[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnxw0853M3xW1dNj-AsE4tFvbgNeiPb0M5SWXorRzwTA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3760,"Maininki ja vaahtopää","Hellaakoski, Aaro",1893,1952,"3760-hellaakoski-aaro-maininki-ja-vaahtopaa","3760__Hellaakoski_Aaro__Maininki_ja_vaahtopää","Runoja","runous",[],[],"fi",1924,null,6781,38628,true,[],[],[],"Runokokoelma sisältää luonnonkuvauksia, tunnelmarunoja ja kantaatin. Teksteissä liikutaan talvisissa maisemissa, syksyn tunnelmissa ja elämän pohdinnoissa, joissa tarkastellaan yksilön kokemuksia ja luonnon voimia. Teos jakautuu viiteen eri osastoon, joista yksi muodostaa laajemman kantaattikokonaisuuden.","Aaro Hellaakosken 'Maininki ja vaahtopää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3760. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MAININKI JA VAAHTOPÄÄ\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nAARO HELLAAKOSKI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI\n\nNaapurit\nPakkanen\nTalvinen näky\nKäy sisähän hiljaisuus —\nNe puhuvat — \nKen hiihtäjä — \nPeippo ja minä\nNapapiirin kevät 1, 2\nIltalaulu\nLauluja rannalta 1 — 4\nAurinkolaulu\nErämaassa\nTyytymys\n\nII\n\nVeljeilyä\nMitävarten heitä —\nPikkarainen laulu\nLumipyryssä\nJulkisuuden koiralle\nRealipolitikko\nVappumonoloogi\nPienen tytön värsykirjaan\nÄiti, anna anteheksi —\nEnskerrat kun aurinko nousi —\nKokemus ja kaipuu\n\nIII\n\nTalviaurinkoa\nKevätlaulu\nTulenliekillä leikimme —\nSerenaadi\nSanattomasti\nNokikanto\nKun kirjotin kirjeen\nEn tiedä —\nNäky\nJos onnea ei —\nParakraafi\nSatimessa\nMit’ ikään onni —\nElämän keskipäivä\n\nIV\n\nKantaatti:\n   I. Infernon poika\n  II. Infernon marssi\n III. Enkelten laulu\n  IV. Voittaja\n   V. Profeetta\n  VI. Rakkaus\n VII. Kuoro\n\nV\n\nVanha laulu\nLemmenlehdet ja pohjatuuli\nJuopon juttu\nMatti ja Maija\nTuppilan Jussi\nPaha mies\nOlipa kerran —\nMinä etsin —\nPitkä matka\nCarmen saeculare\nParantajat\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nNAAPURIT\n\n\nKylväjä, uskossa keväimen, \nmaan multahan kätki siemenen.\n\nTuli kesä. Hän katseli laihojaan, \nne poudassa kypsyivät povella maan.\n\nTuli syksy. Hän satonsa leikata sai, \njyvät kultaiset aittaansa korjasi kai.\n\nOi, kylväjä, iloitse onnestas, \nälä puoleeni käännä katsettas;\n\nmä mitään en sarkaani kylvänyt, \nen kesältä mitään mä pyytänyt,\n\ntuli syksy, metsät jo kellastui, \nnyt jyvää en ainokaista pui,\n\nsyystuuli yli aution peltoni vain \nkäy keltalehtiä tanssittain.\n\nPois, naapuri, käännä katsehes. \nSua kaipaa en neuvoines, lohtuines.\n\nMa rakastan martoja kenttiä vain \nja tanssia lehtien katoavain.\n\n\n\n\nPAKKANEN\n\n\nMetsätieltä soivat kulkuset \nniinkuin muistot ikimennehet.\n\nLaaja hankivaippa verhoaa \nvanhaa nukkunutta maailmaa,\n\njonka yllä tähdet korkeat \ntuntehettomina tuikkivat.\n\nJossain metsähiiri vikisee \n— kärppä ehkä kurjaa runtelee.\n\nJänön parkaisun sa kuulit kai? \n— kettu ehkä saaliin siitä sai.\n\nVait on taasen metsän hämäryys. \nPakkanen vain puheenvuoron pyys,\n\nhalki raikahutti järven jään \nkietoin rannat pitkään jylinään.\n\nSaalihiltaan loikkaa kärppä pois, \nkettu laukkaa niinkuin kuolo ois.\n\nKiihtyy kirpelöivä pakkanen. \nSammunut on ääni kulkusen.\n\n\n\n\nTALVINEN NÄKY\n\n\nPimeähän pitkään \nrako aukeaa.\nNäy ei armot mitkään, \nnäkyy talven maa;\n\npakkastaivahalla \nsauhupatsahat, \ntalot niitten alla \nhangen saartamat. —\n\nRakosesta kahden \npitkän pimeän \nkatsoo yli lahden \npäivä kylähän,\n\nkylän taakse heittää \nkylmän katsehen, \nmetsiin, joita peittää \nlumi valkoinen.\n\nNäkyi sieltä jostain \nsauhu eilettäin,\nrukouksen nostain \ntaivaskantta päin.\n\nLiekkö ollut keitten \npyyntö viimeinen, \ntaakse umpiteitten \nunohdettujen?\n\nHiljaa nyt on siellä \ntölli takamaan,\nnietos kaivotiellä \nnietos portaallaan. —\n\nLyhyt hämär hankein \ntölliin haparoi,\njota oksin kankein \nkuuset vartioi,\n\nmutta yö jo ryhtyy \nmaita peittämään; \nhuomispimi yhtyy \neilispimeään.\n\n\n\n\nKÄY SISÄÄN HILJAISUUS —\n\n\nKäy sisähän, hiljaisuus, \ntuo takaisin suruni mulle, \ntuo sieluuni levottomuus \nja takaisin suruni mulle.\n\nEi olla voi köyhempää\nkuin hän, joka surunsa kieltää. \nMuu menköön. — Sa tule, sa jää! \nsua, ainoa, tahdo en kieltää.\n\n\n\n\nNE PUHUVAT —\n\n\nNe puhuvat ihmisistä \nja jumalistakin.\nOi, molemmista niistä \npois olla tahtoisin.\n\nMa tahtoisin joku olla, \njoku täällä ollut vain, \njok’ ei tahdo muuta olla \nkuin joku ollut vain,\n\njoku, rakastanut teitä \nja teihin tyytynyt, \njoku, liki ollut teitä \nja teistä väsynyt.\n\n\n\n\nKEN HIIHTÄJÄ —\n\n\nKen hiihtäjä hankien harjalla lie? \nEt tietää voi — kuka lienee. \nMihin johtaa eessäsi säihkyvä tie? \nEt tiedä minne vienee.\nTuli maaliskuu, tuli aurinko luo. \nOn juopunut hiihtäjä tuo.\n\nNe nukkuvat alla hankien \nsinipiiat ja Tapio-ukko,\nyhä Metsolan portill’ on pakkasen \nja talven kireä lukko.\nOn äänetön hankien kirkkaus \nja taivaan holvien korkeus.\n\nMut hiihtäjä, missä sun mieles on? \nSitä, juur’ sitä ethän tiedä,\nvain antanet johtaa auringon, \nlumikenttien säihkyn viedä. \nSinä liu’ut itsesi luota pois \nkuin verissäs ääretön aurinko ois.\n\n\n\n\nPEIPPO JA MINÄ\n\n\nOi peippo, helkkyy laulus sun \nniin luottavaisna julki,\nkautt’ akkunani avatun \nse korvihini kulki.\n\nSull’ onhan kesä autuas \npian vehmahinnaan eessä, \npian aukeaa se vastahas \nniin korkeana, seessä.\n\nSa pieni, osas helppo on \n— vain uskoa ja luottaa. \nSa katso: lahjat auringon \njo edessäsi vuottaa.\n\nSa kiitä osaas, pienoinen. \nPian uskos talven voitti, \nsai koivunsilmut lehtehen \nja kentät vihannoitti.\n\n\n\n\nNAPAPIIRIN KEVÄT\n\n\n1\n\nYli maitten ja merten rajain \nKevät tanssii voitosta voittoon, \npois talvea takaa-ajain\nyön maille, Pohjaan loittoon. \nJa riemuhan ilmat ratkeaa, \nilojuhlaan kiihtyvi maa.\n\nNiin kerällä riemun täyden \nja juhlasta juhlaan käyden \nKevät karkeli kaikkialle, \nniin maailmanmatkallansa \nhän voitonhurmassansa\ntuli kauvas pohjoiseen, napapiirin alle.\n\nYhä täynnä voittajamieltä\nhän hulmusi ylitse metsäin, soiden, \nja uupunut talvi hoippuneiden\nhätäpäissään pakeni tieltä.\n\nMut miks niin kylmää, vaiteliasta? \nMiks kiitosta ei, ei ääntäkään? \nKevät seisahtuu, ja nyt vasta \nhän katsovi, hieroen silmiään. \nEi lehteä puuss’ ole ainokaista, \nei kukkaa pienintä kentällä paista, \nei iloa ilmoille raikuvaa,\nei yhtään ihmistä nauravaa. \nNiin raskas on humina kuusien, \nveden kuohu kylmä allaan, \nniin kaukana, vilussa värjyen on \naurinko taivahallaan.\nPajupensas lätäkön reunalla vain \non tuntenut Kevään tulon, \nja ujona tarjovi kurkottain \nse kukkainsa köyhän sulon; \njoku vihreä korsi kyljessä mättään \nsekin tervehdykseksi puistaa kättään;\njoku harmaja lintu huutelee \nkuin itkevän lapsen lailla; \njoku ihminen työhönsä astelee \nniin kasvoilla huolekkailla.\n\nKevät tunsi jo kammon ahdistavan. \nHän hiipi luo pajupensahan\nja kuiskasi korvahan tälle:\nHyvä ystävä, miks ootte köyhiä niin \nja kitsaita Kevähälle?\nMa karkoitinhan jo Talven pois. \nNyt riemun aika ja leikin ois.\n\n\n2\n\nPAJUN LAULU\n\nNiin pitkä on talven valta \nkuin ikuinen se ois,\n\nmeni aurinko taivahalta, \nmeni elämä luotamme pois.\n\nKevät, turhan toivon toitko \nsa meille jällehen,\n\nsa luvata meille voitko \nmyös suvea hiukkasen?\n\nOn juurillamme routaa, \nsyli kylmä on soitten veen.\n\nSuo vielä hiukkasen poutaa \nja me nousemme uudelleen.\n\n\n\n\nILTALAULU\n\n\nJo kohina illan tuulen \nkäy metsiä tuudittain, \njo tervehtivän sitä kuulen \nma lintujen raukeain.\n\nOi tuuli, jok’ ennen yötä \nkäyt metsiä siunaten, \ntuo vuotehelleni myötä \nyks onnen hiukkanen,\n\nsa illan kohinan ääni, \ntee mulle armotyö ja \nlaula unehen pääni, \njoss’ on jo valmis yö.\n\n\n\n\nLAULUJA RANNALTA\n\n\n1\n\nJopa aurinko maata turtaa \nhyvin hellitti poutasäin. \nTien roudan lävitse murtaa \nelo ikuinen päivää päin,\n\nmoni vihreä pälvitilkku \njo kentillä kuumottaa, \nens rentukan keltapilkku \npuron vartehen puhkeaa.\n\nJopa ulapan auki huhtoi \nsuvituuli huoleton,\njäät rannan kivihin \nruhtoi ja nostatti aallokon;\n\njäälauttoja hartehiltaan \nne paiskovat vaahtopäät, \nja sihisten sulavat iltaan \nne mennehen talven jäät.\n\n\n2\n\nSe kantele soitettavaksi, \nkuin muutkin, tehtihin kai, \nkupu vuoltiin kaikuvaksi, \nja se heleät kielet sai.\nMut minne, minne se joutuikaan, \nkun soitettu ei sitä milloinkaan?\n\nJäi unhoon se laatijaltaan, \nkai unohtui muiltakin,\njäi loukkohon se, tomun valtaan, \npuri ruoste sen kielihin.\nNiin kantele odotti loukossaan, \nmut soitettu ei sitä milloinkaan.\n\nJa kuka sen kerran keksi \njo kielin katkennein,\ntoi vanhoille ihmeheksi, \nleluks lapsille yksintein;\npiti lapset sen leikkilaivanaan.\nMut soittaneet eivät sitä milloinkaan.\n\nKun vihdoin se leikkipaatti \nsai tuohesta purjehen,\nens tuulen puhuri saatti \nyli ulapan kiehuvan sen.\nLens kauvas se, kuohut keulassaan, \nmut soitettu ei sitä silloinkaan.\n\nPois autiorannalle heitti \nsen kuohut jonnekkin\nja helein hiekoin peitti \nsen pienen ruumihin.\nNiin löytänyt oli se rauhan maan, \nMut soitettu ei sitä milloinkaan.\n\n\n3\n\nLähdössään oli merimies.\n\n— Minne matkasi lienee?\n\n— Kukapa sen niin varmaan ties \nminne tuulet vienee.\n\n— Tuultenko vietävä oot sinä vain?\n\n— Tuulta on paljo mun matkassaan.\n\n— Olkoon. Mut missä sun aatteesi ovat, \nmiehentahtos, ja määräsi kovat? \nIlman niit’ olet irtolainen,\naalloilla keinuva korkki vainen.\n\n— Merelle, merelle pauhaavalle \nsaattaa sortua mies.\nsaattaa painua aallon alle \ntai säilyä voi, kenties.\nVaikka en päätyisi milloinkaan \nminkäänlaisehen valkamaan, \nniin vaaran vierellä voitto lie, \ntaistossa elämän tie.\n\n\n4\n\nMa rannan aaltoja lukea koin, \nja niit’ oli monta, monta. \nVain keinua niitten keralla voin, \nmut lukea — mahdotonta.\n\nEi sellaista tekstiä lukea voi \nsen painetun kirjan lailla; \nken aaltojen kirjan suuren loi, \nlukutaitoa hänkin oli vailla,\n\nhän tunsi vain ihanan hurmion \nja elämänriemun täyden,\nikiunten syliin mi vievä on \nkuin aallonkeinussa käyden.\n\nMit’ ei voi viisaus kirjoineen, \nsen voi tuo läikky laineen, \njoka sielun, aineesta syntyneen, \ntaas laulaa lepohon aineen.\n\n\n\n\nAURINKOLAULU\n\n\nSykkää, sykkää vielä jotain tuolla, \nrinnassa sykkää, viel’ en tahdo kuolla.\n\nViel’ on mieli alttiimpi päivälle kuin yölle \nviel’ on altis turhalle, tukalalle työlle,\n\njoll’ on tahto löytää viisaus ja hyvyys, \nelämän murheesta riemun syvyys.\n\n— Aurinko armas, paista vielä hetki, \nvalaise mun elämäni autio retki.\n\ntee väkirynnäkkö sydäntäni vastaan, \nanasta se asunnokses sun ainoastaan,\n\njotta se surussakin kasvaa voisi, \nyöhön astuessaan kypsempi oisi.\n\n\n\n\nERÄMAASSA \n\n\nKuin levotonna harhaellut oonkaan \ntään pitkän päivän pitkin erämaita! \nMa, jättäin asumukset viimeisetki \nja kiertäin salo töllein peltotilkut, \noon kapuellut poikki kumpujen \nja kuunnellut kuin hartellilla niitten \nsoi virsi huojuvaisten petäjäin. \nMa eksyttäväin karjapolkuin pohjaa \noon tapaellut soitten reunamilta. \nJa vaatteet pääni päälle vyöttäen \noon uinut poikki järven, jossa \nol’ verenkarvainen ja tumma vesi, \nja silloin nauroin, konsa jäseneni \nveen alta paistoi niinkuin kupari, \nkuin kupari, niin kiinteänä paistoi\n\njokainut jäsen, mutta notkeana \nja varmoin viilloin vettä puhkoen. \nMik’ onkaan riemu, hurmio ja riemu, \nkun tahto käskee, ruumis tottelee, \ntuo ruumis, heikko, mutta sitkeä.\n\nNiin metsän uumenista viihdytystä \nlöys mieli ärtynyt, löys ruumis voimaa. \nPois haihtui uupumus ja katkeruus. \nMut pitkin taivaan haaleata pintaa \non harmajissaan pilvet kiitäneet. \nMa tuskin huomasin kuin sulloutuivat \nne tiukkaan taivahalle tuuliselle \n— ja niin on sade yllättänyt mun. \nNyt hämy tihenee, ja ilta tummuu, \njo huokaa raskahasti metsä laaja, \nkun lähestyvän sateen ensi kuurot \nlyö pauhuin puitten oksiin, kallioihin.\n\nYö saapuu. Yksin metsämaille\njäin alle sateen, alle myrskyn ruoskan, \nja rintaan pyrkii ahdistava hätä \nkuin lapsen, pimeähän hyljätyn.\nMut lähtisinkö ihmisasunnoita\ntaas etsimään — ja suojaa pyytämään? \nEi, heit’ en kaipaa, enpä kaipaa ketään. \nMa tahdon olla yksin. Terveheksi \nma tahdon tulla metsän synkkyydessä \nja tuulen alla, sateen ruoskiessa.\nNäin saakoon taasen pitkäst’ aikaa olla \nmun suojanani villi metsä vain,\nse hulluin luonnonvoimain vihaa vastaan \nja elämää ja ihmisiä vastaan\nmua suojelkoon kuin jotain petoa, \nkuin sutta, joka haavoitetuin rinnoin \nsen viidakoista suojaa vaatii\nja suojan ottaa.\n\nTuon jyrkän vuorenseinän kupehelta \nja selkä vasten kovaa kalliota \nsaan kyllin suojaa, kyllin armoa \n— saan minkä saan, mut pyytämättä saan.\n\nYö tummukoon. Ja villiin erämaahan \nnyt sammionsa sade kaatakoon. \nSen raskas ääni — pisaroitten pauhu,\nkun metsän uumeniin ne uppoavat \n—  puunlatvuksissa tuulen vihellys —  \nse olkoon tuutulaulu turvallinen, \nse olkoon seinä, jonka takaa\nma kirkkain mielin saatan siunata: \nhyv’yötä maa ja maailma.\n\n\n\n\nTYYTYMYS\n\n\nMik’ onkaan päivän ihanuus \nyli kaiken maailman!\nJok’ aamu syttyy ihme uus \nja sammuu iltahan.\n\nEi mielialojen vaihtelut, \nei raskas menneisyys \nsitä heittele, ken auennut \nja altis olla pyys.\n\nMitä uskoa tunnustaa ma voin, \nse ei kuulu kellekkään.\njos hartauden hetken toin \nvain arjen vilinään.\n\nJa ma tuon sen, niinkuin uupunut, \njoka työstä huoahtaa\nja katsoo kuinka muuttunut \non ihanaksi maa.\n\nMitävarten tänne synnyttäis \njos kirous vain ois\nse, mikä saaliiksemme jäis \nkun kerran käymme pois?\n\nMiks emme etsis iloa, \njos löytää voimme sen? \nMiks oisi meille maailma \nvain laakso murehen?\n\nJok’ aamu syttyy ihme uus \nja sammuu iltahan.\nMik’ onkaan elon ihanuus \nyli kaiken maailman!\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nVELJEILYÄ\n\n\nMinä himojeni kanssa veljeilin \nja ne olivat veikkoja veikkoin. \nEi niill’ ollut haamua helvetin, \nei häntää, ei sorkkia peikkoin.\n\nTosin olivat ne joukkoa riivattua \nja tahtia vailla ja tapaa,\nmut olalle reilusti löivät ne mua \nja niill’ oli katse vapaa.\n\nJos silloin tällöin ne hommihin vei, \njoist’ ei sovi puhua julki,\nniin huoleta ei, ja kaduta ei, \njos niitäkin teitä kulki.\n\nJa jos vielä mua joskus kuivattais \nlain puustavin alla olo,\nyhä heisiäpä seuran vapahan sais, \njoss’ ei lie olla nolo;\n\nne saattavat ohjata oikeampaan \nkuin kirjat ja järjen ääni\nja ne oppivat alati matkallaan, \nsillä niill’ on avara lääni.\n\n\n\n\nMITÄVARTEN HEITÄ —\n\n\nMitävarten heitä mä pilkkaisin, \njotka on mua huonompia,\nmitävarten toisille hurraisin, \njotka on mua parempia.\n\nEi ole ykskään nokkaansa saanut \nmuille kuin ittellensä.\nViisaan onni on viisautensa \nja tyhmän onni tyhmyytensä.\n\nHyvä on tyytyä muihin, ja itte \njyrsiä kannikkaansa,\njuoda jos on juotavaa, \nlaulaa milloin laulattaa, \nja viljellä laiha maansa.\n\n\n\n\nPIKKARAINEN LAULU\n\n\nYhtä vähän kuin ma olen \nkäskettävä kenenkään, \nyhtä vähän itse polen\nihmislasta yhtäkään.\n\nJos lie keissä kelvollista \nitsekseni iloitsen.\nmik’ ei siedä katsomista, \nnäkemättä jättänen.\n\nNurkumatta väistän heitä, \njotk’ on itsetärkeät,\njopa kartan valtateitä, \njotta välttyis rähinät.\n\nMut ken vaikka varpahille \nastuu mua tahallaan,\nnyrkistäni annan sille, \njotta oppii muistamaan:\n\nyhtä vähän kuin ma polen \nihmislasta yhtäkään,\nyhtä vähän itse olen \npoljettava kenenkään.\n\n\n\n\nLUMIPYRYSSÄ\n\n\nKai saattelin tyttölasta \nma äsken kotiaan,\nkai silmästä kiehtovasta \nsain kutsun uskaltamaan,\n\nmut vaitipa annoin kättä, \n»hyvän yön» tylyn toivotin, \nedes hetkeä viivähtämättä \npyryilmaan painausin.\n\nKai kyllä sen tunsin: kaksi \nolin silmää pettänyt.\nMut mieleni vapahaksi \ntodentotta ma tunsin nyt.\n\nMitä kuuluu mulle naiset \nnuo hiiren-lemmekkäät \nja kuutamonkatsojaiset \nja viisahat pikku-päät.\n\nMut annas, kun kohdanneisin \nrutihullun tyttösen,\nkäsin kantaen sen veisin \npois hullujen onnehen.\n\n\n\n\nJULKISUUDEN KOIRALLE\n\n\nMiks vapiset omissa housuissas \nsa koira, sa miesi löyhä?\nJos kerjäät edessä kuulijas, \noot totisesti köyhä.\n\nHyvin tajunnet liukkaalla järjelläs \ntään päivän tunnusmerkin,\nja tunnonherkässä hännässäs \non sielu herkistä herkin.\n\nMut häntä jos koiran kunnia lie, \nälä laske noin sitä lakoon,\nälä hiidessä kunniaasi vie \nnoin häveten koipies rakoon.\n\n\n\n\nREALIPOLITIKKO\n\n\nMiss’ eilistotuus olleekaan, \nse orhi vaahtokuono,\nse, jolla ratsain kunniaan \nmies päästä saattoi huono. \nSe tänään rankkurille annettiin \nja kulkukoiran viereen kuopattiin.\n\nUus totuus nyt jo keksittiin, \nja uljas kyll’ on tääkin; \nse paperist’ on tehty niin \nett’ paperia on pääkin.\nEhkei se kelpais rankkurillekkaan, \nma siitä silti parhaan ratsun saan.\n\nVoin paperisen orhin sen \nma sanoin kyllä ostaa, \nja, hieman vielä paikaten, \nvaikk’ alttarille nostaa.\nTään päivän sill’ on oiva ratsastaa. \nKai huomiseksi jonkun uuden saa.\n\n\n\n\nVAPPUMONOLOGI\n\n\nValkolakki, valkeat hansikkaas \n— väärä lippuko mastossa taas? \nOn. Nyt mennään joukkoon \nyhden-päivän-houkkoon.\n\nSusi, ole nahkassa lampaitten, \nkaapparilaiva, ole valkoinen, \nsäikehes, villi veri.\nruususolmulle keri.\n\nVappumielellä aurinkoon! \nSilmä tyynenä katsokoon \nmenoa, melua joukkoin \nyhden-päivän-houkkoin.\n\n\n\n\nPIENEN TYTÖN VÄRSYKIRJAAN\n\n\nJokaisella kiltillä tytöllä \non oma pikkuenkeli, \nvalkoiset siivet seljässä, \njoilla se taivaasta lenteli.\n\nPilven syrjällä istuen \nkatselee hyvä Jumala, \nhalliten joukkoa enkelten, \nkäskien niitten totella.\n\nJokaisen kiltin tytön luo \noma enkeli lentelee,\nhyviä unia hänelle tuo, \nyöllä ja päivällä suojelee.\n\nKun olet ahkera koulussa, \nsyöt kiltisti kaurapuuroa, \nisää ja äitiä tottelet, \nniin enkelit ovat iloiset.\n\nmutta jos paha oot, juonikas, \netkä syö sitä puuroas,\nsilloin on enkelit suruissaan \nja Jumala itkee taivaassaan.\n\n\n\n\nÄITI, ANNA ANTEHEKSI —\n\n\nÄiti, anna anteheksi \nkolttoseni kirjavat, \njotka saivat suruiseksi \nsydämesi sopukat.\n\nJumalilta, ihmisiltä \nanteheksi pyydä en,\npyydänpähän yksin siltä, \njonk’ oon eessä syyllinen\n\nsiks’ ett’ annoit, tiettävästi, \nkaiken anteeks eeltäpäin \n— siit’ on pitkä jälkirästi \njäänyt aneltavaks näin.\n\nVastaisetkin anteheksi \nanoen nyt antaos. \nEihän tiedä mitä keksi \nvielä poikahulttios,\n\nkun ne vielä veret soivat, \nsydän levotonna lyö, \nkun on vielä nyrkit oivat, \nsappi sisuksia syö.\n\n\n\n\nENSKERRAT KUN AURINKO NOUSI —\n\n\nEnskerrat kun aurinko nousi \nmun kehtoni piirihin,\nen tiennyt mitä päivät toisi, \nmut huusin kuitenkin.\nJa päivät ne ajavat toisiaan. \nMitä on ne tuonehet tullessaan?\n\nKai tuhansin kierroin juoksi \njo ylitseni auringon tie, \ntoden ankaran tuoden luoksi, \nmut enään ei huudettu lie. \nNiin päivät on ajaneet toisiaan. \nNe tuskalla kyntivät uhriaan.\n\nSen käsittelyn mä kestin, \njoskohta läähätin.\nMa huutoni uhalla estin \nja leikit luikkasin.\nYhä päivät ajavat toisiaan \nsyvin viilloin leikkeen uhriaan.\n\nNiin kyllähän aura vaivan \nteki jälkeä kuohkeaa, \nmut en ole tunnoton aivan, \nolen ihminen, enkä maa. \nOn hermovoimani uupuneet.\nKuka kylvää ne kynnetyt tantereet?\n\n\n\n\nKOKEMUS JA KAIPUU\n\n\nJos ei päivää korkeaa \nkoskaan aukeaisi,\nei tuo silti musertaa \nkaipausta saisi.\n\nVaikka ijät asuisin \nmaalla harmajalla\nvielä harmajammankin \nitkupilven alla,\n\nvaikka korppi raakkuen \ntoivoilleni kukkuis\nkun ne soille murehen \numpipäihin hukkuis\n\n— huono oisin, kaipaus \njos sentähden vaipuu. \nEnemmän kuin kokemus, \nenemmän on kaipuu.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nTALVIAURINKOA\n\n\nAnna sun äänesi kirkkahan \nauringon keralla soida,\nylitse hangen ankaran \nsäihkyen kipunoida.\n\nSun on auringon armaus \nkevättä kirkkahampi, \nmun on hanki ja turtumus \ntalvea raskahampi.\n\nLumensa kohtalo satanut on \näkäisen rintani ylle\nkarkelokentäksi auringon \ntytölle siivitetylle.\n\n\n\n\nKEVÄTLAULU\n\n\nSa katso, kukkahan puhkeaa \ntaas vanha, väsynyt maa.\n\nNäet kaiketi lailla Ofelian\nhänen yrttejä meille ojentavan;\n\nkukan sulle, kukan mulle hän antanee, \nja nyökkää, ja raskaasti hymyilee.\n\nOta vastaan se lahja, minkäs sait, \nse on alttiilla mielellä annettu kait.\n\nOta vastaan, ota hajamielisnä, vait, \nkuin antajakin on tuo, jolta sen sait.\n\nSa katso, kuin kaikkeen jo väsynyt ois, \nhän kukkaset käsistään karisti pois.\n\n\n\n\nTULENLIEKILLÄ LEIKIMME —\n\n\nTulenliekillä leikimme. Nyt sen nään, \nvaikk’ aavistaneet sitä emme.\nKuin ennen, me emmehän lienekkään \nnyt herroja sydäntemme.\n\nEn eilen peljätä tietänyt \ntällaista tapausta,\nmut’ onpa niinkuin tuntisin nyt \ntuhon saapuvan huimausta.\n\nIkä meidän jos ei lie lapsosten \nikä lemmen ja lemmenvalain, \nsitä varmempi lie vesi hiljainen \nkai liikkua suurten kalain.\n\nMyös kyllin suorat luontomme lie \nja veremme kyllin kuumat, \nne kun yhteisvoimin meitä vie, \nei auttane järjen tuumat.\n\nNo, tulkoon tuho, jos tuleva on, \nihan aavistamatt’ ei se tulle.\nMut laulun tään panen piilohon. \nSitä en edes näytä sulle.\n\n\n\n\nSERENAADI\n\n\nSiitä asti kun sinut näin, \nsekasorto surkea on mielessäin. \nIntohimot keitti\nliemen tulisen,\nhyvät, pahat sekaisin ne patahansa heitti, \nloikkien piirissä ympärillä sen.\n\nPoissa oli voima mun tahdostain. \nHoukka, sitä balettia katselin vain. \nValmihiksi soppa\njoutui niin.\nhoilaten se kitahani kaadettiin \nihan joka noppa.\n\nSiitäpä juovuin kerrassaan.\nHimot ovat vartijatta valloillaan. \nNäin ne miehen raastaa\nvalittunsa luo.\nPakenetko? Kuuletko? — lempeästi haastaa \npaholaiset nuo.\n\nTahtovat ne kylpeä silmissäs, \nhimoitsevat sointua äänestäs, \nvarrellesi köyrtyin\nhiipivät ne luo.\nylpeät, ne kesyinä sun etehesi nöyrtyin \nhuultes mehun juo.\n\n\n\n\nSANATTOMASTI\n\n\nKuin sydämeni riemastui \nsun, kallis, nähdessäin; \nja sanat kaikki unohtui \nmun mielestäin!\n\nVain tunnevirta lämpöinen \nmun rinnastani nous.\nja lainehilla virran sen \nmun sydämeni sous.\n\nJos arkaellen airot käy, \nniin kuplii virran vuo, \nja hiljallensa matka käy \nsun hengitykses luo.\n\nEi sanaa kuulu. Kuuluvat \nvain lyönnit sydänten. \n— Sa venheeseeni astahdat \nNiin luottaen.\n\nOn kallis lasti matkassani, \nsun luottamukses on.\nMa liian suuren lahjan sain. \nOon siihen arvoton.\n\n\n\n\nNOKIKANTO\n\n\nOlin pitkänä kantona tielläs sun, \nja siihenpä kompastuit.\nMiks et mua lyönyt, vaikka mun, \nmun vuokseni haavoituit.\n\nTulit kukkia poimien, laulellen \nsuvi-illalla riutuvalla;\nhymys katse vanhojen honkien, \nmaa värjyi askeles alla.\n\nPirunpahka, ma vaanin askeltas, \nnokikanto, kamppasin sun \n— kukat kaikki sun kirpoi sormistas, \nsinä puhkesit itkuhun.\n\nMenit pois, sun kukkasi jäivät vain \nja sun kyynelhelmesi jäivät.\nNokikanto, kukkia paljon sain, \nmut synkkeni suveni päivät;\n\nveti verhon aurinko silmilleen, \npuut syyttäen päitään puistaa, \nkukat kenttien itkevät itsekseen \n— ne kaikki sun käyntisi muistaa.\n\nOlin pitkänä kantona tielläs sun, \nja siihenpä kompastuit.\nMiks et mua lyönyt, vaikka mun, \nmun syystäni haavoituit.\n\n\n\n\nKUN KIRJOITIN KIRJEEN\n\n\nHäpeän sun edessäs, \narmahain.\nKun luonnollisin avomielin \nhaastat lemmestäs,\nryhdyn kirjeen tekoon myös, \nfilosofeeraan kuin houkka \nikäloppu kirjatoukka,\nhomehtunut, syömä koin.\n\nEi! Se katkerasti väärin \nmolemmille meille on. \nMiksi sydämeni käärin \njaaritusten verkkohon, \nkun on minullakin rinta \ntäynnä runsahinta\nuutta elämää.\n\nArmas, ajattele emme \nmiksi, mistä rannoillemme \nseilas lemmen lippulaiva tää. \nAstukaamme laivaan,\nnauttikaamme lahjat taivaan, \njoita meille tarjotaan,\njoita oomme olleet vailla. \nRiemuitkaamme lasten lailla, \njoill’ on autuus omanaan.\n\n\n\n\nEN TIEDÄ —\n\n\nEn tiedä, jos mainehikkaat \nlie onnen toukomaat\nkuin kerskuvat raharikkaat \nja arvovaltiaat,\n\nmut mun on onneni ainut \nsun lempesi luona vain \nkun rintaani vasten painut, \nminut omakses tunnustain,\n\nja rikkauteni kallein \non laulu, jonka luon \nja omalle armahallein \nnyt huomenlahjaksi tuon.\n\n\n\n\nNÄKY\n\n\nKuin tauti jäytää kaipaus \nsun luokses, ainokainen, \nja mielessä on ahdistus \nniin verta kiehtovainen. \nSe on aikamiehen kaipaus, \nkun ympärill’ on autius; \nma kaipaan luokses silloin \nniin yksinäisin illoin.\n\nNäen kaukaa pienen huonehen \nja siellä kahvipöydän.\nSiell’ naisen mustakulmaisen \nma sylistäni löydän.\nJo pianon ääreen nainen käy. \nEi silmän säihke mulle näy, \nmut kuuluu täysi ääni,\njoka rauhottaa mun pääni.\n\nKyll’ kuuluu äänin kantavin \njos joitain aarioita,\nne pauhaa tuskaa Carmenin \nja Simson-Deliloita,\nmut oudosti ne viihdyttää, \nne autiuden lievittää\nkuin moiset jalopeurat \nnyt ois mun sydänseurat.\n\nKuin aavat hiekat Saharan \nmun silmihini siirtyy\nja hahmot kahden leijonan \npäin taivaanrantaa piirtyy; \njos näännyttävä helle on \nehk’ yllä hiekan aution, \nniin kahta jalopeuraa\nmun katseheni seuraa:\n\nNe pystypäisnä kulkevat \nhalk’ aavan hietapellon \nja silmät mustanhohtavat ne \nleijonattarell’ on.\nSill’ onhan kasvot ihmisen \nkai mulle melko läheisen! \nNoin hänkin mua seuraa. \nVoi kahta jalopeuraa.\n\n\n\n\nJOS ONNEA EI —\n\n\nJos onnea ei mulla itselläin, \nsun onnessas ma soisin lepääväin, \nsun sielussasi riemun-kirkkahassa, \njok’ on mun hoivassani kasvamassa.\n\nSun onnes hellin käsin kasvatin \nja myrskyiltä sen vaivoin suojasin. \nNyt täysin auennut oot lemmessäsi. \nKuin vahtisolttu valvon vierelläsi.\n\nMa soisin lepääväni onnessas, \ntulikukka, nukahtaisin kuvussas. \nEi, ei! Vain vaalia voin kukintaasi. \n— Puutarhur himokas, sa turvaa kukkamaasi!\n\n\n\n\nPARAKRAAFI\n\n\nAran haavees aavistanhan sen \nja ma myönnyn: käyköön niin. \nMinä hommaan jostain sormuksen \nja me mennään naimisiin.\n\nMe ostamme osakehuoneuston \n— ne on halpoja nykyisin. \nNäet: etelän puoleen akkuna on, \nnäet pienen alkoovin.\n\nEi hätiä mitiä, kunhan vain \nminut kyyhkyks kesytät, \nme arkeen auomme sunnuntain, \njoss’ on ilot hempeät.\n\nRunovärsyjä pannussa paistellaan \nja kahviks keitetään\nja me laakerinlehtiä paiskataan \njoka rokkaan kitkerään.\n\nJa minä olen Eerikka-kuningas, \nsinä Kaarinani mun,\nminä halailen sun polvias \nja sylihis unohdun.\n\nOi kotinen kananen kultainen \nkuin tahdot, käyköön niin. \nHoi! pappi mustatakkinen! \nMe mennään naimisiin.\n\n\n\n\nSATIMESSA\n\n\nJoutui viisaskin vipuhun, \nkettu riivattu ritahan, \nhukka hautahan humahti, \nkarhu kaatui keihä’äsen. \nMinkä vierähti vipuhun \nsenpä silmihin syvihin, \ntaas min tarttuihe ritahan \nsenp’ on huulihin hyvihin, \nminkä hautahan humahti \nsenpä muihin muotoisihin, \nkeihääseen min kellistyihe \nlysmyi lemmen leikkilöihin,\n\nVarjele vakainen luoja, \nauta armias jumala ettei \npää perin palaisi,\nkaula varsin katkeasi \nnäissä pauloissa pahoissa, \nomin uhmin ottamissa. \nAnna usko aivuihini, \nrikas riemu rintahani, \nettä vivussa viserrän, \nritasessa riuskuttelen, \nhukka, hauassa huhuan, \nkarhu, keikun keihä’ässä \nniinkuin oiva ois oloni, \nhunajainen muu huvini, \nvaikka istuisin ijäksi \nnaisen vierehen verevän, \nsoma rengas sormessani, \nkätten kahle kaulallani.\n\n\n\n\nMIT’ IKÄÄN ONNI —\n\n\nMit’ ikään onni tarjoiskin \nse on nautittava varoen. \nSun sylihisi valmistin\nma itselleni vuotehen.\n\nOot turhaan, kallis, peljännyt. \nJos vuoteen kerran itse tein, \nyöks yhdeks sit’ en pyydellyt. \nTein haudan hyvän itsellein.\n\n\n\n\nELÄMÄN KESKIPÄIVÄ\n\n\nElämän keskipäivä,\nsinä lähestyt totisin kasvoin,\nmutta silmäsi ovat kuin armaani silmät, \ntummat ja syvät.\n\nElämän keskipäivä,\ntulen eteesi hiljaisena miehenä, \nköyhänä ja laihtuneena,\nuskaliaana yhäti,\nmutta vailla uhmamieltä.\n\nElämän keskipäivä, \nen pelkää tuloasi,\nmutta sieluni, vapauteen tottunut, \noikkujen hurmaan tottunut, \nvapisee kasvojesi vakavuutta.\n\nElämän keskipäivä,\nota minut vahvuutesi piiriin, \nkypsytä minuun miehuutta \nonnen ja onnettomuuden hetkille, \nkypsytä miehuutta uskomaan, \nmiehuutta rakastamaan.\n\n\n\n\n\n\nIV\n\n\n\n\nKANTAATTI\n\n\n\nI. INFERNON POIKA\n\n\nNe tahtovat käydä maailmaan, \nne jo haastavat kapinasta, \nja tuskin heidät hillityks saan \nläpi porttien painaumasta. \nHyvä on — en pidätä heitä, \n— ma en ole vanginvahti —\nnyt käyköön Helvetin mahti \nsekin vapauden teitä.\n\nTämä hullua järjestelmää on \nnäin maailma kahtia panna:\npuol’ toinen, mi käy alla auringon, \nelon vettä ei toiselle anna.\nHe tuolla, he kirjainta seuraa ja sanaa, \noman parhaansa tänne he manaa,\njos kiellettyyn se johti \ntai kirosi taivasta kohti.\n\nYlipäätään suoraa väkeä \nhe siimana tänne valaa. \nEi ihme, jos mieli äkeä \nInfernossa voittaa alaa,\njos tuomitut oikeuttansa kysyy, \nmoni kostoa hautoo povi.\nSe on selvä, ja selvänä pysyy; \nnyt auetkohon ovi.\n\nTe siellä, te asujat valkeuden, \npian näätte nyt vierellänne \nepätoivonne, kieltonne, kaiken sen, \njonka kätkitte itseltänne.\nValon heimo, sa pelkosi heitä, \noman itsesi meissä tapaat, \nsa tartu käsihin meitä,\nole vapaa kuin me oomme vapaat.\n\n\n\nII. INFERNON MARSSI\n\n\nInfernon hetki on täyttynyt, \nsen portit on auki lyöty nyt,\nulos joukot rynnäkkövalmiit käyvät, \nsinitaivahan alle järjestäyvät. \nAlust’ aikain paossa piillehet,\nhe nyt ovat esille tullehet,\nhe vannoivat loppua maailmalle \nja he polkevat nyt sen jalkainsa alle.\n\nPois tieltä. Turha on vastustaa. \nHei, kaukana tuolla jo ratsastaa \nInfernon poika nuorin,\nhän, iskussa sukkelin, suorin,\nhän, loistava, syntynyt hävittäjäks, \nInfernon edelläkävijäks,\nhänen eessään ei suorana seistä \nvoi ykskään teistä ei meistä.\n\nHän tullut on teitä kurittamaan, \non vapaus hänellä ratsunaan,\non ohjina oikeus silkka\nja ruoskana kirkas pilkka.\nHänen katseensa heidät puhki syö, \nhänen ruoskansa kasvoihinne lyö, \nhän Uskonne joukot jakaa\nja Toivon hän kiertää takaa.\n\nHei katsokaa, hänen jäljissään \nkäy mustia pilviä vyörymään, \nse on meidän, Helvetin uho, \nja sen helmassa piilee tuho. \nSe on omaanne, katkua pistävää. \nJoko itkettää? Joko yskittää? \nOman tuskanne saitteko maistaa, \nepätoivonne katkua haistaa?\n\nOn turhaa maan sekä Taivaan työ, \nnyt on voittava kipu ja kauhun yö, \nja sen turvissa Inferno niittää\nja laihoa riittää, riittää.\nHei, kuulkaa huutoa enkelten, \nkun usvassa lentävät valittaen \nne, itkien kauhua allaan, \nja yskien tukehtumallaan.\n\n\n\nIII. ENKELTEN LAULU\n\n\nLyötynä on hyvä. \nHetki viivästyvä\nuhkaa viime voimat masentaa. \nKaikk’ on rikki, jolla\näsken vielä olla\nsaattoi arvovaltaa oikeaa.\n\nUsko lyötiin lakoon, \nToivo kärkäs pakoon\npahan näköä jo säikähtäin. \nJärkkyy taivaan pielet,\njoukot rienakielet\nriehuu pyhätöitä hävittäin.\n\nVielä koittakaamme. \nAvuks kutsukaamme\nahdistettuin turva, Rakkaus. \nRakkauden mahti,\nanna uusi tahti,\nuusi toivo, uusi uskallus.\n\nKokoon kaikki hyvä; \nhetki viivästyvä\nsaattaa kaiken, kaiken hajottaa. \nRakkauden henki,\nauta taistellenki,\nauta joukkoamme hukkuvaa.\n\n\n\nIV. VOITTAJA\n\n\nInfernon nuorin poika, hän pääsi voittajaks \nja käskyt rauhan, lempeyden jätti miehillensä. \nHän tullehensa tiesi kuin kauhun kantajaks, \nties oikeuden armotonta työtä tehnehensä, \nties tuskan auran maata nyt syvään kyntäneen \nja miekan tiesi lyöneen ja ruoskan sattuneen. \nOn taivas lannistettu, maan käyty oikeus, \nnyt jatkakoot he itse — on heillä vapaus.\n\nHän nousi kumpareelle, ja päänsä paljastain,\nloi katsehensa tyyntyneille taistotanterille.\nSiin’ on hän uljas nähdä, kuin aikain sammuvain \nois kuolonvahti hän, ja alku tuleville. \nInfernon öitten muistot jos polttaa rinnassaan, \nniin hymynä ne hohtaa vain hänen huulillaan, \nja viime säde päivän, pois kuolleen, hajonneen, \nvain uuden aamun hohteen luo hänen otsalleen.\n\nNiin näyttää voi, mut toisin hän itse aavistaa, \nkun hävityksen viestit hänen silmiänsä kohtaa. \nInferno, kauvan vangittu, nyt verta janoaa, \nja loimut murhapolttoin yhä vielä hohtaa. \nOn kaikki siellä sekaisin, lyö veli veljeään, \nja kuuluu hätähuudot, käy parku yhtenään. \nOn turhaa järjen manaus ja lohdutuksen työ \n— ken siihen ryhtyy, kiroten ne maahan hänet lyö.\n\nInfernon poika, voittaja, hän, taiston kärkimies, \nhän rinnassansa tuntee tuskan aallon lyövän \nja syyllisyyden hampaan kipeästi syövän. \nHän kantaa tästä vastuun, sen hän selkeästi ties. \nPois sotisopa päältä, pois kilvet, miekkavyöt,\nnyt alkaa päivät kuumimmat ja raskahimmat työt, \nnyt käyvä on hän joukkoon kuin veli veljen luoksi, \non käyvä työhön nöyryyden hän — voittonsa vuoksi.\n\n\n\nV. PROFEETTA \n\n\nTurhaa, turhaa kaikki on, \nauttaa heit’ on mahdoton, \ntehoa ei tunto, järki;\nepäillen he kaiken särki.\n\nSen he siis on oppineet! \nhulluuteensa hukkuneet, \nheistä’ ei kokonaista luoda. \nKarvas on se kalkki juoda.\n\nMun on yksin kaikki syy. \nKaikki, kaikki myrkyttyy,\njohon kosken käsilläni, \ntoivoin hyvää tekeväni.\n\nPuutuin ehkä jotakin \njok’ on kaikkein tärkein, \njossa juuret ihmiselon \nviihtyy, tuntumatta pelon.\n\nOuto puutos, esiin \nastu teoin elävin, \njoudu, astu tilalleni, \nkorjaa huono luomiseni.\n\n\n\nVI. RAKKAUS\n\n\nKen mua kutsui? \nUllakko saan? \nKauvan jo varroin \nkutsua maan,\nvaikk’ olin syrjitty, \ntoivoin salaa:\nkerran mun luokseni \nmaailma palaa,\nmuu kun on pettänyt, mua tarvitaan.\n\nTurhaan kolkutin \npäivin, öin,\nsydänten ovia \nturhaan löin.\nNimeni he ottivat \nitsellensä,\npeittivät sillä \ntyhjyytensä\nsolvaten nimeäni kylmin töin.\n\nNytkö on tullut \nhetkeni mun? \nEi, jos on kutsu \ntaisteluun.\nMaa vain kutsuu \nvaivaansa omaan,\nenkelit taistoon \ntoivottomaan.\n— Kutsuu Inferno! — On hetkeni mun.\n\nMuut avuks tahtovat \nitselleen,\nyks toki itsensä \npuutteeseen.\nKutsuu Inferno, \nhänelt’ en kiellä, \nhän onhan ainoa \nnöyrällä miellä,\nottaen syyn kaiken itselleen.\n\nKutsut Inferno! \nViestisi sain!\nMuille en kuulu, \nsulle vain.\nUljas, ma oon sun \npalvelijasi,\ntahdon ma käydä \nrinnallasi\nlävitse kaikkien maailmain.\n\n\n\nVII. KUORO\n\n\nAlust’ aikain vierasta kaksi \non toisensa löytänyt,\nhe saapuvat vierahaksi \njoka ihmiselle nyt.\nNyt itsemme kanssa meidät \nhe voivat sovittaa.\nKen vastaanottaa heidät, \nhän mielenrauhan saa.\n\nHe syntyneet ovat meistä \n— siitä, jonka me kätkimme pois —\nken itseään ei heistä\nnyt jälleen tuntea vois! \nHe on parhainta itseämme \nja he meitä vahvistaa, \nhe meidän sydämissämme \nkodin pysyväisen saa.\n\nOle kiitetty päivänkoitto, \nOle kiitetty valkeus. \nNyt vasta on saatu voitto,\nnyt vasta on vapaus.\nTuli Taivas meidän luoksi, \nInferno oli kerallaan.\nOn syntynyt heidän vuoksi \njoka ihminen uudestaan.\n\n\n\n\n\n\nV\n\n\n\n\nVANHA LAULU\n\n\nPouta se narrasi nuoren nurmen \nennenaikoja kukkimaan.\nPouta meni piiloon pilven taakse. \nHalla tuli kukkia korjaamaan.\n\nPoika se narrasi neidon nuoren \nennenaikoja kukkimaan.\nPoika meni piiloon maailman teille.\nSuru tuli neitoa korjaamaan.\n\nNousi se nurmi hallan alta, \nuusiin kukkihin puhjeten. \nNeito ei toipunut surunsa alta. \nKuihtuivat ruusut poskien.\n\nKuka sen pienen lapsen heitti \nvirran vierivän pyörteisiin? \nKuka nyt kalterin takaa katsoo \nkentän kukkihin kultaisiin?\n\n\n\n\nLEMMENLEHDET JA POHJATUULI\n\n\nJa lemmenlehdet ja pohjatuuli \nne toisens’ syksyllä kohtasit, \nkun kesän menneen jo mailta luuli, \nmut hohti metsien temppelit.\n\nOl’ pihlajat punamekko päällä \nja koivunlehvät jo kellastui. \nKaks punalehteä siellä täällä \npois oksistansa ne tempautui.\n\nTuul’ niitä lennätti, sitte heitti \nne metsän syrjähän sylikkäin. \nPian talven tuisku ne sinne peitti, \nkaks lemmenlehteä, lähekkäin.\n\n\n\n\nJUOPON JUTTU\n\n\n— Miksi juot sinä villi poika\n              viikkokausia yhtenään?\n— Siksi juon, kun et neitokulta\n              ole mun luonani yhtenään.\n\n— Omasi olen jo, juopporenttu;\n              miksi juot yhä yhtenään? \n— Siksi juon, kun sa muijakulta\n              olet mun luonani yhtenään.\n\n— Nurmen all’ oon jo nukkumassa;\n              miksi juot yhä yhtenään? \n— Haluan luoksesi nurmen alle,\n              siksi juon yhä yhtenään.\n\n\n\n\nMATTI JA MAIJA\n\n\nOli kerran Matti ja Maija, \nja he rakasti toisiaan. \nMonet muutkin Matit ja Maijat \nkai rakastaa toisiaan,\nmut nämä oli Maija Koisti \nse konttorineitonen,\nja Matti Savikurki,\npienvirkailija tunnollinen.\n\nHe sielujen sympatiiaa \ntosilemmessä tunsivat\n— jos ketkään, niin tottavieköön \nhe toisiaan rakastivat,\nhe päivin ja yönkin hetkin \nvain uneksit toisistaan,\nja kun toisens he kohtasit illoin, \nhe vaipuivat suudelmaan.\n\nHe suutelit siihen asti \nettä Maija pikkuisen sai, \nsenjälkeen oli selvä juttu \nettä Matti Maijan nai\n— kas kunnon poika oli Matti \nja hän Maijaansa rakasti niin! \nOi, terve, Maija ja Matti,\nei kaikki rakasta niin!\n\nPesän yhteisen laittoivat he \nja olivat onnelliset.\nEi surreet he huomista päivää \nkuin nykyiset ihmiset,\nvaan luottivat isähän taivaan, \njoka hänkin rakastaa\nja kaarneen poikia ruokkii, \nkedon kukkaset vaatettaa.\n\nMut pesähän Matin ja Maijan \nei osunut anti muu,\nvain heilimöi anteliaasti \nse lemmen hedelmäpuu... \nKoki Matti pennejä koota, \nteki kahdenkin miehen työt, \nja Maija säästi ja neuloi, \nkera Mattinsa valvoen yöt.\n\nOi rakkauden voimaa\nkuin pienissä se väkevä on, \nkuin yhäti saattaa se kestää \nläpi puutteen ja ahdingon, \nei säiky, jos kuinka köyhyys \nkäy ovesta irvistämään,\njos Matilta kolmatta kertaa \njo takki käännetään.\n\nMut ihmislapsi ei koskaan \ntäystyytyväinen lie.\nJa kerran Matinkin aatos \nhyvin oudoille teille vie.\n— Nyt Maija on sairas, ja lasta \nsaa Matti lullata\nja mustikkavellit keittää \nja astiat tiskata,\n\nniin silloinpa Matin kulmat \njo hiukan ryppyhyn käy \nja aviojuhdan toimeen\nei tyytyvän hän näy, \nvaan pienintä lullatessa \nkun hetkeksi istua saa, \nhän kyyneleisin silmin \nnäin laulun laulahtaa:\n\n     *\n\nAa — aa — lullaa\n\nMiksipä, Matti, synnyinkään \ntänne ihmiseksi?\nmiksi en kukkaiseksi tullut \ntaikka lintuseksi?\n\nAa — aa — lullaa\n\nOisinpa pieni peipponen \nsiipiniekka veikko,\noma öisin herrani,\nvaikka kuinka heikko;\n\nAa — aa — lullaa\n\nkoivunoksaan laitteleisin \nsammalista pesäsen, \njota tuulen sormet soutais \nkoko pitkän kesäsen.\n\nAa — aa — lullaa\n\nTuuli se pieniä tuudittais, \nminä Maijalle lauleleisin, \njoskus kärpäsen, joskus toukan \npienten suuhun veisin.\n\nAa — aa — lullaa\n\nEi olis huolta einehestä \neikä vaattehista,\nei veronkantajan käynnistä, \nei ulosottajista.\n\nAa — aa — lullaa\n\nTalvikaan ei peljättäis \nkun siiville nousisimme \nja halki ilmain siintäväin \nluo kesän lentäisimme\n\nAa — aa — lullaa\n\nNiilin rannan kaislikoille \nluokse kultakalojen\nluokse lemmen ikuisen \nja lootoskukka-alojen.\n\nAa — aa — lullaa\n\n\n\n\nTUPPILAN JUSSI\n\n\nOh leppeä lauvantainen ilta, \npuut puhkesi vihreään,\nkun Tuppilan Jussi tuli kaupungilta \nja haasteli mielissään:\n\n»Nyt, muijani, nyt on lauvantai \nJa Jussi litviikkinsä sai,\nmut ostoksia teki Jussi, \nja nyt on tyhjä pussi. \nSo-soo, ei huolita kiivastella, \nei itselleni ole ostokset, \nvaan muijani tahdon kaunistella \nkuin tulipaanin kukkaiset. \nHei katsoppas hattua, kenkiä koita, \npitspöksyjä, liivejä valkeoita,\nja katsele hepeniä muitakin,\n\npue itsesi niihin kaikkihin.»\nMutta Jussin muijassa siinä on muijaa; \nsepä kiljahtaa, sepä pystyyn tuijaa. \nTämä vaimo pulskista tuomisista\nvain keksii touhua lapsellista, \njopa keksii pilkkaa ja typeryyttä, \nkun vanha muija, näin, ilman syyttä, \nnyt tehtäis nauruksi naapurein. \nJa muija se Jussin korvaan huusi \netten minä oo joku joulukuusi, \njoka puetaan rimpsuin ja hetalein.\n\nNiin pauhaa muija, ja Jussi parkaa \nse meteli hämmästyttää.\nOvipuolessa viitisen lasta arkaa \npelon vallassa kohtausta kyttää.\nMut vaimo on tullut jo tikahtumalleen, \nhän vaivoin kopeloi penkin alleen\nja itkua tehden äijältä kysyy \nettä näilläkö rimpsuilla eletään\nensviikko, ja näilläkö mukulat kengissä pysyy, \nja entäs, kun tölli on kahviton\nja sokeriastia tyhjä on.\n\nSepä kysymys nyt ei Jussia paina, \nja sellainen syytös tällä tovin\non väärä ja ilkeä kovin!\nHän, joka on lauhkea ollut aina,\ntämä Jussi, hän pöytään nyrkillä möykkää, \nkaks pienintä myttyä esille töykkää\nja haastaa asian vakaan,\nsanat lyö kuin lukkoon ja hakaan:\n\n»On huolehdittu sun kaffistas, \nsitä muistanut oon, ja sokerias; \nsinä todistat väärin ja turhia torut. \nPian nähdä saat: nyt ei auta porut, \nvaan kun on saunassa piipahdettu, \niho löylyn poltossa norjennettu, \npuet siivosti yllesi korut. —\nMinä tahdon katsoa muijaani omaa \nja leivänhuolille antaa lomaa; \nsua halata tahdon, ja penikkakullat \najan saunanlavolle nukkumaan, \nmut ensiksi niillekkin annetaan \nkai kompiaiset ja kottapullat\n— toki sitäkin sorttia muisti\n\ntämä Jussi, ja markat luisti. —\nNiin, muijariepuni, pyörällä päästäin \ntänä iltana oon, minä tiedän sen, \nmut sanasi tuonnemmaksi säästäin \nkoe olla altis ja suloinen\netten minä aivan hulluksi tulis \nja kiivauteeni sulis.\nKas nyt on päivä, se veriä vievä, \nkun kevät on tullut kaupunkiin, \nkun nainen on silmälle sangen sievä \nja sormia syyhyttävä niin.\nVoi voi sitä vilskettä Espiksellä, \nsitä paljasta kaulaa valkeaa \nja pohjetta, joka silkkisellä \nvain kalvolla karvansa verhoaa; \nvoi sentoki, kun minä katselin, \npää kuumeni, tulinpa vimmoihin, \nihan silmillä nielin mamsselleita \nja ne nielin kaikkine riepuineen, \nsilksukkine, pitseine, paitoineen, \njotta täyteen tulin niitä parselleita. \nJa niin tulin täyteen mamsselleita \nja niitten fiinejä parselleita\nettä puodista puotiin markkani vein,\n\njymykaupat tein\nja töinpä ne tuomiset muijallein. \nSiin’ on ne, kisko ne päällesi vainen, \nsinä tykkäät rimssuista varmasti, \nja jos tykkää et, et ole se nainen, \njota Jussi nuorena armasti.\nJa sen minä sanon että vaikka luet \nikävuosia takanas ankaroita,\nkun oikeat hynttyyt ruholles puet, \nsua Espis-likat ei syrjään soita; \nsull’ on paksut reidet ja pyöreä ruho \nja käy siitä yhäti lämpimän uho \n— kun painautuu sen kylkeen, \nniin on kuin vierellä hylkeen.»\n\nNäin Tuppilan Jussi haastaa ties \n— Jöröjussiksi haukuttu jämerä mies —\noli suulas, suonissa tulta.\nJa siitäpä muija-kulta\nties nätisti suppuun hillitä suunsa \nja ottaa tuomiset tarkasteluunsa. \nLiki mittoja mallasi vaateparsi! \n— hyvin Jussill’ oli muistissa muijansa varsi.\n\nJa kun oli saunassa piipahdettu, \nsuut mustalla kahvilla huljuutettu, \nniin muija jo tukkansa suki,\nylen pörhölleen sen kietoen, \njopa rautanaulalla piippasi sen, \nja kaikki ne parsellit päällensä puki, \nylen paljon peiliä käyttäin,\npian tyytyväiseltä näyttäin.\n\nMut Jussin naama, se peili paras, \nsekin hyviä merkkejä näytti, \ntämä Jussi hymyten partaansa haras, \nnäin peilin tehtävät täytti:\n\n»Jopa joo, sit’ on pulskaa naisenpuolta \nnäet meilläkin, kun sen pukee parhain, \nja minä sen puetan, pidänpä huolta \nett’ on se kuin ruusunen yrttitarhain \ntai niinkuin ihana joulukuusi.\nPahus soi miten taas on se fiini ja uusi! \nEi espislintuja tarvita täällä;\nne raukat mua ihan säälittää,\nkun ei niill’ oo lihoja luittensa päällä,\nja kintut niitten — kuin ristissä ois \nkaks kaunaa vain, ja kuivia netki. \nMinä käännän niistä mieleni pois, \nne olivat harharetki. —\nHei mukulat saunaan nukkumaan! \nMinä käyn tätä hyljettä halaamaan.»\n\nOli leppeä lauvantainen ilta. \nPuut puhkesi vihreään. \nJa Tuppilan tölliin kaupungilta \ntoi Jussi kevätsään.\n\n\n\n\nPAHA MIES\n\n\nNäin äsken miehen muutaman, \njok’ ei ollut muitten malliin, \njoka sopinut ei sen rakkahan \npyhän yhteisyyden talliin.\n\nKun muilta riemu irti läks, \npilajuttu ja leikki kulki, \nhän silloin suunsa sulki \nja muuttui miettiväks;\n\nkun muut tuli juhlamielelleen \nylös pilviin nousten kovin, \nhän, jos oli mukana, itsekseen \ntais torkahdella tovin;\n\nJa muut kun ratsasti murheellaan \nniin fraasein tuskantärkein,\nselin kääntyi hän, hymy huulillaan, \nkoko tärkeyden särkein.\n\nMiesrievusta tietysti koitui niin \npyhän yhteisyyden pilkka, \nsiks hälle myrkkyä juotettiin \npian tepsiväinen tilkka.\n\nPaha mies ei kuollut kuitenkaan \nedes myrkkykuuriin tähän: \nsekin keskinkertaisuudessaan \nvain sylkemään sai vähän.\n\n\n\n\nOLIPA KERRAN —\n\n\nOlipa kerran ihminen eräs, \nelämänjuoppo luultavasti, \njonka aivussa aatos heräs \nelellä ijäti, kerrassa loppuun asti \nelämän mahdollisuudet tyhjentäin. \nJa niinpä hän kerjäsi hiessäpäin \ntaivahaiselta jumalaltaan\nlääkettä avuksi kuoleman valtaan.\n\nJumala, joka on ukko hyvä, \nrukouksista herkentyvä,\nkääntyi surulliseksi\nei ollut hän mahtaja sellainen! \nMut kosk’ on hän viisas yli kaikkien, \njopa lopulta neuvon keksi.\nMettiäiseksi rupesi hän, \nlenteli kentillä elämän,\nnäpisti hituisen sieltä ja täältä\n\nhuolettomien orren päältä \nja taltehensa kantoi.\nNiin hän voimaa elämisen \nlopuksi sai hyvän pussillisen \nja sen ihmiselle antoi:\n»Viis-kuussataa vuott’ on nyt säkissäs, \nnauti ja pidä hyvänäs.\nJos ei riitä se, taivahan isää \npyyydä, ja taas hän hankkii lisää. \nMut ettei ois liikoja vuosia tässä, \nole varova lääkkeen käytännässä.»\n\nIhminen kiitti ja hymysi, \npiiloluolahan lymysi\nappaen siellä vatsahansa \nkaiken elämän-voitehen\nniin että lopuksi naamaltansa \noli hän aivan rasvainen. \nJa hurmauneena onneensa uuteen \nastui hän elämän ikuisuuteen.\n\nVieri vuossata, vieripä kaks, \nhän tunsi olonsa ihanaks.\nElämän kuohu loppumaton \nhuimana ohitse virtasi, \nhän kuin jumala kuolematon \nelämänvirralla souteli.\n\nAika yhä vieri ratojaan \nvaihtaen vuosisatojaan, \nse ihminen yhäti eli, \nmut kurjana itkeskeli.\nNyt hän kaipasi haudan poveen \nkerjäten kolkutti kuoleman oveen: \nTämä mielettömyys mua uuvuttaa; \nolen väsynyt, mutta en lepoa saa. \nTätä ikuisuutta en kestä, en kestä. \nTulen hulluksi paljosta elämisestä.\n\nHaasteli hänelle isä taivaan: \n»Yks vain apu on siihen vaivaan: \nvarro vielä vuoskymmen muuan. \nMiks heti ahmit kaiken ruuan \njonka silloin minulta sait!\nVarro nyt, ja ole vait.»\n\n\n\n\nMINÄ ETSIN —\n\n\nMinä etsin entistä itseäin \nja en sitä löytää voinut. \nOlin muistonsiruja pyydystäin \nsen haussa kompuroinut, \nmurun sieltä, täält’ olin löytänyt, \nne visusti konttiini kätkenyt, \nmut niistä en voinut yhdistellä \nsitä muotoa, joka on ihmisellä.\n\nSe milloin mitenkin muovautui, \nkala, lintu se oli, oli iileskotti, \nja kun se parhaiten onnistui, \nniin aasin muodon se silloin otti. \nPaha muruista koota, mahdoton, \nsitä, joka jo unhoon hajonnut on; \nsellainen työ voi hetkellänsä\nvain kuvastella tekijätänsä,\nja tekijä vaihtuu vuosien mukaan; \nedes eilist’ ei itseään tavota kukaan.\n\nMut kerranpa luulin löytäneeni \npolun lapsenmielehen entiseeni, \nkun sattuma niitylle minut johti, \njoka auringon alla kukissa hohti, \nja niitten keskessä poikanen \npien puheli kerällä ruohojen. \nJopa varmana luokse polin; \njos mikään, niin tuo minä olin. \nNuo kasvot on samat kuin minunkin \n— iän eroa välillä vähän —\nja muistanpa hyvin kun unohdin, \nhänet kerran kentälle tähän.\n»Hei terveeks, pikkumies! \nMinut tuntenet kenties?»\n\n»Et kuulu mun tuttaviini. \nMikä lietkin, kuka sen tietää. \nPaha silmä sull’ on, paha miini. \nMene pois! En voi sua sietää.»\nPäin silmiä haukkui noin \nmua poikanen pieni.\nPalan karvaan niellä koin, \n»niin lie», vain nolona hoin, \nkun pois vei tieni.\n\nMeni päiviä, viikkoja juoksi. \nTulin talohon muutamaan. \nJano poltti. Emännän luoksi \nkävin juomista anelemaan. \nToi tuopin emäntä aimo \nja sen ojensi juodaksein \n— mut valjuks valahti vaimo, \nma otsalle käteni vein,\nja tuoppi putosi meiltä \nkuin lapsilta säikkyneiltä.\nMe tuttuja oltiin vuotten takaa, \nja liian tuttuja! tottavie.\nTilin vaatii nyt tuo katse vakaa: \nseis! pystyssä on pakotie.\n\nSellaisen katseen alla \nen paina ma paljoakaan,\nvaan häveten, mielellä masentuvalla, \nalas pääni laskea saan.\nKuin hukkuen helmaan vetten \noli silloin tunto mulla;\nniin huonoksi tunnuin etten \nvoi huonommaksi tulla. \nSulut rintani hetkessä suli, \nsanat kerrankin totiset tuli:\n\n»Sano kuin olen syyllinen miesi, \nmua kadotetuksi sano,\nsen tiedon jos kielesi tiesi, \nvain silloin mun loppuu jano. \nOlen etsinyt kiihkoisasti\nma entistä itseäin,\nja nyt sun silmies pohjalta näin; \nolen pettäjä alusta asti.»\n\n»Älä väärää todistusta ano.\nNiin en minä koskaan, en koskaan sano. \nSa väärin minua tulkitset\n— et oo mua pettänyt, itseäs et.\nMikä nyt liet, siihen ei tietoni yllä, \nmut entisen itsesi tiedän kyllä, \nja se entinen oothan minulle yhä, \nsen muistossa sinua tervehdin;\nse muisto on minulle pyhä \nnyt vieläkin.\nOlet sydämessäni kallis, kallis, \njota kenenkään en soimata sallis. \nMun silmäini pohjalta löytää voit \nkuvan oikean itsestäsi. \nJa sormus, jonka sa kerran toit \n— viel’ onko se mielessäsi? —\nse tallella on, sen saatan näyttää. \nTäst’ alkaen taas sitä tahdon käyttää.»\n\n\n\n\nPITKÄ MATKA\n\n\nKuin pitkä onkaan matka ihmisiin, \nniin lyhyt vihamiehiin, pitkä ystäviin.\n\nSe syntyi diplomaatiksi ystävyys, \nse niukoin käsin antoi, mutta paljon pyys,\n\nja jos se käden rakkaan tarjoaa\nniin toinen käsi varkain puukon piilottaa.\n\nSe varuillaan on aina hiukkasen,\nse — äänenkantamattoman kaukainen.\n\n\n\n\nCARMEN SAECULARE\n\n\nRautahepo ja automobiili! \n— Voimansa antoi\nsähkö ja hiili!\nMaapallo kuljettu navasta napaan, \nluonnon vapaan\njäsenet lyötynä kahleisiin; \njättilaivat meriä viiltää, \npilvissä kiiltää\npauhaten kotka rautainen.\n\nSekuntikello raksaa, raksaa \nhermoja kiihottain.\nIhminen uupuu, ja toinen jaksaa \nvaivalla vain.\nHetki on kallis. Hetken työtä \nräiskävät konehet päivää, yötä; \nhetken voittaja\nkaiken voittaja, \nsekunnin varas \nvarkaista paras.\n\nRaudan ja sähkön vuosisata, \nterve!\nTerve, sa teknillinen järki, \nkeksinnöittesi huima rata \nentiset ihmeet särki.\nTeeppäs yks kukkanen, pieni puu, \noksalle lintu laulusuu,\ntee yks ihminen tilalle sen, \njoka jää pyöritän konehen \nja murskautuu.\n\n\n\n\nPARANTAJAT\n\n\nOlympon jumalat kaikin \nhe kerran, joutessaan, \nkävit maata parantamaan. \nJa paljon he aikaansaikin! \nHe sanoilla filosofeeras\nja asiat abstraheeras, \nkukin järjestelmiä laati, \nlain voimaa niille vaati.\n\nHuhu silloin oudon sanan \ntoi joukkoon jaloon:\nOn Hades, herra Manan,\nylös yöstään kömpinyt valoon; \nhänet nähty on jossain siellä \npuusauva kourassa tiellä.\n\nKun salien loukosta loukkoon \nlens kauhunsanoma uus, \nniin riitaisaan jumaljoukkoon \ntuli hiljaisuus.\nJa jumalat pienet ja suuremmat \nne kysyen toisiinsa katsoivat. \nJa naisia pyörtyi nurin.\n\nOli tulossa vallankumous, \nylen kauhea rikkomus kurin!\nEip’ ihme, jos leimahti suuttumus, \njos yhteisten etujen puolustus\npian rohkaisutti mielet \nja ennenkaikkea kielet.\n\nTuli kaikille innostus yhteinen \nja he seiniltä aseita riipi \npois häätääksensä vieraan sen, \njoka varkain maassa hiipi. \nOli kiirettä, tuhinaa, tohinaa kyllä, \nmut pian oli sotisopa kaikkien yllä, \noli kiväärit kaikilla seljässään\n\neikä puuttunut konekiväärikään. \nLopuks naftaliiniarkusta siivet tuotiin \nja viimeiset rohkaisuryypyt juotiin. \nJa niin jumalurhot lensi ja juoks \npahan rauhanhäiritsijän luoks\n— hänet löysivät illansuussa vasta \ntienviereltä vaiti istumasta.\n\n»Miks hiivit sa meidän maille? \nUlos! tai jäät päätäsi vaille.» \nEi pahasti säikkynyt outo mies, \nvaan pauhaaville vastata ties:\n\n— Te katsokaa miten yksin on \nmaan luonto kesänsä hetkin. \nTe kai väistytte saleihin Olympon, \nselin kääntyi ihmisetkin;\nei kukaan pilvien lentoa seuraa, \nei puhele keralla kukkain, \nnäe kukaan ei synnyttävää peuraa, \nei tappelua hukkain.\nTe valtaanne vartioitte vain,\n\nmut vallanalaiset unhottain.\nSenverran tok’ ihmislapsia vaalitte \nettä suitsutuksia heiltä haalitte \nmun nimeäni kiristyskeinona käyttäin. \nJos yhäti jatkuu se taktiikkanne, \nManan herra on vaaliva maailmanne \nvähän toisellaisia tapoja näyttäin. \n— Hän, joka on valtias vainajain, \nhän yksinkö elämää rakasti vain?\n\nNäin sanoen otti hän taskustaan \nsen lakin, jota usein mainitaan, \nja kun hän sen päähänsä veti, \nhän häipyi silmistä heti,\neikä kukaan tiedä, hän menikö pois \nvai vieläkö maahan jäänyt ois. \nEi tiedetä. Zeuskaan kurkistaa \nei voi Manan taikahytyrän taa. \nJoku vaivattu lie silti tuntenut \nhänen lempeän äänensä rohkaisut.\n\n\n\n"]