[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnojcbryvxuETUlNXj5LNMAodAlPwWJDwgKPuU05dbG0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3756,"Savolaisia murrejuttuja","Puustinen, Juudas (oik. Hämäläinen, Johannes)",1874,1934,"3756-puustinen-juudas-savolaisia-murrejuttuja","3756__Puustinen_Juudas__Savolaisia_murrejuttuja",null,"novelli",[],[],"fi",1916,6486,40053,false,51007,[22,23],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Savolaisia: Tarinoita\" by Kauppis-Heikki is a collection of short stories written in the early 20th century. These stories likely explore themes related to rural life and characters in a Finnish setting, dealing with their struggles, interactions, and traditional practices. The opening story introduces us to Peltoniemen Paavo, a unique character whose lifestyle and habits reflect the agricultural life.  At the start of the narrative, we are introduced to Peltoniemen Paavo, a tall, lean man characterized by his rough appearance and unkempt demeanor. The opening chapters describe his unusual work habits during the summer, where he works tirelessly both day and night in the fields, suggesting a man devoted to his labor. Paavo's strong affinity for mathematics emerges, as he engages in various calculations, particularly regarding the logistics of his life, including the hypothetical wealth of his future godchild. The comedic element shines through as his obsession with numbers clashes with societal norms, leading to humorous discussions with his neighbors about the merits of taking a wife or remaining single. As the story unfolds, it sets the tone for a reflection on the simplicity and complexity of rural existence. (This is an automatically generated summary.)",[],263,"Kokoelma savolaismurteella kirjoitettuja lyhyitä kertomuksia ja juttuja. Tarinat kuvaavat humoristiseen sävyyn paikallista elämänmenoa, Saimaan vesillä liikkumista sekä arkisia sattumuksia 1900-luvun alkupuolella.","Juudas Puustisen 'Savolaisia murrejuttuja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3756. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAVOLAISIA MURREJUTTUJA\n\nKirj.\n\nJUUDAS PUUSTINEN\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSaimaan vesillä yöllä.\nVasikka-Lassin lammas-ahvier.\nValekuollut.\nVaim-immeinen ja telehvooni.\nSaanavuaran Taavetin ruunan murtiutus piispoo kyyvvissä.\nKun suutar-Uatu olj putkassa.\n\n\n\n\nSaimaan vesillä yöllä.\n\n\nTulla ryllistääpä tuas tervahöyry »Ierikka», kommeekylykinen\nkosserlaiva Pietarin pääkaapunnista. Ja oljpa tuas \"ierikan\" maha\ntäännä tavaroo, olj sekä ruis- että vehnäjauhoo, siihen tilikkeiks\nriis- ja mannakryyniä. Täkkilastiks olj vielä lisäks otettu Viipurista\nenkeliskatiilijä ja simenttiä.\n\nOnnellisest olj myös matka kulunna. Ronstaaseen suapuissa näätti kyllä\nmer kiehuvan vuahtpiä lainneissa, mut tapasa mukkaan ei »Ierikka»\nmennykkää syytä pakota merelle selekääsä suamaan, vuan pistääty\nkaavinan taa kuulostammaa asjoin mennoo. Eikä siinä tarvinnakkaa kaavan\npittee siäpittoo, sillä jo seuroovan päivän iltana näätti luojai\nlaittaituvan kuin ruokalevolleen. Sillon myös »Ierikka» het merree ja\nniin muijat tuas pahimmasta paikasta kuin koera veräjästä.\n\nJotennii hyvin olj piästy Saimaankanavastai läp tulemaan, vaikka siinä\nsattu usseinnii selkkauksia. Pienelle-Pällille tultaissa olj kyllä\ntyssätty yhteen errään sulukavalaisen halakojullin kansa. Ja taishan\nhalakojulli suaha vyörkiänteeseensä emätärrääksen, koska jullin miehet\nalakovat rosessilla uhkailla. Mutta kun täkki-Pekka olj kironnu ja\ntarjonnu korkkiviilarista rosessia miesten piäkuoreen, niin hiljoopa\nolivat äijät herenneet.\n\n\n\n\nSAIMAAN VESILLÄ YÖLLÄ\n\n\nNyt viimeks olj lähetty Puumalasta siinä puolenpäivän aikaan, ja\nvahtvuorolla olj ukko-Ienokki ruotelissa, Pekka kokalla uutsiikissa ja\nrukin iäressä allaalla ite massiinist. Toinen puolj pisetninkiä, s.o.\nkippar, Lasas-Antti ja apulaismassiinisti, olj het Puumalasta lähettyä\npaiskaatunna makkuulleen.\n\nKippar olj kyllä ennen muatapannoosa arvellu ukko-Ienokille, että jos\nyön piälle alakas sattoo ja niin pimmeeks kovin pakata, niin puotetaan\njuakar pohjaan ja ootetaan uamua. Mutta eipä ollu ukko-Ienokki ens\nkertoo reissussa, vaan osas ajjoo vaikka käskopelolta. Ja niin antokii\nukko »Ierikan» ryllytellä etteenpäin tääsine mahoneen.\n\nVuan annas ollakaan, kun aletaan piästä Mäkärän salameen, alakaakin\nvilikkua tulija eistäpäin. Sillon ukko-Ienokinnii poskessa rupes\nmälli pyörimään ja silimät vilikkamaan, sillä tieshän ukko, että\nsalamessa pittää männä siivosti ja kahtoin sivu päivälläkkii, suatikka\ntervapimmeellä yöllä.\n\n— Kukkaan sieltä nyt rulloo vastaan ja juur ahtaimmassa paikassa?\nmurahtelloo ukko mälliään kiännellen. — Ja missään sekkään Pekka on, —\nonkoon se tuolta kokassa vai mänköön se altaalle lämmittelemään. Taitaa\nolla selevintä ehtiä se kässii aikanaa, jos vielä jottai sattus. —\nPekka hoi, ootkohan sinä siellä kokassa vai missä?\n\n— Täällähän tuota taijan olla — vastata jornaatti Pekka kokkapuolesta.\n— Mikä sull’on niinkuu hätänä?\n\nAjomies: Ett’oot vähä kun varveillas; tuolta taitaa tulta rullata\nmuuvan kosser vastaan. Erotatko, onko se puksier?\n\nPekka: Ee oo, kosk'on vuan yks valakee tulj mustissa.\n\nAjomies: S'oon sitte jokki rahtlaiva, sillä eihän tähän aikaan pitäs\nminkään pasassierin vastaan tulla.\n\nPekka: Voippa niin päinnii olla. — Käänkö minä kollaattamassa sen\näijänkäähkänän (kipparin) herreelle?\n\nAjomies: Anna ruan muata, eikö tuosta selvittäne. Katostahan\npalloovatko meijän lautternat!\n\nPekka (käätyään kahtomassa): Ihan palloovattii ilmiliekissä.\n\nAjomies: Millee puolella on punanen?\n\nPekka: Hakkursuaren puolelta, ja ryöninen on Siämingin puolella niinkuu\npittääkii.\n\nAjomies: No, sitte ei oo kellää mittaa sanomista, ettei oo tarpeeks\nilimunierattu, vaikka yhteennii tärskähtäs. Kömmihän tänne komannolle,\nett’oot apunanj, jos jottai sattus niinkun tapahtummaan!\n\nPekka: Suattaahan tuota tulla.\n\nAjomies: Joko erotat ryönistä?\n\nPekka: Johan tuo näkkyy äljöttävän.\n\nAjomies: Jokos niät punasta?\n\nPekka: Ei nää näkyvän.\n\nAjomies: Sitte kosser kiertee jyrree tuota Ohjasniemen kirjavoo reimoo.\n— Jahah, nyt se näkkyy jo kampeevan kurssille, koskapa punanennii rupes\nihteesä näättämään. — Mutta mittee juutasta se niin paljo kiäntää, että\nryöninen painaksen tykkänään piiloon ja näättää vuan punasta.\n\nPekka: Jos pitänöön sen korreempana.\n\nAjomies: Muttei tässä nyt mualiman korreus aata, sivu täss'on piästävä.\n— Mutta mikkään tolokki tuolla torkkuu ruotelissa, kun pakkoo uhalla\nsuoroopiätä piälle!\n\nPekka: Jos ois vähä riävyttää riikkarilla, että herreevät?\n\nAjomies: No, älläätä häntä vähä!\n\nPekka: S—nan rasvakatit, kun ovat tuas viäntäneet altaalla riikkarin\nraanan kiini!\n\nAjomies: Onkoo siästäissäänhän ne aina sen kans kintieroovat. Mutta\nhuuva tuosta ruupartorvesta, että aakaasoovat. Sano myös samalla\nmassiinistille, ett’on varveillaan, sillä tässä pian tyssätään yhteen,\nellei tuo tolovana kiännä vasemmalle, sillä minä en vuan lähe varsin\nalakain pakkaatummaan tuon Hakkursuaren kivikkorannalle.\n\nKiljas Pekka ruupparista rukkihuoneesen, että aakoovat raanan,\njotta onka piäsöö kulukkutorveen ast; käski myös yksin tein\nmassiinistin pitämään olemustaan lähellä veivistaakiaan ja muita\ntpruusutus-sorkottimiaan, koska muuvan hylyky uhkoo piälle tarjoutuva.\nKiäntäen sitten huuvatushanan aak kysäs Pekka vähän aajan piästä:\n\n— Vieläkö minä laalatan?\n\nAjomies: Alahan kiäntee hannoo kiinemmä, katastettaan oljko tuosta apua.\n\nPekka: Kyllä ne ainakii kavahtivat, koskapa tuntuvat sielläi ruppeevan\nälisemmään.\n\nAjomies: Mutteivät ne juuttaat vuan kiännä oikeelle hotulle.\n\nPekka: Taitaa olla selevintä, että aletaan rukkia seisotella.\n\nAjomies: Niin taitaa. (Koneen käyttäjälle huutotorvesta:) Eläs riäkkee\nsitä ruojoo niin kovvoo, tiällä pakkaupi muuvan ruato vastaan!\n\nKonemies (huutaa vastaan): Mittee sinä tuas äläjät?\n\nAjomies: Sitä minä meinoon, että jos saktoosit siellä vähä!\n\nKonemies: Suat kai tätä mieles mukkaan.\n\nAjomies: Tai anna vaikka yksin tein seista koko roskan!\n\nKonemies: Häh?\n\nAjomies: Että toppoo tykkänään.\n\nKonemies: No, nyt se onnii topissa, kun Venskin ruuna.\n\nTämän kanssapuhheen aikana olj Pekka seurannut silimä kovana\nvastaantulijan meininkiä, julukasten sitten vakkaamuksensa:\n\n— Piälle se ruoto vuan pakkooksen.\n\nAjomies: Niin tekköö, niin tekköö, heittiö. (Konemiehelle ruupparista:)\nAnnas ryökkään rätkiä pakkia!\n\nKonemies: Häh!\n\nAjomies: Että huoppoo, huoppoo helevetissä siellä altaalla, tiällä\nylläällä töyvätään yhteen!\n\nPekka: Pakiks taisivat tuollai panna, koska näkkyy seisattuvan. Kiännä\nvuan vähä koomin kun kuppeettain, niin hyvä heitäksen! Minä lähen\ntöytyyttämmään korkkiviilarin vähiin.\n\nJuoksoo Pekka täkille ja ukko-Ienokki kampee ruorilla »Ierikan»\nvitalikkoon. Tysseevät laivat toisiisa, mutta Pekka on ehtinyt\nviilarinnee pahimpaan paikkaan ja huutaa:\n\n— O-jaa, ei mittää hättee ennee!\n\nAjomies (huutaa kiukkuisesti toiseen laivaan): Mikä juuttaan pässi\nsiellä makkoo ruotelissa, kun pakkoo immeisten piälle!\n\nÄäni laivasta: So-soh, Ienokki, eläpäs ynise, kun et lypsäkkää! —\nMinnekäs työ ite ootta unneuttanna ryönisen lantternan?\n\nAjomies: Kah, Koistis-Jussihan se onnii! — Ryönisenkö tulen!? Mutta\njuurhan Pekka kahto tulet ja sano niihen palavan.\n\nPekka: No, ihan ilmiliekissä. Tuo äskeinen vihurin piruko sen nyt\nsammutti, vaikka minä eilennii tilikin lantternat rasselilla ja\nmönjäkitillä.\n\nJussi: No, mitteepä tuosta, tuttua väkkee. Alakoo vuan kankuttaa\netteenpäin! Hyvästi!\n\nKippar (töyväten unenpöpperössä täkille): Hiton rytäkkäkö tiällä —\nyhteentörmääskö?\n\nPekka: Ee mittää hättee, iliman aikojaan tässä vuan tuttuja käteltiin.\n\n\n\n\nVasikka-Lassin lammas-ahvier.\n\n\nKaappias Salamisen »Mustilla» olj kyllä muutumain lampaijen äkkikuolema\nomallatunnollaan, mut huhu ties kuitennii kertoa, että ne kolome\nlammasta, jotka vasikka-Lassi olj kaappijaalla maksattanna, oljvatte\nLassin omija tappamia eivätkä »Mustin». Kaappijaan korville kiert tuo\nhuhu myös, mut minkäs sille ennee tais, paina vuan vahinko nahkois.\n\nMutt'enemmän kun se 45 markkoo, jotka kaappias olj suanu »Mustin»\neistä pulittoo, kyykytti hänen myöntää se, ett'olj jootunna sellaisen\nkutjakkeen kun vasikka-Lassin koirankurin allaiseks ja niin mualiman\npilikan ja naarun esneeks.\n\nMutt’eipä vähä aavenneet kaappijaan silimät suuriks, kun Lassi\ntuasj erräänä päivänä tulj puotiin ryelmä märkijä lampaan nahkoja\nkäsvarrellaan ja kumppaninnaa Koukku-Kusti, joka ihan äskettäin olj\npiässy linnasta viinasakkojaan syömästä ja muuten luatujaan olj\nsamallainen veijjar kun Lassii.\n\nVaikka puot olj täännä väkkee, keskeyttää kaappijas kaapanteon ja\nkyssyy Lassilta:\n\n— Jokos »Must» on tuas käännä Lassin lammaskatraassa?\n\nRuumistaan viännätellen kallistautuu Lassi likemmä tiskiä ja vastoo\nkorvustaan ruopiin:\n\n— Kyllähän se tuas sellaine onnettommuus sattu...\n\n— Millonka sitte?\n\n— Eilenhän se tulj... oltii juur syömässä murkinoo, kun alakaa kuuluva\nhirvee rähäkkä haasta, ja kun juostiin kahtomaan, olj neljä lammasta\nkellellään henktorreissa ja teijän »Must» retp yhen kylykee aak. Kyllä\nse on surkeeta, että elukkarukille sillälailla käv, — huokailj Lassi.\n\n— Onkos Lassi sitte ihan varma, että se olj meijän »Must»?\n\n— Ihan varma, tunnehan minä tok »Mustin», ja tämä Kust voi myös\ntoistoo, hiän niät sattu juur meillä olemaan ja tuntoo myös kaappiaan\n»Mustin».\n\n— Ihan suatan vaikka vannoo, että se olj kaappiaan koera, se sepelkaala\n»Must», jonk'oon nähny satoja kertoja.\n\n— Miks'että sitte ottaneet »Mustija» kiin ja tuoneet tänne? kysyy\nkaappijas.\n\n— Minä kyllä ehätin kiin ottamaan, kun tämä Lassi, huut ja käsk, ja\nhammuilinnii jo sen selekäkarvossa, mutta se rupes rimpuilemmaa ja purj\nminuva kätteen, että pit piästee irt, selittää Kust.\n\n— Purjko pahastikkii? tievustaa kaappijas vähä kun ivvoomalla ja\nylleisöön katellen.\n\n— Ei kyllä hyvin syvält, mut yöllä äity kuitennii kättänj kolottammaan\nja turvottii sitä... enkä nyt oikeen tiijä miten tässä kykenöö\ntyöhönkään... Huttulaan pitäs männä ojankaivuun, — ruikuttelj Kust\nlikasessa kiäreessä olevoo kättään hyssyttäin.\n\n— Sep'olj surkeeta tossiisa... ja sinä kait aattelit niinkuu jottai\nvahingon palakihtemista tuosta käistäs?\n\n— Kai siitä kaappijas ossoo itestäännii jollailailla palkita, kun en\ntyöhönkää kykene...\n\n— Siitä suahaan tuumata tarkemmin, mut nyt on ihan ensistäin »Mustin»\nsaatava selekääsä. Ota sinä, Ville, piiska tuosta naalasta ja anna\nminulle toinen; sitte männää kaikki miehissä pihalle, — määräilj\nkaappijas.\n\nJa kun olj tultu pihalle, käsköö tuas kaappias puotpoikoo:\n\n— Hae sinä, Ville, nyt se »Must» makasiinista.\n\nMänj Ville makasiini! ja toi sieltä jo vähä kuivankoppeen — koeran\nnahan.\n\n— Levväätäpä nyt »Must» tuohon nurmikolle ja ala lyyvä kun vierasta\nsikkoo, jotta lähtöö Lassin lampaihen mielteko eikä ennee myös pureksi\nKustia kätteen.\n\nTek Ville työtä käskettyvä ja alakaa lyyvä leipoo, että nahka kopisoo.\nJa ite kaappijassii sipasoo vällii hokkiin:\n\n— Sennii hunsvotti... äh... juupelin ruato... äh... tapat lampaita...\näh... vielä viikon jäläkeen oman kuolemassii... äh... nyttii Lassilta\nneljä... äh... etkä anna ottoo vielä ihtees kiini ... äh... vuan puret,\nruato, kätteen, kun ottoo meinoovat... äh... jott’eivät työhönkää\nkykene... ja Huttulan ojat jiävät kaivamata... äh... lyö kovemmin,\nVille... äh... kovemmin, äh...\n\n— Eiköön tuo jo piisoo kerta kuritukseks, — alakaa jo muuvan\npiältäkahtojista naarain, tuumata.\n\n— Niin minnäij uskon, että suap se nyt »Must» semmosen saanan, ettei se\nennee revi immeisten lampaita eikä pureksi kettää kätteen... mutta jos\nkaikeks vakkuveks vielä parj kertoo... äh... häh ... ja nyt lähetään\npuotiin ja katotaan sitä Kustin kättä tarkemmin ja tuumataan siitäi\nlammaspalakinnosta, — touhus kaappijas.\n\nMutta kun alettiin Lassija ja Kustija tarkemmin katella, nähtiinni\nniijen jo Karhulan riihen kuppeella kotijaan kohti männä viilettävän.\n\nKaavanhan tästä kaappijaan »Mustin» selekäsaanasta kylällä\npuhuttiin, vaikkei Lassi ja Kust sitä viihtineet oikein loppuun ast\nkoskaan kuunnella. Ja ylleesä oltii myös sitä mieltä, että koeran\npiiskoomisesta kuoltuvannii on hyötyvä, koskapa koerat eivät ennee\nmillonkaan repineet vasikka-Lassin lampaita ja Kustii kyken jo\nselekäsaanan jäläkpäivänä ojankaivuun Huttulaan.\n\n\n\n\nValekuollut\n\n\nSe olj sitte hirveetä!\n\nJa kerrassaan kaahee tappaus!\n\nEikä sellaista vuan oltu koskaan ennen Junnulan kylässä sattunna.\n\nEi, vaikka siellä oljlii montai muuta ihmettä ja kummoo tapahtunna.\n\nNiinkuu sekkii, kun Olokkolan »Muatikki» tek erräänä kevväänä sellaisen\nvaskan, jok'olj puolittain kun hirvi ikkään ja jota tappaasta olj\nJunnulassa pietty jo usseita vuosia ihankun aajan laskun perustuksena.\n\nMutta mittee nyt olj ennee Olokkolan »Muatikin» vaskoiminen siihe nähe\nmitä Ketolassa tapahtu!\n\nEi yhtään mittee!\n\nNo, mittee ihmettä ja kummoo sitte siell’olj tapahtunna?\n\nNiin, elekee nyt hyvät immeiset ennee kysyvä, vuan aatelkoo tarkemmin,\nettä mittee työ oikeen omalta kohaltanne aatteleisija, jos sattusia\nniinikkään kun kuolemaan ja haataan vietäissä tärskähtäissii rek\nhaatuumuan portin pylvääseen ja kirstun kans tärähtäsj aak ja ite\nnoosisia ihan ilimo elävänä kirstussa istumaan.\n\nNiin, eiköhän se löis vuan itekuttai äimäks, semmonen tappaas?\n\nJa vaikkeip’ois ihan itekkää kuolla, vuan haataissuatossakkii\ntuollaisen tappaaksen näkis omilla silimillään, niin äimäks siinä\nsittennii männöö kovaluontonennii.\n\nNiinkuu se käv Ketolannii emännän haatuuväille. Kaikki siin’olj\npökertynnä suun sanattomaks koko suattoväk, ihan rovastikkii.\nAinoostaan Kujalan Jussi, se samanen Ketolan monjvuotinen renk-Jussi,\njok'on nyt mökkinä samassa talossa ja jok’olj emäntä-vainoota juur\nhaataan kuskoomassa, kun rek portinpylyvääseen täräht, se siin’olj\nenimmän tolokkusa pitännä, vaikk’olj se hänennii suussaan ensin mälli\nsijjoosa kahteluttanna.\n\nMut Jussi se olj kuitennii ensin kun iäneen piässy ja arvellu emännälle:\n\n— No, mittees se nyt emäntä ruppee oikein meinoomaan, kun kapaseksen\nistumaan kesken reissun?\n\nNäin arvel Jussi niinkun omasta kohastaan vilikuillen vuoron emäntään\nja vuoron isäntä-Iivariin ja rovastiin.\n\nMut kun siin’ei kukkaa osannu sen enempee, enemmän vaimo kun\nisäntä-Iivarj ja rovastikkaa, olj Jussi kietassu turkin piältään ja\nkierässy emännän sen sissään ja sitte kiäntänä ruunasa toisapäin sekä\ntuuminu:\n\n— Ka, kunnei uus korttier oo kelevatekseen, niin männään takas vanahaan.\n\nJa niin sitt’olj sitte mänty taloon takas, vaikkei sinne juur muita\nollu tullukaan minkä kotjväk.\n\nJa siitä se olj sitte emäntäi tuas selevinnä elämään, vaikk’oljlii\npitännä huonona pitkän aikoo.\n\nNäinhän se asja olj tapahtunna, vaikka sitä kokkii yks ja toinen\nkertoissaan särvintöö niinkun sennii, että emäntä ois het haatumuan\nportilla herättyään varmistautunna isäntä-Iivarin piävilloin kiin.\n\nMut oljhan siinä siltä kummoo kerrakseen, ja eppäilemättä Junnulasta\ntulj yhen äkin pittään kuuluisin kylä.\n\nJa monneen sorttiin sitä myös tuumittiin, että mistään tuo tuommonen\ntappaas oikein suatto juuresa johtoo.\n\nJotkut avosuiset miehenpuolet arvelivat sen vuan johtuneen\nyksinkertasest siitä, ettei emäntä ollu ehtinyt vielä kaikkia\nsanottaviijjaa sannoo ja suarnojaan suarnata, vuan pit viel noosta\njatkostammaa.\n\nMut kuppar-Liena, joka ainain ties kaikki asjat ihan latukantasijjaa,\nties Ketolannii emännän kuolleista herreemisen syyt ihan jullilleen\njutella ja Lienoo kannattivat kaikki kylän ja pittään akat järk\njärestään.\n\nNiin ett’oljpahan immeinennii elläissään vaikka minkälainen syönkukko\n— niin piättelivät akat — ei sitä silttou viärt kuohuvaan häväistä. Ja\nmikäs muu sekkii ois ensistäin kun häppee, että kun immeinen kuoloo,\nniin jo het seuroovana sunnuntaina töytyytettään haataan. Ainiijjaanhan\non annettu köyhännii ruumiin kuoltuaan jiähtyä, suatikka rikkaan talon\nemännän.\n\nJa sitten toisekseen nekkii haataisvarusteet. Ei kelevannu Kinkku-Kaisa\nruokija laittamaan niinkun muihen immeisten pittoin, vuan sen sijjaan\nhaittiin Miettilän Maijja, pahanpäivänen tytön läkärä, olokoompa\nvaikktois ollukki kääny läp kaapunnissa soppakoolun. Niinpä sitte\nruuvattii tulj laittajasa mukkaisija, ja kuppar-Liena, jok'olj\npistäätynnä haataisuamuna Ketolan kyökissä, ties ihan tillilleen\nkertoa, mittee kaikkija olj niinkuu ruuviks rustattu, mutta varsinnii\nmittee ei oltu laitettu. Niinpä ei ollu alatoota, joss'ois ollu sejassa\nmunanpuolikkaita ja appelssiinin palasija. Limppisopan asemasta olj\njottain pulhonk-nimistä liemen hörinkiä, jot’olj meinink tarjota vuan\nkahvikupissa pahanpäivästen kakkaroin kanssa — paistteijjoks niit’olj\nMaikin-läkärä kuuluuna karahtieranneen. Paistija kyll’olj, muttei\nlihapullija, ja jäläkherkussa eijollu merkkijäkkää piparkakuista eikä\nveskunoista, joita aina Kinkku-Kaisan laittamassa olj kumpasijaa ihan\nroppakäillä.\n\nMut mik'olj kuppar-Lienoo ja muitai akkoja kaikkein enin kaahistuttanna\nolj se, ett’olj haataisruuvista tyyten tykkönään jätetty pois\nriiskryynpuuro ja rusinasoppa, ja se olj jo suorastaan ilimeinen\npilikka ei ainoostaan vainoota vuan Jumalaakii kohtaan.\n\nNiinp'ei sitte oltukaan mikkää ihme ja kumma, että vaimokii heräs\nhaataan vietäissä.\n\nJa siit’olvatten akat oikein hyvillään, etteivät olleet kerinneet\nsyyvä sellaisija haataisruokija, joissa ei ollu rusinasoppoo eikä\nriiskryynpuuroo, sillä kukapa ties mittee siit’ois vielä itelle tullut\npahhoo, mato pistänyt lehmee tai lammaslykky hävinnä.\n\nTähän tappaanhan ne pyörivät Junnulan kylän akkain puhheet.\n\nJa saipa näistä puheista osansa isäntä-Iivarii, sillä tuskiinpa sitä\npäivee kulu, ettei emäntä ois Iivarilleen muistutellu, mitenkä häntä\nmeinattii viijä haataan kun koeranruatoo.\n\nMutta vajjoon vuonpa sitä metelijä kest, sillä emäntä otti ja kuolj\nuuvestaan. Ja kun vuos sitte laitettii nyttii haataiset. Mut kun\nvahingosta viisastunna antokii livar emännän nyt jiähtyvä rojottoo\njyväaitassa kokonaista kolome viikkoo. Ja ettei vainoolla ois kännee\nhaataisruokijakkaan vastaan anto Iivar koko huushollin niiks päiviks\nKinkku-Kaisan horteille.\n\nMut vaikka näin ollii Iivar isäntä varuillaan, näätti hiän siinä\nhaavalle lähtiissä hötkyilevän vähä kun hättäissään. Ja valjastaissansa\nKujalan Jussin kansa ruumishevosta juttelj hiän tuohon tappaan:\n\n— Kuule, Jussi, sinä tunsit vaimon hyväst, sillä olithan meillä\ntoistakymmentä vuotta renkinä. Sinä näit ja kuulit, miten se kohtelj\nminuva kun koeiroo, vaikka revin ja ruan työtä kun hullu yötä päivee.\nMut vaikk'oon repinykkii ruumiin vaivaseks ja reilannu talon kuntoon,\nniin sinä sen hyvin tiijät, ett’oonko juur mannoomatonta palloo syöny.\n— Sinä sen myös tiijät, ett’onhan myö aina oltu kun veljet keskenämme.\nOonhan antanna sulle mökin ihan vik verolla ja aatan vastain. Niin\nettä muista nyt, Jussi hyvä, sinä puolestas, että kun lähet kuskoomaan\nruumista, niin aja nyt sen haatumuan portin kohalla varovast.\n\n\n\n\nVaim-immeinen ja telehvooni.\n\n\nPaljonhan niiton mualimassa olijoita, kampsuja ja aineita, jotka oovat\nitekseen ihan erinommaisen hyvijä, mutta päästyvään jonkun toisen kansa\nyhteyteen, suavat het kohta aikaan jottai häirintää.\n\nNiinp'oovat pikkuset poojan naskalittii aika haaskoja velkultia,\nsamaten on kirjotusläkkikii hyvvee ainetta kirjuttaissa, mutta älä\nvuan lemmolla jätä nuita molempia kahenkesken sammaa kammariin, muuton\ntapahtuu jottai mielharmia.\n\nSamaten tapahtuu aina jottain kiusallista, jos esmerkiks pitkäpiimänen\npappi piäsöö yhteytee helluntainepistolan kansa, kaapunlainen koera\nlampaihen kansa ja nii etteen päin.\n\nNua mainitut esmerkit eivät kuitenkaa oo niittää siihen nähen, kun\nvaim-immeinen ja telehvooni sotkeetuuvat toisiisa. Aata armias sillonj\nniitä, joilla ois jottai tärkeetä asjoo puhuttavana.\n\nIsommissa kaapunnissa, joissa huastelu-aika telehvoonissa on rajotettu\nei ainovastaan siäntöin pykälissä, vuan oikein käätännösäkkii, ei\nvaim-immeisten yhtyminen telehvoonin kanssa oo ihan vaarallisinta\nmaaliman hyvälle orningille. Mutta pikkusissa kaapunnissa ja varsinnii\nmuaseuvulla — ai herran poojjat sentään!\n\nTyö ootta kai itekkii usseinnii arvelin suahessanne oottoo\npuuhheenvuoroo telehvoonissa ja monestikkii hyvin tärkeissä asjoissa,\nettä helekkunan juttujako nuilla akolja on, kun ne riäkkeevät kittoosa\ntelehvoonissa tuntkaapalla.\n\nTätä sammoo asjoo oon minä itekkii useinnii vuntierannut, kunnes kerran\nkuuntelin taktillaan parin emäntä-immeisen juttelua. Myönnän kyllä ihan\nhöölist, että toisten puhheitten kuunteleminen on suur synt ja häppee,\nnutta yhteiskunnan suuren hyövyn tähe oon kuitennii tuon synnin tehny:\nolen niät aatellu, että siten minä vappaatan monet tuhannet miehet\nennee vuntieroomasta ja aikoosa kuluttamasta aprikoijessaan sitä, että\nmitä vaimimmeiset oikein keskenään jutteloovat.\n\nMinä kuuntelin Kinnulan ja Korholan nuorten emäntäin puhheen erräänä\nlaavantaina heinäntekoaikaan.\n\nAlakaissaan jutella olivat ne ensin vähä aikoo arvuutuksilla tähän\ntappaan:\n\n— Onko se Kinnulassa?\n\n— Oon.\n\n— Onko se Miina?\n\n— Kyllä on... kuka se on, joka puhhuu?\n\n— Koetas arvata!\n\n— Onko Fanni?\n\n— Ee — ja naaroo kikatti—ki-ki.\n\n— No, onko se Sanni?\n\n— Eee... ku ku, kuu...\n\n— No, sitte se on Henni?\n\n— Eeeii... hi... hi... hii... etkö tossiisa arvoo, kuka minnoon?\n\n— Mistäs minä... mutta herrajee Hintriikkahan se onnii... nythän minä\nvasta... ku... ku... kii.\n\nJa nytkös sitä naaroo kikatettii kahen puolen tuon salaperräisyyven\nseleeviimisellä, vaikka ite asjassa ruat tunsivat toisesa jo ens\nällääksestä, kun joka päivä ja monestikkii päivässä juttelivat keskenää.\n\nTämän jäläkee alako kuulumisten kysely:\n\n— No, mittees sulle, Miina, nyt oikein kuuluu?\n\n— Eipä juur mittää... mittees sulle?\n\n— Ei sen enempee... tervennä teillä on oltu?\n\n— Terveinä tuota on oltu, luojan kiitos... entäs teillä?\n\n— Hyväst on voitu meilläi...\n\n— Mitenkäs pikku-Lassi on jaksanu?\n\n— Vallan mahottomasthan se on jaksanut rekesä vettee... viime yönä\ntuo vähä kitis... taitaa tuas ruveta viäntämään uutta hammasta... ja\nminunnii mahhoon uamupuolella vähä mouristelj.\n\n— Niin minunnii piätänj tänä uamuna.\n\n— Kyllä se on hirveetä, kun mahhoo viäntää...\n\n— Ja vallan kaaheeta, kun piätä porottaa...\n\n— Ihan varmaan öisin kuolta keikahtanna, ellei vuan koton'ois sattuna\nolemaan mielentinttuuria, s'oon aina niin hirveen hyvvee kippeeseen\nsyömeen ja mahhaan...\n\n— Entäs jiärnästroppi piähän... se vähä äkkiä asettaa mojotuksen...\n\n— Niin asettaa aina minunnii... mutta kuulehan, ootko sinä koskaa\nkoettanu Hastmannin roppia, Kukkolan Riitta kerto niihen olevan niin\nerinommaisia joka taatii...\n\n— Mustosen Saara puhu tuas mulle Julkreenin ropista ja kehu sitä oikeen\nhyväks, ja minä otannii sitä, kun kään ens kerran atteekissa...\n\n— Niin otan minnäi... kyllä se on sentään hyvä, että mualimassa on niin\npaljo hyviä roppia...\n\n— Suur armohan se on...\n\nNäin kun emännät oovat toistanneet kaikellaisten vanahain ja uusiin\nroppiin ihmeellisen vaikutuksen vaim-immeisen ruumiseen aletaan tuas\nkuulumisista uuvelleen...\n\n— No mittees sulle muuta kuuluu? tievustaa Hintriikka.\n\n— Ei erikoisempoo, mittees sulle?\n\n— Ee mittää kummempoo...\n\n— Mittees sinnoot hiäränny?\n\n— Siinähän oon kapsehtinut yhtä ja toista... juur panin keiton tulelle.\n\n— Niin minnäi juur tein... sepä haaskoo... soppooko sinä keität?\n\n— En kun puuroo... meill’olj eilen soppoo...\n\n— Sepä haaskoo... meill’olj tuas eilen puuroo ja nyt soppoo...\n\n— Onpa se mukavoo... tuota niin... niin... mitäs mun pitkää saunoo...\nniin tuota... mittees sulle muuta kuuluu?\n\n— Eipä kerrassaan mittää... entäs sulle?\n\n— Ei sen enempee...\n\n— No, hyväst sitte ja voi hyvin ja terveisiä...\n\n— Niin voi sinnäi ja paljon, hyvin paljo terveisiä... Hyvästi vuan nyt!\n\n— Hyväst, hyväst!\n\n— Hyväst... mutta ai kuule, minä tapasin Heikkisen Lotan kirkolla...\n\n— Lotanko! sepä haaskoo! No, mitäs Lotalle kuului?\n\n— Ei erinäistä... lupas antoo kaanista pitsin mutellia.\n\n— Jassoo, paitaanko?\n\n— Ei kun housun lahkeeseen.\n\n— Kai annat sitte minullekkii?\n\n— Totta kai... mutta hyvästi nyt... on niin kovin kiirettä tänä päivänä.\n\n— Niin on minullai, kun on lauvantai-päivä...\n\n— Ja voi nyt oikein hyvin... mutta mitäs mull’oljkaa vielä... niin,\nLotalla olj uus takki piällään.\n\n— Herrajee, uus takki etkä sinä siitä vielä mittää... no millainen se\nolj?\n\n— Oikein hyvä...\n\n— Hyväst istu takkoo?\n\n— Oikein hyväst...\n\n— Entäs eistä...\n\n— Hyväst eistäi...\n\n— Sepä haaskoo... ei mikköö oo sen ilikeempee, kun vuan takki istuu\nhuonost takkoo.\n\n— Sanos muuta... ja vielä ilikeimp jos eistä.\n\n— Niin, kyllä se on ilikeetä... Mutta hyväst nyt... on niin kiire...\njust on leipätaikina kohhoomassa...\n\n— Ja minunnii pitäs joutua kahtomaan sianporsaitai.\n\n— Joko teijän sika porsi?\n\n— Eilen porsi.\n\n— Sepä haaskoo... montako tek?\n\n— Kymmen kaikkiaan...\n\n— Minkä näkösiä ne oovat?\n\n— Neljä on kirjavoo ja kuus ihan valakeeta.\n\n— Sepä haaskoo, ihan valakeita...\n\n— Niin on... mutta kuules kummoo, kun yhellä valakeella ei oo saparoo...\n\n— Herrajee, eikö yhtään?\n\n— Ei kun paha tynk vuan...\n\n— Herrajuu, tynk vuan!\n\n— Niin, pahanpäiväne pätkä...\n\n— Mutta kuule, se ei merkihe hyvvee!\n\n— Pahast se minuvai säikäätti.\n\n— Ihan varmast se jottai ennustoo. Niinpä vuan käv Miettilässäi.\nOljkoon se kolomanna talavena, kun siellä synty saparoton porsas ja\nvuonj piästäpä saanai palo. Kato vuan sinnäi tarkast tulen perrään.\n\n— Kyllä katonnii... toissyönä ajellii minua mustilainen sylliisä\nottaakseen ja se ei sekkää hyvvee meinoo...\n\n— Niin ja aatteles minkälaista unta minä näin tässä muuvanna yönä...\nolin olevinanj pyykkirannassa tuolla kotjjoella ja muuvan mustaverinen\nakka riahistiin etteen ja alako ruakuva kun varis ikkään ja sitte\npaiskasii jokkee ja vei meijän pyykkikorvon...\n\n— Kylläpä se olj kans kamaloo, jokkei hyvvee meinoo... meijän mummo\nkerto kans nähneesä...\n\nJa tähän tappaan jatkuu emäntii juttelu eilleen. Eikä siinä hellitetä,\nennenkun on kääty läp kaikki mieleen juohtuvat omat unet, sitten äit-\nja mummovainoohen näkemät, joista jokkainen on merkinny sitä ja sitä\nvuosiin perästä sattunutta tappaasta.\n\nSitten tuas vaihteeks hyvästellään ja sen jäläkeen käävään läp uuvet\nja vanahat vaatteet, kissat, vasikat, immeisen turmelus, mualiman\npahhuus, ristinkoulu ja nii etteenpäin loppumattomiin, kunnes jokkii\näkkitappaas, niinkuu keiton muahan kiehuminen, lapsen herreeminen tai\nmuu semmonen katkasoo puhhee.\n\nMyönnettäkköö kyllä höölist että vaim-immeisillä on paljo asjoita\ntoisille kerrottavvoo, jotka oovat liijannii tärkeitä yhteiskunnan\nkoossa pysymiselle, mutta kun toiselta puolelta otetaa varteen\nsekkii, että miehillä! ois joskus telehvoonin tarvis, niin kyllä vuan\nois paikallans sellainen lak, etteivät vaim-immeiset sais käättee\nyhtäpainoo puhelinta ainakaa yhtä tuntija kaavempoo.\n\nVai mittee työ siihen arveleisija?\n\n\n\n\nSaanavuaran Tuavetin ruunan murtiutus piispoo kyyvvissä.\n\n\nSaanavuaran Tuavetti se sitte olj hevosmies jos kukkaan. Ei\nvalevihjakskaa hänen nähty jalakasin kuleksivan kotjtönöst ulohtaalla,\nvaikka matkookii Saanavuarasta vallanmuantielle olj kolome pitkee\nvirstoo ja tiekii millonj kivikkoloohikkoo millonj upen upottavvoo\nhetteikköö. Tuavetin kirkkokärrit olivat muantien varrella erräässä\nkatoskoppelissa ja kotjtietään kulukee lattuutti Tuavetti sontakorilla\nja työpyörillä.\n\nIhan ussein ei muuten Tuakki tarvinnutkaan hankaloo kotjtietään\nkesällä kolluuttoo, sillä kerran lähettyvvään reissuilemmaan viipy\nhän viikomiäriä asjoillaan jättäin mökin nulikoineen, lehmineen ja\nporsaineen Ulla-akkasa hotteille.\n\nMahottoman suuret eivät Tuavetin muaruukkiruateet olleetkaan, sillä\nhän olj varova mies eikä suott’aikojaan lisänny viljelyksiää, koska\nisäntä, jonka mualla mökki olj, ois pian kohottanna verroo. Niinpä\npittii Tuavetti mieluummin muuta syrjähanketta, jost’ei voitu verottoo.\nKesäsin polttelj tervoo eikä hän aina tullu niin tarkallee kahtoneeks\nkennenkä mualta kullonnii tervaksia kulettelj.\n\nTalavisin tek tuas Tuavetti kaikkein halukkaimmin hollia. Mutta siinäin\nniinkun muissaa touhussaan olj Tuavetti mies kahtomaa ommoo etuvaan ja\nmyös ruuna-rupukkasa parasta. Kievariloissa, joissa hän hollissa käv,\ntek hän emäntäväille pikkusia tehtäviä ja sai avustaan hyvät maajot\nja kaljat palasa painikkeeks ja keittokupposen särpimeks. Toisilta\nhollimiehiltä ostelj Tuakki polkuhinnasta evvääntähteitä itelleen ja\nrunnellee, niin ettei vähiä kotjevväitä tarvinna paljo kuluttoo.\n\nKyytmatkalla siästelj Tuavetti ruunoosa kun silimäterree. Ja parraaks\nkeinoks liijan kovvoo ajjoo vastaan olj hän vuntierannut ja huomannut\nsen, että hoitelj puhheenjuurta vilikkaast kyyvittävän kans ja koitti\nsitä pittee haaskalla piällä, ettei se ois kulun hittaatta älynnä.\nSiihen aikaan ei niät kulun noppeutta määrännä mikkään lakpykälä,\nvuan matkustajan piiska, jonka pittuus ja paksuus riippu siitä, miten\nsuur herra millonnii olj kulussa. Kuvernyörillä ja sinatyörillä olj\nomat kuskisa, joten heijän ei tarvinnu käättee virka-arvosa kokkoista\npiiskoo, mutta piispoljla, tuomareilla ja tohtuoreilla olj sellaine\nsätkitin, että sillä yletti pitkännii rein perästä läimästä hevosta\nhellimmille kohille tuonne kylykluihen alapiähän.\n\nMielin kielin täätyi sellaista ratakka-herraa kyytmiehen pittee, jos\nmiel hevosesa kylykijä suojella.\n\nSattupa sitte erräänä talavena, että Tuavetti sai kyyvitettäväkseen\nhippakunnan uuven piispan. Tuosta piispasta kiertelj jo eiltäpäin\nhollimiesten kesken kummia puhheita, miten se pieksää hevosija ja ajjaa\nihan henkhieveriks.\n\nJa niin olj tehny Ihalaisen Jussinnii hevoselle, joka toi piispoo\nsiihen kievarii, jossa Tuavetti olj hollissa. Ja piästellessä läp\nmärkee tammoosa valjaista valittelj Jussi iäressä kahtovalle Tuavetille\npuolittain kun itku kulukussa, miten tuo piispan mustilaine pieks\ntiinettä tammo-rukkoo, että vähällä ettei varsoosa murtiuta. Lupas\nJussi vielä Tuavetille hyvät viinat antoo, jos vuan tuolle piispan\nryökkäälle jonnii keikaman sua tehyks.\n\nLäks sitte Tuavetti vuorostaan kyytii ja koitti kohta alakumatkasta\nsuaha puhetta kääntii, muttei se vuan ottanu luonnistuvakseen. Kun\nTuavetti karahtieras herroo piispaks, oikas se kohta, että hän on\n»herra tohtor ja piispa».\n\nTuohon Tuavetti hymähtelj eikä malttanut olla kysäsemättä:\n\n— Taijatte liikkuvakii sitte parannusmatkolla nyttii. Tohtoreittako työ\nelukoita vai immeisijä?\n\n— En minä semmonen tohtuor oo, vuan minnoon pyhän ruamatun tohtor,\näräht tuohon piispa kulumiaan luimistain.\n\n— Vai on sitä ruamatussai tohtoroitavoo, tuumi tuohon Tuavetti. — Mutta\njohan sill'on ikkeekii, jott’on tohtoroimisen tarpeessa vanahuuven\nheikkooksissa.\n\nSamassa suhat piiskan siima ilimassa ja sattu ruunan kylille, mutta\nsannookaa ei tulla vastaakseks piispan suusta.\n\nTuavetti koitti tyynnytellä ruunoosa ja sen juoksua hiljentee, mutta\nsillä seurauksella, että ruunan kylille läsät uus ja entistä vihaisemp\nsätkäys.\n\nNyt älys Tuavetti, että leikki on kaakana eikä hänen lystpuhheistaan\noo mittää apuva, pahennusta vuan. Ja siästeeksee ruunoosa enemmiltä\nlyönniltä anto Tuavetti hevosesa hölökätä sekä ylä- että alamäet. Mutta\nkyllä kuohuvattii ruunan masmalot vuahessa perille piästäissä, vaikka\nse ollii hyvässä lihassa ja hyvä mänijä.\n\nNiinp'ollii Tuakin syvän kiukusta kyykyllään ja keuhkot heittivät\nhäränpyllyä nisuissa ja katellessa kievarin kujassa höyryävvee\nruunoosa. Vuan annas ollakkaan, äkkäs Tuavettin silimä yhtäkkiä kujassa\nkarvasen vaskan keskosen. Sillon vilaht hänen mieleesä jottai, koskapa\nsuusa niin kummast mutruilj. Vilikuiltuvvaa ympärilleen sieppas\nTuakki vasikkoo sorkista ja kanto sen kottaan ja paiskas kiehuvaan\nmuurpattaan. Käätyvään sitten kyitrahat piispalta hakemassa käv Tuakki\nsorkkimassa sen vaskanruan muurpaasta ja töytyytti sen kiireesi kujjaan\nruunasa tuakse.\n\nHyvin murheellisen näkösenä ja suupielet tuosisen nurkalla män sitte\nTuavetti uuvestaan piispan luo vaikeroijen:\n\n— Voi hyvä isä tokkiisa, herra tohtor piispa, kun se mun hevos-polosen\nmän ihan pilolle teijän kovasta ajosta; tuolla se on ihan\nkuolemaisillaan kujassa, kun varsasa murtiutti!\n\n— Mittee se on siellä kujassa? kysyvä ölömistelj piispa.\n\n— Sittee, että hevosen on tehnä kujassa keskosen varsan ja minä tulin\ntievustammaa, että maksatteko hevosen hyvällä vai pittääkö mun suapuva\nsinne kaapuntiin herra tohtuorin ja piispan kansa käräjöimään?\n\nNyt selevis piispalle asja ja hän ehättäisii sanomaan:\n\n— Elä tule, käävään kahtomassa ja koetetaan sopija!\n\nVuan mitteepä siin'olj kahtomista; siinähän se varsa höyrys hevosen\ntakana ja Tuavetti surkuttelj hevostaan:\n\n— Voi tokkiisa mikä pit tulla! vielä se raakka nyttii värisöö, tullooko\nennee koskaan pitokaluva.\n\nJo alako sillonj piispa tievustella, mitä hevosesta pitäs sovinnolla\nmaksoo, johon Tuavetti vastas:\n\n— Kyllähän minä siitä viime talavena maksonj Join markkinoilla 60\nruploo ja oon sitä lihotellut ja toivonj varsookii itellen. Mutta jos\ntuosta hoitain vielä kalua kassaatus, otan sen 20 ruplasta, joten\npiispan tarvihteis maksoo vuan 40 ruploo.\n\nOljhan se herra piispasta tuntuva meno, mutta käräjiinkää ei hän ilenny\nmännä, ois vielä häppeet tultu kaapan piälle.\n\nPiispan lähettyvä anto Tuavetti piijalle 10 kopekkoo ja sano, että\npaa siihen muurpattaan uutta vettä kiehumaan, sillä ei taija karja\nmielellään juuva vasikan keitinvettä.\n\nKun isäntäi piäs asjasta tietoon, arvelj hän Tuakille, että eikö\nsinuva pelottanut, jos piispa hevoses ruunaks tuntoo, jonka varsan\nmurtiuttaminen on vähä niin ja näin. Mutta Tuavetti arvelj puolestaan:\n\n— Mistäs ne pyhän ruamatun tohtuorit sellaisia asjoita ymmärtäisivät.\n\nMutta kaavan kiertelj hollimiesten kesken makupuhheena, miten\nSaanavuaran Tuavetti tek piispasta ilimo immeisen murtiuttamalla\nruunasa.\n\n\n\n\nKun suutarj-Uatu olj putkassa.\n\n\nSuutarj-Uatu olj kylläi kaikin puolin luatumiehiä, mutta kerran vuossa\nkäävessään talav-markkinoilla hiän sattu rietautummaannii.\n\nNiinkuu tässäi kolomanna talavenna, jollo Uatu paha sai kyköttöö yösä\nputkassa.\n\nRustatessaan Uatuaan markkinoille olj kylläi Kaisa-akkasa varottanna,\nettä muista nyt Uatu ellee markkinoilla immeisiks ja tulla sitte ilimo\nimmeisten tavalla kottii, ja oljhan Uatui puolestaan entiseen tappaasa\nluvanna ja vakkuuttana immeisiks käättäätyvänsä, mutta niin se vuan\nkuitennii lopuks käv, että putkasta Uatu muutamana uamuna luusa löyti.\n\nTekemillään pohjalapikkailla ja puoljsuappailla eli akkain kengillä\nolj niin hyvä meno ollu, että jo ensmäisenä markkinapäivänä\nsiinä illanhämyssä myi Uatu viimeset puoljsuappaat muutamalle\nretliinhuiviselle vaim-immeiselle.\n\nNiinpä piässii Uatu jo het seuroovana uamuna omille ostoksillee.\nOst ensin passiernahkoo, risinkkanauhoo ja nyörholokkia ja muita\nsemmosia hipleempiä kenkätarpeita. Ostoo jälkäätettyään vielä itelleen\nallakan ja Kaisalleen naahan vesrinkeliä ja viijenkymmenen pennin\nviipurskarinkelin sekä vietyään ostoksensa korttieriinsa läks Uatu\nuuvestaan kuin markkinoita kahtomaan.\n\nTuo kahtominen piätty kuitenni niin, että erottuaan seuroovana\nyönä muutamista kotjpuolen miehistä ja lähettyään tokkaroimaan\ntäävessä seilissä kortteeriisa joutu Uatu järjestysmiesten kanssa\nkanssakäymiseen.\n\nUatulla olj niät sama mielenkimma luonnonnousussa kun muillai\nhumalaisilla, että elämä alako revetä laaluksi, vaikkei hänellä ollu\nlaalukorvoo enemmänkun iäntäkään.\n\nMutta just kun Uatu kisko oikein hartiavoimalla: »hevonen olj tallissa\nvaljaissa kommeissa suitilla silattuna», viskas kun taivaasta ois\ntipahtanna polliissi Pykäläisen ja Parviaisen hänen etteesä.\n\n— Mitäs siinä mies tokkaroit ja kittoos revit, ootko vähemmällä vai!\nkiljas Pykäläinen Uatun korvaan.\n\nMutta Uatu olj sillä tuulella, ettei hän kärsinyt syrjäisten\nsekkaatuvan asjoihisa ja karjas vuorostaan :\n\n— Suus kiin, turjake, eläkä rupasta nokkoos korvain työnnä!\n\nJa kun uhalla parkas Uatu yhä kovemmalla iänellä laaloo hoilottammaa.\n\nMutta siilo olivat polliissittii kiin Uatun kaalustavaroissa, lähtien\nhäntä taluttaminaan siihemussiikkisallii, jonka kaapunnin hallitus olj\nvartavasten varannut liiaks musiseerooville markkinavieraille.\n\nVietäissä kok Uatu kyllä vastaan karrittoo takajalollaan ja puhua\npulittoo ja niin puolustoo vappaattaan sekä käätännöllisesti että\nteoreettisesti. Hän vakkuutti ettei hään ookkaan mikkään hunsvotti eikä\ntavallinen kanalja, vuan suutarj mestar Uatu Huapalainen Kivsalamesta,\nja että hänellä on oma punaseks mualattu tupa ihan muantien vieressä\nvastapiätä ruununvoutia sekä Kaisa-niminen akka ja »Punikki»-niminen\nlehmä ja rahaa vielä lainanakii Kattai-ahon Juosepilla muutama satanen.\n\nPolliisit puolestaan vakkuuttivat mestarin ilmtuomat asianhuarat olevan\nhyvinnii ja korkeestikkii kunnioitettavia, mutta ne eivät siltä anna\nortierinkia laaloo kollottoo kaaniilla päivälläkkää suatikka keskyöllä\nimmeisten makkuu-aikana, ja niin viijä ryöhyyttivät polliissit Uatua\neilleen ja lopuksi telläsivät muutamaan pimmeeseen huonepöksään, jossa\njo ennestäännii kymmenkunta miestä korsnas pehkuilla.\n\nTuntiissaan piässeesä vappaaks taluttajistaan alako Uatu pinnistellä\nymmärryslootoosa piästäksee selevyyteen, että millekä kulukureissulle\nhänen kosserisa olj oikeistaan nyt kulukeetunna. Mutta turhoo työtä.\nKaikki asjat pyörivät hänen piässään kuin karusellissa: polliissit,\nakka, joka olj häneltä ostanut viimeset puoljsuappaat ja jolla olj\npiässä räikee, retliininen huivi, allakka ja vesrinkelnaaha j.n.e.\n\nAinoo asja, josta Uatu olj jossai miärin tolokussaan, olj se että hiän\nistuu kankkusillaa pimmeessä huoneessa ja hänen allaan on pehkuja ja\njostai läheltä kuuluu kuin makkooviin korsuu, — lienöötkö sitte olleet\nimmeisiä vai sikoja...\n\nJa kun Uatu lopulta tunt kuin mahottomaks piästä elämästään sen\nparempaan selevyyteen, tek hiän niin kun työkii oisia Uatun sijassa\ntehneet: hän paiskaatui pötkölleen ja murahti:\n\n— No, voi sun helevetti!\n\nJa siihen siunaakseensa Uatu nukku.\n\nSeuroovana uamuna päivän kajastaissa Uatu havaht siihen, että joku\nkisko häntä tukasta ja hok: »kummisetä, kummisetä!»\n\nYlleesä on immeisillä se vika, etteivät ne erikoisemmin tykkee\ntukastaan kiskomisesta. Tästä heikkoovesta ei Uatukaa ollut vallan\nvappaa, ja älyttyvvään mistä siinä oikeestaan olj kysymys, tyrkkäs Uatu\nnyrkillään vierustoveriaan leukaperille ja karjasi:\n\n— Kelettäkö, sinä ruoja, minun tukkoon vanuttelet, häh!?\n\nMutta toinen ei olin topponaankaan, jatko vuan jauhamistaan ja hok:\n»kummisetä, kummisetä!»\n\nNyt puolestaan Uatu suuttu ja kohottautu ryntäilleen.\n\n— Mitä sinä mies oikeestaan meinoot, häh?... mene helevettiin, siellä\nsun kummis on ja setäs ja kaikki muukin sukus... minä sun kummis,\nturjake...!\n\nJa kun Uatu näin olj teoreettisesti katkassut sukulaisuutensa\nkiusallisen nuapurinsa kansa ja yksintein osviittaillut lähemmin, mistä\nmies voi sukulaisiaan tavata, halus hän käätännöllisestikki katkoa\nkaikki likeisemmät suhteet ja puotti nuapuriijaa korvuksille, että\nläiskähti:\n\n— Ja tuoss'on sulle kummin lahjaks...!\n\nKorvapuustilla on aina mualiman alusta asti ollu havvaattava ja\noikeelle tolalle ohjoova vaikutus. Niinpä nyttii helepotti mies kyntesä\nUatun tukassa ja vähä aikoo katella tillistellen ympärillee alako\ntolokata:\n\n— Jassoo, jassoo... anteeks, hyvä herra... suokee anteeks, jos oon\nteitä häärinny jollai tavalla!\n\nMiehen höölistä puhheesta tuns Uatu leppyväsä.\n\n— No, ei juur erittäi, vähä vuan iliman aikojaan revit minua tukasta ja\ntoimitit jostai kummisedästäs.\n\n— Anteeks, yleväluatunen herra! Näin juur unta erräästä saksalaisesta\npapista, jonka kansa muutama vuos sitte seurustelin. Uneksuin että\npastor jota minä kutun kummisedäks, olj uponnu hartausaatoksiinsa,\nniinkuu sill'olj aina tapa siilon, kun oltiin killistelty lekku\nkirkoviiniä. Mutta juur sammaan kohhuun suapu pappilaan muuvan\nparjkunta ihteesä vihkiä sitkaattammaan ja minä koetin kopistella\npastoria herreelle.\n\n— Näin uneksun, mutta älyänpä nyt papin liperiin sijasta\nravisteelleenkin herran kiharia, mutta antoohan erreyksen anteeks!\n\n— Olokoon vuan mun puolestan, sillä sattuuhan sitä erreyksiä sen verran\nelämäntiellä.\n\n— Just niin, mualiman monjkookeroisella polulla. Sitä tarsiissa kiertyy\netteen toista jo molempookii, joka alakaa hangata kuin rumppu akselia,\nellei meillä oo vuan luatuun kääpee mieltä ja syvämmen hyvvyyttä.\nNiin, niin, raaha ja rakkaas, siin on kaks sulosta saunoo. Ollapa\nnyt helakkoo viiniä niinkuu enne saksalaisen papin luona, niin syvän\nkullaaksenpa niihin äskeisten sannoin kunniaks kulukustan nielaseisin.\n\n— Mutta, ystävä hyvä, jatko sulavapuhheine mies, — jos ei vuan nyt\nsilimän isost errey ja aivonj viärin aattele tuon povelluksenne\npullakkuutta, niin uskosimpa siellä olevan ballinpullon, jonka\nuurteesta ehken vielä siks herus, että suamme uamuroppariks kunnon\nsovintoryypyt.\n\nUatu alako kaivella povellustaan ja niinkuu korreepuhheine vieras\noljlii oikeen arvannut, löytykö povelta pullo puolillaa »Gust Ranista\nja perillistä».\n\nRyypätä härppäsi Uatu pullonsuusta ja tarjos vieraallekkii, joka\nsilimät loistain hornas vuorostaan ja sitte kehuskelj:\n\n— Mikä taivaallinen kullaas. Tunnen kun se kiertää kuin sula\nraavankuona suolissan. Mutta, kallis sovinto-ystävänj, suoppa minun\ntietee mik'on nimes, että pistän sen mieleen ja muistoon, entisten\nkalleuksien kuppeelle!\n\n— Uatu, Uatu Huapalainen suutar-mestar Kivsalamesta, mutta mikäs hiän\non?\n\nHet ei kuitenkaa mies vastanna, vuan tirkistelj Uatua kuin jottain\nihmeempeekin otusta.\n\n— Ettäkö Uatu, Huapalaisen Uatu, joka vuotta parikymmentä käv\nLindströmmillä oppia?\n\n— Juur sama Uatu, mutta nyt ite mestarinaan Kivsalamen kirkolla ihan\nvastapiätä ruununvoutia.\n\n— Suopa sitten mun sinua sylleillä kuin syvämmen vetreintä veljee! Minä\nite oon Herkko, se sama Herkko, jota sinä kerran röikytit selekään\nLindströmmin puuliiterissä sen Kaisa-jupetin piältä, joka sillon\npalavelj mestarillas, muistatko, mullikka?\n\n— No, elä sun helekkunas, vai Herkko sinnoot! — Tokhan hyvinnii muistan\nnuo oppiaajat. Ja kuulehan satua kun parasta, se sama Kaisa jonka\npiältä siilon tapeltiin oikein halakoin kansa on juur parastaikoo\nminulla akkana. Mutta emp'ois vuan sinua tuntenut en ihmeekskään siks\nsamaks Herkoks jokkolit multa Kaisan viijä väin väkise.\n\n— Mualiman surut ja murheet oovat minuakkii muokanneet ja reissu-elämä\nlyöny leimasa. Viijessä er valtakunnassa oon käännä, enemmän kun\nkuussattoo kaapuntia kolunnut ja tuhansia kirkkoja nähny, siihen\npaistatellut päivee joshan värjötellyt tuulessa jos satteessakkii, ei\nsiis mikkää ihme ja kumma, että luuti on minustakkii hankaatunna ja\nloimet oovat näkösällä.\n\n— Mutta ihmeellisen kummat oovat kuitennii kohtalon kulukuväälät!\nKakskymmentä vuotta sitte erosimme pulskina poojan kölökäreinä\nkumpanennii huaralleen, sinä suutarina ja minä räätälinä, ja nyt\ntöllötämme kohta vanahona ukkona toisiamme saman kaapunnin putkan\npehkuilla. Veljenj Uatu, tämä on hirveen kallis hetki, ja se ansahtoo\naika ryypyn!\n\n— Kaksii, jos vuan tuosta pullosta herruu! Mutta Herkko, sinä jokkoot\nparemminnii tuttu tämän kaapunnin meininkiin kansa, tiennet että\nmitenkä myö piästäsiin luikkimaan tiältä sianpahnasta luojan vappaaseen\nilimaan.\n\n— Tosj on, ettei tämä ympäristö oo korreempia, sillä levviipä nuista\nlikasista pehkusta ja nuista korsnoovista kansalaisista myrha ja\nhaju, jokkei mitenkään kuuroo kirkkaammaks toistemme tappoomishetken\nsulloutta. Mutta senkun tunnen näitä tällaisija korttier-asjoita, myö\nei piästä tiältä, ennenkun nappiniekat suvahtoovat aakoja linkkujaan ja\nveräjiijjään.\n\n— Mutta vieläi surkeemp on se juttu, kun tuo pullo alakaa näätellä\npohjoosa, — jatko Uatun lapsuuven tover. — Aijai, sinä luoja hyvä,\nsinä, joka torkuttuas mittoomattoman pitkän ijankaikkisuuven\niärettömyyven uunin piällä sait sitte yhtäkkiä ällin piähäs ruveta\nrustoomaan tätä viheljäistä roskatunkiota, jota kututaan mualimaks.\nMutta miks et laitellu sitten yksin tein paremmaks, vuan kötöstelit\ntämän tekeleis kokkoon pelekistä epäkohista ja puutteellisuuksista,\njoihin sun rakkaat lapses lakkoomatta kylykiään kolohiivat. Ja mikskä\nsinä, joka vakkuutat kaikki tietäväs, hallihtevas ja vallihtevas koko\nmualiman mennoo, et nyt suattanu sen vertoo johtavoo sakarsormees\nmeijän kohalla tänä namuna lissee koukistoo, että tässä pullossa ois\npiisanna meille lapsuuven toverille jäläkeennäkemisemme riemuhetkellä\nvielä kullaas mieheen!\n\nUatu kuuntelj kuin ihmeissään ystäväsä uamusuarnoo ja sano sitte:\n\n— Ootkoo, sinä Herkko, ennee oikein ristitty immeinen vai tääs pakana?\n\n— Erreys, suur erreys, jos minua pakanaks luulet. Uskonj on niät\nhirveen luja, vaikk'ollaankin luojan kansa joskus ermieltä. Niäthää nyt\nitekkii, miten äkkiä se kuul hurskaa huokaaksenj. Itepäisesti se ei\nkyllä viihtiny heruttoo lissee viinoo tähän pulloon, mutta sen sijjaan\naakasoo meille tämän västingin ovet, jotta piästään ite viinan hakkuu.\nEtkös kuule korviis kolinoo tuolta korjtoorista. Alahan vuari nousta\nkoivilles, näiltä yhteiskunnan untuvilta.\n\nKirahtelj kohta ruosteinen lukko ja sissään pukkosiin parj polliissia\nnuamat turvoksissa ja silimät moljotti piässä kun narratulla\nsammakolla. Alakovat sitte kortierväkkee ajella ylös, ja kuka ei\nens ällääksestä havahtanna, sitä tervehtivät suappaasa kärellä\ntallinseinuspuolelle.\n\nUatu ja Herkko joutuivat ensimäisinä viskaalin etteen tutkittaviks.\n\n— Mikke nimi? kärähti viskaal nostamatta ies piätään, joka tais olla\nmarkkinapainossaan sekkii.\n\n— Herman Henrik Helisevä, teijän korkeearvosuutenne, vastas riätälj\nkeikistellete luokkina eistakas.\n\n— Ammatti?\n\n— Riätälj, teijän huomoovaisuutenne, — ja Herkko ketkistellii joka\nsanallee yhä viärempänä.\n\nNyt kokistii viskaal kahtomaan vesvuoto silimillään.\n\n— Häh! Sine ole yks suuri sika! Kokko markkinan renttuile ja tääl\nputkas joka yö... häh!\n\n— Anteeks, korkeesti kunnijoitettu herra ja fiskaal. Pyyvvän\nallaisimmast anteeks, jos oon ollu tämän kaapunnin ornieringille ja\naina valappaille vartijoille pienekskään vaivaks. Mutta asja on niin,\nherra fiskaal, että niin paljo kun minä tykkeenkin työnteosta ja\nraahallisesta elämästä, on se tällä viikolla ollu ihan mahoton, sillä\nkortierissanj on markkinamiehiä kolomessa kerroksessa piälekkäin.\n\n— Mitä tuas tulloo asjain järjestykseen sillon kun yhteiskunta\npäiväntöistä uupuneena muata köllöttää, niin se kylläi antanoo\nherra fiskaalille puhheenjuurta. Mutta niinkuu sanon, minun on ollu\npakko turvaatua tällä viikolla tämän hyvän kaapunnin tunnettuun\nvieraavaraisuuteen, joten herra fiskaal ei ottas ja tykkees kovin\npahhoo.\n\n— No, mene helkkunaan sitte ja ette tule tenne ensi kertta!\n\n— Kiitos ja kunnia suur'hyvät herrat, kukoistakaa ja viheriöittää...\nhyväst, hyväst...! ja kumarrellen ja keikistellen perrääty riätälj\novelle.\n\n— Seuraava! kiraht viskaal muljauttaen polliissiin päin.\n\nPolliissit tyrkkäsivät Uatun likemmä tiskiä.\n\n— Mikke nimi?\n\n— Niin minunko?\n\n— Niin, te juuri, te.\n\n— Uatu minä oon, Uatu Huapalainen suutarmestar Kivsalamesta, — toimitti\nUatu pörröstä piätään keikistellen.\n\n— Ammatti?\n\n— Suutar, johan sen sanonj, suutar Uatu Huapalainen.\n\n— Asunto?\n\n— Kivsalamesta, kirkonkylästä vastapiätä ruununvoutia.\n\n— Minketehte joutu tenne?\n\n— Joutunutko, en minnois tänne joutunut enkä tultu, mutta yöllä tarrasi\npari miestä minnuun kiin ja raahasivat tänne väin väkise.\n\n— Te ole huutanu kadulla ja tehny vastus polisille, seiso raportis.\n\n— En ikänä minnoo seisonu raportissa, se on tosj se, en kennenkään\nportissa, kaulla vuan kävelin, kun pari karilasta töytäs piällen.\n\n— Pessi... te ole piteny paha eleme ja tehny vasttarintta polisil.\n\n— Seijoo totta, herra tuomar... min’oon jotennii hyväluatune mies ja\nsiit’on jo vuosia kun min'oon tapellu. Minä lähin kottoo maanantaina ja\nseuroovana päivänä murkinoihin aikaan olin tiällä. Torilla myin sitte\nkaheksan parija pohjalapikkaita ja kuus parija akkainkenkijä kaikki\nommoo vapriikkia. Ostin sitte possier- ja sakriinnahkoo, Kaisalle\nviipurska- ja vesrinkeliä ja itellen allakan. Iltasella sitte vähän\nryypättiin Kettulan Kustun ja Kattai-ahon Juosun korttierissa, se Juosu\non minulle velekookii kolmsattoo...\n\n— Mutta te ole huutanu kadulla.\n\n— En suinkaa, herra asessyör, en minä huutanu, laalon vuan kortteeriin\nmennessänj tuota laalua, että hevonen olj tallissa...\n\n— Mutta te ei ole totella, kun on kielletty...\n\n— Jassoo, oovatko ne minuva kieltäneetkin, sitten siin'on sattunna\niso erreys, minulle niät, herra tuomar; min'en oo tuntenu niitä\npolliissiks, vuan luullu muiks roikaleiks. Totta minnoisin het suun\ntukkinna, sillä minnoon lain ja ornieringin mies, vaikka nyt kun kerran\nvuossa tulloo markkinoille ja muutaman ryypyn ottaa, niin tuppoohan se\nlaalattammaan ja sen nyt kommestroot itekkii tietää että laalattammaan\nse pakkoo, vaikka ketä. Mutta olokoon mun puoleltanj anteeks jossoon\nkunnon immeisten unta häärinny, — touhus Uatu kumarrellen kuin karhun\npenikka.\n\n— No, mene sitte teme kertta, mutta ele musiseera vasta, kun on kieltty!\n\n— Ehoh, tok, että minä sitte ennee, kun on kerran kielletty, johan nyt.\nJa korreet kiitokset vuan herra asessyörille ja korkeelle oikeuvelle\nseuran eistä! Hyvästi vuan ja terveisiä!\n\nJa näin hyvällä kaapalla selevis Uatu yökorttieristaan.\n\nIlimankos hiän ei malttanna olla ulokona oottavalle lapsuuven\ntoverilleen hieman kun kehasematta ihteesä, että kyllä sitä vuan\nimmeinen selevii pahoistai paikoista, kun on järkee piässä ja\nkäättäätyy herrolle höölist ja ossoo antoo anteeks aikanaan.\n\n\n\n"]