[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZkmadOCWsI-D0syRWadsVhhUAnR8qtaXwWlWUQiBKCs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3758,"Gyurka ja Sándor","Herczeg, Ferenc",1863,1954,"3758-herczeg-ferenc-gyurka-ja-s-ndor","3758__Herczeg_Ferenc__Gyurka_ja_Sándor","Uusia lisiä Gyurkovicsin poikien elämäntarinaan","romaani",[],[],"fi",1902,1912,22969,153265,false,78359,[],[],null,[26],"Kivekäs, Matti",0,"Veijariromaani jatkaa Gyurkovicsin veljesten tarinaa seuraten Gyurkan ja Sándorin vaiheita kouluvuosista aikuisuuteen. Teos sisältää humoristisia kertomuksia nuorten miesten edesottamuksista, rakkausseikkailuista ja yhteiskunnallisista kiemuroista Unkarissa.","Ferec Herczegin 'Gyurka ja Sándor' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3758. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","GYURKA JA SÁNDOR\n\nUusia lisiä Gyurkovicsin poikien elämäntarinaan\n\n\nKirj.\n\nFERENC HERCZEG\n\n\n\nSuomentanut\n\nMatti Kivekäs\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana.\n\nI. Kouluvuodet.\n\nLehtisammakko ja sotilasnappi.\nRyövärielämä.\n\nII. Rakkaus ja ylioppilastutkinto.\n\nSelityksiä johdannoksi.\nGyurka on vähällä joutua kaksintaisteluun.\n\nIII. Gyurka ja Sándor.\n\nAlkusana selitykseksi.\nRouva Gyurkovics yhdistelee.\nMyötäjäisiä takaa-ajamassa.\nHäväistysjuttu.\n\n\n\n\nALKUSANA.\n\n\nKun vuosia sitten julkaisin Gyurkovicsin poikien elämäntarinan, revin\nminä muistiinpanoni ajatellen:\n\n»Saattaa käydä niinkin, että vielä kerran tekee mieleni kertoa yhtä ja\ntoista Gyurkan ja Sándorin hommista ja vaiheista, mutta nämä nuoret\nherrat (varsinkin nuorempi heistä) ovat niin tyyten tykkänään vailla\nkaikkea vakavuutta, että tällä erää en mitenkään rohkenisi heitä\nesittää kärsivällisille lukijoilleni. Ehkäpä sitten joskus, kun heidän\nkorvantauksensa ovat kuivuneet.»\n\nVasta nyt saatan kertoa odotetun ja ilahduttavan uutisen: nuorten\nherrojen korvantaukset ovat kuivuneet.\n\nJo kauan sitten olen ollut vakuutettu siitä, että Gyurka\non miehistynyt. Eteläisten seutujen ylituomari ja ahkerat\nsanomalehdenlukijat voivat varmasti muistaa hänen nimensä niiltä\najoilta, jolloin hän kiinnitti itseensä yleisön, huomion lukuisilla\nsiirtymisillään alati uusille seuduille ja suurenmoisella\ninnokkuudellaan, jota hän osoitti koettaessaan tutustua mahdollisimman\nperinpohjaisesti kalliin isänmaansa eri paikkakuntiin. Näihin aikoihin\nteki muuan puolueeton edusmies sisäasiain ministerille välikyselyn,\nilmaisten huolestuneen epäilynsä gyurkovicsilaisen siirtosysteemin\noikeudenmukaisuudesta ja soveliaisuudesta: mutta seurauksena oli,\nettä Gyurka haastoi valtiopäivämiehen kaksintaisteluun, ja koska hän\nkohteli vastustajaansa erinomaisen ritarillisesti, voitti hän hänet\nystäväkseen, eikä kukaan sen koommin epäillyt Gyurkan nuhteetonta\nvirkakuntoisuutta.\n\nMinun täytyy myöntää, että myöskin Sándor on varttunut mieheksi. Niinpä\nniinkin, voin omantuntoni rauhaa häiritsemättä sanoa, että hän on\nvarttunut aimo mieheksi.\n\nMinä sain mieskohtaisesti siitä varman selon viime\nvaltiopäivämiesvaalien aikana, käydessäni omien asioitteni pakottamana\nBajnassa. Ajoin vaunuissa koko matkan, ja kaupungin ulkopuolella,\nvanhan kasarmin takana olevan Betekintin majatalon luona pysähtyi\najomieheni juottamaan hevosia. Valtiopäivämiesvaalit oli jo pari päivää\nsitten suoritettu (kuten tiedetään, valittiin Milán Gyurkovics suurella\nääntenenemmistöllä), ja kapakan katolla liehui vielä suuri lippu:\nEläköön Milán Gyurkovics, valtiopäiväehdokkaamme! Ravintolan puolelta\nkuului symbaalin soittoa ja sekavan äänekästä hälinää.\n\nPikemmin ajankuluksi kuin uteliaisuudesta nousin vaunuista luodakseni\ntarkastavan silmäyksen, ravintolaan.\n\nKiiltonappinen palvelija pysähdytti minut.\n\n— Ette voi mennä sisään, arvoisa herra!\n\n— Miksi en?\n\n— Gyurkovics-herrat huvittelevat siellä, sanoi hän hyväntahtoisesti.\n\nSamassa kuulin ankaraa lasinhelinää ja pistolinlaukauksen\nruokailuhuoneesta, mikä teki tarpeettomiksi pitemmät selittelyt. Ensi\nlaukausta seurasi viisi peräkanaa... Ovesta syöksyi pihalle kaksi\npahoin pelästynyttä mustalaista ja kolmas, bassoviulun soittaja, huusi\nheille ikkunasta:\n\n— Tulkaa toki takaisin, jänishousut, armollisen herran revolverissa on\nvain kuusi kutia!\n\nBassoviulun soittajan mukana astuin minäkin huoneeseen. Ainoastaan\nyksi Gyurkovics huvitteli siellä: Sándorka; kiiltonappinen käskyläinen\noli nähtävästi sen vuoksi puhunut Gyurkovics-herroista, että hän luki\nsiellä olevan Feri Horkaynkin saman perheen jäseneksi.\n\nUlkona paahtoi päivä kirkkaana, mutta pöydällä paloi silti monta\nlamppua ja vähintään kolmekymmentä viinipulloihin pistettyä kynttilää.\n\n— Valoa! Vielä enemmän valoa! huusi Sándor sisään astuessani.\n\nNappiniekka toi vielä tallinkin lampun.\n\n— Mitä te täällä toimitatte? kysyin uteliaana.\n\n— Keräämme ääniä! sanoi Sándor itsetietoisesti.\n\n— Viikkoon emme ole levähtäneet päivällä emmekä yöllä! valitti Horkay.\n\n— Lakkaamatta olemme muokanneet maaperää Milánille suosiolliseksi!\njatkoi Sándorka.\n\n— Totta vie, ilman meitä kadottaisi Milán paistetun varpusensa!\n\nRavintolahuoneessa oli, paitsi meitä kolmea, ainoastaan mustalaiset ja\nnappiniekka; parhaalla tahdollanikaan en olisi voinut ymmärtää mitä\nmaaperää he muokkasivat.\n\n— Mutta vaalithan päättyivät jo kaksi päivää sitten!\n\nTämä selitykseni saattoi heidät hiukan hämmennyksiin.\n\n— Vakuutatko sen kunniasanallasi?\n\n— Kunniasanallani!\n\n— Silloin täytyy meidän lähteä keräämään ääniä, ettemme vain\nviivästyisi, sanoi Sándorka.\n\nVaivoin sain heidät ymmärtämään, että heidän puuhansa oli aivan turha,\nkoska jo sanomista tiesin, että Milán oli vastaanottanut toimensa ja\nmatkustanut Budapestiin.\n\n— Siitä saa hän kirkkaasti meitä kiittää, todisteli Sándor. — Ilman\nmeitä hän olisi kadottanut paistetun varpusensa.\n\n— Mustalaiset, soittoa! huusi Horkay. — Nyt täytyy meidän juoda jotakin\nvoittomme kunniaksi!\n\n(Molemmat langokset olivat yhtä varmasti vakuutettuja siitä,\nettä Milán sai kiittää yksinomaan heidän uhrautuvaa avustustaan\nvaltiopäivämiehyydestään, ja myöhemmin, kun edusmies yksikantaisesti\nkieltäytyi maksamasta heidän Betekintin-laskuaan, eivät he pitäneet\nsitä ainoastaan pimeänä kiittämättömyytenä, vaan olivat myöskin\nvakuutettuja siitä, että Milánin arvo sen johdosta huomattavasti aleni\npaikkakunnalla.)\n\nTapaamiseni Betekintissä kerron ainoastaan sen vuoksi, että silloin\ntulin vakuutetuksi siitä, ettei Sándor Gyurkovicsia enää voi lukea\nlasten kirjoihin, vaan että hänet on mainittava jo tärkeänä jäsenenä\npiirikunnan seuraelämässä. Hoilakka pojannahjus oli varttunut kypsäksi\nmieheksi. Hän oli väkevöitynyt ja vakavoitunut. Raskaimman tuolinkin\nhän jaksoi nostaa yhdellä kädellä ja pirstota sen seinään, mutta jos\nhän tarrautui kiinni johonkin ajatukseen, ei edes vallankumouksellinen\nHorkaykaan saanut hänen tahtoaan taipumaan.\n\nNiin olen lopultakin päätynyt siihen, ettei minulla enää ole oikeutta\nkätkeä vakan alle molempien nuorinten Gyurkovicsien kirkkaasti palavia\nkynttilöitä.\n\nMutta minun täytyy kuitenkin huomauttaa, että me tällä kertaa\nperinpohjaisemmin syvennymme toisen urhomme, Gyurkan lapsuuteen.\nMielestäni on se välttämätöntä sen vuoksi, että tuleva ylituomari juuri\nnäinä vuosina päätti tämän elämänratkaisevan ja tärkeän askelensa,\njoka herätti huomiota, närkästystä ja vihaa ei ainoastaan Gyurkovicsin\nperheessä, vaan myös koko eteläisten piirikuntien herraseuroissa; jos\non totta, mitä sanotaan, että lapsuuden leikeissä piilevät nuoren\nmiehen luonteenominaisuudet, voidaan kenties näistä piirteistä\nlöytää sielullinen selitys moneen hämärään kohtaan, jotka vielä tänä\npäivänäkin ovat kunnon bács-bodrogilaisten silmille näkymättömiä ja\nselvittämättömiä asioita. Ken teistä on lukenut Gyurkovicsin poikien\nhistorian, hän löytää tästä vanhat tuttavansa. Mutta jos joku ei ole\nsitä lukenut, ei hänelle ole vahinkoa tapahtunut.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nKOULUVUODET.\n\n\n\n\nLEHTISAMMAKKO JA SOTILASNAPPI.\n\n\nBajnan kymnaasin piirustuksenopettaja, herra Huszarka, seisoi avatun\nikkunan ääressä ja katseli surumielisen huolestuneesti kahta pientä\npoikaa, jotka kieriskelivät torin tomussa koettaen parhaansa mukaan\nrepiä toisensa palasiksi. Toinen heistä oli tummanpuhuva ja herttainen\nniinkuin lemmenjumala ja toinen vaalea ja rusoposkinen niinkuin\nvihastunut enkeli. Lemmenjumala painoi polvensa enkelin rintaa vasten\nja nujuutteli molemmin käsin hänen silkkistä, vaaleata tukkaansa,\nja enkeli tarttui niin tukevasti lemmen jumalan kurkkuun, että tämä\nvaivoin saattoi hengittää.\n\n— Irroita, lurjus! korisi lemmenjumala.\n\n— Päästä otteesi, koiranpenikka! vikisi enkeli.\n\n— Etkö irroita?\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä ei enää erottanut enkeliä eikä lemmen\njumalaa, ainoastaan tomupilven, joka pöllähteli käärmeennotkeina\nkieriskelevien ja jaloillaan sätkivien vihollisten ympärillä.\n\nNaapuritalojen ikkunoista katselivat ihmiset siveellisesti\nsuuttuneina hurjaa kaksinkamppailua. Vanhemmat kutsuivat perillisensä\nikkunan ääreen antaakseen heille havainto-opetuksen mukaisen kuvan\ninhimillisestä pahuudesta.\n\n— Näetkö, poikani, noita hillittömiä lapsia. Heitä ei hyvä Jumala\nrakasta!\n\nTytöt kylläkin kavahtivat, mutta poikien silmistä tuikki taistelun tuli\nja heidän sydämessään heräsi halu tulla noiden vertaisiksi. Jokaisella\nheistä oli veli tai hyvä ystävä, jota he tarpeen tullen olisivat\nkurittaneet yhtä perinpohjaisesti kuin tumma poika vaaleata.\n\nPiirustuksenopettaja Huszarka oli jo kuitenkin kylliksi miettinyt asiaa.\n\n— Elefántovics, sanoi hän, — riennä heti kadulle ja erota nuo\nhurjistuneet tappelupukarit.\n\nElefántovics hypähti piirustuksensa äärestä ja kiiruhti täyttämään\nkunniakasta tehtäväänsä. Hän oli pitkä, tyttömäisen näköinen ja\nerittäin huolellisesti puettu poika, jota Bajnan kaikki koulupojat\nvihasivat opettajien vakoilijana. Hän ei koskaan leikkinyt\ntovereittensa kanssa ja oli aina luokan ensimmäinen. Mutta hän lukikin\nyksityisopettajien johdolla kaikkia aineita, vieläpä uskontoakin.\n\nKun Elefántovics joutui tappelevien luo, oli vaalea poika jo täysin\nvoitettu ja kärsi vastaansanomatta patukat. Rauhanvälittäjä tarttui\narmottoman voittajan käteen ja huusi komentavasti:\n\n— Herra opettaja Huszarka käskee teitä heti paikalla lopettamaan\ntappelunne!\n\nPienempi poika pujahti salamannopeasti vihollisensa kynsistä ja hypähti\npystyyn. Mutta sen sijaan, että olisi kiittänyt kreivin aikaan tullutta\napua, kääntyi hän kuohahtaen auttajaansa.\n\n— Mitä sinuun kuuluu meidän asiamme, mehän olemme veljeksiä!\n\n— Totta vie, huudahti isompi poika, — tämä on minun nuorempi veljeni,\nja vaikka minä löisin hänet kuoliaaksi, ei kellään ole siihen mitään\nsanomista!\n\n— Minä sanon herra opettaja Huszarkalle, uhkasi rauhan välittäjä.\n\n— Sanotko? Tuosta saat, vakoilija!\n\nNäin sanoen oli enkeli irroittanut hihnan kirjojensa ympäriltä ja\niski sillä Elefántovicsia korvalle, ja lemmenjumala teki pikaisen\njalkakammin kaataen hänet selälleen katukiviin. Sitten he iskivät\nnavakasti vielä muutaman kerran ja lähtivät suinpäin juoksemaan\nkasarmia kohden. Peräytyminen ei muuten olisi ollut sääntöjenmukainen,\nelleivät he; lähimmässä kadunkulmauksessa olisi kääntyneet hiukan\nnäyttämään aasinkorvaa pahoinpitelemälleen rauhan välittäjälle ja\nilkkuen huutaneet:\n\n— Vakoilija! Vakoilija!\n\nElefántovics kompuroi jaloilleen nyyhkien niinkuin tyttö ja palasi\nsinne mistä oli tullut. Hänen jalkansa oli aivan vioittumaton, mutta\nheti luokkahuoneeseen tultuaan alkoi hän ontua tuottaakseen siten\nvihamiehilleen sitä tuntuvamman rangaistuksen. Hänen saamansa kuritus\noli tehnyt huomattavasti virkistävän vaikutuksen koko luokkaan. Poikien\nkasvot säteilivät mielihyvästä, pari kolme painoi nopeasti päänsä\npulpettia vastaan salatakseen rähähtävään riemunsa.\n\n— Mikä niiden heittiöiden nimi on? kysyi herra Huszarka.\n\n— György Gyurkovics ja Sándor Gyurkovics, vastasi lähetti\nnyyhkytystensä lomasta. — Toinen on toista vuotta toisella luokalla ja\ntoinen käy ensimmäistä.\n\nSillä välin kuin herra Huszarka mietti kyllin tehoisaa rangaistusta\nhunttioille, jotka olivat hänen lähettiläälleen antamallaan\nselkäsaunalla loukanneet hänen arkatuntoista opettaja-arvoaan, oli jo\nKasarminkatu todistamassa uutta veljesriidan näytelmää. Gyurka näet\nuhkasi jälleen hyökätä veljensä kimppuun:\n\n— Annatko tänne sammakkoni?\n\n— Ei se ole sinun, se on minun!\n\n— Enkö minä muka sitä ottanut?\n\n— Anna tänne, sanon!\n\nSándorka solutti kätensä kuluneitten samettihousujensa polveen asti\nulottuvaan taskuun kopeloiden sieltä muiden pikkuesineiden joukosta\nriitakapulaksi käynyttä lehtisammakkoa, ja kuta kauemmin hän kahmaloi,\nsitä vakavammaksi kävi hänen lempeitten kasvojensa ilme.\n\n— No nyt jo saanet sen, sanoi hän lopulta kiltisti.\n\nGyurka ymmärsi samassa Sándorin jalomielisyyden syyn: taistelun\ntelmeessä oli sammakkoparka rutistunut kuoliaaksi.\n\n— Viis' siitä, lohdutteli veli.\n\nSamassa tuli heidän jäljestään valkopukuinen sokerileipurin palvelija\nkantaen päänsä päällä tarjotinta, savuke suussa. Tarjotin, jolla oli\nsuuri lasimaljakollinen lumivalkeata kermavaahtoa, pysyi taitavasti ja\nvarmasti tasapainossa.\n\nPojat tuumivat hiukan tarkastaen sivusilmällä leipuria. Gyurka löysi\nmaahan heitetyn paperossinpätkän ja juoksi leipurin luo.\n\n— Anteeksi, herra leipuri, voitteko lainata minulle hiukan tulta?\n\n— Kernaasti...\n\nGyurkan sytyttäessä hautasi Sándorka huomaamatta sammakonraadon\nlasimaljakkoon. Sitten jatkoivat pojat sopuisina matkaansa, kasvot\nloistaen hyvän omantunnon rauhaa ja itsetietoisuutta, jonka\nturmeltumattomille lapsenmielille antaa ajatus suoritetusta urotyöstä.\n\nSándor kysyi kohteliaasti eräältä lihavalta herralta ajan kulua ja\nhuomatessaan, että päivällinen tuli vasta puolen tunnin kuluttua,\nyhtyivät he kasarmin pihalla vetelehtivään sangen kirjavaseuraiseen\npoikajoukkoon. Gyurkan valtasi pian pelihimon riivaajainen. Hän\nnyhtäisi housuistaan koristenapin ja selitti, että hänkin tahtoo\npelata. Muuan paljasjalkainen vekara työnsi hänet halveksivasti tieltä.\n\n— Mitä sinä tuollaisella pahanpäiväisellä pöksynnapilla luulet\ntekeväsi? Me pelaamme silmukkaniekkaisilla metallinapeilla ja\nsotamiesnapeilla... Sotilasnappi vastaa viittä metallista, ja yhdellä\nmetallinapilla saat viisi pöksynnappia.\n\nGyurka tollotti siinä punastuneena kopeanmahtavien pomojen keskellä\nkädessään viheliäinen pöksynnappi. Hänen ylpeä mielensä ei kuitenkaan\nvoinut sulattaa häväistystä.\n\n— Samantekevä, sanoi hän ylhäisen huolettomasti, — kohta tuon\nsotilasnapin kasarmista.\n\nNyt katselivat pojat häntä jo kasvavalla kunnioituksella.\n\n— Saatko sinä mennä sinne? kysyi paljasjalka.\n\n— Tietysti! Siellä on minulla muuan ystävä, kadetti, jota silloin\ntällöin käyn tervehtimässä... Hän antaa minulle niin monta nappia kuin\nikinä haluan...\n\nSitä he eivät kuitenkaan oikein ottaneet uskoakseen.\n\n— Pojat! sanoi heidän johtajansa, — älkää uskoko häntä, hän pöyhkeilee.\n\n— Ellette usko, niin katsokaa! Nyt menen suoraa tietä kasarmiin ja tuon\ntullessani sotilasnapin!\n\nHän antoi kirjansa Sándorkalle ja pää ylpeästi pystyssä hän astui\npäättäväisesti kasarmin portille. Ei sanakaan hänen puheissaan\nkadettiystävästä ollut totta. Hän ei koskaan ollut käynyt kasarmissa.\nMutta nyt, kun häntä seurasi kymmenen hämmästynyttä ja ihailevaa\nsilmäparia, päätti hän visusti käydä rohkeasti pelättyyn rakennukseen\neikä palata ilman nappia, vaikka niitä jok'ainoata vartioisikin\nseitsenpäinen peto. Hän nyt oli kerran sellainen.\n\nPortilla seisovat soltut eivät häneen kiinnittäneet huomiotaan. Hän\nlivahti niin rauhallisesti ja luottamusta herättäen heidän ohitsensa,\netteivät he hetkeäkään epäilleet, vaan luulivat häntä jonkun upseerin\npojaksi.\n\nSuurella kasarminpihalla olivat nahkapojat juuri jättäneet\nharjoitustemppunsa; toimeton luutnantti hämäsi avatun ikkunan ääressä\nistuvaa pientä koiraa... Upseerin takinselässä kiilsi kuusi kultaista\nnappia. Sanoisinko sitä ajatusta, joka tällä hetkellä välähti Gyurkan\naivoissa, häpeälliseksi hävyttömyydeksi vaiko kuulumattomaksi\nurotyöksi? Sillä poika päätti leikata napin luutnantin takista... Hän\navasi varovasti linkkuveitsen taskussaan, kasvot viekkaanjuonteisina,\nsilmät loistaen, hiipi varovasti seinänviertä niinkuin ainakin hänen\nihanteensa, punanahka Chingangook skalppimetsästysretkellä.\n\nLuutnantti parka ei edes aavistanut, mikä vaara häntä uhkasi. Hän\nleikki yhä huolettomasti pienen koiran kanssa...\n\nNyt — se tapahtui! Gyurka piti kädessään nappia, jonka mukana oli iso\nkangastilkku lähtenyt upseerin takista.\n\n— Älä tyrki, poika! sanoi luutnantti katsoen oudostellen taakseen.\n\n— Anteeksi, sanoi Gyurka, — minä kompastuin.\n\nMutta itsekseen hän sanoi riemuiten: hän ei ollenkaan huomannut!\n\nGyurka kohotti kohteliaasti lakkiaan ja rauhallisesti, mutta\nmahdollisimman pitkin askelin astui hän porttia kohden.\n\n— Herra luutnantti, huusi samassa joku ensimmäisen kerroksen ikkunasta,\n— poika leikkasi napin takkinne selkämyksestä!\n\nGyurka lähti samassa käpälämäkeen ja juoksi minkä jaksoi porttia kohden.\n\n— Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!\n\nHän livahti parin nahkapojan käsistä taitavasti ja pääsi jo portille\n— mutta silloin, voi kohtalon kompastusta! hän syöksyi suinpäin\nvahtisoltun syliin. Hänet kohotettiin ilmaan ja vietiin riemusaatossa\npihalle. Matkalla hän puraisi kantajaansa pahanpäiväisesti käteen,\nmutta sai aimo korvatillikan palkakseen...\n\nPojat, jotka ulkopuolella tähyilivät, heidän mukanaan Sándorkakin,\nkatselivat kauhistuneina näytelmää. Heidän pelästynyt mielikuvituksensa\nalkoi heti miettiä, mikä kohtalo Gyurkan nyt perisi. Ajatellen pihalla\nolevia isoja kanuunoita pitivät he otaksuttavimpana, että hänet\nmuitta mutkitta annettaisiin kanuunanruoaksi. Sándorkan täytti tämä\najatus surumielisellä ylpeydellä, joka on ominainen marttyyrikuoleman\nsaaneiden urhojen omaisille.\n\nGyurka seisoi sillä välin kalpeana ja noloissaan luutnantin edessä,\njoka hurjistuneena purki vihaansa parasta takkiaan kohdanneen\nhäväistyksen tähden. Upseeri kiusasi poikaa sadoilla kysymyksillä,\nmutta Gyurka ei vastannut sanallakaan, ainoastaan itkeä tihitti\nnyyhkytystensä lomassa.\n\n— Kuka on isäsi? kysyi luutnantti lopulta. — Sano heti, kuka on isäsi!\n\nPoika vastasi vihdoin. Hän ojensi kätensä porttia kohden ja sanoi:\n\n— Tuolla tulee isäni!\n\nMuuan esikuntaupseeri tuli juuri portista. Hän oli täydessä\njuhlapuvussa; nähtävästi hän aikoi juuri käydä päällikkönsä luona\nkumarruskäynnillä.\n\n— Hän on minun isäni! valehteli Gyurka uhkarohkeasti.\n\nPihalla olevat sotamiehet asettuivat heti perusasentoon, ja hämmentynyt\nluutnantti teki päämiehelleen kunniaa.\n\n— Rakas isä, nyyhki Gyurka, — tulkaa tänne, nämä sotamiehet tekevät\nminulle pahaa...\n\nUpseeri lähestyi kummeksien.\n\n— Kuka on tuo poika? kysyi hän.\n\nRautainen käsi, joka siihen asti oli lujasti pitänyt Gyurkaa\nkauluksesta, lensi samassa kunnioittavasti lakinreunaan. Gyurka\noli juuri sitä silmänräpäystä odottanut, hän riensi nopein askelin\nesikuntaupseerin luo ja — ennenkuin vielä kukaan ehti ajatella\ntakaa-ajoa — oli hän jo ehtinyt kadulle.\n\nVasta päästyään kolmanteen kadunkulmaukseen hän uskalsi katsoa\ntaakseen. Sándorka seurasi hänen kintereillään.\n\n— Saitko sotilasnapin? kysyi hän.\n\n— Sain korvapuustin, vastasi Gyurka.\n\nHän sojotti nyrkkiään kasarmia kohden ja sanoi uhkaavasti:\n\n— Kyllä minä heitä vielä opetan tietämään huutia.\n\nPojat tulivat parahiksi päivälliselle. Sen verran oli heillä aikaa,\nettä siistivät pukunsa ennen pöytään astumista. He saivat hyvän\npäivällisen, sillä heidän isäntäväkensä vietti hääpäiväänsä. Isäntä,\njota pojat nimittivät Toni-sedäksi, pukeutui juhlan kunniaksi mustaan\ntakkiinsa. Zsuzsi-täti pröystäili kyyhkysenharmaassa silkkihameessa.\nLiemen syötyään riisui Toni-setä jälleen takkinsa, ja paistin jälkeen\nnosti täti hameensa polviin, sitoi ison esiliinan eteensä ja ja meni\nkeittiöön.\n\n— Pojat, sanoi silloin Toni-setä viekkaasti kaataen vedensekaista\nviiniä heidän laseihinsa, — nyt saatte jotain oikein hyvää syödäksenne,\nmutta enpä sanokaan mitä se on. Sen verran vain vihjaisen, että se on\nsokerileipurin tekemä!\n\nGyurka maiskutti suutaan, ja Sándorka hypähti riemastuneena tuoliltaan.\nNyt avautui ovi, täti astui huoneeseen suu messingillä kantaen\njuhlallisesti lasimaljakkoa, niinkuin ainakin paavi pyhää valtikkaansa.\nHedelmäriisiä oli maljakossa, poikien mieliruokaa. Kermavaahtoista\nriisiä koristi suuri määrä sokeroituja hedelmiä: meloneja, vihreitä\nmanteleita, päärynöitä.\n\nJa hedelmien keskellä, aivan kuin sokerista valmistettuna sekin,\nkomeili lehtisammakon raato. Pojat huomasivat sen, täti vasta\nyrittäessään nostaa sitä lusikalla lautaselleen...\n\nPeittäkäämme verhoon tämä näytelmä, joka oli syynä siihen, että\nToni-setä tunsi itsensä sairaaksi joka kerran nähdessään hedelmäriisiä\nsyötävän.\n\n\n\n\nANIKÓ.\n\n\nGyurkovicsin poikien asuman talon edustalla oli avoin kaivo, jonka\nkaupunki oli siihen kaivattanut, mutta jonka pojat väkevämmän\noikeudella olivat anastaneet itselleen ja pitivät omana luonnollisena\nomaisuutenaan.\n\nEi mikään heitä suututtanut enemmän kuin se, että joku vieras vekara\nilman heidän lupaansa ammensi vettä heidän kaivostaan. Jos he tapasivat\njonkun juuri toimessaan, rangaistiin häntä heti, ja usein ajettiin\nvesivarasta takaa läpi puolen kaupunkia. Jos he saivat hänet käsiinsä,\nantoivat he kunnolla selkään, ja — jotta oikeuden ja kohtuuden\nmuodollisuudet täytettäisiin — hänet pakotettiin kantamaan »varastettu\nvesi» kaivoon takaisin.\n\nHe vartioivat lähdettä alinomaa ja pitivät omistusoikeuttaan sitenkin\nvoimassa, että upottivat siihen kaikenlaisia kallisarvoisia esineitä.\nEsimerkiksi ampumiaan rottia, lasisirpaleita ja muita senkaltaisia.\n\nKun pojat epämiellyttävästi päättyneen päivällisen jälkeen olivat\naikeissa lähteä kouluun iltapäivätunneilleen, yllättivät he pienen\ntytön, joka juuri aikoi ammentaa heidän kaivostaan vettä pieneen\nsiniseen ruukkuunsa.\n\n— Katso hävytöntä! huudahti Sándor harmissaan.\n\nTyttönen lensi kadulta niinkuin takaa-ajettu jänis, ja molemmat pojat\nseurasivat häntä kintereillä niinkuin hyvin opetetut vinttikoirat.\n\nSivuutettuaan neljä viisi rakennusta he saavuttivat hänet. Tyttö\npainautui portin karsinaan ja tuijotti kauhistuneena takaa-ajajiaan.\nPeloltaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, vain hänen suuret, siniset\nsilmänsä katsoivat rukoilevina ja kyynelten täyttäminä. Suloiset\nolivat hänen kasvonsa, ja sievä pieni tytöntypykkä hän oli muutenkin.\nHän oli avojalkainen, ja hänen liivinsä oli kauniilla serbialaisilla\nompeluksilla kirjailtu.\n\nSilloin Gyurka laski kohotetun kätensä.\n\n— Sinulle me annamme vettä, sanoi hän, — saat niin paljon kuin haluat.\nSaat toistekin, milloin vain tahdot.\n\nSándorka ei ollut oikein tyytyväinen tällaiseen käänteeseen. Hän olisi\ntahtonut antaa pikku tytölle ainakin kevyen korvatillikan, mutta\nGyurkan tähden hän ei rohjennut napista. He palasivat kaivolle ja\ntäyttivät sinisen ruukun, sitten he lähtivät kolmisin astumaan kasarmia\nkohden. Pikku tyttö kulki ajotiellä ja pojat jalkakäytävällä, mutta\nsiitä huolimatta he keskustelivat vilkkaasti.\n\n— Minne sinä vettä kannat? kysyi Gyurka.\n\n— Betekintin kapakkaan, vastasi tyttönen.\n\n— Mikä on nimesi?\n\n— Anikó... Sunnuntaisin meillä aina soitetaan.\n\n— Torvellako?\n\n— Ei kun sitralla.\n\n— Käytkö koulua?\n\n— En, sillä isä sanoo, että lukeminen ja kirjoittaminen on vain\nhunttioiden tehtävää...\n\nPojat myönsivät Anikón sanat oikeiksi ja puolestaan valittivat, ettei\nheidän oma isänsä kyennyt kohoamaan filosofisesti yhtä korkealle\ntasolle.\n\n— Onko isäsi väkevä? kysyi Gyurka.\n\n— Hyvin väkevä, sanoi Anikó. — Kerran hän heitti kapakasta rotevan\nsotamiehen.\n\n— Minun isäni löi kerran ajomiestä korvalle, niin että nyrjäytti\nkätensä, ylpeili Sándorka.\n\n— Minun isäni on usein juovuksissa, sanoi tyttö ylvästellen hänkin.\n\n— Minusta on kovin hauskaa nähdä juovuspäisiä miehiä, jatkoi Gyurka\nkeskustelua.\n\n— Minusta se ei ole hauskaa, sillä silloin hän aina lyö, vastasi Anikó.\n\n— Lyökö hän äitiäsikin?\n\n— Ei hän enää lyö, sillä äiti on kuollut, mutta Kata-tätiä hän usein\nlyö.\n\nHe pysähtyivät kadun kulmauksessa.\n\n— Miksi te suureksi tultuanne aiotte? kysyi tyttö, joka ei rohjennut\nsinutella Gyurkaa.\n\n— Minusta tulee Sándor Rózsa.\n\n— Mikä se on?\n\n— Sándor Rózsalla on mustat silkkihousut, ja hän ampuu ja ryövää\nihmisiä.\n\n— Ampuuko hän kaikki ihmiset?\n\n— Ei, vain ne, jotka hän tahtoo.\n\n— Tahtooko hän ampua minut?\n\n— Ei, sinua minä en ammu enkä muitakaan tyttöjä, kunhan ette vain anna\nminua ilmi santarmeille.\n\n— Minä en anna ilmi, vakuutti Anikó.\n\nGyurka otti taskustaan sateenkaaren väreissä vivahtelevan lasikuulan\nja näytti sitä Anikólle. Tyttö laski ruukkunsa maahan ja sanoi, ettei\nollut niin kaunista eläessään nähnyt.\n\n— Minä lahjoitan sen sinulle, sanoi Gyurka.\n\nAnikó ei uskonut korviaan.\n\n— Saanko sen ikiomakseni?\n\n— Kunniasanallani: en koskaan pyydä sitä takaisin!\n\nAnikó piilotti kuulan poveensa.\n\n— Osaatteko kiivetä puuhun? kysyi hän.\n\nGyurka mittasi häntä kiireestä kantapäähän.\n\n— Etkö koskaan ole kuullut puhuttavan Gyurka Gyurkovicsista?\n\n— Jos osaatte, niin tulkaa koulun loputtua Betekintin takapihalle.\nSiellä näytän teille harakanpesän, jossa on pieniä poikasia.\n\n— Sinne tulemme! huudahti poika kiiluvin silmin.\n\nHe erkanivat kukin omalle taholleen. Kymnaasin portilla molemmat pojat,\nGyurka ja Sándor, olivat kuitenkin vähällä joutua tukkanuottasille\nAnikón harakanpoikien tähden. Sándorka väitti, että puolet linnuista,\njotka he saavat vangittua, ovat hänen, mutta Gyurka oli aivan jyrkästi\ntoista mieltä.\n\n— Sinulla ei ole niihin mitään oikeutta, sanoi hän. — Jos tahdon, annan\nsinulle yhden tai pari, mutta jos mariset, et saa yhtäkään.\n\nKen tietää, mihin riita olisi johtanut, ellei se olisi loppunut siihen,\nettä koulukellon soitto ilmaisi tunnin alkavan.\n\nNeljännestä myöhemmin tapahtui toisella luokalla seuraava\nvuoropuhelukohtaus:\n\nLuokanjohtaja: György Gyurkovics!\n\nGyurka: Täällä olen!\n\nLuokanjohtaja: Mitä teit tänä aamuna kello yhdentoista tienoissa?\n\nGyurka: Olin kotona lukemassa läksyjäni. (Syvä hiljaisuus luokalla.)\n\nLuokanjohtaja: Sinä valehtelet, Gyurkovics, sillä sinä tappelit torilla.\n\nGyurka: Se ei ole totta!\n\nLuokanjohtaja: Tiedä huutia, opettaja Huszarka näki itse.\n\nGyurka: Ei hän nähnyt, sillä hän on likinäköinen.\n\nLuokanjohtaja: Elefántovicskin näki, annoitte hänelle vielä selkään.\n\nGyurka: Kuka on Elefántovics?\n\nLuokanjohtaja: Kolmannen luokan oppilas.\n\nGyurka: En ole häntä koskaan nähnyt.\n\nLuokanjohtaja: Pidä suusi ja istu! Saat istua neljästä kuuteen.\n\nGyurka: Minä olen viaton!\n\nLuokanjohtaja: Istu alas!\n\nGyurka: Minun isäntäväkeni tietää, että luin kotona läksyjäni.\n\nLuokanjohtaja: Pidä suusi!\n\nGyurka: Tämä on veristä vääryyttä...\n\nLuokanjohtaja: Vieläkö murisetkin?\n\nGyurka: Hm, hm, hm...\n\nEnsimmäisen luokan johtaja kuulusteli hänkin samaan aikaan Sándorkaa.\nMutta kymnaasin kurinpitotoimet sujuivat hänen kohdallaan paljon\nhiljaisemmin, sillä Sándorka noudatti tällaisissa tilaisuuksissa aivan\ntoista menettelytapaa kuin hänen veljensä.\n\nHän tunnusti katuvaisesti kaikki, lupasi omasta aloitteestaan\nparannusta ja kiitti vielä lopuksi saamastaan kurituksesta. Hän ei\nhuutanut koskaan raivokkaasti, sillä hän tiesi, että siten vain\närsytetään opettajia, vaan hän valutteli kyyneliä huoaten.\n\nLuokanjohtajalta oli hiljattain kuollut poika, jolla oli ollut yhtä\nlempeät, siniset silmät kuin Sándorkallakin, ja sen vuoksi hän aina\ntunsi sulavansa nähdessään Sándorin katseen. Poika tiesi katseensa\nsalaisen tehon, ja aina kun häntä rangaistus oli odottamassa, loi hän\nmahdollisimman helliä katseita opettajaansa.\n\nMutta tänään hän turhaan tuhlasi syviä katseitaan luokanjohtajalle,\njoka luultavasti oli luvannut opettaja Huszarkalle rangaista ankarasti,\nja niin tuomittiin poikapaha kahden tunnin jälki-istuntoon.\n\nKun sitten avain väännettiin lukkoon kahden naapuriluokkahuoneen\novissa, ja molemmilta Gyurkovicsin pojilta riistettiin kultainen\nvapaus, ajatteli Sándorka harakanpoikasia ja oli alakuloisen\nmurheellinen. Gyurkakin ajatteli harakanpesää ja joutui niissä\nmietteissään aivan raivoon. Hän piirusti liidulla kahdella\npyöristetyllä vedolla kaksi eläintä, jotka vain lapsen vilkas\nmielikuvitus olisi voinut selittää ihmisiksi. Molemmille hän piirsi\npäänkoristeiksi mahdottoman suuret aasinkorvat ja kirjoitti lopulta\nselitykset alle: Tämä on opettaja Huszarka ja tämä on kaatuvatautinen\nElefántovics.\n\nPitkän hetken hän mietti sen jälkeen täynnä katkeraa mielihyvää\nmielikuvitusrikkaita kostojuonia. Jo aikoja sitten hän oli päättänyt\nruveta ryöväriksi, ja nyt tuntui hänestä varsin helpolta toteuttaa\ntulevaisuudenunelmansa koko ohjelmassaan. Hän saapuu uskollisine\nbetyáreineen Bajnaan ja vangitsee sekä opettaja Huszarkan että hänen\nvakoilijansa, joko viekkaudella tai väkivoimin. Tätä varten hän\nheti mietti valmiiksi yksityiskohtaisen suunnitelman: hän kaivaa\nmaanalaisen käytävän, joka aukenee piirustussalin katederiin, ja niin\nkäy kaikki helposti ja mutkattomasti. Myöhemmin hän päätti, että kun\npiirustuksenopettaja on katunut epäoikeutettua ja väärää käytöstään,\nantaa hän hänelle vapauden hyviä lunnaita vastaan. Mutta Elefántovics\nei löytänyt armoa hänen edessään.\n\nNopeasti hän piirsi vielä hirsipuun Elefántovicsin pään ympärille ja\nkirjoitti alle varoittavat ja esimerkiksi kelpaavat sanat: »Tämä olkoon\njokaisen vakoojan kohtalo!» Samassa hän kuuli viereisestä seinästä\nkolme voimakasta koputusta. Karsseriin suljettujen latinanlukijoiden\nkansainvälisellä kielellä se merkitsee: »tule ikkunalle!» Viereisellä\nikkunalla kurotteli Sándorka vaaleata päätään.\n\n— Gyurka, kuiskasi hän innoissaan, — miten käy harakanpoikiemme?\n\nVoi harakanpoikia! Siihen mennessä kuin he saavat vapautensa, ovat\nvarmaankin niiden siivet kasvaneet kantaviksi ja ne lentävät pesästään.\nTai sitten väsyy Anikó odotukseensa ja kertoo salaisuuden toisille...\n\nYht'äkkiä vei heiltä kaiken vastustuskyvyn ankara metsästysinto, joka\non niin luontaisen ominainen kaikille vereville pojille. Sellaisella\nkuumeensekaisella ikävällä he ajattelivat harakanpesää, että sille\nainoastaan rakastuneen hehkuvanunelmoivat ajatukset vetävät vertoja.\n\nIkkuna oli ainoastaan pari metriä kadun yläpuolella.\n\nKatu oli aivan tyhjä. Gyurka heitti toisen jalkansa ikkunan\nulkopuolelle ja ratsasti ikkunalaudalla. Sándorka seurasi uskollisesti\nesimerkkiä.\n\n— He antavat meille tästä hyvästä kunnon selkäsaunan, sanoi nuorempi\narkaillen.\n\n— Emme me pakenekaan kokonaan, rohkaisi vanhempi omaatuntoaan, — me\nkäymme vain katsomassa harakanpoikasiamme, ja kello kuudelta, kun\nvahtimestari avaa oven, olemme jälleen paikoillamme.\n\nPohjimmiltaan Sándorka vihasi kaikkea hiuksenhalkomista, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä molemmat pojat, revittyään muutamia liivinnappeja ja\nsuunnilleen puolentoista neliömetrin alalta seinälaastia, jota rapisten\nputosi ikkunan alle, juoksivat suin päin kohden lähintä kadunkulmausta.\nHeidän käpälämäkeään kannusti vielä mörisevä miehen ääni, joka kaikui\nrehtorin ikkunasta kauheana ja peloittavana niinkuin Herran ääni\nMadáchin murhenäytelmässä: — Pysähtykää heti! [Imre Madách (1823—64)\nkuuluisa unkarilainen runoilija, jonka draamallinen runoelma Az ember\ntragédiája (Ihmisen murhenäytelmä) on saavuttanut maailmanmaineen. Se\non aiheeltaan sama kuin Linnankosken »Ikuinen taistelu».]\n\nKadunkulmauksessa he pysähtyivät hiukan levähtämään.\n\n— Enkö sanonutkin! puhkui Sándorka. — Enkö sanonutkin, että vielä näkee\nmeidät rehtori! Mitä me nyt sanomme hänelle?\n\n— Sanomme, että se ei ole totta, vastasi Gyurka, joka aina oli\njohdonmukainen, kun oma nahkansa oli vaarassa.\n\nKasarmin takana he kohtasivat kotiin palaavan sotilasjoukkueen. Gyurka,\njoka ei koskaan mitään unohtanut (tietysti läksyjään lukuunottamatta),\ntunsi vielä aamullisen häväistyksen polttavan kunniaansa ja sydämensä\npohjasta vihaten sotamiehiä hän käytti heti hyväkseen tarjoutuvaa\nkoston tilaisuutta.\n\nHyvin tähdätty kivi lennätti viimeisillä tykkivankkureilla istuvan\nsotamiehen lakin.\n\nPatrulli hävisi juuri kasarmin portista, niin etteivät sotamiehet edes\nehtineet ajatella rikollisen rankaisemista. He saivat nuolla näppiään\nja tyytyä siihen, että väänsivät kasvonsa hirvittävän peloittaviksi,\nsylkivät heidän jälkeensä ja samalla kirosivat sekä heidät että heidän\nisoisänsä ja jälkeentulevaisensa ja sukulaisensa hamaan risti-isään\nsaakka.\n\nTämä uhkarohkea kivi oli ensimmäisenä renkaana niiden katkerien\nja sammumattomien vihamielisyyksien ketjussa, jotka armottomasti\nraivosivat kasarmisotilaiden ja kymnaasinuorison välillä. Tästä puolin\nlöylyttivät sotamiehet kunnollisesti jokaisen koulupojan, joka sattui\nheidän kasarminsa läheisyyteen, eikä näistä selkäsaunoista mikään\nosunut paremmin paikalleen kuin se, että ensimmäisen, mutta ei suinkaan\nkevyimmän sotamieskorvapuustin sai juuri Elefántovics, joka ei koskaan\nollut liian hellästi ajatellut Gyurkovicsin poikia.\n\nPojat löysivät pian uuden ystävättärensä, joka Betekintin kapakan\ntakapihalla odotti heitä. Hän istui kyykkysillään heinikossa ja\netsiskeli huolestuneesti jotakin. Kyynelsilmin hän kertoi hukanneensa\nGyurkalta saamansa kauniin lasikuulan. Hänen seurassaan oli iso,\npitkäkarvainen paimenkoira, joka aluksi ärähteli pojille, mutta\nhuomatessaan, että he olivat hänen pienen emäntänsä ystäviä, suostui\nhänkin heidän ystävyyteensä. Anikó esitti uusille ystävilleen koiransa.\n\n— Tämä on Csigány. Minun oma koirani. Se on hyvin hyvä koira.\n\nHän oli huomattavan ylpeä koirastaan, ja koiran tähden hän heti kohosi\npoikien silmissä.\n\nLähellä olevasta puistikosta he löysivät sitten harakanpesän. Se\noli koko korkealla, mutta Gyurka, joka kirjavan sulan tähden olisi\nkiivennyt vaikka Kölnin tuomiokirkon torniin, nousi reippain ottein\npuunlatvaan. Hän löysi pesästä melkein täysisiipisen poikasen, mutta se\nlivahti hänen käsistään ja hypähti läheiselle oksalle. Poika kurotti\njäljestä, mutta astui innoissaan liian heikolle oksalle ja putosi\nmaahan niin että tömähti.\n\nAnikó kauhistui, sillä hän luuli Gyurkan särkeneen jäsenensä; mutta\npoika ponnahti heti kantapäilleen, hieroskeli nokkosten polttamia\nkäsiään, sylkäisi niihin voimakkaasti (sitä kykyä ihailtiin ja\nkadehdittiin koko koulussa) ja sanoi: Saakeli soikoon!\n\nSándorkalta oli onnistumaton metsästys vienyt kaiken halun pitempiin\nleikkeihin, ja hän sanoi menevänsä haukkaamaan välipalaa.\n\n— Mikä on välipala? kysyi Anikó.\n\n— Omena ja leipä.\n\nPikku tyttö ei vielä tahtonut erota tovereistaan, jonka vuoksi hän\ntarjoutui hakemaan heille jotain purtavaa ruoka-aitasta. Viiden\nminuutin kuluttua hän palasi, pieni esiliinansa omenia täynnä. Hänen\nsydämensä pamppaili kovasti, sillä tänään hän varmaankin ensi kerran\nelämässään kävi varkaissa.\n\nGyurkan ehdotuksesta he sitten leikkivät ryöväriä. Sándorka ja hän\nolivat ryöväreitä, Anikó oli rikas juutalainen ja omenat puhdasta\nkultaa. Pojat piiloutuivat pensaistoon, ja kun he hyökkäsivät tytön\nkimppuun, huusivat he hänelle: Kulta tai kuolema! Csigány näytteli\npoliisin osaa: hänen täytyi laskeutua pitkäkseen, sillä hänet oli\nammuttu.\n\nHeillä oli tavattoman hauskaa, ja ellei hämärä olisi langennut,\nolisivat he halusta jatkaneet vaikka miten kauan.\n\nKun he lähtivät kotia päin astumaan, huomasivat he Betekintin kapakan\novella humalaisen miehen, joka odotti Anikóta remmi kädessään.\n\n— Se on isäni, sanoi tyttönen.\n\n— Onko hän humalassa? tiedusteli Sándorka kiinnostuneena.\n\n— Hiukan vain...\n\nKapakoitsija tarttui lujemmin hihnaan.\n\n— Tule tänne, senkin letukka! Kyllä minä opetan sinua omenia\nvarastamaan!\n\nAnikó heitti hyvästelevän silmäyksen ystävilleen, sitten hän astui pää\nkumarassa, mutta nopein askelin isänsä luo. Saattoi nähdä hänestä,\nettei sellainen ensi kertaa tapahtunut.\n\nEnnenkuin kapakoitsija kuitenkaan ennätti kättänsä kohottaa, seisoi\nGyurka jo hänen edessään.\n\n— Setä, sanoi hän päättäväisesti, — jos tahdotte lyödä, niin lyökää\nmeitä, sillä me söimme omenat.\n\nPoika ajatteli, että he kaksin kestäisivät paremmin lyönnit kuin heikko\ntyttö. Mutta Sándorka ei käsittänyt veljensä ritarillisuutta, vaan\nlähti suin päin juoksemaan pakoon.\n\nKapakoitsijaan tehosi huomattavasti Gyurkan esiintyminen, mutta\nmahdollisesti vielä enemmänkin herraspuku. Hetken hän hapuili miettien\nmitä tekisi, sitten hän sanaakaan sanomatta kiinnitti vyön uumilleen.\n\n— Älkää olko typeriä, murisi hän.\n\nPurkaakseen suuttumustaan johonkin potkaisi hän Csigánya ja meni\nkapakkaan. Hiukan myöhemmin hän vilkaisi ikkunasta. Nähtävästi kutkutti\nhänen itserakkauttaan se, että hänen tyttärensä oli herraslasten ystävä.\n\nAnikó saattoi Gyurkaa puolitiehen. Pitkän hetken hän kulki äänetönnä,\nmutta lopulta hänen pienestä, aina syrjäytetystä sydämestään nouseva\nkiitollisuus ja ihailu puhkesi sanoiksi.\n\n— Kun teistä tulee armollinen herra, niin minä rupean teidän\nsisäköksenne. Minä tahtoisin niin mielelläni olla sisäkkönä ja kantaa\nkaunista valkeata esiliinaa...\n\n— Mutta minusta ei tulekaan armollista herraa.\n\n— Miksi sitten aiotte?\n\n— Ryöväriksi.\n\n— Onko se enemmän kuin armollinen herra?\n\n— Paljon enemmän.\n\n— Eikö ryövärillä ole sisäkköä?\n\nGyurka mietti hetkisen, sillä tästä hän ei ollut aivan selvillä.\n\n— Ei, sanoi hän lopulta. — Hänellä on vain rakastajatar.\n\n— Mitä sellaisen täytyy tehdä?\n\n— Kun ryöväri nukkuu, täytyy hänen pitää silmällä, etteivät poliisit\npääse häntä yllättämään.\n\n— Hyvä on, kyllä minä hyvin vartioin.\n\n— Mutta jos sinä kavallat minut, kostan minä julmasti.\n\n— Mitä se on, että joku kostaa?\n\n— Minä tapan sinut ja sytytän kapakan tuleen. Anikóta peloitti tämä\nkamala mahdollisuus.\n\n— Mutta minä en petä sinua, sanoi hän vavisten.\n\n— Silloin en minä tee teille pahaa.\n\n— En ole koskaan kellekään kertonut, milloin vahtimestari tulee\nKata-tädin luo, kerskasi Anikó.\n\nSilloin otti Gyurka taskustaan kallisarvoisen aarteen, jota kaikki\nhänen toverinsa olivat kadehtineet, ja lahjoitti sen Anikólle:\nkiiltävän messinkisen piipunkannen, jonka hän oli varastanut isänsä\npiippuhyllystä.\n\n— Minä annan sen sinulle, mutta sinun täytyy varjella sitä visummin\nkuin lasikuulaa.\n\nAnikó oli onnesta haltioissaan.\n\n— En koskaan petä teitä, sanoi hän, — ja ahkerasti pidän silmällä\npoliiseja.\n\nSamassa hän pyörähti nopeasti ympäri ja juoksi kapakkaan. Gyurka riensi\nkaupungille. Pian löysi hän Sándorkan. Nuorempi Gyurkovics makasi\npitkällään lakkinsa päällä ja huusi innokkaasti Gyurkaa auttamaan häntä\nvangitsemaan harvinaista yöperhosta, joka hänellä oli lakkinsa alla.\nMutta kun he hyvin varovasti kohottivat lakkia, ei perhosesta näkynyt\njälkeäkään.\n\n\n\n\nRYÖVÄRIELÄMÄ.\n\n\nGyurkovics-poikien isäntä, Toni-setä, oli vielä seuraavankin päivän\naamuna sairas lehtisammakkopäivällisestä. Reimana miehenä hänen\nvihdoin, pitkän ja ponnistuksellisen miettimisen jälkeen, onnistui\nlöytää arvoituksen avain. Hän oli valtiolliselta vakaumukseltaan\näärimmäinen vasemmiston mies, ja jokainen tiesi, että sokerileipuri\nlukeutui hallituspuolueeseen. Toni-setä piti siis luonnollisena, että\nsokerileipuri valtiollisessa kiihkomielisyydessään oli häntä häväissyt.\nLeipuri oli varmastikin saanut korkeammasta paikasta kehoituksen\nvalmistaa valtiolliselle vastustajalleen niin pirullisen yllätyksen\nkuin mahdollista. Vaikk'ei hän siitä hyvästä olisikaan saanut maksua,\noli hänelle joka tapauksessa taattu rankaisemattomuus.\n\nPojat eivät pitäneet tarpeellisena hiiskua osallisuudestaan tähän\nvaltiolliseen jupakkaan. He nauttivat nopeasti aamiaisensa äänettöminä\nja livahtivat liukkaasti koulutielle. Vajaan puolen tunnin kuluttua.\nhe palasivat takaisin. He kertoivat, että rehtori syntymäpäivänsä\nkunniaksi oli antanut koko koululle lupaa.\n\nSe oli tietysti kaikki silmitöntä valetta. Totuus oli se, että kun\nhe astuivat koulun portille, pysähtyivät heidän silmänsä mustalle\ntaululle, johon oli kirjoitettu seuraava ilmoitus:\n\n  »György Gyurkovics, II:n, ja Sándor Gyurkovics, I:n luokan oppilas,\n  määrätään kello 11 aikana saapumaan opettajahuoneeseen. _Rehtori_.»\n\nJos he olisivat olleet varmoja siitä, että heille luvataan kunnon\nselkäsauna opettajahuoneessa, eivät he suinkaan olisi siitä sen enempää\nvälittäneet. Mutta tämä virallinen kutsu liikutti heidän sieluansa\npohjia myöten ja täytti heidän mielensä pelolla ja vavistuksella. Nämä\nkaksi pientä, vaikka tosin pippurista poikaa käsittivät, että he tällä\nkertaa eivät olleet tekemisissä minkään hermostuneen ja suuttuneen\nopettajan kanssa, vaan että heidän täytyi silmästä silmään kohdata koko\nkoulukurin ankarimmat pykälät. Ja siihen ei heillä ollut riittävästi\nrohkeutta. Parempi oli paeta.\n\n— Mikä nyt neuvoksi? alkoi Sándorka.\n\n— Minä kyllä tiedän mitä teen, sanoi Gyurka. — Jos tahdot, saat tulla\nmatkaani. Ellet tahdo, saat puolestani jäädä kotiinkin.\n\nGyurka uskoi veljelleen mietteensä, jotka hän kauan harkittuaan oli\nsaanut itselleen selviksi.\n\n— Minä en enää palaa kouluun, minä rupean ryöväripäälliköksi.\n\nSándorka ilmaisi hiljaisella vihellyksellä tyytyväisen mielihyvänsä.\n\n— Miten voi ihminen tulla ryöväripäälliköksi?\n\n— Ei mikään ole sen helpompaa... Ei tarvitse muuta kuin mennä metsään\nja yhtyä ensimmäiseen rosvojoukkoon, jonka tapaa. Kun sitten vain\nosoittautuu urhoolliseksi ja suuriin tekoihin pystyväksi, niin toiset\nvalitsevat päälliköksi.\n\nSándorka ei oikeastaan tuntenut kutsumusta ryöväriammattiin\n(kernaamminkin olisi hän ruvennut sokerileipuriksi, sillä hän oli\nnamusiin kovin mieltynyt), mutta hänen täytyi myöntää, että Gyurkan\nsuunnitelmassa oli monta huomioonotettavaa kohtaa. Ryövärin ei tarvitse\nkäydä koulua eikä oppia laskentoa, jota Sándorka sydämensä pohjasta\nvihasi. Ryövärit elivät metsissä ja arolla, ja sellaisissa paikoissa\non aina hyvin lysti olla. Sai nukkua niin kauan kuin tahtoi, eikä\ntarvinnut pyytää lupaa uidakseen joessa.\n\nEniten kuitenkin vaikutti Sándorkan päätökseen tulevan päällikön\nlupaus, että ensimmäinen ryöväys tehtäisiin Szvoboran sokerileipomoon,\njolloin hän saisi kerrankin ylen määrin nauttia mielimakeisiaan.\n\nGyurka aloitti käytännön miehenä heti valmistukset. Hän pisti taskuunsa\näidiltään hiljattain lakin ostoon saamansa neljä floriinia. Sitten\nkirjoitti hän muutamia hyvästely- ja uhkauskirjeitä.\n\nAlle hän piirsi sanat: _Bácskan haamu_. (Tämän nimen hän valitsi\nklassillisten esikuvien mukaan.) Uhkauskirjeistä oli yksi osoitettu\nElefántovicsille. Gyurka maalasi sen ylälaitaan ristin, pääkallon ja\nkaksi luuta ja kirjoitti alle ohjelauseensa: »Kuolema! Tikari! Myrkky!»\n\nPäivällisen jälkeen hän hiipi isäntänsä makuuhuoneeseen, anasti sängyn\nyläpuolella riippuvan vanhan pistolin, ja niin hän jätti Sándorkan\nkanssa lapsellisten leikkiensä näyttämön. Bácskan haamu vastasi\nmennessään surumielisellä hymyllä tädille, joka ikkunasta kehoitti\nheitä saapumaan välipalalle hyvissä ajoin.\n\n— Saavatko ryöväritkin haukata välipalaa? kysyi Sándorka arasti.\n\nGyurka rauhoitti häntä vakuuttamalla, että ryövärit syövät välipalaa\nniin usein kuin ikinä haluavat.\n\nPäällikön toivomuksesta he suuntasivat askelensa Betekintin\nravintolaan. Pitkän aikaa täytyi heidän odotella oven edustalla,\nennenkuin Anikó huomasi heidät.\n\n— Tahdotko tulla mukaan? kysyi Gyurka.\n\n— Tietysti tulen! Koska palaamme?\n\n— Emme koskaan.\n\n— Silloin otan uudet kenkäni matkaan, sanoi tyttö.\n\nPian he ehtivät kaupungin metsän laitaan, ja Gyurka, joka vaati\nankarasti tarkkojen ja vakiintuneiden muotojen noudattamista, käski\nseuralaistensa laskeutua eteensä polvilleen ja vannomalla hänelle\nuskollisuutta vihkiytyä ryöväreiksi. Sándorka ja Anikó lausuivat\nsanasta sanaan liikutettuina valan laskien kaksi sormeaan pistolille.\nSen jälkeen polvistui Gyurkakin vuorostaan ja vannoi suojelevansa\nheitä uskollisesti viimeiseen veripisaraansa asti ja rankaisevansa\nkavallukset kuolemalla.\n\nIltapäivän he kuluttivat keräämällä betyáripellavaa, sillä Gyurka\nselitti, että jokaisella oikealla ryövärillä oli betyáripellavatöyhtö\nlakissaan. Sen jälkeen he lähtivät etsimään metsässä oleskelevia\nryöväreitä. Varmaankaan he eivät vielä illan tullenkaan löytäneet\nheitä sen vuoksi, että ryövärit olivat juuri silloin muualla omilla\nretkillään. Mutta he tutkivat silti tarkoin jokaisen onton puunkolon,\nlöytämättä ristinsieluakaan, ainoastaan repien vaatteensa oksiin.\n\nHe eivät nähneet metsässä muuta luojan liikkuvaista kuin muutamia\nlehtiä kahmivia kanoja, joita Sándorka väitti metsäkanoiksi. Ilta oli\njo pitkälle kulunut, kun he jälleen joutuivat metsänlaitaan. Edessään\nhe näkivät suuren kaupungin. Aluksi he luulivat sitä joksikin vieraaksi\nkaupungiksi, Budapestiksi tai Wieniksi, mutta suuresta kasarmista ja\nluostarin tornista he tunsivat sen pian omaksi Bajnakseen.\n\nSilloin Sándorka, ajattelematta uppiniskaisuutensa mahdollisia verisiä\nseurauksia, astui uhkaavasti päällikkönsä eteen. Hän sanoi, että koko\njuttu on aasimaisen tyhmä ja että hän oli nälissään kuin susi. Bácskan\nhaamu oli vakuuttanut hänelle, että hän saa välipalaa milloin vain\nhaluaa, ja hän oli ollut ryövärinä sitten puolisen eikä ollut vielä\nkertaakaan saanut mitään vatsansa täytteeksi.\n\nGyurka laski pistolin maahan antaakseen niskoittelevalle pari kunnon\nkorvapuustia, mutta sitten hän vaipui mietteisiinsä. Sándorka oli vasta\naloitteleva nahkapoika, ja tottumattomalle on aina paljon annettava\nanteeksi. Varmaankin hän myöhemmin paremmin tottuu ja karaistuu.\nGyurka ehdotti sen vuoksi, että joku heistä juoksee kaupunkiin ja tuo\nmatkassaan leipää ja makkaraa. Sándorka oli heti valmis lähtemään\nvaaralliselle retkelle, ja Bácskan haamu osoittautui kovin huonoksi\nihmistuntijaksi antaessaan veljelleen yhden neljästä floriinistaan ja\nlähettäessään hänet matkaan.\n\nLuostarin tornikello osoitti jo kymmentä, kuu kumotti jo korkealla\nmetsänrannan yllä, mutta Sándorkaa ei kuulunut takaisin tulevaksi.\nBácskan haamu ja Metsän orvokki — sen nimen oli Gyurka antanut Anikólle\n— istuivat surullisina metsänlaidassa.\n\n— Varmaankin ovat santarmit hänet ampuneet? huokaili Anikó huolissaan.\n\n— Älä höpsi, sanoi Gyurka, — minä tunnen Sándorkan tavat ja nyt jo\ntiedän, että hän on mennyt kotiin. Lyön vetoa, että hän oli kannellut\nkaikki salaisuutemme ja nyt kuorsaa vuoteessaan. Mutta siitä hän saakin\nvielä ansaitun palkkansa!\n\nHiukan myöhemmin he painuivat syvemmälle metsään ja rakensivat\nnuotion kuivista puista. Hetken he katselivat riemu silmässä komeasti\nhulmuilevia liekkejä ja olivat potria siitä, että tuli vain heitä kahta\nlämmitti, mutta liekin riutuessa aleni heidän ilonsakin, ja Anikón\nsilmään herahti kyynel.\n\nGyurka katseli kotvan tyttöä, joka urheasti taisteli heikkouttaan\nvastaan, ja sanoi lopulta surullisesti:\n\n— Anikó, minä luulen, ettei ryövärielämä ole sinua varten. Jos tahdot\npalata kotiin, saat rauhassa minusta erota, valasi ei sinua sido, enkä\nminä siitä kanna sinulle kaunaa.\n\nNyt saivat Anikón kyynelet täyden vallan.\n\n— En mene kotiin, sanoi hän, — minä tahdon aina olla teidän luonanne.\n\n— Miksi sinä sitten itket, Anikó?\n\n— Minun on niin nälkä...\n\n— Mutta meidän täytyy nähdä nälkää huomiseen asti.\n\nTyttö nukahti pian. Gyurka hoiteli pitkän ajan tulta, mutta lopulta\nvarastautui uni hänenkin silmäänsä.\n\nKun hän heräsi, oli hiillos jo aikoja sitten hiipunut. Hän heräsi\nlintujen lauluun. Aurinko paistoi herttaisen lämpimänä lehtien lomitse.\n\nGyurka lähti hiukan myöhemmin kaupunkiin ja sai velaksi muutamasta\nruokatavarapuodista kunnon sämpylän ja kokonaisen makkaran. Hän sanoi\nkauppiaalle hiukan kaksimielisesti, että aikoo valmistaa tovereilleen\npienet kekkerit. Hän toi Anikólle vielä tuliaisiksi hiukan rusinoita ja\nrintasokeria. Ja kun heidän nälkänsä oli tyydytetty, palasi heidän hyvä\nmielensäkin.\n\nHe lähtivät jälleen etsimään ryöväreitä ja kuulivat samassa\npuheensorinaa etäältä.\n\n— Tulevatko ryövärit? kysyi Anikó hätkähtäen.\n\n— Eivät, sanoi Gyurka, — pojat huhuilevat metsässä... Heitä on koko\nsuuri liuta...\n\nYhtäkkiä juolahti jotakin hänen mieleensä.\n\n— He etsivät meitä! Totta vie, Sándorka on ilmiantanut meidät\nrehtorille, ja kun tänään on sunnuntai, on koko koulu tullut meitä\nmetsästämään... Mutta saadaan nähdä löytävätkö he meitä!\n\nHän tarttui tyttöä käteen ja lähti juoksemaan hänen kanssaan.\n\nAnikó kietoi makkaran kaulansa ympäri niinkuin jonkin uuskuosisen\npuuhkan, vapaammin juostakseen. Kun tyttö jo oli hengästykseensä\nmenehtyä, oli Gyurka miettinyt paremman sotasuunnitelman. Hän etsi\nmatalaoksaisen, ison puun ja auttoi ystäväänsä kiipeämään sen latvaan.\nSiellä he piileksivät suuren oksan varassa, tuuhean lehtikatoksen\nsuojassa.\n\nMetsä elävöityi nopeasti. Koko koulu oli todellakin lähtenyt heitä\netsimään. Koululaiset kulkivat pitkänä ketjuna ja huhauttelivat\nhuutojaan metsän hiljaisuuteen.\n\n— Gyurka, hu-huh! Gyurkovics, hu-huh!\n\nSaattoi nähdä, että pojat tavattomasti iloitsivat ketjuajostaan.\nVälistä joku puijasi toisia huutamalla: Täällä hän on! Täällä hän on!\nja silloin juoksivat toiset sinne päätä pahkaa. Turhaan heitä komenteli\nparempaan järjestykseen opettaja Huszarka, joka myöskin oli ajomiesten\njoukossa, varovaisuuden vuoksi revolveri taskussa ja kalossit jaloissa.\n\nNiin pian kuin poikajoukko oli ehtinyt Bácskan haamun piilopaikan\nohi, kurkisti Gyurka uteliaasti lehtien lomasta, mutta vetäytyi\nsamassa nopeasti takaisin. Kaksi myöhästynyttä poikaa vetelehti\nverkkaan muiden jäljestä: Elefántovics ja Sándorka; verinen vihamies\nja petturiveli. He juttelivat ja naureskelivat aivan kuin olisivat\nolleet parhaita ystävyksiä. He pysähtyivät juuri Gyurkan puun alle\njakaakseen veljellisesti pivollisen auringonsiemeniä. Sándorka kertoi\nElefántovicsille paostaan ja höysti juttuaan hurjilla valheilla.\n\n— Minä en olisi seurannut häntä, mutta hän uhkasi minua pistolilla...\n\n— Nallihattupistoliko hänellä on?\n\n— Eikä mitä! Oikea kuulanampuva pistoli.\n\n— Mistä hän sen on saanut?\n\n— Muuan ryöväri lahjoitti sen hänelle. Hänellä on ryövärien parissa\npaljon salaisia ystäviä.\n\n— Entä miten pääsit erillesi hänestä?\n\n— Kun hän minua metsässä jälleen rupesi uhkailemaan, tartuin minä hänen\npistoliinsa.\n\n— Eikö hän ampunut?\n\n— Ampui kyllä, mutta minä väistin nopeasti ja kuula osui kantoon.\nSilloin otin sen väkisin.\n\n— Oletko sinä väkevämpi kuin hän?\n\n— Paljonkin! Hän on minua kookkaampi, mutta minä olen väkevämpi. Minä\ntappelen koska tahansa. Koetahan lihaksiani, eivätkö olekin kovat?\n\nElefántovics, joka oli heikko kuikkana, puristeli hiukan Sándorin\nkäsivartta ja sanoi kohteliaasti:\n\n— Hyvin on kova!\n\nGyurkan täytyi niellä kiukkunsa, ja pojat poistuivat. Kun metsä jälleen\nhiljeni puiden lehtien humuksi ja lintujen lauluksi, laskeutuivat\nhe puusta. Anikó sai kauniin perhosen, jota Bácskan haamu pienessä\nrasiassa kuljetti mukanaan taskussaan muiden aarteittensa parissa. Kun\ntakaa-ajajat jo olivat painuneet kauaksi, leikkivät he koko päivän\nmielensä halusta metsiä kierrellen.\n\nIllalla he jälleen rakensivat tulen, ja silloin herahtivat kyynelet\nuudelleen Anikón silmiin. Tällä kertaa hän ei ollut nälissään. Hän ei\nsanonut ikävöivänsä kotia, mutta hän itki sittenkin. Gyurka sitä hyvin\nihmetteli; silloin hän vielä tunsi naisia liian vähän.\n\nTyttö vaipui lopulta uneen. Poika otti silloin taskustaan\nmuistikirjansa, repi siitä lehden ja kirjoitti jotakin tulen hohteessa.\nKun hän oli aivan varma siitä, että hänen pieni ystävättärensä nukkui\nsikeästi, nousi hän varovasti pystyyn ja suuntasi hiipivät askelensa\nkaupunkia kohden. Hänen päästyään metsänreunaan näytti luostarin kello\nyhtätoista, ja poika lähti juoksemaan.\n\nMikä mahtoikaan hänet saada lähtemään turvallisen metsän suojasta\nvihollisen leiriin, kaupunkiin? Bácskan haamu oli tässäkin uskollinen\nomalle itselleen; hän tahtoi kostaa petturiveljelleen. Hiipien talojen\nvarjossa joutui hän pian kotipihalle. Kevyesti hypähti hän aidan\nyli ja riisuttuaan kenkänsä portaille livahti notkeasti kuin kärppä\nlukuhuoneeseensa. Kuu paistoi ikkunan läpi valaisten vuodetta, jossa\nvalapatto nukkui oikeata »vanhurskaan unta».\n\nGyurka katsoi uhkaavasti nukkuvaa.\n\n— Tilinteon hetkesi on tullut! mutisi hän itsekseen.\n\nPöydällä oli mustepullo, ja värilaatikosta hän kai voi pensselin. Sen\nhän tarvitsi täyttääkseen pimeän aikeensa. Painautuen vuodetta vastaan\nhän vahingoniloisesti hymyillen maalasi vahvat musteviikset veljensä\nnenän alle ja silmien ympärille sankalasit. Sitten hän veti muutamia\nsuoria viivoja nenälle ja lopuksi täplitti molemmat posket ja leuan.\n\nSándorkaan ei tämä toimitus tehnyt mitään vaikutusta, sillä hän tuskin\nliikahtikaan koko aikana; häntä herättämään siitä unestaan olisi\ntarvittu vähintään kannullinen jääkylmää vettä.\n\nKun Gyurka katseli kättensä töitä, kauhistui hän itsekin. Valkealla\npieluksella lepäsivät mustat, peloittavat pirunkasvot. Gyurka laski\nlopuksi mukanaan tuomansa paperiliuskan pöydälle ja hävisi jälleen yhtä\näänettömästi kuin oli tullutkin.\n\nPaperille oli kirjoitettu vain kaksi, mutta silti hyvin painavaa sanaa:\n_Bácskan haamu_.\n\nKun hän riensi kaupungista ja ehti Betekintin kapakan luo, kuuli hän\nkoiran haukuntaa.\n\n— Hei vain, siellähän on ystävämme Csigány! sanoi hän itsekseen.\n\nHän riensi aitauksen luo, jossa koira häntä tervehti iloisesti\nhaukahtaen. Gyurka repäisi nopealla otteella pari lautaa aitauksesta\nja päästi Csigányn vapauteen. Vinttikoira varmaankin älysi, minne tie\nmeni, sillä se seurasi mielellään poikaa.\n\nAnikó odotti heitä riutuvan tulen liepeellä. Hän oli herännyt jo\naikoja sitten ja pelkäsi kovin yksin ollen. Hän ei voinut ymmärtää,\nminne Gyurka oli saattanut hävitä, ja hän piti luultavimpana, että\nsantarmit olivat hänet vieneet. Nyt hän riemuiten tervehti heitä,\neikä ole mahdotonta, että hän enemmän iloitsi Csigányn kuin Gyurkan\ntulosta. Hän istuutui koiransa viereen ja kiersi kätensä onnellisena\nsen pitkäkarvaisen kaulan ympäri. Kaikista hänen kotolaisistaan oli hän\nvinttikoiraansa eniten kiintynyt.\n\nAamupuolella he huomasivat, että koira ei ollut ainoastaan miellyttävä,\nvaan hyödyllinenkin toveri heille. Ilma viileni, ja elleivät lapset\nolisi voineet hiipiä Csigányn lämpimän turkin turviin, olisivat he\nvarmastikin ankarasti palelleet.\n\n— Tänään me ainakin löydämme ryövärit, sanoi Gyurka heidän syödessään\naamiaista ja antoi eväistä osan Csigányllekin.\n\nTällä rohkealla ajatuksenaan ei hän tahtonut rohkaista ainoastaan\nAnikóta, vaan myöskin itseään. Eipä ihme, jos häntä jo pitkästytti\nnykyinen työtön elämä. Kaksi päivää olivat he jo olleet ryöväreitä ja\nolivat kuluttaneet aikansa kokoamalla betyáripellavaa ja vangitsemalla\nperhosia niinkuin mitkäkin koululapset. Anikóstakin jo saattoi huomata,\nettä hän alkoi pitkästyä alinomaiseen metsien samoiluun.\n\nPäivä paistoi jo täydeltä terältä metsän yllä, kun Gyurka liukkaasti\njuoksevaa sisiliskoa tavoitellessaan tiheässä viidakossa äkkiä seisoi\nsilmästä silmään herraspojan kanssa. Hetken he seisoivat siinä\nkatsellen tiukasti toisiaan, sitten poika mainitsi Gyurkan nimen.\n\n— Ka, sinäkö se olet, Ferkó?\n\nSe oli Ferkó Visky, koulun kuuluisin tappelupukari ja tietysti\nGyurkovicsin poikien henkiheimolainen.\n\nViidakko alkoi samassa sähistä, ja kymmenkunta poikaa piiritti Gyurkan\njoka puolelta hihkuen jälleennäkemisen ilosta.\n\nGyurka katseli hämmästyneenä ympärilleen.\n\n— Mitä te täältä tahdotte? kysyi hän.\n\n— Sinua me etsimme, vastasi Visky. — Älä pelkää meitä, sillä me emme\nole vihollisia, vaan kunnon kavereitasi. Me tulimme tänne metsään\npyytääksemme sinua ottamaan meidätkin ryövärijoukkoosi.\n\n— Tahdotteko kaikki ruveta ryöväreiksi? kysyi Gyurka, äänessään hiukan\nhalveksiva väre.\n\n— Emme vain me, vaan puolet koulua. Jokainen kunnon Bajnan poika tahtoo\nruveta ryöväriksi. Mutta minä valitsin pojista vain parhaat. Reimoja\nja luotettavia poikia kaikki, ei kukaan meistä pelkää edes pimeyden\npääruhtinastakaan.\n\nGyurka tarkasteli upseerin asiantuntemuksella nahkapoikia.\n\nValiojoukko oli todellakin lupaava. He olivat arpipäisiä\ntappelupukareita, torimummojen ja kisällien kauhistuksia; vihoviimeisiä\nvetelyksiä koulussa, mutta uimapaikoilla aina nähtyjä kävijöitä.\nPoikien joukossa oli pari sellaistakin, jotka olivat saaneet potkut\nmuista kouluista, ja suurin osa oli heistä kerran tai useamminkin\njäänyt luokalle.\n\nPäällikön silmä pysähtyi lopulta teerenpilkkuiseen, hintelään poikaan.\n\n— Höh, huudahti hän ylenkatseellisesti, — Horváth, priimus! Mitä sinä\ntäällä teet? Miksi et laputa kouluun?\n\nPuhuteltu oli todellakin kolmannen luokan priimus. Hän oli puhtaan\ninnostuksen valtaamana yhtynyt seurueeseen, ja nyt hän seisoi siinä\nnoloissaan, niinkuin ainakin se, joka tietää tulleensa kuokkavieraana\nhäntä paljon korkeammalla asteella olevaan seuraan.\n\n— En minä sille mitään mahda, että olen priimus, sanoi hän\nsurullisesti, ja kyynel vierähti hänen poskelleen.\n\n— Etkö mahda, senkin kirjatoukka? kysyi Gyurka korskeasti.\n\n— En minä ole mikään kirjatoukka, puolusteli Horváth. — Pojat voivat\ntodistaa, että minulla ei monesti ole ollut hajuakaan läksyistä...\nRehtori on minun setäni, ja sen vuoksi minä vuoden lopussa aina saan\nhyvän todistuksen... Mutta en minä itse ole siihen syypää...\n\nPojat, joiden joukossa priimuksella oli useita hyviä ystäviä,\ntodistivat hänen sanansa, ja Gyurka osoittautui jalomielisen\nsuvaitsevaiseksi.\n\nGyurka ymmärsi ystäviensä sanoista, että koulun muurien sisällä liikkui\nsellaisia huhuja, jotka olisivat voineet tyydyttää kunnianhimoisimman\nryöväripäällikön rohkeimmatkin unelmat. Bajnan pojat olivat pyhästi\nvakuutettuja siitä, että Gyurka kuului suureen ryövärijoukkoon,\njoka asuu aseita ja kalliita aarteita täynnä olevissa maanalaisissa\nluolissa. Kaikki koulupojat mainitsivat hänen nimensä kunnioitusta ja\nihmetystä tuntien, ja useimmat heistä toivoivat hartaasti saavansa\nvaihtaa ikävän koulupenkin hänenlaiseensa vapaaseen ja maineikkaaseen\nelämään.\n\nBácskan haamu ei lainkaan halunnut särkeä heidän innostuneita\nillusionejaan. Ja kun häntä pyydettiin näyttämään aarreluolaa,\nkieltäytyi hän päättävästi.\n\n— Ei se ole niinkään yksinkertainen juttu kuin luulette, sanoi hän. —\nRyövärit eivät ilmaise piilopaikkojaan kelle pojalle hyvänsä. Mutta\njos te kestätte tulikokeen ja pysytte lujasti liitossamme, voimme\nkeskustella siitäkin.\n\n— Sano meille sitten tulikokeesi! huudahti Visky, joka oli joukossa\nrohkein. — Valtamaantie kulkee tuosta aivan läheltä. Jos tahdot,\nGyurka, ryöstämme ensimmäiset vastaantulevat vaunut, ja silloin voit\nnähdä, kuka on poikien paras.\n\nTämä ehdotus miellytti päällikköä. Häntä pitkästytti joutilas\nvetelehtiminen metsässä, ja hän tahtoi lopultakin oikealla\nurotyöllä ansaita sen kunnianhohteen, jonka hänen toverinsa olivat\nmielikuvituksessaan hänelle luoneet.\n\n— Hyvä! huudahti hän. — Jos te olette urhoollisia, niin lupaan, että\nvielä tänä aamuna ryöstämme pari matkustajaa.\n\nHänen vilkkaassa mielikuvituksessaan oli samassa kypsynyt\nyksityiskohtainen sotasuunnitelma. Ensi työkseen hän tarkasti\nasevaraston. Viskyllä oli pistoli, muutamilla oli pitkät puukot,\njollakin lyhytvartinen kirves, ja loput olivat tukevilla ryhmysauvoilla\naseistautuneet.\n\n— Verratonta! sanoi päällikkö. — Näillä me ryöväämme vaikka\njunankin... Nyt tarvitsemme vielä pitkän köyden ja tusinan mustia\nsilkkinaamioita... Köydellä me suljemme tien ja pysähdytämme hevoset,\nja naamiot suojelevat meidät tuntemattomina...\n\nHorváth, luokkansa priimus, joka koko ajan oli miettinyt, miten voisi\nkohottaa arvoansa toveriensa silmissä, tarjoutui hankkimaan köyden.\n\n— Tänne tullessamme näin erään ratavahdin puutarhassa pyykkiköyden.\nMinä käyn koppaisemassa sen...\n\nHän vilahti tiehensä niinkuin orava ja oli vajaan neljänneksen kuluttua\nköysineen takaisin.\n\n— Hyvä on, sanoi Gyurka, — huomaan, että kykenet parempaan kuin mitä\nluulinkaan.\n\nPriimus vastaanotti onnellisena päällikön kiitoksen.\n\nEnemmän tuottivat heille päänvaivaa mustat silkkinaamiot. Pitkän\nneuvottelun jälkeen he sopivat siitä, että he toistaiseksi, kunnes\nvoivat hankkia nämä aivan välttämättömät suojukset, tyytyvät nokeamaan\nkasvonsa hiilellä..\n\nMuuan poika, joka tahtoi seurata priimuksen esimerkkiä, juoksi\nläheiselle tiiliruukille ja täytti siellä taskunsa hiilillä. Niillä he\nmustasivat toistensa kasvot, ja Anikókin noettiin korvia myöten. Koko\nseura oli uudessa asussaan niin hirvittävän näköinen, että yksi ja\ntoinen tunsi sydämensä pamppailevan, ja Csigány haukkui peloissaan.\n\nSitten he lähtivät Tamásista tulevalle valtamaantielle. Tutkittuaan\naseman tarkasti neuvoi Gyurka jokaiselle paikkansa tietä reunustavissa\npensaistoissa.\n\n— Kuunnelkaa nyt tarkasti, sanoi hän mielenjännityksestä muuttuneella\näänellä. — Kukin pysyköön omalla paikallaan, kunnes kuulette kolme\nhuuhkajan huutoa. Kolmesti minä huudan niinkuin kissapöllö, ja silloin\nalkakoon verinen työmme... Te kaksi jännittäkää köysi tien poikki\nestääksenne vaunut etenemästä... Te kaksi tartutte sen jälkeen hevosten\nsuitsiin... Visky, sinä tähtäät ajurin rintaan ja huudat hänelle\nuhkaavasti: »Pysähdy, tai ammun sinut niinkuin koiran!» Minä puolestani\notan matkustajat omalle osalleni... Te kaikki muut heristätte\nkeppejänne, välkyttelette puukkojanne ja kiljutte hurjasti, niin että\nmatkustajat pelästyvät...\n\nMaantiellä ei näkynyt ristinsielua, ja Viskyn ehdotuksesta he huvin\nvuoksi harjoittelivat hyökkäystä. Huuto, josta Gyurka oli niin paljon\ntoivonut, ei häntä tyydyttänyt. Pojat kirkuivat niin kimeästi kuin\nainakin kolmikuiset sianporsaat. Ainoastaan Visky jyrähdytti kumeasti:\n— Pysähdy, tai ammun sinut niinkuin koiran! Harjoitus oli samassa\njätettävä kesken, sillä maantiellä näkyi tomupilvi.\n\nKolmet härkien vetämät vankkurit köröttivät ohi.\n\n— Köyhiä talonpoikia me emme ryöstä, sanoi Gyurka jalomielisesti.\n\nHetken kuluttua tuli muuan juutalainen ajaen kirjavasti koristetuissa\nvaunuissaan. Gyurka huusi tosin varoitushuutonsa, mutta sitä ei otettu\nsovitusta merkistä ja niin pääsi juutalainen ehjin nahoin uhkaavan\nvaaran kynsistä. Pojat olivat hyvin kiihkoissaan, jotkut alakuloisia.\nEhkäpä olisi hyvä jättää tämä hyökkäys toiseen kertaan? Siihen asti,\nkun he saavat oikeat kunnolliset silkkinaamiot...\n\n— Pitäkää varanne! huudahti Gyurka. — Tuolta tulevat herrasvaunut!\nJännittäkää köysi!\n\nIsot matkavaunut rämisivät maantiellä. Ne olivat vanhanaikuiset,\nsellaiset, joilla maalla asuvat perheet ajavat kaupunkiin. Eteen oli\nvaljastettu pari vanhaa työhevosta, pukilla istui piippua poltteleva\nrenkipoika. Rengin vieressä oli pystyyn käännetty iso matka-arkku,\nja vaunujen sälynpitopaikat olivat täynnä nassakoita, säkkejä ja\nkaikenlaista pientä sälyä. Peräpenkillä istui komea naisihminen. Hän\noli verhoutunut tomuviittaansa, ja hänen kasvojaan suojeli tiheä\nsininen harso, jolla maaseudun herraskaiset suojelevat itseään\ntuulelta ja päivänpaahteelta. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä, mutta\nsellaisenaankin hän teki voimakkaan vaikutuksen.\n\nVaunut pysähtyivät tien poikki viritetyn köyden eteen.\n\n— Herranen aika, mitä tämä merkitsee? huudahti renkipoika heikolla\näänellä.\n\nSamassa kuului sovittu huuhkajan huuto...\n\nVisky hyökkäsi pensaikosta ja uhkasi poikaa pistolillaan. Mutta sen\nsijaan, että hänen olisi pitänyt huutaa: »Pysähdy, tai ammun sinut\nniinkuin koiran!» huusikin hän voivottaen: »Pysähtykää, pysähtykää!»\n\nGyurka kääntyi vaunuissa istuvan naisen puoleen.\n\n— Raha tai henki! huusi hän.\n\nToisista ryöväreistä ei ainoakaan täyttänyt tehtäväänsä. Eivät edes\nnekään, joiden olisi pitänyt tarttua hevosia suitsista. He piilivät\npensaikon peitossa ja auttoivat johtajaansa korviahalkovalla kirkunalla\nja räiskyvällä melulla.\n\nMiten käyttäytyi nyt rouva tällä vaaranalaisella hetkellä? Hän toimi\nhyvin omituisesti! Sen sijaan, että hän ryöväriromaanien sääntöjen\nmukaan olisi pyörtynyt, tarttuikin hän päättävästi sateenvarjoonsa ja\nastui sitten vaunuista nokkelammin kuin hänen pyöreältä vartaloltaan\nolisi voinut odottaa ja hyökkäsi suin päin ryövärien kimppuun.\n\nVisky lähti käpälämäkeen. Yhdellä hyppäyksellä lensi hän komeasti\nmaantienojaan ja hävisi metsään. Toiset seurasivat häntä päätä pahkaa...\n\nMutta Gyurka ei paennut. Vaikka hän olisi tahtonutkin, ei hänessä olisi\nollut miestä siihen. Painunein päin hän seisoi lyötynä vaunujen edessä.\nHänen jäsenensä vapisivat; hän oli niinkuin anakondakäärmeen katseen\nkahlehtima kolibri.\n\nRouva oli hänen oma äitinsä. Hänen jalosukuisuutensa rouva Gyurkovics.\nAinoa olento koko maailmassa, jota Bácskan haamu pelkäsi. Jos hän\nvielä olisi epäillyt oman äitinsä läheistä läsnäoloa, olisivat hänen\nepäilyksensä samassa keikahtaneet niinkuin hänkin kahden tukevan\nkorvapuustin voimasta, jotka saivat hänet näkemään tulenhehkuvia\nympyröitä. Varmaankaan ei kukaan ryöväripäällikkö ole saanut niin\nsuorasukaista tuomiota valtamaantiellä kuin Bácskan haamu. Paria\nensimmäistä tillikkaa seurasi toisia rajusti sataen, oikeana\nNiagara-putouksena. Gyurkan kunniaksi on mainittava, että hän\nkärsi iskut stoalaisen mielentyyneydellä. Totta kylläkin oli hän\nsen saavuttanut pitkäaikaisen harjoituksen avulla. Hän menetteli\ntällaisissa tapauksissa niinkuin kovakuoriainen, joka on olevinaan\nkuollut, kun sen kimppuun hyökätään; hän sulki silmänsä, pidätti\nhenkeään, ja usein hän näytti siltä, kuin olisi hän miettinyt jotakin\nhauskan hullunkurista juttua. Lopulta aina hänen äitinsä ensimmäiseksi\nväsyi.\n\n— Mihin maantierosvokuntaan tuo kuuluu? kysyi rouva Gyurkovics ensin\nhuoattuaan kymmenisen minuuttia ankarien ponnistusten jälkeen.\n\nHän osoitti Anikóta, joka itkien näki Gyurkan ryövärikunnian joutuneen\nauttamattomasti häpeään.\n\n— Hän on minun rakastajattareni, sanoi ryövärikapteeni syvään huoaten.\n\nHänen jalosukuisuutensa nostatti kuomun, istutti nokiset lapset kahden\npuolen itseään ja käski ajaa suoraa tietä Toni-sedän asunnolle.\n\nÄidin odottamaton tulo on helposti selitetty. Poikien isännän lähettämä\nkirje oli saapunut perille bács-tamásilaiseen linnaan sunnuntai-iltana.\n(Gyurkovicsit nimittivät kuusi-ikkunaista rakennustaan linnaksi, mutta\nkoska en tahdo kiistellä heidän kanssaan siitä, miten moni-ikkunainen\non suurin talo ja pienin linna, tyydyn käyttämään heidän\nterminologiaansa.) Seuraavana päivänä oli hänen jalosukuisuutensa jo\nmatkalla.\n\n— Kyllä minä järjestän Bajnan asiat selviksi! sanoi hän.\n\nNe, jotka tunsivat hänet lähemmin, eivät hänen sanojaan hetkeäkään\nepäilleet.\n\nHän järjestikin asiat.\n\nPoikiensa asunnossa hän ensi töikseen pesi Gyurkan ja Anikón, kaksissa\nlämpimissä vesissä kummankin, hangaten heidän poskiinsa aimo kimpaleen\nkotitekoista saippuaa. Sitten hän lähetti palvelijansa saattamaan\nAnikón isänsä luo ja vaunuillaan hän ajoi tervehtimään latinakoulun\nrehtoria ja molempien luokanjohtajien sekä opettaja Huszarkan\npuheille. Käytännöllisenä naisena ei hän kuitenkaan lähettänyt tuloaan\nilmoittamaan vain tyhjänaikaista nimikorttiaan, vaan puolikkaan\nsyöttösikaa, kymmenen pulloa parasta viiniä, nassakan valkoviiniä ja\nmuutamia rasioita kelpo silavaa kullekin.\n\nKun opettajisto myöhemmin käsitteli Gyurkovicsin poikien juttua,\nosoittautui se erittäin humaaniseksi arvostelussaan. Rehtori lausui\nmielipiteenään, että oppilaiden yksilöllisyys on varteenotettava\nheitä kasvatettaessa. Hänestä oli luonnollista, että sellaiseen\nluonteeseen kuin György Gyurkovicsiin vaikuttaa paremmin lempeys kuin\nankara rangaistus. Rangaistus vaikuttaa usein pahentavasti herkkään\nlapsenmieleen. Varmastikin oli Gyurkovics ainoastaan rangaistuksen\npelosta päättänyt lähteä hullulle retkelleen.\n\nKasvatusopillisten periaatteiden voittoa sai Gyurka kiittää siitä, että\nhänen seikkailustaan koituva rangaistus poikkeuksellisesti supistettiin\nvähimpään mahdolliseen, ja niin tuomittiin hänet istumaan muutamia\ntunteja ja saamaan ankara varoitus.\n\nTuskin olivat poistuvan rouva Gyurkovicsin vaunut hävinneet lähimpään\nkadunkulmaukseen, kun Gyurka aivan ensi tehtäväkseen pehmitti aimo\nlailla Sándorkan selkäpuolta. Kevennettyään siten mieltään lähti\nhän suoraa tietä, välipalaa odottamatta, Betekintin kapakkaan\ntiedustellakseen ystävättärensä kohtaloa. Anikó leikki hilpeänä\nCsigányn kanssa aitovarren luona.\n\n— Oletko saanut selkääsi? kysyi Gyurka ihmetellen.\n\n— Kukaan ei ole huomannut, että olin poissa, selitti tyttö.\n\n— Kuinka ei?\n\n— Kata-täti luuli minun nukkuvan palvelijattaren kanssa, ja\npalvelijatar uskoi minun olevan Kata-tädin hoteissa. Ja isä on ollut\nhumalassa koko ajan.\n\nTämä betekintiläistä elämää räikeästi valaiseva selitys ilahdutti hyvin\nGyurkaa.\n\n— Nyt ei minusta enää tulekaan ryöväriä, sanoi hän.\n\n— Mikä sitten?\n\n— Poliisipäällikkö.\n\n— Mitä sellainen toimittaa?\n\n— Vangitsee ryövärit ja ampuu heidät.\n\n— Onko poliisipäällikölläkin rakastajatar?\n\n— Ei, ei hänellä ole.\n\n— Entä mikä minusta sitten tulee?\n\n— Sinusta tulee minun rouvani. Mutta sinun täytyy ensin oppia lukemaan\nja kirjoittamaan ja sitten täytyy sinun kulkea kengissä.\n\n— On minulla kengät ja minä pyydän Kata-tätiä päästämään minut kouluun.\nMutta isälle ei siitä saa hiiskua sanaakaan, sillä hän sanoo, että vain\nlurjukset ja tyhjäntoimittajat kirjoittavat.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nRAKKAUS JA YLIOPPILASTUTKINTO.\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ JOHDANNOKSI.\n\n\nSiitä päivin kun rouva Gyurkovics kovakouraisesti oli hälventänyt\nGyurkan tarumaisen Bácska-kummituksen, on seitsemän vuotta hukkunut\naikojen mereen.\n\nPojat olivat sillä välin muuttaneet bajnalaisesta kymnaasista\nzomborilaiseen. Täältä he kuitenkin ennen pitkää siirtyivät Ujvidekiin,\nsillä heitä loukkasi verisesti luokanjohtajien puolueellisuus.\nLuultavasti — vaikkakaan tätä minun otaksumaani ei nimenomaan ole\nkannatettu — oli sikäläinen opettajisto yhtä puolueellinen, sillä\nseuraavana vuonna jatkoi Gyurka Kalocsassa ja Sándorka Bajnassa\ntieteellisiä opinnoitaan. En tahdo arvostella Kalocsan jesuiitta-isien\nopetusmetodeja, totean vain kuivasti, etteivät ne lainkaan tyydyttäneet\nGyurkan vaatimuksia, sillä hän ei suorittanut ylioppilastutkintoaan\nKalocsassa, vaan Bajnassa.\n\nBácskan kovanonnen lintu päätti niin muodoin kiertolentonsa ahtaitten\nasuntojen välillä tieteen taivaanvaltakunnassa.\n\nSillä välin kuin hän jo surumielisenä odotti ylioppilastutkinnon\nlähenemistä, ja tämä välttämätön onnettomuus läheni päivä päivältä\nvarmasti ja vinhasti, tappoi Sándorka aikaansa huolettomasti\nvuoleskelemalla Bajnan kymnaasin viidennen luokan pulpetteja.\n(Pyydän, ettei ystävällinen lukija kiinnittäisi liian paljon huomiota\nsiihen, että Gyurka onnistui seitsemän vuoden aikana pääsemään\nveljestään kolme luokkaa edelle. Oppivuosiahan voi useimmiten verrata\nkilparatsastukseen. Ratsastajat lähtevät yhtä haavaa, mutta joutuvat\nperille eri aikoina. Kilpailussa ei aina ahkerin ja taitavin pääse\nvoitolle; siinä on odottamattomilla kohtalon oikuillakin määräävä\nosansa.)\n\nNäihin aikoihin aikoi Sándorka ensi kerran elämässään ampua itsensä\ntekemänsä kunniavelan tähden. Hän pyysi vakuutetussa kiireellisessä\nkirjeessä äitiään valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä: joko hän\nlähettää pojalleen ensi postissa yksitoista floriinia tai valmistautuu\nsaamaan kuolinsanoman. Koska rouva Gyurkovics sai niin vapaasti valita,\nvalitsi hän jälkimmäisen. Lakonisessa kirjeessä hän ilmoitti, että\nSándorka saa huoletta ampua kuulan otsaansa, »kyllä silti jää vielä\nriittävästi katupoikia maailmaan».\n\nKoska Sándorkan nimi vielä tänään mainitaan Gyurkovicsien sukupuussa,\ntäytyy meidän otaksua, että hänen onnistui järjestää raha-asiansa\nritarillisesti. Ei ole mahdotonta, että nuorukainen käytti hyväkseen\nniin hyvin kaupungissa kuin unkarilaisella maaseudullakin loistavasti\nmenestyvää panttilainajärjestelmää.\n\nMainitsin, että Gyurka samoihin aikoihin valmistautui\nylioppilastutkintoon, sydämessään oudosti vapisuttava tunne.\nValmistautumisella ei tietenkään tarkoiteta oppimista, vaan sitä\najatusprosessia, jonka avulla ihminen voi fatalistisesti ja tyynesti\nantautua murskaavalle kohtalolle alttiiksi.\n\nSattuu joskus, että kypsyneet miehetkin vaaran uhatessa unohtavat\nkäyttää yksinkertaisimpia puolustuskeinoja, eikä suinkaan ole\nkummeksittava sitä, että Gyurka vielä muutamia viikkoja ennen\ntutkintoaan muun muassa toivotteli tuhoista tulipaloa ja tappavaa\ntautia, jotka hävittäisivät sekä koulun että opettajiston, — mutta hän\nunohti ajatella ainoata ja yksinkertaista oljenkortta: oppimista.\n\nGyurka todisti monesti tavalla, joka ei tahtonut vastaväitteistä\nmitään tietää, että ylioppilastutkinto aivan kokonaan on tarkoitustaan\nvastaamaton toimitus. Englannissa ei sitä suoriteta — ja kuka\nrohkenee silti väittää, ettei Englanti ole sivistysmaa? Ja oman\nmaamme historiakin osoittaa lukuisin esimerkein, että tämä tutkinto\non turha... Kuka koulupoika ei tietäisi, ettei Petőfi suorittanut\nylioppilastutkintoa? Kossuth ja Ferenc Deák saivat Gyurkan\ntiedonantojen mukaan reput kaikissa aineissa, ja Demjanich, Batthyányi\nja Andrássy saivat potkut koulustaan. [Petőfi, Unkarin loistavin\nlyyrikko, Kossuth samanaikuinen suurpuhuja ja 1848—49 vv:n vapaussodan\njohtaja. Deák sen mahtavin ja rakentavin valtiomies. Demjanich\noli etevä kenraali, Batthyányi ja Andrássy Unkarin kuuluisimpia\nmagnaattisukuja.]\n\nNämä asiat olivat usein poikien kesken puheenaiheena, ja Gyurka\npainosti aina sitä, että kultusministeri oli periaatteellisesti ollut\nylioppilastutkinnon poistamisen puolella, mutta ainoastaan virastojen\nhitaudesta johtuu, ettei virallinen ilmoitus tästä vielä ole saapunut\nrehtorille.\n\nJuuri asioiden näin kärjistyessä tapahtui, että Gyurkan sydämen\nhaavoittivat Eroksen nuolet. Hänen ensi lempensä esineinä oli kaksi\nneitosta: toinen oli Sari Csopkay ja toinen Amanda Sziporka.\n\nPuhukaamme ensiksi Amanda-neidistä. Hän kuului kiertelevään\nteatteriseurueeseen, joka näihin aikoihin näytteli Bajnassa, ja hänen\nlahjansa osoittautuivat aivan kummallisen monipuolisiksi. Hän näytteli\npohjoisessa Medeata, etelässä Suhancia, idässä Finom Rozsia ja lännessä\nOpheliaa. Sillä välin hän näytteli mitä hyvänsä ja aina Gyurkan\nsuureksi tyytyväisyydeksi. Neiti Sziporkan syvä taiteellinen vaikutus\nnuoreen ylioppilaskokelaaseen johtuu varmastikin siitä, että Gyurka\nitsekin silloin uneksi taiteilijan tulevaisuutta itselleen. Hän mietti\njo aivan vakavasti valita näyttämötaiteen elämäntehtäväkseen, sillä hän\ntiesi, ettei näyttelijöiltä vaadita ylioppilastutkintoa. Ennenkuin hän\nsiinä kuitenkaan pääsi omasta itsestään selvyyteen, vieläpä ennenkuin\nhän mieskohtaisesti ehti tutustua Amanda Sziporkaan, riitaantui\ntaiteilijatar teatterinjohtajan kanssa ja matkusti kaupungista. Neiti\nei varmaan vielä tänäänkään tiedä, että hän, paitsi velkojia, jätti\nBajnaan särjetyn ylioppilaskokelassydämen.\n\nVanhat pakanat, jotka pystyttivät alttareita monille jumalille, eivät\nolleet aivan tuhmia. Ellei joku heidän jumalistaan kuullut heidän\nrukoustaan, elähdytti heitä aina toivo siitä, että toinen kuitenkin\nkuulee. Gyurkallekin oli onneksi, että hän neiti Amandan kadottua\nsaattoi löytää surevan sydämensä lohdutuksen pystyttämällä alttarin\nSari Csopkaylle.\n\n\n\n\nGYURKA ON VÄHÄLLÄ JOUTUA KAKSINTAISTELUUN.\n\n\nKaksi viikkoa ennen ylioppilastutkintoa tiesi jo koko maailma, että\nGyurka Gyurkovics hakkaili Sari Csopkayta. (Koko maailmalla tarkoitamme\ntietysti bajnalaisen latinakoulun oppilaita, tai niinkuin he tahtovat\nsanottavan: kuulijoita.)\n\nSari oli hovioikeuden presidentin tytär, ja hänellä oli hurjapään\nmaine. Hänestä kerrottiin, että hänen viisitoistavuotiaassa sydämessään\nasui naisen kunnianhimo ja että hän latinakoulun nuorukaisista käytti\nylpeästi sanaa »penikat». Varmaa kaiketikin on, että hän kulki pieni\nnenännypykkä alati sangen korkealla ja että hän yhtä paljon vähäksyi\nkonventtilaisten seurustelutaitoa kuin arvioi liian korkeaksi\nkeltanokkaisten »lainoppineiden» ja varsinkin nuorten kadettien kyvyt.\n\nPitkään aikaan hän ei ollut huomaavinaankaan Gyurkaa, kunnes nuori\nherra kerran rohkealla hyökkäyksellä valloitti odottamatta Sarin\nsydämen.\n\nTämä tapahtui seuraavasti. Gyurka oli sunnuntaina oppilaiden messussa,\nja Sari oli penkkiinsä kumartuneena juuri hänen edessään. Hänen yllään\noli ruiskukansininen puku ja päässään uusi hattu. Muodikas hattu\nnostatti hänen korskeata kopeuttaan yhä enemmän, eikä hän koko messun\naikana edes vilkaissut Gyurkaan, vaikka tämä siirteli itseään, niin\nettä penkki narisi, ja yski ja huokaili hänen selkänsä takana. Tämä\nluoksepääsemättömyys sytytti Gyurkassa kapinan hengen. Hän polvistui\npenkkiinsä, liitti kädet suunsa eteen torveksi ja kumartui niin lähelle\ntytön niskaa, että hän selvästi tunsi sen orvokintuoksun, ja alkoi\npuhua hänelle yksitoikkoisella äänellä, aivan kuin olisi rukoillut:\n\n— Sari-neiti, selkäkenoon hiukan painukaa, niinkuin olisitte rukoukseen\nvaipuneena. Näettekö tuolla alttarilla Gabor-enkelin? Hän on hyvin\nkaunis, mutta vielä ihanampi olisitte te, ellei teitä ylpeytenne\nrumentaisi. Mitä hyötyä on ylpeydestä? En kai minä ole yhtä ylpeä kuin\nte. Ensi vuonna minä olen lainlukija. Jo kauan olen teitä rakastanut,\nSari-neiti, ja jos tekin rakastatte minua, niin käymme salakihloihin.\nJo tänä iltana te kirjeen kukkavihkoon käärittynä oman kamarinne\nikkunalta löydätte. Vaan vaarin ottakaa: ei kukaan toinen sitä löytää\nsaa. — — — Et cum spiritu tuo...\n\nTyttö ei rohjennut liikahtaakaan; hänen molemmat korvansa muuttuivat\npelästyksestä hehkuvanpunaisiksi. Messun jälkeen hän melkein juosten\nriensi kotiinsa rohkenematta kertaakaan silmätä taakseen. Mutta tästä\npäivästä pitäen hän seurasi sydämestään Gyurkan toimia.\n\nRohkeus tekee naisiin aina erehtymättömän vaikutuksen, varsinkin kun\nsen muoto on imarteleva.\n\nParin päivän kuluttua olivat he jo salakihloissa. Totta kylläkään eivät\nhe kertaakaan vielä olleet keskustelleet toistensa kanssa, mutta Sari\nluki uskollisesti kaikki koulun kirjaston runokirjoista huolekkaasti\nvalitut poiminnot ja helmet, jotka soveltuivat somasti koristamaan\nSarin kultaista sydäntä. Hän sai kirjeet säännöllisesti ikkunalleen,\nja lopulta hän vastasikin. Hänen kirjeensä oli tunteellinen ja hiukan\nsurullinen. Hän puhui särkyneistä unelmista, jotka varoittavat ihmistä\nliiaksi panemasta luottamustaan miehien — varsinkaan konventtilaisten —\nrakkauteen... Gyurkan ehdotuksen hän kuitenkin hyväksyy, mutta asettaa\nehdoksi, että kihlauksen täytyy toistaiseksi pysyä visusti salassa.\nKirjeessään hän lähetti kiharansa kiehkuran.\n\n(Tämä kihara kulki seuraavana uskontotuntina koko luokalla kädestä\nkäteen. Gyurka aikoi näyttää sitä ainoastaan naapurilleen, mutta hänen\nkädestään sen koppasi kolmas, ja Sarin rakkauden pantti ja todistus\nkiersi kaikki penkkirivit. Vasta ankaran tappelun perästä sai Gyurka\ntunnin loputtua aarteensa takaisin. Hän ei sanallakaan maininnut, kenen\npäässä kihara oli kasvanut, mutta kun koko kaupungissa ainoastaan Sari\nCsopkaylla oli sellainen vaskenkarvainen tukka, tiesi jo koko koulu\nennen pitkää suloisen salaisuuden.)\n\nNeljäntenä päivänä kihlauksen jälkeen tapahtui jotakin aivan\nerinomaista.\n\nGyurka harjasi nyt kuten ainakin heti koulusta tultuaan vaatteensa,\nkiinnitti sitten kukkasen takkinsa napinläpeen lähteäkseen\njokapäiväiselle kolmituntiselle kävelylleen morsiamensa ikkunan alle.\nHän käveli tupakkakaupasta kadunkulmaukseen ja sieltä takaisin;\ntavallisesti hän käveli sen matkan kaksisataaviisikymmentä kertaa ja\nvaihtoi matkan varrella merkitseviä silmäyksiä Sarin kanssa.\n\nSikarikaupan luona hän kohtasi oudon olion. Se oli aivan nuori sotilas,\nkadettipuvussa. Hänen pyöreät kasvonsa olivat täynnä teerentäpliä\nniinkuin kalkkunan muna, ja hänen hiuksensa olivat niin vaaleat, että\nniitä olisi luullut valkeiksi. Kadunkulmauksessa seisoivat he jälleen\nsilmätysten. Kun he niin olivat jo kymmenesti kohdanneet toisensa,\nalkoi Gyurkan sydäntä vihloa mustasukkaisuuden riivaaja. Hän katseli\ntiukasti kadettia silmiin. Tämä vastasi samalla mitalla... Seuraavan\nkerran kohdatessaan Gyurka hymyili ivallisesti... Sitten hän alkoi\nviheltää... Kadetti vihelsi myöskin...\n\nSamassa ilmestyi Sari ikkunaan ja kadetti — Gyurkan äkkiällistykseksi —\npysähtyi ikkunan alle ja ryhtyi pakeisiin tytön kanssa. Uskoton Sari ei\nollut tietääkseenkään sulhasestaan, kuunteli vain hymyillen sotapojan\nsopertelua.\n\n— Se on sinulle kuolemaksi, kurjimus, mutisi Gyurka poistuen murtunein\nmielin.\n\nSándor Visky, kahdeksannen luokan väkevin poika ja »tuplaaja», jolle\nhylätty sulhanen haihdutteli huoliaan, tunsi kadetin.\n\nSotapojan nimi oli Mihály Zsemlye. Hän oli torin kulmassa olevan\ntupakkakaupan omistajien, korkeasti kunnioitettujen Zsemlye-neitien\nveljenpoika. Nämä molemmat vanhatpiiat olivat niin toinen toisensa\nkuvia, että ainoastaan aniharva kykeni heidät erottamaan toisistaan\nnimiä sekoittamatta. Molemmat olivat he menninkäisiä ihmisiksi, ja\nheidän kasvonsa olivat kurttuiset niinkuin näivettynyt omena. Kaupungin\nkaikkein liukaskielisimmät juoruakat eivät kuitenkaan löytäneet\nheistä muuta muistutettavaa, kuin että he vielä seitsemänkymmenen\nikäisinä käyttivät samaa torninkorkuista tukkalaitetta, joka\nheidän nuoruudessaan oli ollut muodissa. Kun kauppa kävi hyvin ja\nZsemlye-neidit elivät tarkasti pennistä penniin, luettiin heidät\nkaupungin raharikkaiden joukkoon. Vaikka he itse palvelivat kaupassaan,\nei heitä kukaan siitä pilkannut — joskus saattoi kuitenkin joku\nhäikäilemätön sanoa heitä sikarineideiksi. Siitä sanasta he — herra\ntiesi minkätähden — loukkaantuivat sappikatkerasti.\n\nMuuten eivät neidit mainittavasti liikkuneet kaupungin kaduilla.\nArkipäivät he työskentelivät, sunnuntai-aamupäivän he valmistivat\nkermavaahtoa ja torttuja iltapäivän välipalaksi. Näinä päivinä heidät\nkuitenkin saattoi nähdä useamminkin. Se, joka heistä lähti ulos,\npukeutui aina vaaleansiniseen samettihameeseen ja käyskenteli hiukan\nkadetin käsipuolessa kenotellen. He jumaloivat heitä tervehtimään\npistäytynyttä sotapoikaa, ja tupakkakaupan parhaat savukkeet eivät\nhänen taskustaan puuttuneet.\n\nGyurka olisi ennen kaikkea tahtonut tietää, miten hyvää pataa Sari oli\nsotapojan kanssa, mutta tiedot, jotka Visky hänelle hankki, olivat\nsangen masentavaa laatua.\n\nViskyn tarvitsi ainoastaan mainita Sarin nimi, kun kadetti jo\n— ensin vaadittuaan häneltä kunniasanan ollakseen varma asian\nsalassapysymisestä — salaperäisesti hymyillen veti taskustaan\nsamanlaisen vaskenkarvaisen kiharan, joka hiljattain oli päässyt\nuskontotunnilla livahtamaan Gyurkan kädestä poikaparveen.\n\nEn ihmettele, jos rakastunut sulhanen unohti tätä kuullessaan\nritarillisuuden ja sanoi:\n\n— Minä mäiskin vielä Sari Csopkayta kunnolla korville!\n\nVisky huomautti hänelle, että hän sellaisella kohtelulla tekee ikuiset\nkolttoset Bajnan latinakoulun ritarimaineelle.\n\n— Kernaamminkin me annamme aimo selkäsaunan kadetille.\n\n— Ei, huudahti Gyurka, — se olisi liian vähäinen hyvitys!\n\n— Mitä sitten tahdot?\n\n— Tahdon kaksintaistella!\n\nVisky katseli hämmästyneenä ystäväänsä silmiin; miehekäs päättäväisyys\nja itsetietoinen rauha kuvastuivat hänen kasvoillaan.\n\n— Gyurka, sanoi hän tarttuen lujasti ystävänsä käteen, — se ajatus on\nsinun vertaisesi!\n\nKun he sitten ryhtyivät keskustelemaan jumalantuomion\nmuodollisuuksista, täytyi heidän valittaen todeta, ettei löytynyt\nheille sopivaa taistelupaikkaa. Bajnassa ei miesmuistiin ollut\nkaksintaisteltu. Ne mielipiteiden eroavaisuudet, jotka olivat\ntavallisia kapakoissa, suoritettiin muitta mutkitta katkotuilla\ntuolinjaloilla ja tyhjillä viinipulloilla. Ritarillisuuden tapoja piti\nyllä ainoastaan Bajnan sanomalehden päätoimittaja. Humalapäissään hän\nvaati jokaisen kaksintaisteluun; kerran aikoi eräs näyttelijä taistella\nhänen kanssaan, mutta he eivät koskaan päässeet alkujärjestelyitä\nedemmäksi. Oli sen vuoksi onni, että koti- ja ulkomaiset romaani- ja\nnäytelmäkirjailijat — varsinkin ne heistä, jotka nauttivat suurta\nsuosiota varttuvan nuorison parissa — niin perusteellisesti ovat\nkäsitelleet ritarillisuuden vaatimuksia kaikissa elämän tiloissa.\nHeidän antamiaan tarkkoja ohjeita molemmat kokelaat nyt käyttivät\nhyväkseen.\n\n— Olisi parasta, kun heittäisit hänelle hansikkaan, tuumi Visky.\n\n— Niinkö arvelet?\n\n— Niinpä niinkin. Hansikkaan heittäminen on sotilaalle suurin\nhäväistys. Sinä heität hansikkaasi hänen jalkojensa juureen ja sanot\nkylmästi: Näkemiin, herrani!\n\nTästä aikeesta täytyi heidän hetken mietittyään kuitenkin luopua,\nsillä heidän oli otettava huomioon, että Zsemlye, joka vasta oli\nviidentoistavuotias, mahdollisesti ei ymmärrä vaatimuksen oikeata\ntarkoitusta.\n\n— Kernaammin kirjoitan hänelle taisteluvaatimuksen, sanoi Gyurka.\n\nPitkän mietinnän jälkeen he kyhäsivät seuraavan kirjeen:\n\n  »Herrani! Toinen meistä on liikaa tässä maailmassa. Minä vaadin\n  teidät täten taistelemaan kanssani pistoleilla. Ehdot: etäisyys\n  viisikolmatta askelta, kumpikin ampuu kaksi laukausta. Se, jonka\n  jalkaan sattuu kuula, saa ampua polvistuneena. Aika ja paikka: ensi\n  sunnuntaiaamuna täsmälleen kello kymmenen kansanpuistossa olevan\n  simakioskin takana. Jos olette ritarillinen mies, tulette. Kumpikin\n  tuo pistolin mukanaan. Odotan teitä. _György Gyurkovics_.»\n\nTämä kirje suljettiin huolellisesti mustalla lakkasinetillä, ja Visky\nja Horváth Gyurkan sekundantteina veivät sen kadetille.\n\nZsemlye istui sikarikaupan viereisessä huoneessa. Hän tuprutteli savuja\npaksusta sikarista, jonka toinen täti oli hänelle heikkoudessaan\nantanut, ja nyt hän oli kauhean pahoinvoipa. Vaikka hän ei koskaan\nollut merta kulkenut, luuli hän kuitenkin istuvansa pienessä veneessä\nhyökyaallokossa. Silloin juuri tulivat sekundantit huoneeseen. Hän\nluuli heidän tulevan häntä tervehtimään ja sen vuoksi hän hätkähti, kun\nVisky, joka oli ollut hänen ystävänsä jo monia vuosia, lausui töykeästi:\n\n— Tehkää hyvin ja lukekaa tämä kirje!\n\nHän luki sen ja ellei hän jo Juanitta-sikarista olisi ollut\nliidunvalkea, olisi hän varmaankin nyt kalvennut. Visky itse\ntovereineenkin oli niin jännityksissään, että heidän sydämensä tykytti\nkuultavasti.\n\n— Otatteko vastaan vaatimuksen? kysyi ensimmäinen sekundantti.\n\n— Otan, vastasi Zsemlye itkevällä äänellä.\n\nVisky kumarsi hänelle.\n\n— Te olette ritarillinen mies.\n\nZsemlyekin kumarsi nyt ja sanoi:\n\n— Minä suostun vaatimukseenne, mutta ainoastaan kahdella ehdolla.\nEnsiksikin valitsen miekan taisteluaseeksi, sillä minut on haastettu\nja minä saan siis valita. Toiseksi täytyy herra Gyurkovicsin antaa\nminulle todistus täysikäisyydestään, sillä sotilas ei käy taistelemaan\nkaikenlaisten koulupoikien kanssa.\n\nTämä sana sai sekundantit sanattomiksi. Mutta koulupoikien\nmainitseminen sai heidän verensä kuohahtamaan.\n\n— Mutta tehän olette paljon nuorempi kuin Gyurkovics, sanoi Visky.\n\n— Mutta minä käyn keisarillisissa vaatteissa, sanoi kadetti pöyhkeästi.\n\nKen tietää miten jupakka olisi loppunutkaan, ellei toinen tädeistä,\nsyrjäyttämällä kaikki ritarillisuuden säädökset, olisi sekaantunut\nasiaan. Hän oli juuri, ilahduttaakseen veljenpoikansa ystäviä, aikonut\ntuoda heille savukkeita, kun hän ovenraosta kuuli mistä oli kysymys.\nMuuten niin lempeä nainen muuttui samassa mustaksi vihasta.\n\nMinun täytyy tässä kertoa, että Zsemlye-neidit, niin vilpittömästi\nkuin he muuten ihailivatkin sotilasuraa, eivät mitenkään voineet\nsuostua sellaisiin raakalaisuuksiin kuin ovat sota ja kaksintaistelut.\nJo useasti he olivat sanoneet, että Miskan täytyy sodan tullen\nerota sotapalveluksesta. Poika selitti silloin, ettei hän koskaan\nsuostu sellaiseen pelkurimaisuuteen. Tädit ihailivat tosin hänen\nsankarillisuuttaan, mutta heitä harmitti sekin, ettei hän tässä tehnyt\nheidän mielikseen.\n\n— Mitä puhetta se on sellainen? sanoivat he. — Mitä hyödyttää ihmistä\nurhoollisuus, jos hänet kaikesta huolimatta kuitenkin ammutaan!\nSellainen sopii ainoastaan järkensä menettäneille. Ja mitä haittaa\npelkuruus sitä, jolla on rahoja?\n\nSotaa he vain pelkäsivät, mutta kaksintaistelusta puhuminen sai\nheidät sapekkaaseen raivoon. Miska kertoi usein ja seikkaperäisesti,\nmiten sotilaan, saadessaan kaksintaisteluvaatimuksen, täytyy joko\ntaistella tai ottaa ero virastaan. Tädit kuvittelivat, että oli petoja\nihmishahmossa, jotka häikäilemättä asettavat nuoren sotilaan sellaiseen\ntienristeykseen, ja ajatus, että heidän oma, rakas veljenpoikansa\nmahdollisesti voisi joutua samaan asemaan, täytti heidän mielensä\nkatkeruudella.\n\nSanoin, että tuo muuten niin lempeä nainen joutui mustaan raivoon.\n\n— Mitä te tahdotte? huusi hän. — Kaksintaisteluako?\n\nYhdellä hyppäyksellä oli hän kadetin ja sekundanttien välissä. Sitten\nhän lennätti heille vasten kasvoja kauheimman solvauksen, jonka\nkoskaan voi gentlemannille sanoa. Hän sanoi: — Te penikat! Hän asetti\n»penikat»-sanan eteen vielä attribuutin, joka voimakkaasti alleviivasi\nheidän alaikäisyyttään.\n\nViskyn kunniaksi on mainittava, että hän säilytti arvokkuutensa tällä\nkriitillisellä hetkelläkin.\n\n— Neiti, sanoi hän, — te olette epäritarillinen.\n\nSilloin tapahtui samassa jotakin, joka ratkaisevasti vaikutti\nkaksintaistelujupakan myöhempiin vaiheisiin. Myrsky, jonka väkevä\nJuanitta-sikari oli nostattanut Miskan sisuksissa, oli saavuttanut\nnousukohtansa, ja vaikka nuori soturi ponnistelikin tarmonsa takaa\nvastaan, täytyi hänen lopulta antautua merikivun valtaan. Nuori kadetti\nalistui kohtaloonsa. Hänellä oli juuri sen verran voimia jäljellä, että\nvaivoin hoiperteli huoneen toiseen päähän, missä muiden huonekalujen\njoukossa oli myöskin pesulaite.\n\nTäti ei ymmärtänyt asian oikeata laitaa. Hän käsitti ainoastaan sen,\nettä perheen ylpeys oli julman tuskan pitelemänä. Yhdistäen ajatuksensa\nkoko ajan kaksintaisteluun, uskoi hän, että koko pahoinvointi johtui\nsuorastaan taisteluvaatimuksesta. Hän joutui lopulta aivan järjettömän\nraivon valtaan. Hän koppasi vimmoissaan huoneen nurkassa olevan\nvanhuudesta haljahtaneen sateenvarjon ja — — — tässä pysähdymme hiukan!\n\nSiitä, mikä sen jälkeen tapahtui, on lausuttu kaksi toisistaan eriävää\nmielipidettä. Toisen mukaan olisi sateenvarjo todellakin satuttanut\nViskyn olkapäätä, ja toisen mukaan olisi sekundanttien ritarillinen ja\nkunnioitusta herättävä rauhallisuus herpauttanut aseen hurjistuneen\nnaisen kädestä, ennenkuin hän ehti sitä kehenkään satuttaa. Varmaa on\nkuitenkin, että Visky ja Horváth muutaman hetken kuluttua mustan vihan\nkaivellessa heidän sydänkuoppaansa kiireisin harppauksin kaikkosivat\ntupakkakaupasta, jossa vieraanvaraisuus ja ritarillisuus niin\nhäpeällisesti oli maahan poljettu.\n\nOli suuri onni, että seuraavan päivän aamuna ilmestyi Bajnaan muuan\nensi vuoden lakitieteen ylioppilas, joka ei pitänyt akateemista arvoaan\nalentavana selvitellä Gyurkovics—Zsemlye-jutun takkuista vyyhtiä.\nTämä nuoriherra oli syvästi perehtynyt ammattimies kaikenlaisissa\nkaksintaisteluasioissa. Jos voi uskoa hänen sanojaan, että\nBudapestin tappelupukarit mainitsivat hänen nimensä pelonsekaisella\nkunnioituksella, ei ole ihmeellistä, että Gyurkovics ja Visky kernaasti\nalistuivat hänen painavaan sanaansa.\n\n— Juttu on varsin yksinkertainen, sanoi oikeustieteilijä. — Kadetti on\nvastaanottanut taisteluvaatimuksen... Huomenna kello kymmeneltä menemme\ntaistelupaikalle... Odotamme kaksikymmentä minuuttia... Jos hän tulee,\ntaistelemme. Ellei hän ilmesty: me diskvalifioimme hänet.\n\nNiin tapahtuikin. Kadetti, jonka hänen tätinsä jo aamujunassa olivat\nlähettäneet kotiin äitinsä luo Zomboriin, käyskenteli kirkon edustalla,\nja samaan aikaan, kun hän vahvisti luontoaan savuuttelemalla väkeviä,\nBajnasta muistoksi saamiaan sikareja, tuomitsi hänet seitsenpäinen\nkunnialautakunta, lakitiedetten ylioppilaan johtaessa puhetta,\nsiveellisesti arvottomaksi ihmiseksi. Horváth, sekundanteista\nnuorempi, ehdotti, että Zsemlye-neiditkin diskvalifioitaisiin, mutta\nkunnialautakunta ei pitänyt sitä ehdottomasti tarpeellisena.\n\nTuomiopöytäkirja kirjoitettiin sitten useampina kappaleina. Yksi\nlähetettiin sikarineideille, toinen rykmentin everstille, mutta Mihály\nZsemlyelle ei lähetetty mitään, ja niin ei kadetti, joka sen jälkeen\nvarmaan on jo kohonnut yliluutnantiksi, luultavastikaan tiedä mitään\nsiitä, että hänet on tuomittu siveellisesti ala-arvoiseksi.\n\nSaman päivän iltapuolella ilmestyi Gyurka jälleen Sari Csopkayn\nikkunan alle. Ken luulee vihan hänen sydämessään lauhtuneen,\nhän kokonansa erehtyy. Ei, hän tahtoi näyttäytyä uskottomalle\nmorsiamelleen ainoastaan osoittaakseen hänelle kouraantuntuvasti syvän\nhalveksumisensa. Kolmisenkymmentä kertaa hän käveli edestakaisin ja\njoka kerta, kun hän joutui ikkunan alle, käänsi hän kopeasti katseensa\nmuualle. Vieläpä hän viheltelikin aivan äänekkäästi...\n\n\n\n\nIHME.\n\n\nNyt tule, oi Musa, minua auttamaan laulaakseni siitä, miten suoritti\nGyurka Gyurkovics ylioppilastutkintonsa, mikä totisesti ei ole helppo\ntehtävä tänä meidän epäilyksemme aikana, jolloin totuudestakin jokainen\netsii todenmukaisuutta.\n\nMutta hän suoritti sen kuitenkin.\n\nMaanantaiaamuna, nukuttuaan voitonkohmelonsa, hän hypähti hurjasti\npelästyneenä vuoteestaan.\n\n— Jeesus Maaria, huomennahan ovat kirjoitukset ja ylihuomenna suulliset\ntutkinnot!\n\nKukapa olisi uskonut, että aika on niin hullun kiireesti livahtanut?\nAivan hiljattain oli hän lohduttanut itseään sanomalla: vasta kuukauden\nkuluttua... Sitten hiukan myöhemmin: kahden viikon päästä... ja nyt\noli tutkinto aivan tuossa paikassa käsillä. Se oli tullut aivan\näkkiarvaamatta, varastautunut salaa, hyökännyt kimppuun... Kunpa olisi\nvielä vaikka kuukausi valmistuksen aikaa! Tai edes viikon verta! No\nvaikka vain pari kolme päivääkin!\n\nEnsi hädässä herahtivat häneltä kyynelet. Mutta sitten hän painoi\ntuskansa hiljaiseksi ja istahti pöytänsä ääreen. — Alkaisiko nyt\nviime tingassa päntätä päähänsä? Se olisi ollut yhtä järjetöntä kuin\nRaamatun juutalaisten olisi ollut lusikalla ammentaa tyhjäksi Punaisen\nmeren syvyydet, voidakseen kulkea sen yli jalan kastumatta. Vaikka\nvirkoisikin laiska lauantaina, ei häntä enää muu auttaisi kuin ilmeinen\nihme.\n\nYht'äkkiä hän herpaantui säikähdyksestä yhtä voimattomaksi kuin\non vaivainen talvikärpänen. Ankara pelko, jonka voittamiseksi\nmuut ylioppilaskokelaat kuukausia valmistautuvat, yllätti hänet\nauttamattoman masentavasti.\n\nAnkarassa tuskassaan hän lähti hiukan jaloittelemaan. Kirkkotorin\nyllä hän näki kyyhkysparven kaareilevan. Koulupojat ovat hyvin\ntaikauskoisia, varsinkin silloin, kun ovat pulassa.\n\n— Jos niitä on parillinen luku, läpäisen tutkinnossa, jos pariton, saan\nvarmasti reput.\n\nYhdeksän oli kyyhkyläisten luku.\n\nViereiseltä kadulta tuli muuan lihava pappi. En tiedä onko niin\nkaikkialla, mutta ainakin etelä-Unkarissa pappi ennustaa pahaa, jos\nhänet aamulla tapaa. Paras keino papin pahaa silmää vastaan on heittää\nolkitukko hänen askeliinsa. Vankkureilla ajavat talonpojat eivät\nsitä koskaan laiminlyö. Mutta jalkamies, jolla ei olkia ole käsillä,\nauttaa itsensä parhaiten sillä, että hän — suokaa anteeksi — sylkäisee\nkolmesti. Gyurkakin sylkäisi kolmesti, sitten hän tunsi mielessään\nhartautta ja astui kirkkoon.\n\nErään sivualttarin yllä hän näki Pyhän Yrjänän taistelevan\nlohikäärmettä vastaan.\n\n— Kas tuossahan on minun suojeluspyhimykseni! sanoi hän itsekseen.\n\nHän seisoi siinä mietteisiinsä vaipuneena pyhän suojelijansa edessä,\nja hänen ajatuksensa muovautuivat jonkinlaiseen hiljaiseen ja nöyrään\nrukoukseen. Se oli omituinen rukous, mutta rukous se oli kaikessa\ntapauksessa.\n\n— Rakas suojelijani, minä olen verraton velikulta. Laiska ja\nkiusantekijä olin minä vemmelpuun Vaulasta saakka. Tyttöjen\njäljissä minä juoksin, kun olisi minun pitänyt fysiikkaa oppia,\nja uskontotunnilla olen vuollut penkkini piloille. Ja kun toiset\novat työskennelleet, olen minä vetelehtinyt ja tupakkapaltureita\npoltellut. Jos voisit minulle ajatuksesi ääneen lausua, et sinä\nvoisi minua syyttää näiden minun sanojeni valheesta ja ajatuksen\nepärehellisyydestä. En ole sinua koskaan rukoillut, nyt vasta tulen\nluoksesi, kun olen pulaan joutunut. Minä häpeän itseäni enkä rohkene\nastua alttarillesi. En uskalla sinua edes vakavasti rukoilla, sillä\nminä pelkään häpäiseväni sinut. Pyhä suojelijani, anna minulle\nanteeksi, että olen tuottanut häpeää sinun nimellesi. Jos minä saan\nreput tutkinnossa, ammun kuulan otsaani tai lähden Amerikkaan. Mutta\njos sinä mahdollisesti luulet minun vielä miehistyvän mieheksi, niin\ntee ihme!\n\nKen ei koskaan vielä ole sillä tavoin rukoillut, hän heittäköön\nGyurkaan ensimmäisen kiven!\n\nPari paljasjalkaista poikaa joutelehti kirkon ovella, ja suntio tuli\nheitä kutsumaan.\n\n— Osaako joku teistä olla kuoripoikana? Ken taitaa, hän saa\narmolliselta herralta neljä kreutseria.\n\nPojat selittivät, että he osaavat ainoastaan soittaa kirkonkelloja.\n\n— Minä rupean kuoripojaksi, sanoi Gyurka, — enkä minä siitä rahaa pyydä.\n\nKonventtilaiset eivät juuri milloinkaan ruvenneet kuoripojiksi, ja\nsuntio tarkasteli Gyurkaa tutkivasti kiireestä kantapäähän. Sitten hän\npuheli sakaristoon:\n\n— Armollinen herra, täällä on jo kuoripoika. Muuan nuorukainen,\njoka juuri rukoili Pyhän Yrjänän alttarin edessä, tahtoo nyt ruveta\nkuoripojaksi.\n\n— Annahan minun nähdä sitä hurskasta nuorukaista, kumahti syvä ääni\nholvista. Sakaristossa pukeutui parhaillaan sama lihava pappi, jonka\nGyurka vastikään oli nähnyt kadulla.\n\n— Käsisuukkonen, Nektar-setä! huudahti poika.\n\n— Ka, sinäkö se olet, Gyurka? Aiotko sinä olla minun kuoripoikanani!\n\n— Jos vain sallitte, Nektar-setä.\n\nPappi oli korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen Nektáriusz\nGyurkovics, Kolumbacsin nimirovasti _in partibus infidelium_, Gyurkan\nsetä. Hän asui Kalocsassa, eikä Gyurka ollut häntä tavannut sitten\njoulun. Gyurka ankarissa sieluntuskissaan aivan riemastui tästä\nodottamattomasta kohtauksesta, eikä vanha herra sen vähemmin.\n\n— Katsohan vain, poikani, tämä oli kunnon teko, sanoi hän. — Et\nnähtävästi ole sittenkään niin viheliäinen lurjus kuin miksi sinua\nmainitaan. Nähdäänhän piankin, mitä taidat tutkinnossasi!\n\n— Tuleeko setä sinne? kysyi Gyurka kirkastuvin kasvoin.\n\n— Tietysti! Teitähän minä tänne tulinkin kuulustelemaan, sillä\nylitenttaattori on sairastunut... Mutta aloittakaamme, poikani!\n\nGyurka ei edes itse tietänyt, kävelikö hän omin jaloin kirkossa, iso\nmessukirja kainalossa, vai kantoivatko häntä enkelit ilmojen halki.\nHän polvistui Pyhän Yrjänän alttarin eteen, jolla jo silloin kynttilät\ntuikkivat, ja riemusta vapisevin äänin hän lauloi kuorilaulunsa.\n\n— Ad Deum, qui laetificiat juventutem — hihheli hei! Minä en saa\nrepposia, en saa repposia, en, en — auttaa Nektar-setä.\n\nHänestä tuntui samassa, kuin olisi pyhimys kumartanut sädekehäisen\npäänsä hänen puoleensa ja sanonut:\n\n— Sinä veitikka! Et ole vielä läpäissyt ja nyt jo ilvehdit jälleen!\nMitä hyödyttää sinun tähtesi tehdä ihmettä!?\n\n— Mitä sinä oikeastaan tiedät? kysyi häneltä Kolumbacsin nimirovasti,\nkun he yhdessä poistuivat kirkosta.\n\nGyurka painoi päänsä surullisesti alas eikä vastannut mitään.\n\n— Kait sentään jotakin tiedät? Esimerkiksi mitä tiedät\nmaailmanhistoriasta?\n\n— Olen lukenut arabialaisten kirkollisesta kulttuurista, sanoi Gyurka\nluoden nöyränä katseensa katuun.\n\nSiitä hän todellakin jotakin tiesi. Kerran oli hänen hammastaan\npakottanut ja silloin oli hän lukenut hiukan aikansa kuluksi.\n\n— Entä Unkarin historiasta?\n\n— Tiedän Mátyás-kuninkaasta...\n\nSiitä hän ei oikeastaan tietänyt, mutta hän arveli, että hän vielä\nylihuomiseen sen ehtii oppia, jos oikein kireälle ottaa. Kun he siten\nolivat vielä hiukan keskustelleet muutamista tutkintoaineista, laski\nrovasti kätensä siunaavasti Gyurkan päälaelle ja sanoi:\n\n— Lue nämä asiat, niin minä siihen mennessä otan selon, voitko odottaa\npyhimyksesi Pyhän Yrjänän erikoista suojelusta.\n\nHän tiesi kaiken, mitä häneltä kysyttiin. Tai kysyttiinkö häneltä\njuuri sitä, minkä hän tiesi? Suojeluspyhimyksen avunantoa helpotti\npaljon se, että siihen aikaan ei tunnustuksellisissa kouluissa käytetty\nkirjallista kuulustelutapaa. Ainoastaan Unkarin historiassa hän\noli vähällä joutua kiikkiin. Opettaja, joka oli hyvin hajamielinen\nmies, kyseli häneltä Ludvig Suurta. Mutta hän tiesi ainoastaan\nMátyás-kuninkaan historian. Olisiko hän tiuhaan oppinut ulkoa koko\nylpeän Wienin kaupungin kukistamisen? Siunaaman hetken hän vaikeni,\nkatseli ällistyneenä rovastia ja hajamielistä opettajaa, mutta sitten\nhän hämmästyttävän rauhallisesti katkaisi gordilaisen solmun:\n\n— Ludvig Suuri polveutui Anjoun suvusta, eikä Hunyady-suvusta, niinkuin\nMátyás I, joka vuonna 1440 syntyi Kolozsvárissa Hunyadi Jánoksen ja\nSzilagyi Erzsébetin poikana. Mátyás-kuningas sai lapsuudessaan erittäin\nhuolellisen kasvatuksen — j.n.e.\n\nHän kertoi kaiken minkä tiesi Mátyás-kuninkaasta. Ja kun hän kielensä\nliputtavalla nopeudella valutteli sanojaan, sai kuningas Ludvig Suuri\nparka murheissaan palata Fehervárin hautaansa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KORVAPUUSTI.\n\n\nMitä tekee nuorukainen, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon?\nHän tekee kaikkea sitä, mikä häneltä aikaisemmassa nuoruudessaan\noli kiellettyä. Koulukuri kieltää ankarasti oppilasta käymästä\nravintoloissa, oleskelemasta kellareissa, se kieltää tupakanpolton\njulkisilla paikoilla ja kävelykepin käyttämisen. Gyurka oli tuskin\nkääntänyt koululle selkänsä, kun hän jo osti itselleen kepin, sytytti\nsikarin ja meni kapakkaan.\n\nSiellä hän tapasi koko joukon kypsyneitä kansalaisia: kunnialautakunnan\npuheenjohtajan, pikku Horváthin ja Viskyn. Viskylle ei opettajisto\ntosin voinut antaa erotodistusta, ennenkuin hän oli hiukan parantanut\ntietojaan latinassa, mutta jo tämäkin tulos oli Viskylle yllätys. Kello\nkahdeksalta sairastui pikku Horváth, joka tahtoi osoittaa miehuuttaan\ntyhjentämällä neljä tuoppia olutta, seurauksia aavistamatta, ja hänen\nystävänsä veivät hänet hiukan kävelemään. Kävelyllään he pitkän aikaa\nhuvittelivat matkimalla koiran haukuntaa ja kissan naukumista ja ennen\npitkää he hyvän tuulensa kannustamina hyppelivät aitojen ylitse. Kun\neräs kaupungin santarmi heitä kehoitti järjestykseen, sanoivat he\nitsetietoisesti: »Meillä on siihen lupa, sillä me olemme ylioppilaita!»\n\nSeuraavana päivänä toimeenpanivat vastaleivotut ylioppilaat vanhojen\nbajnalaisten perintätapojen mukaisesti tanssiaiset kaupungin\npuistossa. Tanssiaisissa oli luonnollisesti Sari Csopkaykin, Gyurkan\nuskoton morsian. Hänellä oli yllään kaunis sininen hame, ja hänen\nvapaasti liehuva pitkä tukkansa, joka kultaisina kiharoina valui\nhänen hartioilleen, sai kiivaasti tykyttämään monen ylioppilaan,\njopa ylioppilaslakista unelmoivan seitsemäsluokkalaisenkin sydämen.\nEn tiedä, johtuiko se omantunnon kolkutuksista vaiko Gyurkan\nritarillisesta esiintymisestä kadettia kohtaan, mikä oli tehnyt syvän\nvaikutuksen kauniiseen uskottomaan, mutta sen verran on kuitenkin\nvarmaa, että Sari jo silloin katkerasti katui mustaa petollisuuttaan\nja halukkaasti olisi uudelleen tahtonut liritellä entisen sulhasensa\nkanssa. Koko iltapäivän hän viidentoistavuotiaan tytön rohkeudella\nkeikaili hänelle, väänteli silmiään ja huokaili; mutta Gyurka torjui\nylhäisen ylpeästi kaikki hänen lähentelemisyrityksensä.\n\nNuori herra ei tanssinut ainoatakaan pyörähdystä iltaan mennessä. Hän\nhääri ahkerasti ison viinitynnyrin ympärillä, jonka muuan onnellinen\nisä oli lahjoittanut ylioppilaille, ja jakeli lasien mukana kyynillisiä\narvostelujaan naisista: — ne tytöt eivät ole edes tyhjän pähkinän\narvoisia.\n\nIllan tullen väsyi Sari Csopkaykin liehittelemään. Hän tahtoi kostaa\nkatkerasti hänkin ja sen vuoksi hän alkoi mielistellä toisia,\nvarsinkin ensivuoden lakitieteen ylioppilasta, joka vei hänet\ntanssiin. Meidän täytyy myöntää, että tämä kaikessa tapauksessa oli\nsellainen nuorukainen, joka hyvinkin saattoi odottaa nuoren, korkeita\ntavoittelevan neidon huomiota. Vaikka hän ei ollutkaan likinäköinen,\nkäytti hän kuitenkin monokkelia, joka antoi hänen kasvoilleen\nylhäisemmän ilmeen; sitäpaitsi oli hänellä Pariisin viimeisimmän\nkuosin mukainen, hieno, kirjailtu liivi, joka oli Bajnassa laatuaan\nensimmäinen. Hän puhui paljon kaksintaisteluista ja antoi hienolla,\ndiskreetillä tavallaan aavistaa, että hänen yhdeksän kertaa oli ollut\npakko ase kädessä löylyttää tuhmanrohkeita ja hävyttömiä uskalikkoja.\nHän puolestaan ei koskaan etsinyt riidanaihetta, mutta pääkaupungin\ntunnetuimpana ja parhaana miekkailijana hän piti sekä hyödyllisenä\nettä terveellisenä silloin tällöin antaa heille pienen, ojentavaisen\nopetuksen.\n\nHämärän langettua, kun jo puiden oksien lomitse kuulsivat värikkäät\nlyhdyt, asteli Gyurkakin tanssipaikalle. Hän meni sinne oikein kunnolla\nvielä kerran osoittaakseen Sarille, miten vähän hän hänestä välitti,\nmutta hän huomasikin, ettei tyttö ollut vähääkään hänestä tietääkseen,\nvaan päinvastoin piti hilpeätä iloa kunnialautakunnan puheenjohtajan\nkanssa. Silloin alkoi jää hänen sydämensä ympäriltä sulaa. Puolen\ntunnin ajan hän ikävöi tytöltä katsetta, mutta sitten — voi miehen\nsydämen omituista johdonmukaisuutta! — hänelle selvisi äkkiä, että hän\nnyt rakasti uskotonta kaunotarta syvemmin kuin koskaan ennen, eikä\nvoisi ilman häntä elää.\n\nKatuvaisena hän meni tytön luo ja pyysi hänet tanssiin. Mutta Sari\n— voi naisen sydämen omituista johdonmukaisuutta! — antoi hänelle\nrukkaset. Hän sanoi kylmästi, että hänet on jo pyydetty jokaiseen\ntanssiin; sitten hän käänsi selkänsä ja laski hansikoidun kätensä\nlainlukijan käsivarrelle.\n\nGyurka poistui hoippuvin askelin. Hänestä tuntui, ettei hän kauemmin\nenää voi elää, ettei hänellä enää ole elämisen oikeuttakaan sen\njälkeen kuin hän oli kärsinyt suurimman häpeän, mikä miehen osalle\nvoi joutua: saanut rukkaset. Mutta seuraava hetki antoi hänelle uutta\nelämänrohkeutta, sillä hän oli keksinyt tepsivän kostokeinon.\n\nTanssikentän laidassa seisoskeli kokonainen parvi talonpoikaistyttöjä,\njotka huomattavan halukkaasti katselivat herraskaisten ilonpitoa.\nHeidän joukossaan oli eräs, joka jo aikoja sitten oli vetänyt herrojen\nhuomion puoleensa.\n\nHän oli suunnilleen kuudentoistavuotias tyttö: ruskeasilmäinen,\nsuloisesti hymyilevä, kookas ja varreltaan täyteläinen. Hän\nteki pikemminkin talonpoikaispukuun puetun herttuattaren kuin\ntalonpoikaistytön vaikutuksen. Hänellä oli yllään rikkaan\nbunyeváci-tytön kansallispuku. Hänen vaatteensa ilman kaulassa\nriippuvaa kultarahanauhaakin olivat kallisarvoisemmat kuin viiden,\nkuuden herrasneitosen tanssiaispuvut yhteensä. Hänen hameensa oli\nvalmistettu raskaasta kultabrokadista, jota Lyonin silkkitehtaat\nerityisesti tähän tarkoitukseen valmistavat; jaloissa oli hänellä\nhienosti kirjaillut punaiset kengät, ja hänen kupeillaan riippuva\nlaukkukin oli hienointa silkkiä.\n\n— Minä vien hänet tanssiin, sanoi Gyurka itsekseen, — kaikki tytöt\nsiitä varmasti suuttuvat silmittömästi, ja Sari Csopkay pakahtuu\nvihaansa.\n\nHän astuikin talonpoikaistytön luo, kumarsi kohteliaasti ja pyysi hänet\ntanssiin. Tyttö punastui samassa hiusmartoa myöten.\n\n— Ei taida käydä laatuun, sammalsi hän bunyeváci-murteella.\n\n— Miksi ette tahdo tanssia minun kanssani, neiti?\n\n— Sen vuoksi, etten minä ole neiti, ja sitäpaitsi ei sitä sallittaisi...\n\n— Sitäpä minä tahtoisin nähdä! sanoi Gyurka harmistuen.\n\nVarmuudellaan, joka olisi kaunistanut Rikhard Leijonamieltäkin,\nrohkaisi hän talonpoikaistytön pikku sydäntä. Sanattomana tämä laski\nkätensä Gyurkan olkapäälle. Kahden he sitten tunkeutuivat mustalaisten\nympärillä seisoskelevien rivien läpi ja olivat samassa valmiit yhtymään\nmustalaisprimaksen alkamaan csárdákseen. Bunyeváci-tytöt ovat kaikki\nsyntyneet tanssin tahtiin, ja Gyurkan tanssijatar oli täysiverinen\nbunyeváci. Niin pian kuin hän oli päässyt ensi hämmingistään, tarttui\nhäneen riemuitseva ilo, ja pian hän lensi tanssin pyörteessä,\nliikkeissään naisellisen hento sulous.\n\nHerrasneidit loukkaantuivat sisukkaasti Gyurkan päähänpistosta.\nAnkarimmin tietysti Sari Csopkay. Hän oli mielestään velvollinen\nlopettamaan tanssin, joka loukkasi hänen isänsä, hovioikeuden\npresidentin arvoa. Hänen tanssijansa yhtyi hänen närkästykseensä.\n\n— Sellainen olisi Pestissä aivan mahdotonta! sanoi kunniatuomari. —\nMutta kyllä me pian saatamme ihmistavat voimaan Bajnassakin!\n\nHän astui Gyurkan luo, katsoi häneen käskevän läpitunkevasti ja sanoi\näänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä:\n\n— Lopeta heti tanssisi!\n\n— Minäkö?! — ihmetteli Gyurka.\n\n— Me emme siedä täällä talonpoikaistyttöjä... Nämä ovat herrasväen\ntanssiaiset!\n\nTyttö jätti heti tanssijansa ja aikoi poistua, mutta Gyurka\ntarttui hänen käteensä ja vapaalla oikealla kädellään — läimäytti\nkunniatuomaria korvalle.\n\nHänen ensimmäinen korvapuustinsa.\n\nMoni vähäksyy sen merkitystä, varsinkin ne, jotka eivät ole antaneet\nensimmäistä korvapuustia, vaan saaneet. Ja kuitenkin on päivänselvää,\nettä ensimmäisellä korvapuustilla on mieheen yhtä suuri vaikutus kuin\nnaiseen ensimmäisellä suutelolla. Ensimmäinen korvapuusti, jonka nuori\nmies, mahdollisesti aivan harkitsemattoman välittömästi on antanut, voi\nvälistä ratkaisevasti kääntää koko hänen elämänuransa. Hän on sillä\niskullaan avannut itselleen pääsyn hyvin suljettuun ritaristoon. Hän\noppii, että hänen ei tarvitse kärsiä mitään. Ei yhtään mitään! Miten\nonkaan käynyt niin, että ensisuutelo on saanut niin monta runoilijaa\nylistäjikseen, mutta ensimmäinen korvapuusti ei yhden yhtäkään!\n\nLuulen, että olemme velvolliset sen verran kunnioittamaan\nkunniatuomaria, että kerromme miten hän vastaanotti korvapuustinsa.\n\nHän vastaanotti sen, niinkuin gentlemannin täytyykin. Hän tarkasteli\nGyurkaa kiireestä kantapäähän, korjasi monokkeliaan kiinteämpään\nasentoon ja sanoi jääkylmän rauhallisesti:\n\n— Tätä te vielä kadutte, herra Gyurkovics!\n\nSitten hän asettui seisomaan vanhan akaasiapuun alle, kädet ristissä\nrinnalla. Hän pysyi siinä määrin kylmäverisenä, että sanoi ympärillä\nseisoville nuorille ystävilleen:\n\n— Älkää minua säälikö, vaan tuota poikaparkaa tuolla.\n\nAluksi hän aikoi mennä suoraan kotiin hakemaan revolverin ampuakseen\nyksinkertaisesti Gyurkovicsin. Mutta sitten johtui hänen mieleensä,\nettä se ei olisi hänen arvolleen soveliasta. Hän vaatii hänet\nkaksintaisteluun, sellaiseen kaksintaisteluun, että siitä puhutaan\nkoko valtakunnassa, niin että ihmiset unohtavat Mátyás Hollóksen\nja Holubarin keskeiset tappelut. Siihen hän jo rauhoittui. Hän ei\ntanssinut enää, vaan istuutui metsään. Hän ajatteli äitiään ja\nyht'äkkiä hän tunsi lämpimästi, miten paljon hän omaisiaan oikeastaan\nrakastikin. Ja sekin johtui hänen mieleensä, miten julmasti hänen\näitinsä murehtisi, jos hän kaatuisi kaksintaistelussa.\n\nTanssi loppui samassa; mustalaiset soittivat lomaan laulunnuotin, joka\noli niin haikean surumielinen, että kunniatuomarin silmät kyyneltyivät.\nHän tunsi rinnassaan henkeä salpaavan painostuksen. Sitten hän rohkaisi\nmieltään ja alkoi miettiä. Annahan olla! Mitäpä minulle siitä? Se, että\nminun täytyy taistella hänen kanssaan. Täytyykö?! Minkävuoksi täytyy?\nMutta eihän koko juttu ole jupakan arvoinen... Lapsellisuutta alusta\npitäen... Aasimaisuutta!\n\nSamassa hänen mielensäkin keveni. Ei tarvitse. Ihmisen ei tarvitse\ntehdä mitään, mitä ei itse tahdo!\n\nHän palasi tanssisaliin ja katseli hymyillen Gyurkaa. Vähän myöhemmin\nhän meni hänen luokseen ja muksahdutti häntä kevyesti selkään.\n\n345\n\n— Kuulehan, sinä olet aika turkkilainen, sinä.\n\nGyurka tanssi silloin jo herra tiesi kuinka monennen tanssin\ntalonpoikaistytön kanssa.\n\nHän sanoi tälle:\n\n— Te olette kovin kaunis tyttö, paljon kauniimpi kuin kaikki\nherrastytöt yhteensä.\n\nTyttö vuoroin punastui, vuoroin kalpeni, ja häntä pyörrytti suuri\nonnentunteensa. Mutta hän tanssi silti mielensä halulla, ja vanhat\nherrat, heidän joukossaan korkeasti kunnioitettava herra Nektárius\nGyurkovics, rehtori ja opettaja Huszarka, seisoivat ympärillä hänen\ntanssiaan katsellen.\n\nGyurka hiukan hämmästyi heidät nähdessään, sitten hän laski tyttönsä\nkolmesti selkäkenoon, melkein maahan asti, nosti hänet tanssin tahdissa\nrivakasti pystyyn jälleen ja kysyi tanssijattareltaan:\n\n— Mikä on nimenne, kaunis tyttö?\n\n— Kerran minä pakenin nuoren herran kanssa, ja kolme päivää me\nkuljeskelimme metsässä. Nuori herra oli silloin ryöväri, ja minä olin\nhänen rakastajattarensa... Anikó on minun nimeni.\n\n— Anikó?! Betekintin Anikó?!\n\nKun hän tarkasteli häntä lähemmin, huomasi hän hänen suloisilla\nkasvoillaan piirteitä, jotka palauttivat hänen mieleensä hänen entisen\nAnikónsa juonteet.\n\n— Anikó! Missä sinä olet ollut tähän asti, kun en ole sinua nähnyt.\n\n— Minä olen ollut Tamásissa, tätini luona... Kaksi vuotta minä olin\nsiellä... Viikko sitten palasin Bajnaan...\n\n— Entä miten satuit tulemaan tänne, Anikó? kysyi poika vähän myöhemmin.\n\n— Tiesin, että Gyurka-herra on täällä, vastasi tyttö rehellisesti. —\nSiksi minä pukeuduin juhla-asuunikin.\n\nHerraspojilla on mielestään aina oikeus tehdä tuhmaa pilaa kauniille\ntalonpoikaistytölle. Gyurkakin tahtoi käyttää hyväkseen tätä oikeutta\nja sanoi:\n\n— Ennen sinä aina sanoit, että sinusta tulee minun rakastajattareni.\nMutta silloin et sinä vielä tietänyt, mikä se on... Nyt sinä tiedät,\nmutta rakastatko sinä minua enää?\n\nSiihen ei tyttö sanallakaan vastannut. Turhaan Gyurka uudisti\nkysymyksensä. Anikó vain sulki silmänsä, ja hänen suunsa vavahteli,\naivan kuin olisi hän ollut itkuun purskahtamaisillaan. Sitä hän ei\nkuitenkaan tehnyt niin paljon häpeästä kuin häveliäisyydestä. Rakkauden\nsanojen edessä oli niin omituinen, rikkova herrasleima.\n\nHänen kaunis, ruskea kätensä puristi kuitenkin entistä lujemmin Gyurkan\nolkapäätä, ja siitä nuoriherra, joka — kuten tiedämme — oli elähtänyt\nmaailmanmies, sai yht'äkkiä ankaran sydämentykytyksen. Kun hän jälleen\nlensi tyttönsä kera tanssiin, hiipi tämä niin hellän hempeästi hänen\nrintaansa vastaan, kuin olisi hän ollut herkkä hengetär.\n\nGyurkovics-komppanian ylhäiset jäsenet, heidän joukossaan pikku\nHorváth ja kolmeneljäsosaa ylioppilastutkinnosta suorittanut Visky,\ntanssittivat myöhemmin kaikki Betekintin tyttöä. Anikó, jolla\nuskollisuus oli myötäsyntynyt, lähti tanssiin heidän kanssaan vasta\npyydettyään luvan Gyurkalta. Kun hän toisten kanssa tanssi, käänsi\nhän aina säteilevän hymyn kirkastamat kasvonsa Gyurkaan, niinkuin\nauringonkukka kääntää teränsä auringon kulkua myöten.\n\nPuolenyön aikaan sanoi Anikó, että hänen täytyy lähteä kotia.\n\n— Isä sanoi tappavansa minut, ellen ole yhdeksältä viimeistään kotona.\n\nBetekintin kapakassa tunnettiin kuoliaaksilyömisen eri muodot ja\nasteet, sillä Anikóta ei millään keinoin saatu jäämään kauemmaksi.\nYhtä nopea kuin hänen lähtönsä, oli hänen hyvästinsäkin: hän hymyili\nGyurkalle, sitten hän riensi pois tanssipaikalta ja haihtui pimeyteen.\n\nKun hän jo oli ehtinyt poppelitielle, kuuli hän askelia takanaan.\nAluksi hän luuli, että joku paha-aikeinen häntä seurasi, mutta samassa\nhän tunsi Gyurkan äänen.\n\n— Anikó! Anikó!\n\nPoika saavutti ja tarttui häntä käsipuolesta.\n\n— Älä juokse, minulla on sinulle vielä jotakin sanottavaa...\n\nMutta nyt jätti pojan monesti koeteltu rohkeus hänet kokonaan pulaan.\nHän kysyi Anikólta ainoastaan, elikö hänen vinttikoiransa Csigány\nvielä. Anikó pudisti surumielisesti päätään.\n\n— Isä ampui sen jo kolme vuotta sitten.\n\nHitaasti astellen he etenivät. Oikealla ja vasemmalla kimmelsi\nkasteinen aroheinä kuutamossa, niinkuin olisi järvi saartanut tietä\nkahden puolen.\n\n— Anikó, suutele minua, sanoi kerran Gyurka.\n\nTyttö pysähtyi; hän oli niin pelästynyt, ettei voinut kieltäytyä.\nMutta hän antoi kuitenkin saattajansa suudella polttavia poskiaan ja\nsilmiään. Hämillään hän vastaanotti hyväilyt, hän ei nähtävästi koskaan\nollut sellaista ennen kokenut.\n\nBetekintin ikkunoista loistivat valot, kapakkahuoneesta tunkivat soiton\nhilpeät äänet.\n\n— Miklós Csincsák huvittelee, sanoi Anikó hiukan hätkähtäen.\n\n— Kuka on Miklós Csincsák? kysyi Gyurka mustasukkaisesti.\n\n— Hän on minun sulhaseni isä, selitti Anikó yksinkertaisesti.\n\nGyurka huudahti hämmästyneenä:\n\n— Mitä kummia? Onko sinulla sulhanen?\n\n— On, Miklós Csincsákin poika...\n\nPoika oli aluksi vähällä joutua raivon valtaan.\n\nHän luuli, että Anikó oli hänet pettänyt. Mutta sitten saivat paremmat\najatukset hänessä vallan, ja hän näki omat aikeensa oikeassa valossa.\n\n— Menetkö sinä miehelään, Anikó?\n\n— Eikö minun pitäisi sitten mennä? kysyi tyttö vuorostaan.\n\n— Tietenkään et mene.\n\n— Mitä sitten tekisin?\n\n— Tule minun kanssani.\n\n— Minne?\n\n— Minne sinut vienenkin.\n\n— Nytkö heti?\n\n— Nyt heti!\n\nAnikó mietti hiukan ja sanoi sitten surullisesti:\n\n— Minä sanon teille, Gyurka-herra: minä tulisin kyllä kanssanne. Totta\nMaarian minä tulisin! Mutta ei siitä olisi siunausta. Te katuisitte,\nminä en.\n\nGyurka kuunteli järkensä sanaa ja mietti muuta.\n\n— Hyvä on, ellet sinä tule minun kanssani, tulen minä sinun luoksesi...\n\nNiin sanoen hän puristi lujasti tytön kättä ja riensi takaisin metsään.\n\n\n\n\nANIKÓ.\n\n\nMiklós Csincsák, joka remuili Betekintin kapakassa, oli tyypillinen\nsaita rahaylimys. Hänen omaisuutensa nousi sataantuhanteen floriiniin,\nja jokaista, jolla ei ollut vähintään viittäkymmentätuhatta, hän\nnimitti kerjäläiskoiraksi. Hänen ulkoasustaankin saattoi huomata, ettei\nhän ollut mikään tavallinen talonpoika. Hän poltti viiden kreutserin\nsikareita, ja hänen kaulahuivinsa oli kirsikanpunaista silkkiä. Jos\nhän istahti jonnekin, riisui hän heti takkinsa, jonka alla hänellä oli\nhieno liinapaita; lakkinsa hän otti päästään vain kirkossa, muuten\nei missään muualla, ei edes apteekissa. Hänen saappaansa olivat\nkorkeakauluksiset, ja kun hän istui, ojensi hän aina molemmat jalkansa\nsuoriksi. Hänellä oli oikea kultainen sinettisormuskin, jota hän kantoi\noikean käden etusormessaan. Hän raaputteli aina sillä sormellaan\nnenäänsä, silloinkin kun sitä ei syyhynyt.\n\nHän uskoi lujasti, että kaikki ihmiset kadehtivat häntä. Ja se usko\nhiveli häntä miellyttävästi. Tullessaan kapakkaan hän pyysi jyrisevällä\näänellä kolmenkymmenen kreutserin viinit ja sitten silmäili varkain\nympärilleen, miten kateellisilta »ne kerjäläiskoirat näyttivät»...\n\nCsincsák ei ollut vanhempi kuin viidenneljättä. Kotonaan oli hänellä\nkuudentoista ikäinen poika, jolle hän pyysi Anikóta. Poika ei\nvielä ollut edes nähnytkään morsiantaan, mutta eihän sellainen ole\nbunyeváceilla aivan välttämätöntä. Pääasia on, että tuleva miniä\nappivanhempiaan miellyttää. Miklós Csincsák oli aikoinaan samalla\ntavoin naitettu, ja niin hän tahtoi naittaa omatkin lapsensa ja\nlapsenlapsensa. Jos kerran ikivanhat perintötavat olivat pyhiä, niin\noli tämä ainakin hyvin pyhä.\n\nMiklós Csincsákilla oli ainoastaan yksi ylhäinen kilpailija,\njoka oli häntä ylempänä: Betekintin kapakoitsija. Häntä ei raha\ntehnyt aristokraatiksi, vaan syntyperä. Hän polveutui aatelisesta\nJazomirovics-suvusta, jonka eräs jäsen — kuten mainitaan — joskus\noli ollut tuomari. Betekintin isäntä lukeutui myöskin arvokkaan\nVisky-perheen sukulaiseksi, vaikka perheenjäsenet eivät muistelleetkaan\nsukulaisuuttaan muulloin kuin valtiopäivämiesvaalien aikana, joka\nheidät toi kapakkaan.\n\nMeidän päivinämme ei enää ole outoa, että ylhäisten perheiden jäsenet,\nkirkastaakseen haalistuneet kilpensä kullalla, tekevät mesallianssin,\neikä meidän senvuoksi tarvitse kovin kummeksia Jazomirovicsia, kun\nhän antoi tyttärensä Csincsákin pojalle. Hän ei sitä tehnyt ensin\nkauan epäröimättään ja oikeastaan hän vielä nytkin sydämestään vihasi\nCsincsákia, jota hän salaa nimitti »löyhäsuiseksi talonpojan jässiksi».\nMutta raha taivuttaa kopeimmankin sukuylpeyden.\n\nMolemmat appivanhukset istuivat vielä sivu puolenyön Betekintin\nkapakassa. He tyhjensivät jo kolmatta pulloaan (neljännellä he\nsäännöllisesti riitaantuivat), kun ovi aukeni ja sisään tuli joukko\nuusia vieraita.\n\nGyurkovics-komppania siinä tuli koko voimallaan: kaikkiaan heitä oli\nkuusi. Pojat tilasivat samppanjaa. Mutta kun sitä ei ollut, tyytyivät\nhe Siller-viiniin.\n\n— Joka pojalle pullonsa ja joka pullon viereen tuikkiva kynttilä!\nMustalaisillekin pullo mieheen!\n\nSen sanoi Gyurka.\n\nKun minun ystävälliset lukijani, jotka jo ovat Gyurkovicsin poikien\nraha-asioiden perillä, varmaankin hiukan rauhattomasti ajattelevat\nsuorituksen hetkeä, riennän minä edeltäpäin kertomaan, että Gyurkalla\ntällä kertaa oli rahoja. Korkeasti kunnioitettava rovasti oli hänelle\nantanut viidenkymmenen floriinin setelin yhdessä ylioppilastodistuksen\nkanssa: yliopistollisen stipendin sijasta, kuten hän sanoi. Pojan\nitsetietoisen varma esiintyminen tämän päivän kuluessa johtuikin\nsuurimmaksi osaksi oudon suuren setelin vaikutuksesta.\n\nAnikó oli jo puoliksi riisuutunut saadessaan tietää ylioppilaiden\nhuvittelevan kapakassa. Nyt hän ymmärsi Gyurkan jäähyväissanat, joita\noli tähän asti turhaan aprikoinut.\n\n— Minä tulen auttamaan tarjoilussa, sanoi hän.\n\nHänen tullessaan kapakkahuoneeseen soittelivat mustalaiset parahiksi\nhurjaa csárdásta. Gyurka hypähti samassa hänen rinnalleen, kietoi\nkätensä hänen uumilleen, ja pian he tanssivat kiivaassa tahdissa\nmustalaisten edessä. Toverit säestivät heitä hihkuen ja rallatellen;\nainoastaan Jazomirovics ja Csincsák rypistivät tyytymättöminä\nkulmiaan. Isä käski tytärtään moneen kertaan lopettamaan tanssinsa ja\npainautumaan levolle, mutta Anikó ei kuullut eikä nähnyt mitään, tanssi\nvain niinkuin järkensä menettänyt, tai niinkuin olisi, ollut lumouksen\nvalloissa. En tiedä mitä keinoja Betekintin ravintoloitsija olisikaan\nkäyttänyt saadakseen pontta isänmääräysoikeudelleen, ellei Visky\nonnellisella päähänpistolla olisi tyynnyttänyt nousevaa myrskyä.\n\nLasi kädessään hän astui Csincsákin pöydän luo.\n\n— Kumpi herroista on minun Jazomirovics-setäni? kysyi hän\nvaatimattomasti.\n\nPöhönaamainen kapakoitsija hyväili tuuheita viiksiään.\n\n— Kuka minua kunnioittaa kysymyksellään?\n\n— Nimeni on Sándor Visky...\n\n— Jalosukuisen herra maaherran poikako? kysyi kapakoitsija.\n\n— Niin... Minun isäni mainitsi nimenomaan viimeisessä kirjeessään,\netten saisi lähteä Bajnasta, ennenkuin olen käynyt tervehtimässä\nrakkaita sukulaisiamme... Isäni on usein puhunut kodistanne. Hän sanoi\naina, että teillä, setäni, on erinomaiset valtiollisen älyn lahjat ja\nettä vain aniharvat herrasmiehet osaavat niin verrattomasti huvitella\nBácskassa kuin te...\n\nMinun täytyy myöntää, että Visky tällä kertaa silmittömästi valehteli.\nMaaherra oli vain kaksi kertaa kaikkiaan maininnut kapakoitsijan nimen\nja oli silloinkin nimittänyt häntä holipoli-honttioksi. Sukulaisuudesta\nei hän tietänyt ja jos tiesikin, ei ollut tietääkseen. Mutta minun\ntäytyy samalla kuitenkin mainita, että Jazomirovics luki tämän hetkensä\nelämänsä onnellisimpien joukkoon. Että se tyhmänpöyhkeä talonpoika\nkerrankin osui omin korvin kuulemaan! Mieluinen ylpeys täytti hänen\nsydämensä, ja ylhäinen arvokkuus kuvastui hänen kasvoillaan... Häntä\nei edes tarvinnut kehoittaa, hän tuli itsestäänkin poikien pöytään.\nNiin alentuvaisen hyväntahtoisesti hän katseli heidän ilonpitoaan, kuin\nitsevaltias silmäilee aatelispoikien leikkiä.\n\n— Samanlainen olin minäkin poikavuosinani! sanoi hän.\n\n(Silloin hän oli ollut lahtarinsälli.)\n\nOsoittaakseen miten oikeassa maaherra oli kiittäessään häntä Bácskan\nverrattomimmaksi huvittelijaksi, alkoi hän juoda äärettömästi ja\nlopulta hän huvitti vieraitaan viskelemällä laseja pirstoiksi.\nHullumpaa oli, että hän ryhtyi politikoimaan. Hän tahtoi osoittaa\ntodeksi senkin, että hänellä on erityiset valtiollisen älyn lahjat, ja\nhän esitti perustuslakimme historian neljänkymmenenkahdeksan vuoden\npohjalla, arvostellen sitä ankarasti.\n\nGyurka ja Anikó tanssivat taukoamatta. Tyttöä tuskin tunsi entisekseen.\nHän hiipi vastustamattomasti tanssijansa povelle, hikikarpalot\nkihoilivat hänen otsalleen, hänen silmänsä olivat puoliksi ummessa.\nHänen kasvoillaan oli niin jäykkä ilme, kuin olisi hän jotakin\nsäikähtänyt, ja kuitenkin oli hän sanomattoman onnellinen. Hän rukoili\nitsekseen, että tämä yö, jota hän myöhempinä elinpäivinään ajatteli\nelämänsä onnellisimpana ja kirkkaimmin loistavana tähtenä, saisi\nkestää iäisyyden. Ei hän olisi pahakseen pannut, vaikka olisivat\nkatonkannattimet suistuneet haudaten heidät alleen.\n\nTanssijat pysähdytti Miklós Csincsák. Tuleva appivaari, joka oli jäänyt\nyksikseen pöytänsä ääreen, ei mitenkään saanut sulatetuksi sitä, että\nhänet oli syrjäytetty. Häntä kaiveli se, että kukaan ei hänen rahojaan\nhäneltä kadehtinut, ja se häntä vielä enemmän katkeroitti, ettei edes\ntarjoilija ollut hänestä huoliakseen. Hän sytytti viiden kreutserin\nsikarin, sitten hän astui lakkipään Gyurkan luo, tarttui häntä aito\nbunyevácilaisen ylimielisesti käsipuolesta ja sanoi:\n\n— Hei, pikku veljeni, tämä on minun tanssini.\n\nGyurka ei sen vuoksi ollut tämän päivän iltapuolella iskenyt\nkunniatuomioistuimen puheenjohtajaa korvalle, että nyt olisi sallinut\nCsincsákin tehdä mitä halusi. Hän näppäsi isännän lierekkeisen lakin\npeukalon ja etusormensa väliin, heitti sen keskelle huonetta ja sanoi\nkylmän ylimielisesti:\n\n— Jos minulle puhut, niin paljasta pääsi!\n\nEn kirjoita sankarirunoelmaa, jonka vuoksi suopeat lukijani sallinevat\nminun hiljaisuudella sivuuttaa sen melun, joka täytti seuraavan\nneljännestunnin ajan Betekintin kapakan jokaisen sopen.\n\nOdysseus saattoi omin voimin voittaa Itakan kosijaparvet, mutta hänellä\nei ollutkaan pitkävartisia saappaita, jotka olisivat estäneet häntä\nvapaasti liikkumasta. Sen vuoksi voivatkin mustalaiset jo neljänneksen\nkuluttua virittää reippaan voittomarssin säestämään Jazomirovicsin ja\nCsincsákin kaksinpuhelua kahden puolen katuovea.\n\n— Saat pitää tyttösi, kapakoitsija!\n\n— Vielä puhutkin minun tyttärestäni, moukka. Minun Anikóni on\nherrasneiti ja voi valita miehekseen viskaalin tai muun ulosottomiehen!\n\n— Minä kostan vielä verisesti, kapakoitsija!\n\nJazomirovics nosti Csincsákin lakin lattialta ja heitti sen kadulle.\n\n— Vahinko, sanoi hän palatessaan poikien luo, — että raipat on laissa\nkielletty. Sen koommin ei enää voi tulla toimeen moukkien kanssa!\n\nViskyn sukulainen ryyppäsi taukoamatta, vähääkään välittämättä\ntyttärestään, joka sanatonna istui Gyurkan vieressä pitäen lämpimissä\nkäsissään Gyurkan kättä.\n\nAamu oli aikoja sitten sarastanut, ja mustalaiset soittivat unisesti,\nkun muuan palvelija ilmestyi kapakkaan.\n\n— Herra Gyurka, rientäkää kotiin, teidän veljenne Bandi odottaa teitä\nvaunuilla!\n\n— En astu askeltakaan, huusi Gyurka. — Ilonpito kestää kolmanteen\npäivään!\n\nEi se kestänyt kuitenkaan puolta tuntia kauemmin. Silloin pysähtyivät\nkevyet vaunut Betekintin eteen ja metsästyspukuun puettu herrasmies\nastui kapakkaan. Uljaasta ryhdistä ja käskevästä katseesta hänet heti\ntunsi vanhimmaksi Gyurkovicsien pojista.\n\nBandi astui huoneeseen korskean päättäväisenä. Hän maksoi mustalaiset\n(mitä hän varmastikaan ei olisi tehnyt, jos hänellä olisi ollut\nvihiäkään Gyurkan taskussa olevasta viidenkymmenen floriinin setelistä)\nja ajoi ulos koko soittokunnan. Tehtyään tilit kapakoitsijankin kanssa\ntarttui hän veljeään kauluksesta ja talutti hänet kadulle. Gyurka\nsalli kaiken vastaansanomatta tapahtua. Gyurkovics-veljekset erosivat\nBismarckista siinä, että he pelkäsivät, paitsi jumalaa, myöskin\ntoisiaan. Ketään muuta he eivät pelänneet koko maailmassa.\n\nJuomaveikot saattoivat heidät vaunuille katsellakseen lähtöä. Samassa\nalkoivat he hurjasti liikehtiä; raivostunut mies hyökkäsi heidän\nkeskellensä, kiiluva tikari kädessä. Se oli Miklós Csincsák. Ollakseni\naivan oikeudenmukainen täytyy minun sanoa, että Csincsák siinä teki\naivan oikein Bajnan talonpoikaiskunnian kannalta katsoen. Jos joku\najetaan kapakasta, voi hän saada hyvitystä ainoastaan tikari kädessä.\nJos hän sen tekee, pelastaa hän kunniansa. Ellei, on hän siveellisesti\nkuollut.\n\nCsincsák toimi siis yleisen mielipiteen pakottamana, kun hän tahtoi\nsurmata Gyurkan. Hän iski ja osui. Mutta hän ei osunut Gyurkaan, joka\nälysi väistää, vaan Anikó-parkaan. Tyttö parahti heikosti ja vaipui\nGyurkan syliin, mutta ei pyörtynyt, vaan nousi tuokiossa pystyyn\njälleen, ja samassa hyökkääjä suistui pientareelle Bandin voimakkaan\nnyrkiniskun kaatamana.\n\nCsincsák ei ruvennut puolustautumaan sen enempää; hän ei ajatellut\npakoakaan. Hän pisti tikarin tuppeen ja antautui miehekkäästi\nkohtaloonsa, niinkuin ainakin ihminen, joka on hyvää tarkoittanut,\nmutta tahtomattaan joutunut pahantyön tekoon.\n\nTikari oli osunut tytön käsivarteen. Kun hänen puseronsa riisuttiin\nkaivon luona, oli koko paidanhiha aivan verinen. Verenvuoto ei ottanut\ntyrehtyäkseen edes kylmästä vedestä, ja Bandi lähetti vaununsa lääkäriä\nnoutamaan. Kesti kokonaisen iäisyyden, ennenkuin tohtori tuli, mutta\ntulihan hän lopulta kuitenkin. Silloin oli koko seurue jo selvinnyt\nyöllisestä humusta.\n\nTohtori tyrehdytti verenvuodon nopeasti ja sitoi haavan.\n\n— Ei se ole vaarallinen, sanoi hän.\n\n— Siinä tapauksessa lähdemme! sanoi Gyurkan veli.\n\nPoika meni Anikón luo, joka yhä istui kaivonkappeella, ja sanoi hänelle\nkaikkien kuullen:\n\n— Nyt minun täytyy lähteä, Anikó. Älä sure minua, vaan ole rohkea.\nJos sinua tullaan pyytämään avioksi, niin älä mene, älä edes Serbian\nkuninkaalle, sillä parin vuoden kuluttua tulee Gyurka Gyurkovics sinua\nnoutamaan.\n\nBandi keskeytti hänet.\n\n— Tahdotko korvapuustin? kysyi hän hiljaa.\n\nGyurka jatkoi ääntään kohottaen:\n\n— Siihen mennessä opi hyvin lukemaan ja kirjoittamaan, niin että\nkelpaat rouvakseni.\n\n— Kyllä, kuiskasi tyttö, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.\n\nViiden minuutin kuluttua laukkasivat jo raudikot tuttua tamásilaista\nvaltatietä vieden matkassaan Gyurkan, joka itsepäisen äänettömästi\ntorjui luotaan veljensä valikoidut haukkumasanat.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nGYURKA JA SÁNDOR.\n\n\n\n\nALKUSANA SELITYKSEKSI.\n\n\nKuusi vuotta oli kulunut sitten Gyurkan ylioppilastutkinnon ja kaksi\nsiitä muistettavasta päivästä, jona Sándorka — pitkän ja katkeran\ntaistelun jälkeen monia persoonallisiksi luulemiaan vääryyksiä vastaan\n— Bajnan opettajakunnan edessä julistettiin kypsäksi vapaaseen\nylioppilaselämään.\n\nKertomuksemme alussa ovat molemmat veljekset pääkaupungin kultaisen\nnuorison innokkaita jäseniä; Gyurka oli Pestin piirikunnan tanssiaisten\njohtaja, ja Sándorka niitti laakerinsa teknillisen korkeakoulun\ntanssitilaisuuksissa. Heitä ei kuitenkaan sokea kohtalo johtanut\nkarnevaalien eriseuraiseen telmeeseen, vaan heidän elämänkutsumuksensa.\nGyurka oli nimittäin maan suurimman piirikunnan oikeuslaitoksessa\nharjoittelijana, ja Sándorka oli vihkiytynyt teknillisiin opintoihin.\n\nSándorkan saattoivat voittamattomat vaikeudet latinankielen opinnoissa\nteknilliseen korkeakouluun. Hän oli jo lapsuudessaan lausunut\nvakaumuksenaan, että latinan lukeminen on aasimaisen tyhmää, eikä häntä\nkoskaan voitu siitä mielipiteestä järkyttää. Polyteknikko-aikanaan\nhän kuitenkin heräsi näkemään, että matematiikka on aivan yhtä\nvihattavaa kuin latinakin, ja vannaankin oli tämä syynä siihen,\nettä hän, johdonmukaisesti vakaumuksiaan noudattaen, uskollisesti\npysyi poissa luennoilta. Hänen passiivinen suhteensa korkeakoulun\nluentoihin antoi teknillisissä tanssiaisissa aihetta Sándorkalle hyvin\nikävään kohtaukseen: joku vanha herra oli töytäissyt häntä, ja kun\nitsetuntoinen nuorukainen vaati ritarillista hyvitystä, saikin hän\ntietää olevansa tekemisissä oman rehtorinsa kanssa.\n\nVielä täytyy meidän tässä mainita, ettei Gyurka silloin enää oikein\nselvästi muistanut juhlallista lupaustaan, jonka hän oli antanut\neräälle Anikó Jazomirovics-nimiselle tytölle, ja ne suosiolliset\nlukijani, jotka itse joskus nuorina vihreävarpusina ja ensimmäisiä\nvapaita askelia tepastelevina ylioppilaina ovat luvanneet naida\nkotiopettajattarensa tai jonkun tanssikoulu-»flammansa», eivät\nvarmaankaan sitä ota niin kovin vakavalta kannalta.\n\nJos voisimme luoda pienen sisäsilmäyksen Gyurkan sydämeen, emme sieltä\nlöytäisi jälkeäkään Anikósta, mutta sen sijaan loistaisi sieltä\nvastaamme kirkkain tulikirjaimin neljä naisen nimeä.\n\nI ja II. Ella ja Margit Lányi, piirikunnan eniten verotetun Gáspár\nLányin tyttäret. Molemmat he olivat hyvin sieviä, rusoposkisia ja\npystynenäisiä neitosia. He kulkivat aina yhdessä, pukeutuivat samalla\ntavoin ja olivat hyvin toistensa näköisiä. Gyurka jumaloi heitä\nmolempia, mutta ei koskaan päässyt selvyyteen, kumpaa hän enemmän\nrakasti.\n\nIII. Neiti Liza. Sukunimi tuntematon. Ammatiltaan Aequator-kahvilan\nkassaneiti.\n\nIV. Kornélné Risztory. Viidenneljättä, mutta itseään yhdeksänkolmatta\nikäisenä pitävä, hyvin kaunis ja erittäin hieno, naimisissa oleva\nrouva. Hän kulki tavallisesti Kossuth-Lajos-kadulla liitävin liikkein\nja askelin, huulet alati puoliavoimina ja arvoituksellisesti hymyillen.\n\nOli omituista, että nämä samat neljä nimeä olivat myöskin Sándor\nGyurkovicsin sydämeen painuneet tulikirjaimin. Hänkin tanssi\npaljon Lányin neitosten kanssa eikä hänkään voinut päättävästi\nvalita. Liza-neidin mieliksi hänkin retkotteli puoleen yöhön asti\nAequator-kahvilan tarjoilupöydän ääressä. Ja hänkin kohtasi sykkivin\nsydämin kevytaskelisen rouva Risztoryn Kossuth-Lajos-kadulla.\n\nNe, jotka ovat lukeneet Milán Gyurkovicsin elämänvaiheet, tietävät,\nettä Bácskan ylpeys näihin aikoihin järjestelemällä onnistuneita\nvaltiopäivämieskekkerejä oli päässyt kunniaan ja maineeseen loistavalla\nvaltiollisella urallaan. Milánin kunniaksi on vielä mainittava,\nettä hän uhrautuvaisesti opasti nuorempia veljiään. Hän suositteli\nheitä yliopistopiireissä ja vei heidät ylhäisiin perheisiin, antoi\nheille hyviä paikkoja patsaiden paljastustilaisuuksissa ja jakeli\nheille pääsylippuja lehterille valtiopäiväistunnoissa — rahaa hän\nvain ei heille antanut koskaan. Jos Sándorka, joka luonteeltaan\noli hyvin optimistinen, pyysi häneltä rahaa, maksoi Milán rahan\nsijasta kultaisilla neuvoilla. Näin hän sanoi: Raha ei tee ihmistä\nonnelliseksi; niinkuin vuoteensa valmistaa, niin sillä nukkuu; illan\nvirkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää; aamuhetki kullan kallis;\nj.n.e. Kerran hän esitti heille esimerkiksi sopivana spartalaisen\nnuorison, joka hänen sanojensa mukaan vain kerran viikossa oli saanut\nlämmintä ruokaa illalliseksi.\n\nEttä molemmat nuoret Gyurkovicsit näissä oloissa kuitenkin saattoivat\nelää asemansa mukaisesti käyden tanssiaisissa ja ajaen kaupungilla\nkaksivaljakoilla, se oli kokonaan Gyurkan ansiota. Hänellä oli\nerikoinen, sielutieteellisesti vielä aivan liian vähän tunnettu lahja\nsaada aina lainoja itselleen. Kaikkein ruostuneimpienkin rahaholvien\novet, joita ei koskaan avattu tilapäisessä rahapulassa oleville\nihmisille, ponnahtivat Gyurkalle vaivattomasti auki. Varmasti oli\noikullinen luonto jakanut hänelle suurin määrin näitä aivan erikoisia\nlahjoja, sillä miten voitaisiin muuten selittää se, että monet kuolevat\nnälkään rahan loppuessa ja toiset siitä huolimatta nopeasti kokoavat\nsatojentuhansien floriinien rikkauksia? Tieteeseen voi työllä ja\nahkeruudella syventyä, mutta taiteilijaksi synnytään. Turha olisi\ntutkia, miten Jókai on ajatellut romaaninsa, ja turhaa olisi minun\nkertoa, miten Gyurka järjesteli raha-asioitaan; lukijaa ei se vähääkään\nhyödyttäisi.\n\n\n\n\nROUVA GYURKOVICS YHDISTELEE.\n\n\nEräänä iltana tuli Sándorka pelästyneenä Aequator-kahvilaan.\n\n— Eikö Gyurka ole ollut täällä? kysyi hän. Liza-neiti vastasi, ettei\nhän ollut nähnyt.\n\n— Sitten en tiedä missä hän mahtaa olla, sillä olen etsinyt häntä\nkaikkialta.\n\nMyöhemmin johtui hänen mieleensä, että hän ei vielä ollut etsinyt\nhäntä kotoa. Vaikka se tuntui turhalta vaivalta, lähti hän kuitenkin\nvarmuuden vuoksi sinnekin.\n\nTultuaan Realtanoda-kadulle, missä he silloin asuivat, hän näki miehen,\njoka käärmeen tavoin kiemuroiden tuli vastaan, milloin rynnäten\nmillekin puolelle kapeata katua.\n\n— Se on varmaankin joku outo, joka ei löydä etsimäänsä numeroa,\najatteli Sándorka.\n\nHän huusi hänelle:\n\n— Tasaluvut olivat kadun oikealla puolella ja parittomat vasemmalla.\n\nVieras käännähti, ja Sándorka tunsi veljensä Gyurkan.\n\n— Sinäkö se oletkin! sanoi hän. — Olen sinua etsinyt puolipäivästä\nasti! Missä olet ollut?\n\n— Csinkotassa, vastasi Gyurka hiukan kangastelevin kielin. — Olin\nElefántovicsin todistajana, mutta koko jupakasta ei tullut mitään, kun\nvihamiehet sopivat... Sitten menimme aamiaista haukkaamaan...\n\n— Kuulehan, sanoi Sándorka, — äiti on tullut kaupunkiin. Hän lähetti\nsanan, että meidän täytyy tulla Krumpholczien iltakutsuihin...\n\n— Se on vähän vaikeata, vastusti Gyurka.\n\n— Äiti sanoi, että minun täytyy tuoda sinut joko elävänä tai kuolleena.\n\n— Entä humalassakinko? kysyi Gyurka.\n\n— Oletko hyvin hiprakassa?\n\n— Koko lailla, totesi vanhempi. — Mutta ei sen tarvitse minua estää\ntulemasta. Pääasia on: täytyykö siellä seistä, vai saako siellä istua.\nJos minun täytyy seistä, niin minua pyörryttää... Mutta jos istun, ei\nkukaan voi minusta mitään huomata... Minulla menee viini jalkoihin,\nmutta pääni on aina selvä. Vieläpä monet sanovat, että minä sellaisessa\ntilassa olen harvinaisen rakastettava. Minä olen paljon puheliaampi\nkuin muulloin, ja siitä tytöt pitävät...\n\n— Hyvä on, sanoi Sándorka, — sittenhän voimme mennä kutsuihin...\nMenemme käsikoukussa sisään, sitten etsin heti sopivan paikan, mihin\nistuudut. Mutta pidäkin huoli siitä, että eivät sinusta mitään huomaa.\n\n— Älä pelkää! Kun kerran olen saanut tuolista tukea, ei minulla enää\nole mitään hätää.\n\nKrumpholczit asuivat talvella suuren kiertotien varrella omassa\ntalossaan; kesät he viettivät maatilallaan Bácskassa. He olivat Bácskan\nraharikkaimpia svaabeja. Ukko Krumpholcz oli vielä miljoonamiehenä\nseurustelutavoiltaan samalla tasolla kuin ollessaan rakennusmestarina,\nmutta hänen poikansa eleet olivat jo herraskaisia. Krumpholczien\nkutsuilla — jotka eivät koskaan oikein rauhallisesti päättyneet —\noli vapaamielisellä rouva Gyurkovicsilla kunniasija. Niin kauan kuin\nhänellä oli ollut naimattomia tyttäriä, oli hän hyvinkin kiinnostuneena\nseurannut miljoonanperijä-nuorenmiehen askelia, johtaakseen ne\nsopusointuun omien pyrkimystensä kanssa. Mutta kun viimeinenkin\nGyurkovicsin tyttäristä oli mennyt naimisiin, olivat molempien\nperheiden välit kylmenneet.\n\nNyt oli hänen jalosukuisuutensa rouva Gyurkovics kuitenkin uudelleen\nsolminut ystävälliset välit. Hänen silmänsä eivät tällä kertaa\ntähdänneet nuorta herraa, vaan hänen hempeää sisartaan, Martaa.\n\nMarta Krumpholcz kuului siihen naisryhmään, jota muuan ranskalainen\nkirjailija on mairitellut nimellä: monumentaaliset kaunottaret. Hänen\nkaikki muotonsa olivat valtavat: silmät, nenä, suu, korvat, kädet\nja jalatkin. Tähän aikaan hän saattoi olla enintään viidenkolmatta\nkorvissa.\n\nMiehistä hän ajatteli, että he poikkeuksetta olivat kortinpelureita\nja että he yhtä poikkeuksettomasti tahtoivat kaikki naida Marta\nKrumpholczin. Tietysti he tahtoivat naida hänet ainoastaan voidakseen\npian tehdä lopun hänen omaisuudestaan. Kun hän niin helposti näki\nheidän aiheittensa ytimen, oli hänen helppo olla heistä välittämättä.\nJos joku nuori mies sanoi hänelle: Miten voitte, Marta-neiti?\ntarkasteli tyttö häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi: No siinähän\nse menee. Mutta itsekseen hän ajatteli: Eikö totta, hulivili, sinulle\nkyllä rahani menisivät mukiin?\n\nVarmaankin nuoret miehet arvasivat, mitä Marta-neiti itsekseen\najatteli, sillä ennen pitkää ei kukaan enää tullut häneltä hänen\nvoimisiaan tiedustelemaan. Kahtena viimeisenä vuonna olivat ainoastaan\nsellaiset upseerit häntä käyneet tervehtimässä, joitten olisi\nvelkojensa vuoksi muuten täytynyt ampua itsensä. Sellaiset onnettomat\nihmiset kävivät vielä joskus heillä, ennenkuin ryhtyivät viimeiseen\nepätoivontekoon. Mutta kun he olivat pari minuuttia keskustelleet\nMartan kanssa, valitsivat he sittenkin kernaammin pistolin.\n\nTäsmälleen seitsemältä tulivat molemmat Gyurkovicsit Krumpholczien\ntaloon.\n\nSe oli tilava ja komeasti sisustettu. Vanhukset olivat päättäneet, että\nkun heidän Martansa kerran menee miehelään, asuu hän täällä, eivätkä\nhe olleet säästäneet rahoja silatakseen sekä pöydät että seinät.\nHeidän kaltaisensa vanhoilliset porvarit kiinnittävät eniten huomiota\nsellaiseen, mikä on kestävää ja pistää silmään. Heidän mielestään on\nkaikki sellainen ylellisyyttä, mistä silmä vain ohimennen hyväillen\niloitsee. Kaikki perheenjäsenet kulkivat kallisarvoisissa turkeissa,\nheidän astiakaappinsa olivat täynnä hopeoita — rautatiellä he samasta\nsyystä eivät matkustaneet ensimmäisessä luokassa, teatterissa\nhe istuivat aitioissa, ja kuka nuori mies tahansa pääsi heidän\nseurapiiriinsä sillä suosituksena, että hän poltti kahdenkymmenen\nkreutserin sikareja.\n\nMeidän täytyy mainita, että nuori Krumpholcz ainoastaan kotona pysyi\nperheen kalsean porvarillisissa tavoissa. Muuten hän eli eräässä\nmerkityksessä kulkurivariksen elämää. Kodin ulkopuolella hän seurasi\nkaikessa aikansa rientoja. Hän oli Orfeumin alituinen kävijä, hänen\ntaskunsa oli aina täynnä floriinin sikareja, ja hänen mielijuomansa oli\nHeidsick-viini.\n\nMutta seuratkaamme Gyurkan vaiheita Krumpholczien iltakutsuissa.\nAstuessaan saliin hän katseli hämmästyneenä ympäristöään. Mitä kummia!\nLamput ja huonekalut pyörivät salamannopeasti hänen ympärillään, ja\nhänestä tuntui, kuin olisivat siellä olleet nuoret naikkoset piirissä\npyörineet hänen ympärillään kuin vedenneidot. Lopulta hän sai erään\nhaltiattaren pysähdytetyksi.\n\n— Suutelen käsiänne, jalosukuinen rouvani, sanoi hän.\n\nSamalla hän suuteli, mutta käsi oli Marta-neidin käsi. Nojatuoli, joka\nvarmaankin kiivaasta juoksusta oli lopen väsynyt, pysähtyi hetkeksi\nhänen eteensä, ja Gyurka tarttui siihen nopeasti ja istuutui, jottei\nse pääsisi karkaamaan. Urhomme kääntyi nyt rakastettavan huomaavaisena\nlähimmän naisen puoleen ja kysyi:\n\n— Miten voitte, Marta-neiti?\n\nMutta hän oli kääntynyt väärälle puolelle ja kohtasi äitinsä katseen.\n\nRouva Gyurkovics kumartui miellyttävästi hymyillen lähemmäksi ja sanoi\njulmistuneena:\n\n— Sinä roisto, sinähän olet humalassa!\n\nHänellä oli sellaisissa asioissa tarkka silmä; ei hän turhaan ollutkaan\nBácskasta kotoisin. Gyurka tunsi samassa rakkaan emonsa, ja päästäkseen\npahasta epäluulosta hän päätti olla hyvin sukkela suustaan ja hurmata\nkoko seurueen.\n\nMiellyttävä hymy huulilla ja salonkimiehen varmuudella hän kertoi\nnaisille kohtauksen virkamieselämästään. Juttu oli erinomainen, ja\nGyurka teki ainoastaan yhden virheen kertoessaan: kun jännitys oli\nkorkeimmillaan, piti hän pienen paussin kiillottaakseen kuulijoittensa\nuteliaisuutta, mutta samassa hän aivan haihtuikin kerrottavastaan eikä\nenää jatkaessaan muistanut, mitä hänen oikeastaan pitikään kertoa.\nTurhaan hän raapi korvallistaan: äly oli hänet kokonaan jättänyt.\nHänellä oli varastossaan neljä kaskua, jotka hän tavallisesti kertoi\nkutsuissa, ja nyt hän ei kuolemakseenkaan voinut muistaa, minkä näistä\nhän oli kertonut. Aiheiden runsaus saattoi hänet pulaan; hänen kävi\nniinkuin sadun kuninkaan, joka eksyi omaan aarrekammioonsa.\n\nEpätoivoissaan hän silmäili ympäristöään löytääkseen jostakin\nrevolverin, millä ampua kuulan otsaansa (se oli hänen mielestään ainoa\nsovelias loppu kaskulle) — mutta hän ei nähnyt pöydillä muuta kuin\nteekuppeja ja kaviaarivoileipiä.\n\nKauan aikaa hän seisoi siinä kylmän hien kihoillessa otsalle; sitten\ntarttui häneen yht'äkkiä huima pakenemisen halu. Pois täältä! Ulos\nkadulle — kotia — tai minne hyvänsä — mutta pois joka tapauksessa!\n\nSanatonna hän nousi pystyyn ja lähti ovea kohden. Kulkiessaan hän\n— taivas tiesi minkä ajatusyhdistelmän johdosta — jupisi itsekseen\npuoliääneen: Pois Kreetaan! Pois Kreetaan!\n\nHän erehtyi kuitenkin ovesta, ja kun hän pysähtyi salin toiselle\npuolen, ei hän löytänytkään itseään oven, vaan suuren, katosta lattiaan\nasti ulottuvan seinäpeilin edestä... Hurjistuneena hän katseli\nympärilleen: mikä hullu arkkitehti liekään tämän rakentanut, kun ei\nole hoksannut jättää ovea seinään? Häntä huimasi hiukan, ja nopeasti\nhän istuutui nojatuoliin, neiti Marta Krumpholczin viereen, joka juuri\nyksinäisyydessä nautti teetään.\n\n— Mikä teitä vaivaa? kysyi Marta.\n\n— Ei mikään, rauhoitti häntä Gyurka. Sitten hän kuitenkin selitti\ntarkemmin ja sanoi: — Minä olen vain hiukan humalassa — siinä kaikki.\n\n— Miksi te sitten tulitte tänne? kysyi neiti kuivasti.\n\n— Totisesti, en minä omasta halustani tullut, selitti Gyurka, — vaan\nsiksi, että äitini käski minua tulemaan...\n\nHetken äänettömyyden jälkeen hän kumartui Martan puoleen ja kysyi\nhäneltä luottavaisesti:\n\n— Sanokaa, jalosukuinen rouvani, kuka täällä on Marta Krumpholcz?\n\n— Minkätähden tahdotte sitä tietää? kysyi tyttö.\n\nSattuu varsin usein, että humalaiset ihmiset uskoutuvat avoimesti\nventovieraille ihmisille. Useat käyvät aivan epätoivoisiksi, jos heidät\nsiitä estetään, ja he kertovat solkenaan sisimmätkin salaisuutensa.\nGyurkakin oli juuri niitä ihmisiä.\n\n— Sen tähden, että minusta tuntuu siltä kuin tahtoisi äitini sitoa\nmeidät yhteen.\n\nMarta-neidin silmät välähtivät voitonriemuisesti.\n\n— Annahan olla! sanoi hän itsekseen, — nyt minä johdan hänet omien\nsanojensa ansaan.\n\n— Ja miksi tahdotte naida hänet, vaikka ette edes tunne häntä?\n\n— Ai, puolustautui Gyurka, — älkää luulkokaan, että minä aion naida\nhänet! En minä ole pähkähullu.\n\nTämä sana hämmensi tytön ja haihdutti hänet kokonaan hänen aikeistaan.\nViekkaudella hän ehkä kuitenkin vielä voisi houkutella häneltä yhtä ja\ntoista tietoonsa.\n\n— Mutta Martahan on hyvin rikas tyttö. Sanovat hänen perivän ainakin\nmiljoonan.\n\nGyurka oli tänään hyvin epäitsekkäällä tuulella.\n\n— Minä en naisi häntä, vaikka hänellä olisi yhtä monta miljoonaa\nkuin Englannin pankilla... Oikea herrasmies ei koskaan mene Marta\nKrumpholczin kanssa naimisiin...\n\n— Miksi ei? kysyi tyttö loukatun uteliaisuudella.\n\n— Sen vuoksi, että hänen miljoonalleen kaikki nauravat... Häntä ovat jo\nmonena vuonna enää vain teollisuudenharjoittajat ja vararikon partaalla\nolevat suurtilalliset liehakoineet; jokainen kunniallinen ihminen\nvälttää hänen kotiaan ollakseen koko hullutukseen joutumatta...\n\n— Eihän tyttö sille mitään mahda, sanoi Marta.\n\n— Miksi ei mahtaisi! Hän, niinkuin koko joukkokin, luulee, että raha on\nkaikki kaikessa... Kun joku elostelija häntä liehakoi, niin hän uskoo,\nettä kaikki muutkin ovat elostelijoita...\n\n— Mistä te sen tiedätte, kun ette häntä edes tunne?\n\n— Senhän tietää koko maailma ja nauraa sille makeasti...\n\nMarta-neiti vihastui.\n\n— Vain ne puhuvat sellaista, jotka hänen rahojaan kadehtivat.\n\n— Saattaa niinkin olla, mutta minä en ainakaan kadehdi, sanoi Gyurka\nepäitsekkäästi. — Raha on hyvä olemassa, mutta ellei sitä ole, niin\nvälipä sillä! Kun vain on sen verran, että saa päivällisensä ja\nvoi sytyttää sikarin syötyään... Mitä hyötyä minulla siitä olisi,\njos pöytälaatikossani olisi tuhannen syömätöntä päivällistä ja\npeittämätöntä sikaria vielä sitäkin paitsi? Lisäksi en voisi sietää,\nettä viisaalla miehellä olisi sekainen vastenmielinen rouva...\n\n— Onko Marta Krumpholcz sitten vastenmielinen? kysyi tyttö.\n\n— On, sanoi Gyurka ja väänsi samalla kasvojansa.\n\nGyurkasta tuntui nyt siltä, että hänen täytyisi sanoa jokin miellyttävä\nkohteliaisuus kunnon rouvalle, joka niin hartaasti oli häntä kuunnekut.\n\n— Jos Marta olisi sekainen kuin te, jalosukuinen rouvani, silloin olisi\nhänellä paljon oikein kunnollisia kosijoita, vaikka hän olisi köyhäkin\nkuin kirkon hiiri...\n\nSitten hän juonnutti kasvoilleen nöyrästi ihailevan ilmeen ja lisäsi:\n\n— Sanokaa, rouvani, missä kutsuissa te tavallisesti käytte? Tahtoisin\nniin kernaasti teidät vielä jossakin tavata, sillä tänne en enää\nkoskaan tahdo tulla...\n\nNeiti Marta tarkasteli tutkivasti Gyurkaa. Entäpä jos tuo mies ei\nsittenkään ole humalassa? Jos hän tietääkin, ketä hän puhuttelee?\n\nEntä jos koko juttu onkin pirullisen kavalasti punottu sotajuoni\nKrumpholczien miljoonia vastaan?\n\nMutta ei sittenkään! Ei tarvinnut muuta kuin katsoa häntä silmiin, niin\njo kaikki epäilykset haihtuivat.\n\nMartan mielen täytti omituinen katkeruus, mutta samalla hyväili hänen\nsydänalaansa miellyttävä tunne. Ensi kerran puhui joku hänelle noin\nraa'asti, mutta ensi kerran tunnusti myöskin joku pitävänsä hänestä\nepäitsekkäästi hänen oman itsensä tähden. Krumpholczien veri kuohahti\nhänessä, mutta hänen naisellinen itsetuntonsa sai hänessä vallan.\n\nJa kuitenkin: jos hän olisi paremmin tuntenut Gyurkan, ei hän olisi\nvähääkään iloinnut hänen kohteliaisuuksistaan. Nuoriherra kuului\nniihin, joiden esteettisen tunnon viini kokonaan hämärtää. Sumuisena\ntuntui hänestä jokainen nainen sievältä ja miellyttävältä. Vanhoja\ntorimatamejakin, jotka aikaisin aamusella riensivät toimiinsa, hän\nylisti jumalaisiksi. Sanon vielä enemmän: sellaisessa tilassa vaikutti\npelkkä käsite »nainen» hänen mieleensä voimakkaan suggeroivasti.\nHänelle sattui kerrankin, että hän Aequator-kahvilassa taputti\nisännän parrakasta poskea, kun tämä oli asettunut hetkeksi poistuneen\nkassaneidin paikalle, ja sanoi ihailevasti: — Miten ihmeen kaunis te\nolette tänään, pikku enkelini!\n\nEhkäpä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti kertoa, miten Gyurka erosi\nKrumpholczien vieraanvaraisesta perheestä ja miten hän Sándorkan\nkäsipuolessa kulkien lopulta pääsi kotiin. Riittää, kun kerron tämän\nkäynnin seurauksista. Ensiksikin Marta antoi veljensä ymmärtää,\nettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos veli tilaisuuden tullen\nkutsuisi Gyurkan heidän maatilalleen metsästämään. »Hän ei ole mikään\nepämiellyttävä mies, eikä häntä voi aasiksi väittää...» (Tämä oli\nsuurin kiitos, minkä kukaan oli Martalta koskaan saanut.) Käynnin\ntoisena seurauksena oli pitkä keskustelu rouva Gyurkovicsin ja hänen\npoikansa välillä, keskustelu, josta tähän lainaan muutamia otteita. Kas\ntässä:\n\n— Minä olen kaiken elämäni ajan ollut kunniallinen ja jumalaapelkäävä\nnainen, ja kuitenkin on elämäni ollut huolta ja murhetta, hamasta\nsiitä asti, kun voin muistaa. Aluksi oli minun vaikea tottua siihen,\nsillä niin kauan kuin isäsi oli elossa, tunsin murheet vain toisten\nkertomista... Isäsi hemmotteli minua niinkuin prinsessaa; hän oli paras\nmies koko maailmassa... Mutta siitä pitäen kuin jouduin leskeksi,\non minun itse täytynyt valvoa kaikkia teitä... Sillä hän, joka meni\nonnellisemmille maille, jätti tilan varsin alakuntoisena jälkeensä...\nMiten itkinkään minä monesti yökaudet ja huokailin huolissani, kun hän\nkiinnitti uuden lainan maatilaamme! Kirottu korttipeli hävitti meiltä\nperheonnen. Vasta siitä päivin olen jälleen elänyt rauhassa, kun olen\nsaanut koko maatilan hoidon omiin käsiini... Totta kylläkin on elämäni\nsen jälkeen ollut alinomaista lietsuamista. Kohtaloni on kovin vaikea,\nsillä kukaan ei minua auta ja ympärilläni on ainoastaan kateellisia ja\npahansuopia ihmisiä. Mutta en minä silti ole työskennellyt turhaan,\nsillä voin ylpeillä siitä, että koko piirikunnassa ei ole ainoatakaan\nihmistä, joka ei mitä suurimmalla kunnioituksella mainitsisi nimeäni.\nJa se tekee ihmiselle hyvää... Nyt minä jo olen vanha ihminen ja\ntiedän, mikä minun ikääni tulee... Toiset naiset elävät vielä minun\niälläni suuressa maailmassa. Ajattele vain rouva Elefántovicsia! Hän\non kolme vuotta minua vanhempi, mutta hän hyppää sittenkin vielä\ntanssiaisissa... Mutta hänellä on kasvot puuterissa ja tekohampaat\nsuussa. Minulla on kaikki omani vielä tallella, sillä minä en koskaan\nole käyttänyt kaunistuskeinoja ja olisin kernaammin kuollut kuin\npuuteroinut kasvojani... Sinun isäsi ei juuri ymmärtänyt leikkiä, ja\nkun minä menin tanssiaisiin, pyyhki hän aina takkinsa hihaan poskiani,\nja jos hihaan tarttui puuterijauhoa, sain minä siitä aika sapiskat...\nMinun ihoni kaunistuskeinona on aina ollut raitis vesi. Viime\nkerrallakin sanoi minulle maaherra: »Teidän jalosukuisuutenne on alati\nvain nuoria tyttöjä kauniimpi.» Enkä minä koskaan osta kolmea floriinia\nkalliimpaa hattua. Monikin rouva maksan neljäkymmentä pariisilaisesta\nhatusta, joka on päässä niinkuin mikäkin hyasintti-istutus jauhosäkin\npäällä. Mutta minä en pukeudu sellaisiin, minä olen jo vanha ihminen ja\ntiedän mikä on aistikasta...\n\nJa tämä oli vasta hänen puheensa johdanto... Kunnioitettava lukijani ei\nvoi edes aavistakaan, mihin se lopulta tähtäsi, eikä ole kummaa, ettei\nGyurkakaan voinut sitä aavistaa.\n\nHänen jalosukuisuutensa lopetti elämäkertansa ja rohkealla käänteellä\ntarrautui kiinni Gyurkan elämään. Hän kosketteli vanhempien ja lasten\nvälisiä suhteita ja tapahtumia, jotka aina ovat enemmän tai vähemmän\nepämiellyttäviä ja muuttuivat sitäkin epämiellyttävämmiksi, kun rouva\nGyurkovics näki ne syyttäjän pimeässä valaistuksessa. Loihdittuaan\nGyurkan silmien nähtäviksi maailman kauheimman tappelupukarin kuvan\nsalli hän hänen hiukan epätoivossaan huoata; sitten hän kuvaili hänelle\nloistavan helein värein kultaisen pelastuksen tien.\n\n— Ota puolisoksesi Marta Krumpholcz! Saat miljoonan... Ajattele:\nmiljoonan! Sinusta tulee kunniakas mies, seuramies ja suuri herra...\nAnnat valita itsesi valtiopäiville, nimitytät itsesi maaherraksi...\nSillä Gyurkovics, jolla on miljoonan omaisuus, voi tehdä mitä ikinä\ntahtoo. Kaikkea! Ettäkö Marta ei ole kaunis? Mitä on kauneus? Ei\nmitään! Se on hulluutta! Sulaa järjettömyyttä! Typeryyttä! Ja\nsitäpaitsi...\n\nGyurka ei itsekään oikein tietänyt, mitä oli vastannut äidilleen.\nJotakin sellaista oli hän sanonut kuin: hyvä on, no saadaanhan\nnähdä, ehkä... Jotakin hän kuitenkin varmasti lupasi: vastaanottaa\nKrumpholczien kutsun ja lähteä heidän maatilalleen metsästämään.\n\nKun hän palasi asuntoonsa Realtanoda-kadulle, odotti häntä siellä\nkirje. Bajnasta se oli tullut. Tuntematon naisen käsi oli kirjoittanut\nosoitteen kauniilla, helmenpyöreillä kirjaimilla.\n\n»Rakas Gyurka-herra! Kaksi kuukautta olen minä aikonut kirjoittaa\nteille, mutta nyt olen päätynyt siihen, että minun sittenkin täytyy\nkirjoittaa. Muistatteko te enää pientä Anikóta, joka leikki kanssanne\nmetsässä ja jota Csincsák iski puukolla? Kun te, Gyurka-herra, lähditte\ntäältä, sanoitte te minulle, etten minä saa mennä kenellekään, en edes\nSerbian kuninkaalle, ja että minun pitäisi oppia hyvin lukemaan ja\nkirjoittamaan, kelvatakseni teille. Siitä on jo kuusi vuotta kulunut.\nSerbian kuningas ei ole käynyt minua pyytämässä, mutta kyllä moni muu.\n\nMutta minä en mene talonpojalle enkä käsityöläiselle. Minä olen\njo kahdenkolmattavuotias. Kaikki entiset tyttöystäväni ovat jo\nnaimisissa ja pilkkaavat minua ylioppilaan leskeksi. Vähät minä\nsiitä muuten välittäisin, mutta minä pelkään kovin vanhentuvan!, jos\nvielä kauan odottelen, ja sitten en minä enää kelpaakaan teille. En\nminä nytkään enää ole se, mikä olin kaksi vuotta sitten. Mutta kyllä\nminä olisin tämän kirjeeni jättänyt kirjoittamatta, ellei isäni\nolisi joutunut pulaan. Kapakka käy huonosti, ja uudeltavuodelta on\nvuokraoikeus ummessa. En tiedä mikä meidät sitten perii. — Vanha\nCsincsák on minua jälleen pyytänyt nuoremmalle pojalleen, joka\njuuri pääsee sotapalveluksestaan. En minä missään tapauksessa mene\nhänelle. Hyvä olisi kuitenkin, jos kirjoittaisitte minulle kirjeen,\nrakas Gyurka-herra. Vain pari riviä, jotka sitten näyttäisin isälle,\nniin että hän jättäisi minut Csincsákista rauhaan. Isä juo päivät\npääksytysten ja sanoo, että minä olen kaiken surkeuden alkusyy. Minä!\n\n— Antakaa anteeksi, jos tämä on teille epämiellyttävää, mutta\nkirjoittakaa pari sanaa. Minä olen aina teidän uskollinen ja nöyrin\npalvelijanne: Anikó Jazomirovics. Jälkikirjoitus! Käsialani on muulloin\npaljon kauniimpi, mutta nyt vapisee käteni.»\n\nGyurka luki kirjeen, sitten hän vihelsi puoliääneen. Kauan aikaa hän\nkäveli edestakaisin huoneessaan pudistaen päätään ja näpsäytellen\nsormiaan. Vähän päästä tunki hänen suustaan hiljainen voihke: jui — jui\n— jui! Aluksi hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, lopuksi hurjana huutona.\nVihdoin hän heittäytyi sohvalleen ja sanoi: Hyi! ja vaipui syviin\nmietteisiin. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän vapaasti saanut valita\njoko hirsipuun tai mestauskoneen.\n\n\n\n\nMYÖTÄJÄISIÄ TAKAA-AJAMASSA.\n\n\nHiukan häveten täytyy minun mainita, että Gyurka Gyurkovics vielä ennen\njoulua lähti Krumpholczien bajnalaiselle maatilalle.\n\nJänikset antoivat hänelle otollisen tekosyyn matkan tekoon.\nOikeastaan ei metsästys kuitenkaan tarkoittanut pitkäkorvia, vaan\nMartan miljoonia. Gyurka oli samoihin aikoihin huomannut, että\n»miljoona»-sanalla aivan kuin »rakkaus»-sanallakin on kaksinainen\nmerkitys. Tietämätön puhuu niistä niinkuin pilvestä tai sumusta. Sanan\nmerkityksestä perillepäässeestä sitä vastoin, joka elää sen kiehtovassa\npyörteessä, on tämä sana niin paljon merkitsevä, niin syvästi\nmielenkiintoinen, niin valtavan salaperäisesti soiva kuin — keskiyön\nmessun urkusävelet. Nuori mies käveli usein edestakaisin huoneessaan\nja toisti ääneen tuota kummaa sanaa. Miljoona! Miljoona! Aluksi se\njätti hänet aivan kylmäksi. Hänestä tuntui se suorastaan naurettavalta.\nSe maistui niinkuin hapan viini, ja hänen kasvonsa vääntyivät sitä\najatellessa... Oliko se tosiaankin viiniä? Hän joi enemmän ja tunsi\npäätään huimaavan. No, no — ei se ole niinkään huonoa viiniä! Ja\nlopulta hänen täytyi tunnustaa: hän ei koskaan ollut maistanut niin\nerinomaista viiniä!\n\nSattui silloin useinkin, että Gyurka kaivoi esiin paperiarkin ja\nryhtyi laskemaan. Miljoonan vuotuinen korko on neljäkymmentätuhatta\nfloriinia. Mahtaisikohan tuo oikein riittää yksinkertaiseen, mutta\nhienoon talonpitoon? Yksinkertaiseen, mutta hienoon talonpitoon\nkuuluu: pieni budapestiläinen palatsi, kahdeksan palvelijaa,\nnimittäin: portinvartija, kamaripalvelija, metsästäjä, ajuri,\ntallirenki, kamarineitsyt, keittäjä, keittiöpalvelijatar, — kuusi\nhevosta, niistä pari jalorotuista vaunuhevosta, — teatteriaitio, —\nkasinon jäsenkortti y.m.m.... Hän huomasi mielipahakseen, ettei hän\nläpäise neljälläkymmenellätuhannella floriinilla. Ja kuitenkin oli\nhän laskenut ainoastaan kaikkein tarpeellisimmat! Nojaten päänsä\nkäsiensä varaan vaipui hän synkkiin mietteisiin. Ensi kerran elämässä\nkiusasivat häntä vakavat rahahuolet. Sanalla sanoen: miljoona tuotti\nGyurkalle jo edeltäpäin ankaraa päänvaivaa. Kun hän niin kuvitteli\ntulevaa elämäänsä, unohtamatta edes sellaisia yksityisseikkoja kuin\npalvelijoiden livreepukuja ja valjaiden silauksia, ei hän, kumma kyllä,\nvähääkään muistanut miljoonan vastenmielistä peräkaneettia, kauheata\nvanhaapiikaa, Marta Krumpholczia.\n\nGyurka lähti siis kaikesta huolimatta bajnalaiselle maatilalle\nvalloittamaan kultalipasta. Sándor seurasi veljeään hänen\nArgonauta-retkelleen. Heillä oli kummallakin yllään aivan moitteeton\nmetsästyspuku. Pyssyt oli heillä myöskin matkassaan. Mutta maatilan\njänikset katselivat huolettoman iloisina linnaa kohti ajavia vaunuja,\njota vastoin vanhan Krumpholczin tulen- ja tiirikankestävä kassakaappi\nvapisi pelosta.\n\nNeiti Marta vastaanotti vieraansa verraten sekavin tuntein. Osaksi hän\npelkäsi ratkaisevaa hetkeä, osaksi hän oli hyvin utelias näkemään,\nminkälainen Gyurka oli. Hän ei ollut rakastunut, pikemminkin olivat\nhänen tunteensa äidillisiä. Siitä hän oli aivan selvillä, ettei Gyurka\nsuinkaan vastannut hänen ihannettaan. Hän teki korskean ja itsevaltiaan\nvaikutuksen. Nähtävästi oli hänkin peluri.\n\nKun he sitten istuivat salissa vastakkain, valtasi tytön kauhea pelko.\n— Hyvä jumala, ajatteli hän itsekseen, — täytyykö minun todella mennä\nmiehelään? Miehelle, jolla on viikset, joka tupakoi ja joka, milloin\nvain tahtoo, saa suudella minua? Tämä ajatus tuntui hänestä hyvin\noudolta, ja nyt hän jo toivoi Gyurkan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.\n\nMinä en rakasta äkkinäisiä käänteitä ja sen vuoksi kerron jo\nedeltäpäin, että uljaat argonautit kärsivät surkean haaksirikon. Jo\nheti ensimmäisenä iltana.\n\nIllallisen jälkeen neiti sanoi tarjoilijattarelle:\n\n— Sanokaa Nina-neidille, että me juomme salissa...\n\nKun he tulivat saliin, odotti Nina-neiti heitä teepöydän ääressä.\n\n— Ka kun onkin soma! sanoi Sándorka itsekseen.\n\nGyurka ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa kalpenivat äkkiä.\n\nAnikó...\n\nSe oli hän. Hän seisoi siinä vaatimattomana niinkuin palvelijatar.\nHänen yllään oli musta hame ja edessä valkea esiliina. Varmastikin hän\ntiesi, että Gyurka oli linnassa, sillä hän ei näyttänyt hämmästyneeltä.\n\nRauhallisesti ja taitavasti hän palveli seuruetta, ainoastaan silloin\nvavahti hänen kätensä hiukan, kun hän ojensi Gyurkalle teekupin.\nGyurka ei rohjennut nostaa katsettaan tyttöön, mutta Sándorka, joka ei\ntietänyt, että kaunis neitonen oli heidän muinoinen leikkitoverinsa,\nkatseli häntä ihaillen.\n\n— Omituista! ajatteli hän itsekseen. — Vasta olivat hänen kasvonsa\ntulipunaiset ja nyt ne ovat lumivalkeat!\n\nKun tyttö laski teekupin Gyurkan edessä olevalle pienelle pöydälle,\nkilahti lusikka lautasen reunaan.\n\n— Älkää olko niin taitamaton, sanoi hänelle Marta.\n\nNeiti Martasta saattoi nähdä, että hän ei voinut sietää Anikóta. Hän\nvihasi häntä, niinkuin vihaavat rikkaat, rumat tytöt köyhiä ja kauniita\ntyttöjä. Anikón kauneus häntä suorastaan hämäsi. Kun tyttö hiukan\nmyöhemmin poistui, sanoi talon neiti äidilleen:\n\n— Huomasitko miten hän jälleen oli laittanut tukkansa? Se oli niinkuin\nkreivittärellä ainakin.\n\nVanha rouva Krumpholcz oli hyväsydäminen nainen, joka ei yhtynyt\ntyttärensä hermostuneeseen vastenmielisyyden tunteeseen.\n\n— Nina on hyvin reipas tyttö...\n\n— Naurettavan keikaileva!\n\nSándorka, jota kaunis tyttö kovin miellytti, uskalsi tehdä aran\nkysymyksen:\n\n— Onko hän kamarineitsyt?\n\n— Ei, sanoi vanha rouva. — Nina on ompelijatar... Hän neuloo Martan\nmyötäjäisiä ja auttaa lomassa talousaskareissa...\n\nMyötäjäisiä mainittaessa Marta sävähti tulipunaiseksi ja loi äitiinsä\nvaroittavan silmäyksen. Mutta rouva ei ollut sitä huomaavinaan, vaan\njatkoi keskustelua.\n\n— Hän on jo ollut meillä kuukauden päivät. Minä pidän hänestä paljon,\nsillä hän on siisti ja ahkera tyttö... Mutta hänen isänsä on suuri\nlurjus.\n\nHän keskeytti puheensa, sillä Anikó palasi takaisin tuoden lautasella\nmuutamia sitruunaviipaleita.\n\nGyurka uskalsi nyt varkain katsella häntä. Tyttö oli sitten viime\nnäkemän huomattavasti kaunistunut. Hän oli surumielisen näköinen, ja\nhänen silmissään oli oudon syvä ilme. Hänen suunsa oli kuin kypsä\nkirsikka, ja hänen vartensa oli täyteläinen, voimakas ja kuitenkin\ntyttömäisen hento, suorastaan ihana. Hänen käyntinsä oli sulava ja\nylhäinen niinkuin useimpien eteläslaavittarien ainakin.\n\n— Nyt voitte jo mennä levolle, sanoi Marta, joka vaistomaisesti tunsi,\nettä kauniin tytön rinnalla hänen omat puutteensa pistivät väkevämmin\nsilmään. Mutta Anikón poistuttua tuntui pojista siltä kuin olisi\nhuone samassa pimennyt. Isäntä, varmaankin sytyttääkseen edes yhden\nkynttilän valaisemaan, kertoi heille elämäntarinansa. Hän kertoi\nmielellään, miten hänen rakennushommistaan oli miljoona karttunut ja\nantoi itse puolestaan kertomukselleen suuren moraalisen arvon. Hän\nylpeili erikoisesti siitä, että hänen isänsä oli ollut halonhakkaaja\nPozsonyssa. Hän mainitsi sen sellaisella äänellä, että jokainen jonka\nisä oli sattumalta maaherra tai ministeri, häpesi itseään.\n\nKun molemmat Gyurkovicsin pojat vihdoinkin pääsivät lähtemään\nhuoneeseensa, laskeutui Sándorka, joka oli hyvin väsynyt, heti levolle,\nmutta Gyurka ei käynyt edes riisumaankaan itseään.\n\n— Miksi et tule nukkumaan? kysyi nuorempi.\n\n— Minä tahdon ensin puhutella erästä ihmistä, sanoi Gyurka.\n\nSándor katsoi veljeään hämmästyneenä.\n\n— Älä vain rupea hulluttelemaan!\n\n— Ole vaiti ja nuku, tiuskaisi Gyurka.\n\nHän meni eteiseen. Anikón kanssa hän tahtoi puhua. Hänestä tuntui,\nettei hän saa unenpäästä kiinni, ennenkuin on saanut välinsä\nhänen kanssaan selviksi. Mikä merkitsee: hän huomasi kohdelleensa\ntyttöraukkaa kelvottomasti. Hän ei ollut vielä edes vastannut hänen\nkirjeeseensä. Nyt hän kuitenkin tahtoi selvittää välinsä. Hän tahtoi\nsanoa hänelle — mitä hän tahtoikaan sanoa hänelle? Sitä hän ei itse\nvielä varmasti tietänyt; hän tiesi vain sen, että hänen välttämättä\ntäytyi puhutella häntä.\n\nKuulumattomin askelin hän hiipi pitkän, puolihämärän käytävän päähän ja\ntarkasti toista valkeata ovea toisensa jälkeen. Mikä niistä mahtoikaan\nviedä Anikón huoneeseen? Olisi koko kolkko juttu, jos hän arvaamatta\navaisikin Martan oven... Huh!\n\nOnni auttoi häntä. Käytävän päässä aukeni samassa ovi, ja Gyurka ehti\njuuri parhaiksi piiloutua ikkunapielen taakse, kun Marta-neiti astui\neteiseen. Marta koputti viereiselle ovelle, raotti sitä hiukan ja sanoi\npuoliääneen:\n\n— Nina, älkää nukkuko liian kauan... Herrat lähtevät jo viideltä\nmetsälle.\n\n— En, neiti, vastasi Anikó huoneestaan.\n\nMarta poistui jälleen, ja Gyurka hiipi ovelle. Hän odotti kotvan ja\nkoputti sitten aivan hiljaa.\n\n— Kuka siellä? kysyi sisältä uninen ääni. Seuraavalla koputuksella ovi\navautui raolleen.\n\n— Kuka siellä?\n\n— Anikó, oletko sinä yksin? kysyi hän kuiskaten.\n\n— Jessus Maaria, Gyurka-herra!\n\nNuori herra pujahti sukkelasti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.\nTyttö oli todellakin yksin. Nähtävästi oli hän juuri maatamenoaikeissa,\nsillä hän oli hajoittanut tukkansa.\n\n— Anikó, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.\n\n— Gyurka-herra! Gyurka-herra! toisti tyttö puoliääneen.\n\n— Anikó, sitä minä tahdoin sinulta kysyä, että — (niin mitä tahtoikaan\nhän kysyä häneltä?) — että oletko sinä minulle vihainen?\n\n— En ole vihainen, Gyurka-herra. Mutta nyt teidän täytyy mennä!\n\n— Etkö tosiaan ole minulle vihainen?\n\n— En ole, sillä nyt minä jo tiedän, että koko juttu oli järjetön... Ei\nsiinä ollut mitään totista tarkoitusta, Gyurka-herra! Minä tiedän, että\nnuoret herrat saavat leikitellä sellaisilla asioilla, mutta tytöt eivät\nsaa heidän pilaansa ottaa totena... Koskihan minuun hiukan, kun ette\ntänään ollut minua tuntevinanne, mutta en minä silti ole vihainen...\nMutta menkää nyt jo, Gyurka-herra!\n\n— Anikó, sinä luulet minua huonoksi ihmiseksi, sanoi Gyurka synkistyen.\n\n— Miten voitte sellaista sanoa! kauhistui tyttö. — Sellaista herraa —\nminä —?! Kyllä minä tiedän, että koko juttu oli sulaa hulluutta. Minun\nisäni on juopporalli kapakoitsija ja minä köyhä ja tyhmä tyttö...\nHerran nimessä, en minä ole vihainen!\n\n— Miten sinun nyt käy, Anikó?\n\n— Älkää minusta huolehtiko, Gyurka-herra. Minä osaan tehdä työtä, osaan\nneuloa ja yhtä ja toista muutakin...\n\nTyttö sanoi tämän hyvin päättäväisesti. Mutta sitten hän vaikeni\nja taisteluaan hyvän aikaa kyyneltään vastaan hän joutui lopulta\nmielenliikutuksen valtaan ja purskahti katkeraan itkuun.\n\nGyurkalla oli vielä silloin verraten vähän kokemusta naisten\nkäsittelyssä, ja hän joutui aluksi ymmälleen nähdessään kyynelet. Mutta\nhänen terve vaistonsa osoitti hänelle kuitenkin pian sen tien, jota\nparempaa ei vieläkään tunneta itkevää naista lohduteltaessa. Hän painoi\nAnikón hellästi rintaansa vasten ja suuteli häntä.\n\n— Älä itke, Anikó, säästä kyynelesi!\n\n— Menkää jo, Gyurka-herra! Jättäkää minut! nyyhki tyttö henkeään\nvetäen, mutta kietoutui samalla häneen niin lujasti, ettei nuori mies\nolisi hänestä päässyt, vaikka olisi tahtonutkin.\n\nEi ollut enää Anikón sydämessä mielenkatkeruuden rahtuakaan. Niin hän\nitki, kuin olisi tahtonut sulaa kyyneliinsä, mutta samalla hän oli\nsanomattoman onnellinen. Niin huikaisevan onnellinen hän oli Gyurkan\nsylissä, ettei sellainen onnentunne koskaan, edes unissakaan, valtaa\nteitä, te raukat Pestin herrasnaiset.\n\nIhmeellistä, miten pelkkä kosketus voi kokonaan muuttaa rakastavan\nnaisen ajatuksenjuoksun. Anikókin unohti samassa johdonmukaisuuden\nalkeellisimmatkin säännöt, ja ilman mitään ylimenoa hän sanoi Gyurkalle:\n\n— Eikö totta, te rakastatte minua sentään vielä hiukan?\n\nEn tiedä, mitä Gyurka olisi tähän vastannut, ellei samassa olisi\nkuulunut ovelta ankara koputus. Käytävästä huusi Marta-neiti.\n\n— Nina, onko joku luonanne? kysyi hän ääntään korostaen.\n\nGyurka ja Anikó katselivat toisiaan kauhistuneina. Nuori herra sammutti\nsamassa kynttilän. Mutta jo seuraavana silmänräpäyksenä hän katui\näkkipikaista tekoaan.\n\n— Nina, miksi sammutatte kynttilän? Miksi ei Nina vastaa?\n\n— Nyt jouduimme kiikkiin! murisi Gyurka.\n\n— Voi hyvä Jumala! huokaili Anikó.\n\n— Pelasta nahkasi! ajatteli Gyurka itsekseen.\n\nHän kohotti kätensä varoittaen tytölle ja hiipi ikkunan luo. Onneksi\nsiinä ei ollut rautaristikkoa... Silmänräpäyksessä oli hän avannut sen,\nsitten hän nousi ikkunapenkille laskeutuakseen puutarhaan. Hypätessä\ntuntui hänestä siltä, kuin olisi huoneen ovi auennut ja sisään olisi\nastunut nainen, joka samassa vetäytyi pelästyneenä takaisin, mutta\nsitten hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, vaan juoksi päättömästi\npitkin puutarhan hiekkakäytävää.\n\nPian löysi hän vierashuoneen ikkunan. Pitkän aikaa täytyi hänen\nkoputtaa, ennenkuin Sándorka heräsi. Ikkuna avattiin, ja Gyurka kiipesi\nnotkeana kuin voimistelutaituri huoneeseen.\n\n— Höh, mistä sinä tulet? kummasteli Sándor.\n\n— Kävelin hiukan puutarhassa, vastasi Gyurka viattoman näköisenä.\n\n— Niinkö?\n\nSándorkan silmistä karisivat samassa unet. Uteliaana ja epäluuloisena\nhän katseli veljeään, mutta tämä ei lainkaan näyttänyt olevan\njuttutuulella, vaan alkoi riisuutua näköjään huolettomana, niinkuin\nainakin. Tuskin oli hän heittänyt takkinsa yltään, kun hän sen puki\npäälleen jälleen. — Mitenkä Anikón käy? Entä jos ne sittenkin ovat\nhuomanneet jotakin?\n\nVarovasti hän avasi oven ja kuulosteli. Käytävän äärimmäisestä päästä\nhän todellakin kuuli askelia ja sekavaa puhetta... Kolme, neljä ihmistä\nkeskusteli siellä, miesten ja naisten äänet sekaantuivat toisiinsa,\nvihastuneina ja rumasti rääkyen.\n\n— Kuka se oli? Kuka?\n\n— Sanokaa heti!\n\n— Eikö Nina kuule? Ettekö kuule?\n\n— Se oli varmasti mies! Minä näin!\n\n— Mieskö?! Minun talossani!\n\n— Minä näin! Se hyppäsi ikkunasta!\n\n— Kuka se oli? Sanokaa heti!\n\nEräs ääni kaikui ylinnä, ja miesten ja naisten äänet säestivät ärheänä\nja vihaisena huutona:\n\n— Korjatkaa heti luunne! Pois talosta! Yks'kaks'! Ulos!\n\nKaikki tämä sanottiin (nähtävästikin vieraitten tähden) pikemmin\nkäärmeen sähinällä kuin ihmisten äänellä.\n\nGyurka seisoi liikkumatta ovellaan. Hän nojasi rennosti kalpeat\nkasvonsa oven pihtipieleen. Sándorkaan vaikutti veljen omituinen käytös\nsen, että hän ponnahti vuoteeltaan ja alkoi nopeasti pukeutua. Hän\nei ymmärtänyt vähääkään koko jupakasta, mutta sen hän ymmärsi, että\njotakin kauheaa oli tekeillä.\n\nNyt ilmaantui surullinen hahmo eteiseen. Hän kulki pää syvään\nkumarassa, pieni nyytti kainalossa. Hänen poistuvia askeliaan seurasi\nkostonhimoisten peikkojen sähisevä huuto:\n\n— Korjatkaa luunne! Ulos talosta! Hinaus, wenn ich sag'!\n\nNyt hän ehti Gyurkovicsien ovelle. Silloin Gyurka avasi oven ja astui\neteiseen.\n\n— Älkää sättikö tyttöä!\n\nSähisevien peikkojen joukossa vetäytyivät peikottaret samassa\npelästyneinä peikkojen selkien taakse. Heillä oli syytäkin siihen,\nsillä he olivat kauhistuttavia öisissä pukimissaan.\n\nSitten Gyurka tarttui onnetonta Anikóta kädestä.\n\n— Tule, Anikó, minä vien sinut pois täältä...\n\nHän ojensi hänelle käsipuolensa, ja sanaakaan sanomatta he laskeutuivat\nportaita. Krumpholczit seisoivat kivettyneinä eteisen päässä.\nVaikka Sándorka nyt älysi koko jutusta vielä entistä vähemmän, teki\nhän kuitenkin heti johtopäätöksensä. Hän ei seurannut veljeään\nveljenrakkaudesta, vaan pikemminkin ryöväriyhteistunnon kehoittamana.\nHän otti mukaansa omansa ja Gyurkan talvipalttoon. Sitten hän kumarsi\nKrumpholczeille ja sanoi ylhäisesti vain:\n\n— Suutelen käsiänne.\n\n\n\n\nHÄVÄISTYSJUTTU.\n\n\nRakastettava lukijani, oletko koskaan nähnyt keskellä valtamerta\nyksinäistä karia, joka uhmaavan ylhäisesti halveksii hurjimpienkin\nhyökyaaltojen rousketta? Ellet ole nähnyt, pyydän sinua luomaan\nvilkaisevan silmäyksen Gyurkovicsien linnan ruokailuhuoneeseen. On\ntammikuun kuudes, kolmen kuninkaan päivä. [Unkarinkielinen muoto\n_vizkereszt_ merkitsee sananmukaisesti: vesiristi. Juhlaa vietetään\nmuistoksi kolmen itämaisen kuninkaan saapumisesta Betlehemiin. Tästä\npäivästä alkaa myöskin karnevaali, joka jatkuu lakkaamattomana\nhuvittelujen pyörteenä paaston alkuun asti, helmikuun 19 päivään.]\n\nGyurka istuu suurella sohvalla. Liikkumattomana, mykkänä ja muodoltaan\nkovana kuin kivipaasi. Siinä hän kuitenkin erosi tavallisista\nkareista, että hänellä oli sytytetty savuke hampaittensa välissä.\nHänen ympärillään kohajaa myrskyn pieksemä valtameri kaameaa ryskettä\npitäen. Laineitten joukossa tunnemme hänen jalosukuisuutensa rouva\nGyurkovicsin, Gyurkan neljä veljeä, kuusi sisarta ja neljä lankoa.\n(Gyurkovicsin tytöt ovat kaikki muut läsnä paitsi rouva Katinka, mutta\nhäntä odotetaan joka hetki miehineen tulevaksi.)\n\nTäsmälleen kello kolmelta oli Gyurka sanonut viimeisen sanansa.\nJuodessaan mustaa kahviaan sytytti hän sikarinsa ja sanoi:\n\n— Rakkaani, minä ilmoitan teille, että aion mennä naimisiin Anikó\nJazomirovicsin kanssa.\n\nMuuta ei hän sanonut. Ja sen jälkeen oli kello jo lyönyt viisi.\nPerhe puhui keho kolmesta viiteen. Sinä aikana he puhuivat kaikki\nyhteen ääneen, eikä heistä kolmea vähempi ryhmä koskaan puhunut yhtä\nhaavaa... Tietenkään eivät herrat saaneet kertaakaan sananvuoroa.\nSanoinko sananvuoroa? Jos voi puhumiseksi mainita sitä kaakatusta,\njonka aikaansaa viisi kuusi yht'aikaa huutavaa, parkuvaa, hysteerisesti\nnyyhkivää, jalkojaan polkevaa, uhkaavasti komentelevaa ja pilkallisesti\nhohottavaa naista; silloin he puhuivat. Kaikkein tottuneinkaan\nvaltiopäiväkertoja ei olisi kyennyt erottamaan ainoatakaan järkevää\nsanaa tai selvästi kuultavaa lausetta koko jupakasta. Ainoastaan\nyksityisiä huudahduksia saattoi ymmärtää, ja nekin olivat pilkallisia,\nkopeita ja loukkaavia.\n\nEn vähääkään valehtele sanoessani, että naiset tyhjensivät rakkaan\nmagyarikielemme kunnianloukkausjutuissa tavattavan sanavaraston hamasta\npuhvelista murtovarkaaseen asti. Mutta Gyurkan ruumiillinen hyvinvointi\nei vähääkään tästä kaikesta kärsinyt. Rouva Gyurkovics sanoi, että\nsellainen kuulumattoman kiittämätön poika olisi suorastaan muitta\nmutkitta ammuttava, mutta hänen tyttärensä Ella arveli, että se olisi\nliian helppo rangaistus, pikemminkin pitäisi hänet pieksettämän niin\nettä tuntuisi.\n\nKello viiden aikaan syntyi hetken hiljaisuus. Rouva Gyurkovics oli\npuhunut äänensä piloille, ja tytöt olivat järjestään käheitä.\n\nGyurka vastaanotti koko ryöpyn satumaisen kylmäverisesti. Välistä\nnäytti siltä kuin olisi hän itse nauttinut myrskyn raivosta, niinkuin\nihminen joskus iloitsee nähdessään luonnonvoimien väkivaltaisen\npurkautumisen. Hänen kasvonsa olivat melkein kulmikkaat ja ilmaisivat\njärkähtämätöntä itsepäisyyttä.\n\nViideltä hän katsoi kelloaan ja sanoi:\n\n— Joutukaahan, rakkaani, sillä kuudelta menen työhöni...\n\nSilloin sai Gyurka aivan odottamattoman puoluelaisen: rouva Gida\nRadványin, lihavan ja hyväsydämisen Lizan.\n\n— Rakas äiti, sanoi Liza puoliääneen, — ajattele kuitenkin: hehän\nrakastavat toisiaan!\n\nTämä aavistamaton sana pisti tikarina äidin sydämeen.\n\n— Tahdotko korvapuustin? sanoi hän väsyneesti.\n\nLizán itsetunto heräsi.\n\n— Minua saa ainoastaan mieheni kurittaa, mutta ei äiti! sanoi hän\npäättävästi.\n\nJa sitten hän poistui mielenosoituksellisesti ruokailuhuoneesta saliin.\n\nPuoli kuudelta saapui kiihkeästi odotettu apujoukko: kenraali\npuolisoineen. Rouva Katinka, joka tiesi jo koko jutun, pyrähti\nhuoneeseen niinkuin kaunis, vaalea lohikäärme. Hänestä lemusi hieno\norvokintuoksu, ja tyynesti hän kääntyi veljensä puoleen. (Hänkin muuten\nosoittautui aina majesteetillisen tyyneksi.)\n\n— Sinä hullu! Aiotko naida rutiköyhän tytön? Oletko kadottanut järkesi?\n\n— Olen, vastasi Gyurka. — Olen yhtä järjetön kuin kaikki lankoni, jotka\novat menneet teidän kanssanne naimisiin.\n\n— Teemme sinut perinnöttömäksi! huusi rouva Katinka polkien\njulmistuneena jalkaansa.\n\n— Minä luovun kyllä puolestani koko perheen sukukartanosta, vastasi\nGyurka pilkallisesti.\n\n— Ja millä aiotte elää?\n\n— Sitä joudan miettimään häiden jälkeen... Onneksi tuli kenraali\nsamassa huoneeseen.\n\n— Hiljaa! jyrähti hän komentamiseen tottuneella äänellä. — Kyllä minä\ntäällä asiat selvitän! Te naiset ette ymmärrä tällaisia asioita...\nTe osaatte vain parkua ja suututtaa ihmisiä... Poistukaa täältä\njok'ikinen! Ainoastaan sinä hunttio jäät tänne! Minä tahdon puhua sinun\nkanssasi kahden kesken!\n\nKenraalin tarmokas esiintyminen tehosi koko seuraan ja herätti samalla\nluottamusta naisissa. No nyt täytyy Gyurkan antautua!\n\nKun langokset jäivät kahden kesken, istuutui kenraali, risti kätensä\npolviensa ympäri ja sanoi kylmästi:\n\n— Kerro nyt minulle koko hassutus. Kerro alusta loppuun!\n\n— Hyvin kernaasti.\n\nJa Gyurka kertoi kaiken, mitä kenraali sanoi hassutukseksi:\ntuttavuutensa Anikón kanssa. Hän kertoi lapsuutensa leikeistä metsässä,\npuukon iskusta, lupauksestaan, kirjeestä ja Krumpholczien linnassa\ntapahtuneesta häväistysjutusta. Hän kertoi senkin (mitä ystävälliset\nlukijat eivät vielä tiedä), että hän oli saattanut Anikón Krumpholczien\nlinnasta kotiin isän luo ja että hän siihen sanaan oli tytöstä eronnut,\nettä hän kuukauden kuluttua tulee hänet noutamaan vihille.\n\n— Nyt tiedät kaiken, sanoi Gyurka lopuksi. — Anna nyt hyvä neuvo, mitä\non minun tehtävä?\n\n— Sinun täytyy mennä tytön kanssa naimisiin, sanoi kenraali lyhyesti.\n\nGyurka kutsui naiset huoneeseen.\n\n— Me olemme jo selvillä asiasta!\n\n— No? No? utelivat naiset. (Katinka loi mieheensä kiitollisen ja\nlämpimän silmäyksen.)\n\n— Kenraalinkin mielestä minun tulee naida hänet...\n\nGyurka käytti myrskynedellistä hiljaisuutta hyväkseen poistuakseen\nhuoneesta. Hänen takanaan riehahti orkaani uudella voimalla. Naiset\nhuusivat äkeissään, nauroivat suuttuneina, polkivat jalkojaan, ja rouva\nKatinka oli äitinsä parhaana säestäjänä. Hän olisi jo yksinkin kyennyt\nhälisemään yhtä paljon kuin kaikki hänen sisarensa yhteensä.\n\nValittaen täytyy minun mainita, ettei kenraali näytellyt yhtä\nmallikkaasti järkähtämättömän paaden osaa kuin Gyurka. Jo alusta\npitäen hän erehtyi yht'aikaa koettamaan äänellään voittaa seitsemää\nkaakattavaa naista. Hänen jyrisevä leijonabassonsa, joka muuten\nhallitsi kokonaisen ratsurykmentin, osoittautui tällä kertaa\nvoimattoman heikoksi. Vasta silloin hiljenivät naiset, kun kenraali\nankarasti kolisteli sapeliaan lattiaan. Kaikki muut hiljenivät paitsi\nrouva Katinka. Kenraalin rouvan hermot kestivät minkälaista melua\ntahansa.\n\nNäin sanotaan sanassa: »... Kosket pauhaavat; virrat kuohuttavat\nlaineensa. Mutta väkevämpi kuin koskien pauhu ja merien aallot on\nHerra, joka korkeudessa asuu.»\n\nKorkeudessa asuvan Herran tahto oli, että Anikó Jazomirovics tulisi\nGyurkan puolisoksi. Turhaan pauhasivat Gyurkovicsit: häät vietettiin\ntammikuun lopulla.\n\nHeidät vihittiin Bajnan kyläkirkossa. Vieraita ei kutsuttu, mutta\nGyurkovicsin perheen jäseniä tuli useampia kuin Gyurka oli uskaltanut\ntoivoakaan. Hidvéghy, vanhimman Gyurkovicsin tyttären mies, ilmestyi\nsen vuoksi, että hänen vaimonsa oli häntä kieltänyt menemästä. Gida\nRadványi siksi, että eukkonsa päästi hänet menemään. Rouva Radványikin\noli luonnollisesti siellä, kostaakseen äitinsä hänelle lupaaman\nkorvapuustin. Sándorka tuli sen vuoksi, että oli lämpimästi kiintynyt\nveljeensä, ja kenraali tuli »ilman vain!» kuten hän sanoi.\n\nHääväen keskuudessa herätti kenraalinrouvan tulo suurta huomiota. Hänen\nyllään oli malvanvärinen silkkipuku ja päässään eriskummainen hattu, ja\nhänen huulillaan leikki rakastettava hymy. Minun täytyy mainita, että\nKatinka-rouva sitten bács-tamásilaisen perhekohtauksen oli ohut kireissä\nväleissä miehensä kanssa. Vasta vihkiäispäivän aattona hän oli hiukan\nkäynyt sovinnollisemmaksi. Siihen oli syynä pari kaunista raudikkoa,\njoita bajnalainen hevoskauppias oli käynyt hänelle tarjoamassa. Ne\nolivat juuri samanlaisia virmoja, kiiltokarvaisia hevosia, joita\nKatinka-rouva jo kauan oli halunnut korivaunujensa eteen! Kun hän\noli selvillä siitä, ettei Gyurka ollut pelastettavissa, tahtoi hän\nainakin pelastaa itselleen molemmat raudikot. Hän astui alttarin eteen\nkatsellen hymyillen Gyurkaa; sitten hän suuteli morsiamen sormenpäitä\nja pujotti uskaliaasti hansikoidun kätensä kenraalin kainaloon.\nKenraali tunsi samassa pistoksen vasemmalla povellaan, missä hänen\nlompakkonsa oli.\n\nAnikó ei huomannut Katinka-rouvaa. Hän ei sillä hetkellä nähnyt mitään.\nHänen silmänsä olivat selkosen selällään, mutta sittenkin tuntui\nhänestä siltä, kuin hän olisi seissyt keskellä nopeasti pyörivää\nruusunpunaista kraateria, ja tämä mielikuva huumasi häntä suloisesti.\nAlttaria koristavat pienet alastomat enkelit, pyhimykset, pappi ja\nhäävieraat sulautuivat hänen mielikuvituksessaan samaksi seurueeksi.\nVälistä oli hän tuntevinaan Lizán ja Sándorkan piirteet enkelien\nkasvoilla. Siitä hän pelästyi ja kävi surulliseksi.\n\n— Vielä minä herään, ja kaikesta kauniista ei jää jälkeäkään! ajatteli\nhän itsekseen.\n\nKun vihkiminen oli suoritettu, kaikui kautta kirkon holvien vieno\nsoitto.\n\n— Enkelit laulavat, ajatteli Anikó.\n\nMutta se olikin Marein mustalaissoittokunta, joka kuorissa soitteli.\nTämän yllätyksen oli Sándorka valmistanut. Bajnan pastori oli aluksi\ntahtonut kieltää sen.\n\n— Mustalaiset eivät saa soittaa kirkossa.\n\n— Mutta soittavathan tsekkiläiset suuressa messussa, keskeytti Sándorka.\n\n— Tsekkien soitto on aivan toista...\n\n— Miksi se olisi toista? Mustalaisia parempia soittajia ei ole koko\nmaailmassa!\n\n— Totta kyllä, mutta mustalaiset ovat kovin maallisia...\n\n— Ovatko tsekkiläiset sitten hurskaampia. Nehän ovat aina humalassa.\n\nPastori suostui lopulta. Mutta yhden ehdon hän asetti: symbaalia ei\nsaanut tuoda kirkkoon.\n\nMutta aivan viime tingassa Sándorka näytti pastorille psalmia, joka\nkuului:\n\n»Kiittäkää Herraa torvien äänillä; kiittäkää häntä harpuin ja viuluin;\nkiittäkää häntä rummuilla ja huiluilla — kiittäkää häntä _iloisesti\nhelähtävin symbaalein_!»\n\nNiin korotettiin symbaali arvoonsa.\n\nVasta silloin Anikó heräsi uskomaan onnellista todellisuutta, kun he\ntulivat kotiin pieneen parihuoneiseen asuntoonsa. Gyurkalla oli kaiken\nkaikkiaan kahdeksankymmentäviisi floriinia taskussaan. Sillä hän aikoi\nperustaa perheen.\n\n— Riittää viikoksi tai pariksi, sanoi hän itsekseen, — sittenpähän\njoudan maallisia murehtimaan.\n\nKen luulee bács-tamásilaisten kuluttaneen häiden jälkeiset päivät\nhyödyttömään valitukseen, hän tuntee hyvin huonosti Gyurkovicsien\nperheen.\n\nHänen armonsa kertoi puolelle ja toiselle, ettei hänellä suinkaan ollut\nmitään syytä hävetä Gyurkan valintaa. Anikó oli tosin köyhä tyttö,\nmutta hän polveutui silti Bácskan vanhimmista aatelisperheistä...\nEttäkö hänen isänsä oli juopporalli ja kapakoitsija? Herranen aika,\neikö siirtolaisaikana muutama kreivi kiilloitellut kenkiä New-Yorkissa\ntai lakaissut katuja Lontoossa... Ja mitä juoppouteen tulee, niin\nheittäköön herroista ensimmäisen kiven se, joka aina on ollut selvänä.\n\nRouva Gyurkovics kävi samoihin aikoihin tarkasti penkomaan kaikkien\nniiden perheiden sukumuistoja, jotka seurustelivat hänen kanssaan.\n\n— Millä pöyhkeilevät Mándacsit? Heidän isoisänsähän oli sikakauppias!\nEntä Elefántovicsit? Heillä ei oikeastaan ole mitään isoisää! Ja\nKrumpholczit —? Annahan olla! Ukko ylpeilee itse sillä, että hän oli\nPozsonyssa rakennusmestarina, ja nyt he kuitenkin arvostelivat Anikóta\nniinkuin mitkäkin ylimykset...\n\nVarsinainen sovinto rouva Gyurkovicsin ja hänen poikansa\nvälillä tapahtui kuitenkin vasta neljä viikkoa myöhemmin. Hänen\njalosukuisuutensa oli Bajnassa asioitaan järjestelemässä ja tapasi\nennen päivällistä poikansa kadulla. Gyurka suuteli kunnioittavasti\näitinsä kättä.\n\n— Minne matka, äiti kulta?\n\n— Menen »Kultaiseen tähteen» päivälliselle.\n\n— Minä tiedän halvemman ja paremman paikan.\n\n— Missä? kysyi äiti.\n\n— Minun luonani.\n\nRouva Gyurkovics vihasi siinä määrin ravintolaruokaa, ja hänellä oli\nollut niin paljon kokemusta ravintoloitsijoiden petollisuudesta, ettei\nhän voinut vastustaa kutsua. Mutta mustaan kahviin asti hän pysyi\npäivällisen aikana hyvin sulkeutuneena. Kun Gyurka sitten päivällisen\njälkeen poistui, suli jää hyvin pian molempien naisten sydämistä.\nNuori rouva valloitti anoppinsa harvinaisella kyvyllä: hän osasi\nkuunnella ihmisiä epäitsekkäästi, miltei hartaasti. Niin suulaalle\nihmiselle kuin rouva Gyurkovics oli, tapahtui hyvin harvoin, että hän\nsai puhua oikein suunsa puhtaaksi. Nuoriso on meidän aikanamme niin\nhermostunutta ja kiirehtivää. Älkäämme sen vuoksi kummastelko sitä,\nettä rouva Gyurkovics käytti tilaisuutta hyväkseen ja kertoi kolmesta\nseitsemään asti yhtä mittaa piirikunnan perhesuhteista, lahtarien\nhävyttömyyksistä, hallituksen anteeksiantamattomista erehdyksistä ja\npalvelijoiden epäluotettavuudesta. Seitsemältä hän heitti hyvästit\nja suuteli Anikóta. Kotona hän sitten sanoi, että Gyurkan vaimo on\nhyvin sievä, reipas rouva, joka pitää taloutensa mallikelpoisessa\njärjestyksessä eikä ole niin nenäkäs ja huolimaton kuin muutamat\nnuoret rouvat. (Tätä sanoessaan hän heitti puhuvan katseen rouva Bandi\nGyurkovicsiin, omaa sukua Jutka Brenóczy, joka muuten oli ihastuttava\npikku rouva, mutta ymmärsi talonpidosta yhtä vähän kuin kana aapisesta.)\n\nTähän voinkin jo päättää kertomukseni.\n\nVielä täytyy minun kuitenkin mainita, että Gyurka virkamiesvaihdoksessa\nvalittiin Bajnan tuomariksi. Siitä hän sai ensi sijassa\nkiittää veljensä Milánin innokkuutta. Herra valtiopäivämies ei\nsäästänyt aikaansa eikä vaivaansa liehakoidessaan piirikunnan\ntanssitilaisuuksissa ylituomarin rouvaa. Hän tanssi kotiljongin hänen\nkanssaan. Oli luonnollista, että Gyurkankin erinomainen hallinnollinen\nkyky sai sen tähden julkisen tunnustuksen.\n\nTuskin tarvinnee minun mainita, että Betekintin Anikósta tuli verraton\npikku rouva. Naisilla on paljon suurempi mukautumiskyky kuin miehillä,\nja minä puolestani en naisten joukosta voi erottaa nousukasta.\nOlen tuntenut kuorolaulajattaren, josta parissa vuodessa kehkeytyi\ntäydellinen magnaattirouva.\n\nUkko Jazomirovicsista en voi yhtä miellyttäviä asioita kertoa. Hänestä\nsaattoi huomata ainoastaan, että sen sijaan että hän ennen ryyppäsi\nmaljansa murheelle, tyhjensi hän sen nyt ilonsa kunniaksi. Mutta\nryyppiköön hän rauhassa!\n\nJa lopuksi vihdoin sana Sándorkasta. Hän oli pyhittänyt voimansa\nbács-tamásilaisen tilan kohottamiseen, sen jälkeen kuin hän eräässä\nteknillisen korkeakoulun tutkintotilaisuudessa oli joutunut ankaraan\nväittelyyn professorinsa kanssa eroavien mielipiteittensä tähden.\nEn usko kuitenkaan, että tämä hänen elämänuransa valinta on aivan\nlopullinen. Varmastikin kangastavat nuoren miehen mielessä rohkeat\ntulevaisuudenunelmat, sillä sen voi päättää siitä innosta, millä\nGyurka kaikissa tilaisuuksissa pyrkii kiinnittämään piirikunnan\nvalitsijamiesten huomion veljeensä. Ottaen huomioon Sándorkan nopeasti\nkasvavan kansansuosion, on hyvinkin todennäköistä, että ensi vaalien\njälkeen kaksi Gyurkovicsin perheen jäsentä istuu valtiopäivillä.\n\nTiedän, että Sándorka asettuu vastustuspuolueen ehdokkaaksi. Mutta\nlukeutukoon hän mihin puolueeseen hyvänsä: kun hän kerran on\nparlamentissa, en enää hänestä huolehdi. Sillä Gyurkovicsin poikiin\nsoveltuu Bismarckin sana Saksan kansalle:\n\n— Ei tarvitse muuta kuin istuttaa heidät satulaan, ratsastaa he kyllä\nosaavat itsestään.\n\n\n\n"]