri, ja missä on kantapöytä?\n\nPalautin mieleeni kaikki Feri-nimiset tuttavani, mutta ainoakaan ei\ntietänyt mitään herra _Guyvkricsista_.\n\nPaaston loppupuolella sitten kerran menin yhdistykseeni ja katselin\npuoliyöhön asti pelaajia. Taitavin ja uhkarohkein pelaajista — jota\nmielihyvällä katseli — oli tummanpuhuva, uljasviiksinen ratsumestari.\nHänellä oli jumalainen taito erehtymättömästi nähdä vastapelaajansa\nkatseesta, oliko tällä, näytettyään kaksi nihtiä, vielä kolmaskin\nkädessään, vai tahtoiko hän vain peloitella.\n\nSamassa takertui katseeni ratsumestarin sikarikoteloon, joka oli hänen\nedessään vihreällä pöydällä. Kannella komeili emaljoitu vaakuna,\nvalkoinen kissanpää punaisella pohjalla.\n\n— Kuka tuo ratsumestari on? kysyin naapuriltani.\n\n— Géza Gyurkovics, maaseutulainen.\n\nGyuvkrics — Gyurkovics... Se on hän! Kun sitten myöhemmin varovasti\nkysyin ratsumestarilta, oliko hän ollut paaston aikana Pestissä,\npudisti hän päätään.\n\n— Vuoteen en ole liikahtanut kylästäni.\n\nKeväällä näin jälleen kissanpäisen sikarikotelon erään ravintolan\npöydällä. Se oli valtiopäivämies Milán Gyurkovicsin omaisuutta. Ei\nhänkään tietänyt mitään öisestä seikkailusta, hän onkin sitäpaitsi\nliian vakava poliitikko, jotta häntä voitaisiin mokomasta epäillä.\n\nSalaisuuden verhon nosti vihdoin ystäväni Feri Horkay sattumalta hänet\ntavatessani.\n\n— Gyurka Gyurkovics nukkui luonasi, sanoi hän. — Tulimme kolmisin\nBácskasta Redeyn huveihin... Emme tahtoneet nukkua hotellissa ja niin\njakaannuimme ystäviemme luokse. Päätimme, että minä nukkuisin sinun\nluonasi, Gyurka mellastaja-Elefántovicsin luona ja kolmas jossakin\nmuualla... Mutta matkalla Gyurka riitaantui Elefántovicsin kanssa,\nja senvuoksi vaihdoimme asuntoa: hän meni sinun luoksesi ja minä\nElefántovicsin luo...\n\nNiin tapahtui, että Gyurkovicsin pojat rupesivat herättämään\nmielenkiintoani ja minä utelin heidän urotöitään. Mitä sain tietää\nomien huomioitteni avulla ja toisten neuvomana, sen kerron seuraavassa\nlukijoilleni. Mutta ennenkuin syvennyn yksityiskohtiin, täytyy meidän\nluoda ylimalkainen yleiskatsaus Gyurkovics-sukupuuhun.\n\nPoikien isä, Sándor Gyurkovics, oli ollut bácstamásilainen\ntilanomistaja. Tamásilaisella Sándor Gyurkovicsilla ja\nrác-miletiläisellä Anna Csákólla, entisellä kuuluisalla kaunottarella,\noli kaksikymmenvuotisen onnellisen avioliiton hedelmänä kaksitoista\nlaillista perillistä.\n\nTässä jalon sukupuun nuorimmat vesat:\n\n   1. 2. Géza (sotilas) ja András (maatilanomistaja), kaksoset.\n   3. Milán (valtiopäivämies).\n   4. Sári (rouva Hidveghy).\n   5. Gyurka (bajalainen ylituomari).\n   6. Ella (rouva Endre Gábor).\n   7. Sándor (maatilanomistaja?).\n   8. Katinka (kenraali Radványin rouva).\n   9. Terka (rouva Laci Török).\n  10. Liza (rouva Gida Radványi).\n  11. Klári (rouva Feri Horkay).\n  12. Mici (rouva Sándorfy).\n\nTässä minun täytyy huomauttaa, että rouva Gyurkovics, omaa sukua Anna\nCsákó, näki hyväksi tehdä sukupuuhun eräitä omavaltaisia muutoksia,\nniin että hän vaihtamalla syntymisjärjestyksen siirsi nuoremmat Gyurkan\nja Sándorin heidän viidenneltä ja seitsemänneltä sijaltaan vastaaville\nneljännelle ja viidennelle sijalle ja näihin täten syntyneihin\naukkoihin hän asetti Sárin ja Ellan. Tämän muutoksen hyväksyi koko\nperhe niin perin pohjin, että tytöt aina nimittivät nuorempia\nveljiänsä isoiksi veljikseen, suoden heille kaiken vanhemmille tulevan\nkunnioituksen. Ja jos joskus sattui, että hajamielinen Sándor nimitti\nSária tai Ellaa isoksi sisarekseen, silloin runoilijoiden niin ylistämä\näidin käsi nopeasti rankaisi rikkomuksen perhesäädöksiä vastaan.\n\nRouva Gyurkovicsin tarkoitusten mukaisesti teen siis seuraavat oikaisut\nsukupuuhun:\n\n  ...\n  3. Milán\n  4. Gyurka\n  5. Sándor\n     — usean vuoden väliaika —\n  6. Sári\n  7. Ella\n  8. Katinka j.n.e.\n\nSukupuun aikamääriä minun täytyy vielä täydentää muutamilla\nhuomautuksilla.\n\nEn voi täysin varmasti päättää, kummalleko kaksosista esikoisoikeus\nja vanhemmuus juridisesti lankeaa. Se johtuu rouva Jurenan\nhajamielisyydestä, sillä heti lasten syntymän jälkeen tämä\nsekoitti heidät. Esikoisuuden erikoisasemaa ja sen vertauskuvaa,\nperhesinettisormusta, he kumpikin sittemmin vaativat itselleen.\nAndrásin haltuun se joutui aluksi, mutta myöhemmin Géza, ollessaan\naliluutnanttina, voitti sen korttipelissä veljeltään. Kun András\nyhä edelleen kunnioitti tätä veljensä valloittamaa oikeutta, täytyy\nminunkin sitä kunnioittaa, ja siksi olen asettanut Gézan nimen\nensimmäiseksi sukupuuhun.\n\nTässä täytyy minun vielä huomauttaa, että minun on ollut pakko panna\nkysymysmerkki (?) Sándorin arvonimen jälkeen (katso I:n luettelon n:o\n7), sillä hän oli alunpitäen valmistautunut insinööriksi ja ainoastaan\nherra professori Warthan käsittämättömän uteliaisuuden tähden\nantautui väliaikaisesti parantamaan perheen taloutta. (Kenties lienee\ntarpeetonta mainita, että mainitun herra professorin uteliaisuus ilmeni\nmuutamissa tietoja vaativissa tutkintokysymyksissä.)\n\nNäiden yleisten mietelmien jälkeen voin siirtyä kertomukseni\nvarsinaisiin sankareihin, Gyurkovicseihin.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nKAKSOSET.\n\n\n\n\nKEVÄTSILMUT.\n\n\n— Surullista olisi kuolla ilman perillisiä! — Niin huokaili huoliansa\navioliittonsa toisena vuotena bács tamásilainen kartanonherra, joka\njo siihen aikaan oli lakannut toivomasta, että taivas siunaisi hänen\nsuremisensa lapsilla.\n\nTämä Sándor Gyurkovicsin huokaus osoittautui kuitenkin ennenaikaiseksi,\nsillä jo syksyllä osoitti taivas kerrassaan kaksinkertaisesti hänen\nhuolensa aiheettomiksi lahjoittamalla hänen puolisolleen muistolahjaksi\nkaksoset. (Huolten huojennus — kuten tiedämme — uusiintui myöhemmin\nvielä useasti.)\n\nKartanonherran vanhempi veli, korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen\nNektáriusz Gyurkovics, kolumbácsilainen nimirovasti (in partibus\ninfidelium) — huomasi kaksinkertaisessa perheilossa taivaan valtakunnan\nerityisen armonmerkin ja teki äidille ehdotuksen, että hän luovuttaisi\ntoisen poikansa taivaantalon palvelukseen.\n\n— Hyvä on, sanoi rouva Gyurkovics, — Gézasta teemme papin, silloin ei\nhän ainakaan tee sitä tyhmyyttä, että menee naimisiin.\n\nRouva Gyurkovics kannatti näet sitä omituista periaatetta, että tytöt\ntekevät viisaasti rientäessään nauttimaan avioliiton sakramentin,\nmutta väkevämmästä sukupuolesta hän ajatteli, »että hullu on se mies,\njoka ottaa ikeen kantaakseen». Miten hänen armonsa tahtoi yhdistää\neri sukupuolien ristiriitaiset harrastukset, jää minullekin ikuiseksi\nsalaisuudeksi.\n\nMuuan vähäpätöinen perhetapaus pani kuitenkin vanhemmat ajattelemaan,\ntokko tosiaankaan Gézan sielussa oli niitä ominaisuuksia, joita pyhään\ntoimeen vaaditaan. Eräänä kevätpäivänä istuivat näet molemmat lapset\näitinsä silmäin varjossa aurinkoiseen eteiseen levitetyllä peitolla.\nGézalla oli kädessään kautsuaasi. Bandilla samoin. Bandika — joka oli\nhyvin hiljainen ja kesy lapsi — tempaisi pikaisesti leikkikalun Gézan\nkädestä. Yhdeksänkuinen Géza läimäytti silloin mitättömän pienellä\nkädellään reilun korvatillikan pienen veljensä palleroiselle poskelle.\nSe oli kaikuva ja kaikin puolin ritarillisesti sääntöjen mukainen\npuusti, joka — koskapa Géza ei eläissään vielä ollut esikuvia nähnyt —\nvälittömästi pulpahti lapsen sisimmästä luonnosta.\n\n— Katsohan sitä pukaria! huudahti rouva Gyurkovics äidillisen\nitsetuntoisesti. — Hänestä ei kuuna päivänä tule pappia!\n\n— Miksi ei? kysyi herra Gyurkovics. — Hänestä voi tulla vielä voimakas\njäsen ecclesia militans'iin.\n\nSeuraavana vuonna herra Gyurkovics sai jälleen uuden huojennuksen\nperintöprinssi-huoliinsa: Milánin, — kahden vuoden kuluttua vielä\npojan: Gyurkan.\n\n(Pyydän anteeksi, mutta tässä täytyy minun antaa pieni väliselitys.\nSaattaa pistää silmään, että kolmas lapsi, Milán, vaikkakin\nbunyevác-katolilainen, on saanut rácsilaisen ristimänimen. [Bunyevác\nja Rác ovat etelä-unkarilaisia kansanheimoja, jälkimmäinen Serbian\nrajoilla asuva.] Tämä nimi, — josta nuori herra sittemmin paljon\nhyötyi antaessaan unkarilaisten herrojen juhlia itseään _sulautuneen\nserbialaisen kansallisuuden_ edustajana — tämä nimi, sanon, on muisto\neräästä rouva Gyurkovicsin harhaanmenneestä laskelmasta. Hellä äiti\noli näet, antaessaan — väkivaltaisesti vaimentamalla ylimysmielisen\nomantuntonsa syytökset — kastaa poikansa kuulun bácskalaisen\nsikakuninkaan Milán Rádovanovicsin mukaan Milániksi, lähtenyt siitä\naivan harhaanvievästä johtopäätöksestä, että rácsilainen kummi\nkerran testamenttaisi jonkin osan melkein häpeämättömän suuresta\nomaisuudestaan kummipojalleen. Mutta miljoonamies-vanhapoika\nkäyttäytyikin aivan toisin. Tuontuostakin käydessään Gyurkovicsien\ntalossa hän mieltyi niin perhe-elämän iloihin, että vei puolisokseen\nGyurkovicsien kotiopettajattaren ja jo seuraavana vuonna rupesi itsekin\nkatselemaan kummia itselleen.)\n\nVanhemmat Gyurkovics-pojat muuten vastaanottivat ilmeisellä\nvastenmielisyydellä tiheästi toinen toistaan seuraavat pikkusisarukset.\nVieläpä Géza-poikanen kerran loukkasi äitiään kutakuinkin kyynelisellä\nkysymyksellä.\n\n— Mitä noilla noin monilla kakaroilla tekee? tiedusteli hän elähtänein\nkasvonjuontein.\n\nJa kun toinen, Bandika, kerran tepasteli hoitajattarensa saattamana\ntamásilaisella ratapenkereellä ja näki haikaran, joka käyskenteli\nniityn vihreässä ruohikossa, niin hän raivostui. Hän kohotti pienen,\nnyrkkiinpuristetun kätensä ja sojotti sitä haikaralle.\n\n— Ota ne takaisin! huusi hän. — Kuuletko sinä? Kaikki vie takaisin, —\netteivät ne ehtimiseen paru!\n\nLapsenhoitajan väitteen mukaan Bandi Gyurkovics tahtoi haikaran avulla\ntoimittaa tieltään sisarensa...\n\nMonipäisellä perheellä on epäilemättä myöskin etunsa, joista suinkaan\nei ole vähäpätöisin se, että sisaruksista voi muodostaa täydellisen\nnelivaljakon. Niin väittävät vanhat, luotettavat miehet, että varttuvat\nGyurkovicsin pojat niihin aikoihin olivat ikäisiään etevämmät siinä,\nettä he parkuivat pahasti ja kamalalla äänellä. Kuvaillakseen\ntätä heidän verratonta etevyyttään esitti muuan heidän aikaisempi\nkasvattajansa seuraavan uskalletun historiallisen hypoteesin:\n\nKimbrit ja teutonit peloittivat pakoon roomalaiset legioonat kauheilla\nsotahuudoillaan ja valtasivat ylisen Italian; jos kimbrit ja teutonit\nolisivat tehneet liiton Gyurkovicsin poikien kanssa, olisivat he\nvarmasti valloittaneet Roomankin.\n\nVarsinkin päästivät pojat huutonsa täyteen valtaan silloin, kun\nvoimakkaat mielenliikutukset heihin vaikuttivat. Niin he esim.\nulvoivat, kun leikki sujui rattoisasti, he ulvoivat silloinkin, kun\nheillä oli ikävä eivätkä he tietäneet mihin puuttuisivat, ja lopuksi ja\nvarsinkin silloin he ulvoivat, kun saivat selkäänsä.\n\nHeidän isänsä kuritti heitä keskimäärin kerran viikossa. Tavallisesti\nlauantai-iltana, maksettuaan päiväläiset. Kerta kaikkiaan antoi\nhän heille viikon varrella tehdyistä, mutta selville saamattomista\nkoiruuksista. Ainoastaan aniharvoin olisi voinut todistaa kaikki\nilmitulleet kujeet, ja herra Gyurkovics menettelikin senvuoksi siten,\nettä hän piti jokaista poikaansa vastuunalaisena kaikista talossa\ntapahtuneista epäsäännöllisyyksistä. Pojat tiesivät isänsä tavat ja\npötkivät suin päin käpälämäkeen, jos esim. särkyvän ikkunalasin kilinä\nsattui heidän korviinsa. Kaukonäköisinä olivat he tehneet useita\naukkoja puutarhan aitaukseen; nämä aukot, joita he romanttisesti\nsuurennellen nimittivät linnan porteiksi, he jakoivat keskenään, ja\nvaaran hetkellä livahti jokainen sisiliskona aukkonsa läpi avoimelle\nniitylle. (Poikkeuksena oli ainoastaan Milán, joka jo nelivuotiaana\nhalveksi _linnan porttia_: hän lensi kuin ahdistettu kauris yli\naitauksen.)\n\nUsein saattoi nähdä herra Gyurkovicsin — piipunvarsi varovasti selän\ntaakse piilotettuna — seisovan aitauksen luona neuvotellen lastensa\nkanssa, jotka mellastivat kedolla.\n\n— Tule tänne, Géza poikani!\n\n— Mitä siellä, isä kulta?\n\n— Antaisin sinulle korvapuustin, poikaseni.\n\n— En tule kahdestakaan, isä kulta! Alkeisopetuksensa saivat pojat\nkotonaan, ja he kuluttivat vuosittain keskimäärin yhden opettajan.\nPoikkeusilmiö oli nytkin Milán; hänen kukoistusaikanaan vaihdettiin\nvuodessa kolme opettajaa bács-tamásilaisessa linnassa.\n\nKaksoset, Géza ja Bandi, lähetettiin sittemmin kymnaasiin, Géza\nBajaan ja Bandi Szabadkaan. Géza antoi itsestään ympäristölleen\npaljon puheenaihetta erään omituisen päähänpiston tähden. Muutamien\nkotoatuotujen dominokivien avulla hän keksi leikin, joka —\nopettajakollegion tutkimuspöytäkirjan mukaan — perusajatukseltaan\npaljon muistutti ferbliksi nimitettyä uhkapeliä. Tämän pelin\nsalaisuuksiin hän ohjasi toverinsa ja voitti heiltä — julkisen\nselonteon mukaan — »heidän välipala-rahansa, heidän kynänsä ja\nkirjoitusvihkonsa».\n\nVuoden lopussa rehtori lähetti herra Gyurkovicsille kirjeen, jossa hän\npyysi häntä panemaan poikansa johonkin toiseen kouluun, sillä muussa\ntapauksessa opettajakollegion olisi pakko erottaa Géza bajalaisesta\noppilaitoksesta. Isä ei tuosta pahoin ällistynyt. Mutta hyvin hän\nkummasteli saadessaan samansuuntaisen kirjeen Szabadkan oppilaitoksen\nrehtorilta András-pojastaan. Seurauksena kummastakin kirjeestä\noli, että Géza lähetettiin Szabadkaan ja András Bajaan. Molemmat\nopettajakollegiot totesivat sitten uutena lukuvuotena, että vuoden\nGyurkovics oli edellistä paljon pahempi.\n\nEttä kaksoset näissä olosuhteissa kaikesta huolimatta\nkuitenkin lopettivat kymnaasin, vieläpä hankkivat itselleen\nylioppilastodistuksen, selittää pääkaupungissa siihen aikaan rehoittava\njärjestelmä: yliopistoon johtavat yksityiset kymnaasit. Kannattaa\nmainita, että Gézan ja hänen isänsä välillä syntyi valitettava\nväärinkäsitys juuri ennen ylioppilastutkintoa. Géza oli näet,\ntyydyttääkseen jo kauan tuntemansa tarpeen, ostanut itselleen parin\nvalkeita sääryksiä herra Gyurkovicsin laskuun. Tämän johdosta isä\nlyhensi niiden hinnan Gézan taskurahoista. Mokomasta kohtelusta Géza\nkatkeroitui hyvin vakavasti.\n\n— Minä en ole oma poikani maksaakseni itse vaatteeni. Jos minua siten\nkohdellaan, en kuuna päivänä suorita tutkintoani...\n\nHerra Vecsera, mainitun laitoksen rehtori, hymyili siihen pilkallisesti.\n\n— Ettekö suorita tutkintoanne? Se ei riipu teistä, vaan minusta,\nrehtorista.\n\nKun tuli tutkintopäivä, etsittiin Gézaa turhaan luokkahuoneesta. Hänen\nopettajansa ilmoitti, että nuori herra loikoo vuoteellaan vakavana\npäätöksessään, että — _ipsissima verba!_ — ei edes Isä Jumalallekaan\nsuorittaisi tutkintoaan... Herra rehtori syöksyi vihasta loimottaen\nmakuuhuoneeseen.\n\n— Gyurkovics! Tulkaa paikalla suorittamaan tutkintoanne!\n\n— En, vaikka Jumala käskisi!\n\n— Ettekö? — No silloin minä teille näytän, että minä se tässä olen\nrehtori ettekä te!\n\nHän antoi kahden professorin vetää Gézan sängystä ja väkivoimin pukea\nvaatteet hänen yöpaitansa päälle, jonka jälkeen hänet kannettiin\nluokkaan. Poika ponnisteli vastaan epätoivoisen voimalla, vastasi\nhävyttömyyksillä ja typeryyksillä hänelle tehtyihin kysymyksiin — mutta\nväkivalta voitti ja Géza Gyurkovicsista tehtiin ylioppilas yhdessä\nveljensä Bandin kanssa, joka nöyrästi alistui kohtaloonsa.\n\nBandi, joka aina oli osoittanut erityistä kiintymystä maalaisherrojen\nkeltaisiin sääryksiin ja mahdottomankuosisiin metsästystakkeihin,\nlähti magyaróvárilaiseen maanviljelysakatemiaan, mutta Géza, jonka\npäältä kolumbácsilainen rovasti jo aikoja sitten oli ottanut suojelevan\nkätensä, jatkoi opintojaan Budapestin juristikahviloiden pelipöytien\nääressä.\n\n\n\n\nPUOLESTA KUNINKAAN JA ISÄNMAAN.\n\n\nNäihin aikoihin leskeksi jäänyt rouva Gyurkovics oli onnellisesti\nsaanut Bandi-poikansa julistetuksi ruununraakiksi. Tutkijalautakunta\nei voinut vastustaa yhä vieläkin kauniin rouvan hulmuavaa suruhuntua,\nja niin päätettiin, että András Gyurkovicsilla oli heikko rinta. Mutta\nkun harteikas nuori karhu riisuutui ja hänen korkeana kaartuva rintansa\nlääkärin koputuksiin kumahti niinkuin kuparikattila, katselivat\nmyrskyjen karkaisemat miehet punastuneina toisiinsa.\n\n— Hänellä on sydänvika, sanoi vihdoin rohkein.\n\nBandi laski kätensä vatsalleen ja totesi, että hän todellakin tunsi\njotakin epäilyttävää.\n\nKahden vuoden lakitieteellisten opintojen jälkeen Géza keskeytti\npeliharjoituksensa palvellakseen vuoden vapaaehtoisena kuningasta\nja isänmaata. Syyskuun viimeisenä päivänä hän saapui Bács-Kevén\nrykmentinpäällystön päämajaan astuakseen rakuunapalvelukseen.\n\nJo ensiluokan rautatievaunussa, jossa hän matkusti Kevéen, tapahtui\nhänessä huomattava muutos. Hän puhui äänekkäästi ja antoi kantajalle\nmääräyksensä ponnella, joka ei kuunnellut vastaväitteitä. Mutta\nnyt, kun hän vapaaehtoisena kunniakkaissa nyörikoristuksissa,\nmiekka kupeella isänmaan puolustukseksi, kulki kadulla, tunsi hän\nkirkkaasti, että hän oli tavattomasti muuttunut. Toukasta oli tullut\nperhonen. Tuntien väristystä, säälinsekaista ylenkatsetta hän\najatteli siviiliaikaansa, joka — se hänen täytyi punastuen tunnustaa\n— oikeastaan oli alkanut hänen syntymisellään. Ja sama säälinsekainen\nylenkatse kuvastui hänen juonteissaan silloinkin, kun hän tarkasteli\nkadulla tulevia ja meneviä kanssaihmisiään, jotka kaikesta päättäen\neivät olleet säälittävästä tilastaan selvillä.\n\nKasarminportin pielukseen laiskasti nojaavalta vahtisoltulta hän\nsai tietää, että hänen rakuunapäällikkönsä tarkasteli talleja herra\neverstin kanssa. Géza meni tallinportille, mutta vetäytyi samassa\nkauhuissaan takaisin. Tallin pimennosta kuului etäinen melu, niinkuin\nolisi Niagara-putous pitänyt hevostarkastusta yhdessä Samum-tuulen\nkera. Hirmumyrskyn nopeudella uhkaava vaara läheni. Ovesta lensi\npihalle pelästyneitä rakuunoita — niinkuin myrskyn ajamat linnut —\nlapioita ja sankoja käsissään. Muuan kalpeakasvoinen kadetti syöksyi\nniinkuin päätön kana upseeriston rakennusta kohden...\n\nVihdoin näyttäytyi itse eversti kamalan vihansa säkenöivässä hahmossa\nmuutamien upseerien seuraamana. Hän oli kuin sotilastakkiin puettu\nUriel.\n\nHänen silmänsä pysähtyivät Géza Gyurkovicsiin. Hänen hehkuva\nkatseensa tarkasti vapaaehtoisen takkia, joka loisti, ei säädetyissä\nkeisarinkeltaisissa, vaan kirotuissa kanariankeltaisissa nyöreissään.\nHänen säihkyvä silmänsä tarkasti Gézan nikkelikannikkeista\nupseerinsapelia ja pysähtyi vihdoin pitkän siunaaman hetkeksi hänen\nsuippokärkisiin, kiiltonahkaisiin saappaisiinsa. Kuolonhiljaisuus\nseurasi.\n\n— Mikä te olette? kysyi hän vihdoin syvällä äänellä.\n\n— Minä olen Géza Gyurkovics, sammalsi vapaaehtoinen kauhuissaan.\n\n— Nimestänne minä viis. Minä kysyn, mikä te olette?\n\n— Toisen vuoden lakitieteen ylioppilas...\n\nEversti räjähti kauheaan nauruun.\n\n— Mi-kä te o-let-te? kertasi hän vielä, korostaen turhan äänekkäästi\njoka tavua.\n\n— Roomalais-katolilainen, änkytti Géza, jonka otsalle jo kihoili kylmä\nhiki.\n\nTyranni kohotti kätensä taivasta kohden, ikäänkuin olisi tahtonut\npyytää sen asujaimia omassa nimessään ottamaan selkoa siitä, mitä\ntapahtui kasarmin pihalla.\n\n— Mikä piru on minun niskaani lähettänyt mokoman ihmisen, joka ei\ntiedä, mikä hän on?\n\n— Rakuuna! kuiskasi upseeri everstin selän takana.\n\n— Minä olen rakuuna, toisti Géza kuolevan äänellä.\n\nEversti oli juuri sitä odottanut.\n\n— Kuka on teille sellaista uskotellut? Luuletteko kantavanne univormua?\nTe ette ole rakuuna. Pulcinella, espanjalainen grandi, balettitanssija,\npapukaija, tai mikä tahansa, mutta ei rakuuna. Hyvästi, herra!\nHän kääntyi kannallaan ja poistui upseerirakennukseen. Luutnantti\nselitti sitten Gézalle syyn everstin raivoon, lisäämällä ilkeitä ja\nseikkaperäisiä selityksiä univormusäännöksiin.\n\nUusimman bács-kevéläisen sydämen raivo etsi ja löysikin purkautumisen\ntilaisuuden vielä samana iltana. Iltasoiton jälkeen syöksyi näet\nmuuan tarjoilija kasarmin pihalle ilmoittaen, että hutikkainen\nvapaaehtoinen hurjasteli paljastetuin miekoin Kultaisen tähden\nkahvilassa. Vapaaehtoinen on ensiksi — tarjoilijan kertomuksen mukaan\n— ärsyttävällä äänellä pyytänyt erikoishuonetta, koska ei ollut hänen\narvonsa mukaista iloitella porvarien seurassa, ja kun erikoishuoneen\npuutteessa ei hänen toivomustaan voitu täyttää, veti hän miekkansa\nja alkoi tehdä tyhjää huonetta, mikä hänelle hämmästyttävän lyhyessä\najassa onnistuikin. Päivystävä upseeri lähetti heti vartiojoukon\nkahvilaan, antaen korpraalille määräyksen, että Gyurkovics on\nvangittava ja tuotava kasarmiin. Mutta Kultaisesta tähdestä ei löytynyt\nmuuta kuin vapaaehtoisen tyhjä paikka. Vahtijoukko tutki kaikki\njulkiset huvittelupaikat ja meni lopuksi majataloon, missä Géza asui.\nMajatalon eteiskäytävästä hänet vihdoin löydettiin.\n\n— Seuratkaa meitä kasarmiin, sanoi korpraali hänelle.\n\n— Hyvä, minä tulen.\n\n— Antakaa tänne miekkanne!\n\n— Miekkaniko? Sitä en anna.\n\n— Täytyy. Ellette mielihyvin anna, niin otamme väkisin.\n\n— En anna!\n\nHän vetäytyi kaksi askelta taaksepäin ja käsi miekankahvassa tuijotti\nkalmankalpeana aliupseeria.\n\n— Älkää hullutelko, herra vapaaehtoinen, sanoi korpraali. — Tiedättekö,\nmikä on seurauksena vartioston vastustamisesta? Linna!\n\n— Miekkaani minä en luovuta!\n\nKun korpraali yritti käydä häneen käsiksi, veti Géza aseensa:\n\n— Vähät minä, vaikka iskisitte minut palasiksi...\n\nEnnenkuin he vielä olivat ehtineet mitellä miekkojaan, sai\nvapaaehtoinen uuden ajatuksen: hän livahti avoimesta ovesta\nhuoneeseensa ja kiersi avaimen lukkoon. Sillä välin oli ihmisiä\nkokoontunut eteiskäytävään ja portaisiin, ja hälinä houkutteli myöskin\nluutnantti Aronin ruokasalista. Hän oli Gézan luutnantti, sama, joka\noli huomauttanut hänen kanariankeltaisista nyöreistään.\n\nKorpraali teki raporttinsa, ja luutnantti tahtoi haettaa sepän\nantaakseen avata huoneen oven. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä\nhovimestari avasi sen.\n\nGéza Gyurkovics seisoi kasvot kalpeina pöydän ääressä, kädessään\nmiekka; pöydällä oli pieni buldog-revolveri.\n\n— Antakaa miekkanne, sillä muuten varrastan teidät niinkuin nauriin,\nhuusi hänelle yliluutnantti ärtyisenä.\n\nVapaaehtoinen pudisti uhmaavana päätään. Yliluutnantti väistyi\nsivummalle.\n\n— Iskekää kiinni, korpraali!\n\nSilloin Géza Gyurkovics tarttui pöydällä olevaan revolveriin, tähtäsi\nsen rintaansa vastaan ja painoi liipaisinta. Husaarit laskivat\nojennetut miekkansa. Géza tuki itseään nyrkkiin puristetuilla käsillään\npöytää vasten.\n\n— Herra yliluutnantti, minä olen ampunut itseni kuolettavasti, sanoi\nhän matalalla äänellä.\n\n— Aasi! oli yliluutnantin ensimmäinen sana.\n\nSitten hän riensi hänen luokseen, laski hänet tuolille ja tempaisi auki\nhänen attilansa. Paita oli verinen.\n\n— Nopeasti lääkäri tänne!\n\nEi tarvinnut mennä edemmäksi kuin ruokasaliin, siellä niitä joutelehti\nkolmekin. Lääkärit totesivat, että haava ei ollut vaarallinen, ei edes\nhuolestuttava. Revolveri oli niin pienireikäinen, että se oli pikemmin\nleikkikalu kuin ase. Luoti oli ponnahtanut kylkiluuhun, ja toinen\ntohtoreista puristi sen sormellaan ulos.\n\nKolmen päivän päästä saattoi Géza — tällä kertaa sapeli kupeellaan\n— mennä kasarmiin. Rakuunaosaston päällikkö piti hänelle siellä\nsuunnilleen seuraavanlaatuisen mieltäylentävän puheen:\n\n— Te olette pähkähullu, rakas ystäväni, ja minä olen kovin pahoillani,\nettä juuri minun rakuunaosastoni on saanut onnen vastaanottaa teidät\nkasvatettavakseen. Me olemme viidelläkymmenellä floriinilla tukkineet\nKultaisen tähden suun — ja jos teillä on varaa, voitte antaa ne meille\ntakaisin, — ja mitä siihen tulee, että teitte vastarintaa patrullille,\nemme tahdo sitä ottaa niin kovin vakavasti... Te saatte kolmenkymmenen\nvuorokauden arestin kasarmissa, ja niin on asia selvä. Mutta jos te\nvielä kerran tahdotte ampua itsenne, annan suurimmalla mielihyvällä\nkäytettäväksenne oikean upseerirevolverin, joka paljon paremmin\nsoveltuu tarkoituksiinne kuin tuollainen kirjoituspöydän koristus...\nMars matkaan!\n\n\n\n\nJUTKA JA KAKSIPÄINEN KOTKA.\n\n\nNoin kuukausi sen jälkeen tuli kapteeni keskustelemaan yliluutnantti\nAronin kanssa vapaaehtoisesta.\n\n— Niin tosiaankin, miten menestyy »itsemurhaaja»?\n\n— Ratsukoulussa varsin hyvin. Potra poika, jolla on taipumusta\nratsastukseen...\n\nSiihen aikaan tapahtui, että Géza Gyurkovicsin sydän syttyi — se\ntapahtui kyllä myöhemminkin, mutta ei tosin niin huomiota herättävällä\ntavalla. Hänen ensimmäisen rakkautensa runollinen muisto yhtyy\nläheisesti kaksipäiseen kotkaan.\n\nTämä suuripiirteinen, kunnioitusta herättävä vertauskuva koristi\nupseerirakennuksen porraskäytävän valkeata seinää. Kerran oli koko\nporraskäytävä maalattu ja tämä uljas vaakunalintu prameili silloin\nkeskellä kanuunoita ja pommipyramideja; kun sitten haalistuneet\nseinät valkaistiin, armahtivat suvaitsevaiset upseerit keisarillista\nsiipilintua. Kotka poikkesi kaikista muista vaakunalinnuista siinä,\nettä se vatsallaan kantoi Unkarin vaakunaa. Kapeine kauloineen,\ntuskallisesti ammottavine kitoineen ja muljottavine silmineen se näytti\nsiltä, kuin sen nielemät neljä virtaa ja kolme vuorta tuottaisivat\nsille vatsanväänteitä. [Unkarin vaakunassa on vasemmalla puolella\npunaisella pohjalla neljä valkeata viivaa, jotka kuvaavat Unkarin\nneljää suurinta jokea: Tonavaa, Tiszaa, Drávaa ja Szávaa, ja oikealla\npuolella kolme vihreää nyppylää, joiden päällä on apostolinen risti:\nFátra, Tátra ja Mátra. Unkarin kansallisvärit ovat valkoinen, punainen\nja vihreä.]\n\nKerrosta ylempänä asui eversti yksin tyttärensä Jutkan kanssa:\nalakerrassa majaili muutamia alempia upseereita. Géza, joka viime\naikoina silloin tällöin oli käynyt tervehtimässä luutnantti Aronia,\npysähtyi usein mietteissään kotkankuvan eteen. Hänestä tuntui, kuin\ntaulu olisi jollakin tavoin ollut puutteellinen...\n\nEräänä iltana, kun hän kello kymmenen jälkeen taas tuli paviljonkiin,\nheräsi hänessä yhtäkkiä taiteellinen luomishalu. Ja oli kuin olisi\nsattumakin suosinut hänen innoitustaan: ei ainoatakaan elävää sielua\nnäkynyt käytävässä, mutta kotkan alla oli tuoli seinää vasten\nasetettuna... Vielä löysi hän sinisen liidun taskustaan — tämä oli\nehdottomasti Muusan sormenosoitus.\n\nHän nousi tuolille ja ryhtyi pienen, seinällä riippuvan öljylampun\nvalossa piirustamaan, vetäen rohkeita, isoja viivoja. Hän piirsi\nyömyssyn hiukan kenolleen kotkan toiseen päähän. Sitten hän pisti\npienen, sievän piipun sen suuhun. Kun hän katseli kättensä töitä,\nei hän voinut kieltää itseltään pientä tunnustusta: tuo muuten niin\nsynkkänä murjottava lintu oli nyt hilpeämmän näköinen. Vielä uudelleen\nhän ryhtyi työhönsä. Hän oli juuri aikeissa hahmotella piipusta\nnousevan savunkin, kun hän kuuli epäilyttävää kolinaa alhaalta\nportaista... Hän kääntyi katsomaan ja huomasi saaneensa arvostelijan.\nEversti — joka todennäköisesti palasi ravintolasta — seisoi alimmalla\nportaalla kädet puuskassa, katsellen hänen toimiaan...\n\nPunaisia, vihreitä ja kauniita valkoisia aurinkoja kimalteli Gézan\nsilmissä, hän näki kaksipäisen kotkan levittävän siipensä, valkea\nseinä liikkui, ja koko upseeripaviljonki pyöri ympäri niinkuin\nmarkkinakaruselli.\n\nEversti antoi kuulua kauhistusta herättävän huudon, joka muistutti\nhyökkäykseen valmiin bengalilaisen tiikerin kiljuntaa... Tämä huuto\npalautti Gézalle ajatuskyvyn... Salamannopeasti hän ojensi kätensä ja\niski säpäleiksi seinällä riippuvan lampun. Porraskäytävä pimeni, ja\nvapaaehtoinen hyppäsi tuolilta.\n\n— Aliupseeri! mylvi eversti, — ilmaiskaa nimenne!\n\n— Hän ei ole tuntenut minua! riemuitsi Géza itsekseen.\n\nÄänettömästi hän kohosi ylempään kerrokseen. Alaspäin oli mahdoton\nmennä joutumatta suoraa päätä everstin avoimeen syliin. Eversti\nhapuili portaita nousten, kädet levitettyinä, huutaen raivostuneena\npalvelijaansa.\n\n— Miska! Kynttilä!\n\nGéza painaltui äänettömänä seinää vastaan käytävän päässä ja kuunteli\npamppailevin sydämin yhä lähestyvän everstin puhkuntaa. Minne hän\npakenisi? Ikkunoissa oli rautaristikot, ja kaikki ovet johtivat\neverstin huoneistoon. Epätoivoissaan hän painoi muutaman oven\nkädensijaa ja astui heikosti valaistuun sisäeteiseen. Ulkoa kuului\neverstin reuhaava ääni, koputuksia ja hyppyjä...\n\n— Täältä hän piankin löytää minut, mietti vapaaehtoinen.\n\nLähellä huoneiston pääsisäänkäytävää hän löysi kapean, pienen\ntapettioven. Hän luuli joutuvansa johonkin pieneen komeroon tai\nkylpyhuoneeseen ja väänsi avainta. Hän astui sisään. Aivan kreivin\naikaan, — sillä tuskin oli hän sulkenut oven, kun kuuli askelia ja\npuhetta eteisestä.\n\nHän oli joutunut pilkkopimeään. Miellyttävä lämpö ja hieno, tuskin\ntuntuva lavendelintuoksu täytti ilman. Pitkän hetken hän seisoi\npaikoillaan hengitystään pidättäen, sitten hän astui varovasti pari\naskelta, molemmin käsin tunnustellen tietä...\n\nHän tunsi jotakin käsissään. Jotakin silkkistä, pehmeätä ja hivelevän\nhienoa niinkuin naisen hiukset. Sitten lämpimän pikku nenän.\n\n— Isä? kysyi lempeä, uninen ääni.\n\n— Minä olen, mörisi Géza karhunbassoäänellä.\n\n— Olen niin uninen — niin kovin uninen! mumisi pikku nenän omistajatar\nhaukotellen.\n\nHän vaikeni. Ehkä hän nukahti jälleen. Silmäämän kuluttua alkoi hän\nvalittaen äännähdellä, sitten hän liikahteli.\n\n— Isä? kuului jälleen.\n\nGéza ei nyt uskaltanut puhua. Äskenmainitun pikku nenän omistajatar\nheittelehti edestakaisin, kahmi jotakin läheltänsä ja samassa kuului\nepäilyttävä raapaisu... Hän sytytti tulitikun! Hän sytytti vielä\nkynttilänkin!\n\nEverstin Jutka lepäsi vuoteessaan, ja Géza seisoi hänen vieressään\nkahden askelen päässä. Pitkän hetken he tarkastelivat toisiaan. Tyttö\nhieroi silmiään — nähtävästi hän luuli uneksivansa. Sitten hän kävi\nrauhattomaksi.\n\n— Kuka siinä?\n\nJos hän pelästyy, huutaa hän, ja jos hän huutaa, on loppuni lähellä,\najatteli Géza itsekseen. Hän risti kätensä ja sanoi lempeästi hymyillen\nja nöyränä:\n\n— Teidän hyvän sydämenne nimessä ja ihmisrakkautenne tähden pyydän\nteitä olemaan rauhallinen.\n\n— Kuka olette? Miksi olette täällä?\n\n— Olen Géza Gyurkovics, vapaaehtoinen... Rauhoittukaa, pyydän, sillä\njos he kuulevat, on minun loppuni tullut...\n\n— Minä pelkään, sanoi tyttö itkunsekaisella äänellä, ja samassa hän\nvetäisi sinisen silkkipeitteen kaulaansa asti.\n\n— Älkää pelätkö, minä olen rehellinen ihminen... Herra eversti pieksää\nminut kuoliaaksi, vaikk'en ole ketään surmannut, ainoastaan pistänyt\npiipun kaksipäisen kotkan suuhun...\n\n— Pistänyt piipun kaksipäisen kotkan suuhun, tyttö uskoi nyt jo\nvarmasti olevansa tekemisissä hullun kanssa. Kohdata hullu ihminen,\nraivo koira tai riehahtanut härkä, näitä kolmea everstin Jutka\npelkäsi kaikkein enimmän koko maailmassa. Tosin ei hän vielä koskaan\nollut kohdannut pahanhengen kolminaisuuden ainoatakaan edustajaa,\nmutta kuitenkin ajatteli tytöntyllerö niitä, kun hän välistä makasi\nvuoteessaan hampaat loukkua lyöden. Sellaisina hetkinä hän sytytti\nkynttilän ja tutki visusti sänkynsä alukset ollakseen vakuutettu,\nettei sinne ollut pujahtanut joku hullu ihminen, mielipuoli koira\ntai hullaantunut härkä... ja katso, nyt hän oli kohdannut kaikkein\nkauheimpansa!\n\nGéza riensi kuiskaten selittämään tytölle tapahtumien kulun. Ja vihdoin\nJutka ymmärsi...\n\n— Siellä porraskäytävässäkö? Se kaksipäinen kotkako? Piirsitte piipun\nsuuhun?\n\nHän purskahti nauruun.\n\n— Pelastakaa minut, neiti, sillä jos eversti saa minut kynsiinsä...\n\nJutkan kuusitoistavuotias sydän heltyi hänen huomatessaan vapaaehtoisen\nkauhun. Nyt oli hänkin jo rohkaistu.\n\n— Kun vain voisin päästä vuoteestani... Antakaa vaatteeni, tuolla ne\novat keinutuolilla. Sitten kääntäkää selkänne!\n\nGéza lennätti hänelle innoissaan pienen punaisen aamuviitan, sitten hän\nkääntyi rehellisesti oveen päin ja tuijotti totisena kehyksessä olevaa\nraamatunlausetta, kuullessaan hiljaista vaatteiden kahinaa sängyn luota.\n\n— Nyt tehkää hyvin!\n\nHän oli kaunis, vaalea tyttölapsi, varreltaan solakka ja notkea;\nkasvojen juonteetkin olivat tarmokkaat samoin kuin isälläkin. Nyt\nkun hän ymmärsi tapausten kehityksen, ei hän enää ollut vähääkään\npeloissaan. Hän ei ollenkaan pelännyt pientä vapaaehtoista, jota\nkohtaan hän rykmentin upseerin lapsena tunsi jonkinlaista päämiehen\nylemmyyttä.\n\n— Minä pelastan teidät, sanoi hän.\n\nVapaaehtoinen kuulosteli ovella.\n\n— Luulenpa, että he tulevat tänne... Ehkä olisi parasta teljetä ovi?\n\n— Sitä en voi tehdä, sillä se ei ole ennenkään ollut tapani... Mutta\ntulkaa!\n\nKauniin neitsytkammion yhtä nurkkaa peitti sinikukkainen, katosta\nlattiaan ulottuva verho. Tyttö piilotti Gézan sen taakse.\n\n— Jääkää tänne ja olkaa aivan levollisena, kunnes rauha on palautettu.\nSilloin päästän teidät pujahtamaan ulos.\n\nKaksi minuuttia myöhemmin kuului jo koputus ovella.\n\n— Oletko vielä hereillä, Jutka?\n\n— Olen, isä...\n\nEversti astui sisään ja silmäili epäröivän näköisenä huonetta. Niinkuin\nainakin taitava taktikko aloitti Jutka hyökkäyksensä.\n\n— Mitä nyt, isä?\n\n— Etkö kuullut mitään, Jutka?\n\n— Kuinka en olisi mitään kuullut, johan täällä on kuulunut neljänneksen\najan kiirettä juoksua ja ovien pauketta, sanoi viekasteleva Jutka.\n\n(— Umpeen painuu silmä mulla, — aina valvoo, Isä, sulla, — rukoili\nGéza, jonka mieleen ei muistunut muita rukouksia kuin tämä\nlapsuudenaikainen.)\n\n— Entä mikä tämä on? — kysyi eversti nostaen lattialta valkean\nkauriinnahkaisen hansikkaan. — Jutka, mikä tämä on?!\n\n— Hansikas, kuiskasi tyttö kuolevan äänellä. Sitten hän lisäsi\nrohkeasti: — Isälläkin on sellainen...\n\n— Sinun isälläsi on kahdeksannumeroiset, mutta tämä on seitsemän ja\npuoli!\n\nSyntyi hiiskumaton hiljaisuus. Everstin säkenöivät silmäykset\nkiersivät huonetta. Géza rupesi jo sekoittamaan rukoukseensa\nkertomataulua. — Aina valvoo, Isä, sulla, kahdeksan kertaa kahdeksan on\nkuusikymmentäneljä...\n\n— Ahaa!\n\nLoppu tuli! Everstin silmä keksi verhon alta terävän saappaan\nkärjen. Hän vetäisi verhon sivulle. Vapaaehtoinen seisoi siinä\nsääntöjenmukaisessa asennossa, kohottaen kätensä lakkiin.\n\n— Vai tekö se olette! Vai niin, tämä tässä?\n\nSitten hän katsoi Jutkaa, joka myöskin seisoi jäykkänä niinkuin\nraporttia tekemään komennettu sotamies.\n\n— Mitä tämä merkitsee? Miten tulitte tänne? Oletko sinä piilottanut\nhänet, Jutka?\n\n— Minä tahdoin pelastaa hänet, kuiskasi tyttö tuskin kuuluvasti.\n\n— Ihanaa! Satumaista! Suurenmoista! — Näillä kolmella lempisanallaan\neversti ilmaisi hämmästyksensä. Sitten, aivan kuin olisi näitä\nväheksynyt, hän lisäsi: — Äärettömän suurenmoista! Kauhean satumaista!\n\nHän iski silmänsä milloin toiseen, milloin toiseen.\n\nVihdoin hän sanoi jälleen:\n\n— Menkää ulos, vapaaehtoinen, odottakaa eteisessä.\n\nNoin kaksikymmentä minuuttia kesti kuulustelu Jutkan huoneessa,\nsilloin eversti tiesi jo kylliksi. Kun hän astui eteiseen, oli hänellä\nkädessään käyrä bosnialainen veitsi.\n\n— Luojani, ajatteli Géza itsekseen, — kunpa hän vain ei teurastaisi\nminua niinkuin paistikukkoa!\n\nEversti kutsui palvelijansa, sitten hän murahti Gézalle synkän\nnäköisenä:\n\n— Seuratkaa.\n\nHe laskeutuivat portaita, palvelija valaisi lampulla, ja kun he\ntulivat kaksipäisen kotkan kohdalle, pysähtyi eversti ja katseli kauan\npiippua polttavaa kotkaa. Synkkänä ja salaperäisenä hän katseli,\nniinkuin Baalin ylimmäinen pappi, joka häväistyn jumalankuvan edessä\nvalmistautuu toimeenpanemaan häväisijälle määrättyä tuomiota.\n\n— Mitä te tekisitte, kysyi hän sitten, — jos vetäisin teidät\nsotaoikeuteen?\n\nHyvä Jumala! Mitenkä sellaista voikaan kysyä?\n\n— Ampuisin kuulan otsaani.\n\nEversti nyökäytti hyväksyvästi päätään.\n\n— Te näytte olevan erittäin miellyttävä nuori mies...\n\nHän ojensi Gézalle bosnialaisen veitsen.\n\n— Nouskaa tuolille ja raapikaa taideteoksenne seinältä.\n\n— Täytyykö minun raapia se?\n\n— Yks kaks!\n\nPalvelija kohotti lamppua, eversti seisoi kynnyksellä kädet ristissä\nrinnalla, vapaaehtoinen raaputteli ja raaputteli varovaisen\ninnokkaasti. Työtä tehdessään hän rypisti juhlallisena kulmansa,\nsäilyttääkseen edes palvelijan silmissä kerrallisen arvonsa, joka\nvain osittain onnistui, sillä vaikk'ei Miska tosin uskaltanut nauraa,\nloistivat hänen silmänsä yliluonnollista iloa.\n\n— Nyt voitte mennä, sanoi eversti sitten. — Siitä, mikä on tapahtunut,\nei teidän tarvitse hiiskua kellekään halaistua sanaa. Ymmärrättekö?\n\n— Ymmärrän, herra eversti.\n\nSinä yönä oli Gézalla painajainen. Hän uneksi, että taivaankansi oli\ntäynnä kaksipäisiä kotkia tähtien sijasta. Lukemattomia kotkia siellä\noli, pieniä ja suuria, toiset ukkospilven kokoisia, toiset pienen\npieniä niinkuin lumihiutaleet. Ja jokaisella oli päässään yömyssy, ja\nsavu pöllähteli niiden piipuista. Mutta Géza seisoi huimaavan korkeiden\ntikapuiden nenässä raapien raapimasta päästyäänkin kotkia taivaan\nkannelta laskien epätoivoisena, kuinka monta tuhatta kotkaa hänellä\nvielä oli jäljellä. Ja rouva Hungária, joka oli aivan everstin Jutkan\nnäköinen, kirjoitti itkusilmin Géza Gyurkovicsin nimen neljäntenätoista\nveritodistajana kultaiseen kirjaan. [Világosin antautumisen\njälkeen vuoden 1848—49 vapaussodassa surmautti itävaltalainen\nHaynay »verihurtta» kolmetoista unkarilaista kenraalia Aradin\nkaupungin linnanmuurien ulkopuolella. Heitä kunnioitetaan Unkarissa\nkansallismarttyyreina.]\n\nSeuraavana päivänä vapaaehtoinen kohtasi kadulla everstin Miskan. Hän\nmietti hetken ja kutsui palvelijan luokseen.\n\n— Kuulehan, Miska, jos antaisin sinulle viisi floriinia, niin voitko\neverstin tietämättä antaa Jutka-neidille kukkavihon?\n\n— Antakaa tänne vain kukkasenne, sanoi palvelushaluinen Miska.\n\nJutka, joka muuten vietti suuren osan elämästään Jumalan paljaan\ntaivaan alla — käyskennellen kadulla tai puistoissa, — hävisi\nBács-Kevén katuilijoiden suureksi suruksi kolmeksi päiväksi\nyksityiselämään.\n\n— Hän on varmaan sairas, ajatteli Géza Gyurkovics.\n\nHän ei ollut sairas, mutta hän oli isältään, herra komendantilta,\nsaanut kolmipäiväisen kotiarestin.\n\n\n\n\nKORKEAMPAA NAISSIVISTYSTÄ.\n\n\nHerra eversti Brenóczy eleli jo neljättä vuotta erossa vaimostaan.\n\nKärsivällinen lukija erehtyy, jos hän odottaa minun paljastavan\njonkin traagillisen tai pikantin perhenäytelmän. Perhenäytelmästä\nei tässä voi tulla puhetta, sillä herra eversti oli esimerkiksi\nkelpaava perheenisä, ja hänen puolisonsa oli hyvin älykäs nainen,\njopa liiankin älykäs, ollakseen samalla esiintymättä kaikin puolin\nmallikelpoisena naisena. Senvuoksi ei lainkaan saata tulla kysymykseen\nminkäänlainen perhenäytelmä, sillä heidän välillään ei ollut mitään\nvihan tai vastenmielisyyden tunnetta, joilla on niin merkitsevä sijansa\navioerojutuissa. Vieraiden läsnäollessa he osoittivat toisilleen vielä\ntänäkin päivänä suurta tunnustusta ja ystävyyttä ja joulun aikana\nhe yllättivät toisiaan kauniilla lahjoilla, ja joka kesä kävi hellä\nvaimo tervehtimässä miestään — ellei mies kuukauden päiviksi saattanut\npistäytyä Wieniin.\n\nRouva oli syntyisin wienitär ja polveutui kuuluisasta sotilassuvusta.\nHänen isoisänsä oli suuri kreivi Vencel Dumba, jota Napoleon I ei\nedes nopeimmissa rientomarsseissaan voinut saavuttaa, ja hänen isänsä\noli kenraali Prokóp Dumba, jota Preussin kruununperijä nimitti\n_takaperoiseksi Moltkeksi_.\n\nKun Brenóczy rykmentteineen oli leiriytynyt Wieniin, rakastui hän\nkoko kaupungin tunteman _kauniin Poldin_ ihaniin vaaleihin hiuksiin,\nja niin tuli hänestä tuon taivaasta maahan asti ulottuvan kultaisen\nihmeen laillinen omistaja — kun hän oli vannonut Augustinus-kirkossa\nrakastavansa sitä myötä- ja vastoinkäymisessä.\n\nHeidän onnellista avioliittoaan häiritsi kuitenkin sotaministeri,\njoka _armeijan sotakuntoisuuden edistämiseksi_ siirsi bács-kevéläisen\nrykmentin Wieniin ja wieniläisen yhdessä Brenóczyn kanssa Bács-Kevéen.\nEverstinrouva, muistaen sitä mikä kirjoitettu on (»nainen seuratkoon\nmiestään, rykmentin mukana»; Paavalin kirje korinttilaisille), muutti\nkimpsuineen Bácskaan. Täällä hän kuitenkin teki sen masentavan huomion,\nettei Bács-Kevéssä ollut ainoatakaan Burg-teatteria, ei myöskään\nyhtään Prateria, ei edes kunnollista fiakkeria. Ne oli eversti häneltä\nviekkaasti salannut. Näissä oloissa oli luonnollista, että jalosukuista\nrouvaa kalvoi ankara koti-ikävä keisarikaupunkiin ja että hän purskahti\nitkuun joka kerta, kun hänen tyttärensä soitti _sinisen_ Donaun\nvalssia. (Bácskassa oli Tonava keltainen.)\n\nLopulta eversti ehdotti rouvalleen, että hän asettuisi Wieniin pikku\ntyttärensä kanssa asumaan, ja silloin hän ilosta nyyhkyttäen lankesi\nhellän miehensä kaulaan.\n\nJoka vuosi hän tuli sitten kuukaudeksi Bács-Kevéen; eversti ihaili\nsilloin yhä uudelleen hullaantuneena puolisonsa ihania hiuksia, ja\nbács-kevéläiset totesivat kateellisina, etteivät he koskaan olleet\nnähneet tämän onnellisempaa avioliittoa. Kuukauden kuluttua rouva ajoi\ntaas asemalle, ääretön kukkavihko kädessään.\n\nJutka jäi luonnollisesti Wieniin äitinsä luokse. Puoleksi vuodeksi\nkerrallaan. Sitten — ehkäpä äidin ankarien kasvatusperiaatteiden\ntähden — hän alkoi yhtäkkiä puhua paljon rakkaasta isästään, kirjoitti\nhänelle oikeita rakkauskirjeitä, jopa vielä yöllä hiukan itkikin häntä\nikävöidessään.\n\nIsän pyynnöstä lähetettiinkin Jutka vihdoin Bácskaan. Kun hän\ntäällä taas oli toipunut ensimmäisestä jälleennäkemisen riemusta\nja mielipiteiden eroavaisuuksia rupesi ilmenemään hänen ja isän\nvälillä muutamista etikettiä koskevista kysymyksistä, rupesi hän\ntaas ikävöimään äitiään, niin että tyttö puolen vuoden kuluttua oli\npalautettava Wieniin.\n\nTämä uudistui sittemmin useat kerrat, ja pian tunsi Jutka itsensä yhtä\nkotiutuneeksi Graben asfalttikäytävillä kuin Kevén ruohottuneella\nisolla kadulla. Hänen wieniläiset tuttavansa huomasivat hänen\nmagyarisen sanontansa verrattomaksi ja nimittivät häntä _pieneksi\nunkarittareksi_, ja Bácskan herrasmiehet nauroivat katketakseen pienen\nwieniläistytön pöyristyttäville germanismeille.\n\nKevéssä esim. hän huomasi mielipahakseen, että kesänäyttämön esitykset\noli ruman ilman tähden lykätty tuonnemmaksi, ja Wienissä hän kerran\njuotuaan salaa lasin samppanjaa tunsi, että hänen päätään huimasi,\nminkä hän ilmaisi sanalla _eingezwikt_ [unkarilais-wieniläinen\nsanaleikki, jota ei voi suomentaa siten, että siinä piilevä pila\ntulisi esille]. Kaikista dualistisen valtioyhteyden muodostumista\n— lähetystötkin niihin luettuna — oli Brenóczyn Jutka kaikkein\ntäydellisin.\n\nNoin kuukausi Jutkan kolmipäiväisen kotiarestin jälkeen — jolloin\nhän jälleen oli ruvennut kirjoittamaan ikävöiviä kirjeitä Wieniin —\ntapahtui joulun tienoissa, että herra eversti teki seuraavan kysymyksen\nneiti Elizille, joka palveli Jutkaa sekä kotiopettajattarena että\nseuranaisena:\n\n— En tiedä, kunnioitettava Eliz-neiti, sanoi eversti, — en tiedä kumpi\non helpompaa: pitää ohjissa kokonaista rakuunarykmenttiä vai nuorta\ntyttöä; tiedän vain, että jos minä täyttäisin velvollisuuteni niinkuin\nte, määrättäisiin minut heti eläkkeelle.\n\nNeiti laski kirjan syliinsä, asetti rillit nenälleen ja huomattavan\nmielenkiintoisen näköisenä kysyi:\n\n— Miten minun tulee ymmärtää tämä, herra eversti?\n\nMutta eversti pyörähti kantapäällään ja lähti Jutkan luo. Tyttö, joka\nmyöskin oli lukuhommissa, antoi kirjansa turhan huomion välttämiseksi\nlivahtaa pöytäliinan alle ja katsoi isäänsä hellästi hymyillen. Ja\nhuomatessaan, että eversti oli _raporttituulella_ — ryhtyi hän itse\npäättäväisenä hyökkäykseen.\n\n— Isä, eikö äidiltä ole tullut kirjettä?\n\nKun Jutka kiihkeästi odotti wieniläiskirjettä, saattoi varmasti\nedellyttää, että kaunishiuksinen äiti vähän ajan kuluttua luonnon pyhän\noikeuden nimessä vaatisi tyttärensä luokseen...\n\nWieniläiskirjeen mainitseminen hiukan hiljensi everstin mielenkuohua,\nmutta vielä sittenkin oli hänen äänensä kylliksi kunnioitustaherättävä,\nkun hän puhutteli tytärtään.\n\n— Kuka oli se herra, tai paremminkin ensi vuoden vapaaehtoinen, joka\neilen iltapäivällä saattoi sinut jäältä kotiin?\n\n— Minutko? kysyi Jutka ihmeissään.\n\n— Juuri sinut.\n\n— Missä?\n\n— Palatessasi kotia luistinradalta.\n\n— Kunko minä tulin neiti Elizin kanssa?\n\n— Juuri silloin.\n\n— Muistan, isä, se oli kello puoli kuusi.\n\n— Niin.\n\n— Sen vapaaehtoisen nimi oli Géza Gyurkovics, selitti tyttö.\n\n— Luuletko, etten sitä tietäisi?\n\n— Mutta miksi sitten kysyt, isä?\n\n(Oikeastaan hän kysyi sen vuoksi, että hän salaa toivoi saavansa Jutkan\nkieltämään saattajansa, jolloin hän epuuttamattomasti olisi osoittanut\nhänelle, että hän valehteli.)\n\n— Ja milloin olet tutustunut herra Géza Gyurkovicsiin? kysyi eversti\nviekkaasti.\n\nJutka oli tietysti siksi älykäs, ettei lukenut tuttavuuttaan\nvapaaehtoisen kanssa tuosta muistettavasta yöstä alkaen.\n\n— Eilisestä asti olen hänet tuntenut, sanoi hän viattomana. —\nYliluutnantti Aron esitteli minut hänelle jäällä. Minä pyysin Aronia\nopettamaan minulle kaunoluistelua, mutta hän ei itsekään osannut...\nHän sanoi heti esittelevänsä minulle herran, joka taisi kaunoluistelun\ntemput niinkuin jumala, ja esitti herra Gyurkovicsin.\n\n— Ja herra Gyurkovics osaa kaunoluistelua?\n\n— Hän osaa mitä hyvänsä! sanoi Jutka syvästi vakuutettuna.\n\nMinun täytyy huomauttaa, että Jutka vaatimattomasti salasi muutamia\nseikkaperäisempiä piirteitä jääkohtauksesta — joita hän nähtävästi\npiti sivuasioina, sellaisina, joilla suinkaan ei kannattanut vaivata\nmuutenkin niin vakaviin rykmentinasioihin kiintyneen päällikön\ntarkkaavaisuutta. Mutta minä, joka en ole lukijoitani kohtaan\nvelvollinen mihinkään sellaiseen huomaavaisuuteen, en ollenkaan aio\nsalata näitä piirteitä.\n\nNiin sitten kävi, että Jutka sinä muistorikkaana iltapäivänä yhtäkkiä\ntapasi itsensä kasvoista kasvoihin Géza Gyurkovicsin kanssa, joka\nluistimensa kärjellä juuri piirteli moitteettomia kahdeksikkoja\nruumiinsa kallistuessa 45 asteen kulmassa jäätä vastaan. (Aivan\nkuin hän siten olisi tahtonut antaa armoniskun paljon pilkatulle\npainolaille.) Vapaaehtoinen huomasi tytön, tervehti ja alkoi sitten\nlähetä häntä yhä ahtaammissa kiekuroissa. Jos Jutka olisi vielä\nhetkenkään pysynyt paikoillaan, olisi vapaaehtoinen puhutellut\nhäntä; mutta neitonen pani liiaksi arvoa muutamiin sovinnaisiin\nseurustelusääntöihin salliakseen miehen, jota hänelle ei ollut\nesitelty, saattaa itsensä sellaiseen asemaan. Neiti ei jäänyt\npaikoilleen, vaan kompuroi radan toiselle puolelle, missä näki\nyliluutnantti Aronin. (Hänen luisteluaan saattoi niihin aikoihin\nparhaiten nimittää kompuroimiseksi.)\n\n— Aron, kysyi tyttö, — oletteko huomannut miten verrattomasti herra\nBirnbaum luistelee.\n\n— Birnbaum? Mistä olette saanut sen nimen? Vapaaehtoisen nimi on\nGyurkovics.\n\n— Minua ette niinkään petä. Minä tiedän varmasti, että hänen nimensä on\nGéza Birnbaum.\n\n— Mutta rakas neiti Jutka, vaikka minä sanon, että hän on Gyurkovics!\nTamásilainen Géza Gyurkovics.\n\n— Lyömmekö vetoa? Sata savuketta Birnbaumista!\n\n— Mutta miten ratkaisemme vedon?\n\n— Hän saa itse ratkaista...\n\nYliluutnantti kutsui luokseen vapaaehtoisen.\n\n— On kysymys vedonlyönnistä... Sano neiti Jutka Brenóczylle nimesi.\n\nVapaaehtoinen sanoi nimensä, ja Jutka ojensi hänelle kätensä.\n\n— Erehdyin, ja vasta muistan miettiä, ennenkuin väitän mitään.\n\nSitten hän kääntyi Aronin puoleen.\n\n— Voitteko opettaa minulle kaunoluistelua? Tahtoisin niin kernaasti\noppia...\n\n— Valitan, etten ole edistynyt niin pitkälle, mutta minä suosittelen\nGéza Gyurkovicsia oppimestariksi, hän on erinomainen luistelija.\n\nJutka käänsi kylmästä punastuvat kasvonsa vapaaehtoiseen päin ja kysyi\nhymyillen:\n\n— Tahdotteko ottaa minut oppilaaksenne?\n\nKahden minuutin kuluttua lensi everstin tytär Géza Gyurkovicsin\nkäsivarteen nojaten radan poikki moitteettomin kaarroksin.\n\nMyöhemmin hän meni tapaamaan neiti Eliziä, joka istui penkillä juuri\nselittäen naapurittarelleen pitävänsä hassahtavina kaikkia miehiä,\njotka ovat olleet innostuneita pohjoisnaparetkiin, Franklin ja Bering\nniihin luettuina.\n\n— Kuka oli tuo sotilas, jonka kanssa luistelitte? kysyi neiti.\n\n— Onko sittenkin olemassa telepatiaa? huudahti Jutka hämmästyneenä. —\nSillä vapaaehtoinenkin juuri kyseli teitä. Näin hän sanoi: kuka on tuo\nmielenkiintoisen näköinen aatelisnainen, joka istuu tuolla penkillä?\nMinä vastasin ylpeänä, että se on minun neiti Elizini.\n\nKun naiset sitten hämärissä aikoivat palata kotiin, polvistui\nhuomaavainen vapaaehtoinen Jutkan eteen irroittaakseen hänen sievästä\njalastaan luistimen. Silloin juuri Jutka nojautui neiti Eliziin ja\nkuiskasi hänen korvaansa:\n\n— Oletteko huomannut, miten ihaillen vapaaehtoinen teitä silmäilee?\n\nEliz-neiti hymyili ylimielisesti.\n\n— Hyvä Jumala, luulenpa että hän on niin nuori, että voisin olla hänen\n— sisarensa. (Hän aikoi sanoa äiti, mutta sanoi kuitenkin mieluummin\nsisar.)\n\nGéza Gyurkovicsin luulotellulla ihailulla oli monta seurausta\nmatkassaan. Ensimmäinen oli se, että hän joka päivä saattoi seurata\nnaisia kotiin luistinradalta, toinen, että neiti Elizin puvussa saattoi\nruveta huomaamaan eräitä aristokraattisia pyrkimyksiä, ja kolmas oli,\nettä Jutka hämmästyttävän lyhyessä ajassa ei ainoastaan osannut piirtää\nkauniita kaarroksia, vaan muutenkin edistyi rientoaskelin luistelun\nmoninaisissa taidoissa.\n\nSen saattoi itse everstikin huomata, kun hän kerran käyskenteli\nluistinradalla ja jäykän alentuvaisesti katseli Jutkaansa, joka\nkiinteästi vapaaehtoiseen painaltuneena huomattavan varmasti kaarteli\npitkin ja poikin peilikirkasta rataa.\n\n— Hyvä on, vapaaehtoinen, sanoi ylväs leijona, — hyvä on, mutta varokaa\nkuitenkin...\n\nMinkätähden? Sitä hän ei sanonut.\n\nEversti oli salaa — niinkuin sanotaan — tarjonnut tyttärestään\nviisikymmentä sadalta. Hän ei sen enempää kiinnittänyt huomiota\nvapaaehtoiseen, vaikka tämä huomiota herättävällä tavalla kalistelikin\nmiekkaansa hänen ikkunansa aha, ja Jutka ei toistaiseksi halunnut\nlähteä _kotiinsa_ Wieniin.\n\n\n\n\nTANSSIAISET BAJASSA.\n\n\nWienissä asuvan everstinrouvan kasvatusohjelman pääpykäliä oli se, että\nJutka saisi kasvaa lastenkamarissa kahdeksantoistavuotiaaksi ja vasta\nsitten tulla esitellyksi seuraelämässä.\n\n— Kyllä häneltä illusionit muutenkin jo varhain karisevat, ajatteli\neverstinrouva.\n\nÄidille, joka vielä mielellään sallii ihailla lattiaan asti valuvaa\ntukkaansa ja kernaasti tanssii valssia, on sellainen päätös varsin\nluonnollinen. Everstilläkään ei periaatteessa ollut mitään siihen\nvastaansanottavana. Mutta ei hänellä ollut sitäkään vastaan,\nettä bajalaiset sukulaiset tänä vuonna päättivät kutsua Jutkan\ntanssiaisiin. Niin tapahtui, että magyarilainen Jutka kahden huvikauden\naikana luettiin täysikasvuisten naisten joukkoon, kun taas hänen\nitävaltalainen puoliskonsa vasta kaksi vuotta myöhemmin sai ylleen\npitkät hameet ja astui ensimmäisiin tanssiaisiinsa arasti punastuen. On\nihanaa voida elää elämänsä toistamiseen, niinkuin supécsárdáan.\n\nGéza Gyurkovics selitti jo tammikuun alussa yliluutnantti Aronille —\njonka erityisestä suojeluksesta hän saattoi ylpeillä —, että hän on\npyytänyt Jutkan _agraaritanssiaisiin_, joten hän tietenkin ampuisi\nkuulan otsaansa, ellei ratsumestari päästäisi häntä Bajaan. Tällä\nkertaa hänen ei tarvinnut ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, sillä\nratsumestari — joka uskoi sillä tekevänsä suoranaisen palveluksen —\nantoi hänelle auliisti vapautta. — Myöskin kapteeni lähti rouvineen\ntanssiaisiin, ja yliluutnantti Aron ratsasti vapaaehtoisen kanssa\nratsumestarin reen jäljessä.\n\nKeskiyöhön mennen ei tanssiaisissa ollut tapahtunut mitään\nerinomaisempaa. Kun eversti, joka siihen asti oli pelannut pikettiä\nmajurin kanssa, silloin tällöin muisti isänvelvollisuutensa ja vilkaisi\ntanssisaliin, saattoi hän tehdä sen mielenkiintoisen huomion, että\nhänen Jutkansa ja Géza säännöllisesti oleskelivat etäisimmässä nurkassa\nmahdollisimman kaukana vartioivista naisista.\n\nBács-kevéläinen seurue illasti yhdessä asettuen pitkän pöydän\nympärille. Brenóczy otti tyttärensä viereensä istumaan, Géza taas löysi\npaikkansa pöydän alimmassa päässä; mutta kun tarjoilija oli tehnyt\nkierroksensa sampikaloineen, tunsi Jutka vetoa ja ratsumestarinrouva\nhuomasi paikkansa pöydänjalan luona epämukavaksi, josta kaikesta oli\nseurauksena yleinen paikkojen vaihtaminen ja tuloksena se, että Jutka\nja vapaaehtoinen joutuivat pöydän päähän istumaan vierekkäin.\n\nEversti, joka sillä välin oli tehnyt sen huomion, että pienellä\nratsumestarinrouvalla oli ihmeellisen kauniit vaaleat hiukset, innostui\nkaatamaan samppanjaa lähimpiin laseihin. Kun hän huomasi yhden laseista\nGézan omaksi, sanoi hän hyväntahtoisesti:\n\n— Hyvä on, vapaaehtoinen, mutta olkaa kuitenkin varuillanne...\n\nSupécsárdáan aikana tapahtui jotakin, josta minun täytyy kertoa, koska\nse antoi aihetta moniin juoruihin bácskalaisen varusväen keskuudessa.\nGéza Gyurkovics joutui nimittäin tanssiaisritarillisuuden sääntöjä\nrikkoen törmäämään yhteen suojelijansa, yliluutnantti Aronin kanssa.\nOmantunnonmukaisena ja puolueiden yläpuolella olevana kronikoitsijana\ntyydyn yksinkertaisesti merkitsemään tämän valitettavan tapauksen,\njättäen ritarillisen lukijan asiaksi langettaa tuomion läsnäolleiden\nkäytöksestä.\n\nMustalaiset virittivät _Vékonydeszkakerités'in_ [Eräs csárdás.\nMustalaissoittokunnat, joita Unkarissa on monta tuhatta, eivät koskaan\nsaa puuttua kunnollisista tanssiaisista. Csárdásta tanssittaessa\npyrkivät kaikki etevimmät tanssijat mahdollisimman lähelle soittajia.],\nja Géza ja Jutka olivat väkivoimin ja viekkaudella tunkeutuneet\nläpi tanssivien piirin lähelle mustalaisprimásta. Samaan aikaan\noli eversti asettunut ratsumestarinrouvan viereen salin ylimpään\nnurkkaan. Ratsumestarinrouva oli siksi varomaton, että teki leikillisen\nviittauksen everstin vänrikkivuosiin, ja eversti — jonka samppanja oli\ntehnyt hiukan hellämieliseksi — alkoi kertoa nuoruudestaan, vanhoista\nhyvistä ajoista, jolloin sotamiehen aikoessaan ladata piilukkopyssynsä\nensin täytyi purra luodin kärki hampaillaan. Hän kertoi rouvalle koko\nelämäntarinansa ja osoitti kertomuksessaan ihmeellistä yksipuolisuutta.\nItalialaisia kaupunkeja, joissa hän oli majaillut, sanoi hän _niiksi_\nja _mitkä niiden nimet nyt olivatkaan_, mutta kauniiden italialaisten\nnaisten nimet, joiden luona hän oli asunut, hän muisti vielä tuoreesti\n(yhdessä heidän ristimä- ja sukunimiensä ynnä aatelisten arvonimiensä\nkera). Pitkään venyi, ennenkuin hän ehti ratsumestarinnimitykseensä...\n\n— Häpeämättömän hitaasti meillä arvoasteikossa kohotaan! huokaili\nitsekseen ratsumestarinrouva, jota pitkästytti everstin kertomus.\n\nVihdoin hän lopetti ja katsoi tanssivia.\n\n— _Taasko_ ne tanssivat csárdásta? kysyi hän.\n\n— _Yhä_ vielä, selitti Aron.\n\n— Ja Jutka yhä vapaaehtoisen kanssa? Pyydän teitä, yliluutnantti,\nerottakaa nuo molemmat... Jutka olkoon tanssimatta, tai tanssikoon\njonkun toisen kanssa, mutta ei alati yhden ja saman...\n\nYliluutnantti riensi tanssivien luo:\n\n— Jutka-neiti, rohkenen pyytää teiltä seuraavan tanssin.\n\nJutka pani suunsa suppuun; hän ei uskaltanut kieltäytyä, mutta hän\nkoetti viekkaasti pujahtaa pälkähästä.\n\n— Hyvin kernaasti, rakas Aron, mutta se ei riipu minusta, vaan herra\nGyurkovicsista. Minä olen luvannut hänelle koko csárdáan, enkä minä\ntiedä, josko hän tahtoo antaa teidän tanssia minun kanssani...\n\n(»Josko hän tahtoo antaa»: ensiluokkainen germanismi. Minä sen tiedän,\nmutta Jutka Brenóczy ei tietänyt.)\n\nYliluutnantti kääntyi vapaaehtoisen puoleen:\n\n— Toivon, että suot minulle kierroksen.\n\n— Sellaista ei koskaan ole varastossa! huudahti Géza, ja sitten hän\nlennätti onnellisena neitosensa ainakin yhdeksän kierrosta ympäri salia.\n\nNaapurit nauroivat, nuoremmat kiihottivat Gézaa riemuiten, ja\nyliluutnantti punastui kaulukseensa saakka. Hyvän aikaa hän katseli\nveitikkaa, sitten hän tarttui häntä käsivarteen ja kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n— Nyt minä käsken sinua lopettamaan tämän tanssin.\n\n— Käsket? Vapaaehtoinen sanoi tämän yliluutnantille niinkuin kurdit\nhuusivat Onodin kokouksessa: Eb ura fakó! [»Minua hänellä ei ole\nvalta käskeä!» Nämä sanat lausuttiin Onodin kokouksessa v. 1707,\njossa Unkarin riippumattomuus julistettiin. Myöhemmin ne muodostuivat\nsiivekkäiksi sanoiksi ja sotahuudoiksi, joissa ylpeästi ilmeni\naitounkarilainen kansallinen itsetunto heidän taistellessaan kurdeina\n(curuc = crux = risti) kansallissankariensa Bethlen Gáborin, Tökölyn\nRákóczyn johdolla turkkilaisia vastaan.]\n\nYliluutnantti katosi mustalaisten lähettyviltä: viiden minuutin\nkuluttua hän palasi jälleen. Nyt oli hänellä miekka vyöllä. Hän oli\nhyvin vakava ja kalpea. Näin hän sanoi Gézalle — niin hiljaa, että vain\nhän ja Jutka sen kuulivat:\n\n— Vapaaehtoinen Gyurkovics, minä käsken teitä heti lopettamaan tanssin\nja viipymättä poistumaan kotianne!\n\nJutka oli vähällä purskahtaa itkuun. Joku saattoi hänet hänen isänsä\nluokse.\n\nVapaaehtoisesta tuntui tuokion ajan siltä, kuin seinät olisivat\npyörineet hänen silmissään ja koko maailma syttynyt tuleen... Ei hän\nedes tietänyt, milloin ja miten joutui ulos tanssisalista, kun hän jo\ntapasi itsensä pihalla pimeän ja kylmän taivaan alla. Sitten hän oli\njo samassa majatalon tallissa, minne oli jättänyt hevosensa. Lampun\nkitsaassa valossa hän kumartui rauhallisesti rouskuttelevan hevosensa\nkaulan ylitse ja ajatteli riemullista tanssia... Hänen rajaton\nkatkeruutensa ja voimaton viha, joka paisutti hänen sydämensä, suli\nkyyneliin. Hän itki raivokkaasti niinkuin vitsottu lapsi.\n\nSeuraavana aamupäivänä sai yliluutnantti, joka oli palannut Bajasta\neverstin ja ratsumestarin seurueessa, kirjeen Géza Gyurkovicsilta. Tämä\nkirje oli omituinen sekoitus pakotettua kunnioitusta ja vaateliasta\nröyhkeyttä. Vapaaehtoinen vaati hyvitystä häneen kohdistuneen\nloukkauksen johdosta, lausuen kirjeessään sen järkähtämättömän\nvakaumuksensa, että yliluutnantti (jonka tunnettua ritarillisuutta\nkohtaan hän tuntee ihailevaa kunnioitusta) ei arvoerotuksen tähden,\njoka tällä kertaa vallitsi heidän välillään, vetäytyisi täyttämästä\nseuramiehen velvollisuuttaan...\n\nAron sekä nauroi että harmitteli lukiessaan kirjettä. Illalla hän lähti\ntapaamaan Gyurkovicsia hänen asuntoonsa.\n\n— Mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Tahdotko taistella, hinnalla\nmillä hyvänsä?\n\n— Hinnalla millä hyvänsä!\n\n— Ja sinä luulet, että minä tahdon mitellä miekkoja sotamiehen kanssa?\n\n— Sen uskon yhtä hyvin kuin sen, että olet kanssani laseja kilistänyt.\n\n— Oikeastaan sinä olet loukannut minua!\n\n— Se on sinun asiasi, herra yliluutnantti, minä vaadin hyvitystä vain\nsiitä vääryydestä, jonka itse olen kärsinyt.\n\nAron istui hetken miettiväisenä poltellen paperossiaan.\n\n— Minä en tahdo käsitellä asiaa virkateitse ja sentähden toivon, että\njotenkin voimme siitä sopia.\n\n— Me voimme helposti sopia... Minua on kohdannut julkinen häväistys,\njoka voidaan parantaa ainoastaan ase kädessä...\n\n— Ja mitä aiot tehdä, ellen missään nimessä taistele kanssasi.\n\nMitä aion tehdä? Miten voi sellaista kysyäkään!\n\n— Ammun kuulan otsaani.\n\nYliluutnantti kohautti olkapäitään ja meni. Mutta Géza Gyurkovics\nalkoi senjälkeen ajatella keinoa, millä pakottaa yliluutnantti\nkaksintaisteluun, joutumatta silti liiaksi arvojärjestelmän\njalkakampiin. Sillä taistella hänen täytyi hinnalla millä tahansa,\nellei hän tahtonut ikuisiksi ajoiksi joutua surullisen hahmon ritariksi\nJutka Brenóczyn silmissä...\n\nVihdoin hän keksi keinon. Hänen mieleensä juolahti se, mikä\nvaikeuksissa juolahtaa jokaisen magyarin mieleen: hänen mieleensä\njuolahti suositus. Suosituksella ehkä voitaisiin saada aikaan, että\nAronin täytyisi taistella hänen kanssaan.\n\nHän kirjoitti kirjeen Bács-Tamásiin. Kirjeen hän osoitti\nkaksoisveljelleen Bandille. Hän vaati Bandia tai äitiään tai jotakuta\ntoista vaikuttamaan hiljaisen pakotuksen painon ylemmistä piireistä\nAronille, sillä ellei yliluutnanttia saataisi taistelemaan Gézan\nkanssa, vakuuttaa hän kunniasanallaan, että hän — lopun tietää lukija\njo ennestään.\n\nKirjeestä oli seurauksena, että Bandi Gyurkovics tuli Bács-Kevéen.\nHän ajoi samoissa somissa kieseissä ja kuskina oli sama papukaijan\nvihreä husaari, josta jokainen vanhempi Gyurkovics lausui: Minun\nkiesini, minun husaarini. (Oikeastaan eivät kiesit enemmän kuin\nhusaarikaan olleet yhdenkään heistä, vaan kuuluivat perheen\nhallussa olevaan sukukartanoon.) Itse Bandi oli hyvin ylhäinen\nrohkeakuosisessa metsästyspuvussaan. Takin nappien ja taskujen asettelu\nilmaisi uskallettua erikoisuuden tavoittelua. Hän toi mukanaan\nsuosittelukirjeen — Kalocsán arkkipiispalta, missä hänen ylevyytensä\n— joka luonnollisesti ei tietänyt, mistä oli kysymys — lämpimästi\nsuositteli ratsumestarin suosioon vapaaehtoista Géza Gyurkovicsia,\njohon hän on kiinnittänyt suuria toiveita. Suosituksen oli nimirovasti\n(nyt myöskin paavin kamariherra) Nektáriusz Gyurkovics — joka tietysti\noli yhtä vähän selvillä asian oikeasta laadusta — hankkinut Kalocsán\narkkipiispanistuimelta.\n\nRatsumestari, jota Bandi riensi tervehtimään, tuli erittäin\nsydämellisesti vastaanottamaan bács-tamásilaista _suurtilallista_,\nkuitenkaan salaamatta tyytymättömyyttään Gézaa kohtaan.\n\n— Se poika käyttäytyy niinkuin hän ei olisi mikään vapaaehtoinen,\nvaan vähintäänkin kenraali. Hän juo itsensä humalaan, panee toimeen\nhäväistysjutun kahvilassa, asettuu vastustamaan patrullia ja kapinoi\nnyt päällystöään vastaan...\n\n(Ratsumestarilla oli nähtävästi hiukan omituinen käsitys kenraalin\noikeuksista.)\n\nKuitenkin, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt sanoa sanaakaan tähän\nasiaan, oli yliluutnantti Aron jo keksinyt pääsyn ikävästä pälkähästä.\n\nAamuaskarten jälkeen hän sanoi lyhyesti Géza Gyurkovicsille:\n\n— Odota minua ratsutallissa.\n\nItse hän tuli vääpelin seuraamana; vääpelillä oli pieni puulipas\nkainalossaan. Yliluutnantti astui vapaaehtoisen luo.\n\n— Sinä pysyt yhä vaatimuksessasi?\n\n— Kyllä minä pidän kiinni vaatimuksestani.\n\n— Vääpeli, mitatkaa kaksikymmentä askelta.\n\nVääpeli mittasi, ja vaikk'ei Géza Gyurkovics ymmärtänyt vähääkään koko\ntoimituksesta, päätti hän pysyä rauhallisena, tuli mikä tulikin. He\nasettuivat toisistaan kahdenkymmenen askelen päähän; vääpeli antoi\nAronin käskystä kummallekin pistolin käteen.\n\n— Pidä varasi! sanoi yliluutnantti komentoäänellä.\n\nVapaaehtoinen seisoi jäykkänä, puristaen pistolla kädessään.\n\n— Tähtää minuun. Ymmärrätkö? Kun minä komennan, ammut...\n\nGéza kohotti aseensa. Hän sai noin parikymmentä sekuntia tähtäysaikaa.\n\n— Laukaise!\n\nPamaus kuului, luoti vinkui yliluutnantin korvan ohi.\n\n— Vääpeli, antakaa vapaaehtoiselle toinen pistoli!\n\n— Etkö sinä ammukaan? kysyi Géza punastuen.\n\n— Pidä varasi!\n\n— Mutta minä en tahdo ampua maaliin, minä tahdon kaksintaistella.\n\nYliluutnantti kohautti olkapäitään.\n\n— Pidä varasi!\n\n— Silloin minä en ammu. (Hän heitti pistolin maahan.)\n\n— Miten tahdot, sanoi Aron välinpitämättömästi. — Minä en taistele,\nmutta milloin vain suvaitset, saat sinä ampua pilkkaan minua\nkahdenkymmenen askelen päästä. Mutta nyt minulla on tärkeämpiä tehtäviä.\n\nHän otti lakkinsa ja hävisi talliin vievän oven kautta.\n\n— Hän on pilkannut minua! sähähti Géza loukkaantuneena.\n\n\n\n\nJUTKAN ENSIMMÄINEN KIHLAUS.\n\n\nGyurkovicsin poikien historiaa en minä pidä minään romaanina ja\n— puhuakseni akateemisesti — en toivo sitä toistenkaan pitävän;\nkärsivällinen lukija saa kuitenkin suoda anteeksi, että nyt\npoikkeuksellisesti käytän romaanimaista käännettä ja yht'äkkiä muutan\ntapausten tapahtumapaikkaa.\n\nJättäkäämme siis syviin ajatuksiinsa vaipunut Géza Gyurkovics\ntallinovelle ja lähtekäämme kasarmin pihalle, jossa nyt tapahtuu\nmerkillisiä asioita.\n\nEn aio kiinnittää huomiota neljännen rakuunaosaston miehistöön,\njoka tällä hetkellä (kasvot seinään ja selkä katsojiin käännettynä)\noli asetettu riviin, jotta vääpeli helpommin löytäisi majurin\nkeittiöstä löydettyyn kannukseen kuuluvan miehen. (Minä huomautan,\nettä vääpelin tarkastellessa rivejä heitti noin viisi kuusi nuorta\nmiestä pelonalaisia silmäyksiä saappaankorkoihinsa.) Enkä myöskään aio\nesitellä pihan ylimmässä nurkassa tirskuvia sotaravintoloitsijattaria,\njotka muuten — vaikka tosin siinä määrin ylpeitä, että heidän\nmielestään sotilas alkoi korpraalista — ansaitsivat hyvinkin lukijani\nhuomion. Herra everstistä minä aion puhua, joka ratsumestarinrouvan,\nJutkan ja neiti Elizin seurassa käveli pihalla. Brenóczy oli juuri\ntavannut naiset kadulla ja oli kohteliailla sanoillaan houkutellut\nheidät valtakuntaansa.\n\nRatsutallin edustalla eversti pysähtyi yht’äkkiä. Hänen terävä silmänsä\niskeytyi rakennuksen harjaa koristavaan tuuliviiriin.\n\n— Vino! huudahti hän hämmästyneenä ja äkeissään.\n\nKolme naisen nenää (minä en sano: kolme pikku nenännykeröä, koska\nEliz-neiti oli mukana) kohosi ilmaan.\n\n— Totta maar, vino! sanoi ratsumestarinrouva.\n\n— Roistot! painosti eversti syvästi katkeroituneena.\n\nHän kuvitteli, että jotkut salaliittolaiset jonakin myrskyisenä\nyönä olivat nousseet kolmekymmentä jalkaa korkealle katolle hiukan\nvääntääkseen viiriä everstin kiusoiksi...\n\nSillä hetkellä kuului laukaus tallista. Eversti kohotti päätään aivan\nkuin vanha sotaratsu.\n\n— Hä, mitä uusia tapoja täällä on otettu käytäntöön?\n\nPelästynyt husaari livahti samassa portin kautta ulos.\n\n— Pysähdy! jyrähti eversti.\n\nVinosilmäinen pysähtyi hänen eteensä jäykkänä kuin pylväspyhimys.\n\n— Kuka roisto on uskaltanut ampua itsensä.\n\n— Teidän sankariutenne, herra eversti, ilmoitan nöyrimmästi, herra\nyliluutnantti Aron ja vapaaehtoinen.\n\n— Mi-mi-tä??\n\n— He tähtäävät toisiaan pistoleilla...\n\n— Kaksintaistelu! sanoi eversti.\n\n— Kaksintaistelu?\n\nJutka Brenóczyn kasvot kalpenivat niinkuin oranssinkukka, hänen\nsilmäteränsä laajenivat peloittavasti. Niin hän siinä seisoi kuin Bero\nBárczyn ihana rakastettu, salainen morsian, Kund Abigél... Kiusallinen\npuolen minuutin hetki kului. Eversti oli ensimmäinen, joka liikahti.\n\n— Kyllä minä heitä avustan, sanoi hän kolkosti uhaten, heittäen\nmiekkansa kainalon alle.\n\nHänen ystävällinen tarjouksensa tuli myöhään, sillä Géza Gyurkovics\nastui pihalle. Ensimmäinen, jonka hän näki, oli Jutka Brenóczy, ja\nensimmäinen, joka hänet näki, oli Jutka Brenóczy.\n\nPihalla oli ainakin pari sataa ihmistä — rakuunat niihin luettuina,\n— mutta sittenkin Jutka riensi suoraan Gézan luo, kietoi tyttömäisen\nhennot kätensä hänen kaulaansa, veti vapaaehtoisen hämmentyneet kasvot\nturkinkaulustaan vasten ja sanoi itkevän naisen pehmeällä äänellä:\n\n— _Minä ei salli, että teitä surmataan!_\n\nUnkarin kieletär peitti tällä hetkellä itkevät kasvonsa, mutta\npihalla olevat rakuunat ja sotaravintoloitsijattaret eivät seuranneet\nesimerkkiä, päinvastoin näytti siltä, kuin he olisivat vähäksyneet\nkahta silmäänsä.\n\nEversti päästi äänen, joka parhaiten muistutti kuolettavasti\nhaavoitetun liettualaisen villihärän mylvintää.\n\n— Ääretöntä! sanoi hän.\n\nTähän asti en ole tahtonut mitenkään olla epähieno, mutta nyt luulen\ntuskin vahingoittavan! Jutka Brenóczy paran hyvää nimeä, jos kerron,\nmikä jo kaksi viikkoa oli painanut tytön mieltä. Géza Gyurkovics oli\npari viikkoa aikaisemmin suudellut Jutkaa. Jäällä se oli tapahtunut,\nmuualla se olisi ollut mahdotonta. Hämärsi jo, radalla luisteli enää\nvain pari koulupoikaa, eikä Jutka vielä tahtonut luistelustaan luopua.\nRohkeassa käänteessä — he kiersivät juuri sumun peittämää pillistöä\n— tunsi tyttö yht’äkkiä vapaaehtoisen kuumien huulten koskettavan\njääkylmää pikku korvaansa... Hetken näytti siltä, kuin Jutka olisi\ntahtonut vapauttaa sormensa Gézan käsistä. He kamppailivat keskenään,\nsitten herpaantui tytön käsi, ja kolmannella kaarroksella hän tarttui\nyhä kiinteämmin seuralaiseensa. Neljännellä kierroksella hän vastasi jo\nniin innokkaasti hänen kädenpuristuksiinsa, että tuntui siltä, kuin hän\nei kuuna päivänä olisi tahtonut päästää valkosormikkaista kättä. Sitten\nyhtäkkiä hänessä heräsi ikuinen Eeva.\n\n— Nyt te varmaan minua _halveksitte_? kysyi hän tuskallisesti hymyillen.\n\nGéza Gyurkovics, joka siihen aikaan ei vielä tietänyt, että\nrakastuneiden neitosten mieliajanviete on tuntea itsensä\n_halveksituiksi_, joutui miltei raivoon. Miten voikaan ihminen olla\nniin mauton?\n\n— Ääretöntä! sanoi siis eversti kasarmin pihalla.\n\nEntä vapaaehtoinen? Kahden askelen päässä hän teki kunniaa vieden\nkätensä lakille.\n\n— Herra eversti, minulla on kunnia pyytää tyttärenne kättä!\n\nRatsumestarinrouva oli ensimmäinen, jonka mieleen juolahti, ettei\nyhden rakuunaosaston ja neljän sotaravintoloitsijattaren läsnäolo\nollut ehdottomasti välttämätön tällaisen perhetapauksen selvittelyyn.\nHänen ehdotuksestaan lähti seurue upseeripaviljonkiin. Eversti astui\nedellä uhmaten kohottaen päänsä, kiertäen äkeissään viiksiään; hän oli\nniinkuin järkähtämätön sankari Kont, astuessaan kuningas Zsigmondin\npuheille. Jutka oli äkkiä käynyt kovin pelonalaiseksi. Käydessään\nkasarminportin läpi hän heitti kaipaavan katseen maantielle, aivan kuin\nolisi tahtonut syöksyä sinne ja paeta suin päin Wieniin äidin luo.\n\nKului runsas neljännestunti, ennenkuin lainkaan saattoi puhutella\neverstiä. Hän käveli vain tömisevin askelin edestakaisin huoneistossa\nja toisti toistamistaan:\n\n— Minä olen aasi! Jumala nähköön minun sieluni pohjaan, minkälainen\nvanha aasi minä olen!\n\nSitten hän katsoi raivokkaasti ympärilleen, nähdäkseen olisiko ketään,\njoka rohkeni väittää häntä vastaan. Onneksi ei kukaan ollut niin\nuskalikko.\n\nSitten — ja niin kävi hänelle kasarmissakin, kun hän ylenmäärin suuttui\n— saavutti hän vihansa mittakaavan keskikorkeuden ja juonti kasvonsa\npeloittavan lempeiksi. Hän istahti, nojasi rystynsä polviinsa ja kävi\nleikkisäksi niinkuin huvinäytelmässä. Mutta hänen äänessään oli hiukan\nalakuloinen kaiku.\n\n— Sinä siis rakastat häntä, minun jumaloitu tyttäreni? Ja hän,\nmallikelpoinen, rakastaa sinua... Hän pyytää sinun kättäsi ja ottaa\nsinut puolisokseen... Hänestä tulee armollinen herra vapaaehtoinen ja\nsinusta yksivuotisen vapaaehtoisen armollinen rouva, ja minusta taas\n— minusta tulee teidän lapsenpiikanne... Sillä jos hänestä voi tulla\naviomies ja sinusta hänen rouvansa, voi minusta tulla lapsenpiika...\nKoreaksi käy kaikki, jos koko maailma teidän hääpäivänänne on\nylösalaisin...\n\nJutka purskahti itkuun, ratsumestarinrouva ehätti väliin yrittäen\nrauhoittaa Brenóczya, mutta eversti hymyili lempeästi.\n\n— En totisesti minä ole vihainen! Minä olen hyvin onnellinen; suvaitkaa\nhuomata, miten tämän suuren onnen tähden tuskin voin pysyä nahassani...\n\nNyt palasi jo Gézankin rohkeus, ja hän alkoi puhua. Hän sanoi\nainoastaan tahtoneensa antaa everstille hyvitystä ja oli sentähden\npyytänyt Jutkan kättä... Mutta hän rakasti todella Jutkaa, ja niin\nkauan kuin tyttö pysyi hänessä, piti hän häntä kihlattunaan... Hän\npyysi ainoastaan kaksi vuotta tehdäkseen itsestään miehen, sitten hän\ntulee uudestaan pyytämään Jutkan kättä... Hän pysyy sanassaan tai ampuu\nkuulan otsaansa...\n\nPerhenäytelmän viimeinen kohtaus päättyi seuraavana päivänä siten,\nettä eversti saattoi Jutkan asemalle, sääli hänet ensimmäisen luokan\nvaununosastoon ja lähetti hänet Eliz-neidin saattamana Wieniin. Hän\nantoi tyttärelleen kirjeenkin vietäväksi äidille, ja kertoi siinä\ntunnollisesti kaiken, mikä oli tapahtunut.\n\nKun kaunistukkainen everstinrouva Kant-kadun varrella olevassa\nhuoneistossaan luki miehensä kirjeen vilkaisten aina lomassa vapisevan\nJutkan kasvoja, purskahti hän nauramaan, niin että kyynelet valuivat.\nHän nauroi usein ja sydämellisesti, ja jos hän ikkunastaan näki, miten\ntuuli vei joltakin lakin, täytyi hänen purra nenäliinaansa, etteivät\npalvelijat kuulisi hänen rattoisuuttaan. Muuten raikui hänen naurunsa\nniin herttaisena kuin alttoäänisen satakielen liritys. Mutta nyt hän\nei voinut hillitä itseään. Hän heittäytyi sohvalleen ja huusi ääneen\nriemuaan, ja kamarineitsyen täytyi myöhemmin ommella hänen pukunsa\nkolmesta kohdasta...\n\nSeuraavana päivänä hän tarkasti Jutkan puvuston ja leikkasi hänen\nhameenhelmansa neljä tuumaa lyhyemmiksi.\n\n— Voi äiti, sanoi Jutka, — nythän minä olen aivan kuin mikäkin\nbalettitanssijatar!\n\n— Sinä olet sen näköinen, kuin neljätoistavuotiaan tytön täytyykin\nolla...\n\n— Mutta minä olen täyttänyt kuusitoista!\n\n— Neljätoista! sanoi everstinrouva ankarasti ja järkähtämättömästi.\n\nKun hän sitten vei tyttärensä kävelemään, pani hän ison, pitsireunaisen\nlastenhatun hänen päähänsä; tädit taputtivat _kleine Magyar'in_\nruusunpunaisia poskia, ja sedät antoivat hänelle makeisia.\n\nNoin kaksi viikkoa myöhemmin vietiin Jutka taas tanssiaisiin:\nvapaaherratar Pardubiczin lastentansseihin. Nuori paroni Pardubicz,\njoka jo oli Teresianumin viidennellä luokalla, koetti aluksi hakkailla\nhäntä, mutta huomasi pian, että Jutka oli hyvin lapsellinen pieni\nhanhenpoikanen...\n\n\n\n\nÄIDIN SYDÄN.\n\n\nHyvään aikaan ei tapahtunut mitään mainitsemisenarvoista.\n\nGéza Gyurkovics suoritti myöhemmin upseerintutkintonsa.\n_Tietopuolisessa sotataidossa_ hän tosin osoittautui surkuteltavan\ntietämättömäksi, mutta koska hän istui reippaasti satulassa ja osasi\nkaikuvalla äänellä komentaa rakuunaosastoa ja kun tutkijoiden korviin\noli tullut huhu, että Gyurkovics empimättä ampuisi kuulan otsaansa, jos\nhänet reputettaisiin, niin isät tekivät päätöksensä hänen edukseen.\n\nJo aikaisemmin oli hänessä kypsynyt päätös ruveta sotilasalalle,\nja tultuaan nimitetyksi reserviupseeriksi hän palasi viipymättä\nbács-kevéläiseen varusväkeen suorittamaan kuusikuukautista\nkoepalvelustaan.\n\nKoko sinä aikana eivät Jutka ja hän saaneet nähdä toisiaan. Eversti\noli kyllin viisas vaatiakseen Gézalta kunniasanan, ettei hän ilman\nerityistä lupaa käy tervehtimässä tyttöä, ja Géza, kuten lukijani\ntietävät, ampui kernaammin kuulan otsaansa kuin petti sanansa.\nKuitenkaan ei kielto käsittänyt kirjeenvaihtoa, ja rakastavaiset\nriensivät mahdollisimman paljon käyttämään hyväkseen everstin\nmuistamattomuutta.\n\nEverstin tytär, aloitti kirjeenvaihdon Wienistä seuraavilla valituksen\nsanoilla:\n\n  »Minä olen kovin onneton, sillä täällä ne kohtelevat minua aivan kuin\n  jotakin koulutyttöä. Äiti konfiskeeraa (alkuperäisessä kirjeessä oli:\n  konfixhkiiraa!) päivittäin jotakin minun isästäni, ja jos minä yhä\n  edelleen nuorrun samassa määrin, täytyy minun ennen pitkää hankkia\n  itselleni imettäjä. Mutta vielä silloinkin minä jumaloin sinua —\n  j.n.e...»\n\n  Sitten: »Kirjoita tällä osoitteella: _Hero ja Leander — poste\n  restante_.»\n\n(Olisi mielenkiintoista tutkia kerran, mistä kaikki tytöt ovat päässeet\n_poste restante_-järjestelmän perille. Sillä kaikki tuntevat sen.)\n\nJoka viikko he kirjoittivat toisilleen useastikin, neli-, kahdeksan-,\nkaksitoistasivuisia kirjeitä. Mielestäni ei ole tarpeellista jäljentää\ntähän kaikkia sataaseitsemäätoista — keskimäärin kahdeksansivuista\nkirjettä — lienee kylliksi, jos teen pienen poiminnon niistä. Kas\ntässä: _Tähti, kukka, meri, aurinko, — monta tuhatta miljoonaa,\nlukemattomia, mittaamattomia, sanomattomia — onni, suru, kuolema,\nkärsimys, toivo, autuus, — iäti, ei koskaan..._\n\nNäihin kirjeisiin liittyi usein hauskoja lähetyksiä. Jutka lähetti\nvälistä valokuvia, harvemmin kiharoitaan, useimmin kuivattuja kukkasia.\nGéza Gyurkovics lähetti parhaasta päästä suukkosia. Miten paljon tätä\nviimeksimainittua tavaraa mahtuu yksinkertaiseen kirjeeseen, sitä en\nnäin käden käänteessä voi laskea.\n\nLoppui vihdoin kuusikuukautinen koepalvelus, ja Géza määrättiin\nbudapestiläiseen rykmenttiin aliluutnanttina vakinaiseen palvelukseen.\nTuskin hän oli asettunut pääkaupunkiin, kun Jutka jo kirjoitti hänelle\nBács-Kevéstä. Eversti oli heti aliluutnantin lähdön jälkeen noutanut\ntyttärensä Wienistä. Jutka oli näet lyhyiden hameiden katkeroittamana\nkirjoittanut niin surumielisen, ikävöivän, rukoilevan ja nöyrän\nkirjeen, ettei ankara sotilas voinut sitä vastustaa...\n\n— Vien hänet pariksi viikoksi luokseni, sanoi hän rouvalleen.\n\nTietysti Jutka aloitti jälleen dualistisen elämänsä siellä, missä hänen\noli täytynyt pannaanjulistuksen tähden siitä luopua. Ensi työkseen hän\nlahjoitti pois kaikki lyhyet hameensa, sitten hän maata laahaavalla\nhameella ja vihatun lastenhatun sijaan hankitulla rohkeamuotoisella\nkolibri-stillebenhatulla hurmasi koko armeijan ja nostoväen. Ja —\nkaikin puolin noudattaakseen elämässään perusohjeitaan — hän poltti\niltapäivisin salaa yhden isänsä savukkeen, joka tuotti hänelle sangen\nankaria ponnistuksia itsensä voittamisessa.\n\nNäihin aikoihin tapahtui, että Bandi Gyurkovics aikaisemmin mainituilla\nperhekieseillä ilmestyi Bács-Kevéen ja kävi tervehtimässä Brenóczyja.\n\nTervehdyskäynnin alkuvalmistuksissa on huomattava eräs keskustelu\nBandin ja hänen äitinsä välillä. Se koski Gézan _kihlausta_.\n(Ilmaisemalla sanan kihlaus _harvennettuna_ olen tahtonut kuvata hänen\narmonsa sitä kohtaan osoittamaa purevaa ivaa.) Kun hänen armonsa ensi\nkerran kuuli puhuttavan poikansa _kihlauksesta_, remahti hän isoon\nnauruun.\n\n— Mutta tässä ei ole kysymys mistään pilasta, sanoi Bandi, joka tunsi\nveljensä itsepäisyyden. — Jos Géza kerran on päättänyt, menee hän myös\nnaimisiin tytön kanssa.\n\n— Anna hänen vain mennä naimisiin, niin ei hän koskaan mene naimisiin!\nviisasteli rouva Gyurkovics, joka usein osoitti omituisia loogillisia\nkäänteitä.\n\nKun hän kuitenkin muutamia kuukausia myöhemmin alkoi aavistaa, että\nhänen itsepäisen poikansa mielessä sittenkin liikkui sellaisia\naikeita, vihastui hän ankarasti. Rouva Gyurkovicsin mielipide oli\n— kuten aikaisemmin olen maininnut — että kaikki miehet, jotka\nmenevät naimisiin, ovat hulluja. (Kunnioitettavina poikkeuksina\npiti hän kuitenkin myöhäisempiä vävypoikiaan.) Lempeämmin arvosteli\nhän ainoastaan niiden poikiensa avioliittoja, joiden rouvien isät\nkuuluivat _korkeimmin taksoitettujen joukkoon_. Muuten oli hänen\nmielestään onnellisen avioliiton perusehtoja se, että mies oli ehtinyt\nkypsyneeseen ikään, joka alkoi kolmannenkymmenennen ikävuoden tuolla\npuolen.\n\n— Tahtoisinpa kernaasti tietää, _millä_ he oikeastaan aikovat perustaa\nperheen? kysyi rouva Gyurkovics. — Eihän heillä kuulemma ole ropoakaan.\n\n(_Jonkin verran_ = 50,000 floriinia; _rahaa_ = 100,000 floriinia;\n_varakas_ = 200,000 floriinia; _hyvin varakas tai paljon rahaa_ = ei\nole olemassa.)\n\n— Millä hän aikoo perustaa perheen? mietti Bandi Gyurkovics. — Ehkä hän\nluottaa siihen, että äiti menee hänen edestään takuuseen... [Unkarissa,\nsamoinkuin useimmissa Euroopan maissa, täytyy armeijassa toimivan\nupseerin esittää takuumiehet aikoessaan mennä avioliittoon.]\n\n— Kuka hänelle menisi?\n\n— No äiti...\n\n— Minäkö? Entä mihin minä menisin?\n\n— Takuuseen!...\n\n— Jotta hän voisi mennä naimisiin sen tytön kanssa?\n\n— No niin...\n\nSiihen sanoi rouva Gyurkovics jotakin hyvin kummallista.\n\nNäin hän sanoi:\n\n— Olemmeko sitten Aasiassa, villien parissa, että poika ajattelisi\nsellaista äidistään? Vai sitä vartenko minä olen olemassa, että\nnaittaisin kenen hyvänsä kuninkaan sotilaista?\n\nTämä takaperoinen ajatus, että Géza naisi köyhän tytön, huolestutti\nkaikesta huolimatta kuitenkin äidin sydäntä. Hän huomasi, että hänen\noli pakko tehdä jotakin, ellei nyt muunkaan vuoksi, niin kuitenkin\nomantuntonsa rauhoittamiseksi. Kerran sanoikin hän sitten Bandille,\nettä tämä lähtisi Kevéen ja kävisi tervehtimässä Brenóczyja.\n\n— Lähde heille ja juonna naamasi niin yksinkertaisen näköiseksi, kuin\nei sinulla olisi yhtään mitään mielessä... Ehkä saat silloin selville\njotakin, mikä voi meitä hyödyttää...\n\nEversti vastaanotti nuoren herran erittäin sydämellisesti. Sittenkun\nGézan elämänrata oli käynyt varmemmaksi, punnitsi isäkin vakavammin\navioliiton mahdollisuuksia. Bandilla oli sitäpaitsi vaatimaton,\nmutta ei suinkaan peloittava kyky, jonka avulla hän saavutti\nBrenóczyn myötätunnon ja joka kyky häntä muuten suuresti auttoi\nelämäntaistelussa: hän saattoi saada kasvoihinsa miellyttävästi\nrajoitetun, niin sanoakseni erikoisen — sanalla sanoen vilpittömän\nyksinkertaisuuden ilmeen, joka jo ensi näkemällä avasi hänelle\ntien rehellisten ihmisten sydämiin. Jo koulussakin oli hän tämän\nominaisuutensa avulla voittanut helläsydämisimmät opettajansa\npuolelleen näyttelemällä ahkeraa, mutta hidastajuista oppilasta\n— vaikka hän itse asiassa oli penikka älyltään, jonka vain hänen\nlaiskuutensa etevämmyydessä voitti. Joka nyt kerran näki hänen\nruskeat kasvonsa ja hiukan surumielisesti katsovat silmänsä, ajatteli\nitsekseen: Tämä poika ei liene mikään kynttilä, mutta varmaankin hän\non luonne, ellei tosin erittäin henkevä, niin ainakin syvästi tunteva\nihminen...\n\nJutkan saattoi tämä _tulevan langon_ käynti aluksi hämilleen. Hän tunsi\narkaa kunnioitusta Bandia kohtaan, jonka Gézaa muistuttava yhtäläisyys\nhäntä peloitti. Myöhemmin, iltapäivän kuluessa, hänen rohkeutensa\npalasi, ja silloin huomasi, että everstin Jutka tilaisuuden sattuessa\nsaattoi osoittautua harvinaisen rakastettavaksi. Hän tunsi, että tämä\nkäynti merkitsi hänelle hyvin paljon, ja sentähden hän tahtoi antaa\nmonenlaisten kotoisten hyveiden miellyttää Bandia, mikä myös sangen\nsuuressa määrin hänelle onnistui. Pisara mielenliikutusta, jonka\nhänessä saattoi huomata, teki hänet suorastaan vastustamattomaksi.\n\nBandi siirsi keskustelun usein kaksoisveljeensä, puhuen hänestä\nsuopeasti, niinkuin on tapana muistella hemmoteltua lasta. Mutta kun\nhän illan tullen jälleen nousi kieseihinsä, myönsi hän hiljaisessa\nmielessään, että _Gézalla sittenkin on järki tallella_.\n\n— Sinä saat lähteä sinne vielä kerran, sanoi rouva Gyurkovics paria\npäivää myöhemmin. — Sinun täytyy olla olevinasi aivan kuin et mitään\nerikoisempaa hautoisi, mutta sinun täytyy kuitenkin tilaisuuden tullen\npuhua Gézasta... Sano heille, että hän on hullu, tappelupukari,\nvelkojentekijä... ja kortinpeluu! Se tekee hyvää...\n\nTällä kertaa Jutka vastaanotti Bandin niinkuin uskotun ystävän. Hän vei\nhänet pieneen huoneeseensa, — jonka sisustus muistutti huonekoristuksia\nkansannäytelmässä _Ördög pirulái_ [Pirun pillerit] — siellä hän istutti\nhänet kiikkutuoliinsa ja juorusi hänen kanssaan kahden tunnin ajan.\nHän ei laiminlyönyt tarjota hänelle muitakin nautintoja, hän hyvitteli\nvierastaan savukkeilla ja konjakilla, pirskotteli Bandin käsille\nhajuvettä ja nenäliinaan lavendeliöljyä.\n\nKolmannella vieraskäynnillään Bandi vei kukkavihkon Kevéen ja toi\nsieltä kotiaan Tamásiin Jutkan valokuvan. Tästä käynnistä seurasi,\nettä Jutka uskoi hänelle _kaiken_. Pyöristetyssä ja yhtäjaksoisessa\nesitelmässä, oikein kaunopuheisesti hän ilmaisi hänelle sydämensä\nsurut, aivan kuin hän ei ensi kertaa olisi kertonut rakkautensa\ntapahtumia. Eikä hän ensi kertaa kertonutkaan, sillä ennen Bandia\noli neljä viisi wieniläistä ja yksi tai pari kevéläistä ystävää\nkuullut Jutkan surumielisen kertomuksen, paitsi kapteeninrouvaa ja\nkaikkein pienintä sotaravintoloitsijatarta, jonka somilla käsitöillä\nhuomaavainen Jutka jouluna tavallisesti yllätti herra everstiä ja hänen\nrouvaansa.\n\nSamalla hän höysti kertomuksiaan pienillä itkukohtauksilla ja luki\nlopuksi muutamia Gézan kirjeitä. (Tähti — kukka — ikuisesti y.m.)\n\nBandilla oli, kuten jo mainitsin, niin miellyttävät ja luottamusta\nherättävät kasvot, että ne suorastaan herättivät sellaisia tunnustuksia.\n\n— Minä olen hyvin onneton, sanoi Jutka, — sillä koko maailma on minua\nvastaan...\n\nBandi riensi ihmiskunnan nimessä panemaan vastalauseensa sellaista,\nhänenkin kohdalleen osuvaa syytöstä vastaan.\n\n— Kuinka voitte niin sanoa, Jutka-neiti?\n\n— Ettekö te sitten olekaan minun viholliseni?\n\n— Teidän — minä? Minä teidän!\n\nTämä Bandin lausunto ilahdutti paljon Jutkaa.\n\n— Kuinka jalo te olette, Bandi! Katsokaa, minun sydämeni kuiskasi jo\nminulle, että te olette sellainen... Tänään näen teidät vasta kolmannen\nkerran, mutta lukuunottamatta isääni en kehenkään niin luota kuin\nteihin...\n\n(Hän sanoi: lukuunottamatta isääni — mutta itse asiassa oli hänen\nisänsä ainoa, jolle hän ei virkkanut mitään.)\n\nKun rouva Gyurkovics sitten huolellisesti tarkasteli Bandin mukanaan\ntuomaa valokuvaa, sanoi hän näin:\n\n— No katsohan — ja oikein soma!\n\nBandi sai pari päivää myöhemmin kirjeen Jutkalta. Tämä kirje oli\ngrafologisestikin erikoisen mielenkiintoinen todistuskappale, sillä\ntyttö alkoi näihin aikoihin muodostaa helmenpyöreitä pieniä kirjaimiaan\nylimyksellisen korkeiksi heinäsirkkakirjaimiksi. Hän kirjoitti, että\nkevéläiset upseerit panevat toimeen pienen juhlan, johon hän rykmentin\npuolesta innokkaasti pyysi Bandia tulemaan.\n\n— Lähde, poikani, sanoi rouva Gyurkovics.\n\nHellän äidin sydämen täytti jokin suloinen aavistus. Annahan olla,\neverstin tytär alkaa kiintyä Bandiin. Jos hän rakastuu häneen — ja\nkaikilla Gyurkovicsin pojilla oli kyky saada kaikki tytöt rakastumaan\nitseensä, — jos Jutka rakastuu häneen, ajatteli hän, silloin hän joka\ntapauksessa rikkoo välinsä Gézan kanssa, eikä Bandi ota vaimokseen\nsellaista tyttöä, joka on osoittautunut niin muuttelevaiseksi...\n\nKohottakaamme lakkiamme äidin sydämelle, joka lastensa vapauden nimessä\ntaistelee kekseliään viekkauden vasamilla.\n\nKun Bandi palasi bács-kevéläisistä huveista, alkoi rouva Gyurkovics\nkysellä:\n\n— Tanssitko hänen kanssaan?\n\n— Tanssin. Csárdáan ja katrillin.\n\n— Mistä puhuit hänelle?\n\n— Sanoin, että Géza on kortinpeluri...\n\n— Se kuuluu joltakin, sinä uljas urho! sanoi rouva Gyurkovics itsekseen\njättäessään poikansa yksikseen vaihtamaan vaatteita.\n\nBandikin sanoi jotakin itsekseen, ryhtyessään peseytymään. Näin hän\nsanoi:\n\n— Äiti parka, jospa hän tietäisi, ei hän koskaan olisi synnyttänyt\nminua!\n\n(Ellen erehdy, on tämä lause kotoisin tappelupukari Elefántovicsilta,\njoka tavallisesti käytti sitä, kun hänen vastapelaajansa tarokissa\nkaatoi hänen pagátinsa.) [Tarok on hyvin yleinen, mutta samalla sangen\nvaikea unkarilainen korttipeli. Siinä käytetään erityisiä kortteja,\njoista tärkeimmät ovat: skiz, xxi ja pagát. Pelaajia on seurueessa\nkolme.]\n\n\n\n\nVIELÄ ÄIDIN SYDÄN.\n\n\nHeinäkuussa tapahtui, että aliluutnantti Géza Gyurkovics teki\nBudapestissä anteeksiantamattoman kevytmielisyyden. Köyhänä upseerina\nhän antoi näet houkutella itsensä kasinossa eräänä yönä pelaamaan\nkolmen peloittavan pelipukarin kanssa. Tosin hän kyllä voitti\nneljätuhatta floriinia sinä yönä, mutta silti ei meillä ole oikeutta\nantaa anteeksi hänen nuorenmiehen ajattelemattomuuttaan.\n\nAluksi hän katseli vain syrjästä noita kolmea peliteikaria. Yksi oli\nbácskalainen, toinen sároslainen ja kolmas erdélyiläinen armenialainen.\nGéza pani merkille, että sároslainen pelasi uhitellen tahtoen\npeloitella toisia, bácskalainen taas hajamielisen hienostelevasti ja\narmenialainen miten milloinkin, usein kuitenkin voittaen. Oikeastaan\nei siinä mitelty voimia; herrat pelasivat maltillisesti, suorastaan\ntoisiaan säästellen: he muistuttivat kolmea miekkailijaa, jotka\nmittelevät miekkojaan vain aikansa kuluksi. Jos joku voitti suuren\npanoksen, tilasi hän samppanjaa, jonka he sitten joivat muut paitsi\nGéza, joka kieltäytyi. Keskiyön jälkeen jakoi armenialainen Gézallekin\nkortit.\n\n— Tee meille seuraa, mehän pelaamme vain leikin vuoksi.\n\nAliluutnantti teki alussa muutamia erehdyksiä, joille teikarit\nsydämellisesti nauroivat. Hän otti kortit kahden sormenpäänsä väliin,\naivan kuin olisi tahtonut nipistää niitä korvista. Myöhemmin kääntyi\nonni hänelle suopeaksi, ja silloin jo vastapelaajat lämpenivät. He\neivät mitenkään päässeet selville hänen järjestelmästään, sillä\nnähtävästi hän pelasi ilman mitään johdonmukaisuutta, milloin\nuhkarohkeasti hyökäten, milloin aiheettomasti peräytyen. Kuitenkin hän\nvoitti alinomaa, ja kortit pysyivät hänen kädessään yhtä varmasti kuin\nmiekka nuoren Siegfriedin kädessä. Armenialainen poistui aamupuolella,\nja päivän valjetessa oli Géza puhdistanut molemmat toiset.\n\nKotona hän luki rahat. Hän oli voittanut ropoa vaille neljätuhatta\nfloriinia ja lisäksi vaakunakoristeisen käyntikortin, jonka\nsárospiirikuntalainen oli antanut hänelle neljänsadan floriinin\npantiksi.\n\nKysytään: mitä tekee aliluutnantti, jos hän äkkiarvaamatta saa\nneljätuhatta floriinia? Vastaus: hän tekeytyy sairaaksi voidakseen\nsillä perusteella pyytää kuuden viikon loman.\n\nGéza — ottaen huomioon verevän ja terveen ulkomuotonsa — päätti, että\nhänen sairautensa on oleva polvessa. Hän tunsi erään siviililääkärin,\njonka neuvoa hän tässä kysyi, ja tämä esitti hänen valittavakseen neljä\ntautia: ischiaksen, gonitiksen, artritiksen ja lopuksi tumor albus\narticulorumin. Aliluutnantti väliisi artritiksen, koska tämä nimi teki\nhäneen mahtavimman vaikutuksen.\n\nKerran, kun hän ratsumestarin seurassa nousi kasarmin portaita, hän\nvalitti tuskallisesti ja puri huultaan.\n\n— Mikä sinua vaivaa? kysyi ratsumestari..\n\n— Ei mikään! Minun aasimainen polveni vain...\n\n— No no, täytyy olla varovainen.\n\nToisen kerran pani esimies merkille, että Gyurkovics laahusti kasarmin\npihan poikki.\n\n— Sinua jokin vaivaa! Miks'et puhu lääkärille?\n\n— Ei siihen kannata sanoja tuhlata... jos neuvottelisin tohtorin kanssa,\ntiedän, että hän kieltäisi minua ratsastamasta, enkä minä tahdo ruveta\nsotarosvoksi...\n\nMitta oli kukkurallaan, kun Géza kerran oli pyörtyä satulassa\nratsastamaan lähdettäessä.\n\n— Varmaankin särkee taas polveasi, sanoi ratsumestari, — mutta te\nnuoret olette niin kevytmielisiä, että ette mene lääkärille.\n\nSeuraavana päivänä hän itse lähetti Gézan rykmentinlääkärin luokse.\nVaikka Géza omantunnon mukaisesti luetteli kaikki artritis-symptomit,\ntuli tohtori kuitenkin siihen johtopäätökseen, että hänellä oli\ngonitis, joka osaltaan todistaa lääketaidon horjuvaisuutta.\n\nNiin tapahtui, että Géza Gyurkovics lähti kuuden viikon kylpymatkalle\nHerkules-kylpylään. [Kuuluisa kylpylä 3 penikulmaa pohjoiseen\netelärajalta, missä kolmen valtakunnan rajat yhtyvät toisiinsa:\nUnkarin, Serbian ja Romanian.] Hän otti mukaansa palvelijansakin, jolle\nhän oli teettänyt kauniin jahtilivrean sárospiirikuntalaisystävänsä\nrahoilla.\n\nHän oli ollut jo kaksi päivää Herkules-kylpylässä, kun hän illalla meni\ntanssisaliin, missä parhaillaan jokailtaiset huvit olivat käynnissä.\nSiellä hän tapasi erään leiniäpotevan upseeritoverinsa, joka kertoi\nhänelle kylpylaitoksen juoruja.\n\n— Kuka on tuo kaunis, vaalea rouva? kysyi Gyurkovics osoittaen muuatta\nsalin nurkkausta.\n\n— _Kaunis Poldi_. Tavattoman hilpeä jalosukuinen wienitär. Tänään\niltapäivällä tutustuin koko hänen seurueeseensa.\n\nKaunis rouva oli suuren seurueen ympäröimänä, ja hän oli heläjävän\nraikkaalla iloisuudellaan kiinnittänyt Gézan huomion itseensä.\nHänen naurunsa oli sointuva niinkuin lirittävän satakielen laulu.\nNähtävästi hän piti lystiä erään tanssivan romanialaisen seuramiehen\nkustannuksella.\n\n— Jos pidät valssista, suosittelen sinulle erityisesti kauniin Poldin\ntuttavuutta, jatkoi reumaattinen toveri.\n\n— Esittele minut, sanoi Géza Gyurkovics, joka tällä hetkellä unohti\nsekä artritiksen että gonitiksen.\n\nKaunis rouva, jolle hänet esiteltiin, tanssi aivan ihmeellisesti.\nHänestä saattoi nähdä, että hän joka hermossaan tunsi soiton\nkevytmielisen melankolian ja että hän intohimoisesti rakasti tanssia,\nei tanssijan, vaan soiton tähden. Géza Gyurkovics, joka myöskin oli\nkuuluisa erinomaisena tanssijana, tunsi saaneensa siivet tanssiessaan.\nHeidän täytyi kuitenkin pian luopua tanssista, sillä kauniille rouvalle\nsattui pieni onnettomuus: hänen runsas tukkansa aukeni ja valahti hänen\nselkäänsä pitkin niinkuin parvi kullankeltaisia, vapaaksi päässeitä\nkäärmeitä.\n\n— Kiitos, riittää jo! Minun tuhma tukkani irtaantuu alinomaa... Miten\nkauan viivytte täällä? kysyi hän sitten Gézalta.\n\n— Pari viikkoa, niin kauan kuin viihdyn.\n\n— Minä pidän huolta siitä, että viihdytte, sillä teidän veroisianne\ntanssijoita ei kasva joka oksalla...\n\nReumaattinen aliluutnantti tuli samassa ja sanoi tutunomaisesti:\n\n— Älkää vain saattako hänen päätään pyörälle, jalosukuinen rouva, sillä\nhän on jo puolittain sulhasmies.\n\nSitten hän kääntyi Gézan puoleen sanoen unkariksi:\n\n— Älä ota häntä vakavasti. Hän on viekas ja hullaannuttaa itseensä koko\nmaailman...\n\nVaalea rouva pyöristi silmänsä.\n\n— Niin nuori? Vahinko! Miten olette voinut tehdä sellaisen tyhmyyden? —\nNiin niin — pyydän anteeksi...\n\n— Älkää ujostelko, — rohkaisi Géza.\n\n— Mutta miten olette kuitenkin tehnyt jotain sellaista? Ja aivanko\ntotinen juttu?\n\nGéza kohautti olkapäitään.\n\n— Olen sidottu sanaani...\n\n— Te mahdatte olla suuri luonne... Mutta suoraan sanoen, minä en\nrakasta suuria luonteita, sillä tavallisesti ne ovat ikäviä ihmisiä...\nLuulen kuitenkin, että te olette loistava poikkeus...\n\n— Teidän jalosukuisuutenne hemmottelee minua...\n\n— Älkää ihmetelkö sitä, — minun iässäni saa nainen tyytyä itse\nmielistelemään nuoria miehiä...\n\nGéza arvosteli hänet kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vanhaksi.\nMuistaen toverinsa varoitukset hän vastasi kohteliailla\nhävyttömyyksillä kauniin rouvan mairitteluihin. Tämä sävy kuitenkin\nnähtävästi hyvin huvitti kaunista Poldia.\n\n— Onko morsiamenne kaunis?\n\n— Se on makuasia...\n\n— Näyttäkää minulle hänen kuvansa. Näyttäkää, sillä muuten pakahdun\nuteliaisuudesta... Näyttäkää vain rohkeasti, sillä minä en tunne näiltä\nmain ketään, ja muuten — onhan hän morsiamenne!\n\nGéza otti taskustaan medaljongin ja antoi sen kauniille rouvalle.\nKaunis rouva heitti pikaisen silmäyksen Jutkan kuvaan, sitten muuttui\nhänen ilmeensä samassa.\n\n— Ja tämä on teidän morsiamenne?\n\n— Niin.\n\n— Mutta — mikä olikaan nimenne?\n\n— Géza Gyurkovics.\n\n— Te olette bács-kevéläinen vapaaehtoinen?\n\n— Olin vapaaehtoisena Kevéssä.\n\nKaunis Poldi sanoi tähän jotakin aivan erikoista, jonka usein voi\nkuulla wieniläisten suusta, kun heidät valtaa voimakas mielenliikutus...\n\n— No — terve, herra Mayer!\n\nSitten hän ojensi medaljongin Gézalle.\n\n— Tiedättekö kuka minä olen? Minä olen teidän anoppinne!\n\n— Kuinka — rouva Brenóczy? (Kaunis rouva, joka äänsi r-kirjaimen h:na,\nlausui nimensä oikeastaan _B-h-enócczy'na_, korko toisella tavulla.)\n\n— Terve, herra Mayer! sanoi Gézakin vuorostaan.\n\n— Armollinen rouva, keskeytti Géza vihdoin pitkän äänettömyyden, —\nolisin teille sanomattoman kiitollinen, jos sanoisitte minulle mitä te\ntekisitte nyt minun sijassani.\n\n— Kernaammin tahtoisin, että te sanoisitte mitä minun nyt täytyy tehdä\ntai sanoa...\n\n— Tapahtuuko armollisen rouvan mielestä niin suuri onnettomuus, jos\nminä nain teidän tyttärenne?\n\n— Aivan ennenkuulumaton onnettomuus. Vai olenko teidän mielestänne sen\nnäköinen, kuin erityisesti olisin lastenlasten tarpeessa?\n\n— Ettepä suinkaan. Mutta katsokaa, jalosukuinen rouvani, jos nyt\nkuitenkin ympäri käyden yhteen tullaan, niin saattehan perheeseenne\nainakin taitavan tanssijan...\n\n— Kiitän. Minulla ei ole tapana tanssia perheenjäsenteni kanssa.\n\n— Ainakaan en minä vielä kuulu perheeseenne, ja jos suvaitsette...\n\nSoitettiin taas valssiin, ja Géza kumarsi rouvalle. Rouva Brenóczy\nlaski miettiväisenä kätensä aliluutnantin olkapäälle.\n\nKun kaunis Poldi oli tutustunut tyttärensä _sulhaseen_ (hänkin lausui\ntämän sanan yhtä pilkallisesti kuin rouva Gyurkovics!), piti hän\n_kihlausta_ vielä mahdottomampana kuin sitä ennen. Miehet olivat —\nrouva Brenóczyn periaatteiden mukaan — kahdenlaisia: hyviä tanssijoita\nja huonoja tanssijoita. Edelliset olivat hauskoja — he olivat syntyneet\nseuramiehiksi ja heistä tuli kaikkein kehnoimmat aviomiehet: huonot\ntanssijat taas olivat ikäviä, mutta he olivat kaikki kuin luodut\navioliittoon.\n\nWieniläisten tuttaviensa joukosta hän oli jo valinnut Jutkalle\nnuoren herran, ennenkuulumattoman huonon tanssijan, nuorten naisten\ntanssiaiskauhistuksen, josta — jos everstinrouvan teoriat pitävät\npaikkansa — pitäisi tulla kaikkien aviomiesten esikuva. Se oli muuan\nnuori paroni Pardubicz. Melonipäinen ja hyvin vaalea nuori mies,\nsuuri luonne, joka sammalsi puheessaan ja olisi voinut kuluttaa\nkahdeksankymmentätuhatta floriinia, jos hänellä yleensä ollenkaan olisi\nollut taipumusta tuhlaamiseen.\n\nValssin pyörteessä syntyi rouva Brenóczyn rauhattomassa äidinsydämessä\nmuuan ajatus.\n\n— Minun tuleva vävypoikani — ajatteli hän itsekseen — on liian\nrakastettava nuorukainen ollakseen samalla määrättömän kevytmielinen...\nSellainen ihminen pysyy vain niin kauan yhdessä tyhmyydessä (\nsellaisessa kuin tämä _kihlaus_), kunnes saa tilaisuuden toiseen\ntyhmyyteen... Vaikka hän lyhdyllä etsisi, ei hän voisi löytää\nhoukuttelevampaa tilaisuutta, kuin sen, joka tarjoutui tuolla\nnurkassa...\n\nNurkassa istui muuan rouva Brenóczya huomattavasti nuorempi nainen;\nhänellä oli nähtävästi siellä yhtä ikävä kuin jollakin syrjäytetyllä\nkeisarinnalla. Hän oli vapaaherratar Hetvicz-Janky, sotamarski\nHetviczin rouva — Hetviczin, jota nykyaikaisessa sotahistoriassa\nmainitaan nimellä _Spizzan valloittaja_. Hänen ylhäisyytensä,\nvapaaherratar Hetvicz-Janky suvaitsi tuon tuostakin haukotella, — sen\nolisi kärsivällinen lukijakin tehnyt, jos hän olisi istunut kahden\ntunnin ajan kreivien Zdenkó Dumban (von der Scharwacht) ja Ottokár\nDumban (von der Scharwacht) välissä.\n\n— Tulkaa, sanoi everstinrouva Gézalle, — minä esittelen teidät\nseurueelleni... Teidän täytyy tutustua minun vanhempiin veljiini ja\nystävättäreeni, joka on Itävalta-Unkarin mielenkiintoisin nainen...\n_Siitä toisesta_ emme toistaiseksi puhu...\n\nMitä näihin molempiin Dumba (von der Scharwacht)-kreiveihin tulee,\neivät he — kiitos Herran! — olleet antautuneet sotilasalalle. (Minä\nmerkitsen tämän todellisen isänmaanystävän ilolla, koska sillä olisi\nvoinut olla suuri ja edullinen vaikutus tulevaan sotaan.)\n\nHe olivat pitkiä kuin mastopuut, harvasanaisia ja aina huolestuneita\nherroja. He joivat aamuteensä huoaten, ja murtunein mielin he\nsytyttivät iltasikarinsa, ja kun heidän partaansa ajettiin, kohottivat\nhe miettiväiset ja jalosukuiset kasvonsa. Olisi voinut luulla, että\njokin salainen suru kalvoi heidän sydäntään, mutta heidän iankaikkinen\nmurheensa oli vain mielenkiintoinen todistus luonnontieteellisen\n_lajien mukautumisteorian_ paikkansapitävyydestä.\n\nDumba (von der Scharwacht)-kreivit olivat nimittäin jo ammoisista\najoista asti olleet korkeita sotilashenkilöitä, joiden täytyi\narvokkuuden nimessä varjella itseään kaikenlaisilta kevytmielisyyksiltä\nja joiden alati täytyi juontaa kasvojensa ilme hillityksi,\nmiettiväiseksi ja ankaraksi, niinkuin sotapäällikölle sopiikin. Aikojen\nkuluessa kehittyi suvussa täydellinen upseerityyppi, joka periytyi\nisältä pojalle. Rouva Brenóczy ei ollut perinyt sitä, mutta hänen\nvanhemmasta sisarestaan, vapaaherratar Pardubiczista sanoivat hänen\ntuttavansa, että hän oli »aivan kuin sileäksi ajettu majuri».\n\n\n\n\nMEDUSANSILMÄINEN NAINEN.\n\n\nEräs kirjailija, joka kerran esiteltiin vapaaherratar Hetvicz-Jankylle,\nvertasi hänen ylhäisyyttään mereen. En tiedä mitä yhtäläisyyttä voi\nolla sotamarskinrouvalla ja merellä, varsinkaan kun merta — vaikka\nse onkin oikullinen ja kuvaannollisesti puhuen kavala — ei ilman\npanettelua voi sanoa röyhkeäksi tai väsähtäneeksi.\n\nJumalaisen vaateliaisuuden, velttouden, julman ilkeyden ja järjettömän\noikullisuuden ilmeen olisi yllämainitsemani virkaveli voinut havaita\nhänen ylhäisyytensä kalpeissa, kauniissa kasvoissa. Pallas Athene,\nPulcinella ja Hebe samassa persoonassa... Kun hän nyt kohotti\nlorgnettinsa nenälleen luodakseen hajamielisen silmäyksen Géza\nGyurkovicsiin, joka kunnioittavasti iski yhteen kannuksensa hänen\nedessään, huomasi, että hänen ylhäisyydellään oli yhtä sametinpehmeä ja\nlämpimästi silmäilevä katse kuin kaihomielisellä Heloisalla.\n\n− Jo yksin _tämän_ tähden saavat arvonsa sekä gomtis että artritis,\nmerkitsi aliluutnantti itsekseen.\n\nKoska vapaaherratar Hetvicz-Jankylla — kuten myöhemmin selviää — on\nkohtalokas osansa Gyurkovicsin poikien elämänvaiheissa, täytyy minun\njo tässä yhteydessä perusteellisesti kuvailla hänen ylhäisyyttään\nja kertoa sellaisiakin läheisiä perheasioita, joita ei edes Géza\nGyurkovics tuntenut.\n\nVapaaherratar oli rikkaan szerémiläisen Janky-suvun (de genere Akos)\nviimeinen jälkeläinen ja oli kuninkaan armosta saanut pitää perheen\narvonimen ja omaisuuden. [Unkarilaisten suurtilallisten tyttäret\nperivät ennen ainoastaan pienen osan omaisuudesta, mutta eivät\narvonimeä.] Kun sotamarski Hetvicz kaksi vuotta sitten vei hänet\nalttarille, liitti hän omaan nimeensä puolisonsa sukupuuttoisen nimen\nja kilven.\n\nJos vapaaherrattarella oli niin paljon rahaa (huomauttanee\nkärsivällinen lukijani), olisi hän kai saanut miehekseen ei vain\nsotamarskin, vaan vieläpä aliluutnantinkin...\n\nTotta kyllä. Hänen avioliittonsa ei ollutkaan oikeastaan mikään\navioliitto, vaan jonkinlainen itsemurha, jonka vapaaherratar oli\ntehnyt onnettomassa rakkaudessaan. Nuorena tyttönä hän oli nimittäin\nrakastunut erääseen _latinanlukijaan_, erään pehtorinsa poikaan,\noikeaan lukutoukkaan... Hän ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan —\nmiten olisikaan hän voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — mutta hän\nei tahtonut olla kenenkään toisenkaan oma ja murheessaan hän päätti\nmennä ikälopuimmalle kosijalleen.\n\nUseimmat itsemurhaajat, jotka tuhonsa tehtyään vielä voivat ajatella\nkirkkaan ajatuksen, katuvat tekoaan. Vapaaherratar Jankylla oli kyllin\naikaa vihkimisen jälkeen miettiä askeltaan ja sen vuoksi hän katui\nankarasti onnetonta tekoaan.\n\nSotamarskitar ehdotti miehelleen jo n.s. _kuherruskuukauden_ kuluessa\navioeroa. Mutta hänen armollinen miehensä, joka aikanaan oli käynyt\nkuninkaan puheilla hankkiakseen hänelle oikeuden perintöön ja\narvonimeen, pelkäsi häväistystä eikä ottanut hänen puhettaan avioerosta\nkuulevaan korvaansakaan.\n\n— Minä pakotan sinut eroon, sanoi vapaaherratar äärimmilleen\nepätoivoisena.\n\nEi ole vähintäkään epäilystä siitä, että tätä kavalaa sissisotaa, joka\nnyt syttyi molempien aviopuolisoiden välillä, käytiin kunnioitettavan\ninnokkaasti ja kekseliäästi. Noudattaen synnynnäistä vaistoaan koetti\nvapaaherratar aluksi viekasteluilla — joita hän sanoi _kutkutuksiksi_\n— saada miehensä suuttumaan. Hämmästyttävän hienotunteisesti hän keksi\ntuhannen sellaista seikkaa, joista jo yhdenkin olisi pitänyt riittää\ntekemään kauneinkin rouva vastenmieliseksi, aivan kuin yksi ainoa\nhiuskarva voi tehdä maukkaimmankin liemen mahdottomaksi nauttia. Mutta\nsotamarski panssaroi itsensä näiden neulan- ja ampiaisenpistoksien\nvaralta liikuttavan dogmaattisuutensa turviin, samalla verisesti\nloukaten vaimoaan — jota hän jo silloin sydämensä pohjasta vihasi —\nteeskennellyllä hellyydellään.\n\n— Hyvä on, sanoi silloin vapaaherratar, — voin minä muutakin tehdä:\nminä häpäisen hänen nimensä, ja silloin hän ajaa minut talosta.\n\nEi uskoisi, miten vaikeaa sellainen muutamissa olosuhteissa saattaa\nolla. Vapaaherratar tahtoi ainoastaan pilata maineensa, mutta hän\noli liian ylpeä alentaakseen itsensä samalla. Hän salli itseään\nmielisteltävän huomiota herättävällä tavalla, joskus häpeänhälinää\nnostattavasti, mutta ihailijansa — joita hän sanoi itserakkaiksi\naaseiksi — hän palkitsi vain kuparikolikoilla.\n\nHänen ylhäisyytensä huomasi heti hänen läpinäkyvät hyökkäyksensä ja\nsäilytti entisen tylsän ja kärsivällisen puolustusasemansa. Hän oli\nliikuttavan pitkämielinen rouvalleen, mutta niin ei lainkaan hänen\nihailijoitaan kohtaan. Heille hän kosti julmasti — niin usein kuin\nhänelle siihen vain tarjoutui sopiva tilaisuus — ja vaikutusvaltaisena\nmiehenä hän oli jo saanut montakin heistä tieltään.\n\nSuljetuissa seuroissa säälittiin useinkin aviomiehen koston\nuhriksi joutuneita miehiä. Muun muassa puhuttiin eräästä erittäin\nmiellyttävästä yliluutnantista, joka vain siitä oli saanut sotamarskin\nvihat, että samana iltana oli tanssinut kolme katrillia hänen\nylhäisyytensä vapaaherrattaren kanssa. Pian sen jälkeen hän oli\njo matkalla Dombrovaan ja vielä tänäänkin hän viettää ilottomia\npäiviänsä tässä Galitsian rajaseudun likaisimmassa linnoituksessa,\nmuutamien kauhtanaan puettujen Puolan-juutalaisten seurassa.\nKerrottiin myöskin, eräästä kapteenista, joka pari kertaa oli pyytänyt\nhänen armonsa ajelemaan tulisella nelivaljakollaan. Odottamattoman\ntarkastuksen aikana oli häntä syytetty muutamista aivan vähäpätöisistä\nlaiminlyönneistä (minua hävettää vaivata lukijaani luettelemalla\nniitä, niin vähäpätöisiä ne olivat), mutta kapteenin täytyi ottaa\nero... Keväällä taas oli muuan vaalea nuori kreivi hullaantunut rouva\nHetvicziin. Sotamarskin veljenpoika, juopotteleva kaartilainen, —\njota mainittiin eräänä Euroopan etevimpänä miekkailijana, antautui\nsanakiistaan pikku jalosukuisuuden kanssa ja sovitteli miekaniskunsa\nniin taitavasti, että kreivin henkevä nypykkänenä muuttui kotkannenästä\nbulldogginnenäksi. (Kun hänen armottarensa näki tämän marttyyrikuonon\nensi kertaa, oli hän katketa nauruunsa.)\n\nKaunista rouvaa harmittivat rajattomasti hänen perhe-sissisodassaan\nkärsimänsä tappiot ja (niinkuin nälänhätäisen linnaväen komentaja\näärimmilleen epätoivoissaan hautoo ajatusta räjähdyttää koko linna\nilmaan) hän mietti Herkules-kylpylän huvilassaan yli koko maan kantavaa\nhäväistysjuttua.\n\nVoidakseen tehokkaasti toteuttaa aikeensa täytyi hänen hankkia\nitselleen uhrautuvainen apumies, mutta se ei ollut niinkään helppoa,\nsillä salonkitapoja seuraavat nuoret herrat — vieläpä vanhemmat\nseuramiehetkin, jotka meidän päivinämme eivät ole niin arkoja kuin\nnuoret, — tunsivat hänen edessään kylmänväreitä niinkuin olisivat\nnähneet oikean Medusan pään. Ja tällä kauniilla rouvalla oli todellakin\noikeat Medusan silmät, sillä jokaiselle, johon hän silmänsä iski, hän\ntuotti turmion.\n\nSellainen oli tämä armollinen rouva, joka tällä hetkellä — kymmenen\nminuuttia sen jälkeen kuin Géza Gyurkovics oli hänelle esitelty —\nkosketti hänen olkapäätään lorgnetillaan.\n\n— Joko olette pyytänyt jonkun katrilliin? kysyi hän.\n\n— En...\n\n— Olisiko teille suuri uhraus, jos pyytäisin teitä tanssimaan minun\nkanssani?\n\n— Se olisi minulle suuri kunnia, teidän armonne...\n\nRauhallisesti ja huolettoman viehkeästi hän tanssi katrillin. Tai\noikeastaan ei hän tanssinut, hän käveli pikemmin ympäri salia, hattu\npäässään ja pitkävartinen lorgnetti kädessään. Hän sai tanssittajansa\nepätoivoon sillä, ettei hän vähääkään välittänyt vuoroista, liikkui\nvain paikasta toiseen ja ojensi hajamielisesti ohimennen jollekin\nkätensä, odottaen, että toiset mukautuisivat hänen omituiseen\ntanssitapaansa.\n\n(Niin hajamielinen ja itsepäinen hän oli aina. Kotona hän usein kulki\nääneti huoneesta toiseen. Palvelijain kädet avasivat hänelle ovet.\nHänen kamarineitsyensä juoksi rappusia pitkin ja laski viitan hänen\nhartioilleen. — Minne teidän ylhäisyytenne käskee? — En tiedä... Minne\nhyvänsä... Yhdentekevää...)\n\nSamassa hän oli jälleen Gézan luona ja laski kätensä hänen\nkäsivarrelleen.\n\n— Katrillia minä rakastan intohimoisesti! Se on ainoa tanssi, jota\ntanssin... Ettekö tekin rakasta sitä?\n\n— Minäkö? Minä antaisin autuuteni katrillista! valehteli aliluutnantti,\njonka mielestä katrilli oli yhtä vähän tanssia, kuin riisi oli ruokaa.\n[Tarkoittaa unkarilaista sananlaskua: _Tótnem ember kásnem étel_.\nSlovakki ei ole ihminen eikä riisi ruokaa.]\n\n— Silloin tanssitte seuraavankin minun kanssani?\n\nJälleen hän jätti tanssijansa tanssiakseen yksintanssin sellaisen,\njommoista ei kukaan ole koskaan nähnyt. Hän kulki kahdesti eteenpäin,\nkohensi itseään hiukan, kääntyi ja ojensi kätensä rouva Brenóczylle.\n\nEverstinrouva tanssi reumaattisen aliluutnantin kanssa ja piti\nrattoisaa iloa... Hän olisi iloitellut silloinkin, vaikka hänellä\nnuoren aliluutnantin sijasta olisi ollut kumaraselkäinen urho vuodelta\n1848 ja Erdelyi Nácin mustalaissoittajien asemesta ainokainen\nsäkkipillinpuhaltaja jalkojensa edessä, sillä hän oli syntynyt tähän\nmurheen laaksoon iloa pitääkseen ja huvitellakseen.\n\nEllen olisi yksinkertainen kronikoitsija, vaan todellinen\nromaaninkirjoittaja, jolla on sankariensa kohtalot ohjissaan, voisin\nnyt kertoa mieltäylentäviä asioita. Kertoisin, miten Géza Gyurkovics,\nhyveellisen nuorenmiehen esikuvan tavoin, salaisesti surren suvaitsi\nhänen ylhäisyytensä veikeätä kiemailua. Kertoisin edelleen, miten\naliluutnantti, kun täydestä puuttui enää pisara, vihasta leimuten\nraastoi ruususiteet, joilla tuo tunnoton nainen koetti hänet sitoa.\nVoisin vihdoin kertoa siitäkin, miten hän sydäntäjärkyttävin\nkehoituksin nostatti katumuksen kyynelet hänen armonsa silmiin...\n\nIkäväkseni täytyy minun kuitenkin myöntää, ettei minun sankarini tällä\nkertaa ottanut varteen tarjoutuvaa tilaisuutta saavuttaakseen vakavasti\najattelevien lukijoitteni kunnioituksen.\n\nKahdeksan päivää hän hakkaili innokkaasti molempia rouvia — Brenóczya\nja vapaaherratar Hetvicz-Jankya — ja vaikka kylpyvieraat tunnontarkasti\nseurasivat aliluutnantin jokaista askelta, eivät he mielipahakseen\nmitenkään päässeet perille, kumpaa hän hakkaili vakaumuksesta ja kumpaa\nlaskien.\n\nMinä tahdon peittää verhoon näiden kahdeksan päivän tapaukset,\njotka muutenkin muodostavat hevos- ja aasiratsastushuvimatkojen,\nkirkkaalla päivällä huvila Jankyn ja Ferenc Joszef-hotellin edustalla\nsattuneiden _yöllisten serenadien_, iltakävelyiden, joihin yhtyi\nkiiltomatojenmetsästys, ja muiden hylättävien kevytmielisyyksien\nsurullisen ketjun. Riittää kun huomautan, että kylpyvieraat antoivat\nyksimielisesti Gézalle nimen _hullu aliluutnantti_.\n\nMutta kahdeksantena päivänä tapahtui jotakin, jota tunnontarkka\nkronikoitsija ei voi vaieten sivuuttaa. Sinä päivänä saivat\nkylpyvieraat vihdoin tietoonsa, kumpaa rouvaa hullu aliluutnantti\nhakkaili vakaumuksesta, ja vapaaherratar Hetvicz-Janky huomasi hetken\ntulleen heittää soihtunsa ruutikellariin ja räjähdyttää linnan.\n\nOli sunnuntai, ja rouva sotamarskitar oli jo lauantaina ilmaissut\naliluutnantille toivomuksensa ottaa osaa läheisessä kirkonkylässä,\nMehadiassa, pidettävään romanialaiseen jumalanpalvelukseen.\n\nAamulla ilmaantui Janky-huvilaan romanialainen talonpoikaisnuorukainen,\njoka tahtoi puhutella hänen ylhäisyyttään; kun vapaaherratar kurkisti\neteishuoneestaan, tunsi hän sandaalijalkaisen ja nahkavöisen talonpojan\nihailijakseen.\n\n— Todellakin, tämähän oli verraton päähänpisto, sanoi hänen armonsa\nvakavan näköisenä.\n\nHän istutti Gézan salonkiinsa, itse hän poistui. Mutta neljänneksen\nkuluttua hän palasi pukuhuoneestaan päässään kirjavakukkainen\nvalakkialainen liina, yllään kirjailtu paita, jaloissa pienet\nsandaalit. Kädessä oli hänellä iso punainen päivänvalo; kultarahoja oli\npujotettu kiliseväksi nauhaksi hänen kaulalleen; hän oli aivan kuin\njonkun rikkaan kylätuomarin tytär. Muutenkin oli hänen vartensa niin\ntäyteläinen, niin sanoakseni kiinteä, että hän noin ilman kureliiviäkin\nnäytti tavallista ihanammalta.\n\n— Lähtekäämme! sanoi hän.\n\nLorgnetin hän otti mukaansa, ja siitä hänet tunnettiin kylpypuistossa.\nRouva Brenóczy, jota he kävivät kärttämässä mukaansa, ei naurultaan\nvoinut viiteen minuuttiin saada sanaakaan suustaan; sitten hän sanoi\nvain, ettei lähde matkaan.\n\n— En ehdolla millään! Niin hullujen ainakaan ole!\n\n— Menemme siis kahden, sanoi vapaaherratar, joka ei hurjimmissa\nhullutuksissaankaan kadottanut vakavuuttaan.\n\nHe kuuntelivat messua Mehadiassa, katselivat kotvan talonpoikien\ntanssia ja menivät vihdoin aamiaiselle kyläravintolaan.\nMuuan viittaniekka mies, jonkinlainen kyläkirjuri, joka luki\nkapakassa sanomalehteään, huomasi omituisesti eleilevän kauniin\ntalonpoikaistytön; hän suvaitsi puhutella vapaaherratarta, taputtipa\nhäntä vielä hyväntahtoisesti poskellekin. Géza Gyurkovics hankki\npelästyneelle naiselleen hyvitystä sillä, että vuorostaan meni kirjurin\nluo ja nipisti häntä hyväntahtoisesti poskesta, jonka johdosta\nkirjuri sitten sanoi isännälle, että sen jälkeen kuin sotilasraja oli\npoistettu, olivat talonpojat käyneet röyhkeiksi eivätkä kunnioittaneet\nylempiään!\n\nAamiaisen syötyään he palasivat pitkin jalkapolkua ja aikoivat kulkea\nkotiin erästä oikotietä. Vapaaherratar pysähtyi monivivahteiselle\npienelle niitylle poimimaan kukkia. Hyvän aikaa oli hän kumartuneena\nkukkien yli, sitten hän yhtäkkiä meni Gyurkovicsin luo, joka haukotteli\nauringossa loikoen.\n\n— Oletteko rohkea ritari? kysyi hän vakavana, ilman mitään johtavaa\naihetta.\n\nHämmästynyt aliluutnantti ei vastannut heti.\n\n— Mikä minä muuten olisin? kysyi hän sitten.\n\n— Ja — uskalias mies?\n\n— Sitä en tiedä... Kenenkään mieleen ei ole juolahtanut koetella\nminua...\n\n— Minä tahtoisin kovin kernaasti panna teidät koetukselle...\n\n— Onko täällä lohikäärmeitä, joita vastaan voin tapella? kysyi Géza\nlapsellisesti.\n\n— On, vastasi sotamarskitar rauhallisesti.\n\nÄänettöminä he jatkoivat matkaansa, vapaaherratar ei enää puhunut\nlohikäärmeistä. Vähän väliä täytyi hänen istahtaa tiepuoleen, sillä\nsandaalit puristivat hänen jalkojaan.\n\nKun he tulivat laakson siimekseen, täytyi heidän pysähtyä. Muutamia\nviikkoja sitten oli ankaran hirmumyrskyn aikana jättiläismäinen\npaasi vierinyt jyrkänteelle. Nimismies oli säleaitauksella sulkenut\ntien, jonka yli tuo kymmenentuhannen sentnerin painoinen kivi\nriippui niinkuin pään yllä uhkaava hirviö. Heikko tuulenhenkäys,\ntalonpoikaisrattaiden jyrinä olisi riittänyt syöksemään paaden jylisten\nrotkoon.\n\nVapaaherratar kohotti lorgnetin nenälleen.\n\n— Tämäpä on mielenkiintoista! sanoi hän; ja sitten: — Katsokaa tuota\nkaunista keltaista kukkaa.\n\nPelästynyt pieni kukkanen oli puhjennut horjuvan hirviön juurella. Ja\nnyt teki Géza Gyurkovics jotakin sellaista, että hän sillä osoitti\ntodella ansainneensa nimen _hullu aliluutnantti_: hän hyppäsi yli\naitauksen, astui kivimöhkäleen alle ja poimi kukan. Tämän hän oli\nvelvollinen tekemään, sillä olihan vapaaherratar kysellyt hänen\nrohkeutensa kuntoa.\n\nVapaaherratar ei uskaltanut edes huutaa. Hän tunsi hetken kestävän\nhekumallisen väristyksen itsessään ja sulki silmänsä siunaamaksi.\nKun hän ne jälleen avasi, seisoi Gyurkovics jo hänen edessään,\npilkallisesti hymyillen, ojentaen hänelle kukkasen.\n\n— Mennään pois täältä! sanoi rouva. — Tulkaa!\n\nIltapäivällä rouva Brenóczy tuli siihen johtopäätökseen, että\nvapaaherrattaren ja aliluutnantin välillä _oli tapahtunut jotakin_.\nJotakin, mutta mitä? He kävelivät terassilla jälleen eurooppalaisissa\npuvuissa, mutta vapaaherratar oli niin moitteettoman hieno, kuin olisi\nherra jumala leikannut hänet pariisilaisesta muotilehdestä ja sielun\nsijasta puhaltanut häneen Saskun käyttäytymisopin hengen.\n\nMuuten oli hänellä rinnassa pieni, keltainen niittykukka ja hän oli\nhuomattavan tunteellinen, jonka johdosta everstinrouva teki sen\njohtopäätöksen, että vapaaherratar hautoi joitakin pahoja aikeita\nmielessään.\n\nKun he illalla kävelivät Janky-huvilan ulkopuolella, kietoutui hän\nvastoin entisiä tapojaan aliluutnantin käsipuoleen. Jokin painosti\nhänen mieltään, jokin, jonka hän tahtoi sanoa hänelle, ja nyt hän\netsi miettivänä sopivia sanoja. Ovella hän päästi hänen kätensä,\nmutta ei kuitenkaan mennyt sisään, vaan katsoi ääneti häntä silmiin,\nleikkien hermostuneena lorgnetillaan. Vihdoin Géza Gyurkovics katkaisi\näänettömyyden.\n\n— Sanokaa jotakin!\n\n— Niin, kyllä... Tulkaa aamulla kuuden junalle...\n\n— Lähdettekö? kysyi aliluutnantti hämmästyneenä.\n\n— Kahdenkesken lähdemme... Te minun kanssani...\n\n— Minne?\n\n— Saatte sitten tietää... Älkää kertoko kellekään! Hyvää yötä!\n\n— Hyvää yötä!\n\nKärsivällinen lukija ei olisi mennyt asemalle... Minä en olisi itsekään\nmennyt... Mutta Géza Gyurkovics meni. Siihen voin ainoastaan sanoa:\nyksilöllisyydelle kunnioitus!\n\nAliluutnantti nukkui hiukan, ja kun hän viime tingassa hyökkäsi\nasemalle, vei häneltä voimat ajatus, että kaunis rouva vetääkin\nhäntä nenästä. Sentähden hän hämmästyi nähdessään rouva Hetviczin\nasemasillalla. Pelästyneen kamarineitsyensä seurassa, kahden\nnimikirjaimilla koristetun matkalaukun ja usean nahkakotelon keskellä\nhän istui tiheän hunnun piilossa punasilkkisessä pölyviitassaan.\n\nHän ojensi kätensä Gézalle.\n\n— Annoitte minun odottaa hiukan, mutta hyvä on kuitenkin, että\ntulitte... Lunastakaa koko vaununosasto Szegediin...\n\nKun toinen soitto kilahti, piti vapaaherratar seuraavan puheen\nkalpealle kamarineitsyelleen:\n\n— Tiedän hyvin, rakas Kati, että sinä mieheni pyynnöstä olet minua\nvakoillut... Riennä siis heti sähkösanomatoimistoon ja sähkötä hänelle,\nettä minä nuoren aliluutnantin seurassa olen karannut kotoa... Saman\naliluutnantin seurassa, josta jo aikaisemmin olet hänelle ilmoittanut,\nettä hän häpeämättömästi liehakoi minua... Herran huomaan, Kati!\n\nHe nousivat vaununosastoonsa. Rouva riemusta säteilevin silmin,\nniinkuin nuori ylioppilas lähtiessään lomalle, Géza Gyurkovics sekavin\ntuntein.\n\nSilmänräpäyksen hän epäili, tokko kaikki oli oikeastaan niinkuin olla\npiti, mutta pian hän rauhoittui.\n\n— Hyvä Jumala, mitäpä minulle voisi tapahtua? Jos tästä syntyy jotain\nikävyyksiä, niin — minä ammun kuulan otsaani.\n\n(Tämä ajatus rauhoitti häntä huomattavasti, mikä osaltaan todistaa,\nkuinka paljon hyötyä ihmisellä voi olla vakavista elämänperiaatteista.)\nSillä välin lähti pikajuna liikkeelle, vieläpä tärytellen, koska\nse ei siinäkään suhteessa tahtonut erota muista, kirjallisuudessa\nesiintyvistä pikajunista.\n\n\n\n\nJUTKAN TOINEN KIHLAUS.\n\n\nKello kymmenen junassa tuli Herkules-kylpylään uusi kylpyvieras: vanha\nystävättäremme Jutka Brenóczy. Hänen äitinsä oli kutsunut hänet, uskoen\nettä _tuosta lapsentaudista_ (niin hän nimitti tyttärensä kihlausta,\njota hän ei koskaan ollut ottanut vakavalta kannalta ja joka sentähden\nmyöskään ei huolestuttanut häntä) ilman muuta päästäisiin, niin pian\nkuin entinen koulutyttö uudelleen tapaisi entisen vapaaehtoisen.\n\nKun everstin tytär Eliz-neidin seurassa hyppäsi junavaunusta, pelästyi\nkaunis Poldi ja katui samassa päähänpistoaan.\n\n— Jeesus Maria, — mikä sinusta on tullut, Jutka!\n\nEikä hänellä kuitenkaan ollut valituksen, aihetta, pikemmin olisi hänen\npitänyt riemastua siitä, että Jutka oli kehittynyt niin kauniiksi ja\nterveeksi neitoseksi. Tuskin oli hän vielä yhdeksäätoista täyttänyt,\nmutta häntä olisi luullut kahdenkolmattavuotiaaksi. Hän oli äitinsä\nmittainen; hänen vartensa oli täyteläinen, hänen kasvonsa kypsyneet,\nja hänen yksinkertaisesta matkapuvustaan saattoi huomata, että hän\npukeutui aistikkaasti... jos hänen äitinsä nyt antaisi hänelle lyhyet\nhameet ja lapsenhatun, näyttäisi hän todellakin balettitanssijattarelta.\n\nEverstinrouva tunsi itsessään jonkinlaisen syksyisen puistatuksen,\naivan kuin pärättävien kurkien hyvästelyhuudot olisivat kaikuneet\nhänen korvissaan; mutta kurjilla ei lainkaan ollut vielä lähtöaikeita,\nne parveilivat vielä Alföldin tasangoilla kylpien kesän kirkkaassa\nauringossa, joka kultasi niiden höyhenet niinkuin se juuri kultasi\neverstinrouvan oman runsaan ja kauniin tukan.\n\n— Päivällisen aikana saat tavata vanhan tuttavasi, sanoi rouva Brenóczy.\n\n— Kenet? kysyi Jutka.\n\n— Géza Gyurkovicsin.\n\nJutka hätkähti ja katsoi kalveten äitiinsä...\n\n— Näyttää siltä, kuin hän yhä vieläkin olisi rakastunut, ajatteli\nhuolestunut äiti itsekseen.\n\nMutta päivällisaikaan he eivät tavanneetkaan Géza Gyurkovicsia, ja\nkärsivällinen lukijani, joka oli todistamassa aamullista pakomatkaa,\nei kaipaa tarkempia selityksiä. Ennen päivällistä sai myöskin rouva\nBrenóczy tarkempia tietoja eräässä kirjeessä, jonka Janky-huvilan\nveräjän vartija toi hänelle. Hänen armonsa kirjoitti ystävättärelleen\nranskaksi näin:\n\n»Sotamarski Ferdinand Hetviczin rouvalla on täten ilo ilmoittaa, että\nhän tänään kello kuusi aamulla on paennut kotoaan Géza Gyurkovicsin\nseurassa, ja samalla hän pyytää tämän uutisen levittämistä\nmahdollisimman laajoihin piireihin.»\n\nKaunis Poldi ei aluksi ollut uskoa omia silmiään.\n\n— No, terve, herra Mayer! sanoi hän sitten, niinkuin hän tavallisesti,\nkuten tiedätte, sanoi ainoastaan silloin, kun sielunsa oli kapinassa.\n\nHän ei hetkeäkään epäillyt uutisen uskottavuutta. Hän tunsi rouva\nHetviczin ja tiesi, ettei ystävätär edes piloillaan valehdellut. Jos\nhän kerran kirjoitti karanneensa aliluutnantin kanssa, niin hän myös\nrehellisesti pitää lupauksensa... Muuten oli hänen armonsa hyvin\nsuuttunut hänen ylhäisyyteensä, sillä jos tämä välttämättä tahtoi\ntoimeenpanna häväistysjutun, olisi hänen pitänyt odottaa ainakin siihen\nasti, kunnes hän, everstinrouva, olisi jättänyt kylpylän. Äkeissään\npäätti hänkin vuorostaan, ettei täytä ystävättärensä viimeistä\ntoivomusta eikä levitä huhua hänen karkumatkastaan.\n\nJutkalle täytyi hänen kuitenkin kertoa uutinen. Hän kertoi hellän\nosaaottavaisesti, eikä hän puhunut hänelle niinkuin äiti lapselleen,\nvaan — niin tehdään tavallisesti sellaisissa tapauksissa — niinkuin\nuskollinen ystävätär.\n\n— Elämä on hyvin surullista, sanoi hän muun muassa. — Ja mene nyt\nhuoneeseesi, Jutka-parkani, ja kevennä itsesi kyynelillä... Pukeudu\nsitten valkoiseen puseroosi, sillä puolen tunnin kuluttua haen sinut\npäivälliselle...\n\nJutka oli nähtävästi hyvin murtunut. Hän sanoi:\n\n— No, mutta sellaistako!\n\nKun rouva Brenóczy puolen tunnin kuluttua varovasti kurkisti\nhuoneeseen, seisoi Jutka valkoisessa puserossaan avatun ikkunan ääressä\nja parhaillaan sähkötti molemmin käsin jotakin jollekin alhaalla\nolevalle. (Punaisen neilikan, joka hänellä oli ollut rinnassaan, oli\nhän jo hiukkasta ennen heittänyt kauniissa kaaressa ikkunasta.)\n\n— Tosiaankin, sanoi hän sitten äidilleen, — minä aivan unohdin kertoa,\nettä eräs bácskalainen tuttavamme matkusti samassa junassa kuin mekin...\n\n— Kuka hän oli?\n\n— Eräs Bandi Gyurkovics-niminen nuori mies...\n\n(Hän lausui nimen niin viattoman näköisenä —  r-äänne sorahteli hiukan\n— aivan kuin hän ei koskaan olisi ollut Gyurkovicsien kanssa missään\ntekemisissä.)\n\n— Vielä toinen Gyurkovics? kauhistui armollinen rouva.\n\n_Toinen Gyurkovics_ odotti jo naisia ravintolaparvekkeella — punainen\nneilikka metsästystakkinsa napinlävessä. Everstinrouva päätti jo\nportaita noustessaan _jääkylmällä_ tavallaan _halstaroida_ hänet,\nmutta (epäilemättä luonnontieteilijöiden suureksi mielipahaksi!) ei\ntoteuttanut päätöstään, koska hän huomasi pian, ettei mitenkään voinut\nkohdella epäkohteliaasti tätä Gyurkovicsia, sillä niin hieno oli hänen\nkäytöksensä ja niin suora ja kohtelias nuori mies hän osoitti olevansa.\n\nMutta tämä hieno nuori mies ei voinut kuitenkaan pidättää hämmästyksen\nhuudahdusta Jutkan esitellessä hänet äidilleen.\n\n— Ei, tämä on mahdotonta! Anteeksi, mutta sitä en mitenkään voi uskoa!\nTeidän jalosukuisuutenneko olisi neidin äiti? Älkää suvaitko tehdä\nminusta pilaa!\n\n— No, no, älkää soittako hätäkelloja! sanoi armollinen rouva\nsäteilevästi hymyillen.\n\nSitten hän kutsui Bandin pöytäänsä. Mutta nuori mies ei vielä lientä\ntarjottaessakaan ollut toipunut hämmästyksestään.\n\n— Varmaankin sisarpuoli? sanoi hän rukoilevasti.\n\n— Vakuutan kunniasanallani, että olen hänen äitinsä.\n\nBandi taipui suvaitsevaisesti everstinrouvan kunniasanaan.\n\nMinä uskon! Jos teidän jalosukuisuutenne kunniasanallaan vakuuttaa,\nettä aurinko on teidän äitinne ja kuu teidän enonne, täytyy minun\nluonnollisesti uskoa, mutta ymmärtää sitä en voi koskaan.\n\n- Hän näyttää olevan miellyttävä ja vakava nuori mies, sanoi rouva\nBrenóczy itsekseen.\n\nMustaa kahvia juotaessa everstinrouva huomasi hetken tulleen kertoa\nBandille toisen Gyurkovicsin seikkailun. Sitä ennen oli hän lähettänyt\nJutkan ja Eliz-neidin hotelliin hakemaan päivänvarjojaan.\n\n— Minun täytyy kertoa teille masentava uutinen... Rohkaiskaa mielenne!\nOlettehan mies! Teidän veljenne pakeni tänä aamuna sotamarski Hetviczin\nrouvan seurassa...\n\n— Olen kuullut, sanoi Bandi katkaisten huolellisesti sikarin pään. —\nHotellin siivoojatar vastaanotti minut sillä uutisella, sitten kertoi\nsiitä laitoksen lääkäri, ja vieläpä hierojatkin huvittivat vieraita\nsillä uutisella. Mutta minä en usko sitä.\n\n— Ettekö usko?\n\n— En usko! sanoi Bandi varmasti. — Minä tunnen veljeni ja tiedän, ettei\nhän tekisi sellaista... Varmaankin on tapahtunut jokin erehdys.\n\n— Kuitenkin on asia niinkuin sanon.\n\n— Silloin ehkä erehdys johtuu siitä, että kyseessäoleva rouva ei ole\nmikään sotamarskitar.\n\n— Hänen miehensä sotilasarvosta en suinkaan voi erehtyä, sillä minä\nolen itse upseerin rouva.\n\nBandi sytytti mietteissään sikarinsa.\n\n— Ja — pyydän anteeksi — onko kysymys vanhasta naisesta?\n\n— Ei vähääkään vanhasta... Hyvä jos hän lie kahdenkolmatta ikäinen!\n\n— Se on toista! Pyydän anteeksi, nyt minä jo uskon.\n\n(Kuten huomaamme, tuntui Bandista asia mahdottomalta vain sen tähden,\nettei hän siihen asti ollut nähnyt kuuttakymmentä vuotta nuorempaa\nsotamarskitarta. Eikä hän voinut kuvitella veljestään sellaisia\njärjettömyyksiä, että tämä karkaisi viisikymmenvuotiaan naisen kanssa.)\n\nMyöhemmin hän sai ajatuksen:\n\n— Joka tapauksessa mahtaa tässä piillä jokin erehdys! Eikö totta,\nsotamarskihan asuu Pestissä. Siinä tapauksessa en voi ymmärtää, miksi\nhänen tarvitsi paeta täältä...\n\nRouva Brenóczy kohautti olkapäitään.\n\n— Hulluutta kaikki tyynni! Mutta minä pelkään, että herra Géza saa\nkalliisti maksaa hulluutensa. Sotamarski Hetviczin kanssa ei ole hyvä\nleikitellä, varsinkaan aliluutnantin...\n\nBandi ei huolestunut vähääkään.\n\n— Olkaa vain rauhassa, armollinen rouva, Géza kyllä pääsee\npälkähästään. Hän suoriutuu aina kaikesta...\n\nKylpylaitoksen yleisö olisi varmaankin huomannut, miten paljon\neverstinrouva viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa oli muuttunut,\nellei se niin innokkaasti olisi pohtinut vapaaherrattaren katoamista.\nHän oli käynyt aivan vakavaksi ja hiljaiseksi siitä hetkestä pitäen,\nkun hänen oli täytynyt täyttää äidinvelvollisuutensa Jutkaa kohtaan.\nTavanmukaisten neljän vaalean puvun asemesta hän nyt käytti päivittäin\nneljää tummaa, tanssi iltaisin ainoastaan yhden tai pari katrillia ja\nnekin vain _auttaakseen_, kuten hän sanoi.\n\nJutkan kolmantena kylpypäivänä tapahtui jotakin, josta minun täytyy\nkertoa.\n\nTänä merkittävänä päivänä tekivät Brenóczyt, molemmat Dumba (von der\nScharwacht)-kreivit, Bandi Gyurkovics ja erään eläkettä nauttivan\nmajurin perhe (isä ja neljä täysikasvuista tytärtä) kävelyretken\nmetsään. Jutka ja Bandi haaveilivat edempänä varjoisella tiellä,\njalosukuinen rouva sekä toiset seurasivat jäljempänä.\n\n— Nuorikot rientävät kovin nopeasti, huomautti muuan eläkkeellä-olijan\ntytär hymyillen..\n\n— Kutka nuorikot? kysyi rouva Brenóczy.\n\n— Jutka-neiti ja herra Gyurkovics...\n\n— Nuorikot? Mistä tiedätte, että he ovat kihloissa?\n\n— Hyvä jumala, senhän tietää jo koko kylpylaitoksen yleisö... Jo kun\nhe astuivat junasta, sanoi jokainen, että nuorikot tulivat... Kaikki\nseuraavat heitä huomaavaisesti, ja onhan tuollainen onnellinen pari\ntosiaankin erittäin mieltäkiinnittävä, ja tarjoilijatkin pyytäessään\nheille keittiöstä ruokaa sanovat: englantilainen kyljys nuorikoille!\n\nRouva Brenóczy muisti todellakin, että nuoret aina tilasivat samoja\nruokia... Hän pysähtyi, asetti molemmat kätensä torveksi ja huusi\nmetsään niin että raikui:\n\n— Ju-utka!\n\nNuoret ihailivat juuri aitaukseen kierretyn paaden ihmeellisiä muotoja.\nSe oli sama päällään seisova kivijätti, jonka alta Géza Gyurkovics\nviittä päivää aikaisemmin niin verrattoman kylmäverisenä oli poiminut\nkeltaisen kukan...\n\n— Kumman näköinen tuo ukko, aivan kuin se aikoisi heittää kuperkeikan,\nsanoi Jutka hilpeästi.\n\n— Minkähän tähden ne ovat sen aidanneet?\n\nKreivi Zdenkó Dumba (von der Scharwacht), joka tallusteli naisten\njäljessä, huomasi hänkin nuoret ja käsitti heti vaaran suuruuden.\n\n— Väistykää! huusi hän jyrisevällä äänellä. — Paasi putoaa!\n\nJutka ymmärsi ensimmäisenä varoitushuudon. Hän katsoi paateen, sitten\nBandiin. Kauhu kalvensi hänen kasvonsa liidunkarvaisiksi ja sai hänen\npolvensa vapisemaan. (Taas oli hän niinkuin Jenö Bárczyn kaunis\nrakastettu, salainen morsian, Kund Abigél...) Ja — sen sijaan että hän\nolisi paennut, kavahti hän kaksin, ei enää tyttömäisen hennoin, vaan\nneitomaisen täyteläisin käsin Bandin kaulaan ja veti nuoren miehen\nkasvot kiivaasti kohoilevalle rinnalleen.\n\n— Oi, voi — Bandi!\n\nPaasi käyttäytyi, niinkuin siltä tällaisessa asemassa saattoi\nodottaakin, rakastuneita kohtaan samoin kuin yhteinen ulkoasiain\nministeri itämäistä kysymystä kohtaan: se ei pitänyt velvollisuutenaan\npuuttua asiaan, vaan pysyi liikkumattomana...\n\nVasta kun Jutka Brenóczy jo istui turvassa lahon kannon nenässä, sai\nhänen kuumeentapainen pelkonsa hänessä vallan. Hän puristi innokkaasti\nBandin käsiä, puheli itkunsekaisella äänellä sekavia asioita, ja hänen\nhampaansa löivät loukkua. Hän katsoi Bandia, ja hänen silmiinsä syttyi\nhellä ilo siitä, ettei onnettomuutta ollut tapahtunut, — sitten johtui\nhänen mieleensä jälleen niitä olisi tapahtunut, jos kallio olisi\nsyöksynyt alas, ja hänen silmänsä pimenivät uudestaan. Hänen pelästynyt\näitinsä koetti häntä rauhoittaa:\n\n— Ole nyt järkevä, Jutkani, näethän, ettei herra Gyurkovicsille ole\nmitään tapahtunut!\n\nEläkettä nauttivan tyttäretkin sanoivat:\n\n— Älkää itkekö, neiti, teidän kunnioitettava sulhasenne on vioittumaton\nja terve.\n\nMolemmat Dumba-kreivit seisoivat hiukan peremmällä. Muuten he olivat\nharvasanaisia herroja, mutta nyt he syvenivät vilkkaaseen keskusteluun.\n\n— Sinulla on tarkka silmä, sanoi Ottokár, — ja sinä käsitit heti, että\nhe olivat vaarassa.\n\n— Näin, että he olivat vaarassa, sanoi Zdenkó, ja sentähden huusin\näänekkäästi, että he väistyisivät syrjään.\n\n— Me olimme niin kaukana, että sinun täytyi kovaa huutaa.\n\n— Ellen minä olisi huutanut kovaa, eivät he olisi kuulleet.\n\n— Tuo paasi painaa ainakin kymmenentuhatta tonnia.\n\n— Ainakin kymmenen- tai kaksitoistatuhatta tonnia...\n\n(Sulkujen lomassa voin huomauttaa, että tämä kunnon kivijätti, yleinen\nkauhistuksen kapine, vielä tänäkin päivänä seisoo päällään metsässä\nja näyttää vakaasti pyrkivän peloittamaan ihmisiä vielä toisenkin\nmilleniumin vuosipäivän yli.) [Vuonna 1896 vietettiin Unkarissa maan\ntuhatvuotisen historiallisen olemassaolon juhlaa.]\n\n— Se oli kaunis juttu, sanoi rouva Brenóczy tyttärelleen, kun he\njälleen istuivat Ferenc Joszef-hotellin parvekkeella. — Eilen olit\ntoisen ja tänään toisen Gyurkovicsin morsian.\n\n— En eilisestä, äiti, sanoi Jutka kainosti, — helmikuun\nkahdentenakymmenentenä minä vannoin uskollisuutta Bandille.\n\n— Ja miksi olet sen minulta salannut?\n\n— En uskaltanut sanoa, sillä pelkäsin, että Géza ampuu kuulan otsaansa,\njos hän saa tietää, etten enää häntä rakasta...\n\n— Ah niin — hyvin näyt tuntevankin entisen sulhasesi. Mutta minä kyllä\npian järjestän välinne!\n\nJutka suuteli hyvin hellästi äitinsä kättä. Hänen jalosukuisuutensa ei\npitänyt enää niin ehdottomasti kiinni Pardubicz-yhdistelmästä nyt, kun\nei ollut kysymyksessä mikään takuu, vaan oikea _kunnon_ mies.\n\nNäihin aikoihin syntyi Bandin ja hänen äitinsä välillä\nmieltäkiinnittävä kirjeen- ja sähkösanomanvaihto. Bandi ilmoitti aluksi\näidilleen, että Géza oli paennut sotamarski Hetviczin rouvan kanssa,\njoka oli »Janky-omaisuuden (noin kymmenen miljoonan) ainoa perillinen».\n\nBács-tamásilainen arvoisa rouva vastasi tähän kirjeellä, joka ilmaisi\nhänen suuren kunnioituksensa perhesäädösten loukkaamattomuutta kohtaan.\n»Mutta voit kuitenkin ilmoittaa Gézalle, että minä annan hänen\nsuuren harha-askelensa anteeksi, jos hän on valmis jälleen nostamaan\nJanky-perheen kunnian ja ottamaan vapaaherrattaren lailliseksi\naviovaimokseen...»\n\n»Tiedän kyllä», vastasi tähän Bandi, »että Géza elää ja kuolee\nvapaaherrattaren edestä, mutta kun hän jo aikaisemmin on antanut\nlupauksensa Jutka Brenóczylle ja kun äiti tietää, että hän kernaammin\nampuu kuulan otsaansa kuin rikkoo lupauksensa, voin tuskin luulla, että\näidin toivomus niinkään helposti voi täyttyä...»\n\nRouva Gyurkovics vastasi tähän hyvin ärtyisesti: »Älä pane pahaksesi,\nrakas poikani (sillä olenhan minä sinun äitisi!), mutta kyllä sinä\nmahdat olla pölkkypää, ellet jo ole kyennyt lyömään Gézaa laudalta,\nvarsinkin kun sinä jo puolen vuotta olet tuon kunnon pikku tytönletukan\njäljessä hypännyt...»\n\nBandi pisti tämän kirjeen taskuunsa ja sanoi päivällisen aikaan rouva\nBrenóczylle, että hänen äitinsä olisi sanomattoman onnellinen, jos\nsaisi painaa Jutkan povelleen poikansa vaimona.\n\nNämä sanat vahvisti rouva Gyurkovicsin viimeinen kirje, jossa hän\nsuorastaan pyysi Jutkan kättä pojalleen Bandille rouva Brenóczylta.\n\n\n\n\nRYÖSTETTY ALILUUTNANTTI.\n\n\nOn jo aika palata Géza Gyurkovicsin luo, joka viime maanantaina pakeni\nHerkules-kylpylästä kauniin vapaaherrattaren kanssa.\n\nMinä solmin kertomukseni langat siellä, minne ne katkaisin Jutka\nBrenóczyn tähden, kun pikajuna tärytellen ja puhisten lähti asemalta.\nPikajuna tärytteli sitten eteenpäin ja säesti puhinallaan seuraavia\ntapahtumia:\n\nGéza Gyurkovics istui vastapäätä kaunista matkatoveriaan, napittaen ja\naukoen hansikkaitaan, samalla tarkkaavasti tutkien vapaaherrattaren\nkasvojen ilmettä. Hän ajatteli, mikä mahtaisi olla ryöstetyn\naliluutnantin ensimmäinen velvollisuus ryöstettyä kaunista rouvaa\nkohtaan? Hän päätti ennen kaikkea, että kyseessäoleva aliluutnantti ei\nsaanut käyttäytyä aasimaisesti.\n\nRouva Hetvicz katseli pitkän hetken mietteissään maisemaa, sitten hän\nhaukotteli hiukan.\n\n— En nukkunut paljoakaan viime yönä ja nyt olen hiukan uninen, sanoi\nhän. Sitten hän lisäsi lempeästi: — Ettehän pahastu, rakas ystäväni,\njos hiukan lepään?\n\nGéza valmisti nopeasti hänelle makuusijan sohvalle.\n\n— Nukkukaa, rakas armollinen rouvani.\n\nVapaaherratar heittelehti hetken tiikerinkarvaisen matkahuopansa\npeitossa, milloin työntäen esiin, milloin vetäen takaisin sievän\njalkansa. Vihdoin hän lepäsi rauhallisesti ja ojensi hymyillen kätensä\nGézalle.\n\n— Miksi sanotte armollinen rouva? Sanokaa ystävättäreksenne!\n\n— No, rakas ystävättäreni!\n\n— Niin, niin juuri...\n\nHän nukahtikin jo. Ainakin hän sulki silmänsä. Mutta hansikoidun,\nkaunismuotoisen, kiinteän, pienen lapsenkätensä hän unohti Gézan käteen.\n\nNukkuikohan hän todellakin? Tuskin huomattava, suloinen hymy,\naurinkoinen, pehmeä ilme valoi hänen muuten niin pilkallisiin\npiirteisiinsä naisellisen juonteen. Mahtoikohan hän nukkua? Hänen\nsuupielessään leikki tuo hymy ilkkuvana vahingonilona: Voi Géza, mikä\naasi sinä olet!\n\nMutta Géza Gyurkovics ei ollut aasi. Varovasti hän kumartui hänen\npuoleensa, sitten hän painoi nopeasti huulensa vapaaherrattaren\nvasempaan silmään. Selvällä unkarinkielellä sanoen: hän suuteli rouvaa.\nMutta rouva avasi silmänsä, nousi ja painoi samassa kiinteän pikku\nkätensä aliluutnantin oikealle poskelle. Unkariksi sanottuna: hän antoi\naliluutnantille korvapuustin. Eikä se korvapuusti suinkaan ollut mikään\nkuvaannollinen tillikka, jonkalaisia perheen jäsenet tai rakastavaiset\ntoisilleen jakelevat, vaan oikea, todellinen, tukeva, läiskähtävä\nkasarmitillikka. Se oli ensimmäinen ja viimeinen, jonka Géza sai\nlastenkamarista päästyään.\n\nAliluutnantin kunniaksi täytyy minun sanoa, että hän säilytti\narvokkuutensa. Vaikuttavan kylmäverisesti hän sanoi:\n\n— Jos teidän ylhäisyytenne otti minut mukaansa ainoastaan jaellakseen\nminulle korvapuusteja, niin pyydän teitä jatkamaan, mutta silti en kadu\nsuudelmaani.\n\nVapaaherratar hypähti pystyyn kasvot hehkuvan punaisina.\n\nMinua te uskallatte suudella! Miksi te minua luulette? Jos te vielä\nkerran rohkenette minuun koskea annan hätämerkin ja pysähdytän junan...\n\nGéza Gyurkovics purskahti kaikuvaan nauruun. Hänen naurunsa vaikutti\nvapaaherrattareen hiukan tyynnyttävästi. Hän istahti jälleen, katseli\nkauan synkkänä ikkunasta, mutta kun aliluutnantin rattoisuus ei ottanut\nloppuakseen, kääntyi hän närkästyneenä hänen puoleensa.\n\nOletko menettänyt järkenne? Miksi nauratte?\n\n− Anteeksi, kaunis rouvaseni, mutta minua Huvittaa huomata itsestäni,\nettä olen suurempi aasi kuin luulinkaan...\n\nRouva Hetvicz kohautti hermostuneesti olkapäitään. Häntä harmitti se,\nettä aliluutnantti ei ollut niin tyhmä, kuin hän oli luullut. Sitten\nhän yht'äkkiä säikähti ajatellessaan, että jos tätä yhä jatkuisi,\npääsisi hänen käsistään ihminen, jota hän tällä hetkellä niin\nvälttämättömästi tarvitsi... Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ojensi\nherttaisen rohkeasti aliluutnantille kätensä.\n\n— Vihastuitteko? kysyi hän hymyillen suloisesti katuen.\n\nAliluutnantin valtasi jälleen peloittava iloisuuden puuskaus.\n\n— Vihastuako? Minkä vuoksi? Kuka voisi teihin suuttua?\n\n— Ette saa suuttua, tiedättehän, että olen äärimmilleni hermostunut...\nMutta en minä aina tule olemaan hermostunut... Saatte kerran kokea —\nmyöhemmin — sitten joskus...\n\nTällä hetkellä olivat hänen silmänsä (puhuakseni pankkikielellä)\ntulevaisuudessa maksettavia vekseleitä. Aliluutnantti nousi paikaltaan\nhymyillen.\n\n— Nukkukaa nyt, armollinen rouvani...\n\n— Entä te?\n\n— Menen eteiseen polttamaan savukkeen. Sitten aamun en ole polttanut\nainoatakaan savuketta.\n\nSavukettaan hän saattoi kiittää siitä, että hän Karánsebeksen\nasemasillalla edestakaisin kävelevien rautatievirkamiesten joukossa\ntapasi erään entisen kevéläisen toverinsa. Minuutin tai pari he\npuhelivat keskenään, sitten he puristivat toistensa käsiä, kun juna\njatkoi matkaansa.\n\nKun he tulivat Lugokseen, oli Géza Gyurkovics jo polttanut kolme\nsavuketta, ja palasi kauniin rouvan luo. Vapaaherratar seisoi ikkunan\nääressä katsellen Budapestistä tullutta pikajunaa, joka juuri lähti\nliikkeelle viereisellä raiteella. Vauhdissa olevasta junasta tarkasteli\nmuuan utelias matkustaja kaunista rouvaa... Silmänräpäykseksi yhtyivät\nheidän katseensa, rouvan ja valkoviittaisen upseerin, joka nojautui\nensiluokan vaunun ikkunanpieleen. Seuraavassa hetkessä vetäytyi\nvapaaherratar kauhistuneena ikkunasta takaisin.\n\n— Voi sitä lurjusta! huudahti hän.\n\n— Mikä hätänä? kysyi Géza...\n\n— Jos hän on huomannut minut, perii minut hukka: Luuletteko, että hän\nhuomasi.\n\n— Kuka?\n\n— Kaartilainen... Mieheni ottopoika...\n\nVapaaherratar näytti todella olevan pelästynyt, Géza huomasi\ntarpeelliseksi rauhoittaa häntä.\n\n— Ei hän huomannut. Ja joskin hän olisi huomannut, en usko, että hän\ntunsi. Ja joskin hän olisi tuntenut, ei hän teitä saavuttaisi, sillä\njunat kulkevat vastasuuntaan...\n\nHeidän junansa oli jo lähtenyt asemalta, ja vapaaherratar huoahti\nhelpotuksesta.\n\n— Suutelen käsiäsi, pikku äiti! huusi samassa karhea viinabasso.\n\nOvella seisoi valkeaviittainen kaartilainen, sama punanenäinen,\nmastonmittainen kaartilainen, jonka he vasta näkivät Verociroviin\nmenevän pikajunan ikkunassa. Tämä mies — muuten ilmeinen todistus\nniitä vastaan, jotka väittävät, että henkikaartiin otetaan ainoastaan\n_kauniita_ miehiä — punakkoine naamoineen, pystyyn kierrettyine\npikimustine viiksineen, eloisine, ilkeästi vilkkuvine silmineen, oli\noikein itseensätyytyväisen kerskailijan perikuva.\n\n— Suutelen käsiäsi, pikku äiti!\n\nVapaaherratar ponnahti pelästyneenä istuimeltaan.\n\n— Oi, voi — hän on täällä! sammalsi hän. Kaartilainen hymyili\ntorkkuvalla tavallaan.\n\n— Niin juuri, täällä minä olen, äiti kulta! Olin juuri matkalla\nHerkules-kylpylään tavatakseni rakasta äitiäni, kun huomasin ikkunasta\nrakkaan äitini kasvot. Tottelevaisena pikku poikana minä heti hyppäsin\nliikkeellä olevasta junasta ja kapusin rakkaan äitini junaan.\n\n(Kaartilainen — kapteeni Hetvicz-Janky — ei turhan tähden sanonut\nvapaaherratarta äidikseen. Hän oli sotamarskin veljenpoika ja\nottolapsi ja siis myöskin kauniin rouvan ottopoika ja kaikkien\nHetvicz-Janky-tilojen toivottu perijä.)\n\nSotamarskittaren hämmennys kesti vain silmänräpäyksen; sitten hänessä\nkuohahtivat syvät vihat.\n\n— Miten uskallat tunkeutua tänne?\n\n— Te kohtelette todellakin poikaparkaanne aivan kuin hän olisi\npoikapuolenne, viisasteli kapteeni nenäkkäästi. — Ja kuitenkin minä\nolin teidän tähtenne juuri taittamaisillani niskani!\n\nVapaaherratar risti kätensä ja katseli uhkaavasti vaunun kattoon.\n\n— Voi, — ei minua hyvä jumala rakasta! (Sillä jos hän olisi rakastanut,\nolisi kapteeni taittanut niskansa.)\n\n— Sallittehan minun nyt kuitenkin istahtaa mukavasti, koska aion\nmatkustaa kanssanne...\n\n— Minun kanssani? kysyi sotamarskitar manaavasti.\n\n— Juuri teidän kanssanne, rakas äiti, sanoi kapteeni heittäen terävän\nsilmäyksen Géza Gyurkovicsiin, — sillä minä huomaan, että tarvitsette\nminua. Seuraan teitä Budapestiin, Amerikkaan tai, jos niin suvaitsette,\nvaikka pohjoisnavalle.\n\nSitten hän riisui viittansa ja käänsi sen huolellisesti kokoon. Rouva\nHetvicz laski kätensä Gézan käsivarrelle ja pyysi herttaisen suloisesti:\n\n— Rakas Gyurkovics, pyydän, heittäkää ulos tuo villipeto.\n\nGéza kääntyi silloin kaartilaisen puoleen ja sanoi:\n\n— Nimeni on Gyurkovics!\n\nKaartilainen kumarsi hiukan.\n\n— Nimeni on Hetvicz-Janky.\n\nVapaaherra kääntyi uudelleen sotamarskittareen.\n\n— Rakas äiti, ette tee oikein saattaessanne aliluutnantin sellaiseen\nvälikäteen. Teidän aliluutnanttinne ei voi heittää minua ulos, sillä\nminä olen hänen esimiehensä ja niin muodoin hänen silmissään mahdoton\nheittää ulos. Jos vielä kerran teette samanlaisen matkan, täytyy teidän\nvärvätä mukaanne eversti tai ainakin majuri. Teidän aliluutnanttinne\nvoi palvella teitä ainoastaan sillä, että hän merkitsee muistiinsa\nosoitteeni ja käy tapaamassa tilaisuuden sattuessa, iskeäkseen reiän\npäähäni tai saadakseen samanlaisen omaansa...\n\nRouva Hetvicz pudisti kärsimättömästi päätään.\n\n— Ettekö tahdo poistua vaunustani?\n\nKaartilainen ojentautui vastauksen asemesta yhä mukavammin sohvalleen.\n\n— Ettekö poistu? kysyi rouva Hetvicz uudelleen.\n\nPaff! Pienellä nyrkillään hän iski vaunun seinässä olevaan pyöreähköön\npaperilippuun ja antoi hätäjarrun toimia.\n\nKuului kimeä vihellys, juna rupesi täräjämään ja kaunis rouva pyörtyi\npaikalleen. Kuului juoksua ja ovien pauketta. Ikkunan alle kokoontui\npelästyneitä matkustajia.\n\n— Täältäkö hälytettiin? kysyi junankuljettaja, joka tuli junailijan\nseuraamana.\n\n— Täältä, sanoi kaartilainen tyynenä ojentaen kymmenen floriinin\nsetelin junailijalle. — Eikö junassa sattumalta ole lääkäriä?\n\n— Lääkäriä?\n\n— Minun sukulaisparkani on jälleen saanut hermokohtauksen... Jos\nhänelle annettaisiin hiukan bromia, rauhoittuisi hän heti... Muuten,\nminä huomaankin, että hän jo on rauhallisempi...\n\nSotamarskitar oli todellakin sangen rauhallinen.\n\nLiikkumatta hän istui paikoillaan ja tuijotti välinpitämättömästi\ntaivaan lakeen, välittämättä vähääkään uteliaista katseista.\n\nEtsittiin lääkäriä, mutta sellaista ei junasta tavattu; lääkärin\nasemesta tarjosi apuaan kaksi eri uskoa tunnustavaa pappia, mutta heitä\nei kaivattu. Kun _sairas_ jo oli kokonaan rauhoittunut, jatkoi juna\nkulkuaan.\n\nVapaaherratar oli sillä välin tullut siihen vakaumukseen, ettei ollut\nviisasta joutua suunniltaan kapteenin kylmäverisyyden ärsyttämänä.\nHänestä tuntui hauskemmalta ja hyödyllisemmältä itse saada kapteeni\nraivostumaan... Rouva Hetvicz oli saavuttamaton sellaisten sielullisten\nmielialojen vaihtumisen nopeudessa. Hän mittaili hetken jäätävän\nkylmästi vihollistaan ja rupesi sitten hiljaa nauramaan.\n\n— Huomaan ilokseni, että hyvä tuulenne on jälleen palannut, sanoi\nkaartilainen. — Ehkä nyt saan tietää, minne aiotte matkustaa?\n\n— Kysykää aliluutnantilta, minne hän aikoo viedä minut.\n\n— Aliluutnantilta?\n\nHänen ylhäisyytensä kohotti lorgnetin nenälleen.\n\n— Niin, sanoi hän viattomasti hymyillen, — hän on ryöstänyt minut.\nAliluutnantti on näet minun rakastajani. Eikö totta, Gyurkovics, te\nrakastatte minua?\n\nKaartilainen katsoi aliluutnanttia, joka vastasi hyväntahtoisesti\nhymyillen, hiukan ylimielisesti:\n\n— Miten olisi mahdollista olla teitä rakastamatta, armollinen rouva?\nMinä rakastan teitä suuresti, armollinen rouva.\n\n(Hän sanoi sen niinkuin äiti, jota tunteellinen lapsi kiusaa\nsellaisilla kysymyksillä.)\n\nKaartilainen naurahti itsekseen.\n\n— Te ette ole oikein taitavasti järjestänyt tätä karkumatkaa,\nrakas äiti; rummunpärinällä ei lintuja vangita. Aliluutnantti ei\nole rakastajanne. Jos hän olisi rakastajanne, olisitte te rauhassa\njäänyt Herkules-kylpylään ja sieltä kirjoittanut helliä kirjeitä\nmiehellenne... Niin kauan kuin rouva on miehelleen vihainen, ei hän ole\npettämisen aikeissa... Aliluutnantti on teidän käsissänne ainoastaan\nsakkinappula, jonka te heitätte pois, kun ette sitä enää tarvitse...\n\n— Minä rakastan häntä! sanoi rouva Hetvicz tungettelevasti.\n\n— Jos te rakastaisitte häntä, pelkäisitte seurauksia ettekä turmelisi\nhänen tulevaisuuttaan niinkuin — sen te hyvin tiedätte — tänään\nolette tehnyt. Siitä, jota te rakastatte, ette koskaan puhu, ja häntä\nette koskaan vedä hulluihin seikkailuihinne... Hänen edessään, jota\nrakastatte, te olette hiljainen ja lempeä...\n\nIhmeellistä! Sotamarskinrouvan kasvot kävivät samassa tulipunaisiksi.\n\n— Tyhmää puhetta, sopersi hän puoliääneen, — minä en rakasta ketään...\n\n— István Dénes on sen miehen nimi, sanoi kapteeni, jota nähtävästi\nhuvitti kiusata rouvaa, — ja jos Dénes olisi syntyään vapaaherra tai\nainakin jalosukuinen, silloin ette tänään olisi minun rakas äitini,\nvaan rouva Dénes-Janky... Tiedän minä senkin, että hänen isänsä\noli teidän pehtorinne. Te varmaankin sanoitte hänelle, että teistä\nei voi tulla hänen puolisoaan, mutta hän ei halunnut ruveta teidän\nhakkailijaksenne, ja sen koommin ei hän ole teistä välittänyt...\nEllen erehdy, on hän tänä päivänä maan etevin nousukas, hän onkin jo\nvaltiosihteeri ja hyvällä tiellä ministeriksi... Ja ellei hän huoli\nminun kauniista äidistäni, niin äiti välittää hänestä sitä enemmän...\nHän ei koskaan mainitse hänen nimeään, mutta hän seuraa tarkkaavasti\nkaikkia hänen toimiaan, leikkaa sanomalehdistä kaikki häntä koskevat\nuutiset, ja — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — vielä lisäksi\nuhraa kallista aikaansa, öitä lisäksi pannen, lukemalla herra Déneksen\nkolminiteistä teosta Unkarin teollisuudesta ja kauppasuhteista...\n\nGéza Gyurkovics teki hämmästyksekseen sen huomion, että rouvan molemmat\nsilmät täyttyivät kyynelillä. Vapaaherratar nousi paikoiltaan ja sanoi\nlämpimällä mutta päättävällä äänellä kaartilaiselle:\n\n— En ymmärrä, mitä te puhutte... Minä en tunne sitä herraa, jonka nimen\nte mainitsitte, en myöskään itämaista kauppaa käsittelevää teosta...\nMinä en tiedä mitään tästä kaikesta, ainoastaan sen tiedän, että vihaan\nsotamarskia ja ylenkatson teitä ja että minulle on aivan yhdentekevää,\nlähetetäänkö tuo herra Gyurkovics, vai mikä hänen nimensä lienee,\nGalitsiaan tai Bosniaan... Antakaa minun olla rauhassa!\n\nNopein askelin hän poistui vaunusta. Upseerit riensivät pelästyneinä\nhänen jälkeensä, sillä he pelkäsivät, että hän liikutuksensa valtaamana\nsyöksyisi junasta. Mutta vapaaherratar menikin ravintolavaunuun, missä\nhän tilasi puolen kananpoikaa ja lasillisen madeiraa.\n\n— Vapaaherrattarelle on aivan yhdentekevää, lähetetäänkö minut\nGalitsiaan, ajatteli Géza Gyurkovics itsekseen, — mutta minulle se ei\nole yhdentekevää. Ei vähääkään. Minun täytyy päästä tästä satimesta,\ntai myöskin ampua kuula otsaani.\n\n— Minä livahdan satimesta! sanoi hän myöhemmin.\n\nKun juna saapui Temesváriin, riensi aliluutnantti\nsähkösanomatoimistoon. Hän sähkötti Karánsebekseen toverilleen, jonka\nhän sattumalta oli tavannut asemalla. Sähkösanoman sisällys oli\nseuraava:\n\n»Pyydän sinua lähettämään seuraavan kiireellisen sähkösanoman:\n\n  _Hänen ylhäisyytensä sotamarski Hetvicz, Budapest_. Teidän armollinen\n  rouvanne on äkillisen hermostumisen kiihottamana tänä aamuna kello\n  kuusi karkaamisen aikomuksessa matkustanut Herkules-kylpylästä.\n  Huolimatta tavattomista olosuhteista olen pitänyt velvollisuutenani\n  seurata häntä. Matkustan Szegediä kohden ja pyydän sikäläiselle\n  rautatieasemalle vastausta sähköteitse, miten voin edelleen teidän\n  ylhäisyyttänne palvella.\n\n  _Géza Gyurkovics, aliluutnantti_.»\n\nSen jälkeen kului matka rauhallisesti edelleen, vapaaherratar ei\nlausunut sanaakaan Gézalle enemmän kuin ottopojalleenkaan. Szegedissä\nvaltasi Gézan yht’äkkiä voimakas mielenliikutus. Olikohan sotamarski\nvastannut?\n\nOli vastannut. Szegedin asemalla odotti häntä jo hänen ylhäisyytensä\nsähkösanoma.\n\n  »_Aliluutnantti Géza Gyurkovics_, Szegedin alempi asema. Jääkää\n  yhä edelleenkin hänen luokseen ja mukautukaa näennäisesti hänen\n  oikkuihinsa. Houkutelkaa, jos mahdollista, hänet Budapestiin ja\n  ilmoittakaa minulle tapahtumien kulku.\n\n  _Sotamarski Hetvicz_.»\n\n— Livahdin satimesta! riemuitsi aliluutnantti itsekseen.\n\nJa ellei hän voinutkaan asettaa myrskyä, jonka armollinen rouva oli\nnostattanut, oli hän ainakin pelastanut haaksirikosta kaiken mikä\npelastettavissa oli. Hän teki niinkuin sadun älykäs kanakoira, joka\npäivittäin kantoi uskollisesti herralleen ruoan, mutta kerran, kun\njoukko nälkäisiä koiria hyökkäsi sen kimppuun ja se älysi, ettei\nuskollisuus tällä kertaa auttaisi, hotkaisi itse nopeasti ruoan.\n\nJo Szegedistä hän lähetti sotamarskille seuraavan sähkösanoman:\n\n  »_Sotamarski Hetvicz, Budapest_.\n\n  Noudatan kaikessa teidän ylhäisyytenne määräyksiä. Lugoksessa liittyi\n  seuraamme kapteeni Hetvicz, joka väkivaltaisella esiintymisellään\n  vaikeutti asemaani.\n\n  _Aliluutnantti Gyurkovics_.»\n\nKun hän tuli asemasillalle, tapasi hän kauniin rouvan kiistelemässä\nkapteenin kanssa.\n\n— Parasta olisi, että palaisitte Herkules-kylpylään, sanoi kapteeni, —\nsilloin ainakin säästyisitte turhalta häväistykseltä...\n\n— Sitä iloa en suinkaan aio suoda teille, sanoi armollinen rouva.\n\nGéza tunsi vapaaherrattaren jo siksi hyvin, että osasi asettaa sanansa\nkohdalleen.\n\n— Minunkin mielestäni olisi parasta teidän palata Herkules-kylpylään,\narmollinen rouvani... Jos te matkustatte Budapestiin, ette voi välttää\nkohtausta sotamarskin kanssa, ja siinä tapauksessa...\n\n— Ja siinä tapauksessa?\n\n— Ette voisi päästä muutamista selityksistä, jotka mahdollisesti...\n\n— Jotka mahdollisesti?\n\n— Jotka mahdollisesti eivät olisi erityisen miellyttäviä...\n\nTämä vaikutti ratkaisevasti sotamarskittaren päätökseen.\n\n— Te voitte matkustaa minne haluatte, mutta minä lähden Budapestiin.\n\nGéza Gyurkovics lähetti Feleghazasta vielä viimeisen sähkösanoman\nBudapestiin.\n\n  »_Sotamarski Hetvicz, Budapest_. Tulemme iltapäiväjunassa, suvaitkaa\n  odottaa meitä asemalla.\n\n  _Gyurkovics_.»\n\nKun juna pysähtyi Budapestin asemahalliin, auttoi Géza kohteliaasti\nrouva Hetviczin vaunusta jättäen kaartilaisen huoleksi kauniin rouvan\nmatkakapineet. Rouva Hetvicz astui asemasillalla pari askelta, sitten\nhän pysähtyi hämmästyneenä. Hänen edessään seisoi kookas, tummaihoinen\nkenraali: se oli sotamarski Hetvicz. Hänellä oli kädessään kimppu\nkauniin rouvan lempikukkia, komea vihko, iso kuin lapsenvaunujen pyörä.\nIlkeän kohteliaasti hän teki kunniaa rouvalleen.\n\n— Tervetuloa, rakas puolisoni!\n\n— Voi! sanoi rouva Hetvicz. Muuta hän ei sanonut ja senkin hän sanoi\nkasvot irvissä, aivan kuin olisi puraissut hapanta omenaa.\n\nSotamarskin silmät etsivät aliluutnanttia, ja Géza Gyurkovics iski\nkannuksensa yhteen.\n\n— Aliluutnantti Géza Gyurkovics!\n\nHänen ylhäisyytensä puristi aliluutnantin kättä.\n\n— Kiitän teitä, herra aliluutnantti! En unohda palvelusta, jonka olette\nminulle tehnyt.\n\nVapaaherratar, jonka hänen miehensä hunajanimelä hymyily oli saanut\nhämmennyksiin, piti velvollisuutenaan sanoa hänkin sanansa lomaan:\n\n— Niin, hän on nimittäin sama aliluutnantti, jonka kanssa minä\nkarkasin... sanoi hän yhtä imelästi hymyillen.\n\nSotamarski nyökäytti päätään myöntävästi.\n\n— Tiedän sen, rakas lapsi, tiedän. Tulevaisuudessa sallin sinun karata\nherra aliluutnantin kanssa milloin vain haluat...\n\nNyt sekaantui kaartilainen keskusteluun:\n\n— Oli onni, että minä tapasin heidät Lugoksessa...\n\nHänen ylhäisyytensä tarkasti veljenpoikaansa jääkylmästi kiireestä\nkantapäähän.\n\n— Toivon, että vasta sekaannut minun asioihini vasta silloin, kun annan\nsinulle jotakin tehtävää... Tällä kertaa olin antanut määräyksen herra\naliluutnantti Gyurkovicsille, ja sinä olet vain pahasti vaikeuttanut\nhänen asemaansa...\n\n— Oletteko antanut Gyurkovicsille määräyksen? ihmetteli vapaaherratar.\nHän kohotti lorgnettinsa silmilleen ja tarkasteli Gézaa aivan kuin\nolisi nyt vasta nähnyt hänet ensi kerran eläissään.\n\n— Kunpa olisin sen tietänyt! sanoi hän sitten. (Jos hän olisi sen\ntietänyt, olisi hän ehkä alentunut panemaan kokonaan Gézan pään\npyörälle.)\n\nSamoin kuin kaikki suuret sotapäälliköt rakasti sotamarskikin\nsalavehkeilyä, ja vielä enemmän oli hän hyvillään, jos saattoi\nhämmästyttää ympäristönsä kaukonäköisyydellään. Antaa vain ihmisten\nsanoa hänestä: Sotamarski tietää kaikki ja joka kohtaan hänen\najatuksensa yltyy!\n\nSitten hän ei puhunut tapahtumasta sen enempää, vaan nautti voitostaan.\n\n— Näethän, rakkaani, että minä olen sinua voimakkaampi...\n\nVapaaherratar teki silloin niinkuin tekee ritarillinen kortinpelaaja.\nHän oli hävinnyt, ja kun hän ei voinut vaikuttaa vastapelaajaansa\nmenestyksellään, tahtoi hän vaikuttaa suurenmoisuudellaan, jolla\nhän kantoi vastoinkäymisensä. Hän muuttui samassa epäilyttävän\nrakastettavaksi ja kävi hymyillen miehensä käsipuoleen.\n\n— Lähtekäämme, rakkaani! En toivo mitään niin hartaasti kuin olla pian\njälleen onnellisessa pesässämme!\n\nKaartilainen puristi Gézan kättä.\n\n— En ymmärrä, miten olet järjestänyt tämän kaiken, mutta huomaan, että\nolet hyvin järjestänyt...\n\nSotamarskin komeat vaunut lähtivät liikkeelle, ja Géza Gyurkovics\nseisoi jäykästi kunniaa tehden aseman edustalla...\n\n\n\n\nKAKSOSET.\n\n\nTämän jälkeen ei minulla enää ole paljoakaan kerrottavana.\n\nGéza Gyurkovics kalisteli pari päivää miekkansa huotraa Pestin\nasfaltilla, sitten hän lähti kotiinsa Bács-Tamásiin — sillä hänen\nlomansa ei vielä ollut lopussa. Asemalla odotti häntä Bandi\nperhekieseineen, ja ajaessaan pölyistä valtatietä he keskustelivat\ntärkeistä asioista, jotka etupäässä koskivat Jutka Brenóczya. En huoli\nheidän keskustelustaan kertoa, riittää kun tähän merkitsen erään Gézan\nhuudahduksen.\n\n— Jumalan kiitos, sanoi Géza, — sillä jos minun olisi pitänyt naida\nhänet, olisin ennemmin ampunut kuulan otsaani!\n\nTamásilaisia luonnollisesti ihmetytti, että kaksoset näiden tapahtumien\njälkeen elivät niin herttaisina ystävinä. He olivat hyviä toveruksia,\nhe juhlivat toisiaan, he ylistivät toinen toistaan ja sanoivat, että\nBandi on erinomainen poika ja Géza verraton veli, aivan kuin eivät\nolisi olleetkaan veljeksiä.\n\nTämä hyvä ystävyys ilmeni erityisen silmäänpistävänä, kun pestiläiset\nmuinaistieteilijät kävivät Bács-Tamásissa. Gyurkovicsien maatilan\näärimmäisessä kolkassa olevalla niityllä oli näet ikivanha kumpu, josta\nmuinaistieteilijät arvelivat, että se oli Vigetán, gepid-päällikön\nhauta. Kesän kuluessa tuli Bács-Tamásiin neljä tutkijaa, jotka\nvierailivat Gyurkovicsien linnassa ja kaivauttivat kummun. Ketään\ngepidiä he eivät siitä löytäneet, mutta he löysivät hiekkaa ja hiekasta\nnäkinkuoren. Tämän johdosta tiedemiehet totesivat, että Bácska kerran\noli ollut makeavetisen meren pohjana ja että kumpu oli alluviaalisilta\najoilta — tai oikeammin sanoen...\n\nIllalla pidettiin linnassa komeat pidot, ja kolmatta ruokalajia\nsyötäessä nousi Bandi isännän sijaisena puhumaan kohottaakseen\noppineille vieraille lasinsa:\n\n— Kun bulgaareihin yhtyneet bessarabit olivat karkottaneet kunniakkaat\nesi-isämme _Köztelekistä_... [Etelköz on Dnjeprin ja Dnjestrin välinen\nmaa-alue. Köztelek on erään yöelämästään kuuluisan budapestiläisen\nkaupunginkorttelin nimi.]\n\n— _Etelközistä!_ huusi muuan muinaistieteilijä nauraen.\n\nGéza, joka ei sallinut kaksoisveljeään pakotettavan punastumaan, nousi\npaikaltaan ja sanoi kohteliaasti, mutta päättäväisesti:\n\n— Jos nuhteeton gentlemanni jotakin väittää, ei kenelläkään ole\noikeutta hänen sanojaan epäillä... Minun veljeni, herra Bandi\nGyurkovics, on nuhteeton gentlemanni, ja jos hän sanoo, että muinaiset\nmagyarít karkotettiin Köztelekistä eikä Etelközistä, on hänellä\nvarmasti siihen painavat syynsä...\n\nPuheen keskeyttäjä selitti silloin juhlallisesti, ettei hän epäile\nenää Bandin sanoja, ja ilonpitoa jatkettiin häiriöittä tämän kauniin\nveljesrakkauden todistuksen jälkeen.\n\nKun rouva Gyurkovics kerran tiedusteli Gézalta miljoonien omistajaa,\nvapaaherratar Jankya, hymyili aliluutnantti arkatuntoisesti. Noblesse\noblige!\n\n— En voi siitä vielä mitään puhua, äiti kulta... Vika on siinä, että\nvapaaherratar, joka luonteeltaan on hyvin epäluuloinen, on kuullut\njotakin Jutkasta...\n\nSiitäkö vain kenkä puristikin! Hellä äiti alkoi heti tulisella\nkiireellä puuhata Bandille häitä. Hän ajoi Kevéen, missä Brenóczyt\nsillä haavaa viettivät onnellista perhe-elämää. Kunnioitusta\nherättävällä sydämellisyydellään hän sai aikaan, että kaunis Poldi\nkokonaan heitti mielestään Pardubicz-yhdistelmänsä.\n\nSyksyllä vietettiin Bandin ja Jutkan häät Bács-Tamásissa.\n\nPyhän toimituksen piti korkeasti kunnianarvoinen ja jalosukuinen\nNektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin nimirovasti (in partibus\ninfidelium), paavin kamariherra ja roomalainen kreivi. (Kamariherran\narvon oli hän saanut palkinnoksi kirjastaan _Matkani Roomaan_, jonka\nhän oli omistanut paaville, ja kreiviyden kirjastaan _Toinen matkani\nRoomaan_.)\n\nJutkan saattoi alttarille Géza Gyurkovics. Vieraiden joukossa olivat\nmolemmat Dumba (von der Scharwacht)-kreivitkin, jotka kolmipäiväisten\nhääjuhlallisuuksien aikana saivat tilaisuuden osoittaa itsessään\nsalassa piilleen ominaisuuden, jolla he saavuttivat koko Bácskan\nkunnioituksen. Nämä molemmat sanattomat kreivit näet osoittivat, _ettei\nmikään saanut heitä päihtymään_. Turhaan mittelivät Bács-Bodrogin\nkuuluisimmat juomarit heidän kanssaan voimiaan: molemmat Elefántovicsit\nja Feri Horkay, mutta eivät pystyneet heihin viinit, eivät samppanjat\neivätkä rommit.\n\n— Eipä ole mokomaa nähty! sanoi tappelupukari Elefántovics. —\nSelvinäkin he kulkevat aivot sumussa ja ryyppäämästä päästyään ovat he\nsittenkin selviä...\n\nEversti Brenóczyn juomakyvystä eivät uteliaat bácska-herrat päässeet\nselville, sillä hän tuskin lainkaan nautiskeli, mutta hakkaili sen\nsijaan, tulisesti kuin konsanaan joku aliluutnantti, omaa rouvaansa,\njoka Jutkan kihlajaisten jälkeen oli ruvennut rientoaskelin nuortumaan.\n\nNeljänkolmatta tunnin ajan oli hänellä ankarana kilpailijana kapteeni\nAron, jota kaunis Poldi ihaili oivallisena tanssijana, mutta Aron\nkyllästyi pian valssiin ja silloin oli hän lyöty laudalta. Murheissaan\nkapteeni heittäytyi Elefántovicsin ja Horkayn seuraan, s.o. hänestä\ntuli juomari.\n\nKaunis Poldi kävi huomattavasti sentimentaaliseksi, hän puheli tähdistä\nja kuiskaili paljon everstin korvaan, niin että se herätti koko\nseurueen huomiota.\n\n— Kauhea mies tuo eversti, sanoi Feri Horkay, joka välistä oli\nepäritarillisuuteen saakka ujostelematon, — minä luulen, että hän aikoo\nsalaa vietellä oman rouvansa...\n\nRouva Gyurkovics alkoi häiden jälkeen aavistaa, ettei Géza naikaan\nmiljoonanomistaja-vapaaherratarta. Bandi oli näet saanut vuokraoikeuden\nsuuriin kalocsalaisiin arkkipiispantiluksiin ja toimitti säännöllisesti\nrehuja sotilaspäällystölle, mikä, kuten tunnettua, ainoastaan\npoikkeustapauksissa tuottaa hankkijalle tappiota. Hän sai tietää,\nettä sotamarski Hetvicz oli Gézan suosituksesta hankkinut Bandille\nhankinta-oikeuden. Se, että sotamarski kunnioitti aliluutnanttia\nsuosituksellaan, herätti armollisen rouvan epäilyksen.\n\n— Huomaan, että se lurjus on minut pettänyt!\n\nEpäilyttävät oireet lisääntyivät yhä. Seuraavissa kilpa-ajoissa Géza\nratsasti Hetviczien hevosia, ja kun hänen rykmenttinsä siirrettiin\nBudapestistä, määrättiin hänet pääkaupunkiin komennettuun rykmenttiin.\n\nMutta vasta myöhemmin, kun Géza erään perhejuhlan johdosta saapui\nBács-Tamásiin, hän tunnusti äidilleen, ettei hän koskaan ollut\naikonutkaan naida rouva Hetvicziä.\n\nMainittu perhejuhla vietettiin iloisen perhetapauksen — Bandi\nGyurkovics nuoremman ja Géza Gyurkovics nuoremman — Jutkan\nkaksoisesikoisten ristiäisten johdosta.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nMITEN MILÁNISTA TULI VALTIOPÄIVÄMIES.\n\n\n\n\nRASKAITA PÄIVIÄ.\n\n\nKuningas Béla IV:n ajoilta asti, kun koirankuonolaiset tataarit\nrasittivat maata, oli magyari tuskin nähnyt surullisempia päiviä kuin\n80-luvun loppuajat täällä kotona. Jumalan kiitos, oli hädällä tällä\nkertaa paikallinen luonne, sillä se levitti mustat yökönsiipensä\nainoastaan yli kahden vuokrahuoneen Sándor-kadun varrella.\n\nFrau Anna, jonka kansallisuudesta en koskaan ole päässyt perille,\noli vuokrannut huoneet kolmelle nuorelle herralle: Milán Gyurkovics,\nylimääräinen ministeriön notaari, oli heistä yksi, toinen oli\nlakitiedetten kandidaatti Gyurka Gyurkovics ja kolmas pikku Sándor\nGyurkovics. Viimeksimainittu oli siihen aikaan vielä punaposkinen\nnuorukainen, joka viime elokuussa oli reputettu ylioppilastutkinnossa\nja nyt — perheen virallisten ilmoitusten mukaan — järkevien vanhempien\nveljiensä valvonnan alaisena valmistautui uudistettuun tutkintoon.\n\nTodistetusti pätevien kronikoiden mukaan oli Milán aikaansaanut\nmainitun hädän. Sándor-kadun Gyurkovics-siirtolan vanhin oli näet\naivan kuukauden alussa moitittavan kevytmielisesti antanut räätälille\nkaksisataaviisikymmentä floriinia.\n\nKaksisataaviisikymmentä floriinia! Juuri sen verran he olivat\nkolmeen pekkaan hänelle velkaa, mutta räätäli — joka enemmän marisi\nvanhaa nuottiaan kuin tarkoitti täyttä totta — olisi varmasti\nräätälien tavoille uskollisena kernaasti suostunut kolmenkymmenen\nfloriinin lyhennykseen. Ja Milán oli lukenut hänen kouraansa viisi\nviisikymmenistä käsittämättömän jalomielisyyden puuskassa! Kun hän\ntuli järkiinsä, katui hän ritarillista hulluuttaan ja olisi mielellään\nottanut rahat takaisin, niinkuin Ilikuksen murhaaja otti takaisin\nvastentahtoisen tunnustuksensa. Mutta se oli jo myöhäistä. Pukki,\njonka odottamaton onni oli aivan huumannut, käveli jo saaliineen\nmuseon tienoilla, herättäen fiakkeriajurien huomiota äänekkäällä\nyksinpuhelullaan.\n\n(Räätäli, herra Kékvári, vei sinä iltana rouvansa Kansanteatteriin.\nNäytännön jälkeen he menivät Feherló-ravintolaan. Söivät kylmää kalaa.\nTartari-kastikkeen kera. Ja paistia. Gyurkovics-poikien rahoilla!)\n\nKun Gyurka sai asiasta vihiä, oli hän vähällä kuolla pelästyksestä.\nHän ei voinut puhua, ei edes suuttua. Kun hän jälleen sai puhelahjansa\ntakaisin, sanoi hän vakuuttavasti Milánille:\n\n— Pian saat piipunperistäkin tanssia!\n\nHiljainen Frau Anna pani muutaman päivän kuluessa merkille, että hänen\nvuokralaisensa etupäässä pysyttelivät kotona ja nukkuivat enimmät\naikansa.\n\nSeuraavalla viikolla nuorin heistä astui epätoivoisen askelen,\njoka voidaan hänelle suoda anteeksi ainoastaan hänen nuoruutensa\nkokemattomuuden tähden. Hän kirjoitti Bács-Tamásiin ja pyysi\n_seuraavassa postissa_ rahaa — äidiltään. Rouva Gyurkovics kirjoitti\nseuraavan postin matkassa:\n\n  »Tarvitset rahaa? Miten juolahti mieleesi pyytää rahaa juuri\n  minulta? Sillä erehdyt suuresti, pikku Sándorka, jos luulet, että\n  minun velvollisuuteni on syytää rahoja _kelle hyvänsä_ Budapestin\n  tyhjäntoimittajista.»\n\nTämä kirje sai Sándorin tunteellisen sydämen verta vuotamaan.\n\n— Olenko minä _kuka hyvänsä_ tyhjäntoimittaja?\n\nIllan tullen Milán kokosi kaikki heidän pikkurahansa ja lähti kasinoon.\nSiellä hän varmaan saisi ainakin _jotain_ onkeensa.\n\n— Kun olisi edes tupakkaa! voivotteli Sándorka.\n\nTupakkaa oli, mutta savukepaperi puuttui. Hätä keinon keksii! Hän meni\nFrau Annan luo ja pyysi häneltä lainaksi rukouskirjaa.\n\n— Ei ole vahingoksi hiukan rukoilla, tuumasi hurskas rouva.\n\nHän lausui sen jonkinlaisella saksankielellä, koska hän — herra\ntiesi minkätähden — luuli nuoria herroja saksalaisiksi. Nämä taas\npuolestaan puhuttelivat häntä rác-murteella, arvellen, että Frau\nAnna oli slovakki. Hänen rukouskirjansa oli painettu ruteenilaisilla\nkirjasimilla.\n\nGyurka leikkasi rukouskirjan pyhäinkuvien välissä olevat silkkipaperit\nja valmisti niistä savukkeita. Hiukan karvaita ne olivat, mutta\npaloivat hyvin. Hän ei koskaan joutunut pulaan, sillä hän oli yhtä\nkekseliäs kuin Robinson Crusoe.\n\nMilán palasi vasta aamuyöstä kotiin. Hänen hampaissaan savusi\npaksu havannasikari, ja Gyurka heräsi vanhimman veljensä iloiseen\nvihellykseen.\n\n— Mistä tulet, Milán?\n\n— Sillä välin kuin te olette täällä nukkuneet, olen minä metsästellyt\nrahoja.\n\n— Kasinossako olit?\n\n— Siellä. Olen koko yön katsellut Feri Horkayn pelaamista.\n\n— Voittiko Feri?\n\n— Kahdeksansataa floriinia...\n\nKuullessaan niin suurista summista puhuttavan heräsi nuorinkin.\n\n— Miten paljon lainasit häneltä?\n\n— En voinut lainata häneltä, sillä olin koko yön istunut hänen takanaan\nkatselemassa. Hän olisi luullut, että minä vain _sentähden_ vartioin...\nJa joskin olisin pyytänyt, mitä hän olisi antanut? Viisikymmentä\nfloriinia! Se ei riitä.\n\n— Ei riitä, se on selvä...\n\n— Aamupuolella he lopettivat pelinsä. Feri oli juonut paljon\nsamppanjaa ja oli uhkatuulella. Hän sanoi: Herrat, kuka veikkaa näistä\nviheliäisistä kahdeksastasadasta floriinista!\n\nGyurka ja Sándor nousivat ryntäilleen ja tuijottivat loistavin silmin\nMilánia, niinkuin sudenpojat killottavat yölliseltä metsästykseltään\npalaavaa vanhaa sutta.\n\n— Entä sinä? kysyi Gyurka.\n\nMilán hymyili viekkaasti.\n\n— Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?\n\n— Herran pieksut! Miten voit sellaista kysyä? Tietysti olisin veikannut!\n\n— Minä myös! huudahti Sándor uhkarohkeasti.\n\n— Tietysti. Niin tein minäkin, sanoi Milán. — Me nostimme...\n\n— Ja? intoili Gyurka.\n\n— Minä hävisin, sanoi Milán klassillisen yksinkertaisesti.\n\nToiset kaatuivat kalveten päänalusilleen.\n\n— Mikä meidät nyt perii? kysyi Sándorka lapsellisesti.\n\n— Nytkö? Minä panen maata, sanoi Milán pitkäpiimäisen rauhallisesti.\n\nJa hän teki niinkuin oli sanonut... Tämä oli bács-tamásilaisille\ntotisesti Mohipusztan tappio.\n\n— Oi voi, huusi Sándor seuraavana päivänä, — tänään on Sváb-vuorella\nlopettajaistanssit, ja minä olen pyytänyt niihin Ella Lányin!\n\n(Oikeastaan Milán oli Ella Lányin tunnustettu hakkailija, mutta\nmolemmat toisetkin ihailivat häntä, varsinkin Sándorka mustasukkaisen\ntunteellisena.)\n\nMilán kulki koko päivän hämärillä asioilla, ja nuoremmatkin\nGyurkovicsit harhailivat kumpikin tahollaan ajaen takaa rahallisia\nkotipuolenmiehiään.\n\nSanotaan, että puute sekä terästää miehen luonteen että panee hänen\nälynsä vilkkaaseen toimintaan. Tämä selittää sen, että molempien\nnuorten Gyurkovicsien aivoissa syntyi sama pelastuksen ajatus,\nkummankin istuessa omassa kahvilassaan. Toiminnassa voitti tarmokkaampi\nGyurka veljensä Sándorin...\n\n— Frau Anna, sanoi Sándor, joka kaupunginlähetin seuraamana astui\nhuoneistoon, — minä aion lähettää vaatteemme puhdistuslaitokseen...\n\n— Ei tarvitse, sanoi hyväuskoinen rouva, — teidän rakas veljenne\nlähetti ne juuri sinne...\n\n— Kumpi veljeni? kysyi Sándor kalveten.\n\n— Gyurka-herra.\n\nTämä rauhoitti huomattavasti nuorukaista. Hän tunsi Gyurkan, ja jos\ntällä oli rahaa, ei hänkään jäisi ilman... Ja Gyurka osoittautui\ntodellakin veljensä luottamuksen ansainneeksi, sillä hän tuli jo\niltapäivällä hakemaan Sándoria, toi hänelle parin valkoisia hansikkaita\nja vei hänet Sváb-vuorelle, jonka tuuheaan lehtiverhoon syksy jo oli\nsirotellut sinoberinpunaisia täpliä.\n\nEn aio kärsivälliselle lukijalleni kertoa kaikkia tanssiaisten\ntapahtumia. Kerron ainoastaan, että muuan sváb-vuorelainen nuorukainen\n— nähtävästi neljänkolmatta lämpöasteen pehmentämänä — soitatti viisi\nkertaa lempilauluaan: _Jo peittää lumi kaikki tiet_, — ja että Sándor\nGyurkovics oli kiintynyt toiseen lauluun, joka puhui Ella Lányille:\n_Pois hän käänsi katseensa, kun kohtasimme toisemme..._\n\nNäistä he hiukan väittelivät, kunnes Gyurka lopetti kiistan heittämällä\nkolme viitosta mustalaisen lautaselle... Sváb-vuorelainen nuorukainen,\njoka nähtävästi ei sinä päivänä ollut vienyt vaatevarastoaan\npuhdistuslaitokseen, poistui kasvot tulipunaisina yön pimeyteen; ehkä\nhän haihtui häpeäänsä, mitättömyytensä katkeroittamana.\n\nMolemmat veljekset nukkuivat vielä puoli kahdeksalta vuoteissaan, kun\nkolmas, Milán, täsmälleen kello kahdeksan nousi ja ryhtyi pukeutumaan.\nEnsi töikseen hän kutsui rouvaa:\n\n— Frau Anna, pyytäkää tänne kaupunginpalvelija, aion lähettää\nvaatteemme puhdistuslaitokseen...\n\nRouva kovasti ihmetteli. Hänkin!\n\n— Mutta nuoret herrat lähettivät jo eilen.\n\n— Hyvä on! sanoi vanhin nielaisten kuohuvan vihansa.\n\nVaatekaappi oli todellakin tyhjä. Ainoastaan kurja, kirjailtu liivi\noli säästynyt Gyurkan kotkansilmältä. Milán sormeili liiviä, heitti\nsen sitten ylenkatseellisesti takaisin. Mihin siitä olisi riittänyt —\nrotasta nälkäiselle leijonalle?\n\nKissan askelin hän meni viereiseen huoneeseen, missä hänen veljensä\nnukkuivat yhdeksänkertaisen supécsárdáan väsymyksiä jäsenistään.\n\nLempeästi ja hyvänsuovasti hymyillen hän rupesi tarkastelemaan heidän\ntaskujaan. Hän laski viisi taskua joka takissa, kolme kussakin liivissä\nja kaksi housuparissa ja haravoi uteliailla sormillaan kaikkiaan\nkaksikymmentä taskua. Hän löysi kaikenlaista, mutta sitä, mitä hän\netsi, ei hän löytänyt. Hän löysi kaksi leimattua samppanjakorkkia,\nsinisen silkkinauhan ja kuihtuneen ruusun, hän löysi jonkin verran\npikkurahojakin, mutta seteleitä ei yhden yhtäkään.\n\nKunpa minulla vain olisi kymmenen, parikymmentä floriinia, saisin\nhelposti satoja hankituksi iltaan mennessä! Sillä herrasmies ei ole\nherrasmies, jos hänellä on matti kukkarossa. Miten hän voisikaan lähteä\nkaupungille rahaa hakemaan, miten hän voisikaan käydä tapaamassa\nbácskalaisia herroja, ellei hän voisi ajaa hakkereissa ja käydä\nravintolassa.\n\n— Onko myytäviä? kysyi pihalta mäkäjävä tenoriääni.\n\n— Pst! Tulkaa tänne!\n\nSalamana välähti hänen päässään ajatus... Nämä kunnon pojat, Gyurka\nja Sándor, nukkuvat tietysti iltaan asti... Heidän _vaatteensa_ ovat\ntuolillaan yhtä kauan kuolleena pääomana, mutta jos pääoma pantaisiin\nliikkeeseen, kasvaisi se siihen mennessä sievoisen koron... Hän siis\nmyy vaatteet. Jos hänellä on taskussaan kymmenen, kaksikymmentä\nfloriinia, voi hän liikkua vapaasti ja helposti hankkia tarvittavan\nmäärän... Illalla hän palaa kotia. Illalla? Jo puolelta päivin! Hän\nlunastaa kaiken heidän omaisuutensa puhdistuslaitoksesta, antaa\njoka pojalle puolensataa floriinia, ja niin on kaikki jälleen\njärjestyksessä... Sen hän todella oli velvollinen tekemään veljilleen,\nhän, vanhin!\n\nViereisen huoneen ikkunan kautta hän sopi vaatekauppiaan kanssa\nhinnasta. Sitten hän lähti kotoa — kaksikymmentä floriinia taskussa.\nNe toiset nukkuivat siellä suloisesti eivätkä aavistaneet, voi! eivät\naavistaneet, että heidän arpansa oli langennut...\n\n\n\n\nHARHAILEVA BUNYEVÁCI.\n\n\nMilán Gyurkovics oli muita veljiään päätään pitempi, ja tuuheine,\nmustankiiltävine viiksineen hän teki kolmenkymmenenvuotiaan\nvaikutuksen, vaikka hän tuskin oli viidenkolmatta ikäinen. Hieno\nsmoking ja metsästystakki eivät sopineet hänelle yhtä hyvin kuin\ntoisille Gyurkovicseille, mutta pitkäliepeinen Ferenc-Joszef-takki,\nvaltiomiesten ja diplomaattien distingoitu vaatetus, puki häntä\nparemmin kuin ketään toista. Lisäksi oli hänellä vielä ominaisuus,\njota ennakkoluulottomat lukijani mahdollisesti vähäksyvät, mutta joka\nkuitenkin osoittautui eteväksi aseeksi olemassaolon taistelussa:\nhän osasi maukkaasti ja huomiota herättämättä käyttää monokkelia.\nEräässä suhteessa hän muistutti veljeään Bandia: hänenkin kasvoillaan\nja silmissään oli luottamusta herättävä ja hiukan surumielinen\n(sanoisinko: aseet riisuva) ilme. Jo lapsena oli hänellä ollut paljon\nhyötyä lempeästä ulkomuodostaan. Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin\nhurskas rovasti, nimitti veljenpoikaansa pikku _kerubiksi_, ja kun hän\nluki messun, käytti hän mielellään kerubia kuoripoikana. Joka messusta\ntuli kymmenen kreutseria, joilla pikku poika osti tupakkaa ja ruutia.\n(Tupakan hän poltti ja ruudista hän valmisti pieniä pommeja, jotka hän\nsalaa räjähdytti kolumbácsilaisen rovastillisen taloudenhoitajattaren\nsängyn alla.) Varmaa kuitenkin on, että bácskalaiset äidit myöhemmin\n— lyhyillä huviretkillä — kernaasti uskoivat tyttärensä Milánille,\n»joka ei ollut sellainen nuorimies kuin useimmat muut», ja että\nherrat selvitellessään sekavia urheilu- ja kunniajuttujaan mielellään\nkuuntelivat Milánin neuvoja.\n\nSankarini oli siis, jättäen nuoremmat veljensä kirjaillun liivin\nseuraan, lähtenyt kotoaan kaksikymmentä floriinia taskussaan mennäkseen\nvaltiopäivätaloon tapaamaan monokkeli-Elefántovicsia, joka siihen\naikaan oli bács-tamásilainen edustaja. Valtiopäivätalon edustalla oli\nsuuri, meluava kansanjoukko, ja kaupunginpalvelijat kaupittelivat\nsanomalehtiliitteitä: _Ministeri Déneksen kukistuminen_.\n\nTämä uutinen — hänen ylhäisyytensä István Déneksen kukistuminen —\nhiveli miellyttävästi Milánin mieltä; periaatteessa ei ministerin ja\nhänen ylimääräisen notaarinsa välillä ollut minkäänlaisia mielipiteiden\neroavaisuuksia. Mutta Milán ei ollut viiteen päivään ollut edes\nministeriön läheisyydessä, ja nyt hän uskoi ministeripulaa seuraavassa\nhäiriötilassa voivansa helpommin päästä laiminlyöntinsä seurauksista.\nKun hän nousi lehterille, hämmästyi hän epämiellyttävästi huomatessaan,\nettä erikoisliitteen uutinen ainakin oli ennenaikainen, koskapa István\nDénes vielä istui punaisessa lepotuolissaan salissa, hymyillen kylmää\nhymyään, joka aina sai vastustajat raivoihinsa, ja kuunteli erään\nvasemmistopuoluelaisen intohimoista hyökkäystä.\n\n— Eroa! melusi vasemmisto, kun edustaja oli päättänyt puheensa.\n\n— Eroa! jyrähti lehteriltä hirmustunut ääni.\n\nSe oli Milán Gyurkovicsin ääni... Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän vaikeni. Muuan nainen, joka istui lehterillä hänen edessään,\nkääntyi äkkiä ja sanoi mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n— Hävytön!\n\nHänen kasvonsa olivat suuttumuksesta lumivalkoiset, ja hänen silmissään\nkiilsi kyynel, — mutta joka tapauksessa hän oli hyvin kaunis. Tarkemmin\nmääritellen: hänen silminnähtävästi koko valtiopäiväyleisöä halveksuva\nyksinkertainen, mutta hieno pukunsa ja koko hänen olentonsa ilmaisi\nensi hetkellä magnaatti-rouvan. Hänellä oli yllään ruudukas matkapusero\nja päässään tyrolilainen hattu ja kädessään oli hänellä lorgnetti ja\nkukkiva syreeninoksa.\n\n— Sehän on syreeninkukka-nainen! sanoi Milán itsekseen.\n\nSyreeninkukka-nainen! Hän oli tuntenut hänet jo vuoden ajan, tietämättä\nhänen nimeään. Kohtelias kohtalonoikku oli vienyt heidät yhteen\nkadulla, teatterissa ja ravikilpailuissa. Silloin he aina olivat\nsuoneet toisilleen kevyen hymyn tai ystävällisen silmäyksen. Milán oli\nantanut hänelle nimen syreeninkukka-nainen, sillä hän oli huomannut,\nettä nainen erikoisesti rakasti näitä kukkia.\n\nTällä kertaa ei syreeninkukka-nainen kuitenkaan kiinnittänyt sen\nenempää huomiota Milániin, vaan seurasi kuumeentapaisen jännittyneenä\ntapausten riehuvaa kulkua. Kerran hän sanoi jotakin, joka ei suinkaan\nilmaissut mitään perustuslaillisia mielipiteitä. Hän sanoi:\n\n— Roskaväkeä!\n\nVielä kahdeksi minuutiksi hän jäi lehterille siirtyen rauhatonna\nedestakaisin paikoillaan; sitten, kun melu alhaalla riehahti täydeksi\nhirmumyrskyksi, hän nousi, pakotti viisi, kuusi ihmistä siirtymään\npaikoiltaan ja lähti.\n\nKun Milán ei löytänyt Elefántovicsia valtiopäivätalosta, lähti hän\nAngol Kiralyné-hotelliin, missä edustaja, milloin lainsäätämisinto ajoi\nhänet Bácskasta Budapestiin, tavallisesti nukkui aamusta puolipäivään.\nMatkan varrella hän poikkesi hajuvesikauppaan, mistä osti kahdella\nfloriinilla pullon Chypreä, — sitä hän ainakaan tällä hetkellä ei\nvähääkään tarvinnut.\n\nHotellissa hän kuuli masentavan uutisen: Elefántovics oli aamujunassa\nlähtenyt pääkaupungista. Hän lähti siis Gizella-torin varrella olevaan\nsokerileivoskauppaan nauttiakseen lasin teetä ja sanoakseen pari\nhävyttömyyttä neiti Jennylle, — ehkä hän sillä välin keksisi jonkin\npelastavan ajatuksen. Sokerileivoskaupassa kerrottiin hänelle, että\nneiti Jenny sairauden tähden oli jäänyt pois toimestaan, sentähden\ntäytyi hänen sanoa hävyttömyytensä neiti Linkalle.\n\nKun hän vielä hämmenteli teetään, pysähtyivät vaunut kaupan edustalle.\nKevein askelin, säteilevin kasvoin, joissa ei huomannut jälkeäkään\näskeisestä mielenliikutuksesta, astui sisälle syreeninkukka-nainen. Hän\nheitti Milániin hymyilevän katseen ja sitten hän alkoi huolettomasti\nkävellä edestakaisin kaupassa naputellen lorgnetillaan milloin mitäkin\nlasikelloa ja luetteli koko joukon namusia palvelevalle neidille.\n\n— Lähettäkää ne minulle Kécskaan... Hyvästi!\n\nHän loi jälleen ruskeat, manaavat silmänsä Milániin, sitten hän lähti\nkaupasta, kevyesti nyökäten. Milán tarttui lakkiinsa.\n\n— Kuka tuo nainen oli? kysyi hän Linka-neidiltä.\n\n— Hänen ylhäisyytensä, vapaaherratar Hetvicz-Janky, sotamarski\nHetviczin puoliso...\n\n— Vapaaherratar Hetvicz-Janky? Sama miljoonienomistajatar, joka vuosi\ntakaperin oli silmittömästi rakastunut Géza Gyurkovicsiin ja jota Géza\n(se aasi!) ei ottanut rouvakseen...\n\nMilán riensi hänen jälkeensä, mutta kohtasi ovessa Ella Lányin, joka\ntuli äitinsä seurassa.\n\nElla Lányi ei ollut huomiotaherättävän kaunis eikä edes muuten\nerikoisen älykäs, mutta hän oli kunnon tyttö — mikä Gyurkovicsien\nmielestä oli arvokkaampaa — s.o. hän oli reipas, rakastettava ja\npikkusievä niinkuin leivonen. Hänen isänsä, jonka kanssa meillä muuten\nei ole mitään tekemistä, oli oikeusneuvos.\n\n— Te ette tullutkaan Sváb-vuoren tansseihin! sanoi Ella moittien. —\nMe lähdemme jo tunnin kuluttua pustallemme [pusta tarkoittaa nykyään\nmaatilaa], ja sitten emme saa tanssia ennenkuin syksyllä.\n\n— Tiedättehän, että on parhaillaan ministeripula, sanoi ylimääräinen\nnotaari vakavana.\n\n— Ja silloinko ei ole lupa tanssia? ihmetteli tyttö. Äiti puuttui\npuheeseen:\n\n— Älä ole lapsellinen, Ella! Ministeriön herroilla on nyt tärkeämpiäkin\najateltavana kuin jotkin tanssiaiset.\n\nMilán nyökäytti miettiväisenä päätään.\n\n— Totta kyllä, vastustuspuolue tuottaa meille paljon mielipahaa.\n\nElla, jonka kauneus alati vaihteli ja joka usein näytti hyvin\nvähäpätöiseltä, mutta välistä saattoi olla hyvinkin kaunis, oli tänään\n— nähtävästi valvotun yön johdosta — suorastaan hurmaava. Hänellä\noli aistikas, hyvin sopiva matkapuku, ja tietoisena tilapäisestä\nkauneudestaan yhä jatkuvassa tanssinhuumauksessa hän ei ollut niin\nsuljettu kuin tavallisesti.\n\n— Lähtekäämme, Ella! sanoi hänen äitinsä.\n\nNoustessaan Gizella-torilla vaunuihin kuiskasi tyttö veitikkamaisesti\nMilánille:\n\n— Joka rakastaa, hän seuraa!\n\n— Sallivatko naiset minun saattaa asemalle asti? kysyi Milán ääneen.\n\n— Mielihyvin, herra Gyurkovics...\n\nSiellä rouva Lányi uskoi kukkaronsa nuorelle herralle, joka osti liput\nja piti huolen matkatavaroista.\n\n— Kuulkaapa, sanoi Ella, joka tänään vastoin tavallisuutta oli\nkujeilevaisella tuulella, — ellette olisi poroporvari, seuraisitte\nmeitä Kécskaan. Siellä te astuisitte vastaantulevaan pikajunaan ja\nolisitte puoleltapäivin jälleen Pestissä.\n\n— Kun vain ei olisi ministeripulaa.\n\nNaiset asettuivat vaunuun. Milán tarttui ikkunan alla olevaan\nkädensijaan ja pakisi Ellan kanssa ajan vähyyden tähden\nsähkösanomakielellä... Viereisen vaunun ikkunaan oli kiinnitetty\npaperiliuska: _Varattu osasto_. Milán heitti sivusilmäyksen ikkunaan\nja näki siellä sanomalehteä lukevan yksinäisen naisen, jonka hän heti\ntunsi syreeninkukka-naiseksi, vapaaherratar Hetvicziksi.\n\nSoitettiin viimeisen kerran...\n\n— Ken rakastaa, hän seuraa! sanoi Ella Lányi hymyillen.\n\nSyreeninkukka-nainen silmäsi samassa sanomalehtensä takaa ja käänsi\nkasvonsa Milániin. Nähtävästi hän tunsi hänet, sillä veikeä hymy\nvärähti hänen huulillaan...\n\nKuka voi kuvailla tai edes käsittää sitä fysiologista muutostilaa, joka\ntapahtuu ihmisen aivoissa, kun ajatus salamannopeasti hedelmöittää\ntahdon? Kun Julius Caesar päätti kulkea Rubicon yli — mutta jättäkäämme\ntämä toistaiseksi! Riittää kun sanon: kun juna lähti liikkeelle,\nnosti asemasillalla oleva poliisi hälinän ja asemamiehet pudistelivat\nraivoisina nyrkkejään, sillä muuan herra, herra Gyurkovics, oli\nhypännyt junaan.\n\n— Minne suvaitsette matkustaa? kysyi junailija.\n\n— Kécskaan...\n\nLippu maksoi 2 floriinia 50 kreutseria, mutta Milán antoi 3 floriinia\njunailijalle. Lányin fiakkeri, jonka hän — hetken väiteltyään naisten\nkanssa — itse maksoi, vei häneltä kaksi floriinia, Chypre kaksi, yhden\nhän suoritti aamiaisestaan ja yhden antoi kantajalle, joka toimitti\nvaunuun naisten matkakapineet. Hänelle jäi vielä 11 floriinia...\n\nYht'äkkiä karmi pelästys Milánin sydäntä. Hänen mieleensä juolahtivat\nhänen veliparkansa, Gyurka ja Sándor — jotka nukkuivat viattomina\nkirjaillun liivin seurassa Sándor-kadun huoneistossa eivätkä tietäneet,\nvoi! eivät tietäneet, että Milán Gyurkovics parhaillaan matkusti\nKécskaan, Chypre-pullo taskussaan... Kuitenkin täytyi hänen nopeasti\nkeskeyttää omalletunnolleen antamansa audienssi, hänen seistessään\nsiinä vaunun kapeassa käytävässä, sillä Ella Lányi, hullaantuneena\nonnensa yltäkylläisyydestä, tahtoi sanoa hänelle sata asiaa.\n\nKécskaan asti hän rupatti yhtämittaa puolitoista tuntia. Ja jos\njoku olisi hänen puheitaan kuunnellut, olisi hän varmasti luullut,\nettä kaiken maallisen elämän ja inhimillisen pyrkimyksen salainen\nsatama on tanssi ja että koko maailman ihanimmat tapaukset olivat\nkoottuina Vigadón [kaupungin rakennuttama suurenmoinen huvipalatsi] ja\nHungaria-hotellin pieneen saliin.\n\n— Kécska! yksi minuutti!\n\n— Suutelen käsiänne...\n\nMilán hyppäsi asemasillalle, sitten hän katseli edelleen hyrisevää\njunaa, jonka eräästä ikkunasta hänelle pieni valkea nenäliina\nhuiskutti. Lippuluukulla hän osti piletin Budapestiin (jälleen kaksi\nfloriinia viisikymmentä kreutseria, — hänen taskuunsa jäi kahdeksan\nfloriinia viisikymmentä kreutseria ja pullollinen Chypreä) ja\nodotellessaan pikajunaa hän rupesi kävelemään edestakaisin raiteitten\nlomassa.\n\nNyt hän huomasi, ettei hän ollut ainoa Kécskaan pysähtynyt: käytävällä\nseisoi syreeninkukka-nainen ison tanskalaisen doggin vieressä. Rouva\nkeskusteli juuri asemapäällikön kanssa, jota hän tervehti kuin hyvää\ntuttua ainakin.\n\n— Eikö kukaan ole tullut minua vastaan? kysyi hän. — Minä sähkötin\nlinnaan!\n\n— Teidän nelivaljakkonne on täällä, vastasi virkamies.\n\n— Mutta linnalaisista ei ketään?\n\n— Ei ketään.\n\nKaunis rouva hymähti katkerasti.\n\n— Hänen ylhäisyytensä tuli tänne aamulla, sanoi sitten asemapäällikkö.\n\n— Onko mieheni täällä? Minä luulin, että hän on Wienissä.\n\n— Vanha vapaaherratar on myöskin täällä, hän tuli jo eilen...\n\n— Anoppini?\n\nVapaaherratar kohotti päänsä niinkuin rakuunaratsu taistelumerkin\nkuullessaan.\n\n— Anoppini? Huh, miten olen onnellinen! Mikä ihana perheidylli tästä\nvielä tuleekaan linnassa.\n\nVanha asemapäällikkö, joka nähtävästi hyvin tunsi vapaaherrattaren\nperhesuhteet, hymyili hienosti itsekseen.\n\n— Katsokaa, nyt minä tiedän, miksi ei kukaan heistä tullut minua\nvastaan. He eivät uskaltaneet tulla!\n\nMietteissään hän hyväili koiran päätä, sitten kääntyi hän jälleen\nasemapäällikön puoleen.\n\n— Milloin seuraava juna lähtee Budapestiin?\n\n— Kymmenen minuutin kuluttua. Ei kai teidän armonne aio palata?\n\n— Kun vain tietäisin mitä tahdon! sanoi rouva Hetvicz huoaten.\n\nAsemapäällikkö kutsuttiin toimistoon, ja kaunis rouva jäi yksikseen.\nSeistessään siinä tyhjällä asemasillalla, aprikoiden, lähtisikö\nperheensä luo vai Budapestiin, vai jonnekin muualle, — huomasi hän\nyhtäkkiä tilansa sangen surkuteltavaksi, sillä hän kävi surulliseksi.\nMutta hänen hellämielisyytensä kesti vain sekunnin, seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän huomasi Milán Gyurkovicsin, joka tarkkaavasti\nseurasi häntä, ja hän kohotti jälleen kauniin päänsä. Nuori mies teki\njuuri ison doggin tuttavuutta.\n\n— Se puree! sanoi rouva Hetvicz puoliääneen.\n\n— Minua eivät koirat pure, sanoi Milán vakuuttavasti.\n\nRouva Hetvicz käänsi hänelle selkänsä ja rupesi miettiväisenä\ntarkkaamaan kanoja, jotka kaapersivat kiskojen lomassa. Sitten\nhän äkkiä kääntyi, ja Milán tunsi itsessään voimakkaasti, että\nvapaaherratar nyt puhuttelee häntä. Niin tapahtuikin.\n\n— Gyurkovicseja, eikö totta?\n\n— Nimeni on Milán Gyurkovics, sanoi nuori mies, joka paljastetuin päin\nseisoi kauniin rouvan edessä.\n\n— Te olette veljenne aliluutnantin näköinen, sanoi rouva Hetvicz\nhymyillen. — Mitä teette täällä?\n\n— Odotan Budapestiin menevää junaa.\n\n— Onko lupa kysyä, kuka se kaunis neitonen oli, jota olitte saattamassa?\n\n— Ella Lányi, kaukainen sukulaiseni.\n\n(_Kaukaisen sukulaisuuden_ keksi Milán turhan varovasti.)\n\nArmollinen rouva mietti hetkisen... Hän ajatteli anoppiaan ja miestään\nja vielä ilkeää yllätystä, jonka hän aikoi valmistaa heille...\n\n— Pidättekö ajometsästyksestä, herra Gyurkovics?\n\n— Minä olen intohimoinen parforce-metsästäjä, sanoi Milán, joka oli\nottanut kotonaan Bács-Tamásissa osaa moniinkin ajometsästyksiin\nhölkkäävän maatiaishevosen selässä, mutta ei koskaan ollut ratsastanut\noikeitten ajokoirien jäljessä.\n\nRouva Hetvicz leikki hymyillen käsineillään. Hän oli yhtä suloisen\nhämillään kuin nuori neitonen tanssiaisissa tehdessään ensi kertaa\nvalintansa naistentanssissa.\n\n— Kun vain olisin vakuutettu siitä, että ette minua väärinkäsitä, herra\nGyurkovics...\n\n— Olen käskettävänänne, armollinen rouva!\n\n— Siis — tulkaa kécskalaisiin ajometsästyksiin... Minä kutsun teidät\nilman mitään muodollisuuksia, sillä onhan veljenne vanha ystävämme...\n\n(Rouva Hetvicz ei mielestään ollut velvollinen kertomaan, että hän\npiti Milánin veljeä, aliluutnantti Gézaa, sitten Herkules-kylpylän\nseikkailujen, _rykmentin hölläluonteisimpana ihmisenä_, kuten hänellä\noli tapana sanoa.)\n\n— Älkää miettikö turhia, vaan tulkaa matkaani.\n\n— Mutta minun matkatavarani! En ole ottanut mitään mukaani...\n\n(Kärsivällinen lukijani tietää, että Milán Gyurkovicsin matkatavarat\n— lukuunottamatta kirjailtua liiviä — olivat Budapestin\n_puhdistuslaitoksessa_.)\n\n— Älkää niistä huolehtiko. Linnassa saatte kaiken, mitä tarvitsette.\nTulkaa vain.\n\nTämän hän sanoi jo kärsimättömästi ja käskevästi. Viisi minuuttia\nmyöhemmin istui hän keveissä, nelivaljakon vetämissä vaunuissa,\nmatkalla kylään. Hevosia ajoi armollinen rouva itse. Milán istui hänen\nvieressään. Tuskin olivat he ehtineet pyssynkantaman päähän asemalta,\nkun Milán tunsi sydämessään ankaran pistoksen. Sillä hänen mieleensä\njuolahtivat hänen veliparkansa: Gyurka ja Sándor, jotka yhä nukkuivat\neivätkä aavistaneet, että Milán, taskussaan kahdeksan floriinia ja\nviisikymmentä kreutseria sekä pullollinen Chypreä, oli matkalla\najometsästykseen...\n\n\n\n\nLŐCSEN KELTAINEN ROUVA.\n\n\nKatkera sissisota, jota käytiin vapaaherrattaren ja sotamarski\nHetviczin välillä (milloin häikäilemättömän suorasukaisesti, milloin\nsalatun viekkaasti), oli hiljattain saanut arveluttavan käänteen.\n\nTuo kauhea, kaunis rouva oli saanut ilkeän päähänpiston: hän tahtoi\npakottaa miehensä ottamaan eron, ja saadakseen tahtonsa perille koetti\nhän kaikin tavoin halventaa häntä sotilaspiireissä. Lainkuuliainen\nsotamarskin rouva heittäytyi yht’äkkiä poliittiseen vehkeilyyn, sanan\n1849-vuotisimmassa merkityksessä. Minun tarvitsee vain mainita muutamia\npiirteitä vapaaherrattaren valtiollisesta toiminnasta.\n\nNiin tuli yleisesti tunnetuksi, että Kécska-piirin edusmiehen,\nsaadakseen ehdokkuutensa läpiajetuksi, oli täytynyt antaa rouva\nHetviczille kirjallinen sitoumus, jossa hän lupasi »alati mustata\nvaltiopäivillä itävaltalaista armeijaa...»\n\nAnkarasti järkytti sotamarskin asemaa muuan vapaaherrattaren\nlausunto, joka kiersi sanomalehdissä pääkaupungissa tapahtuneiden\nkatumielenosoitusten aikana. Vapaaherratar oli näet sanonut, että hänen\nmiehensä oli liian innokas magyari antaakseen määräyksen sotaväelle\nampua suojatonta ihmisjoukkoa. Tämä herätti Wienissä paljon pahaa\nverta, ja _Wehrzeitung_ ehätti selittämään yleisölle, että sotamarski\nHetvicz ei ollut mikään magyari, vaan mähriläinen, ja että hän hyvinkin\nkykeni ammuttamaan suojatonta väkijoukkoa, koska hän oli tehnyt saman\njo Lombardiassa.\n\nPaljon oli myöskin puhuttu sotamarskin erosta, kun vapaaherratar\nelokuun kuudentena kiireestä kantapäähän mustiin puettuna oli\nottanut osaa Arádin marttyyrien surujumalanpalvelukseen ja vielä\nsamana päivänä julkisessa matineassa hehkuvan innostuneesti lausunut\n_Talpra magyar'in_. [Nouse magyar, isänmaasi kutsuu! Unkarilaisten\nkansallislaulu, jonka _Sándor Petöfi_ lausui 14 p. maaliskuuta 1848\nkansallismuseon portailta vallankumouksen puhjetessa.]\n\nEn tiedä millä sotamarski Hetvicz rauhoitti wieniläiset, mutta\nvarmaa on, että hän kauniilta rouvaltaan otti halun enempiin\nvaltiollisiin vehkeilyihin hyviksi ajoiksi. Marraskuun seitsemäntenä\nhän näet ankarasti ilmoitti vapaaherrattarelle, että hän laillista\ntietä tuomituttaa hänet järkensä menettäneeksi, ellei hän lakkaa\nhalventamasta häntä julkisesti.\n\nArmollinen rouva ymmärsi heti, että tämän julman ajatuksen oli keksinyt\nhänen anoppinsa, vanha vapaaherratar, jota hän läheisen perhepiirin\nkeskuudessa nimitti _Löcsen keltaiseksi rouvaksi_. (Vanha rouva asui\ntavallisesti Löcsessä, ja hänen ihonsa oli sitruunankeltainen.) Tämä\nyhdeksänkymmenvuotias nainen, jota jo kymmenen vuotta oli kuljetettu\nrullatuolissa, oli kylmä ja terävä kuin teräksinen miekka. Hän eli\nkokonaan omissa maailmoissaan, ja kun hän hyvin harvoin ilmaantui\nperheensä keskuuteen — jonka asioita hän kuitenkin rajattomasti\nhallitsi —, kohdeltiin häntä aina kunnioituksella ja melkein\nyliluonnollisella pelolla. Hän oli hyvin jumalinen, pöyhkeä ja\nyltiöpäisen siveellinen nainen, joka Hetviczien perheessä ylläpiti\nylimyksellisiä perintätapoja.\n\n(Rakastettavan lukijani mielestä tuntuu ehkä hiukan omituiselta, kun\nsamassa hengenvedossa kerron, ettei Justus Perthin aateliskalenterissa\ntiedetä mitään vanhan vapaaherrattaren sukujuurista. Hänen isästään en\ntiedä mitään, mutta hänen äidistään tiedän, että hän oli wieniläinen\npesijätär ja että itse myöhempi vapaaherratar Hetvicz oli Wienin\nhovioopperan tanssijatar ja saavutti suurta suosiota Triko-Netti\nnimisenä. Että Triko-Netistä tuli ylimysmielisten perinnäistapojen\nluontainen edustaja, on joka tapauksessa hyvin kummallista, mutta\ntapahtuu niitä kummempiakin asioita maailmassa.)\n\nMutta palatkaamme Milán Gyurkovicsin luo, jota neljä nuorta, virkeätä\nhevosta hurjaa neliä kiidätti Kécskan linnaan, missä Löcsen keltainen\nrouva tällä hetkellä hallitsi. Hevosia ohjasi nuori vapaaherratar, joka\n— kuten useimmat urheilijattaret — oli hyvin uhkarohkea ja huono ajaja.\nKun lentävän vaunun pyörät hipaisivat liian läheltä ojan parrasta,\ntarttui Milán vaistomaisesti kauniin rouvan käsiin.\n\n— Pelkäättekö? kysyi vapaaherratar.\n\n— Kuinka en pelkäisi! Teidän puolestanne pelkään.\n\n— Mutta minun mielestäni on hauska ajaa näin hurjasti, kun minä tiedän,\nettä voin taittaa niskani...\n\n— Niinkuin suvaitsette! sanoi Milán nauraen.\n\nKauniin rouvan silmät säteilivät, hänen kalpeat kasvonsa saivat väriä.\nMilán silmäili häntä salaa... Hänestä tuntui aivan luonnolliselta,\nettä rouva Hetvicz oli hämmästyksissään hänen ja veljensä Gézan\nyhdennäköisyydestä, vapaaherratar kun oli — bács-tamásilaisten\nperhetraditioiden mukaan — niin lämpimästi ihaillut Gézaa... No, jos\nMilán tämän yhdennäköisyyden perusteella voisi avata itselleen tien\nvapaaherrattaren sydämeen, ei hän ainakaan olisi sellainen aasi kuin\nGéza...\n\n— Minun mieleeni juolahti verraton pila! sanoi vapaaherratar myöhemmin,\nkun he tien mutkasta selviydyttyään näkivät edessään koko kylän. — Minä\nesittelen teidät linnassa oleville etäisenä sukulaisena, jota ei kukaan\nmuu tunne kuin minä.\n\nMilán nauroi eikä vastustanut vapaaherrattaren ehdotusta. Hän ei\nkoskaan pilannut hyvää pilaa ja hän tunsi kutsumusta ruveta kauniin\nrouvan arvokkaaksi vastapelaajaksi hänen vehkeilyissään. (Ei hän\ntahtonut olla sellainen aasi kuin Géza!)\n\nVaunut vierivät linnan avatun rautaportin läpi, kiersivät vinhasti\nison ruohokentän ja pysähtyivät parvekkeen leveiden portaiden eteen.\nJuovikkaan hellekatoksen alle oli koko perhe kokoontunut. Sotamarski\noli arkiunivormussa, päässä siviililakki, Löcsen keltainen rouva istui\nnikkelisilaisessa työntötuolissaan, ja sitä paitsi olivat siellä\nkaikki langot: madáylaiset, isä, äiti, ja kolme pientä kreivitärtä\nkotiopettajattarineen. He olivat juuri lopettaneet välipalansa ja\nolivat syventyneinä hyvätuuliseen keskusteluun. He eivät aavistaneet\nmitään pahaa, kun kauniin rouvan vaunut ilmestyivät portaiden eteen\nniinkuin pyöriäistuuli.\n\nMilán hyppäsi istuimeltaan ja auttoi vapaaherrattaren vaunuista.\nHänen armonsa tarttui nuorta miestä käsipuoleen ja nousi kevein ja\nmiellyttävin askelin parvekkeen portaita.\n\n— Tässä olen, rakkaani! sanoi hän onnettomuutta ennustavan hilpeästi.\nSitten hän osoitti Milánia. — Katsokaa, kenet olen tuonut matkassani!\n\nSotamarski katsoi hämmästyneenä, vanha rouva epäluuloisesti Milánia,\njoka paremman puutteessa hymyili vaatimattomasti.\n\n— Ettekö todellakaan tunne häntä? kysyi rouva Hetvicz. — No sitten\nkerron teille, kuka hän on: Oszkár Hetvicz!\n\nEsittelyä seurasi hämmentynyt hiljaisuus. Seurue oli nähtävästi varsin\nhämmästynyt kuullessaan tämän nimen. Vihdoin sanoi sotamarski:\n\n— Oszkár Hetvicz — veljeni Károlyn poika?\n\n— Niin, juuri hän, sanoi rouva uskaliaasti — Katsokaa vain hänen\nkasvojaan, oletteko nähneet tyypillisempiä Hetvicz-kasvoja?\n\n— Yhdennäköisyys on todellakin hämmästyttävä, sanoi kreivi Máday.\n\nHetvicz ojensi kätensä Milánille.\n\n— Terve tuloa, rakas poikani. Olemme eläneet isäsi kanssa kireissä\nväleissä, mutta minä iloitsen, ettet sinä jaa hänen tunteitaan...\n\nSitten hän syleili nuorta miestä. Mádaykin riensi Milánin luo.\n\n— Kauniisti teit, kun tulit, Oszkár!\n\nVapaaherratar kohotti itsetietoisena päätään, aivan kuin olisi tahtonut\nsanoa: katsokaa, tämä on minun työtäni! Katsokaa, en minä olekaan\nsellainen hyödytön pikku rouva, kuin te luulette!\n\n— Minä vangitsin hänet junassa, selitti hän herroille, — sattumalta\njouduimme matkustamaan samassa vaunussa, ja perhekuvien mukaan\ntunsin heti hänet Hetvicziksi... Eikö minulla ole tarkka silmä? Minä\najattelin, miten hauskan yllätyksen valmistaisin teille, jos toisin\nhänet tänne... Kauan täytyi minun suostutella nuorta herraa, sillä\nvasta viime tingassa hän antoi lupauksensa... Mutta hänen tavaransa\njäivät junaan...\n\nSitten hän kääntyi Milániin.\n\n— Miksi ette suutele isoäitiänne?\n\nMilán katseli Löcsen keltaista rouvaa, joka ei hetkeksikään kääntänyt\nkotkankatsettaan hänestä. — Hän heitättää minut ulos, ajatteli hän\nitsekseen koskettaessaan huulillaan hänen kättään... Mutta vanha\nvapaaherratar ei ajanut häntä ulos, vaan laski kätensä Milánin\npäälaelle ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.\n\n— Sinun isäsi on tuottanut minulle paljon murhetta, sanoi hän sitten, —\nmutta tervetuloa kuitenkin.\n\n— Tämä on todellakin kaunis perhenäytelmä! sanoi nuori vapaaherratar\nkohottaen kauniit Tartuffe-silmänsä taivasta kohden.\n\nSitten — tuntiessaan, että oli velvollinen antamaan Milánille\nhyvitystä, huudahti hän iloisesti:\n\n— No katsokaapa, hän ei ole vielä suudellut kauniita pieniä serkkujaan!\n\nHe ajavat minut kohta ulos! ajatteli Milán, mutta suuteli kuitenkin\nrouva Mádayn rohkaisevasti hymyillessä vuorotellen kutakin nuorta,\nvalkoista syreeninvesaa, jotka samassa muuttuivat tulipunaisiksi\nunikoiksi.\n\nNyt täytyy minun selittää, miksi kécskalaisiin teki niin hämmästyttävän\nvaikutuksen _Oszkár Hetviczin_ ilmestyminen.\n\nSotamarskilla oli nuorempi veli, joka noin kolmekymmentä vuotta\naikaisemmin oli joutunut riitaan perheensä kanssa ja muuttanut\nTranssilvaniaan, missä hän oli mennyt naimisiin. Sen jälkeen ei\nkukaan perheen jäsenistä ollut tavannut häntä, mutta sitä enemmän\nolivat he kuulleet hänestä, sillä transsilvanialaista Hetvicziä\nriivasi käräjöimisinto ja siihen yhtynyt vainoamishalu, ja hän ahdisti\nsukuansa lukemattomilla perintö- ja omistusriidoilla. Ne olivat\nkuolemattomia kuin Fenix-lintu, sillä niin pian kuin yksi oli päätetty,\nviritti kantaja uuden entisen tuhasta. Käräjänkävijä Hetviczillä oli\nOszkár-niminen poika, jonka hänen isänsä — toinen Hamilkar — oli\nkasvattanut tulisesti vihaamaan Hetviczejä. Tämän Oszkárin naamarin\noli kaunis rouva antanut Milánille, itsekään edes tietämättä niihin\nnämä naamiohuvit johtaisivat: yksinkertaisesti perhehäväistykseenkö vai\nmonisotkuisempaan vehkeilyyn.\n\nSillä välin ilmoitti uskoton rouva menevänsä pukeutumaan ja jätti\nMilánin yksikseen sukulaistensa pariin. Löcsen keltainen rouva kutsui\nheti luokseen pelästyneen Milánin:\n\n— Mitenkä ne voivat kotona?\n\n— Kiitän, hyvin...\n\n— Vieläkö Boldizsár asuu teillä?\n\n— Tietysti...\n\nKoko perhe hämmästyi kuullessaan tämän yksinkertaisen tunnustuksen.\n\n— Kummallista, sanoi vanha vapaaherratar. — En ymmärrä oikein isääsi...\n\n— Isä on välistä vähän omituinen, sanoi Milán synkistyen.\n\n— Miten sen Boldizsárin laita oikein lienee? kysyi kankea vanha rouva.\n\nNyt he ajavat — nyt! — sanoi Milán itsekseen.\n\n— Kerro meille koko juttu, eihän siinä ole mitään salattavaa sen\njälkeen kuin sanomalehdetkin jo ovat käsitelleet kysymystä.\n\nHänen kasvonsa synkkenivät kolkosti, ja Miláninkin otsalle kihosi kylmä\nhiki.\n\n— Minä rakastan Boldizsária aivan liiaksi voidakseni tasapuolisesti\narvostella häntä. Saattaa olla, että olen väärässä, mutta minun\nmielestäni voi ainoastaan se heittää kivellä Boldizsária, joka itse\ntuntee olevansa viaton.\n\n— Oszkár on oikeassa! sanoi tykistönpäällikön rouva.\n\nRouva Máday, joka nähtävästi tahtoi kääntää keskustelun muihin\nasioihin, sanoi iloisesti:\n\n— Miten Mariska voi?\n\n— Hän voi erinomaisesti! sanoi Milán.\n\n— Tosiaankin, miten vanha Mariska nyt onkaan? — kysyi kreivitär\nedelleen.\n\n— Mariska?\n\nMilán tiesi, että Mariskat tavallisesti ovat\nkuuden-yhdeksäntoistavuotiaita, eikä voinut ymmärtää, että tälläkään\nMariskalla oli mitään syytä poikkeukseen.\n\n— Tosiaankin! Mariska täyttää pian seitsemäntoista vuotta, sanoi hän\ntuhmanrohkeasti.\n\nVanha rouva tarttui keppiinsä, ja rouva Máday tuijotti pelästyneenä\nMilánia.\n\n— Miten? Onko teidän äitinne seitsemäntoistavuotias?\n\nMilán sai nikotuksen äkillisestä pelästyksestä... Hän katseli\nsynkistyneenä ympärilleen epätoivo sydämessään... Hän katseli\nympärilleen, etsien kohtaa parvekkeen kaiteessa, mistä voisi heittäytyä\nyli, hypätä puutarhaan ja juosta tiehensä! — eikä hän pysähtyisi\nennen kuin Budapestissä. Hän saattoi luottaa pitkiin sääriinsä;\nylioppilasaikoinaan kun hänen onnistui päästä pakoon takaa-ajavia\nkisällejä aukealle kentälle, ei häntä olisi saatu kiinni edes\nvinttikoirilla ajaen...\n\n— Onko teidän äitinne siis seitsentoistavuotias?\n\nHerra tiesi miten koko juttu olisi päättynyt, ellei vapaaherratar\nsamassa olisi ilmestynyt parvekkeelle. Keskimäärin hän pukeutui\nneljä kertaa useammin kuin joku toinen normaalinen vapaaherratar, ja\npitkäaikaisen harjoituksen avulla hän oli tottunut vaihtamaan pukunsa\nyhtä nopeasti kuin todelliset _pukutaiteilijattaret_, joita olemme\nihmetelleet Orfeumissa [Budapestin suurin varietee-teatteri].\n\nHänen kasvonsa olivat vielä kosteat kylmästä vedestä.\n\n— Oszkár, Oszkár, joko teillä taas on morsiamenne mielessä? — Sitten\nhän kääntyi toisten puoleen: — Oszkár on juuri kertonut minulle\nolevansa kihloissa... Hänen morsiamensa on myöskin Mariska...\n\nMariska-jutusta oli sillä pelastuttu. Milánin täytyi vielä vastata\ntusinaan kysymyksiä, jotka koskivat hänen morsiantaan. Vapaaherratar\nhalusi myöhemmin näyttää vieraalle metsästyshevosia, ja niin teki koko\nseurue — vanhaa vapaaherratarta tietenkin lukuunottamatta — kierroksen\nympäri puutarhan kellastuneiden pensaistojen.\n\nRouva Hetvicz oli ensimmäisten joukossa ja jätti pian Milánin kanssa\ntoiset kymmenkunnan askelta jäljemmäksi.\n\n— Minä lähden tunnin kuluttua, sanoi Milán.\n\n— Ei tule kysymykseen! vastasi kaunis rouva.\n\nOttaen huomioon jäljempänä tulevat puhelivat he matalalla äänellä\nvälinpitämättömän näköisinä.\n\n— Älkää ajatelkokaan matkustamista kolmeen päivään...\nParforce-metsästykset alkavat vasta huomenaamulla.\n\n— Jos jään tänne, täytyy minun pian näytellä takaa-ajetun ketun osaa...\n\nKaunis rouva hymyili.\n\n— Sellaista kettua kuin _te_ olette, ei saada kiinni, varsinkin jos\n_minä_ piilotan hänet koirilta... Minä uskon, että jos meitä haluttaisi\njohtaa maailma harhajäljille, eivät edes kuuluisimmatkaan metsästäjät\nmeitä saavuttaisi.\n\nTämän puheen aikana, jonka armollinen rouva esitti viattoman näköisenä\nkuin Wertherin Lőtte, kävi Milán punaiseksi kuin paprika [unkarilainen\nmauste, väriltään tulipunainen].\n\n— Miksi tahdotte minua jäämään tänne?\n\nKaunis rouva loi hämmästyneen katseen Milániin, sitten ilmestyi kevyt,\nkirkas hymy hänen suupieliinsä. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan taittoi\ngranaattipuun punaisen kukan. Hän katseli sitä kauan — vaikk'ei se\nlainkaan tuoksunut — ja kosketti sitä ohimennen huulillaan.\n\n— Tahdotteko?\n\nHän ojensi sen Milánille.\n\n— Sanokaa minulle, vapaaherratar, miksi tahdotte minua jäämään tänne?\n\n— Kahdestiko minun täytyy vastata?\n\nKauniin rouvan kasvoille nousi puna. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi\nMilán:\n\n— Jos te tahdotte, että uskottelen koko maailmalle olevani Oszkár\nHetvicz tai Dalai Lama, että minä suutelen pikku kreivittäriä, että\nleikin kettusilla ja puhun politiikkaa sotamarskin kanssa... ja jos te\ntahdotte tai ette tahdo: minä hullaannun teihin, vapaaherratar, niin —\n\n— Hiljemmin! He kuulevat.\n\nKun he palasivat tallista parvekkeelle, aikaansai rouva Hetvicz suuren\nilon ilmoittamalla, että miellyttävä sukulainen vielä jää kolmeksi\npäiväksi linnaan. Varsinkin loistivat todellista iloa kolmen pikku\nkreivittären silmät. He olivat hyvin kasvatettuja ja tottelevaisia\ntyttöjä, mutta kun transsilvanialainen serkku oli heitä suudellut,\nolivat he toinen toisensa jälkeen paenneet opettajattarensa suojista,\nja kun he nyt jälleen palasivat, oli heillä jo tyttömäisesti vallaton\ntukka nutturalla.\n\nAinoastaan Löcsen keltainen rouva istui mykkänä työntötuolissaan,\nmistä hän loi haukansilmäyksiä Milániin. Palvelija oli jo silloin\nmatkalla sähkösanomatoimistoon lähettämään vanhan vapaaherrattaren\nsähkösanoman Wienissä olevalle kuululle tappelupukarikaartilaiselle\nHetviczille, jonka tuttavuutta kärsivälliset lukijani ovat jo tehneet\nvericirovabudapestilaisessa pikajunassa.\n\n— _Tule viipymättä_, sähkötti vapaaherratar poikansa pojalle.\n\nKun Milán katsoi vanhaa vapaaherratarta silmiin, tunsi hän pistoksen\nsydämessään. Hän muisti veliparkansa, jotka hän oli jättänyt\nSándor-kadun varrelle kirjaillun liivin seuraan...\n\n\n\n\nKÉCSKAN KETTUJAHDIT.\n\n\nIltapäivällä saapui linnaan paljon vieraita. Muutamat heistä olivat\nupseereja, toiset olivat Hetviczien naapureita. Joka kerta kun uudet\nvaunut pysähtyivät linnan edustalle, sai Milán sydämentykytyksen.\nHän pelkäsi jonkun tuttavan tulevan, joka kahdella sanalla olisi\npaljastanut hänet. Mutta kohtalo oli hänelle suopea, sillä kaikki nuo\nventovieraat ihmiset nimittivät Milánia Hetvicziksi ja puristivat\nsydämellisesti hänen kättään, ja ainoa, johon hän oli kasinossa\ntutustunut, sinutteli Milánia ja mainitsi häntä rakkaaksi ystäväkseen,\nmutta nimeä hän ei tietänyt eikä nähtävästi siitä välittänytkään.\n\nSeuraavan päivän aamuna oli verraton syysilma ensimmäisen\najometsästyksen alkaessa. Milán oli puettu kreivi Mádayn vaatteihin ja\nratsasti sotamarskin hevosella. Tuo kunnon irlantilainen ori — jota\nMilán myöhemminkin muisteli kiitollisella kunnioituksella — osoittautui\nerinomaiseksi ja innokkaaksi metsästäjäksi, niin että Milán, jota ei\ntällä kertaa riivannut turhamaisuuden paholainen, saattoi kokonaan\nantautua nelijalkaisen toverinsa vietäväksi. Hän ilmaisi oman\nyksityisen tahtomisensa ainoastaan siinä, että hän useaan kertaan,\nhuolellisesti vältellen kaikkia yhteentörmäyksiä, antoi hevosen\nymmärtää, että hän erittäin mielellään oleskelisi vapaaherrattaren\nläheisyydessä. Mutta se oli oriin mielestä aivan mahdotonta, eikä\nMilánkaan ollut itsepäinen.\n\nKun kaukaa, jostakin Kécskan suon rannalta sitten kaikui loppusoitto\nraikkaankevyeen ilmaan ja siihen yhtyivät raikuvat ajokoirien\nhaukunnat, valtasi syvä surumielisyys yhtäkkiä Milánin.\n\n— Puuttuuko teiltä jotakin? kysyi häneltä vapaaherratar.\n\nMilán pudisti päätään ja loi miettiväisen katseensa pohjoiseen,\nBudapestiä kohden, missä hänen veljensä jo kolmekymmentä tuntia olivat\nodottaneet häntä kirjaillun liivin seurassa...\n\nIllalla herrat vaihtoivat pukuja, — Milán riisui Mádayn jahtipuvun ja\npukeutui hänen hännystakkiinsa, — sitten kokoontuivat kaikki linnan\nruokasaliin. Päivällisten aikana tapahtui tunnelmallinen ja miellyttävä\nperhenäytelmä. Sotamarski tyhjensi lasinsa rakkaan sukulaisensa Oszkár\nHetviczin kunniaksi, sillä hänen saapumisensa päätti onnellisesti\nvanhan ja hylättävän perheriidan.\n\nMilán ei edes kuunnellut. Hän oli syventynyt katselemaan vieressään\nistuvaa vapaaherratarta, jonka ulkomuotoon hän nyt (kun kauniilla\nrouvalla oli yllään syvästi avokaulainen puku) rupesi kohdistamaan\naivan uutta mielenkiintoa.\n\nVapaaherratar laski samassa hansikoidun kätensä Milánin kädelle.\n\n— Oszkár! Vanhus puhuu teille!\n\n— Minä vastaan hänelle.\n\nJa hän vastasi... Sanotaan, että puheen salaisuus on siinä piilevässä\ntotuudessa. Saattaa olla, että sukulaisrakkaus Hetviczin perhettä\nkohtaan tällä hetkellä todella syttyi Milánin sydämessä, mutta varmaa\non, että Milán tiesi tulkita tämän rakkauden vakuutuksen, niin että\nhelläsydämisen rouva Mádayn silmät täyttyivät kyynelillä ja sotamarski\nsyleili ja suuteli nuorta miestä.\n\nRouva Hetvicz esitti samppanjalasi kädessä maljan Milánille.\n\n— Teidän pitäisi tulla valituksi valtiopäiville!\n\nSotamarski, joka seisoi heidän takanaan, laski kätensä nuoren miehen\nolkapäälle.\n\n— Te voisitte jo sinutella toisianne... Koeta taivuttaa rouvani siihen.\n\nVapaaherratar hymyili herttaisesti.\n\n— Vielä se olisi liian aikaista, mutta saattaa niinkin käydä, että\ntoivomus täytetään.\n\n(Sotamarski alkoi yhä enemmän rakastaa _veljensä poikaa_. Hän huomasi,\nettä hänen rouvansa — kultavanteinen, kaunis pikku dynamiittitynnyri,\njoka alati uhkasi räjähdyttää ilmaan koko Hetviczien joukon —\nsydämellisesti hakkaili nuorta herraa, mutta viisaana käytännön\nmiehenä hän arveli, ettei jonkun Hetviczin kiemaileminen ollut\nperheharrastuksille niin vaarallista kuin jonkun toisen.)\n\nSeuraavana päivänä metsästettiin jälleen, ja illalla oli linnassa\ntanssit. Milán, joka tunsi itsensä paljon varmemmaksi tanssisalissa\nkuin hevosenselässä, otti sotamarskin kehoituksesta johtaakseen\ntanssiaisia ja sai aikaan vilkkaan kotiljonkitanssin, jossa hänellä oli\nhyvä tilaisuus loistaa Budapestin tanssitilaisuuksissa saavuttamillaan\nominaisuuksilla.\n\nKotiljongin jälkeen hän vei rouva Hetviczin tarjoiluhuoneeseen,\nmissä he joivat lasin samppanjaa nurkassa istuen; sitten he\nsytyttivät savukkeen. Milán, joka jo oli samppanjatunnelmassa (sanan\nsalonkimerkityksessä) hakkaili rohkeasti kaunista ystävätärtään, joka\nistui rauhallisena paikoillaan, sanaakaan virkkamatta kuunnellen\nMilánin hullutuksia, silloin tällöin luoden viipyvän katseen peiliin,\nmistä hänen päässään tuikkivat timantit heijastuivat.\n\n— Voi, kun en minä olisi sellainen pelkuri naisseurassa! vaikeroi Milán\nkäsiään väännellen.\n\n— Minä luulen, että te ette oikein tunne itseänne.\n\n— Kun minä vain en olisi sellainen pelkuri! Hän kosketti kauniin rouvan\nkättä.\n\n— Ei ole lupa koskea näytteille pantuja esineitä, sanoi vapaaherratar\nvakavana.\n\nSamassa astui sotamarski heidän luokseen.\n\n— Oszkár, minulla on sinulle kerrottavana hyvin hauska uutinen!\nKaartilainen, sinun rakas, vanha toverisi, jonka kanssa sinä\nTranssilvanian kenttäharjoitusten aikana tulit niin hyväksi ystäväksi,\non täällä... Hän on yllättänyt meidät tulollaan...\n\nTanssisalin ovesta saattoi Milán nähdä jättiläiskokoisen,\nuljasviiksisen kaartinupseerin, joka hymyillen kumarsi parille\nkauniille rouvalle.\n\nRäiskis! Lasi putosi Milánin kädestä... Nyt tuli maailmanloppu!\n\n— Etkö tule? kysyi sotamarski myhäillen.\n\n— Aivan heti! sanoi Milán kalpeasti hymyillen.\n\nVanhus poistui, vapaaherratar puraisi huultaan synkistyneenä.\n\n— Se roisto uskalsi tulla!\n\nMilán oli jo kuullut yhtä ja toista kapteeni Hetviczistä, sotamarskin\nveljenpojasta, hurjasta, pelätystä taistelupukarista, jota mainittiin\nEuroopan parhaana miekkailijana.\n\n— Mikä minut nyt perii? kysyi Milán Gyurkovics.\n\nKaunis rouva, joka enemmän suuttui kuin pelästyi, nousi kolkkona\npaikaltaan.\n\n— Paras olisi, kun tuossa paikassa vetäisitte korvalle sitä petoa...\n\nSamassa astui kaartilainen huoneeseen. Ovella kohtasi hän rouva\nHetviczin ja kumarsi hänelle uneliaasti.\n\n— Suutelen käsiäsi, pikku äiti! Tulin, kun en voinut vastustaa haluani\nnähdä sinua. Toivoin tapaavani sinut ystäväni Oszkárin seurassa.\n\nRouva Hetvicz mittasi vihollistaan kiireestä kantapäähän hymyillen\nrauhallista ja ylimielistä hymyään ja puristaen kätensä nyrkkiin.\nMilán sitävastoin katseli raivoisana ympärilleen... Hänen teki mieli\nseurata bácskalaisen ryövärin esimerkkiä santarmien hyökätessä hänen\nkimppuunsa: hän olisi tahtonut viskata jotain kapteenin päähän ja\nsitten heittäytyä ikkunasta ulos, hypätä hevosen selkään ja hävitä yön\npimeyteen... Mutta sen sijaan hän pyörähtikin kantapäillään ja astui\nvarmoin askelin viereiseen huoneeseen. Täällä hän yht’äkkiä hätkähti\nnähdessään itseensä tähdättyinä kaksi keltaista kotkansilmää. Vanha\nvapaaherratar istui siellä pöydän ääressä pelaten iczikiä tilanhoitajan\nkanssa kreivin ja kreivittären seuratessa sivulla peliä.\n\nVanha rouva laski kortit kädestään.\n\n— Kuulitteko, rakas Oszkár, että teidän hyvä ystävänne on tullut?\n\n— Olen kuullut, että kapteeni Hetvicz on tullut.\n\n— Ettekä riennä syleilemään hyvää ystäväänne.\n\n(— He hyökkäävät minun kimppuuni, he repivät minut palasiksi,\nheittävät minut ulos, sanoi Milán itselleen. — Pääasia on nyt tässäkin\ntapauksessa osoittautua gentlemanniksi.)\n\n— En tunne kapteenia, jalosukuinen rouvani.\n\n— Miksi ette sano minua isoäidiksi.\n\nMilán ojentautui ja kumarsi hymyillen.\n\n— Olen hyvin pahoillani, etten voi nimittää teitä isoäidiksi, mutta\nminä en ole teidän jalosukuisuutenne pojanpoika. Minä en ole Oszkár\nHetvicz, minun nimeni on Milán Gyurkovics.\n\n— Sinä olet tuulessa, Oszkár! sanoi kreivi Máday nauraen.\n\n— Minä olen aivan selvä, mutta Oszkár en minä ole... ja nyt kun olen\nesittänyt itseni oikealla nimelläni, pyydän teitä vastaanottamaan\nvilpittömät kiitokseni sydämellisestä vieraanvaraisuudestanne, jota\nolette minulle Oszkár Hetviczin tähden osoittaneet...\n\nHuoneessa olevat katselivat ääneti toisiaan. Milán seisoi heidän\nkeskellään pää pystyssä. Nyt hän ei pelännyt edes piruakaan... Tulkoon\nmikä tulikin!\n\n— En ymmärrä mitään tästä kaikesta, sanoi kreivi Máday. — Miksi olet\nsanonut itseäsi Oszkár Hetvicziksi?\n\n— Se tapahtui pilan vuoksi, jonka alkuunpanija minä en ole.\nVapaaherratar sen keksi.\n\n— Minä tiesin sen!\n\nTämän sanoi vanha rouva vihasta kuohahtaen. Kreivi Máday napitti\nhännystakkinsa. Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja rypisti kulmansa\nhyvin ritarillisen näköisiksi.\n\n— Anteeksi, mutta minusta tuntuu tämä hyvin kummalliselta.\n\nKreivi Mádaylla ei ollut monokkelia, mutta Milánilla oli; sentähden\neivät kreivin ritarilliset kasvot olleet läheskään niin uljaat\nkuin Milánin, kun hän vuorostaan rypisti kulmansa. Kun mies huomaa\njoutuneensa satimeen, tekee hän viisaimmin astuessaan ritarillisuuden\npohjalle. No, kun vain siitä oli kysymys! Milán oli valmis tappelemaan\nkenen kanssa hyvänsä, sotamarskin kanssa, niin, suorastaan vaikka\nvanhan vapaaherrattarenkin kanssa...\n\n— Minä huomaan, sanoi hän jääkylmästi, — minä huomaan, ettei minulla\ntämän jälkeen ole muuta tehtävää kuin uudestaan kiittää sydämellisesti\nvieraanvaraisuudesta ja sulkeutua suosioonne.\n\nSilloin astui huoneeseen nuori vapaaherratar. Nais-Prometeus oli jo\nhahmotellut itsensä uudestaan; hänen äskeisestä mielenliikutuksestaan\nei huomannut jälkeäkään, hänen huulillaan leikki iloinen hymy.\n\n— Oszkár, tulkaa tanssimaan!\n\n— Tulet sopivaan aikaan, sanoi vanha rouva sapekkaasti. — Tämä herra on\njuuri tunnustanut meille olevansa Milán Gyurkovics...\n\n— No siis: Milán! Tulkaa tanssimaan!\n\nKreivi Máday hypähti suuttuneena tuoliltaan.\n\n— Herra Gyurkovicsilla tuskin lienee halua enää tanssia, minä luulen,\nettä hän aikoo lähteä...\n\n— Aiotteko todella lähteä? kysyi vapaaherratar.\n\n— Kuten kuulitte, sanoi Milán lyhyesti.\n\n— Missä junassa?\n\n— Ensimmäisessä aamujunassa.\n\n— Silloin odottakaa minua, kunnes olen vaihtanut pukuni. Minä lähden\nkanssanne.\n\nSanalla sanoen: dynamiittitynnyri räjähti. Ensimmäinen ja kuvaavin\nseuraus räjähdyksestä, joka ei suinkaan ollut harvinainen perheen\nkeskuudessa, mutta kuitenkin tuli aina odottamatta, oli, että kreivi\nMáday hyökkäsi sulkemaan molemmat ovet.\n\n— Nyt tehkää hyvin! sanoi hän raivostuneen hilpeänä.\n\n(Tapahtukoon mitä hyvänsä, — kun siitä vain ei seuraa häväistysjuttuja!)\n\n— Mitä tämä merkitsee? kysyi vanha rouva torquemadain äänellä.\n\n— Se merkitsee, että Gyurkovics on minun hyvä ystäväni, joka on\nminun pyynnöstäni tullut tänne ja minun toivomuksestani suostunut\nnimenmuutokseen... Se merkitsee, että minä en salli häntä\nloukattavan... Jos häntä kaikesta huolimatta loukataan, aion minä antaa\nhänelle hyvityksen, sellaisen hyvityksen, että — no!\n\nTätä paljon puhuvaa _no'ta_ seurasi syvä hiljaisuus. Mádayt ja vanha\nrouva vaipuivat mietteisiinsä. He tiesivät, ettei kaunista rouvaa _niin\nvain_ suisteta. Hän laski jo kätensä ovenkahvaan, — hän voisi kertoa\ntanssiaisyleisölle kaiken, ja vielä sitäkin enemmän.\n\nKreivi vaihtoi anoppinsa kanssa nopean ja yksimielisen silmäyksen,\nsitten hän kääntyi kauniin rouvan puoleen.\n\n— Te aiotte uskotella meille jotakin, jota ette itsekään usko...\nEi kukaan tahdo loukata herra Gyurkovicsia... Me pyydämme herra\nGyurkovicsia viipymään meillä vielä pari päivää... Nimenvaihdos on\njärjestettävä... Minä selitän itse vieraillemme. Minä sanon heille,\nettä me olemme kaikki pilaan osallisia, että aioimme huvitella\nsotamarskin kustannuksella...\n\nVapaaherratar mietti hetkisen. Hän oli tosin voittanut, mutta hänen\nvoittonsa olivat aina sellaisia, ettei hän itse niistä voinut iloita.\n\n— No, jos asiat ovat niinpäin, niin tulkaa siis tanssimaan — Milán!\n\n— Mitä minun nyt on tehtävä? kysyi Milán, kun he aloittivat katrillin.\n\nKaunis rouva kohautti olkapäitään.\n\n— Jos olette järkevä, niin poistutte huomenaamulla... Hetviczit\neivät mitään unohda eivätkä mitään anna anteeksi... Heidän äskeinen\nperäytymisensä peloittaa minua... He nähtävästi hautovat jotakin, ja\ntodennäköisesti he ovat kutsuneet kapteenin tänne sitä varten.\n\n— Hautovatko he salamurhaa? kysyi Milán naurahtaen.\n\n— Elleivät he nyt aivan siihen pysty, niin ainakin ajattelevat he\njotakin sen tapaista... jos olette järkevä, niin lähdette... Mutta minä\ntoivon, että te ette ole järkevä...\n\n— Ja entä jos en ole järkevä?\n\n— Silloin jäätte luokseni. Me voisimme yhdessä panna toimeen sellaisen\nmullistuksen, että se kaikuisi yli koko piirikunnan.\n\n— Se olisi varsin houkuttelevaa. Mutta miten voin nauttia näiden\nihmisten vieraanvaraisuutta, kun tiedän, että he sydämensä pohjasta\nminua vihaavat?\n\n— Kaikki täälläolevat ovat minun vieraitani. Kaikki on minun, kaikki!\nHetvicz on tuonut tänne sapelinsa ja Máday pari tusinaa korttipelejä...\nKaikki, minkä he omistavat, on Janky-omaisuutta, sitä he puolustavat,\nsentähden he vehkeilevät ja sentähden he tahtovat julistaa minut\nhulluksi omassa talossani... Minua he eivät tarvitse... Jos he voisivat\nlyödä minut rahaksi, myisivät he minut puntarikaupalla...\n\nKaunis rouva katseli Milánia tummilla silmillään.\n\n— Jos minä tapaisin ihmisen, joka olisi yhtä rohkean-hullu kuin minä\nolisin, jos olisin mies...\n\n— Niin mikä olisi hänen palkintonsa oleva? kysyi Milán.\n\nVapaaherratar kohautti pyöreitä olkapäitään.\n\n— Minä sallisin hänen toivoa... Minä sanoisin hänelle: mihin kätenne\nyltää, se on teidän, ystäväni!\n\n\n\n\nTITAANIEN TAISTELU.\n\n\nYöllä oli Milánilla painajainen, joka selvästi osoittaa, miten\nherkän omantunnon luonto oli hänelle antanut. Hän näki unta, että\nhän makasi vuoteessaan kuunnellen etäistä valitusta... Etäältä\nkuulsi kalpea valojuova, joka heijastui yli kahden, kuukausikaupalla\nvuokratun huoneen ja yli nukkuvien ihmisten kasvojen... Ne olivat\nhyvin kalpeat ja hyvin murheelliset, aivan kuin eivät olisi saaneet\nruoanmurenta seitsemäänkymmeneen tuntiin... Väsyneissä käsissään\nhe pitelivät koruompeleista liiviä... Avoimesta ikkunasta lensi\nparvittain jättiläiskokoisia yöperhosia huoneeseen, missä ne\nsuristen lentelivät... Jokainen perhonen oli kuin harmaasiipinen\nvaatekauppias... Toinen toisensa perästä sormeili ja käänteli\nkirjailtua liiviä, sitten he pudistivat halveksuvasti päätään ja\nlensivät pois toisesta ikkunasta...\n\nKun Milán aamulla pukiessaan muisteli untaan, purskahti hän nauramaan.\n\n— Tyhmyyksiä! sanoi hän. — Frau Anna on liian kunnianarvoinen rouva\nantaakseen poikien kuolla nälkään... Hän kyllä keittää heille kahvia ja\nkuminasoppaa... Hyvä on heidän sitäpaitsi levätä kerran riittävästi,\nsillä viime aikoina olivat he suuressa määrässä olleet kevytmielisiä,\nja Sándorka näytti tosiaankin oikein huonolta.\n\nAamiaista syödessä kohtasi Milánia iloinen yllätys: hänen kolme\nhyvää bácskalaista ystäväänsä tuli linnaan, Feri Horkay ja molemmat\nherra Elefántovicsit, tappelupukari- ja monokkeli-elefantti. Nämä\nherrat olivat Hetviczien bácskalaisia naapureita, Hetviczeillä näet\nJanky-perheen kautta oli maatiloja viidessä piirikunnassa.\n\n— Kreivin aikaan! sanoi Milán, jolla kahdeksasta ja puolesta\nfloriinista oli enää viisikymmentä kreutseria jäljellä. (Muut hän\noli jaellut juomarahoina.) Hän mietti jo keneltä heistä kolmesta\nhän lainaisi rahoja, kun Feri Horkay pahaa aavistamatta astui\nleijonanluolaan.\n\n— Ethän ole, Milán, unohtanut, että olet minulle kahdeksansataa\nfloriinia velkaa?\n\n— Miten olisin voinut sitä unohtaa. Kyllä annan ne sinulle.\n\nSamassa hän veti lompakkonsa esille, kostutti sormenpäänsä ja rupesi\nselailemaan papereita, joista osa oli ruusunkarvaisia.\n\n— Onko sinulla kaksisataa floriinia?\n\n— Tee hyvin!\n\nHorkay antoi kohteliaasti Milánille tuhannesta puuttuvat kaksisataa, ja\nMilán pisti rahat taskuunsa.\n\n— Kas niin, nyt olen sinulle tuhannen floriinia velkaa.\n\nHorkay kävi tästä hyvin surulliseksi ja päätti olla muistuttamatta\nsen koommin ystäväänsä hänen velastaan. Sillä sivistyneenä ihmisenä\nhän tiesi, että ainoastaan romaanisankarit, ollessaan kykenemättömiä\nkorttipeli-lakikirjan määräämien neljänkolmatta tunnin kuluessa\nsuorittamaan pelivelkaansa, ampuivat kuulan otsaansa.\n\nKun wieniläiskaartilainen edellisenä iltana oli esitelty Milánille, oli\nkapteeni pistänyt kätensä taskuun, ettei hänen tarvitsisi antaa kättä\nnuorelle miehelle, ja sanonut:\n\n— Tunnen sinut jo huhuista, kaunis naamari.\n\nMilán sävähti tulipunaiseksi.\n\n— En voi maksaa kohteliaisuuttasi samalla mitalla, sanoi hän, — sillä\nvasta nyt sain tietää, että _sinäkin_ olet maailmassa.\n\nSitten hän painoi monokkelinsa silmäkulmaansa ja kierähti\nkantapäällään. Sotamarski kuunteli sivulta ja tarttui heti kaartilaista\nkäsipuolesta.\n\n— Kuule! Minä kiellän sinua täällä pitämästä ketään pilkkanasi! Muualla\nvoit hänelle tehdä mitä haluat, mutta täällä pysy alallasi...\n\nAamiaisen aikana vapaaherratar osoitti Milánille jälleen suosiotaan\nhuomiota herättävällä tavalla. Koko seurueen nähden hän kutsui\nhänet luokseen, ojensi hänelle kätensä ja antoi hänen napittaa\nyhdeksännappisen hansikkaan. Sen hän teki hartaasti toivoen, että\nkaartilainen pakahtuisi suuttumuksesta... Hänen hurskas toivomuksensa\nei tosin heti toteutunut, mutta kapteeni, joka istui Feri Horkayn\nvieressä, punastui ja puhisi niinkuin liiaksi kuumennettu höyrypannu.\n\n— Kuulehan, Milán, sanoi Horkay, kun he nousivat satulaan pihalla, —\nminä huomasin, että kapteeni vaanii sinua...\n\n— Sen pahempi hänelle, sanoi Milán hilpeästi hymyillen.\n\n— Tiedätkö, että kapteeni miekkailee niinkuin Pál Kinizsi?\n\n— Oletko nähnyt minun sitten miekkailevan?\n\nHorkay ei koskaan ollut nähnyt Milánin miekkailevan. Muut olivat\nnähneet, myös aliluutnantti Géza Gyurkovics, ja kaikki silminnäkijät\nolivat yksimielisiä siitä, että Milán tosin hyökkäsi hyvin rohkeasti,\nmutta miekkaili muuten niinkuin kyökkipiika... Nuori mies ei\nkuitenkaan pitänyt tarpeellisena mitellä miekkoja kapteenin eikä\nkenenkään toisenkaan kanssa, ja silloin hän jo päätti matkustaa\nBudapestiin kaikkien mahdollisuuksien varalta ensimmäisessä junassa —\nkaikkein nopeimmassa pikajunassa. Se, että hän Feri Horkaylle puhui\nmiekkailutaidostaan niin päättävästi ja varmasti, on ymmärrettävä aivan\nkäytännölliseltä kannalta. Hän oli näet aivan vakuutettu siitä, että\nihmiselle on edullisinta aina esiintyä rohkeasti. Pelko vahingoittaa\naina — ainoastaan kokematon ja tyhmä on pelkuri.\n\nKun kapteeni illallisilla sai kuulla, että Milán lähtee tiehensä,\nmuuttuivat hänen kasvonsa sellaisiksi kuin on metsästävän ketun ilme\nsen nähdessä lihavan peltopyyn lentävän edestään.\n\n— Hyvä on, sanoi hän Mádaylle, — hän lähteköön vain täältä, mutta\njoko minä matkustan hänen kanssaan tai alennan minä ovenpielet niin\nmataliksi, että hän saa ryömiä nelinkontin...\n\nJa — huomioonottaen ajan vähyyden — hän hyökkäsi täyttä lentoa Milánin\nkimppuun.\n\n— Et ole kohtelias, jos lähdet... Sillä kai ymmärrät, etten minä\nole tullut tänne Kécskan kettujen tähden, vaan kernaamminkin sinun\ntähtesi...\n\n— Pakottavien asioiden tähden täytyy minun lähteä, vastasi Milán,\n— mutta voithan lohduttaa itseäsi sillä, että minut aina tapaat\nBudapestissä.\n\n— Minkä nimisenä? kysyi kaartilainen ylenkatseellisesti hymyillen.\n\nNähdessään hänen hymyilynsä tunsi vapaaherratar oikean kätensä sormien\nsyhyvän... Nenäkkään auliisti hän kääntyi kapteeniin.\n\n— Gyurkovicsin nimen voit aina saada minulta tietää, sillä tiedäthän\nhyvin, että minä olen hänen kummitätinsä...\n\nKapteeni pudisti päätään teennäisen surumielisesti.\n\n— Pelkään vain, että jos käyn Gyurkovicsia tapaamassa Budapestissä, saa\nhän jälleen _tärkeitä tehtäviä_...\n\nMilán puraisi huultaan, mutta ei vastannut. Koko seurueeseen teki\nkohtaus ikävän vaikutuksen, ja sotamarski loi vihaisia silmäyksiä\nveljenpoikaansa. Kapteeni meni yhä pitemmälle.\n\n— Miten sanotaankaan unkariksi sitä, että joku johdonmukaisesti välttää\nkohtaamista.\n\nMilán ei tahtonut ryömiä nelinkontin.\n\n— Siihen ei ole unkarinkielessä vastaavaa sanaa, sanoi hän, — mutta\nsaksaksi se on _Rückwärtskonzentrierung_...\n\nKuullessaan tämän hirvittävän sanan käänsi sotamarski synkät kasvonsa\nMilániin.\n\n— Sinä näytät olevan perehtynyt sotaliikkeisiin? kysyi kapteeni\nrypistäen kulmiaan.\n\n— Ainoastaan teoreettisesti. Olen kuullut, että kun kreivi Moltke\nvuonna 1866 matkusti Berliinistä Königgräziin kohdatakseen teidät, ette\nte odottanutkaan häntä, vaan vetäydyitte Wieniin...\n\n— Varmaan oli heillä _tärkeitä tehtäviä_ Wienissä, sanoi rouva Hetvicz\nlapsellisen näköisenä ja kilisti lasia Milánin kanssa.\n\nHopeahaarukka vääntyi pykälämerkiksi kapteenin kädessä. Hän nielaisi\nkarkean kasarmikirouksen, joka jo pyöri hänen kielellään, ja vaikeni.\n\n— Oletteko kuulleet, kenestä tulee Bácskan yli-ispaani? kysyi Horkay\nkääntääkseen keskustelun muualle.\n\nMyöhemmin pujotti palvelija salaa sotamarskin lähettämän paperiliuskan\nkapteenin lautasen viereen.\n\n»Älä tuhlaa enää sanojasi. Tuo herra on jo kuullut liikoja. Tuolle\nherralle on kaksi korvaa liian paljon.»\n\n— Aivan oikein! sanoi kaartilainen itsekseen. — Toisen niistä minä\nvarastan...\n\nEteisessä soittivat mustalaiset... Bácskan herrat aloittivat juomingit,\nja kun tappelupukari-Elefántovics heitti lattialle ensimmäisen lasin,\npoistuivat naiset ja vanhemmat herrat ruokasalista.\n\n— Te olette kunnon ystävä, Gyurkovics! sanoi vapaaherratar. Sitten\nhänkin katosi, tanssivin askelin hiljaa hyräillen.\n\nKunnon ystävä tunsi jo silloin, että ilma oli hänen ympärillään\npainostava. Silloin tällöin hän heitti karsaan katseen kaartilaiseen,\njoka pöydän alapäässä istuen nojasi poskipäitään rystysiään vastaan ja\nkatseli vastustajaansa aivan rauhallisesti niinkuin jättiläiskäärme\nnähdessään häkkiin teljetyn kaniinin edessään.\n\nKun Milán myöhemmin huomiota herättämättä pujahti eteisen ovelle,\nhuomasi hän hämmästyksekseen, että se oli lukittu. Palvelija antoi\nhänelle selityksen.\n\n— Herra kapteeni käski sulkea ovet. Kaikki avaimet ovat hänen\ntaskussaan. Herra kapteeni tahtoo huvitella ja sanoi, ettei hän ennen\naamua päästä ainoatakaan elävää sielua salista.\n\nRuokasalin ovella Milán tapasi Feri Horkayn.\n\n— Tiedätkö mitä kaartilainen on luvannut tehdä sinulle?\n\n— No?\n\n— Hän luulee, että sinä sen vuoksi lähdet, ettet kestä viiniä...\nHän aikoo juottaa sinut humalaan ja sitten hän sitoo sinut riimulla\nvapaaherrattaren ovenkahvaan...\n\n— Niin minutko?\n\n— Sinut juuri... Mutta älä rupea juomaan hänen kanssaan, sillä hän juo\nniinkuin kuiva hiekka, ja hän pitää sanansa niinkuin mies... Mutta minä\nolen miettinyt pääsyn pälkähästä. Sinä voit juottaa hänet humalaan ja\nsitten sitoa hänet kirkonporttiin, jos tahdot...\n\n— Mitenkä?\n\n— Minä puhun palvelijalle ja pyydän häntä kaatamaan vettä\nviinipulloihin ja värjäämään sen viininkarvaiseksi. Me annamme\nkapteenin juoda puhdasta viiniä, mutta sinä juot vettä... Sitten voit\ntehdä hänelle mitä ikinä haluat...\n\nKuten useimmat Bácskan herrat piti Milánkin ankarasti kiinni juominkien\nritarisäännöistä, mutta tällä kertaa hän tunsi, että hänellä oli oikeus\nkäyttää mahdollisia keinoja tehdäkseen kapteenin ilkeät aikeet tyhjiksi.\n\nMinun täytyy huomauttaa, että ennen tätä kaksinpuhelua oli tapahtunut\ntoinen monokkeli-elefantin ja kaartilaisen välillä:\n\n— Sinun täytyy varoa Gyurkovicsia!\n\n— Miten niin?\n\n— Näin meidän kesken puhuen, hän aikoo juottaa sinut pöydän alle ja\nsitten häväistä sinut...\n\n— Minutko? Sepä nähdään!\n\n— Sinun täytyy varoa häntä. Hän juo viiniä niinkuin pohjaton tynnyri...\nSinä et voi kilpailla hänen kanssaan... Hän nujertaa sinut ja minut,\nnujertaa vaikka Rooman paavinkin... Mutta minä olen keksinyt keinon.\nMinä sanon palvelijalle, että hän tuo sinulle värjättyä vettä\nviinipullossa, ja hänelle juotamme puhdasta viiniä...\n\nKapteeni ei ollut Bácskasta kotoisin, hänellä ei ollut myöskään\nviini-omaatuntoa ja sen vuoksi hän suostui empimättä kujeeseen. Kun\nMilán Gyurkovics manaavan näköisenä asettui häntä vastapäätä, ehdotti\nkapteeni omasta aloitteestaan, että kukin erehdysten välttämiseksi\nkaataisi omasta pullostaan...\n\nNiin tapahtui, että molemmat viholliset koko yön joivat kirkasta\nkécskalaista kivennäisvettä, jolle toiset — pilasta osallisina —\nnauroivat katketakseen.\n\nMuut joivat rehellisesti, ja puolelta yön oli monokkeli-elefantti\njo niin hilpeällä tuulella, että hänen välttämättä täytyi tanssia\nviisitoista kertaa kosimatanssia. Kädet lanteilla ja monokkeli\nsilmäkulmassa hän tanssi yhtä uljaan ja ankaran näköisenä kuin\nkuningas David liitonarkin edessä. Hän ei keskeyttänyt tanssiaan\nedes silloinkaan, kun tappelupukari-elefantti yhden ajoissa veti\ntaskustaan revolverin — jota hän aina kuljetti mukanaan, niinkuin\ntoiset taskukampaa — ja ampui ilman mitään aihetta bassoviulua,\njonka lakkaamaton mörinä sai hänet raivoon. Bácska-herrat, Horkay ja\nGyurkovics, hyökkäsivät heti tappelupukarin kimppuun, jolta he ankaran\ntaistelun jälkeen saivat riistetyksi aseen. Tappelupukari-elefantti\nvakuutti silloin, ettei hän tämän häväistyksen jälkeen voinut elää\nkauemmin. Hän yritti toteuttaa itsemurha-aikeensa iskemällä päänsä\nbassoviuluun. Mutta hänen päänsä osoittautui tukevammaksi kuin\nsuurviulu ja hurahti kaulaa myöten kontrabasson pohjaa vastaan.\nHorkay haetti silloin puutarhasahan ja sahasi taitavasti ystävänsä\npään kaulapuusta viulun möristessä kauheasti niinkuin syrakusalaisen\nitsevaltiaan rautahärkä.\n\nSillä välin jatkui kaartilaisen ja Milánin välinen kamppailu, jota\nmyöskin voisi syystä nimittää vesisodaksi.\n\n— Satumaista, miten äärettömästi se kestää! ajatteli niin toinen kuin\ntoinenkin toisestaan..\n\n— Minä en tahdo juoda sormustimesta! huusi kapteeni heittäen harmissaan\nlasinsa lattiaan.\n\nPalvelija toi litran vetävän hopeisen maljan hänen eteensä.\n\n— Sinun armollisen pikku äitisi malja! sanoi Milán tyhjentäen maljan\npohjaan.\n\nNauttimastaan paljosta vedestä oli hänen mielensä käynyt hyvin\nsameaksi, ja hän uskoi varmasti, että sammakot kurnuttaisivat aamulla\nhänen vatsassaan.\n\n— Ensi tapaamisemme malja! sanoi kapteeni, paiskaten ponnella pöytään\ntyhjän haarikkansa.\n\nHän kävi siniseksi, ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, sillä hänen\nsydämensä ei kestänyt vettä, ei edes Kécskan kivennäisvettä, jota hän\nmuuten käytti ainoastaan ulkonaisesti.\n\n— Tänne Rizling-viiniä! huusi kapteeni.\n\nEdeskäypä toi hänelle kaksi vedellä täytettyä Rizling-pulloa.\n\n— Konjakkia! sanoi Gyurkovics, kun he olivat nekin tyhjentäneet.\n\nNyt sekoitettiin hiukan enemmän kahvia veteen...\n\n— Sodan malja! sanoi Milán.\n\nHän tyhjensi puolikkaan. Kapteeni ei kestänyt enempää. Hän tunsi\nitsensä niin kuolemansairaaksi, niin sanomattoman tylsäksi ja\nväsähtäneeksi, niin hermostuneeksi, ettei hän koskaan ollut eläissään\ntuntenut itseään niin kurjakuntoiseksi. Ei edes silloinkaan, kun\nkasakkaupseerit olivat kolmena päivänä perätysten juottaneet hänelle\nsilkkaa rommia. (Vielä kuusi viikkoa tämän vesisodan jälkeen hän sulki\nsilmänsä aina ajaessaan sillan yli, ainoastaan päästäkseen näkemästä\nvettä.)\n\n— Minä tahtoisin juoda ikuisen rauhan maljan, sanoi kaartilainen, —\nmutta sitä ennen pyydän sinulta pientä palvelusta.\n\n— Tee hyvin!\n\n— Sinun täytyy lopettaa tuttavuutesi rouva Hetviczin kanssa. Sinä et\nsaa tavata häntä, ja jos hän pyytää, et mene hänen luokseen. Et vastaa\nhänen kirjeisiinsä.\n\n— Ja jos hän pitää minua moukkana?\n\n— Silloin hän pitäköön sinua moukkana. Olenko puhunut kyllin selvästi?\n\nAinoastaan tyhmyrit ovat pelkureita, sanoi Milán itselleen.\n\n— Mitä sinä, uljas kapteeni, sanoisit, jos sinulle tehtäisiin sama\npyyntö?\n\n— Sitä en voi sanoa...\n\n— Siispä minä sanon. Sinä sanoisit: hävytön! Olenko puhunut kyllin\nselvästi?\n\nKaartilainen pysyi ihmeteltävän rauhallisena.\n\n— Puhut verrattomasti! Tällä tavoinhan me ymmärrämme toisemme helposti!\n\nSen jälkeen hän lähti salista, joka silloin muistutti parhaiten\npurkautuvan tulivuoren kraateria, sillä niin helvetillistä melua\npitivät huvittelevat herrat.\n\nMilán tarttui käsipuolesta Horkayta, joka vietävän tulisesti johti\nmustalaisia.\n\n— Feri, me taistelemme!\n\n— Hyvä on! sanoi Horkay tulipunaisena. Sitten hän kääri\ntaisteluintoisena hihansa.\n\n— En minä sinun kanssasi taistele, vaan kapteenin kanssa.\n\n— Saksalaisenko?\n\nHorkay kajautti jonkinlaisen ikivanhan sotahuudon, joka muistutti\nLehelekin hui-hui-huutoa.\n\n— Me teemme säkkipillin hänen nahastaan! huusi hän. — Saksalaisen nahka\non sitä varten, että siitä tehdään säkkipilli...\n\nSamassa hän muisti laulun, jonka hän heti käski soittaa. Saadakseen\naikaan voimakkaamman vaikutuksen iski hän symbaalia molemmilla\nnyrkeillään.\n\n— Tuon kanssa ei voi keskustella, sanoi Milán. Sitten hän\nmeni monokkeli-elefantin luo, joka oli koko Unkarin etevimmän\nkaksintaistelijanaaman omistaja.\n\nMonokkeli-elefantti istui ikkunan pielessä, mistä häntä ei kahteen\ntuntiin voitu saada poistumaan. Sinne oli hänelle viinitkin kannettu.\nHän houri, että maanjäristys tärisytti taloa, ja hän oli joskus\nlukenut, että sellaisissa tapauksissa on ikkuna-aukko turvallisin\nsuojapaikka. Tästä päähänpistosta huolimatta hän näytti aivan selvältä,\nvieläpä näytti hänen naamansa tavallista ylhäisemmältä.\n\n— Kuulehan, minä taistelen kaartilaisen kanssa, sanoi Milán hänelle.\n\n— Minä kiellän, sanoi monokkeliniekka.\n\n— Minkä perusteella?\n\n— Minä pidätän itselleni esikoisoikeuden. Kapteenin täytyy ensiksi\ntapella minun kanssani.\n\n— Onko hän loukannut sinua?\n\n— On hän ja ovat muutkin. Minä haastan teidät kaikki, joka miehen ja\nsinut ennen muita.\n\n— Mikä sinua riivaa.\n\n— Minun todistajani antavat sinulle lähempiä selityksiä.\n\nEi hänenkään kanssaan voinut puhua. Milán meni vuorostaan Mádayn luo.\n\n— Joko menemme nukkumaan?\n\n— Älä ole seuranpettäjä! murisi kreivi. — Joka on uninen, hän menköön\nnukkumaan, mutta juominkia ei lopeteta.\n\nMilán poistui huoneeseensa, minne hän vielä puolihorroksissaankin kuuli\netäisen melun. Kuului aivan siltä, kuin olisi tultasyöksyvä vuori\njärissyt.\n\nKello kuuden jälkeen sai tappelupukari-elefantti aikaan uuden\nyleiskauhun. Huomattiin, että hänen kasvonsa sinertivät ja silmät\npullistuivat päästä... Oli selvää, että hän pidätti henkeään. Nyt\noli hän valinnut tämän itsemurhakeinon, koska hän yhä piti itseään\nloukattuna. Häntä täytyi väkivoimin koputtaa selkään ja keinotekoisesti\nsaada hänet hengittämään.\n\nSen jälkeen kävi tappelupukari hyvin lauhkeaksi ja tahtoi päästä\nvuoteeseen.\n\n— Älkää keskeyttäkö juominkeja! kiljui Máday jyristen.\n\nMyöhemmin piti monokkeli-elefantti pitkän jäähyväispuheen seurueelle.\nMáday hypähti pystyyn hurjistuneena ja mäiskäsi muutaman pullon\nlattiaan.\n\n— Minä sanon sinulle: älä rupea seuranpettäjäksi.J\n\nKahdeksan korvilla oli jäljellä enää kaksi. Horkay ja isäntä. Silloin\nMáday kävi äkkiä uniseksi.\n\n— Kuomaseni, sanoi hän, — ehkä mekin menemme hiukan nukkumaan?\n\n— Älä rupea seuranpettäjäksi! huusi Horkay moittivasti.\n\nMáday meni nukkumaan. Mutta Horkay jatkoi kello yhdeksään asti, ja\nkun hän ei yksinään voinut kilistellä, kaasi hän kahteen lasiin ja\nkilisteli itsensä kanssa.\n\nKello kymmenen ajoissa Horkay herätti Milánin.\n\n— Miksi et heti sanonut, että olet vakavasti riitaantunut kapteenin\nkanssa? Puhuin juuri Mádayn kanssa, jonka saksalainen on valinnut\ntodistajakseen.\n\nHorkay oli ottanut kylmän kylvyn ja näytti jotakuinkin selvältä. Hänen\nkäsiensä liikkeet vain olivat suuret ja huomiota herättävät.\n\n— Selvitä sinä juttu hänen kanssaan, sanoi Milán. — Minä suostun\nkaikkeen... Tahtoisin vain päästä koko jupakasta mahdollisimman pian...\n\nPuoleltapäivin tuli Horkay hakemaan ystäväänsä.\n\n— Kaikki on kunnossa. Tunnin kuluttua voitte taistella miekoilla. Minä\nolisin puolestani kernaammin valinnut pistolit, mutta muistin, että\nsinä olet erinomainen miekkailija, ja suostuin miekkoihin...\n\nKaikki kävi peloittavan, suorastaan huimaavan nopeasti; Milán tuskin\nehti ajatella mitään.\n\nHerrat lähtivät sitten Alsó-Kécskaan. Ensimmäisissä vaunuissa ajoivat\nkapteeni, Máday ja tappelupukari-elefantti, toisissa seurasivat Milán,\nHorkay ja monokkeliniekka.\n\nHe pysähtyivät kunnantuvan edustalle, missä piirilääkäri, jolle jo\nennakolta oli asia ilmoitettu, odotti heitä. Palveluksenhaluinen\nnimismies oli huomaavaisesti antanut suuren käräjätuvan heidän\nkäytettäväkseen, sen jälkeen kuin lautamiehet olivat kantaneet ulos\nliiat huonekalut.\n\nKun molemmat vihamiehet alkoivat riisuutua ja Horkay paljasti\nhuotrastaan kaksi partaveitsenterävää miekkaa — jotka kohtelias\nkreivi Máday oli jättänyt heidän käytettävikseen — kävi\ntappelupukari-Elefántovics, jota kaikki olivat luulleet selväksi,\nyht’äkkiä raivoksi. Hän rupesi riehumaan ja vaati rähisten\nitselleen miekkaa, sillä hän tahtoi hyvitystä sekä kapteenilta että\nGyurkovicsilta.\n\nMonokkeliniekka häpesi sanomattomasti veljensä sopimatonta\nkäytöstä. Hän astui heti esille ja piti lausekäänteistä rikkaan\nja kaunopuheisuuden tasoa lähentelevän puheen, jossa hän osoitti,\nettä meitä magyareja on niin vähän, että pitäisi säästää hengissä\nisänmurhaajatkin, ja kehoitti Hetvicziä ja Gyurkoviczia ojentamaan\ntoisilleen rauhan kättä ja suuntaamaan murha-aseensa vihollisia vastaan.\n\nHorkay riensi rauhoittamaan Elefántovicsia huomauttamalla, että Hetvicz\noli saksalainen ja Gyurkovics bunyeváci, kansallisuudeltaan siis aivan\nerilaisia kumpikin, joten suuren Széchényin [István Széchényi, »suurin\nunkarilainen» (1792—1860), on Unkarin kansallisen heräämisen historiaan\npainanut yhtä voimakkaasti aikakautta määräävän leimansa kuin meillä\nJ.V. Snellman] sanat eivät koskeneet heitä. Mutta monokkeliniekka\nselitti, ettei hän tuntenut ketään ulkomaalaisia isänmaassa, vaan\nainoastaan yhden ja jakamattoman magyarikansan. Tiesi taivas, mihin\nmonokkeli-elefantin valtiotieteellinen esitelmä olisi johtanut heidät,\nellei Horkay viekkaasti olisi houkutellut molempia Elefántovicseja\nkylän putkaan, minne hän telkesi heidät.\n\n— Voimmeko jo alkaa? kysyi Hetvicz kärsimättömästi.\n\nMilán oli sillä välin huomattavan epäluuloisesti katsellut\nvastustajansa atleettimaisia lihaksia. Nyt hän oli jo jotakuinkin\nselvillä siitä, ettei hänellä ollut muuta valittavana kuin antaa\nkunnialla teurastaa itsensä.\n\n— Asentoon! Iskekää!\n\nMiekat kalahtivat vastakkain. Milán iski kerran, pari. Seuraavassa\nhetkessä sattui ankara isku hänen oikeaan korvaansa.\n\n— Varjele korviasi! sanoi kaartilainen hilpeästi.\n\nHän oli lyönyt miekan lappeella... Horkay hengitteli harmissaan\nhampaittensa lomitse. Hänen ystävänsä miekkaili häpeällisen kehnosti.\nHän miekkaili tosiaankin niinkuin kyökkipiika. Ei edes niinkään hyvin\nkuin oikea kyökkipiika, vaan niinkuin oikea akkalutus...\n\n— Jatkakaa!\n\nHetken hosui Milán miekallaan, sitten pimitti hänen silmiään uusi\nkorvaan osunut hirvittävä isku. Mutta sekin osui lappeella... Seuraava\noli jo teräpuolella, mutta sen väisti Horkay vakuuttavan varmalla\ntekosyyllä. Kaartilainen teki Milánille nähtävästi mitä vain halusi.\nHän näki vastustajansa ylä- ja alaruumiin paljastettuna, mutta hän ei\nvälittänyt muusta kuin korvista.\n\nNeljännellä hyökkäyksellä tapahtui jotakin ihmeellistä, mikä sittemmin\npitkät ajat antoi puheenaihetta piirikunnan kaksintaisteluista\nhuvitetulle yleisölle.\n\n— Seis! huusi Horkay.\n\nKymmenesosa sekuntia ennen tai ehkä jälkeen merkkihuudon oli Milánin\nmiekka viiltänyt pitkän viirun kapteenin käsivarteen, olkapäästä\nkyynärvarteen asti...\n\nAse putosi kaartilaisen kädestä, ja haavoittunut katseli\nsuuttumuksensekaisella hämmästyksellä veristä käsivarttaan.\n\n— Se on mahdotonta! olivat hänen ensimmäiset sanansa.\n\nMutta totta kuitenkin: Milán oli haavoittanut kapteenia.\n\n— Sellaista aasimaisuutta ei minulle ole koskaan sattunut! sanoi\nkaartilainen.\n\nMilán tervehti kohteliaasti miekallaan; sitten hän ryhtyi pukeutumaan.\n\n— Me tapaamme vielä toisemme! mutisi Hetvicz, joka oli käynyt\nlapsellisen häveliääksi.\n\nSiihen Horkay vastasi ystävänsä puolesta:\n\n— Sinä olet jo ehtinyt huomata, ettei Gyurkovics pelkää mitään\ntapaamisia...\n\nSitten hän vei Milánin tielle, missä kylän kaikki kansa, nimismiehen ja\nkahden santarmin valvonnan alaisena, mallikelpoisessa järjestyksessä\nodotti jumalantuomion päättymistä. He nousivat vaunuihin ja ajoivat\nkahden linnaan. Kun he jo olivat kaukana aukealla niityllä, valtasi\nMilánin vastustamaton halu heittää lakkinsa ilmaan tai ainakin päästää\nriemuhuuto sydämensä syvyydestä. Mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, sanoi\nainoastaan:\n\n— Minun miekkailutaitoni ei ole vielä koskaan jättänyt minua pulaan...\n\nHorkay mittasi ystäväänsä kiireestä kantapäähän; sitten hän sanoi\nkuivasti:\n\n— Ellei Herra Jumala olisi pannut sormeaan lomaan, olisi saksalainen\nleikannut sinulta korvat niinkuin koiranpenikalta...\n\nKun Milán tuntia myöhemmin astui välipalaa nauttivan jahtiseurueen\nkeskelle, huomasi hän heti äkillisestä hiljaisuudesta ja uteliaista\nja tarkkaavista silmäyksistä, että huhu kaksintaistelun päättymisestä\noli ehtinyt linnaan. Ja tosiaankin puhelivat jo tarjoiluhuoneessa\nkuiskailevat palvelijatkin hintelästä nuoresta miehestä, joka oli\n_silponut gulyás'iksi_ suurkerskujan. [Gulyás on unkarilainen liharuoka.]\n\n— Joko lähdette! kysyi kreivitär Máday haltioituneen äänellä.\n\n— Tärkeät tehtävät vaativat läsnäoloani pääkaupungissa... Minä olisin\nmatkustanut jo eilen, ellei väliin olisi tullut — vielä tärkeämpiä\ntehtäviä...\n\nEtsittyään turhaan rouva Hetvicziä ruokasalista kiitti hän talonväkeä\nsydämellisesti vieraanvaraisuudesta ja jätti hyvästit seurueelle. Hän\nkiersi pöydän ympäri ja huomasi, että sotamarskin pistävät silmät\nriippuivat kiinni hänen oikeassa korvassaan, joka oli veripunainen,\nniinkuin hehkuva rauta... Löcsen keltaisen rouvan silmät saattoivat\nhänet ovelle, ja kolme pientä kreivitärtä katseli häntä ihailevin\nsilmäyksin.\n\n— Kelpaa miehen olla, sanoi Milán, jonka käsi väsyi yhä lämpimämmistä\nkädenpuristuksista. — Nyt kannatti hänen jo poistua pystyin päin...\nBudapestista hän lähettää rouva Mádaylle komean kukkavihon ja pikku\nkreivittärille kolme namusrasiaa ja sitten piste!\n\nLinnan edustalla odotti häntä Horkayn nelivaljakko. Siellä seisoi\nvapaaherratarkin, hattu kädessään, lyhythäntäisen, virkun etuhevosen\nvieressä, puhellen hevosille ojennetuin huulin, pehmeällä äänellä.\nNähdessään Gyurkovicsin sulki hän silmänsä ja ojensi hänelle molemmat\nkätensä kalpeasti hymyillen.\n\n— Minä olen ollut teistä niin huolissani! Minä olen pelännyt\najatellessani sitä kauheata ihmistä!\n\n— Saanko vielä nähdä teitä? kysyi Milán, joka — välittämättä kuskista\nja lakeijoista — piteli rouva Hetviczin käsiä omissaan.\n\nKaunis rouva nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n— Huomenna puolelta päivin syömme yhdessä päivällistä.\n\n— Huomenna puoleltapäivin? Missä?\n\n— Budapestissä, Joszef-kadun varrella olevassa palatsissani...\n\n— Te siis lähdette?\n\n— Lähden... Täytyy olla määrä perheiloillakin...\n\n— Siis huomiseen!\n\n— Minulla on teille tärkeätä puhuttavaa... Minä luulen — että — se —\nkiinnittää — teidänkin — mieltänne...\n\nKun vaunut lähtivät liikkeelle, seisoi armollinen rouva parvekkeen\nportailla, kädet ristissä rinnoilla (niinkuin Napoleon I:n oli tapana),\nja katseli miettiväsi! etenevää Milán Gyurkovicsia.\n\n\n\n\nKIRJAILTU LIIVI.\n\n\nTuskin oli pikajuna lähtenyt liikkeelle, kun Milán tunsi hirvittävän\npistoksen sydämessään... Hän muisti veliparkansa, Gyurkan ja Sándorin,\njotka jo viidettä päivää ikävöiden odottivat häntä Sándor-kadun\nhuoneistossa, kirjaillun liivin seurassa.\n\nSeuraavalla asemalla hän pisti jo päänsä avatusta ikkunasta ja sanoi\nkiihkeän kärsimättömästi.\n\n— Emmekö vielä ole Budapestissä? Tämä juna kulkee aivan häpeällisen\nhitaasti! Saisivat oppia amerikkalaisilta!\n\nHän osti asemalla pääkaupunkilaisen sanomalehden ja silmäillessään\njohtavaa kirjoitusta hän päästi helpotuksen huokauksen.\n\n_Ministeri Déneksen seuraaja!_\n\nHänen ministerinsä oli siis lopullisesti syösty. Ylimääräinen notaari\nei ollut kymmeneen päivään näyttäytynyt virastossaan, ja hän oli\nsynkin miettein ajatellut niitä kurinpitotoimenpiteitä, joihin hänen\nlaiminlyömisensä antoivat aihetta; mutta nyt hän uskoi varmasti, että\nhän yleisen sekasorron aikana pelastuisi pälkähästä.\n\n— Dénes on siis kaatunut, sanoi Milán matkatoverilleen.\n\nHänen matkatoverinsa oli sama kécskalainen vierailija, johon hän oli\ntutustunut kasinossa, tuntematta hänen nimeään, ja josta hän tiesi vain\nsen verran, että hän oli läsnä kaikkialla ja kotiutunut joka taloon.\n\n— Minä säälin Dénestá, sanoi toinen, — sillä hän oli koulutoverini ja\nhyvä ystäväni...\n\n(Montakohan koulutoveria mahtaakaan yhdellä ministerillä olla! ajatteli\nMilán itsekseen.)\n\n— Nyt hän varmaankin menee naimisiin rouva Hetviczin kanssa, jatkoi\ntoinen.\n\n— Kenen kanssa?\n\n— Vapaaherrattaren...\n\n— Niin ministerikö?\n\n— Tietysti, Dénes... Johan koko piirikunta sen tietää...\n\nKaikkitietävä herra alkoi laajasti ja perusteellisesti kertoa\nHetvicz-Dénes-jutusta — Milánin pitäessä viisaasti omana salaisuutenaan\nsen, ettei tietänyt koko jutusta mitään.\n\n— Minä oleskelin ennen paljon Janky-perheessä ja muistan hyvin rouva\nHetviczin tyttöajat... Hän oli jo silloin hiukan — miten sanoisinkaan\n— tuulihattu! Hän rakastui ylipehtorin poikaan, Dénekseen, joka jo\nsilloin oli pikkuvirkamiehenä ministeriössä... Se mahtoi olla hullu\nja omituinen rakkaussuhde, ja siitä kuiskailtiin piirikunnassa\nihmeellisiä asioita... Sanottiin, että vapaaherratar menisi hänen\nkanssaan naimisiin, mutta kerrottiin niinkin päin, että hänen\nsuorastaan täytyisi mennä Dénekselle... Sen verran on varmaa, että\nvapaaherratar Janky koko Gothan almanakan kauhuksi tahtoi ruveta rouva\nDénekseksi, mutta jokin pieni riitakysymys erotti rakastavaiset.\nVapaaherratar toivoi näet, että Dénes hankkisi itselleen aateluuden,\nmikä hänelle olisi ollut hyvin helppoa... Mutta Déneksen porvarillinen\nhienotunteisuus asettui sitä vastaan, ja kun tässä koko maan kaikkein\nniskoittelevin mies oli maan itsepäisintä naista vastaan, oli\nseurauksena välien särkyminen... Ja rikkoakseen lopullisesti kaikki\nsuhteensa nai vapaaherratar vihapäissään Hetviczin... Mutta Dénes,\nhurja pyrkimyksen mies kun oli, kiipesi sittemmin porras portaalta koko\nvirkamiesuran asteikon...\n\n(Milán Gyurkovics muisti nyt kohtauksensa syreeninkukka-naisen\nkanssa valtiopäivät aion parvekkeella. Hänen matkatoverinsa jatkoi\nmuistelmiaan.)\n\n— Ne, joilla useammin on tilaisuus tavata heitä molempia, arvelevat,\nettä — vaikka he ylpeästi välttävät toisiaan eivätkä koskaan mainitse\ntoistensa nimiä — he yhä vieläkin kynnenpäihinsä asti ovat katkerasti\ntoisiinsa rakastuneet... Totta on, että Dénes on huomattavan\nvälinpitämätön naisia kohtaan, vaikka he kyllä usein kiertelevät hänen\nylhäisyyttään, vanhaapoikaa. Ja rouva Hetvicz ponnistelee epätoivoisen\nvoimalla kirvotakseen miehestään... Jos Dénes sanoisi ainoankaan\nsovinnon sanan, uskon, että rouva vähääkään empimättä olisi valmis\nsuinpäin hyökkäämään hänen syliinsä... Mutta tähän asti on Déneksellá\nollut liian korkea asema, sellaiseen jotta hän olisi voinut ilman muuta\nantautua häväistysjuttuun... Mutta tänään on toisin. Dénes ei ole enää\nministeri, ja hovissa, joka on varjelevan kätensä häneltä riistänyt,\nei hänellä ole mitään menetettävää... Hän on maistanut kaiken maailman\nsuuruutta, hän on väsynyt ja kadottanut halunsa sellaiseen, — on\nmahdollista, että hän nyt haluaa maistaa sitäkin, mitä tavallisesti\nsanotaan onneksi.\n\nMatkatoveri vaikeni, ja Milán teki kädellään tyytymättömän liikkeen,\naivan kuin olisi tahtonut karkottaa hyttysen nenältään. Näin hän\najatteli itsekseen:\n\n— Tämä minun hyvä ystäväni, jonka nimeä en tiedä, on joko runoilija\ntai juoruakka tai papukaija... Sillä sellaista, että kaksi ihmislasta\nrakastaa toisiaan salaa kymmenen vuotta, voi kyllä tapahtua\nromaaneissa, mutta ei Kécskassa...\n\nSen jälkeen he keskustelivat muista asioista, ja matkatoveri pani\nmerkille, että toinen, jonka nimeä ei hänkään tietänyt, oli erittäin\nrakastettava mies.\n\n— Jos sinulla joskus Budapestissä käy aika pitkäksi, niin minä tulen\ntervehtimään sinua, minä...\n\nSamalla hän ojensi Milánille nimikorttinsa. Gyurkovics heitti siihen\nohimennen silmäyksen ja puraisi huultaan pidättääkseen nauruaan. Miten\nvoi nimikortti olla tämmöinen:\n\n              Jenő Gáspár\n\n  Crik-Szent-Gáspárista ja Kraszna Gellérista,\n  keis. ja kunink. hoviherra, M.A.R:n ritari,\n  suurtilallinen y.m:\n\n(Mitä merkitsee M.A.R., jonka ritarikunnan jäsen matkatoveri oli, sitä\nei Milán Gyurkovics enkä minäkään ole saanut selville.)\n\nMyöskin Milán antoi matkatoverilleen oman nimikorttinsa, ja nyt puraisi\ntoinenkin huultaan, pidättääkseen nauruaan. Miten voi nimikortti olla\ntämmöinen:\n\n  Gyurkovics\n\nKun Milán Budapestin asemalla nousi vaunuihin, valtasi hänet kauhea\nrauhattomuus.\n\n— Aja niin joutuin kuin voit, huusi hän ajurille.\n\nHän tuli Sándor-kadulle ja hyökkäsi käytävässä neljä porrasta\nkerrallaan.\n\n— Kun vain en tulisi liian myöhään!\n\nHuoneiston ovi oli lukittu, hänen ankariin kolkutuksiinsa ei kukaan\nvastannut, ja Frau Annan komerosta ei kuulunut hiiskahdustakaan.\nOnneksi oli hänellä mukanaan eteishuoneen avain, niin että hän ainakin\npääsi sisälle... Voimakkaasti sykkivin sydämin hän astui ensimmäiseen\nhuoneeseen... Hän oli yhtä rauhaton kuin on vuorityömies tunkeutuessaan\nsortuneeseen solaan, missä hänen toverinsa ovat odottaneet apua jo\nviisi vuorokautta...\n\n— Gyurka! Sándor! huusi hän lempeästi ja lohduttavasti.\n\nEi kuulunut vastausta. Toisessa huoneessa olivat sängyt tyhjinä.\n\n— Pojat! Älkäähän nyt... sanoi Milán nauraen, mutta hänen naurunsa ei\nlähtenyt oikein sydämestä.\n\nHuoneisto oli kovin kylmä ja epämiellyttävä. Hän palasi taas Frau\nAnnan komeroon. Missähän ne mahtoivat olla? Sitten hän tutki tarkkaan\nmolemmat huoneet, tarkasti vielä sängynalukset, mutta mistään ei hän\nlöytänyt mitään, joka olisi osoittanut, että siellä oli ihmisiä joskus\nasunut... Asunto oli autio ja tyhjä niinkuin asumaton saari keskellä\naavaa valtamerta.\n\nVihdoin hän avasi kaapitkin. Toisen vaatesäiliön ovenpielestä hän löysi\nkirjaillun liivin, unohdettuna ja salaperäisenä niinkuin kivikauden\neläin...\n\nTaikauskoinen pelko valtasi hänet, kun hän samassa kuuli ääniä\ntakanaan. Ovella hän näki Frau Annan, iso huivi päässään ja kädessään\npaperikäärö. Rouvakin pelästyi pahasti huomatessaan Milánin surkeat\nkasvot.\n\n— Jessus Maria! Vieläkö armollinen herra elää?\n\n— Missä on Gyurka? Missä on Sándor?\n\n— Eikö armollinen herra vienyt heitä mukanaan?\n\n— Minäkö?\n\nMinkä hän Frau Annalta sai kuulla, oli yhä enemmän omiaan saattamaan\nhänet rauhattomaksi. Pojat olivat neljä viisi päivää sitten hävinneet\nhuoneistosta, vähän sen jälkeen, kun Milán oli matkustanut Kécskaan.\n\n— Missä he lienevätkään? kysyi Frau Anna.\n\nMilán kohautti olkapäitään.\n\n— Olenko minä veljeni vartija?\n\nHän sanoi niinkuin Kain, kun Herra häneltä kysyi hänen veljeänsä Abelia.\n\n— Kain! Kain! Missä ovat sinun veljesi Gyurka ja Sándorka?\n\nVaikka ehätänkin kertomukseni tapausten edelle, kerron kuitenkin,\nettä Milán odotti vielä kolme päivää veljiään kotona. Hän etsi heitä\nkahviloista ja päivällisaikaan Vácsi-kadulta. Aina vain turhaan! Hän\nsähkötti kotiinkin Bács-Tamásiin, mutta sieltä vastattiin, ettei siellä\ntiedetty pojista mitään.\n\nVielä yhden yrityksen hän teki. Hän pani seuraavan ilmoituksen erääseen\nsanomalehteen:\n\n  Gyurka ja Sándor! Tulkaa kotiin. Kaikki on anteeksi annettu.\n\n  Milán.\n\nMutta ei siihenkään kuulunut vastausta...\n\n\n\n\nKAUNIS HELENA.\n\n\nKun Milán seuraavana päivänä — kaupunkiin tulostaan lukien — meni\nJoszef-kadun varrella olevaan Janky-palatsiin, tuli hän vakuutetuksi\nsiitä, että rouva Hetviczillä oli tapana pysyä sanassaan. Armollinen\nrouva vastaanotti vieraan eteishuoneessa. Hän oli vielä matkapuvussaan.\n\n— Tunti sitten tulin Kécskasta... Ajoin vaunuissa...\n\nHän saattoi Milánin pieneen salonkiinsa, asetti siellä pullon konjakkia\nja savukerasian hänen eteensä ja meni itse pukeutumaan.\n\nPitkän hetken kuluttua hän palasi, ja silloin oli vapaaherratar\nkiireestä kantapäähän keltainen. Hänen pukunsa — joka kupeilta oli\nkiinnitetty silkkipunoksella hänen solakan vartensa ympärille — oli\nkeltaista atlasta, hänen hansikkaansa olivat keltaista ruotsalaista\nnahkaa ja hänen sukkansa keltaista silkkiä. Ainoastaan hänen kasvonsa\npunertivat raittiin veden jäljiltä. Ensi toimekseen hän pirskotteli\npullollisen syreenihajuvettä huoneeseen, sitten hän antoi määräyksen\nkattaa kahveliaamiaisen, ei kuitenkaan ruokasaliin, vaan pieneen\nsalonkiin.\n\nKahden he kävivät pöytään, aivan kuin vastanaineet. Pöytä oli asetettu\nuunin eteen, joka oli oikea venezialainen uuni eikä mikään romaaniuuni.\nKauniilla rouvalla oli muuten erinomainen ruoka-halu. Hän oli\nliikkeellä aamusta varhain myöhään iltaan, hyöri ja pyöri aivan kuin\nlasten leikkihyrrä, ja kun hän kävi pöytään, oli hän nälkäinen kuin\nsusi.\n\nMustaa kahvia nauttiessaan, kun eivät palvelijat enää häirinneet heitä,\nsytytti vapaaherratarkin savukkeen. Hän nojautui mukavaan tuoliinsa,\nnäytti valkeita hampaitaan ja katsoi kauan Milánia silmiin. Milán\nhuomasi, että hän kantoi pahoja aikeita mielessään.\n\n— Oletteko utelias? kysyi hän yht’äkkiä Milánilta.\n\nSitten hän kävi vakavaksi.\n\n— Te olette lujaluonteinen ihminen. Gyurkovics... Oikeastaan, jos\ntahdon olla oikein rehellinen, täytyy minun tunnustaa, että te olette\nensimmäinen lujaluonteinen ihminen, jonka eläissäni olen kohdannut...\nSillä ne toiset — ne toiset — äh!\n\nKuvaannollisella liikkeellä hän heitti savukkeensa uuniin...\n\n— Käskekää minua, sanoi Milán.\n\n— Minä kerron teille mitä tahdon... Budan kesäteatterissa näytellään\nvielä... Ylihuomenna annetaan siellä jäähyväisnäytäntö... Näytellään\nKaunis Helena...\n\nRouva Hetvicz vaikeni ja katsoi lempeästi ja rukoilevasti hymyillen\nMilánia ja jatkoi hetken kuluttua:\n\n— Gyurkovics, rakas Gyurkovics! Minä tahdon ylihuomenna näytellä\nKauniin Helenan osaa Budán kesäteatterissa!\n\nMilán oli vähällä pudottaa kupin kädestään:\n\n— Tahdotte näytellä Kaunista Helenaa?\n\n— Tahdon... Viileän ilman tähden olisin kernaammin tahtonut esiintyä\njossakin lämmitettävässä teatterissa, mutta minä luulen, ettei\nKansanteatteri siihen suostuisi, ja senvuoksi ei ole muuta neuvoa kuin\nsaada kesäteatterin johtaja puolellemme...\n\n— Mutta miksi tahdotte esiintyä?\n\n— Sen tähden, että ellen saa näytellä Kaunista Helenaa, niin minä\nkuolen suruuni. Jos minä sitävastoin näyttelen, ajaa mieheni minut\ntodennäköisesti luotaan, mikä olisi minulle sanomattoman onnellista...\nOlen tähän asti koettanut kaikkia keinoja saadakseni eron miehestäni,\nmutta hän on hyvin tungettelevainen. Vaikka panisin toimeen minkälaisen\nhäväistysjutun tahansa, on hän tähän asti aina joko kieltänyt\nsen tai muuten vaientanut... Mutta Kaunista Helenaa hän ei voisi\ntehdä tekemättömäksi eikä vaientaa... Siinä olisi minulla tuhannen\ntodistajaa, ja sanomalehdet tulisivat siitä erityisesti kertomaan... Jo\nkauan olen pitänyt valmiina tätä viimeistä valttiani, ja nyt on jo aika\nlyödä se pöytään...\n\nMilán muisti kécskalaisen matkatoverinsa.\n\n— Entä miksi ette jo aikaisemmin ole iskenyt viimeistä valttianne?\nkysyi hän.\n\nKaunis rouva loi häveliäästi silmänsä maahan. Nähtävästi hän oli hyvin\nhämillään.\n\n— Gyurkovics, te kysytte minulta niin kummallisia asioita!\n\nSitten hän rohkaisi hiukan mieltään ja laski hymyillen kätensä nuoren\nmiehen käsivarrelle.\n\n— Ettekö edes aavista, miksi tahdon hinnalla millä hyvänsä päästä eroon\nmiehestäni?\n\n(Oikeastaan oli asia niinpäin, että kaunis rouva tähän päivään asti\nei ollut _uskaltanut_ käyttää viimeistä valttiaan. Hän oli pelännyt,\nettä hänen perheensä sellaisen, kautta koko valtakunnan kantavan\nhäväistysjutun jälkeen julistaisi hänet järkensä menettäneeksi.\nMutta nyt — neuvoteltuaan erään maamme etevimmän lakimiehen, kanssa\n— hän ei enää pelännyt sitä, sillä hän tiesi, että jos sotamarski\njulistaisi hänet järkensä menettäneeksi, hän vain juoksuttaisi vettä\nvapaaherrattaren myllyyn... Jos rouva Hetvicz julistettaisiin hulluksi,\ntodistaisi hän, että hän oli ollut ainakin yhtä hullu, ellei vielä\nhullumpikin mennessään naimisiin, ja siinä tapauksessa pyhä isä\nvarmasti myöntäisi hänelle avioeron.)\n\nMilán koetti hiukan tinkiä kauniin rouvan vaatimuksista.\n\n— Ehkä olisi kuitenkin parempi esiintyä jossakin toisessa osassa?\nEsimerkiksi Lowoodin orpona?\n\nMutta vapaaherratar pudisti päätään.\n\n— Ei, ei! Kauniin Helenan osa soveltuu paremmin minun\ntaiteilijaluonteelleni. Muuten osaan koko osani ulkoa, sillä kerran\ntyttönä — eräässä taiteenharrastajien näytännössä — aioin esiintyä\nsiinä... Mutta minun holhoojani — se aasi! — ei sallinut...\n\nSitten hän kertoi Milánille, mitä hänen pitäisi tehdä. Ennen kaikkea\ntäytyisi puhua johtajalle. Hänelle olisi luvattava niin paljon kuin hän\nvain tahtoo: tuhannen tai parituhatta floriinia. Pääasia olisi vain,\nettä valmistukset pidettäisiin visusti salassa, sillä jos sotamarski\nsaisi vihiä asiasta, estäisi hän aikeet vielä viime tingassa...\nNäytäntö olisi ilmoitettava niinkuin tavallisesti, primadonna omassa\nosassaan, mutta tuntia ennen näytäntöä tulisi primadonna käheäksi\nja silloin levitettäisiin uudet ohjelmat, joissa olisi sotamarski\nHetviczin puolison nimi...\n\n— Mutta rientäkää nyt ja tulkaa sitten kertomaan mitä olette saanut\naikaan.\n\nKun hän ojensi kätensä nuorelle miehelle, sai tämä rohkean halun\nsyleillä kaunista rouvaa. Mutta tämä luikahti keltaisena silkkikeränä\nhänen käsistään ja vetäytyi ison nojatuolin taakse.\n\n— Älkää olko niin uskalikko, rakas ystäväni, vaan odottakaa vuoroanne!\n\nSitten hän heitti lentomuiskun ihailijalleen ja alkoi hyräillä\nkauniilla pikku altto-äänellään:\n\n    Venus äiti, sitä kysyn vaan:\n    Miksi hyvettä sä vihaat ainiaan?\n\nMilán suoritti tunnontarkasti kunniakkaan tehtävänsä. Johtaja\nvastaanotti hänet ahdistetun kuninkaan synkeällä arvokkuudella, mutta\nkun nuori mies mainitsi hänelle luvatut tuhannen floriinia, raivostui\nhän.\n\nMinä häntä pidettiin? Minä? Häntä ei niinkään helposti petetä. Tuhat\nfloriinia? Niin paljon rahaa tuskin lienee koko maailmassa.\n\nVaivoin sai Milán hänet vakuutetuksi aikomuksen vakavuudesta. Mutta\nsilloin oli johtaja aivan pakahtua onnesta. Hän oli heti lauhkea\nkuin viikon vanha karitsa, ja jos rouva Hetvicz tahtoisi, saisi hän\nesiintyä, paitsi Kauniina Helenana, vaikka kuningas Learin osassa.\n\nKolmannen päivän ehtoopuolella pidettiin ensimmäinen ja viimeinen\nharjoitus. Näyttelijät eivät silloinkaan vielä tietäneet, kuka oli\nse salaperäinen, kaunis rouva, joka käveli edestakaisin näyttämöllä\nviisisataa floriinia maksava viitta hartioillaan.\n\n— Suurenmoista! Verratonta!\n\nNoin huudahti johtaja tuontuostakin.\n\n— Hänet vihelletään varmasti ulos... Mutta välipä sillä!\n\nNäin sanoi Milán, joka yksin istui katsomon pimennossa.\n\nVapaaherratar juttusi pari kolme tuntia näyttämöllä, ja kun hän\nharjoituksen jälkeen ajoi Milánin kanssa ketjusillan yli, tiesi hän\nnäytelmästä yhtä paljon kuin ennen harjoitusta.\n\nJoutui suuri ilta.\n\nVapaaherratar tahtoi ajaa yksin teatteriin, mutta hän pyysi Milánia\nkäymään tervehtimässä häntä pukuhuoneessa ennen näytännön alkua.\nNeljännestä vailla seitsemän tulikin Gyurkovics pukuhuoneeseen,\nkädessään ääretön syreenivihko. Matkallaan hän oli nähnyt jo punaiset\nilmoitukset, jotka oli liisteröity viistoon ohjelmien yli: _Neiti Paula\nKinizsin käheyden tähden näyttelee hänen ylhäisyytensä, vapaaherra,\nsotamarski Hetvicz-Jankyn rouva Kauniin Helenan osaa_.\n\nVapaaherratar istui kirkkaasti valaistussa puuseinäisessä\npukuhuoneessa. Koko hänen vartalonsa oli verhottu isoon turkkiin,\nainoastaan kullanpuhuva kengänkärki pisti esiin turkin alta.\n\n— Voi, oletteko jo täällä! sanoi hän Milánille. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat ihomaalin alla.\n\n— Teidän kätenne vapisee... Minun hampaanikin lyövät loukkua... Minä\npelkään niin äärettömästi... Minä luulen, että tein hirveän tyhmyyden\nseuratessani teidän neuvoanne...\n\n— Seuratessanne minun neuvoani?\n\n— Tietysti, teidän syynne on kaikki... Miksi ette puhunut minulle\njärkeä? Minä olen nainen, mutta te olette mies, ja senvuoksi olisi\nteidän pitänyt olla viisaampi...\n\nMilán kuunteli rauhallisesti kauniin rouvan äyskimistä.\n\n— Mitä aiotte nyt tehdä?\n\n— Minä aion kuuluttaa, että olen käynyt yhtä käheäksi kuin neiti Paula\nKinizsi...\n\n— Siitä herra sotamarski vannaankin hyvin iloitsisi...\n\nSotamarskin mainitseminen saattoi vapaaherrattaren miettiväiseksi.\n\nSamassa johtaja koputti.\n\n— Aloitamme aivan heti! Huone on täpöisen täynnä! Niin hienoa yleisöä\nei ole edes Kansallisteatteri nähnyt!\n\nSitten hän riensi pois jälleen.\n\n— Näyttäkää minulle pukunne! sanoi Milán.\n\n— Ei, ei! Minä häpeän itseäni!\n\n— Aiotteko sitten näytellä Kaunista Helenaa turkit yllä?\n\n— Näyttämöllä on aivan toista, mutta täällä, tässä pienessä huoneessa...\n\n— Sitten te ainakin totutte tuleen, kun sitä ennen näyttäydytte...\n\n— Luuletteko, että rohkeuteni silloin palaa?\n\nEpäröiden ja kasvot tulipunaisina hän solahdutti viittansa\nlumivalkeilta olkapäiltään. Milán sulki hetkeksi silmänsä, aivan\nkuin pyhä Antonius, kun hän torjui luotaan saatanan kiusaukset...\nVapaaherrattaren kaulassa oli runsas helminauha ja jaloissa\nkullankiiltoiset, punaisella silkkinauhalla kiinnitetyt sandaalit;\nhänen yllään oli jonkinlainen kreikkalainen puku. Hartioilta\nkannattivat sitä tuikkivat timanttisoljet.\n\n— Luuletteko, että he viheltävät minulle? kysyi vapaaherratar\nsurullisesti.\n\n— Viheltävätkö? Ne roistot tulevat riemusta meluamaan! sanoi Milán,\njoka oli mustasukkainen koko teatteriyleisölle.\n\nJohtaja koputti uudelleen.\n\n— Verratonta! Kohta alamme... Minä annan merkin... Suvaitkaa vaivata\nitseänne astumaan näyttämölle...\n\nKaunis Helena kalpeni, mutta sitten hän otti turkkinsa ja lähti\nnäyttämölle suostuen kohtaloonsa niinkuin uhrikaritsa. Niin\nlempeäkasvoista Kaunista Helenaa ei koskaan ole näyttämöllä nähty.\n\n— Nyt sen täytyy tapahtua, ystäväni... Jumalan nimeen eteenpäin!\n\nKun väliverho nousi, seisoivat he molemmat näyttämöseinän takana\nkuunnellen henkeä pidättäen katsomosta kuuluvaa kumeata muminaa. Kuoro\nlauloi, ja rouva Hetviczin kasvot olivat aivan sellaiset, kuin olisi\nhänen omaa hautausvirttänsä veisattu.\n\n— Hukka minut perii! Minä pyörryn siellä, minä painun maan uumeniin...\n\nKuoro katosi, ja Kalkas jäi kahden kuninkaanpoika Pariksen kanssa.\n\n— Suvaitkaa hetken kuluttua astua esille! Pyydän teitä armollisesti\ntarkkaamaan viimeistä vuorosanaa!\n\nViimeinen vuorosana ei vielä ollut kaikunut, kun pitkäkasvuinen,\nsolakka mies astui pelästyneenä kauniin rouvan luo. Hänellä oli yllään\nsyyspalttoo ja silinterihattu. Hän ei ollut teatterihenkilö, sillä\nhän harhaili hapuillen kuorolaulajien parvessa. Kun hän huomasi rouva\nHetviczin, suuntasi hän askelensa suoraan häntä kohden, tarttui hänen\nkäteensä ja katsoi häntä silmät suuttumuksesta säikkyen.\n\n— Minä se olen!\n\n— Dénes!\n\nVapaaherratar sävähti, pudotti lorgnettinsa ja painoi kätensä syvästi\navoimelle rinnalleen.\n\nHän ei olisi voinut olla hämmentyneempi, vaikka Herran julmistunut\nenkeli olisi astunut hänen eteensä ja pasuunaa puhaltaen julistanut,\nettä viimeinen tuomio on tullut.\n\nMilán Gyurkovicskin pelästyi ja nosti hattuaan, sillä hän tunsi entisen\nministerinsä, hänen ylhäisyytensä István Déneksen, jolle hän oli\nvelkaa kymmenen päivän palvelusajan. Mutta ministeri ei kiinnittänyt\nhuomiotaan ylimääräiseen notaariinsa, vaan kääntyi kauniin rouvan\npuoleen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä, mutta kuitenkin käskevällä\näänellä:\n\n— Teidän täytyy heti seurata minua!\n\nJa rouva Hetvicz? Hän kumarsi kuuliaisesti ja katsoi Dénestä\nkyynelsilmin, suupielessä hämmentynyt hymy.\n\n— Kyllä, Dénes, kyllä... Minä tulen jo...\n\nHän tarttui ojennettuun käsivarteen ja seurasi häntä, hiipien hänen\nvierelleen, painautuen häntä vastaan, sulautuen häneen rentonaan, aivan\nkuin olisi jokin korkeampi mahtivoima häntä vastaansanomattomasti\najanut. He jättivät näyttämön ja astuivat siellä ulkona äänettöminä\nDéneksen vaunuihin ja ajoivat pois. Vapaaherratar oli unohtanut\npukuhuoneeseen kävelypukunsa ja kamarineitinsä, ja hänen yllään oli yhä\nKauniin Helenan puku ja pitkät turkit.\n\nSilmät suurina, mykkänä ja liikkumatonna Milán katsoi heidän jälkeensä.\n\n— Ei ole paha! sanoi hän.\n\nHän oli nopea-ajatuksinen nuorukainen ja pian hän älysi asian ytimen.\nHän ymmärsi, että hänen ylhäisyytensä Dénes oli suuri naisten\nkesyttäjä, joka sai teräväkyntisen naispedon kesynä hyrräämään niinkuin\nkotikissa.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä johtaja ilmestyi kuulumattomin askelin\nhänen vierelleen.\n\n— Nopeasti! Nyt suvaitkaa käydä... Missä on hänen ylhäisyytensä?\n\nMilán näppäili sormiaan.\n\n— Perdu! sanoi hän korttikielellä.\n\nJohtaja katsoi häntä pelästyneenä.\n\n— Missä hän on?\n\n— Missäpä hän olisi? Meni pois. Katosi. Matkusti tiehensä. Hänellä\noli jokin pikku asia toimitettava Pestissä. Ehkä hän huomenna näihin\naikoihin palaa.\n\nHän oli hurjan hyvällä tuulella, sellaisella, jota tavallisesti\nsanotaan hirtehistuuleksi. Hän riemuitsi tavatessaan ihmisen, joka oli\nvielä häntäkin nolostuneempi.\n\nJohtaja veti esille ison keltaisen nenäliinan, pyyhki sillä otsaansa,\nistuutui tuolille ja tohisi syvään hengittäen niinkuin pajapalkeet.\n\nNäyttämöllä joutuivat langat hiukan sekaisin. Kalkas varjosti silmiään\nja sanoi:\n\n— Tuolta tulee kaunis kuningatar.\n\nJa kun ei kuningatarta kuulunut, varjosti Parisprinssikin silmiään\nkäsillään:\n\n— Tuoltako hän tulee?\n\nHe seisoivat molemmat aivan Milánin viereisen näyttämöseinän takana;\nylimmäinen pappi yski hermostuneesti, ja prinssi irvisteli johtajalle:\nminne jäi Kaunis Helena? Sitten hän keksi seuraavan vuoropuhelun:\n\n— Sinä olet suuri lurjus, Paris! sanoi ylimmäinen pappi, ja sitten hän\nkutitti sormellaan Parista kylkeen.\n\nKuninkaanpoika hypähti pelästyneenä sivulle.\n\n— Miten niiden kolmen jumalattaren kävikään? Minä en ole sitä oikein\nkäsittänyt...\n\nParis otti hyppysellisen nuuskaa ylipapin rasiasta ja veti nenäänsä.\n\n— Niin, niiden kolmen jumalattarenko? Se oli hyvin hupaisa juttu! Sinun\ntähtesi voin sen kertoa vielä kerran...\n\nMääkivällä tenoriäänellä hän alkoi uudelleen evoe-laulun. Sillä\nvälin oli johtaja näyttämökoristeiden lomassa huomannut Paula\nKinizsin vihreän hatun, joka juuri tutunomaisesti läheni erään\nsanomalehtineekerin silinteriä.\n\n— Pukeutukaa nopeasti! Teidän täytyy hypätä lomaan!\n\nDiva katseli välinpitämättömästi johtajaa ja sanoi alentuvasti:\n\n— Jos annatte viisikymmentä floriinia etukäteen...\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin, kun prinssi Paris jo kolmatta kertaa\nlauloi kreta-lauluaan, varjosti ylimmäinen pappi jälleen silmiään.\n\n— Tuolta tulee kaunis kuningatar! Nyt hän jo tosiaankin tulee!\n\nElähtänein askelin, päässään punainen tekotukka ja kädessään lorgnetti,\nastui neiti Paula Kinizsi näyttämölle... Yleisö melusi hiukan,\nmuutamat alkoivat sähistä, mutta lopulta saivat kättentaputukset\nvoiton. Sillä neiti Paula Kinizsi kuului niihin taiteilijoihin, joille\nraamatuntaitoinen yleisö oli saanut paljon anteeksi antaa.\n\nSillä välin oli rouva Hetvicz ajanut pois Déneksen vaunuissa. Kun he\ntulivat tunneliin, puhui hänen ylhäisyytensä.\n\n— Mikä teidän päähänne pälkähti? kysyi hän närkästyneenä. — Miten\nsaatoitte keksiä sellaista?\n\nVapaaherratar ei vastannut. Hän painautui vaunun nurkkaukseen käärien\nkaksin käsin turkkinsa kiinteästi ympärilleen ja katseli seuralaistaan\nuhmamielisesti kasvoihin.\n\n— Sanokaa minulle, miten olette voinut keksiä jotakin sellaista? Teillä\non joka päivä uusia hullutuksia tekeillä... Teidän nimenne on jo joka\nihmisen hampaissa... Te välitätte vähät nimestänne ja naisellisesta\narvostanne... Mutta nyt minä vien teidät kotiin, ja teidän täytyy\nluvata, ettette koskaan enää tee sellaisia... Lupaattehan?\n\nRouva painui yhä enemmän uhmaansa, ja silloin Dénes sormeili herkempiä\nkieliä.\n\n— Lupaattehan, eikö totta, Neszti? Minä tiedän, että te voitte olla\nhyvä ja herttainen, kun vain tahdotte...\n\nRouva Hetvicz ymmärsi ainoastaan sen, että hän sanoi häntä\n_Nesztiksi_... Mainitsi häntä tyttönimeltä! Hän tarttui seuralaisensa\nojennettuun käteen, nojautui sitä vastaan ja purskahti nyyhkivään\nitkuun. Niin valtoinaan valuivat hänen kyynelensä, että uskoi hänen\nniillä tahtovan hyvittää vanhat velat ja kärsimykset. Koko hänen\nuhmailevan rakkautensa rajaton tuska, kaikki kymmenvuotisen murheen\nmuistot sulivat hänessä yhdeksi ainoaksi kyynelvirraksi.\n\nDénes ei voinut työntää luotaan itkevää naista. Hänen täytyi sallia\nhänen hiipiä rinnalleen. Ja vihdoin täytyi hänen kuunnella omituista,\nhämmentynyttä puhetta, jonka rouva Hetvicz itki ilmoille niin suloisen\npehmeällä äänellä, kuin olisi hän rukoillut.\n\n— Minä olen paha ihminen, Pista, hyvin paha ihminen. Sinulla ei ole\nlainkaan sydäntä! Miksi annatkaan Neszti-parkasi nääntyä vieraitten\nihmisten luona? Mitä sinä olet tehnyt minulle? Mikä minä nyt olen?\nKerran minä olin Neszti, auringonsäde, kevät, rakas, tuulihattu,\nkaikkea minä olin yhtä haavaa. Ja nyt — voi nyt minä olen pahan ihmisen\npuoliso...\n\n\n\n\nMILÁN VALTIOPÄIVILLE.\n\n\nIlta, jona Kaunis Helena näyteltiin kesäteatterissa, päättyi hyvin\nonnelliseen perhekohtaukseen. Milán Gyurkovics oli näet sen jälkeen\nkuin rouva Hetvicz oli hänet jättänyt näyttämökoristeiden keskelle,\nankarassa surussaan lähtenyt Orfeumiin ja tapasi siellä kadonneet\nnuorukaiset, Gyurkan ja Sándorin.\n\nEnsiksi hän näki Sándorin, joka seisoi sisäänkäytävän ovella hakkaillen\nkainosti nenäkästä kukkatyttöä. Milán mukkasi häntä selkään.\n\n— Täälläkö sinä oletkin, penikka?\n\nNuorukainen mittaili vihaisesti Milánia kiireestä kantapäähän.\n\n— Kuule sinä kananvaras, saisit hävetä!\n\n— Missä Gyurka on?\n\nGyurka istui kauempana olevassa aitiossa. Sándorka tarttui pelästyneenä\nveljeään käsipuolesta.\n\n— Voi, Milán, älä mene sinne! Hänellä on revolveri!\n\n— Entä sitten?\n\n— Hän on luvannut ampua sinut, missä ikinä tapaakin...\n\n— Kyllä minä annan hänelle revolverin.\n\nReippain askelin hän läheni aitiota, missä Gyurka istui\nkamariherra-Elefántovicsin seurassa. Hän löi veljeään olkapäälle.\n\n— Servus, pojat!\n\nGyurka käännähti ja katseli synkkänä veljeään.\n\n— Minä en tunne herraa!\n\n— Älä hulluttele, Gyurka.\n\n— Minä sanoin jo, etten tunne herraa, ja pyydän päästä\ntungettelemisista!\n\nMilán vaihtoi jonkin sanan Elefántovicsin kanssa; sitten hän palasi\nSándorkan luo, joka parhaillaan kujeili vaatevaraston hoitajattaren\nkanssa.\n\n— Missä te olette tähän asti vetelehtineet?\n\nEnsiksi hän ei tahtonut ruveta puheisiin, mutta kun veli oli luvannut\nmuutamia korvapuusteja, vastasi hän suopeasti kysymyksiin.\n\n— Emme ole missään vetelehtineet, me vuokrasimme itsellemme toisen\nhuoneiston... Gyurka ei tahdo enää asua sinun kanssasi...\n\nSitten hän kertoi kaiken, mikä saattoi kiinnittää Milánin mieltä.\n\nKun Milán tuon onnettoman päivän aamuna oli myynyt heidän vaatteensa\nja matkustanut Kécskaan, olivat öisten huvien uuvuttamat nuoret\nmiehet nukkuneet puoleen päivään asti. Silloin he olivat heränneet\nja käsittivät surkean asemansa. Koko iltapäivän he olivat odottaneet\nMilánia rauhattomuuden yhä kasvaessa. Illan tullen he olivat jo\nnälkäisiä kuin sudet... Sándorka oli silloin pukeutunut kirjailtuun\nliiviin, kurkottanut ikkunasta ja kutsunut kaupunginpalvelijan.\nHeillä oli vielä muutamia pikkukolikoita ja niillä he ostattivat\nitselleen leipää... He yrittivät jälleen nukkua, mutta kun he eivät\nolleet unisia, sytyttivät he lampun ja pelasivat korttia aamuun asti,\ntietysti luotolla. Sitten he nukkuivat jälleen puoleen päivään, ja\nkun he uudelleen heräsivät, näytti heistä tulevaisuus armottoman\nsynkältä. Siiloin Gyurka vannoi ampuvansa _varkaan_, missä vain\ntapaisikin hänet. (Sitä ennen täytyisi tietysti lunastaa revolveri —\npuhdistuslaitoksesta.)\n\nEpätoivoisesta asemasta auttoi heidät kuitenkin ihmeellinen\nsattuma. Iltapäivällä tuotiin heille postista käärö, ja kun Gyurka\njännityksestä vapisevin käsin avasi sen, löysi hän jalomuotoisen\nhopeisen paimensauvan. Sen oli lähettänyt jalosukuinen, korkeimmasti\noppinut Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbácsin nimirovasti (_in partibus\ninfidelium_). Hän oli lähettänyt sen antaakseen kiinnittää siihen\nuusia granaatteja. Gyurka veti kirjaillun liivin uudemman kerran\nylleen, kutsui kaupunginpalvelijan ja lähetti paimensauvan —\npuhdistuslaitokseen. (Onnelliset _unikeot_, Kolumbácsin rovastikunnan\nentiset suojeluspyhät, hymyilivät varmaankin sormiensa lomitse\ntaivaassa.)\n\nKaupunginlähetti toi niin paljon rahaa, että he saattoivat lunastaa\nkaksi kokonaista pukua toisesta puhdistuslaitoksesta, ja sitten he\nmenivät aterioimaan kunnollisen päivällisen, ylellisyys, johon he viime\naikoina eivät lainkaan olleet tottuneet. Mutta kun he eivät kehdanneet\nyhdessä ravintolassa syödä riittämään asti, söivät he peräkkäin\nkolmessa.\n\nKun he seuraavana päivänä tulivat vakuutetuiksi siitä, että Milán\nei heistä sen enempää välittänyt, muuttivat he Gyurkan ehdotuksesta\nuuteen asuntoon. Frau Annalle he eivät hiiskuneet sanaakaan,\nmikä sitäkin paremmin kävi laatuun, kun he saattoivat muuttaa\nhuomiota herättämättä. Sándorka kantoi herätyskellon (ei koskaan\nole millään ollut niin tarpeetonta tehtävää kuin tällä ikuisesti\nhalveksitulla koneella!), Gyurka muutti kaksi hammas-harjaa ja\nparin Argosy-Braces-housunkannattimia Reaalikoulukadun varrella\nolevaan uuteen asuntoon... Kun he eivät kenellekään ilmaisseet\nuutta osoitettaan, tietenkään eivät myöskään piirivirkamiehille,\neivät heitä saavuttaneet korkeimmasti oppineen, jalosukuisen herra\nNektáriusz Gyurkovicsin kirjeet, joissa hän uhkasi veljenpoikiaan\npannajulistuksella, elleivät he viipymättä toimittaisi hänelle _in\npartibiis infidelium_ paimensauvaa...\n\n— Te olette käsittämättömän kevytmielisiä poikia! sanoi Milán\nmoittivasti, kun Sándorka oli lopettanut kertomuksensa.\n\nVeljekset elivät pitkän ajan erossa, ja Gyurka, joka ranskalaisten\nkuninkaiden tavoin ei ollut mitään unohtanut (mitään ei hän myöskään\nollut oppinut), ei koskaan ollut Milánista tietääkseenkään, kun\nhe joskus sattumoisin kohtasivat toisensa. Hän oli siinä määrin\njohdonmukainen, että jos he joskus tapasivat toisensa bácskalaisten\nkorttipöydässä, keskusteli hän veljensä kanssa ainoastaan _per\nprocurationem_.\n\n— Joku on antanut väärän kortin! Tai: eräs herra ei ole maksanut! sanoi\nGyurka naapurilleen, ja silloin tarkoitti huomautus Milánia.\n\nKahteen kuukauteen ei tapahtunut mitään mainittavaa. Mainitsen\nainoastaan liikkeellä olevan huhun, jonka Milán sai tietää Jenő\nGáspárilta, Csik-Szent-Gáspárin ja Krászna-Gellerin ritarilta.\n\n— No, mitä minä sanoin? sanoi hänelle kerran kuninkaallinen hoviherra.\n\n— Mitä sinä sanoit?\n\n— Sitä vain, että Pista Dénes menee rouva Hetviczin kanssa naimisiin.\n\n— Eikä hän ole mennyt hänen kanssaan naimisiin.\n\n— Mutta hän menee pian. Varmoista lähteistä olen kuullut, että\nsotamarski Hetvicz neuvottelee puolisonsa kanssa avioerosta... Vanha\nherra on Kauniin Helenan välikohtauksen jälkeen kyllästynyt perheensä\niankaikkiseen piiritystilaan...\n\nMilán kysyi viattomin kasvoin, mitä Kauniin Helenan välikohtausta hän\ntarkoitti.\n\n— Etkö ole kuullut puhuttavan siitä? Vapaaherratar tahtoi esiintyä\nBudassa Kauniina Helenana... Mutta Dénes oli ajoissa saanut jutusta\nvihiä ja teki tyhjäksi hänen aikeensa... Hän talutti hänet käsipuolesta\nkadulle, istutti hänet vaunuihin ja lähetti hänet kotiin... Se oli\nvahinko! Minä tunnen ihmisiä, jotka olisivat maksaneet mitä hyvänsä,\nkun vain olisivat nähneet rouva Hetviczin Kauniina Helenana...\n\n(Milán oli nähnyt ja luki sen näyn elämänsä ihanimpien muistojen\njoukkoon.)\n\n— Ensi kerran kymmeneen vuoteen puhelivat rakastavaiset silloin\ntoistensa kanssa. Seuraavana päivänä meni rouva Hetvicz, taskussaan\npullollinen atropiinia, Pista Déneksen nuoremman sisaren luo, suuteli\nhäntä, itki hiukan ja sanoi sitten nauttivansa myrkyn hänen nähtensä,\nellei hän auttaisi häntä tapaamaan ministeriä... Sisar lähetti\nkauhistuneena noutamaan Dénestä... Vanhat rakastavaiset tekivät rauhan,\nja jo silloin, ensi kerran tavatessaan, he puhelivat avioliitosta.\n\n— Minä en voi mennä teidän kanssanne naimisiin, sanoi Dénes. — Te\nolette pannut toimeen niin monta häväistysjuttua, että minun on\nmahdotonta...\n\n— Koettakaa kuitenkin! rukoili rouva lempeästi.\n\nDénes käveli puolen tunnin ajan edestakaisin huoneessa.\n\n— Minä suostun! sanoi hän. — Mutta minä lupaan kunniasanallani, että\nniin pian kuin te panette toimeen ensimmäisen häväistysjutun, minä\nammun sekä teidät että itseni. Suostutteko siihen?\n\nVapaaherratar mietti hetkisen. Ehkä olisi hän kernaammin ottanut kuulan\nsijasta kunnon selkäsaunan...\n\n— Suostun, sanoi hän. — Mutta minäkin asetan ehdon. Luvatkaa, ettette\nkoskaan, edes päiväksikään, jätä minua yksin... Minä seuraan teitä\nmielelläni metsästysretkillenne ja kaikilla teidän teillänne. Jos te\nsen lupaatte, olen minä varma itsestäni.\n\nSiitäkin he olivat yksimielisiä, ja Dénes ilmoitti itse päätöksensä\nsotamarskille. Rouva Hetviczkin kirjoitti miehelleen. Näin hän\nkirjoitti:\n\n  »Kuuden kuukauden kuluttua minä matkustan István Déneksen kanssa\n  Italiaan. Riippuu teistä, matkustanko rouva Déneksenä vai rouva\n  Hetviczinä...»\n\nSotamarski nauroi hirmustuneena.\n\n— Hyvä on, sanoi hän. — Minä en voi paremmin kostaa Dénekselle kuin\nantamalla hänelle rouvani.\n\nHänen oli jo mahdoton tulla muuhun ratkaisuun. Ei voinut ajatella\ngordilaisen solmun avaamista sapeliniskulla, kun raudanväkevän\nkaartilaisen oikea käsivarsi oli kangistunut.\n\nAvioero haettiin — rouva Hetviczin sanojen mukaan — _molemminpuolisen\nvastenmielisyyden_ perusteella.\n\nMyöhemmin keväällä Milán sai kuulla, että kaunis rouva todellakin oli\nDéneksen kanssa lähtenyt Italiaan. Hän ei tosin vielä ollut rouva\nDénes, mutta ei hän enää ollut rouva Hetviczkään, ja senvuoksi seurasi\nheitä Déneksen sisar matkalla.\n\nKuusi viikkoa myöhemmin järkytti Milánin rauhaa hyvin omituinen\nasia. Hän istui kahvilassaan lukien sanomalehteä, kun hänen silmänsä\npysähtyivät seuraavaan uutiseen:\n\n  _Kécskan mandaatti_. Kécskan vapaamielinen puolue on tänään, Sándor\n  Kulcsárin johtaessa puhetta, päättänyt yksimielisesti, että István\n  Kovácsin tultua nimitetyksi yli-ispaaniksi hänen vapaaksi jättämänsä\n  mandaatti tarjotaan Milán Gyurkovicsille. Gyurkovics on tunnettu\n  etevänä hallinnollisena kykynä, ja sentähden on toivottavaa,\n  että tämä hänen kykynsä koituu puolueelle suureksi voitoksi, kun\n  hallinnollisten asiain järjestely tulee päiväjärjestykseen.\n\n— Kas vain, sanoi Milán hämmästyneenä, — enpä edes aavistanutkaan, että\nminulla on maassa kannatusta.\n\nParin päivän kuluttua puhuivat sanomalehdet jälleen Kécskan\nmandaatista. Nyt sanottiin, että tämä salaperäinen Milán Gyurkovics —\njonka valinta oli ehdottomasti varma — pitää ohjelmapuheen kesäkuun\nviidentenä Kécskassa, missä häntä innostuneesti odotettiin.\n\n— Tämä on hyvin kummallista, sanoi Milán.\n\nKesäkuun neljäntenä hän sai seuraavan sähkösanoman Kécskasta:\n\n  »Pyydämme teiltä ilmoitusta, missä junassa voimme teidän\n  jalosukuisuuttanne odottaa. Sándor Kulcsár, puolueen puheenjohtaja.»\n\nMilán kalpeni.\n\n— Jeesus Maria, se kai vain ei...?! — Mutta jos se sittenkin?!\n\nHänen täytyi nyt uskoa, että jollekin toiselle Milán Gyurkovicsille\ntarkoitettu sähkösanoma oli eksynyt hänen käsiinsä, ja saadakseen\ntäyden varmuuden kysyi hän poliisilaitoksesta, asuiko mahdollisesti\nBudapestissä joku toinenkin Milán Gyurkovics. Hänelle vastattiin, että\nketään Gyurkovics-nimistä kaupungin alueella ei asunut, mutta Györgye\nvicsejä, Jurkovicseja ja vieläpä Gyurgyákovicsejakin oli runsain määrin\nvarastossa.\n\n— Ei auta muu kuin että minun täytyy itse lähteä Kécskaan, sanoi Milán.\n\nHänen täytyi valmistautua kahteen mahdollisuuteen: joko olisi joku\ntoinen Kécskan ehdokas tai hän. Vaikka hän ei olisikaan ehdokas, ja hän\nkuitenkin matkustaisi Kécskaan, ei hän joutuisi häviöön. Mutta jos hän\nsittenkin olisi, eikä lähtisi, olisi se hänelle sangen noloa. Viisas\nodottaa pahinta ja on valmistautunut parhaimpaan.\n\nSeuraavana päivänä hän lähti Kécskaan. Asemasilta oli täynnä väkeä,\nliput liehuivat ja soitto kaikui. Puolueen puheenjohtaja, herra\nKulcsár, jonka Milán tunsi tilanhoitajaksi, astui hänen luokseen\npaljastetuin päin:\n\n— Kunnioitettava kansalainen!\n\nEpäilemättä minä olen valtiopäivämies!\n\nNelivaljakossa hän lensi linnaan, ratsujoukon seuraamana.\nRatsumiesten joukossa Milán tunsi useita Kécska-herrojen\nlakeijoita; vaunuja seuraavat valitsijamiehet olivat tarkastajia ja\nmaanviljelysharjoittelijoita.\n\nLinnassa selitti tilanhoitaja — puoluepuheenjohtaja — Milánille\nsalaperäisen ehdokkuuden alkuvaiheet ja näytti hänelle vapaaherratar\nJankyn Sorrentosta lähettämän kirjeen.\n\n»Rakas Kulcsár!» — kirjoitti hänen armonsa. — »Ei tule mitään siitä,\nettä valitsemme vävynne Kécskan valtiopäivämieheksi. Me etsimme jonkun\nmuun sopivan toimen hänelle, mutta Kécskan valtiopäivämieheksi tulee\nMilán Gyurkovics, mies, joka ymmärtää kaikkea ja kykenee kaikkeen.\nMinä toivon, että te toimitatte hänelle kelpo vastaanoton ja annatte\nkansalle paljon viiniä, niin että ne huutavat kunnolla eläköötä.\nJärjestäkää vielä ratsujoukko häntä saattamaan, liput liehumaan ja\nillalla soihtukulkue, ja joka äänestää toisen puolueen ehdokasta, hänet\non erotettava tai myöskin voitte riistää häneltä vuokraoikeuden. Minä\nkirjoitan pian lähemmin Gyurkovicsille. Mitä Vassista tulevaan neljän\njunaan tulee...» Kirjeen loppuosan sisällys ei koskenut politiikkaa.\n\nMilán katseli hartaasti kirsikanvarren korkuisia kirjaimia, jotka\nsekavina kietoutuivat toisiinsa. Armollinen kaunis rouva oli siis\najatellut häntä! (Armollinen kaunis rouva oli ensiksi aikonut lähettää\nkauniin sikarikotelon Milánille, mutta sitten — vaikka hän ei ollutkaan\nmikään vaatelias nainen — oli hän ajatellut, ettei se kuitenkaan\nollut oikein riittävä korvaus Milánin pettyneille toiveille, ja\nniin oli hän johtunut ajattelemaan sikarikotelon asemesta Kécskan\nvaltiopäivämiestointa. Hän oli aikeissa kirjoittaakin hänelle, varmaan\nolisi hän kirjoittanutkin, ellei häntä olisi siitä estänyt tärkeämpi\nasia: huvimatka Vesuviukselle. Sillä välin oli hän unohtanut Milánit,\nvaltiopäivämiesehdokkuudet, Kécskat ja kaikki...)\n\nPäivälliseen asti Milán valmisteli ohjelmapuhettaan, mutta\npäivällisillä hänen täytyi pyytää puolueen puheenjohtajalta selitystä\nerääseen kysymykseen, joka painoi hänen omaatuntoaan.\n\n— Anteeksi, mutta minkä ohjelman edustajaksi minut valitaan?\n\n— Hallituspuolueen...\n\nPuheensa hän piti Alsó-Kécskan kunnantalon edustalla. Saman talon\nedustalla, jonka käräjätuvassa hän edellisenä syksynä, pettämätöntä\ntaistelujärjestelmäänsä noudattaen, oli hakannut kapteenin gulyásiksi.\nRiittänee, kun mainitsen puheen tärkeimmät kohdat:\n\nMe pidämme kiinni kolmiliitosta; veljellisestä suhtautumisesta\nItävaltaan, perustuslaillisten peruskysymysten asteittaisesta\nkehittämisestä; mikäli mahdollista on saatava aikaan magyarilainen\nhovinpito, kansallinen sotajoukko ja pankki. Budapest on kohotettava\nmaailmankaupungiksi, mutta ei maakuntien sivistyskeskuksien\nkustannuksella. Laivaliike on saatava kukoistamaan merellä ja\nTonavalla. — Kansallisuus- ja phylloxera-kysymykset on perusteellisesti\nratkaistava; eri uskoa tunnustavain välit on saatettava sopuisalle\nkannalle: perusveroja on huojennettava, välilliset verot on\npoistettava ja aikaansaatava vapaa viinanpoltto ja tupakanviljely.\nSamoin hallituksen alainen kunnallishallitus, avartamalla kunnallisen\nitsehallinnon oikeuksia. Kécskaan on perustettava valtionkymnaasi,\nmaanviljelyskoulu, mahdollisesti sotilaskasarmi, hevossiitoslaitos,\nmetsänhoitolaitos ja paikallinen rautatie...\n\nValitsijat kuuntelivat Milánia tavattoman innostuneina, yhtä hyvin kuin\nhe olisivat — tilanhoitajan toivomuksesta — innostuneina kuunnelleet\nhäntä, vaikka hän olisi luvannut heille viisikolmatta paria raippoja\nkullekin.\n\nNeljän päivän kuluttua pidettiin Kécskassa vaalit ja Milán valittiin\nsuunnattomalla äänten enemmistöllä.\n\n(Minun täytyy huomauttaa, että kymmenen Kécskan neljästäsadasta\nkuudestakymmenestä valitsijasta, joilla ei ollut mitään\ntekemistä virka- tai vuokra-asioissa tilanhoitajan kanssa, anoi\nvaalilautakunnalta vaalien kumoamista, »koska Milán Gyurkovicsia\nei mainita yhdessäkään maan neljästäsadasta kolmestatoista\nvaaliluettelosta veroamaksavana kansalaisena, eikä hän siis ollut\nmaksanut asevelvollisuusveroa eikä mitään muitakaan veroja». Mutta\nvaalia ei voitu kumota, sillä yksi kymmenestä — jolle tilanhoitaja\noli luvannut anniskeluoikeudet — peruutti nimensä ja vaatimuksensa\nlautakunnan kokouksessa.)\n\nKun Milán vaalien jälkeen palasi Budapestiin, vastaanottivat hänet\nasemalla hänen molemmat veljensä, Gyurka ja Sándor. Milán puristi\nsydämellisesti heidän käsiään, myöskin Gyurkan, antaen hänelle anteeksi\nhänen sopimattoman käytöksensä viimeisen puolen vuoden kuluessa.\nVaunuissa hän kääntyi juhlallisesti Sándorkaan:\n\n— Miten luontuu sinun ylioppilastutkintosi?\n\n— Ensi viikolla saan tiedon päivästä, vastasi Sándorka pelästyneenä.\n\n— Lue, Sándor, lue, sillä ilman työtä ei palkinto seuraa... Muuten voin\nkyllä myöhemmin puhua opettajasi kanssa...\n\nSitten hän kääntyi Gyurkan puoleen:\n\n— Minulla on sinunkin varallesi suunnitelmia. Tule minun luokseni\njonakin päivänä...\n\n— Syömmekö yhdessä päivällistä? kysyi Gyurka, joka arveli, että\nmaineikas päivä olisi päätettävä Orfeumissa.\n\n— Huomenna. Tänään aterioin vapaamielisten seurassa. Sitäpaitsi tahdon\ntutustua muutamiin ministereihin...\n\nHän antoi kättä pojille, nyökäytti vakavana, puristi monokkelin\nsilmäkulmaansa ja poistui.\n\n— Minä luulen, että hän aikoo vielä ylimaaherraksi, sanoi Gyurka.\n\n— — —\n\nMinä olen kertonut, _miten Milánista tuli valtiopäivämies_.\n\nMinä tahtoisin vielä kertoa yhtä ja toista Gyurkán ja Sándorin\nhommista, mutta nämä nuoret herrat (varsinkin nuorempi heistä!)\novat vielä toistaiseksi kokonaan vailla sitä vakavuutta, joka on\nvälttämätön, jotta voisin heidät esittää kärsivällisille lukijoilleni.\nEhkä heidän korviensa taustat vielä joskus kuivuvat. Mutta\nGyurkovicsien historia on tältä kerralta loppunut.\n\n\n\n"]