[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsJD6Zbvn5rZ3MnANnMMGVA8aKOhBwUOUezfHR1uSTZU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3753,"Vartiossa","Hellaakoski, Aaro",1893,1952,"3753-hellaakoski-aaro-vartiossa","3753__Hellaakoski_Aaro__Vartiossa","Runoja sodan vuosilta","runous",[],[],"fi",1941,null,2795,16641,true,[],[],[],"Runokokoelma sisältää toisen maailmansodan aikana kirjoitettuja säkeitä, jotka käsittelevät rintaman kokemuksia, isänmaallisuutta ja Suomen suhdetta naapurimaahansa. Teos jakautuu osiin, joissa tarkastellaan sotaa niin poliittisesta kuin henkilökohtaisesta näkökulmasta.","Aaro Hellaakosken 'Vartiossa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3753.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VARTIOSSA\n\nRunoja sodan vuosilta\n\n\nKirj.\n\nAARO HELLAAKOSKI\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1941.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nI\n\nRajanaapurit\nHarmaja laulu\nOvella\nSireenit ulvovat\nRajalla\nSotavuoden virsi\nKiitosvirsi\nSodan kevät 1\n  »     »   2\nMarssi\nOdotus\nKesäkuun marssi\nElokuun kolmaskymmenes\nVerivelka 1\n    »     2\nVahti-ukko\n\nII\n\nDivide et impera\nJohn Bull\nMaailmansoppa ja setä Sam\nFunkis\nHullu enkeli 1—3\n\nIII (Haudoilta)\n\nHaudoilta\nSotarukous\nUupunut\nPieni jalka\nRikkinäinen mies\nTuntematon\nPietari palaa\nVartiossa\nPaluutie\nKomennolla\nRikkaat kädet\nRiisuttu\nLepo\nUusi laulu\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nRAJANAAPURIT\n\n\nIso naapuri vierellämme\nei halua ymmärtää\nraja-aitaa, välillämme\nylös pilviin ylettyvää.\n\nMeill' eri on sentään laatu,\neri maa, eri taivastie.\n\nMitä sieltä on tänne saatu,\nsen tiedämme, tottavie.\n\nJa jos samaan — sattumalta —\nme hautaan kaivettais,\nylösnoustessa paaden alta\nerotuomion sielumme sais.\n\nEi länsi ja itä tapaa\nsamankaltaista Jumalaa.\nOn taivaskin meille vapaa.\nKuka orjien taivaan saa?\n\n\n\n\nHARMAJA LAULU\n\n\nPilvien harmajan harson alla\nahdistus ahdistusta ajaa\nharmajan alla,\n\nsiipisaatolla havisevalla,\nsäikkyvän sorsaparven tiellä\nhavisevalla.\n\nLopuss' on kesien heleät päivät,\nkuulto vetten, ja kaislarannan\nheleät päivät.\n\nKylmillensä kaislikot jäivät,\nuhkan ja hyytävän häviön kouraan\nkaislikot jäivät.\n\nEi ole paikkaa, minne mennä.\nVanha on poissa. Onkohan uutta?\nMinne mennä?\n\nAatosten viuhuva parvi, lennä\nlävitse tuntemattoman seinän\naatos lennä!\n\nulapan ääriä, levottomasti,\nviemänä viiltävän ahdistuksen,\nlevottomasti,\n\nrantoja paeten, aavalle asti,\nkuohuun aaltojen valkoisten varsain\naavalle asti.\n\n\n\n\nOVELLA\n\n\nMun sieluni, miks levoton?\nVain tuntematon liki on,\nse käsivarttaan kohottaa\n     ja odottaa.\n\nMik' aatosteni voiman vei?\nPää hartioilla tuttu ei!\nJa sydämest' on tahti pois\n     kuin pelko ois.\n\nOn aivan liki, aavistan,\nse seinä kahden maailman,\njoss' ovi tumma, odottain,\n     on vastassain.\n\nVain askel kynnykseltä sen\non meri iankaikkinen.\nVain askel. Hiukan loiskahtaa.\n     Ei kummempaa.\n\nVain askel koko matkas lie.\nSe tuntemattomasta vie\nvain taasen tuntemattomaan,\n     siis tuttavaan!\n\nJa koko askel-taipalees\n— se olkoon synkkä, olkoon sees −\nvain turhuudesta turhuuteen\n     vie ikuiseen.\n\nMun sieluni, miks' levoton?\nTuoss' ovi pieni auki on.\nVain askel. Hiukan loiskahtaa.\n     Ei kummempaa.\n\n\n\n\nSIREENIT ULVOVAT\n\n\nKuoleman torvet\nvonkuu, ne vonkuu,\nkuoleman varjot\npeitti koko maan.\n\nSydän, joka tunnet,\njärki, joka leikkaat,\nesille, esille,\nsinut punnitaan.\n\nKaikki, joka kätköön\nkaivettu oli,\nesille, esille, armottomasti.\nNyt on tilipäivä.\nKaikki punnitaan.\n\nPunnittu? Huomattu köykäiseksi?\nVarmuus vaipuu\nhymy katoaa.\nKorskea siirtyy\nviimeiseksi,\nmies matalainen\neturintamaan.\n\nKuoleman torvet\nvonkuu, ne vonkuu,\nkuoleman varjot\npeitti koko maan.\n\nNyt on tilipäivä.\nNyt punnitaan.\nParku ja riemu\nnyt on irrallaan.\nKuonasta kulta\nirroitetaan.\n\nJokaisen on vuoro,\njokaisen on pakko\nkäydä tuomio\ntunnossaan.\n\nHuimaava hetki.\nKuoleman torvet\nvonkuu, ne vonkuu:\nkuonasta kulta\nirti otetaan.\n\n\n\n\nRAJALLA\n\n\nAamun hetkistä illan suuhun\naatokset kiertävät ympyrää.\nEi ole vetoa virkaan muuhun.\nAatokset kiertävät ympyrää\n\nseuraten painia Suomen suvun\näärellä viimeisen länsimaan,\ntaattojen luvun ja poikien luvun\nkäydessä tuleen ja kuolemaan\n\nsulkuna julmalle barbaarille,\nkylmin päin, kovin sydämin,\nyksinäisinä — minkäs sille —\nsisulla kestäen sittenkin.\n\nTähän on rajalle meidät pantu\nlännen viimeisen vartian.\nJos ei rauhaa suo tämä mantu,\nsuo tulen, tuhkan. Ja kunnian.\n\n\n\n\nSOTAVUODEN VIRSI\n\n\nYmpäri vihollis muuri.\nPuhuvat ruuti ja rauta.\nHerra, valtias suuri,\nsuojaa Suomea, auta!\n\nIhmisneuvoa halpaa\nuskoa jaksa emme.\nKättesi vahvaa salpaa\nhuudamme suojaksemme,\n\nRangaistuksesi uhkaa\njulminta saimme jo maistaa.\nSiunaa jo verta ja tuhkaa!\nAnna jo armosi paistaa!\n\n\n\n\nKIITOSVIRSI\n\n\nKiitos, Isä taivainen,\nettä näin sen ihmehen:\nmaa on vapaa, kansan runko\nniinkuin honka kallion.\nHourailenko? Uneksunko?\nTotta kaiketi se on.\n\nMiksi riistit kuitenkin\nuhrit kymmentuhansin\nnuorin, vahvoin sydänverin,\njotka hankeen vuotivat?\nSuunnattomin maksuerin\nvapauden verotat!\n\nMiksi laskit Karjalaan\nverikoirat itämaan?\nMiksi heitit mieron teille\nheimon paljon vaivatun?\nMiksi annoit ruoskaa meille\nsijaan siunaukses Sun?\n\nKiitos, Herra, sittenkin\ntäysin suin ja sydämin,\nettä vapautemme kesti\ntaasen polveen tulevaan.\nSiunaa, Herra, ikuisesti\nvapaus ja onni maan!\n\n\n\n\nSODAN KEVÄT\n\n     1\n\n\nSen talven jylinä täytti,\nyöpakkasen palo.\nMiten outoa nyt on hiljaisuus\nja lämpö ja valo!\n\nEi entiset keväät tulleet\nnäin kaukaa iki,\nsiks eipä ne koskaan päässeetkään\nnäin sydäntä liki.\n\nMiten outoa! Taasenko alkaa\nuus vuosien luku?\nVeli, ankara olkoon vastaisuus,\nmut emme huku.\n\nNyt entistä velvoittavammin\nkevät, luoksemme tule,\nja ylitse hurmeisten sydämien,\nkevät, kylväen kule!\n\n\n\n\nSODAN KEVÄT\n\n     2\n\n\nTaas kirkkaus\ntaas kuulaus\ntaas raikas voima kevään!\nNiin silmiänsä siristäin\nkäy aatos aurinkoisin säin\nmaan aamuun helmeilevään.\n\nTaas kiurun tie\nyli tuskan vie\nniin runsaan laulun soiden\nja ympärillä yhtenään\non uskaltaneet heräämään\ntaas kylvöt vainioiden.\n\nSoi, kiuru, soi!\nJo jäänsä loi\nsun allas toivo arka.\nKen äsken vielä uskoikaan:\nmaa vapaa, kukka umpussaan,\ntäys päivää pellon sarka.\n\nSoi, kiuru, soi!\nTaas nousta voi\nmaa vainotalven alta.\nNiin kauan, kun me uskotaan,\nei vapautta sammumaan\nsaa vääryys, väkivalta.\n\n\n\n\nMARSSI\n\n\nTätä maata on tuhannen vuotta\njo asunut sitkeä rotu.\nJa me emme vanno suotta:\nväkivaltaan me emme totu,\ntätä maata on tuhannen vuotta\njo asunut sitkeä rotu.\n\nTätä maata on puolustettu\nja pantu sille rajat.\nOn syöty olki ja pettu\nja eletty vainojen ajat,\ntätä maata on puolustettu\nja pantu sille rajat.\n\nVihamies, ole varma siitä:\ntämä maa on meille pyhä.\nEt helppoa laihoa niitä\njos kärkkynet tänne yhä,\nvihamies, ole varma siitä:\ntämä maa on meille pyhä.\n\n\n\n\nODOTUS\n\n\nMiks' hiljainen vavistus, miksi\nkäy lävitse jäsenies?\nPure hermosi tunteettomiksi.\nLyö lujiksi askeles.\nSun hermosi olkoon sairaat\nja järkesi vaviskoon,\nsitä vankemmin juuresi kairaat\n     alkukallioon.\n\nSinä tiedät: valmistamaan.\nTaas vaarassa on maa.\nSinä jaksanet tarttua rautaan\nkun kutsu kajahtaa.\nKai sinäkin jaksanet syöstä\ntulisuihkua kouristas\nja verisen hangen yöstä\n     löytää kuolemas.\n\n\n\n\nKESÄKUUN MARSSI\n\n\n     Onpa taasen\n     kevyt olla.\n     Nyt on ryssä\n     tuomiolla\n     — eikä yksin\n     työssä olla\nvainolaista kohti marssimassa.\n\n     Kevyt nostaa\n     anturoita,\n     ilo kuulla\n     pauhinoita.\n     Suvituuli\n     suuri soita\nvapauden virsi Karjalalle!\n\n     Kohta maa on\n     kokonainen.\n     Nyt se lyödään\n     vainolainen,\n     paha henki,\n     painajainen.\nAutuas on kaatua ja kuolla.\n\n\n\n\nELOKUUN KOLMASKYMMENES\n\n\nNiin, ihmeellinen viesti Viipurista\n— ei vielä kuultu — aavistettu vain.\nSoi marssi Karjalan. Ja rauhallista\non kansaa koossa, vaiti, odottain.\n\nSoi marssi Karjalan, soi monta kertaa,\nja hiljaa hymyävät ihmiset;\nhe tietävät; ei tämän hetken vertaa\nsaa toiste elää korvat janoiset.\n\nJo kuuluu sanat. Viipuri on meillä!\nJa kaikki katsoo vaiti toisiaan.\nEi huudeta. Ei riemunkyyneleillä\nkäy kukaan tunnettansa purkamaan.\n\nTäys jokaisen on, kukkuroilla rinta,\nmut aatos taipuu talveen veriseen,\nja lausuu aavistus: on kallis hinta\ntaas liitettynä suureen uutiseen.\n\nKun nousee ristilippu siellä täällä,\nvoit muistaa talvipäivää synkeää:\npuoltankoon liput jäi. Nyt uhkapäällä\nne salkojensa latvaan kiipeää\n\nja tuuleen hulmahtaa, ja siihen jää.\n\n\n\n\nVERIVELKA\n\n    1\n\n\nKuka mitata jaksaa vainot\ntämän kiusatun kansan tiellä?\nItä uhkasi monta kertaa\njo kaiken loppuun niellä.\n\nNyt, Kohtalo, pääsinpäivää\nälä kiusatulta kiellä!\n\nPirun kynsille löi jo rauta.\nMars-mars rajan taakse johti.\nNyt perille vieköön askel\nidän, susien luolia kohti.\n\nTilipäivän pauhut jo kuului\nja tuomion loimut hohti!\n\nNe karvaat kyynelhelmet\nkuin isien poskia kasti\nnyt nikkeliluoteina lyököön\nne Vienanmerelle asti.\n\nVuossatojen tili kun tehdään\nse tehdään loppuun asti.\n\n\n\n\nVERIVELKA\n\n    2\n\nKuin kaukana, kaukana onkaan\nNeva, Syväri, Vienanmeri.\nEri niist' on puhua suulla\nja niille päästä eri.\nNe huutavat verta, verta,\nja niihin vuotaa veri.\n\nJoka hetki kasvavalla\nne kaiulla vannottavat:\non heimosi hukkumassa,\nsen suonet jo raukeavat,\npian iske Kalevan miekka,\ntuo tänne Suomen tavat.\n\nIdän rosvojen alla huusi\nNeva, Syväri, Vienanmeri.\nNyt niihin on vuotanut kallein\nveri nuori, lunastusveri.\nRaja pantu on Suomensaaren.\nItä olkoon takana eri.\n\n\n\n\nVAHTI-UKKO\n\nRintamalle kelvannut en ollenkaan.\nVahti-ukkona seista saan\nsilloin, kun Karjalassa ryssää lyödään,\nPietarissa roihuaa ja Syvärillä soi,\nsilloin, kun Äänislinnaksi muuttuu\nsaatanan pesäkin, Petroskoi.\n\nIndividuaaliksi itseni luin.\nSotilastakkia vieroksuin.\nSiitäpä saan tämän häpeän kantaa,\nraskaan, niinkuin helvetin yö,\ntylsänä eestaas tallustella\nsilloin, kun Suomen leijona lyö.\n\nHylky, joka syrjään on heitetty näin,\nkehtaanko katsoa lastani päin?\nkehtaanko koskea naiseni pintaa?\nkehtaanko ilmaa hengittää?\nsilloin, kun kaikesta veristä hintaa\nsammioittain kentille jää.\n\nHoukka, asetakkia vieroksuin!\nSiksi nyt taskussa nyrkkiä puin\nsilloin, kun Karjalassa ryssää lyödään,\nPietarissa roihuaa ja Syvärillä soi,\nsilloin, kun Äänislinnaksi muuttuu\nsaatanan pesäkin, Petroskoi.\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nDIVIDE ET IMPERA\n\n\nVoi, että Englannin,\ntuon vieraan panssarilaivan,\npiti ankkurissaan olla\nliki Europan kylkeä aivan.\nSen mastossa vahtimiehet\nniin kylmän-tyynin päin\novat nyt ja eilettäin\ntämän maanosan ylitse silmäilleet\nja sitoneet ja päästäneet.\n\nHe pitävät peukaloani\njoka miehen valtimolla.\nHe pitävät huolen, ettei\nylen eheitä olla;\nlie nälkäsaartokin muuan peli,\njota toisinaan he järjesteli.\n\nEi ihme, jos, pelin vierellä kärkkyin,\nidän sutten laumat taajeni, taajeni,\nne valtasi alaa, ja laukat laajeni,\nne uhkaa täällä, ne ulvoo siellä,\nne ovat jo taas päin länttä tiellä.\nJoku onkohan viittonut, kylmin päin\nsitä laumaa yllyttäin?\n\nOi Europa, toisella vierelläsi\nsua panssarilaivan kokka varjoo\nja, repien toista kylkeäsi,\nsuden hammas sinulle iloa tarjoo.\n\nEi ihme, jos kuiskaillaan\nyli revityn, onnettoman maan:\nrakas Albion, nosta jo ankkurisi\nja purjehdi matkoihisi.\n\n\n\n\nJOHN BULL\n\n\nJohn Bull on mahtava kauppamies\nja kukkaro puntia pullollaan.\nEns-punnan saalisti, kenties,\nmerirosvo kaapparilaivallaan.\nJa kultaiset punnat ne kiiltelivät\npulun-puhtaina, ja kilisivät,\nei ruokahalua ne estä\neikä niit' ole tarvis pestä.\n\nLöys puntia toisen annoksen\njoku orjakauppias taskustaan,\nkasan kolmannen ja neljännen\ntoi diplomatiia juonillaan.\nJa puhtoiset punnat, ne toimeliaat,\npani verolle maailman kaikki maat,\nja kuka ei suostunut niihin,\nsai lyijyä selkäpiihin.\n\nJohn Bull ei käsiään pessyt, ei,\nvaan verhos ne valkein hansikkain\nja ne ristiin vei ja ne rastiin vei\nyli kansojen, kultaa kumartavain,\nja Canterburyn piispa saa\nkäden siunata, jos se haiskahtaa.\nOn kalman katkua kyllä\nJohn Bullin ja punnan yllä.\n\n\n\n\nMAAILMANSOPPA JA SETÄ SAM\n\n\nSoppaan lusikkansa pisti\nkiltti setä Sam,\nmaiskahutti kaunihisti,\nnaukaisi: nam-nam\n— kaiken kyllä syödä jaksan,\nhupsut humpuukilla maksan\n— sanoi setä Sam.\n\nBelsebuubin pyhäks puki\nhurskas setä Sam,\nsille siunauksen luki,\nrumpuun löi: tram-tram\n— Venäjäll' on hätä suuri,\nsortuu kansanvallan muuri\n— sanoi setä Sam.\n\nMiks' ei hiukan rehvastaisi\nrento setä Sam.\nMit' ei humpuukilla saisi,\nauttaa kai pam-pam.\n— Muitten riidellessä hyödyn,\nryöstän lyöjän, nyljen lyödyn\n— sanoi setä Sam.\n\n\n\n\nFUNKIS\n\n\nLie keksinyt jotain\njoku Wilbur Wright,\npois pyyhki Marconi\nvälimatkan lait.\nJa monia muita\noli mukana kait.\n\nOli luomisen aamu,\nuusmallinen toki,\nkas, tulkoon-sanaa\nnyt ihminen hoki.\n\nTuli valkeus uusi\nja edistys muu.\nJa kummallisinta\nse oli se muu:\n\njoku termiittipommin\ntoi hullun käteen\njoku raakalaiselle\nkuolemansäteen\njoku viskasi sanan\neetteriin\n(sitä propagandaksi\nkutsuttiin).\n\nKas, ennenkin ollut\nlie poliitikoita;\nei puuttunut nytkään\npirulaisia noita.\nEi koskaan hunnit\nlopu maailmasta;\non sanottu: nythän\nniit' onkin vasta.\n\nNyt kuule, Marconi,\nnyt katsele, Wright,\nmitä funkis-tyyliä\naikaansait.\n\nTaru Troian, Kartaagon,\nja Niiniveen\ntämän rinnalla kaikki\njää pienuuteen.\nKoneteurastuksen\nuus ennätyslaatu\nteräsmyrskyinä kyllin\non kokea saatu.\nJa mihin ei teräksen\nkynnet yllä,\nvale yltää, ja sanan\nmuu myrkky kyllä.\n\nNyt teurasta tehdään.\nNyt luhistetaan.\nJo kateina ähkyvät\nhaudoissaan\nLenk-Timur, Attila,\nTsingis-khan.\n\n\n\n\nHULLU ENKELI\n\n\n\n1\n\n\nTaivaannavalla istuu yhä\nyksi enkeli pyhä,\nyksinäinen, viimeinen,\nsormiltansa verinen.\nVapisevilla sormillaan\nvirittelee viuluaan\nhymyten ylitse taivaan kuvun\nja kaikkien tähtien luvun.\n\nTaivaan pieliä nuoleskellen\npakkanen leimuaa,\nvihreät liekit, hulmahdellen,\nkorkealle kohoaa.\n\nPohjantähdellä viipyy vain\nenkeli, viulua laulattain,\ntuijotellen liekkeihin,\nsoittaen sormin verisin.\nAukeavat hullun huulet.\nLaulun kuulet:\n\n\n\n2\n\n\n»Aikomukset jumalain\npalavat, hauskasti loimottain.\n\nMiksipä katseltavaksi\nsallivat minulle sen\ntähden pikkuisen,\njossa on viisasta kaksi:\nPiru ja ihminen!\nHei, tätä hauskaa pilaa.\nSielläkin tehtiin tilaa.\n\nValtikat kaikkien jumalain\npalavat, hauskasti loimottain.\n\nTaivaan akkunat ammollaan\nsyytävät loimuja maailmaan,\nkaikki karreksi palaa.\nTyhjä on parasta alaa.\nMuistamme kai sen verran:\ntyhjästä tehtiin kerran\nkaikki tuo.\nLiekki syö! Liekki juo!\nKaikki karreksi palaa.\nTyhjä on parasta alaa.\n\nRuumiit kaikkien jumalain\npalavat hauskasti loimottain.\n\nMiksipä katseltavaksi\nantoivat minulle sen\ntähden pikkuisen,\njossa on viisasta kaksi:\nPiru ja ihminen!\nHyvä herra Piru,\npolta se tähden-siru\nja valtaani lennä kumartamaan,\nsaat tarttua sormeeni soukimpaan,\ntule peijaisiin, tule tanssimaan.\n\nMurheen tähti se jumalain,\nsekin palakoon, hauskasti, loimottain.»\n\n\n\n3\n\n\nPiru saapui, siivin sähisevin,\nja kumartui, murhasi enkelin.\nNyt hangollansa hän kohentaa\ntuhkaksi koko maailmaa\nja nauraa ylitse taivaan kuvun\nja kaikkien tähtien luvun.\nYlt'ympäri, hauskasti loimottain,\npalavat ruumiit maailmain.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nHAUDOILTA\n\n\nTuoreitten kumpujen rivit\njuhannusyötänsä viettämässä\npiirissä pienen kirkkomaan.\nVaikeitten ristien rivit\ntalven päivässä himmeässä,\njäätynyt kukkanen kummullaan.\nEtsimättä ne eteeni saan,\naina ne näen, jos minne kuljen,\nselvimmin, kun silmäni suljen.\n\nRaskastahtisen huminan kuulen\ntuomana tuulen\nvaiheilta kaikkien kumpujen,\ntuttujen ja outojen.\nSanoja, luulen,\nsanoja kuulen.\nVainajat, verisin povin,\nvaienneet jo tovin,\naukovat unessa huuliansa\nsyvällä haudoissansa.\n\nMua, jota joukossa nähty ei\nsilloin, kun rajalle marssi vei,\ntuhannet äänet mullan alta\nseuraksensa velkovat.\nHeillä on elämä, heillä on valta.\nMe olemme vainajat.\n\nSiell' olen maannut syvyydessä\npäivät, viikot, kuukaudet\nhiekan heleän siimeksessä\nniinkuin muutkin, tuhannet.\nHyrisi verinen kansa\nhiljaa haudoissansa\nrikkaammalla kielellä kuin\nkoskaan elävin suin.\n\nHe oli nuorina nukkuneet,\nnopeasti kypsyneet,\non kuin tasolta korkeammalta\nheidän sanansa soisivat.\nHeillä on elämä, heillä on valta.\nMe olemme vainajat.\n\n\n\n\nSOTARUKOUS\n\n\nHerra, kasvojes eteen\nheitti meidät sota.\nHerra, kasvojes eteen\nhuonoutemme ota,\nvahvista sieluamme\nettä se kestää vois,\npyyhi otsiltamme\nelämän tahrat pois.\n\nJäihän elämä meiltä\nkauas, selkämme taaksi,\nveljiltä kylmenneiltä\njäi se jo ainiaaksi.\nPyyteet tunnemme kyllä.\nNyt ne on sammuneet.\nSormesi pyyhkäisyllä\nolemme tyhjenneet.\n\nHerra, kättämme käytä\nsotasi tanterella,\nsielumme tyhjät täytä\nhenkesi paljoudella,\nett' olis arvoa meissä\nuhriksi syntymämaan.\nUhri on valmis meissä.\nVoimasi tarvitaan.\n\n\n\n\nUUPUNUT\n\n\nTurhaa miettimistä.\nAatos tuskin luistaa.\nMissä olen? Mistä?\nEnhän jaksa muistaa.\nOn kuin hajoaisi\nmaat ja tanteret,\njoku huhuaisi\n— missä — tiedä et.\n\nTurhaa. Muiston alat\nlohkeilla jo ehti,\npienimmätkin palat\nhukkaan ajelehti.\nSanoin hajoavin\nluisun ikuiseen,\nlauluin, kaikkoavin\nkymiin tyveneen.\n\n\n\n\nPIENI JALKA\n\n\nMihin kätkin kirjeen?\nTahtoisin lukea siitä:\n»Selma käski kirjoittaa\nettä eilis-aamusta\nsinulla on poika.»\n\nNiihin sanoihin\nsilmäni tarttuivat kiinni\npääsemättömästi.\n\nPiilossa tahtoisin niitä lukea\nkenenkään näkemättä\nJumalankaan näkemättä,\nsillä minä pelkään\nettä kateellinen kohtalo\nkatsoo karsaasti\njos sydämeni\nkasvaa liiaksi kiinni\npieneen poikaseen.\n\nMinulla oli himo.\nMinä halusin lomaa rintamalta\nhetkiseksi\nkurkistaakseni kehdon silmiin\nja kuullakseni jokelluksen.\n\nSain pitkän loman\ntäällä mullassa.\nNyt nukkuisin kernaasti\nyli ikuisuuden,\nkun eräs pieni poika\nkerran\nvahingossa\nastuisi kumpuni nurmelle.\n\nPieni jalka\njota en koskaan nähnyt\ntule\nastu kuvasi\nrintani päälle\nruohikkoon.\n\n\n\n\nRIKKINÄINEN MIES\n\n\nTäällä on hyvä.\nTämä korsu on riittävän syvä\nja salainen.\n\nTunsin suuret sanat\nkerskurin.\nTunsin vapisevan\npelkurin.\nToisiansa häpes\nkumpikin.\n\nSopii olla\nkaksi kättä, silmää vikkelää.\nEi käy laatuun\nkantaa kahta häpeää;\nkumpainenkin\npettää toisiaan\nkysymättä minun\nmieltäni milloinkaan.\n\nTämä hauta on riittävän syvä.\nNuku täällä, salaisuus.\nLuulen, täällä on hyvä.\n\n\n\n\nTUNTEMATON\n\n\nLiian arka ja outo\nelossa ehti jo kuolla.\nJokainen päivännouto,\nmuistelen, ahdisti tuolla,\n\nvieraat, ystävätkin\nohitin kaartaen,\ntervehdykseeni kätkin\nhyvästin salaiseen.\n\nLaupias kohtalo siirsi\ntänne mun tarpeetonna,\nkumpui kylkeen piirsi:\nkuollut tuntematonna.\n\n\n\n\nPIETARI PALAA\n\n\nViipuri palaa.\nKarjala palaa.\nKoko Suomi on hävitysalaa.\nTiedetään:\nPietarin tähden,\nPietarin turvallisuuteen nähden\nSuomi hävitetään.\n\nSiksi on minutkin halvennettu\nja peitetty mullalla maan.\nMutt' ei viel' ole ummistettu\nsieluni silmiä ollenkaan —\nminussa aavistellaan salaa,\nminussa palaa:\nPietari palaa.\n\nSalassa untani elätän nyt.\nKerran on aikani täyttynyt,\nkerran sieluni täysin havaa,\nsiipensä avaa\njanoten näkyä juovuttavaa:\nvoimallisesti\njulkisesti\nNevan rannoilla jylisevillä\nkranaattituiskussa tärisevillä\nPietari palaa, Pietari palaa\nvalkaisten koko Kannaksen alaa.\n\nNäättekö loukeen valkean\nloimujen ylitse leijuvan?\nSiinä on sieluni mun\nkalvennetun.\nSiipeni lyönnit ees-taas vie mun\nylitse hävityksen riemun.\n\n\n\n\nVARTIOSSA\n\n\nMaan haudassa Kuolema istuu\nja meitä vannottaa\n— me olemme hänelle velkaa\nkai jotakin joutavaa,\n\nme emmehän liene kuolleet\nhänen mieliksensä kai —\nse vähäsen on, mitä meistä\nhänen kouransa irti sai.\n\nMe emme hänelle kuulu.\nHän meille kuulu ei.\nLuja usko on johtanut meitä\nja se meidät jo eespäin vei:\n\nme olemme vartiossa\nyhä nyt, ja vastakin.\nOn henkemme astunut uusiin\njo vuosisatoihin.\n\n\n\n\nPALUUTIE\n\n\nOli äiti minulla, sisko\nja pieni morsian.\nEn tiedä, kuvittelisko\nhe veräjän aukeavan\n\nja siitä tulevan erään,\njolla poikasen katse lie\nja jolle he vuoronperään\nkäden lämpimän kaulalle vie.\n\nEn tiedä, mitä he luulee\nja mitä he kuvittelee.\nVain tiedän: sodassa tuulee\nja sydämet jyrkkenee.\n\nJos käden he minulle tarjois,\nkai omani pakenis pois,\nveriusva otsani varjois\nja kieleni kuollut ois.\n\n\n\n\nKOMENNOLLA\n\n\nMun silmissäni hohti\nse risti verinen.\nJa ristinmiestä kohti\nma käydä rohkenen.\n\nHän oli komennettu\nmaan lapsi olemaan\nja uhriin velvoitettu\nja kolkkoon kuolemaan.\n\nOi Herra, poikas olla\nminunkin heikon suo.\nOlenhan komennolla.\nMaa vertani jo juo.\n\n\n\n\nRIKKAAT KÄDET\n\n\nOli kevättä. Selvemmästi\nsen Tuonen tuvilta nään.\nOli kesää — liittävästi\nse tuhlasi hellettään.\n\nMuun saanut lienen, paitsi\nen vanhuutta korkeaa;\nujo ylpeys vain mua kaitsi\nja iloni kukkuraa —\n\noli kätteni ylettyvillä\nmitä nuoruus uneksuu —\nen koskenut siihen, sillä\nolin itse kukkiva puu.\n\nJa nythän kaikkeni annoin\npois, riemusta hymyillen.\nMaa isien, sinulle vannoin:\nsaat rikkaan ihmisen.\n\n\n\n\nRIISUTTU\n\n\nSairaalassa riisuivat\npuvun turhan, painavan,\ntoivat valkolakanan,\nnukutuksen antoivat,\njonka loppua ei näy\neikä yli varjo käy,\njonka rantaan aukeaa\nkaikkein unten kotimaa\nrauhassansa voiman tuntu\nkulmillansa kuulas huntu\nniinkuin taivas aamuinen\nyli meren tyvenen.\n\nSelvää kaikk' on, kuulakkaa.\nAatos kaiken oivaltaa\n— ei vain omaa nimeään\neikä tunne itseään,\nkuuntelee vain kulkuansa\nihmetellen, vaieten,\nniinkuin lintu laulustansa\nkuulee kaiun kaukaisen.\n\n\n\n\nLEPO\n\n\nKummallinen, kummallinen\nolo, kaikesta kaukana, onnellinen\nolo iäti vaikenevaisin suin\nja silmin suljetuin.\n\nKuin voikaan kaikesta irti olla,\nkuin yksinäisellä kalliolla\nmeren keskellä, suuren, aukean\nja hiljaa humisevan.\n\nNiin turhaksi tuntee tuskan oman\nmeren kuullossa kirkkaan, rannattoman,\njoka taivaan pilveä korkeaa\nvain kalvollansa kuljettaa.\n\nKummallinen, kummallinen\nolo autio, rikas, onnellinen\nkun sielua, kaikesta keventyvää,\nmeri ikuinen kylvettää.\n\n\n\n\nUUSI LAULU\n\n\nEi mistään, pakota, ei polta.\nOn ruumis kuin ei oisikaan.\n\nKuin alkais kaukovainiolta\nyölintu arka lauluaan\n\nkuin hyönteistoukka heräämässä\nois kotelossaan himmeässä\n\nkuin hartioiltaan joku loisi\npois köyhän muodon entisen\n\nja outo lentäväinen oisi\nja nostais siiven kevyen.\n\nOi kimmellystä ilman pielen.\nOi rikkautta laulun kielen.\n\n\n\n"]