[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPJU3YpIZ6b1K_14RG2JA4hUKdivlRv5hUDsiK_ElVmE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3757,"Jääpeili","Hellaakoski, Aaro",1893,1952,"3757-hellaakoski-aaro-jaapeili","3757__Hellaakoski_Aaro__Jääpeili","Runoja","runous",[],[],"fi",1928,null,3436,20450,true,[],[],[],"Runokokoelma sisältää muun muassa tunnetun Hauen laulun. Runot liikkuvat luonnon havainnoinnista kaupungistumisen kuvaukseen. Teos on tunnettu kokeilevasta muotokielestään, joka yhdistää perinteisempää ilmaisua moderniin rytmiin ja typografiaan.","","JÄÄPEILI\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nAARO HELLAAKOSKI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1928.\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nI\n\nKeväinen junamatka\nSuvikuut\nMetsämajalla\nEnsimmäinen tähti\nPantomiimi\nYön hurtta\nAallot lyö\nKuutamo metsässä\nSade\nDolce far niente\nSuksilaulu\nHuhtikuu\nMuinaisegyptiläinen runo\n\nII\n\nUni\nKesien kesä\nOuto kieli\nSalaisuus\nIlon pyyntö\nTyranni\nNaurua\nVieras\nNiin pieniksi\nKahleet\n\nIII\n\nPyhät päät\nHaaste\nPikkupätkiä\nMuurari\nNokipoika\nAntero Suominen\n\nIV\n\nTietäjät\nVeistäjä\nMuuan isä\nOn nähty\nKuolemanlaulaja\nRukous\nYlösnousemus\nValtamerellä\nHauen laulu\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nKEVÄINEN JUNAMATKA\n\n\nTrolliusten vasarat\nsilmiäni takovat\n       hoi\n      mies herää!\nkevät tekee terää\n\njuna juoksee jyskyttäin\nhalki kenttäin vihreäin\n         rentukoita\n     kulleroita\nkevään kultavasaroita\n\nvalkoisessa harsossaan\ntuomet tanssii syliin\n         pian\n     pian joudutaan\nkukkivihin kyliin\n\n\n\n\nSUVIKUUT\n\n\nLäpi sielun on hersynyt kaksi\nsuvikuuta kuulakkaa\n\nkuka riemun kiinni saa?\n\nmit' arinta aavistat\nse häilähti hereilleen\nja silkkeihin sini-autereen\nse kietoi jäsenet alastomat\n\njuur' äsken hengittämättä\noli hetken ilma ja maa\n\nkuka riemun kiinni saa?\n\n\n\n\nMETSÄMAJALLA\n\n\nKuusien katse akkunan takaa\nraskaan-vakaa\nriippu-oksien alta.\nPiirittänyt on kaikkialta\nmetsien totinen kaikkivalta\nmetsän hämärä sisin\nvarjoin kummallisin.\n\nPihkainen ilma liikkumaton\npäällä tuuhean sammalmaton.\n\nYlhäällä kohina latvojen\nlakkaamaton läpi aikojen.\n\nAatos lentää yksinään\noksien alle hämärään\nviemänä vaistojen herääväin\ntiedotonten väkeväin\nkiihottaa\nhoukuttaa\nsyvälle hämärän-vaipan taa.\n\nAatos palasi matkaltansa\naivan toisena muodoltansa\nvanhaa Paania muistuttain\nveriltä villimpänä vain.\nKatso, se tulee metsäläinen\nsynkkäverinen vauhkopäinen\nkierrätellen\nkuulostellen\n\nluihuna epäluuloisena\ntuttuna tuhatvuotisena.\nPisara villiytynyttä verta!\nTäällä se on lymynnyt kerta\nväistäen savuja naapureitten\ntakana viimeisten polkuteitten.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN TÄHTI\n\n\nKeltaisen-kipeät\nulpukat veen.\nHelinä kaislojen\nkanteleen.\nKorennon leikki\n        _ja surviaisen\n        keinuvaisen._\n\nSuvi oli hienotunteinen.\nHyvästeittä se lähti\nheti kun syttyi kuumeinen\nensimmäinen tähti.\n\n\n\n\nPANTOMIIMI\n\n\nPolulle puikahti arka\n         harmaja jänö.\nKuunteli. Kuukkien kaikkos\n         vitikon syliin.\n\nPantomiimi se oli,\n         metsän mykän\navuton murheviesti\n         danse macabre.\n\nHavahduin aamulla varhain\n         outoon päivään\njoss' oli aavistuksena\n         uhkaa tylyä.\n\nOhitse kuukkiva jänö!\n         värähdys, ilme\nmetsän, jolta on kieli\n         leikattu suusta:\n\nÄskeinen yö on nähnyt\n         laulajaparvien paon\nTyhjien oksien lomiin\n      jäi vain sanaton syys.\n\n\n\n\nYÖN HURTTA\n\n\nOon kuullut mustan koiran\nyöst' yöhön, äskettäin.\nOon nähnyt mustan koiran,\nsen viime yönä näin.\n\nYön kintereillä pinkoo\nse kautta kujien\nja ulvontansa sinkoo\nyö yöltä yltyen.\n\nYön koira, kauhun maistoi\nse sanomattoman,\nyön hurtta, haaskan haistoi\nse yölle kuuluvan.\n\nYön hurtta, ken on kuollut\nsun herras nimenen?\nOot kasvojani nuollut jo,\nsilmät palaen.\n\n\n\n\nAALLOT LYÖ\n\n\nSysimusta syksy-yö.\nLaine lyö. Laine lyö\nrantaan näkymättömään,\n\npimeään. Pimeään\nmaailmat on vajonneet,\nhajonneet\n\navaruuden pimeään\nhautuumaahan rannattomaan\npohjattomaan.\n\nAvaruuden laine lyö\nkylkeen tuntemattoman\nlahoavan maailman.\n\n_Laine lyö. Laine lyö.\nRakas, hipiääsi syö\ntäyttymätön yö._\n\n\n\n\nKUUTAMO METSÄSSÄ\n\n\nAlla unisen oksiston\nvaloa kummallista on,\n\nmetsän sisällä taikatie\nei mistään tule, ei mihinkään vie.\n\nVarjoni karkasi. Vailla oon\nruumista. Liuonnut kuutamoon.\n\nAskel jää ilmaan irralleen.\nKäteni koskee tyhjyyteen.\n\n\n\n\nSADE\n\n\nPöydän takana\n          akkunan valkea silmä\n                     himmenee\n       s  s  s\n        a  a  a\n         t  t  t\n           a  a  a    soi    SOI\n            a  a  a     kohisee\n                  läiskyy\n              kadun\n             ahtaassa\n              kuilussa\n          kohinan lävitse\n       juoksevain askelten kaiku\n              etenee\n        s  s  s  s  s\n     elämä  a  a  häipyy\n           t  t  t  t  t\n            a  a  a  a  a\n           a  a  a  a  a  a\n              kivinen katu\n            _soi   soi  soi_\n\n\n\n\nDOLCE FAR NIENTE\n\n\nklo 9\nillan-virkeä katu\nkiiltävin kivin\nniinkuin värikäs satu\non kotipolkusi alla lyhtyjen rivin\n     kun               hauska kiire\n        työstä         soipa jymy\n           palaat      mannekiinein\n                       tylsä hymy\n         puotien loistavat akkunat\n         tuhannet oudot kulkijat\n            _autojen_\n         _käpälät_\n       _katua_\n   kynsivät\nsilmien täydeltä\nvaloa päähäsi ryöppyää\n      valkea hansikas\n             SEIS\nvalkea hansikas ojennetussa kädessä\n        _hrr-rr-rh_\nturvallisesti kulje uupunut mies\n_ilta        iltaties      ties_\nakkunat akkunat paistavat\naatokset unta jo maistavat\nsuloinen suloinen uupumus\nIllan kiihkeä kauneus\n               _dolce far niente_\n\n\n\n\nSUKSILAULU\n\n\nSuksien sihinä hangen\nrytmissä riemukkaassa\npuoliksi ilmassa\npuoliksi maassa\nkäärmeenä lentäin\nlintuna matain\ntuolle puolen\ntuttujen ratain\n\nhankien veistos\nmarmorimattona mailla\nvalon ja varjon\nherkkyys vertoja vailla\n\nsuksi sen tuntee\nhangen pintojen sulon\n\nhangen neitseys tuntee\nsuksimiehen tulon:\n\n      liukuva käsi\n      iholla valkealla\n      ystäväsi\n      hengityksen alla\n\n\n\n\nHUHTIKUU\n\n\nEi ankeampaa tuttavaa\nkuin hajoava huhtikuu.\nKun siihen silmä kajoaa\nse riisuutuu\nse hajoaa.\nSe kaiken-paljastuksen kuu\nse häpeäänsä sairastaa.\nEi ankeampaa tuttavaa\nkuin sielunsairas huhtikuu.\n\n\n\n\nMUINAISEGYPTILÄINEN RUNO\n\n(Saksalaisen tulkinnan mukaan)\n\n\nKenelle puhun tänään?\nSydämet ovat julkeat.\nJokainen rupeaa lähimmäisensä tavaraan.\n\nKenelle puhun tänään?\nLempeä joutuu häviöön.\nJulkea tulee kaikkien tykö sisälle.\n\nKenelle puhun tänään?\nEi ole oikeamielisiä;\nmaa on pahantekijäin perikuva.\n\nKuolema on tänään edessäni\nkuin sairaan parantuminen\nkuin ulospääsy sairauden jälkeen.\n\nKuolema on tänään edessäni\nkuin myrhan tuoksu,\nkuin tuulisena päivänä katveessa istuisi.\n\nKuolema on tänään edessäni\nkuin lootoskukkien tuoksu\nkuin istuisi juopumuksen rannalla.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nUNI\n\n\nMun kainalossani mitä on?\nSe on muuan kallis pää.\nKun heräjän, se siinä on,\nkun nukun, siihen jää.\n\nSe on hurman suuren tuntenut\nja mennyt pyörryksiin,\nse on rikkauteensa rauennut\nja unten untuviin.\n\nVain hyväellen, hiljalleen\nma tukkaa silitän.\n\nNiin kauas tuntuu nukkuneen\nmun tyköäni hän.\n\nMut aamun tullen armahin\ntuo silmä juoruaa:\nYht' unta silti nähtihin,\nyht' unta ihanaa.\n\n\n\n\nKESIEN KESÄ\n\n\nKesien kesä\non muisto vain\n     lämmössä värehti puut\n         _sekö oli päivää?_\n     lehvistöissä helisi tuhannet suut\n         _sekö oli yötä?_\n\nvalkean uutimen laitaa\nliepoitti arka henkäys\nuteliaan   ?   ?   tuulen\n\n         _taivaan sinelle\n         pilkut pääskyjen\n         piirtävät säveltä\n         säihkyvää_\n\n    kaikkeuden taakse\n    hyrisee hymisee\n    yksinäinen lentokone\n    näkymätön\n\n\n\n\nOUTO KIELI\n\n\nVitkaan yöstä kärsimyksen\nonnen aamu kirkastuu.\nViihtymyksen, tyydytyksen\npieni pyyde vaimentuu.\nNousee altis uhrimieli\nsyvyydestä sydämen,\nsoperrellen lausuu kieli\noudon ensi-aakkosen.\n\nOn kuin toukkain murkinoilta\nruumis nousuntahdon sais,\non kuin päästä, hartioilta\nkäärinliinat kirpoais.\nMullan lapsi, ihmismieli,\nlöytänetkö laulun sen,\njost' on oppinut jo kieli\noudon ensi-aakkosen.\n\n\n\n\nSALAISUUS\n\n\nSen ylpeydelleni vannoin\nett' onnehen sun vien.\nKuin konttia sieluas kannoin\npäin onnea päässä tien.\n\nTuli monta vaihetta tiellä.\nTien päätä ei tullutkaan.\nJoka kievarin kohdalta siellä\nuus taipale tarjotaan.\n\nOlin laskenut latuni väärin.\nValan turhan ja tuhman tein.\nOli onnea täysin määrin\njo taakassa, jota ma vein.\n\nKun katson konttia, kohtaa\nmua ihme tuttu ja uus:\nsun silmies pohjalta hohtaa\nmaan ihanin salaisuus.\n\n\n\n\nILON PYYNTÖ\n\n\nIlo, tule luokseni,\nkäy istumaan,\nälä minun vuokseni\nujostele ollenkaan.\n\nUutisen jo kuullut lienet?\nNääthän, tuoss' on vaunut pienet,\nsiellä nauretaan,\nsiell' on kaksi onnellista\nseurustelussaan.\nNähnet äidin katsehista,\nposkipäistä hohtavista\nettä siellä kuomun alla\nsoutaa pienet kämmenpäät;\nsiellä kuomun alla\nvastapestyn nyytin näät.\n\nKenen povi paljastuu?\nKen kehdon yli kumartuu?\nIlo siunaa heitä.\nÄlä väistä meitä.\n\n\n\n\nTYRANNI\n\n\nTuli pikkuprinsessa maailmaan.\nIsä kynsi korvallistaan\nettä mikä tuon lienee tuonutkaan\ntähän aivan talven niskaan.\n\nTuli sangen alasti pakkaseen\nja alkoi sen jeremiaadin,\njoka turvaa itkun tyrskeeseen\nja merkitsee: minä vaadin.\n\nSitä kuunnellessa sietää kait\nisäraukan raapia niskaa\n— tuo tulokas laatii uudet lait\nja entiset syrjään viskaa.\n\nVoi sinuas, tyranni pikkuinen;\nolet mahtaja aikamoinen,\nsun valtas on kaksinkertainen:\nolet kuopus ja esikoinen.\n\n\n\n\nNAURUA\n\n\nNiin hassunkurisen touhun nään:\nsuu tuoss' on sepposenseljällään,\nsuu pieni ja hampaaton.\nSe naurua on!\n\nSuu pieni, sua mikä naurattaa?\nMikä ilo noin sirriin silmät saa?\nNäin kyselen turhaan lapseltain.\nSe nauraa vain.\n\nSe on lämmintä maitoa pullollaan.\nSill' on äidin suukkonen otsallaan.\nSe on kurkkua myöten kylläinen\npeto pikkuinen.\n\nSinä paljon vaadit. Ja paljon saat.\nSinä siunaat kättemme toukomaat.\nNyt vasta ne tähkän kantaa:\nSinä annat meidän antaa.\n\n\n\n\nVIERAS\n\n\nRakas silmä ummistui\nhymyyn huuli unohtui\n        ken on\n   ken on vierelläni\nhengittäin mun henkeäni\n\nonnen pöydän osakas\naatosteni asukas\noudon tuttu jäseniltään\nvieras mielenliikkehiltään\n\nuneen silmä ummistui\nhymyyn huuli unohtui\n\nrakas vieras vierelläni\nhengitätkö henkeäni\n\n\n\n\nNIIN PIENIKSI\n\n\nNiin pieniksi kasvoimme\n     äskettäin\nolit vaahteran lehdellä\n     vierelläin\n\nniin väljästi mahduimme\n     sekunnin rakoon\nkuin aika ois antaunut\n     onnemme jakoon\n\n     ei silmäni kanna\nilon laidasta laitaan\n\nkuin pieniksi joskus\n     tulla takaan!\n\n\n\n\nKAHLEET\n\n\nKaikin niin arkisin askarin\nkun sinun sivullas uurastin\n\nkaikin niin kuumin ja kukkivin öin\nkun sinun kerallas leikkiä löin\n\nolen ma kultaiset kahlehet\ntakonut meille yhteiset\n\npunaista kultaa ja purppuraa\nvasten mustaa maailmaa\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nPYHÄT PÄÄT\n\n\n_Kansakunnan kaapin päällä\nnäätkös päitten riviä!\nOnnellist' on olla täällä\nkun ne on vain kiviä._\n\n_Kivipäät on kiltit siellä\nkaapilla katon rajassa;\nei ne käske, ei ne kiellä,\nei ne ole Pekan ei Paavon tiellä,\nniin, ja ne jaksaa kyllä niellä\npaksunkin ilman majassa._\n\n_Siunatkohon kansakunta\nsuurten vainajainsa unta._\n\n_Kivisuut jos kielen saisi,\njäykät parrat järähtäis,\nluulen, ukset longahtaisi,\nlasiruudut särähtäis._\n\n_Siunatkohon kansakunta\nsuurten vainajainsa unta._\n\n\n\n\nHAASTE\n\n\n— _Hoi, Aaro, vanha sotamies,\nlie aivus pehmenneet\nkun kaikki vanhat vainoties\non ruohon kasvaneet._\n\n_Jos kuinka ruuti sauhuaa\nsa raukka vaikenet\njos väärä ilkkuu oikeaa\nsinä kättäs nosta et!_\n\n— _Ei pilkaten ei kutkuttain\nmua sakkiin saa suunsoittajain.\nSiell' olkoot provokaattorit\nja maine-gladiaattorit._\n\n_Jos maailmoita voitetaan\ntai juostaan pyytä pakoon\nen sormeani rakoon\nvie siihen tuhinaan._\n\n_En huoli nähdä taktiikkaa\nen ryhmäparaadeita\nen reklaamien raikunaa\nen humb — hm — sotureita._\n\n_Sen taktiikan vain ymmärrän\nsen suoran, vanhanaikaisen:\nläpi rintaluitten lennätän\nma luodin tulisen._\n\n\n\n\nPIKKUPÄTKIÄ\n\n\n_Ken tietää sen, ken tietää tuon,\nmut kaikki tietää että juon.\nSe olkoon heille suotu!\nJos lienee joskus juotu,\nei piiloteltu lasia.\nSiin' on se koko asia._\n\n      *   *   *\n\n_Kun teki rahvas kieltolain,\nlain oivan teki siitä:\nmonijuomaisuudesta vapahtain\ntoi tilalle selvää spriitä.\nSe on tyranni demokraattisin,\nse tuntee laitakaupungin\nja sen pretoriaanit\non trokarikaravaanit._\n\n      *   *   *\n\n_Moni sitä pientä mainettansa\nvaalii työllä ja tuskalla,\neikä sen heikkojen jalkain tähden\nvaaksaa erehtyä uskalla._\n\n_Moni, joka kuullut on sydän-äänet\naikojen syntymättömäin,\nerehtyväisten aavistusten\nviemänä eksyi — mainetta päin._\n\n      *   *   *\n\n_Joku rakastaa koko maailmaa\nkuin riepumattoa kirjavaa;\ntaas toisen rakkaus on valinnan tulos:\nyks sisään, ja muu kaikki ulos!_\n\n_Joku rakastaa silmää, kätöstä somaa;\njoku himoansa omaa.\nJoku rakastaa kaikkensa uhraten;\njoku kaiken säkkiinsä sulloen._\n\n_Ja useinpa lienee rakkaus\nkai näistäkin vielä sekoitus._\n\n      *   *   *\n\n_Almanakka on sittenkin\nkirjojen joukosta viisahin,\nvaikkei harput ja kanteleet\nsitä lie koskaan ylistäneet.\nKunnian sille filosoofi antaa.\nVekselimies sitä povella kantaa.\nRakkauden riivaama tyttönen\nvavisten mittaa kuukautta sen._\n\n      *   *   *\n\n_Ei mitään niin rakastaa, vihata saata\nkuin omaa kansaa ja maata.\nSe peilinä julistaa voimas ja vikas.\nJa se molemmista on miljoonarikas._\n\n      *   *   *\n\n_On hyvin terveellinen tapaus\nkun kaikilla on sama vapaus.\nNyt nähdään kuinka harkittu ja fiini\non joskus voinut olla disipliini._\n\n      *   *   *\n\n_Ne sanovat: sairas on aika tää.\nJa sitäpä en pane vastaan.\nMut sanoisin: Vaimo synnyttää\nnyt kaikkein vaikeinta lastaan._\n\n      *   *   *\n\n_Kuka ei ole ristiriitainen\nei tunne riemua myrskyjen.\nKuka ei sano vastaan itseään\nei omista päätään ei sydäntään._\n\n\n\n\nMUURARI\n\n\n_Ettäkö taloja? Älkäähän nyt!\nEi nykyaikana taloja tehdä.\nVärkätään asunto-osakeyhtiöitä.\nJa minä, minä teen reikiä.\nSeiniä? Lattioita? Kattoja? — Eeei!\nReikien rajoja vain. Läpien saumoja\nraudasta sementistä tiilestä.\nNämä reiät sisustetaan\nnykyaikaisilla mukavuuksilla.\nSaadaan osakehuoneustoja._\n\n_Aiai mikä hekuma tästä sikiää.\nAjatelkaa että veljeni putkimies\nja monttööriveljeni toinen\nupottavat näihin reikiin kymmenen\nherkullista mukavuutta_\n\nKYLMÄVESI LÄMMINVESI LIKAVESI WC\nKYLPYHUONE KESKUSLÄMPÖ SÄHKÖ ja KAASU\nPUHELIINI RADIO YM YM\n\n_Vielä tulee rappari nikkari maalari\nsilittämään somistamaan päältä ja sisältä.\nKaikkein uusinta telikaattia\nmoternisuutta!_\n\n_Eikös kelpaa\ntehdä velkaa\nasuskellen asustelehtien\nmukavuuksien reiässä._\n\n_Minä teen reikiä. Minä teen reikiä\nurakalla. Hei, tiiliä tiiliä!\nRakennusmestari voittaa miljoonan\ntonttijobbari toisen miljoonan.\nMinäkin koitan. Minäkin voitan\naikaa, rahaa, mukavuuksia._\n\n\n\n\nNOKIPOIKA\n\n\n_Kun minä nokipoika laulun teen\nen sitä tee kuin Ryynekreen,\njykerrä en moderniin en klassilliseen stiiliin,\nnäppää en lyyraan en automobiiliin._\n\n_Savupiippu ei lie Apollon maja.\nEikä tänne Foordi ei Seuroletti aja._\n\n        Malta!\n        Katsoppas katua.\n        Onko se jalkojes alta\n        pudonnut syvälle pois?\n        Lausetta ainoaa\n        korvas ei kiinni saa.\n        Tuntuuko niinkuin yksin ois\n        keskellä maailmaa.\n\n_Eikös täällä ole tuulta viileää\njoka pillastunuttakin tyynnyttää?\nEikös ole kylliksi hiljaisuutta\nsitä nihkivanhaa sitä ihkiuutta?_\n\n_Välkkyvät katot kuin aallokko meren\nuumenissaan uskallus ihmisveren.\nKattojen alla tuhantinen luku\n— ihminen — se radion ja sähkövalon suku._\n\n_Tikapuut aurinko ja sauhu.\nPeltikatolla sateen pauhu —\norkesteri,\nkohiseva meri._\n\n_Siitä minä nokipoika laulun teen\nkuusikerroksinen Ryynekreen._\n\n\n\n\nANTERO SUOMINEN\n\n\n_Rakohon maan ja pilvien\nmahtuu Antero Suominen,\nmahtuu työn vuoret korkeatki,\nsanat työtä suuremmatki._\n\n_Pilven taakse mahtuvat\nAntero Suomisen unelmat.\nJollei arasta omaa siipeä,\nvaikka auringon nenälle kiipeä!_\n\n_Touhu, kuin edellä mainitaan,\nlopuksi mahtuu rakohon maan.\nHaudalles jos saat kyynelen,\niloitse, Antero Suominen._\n\n\n\n\n\n\nIV\n\n\n\n\nTIETÄJÄT\n\n\nOli kolme wiisasta tietäjää\nmaanpiiriä laajalti waeltamassa.\nNäki paljon he ihmeteltäwää\noli tärkeitä töitä he todistamassa,\nja kaikesta oppia tahtoi he jotain\nkuin oppia ihminen woi.\nHe palatsijuhlissa filosofoi,\nhe yöpyi suojassa köyhäin kotain,\nwäen kanssa leipänsä jakaen siellä.\n\nNiin kauwan he kiersiwät maailman tiellä\nett' oliwat witkaan wanhenneet\nja hiljaisiksi wiisastuneet.\n\nTaas joulun aikana kerrattain\nhe walossa tähtien tuikkiwain\nyhä hankea kahlaten horjui.\nOli illan hetki jo yllä.\nHe kolkutti owia kyllä,\nmut portailta heidät torjui\nkaikk' isännät, emännät, piikaiset.\nOli täynnä jo kaikki huonehet,\noli kuusia, kynttilöitä.\nEi kaiwattu häiritsijöitä.\n\nJa miehet kulkiwat allapäin.\nTuwan pienen luoksi he joutui näin.\nTupa kurja, mut sen yläpuolla juuri\noli tähti kirkas ja suuri.\nHe astuiwat tölliin, toiwottain\nhywän illan ja joulun rauhan wain.\nJa katso — he saiwat olla yötä\nsen perheen köyhyydessä myötä\nparin nuoren jatkona, jok' oli siellä\nsekin sattuman tuomana, kulkutiellä,\npien' wastasyntynyt matkassaan,\njoka hymyten nukkui pahnoillaan.\n\nJa se haasteli ensimmäinen mies,\nse waalea, lempeäsilmäinen:\n\"Pien' piltti, sa siunaama köyhyyden,\nsun ihana olkoon elämänties,\ntule paremmaksi meitä.\nOta siunaus paljon kokeneen.\nOle altis iloon ja rakkauteen,\nälä lapsenmieltäsi heitä,\nwaan ole se uusi ruhtinas,\njonka waltakunta on taiwahass'.\nNyt oot sitä sangen liki.\nPysy yhtä likellä iki.\"\n\nNyt hawahtui toinen kulkija wasta,\nmies mustapintainen, katsoi lasta:\n\"Se on turha ja wäärä siunaus.\nJos puuttuwa sult' on uskallus\nwoit luottaa oljenkorteenkin,\nmiks' et siis kernaasti taiwaihin.\nMut parempi silti olla wois\njos koskaan et tänne syntynyt ois.\nJos halunnet altis olla ja wakaa,\npian löydät itsesi wihojen takaa\nja sydämes läwitse miekka käy\neik' ystäwää sun tielläsi näy.\nNiin, parempi, jos et syntynyt ois.\nOn turhuutta kaikki ja hengen waiwaa.\nOle wiisas piltti ja kuole pois,\nja riemuitse, kun mato silmääs kaiwaa.\"\n\nMut kolmas oudoista kulkijoista,\njoka näytti wanhimmalta noista,\nniin kun oli harmaja, köyryks käynyt,\nmyös terwehdyksin hän esittäy nyt:\n\"Näin wiisaasti koska rupatetaan\nkai minäkin sanasen sanoa saan?\nHywä ei ole syntyä rikkauteen,\nwiel' huonompi kaiken puutteeseen.\nMut hywääkö huttua pyydämme täältä\nja kermaa lihawan maidon päältä?\nEi toki. Kai tahdomme jotain kyllä,\nme tahdomme tulla wiisahiksi,\ntänäpäiwänä eilistä kauniimmiksi\nettei suru ankarin meitä yllä,\nsuru olemisen, suru turhuuden.\nMiks manaisin sinua, lapsonen,\njos poikkesit tähänkin maailmaan\nkun et wain ijäksi lapseks jääne.\nElä warttuen! Uskalla kentille maan\nkun tuskan painossa hengittää ne.\nÄlä ruikuta wierellä erheittesi.\nSuo armo muille ja itsellesi.\nOle uskalias, ole suora ja wakaa,\npuhu edestä samaa kuin puhut takaa.\nKoe etsiä Jumala itsestäs\nja niin myös lähimmäisestäs.\nTeon milloin sattunet löytään hywän,\nniin pienoisen kuin hiekanjywän,\nse arwoonsa nosta, ja nähdä saat\nmiten kerran se kylwää kaikki maat.\nEi — ehket näe että koskaan se itää,\nmut silti sun siihen uskoa pitää.\nWoi katkera olla elämän koulu,\nmut kerran on wuodessa sentään joulu,\nja silloinhan pilttiin uskotaan,\njoka meidän jälkeemme kylwää maan.\"\n\n\n\n\nVEISTÄJÄ\n\n\nTaltallas kun kiween lyöt\nkuulen kiwen sanowan\nkauniimmat on ihmistyöt\n    kuin työt on jumalan\n\nkaipuun siiwin wäkewin\nsilmin kiween näkewin\n\ntaltallas kun kiween lyöt\nkuulen kiwen sanowan\nwaikeroiwan anowan\napuun apuun ihmiskäsi\nanna henki hengestäsi\nanna kauneus ja tunto\nloppuun weistä puolikunto\n\n\n\n\nMUUAN ISÄ\n\n\nSaattelin junalle wanhan\n            leppoisan ukon.\nJätin yön selkään, yksin\n            tekemään matkaa,\nwaikka jo todellisuuden\n            piiristä wäistyy,\najasta wäistyy hän jo\n            ajattomuuteen.\n\nEi ole pojalla aikaa\n            seuranpitoon.\n\nWanhus, hän mukaani pyrkii\n            näkemään työtä,\njosta jo luopunut hän on,\n            rauenneena\nwarroten sammumista\n            elämän lampun.\n\nHänelle ratoksi riitti\n            nähdä, miten\non työn syrjässä kiinni\n            tuhlaajapoika,\nsurujen poika, ja uhkan.\n. . . . . . . . . . . .\n. . . . . . Mitäpä tuota\nkieltää kannattaisi!\n            Maailma hywä\ntiennee kyllä ne jutut,\n            palwelustyttöin\nlaulamat ympäri kylää:\n            lennähti meidän\nwälillä monasti sana\n            haawoja lyöwä.\nJyrkkää päätä kun kaks on,\n            niin käy aina!\nSiinäpä poikuusajan\n            arkaa mieltä\nkarkaisi ensimmäinen\n            taistelutahto.\nTottui näkemään silmä\n            ihmisen sisään.\n\nNiin, isä, hywin ne tunnen\n            hywees ja wirhees.\nAwaimet sieluuni omaan\n            niistä mä löysin.\nNuorra jo pakko mun oli\n            sieluni luoliin\nsamota, tutkistellen\n            petoja siellä.\nWilliä huutoa niitten\n            wawissut olen.\n\nNiin, isä, tietämättäs\n            opetit poikas\nkokemaan werensä kirot.\n            Tieten autoit\nyhteen: rehellisyyteen.\n            Kiitos sulle\njos sun laillasi pään woin\n            pystyssä pitää\nwaikka suoneni soittaa\n            rajumpaan tahtiin.\n\nLeipääsi sun olen purrut\n            kymmenin wuosin.\nSinunpa ohjauksellas\n            awasin kerran\nluonnon suuren kirjan,\n            jota nyt saatan\ntulkita muille — ja siitä\n            leipäni ottaa.\nSinunpa silmäsi alla\n            oppinut olen\nmiehisen taiteen, josta\n            ylpeä lienen:\ntaidon hallita purtta\n            tuulessa meren.\nSiinä taidossa nähnyt\n            en ole wertaasi\nKun sinä, Pohjanlahden\n            pelottomimman\nkipparin kaswatti, lasket\n            kourasi ruoriin,\nnukkua saattaisin nytkin\n            pohjalle paatin\nniinkuin pikkuinen poika\n            monasti nukkui\npauhussa waahtisen aallon\n            keinussa meren.\n\nOlethan, siittäjä, tehnyt\n            sen, minkä taisit.\nKättä me lyötiin äsken\n            sowintomielin,\nsilmissä tyytymys kirkas,\n            kiitollinen.\nJyskäwä juna sun saattaa\n            etäälle taasen\nleikki-askares ääreen,\n            jolla sa täytät\nturhia tiimoja, ennen\n             pitkää unta.\nWielä kuulunet aikaan\n             lastesi kautta.\nMutta sun pilwetön silmäs,\n             lempeä äänes\nujona tunnusti mulle:\n             siirtynyt liet jo\najasta ajattomuuteen,\n             ikuisuuteen,\nkauas, kauaksi meistä,\n             likelle meitä.\n\n\n\n\nON NÄHTY\n\n\nMa tahdoin nähdä korkean, ja nähdä matalan.\nNäin kyllin mieltä korkeaa, jos mieltä matalaakin.\nJa wieras oli katse molemmilla.\n\nMa tahdoin nähdä elämän. Ja nähdä kuoleman.\nOn nähty wirta elämän. Ja kaista kuolemaakin.\nJa soudeltu on niitten lainehilla.\n\nOi elon wirta samea. Oi kuolon kirkas wuo.\nMa löysin paikan, jossa yhtyy kumpainenkin nuo.\nJa niitten kainaloon tein uutismajan.\n\nMa katson kuinka tumma laine liittyy walkeaan.\nKäyn kerran niitten matkaan unhon wirtaan harmajaan\nja tuudittaudun tuollepuolen ajan.\n\n\n\n\nKUOLEMANLAULAJA\n\n\nYhä sieluni kuolemanlaulajan\nnäen tekewän lujaa työtä.\nMitä teit, sen allekirjoitan.\nMitä aiot, siin' olen myötä.\n\nSinä ylistit ikuista kuolemaa\nja turhuutta maailmoitten\nja taistoa wielä turhempaa\n    ihmiskohtaloinen.\n\nSun silmilläs näyn nähdä sain\njota en möis tuhansin hinnoin:\nmaapallo tähtenä tuikuttain\nkuin juweeli, lumisin pinnoin;\n\nse kiersihe kylkensä werkalleen\nyön warjosta waloa kohti.\nJa edessä katseeni huienneen\nsen maisemat tuttuina hohti,\n\nniin tuttuina, ikimykkinä niin\netten sen lumosta pääse,\nwaan kaikkiin, kaikkiin aatoksiin\nyhä pohjimmalle jää se.\n\nOlet, kuolemanlaulaja, päiwien\nja öitteni pahahenki.\nSinä tahtia lyöt, jos leikitsen\ntai muita kuuntelenki.\n\nMut en wois kuulua elämään\nsua wailla, piinaajani.\nJos waikenet, silloin yksin jään\nja sekoan tahdistani.\n\n\n\n\nRUKOUS\n\n\n        O Seigneur, donnez-moi la force et le courage\n        De contempler mon corps et mon coeur sans dégoût.\n\nSuo Herra mulle rohkeus katsoa sieluni rumuuteen.\nSitä en woi kätkeä silmiltäni edes walheen peitteeseen,\n\nsitä en woi kiertäen wälttää niinkuin raatoa haisewaa,\nen leikata irti, ja sywälle merten pohjiin upottaa.\n\nKuin perintötauti on rumuus sieluuni juurtunut pohjimpaan\nja elämästäni muistoksi sen ruumiskirstuuni saan.\n\nSe on teettänyt mulla, kuin orjallaan, monen inhottawan työn.\nJa unen se päästäni torjua saattaa pitkinä hetkinä yön\n\nkun pimeydessä se esille ryömii rintani päälle mun\nja sormin luisewin, niljakkain, mua tarttuu kurkkuhan.\n\nSen tahdon hukuttaa, liuottaa mun wereeni lämpöiseen.\nSuo Herra mulle rohkeus katsoa sieluni rumuuteen.\n\n\n\n\nYLÖSNOUSEMUS\n\n\nYö. Kirjaa woimallista luin.\nSen sanain taakse taiwalsin.\nJa sieltä nousi tuoksu kuin\nluun, lahoawan ruumihin.\n\nKun pöytää wasten kallistuin\nyön siiwen alle nukkumaan,\nma haudattuna hawahduin.\nJa rintaa painoi multa maan.\n\nMut haudan poween pimeään\nlöys tiensä outo kirkkaus,\nja rinnalta ja päältä pään\npois ratkes paino, ahdistus.\n\nMaan kuori halkes. Ilma soi\nja pursui wirttä lintujen,\nja niityt, nurmet kirjawoi\n— kuin ennen — silmät kukkasten.\n\nNiin, aamuun katoomattomaan\nse räiskyi wirsi lintujen\nkuin pienet rinnat riemuaan\nois räjähdelleet haljeten;\n\nja keskeen kastepisarain\nne satoi ruumiit pikkuiset\n— kuin ennen — siipi-laulajain\nluut wärisewät, lämpöiset.\n\n\n\n\nVALTAMERELLÄ\n\n\nAtlannilla, waltamerellä, aaltoa wiheriää\nmustakylkinen rahtilaiwa mennä höyryää\nsilloin, kun miehestä mieheen lentää nopeasiipinen huhu:\n_\"Tuli on irti!\"_\n           Mit' aatellaan, ei muut kuin katseet puhu.\nAawistus wain kaikkia wetää keulakannelle päin,\njonne on perämiesten nähty rientäwän äskettäin.\n\nSieltäpä, keularuuman luukulta, kapteeni löydetään,\nmolemmat laiwan styyrmannit sanaharkassa wierellään.\nLasti on tulessa jalkain alla. Sen tietää jokainen\nkärystä, joka jo luikertaa läpi luukun saumojen,\nsekottuen merituulen tuoksuun, tuttuun, suolaiseen.\n\nMustakylkinen rahtilaiwa, tahtiin raskaaseen\nhuojuu aallolta aallon päälle, ja uusien aaltojen lomiin.\nKannella synkkien silmien piiri. Aatoksiinsa omiin\ntuijottaa jok'ainoa mies. Ja muistoja parwittain\nlentää, kaikkien olkapäille rakkaina istahtain.\nMuistoilla sointuwat kielet on, ja ne kutsuu, ne hymyilee.\nMuistoilla pehmeät kätöset on, ja ne kätöset hywäilee.\nWaaran lähellä muistot herää, herääwät pyyteet weren.\nRantojen elämä heleinnä hohtaa waarassa waltameren.\n\nKuka on käskenyt ruiskuihin? Ei ketään käskenyt kukaan.\nTyöhön lie isketty elämänhimon — ei lihasten woiman mukaan.\nKaksi letkua syöksee wettä tuuletusputkista ruumaan,\nkaksi on kannella walmiina, pyrkien otteluunsa kuumaan.\nTiiwistysruuwit kiertywät auki. Luukkua raotetaan.\nMustanpuhuwa sauhupilwi heti on walloillaan.\nTuulessa yltywä palo yli laiwan kipunaparwia wiskaa.\n\nNäättekö tuolla, tuulen päällä, jättiläisaallon niskaa\nkuinka se wuorena lähenee, kaswaa, niinkuin se määrätty ois\nwiemään kerralla turhat touhut ja turhat toiwot pois.\nKohta se keulan ylitse purkaa koskensa kuohupään\n— — — — —\nluukkua hetkisen tanssittain, ja sen wieden mennessään.\n\nWapisten kohoaa laiwan keula waahtisen wyöryn alta\nnielaistuaan monet tonnit wettä mereltä kohisewalta.\nHalpa on elämän hinta. Halwempi pään ja käsien työ\nsilloin, kun aalto ja liekki wapaina laiwasta arpaa lyö.\n\nAtlannilla, waltamerellä, aaltoa halkaisee\nlaiwa, jonka rautainen kylki selwästi kuumenee.\nKomentosillalla kapteeni seisoo, piippu hampaissansa.\nMuut owat kawunneet weneisiin. Hän pysyy paikallansa.\n\n\n\n\nHAUEN LAULU\n\n\nKosteasta kodostaan\nnous hauki puuhun laulamaan\n\nkun puhki pilwien harmajain\njo himersi päiwän kajo\nja järwelle heräsi naurawain\nlainehitten ajo\nnous hauki kuusen latwukseen\npunaista käpyä purrakseen\n\nlie nähnyt kuullut haistanut\ntai käwyn päästä maistanut\nsen aamun kasteenkostean\nloiston sanomattoman\n      _kun aukoellen\n       luista suutaan\n       longotellen\n       leukaluutaan_\nniin willin-raskaan\nse wirren weti\nettä waikeni\nlinnut heti\nkuin wetten paino\nois tullut yli\nja yksinäisyyden\nkylmä syli.\n\n\n\n"]