[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSHSrOl21-mmELdZis5_uzfXDOBqlIas_cli6OsDSsAQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3752,"Clèvesin prinsessa","La Fayette, Madame de",1634,1693,"3752-la-fayette-madame-de-clevesin-prinsessa","3752__La_Fayette_Madame_de__Clèvesin_prinsessa",null,"romaani",[],[],"fi",1678,1926,44196,293704,false,[],[],[],"1500-luvun Ranskan hoviin sijoittuva psykologinen romaani kuvaa nuoren aatelisnaisen sisäistä kamppailua velvollisuudentunnon ja intohimon välillä. Se tarkastelee hovielämän juonitteluja sekä päähenkilön pyrkimystä säilyttää hyveellisyytensä ja mielenrauhansa vaikeiden valintojen edessä.","PG hoidettu.\nPL: Juhani ja Tapio","CLÈVESIN PRINSESSA\n\nKirj.\n\nMadame de La Fayette\n\n\nSuomentanut ja johdannolla varustanut\n\nAarne Anttila\n\n\n\nKariston klassillinen kirjasto 28\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nTuskin missään maassa ja minään aikana kirjallisuus on eri muodoissaan\nsaavuttanut sellaista yhtenäisyyttä ja kiinteyttä kuin Ranskassa\n1600-luvulla vallinnut n.s. klassillisuus ja samalla kuvastellut\nhenkisen elämän kaikilla aloilla, uskonnossa, politiikassa,\nkuvaamataiteissa ja seuraelämän muodoissa ilmenevää suuntaa:\njärkevyyttä, lainalaisuutta, selvyyttä ja muodon huoliteltua hienoutta\nja ylevyyttä. Kirjallisuuden suosituimpana ja korkeimmalle kehittyvänä\nlajina on näytelmä, murhenäytelmä varsinkin, ja sen suurimpina\nmestareina Corneille ja Racine.\n\nRanskalais-klassillisen suunnan kirjalliset periaatteet ovat selvimmin\nlausuttuina Boileaun _Runousopissa_ v:lta 1674 — mitään teosta ei\nainakaan uudella ajalla ole kauempaa aikaa ja laajemmalla alueella\npidetty sen vertaisena hyvän maun lakikirjana. Kivimies tarvitsee\nvakavan tukikohdan kääntääkseen paaden paikoiltansa, mittaustieteilijä\nvarman selviön todistelunsa lähtökohdaksi. Tällainen perusselviö on\nBoileaulle muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuuksien erinomaisuus:\npuolentoista, kahden vuosituhannen kestäessä ne ovat kaikkien kansojen\nvalistuneimpien kesken herättäneet suurempaa ihailua kuin mitkään muut\nkirjalliset tuotteet. Tämä yksimielinen tunnustus on niiden ehdottoman\narvon takeena. Kaikkien myöhempien aikojen kirjailijoiden on palattava\nnäille alkulähteille oppia ammentamaan, ja he ovat sitä suurempia, mitä\nenemmän he muistuttavat näitä ikuisia esikuvia. Kaikki kirjalliset\nlait on siis etsittävä antiikin mestarien nimenomaisista lausunnoista\ntai johdettava heidän teoksistaan. Mutta neron uusia muotoja ja lakeja\nluovaan voimaan Boileau ei kiinnitä kyllin paljon huomiota.\n\nNiinkuin sanotaan olevan katolilaisia, jotka ovat katolisempia kuin\npaavi itse, samoin voi Boileausta ja varsinkin eräistä hänen vähimmistä\nhenkiystävistään sanoa, että he joskus ovat antiikkisempia kuin\nantiikki itse: he muovaavat laeiksi, mikä muinais-Kreikassa oli vain\ntapa tai sattumakin, eivätkä epäröi silloinkaan, kun terveen järjen\ntulisi osoittaa, että heille on ehkä sattunut mestarin väärinymmärrys.\nNiinpä Boileaun mielestä esim. oodin alun tulee olla komea ja\nloistava, koska Pindaros kuudennen olympialais-oodinsa alussa vertaa\nsitä loistavaan palatsiin; kertomarunon alun sitävastoin pitää olla\nyksinkertainen, koska Vergiliuksen _Aeneis_ alkaa vaatimattomasti.\nEräästä väärin ja ahtaasti ymmärretystä Aristoteleen lauseesta\nmuovautuvat Ranskan klassilliselle murhenäytelmälle toiminnan\nyhteyden lain lisäksi ajan ja paikan yhteyden lait kammitsaksi, ja\nkun Homeroksen ranskantaja madame Dacier keksii, ettei _Odysseian_\nensimmäisessä laulussa ole vertausta, säätää hän, ettei kunnollisen\nkertomarunon ensimmäisessä laulussa saa olla vertausta, j.n.e.\n\nBoileau muovaa määräyksiä, murhe- ja huvinäytelmistä, eepoksista,\noodeista, madrigaleista y.m.s. ihmeistä. Mitä ohjeita hän antaa\nromaanin kirjoittajalle? Ei sanaakaan. Boileau piti sitä varmaan\nasiaankuulumattomana: eihän kukaan antiikin mestareista ollut\nkirjoittanut romaania. Hän oli epäilemättä samalla kannalla kuin\nklassikko, Ranskan akatemian presidentti Auger, joka niin myöhään kuin\nv. 1824, romantikkojen uudistusta vastaan taistellessaan, julisti\narkailematta: »Kirjallisuuden lajit ovat kerta kaikkiaan vakautuneet ja\ntunnustetut. Niiden luonnetta ei voi muuttaa eikä lukua lisätä: niitä\nsekoitetaan ja sotketaan kamalasti yhteen ja luullaan siten luotavan\nuusia.»\n\nKerran sentään sana »romaani» esiintyy Boileaun kuulussa\n_Runousopissa_. Hän lausuu varoittaen eepililliselle runoilijalle:\n»Välttäkää romaanin sankarien mitättömyyttä!» niinkuin meidän\naikoinamme valitettaisiin, jos joku suurkirjailija hullaantuisi\nsalapoliisijuttuja kyhäilemään. Edellämainittu madame Dacier\nmäärittelee _Odysseian_ esipuheessa romaania seuraavasti: »Romaani\non suorasanainen esitys, keksitty turmelemaan tapoja tai ainakin\nhyödyttämättä huvittamaan kertomalla useita valheellisia seikkailuja,\njoista puuttuu sovinnaisuus ja allegoria; sankariin sovitetaan siinä\nkaikenlaisia ajan, paikan, tapojen ja luonteiden historiallisen\ntotuuden kanssa ristiriidassa olevia heikkouksia ja vastakkaisia\nliioitteluja.»\n\nOliko Ranskan klassikkojen yliolkaisella kannalla romaaneja kohtaan\nperustetta? Romaani oli nuorin kirjallisuuden laji. Sen alkuvaiheista\nviittaan yleiskatsaukseen, joka liittyy suomennettuun Richardsonin\n_Pamelaan_ (»Kariston klassillinen kirjasto» 12) — sekin tämän\nkirjallisuudenhaaran merkkiteoksia. Rajoitun siis tässä lausumaan\neräitä huomautuksia yksinomaan ranskalaisesta romaanista.\n\nTämä kirjallisuuden laji, jonka viljelijää Ranskassa 1600-luvulla eivät\nmitkään kaavat ja lait pidätelleet, mutta eivät liioin mitkään hyvät\nperintätavat tukeneet, kuten muita runoilijoita, liikkui melkein vain\nkahdessa äärimmäisyydessä: sievisteleväisyydessä ja eriskummaisuudessa.\nEdellisistä tunnetuimpia ovat n.s. paimenromaanit, varsinkin Honoré\nd'Urfén _Astrée_ (1607—27), joissa kuvaillaan paimeniksi pukeutuneiden\nprinssien ja prinsessojen äitelää ja sievistelevää lemmiskelyä.\nJälkimäiset taas ovat mitä merkillisimpien ja mahdottomimpien\nseikkailujen rykelmiä, kuten Scudéry-sisarusten _Artamène_ eli _Suuri\nKyros_ (15,000 sivua!) ja _Clélie_ (10,000 sivua!). Kummallekin\nsuunnalle on yhteistä mitä hurjin hajanaisuus ja kaiken todellisen ja\nluonnollisen vierominen. Lähellä jälkimäistä lajia oli eräitä yrityksiä\nvähän tasapuolisempaan, realistisempaan tosiolojen kuvaukseen, joissa\nvastoin klassillisuuden peruskäsitystä uskallettiin ottaa aiheita\npikkuporvariston ja talonpoikienkin elämästä. Tällaisia ovat Charles\nSorelin _Francionin hauska ja tosi historia_ (1623), Scarronin\n_Koomillinen romaani_ (1651) ja Furetièren _Porvariromaani_ (1666).\nLukuunottamatta paikoin vahvaa karkeutta ja mauttomuutta vaivaa\nnäitäkin yrityksiä hajanaisuus ja miltei täydellinen psykologisen\nkäsityksen puute. 1600-luvun loppupuolelta kuitenkin on muuan\nromaani, joka kohoaa verrattomasti kaikkia edeltäjiään ylemmäksi\nja ankarinta nykyaikaista mittapuuta käyttäen ansaitsee romaanin\nnimen ja romaanin lukijoiden huomion, puhumattakaan siitä, että\nse tämän kirjallisuudenhaaran kehityksessä on kaikkein tärkeimpiä\nmuistomerkkejä: madame de la Fayetten _Clèvesin prinsessa_ (eli tämän\nranskalais-saksalaisen alueen nimistön toista kirjoitustapaa käyttäen\n»Kleven prinsessa»).\n\nMuutama sana sen tekijättärestä ja sepityksestä. _Marie Magdaleine\nPioche de La Vergne_ syntyi Pariisissa v. 1634 pikku aatelismiehen\ntyttärenä. Hän osoitti jo lapsena suurta lahjakkuutta ja sai\nperusteellista opetusta m.m. latinan ja kreikan kielissä, joita sen\najan naisista vain harvat harrastivat. Yksikolmattavuotiaana hän\nmeni naimisiin Jean-François Motierin, kreivi de La Fayetten kanssa.\nPariskunnalle syntyi kaksi poikaa. Pian aviomies katoaa jäljettömiin\nnuoren kreivittären elämästä. Viime aikoihin asti on luultu hänen\npäiviensä silloin päättyneen. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin\nosoittaneet hänen kuolleen yksinäisenä Auvergnessa vasta 1683;\nkreivitär de La Fayette taas eli Pariisin hovipiireissä. Eron syy on\ntuntematon.\n\nMadame de La Fayette ei ollut kaunis, mutta hänen älykkyytensä,\nsydämellisyytensä ja lempeä surumielisyytensä, joka osaksi lienee\njohtunut sairaloisuudesta, liitti hänet vuosikausia kestäviin\nystävyydenliittoihin. Madame de Sévignén kirjeenvaihdossa varsinkin\non monta madame de La Fayettea ylistävää lausuntoa; Merkittävimmäksi\nkaikista kehittyi hänen ja kirjailija La Rochefoucauldin\nystävyydenliitto. Huono terveys pakotti kummankin pysyttelemään\nsisällä, ja kirjalliset harrastukset olivat kummallekin yhteisiä.\n_Mietelmien_ kirjoittaja oli kaksikymmentäyksi vuotta ystävätärtään\nvanhempi, kokenut monia vaiheita, katkeroitunut ja oppinut näkemään\nennen kaikkea tyhmyyttä ja itsekkyyttä ihmisten ajatuksissa ja\ntoimissa. Madame de La Fayetten lempeys ja sydämellisyys oli hänen\nparin viimeisen vuosikymmenensä lähes jokapäiväisenä lohdutuksena.\n»Herra La Rochefoucauld on antanut minulle älyä, minä olen uudistanut\nhänen sydämensä», oli ystävättären tapana sanoa. Madame de Sévigné\nkirjoittaa La Rochefoucauldin kuoleman johdosta tyttärelleen tästä\nystävyydenliitosta 1680: »Mistähän madame de La Fayette jälleen\ntapaa sellaisen ystävän seuran, sellaisen lempeyden, suIostuttajan,\nluottamuksen ja kunnioituksen itselleen ja pojalleen? Hän on sairas,\nistuu aina huoneessaan eikä liiku kaduilla. Herra de Rochefoucauld oli\nmyös paikoillaanolija. Tämä seikka saattoi heidät välttämättömiksi\ntoisilleen. Mitään ei voi verrata heidän ystävyytensä luottavaisuuteen\nja sulouteen. Kuten huomaatte, tyttäreni, on mahdotonta kokea\ntuskallisempaa menetystä, jota ei aikakaan voi lohduttaa. Olen ollut\nhänen luonaan nykyään kaiket päivät.»\n\nYksinjääneen oma tila huononi vuosi vuodelta. Eräässä viimeisistä\nkirjeistään hän lausuu alistuneesti: »En luule voivani pitkälti elää\ntässä tilassa. Elämäni on liian tuskallista sen loppua pelätäkseni.\nAlistun murheetta Jumalan tahtoon. Hän on Kaikkivaltias, ja jokaisen on\nvihdoin palattava Hänen luokseen.» Hän kuoli toukokuussa 1693. Hänen\nleposijansa on tuntematon.\n\nMadame de La Fayette ei ollut varsinainen kirjailija eikä sellaisena\nitseään pitänytkään. Hän harrasti kyllä kirjallisuutta, mutta on omaan\nsepittelyyn uhrannut vain pienen murto-osan aikaansa. Lukuunottamatta\nparia henkilökuvausta ja yhtä muistelmateosta, hänen kynästään on\nlähtenyt vain käsilläoleva romaani _Clèvesin prinsessa_, joka yksinkin\ntakaa hänelle merkittävän paikan 1600-luvun kirjallisuudessa.\n\nAinakin jo v. 1672 kirjailijattaren tiedetään suunnitelleen\nromaaniaan ja neuvotelleen siitä La Rochefoucauldin kanssa myöhemmin.\nJoskus on yritetty tehdä pesänselvitys kummankin osuudesta teoksen\nsuunnitelmassa: aina on suoritettava velvollisuus Clèvesin prinsessan\ntavoin — se on muka tekijättären ydinväite; tämän neuvon rohkea\nnoudattaminen aiheuttaa useimmiten kärsimystä — sitä pitävät jotkut\nLa Rochefoucauldin lisäyksenä romaanin periaatteeseen. Eräät\nkirjallisuushistorioitsijat ovat muutamissa yksityiskohdissakin\nnäkevinään _Mietelmien_ katkeroituneen kirjoittajan synkkyyttä ja\nankaruutta. Luonnollisesti on kirjailijattarella ollut apua kokeneesta\narvostelusta, mutta pitemmälle menevät väitteet vaikutuksista ovat\ntodistamattomia. Romaani ilmestyi pitkän kypsyttelyn jälkeen vasta v.\n1678 salanimellä, ja tekijätär osasi taitavasti johtaa vieraampien\nepäilyt harhaan, samalla sattuvasti arvostellen teostaan!\n\n»Muuan pieni kirjanen, joka viisitoista vuotta sitten kierteli\nluettavana ja jonka yleisö osaksi luuli sepittämäkseni, on ollut\nsyynä, että minulle annetaan osuus myös _Clèvesin prinsessasta_. Olen\npuolestani hyvin mielissäni siitä, että minua näin epäillään, ja\ntunnustaisin olevanikin sen tekijä, jos olisin varma, ettei todellinen\ntekijä jonakin päivänä vaatisi minua vastuuseen. Pidän kertomusta\nerittäin sievänä, hyvin, joskaan en varsin huolitellusti kirjoitettuna,\ntäynnä ihailtavaa hellyyttä. Se on luettava useammin kuin kerran.\nErikoisesti miellyttää minua siinä mainio kuvaus hoviseurueesta ja sen\nelämäntavoista. Siinä ei ole mitään kuviteltua ja liioittelua. Se ei\nolekaan mikään romaani, vaan oikeastaan muistelma, ja olenkin kuullut\nmuistelman sen alkuperäiseksi nimitykseksi, joka sittemmin on muutettu»\n(kirje Lescherainelle 13.IV.1678).\n\nPitkälti ei tekijätär voinut pysyä salassa, ja arvostelu oli eräitä\npikku huomautuksia ja viisasteluja lukuunottamatta hyvin suopea. Ankara\nBoileau tunnusti, että »madame de La Fayette oli Ranskan naisista\nhenkevin ja parhaiten kirjoittava», Laharpe, että »rakkauden ja\nkunnian taistelua ei milloinkaan ollut kuvailtu herkemmin». Voltaire\nlausuu teoksessaan _Ludvig XIV:n vuosisata_: »Madame de La Fayette on\nkirjoittanut ensimmäiset romaanit, joissa on nähty hienoston tapoja\nja luonnollisia vaiheita viehättävästi kuvattavan. Ennen häntä oli\nesitetty vain epätodennäköisiä seikkoja teennäisellä tyylillä.»\n\n_Clèvesin prinsessan_ maine on vuosien vieriessä vain kasvanut.\nTämä nuorimman kirjallisuudenlajin neljännesvuosituhannen täyttävä\nedustaja kestää, ilman iän ja vaihtuneiden olosuhteiden oikeuttamaa\npuolustelua, vertailun nykyaikaisten romaanien kanssa. Jos se taas\npannaan edeltäjiensä rinnalle, joista se suureksi edukseen poikkeaa,\ntai verrataan sitä Corneillen ja Racinen murhenäytelmiin, joita se\nlajierosta huolimatta ansiokkaasti muistuttaa, niin voi todeta sen\nolevan 1600-luvun n.s. klassillisen suunnan _ainoan_ romaanin, joka\ntämän nimen todella ansaitsee.\n\n1600-luvun yleensä mahdottoman laajoissa romaaneissa on liitetty\nirrallisia seikkailuja toinen toistaan seuraamaan. Niitä voisi\nsivumäärin pyyhkiä pois tai yhtä paljon lisätä, hajanaisuuden\nkäymättä suuremmaksi. _Clèvesin prinsessassa_ on kohtuullisissa\npuitteissa yksi ainoa yhtenäinen tapaussarja muovattu kiinteäksi\nkokonaisuudeksi. Edelliset koettavat herättää lukijan huomiota\nulkonaisilla, eriskummaisilla tapauksilla, jälkimäisen mielenkiinto\non kokonaan psykologisessa, johtelussa ja erittelyssä: ulkonaisesti\nsiinä tapahtuu perin vähän, mutta sen sielullinen, sisäinen jännitys\non suuri. Itse aihekin, naidun naisen sielunliikkeiden kuvaus, oli\nuusi: ajan käsityksen mukaan avioliitto oli rakkauden ja romaanin loppu\nkahdessakin merkityksessä. Edellämainittu Furetière sanoo nimenomaan\n_Porvariromaanissaan_, johdettuaan sankarinsa ja sankarittarensa tähän\nsatamaan: »Elivätkö he hyvästi vai huonosti yhdessä, sen saatte nähdä\njonakin päivänä, kun tulee muotiin kuvata naitujen naisten elämää».\nMolièren _Sievistelevien hupsujen_ Madelon sanoo avioliiton kirjallista\nkuvailua »romaanin ottamiseksi juuri hännästä kiinni». Varhaisempien\nromaanien kieli oli ollut sievistelevää tai karkeaa, joskus samassa\nteoksessa kumpaakin vuorotellen, ja epätasaista. _Clèvesin prinsessan_\nsanonta on niin luonnollista, ja välitöntä kuin klassillisen suunnan\nteokselta suinkin voi odottaa ja lisäksi selvää ja huoliteltua.\nKirjailijatar ei ollutkaan lausunut turhaan: »Teoksen yksi ainoa\nsattuva lause maksaa kultakolikon ja yksi ainoa sana hopearahan.»\n\nJo ennen _Clèvesin prinsessan_ ilmestymistä oli eräs tekijättären\ntuttava Boursault ryhtynyt sitä käsikirjoituksesta dramatisoimaan.\nRomaanin monet avut johtavatkin ajatukset heti näytelmään, lähinnä\nCorneillen tragedioihin. Kummankin henkilöt ovat korkeimman ylhäisön\npiiristä: klassillinen suunta ei voinut käsittää, että keskisäädyn\ntahi alhaison elämässä saattaisi esiintyä taiteellisesti vaikuttavaa\ntragiikkaa. _Clèvesin prinsessassa_ ja useimmissa Corneillen\nnäytelmissä, varsinkin hänen mestariteoksessaan _Cidissä_, on\nperustavana rakkauden ja kunnian välinen ristiriita monine vaiheineen,\njossa kunnia voittaa, lopulta niin ylevässä merkityksessä, että yleinen\nkäsitys täysin hyväksyisi rakkaudenkin voiton. Molemmat: pitävät\nulkonaisia tapahtumia sivuasioina ja työntävät ne jollakin tavoin\nvarjoon; molemmille on mielenliikkeiden ja sisäisten vaikutusten\nesittely pääasia, ja lopuksi kumpikin suosi hillittyä ja huoliteltua\nsanontaa, joka nykyisin voi ehkä tuntua liian sovinnaiselta ja\nvärittömältä, mutta ei milloinkaan ole räikeää ja mautonta.\n\n_Clèvesin prinsessa_ on joka suhteessa todella klassillinen romaani.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nLoisteliaisuus ja hienot tavat eivät ole Ranskassa milloinkaan\nilmenneet niin häikäisevästi kuin Henrik II:n viimeisinä vuosina.\nTämä ruhtinas oli sulavakäytöksinen, kaunis ja herkkä rakastumaan.\nVaikkakin hänen kiintymyksensä Diana Poitiersilaiseen, Valentinoisin\nherttuattareen, oli herännyt kolmattakymmentä vuotta sitten, oli se\nkuitenkin yhtä kiihkeä, ja kuningas antoi siitä yhtä selviä todistuksia.\n\nKoska Henrik II menestyi ihmeteltävästi kaikissa ruumiinharjoituksissa,\nolivat ne hänen parhaimpina ajanvietteinään: joka päivä oli\nmetsästysretkiä, palloleikkejä, tansseja, rengasratsastuksia tai\nsentapaisia huvituksia. Valentinoisin herttuattaren värit ja\nnimikirjaimet vilahtelivat kaikkialla, ja hän itse esiintyi puettuna\ntavalla, joka olisi sopinut hänen tyttärentyttärellensä, siihen aikaan\njo naimaikään ehtineelle neiti de la Marckille.\n\nKuningattaren läsnäolo teki hänenkin esiintymisensä mahdolliseksi.\nTämä ruhtinatar oli kaunis, joskin hänen ensi nuoruutensa oli mennyt;\nhän rakasti mahtavuutta, suurellisuutta ja huveja. Kuningas oli nainut\nhänet ollessaan vielä Orleansin herttua. Silloin oli perintöruhtinaana\nhänen myöhemmin Tournonissa kuollut vanhempi veljensä, jonka syntymä\nja suuret hyvät ominaisuudet määräsivät hänet arvokkaasti täyttämään\nisänsä Frans I:n paikan.\n\nKuningattaren kunnianhimoinen mieli teki hallitsemisen hänelle\nsuloiseksi. Hän näytti surutta sietävän kuninkaan kiintymyksen\nValentinoisin herttuattareen eikä osoittanut vähääkään\nmustasukkaisuutta. Mutta hän osasi niin täydellisesti peittää kaikki,\nettä oli vaikea saada selvää hänen tunteistaan, ja oveluus pakotti\nhänet lähestymään tätä herttuatarta siten kiinnittääkseen kuningasta\nitseensä. Tämä ruhtinas piti naisten seurasta, sellaistenkin, joihin\nhän ei ollut rakastunut: hän oleskeli joka päivä kuningattaren luona\nseurusteluaikana, jolloin kaikki kummankin sukupuolen kauneimmat ja\nsoreimmat saapuivat lukuisasti koolle.\n\nMilloinkaan ei hovissa ole ollut niin paljon kauniita naisia ja\nihmeteltävän soreita miehiä. Luonto näyttää nauttineen luodessaan\nylhäisimmät ruhtinaat ja ruhtinattaret mitä kauneimmiksi ihmisiksi.\nRanskan prinsessa Elisabeth, sittemmin Espanjan kuningatar, alkoi\nosoittaa harvinaista henkevyyttään ja verratonta kauneuttaan, joka\ntuli hänelle niin tuhoisaksi. Maria Stuart, Skotlannin kuningatar,\njoka oli mennyt naimisiin perintöruhtinaan kanssa ja jota nimitettiin\nperintökuningattareksi, oli sielultaan ja ruumiiltaan täydellinen. Hänet\noli kasvatettu Ranskan hovissa, jossa hän oli oppinut kaiken hienouden.\nSitäpaitsi hänellä oli jo syntymästään niin paljon taipumuksia kaikkeen\nkauneuteen, että hän huolimatta nuoruudestaan rakasti ja tunsi sitä\nparemmin kuin kukaan. Kuningatar, hänen anoppinsa, ja kuninkaan sisar\npitivät myös runoudesta, näytelmistä ja musiikista: kuningas Frans I:n\nrunouden- ja kirjallisuudenmaku olivat vielä vallitsevina Ranskassa;\nkun kuningas, hänen poikansa, piti kaikista ruumiinharjoituksista,\ntunnettiin hovissa kaikki huvilajit. Tämän hovin teki kauniiksi ja\nmajesteetilliseksi prinssien ja harvinaisen ansiokkaiden ruhtinaiden\nlukematon joukko. Ne, jotka mainitsen, olivat eri aloilla vuosisatansa\nkoristus ja ihme.\n\nNavarran kuningas herätti kaikkien kunnioitusta korkealla\narvoasemallansa ja persoonallisuudellansa. Hän kunnostautui sodassa\nja kilpaillessaan Guisen herttuan kanssa oli useasti lähtenyt\nkenraalinpaikaltaan mennäkseen hänen rinnalleen taistelemaan kaikkein\nvaarallisimpiin paikkoihin tavallisena sotamiehenä. On totta, että\nherttuakin oli osoittanut niin ihmeellistä kuntoa, ja hänellä\noli ollut niin paljon menestystä, ettei ollut ainoatakaan suurta\nsotapäällikköä, joka ei kateellisena katsonut häneen. Hänen kuntonsa\ntakeena olivat kaikki muut suuret hyvät ominaisuudet: hän oli laaja ja\nsyvä hengeltään, jalo ja ylevä sielultaan ja yhtä pystyvä sotaan kuin\nliikeasioihin.\n\nHänen veljensä, Lotringin kardinaali, oli syntymästään alkaen\nsuunnattoman kunnianhimoinen, terävä-älyinen ja oli hankkinut itselleen\nsyvälliset tiedot. Niitä hän käytti vaikutusvaltaan päästäkseen\npuolustamalla katolista oppia, jonka kimppuun alettiin käydä. Ritari\nGuise, jota nimitettiin sittemmin suureksi prioriksi, oli kaikkien\nrakastama prinssi, kaunismuotoinen, henkevä, miellyttävä ja kuuluisa\nkautta Euroopan.\n\nCondén prinssin hyvin vähän luonnon suosimassa pienessä ruumiissa asui\nsuuri ja ylevä sielu ja henki, joka herätti kauneimpienkin naisten\nrakkauden.\n\nNeversin herttua, joka oli kuuluisa sotaretkistään ja hoitamistaan\nkorkeista viroista, vaikkakin oli hyvin iäkäs, oli hovin ilona.\nHänellä oli kolme täydellisen kaunista poikaa. Järjestyksessä toinen,\njota nimitettiin Clèvesin prinssiksi, oli arvokas ylläpitämään nimen\nmainetta. Hän oli uljas ja komea ja harvinaisen älykäs ollakseen niin\nnuori.\n\nChartresin vidami, vanhasta Vendômen suvusta, jonka nimeä oikeatkaan\nprinssit eivät ole halveksineet, kunnostautui yhtä hyvin sodassa kuin\nrakkauden asioissa. Hän oli kaunis, hauskannäköinen, rohkea, uljas,\naulis; kaikki hänen hyvät puolensa olivat suuret ja ilmeiset, ja hän\noli lisäksi ainoa kyllin arvokas Nemoursin herttuaan verrattavaksi, jos\nketään voi häneen verrata.\n\nTämä ruhtinas olikin luonnon mestariteos; vähimmin ihailtavaa hänessä\noli se, että hän oli maailman pulskin ja kaunein mies. Toisten yli\nkohotti hänet hänen verraton kunnokkuutensa ja hänen henkensä,\nkasvojensa ja liikkeittensä viehkeys, jonka vertaista ei ole nähty\nkenessäkään muussa kuin hänessä. Hän oli iloinen sillä lailla, joka\nviehätti yhtä paljon miehiä kuin naisia, harvinaisen hieno kaikissa\nliikkeissään, osasi pukeutua tavalla, jota kaikki aina seurasivat\nvoimatta kuitenkaan jäljitellä, ja lopuksi oli hänen koko olemuksessaan\nsellainen leima, ettei voinut hänestä saada silmiään irti, missä hän\nkulkikaan. Hovissa ei ollut ainoatakaan naista, jonka kunniaa ei olisi\nmairitellut nähdä hänen rakastuvan itseensä, ja harvat niistä, joihin\nhän oli kiintynyt, voivat kehua pitäneensä häntä pauloissaan kauan\naikaa, ja useat, joita kohtaan hän ei ollut osoittanut mitään lempeä,\neivät voineet olla häntä rakastamatta. Hän oli niin viehättävä ja\nniin rakastumiseen taipuva, ettei voinut kieltää mitään niiltä, jotka\nkoettivat häntä viehättää: niin oli hänellä useita rakastajattaria,\nmutta vaikeata oli arvata, ketä hän todella rakasti. Hän kävi usein\nperintökuningattaren luona: tämän prinsessan kauneus, hänen suloutensa,\npyrkimyksensä kaikkia miellyttää ja se erikoinen arvonanto, jota hän\nosoitti herttualle, antoivat usein aihetta epäillä, että herttua oli\nkohottanut katseensa häneen asti.\n\nGuiset, joiden sisarentytär perintökuningatar oli, olivat suuresti\nlisänneet vaikutusvaltaansa ja arvoansa tämän naimisliiton avulla.\nKunnianhimo sai heidät pyrkimään kuninkaallisten prinssien vertaisiksi\nja jakamaan konnetabeli Montmorencyn valtaa. [Konnetabeli oli\n1500-luvulla, jota tämä romaani kuvaa, Ranskan sotaväen ylipäällikön\nja kuninkaan lähimmän miehen arvonimi. Suomentaja.] Kuningas siirsi\ntälle suurimman osan hallitustoimiansa ja piti Guisen herttuaa ja\nmarsalkka Saint-Andreta suosikkeinaan. Mutta ne, jotka suosio tai asiat\nlähensivät häneen, eivät voineet pysyä asemassaan, elleivät alistuneet\nValentinoisin herttuattaren tahtoon. Ja vaikkei herttuatar enää ollut\nnuori eikä kaunis, hallitsi hän kuningasta niin ehdottomalla vallalla,\nettä voi sanoa hänen olleen sekä kuninkaan että valtion rakastajattaren.\n\nKuningas oli aina pitänyt konnetabelista ja heti hallituksensa alussa\nkutsunut hänet maanpaosta, johon Frans I oli hänet lähettänyt. Hovi\noli jakaantunut Guisein ja konnetabelin puolelle, jota kuninkaalliset\nprinssit kannattivat. Kumpikin puolue oli aina pyrkinyt Valentinoisin\nherttuattaren suosioon. Aumalen herttua, Guisen herttuan veli, oli\nnainut erään hänen tyttäristään, ja konnetabeli tavoitteli samaa\nliittoa. Hänelle ei ollut kylliksi, että hän oli naittanut vanhemman\npoikansa madame Dianan kanssa, joka oli kuninkaan ja erään sittemmin\nnunnaksi ruvenneen piemontilaisnaisen tytär. Tällä naimisliitolla\noli ollut monta estettä niiden lupauksien vuoksi, jotka Montmorency\noli antanut neiti de Piennesille, kuningattaren hovineidille. Ja\nvaikka kuningas oli kumonnut esteet erikoisella kärsivällisyydellä ja\nhyvyydellä, ei konnetabelilla ollut mielestään kyllin tukea, jollei hän\nsaanut Valentinoisin herttuatarta puolelleen ja eroamaan Guiseistä,\njoiden suuruus alkoi jälkimäistä huolestuttaa.\n\nHerttuatar oli, niin paljon kuin mahdollista, viivytellyt\nperintöruhtinaan naimista Skotlannin kuningattaren kanssa: tämän nuoren\nkuningattaren kauneus ja suuri, kehittynyt henkevyys ja se nousu,\njonka naimisliitto toimitti Guiseille, olivat hänestä sietämättömiä.\nHän vihasi erittäinkin Lotringin kardinaalia, joka oli puhutellut\nhäntä pisteliäästi, vieläpä halveksienkin. Hän näki, että kardinaali\noli suhteissa kuningattaren kanssa, joten konnetabeli tajusi saavansa\nhänet puolelleen ja yhtymään liittoonsa, jos naitettaisiin hänen\ntyttärentyttärensä, neiti de la Marck, konnetabelin toisen pojan,\nmonsieur d'Anvillen kanssa, joka peri isänsä toimen Kaarle IX:n\nhallitessa. Konnetabeli ei arvellut monsieur d'Anvillen panevan esteitä\nnaimiskaupalle, niinkuin oli monsieur de Montmorency pannut; mutta\nvaikkakin niiden syyt olivat häneltä salassa, olivat vaikeudet tuskin\nvähemmät. Monsieur d'Anville rakasti tavattomasti perintökuningatarta,\nja niin vähän toivoa kuin hänellä olikin, ei hän saattanut päättävästi\nsitoutua liittoon, joka veisi toisaalle hänen harrastuksensa.\n\nMarsalkka Saint-André oli hovissa ainoa, joka ei ollut liittynyt\nmihinkään puolueeseen: hän oli yksi suosikeista, ja tämä suosio\nkohdistui vain hänen olemukseensa. Kuningas oli rakastanut häntä\njo ollessaan perintöruhtinaana ja sittemmin tehnyt hänestä Ranskan\nmarsalkan siinä iässä, jolloin ei vielä ole totuttu vaatimaan\npienempiäkään arvoja. Kuninkaan suosio antoi hänelle loiston, jota\npiti yllä hänen persoonallisuutensa kunnokkuus ja miellyttävyys, hänen\nhieno taloutensa ja kalustonsa ja harvinaisin suurellisuus, mitä\nkellään yksityisellä on nähty. Hallitsijan aulius korvasi näitä menoja:\ntämä ruhtinas suorastaan tuhlasi niille, joista hän piti. Hänellä\nei ollut kaikkia hyviä ominaisuuksia, mutta useimmat niistä kyllä,\nvarsinkin se, että hän piti sodasta ja ymmärsi sitä. Hänellä oli siinä\nmyös ollut onni mukanaan: lukuunottamatta Saint-Quentinin taistelua\nhänen hallituskautensa oli sarja voittoja. Hän oli henkilökohtaisesti\nvoittanut Rentyn taistelun. Piemont oli vallattu, englantilaiset\noli karkoitettu Ranskasta, ja keisari Kaarle V oli nähnyt hyvän\nonnensa loppuvan Metzin kaupungin porteilla, jota hän turhaan oli\npiirittänyt keisarikuntansa ja Espanjan kaikilla sotavoimilla. Koska\nSaint-Quentinin onnettomuus sittenkin oli vähentänyt ranskalaisten\nvalloitustoiveita ja koska onni myöhemmin näytti jakautuneen molempien\nkuninkaiden välillä, huomasivat he vähitellen olevansa taipuvaisia\nrauhantekoon.\n\nLotringin leskiherttuatar oli alkanut siitä tehdä ehdotuksia,\nperintöruhtinaan naimisiinmenon aikoina ja sittemmin oli salaisia\nneuvotteluja ollut käynnissä. Vihdoin valittiin Artoisin maakunnassa\nsijaitseva Cercamp kokouspaikaksi. Lotringin kardinaali, konnetabeli\nMontmorency ja marsalkka Saint-André saapuivat sinne kuninkaan\npuolesta, herttua Alba ja Oranian prinssi Filip II:n puolesta ja\nLotringin herttua ja herttuatar olivat välittäjinä. Pääkysymykset\nolivat Ranskan prinsessan Elisabethin avioliitto Espanjan\nperintöprinssin Don Carloksen kanssa ja samoin kuninkaan sisaren\nnaiminen Savoijin prinssin kanssa.\n\nKuningas oleskeli tällä aikaa rajalla ja sai siellä tiedon Englannin\nkuningattaren Marian kuolemasta. Hän lähetti Randanin kreivin Englannin\nElisabethin luo onnittelemaan häntä valtaistuimelle nousemisen\njohdosta. Elisabeth otti lähettilään ilomielin vastaan, sillä hänen\noikeutensa kruunuun oli niin heikosti perusteltu, että hänelle oli\nedullista nähdä Ranskan kuninkaan sen tunnustavan. Kreivi huomasi hänen\nsaaneen tietoja Ranskan hovin harrastuksista ja niiden henkilöiden\nansioista, jotka siihen kuuluivat, mutta varsinkin olevan niin täynnä\nkunnioitusta Nemoursin herttuaa kohtaan ja puhuvan niin monta kertaa\nherttuasta ja sellaisella innolla, että kun kreivi palasi ja selosti\nmatkaansa kuninkaalle, tämä sanoi hänelle, ettei, ollut mitään, mitä\nNemoursin herttua ei voisi vaatia uudelta kuningattarelta, joka\nvarmaankin ottaisi hänet puolisokseen. Kuningas puhui siitä herttualle\nvielä samana iltana, pani Randanin kreivin hänelle kertomaan kaikki,\nmistä oli keskustellut Elisabethin kanssa, ja kehoitti häntä ottamaan\nvaarin tästä suuresta onnesta. Aluksi Nemoursin herttua luuli, ettei\nkuningas puhunut tosissaan, mutta huomattuaan, että niin oli asian\nlaita, hän sanoi:\n\n»Jos ryhdyn tähän haaveelliseen yritykseen teidän majesteettinne\nneuvosta ja teidän majesteettianne palvellakseni, pyydän ainakin teidän\nmajesteettianne pitämään sen salaisuutena, kunnes menestys tekee\nminut siihen oikeutetuksi ihmisten silmissä, eikä tahtomaan minua\nnäyttäytymään niin tavattoman turhamaisena, että kuningatar, joka ei\nole milloinkaan minua nähnyt, tahtoisi muka mennä kanssani naimisiin\nrakkaudesta.»\n\nKuningas lupasi olla puhumatta muille kuin konnetabelille tästä\nsuunnitelmasta, pitipä vaitioloa välttämättömänäkin asian\nmenestymiseksi. Randanin kreivi neuvoi Nemoursin herttuaa lähtemään\nEnglantiin muka vain matkustajana, mutta herttua ei voinut tähän\nsuostua. Hän lähetti suosikkinsa Lingerollen, joka oli älykäs nuori\nmies, ottamaan kuningattaren tunteista selvää ja koettamaan panna\nsuhteita alulle. Odottaessaan matkan tulosta herttua lähti tapaamaan\nSavoijin herttuaa, joka oli Brysselissä Espanjan kuninkaan luona.\nEnglannin kuningattaren Marian kuolema teki suuria esteitä rauhalle.\nKokous hajosi marraskuun lopulla, ja kuningas palasi Pariisiin.\n\nSilloin ilmestyi hoviin kaunotar, joka veti kaikkien katseet puoleensa,\nja tosiaankin on syytä uskoa, että hän oli täydellinen kaunotar,\nkoska hän herätti ihailua paikassa, jossa oli totuttu näkemään niin\nkauniita henkilöitä. Hän oli samaa sukuperää kuin Chartresin vidami ja\nRanskan rikkaimpia perijättäriä. Hänen isänsä oli kuollut nuorena ja\njättänyt hänet puolisonsa madame de Chartresin hoidettavaksi, joka oli\nharvinaisen rikas, hyveellinen ja kunnokas. Kadotettuaan puolisonsa\noli madame de Chartres viettänyt useita vuosia hoviin palaamatta.\nTänä poissaoloaikanaan hän oli suunnannut kaiken harrastuksensa tytön\nkasvattamiseen. Hän ei pyrkinyt ainoastaan kehittämään tyttärensä\nhenkevyyttä ja kauneutta, vaan koetti tehdä hänestä myös hyveellisen ja\nrakastettavan. Useimmat äidit kuvittelevat, että pitääkseen nuorisoa\nerossa rakkausseikkailuista riittää olla niistä koskaan puhumatta.\nMadame de Chartresilla oli päinvastainen käsitys; hän kuvaili usein\ntyttärellensä rakkautta ja osoitti hänelle, mikä siinä on miellyttävää,\nsaadakseen hänet helpommin uskomaan, mitä opetti hänelle sen vaaroista.\nHän kertoi miesten vilpillisyydestä, heidän petollisuudestaan ja heidän\nuskottomuudestaan, kotoisista onnettomuuksista, — joihin rakkauden\nlupaukset hukkuvat, ja näytti toiselta puolen, mikä rauha seurasi\nnuhteettoman naisen elämää ja kuinka paljon loistoa ja ylevyyttä\nhyve antoi henkilölle, joka oli kaunis ja korkeaa sukuperää. Mutta\nhän osoitti myös, ettei tätä hyvettä voinut säilyttää muuten kuin\nepäilemällä ja hillitsemällä itseään ja huolellisesti kiintymällä\nsiihen, mikä yksin voi olla naisen onnena: rakastamalla miestänsä ja\nsaamalla häneltä vastarakkautta.\n\nVaikka tämä rikas perijätär oli silloin vielä tavattoman nuori, oli\nhäntä jo usein kosittu. Madame de Chartres, joka oli tavattoman ylpeä\ntyttärestään, ei pitänyt ketään hänen arvoisenaan. Kun tytär oli\nseitsemännellätoista, tahtoi madame Chartres viedä hänet hoviin. Kun\nhän saapui, meni vidami häntä vastaanottamaan ja hämmästyi mademoiselle\nde Chartresin tavattomasta kauneudesta eikä ilman aihetta. Hänen\nhipiänsä puhtaus ja hänen hiuksiensa vaaleus antoivat hänelle loiston,\njota ei ole milloinkaan nähty muissa kuin hänessä. Kaikki hänen\npiirteensä olivat säännölliset, ja hänen kasvonsa ja hänen olentonsa\nolivat täynnä suloa ja viehätystä.\n\nHoviin tulonsa jälkeisenä päivänä mademoiselle de Chartres meni\nvalitsemaan jalokiviä eräältä italialaiselta, joka teki kauppaa pitkin\nmaailmaa. Tämä mies oli tullut Firenzestä kuningattaren kanssa ja oli\nniin rikastunut kaupastaan, että hänen talonsa näytti pikemmin ylhäisen\naatelisherran asunnolta kuin kauppiaan. Hänen siellä ollessaan tuli\nClèvesin prinssi sinne. Prinssi hämmästyi niin neidon kauneudesta,\nettei voinut hämmästystään salata, eikä mademoiselle de Chartres voinut\nolla punastumatta nähdessään aikaansaamansa kummastuksen. Hän toipui\nkuitenkin osoittamatta muuta huomiota tämän prinssin käytökselle kuin\nmitä kohteliaisuus vaati sellaista henkilöä kohtaan.\n\nClèvesin prinssi katsoi häntä ihaillen eikä voinut ymmärtää, kuka tämä\nkaunotar oli, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Hän näki heti hänen\nilmeestään ja kaikesta, että hän oli korkea-arvoinen. Kaunottaren\nnuoruus sai prinssin luulemaan häntä tytöksi; mutta kun hän ei nähnyt\nhänen äitiään ja kun italialainen, joka ei ollenkaan tuntenut häntä,\npuhutteli häntä madameksi, ei hän tietänyt, mitä ajatella, vaan\nkatseli yhä ihmetellen. Prinssi huomasi katseittensa saattavan hänet\nhämilleen, kun sitä vastoin nuoret naiset aina mielellään näkevät\nkauneutensa tekemän vaikutuksen; vielä hän käsitti olevansa syynä\nsiihen, että kaunotar kärsimättömästä pyrki lähtemään ja tosiaankin\npoistui hyvin nopeasti. Prinssi lohdutteli itseään sillä toivolla, että\nhän saisi tietää nuoren olennon nimen, mutta joutui hyvin ihmeisiinsä\nkuullessaan, ettei häntä tunnettu. Prinssiin vaikutti niin voimakkaasti\nneidon kauneus ja se vaatimattomuus, joka ilmeni hänen käytöksessään,\nettä voi sanoa hänen siitä hetkestä alkain joutuneen kiihkeän ja\nkunnioittavan rakkauden lumoihin. Samana iltana hän meni kuninkaan\nsisaren luo.\n\nTätä prinsessaa kunnioitettiin suuresti sen vaikutusvallan vuoksi,\njoka hänellä oli kuninkaaseen, veljeensä, ja hänen vaikutusvaltansa\noli niin suuri, että kuningas tehdessään rauhan suostui luovuttamaan\nPiemontin naittaakseen hänet Savoijin herttualle. Vaikkakin prinsessa\nkoko elämänsä oli toivonut pääsevänsä naimisiin, ei hän ollut tahtonut\nmennä naimisiin muun kuin hallitsevan ruhtinaan kanssa, ja hän oli sen\nvuoksi antanut rukkaset Navarran kuninkaalle, kun tämä oli Vendômen\nherttuana, ja aina toivonut Savoijin herttuaa, johon oli säilyttänyt\nkiintymyksensä siitä aikain, kun oli nähnyt hänet Nizzassa kuningas\nFrans I:n ja paavi Paul III:n kohdatessa toisensa. Koska hän oli hyvin\nhenkevä ja hänellä oli hyvä maku kauneuteen nähden, veti hän puoleensa\nkaikin kunnon miehet, ja koko hovi oli usein hänen luonaan koolla.\n\nClèvesin prinssi tuli hänen luoksensa tapansa mukaan. Hän oli niin\nihastunut mademoiselle de Chatresin henkevyydestä ja kauneudesta,\nettei voinut puhua muusta. Hän kertoi arkailematta seikkailunsa eikä\nvoinut väsyä kiittämästä tätä olentoa, jonka oli nähnyt ja jota ei\ntuntenut. Prinsessa sanoi, ettei ollut olemassa prinssin kuvaaman\nhenkilön kaltaista, ja jos olisikin, tuntisi koko hovi hänet. Madame\nde Dampierre, joka oli prinsessan hovinaisia ja madame de Chartresin\nystävä, lähestyi prinsessaa kuullessaan keskustelun ja kuiskasi, että\nmonsieur de Clèvesin näkemä henkilö oli epäilemättä mademoiselle de\nChartres. Prinsessa kääntyi Clèvesin prinssin puoleen ja sanoi hänelle,\nettä jos prinssi palaisi hänen luokseen seuraavana päivänä, saisi hän\njälleen tavata kaunottaren, joka niin oli hänet vallannut.\n\nMademoiselle de Chartres tuli tosiaankin seuraavana päivänä.\nKuningattaret ottivat hänet vastaan kaikin kohteliaisuuksin mitä voi\nkuvitella ja kaikki muut niin ihastellen, ettei hän kuullut ympärillään\nmuuta kuin ylistystä. Hän otti ne vastaan niin ylevän vaatimattomasti,\nettä näytti siltä kuin hän ei olisi kuullut niitä tai ainakin, etteivät\nne häneen ollenkaan vaikuttaneet. Sitten hän meni kuninkaan sisaren\nluo. Kiitettyään mademoiselle de Chartresin kauneutta prinsessa kertoi,\nminkä hämmästyksen hän oli aiheuttanut Clèvesin prinssissä. Prinssi\nastui sisään hetkistä myöhemmin.\n\n»Tulkaa vain», sanoi prinsessa, »katsomaan, enkö ole pitänyt sanaani,\nja jollen teille näyttäessäni mademoiselle de Chartresia näytä sitä\nkaunotarta, jota etsitte, niin kiittäkää minua ainakin siitä, että olen\nhänelle kertonut ihailusta, jota tunnette häntä kohtaan».\n\nClèvesin prinssi tunsi iloa nähdessään tämän henkilön, jota oli pitänyt\nniin rakastettavana, olevan yhtä hienoa sukua kuin kauniin. Prinssi\nlähestyi häntä ja muistutti olleensa ensimmäinen häntä ihailemaan ja\nheti kunnioittaneensa häntä ansion mukaan, vaikkei vielä silloin häntä\ntuntenutkaan.\n\nRitari Guise ja prinssi, jotka olivat ystävyksiä, lähtivät yhdessä\nprinsessan luota. He ylistivät aluksi mademoiselle de Chartresia ihan\nrajattomasti, mutta huomasivat sitten puhuvansa hänestä liiaksikin ja\nvälttelivät kumpikin lausumasta mitä hänestä ajattelivat. Heidän täytyi\nkuitenkin puhua hänestä seuraavina päivinä kaikkialla, missä tapasivat\ntoisensa. Tämä uusi kaunotar oli kauan heidän kaikkien keskustelujensa\naiheena. Kuningatar ylisteli häntä paljon ja piti erikoisessa arvossa;\nperintökuningatar otti hänet suosikikseen ja pyysi madame de Chartresia\ntuomaan hänet usein luokseen. Prinsessat, kuninkaan tyttäret,\nlähettivät usein hakemaan häntä huveihinsa. Lisäksi koko hovi, paitsi\nValentinoisin herttuatar, rakasti ja ihaili häntä. Asian laita ei\nollut niin, että uusi kaunotar olisi työntänyt herttuattaren syrjään.\nKyllin pitkä kokemus oli tälle osoittanut, ettei hänellä ollut mitään\npelättävää kuninkaan taholta, mutta hän vihasi niin Chartresin vidamia,\njonka oli toivonut kiinnittävänsä itseensä naittamalla hänelle yhden\ntyttäristään ja joka oli liittynyt kuningattareen, ettei voinut suopein\nsilmin katsella ketään, jolla oli sama nimi ja jota kohtaan vidami\nosoitti suurta ystävyyttä.\n\nClèvesin prinssi rakastui intohimoisesti mademoiselle de Chartresiin\nja toivoi hartaasti saavansa hänet puolisokseen, mutta pelkäsi, että\nmadame de Chartresin ylpeys ei sallisi luovuttaa tytärtä miehelle, joka\nei ollut veljeksistä vanhin, siis varsinainen perillinen. Tämä suku oli\nkuitenkin niin ylhäinen ja kun kreivi, joka oli vanhin veli, oli juuri\nnainut kuningasperheen kanssa niin läheisesti sukua olevan naisen, että\npikemminkin rakkauden herättämä ujous kuin todelliset syyt aiheuttivat\nprinssin pelon.\n\nHänellä oli monta kilpailijaa. Ritari Guise näytti hänestä\nvaarallisimmalta syntyperänsä, ansioittensa ja sen loiston vuoksi,\njonka hovin suosio tuotti hänen suvulleen. Tämä prinssi oli rakastunut\nmademoiselle de Chartresiin ensi päivänä, jolloin oli hänet nähnyt, ja\nmyös huomannut Clèvesin prinssin rakkauden, niinkuin jälkimäinen oli\npannut merkille hänen rakastumisensa. Vaikka he olivat ystävyksiä, ei\nse vieraantuminen, jonka samat pyyteet aiheuttivat, sallinut heidän\nselittää asiaa toisilleen. Heidän ystävyytensä oli kylmennyt heidän\nuskaltamatta ottaa sitä puheeksi. Se sattuma, että Clèvesin prinssi oli\nensinnä joutunut näkemään mademoiselle de Chartresin, näytti hänestä\nonnelliselta enteeltä ja suovan hänelle jotakin etua kilpailijansa\nrinnalla, mutta hän aavisti isänsä, Neversin herttuan, panevan suuria\nesteitä. Herttua oli läheisissä suhteissa Valentinoisin herttuattaren\nkanssa. Herttuatar oli vidamin vihollinen, ja tämä syy oli riittävä\nestämään Neversin herttuaa suostumasta, siihen, että hänen poikansa\najattelisi vidamin veljentytärtä.\n\nMadame de Chartres, joka niin hartaasti oli pyrkinyt kehittämään\ntyttärensä hyveellisyyttä, piti siitä yhä edelleen samaa huolta\npaikassa, jossa se oli niin tarpeen ja jossa oli niin monta vaarallista\nesimerkkiä. Kunnianhimo ja lemmenseikkailut olivat tämän hovin\nsieluna ja täyttivät yhtä lailla miesten ja naisten mielet Siellä oli\nniin monia harrastuksia ja niin monia eri juonia, ja naisilla oli\nniissä niin suuri osa, että rakkauteen aina sekaantui keinottelua ja\npäinvastoin. Kukaan ei ollut rauhallinen tai välinpitämätön: kaikki\npyrkivät kohoamaan, miellyttämään, palvelemaan tai vahingoittamaan.\nKukaan ei tuntenut ikävystymistä tai joutilaisuutta; Kaikki joko\nhuvittuivat tai punoivat juonia.\n\nNaiset olivat eri tavoin kiintyneet kuningattareen,\nperintökuningattareen, Navarran kuningattareen, kuninkaan sisareen\ntai Valentinoisin herttuattareen. Taipumukset, sovinnaisuussyyt tai\nmielenlaatu olivat näiden eri kiintymysten perustana. Ne, joiden ensi\nnuoruus oli mennyt ja jotka tahtoivat näyttää ankaran hyveellisiltä,\nolivat kiintyneet kuningattareen. Ne, jotka olivat nuorempia ja\netsivät iloa ja lemmenseikkailuja, liehakoivat perintökuningatarta.\nNavarran kuningattarella oli omat suosikkinsa. Hän oli kaunis, ja\nhänellä oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa kuninkaaseen. Hän oli\nliittynyt konnetabeliin, ja senvuoksi pidettiin häntä suuressa arvossa.\nKuninkaan sisar oli vielä säilyttänyt kauneutensa ja veti useita\nnaisia luokseen. Valentinoisin herttuattarella oli kaikki ne, joihin\nhän suvaitsi katsoa, mutta harvat naiset olivat hänen mieleisiään,\nja lukuunottamatta muutamia, joiden kanssa hän oli tuttavallisella\nkannalla, joihin hän luotti ja jotka olivat mielenlaadultaan hänelle\nsukua, hän ei ottanut vastaan ketään muulloin kuin päivinä, jolloin\nhäntä huvitti pitää yhtä suurta seuruetta kuin kuningatar.\n\nKaikki eri juonet kilpailivat, ja niiden punojat kadehtivat toinen\ntoistansa. Naiset, jotka niitä punoivat, olivat myös kateellisia\nkeskenään joko hovin suosion tai rakastajien vuoksi. Suuret ja ylevät\nharrastukset liittyivät usein toisiin vähemmän arvokkaisiin, jotka\nkuitenkaan eivät olleet vähemmän ilmeisiä. Näin ollen hovissa oli\njonkunmoinen järjestetty jännitystilanne, joka teki sen miellyttäväksi,\nmutta myöskin hyvin vaaralliseksi nuorelle ihmiselle. Madame de\nChartres näki tämän vaaran ja ajatteli vain keinoja, joilla tyttärensä\nsiltä suojelisi. Hän ei pyytänyt tytärtänsä niinkuin äiti, vaan kuin\nystävä kertomaan kaikki kohteliaisuudet, joita hänelle sanottiin, ja\nlupasi puolestaan auttaa häntä oikein käyttäytymään näissä asioissa,\njoissa nuorena joutui ymmälle.\n\nRitari Guise osoitti niin ilmeisesti tunteensa ja suunnitelmansa\nmademoiselle de Chartresia kohtaan, että kaikki sen huomasivat. Hän ei\nkuitenkaan uskonut mahdolliseksi, mitä hän halusi. Hän tiesi hyvinkin,\nettei hän ollut sopiva puoliso mademoiselle de Chartresille, koska\nhänellä oli perin pieni omaisuus pitääkseen arvoaan yllä, ja tiesi\nmyöskin, etteivät veljet hyväksyisi tätä naimisliittoa peläten sitä\narvonalenemista, jonka nuorempien veljien naimiskaupat tavallisesti\ntuovat mukanaan ylhäisissä suvuissa. Lotringin kardinaali osoitti\nhänelle pian, ettei hän ollutkaan erehtynyt: hän tuomitsi ritarin\nkiintymyksen mademoiselle de Chartresiin erikoisen kiihkeästi, vaikkei\nsanonutkaan varsinaisia syitä. Kardinaali vihasi vidamia, tosin vielä\nsalaa, mutta pian puhkesi viha ilmiliekkiin. Hän olisi mieluummin\nhalunnut nähdä veljensä joutuvan mihin tahansa toiseen liittoon kuin\nvidamin sukuun ja selitti niin julkisesti, kuinka kaukana ritari oli\nvidamista, että madame de Chartres loukkautui siitä kovasti ja näki\npaljon vaivaa osoittaakseen, ettei kardinaalin tarvinnut mitään pelätä\nja ettei hän ajatellutkaan tätä naimisliittoa. Vidami käyttäytyi\nsamalla tavalla ja tunsi vielä kipeämmin Lotringin kardinaalin\nkäytöksen, koska hän paremmin tiesi sen syyn.\n\nClèvesin prinssi oli yhtä ilmeisesti osoittanut rakkauttaan kuin\nritari Guise. Neversin herttua oli pahoilla mielin kuullut tästä\nkiintymyksestä. Hän luuli kuitenkin, että hänen tarvitsi vain puhua\npojalleen saadakseen hänet muuttamaan käytöstään, mutta joutui suuresti\nihmeisiinsä huomatessaan, että poika oli nimenomaan päättänyt naida\nmademoiselle de Chartresin. Herttua paheksui tätä suunnitelmaa,\nkiivastui ja salasi niin huonosti kiintymystään, että asia pian\nlevisi koko hovin tietoon, vieläpä madame de Chartresinkin, joka\nei ollut voinut epäilläkään, ettei Neversin herttua olisi pitänyt\npoikansa naimisiin menoa hänen tyttärensä kanssa edullisena. Niinpä\nhän hämmästyi kovin, kun Clèyesin ja Guisen suvut pelkäsivät tätä\nliittoa sen sijaan että olisivat sitä toivoneet. Mielipaha tämän\njohdosta saattoi hänet ajattelemaan tyttärelleen sellaista puolisoa,\nettä hän pääsisi niiden yläpuolelle, jotka luulivat olevansa hänen\nyläpuolellaan. Tarkastettuaan kaikki madame de Chartres pysähtyi\nMontpensierin herttuan vanhimpaan, poikaan. Tämä oli silloin naimaiässä\nja ylhäisimpiä hovissa. Koska madame de Chartres oli hyvin älykäs,\nsaaden apua vidamista, jota pidettiin suuressa arvossa, ja hänen\ntyttärensä tosiaankin oli sopiva morsian, toimi hän niin taitavasti ja\nmenestyksellisesti, että Montpensierin prinssi näytti toivovan tätä\nliittoa, joka ei tuntunut kohtaavan mitään vaikeuksia.\n\nVidami, joka tiesi poikansa, monsieur d'Anvillen, kiintymyksen\nperintökuningattareen, arveli kuitenkin, että pitäisi käyttää hyväksi\ntämän vaikutusvaltaa hänen poikaansa, jotta viimemainittu edistäisi\nmademoiselle de Chartresin asiaa kuninkaan luona ja myös puhellen\nMontpensierin prinssin kanssa, jonka läheinen ystävä hän oli. Hän puhui\nsiitä perintökuningattarelle, joka mielellään suostuikin yritykseen,\nkun siinä oli puhe sellaisen henkilön korottamisesta, josta hän paljon\npiti, kuten hän lausuikin vidamille, vakuuttaen samalla, että vaikka\nhän hyvin tiesi tekevänsä kiusaa enolleen Lotringin kardinaalille, hän\nsittenkin ilomielin sivuuttaisi moisen näkökohdan, koska hänellä oli\nsyytä olla tyytymätön enoonsa, joka aina palveli enemmän kuningattaren\nkuin hänen omia etujaan.\n\nRakastavat ihmiset ovat aina hyvin mielissään siitä, että joku tekosyy\nantaa heille aihetta puhua niiden kanssa, jotka heitä rakastavat.\nHeti kun vidami oli lähtenyt perintökuningattaren luota, käski tämä\nChâtelartin, joka oli monsieur d'Anvillen suosikki ja tiesi hänen\nrakkautensa perintökuningattareen, mennä sanomaan, että monsieur\nd'Anvillen piti illalla tulla kuningattaren luo. Châtelart otti tämän\ntehtävän vastaan ilomielin ja kunnioittavasti. Tämä aatelismies oli\nhienoa dauphinélaista sukua, mutta hänen ansionsa ja henkevyytensä\nmerkitsivät vielä enemmän kuin hänen syntyperänsä. Kaikki hovin\nylhäiset herrat ottivat hänet vastaan ja kohtelivat häntä hyvin, ja\nMontmorencyn perheen suosio oli hänet erikoisesti kiinnittänyt monsieur\nd'Anvilleen. Hän oli siromuotoinen ja pystyvä kaikissa taidoissa:\nlauloi miellyttävästi, sepitti runoja ja viehätti rakastettavuudellaan\nja tunteikkuudellaan monsieur d'Anvillea niin suuresti, että tämä\nuskoi hänelle rakkautensa perintökuningattareen. Sellainen luottamus\nlähensi Châtelartia mainittuun prinsessaan, jonka hän siis joutui usein\ntapaamaan. Tästä sitten alkoi onneton rakkaus, joka vei Châtelartin\njärjen ja lopulta maksoi hänen henkensä.\n\nMonsieur d'Anville ei jäänyt sinä iltana saapumatta kuningattaren luo.\nHän oli onnellinen siitä, että perintökuningatar oli valinnut hänet\ntyöskentelemään toivomansa asian hyväksi, ja lupasi tarkoin totella\nhänen määräyksiään. Mutta Valentinoisin herttuatar, joka oli saanut\nvihiä tästä naimasuunnitelmasta, asettui niin varmasti sitä vastaan\nja oli niin valmistanut kuninkaan mieltä ennakolta, että kun monsieur\nd'Anville hänelle puhui asiasta, hän ei näyttänyt sitä hyväksyvän,\nvieläpä määräsi välittäjän sanomaan sen Montpensierin prinssillekin.\nHelppoa on kuvitella madame de Chartresin tunteita hänen niin hartaasti\ntoivomansa aikeen rauetessa, jollainen onnettomuus tuottaisi niin\nsuurta etua hänen vihollisilleen ja tekisi niin suuren vääryyden hänen\ntyttärelleen.\n\nPerintökuningatar osoitti tavattoman ystävällisesti mademoiselle de\nChartresille surunsa siitä, ettei ollut voinut häntä auttaa.\n\n»Kuten näette», sanoi hän, »on kykyni hyvin keskinkertainen. Kuningatar\nja Valentinoisin herttuatar vihaavat minua niin, että on miltei\nmahdotonta, etteivät he tai heistä riippuvat aina olisi poikkipuolin\nminun suunnitelmieni tiellä. Kuitenkaan en ole milloinkaan ajatellut\nmuuta kuin heitä miellyttää. He eivät myöskään vihaa minua muun\nvuoksi kuin äitini, kuningattaren, joka ennen on heissä herättänyt\npelkoa ja kateutta. Kuningas oli rakastanut häntä, ennenkuin rakastui\nValentinoisin herttuattareen, ja avioliittonsa ensi vuosina, kun\nhänellä ei vielä ollut lapsia, hän näytti miltei päättäneen ottaa\navioeron naidakseen äitini, kuningattaren, vaikkakin hän rakasti tätä\nherttuatarta. Madame de Valentinois pelkäsi naista, jota kuningas jo\noli rakastanut ja jonka kauneus ja henkevyys voivat vähentää hänen\nsuosiotaan, ja liittyi konnetabeliin, joka ei myöskään toivonut\nkuninkaan naivan Guisen sisarta. He saivat kuningasvainajan taipumaan\nmielensä mukaan ja vaikka konnetabeli vihasi Valentinoisin herttuatarta\nyhtä katkerasti kuin rakasti kuningatarta, toimi hän kuitenkin\nestääkseen kuningasta ottamasta avioeroa. Mutta haihduttaakseen\nkuninkaasta kokonaan ajatukset naida äitini, he puuhasivat äitini\nnaimisliittoa Skotlannin kuninkaan kanssa, joka oli prinsessa\nMagdalenan, kuninkaan sisaren, kuoltua leski. He tekivät näin, koska\nSkotlannin kuningas oli valmiimpi tekemään päätöksen, eivätkä pitäneet\nentisiä välipuheita Englannin kuninkaan kanssa, joka toivoi kiihkeästi\näitiäni puolisokseen. Vähältä piti, ettei tämä sanansyöminen ollut\nsyynä välien rikkoutumiseen molempien kuninkaiden välillä. Henrik VIII\nei saanut mielelleen lohdutusta, kun näin täytyi luopua äidistäni,\nja ketä muuta ranskalaista prinsessaa hänelle ehdotettiinkin, sanoi\nhän, ettei kukaan korvannut sitä, joka häneltä oli viety. On myöskin\ntotta, että äitini, kuningatar, oli täydellinen kaunotar. Samalla\non huomattava, että häntä, kun hän oli jäänyt leskeksi Longuevillen\nherttuan kuoltua, kolme kuningasta toivoi puolisokseen. Huono onni\ntoimitti hänet vähäpätöisimmälle heistä, sellaiseen kuningaskuntaan,\njossa hänellä ei ole muuta kuin murhetta. Sanotaan minun olevan hänen\nnäköisensä. Pelkään myöskin onnettoman kohtalon puolesta olevani hänen\nkaltaisensa, ja mikä onni minulle sattuneekaan, en luule osaavani siitä\nnauttia.»\n\nMademoiselle de Chartres sanoi perintökuningattarelle, että nämä\nsynkät aavistukset olivat niin huonosti perusteltuja, että ne pian\nhaihtuisivat, ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan epäillä sitä, että\nhänen onnensa vastaisi ulkonaisia edellytyksiä.\n\nKukaan ei enää uskaltanut lähestyä mademoiselle de Chartresia peläten\nvihoittavansa kuningasta tai ajatellen, ettei onnistuisi miellyttää\nhenkilöä, joka oli toivonut kuninkaallista prinssiä. Mitkään tällaiset\narvelut eivät pidättäneet Clèvesin prinssiä. Hänen isänsä Neversin\nherttuan kuolema, joka silloin sattui, antoi hänelle täyden vapauden\nnoudattaa kiintymystänsä; heti kun tavanmukainen suruaika oli\npäättynyt, hän ajatteli vain, millä tavalla saisi mademoiselle de\nChartresin puolisokseen. Prinssi piti itseään onnellisena voidessaan\ntehdä tarjouksensa aikana, jolloin tapahtumat olivat vieroittaneet\ntoisia kilpailijoita ja jolloin hän voi olla miltei varma, ettei\nhänelle annettaisi kieltävää vastausta. Se pelko, ettei hän ollut\nmademoiselle de Chartresin mieleinen, häiritsi hänen iloaan, ja hän\nolisi ennemmin valinnut onnen miellyttää häntä kuin naida hänet\nsaamatta vastarakkautta.\n\nRitari Guise oli herättänyt prinssin mustasukkaisuutta, mutta koska\nse johtui pikemmin ritarin kunnokkuudesta kuin mademoiselle de\nChartresin käyttäytymisestä, pyrki prinssi vain pääsemään selville\nsiitä, oliko hän niin onnellinen, että mademoiselle de Chartres\nhyväksyisi hänen kosintansa. Prinssi tapasi mademoiselle de Chartresia\nvain kuningattaren luona tai kutsuissa; vaikeata oli päästä hänen\nkanssaan kahdenkeskiseen puheluun. Hän keksi kuitenkin tilaisuuden ja\npuhui mademoiselle de Chartresille aikeestaan ja rakkaudestaan niin\nkunnioittavasti kuin suinkin. Hän pyysi mademoiselle de Chartresia\nilmoittamaan tunteensa ja sanoi omien tunteittensa olevan sellaiset,\nettä ne saattaisivat hänet ikuisesti onnettomaksi, jollei mademoiselle\ntottelisi muutoin kuin velvollisuudesta äitinsä tahtoa.\n\nKoska mademoiselle de Chartres oli hyvin ylevä ja hyväsydäminen, joutui\nhän liikutuksen valtaan kiitollisuudesta Clèvesin prinssin käytöstapaa\nkohtaan. Tämä kiitollisuus antoi hänen vastauksilleen ja sanoilleen\njonkunmoisen lempeän soinnun, joka oli kylliksi herättämään toivoa\nniin silmittömästi rakastuneessa miehessä kuin prinssi oli: niin hän\nuskotteli itselleen sitä, mitä toivoi.\n\nMademoiselle de Chartres kertoi äidilleen tämän keskustelun, ja madame\nde Chartres sanoi hänelle, että Clèvesin prinssi oli niin ylevä ja\nhyveellinen ja että hän ikäisekseen oli niin viisas, että jos tytär\ntuntisi halua mennä prinssin kanssa naimisiin, niin hän suostuisi\nsiihen ilomielin. Mademoiselle de Chartres vastasi huomaavansa samat\nhyvät ominaisuudet ja menevänsä häneen kanssaan naimisiin vähemmän\nvastahakoisesti kuin jonkun toisen kanssa, vaikkei tuntenut häntä\nkohtaan persoonallisesti erikoista kiintymystä.\n\nJo seuraavana päivänä prinssi tuli madame de Chartresin puheille.\nMadame otti vastaan ehdotuksen, joka hänelle tehtiin, eikä sanonut\npelkäävänsä antaa tyttärelleen miestä, jota hän ei voisi rakastaa,\nkun antoi hänelle Clèvesin prinssin. Aviosopimus laadittiin, asiasta\npuhuttiin kuninkaalle, ja pian saivat kaikki sen tietää.\n\nClèvesin prinssi tunsi itsensä onnelliseksi olematta kuitenkaan täysin\ntyytyväinen. Hän näki huolestuneena, että mademoiselle de Chartresin\ntunteet eivät olleet muuta kuin kunnioituksen ja kiitollisuuden\ntunteita, eikä, hän voinut mairitella itseään sillä, että mademoiselle\nde Chartres kätki ne pakosta, koska heidän suhteensa salli osoittaa\nniitä loukkaamatta hänen tavatonta kainouttaan. Kului tuskin\npäivääkään, jolloin prinssi ei olisi hänelle sitä valittanut.\n\n»Onko mahdollista», sanoi prinssi hänelle, »etten voisi olla onnellinen\nteidän kanssanne avioliitossa? Niin on kuitenkin asianlaita. Te\ntunnette minua kohtaan vain jonkunmoista hyvyyttä, joka ei voi minua\ntyydyttää. Te ette ole kärsimätön, ette rauhaton ettekä surullinen.\nRakkauteni ei liikuta teitä enempää kuin jos kiintymykseni perustuisi\nvain teidän rikkautenne etuihin eikä oman olemuksenne sulouteen.»\n\n»Teillä ei ole oikeutta olla tyytymätön», vastasi mademoiselle de\nChartres. »En tiedä, mitä voitte toivoa sen lisäksi, mitä teen, eikä\nminun mielestäni ole soveliasta tehdä enempää kuin teen.»\n\n»On totta», vastasi prinssi, »että te annatte näennäisesti minulle\njotakin, mihin olisin tyytyväinen, jos sen takana olisi jotakin,\nmutta sen sijaan että sovinnaisuus teitä pidättäisi, te juuri sen\nvuoksi teette, mitä teette. Minä en merkitse mitään rakkaudellenne tai\nsydämellenne, eikä minun läsnäoloni teitä huvita taikka häiritse.»\n\n»Teidän ei pitäisi sitä epäillä», vastasi mademoiselle de Chartres,\n»että iloitsen teitä tavatessani, ja minähän punastun niin usein teidät\nnähdessäni, ettei teidän pitäisi epäillä läsnäolonne minua häiritsevän».\n\n»En erehdy punastumisestanne», vastasi prinssi. »Se on vain kainoutta,\nei sydämenne liikettä, enkä kiinnitä siihen enempää huomiota kuin se\nansaitsee.»\n\nMademoiselle de Chartres ei tietänyt mitä vastata, ja nämä erittelyt\nkävivät yli hänen ymmärryksensä. Clèvesin prinssi näki liiankin hyvin\nkuinka kaukana morsian oli niistä tunteista, jotka voivat häntä\ntyydyttää, koska toinen ei näyttänyt niitä edes käsittävän.\n\nRitari Guise palasi matkaltaan muutamia päiviä ennen häitä. Hän\noli nähnyt niin monia ylipääsemättömiä esteitä aikoessaan naida\nmademoiselle de Chartesin, ettei ollut voinut luulotella onnistuvansa.\nHän tuli kuitenkin hyvin murheelliseksi nähdessään mademoiselle\nde Chartresin menevän toisen puolisoksi. Tämä suru ei ollenkaan\nhälventänyt hänen kiintymystään, ja hän pysyi yhtä rakastuneena.\nMademoiselle de Chartres oli hyvin tietoinen niistä tunteista, joita\nritari säilytti häntä kohtaan. Ritari ilmoitti puolestaan neidolle,\nettä tämä oli sen suunnattoman murheen syynä, joka kuvastui hänen\nkasvoillaan; niin kunnokasta ja miellyttävää miestä oli vaikea\nsaattaa onnettomaksi tuntematta häntä kohtaan sääliä. Mademoiselle\nde Chartreskaan ei voinut olla häntä säälimättä, mutta tämä sääli ei\njohtanut muihin tunteisiin. Hän kertoi äidilleen tuskan, jota ritarin\nmurhe hänelle tuotti.\n\nMadame de Chartres ihaili tyttärensä vilpittömyyttä ja syystä kyllä,\nsillä kukaan ei ole milloinkaan ollut niin tavattoman ja luonnollisen\nvilpitön. Mutta hän ihmetteli enemmän sitä, ettei intohimoinen rakkaus\nollut koskenut tyttären sydämeen ja ettei prinssikään ollut häneen\nvaikuttanut enempää kuin muut miehet. Tästä oli seurauksena, että\nhän koetti kaikin tavoin saada tytärtään kiintymään sulhaseensa ja\nymmärtämään, että hän oli velvollinen rakastamaan miestänsä, kuten\nmies rakasti häntä ennenkuin tunsikaan, ja osoittamaan samaa tunnetta\nkuin prinssi osoitti hänelle pitäessään häntä kaikkia muita parempana\nsilloin, kun ei kukaan uskaltanut enää häntä ajatella.\n\nAvioliitto solmittiin, häät vietettiin Louvressa, ja illalla kuningas\nja kuningattaret tulivat koko hovin kanssa illallisille madame\nde Chartresin luo, jolloin heidät otettiin vastaan erinomaisen\nloistavasti. Ritari de Guise ei uskaltanut erottautua muista ja olla\npoissa näistä juhlallisuuksista, mutta hän saattoi niin vähän hillitä\nsuruaan, että oli helppo se huomata.\n\nClèvesin prinssi ei huomannut, että mademoiselle de Chartresin\ntunteet olisivat muuttuneet nimen vaihtuessa. Miehen ylhäisyys antoi\nprinsessalle mitä suurimpia etuisuuksia; mutta se ei muuttanut\nprinssin paikkaa hänen puolisonsa sydämessä. Tästä seurasikin, että\nvaikkakin prinssi oli hänen miehensä, ei hän lakannut olemasta hänen\nrakastajansa, koska hänellä oli aina jotakin muuta toivottavaa kuin\nhänen omistamisensa, ja vaikka prinsessa eli täysin hyvässä sovussa\nprinssin kanssa, ei jälkimäinen ollut täysin onnellinen. Prinssi tunsi\npuolisoaan kohtaan kiihkeää ja rauhatonta rakkautta, joka häiritsi\nhänen iloaan. Mustasukkaisuus ei lainkaan ollut aiheena tähän:\nmilloinkaan ei mies ole ollut vähemmän taipuvainen siihen eikä myöskään\nvaimo ole ollut haluttomampi sitä herättämään.\n\nPrinsessa oli kuitenkin joutunut hovin keskelle. Joka päivä hän kävi\nkuningattarien ja kuninkaan sisaren luona. Kaikki nuoret ja rakkauteen\nherkimmät miehet näkivät prinsessan hänen kodissaan ja hänen lankonsa,\nNeversin herttuan luona, jonka talo oli kaikille avoinna; mutta\nprinsessa käyttäytyi tavalla, joka herätti niin suurta kunnioitusta\nja näytti niin kaikelle rakastelemiselle vieraalta, että marsalkka\nSaint-André, vaikka oli rohkea ja kuninkaan suosiossa, oli ihastunut\nprinsessan kauneuteen uskaltamatta hänelle sitä ilmaista muuten kuin\nolemalla huomaavainen ja kohtelias. Useat muut olivat samassa asemassa,\nja madame de Chartres oli liittänyt tyttärensä viisauteen niin tarkoin\nkaikkia hyviä tapoja vastaavan käytöksen, että hän lopulta esiintyi\nsaavuttamattomana olentona.\n\nLotringin herttuatar oli toimiessaan rauhan hyväksi myöskin edistänyt\npoikansa, Lotringin herttuan, naimisliittoa. Se oli päätetty solmia\nkuninkaan toisen tyttären, Ranskan prinsessan Clauden, kanssa. Häät oli\nsovittu vietettäväksi helmikuussa.\n\nTällä aikaa oli Nemoursin herttua oleskellut Brysselissä kehittelemässä\nsuunnitelmaansa, joka koski Englantia. Sieltä hän lakkaamatta sai\ntai lähetti sinne pikalähettejä. Hänen toiveensa paranivat päivä\npäivältä, ja vihdoin Lignerolle ilmoitti hänelle, että herttuan\noli läsnäolollaan saatettava päätökseen se, mikä oli niin hyvin\naloitettu. Herttua otti tämän sanoman vastaan niin iloisena kuin nuori\nkunnianhimoinen mies ainakin, joka näkee pääsevänsä valtaistuimelle\nyksin maineensa perustalla. Hänen ajatuksensa oli huomaamatta tottunut\ntämän onnen suuruuteen, ja sen sijaan että hän olisi hylännyt sen\nalun pitäen saavuttamattomana, olivat vaikeudet haihtuneet hänen\nmielikuvituksestaan, eikä hän enää nähnyt esteitä.\n\nHän lähetti kiireesti Pariisiin kaikki tarpeelliset määräykset\nsaadakseen suurenmoiset matkavarustukset ja voidakseen Englannissa\nnäyttää suunnitelmansa mukaista loistoa ja kiiruhti itsekin perästä,\nollakseen läsnä Lotringin herttuan häissä.\n\nHerttua saapui perille kihlajaisten aattona, ja heti samana iltana,\nkun oli saapunut, hän meni kuninkaalle kertomaan, millä kannalla hänen\nsuunnitelmansa oli, ja saamaan määräyksiä ja neuvoja, mitä vielä oli\ntehtävä. Sitten hän meni kuningattaren luo. Clèvesin prinsessa ei ollut\nsiellä eikä siis nähnyt herttuaa tai edes saanut tietää, että hän oli\nsaapunut. Prinsessa oli kuullut kaikkien puhuvan tästä prinssistä\nhovin kaunismuotoisimpana ja miellyttävimpänä miehenä, ja varsinkin\nperintökuningatar oli kuvannut häntä sellaisella tavalla ja puhunut\nhänestä niin usein, että prinsessan uteliaisuus oli herännyt.\n\nViimemainittu vietti koko kihlajaispäivän kotonaan valmistellen\nitseään mennäkseen illalla kuninkaallisiin tanssiaisiin ja kemuihin,\njotka oli järjestetty Louvreen. Prinsessan kauneus ja puku herättivät\nheti ihailua. Tanssiaiset alkoivat. Kun prinsessa tanssi ritari\nGuisen kanssa, alkoi salin ovelta kuulua kohinaa ikäänkuin joku\nolisi tullut sisään, jolle tehtiin tilaa. Kun Clèvesin prinsessa nyt\nlakkasi tanssimasta ja hänen silmänsä etsivät jotakuta, jonka kanssa\njatkaisi tanssia, huusi kuningas hänelle, että hän ottaisi sen,\njoka astui sisään. Prinsessa kääntyi ja näki miehen, jota ei voinut\nluulla keneksikään muuksi kuin Nemoursin herttuaksi ja joka astui\nmuutamien penkkien yli päästäkseen tanssivien luo. Tämä herttua oli\nmuodoltaan sellainen, että oli vaikea olla joutumatta ihmeisiinsä hänet\nnähdessään, jollei ollut häntä milloinkaan tavannut, erityisesti tänä\niltana, kun hänen komea ulkoasunsa lisäsi sitä loistoa, joka kuului\nhänen olentoonsa. Mutta toisaalta herätti myös Clèvesin prinsessa ensi\nkertaa nähtynä suurta hämmästystä.\n\nNemoursin herttua joutui prinsessan kauneudesta niin ihmeisiinsä,\nettä kun hän lähestyi prinsessaa, joka niiasi hänelle, ei hän voinut\nolla ihailuaan osoittamatta. Kun he alkoivat tanssia, kuului salissa\nylistysten kohinaa. Kuningas ja kuningattaret muistivat, etteivät\ntanssijat olleet toisiaan milloinkaan tavanneet, ja pitivät omituisena\nnähdä heidän tanssivan yhdessä, vaikka eivät tunteneet toisiaan. Kun\ntanssi oli lakannut, kutsuivat kuninkaalliset parin luokseen antamatta\nsille aikaa puhua kenenkään kanssa ja kysyivät, eivätkö he mielellään\nhaluaisi tietää toinen toisensa nimeä ja oliko heillä siitä mitään\narveluja.\n\n»Mitä minuun tulee, madame», sanoi Nemoursin herttua, »en ole epävarma;\nmutta koska Clèvesin prinsessalla ei ole samoja syitä arvata, kuka\nminä olen, kuin minulla on tuntea hänet, niin haluaisin, että teidän\nmajesteettinne hyväntahtoisesti ilmoittaisi hänelle nimeni».\n\n»Luulenpa», huomautti perintökuningatar, »että hän tietää sen yhtä\nhyvin kuin te hänen nimensä».\n\n»Vakuutan teille, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, joka näytti\nolevan vähän hämillään, »etten arvaa sitä yhtä helposti kuin luulette».\n\n»Te arvaatte sen varsin hyvin», vastasi perintökuningatar. »Muuten on\njotakin kohteliasta Nemoursin herttualle siinä, ettette halua tunnustaa\ntuntevanne häntä, kun ette ole häntä ennen nähnyt.»\n\nKuningatar keskeytti heidät saadakseen tanssin jatkumaan. Nemoursin\nherttua otti parikseen perintökuningattaren. Tämä prinsessa oli\ntäydellinen kaunotar, jollaisena myös Nemoursin herttua oli häntä\npitänyt, ennenkuin, lähti Flanderiin, mutta nyt koko iltana herttua ei\nvoinut ihailla muuta kuin Clèvesin prinsessaa.\n\nRitari Guise, joka aina ihaili prinsessaa, joutui siitä, mitä äsken oli\ntapahtunut, hyvin murheelliseksi. Hän piti sitä enteenä, että kohtalo\noli määrännyt Nemoursin herttuan rakastumaan Clèvesin prinsessaan.\nJoko ritari Guise todella oli nähnyt jonkun hämmennyksen prinsessan\nkasvoilla tai mustasukkaisuus pani hänet näkemään enemmän kuin mitä\ntosiaan tapahtui, hän luuli prinsessan heti ihastuneen herttuaan\neikä voinut olla sanomatta hänelle, että Nemoursin herttua oli\nhyvin onnellinen joutuessaan prinsessan tuttavuuteen niin soman ja\nharvinaisen sattuman johdosta.\n\nClèvesin prinsessa palasi kotiinsa mieli niin täynnä kaikkea, mitä\noli tapahtunut tanssiaisissa, että hän, vaikka jo oli hyvin myöhä,\nmeni äitinsä huoneeseen siitä kertomaan ja ylisti Nemoursin herttuaa\nniin erikoisella tavalla, että se herätti madame de Chartresissa saman\najatuksen kuin ritari Guisessa.\n\nSeuraavana päivänä vietettiin hääjuhla. Clèvesin prinsessa tapasi\nNemoursin herttuan, jonka ilme ja viehättävä olemus jälleen saivat\nhänet hämmästymään.\n\nSeuraavana päivänä prinsessa tapasi herttuan perintökuningattaren\nluona, näki hänen lyövän palloa kuninkaan kanssa, ottavan osaa\nrengasratsastukseen ja kuuli hänen puhuvan. Hän huomasi herttuan olevan\naina paljon toisten yläpuolella ja kaikkialla johtavan keskustelua\nuljaan esiintymisensä ja miellyttävän henkevyytensä nojalla. Se teki\npiankin syvän vaikutuksen prinsessan sydämeen.\n\nMyöskin on totta, että kun Nemoursin herttua tunsi prinsessaa kohtaan\nkiihkeää rakkautta, joka lisäsi hänessä suloutta ja herttaisuutta,\nkuten ensimmäiset miellyttämispyrkimykset vaikuttavat, hän oli vielä\ntavallistaan rakastettavampi. Niin ollen, koska he näkivät toisensa\nusein ja kumpikin näki toisessa hovin täydellisimmän olennon, oli\nmahdotonta, etteivät he olisi toisiinsa tavattomasti ihastuneet.\n\nValentinoisin herttuatar oli mukana kaikissa huveissa, ja kuningas\noli häntä kohtaan yhtä hellä ja huomaavainen kuin rakkautensa alussa.\nNuori prinsessa, joka oli siinä iässä, jolloin luullaan, ettei naista\nvoi rakastaa, jos hän on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi, katseli\ntavattomasti kummissaan kuninkaan kiintymystä herttuattareen, joka oli\nisoäiti ja oli juuri naittanut tyttärentyttärensä. Hän puhui siitä\nusein madame de Chartresille.\n\n»Onko mahdollista, että siitä on niin kauan, kun kuningas rakastui\nherttuattareen? Kuinka kuningas on voinut kiintyä henkilöön, joka on\nhäntä paljon vanhempi ja on ollut hänen isänsä rakastajatar, vieläpä\nmonen muun, mikäli olen kuullut sanottavan?»\n\n»On totta», vastasi hänen äitinsä, »etteivät Valentinoisin\nherttuattaren ansiot tai uskollisuus ole herättäneet kuninkaan\nrakkautta eivätkä sitä säilyttäneet, ja juuri senvuoksi se on\nanteeksiantamatonta, sillä jos tässä naisessa nuoruus ja kauneus\nolisi yhtyneenä korkeaan syntyperään, jos hänellä olisi ollut se\nansio, ettei milloinkaan ennen ollut rakastanut, jos hän olisi\npysynyt täysin uskollisena kuninkaalle, jos hän olisi rakastanut\nvain häntä, välittämättä ylhäisestä asemasta ja rikkaudesta,\nkäyttäen valtaansa vain siinä, mikä kuninkaalle itselleen tuottaisi\nkunniaa tai mielihyvää, silloin pitäisi myöntää, että olisi vaikeata\nolla ylistämättä tätä hallitsijaa kiintymyksestä, jota hän tunsi\nherttuatarta kohtaan. Ellen pelkäisi», jatkoi madame de Chartres, »että\nsanoisitte minusta, mitä sanotaan kaikista ikäisistäni naisista, jotka\nmielellään kertovat tarinoita ajoiltaan, niin ilmoittaisin teille,\nkuinka kuninkaan rakkaus tähän herttuattareen alkoi, ja useita muitakin\nseikkoja kuningasvainajan hovista, jotka monin tavoin liittyvät\nnykyisiin oloihin».\n\n»Kaukana siitä, että teitä moittisin», vastasi Clèvesin prinsessa,\n»menneiden tapahtumain kuvaamisesta, valitan sitä, madame, että te ette\nole antanut minulle tietoja nykyisyydestä ettekä paljastanut minulle\nhovin eri harrastuksia ja suhteita. Minä en niistä tiedä mitään, joten\nmuutama päivä sitten luulin konnetabelin olevan varsin hyvissä väleissä\nkuningattaren kanssa.»\n\n»Käsityksenne siinä kohden oli totuuden vastainen», vastasi madame\nde Chartres. »Kuningatar vihaa konnetabelia, ja jos hänelle joskus\ntulee vähänkin valtaa, saa konnetabeli siitä kyllin kärsiä. Kuningatar\ntietää konnetabelin useita kertoja sanoneen kuninkaalle, että kaikista\nkuninkaan lapsista vain avioliiton ulkopuolella syntyneet ovat hänen\nnäköisiään.»\n\n»En ole milloinkaan aavistanut tätä vihaa», keskeytti Clèvesin\nprinsessa, »nähtyäni, kuinka huolellisesti kuningatar kirjoitti\nkonnetabelille hänen ollessaan vankeudessa ja kuinka iloisesti\nkuningatar otti hänet vastaan, kun hän palasi, nimittäen häntä aina\nystäväksi kuten kuningaskin».\n\n»Jos arvostelette täällä ulkonäön mukaan», vastasi madame de\nChartres, »niin petytte aina. Se, mikä näkyy, on tuskin milloinkaan\ntotta. Mutta palatkaamme Valentinoisin herttuattareen, jota, kuten\ntiedätte, nimitetään Diana Poitiersilaiseksi. Hänen sukunsa on\nhyvin kuuluisa; hän polveutuu Akvitanian vanhoista herttuoista.\nHänen isoäitinsä oli Ludvig XI:n avioton tytär, eikä siis ole muuta\nkuin ylhäistä hänen syntyperässään. Hänen isänsä Saint-Vallier oli\npahasti sekaantunut konnetabeli Bourbonin juttuun, josta olette\nkuullut puhuttavan. Hänet tuomittiin menettämään päänsä ja vietiin\nmestauslavalle. Hänen tyttärensä, jonka kauneus oli ihailtava ja\njoka jo viehätti kuningasvainajaa, sai aikaan sen (en tiedä millä\nkeinoin), että isän henki säästettiin. Hän sai armon, vaikka oli juuri\nodottanut kuoliniskua, mutta pelko oli hänet niin murtanut, ettei hän\nenää ollut tajuissaan, vaan kuoli muutaman päivän kuluttua. Hänen\ntyttärensä esiintyi hovissa kuninkaan rakastajattarena. Italianmatka\nja kuninkaan vankeus keskeyttivät tämän rakkauden. Kun kuningas palasi\nEspanjasta, meni hänen puolisonsa, sijaishallitsijatar, häntä vastaan\nBayonneen, ottaen mukaansa kaikki hovineidit, joiden joukossa oli\nmademoiselle de Pisseleu, sittemmin Etampesin herttuatar. Kuningas\nrakastui tähän hovineitiin, joka oli mitä syntyperään, henkevyyteen\nja kauneuteen tulee, Valentinoisin herttuatarta alempi, eikä hänellä\nollut herttuattaren rinnalla muuta etevämmyyttä kuin että hän oli\nhyvin nuori. Olen kuullut hänen useita kertoja sanovan syntyneensä\nsamana päivänä, jolloin Diana Poitiersilainen oli mennyt naimisiin.\nViha saattoi hänet näin sanomaan eikä totuus, sillä erehdynpä varsin\nsuuresti, ellei Valentinoisin herttuatar mennyt naimisiin Normandian\nylikäskynhaltijan de Brézén kanssa samaan aikaan kuin kuningas rakastui\nmadame d'Etampesiin.\n\n— Milloinkaan ei ole ollut suurempaa vihaa kuin näiden kahden\nnaisen välillä. Valentinoisin herttuatar ei voinut antaa anteeksi\nmadame d'Êtampesille, että tämä oli anastanut häneltä kuninkaan\nrakastajattaren arvon. Madame d’Êtampes oli tavattoman mustasukkainen\nValentinoisin herttuatarta kohtaan, koska kuningas yhä seurusteli hänen\nkanssaan. Tämä ruhtinas ei ollut täysin uskollinen rakastajattarineen.\nHänellä oli aina yksi, jolla oli arvo ja kunnia; mutta naiset,\njotka kuuluivat läheiseen piiriin, saivat sen vuoron perään. Pojan,\nTournonissa kuolleen perintöprinssin menettäminen, jonka epäiltiin\ntulleen myrkytetyksi, suretti kuningasta tavattomasti. Kuningas ei\nyhtä hellästi rakastanut toista poikaansa, joka paraikaa hallitsee,\nkoska ei pitänyt häntä kyllin rohkeana ja älykkäänä. Hän valitti sitä\neräänä päivänä Valentinoisin herttuattarelle, joka sanoi tahtovansa\nrakastuttaa prinssin itseensä, tehdäkseen hänet vilkkaammaksi ja\nviehättävämmäksi. Hän onnistuikin siinä, kuten näette. Kaksikymmentä\nvuotta on tämä rakkaus kestänyt ajan ja esteiden sitä muuttamatta.\n\n— Kuningas-vainaja vastusti sitä aluksi. Joko hän vielä itse rakasti\nkylliksi Valentinoisin herttuatarta ollakseen mustasukkainen taikka\nd'Êtampesin herttuatar häntä yllytti, joka oli epätoivoissaan siitä,\nettä perintöruhtinas oli kiintynyt hänen viholliseensa, varmaa on,\nettä kuningas oli tästä rakkaudesta vihainen ja surullinen, kuten\nhän myöskin osoitti joka päivä. Poika ei pelännyt kuninkaan vihaa\ntai kiukkua eikä mikään voinut vähentää hänen kiintymystään ja\nsaada häntä sitä kätkemään. Lopulta täytyi kuninkaan tottua sitä\nsietämään. Sellainen vastarinta vieroitti kuningasta vielä enemmän\nperintöprinssistä ja sai hänet enemmän kiintymään kolmanteen poikaansa\nOrleansin herttuaan. Tämä prinssi oli kaunismuotoinen, komea, täynnä\nintoa ja kunnianhimoa, nuoruuttaan raju, niin että kaipasi hillintää,\nmutta hänestä olisi tullut suurenmoinen ruhtinas, jos ikä olisi\nkypsyttänyt hänen älynsä.\n\n— Vanhimman veljen arvo, joka oli perintöruhtinaalla, ja kuninkaan\nsuosio, joka oli Orleansin herttualla, synnytti heidän välilleen\njonkunmoisen kateuden, joka oli miltei vihaa. Tämä kateus oli herännyt\nhenkiin jo heidän lapsuudessaan ja yhä säilynyt. Kun keisari vieraili\nRanskassa, suuntasi hän kokonaan suosionsa Orleansin herttuaan eikä\nperintöruhtinaaseen, joka siitä niin kovasti loukkautui, että kun\nkeisari oli Chantillyssä, hän tahtoi konnetabelin pidättämään keisarin\nkuninkaan määräystä kuulematta. Konnetabeli ei sitä tahtonut. Myöhemmin\nkuningas moitti konnetabelia siitä, ettei tämä ollut noudattanut pojan\nneuvoa, ja kun kuningas karkoitti konnetabelin hovista, oli tämä seikka\nsuurena syynä.\n\n— Veljesten huono sopu herätti Etampesin herttuattaressa ajatuksen\nlähetä Orleansin herttuaa pysyäkseen kuninkaan lähettyvillä\nValentinoisin herttuattaresta huolimatta. Siinä hän onnistuikin:\ntämä prinssi, olematta rakastunut, antautui tuskin vähemmän hänen\nohjattavakseen kuin perintöruhtinas Valentinoisin herttuattaren. Näin\nsyntyi hovissa kaksi nurkkakuntaa, kuten voitte arvata, mutta juonet\neivät rajoittuneet vain naisten kiistoihin.\n\n— Keisari, joka oli säilyttänyt ystävyytensä Orleansin herttuaa\nkohtaan, oli useita kertoja tarjoutunut hänelle palauttamaan Milanon\nherttuakunnan. Ehdotuksissa, joita sitten tehtiin rauhan hyväksi,\nkeisari antoi hänelle toiveita seitsemästätoista maakunnasta ja\nlupasi hänelle tyttärensä puolisoksi. Perintöruhtinas ei halunnut\nrauhaa eikä tätä avioliittoa. Hän käytti hyväkseen konnetabelia, jota\noli aina rakastanut, osoittaakseen kuninkaalle kuinka tärkeätä oli,\nettei kuningas toimittaisi seuraajansa rinnalle veljeä, joka oli niin\nvoimakas kuin Orleansin herttua olisi liitossa keisarin kanssa ja\nsaatuaan seitsemäntoista maakuntaa. Konnetabeli yhtyi sitä mieluummin\nperintöruhtinaan kantaan, koska hän siten vastusti madame Etampesin\naikeita, joka oli hänen verivihollisensa ja toivoi kiihkeästi Orleansin\nherttuan kohoamista.\n\n— Perintöruhtinas komensi silloin kuninkaan sotajoukkoa Champagnessa\nja oli saattanut keisarin armeijan sellaiseen hätään, että se olisi\nkokonaan tuhoutunut, jollei Etampesin herttuatar, peläten, että liian\nsuuri menestys saisi meidät kieltäytymään rauhasta ja liitosta keisarin\nkanssa Orleansin herttuan hyväksi, olisi salaa kehottanut vihollista\nvaltaamaan Epernayta ja Château-Thierryta, joissa oli runsaasti\nruokavaroja. Viholliset tekivät niin ja pelastivat näin koko armeijan.\n\n— Herttuatar ei saanut kauan nauttia kavalluksensa menestyksestä.\nPian senjälkeen Orleansin herttua kuoli Faremoutierissa johonkin\ntarttuvaan tautiin. Hän rakasti erästä hovin kauneimmista naisista,\nja sai osakseen vastarakkautta. En mainitse hänen nimeään, koska hän\nsittemmin on elänyt niin viisaasti, vieläpä niin huolellisesti kätkenyt\nrakkautensa tähän prinssiin, että hänen pitää saada kunniansa säilymään\npuhtaana. Sattuma toimitti niin, että hän samana päivänä sai kuulla\nmiehensä kuoleman kuin Orleansin prinssin. Niin ollen hänellä oli\nhyvä syy, johon voi kätkeä todellisen murheensa tarvitsematta itseään\nhillitä.\n\n— Kuningas ei elänyt kauan poikansa jälkeen, vaan kuoli jo kaksi\nvuotta myöhemmin. Hän kehoitti perintöprinssiä käyttämään apunaan\nTournonin kardinaalia ja amiraali d'Annebauldia eikä puhunut sanaakaan\nkonnetabelista, joka silloin karkotettuna asui Chantillyssa. Mutta\nkaikkein ensimmäiseksi uusi kuningas kutsui konnetabelin takaisin ja\nuskoi hänelle asioiden hoidon.\n\n— Madame d’Êtampes karkotettiin ja sai osakseen kaiken huonon kohtelun,\njota voi odottaa kaikkivaltiaalta viholliselta. Valentinoisin\nherttuatar kosti silloin täysin mitoin sekä madame d'Êtampesille\nettä kaikille, jotka olivat hänelle vastenmielisiä. Herttuattaren\nvaikutusvalta kuninkaaseen näytti rajattomammalta kuin tämän ollessa\nperintöruhtinaana. Jo kaksitoista vuotta, jotka tämä ruhtinas on\nhallinnut, on herttuatar ollut kaikissa asioissa ehdoton käskijätär.\nHän jakelee kaikki toimet ja virat; hän karkoitti Tournonin kardinaalin\nja kanslerit Ollivierin ja Villeroyn. Ne, jotka ovat kuninkaalle\nkoettaneet kuvata hänen käytöstään, on tuho perinyt tässä yrityksessä.\nTaixin kreivi, tykistön päällikkö, joka ei pitänyt herttuattaresta, ei\nvoinut olla puhumatta hänen lemmenseikkailuistaan, varsinkaan Brissacin\nkreiviä koskevista, jota kohtaan kuningas jo oli hyvin mustasukkainen.\nHerttuatar toimitti kuitenkin niin, että Taixin kreivi joutui\nepäsuosioon ja häneltä otettiin virka, jonka sitten, mikä on miltei\nuskomatonta, herttuatar annatti Brissacin kreiville, tehden hänestä\nmyöhemmin Ranskan marsalkan. Kuninkaan mustasukkaisuus paheni kuitenkin\nniin, ettei hän voinut sietää marsalkan jäämistä hoviin. Mutta\nmustasukkaisuus, joka on katkera ja kiihkeä muissa, on kuninkaassa\nlempeä ja hillitty, johtuen siitä tavattomasta kunnioituksesta, jota\nkuningas tuntee rakastajatartaan kohtaan. Niinpä kuningas ei uskaltanut\ntoimittaa pois kilpailijaansa muutoin kuin sillä tekosyyllä, että hänet\npantiin hallitsemaan Piemontia.\n\n— Useita vuosia kului. Kreivi palasi viime talvena muka pyytämään lisää\njoukkoja ja muita tarpeita komennossaan olevalle armeijalle. Halu\njälleennähdä Valentinoisin herttuatar ja pelko, että hän oli joutunut\nunohduksiin, oli ehkä suurena syynä tähän matkaan. Kuningas otti\nhänet hyvin kylmästi vastaan. Guiset, jotka eivät hänestä pitäneet,\nmutta eivät uskaltaneet sitä osoittaa Valentinoisin herttuattaren\nvuoksi, käyttivät vidamia hyväkseen, joka oli hänen verivihollisensa,\njotta hän ei saisi mitään, mitä oli tullut pyytämään. Ei ollut vaikea\nvahingoittaa kreiviä: kuningas vihasi häntä, ja hänen läsnäolonsa teki\nkuninkaan rauhattomaksi. Niin ollen oli kreivin palattava saamatta\nmatkastaan mitään muita tuloksia kuin että ehkä oli Valentinoisin\nherttuattaren sydämessä jälleen sytyttänyt tunteet, joita poissaolo\nalkoi sammuttaa. Kuninkaalla on ollut useita muitakin mustasukkaisuuden\naiheita, mutta joko hän ei ole niistä tiennyt tai ei ole uskaltanut\nniistä valittaa.\n\n— En tiedä, tyttäreni», lisäsi madame de Chartres, »olenko teidän\nmielestänne kertonut asioista enemmän kuin halusitte tietää».\n\n»Kaukana olkoon minusta, että sitä valittaisin, äitini», vastasi\nClèvesin prinsessa; »jollen pelkäisi ikävystyttäväni teitä, kysyisin\nvielä eräitä seikkoja, joita en tiedä».\n\n       *       *       *       *       *\n\nNemoursin herttuan rakkaus Clèvesin prinsessaan oli heti niin\nkiihkeä, että se haihdutti hänestä mieltymyksen kaikkiin muihin\nhenkilöihin, joita hän oli rakastanut ja joiden kanssa oli seurustellut\npoissaollessaan, vieläpä heidän muistonsakin. Herttua etsi tekosyitä\nrikkoakseen välinsä heidän kanssaan. Hän ei edes malttanut kuunnella\nheidän valituksiaan ja vastata heidän syytöksiinsä. Perintökuningatar,\njota hän oli varsin kiihkeästi rakastanut, ei voinut pitää puoliaan\nClèvesin prinsessan rinnalla. Herttuan kärsimättömyys päästä\nmatkustamaan Englantiin alkoi lauhtua, eikä hän enää niin innokkaasti\nkiirehtinyt valmistuksia, jotka olivat välttämättömiä matkaa varten.\nHän kävi usein perintökuningattaren luona, koska tapasi siellä\nClèvesin prinsessan, ja antoi mielellään ihmisten luulla hänen olevan\nkiintynyt tähän kuningattareen. Clèvesin prinsessa näytti hänestä niin\nsuurenmoiselta, että hän päätti mieluummin olla antamatta hänelle\nmerkkejä rakkaudestaan kuin saattaa tunteensa sille vaaralle alttiiksi,\nettä se yleisesti tunnettaisiin. Hän ei puhunut siitä edes Chartresin\nvidamille, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jolta hän muuten ei\nmitään salannut. Herttua käyttäytyi niin viisaasti ja piti niin tarkoin\nvaaria itsestään, ettei kukaan muu epäillyt hänen olevan rakastunut\nClèvesin prinsessaan kuin ritari Guise, ja prinsessan olisi itsekin\nollut vaikea sitä huomata, ellei rakkaus, jota hän tunsi herttuaa\nkohtaan, olisi saattanut häntä erikoisesti tarkkaamaan herttuan\nkäyttäytymistä, joka ei antanut epäilylle sijaa.\n\nPrinsessa ei tuntenut samaa halua kertoa äidilleen, mitä ajatteli\nprinssin tunteista, kuin oli puhunut muista mielistelijöistään. Joskaan\nhänellä ei ollut varmaa suunnitelmaa salata sitä äidiltään, ei hän\npuhunut siitä hänelle sanaakaan. Mutta madame de Chartres huomasi\nsen hyvin, yhtä hyvin kuin tyttärensä mieltymyksen herttuaan. Tämä\nhavainto suretti häntä kovin. Hän arvasi hyvin sen vaaran, jossa nuori\nnainen oli Nemoursin herttuan kaltaisen miehen rakastamana ja häntä\nrakastaen. Hänelle antoi täyden varmuuden siitä, mitä hän epäili tästä\nrakkaudesta, eräs tapahtuma, joka sattui muutamia päiviä myöhemmin.\n\nMarsalkka Saint-André, joka etsi tilaisuuksia osoittaa\nsuurellisuuttaan, pyysi hartaasti kuningasta, näyttääkseen hänelle muka\ntaloaan, joka juuri oli valmistunut, tulemaan kuningattarien kanssa\nluokseen päivällisille. Marsalkka halusi hyvin mielellään näyttää\nmyös Clèvesin prinsessalle tuhlailevaa loisteliaisuuttaan, joka meni\nylenpalttisuuteen asti.\n\nMuutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu päivällisiä varten,\nperintöruhtinas, jonka terveys oli jotenkin huono, sairastui eikä\nottanut ketään vastaan. Hänen puolisonsa vietti koko päivän hänen\nvuoteensa ääressä. Illalla, voidessaan paremmin, perintöruhtinas\nkutsutti sisään kaikki arvohenkilöt, jotka olivat hänen\nodotushuoneessaan. Perintökuningatar vetäytyi huoneisiinsa ja tapasi\nsiellä Clèvesin prinsessan ja muutamia muita naisia, jotka kuuluivat\nhänen lähimpään tuttavapiiriinsä.\n\nKoska oli jo hyvin myöhä eikä perintökuningatar ollut täysin\npukeutunut, ei hän mennyt kuningattaren luo, vaan lähetti sanan,\nettei hänen nyt sopinut tulla. Sitten hän käski tuoda esille\njalokivikoristeensa, valitakseen niistä itselleen marsalkka\nSaint-Andrén tanssiaisia varten ja antaakseen niistä Clèvesin\nprinsessalle, kuten oli luvannut. Kun he olivat tässä puuhassa, tuli\nCondén prinssi sisään. Hänen arvonsa oikeutti hänet vapaasti pääsemään\nkaikkialle. Perintökuningatar sanoi prinssille, että hän varmaankin\ntuli hänen puolisonsa luota, ja kysyi, mitä siellä nyt tehtiin.\n\n»Siellä väitellään Nemoursin herttuaa vastaan, madame», vastasi Condén\nprinssi, »ja hän puolustaa sellaisella innolla väitteitään, että ne\nvarmasti ovat lähellä hänen sydäntään. Luulenpa, että hänellä on\nrakastajatar, joka ollessaan tanssiaisissa saattaa hänet rauhattomaksi,\nkoska hän pitää niin kiusallisena rakastajalle nähdä siellä\nrakastettunsa.»\n\n»Mitä ihmettä», huudahti perintökuningatar, »eikö Nemoursin herttua\nsallisi rakastajattarensa mennä tanssiaisiin! Olisin kyllä uskonut,\nettä aviomiehet voivat toivoa puolisoittensa jäävän pois tanssiaisista,\nmutta en olisi milloinkaan uskonut, että rakastajat ovat sillä\nkannalla.»\n\n»Nemoursin herttuan mielestä», vastasi Condén prinssi, »tanssiaiset\novat rakastajille ihan sietämättömiä, joko he ovat rakastettuja tai\neivät. Hän sanoi, että jos he ovat rakastettuja, he ovat murheissaan,\nkoska silloin täytyy olla vähemmän rakastettu monena päivänä;\nettei ole ainoatakaan naista, jota ulkonäöstään huolehtiminen ei\nestäisi ajattelemasta, rakastajaansa; että se valtaa kokonaan heidän\najatuksensa; että he koristautuvat kaikille yhtä hyvin kuin sille,\njota rakastavat; että he tanssiaisissa tahtovat miellyttää kaikkia,\njotka heitä katselevat; että he ollessaan kauneuteensa tyytyväisiä\niloitsevat siitä tavalla, johon heidän rakastajansa ei ole pääaiheena.\nHän sanoi, että kun ei ole rakastettu, kärsii vielä enemmän nähdessään\nrakastajattarensa kutsuissa; että mitä enemmän nainen on kaikkien\nihailema, sitä onnettomammaksi mies tuntee itsensä, kun ei ole hänen\nrakastamansa; että mies pelkää aina, että naisen kauneus herättää\ntoisen onnellisemman rakkauden, ja ettei ole mitään siihen verrattavaa\nkärsimystä, että näkee rakastajattarensa tanssiaisissa, paitsi jos\ntietää hänen olevan siellä eikä itse ole.»\n\nClèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Condén prinssin puhetta, mutta\nkuunteli sitä tarkkaavaisena. Hän käsitti helposti, mikä osa hänellä\nitsellään oli Nemoursin herttuan kannattamassa mielipiteessä ja\nvarsinkin siinä, mitä hän sanoi sen rakastajan murheesta, joka ei ollut\nmukana tanssiaisissa, vaikka hänen rakastettunsa oli siellä, koska\nherttua ei saisi olla läsnä marsalkka Saint-Andrén tanssiaisissa, sillä\nkuningas lähettäisi hänet ottamaan vastaan Ferraran herttuaa.\n\nPerintökuningatar nauroi Condén prinssin kanssa eikä hyväksynyt\nNemoursin herttuan mielipidettä.\n\n»On vain yksi tapaus, madame», sanoi prinssi hänelle, »jolloin\nNemoursin herttua hyväksyy, että hänen rakastettunsa menee\ntanssiaisiin, nimittäin jos hän itse panee ne toimeen, ja hän sanoi,\nettä viime vuonna järjestäessään tanssiaisia teidän majesteetillenne\nhän sai kokea, että hänen lemmittynsä suvaitsi tulla niihin, vaikka\nnäytti ainoastaan seuraavan teitä sinne; että nainen tekee aina\nrakastetulleen mieliksi ottamalla osaa hänen järjestämiinsä huveihin;\nettä myös on miellyttävää rakastajalle, kun hänen lemmittynsä näkee\nhänet isäntänä paikassa, jossa koko hovi on läsnä, ja kun nainen näkee\nhänen hyvin tulevan toimeen isäntänä.»\n\n»Nemoursin herttua oli oikeassa», sanoi perintökuningatar hymyillen,\n»hyväksyessään sen; että hänen lemmittynsä meni tanssiaisiin. Hänellä\noli silloin niin monta naista, joille hän antoi tämän arvon, että jos\nhe eivät olisi saapuneet, hänellä olisi ollut perin vähän vieraita.»\n\nHeti kun Condén prinssi oli alkanut kuvailla Nemoursin herttuan\nkäsityksiä tanssiaisista, oli Clèvesin prinsessa tuntenut suurta\nhalua olla noudattamatta marsalkka Saint-Andrén kutsua. Hän mukautui\nhelposti siihen käsitystapaan, ettei sopinut mennä miehen luo, jossa\noli herättänyt rakkautta, ja oli hyvillään siitä, että hänellä oli\nvakava syy tehdä Nemoursin herttuan mieliksi. Mutta hän otti kuitenkin\nmukaansa koristeet, jotka perintökuningatar oli hänelle antanut.\nSitten näyttäessään niitä vielä samana iltana äidilleen hän sanoi,\nettei hän aikonut niitä käyttää, että marsalkka Saint-André teki\nparastansa osoittaakseen olevansa niin kiintynyt häneen, että kaiketi\ntahtoi näyttää hänen ottavan osaa huvitukseen, joka pantiin toimeen\nmuka kuningasta varten, ja että marsalkka, ollessaan isäntänä, ehkä\nosoittaisi hänelle sellaista huomiota, joka olisi kiusallista.\n\nMadame de Chartres vastusteli jonkun aikaa tyttärensä mielipidettä,\npitäen sitä erikoisena, mutta nähdessään, että toinen pysyi\nitsepintaisena, hän alistui siihen ja sanoi, että tyttären siinä\ntapauksessa piti tekeytyä sairaaksi, jotta hänellä olisi joku syy,\nmiksi ei saapunut kutsuihin, koska niitä syitä, jotka häntä oikeastaan\nestivät, ei hyväksyttäisi, ja että olisi vältettävä, että niitä\nepäiltäisiinkään. Clèvesin prinsessa suostui mielellään viettämään\nmuutamia päiviä kotonaan, jotta hänen ei tarvitsisi mennä paikkaan,\njonne Nemoursin herttua ei päässyt.\n\nNemoursin herttua lähti matkalleen tietämättä sitä ilosanomaa, ettei\nprinsessa mennyt kutsuihin. Hän palasi tanssiaisten jälkeisenä päivänä,\nja sai tietää, ettei prinsessa ollut niissä käynyt, mutta koska hän\nei tietänyt, että hänen perintökuningattarelle lausumansa sanat oli\nprinsessalle kerrottu, ei hän voinut aavistaakaan olevansa niin\nonnellinen, että oli estänyt prinsessan menemästä tanssiaisiin.\n\nSeuraavana päivänä herttuan ollessa kuningattaren luona ja puhuessa\nperintökuningattaren kanssa tulivat madame de Chartres ja Clèvesin\nprinsessa sinne. Jälkimäinen oli hieman arkipäiväisesti puettu, kuten\nainakin sairaana ollut henkilö, mutta hänen kasvonsa eivät vastanneet\nhänen pukuaan.\n\n»Tehän olette niin kaunis», sanoi perintökuningatar hänelle, »etten\nvoisi uskoa teidän olleen sairaana. Luulenpa, että Condén prinssi\nkertomalla teille Nemoursin herttuan mielipiteen tanssiaisista\non saanut teidät uskomaan osoittavanne suosiotanne marsalkka\nSaint-Andrélle menemällä hänen luokseen ja se on estänyt teidät hänen\nluokseen saapumasta.»\n\nClèvesin prinsessa punastui, kun perintökuningatar arvasi näin\noikein ja sanoi sen Nemoursin herttuan läsnäollessa. Madame de\nChartres huomasi nyt, miksi hänen tyttärensä ei ollut tahtonut mennä\ntanssiaisiin, ja estääkseen Nemoursin herttuaa arvaamasta asiaa yhtä\nhyvin kuin hän itse ryhtyi puhumaan sen näköisenä kuin olisi puhunut\ntotta.\n\n»Vakuutan teille, madame», sanoi hän perintökuningattarelle, »että\nteidän majesteettinne osoittaa tyttärelleni suurempaa kunnioitusta\nkuin hän ansaitsee. Hän oli tosiaankin sairas; mutta uskon, että jos en\nolisi häntä estänyt, hän ei varmaankaan olisi ollut teitä seuraamatta\nja näyttäytymättä, niin muuttunut kuin olikin, saadakseen ilon nähdä\nkaiken sen erinomaisen, mitä oli eilisiltaisissa huveissa.»\n\nPerintökuningatar uskoi madame de Chartresin sanat. Nemoursin herttua\noli pahoillaan, että ne tuntuivat todennäköisiltä, mutta Clèvesin\nprinsessan punastuminen sai hänet kuitenkin epäilemään, etteivät\nperintökuningattarenkaan sanat olleet kokonaan pontta ja perää vailla.\nClèvesin prinsessa oli aluksi ollut pahoillaan siitä, että Nemoursin\nherttua oli saattanut luulla estäneensä hänet menemästä marsalkka\nSaint-Andrén luo; mutta sitten hän tunsi jonkunlaista murhetta, että\nhänen äitinsä oli herttualta riistänyt tämän käsityksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Cercampin kokous oli hajautunut, oli rauhanhierontaa yhä\njatkettu, ja asianhaarat edistivät sitä sillä tavoin, että helmikuun\nlopulla jälleen kokoonnuttiin Château-Combresissa. Samat edustajat\npalasivat sinne, ja marsalkka Saint-Andrén poissaolo vapautti Nemoursin\nherttuan siitä kilpailijasta, joka oli hänelle vaarallisin, sillä\nmarsalkka tarkkasi kaikkia, jotka lähestyivät Clèvesin prinsessaa, ja\nsaattoi ehkä itsekin päästä hänen suosioonsa.\n\nMadame de Chartres ei ollut tahtonut tyttärelleen näyttää tietävänsä\nhänen tunteensa prinssiä kohtaan, koska pelkäsi tekevänsä itsensä\nepäiltäväksi niissä asioissa, joista halusi hänelle puhua. Hän alkoi\neräänä päivänä jutella herttuasta, puhui hänestä hyvää ja sekoitti\nsiihen paljon myrkyllisiä ylistyksiä siitä viisaudesta, joka herttualla\noli pysyessään rakastumatta, ja siitä, että hän vain huvikseen\nseurusteli naisten kanssa eikä vakavasti kiintynyt heihin.\n\n»Tosin on», lisäsi hän, »epäilty hänen syvästi rakastuneen\nperintökuningattareen, ja herttua käykin hänen luonaan usein.\nSiksi neuvon teitä mikäli mahdollista välttelemään puhelua hänen\nkanssaan, varsinkin kun perintökuningattaren kohdellessa teitä sillä\ntavalla, kuin hän tekee, pian sanottaisiin, että te olette hänen\nuskottunsa, ja tehän tiedätte, kuinka ikävä sellainen maine on.\nOlen sitä mieltä, jos tämä huhu yhä kulkee, että kävisitte vähän\nharvemmin perintökuningattaren luona, jotta ette joutuisi sekaantumaan\nlemmenseikkailuihin.»\n\nClèvesin prinsessa ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Nemoursin\nherttuan suhteesta perintökuningattareen. Hän hämmästyi niin\ntavattomasti äitinsä sanoista ja luuli niin hyvin huomaavansa, kuinka\nsuuresti hän oli erehtynyt kaikessa, mitä oli ajatellut herttuan\ntunteista, että hänen ilmeensä muuttui. Madame de Chartres huomasi\nsen, mutta samalla tuli vieraita. Clèvesin prinsessa meni kotiinsa ja\nsulkeutui kamariinsa.\n\nMahdotonta on kuvailla tuskaa, jota prinsessa tunsi, kun kuultuaan\näitinsä sanat käsitti, mitä Nemoursin herttua hänelle merkitsi; hän\nei ollut vielä uskaltanut sitä itselleen Hän tajusi nyt, että hänen\ntunteensa herttuaa kohtaan olivat sellaiset, joita Clèvesin prinssi\noli häneltä toivonut, ja myönsi, että, oli häpeällistä rakastaa muuta\nmiestä kuin omaa puolisoaan, joka ansaitsi rakkautta. Se pelko, että\nNemoursin herttua tahtoi häntä perintökuningattaren ja itsensä seuraan\npeittääkseen siten äidin kertomaa lemmensuhdetta, hämmensi ja loukkasi\nhäntä, ja tämä ajatus saattoi hänet päättämään kertoa madame de\nCharlesille, mitä ei vielä ollut paljastanut.\n\nPrinsessa meni seuraavana aamuna hänen huoneeseensa aikoen puhua\nasiasta, mutta huomattuaan, että äidillä oli vähän kuumetta, ei hän\nhalunnut häiritä. Tämä sairaus, näytti kuitenkin niin vähäiseltä,\nettei hän päivällisen jälkeen jäänyt menemättä perintökuningattaren\nluo, joka oleskeli yksityisessä huoneessaan parin kolmen läheisimmän\nnaistuttavansa kanssa.\n\n»Puhuimme juuri Nemoursin herttuasta», sanoi perintökuningatar hänen\nsisään tultuaan, »ja ihmettelimme, kuinka hän on muuttunut Brysselistä\npaluunsa jälkeen. Ennen sinne menoaan hänellä oli lukematon joukko\nrakastajattaria. Se oli hänessä oikein vikana, sillä hän piti\nyhtä hyvin niitä, jotka sen ansaitsivat, kuin niitä, jotka eivät\nansainneet. Palattuaan hän ei tunnusta kumpiakaan. Milloinkaan ei ole\ntapahtunut suurempaa vaihdosta; luulenpa, että hänessä on tapahtunut\nmielenmuutos, eikä hän ole niin iloinen kuin tavallisesti.»\n\nClèvesin prinsessa ei vastannut mitään, vaan ajatteli häpeillen, että\nhän olisi käsittänyt kaikki mitä herttuan muuttumisesta sanottiin\nuuden rakkauden merkeiksi, jolleivät hänen silmänsä olisi auenneet.\nHän tunsi jonkunmoista katkeruutta perintökuningatarta kohtaan\nnähdessään hänen etsivän syitä ja ihmettelevän asiaa, jonka oikean\nlaidan hän kaiketi tunsi paremmin kuin kukaan. Eikä hän voinut hillitä\nitseänsä osoittamasta sitä jonkun verran, ja kun toiset naiset olivat\npoistuneet, lähestyi prinsessa perintökuningatarta ja sanoi hiljaa:\n\n»Puhuitteko myöskin minulle äsken, madame, ja tahdoitteko minulta\nsalata, että juuri te olette saanut Nemoursin herttuan käytöksen\nmuuttumaan?»\n\n»Olette väärässä», vastasi perintökuningatar; »tiedättehän, etten\nole teiltä mitään salannut. On totta, että Nemoursin herttua ennen\nBrysseliin lähtöään, mikäli arvelen, aikoi antaa minun ymmärtää, ettei\nhän vihannut minua, mutta palattuaan sieltä hän ei näytä muistavankaan\nentisyyttä, ja tunnustan olevani utelias tietämään, mikä hänet on\nsaanut muuttumaan. Minun lienee helppo ottaa siitä selko», lisäsi hän.\n»Chartresin vidami, joka on hänen läheinen ystävänsä, on rakastunut\nerääseen henkilöön, johon minulla on jonkun verran vaikutusvaltaa, ja\nminä saan hänen kauttaan tietää, mikä on saanut aikaan tämän muutoksen.»\n\nPerintökuningatar puhui niin totisena, että sai Clèven prinsessan\nuskomaan ja vastoin tahtoaankin rauhallisemmaksi ja suopeammaksi kuin\noli äsken ollut.\n\nPalattuaan äitinsä luo prinsessa sai tietää hänen olevan entistä\npaljon sairaamman. Kuume oli suuresti kohonnut, ja seuraavina päivinä\nse vielä paheni, niin että sairaus alkoi näyttää arveluttavalta.\nClèvesin prinsessa oli tavattomasti murheissaan eikä poistunut äitinsä\nhuoneesta. Hänen puolisonsa oli myös siellä miltei kaiket päivät sekä\nsiitä myötätunnosta, jota hän tunsi madame de Chartresia kohtaan, että\nestääkseen vaimoansa kokonaan antautumasta surumielisyyteen, mutta\nmyös nauttiakseen hänen näkemisestään: hänen rakkautensa ei näet ollut\nlainkaan vähentynyt.\n\nNemoursin herttua, joka aina oli tuntenut suurta ystävyyttä\nClèvesin prinssiä kohtaan, oli osoittanut sitä hänelle Brysselistä\npalattuaankin. Madame de Chartresin sairauden aikana herttua keksi\nkeinon tavata usein Clèvesin prinsessaa, tullen katsomaan muka\nhänen miestään tai hakemaan häntä kävelylle. Herttua haki prinssiä\nsellaisinakin aikoina, jolloin tiesi, ettei hän ollut siellä, ja muka\nvartoakseen jäi madame de Chartresin odotushuoneeseen, jossa aina oli\nuseita arvohenkilöitä. Clèvesin prinsessa tuli sinne usein, ja niin\nmurheissaan kuin hän olikin, ei hän Nemoursin herttuasta näyttänyt\nvähemmän kauniilta. Herttua osoitti, kuinka paljon hän otti osaa\nprinsessan suruun, ja puhui hänelle niin lempeästi ja nöyrästi, että\nsai hänet helposti uskomaan, ettei perintökuningatar ollut hänen\nsydämensä valtiatar.\n\nPrinsessa ei voinut olla joutumatta hämilleen herttuan tapaamisesta,\nmikä kuitenkin tuotti hänelle iloa; mutta silloin kun hän ei enää\nnähnyt herttuaa ja ajatteli, että se viehätys, jota hän tunsi\nyhdessäolosta, oli rakkauden alkua, oli hän vähällä luulla vihaavansa\nherttuaa sen tuskan vuoksi, jota tämä ajatus hänelle tuotti.\n\nMadame de Chartresin tila huononi niin arveluttavasti, että alettiin\npelätä hänen kuolevan. Kuullessaan, mitä lääkärit sanoivat hänelle\nhengenvaarasta, hän osoitti hyveellisyytensä ja hurskautensa arvoista\nrohkeutta. Heidän poistuttuaan hän pyysi kaikkia muitakin lähtemään ja\nkutsutti Clèvesin prinsessan.\n\n»Meidän täytyy erota toisistamme, tyttöseni», sanoi hän kättään\nojentaen. »Se vaara, johon teidät jätän, ja se, että tarvitsette\nminua, lisäävät sitä huolta, jota tunnen teidät jättäessäni. Te\nolette mieltynyt Nemoursin herttuaan, mutta en pyydä teitä sitä\ntunnustamaan minulle. En ole enää siinä tilassa, että voisin käyttää\nvilpittömyyttänne, johtaakseni teitä. Olen jo kauan sitten havainnut\ntämän rakkauden, mutta en ole tahtonut puhua siitä teille, koska\npelkäsin, että saattaisin teidät itsennekin sen huomaamaan. Nyt te\nolette siitä liiaksikin selvillä. Te horjutte kuilun partaalla:\nsuuria ponnistuksia ja paljon voimaa vaaditaan pidättämään teitä\nsiihen syöksymästä. Ajatelkaa velvollisuuksia miestänne kohtaan,\najatelkaa velvollisuuksia itseänne kohtaan ja ajatelkaa, että olette\nkadottamaisillanne sen hyvän maineen, jonka olette saavuttanut ja jota\nteille olen niin hartaasti toivonut. Voimaa ja rohkeutta, tyttäreni!\nVetäytykää pois hovista, pakottakaa miehenne viemään teidät sieltä.\nÄlkää pelätkö tehdä hyvinkin jyrkkiä ja vaikeita päätöksiä: niin\nkauheilta kuin ne teistä aluksi tuntunevatkin, ne ovat ajan pitkään\npaljon suloisempia kuin lemmenseikkailun onnettomuudet. Jos muut\nkuin hyveen ja velvollisuutenne esittämät syyt voivat teitä pakottaa\nsiihen, mitä toivon, niin sanon, että jos jokin seikka voisi häiritä\nonnea, jota odotan tästä maailmasta lähtiessäni, vaivaisi minua juuri\nse, että näkisin teidän lankeevan kuten muiden naisten; mutta jos sen\nonnettomuuden täytyy teille tapahtua, niin otan kuoleman ilomielin\nvastaan, etten olisi sen todistajana.»\n\nClèvesin prinsessa vuodatti kyyneliä äitinsä kädelle, jota hän puristi\nomien käsiensä väliin. Madame de Chartres tunsi itsekin joutuvansa\nliikutuksen valtaan ja lisäsi:\n\n»Jääkää hyvästi, tyttäreni, lopettakaamme keskustelu, joka liikuttaa\nmeitä kumpaakin liian paljonpa muistakaa, mikäli voitte, kaikki, mitä\nnyt olen teille sanonut.»\n\nMadame de Chartres kääntyi toiselle kyljelleen, lopettaen puhelun, ja\npyysi tytärtään kutsumaan paikalle hänen kamarineitonsa, haluamatta\nkuulla tai puhua enempää. Clèvesin prinsessa lähti äitinsä huoneesta\nsurkeassa tilassa; madame de Chartres ei enää ajatellut muuta kuin\nkuolemaan valmistautumista. Hän eli vielä pari päivää, mutta sinä\naikana ei enää halunnut nähdä tytärtään, johon ainoaan hän tunsi\nkiintymystä.\n\nClèvesin prinsessa oli äärettömästi murheissaan. Hänen puolisonsa ei\npoistunut hänen luotaan, ja heti kun madame de Chartres oli vetänyt\nviime henkäyksensä, vei hän prinsessan maaseudulle, toimittaakseen\nhänet pois paikasta, joka teki hänen surunsa vain katkerammaksi.\nMilloinkaan ei ole nähty tämäntapaista: vaikka hellyys ja kiitollisuus\nolivat surun suurimpana aiheena, niin se tunne, että hän tarvitsi\näitiänsä voidakseen puolustautua Nemoursin herttuaa vastaan, ei\nlakannut olemasta suurena tuskana. Hän piti itseään onnettomana, kun\noli jäänyt ihan yksikseen aikana, jolloin niin huonosti hallitsi\ntunteitaan ja olisi niin hartaasti suonut, että hänellä olisi joku\nosoittamassa sääliä ja antamassa hänelle voimaa. Clèvesin prinssin\nkäyttäytyminen häntä kohtaan sai hänet voimakkaammin kuin milloinkaan\ntoivomaan, ettei löisi laimin mitään, mitä oli puolisolleen velkaa.\nPrinsessa osoittikin hänelle enemmän ystävyyttä ja hellyyttä kuin tätä\nennen ja tahtoi, ettei prinssi ollenkaan poistuisi hänen luotaan.\nKiintymällä puolisoonsa hän luuli puolustautuvansa Nemoursin herttuaa\nvastaan.\n\nHerttua tuli maaseudulta tapaamaan Clèvesin prinssiä ja teki kaikkensa\npäästäkseen myös prinsessan puheille, mutta tämä ei halunnut nähdä\nhäntä. Tietäessään pakostakin pitävänsä herttuaa rakastettavana\nprinsessa oli lujasti päättänyt olla häntä tapaamatta ja välttää\nkaikkia kohtaamisen tilaisuuksia, mikäli se hänestä riippuisi.\n\nClèvesin prinssi lähti Pariisiin vastavierailulle ja lupasi\npuolisolleen palata seuraavana päivänä. Hän palasi kuitenkin vasta\npäivää myöhemmin.\n\n»Odotin teitä koko eilisen päivän», sanoi prinsessa hänelle, kun hän\noli palannut, »ja minun täytyy moittia teitä, kun ette tullut, niinkuin\nolitte luvannut. Tiedätte, että jos voisin tuntea uutta murhetta\nsiinä tilassa, jossa nyt olen, niin surisin madame de Tournonin\nkuolemaa, josta sain tiedon tänä aamuna. Se olisi minua liikuttanut,\nvaikken olisi häntä ollenkaan tuntenut: onhan aina säälittävää, että\nhänen kaltaisensa nuori ja kaunis nainen kuolee vain kaksi päivää\nsairastettuaan, sitä enemmän kun hän oli niitä henkilöitä, jotka minua\nmiellyttivät muita enemmän. Hänellä näytti myös olevan yhtä paljon\nviisautta kuin muita hyveitä.»\n\n»Olen hyvin pahoillani, etten palannut eilen», vastasi prinssi, »mutta\nminun täytyi välttämättä lohduttaa erästä onnetonta, jota siis oli\nmahdoton jättää. Mitä tulee madame de Tournoniin, en kehoita teitä\nsuremaan hänen kuolemaansa, jos hän herättää teissä kaipausta erikoisen\nviisaana ja kunnioituksenne arvoisena henkilönä.»\n\n»Sananne ihmetyttävät minua», vastasi prinsessa, »koska olen useita\nkertoja kuullut teidän sanovan, ettei hovissa ole ainoatakaan naista,\njota kunnioittaisitte enemmän.»\n\n»Totta kyllä», vastasi prinssi, »mutta naiset ovat käsittämättömiä,\nja katsellessani heitä kaikkia pidän itseäni niin onnellisena teidät\nomistaessani, etten osaa kyllin ihailla onneani».\n\n»Kunnioitatte minua enemmän kuin ansaitsen», vastasi prinsessa\nhuoahtaen, »eikä vielä ole aika pitää minua teidän arvoisenanne.\nKertokaa minulle, pyydän sitä hartaasti, kuinka olette huomannut\nerehtyneenne ensi arvostelussanne madame de Tournonista.»\n\n»Siitä on jo kauan», vastasi prinssi, »kun olen tietänyt, että madame\nde Tournon rakasti Sancerren kreiviä, jolle hän antoi toiveita\navioliitosta kanssansa.»\n\n»En olisi uskonut», keskeytti prinsessa, »että madame de Tournon,\nvakuutettuaan julkisesti, ettei hän jouduttuaan leskeksi enää koskaan\nmenisi uusiin naimisiin, olisi antanut Sancerren kreiville toiveita».\n\n»Jollei hän olisi antanut niitä muille kuin hänelle», vastasi prinssi,\n»niin ei olisi syytä ihmetellä; mutta hämmästyttävää on, että hän\nsamaan aikaan herätti toiveita myös Estoutevillen kreivissä. Kerronpa\nteille koko tuon tarinan.»\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\n»Tunnette Sancerren ja minun välisen ystävyyden. Rakastuttuaan\nnoin kaksi vuotta sitten madame de Tournoniin kätki Sancerre\nhuolellisesti rakkautensa minulta samoin kuin kaikilta muiltakin. Ei\njohtunut mieleenikään epäillä mitään. Madame de Tournon näytti vielä\nlohduttomasti surevan miehensä kuolemaa ja eli synkkään yksinäisyyteen\nvetäytyneenä. Sancerren sisar oli miltei ainoa henkilö, joka sai häntä\ntavata, ja sisarensa luona Sancerre rakastui madame de Tournoniin.\n\n— Eräänä iltana, kun Louvressa piti olla teatterinäytäntö ja kun\nenää odotettiin vain kuningasta ja Valentinoisin herttuatarta,\njotta voitaisiin aloittaa, tultiin ilmoittamaan, että Valentinoisin\nherttuatar voi pahoin ja ettei kuningas tulisi. Helposti huomattiin,\nettei tämä herttuattaren pahoinvointi ollut muuta kuin että hän\noli joutunut riitaan kuninkaan kanssa. Me tiesimme kuninkaan\nmustasukkaisuuden marsalkka de Brissacia kohtaan tämän ollessa hovissa;\nmutta marsalkka de Brissac oli lähtenyt takaisin Piemontiin muutamia\npäiviä sitten, emmekä voineet arvata tämän riidan syytä.\n\n— Puhellessa siitä Sancerren kanssa saapui monsieur d'Anville saliin\nja sanoi hiljaa minulle, että kuningas oli säälittävästi murheissaan\nja kiukuissaan, että hän merkiksi sovinnosta, joka oli tehty hänen\nja Valentinoisin herttuattaren välillä muutamia päiviä aiemmin\nmarsalkka de Brissacin vuoksi johtuneen riidan jälkeen, oli antanut\nherttuattarelle sormuksen ja pyytänyt häntä sitä pitämään; että\nherttuattaren pukeutuessa tullakseen teatteriesitykseen kuningas oli\nhuomannut, ettei herttuattarella ollutkaan enää sitä sormusta, kysyen\nhäneltä syytä siihen; että herttuatar oli näyttänyt ihmettelevän\nsormuksen katoamista ja että hän oli kysynyt kamarineideiltään, jotka\nonnettomuudeksi tai tietämättä asian oikeata laitaa olivat vastanneet,\netteivät he olleet nähneet sormusta neljään tai viiteen päivään.\n\n— 'Juuri siihen aikaan lähti marsalkka de Brissac', jatkoi monsieur\nd'Anville; 'kuningas ei epäillyt sitä, että Valentinoisin herttuatar\noli antanut sormuksen marsalkalle hyvästit sanoessaan. Tämä ajatus\nherätti niin voimakkaasti koko mustasukkaisuuden, joka ei vielä ollut\ntäydellisesti haihtunut, että kuningas suuttui vastoin tavallisuutta\nja soimasi monin tavoin herttuatarta. Kuningas vetäytyi huoneisiinsa\ntavattomasti murheissaan; mutta en tiedä, surettaako häntä enemmän se\najatus, että Valentinoisin herttuatar on luopunut sormuksestaan, kuin\nse pelko, että hän oli kiukullaan suututtanut herttuatarta.'\n\n— Heti kun monsieur d'Anville oli lopettanut tämän uutisensa, lähestyin\nSancerrea kertoakseni sen hänelle. Mainitsin sen hänelle salaisuutena,\njoka minulle juuri oli uskottu, ja josta kielsin häntä puhumasta.\n\n— Seuraavana aamuna menin jotenkin varhain kälyni luo. Tapasin\nmadame de Tournonin hänen vuoteensa pääpuolessa istumassa. Madame\nde Tournon ei pitänyt Valentinoisin herttuattaresta ja tiesi hyvin,\nettei kälylläni ollut syytä herttuatarta kiittää. Sancerre oli käynyt\nhänen luonaan silloin, kun lähdettiin Louvresta, ja kertonut hänelle\nkuninkaan riitaantumisen herttuattaren kanssa. Nyt oli madame de\nTournon tullut kertomaan kälylleni, tietämättä tai ajattelematta, että\njuuri minä olin kertonut sen hänen rakastajalleen.\n\n— Kohta kun tulin kälyni luo, sanoi hän madame de Tournonille,\nettä minulle, kyllä voi uskoa sen, mitä hän juuri oli kertonut, ja\nodottamatta lupaa madame de Tournonilta toisti sana sanalta kaikki,\nmitä edellisenä iltana olin sanonut Sancerrelle. Voitte kuvitella\nhämmästykseni. Katsoin madame de Tournoniin, ja hän näytti olevan\nhämillään. Se herätti epäluuloni. En ollut puhunut asiasta muille\nkuin Sancerrelle. Hän erosi minusta teatterista lähtiessämme syytä\nsanomatta. Muistin kuulleeni hänen tavattomasti kiittäneen madame\nde Tournonia. Kaikki nämä seikat avasivat silmäni, eikä minun ollut\nvaikeata huomata, että madame de Tournonin ja Sancerren välillä oli\nrakkaussuhde ja että Sancerre minusta erottuaan oli tavannut hänet.\n\n— Minua suututti se huomio, että Sancerre oli minulta salannut tämän\nsuhteen, ja senvuoksi lausuin yhtä ja toista, mistä madame de Tournon\nvarmaankin ymmärsi olleensa varomaton. Saatoin hänet vaunuihinsa ja\nvakuutin hänelle hyvästellessäni, että kadehdin sen miehen onnea, joka\nhänelle oli kertonut kuninkaan ja herttuattaren riidasta.\n\n— Sitten menin heti Sancerrea tapaamaan. Moitin häntä ja sanoin\ntietäväni hänen rakkautensa madame de Tournoniin, mutta en ilmaissut,\nkuinka sen olin keksinyt. Hänen täytyi se tunnustaa. Vasta silloin\nmainitsin hänelle, mikä oli saanut minut arvaamaan asian, ja hän teki\nminulle selvää suhteensa yksityiskohdista. Hän sanoi, että vaikka hän\noli veljeksistä nuorin eikä mitenkään voinut toivoa niin edullista\navioliittoa, oli madame de Tournon kuitenkin päättänyt suostua hänen\npuolisokseen. Kummastuksellani ei ollut rajoja. Kehoitin Sancerrea\nkiiruhtamaan naimiskaupan päättämistä, koska hänen oli syytä pelätä\nkaikkea naisen taholta, joka niin taitavasti osasi ihmisten silmissä\nesiintyä vastoin todellisuutta. Hän vastasi minulle, että madame de\nTournon oli todella ollut murheissaan, mutta että rakkaus häneen,\nSancerreen, oli ollut tätä murhetta voimakkaampi ja ettei madame de\nTournon ollut voinut ihan äkkiä osoittaa niin suurta muutosta. Hän\nesitti vielä useita muitakin puolustavia syitä, jotka todistivat\nminulle, kuinka syvästi hän oli rakastunut. Hän vakuutti minulle\nsuostuttavansa madame de Tournonin siihen, että minä saisin tietää\ntämän rakkaussuhteen, koska juuri madame de Tournon itse oli minulle\nsen jo ilmaissut. Sancerre saikin tosiaan madame de Tournonilta siihen\nluvan, joskin vain suurella vaivalla, ja sitten minulla oli heidän\nluottamuksensa.\n\n— En ole milloinkaan nähnyt naisen käyttäytyvän niin arvokkaasti\nja niin miellyttävästi rakastajaansa kohtaan, mutta minua loukkasi\nkuitenkin hänen pyrkimyksensä näyttää vielä surulliselta. Sancerre oli\nniin rakastunut ja niin tyytyväinen siihen käytökseen, jota madame de\nTournon osoitti hänelle, ettei oikein uskaltanut kiiruhtaa päättämään\navioliittoa pelosta, että madame de Tournon luulisi hänen sitä toivovan\nenemmän hyödyn kuin todellisen rakkauden vuoksi. Hän puhui siitä\nkuitenkin madame de Tournonille, joka näytti olevan valmis menemään\nhänen kanssaan naimisiin. Alkoipa madame de Tournon luopua siitä\nyksinäisyydestäkin, jossa oli elänyt, ja palata seurapiireihin; hän\ntuli kälyni luo niinä aikoina, jolloin sinne saapui osa hovia. Sancerre\nkävi siellä aniharvoin, mutta ne, jotka poikkesivat sinne joka ilta ja\nnäkivät madame de Tournonin usein, pitivät häntä hyvin rakastettavana.\n\n— Vähän sen jälkeen kun madame de Tournon oli alkanut luopua\nyksinäisyydestään, Sancerre oli huomaavinaan, että madamen rakkaus\nhäneen oli jonkun verran kylmennyt. Hän puhui siitä minulle useasti,\nmutta en piitannut hänen valituksistaan; kun hän lopulta sanoi,\nettä sen sijaan että madame olisi pyrkinyt lopullisesti solmimaan\navioliiton, hän tuntui sitä yhä enemmän karttavan, aloin uskoa, ettei\nSancerre ollut turhaan huolissaan. Niinpä vastasin hänelle, että jos\nmadame de Tournonin rakkaus vähenisi kestettyään pari vuotta, ei sitä\nsopisi ihmetellä; että vaikka se ei olisikaan vähentynyt, mutta ei\nsiltä olisi kyllin voimakas pakottaakseen hänet avioliittoon, ei sitä\nsaisi valittaa; että tämä avioliitto olisi yleisen mielipiteen kannalta\nmadame de Tournonille perin epäedullinen ja lisäksi haittaisi hänen\nmainettaan ja että Sancerre siis voi toivoa vain sitä, ettei madame\nde Tournon häntä pettäisi eikä antaisi valheellisia toiveita. Sanoin\nhänelle vielä, että ellei madame de Tournonilla ollut uskallusta mennä\nnaimisiin hänen kanssaan tai jos hän tunnusti rakastavansa jotakuta\nmuuta, ei hänen tarvinnut ollenkaan suuttua tai valitella, vaan hänen\npiti pysyä madame de Tournonia kohtaan kunnioittavana ja kiitollisena.\n\n— 'Annan teille sen neuvon', sanoin, 'jonka ottaisin itsekin, sillä\nvilpittömyys liikuttaa minua niin suuresti, että luullakseni, jos\nrakastajattareni tai oma vaimoni minulle tunnustaisi ihastuneensa\njohonkin toiseen, olisin siitä murheissani, mutta en katkeroitunut.\nLuopuisin rakastajan tai miehen osasta antaakseni hänelle neuvoja tai\nhäntä surkutellakseni.'»\n\nNämä sanat saivat Clèvesin prinsessan punastumaan, ja hän huomasi, että\nne tavallaan sopivat hänen omaan tilaansa; se hämmästytti häntä ja\nsaattoi hänet kauaksi aikaa levottomaksi.\n\n»Sancerre puhui madame de Tournonille», jatkoi Clèvesin prinssi, »ja\nsanoi hänelle kaiken sen, mitä olin hänelle neuvonut, mutta madame\nde Tournon sai hänet jälleen niin rauhoittumaan ja näytti niin\nloukkaantuneen näistä epäilyksistä, että Sancerre taas luotti häneen.\nMadame de Tournon siirsi kuitenkin heidän avioliittonsa solmimisen\nSancerren matkan jälkeen, jossa piti tulla jotenkin pitkäaikainen, ja\nkäyttäytyi niin hyvin hänen lähtöönsä asti ja näytti niin murheiselta,\nettä luulin samoin kuin Sancerrekin, että hänen rakkautensa oli\ntodellinen. Sancerre lähti noin kolme kuukautta sitten. Hänen\npoissaollessaan olen harvoin tavannut madame de Tournonia, sillä te\nkiinnititte minut kokonaan ja tiesin vain, että Sancerre pian tulisi\ntakaisin.\n\n— Toissapäivänä palatessani Pariisiin kuulin, että madame de Tournon\noli kuollut. Lähetin tiedustelemaan Sancerrin kotoa, oliko hänestä\nsaatu mitään tietoja. Minulle ilmoitettiin, että hän oli saapunut\neilen, mikä oli juuri madame de Tournonin kuolinpäivä. Menin heti häntä\ntapaamaan, arvaten kyllä sen tilan, jossa hän oli; mutta Sancerren\nmurhe oli paljoa suurempi kuin olin osannut kuvitellakaan.\n\n— En ole milloinkaan nähnyt niin syvää ja niin hellää murhetta.\nHeti minut nähtyään hän syleili minua kyyneliin purskahtaen. 'En\nsaa enää häntä nähdä', sanoi hän minulle, 'en saa enää häntä nähdä,\nhän on kuollut! En ollut hänen arvoisensa, mutta pian seuraan hänen\njäljestään!'\n\n— Näin sanottuaan hän vaikeni ja toisti sitten tavantakaa: 'Hän on\nkuollut, en saa häntä enää nähdä!' Hän alkoi yhä uudelleen itkeä ja\nvoihkia ja oli kuin järkensä menettänyt. Hän kertoi myös, ettei hän\nollut poissaolonsa aikana usein saanut madame de Tournonilta kirjeitä,\nmutta ettei hän ollut sitä ihmetellyt, koska tunsi hänet hyvin ja\ntiesi, kuinka vaarallista hänen oli kirjeitä lähettää. Sancerre\npiti varmana, että he olisivat hänen palattuaan menneet naimisiin,\nja ihaili madame de Tournonia rakastettavimpana ja uskollisimpana\nihmisenä, mitä voi kuvitella. Hän uskoi olleensa madame de Tournonin\nhellästi rakastama ja menetti hänet juuri silloin, kun aikoi hänet\niäksi kiinnittää itseensä. Kaikki nämä ajatukset saivat hänet vaipumaan\nsyvään murheeseen, joka kokonaan masensi hänet, ja tunnustan, etten\nvoinut olla heltymättä sen nähdessäni.\n\n— Minun täytyi kuitenkin jättää hänet mennäkseni kuninkaan luo ja\nlupasin pian palata. Niin todella teinkin, mutta hämmästykseni oli\ntavaton huomatessani hänen kokonaan muuttuneen siitä, kuin hänet\nviimeksi näin. Hän käveli kamarissaan hurjannäköisenä, väliin\npysähtyen, kuin olisi ollut ihan suunniltaan. 'Tulkaa, tulkaa', sanoi\nhän, 'katsomaan maailman epätoivoisinta ihmistä. Olen tuhat kertaa\nonnettomampi nyt kuin äsken, ja mitä juuri olen kuullut madame de\nTournonista, on pahempaa kuin hänen kuolemansa.'\n\n— Luulin, että tuska oli hänet kokonaan hämmentänyt, enkä voinut\nkuvitella mitään pahempaa kuin rakastetun ja rakastavan kuolemaa.\nSanoin hänelle, että niin kauan kuin hänen murheensa oli pysynyt\nrajoissaan, olin sen hyväksynyt ja ottanut siihen osaakin, mutta\netten surkuttelisi häntä enää, jos hän antautuisi epätoivon valtaan\nja menettäisi järkensä. 'Olisin hyvin onnellinen, jos olisin sen\nmenettänyt ja oman henkeni myös', huudahti hän; 'madame de Tournon on\nollut minulle uskoton, ja minä saan tietää hänen uskottomuutensa ja\npetoksensa hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä, kun sieluni on syvimmän\nsurun ja hellimmän rakkauden täyttämänä, mitä milloinkaan on tunnettu,\nja hänen kuvansa on sydämessäni täydellisempänä, mitä milloinkaan on\nollut, ja täydellisimpänä juuri minun silmissäni. Huomaan pettyneeni,\neikä hän ansaitse sitä, että häntä itken. Kuitenkin tunnen samaa tuskaa\nhänen kuolemastaan, kuin jos hän olisi ollut minulle uskollinen, ja\nkärsin hänen uskottomuudestaan, ikäänkuin hän ei olisikaan kuollut.\nJos olisin saanut tietää tästä muutoksesta ennen hänen kuolemaansa,\nolisivat mustasukkaisuus, kiukku ja raivo täyttäneet mieleni ja\njollakin tavoin kovettaneet minut hänen kuolemansa tuottamaa murhetta\nvastaan, mutta nyt olen tilassa, jossa en voi saada lohdutusta enkä\nhäntä vihata.'\n\n— Voitte kuvitella, että jouduin ihmeisiini Sancerren sanoista. Hän\nkertoi minulle, että hetkistä myöhemmin kuin olin lähtenyt hänen\nhuoneestaan oli hänen luokseen tullut Estouteville, joka oli hänen\nläheinen ystävänsä, mutta ei tiennyt mitään hänen rakkaudestaan madame\nde Tournoniin. Estouteville oli heti istumaan päästyään alkanut\nitkeä ja sanonut tulevansa pyytämään anteeksi, että oli häneltä\naiemmin peitellyt, mitä nyt aikoi sanoa, odottaen ystävältään sääliä.\nEstouteville tuli hänen luokseen avaamaan sydämensä ja sanoi olevansa\näärettömästi murheissaan madame de Tournonin kuolemasta.\n\n— 'Se nimi vaikutti niin voimakkaasti minuun', sanoi Sancerre, 'että\nvaikka aikomukseni oli ensin sanoa olevani enemmän murheissani siitä\nkuin hän, ei minulla kuitenkaan ollut voimaa puhua. Estouteville\njatkoi ja sanoi minulle rakastaneensa häntä jo kuusi kuukautta. Hän\noli aina halunnut puhua minulle siitä, mutta madame de Tournon oli\nsen nimenomaan kieltänyt, jopa niin päättävästi, ettei hän ollut\nuskaltanut olla tottelematta. Estouteville oli alkanut viehättää\nmadame de Tournonia miltei heti kun oli häneen rakastunut. He olivat\nkaikilta salanneet rakkautensa. Hän ei ollut milloinkaan julkisesti\nkäynyt madame de Tournonin luona, jota hänellä kuitenkin oli ollut ilo\nlohduttaa hänen miehensä kuoleman johdosta. Muuten hän oli aikonut\nnaida madame de Tournonin vähää ennen hänen kuolemaansa, vaikka\ntämä avioliitto, joka johtui rakkaudesta, olisi näyttänyt johtuvan\nvelvollisuudesta ja kiitollisuudesta. Madame de Tournon oli pyytänyt\nisäänsä pakottamaan hänet naimisiin, jottei tapahtuisi liian suurta\nmuutosta hänen käytöksessään, joka ei ollut vähääkään osoittanut\nnaimahalua.'\n\n— 'Mitä enemmän Estouteville puhui', jatkoi Sancerre, 'sitä enemmän\nuskoin hänen sanojaan, koska pidin niitä todennäköisinä: se aika,\njolloin hän sanoi alkaneensa madame de Tournonia rakastaa, oli\ntäsmälleen sama, jolloin hän näytti minun silmissäni muuttuneen. Mutta\nvähän myöhemmin luulin hänen valehtelevan tai ainakin kuvittelevan\nja olin sen sanomaisillani hänelle. Ajattelin sitten ottaa selkoa\nkyselemällä. Esitin hänelle epäilyjäni, ollakseni varma omasta\nonnettomuudestani, ja hän kysyi, tunsinko madame de Tournonin käsialaa.\nHän laski vuoteelleni neljä hänen kirjettään ja hänen muotokuvansa.\nSamassa astui veljeni huoneeseen. Estoutevillen kasvot olivat niin\nitkettyneet, että hänen täytyi lähteä ulos, jotta ei näyttäytyisi\nmuille. Hän sanoi minulle tulevansa illalla perimään takaisin, mitä oli\nminulle jättänyt. Toimitin veljeni pois, koska olin muka sairas: niin\nkärsimätön olin katselemaan Estoutevillen minulle jättämiä kirjeitä,\ntoivoen niistä tapaavani jotakin, mikä osoittaisi, ettei kaikki ollut\ntotta, mitä Estouteville oli äsken puhunut. Mutta voi, ei mitään\nsentapaista! Mikä hellyys, millaisia lemmenvaloja, naimislupauksia,\nkirjeitä! Milloinkaan hän ei ollut minulle kirjoittanut niiden\nvertaisia.'\n\n'Niin', lisäsi Sancerre, 'tunnen samalla kertaa kuoleman ja\nuskottomuuden tuottamaa tuskaa. Näitä kahta pahaa on usein toisiinsa\nverrattu, mutta milloinkaan ei sama henkilö ole yhtaikaa niitä\ntuntenut. Tunnustan häpeäkseni, että hänen menettämisensä surettaa\nminua enemmän kuin hänen muuttumisensa: en voi pitää häntä kyllin\nsyyllisenä alistuakseni hänen kuolemaansa. Jos madame de Tournon\neläisi, olisi minulla ilo soimata häntä ja kostaa hänelle vetoamalla\nmoiseen vääryyteen, mutta en näe häntä enää, en koskaan, ja se paha\njuuri onkin suurin. Toivoisin voivani hänelle palauttaa elämän, vaikka\nluopumalla omastani. Mikä toivomus! Jos hän palaisi, niin hän eläisi\nEstoutevillen hyväksi! Kuinka onnellinen olinkaan eilen', huudahti\nhän, 'kuinka onnellinen olinkaan! Tosin olin kaikkein murheellisin\nihminen, mutta murheeni oli järkevä, ja suloiselta tuntui ajatella,\nettei minun tarvinnut milloinkaan lohduttautua. Tänään kaikki tunteeni\novat kohtuuttomia: olen kuvitellusta rakkaudesta, jota hän tunsi muka\nminua kohtaan, yhtä murheissani kuin luulin olevan välttämätöntä\nolla todellisesta rakkaudesta. En voi vihata enkä, rakastaa hänen\nmuistoaan, en voi saada lohdutusta enkä joutua todella murheen valtaan.\nToimittakaa kuitenkin niin', sanoi hän äkkiä puoleeni kääntyen, 'etten\nmilloinkaan näe Estoutevilleä: hänen nimensäkin minua kauhistaa. Tiedän\nhyvin, ettei minulla ole mitään aihetta valitella. Oma syyni on, että\nhäneltä salasin rakkauteni madame de Tournoniin. Jos olisin sen hänelle\nilmaissut, niin tuskin hän olisikaan madame de Tournoniin kiintynyt,\neikä vainaja olisi ollut minulle uskoton. Estouteville tuli minua\ntapaamaan uskoakseen minulle murheensa. Hän säälittää minua, ja syystä\nkyllä', huudahti Sancerre. 'Estouteville rakasti madame de Tournonia,\nsai vastarakkautta eikä näe häntä enää milloinkaan. Tiedän kuitenkin\nhyvin, etten voisi olla häntä vihaamatta. Vielä kerran pyydän teitä\nhartaasti toimimaan niin, etten häntä milloinkaan tapaa.'\n\n— Sancerre alkoi sitten jälleen itkeä, surra madame de Tournonia, puhua\nikäänkuin hänelle ja hokea mitä hellimpiä sanoja. Sitten hän jälleen\nyltyi vihaamaan, valittamaan, soimaamaan ja sadattelemaan. Nähdessäni\nhänet niin kiihkeässä mielentilassa käsitin tarvitsevani apua\nrauhoittaakseni häntä. Lähetin noutamaan hänen veljeään, josta äsken\nolin eronnut kuninkaan luona. Menin häntä vastaan odotushuoneeseen,\nennenkuin hän ehti sisään, ja kerroin missä tilassa Sancerre oli.\nRyhdyimme toimenpiteisiin estääksemme häntä tapaamasta Estoutevilleä\nja käytimme osan yötä koettaen saada häntä järkiinsä. Tänä aamuna\nhuomasin hänen olevan vielä murheellisempana. Hänen veljensä jäi hänen\nluoksensa, ja minä palasin tänne.»\n\n»Olen tavattomasti ihmeissäni», sanoi Clèvesin prinsessa; »enpä olisi\nmitenkään uskonut madame de Tournonin voivan rakastaa ja pettää».\n\n»Viekkaus ja teeskentely eivät voi mennä pitemmälle kuin hänessä»,\nvastasi prinssi. »Huomatkaa, että kun Sancerre luuli madame de\nTournonin mielen taipuneen puoleensa, muutos todella olikin tapahtunut,\nja hän oli alkanut rakastaa Estoutevilleä, jolta sanoi saavansa\nlohdutusta miehensä kuoleman johdosta. Estouteville oli myös syynä\nsiihen, miksi hän luopui yksinäisyydestään, ja Sancerresta näytti\nnäin olevan asian laita siksi, että olimme päätelleet madame de\nTournonin surun jo vähentyneen. Estouteville velvoitettiin salaamaan\nrakkaussuhteensa, jotta madame de Tournon näyttäisi vain isänsä\nkäskystä menevän naimisiin osoittaakseen muka sitä huolta, jota hän\npiti maineestaan, ja kaikki tapahtui siksi, että hän voisi hylätä\nSancerren, joka silloin ei voisi tehdä syytöksiä. Minun täytyy palata\ntapaamaan tuota onnetonta», jatkoi prinssi, »ja luulenpa, että teidän\nmyöskin pitäisi tulla Pariisiin. Teidän on jo aika nähdä maailmaa ja\nottaa vastaan ne lukemattomat vierailut, joista ette voi päästä.»\n\nPrinsessa suostui palaamaan jo seuraavana päivänä. Hän oli Nemoursin\nherttuan suhteen rauhallisempi kuin milloinkaan. Kaikki, mitä madame\nde Chartres oli sanonut hänelle kuollessaan, ja suru kuoleman johdosta\nolivat ikäänkuin keskeyttäneet hänen tunteensa, ja se saattoi hänet\nuskomaan, että ne olivat kokonaan hävinneet.\n\nJo samana iltana, kun hän saapui Pariisiin, tuli perintökuningatar\nhäntä tapaamaan ja lausuttuaan, kuinka hän otti prinsessan suruun osaa,\nsanoi johtaakseen prinsessan pois surullisista ajatuksista tahtovansa\nkertoa kaikki, mitä hovissa oli tapahtunut hänen poissaollessaan.\nSitten hän kertoi useita eri asioita.\n\n»Mutta ennen kaikkea haluan teille ilmoittaa», lisäsi\nperintökuningatar, »että Nemoursin herttua on varmaankin kiihkeästi\nrakastunut, eivätkä edes hänen läheisimmät ystävänsä voi arvata, ketä\nherttua rakastaa, puhumattakaan siitä, että hän olisi heille tunteitaan\nuskonut. Tämä rakkaus on kuitenkin kyllin voimakas saattamaan hänet\nlaiminlyömään tai paremmin sanoen hylkäämään kruununtoiveet.»\n\nPerintökuningatar kertoi sitten kaikki mitä tiesi Englannissa\ntapahtuneen.\n\n»Olen kuullut sen», jatkoi hän, »mitä teille mainitsin, monsieur\nd'Anvillelta, ja hän sanoi tänä aamuna, että kuningas lähetti eilen\nillalla hakemaan Nemoursin herttuaa Lignerollesin kirjeiden takia.\nLignerolles tahtoo palata ja on kirjoittanut kuninkaalle, ettei hän voi\nEnglannin kuningattarelle enää esitellä Nemoursin herttuan viivyttelyä;\nettä kuningatar alkaa loukkautua ja että vaikkei kuningatar ollutkaan\nantanut vielä nimenomaista lupausta, hän oli sanonut kylliksi, jotta\nherttua uskaltaisi matkustaa. Kuningas luki tämän kirjeen Nemoursin\nherttualle, joka sensijaan että olisi puhunut vakavasti, kuten oli\ntehnyt asian ollessa alullaan, nauroi vain ja teki pilaa Lignerollesin\ntoiveista. Hän sanoi koko Euroopan tuomitsevan hänen tyhmyytensä,\njos hän uskaltaisi lähteä Englantiin kuningattaren puolisoehdokkaana\nolematta menestyksestä varma. 'Valitsisinpa mielestäni huonosti aikani\ntehdessäni matkan juuri nyt', lisäsi hän, 'kun Espanjan kuningas\ntekee niin suuria valmistuksia naidakseen saman kuningattaren.\nRakkausseikkailussa hän ei ehkä olisi varsin vaarallinen kilpailija,\nmutta uskon, ettei teidän majesteettinne neuvoisi minua kilpailemaan\nhänen kanssaan naimiskaupassa.'\n\n— 'Antaisin sen neuvon tässä tapauksessa', vastasi kuningas, 'mutta\nteidän ei olekaan mistään kilpailtava hänen kanssaan: tiedän, että\nEspanjan, kuninkaalla on toiset ajatukset, ja ellei hänellä olisikaan,\nniin kuningatar Maria oli sellaisessa ahdistuksessa Espanjan ikeen\ntakia, ettei ole syytä uskoa, että hänen sisarensa haluaisi sitä\njälleen ja että hän antaisi niin monen yhteenliittyneen kruunun loiston\nitseään häikäistä.'\n\n'Ettei hän anna sen itseään häikäistä', jatkoi Nemoursin herttua, 'niin\nhän tahtoo tulla onnelliseksi rakkauden avulla. Hän on rakastanut\nloordi Courtenayta jo muutamia vuosia. Samaa hoviherraa rakasti jo\nkuningatar Mariakin, joka olisi mennyt hänen kanssaan naimisiinkin\nkoko Englannin hyväksyessä tietämättä, että hänen sisarensa\nElisabetin nuoruus ja kauneus vetivät loordia enemmän puoleensa kuin\nhallitsemishalu. Teidän majesteettinne tietää, että kuningattaren\ntästä johtunut kiihkeä mustasukkaisuus saattoi hänet telkeämään yhden\nja toisen vankilaan, viimein ajamaan loordi Courtenayn maanpakoon ja\nlopulta itse menemään puolisoksi Espanjan kuninkaalle. Luulenpa, että\nElisabet, joka nyt on valtaistuimella, muistaa pian jälleen lordi\nCourtenayn ja valitsee mieluummin miehen, jota hän on rakastanut, joka\non hyvin miellyttävä ja joka on kärsinyt niin paljon hänen tähtensä,\nkuin sellaisen, jota ei milloinkaan ole nähnyt.'\n\n— 'Olisin samaa mieltä kanssanne', sanoi kuningas, 'jos Courtenay\nvielä eläisi, mutta olen kuullut hänen kuolleen muutamia päiviä\nsitten Padovassa, jonne hänet oli karkoitettu. Huomaan selvästi',\nlisäsi kuningas sanoen hyvästi Nemoursin herttualle, 'että teidän\navioliittonne olisi solmittava samoin kuin perintöruhtinaan\nlähettämällä naimatarjous Englannin kuningattarelle lähettiläiden\nvälityksellä.'\n\n— Monsieur d'Anville ja vidami, jotka olivat kuninkaan luona Nemoursin\nherttuan kanssa, olivat varmat siitä, että jokin suuri rakkaus, jonka\nlumoissa hän on, vieroittaa hänet tästäkin suuresta suunnitelmasta.\nVidami, joka tarkkaa häntä lähempää kuin kuningas, on sanonut madame\nde Martiquesille herttuan niin muuttuneen, ettei häntä enää tunne, ja\nvielä enemmän kummastuttaa se, ettei hänen luonaan näy kukaan käyvän,\nettei hän milloinkaan puikahda syrjään, joten vidami luulee, ettei\nherttua saa ollenkaan vastarakkautta rakastamaltaan henkilöltä, ja\noutoa on nähdä Nemoursin herttuan rakastavan naista, joka ei vastaa\nhänen rakkauteensa.»\n\nKuinka kiusallinen olikaan Clèvesin prinsessalle perintökuningattaren\nkertomus! Kuinka malttaisi olla paljastamatta olevansa se henkilö,\njonka nimeä ei tiedetty? Kuinka olla tuntematta kiitollisuutta ja\nhellyyttä saadessaan tietää tavalla, jota ei saattanut epäillä,\nettä herttua, joka jo oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen,\nkätki rakkautensa koko maailmalta ja hylkäsi rakkaudesta, häneen\nkruununtoiveet! Voiko kuvitella, mitä prinsessa tunsi ja mikä hämminki,\nvaltasi hänen sielunsa? Jos perintökuningatar olisi katsellut häntä\ntarkkaavasti, olisi hän helposti huomannut, etteivät ne asiat, joita\nhän prinsessalle kertoi, olleet hänelle yhdentekeviä; mutta kun hän\nei vähääkään epäillyt asian todellista laitaa, jatkoi hän puhettaan\narvelematta.\n\n»Monsieur d'Anville», lisäsi hän, »joka, kuten sanoin, on minulle\nkertonut kaikki nämä yksityiskohdat, luulee minun tietävän paremmin\nasiat kuin hän itse ja kuvittelee omaa viehätysvoimaani niin suureksi,\nettä uskoo minun olevan ainoan henkilön, joka voi saada aikaan niin\nsuuria muutoksia Nemoursin herttuassa.»\n\nNämä perintökuningattaren viime sanat saattoivat Clèvesin prinsessan\ntoisella tavoin hämilleen kuin hän oli ollut äsken.\n\n»Olen luonnollisesti samaa mieltä kuin monsieur d'Anville», vastasi\nhän, »ja hyvin todennäköistä on, madame, ettei tarvita kuin teidän\nkaltaisenne prinsessa, jotta Englannin kuningatar joutuisi varjoon».\n\n»Tunnustaisin sen teille, jos sen tietäisin», sanoi perintökuningatar,\n»ja tietäisin sen, jos niin todella olisi asianlaita. Sentapaiset\ntunteet eivät jää huomaamatta niiltä henkilöiltä, jotka niitä\nherättävät: näkeväthän he ne ensiksi. Nemoursin herttua ei ole ollut\nmilloinkaan minua kohtaan muuta kuin kevyen kohtelias; mutta hänen\nkäyttäytymisensä oli kuitenkin ennen niin erilaista kuin nyt, että\nvoin teille sanoa, etten ole syynä hänen välinpitämättömyyteensä\nEnglannin kruunua kohtaan. Mutta nyt unohdan itseni seurassanne»,\nlisäsi perintökuningatar, »enkä muista, että minun on mentävä prinsessa\nElisabetin luo. Kuten tiedätte, on rauha miltei solmittu, mutta ette\ntiedä, että Espanjan kuningas ei ole tahtonut myöntyä ainoaankaan\nkohtaan muulla ehdolla, kuin että itse saisi naida tämän prinsessan\npoikansa, prinssi don Carloksen, asemasta. Kuninkaan oli hyvin vaikea\ntehdä päätöstä. Viimein hän suostui siihen ja meni heti ilmoittamaan\ntämän uutisen tyttärelleen. Luulenpa, että prinsessa on ihan lohduton.\nEi ole tosiaankaan hauskaa mennä naimisiin Espanjan kuninkaan ikäisen\nja luontoisen miehen kanssa, varsinkaan hänen, joka nyt nauttii\nkaikkea ensimmäisen nuoruuden iloa, kun siihen on yhtynyt kauneutta,\nsillä hän odotti pääsevänsä naimisiin erään nuoren prinssin kanssa,\njohon oli mieltynyt, vaikkei ollut koskaan häntä nähnyt. En tiedä,\ntapaako kuningas prinsessassa sellaista kuuliaisuutta, kuin toivoo.\nKuningas on antanut tehtäväkseni mennä prinsessan luo, koska hän tietää\nprinsessan minua rakastavan ja luulee minun voivan vaikuttaa häneen.\nSitten teen ihan toisenlaisen vierailun: menen iloitsemaan kuninkaan\nsisaren luo. Kaikki on valmiina hänen ja tänne pian saapuvan Savoijin\nherran avioliittoa varten. Milloinkaan ei tämän prinsessan ikäisellä\nhenkilöllä ole ollut täydellisempää iloa naimisestaan. Hovista\ntulee kauniimpi ja suurempi kuin milloinkaan on nähty ja huolimatta\nsurustanne, pitää teidän tulla lisäksi vieraille osoittamaan, etteivät\nmeidän kaunottaret ole keskinkertaisia.»\n\nNäin sanottuaan perintökuningatar lähti Clèvesin prinsessan luota, ja\npian saivat kaikki ihmiset tiedon prinsessa Elisabetin avioliitosta.\nSeuraavina päivinä kuningas ja kuningattaret kävivät Clèvesin\nprinsessan luona. Nemoursin herttua, joka tavattoman kärsimättömästi\noli odottanut prinsessan paluuta ja kiihkeästi halusi puhutella häntä\nkahden kesken, odotti hänen luokseen mennäkseen hetkeä, jolloin kaikki\nolisivat sieltä lähteneet eikä kukaan enää tulisi. Herttua onnistui\noikeastaan: hän saapui juuri viimeisten vierailijani lähtiessä.\n\nPrinsessa lepäsi vuoteellaan. Oli kuuma, ja Nemoursin herttuan\nnäkeminen sai prinsessan vielä lisää punastumaan, mikä yhä korosti\nhänen kauneuttaan. Herttua istuutui häntä vastapäätä pelokkaana ja\nujona, kuten ainakin todellisesti rakastava, eikä vähään aikaan\nkyennyt puhumaan. Prinsessa oli yhtä pahasti pulassa, joten he\nolivat kauan vaiti. Lopulta Nemoursin herttua alkoi puhua, valittaen\nprinsessan surua. Prinsessa oli hyvin halukas jatkamaan keskustelua\ntästä aiheesta ja puhui jokseenkin paljon siitä tappiosta, jonka oli\nkärsinyt, ja lopuksi sanoi vielä sittenkin, kun aika olisi vaimentanut\nhänen tuskansa polton, aina säilyttävänsä tapauksesta niin voimakkaan\nmuiston, että hänen mielensä tästä pitäen olisi muuttunut.\n\n»Suuret surut ja voimakkaat intohimot», vastasi Nemoursin herttua,\n»saavat suuria mielenmuutoksia aikaan. Mitä minuun tulee, en tunne enää\nitseäni Flanderista paluuni jälkeen. Useat henkilöt ovat sen muutoksen\nhuomanneet; perintökuningatarkin puhui siitä minulle eilen.»\n\n»Tosiaankin», vastasi prinsessa, »hän on sen huomannut, ja luulenpa\nkuulleeni hänen siitä jotakin mainitsevan».\n\n»En ole pahoillani siitä, madame», sanoi Nemoursin herttua, »että hän\non sen huomannut, mutta tahtoisin, ettei hän olisi siinä suhteessa\nainoa. Uskon olevan henkilöitä, joille ei uskalla antaa muita\nmerkkejä tunteistaan heitä kohtaan kuin asioilla, jotka eivät heitä\nollenkaan koske, ja uskaltamatta osoittaa heitä rakastavansa soisi\nainakin heidän huomaavan, ettei halua olla kenenkään muun rakastama,\nja tietävän, ettei ole verrattomintakaan kauneutta, jota ei muualla\nkatselisi kylmäkiskoisena, ettei ole kruunuakaan, jonka tahtoisi ostaa\nsiihen hintaan, ettei heitä näkisi milloinkaan. Nainen arvostelee\ntavallisesti häntä kohtaan syntynyttä rakkautta», jatkoi herttua,\n»sen vaivan mukaan, jota mies osoittaa häntä miellyttääkseen ja hänet\nsaavuttaakseen. Mutta se ei ole vaikeata, varsinkaan jos nainen on\nrakastettava. Se vasta on vaikeata, että mies luopuu nautinnosta\nseurata häntä, välttelee häntä siitä pelosta, että näyttäisi tunteensa\nmuille, vieläpä hänelle itsellensäkään, ja todellisen kiintymyksen\nmerkki on vielä paremmin se, että mies muuttuu täydelliseksi\nvastakohdakseen eikä enää tunne mitään kunnianhimoa tai iloa, vaikka on\nkoko elämänsä ajan ollut kumpaakin täynnä.»\n\nClèvesin prinsessa ymmärsi helposti, mikä osa hänellä itsellään oli\nnäissä sanoissa. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi vastata niihin\neikä niitä edes suvaita. Hänestä tuntui myös, ettei hänen sopisi\nniitä kuunnella eikä osoittaa sovittavansa niitä itseensä. Hän luuli\nvelvollisuutensa olevan puhua ja myös olla puhumatta. Nemoursin\nherttuan sanat miellyttivät ja loukkasivat häntä yhtä paljon. Hän näki\nniissä vahvistuksen kaikelle, mitä perintökuningatar oli saanut hänet\narvelemaan. Hän huomasi niissä jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa,\nmutta myös jotakin ihan julkeat ja peittelemätöntä. Kiintymys, jota\nprinsessa tunsi herttuaa kohtaan, saattoi hänet niin hämilleen, ettei\nhän voinut sitä peittää. Rakastetun miehen epäselvimmätkin sanat saavat\nrauhattomammaksi kuin sellaisen miehen avoimet tunnustukset, josta\nei välitä. Prinsessa oli kuitenkin vastaamatta, ja Nemoursin herttua\nolisi huomannut hänen vaiteliaisuutensa, josta hän ei ehkä olisi tehnyt\nhuonoja johtopäätöksiä, jollei Clèvesin prinssin tulo olisi lopettanut\nkeskustelua ja vierailua.\n\nPrinssi tuli puolisollensa kertomaan uutisia Sancerresta, mutta\nprinsessa ei ollut juuri utelias kuulemaan tapahtumien jatkoa. Hänen\nmielensä oli niin kiintynyt siihen, mitä äsken oli sattunut, että hän\nvain vaivoin saattoi kätkeä hajamielisyytensä.\n\nKun hän sitten sai taas vapaasti haaveilla, huomasi hän suuresti\nerehtyneensä luullessaan olevansa jo välinpitämätön Nemoursin herttuaa\nkohtaan. Herttuan sanat olivat häneen tehneet täydellisesti toivotun\nvaikutuksen ja saaneet hänet varmasti uskomaan, että herttua rakasti\nhäntä, käyttäytyessään juuri sillä tavalla. Tässä suhteessa ei siis\njäänyt vähääkään sijaa epäilykselle. Prinsessa ei enää kuvitellutkaan\nvoivansa olla herttuaa rakastamatta, vaan mietti ainoastaan, kuinka\nosaisi olla antamatta merkkiäkään tunteistaan. Se oli vaikea\nsuunnitelma, jonka tuskaa hän jo tunsi, tietäen, että ainoa keino siinä\nonnistua oli välttää herttuan läsnäoloa. Koska suru antoi hänelle\naiheen elää eristetympänä kuin ennen, käytti hän sitä tekosyynä olla\nmenemättä enää mihinkään, missä joutuisi herttuan näkyviin. Hän oli\nsyvästi murheissaan: äidin kuolema näytti olevan siihen syynä, eikä\nmuuta syytä etsittykään.\n\nNemoursin herttua oli epätoivoissaan, kun ei nähnyt prinsessaa enää\njuuri milloinkaan, ja tietäen, ettei tapaisi prinsessaa missään\nkutsuissa tai huvituksissa, joissa koko hovi oli läsnä, ei hänkään\nhalunnut mennä niihin, vaan oli olevinaan tavattomasti innostunut\nmetsästykseen ja pani toimeen metsästysretkiä juuri niinä päivinä,\njolloin kuningattarilla oli kutsut. Vähäpätöinen sairaus oli hänellä\nkauan tekosyynä pysytellä kotona ja vältellä menemästä paikkoihin,\njoista tiesi prinsessan jäävän pois.\n\nClèvesin prinssi sairastui melkein samoihin aikoihin; hänen puolisonsa\nei poistunut hänen huoneestaan sairauden aikana. Mutta kun prinssi\nalkoi parantua, niin että otti vastaan muiden ohella Nemoursin\nherttuan, joka ollen muka vielä heikko vietti suurimman osan päivää\nprinssin luona, silloin prinsessa huomasi olevan mahdotonta jäädä\npaikalle. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa poistua ensi kerroilla,\njolloin herttua tuli sinne, koska he eivät olleet niin pitkään aikaan\ntavanneet toisiaan. Herttua keksi keinoja saadakseen prinsessan\nymmärtämään ylimalkaisilta, tuntuvista keskusteluista, koska ne\nliittyivät siihen, mitä hän oli sanonut kahden kesken, että hän tahtoi\nmennä metsästämään saadakseen haaveilla ja pysyä poissa kutsuista,\nkoska prinsessa ei ollut niissä läsnä.\n\nViimein, prinsessa pani toimeen päätöksensä poistua puolisonsa luota\nherttuan sinne tullessa, mutta se oli kuitenkin erittäin vaikeata.\nHerttua huomasi hyvin, että prinsessa pakeni häntä, ja se koski häneen\nkipeästi.\n\nClèvesin prinsessa ei aluksi pannut merkille mitään erikoista\npuolisonsa käytöksessä, mutta lopulta hän huomasi, ettei prinsessa\ntahtonut olla hänen huoneessaan, jos siellä oli vieraita. Prinssi puhui\nsiitä hänelle ja sai vastaukseksi, ettei prinsessa luullut olevan\nitselleen soveliasta seurustella joka ilta hovin nuorimpien kanssa.\nPrinsessa pyysi, että hänen puolisonsa sallisi hänen viettää tavallista\nyksinäisempää elämää, ja sanoi äitinsä hyveellisyyden ja läsnäolon\ntehneen oikeutetuksi montakin asiaa, joita hänen ikäisensä nainen ei\nvoinut jatkaa.\n\nPrinssi, joka muuten oli kovin lempeä ja myöntyväinen puolisoaan\nkohtaan, oli tässä tapauksessa toisenlainen ja sanoi, ettei hän\nmillään ehdolla toivonut sellaista käytöksenmuutosta. Prinsessa oli\nsanomaisillaan huhun kulkevan, että herttua oli häneen rakastunut,\nmutta arasteli lausumasta hänen nimeään häveten myös käyttää väärää\nperustetta ja peitellä totuutta mieheltä, joka uskoi hänestä niin hyvää.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kuningas oli kuningattaren luona yleisenä\nvierailuaikana. Puhuttiin horoskoopeista ja ennustuksista. Mielipiteet\nolivat eriäviä niiden uskottavuudesta. Kuningatar uskoi niihin aika\npaljon ja sanoi, ettei monien ennustuksien jälkeen, jotka olivat\nkäyneet toteen, voinut epäillä, että tähän tieteeseen voi jonkun\nverran luottaa. Toiset väittivät, että ne harvat tapaukset, jotka\nlukemattomista ennustuksista kävivät toteen, osoittivat vain, että ne\nolivat satunnaisia.\n\n»Ennen olin hyvin utelias tietämään tulevaisuutta», sanoi kuningas,\n»mutta minulle on sanottu niin väärin ja vähän todennäköisiä asioita,\nettä olen jäänyt siihen uskoon, ettei mitään totta voi tietää.\nMuutamia vuosia sitten tuli tänne mies, jolla oli suuri maine\ntähdistäennustajana. Kaikki menivät häntä tapaamaan, minä niinkuin\nmuutkin, mutta ilmaisematta, kuka olin. Vein mukanani Guisen ja\nEscarsin ja annoin heidän mennä edeltä. Tähdistäennustaja kääntyi\nkuitenkin ensiksi minun puoleeni ikäänkuin olisi luullut minua\ntoisten herraksi; ehkä hän tunsikin minut. Mutta hän ennusti minulle\nerään asian, joka ei minuun sopinut, jos hän olisi minut tuntenut.\nHän sanoi, että saisin surmani kaksintaistelussa. Sitten hän sanoi\nGuiselle, että hänet murhattaisiin takaapäin, ja Escarsille, että\nhevonen potkaisisi hänen päänsä halki. Guise melkein loukkautui\ntästä ennustuksesta, niinkuin häntä olisi syytetty pakenemisesta.\nTuskin Escarskaan oli tyytyväinen siihen, että niin surkea tapaturma\npäättäisi hänen päivänsä. Sitten me kaikki kolme poistuimme hyvin\ntyytymättöminä ennustajan luota. En tiedä, mitä Guiselle ja Escarsille\nvastedes tapahtuu, mutta tuskinpa on todennäköistä, että minut\ntapettaisiin kaksintaistelussa. Espanjan kuningas ja minä olemme juuri\ntehneet rauhan, ja kun kerran olemme tehneet rauhan, niin epäilen,\ntaistelemmeko enää keskenämme ja haastanko hänet kaksintaisteluun,\nkuten isäni, kuningas, haastoi Kaarle V:n.»\n\nSen onnettomuuden nojalla, jota kuningas kertoi itselleen ennustetun,\nne, jotka olivat tähdistäennustamista puolustaneet, luopuivat\nkannastaan ja olivat yhtä mieltä siitä, ettei siihen voinut ollenkaan\nluottaa.\n\n»Minun on siihen kaikkein vähimmin uskottava», sanoi Nemoursin herttua\nkovaa ja kääntyen vieressään istuvan Clèvesin prinsessan puoleen\nkuiskasi hänelle: »Minulle on sanottu, että tulisin onnelliseksi sen\nylhäisen naisen suosionosoituksista, jota kohtaan tunnen kiihkeintä ja\nkunnioittavinta rakkautta. Madame, te voitte arvostella, kuinka paljon\nminun on uskottava ennustuksiin.»\n\nPerintökuningatar, joka päätteli siitä, mitä Nemoursin herttua oli\nsanonut kovaa, että se, mitä hän oli kuiskannut, oli jokin hänelle\nlausuttu väärä ennustus, kysyi herttualta, mitä hän oli sanonut\nClèvesin prinsessalle. Jos herttua ei olisi ollut kekseliäs, olisi hän\nhämmentynyt tästä kysymyksestä, mutta hän vastasi arkailematta:\n\n»Sanoin hänelle, madame, että minulle on ennustettu kohoavani niin\nsuureen onneen, etten sitä uskaltaisi toivoakaan.»\n\n»Jollei teille ole muuta ennustettu», vastasi hymyillen\nperintökuningatar ja ajatellen Englannin juttua, »niin en neuvoisi\nteitä saattamaan tähdistäennustamista huonoon huutoon, vaan voisitte\ntästä ennustuksesta saada aiheen sitä kannattaa».\n\nClèvesin prinsessa ymmärsi hyvin, mitä perintökuningatar tahtoi sanoa,\nmutta oivalsi myös, ettei se onni, josta Nemoursin herttua puhui,\ntarkoittanut pääsyä Englannin kuninkaaksi.\n\nKoska oli jo jokseenkin pitkä aika hänen äitinsä kuolemasta, piti hänen\nalkaa näyttäytyä vieraskutsuissa ja ottaa itse vieraita vastaan tapansa\nmukaan. Hän tapasi Nemoursin herttuan usein perintökuningattaren ja\nmyös puolisonsa luona, jonne herttua tuli toisten ikäistensä ylhäisten\nhenkilöiden kanssa, ettei herättäisi huomiota. Mutta silloin hän aina\njoutui hämilleen, kuten herttua helposti huomasi.\n\nKuinka prinsessa pyrkikin välttelemään herttuan katseita ja puhumaan\nhänelle vähemmän kuin muille, tuli hän kuin vahingossa ilmaisseeksi\nyhtä ja toista, mikä lähti orastavasta rakkaudesta ja osoitti\nherttualle, ettei prinsessa ollut häntä kohtaan välinpitämätön. Joku\nvähemmän älykäs mies ei olisi sitä ehkä huomannutkaan, mutta herttua\noli niin monta kertaa saanut osakseen naisten rakkautta, että oli\nvaikea estää häntä tietämästä, milloin häntä rakastettiin.\n\nHerttua huomasi selvästi, että ritari Guise oli hänen kilpailijansa,\nja ritari tiesi, että Nemoursin herttua oli hänen. Ritari oli hovissa\nainoa mies, joka oli tämän tosiasian perillä: hänen oma harrastuksensa\noli tehnyt hänet muita tarkkanäköisemmäksi. Tieto, joka näillä\nylimyksillä oli toistensa tunteista, saattoi heidät kaikissa asioissa\nnurjamielisiksi toisiansa kohtaan, riidan kuitenkaan ilmiliekkiin\npuhkeamatta. Mutta he olivat aina vastakkain, aina eri puoluetta\nrengasratsastuksissa, kilpailuissa ja kaikissa huvituksissa, joissa\nkuningas oli mukana, ja heidän kilvoittelunsa oli niin kiihkeä,\netteivät he voineet sitä salata.\n\nEnglannin juttu palasi usein Clèvesin prinsessan mieleen. Hänestä\ntuntui, ettei Nemoursin herttua kauan vastustelisi kuninkaan neuvoja\nja Lignerollesin hartaita pyyntöjä, ja huomasi murheekseen, ettei\nviimeksimainittu ollut vielä palannut kotiin, kuten hän odotti\nkärsimättömästi. Jos prinsessa olisi noudattanut tunteitaan, olisi\nhän ottanut tarkoin selvän tämän asian tilasta, mutta sama tunne,\njoka hänessä herätti uteliaisuutta, pakotti hänet sen kätkemään, ja\nhän tiedusteli vain kuningatar Elisabetin kauneutta, henkevyyttä ja\nmielentilaa. Kuninkaalle tuotiin Elisabetin muotokuva, joka prinsessan\nmielestä oli kauniimpi kuin hän olisi toivonut, eikä hän voinut olla\nsanomatta, että se oli kaunistettu.\n\n»En usko sitä», vastasi perintökuningatar, joka oli läsnä,\n»sillä kuningatar Elisabet on kauniin ja keskinkertaista paljon\nlahjakkaamman maineessa, ja tiedän, että häntä on aina esitetty\nminulle esikuvaksi. Hän on varmasti rakastettava, jos hän muistuttaa\näitiänsä, Anna Boleynia. Milloinkaan ei nainen ole ollut olennoltaan\nja mielenlaadultaan häntä suloisempi ja viehättävämpi. Olen kuullut\nsanottavan, että hänen kasvoissaan oli jotakin vilkasta ja erikoista ja\nettei hän ollenkaan ollut muiden englantilaisten kaunottarien näköinen.»\n\n»Minäkin muistelen», sanoi Clèvesin prinsessa, »että sanotaan hänen\nsyntyneen Ranskassa».\n\n»Ne, jotka niin arvelevat, ovat erehtyneet», huomautti\nperintökuningatar. »Minä kerron teille hänen tarinansa muutamin sanoin.\nHän oli syntyisin hyvästä englantilaisesta kodista. Henrik III oli\naikoinaan rakastunut hänen sisareensa ja hänen äitiinsä, onpa epäilty,\nettä Anna Boleyn oli hänen tyttärensäkin. Hän tuli tänne Henrik\nVII:n sisaren kanssa, joka joutui kuningas Ludvig XII:n puolisoksi.\nTämän prinsessan, joka oli nuori ja miellyttävä, oli vaikea lähteä\nRanskan hovista miehensä kuoleman jälkeen; mutta Anna Boleyn, jolla\noli samat taipumukset kuin valtiattarellaan, ei voinutkaan lähteä.\nKuningasvainaja oli häneen rakastunut. Siten Anna Boleyn jäi kuningatar\nClauden hovineidiksi. Kuningatar kuoli, ja kuninkaan sisar, prinsessa\nMargareta, Alençonin herttuatar ja sittemmin Navarran kuningatar,\njonka tarinan tiedätte, otti hänet palvelukseensa, ja silloin hän\nsai jonkinlaisen aavistuksen uudesta uskonnosta. Hän palasi sitten\nEnglantiin ja ihastutti siellä kaikkia. Hänen ranskalaiset tapansa\nmiellyttivät; hän lauloi hyvin ja tanssi ihailtavasti. Hänet pantiin\nkuningatar Katarina Aragonialaisen kamarineitsyeksi, ja kuningas Henrik\nVIII rakastui häneen silmittömästi.\n\n— Kardinaali Wolsey, kuninkaan suosikki ja hänen pääministerinsä,\noli pyrkinyt paaviksi ja tyytymättömänä keisariin, joka ei ollut\nkannattanut tätä hänen vaatimustaan, päättänyt kostaa ja saada\nherransa, kuninkaan, Ranskan kanssa liittoon. Kardinaali uskotteli\nHenrik VIII:lle, että hänen avioliittonsa keisarin tädin kanssa oli\npätemätön, ja ehdotti, että kuningas naisi Alençonin herttuattaren,\njonka puoliso oli äskettäin kuollut. Anna Boleyn, joka oli\nkunnianhimoinen, piti tätä avioeroa keinona, joka saattoi johtaa\nhänet valtaistuimelle. Hän alkoi vaikuttaa Englannin kuninkaaseen\nlutherilaisessa hengessä ja yllytti Ranskan kuningas-vainajan\nRoomassa puolustamaan Henrikin avioeroa siinä toivossa, että Henrik\nnaisi Alençonin herttuattaren. Kardinaali Wolsey toimitti itsensä\nRanskaan toisten syiden varjolla keskustelemaan tästä asiasta; mutta\nhänen herransa ei voinut sietää tällaista ehdotusta edes tehtävän,\nvaan lähetti Calaisiin sanan, ettei kardinaali puhuisi mitään tästä\nnaimiskaupasta.\n\n— Palatessaan Ranskasta kardinaali Wolsey otettiin vastaan sellaisilla\nkunnianosoituksilla kuin kuningas itse: milloinkaan ei suosikki\nole ollut niin kopea ja turhamainen. Kardinaali järjesti molempien\nkuninkaiden välisen kohtauksen, joka tapahtui Boulognessa. Frans I\nojensi kätensä auttaakseen Henrik VIII:tta, joka ei tahtonut siihen\ntarttua. Kuninkaat kohtelivat toisiaan harvinaisen suurenmoisesti\nja antoivat toisillensa samanlaisia pukuja kuin olivat itselleen\nteettäneet. Muistan kuulleeni sanottavan, että kuningas-vainajamme\nEnglannin kuninkaalle lähettämät puvut olivat karmosiininpunaista\nsilkkiä ja kolmion muotoon sovitetuin helmin ja timantein koristettuja\nja viitta kullalla reunustettua valkeata samettia. Oltuaan muutamia\npäiviä Boulognessa he palasivat vielä Calaisiin. Anna Boleyn oli Henrik\nVIII:n mukana, seurue ympärillään kuin kuningattarella, ja Frans I\nosoitti hänelle sellaista kunnioitusta kuin jos Anna Boleyn olisi\nollutkin kuningatar. Yhdeksänvuotisen rakkauden jälkeen Henrik nai\nAnna Boleynin odottamatta eroa ensimmäisestä avioliitostaan, kuten oli\njo kauan sitten Roomasta pyytänyt. Paavi pani hänet kiireimmän kautta\npannaan. Henrik suuttui tästä niin, että julistautui kirkon pääksi ja\nsaattoi koko Englannin siihen onnettomaan muutokseen, jonka nyt näette.\n\n— Anna Boleyn ei saanut kauan nauttia onnestaan, sillä kun hän uskoi\nsen varmemmaksi Katarina Aragonialaisen kuoleman jälkeen ja eräänä\npäivänä koko hovi mukanaan oli katsomassa veljensä Rochefortin\nvarakreivin rengasratsastusta, valtasi kuninkaan sellainen\nmustasukkaisuus, että hän äkkiä lähti näytännöstä, matkusti Lontooseen\nja antoi määräyksen vangita kuningattaren, Rochefortin varakreivin ja\nuseita muita, joita luuli kuningattaren rakastajiksi tai uskotuiksi.\nJoskin tämä mustasukkaisuus näytti heränneen vasta sillä hetkellä, oli\nsen jo jonkun aikaa takaperin virittänyt Rochefortin varakreivitär,\njoka voimatta sietää miehensä ja kuningattaren läheistä suhdetta koetti\nkuninkaalle osoittaa sen rikolliseksi ystävyydeksi, joten kuningas,\njoka muuten oli rakastunut Jeanne Seymouriin, mietti vain miten\nvapautuisi Anna Boleynista. Vajaassa kolmessa viikossa hän toimitti\ntuomituiksi kuningattaren ja hänen veljensä, mestautti heidät ja nai\nJeanne Seymourin. Henrikillä oli sitten vielä useita vaimoja, jotka\nhän hylkäsi tai toimitti päiviltä, muun muassa Katarina Howard, jonka\nuskottuna oli varakreivitär Rochefort ja joka menetti päänsä hänen\nkerallaan. Varakreivitär sai näin rangaistuksen rikoksista, joita oli\npannut Anna Boleynin niskoille, ja Henrik VIII kuoli muodottomaksi\npöhöttyneenä.»\n\nKaikki naiset, jotka olivat kuulemassa perintökuningattaren kertomusta,\nkiittivät häntä siitä, että hän oli niin hyvin kuvannut heille\nEnglannin hovia, ja muiden muassa Clèvesin prinsessa, joka ei voinut\nolla tekemättä useita kysymyksiä kuningatar Elisabetista.\n\nPerintökuningatar maalautti pienoismuotokuvia kaikista hovin kauniista\nhenkilöistä, lähettääkseen ne äidilleen kuningattarelle. Sinä päivänä,\njolloin Clèvesin prinsessan kuva valmistui, perintökuningatar tuli\nhänen luokseen iltapäivää viettämään. Nemoursin herttua tuli myös\nsinne. Hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan keinoa tavata Clèvesin\nprinsessaa, mutta ei kuitenkaan osoittanut hakevansa yhä uusia\ntilaisuuksia.\n\nPrinsessa oli niin kaunis sinä päivänä, että herttua olisi häneen\nrakastunut, jollei niin olisi jo ennen ollut laita. Hän ei kuitenkaan\nuskaltanut kiinnittää katsettaan prinsessaan, silloin kun tätä\nmaalattiin, ja pelkäsi ilmaista sitä nautintoa, jota tunsi prinsessaa\nkatsellessaan.\n\nPerintökuningatar kysyi Clèvesin prinssiltä erästä pienoiskuvaa,\njoka hänellä oli vaimostaan, katsellakseen sitä nyt valmistuvan\nrinnalla. Kaikki sanoivat mielipiteensä kummastakin, ja Clèvesin\nprinsessa määräsi maalarin korjaamaan jotakin vastatuodun muotokuvan\nhiuslaitteessa. Totellakseen prinsessaa maalari otti muotokuvan esille\nkotelosta ja korjattuaan sitä pani sen takaisin pöydälle.\n\nJo kauan oli Nemoursin herttua toivonut saavansa Clèvesin prinsessan\nmuotokuvan. Nähdessään prinssille kuuluvan muotokuvan herttua ei voinut\nvastustaa kiusausta siepata sitä salaa puolisolta, jota luuli hellästi\nrakastettavan, arvellen samalla, ettei niistä monista henkilöistä,\njotka olivat prinsessan luona, häntä itseään epäiltäisi enempää kuin\nketään muutakaan.\n\nPerintökuningatar istui vuoteella ja puheli matalalla äänellä Clèvesin\nprinsessalle, joka seisoi hänen edessään. Prinsessa huomasi puolittain\neteen vedettyjen verhojen raosta Nemoursin herttuan, selkä pöytään\npäin, joka oli vuoteen jalkopäässä, ja näki, että herttua päätä\nkääntämättä otti nopeasti jotakin pöydältä. Hänen ei ollut vaikea\narvata, että se oli hänen muotokuvansa, ja joutui niin hämilleen, että\nperintökuningatar huomasi hänen hajamielisyytensä ja kysyi häneltä,\nmitä hän katsoi. Nemoursin herttua kääntyi nämä sanat kuullessaan.\nHänen silmänsä kohtasivat prinsessan katseen, joka oli vielä häneen\nsuunnattu ja hän ajatteli prinsessan ehkä nähneen, mitä hän oli tehnyt.\n\nClèvesin prinsessa oli pahassa pulassa. Järki vaati häntä pyytämään\nmuotokuvaansa, mutta pyytämällä sitä julkisesti hän olisi kaikille\nantanut ilmi herttuan tunteet ja pyytämällä sitä kahden kesken\nmiltei pakottanut herttuan puhumaan rakkaudestaan. Lopulta oli hänen\nmielestään parasta jättää kuva herttualle, ja hän oli hyvin iloissaan\nvoidessaan osoittaa herttualle tämän pienen suosion, josta sen saaja ei\nedes ollut tietoinen. Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan pulan\nja melkein aavisti sen syynkin, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:\n\n»Jos olette nähnyt, mitä olen uskaltanut tehdä, suvaitkaa, madame,\nminun uskoa, että te ette sitä tiedä. En uskalla pyytää enempää.»\n\nHerttua poistui näin sanottuaan, vastausta odottamatta.\nPerintökuningatar lähti kävelemään kaikki seuraneidit mukanaan, ja\nNemoursin herttua sulkeutui huoneeseensa, voimatta toisten läsnäollessa\nhillitä iloaan siitä, että hänellä oli Clèvesin prinsessan muotokuva.\nHän tunsi kaikkea, mitä rakkaus voi tarjota suloisinta. Hän rakasti\nhovin miellyttävintä naista ja hankki itselleen vastarakkautta kaiken\nuhallakin. Hän näki kaikissa prinsessan eleissä sentapaista hämiä ja\nkainoutta, johon on aiheena varhaisimman nuoruuden viattomuus.\n\nSamana iltana haettiin innokkaasti muotokuvaa. Kun löydettiin\nkotelo, jossa kuvan piti olla, ei epäilty, että kuva oli siepattu,\nvaan luultiin sen vain vahingossa pudonneen. Clèvesin prinssi oli\nmurheissaan muotokuvan hukkumisesta, ja kun sitä vieläkin kerran\noli turhaan etsitty, sanoi hän puolisolleen — kuitenkin niin, ettei\nnäyttänyt sitä ajattelevan — että hänellä oli varmaankin joku salainen\nrakastaja, jolle hän oli antanut muotokuvan tai joka oli sen ottanut,\nja ettei kukaan muu kuin rakastaja olisi tyytynyt kotelottomaan\nmuotokuvaan.\n\nVaikka nämä sanat sanottiin hymyillen, tekivät ne voimakkaan\nvaikutuksen prinsessaan: ne herättivät hänessä tunnontuskia. Hän\najatteli sen kiintymyksen voimaa, joka veti häntä Nemoursin herttuaa\nkohti, ja huomasi, ettei hän enää täysin hallinnut sanojaan ja\nilmeitään. Hän muisti» että Lignerolles oli palannut, ettei hänen enää\ntarvinnut pelätä Englannin juttua tai epäillä perintökuningatarta,\nettei lopulta ollut mitään, mikä voisi olla hänelle puolustuksena, eikä\nmuuta suojaa kuin pysyä etäällä. Mutta kun hänellä ei ollut voimaa\npoistua, oli hän tavattoman vaikeassa asemassa ja joutumaisillaan\nsiihen, mitä piti suurimpana onnettomuutena, että näet antaisi\nNemoursin herttuan huomata saavansa häneltä osakseen rakkautta. Hän\nmuisti myös kaikki, mitä hänen äitinsä madame de Chartres oli sanonut\nkuollessaan ja kuinka äiti oli häntä kehoittanut suostumaan mihin\navioliittoon tahansa, niin vaikealta kuin se saattoi tuntuakin,\nmieluummin kuin antautumaan lemmenseikkailuihin. Prinssin sanat\nvilpittömyydestä hänen puhuessaan madame de Tournonista muistuivat\nprinsessan mieleen, ja hän luuli olevansa velvollinen tunnustamaan\nprinssille Nemoursin herttuaa kohtaan tuntemansa kiintymyksen. Tämä\najatus askarrutti häntä kauan. Sitten hän taas ihmetteli, että oli sitä\nvoinut ajatellakaan. Hän piti sitä hulluutena ja joutui taas pulaan\ntietämättä mitä tehdä.\n\nRauha oli allekirjoitettu. Prinsessa Elisabet oli kauan vastustettuaan\npäättänyt noudattaa isänsä, kuninkaan, tahtoa. Alban herttua oli\nmäärätty tulemaan katolilaisen kuninkaan edustajaksi häissä, ja hänen\npiti pian saapua. Odotettiin myös Savoijin herttuaa, joka naisi\nkuninkaan sisaren ja jonka häät vietettäisiin samoihin aikoihin.\nKuningas mietti vain, kuinka saisi nämä häät kyllin muistettaviksi\nsellaisin huvituksin, joissa hän voi näyttää hovinsa hienoutta\nja loistoa. Ehdotettiin kaikkia baletteja ja näytelmiä, jotka\nvaikuttaisivat suurenmoisitta, mutta kuningas piti näitä huvituksia\nliian vähäpätöisinä ja tahtoi suurempaa komeutta.\n\nKuningas päätti järjestää turnajaiset, joihin päästettäisiin\nulkomaalaislakin ja joita kansa saisi katsella. Kaikki prinssit\nja nuoret ylimykset suostuivat ilomielin kuninkaan suunnitelmaan,\nvarsinkin Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat, jotka olivat kaikkia\nmuita etevämmät tällaisissa ruumiinharjoituksissa. Kuningas valitsi\nheidät kerallaan turnajaisten neljäksi päätaistelijaksi.\n\nKoko valtakunnassa kuulutettiin; että Pariisin kaupungissa hänen\nmajesteettinsa, kaikkein kristillisin kuningas, ynnä Esten prinssi\nAlphonse, Ferraran herttua, Lotringin prinssi Frans, Guisen herttua, ja\nSavoijin prinssi Jacques, Nemoursin herttua, aloittaisivat turnajaiset\nkesäkuun 15:ntenä pitääkseen puoliaan ketä vastaan tahansa. Ensiksi\noli turnajaiskentällä kaksijaksoinen taistelu ratsain: neljä pistoa\npeitsellä ja yksi naisten kunniaksi. Toinen taistelu oli miekoin mies\nmiestä vastaan tai pari paria vastaan johtajan tahdon mukaan. Kolmas\ntaistelu oli jalan, jossa tehtiin kolme keihään ja kuusi miekan pistoa.\nPäätaistelijain oli hankittava peitset, miekat ja keihäät hyökkääjäin\nvalinnan mukaan; jos joku juoksussa kannusti hevostaan, joutuisi hän\nkilpailun ulkopuolelle. Turnajaisissa oli neljä johtajaa antamassa\nmääräyksiä, ja niiden hyökkääjäin, jotka olivat enimmin voittaneet\nja parhaiten taistelleet, piti saada palkinto, jonka arvo olisi\nerotuomarien määrättävissä. Kaikkien hyökkääjien, niin ranskalaisten\nkuin vieraidenkin, piti tulla satuttamaan kilpeen, joka oli ripustettu\nturnajaiskentän päässä olevaan parvekkeeseen, tai useampiinkin oman\nvalinnan mukaan. Siellä turnailijat tapaisivat asemestarin, joka\nluetteloisi heidät arvon ja sen mukaan, moneenko kilpeen olivat\nosanneet. Hyökkääjien piti jonkun aatelismiehen välityksellä lähettää\nkolmea päivää ennen turnajaisten alkua aseiden mukana kilpensä, jotta\nne ripustettaisiin parvekkeesta; muussa tapauksessa ei heitä otettaisi\nvastaan ilman päätaistelijain lupaa.\n\nLähellä Bastiljia raivattiin suuri Tournellesin linnaan asti\nulottuva turnajaiskenttä, joka Saint-Antoinen kadun yli levisi\nkuninkaan talleihin asti. Kummallakin puolella oli lavoja ja kohoavia\npenkkirivejä katettuine aitioineen, jotka olivat jonkinlaisia\nparvekkeita ja tekivät kokonaisuuden hauskannäköiseksi; niihin mahtui\nlukematon ihmispaljous. Kaikki prinssit ja ylimykset eivät ajatelleet\nmuuta kuin mitä heidän olisi hankittava esiintyäkseen komeasti\nja liittääkseen nimikirjaimiinsa ja kilpikirjoitukseensa jotakin\nkohteliasta, millä oli yhteyttä heidän rakastettujensa kanssa.\n\nMuutamia päiviä ennen Alban herttuan saapumista kuningas oli\npallosilla Nemoursin herttuan, ritari Guisen ja vidami de Chartresin\nkanssa. Kuningattaret menivät heitä katsomaan kaikkien hovineitiensä\nseuraamina; mukana oli myös Clèvesin prinsessa. Pelin päätyttyä,\npallohuoneesta tultaessa, Châtelart lähestyi perintökuningatarta\nja sanoi hänelle, että sattuma oli saattanut hänen käsiinsä\nrakkauskirjeen, joka oli pudonnut Nemoursin herttuan taskusta.\nPerintökuningatar, joka aina oli utelias tietämään kaikkea, mikä\nkoski herttuaa, pyysi Châtelartia antamaan kirjeen hänelle, sai sen\nhaltuunsa ja seurasi anoppiansa, kuningatarta, joka kuninkaan mukana\nmeni katsomaan turnajaiskentän raivaamista. Kun oli siellä oltu joku\naika, käski kuningas tuoda hevoset, jotka hän oli hiljattain hankkinut.\nVaikka ne eivät vielä olleetkaan opetettuja, tahtoi kuningas, että\nniillä ratsastettaisiin, ja antoi niitä kaikille, jotka olivat häntä\nseuranneet. Kuningas ja Nemoursin herttua nousivat rajuimpien selkään,\nja hevoset tahtoivat hyökätä toistensa kimppuun. Peläten satuttavansa\nkuningasta Nemoursin herttua peräytyi äkkiä ja ohjasi hevosensa erästä\nratsastusradan pylvästä vastaan niin hurjasti, että tärähdys pani\nsen tutisemaan. Heti juostiin herttuan luo ja luultiin hänen pahasti\nhaavoittuneen. Niin uskoi Clèvesin prinsessa vielä enemmän kuin\nmuut. Mielenkiinto, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, herätti hänessä\npelon ja levottomuuden, jota hän ei muistanut kätkeä. Hän lähestyi\nkuningattarien kanssa herttuaa, ilme niin muuttuneena, että henkilö,\njoka olisi tuntenut vähemmänkin harrastusta prinsessaa kohtaan kuin\nritari Guise, olisi sen huomannut. Ritari keksikin sen helposti ja\ntarkkasi paljon enemmän Clèvesin prinsessan kuin Nemoursin herttuan\ntilaa.\n\nIsku, jonka herttua oli saanut, oli hänet niin huumannut, että hän jäi\njoksikin aikaa nojaamaan päätään niitä vasten, jotka häntä kannattivat.\nKohottaessaan päätänsä hän näki ensiksi Clèvesin prinsessan ja ymmärsi\ntämän ilmeestä, kuinka syvästi hän sääli onnettomuuteen joutunutta.\nHänen katseestaan saattoi taas prinsessa huomata, kuinka liikutettu\nhän siitä oli. Sitten herttua kiitti kuningatarta siitä hyvyydestä,\njota he olivat osoittaneet, ja pyysi anteeksi sitä tilaa, jossa oli\nnäyttäytynyt heille. Kuningas käski herttuan mennä lepäämään.\n\nToinnuttuaan äskeisestä kauhusta Clèvesin prinsessa johtui heti\najattelemaan, kuinka ilmeisesti oli sitä osoittanut. Ritari Guise ei\nsallinut prinsessan olla kauan siinä toivossa, ettei kukaan ollut sitä\nhuomannut. Hän tarjosi prinsessalle käsivartensa saattaakseen häntä\npois turnajaiskentältä.\n\n»Minua kannattaa enemmän sääliä, madame, kuin Nemoursin herttuaa»,\nsanoi hän prinsessalle. »Suokaa anteeksi, jos luovun siitä syvästä\nkunnioituksesta, jota aina olen teitä kohtaan tuntenut, ja jos ilmaisen\nhaikean tuskan äskeisestä näystä. Ensimmäisen kerran olen kyllin\nrohkea siitä puhuakseni teille, ja se on myöskin viimeinen. Kuolema\ntai ainakin poistuminen iäksi toimittaa minut tästä paikasta, jossa\nen voi enää elää, koska olen äsken menettänyt sen synkän lohdutuksen,\nettä olen luullut kaikkien, jotka uskaltavat kohottaa silmänsä teihin,\nolevan yhtä onnettomia kuin itse olen.»\n\nClèvesin prinsessa sai lausutuksi vain muutamia sekavia sanoja,\nikäänkuin ei olisi ymmärtänyt, mitä ritari Guisen sanat tarkoittivat.\nMuissa oloissa hän olisi loukkaantunut siitä, että ritari näin\npuhui lemmentunteistaan, mutta nyt häntä vain suretti nähdessään\nritarin huomanneen hänen kiintymyksensä Nemoursin herttuaa kohtaan.\nRitari Guisen valtasi ja masensi suru niin, että hän siitä päivästä\nalkain päätti olla enää milloinkaan ajattelematta saavansa Clèvesin\nprinsessalta rakkautta. Mutta päästäkseen eroon tästä suunnitelmasta,\njoka oli hänestä näyttänyt niin vaikealta ja kunniakkaalta, hän\ntarvitsi jotakin toista, jonka suuruus voi häntä viehättää. Hän päätti\nlähteä valloittamaan Rhodos-saaren, jota oli jo ennenkin ajatellut,\nja kun kuolema tempasi hänet maailmasta nuoruuden kukoistuksessa ja\naikana, jolloin hän oli vuosisadan suurimpien prinssien maineessa,\noli hänellä elämästä erotessaan ainoana murheena se, ettei hän ollut\nvoinut panna toimeen niin kaunista päätöstä, jonka uskoi kaikin puolin\nonnekkaaksi, koska oli sitä niin huolellisesti valmistanut.\n\nTurnajaiskentältä palattuaan Clèvesin prinsessa meni kuningattaren\nluo, mieli täynnä sitä, mitä äsken oli tapahtunut. Nemoursin herttua\ntuli sinne vähäistä myöhemmin loistavasti puettuna, ikäänkuin ei olisi\ntuntenut mitään seurauksia onnettomuudesta; hän näytti päinvastoin\ntavallista iloisemmalta, ja ilo siitä, mitä hän luuli nähneensä, antoi\nhänelle ilmeen, joka vielä lisäsi hänen viehätysvoimaansa. Kaikki\nhämmästyivät hänen astuessaan sisään, eikä ollut ainoatakaan, joka ei\ntiedustellut hänen tilaansa, paitsi Clèvesin prinsessa, joka pysyi\nuunin likellä, niinkuin ei olisi herttuaa nähnytkään. Kuningas tuli\nesille sisähuoneesta ja nähdessään herttuan muiden joukossa kutsui\nhänet luokseen kertomaan voinnistaan. Nemoursin herttua astui Clèvesin\nprinsessan sivuitse ja kuiskasi hänelle:\n\n»Olen tänään saanut todisteita säälistänne, madame, mutta jotakin lisää\nansaitsisin myös.»\n\nClèvesin prinsessa oli kyllä epäillyt, että herttua oli huomannut hänen\nsääliväisen mielenliikutuksensa, ja nämä sanat osoittivat, että niin\nolikin ollut asian laita.\n\nHän näki suureksi surukseen, ettei hän enää pystynyt salaamaan\ntunteitaan, ja että oli antanut ritari Guisen ne huomata. Samoin\nhän oli hyvin pahoillaan, että Nemoursin herttua ne tiesi; mutta\njälkimäinen tuska ei ollut niin täydellinen, vaan siihen liittyi jonkun\nverran suloista nautintoakin.\n\nPerintökuningatar, joka oli tavattoman kärsimätön saadakseen tietää,\nmitä Châtelartin hänelle antama kirje sisälsi, lähestyi Clèvesin\nprinsessaa ja sanoi:\n\n»Menkää lukemaan tämä kirje. Se on Nemoursin herttualle ja kaiken\ntodennäköisyyden mukaan siltä rakastajattarelta, jonka vuoksi hän on\njättänyt kaikki muut. Jollette voi sitä lukea nyt heti, säilyttäkää\nse. Tulkaa tänä iltana maatapanon aikaan palauttamaan se minulle ja\nkertomaan, tunnetteko käsialan.»\n\nNäin sanottuaan hän lähti Clèvesin prinsessan luota ja jätti hänet\nsellaiseen hämmästykseen ja jähmetykseen, ettei hän voinut vähään\naikaan liikahtaa paikaltaan. Mutta levottomuus ja hämmästys eivät\nsallineet hänen jäädä kuningattaren luo. Hän lähti kotiinsa, vaikkei\nvielä ollutkaan hänen tavallinen lähtöaikansa, ja piteli kirjettä\nvapisevassa kädessään. Hänen ajatuksensa olivat niin sekavat, ettei\nhän saanut niistä mitään selvää, ja hän itse tunsi jonkinlaista\nsietämätöntä tuskaa, josta ei tiennyt, mitä se oli, ja jollaista ei\nollut milloinkaan ennen kokenut. Heti kamariinsa päästyään hän avasi\nkirjeen, joka oli tällainen:\n\n»Olen rakastanut Teitä liiaksi antaakseni Teidän luulla, että muutos,\njonka minussa näette, johtuisi kevytmielisyydestäni. Tahdon ilmoittaa\nTeille, että Teidän uskottomuutenne on siihen syynä. Hämmästytte ehkä,\nettä puhun Teille uskottomuudestanne. Tehän olette kätkenyt sen niin\ntaitavasti, ja minä olen niin huolellisesti Teiltä salannut, että\nsen tiesin, että Teillä on syytä olla ihmeissänne, kun sen kuitenkin\ntiedän. Olen ihmeissäni itsekin, että olen niin täydellisesti voinut\nolla sitä Teille osoittamatta. Milloinkaan ei ole kärsitty kovempaa\ntuskaa kuin minun. Luulin, että rakastitte minua kiihkeästi. En\nkätkenyt enää tunteitani Teiltä; silloin, kun näytin ne Teille\nselvästi, sain tietää, että petitte minua, että rakastitte toista,\nettä Te kaiken todennäköisyyden mukaan uhrasitte minut tämän uuden\nrakastajattaren vuoksi. Sain sen tietää samana päivänä, jolloin meillä\noli rengasratsastus, enkä senvuoksi ottanut siihen osaa. Olin olevinani\nsairas peittääkseni sieluni sekasortoa. Sitten sairastuinkin todella:\nruumiini ei voinut kestää niin ankaraa mielenliikutusta.\n\n— Alkaessani voida vähän paremmin kuvittelin vielä olevani hyvin\nsairas, jotta minulla olisi tekosyy olla Teitä tapaamatta ja Teille\nkirjoittamatta. Halusin saada aikaa harkita, kuinka minun nyt piti\nkäyttäytyä Teitä kohtaan. Tein ja hylkäsin kymmeniä kertoja samat\npäätökset; mutta lopulta pidin Teitä arvottomana näkemään tuskaani\nja päätin olla sitä Teille näyttämättä. Tahdoin loukata ylpeyttänne\nosoittamalla Teille, että rakkauteni heikkeni itsestään. Luulin\nsiten, vähentäväni Teidän siitä tekemäänne uhria. En tahtonut suoda\nTeille iloa osoittaa, kuinka paljon Teitä rakastin, tunteaksenne\nolevanne vielä rakastettavampi. Päätin kirjoittaa Teille laimeita\nja ikävystyneitä kirjeitä saattaakseni sen, jolle kirjeet annoitte,\najattelemaan, että lopulta väsyy Teitä rakastamasta. En tahtonut antaa\nrakastajattarellenne iloa tietää, että hän oli lyönyt minut laudalta,\nenkä lisätä hänen voitonriemuaan epätoivollani ja syytöksiäni. En\nluullut rankaisevani Teitä kylliksi katkaistessani välit kanssanne,\nvaan uskoin tuottavani Teille vain pienen murheen lakatessani Teitä\nrakastamasta, kun ette Tekään enää rakastanut minua. Haluaisin, että\nrakastaisitte minua tunteaksenne sen tuskan, kun ei saa vastarakkautta,\nsillä siitä minä kärsin niin kauheasti.\n\n— Luulin, että jos mikään voi jälleen herättää rakkautenne minua\nkohtaan, niin ehkä se, että minun tunteeni Teitä kohtaan olivat\nmuuttuneet, mutta se oli Teille näytettävä teeskentelemällä, että sen\nsalasin, ja ikäänkuin minulla ei olisi ollut voimaa sitä tunnustaa.\nTämä oli lopullinen päätökseni, mutta kuinka tuskallinen se olikaan\ntehdä ja kuinka vaikea Teidät jälleen nähdessäni panna toimeeni Olin\nsadat kerrat ilmaisemaisillani sen syytöksilläni ja kyynelilläni.\nSilloin terveydentilani oli kuitenkin sovelias kätkemään levottomuuteni\nja murheeni. Minua kannusti vielä ilo pettää Teitä, kuten Te minua.\nPakottaessani kuitenkin itseni sanomaan ja kirjoittamaan Teille, että\nTeitä rakastin, tein niin paljon väkivaltaa itselleni, että näitte\nheti, etten ollut aikonut antaa Teidän nähdä tunteitteni muuttuneen.\nTe loukkaannuitte siitä ja teitte syytöksiä. Koetin Teitä rauhoittaa,\nmutta niin väkinäisellä tavalla, että yhä varmemmin uskoitte, etten\nTeitä enää rakastanut, sanalla sanoen, olin tehnyt kaikki, mitä olin\naikonutkin.\n\n— Sydämenne oikullisuus palautti Teidät minua kohti samassa määrin\nkuin näitte minun Teistä etääntyvän. Olen nauttinut kaikkea iloa,\njonka kosto voi suoda. Minusta tuntui, että rakastitte minua enemmän\nkuin milloinkaan, ja minä osoitin Teille, etten enää Teitä rakastanut.\nMinulla oli aihetta luulla, että olitte kokonaan hylännyt sen,\njonka vuoksi olitte minut jättänyt. Minulla oli myös syytä olla\nvarma, ettette ollut hänelle milloinkaan puhunut minusta, mutta\nTeidän paluunne ja vaiteliaisuutenne eivät ole voineet korvata\nkevytmielisyyttänne. Sydämenne on ollut jaettuna minun ja erään toisen\nkesken. Olette pettänyt minut. Se on kylliksi riistämään minulta ilon\nolla Teidän rakastamanne sillä tavalla kuin luulin ansaitsevani ja\npysyttämään minut tekemässäni päätöksessä, etten Teitä enää milloinkaan\nkohtaisi, vaikka sitä niin ihmettelette.»\n\nClèvesin prinsessa luki yhä uudelleen tämän kirjeen tietämättä\nkuitenkaan oikein, mitä luki. Hän huomasi vain, ettei Nemoursin\nherttua rakastanut häntä niin, kuin hän oli luullut, ja että hän\nrakasti muita, joita petti kuten häntäkin. Mikä huomio ja mikä tieto\nprinsessan kaltaiselle henkilölle, kun hän juuri oli antanut kiihkeästä\nrakkaudestaan todistuksia miehelle, jota ei pitänyt sen arvoisena,\nja toiselle, jota kohteli nurjasti juuri tämän rakkauden takia!\nMilloinkaan ei suru ole ollut niin tuskallinen ja kiihkeä. Hänen\nmielestään olivat tämän päivän tapahtumat katkerin puoli murheessapa\njos Nemoursin herttualla ei olisi ollut aihetta uskoa herättäneensä\nhänessä rakkautta, ei hän olisi välittänyt siitä, että herttua oli\nrakastanut toista. Siinä hän kuitenkin petti itseänsä, ja se tuska,\njota hän piti niin sietämättömänä, oli mustasukkaisuutta kaikkine\nkauhuineen, jotka voivat sitä seurata.\n\nHän näki kirjeestä, että Nemoursin herttualla oli ollut lemmenseikkailu\njo kauan sitten. Kirjeen kirjoittaja oli hänen mielestään sekä\nhenkevä että kunnioitusta herättävä ja myös rakastamisen arvoinen.\nPrinsessa huomasi hänessä enemmän rohkeutta kuin itsessään ja kadehti\nhänen kykyänsä kätkeä tunteensa herttualta. Kirjeen loppu ilmaisi,\nettä tuo nainen uskoi olevansa rakastettu. Prinsessa ajatteli,\nettä se varovaisuus, jota herttua oli häntä kohtaan osoittanut\nja joka oli häntä niin liikuttanut, ei ehkä johtunut muusta kuin\nrakkaudesta toista naista kohtaan, jota hän pelkäsi suututtaa; sanalla\nsanoen, hän ajatteli kaikkea, mikä voi lisätä hänen murhettaan ja\nepätoivoaan. Kuinka hän nyt vaivasikaan päätänsä, muistellen äitinsä\nantamia neuvoja! Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pysynyt lujasti\npäätöksessään eristäytyä seurapiireistä vastoin miehensä tahtoa tai\nettei ollut seurannut ajatustaan »tunnustaa miehelleen kiintymystänsä\nNemoursin herttuaan, kuten oli aikonut! Hänestä olisi ollut parempi\nilmoittaa se puolisolleen, jonka hyvyyden hän tunsi ja joka olisi\nhalunnut pitää asian salassa, kuin miehelle, joka oli siihen arvoton,\njoka petti häntä, ehkä hylkäsikin hänet, ja joka vain ylpeydestä\nja turhamaisuudesta tahtoi saavuttaa hänen rakkautensa. Kaikki\nonnettomuudet, jotka voivat hänelle tulla, ja kaikki vaarat, jotka\nsaattoivat häntä uhata, olivat vähäisempiä kuin se, että hän oli\nantanut Nemoursin herttualle ilmi rakkautensa ja saanut tietää hänen\nrakastavan toista. Mutta häntä lohdutti ainakin se, ettei hänen tämän\ntiedon saatuaan tarvinnut omasta puolestaan mitään pelätä ja että hän\noli täydellisesti parantunut herttuaa kohtaan heränneestä rakkaudestaan.\n\nPrinsessa tuskin muistikaan perintökuningattaren käskyä tulla illalla\nhänen vastaanottoonsa, laskeutui vuoteeseensa ja teeskenteli olevansa\nsairas, niin että kun Clèvesin prinssi palasi kuninkaan luota, hänelle\nsanottiin prinsessan vaipuneen uneen, mutta hänestä oli kaukana\nrauhallisuus, joka vie uneen. Prinsessa kulutti yönsä tekemättä\nmuuta kuin kiusasi itseään ja luki yhä uudelleen kirjettä, jota piti\nkäsissään.\n\nHän ei ollut ainoa, jolta tämä kirje vei unen. Chartresin vidami,\njoka oli sen pudottanut eikä Nemoursin herttua, oli tavattomasti\nhädissään. Hän oli viettänyt koko illan. Guisen herttuan luona, joka\noli pitänyt suuret iltakemut langollensa, Ferraran herttualle, ja\nkaikille hovin nuorille. Illallisella puhuttiin sattumalta sievistä\nkirjeistä. Chatresin vidami sanoi, että hänellä oli yksi sentapainen\ntaskussaan, sievin, mitä koskaan oli kirjoitettu. Häntä kehoitettiin se\nnäyttämään. Hän vastusteli. Nemoursin herttua väitti, ettei vidamilla\nmitään ollutkaan ja että hän puhui siitä vain kerskaillakseen. Vidami\nvastasi herttualle, että tämä pani hänen hienotunteisuutensa kovalle\nkoetukselle, mutta että hän lukisi siitä kuitenkin muutamia paikkoja,\njoista voisi päättää, että harvat miehet saavat senkaltaisia. Samassa\nvidami aikoi ottaa kirjeen esille, mutta ei löytänytkään. Hän etsi\nsitä turhaan ja häntä kiusoiteltiin siitä, mutta hän näytti niin\nlevottomalta, että lopulta lakattiin asiasta puhumasta. Vidami lähti\npois ennen muita ja kiirehti malttamattomana kotiin katsomaan, oliko\nsinne jättänyt kaipaamansa kirjeen.\n\nVidamin vielä kirjettä hakiessa tuli kuningattaren ensimmäinen\nkamaripalvelija hänen luokseen sanomaan, että Uzèsin varakreivitär\narveli olevan välttämätöntä kiireesti ilmoittaa, että kuningattaren\nluona oli sanottu vidamin, ollessaan pallosilla, pudottaneen taskustaan\nrakkauskirjeen, että oli kerrottu suuri osa kirjeen sisällyksestä, että\nkuningatar oli ollut hyvin utelias katsomaan sitä, että kuningatar oli\nlähettänyt kysymään sitä eräältä palvelevalta hoviherraltaan, mutta\nettä tämä oli sanonut antaneensa sen Châtelartille.\n\nEnsimmäinen kamaripalvelija sanoi vielä paljon muutakin Chartresin\nvidamille, joka kävi lopulla hyvin levottomaksi. Hän lähti heti ulos\nmennäkseen erään aatelismiehen luo, joka oli Châtelartin läheinen\nystävä. Vidami herätti hänet, vaikka aika oli ihan sopimaton, jotta\nhän lähtisi hakemaan kirjettä, ilmaisematta, kuka sitä vaati ja kuka\nsen oli kadottanut. Châtelart, joka jo oli siinä uskossa, että kirje\noli Nemoursin herttualle ja että herttua rakasti perintökuningatarta,\nei epäillyt ollenkaan, että juuri herttua oli lähettänyt\nkirjettä kysymään. Hän vastasi ilkamoiden jättäneensä kirjeen\nperintökuningattaren käsiin. Kun aatelismies toi tämän vastauksen\nChartresin vidamille, lisäsi se hänessä jo ennen ollutta rauhattomuutta\nja antoi sille uuttakin aihetta. Oltuaan kauan kahden vaiheilla, mitä\nhänen tulisi tehdä, hän huomasi, että Nemoursin herttua oli ainoa, joka\nvoisi auttaa häntä pääsemään pulasta.\n\nVidami meni herttuan luo ja astui hänen huoneeseensa aamun sarastaessa.\nHerttua nukkui täydessä unessa: se, mitä hän oli nähnyt edellisenä\npäivän Clèvesin prinsessassa, oli vaivuttanut hänet suloisiin unelmiin.\nHän hämmästyi kovin huomatessaan vidamin tulleen häntä herättämään ja\nkysyi, oliko vidami tullut häiritsemään hänen untaan kostoksi siitä,\nmitä hän oli illallisella sanonut. Vidami osoitti heti ilmeellään, että\nperin vakava asia oli syynä hänen saapumiseensa.\n\n»Tulen luoksenne uskoakseni teille elämäni tärkeimmän asian», sanoi\nvidami. »Tiedän hyvin, että te ette ole minulle siitä kiitollinen,\nkoska nyt tarvitsen apuanne, mutta tiedän myös hyvin, että kadottaisin\nkunnioituksenne, jos ilman pakkoa puhuisin, mitä nyt aion. Olen\npudottanut kirjeen, josta puhuin eilen illalla. Minulle on tavattoman\ntärkeätä, ettei kukaan tiedä, että se oli minulle osoitettu. Sen ovat\nnähneet monet pallonpelaajat eilen, jolloin se putosi. Te olitte myös\nsiellä, ja minä pyydän teitä suosiollisesti sanomaan, että te olette\nsen kadottanut.»\n\n»Te luulette varmaan», vastasi Nemoursin herttua hymyillen, »ettei\nminulla ole rakastajatarta, tehdessänne minulle sellaisen ehdotuksen ja\nkuvitellessanne, ettei ole ketään, jonka kanssa minun välini voisivat\nrikkoutua, jos uskottelisin saavani sellaisia kirjeitä.»\n\n»Pyydän teitä kuuntelemaan minua vakavasti», virkkoi vidami. »Jos\nteillä on rakastajatar, jota seikkaa en ollenkaan epäile, vaikkakaan\nen tiedä, kuka se on, niin teidän olisi helppo puolustaa itseänne.\nMinä kyllä neuvon teille siihen varman keinon. Jollette voi itseänne\npuolustaa hänen edessään, ei juttu voi maksaa teille muuta kuin että\nvälinne rikkoutuvat vain vähäksi aikaa, mutta minä saatan tämän\nonnettomuuden vuoksi häpeään henkilön, joka on rakastanut minua syvästi\nja on kaikkein kunnioitettavimpia naisia, ja toiselta puolen saan\nniskoilleni leppymättömän vihan, joka tuhoaa onneni, ehkä muutakin.»\n\n»En voi ymmärtää kaikkea, mitä sanotte», vastasi Nemoursin herttua,\n»mutta te johdatte minut aavistamaan, että huhut erään ylhäisen\nruhtinattaren mielenkiinnosta teitä kohtaan eivät ole ihan aiheettomia.»\n\n»Eivätpä olekaan», virkkoi vidami, »ja Jumala suokoon, että olisivat!\nEn silloin olisi siinä pulassa, missä nyt olen. Mutta minun täytyy\nkertoa teille kaikki, mitä on tapahtunut, osoittaakseni, mitä on\npelättävissä.\n\n— Siitä alkaen kun tulin hoviin, on kuningatar aina kohdellut minua\nerikoisen huomaavaisesti ja suosiollisesti, ja minulla oli syytä uskoa,\nettä hän oli hellä minua kohtaan. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään\nerikoista, enkä milloinkaan ajatellut tuntevani häntä kohtaan muuta\nkuin kunnioitusta. Olin kovasti rakastunut madame de Theminesiin. Hänet\nnähdessään on helppo ymmärtää, että häntä voi suuresti rakastaa, kun\non hänen rakastamansa, niinkuin minä olin. Lähes kaksi vuotta sitten\nhovin ollessa Fontainebleaussa jouduin pari kolme kertaa keskusteluihin\nkuningattaren kanssa aikoina, jolloin hänen luonaan oli vähän väkeä.\nMinusta tuntui, että miellytin häntä, ja että hän myöntyi kaikkeen,\nmitä sanoin. Eräänä päivänä muun muassa alettiin puhua luottamuksesta.\nSanoin, etten luottanut kehenkään täydellisesti, koska huomasin\naina kaduttavan, jos oli toiselle jotakin uskonut, ja että tiesin\npaljon asioita, joista en milloinkaan ollut puhunut. Kuningatar sanoi\nkunnioittavansa minua tämän johdosta vielä enemmän, lisäten, ettei\nhän ollut Ranskassa tavannut ainoatakaan henkilöä, joka säilytti\nsalaisuuden, ja että se oli kiusannut häntä eniten, koska se oli\nottanut häneltä halun luottaa kehenkään, ja että ihmiselle, varsinkin\nhänen asemassaan, oli välttämätöntä elämässä, että hänellä oli joku,\njolle voi puhua. Seuraavina päivinä hän useita kertoja palasi samaan\nkeskusteluaiheeseen, vieläpä uskoi minulle varsin yksityisluontoisia\ntapahtumia. Lopulta minusta näytti, että hän halusi saada tietää minun\nsalaisuuteni ja uskoa minulle omansa. Tämä ajatus kiinnitti minut\nhäneen, ja hänen huomaavaisuutensa liikutti minua niin, että puhelin\npaljon tuottavammin kuin tavallisesti.\n\n— Eräänä iltana kuningas ja kaikki hovinaiset olivat lähteneet\nratsastamaan metsään, jonne kuningatar ei ollut halunnut, koska hän ei\nvoinut oikein hyvin. Jäin hänen luokseen. Hän meni lammikon rannalle\nja jätti seuralaisensa saadakseen liikkua vapaammin. Muutamia kertoja\nkäveltyään edestakaisin hän lähestyi minua ja käski minun seurata\nitseään.\n\n— 'Tahdon puhella teille', sanoi hän minulle, 'ja siitä, mitä sanon,\nnäette, että olen ystävänne'. Näin sanoen hän pysähtyi ja katsoi minua\nkiinteästi. 'Olette rakastunut', jatkoi hän, 'ja koska ette usko\nasiaa kenellekään, luulette ehkä, ettei rakkauttanne tiedetä, mutta\nsen tietää moni, vieläpä asianomaisetkin. Teitä pidetään silmällä,\ntiedetään paikat, missä rakastajatartanne tapaatte, ja aiotaan yllättää\nteidät. En tiedä, kuka rakastajattarenne on, enkä sitä teiltä kysy.\nTahdon vain suojella teitä onnettomuuksilta, joihin saatatte joutua.'\n\n— Pyydän teitä huomaamaan, minkä ansan kuningatar minulle viritti\nja kuinka vaikea minun oli olla siihen takertumatta. Kuningatar\ntahtoi tietää, olinko rakastunut, eikä ollenkaan kysynyt, keneen olin\nrakastunut, ja osoittamalla minulle, että hänen ainoa pyrkimyksensä oli\ntehdä minulle mieliksi, hän haihdutti minusta sen ajatuksen, että hän\npuhui vain uteliaisuudesta tai suunnitelman mukaan. Huolimatta kaikista\nharhaan johtavista seikoista pääsin kuitenkin totuuden perille. Olin\nrakastunut madame de Theminesiin, mutta vaikka hän rakasti minua,\nen ollut kyllin onnellinen saadakseni kohdata häntä erikseen, eikä\nminun siis tarvinnut pelätä, että minut näin yllätettäisiin, joten\nhuomasin helposti, ettei kuningatar voinut häntä tarkoittaa. Muistin\nmyös, että minulla oli lemmenseikkailuja toisen naisen kanssa, joka ei\nollut yhtä kaunis eikä vakava kuin madame de Themines ja jonka ehkä\nvoi keksiä paikasta, jossa häntä tapasin, mutta koska välitin hänestä\nvähän, oli minun helppo turvata itseni kaikilta vaaroilta olemalla\ntapaamatta häntä. Näin ollen päätin olla tunnustamatta salaisuuttani\nkuningattarelle ja vakuuttaa päinvastoin, että olin jo kauan sitten\nluopunut halusta rakastuttaa itseeni naisia, jotka voisin toivoa\nsaavani, koska he kaikki mielestäni olivat arvottomia kiinnittääkseen\nkunniallista miestä, ja ettei muu kuin heitä paljoa ylempi voinut minua\nkiinnittää.»\n\n− 'Ette vastaa minulle vilpittömästi', virkkoi kuningatar; 'tiedän\nasian olevan päinvastoin kuin sanotte. Sen tavan, kuinka nyt puhun\nteille, pitäisi velvoittaa teitä olemaan mitään salaamatta. Soisin,\nettä olisitte ystäväni, mutta silloin tahdon myös olla selvillä\nsuhteistanne. Harkitkaa, haluatteko hankkia ystävyyteni kertomalla\nminulle asioistanne. Annan teille kaksi päivää miettimisaikaa,\nmutta sen ajan kuluttua ajatelkaa tarkoin, mitä minulle sanotte, ja\nmuistakaa, että jos myöhemmin huomaan teidän pettäneen, en anna sitä\nikänä anteeksi.'\n\n− Näin sanottuaan kuningatar lähti luotani vastausta odottamatta.\nVoitte kuvitella, että mieleni oli täynnä sitä, mitä kuningatar oli\nsanonut. Hänen minulle antamansa kaksi päivää eivät tuntuneet minusta\nliian pitkiltä tehdäkseni päätöksen. Näin hänen haluavan saada\ntietää, olinko rakastunut, ja toivovan, etten olisi. Huomasin myöskin\naikomani ratkaisun seuraamukset ja jatkon. Turhamaisuuttani mairitteli\naika lailla se, että olin erikoissuhteissa kuningattareen, vieläpä\nsellaiseen, joka olemukseltaan oli erittäin rakastettava. Toiselta\npuolen rakastin madame de Theminesiä, ja vaikka tavallaan olin hänelle\nuskoton sen toisen naisen vuoksi, josta teille puhuin, en voinut\npäättävästi katkaista suhteitani häneenkään. Näin myöskin sen vaaran,\njohon antautuisin pettäessäni kuningatarta, ja kuinka vaikeata olisi\nhäntä pettää. En voinut kuitenkaan kieltäytyä siitä, mitä Onnetar\nminulle tarjosi, ja jätin sattuman varaan kaikki, mitä huono käytökseni\nminulle voisi tuottaa. Lopetin suhteeni siihen naiseen, jonka kanssa\nseurustelemiseni voitiin saada selville, ja toivoin voivani salata,\nettä seurustelin madame de Theminesin kanssa.\n\n— Kun kuningattaren minulle antamien kahden päivän kuluttua astuin\nhuoneeseen, johon kaikki naiset olivat kokoontuneet iltaa viettämään,\nsanoi kuningatar kovaa ja niin vakavasti, että minua hämmästytti:\n\n'Oletteko ajatellut sitä asiaa, jonka annoin toimitettavaksenne, ja\ntiedättekö sen oikean laidan?'\n\n'Kyllä, madame', vastasin hänelle, 'asia on niinkuin sanoin teidän\nmajesteetillenne'.\n\n'Tulkaa illalla sinä aikana, jolloin kirjoitan', virkkoi hän, 'niin\nannan lopulliset ohjeeni'.\n\nKumarsin syvään mitään vastaamatta ja tulin luonnollisesti saapuville\nhänen määräämänään aikana. Tapasin hänet salissa, jossa oli hänen\nsihteerinsä ja joku hovineiti. Heti minut nähtyään kuningatar tuli\nminua vastaan ja vei minut salin toiseen päähän.\n\n'No niin', sanoi hän, 'eikö teillä tarkan harkinnankaan jälkeen ole\nminulle mitään sanottavaa? Eikö se tapa, kuinka kohtelen teitä,\nansaitse, että puhuisitte minulle vilpittömästi?'\n\n'Juuri siksi, madame', vastasin hänelle, 'että puhun teille\nvilpittömästi, ei minulla ole teille mitään sanottavaa. Vannon teidän\nmajesteetillenne niin kunnioittavasti kuin olen velvollinen, ettei\nminulla ole rakkaussuhdetta kehenkään hovin naiseen.'\n\n'Tahdon uskoa sen', virkkoi kuningatar, 'koska sitä toivon, ja\ntoivon sitä, koska soisin teidän kokonaan kiintyvän minuun, ja\nminun olisi mahdotonta olla tyytyväinen ystävyyteenne, jos olisitte\nrakastunut. Ei voi luottaa rakastuneisiin, ei voi olla varma heidän\nvaitiolostaan. He ovat liian hajamielisiä ja eri tahoille suuntautuvia,\nja rakastajatar saa heidän sydämessään ensi sijan, joka ei ollenkaan\nsovi yhteen sen tavan kanssa, kuinka tahdon teidän minuun kiintyvän.\nMuistakaa siis, että antamaanne sanaan luottaen, ettei teillä ole\nmitään rakkaussuhteita, olen valinnut teidät antaakseni teille täyden\nluottamukseni. Muistakaa, että tahdon koko luottamuksenne, että tahdon,\nettei teillä ole muita ystäviä eikä ystävättäriä kuin minun mieleisiäni\nja että jätätte kaiken muun huolen paitsi halun minua miellyttää. En\nestä teitä huolehtimasta omasta onnestanne, vaan päinvastoin ohjaan\nsitä tarkemmin kuin te itse, ja mitä teenkään hyväksenne, pidän itseäni\nliiankin hyvin palkittuna, jos huomaan teidän olevan minua kohtaan\nsellaisen kuin toivon. Olen valinnut teidät uskoakseni teille kaikki\nmurheeni ja auttamaan minua niitä vaimentamaan. Voinette arvata,\netteivät ne ole vähäpätöisiä. Suvaitsen näennäisesti jokseenkin ilman\ntuskaa kuninkaan kiintymyksen Valentinoisin herttuattareen, mutta\noikeastaan se on minulle sietämätön. Herttuatar hallitsee kuningasta,\npettää häntä ja halveksii minua. Kaikki palvelijanikin ovat hänen\npuolellaan. Miniäni, ylpeänä kauneudestaan ja enojensa arvovallasta,\nei kunnioita minua ollenkaan. Konnetabeli de Montmorency on kuninkaan\nja kuningaskunnan herra. Hän vihaa minua ja on osoittanut vihaansa\ntavalla, jota en unohda. Marsalkka Saint-André on nuori, julkea\nsuosikki, joka ei käyttäydy minua kohtaan paremmin kuin muutkaan.\nOnnettomuuteni yksityiskohdat herättäisivät sääliänne, enkä ole tähän\nasti tohtinut uskoa surujani kenellekään. Luotan teihin. Käyttäytykää\nniin, etten sitä kadu, ja olkaa ainoa lohdutukseni.'\n\n— Kuningattaren silmät punertuivat näiden sanojen lopulla, ja minä\nolin heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen: niin liikutettu olin\ntodella siitä hyvyydestä, jota hän minulle osoitti. Siitä päivästä\naikain hän luotti minuun täydellisesti. Hän ei tehnyt enää mitään,\npuhumatta minulle siitä, ja suhteemme on yhä edelleen voimassa.»\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\n»Niin paljon miettimistä ja puuhaa kuin tämä uusi suhteeni\nkuningattareen minulle antoikin», jatkoi vidami, »veti minua kuitenkin\nmadame de Theminesiin luontainen kiintymykseni, josta en voinut\npäästä. Minusta tuntui, että hän lakkaisi minua rakastamasta, ja\nsen sijaan että — kuten olisi ollut viisasta — olisin käyttänyt\ntätä muutosta, joka ilmeni hänessä, parantaakseni itseni, paisui\nrakkauteni kaksinkertaiseksi, ja sitten käyttäydyin niin huonosti, että\nkuningatar sai jotakin vihiä tästä kiintymyksestäni. Mustasukkaisuus\non synnynnäinen kansassa, johon kuningatar kuuluu, ja ehkäpä tämän\nruhtinattaren tunteet minua kohtaan ovat voimakkaammat kuin hän\nitsekään arvaa. Mutta lopulta se huhu, että olin rakastunut, teki\nkuningattaren niin rauhattomaksi ja murheelliseksi, että monen monia\nkertoja jo luulin pelin menetetyksi. Sain hänet vihdoin rauhoitetuksi\nhuomaavaisuudella, alistumisella ja väärillä valoilla, mutta en olisi\nvoinut kauan häntä pettää, ellei madame de Theminesin mielen muutos\nolisi erottanut minua hänestä vastoin tahtoani.\n\n— Madame de Themines osoitti minulle, ettei hän enää rakastanut\nminua, ja minä sain siitä niin täyden varmuuden, että minun täytyi\nolla häntä kiusaamatta ja jättää hänet rauhaan. Joku aika takaperin\nhän kirjoitti minulle kirjeen, jonka olen kadottanut. Huomasin siitä,\nettä hän oli tietänyt seurusteluni toisen naisen kanssa, josta olen\npuhunut, ja se oli syynä muutokseen. Koska minulla ei ollut silloin\nenää mitään, mikä olisi vetänyt minua muualle, oli kuningatar jotenkin\ntyytyväinen minuun, mutta koska tunteeni häntä kohtaan eivät ole\nsenluontoisia, että ne saattaisivat minut kykenemättömäksi jokaiseen\nmuuhun lemmensuhteeseen, ja koska rakastuminen ei riipu omasta\ntahdosta, olen ihastunut madame de Martiquesiin, joka oli minua jo\nsuuresti miellyttänyt ollessaan perintökuningattaren kamarineiti,\nnimeltään Ville-Montais. Minulla on aihetta uskoa, ettei hänkään\nminua vihaa. Varova huomaavaisuus, jota hänelle osoitan ja jonka\nkaikkia syitä hän ei tiedä, miellyttää häntä. Kuningattarella ei ole\nmitään epäilyjä tässä suhteessa, mutta kyllä eräs toinen epäluulo,\njoka on melkein yhtä kiusallinen. Koska madame de Martiques on aina\nperintökuningattaren luona, käyn minäkin siellä paljoa useammin kuin\nmuuten olisi tavallista. Kuningatar kuvittelee, että juuri tämä\nruhtinatar on lemmittyni. Perintökuningattaren arvo, joka on yhä korkea\nkuin kuningattaren, ja kauneus ja nuoruus, joissa suhteissa hän vie\nvoiton, herättävät kuningattaressa mustasukkaisuuden, joka kiihtyy\nraivoon asti, ja peittelemättömän vihan miniäänsä vastaan.\n\n— Lotringin kardinaali, joka, kuten minusta tuntuu, jo kauan on\ntavoitellut kuningattaren suosiota ja hyvin näkee minun saamani\naseman, haluten sen vallata, on sekaantunut perintökuningattaren ja\nkuningattaren välisiin riitoihin sovittaakseen muka heidät keskenänsä.\nEn epäile sitä, että hän on selvillä kuningattaren katkeruuden\ntodellisesta syystä, ja luulen hänen minulle tekevän kaikenlaisia\nhuonoja palveluksia, vaikkei hän ilmaise kuningattarelle, että hän\nniin aikoo. Näin on asiain laita nyt teille puhuessani. Annostelkaa\nitse, mikä seuraus, voi, olla kadottamastani kirjeestä, kun onnettomuus\npanetti sen taskuuni, palauttaakseni sen madame de Theminesille.\nJos kuningatar näkee sen kirjeen, saa hän tietää, että olen häntä\npettänyt ja että miltei samaan aikaan kuin petin häntä madame de\nTheminesin tähden petin myös madame de Theminesiä erään toisen vuoksi.\nPäättäkää itse, minkä käsityksen minusta se antaa hänelle ja voiko hän\nmilloinkaan luottaa sanoihini.\n\n— Ellei hän taas saa nähdä tätä kirjettä, mitä sanonkaan hänelle?\nHän tietää, että se on annettu perintökuningattaren haltuun, ja\nuskoo Châtelartin tunteneen siinä perintökuningattaren käsialan. Hän\nkuvittelee, että henkilö, jota kohtaan siinä on mustasukkaisuutta, on\nehkä hän itse; lyhyesti sanoen, ei ole mitään, mitä hänellä ei olisi\naihetta ajatella, eikä mitään, mitä minun ei olisi pelättävä. Lisätkää\ntähän, että olen kovasti kiintynyt madame de Martiquesiin ja että\nperintökuningatar varmasti näyttää hänelle tämän kirjeen, jonka luulee\näskettäin kirjoitetuksi. Niin menisivät välini rikki hänen kanssaan,\njota enimmin rakastan ja jota minun täytyy pahimmin pelätä. Ettekö\ntämän kerrottuanne huomaa, että minulla on syytä pyytämällä pyytää\nteitä sanoinaan kirjettä omaksenne ja suosiollisesti ottamaan se pois\nperintökuningattarelta?»\n\n»Huomaan hyvin», sanoi Nemoursin herttua, »ettei mies voi olla\npahemmassa pulassa kuin mihin olette joutunut, ja myönnettävä on teidän\nsen ansainneen. Minua on syytetty, etten ole uskollinen rakastaja ja\nettä minulla on useita lemmenseikkailuja yhtä aikaa, mutta te menette\nniin paljon edelle minusta, etten olisi uskaltanut kuvitellakaan\nasioita, joihin te olette ryhtynyt. Saatoitteko luulla säilyttävänne\nmadame de Theminesinkin liittyessänne kuningattareen ja toivoittako\nvoivanne liittyä kuningattareen, vaikka samalla pettäisitte häntä?\nKuningatar on italiatar ja siis tavattoman epäilevä, mustasukkainen ja\nylpeä. Kun hyvä onnenne enemmän kuin hyvä käytöksenne on vapauttanut\nteidät siteistä, joissa olitte, olette ryhtynyt niihin uudelleen ja\nkuvitellut hovin keskellä voivanne rakastaa madame de Martiquesia\nkuningattaren sitä huomaamatta. Teidän piti kaikin tavoin huolehtia\nhaihduttaaksenne hänestä sen häpeän, että hän on astunut ensi askeleen.\nHän rakastaa teitä intohimoisesti. Hienotunteisuutenne estää teitä sitä\nminulle sanomasta ja minun hienotunteisuuteni sitä kysymästä, mutta hän\nrakastaa teitä, hän on epäluuloinen, ja totuus on teitä vastaan.»\n\n»Sopiiko teidän masentaa minua syytöksillä», keskeytti vidami; »eikö\noman kokemuksenne pitäisi teissä herättää suvaitsevaisuutta minun\nvirheitäni kohtaan? Myönnän kyllä, että olen väärässä, mutta vetäkää\nminut kuilusta! Pyydän sitä hartaasti. Haluaisin, että menisitte\ntapaamaan perintökuningatarta heti kun hän on herännyt, pyytääksenne\ntakaisin kirjeen, niinkuin olisitte itse sen hukannut.»\n\n»Olen teille jo sanonut», virkkoi Nemoursin herttua, »että tekemänne\nehdotus on hieman merkillinen ja että oma yksityinen etuni keksii siinä\nvaikeuksia. Lisäksi, jos kirjeen on nähty putoavan teidän taskustanne,\non minusta vaikea saada ihmisiä vakuutetuiksi, että se on pudonnut\nminun taskustani.»\n\n»Luulin teidän kuulleen», vastasi vidami, »että on sanottu\nperintökuningattarelle kirjeen pudonneen teidän taskustanne».\n\n»Mitä!» huudahti kiivaasti Nemoursin herttua, joka huomasi äkkiä,\nmitä huonoja palveluksia tämä erehdys saattoi hänelle tehdä, kun otti\nhuomioon Clèvesin prinsessan, »onko sanottu perintökuningattarelle\nminun pudottaneen sen kirjeen?»\n\n»On kyllä», vastasi vidami, »niin on sanottu hänelle. Erehdys johtui\nsiitä, että useita kuningattaren hoviherroja oli eräässä pallohuoneen\nkammiossa, jossa vaatteemme olivat, ja teidän ja minun palvelijani\nolivat niitä yhtä aikaa noutamassa. Silloin kirje putosi, hoviherrat\nottivat sen maasta ja lukivat ääneen. Toiset luulivat sen olevan\nteille, toiset minulle. Châtelart, joka sen otti ja jolta juuri haetin\nsitä, sanoi antaneensa sen perintökuningattarelle teidän kirjeenänne,\nja ne, jotka ovat puhuneet siitä kuningattarelle, ovat onnettomuudeksi\nsanoneet sen minun kirjeekseni. Näin ollen voitte helposti tehdä, mitä\npyydän, ja auttaa minut pulasta, jossa olen.»\n\nNemoursin herttua oli aina pitänyt Chartresin vidamista, ja se,\nmitä tämä merkitsi Clèvesin prinsessalle, saattoi hänet herttualle\nvielä rakkaammaksi. Hän ei voinut kuitenkaan antautua sille vaaralle\nalttiiksi, että prinsessa kuulisi puhuttavan tästä kirjeestä, ikäänkuin\nse olisi hänelle lähetetty. Herttua vaipui syviin mietteisiin, ja\nvidami, arvaten suunnilleen niiden syyn, sanoi hänelle:\n\n»Luulen teidän pelkäävän rikkovanne välinne rakastajattarenne kanssa,\nja annattepa minulle aihetta luulla, että se on perintökuningatar,\njollei se seikka, etten juuri näe teidän olevan mustasukkaisen\nmonsieur d'Anvillelle, kumoisi tätä ajatusta. Mutta kuinka asian\nlaita lieneekään, on kohtuullista, etten uhraa rauhaanne oman\nrauhani vuoksi, ja tahdon mielelläni antaa teille keinoja osoittaa\nrakastajattarellenne, että kirje on minulle eikä teille. Tässä on\nkirjelippu madame d'Amboiselta, joka on madame de Theminesin ystävätär\nja jolle hän on uskonut kaikki tunteensa minua kohtaan. Tässä\nkirjelipussa madame d'Amboise pyytää takaisin sitä ystävättärensä\nkirjettä, jonka olen kadottanut. Nimeni on kirjeessä, ja sen sisältö\ntodistaa epäilemättömästi, että minulta pyydetty kirje on sama, joka\non löydetty. Jätän tämän kirjelipun teille ja suostun siihen, että\nnäytätte sen rakastajattarellenne puolustaaksenne itseänne. Pyydän\nhartaasti, ettette hukkuisi hetkeäkään, vaan menisitte heti aamulla\nperintökuningattaren luo.»\n\nNemoursin herttua lupasi sen Chartresin vidamille ja otti madame\nd'Amboisen kirjelipun. Hän ei aikonut kuitenkaan heti mennä\nperintökuningatarta tapaamaan, koska hänellä oli toinen vielä\nkiireellisempi tehtävä. Hän piti varmana, että perintökuningatar oli\npuhunut tästä kirjeestä Clèvesin prinsessalle, eikä voinut sietää, että\nhenkilöllä, jota hän niin mielettömästi rakasti, olisi syytä uskoa\nhänen olevan lemmensuhteissa toiseen naiseen.\n\nHerttua meni Clèvesin prinsessan kotiin, heti kun luuli tämän\nheränneen ja käski ilmoittaa pyytävänsä kunniaa tavata häntä niin\npoikkeukselliseen aikaan vain siksi, että tähdellinen asia hänet\nsiihen pakotti. Prinsessa makasi vielä vuoteessa, mieli katkerana\nja kiihtyneenä viimeöisistä surullisista ajatuksista. Hän hämmästyi\ntavattomasti, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin herttuan olevan häntä\nkysymässä. Katkeruudessaan prinsessa arvelematta käski ilmoittaa\nherttualle olevansa sairas ja haluton puhumaan hänen kanssaan. Herttua\nei loukkautunut tästä kiellosta: pieni kylmäkiskoisuuden merkki aikana,\njolloin prinsessa saattoi olla mustasukkainen, ei ollut huono enne.\n\nHän meni prinssin huoneisiin ja sanoi hänelle tulevansa hänen\npuolisonsa luota ja olevansa hyvin pahoillaan, kun ei saanut\nhänen kanssaan keskustella, koska hänellä olisi perin tärkeä asia\nkerrottavana Chartresin vidamin puolesta. Lisäksi hän selitti\nprinssille muutamin sanoin asian tähdellisyyden, ja prinssi vei\nhänet heti puolisonsa kamariin. Jollei prinsessa olisi ollut ihan\ntietämätön asiasta, niin hän olisi tuskin voinut salata suuttumustaan\nja hämmästystään nähdessään Nemoursin herttuan astuvan sisään hänen\nmiehensä saattamana. Prinssi sanoi puolisolleen, että asia koski\nkirjettä ja että siinä tarvittiin hänen apuaan vidamin hyväksi;\nprinsessan piti Nemoursiu herttuan kanssa miettiä mitä oli tehtävä, ja\nhän itse puolestaan menisi kuninkaan luo, joka oli lähettänyt häntä\nhakemaan.\n\nNemoursin herttua jäi yksin, prinsessan luo, kuten toivoikin.\n\n»Tulen luoksenne kysymään, madame», aloitti herttua, »eikö\nperintökuningatar ole teille puhunut kirjeestä, jonka Châtelart hänelle\neilen jätti».\n\n»Kyllä hän on siitä minulle jotakin sanonut», vastasi prinsessa, »mutta\nen huomaa mitä yhteistä tällä kirjeellä on setäni etujen kanssa. Muuten\nvoin vakuuttaa teille, ettei häntä siinä edes mainita.»\n\n»Totta kyllä», virkkoi Nemoursin herttua, »häntä ei siinä mainita.\nKuitenkin se on hänelle osoitettu. Nyt on hyvin tärkeätä, että otatte\nsen takaisin perintökuningattarelta.»\n\n»Minun on vaikea ymmärtää», vastasi prinsessa, »minkä vuoksi hänelle on\ntärkeätä, ettei kirjettä nähtäisi, ja minkä vuoksi on tärkeätä pyytää\nsitä takaisin hänen nimessään.»\n\n»Jos suvaitsette kuunnella minua, madame», virkkoi Nemoursin herttua,\n»niin näytän teille pian totuuden, ja saatte kuulla vidamille niin\ntärkeitä asioita, etten olisi niitä uskonut edes puolisollenne, jollen\nolisi tarvinnut hänen apuansa saadakseni kunnian teitä tavata».\n\n»Luulenpa, että kaikki, mitä minulle vaivautuisitte sanomaan, on\nhyödytöntä», vastasi prinsessa kuivahkosti. »On parempi, että menette\nperintökuningattaren luo ja suoraan sanotte hänelle, minkä vuoksi tämä\nkirje teitä askarruttaa, koska hänelle on myöskin sanottu, että se on\nteiltä peräisin.»\n\nKatkeruus, jonka Nemoursin herttua huomasi prinsessan mielessä, herätti\nhänessä suurimman ilon, mitä hän milloinkaan oli tuntenut, ja saattoi\nhänet malttamattomasti puolustamaan itseään.\n\n»En tiedä, madame», virkkoi hän, »mitä on voitu sanoa\nperintökuningattarelle, mutta minulle ei kirje vähääkään kuulu, vaan se\non osoitettu vidamille».\n\n»Uskon sen», vastasi prinsessa, »mutta päinvastaista on sanottu\nperintökuningattarelle, eikä hänestä näytä todennäköiseltä, että\nvidamin kirjeet putoavat teidän taskuistanne. Tämän vuoksi neuvon teitä\ntunnustamaan kaikki perintökuningattarelle, paitsi jos teillä on jokin\nsalainen syy kätkeä häneltä totuus.»\n\n»Minulla ei ole mitään hänelle tunnustettavaa», sanoi herttua. »Kirje\nei ole minulle osoitettu, ja jos onkin joku, jonka toivon saavani\nuskomaan sanojani, niin se ei ole perintökuningatar. Mutta, madame,\nkoska asia koskee vidamin onnea, suvaitkaa, että kerron teille\nseikkoja, jotka ansaitsevat teidänkin huomiotanne.»\n\nVaitiolollaan prinsessa osoitti olevansa valmis kuuntelemaan, ja\nNemoursin herttua kertoi hänelle mahdollisimman suppeasti kaikki,\nmitä oli saanut tietää vidamilta. Vaikka nämä seikat olivat omiansa\nherättämään kummastusta ja jännittämään tarkkaavaisuutta, kuunteli\nprinsessa niitä niin kylmästi ja näytti niitä epäilevän tai pitävän\nyhdentekevinä. Hän oli tässä tilassa siihen asti, kunnes Nemoursin\nherttua puhui hänelle madame d'Amboisen kirjelipusta, joka oli\nosoitettu Chartresin vidamille ja todisti herttuan sanat. Koska\nprinsessa tiesi tämän naisen olevan madame de Theminesin ystävän,\ntuntui Nemoursin herttuan selitys hänestä todennäköiseltä, ja hän alkoi\najatella, että kirje ei ehkä ollutkaan Nemoursin herttualle osoitettu.\nTämä ajatus saattoi prinsessan äkkiä ja vastoin tahtoaankin luopumaan\nsiitä kylmäkiskoisuudesta, jota hän tähän asti oli osoittanut.\n\nLuettuaan prinsessalle kirjeen, joka osoitti kertomuksen todeksi,\nherttua tarjosi sitä hänelle luettavaksi ja sanoi hänen voivan tuntea\nsen käsialan. Prinsessa ei malttanut olla sitä ottamatta, katsomatta\nalkua, nähdäkseen, oliko se Chartresin vidamille osoitettu, ja kokonaan\nlukematta, päättääkseen, oliko pyydetty kirje sama, joka hänellä\noli hallussaan. Nemoursin herttua puhui hänelle vielä muuta, minkä\nluuli olevan omansa saamaan hänet uskomaan, ja koska helposti uskoo\nmiellyttävän totuuden, sai prinsessa vihdoin täyden varmuuden siitä,\nettei herttualla ollut mitään tekemistä kirjeen kanssa.\n\nPrinsessa alkoi sitten neuvotella herttuan kanssa vidamin pulasta ja\nvaarasta, moittia setäänsä huonosta käyttäytymisestä ja etsiä keinoja\nhäntä auttaakseen. Hän ihmetteli kuningattaren menettelyä ja tunnusti\nherttualle pitävänsä kirjettä hallussaan; heti kun hän uskoi herttuan\nsyyttömäksi, ryhtyi hän avomielisesti pohtimaan samoja asioita, joita\naluksi ei näyttänyt suvaitsevan kuunnella. He sopivat keskenään, ettei\nkirjettä palautettaisi perintökuningattarelle, koska täytyi pelätä,\nettä hän näyttäisi sen madame de Martiquesille, joka tunsi madame de\nTheminesin käsialan ja olisi helposti arvannut, että kirje tarkoitti\nvidamia, joka oli asioissa hänen ystävättärensä kanssa. Heidän\nmielestään ei perintökuningattarelle myöskään saanut kertoa kaikkea,\nmikä koski hänen anoppiansa kuningatarta. Prinsessa oli valmis hyvillä\nmielin säilyttämään kaikki salaisuudet, jotka Nemoursin herttua hänelle\nuskoi, koska ne muka koskivat hänen setäänsä.\n\nHerttua ei olisi puhunut yksinomaan vidamin asioista, vaan näin\ntarjoutunut tilaisuus vapaasti keskustella olisi antanut hänelle\nrohkeuden, jommoista ei ollut ennen uskaltanut osoittaa, jollei olisi\ntultu sanomaan prinsessalle, että perintökuningatar oli kutsunut\nhänet luokseen. Nemoursin herttuan oli pakko lähteä ja mennä vidamia\ntapaamaan sanoakseen, että hän oli jälkeenpäin ajatellut olevan\nsoveliaampaa kääntyä Clèvesin prinsessan puoleen, joka oli vidamin\nveljentytär, kuin mennä suoraan perintökuningattaren luo. Hän saattoi\nesittää päteviä syitä menettelynsä tueksi ja toivoa siitä hyviä\ntuloksia.\n\nTällä aikaa Clèvesin prinsessa pukeutui kiireesti mennäkseen\nperintökuningattaren luo, joka heti hänet nähtyään viittasi hänet\nluokseen ja sanoi hiljaa:\n\n»Jo kaksi tuntia olen odottanut teitä, eikä milloinkaan minun ole ollut\nniin vaikea peitellä totuutta kuin tänä aamuna. Kuningatar on kuullut\npuhuttavan kirjeestä, jonka eilen annoin teille. Hän luulee, että se on\npudonnut Chartresin vidamilta. Tiedättehän, että kuningatar on häneen\njonkun verran ihastunut. Hän on lähettänyt hakemaan kirjettä, kysymään\nsitä Châtelartilta, joka sanoi antaneensa sen minulle. Kirjettä on\ntultu minultakin kysymään, koska se muka oli sievä kirje ja herätti\nkuningattaren uteliaisuutta. En uskaltanut sanoa, että se oli teillä.\nArvelin kuningattaren kuvittelevan, että olin antanut sen teidän\nhaltuunne setänne, vidamin vuoksi ja että hänen ja minun välilläni\non läheinen luottamussuhde. Minusta on jo tuntunut, että kuningatar\nvain vaivoin on sietänyt vidamin tiheitä käyntejä luonani. Näin ollen\nsanoin, että kirje on vaatteitteni taskussa, jotka minulla oli eilen\npäälläni, ja että ne, joilla on huoneen avain, ovat lähteneet ulos.\nAntakaa minulle heti se kirje», lisäsi hän, jotta lähetän sen hänelle\nja luen sen ennen lähettämistä, nähdäkseni, enkö tunne sen käsialaa».\n\nClèvesin prinsessa oli pahemmassa kuin pulassa.\n\n»En tiedä, madame, mitä teette», vastasi hän, »sillä Clèvesin prinssi,\njolle annoin kirjeen luettavaksi, on luovuttanut sen Nemoursin\nherttualle, joka tänä aamuna tuli pyytämään prinssiltä, että hän\nkoettaisi saada sen teiltä takaisin. Mieheni oli niin varomaton, että\nsanoi sen olevan hallussaan, ja niin heikko, että suostui Nemoursin\nherttuan pyyntöön.»\n\n»Te saatatte minut pahimpaan pulaan, mihin milloinkaan voin joutua»,\nvirkkoi perintökuningatar, »ja teitte väärin, kun annoitte kirjeen\nNemoursin herttualle. Koska olin sen teille antanut, ette olisi saanut\nluovuttaa sitä minun luvattani. Mitä nyt neuvotte minun sanomaan\nkuningattarelle, ja mitä hän kuvitteleekaan? Hän luulee — ja siitähän\nnäyttääkin — että tämä kirje koskee minua ja että minun ja vidamin\nvälillä on jotakin. Milloinkaan en voisi hänelle uskotella, että se\nkirje oli osoitettu Nemoursin herttualle.»\n\n»Olen hyvin murheissani», vastasi Clèvesin prinsessa, »että olen\nsaattanut teidät vaikeaan asemaan, ja uskon kyllä sen niin pahaksi,\nkuin se on, mutta vika on prinssin eikä minun».\n\n»Vika on teidän», väitti perintökuningatar, »koska olette hänelle\nantanut kirjeen, eikä maailmassa ole muuta naista kuin te, joka uskoo\nmiehellensä kaikki kuulemansa asiat».\n\n»Uskon kyllä tehneeni väärin, madame», virkkoi Clèvesin prinsessa,\n»mutta ajatelkaa, kuinka se on korjattavissa; älkää sitä tutkiko».\n\n»Ettekö muista suunnilleen, mitä kirje sisälsi?» kysyi sitten\nperintökuningatar.\n\n»Kyllä, madame», vastasi prinsessa, »muistan hyvin, koska luin sen\nmoneen kertaan».\n\n»Jos niin on asian laita», lausui perintökuningatar, »pitää teidän\nheti mennä kirjoituttamaan se tuntemattomalla käsialalla. Lähetän sen\nkuningattarelle. Hän ei näytä sitä niille, jotka ovat kirjeen nähneet.\nJos hän niin tekee, väitän aina, että sen juuri Châtelart minulle\nantoi, eikä Châtelart uskalla sanoa vastaan.»\n\nClèvesin prinsessa suostui tähän hätäkeinoon, varsinkin kun ajatteli\nlähettävänsä hakemaan luokseen Nemoursin herttuan saadakseen takaisin\nkirjeen ja jäljentääkseen sen sana sanalta, jopa mukaillen vähän sen\nkäsialaakin, ja luuli, että kuningatar siten varmasti pettyisi. Heti\nkotiin tultuaan prinsessa kertoi puolisolleen perintökuningattaren\nvaikean aseman ja pyysi prinssiä toimittamaan sanan herttualle. Tämä\nsaapuikin kiireesti. Clèvesin prinsessa kertoi hänelle kaikki, mitä\noli jo ilmoittanut puolisolleen, ja pyysi häneltä kirjettä. Mutta\nNemoursin herttua vastasi luovuttaneensa sen jo Chartresin vidamille,\njoka oli ollut niin iloissaan saadessaan sen ja huomatessaan päässeensä\nuhkaavasta turmiosta, että oli palauttanut sen heti madame de\nTheminesin ystävättärelle.\n\nClèvesin prinsessa huomasi nyt olevansa uudessa pulassa; lopulta,\ntarkoin neuvoteltuaan, he päättivät sommitella kirjeen muistista. He\nsulkeutuivat huoneeseen sitä laatiakseen, ja portinvartijalle annettiin\nmääräys, ettei ketään päästettäisi sisään. Kaikki Nemoursin herttuan\npalvelijatkin lähetettiin pois. Tämä salaperäinen ja luottamusta\nvaativat menettely viehätti tavattomasti herttuaa ja myös Clèvesin\nprinsessaa. Puolison läsnäolo ja Chartresin vidamin etu hälvensivät\nprinsessan mielestä tunnonvaivoja ja hänestä oli hauskaa olla\nNemoursin herttuan seurassa. Hän tunsi puhdasta ja häiritsemätöntä\niloa, jommoista ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Tämä ilo teki\nprinsessan mielen niin vapaaksi ja hilpeäksi, ettei Nemoursin herttua\nollut moista ennen nähnyt, ja se kiihdytti hänen rakkauttaan. Koska\nherttua ei ollut vielä saanut niin suloisia hetkiä, lisääntyi hänen\neloisuutensa, ja kun prinsessa tahtoi alkaa muistella kirjettä ja\nsitä kirjoittaa, ei herttua häntä vakavasti auttanut, vaan lasketteli\nhauskoja sukkeluuksia. Prinsessa joutui saman iloisuuden valtaan,\nniin että kun he olivat istuneet jo kauan huoneeseen sulkeutuneina\nja perintökuningatar oli lähettänyt jo pari kertaa sanomaan Clèvesin\nprinsessalle, että tämä kiirehtisi, eivät he olleet saaneet kokoon\npuoltakaan kirjettä.\n\nNemoursin herttua oli hyvin halukas pitentämään aikaa, joka hänelle oli\nniin suloinen, ja unohti ystävänsä edut. Prinsessakaan ei ikävystynyt,\nja hän unohti myös setänsä edut. Vihdoin miltei neljän tunnin kuluttua\nkirje oli valmis, mutta se oli niin huono, ja käsiala muistutti\nniin vähän sitä, jota oli yritetty jäljitellä, että kuningattaren\ntuskin olisi tarvinnut pyrkiä totuuden perille huomatakseen sen.\nKuningatar ei mennytkään ansaan. Kuinka häntä koetettiinkaan saada\nuskomaan, että kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle, pysyi hän\nsiinä vakaumuksessa, että se oli osoitettu Chartresin vidamille ja\nettä lisäksi perintökuningattarellakin oli siinä osansa, koska näiden\nkahden välillä vallitsi jonkinlainen salailen suhde. Tämä ajatus lisäsi\nkuningattaren vinhaa miniäänsä vastaan, jolle hän ei milloinkaan\nkantanut anteeksi, vaan vainosi häntä niin kauan, kunnes sai hänet\nlähtemään Ranskasta.\n\nMitä Chartresin vidamiin tulee, menetti hän kuningattaren suosion;\nolkoonpa syynä ollut se, että Lotringin kardinaali oli vallannut\nkuningattaren sydämen, tai se, että tämä kirjejuttu auttoi häntä\nsaamaan selville muitakin petoksia, jotka vidami oli hänelle tehnyt,\nvarmaa ainakin on, ettei vidami milloinkaan päässyt vilpittömään\nsovintoon kuningattaren kanssa. Heidän suhteensa loppui ja toimitti\nvidamille sitten tuhon Amboisen salaliitossa, johon hän oli sotkeutunut.\n\nKun kirje oli lähetetty perintökuningattarelle, lähtivät Clèvesin\nprinssi ja Nemoursin herttua pois. Prinsessa jäi yksin, ja heti kun\nhän ei enää tuntenut sitä iloa, jonka rakastetun läheisyys tuottaa,\nheräsi hän kuin unesta ja ajatteli ihmetellen sitä tavatonta eroa, joka\noli hänen eilisen ja äskeisen tilansa välillä. Hän palautti mieleensä\nkatkeruuden ja kylmäkiskoisuuden, joita oli osoittanut Nemoursin\nherttualle, niin kauan kuin luuli madame de Theminesin kirjeen olleen\nosoitetun hänelle. Mikä rauha ja suloisuus olikaan seurannut tämän\nkatkeruuden jälkeen, heti kun hän oli saanut varmuuden, ettei kirje\nkuulunut herttualle. Muistellessaan, että hän edellisenä päivänä oli\nsyyttänyt itseään kuin rikoksesta, koska oli näyttänyt herttualle\nhellätunteisuuden merkkejä, jotka pelkkä säälikin olisi voinut\ntuoda esille, ja että hän katkeruudesta oli osoittanut herttualle\nmustasukkaisuutta, joka oli rakkauden varma todiste, hän ei enää oikein\ntuntenut itseään. Kun hän vielä ajatteli, että Nemoursin herttua\nselvästi näki rakkautensa olevan hänen tiedossaan, mutta sittenkin\nhuomasi saavansa osakseen yhtä hyvää kohtelua jopa prinssinkin\nläsnäollessa; että hän ei koskaan ennen ollut katsellut herttuaa niin\nsuopein silmin; että hän oli pyytänyt prinssiä haettamaan luokseen\nherttuan ja että he olivat viettäneet iltapäivän ihan kahden kesken,\nkäsitti hän olevansa salaisissa suhteissa Nemoursin herttuan kanssa.\nHänen mieleensä johtui myös, että hän petti aviomiestä, joka kaikkein\nvähimmin ansaitsi tulla petetyksi, ja häntä hävetti esiintyä niin\nvähän arvokkaana rakastajansakin silmissä. Mutta vähemmän kuin mitään\nmuuta hän sieti sen tilan muistelemista, jossa oli yönsä viettänyt, ja\nniitä kirveleviä tuskia, joita hänelle oli tuottanut se ajatus, että\nNemoursin herttua rakasti toista ja että häntä itseään petettiin.\n\nHän ei ollut tähän asti tuntenut epäluottamuksen ja mustasukkaisuuden\nkauheaa levottomuutta eikä ajatellut muuta kuin karttaa rakastamasta\nNemoursin herttuaa. Toisaalta hän ei vielä ollut alkanut pelätä,\nettä herttua rakastaisi toista. Vaikka ne epäluulot, jotka kirje\noli herättänyt, olivat haihtuneet, niin ne avasivat kuitenkin hänen\nsilmänsä näkemään petoksen vaaran ja jättivät hänessä jäljelle\nepäluottamusta ja mustasukkaisuutta, joita hän ei milloinkaan ennen\nollut kokenut. Hän ihmetteli, ettei vielä ollut tullut ajatelleeksi,\nkuinka epätodennäköistä oli, että Nemoursin herttuan kaltainen mies,\njoka naisia kohtaan oli osoittanut sellaista kevytmielisyyttä, pystyisi\nvilpittömästi ja pitkäaikaisesti rakastamaan. Hänestä tuntui miltei\nmahdottomalta voida tyytyä herttuan rakkauteen.\n\n»Mutta jos voisin tyytyä», sanoi hän itsekseen, »niin entä sitten?\nSiedänkö sitä? Vastaanko siihen. Antaudunko lemmenseikkailuun? Olenko\nuskoton prinssille? Olenko uskoton itselleni? Panenko itseni alttiiksi\nkauhealle katumukselle ja kirveille tuskille, joita rakkaus tuo\nmukanaan. Rakkaus on voittanut ja vanginnut minut ja kuljettaa minua\nvastoin tahtoani. Kaikki päätökseni ovat turhia: eilen ajattelin\nkaikkea, mitä ajattelen tänäänkin, ja tänään teen päinvastoin kuin\nmitä eilen päätin. Minun pitää riuhtautua irti Nemoursin herttuan\nläheisyydestä, matkustaa maalle, niin merkilliseltä kuin matkani\nsaattaakin näyttää, ja jos prinssi itsepintaisesti sitä vastustaa\ntai haluaa tietää syyt siihen, niin tekisin ehkä väärin hänelle ja\nitsellenikin, jos ne ilmaisisin.»\n\nTämä oli prinsessan lopullinen päätös. Hän vietti koko illan kotona\nmenemättä perintökuningattaren luo kuulemaan, mitä oli seurannut\nväärennetystä kirjeestä.\n\nClèvesin prinssin pakattua prinsessa sanoi hänelle haluavansa matkustaa\nmaalle, olevansa huonovointinen ja tarvitsevansa raitista ilmaa.\nPrinssi, jonka mielestä hänen puolisonsa kauneus ei tuntunut viittaavan\nvakavaluontoiseen sairauteen, teki aluksi pilaa matkasuunnitelmasta.\nPrinsessan piti myös muistaa ruhtinaallisten häiden ja turnajaisten\nolevan pian tulossa, niin ettei ollut liikaa aikaa, jos tahtoi\nvalmistua niissä esiintymään yhtä loisteliaasti kuin muutkin\nnaiset. Puolison huomautukset eivät saaneet prinsessaa muuttamaan\nsuunnitelmaansa. Hän pyysi, että prinssi sallisi hänen, sillaikaa kun\nitse matkustaisi kuninkaan kanssa Compiègneen, lähteä Coulommiersiin,\njoka oli heidän huolellisesti rakennuttamansa huvilinna päivänmatkan\npäässä Pariisista. Siihen prinssi suostui, ja prinsessa lähti sinne\naikoen olla pian palaamatta. Kuningas matkusti Compiègneen, jossa hänen\noli määrä viipyä vain joku päivä.\n\nNemoursin herttuaa oli surettanut kovasti se, ettei hän ollut tavannut\nClèvesin prinsessaa sen iltapäivän jälkeen, jonka oli niin suloisesti\nviettänyt hänen kanssaan ja joka oli lisännyt hänen toiveitansa.\nHän halusi niin kärsimättömästi jälleen nähdä prinsessaa, ettei\nsaanut missään rauhaa. Kuninkaan palattua Pariisiin hän päätti\nlähteä sisarensa Mercoeurin herttuattaren luo, joka oleskeli maalla\nCoulommiersin lähellä. Samalla hän pyysi vidamia tulemaan sinne\nmukaansa. Vidami suostui mielihyvin tähän ehdotukseen, jonka Nemoursin\nherttua teki toivossa nähdä Clèven prinsessan ja mennä hänen luokseen\nvidamin kanssa.\n\nMercoeurin herttuatar otti heidät vastaan hyvin iloisena ja ajatteli\nvain huvittaa heitä ja tarjota heille kaikkia maallaolon hauskuuksia.\nHeidän ollessaan hirviä metsästämässä Nemoursin herttua eksyi.\nKysyessään sitten tietä, joka veisi hänet takaisin, hän sai kuulla\nolevansa Coulommiersin lähellä. Silloin herttua laski täyttä laukkaa\nosoitettuun suuntaan, miettimättä tai tietämättä, mitä oikeastaan\naikoi. Hän joutui taas metsään ja antoi sattuman johtaa huolellisesti\ntehtyjä teitä myöten, joiden kyllä arveli vievän linnaa kohti.\nRatsastettuaan vähän aikaa herttua saapui huvimajalle. Siinä oli\nalakerrassa suuri seurusteluhuone ja pari pientä kamaria, toinen näistä\npuutarhan puolella, jonka vain pensasaita erotti metsästä, toinen\nsuurelle puistokäytävälle päin.\n\nHerttua astui huvimajaan ja olisi jäänyt katselemaan sen kauneutta,\njollei olisi nähnyt Clèvesin prinssin ja prinsessan, suuri\npalvelijajoukko seurassaan, tulevan puistokäytävälle. Koska herttua\nei ollut odottanut tapaavansa Clèvesin prinssiä, josta oli eronnut\nkuninkaan luona, oli hänen ensi aikomuksenaan piiloutua. Hän kiirehti\npuutarhan puoliseen kamariin ajatellen pujahtaa sieltä ulos metsään\npäin avautuvasta ovesta, mutta nähdessään, että prinsessa ja hänen\npuolisonsa olivat istuutuneet huvimajan seinustalle, että heidän\npalvelijansa jäivät puistoon ja etteivät he voisi päästä hänen luokseen\nsivuuttamatta sitä paikkaa, jossa prinssi ja prinsessa olivat, ei hän\nvoinut kieltää itseltään nautintoa katsella prinsessaa ja vastustaa\nuteliaisuutta kuunnella hänen keskusteluaan puolisonsa kanssa, joka\nherätti enemmän mustasukkaisuutta kuin yksikään hänen kilpailijoistaan.\nNiinpä hän kuuli prinssin sanovan puolisoiden:\n\n»Mutta minkä vuoksi ette halua palata Pariisiin? Mikä pidättää\nteitä täällä maalla? Jo jonkun aikaa sitten olette alkanut pitää\nyksinäisyydestä. Se kummastuttaa ja surettaa minua, koska se erottaa\nmeidät toisistamme. Mielestäni olette tavallista alakuloisempikin.\nPelkään, että jokin asia surettaa teitä.»\n\n»Minulla ei ole mitään ikävyyksiä mielessäni», vastasi prinsessa\nhämillään, »mutta hovissa on niin tavaton vilinä, ja teillä on aina\nniin paljon vieraita luonanne, että ruumis ja sielu siitä väsyvät. Ja\nmieleni kaipaa lepoa.»\n\n»Lepo», vastasi prinssi, »ei oikein sovi teidän ikäisellenne. Se tapa,\nkuinka esiinnytte kotonanne ja hovissa, ei väsyttäne teitä, vaan\npikemmin luulen, että elätte hyvin mielellänne erossa minusta.»\n\n»Teette minulle suurta vääryyttä näin ajatellessanne», sanoi prinsessa\nyhä enemmän hämilleen joutuen, »mutta pyydän hartaasti, että antaisitte\nminun jäädä tänne. Jos tekin voisitte jäädä tänne, olisin tavattomasti\niloissani, mikäli silloin olisitte täällä ilman muuta seuraa ettekä\nhaluaisi ympärillenne sitä lukematonta ihmisjoukkoa, joka tuskin\nmilloinkaan lähtee luotanne.»\n\n»Oi, madame», huudahti prinssi, »ilmeenne ja sananne osoittavat\nminulle, että teillä on syitä toivoa yksinäisyyttä, ja pyydän hartaasti\nilmoittamaan ne minulle».\n\nPrinssi kehoitti kauan prinsessaa sanomaan syynsä, mutta ei voinut\nhäntä siihen pakottaa. Puolustauduttuaan tavalla, joka vain lisäsi\nprinssin uteliaisuutta, prinsessa oli jonkun aikaa vaiti katse\npainuneena, mutta alkoi sitten äkkiä puhua prinssiin katsoen:\n\n»Älkää pakottako minua tunnustamaan itsellenne asiaa, jota minulla\nei ole voimaa teille tunnustaa, vaikkakin olen monta kertaa aikonut.\nAjatelkaa vain, ettei ole järkevääkään vaatia, että minun ikäiseni\nnaisen, joka itse määrää käytöksensä, pitäisi aina olla näytteillä\nhovin keskellä.»\n\n»Mitä saatattekaan minut huomaamaan, madame?» huudahti prinssi. »En\nuskalla sitä edes lausua, kun pelkään loukkaavani teitä.»\n\nPrinsessa ei vastannut siihen mitään, ja hänen vaitiolonsa vain\nvahvisti prinssin epäluuloa.\n\n»Ette vastaa minulle mitään», virkkoi prinssi, »ja se merkitsee, etten\nerehdy».\n\n»No niin, monsieur», vastasi prinsessa heittäytyen polvilleen,\n»minä teen teille tunnustuksen, jommoista ei ole milloinkaan tehty,\naviomiehelle, mutta käytökseni ja tarkoitusteni viattomuus antaa\nminulle siihen voimaa. On totta, että minulla on syytä pysytellä poissa\nhovista ja että tahdon välttää vaaroja, joihin minun ikäiseni henkilöt\njoskus joutuvat. En ole milloinkaan osoittanut heikkouden merkkejä enkä\npelkäisi niitä vastakaan osoittavani, jos sallisitte minun vetäytyä\npois hovista tai jos minulla olisi vielä madame de Chartres tukemassa\nkäytöstäni. Niin vaikea kuin tekemäni päätös onkin, pysyn siinä\nsäilyäkseni kyllin arvokkaana kuulumaan teille. Pyydän tuhat kertaa\nanteeksi, jos tunteeni eivät teitä miellytä; teoillani en ainakaan\ntahdo milloinkaan teitä suututtaa. Ajatelkaa, että tähän päätökseeni\nvaaditaan enemmän ystävyyttä ja kunnioitusta puolisoa kohtaan kuin\nmilloinkaan on osoitettu. Ohjatkaa, säälikää ja rakastakaa minua vielä,\njos voitte.»\n\nKoko tämän puheen ajan oli prinssi istunut, pää käsien varassa,\nmasentuneena eikä ollut ajatellutkaan nostaa puolisoansa pystyyn. Kun\nprinsessa oli lakannut puhumasta ja prinssi näki hänet polvillaan\nkasvot itkettyneinä ja niin ihmeellisen kauniina, oli hän kuolla\ntuskasta ja syleillen prinsessaa nostaessaan hänet, pystyyn sanoi:\n\n»Säälikää te minua, madame; ansaitsen sen kyllä, ja antakaa anteeksi,\njollen näin äärettömän tuskan ensi hetkellä kykene vastaamaan, niinkuin\nminun tulisi menettelynne johdosta. Ansaitsette suurempaa kunnioitusta\nja ihailua kuin kukaan nainen, mutta toiselta puolen huomaan olevani\nonnettomin mies, mikä koskaan on elänyt. Herätitte rakkauteni heti\nensi hetkellä kun teidät näin. Teidän pidättyväisyytenne tai se,\nettä teidät omistan, ei ole voinut rakkauttani sammuttaa, vaan se\nkestää yhä. En ole milloinkaan voinut teissä herättää rakkautta; nyt\nhuomaan, että pelkäätte rakastuvanne johonkuhun toiseen. Kuka on,\nmadame, se onnellinen mies, joka teissä herättää sellaista pelkoa?\nKuinka kauan hän on jo miellyttänyt teitä? Mitä hän on tehnyt teitä\nmiellyttääkseen? Minkä tien hän on löytänyt päästäkseen sydämeenne?\nSiitä surusta, etten ollut valloittanut sydäntänne, lohdutin itseäni\njollakin tavoin sillä, ettei sitä voisikaan valloittaa. Nyt kuitenkin\ntoinen tekee, mihin en itse ole kyennyt; tunnen yhtaikaa aviomiehen\nja rakastajan mustasukkaisuutta. Mutta aviomiehen on mahdotonta pysyä\nmustasukkaisena, kun olette tällä tavalla menetellyt. Se on liian\nylevää, ollakseen antamatta minulle varmuutta; vieläpä se lohduttaa\nminua rakastajananne. Luottamus ja vilpittömyys, joita olette minulle\nosoittanut, ovat arvaamattoman kalliit. Te kunnioitatte minua kylliksi,\nuskoaksenne, etten käytä väärin tätä tunnustusta. Olette oikeassa,\nmadame, en tahdo käyttää sitä väärin enkä rakasta teitä silti vähemmän.\nTeette minut onnettomaksi osoittamalla suurinta uskollisuutta, mitä\nvaimo on milloinkaan osoittanut miehellensä. Mutta, madame, ilmoittakaa\nminulle, ketä haluatte välttää.»\n\n»Pyydän hartaasti, ettette sitä minulta kysy», vastasi prinsessa. »Olen\npäättänyt, etten sitä teille sano, ja luulenpa, ettei ole viisastakaan\nsitä teille mainita.»\n\n»Älkää pelätkö, madame», virkkoi prinssi. »Minä tunnen maailman tapoja\nkyllin paljon tietääkseni, että huomaavaisuus aviomiestä kohtaan ei\nestä miehiä rakastumasta hänen puolisoonsa. Sellaisia on vihattava eikä\nsäälittävä. Vielä kerran, madame, vannotan teitä ilmoittamaan, mitä\nhaluan tietää.»\n\n»Kehoitatte minua ihan turhaan», lausui prinsessa, »sillä minulla on\nkyllin voimaa olla vaiti asioista, joita en luule velvollisuuteni\nvaativan mainitsemaan. Tunnustus, jonka olen teille tehnyt, ei\njohtunut heikkoudesta; tarvitaanpa enemmänkin rohkeutta tämän totuuden\ntunnustamiseen kuin salaamiseen.»\n\nNemoursin herttualta ei mennyt sanaakaan hukkaan tästä keskustelusta,\nja prinsessan puhe herätti hänessä tuskin vähemmän mustasukkaisuutta\nkuin prinssissä. Hän oli niin silmittömästi rakastunut prinsessaan,\nettä luuli kaikilla muilla olevan samoja tunteita. Totta olikin, että\nhänellä oli useita kilpailijoita, mutta hän kuvitteli niitä olevan\nvielä enemmän ja erehtyi etsiessään sitä, josta prinsessa ei tahtonut\npuhua. Hän oli monta kertaa luullut, ettei hän ollut prinsessalle\nvastenmielinen, ja tehnyt tämän johtopäätöksen asioista, jotka hänestä\nnäyttivät niin vähäisiltä, ettei hän voinut kuvitella herättäneensä\nrakkautta, jonka täytyi olla hyvin kiihkeä turvautuakseen näin\ntavattomaan parannuskeinoon. Hän oli niin suunniltaan, että tuskin\nymmärsi mitä näki, eikä voinut antaa anteeksi prinssille, ettei tämä\nkylliksi pakottanut puolisoansa ilmaisemaan salaamaansa nimeä. Clèvesin\nprinssi ponnisti kuitenkin kaikkensa saadakseen sen tietää, ja kun hän\noli turhaan kiusannut puolisoaan, sanoi tämä:\n\n»Minusta teidän pitäisi olla tyytyväinen vilpittömyyteeni, enää\nkyselemättä tai antamatta minulle aihetta katua, mitä äsken tein.\nTyytykää vakuutukseen, jonka vielä teille annan, ettei mikään teoistani\nole ilmaissut tunteitani ja ettei minulle koskaan ole sanottu mitään,\nmistä olisin voinut loukkautua.»\n\n»Ah, madame», virkkoi prinssi äkkiä, »en voi uskoa. Muistan sen pulan,\njossa olitte sinä päivänä, kun kuvanne katosi. Te olette antanut\nmadame, luovuttanut jollekulle kuvan, joka oli minulle niin rakas\nja kuului minulle kaiken oikeuden mukaan. Te ette ole voinut kätkeä\ntunteitanne. Te rakastatte, ja se tiedetään. Hyveellisyytenne on tähän\nasti⁻ varjellut teitä pitemmälle menemästä.»\n\n»Onko mahdollista», huudahti prinsessa, »että voitte luulla olevan\njotakin vääristeltyä tunnustuksessani, jota mikään ei pakottanut minua\nteille lausumaan? Luottakaa sanoihini: olenhan ostanut teiltä pyytämäni\nluottamuksen kyllin kalliisti. Pyydän teitä uskomaan, etten ole antanut\nkenellekään kuvaani. On totta, että olen nähnyt sen otettavan, mutta\nen tahtonut osoittaa nähneeni sitä, koska pelkäsin, että minulle ehkä\nsanottaisiin sellaista, mitä ei vielä ole uskallettu sanoa.»\n\n»Millä tavalla teille sitten on osoitettu, että teitä rakastettiin»,\nkysyi prinssi, »ja mitä todisteita teille on siitä annettu?»\n\n»Säästäkää minua selittämästä yksityiskohtia», vastasi prinsessa,\n»jotka hävettävät minua itseänikin, kun olen itse huomannut ja kun ne\novat kyllin saaneet minut epäilemään heikkouttani».\n\n»Olette oikeassa, madame», virkkoi prinssi. »Se olisikin kohtuutonta.\nKieltäytykää joka kerta, kun teiltä vastakin sellaisia seikkoja kysyn,\nmutta älkää suuttuko kuitenkaan, jos niin teen.»\n\nTällöin useat heidän palvelijoistaan, jotka olivat pysytelleet\npuistokäytävällä, tulivat ilmoittamaan prinssille, että eräs\naatelismies oli tullut kuninkaan lähettämänä prinssiä tapaamaan\nilmoittaakseen, että hänen piti palata illaksi Pariisiin. Prinssin\noli pakko lähteä eikä hän ehtinyt muuta kuin kehoittaa puolisoaan\ntulemaan seuraavana päivänä ja hartaasti pyytää uskomaan, että hän\nmurheestaan huolimatta tunsi prinsessaa kohtaan niin suurta hellyyttä\nja kunnioitusta, että siihen pitäisi tyytyä.\n\nKun prinsessa puolisonsa lähdettyä jäi yksin ja muisteli, mitä oli\ntehnyt, kauhistui hän siitä niin, että vain vaivoin saattoi kuvitella\nsen oleman totta. Hän oli mielestään menettänyt puolisonsa sydämen\nja kunnioituksen ja kaivanut itselleen kuopan, josta ei milloinkaan\npääsisi. Hän kysyi itseltään, oliko menetellyt niin kohtalokkaasti,\nja huomasi niin tehneensä, vaikka tuskin oli aikonutkaan. Tehdyn\ntunnustuksen merkillisyys, jolle hän ei voinut lainkaan löytää vertaa,\nsaattoi hänet näkemään koko vaaran suuruuden.\n\nMutta kun hän ajatteli, että tämä keino, niin tavaton kuin se olikin,\noli ainoa, joka voi suojella häntä Nemoursin herttuaa vastaan, ei\nhänen mielestään tarvinnut ollenkaan katua eikä hän ollut mennyt\nliian suureen vaaraan. Hän vietti koko yön epävarmana, levottomana ja\npelokkaana; lopulta rauha palasi hänen mieleensä. Hän nauttikin siitä,\nettä oli antanut tämän uskollisuuden todistuksen miehelle, joka sen\nniin hyvin ansaitsi, joka oli niin kunnioittava ja ystävällinen häntä\nkohtaan ja joka oli niitä ominaisuuksia vielä osoittanut sillä tavalla,\nkuinka oli ottanut vastaan puolisonsa tunnustuksen.\n\nTällä välin Nemoursin herttua oli pujahtanut paikasta, josta oli\nkuullut häntä niin voimakkaasti liikuttaneen keskustelun, ja kadonnut\nmetsään. Prinsessan sanat muotokuvasta olivat elähdyttäneet häntä\nilmaisemalla, ettei prinsessa häntä vihannut. Hän antautui aluksi\ntämän ilon valtaan, mutta se ei ollut pitkä, kun hän muisti sen asian,\njoka paljasti hänen valloittaneen prinsessan sydämen tekevän myös\nvarmaksi, ettei hän milloinkaan saisi tästä rakkaudesta todistuksia, ja\nosoittavan mahdottomaksi kietoa pauloihinsa henkilöä, joka turvaantui\nniin tavattomaan apukeinoon. Hän tunsi kuitenkin suurta iloa siitä,\nettä oli pakottanut prinsessan tähän äärimmäisyyteen. Hänestä oli\nkunniakasta olla naisen rakastama, joka niin täydellisesti erosi koko\nsukupuolestaan; lyhyesti sanoen, hän oli sadasti onnellinen ja onneton\nsamalla kertaa. Yö yllätti hänet metsässä, ja hänen oli tavattoman\nvaikea löytää jälleen tietä madame de Mercoeurin luo. Hän saapui\nperille päivän koittaessa. Silloin hänen oli aika vaikea tehdä selkoa,\nmissä oli oleillut. Hän koetti suoriutua asiasta parhaansa mukaan ja\npalasi vielä samana päivänä vidamin kanssa Pariisiin.\n\nHerttua oli niin rakkautensa lumoissa ja niin ihmeissään kuulemastaan,\nettä lankesi varsin tavalliseen varomattomuuteen: hän näet puhui\nylimalkaisin sanoin omista yksityisistä tunteistaan ja kertoi\nomista seikkailuistaan muka toisten kokemina. Hän johti keskustelun\nrakkauteen ja liioitteli iloa olla sellaiseen henkilöön ihastunut,\njoka oli rakastamisen arvoinen. Hän puhui tämän tunteen merkillisistä\nvaikutuksista ja lopulta voimatta sydämeensä kätkeä kummastustaan,\njonka Clèvesin prinsessan käyttäytyminen oli herättänyt, kertoi siitä\nvidamille ilmaisematta hänelle nimeä ja sanomatta, että hänellä oli\nmitään osaa jutussa; mutta hän kertoi niin innokkaasti ja ihailevasti\nkaikki, että vidami helposti huomasi tarinan tarkoittavan herttuaa\nja kiusasi häntä kovasti tunnustamaan salaisuuden, sanoen jo kauan\ntietäneensä, että herttua oli kiihkeästi rakastunut ja teki väärin\nollessaan luottamatta mieheen, joka hänelle oli uskonut elämänsä\nsalaisuuden. Nemoursin herttua oli liiaksi rakastanut tunnustaakseen\nkiintymyksensä ja oli aina sen salannut vidamilta, vaikka tämä\nhovin herroista oli hänelle läheisin. Hän vastasi, että eräs hänen\nystävistään oli kertonut tämän seikkailun ja pyytänyt lupaamaan, ettei\nhän siitä puhuisi, ja hän vannotti vidamiakin säilyttämään salaisuuden.\nVidami vakuutti olevansa puhumatta asiasta mitään, mutta herttua katui\nkuitenkin, että oli niinkään paljon ilmaissut.\n\nTällä välin oli Clèvesin prinssi mennyt tapaamaan kuningasta sydän\nkamalan tuskan täyttämänä. Milloinkaan ei aviomies ollut vaimoaan niin\nkiihkeästi rakastanut ja kunnioittanut. Se, mitä hän oli kuullut, ei\nhaihduttanut hänen kunnioitustaan, vaan muutti sen toisenlaiseksi kuin\ntähän asti oli ollut. Eniten askarrutti häntä halu arvata, kuka oli\nvoinut prinsessaa miellyttää. Nemoursin herttua johtui ensin hänen\nmieleensä hovin rakastettavimpana miehenä ja ritari Guise ja marsalkka\nSaint-André henkilöinä, jotka olivat pyrkineet prinsessaa miellyttämään\nja yhä osoittivat hänelle suurta huomaavaisuutta. Prinssi jäi näin\nollen siihen uskoon, että joku näistä kolmesta oli tuo onnellinen.\n\nPrinssi saapui Louvreen, ja kuningas vei hänet työhuoneeseen ja\nilmoitti valinneensa hänet seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan,\narvellen, ettei kukaan häntä paremmin suoriutuisi tästä tehtävästä ja\nettei, kukaan myöskään tuottaisi Ranskan hoville enemmän kunniaa kuin\nClèvesin prinsessa. Prinssi otti vastaan tämän kunnian, että hänet oli\nvalittu, niinkuin tulikin, huomasipa vielä, että se toimittaisi hänen\npuolisonsa pois hovista kenenkään panematta merkille muutosta hänen\nkäytöksessään. Lähdön aika oli kuitenkin vielä liian kaukana, jotta\nse olisi soveltunut päästämään siitä pulasta, jossa hän nyt oli. Hän\nkirjoitti heti puolisolleen ilmoittaakseen, mitä kuningas oli hänelle\nsanonut, ja mainitsi vielä ehdottomasti tahtovansa, että prinsessa\ntulisi Pariisiin. Prinsessa tulikin sinne määräyksen mukaan, ja kun\nhe kohtasivat toisensa, olivat he molemmat tavattomasti murheissaan.\nPrinssi puhui puolisolleen kuten kelpo mies ainakin täysin prinsessan\nmenettelyn arvoisena.\n\n»En ole ollenkaan huolissani käytöksestänne», sanoi prinssi. »Te olette\nvoimakkaampi ja hyveellisempi kuin itse tiedättekään. Eikä myöskään\ntulevaisuuden pelko vaivaa minua; olen vain murheissani nähdessäni,\nettä teissä on jotakin toista kohtaan herännyt tunteita, joita en itse\nole voinut teissä virittää.»\n\n»En tiedä, mitä vastaisin», virkkoi prinsessa; »olen kuolla häpeästä\nsiitä teille puhuessani. Pyydän hartaasti, säästäkää minua niin\ntuskallisesta keskustelusta. Ohjatkaa käytöstäni, tehkää niin, etten\nnäe ketään — siinä kaikki, mitä teiltä pyydän — mutta suvaitkaa, etten\nenää puhu teille asiasta, joka saa minut esiintymään niin vähän teidän\narvoisenanne ja jota pidän itseäni häpäisevänä.»\n\n»Olette oikeassa, madame», vastasi prinssi.\n\n»Minä käytän väärin lempeyttänne ja luottamustanne, mutta säälikää myös\ntilaa, johon olette minut saattanut, ja ajatelkaa, että mitä olettekin\nminulle sanonut, salaatte minulta nimen, joka herättää minussa niin\nsuurta uteliaisuutta, että tuskin voin siinä elää. En pyydä teitä\nkuitenkaan tyydyttämään sitä, mutta en voi olla sanomatta, että se,\njota minun on kadehdittava, on marsalkka Saint-André, Nemoursin herttua\ntai ritari Guise.»\n\n»En vastaa teille mitään», sanoi prinsessa punastuen, »enkä\nvastauksillani anna teille mitään aihetta heikentää tai vahventaa\nepäluulojanne; mutta jos koetatte saada ne selville minua tarkkaamalla,\nniin saatatte minut pulaan, joka pistää kaikkien silmään. Jumalan\nnimessä», jatkoi hän, »sallikaa minun jonkin sairauden varjolla olla\ntapaamatta ketään».\n\n»Ei, madame», virkkoi prinssi; »pian saataisiin selville, että se on\ntekosairautta, ja sitäpaitsi luotan vain teihin — sen tien neuvoo\nsydämeni, valitsemaan ja järkeni myöskin. Ollessanne sellainen\nmieleltänne kuin olette ja antaessani teille täyden vapauden panen\nteille ahtaammat rajat kuin itse voisin määrätä.»\n\nSiinä prinssi ei erehtynytkään. Luottamus, jota hän osoitti\npuolisolleen, voimisti tätä Nemoursin herttuaa vastaan Ja sai hänet\ntekemään ankarampia päätöksiä kuin mikään pakko olisi voinut. Hän\nmeni siis Louvreen ja perintökuningattaren luo tapansa mukaan, mutta\nvältteli Nemoursin herttuan läheisyyttä ja katsetta, niin että se\nmelkein kokonaan haihdutti ilon, jota herttua tunsi luullessaan\nolevansa prinsessan rakastama. Herttua ei nähnyt prinsessan\nkäytöksessä mitään, mikä ei olisi todistanut päinvastaista. Tuskinpa\nhän edes tiesi, eikö hänen kuulemansa ollutkin vain kuvittelua: niin\nepätodenmukaiselta se hänestä tuntui. Ainoa seikka, joka takasi, ettei\nhän ollut erehtynyt, oli prinsessan tavaton surullisuus, kuinka hän\nkoettikin sitä peittää, ja kohteliaimmat katseet ja sanat olisivat\ntuskin lisänneet Nemoursin herttuan rakkautta niin paljon kuin tämä\njyrkkä käytös.\n\nEräänä iltana, kun Clèvesin prinssi ja prinsessa olivat kuningattaren\nluona, joku sanoi huhuttavan, että kuningas nimittäisi vielä jonkun\nylhäisen hoviherran seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan.\nPrinssi tarkkasi puolisoaan silloin kun sanottiin, että luultavasti\nritari Guise tai marsalkka Saint-André tulisi valituksi, ja huomasi,\netteivät prinsessaa nämä kaksi nimeä lainkaan liikuttaneet eikä myös\nse huomautus, että he tekisivät matkan yhdessä. Se sai prinssin\nluulemaan, ettei hänen puolisonsa pelännyt näiden kummankaan läsnäoloa,\nja tahtoen saada selvän näistä epäilyistä hän pistäytyi kuningattaren\nkamariin, jossa kuningas oli. Oltuaan siellä vähän aikaa prinssi palasi\npuolisonsa luo ja kuiskasi juuri saaneensa kuulla, että Nemoursin\nherttua oli määrätty heidän matkatoverikseen Espanjaan.\n\nNemoursin herttuan nimi ja ajatus olla hänen näkyvillään joka päivä\nkoko pitkän matkan aikana miehensä läsnäollessa saattoi prinsessan niin\nhämilleen, ettei hän voinut sitä kätkeä, mutta tahtoen osoittaa sen\njohtuvan muista syistä hän virkkoi:\n\n»Teille on hyvin ikävää, että herttua on valittu tähän toimeen. Hän\njakaa kaikki kunnianosoitukset kanssanne, ja minusta teidän olisi\nkoetettava saada joku muu valituksi.»\n\n»Ei kunnia saa teitä pelkäämään», vastasi prinssi, »että Nemoursin\nherttua tulee mukaamme. Murheenne sen johdosta perustuu toiseen syyhyn\nja paljastaa minulle samaa, mitä jonkun toisen naisen ilo olisi\nilmoittanut. Mutta älkää pelätkö. Se, mitä kuiskasin, ei ole totta,\nvaan keksin sen saadakseni varmasti tietää asian, jonka jo muutenkin\nuskoin.»\n\nPrinssi lähti sitten ulos, tahtomatta läsnäolollaan lisätä sitä\nhämminkiä, johon näki puolisonsa joutuneen.\n\nNemoursin herttua tuli sisään samaan aikaan, huomasi heti Clèvesin\nprinsessan mielentilan, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa, ettei hän\nkunnioituksesta uskaltanut kysyä, mikä hänet saattoi tavallista\nhaaveksivammaksi. Prinsessa heräsi silloin synkistä ajatuksistaan ja\nkatsellen herttuaa, jonka sanoja ei ollut kuullut, ja peläten, että\nhänen miehensä näkisi herttuan hänen seurassaan, huudahti:\n\n»Jumalan nimessä, jättäkää minut rauhaan!»\n\n»Ah, madame», vastasi herttua, »annanhan teidän liiaksikin olla\nrauhassa! Mitä teillä on valittamista? En uskalla teille puhua, en edes\nteihin katsahtaa; lähestyn teitä vain vapisten. Millä tavalla olen\nsyypää äskeisiin sanoihinne? Minkätähden osoitatte, että minä jotenkin\nolen aiheuttanut surunne?»\n\nPrinsessa oli hyvin pahoillaan, että oli antanut herttualle tilaisuuden\nilmaista tunteensa selvemmin kuin milloinkaan ennen. Hän lähti herttuan\nluota mitään vastaamatta ja palasi kotiinsa kiihtyneempänä kuin\nkoskaan. Prinssi huomasi helposti puolisonsa hämmingin lisäytyneen ja\nhänen pelkäävän, että äskeinen tapahtuma otettaisiin taas puheeksi, ja\nseurasi puolisoaan kamariin.\n\n»Älkää vältelkö minua ollenkaan», virkkoi prinssi, »en sano teille\nmitään, mikä voisi olla teille epämieluista. Pyydän teiltä anteeksi\nsitä yllätystä, jonka teille valmistin äsken. Sain siitä kyllin\nkovan rangaistuksen, kun asia selvisi minulle. Nemoursin herttua oli\nkaikista miehistä se, jota enimmin pelkäsin. Näen sen vaaran, jossa nyt\nolette. Olkoon teillä kyllin voimaa itseänne hillitsemään rakkaudesta\nitseenne ja, jos mahdollista, rakkaudesta minuun. En pyydä sitä teiltä\naviomiehenä, vaan miehenä, jonka koko onni te olette ja joka tuntee\nteitä kohtaan hellempää ja kiihkeämpää rakkautta kuin se, jonka\nsydämenne panee ensi sijalle.»\n\nPrinssi heltyi sanoessaan viime sanoja ja sai ne vaivoin huuliltaan.\nPrinsessakin heltyi ja kyynelten tulviessa syleili puolisoansa niin\nhellänä ja surullisena, että prinssi joutui miltei samaan tilaan. He\nolivat jonkun aikaa vaiti ja erosivat toisistansa jaksamatta lausua\nsanaakaan.\n\nPrinsessa Elisabetin häiden valmistelut olivat päättyneet. Alban\nherttua tuli kuninkaan sijaisena hänet naimaan ja sai vastaanotossa\nosakseen kaikkea loistoa ja kaikkia juhlamenoja, mitä sellaisessa\ntilaisuudessa voitiin tarjota. Kuningas lähetti häntä vastaan Condén\nprinssin, Lotringin ja Guisen kardinaalit, Lotringin, Ferraran,\nAumalen, Bouillonin, Guisen ja Nemoursin herttuat. Heidän mukanaan\noli useita aatelismiehiä ja suuri joukko liveripukuisia hovipoikia.\nKuningas itse odotti Alban herttuaa Louvren ensimmäisellä portilla\nseurassaan kaksisataa palvelevaa hoviherraa, konnetabeli etunenässä.\n\nTultuaan kuninkaan luo tahtoi herttua syleillä hänen polviaan,\nmutta kuningas esti sen ja saattoi häntä vierellään kuningattaren\nja prinsessa Elisabetin luo, jolle Alban herttua toi suurenmoisen\nlahjan herraltansa. Sitten hän lähestyi kuninkaan sisarta, prinsessa\nMargaretaa lausuakseen Savoijin herttuan kohteliaat terveiset ja\nvakuuttaakseen, että tämä saapuisi muutaman päivän kuluttua. Louvressa\npantiin toimeen suuria juhlia, jotta Alban herttua ja Oranian prinssi,\njoka seurasi häntä, saisivat nähdä hovin komeuden ja kaunottaret.\n\nClèvesin prinsessa ei uskaltanut olla tulematta näihin juhliin, kuten\nolisi halunnut, koska pelkäsi pahoittavansa puolisoaan, joka oli\nvaatinut häntä ehdottomasti niissä läsnäolonaan. Se seikka, ettei\nNemoursin herttua ollut saapuvilla, vaikutti lisäksi. Herttua oli\nmennyt Savoijin herttuaa vastaan, ja kun tämä oli tullut perille,\ntäytyi herttuan miltei aina oleskella hänen luonaan auttamassa kaikissa\nasioissa, jotka kuuluivat häämenoihin. Tästä johtui, ettei Clèvesin\nprinsessa kohdannut herttuaa niin usein kuin tavallisesti, ja se oli\nhänelle tavallaan lepoa.\n\nChartresin vidami ei ollut unohtanut keskustelua, joka hänellä oli\nollut Nemoursin herttuan kanssa. Hänen mieleensä oli jäänyt, että\nherttua oli puhunut omista asioistaan; ja hän piti herttuaa niin\ntarkasti silmällä, että ehkä olisi päässyt totuuden perille, jollei\nAlban ja Savoijin herttuain tulo olisi saanut aikaan hovissa muutosta\nja puuhaa, jotka estivät, vidamia näkemästä sitä, mikä muuten olisi\nhänelle selvittänyt tilanteen. Halu saada asia selville tai pikemminkin\nluonnollinen taipumus kertoa kaikki tietonsa rakastetullensa saattoi\nvidamin toistamaan madame de Martiquesille, kuinka merkillisesti\neräs rouva oli aviomiehelleen tunnustanut rakkautensa toista\nkohtaan. Samalla hän vakuutti, että Nemoursin herttua oli tämän\nvoimakkaan rakkauden herättäjä, ja pyysi madame de Martiquesilta apua\npitäessään herttuaa silmällä. Madame de Martiques kuunteli hyvin\nmielellään vidamin kertomusta, ja uteliaisuus, jonka oli huomannut\nperintökuningattaressa kaikkea sitä kohtaan, mikä koski Nemoursin\nherttuaa, herätti hänessä vielä enemmän halua syventyä tähän juttuun.\n\nMuutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu hääjuhlallisuuksia varten,\nperintökuningatar pani toimeen illalliset apellensa kuninkaalle ja\nValentinoisin herttualle. Clèvesin prinsessa, jolta pukeutuminen\nvei aikaa, lähti Louvreen tavallista myöhemmin. Matkalla sinne hän\nkohtasi erään hoviherran, jonka perintökuningatar oli lähettänyt häntä\nnoutamaan. Hänen tullessaan perintökuningattaren kamariin huusi tämä\nvuoteestaan odottaneensa häntä tavattoman kärsimättömästi.\n\n»Luulenpa, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, »ettei minun tarvitse\nteitä kiittää tästä kärsimättömyydestä ja että sen epäilemättä\naiheuttaa jokin muu seikka kuin halu, minua tavata».\n\n»Olette oikeassa», virkkoi perintökuningatar, »mutta teidän tulee\nsentään olla minulle kiitollinen, sillä nyt kerron teille jutun, jonka\nvarmaankin hyvin mielellänne kuulette».\n\nClèvesin prinsessa polvistui perintökuningattaren vuoteen ääreen;\nonneksi hänelle ei valo sattunut hänen kasvoihinsa.\n\n»Muistattehan halumme arvata, mikä oli syynä Nemoursin herttuassa\nilmenevään muutokseen», jatkoi perintökuningatar. »Nyt luulen sen\ntietäväni, ja se varmaan kummastuttaa teitä. Hän on silmittömästi\nrakastunut erääseen hovin kauneimpaan naiseen, joka myös rakastaa häntä\nsuuresti.» Nämä sanat, joita Clèvesin prinsessa ei voinut itseensä\nsovittaa, koska ei luullut kenenkään tietävän, että hän rakasti\nherttuaa, surettivat häntä suuresti, kuten helposti voi arvata.\n\n»En huomaa tässä mitään kummastuttavaa», vastasi prinsessa, »kun on\npuheena Nemoursin herttuan ikäinen ja kaltainen mies».\n\n»Ei siinä mitään kummaa olekaan», sanoi perintökuningatar, »vaan siinä,\nettei tämä Nemoursin herttuaa rakastava nainen ole osoittanut hänelle\ntunteestaan merkkiäkään ja että pelko joutua joskus paljastamaan\ntunteitaan on pannut hänet tunnustamaan asian aviopuolisolleen, jotta\ntämä veisi hänet pois hovista. Nemoursin herttua itse on kertonut, mitä\nnyt olen teille puhunut.»\n\nJos Clèvesin prinsessaa aluksi oli surettanut se ajatus, ettei hänellä\nollut mitään osaa tässä jutussa, niin perintökuningattaren viime sanat\nsyöksivät hänet epätoivoon, koska hän huomasi varmasti olevansa siihen\nUlaksikin sekaantunut. Hän ei voinut vastata, vaan painoi päänsä\nvuodetta vasten toisen jatkaessa kertomustaan niin kiintyneenä asiaan,\nettei huomannut hänen hämminkiään. Toinnuttuaan vähän hän virkkoi:\n\n»Tämä tarina on minusta tuskin todenmukainen, ja tahtoisin mielelläni\ntietää, kuka sen teille on kertonut.»\n\n»Madame de Martiques», vastasi perintökuningatar, »joka on kuullut sen\nChartresin vidamilta.\n\nTiedättehän, että vidami on rakastunut madame de Martiquesiin, jolle\nhän uskoi sen salaisuutena, ja hän puolestaan on saanut tietää asian\nNemoursin herttualta itseltään. Tosin Nemoursin herttua ei ole\nmaininnut sen naisen nimeä eikä tunnustanut edes, että juttu koski\nhäntä, mutta Chartresin vidami ei sitä ollenkaan epäillyt.»\n\nJuuri kun perintökuningatar lausui viime sanansa, lähestyi joku\nvuodetta. Clèvesin prinsessa oli niin päin kääntyneenä, ettei voinut\nnähdä, kuka tulija oli, mutta hän ei epäillyt enää, kun kuuli\nperintökuningattaren huudahtavan iloisena ja hämmästyneenä:\n\n»Siinähän hän onkin itse; minäpä kysyn, kuinka asian laita oikein on.»\n\nClèvesin prinsessa käsitti, että tulija oli Nemoursin herttua, niinkuin\nolikin. Kääntämättä päätään hän lähestyi kiireesti perintökuningatarta\nja kuiskasi, että piti varoa puhumasta herttualle tästä jutusta, jonka\nhän oli uskonut Chartresin vidamille, koska se voisi rikkoa heidän\nvälinsä.\n\nPerintökuningatar vastasi hymyillen olevansa kyllin varovainen ja\nkääntyi Nemoursin herttuan puoleen. Tämä oli juhlapuvussa illan kutsuja\nvarten ja alkoi puhella niin viehättävästi kuin hänelle oli luontaista:\n\n»Luulenpa, madame, voivani olematta uhkarohkea ajatella, että puhuitte\nminusta sisään astuessani, että teillä oli aikomus kysyä minulta\njotakin ja että Clèvesin prinsessa oli sitä vastaan.»\n\n»Se on totta», vastasi perintökuningatar, »mutta minä en ole tällä\nkertaa niin myöntyväinen häntä kohtaan kuin tavallisesti. Tahdon teiltä\ntietoa, onko minulle kerrottu tarina tosi, oletteko te se henkilö, joka\nrakastaa erästä hovinaista ja myös on herättänyt hänessä rakkautta,\ntahtooko hän kätkeä teiltä huolellisesti rakkautensa ja onko hän\ntunnustanut asian miehellensä.»\n\nClèvesin prinsessan pula ja hämminki oli suurempi kuin kukaan voi\nkuvitella, ja jos kuolema olisi tarjoutunut vapauttamaan hänet tästä\ntilasta, niin hän olisi pitänyt sitä tervetulleena, mutta Nemoursin\nherttua oli ainakin yhtä pahasti hämillään. Kun perintökuningatar,\njonka taholta hänellä ei ollut syytä olettaa saavansa osakseen vihaa,\npuhui tällä tavalla Clèvesin prinsessan läsnäollessa ja kun nämä\nkaksi naista hänen tietääkseen täysin luottivat toisiinsa, joutui\nhän sellaiseen merkillisten ajatusten sekamelskaan, että hänen oli\nmahdoton hallita ilmettään. Hämminki, johon hän näki itse saattaneensa\nClèvesin prinsessan, ja se ajatus, että tällä oli täysi syy häntä\nvihata, saattoivat hänet mielenliikutuksen valtaan, niin ettei hän\nvoinut vastata. Huomattuaan kuinka typertynyt herttua oli virkkoi\nperintökuningatar prinsessalle:\n\n»Katsokaa, katsokaa häntä ja päättäkää, eikö se tarina koske häntä\nitseään.»\n\nToinnuttuaan ensi hämmingistään ja huomattuaan, kuinka tärkeätä oli\nsuoriutua näin vaarallisesta umpikujasta, Nemoursin herttua sai\nkuitenkin äkkiä takaisin malttinsa ja luonnollisen ilmeensä.\n\n»Tunnustan, madame», sanoi hän, »ettei kukaan voi olla enemmän\nihmeissään ja suruissaan kuin minä Chartresin vidamin petollisuudesta,\nkun hän on kertonut erään ystäväni jutun, jonka olin hänelle uskonut.\nVoisin sen kostaa», jatkoi hän hymyillen rauhallisena, mikä melkein\nhaihdutti perintökuningattaren epäluulon. »Hän on uskonut minulle\nasioita, jotka ovat perin tärkeitä; mutta en tiedä, madame, minkä\nvuoksi teette minulle sen kunnian, että sekoitatte minut tähän juttuun.\nVidami ei ole voinut sanoa, että se tarkoittaisi minua, koska olen\nsanonut hänelle päinvastaista. Rakastuneen miehen ominaisuus voi\nminulle sopia, mutta en luule, madame, että voitte minulle antaa\nrakastetun miehen ominaisuutta.» Herttua oli hyvin halukas puhumaan\nperintökuningattarelle jotakin, mikä viittaisi heidän aikaisempaan\nystävyyteensä, johtaakseen hänet pois niistä ajatuksista, joita\nhänellä saattoi olla. Perintökuningatar luulikin hyvin ymmärtävänsä,\nmitä herttua sanoi, mutta vastaamatta siihen kiusoitteli häntä vielä\näskeisestä hämmingistä.\n\n»Olin hämilläni ystäväni vuoksi, madame», selitti herttua, ja »niitä\noikeutettuja moitteita peläten, joita hän voisi minulle lausua siitä,\nettä olin kielinyt asiasta, joka hänelle oli elämää kalliimpi. Hän ei\nole kuitenkaan uskonut sitä minulle muuta kuin puoliksi eikä maininnut\nminulle rakastamaansa henkilöä. Tiedän vain, että ystäväni on maailman\nrakastunein ja surkuteltavin mies.»\n\n»Senvuoksiko pidätte häntä niin surkuteltavana», kysyi\nperintökuningatar, »että häntä rakastetaan?»\n\n»Luuletteko, että häntä rakastetaan, madame», virkkoi herttua, »ja\nettä nainen, joka todella rakastaa, voi sen paljastaa aviomiehellensä?\nSellainen nainen ei varmaankaan tunne rakkautta, vaan ainoastaan\nkevyttä kiitollisuutta miehen rakastumisesta. Ystäväni ei voi\nmairitella itseään millään toiveilla, mutta niin onneton kuin hän\nonkin, hän pitää itseään onnellisena, koska on saanut tuon naisen\nedes pelkäämään häntä rakastaa, eikä hän vaihtaisi osaansa maailman\nonnellisimman rakastajan tilaan.»\n\n»Ystävänne rakkaus on varsin helposti tyydytettävissä ja alanpa uskoa,\nettette puhu itsestänne. Vähältä pitää, etten ole yhtä mieltä Clèvesin\nprinsessan kanssa, joka väittää, ettei tämä juttu voi olla tosi.»\n\n»En voi tosiaankaan uskoa, että niin on asian laita», virkkoi nyt\nClèvesin prinsessa, joka ei vielä ollut puhunut, »ja joskin se olisi\nmahdollista, kuinka on voitu saada se tietää? Ei ole todennäköistä,\nettä niin tavattomaan tunnustukseen pystyvä nainen olisi niin heikko,\nettä kertoisi asian muille. Ilmeisesti ei aviomieskään olisi sitä\nkertonut tai hän olisi ihan arvoton niin kunnioittavasti kohdeltavaksi.»\n\nNemoursin herttua, joka huomasi prinsessan epäluulot miestänsä\nkohtaan, halusi niitä vahvistaa, tietäen prinssin vaarallisimmaksi\nkilpailijakseen, joka piti raivata tieltä.\n\n»Mustasukkaisuus», virkkoi herttua, »ja uteliaisuus saada tietää\nasiasta enemmän kuin hänelle ehkä on kerrottu, voivat tehdä aviomiehen\nhyvinkin varomattomaksi».\n\nClèvesin prinsessa, jonka voima ja rohkeus oli nyt viimeisellä\nkoetuksella ja joka ei enää voinut jatkaa keskustelua, oli\nsanomaisillaan voivansa pahoin, kun onneksi hänelle Valentinoisin\nherttuatar astui sisään. Tämä sanoi perintökuningattarelle, että\nkuningas oli tulossa. Perintökuningatar meni sisähuoneeseen\npukeutumaan. Nemoursin herttua lähestyi prinsessaa, kun tämä aikoi\nmennä samalle taholle.\n\n»Antaisin henkeni, madame», sanoi herttua, jos saisin hetkisen puhua\nkanssanne. Mutta tärkeintä kaikesta sanottavastani on pyytää teitä\nuskomaan, että jos olen sanonut jotakin, mihin perintökuningatar voisi\nolla osallisena, olen sen tehnyt syistä, joiden kanssa hänellä ei ole\nmitään tekemistä.»\n\nClèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Nemoursin herttuaa, vaan lähti\nhänen luotaan häneen katsahtamatta ja liittyi kuninkaan seuraan, joka\nvastikään oli tullut. Koska siellä oli tungosta, sotkeutui prinsessa\nhameeseensa ja kompastui. Hän käytti sitä tekosyynä poistua paikasta,\njossa hänen oli enää mahdoton viipyä, ja teeskennellen, että hänen oli\nvaikea pysyä jalkeilla, hän lähti kotiinsa.\n\nClèvesin prinssi tuli Louvreen ja oli ihmeissään, kun ei nähnyt siellä\npuolisoansa. Hänelle kerrottiin prinsessalle sattunut onnettomuus.\nPrinssi palasi heti nähdäkseen, kuinka hänen puolisonsa voi, tapasi\nhänet vuoteessa ja sai tietää, ettei hänen kipunsa ollut vaarallinen.\nOltuaan jonkun aikaa puolisonsa vuoteen ääressä prinssi huomasi hänen\nolevan niin tavattomasti murheissaan, että suorastaan pelästyi.\n\n»Mikä teidän on?» kysyi hän. »Minusta näyttää, että teillä on jokin muu\ntuska kuin mitä valitatte.»\n\n»Nyt olen tuskaisimman murheen vallassa, mikä milloinkaan voi minua\nkohdata», vastasi prinsessa. »Millä tavalla olette käyttänyt sitä\nharvinaista — tai paremmin sanoakseni — hullua luottamusta, jota\nolen teille osoittanut? Enkö ansainnut vaitioloanne? Ja jollen olisi\nsitä ansainnutkaan, eikö oma etunne olisi teitä siihen velvoittanut?\nPakottiko teidät uteliaisuus saada tietää nimi, jota minun ei tarvitse\nteille sanoa, uskomaan salaisuuden jollekulle päästäksenne tuon nimen\nperille? Ei mikään muu kuin juuri tuo uteliaisuus ole voinut saada\nteitä tekemään niin kamalaa varomattomuutta: sen seuraukset ovat\nmahdollisimman kiusalliset. Tuo juttu tunnetaan. Se on juuri minulle\nkerrottu, tietämättä, että minä olin sen pääosallinen.»\n\n»Mitä sanottekaan, madame?» huudahti prinssi. »Syytätte minua siitä,\nettä olen kertonut, mitä meidän keskemme on tapahtunut, ja ilmoitatte,\nettä se juttu tiedetään. Puolustan itseäni sillä, etten ole sitä\nkielinyt. Kenties ette sitä usko. Olette varmaankin sovittanut\nitseenne, mitä teille on kerrottu toisesta.»\n\n»Oi, monsieur», virkkoi prinsessa, »maailmassa ei ole sattunut\nsellaista kohtausta toista kertaa. Ei ole toista naista, joka pystyy\nsamaan tekoon. Sattuma ei ole johtanut sitä keksimään. Sitä ei ole\nmilloinkaan edes kuviteltu, se ajatus ei ole juolahtanut kenenkään muun\nmieleen kuin minun. Perintökuningatar on kertonut minulle koko jutun.\nHän on saanut tietää sen Chartresin vidamilta, ja hän taas Nemoursin\nherttualta.»\n\n»Nemoursin herttualta!» huudahti Clèvesin prinssi ilmeisesti\nkiihkoissaan ja epätoivoisena. »Mitä! Nemoursin herttua tietää teidän\nrakastavan häntä ja minunkin saaneen sen kuulla!»\n\n»Tahdotte aina valita mieluummin Nemoursin herttuan kuin jonkun\nmuun», virkkoi prinsessa. »Sanoinhan teille, etten milloinkaan vastaa\nepäluuloihinne. Minulle on tuntematonta, tietääkö Nemoursin herttua,\nmikä osa minulla on tässä jutussa ja minkä osan te olette hänelle\nantanut; mutta hän on kertonut asian Chartresin vidamille ja sanonut\nhänelle kuulleensa sen eräältä ystävältään, joka ei ollut hänelle\nmaininnut henkilöä. Herttuan ystävän täytyy olla teidän ystäviänne, ja\nte olette hänelle uskonut asian saadaksenne lisää selvyyttä.»\n\n»Voiko kellään ihmisellä olla ystävää, jolle tahtoisi sellaisen asian\nuskoa?» tuskaili prinssi, »ja haluaisiko saada varmuuden epäluuloista\nsillä tavalla, että ilmoittaisi jollekulle semmoista, mitä haluaisi\nkätkeä itseltäänkin? Ajatelkaa sensijaan, madame, kenelle olette itse\nkertonut. Paljon todennäköisempäähän on, että salaisuus on livahtanut\nteidän huuliltanne kuin minun. Ette ole yksin voinut kestää sitä pulaa,\njohon olette joutunut, vaan olette etsinyt lievitystä valittamalla\njollekulle uskotulle, joka on teidät pettänyt.»\n\n»Älkää kiusatko minua kuoliaaksi!» huudahti prinsessa. »Älkää enää\nsyyttäkö minua virheestä, jonka itse olette tehnyt. Voitteko epäillä\nminua siitä, ja kun olen voinut puhua siitä teille, pystynkö silloin\npuhumaan siitä jollekulle toiselle?»\n\nPrinsessan tekemä tunnustus todisti niin ilmeisesti vilpittömyyttä\nja hän kielsi niin voimakkaasti uskoneensa asiaa kenellekään, ettei\nprinssi tiennyt mitä ajatella. Toiselta puolen hän oli varma, ettei\nhän itse ollut mitään kielinyt. Asiaa ei ollut voitu arvata, mutta\nkuitenkin se tiedettiin: jommankumman heistä oli täytynyt se ilmaista.\nMutta pahimman tuskan tuotti prinssille se tieto, että joku muu tunsi\nsalaisuuden ja että se varmaankin pian leviäisi kaikkien tietoon.\n\nHänen puolisonsa ajatteli suunnilleen samoin. Hänestä oli yhtä\nmahdotonta, että hänen puolisonsa oli puhunut asiasta ja ettei hän\nollut puhunut. Nemoursin herttuan sanat, että uteliaisuus voi saattaa\naviomiehen toimimaan varomattomasti, näyttivät hänestä niin suoraan\nsopivan prinssiin, ettei hän voinut uskoa niiden olleen vain sattumalta\nlausuttuja. Tämä todennäköisyys sai hänet lopulta uskomaan, että\nhänen puolisonsa oli käyttänyt väärin sitä luottamusta, jota hän oli\nosoittanut. Kumpikin heistä oli niin omien ajatuksiensa vallassa, että\nhe olivat kauan puhumatta eivätkä luopuneet tästä vaitiolosta kuin\ntoistaakseen samoja asioita, joista olivat jo useita kertoja puhuneet.\nHeillä oli sydän ja mieli levottomampana ja toisillensa vieraampana\nkuin milloinkaan ennen.\n\nHelppoa on kuvitella, missä tilassa he viettivät yönsä. Prinssi oli\nkuluttanut kaiken kestävyytensä kantaakseen sitä onnettomuutta, että\nnäki jumaloimansa naisen ihastuneen toiseen mieheen. Hänen rohkeutensa\noli nyt lopussa. Hän ei luullut enää saavansakaan sitä, kun hänen\nkunniaansa ja mainettansa oli niin pahasti loukattu. Hän ei enää\ntiennyt mitä ajatella puolisostaan eikä ymmärtänyt millaista käytöstä\nhänen piti vaimolleen neuvoa tai kuinka hänen itsensä oli meneteltävä.\nHän näki kummallakin puolella vain jyrkänteitä ja kuiluja. Vihdoin\npitkällisen kiihtymyksen ja epävarmuuden jälkeen, huomattuaan, että\nhänen pian oli lähdettävä Espanjaan, prinssi päätti olla tekemättä\nmitään, mikä voi lisätä epäluuloja tai tietoa hänen onnettomasta\ntilastaan.\n\nPrinssi meni tapaamaan puolisoansa ja sanoi hänelle, ettei heidän ollut\nkeskenään otettava selville, kumpi oli salaisuuden kielinyt, vaan oli\nsaatava näyttämään siltä, että kerrottu tarina oli pelkkää juttua,\njonka kanssa prinsessalla ei ollut mitään tekemistä, ja että riippui\nvain prinsessasta, saataisiinko Nemoursin herttua ja muut se uskomaan.\nPrinsessan piti vain käyttäytyä herttuaa kohtaan jäykästi ja kylmästi\nkuten miestä kohtaan, joka osoitti hänelle mieltymystään; täten\nmenetellen hän haihduttaisi herttuasta helposti käsityksen, että heidän\nvälillään oli molemminpuolista rakkautta. Näin ollen ei tarvitsisi\nsurra sen takia, mitä herttua oli voinut ajatella, koska kaikki nämä\najatukset hälvenisivät helposti, jos prinsessa ei myöhemmin osoittaisi\nherttuaa kohtaan mitään heikkoutta. Ennen kaikkea piti prinsessan käydä\nLouvressa ja juhlissa, kuten tavallisesti.\n\nNäin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota vastausta odottamatta.\nPrinsessan mielestä oli prinssin sanoissa paljon järkevää ja se viha,\njota hän tunsi Nemoursin herttuaa kohtaan, sai hänet uskomaan, että\ntämä ohjelma olisi helppo panna toimeen, mutta hänestä tuntui vaikealta\nolla läsnä kaikissa hääjuhlallisuuksissa ja esiintyä siellä levollisin\nkasvoin ja vapain mielin. Joka tapauksessa hänen täytyi siellä kantaa\nperintökuningattaren laahusta, koska hänet siinä oli pantu monien\nmuiden prinsessojen edelle; ei ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä,\nsaamatta aikaan paljon hälinää ja syiden etsimistä.\n\nHän päätti siis pakottaa itseänsä. Lopun päivää hän käytti siihen\nvalmistuakseen ja antautuakseen kaikkien tunteiden valtaan, jotka\nhäntä, kiusasivat. Hän sulkeutui sisähuoneeseensa. Kaikista tuskista\nesiintyi kiihkeimpänä se, että hänellä oli syytä valittaa Nemoursin\nherttuan käytöstä eikä mitään mahdollisuutta sitä puolustaa. Hän ei\nvoinut epäillä sitä, että Nemoursin herttua oli kertonut tämän jutun\nChartresin vidamille, koska oli sen itse tunnustanut. Toisaalta\nprinsessan täytyi herttuan puhetavan nojalla uskoa hänen tietävän; ketä\ntämä juttu koski. Kuinka voisi antaa sellaisen ajattelemattomuuden\nanteeksi ja kuinka olikaan muuttunut herttuan hienotunteisuus, joka oli\nniin liikuttanut hänen mieltään?\n\n»Hän oli hienotunteinen», sanoi prinsessa itselleen, »niin kauan kuin\nluuli olevansa onneton, mutta epävarmakin onnen ajatus on lopettanut\nhänen hienotunteisuutensa. Hän ei voinut kuvitella saavansa rakkautta\ntahtomatta sitä yleiseksi tiedoksi. Hän on sanonut kaikki, mitä voi,\nvaikka minä en ole tunnustanut häntä rakastavani. Herttua aavisteli\nsitä ja on ilmaissut aavistuksensa. Jos hän olisi ollut asiasta varma,\nolisi hän käyttäytynyt samalla tavalla. Olin väärässä uskoessani, että\njoku mies pystyy kätkemään sen, mikä mairittelee hänen mainettansa.\nTämän miehen vuoksi kuitenkin, jonka luulin eroavan muista miehistä,\nhuomaan itse olevani kuin muut naiset, vaikka en olekaan heidän\nkaltaisensa. Olen menettänyt sen miehen sydämen ja kunnioituksen, jonka\npiti olla onneni. Pian kaikki ihmiset pitävät minua naisena, joka on\nhullusti ja kiihkeästi rakastunut. Se, johon olen kiintynyt, tietää jo\nasian, ja näitä onnettomuuksia välttääkseni olen pannut koko rauhani\nja elämäni alttiiksi!» Näitä surullisia mietteitä seurasi kyynelvirta;\nmutta minkä murheen prinsessa tunsikin itseään masentavan, hän aavisti,\nettä hänellä olisi voimaa se kestää, jos hän olisi ollut tyytyväinen\nNemoursin herttuaan.\n\nHerttua ei ollut levollisempi. Se ajattelemattomuus, että hän oli\nkertonut asian Chartresin vidamille, ja tämän varomattomuuden hirmuiset\nseuraukset herättivät hänessä katkeraa mielipahaa. Hän ei voinut surua\ntuntematta kuvitella sitä vaikeaa asemaa, hämminkiä ja alakuloisuutta,\njossa oli nähnyt Clèvesin prinsessan. Hän oli lohduton siitä, että\noli lausunut prinsessalle tästä asiasta sanoja, jotka itsessään\nkyllä olivat kohteliaita, mutta nyt hänestä näyttivät karkeilta tai\nkömpelöiltä, koska ne olivat saaneet prinsessan ymmärtämään, että\nherttua tiesi hänen olevan tuon kiihkeästi rakastuneen naisen ja itse\nolevansa se, jota niin kiihkeästi rakastettiin. Hän olisi ennen kaikkea\ntoivonut saavansa keskustella prinsessan kanssa, mutta huomasi sitten,\nettä hänen piti sitä pikemmin karttaa kuin haluta.\n\n»Mitä minulla olisi hänelle sanottavaa!» huudahti herttua.\n»Osoittaisinko hänelle vielä kerran, mitä olen jo liiaksikin saattanut\nhänen tietoonsa? Näyttäisinkö hänelle tietäväni, että hän rakastaa\nminua, vaikken edes ole uskaltanut hänelle sanoa, että häntä rakastan?\nAlkaisinko puhua hänelle avoimesti rakkaudestani esiintyäkseni miehenä,\njonka hyvät toiveet ovat tehneet rohkeaksi? Voisinko ajatella edes\nhäntä lähestyä? Uskaltaisinko saattaa hänet siihen pulaan, että\nhänen täytyisi sietää läsnäoloani? Kuinka voisin itseäni puolustaa?\nMinulla ei ole mitään selitystä. Olen arvoton astuakseni Clèvesin\nprinsessan silmien eteen enkä toivo edes, että hän katsoisi puoleeni.\nOman virheeni avulla olen antanut hänelle paremmat keinot puolustaa\nitseään minua vastaan kuin ne, joita hän etsi ja ehkä olisi turhaan\netsinyt. Oman ajattelemattomuuteni vuoksi menetän onnen ja kunnian\nolla maailman miellyttävimmän ja kunnioitettavimman naisen rakastama.\nMutta jos olisin menettänyt tämän onnen hänen siitä kärsimättä ja itse\ntuottamattani hänelle kauheaa tuskaa, lohduttaisi se minua edes hiukan,\nja tällä hetkellä tunnen enemmän sitä mielipahaa, jota olen hänelle\ntuottanut, kuin sitä, että olen turmellut suhteeni häneen.»\n\nNemoursin herttua suri ja mietti kauan näitä samoja asioita. Halu\npuhella Clèvesin prinsessan kanssa palasi aina hänen mieleensä. Hän\najatteli millä tavalla sen tekisi: aikoi kirjoittaa prinsessalle,\nmutta lopulta, sen virheen jälkeen, jonka oli tehnyt, ja prinsessan\nmielentilan vuoksi piti parhaana osoittaa syvää kunnioitusta\nprinsessaa kohtaan surullaan ja vaitiolollaan, jopa näyttää, ettei hän\nuskaltanut ilmestyä prinsessan silmien eteen, ja odottaa, mitä aika,\nsattuma ja prinsessan häntä kohtaan tuntema taipumus voivat vaikuttaa\nhänen edukseen. Hän päätti myös olla moittimatta Chartresin vidamia\nkavalluksesta, koska pelkäsi siten vahvistavansa epäluuloja.\n\nPrinsessa Elisabetin kihlajaiset, jotka tapahtuivat seuraavana päivänä,\nja hänen häänsä, jotka vietettiin sitä seuraavana, askarruttivat hovia\nniin, että Clèvesin prinsessa ja Nemoursin herttua kätkivät helposti\nmuilta alakuloisuutensa ja levottomuutensa. Perintökuningatar puhuikin\nvain ohimennen Clèvesin-prinsessalle keskustelusta, joka heillä oli\nollut Nemoursin herttuan kanssa, ja Clèvesin prinssi koetti olla\npuhumatta puolisolleen siitä, mitä oli tapahtunut, joten prinsessa sai\nhuomata olevansa vähemmässä pulassa kuin oli kuvitellut.\n\nKihlajaiset vietettiin Louvressa, ja juhla-aterian ja tanssiaisten\njälkeen koko kuningasperhe meni yöksi piispantaloon, kuten oli\ntavallista. Aamulla Alban herttua, joka muuten aina pukeutui hyvin\nyksinkertaisesti, otti ylleen kultakankaisen puvun; se oli kirjailtu\ntulipunaisella, keltaisella ja mustalla ja täynnä jalokiviä. Hän pani\nmyös kruunun päähänsä. Loisteliaasti pukeutunut Oranian prinssi ja\nkaikki espanjalaiset, palvelijainsa seuraamina, tulivat hakemaan Alban\nherttuaa Villeroin palatsista, jossa hän asui, ja lähtivät marssien\nneljän miehen riveissä piispan talolle.\n\nHeti kun herttua oli saapunut, mentiin säädetyssä järjestyksessä\nkirkkoon. Kuningas talutti prinsessa Elisabetia, jolla oli myöskin\nkruunu päässä ja jonka laahusta kantoivat mademoiselle de Montpensier\nja mademoiselle de Longueville. Näiden jälkeen tuli kuningatar,\nmutta ilman kruunua. Sitten tulivat perintökuningatar, kuninkaan\nsisar, Lotringin herttuatar ja Navarran kuningatar, ja heidänkin\nlaahuksiaan kantoivat prinsessat. Kuningattarien ja prinsessain\nkaikilla kamarineideillä oli loisteliaat samanväriset puvut kuin heidän\nvaltiattarillaankin, niin että puvun väristä saattoi tuntea, kenen\nkamarineitejä he olivat. Sitten noustiin kirkkoon rakennetulle lavalle,\nja häämenot suoritettiin.\n\nVihkiäisten jälkeen palattiin päivällisille piispan taloon, ja viiden\ntienoissa lähdettiin palatsiin, jossa vietettiin juhla ja johon\nparlamentti, korkein tuomioistuin ja kaupungin hallitus oli kutsuttu.\nKuningas, kuningattaret, prinssit ja prinsessat söivät palatsin suuren\nsalin marmoripöydässä. Alban herttua istui Espanjan uuden kuningattaren\nvieressä. Porrasta alempana marmoripöydästä, kuninkaan oikealla\npuolella oli lähettiläiden, arkkipiispojen ja ritariston jäsenten\npöytä, vasemmalla parlamentin herrojen.\n\nGuisen herttua, puettuna poimukkaaseen kultakangasviittaan, palveli\nkuninkaan hovimestarina, Condèn prinssi leivänantajana ja Nemoursin\nherttua juomanlaskijana. Pöydästä noustua alkoivat tanssiaiset. Niitä\nkeskeyttivät harvinaiset baletit ja kuvaelmat, ja sitten — tanssi taas\nalkoi uudelleen. Vihdoin puoliyön jälkeen kuningas ja koko hovi palasi\nLouvreen.\n\nNiin surullinen kuin Clèvesin prinsessa olikin, oli hän kaikkien ja\nvarsinkin Nemoursin herttuan mielestä verrattoman kaunis. Herttua ei\nuskaltanut puhua hänelle, vaikka näiden juhlamenojen vilinä ja tungos\nolisi antanut siihen monta tilaisuutta, vaan näytti niin surulliselta\nja niin kunnioittaen arastelevan lähestyä prinsessaa, ettei tämä\npitänytkään häntä enää niin — syyllisenä, vaikka herttua ei ollutkaan\nsanonut hänelle mitään puolustuksekseen. Hän käyttäytyi samoin\nseuraavinakin päivinä, ja tämä käytös teki saman vaikutuksen Clèvesin\nprinsessan sydämeen.\n\nVihdoin tuli turnajaispäivä. Kuningattaret ilmestyivät parvekkeille ja\nlavoille, jotka oli heille määrätty. Neljä päätaistelijaa näyttäytyi\nkentän toisessa päässä lukemattomien ratsujen ja juhlapukuisten\npalvelijain seuraamina, jotka tarjosivat loistavimman näyn, mitä\nRanskassa milloinkaan on nähty.\n\nKuninkaan värit olivat yksinomaan valkea ja musta; niitä hän käytti\nValentinoisin herttuattaren vuoksi, joka oli leski. Ferraran herttuan\nja hänen seurueensa väri oli keltainen ja punainen. Guisen herttua\nesiintyi heleänpunaisessa ja valkoisessa. Aluksi ei tiedetty,\nminkä vuoksi hän käytti näitä värejä, mutta sitten muistettiin,\nettä ne olivat erään kauniin naisen värit, jota Guisen herttua oli\nrakastanut hänen ollessaan tyttönä ja jota hän rakasti vieläkin,\nvaikkei uskaltanut sitä hänelle enää osoittaa. Nemoursin herttua oli\nvalinnut keltaisen ja mustan. Turhaan etsittiin niiden syytä. Clèvesin\nprinsessan ei ollut vaikea sitä arvata. Hän muisti sanoneensa herttuan\nläsnäollessa, että hän piti keltaisesta ja oli pahoillaan omasta\nvaaleudestaan, jonka vuoksi ei voinut sitä väriä käyttää vaatteissaan.\nHerttua luuli voivansa esiintyä tässä värissä olematta epähieno, koska\nClèvesin prinsessa ei koskaan sitä käyttänyt: niinpä ei voitu sitä\nepäillä hänen värikseen.\n\nMilloinkaan ei ole nähty sellaista taitoa kuin nämä neljä\npäätaistelijaa osoittivat. Vaikka kuningas oli kuningaskuntansa paras\nratsastaja, ei tiedetty, kenelle olisi annettu etusija. Nemoursin\nherttua teki kaikki liikkeensä niin sulavasti, että se veti puoleensa\nvähemmänkin häneen mieltyneiden henkilöiden suosion kuin Clèvesin\nprinsessan. Heti kun prinsessa näki herttuan ilmestyvän turnajaiskentän\näärelle, tunsi hän joutuvansa tavattoman mielenliikutuksen valtaan,\nja hänen oli joka kerta vaikea salata iloansa, kun herttua oli\nonnellisesti suoriutunut tempuistansa.\n\nIllan tullen, kun kaikki oli jo melkein lopussa ja kun osanottajat\nolivat poistumaisillaan, kuningas tahtoi valtion onnettomuudeksi vielä\nkäydä otteluun. Hän käski Montgomeryn kreivin, joka oli tavattoman\ntaitava, asettumaan turnajaiskentälle. Kreivi pyysi kuningasta\nvapauttamaan hänet siitä, esittäen kaikki verukkeet, mitä saattoi\nkeksiä; mutta kuningas käski miltei vihaisena ilmoittaa hänelle\ntahtovansa ehdottomasti ottelua. Kuningatar lähetti sanan kuninkaalle,\npyytäen hartaasti olemaan enää ratsastamatta, koska kuningas oli\nsuoriutunut niin hyvin, että hänen pitäisi olla tyytyväinen, ja\ntoivoen, että kuningas palaisi hänen luokseen. Kuningas vastasi\nratsastavansa vielä rakkaudesta kuningattareen ja meni aitaukseen.\nKuningatar lähetti sitten Savoijin herttuan pyytämään toisen kerran\nkuningasta palaamaan — kaikki yhtä turhaan. Kuningas ratsasti, peitset\niskivät vastakkain, ja muuan Montgomeryn kreivin peitsen särö lensi\nkuninkaan silmään ja jäi sinne. Kuningas putosi heti hevosen selästä.\nHänen aseenkantajansa ja kreivi Montgomery, joka oli kenttämarsalkkoja,\nkiirehtivät hänen luokseen. He hämmästyivät nähdessään kuninkaan niin\npahasti haavoittuneen, mutta kuningas ei ollut millänsäkään. Hän sanoi\nhaavan olevan mitättömän ja antavansa anteeksi Montgomeryn kreiville.\nVoi arvata, minkä hämmingin ja surun niin kamala tapaturma tuotti\nilolle omistettuna päivänä.\n\nHeti kun kuningas oli kannettu vuoteeseensa ja kun kirurgit olivat\ntutkineet haavaa, huomasivat he sen arveluttavaksi. Konnetabeli muisti\nsilloin kuninkaalle lausutun ennustuksen, että hän saisi surmansa\nkaksintaistelussa, eikä epäillyt sitä, että ennustus nyt täyttyisi.\n\nSaatuaan kuulla tästä tapahtumasta Espanjan kuningas, joka oleskeli\nBrysselissä, lähetti Pariisiin suuressa maineessa olevan lääkärinsä,\nmutta tämä päätteli kuninkaan tilan toivottomaksi.\n\nNiin erimielinen ja vastakkaisten harrastusten täyttämä hovi oli näin\nsuurta tapausta odotellessaan tavattomasti kiihdyksissä. Kaikki juonet\noli kuitenkin kätketty, eikä ihmisten mieliä näyttänyt askarruttavan\nmuu kuin levottomuus kuninkaan terveydestä. Kuningattaret, prinssit ja\nprinsessat tuskin poistuivat kuninkaan odotushuoneesta.\n\nClèvesin prinsessa, tietäen olevansa velvollinen pysymään hovissa\nja Nemoursin herttuan myös olevan siellä samalla kun hän ei voinut\npuolisoltaan kätkeä hämminkiä, jonka herttuan tapaaminen tuotti, ja\nkäsittäen myöskin, että herttua pelkällä läsnäolollaan haihdutti hänen\nvihaansa ja kumosi kaikki päätökset, aikoi tekeytyä sairaaksi. Hovin\nhuomio oli liiaksi kiintynyt muualle, jotta välitettäisiin hänen\nkäytöksestään tai otettaisiin selville, oliko sairaus teeskennelty\nvai todellinen. Clèvesin prinssi yksin saattoi tietää totuuden, mutta\nprinsessa ei ollut pahoillaan, että hän sen tiesi. Näin ollen prinsessa\njäi kotiin hyvin vähän miettien sitä suurta muutosta, joka oli tulossa,\nmieli täynnä omia ajatuksia, joita hän nyt sai täysin vapaasti hautoa.\n\nKaikki olivat kuninkaan luona. Clèvesin prinssi tuli vähän väliä\npuolisonsa luo kertomaan uutisia ja kohteli häntä yhä samalla tavalla\nkuin aina, paitsi että kahden kesken ollessa heidän välillään oli\njotakin hieman kylmää ja väkinäistä. Prinssi ei ollut uudelleen ottanut\ntapahtunutta puheeksi, eikä prinsessa ollut jaksanut tai pitänyt\nsopivanakaan palata tähän keskusteluaiheeseen.\n\nNemoursin herttua, joka oli odottanut saavansa muutaman hetkisen\npuhella Clèvesin prinsessalle, hämmästyi kovin ja masentui, kun ei\nhänellä edes ollut iloa tavata prinsessaa. Kuninkaan haava oli niin\nvakava, että seitsemäntenä päivänä lääkärit heittivät kaiken toivon.\nKuningas kuuli tavattoman levollisena varman tiedon kuolemastaan, ja\nse oli sitäkin ihailtavampaa, kun hän menetti henkensä niin onnettoman\ntapaturman vuoksi, parhaassa iässään, onnellisena, kansansa rakastamana\nja itse rakastaessaan naista, johon oli silmittömästi kiintynyt.\n\nKuolemansa aattona kuningas naitti sisarensa Savoijin herttualle\nilman juhlallisuuksia. Helppoa on arvata, missä tilassa Valentinoisin\nherttuatar oli. Kuningatar ei sallinut hänen ollenkaan käydä katsomassa\nkuningasta ja lähetti häneltä tiedustelemaan kuninkaan sinettejä ja\nkruunun jalokiviä, jotka hänellä oli hallussaan. Herttuatar kysyi,\noliko kuningas jo kuollut, ja kun hänelle vastattiin kieltävästi,\nselitti hän:\n\n»Minulla ei siis vielä ole ketään käskijää, eikä kukaan voi pakottaa\nminua palauttamaan, mitä kuninkaan luottamus on antanut haltuuni.»\n\nHeti kun kuningas oli kuollut Tournellesin linnassa, saattoivat\nFerraran, Guisen ja Nemoursin herttuat leskikuningattaren, uuden\nkuninkaan ja hänen puolisonsa, kuningattaren, Louvreen. Nemoursin\nherttua talutti leskikuningatarta. Heidän lähtiessään liikkeelle\nleskikuningatar peräytyi muutamia askeleita ja sanoi miniällensä,\nkuningattarelle, että tämän oli astuttava edellä; mutta helppoa oli\nhuomata, että tässä kohteliaisuudessa oli enemmän katkeruutta kuin\nhyvän tavan noudattamista.\n\nLotringin kardinaali oli päässyt leskikuningattaren mielen ehdottomaksi\nvaltiaaksi. Chartresin vidamilla ei ollut enää ollenkaan hänen\nsuosiotaan, ja madame Martiquesin ja vapauden rakkaus oli estänyt\nvidamia tuntemasta tätä tappiota niin suureksi kuin se olisi\nansainnut. Niinä kymmenenä päivänä, jolloin kuningas makasi sairaana,\nkardinaalilla oli ollut aikaa punoa suunnitelmiaan ja saada kuningatar\nhyväksymään päätöksiä, jotka sopivat hänen aiheisiinsa. Siten\nkuningatar heti, kun kuningas kuoli, määräsi konnetabelin oleskelemaan\nTournellesin linnassa kuningas-vainajan ruumiin ääressä suorittamassa\ntavanmukaisia juhlamenoja. Tämä toimi vei hänet kaikesta syrjään ja\nriisti häneltä toimintavapauden. Konnetabeli lähetti pikaviestin\nNavarran kuninkaan luo, jotta tämä tulisi mahdollisimman pian yhdessä\nhänen kanssaan vastapainoksi Guisein suurelle nousulle, jonka huomasi\noleva tapahtumassa.\n\nArmeijan ylipäällikkyys annettiin Guisen herttualle, raha-asiain\nhoito Lotringin kardinaalille. Valentinoisin herttuatar karkoitettiin\nhovista; takaisin kutsuttiin Tournonin kardinaali, konnetabelin\njulkivihollinen, ja kansleri Olivier, samoin herttuattaren vihollinen\n— lyhyesti, hovi muuttui kokonaan muodoltaan. Guisen herttua sai\nsaman kunnian kuin kuninkaalliset prinssit kantaa hautajaismenoissa\nkuninkaan viittaa. Hän ja hänen veljensä olivat kaikessa määräämässä,\nei ainoastaan sen vaikutusvallan vuoksi, joka kardinaalilla oli\nkuningattaren mieleen, vaan senkin vuoksi, että kuningatar luuli heistä\npääsevänsä, jos heihin kyllästyisi, mutta ei voisi työntää konnetabelia\nsyrjään, jota kuninkaalliset prinssit kannattivat.\n\nKun hautajaismenot oli suoritettu, saapui konnetabeli Louvreen, ja\nkuningas otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Konnetabeli halusi puhella\nhänen kanssaan kahden kesken, mutta kuningas kutsui luokseen Guiset ja\nheidän läsnäollessaan neuvoi konnetabelia lepäämään; raha-asiain hoito\nja armeijan ylipäällikkyys oli jo annettu toisille, ja jos tarvittaisiin\nkonnetabelin neuvoja, kutsuttaisiin hänet saapuville. Leskikuningatar\notti konnetabelin vielä kylmemmin vastaan kuin kuningas, vieläpä\nmoittikin siitä, että konnetabeli oli sanonut kuningasvainajalle,\netteivät prinssit lainkaan olleet isänsä näköisiä.\n\nNavarran kuningas saapui myös ja sai melkein yhtä huonon\nvastaanoton. Condén prinssi, joka oli kärsimättömämpi kuin veljensä,\nvalitteli julkisesti, mutta hänen valituksensa kaikuivat turhaan.\nHänet toimitettiin pois hovista: lähetettiin muka Flanderiin\nallekirjoittamaan rauhan vahvistuskirja.\n\nNavarran kuninkaalle näytettiin väärennettyä Espanjan kuninkaan\nkirjettä, jonka mukaan Espanja tavoitteli Navarran alueita. Niin hänet\nsaatiin pelkäämään maittensa puolesta ja lopulta matkustamaan Bearniin.\nKuningatar antoi hänelle tehtävänkin: saattaa prinsessa Elisabetia\nEspanjaan, vieläpä pakotti kuninkaan lähtemään ennen prinsessaa. Näin\nollen ei hoviin jäänyt ainoatakaan henkilöä, joka olisi voinut olla\nGuisein vallan vastapainona.\n\nVaikka Clèvesin prinssi oli pahoillaan, ettei hänen sallittu saattaa\nkuningatar Elisabetia, ei hän kuitenkaan voinut valittaa, koska\nsellainen ylimys lähetettiin hänen sijastaan, mutta prinssi kaipasi\ntätä tointa vähemmän sen kunnian vuoksi, jonka siitä olisi saanut, kuin\nsiksi, että se olisi toimittanut hänen puolisonsa pois hovista, eikä\nolisi näyttänyt siltä kuin hän itse sitä haluaisi.\n\nMuutamia päiviä kuninkaan kuoleman jälkeen päätettiin lähteä Reimsiin\nkruunajaisiin. Heti kun puhuttiin tästä matkasta, pyysi Clèvesin\nprinsessa, joka koko ajan oli pysytellyt kotona tekeytyen sairaaksi,\npuolisoaan sallimaan, ettei hän seuraisi hovia, vaan saisi lähteä\nCoulommiersiin hengittämään raitista ilmaa ja hoitamaan terveyttään.\nPrinssi vastasi, ettei hän halunnut harkita, pakottivatko terveyssyyt\nprinsessan olemaan poissa kruunajaismatkalta, vaan muutenkin siihen\nsuostuvansa. Hänen ei ollut vaikea suostua asiaan, jonka hän jo\noli päättänyt. Niin hyvä käsitys kuin hänellä olikin vaimonsa\nhyveellisyydestä, huomasi hän hyvin, ettei ollut viisasta kauemmaksi\naikaa toimittaa prinsessaa sen miehen näkyviin, jota hän rakasti.\n\nNemoursin herttua sai pian tietää, ettei Clèvesin prinsessa seuraisi\nhovia. Hän ei malttanut lähteä prinsessaa tapaamatta, vaan lähdön\naattona meni tämän luo niin myöhään kuin hyvä tapa salli, kohdatakseen\nhänet yksin. Onni suosi hänen aiettaan. Saavuttuaan pihalle herttua\ntapasi madame de Neversin ja madame de Martiquesin, jotka juuri sieltä\ntulivat ja sanoivat prinsessan jääneen yksin. Herttua nousi portaita\nniin levottomana ja hämillään, että hänen tilaansa voi verrata vain\nClèvesin prinsessan tunteisiin, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin\nherttuan tulleen häntä tapaamaan... Pelko, että herttua puhuisi\nrakkaudestaan ja hän itse vastaisi liian suopeasti, levottomuus, jota\ntämä vierailu herättäisi hänen puolisossaan, tuskallinen velvollisuus\ntehdä siitä tiliä tai pakko se salata, kaikki tämä välähti yhtä aikaa\nprinsessan mieleen ja saattoi hänet niin pahaan pulaan, että hän päätti\nvälttää sitä, mikä ehkä kaikkein enimmin olisi häntä miellyttänyt.\n\nPrinsessa lähetti erään kamarineitinsä sanomaan odotushuoneeseen\njääneelle Nemoursin herttualle olleensa juuri sairaana ja kovin\npahoittelevansa, ettei voinut ottaa vastaan kunniaa, jota herttua\nhänelle osoitti. Mikä murhe olikaan herttualle, ettei hän saanut\nnähdä prinsessaa ja että syynä tähän oli haluttomuus häntä tavata!\nHerttua matkusti seuraavana päivänä. Hänellä ei ollut enää mitään\ntoivomista sattumalta. Hän ei ollut saanut puhutella prinsessaa\nperintökuningattaren luona tapahtuneen keskustelun jälkeen, ja hänellä\noli syytä uskoa, että kun hän vahingossa oli puhunut vidamille, se oli\ntuhonnut kaikki hänen toiveensa. Niinpä hän tunsi kaikkea sitä vaivaa,\njoka voi katkeroittaa muutenkin ankaraa tuskaa.\n\nHeti kun Clèvesin prinsessa oli vähän tointunut hämmingistä, jonka\nherttuan aiottu vierailu oli herättänyt, vaihtuivat kaikki ne syyt,\njoiden takia hän oli kieltäytynyt. Hän huomasi tehneensä virheen, ja\njos hän olisi uskaltanut tai vielä olisi ollut kylliksi aikaa, olisi\nhän kutsuttanut herttuan takaisin.\n\nMadame de Nevers ja madame de Martiques menivät Clèvesin prinsessaan\nluota uuden kuningattaren luo, ja siellä oli myös Clèvesin prinssi.\nKuningatar kysyi heiltä, mistä he tulivat. He sanoivat tulevansa\nClèvesin prinsessan luota, missä olivat viettäneet osan iltapäivää\nsuuressa seurassa, ja lisäsivät, ettei sinne nyt ollut jäänyt\nmuita kuin Nemoursin herttua. Nämä sanat eivät olleet yhdentekeviä\nClèvesin prinssille, kuten he olivat luulleet. Vaikka prinssin täytyi\nymmärtää, että Nemoursin herttua voi usein keksiä tilaisuuksia\npuhella hänen puolisollensa, niin kuitenkin se ajatus, että herttua\noli hänen luonansa, että hän oli siellä yksin ja että hän voi\npuhua rakkaudestaan, näytti hänestä tällä hetkellä niin uudelta\nja sietämättömältä, että mustasukkaisuus syttyi hänen sydämessään\nkiihkeämpänä kuin milloinkaan. Prinssin oli mahdoton jäädä\nkuningattaren luo. Hän palasi tietämättä edes, miksi palasi ja oliko\nhänellä aikomuksena keskeyttää Nemoursin herttuan vierailu.\n\nHeti lähestyessään kotiaan prinssi katseli näkyisikö mitään, mistä\nvoisi päättää herttuan vielä olevan siellä. Hän tunsi helpotusta\nhavaitessaan, että vieras oli poistunut, ja nautti ajatellessaan, ettei\nherttua ollut voinut viipyä siellä kauan. Hän kuvitteli, ettei hänen\nehkä tarvinnut olla mustasukkainen Nemoursin herttualle, ja vaikkakaan\nhän ei sitä epäillyt, koetti hän sitä epäillä, mutta niin monet seikat\nvakuuttivat hänelle samaa, ettei hän kauan saanut olla toivomassaan\nepävarmuudessa.\n\nPrinssi meni aluksi puolisonsa huoneeseen, mutta puheltuaan jonkun\naikaa yhtäkaikkisista asioista ei voinut olla kysymättä, mitä prinsessa\noli tehnyt ja keitä hänen luonaan oli käynyt. Prinsessa teki selkoa.\nHuomattuaan, ettei tällöin mainittu Nemoursin herttuaa, prinssi kysyi\npuolisoltaan arkaillen, oliko hän luetellut kaikki vieraat antaakseen\nhänelle tilaisuuden mainita herttuankin, välttääkseen sitä surua, että\nprinsessa häneltä jotakin peitteli. Kun prinsessa ei ollut tavannut\nketään muuta, ei hän myöskään ketään maininnut. Prinssi virkkoi silloin\nmurheellisella äänensävyllä:\n\n»Entä Nemoursin herttua — ettekö ole häntä tavannut vai oletteko hänet\nunohtanut?»\n\n»En ole tosiaankaan häntä tavannut» vastasi prinsessa. »Voin pahoin ja\nlähetin erään kamarineideistäni pyytämään anteeksi, etten voinut häntä\nvastaanottaa.»\n\n»Ette siis voinut pahoin muita kuin häntä varten», sanoi prinssi,\n»koska olette ottanut vastaan kaikki muut? Minkätähden erotatte\nNemoursin herttuan muista? Miksi hän ei ole teille kuin joku muu?\nMinkävuoksi pelkäätte nähdä häntä? Minkätähden osoitatte hänelle, että\nhäntä pelkäätte? Miksi ilmaisette hänelle, että käytätte sitä valtaa,\njonka hänen rakkautensa teille antaa? Uskaltaisitteko kieltäytyä\nhäntä tapaamasta, ellette tietäisi hänen erottavan jyrkkyytenne\nepäkohteliaisuudesta? Mutta miksi olette häntä kohtaan niin jyrkkä?\nTeidän kaltaisenne henkilön puolelta on kaikki muu suosiota paitsi\nvälinpitämättömyys.»\n\n»En luullut», sanoi prinsessa, »mitä epäluuloja teillä lieneekin\nNemoursin herttuaa kohtaan, että voisitte syyttää minua siitä, etten\nole tahtonut häntä tavata».\n\n»Niin teen kuitenkin, madame», virkkoi prinssi, »ja hyvillä\nperusteilla. Miksi ette häntä tapaisi, jollei hän olisi teille mitään\nsanonut? Mutta, madame, hän on puhunut teille. Jos ainoastaan hänen\nvaitiolonsa olisi teille osoittanut hänen rakkauttaan, ei se olisi\nteihin tehnyt niin syvää vaikutusta! Ette ole voinut sanoa minulle\nkoko totuutta, vaan olette salannut siitä suurimman osan, olettepa\nkatunut sitäkin vähää, mitä olette minulle tunnustanut, eikä teillä\nole ollut voimaa jatkaa. Nyt olen onnettomampi kuin luulinkaan,\nonnettomampi kaikkia ihmisiä. Te olette puolisoni, minä rakastan\nteitä kuin rakastajatartani, ja te rakastatte toista! Tuo toinen on\nhovin miellyttävin mies, tapaa teidät joka päivä ja tietää, että te\nrakastatte häntä. Ja minä olen voinut uskoa», huudahti prinssi, »että\nvoittaisitte häntä kohtaan tuntemanne rakkauden! Minun täytyi olla\njärkeni menettänyt uskoakseni semmoista mahdolliseksi.»\n\n»En tiedä», sanoi prinsessa alakuloisesti, »oletteko ollut väärässä\narvostelussanne suopeasti niin harvinaista menettelyä kuin minun; mutta\nen tiedä myöskään, olenko erehtynyt luullessani teidän olevan minua\nkohtaan oikeudenmukaisen.»\n\n»Älkää sitä epäilkö, madame», vastasi prinssi; »te olette erehtynyt.\nOlette odottanut minulta yhtä mahdottomia kuin minä teiltä. Kuinka\nsaatoitte toivoa minun säilyttävän järkeni? Olitte siis unohtanut,\nettä rakastan teitä intohimoisesti ja että olen aviomiehenne?\nToinenkin näistä syistä saattaa ihmisen äärimmäisyyksiin, mutta mitä\nvoivatkaan ne molemmat yhdessä? Niin, mitä ne tekevätkään!» jatkoi\nprinssi. »Sydämeni on täynnä kiihkeitä ja levottomia tunteita, joita\nen hallitse. En ole enää mielestäni teidän arvoisenne, ettekä tekään\nenää näytä olevan minun arvoiseni. Ihailen teitä ja samalla vihaan;\nloukkaan teitä, pyydän anteeksi ja taas häpeän rakkauttani. Lyhyesti\nsanoen, rauhani ja järkeni on mennyt. En tiedä, kuinka olen jaksanut\nelää sen jälkeen, kun puhuitte minulle Coulommiersissa, ja sen päivän\njälkeen, kun saitte perintökuningattarelta kuulla, että lemmen\njuttunne tunnetaan. En tiedä, millä tavalla se on saatu selville, enkä\nsitäkään, mitä on tapahtunut Nemoursin herttuan ja teidän välillänne\ntässä suhteessa. Sitä ette minulle milloinkaan ilmoita enkä pyydäkään\nselittämään. Pyydän teitä vain muistamaan, että olette tehnyt minusta\nmaailman onnettomimman ihmisen.»\n\nNäin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota ja matkusti seuraavana\npäivänä häntä enää tapaamatta. Mutta hän kirjoitti puolisolleen\nsurua, rehellistä mieltä ja lempeyttä uhkuvan kirjeen. Prinsessa\nvastasi siihen niin liikuttavasti, niin monesti vakuuttaen entistä ja\ntulevaista hyvää käytöstään, että koska nämä vakuutukset perustuivat\ntotuuteen ja todella kuvasivat hänen tunteitaan, tämä kirje tehosi\nprinssiin ja teki hänet jonkun verran rauhallisemmaksi. Tähän tulee\nlisäksi, että Nemoursin herttuan lähdettyä kuningasta tapaamaan, kuten\nhän itsekin, hän voi olla levollinen tietäessään, ettei herttua jäisi\nsamaan paikkaan kuin prinsessa.\n\nJoka kerta kun prinsessa puheli puolisonsa kanssa, teki miehen\nosoittama intohimoinen rakkaus, rehellinen käytös, heidän keskinäisen\nystävyytensä ynnä hänen oma velvollisuudentuntonsa vaikutuksen hänen\nsydämeensä ja himmensi Nemoursin herttuan kuvaa; mutta sitä kesti\nvain vähän aikaa, ja sama kuva palasi pian entistä eloisampana ja\nläheisempänä hänen mieleensä.\n\nEnsi päivinä herttuan lähdön jälkeen prinsessa tuskin huomasi hänen\npoissaoloaan. Sitten se tuntui hänestä kolkolta. Siitä alkain kun\nprinsessa häntä rakasti, oli tuskin kulunut päivääkään, ettei hän olisi\npelännyt tai toivonut tapaavansa herttuaa. Hänelle tuotti suurta tuskaa\najatella, ettei ollut enää sattuman vallassa toimittaa heidät näkemään\ntoisensa.\n\nPrinsessa lähti Coulommiersiin ja samalla piti huolta siitä, että\nsinne kuljetettiin eräitä suuria maalauksia. Nämä hän oli teettänyt\njäljennöksinä niistä alkuperäisistä tauluista, jotka Valentinoisin\nherttuatar oli maalauttanut Anetissa sijaitsevaa huvilinnaansa varten.\nKaikki huomattavat tapahtumat kuninkaan hallitusajalta oli niissä\nkuvattu, m.m. Metzin kaupungin piiritys, ja ne henkilöt, jotka olivat\nsiinä kunnostautuneet, oli maalattu hyvin näköisiksi. Nemoursin herttua\noli niiden joukossa: ehkä juuri senvuoksi Clèvesin prinsessa oli\nhalunnut saada nämä taulut mukaansa.\n\nMadame de Martiques, joka ei ollut voinut lähteä hovin mukana,\noli luvannut tulla viettämään muutamia päiviä Coulommiersissa. Se\nseikka, että he molemmat olivat kuningattaren suosiossa, ei ollut\nherättänyt heissä kateutta eikä vieromista toisiaan kohtaan. He olivat\nystävättäriä, kuitenkaan uskomatta toisilleen tunteitansa. Clèvesin\nprinsessa tiesi, että madame de Martiques rakasti vidamia; mutta madame\nde Martiques ei tiennyt Clèvesin prinsessan ja Nemoursin herttuan\nvälisestä suhteesta. Koska prinsessa oli vidamin veljentytär, teki se\nhänet vieläkin rakkaammaksi madame de Martiquesille, ja prinsessa piti\nhänestä henkilönä, joka oli rakastunut niinkuin hän itsekin, vieläpä\nhänen rakastettunsa läheiseen ystävään.\n\nMadame de Martiques saapui Coulommiersiin, kuten oli luvannuteja\nhuomasi prinsessan viettävän hyvin yksinäistä elämää, jopa pyrkivän\ntäydellisesti eroonkin muista ihmisistä oleskelemalla iltaisin\npuutarhassa palvelijainkaan häntä seuraamatta; hän kävi huvimajassa,\njossa Nemoursin herttua oli häntä kuunnellut, ja astui siihen\nhuoneeseen, joka avautui puutarhaan päin. Hänen palvelusväkensä\npysytteli toisessa huoneessa tai huvimajan alapuolella eikä tullut\nhänen luokseen muutoin kuin kutsusta.\n\nMadame de Martiques ei ollut ennen nähnyt Coulommiersia. Hän hämmästyi\nsen kauneuksista ja varsinkin huvimajan hauskuudesta. Clèvesin\nprinsessa ja hän viettivät siellä kaikki illat. Vapaa olo kahden\nkesken ja mitä ihanimmassa paikassa vietetyt illat antoivat yhä\nuutta keskustelun aihetta näille kahdelle nuorelle naiselle, joilla\noli kummallakin voimakas rakkaus sydämessään, ja vaikka he eivät\nuskoneet toisilleen salaisuuksiaan, oli heistä erittäin hauskaa\npuhella keskenään. Madame de Martiquesin olisikin ollut vaikea lähteä\nCoulommiersista, jollei hän sieltä lähtiessään olisi päässyt vidamin\nolinpaikkaan. Hän matkusti Chambordiin, jossa hovi silloin oleskeli.\n\nReimsissa tapahtuneen kruunauksen oli Lotringin kardinaali toimittanut,\nja kesän loppupuolta vietettiin Chambordin linnassa, joka oli äskettäin\nrakennettu. Kuningatar oli hyvin iloissaan tavatessaan jälleen madame\nde Martiquesin ja osoitettuaan hänelle mielihyvänsä monilla tavoin\nkysyi, kuinka Clèvesin prinsessa jaksoi ja mitä hän teki maalla.\nNemoursin herttua ja Clèvesin prinssi olivat silloin kuningattaren\nluona. Madame de Martiques, joka oli pitänyt Coulommiersia\nihastuttavana, kertoi sen kauneuksista ja kuvaili tavattoman laajasti\nmetsän huvimajaa ja sitä iloa, joka Clèvesin prinsessalla oli vaellella\nsiellä yksin myöhään illallakin. Nemoursin herttua, joka tunsi seudun\nkylliksi ymmärtääkseen, mitä madame de Martiques kertoi, ajatteli,\nettei hänen olisi mahdotonta siellä nähdä Clèvesin prinsessaa kahden\nkesken. Hän teki madame de Martiquesille vielä muutamia kysymyksiä\nsaadakseen asiasta enemmän selkoa. Clèvesin prinssi, joka oli katsellut\nherttuaa koko ajan hänen puhellessaan madame de Martiquesin kanssa,\nluuli ymmärtävänsä, mitä sinä hetkenä liikkui herttuan mielessä.\nHerttuan tekemät kysymykset vahvistivat häntä tässä luulossa, joten\nhän piti varmana, että herttua aikoi mennä tapaamaan hänen puolisoaan.\nHän ei erehtynytkään tässä uskossaan. Sellainen aie välähti niin\nvoimakkaasti Nemoursin herttuan mieleen, että hän vietettyään yön\nmiettimällä, kuinka panisi tuumansa toimeen, seuraavana aamuna pyysi\nkuninkaalta lupaa lähteä Pariisiin jonkun keksimänsä tekosyyn nojalla.\n\nClèvesin prinssi oli varma siitä, mikä matkan aiheena oli, mutta päätti\nsaada selvyyden vaimonsa käytöksestäpä vapautua hirveästä epätiedosta.\nHäntä halutti lähteä samaan aikaan kuin Nemoursin herttua, itse\npiiloutuneena todetakseen mikä menestys herttualla oli matkallaan,\nmutta peläten, että hänen lähtönsä näyttäisi tavattomalta ja että\nNemoursin herttua saatuaan siitä tietää muuttaisi suunnitelmiaan, hän\npäätti uskoa salaisuuden eräälle hoviherralleen, jonka uskollisuuden\nja mielialan hän tunsi. Prinssi kertoi hänelle pulansa, kuvaili,\nkuinka hyveellinen Clèvesin prinsessa tähän asti oli ollut, ja käski\nhoviherran seurata Nemoursin herttuan jälkiä, pitää häntä tarkoin\nsilmällä, katsoa, menisikö herttua Coulommiersiin ja pujahtaisiko hän\nillalla puutarhaan.\n\nHoviherra, joka oli erittäin sovelias tällaiseen tehtävään, suoritti\nsen mahdollisimman tarkasti. Hän seurasi Nemoursin herttuaa kylään\nasti, joka oli puolen tunnin matkan päässä Coulommiersista ja johon\nherttua pysähtyi, ja arvasi hänen jääneen sinne vain iltaa odottamaan.\nHoviherra ei katsonut viisaaksi pysähtyä samaan paikkaan, vaan sivuutti\nkylän ja poikkesi metsään eräälle kohdalle, josta luuli Nemoursin\nherttuan kulkevan. Eikä hän erehtynytkään tässä suunnitelmassa.\nHeti pimeän tultua hän kuuli askeleita ja tunsi helposti Nemoursin\nherttuan. Hoviherra näki herttuan kiertävän puutarhan ympäri ikäänkuin\nkuunnellakseen, oliko siellä ketään, ja valitakseen paikan, josta sinne\npääsisi mukavimmin. Pensasaita oli hyvin korkea ja sitä oli takanakin\nestämässä pääsyä, niin että oli varsin vaikea pujahtaa siitä läpi.\nNemoursin herttua onnistui siinä kuitenkin viimein.\n\nHeti puutarhaan tultuaan herttuan ei ollut vaikea tietää, missä\nClèvesin prinsessa oleskeli. Hän näki paljon valoa perähuoneesta,\njonka kaikki ikkunat olivat auki, ja hiipien pitkin pensasaitaa hän\nlähestyi sitä levottomana ja liikutettuna, kuten hyvin voi kuvitella.\nHän asettui erään ikkunan taakse, jota käytettiin ovena, nähdäkseen,\nmitä prinsessa teki. Hän näki, että prinsessa oli yksin ja niin\nihmeellisen kaunis, että hän vaivoin voi hillitä sitä hurmausta, jonka\ntämä näky herätti. Kuumuuden vuoksi prinsessalla ei ollut päässään\nja kaulassaan muuta kuin hätäisesti yhteenkootut hiukset. Hän makasi\nleposohvalla edessään pöytä, jolla oli useita koreja täynnä nauhoja.\nPrinsessa valitsi niistä muutamia, ja herttua huomasi, että ne olivat\nsamanvärisiä kuin hänellä itsellään turnajaisissa. Hän näki prinsessan\nsolmivan niitä hyvin harvinaiseen intialaiseen keppiin, jota herttua\noli käyttänyt jonkun aikaa, antaen sen sitten sisarelleen. Tältä oli\nprinsessa sen ottanut osoittamatta tietävänsä, että se oli kuulunut\nNemoursin herttualle.\n\nLopetettuaan puuhansa, kasvoillan se sulous ja lempeys, jotka\nvastasivat hänen sydämensä tunteita, prinsessa otti kynttilän ja\nlähestyi erästä suurta pöytää, vastapäätä Metzin piiritystä esittävää\ntaulua, jossa oli myös Nemoursin herttuan muotokuva. Prinsessa istuutui\nja alkoi katsella tätä kuvaa niin tarkkaavasti ja haaveillen kuin vain\nrakastunut voi.\n\nMahdotonta on kuvata Nemoursin herttuan tunteita tänä hetkenä. Kukaan\nmuu mies ei ole kokenut eikä kuvitellut sitä näkyä, että lemmitty\nolento myöhään illalla, maailman kauneimmassa paikassa aavistamatta\nrakastajan läsnäoloa, olisi sellaisessa puuhassa, joka koskee\nrakastajaa ja kätkettyä intohimoa.\n\nHerttua olikin niin suunniltaan, että seisoi kauan liikkumatta\nkatselemassa prinsessaa eikä ajatellut, että hetket olivat kalliit.\nVähän rauhoituttuaan hän päätteli, että hänen piti lykätä puheleminen\nsiksi, kunnes prinsessa tulisi puutarhaan. Hän luuli tätä menettelyä\nvarmemmaksi, koska prinsessa silloin olisi kauempana kamarineideistään.\nMutta huomattuaan prinsessan yhä pysyvän huoneessa hän astui sisään.\nMikä levottomuus valtasikaan hänet, kun hän aikoi toteuttaa aikeensa!\nKuinka hän pelkäsi suututtaa prinsessaa! Mikä kauhu saada muuttumaan\nniin lempeät kasvot ja nähdä niiden vaihtuvan ankaroiksi ja vihaisiksi!\n\nHerttuan mielestä ei ollut hullua tulla näkymättömänä katsomaan\nClèvesin prinsessaa, mutta hullua oli ajatella näyttää itsensä hänelle.\nNyt hän näki kaikki, mitä ei vielä milloinkaan ollut katsellut. Hänestä\ntuntui sopimattoman julkealta tulla yöllä yllättämään nainen, jolle\nhän ei vielä milloinkaan ollut suoraan puhunut rakkaudestaan. Hän ei\nkuvitellut saavansa olettaa, että prinsessa tahtoisi häntä kuunnella,\nvaan uskoi herättävänsä oikeutettua suuttumusta vaarasta, johon\nsaattaisi lemmittynsä, kun otettiin lukuun tämän kohtauksen mahdolliset\nseuraukset. Niinpä hän menetti rohkeutensa ja oli useita kertoja\ntekemäisillään päätöksen poistua itseään näyttämättä. Mutta kun häntä\nyllytti halu puhua prinsessan kanssa ja toisaalta rohkaisi äskeisestä\nnäystä syttynyt toivo, astui hän muutamia askeleita lähemmäs, kuitenkin\nniin levottomana, että hänen miekankannikkeensa tarttui ikkunanpieleen\nja kolahti. Clèvesin prinsessa käänsi päätänsä; joko hän ajatteli\nyksinomaan herttuaa tai tämä seisoi sellaisella kohdalla, että valo\nosui häneen kyllin kirkkaasti, olkoon sen laita kuinka tahansa,\nmutta prinsessa luuli hänet tuntevansa ja hetkeäkään arvelematta tai\nkääntymättä sinne päin, missä herttua oli, riensi kamarineitiensä luo.\n\nPrinsessa tuli sinne niin hämillään, että hänen, asian oikeaa laitaa\nsalatakseen, täytyi sanoa olevansa sairas; samalla hän tahtoi myös\nantaa väelleen jotakin puuhaa, jotta Nemoursin herttua ehtisi vetäytyä\ntakaisin. Vähän harkittuaan prinsessa luuli erehtyneensä, kun oli\nkuvitellut Nemoursin herttuan ilmestyneen luokseen. Hän tiesi herttuan\nolevan Chambordissa eikä pitänyt edes todennäköisenä näin uhkarohkeata\nyritystä. Niinpä häntä monta kertaa halutti palata sisähuoneeseen tai\nmennä puutarhaan katsomaan, olisiko siellä ketään. Hän ehkä toivoi yhtä\npaljon kuin pelkäsikin tapaavansa siellä herttuan. Lopulta kuitenkin\njärki ja varovaisuus saivat voiton kaikista tunteista, ja hänen\nmielestään oli parempi pysyä epävarmuudessa kuin joutua siihen vaaraan,\nettä saisi täyden selvyyden. Kesti kauan, ennenkuin prinsessa sai\npäätetyksi lähteä paikasta, jonka lähellä herttua kenties odotteli, ja\nmelkein vasta päivän koittaessa hän palasi linnaan.\n\nNemoursin herttua oli pysytellyt puutarhassa, niin kauan kuin oli\nnähnyt valoa. Hän ei ollut voinut menettää toivoa nähdä jälleen\nprinsessaa, vaikkakin oli varma, että prinsessa oli hänet tuntenut ja\nlähtenyt pois juuri häntä välttääkseen, mutta nähdessään, että ovet\nsuljettiin, hän huomasi toivonsa olevan turhan. Hän meni ottamaan\nhevosensa, joka oli lähellä Clèvesin prinssin apumiehen väijymäpaikkaa.\nHoviherra seurasi herttuaa takaisin kylään. Herttua päätti viettää\nsiellä koko päivän ja palata taas illalla Coulommiersiin nähdäkseen,\nolisiko prinsessa kyllin tyly välttääkseen häntä tai ollakseen\nnäyttäytymättä. Vaikkakin herttua oli hyvin iloissaan huomattuaan\nolevansa niin paljon prinsessan ajatuksissa, oli hän toisaalta kovin\nmurheissaan siitä, että oli nähnyt prinsessan, kuten luonnollista oli,\nkarttavan kohtausta.\n\nRakkautta ei ole kukaan tuntenut hellemmin ja kiihkeämmin kuin silloin\nherttua. Hän käveli salavien varjossa pitkin kätköpaikaksi valitun\ntalon takana virtaavan puron rantaa, edeten niin kauas kuin suinkin,\nettei kukaan häntä näkisi, ja antautui rakkautensa hurmaukseen; hänen\nsydämensä joutui sellaiseen ahdistukseen, että hänen täytyi vuodattaa\nmuutamia kyyneliä. Mutta nämä kyynelet eivät olleet ainoastaan surun\npurkauksia, vaan niihin liittyi myös sitä suloisuutta, jota on vain\nrakkaudessa.\n\nHerttua alkoi palauttaa mieleensä kaikkia Clèvesin prinsessan tekoja\nsiitä alkaen, kun oli häneen rakastunut. Kuinka vilpitöntä ja kainoa\nvälttelyä prinsessa olikaan aina hänelle osoittanut, vaikka häntä\nrakastikin!\n\n»Sillä lopultakin hän rakastaa minua», sanoi herttua itselleen,\n»hän rakastaa minua, sitä ei voi epäillä. Suurimmat lupaukset ja\nsuosionosoitukset eivät ole niin varmoja, merkkejä kuin ne, jotka minä\nolen saanut. Kuitenkin hän kohtelee minua niin tylysti kuin vihaisi.\nOlen odotellut aikaani, nyt ei minun enää sovi varrota, kun näen hänen\naina puolustautuvan samoin minua ja itseään vastaan. Jollei minua\nrakastettaisi, niin koettaisin miellyttää, mutta minä miellytän,\nminua rakastetaan, ja se kätketään minulta. Mitä voinkaan enää toivoa\nja mitä muutosta minun pitäisi odottaa kohtalossani? Niin, minua\nrakastaa maailman miellyttävin nainen, enkä saisi tuntea sitä rakkauden\nylenpalttisuutta, jonka ensimmäinen varmuus hänen rakkaudestaan antaa,\nmuutoin kuin paremmin tajutakseni sen tuskan että minua kohdellaan\ntylysti!\n\n— Antakaa minun, ihana prinsessa, kuulla, että minua rakastatte!\nSallikaa minun nähdä tunteenne. Myönnyn siihen, että palaatte ainiaaksi\nminua surettavaan tylyyn käytökseen, kunhan vain kerran elämässäni saan\nteiltä itseltänne kuulla, että rakastatte minua. Katselkaa minua edes\nniillä silmillä, joilla viime yönä näin teidän tarkastelevan kuvaani!\nVoitteko katsoa sitä niin lempeästi ja paeta minua niin julmasti? Mitä\npelkäätte? Miksi rakkauteni on teistä kammottava? Rakastatte minua,\nmutta salaatte sen turhaan; olettehan väkisinkin antanut minulle siitä\ntodisteita. Tiedän onneni, antakaa minun siitä nauttia älkääkä enää\ntehkö minua onnettomaksi!\n\n— Onko mahdollista, että Clèvesin prinsessa rakastaa minua ja että\nolen onneton? Kuinka kaunis olikaan viime yö! Kuinka saatoin vastustaa\nkiusausta heittäytyä hänen jalkoihinsa? Jos olisin niin tehnyt, olisin\nehkä estänyt hänet pakenemasta ja kunnioitukseni olisi hälventänyt\nhänen pelästyksensä. Mutta kenties hän ei tuntenut minua. Suren enemmän\nkuin on tarviskaan, sillä miehen näkeminen niin tavattomaan aikaan on\nhänet pelästyttänyt.»\n\nNämä samat ajatukset askarruttivat Nemoursin herttuaa koko päivän. Hän\nodotti kärsimättömästi yötä. Sen tultua hän lähti taas Coulommiersiin\npäin. Clèvesin prinssin apulainen, joka käytti valepukua, jotta\nhäntä ei niin huomattaisi, seurasi herttuaa samaan paikkaan kuin\nedellisenäkin iltana ja näki hänen taas pujahtavan puutarhaan. Herttua\nhuomasi pian, että prinsessa ei ollut tahtonut joutua uudestaan siihen\nvaaraan, että hänen rauhaansa häirittäisiin. Kaikki ovet oli suljettu.\nHerttua kierteli joka puolella keksiäkseen, eikö tulta näkyisi, mutta\nturhaan.\n\nEpäillen, että Nemoursin herttua voisi palata, prinsessa oli jäänyt\nhuoneeseensa. Hän oli pelännyt, ettei hänellä enää olisi voimaa paeta\nherttuaa, eikä tahtonut antautua vaaraan puhella herttuan kanssa\ntavalla, joka huonosti sopisi hänen tähänastiseen käytökseensä.\n\nVaikka Nemoursin herttualla ei ollut mitään toivoa nähdä prinsessaa,\nei hän voinut heti lähteä poiskaan paikasta, jossa prinsessa niin\nusein oleskeli. Hän vietti koko yön puutarhassa ja tunsi jonkinlaista\nlohdutusta nähdessään ainakin samat ympäristöt kuin prinsessa näki joka\npäivä. Aurinko oli noussut, ennenkuin hän ajatteli poistumista, mutta\nlopulta se pelko, että hänet keksittäisiin, sai hänet lähtemään.\n\nHerttuan oli mahdoton matkustaa pois Clèvesin prinsessaa näkemättä.\nNiinpä hän meni madame de Mercoeurin luo, joka oleskeli silloin\nCoulommiersin lähellä sijaitsevassa talossaan ja hämmästyi tavattomasti\nveljensä tulosta. Herttua keksi matkalleen jonkun syyn, joka oli\nkyllin todennäköinen pettämään madame de Mercoeurin, ja kehitteli\nniin taitavasti suunnitelmaansa, että sai madame de Mercoeurin itse\nehdottamaan käyntiä Clèvesin prinsessan luona. Tämä aie pantiin\ntoimeen vielä samana päivänä ja Nemoursin herttua sanoi sisarelleen\njättävänsä hänet Coulommiersiin palatakseen kiireesti kuninkaan hoviin.\nHerttua ajatteli näet toimittaa niin, että hänen sisarensa lähtisi\nCoulommiersista ensin, ja uskoi keksineensä pettämättömän keinon\npuhutella prinsessaa.\n\nKun Nemoursin herttua ja madame de Mercoeur saapuivat perille, käveli\nprinsessa leveällä, kukkalavaa reunustavalla käytävällä. Herttuan\nnäkeminen saattoi hänet pahaan pulaan, eikä hän voinut enää epäillä\nsitä, että hänen toissa iltana näkemänsä mies oli herttua. Tämä\nvarmuus herätti hänessä jonkun verran suuttumusta, koska hän piti\ntuota yritystä tunkeilevana ja varomattomana. Herttua huomasi hänen\nkasvoillaan kylmähkön ilmeen ja tunsi siitä polttavaa tuskaa. Puheltiin\njokapäiväisistä asioista. Herttua osasi kuitenkin saada esille niin\npaljon henkevyyttä, niin paljon huomaavaisuutta ja ihailua prinsessaa\nkohtaan, että hälvensi vastoin prinsessan tahtoakin osan sitä\nkylmäkiskoisuutta, jota oli aluksi näkynyt.\n\nRauhoituttuaan ensi pelostaan herttua ilmaisi suurta halua mennä\nmetsään katsomaan huvimajaa ja kuvaili sitä maailman suloisimpana\npaikkana, vieläpä niin yksityiskohtaisesti, että madame de Mercoeur\nsanoi hänen varmaankin käyneen siellä useita kertoja niin hyvin\ntunteakseen sen kaikki kauneudet.\n\n»Luulen kuitenkin»; virkkoi Clèvesin prinsessa, »ettei Nemoursin\nherttua ole milloinkaan käynyt huvimajan sisällä. Se onkin valmistunut\nvasta äskettäin.»\n\n»Ei ole kauan siitäkään, kun siellä kävin», vastasi Nemoursin herttua\nprinsessaan katsahtaen, »enkä tiedä, voinko olla oikein tyytyväinen,\nkoska olette unohtanut minut siellä nähneenne».\n\nMadame de Mercoeur, joka katseli puutarhan kukkia, ei kuunnellut, mitä\nhänen veljensä sanoi. Prinsessa punastui ja luoden silmänsä alaspäin,\nherttuaan katsomatta, sanoi:\n\n»En muista teitä siellä nähneeni, ja jos siellä olette käynyt, on se\ntapahtunut tietämättäni.»\n\n»Totta on, madame», myönsi herttua, »että olen käynyt siellä\nkutsumattanne ja että olen viettänyt siellä elämäni suloisimmat ja\nkauheimmat hetket».\n\nPrinsessa ymmärsi liiankin hyvin herttuan sanat, mutta ei vastannut\nniihin. Hän aikoi estää madame de Mercoeuria menemästä sisähuoneeseen,\nkoska Nemoursin herttuan kuva oli siellä, eikä hän olisi suonut sitä\nnähtävän. Hän saikin ajan, kulumaan huomaamatta, ja madame de Mercoeur\npuhui jo paluusta, mutta kun prinsessa huomasi, etteivät herttua ja\nhänen sisarensa poistuisi yhdessä, arvasi hän, mikä vaara oli tarjona.\nHän huomasi olevansa samassa pulassa kuin oli ollut Pariisissa ja\nteki myös saman päätöksen. Se pelko, että tämä vierailu olisi vielä\nvahvistuksena hänen puolisonsa epäluuloille, oli lisäksi syynä samaan\njohtopäätökseen. Välttääkseen sitä, että Nemoursin herttua jäisi\nhänen kanssaan kahden kesken, prinsessa sanoi madame de Mercoeurille\ntulevansa saattamaan häntä metsän laitaan ja käski, että hänen omat\nvaununsa lähetettäisiin mukaan.\n\nKun herttua näki prinsessan torjuvan käytöksen yhä jatkuvan, tunsi\nhän siitä niin vihlovaa tuskaa, että heti kalpeni. Madame de Mercoeur\nkysyi, voiko hän pahoin, mutta herttua katsahti prinsessaan sisarensa\nhuomaamatta ja ilmaisi hänelle katseellaan, ettei hänellä ollut muuta\ntuskaa kuin epätoivonsa. Hänen täytyi kuitenkin antaa prinsessan ja\nsisarensa lähteä yhdessä, uskaltamatta heitä saattaa. Sen jälkeen, mitä\noli sanottu, herttua ei voinut enää palata tänne sisarensa mukana.\nNiinpä hän lähti Pariisiin ja sieltä edelleen seuraavana päivänä.\n\nClèvesin prinssin apuriksi ruvennut mies oli koko ajan pitänyt herttuaa\nsilmällä. Hän palasi myös Pariisiin ja nähtyään Nemoursin herttuan\nlähtevän Chambordiin kiiruhti ehtiäkseen sinne ennen herttuaa ja\ntehdäkseen selkoa matkastaan. Hänen toimenantajansa odotti hänen\npaluutaan, ikäänkuin se ratkaisisi koko hänen elämänsä onnen.\n\nHeti nähtyään hänet prinssi päätti hänen ilmeestään ja vaitiolostaan,\nettä hänellä oli vain ikäviä uutisia. Prinssi, oli jonkun aikaa\nsurun vallassa, pää painuneena, voimatta puhua. Lopulta hän antoi\nhoviherralle merkin poistua.\n\n»Menkää», sanoi prinssi; »näenhän, mitä teillä on minulle sanottavaa,\nmutta nyt en jaksa sitä kuulla».\n\n»Minulla ei ole teille mitään ilmoitettavaa», vastasi toinen, »mistä\nvoisi tehdä varman johtopäätöksen. On totta, että Nemoursin herttua on\nkahtena yönä perättäin mennyt metsästä puutarhaan ja että hän päivää\nmyöhemmin oli Coulommiersissa madame de Mercoeurin kanssa.»\n\n»Riittää, riittää», virkkoi prinssi, vielä viitaten hoviherraa\npoistumaan; »en tarvitse lisää selityksiä».\n\nHoviherran täytyi jättää hänet epätoivoon, jota suurempaa ei liene\nkellään ollut. Harvoin on niin uljas ja kiihkeästi rakastunut mies kuin\nClèvesin prinssi saanut samalla kertaa tuntea tuskaa, johon on syynä\nrakastajattaren uskottomuus ja häpeä olla vaimonsa pettämä.\n\nPrinssi ei voinut kestää suruansa. Hän sai kuumeen heti seuraavana\nyönä niin rajuine puuskineen, että hänen sairautensa heti näytti perin\nvaaralliselta. Clèvesin prinsessalle lähetettiin asiasta tieto, ja\nhän saapui kiireesti. Prinsessan tullessa prinssi oli vielä sairaampi\nja kohteli häntä niin kylmästi, että prinsessa hämmästyi tavattomasti\nja kävi murheelliseksi. Prinsessasta näytti, että prinssi vain\nhaluttomasti otti vastaan hänen palveluksiaan, mutta lopulta hän\najatteli sen johtuvan vain sairaudesta.\n\nHeti prinsessan tultua Bloisiin, missä hovi silloin oleskeli, Nemoursin\nherttua ei voinut olla iloitsematta tietäessään olevansa samassa\npaikassa. Hän koetti tavata prinsessaa ja kävi joka päivä Clèvesin\nprinssin luona muka kuulemassa, kuinka potilas jaksoi, mutta turhaan.\nPrinsessa ei poistunut puolisonsa huoneesta, kärsien tavattomasti\nnähdessään hänen tilansa. Nemoursin herttua oli epätoivoissaan\nsaadessaan kuulla prinsessan olevan niin murheissaan. Hän arvasi\nhyvinkin, kuinka tämä suru uudistaisi prinssin ja prinsessan välisen\nystävyyden ja minkä vaarallisen käänteen se tuottaisi sydämessä\npiilevään rakkauteen. Jonkun aikaa tämä ajatus suretti häntä\nhirveästi; mutta prinssin vaikea sairaus herätti hänessä uusia\ntoiveita. Hän käsitti, että Clèvesin prinsessa ehkä pian olisi vapaa\nnoudattamaan rakkauttaan ja että hän itse tulevaisuudessa saisi nauttia\nyhtämittaista onnea ja pysyväistä iloa. Mutta hän ei voinut kauan\npitää vireillä tätä ajatusta: niin levottomaksi ja huumautuneeksi se\nhänet saattoi, ja hän karkoitti sen mielestään, kun pelkäsi tuntevansa\nitsensä liian onnettomaksi, jos menettäisi nämä toiveensa.\n\nTällä välin olivat lääkärit melkein hyljänneet Clèvesin prinssin.\nEräänä sairautensa viime päivistä, vietettyään hyvin tuskallisen yön,\nprinssi sanoi aamulla haluavansa levätä.\n\nPrinsessa jäi yksin hänen huoneeseensa ja oli huomaavinaan, ettei hän\nmalttanutkaan levätä, vaan oli hyvin rauhaton. Lähestyen puolisoaan\nprinsessa polvistui hänen vuoteensa viereen kyyneleiden virratessa\npitkin kasvoja. Prinssi oli päättänyt olla osoittamatta hänelle\nkatkeraa vihankaunaansa, mutta se huolenpito, jota prinsessa hänelle\ntuhlasi, ja se murhe, joka prinssistä toisinaan näytti todelliselta\nja taas toisinaan merkiltä teeskentelystä ja kavaluudesta, herättivät\nhänessä niin vastakkaisia ja tuskallisia tunteita, ettei hän voinut\nniitä sydämeensä kätkeä.\n\n»Vuodatatte runsaasti kyyneliä, madame», sanoi prinssi puolisolleen,\n»kuoleman vuoksi, johon olette syypää ja joka ei voi teille tuottaa\ntuskaa, vaikka sitä näyttelette. En ole enää siinä tilassa, että\nvoisin teitä soimata», jatkoi hän sairauden ja surun heikontumalla\näänellä, »vaan kuolen siitä hirveästä murheesta, jonka olette minulle\ntuottanut. Miksi pitikään niin tavattomalla teolla kuin puheellanne\nCoulommiersissa olla niin vähän pontta? Minkätähden kerroitte minulle\nrakkaudestanne Nemoursin herttuaa kohtaan, jollei hyveellisyytenne\nparemmin riittänyt sitä vastustamaan? Rakastin teitä niin, että annoin\nhelposti pettää itseäni, ja nyt tunnustan sen häpeäkseni. Kaipaan sitä\npetollista rauhaa, josta minut taas tempasitte. Miksi ette antanut\nminun pysyä siinä rauhallisessa sokeudessa, jota niin monet aviomiehet\nsaavat pitää? En olisi ehkä koko elämäni aikana joutunut tietämään,\nettä rakastatte Nemoursin herttuaa.\n\n»Minä kuolen», lisäsi prinssi, »mutta tietäkää, että teette kuolemani\nsuloiseksi, että riistettyänne teitä kohtaan tuntemani kunnioituksen ja\nhellyyden elämä olisi minulle kauhistava. Mitä tekisinkään elämällä,\nkun pitäisi viettää sitä naisen kanssa, jota olen niin rakastanut ja\njoka on minut min julmasti pettänyt, taikka elää erossa hänestä ja\njoutua vihaan ja väkivaltaisuuksiin, jotka ovat niin vastakkaisia\nmielenlaadulleni ja entiselle rakkaudelleni teitä kohtaan? Se on\nollut voimakkaampi kuin olette huomannutkaan; olen suurimman osan\nteiltä kätkenyt vain pelosta, että ikävystyttäisin teitä tai että\nmenettäisin jotakin kunnioituksestanne menettelyn vuoksi, joka ei\nsopinut aviomiehelle. Mutta sen sanon, että olin sydämenne arvoinen.\nToistan vielä, että kuolen ilman kaipausta, koska en ole saavuttanut\nrakkauttanne enkä enää jaksa sitä halutakaan. Hyvästi, madame; te\nsurette joskus miestä, joka rakasti teitä todellisesti ja laillisesti.\nTe saatte tuntea sitä murhetta, jota järkevät ihmiset tuntevat\ntällaisissa tapauksissa, ja huomata kylliksi eroa siinä, kuinka minä\nteitä rakastin ja kuinka ne rakastavat, jotka lempeään osoittaessaan\neivät etsi muuta kuin kunniaa teidät vietellä.\n\n— Mutta kuolemani suo teille vapauden», lisäsi prinssi. »Te voitte\ntehdä Nemoursin herttuan onnelliseksi tarvitsematta avuksi rikosta.\nYhdentekevää on», huudahti prinssi, »mitä tapahtuu, kun minua ei enää\nole, ja tarvitseeko minun siitä välittääkään!»\n\nPrinsessa ei osannut kuvitellakaan, että hänen puolisonsa häntä\nepäilisi; siksi hän kuunteli näitä sanoja ymmärtämättä tai voimatta\nmuuta ajatella kuin että prinssi moitti häntä kiintymyksestä Nemoursin\nherttuaa kohtaan. Lopulta prinsessa selvisi sokeudestaan ja huudahti:\n\n»Minäkö tekisin rikosta! Se ajatuskin on minulle tuntematon.\nAnkarinkaan hyveellisyys ei voi viedä toisenlaiseen käytökseen kuin\nminun. En ole milloinkaan tehnyt mitään, missä en olisi suonut teidän\nolevan todistajana.»\n\n»Olisitteko toivonut», kysyi prinssi katsellen puolisoaan halveksien,\n»että olisin ollut läsnä niinä öinä, jotka olette viettänyt yhdessä\nNemoursin herttuan kanssa? Ah, madame, puhunko teistä kertoessani\nvaimosta, joka on viettänyt öitä toisen miehen seurassa?»\n\n»Ette, monsieur», vastasi prinsessa, »ei, te ette puhu minusta. En ole\nmilloinkaan viettänyt öitä enkä muitakaan aikoja Nemoursin herttuan\nseurassa. Hän ei ole milloinkaan tavannut minua kahden kesken. En\nole hänelle mitään koskaan myöntänyt, en häntä kuunnellut, sen voin\nvannoa...»\n\n»Älkää sanoko enempää», keskeytti prinssi. »Väärät valat taikka\ntunnustus olisivat minulle ehkä yhtä tuskallisia.»\n\nPrinsessa ei voinut vastata. Kyyneleet ja tuska salpasivat häneltä\nsanat. Lopulta, ponnistaen voimiaan, hän virkkoi:\n\n»Katsokaa minua ainakin, kuulkaa minua. Jos asia koskisi vain minua,\nkärsisin nämä syytökset, mutta teidän henkenne on vaarassa. Kuulkaa\nminua rakkaudesta itseenne. Saanhan ehdottomasti teidät uskomaan\nsyyttömyyteni, kun totuus on niin täydellisesti minun puolellani.»\n\n»Suokoon Jumala, että saisitte minut uskomaan!» huudahti prinssi.\n»Mutta mitä, voittokaan minulle sanoa? Eikö Nemoursin herttua ole\nsisarensa kanssa käynyt Coulommiersissa? Ja eikö herttua ole viettänyt\nparia edellistä yötä kanssanne metsän puutarhassa?»\n\n»Jos se on rikokseni», vastasi prinsessa, »niin minun on helppo\npuolustautua. En pyydä teitä uskomaan itseäni, vaan kaikkia\npalvelijoitanne. Tiedustelkaa, meninkö puutarhaan sen päivän aattona,\njolloin Nemoursin herttua tuli Coulommiersiin, ja enkö sitä edellisenä\niltana lähtenyt sieltä kahta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.»\n\nPrinsessa kertoi sitten puolisolleen, kuinka oli ollut näkevinään\npuutarhassa jonkun. Hän tunnusti luulleensa miestä Nemoursin herttuaksi\nja puhui niin vakuuttavasti, samalla kun totuus saattaa niin helposti\nuskomaan silloinkin kun se ei ole todennäköinen, että prinssi melkein\nsai varmuuden hänen viattomuudestaan.\n\n»En tiedä», sanoi prinssi, »pitäisikö minun kuitenkin teitä uskoa.\nTunnen olevani niin lähellä kuolemaa, etten halua nähdä mitään, mikä\nvoisi houkuttaa minua kaipaamaan elämää. Selityksenne tulevat minulle\nliian myöhään, mutta huojentavaa on sittenkin saada viedä mukanaan se\najatus, että olette sen kunnioituksen arvoinen, jota olen teitä kohtaan\ntuntenut. Pyydän teiltä vielä sitä lohdutusta, että saan uskoa muistoni\nolevan teille rakkaan, niin että jos asia olisi riippunut teistä,\nolisitte tuntenut minua kohtaan samaa kuin nyt erästä toista kohtaan.»\n\nHän tahtoi jatkaa, mutta oli liian heikko puhumaan. Prinsessa kutsutti\nsairaan luo lääkärit, jotka huomasivat hänen olevan kuolemaisillaan.\nHän pysyi riutuneena hengissä vielä muutamia päiviä ja kuoli\nihmeteltävän levollisena.\n\nClèvesin prinsessa joutui niin rajun surun valtaan, että oli menettää\njärkensä. Kuningatar tuli huomaavaisesti häntä katsomaan ja vei hänet\nluostariin hänen itse tajuamatta, minne hänet vietiin. Prinsessan\nkälyt toivat hänet takaisin Pariisiin; silloin hän ei vielä kyennyt\nselvästi tajuamaan suruansa. Kun hän sitten voimistui sitä ajattelemaan\nja käsitti, minkälaisen miehen oli menettänyt, samalla tietäen\nolevansa syynä hänen kuolemaansa juuri sen rakkauden vuoksi, jota oli\nsydämessään sietänyt toista kohtaan, heräsi hänessä kuvaamaton kauhu\nitseänsä ja Nemoursin herttuaa vastaan.\n\nHerttua ei aluksi uskaltanut prinsessalle osoittaa muuta\nhuomaavaisuutta kuin mitä hyvä tapa vaati. Hän tunsi kyllin hyvin\nClèvesin prinsessan arvatakseen, että suurempi tunkeilevaisuus olisi\nollut hänelle vastenmielistä, mutta se, mitä hän sai myöhemmin kokea,\nosoitti, että hänen vielä kauan tuli käyttäytyä samalla tavalla.\n\nEräs herttuan aseenkantajista kertoi, että hänen läheinen ystävänsä,\nClèvesin prinssin hoviherra, surren herransa kuolemaa oli sanonut\nNemoursin herttuan matkan Coulommiersiin olleen kuoleman syynä. Herttua\nhämmästyi tavattomasti näistä sanoista; mutta niitä mietittyään\nhän arvasi totuuden osaksi ja aavisti heti, mitä prinsessa tunsi\nhäntä kohtaan, vieraantuen hänestä, jos uskoisi puolisonsa taudin\njohtuneen mustasukkaisuudesta. Herttua arveli olevan parasta olla\njohtamatta prinsessan muistiin nimeänsä ja noudatti tätä käytöstä, niin\ntuskalliselta kuin se hänestä tuntuikin.\n\nHän matkusti Pariisiin eikä voinut kuitenkaan olla menemättä prinsessan\novelle saadakseen tietää, kuinka hän jaksoi. Hänelle sanottiin, ettei\nkukaan saanut prinsessaa nähdä ja että tämä oli kieltänyt itselleen\nilmoittamasta edes, kutka olivat käyneet häntä kysymässä. Ehkäpä\nnämä niin tarkat ohjeet oli annettu juuri herttuan varalta, josta ei\ntahdottu kuulla puhuttavankaan. Hän oli liiaksi rakastunut voidakseen\nelää prinsessaa lainkaan näkemättä. Niinpä hän päätti keksiä kuinka\nvaikeita keinoja tahansa päästäkseen tilasta, joka tuntui hänestä\nsietämättömältä.\n\nPrinsessan murhe meni yli kaikkien järjen rajojen. Kuoleva puoliso,\njoka kuoli hänen vuokseen ja oli ollut niin lempeä häntä kohtaan,\nei lähtenyt prinsessan mielestä. Hän kertasi lakkaamatta, mitä oli\npuolisolleen velkaa, ja piti rikoksenaan sitä, ettei ollut häntä\nrakastanut, ikäänkuin se olisi ollut hänen vallassaan. Hän sai\nlohdutusta vain ajatellessaan surevansa puolisoaan, niinkuin tämä\nansaitsi, ja jäljellä olevan elämänsä aikana tekevänsä vain sitä, mitä\nhänen puolisonsa olisi suonut hänen tekevän, jos olisi elänyt.\n\nHän ajatteli monta kertaa, kuinka prinssi oli saanut tietää\nNemoursin herttuan käyneen Coulommiersissa, mutta ei uskonut\nherttuan puhuneen asiasta; vieläpä hänestä tuntui yhdentekevältä,\nvaikka olisikin näin tapahtunut, koska hän uskoi jo parantuneensa\nja vieraantuneensa rakkaudesta herttuaa kohtaan. Hän suri kuitenkin\nkatkerasti kuvitellessaan itseään syypääksi puolisonsa kuolemaan ja\nmuisti tuskaisena, kuinka prinssi oli kuollessaan pelännyt hänen\nmenevän herttuan kanssa naimisiin. Mutta kaikkien hänen tuskainsa\npääsisällyksenä oli suru miehensä kuolemasta, eikä hän uskonut enää\nsuostuvansa uuteen avioliittoon.\n\nMuutamien kuukausien kuluttua prinsessa pääsi katkerimmasta murheestaan\nja joutui alakuloisuuden ja kaipauksen tilaan. Madame de Martiques\nmatkusti Pariisiin ja kävi siellä ollessaan häntä usein tervehtimässä.\nMadame de Martiques kertoi prinsessalle kaikki, mitä hovissa tapahtui,\nja vaikka prinsessa ei näyttänyt siitä välittävän, puheli madame de\nMartiques kuitenkin häntä virkistääkseen, jutellen vidamista, Guisen\nherttuasta ja kaikista muista, jotka olivat huomattavia olemukseltaan\ntai ansioiltaan.\n\n»Mitä Nemoursin herttuaan tulee», virkkoi hän, »en tiedä, ovatko\nmuut asiat hänen sydämessään vallanneet rakkauden paikan, mutta hän\nhuvittelee paljon vähemmän kuin ennen. Hän on melkein vetäytynyt pois\nnaisten seurasta. Usein hän matkustelee Pariisiin; luulenpa, että hän\nnytkin on täällä.»\n\nNemoursin herttuan nimi sai Clèvesin prinsessan vavahtamaan ja\npunastumaan. Hän muutti puheen aihetta, eikä madame de Martiques\nhuomannut hänen hämminkiään.\n\nSeuraavana päivänä prinsessa, haluten mielentilaansa sopivaa puuhaa,\nmeni erään kotinsa lähellä asuvan miehen luo, joka valmisti erikoisia\nsilkkiteoksia. Hän aikoi siellä teettää samanlaisia. Kun hänelle oli\nniitä näytetty, huomasi hän oven, jonka takana olevassa huoneessa\narveli säilytettävän lisää näitä valmisteita. Prinsessa pyysi, että ovi\navattaisiin. Isäntä vastasi, ettei hänellä ollut sen avainta ja että\nhuone oli varattu eräälle herralle, joka tuli sinne muutaman kerran\npäivässä piirtämään ikkunasta näkyviä kauniita taloja ja puutarhoja.\n\n»Hän on maailman pulskin mies», lisäsi isäntä, »eikä juuri näytä\ntarvitsevan raha-ansiota. Joka kerta kun hän käy täällä, näen hänen,\naina katselevan taloja ja puutarhoja, mutta en milloinkaan tekevän\ntyötä.»\n\nClèvesin prinsessa kuunteli näitä sanoja tavattoman tarkkaavasti.\nSe, että madame de Martiques oli hänelle sanonut Nemoursin herttuan\ntoisinaan käyvän Pariisissa, liittyi hänen ajatuksissaan tähän pulskaan\nmieheen, joka tuli hänen lähistölleen, herättäen hänen mieleensä kuvan\nherttuasta, joka tahtoi hänet nähdä, ja tehden hänet salaperäisen\nlevottomaksi, hänen itse tietämättä sen syytä. Hän astui ikkunain\nääreen ottaakseen selville, mitä niistä näki, ja totesi, että niistä\nvoi tarkata koko hänen puutarhansa ja asuntonsa julkisivua. Palattuaan\nkotiinsa hän huomasi helposti saman ikkunan, josta vieraan herran\nsanottiin katselevan. Se ajatus, että katselija oli Nemoursin herttua,\nmuutti kokonaan hänen mielentilansa. Hän ei ollut enää jonkinlaisessa\nalakuloisessa rauhassa, johon oli jo alkanut tottua, vaan levoton\nja kiihtynyt. Lopulta voimatta viipyä kotonaan prinsessa lähti ulos\nhengittämään raitista ilmaa esikaupunkien ulkopuolella olevaan\npuutarhaan, jossa luuli olevansa yksin. Sinne tultuaan hän arvelikin\npäätelleensä oikein: hän ei nähnyt merkkiäkään ihmisistä ja käveli\njokseenkin kauan.\n\nAstuttuaan pienen metsikön läpi hän huomasi käytävän päässä puutarhan\nkauimmassa kolkassa pienen joka taholle avonaisen majan, jota kohti\nsuuntasi askeleensa. Tultuaan lähemmäksi, hän näki eräällä penkillä\nnukkuvan tai syviin haaveisiin vaipuneen miehen, jonka tunsi Nemoursin\nherttuaksi. Tämä näky pakotti hänet heti pysähtymään, mutta jäljestä\ntulevat palvelijat eivät pysyneet hiljaa. Se sai Nemoursin herttuan\nheräämään unelmistaan. Katsomatta kuka oli syynä hänen kuulemaansa\nmeluun herttua nousi paikaltaan välttääkseen lähestyvää seuraaja\nkääntyi kävelemään toiselle kujalle tehtyään niin syvän kumarruksen,\nettei edes nähnyt ketä tervehti.\n\nJos herttua olisi tietänyt, mitä hän vältti, kuinka innokkaasti hän\nolisikaan tullut takaisin? Mutta hän jatkoi menoaan pitkin kujaa, ja\nprinsessa näki hänen poistuvan eräästä takaportista, jonka likellä\nvaunut häntä odottivat. Minkä vaikutuksen tämä näky hetkeksi tekikään\nprinsessan sydämeen! Mikä uinunut rakkaus syttyikään jälleen hänen\nsydämessään ja kuinka voimakkaana! Hän meni istumaan samaan paikkaan,\njosta Nemoursin herttua juuri oli lähtenyt, ja jäi siihen menehtyneenä.\n\nHerttua esiintyi hänen mielessään rakkaampana kuin mikään muu\nmaailmassa. Olihan tämä mies hellästi rakastanut häntä jo kauan, pysyen\nkunnioittavana ja uskollisena, halveksien kaikkia muita hänen vuokseen,\npitäen arvossa hänen tuskaansakin, haluten nähdä hänet joutumatta itse\nnähdyksi, jättäen hovin, jonka ilo hän oli, mennäkseen tuijottamaan\nrakastettuaan piirittäviin seiniin ja haaveilemaan paikoissa, joissa ei\nvoinut odottaa häntä tapaavansa. Kaiken kaikkiaan, herttua oli henkilö,\njoka olisi ansainnut rakkautta jo oman intohimonsakin vuoksi ja johon\nhän oli niin ihastunut, että olisi häntä rakastanut, vaikkei olisikaan\nsaanut vastarakkautta, ja joka lisäksi oli jaloluonteinen ja hänen\nvertaisensa. Ei ollut enää velvollisuutta eikä hyvettä, joka olisi\nehkäissyt hänen tunteitaan. Kaikki esteet oli poistettu eikä heidän\nentisestä suhteestaan ollut muuta jäljellä kuin herttuan rakkaus häneen\nja hänen rakkautensa herttuaan.\n\nKaikki nämä ajatukset olivat uusia prinsessalle. Suru prinssin\nkuolemasta oli niin vallannut hänet, että se oli estänyt häntä niihin\njoutumasta. Nemoursin herttuan läheisyys toi niitä joukoittain hänen\nmieleensä; mutta kun hän sitten muisti myöskin, että sama mies,\njonka kanssa katsoi voivansa mennä naimisiin, oli se, jota hän oli\nrakastanut jo puolisonsa eläessä ja joka oli syynä prinssin kuolemaan,\nja että hänen puolisonsa vielä kuollessaan oli osoittanut pelkäävänsä\nhänen menevän naimisiin tuon miehen kanssa, loukkautui hänen ankara\nhyveellisyytensä niin näistä kuvitteluista, että hän piti tuskin\npienempänä rikoksena nyt mennä Nemoursin kanssa naimisiin kuin rakastaa\nhäntä miehensä eläessä. Prinsessa hautoi näitä mietteitä, jotka\nolivat niin vastakkaisia hänen onnelleen, ja vahvisti niitä vielä\nmonilla perusteilla, jotka koskivat hänen rauhaansa ja mahdollisesta\navioliitosta herttuan kanssa johtuvia onnettomuuksia. Kaksi tuntia\nviivyttyään tällä paikalla hän lopulta palasi kotiinsa varmana siitä,\nettä hänen oli vältettävä herttuaa, koska heidän kohtaamisensa oli\nvastoin hänen velvollisuuttansa.\n\nMutta tämä vakaumus, joka oli hänen järkensä ja hyveensä vaikutusta,\nei vallannut hänen sydäntään. Se pysyi kiintyneenä Nemoursin herttuaan\nniin kiihkeästi, että häh joutui säälittävään tilaan eikä enää saanut\nlepoa. Hänen seuraava yönsä oli kauheimpia, mitä hän oli koskaan\nviettänyt. Aamulla hän ensi työkseen riensi katsomaan sitä ikkunaa,\njosta sopi katsella hänen asuntoaan, ja näki siellä Nemoursin herttuan.\nTämä näky yllätti prinsessan niin, että hän äkkiä peräytyi ikkunasta,\nja silloin herttua käsitti, että prinsessa oli hänet tuntenut. Herttua\nolikin usein sitä toivonut, siitä aikain kun rakkaus oli saanut hänet\nkeksimään keinoja nähdäkseen prinsessan, ja kun ei ollut toiveita siitä\nilosta, meni hän haaveilemaan samaan puutarhaan, jossa prinsessa oli\nhänet tavannut. Väsyneenä lopulta niin onnettomaan ja epävarmaan tilaan\nherttua päätti vihdoin käyttää mitä keinoa tahansa kohtalonsa selville\nsaamiseksi.\n\n»Mitä odotankaan enää?» kysyi hän itseltään; »jo kauan olen tiennyt\nprinsessan minua rakastavan. Hän on vapaa, mikään velvollisuus ei\npakota häntä enää kieltäytymään. Miksi rajoittuisin häntä katselemaan\nnäkymättömänä ja hänelle puhumatta? Onko mahdollista, että rakkaus\non minulta niin täydellisesti riistänyt järjen ja rohkeuden ja\nsaattanut minut niin perin toisenlaiseksi kuin olin muissa elämäni\nrakkaussuhteissa? Velvollisuuteni on ollut kunnioittaa prinsessan\nsurua; mutta sitä kunnioitan jo liiankin kauan ja annan sen\nlemmenliekin sammua, joka hänessä palaa.»\n\nAsiaa näin harkittuaan herttua koetti keksiä keinoja tavatakseen\nprinsessan. Hän arveli, ettei ollut enää mitään, mikä pakottaisi häntä\nsalaamaan rakkauttaan Chartresin vidamilta, jolle hän siis päätti siitä\npuhua.\n\nVidami oleskeli silloin Pariisissa. Kaikki ihmiset olivat tulleet\nsinne antamaan määräyksiä vaunuistaan ja vaatteistaan seuratakseen\nkuningasta, joka aikoi saattaa Espanjan kuningatarta. Nemoursin herttua\nmeni siis vidamin luo ja tunnusti hänelle kaikki, mitä oli siihen\nasti salannut, paitsi prinsessan tunteita, joista ei halunnut olla\ntietävinään.\n\nPrinsessan setä kuunteli tavattoman iloisena herttuan puhetta ja\nvakuutti, että hän tietämättä mitään herttuan tunteista usein oli\najatellut leskeksi joutunutta prinsessaa ainoana naisena, joka\noli herttuan arvoinen. Herttua pyysi vidamia toimittamaan hänelle\ntilaisuuden puhutella prinsessaa saadakseen tietää, mitä hänellä oli\nmielessä.\n\nVidami ehdotti, että hän veisi herttuan mukanaan prinsessan luo, mutta\nherttua luuli prinsessan tästä loukkautuvan, koska ei vielä ottanut\nketään vastaan. He keksivät sen keinon, että vidamin olisi kutsuttava\nprinsessa luokseen jollakin tekosyyllä ja herttuan piti saapua sinne\nsalaportaita pitkin, niin ettei kukaan häntä näkisi.\n\nNäin tehtiinkin. Clèvesin prinsessa tuli, ja vidami meni häntä vastaan\nja talutti hänet asuntonsa perimmäiseen, suureen huoneeseen. Vähän\najan kuluttua astui Nemoursin herttua sisään kuin sattuman tuomana.\nPrinsessa hämmästyi tavattomasti hänet nähdessään; hän punastui ja\nkoetti sitä salata. Vidami puhui aluksi jokapäiväisistä asioista ja\npoistui antaakseen muka jonkin määräyksen. Hän pyysi veljentytärtään\nhoitamaan emännän velvollisuuksia ja lupasi kohta palata.\n\nEi voi kuvata, mitä Nemoursin herttua ja Clèvesin prinsessa tunsivat\nollessaan kahden kesken ja ensi kertaa voidessaan puhella toistensa\nkanssa. He pysyivät jonkun aikaa ääneti, mutta sitten herttua keskeytti\nhiljaisuuden:\n\n»Annatteko anteeksi Chartresin vidamille, madame, että hän on\nvalmistanut minulle tilaisuuden teitä tavata ja kanssanne puhella,\nvaikka te aina olette minulta sen niin tylysti kieltänyt?» »Minun\nei sovi antaa hänelle anteeksi», vastasi prinsessa, »koska hän on\nunohtanut, missä tilassa olen ja mille vaaroille hän panee maineeni\nalttiiksi».\n\nSanottuaan nämä sanat prinsessa aikoi lähteä, ja herttua virkkoi häntä\npidättäen:\n\n»Älkää pelätkö mitään, madame; kukaan ei tiedä, että olen täällä,\neikä mikään vaara ole uhkaamassa. Kuulkaa minua, madame, kuulkaa,\njollette hyvästä tahdostanne, niin ainakin rakkaudesta itseänne kohtaan\nsuojelluksenne itsenne niiltä äärimmäisyyksiltä, joihin rakkauteni\nminut varmasti veisi, kun en enää voi sitä hallita.»\n\nClèvesin prinsessa mukaantui ensi kerran noudattamaan taipumustaan,\njota hän tunsi herttuaa kohtaan, ja virkkoi katsellen häntä lempein,\nsuloisin silmin:\n\n»Mitä toivotte siitä myöntymyksestä, jota minulta pyydätte? Kadutte\nehkä, että olette sen saanut, ja minä kadun varmasti, että olen sen\nteille suonut. Ansaitsette paremman kohtalon kuin teillä on ollut tähän\nasti ja paremman kuin vasta voitte löytää, jollette etsi sitä muualta.»\n\n»Minäkö, madame», huudahti herttua, »etsisin onnea muualta? Onko muuta\nonnea kuin saada teiltä rakkautta? Vaikka en ole milloinkaan puhunut\nteille, madame, niin luulisin, ettei rakkauteni ole teille outo, vaan\ntiedätte sen niin todelliseksi ja kiihkeäksi kuin ihmissydämessä on\nkoskaan ollut. Millä koetuksilla se onkaan ollut eri oloissa, jotka\novat teille tuntemattomat? Mille koetuksille olettekaan itse sen pannut\njyrkkyydellänne?»\n\n»Koska haluatte, että puhun teille, ja koska olen siihen suostunut»,\nvastasi prinsessa istuutuen, »niin osoitan sanoissani sellaista\nvilpittömyyttä, jota ette helposti tapaa minun sukupuolessani. En siis\nväitä, etten ole nähnyt kiintymystänne itseeni; ehkä ette uskoisikaan\nminua, jos niin sanoisin. Tunnustan teille, etten ainoastaan ole sitä\nnähnyt, vaan että olen nähnyt sen sellaisena, jommoisena toivonette sen\nminulle näkyneen.»\n\n»Ja jos olette sen nähnyt», keskeytti herttua, »onko mahdollista, ettei\nse ole teitä ollenkaan liikuttanut? Uskaltaisinko teiltä kysyä, onko se\ntehnyt mitään vaikutusta sydämeenne?»\n\n»Teidän olisi pitänyt huomata se käytöksestäni», vastasi prinsessa,\n»mutta haluaisin mielelläni tietää, mitä olette ajatellut».\n\n»Minun täytyisi olla onnellisemmassa asemassa uskaltaakseni sen\nsanoa», virkkoi herttua, »ja kohtaloni on huonossa suhteessa siihen,\nmitä teille sanoisin. Voin ilmoittaa teille, madame, vain hartaasti\ntoivoneeni, ettette olisi Clèvesin prinssille tunnustanut, mitä minulta\nsalasitte, ja että olisitte häneltä salannut, mitä minulle näytitte.»\n\n»Kuinka olette voinut saada selville», kysyi prinsessa punastuen, »että\nolen tunnustanut jotakin Clèvesin prinssille?»\n\n»Olen saanut sen kuulla omasta suustanne, madame», vastasi herttua,\n»mutta voidaksenne antaa anteeksi sen rohkeuden, että olen teitä\nkuunnellut, muistakaa, olenko käyttänyt kuulemaani väärin, ovatko\ntoiveeni siitä parantuneet ja olenko rohkeammin uskaltanut puhua\nteille».\n\nHerttua alkoi kertoa prinsessalle, kuinka oli kuunnellut hänen\nkeskusteluaan Clèvesin prinssin kanssa, mutta prinsessa keskeytti,\nennenkuin hän oli ehtinyt loppuun.\n\n»Älkää puhuko siitä enempää», sanoi prinsessa.\n\n»Nyt näen, mistä olette saanut tarkat tietonne. Sitä ihmettelin jo\nperintökuningattaren luona, kun hän siitä puhui kuultuaan jutun niiltä,\njoille olitte sen uskonut.»\n\nNemoursin herttua ilmoitti prinsessalle, kuinka se oli tapahtunut.\n\n»Älkää puolustelko itseänne», lausui prinsessa. »Jo kauan sitten\nolen sen antanut teille anteeksi, vaikka ette olekaan minulle asiaa\nselittänyt. Mutta koska olette minulta itseltäni saanut tiedon siitä,\nmitä aioin teiltä salata kuolemaani asti, niin tunnustan teille,\nettä olette minussa herättänyt tunteita, jotka olivat minulle outoja\nennenkuin teidät näin ja joista minulla oli niin vähän aavistustakaan,\nettä ne aluksi yllättivät minut ja siten lisäsivät sitä levottomuutta,\njoka näitä tunteita aina seuraa. Häpeän nyt vähemmän tätä\ntunnustustani, koska voin leskenä lausua sen ilman rikosta ja koska\nolette nähnyt, ettei käyttäytymiseni riipu tunteista.»\n\n»Uskotteko, madame», sanoi herttua polvistuen, »että olen\nmenehtymäisilläni jalkojenne juuressa ilon hurmauksesta?»\n\n»Enhän teille muuta sano», vastasi prinsessa, hymyillen, »kuin mitä jo\ntiedätte liiankin hyvin»\n\n»Oi, madame», virkkoi herttua, »mikä ero onkaan tietää se sattumalta\nja kuulla se teiltä itseltänne ja nähdä teidän haluavan, että sen\ntietäisin!»\n\n»Totta on», lausui prinsessa, »että tahdon teidän sen tietävän ja että\nminusta on suloista se ilmoittaa teille. Muuten en tiedä, sanonko\nsen teille enemmän rakkaudesta itseeni vai rakkaudesta teihin, sillä\nlopultakaan ei tällä tunnustuksella ole seurauksia, vaan minä tahdon\nyhä noudattaa niitä ankaria sääntöjä, joita velvollisuuteni määrää.»\n\n»Älkää sitä enää ajatelko, madame», sanoi herttua; »eihän, ole\nenää olemassa teitä sitovaa velvollisuutta. Olette vapaa, ja jos\nuskaltaisin, niin sanoisin teidän vallassanne olevan toimittaa niin,\nettä velvollisuutenne piankin pakottaisi teidät säilyttämään ne\ntunteet, jotka teillä on minua kohtaan.»\n\n»Velvollisuuteni», lausui prinsessa, »ei salli minun enää milloinkaan\najatella ketään miestä, kaikkein vähimmin teitä, vaikka syyt siihen\novatkin teille tuntemattomia».\n\n»Ehkä eivät ne olekaan minulle tuntemattomia, madame», sanoi herttua,\n»mutta ne eivät ole todellisia syitä. Luulen tietäväni, että Clèvesin\nprinssi arveli minua onnellisemmaksi kuin olin ja kuvitteli teidän\nhyväksyneen ne vallattomuudet, joihin intohimo on minut saattanut\nteidän luvattanne.»\n\n»Älkäämme puhuko siitä seikkailusta», sanoi prinsessa, »en voi sitä\najatusta sietää. Se hävettää minua ja tuottaa tuskaa niiden seurauksien\ntähden, joita sillä on ollut. Liiankin totta on, että te olette syynä\nClèvesin prinssin kuolemaan. Epäluulot, jotka harkitsematon käytöksenne\nhänessä herätti, ovat riistäneet häneltä hengen, niinkuin olisitte sen\ntehnyt omin käsin. Ajatelkaa, mitä minun pitäisi tehdä, jos te kaksi\nmiestä olisitte joutuneet siitä taistelemaan ja jos sama onnettomuus\nolisi tapahtunut. Tiedän hyvin, ettei se ole sama asia maailman\nsilmissä, mutta minun kannaltani ei ole mitään eroa, koska tiedän, että\nolette syypää hänen kuolemaansa ja että niin teitte minun tähteni.»\n\n»Oi madame», huudahti herttua, »minkä velvollisuuden peikon te\ntyönnättekään onneani vastaan! Mitä, madame, tyhjä ja perusteeton\najatus estäisi teitä tekemästä onnelliseksi miestä, jota ette vihaa?\nMiksi olisi rinnassani syttynyt toivo viettää elämäni teidän kanssanne\nja kohtaloni johdattanut minua rakastamaan maailman kunnioitettavinta\nnaista? Olen nähnyt hänessä kaikki, mikä voi tehdä rakastajattaren\nihailtavaksi, eikä hän ole vihannut minua. Hänen käytöksessään olen\ntavannut kaikkea sitä, mitä voi toivoa naiselta. Sillä tosiaankin,\nmadame, te olette ainoa nainen, jossa nämä kaksi puolta esiintyvät niin\nilmeisinä. Kaikki ne, jotka menevät naimisiin hellien rakastajattarien\nkanssa, vapisevat pian pelosta, sillä täytyyhän heidän epäillä, että\nmuut miehet viettelevät niinkuin he itsekin ovat tehneet; mutta\nteissä, madame, ei ole mitään pelkäämistä eikä keksi muuta kuin\nihailun aihetta. Olisinko siis nähnyt näin suuren onnen huomatakseni\nvain teidän itse panevan sille esteitä? Oi, madame, te unohdatte,\nettä olette erottanut minut muista miehistä, tai oikeastaan ette ole\nminua milloinkaan suosinut — olette vain erehtynyt, ja minä olen ollut\nitserakas ja kuvitellut suosiotanne.»\n\n»Ette ole kuvitellut liikoja», virkkoi prinsessa; »velvollisuuteni ei\nehkä näyttäisi minusta niin sitovalta ilman tätä epäilemäänne erotusta.\nSe juuri on saattanut minut tajuamaan, kuinka vaarallista minun olisi\nliittyä teihin.»\n\n»Minulla ei ole mitään vastattavaa, madame», sanoi herttua, »koska\nosoitatte minulle pelkäävänne onnettomuuksia, mutta tunnustan, että\nkaiken sen jälkeen, mitä olette minulle tahtonut sanoa, en odottanut\nniin tylyä perustetta».\n\n»Se on niin vähän teitä loukkaava», lausui prinsessa, »että minun on\nsuorastaan tuskallista siitä teille puhua».\n\n»Voi, madame», huudahti herttua, »minkä voittekaan pelätä herättävän\nminussa liikoja toiveita sen jälkeen, mitä olette minulle sanonut!»\n\n»Tahdon vielä puhua teille yhtä vilpittömästi kuin aloitin», vastasi\nprinsessa, »ja sivuutan kaiken varovaisuuden ja kaikki hienoudet, joita\nminun pitäisi käyttää ensimmäisessä keskustelussani, mutta pyydän teitä\nkuuntelemaan keskeyttämättä.\n\n— Luulen olevani rakkautenne vuoksi velvollinen suomaan teille sen\nheikon korvauksen, etten kätke teiltä mitään tunteitani, vaan näytän\nne sellaisina kuin ne ovat. Tämä on todennäköisesti elämäni ainoa\nkerta, jolloin sallin niiden teille paljastua. En voi kuitenkaan teille\nhäpeättä tunnustaa, että varmuus rakkautenne menettämisestä olisi\nminusta kauhea onnettomuus, ja jollei minulla olisi velvollisuuden\nylipääsemättömiä syitä, epäilen, voisinko jättäytyä sellaiselle\nonnettomuudelle alttiiksi. Tiedän, että olette vapaa ja minä itse\nmyös ja ettei näissä oloissa yleisellä mielipiteellä olisi aihetta\nteitä moittia eikä minua myöskään, jos tekisimme ikuisen liiton.\nMutta säilyttävätkö miehet rakkautensa näissä ikuisissa liitoissa?\nVoisinko minä toivoa ihmeen minua suosivan ja asettua siihen tilaan,\nettä näkisin sen rakkauden varmasti loppuvan, joka olisi koko onneni?\nClèvesin prinssi oli ehkä ainoa mies, joka pystyi säilyttämään\nrakkauden avioliitossa. Kohtaloni ei ole sallinut, että olisin voinut\nnauttia tästä onnesta. Ehkä hänenkään rakkautensa ei olisi kestänyt\nmuun vuoksi kuin siksi, ettei hän minulta saanut vastarakkautta. Mutta\nminulla ei olisi samaa keinoa säilyttää teidän rakkauttanne; luulenpa,\nettä juuri vastukset ovat tehneet teidät niin järkähtämättömäksi.\nTeillä on ollut niitä kylliksi innostamassa voittoon, ja minun\nkäytökseni vasten tahtoanikin ja ne asiat, jotka sattumalta olette\nsaanut tietää, ovat antaneet teille kyllin toiveita pysyäksenne\nperääntymättä.»\n\n»Oi, madame», lausui herttua, »en voi olla vaiti, niinkuin vaaditte! —\nTeette minulle liiaksi vääryyttä ja saatatte minut liiaksikin näkemään,\nkuinka epäsuopea olette minulle.»\n\n»Tunnustan», vastasi prinsessa, »että voimakkaat tunteet voivat minua\njohdattaa, mutta ne eivät minua sokaise. Mikään ei voi estää minua\ntajuamasta, että teillä on jo syntymästä saakka kaikki edellytykset\nlemmenseikkailuihin ja kaikki ne ominaisuudet, jotka niissä ovat\nomiansa viemään onnellisiin lopputuloksiin. Teillä on jo ollut useita\nrakkaustarinoita ja on vastakin. Minä en olisi teidän onnenne enempää\nkuin joku muu, vaan näkisin teidän käyttäytyvän jotakin toista\nkohtaan samoin kuin olette käyttäytynyt minua kohtaan. Kärsisin\nsiitä suunnattomasti enkä voisi edes olla varma, etten joutuisi\nmustasukkaisuuden onnettomuuteen. Olen jo sanonut teille liiaksi,\nsalatakseni teiltä, että olette sitä jo minussa herättänyt ja että\nkärsin niin hirveitä tuskia sinä iltana, jolloin kuningatar antoi\nminulle madame de Theminesin kirjeen, jonka sanottiin olleen teille\nosoitetun, että minulle mustasukkaisuudesta jäänyt muisto saa minut\nuskomaan sen olevan tuskista suurimman.\n\n— Turhamaisuudesta tai mieltymyksestä naiset haluavat rakastuttaa\nteidät itseensä, ja tuskin kukaan on teitä kohtaan kylmä. Kokemukseni\npakottaa minut uskomaan, ettei ole ketään, jota ette voisi miellyttää.\nLuulisin teidän olevan rakastuneen ja rakastetun enkä erehtyisikään\nusein. Tässä tapauksessa minulla ei kuitenkaan olisi muuta\nmahdollisuutta kuin kärsiä. En tiedä, uskaltaisinko edes valittaa.\nRakastajaa syytetään, mutta syytetäänkö aviomiestä, jollei hänessä\nole muuta vikaa, kuin että hän ei enää rakasta? Jos voisinkin tottua\ntällaiseen onnettomuuteen, voisinko tottua siihen, että luulisin\nnäkeväni Clèvesin prinssin syyttävän teitä kuolemastaan, soimaavan\nminua siitä, että olen teitä rakastanut, mennyt teidän kanssanne\nnaimisiin, ja tuntisin eron hänen ja teidän rakkautenne välillä?\n\n— Minun on mahdotonta», jatkoi prinsessa, »olla ottamatta huomioon\nniin päteviä syitä. Minun pitää pysyä siinä tilassa, missä olen, ja\ntekemissäni päätöksissä olla siitä milloinkaan luopumatta.»\n\n»Oi, madame», huudahti herttua, »luuletteko siihen pystyvänne?\nAjatteletteko, että päätöksenne kestävät miestä vastaan, joka teitä\njumaloi ja onnekseen on osannut teitä miellyttää? Vaikeampaa kuin\narvaattekaan, madame, on vastustaa sitä, joka meitä miellyttää ja\nrakastaa. Te olette näin päättänyt ankaran hyveellisyyden vuoksi, mutta\ntämä hyve ei enää kestä tunteitanne vastaan, ja toivon, että seuraatte\nniitä vastoin tahtoannekin.»\n\n»Tiedän hyvin», virkkoi prinsessa, »että aikomukseni on kaikkein\nvaikeimpia. En luota voimiini järkisyidenkään nojalla. Se, mitä luulen\nolevani velkaa Clèvesin prinssin muistolle, olisi heikkoa, jollei sitä\nkannattaisi huolenpito omasta rauhastani, ja tämä huolenpito taas\ntarvitsee tukea velvollisuudeltani. Mutta vaikka epäilenkin itseäni,\nluulen, etten koskaan pelastu tunnontuskista. Toisaalta en myöskään\ntoivo vapautuvani teitä kohtaan tuntemastani kiintymyksestä. Se tekee\nminut tosin onnettomaksi, ja minä kieltäydyn teitä tapaamasta, mitä\ntuskia se minulle tuottaneekin. Vannotan teitä olemaan enää pyrkimättä\nluokseni. Minä olen siinä tilassa, että minulle on — rikollista kaikki\nse, mikä voisi olla sallittua toisena aikana, ja hyvä tapakin kieltää\nkaiken seurustelun meidän kesken.»\n\nNemoursin herttua heittäytyi prinsessan jalkojen juureen ja purki\nkaikkia tunteitaan, jotka hänen mielessään liikkuivat. Hän osoitti\nprinsessalle sanoin ja kyynelin kiihkeintä ja hellintä rakkautta, mikä\nihmissydäntä milloinkaan on kiihdyttänyt. Prinsessankaan sydän ei\npysynyt heltymättä, ja katsoen herttuaa kyynelten sumentamin silmin hän\nhuudahti:\n\n»Miksi onkin käynyt niin, että voin syyttää teitä miesvainajani\nkuolemasta? Minkävuoksi en ole tutustunut teihin vasta silloin,\nkun olin vapaa avioliitostani, tai miksi en ole tuntenut teitä\nennenkuin toiseen liityin? Minkätähden kohtalo meidät erottaa niin\nvoittamattomin estein?»\n\n»Ei ole olemassa mitään estettä, madame», vastasi herttua. »Te yksin\nasetutte onneni tielle. — Te itse vain säädätte itsellenne lain, jota\nhyve ja järki eivät voisi säätää.»\n\n»Totta on», sanoi prinsessa, »että uhraan paljon velvollisuudelle,\njoka on vain omassa mielikuvituksessani. Odottakaa, mitä aika ehkä voi\ntehdä. Clèvesin prinssi on juuri vasta kuollut, ja tämä surullinen\ntapaus on liian lähellä antaakseen minun nähdä asioita kirkkaasti\nja selvästi. Iloitkaa kuitenkin herätettyänne rakkautta naisessa,\njoka ei olisi ketään rakastanut, jollei olisi teitä nähnyt. Uskokaa,\nettä tunteeni teitä kohtaan ovat ikuiset ja pysyvät samoina, mitä\ntehnenkään. Hyvästi», lopetti prinsessa; »tämä keskustelu hävettää\nminua. Selostakaa se vidamille; suostun siihen ja pyydänkin sitä.»\n\nNäin sanottuaan prinsessa poistui herttuan voimatta häntä pidättää.\nHän tapasi viereisessä huoneessa vidamin, joka huomasi hänen olevan\nniin liikutetun, ettei uskaltanut häntä puhutella, vaan saattoi hänet\nvaunuihin sanaa virkkamatta. Sitten vidami palasi tapaamaan Nemoursin\nherttuaa. Tämä oli niin ilon, surun, hämmästyksen ja ihailun, lyhyesti\nsanoen, kaikkien tunteiden vallassa, joita voi herättää pelokas ja\ntoiveikas rakkaus, että hän tuskin enää oli täydessä järjessään.\nVidamin täytyi kauan odottaa ennenkuin sai herttuan selostamaan\nkeskustelua.\n\nLopulta herttua niin teki, ja Chartresin vidami, vaikkei ollutkaan\nrakastunut, ihaili yhtä paljon prinsessan hyveellisyyttä, henkevyyttä\nja kunnokkuutta kuin Nemoursin herttua. He harkitsivat, mitä herttua\nsaattoi toivoa kohtaloltaan, niin paljon kuin herttua pelkäsikin\nrakkautensa tähden, hän oli yhtä mieltä vidamin kanssa siitä, että\nClèvesin prinsessan oli mahdotonta pysyä päätöksissään. He sopivat\nkuitenkin siitä, että oli noudatettava prinsessan määräyksiä, sillä jos\nihmiset huomaisivat herttuan rakastumisen, antaisi prinsessa heille\nselityksiä ja vakuutuksia, joissa sitten pysyisi myöhemminkin, koska\npelkäsi epäiltävän hänen rakastaneen herttuaa jo puolisonsa eläessä.\n\nNemoursin herttua päätti seurata kuningasta. Siitä matkasta hän ei\nolisi helposti voinut saada vapautusta. Niinpä hän aikoi lähteä\nkoettamatta edes katsella Clèvesin prinsessaa paikasta, mistä oli häntä\njoskus nähnyt. Hän pyysi vidamia puhumaan prinsessalle. Mitä kaikkea\nhän tahtoikaan silloin lausuttavaksi! Mikä lukematon joukko syitä,\njotta prinsessa saataisiin kumoamaan estelynsä! Siinä kului koko yö,\nennenkuin herttua muisti jättää vidamin rauhaan.\n\nClèvesin prinsessa ei kyennyt rauhoittumaan. Hänelle oli niin uutta,\nettä hän oli päässyt siitä pakosta, jonka oli itselleen määrännyt,\nja että hän oli ensi kertaa elämässään suvainnut miehen tunnustaa\nrakkautensa ja sanonut itsekin rakastavansa, ettei hän enää oikein\ntuntenut itseään. Hän ihmetteli käytöstään, katui, mutta taas iloitsi\nsiitä. Kaikki hänen tunteensa olivat levottomuuden ja intohimon\nsekoitusta. Hän tutki vielä kerran velvollisuussyitä, jotka olivat\nesteenä hänen onnelleen. Hän tunsi tuskaa huomatessaan ne niin\nvoimakkaiksi ja katui, että oli näyttänyt ne niin selvästi herttualle.\n\nVaikka hän oli johtunut ajattelemaan mennä herttuan kanssa naimisiin,\nkun oli jälleen nähnyt hänet puutarhassa, ei se ollut tehnyt häneen\nsamaa vaikutusta kuin keskustelu, joka hänellä oli ollut herttuan\nkanssa, ja toisinaan hänen oli vaikea käsittää, että hän voisi olla\nonneton tässä uudessa avioliitossa. Hän olisi mielellään halunnut\nsanoa itselleen, että hänen tunnonvaivansa menneisyydestä ja hänen\npelkonsa tulevaisuuden puolesta olivat huonosti perusteltuja. Järki ja\nvelvollisuus osoittivat sitten taas päinvastaista, mikä johti hänet\nnopeasti siihen päätökseen, ettei hän menisi uudelleen naimisiin eikä\nkoskaan enää tapaisi herttuaa, mutta tätä päätöstä oli perin vaikea\npitää voimassa, kun sydän oli niin heltynyt ja juuri äsken saanut\ntuntea rakkauden huimausta.\n\nVihdoin päästäkseen edes vähän rauhaan hän ajatteli, ettei vielä ollut\nvälttämätöntä pakottaa itseään tekemään päätöksiä; yleinen tapahan\nantoi hänelle varsin paljon aikaa päätöksen tekoon. Mutta hän aikoi\nkuitenkin pysyä lujana siinä, ettei seurustelisi herttuan, kanssa.\n\nVidami kävi häntä tervehtimässä ja ajoi herttuan asiaa niin hartaasti\nja älykkäästi, kuin suinkin, mutta ei saanut häntä muuttamaan\nkäytöstään eikä sitä, jota herttua oli määrätty noudattamaan. Prinsessa\nsanoi sedälleen aikovansa pysyä nykyisessä tilassaan ja tietävänsä\nkyllä, että se päätös oli vaikea panna täytäntöön; kuitenkin, hän\ntoivoi itsellään olevan siihen kyllin voimaa. Hän ilmaisi vidamille\nselvästi, kuinka se ajatus, että Nemoursin herttua oli syynä hänen\nmiehensä kuolemaan, oli hänet vallannut ja kuinka varmasti hän uskoi\ntekevänsä velvollisuuden vastaisen teon, jos suostuisi herttuan\npuolisoksi, ja siksi vidami pelkäsi olevan hyvin vaikeata kääntää\nprinsessan mieltä. Mutta vidami ei lausunut herttualle epäilyjään, vaan\nselostaessaan keskusteluaan antoi hänelle kaikkia toiveita, joita järki\nvoi myöntää rakastuneelle miehelle.\n\nHe lähtivät seuraavana päivänä kuninkaan luo. Vidami kirjoitti Clèvesin\nprinsessalle herttuan pyynnöstä kertoakseen tästä ystävästään, ja\ntoiseen kirjeeseen, joka pian seurasi ensimmäistä, herttua omakätisesti\nliitti muutamia rivejä. Mutta prinsessa, joka ei halunnut luopua\nomaksumistaan säännöistä ja joka pelkäsi, että kirjeet voisivat joutua\ntoisille teille, ilmoitti vidamille olevansa enää ottamatta hänen\nkirjeitään vastaan, jos niissä yhä puhuttaisiin Nemoursin herttuasta,\nja lausui sen niin pontevasti, että herttuakin pyysi, ettei vidami enää\nhäntä mainitsisi.\n\nHovi meni saattamaan Espanjan kuningatarta Poitouhun asti. Tänä\naikana Clèvesin prinsessa pysytteli kotonaan, ja mikäli hän oli\netäällä Nemoursin herttuasta ja kaikesta, mikä voi muistuttaa häntä,\nkävi miesvainajan muisto, jota hän piti kunnianaan säilyttää, yhä\nelävämmäksi hänen mielessään. Syyt, jotka estivät häntä menemästä\nnaimisiin herttuan kanssa, näyttivät hänestä lujilta velvollisuuden\nkannalta ja vääjäämättömiltä hänen rauhansa vuoksi. Herttuan rakkauden\nloppuminen ja mustasukkaisuuden tuskat, joiden hän ehdottomasti\nuskoi kuuluvan yhteen avioliiton kanssa, paljastivat hänelle varman\nonnettomuuden, johon hän oli syöksymäisillään. Mutta hän huomasi myös\nsuunnittelevansa mahdottomia, jos lähellä ollen vastustelisi maailman\nmiellyttävintä miestä, johon häntä liitti keskinäinen rakkaus, ja jos\nvastarinnan perusteena oli vain jokin, mikä ei loukannut hyvettä eikä\nhyviä tapoja.\n\nNiinpä hän arveli, että vain erillään ja etäällä oleskeleminen voi\nantaa hänelle lisää voimaa. Hän huomasi sitä tarvitsevansa sekä\npitääkseen voimassa päätöstä olla antautumatta uuteen avioliittoon\nettä myöskin ollakseen enää tapaamatta herttuaa. Siksi hän päätti\ntehdä pitkähkön matkan kuluttaakseen sillä koko ajan, jonka hyvä tapa\nvelvoitti hänet elämään syrjään vetäytyneenä. Ne suuret tilukset, joita\nhänellä oli Pyreneitten tienoilla, olivat hänen mielestään paras seutu,\nminkä voi valita. Hän lähti muutamia päiviä ennen hovin paluuta ja\nsamalla kirjoitti vidamille pyytäen, ettei tiedusteltaisi, kuinka hän\njaksoi, eikä kirjoitettaisi hänelle.\n\nNemoursin herttua oli niin suruissaan tästä matkasta kuin joku toinen\nolisi surrut rakastajattarensa kuolemaa. Se ajatus, ettei hän pitkään\naikaan saisi nähdä prinsessaa, tuotti hänelle suurta tuskaa, varsinkin\nnyt, kun hän oli ilokseen saanut nähdä prinsessan heltyvän hänen\nintohimostaan. Mutta hän ei voinut asialle mitään.\n\nClèvesin prinsessa, joka oli ollut niin kovassa jännityksessä,\nsairastui ankaraan tautiin heti perille saavuttuaan. Tieto siitä\ntuli hoviin. Nemoursin herttua oli lohduton: hänen tuskansa kiihtyi\nepätoivoon ja äärimmäisyyksiin asti. Vidami näki paljon vaivaa\nestäessään herttuaa näyttämästä sitä muille ja pidättäessään häntä\nmatkustamasta itse ottamaan selvää prinsessan voinnista. Sukulaisuuden\nja ystävyyden varjolla vidami lähetti prinsessan luo useita\npikaviestejä. Vihdoin saatiin tietää, että prinsessa oli päässyt\npahimmasta vaarasta, mutta yhä oli niin nääntynyt, että tuskin oli\ntoivoa parantumisesta.\n\nTämä pitkäaikainen ja läheinen pakko katsoa kuolemaa silmästä silmään\nsai Clèvesin prinsessan tarkastelemaan tämän elämän asioita eri\nkannalta kuin terveenä ollessaan. Välttämätön kuolema, jonka hän\nnäki niin lähellä itseään, totutti hänet irtaantumaan maallisista\nasioista, ja taudin pitkäaikaisuus teki sen hänelle toiseksi luonnoksi.\nToinnuttuaan tästä tilasta hän huomasi kuitenkin, ettei herttuan kuva\nollut häipynyt hänen sydämestään; mutta vapautuakseen siitä hän kutsui\napuun kaikki järkisyyt, joiden luuli ainaisesti vastustavan uutta\navioliittoa. Hän suoritti vaikean sisäisen taistelun.\n\nViimein hän vapautui sen intohimon rippeistä, jota sairauden herättämät\ntunteet olivat heikentäneet. Kuoleman ajatus lähensi hänessä\njälleen Clèvesin prinssin muistoa, joka ollen sopusoinnussa hänen\nvelvollisuutensa kanssa painui syvälle hänen sydämeensä. Maailman\nintohimot ja lemmensuhteet näyttäytyivät hänelle sellaisina kuin niitä\najattelevat ylevät, laajakatseiset luonteet. Hänen terveydentilansa,\njoka oli huomattavasti heikontunut, auttoi häntä pysymään tällä\nkannalla. Mutta tietäen, mitä sattumat voivat vaikuttaa viisaimpiinkin\npäätöksiin, hän ei tahtonut panna niitä vaaraan eikä palata sinne,\nmissä se mies oli, jota hän oli rakastanut. Hän vetäytyi muka ilmanalaa\nvaihtaakseen erääseen luostariin, ilmaisematta aikovansa luopua hovista.\n\nHeti saatuaan siitä tiedon Nemoursin herttua tunsi ahdistusta tästä\nsyrjäänvetäytymisestä ja näki sen tärkeyden. Nyt hän uskoi, ettei\nhänellä enää ollut mitään toivomista. Toiveiden menettäminen ei\nkuitenkaan estänyt häntä panemasta kaikkeansa liikkeelle saadakseen\nprinsessan palaamaan. Hän suostutti kuningattaren kirjoittamaan, samoin\nvidamin, jonka lisäksi piti mennä prinsessaa tapaamaan, mutta kaikki\noli turhaa. Vidami kävi prinsessan luona, joka ei sanonut tehneensä\nerikoista päätöstä. Hän arveli kuitenkin, ettei prinsessa milloinkaan\ntulisi takaisin. Lopulta herttua itsekin lähti samalle seudulle muka\nkylpymatkalle. Prinsessa hämmästyi ja miltei pelästyi kuullessaan\nherttuan tulleen.\n\nHän lähetti erään kunnianarvoisen naisen kautta, josta hän piti ja joka\nsilloin oleskeli hänen luonansa, herttualle pyynnön olla oudoksumatta,\njollei hän uskaltaisi antautua kohtauksen vaaraan, koska se voisi\ntuhota ne tunteet, jotka hänen tuli sydämessään säilyttää. Samalla\npiti herttualle sanoa hänen tahtovan mielellään ilmoittaa, että hän\nkäsitettyään velvollisuutensa ja rauhansa olevan ristiriidassa sen\ntaipumuksen kanssa, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, oli huomannut\nmuiden maailmallisten asioiden käyneen niin yhdentekeviksi, että\nhän oli niistä ikipäiviksi luopunut, että hän nyt ajatteli vain\nhaudantakaista elämää, ilman muuta halua kuin nähdä herttuan pääsevän\nsamanlaiseen mielentilaan.\n\nNemoursin herttua oli menehtymäisillään surusta sen naisen edessä, joka\nnäin hänelle kertoi. Hän pyysi sanantuojaa kymmeniä kertoja palaamaan\nprinsessan luo ja järjestämään niin, että hän saisi nähdä prinsessan.\nMutta nainen sanoi, että prinsessa ei ainoastaan ollut kieltänyt häntä\ntulemasta sanomaan mitään herttuan taholta, vaan myös selostamasta\nkeskustelua.\n\nVihdoin herttuan täytyi palata niin murheen murtamana kuin mies\nvoi olla menetettyään iäksi kaiken toivon saada jälleen nähdä sitä\nnaista, johon hänet liitti kiihkeämpi, luonnollisempi ja vakavampi\nintohimo kuin, milloinkaan on sydämessä syttynyt. Hän ei kuitenkaan\nvielä luopunut ponnistuksistaan, vaan yritti kaikin keinoin houkuttaa\nprinsessaa muuttamaan päätöksensä. Niin kului vuosia, ja olo kaukana\nrakastetusta lievensi herttuan tuskaa ja intohimoa.\n\nClèvesin prinsessa vietti sellaista elämää, joka ilmaisi, ettei\nhän milloinkaan luopuisi päätöksestään. Osan vuotta hän oleskeli\nluostarissa, osan kotonaan, mutta niin eristyneenä ja niin pyhissä\nhartaudenharjoituksissa kuin olisi ollut nunnana kaikkein ankarimmassa\nluostarissa, ja hänen elämänsä, joka päättyi jokseenkin pian, on\nverrattoman hyveellisyyden esikuva.\n\n\n\n"]