[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRsgprSBTAQQw4Kw2YlKkwFcK11nP8tisdxxzXiO-Hkc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3750,"Lumipalloja","Hellaakoski, Aaro",1893,1952,"3750-hellaakoski-aaro-lumipalloja","3750__Hellaakoski_Aaro__Lumipalloja","Aforismeja","muu",[],[],"fi",1955,null,4107,25295,true,[],[],[],"Postuumisti julkaistu aforismikokoelma sisältää mietelmiä ja lyhyitä proosatekstejä useilta eri vuosikymmeniltä. Teos koostuu sekä aiemmin lehdissä ilmestyneistä teksteistä että kirjailijan jäämistöstä kootuista käsikirjoituksista.","Aaro Hellaakosken 'Lumipalloja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3750.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LUMIPALLOJA\n\nAforismeja\n\n\nKirj.\n\nAARO HELLAAKOSKI\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1955.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe\nJaakopinpaini\n  Julkaistu 'Aitassa' 1917\nLentoposti\n  Julkaistu 'Aitassa' 1929\nAskeljälkiä\n  Julkaistu 'Suomen Kirjallisuuden Vuosikirjassa' 1947\nPuhelinlangat\n  Aiemmin julkaisematon käsikirjoituksessa nimetön sikermä\nTähystäjä\n  Aiemmin julkaisematon käsikirjoituksessa nimetön sikermä\nPientä kokoa I\n  Julkaistu 'Jääpeilissä' 1928\nPientä kokoa II\n  Julkaistu 'Uudessa runossa' 1943\nLyhyesti\n  Julkaistu 'Huojuvissa keuloissa' 1946\n\n\n\n\nESIPUHE\n\n\nKun Aaro Hellaakoski syksyllä 1952 sai tietää, että hänen lähtönsä on\nlähellä, oli hän juuri saanut käsistään suuren runokirjansa »Sarjoja»,\njonka korkea arvoasema jo selvästi tunnetaan. Hän ehti myös nähdä\nteoksen painettuna. Hänen lyyrikontyönsä järkyttävän kaunis epilogi\n»Huomenna seestyvää» jäi sen sijaan postuumina julkaistavaksi, jos\nkohta valmiissa, vain hipaisua, paria pientä ratkaisua odottavassa\nasussa.\n\nRunoilijan kirjallisessa jäämistössä oli myös aforismikokoelma,\nuusi todistus tämän lyyrikkona niin keskittyneen ja omia linjojaan\nmyöten alituisesti kasvaneen miehen monipuolisesta kyvykkyydestä ja\nlaajoista henkisistä harrastuksista. Tuo mietelauselmien sarja oli jo\neräänä runoilijan viimeisistä elinpäivistä saanut oivallisen ja aito\nhellaakoskimaisen nimenkin: »Lumipalloja».\n\nTeokseen ajatellun aineiston karsinta, myös sijoittelu, oli vielä\nkesken, ei kuitenkaan kaikilta osiltaan. Hellaakoski oli näet aiemmin\njulkaissut kaksi aforismisikermää, ensimmäisen jo 20-luvulla, toisen\n1947. Näiden säilyttäminen tekijän itse päättämässä järjestyksessä\non jotenkin määrännyt myös sen, kuinka ennen julkaisematon, vain\nkäsikirjoituksina esiintyvä aineisto on hakenut paikkansa kirjassa.\nRyhmittely ei täten ole tullut aihepiirien mukaiseksi, sellaiseksi,\nmikä aforismikokoelmissa on tavallisimmin käytössä, vaan vapaammin\nsikermiin jakautuvaksi. Jos teos näin sommiteltuna menettää hivenen\nselväpiirteisyyttään, voittaa se jotain siitä, että kronologia paremmin\nsäilyy. Nähdään, mitä ja miten nerokas lyyrikkomme eri ikäkausinaan on\najatellut.\n\nErillisessä asemassa on proosaruno »Lentoposti». Runoilija itse\noli ajatellut sen mukaan ottamista. Arvattavasti siksi, että vahva\ntunne-elämys on siinä saanut älyllisten kärjistysten muodon. Se\nsopii välisoitoksi aforismien keskeen ja on hauska näyte siitä,\nkuinka patoutunut sydän kainoudessaan haki kiertotietä pään kautta.\nRunomuotoiset epigrammit, joiden kirjoittajana Hellaakoski oli mainio,\non myös sijoitettu aforismien yhteyteen, koska ne siihen ehdottomasti\nkuuluvat. Mitään vihjettä tähän menettelyyn ei Hellaakoski itse ole\nantanut, ei tosin kieltoakaan.\n\nMikäli joku tapaa lauselmien joukosta sellaisen, jota ei ole\nvartavasten hiottu täydeksi aforismiksi, hän kääntäköön kritiikkinsä\njulkaisijaan, ei alkuperäiseen kirjoittajaan, jolle kohtalo ei suonut\ntämän teoksen viimeistelyn mahdollisuutta. Pieteettini on ollut sen\nlajista, että olen halunnut säilyttää kaiken, mikä tuo julki jonkin\nmielipiteen. Olen nimenomaan ottanut talteen esim. sen, mitä runoilija\npuhuu kirjallisuuden eri lajeista. Minusta ei siis suurestikaan ole\nollut karsijan valtuuksien käyttelijäksi. Pidättyvyyteni pääsyy on\nkuitenkin ollut se jatkuvasti lujittunut tunto, että käsittelin mitä\narvokkainta aineistoa. Hellaakoski on myös aforismeissaan näyttäytynyt\nminulle suurena miehenä.\n\nHelsingissä 15.9.1955.\n\n_Kaarlo Marjanen_.\n\n\n\n\nJAAKOPINPAINI\n\n\nVastamäissä mies syntyy, jos syntyy.\n\n*\n\nOn paljon tapauksia, jolloin nopeus on tärkeämpää kuin viisaus.\n\n*\n\nKateus edellyttänee useimmiten ihailua.\n\n*\n\nYhteen naiseen voi tyytyä vain silloin, kun tietää kykenevänsä\nomistamaan useampia.\n\n*\n\nNiiltä, jotka elävät hyvin konsentroitua älyelämää, riittää\nhämmästyttävän vähän ymmärtämystä muille.\n\n*\n\nPienikin järki, kunhan se on toimelias, saattaa keksiä kultamurusen.\n\n*\n\nHyvä omatunto on parempi kuin ystävät.\n\n*\n\nVain se on köyhä, joka ei mitään voi antaa.\n\n*\n\nKyynikot ovat arkoja ihmisiä.\n\n*\n\nTaiteilija, älä uneksi menneistä suuruuksista, vaan tulevista.\n\n*\n\nTaide on hengitystä, ei läähätystä.\n\n*\n\nTaidearvostelijan velvollisuuksiin saattaa kuulua sana myös kaaoksen\n_puolesta_.\n\n*\n\nNs. »runollisuus» on julkeinta koketteriaa. Sillä ei ole mitään\ntekemistä runouden ankarain elämysten kanssa.\n\n*\n\nMiten harvat kykenevät erottamaan tunteen ja tunteilemisen!\n\n*\n\nKuta koleammissa mielikuvissa mies elää, sitä varmemmin hän saa\nhuumorin vieraaksensa. Huumori on ensimmäinen voiton merkki miehen\ntiellä. Ja viimeinen.\n\n*\n\nItserakkaus ei ole pahaa, vaikka kyllä naurettavaa.\n\n*\n\n»Kaunis vanha aviopari» saattaa olla hautakumpu, jonka alla kaksi\nentistä ihmistä lepää.\n\n*\n\nVasta se, joka on kerran saanut selkäänsä, osaa lyömisen taidon.\n\n*\n\nKun kaikki muu on tuhlattu, jää jäljelle nauru. Sitä ei kukaan kykene\ntuhlaamaan, koskei kukaan ota sitä vastaan.\n\n*\n\nSiveettömyys syntyy kontaktista. Joukko on siveettömyys olennoituneena.\n\n*\n\nTietämättömyys on epäluulon äiti.\n\n*\n\nDemokratia: keskinkertaisuuden tyrannia.\n\n*\n\nSyvimmät sanat, joilla olevaista koetetaan määritellä, kuten\najattomuus, äärettömyys, muuttumattomuus, ovat kaikki kielteisiä.\nTurhuus, »kaikkien perspektiivien loppu», kuten Alfred de Vigny sanoo,\non sekin kielteistä.\n\n*\n\nRuno on riippusilta pyörryttävimpien kuilujen yli.\n\n*\n\nSkeptisismiä voi käyttää aseena epätoivoakin vastaan.\n\n*\n\nHeikot ovat siinä merkityksessä voimakkaita, etteivät he ole koskaan,\nlentäneet päätänsä taivaan rautaista lakea vasten.\n\n*\n\nTyyli = veri. Rytmi = verenkäynti,\n\n*\n\nPaatos = itsekunnioitus.\n\n*\n\nFantasia on lyyrikon kultaisin lahja, mutta myös vaarallisin,\nvaarallisin hänelle itselleen.\n\n*\n\nKaunis on pyrkimystä siihen, mikä on turhinta maailmassa.\n\n*\n\nAinoastaan keskinkertaisuus tekee tasaista jälkeä.\n\n*\n\nYksilöllisyys on kipua. Ainoastaan ne, joilla se ei ole verissä,\nsaattavat olla kylliksi hulluja sitä kaivatakseen.\n\n*\n\nNe, joitten on tulevaisuus, tuntevat epäilemättä osansa, jopa\nkohtalona, jota ei voi välttää.\n\n*\n\nSuuret taiteilijat ovat olleet suuria idealisteja.\n\n*\n\nOn eri asia rakastaa ihmistä, ja eri hänen töitään.\n\n*\n\nRehellisyys on itsetiedoton tulos epätoivoisimmasta kamppailusta, mitä\nihminen käy epärehellisyyttä vastaan omassa rinnassaan.\n\n*\n\nSuurin ylpeys ja suurin nöyryys kohtaavat toisensa usein samoilla\npoluilla.\n\n*\n\nOn miltei sääli rotuamme. Se siirrettiin suorastaan omasta\nlapsuudestaan muitten vanhuuteen.\n\n*\n\nKello on samalla vähäpätöisin ja hirvittävin kaikista keksinnöistä.\n\n*\n\nJos viette pois sadun, on parasta piilottaa myös naru.\n\n*\n\nIlman rehellisyyttäkin saattaa olla viisas, mutta\nrehellisyysvaatimuksen toteuttaminen vaatii suurta viisautta.\n\n*\n\nKaikki puhtaat tyylit ovat naiiveja.\n\n*\n\nTaiteilijat ovat ihmisiä, jotka eivät osaa »katsoa sivusta».\n\n*\n\nTaiteilija! — levottomuus ja taistelu elämääsi, rauha teoksiisi.\n\n*\n\nAinoastaan se, mitä pelkään, on minulle vaarallista.\n\n\n\n\nLENTOPOSTI\n\n\nSinä\n\nolet minun kultaseni, johon minä joka päivä mielistyn uudelleen\n\n*\n\nSinä\n\nolet prinsessa Ruusunen, jonka minä herätin rakkauden ihmeeseen\n\n*\n\nSinä\n\nolet ainoa humala, jota kohmelo ei seuraa\n\n*\n\nSinä\n\nolet minun halaussäkkini, jota minä halaan kun haluttaa ja jota minun\non halattava kun ei haluta\n\n*\n\nSinä\n\nolet myllynkivi, jolla minut on upotettu rakkauden syvyyteen\n\n*\n\nSinä\n\nolet kannus, joka on painettu kylkeeni kiristämään minun juoksuni\nvauhtia\n\nSinä\n\nolet Aqua Regia, joka liuottaa sieluni kullan ja yhtyy sen kanssa\nuudeksi aineeksi\n\n*\n\nSinä\n\nolet minun valittuni, jonka olen elämältä ryövännyt elääkseni sinua\nvarten\n\n*\n\nSinä\n\nolet minun kassakaappini, johon minä talletan parhaat tekoni\n\n*\n\nSinä\n\nolet kultainen maljakko, jossa on aina tilaa minun hellyyttäni varten\n\n*\n\nSinä\n\nolet minun alttarini, jonka ääreltä voi löytää toisensa kaksi\narkipäivän ruhjomaa ihmistä\n\n*\n\nSinä\n\nolet minun tanssiparini elämän lyhyessä leikissä ja minun\nkainalosauvani ikuisuuden unessa\n\n*\n\nSinä\n\nolet elämässä kotona, minä elämän takana — sinne voin sinut\nvastaanottaa isäntänä.\n\n\n\n\nASKELJÄLKIÄ\n\n\nSiitä pisteestä, mihin totuudet uupuvat, alkavat aavistukset.\n\n*\n\nOlemisen ja olemattomuuden illuusiot, nämä kaksi näennäistä\nvastapoolia, yhtyvät arvattavasti siinä pisteessä, jossa tajuava olento\nkatsoo itseänsä silmiin.\n\n*\n\nUsko näyttää liian usein olevan itseensä tuskastunutta ja raiteiltaan\nsuistunutta epäuskoa.\n\n*\n\nEi elävä ihminen loputtomasti jaksa epäillä ja kieltää. Etsii\nmieluummin vaikka neulannupin, uskoakseen siihen — hiukkasen. Ja\nkuvitellakseen, että se nuppi kuuluu neulaan, jolla saattaisi ehkä\nkiinnittää johonkin jonkin hienoisen ja hohtavan säikeen.\n\n*\n\nKuka väittää, ettei hän ollenkaan jumalaa tarvitse, hän on\njumalakorvaltaan kuuro.\n\n*\n\nAina silloin, kun tunnen hyvin välittömästi, hyvin kokonaisesti, tunnen\njumaluuden aktiivisen läsnäolon. Olisin kaiketi viisas, jos tyytyisin\ntähän tuntoon, enkä kysyisi mitään.\n\n* * *\n\nJos muitten totuudet eivät ole sinun totuuksiasi, ei se vielä merkitse,\nettä olisit orpo.\n\n*\n\nSäälittävimpiä kaikista olennoista ovat ne, joilta puuttuu ihailemisen\nja kunnioittamisen jumalallinen lahja.\n\n*\n\nKuta tiiviimmin paholaisen myyttiä tutkit, sitä selvemmin havaitset,\nettä hän on erityisesti kateuden henkilöitymä,\n\n*\n\nVapahtaja ansaitsee nimensä erityisesti sen vuoksi, että hän itse oli\nniin ihmeellisen vapaa.\n\n*\n\nKaiken »ymmärtäminen» on luonteettomuutta. Vapahtajakin käytti ruoskaa!\n\n*\n\nTotta on vain se, minkä eetillinen minä hyväksyy.\n\n* * *\n\nNöyryys ja ylpeys ovat ne ritarimerkit, jotka näkymättömänä\nkaksoistähtenä loistavat suurimpien henki-ihmisten ryntäillä.\n\n*\n\nNöyryys antaa elämää, ylpeys puhtautta.\n\n* * *\n\nEilinen totuuteni ei riitä minulle tänä päivänä. Siis elän.\n\n*\n\nOikeata modernismia: puu, kivi, pilvi ovat samat kuin ennen; niitten\nmerkitys vain on muuttunut, niillä on toinen sisältö.\n\n*\n\nEi vaadi sitkeyttä kannassaan kiinni riippuminen. Sitkeyttä kysyy\neläminen ilman muuta kantaa kuin omat etenevät kantapäät.\n\n*\n\nVasta silloin, kun jänterissään on tuntenut ensimmäiset riutumisen\noireet, on ensi kerran saanut kokea elämänkierron valtavien rytmien\nkosketuksen.\n\n*\n\nLahoamisen energia on kalleinta energiaa. Vain tuhlari uskaltaa sitä\nkäyttää.\n\n*\n\nTutki muita, löydät itsesi. Tutki itseäsi, löydät muut.\n\n*\n\nOn onnellista, että luomis- ja tutkimisvietin nälän tyydyttäminen\nvapahtaa monen minuuden monista minuuden tarpeista.\n\n* * *\n\n»Se, mistä puhutaan», on useimmin valetta. Se, mistä ei puhuta, on\nuseimmiten totta.\n\n*\n\nPaheessa ihmiset helpoimmin toisensa löytävät.\n\n*\n\nJaloimpiin asioihin ei käydä helpointa tietä.\n\n*\n\nJokainen omena on jostakin puusta pudonnut.\n\n*\n\nTahdotko panna pääsi läpi, ole valmis ottamaan päähäsi läpiä.\n\n* * *\n\nViime aikoina on yhä useammin jotain sepitelmää ruvettu määrittelemään\nväljäksi, kun ei suoraan kehdata sanoa: löysä. Sana väljä ei voine tätä\nväärinkäyttöä vastaan puolustautua muutoin kuin kainosti kuiskaamalla:\ntulkaa mukaan ja astuskelkaa pieni piraus pitkin linnunrataa.\n\n*\n\nTaitaa olla niin, että jokainen aito taideteos on tekijälleen ollut\nsalto mortale. Ja paras voi olla se teos, jossa tämä tosiasia vähiten\nnäkyy.\n\n*\n\nVauhdissa tekniikkaa tarvitaan, ei ahertelussa.\n\n*\n\nFilosofi kykenee mittailemaan ja suuntailemaan. Taiteilija iskee päänsä\nlakikorkeuksiin ja roiskahtaa sydänsyviin. Kumpi on vähemmän surkeaa?\n\n*\n\nLaajempi ja ikuisempi kuin kuilu taivaan ja helvetin välillä on kuilu\nsaalistajan ja antajan välillä.\n\n*\n\nOn tosiaan ihmeellistä, miten poroporvari läpi vuosituhansien jaksaa\npaheksua taiteilijan tuhlausta, käsittämättä, että ihaillessaan\nkorkeimman luokan taideteosta hän on paljastanut päänsä mielettömimmän\ntuhlauksen edessä.\n\n*\n\nLuoja on ylirikas!\n\n*\n\nLuominen on itsehävitystä.\n\n*\n\nEi läheskään jokainen tuhlari ole luoja. Luoja on tuhlari, joka\nrikastuu viskomalla ympärilleen kalleuksia.\n\n*\n\nRaha olisi taiteilijalle mitättömintä maailmassa, ellei se olisi ovi\nriippumattomuuteen.\n\n* * *\n\nEsteettinen käsitteenä voi olla esteettisen elämän irvikuva.\n\n*\n\nKriitikko hienoin tehtäväsi on tulkitseminen. Arvostelemisen voit\njättää jälkiajalle. Se arvostelee sinutkin.\n\n*\n\nNiille, jotka tieten tai tietämättään persoonaani julkisuudelta\nvarjostavat, osaan kyllä olla kiitollinen. Vielä kiitollisempi olisin,\njos he olisivat suurempia.\n\n*\n\nEnimmät kirjailijat ovat joutavanpäiväisiä ihmisiä. He ovat parhaansa\nkirjoittaneet paperille. Niin minäkin.\n\n*\n\nArvioitakoon meidät sentään sen mukaan, mitä olemme tavoitelleet.\n\n\n\n\nPUHELINLANGAT\n\n\nStaattinen näyttää hengen maailmassa olevan kuollutta pääomaa. Elävä\nhenki on ristiriitojen henki.\n\n*\n\nFanaatikko voi olla lamppu, joka paistaa, tai majakka, joka vilkuttaa,\nei koskaan laiva, joka kohisee ohi.\n\n*\n\nTaidatko ajaa itsesi ohi?\n\n*\n\nPudotessansa moni variksenpoika siipensä löytää. Osaatko pudota\nsiivillesi?\n\n*\n\nVitaliteettia ei ilmaise väri ei paino ei valovoima, vaan vauhti.\n\n*\n\nVauhti saattaa merkitä sitäkin, että subjekti pysyy paikallaan, kun muu\nkaikki liikkuu.\n\n*\n\nKatkeruus maistuu pahimmalta omassa suussa.\n\n*\n\nVerkko: kalan kohtalo. Liikkumattoman kohtaloksi voinee kelvata sen\nympärille potkettu nuotta.\n\n*\n\nToisinaan voit itse valita, joudutko olemaan nuotattava kala vai\nnuottamies.\n\n*\n\nKuka uskaltaisi myöntää olevansa sammunut! Sitäpaitsi ne harvat, jotka\nuskaltavat, ovat sillä vain todistaneet, että ainakin heissä yhäti\npalaa.\n\n*\n\n»— — — vapautua harhakuvitelmista.» Niinköhän? Kukin olkoon\nkuvitelmiensa arvoinen.\n\n* * *\n\nKaikki asiat ovat aluksi ja lopuksi sama asia, siinä välimatkalla vain\nsen verran longollaan kuin kukin minä yrittää vimmaisesti niitten\nrakosesta pinnistää päätänsä esille.\n\n*\n\nOlemme niin moderneja, että kaikki sanatkin ovat käyneet vanhoiksi ja\nlamaantuneet. Siksiköhän oli tarvis ruveta manaamaan jotain esille\nsanojen takaa?\n\n*\n\nNykyisessä arvojen inflaatiossa täytyy kaikkien arvojen käydä pohjalla\neli toisin sanoen tavoittaa pohjansa. Näitä pohjaansa etsiviä arvoja\novat kielen kaikki sanat.\n\n*\n\nElämyksemme jaksaa harvoin olla aito. Tuhannet varaukset nousevat\nosuvasti siihen välille. Ja entäs silmälasit, ne ironiset prillit,\njoitten lävitse elämys tirkistelee meitä!\n\n*\n\nSe, mitä meille professorien humanismina tyrkytetään, on useimmiten\nantiikkikaupan humanismia.\n\n*\n\nYksilö hihkaisee: minä olen, ja muu on harhaa. Olevainen, kaikkeus,\nsattui kerran kuulemaan hihkaisun, ja huokasi: olet, tietysti olet,\nerehdys olet ja surkea harha.\n\n*\n\nEi ole kukaan todistanut, että olisi absoluuttista kuolemaa. Tiedämme\nvain olevan kuolemisia. Ja enimmän on elävältä-kuolemisia.\n\n* * *\n\nEi mikään luiskahda radaltaan helpommin kuin järki.\n\n*\n\nJärki on viisaimmillaan tunnustaessaan relatiivisuutensa.\n\n*\n\nVaropa sitä järkeäsi, mikä on koristettu kunniamerkein ja tittelein,\nsitä, millä on arvovaltaa. Kysäise, millä se hankki asemansa.\n\n*\n\nJärjelle on kaiketi pantava järkevät rajat. Mutta niihin se ei suostu,\nvaikka tuntee oman kuvansa: umpisokean taluttamassa sokeaa. Se haluaa\nvälttämättä taluttaa näkevääkin.\n\n*\n\nRaha ja järki: saman makkaran kaksi päätä. Ja koko makkara kuhisee\ntoukkia. Mikäli toukat eivät ole jo ryömineet nahkoistansa ulos ja\nmuuttuneet raatokärpäsiksi.\n\n* * *\n\nTiedämme, että homo novus on kritiikille arka. Samoin on laita nuoren\nkulttuurin ja nuoren kansakunnan. Se sitäpaitsi rakastaa kaavoja,\nkritiikissäkin. Ja ikävintä: huonoja kaavoja.\n\n*\n\nOn helppoa kiitellä keisaria — hän maksaa takaisin. Jos kiität\navutonta, joudut vain maksamaan. Oletko kyllin rikas?\n\n*\n\nEpätoivokin näyttää olevan suhteellista. Tämän rääsyisen ja omaa\nkuivettunutta maksaansa kaivelevan ajan keskellä alkaa mies tuntea\nsisuksensa entistä terveemmiksi. Siitä pisteestä katsoen eivät ole\nnäkymättömissä optimismin tännimmäiset ääret.\n\n* * *\n\nKerran loppuvat kaikki löytöretket — paitsi runon!\n\n*\n\nRuno, älä syöksähtele kuvasta kuvaan. Pidäty kuvaan, ja täytä se.\n\n*\n\nNiin kelvotonta kirjallista muotia ei ole eikä tule, etteikö jalo henki\nsen lävitse riittävästi kuvastuisi.\n\n*\n\nTietysti taiteilija on, kuten muutkin ihmiset, perintötekijäin ja\nympäristötekijäin yhteistulos. Mutta on yhtä väärin tarkastella hänen\ntuotteitaan geenikimppuna kuin »vaikute»-kimppuna tai molempien\nsekotuksena. Ei teos ole mikään tyhjä taulu, jonka pintaan osatekijät\nkukin erikseen vetävät piirtonsa. Teos on sinänsä moniulotteinen elävä\nolento, jonka liikkeissä kaikki nämä (ja monet muut) tekijät yhtenään\nvaihtavat paikkaa. — Eihän edes lapsijoukon kollektiivisesti maalaama\ntaulu selity, vaikka kukin lapsi psykologisessa laboratoriossa erikseen\nanalysoitaisiin. Mihin jää silloin luovan hetken yhteistoiminta, joka\nsillä kertaa määräsi suhteet ja rytmit ja värit?\n\n*\n\nNuoruuden runot saavat niin yleisesti hehkunsa siitä, että ne ovat\nkompensaatiorunoja. Siitä niiden aitouden epäaitous.\n\n*\n\nOn eri asia, jos taiteilija etsii hämäryyttä, ja eri asia, jos hän,\nollessaan luotavana, toisella kädellään hätistelee järkeä tunkeilemasta\nliian lähelle.\n\n*\n\nKuta reflektoivampi taiteilija on, sen hajoittavampi hänen prismansa ja\nsitä hankalampi hänen ilmaisussaan hakeutua ehyeen muotoon. Mutta se ei\nsaa häntä estää ainakin hetkittäin hakeutumasta ehyeksi tai sanokaamme:\nvalautumasta. Kokonaan! — Tämän valautumisprosessin modernistit yleensä\nunohtavat ja sensijaan tähdentävät hajautuneisuuttaan. Joudumme\nvisaisen kysymyksen eteen: onko hajallisuus muoto? Onko sieluntila\nmuoto? Sillä taiteellisen ilmauksen täytyy olla muotoa. Ehkei mitään\nmuuta?\n\n*\n\nTyypillinen »vapaa mitta» lienee oikeastaan melko vähän vapaa. Se\non sidottu niukkoihin ilmaisumahdollisuuksiinsa. Ei se voi koskaan\nsaavuttaa sitä maagillista tehoa, jota ääntelee jonkin metriikan ja\nsäejaksoittelun lähettyvillä liikehtivä rytmi. Entä alliteraatioitten\nja riimien salaperäiset signaalit tietoisen tuolta puolen! — Hyvä\n»sidottu» runo, vaikka se olisi vuosisadan takainen, liikkuu usein\noikeastaan surrealismin alueilla, silloin kun sen moderni sisar ehkä\nkaavailee matemaattisia yhtälöitä tai kuva-arvoituksia.\n\n*\n\nRikkaimmin reflektoiva muoto on kide. Mutta tiedättekö, että kide\nkasvaa keskuksestaan päin.\n\n*\n\nSelvyys ei välttämättä ole samaa kuin ymmärrettävä. Aavistuskin saattaa\nolla selvä, ja kenties vain aavistus!\n\n*\n\nTaide taiteen vuoksi? Kyllä: leikki leikin vuoksi.\n\n*\n\nVäliin, kun on lukenut hartaan ja syvän kirjan, saa siitä\nloppuvaikutelmaksi kummallisen ahtauden tunteen. Kun koettaa pohtia\ntämän syytä, huomaa, että eräs ulottuvuus puuttui: huumori.\n\n*\n\nEsteettisen alan suorituksissa ei arvoa määrää niitten todenmukaisuus\ntai valheellisuus. Vain hahmotuksen voima ja tarttuvuus takaa\nniille jonkin arvojärjestyksen. Todesti otettavinta silloin useasti\nosoittautuu olevan silkka leikki tai fantasiavalhe.\n\n*\n\nHautova taiteilija ja hautova kana: yhtä koomillisia. Ja yhtä\nonnellisia.\n\n* * *\n\nLöytäminen voinee toisinaan olla huomaavampaa kuin keksiminen, vaikkei\nlöytäminen olisi muuta kuin keksimistä, että on sattumalta löytänyt\njotain.\n\n*\n\nOn toisinaan hiuksenhieno ero kahdella vastakohdalla: minulle tapahtuu\nja minä tapahdun. Kun tämä ero häviää, tapahtuu synteesi: luominen.\n\n*\n\nKerskuuko joululahjastansa muu kuin lapsi? Ylvästeleekö\namerikanpaketistaan muu kuin houkka? Lahjoillansa tehdä jotain — sehän\non kaksinkertainen lahja. Mutta sen voitte tietää, että joinakin\nhetkinä olen ollut huimaukseen asti onnellinen.\n\n*\n\nPahat linnut eivät laula.\n\n*\n\nOikein hyvän taiteilijan kannanotto on usein likellä fanaatikon\nkannanottoa. — Sisäinen imperatiivi, pakonalaisuus kuuluvat hänellä\nasiaan niin pian kuin hän asioihin kajoaa.\n\n*\n\nVoi ehdottomuuden kirousta. Ja sen vierellä on vielä pakko pitää\nitsekritiikin korvaa avoinna.\n\n*\n\nKanssakäyminen ihmisten kesken on yhtämittaista sopeutumista,\nsovittelua ja kompromissia. Runoudessa, taiteessa, eivät\nkompromissiratkaisut saa tulla kysymykseen. — Kun me sisällepäin olemme\ntällaisia, emme voi emmekä saa muuttua olemaan ulospäin toisenlaisia.\n\n*\n\nArvostelijan täytyy olla subjektiivinen. Hänenkin täytyy kastaa pyhällä\nhengellä ja tulella. Ellei niin ole, hän ei hengitä sen maailman ilmaa,\njossa luulottelee liikkuvansa.\n\n*\n\nKun arvostelusta loukkaannutaan, ehkei niinkään loukkaannuta jonkun\nminän puolesta kuin niitten arvojen puolesta, joita minä luulotteli\nedustavansa.\n\n* * *\n\nTyhjyys, olemattomuus, mitä se on? Jos se on, sehän ei voi olla muuta\nkuin olemista.\n\n*\n\nOlevaisen ohentumat eivät ole tyhjää, eivätkä sen tihentymät täyteyttä,\nsaati täydellisyyttä.\n\n*\n\nTyhjää voi olla vain ihmisessä. Kysy madolta, onko tyhjää. Kysy\ntuulelta, onko tyhjää.\n\n*\n\nUskon määritelmän täytyy perusteellisesti muuttua, jotta jaksaisimme\npysyä sen uskon linjalla, johon enää emme usko.\n\n*\n\nNiihin aikoihin, kun uskonnot syntyivät, jumala oli paljolti muutakin\nkuin kuolemanpelon jumala. Nyttemmin, kun monet erilaiset tiedot ovat\nantaneet ihmisparalle melkoisen vallan kohtalonsa kulkuun, on jäänyt\njälelle tuijotus haudantakaiseen. Uskonnon tehtäväksi on ennen kaikkea\njäänyt rohkaisu kuolemisen tapahtumaan. Tosin uskonto sitä tietä,\nkiertäen, voi rohkaista elämiseenkin.\n\n*\n\nÄlyllisesti asennoituneelle nykyajan ihmiselle on uskonnon kysymys\nhyvin vastahankainen ja monimutkainen asia. Ja lopulta kuitenkin\ntäsmälleen yhtä yksinkertainen kuin esim. alkukristityille. Me\nlähestymme asiaa vain päinvastaiselta suunnalta kuin he.\n\n*\n\nOlisi kamalaa haistella elävältä-kuolleitten sisäistä löyhkää, ellei\nsiihen tuoksuun saisi tottua kukin omalta kohdaltaan. Olemme joka-ainut\nenemmän tai vähemmän raatoja. Omaksi ansiokseen ei kukaan voine\nlukea sitä ihmettä, että raadollisuuteenkin pyrkii jotain versomaan.\nKristitty sanoo sen olevan armon työtä. Siinä sanonnassa täytyy olla\njotain oikeaa, sillä se perustuu elävään kokemukseen.\n\n*\n\nMitä uskot, se tietysti on. Mitä et usko, se lienee vielä varmemmin.\n\n*\n\nJumala sanoo: en usko, en epäile, olen. Piru sanoo: epäilen, siis olen.\n\n*\n\nEi piru olisikaan mikään piru, ellei se olisi meissä alituisesti elävä.\n\n*\n\nPiru on minä. Mutta pirun toinen nimi on Lucifer — valontuoja! Tässä\nristiriidassa piilee olemassaolon tragiikka ja riemu. Eipä silti,\netteikö minättömyyden riemu voisi olla suurempi.\n\n*\n\nEntäpäs, jos jumalia olisi kaksi. Toinen vain itseänsä varten, toinen\nmeitä. Välimatka tuntuu huimaavalta. Mutta sille välille mahtuu\njokainen luuloteltu minä.\n\n\n\n\nTÄHYSTÄJÄ\n\n\nPessimismi voi olla optimistia elämänhaluisemman miehen peltoon\nkasvanut laiho. Pessimismi voi olla puutetta, mutta se voi toisissa\ntapauksissa olla reaktio, ja silloin siinä on voimaa.\n\n*\n\nMitä ovat hyvyys, puhtaus, rehellisyys, uhrautuvuus, rohkeus ym. jalot\nhyveet? Eivätköhän ominaisuuksia, joita yhteiskunta pyrkii jäseniinsä\nkasvattamaan, voidakseen heitä hallita ja käyttää. Yksin eleskelevälle\nolennolle — sanokaamme vaikka metsän eläimelle — saattavat olla\npaljon edullisempia sellaiset ominaisuudet kuin ilkeys, likaisuus,\npetollisuus, itsekkyys, pelkuruus. Ihminen, älä tee tästä mitään\njohtopäätöksiä, muistamatta, että olet yhteiskuntaolento par préférence.\n\n*\n\nTietoon ja selvyyteen eivät aja mitkään alkukantaiset vaistot;\npikemmin vaistot varottavat sellaisesta hulluuden laadusta. Ihminen ja\ninhimillinen on aivan nuori sekoitus ikivanhaa ja upouutta hulluutta.\n\n*\n\nYksilön ja ympäristön välisessä ristiriidassa on »paha maailma»\nvarmasti säälimättömämpi, eritoten, jos se pääsee kiepsahtamaan\nnauravaksi puoleksi. Omituinen poikkeus on sellainen meitä löylyttävä\noriginaali, joka kelpaa yleiseksi pelleksi. Hän saa anteeksi,\nläiskäytetäänpä miekkosta vielä yllyttävästi olalle. Olemme kai\nhäneen ja hänen naurettavuuteensa itsekukin salaa siirtäneet jokusia\nomantunnon pistoja. On vapauttavaa ilvehtiä niille toisessa. — Loppujen\nlopuksi ihminen on tätäkin tietä julmin hyvälle minälleen.\n\n*\n\nYksinäisellä olennolla ja villillä ei ole hyvää ei pahaa. Ne ovat\nsosiaalisen elämän luomia käsitteitä. Jotta ne eivät jäisi kaavoiksi,\nne on yksilöitten elävöitettävä omista mahdollisuuksistaan,\nanalysoitava ne omasta muotokuvastaan.\n\n*\n\nEnsimmäinen edellytys kaikkeen korkeampaan hengenelämään lienee ollut\nitseanalyysi. Senhän avulla on tietysti luotu esim. hyvän ja pahan\nkäsitteet, samaten niitten personifikaatiot Ormuz ja Ahriman, jumala ja\npiru. Ihmisestä itsestään ne ovat keksityt, ja ne on yhäti joka päivä\nkeksittävä uudelleen.\n\n*\n\nItseanalyysin oleellisimpiin tehtäviin kuuluu pahan paljastaminen. Kuka\nsen salassa piilottaa, on myrkyttynyt itseensä. Kuka sen kiskoo esille\nja naulitsee ovensa päälle kuin petolinnun raadon, on suorittanut\nparantavan operaation. Ikävä vain, että piru on kuin syöpä: ellet sitä\nole operoinut jo alkuunsa, saat jokainoa päivä kaivella ja polttaa sitä\nitsestäsi irti.\n\n*\n\nJos lapset näyttävät kuuluvan toiseen valtakuntaan kuin me, hyvyyden\nja puhtauden valtakuntaan, johtuu vaikutelma siitä, että vanhemmat ja\nmuu ympäristö on heihin tuhlaamalla tuhlannut parasta itseään. Tulos\nnäyttää olevan osapuilleen sama, jos antajana on ollut silkka epätoivo\ntai hymähdys: tuo kai joutaa lapselle, koskei sillä praktiikassa ole\nmitään käyttöarvoa. Sellaisessa hymähdyksessä en sentään ole koskaan\nhavainnut kyynillistä piirrettä. Lapsiin näyttää aina liitettävän\njotain toivoa, ja se toivo pyhittää heidät.\n\n*\n\nIdealistit ovat kai sen takia niin usein väkivaltaisia, että he\nniin usein ovat fanaatikkoja. Onhan fanaatikon tyypillinen reaktio:\nen hyväksy! Sellainen repliikki, ääneen lausuttuna, on jo sinänsä\nväkivaltaa.\n\n*\n\nÄlä kiellä mitään, kaikki on mahdollista. Kiellä kaikki, kaikki on\nmahdotonta.\n\n*\n\nEi ole muuta kuin oleminen. Kristitty täydentää: oleminen jumalassa.\nSitä lisäystä ei pirukaan kykene kieltämään, sillä oleminen\njumalattomuudessa on likipitäen sama asia. Usko se on, joka autuaaksi\ntekee.\n\n*\n\nÄlä kysy, onko jumalaa vai ei. Kysy: tarvitsenko jumalaa vai en?\n\n*\n\nTietysti jumalaa voi etsiä. Mutta yhtähyvin voi olla etsimättä,\nluottaen siihen, että parempi löytäjä jumala on kuin minä.\n\n*\n\nMeistä enimmät — aivan vakavissaan — leikkivät kukin jumalansa kanssa\nkuuropiilosilla. Saako näin totiselle asialle nauraa? Saanee kai\nainakin se, joka löydetään. On onnellista olla jumaluuden löytämä.\nToivoisinpa joskus, että jumalakin olisi, jotta hän saisi naurahtaa\nilosta, kun minä puolestani satun löytämään hänet.\n\n*\n\nJumalan olemassaolo ja laatu riippuu jumalatarpeestasi. Sen verran\nja sellaisena kuin tarvitset, sellaisena hän sisällesi astuu. Samoin\non muitten »uskonnollisten» kysymysten laita, esim. kristinuskolle\nkeskeisen pelastusajatuksen — tai pikemmin kai pelastustunnon.\nUskonnolliset kysymykset ovat kysymyksiä tarpeista, tunnoista ja\nkokemuksista. Viimeksi mainituilla on painavin todistusarvo, ja niitten\nmukana myös Raamatulla.\n\n*\n\nUskonnollisuuden hienoimpia muotoja on kristillinen rukous-elämä.\nVaikka et tuntisikaan rukoilevaisen ihmisen tekoja, katso hänen\nkasvojaan. Ne todistavat jotain.\n\n* * *\n\nMinä löydän tai minut löydetään. Minä viserrän tai minussa viserretään.\nMinä olen tai minussa ollaan. — Runoilijan kokemuksia. Kaiketi niillä\non jokin todistusarvo.\n\n*\n\nOle: tee! Älä tee: ole (mukana).\n\n*\n\nRakastaminen on — myös — luopumista.\n\n*\n\nOnnellinen olet, jos osaat kiittää, yhtä onnellinen kiititpä vaivojasi\ntai vaivojen väliaikoja. Mutta onni ja onnettomuus ovat yhdentekeviä,\njos opit ylistämään.\n\n*\n\nItsenään oleminen on vähintä, mitä voi olla.\n\n*\n\nMinä kuolen ollakseni oleva.\n\n*\n\nÄlä säikähdä, jos elämäsi oli ympyrän kehä. Voithan sitäpaitsi\nkuvitella, ettei se ole tyhjä.\n\n\n\n\nPIENTÄ KOKOA I\n\n\nJoku rakastaa koko maailmaa kuin riepumattoa kirjavaa; taas toisen\nrakkaus on valinnan tulos: yks sisään, ja muu kaikki ulos !\n\nJoku rakastaa silmää, kätöstä somaa; joku himoansa omaa. Joku rakastaa\nkaikkensa uhraten; joku kaiken säkkiinsä sulloen.\n\nJa useinpa lienee rakkaus kai näistäkin vielä sekoitus.\n\n*\n\nAlmanakka on sittenkin kirjojen joukosta viisahin, vaikkei harput ja\nkanteleet sitä lie koskaan ylistäneet.\n\nKunnian sille filosoofi antaa. Vekselimies sitä povella kantaa.\nRakkauden riivaama tyttönen vavisten mittaa kuukautta sen.\n\n*\n\nEi mitään niin rakastaa, vihata saata kuin omaa kansaa ja maata. Se\npeilinä julistaa voimas ja vikas. Ja se molemmista on miljoonarikas.\n\n*\n\nNe sanovat: sairas on aika tää. Ja sitäpä en pane vastaan. Mut\nsanoisin: Vaimo synnyttää nyt kaikkein vaikeinta lastaan.\n\n*\n\nKuka ei ole ristiriitainen, ei tunne riemua myrskyjen. Kuka ei sano\nvastaan itseään, ei omista päätään, ei sydäntään.\n\n\n\n\nPIENTÄ KOKOA II\n\n\nJos on sinua niin kuin minua kiskottu kahtaalle, uuvuksiin, tietänet\nsenkin: uupuenkin alati uudestisynnyttiin.\n\n*\n\nIhan turhaan tuotakin tuskailet jos päivä ei pilkota polkusi yllä. Se\nvalo, jota ulkoa löydä et, sehän rintasi luolassa loimuu kyllä.\n\n*\n\nHyvin tiedän: on »minä» vain eräs kuvasarja joka lähimmäisillä minusta\non. Ja se on hyvin, hyvin kirjava karja monen valheen ja väärän arvion.\n\nMutta kammottavaisin valheen määrä mua peilistä sentään katselee. Oma\npeili onhan niin kiero ja väärä että itselleenkin se valehtelee.\n\n*\n\nJos vuodesta vuoteen rakkautesi on juhlinut samaa naista, saat olettaa,\nettä se rakkautesi oli huikentelevaista: kenties olet kertaan kymmeneen\njo rakastunut uudelleen.\n\n*\n\nTuossa on tyytyväinen mies: kaiken kaavoihin sulloa ties.\n\n*\n\nKuin kernaasti älyä näytetään! Se jokaisella on kielellään. Syy siinäkö\nlie epäsuhtaan tähän: niin paljon kielellä, päässä vähän.\n\n*\n\nItsetehostus, itsetunto — niitäkin joskus tarvitaan mikäli\nselkärankanaan niillä on kirkas miehenkunto.\n\n*\n\nHyvin kuulen: matkasauvas sinä raahasit kauas, kauas, monet kulutit\nanturat. Minun sallinet lojua. Makaan, en astu askeltakaan — ohi lentää\nmaailmat.\n\n*\n\nRuno — eihän se synny sorvaamalla, ei savena muovaten sormesi alla. Sen\naines täytyy tulesta kahmoa, ja, sille jos aikonet antaa hahmoa, oman\nkourasi muottiin se täytyy valaa. Mitä vikiset? Nahkako palaa?\n\n*\n\nEn kaipaa kunniamaininnoita, en marisevan kritiikin armopaloja. Minä\nvarastan taivaalta auringolta ja mereltä syvien vetten kaloja.\n\n*\n\n»Ajanvietettä.» »Ikäväntorjuntaa.» Se sopii hyvin. Se muistuttaa miten\npitkät tovit on aikaa mulla, pala iltaa ihanan ikävän tulla. Suo,\nKohtalo, iltoja enemmän ja ne täyteen silmiä ikävän!\n\n*\n\nHerra, vaiennut olet jo kaksituhatta vuotta. Ymmärsinkö sun oikein?:\nmiksi puhua suotta!\n\n\n\n\nLYHYESTI\n\n\nMaa tanssasi ympäri auringon ja oman itsensä mainion ja kerskui: eipäs\nsanoa saata toki pannukakuksi maata. Ja sitten me hurrattiin, me täällä\ntämän pyörivän pannukakun päällä.\n\n*\n\nNiin vanhaksi mua älä koskaan sano ettei olis henkeni kidassa jano.\n\n*\n\nVaivoillasi vaikka ei lie lukua, ihminen, olet hengen sukua.\n\n*\n\nTuskan löylyä tuikeaa, vaivan totista saippuaa, äläpäs pakene niitä.\n\nEhkei nekään sinulle riitä. Pehmeni ehkä vain pintalihat, eivät luut,\neivät suut eivätkä verien vihat.\n\n*\n\nKerran koetin olla kuin ovat muut, suuni koin panna kuin ovat muitten\nsuut. Enpähän osannut seurata toisia suita — loilotin paria tahtia\nerillä muita.\n\nNiin, se on yksin-eläjän kitkerä totuus: kuulut omaan tahtiis ja omaan\nrotuus, vertesi veljet haudoista antavat kättä tai, kenties, ovat vielä\nhe syntymättä.\n\n*\n\nHm. Tuulinen paikka tämä Suomenmaa. Joka suunnalta puhurit puuskuttaa.\nTupa täytyy olla tukeva täällä, ja melkeinpä, ilkeimmällä säällä, on\nkynnettäväkin turkit päällä.\n\n*\n\nTietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.\n\n\n\n"]