[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYgcHvrki2I_KhXXMWTXPpVa8JJBekpX5ecMMPMse0dk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3761,"Kolmas","Adeline, Rantzaun kreivitär",1867,1927,"3761-adeline-rantzaun-kreivitar-kolmas","3761__Adeline_Rantzaun_kreivitär__Kolmas","Romaani","romaani",[],[],"fi",1912,1923,53787,319239,false,null,[],[],[],"Münchenin taidepiireihin sijoittuva romaani kuvaa kunnianhimoisen Peterin ja hänen kumppaninsa Maran elämää. Peter tavoittelee menestystä suuren teoksensa avulla, mutta pariskunnan suhdetta varjostavat raskas työ ja epävarmuus tulevaisuudesta.","Rantzaun kreivitär Adelinen 'Kolmas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3761. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","KOLMAS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nADELINE, RANTZAUN KREIVITÄR.\n\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nE. V.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström. Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\n»Sinun pitäisi kerran jälleen sepittää säveliä sanojen asemesta», sanoi\nnainen ja laski kätensä hänen kädelleen.\n\nHe istuivat pienessä olutravintolassa Münchenissä. Naisen edessä oli\nlasi italialaista vermuttia, miehen edessä lasi olutta. He olivat\nsyöneet illallista yhdessä ja istuivat nyt keskusteluun syventyneinä\nkylki kyljessä tungokseen saakka täydessä tuvassa. Heihin oli siellä jo\nvuosia sitten totuttu.\n\nMolemmat olivat kookkaita ja tummia, molemmat yksivakaisia, usein\nraskasmielisiä, työstä väsyneinä usein niin näännyksissä, että tulivat\nja menivät vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa.\n\nTänään oli toisin.\n\nMies oli puhunut yhtä mittaa ja innostuneena ja vaiennut vain, kun\niltamyöhällä muudan repaleinen mies tuli ravintolaan ja lauloi luutun\nsäestyksellä. Ja kun musiikki oli päättynyt, puhui nainen miehelle, ja\ntämä katsoi häntä hämmästyneenä.\n\n»Ja sen sinä sanot hetkellä, jolloin vihdoin uskon pääseväni perille —\nMara, sinä olet kova! Etkö sitten milloinkaan ymmärrä minua?»\n\n»Oo — tiedäthän kyllä, mitä tarkoitan. Tuo musiikki vain juuri\nailahutti mieltäni ja tulin ajatelleeksi, että se olisi sinulle\nvirkistystä suuren työsi lomassa.»\n\n»Virkistystä on minulle vain menestys; kaikki muu kiusaa ja rasittaa\nminua, ja kuolleen toivonko haudastakaivamisen pitäisi minua virkistää?\nEi, unohtaa, mitä takana on, ja suunnata vain suoraan päämaalia kohti,\nvaikka kestäisi kaksikymmentä vuotta, kunnes sen saavuttaa!»\n\n»Tietenkin, Peter, luonnollisesti, ja minähän olen niin iloinen, että\nprofessori Lenthe on sinun työhösi niin tyytyväinen. Milloin tulet\nlukemaan minulle?»\n\n»Ajattelin huomenillalla yhdeksältä. Sopiiko sinulle?»\n\n»Sopii kyllä. Minulla on viidestä seitsemään oppilaita. Ne lähetän sen\njälkeen pian pois. Mutta eikö jo makseta?»\n\n»Oletko väsynyt, Mara?»\n\n»Väsynytkö? Olen, kovinkin, kuinkas muuten?»\n\n»Ajattele! Neljän kuukauden päästä tapahtuu ratkaisu: silloin voi\nmeillä olla — minä sanon — _voi olla_ kymmenentuhatta markkaa.»\n\n»Peter, älä, pyydän, älä, puhu siitä, minä en tänä iltana sitä kestä.»\n\n»Mikä sinun on, Mara?»\n\n»Ei mikään. Suo anteeksi! Huomenillalla olen ihan reipas, minä lupaan\nsen.»\n\n»Sinä olet niin omituinen. Tule, lähtekäämme! Mitä sinun on maksettava?»\n\n»Viisikymmentä penniä.»\n\n»Mara, minä maksan sen, katsoen miljooniin —, no niin, en puhu siitä.\nMutta _nyt_ et saa olla alakuloisena, nyt, kun jo olemme kaksi\nkokonaista vuotta yhdessä toivoneet... mennään ulos, siellä on ihana\nilma.»\n\nHe nousivat.\n\nKumpikin heitti kevyen hihattoman päällysvaipan harteilleen, Peter otti\nleveälierisen mustan huopalakkinsa naulakosta, ja he lähtivät ulos.\n\nKadulla kulkivat he rinnakkain kuin kaksi hyvää kumppanusta tasaisin,\npitkin, joustavin askelin.\n\nVaistomaisesti suuntautuivat heidän askelensa Theresienwieselle, ja he\nkulkivat laajan, tumman aukean laitaa pitkin.\n\nSe oli aivan autiona.\n\nÄkkiä pysähtyi mies.\n\nKiersi kätensä naisen hartioille ja sanoi: »Mara, rakas Mara.»\n\nTämä nojautui miestä vastaan.\n\n»Niin, Peter», vastasi hän syvään huoaten.\n\nSitten vaikenivat molemmat ajatuksiinsa vaipuneina.\n\n»Minulla on eräs suunnitelma», sanoi Peter äkkiä, »mutta sen sanon\nsinulle vasta huomenillalla, jos silloin ymmärrät minua paremmin kuin\ntänään.»\n\n»Peter», vastasi Mara äkkiä kiivastuen, »kuinka saatat sanoa, etten\nsinua muka ymmärrä? Kaikki ajatuksenihan ovat jo vuosia sitten sinun\nromaanissasi kiinni... minähän tuskin voin erottaa enää todellisuutta\nrunoilusta. Tänään vain olen niin omituisen herpaantunut. Sattuuhan\nsitä taiteessa, varsinkin maalauksessa, että usein on niin tyhjä ja\nontto ja kuin kuollut. Ja oppilaat veivät tänään viimeisetkin voimani.\nJa sinä, rakas, — rakkaimpani.»\n\nHän kiersi molemmat käsivartensa Peterin kaulaan ja suuteli häntä.\n\n»Ihmisiä tulee», sanoi tämä.\n\n»Mitä niistä — ihmisistä!» huudahti nainen.\n\nSitten kävelivät he edelleen.\n\nPeter saattoi Maraa tämän asunnolle saakka.\n\n»Huomiseen!» sanoi hän.\n\n»Huomiseen!» vastasi toinen, ja ensimmäistä kertaa kirkasti heidän\nkasvojansa hymähdys.\n\n»Se keino se tuntuu auttavan yhä vielä», sanoi nainen seisten aivan\nmiehen edessä, »että meillä, onnen suosikeilla, aina on edessämme\n'huominen'. Ei tyhjää yhdentekevää, mitä hyvänsä tiistaita tai\nkeskiviikkoa, vaan huominen, joka kuuluu meille, meille molemmille!\n'Autuas eilinen, tää päivä, huominen' — vai miten se oli — niin, hyvää\nyötä ja — huomiseen!»\n\n»Niin, huomiseen», toisti toinen vakavasti, »kuusi vuotta olen jo\nkulkenut vain huomista kohti, sitä hetkeä, jolloin voimme sanoa:\ntänään! Mara, etkö sinäkin ajattele niin? Kerran olen minä tuleva\nja kysyvä sinulta, sinä uskollisin: 'milloin?' Ja sinä olet sanova:\n'tänään!' Hyvää yötä.» Ovi lusahti Maran mentyä lukkoon, Peter asteli\nripeästi pois ja Mara nousi verkalleen ylös portaita viidennessä\nkerroksessa olevaan pieneen taiteilija-asuntoonsa.\n\nYksi sana kaikui hänen korvissaan: tänään. Mikä ihmeellinen sana se\nolikaan. Kuinka kummalta kuuluikaan: tänään! Huomenna —? ah, se oli\ntuiki toista! Siinähän oli välissä pitkä, pimeä yö, ja kaikki voi\nyhdessä yössä muuttua. Mutta: tänään! Entä, jos sanottaisiin: _tänään_\nminä kuolen! Tai: tänään tapahtuu sitä ja sitä! Tänään astun sen yhden,\nsuuren, peruuttamattoman askelen.\n\nMara jäi seisomaan portaiden pimeään ja toisti ääneen: »tänään!»\n\nHänestä tuntui kuin vastaisi ääni kaukaisista, tuntemattomista\netäisyyksistä — tänään —, hän kuunteli vielä hetken jännittyneenä ja\nastui sitten asuntoonsa.\n\nAtelieessa sytytti hän vahakynttilän ja alkoi siistiä huonetta; vasta\npuoliyön aikana meni hän levolle.\n\nHänellä oli selvä ennakkotuntu, ettei hän tänä yönä saisi unta, mutta\ntuskin oli hän oikaissut itsensä kun jo nukahti.\n\nNukkui unia näkemättä; kuin kuollut! ajatteli hän aamulla, kun\nsiivoojatar soitti ovelle.\n\nMitä erikoista olikaan tapahtunut? Hän ei saanut sitä päähänsä. Hän\npudisti viimeisen unisuuden pois, asunto pantiin jälleen päiväkuntoon,\nMara keitti kahvin itselleen ja siivoojattarelle, ja sitten oli vielä\npuoli tuntia aikaa, kunnes oppilaat tulivat ja malli. Hän meni pienelle\nparvekkeelle, lepokotiinsa, kuten hän tätä vapaan ilman hengityspaikkaa\nnimitti. Raitis toukokuunilma virtasi häntä vastaan, nälkäisiä\npikkulintuja lepatteli hänen ympärillään hänen hiljaa vihellettyään,\nja Mara veti henkeä syvään, syvään ja kokosi voimia edessäolevaan\naherrukseen.\n\nPäivä kului ankarassa työssä, Mara ei mennyt ulos edes illalliselle,\nvaan pani kaikki kuntoon ystävänsä tuloa varten. Atelieen vieressä\noli hänen pieni asuinhuoneensa, ja hän siirsi vanhanaikaista\nnojatuolia, jotta ystävän olisi mukava lukea; hän itse piirtäisi, ehkä\nkahdettakymmenettä kertaa — hänen päätään, joka hänestä joka kerta\nnäytti kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta, kuta enemmän hän sitä\ntutki, mutta ei ottanut koskaan oikein onnistuakseen. Otsa kyllä,\ntuo leveä ja kaareva otsa, ja hehkuvat silmät, mutta suun ilme ei\nmilloinkaan.\n\n»Siinä on joku piirre», lausui hän usein, »jota minä en ymmärrä.»\n\nPeterin tapana oli naurahtaa sille.\n\nVihdoin kuuli Mara hänen tulevan. Oli jo hämärä; melkein pimeä.\nPeterillä oli oma avaimensa hänen asuntoonsa. Mara jäi hämmästyneenä\nseisomaan keskelle huonetta, sillä hän kuuli kaksi ääntä ulkoa, Peterin\nja erään toisen, vieraan. Samassa tempasi Peter oven auki ja tuli\nsyli avoinna häntä vastaan. »Ajattele, Mara», huudahti hän, »hän tuli\neilen! Eilen illalla, eikö se ole omituista? Knud, tule sisään, — saan\nesittää: morsiameni, neiti von Doren, ja vanhin ystäväni ja toverini,\nKnud Hansen.» Vieras tuli sisään.\n\nHän oli vaaleaverinen ja hintelä, kirkas- ja sinisilmäinen, mutta\nnäytti kalpealta ja köyhältä.\n\nSen kaiken ehti Mara nähdä ojentaessaan hänelle kättä ja sanoi: »Vai\neilen.»\n\n»Niin, eilen illalla seisoi hän oveni edessä», vastasi Peter hänen\npuolestaan, »ja mitä luulet hänen siitä pitäen tehneen? Ei kuin maannut\nja nukkunut sohvallani sillävälin kuin minä tein työtä — no, palkaksi\notinkin hänet suoraan mukaan tänne.»\n\nNyt kääntyi Knud Hansen Maran puoleen. »Ettekö tekin katso, että\nnukkuminen voi olla työtä?» kysyi hän kevyesti.\n\n»Voi — vieläpä sangen raskasta», vastasi Mara hitaasti.\n\n»Ah arvasinhan, että te heti alkaisitte keskustella neljännessä\nulottuvaisuudessa, mutta nyt syökäämme ensin. Mihin Knud istuu? Tuohon!\nHyvä Mara, onko sinulla viiniä?»\n\n»Ei, rakas, ikävä kyllä ei ole.»\n\n»No, minä juoksen alas ja noudan pullon vesuviota osteriasta. Knud ei\nole saanut vielä tervetuloryyppyä.»\n\nEnnenkuin toiset ehtivät vastata, oli hän jo poissa,\n\nKnud istahti hiljaa matalalle tuolille ikkunan viereen.\n\nMara siirsi sen ääreen pienen pöydän ja otti esiin laseja kierteisestä\nnurkkakaapista.\n\nSitten katsoi hän vierasta.\n\n»Mikä teidän on?» sanoi hän. »Te näytätte niin...»\n\n»Surkealta», täydensi vieras tyynesti. Syntyi lyhyt äänettömyys.\n\n»Oletteko sairas? Voinko auttaa teitä jotenkin?» kysyi Mara taas.\n\nVieras katsahti häneen.\n\n»Äsken vielä ajattelin ennemmin kuolla kuin sanoa. Mutta te olette\nniin erikoinen, niin äidillinen — antakaa anteeksi — minähän en vielä\nlaisinkaan tunne teitä, mutta minun, minun on yksinkertaisesti — nälkä.»\n\n»Oo», äännähti Mara.\n\nSamassa oli hän jälleen kaapin luona, leikkasi vieraalle\nleivänkimpaleen ja istui vierelle, kun tämä söi. Ja näki hänen kätensä\nvapisevan.\n\nHän ajatteli kysyä, eikö Peter sitten ole antanut teille mitään\nsyötävää. Mutta sen sijaan kysyi hän vain:\n\n»Joko kauankin?»\n\n»Jo monta päivää», vastasi vieras.\n\n»Heti kiehuu teevesi», sanoi emäntä ja nousi jälleen ylös, »ja Peter\ntuo heti viiniä. Ja on minulla täällä muniakin vielä, niin että kyllä\ntässä pian toimeen tullaan.»...\n\nOvi aukeni.\n\nPeter toi viiniä, juustoa ja makkaraa.\n\n»Enkös minä sitä ajatellut, että sinun mahtaa olla nälkä, mutta\nsinuahan ei koko päivänä saanut hereille, niin, ja tosiaan, kun\niltapäivällä käväisit ulkona, et suinkaan sinä olisi ehtinytkään syödä.\nNo terve taas, vanha veikko, ja annas kuulua, mistä sinä nyt olet tänne\npäin maailmaa tipahtanut!»\n\n»Kerrotaan siitä toiste, ei nyt», murahti Knud Hansen, »sinunhan piti\nlukea, älkää te millään antako minun sitä häiritä.»\n\n»Tietääkö hän?» kysyi Mara.\n\n»Kaikki», vastasi Knud.\n\n»Mitä vielä, en suinkaan minä tänään lue», esteli Peter hermostuneena,\n»heti ensimmäisenä iltana.»\n\n»Sitten minä lähden.» Knud nousi ylös. Peter pakotti hänet istumaan.\n\n»Herran nimessä, istu, mies.»\n\n»Ehkä herra Hansen todella mieluummin haluaa, että me luemme kuin\njuttelemme», sekaantui Mara asiaan tyynellä äänellänsä. »Peterin työ\nsujuu, nähkääs, paremmin, kun hän välillä lukee sitä minulle», selitti\nhän vieraan puoleen kääntyen. »Istu tähän, Peter — tähän vanhaan\nnojatuoliisi — ihmistä ei pidä työssään keskeyttää», lisäsi hän vielä\nhymyillen.\n\n»Minusta olisi mukaisaa, jos lukisit, Peter, — jutellahan voidaan\njälkeenpäin, ja minähän tulin mukaan sillä ehdolla, etten häiritse\nteitä», sanoi Knud.\n\nPeter kohautti hartioitaan, mutta tarttui kuitenkin paksuun\nkäsikirjoitussalkkuunsa ja istahti vanhaan nojatuoliin.\n\nMara istui suuren piirustuspöydän ääreen ja otti piirtimen käteensä.\n\nVieras nosti päänsä ylös, pani kätensä ristiin polviensa ympäri ja\nkatseli eteensä.\n\nPeter huoahti kerran syvään, teki äkkinäisen, päättävän liikkeen\nja alkoi lukea. Ei kuulunut muuta kuin paperien kahinaa, vanhan\nkaappikellon äänekästä, verkkaista raksutusta ja Peter Rasmussenin\nyksisointuista ääntä.\n\nJo kaksi vuotta oli hän kirjoittanut herkeämättä erästä suurta\nromaania. Hän oli kahtena viime kesänä ollut kotiseudullaan Pohjanmeren\nrannalla, ja teos alkoi olla valmis viimeistelyä vailla. Hän aikoi\ntällä romaanilla ottaa osaa suureen palkintokilpailuun, jossa parhaasta\nteoksesta tällä alalla oli määrätty tarumaisen suuri, kymmenentuhannen\nmarkan palkinto, ja Peterillä oli enää vain yksi ajatus: sen palkinnon\nsaavuttaminen! Hänen koko tulevaisuutensa riippui siitä.\n\nHän luki nopeasti ja yksitoikkoisesti, mutta hänellä oli sangen\nkaunissointuinen ääni, joka silloin tällöin sai omituisen laulavan\nsävyn.\n\nMarasta oli se tänä iltana kuin merenkohina, ja lukemattomat,\nalinomaiset pienet aallot keinuttivat hänen sieluansa pois, kauas pois\nuusille ulapoille.\n\nKuka oli tuo ihminen, joka äkkiä oli ilmestynyt heidän välilleen?\n\nMuudan Peterin nuoruudenystävä.\n\nNimeltä tunsi Mara hänet kyllä.\n\nPeter oli muinoin pitänyt paljon tästä ammoin kadonneesta ystävästä.\nMara tiesi hänen olevan ihmeen lahjakkaan miehen, taiteilijan niinkuin\nhekin, ei, niinkuin hän, sillä sehän oli maalari. Oli — vai oliko vain\nollut?\n\nTuohan oli aina ollut niin kevytmielinen, lopulta menettänyt kaikki,\nkunnes ei ollut muuta edessä kuin meno merten taa. Jo kymmenen vuotta\nsitten, oli Peter kertonut. Ja nyt oli hän täällä. Oliko Peter\nsiitä iloinen? Mara katseli Knud Hansenia ja ymmärsi, että se oli\nvihoviimeisillään kamppaileva ihminen. Ymmärsipä vielä paljon enemmän.\nVaikka oli hänet vastikään nähnyt ensimmäistä kertaa. Tunsi, että\nystävän tulo kovasti kuohutti Peterin mieltä. Näki nytkähtelyt tämän\nnaamassa ja tiesi, että Peterin oli vaikea tänä iltana lukea.\n\nTuijotti lukijaa ja kummasteli mitä tämä oikeastaan luki. Säikähti\nsitten itseänsä ja alkoi piirtää, vikkelästi ja kiihkeästi. Nyt sen\npiti, sen täytyi onnistua. Ja Peter luki. Kun hän vihdoin lopetti,\nseisoi vieras Maran tuolin takana ja sanoi: »hyvä.»\n\n»Onko se sinusta tosiaankin hyvä?» kysyi Peter. »No, on siihen pantu\ntyötäkin ja hikeä. Niin, totta puhuen, hikeä ja paljon.»\n\n»Entä verta?» kysyi Knud.\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»Sitä vain, että hiki kyllä merkitsee paljon, mutta hiki ilman verta —\nei mitään.»\n\n»Sydänverta», sanoi Mara verkkaan ja nousi ylös. Peter nousi myös.\n\n»No mutta sehän on itsestäänselvää... te puhutte niin salaperäisesti ja\nsanotte tavallisia selviöitä. Tietysti on sydänverta kaikki. Luuletteko\nte minun voivan kirjoittaa ilman sydänverta kynässä musteen asemesta?»\nPeterin katse, siirtyi levottomana toisesta toiseen.\n\n»Sinä olet käynyt aivan kalpeaksi, rakkaani», sanoi Mara häntä\nsyleillen. »Tule, vahvista itseäsi viinillä ja hedelmillä.»\n\nHe asettuivat jälleen kaikki kolme pyöreän pöydän ympärille ja söivät\nvaieten.\n\n»No, Knud, entä sinä?» kysyi Peter äkkiä ja katsoi ystäväänsä.\n\n»Minäkö? Minusta se on sangen hyvä, jos minun arvostelustani välität,\nmutta — kerrohan vielä — minä olin eilen illalla niin väsynyt, kun\ntulin, — milloin sinä oikeastaan olet ruvennut kirjailemaan? Minähän\nolen aivan ällistynyt!»\n\n»Jo kolme vuotta sitten, — tiedätkö, musiikki onhan se, — niin, — hyvin\nkaunista, mutta ei ravitse, ja täytyyhän sanoillakin voida saavuttaa\nsama kuin sävelillä. Minä kirjoitin sanomalehtiin ja aloin uneksia...»\n\n»Niin minäkin», sanoi Knud yksikantaan.\n\n»Sinäkö? Mies, sehän on suurenmoista! Kirjoitatko ehkä nykyäänkin\njotakin?»\n\n»En, en pitkään aikaan enää, minä olin välillä muissa puuhissa, ja\nsitten palaan aina kuitenkin taas maalaukseen ja...»\n\n»No niin, sehän onkin sinun ainoa todellinen taipumuksesi; onko sinusta\ntullut Kroisos siellä ja käyt vain huvin vuoksi repaleissa? Sinähän et\noikeastaan ole kertonut vielä mitään.»\n\n»Repalehuvia — ei hullumpaa!» toisti toinen ja nauroi ensimmäistä\nkertaa. Sitten nousi hän ylös.\n\n»Sinun morsiamesi on väsynyt tehtyään sinusta kerrassaan verrattoman\npään. Eiköhän lähdetä?»\n\n»Vai on se pää nyt vihdoinkin onnistunut? Annas nähdä, Mara! Hm,\nmainiota. Mutta onko minun naamassani sitten jotakin noin fanaattista?»\n\n»Tietysti, niinkuin jokaisella, joka pyrkii johonkin päämäärään. Hyvää\nyötä, neiti von Doren, minä kiitän teitä tästä illasta, kiitän paljon,\nvoikaa hyvin!»\n\n»Mutta näemmehän toki toisemme vielä...» sanoi Mara.\n\n»Kuka tietää, minä olen muuttolintu. Hyvää yötä!»\n\nHän astui kiiruusti ovesta ulos, Peter ja Mara seisoivat vastakkain.\n\n»Niin. Hänen elämänsä on aina heilunut ylös ja alas. Mara, minä\npelkään, että hän tulee hurjasti häiritsemään minua työssäni. Jos hän\njää pitemmäksi aikaa, niin helpotathan hiukan minun huoltovaivojani?»\n\n»Kernaasti, Peter, mikäli minulla on aikaa. Missä hän sitten asuu?»\n\n»Ah, hän voi tänä yönä vielä olla minun sohvallani, minun täytyy\nkuitenkin kirjoittaa puolen yötä. Kuinka omituista, että hänkin\non yrittänyt kirjailemista. Sehän ei lainkaan ollut hänen alansa,\nei ensinkään. Ikäänkuin sitä voisi kirjailla noin vain, paremman\npuutteessa! Minun täytyy kirjoittaa taas koko viimeinen luku kerrassaan\nuudestaan. Mitäs sinä oikeastaan siihen sanot?»\n\n»Minusta se oli aivan johdonmukainen, Peter. Mitä sinä siinä tahdot\nmuuttaa?»\n\n»Se _ei ollut_ johdonmukainen. Minun täytyy muuttaa kaikki. Hyvää yötä,\nMara, — huomiseen...»\n\n\n\n\n2.\n\n\nSeuraavana aamuna sangen aikaisin ilmestyi Maran luo kaupunginlähetti\ntuoden kirjeen Peteriltä. Tämä pyysi siinä Maraa hartaasti tulemaan\nhänen luokseen niin pian kuin mahdollista.\n\n»Tietysti», äännähti Mara, »jotakinhan täytyi tapahtua.» Hänen tarvitsi\ntuskin kysyäkään mitä.\n\nHän meni atelieehen, jossa neljä naisoppilasta istui ja seisoi mallin\nympärillä. Mara viittasi lempioppilaalleen Oda Brentelle, ja tämä nousi\nripeästi ja tuli Maran perässä toiseen huoneeseen.\n\n»Oda, — minun täytyy mennä pois enkä palaja ennenkuin\nlopputarkastukseen kahdentoista ja yhden välillä, — tottahan te pidätte\nsillävälin kaikesta vaarin, eikö niin?»\n\n»Mielelläni, tiedättehän, että teen, mitä vain tahdotte.»\n\n»Niin, tiedän. Hyvästi; pian tulen taas takaisin. Milloin oikeastaan\naiotte matkustaa?»\n\n»Paha kyllä jo parin päivän päästä, — vanhempani katsovat, että minä\nolen nyt oppinut maalauksen perusteellisesti ja kerta kaikkiaan,\npuolessa vuodessa! Neiti von Doren, mitä te siihen sanotte? Siitähän\nvoi joutua raivoihinsa.»\n\n»Pidättekö asuntonne?»\n\n»Pidän, minun täytyy. Onko teillä vuokralaista minulle kuudeksi\nviikoksi?»\n\n»Kenties — minä kysyin vain muuten, — hyvästi —»\n\nPian sen jälkeen seisoi Mara raitiovaunun sillalla ja kulki\nTheresienkadulle. Siellä eräässä pienessä piharakennuksessa oli Peterin\n»runoilijaloukko».\n\nHän kapusi kiireesti monet portaat ylös. Ylhäällä oli Peterin ovessa\nlappu: »pyydetään olemaan soittamatta».\n\nHän koputti hiljaa ja kuuli heti sisäoven käyvän.\n\nSamassa seisoi Peter hänen edessään.\n\nSangen kalpeana ja valvoneen näköisenä.\n\n»Hän nukkuu», sanoi hän kiihtyneenä, »me emme voi puhua tässä. Hyvä,\nettä tulit!»\n\n»Istutaan tässä portailla», kuiskasi Mara vastaan. »Onko hän tehnyt\nitselleen pahaa?»\n\n»Ei, kuinka sitä johdut ajattelemaan?»\n\n»Ah, Jumalan kiitos, ettei niin ole, hän oli eilen niin omituinen; minä\nen oikein tiennyt, mikä hänen oli, ja olin jälkeenpäin vielä levoton,\nkun te olitte menneet. Mikä häntä sitten vaivaa?»\n\n»Täydellinen luhistuminen! Kerrassaan romahdus. Ensin jutteli hän kello\nkolmeen saakka aamulla ja meni sitten tainnoksiin, — tuntikausiksi,\nkuule, — kesti iankaikkisen kauan kunnes lääkäri saapui. Hän sanoo\nsen olevan äärimmäistä nääntymystä, alituista ravinnonpuutetta ja\nsensemmoista; no, nyt hänelle valetaan hiljoilleen jotakin sisään\nja hän on puolihorroksissa; tohtori lupasi tulla takaisin; tämä on\nonneton juttu; minä jo pelkäsin Knudin kuolevan käsiin! Ja kuinka\nlaiha se miesparka on! Luita ja nahkaa! Ja tuskin vaateriepua mukana,\npuolitoista markkaa kukkarossa — siinä kaikki! Minähän en toissailtana\nhäntä lainkaan tuntenut, mutta näin huonosti en asian sentään luullut\nolevan. Siunatkoon, mitä kaikkia maan päällä elää, — kun ajattelee,\nettä hän ei viikkokausiin ole saanut kunnollisesti syödäkseen ja\nyleensä puhaltaa viimeistä pilliä, Mara, — että semmoinen onneton enää\nollenkaan riippuu elämässä kiinni.»\n\n»Onko hän sen kaikki sinulle kertonut?»\n\n»Kaikki, hän jutteli koko yön. Ah, mikä hukkaan mennyt elämä!\nMiesparka, ja että hänen piti sattua lusahtamaan läjään juuri minun\nluonani!»\n\n»Kuinka voit puhua sattumasta, Peter, — hänen oli määrä\nyksinkertaisesti enää ehtiä vain sinun luoksesi. Mutta mitä me nyt\nhänelle teemme?»\n\n»Sehän se juuri on, minkä vuoksi pyysin sinua tulemaan. Mitä me hänelle\ntehdään?»\n\n»Hänellä ei tietenkään ole ketään eikä mitään?»\n\n»Juuri niin: ei ketään eikä mitään.»\n\n»Mutta olemmehan me.»\n\nSyntyi vaitiolo. He istuivat vierekkäin portailla, Peter tuijotti\neteensä.\n\nMara katsoi häntä sivusta ja ajatteli — jos he nyt olisivat naimisissa,\nniin voisi Knud yksinkertaisesti jäädä heille. Ikäänkuin hänen\najatuksensa arvaten mutisi Peter: »Jos tämä olisi tapahtunut puolta\nvuotta myöhemmin, niin meillähän kukaties olisi jo se kirottu raha ja\nvoisimme — —»\n\n»Mitä rahasta!» keskeytti Mara hänet nopeasti.\n\n»Niin, sinä sanot sen noin vain; eilen sanoit 'mitä ihmisistä'.\nValitettavasti _on olemassa_ ihmisiä, niinkuin täytyy olla olemassa\nrahaakin, jotta tässä maailmassa voisi elää; sairaala on liian kallis,\nsitä me emme saa kokoon, Mara.»\n\n»Minullahan on atelieen takana suuri huone, jossa on vain kuvia, —\nsiellähän hän voisi maata, — ja kai minä saan hänet ruokituksikin,\n— miesparkahan ei ole oikeastaan sairas, vaan yksinkertaisesti\nnälkiintynyt.»\n\nPeter katsoi häntä hetken ällistyneenä. Sitten kietoi hän käsivartensa\nMaran ympäri ja veti hänet luokseen.\n\n»Maailmassa on vain yksi ihminen, joka on todellinen ihminen, ja se\nolet sinä, Mara, ei kenenkään muun mieleen juolahtaisi sellainen ajatus\n—.»\n\n»Älä puhu turhia, Peter, mitä siinä on merkillistä. Täytyyhän auttaa\ntoistansa sen verran kuin voi, emmehän voi häntä kadullekaan heittää.\nMinusta asia on niin ylen yksinkertainen, että siihen tuskin kannattaa\ntuhlata sanaakaan enää.»\n\n»Tietysti sinä pohjimmalta olet oikeassa, mutta ajattele seurauksia:\nisäntäväkesi saa kuulla, että sinun asunnossasi makaa nuori mies,\nsitten sinun naisoppilaasi... mikä juoru siitä nouseekaan!»\n\n»Ole hiljaa, Peter, älä käytä niin äiteliä sanoja, kun on kysymys\nihmiselämästä. _Saakoon_ isäntäväkeni tietää, että minä olen ottanut\nluokseni kuolemaisillaan olevan —»\n\n»Niin he ajavat sinut ulos.»\n\n»Jumala siunatkoon», sanoi Mara ja korotti ääntään, »niin ajakoot,\nsilloin menemme ihan köyhien luo pohjoiskortteliin, missä ei vallitse\ntapa, vaan ihmisyys, ja missä meidät otetaan vastaan, koska meillä\non nälkä ja vilu, sitä kysymättä, olemmeko mies ja vaimo... kaikki\nonnettomat auttavat toisiansa, se on minun syvin elämänkokemukseni.»\n\n»Eikä se kokemus ole teitä myöskään pettävä, neiti», sanoi äkkiä ääni\nheidän alapuolellaan, ja porraskerrosta nousi ylös omituinen vanha mies.\n\nHän näytti olevan sangen vanha, päässä silinterihattu ja hartioilla\nmusta, väljä vaippa.\n\nPeter ja Mara hypähtivät ylös.\n\n»Ah, herra Häberle», sanoi Peter sitten helpotusta tuntien, — »uusin\nnaapurini, soittotaiteilija Häberle» — esitti hän sitten vanhuksen\nMaralle.\n\nMara ojensi hänelle kätensä ja näki tumman, surullisen silmäparin.\n\n»Minä olen vanha», sanoi Häberle hiljaa, »ja kuljin portaita ylös\nhitaasti ja kuulin... te tahtoisitte sijoittaa köyhän ystävän,\njonnekin, mutta ei ole rahaa, ettekä tiedä minne? Eikö ole niin asia?»\n\n»Niin on», sanoi Mara.\n\n»Rahaa minullakaan ei ole, mutta minulla on 'minne'. Minä olen\njo aikoja siirtänyt vanhan soittokoneeni makuuhuoneeseen, herra\nRasmussen, kun en mielelläni häiritse ihmisiä. Asuinhuoneeni on sangen\nkäyttämätön. Sinne voitte sijoittaa nuoren miehen ja — ruokkimisestahan\nlupasi neiti pitää huolen, eikö niin?»\n\n»Mainiota!» huudahti Peter.\n\nMara tarttui äänettömästi vanhuksen käteen ja siveli sitä.\n\n»Tulkaa katsomaan huonettani, jos se teistä soveltuu.»\n\nPeter avasi varovasti käytävän oven, sitten astelivat he varpaillaan\nkaikki laajan vinttihuoneen läpi ja tulivat matalan oven luo, johon\noli kiinnitetty nimikortti: Augustin Häberle, musikeri. Vanhus otti\ntaskustaan avaimen ja aukaisi oven; he tulivat pieneen keittiöön ja\nsitten taittokattoiseen, kattoikkunalla varustettuun huoneeseen.\n\nSuuri kirjavakukillinen sohva oli seinän vieressä, muuten oli huone\nmelkein tyhjä.\n\n»Nähkääs», sanoi vanhus, »tämä sohva se antoi minulle ajatuksen, että\nystävänne voisi nukkua siinä, sillä minä en sitä milloinkaan tarvitse,\neikä oikeastaan sovi kohdella huonosti ja laiminlyödä tuollaista vanhaa\nuskollista huonekalua, vaikka sillä niinkuin minullakin — ja kaikilla —\non nuoruutensa ollut.»\n\n»Herra Häberle», sanoi Peter, »mutta meillä ei todellakaan —\nvalitettavasti — ole rahaa, me emme voi teiltä tätä sohvaakaan\nvuokrata...»\n\nHäberle kääntyi Maran puoleen.\n\n»Sitä teidän ei tarvitsekaan, minulla on mitä elääkseni tarvitsen\nenkä tietäisi, mitä rahalla tekisin, mutta tämä huone on onnettomalle\nihmiselle vapaa.»\n\n»Kiitoksia», sanoi Mara hiljaa.\n\n»No hyvä, tahdotteko nähdä vielä toisenkin huoneeni?»\n\nHän avasi ilman muuta oven ja vei uudet ystävänsä varsinaiseen\nhuoneeseensa, joka päinvastoin kuin edellinen oli huonekaluja melkein\nliiankin täynnä.\n\nIhmeellisiä, vanhoja esineitä.\n\nKeskellä uudinvuode, seinät kattoon saakka tauluilla peitetyt,\npiironkeja, tuoleja, kaappeja, kaikki kiiltävän puhtaita, ja sitten —\nmuista erillään, itsekseen — soittokone.\n\n»Ja täälläkö te asutte, ihan yksinänne?» kysyi Mara.\n\n»Täällä, minä ja soittokone, me kaksi olemme yksi, ja» — hän teki\nkädellään kuvaavan liikkeen — »kolmatta ei täällä enää ole.»\n\nJa kun hänen kuulijansa olivat ääneti, jatkoi hän salaperäisesti:\n\n»Kolme on merkillinen luku. Kolmas on aina — yksi liikaa — kun sen vain\noivaltaa.»\n\nTällä hetkellä tuli eräs vanhanpuolinen vaimo sisään ja sanoi:\n\n»Herra Rasmussen, tulkaa pian, se vilkuu silmillään kuin varpunen.»\n\nPeter riensi ulos ja Mara jäi seisomaan vanhuksen kanssa.\n\n»Herra Häberle», sanoi hän sopertaen, »_tehän_ toki ette saata olla\nonneton.»\n\n»Olin, lapsi, olin, kun en vielä ymmärtänyt, mikä meitä kaikkia niin\nhämmentää; nyt tiedän kaikki, ja kerran tulette tekin sen tietämään,\nkun teidän vuoronne tulee.»\n\n»Oi, kuinka ihanaa», sanoi Mara, »että hän joutuu tänne, teidän\nluoksenne.»\n\n»Minun luokseni? Siinä ei ole mitään. Mutta merkityksensä kai tälläkin\npäivällä tulee olemaan. Meidän täytyy hankkia sohvalle peitteitä ja\nvuodevaatteita; herra Rasmussenilla ei kai ole niitä liikenemään.»\n\nPeter tuli jälleen sisään, raahaten patjaa.\n\n»Rouva Krämer antaa tämän patjan», sanoi hän riemuisana, »ja Knud on\njuonut hiukan teetä, en tiedä vain, joko uskallamme hänet siirtää.\nMara, voisitko sinä luovuttaa hiukan makuuvaatteita?»\n\n»Kyllä, minä menen heti toimittamaan, ja jos herra Hansenia ei vielä\nsaa liikuttaa, niin sallii herra Häberle varmaan, että sinä saat ensi\nyön nukkua sohvalla... kaksi yötä nojatuolissa...»\n\n»Mutta, Mara... minustahan ei nyt ole kysymys.»\n\n»Tämä huone on nyt käytettävissänne, herra Rasmussen; minä olen koko\naamupäivän ulkona, tunneillani, niin että annatte vain lääkärin\nmäärätä, missä teidän potilaanne on paras maata.»\n\n»Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, herra Häberle.»\n\nSaman päivän iltana makasi Knud Hansen vanhan Häberlen kukillisella\nsohvalla ja katseli ympärilleen kuin unessa. Melkein salaperäisenä\ntavalla oli huone päivän mittaan täyttynyt huonekaluilla.\n\nTheresienkadun N:o 60:n vinttikerroksen asukkaat olivat kaikki\nliittyneet yksiin, ja tuontuostakin aukeni herra Häberlen ovi ja joku\ntoi pöydän tai tuolin tai pullon viiniä tai pari appelsiinia taikka\nhiukan leivoksia...\n\nSuuren vinttieteisen ympärillä yksin oli kuusi asukasta, joiden\nnimet olivat oviin kiinnitetyille pienille korteille merkityt. Peter\nRasmussenin ovi oli vastapäätä Häberlen ovea, ja nyt illalla tuli vielä\nviereisestä ovesta, jonka nimikortilla seisoi Frida Arend, nuori tyttö\nja toi kukkaruukun, jossa oli kukkiva neilikka.\n\nHän näki Häberlen oven olevan auki ja sipsutti hiljaa sisälle.\nHuoneessa makasi äänetön ja kalpea mies sohvalla ja ikkunan\nääressä seisoi kookas tumma nainen keittämässä jotakin kauniilla,\nheleänsiniseksi maalatulla pöydällä.\n\nTyttö asetti säikähtyneenä kukkansa keskelle lattiaa ja katosi\ntaas. Kun Mara kääntyi ympäri, näki hän kirkkaanpunaiset kukat ja\npotilaan vaaleansiniset silmät, jotka olivat täyttyneet kyynelillä.\nSairas ei ollut koko päivänä vielä lausunut sanaakaan, vaan antanut\nvälinpitämättömänä kaiken tapahtua, — nyt, kun Mara seisoi hänen\nvieressään, käänsi hän päänsä seinään päin.\n\n»Katsokaa», sanoi Mara, »kuinka elämä teitä tervehtii, niin kirkkaana\nja kauniina — ja nyt, nauttikaa jotakin...»\n\nPotilas katsoi häntä hajamielisenä.\n\n»Missä minä oikeastaan olen?» kuiskasi hän.\n\n»Kotona», vastasi Mara.\n\n»Onko semmoista maan päällä?»\n\n»On, kaikkialla, missä tapaamme ihmisiä, jotka ovat ylhäältä peruisin\nniinkuin Augustin Häberle ja niinkuin minun sulhaseni, teidän\nystävänne.»\n\n»Kuinka kummallista», sopersi sairas.\n\nMara istui hänen viereensä ja Knud koetti syödä hiukan keittolientä.\n\n»Kummallista on», sanoi Mara, »että elämä oikeastaan tulee paljoa\nkauniimmaksi, kun ei siinä enää ole mitään maista kotia, johonka\nnuoruudessaan kuitenkin on niin lapsellisesti kiintynyt.»\n\n»Kuinka niin?»\n\n»No, kun on koditon niinkuin minäkin, niin tuntee koti-ikävää toiseen\nmaailmaan, ja ihminen saa täällä ikäänkuin siivet, hän ei enää ole niin\nkylläinen ja vakinainen kuin ennen, vaan on kuin matkalla ja kulkee ja\nvaeltaa...»\n\n»Ja sitten?» kysyi toinen.\n\n»Niin, sitten kohtaa tiellä äkkiä pelkkiä matkatovereita, jotka myöskin\novat kotimatkalla, ja silloinhan on jo vähän niinkuin kotona.»\n\n»Ja nyt minä siis olen kotona», sanoi Knud.\n\nSitten sulki hän silmänsä.\n\nMara poistui hiljaa ja meni sulhasensa huoneeseen. Tämä istui\nkirjoituspöytänsä ääressä työhönsä syventyneenä.\n\nIkkunalla oli kukkia, se oli ainoa ylellisyys, minkä Peter itsellensä\nsoi, sohva oli samalla vuoteena, ja paitsi suurta kirjahyllyä ja vanhaa\nnojatuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa.\n\nSeinät olivat täynnä öljymaalauksia, enimmäkseen Maran harjoitelmia,\nkeskellä eräs suuri Pohjanmerimaisema, jota Peter sanoi\n»runottarekseen».\n\nMara laski kätensä hänen olkapäälleen.\n\n»Sinun ei pitäisi tänään tehdä työtä enää. Menkäämme ulos illalliselle.\nHäberle pitää huolta Knudista.»\n\n»Heti, heti, minun täytyy kirjoittaa vielä neljä sivua, sitten tulen\nSchellinginkadulle ja sen jälkeen saatan sinut asuntoosi, Mara. Minä\ntuon toistaiseksi Knudille ruuan osteriasta, ja iltaisin ottaa emäntä\nhäntä hoitaakseen, mutta minulla on sentään hiukan huolia.»\n\n»Ei tarvitse olla: Oda osti tänään päivällä minulta 'Iltahetken'\nseitsemästäkymmenestä markasta; tässä on ensinnäkin viisikymmentä\nmärkivää potilasta varten, mutta tietenkään et sano mitään. Anna hänen\nsyödä hyvää, kevyttä ruokaa, Peter; ajattele sentään, että me olemme\nvielä joka päivä saaneet riittävästi syödäksemme ja hän on nähnyt\nnälkää, pitkiä aikoja...»\n\n»No, Mara, niinkuin me emme muka olisi sitä joskus tunteneet...» Hän\nhypähti ylös ja huudahti kiihtyneenä: »Hyvä Jumala, niin, elämä on\nkauheaa! Ei muuta kuin raatamista ja vaivaa ja silloin tällöin joku\nkurja kolikko! Miten meidän kaikkien oikeastaan lopulta käy?»\n\n»Peter, kun tekee työtä niinkuin sinä, niin ei elämä toki ole kauheaa.\nEnempää kuin päämäärä ja toivo ei kellään ihmisellä voi olla.»\n\n»Minä en pääse päämäärään koskaan, en koskaan, minulla ei enää ole\noikeata rauhaa työhön.»\n\n»Kuinka niin, ei rauhaa?»\n\n»Ah, ei pitkään aikaan enää, aina tahtovat toiset ihmiset minulta\njotakin, ja nyt se on tuossa Knudkin ja...»\n\n»Niin, kyllä minä sen käsitän, että se on raskasta.»\n\n»Käsitätkö? Ethän toki luule, että minä nyt kolmen vuoden päästä\nkatuisin alan vaihtamista? Ei ei. Mutta kaikki häiritsee minua nyt,\nenkä minä pääse työssäni vähääkään eteenpäin, se on kauheata. Mara\nmiten meidän käy?»\n\nMara oli kääntynyt poispäin. Nyt käänsi hän tyynet, vakavat kasvonsa\njälleen Peterin puoleen:\n\n»Ole huoleton, Peter, kaikki käy, niinkuin tulee käydä... Meidän täytyy\nvain pysyä rohkeina. Meidän elämämmehän on, sellaisena kuin se on, niin\nihanaa ja rikasta! Ihmiset luulevat meidän elävän kurjaa nälkäelämää\nrauniokasalla, ja me kuljemme kuitenkin pelkkien kukkien keskellä!\nAjattele, kuinka ihana ihminen tuokin Häberle on! Mitä rikkautta\nhänestä huokuukaan, ah, minä en vaihtaisi osaani kenenkään kanssa koko\nmaailmassa!»\n\n»Sinä olet kuin meri, Mara», sanoi Peter, »aina uudessa kauneudessaan\nja...» Mara sulki kädellään hänen suunsa.\n\n»Tule, mennään nyt tekemään suunnitelmia lähiviikoiksi, miten saisimme\ntyötä Knud Hansenille.»\n\n»Työhön hän ei vielä pitkään aikaan pysty, meidän on nyt aluksi\npidettävä häntä luonamme näin vain.»\n\n»Tietysti. Minä ajattelinkin vain tuonnempana.»\n\n»Niin. Nyt meitä on siis kolme», sanoi Peter Rasmussen huoaten ja\ntarttui lakkiinsa.\n\nMara alkoi tuijottaa häneen.\n\n»Mikä sinun on, Mara?»\n\n»Minä ajattelin Häberlen sanoja kolmannesta. Niin omituista, eikö ole?»\n\n»On. Sangen omituista», toisti Peter.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKnud Hansen makasi useita viikkoja sairaana herra Häberlen huoneessa.\nHän makaili katsellen ympärilleen silmillä, jotka eivät nauraneet\neivätkä itkeneet, joissa oli vain määrätöntä väsymystä ja joskus\nällistynyttä hämmästystä.\n\nHän antoi hoitaa ja syöttää itseään kuin lapsi, hän olikin niin\nväsynyt, että tuskin jaksoi kättä nostaa, ja kuin vuosia sitten\nuneksittu unelma väikkyi hänen muistossaan se ilta, jolloin hän ensi\nkerran näki Maran. Sen jälkeen oli hän vaipunut syvään horrostilaan;\nsitten olivat suopeat aallot keinuttaneet hänet jälleen jollekin\nrannalle, ja tällä rannalla seisoi eräs olento, ja se oli Mara. Hän\nnäki hänet joka päivä. Hän tuli iltaisin, ja Knud tunsi jo tarkkaan\nhänen askelensa.\n\nEnsin kävi ulko-ovi. Sitten meni hän vastapäiseen huoneeseen Peterin\nluo. Ja sitten hetken kuluttua tuli hänen luokseen.\n\nMaralla oli aina sama kevyt kangashattunsa ja viheriä vaippansa.\nKäsivarrella oli hänellä koppa.\n\nTuli hänen luokseen ja antoi kättä lujasti ja toverillisesti. Kuinka\nhänellä oli kauniit kädet! Kapeat ja pitkät ja kuitenkin niin tukevat.\n\nKasvot olivat tavallisesti kalpeat, mutta silmissä oli aina loistoa.\n\n»Meren loistoa», sanoi Peter, »hän on meren rannalla syntynyt.»\n\nPari ystävällistä sanaa sanottuaan meni Mara sitten koppineen suuren\nsinisen pöydän luo ja alkoi keittää — jotakin hyvää, voimakasta keittoa\nja joitakin maukkaita vihanneksia oli hänellä aina hoidokkiaan varten.\n\nJa hoidokin silmät tarkkasivat hoitajan jokaista liikettä. Kun sitten\ntuntui voin ja jauhojen suloinen tuoksu, avautui tavallisesti ovi, ja\nPeter tuli sisään.\n\nJa sitten siirsivät he toisen pöydän hänen vuoteensa ääreen ja söivät\nkaikki yhdessä. Tavallisesti äänettöminä.\n\nSillä Maralla ja Peterillä oli päivän työ ja vaiva takanaan, ja Knud\nHansenia ei haluttanut puhua.\n\nKaikki, mitä hänellä oli kertomista tuhlatusta elämästään ja\ntoivottomuudestaan tulevaisuuteen nähden, oli hän jo aikaa sitten\nMaralle kertonut, ensimmäisinä päivinä, jolloin tämä häntä hoiti, mutta\nsitten sairastui hän kuumeeseen eikä saanut ylimalkaan enää puhua.\n\nJa nyt ei häntä enää haluttanut.\n\nPeter — hänhän tiesi myöskin kaikki, ja Peteriä, joka oli niin hyvä,\nniin enkelinhyvä, ei hän etenkään tahtonut rasittaa kaikella sillä\nlikaisella ja kurjalla, jota aina kertyy sellaiseen kulkurielämään,\nmitä hän oli viettänyt.\n\nPeterin elämänhaaksi liukui niin tyynesti ja itsestäänselvästi kaikkien\nkarien ohi, Peter vihasi kaikkea pahaa; senvuoksi häntä Marakin\nniin rakasti. Ja senvuoksi hänkin, Knud, häntä niin rakasti. Peter!\nSe oli kaikkien hänen harhailevien ajatustensa viimeinen ja paras\najatus, Peter oli hänen pelastusankkurinsa. Peter oli merkillinen\nmies. Niin, se mies oli esimerkiksi uhrannut musiikkinsa sanallakaan\nsitä surkeilematta. Ja kuitenkin oli hän jo lapsena säveltänyt,\noli sovelluttanut koko elämänsä musiikkia varten ja sitten äkkiä,\nkolme vuotta sitten, jättänyt kaikki ja alkanut uutta uraa. Se oli\nsankarillista suuruutta, vai mitä se oli muuta? Mikä hänet siihen\noli saanut? Hänen rakkautensa Maraan? Ah, sehän oli selvää, jos hän\ntahtoi mennä naimisiin Maran kanssa, täytyi hänen ansaita rahaa, paljon\nrahaa. Ja hän aikoi ansaita sen kirjailijatoimella. Kummallista,\nkuinka umpimielinen Peter sentään oli; Mara kai hänet kuitenkin tunsi\ntäydellisesti. Joka ilta saattoi Peter morsiamensa kotiin. Se oli ainoa\nvirkistys, minkä tuo työmyyrä itsellensä soi. Ja sitten tuli hänelle,\nKnudille, vielä aivan erikoinen, autuaallinen hetki. Silloin tuli näet\nvanha Häberle sisään, kuulusteli varovasti, oliko Rasmussen poissa,\nsillä musiikki häiritsee häntä, sanoi hän. Häberle oli kerran mennyt\nhänen luokseen ja kysynyt, häiritsikö soitto häntä, ja silloin oli mies\nistunut ja itkenyt, ja sen vuoksi soitti Häberle vain kun Peter oli\npoissa. Vanhalla soittokoneella oli kaunis, hieno ääni, ja Häberlen\nsoittaessa pulpahti koneesta harpun ja huilun sointuja, ja Knud Hansen\nmakasi ja kuunteli ja unohti kurjuutensa ja hätänsä eikä oikein\ntiennyt, elikö hän vai oliko jo kauan sitten kuollut, vain uneksi\nolevansa kotiseudullaan Pohjanmeren rannalla ja kuulevansa meren laulua\nja antoi sielunsa liitää ja liukua lokkina laineiden yllä ja mukana\nja näki yksinäisellä saarella kaksi ihmistä kävelemässä, ja ne olivat\nPeter ja Mara. Mutta hän näki heidän parissaan kulkemassa kolmannenkin\nolennon, jota hän ei tuntenut.\n\nJa sitten nukahti hän ja uneksi seuraa vaan päivään saakka, kunnes\nPeter tuli kahvia tuoden ja huoltaen häntä kuin äiti, niin, ja sitten\nvihdoin tulivat taas nekin päivät, jolloin Knud jälleen oli jalkeilla,\njolloin hän oli täysin herännyt uinailusta ja paratiisiolosta ja alkoi\ntaasen elää ja etsiä ihmisiä ja solmia suhteita, ja sitten lankesi kuin\nluonnostaan, että hän iltapäivisin kello neljän ja viiden välillä kävi\nMaran luona. Tämä antoi silloin vielä opetusta, mutta Knud istui hänen\npienessä asuinhuoneessaan, poltteli paperossia ja otti hänen hyllyltään\njonkun kirjan lukeakseen, ja usein tällöin tuli Mara sisään ja he\nkeskustelivat siitä, mitä hän luki, ja joivat hiukan teetä yhdessä.\nUsein tuli myöskin Oda, ja silloin puhuivat he paljon kotiseudusta:\nOda oli myöskin Slesvig-Holsteinista, ja hänen vanhempainsa maatila\noli Maran kodin rajanaapuri, ja Knud Hansen ja Peter Rasmussen olivat\nmolemmat Husumista.\n\nKerran kun Knud taas istui Maran luona, sanoi hän äkkiä:\n\n»On sentään oikeastaan typerää, että minä en ole kuollut.»\n\nMaran otsalle valahti varjo.\n\nSen tunsi Knud hänessä niin hyvin kuin pilvenvarjon merellä. Mara\npuhdisti päätään. Mutta ennenkuin hän ehti mitään vastata, jatkoi Knud\nnopeasti:\n\n»Älkää nyt, pyydän, sanoko siihen mitään tuota tavallista: 'elämähän\non teidän edessänne' tai 'kaikkihan voi vielä kääntyä parhain päin'!\nTe ette tunne minua, jos niin ajattelette; siksi usein olen jo ollut\nkuilussa ja joka kerta on minut pelastettu, ja kuitenkin putoan yhä\nsinne uudelleen; niinpä, mitä siinä on tekemistä?»\n\nKnud istui aivan hänen edessään, kädet ylösnostettujen polvien\nympärillä ja tuijotti häneen kankeasti heleänsinisillä silmillään. Mara\nsanoi:\n\n»Jospa teidän vain kerrankin johtuisi mieleenne koettaa auttaa toisia\nihmisiä sen sijaan, että aina annatte mennä niin pitkälle, että toisten\ntäytyy auttaa teitä!»\n\nKnud hypähti ylös.\n\nHänen laihat, kasvonsa sävähtivät hehkuvan punaisiksi.\n\nHän oli ääneti pitkän kotvan.\n\nSitten kohautti hän olkapäitään ja istuutui jälleen.\n\nJa naurahti hiljaa.\n\n»Minäkö toisia auttamassa? Nähkääs, minullahan on niin huono onni,\nettä aina joudun niin erinomaisten ihmisten joukkoon. Ketä minä\nheistä auttaisin?» Ja kun Mara ei vastannut, jatkoi hän: »Ajatelkaa\nitse: Häberletäkö? Häberle on kuin Jumalan lapsi, melkein pyhimys...\nPeteriäkö?... Tai teitä...?»\n\nHän vaikeni kesken.\n\n»Te voisitte auttaa meitä kaikkia», vastasi Mara tyynesti, »eihän sitä\nmilloinkaan auteta sillä, mitä tekee, vaan sillä, mitä on.»\n\n»Vai niin», vastasi Knud kuivasti.\n\nSitten vaikenivat molemmat.\n\nMara oli ottanut esille käsityön.\n\n»Miltä Peterin romaani tuntuu teistä?» kysyi hän äkkiä ylös\nkatsahtamatta.\n\n»Sangen hyvältä», vastasi Knud.\n\n»Siinäkö — kaikki?»\n\n»Kaikkiko? Neiti von Doren, sehän on totisesti sangen paljon.\nTiedättehän te, joka olette niin sanantunteva, että se on korkein\narvolause, minkä Luoja antoi työllensä. Muuten sanon minä Peterille\naina, että hänen pitää mennä töineen meren rannalle ja viimeistellä se\nsiellä. Hiukan suolaa ja meren tuntua näyttää minusta romaanista vielä\npuuttuvan, ja sehän on oikeastaan...»\n\n»Pääasia», täydensi Mara.\n\n»Niin kyllä, mutta mitä me ihmisparat teemme tämmöisessä tapauksessa?\nIkävöimme merta ja istumme vinttikerroksessa Münchenissä.»\n\nMara nousi ylös.\n\nHänen kasvonsa saivat tumman, intohimoisen ilmeen.\n\n»Minun täytyy hankkia se Peterille, minun täytyy.» Knud nousi myöskin\nylös.\n\n»Sitten menen minä ja lyön jonkun rikkaan miehen kuoliaaksi ja raahaan\nPeterin Pohjanmerelle, ja sitten täytyy teidänkin tulla mukaan, sillä\nmerenrantalainen tekin oikeastaan olette.»\n\n»Minäkö? Miksi niin?»\n\n»Teidän silmissänne on meri.»\n\n»Oh, mitäpä tuosta, herra Hansen, merilintuhan te itsekin olette, jos\nsiitä on kysymys.»\n\n»Niin olenkin, ja koditon ja orpo, niinkuin oikeastaan ollaan kaikki\nkolme. Pohjanmeri on meidän äitimme: menkäämme kysymään neuvoa siltä,\nmitä meidän tällä elämällä on tehtävä! Hyvästi, Mara-neiti, minä yritän\nvielä kerran onnistunko.»\n\nNaurahti ja lähti äkkiä.\n\nMara jäi yksin ja mietti tuota omituista miestä. Hänessä oli niin\npaljon hyvää, niin paljon mahdollisuuksia ja lahjoja, hän olisi\nvarmaan helposti voinut luoda aineellisen onnensa elämässä ja ajelehti\nkuitenkin kuin peräsimen menettänyt laiva ja hylkäsi hymyhuulin sen,\njohon Peter ja hän, Mara, jotka kumpikin olivat niin yksivakaisia ja\nraskaskäänteisiä, pyrkivät niin suurella vaivalla koskaan perille\npääsemättä. Koskaan! Elämä tuntui hänestä monta kertaa niin hirveän\npitkältä ja tarkoituksettomalta.\n\nKenties tämä Knud Hansenin väliintulo merkitsi jotakin. Mara ei\nkäsittänyt hänen suhdettaan Peteriin. Peter oli ilmeisesti jo jonkun\naikaa ollut täydellisesti hänen vaikutuksensa alaisena eikä Mara vielä\ntiennyt, oliko tämä hyväksi vai pahaksi; hän ei saattanut oikein\nselittää Peterin tavatonta kiihtyneisyyttä, hän uumosi vain jotakin\nkäännettä heidän kaikkien elämässä. Mutta mikä se oli ja minkälainen?\n\nPeter ei tullut tänä iltana hänen luokseen, mutta sen sijaan helähti\nhänen kolminkertainen soittonsa aikaisin seuraavana aamuna Maran ovella.\n\n»Mara», sanoi hän, »minulla on uutinen... ihana...»\n\n»Tule tänne näin», pyysi Mara sulkien atelieen oven ja vei hänet\nasuinhuoneeseensa.\n\nPeter tarttui hänen molempiin käsiinsä.\n\n»Ajattele», sanoi hän puhuen nopeasti ja hiljaa, »Knud on äkkiä saanut\nrahoja ja haluaa, että me matkustamme niillä Pohjanmeren rannalle\nHölupiin tai St. Peteriin tai Nordstrandiin; mitäs siihen sanot?»\n\n»Oi kuinka ihanaa!» huudahti Mara ja painalsi päänsä Peterin olkaa\nvasten. »Mutta kuinka se kävi?» kysyi hän sitten yhtä kiihtyneenä kuin\nPeter.\n\n»Niin, Mara, se on oma juttunsa, jolle minä en mitään mahda. Hän oli\neilen illalla niin reipas, ja me menimme vielä Bergenin yhdessä ja...»\n\n»Oh», sanoi Mara vain, »te pelasitte.»\n\nHän laski Peterin käden irti.\n\n»Hyi», lisäsi hän sitten, »kuinka rumaa ja mikä vahinko!»\n\nPeterin kasvot synkkenivät.\n\n»Me emme nyt lainkaan ymmärrä toisiamme. Minä en pelannut», sanoi hän\nkärttyisesti, »että muut pelasivat, on minulle yhdentekevää. Minä menin\nkotiin kello kymmenen, kello kaksi tuli Knud ja oli voittanut Willi\nCohnilta tuhannen markkaa.»\n\nMara ei vastannut ja Peter meni ikkunan ääreen ja näytti ärtyneeltä.\n\n»Eikö ole nurinpäistä», sanoi hän, »että me tässä aherramme ja\ntuommoiselle kevytmieliselle olennolle putoaa kaikki syliin... mutta,\nMara, jos olisit nähnyt, kuinka liikuttava hän oli, hän heitti minulle\nsetelit vuoteeseen ja sanoi: 'tuoss' on, poika, minulle ei mammona\nmerkitse mitään, tee sinä sillä jotakin kunnollista', ja sitten tuli\nmatkasuunnitelma, hän maalaa siellä ja minä kirjoitan, ja totta puhuen,\nMara, iloitsimme siitä oikeastaan kuin lapset.»\n\nHän tuli takaisin Maran luo ja katsoi tähän oikein rukoilevasti.\n\n»Milloin aiotte sitten matkustaa?» kysyi Mara.\n\n»Niin pian kuin suinkin. Hänen terveydelleenhän on edullisinta nyt\nkesäkuussa ja hän lupaa auttaa minua työssäni, kirjoittaa puhtaaksi\nja korjata, mitä tarvitaan. Mara, ehkäpä minun onnistuu vielä saada\nhänestä oikein kunnollinen ihminen siellä yksinäisyydessä, onhan hän\nkuitenkin herttainen, viehättävä mies! Me olemme taas tänä aikana\ntulleet niin läheisiksi.»\n\n»Kuinka kauan aiotte viipyä?» kysyi Mara.\n\n»Niin kauan kuin rahat riittää, tiedätkö, kaksi sellaista kulkuria kuin\nme ei paljoa tarvitse.»\n\n»Peter!» sanoi Mara äkkiä ja pani molemmat kätensä hänen kaulalleen.\n\nPeter katsoi häntä kysyvästi.\n\n»Ah ei!» sanoi Mara äkkiä, »älä katso minua niin moittivasti, mutta\nminulla on sellainen tuntu, että tämä vääryydellä saatu raha tuottaa\nmeille onnettomuutta. Täytyykö sinun tosiaan ottaa se häneltä vastaan?»\n\n»Sinä käytät vahvoja sanoja, Mara; niin suuri ei se synti sentään ole,\nja miksikä en suostuisi ottamaan rahaa vastaan parhaalta ystävältäni?»\n\n»Onko hän se?» kysyi Mara.\n\n»On, on varmaan. Onko sinulla mitään häntä vastaan?»\n\n»Ei, ei mitään, minua vain kaikki hiukan huolestuttaa ja minä\najattelin, että hän nyt piakkoin lähtisi. Auttaahan ei semmoista\nihmistä kuitenkaan voi.»\n\n»Sinäkö niin sanot! Etkö sinä sitte pidäkään hänestä? Ei suinkaan hän\ntoki millään tavoin ole ollut sopimaton sinua kohtaan?»\n\n»Ei, kuinka semmoista voit ajatellakaan! Pidänhän minäkin hänestä; hän\nsaattaa olla joskus niin lapsellinen. Auta häntä työhön, Peter, katso,\nettä hän jälleen alkaa maalata tai kirjoittaa sanomalehtiin, muuten hän\nvie koko sinun aikasi niinkuin nyt; minä tiedän kyllä, että sinä et ole\nsaanut paljoa tehdyksi työtä, olet istunut hänen vuoteensa ääressä ja\nte olette mietiskelleet maailman menoa, ja merenrannalla makailette te\nrannikolla ja tuhlaatte aikaa, tätä hirvittävän lyhyttä aikaa.»\n\nPeter oli ääneti.\n\nHetken kuluttua sanoi hän verkalleen:\n\n»Mitenkähän olisi, jos sinä tulisit mukaan...?»\n\n»Minäkö? Minulla ei ole matkarahaa ja niinä, Peter», — Mara nojautui\njälleen hänen olkaansa vasten — »minä olen myös mieluummin kaksin kuin\nkolmisin...»\n\nPeter syleili häntä.\n\n»Me kaksihan olemme erottamattomat, Mara; minä en sinua oikein ymmärrä,\nsinä olet niin omituinen. Onko jotakin tapahtunut sinun ja Knudin\nvälillä? Ei, sanot sinä; hyvä: niinpä suo minulle toki tämä hiukka\nvapautta kerran... näes, minä pidin meidän kumppanuuttamme kolmisin\nnäinä viime viikkoina niin ihmeenihanana ja minussa on pyhä tunne,\nettä minä en nyt saa jättää Knudia, vaan minun tulee tukea häntä.\nHänen pitää ryhtyä maalaamaan; en luule, että kirjoittaminen on juuri\nhänen alaansa, vaikka hänellä siinäkin on joskus ollut menestystä,\nkuten hän kertoi; mutta kun hän taas oikein toden perästä maalaa, niin\nsaan minäkin jälleen rauhaa kirjoittamiseen... Ja nyt hyvästi! Illalla\nosteriassa. Tulethan?»\n\n»Tulen tietenkin; hyvästi... oppilaat jo odottavatkin.»\n\nHän tuli kello seitsemän aikana ravintolaan ja tapasi heidän\ntotuntapaikallaan Knud Hansenin yksin.\n\n»Peter tulee heti», tervehti Knud vakaasti.\n\nJa kun Mara oli vaiti, kysyi hän hiljaa:\n\n»Oletteko suuttunut?»\n\nMaran teki mieli myöntää, mutta ei oikein hennonut. Knud katsoi häntä\nniin kumman suruisasti.\n\n»Tiedättehän», puhui Knud edelleen, »tietysti olette jo kauan tiennyt,\nettä Peterin romaani ajautuu suorastaan karille, ellei jotakin\ntapahdu, joka saa siihen henkeä... niinpä aiomme käyttää Willi Cohnin\nliikamammonaa tähän elvytykseen... tuossa Peter muuten tuleekin...»\n\nPeter tunki nopeasti joukon läpi.\n\n»Joko olette kauankin odottaneet? Ettekö? No hyvä... Joko sinä olet\nkertonut Maralle?»\n\n»Mitä sitten?» kysyi Mara.\n\n»Me matkustamme jo huomenna, Mara, tämä on jäähyväisjuhla; ja neljän\nviikon kuluttua olemme jälleen reippaina ja menestyksellä lastattuina\ntäällä.»\n\nMara ei vastannut. Knud oli tilannut pullon viiniä ja kaatoi laseihin.\n\n»Hyvät ystävät», sanoi hän sitten äkkiä kiihkeästi, »sallittehan toki,\nettä toimitan tämän matkan teille, jotka olette pelastaneet minun\nelämäni.»\n\n»Mara ei tule mukaan», sanoi Peter.\n\nKnud laski lasinsa jälleen pöydälle.\n\n»Mutta sehän ei ole mahdollista!» huudahti hän.\n\n»Ettehän sentään todenperään voinut ajatella, että minä tulisin\nmukaan», sanoi Mara nopeasti ja hiljaa, »minulla ei ole nyt matkarahoja\neikä sitäpaitsi aikaa.»\n\n»Minähän sanoin sen sinulle heti, Knud», huomautti Peter.\n\nMara katsahti sulhaseensa kummastuneena.\n\nVallitsi rasittava äänettömyys.\n\nKnud joi verkalleen lasinsa pohjaan.\n\nSitten sanoi hän vanhaan keveään tapaansa: »No, minä ajattelin, että\nkumppanusten kesken olisi sivuseikka, kenellä matkaraha sattuu olemaan,\nja luulin tähän saakka teidänkin olevan tällä inhimillisellä kannalla,\nneiti, suokaa siis anteeksi röyhkeyteni ja sallikaa minun nyt vain\njuoda teidän onneksenne ja sinun, Peter... teidän tulevaisuutenne\nonneksi.»\n\n»Terve, Knud! Mara ei ole suuttunut, ei, mutta näes, se ei vain nyt käy\nlaatuun... niin, tulevaisuus, siinähän täytyy ratkaisun olla.»\n\n»Teille kyllä... minulle taas...»\n\n»Teille myöskin», sanoi Mara, »teidän täytyy vallata onni, mutta ei\npelaamalla, se on niin inhoittavaa, en voi sille mitään.»\n\nKnud loi häneen polttavan katseen:\n\n»Millä tavalla sitten muuten voi päävoittoa tavoittaa?»\n\n»Peter sanoi teidän aikovan ryhtyä maalaamaan. Käyttäkää vain hyvin\naikaanne merenrannalla siihen, tai kirjoittakaa joku sujuva novelli.\nOttakaa tekin osaa suureen kilpailuun, herra Hansen, siinähän on\nmonenlaisia palkintoja tarjona!»\n\nPeter ja Knud katsahtivat Maraan ällistyneinä. Mara innostui äkkiä.\n\n»Niin, silloinhan te voitte työskennellä yhdessä, antaa toisillenne\nherätteitä ja innostusta... kuinka ihanaa se olisi!»\n\n»Mainiota», sanoi Peter.\n\nHänen äänensä kuului omituiselta ja kovalta.\n\nKnud tuijotti yhä Maran.\n\nSitten kaatoi hän viinilasinsa jälleen täyteen.\n\n»Juokaamme vielä lasi tämän ajatuksen onneksi», sanoi hän kevyesti.\n»Ajatuksethan eivät maksa mitään, minä vain en ole kirjailija, mikäli\ntiedän, eikö totta, Peter? Niinhän sinäkin sanot, ja minä tulen mukaan\nvain ollakseni Peterin seurana ja palvoakseni merta ja vahvistaakseni\njärkkynyttä terveyttäni. Peter, terve... minä juon sinun työsi maljan.»\n\nPeter kulautti myöskin lasinsa pohjaan, ja sitten istuivat he kaikki\ntaas vaiti.\n\nPikku, ravintola oli tänä iltana tupaten täynnä, ääntensorina kohisi,\ntupakansavu täytti ilman ja Marasta tuntui kuin näkisi hän molemmat\nystävänsäkin vain usman läpi. Hän näki Peterin istuvan pää taaksepäin\nkenossa, pehmeä tukka otsalta ylöspyyhkäistynä. Hän rakasti erikoisesti\ntuota leveäluista otsaa, jonka takana »karkoitettu» musiikki asui...\nPeter tuijotti sikarinsa savuun käsivarret ristissä rinnalla ja kaikki\ntuntui hänestä äkkiä niin vieraalta ja kaukana, kaukana olevalta.\n\nSitävastoin tunsi hän elävästi toisen läheisyyden, vaikka Knudin\nvaaleiden, levottomien silmien katse harhaili väkijoukossa ja hänestä\npois. Kaukaa kuului soittoa, ja Mara leikitteli parilla kuihtuvalla\nkukkasella, jotka olivat pöydällä. Mistä ne oikeastaan tulivat? Kuka ne\noli hänen lautasensa viereen pannut?\n\n»Tulee myöhä», sanoi Mara vihdoin, »minä lähtisin kotiin.»\n\nHe nousivat kaikin kolme ja lähtivät ulos. Oven edessä sanoi Knud\nHansen hyvästi. »Te tulette sinne kuitenkin perästäpäin», lausui hän\nnauraen Maralle, »sanonko terveisiä merellenne ja sävellänkö teille\nmerisinfonian?»\n\n»Hyvästi, herra Hansen», vastasi Mara, »ja kaikkea hyvää...»\n\nHän antoi kättä, Knud suuteli sitä. »Kiitos — kaikesta...» kuiskasi\nhän. Sitten tarttui Mara Peterin käsipuoleen ja he lähtivät kävelemään.\nHe astuivat ihan äänettöminä.\n\n»Siis huomenna», sanoi Mara, kun he vihdoin olivat hänen ovensa\nedustalla. »Ja mihin aikaan?»\n\n»Aamulla kello 8,30», vastasi Peter\n\nHe seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa.\n\n»Älkäämme tehkö eroa raskaaksi», sanoi Mara »meidänhän on jo usein\ntäytynyt eritä, mutta omituista on, että se tällä kertaa tuntuu minusta\nniin vaikealta Peter. Mitähän sitten merkinnee?»\n\n»Minullakin on aavistuksia», vastasi Peter, »mutta lapsellistahan\nlienee niihin kiinnittää huomiota...»\n\n»Päinvastoin», sanoi Mara huolestuneena, »aavistukset ovat varoituksia,\nkuule, älä matkusta, kun sinua varoitetaan.»\n\nPeter katsahti häneen epävarmasti.\n\n»Ei», sanoi hän sitten, »kyllä minun täytyy matkustaa. Minä tahdon\nsaada työni valmiiksi, Mara, älä häiritse minua siinä! Knud olisi\nsangen mieletön, jos hän ryhtyisi kirjailemaan maalaamisen asemesta...\nkuinka semmoista pälkähtikään päähäsi?»\n\n»Minä ajattelen yhdessätyöskentelyä niin viehättäväksi, ja hänhän sanoo\nAmerikassa usein kirjoittaneensa kaikenlaista.»\n\n»Ah, hän on kaiken maailman mies, minä luulen, että on hyvä, että hän\ntulee mukaani. Mitä sinä arvelet?»\n\n»En ymmärrä sinua.»\n\n»Minä tarkoitan, että hänestä täällä muuten tulee käden käänteessä\njälleen kevytmielinen...»\n\n»Jaa, sinä ajattelet Cohnin ja senkaltaisten seuraa, niin, Peter, siinä\nolet oikeassa. Pidä huolta hänestä, minä pyydän, minun on häntä niin\nkauheasti sääli, hän on kuitenkin niin äärettömän yksinäinen.»\n\n»Tietysti pidän hänestä huolta. Hyvää yötä, Mara! Tänään vielä kerran:\nhuomiseen! ja sitten...»\n\n»Vaiti, Peter, älä puhu enempää! Minä tulen huomenna asemalle. Hyvää\nyötä!»\n\nSeuraavana aamuna oli Mara keskusasemana ja näki molempien ystävysten\nseisovan vaunun ikkunassa.\n\nHe näyttivät kumpikin olevan iloisia ja matkakuumeessa, ja kun juna oli\nmennyt, seisoi Mara vielä kotvan paikallaan ja ajatteli:\n\n— Nyt matkustavat he molemmat pois, ainiaaksi!\n\nSitten kääntyi hän hitaasti kulkemaan kotiaan ja teki ahkerasti työtä\nkoko päivän. Illalla oli olo hänestä niin omituista ja vihdoin meni hän\nTheresienkadulle. Hänellä oli avain Peterin asuntoon ja hän meni sisään\nsiistimään vielä lähteneen jälkiä. Hän oli poissa. Hurja itku tahtoi\ntupata kurkkuun, ja aivan selittämätön tuska ahdisti sydäntä, kun hän\nasetteli syrjään Peterin tavaroita ikäänkuin tämä olisi kuollut. Hän\nei saattanut lainkaan tätä tunnelmaansa käsittää, poistui nopeasti\nhuoneesta ja koputti Häberlen ovelle.\n\nUkko kuljeksi huoneessaan ympäri ja siivosi Knud Hansenin jäämistöä.\n\n»Hyvä, että tulet, lapsi», sanoi hän, »minusta tuntui niin yksinäiseltä\npoikien mentyä... ne ovat hyviä poikia, kuule, molemmat... minä tunnen\nheidät tarkoin... mutta toisen täytyy nousta korkeuksiin, toisen vaipua\nsyvyyksiin... sinä tulet vielä ymmärtämään, mitä tarkoitan, ja sinun\ntulee olla kärsivällinen, lapsi, pysyä paikallasi, kunnes sinun vuorosi\ntulee! Siinä kaikki, mitä me voimme tehdä.»\n\nMara istui Knud Hansenin jättämällä sohvalla. Hän ei oikein kuullut,\nmitä ukko puhui, kaikki oli hänestä niin omituista.\n\nUkko asteli edestakaisin.\n\n»Älä sure suotta», sanoi hän, »tämmöisistä eroista ei saa antaa mielen\nmasentua, ne eivät ole vielä pahinta.»\n\nPahinta on, kun joutuu väärälle tolalle ja eroaa — omasta itsestään.\nSilloin vasta on ihminen yksin elämässä. Mutta me tiedämme niin vähän.\nKerran on sinunkin aikasi ohi, ja silloin sinä tiedät, mitä sinun on\ntehtävä, ja nyt kuuntelet kai hiukan soittoa, eikö niin? Minä tiedän\nkyllä, ja sitten sanon sinulle jotakin vielä, lapsi, tänä iltana. Anna\nsinä poikien olla poikessa kauan, kauan... se on parempi, ja matkusta\nsinä nyt tänä kesänä vanhan isoäitisi luo, josta minulle kerroit, ja\nkatsele kerran taas, kuinka omaistesi laita on siellä pohjolassa. Sinä\ntarvitset hiukan vanhan ympäristösi ilmaa, jos tahdot pystyä seisomaan\npaikallasi... ei ole hyvä aina vain elää yhdessä määrätyssä piirissä...\nsiivet surkastuvat... kuulethan, mitä sanon?»\n\n»Kuulen, isä Häberle», sanoi Mara hiljaa.\n\nUkko asteli edestakaisin ja meni sitten soittokoneensa ääreen,\nja lämpöisessä, hiljaisessa kesäyössä alkoi soida Beethovenin\nkuutamosonaatti, mestarin soittamana.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSlesvig-Holsteinin länsirannikolla oli Dorenien pieni kantatila. Se\noli ollut Dorenien hallussa jo satoja vuosia, ja monta eri isäntää\noli siinä ollut hyvinä ja huonoina aikoina. Viimeksi oli Maran\nisä, joka oli hiukan lajista muuttunut, kuten Dorenit väittivät,\nhoitanut tilan taloutta jokseenkin epäedullisesti; hänen aikaista\nkuolemaansa oli suvussa senvuoksi pidetty jonkinlaisena kohtalon\narmona, ja vainajan nuorempi veli nosti tilan jälleen kuntoon. Maraa\noli vanhempainsa kuoleman jälkeen kasvatettu vanhan isoäiti Dorenin\nluona, joka asui pääkartanon lähellä olevassa leskirakennuksessa.\nKotiopettajattaria vaihdettiin, mutta kukaan ei saanut oikein tolkkua\ntästä hiljaisesta, umpimielisestä tytöstä; neljätoistavuotiaana tuli\nhän erääseen Hampurin kasvatuslaitokseen ja sieltä palattuaan selitti\nrauhallisesti haluavansa ruveta maalariksi ja opiskella Münchenissä.\nVaikka tämä hänen toivomuksensa aluksi jyrkästi torjuttiin, pysyi hän\nsiinä rautaisella päättäväisyydellä ja pääsi vihdoin ankaran taistelun\njälkeen taiteilijauralleen.\n\nDorenit olivat pitäneet perheneuvottelua, suuri, yksivakainen tyttö\noli käynyt heille Bucheneckissä aika epämukavaksi; vaikka hänellä\nei ollutkaan mitään vaatimuksia tilan suhteen, liikkui hän siellä\nkuitenkin kuin isänsä elävä varjo, eikähän ollut haitaksi, jos hän\ntosiaan johonkin ryhtyisi, kun hän varmaankaan ei milloinkaan menisi\nnaimisiin, ja niin katsottiin lopulta olevan aivan paikallaan, että\nhän halusi seistä omilla jaloillaan. Hänen hampurilaiset opettajansa\nsanoivat hänellä olevan maalaustaipumusta, Münchenissä eli Dorenien\nkaukaisia sukulaisia, ja niin tuli hän sitten yksikolmattavuotiaana,\nkun oli täysi-ikäinen ja saattoi vaatia pientä omaisuuttaan haltuunsa,\nMüncheniin erääseen vakavamaineeseen täyshoitolaan ja alkoi opintonsa\nasianmukaisesti ja säännöllisesti.\n\nHän oli sangen ahkera ja edistyi hyvin, mutta suvussa vallitsi\nkuitenkin suuri mieltenkuohu, kun hän ei vielä muutamien vuosien\nkuluttua ollut myynyt yhtään suurempaa maalausta, vain silloin tällöin\njoitakin parinkymmenenmarkan tauluja, mutta Ludwig-setä oli sitten\nkerran keskustellut Hampurissa erään tunnetun maalarin kanssa ja tämä\noli puhunut jotakin »oikeutuksesta mitä parhaisiin toiveisiin», ja\nsehän oli melkein kuin lääkärintodistus, ja suku tarttui näihin hyviin\ntoiveisiin sangen vakavasti.\n\nJa sitten tuli surullinen, kauhea tapaus Maran elämässä... tahra.\n\nHän oli lomalla kotona isoäidin luona, kun eräänä päivänä saapui pitkä,\ntummatukkainen nuorukainen, joka ilmoitti olevansa pianisti Peter\nRasmussen, eikä vain sitä, vaan ilman muuta — Maran sulhanen! Asia oli\nperäti kiusallinen ja saattoi koko Dorenin suvun suureen kuohuntaan.\nSentapaistakaan ei suvussa koskaan ollut tapahtunut. Mutta puhuttiinpa\nMaralle mitä tahansa, hän vastasi vain levollisesti, että hän ja Peter\nolivat oppineet tuntemaan toisensa ja rakastamaan toisiansa ja olivat\njuuri menneet kihloihin. Eikä auttanut mitään sekään, että heille\nsanottiin molemmille: avioliittoahan he eivät kuitenkaan voineet\najatellakaan, mitä he siis oikeastaan tahtoivat? Silloin vastasivat\nhe ihan rauhallisesti, etteivät he sitä toistaiseksi lainkaan\najatelleetkaan, vaan aikoivat ensin ansaita jotakin, tulla täysin\nitsenäisiksi ja vasta sitten mennä naimisiin. Sanalle »täysin» panivat\nhe erikoista painoa.\n\nNiinpä ei ollut muuta tekemistä, kuin että annettiin Maran joutua\nepäsuosioon, kiellettiin Peteriltä oleskelu Bucheneckissä ja\ntoivottiin, että asia vähitellen oikenisi itsestään. Tummatukkaisen\npianistin täytyi pikimmittäin jälleen lähteä kylän majatalosta,\nminne hän sangen sopimattomasti oli asettunut asumaan, ja hän palasi\nBerliiniin, missä hän opiskeli soitantoa, ja epätoivon tai katumuksen\nkyyneliin puhkeamisen asemesta pakkasi Mara hiljaa matkalaukkunsa ja\nmatkusti takaisin Müncheniin. Pientä äidiltään perimäänsä omaisuutta\nei häneltä voitu riistää, ja kun hän selitti tulevansa sillä mainiosti\ntoimeen, varsinkin kun hänellä oli kymmenen oppilasta, täytyi antaa\nhänen mennä.\n\nSiitä huolimatta kutsui isoäiti Doren hänet joulujuhliksi kotia, mutta\nPeterin nimeä ei saanut mainita.\n\nMutta asia kävi yhä vain pahemmaksi, sillä Peter ja Mara eivät\nluopuneet toisistaan, ja Müncheniin palattuaan kirjoitti Mara eräänä\npäivänä, että Peterkin oli nyt muuttanut Müncheniin, hän oli luopunut\nmusiikkialalta ja ruvennut kirjailijaksi. Varmaan hän sillä alalla\nmenestyisi, ja Mara pysyisi hänelle kuolemaan asti uskollisena. Tähän\nvastasi suku uhkaamalla lopullisesti luopua hänestä, ellei hän purkaisi\nkihlausta tai ainakin muuttaisi Münchenistä pois. Mutta Mara jäi\nMüncheniin, ja niin luopui perhe hänestä.\n\nNyt oli hän kolmenkymmenen ikäinen eikä viiteen vuoteen ollut käynyt\nkotona, eikä vanha isoäiti Doren ollut kahteen vuoteen maininnut\npojantyttärensä nimeä, kun eräänä päivänä naapuritilan tytär, nuori\nmaalaajatar Oda Brente tuli vieraisille Bucheneckiin eikä puhunut koko\npäivänä muusta kuin Marasta ja aina vain Marasta ja kuinka yksinäinen\nMara oli nyt Münchenissä ja niin laiha ja kalpea, ja että Brentet\naikoivat kutsua hänet luokseen ja että hänen täytyi tulla tai Oda toisi\nhänet väkisin. Vanha isoäiti ei sanonut siihen mitään, mutta piti\nryhtiänsä vielä tavallista jäykempänä ja oli neiti Brenteä kohtaan\nsangen kylmä. Illalla lähetti hän vanhan palvelijattarensa pääkartanoon\nja kutsutti poikansa luokseen. Ludwig Doren, kookas ja tukeva ja sangen\nhyvinhoidettu, saapui hänen luokseen täsmällisesti puoli yhdeksän, ja\nkun hetki oli puhuttu kylvöistä ja ilmoista ja politiikasta, sanoi\nrouva von Doren äkkiä:\n\n»Minusta olisi suorastaan sopimatonta, jos Marie Agnes nyt kaiken\njälkeen, mitä on tapahtunut, tulisi Brentein luokse, Ludwig.»\n\nLudwig ällistyi ensin sanomattomaksi.\n\n»Onko sitten siitä puhetta, äiti?»\n\n»On, Brenten pikku neiti, joka tänään oli teillä ja kävi minunkin\nluonani, ei puhunut mistään muusta, ja Marie Agnes saattaisi kyllä\nuhmata meitä tuolla tavalla. Mitä sinä arvelet olevan tehtävä? Olisiko\nminun... vielä viimeinen kerta koetettava kutsua hänet tänne korkeaan\nikääni nähden...?»\n\n»Niin, äiti, se olisi epäilemättä parasta», vastasi Ludwig helpotusta\ntuntien, »sillä näes, meille se ei tytärtemme vuoksi todellakaan oikein\nkävisi laatuun, he ovat jo muutenkin kaikennäköisten uudenaikaisten\naatteiden tartuttamia, mutta sellaista elämää, jota Mara jo muutamia\nvuosia on Münchenissä viettänyt, ei heidän minun mielestäni tule oppia\nläheltä tuntemaan... Minä pelkään vain, että saat Marie Agnesilta\ntavanmukaiset rukkaset.»\n\nIsoäiti rypisti otsaansa.\n\n»Se mieshän kuuluu nyt olevan poissa Münchenistä.»\n\n»Niinkö? Sehän on mainiota — lopullisestiko?»\n\n»Siitä en oikein tullut selville, mutta Marie Agnesta kuvattiin minulle\nsangen yksinäiseksi ja onnettomaksi.»\n\nHerra von Doren nousi ylös.\n\n»Sitten on juttu tietysti lopussa! Sehän on ihanaa! Näes, äiti,\nmitä minä teille aina sanoin: ei muuta, odottaa kärsivällisesti, he\nkyllästyvät aikanaan. Marie Agneksellehan se tietenkin on suunnaton\nnöyryytys, mutta joka ei usko sovilla, saa kokea kovilla — vanha\njuttu! Pikku Brente oli varmaankin hänen lähettinsä, hän ei rohkene\nvielä suoraan pyytää meiltä anteeksi! Oikeastaanhan sitä pitäisi nyt\ntyynesti odottaa, mutta se ajatus, että hän tulisi ensin Brentein luo,\non minustakin kiusallinen ja sopimaton... Äiti, kirjoita hänelle pari\nsanaa, se on todellakin parasta.»\n\nEnempäähän ei rouva von Doren tahtonut kuulla, ja niin kirjoitti\nhän seuraavana päivänä pojantyttärelleen pari riviä ja kutsui häntä\ntulemaan luokseen vähän virkistymään.\n\nVastoin hänen tahtoaan tuli kirjeen sävy ystävällisemmäksi kuin hän\noli tarkoittanut, ja muutamien päivien kuluttua saapuikin sitten Maran\nvastaus, että hän tulee.\n\nVanha rouva oli kiihtyneempi kuin halusi näyttää. Hän meni\ntuontuostakin vierashuoneeseen katsomaan, oliko kaikki kunnossa, ja\ntulopäivänä seisoi hän polvet epävakaisina ikkunassa pojantytärtänsä\nodottaen. Ludwig oli lähettänyt vaununsa asemalle, ja nyt kuuli hän\njo pyörienkolinaa kylätien kivitykseltä ja sitten kääntyivät vaunut\nlehmuskäytävään ja olivat pian hänen asuntonsa edustalla.\n\nVanha rouva pani pitsisaalin hartioilleen ja meni ovelle. Siellä tuli\njo Marakin vastaan silmät suurina, kysyvinä.\n\nEi kumpikaan naisista sanonut sanaakaan, mutta Mara kumartui\nsuutelemaan isoäidin kättä.\n\nSitä hän ei ollut tehnyt viisi vuotta sitten lähtiessään, sillä isoäiti\noli puhunut loukkaavasti Peteristä, ja Mara oli mennyt ovesta ulos\nsanaakaan sanomatta. Ja minkävuoksi kutsui vanha, ankara rouva, jolta\nhän ei ollut koskaan saanut paljoa rakkautta osakseen, hänet nyt\ntakaisin?\n\nMara ei sitä tiennyt, mutta oli tuntenut selvästi, että hänen tällä\nkertaa ei pitäisi kieltäytyä, koskahan tämäkin matka tulisi kuulumaan\nhänen elämänsä käänteeseen, eikä hän tahtonut kohtaloa pidättää.\n\nKuin unissaan seurasi hän vanhaa rouvaa, joka saattoi hänet hänen\nentiseen lapsuudenkamariinsa ja sitten sanoi vain kylmästi:\n\n»Illallisille odotan sinua alhaalla kello seitsemän.»\n\n»Hyvä on, isoäiti.»\n\nHän katsahti isoäitiin ja omituinen hellyys valtasi hänen mielensä,\nmistä lienee johtunutkaan.\n\nMyöskin rouva von Doren näytti niin kumman liikutetulta, mutta meni\nlyhyesti rykäisten ulos ovesta ja jätti Maran yksin. Mara istuutui\nvanhanaikaiseen matalaan nojatuoliin ikkunan ääreen eikä liikahtanut.\n\nIkkuna oli auki, se oli ruusujen ympäröimä ja jasmiinintuoksua\ntunki sisään ilta-auringon mukana, joka paistoi hänen kukikkaiselle\nhimmelivuoteelleen ja sen edessä olevalle vanhalle, vankkuvalle\njakkaralle... kotoinen ilma ympäröi häntä; hän ei hennonut hievahtaa\neikä ajatella mitään, hän istui kuin lumottuna, kunnes kova, räikeä\nkellonlyönti ulkona muistutti hänelle että illallisen aika ei enää\nollut kaukana.\n\nHuoahtaen nousi hän ylös ja alkoi penkoa matkatavaroitaan,\nselkäreppuaan ja pleedikääröään.\n\nPuoleksi hymyillen otti hän esiin tumman silkkipuseron, jota hän\nvuosikausiin ei ollut käyttänyt — vanhan rouvan mieliksi hän tahtoi\npukeutua mahdollisimman hyvin — ja sitten lähti hän alas mielessään\nomituinen jännityksen tuntu, mitenkä tämä käynti mahtaisi päättyä ja\nmitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi.\n\nHän tapasi isoäidin pienessä salissa; puettuna mustaan silkkipukuun\nistui tämä ompelupöytänsä ääressä suurta, kirjavakukikkaista tyynyä\nommellen.\n\nTällaisena Mara hänet aina muisti ja hänen päässään välähti, kuinkahan\nmonta tyynyä isoäiti nyt jo lieneekään elämässään ommellut, ja että\nnuo monen monet tyynyt oikeastaan olivat ainoat olennot, joihin\nvaitelias, ylpeä rouva oli ommellut monet ajatuksensa ja jotka yksin\nne tunsivat... kuinka hehkuvasti olikaan Mara nuorena tyttönä ihaillut\nisoäitiänsä, melkein jumaloinut, mutta hänen tullessaan vanhemmaksi ja\nymmärtävämmäksi ja tarkkanäköisemmäksi haihtui palvonta eikä jäljelle\njäänyt muuta kuin kova, vanha vaimo, joka ankarilla arvosteluillaan\nvain haavoitti ja loukkasi ihmisiä eikä tehnyt ketään, ei ketään\nonnelliseksi. Mara joutui heti entisaikojen vanhan totunnan valtaan,\nistahti vaistomaisesti isoäitinsä nojatuolia vastapäätä olevalle\ntuolille ja kysyi koneellisesti:\n\n»Kuinka voit, isoäiti?»\n\nVanhus ompeli edelleen ylös katsahtamatta.\n\n»Kuinkapas vanha, yksinäinen vaimo voi, käy vähitellen rammaksi, on\nkaiket päivät yksin, ihmisillähän on kaikilla parempaa tekemistä\nkuin huoli vanhoista sukulaisistaan... mutta niinkuin Jumala hyväksi\nnäkee... Oletko sinä... ollut sairas, Marie Agnes?»\n\n»En, vain hiukan työstä rasittunut... minä kaipasin tosiaan raitista\nilmaa, ja silloin juuri tuli sinun kirjeesi... minä kiitän sinua siitä\npaljon, isoäiti.»\n\nKuinka kummallista, jälleen tunsi hän taannoista hellyyttä ja olisi\ntahtonut nousta ja kietoa kätensä isoäidin kaulan ympäri ja suudella\nhäntä ja kertoa hänelle kaiken salaisen, katkeran hätänsä; mutta ei;\nkylmältä sydämeltä ei kannata lohdutusta etsiä.\n\nVanhus oli rypistänyt otsaansa ja ompeli vielä innokkaammin, ja\nsitten tuli palvelijatar ilmoittamaan illallisen olevan valmiin, ja\nrouva von Doren astui arvokkaasti pojantyttärensä edellä ruokasaliin.\nHiukan väkinäisen keskustelun avulla saatiin tämä puolituntinen\njotenkuten kulumaan, sitten lepäili vanha rouva korituolissaan talon\nedustalla suuren lehmuksen alla, ja Mara käyskenteli vanhojen puiden\nsiimeksessä, tietämättä enää oikein, minkä vuoksi hän oli tullut. Hän\noli pian kulkenut läpi rouva von Dorenin pienen alueen, sitten tuli\nhän orapihlaja-aidan luo, jonka takana oli laajoja niittyjä ja niiden\ntakana meri. Hän oli jäänyt seisomaan ja huokasi syvään. Miksi oli\nhän tullut tänne? Miksei ollut mennyt merenrannalle, missä Peter oli?\nSehän oli kuitenkin hänen maatansa. Ja Peter kirjoitti niin harvoin,\nniin säännöttömästi; Mara oli tuntenut jo kauan, että jotakin oli\nepäkunnossa. Kirjeistä päättäen täytyi Peterin olla hermostuneessa\nmielentilassa; mahtoiko hän taas olla romaanissaan takertunut kiinni\njohonkin kohtaan? Ah, ei, sitä ei Mara uskonut, sillä Peter oli\nsuunnitellut kaikki niin tarkoin yksityiskohtia myöten, että ei\ntarvinnut muuta kuin vain kirjoittaa näiden muistiinpanojen mukaan.\nMara pani kaikki Knud Hansenin syyksi, tuon vieraan, joka oli tunkeunut\nheidän välilleen, tuon kolmannen, joka pyrki erottamaan Peteriä ja\nhäntä, jolla oli jotakin sala-aikeita ja joka jollakin salaperäisellä\ntavalla kuin mikäkin paha henki uhkasi Peterin enkelinhyvää sielua.\nMara oli jo aikoja selvään tuntenut hänen vaikutuksensa Peteriin, mutta\nei oikein tiennyt, mihin suuntaan tämä vaikutus painoi, mutta Maraa se\nainakin painoi raskaana taakkana, joka jo viikkokausia oli ollut hänen\nsydämellään.\n\nUkko Häberlekään kummallisine puheineen ei ollut hänelle enää viime\naikoina ollut oikeana lohdutuksena, tai sitten ei Mara ymmärtänyt häntä.\n\nKuinka jasmiinit sentään tuoksuivat! Ja hän seisoi niiden keskessä kuin\näkkiä vanhentunut ihminen, tietämättä oikeastaan, minkä vuoksi.\n\nKun hän jälleen palasi kartanolle, näki hän useita ihmisiä isoäitinsä\nympärillä ja tunsi Ludwig-sedän ja tämän puolison, Minette-tädin.\n\nKaikki nuo ihmiset paheksuivat hänen rakkauttaan Peter Rasmusseniin\nniin suuresti ja olivat häntä haavoittaneet ja loukanneet ja\ntuominneet, mutta hän oli viettänyt niin vakavaa, työteliästä elämää,\nettei hänellä ollut aikaa suurin surra sukunsa vihoja, ja hänen\nelämänsä Peterin, ystäviensä ja oppilastensa parissa Münchenissä oli\nniin rikasta, niin ylivuotavan täyttä, että hän lopulta enää tuskin\nkaipasikaan omaistensa rakkautta. Ja hän ajatteli, että hän tuskin\ntietäisi, mitä tehdä sillä rakkaudella, mitä nämä ehkä saattaisivat\nhänelle antaa!\n\nSillä mitä sanoivat nämä ihmiset rakkaudeksi ja ystävyydeksi ja\nymmärrykseksi!\n\nMara astui verkalleen lähemmäksi, hän ei tuntenut mitään katkeruutta\nomaisiaan kohtaan eikä äskeinen hellyys vielä kokonaan ollut haihtunut\nhänen sydämestään.\n\nSetä ja täti nousivat tervehtimään häntä hiukan hämillisen kankeasti.\n\nMara istahti heidän seuraansa ja vastaili matkaansa,\nmaalausharrastuksiaan y.m.s. koskeviin kysymyksiin, ja pian sen jälkeen\nnousivat sukulaiset ylös ja sanoivat hyvästi. Rouva von Doren kulki\npoikansa käsipuolessa puiston läpi, Mara meni sisälle.\n\n»No, minkälainen hän on?» kysyi Ludwig Doren uteliaana.\n\n»Kummallinen, sangen kummallinen», vastasi hänen äitinsä seisahtuen,\n»ei merkkiäkään katumuksesta tai tunteista, uskotko, kylmä ja hillitty\nkuten aina, mutta ei minun nähdäkseni mitenkään hädässä tai onneton.»\n\n»Ja sangen hyvin puettu», huomautti Minette-täti, »kuka sitten lienee\nhänelle sen silkkipuseron lahjoittanut?»\n\n»Mutta Minette, olehan toki... tiedätkö, äiti, Minette ja minä olemme\najatelleet, että tästä jutusta nyt on lopullisesti tehtävä loppu, minä\nolin tänä aamuna Brentein luona, ja pikku Oda puhelee jos jotakin —\nsiellähän on joukossa vielä muudan kolmaskin, tuntui minusta...»\n\n»Kolmasko?» kysyi vanha rouva von Doren henkeä pitäen.\n\n»Niin, ajattele, Husumin vanhan rehtori Hansenin kauan sitten kadonnut\nja kokonaan rappiolle joutunut poika on ilmestynyt Müncheniin, ja Marie\nAgnes näyttää ottaneen hänet luokseen ja...»\n\n»Ludwig, sinä unohdat itsesi...»\n\n»Suo anteeksi, äiti, minä tahdoin vain sanoa, että tämä Hansen on\npeluri ja ihan turmeltunut mies ja hän on raahannut sen toisen,\nsen Rasmussenin, mukaansa Hölupiin, ja siellä kai ne molemmat nyt\ntuhlailevat Marie Agneksen säästöjä, niin minä arvelen asian olevan,\nja jos me nyt saatamme todistaa Mane Agnekselle, että hänen rakas\nPeterinsä on huono mies, jättää hän hänet, siksi on hänessä sentään\nDorenia, uskokaa minua.»\n\n»Tuo kaikki on minusta sangen mautonta», sanoi isoäiti, kääriytyen\nlujemmin shaaliinsa.\n\nLudwig loi vaimoonsa silmäyksen.\n\nTänä iltana ei vanhukselle sopinut puhua enempää, sillä sana »mauton»\noli hänen syvimmän paheksumisensa ilmaus.\n\nHe saattoivat vanhan rouva von Dorenin takaisin ja menivät sitten\npyökkimetsän rinnettä alas omaan kartanoonsa.\n\n»Ludwig», kysyi Minette hetken kuluttua, »uskotko sinä tosiaan?»\n\n»Mutta, kultaseni, Oda Brenten viattoman varomattomien kertomusten\njälkeen olen siitä vakuutettu... muuhan ei sitäpaitsi olisi\nmahdollistakaan... ensinnäkin he ovat taiteilijoita, ovat rakastaneet\ntoisiaan jo seitsemän vuotta, emmekä me ole milloinkaan kuulleet mitään\nerosta... niinpä he luonnollisesti elävät vapaassa avioliitossa.»\n\n»Herranen aika, Ludwig, silloinhan me emme _voi_ oikeastaan lainkaan\nsallia tyttärien tulla yhteen hänen kanssaan... minkä vaikutuksen hän\nsinuun teki?»\n\n»No, vanhaksikäyneen ja kuluneen... Jospa sentään Oskar Brente, joka\nparahiksi on täällä, menisi pian hänen kanssaan naimisiin.»\n\n»Aateliton maanmies, Ludwig...»\n\n»No, Marie Agnekselle hän on nyt hyvinkin kylliksi hyvä, ja sitäpaitsi\nsangen kyvykäs mies... Minäpäs otan ja kirjoitan herra von Birkelle\nAmrumiin, hän luultavasti voi saada selvän, mitä elämää nuo molemmat\nmiehet meidän rannikollamme viettävät... hyvä toki, että vanhat kunnon\nHansenit aikoja sitten ovat kuolleet tarvitsematta tuta siivon poikansa\npaluuta... Mutta tule, on jo myöhä...»\n\nVanha rouva von Doren asteli syvästi järkytettynä salissaan keppinsä\nvarassa edestakaisin.\n\nHänen sydämensä oli jälleen täynnä suuttumusta käsittämätöntä\npojantytärtään vastaan ja hän katui jo katkerasti kutsuaan.\n\nOttaisiko hän hänet vielä tänä iltana puhuteltavaksi ja sanoisi hänelle\nvielä kerran totuuden, koko totuuden säälimättömästi?\n\nJuuri silloin aukeni ovi, ja Mara astui sisään.\n\n»Saanko sanoa sinulle hyvää yötä, isoäiti? Minä olen niin väsynyt\nmatkasta...»\n\nIsoäiti katsahti silmänräpäyksen pojantyttärensä levollisiin, kalpeihin\nkasvoihin ja suuriin, tummiin silmiin, joilla huoneen hämärässä tuntui\nolevan jotakin merimajakan sävyä; sitten ojensi hän kätensä ja sanoi\nlyhyesti:\n\n»Hyvää yötä.»\n\nMara vastasi hieman hämmästyneenä »hyvää yötä», meni sitten ylös ja\nistui pian kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan kirjettä Peterille.\nTämän kuva oli hänen edessään — kuva, jota hän erikoisesti rakasti;\nmuudan ystävä oli valokuvannut hänet pianon ääressä istuvana,\najatuksiinsa vaipuneena, pää hiukan kumarassa... Oi, jospa hän jälleen\nsoittaisi, soittaisi ja säveltäisi, teki Maran mieli ääneen huudahtaa,\nmutta hän jäi mykkänä istumaan kuvan ääreen.\n\nNyt tuntui hänestä, kuin kuulisi hän sen laulun, jota Peter soitti,\nvaatimatonta laulua, jonka sanat olivat Maran ja sävelet Peterin\nsepittämät:\n\nEi ollut soittajalla maat' eikä tavaraa, hän kulkee taivasalla maailmaa\navaraa mut missä mielii, siellä hän päivää paistattaa, ja enkeleiltä\ntiellä hän aina suojan saa. Näet tänne soittajan sen kun taivaantaatto\ntoi, niin hienon kultasäikehen sen sydämeen hän loi. Ei silmään kaiken\nkansan sen säikeen heie näy, ja pilkka palkkanansa hän maastaan poies\nkäy. Vaan säie soittajata vie taaton kotohon... hän maist' ei kaipaa\nmaata, kun sydän taivaiss' on.\n\n»Kun sydän taivaiss' on», hyräili Mara itsekseen... ja sen sijasta\nistui Peter nyt ja kirjoitti tuota romaania, tuota romaania, jota\nMara vihasi kuin katkerinta vihollistaan, sillä siitä pitäen kuin\nPeter siihen ryhtyi, oli heidän välinsä muuttunut... ah, hän tiesi sen\ntarkasti, siitä pitäen ei Peterin sydän enää ollut taivaissa, vaan\ntavoitti maata, rahaa, menestystä... Nuo kamalat kilpailujulistukset\nolivat vetäneet hänen ylvään, soivan sydämensä alas ja koko hänen\nelämänonnensa riippui nyt noista kymmenestätuhannesta markasta, jotka\nhän aikoi voittaa!\n\nVoittaa, mennäkseen Maran kanssa naimisiin! Ah, se herätti ajatuksia,\nliian syviä pohjaan asti ajateltavaksi... istuiko hän nytkin tänä\nkesäyönä kirjoittamassa tuota loputonta kertomusta, jossa ei ollut\nmehua eikä voimaa ja johon hän oli niin hurjan härkäpäisesti\ntarrautunut?\n\nMara nousi ylös, meni ikkunan luo ja katseli yöhön.\n\nHänen korviinsa kuului kaukaista kohinaa oliko se meri?\n\nÄkkiä näki hän lemmittynsä ihan selkeästi edessään.\n\nHän istui matalassa maalaiskamarissa vanhan soittokoneen ääressä ja\nsoitti, ja Mara näki aivan selvästi olennon, jolla oli suuret siivet\nkuin enkelillä, seisovan hänen takanaan ja pitävän kättänsä hänen\nolkapäällään. Silloin tiesi Mara, että Peterin paras olemus ei vielä\nollut tyyten hukassa, ja näyn haihtuessa, hyräili hän vielä kerran:\n»kun sydän taivaiss' on.»\n\n\n\n\n5.\n\n\nMara oli nyt jälleen vanhassa kodissaan. Ensimmäiset päivät kuluivat\nhiljaisesti, isoäiti katsoi häneen aina niin kuin olisi halunnut sanoa\njotakin, mutta ei saanut sanotuksi. Täten tuli hän olennossaan yhä\njäykemmäksi ja torjuvammaksi, ja hellyys Maran sydämessä surkastui\nolemattomiin. Hän ihmetteli vain, miksi vanhus oli häntä kutsunut, s.o.\nhän tunsi kyllä, että jotakin häntä vastaan suunniteltiin tai että\nvääriä huhuja hänestä oli levitetty suvun keskuuteen, mutta hän oli\nkuin lumottu, tunsi, että hänen tuli täällä odottaa sitä iskua, joka\noli häntä kohtaava. Hän meni seuraavana päivänä pääkartanoon käyden\ntätinsä ja setänsä luona »virallisella» vastavierailulla.\n\nTällöin näki hän myös serkkunsa, Hilda ja Leni Dorenin, jotka olivat\nmuutamaa vuotta nuorempia kuin hän, mutta oikeastaan vaikuttivat vielä\nseitsentoistavuotiailta.\n\nMaraa katseltiin uteliaasti ja rasitettiin kaikkinaisilla mitättömillä\nkysymyksillä. Hän tunsi olevansa näiden ihmisten joukossa kuin\nvaihdokas, mutta vastasi ystävällisesti ja auliisti kaikkeen, ja kun\nhän puolen tunnin kuluttua lähti, oli hän aivan väsynyt ja teki vielä\npitkän kävelymatkan päästäkseen roveisiinsa.\n\nHän kulki kylän kautta ja kävi tervehtimässä niitä harvoja tuttavia,\njoita hänellä siellä vielä oli; Bucheneckissa oli kaikki muuttunut;\nvanhoista ihmisistä, jotka hän vielä lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta\ntunsi, oli elossa enää vain muutamia. Niiden joukossa oli vanha paimen\nja vanha kuski, mutta hän oli käynyt heille vieraaksi, ja hänen\ntaiteilijatarammattinsa oli heidän mielestään jotakin pahaa, itsensä\npaholaisen keksimää.\n\n»Miksette te jäänyt isoäidin luokse?» kysyttiin häneltä kerta toisensa\njälkeen, eikä hän voinut sitä heille selittää.\n\nMara käveli sitten metsässä ja löysi pian vanhan lempipaikkansa,\nvanhan penkin, jolla hän oli istunut ja odottanut silloin monta vuotta\nsitten Peteriä, jonka kanssa hän vähäistä ennen oli mennyt kihloihin\nBerlinissä.\n\nHänen mieleensä palasi tuo ensimmäinen aika niin elävästi tänään, nuo\nihanat päivät Berlinissä, missä hän oli käymässä erään ystävättären\nluona ja oppinut tuntemaan hänet, tuon innoitetun musikerin. Hänhän\noli saman paikkakunnan lapsia ja orpo niinkuin Marakin hänen vanha\näitinsä, joka oli asunut hänen luonaan Berlinissä, oli hiljan kuollut —\nPeter kertoi tämän kaiken, he löysivät toisensa, ymmärsivät toisiansa\nniin hyvin, niin hyvin, kävivät yhdessä konserteissa, olivat yhdessä\ninnostuneita tai yhdessä hiljaa ja vaiteliaita, ja kun Peter Rasmussen\nlyhyen ajan jälkeen ilmoitti hänelle rakkautensa ja kysyi, tahtoisiko\nMara tulla hänen vaimokseen, niin vastasi hiljainen, ylpeä Mara\nyksinkertaisesti ja kuin luonnostaanlankeavana myöntävästi. Sitten oli\nhän matkustanut Holsteiniin ja sitten oli Peter tullut perässä; täällä,\ntällä penkillä olivat he istuneet... lujasti syleillen, kaiken muun\nunhottaen... nousseet sitten ylös mennäkseen isoäidin luo, ja kun he\nnäin käsi kädessä kulkivat metsätietä, oli Ludwig-setä tullut vastaan,\nja sitten oli tullut kaikki se hirvittävä, kaikki nuo inhoittavat\nkyselyt ja tiedustelut... Peterillä oli hihassaan vielä suruharso\näitinsä kuoleman jälkeen, ja Mara kuuli Ludwig-sedän tylyn äänen\nsanovan:\n\n»No, ainakaan ei miehellä ole hämäriä hännystäjiä enää... onhan se edes\njotakin.»\n\nKatkeruus valtasi Maran mielen tätä muistellessa, hän nousi ylös ja\nlähti kävelemään edelleen.\n\nPaluumatkalla tulivat hänen takaansa vaunut, joissa istui Olga Brente\nveljensä Oskarin kanssa.\n\nVaunut pysähtyivät, Oda hyppäsi alas, syleili häntä hurjasti eikä ollut\nilostaan ja yllätyksestään ollenkaan toipua.\n\n»Täällä on Oskarkin. Hän tuli eilen tervehtimään minua, hänellä on nyt\noma pieni tilansa, Dremmelshof, ja siellä ihana ranta. Mara, siellä\ntäytyy meidän yhdessä maalata. Kuinka kauan te viivytte? Ja kuinka\nRasmussen ja amerikkalainen voivat?»\n\nNäin juoksi juttua ja sateli kysymyksiä; vihdoin ottivat he Maran\nvaunuihinsa ja saattoivat hänet Bucheneckiin takaisin.\n\nBuchneckiläiset näkivät tietenkin heidän ajavan\n\n»Ahaa!» sanoi Ludwig Doren, »Mara ja Oskar!»\n\nLudwig ja Minette katsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja heidän\nmielikuvituksensa liiti jo niin pitkälle, että he alkoivat jo\nkeskustella, oliko _heidän_ pidettävä häät, vai eikö se ollut isoäidin\nasia.\n\n»Joka tapauksessa vain aamiaishäät, mitä pienimmässä piirissä», sanoi\nLudwig mitä vakavimmin.\n\n»Tietenkin... Ludwig, tiedätkö, mikä minua nyt huolestuttaa?»\n\n»Mikä sitten?»\n\n»No, Fritz on kirjoittanut Hildalle jotakin tännetulostaan.»\n\n»Tuleeko Fritz? Mainiota, — Minette, ethän toki luule, että Fritz\nryhtyisi mihinkään Maran kanssa! Sehän on suorastaan naurettavaa!\nVanhahko naisserkku ja lisäksi vielä maalaajatar, jolla on\nmusikerisuhde... Herra siunatkoon... jos hänessä edes olisi jotakin\nviehättävää, mutta hänhän on niin yksivakainen ja ikävä kuin nuo\nemansipoidut naiset aina ovat. Mistä heidän kanssaan ylimalkaan voi\npuhua? Ei, anna sinä vain Fritzin turvallisesti tulla... tytöt,\njotka rakastuvat pianisteihin, ovat meidän Fritzille vaarattomia,\nja tiedätkö, minusta on sangen mieluisaa, jos Fritz on täällä, minä\npelkään näet että tuo Rasmussen saattaa vielä ilmestyä tänne, kun hän\nkuulee Maran olevan täällä, ja silloinhan voi Fritz toimittaa hänet\npois jaloista, ettei minun tarvitse sitä tehdä.»\n\n»Herranen aika, Ludwig, sehän voi johtaa kaksintaisteluun.»\n\n»Kaikkia vielä, Rasmussen ei tietenkään ole hyvityskelpoinen... Mutta\nmitäs tytöt oikeastaan sanovat serkustaan?»\n\n»Ah, he pitävät häntä hassahtaneena, mikäli minä olen huomannut, mutta\nmitään erikoista he eivät ole sanoneet.»\n\n»Minä pyysin äitiä vielä eilen illalla selittämään Marie Agnekselle,\nettä hänen ei pitäisi puhua meidän tyttöjemme kanssa suhteestaan\nRasmussenin kanssa, mutta äiti on ollut niin omituinen näinä päivinä...\nminä en tiedä, pelkääkö hän Marie Agnesta vai mitä se on... hän\nkieltäytyi eilen jyrkästi puhumasta minun kanssani hänestä... no, minä\nodotan vain Birken vastausta Amrumista, sitten puhun hänen kanssaan\nvielä kerran suorat sanat.»\n\nFritz Doren, ainoa poika ja Bucheneckin perillinen, saapui todellakin\nlähipäivinä omaistensa luo. Ratsun kompastuminen ja ratsastajan jalan\nnyrjähtäminen oli hankkinut hänelle tämän loman. Hän astui vanhempainsa\nkotiin sirossa sivilipuvussa, keveästi keppiinsä nojaten.\n\nHänestä tuli heti koko perheen keskus. Sisaret pistelivät häntä\nherttaisesti hänen ylhäisen kalpeutensa vuoksi ja urkkivat kaikkia\nhänen viimeaikasia naistuttavuuksiaan... kaikkialla oli ollut ystäviä,\nkaikkialla oli hänestä jotakin kuultu, ja hänen piantapahtuvaa\nkihlaustansa jonkun rikkaan perijättären kanssa oli odotettu\nBucheneckissa vuosikausia ja joka hetki.\n\n»Tehän ette lainkaan laske minua niin pitkälle», sanoi Fritz\nstoalaisesti.\n\n»Mitä sillä tarkoitat? Mitä tuo on? Vai on se meidän syymme, että sinä\net saa tehdyksi päätöstä?» Hilda ja Leni olivat sangen loukkaantuneita.\n\n»Vai ei ole», vastasi Fritz, »sillä tuskinhan ihminen alkaa kiinnittää\nedes huomiota johonkin, niin puhutaan tämä onneton olento perhepiirissä\nkerrassaan kuoliaaksi, vielä ennenkuin hän edes on siellä käynyt, ja\nsilloin sitä luonnollisestikin vetäytyy syrjään.»\n\n»Fritz, sinä olet sietämätön», sanoi Leni.\n\nOnneksi oli päivällinen juuri päättynyt. Tytöt katsoivat, että Fritz\ntällä kertaa todellakin oli huonolla tuulella. Johtuiko se vain\njalasta? Vai oliko hänellä ehkä jotakin omallatunnollaan? Toivottavasti\nei se tulisi tämän loman aikana ilmi, sillä silloin olisi isän\nhyväntuulisuus mennyttä ja kesän koko ilo tärvelty.\n\nFritz herätti jo kotiatulonsa ensimmäisenä päivänä omaistensa suurta\npaheksumista.\n\nPäivällisen jälkeen oli hän kenellekään mitään sanomatta mennyt\nyksinään isoäidin luo ja jäänyt sinne kahville, vaikka hän yleensä ei\njuonut kahvia. Ja palattuaan sanoi hän perhepiirissä:\n\n»Oli muuten mainion hauska jutella Maran kanssa, isä, siitähän on\ntullut ihan viehättävä.»\n\n»Se on makuasia», arveli herra von Doren olkapäitään kohauttaen. »Äiti\nja minä katsomme hänen saattaneen itsensä sangen kieroon asemaan meihin\nkaikkiin nähden, mutta hän lähtee kai pian jälleen pois. En luule, että\nisoäitiparka kestää kauan tätä hermostuttavaa vierailua.»\n\n»Isoäiti kuunteli hyvin huvitettuna, kun me juttelimme», intti Fritz\nkiertäen lyhyeksi leikatulta viiksiään ylöspäin, minkä riitti.\n\n»Haluatko vielä tänään tulla minun kanssani Dremmelshofiin, Fritz?»\nkysyi hänen isänsä jokseenkin hermostuneena.\n\n»Oskarin luo», vastasi Fritz hiukan punastuen, »kyllä, kernaasti, isä.»\n\nMolemmat herrat ajoivat pian senjälkeen pois, ja tuskin olivat he\nkuuleman ulottuvilta, niin sanoi Hilda Lenille:\n\n»Nyt saa hän kuulla Maran tihutyöt. Kunpa vain tietäisin, ovatko\nvanhemmat oikeassa! Enhän tosin voi käsittää kuinka ylimalkaan\nsoittoniekkaan rakastuminen voi pälkähtää päähänkään, mutta tämä\nsalakähmäisyys on minusta inhoittavaa.»\n\n»Kuule, mennään hänen luokseen. Tiedätkö, jos hän olisi taideprofessori\nja varakas, niin ei kellään ihmisellä olisi mitään sanomista, ja\nsiksihän hän vielä voi tulla minä päivänä tahansa! Minusta on\noikeastaan väärin, että häntä kohdeltiin täällä sillä tavoin viisi\nvuotta sitten. Säätyeroahan ei nykyään oikeastaan enää ole.»\n\n»Ei, eihän sitä enää pitäisi olla, ja kuitenkin on ero auttamattomasti\naina sama. Aseta Fritz ja Rasmussen rinnakkain ja sinä tiedät, miksi\ntoiseen voi rakastua ja toiseen ei, vaikkapa hän sitten kymmenesti\nolisi pulska ja kunnon mies.»\n\nMara istui lähellä rakennusta maalaamassa, kun hän kauhukseen näki\nserkkujen tulevan, mutta ei voinut enää paeta.\n\nHe seisoivat jo hänen vierellään.\n\n»Kuinka ihanaa! Mitä se esittää?»\n\n»Talon yhtä nurkkaa ruusuineen.»\n\n»Vahinko, ettei koko talo tule kuvaan, tästä sitä on niin vaikea\ntuntea. Aiotko lahjoittaa sen isoäidille?»\n\n»En tiedä... vielä.»\n\n»Me häiritsemme sinua kai, Marie Agnes?»\n\n»Eikö mitä... taikka, aurinko laskee heti ja silloin minä lopetan...\njos tahtoisitte odottaa niin kauan...»\n\n»Niin, me olimmekin oikeastaan menossa isoäidin luo, onko hän ylhäällä?»\n\n»On kyllä... siis näkemiin.»\n\n»Näes, nuo ne on niitä taiteilijatapoja, joita Rasmussenilla varmaan\nmyös on», sanoi Hilda heidän mennessään, »jokainen muu sivistynyt\nihminen panee toki työnsä syrjään, kun vieraita tulee. Ajattele\nesimerkiksi Fritz...»\n\n»Fritzkö? Joka menee yksinkertaisesti toisesta ovesta ulos, kun\ntoisesta tulee vieraita! Onko ne sinun mielestäsi sitten parempia\ntapoja? — Hilda, mene sinä isoäidin luo, minä odotan täällä ulkona.»\n\nPian sen jälkeen tuli Mara maalauskompeineen ja tapasi Lenin istumassa\noven edessä.\n\n»Saanko auttaa sinua kantamaan?»\n\n»Kiitos, jos viitsit...»\n\n»Kyllä, minä tuon kaikki ylös.»\n\nLeni jäi ylös, istumaan serkkunsa luo ja katsahti väliin salavihkaa\nPeter Rasmussenin valokuvaa Maran kirjoituspöydällä, mutta ei\nuskaltanut mitään sanoa.\n\n»Mitä pidät Fritzistä?» sanoi hän vihdoin.\n\n»Sangen paljon», vastasi Mara heti. Hän oli jo täysin tottunut tähän\nmerkityksettömään kysymys- ja vastausleikkiin, joka näytti olevan\nBucheneckissa muotina, ja piti sitä sangen mukavana, sen avulla kun\nsaattoi niin hyvin olla piilosilla ja siinä kun tällä kertaa hänelle\nlisäksi oli uutuuden viehätystä, sillä hänen kumppaniensa keskuudessa\nMünchenissä ei tätä seurustelutapaa tunnettu — siihen ei kellään ollut\naikaa.\n\n»Meistä hän on kovin hiljainen eikä lainkaan entisissä roveissaan»,\njatkoi Leni.\n\n»Niinkö», sanoi Mara, »mitenkä hänen jalkansa oikeastaan tuli\nnyrjähtäneeksi?»\n\nHän sai nyt kuulla seikkaperäisen kertomuksen hevosen kompastumisesta\nja puhdisti sillä välin palettinsa, ja sitten huusi Hilda alhaalta\nLenia tulemaan pian, oli jo myöhä.\n\nYksin jäätyään huokasi Mara syvään; hän ei tulisi serkkujensa kanssa\nkoskaan läheisemmälle kannalle. He tuntuivat hänestä, joka kerta\nkun hän heidät näki, niin muuttumattomilta kuin seisoisi maailma\nBucheneckissä alallansa ja olisi vain muualla joutunut tuohon huikeaan,\nhenkeäriistävään rientomarssiin.\n\nLuutnantin ilmestyminen oli hiukan muuttanut elämää Bucheneckissä,\nseurustelu naapuriston kanssa oli vilkkaampaa ja Marakin oli silloin\ntällöin isoäidin mukana kutsuttu mukaan, mutta hän kieltäytyi melkein\naina; vain Brentein luona Seehotissa oli hän usein, siellä hän viihtyi\nja tunsi olevansa rakastettu. Ympäristössä kuiskailtiin todellakin\njo hänestä ja Oskar Brentestä — kumpikaan asianosainen ei tietenkään\naavistanut siitä mitään — Maralle oli se, mitä täälläpäin sanottiin\n»liehittelyksi», aivan vento käsite; jos joku ihminen miellytti häntä,\nseurusteli hän mielellään hänen kanssaan paljon, yhdentekevää mitä\nsukupuolta hän oli, eikä aavistanut, että oli olemassa ihmisiä, joilla\noli aikaa ja halua siksi ottaa hänet ja hänen ystävänsä puheensa\naineeksi.\n\nMutta hän oli tänä aikana saanut vielä yhden ystävän, mikä pantiin\nhänelle sangen pahaksi.\n\nSe oli Fritz Doren.\n\nDorenin perheelle oli ihan käsittämätöntä, mikä Marassa Fritziä\nmiellytti, ja vanhemmat alkoivat jo vakavasti ajatella, olisiko heidän\nkäytettävä mahtisanaa, sillä melkein joka päivä keksi Fritz tilaisuuden\ntavata Maraa, ja jos tämä ystävyys tulisi tietoon, saattaisi se\ntärvellä Fritziltä ympäristössä monta aviomahdollisuutta.\n\nEsimerkiksi sangen rikkaan, mutta ylpeän pikku kreivitär Linde von\nLindbergin kanssa, »jotapaitsi», sanoi Minette-täti, »tämänlaatuinen\nystävyys vanhahkon ja niin keimailevan naisen kanssa kuin Marie Agnes\non suoranainen onnettomuus nuorelle miehelle, sillä se estää häntä\nrakastumasta nuoriin tyttöihin ja johtaa hänet epäterveisiin ja\nluonnottomiin ajatuksiin... Katso, Ludwig, tuolla menee Fritz taas\nisoäidin luo, kuten hän sanoo.»\n\n»No, annas hänen tulla takaisin», tuumi Ludwig kiukkuisena.\n\nHetkeä jälkeenpäin koputettiin hiljaa Maran ovelle.\n\n»Mara, oletko siellä?»\n\n»Tule sisään, Fritz, minä maalaan näköalaa ikkunastani, eihän se sinua\nhäiritse?»\n\n»Päinvastoin, on niin viihtyisää, kun työskentelet. Saako täällä sinun\nluonasi polttaa? Jaa, sulhasesihan polttaa tietysti myös.»\n\n»Ei, tiedätkö, hän ei ole tupakkamies, mutta silti voit sinä huoleti\ntupakoida... tiedän kyllä, että se usein helpottaa.»\n\n»Mara, sinä tiedät niin paljon, sinun kanssasi voi puhua niinkuin\nystävän kanssa.»\n\n»Kiitos, Fritz, siitä sanasta.»\n\nMaran ääni oli liikutettu, kun hän sanoi tämän mutta hän ei katsahtanut\nylös työstään, joka oli pohjamaalausta piirustuksen päälle ja senvuoksi\nsalli hänen puhua. Fritz oli istuutunut vanhanaikaiseen pieneen\nnojatuoliin ikkunan ääressä ja poltti savukkeen toisensa jälkeen.\n\n»Mara», alkoi hän hetken syvän äänettömyyden jälkeen, sopertaen, »me\npuhuimme eilen naimisiinmenotta ja semmoisesta ja sinun käsityksestäsi\naviosta...»\n\n»Ja hänen», lisäsi Mara.\n\n»Niin tietysti, Peterin myöskin... se vaikutti minuun kyllä kokolailla,\nmutta sinä et aavista, kuinka vaikeaksi, melkein mahdottomaksi maailma\ntekee meille sen käsityksen noudattamisen.»\n\n»Maailmako? Minä elän myöskin maailmassa, Fritz.»\n\n»Niin kyllä, mutta teillä on kai... toisia vaaroja sinun maailmassasi,\nmeillä ne ovat nämä kirotut säätytottumukset tai mitenkä sanoisin...\njokainen tekee niin ja niin sen sitten tulee tehneeksi, ja tytöt ovat\nniin kasvatettuja, etteivät he tiedä mistään mitään ja jälkeenpäin\non heille kaikki yhdentekevää... minä tarkoitan niin sanottua\nentisyyttä... ja näetkös, mitenkä sitä tästä ikuisesta suosta pääsee\nylös... ja vaikka pantaisiin kuinkakin ovet telkeen, niin tulee\nkuitenkin murtauduttua ulos, ja kun sinä sanot, että Peterillä ei tähän\nsaakka ole ainoatakaan hetkeä kaduttavana elämässään, niin sanon minä:\nhattu pois Peterin edessä ja... minä, minä häntä melkein kadehdin.»\n\n»Sinäkö, Fritz?»\n\n»Niin, tiedätkö, Mara... minä olen nimittäin kilkissä... ja pahasti\nolenkin.»\n\nSeurasi äänettömyys.\n\nMara siveli kankaansa konemaisesti täyteen... — antaa kuvan mennä\npilalle, ajatteli hän, — Fritziä ei tällä hetkellä saa häiritä.\n\n»Jos sinun on parempi, niin kerro», sanoi hän hiljaa ja ystävällisesti.\nFritziin katsomatta.\n\n»Onhan se oikeastaan ihan hullua, että minä puhun sinun kanssasi\ntämmöistä, mutta nykyaikaanhan on muotina puhua naisten aikana kaikesta\nja jos jostakin, se on inhoittavaa...»\n\n»Fritz, minä yksinkertaisesti kieltäisin sinua puhumasta siitä, ellen\ntietäisi, mistä syystä sinä sen teet... mehän olemme näinä päivinä jo\nkeskustelleet kaikista näistä vaikeista ongelmista, älä siis siihen\ntuhlaa sanoja.»\n\n»Ei, en, varjelkoon, no niin, näetkös, se ihminen kun ei laske minua\nirti, ja minä... minä kun rakastan Oda Brenteä niin hurjasti.»\n\n»Oda Brenteä», toisti Mara ja katsoi serkkuansa hämmästyneenä.\n\nTämä oli peittänyt päänsä käsiinsä ja näytti sangen onnettomalta.\n\n»Kerro», sanoi Mara vain.\n\n»Etkö sinäkään ole keksinyt minun salaisuuttani? Kuinka omituista,\nkukaan omaisistani ei aavista sitä, ja sehän kaikki onkin samantekevää,\nkun vain saisin sen _yhden_ tekemättömäksi... Mara, sinä ja Odahan\nolette niin likeisiä ystäviä, ja kun minä nyt tiedän sinun ajatuksesi\nmeistä miehistä, niin täytyyhän minun melkein olettaa, että Oda\najattelee samalla tavalla? Ja sentähden tulin sinun luoksesi... kenties\nsinä voisit minua neuvoa, auttaa, Mara, tästä pulmasta!»\n\nMara oli vaiti pitkän kotvan.\n\nSitten sanoi hän väräjävällä äänellä:\n\n»Kuinka kauhean surullista tämä on... ja mikä vahinko! Oi, miksi, miksi\nturmelette te itseltänne aina kaikki?»\n\n»Mara, se on kauheaa, minä myönnän sen, mutta silloin kolme vuotta\nsitten oli Lieschen niin herttainen ja niin köyhä ja nälkäinen...\nja sitten kävi niinkuin näissä asioissa käy, toverit ivasivat minua\nja melkein pakottivat minut siihen... jälkeenpäin sitten kaikki\noli pian ohi, mutta minun täytyy maksaa kauhean paljon rahaa sille\nintohimoiselle olennolle... Ja nyt jo toista vuotta olen rakastanut\nOdaa, tahtoisin nyt kysyä häneltä, en kestä kauempaa... mutta sinä\nvoisit sanoa hänelle hyvän sanan minun puolestani, Mara... se toinen\njuttuhan on todellisuudessa ja aikoja sitten loppunut, aikoja... se on\nenää vain raha-asia eikä muuta.»\n\n»Eikä muuta? Oi, Fritz, se on kamala asia... niin, suorastaan katala,\nkuinka voitkaan puhua siitä tuolla tavoin? Etkö edes tunne katumusta?»\n\n»Katkeraakin!» vastasi Fritz tuskin kuuluvasti.\n\n»Ja jo kolme vuotta olet kantanut sitä taakkaa... miksi et ole\nvanhemmillesi...»\n\n»Vanhemmille? Tämmöistä?» Fritz naurahti katkerasti. »Isä sanoisi:\n'Semmoisesta ei puhuta, poikani, se maksetaan ja annetaan nurmen kasvaa\npäälle; piste'. Ja äiti joutuisi suunniltaan, pitäisi minua menneenä\nmiehenä ja lopulta... ja sehän se on katkerinta, Mara... lopulta\nneuvoisi hän minua kuitenkin mahdollisimman pian menemään hyviin\nnaimisiin! Ei, minullahan ei ole ketään, joka minua näissä asioissa\nneuvoisi. Vasta meidän keskustelumme näinä päivinä johtivat mieleeni,\nettä sinulla on ihan omintakeinen mielipide asiasta, ja sinä tunnet\nelämän... mitä minun on tehtävä, Mara?»\n\nMara oli noussut ylös ja käveli epätoivoisena edestakaisin.\n\n»Fritz», sanoi hän, »se on kauheaa, mutta sinun täytyy kai naida hänet.»\n\n»Sitä olen tuhannenkin kertaa ajatellut, mutta pitääkö meidän todella\nmennä naimisiin ilman rakkauden kipinää kummaltakaan puolelta?»\n\n»Hyvä Jumala, ei, sehän olisi rikos luontoa vastaan. Silloin sinulla\nei ole muuta tehtävää, kuin pitää huolta, ettei hän joudu hunningolle\nsinun syysi tähden, mutta mennä kenenkään toisen kanssa naimisiin et\nsinä minun ymmärtääkseni saa.»\n\n»Se on liikaa! Se on liian kova rangaistus!»\n\n»Niin, miten sitten menettelet? Minä en ymmärrä. Ellet tahdo kertoa\nasiaa tulevalle morsiamellesi, niin on se minusta selvä petos.»\n\n»Mara!»\n\n»Niin, Fritz... Peter on samaa mieltä kuin minä. Kuinka te tähän saakka\naina olette saaneet tämän petoksen soveltumaan kunniantuntoonne, on\nminulle käsittämätöntä! Tiedättehän pohjimmaltanne sangen hyvin, että\nomatuntonne ei sitä hyväksy. Sinulla on vain yksi mahdollisuus. Jos\ntahdot naida kunniallisen tytön, niin täytyy sinun sitä ennen tehdä\navoin tunnustus. Muutoin alennat häntä ja itseäsi.»\n\nFritz oli niinikään noussut ylös.\n\nAlhaalla soi kello.\n\n»Isoäiti kutsuu minua», sanoi Mara, »Fritz, minä en voi auttaa sinua\nmuuten kuin niinkuin juuri sanoin...»\n\n»Mutta luuletko, että Oda...»\n\n»Minä en voi vastata Odan puolesta, minä tiedän vain itsestäni, että en\nvoisi tehdä sitä, vaikka rakastaisin kuinka suuresti!»\n\n»Mutta, Mara! Ja sinä sanot rakastavasi\n\n»Niin, Fritz, se on toista. Mutta aviorikosta en voisi tehdä.»\n\n»Aviorikosta... mitä tarkoitat?»\n\n»Tarkoitan, että niin kauan kuin se ensimmäinen elää, on hän sinun\nvaimosi, olittepa sitten jollakin paperipalasella virallisesti\nyhteenkirjoitetut tai ette... hän on sinun vaimosi. Sehän on Jumalan\nsäädös luomisen alusta alkaen, että kahdesta ihmisestä tulee yksi, eikä\nsitä lakia ihmisen pidä rikkoman, eikä hän sitä voikaan, olkoon hänellä\nkuinka monta puolustelua ja selittelyä hyvänsä!»\n\n»Mara, minä luulen, että sinä olet tuossa käsityksessäsi jokseenkin\nyksinäinen!»\n\n»Se on mahdollista, mutta sano minulle, koskeeko kuudes käsky vain\nnaisia? Niin te näytätte olettavan. Mikäli minä tiedän, on Jumala sen\nantanut ihmisille ilman poikkeuksia... Mutta minun täytyy rientää.»\n\n»Vielä vain yksi asia, Mara. Kauanko viivyt vielä täällä?»\n\n»En enää kauan. Minä lähden pian merenrannalle, ehkä Odan kanssa...»\n\n»Ah, sitten tulen minäkin perässä... Mara, sinä olet minun ainoa\nystäväni maailmassa, olet näinä päivinä siksi tullut, halveksitko sinä\nminua?»\n\n»En ikinä! Huomenna enemmän... voi hyvin...!»\n\n»Minä tulen mukana alas. Minä kiitän sinua.»\n\nKun Mara tuli isoäitinsä luo, näki hän heti, että vanha rouva oli\nkovasti kiihdyksissä. Maran tulosta saakka Bucheneckiin oli isoäiti\nkarttanut vakavampaa keskustelua pojantyttärensä kanssa, mutta\nviime päivinä oli vanha kauna jälleen kasaantunut ja enentynyt, ja\ntänä aamuna Ludwigin kanssa tapahtunut keskustelu oli saanut hänet\npäättämään vihdoinkin puhua asiat halki.\n\n»Sinä olet antanut minun odottaa, oliko sinulla vieraita ylhäällä?»\n\n»Fritz oli luonani.»\n\n»Fritz sinun makuuhuoneessasi? Se on sangen sopimatonta, Marie Agnes...\nistu, ole hyvä... minä olen pyytänyt sinua tulemaan, koska katson\npyhäksi velvollisuudekseni isoäitinä vielä viimeisen kerran ennen kuin\nminua ei enää ole sanoa sinulle, että... huomauttaa sinulle, että...\nMarie Agnes, etkö sitten vähääkään kadu sitä kuinka sinä kohtelet minua\nja meitä kaikkia?»\n\nMara oli istunut tuolille vastapäätä isoäitiänsä.\n\nSisäisen kylmyyden tuntu levisi verkalleen yli koko hänen ruumiinsa ja\njäykisti hänet.\n\nUusiintuisiko nyt sama kohtaus kuin viisi vuotta sitten? Hän kohotti\npäätään ja katsoi isoäitiinsä, mutta painoi katseensa heti taas alas,\nsillä kylmät silmät vastapäätä olivat häntä vastassa kuin veitsenterät.\n\n»Sinä tiedät, isoäiti», sanoi hän sitten hiljaa, »että sinun\nsuuttumuksesi on minun elämäni suru, mutta mitäs minä voin tehdä!»\n\n»Tämä suru on vain sananparsi, Marie Agnes, ja mitäkö voit tehdä?\nVihdoinkin jättää tuon miehen, sen tyhjätaskun, sillä minähän näen,\nettä hänen kuvansa on yhä vielä sinun kirjoituspöydälläsi, vaikka hän\njo aikoja olisi halunnut luopua sinusta.»\n\nMara puristi käsiänsä lujasti yhteen eikä antanut näiden pahojen\nsanojen tunkea sydämeensä, ja hän oli tähän viimeiseen taisteluun jo\nniin kauan valmistautunut, että ne todellakin vain hipaisivat häntä\nhaavoittamatta.\n\nMillä saattoikaan häntä haavoittaa?\n\n»Peter ja minä pidämme yhtä kunnes se päivä tulee, jolloin voimme mennä\nnaimisiin», vastasi hän vihdoin koneellisesti.\n\n»Vai niin, minähän en pitkään aikaan enää ole sekaantunut sinun\nsisäisiin asioihisi eikä minulla ole siihen haluakaan, mutta se on\nsinun oma syysi, kun teistä sanotaan, että te olette jo kauan eläneet\nvapaassa aviossa.»...\n\n»Sanotaanko niin?» kysyi Mara.\n\n»Sanotaan kyllä, ja minä kysyn sinulta nyt viimeistä kertaa, tahdotko\nvihdoinkin luopua tuosta miehestä, joka on meidän välillämme, vai etkö?»\n\nJa kun Mara oli vaiti, jatkoi hän:\n\n»Ajattele toki, seitsemän turhaan tuhlattua vuotta olet sinä nyt\nviettänyt... tietystihän kärsii sinun toimesi siitä, sinähän näytät\nvanhalta ja surkastuneelta, sinä olet kolmenkymmenen ikäinen, sinun\ntäytyy nyt ratkaista... vain tuo mies on sinun ja omaistesi välillä.»\n\n»Miksi hän oikeastaan on meidän välillämme?» kysyi Mara. »Tehän ette\nhäntä edes kunnolla tunne.»\n\nIsoäiti oli hetken hiljaa.\n\n»Ihminen tunnetaan teoistaan. Tämä pitkä kihlaus on suorastaan\nepäsiveellinen, Marie Agnes.»\n\n»Voi olla, että me syksyllä menemme naimisiin», sanoi Mara.\n\nJälleen syntyi äänettömyys.\n\nMara tunsi, että vanha rouva vapisi suuttumuksesta ja järkytyksestä,\nmutta minkäs hän sille mahtoi.\n\n»On turhaa puhua sinun kanssasi, Marie Agnes, sinä olet itsepäinen...\nSyöksy siis onnettomuuteesi! Minä tiedän varmasta lähteestä, että sinun\nsulhasesi viettää huonoa elämää erään pahamaineisen kumppanin kanssa\nrannikolla ja...»\n\nMara seisoi pystyssä kuin kynttilä.\n\n»Ah, sitten täytyy minun heti rientää sinne häntä auttamaan», sanoi hän.\n\nVanha rouva katsoi häntä niin typertyneenä, että Mara jo pelkäsi hänen\nkaatuvan tuoliltaan.\n\nHän astui liki ja sanoi pelästyneenä:\n\n»Isoäiti...»\n\nVapisevin käsin työnsi vanhus hänet pois.\n\n»Mene siis! Se on tämän jutun huippu! Minä ennustan sinulle\nkaikkinaista onnettomuutta. Mutta jos sinä sen nyt teet, niin olit\nminun luonani viimeistä kertaa... Mene vain, mene.»\n\nMara seisoi liikkumattomana hänen rinnallaan.\n\n»Isoäiti!» sanoi hän vielä kerran, sitten kääntyi hän ja meni ovesta\nulos.\n\n\n\n\n6.\n\n\nPeter Rasmussen laski kynän kädestään ja kuunteli herkeämätöntä\nkaukaista kohinaa ja jyrinää.\n\nSe tuli tuolta särkkien takaa.\n\nSiellä viskautui vesi myrskyn ajamana rannalle ja pakeni taas viheltäen\nja pauhaten kivien ja merenruuhkan ja puunsirpaleiden yli takaisin\nsynkkään hautaansa.\n\nPeter tuijotti silmät selällään eteensä ja kuunteli kuin lumottuna.\n\nLähenikö se vai loittoni?\n\nTämä kumajava kellonääni se joka kerta värähdytti hänen sieluaan kuin\ntuntemattomista maailmoista kuuluva huuto, joka koski mieskohtaisesti\nhäntä, mutta jota hän ei saattanut ymmärtää, ja nyt tuli kokonainen\nsävelten orkesteri paisuen valtavaan, miltei yliluonnolliseen voimaan\nja kauneuteen... hän nousi vaistomaisesti ylös ja piti henkeänsä\nodottaen viimeistä riemuisaa finalea... nyt... nyt se tuli! Kuolon-\nja voitonhuudolla yhtaikaa paiskautuivat hyökkäävät aallot rannalle,\nkohistakseen sitten verkalleen takaisin vaimentuen loittoneviin\nsäveliin, kunnes taas suuri kello syvyyksistä ilmoitti uutta,\nmahtavampaa rynnäkköä.\n\nOlipa se ilta!\n\nPeter seisoi matalan pienen ikkunan ääressä, jota myrsky ravisteli\nniin että ruudut helisivät. Hän katsoi ulos pimeään yöhön ja tunsi\npimeydessä meren tulevan kuin jättiläiskouran, joka aikoi yhdellä\notteella temmata pienen saareen syvyyteen... ehkä jo seuraavalla...\n\nHäntä puistatti ja hän käveli pienessä huoneessa edestakaisin.\n\nJäi seisomaan nurkassa olevan vanhan klaveerin eteen. Melkein arkaillen\nkuin varas aukaisi hän kannen ja löi pari akordia syvän huokauksen\npäästessä rinnastaan.\n\nYhtä varovasti, surullisen tuskaisesti pani hän kannen kiinni taas\nja palasi nopeasti kirjoituspöytänsä ääreen, missä yksi yksinäinen\nkynttilä valaisi hänen paksua käsikirjoitustaan.\n\nHän oli äsken heittänyt kynän luotaan niin rutosti, että valkoiselle\npaperille oli pärskähtänyt lukemattomia mustepilkkuja. Peter otti\nviivoittimen ja ajatuksiinsa vaipuneena — veti paperille hienoja suoria\nviivoja ja järjesti mustia pisteitä ryhmiin ja kuunteli kohisevaa,\npauhaavaa sinfoniaa ulkona ja näki Ahdin istuvan mereisessä linnassaan\nsuurta kultaharppuansa soittamassa.\n\nHän veti pöytälaatikkonsa auki, penkoi Maran kirjeitä — jäljensi\nniistä jotakin, mutta hänen kätensä alkoi vapista ja äkkiä tempasi hän\nkirjoittamansa paperin, rutisti sen kourassaan ja nakkasi maahan.\n\nHänellähän ei ollut enää aikaa menettää, viiden viikon kuluttua\nviimeistään oli käsikirjoitus lähetettävä, ja mitä oli hän näinä\npitkinä, ihanina viikkoina aikaansaanut!\n\nTuskin mitään!\n\nHiki kihosi hänen otsalleen, kun hän tänä iltana jälleen silmäsi\ntyötään... hän oli viikkomääriä ikäänkuin kiertänyt ympyrää, kieppunut\nyhden kuolleen kohdan ympäri kertomuksessa, hävittänyt lehtiä lehtien\njälkeen, vihdoin ikäänkuin raivosta kirjoittanut pari lukua, ja sitten\ntaas oli edessä se kuollut kohta ja kaikki taas nurinnarin.\n\nHänellä ei ollut mitään rauhaa työssään.\n\nSe se oli.\n\nSen rauhan olivat he häneltä vieneet.\n\nMara ja Knud.\n\nHänen morsiamensa ja hänen paras ystävänsä. Se oli alkanut, kun Knud\ntuli Müncheniin eikä antanut hänen kirjailijatoimelleen kylliksi arvoa.\nLuuli itse jotakin siitä ymmärtävänsä ja oli yllyttänyt Marankin hänen\ntyötänsä vastaan; sen oli hän, Peter, kauan tuntenut.\n\nJa kamalahan oli ollut Maran ajatus neuvoa Knudiakin vielä ottamaan\nosaa tähän kilpailuun. Se oli sentään kaiken huippu.\n\nSe oli vienyt häneltä maan jalkain alta, sillä niinhän oli tosiaan\nkäynyt, että Knud maalaamisen asemesta oli äkkiä alkanut kirjoittaa...\nluonnosta, kuten hän sanoi, niin, ja sen sijaan, että olisi auttanut\nhäntä, istui nyt toisessa kerroksessa hänen yläpuolellaan olevassa\nhuoneessaan ja kirjoitti myöskin.\n\nTai eihän oikeastaan milloinkaan voinut tietää, kirjoittiko hän vai\nei. Hän ei koskaan puhunut siitä, oli usein poissa päiväkausia, teki\npurjehdusmatkoja kalastajien kanssa, pelasi yöt läpi mannermaan\nkapakoissa, tuli, kun sattui, taas takaisin, makaili tuntimääriä\ntai päiviä rannalla, pimisi päiväkausiksi ylös asuntoonsa, oli aina\nherttainen ja uskollinen hänelle, Peterille, ja riisti kuitenkin koko\nhänen rauhansa.\n\nUseammin kuin kerran oli Knud antanut hänen selvästi ymmärtää pitävänsä\nhänen romaaniansa heikkona. Suoraan hän tosin ei ollut sitä sanonut.\nMutta, Peter tunsi sen.\n\nEntä Mara...?\n\nPeter kiristi hampaitaan.\n\nEttä Mara ei rakastanut hänen romaaniaan, senhän hän oli tiennyt jo\nkauan. Mutta Mara oli kuitenkin uskollisesti pysynyt hänen puolellaan,\nkunnes — niin, kunnes Knud Hansen tuli.\n\nSiitä pitäen oli kaikki muuttunut.\n\nHän oli käynyt tätä salaista, sisäistä kamppailua mielessään jo kauan,\nmutta elämässähän on salaisia taisteluita, joista ei kukaan saa tietää\nmitään.\n\nVain täällä tämä kohiseva, pauhaava Pohjanmeri, nämä karkeloivat,\ntanssivat laineet, jotka antavat elämänsä pärskähtää valkeaksi\nvaahdoksi, ne olivat riistäneet hänen salaisuutensa, ne ivasivat\nja pilkkasivat häntä, ne puhkesivat hänen kanssaan elämän,\npohjasyvyyksistä lähteviin säveliin, ne repelivät myöskin koko hänen\nteoreettisen kirjailemiskudoksensa pelkiksi lepattaviksi riekaleiksi,\nne yrittivät säälimättömästi murskata hänet ja pyyhkäistä pois kaiken\nelollisen piiristä!\n\nPeter kamppaili niiden kanssa vereen saakka, ja monesti, kun ne\nlauloivat liian äänekkäästi, istuutui hän klaveerinsa ääreen ja vaienti\nne soittamalla hurjia, riemuisia säveliä ja soitti kirjoituspöytänsä\nympärillä kurkkivat haltijat suohon, kunnes itse näännyksissä vaipui\nvuoteellensa ja nukahti ja — näki unta merestä.\n\nMutta ne eivät häntä masenna!\n\nHän oli mies. Olihan hän työskennellyt nyt jo vuosia tämä saavutus\npäämäränänsä ja työskennellyt hyvällä omallatunnolla ja puhtain käsin.\n\nNe eivät saisi syytä kerskua olleensa oikeassa, kaikki ne, jotka\nsilloin olivat varoittaneet häntä muuttamasta alaa. Kaikki! Senkö\nvuoksi he sen tekivät, etteivät suoneet hänelle menestystä?\n\nKuinka Marakin silloin Berlinissä oli häntä pyydellyt, kun hän puoliksi\nylimielisyydestä kirjoitti erään kertomuksen sanomalehteen ja sai\nensimmäiset kolme sataa markkaansa! Helposti oli sitten vielä ansainnut\nuseita satoja sanomalehtiartikkeleilla ja sarkastisilla arvosteluilla,\njotka tosin eivät ensinkään miellyttäneet Maraa, mutta työskentelihän\nhän vain Maran vuoksi, voidakseen vihoviimeinkin rakentaa heille\nkodin, ei vaivaista musikerimajaa, vaan oikean kodin, jonka hän tahtoi\nsuurilla varoilla loistavasti sisustaa; mitenkäpä sitä milloinkaan\nvoisi musikerina saavuttaa! Kirjailijana sitävastoin viittoivat\nhänelle juuri nuo helpot, tarumaiset tulot... Jos hän nyt voitti tässä\nkilpailussa, niin kilpailisivat jälkeenpäin kaikki sanomalehdet ja\nkustantajat hänestä. Ja professori Lenthe, jonka ääni painoi paljon\npalkintolautakunnassa, oli häntä kiittänyt ja rohkaissut.\n\nJoutavuuksiahan ne vain olivat, joita vastaan hän täällä kamppaili, ja\nse, että he kaikki väittivät, ettei kirjaileminen ollut hänen oikea\nalansa ja että pari sanomalehtimenestystä ei merkinnyt mitään — se oli\nvain kateutta. Jos ei vain tätä onnetonta matkaa olisi ollut, niin\nistuisi hän ahkerasti Münchenissä ja kirjoittaisi, mutta sen sijaan oli\nKnud kustantanut koko tämän matkan ja istunut sitten hänen viereensä ja\nalkanut myöskin kirjoittaa — Maran neuvosta!\n\nNiin, eivätkö he sitten tienneet tällä yksinkertaisesti hänet\ntuhoavansa? Ja elleivät he sitä tienneet, miten saattaisi hän sanoa sen\nheille? He eivät olisi häntä ymmärtäneet.\n\nOttihan tähän kilpailuun osaa tuhansia ihmisiä. Palkintoja oli\nromaaneista, luonnoksista, jopa sävellyksistäkin. Kävisikö hänen\nsanominen Knudille: 'älä sinä ota osaa!' kun Knudinkin elämänonni ehkä\nriippui siitä?\n\nKas! Mikä ääni se oli, mikä rämähdys — romahtiko talo läjään? Kas,\ntaaskin! Ylhäällä Knudin huoneessa oli ilmeisesti ikkuna rävähtänyt\nauki, ja hänen isäntäväkensä nukkui jo aikoja.\n\nOlikohan Knud pannut käsikirjoituksensa edes kunnollisesti talteen?\nKuinka helposti saattaisi tuulenpuuska myllätä kaikki sekaisin!\nTehköön sen, se ei häneen kuulunut! Knudhan ei ollut uskonut hänelle\nsalaisuuttaan, mitä hän kirjoitti ja miten... eikä hän milloinkaan\nmennyt Knudin huoneeseen, ei tahtonut siihen sekaantua.\n\nKas! Nyt kävi ovi, hän kuuli kalastaja Klaassenin kapuavan ylös ja\nsulkevan ikkunan. No, kaipa sitten käsikirjoitus oli pelastunut.\n\nPeter teki päättävän liikkeen ja ryhtyi taas työhön vaatimattoman\nkirjoituspöytänsä ääressä.\n\nMissähän Knud mahtoi olla?\n\nEhkä mannermaalla? Kenties oli lähtenyt Maran luo?\n\nMiksei hän ollut kirjoittanut Maralle niin pitkään aikaan?\n\nJa miksi oli Mara sitten äkkiä taas omaistensa luona?\n\nOliko siellä sovinto tekeillä? Sehän oli mahdollinen vain, jos Mara\nhylkäisi hänet.\n\nOlisiko — olisiko se mahdollista?\n\nMarahan oli ollut niin omituinen silloin eronhetkellä Münchenissä...\nolisiko todellakin jotakin ollut hänen ja Knudin välillä? Välähdyksiä\nkulki koko ajan hänen silmiensä edessä: Knudin sairaus, Maran hoito, ja\njälkeenpäinhän oli Knud viettänyt joka iltapäivän Maran luona ja vain\nhän, hän oli ollut sokaistu!\n\nHän voihkasi ääneen.\n\nHänen koko elämänsä oli noiduttu: Mara hylkäsi hänet, ja Knud, jonka\nhän oli ottanut luoksensa, raahasi hänet tänne ja sen sijaan että olisi\njättänyt hänet rauhaan, kiihdytti hänet kuoliaaksi tällä kilpailulla.\n\nHulluksi tästä kaikesta oli tulla.\n\nMitä oli hänen tehtävä? Onnistuisiko heidän nöyryyttää häntä? Sillä\nmuuta he eivät kuitenkaan saattaneet tarkoittaa.\n\nHän tarttui äkkiä kynään ja alkoi kirjoittaa ja kirjoitti koko yön\nrautaisella tarmolla.\n\nAamulla tapasi hänen emäntänsä hänet nukahtaneena pöytänsä ääreen, pää\nkäsivarrelle vaipuneena.\n\nEmännän onnistui vain vaivoin saada hänet hereille.\n\n»Herra Rasmussen», sanoi hän sitten, kun tämä pökertyneenä hypähti\nylös, »ei tämä tämmöinen kelpaa. Se paljo kirjoittaminen yötä myöten ei\nole hyväksi. Juokaa nyt kahvinne ja pankaa sitten maata, minä herätän\nteidät päivällisaikaan, mutta hyväksi tämä tämmöinen ei ole.»\n\nPeter otti häneltä ääneti kahvitarjottimen ja meni se mukanaan oven\nedustalle aamuaurinkoon.\n\nMyrsky oli tyyntynyt, mutta kaikki näytti revellyltä ja väsyneeltä kuin\nhurjan taistelun jälkeen.\n\nKahvi vahvisti ja virkisti häntä, hänellä oli tunne ikäänkuin olisi hän\ntoipunut ankarasta taudista.\n\nMutta oliko hän sitten tänään terve?\n\nVaivaloisesti kokosi hän ajatuksensa.\n\nNiin, hän oli viime yönä kirjoittanut valmiiksi viimeistä edellisen\nluvun ja ellei Knud aivan pian palaisi, kirjoittaisi hän lopun\nlähipäivinä.\n\nKuinka ihana olikaan tämä aamuilma!\n\nHän tunsi halua mennä merelle ja uida. Hän nousi ja kulki hiukan\nhoippuen kapeaa niittypolkua pitkin, joka johti särkän harjalle ja\nsitten siitä merelle.\n\nKun hän oli mennyt, tuli vastapäiseltä puolelta Knud Hansen takaisin.\n\nHän oli suuresti muuttunut viime viikkoina.\n\nHänen käyntinsä oli voimakas ja joustava, hänen kasvojensa väri niin\nruskea, että silmät näyttivät vielä helakammilta. Hän astui reippain\naskelin ikäänkuin iloisen sanoman tuoja.\n\nHän meni suoraan ystävänsä huoneeseen, mutta tapasi sen tyhjänä.\n\nKnud katseli ympärilleen ja silmäys kauhean paksuun\nkäsikirjoituspinkkaan sanoi hänelle, että Peter oli ollut ahkera.\n\nMaassa oli rypistetty paperi.\n\nKnud ei itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen otti ylös ja silitti\nauki; sitten kävi hänen kasvojensa ilme vakavaksi ja jännittyneeksi,\nkahdella askelella oli hän klaveerin luona ja koetti saada\nsävellyksestä selkoa.\n\nSe oli pieni laulu ja alle oli kirjoitettu seuraavat sanat:\n\nKun kuohuu pauhinalla yön aikaan vaahto veen, niin Ahti aaltoin alla on\nkultaharppuineen.\n\nJa jäyhin sorminensa sen kieliin kun hän käy, niin ääriin rantojensa\nveet merten järkähtäy.\n\nJo kohta kautta hyrskyn ja pauhun valtaisen — kuin kellonsoitto myrskyn\nsoi laulu laineiden.\n\nJa laineen laulun loiton sen tuuli maihin tuo ja paisuu sävel soiton...\nvie sydämees sen vuo...\n\nSanan »sydämeen» oli Peter pyyhkinyt pois ja kirjoittanut sen sijaan\n»kuolohon».\n\nKnud oli niin järkytetty, että hän tuskin saattoi lukea sanoja ja\nsitten alkoi hän soittaa, mutta hänen kätensä olivat liian rauhattomat,\nhän hypähti ylös pani sävellyksen huolellisesti säilyyn povitaskuunsa,\nseisoi sitten hetken alallaan ja huuteli ääneen Peterin nimeä.\n\nEmäntä tuli sisään ja ilmoitti Peterin menneen ulos. Hän oli Knudia\nkohtaan epäluuloinen, Peter oli hänen ilmeinen lemmikkinsä, mutta Knud\nosasi aina kuitenkin herttaisuudellaan tehdä hänet aseettomaksi.\n\nTänään ei Knudilla ollut aikaa ajatella emäntää. Hän riensi Peterin\nperässä merelle.\n\nHän löysi tämän korkeassa lieteruohikossa nukkumassa.\n\nHän katseli ystäväänsä huolestuneena.\n\nSilmät olivat niin sisäänvajonneet ja suora nenä pisti esiin sitä\nvoimakkaampana. Knud oli jälleen aivan haltioitunut näiden kasvojen\njalosta kauneudesta; varsinkin hienopiirteinen suu kiinnitti hänen\nhuomiotansa tällä hetkellä, ikäänkuin näkisi hän sen ensimmäistä\nkertaa, tuon merkillisen piirteen huulien ympärillä kuin puolinaisen\nhymyn, josta ei tiennyt, oliko se pilkkaa vai hyvyyttä, ja tuon\nvoimakkaasti kaartuneen otsan, jonka takana tämän kumman miehen salatut\naarteet asuivat, tämän miehen, jota Mara rakasti. Hyvänen aika, niin,\ntietenkin. Mutta mitä olisi tästä miehestä kerran tuleva?\n\nKnud Hansenilla oli ilkeä tuntu, ikäänkuin joku näkymätön kolmas\nseisoisi hänen ja nukkuvan välillä... jota Mara rakasti, Mara!\n\nHän teki vaistomaisen liikkeen, ja Peter heräsi.\n\nMerkillistä. Knudin jälleennäkemisilo surkastui äkkiä pieneksi kasaksi\nharmaata tuhkaa, kun hän katsoi Peterin tummiin silmiin, jotka\ntuijottivat häneen pelästyneesti ja melkein vihamielisesti. Mutta hän\ntointui pian.\n\n»Täällä sitä taas ollaan, poikani», sanoi hän heittäytyen Peterin\nviereen ruohikolle, »minulla on säkillinen uutisia sinulle.»\n\n»Missä sinä sitten olit?» kysyi Peter verkalleen, yhä\npuolipökerryksissä.\n\n»Meressä, merellä ja meren alla... minä tunnen tämän suuren sfinksin\nnyt hyvin... sitten maalla... kuule, minä olen nähnyt Maran.»\n\n»Maran», toisti Peter.\n\nEikö hän sitä ollut tiennyt?\n\n»Niin, minä tulin Dremmelshofiin, me olimme purjehtiessa eksyneet ja\nlaskimme maihin Oskar Brenten rantaan.»\n\nKnud vaikeni.\n\nMutta kun Peter oli ääneti, jatkoi hän:\n\n»Oskar oli sangen ystävällinen ja kohtelias minulle, kutsui meidät\nsisään ja siellä tapasimme hänen sisarensa Odan, Maran ja... Fritz\nDorenin...»\n\nJälleen pysähdys.\n\n»Tiedäthän kai», sanoi Knud sitten, »että Fritz ja minä lopulta\nylimmällä luokalla olimme vähällä joutua kaksintaisteluun, minä luulen,\nettä hän vihaa minua, mutta Mara, sinun morsiamesi, tervehti minua niin\nystävällisesti, että Fritz hillitsi mielensä ja antoi minulle myöskin\nkättä. Meitä oli siellä oikeastaan sangen lystikäs seura.»\n\n»Entä Mara?» sanoi Peter vihdoin.\n\n»No, tottahan tietänet kaikki?»\n\n»En mitään; tiedäthän, että Maran ja minun välillä on sopimus olla\nkirjoittamatta useammin kuin kerran kuussa.»\n\n»Tiedän. No niin: Mara on joutunut riitaan vanhan rouvan kanssa.»\n\n»Tietysti, sanoinhan sen hänelle jo ennakolta. Miksi hän aina kuitenkin\nmenee noiden ihmisten luo?»\n\nKnud kakisteli.\n\n»Niin näes, Peter, koti on sentään aina koti. Hän ei saattanut jäädä\nenää kauemmaksi vanhuksen tykö ja aikoi heti tulla sinun luoksesi,\nmutta ei saanut vastausta sinulta korttiinsa, hän arveli kortin kai\njoutuneen hukkaan, ja muutti aluksi Brentein luo ja aikoo nyt Odan\nkanssa maalailla Oskarin talossa. Mutta minä sain hänet kuitenkin\nlupaamaan, että hän joka tapauksessa käy meitä katsomassa.»\n\nPeter hypähti ylös.\n\n»Sinä!» sanoi hän vain.\n\nKnud katsoi hänen ohitseen.\n\n»Niin», vastasi hän ihan rauhallisesti, »Maralla oli niin ikävä sinua,\nhän aikoo pian palata Müncheniin ja tahtoisi kai sitä ennen tavata\nsinua.»\n\n»No niin, tietenkin», sanoi Peter, puhuen nopeasti ja kiihtyneenä,\n»muuten ei se kortti ole huikkaan joutunut, minä ajattelin hänen\npuhuneen vain... ylimalkaisesti, varsinkin kun hän ei kirjoittanut\nmitään yhteentörmäyksestä vanhuksen kanssa.»\n\n»No, toivottavasti hän nyt pian tulee; sitten meitä on jälleen kolme\nniinkuin Münchenissä», sanoi Knud selällään maaten ja taivasta\ntuijottaen.\n\n»Minä en voi työskennellä, jos niin paljon ihmisiä on koolla», huudahti\nPeter äkkiä.\n\n»Paljon ihmisiä? Muut eivät kai tule mukaan... Muuten näytti Oda\nBrentekin sellaiselta kuin hän mieluummin olisi jossakin muualla kuin\nkotona, ja Fritz Doren on nyrjäyttänyt jalkansa ja näytti sangen\nsurkealta... Peter, vanha mies, sinä kai olet tehnyt tuimasti työtä?»\n\n»Olen, tuimasti, ja minun täytyykin taas palata kotiin... Sinä kai jäät\nkuitenkin tänne rannalle aamupäiväksi?»\n\n»Ajattelin toimittaa vielä pitkähkön merihartauden. Niinpä näkemiin\nmyöhemmin.»\n\nPeter kiiruhti kotiin pitkin askelin.\n\nMara tuli.\n\nSe oli hänen ainoa ajatuksensa.\n\nMara varmaan moittisi häntä, ettei hän ollut pitemmällä työssään, mutta\nsiihen oli Knud syypää, rauhanhäiritsijä, tuo kolmas, joka oli tullut\nhänen ja Maran väliin.\n\nMara tuli.\n\nHe olivat viettäneet iloisia päiviä Dremmelshofissa, Mara ja Knud,\nsillä välin kuin hän tässä kauheassa yksinäisyydessä oli kamppaillut\nolemassaolostaan.\n\nMutta huvitelkoot he, he eivät saisi häntä houkutelluksi tieltä, ja jos\nhe häiritsivät häntä, niin hänpä lähteekin, hän. Niin, hän lähtee! Se\noli vapauttava ajatus. Ihan sama minne.\n\nMutta täällä hän ei voinut saada työtänsä valmiiksi, sen hän tiesi.\nEhkeipä hän valmistu lainkaan!\n\nLähipäivinä ei Maralta saapunut mitään tietoa.\n\nKnud loikoili rannalla ja Peter istui huoneessaan ja kirjoitti. Joka\nkerran kuin kuuli oven käyvän, odotti hän Maran ilmestyvän.\n\nSiitä kävi hän vielä hermostuneemmaksi.\n\nJa loppu, hänen kertomuksensa loppu!\n\n»Minä en tiedä mitään loppua», sanoi hän kerran aivan ääneen itsekseen.\n\nOnko sitten elämässä aina loppua tällaisissa tarinoissa?\n\nTässähän ei oikeastaan voinut tarkoin määritellä alkua eikä loppua ja\nelämässähän ei romaaninloppua ollut melkein milloinkaan. Aina jäisi\nvielä jotakin sanottavaa, jota tuskin saattoi sanoilla ilmaista...\ntoisin oli musiikin laita: suuressa sinfoniassa _tuntee_ lopun, sävelen\nhäipymisen, ja jokainen seuraa kehitystä mukana, tarvitsematta muuntaa\nloppua, suurta, kaameaa loppuakordia arkisiksi, voimattomiksi sanoiksi.\n\nHerra varjelkoon, kuinka hänen sielunsa janosi ja himoitsi musiikkia\nnäihin aikoihin!\n\nEräänä iltana, kun hän tiesi Knudin lähteneen purjehtimaan muutamien\nmerimiesten kanssa, istahti Peter jälleen klaveerin ääreen ja alkoi\nsoittaa.\n\nKun hän vihdoin monen tunnin kuluttua väsyneenä taukosi ja kun hän\nkääntyi huoneeseen päin, seisoivat Mara ja Knud ovella.\n\nMara tuli hänen luokseen silmät suurina säikähtyneinä ja suuteli häntä.\nHervottomana antoi hän sen tapahtua. Hän oli kuin pökerryksissä ja\ntuijotti ystäviänsä kuin tajuttomana.\n\nKnud katkaisi hiljaisuuden.\n\n»Peter», sanoi hän liikutettuna, »ei auta, minun täytyy se nyt\nsinulle sanoa, sinä soitit ihmeteltävästi, kuule, se on kerrassaan\nkuolemansynti, että olet jättänyt musiikin! Minä olen sanonut sen\nsinulle jo tuhannen kertaa, mutta nyt minä vannotan sinua! Heitä\nkäsikirjoituksesi hiiteen! Heitä se mereen ja kirjoita, mitä tänään,\nmitä kaikkena tänä aikana olet säveltänyt! Se ei ole liian myöhäistä!\nOle mies ja pyörrä!»\n\nPeter katsoi mykkänä toisesta toiseen, sitten työnsi hän Maran pois ja\noli seuraavassa sekunnissa kadonnut ovesta ulos.\n\n»Hyvä Jumala, mitä teittekään!» huudahti Mara nyt pelästyneenä, »kuinka\nsaatoitte niin käydä hänen kimppuunsa... minne hän nyt meni...»\n\nKnud oli heittäytynyt istumaan eräälle tuolille.\n\n»Ystävät», sanoi hän, »eikö teillä sitten enää ole mitään tuntua\nsiitä, mikä on taidetta, oletteko te sitten näinä kolmena vuonna niin\ntypertyneet, tyhmenneet ja tympeyneet, että annatte sellaisen miehen\nkuin Peter istua kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa romaaneja, kun\nhän on musiikkimies... mutta suokaa anteeksi, Mara-neiti, minähän olin\nvalmistanut teitä siihen, että Peterissä on ollut tapahtumassa muutos\nsiitä pitäen kun hän on täällä... mutta tuo ihana sinfonia, jonka me\njuuri kuulimme, sai minut suunniltani... ja koko juttuhan on suorastaan\nihan nurinpäinen.»\n\nMara näytti melkein yhtä hämmästyneeltä kuin hänen sulhasensa.\n\n»Minä menen hakemaan Peteriä», sanoi hän hetken kuluttua tavattoman\ntyynellä äänellä ja meni hitaasti pois.\n\nPeter harhaili ilman päämäärää särkillä.\n\nHän oli kauheasti kuohuksissaan.\n\nVihdoin heittäytyi hän väsyneenä lieteruohikkoon ja koetti palauttaa\nmieleensä, mitä oikeastaan oli tapahtunut.\n\nHän oli vielä kokonaan sävellyksensä lumoissa, ja silloin seisoi äkkiä\nKnud kuin kostonenkeli hänen edessään ja vannotti häntä säveltämään\nedelleen, ja siinä oli Mara ja katsoi häntä suurin, rukoilevin silmin,\nvai eikö Mara lainkaan ollut mukana? Oliko se ollut vain ilmestys?\nHäntä kutsuva kohtalo?\n\nHän tarttui käsin otsaansa — oliko hän hulluksi tulossa?\n\n»Jumalani», voihkasi hän, »mitä sinä minusta tahdot?»\n\nHän makasi näin ehkä tunnin, yö oli tulossa, lämmin ja tuoksuinen,\ntumman meren yli asetti kuu leveätä hopeasiltaa. Silloin kuuli Peter\nläheneviä askeleita ja tunsi kaukaa Maran hahmon.\n\nSe oli todellakin Mara, ja nyt oli Peteristä taas kaikki selvää.\n\nKnud oli houkutellut Maran tulemaan ja tahtoi nyt houkutella hänet,\nPeterin, heittämään mereen sen työn, jolle hän rakensi tulevaisuutensa,\njolle hän jo vuosia oli uhrannut aikansa, voimansa, sielunsa,\nkaikkensa, Herra siunatkoon, kaikkensa ja joka nyt muutaman päivän\nperästä olisi valmis! Ja minkä vuoksi? Jotta hän ei saisi näitä\nkymmentätuhatta markkaa eikä voisi mennä naimisiin Maran kanssa.\nMahtoiko Mara...\n\nMutta silloin juuri oli Mara jo hänen vieressään, hänen hahmonsa näytti\nhämärässä niin suurelta ja hän oli niin kaunis, vielä kauniimpi kuin\nennen... Peterin ruumista puistatti ja hänen huulilleen oli pyrkimässä\npyyntö, mutta hän oli ääneti ja nousi vain puoliksi ylös, kun Mara nyt\nistahti hänen, viereensä.\n\nMara tarttui hänen käteensä ja silitti sitä hiljaa. He katselivat\nmolemmat merelle ja olivat vaiti.\n\n— Eikö hän sitten minua lainkaan tervehdi, ajatteli Mara.\n\nHän tunsi, että hänen täytyi aloittaa puhelu, sillä Peter, joka\noli hänestä aina ollut hyvin korkealla, tuntui hänestä tänään niin\navuttomalta kuin lapsi. Jotakin on nyt meidän välillämme, mitä lienee!\ntahtoi hän sanoa, mutta sanoi vain: »Kuinka sinä oikein voit?» Ja kun\nPeter ei vastannut: »Oliko paha, että tulin? Minä palaan Müncheniin\nnäinä päivinä ja kaipasin kuulla sinusta ja sinun työstäsi... Milloin\nvoit lukea minulle? Minä olen niin kauhean jännityksissä kaikesta.»\n\nPeterin olisi tehnyt mieli itkeä, itkeä niinkuin meri, joka tuolla\nheidän jalkainsa juurella niin herkeämättä itki ja huokasi.\n\nHän sai vaivoin hillityksi itsensä.\n\n»Sinähän kuulit, mitä Knud sanoi — mereen pitää minun se heittää.\nArvattavasti ajattelet sinäkin samalla lavalla.»\n\n»Oi, Peter, kuinka voit sitä ajatella, sinähän olit niin hyvissä\notteissa Münchenissä, ja että sinä lomahetkinä soitat... sehän on vain\nihanaa.»\n\n»Münchenissä minä olinkin hyvissä otteissa, mutta tiedäthän kai, että\nKnud myöskin on kirjoittanut?»\n\n»Kyllä, hän kertoi sen minulle, minä olen niin iloinen, että hän\njälleen tekee työtä, se on varmaan vain sinun ansiotasi, vaikka hän\nonkin tekeleeseensä tyytymätön... Sitäpaitsi, ettehän te... hänen on\nkorkeintaan luonnos ja sinun paksu romaani, jotenka mistään kilpailusta\nteidän välillänne ei voi olla puhettakaan.»\n\n»Koko juttuhan on juuri kilpailua, Mara... oikeastaan hornan keksintöä\nihmisten tekemiseksi hulluiksi mielipuoliksi! Kuinka voi lyhyessä\najassa luoda jotakin kunnollista, valmista! Ellei minulla olisi\nollut tämä työni tekeillä jo kolme vuotta, en lainkaan yrittäisi, ja\nsittenkin on sangen epätietoista, tokko valmistun Mara, kuule, on jo\nmyöhä, missä sinä sitten asut?»\n\n»Kylässä, Knud hankki huoneen suutari Jensin luona minulle ja Oda\nBrentelle, joka tulee huomenna. Minun täytyy nyt lähteä kotiin, kello\non jo yli kymmenen. Tuletko mukaan, vai oletko liian väsynyt? Sieltähän\non vielä puolen tunnin matka teidän erakkomajaanne. Tästä, heti särkän\ntakaa.»\n\nHe olivat nousseet ylös molemmat ja kävelivät peräkkäin kapeaa särkän\npoikki vievää polkua alaspäin. Mara kulki edellä. Peter tuli perässä,\nHetken kuluttua alkoi hän kysellä Maran olosta isoäidin luona, ja Mara\nkertoi hänelle kaikki, mutta he puhelivat kuin unessa eikä kumpikaan\noikein kuullut, mitä toinen sanoi. Heidän välillään kulki kolmas.\n\nKuutamo paistoi heidän polulleen ja valaisi selkeästi heidän kookkaat\nhahmonsa. Knud Hansen oli avoimen ikkunansa ääressä ja näki heidät\nkaukaa ja ihmetteli, minkävuoksi Mara käveli niin kumarassa kuin olisi\nkantanut raskasta taakkaa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nRannan pehmeällä sannalla makailivat Mara ja Oda Brente pitkällään.\n\nVähän kauempana rakensivat Fritz Doren, Oskar Brente ja Knud Hansen\nsantalinnaa ja iloitsivat kuin lapset, kun tunnoton kylmä laine\npyyhkäisi pois muhkean laitoksen ja kohahti heidän ylitseen.\n\nKävi navakka tuuli, mutta taivas oli vielä sininen ja aurinko paistoi\nkirkkaasti.\n\n»Milloin Rasmussen lukee sen meille?» kysyi Oda äkkiä vaiteliaalta\nystävättäreltään.\n\n»Ah, en tiedä, tokko hän lukee lainkaan», vastasi Mara.\n\n»Hän lupasi minulle eilen illalla. Mutta tiedätkö, Hansenin pitää\nmyöskin lukea. Se tulee olemaan hurjan jännittävää. Minä esitän,\nettä tehdään se tänä iltana, lähetetään serkkusi Fritz Rasmussenin\nluo taivuttamaan häntä... Ah, jospa Dremmelshofissa ja Bucheneckissa\naavistettaisiin, kuinka tuttavallisia me täällä kaikki olemme... Kuule,\neikö Rasmussen ole lainkaan mustasukkainen sinun ystävyytesi vuoksi\nFritz-serkun kanssa?»\n\nMara nousi ylös ja katsoi Odaa kummastuneena. Hän oli viime aikoina\nollut niin omien asioittensa askarruttamana, että oli kokonaan\nunohtanut Odan ja Fritzin. Hän oli kyllä huomannut, että Oda alkoi\nkiinnittää huomiota hänen serkkunsa varovaan kosieluun, mutta Fritzhän\noli hänelle sanonut, ettei hän ainakaan kahteen vuoteen vielä\naikonut... ja nyt? Oda katseli taivasta, ja Mara sanoi vain:\n\n»Kuule, älä koskaan käytä tuota kamalaa sanaa 'mustasukkaisuus', jo sen\nkaiku on niin halpa ja alhainen...»\n\n»Mara-kulta, todellisessa rakkaudessa täytyy aina olla\nmustasukkaisuutta, muuten et tiedä, mitä rakkaus on.»\n\n»Tiedätkö sitten sinä?» teki Maran mieli kysyä, mutta nieli sanansa.\nOli näet yksi aine maailmassa, josta hän ei mielellään keskustellut.\nSe oli rakkaus: ihmisten käsitys siitä tuntui hänestä niin alhaiselta\nja arkiselta, että hän tosiaan ei tiennyt, mitä sille mahtoi. Hän\nei myöskään saattanut kuvitella, että Fritz ja Oda voisivat mennä\nkihloihin, niin kauan kuin Lieschen Meier oli elossa. Fritz ei ollut\nenää kajonnut tähän asiaan, mutta ehkäpä hän aikoi puhua siitä Odan\nkanssa täällä Hölupissa? Ja mahtaisiko Oda suostua Lieschenistä\nhuolimatta?\n\n— Merkillistä! Kaikkialla on tämä salaperäinen kolmas, josta vanha\nHäberle puhui! ajatteli Mara: — Fritzin ja Odan välillä se on onneton\nLieschen, mutta kuka se on Peterin ja Knudin välillä? Ja kuka Peterin\nja minun välilläni?\n\nKuinka muuttunut hän olikaan tänne saarelle tultuaan ikäänkuin joku\nVellamonneito olisi hänet loihtinut! Mitä olikaan Knud hänestä tehnyt!\nOliko Knud hänen paha henkensä?\n\nJa mitä oli tullut Peterin ja Knudin välille?\n\nMitä saattoi sellaisen ystävyyden väliin tulla?\n\nMara ei tiennyt enää, rakastivatko vai vihasivatko Peter ja Knud\ntoisiaan, kaikki oli nyt niin merkillistä ja niin sekavaa ja hämärää.\nNäköjään viettivät he täällä kaikki niin tuttavallista elämää, kuten\nOda sanoi, mutta salassa kulki kukin suurta, katkeraa taakkaansa\nkantaen eikä kukaan näyttänyt todellista olentoansa, ja Marasta\ntuntui kuin he kaikki yhdessä kietoutuisivat yhä lujemmin suureen,\nnäkymättömään verkkoon, josta ei millään enää päässyt irti.\n\nHerrat palasivat nyt heidän luokseen, ja Oda pyysi heti Fritz Dorenia\nmenemään Peterin luo pyytämään häntä tänä iltana lukemaan heidän\nverannallaan.\n\n»Muuten täytyy teidän lukea, herra Hansen», sanoi hän lopuksi.\n\n»Miksei», vastasi Knud välinpitämättömästi, »minä sainkin sen\neilenillalla valmiiksi.»\n\n»Mitä, valmiiksiko?» huudahtivat kaikki yhdestä suusta, »eihän se ole\nmahdollista! Eikä sitten puhu mitään! Rakentaa täällä santalinnoja kuin\nlapsi eikä ilmaise viikon suurinta salaisuutta.»\n\n»Hyvä!» huudahti Fritz, »yksi runoilijoistamme on siis valmis. No, me\nolemmekin viikon päivät siivosti antaneet teidän olla rauhassa, Mara\non tuskin nähnyt sulhastaan. On se oikeastaan vähän nurinpäistä, kun\nollaan kihloissa, eikö olekin, neiti Brente? Mitä, onko se teidän\nmielestänne niinkuin ollakin tulee? Ei, kiitoksia! No, minä lähden nyt\ntulevan serkkuni luo, jos Hansen on valmis, niin totta kai hänkin.\nNiinpä näkemiin, hyvät herrasväet!»\n\n»Onkin aika», sanoi Knud jälleen, »kahden viikon kuluttua on viimeinen\nhetki, ja loppu on vielä kirjoitettava puhtaaksi.»\n\n»Fritz», sanoi Mara, »jää sinä tänne, minä menen Peterin luo ja kysyn\nhäneltä.»\n\n»Hyvä niinkin. — Oda neiti, tahdotteko nyt muuttaa linnaan, jonka olen\nteitä varten rakentanut?»\n\nMara kuuli vielä Odan hilpeän vastauksen: »Jahkahan ensin katsotaan,\nkannattaako», sitten alkoi ääntensorina hälvetä, ja hän kulki yksinään\npitkin rantaa. Mutta sitten tuli joku ripein askelin hänen perässään.\nHän tiesi kyllä kuka se oli.\n\n»Älkää kiusatko häntä lukemaan», pyysi Knud tultuaan hänen rinnalleen.\n\n»Miksei hänen tulisi lukea?» vastasi Mara. »Häntä vahvistaa, kun kaikki\nsiitä iloitsevat. Minä itsekin kehoitin häntä kovasti vielä eilen.»\n\nKnud katsoi häneen epätoivoisena.\n\n»Kuka tietää...», alkoi hän.\n\nMara keskeytti hänet.\n\n»Oletteko te sitten asiastanne niin varma, että olette niin valmis\nlukemaan?»\n\nKnud seisahtui.\n\n»Hyvästi, Mara-neiti», sanoi hän hiljaa ja harppasi parilla askelella\nsärkänrinteen yli pois.\n\n— Mikä hänen lienee, ajatteli Mara. Lieneekö hän yleensä kirjoittanut\nmitään kunnollista, hän on niin omituinen.\n\nPeter istui kirjoittamassa.\n\nHänen kasvonsa olivat käyneet vielä kapeammiksi ja saaneet viime\nviikolla erään läpitunkemattoman ilmeen. Knud ja Mara eivät olleet enää\npuhuneet hänen kanssaan musiikista; häh oli kaiket päivät sulkeutuneena\nhuoneeseensa ja kirjoitti — kirjaansa. Hän kieltäytyi jyrkästi\nlukemasta teostaan ja naurahti hiukan, kun kerrottiin, että Knud oli\nluvannut lukea, »mutta siihen minä kyllä tulen», sanoi hän sitten.\n\nIllalla oli koko seura sitten koolla Oda Brenten parvekkeella, myöskin\nPeter, vain tekijä ja lukija Knud Hansen puuttui vielä.\n\nFritz Doren oli hankkinut olutta ja limonaadia. Vihdoin saapui Knud\nsalkku kainalossaan.\n\nHän näytti kalpealta ja laihalta ja oli vastoin tapaansa hermostunut ja\nkiihtynyt.\n\n»Ensinnäkään minä en ole mikään kirjailija», sanoi hän, »kuten Peter\nvoi todistaa, ja toiseksi en saata lukea täällä. Onko teistä tämä\npaikka muka tunnelmallinen? Tämä ahtaus ja nämä kärpäset... ah, tulkaa\ntoki meren rannalle, otetaan lyhty mukaan, minä luen sen valossa, kun\npimeä tulee, ja yöhän on lämmin ja tuuli ihan tyyntynyt.»\n\n»Niin, mennään merenrannalle», huusivat kaikki.\n\nHe menivät särkän yli rannalle ja olivat pian sen jälkeen kaikki\nasettuneet erään särkän rinteelle. Ilta oli helteisen kuuma, meri\ntyynenä kuin peili täynnä odotusta ja äänettömyyttä. Kun kaikki olivat\nsijoittuneet, pani Knud Hansen salkkunsa polvilleen ja otti muutamia\nlehtiä esiin.\n\n»Se on vain eräs muistelma elämästäni Atlantin takana», sanoi hän.\n»Mutta, kuka tietää, ehkä kyllä kymmenentuhannen markan arvoinen»,\nlisäsi hän sitten nauraen ja vilkaisi vielä kerran äkkiä kuulijoihinsa\nennen kuin alkoi lukea. Hän näki Peter Rasmussenin kalpeat kasvot,\nhehkuvat, tummat silmät ja ivallisen suun, jonka hymy teki hänen\nsydämensä aivan kylmäksi, näki Maran katseen suurena, tyynenä ja\nodottavana kuin meri, näki Fritz Dorenin ja Odan, jotka rakastivat\ntoisiaan, ja hyvän, paksun Oskarin, joka varmasti rakasti Maraa, ja\nhänen sikarinsa. Kuinka saattoikaan rakastua Maraan? Mikään ei ollut\ntoivottomampaa: yhtä hyvinhän voisi rakastaa merta, hurmautuneena\nsyöstä sen helmaan, jotta se vain seuraavassa silmänräpäyksessä\nkylmästi hymyillen vetäisi rakastajan syvyyteen ja tuhoaisi. Kaiken\ntämän näki Knud salamannopeudella; sitten sanoi hän ääneen:\n\n»No niin, minä luen sitten... se on, kuten sanottu, vain sulaa\nmielettömyyttä, mitä olen kirjoittanut, eräs elämys, joka minulla oli\nAmerikassa tarjoilijana ollessani... no, kuunnelkaa sitten.»\n\nHän luki nopeasti ja hätäisesti, mutta vähitellen tuli hänen äänensä\nlevollisemmaksi, ja pian oli hän kertomukseensa niin syventynyt, että\nhän kokonaan unohti ympäristönsä.\n\nHän ei huomannut, kuinka kuulijat kävivät hiljaisemmiksi ja\nhiljaisemmiksi, ei nähnyt Maran loistavia silmiä, ei, että Peter oli\nkääntynyt selälleen, pannut kädet päänsä alle ja silmänsä kiinni,\nei Oda Brenten ja Fritz Dorenin kuolontotisia kasvoja ja että he\nnyt istuivat käsikkäin, eikä myöskään Oskaria, joka piti kädessään\nsammunutta sikaria. Hän luki ja luki, kunnes tuli ihan pimeä. Joku\nsytytti hiljaa kynttilän lyhdyssä, Knud asetti sen viereensä ja luki\nedelleen kuin henkensä edestä.\n\nJa totinen oli kertomuskin, sen tunsi kohta todeksi, todella eletyksi\nja koetuksi, ja kuulija seurasi tämän Jumalan ja ihmisten hylkäämään\nmiehen kauheita kamppailuja ja odotti henkeä pidättäen hänen kohtalonsa\ntäyttymistä.\n\nKerran lakkasi Knud lukemasta, nousi ylös ja sanoi:\n\n»Riittää jo.»\n\n»Jatka», sanoi Fritz Doren käheällä äänellä, ja Knud istahti jälleen\nhiekalle ja luki pienen lyhdyn valossa edelleen.\n\nYö tuli mahtavana ja suurena.\n\nSydänyön aikaan alkoi meri käydä levottomaksi ja loitolta kuului\nkaukaista kohinaa. Silloin pani Knud äkkiä paperinsa kokoon ja sanoi:\n\n»Minä en saata enempää... huomenillalla loppu.»\n\nJa ennenkuin kuulijat olivat tointuneet, oli hän salkkuineen tiessään.\n\nHämärästi näkivät he hänen hahmonsa häipyvän kesäyöhön. Vain hitaasti\npääsivät he irti lumouksesta, jonka valtaan olivat joutuneet.\n\nOskar Brente mutisi jotakin käsittämätöntä ja lähti sitten Knudin\nperässä pitkin askelin, Fritz Doren ja Oda Brente katsoivat toisiaan\nhajamielisinä ja lähtivät sitten hekin käsi kädessä, vain Mara seisoi\nvielä ja katsoi liikkumattomana makaavaa Peteriä.\n\nHänen kurkkunsa oli kuin kuristunut eikä hän saanut pitkään aikaan\nmitään sanotuksi.\n\nVihdoin rohkaisi hän itsensä.\n\n»Etkö tule mukaan, Peter», sanoi hän hiljaa, »muut ovat jo kaikki\nmenneet.»\n\nPeter hyppäsi ylös. Mara näki hänen silmänsä edessään ja äkkiä tuntui\nhänestä, ettei hänen edessään ollutkaan Peter, vaan toisesta maailmasta\noleva henki, demooninen valo välähti häntä vastaan vain sekunnin, mutta\nse kauhistutti hänen sydäntään ja hän luuli hetken melkein kuolevansa.\n\nHän koetti ajatella ja sanoa jotakin yksinkertaista ja kuuli äänensä\nkuin kaukaa sammaltavan:\n\n»Minä luulen, että nousee ukonilma, emmekö lähde kotiin, rakas Peter?»\n\nSilloin ravisti hänen edessään oleva olento itseänsä, hän kuuli\nvoihkauksen, ja sitten sanoi Peter oudolla äänellä:\n\n»Niin, kotiin.» Hän pyyhkäisi kädellään kasvojansa, pani käsivartensa\nMaran vyötäisille ja lähti kävelemään hänen kanssaan. Hetken kuluttua\nsanoi hän: »Mara... Mara...!»\n\nMutta Mara ei saattanut vastata mitään, nojautui vain kävellessään\nhäneen ja tunsi, että heidän takanaan kulki joku olento, hän ei\nkääntynyt, mutta näki sen kuitenkin, näki pitkät, harmaat tekosiivet ja\nkuuli hiljaiset, riemuitsevat askelet.\n\n»Kolmas», ajatteli hän kauhistuen.\n\nKuka se oli?\n\nPeterkään ei puhunut enää mitään, saattoi hänet vain kotiin ja antoi\nhyvästiksi kättä.\n\n»Huomenna — loppu», sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä.\n\nSitten he erosivat.\n\nPeter käveli hiljoilleen yötä myöten kotiinsa.\n\nTuuli tuimeni, pimeät pilvet alkoivat peittää taivasta ja heittivät\nvarjonsa maahan ja mereen.\n\nPeterin jalat löysivät tien, hänen silmänsä eivät nähneet mitään.\n\nUkkonen alkoi jylistä ja särkkien takaa kuului meren harppulaulu.\n\nMajastaan näki hän pilkoittavan valoa.\n\nHänen isäntäväkensä oli ylhäällä, ukkonen oli heidät herättänyt.\n\nPeter vilkaisi Knudin ikkunoihin. Ne olivat selkoselällään, mutta\nhuoneessa oli pimeä.\n\n»Herra Hansen meni vielä kylään, häh aikoo kai hummata koko yön. Se\nei ole hyväksi, herra Rasmussen, ja kun vielä tulee ukkonen. Herra\nRasmussen, kenties te panette ikkunat kiinni herra Hansenin huoneessa!\nMuuten sataa sisään ja kun herra Hansen on kapakassa, tulee hän\nkuitenkin vasta myöhään kotia.»\n\n»Hyvä on», vastasi Peter koneellisesti.\n\nHän meni portaita ylös Knudin kamariin.\n\nKirjoituspöytä oli avoimen akkunan ääressä, pöydällä avonainen salkku\nja suuri kasa käsikirjoitusliuskoja.\n\nSalama välähti halki koko taivaan, ja ensimmäiset, raskaat sadepisarat\nputosivat maahan.\n\nPeter seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos.\n\n— Nyt ukkonen, ajatteli hän, ja _yksi_ salamanisku ja minä ja koko talo\non sekunnissa mennyttä.\n\nHän säikähti ajatuksiansa, ja hänen katseensa sattui Knudin\nkäsikirjoitukseen.\n\nPapereita katsoessaan oli hän kuulevinaan omituista kohua ja pauhinaa.\n\nHän tiesi hyvin, mitä se oli.\n\nNäissä papereissa oli sama sävy, kuin tuolla alhaalla, syvällä, syvällä\nmeressä. Ahti kultaharppuineen, jota myöskään ei kukaan nähnyt; näissä\npapereissa istui hän myöskin ja kosketti kourinensa kieliä ja soitto\nkuului kautta maailman ja ihmisten sydämet värisivät ja heidän korvansa\nkuuntelivat kuin lumottuina. Ääni, huuto syvyydestä, vanha ihmisen\njättikamppailu Jumalan ja saatanan kanssa, se nosti sotahuutonsa\ntässä Knud Hansenin kertomuksessa, ja jokainen ihminen tiesi: tämä on\nminunkin kamppailuni, se täytyy minunkin ehdottomasti käydä, tänään\ntai huomenna enkä tiedä kummanko puoleen voitto hallistuu, Jumalan vai\nsaatanan.\n\nPeter laski pitkät, laihat sormensa paperille.\n\nTässä, tässä oli ystävän voitto.\n\nLoistava voitto. Kuinka lyhyttä ja mestarillista olikaan tyyli, mutta\nvähät tyylistä: totuuden järkähtämättömät, loistavat kasvot ne tässä\nkohtalossa näkyivät ja se teki asian niin suureksi.\n\nOlipas se salama!\n\nTaivas oli kuin haljennut. Peter teki ristinmerkin.\n\nNiin, tässä, hänen kätensä alla oli ystävän voitto ja hänen oma\ntappionsa, kuolemansa.\n\nEi auttanut, että hän vakuutteli itselleen tämän olevan vain\njärjettömän mielihoureen — hänen työnsä oli hyvää ja kunnollista ja\noli aivan yhdentekevää oliko Knud Hansenkin sattumalta kirjoittanut\nnovellin, jopa hyvänkin. Epäilemättä jätettäisiin tähän suureen\nkilpailuun monta tuhatta romaania, voiton mahdollisuus oli hänellä sama\nkuin ennenkin, eikä lainkaan saattanut tietää eikö lautakunta pitäisi\nhänen teostaan parempana kuin Knudin — tuota harpunääntähän ei kuka\ntahansa saattanut kuulla — sen kuulivat ylimalkaan vain sellaiset,\njotka tästä suuresta harpusta jotakin tiesivät, ja niitähän oli yleensä\nvain muutamia. Ah, kuinka sen kielet helähtelivät tänä yönä yli ukkosen\njyrinänkin! Niin, näinhän kyllä saattaisi käydä. Mutta kuitenkin tiesi\nhän tällä hetkellä järkähtämättömän varmasti, että Knudin kertomus\nveisi voiton ja — oli hänen työnsä tuhonnut!\n\nSe ei ollut mielihouretta. Se oli tosiasia. Ja vaikka hänen edessään\nolisi ohut tuhannen ihmistä ja vakuuttanut päinvastaista, niin tiesi\nhän, että tämä teos oli hyvä ja hänen omansa huono.\n\nSiitä hetkestä, jolloin Knud oli alkanut kirjoittaa, jolloin he\nmolemmat, niinkuin hän nauraen oli sanonut, olivat ryhtyneet\nkirjoituskilpasille, siitä hetkestä oli hänen työnsä muuttunut\nhuonoksi. Jos Knud olisi, kuten aikomus oli ollut, maalannut, silloin\nolisi hän voinut rauhaisasti kirjoittaa edelleen. Mutta näin ollen hän\nei ollut saattanut.\n\n— Sitä ei heidän olisi pitänyt tehdä! ajatteli Peter yhä uudelleen. —\nSitä ei heidän olisi pitänyt!\n\nHeidän, hänen parhaiden ystäviensä, Knudin ja — Maran!\n\nHe olivat tällä kilpakirjoittamisella ahdistaneet hänet kuolemaan, ja\nhe tunsivat ja tiesivät, minkä luontoinen hän oli. Heidän ei olisi\npitänyt riistää hänen sielunrauhaansa!\n\nNyt olivat he riistäneet häneltä kaikki! He olivat alusta pitäen\nliittoutuneet häntä vastaan. Mara oli aina ollut Knudin puolella ja\npaholaisen keksintöä oli ollut, että Knud päätti ryhtyä kiistämään\nhäneltä palkintoa.\n\nSillä muutahan ei asia pohjaltaan ollut.\n\nKnud, jota hän oli niin rakastanut! Jonka hän oli pelastanut\nnälkäkuolemasta. Nyt ei Peter voinut muuta kuin vihata häntä.\n\nHänen kätensä oli yhä Knudin paperien päällä, ja hän tunsi vihaavansa\nKnudia.\n\nTämä vihollinen, joka oli tunkeunut kolmanneksi hänen ja hänen työnsä\nväliin, työntänyt hänet syrjään elämän pöydästä ja itse istunut tilalle\nja syönyt elämänleipää.\n\nTämä ihminen, joka ilman velvollisuudentuntoa vaelsi elämänsä läpi,\njolla ei ollut mitään tointa, jolle oli samantekevä oliko hän\nviinuri vai maalari tai ei mitään, joka vain vaihteeksi kirjoitteli\nkertomuksia ja josta oli yhtä lystiä, voittiko hän tuhannen markkaa vai\nkymmenentuhatta, oli tunkeutunut hänen pyhättöönsä, hänen työpajaansa\nja riistänyt häneltä työaseet käsistä.\n\nJa Mara oli sen nähnyt.\n\nVielä enemmän — hän oli riistänyt häneltä Maran... Eikö salama iskenyt\njuuri alas? Eikö missään syntynyt tulipaloa? Oliko kaikki pimeää,\nniinkuin äskenkin?\n\nKnud oli yllyttänyt Maraa hänen työtänsä vastaan.\n\nAlusta alkaen.\n\nJa sitten tuli hän vielä ehdottamaan, että hän luopuisi kirjoittamasta\nja rupeisi jälleen musikeriksi. Ja Mara, joka ennen oli ollut kokonaan\nhänen, Peterin, puolella, oli sanonut samaa, vaikka tiesi, mikä uhraus\nse silloin oli ollut Peterin puolelta ja minkä vuoksi hän sen uhrasi!\nSe oli liikaa! Se oli hirvittävää! Hänen molemmat parhaat ystävänsä.\nJos he olivat huomanneet, että hän oli vain töhertäjä, mikseivät\nsanoneet sitä suoraan, alusta alkaen. Ja kuka antoi heille oikeuden\najatella hänestä niin halventavasti? Kuka? Professori Lenthen, joka oli\nlukenut hänen teoksensa, piti sitä etevänä, toiset toverit myöskin, ja\nvain nämä kaksi moittivat sitä. Mistä se oikeastaan johtui?\n\nMikä mahtoi siihen olla syynä?\n\nVain yksi asia — jota hän ei rohjennut ajatella!\n\nJa pelosta, että paljastaisivat itsensä, olivat he häntä kohtaan niin\nystävällisiä, teeskentelivät mielenkiintoa hänen romaaniansa kohtaan ja\nantoivat hänen kärsiä näitä helvetintuskia.\n\nTuossa oli käsikirjoitus hänen edessään, taivas oli yhtenä tulimerenä,\nja hän näki käsikirjoituksen selvästi — kuinka olikaan Maran sydän\nkääntynyt kokonaan tämän kertomuksen puolelle!\n\nTuo kirottu käsikirjoitus!\n\nSe irvisti hänelle, se oli hänen murhamiehensä, hän voisi sen\nvuorostaan tappaa, hän voisi kaapata käsiinsä nämä lehdet ja nakata\nulos sateeseen ja myrskyyn ja tuhota ne.\n\nPöytä, jolla ne olivat, natisi hänen painalluksensa raivosta ja Peter\nvärisi kiireestä kantapäähän.\n\nKuule, kuule, kuinka hurjana meri oli, ah noita mustia jättilaineita,\njotka vyöryivat maata vasten, ja kuitenkin mitä olivat ne verraten oman\nsielun salakareihin! Nehän ovat paljoa synkemmät ja särmäisemmät kuin\nvaarallisin vesi. Eikö niiden nimi ollut Mara?\n\nAlhaalla seisoivat kalastaja, hänen vaimonsa ja heidän lapsensa ja\nkatselivat huolestuneina rajuilmaa.\n\n»Herra Rasmussenin on varmempi tulla alas, se käy yhä pahemmaksi»,\nsanoi emäntä. Ja samassa tulikin hän portaita alas, ja he näkivät hänen\nkalpeat kasvonsa salaman valossa. Hän meni huoneeseensa sanaakaan\nsanomatta.\n\n»Panikohan se ikkunat kiinni ylhäällä, isä? Menehän varoiksi katsomaan.»\n\nKalastaja Klaassen meni ylös ja palasi sitten sanoen:\n\n»Minä menen sentään vielä sanomaan Rasmussenille...» Ja meni Peterin\nhuoneeseen. Ja juuri sillä hetkellä tapahtui se kaamea tapaus. Jyrisevä\nrätinä ja leimaus, häikäisevä, tanssiva leimaus ja sitten savua ja\nräiskettä ja tulenloimua katosta ulos.\n\nPienen saaren kyläläiset näkivät tulenloimun ja riensivät kaikki\npaikalle. Mutta kun he saapuivat palopaikalle, oli kaikki jo ohi.\nUkkosen raivo oli nyt lauhtunut, ihmiset olivat pelastaneet henkensä,\nkalastajatupa oli joutunut uhriksi ja oli nyt vain rankkasateessa\nhuutelevien ihmisten ympäröimänä, savuavana raunioläjänä.\n\nMitään ei ollut enää pelastettavissa, ja kuitenkin nähtiin muudan\nmies vaatteet kärventyneinä ja naama noessa juoksevan tulen läpi. Se\noli Knud Hansen. Hän syöksi erään ryhmän luo, jonka joukossa hän näki\nPeterin.\n\n»Peter», huusi hän, »minun käsikirjoitukseni!»\n\n»Jumalan tähden», sanoi Maran ääni, »missä se on?»\n\n»Peter, minun käsikirjoikseni!» huusi Knud uudelleen ja ravisti\nystäväänsä hartioista.\n\nPeter katsoi häneen hölmistyneenä.\n\n»En tiedä», mutisi hän.\n\n»Mutta omasihan sinulla on kainalossa, Peter», huomautti Mara, »eikö\nsinulla ole myöskin Knudin papereita?»\n\n»Hyvä Jumala», voivotti kalastajanvaimo, »ei mitään saatu pelastetuksi\nkuin henkiriepu, mutta Jumalan kiitos, mökki oli sentään vakuutettu!»\n\n»Minun kirjoitukseni», huusi Knud vaimolle, »minun työni ylhäällä\nkirjoituspöydälläni.»\n\n»Jumala paratkoon, herra Hansen, herra Rasmussenhan oli koko ajan\nylhäällä teidän huoneessanne, hänellä oli se salkku kainalossaan kun\nhän tuli alas, ihan varmaan, minä näin sen, ylhäällä sitä ei enää\nollut.»\n\n»Sitten on Peter sen pelastanut jonnekin», sanoi Mara varmasti,\n»rauhoittukaa, Knud. Peter, ethän liene sairas? Sinä olet niin kalpea\nja vaitelias. Knud, meidän täytyy saattaa hänet katon alle johonkin,\nnäettehän, että hän on sairas... Hänhän aivan horjuu... Peter, Peter,\ntoinnu toki, sano jotakin!» Hän tarttui Peteriin, joka seisoi kuin\nkuvapatsas, musta salkku lujasti puristettuna kainalossaan.\n\nKnud loi häneen epätoivoisen katseen. »Käsikirjoitukseni», sanoi hän\nhiljaa. Hän istahti eräälle kivelle ja peitti kasvonsa käsiinsä.\n\n»Mies», sanoi Oskar Brente äkkiä kiivaasti, »mitä sinä oletkin\nkapakassa koko yön ja annat aarteesi palaa täällä! Se on yksinomaan oma\nsyysi.»\n\nKnud ei vastannut mitään, joukko huusi ja melusi, mökin luona ei ollut\nenää mitään tekemistä, perustukset törröttivät savuavien raunioiden\nympärillä.\n\nKello oli neljä aamulla, kun kaikki likomärkinä ja väsyneinä vaelsivat\ntakaisin kylään päin. Fritz Doren ja Mara tukivat Peteriä, joka käveli\nvain horjuen.\n\n»Mielen järkytys», mutisi Fritz, ja Mara lisäsi hiljaa: »Ja\nliikarasitus.»\n\nMaran huoneeseen laittoivat he hänelle vuoteen.\n\nMara siirtyi Odan kamariin.\n\nPian lakkasi ulkona sade, navakka tuuli hajoitti pilvet, pieni\nsaari kimmelsi aamuauringon valossa ja aallot hyppelivät hilpeinä\nsinertävällä merellä.\n\nKello yhdeksän aikaan tuli Knud Hansen ja kysyi Maraa.\n\nHetken kuluttua tuli tämä ulos ovesta ja istuutui hänen vierelleen\ntalon edessä olevalle valkoiselle penkille.\n\nKnud säikähti hänet nähdessään.\n\nKymmenen vuotta vanhentunut, ajatteli hän.\n\nItsekin tunsi hän itsensä kurjaksi ja onnettomaksi, mutta Mara ei\nkiinnittänyt siihen mitään huomiota. Istui vain ja tuijotti eteensä.\n\n»Miten Peterin laita on?» kysyi Knud hetken kuluttua.\n\n»Nyt hän nukkuu», vastasi Mara kuivalla äänellä, »hän oli ensin aivan\nkuin huumautunut. Onhan suorastaan kumma, ettei hän ole kuollut.»\n\n»Niin, kumma on», toisti Knud.\n\n»Hän sanoi minulle vielä», jatkoi Mara samalla äänellä ylös\nkatsahtamatta, »että kalastajanvaimo pyysi häntä menemään teidän\nhuoneeseenne sulkemaan ikkunat. Sen hän teki ja kokosi teidän\nkäsikirjoitusliuskanne, jotka olivat hujan hajan, yhteen, myrskyhän\nolisi voinut viedä kaikki. Paniko hän ne salkkuun vai ei, ei hän\nenää muista... hän ajatteli, että myrsky hellittäisi ja meni alas ja\nmuistelee kalastajan vielä käyneen hänen huoneessaan... silloin oli\nsalama iskenyt, hän oli vaistomaisesti kaapaissut pöydällä olleen\nkäsikirjoituksensa, mutta ei muista, kuinka hän tuli ulos... kaikkihan\npaloi parissa minuutissa. Ei kukaan saattanut savulta enää mennä\nmökkiin, ja kun me sitten tulimme, oli kaikki jo tuhkana ja porona.»\n\nKnud ei vastannut mitään, hän tuijotti pieneen, aidattuun kukkatarhaan,\njoka oli heidän edessään täynnä neilikoita ja resedantuoksua, täynnä\neloa ja auvoa. Eivätkö kukat tunteneet, että heidän keskessään istui\nihminen, tai kaksi ihmistä, sydän kuolleena?\n\n»Mara-neiti», sanoi Knud väkinäisesti, »sitten on kai kaikki ohi. Minun\nkäsikirjoitukseni on palanut. Niin, se on tietenkin oma syyni, minä\nolen taas kerran ajanut karille, tietysti, niinhän minun aina käy.»\n\nHän oli hetken hiljaa.\n\n»No», sanoi hän sitten, »kerran sitä on ihminen itsekin tuhkana,\nniinkuin kaikki tuo hiiltynyt paperi... Oikeastaan ihanaa saada\nkuolla keskellä onneansa, sen sijaan että vähitellen paleltuisi. Ja\npohjaltaanhan se on jokseenkin yhdentekevää, eihän siinä juuri paljon\nhukkaan mennyt, voi ajatteletteko te, Mara-neiti, että kertomus oli\nkoko hyvä?»\n\nKnud oli noussut ylös ja katsoi häneen. Mara kohotti äkkiä päätänsä ja\nkatsoi häntä silmät kyynelissä, huulet yhteenpuserrettuina eikä saanut\nmitään sanotuksi.\n\n»Herran tähden», sanoi Knud, »älkää toki itkekö.»\n\n»Niin», sanoi Mara, »minun täytyy teille sanoa, että teidän\nkertomuksenne oli kaunein, mitä pitkään aikaan olen lukenut,\njärkyttävin... Knud, luvatkaa minulle, että alatte vielä alusta ja\nkirjoitatte sen uudelleen. Se ei saa joutua hukkaan, ei saa.»\n\nKnud katsoi maahan.\n\n»Se _on_ joutunut hukkaan», vastasi hän, »ja nyt, jääkää hyvästi ja\nkiitoksia... tervehtikää Peteriä... Minä lähden tänään Oskarin kanssa\nDremmelshofiin, minulla ei ole tällä saarella enää mitään tekemistä...\nMinä toivotan Peterille kaikkea hyvää... Münchenissähän sitten kai taas\ntavataan kaikki kolme.»\n\n»Münchenissä?» sanoi Mara verkkaan. »Ah, niin... hyvästi, Knud...»\n\nMara nousi ylös ja ojensi hänelle kättä.\n\nKnud katsoi häntä ikäänkuin aikoen sanoa vielä jotakin, mutta näytti\nmalttavan mielensä, puristi hänen kättään ja lausui vain:\n\n»Kalastaja Klaassen muistelee vieneensä minun käsikirjoitukseni vielä\nPeterin huoneeseen, mutta sitä ei Peter tietenkään — huomannut.»\n\n»Ei tietenkään», vastasi Mara, »kun minä kysyin kalastajalta, ei hän\nmuistanut enää varmasti, ottiko hän teidän huoneestanne mitään vai ei.\nTutkikaa vielä kerran kaikki, Knud, kenties...»\n\n»Minä tulen juuri tutkimasta, siellä vain polttaa kätensä ja jalkansa\nkuumassa tuhkassa. Kaikkihan on tuhkana, Mara-neiti. Vahinko, etten\nitse ole palanut. Ajatelkaas, jos Peterin työ olisi joutunut tulen\nomaksi!»\n\n»Hyvästi, herra Hansen», sanoi Mara. »Minä luulen Peterin huutavan\nminua...»\n\n»Niin, niin... menenhän minä... hyvästi onko tämä nyt sitten\nviimeinen...?»\n\nHän piti vielä Maran kättä omassaan.\n\n»Viimeinenkö?» kysyi Mara katsoen häntä kuin kaukaa etäisyydestä, »ei,\najatelkaa kaikkea, mitä olemme puhuneet, ja — älkää jättäkö minua\npulaan, Knud.»\n\n»Mitä sillä tarkoitatte?»\n\n»Te ette saa tehdä sitä!» toisti hän hätäisesti. »Mutta Peter kutsuu\nminua...»\n\n»Peter kutsuu minua!» toisti yksin seisomaan jäänyt Knud. Hän heilutti\nkävelykeppiään ilmassa, katsahti ylös, poimi sitten maasta resedan ja\nlähti hitaasti ja raskaasti kävellen pois.\n\n— Mahtaneeko hän häntä koskaan niin kutsua — ajatteli hän, — kuin\nkutsutaan ihmistä, joka täytyy saada, jota ilman joutuu hukkaan, kuolee\nnälkään, niin, Herra nähköön, jonka kaipuuta on jokainen hengenveto...\njota kutsuu ja huhuilee, kunnes sydän pakahtuu... Hm... mutta osat ovat\nmaailmassa niin ihmeellisesti jaetut, että toinen kutsuu ja toinen ei\nkuule, ja että kuitenkin niin ihmeen helposti kuulee väärin... Kuka\nminua kutsuu? Peterkö ehkä, rakkain ystäväni? He ovat iloisia, kun\npääsevät minusta, kumpikin. Minä olin kolmas, ja kolmas on aina pahasta\nja saa mennä. Ajoissa, ajoissa eikä vasta kun jo on myöhäistä. Hei,\neteenpäin, Knud Hansen, älä rupea raukaksi!\n\nHän asteli rantaa alaspäin ja katseli merta.\n\nUlapalla näkyi purjelaiva. Hän kuuli kalastajaan laulavan: »Ah,\nmistä kaukaa laineet nuo nyt tuuli tänne tuo...» Sitten kulki hän\nrauhattomana edelleen ja illalla seisoi hän Maran asunnon edustalla\nkysyäkseen, mitä hän oli tarkoittanut tuolla puheellaan pulaan\njättämisestä... mutta mitäpä kannatti kysyä, koko elämähän oli kuin\nkysymys...\n\nKnud Hansen oli koko yön ulkona, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHampurin — Münchenin pikajunassa istuivat Mara ja Oda Brente kolmannen\nluokan vaunussa.\n\nMaran loma oli lopussa. Jos hän tahtoi jälleen avata maalauskoulunsa\nja olla menettämättä oppilaita, täytyi hänen ehdottomasti määräaikana\nolla Münchenissä. Mutta lähtö oli ollut hänelle vaikeaa, sillä hän oli\njättänyt Peterin pienelle saarelle yksin ja surkeaan tilaan.\n\nMutta Peter oli vaatinut häntä lähtemään.\n\nMara ajatteli sydän raskaana viimeisiä yhdessäolon päiviä.\n\nPeter oli ollut niin omituisessa mielentilassa.\n\nSellaisena ei Mara koskaan ollut häntä nähnyt.\n\nEnsimmäisen järkytyksen mentyä ohi seurasi suuren kiihtymyksen päiviä,\njolloin hän oli käyttänyt Maraa kohtaan niin katkeria sanoja, että Mara\noli niistä vieläkin kuin pökerryksissä. Nyt kun pikajuna kiiti maita\nja hän katsoi ulos ikkunasta mitään näkemättä, koetti hän palauttaa\nmieleensä kaiken, mitä Peter oli sanonut, voidakseen sen ymmärtää;\nmutta kuinka hän päätään vaivasikin, ei hän päässyt selvyyteen.\n\nHän ei ymmärtänyt, kuinka Peter saattoi sanoa niin kylmästi ja\ntyynesti, että hän Knudin lukemisyönä oli huomannut, ettei hänen oma\nteoksensa kelvannut mihinkään ja että hän ehdottomasti oli päättänyt\nluopua kilpailusta. Mara oli pyytänyt ja rukoillut romaanin puolesta,\nmutta silloin oli Peter syyttänyt häntä teeskentelystä ja vaatinut heti\nsanomaan, mitä hän piti Knudin kertomuksesta, ja kun hän oli sanonut,\nettä se hänen mielestään oli kaunis, oli Peter kimmastunut ja sanonut,\nettä sitä ei hänelle tarvinnut sanoa, sen tiesi hän ennestään, hänhän\noli nähnyt sen Maran kasvoista, kun Knud luki.\n\nNiin, kertomus oli todellakin kaunis. Vahinko, että se oli palanut.\nMutta niin monipuolisen lahjakas mies kuin Knud ryhtyisi varmaan\nnyt maalaamaan jotakin merimaisemaa sen sijasta ja saisi siitä\nkaksikymmentätuhatta markkaa. Hänellä, Peterillä, ei ollut enää halua\nottaa osaa koko tähän uhkapeliin. Ja kun hän jälleen ryhtyi työhön,\ntahtoi hän työskennellä yksin, ihan yksin... he olivat hoputtaneet\nhäntä henkihieveriin, Mara ja Knud, niinkuin koirat jänistä.\n\nMara puhui äänensä käheäksi rauhoittaakseen häntä ja luuli häntä\nsairaaksi, mutta sitten oli Peter taas niin kylmä ja levollinen, että\ntämäkin lohdutusperusta hävisi.\n\nSitten tuli syvän masennuksen hetkiä ja silloin tuli Peter pyytämään\nsaada istua hänen luonaan ja pitää vain hänen kädestään kiinni ja pyysi\nhäneltä anteeksi niin nöyränä ja epätoivoisena, ettei Mara ensinkään\nsaattanut ymmärtää, mitä Peter luuli hänelle tehneensä.\n\n— Se on lopun alkua! — ajatteli Mara. — Se on lopun alkua!\n\nKäsikirjoitukseensa ei Peter kajonnut. Hän oli pannut sen\nmatka-arkkuunsa. Hän puhui kyllä työsuunnitelmistaan, mutta ei\nsanonut, mitä ne olivat. Mutta kerran lausui hän, että naimisiinmenon\nmahdollisuudet nyt olivat nollapisteen alapuolella.\n\nÄlköön niillä ajatuksilla mieltänsä raskauttako, oli Mara sanonut\nomaksi hämmästyksekseen ihan tyynesti ja ystävällisesti, hän, Mara,\non valmis oitis purkamaan kihlauksen, jos se vain jollakin tavalla on\nPeterille rasituksena. Silloin oli Peter katsonut häneen niin oudosti\nja mennyt pois.\n\nSittemmin ei tähän kysymykseen oltu kajottu.\n\nNiin pian kuin Peter oli hiukan toipunut, oli hän mennyt palaneelle\nmökille ja penkonut koko päivän raunioläjässä ja moittinut\nkalastajaa, jokahan oli ollut ylhäällä ja olisi voinut ottaa mukaansa\nkäsikirjoituksen, tomppeli...\n\n»Niin, en minä tiedä», sanoi tämä, »töinkö minä sen alas vai enkö.\nJotakin minä kyllä toin alas ja panin herra Rasmussenin pöydälle vai\noliko se keittiön pöydälle. Herra Rasmussenhan oli siellä itsekin ja\nnyt se on pois.»\n\n»Minä olin huoneessani», vastasi Peter ärtyisästi, »enkä keittiössä,\nkun salama iski.»\n\n»Niin enhän minä sitäkään muista. Vaimoni sanoo, että herra\nRasmussenilla oli joku musta käärö kainalossa ulostullessaan ja\njotakinhan minullakin oli, kun alas tulin, mutta minä en muista\noliko ne Hansenin housut, jotka olivat tuolilla, vai hänen\nkäsikirjoituksensa, sitä en tiedä, mutta pöydälle minä sen vain panin.»\n\n»Mies, keittiössähän oli Leena ja kirkui, että Herra siunatkoon, mikä\nilma, mutta syy on Hansenin yksin, mitäs hän menee kapakkaan juomaan,\nkun on sellainen ilma.»\n\nPeter palasi ihan kuohuksissaan Maran luo.\n\n»Kalastajanvaimo väittää sen olleen minun kainalossani, ikäänkuin minä\nolisin sen hävittänyt.»\n\n»Oi, Peter», sanoi Mara, »jos olisit voinut, niin olisithan ennen\npelastanut hänen paperinsa kuin omasi.»\n\nPeter kävi kalmankalpeaksi.\n\n»Minua alkavat kaikki nämä jutut ellottaa. Pyydän, jätä minut yksin.»\n\nNiin kului pari päivää, joina Mara ja Peter ensimmäistä kertaa\nkihlauksensa jälkeen olivat miltei vihamielisellä kannalla.\n\nJa eräänä aamuna ilmoitti sitten Mara tyynesti ja päättävästi, että\nhänen täytyi nyt palata Müncheniin.\n\nSilloin oli Peter kuin yhdellä iskulla muuttunut.\n\nEnsin pyyti ja rukoili hän Maraa viipymään vielä vähän aikaa, sitten\nymmärsi hän matkan välttämättömyyden, mutta oli taas ystävällinen ja\nmelkein yhtä herttainen kuin ennen.\n\nKnudista eivät he nähneet tai kuulleet merkkiäkään.\n\nKun Knud silloin oli lähtenyt Maran luota, oli Peter seissyt ikkunassa\nja sanonut hänen tullessaan:\n\n»Minä kuulin kaikki, mitä te puhuitte.»\n\nHän vastasi: »Senhän sait kernaasti kuullakin», eikä enää lainkaan\ntiennyt, mitä Knud ja hän silloin olivat puhuneet.\n\nJa sitten ihmetteli hän, että Knudin hyvästitön lähtö ei Peteriä\nlainkaan kiihdyttänyt. Oliko se ihana ystävyys tosiaan lopussa? Ja\nmiksikä? Miksi?\n\nTosiaanko tuon käsikirjoituksen vuoksi?\n\nJa sitten tuli lähtöpäivä. Peter lupasi tulla viikon kuluttua perässä.\nHän saattoi Maran ja Odan mantereelle, ja Mara näki hänen kookkaan,\nsolakan hahmonsa seisovan vielä kauan sen jälkeen kuin juna jo oli\nlähtenyt liikkeelle.\n\nHänestä tuntui kuin näkisi hän hänet vielä, kun juna jo kiiti kaukana,\nja kuin tuntisi hän yhä vielä ihanaa, vapaata, suolaista meri-ilmaa.\nPikku saari oli hänet tänä aikana lumonnut, ja hän oli äkkiä näkevinään\nvanhan, yksinäisen maalaajattaren, joka eleli siellä eräässä mökissä.\nOliko se hän itse?\n\nHän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, että hän kokonaan unohti Odan ja\nhämmästyi, kun tämä äkkiä puhutteli häntä.\n\n»Nyt on Fritz vanhempiensa luona», sanoi hän, »ja koettaa saada\nkihlauksellemme suostumusta, poikaparka.»\n\nKun ei vastausta kuulunut, katsoi hän Maraa.\n\n»Oi, Mara», sanoi hän sitten ja siirtyi ystävätärtään lähemmäksi.\nTarttui hänen käteensä sanaa sanomatta ja niin kiitivät he äänettöminä\nmatkansa määrää kohti.\n\nMüncheniä lähestyttäessä seisoivat molemmat ikkunan ääressä ja\nkatsoivat ulos yöhön. Silloin alkoi jo vilkkua valoja... he rakastivat\nmolemmat Müncheniä, tätä kaikkien taiteilijain oikeata kotia, ja olivat\nkerran vakuuttaneet toisilleen, etteivät milloinkaan asetu asumaan\nmuualle kuin tänne. Suurelle keskusasemalle saavuttua sanoi Oda:\n\n»Mara, enkö saa tulla sinun mukaasi ja asua luonasi? Sen jälkeen kun\ntulit meille Dremmelshofiin, on minulla kai ystävättären oikeudet,\nsaanko?»\n\nMara syleili ja suuteli häntä.\n\n»Käytä niitä oikeuksia, mutta ystävyyden oikeudet sisältävät\nmolemminpuolisen vapauden. Jätä minut pariksi päiväksi yksikseni...»\n\n»Minä koetan», sanoi Oda hiljaa, »mutta voisihan olla, että _minä_\ntarvitsisin sinua...»\n\n»Oi, sitten tulet heti, vaikka keskellä yötä. Oda, oletteko sitten\nkihlautuneet?»\n\n»Olemme, Mara, sinä yönä merenrannalla.»\n\n»Sitä merta!» sanoi Mara. »Etkö vieläkin tunne sen tuoksua... meren?\nMinä en sitä lainkaan saa haihtumaan... Emmekö muuta sinne kerta,\nvain me kaksin, ilman maailmaa ja ihmisiä, vain merta, merta ja\ntuulta ja aurinkoa ja kohinaa ja viuhua... ja kaiken, kaiken kaipuun\ntyynytystä...»\n\n»Mara... minä saatan sinut sittenkin vielä kotiin ja vuoteeseen.\nTiedäthän, ettei kukaan osaa tehdä niin hyvää unipunssia kuin minä.\nTule nyt, älä vastusta. Tässä, minulla on vielä ajurirahaa ja\nhuomisesta alkaen korottaa Oskar minun kuukausrahaani, ajatteles,\nkuinka hauskaa... Tule nyt vain, kultaseni, tule.»\n\nMara antoi äkkiä tahdottomasti kuljettaa itseänsä, ja Oda lähti hänen\nluotaan vasta, kun ystävätär alkoi nukkua.\n\nOda tuli seuraavana aamuna ani varahin takaisin ja toi mukanaan\nkaikkinaista hyvää, hedelmiä ja piparkakkuja ja pullon vermuttia, mutta\nhänen ihmeekseen oli Mara jo ylhäällä, asunto siistitty ja Mara, vanha\ntyyni ja umpimielinen ilme kasvoillaan, täydessä työssä.\n\nHänen silmänsä olivat kiillottomat ja varjon kaihtamat, se oli kaikki,\nmitä Oda huomasi.\n\nHän maalasi erästä suurta stillebeniä, joka loman aikana oli kuivunut\nhyvin ja johon hän nyt siveli hienoja sinisiä tuntuja paksulla värillä\nmaalattuun kuparikattilaan.\n\nOda asetti aamiaiskorinsa syrjään hiukan nolostuneena, Maran\nsananparreksi tullut lähestymättömyys lamautti hänen sydäntään. Mutta\nhän oli myöskin Pohjanmeren lapsia ja tiesi sangen hyvin, että rannikon\nväki on yhtä tutkimattoman suljettua kuin meri itse ja että sen helmet\novat vain syvältä löydettävissä.\n\nMutta joka kerran on sen syvyyden helmet nähnyt, ei niitä sen koommin\nunohda, sille jää niiden loistoa kuin merenheiettä silmiin ja sydämeen.\n\nSen kaiken tiesi Oda Brente ja niin meni hän hetken kuluttua taas\npois levollisesti ja hiljaa omaan työhönsä. Häntä ei loukannut, ettei\nMara kysellyt mitään hänen kihlauksestaan, hän tunsi, ettei hänen\nnyt sopinut vaivata Maraa lemmentarinallaan. Fritzin sähkösanoma »ei\ntoivotonta» oli hänet herättänyt aamulla, hän kulki nyt se taskussaan\nja nämä lyhyet sanat lämmittivät häntä kuin auringonpaiste sydänjuuria\nmyöten.\n\nViime aika oli hänestä melkein kuin unta ja tämä toistensa löytäminen\nlemmittynsä kanssa oli ollut unelmaihanaa. Oi, jo kauan rakasti\nOda Fritziä ja Fritz häntä myös, sen tiesi hän nyt. Mutta tämä sen\nhavaitsemisen, yhä lähemmäs tulon aika ja vihdoin tuo lämmin pimeä\nilta särkällä merenrannalla, jolloin Knud oli lukenut suurenmoisen\nkertomuksensa! Silloin oli äkkiä kahdesta sielusta tullut yksi, ja hän\nkuuli kuin kaukaa Knudin äänen lukevan: »Kerran tulee joka ihmisen\nelämässä suuri hetki, jolloin hänen todellinen ja ainoa kohtalonsa\nastuu hänen eteensä, ja ellei hän tätä hetkeä tunne, on hän hukassa...»\nSilloin oli hän hiljaa ja rauhallisesti pannut kätensä Fritz Dorenin\nojennettuun käteen... Se oli ollut heidän kihlauksensa.\n\nHe eivät olleet sitten enää käsiään hellittäneet, vaan menneet käsi\nkädessä pois, ja vasta kaukana, kaukana särkän takana olivat he\nsanoneet toisilleen toisiansa rakastavansa. Kaikki muut olivat he\nunohtaneet ja unohtivat heidät seuraavina päivinäkin, unohtivat pian\nkauhean tulipalon ja Knud Hansen-paran, unohtivat Maran ja Peterin,\njota salama epäilemättä oli hipaissut ja huumannut, ja vasta hiljan\ntuli Odalle selväksi, että Peterin ja Maran välillä tapahtui jotakin.\n\nAh, mikseivät he voisi kerran olla epäsovussa... kaikkihan kääntyisi\ntaas hyväksi jälleen?\n\nOda jumaloi Maraa ja oli kauan ihaillut Peteriä, runoilijaa. Mikä tämän\nnyt oli tullut?\n\nKymmenentuhannen markan voitto tämän vuoden kuluessa ja Maran ja\nPeterin häät olivat muuttuneet niin varmaksi tapahtumaksi hänen\nmielessään, että hän ei osannut toisin kuvitellakaan.\n\nOlikohan Peterin romaani vielä kauniimpi kuin Knudin?\n\nHän ja Fritz olivat palon jälkeen kuiskailleet keskenään, että oli\noikeastaan tavaton onni Peterille, että tämä kilpailija oli tuhottu.\n\nMutta he olivat kumpikin hävenneet tätä ajatustaan.\n\nKnud Hansen nousisi kyllä vielä pinnalle: rikkaruoho ei häviä.. Ja\nPeterille täytyi väkisinkin suoda kaikkea hyvää.\n\nTulisikohan Peter viikon päästä?\n\nJoka kerta, kun hänen piti sitä Maralta kysyä, kuolivat sanat hänen\nhuulilleen. Hän ei tiennyt, miksi.\n\nMara oli kirjoittanut kaikille oppilailleen ja ilmoittanut palanneensa,\nmutta saanut vasta pari kolme ilmoitusta...\n\nHän teki päivätyönsä vähäpuheisena ja koneellisesti.\n\nOdakin tuli hänen seurassaan vaistomaisesti mykäksi.\n\nViikon kuluttua sai Mara Peteriltä ja Oskar Brenteltä yhteisen\nkuvakortin, jossa Peter ilmoitti pian kirjoittavansa perinpohjaisesti.\n\nMaralla oli rasia täynnä kuvakortteja; hän pani tämän siihen mitään\nsanomatta.\n\nEräänä päivällä soi ovikello jokseenkin kiivaasti. Mara hätkähti ja\nsanoi ääneen: »Loppu!»\n\nHetken seisoi hän alallaan ja meni sitten avaamaan.\n\nFritz Doren oli ulkona.\n\nMara huomasi heti hänen olevan sangen kiihdyksissä, ja tuskin ehti hän\nsisään, kun hän istahti väsyneenä tuolille ja huudahti: »No, vanhukset\novat raivoissaan, minä sanon sinulle yleensä...»\n\n»Sano rohkeasti vain, Fritz.»\n\n»Niin, meidän koko retkemme saarille, tiedätkö, he ovat kerrassaan\nkauhuissaan meidän kaikkien käytöksestämme. Ehkä olisikin ollut\nparempi, että meillä olisi ollut joku 'esiliina' mukana, vai mitä,\nMara?» Maran täytyi hymyillä.\n\n»Niin, ensin hankkia ja sitten ottaa mukaan. Tiedätkö, eihän meillä\nollut lainkaan aikaa ruveta kaikissa sanomalehdissä ilmoittamaan\netsivämme 'esiliinaa', sillä vapaasta tahdostaan ei sellaiseksi kukaan\nrupea.»\n\nNo niin, setä Ludwig ja täti Minette ovat suutuksissaan olkoot kun\nhuvittaa, mutta mikään esteperustus teidän... rakkaudellennehan se kai\nei sentään ole. Oletteko te sitten todella oikein kihloissa, Fritz?»\n\n»Olemme», vastasi Fritz säteilevänä, mutta jatkoi sitten nopeasti.\n»Mutta inhoittava tämä tilanne sittenkin on, sillä minun taskurahani\neivät isän suuttumuksesta suurene.»\n\n»Odallahan on rahaa.»\n\n»Oda sanookin, että se on aivan yhdentekevää, mutta hän tahtoo isän ja\näidin siunausta.»\n\n»Niin vanhanaikainenhan hän ei muuten ole.»\n\n»Mara, sinähän et muuten ollut noin ivallinen. Mikä sinun on?»\n\n»Älä siitä huoli. Minä teen paljon työtä ja vanhenen, Fritz. No, sinä\nolit siis jo Odan luona?»\n\n»Minä tulen sieltä, minun lomani on lopussa, jalkapahus ihan terve.\nMara, mitä meidän on tehtävä?»\n\nMara kaapi suurella voimalla vanhat värit paletistaan, ne olivat\nmelkein yhtä kuivuneet kuin hän itse. Hyvä Jumala, olivatpa nämä lapset\nlapsellisia. Eihän heillä ollut mitään huolestumisen syytä, jos vain\nitse tahtoivat toisensa.\n\n»Mamma Brente saa keskustella asiasta hiukkasen mamma Minetten kanssa,\nFritz. Sinun vanhemmillasihan ei voi olla mitään muistuttamista Odaa\nvastaan. Se, että hän on porvarillinen, ei toki toden perään ole mikään\nsyy. Niinpä olkaa vain kiltit ja uskolliset ja rakastavaiset, niin\nvietätte jouluanne onnellisena parina Bucheneckissa.»\n\nHänen sanojansa seurasi äänettömyys. Sitten sanoi Fritz:\n\n»Mara, sinua vaivaa jokin. Olemmeko minä tai Oda tehneet sinulle\njotain? Näes, sinä olit ja olet minun paras ystäväni... sinähän tiedät,\nettä ilman sinua en olisi koskaan uskaltanut Odan luo.»\n\n»Todellako!» sanoi Mara.\n\nFritz vaikeni, ja Mara ajatteli hämmästyneenä, kuinka hän oli Odasta\nerehtynyt. Hän ei ollut luullut, että Oda niin helposti sivuuttaisi\nLieschen Meierin olemassaolon.\n\n»Niin, mehän aioimme sanoa sen sinulle heti, Mara. Mutta Peterin\nsairaus esti meitä. Kuinka hän voi?»\n\n»Kiitos, varsin hyvin.»\n\n»Niin, ja sitten kiehtoi kihlausaika meidät niin kokonaan, Mara. Sinä\nja Peter, tehän olette olleet kihloissa jo niin kauan, ja me olemme\nvastikään päässeet niin pitkälle. Olemmeko jollain tavalla loukanneet\nsinua, Mara?»\n\n»Hyvä Jumala, Fritz, ette vähääkään. Ja minä iloitsen niin onnestanne.\nTuossapa Oda soittaakin. Hän on kai hukannut avaimen.»\n\nFritz riensi hänen ohitseen mennäkseen avaamaan morsiamelleen, ja vasta\nhyvän kotvan kuluttua tulivat he Maran luo sisään.\n\nHe olivat säteileviä, tilasivat Maralta suuren öljymaalauksen häikseen\neikä vakavista huolista ollut puhettakaan.\n\nMaran täytyi tuontuostakin sulkea silmänsä, jotta ei olisi selvästi\nnähnyt heidän välillään huoneessa hyljätyn Lieschenin hahmoa, ja äkkiä\nsai hän sen tunnun, että Fritz _ei ollut_ kertonut sitä Odalle niinkuin\noli aikonut. Tämä ajatus teki Maran hehkuvan kuumaksi.\n\nJa tuskin oli Mara johtunut tätä ajattelemaan, niin tuli Fritz\nlevottomaksi ja esitti poislähtöä. Hänellä oli käytettävänään vain tämä\nainoa päivä Münchenissä, ja hän ja Oda tahtoivat nauttia siitä kuin\nlapset.\n\nKun he olivat menneet, katseli Mara lohduttomana ympärilleen.\n\nElämä oli niin ihmeellinen ja pitkä... niin kauhean pitkä. Hän ei\nenää lainkaan sitä osannut hallita. Kuinka kummallisia kaikki ihmiset\nolivatkaan ja kuka sitten enää oli uskollinen ja tosi? Vai vaatiko hän\nliikaa ihmisiltä? Mutta oikeastaanhan täytyi Fritzin ja Odan yksinkin\ntietää, mitä tahtoivat, hänellähän ei lainkaan ollut oikeutta siihen\nsekaantua.\n\nMuutamien päivien kuluttua sai hän taas kortin Peteriltä ja sitten\ntaas yhden. Että hän oli yhdessä Oskar Brenten kanssa, lohdutti Maraa,\njoka oli todella iloinen, kun viimeinen kortti kertoi, että Oskar oli\nottanut Peterin Dremmelshofiin virkistymään syysviikoiksi. Odakin oli\nsiitä iloissaan ja sanoi:\n\n»Nyt hän voi rauhassa levätä laakereillaan, sillä kestää kai puoli\nvuotta ennenkuin lautakunta on kaikki lukenut. Milloinka Peter\noikeastaan saa kuulla päätöksen?»\n\nHe kävelivät Isarin rannalla, kun Oda sanoi tämän.\n\n»Hänhän ei ole lainkaan ottanut osaa kilpailuun», sanoi Mara hetken\nkuluttua.\n\nOda pysähtyi.\n\n»Mutta, Mara, sehän ei ole mahdollista!»\n\nEnempää hän ei saanut sanotuksi.\n\n»Minkätähden sitten?» kysyi hän hetken kuluttua huolestuneena, sillä\nMara kulki hänen rinnallaan niin suurena ja kivettyneenä.\n\n»Hänestä se ei ollut hyvä eikä hän löytänyt sopivaa loppua... eikä\nhän voinut väkinäisesti lopettaa. Harvoinhan on loppu sellainen kuin\najattelimme... Mutta jos hän vain myöhemmin saa kustantajan, niin sehän\non paljon varmempi tie.»\n\n»Niin tietysti, paljon varmempi», vastasi Oda nolona.\n\nHän oli niin säikähtynyt tästä tiedosta, jonka seuraukset hän\nsalamannopeasti käsitti, että hän ei uskaltanut sanoa mitään enempää.\nMutta hän kirjoitti vielä samana iltana veljelleen ja pyysi häntä\npakottamaan Peteriä työskentelemään edelleen ja auttamaan häntä\nkustantajan etsinnässä.\n\nOskar vastasi viipymättä.\n\nDremmelshof, syyskuussa 08\n\nRakas pikku Oda,\n\n... Peteriä ei saa enää ryhtymään mihinkään. Tiedät, että minä sinun\nMarasi kauniiden silmien vuoksi teen paljon, ja yksinomaan siitä syystä\nolen miehen tänne ottanut. Hän sanoo, että hänellä muka on suurenmoinen\nuuden novellin aate, mutta yhtäkaikki hän vain harhailee pitkin rantoja\ntai istuu ja paukuttelee vanhaa flyygeliäni, minkä se vain kestää.\nMinä en ymmärrä musiikista mitään, mutta ihmiset kokoontuvat hänen\nsoittoansa kuuntelemaan... kun hän sen huomaa, hurjistuu hän ja syöksee\nulos ikkunasta tai ovesta kuin paholainen — te taiteilijathan olette\nniin oikullisia, Oda, sen olen aina sanonut, ja suurin oikku on kai,\nettä sinä haluat mennä naimisiin sen kaartinluutnantin kanssa, — muuten\non Fritz kyllä hyvä mies, minä pidän häntä jokseenkin säällisenä,\nmuuten en hänelle antaisikaan pikku Odaani, vaikka vanhemmat kolmasti\nsuostuisivat. Jos tahdot tervehtiä Maraasi minulta, niin tee se ja sano\nhänelle, että antakoon sen pitkän runoilijan mennä menojaan ja ottakoon\nennemmin hyvän vanhan Oken, — hänen isoäitinsä on sentään heikkarin\nviisas nainen, minä käyn vanhuksen luona usein, hänen myötäjäisillään\nvoisimme Mara ja minä elää mainiosti.\n\nHyvä uskollinen Oke.\n\nOda ei uskaltanut näyttää tätä kirjettä Maralle ja oli myöskin\nvihoissaan, että Oskar puhui Fritzin säällisyydestä vähän niin\nja näin. Mutta jos Peterillä oli uuden kirjan aihe, niin sehän\noli hyvä. Hän tulisi kai pian takaisin Müncheniin, ansaitsisi\nsanomalehtiartikkeleilla ja arvosteluilla taas paljon rahaa ja\nkirjoittaisi sitten novellinsa valmiiksi ja silloin olisi Marakin taas\niloinen ja kaikki hyvin. Hän rauhoittui vähitellen taas ja kuitenkin\njäi häneen joku epämieluisa tunne Oskarin kirjeestä. Hän päätti puhua\nkerran siitä Fritzin kanssa. Fritzhän oli niin avomielinen ja hyvä.\n\nHän kävi joka päivä Maran luona ja otti jälleen tunteja kolmen muun\nneiden kanssa yhdessä, mutta ei jäänyt enää, kuten niin usein ennen,\ntuntien jälkeen Maran luo, vaan muiden mukana pois. Hän aavisti enemmän\nkuin tiesi, että Mara kävi hiljaista jättiläiskamppailua ja tarvitsi\nyksinäisyyttä. Kun hän minua tarvitsee, niin hän kutsuu, ajatteli Oda.\nHänellähän oli Fritzinsä. Appivanhemmat olivat jo lauhtuneempia ja\nvaativat vain ajatusaikaa jouluun saakka. Oda ja Fritz olivat siihen\nhyvin tyytyväisiä.\n\nPeter ei palannut.\n\nKerran marraskuussa tuli Maralle kirje Hampurista.\n\nPeter oli Dremmelshofissa tutustunut hampurilaisiin herroihin, jotka\njulkaisivat erästä uutta aikakauslehteä. Häntä oli pyydetty avustajaksi\nja tointa kuvattu taloudellisesti sangen edulliseksi. Tietysti oli hän\nsuostunut ja sanonut irti asuntonsa Münchenissä, mutta kun hänellä ei\nollut matkarahoja, pyysi hän Maraa hyväntahtoisesti lähettämään hänelle\ntärkeimmät tavaroistaan. Hän oli hyvin toivehikkaana: Knud ja Mara\nsaisivat nähdä erehtyneensä hänen ja hänen kirjailijakykynsä suhteen.\n\nNiin meni Mara eräänä päivänä Peterin asuntoon ja pani tämän tavarat\nkokoon. Monet luonnokset ja kuvat, jotka olivat Maran tekemiä, otti\nhän omaan asuntoonsa, Peterhän pyysi vain tärkeimpiä tavaroitaan ja\nmuu olisi ollut vain tiellä. Vaatekonttorissa oli iso pinkka lujaan\nkäärittyjä papereita. Ne olivat Peterin vanhoja sävellyksiä, valmiita\nja keskeneräisiä.\n\nMara ei tiennyt, oliko viime vuosina uusia tullut lisäksi: hänhän ei\nkoskaan saanut Peteriltä sitä kysyä.\n\nMaran käsi oli raskaana paperien päällä ja painoi niitä kuin jotakin\nelollista, joka ei saanut elää... melkein niinkuin hänen oma\nsydämensä... sitten pani hän käärön kuitenkin Peterin tavara-arkkuun.\n\nJa sitten lähti hän pois.\n\nVanhan Häberlen oven ohi kulki hän varpaisillaan, vaikka hän tunsi\nsuurta halua mennä vanhuksen luo... Mutta ei, ei... vasta kun kaikki\noli lopussa.\n\nMutta eikös tämä juuri ollut loppu?\n\nHän oli jo mennyt portaita alas, kun hän äkkiä pyörti ja meni ripeästi\nvanhuksen luo.\n\n»Isä Häberle», sanoi hän ääneen ja oudosti, »mitäs nyt tulee, mitenkä\nnyt käy?»\n\nUkko kutsui hänet pyhättöönsä, missä hänen klaveerinsa oli, ja pyysi\nMaraa kertomaan, ja äkkiä saattoi Mara puhua aivan tyynesti ja kertoi\nhänelle kaikki ja sanoi taas lopuiksi: »Mitenkä nyt käy?»\n\n»Lapsi», sanoi ukko salaperäisesti, »kaksi sanaa on sanottu, kolmas on\nilmassa, se on myöntävä tai kieltävä. Mutta älä mene tapausten edelle.\nSe on kerran oleva edessäsi kirkkaana kuin salamanleimaus. Silloin ota\nse rohkeasti vastaan.»\n\n»Minä en kohta enää jaksa», sanoi Mara.\n\n»Ei auta, pysy sinä vain paikallasi, kunnes sana tulee, ja tule minun\nluokseni kunnes — hän palajaa.»\n\nMutta hän ei palannut.\n\nHän kirjoitti yhä harvemmin, yhä katkerammin, hän oli ylen\nyksinäinen, mutta ei tahtonut tulla häirityksi, aikakauskirja oli\ntulevaisuuskylvöä, tiettävästikin saattoi sato tulla vasta vuosien\ntakaa, ja silloin oli hän jo liian vanha voidakseen pyytää Maraa enää\njakamaan hänen kohtaloansa, ja sitä ennen hän varmaan kuolisikin,\njoutuisi turmioon... Ja Peter kiitti Maraa kaikesta tämän rakkaudesta\nja uskollisuudesta: Mara oli ainoa valo hänen synkässä, vikaanmenneessä\nelämässään, mutta ei voinut häntä enää auttaa.\n\nNäin kirjoitti hän sekaisin. Mara vastasi tyynesti ja herttaisesti\nja laajasti. Hän ei tiennyt lopullista, viimeistä sanaa vielä, mutta\neräänä päivänä tuli sekin. Heidän kirjeen vaihtonsa oli viime aikoina\nsaanut toisen sävyn — kuinka se oli tapahtunut, ei Mara itsekään\ntiennyt — hän ei enää tavannut sitä äänilajia, johon Peterin sielu\noli viritetty, ja niin olivat he lopulta vaihtaneet kylmiä, julmia\nkirjeitä, joista jokainen synnytti uuden väärinkäsityksen. Peter\npuolestaan moitti, ettei Mara ymmärtänyt hänen kirjailijauraansa, Mara\ntaas kirjoitti kylmiä, järkeviä sanoja, jotka Peteriä loukkasivat sen\nsijaan, että olisivat häntä auttaneet. Vihdoin päättivät he tyyten\nlopettaa kirjeenvaihtonsa.\n\nMutta sitten kirjoitti Mara kuitenkin vielä kerran.\n\nHän oli ennen joulua myynyt suurehkon taulun eikä voinut toimia vasten\nluontoansa. Hän teki siis niinkuin niin usein ennenkin: tarjosi\nPeterille rahat hänen tullakseen jouluksi Müncheniin, jotta he voisivat\nrauhassa puhua asiansa puhki. Mara odotti yötä päivää, tunti tunnilta\nPeterin vastausta, ja vihdoin se tuli.\n\nSe oli hylkäävä.\n\nHänen täytyi, ikävä kyllä, ottaa vastaan toinen kutsu tulevaisuutensa\nvuoksi. Hän oli nyt tullut tuntemaan ihmisiä, jotka tahtoivat häntä\nauttaa. Asia oli tapahtunut sangen merkillisesti. Hänen ystävänsä\nolivat raahanneet hänet erääseen konserttiin ja siellä oli eräs\nviehättävä, nuori nainen, jolla oli muhkea alttoääni, laulanut ja\nPeter oli jälkeenpäin tullut hänen tuttavakseen. Mutta mitä hän\noli laulanut, mitä! Muistiko Mara lähettäneensä hänelle kerran\nDremmelshofista pienen runon »Kun kuohuu pauhinalla»? Viimeisessä\nsäkeessä oli hän vain muuttanut sanan »sydämees» sanaksi »kuolohon»,\nse kun hänestä oli todenmukaisempaa. Siihen oli hän eräänä myrsky-yönä\ntehnyt sävellyksen, mutta huonon, huonon. Hän oli rutistanut paperin\nja heittänyt paperikoriin. Kuinka se nyt oli joutunut tämän nuoren\nnaisen käsiin? Hän arveli, että Leena Klaas, joka palveli Hampurissa,\noli tyhjentänyt hänen paperikorinsa ja ottanut paperin talteen — ja\njollakin salaperäisellä tavalla oli se sitten joutunut laulajattaren\nhaltuun. Niin, kukapa näistä sattumista saisi selkoa.\n\nNuori laulajatar ja yleisö olivat ihastuneita lauluun, ja laulajatar\noli pyytänyt häntä säveltämään vielä muutamia lauluja ohjelmistoonsa.\nHän oli ollut laulajattaren vanhempien luona aterialla, ja\nmerkillisintä oli, että isä oli — kustannuskirjakauppias, ja tytär\noli nauraen sanonut: »Isän täytyy kustantaa kaikki kirjanne, jos te\nvain autatte minua kuuluisaksi.» Nyt aikoi Peter kirjoittaa uuden\nnovellinsa ja viettää joulua kirjakauppias Thomsenin luona ja kenties\nsäveltää jotakin laulajattarelle. Kenties hän sitten pääsiäiseksi tulee\nMüncheniin, jos saa aikaa. Siihen mennessä he kai molemmin puolin ovat\ntulleet rauhallisemmiksi ja järkevämmiksi, jotta voivat puhua asiat\npuhki, jos Mara niin haluaa.\n\nKaiken tämän kirjoitti hän Maralle.\n\nJa kaiken tämän luki Mara uudelleen ja uudelleen.\n\nOikeastaan luki vain kaksi sanaa: viehättävä ja nuori! Ja sitten\nhetken kuluttua käsitti hän äkkiä, että Peter aikoi jälleen säveltää.\nSiis vihdoin viimein! Se oli Maran ensimmäinen ajatus. Entä toinen?\nViehättävälle, nuorelle naiselle. Ja kun Mara näin seisoi kirje\nkädessään, tuli kolmas sana taivaasta ja oli hänen silmiensä edessä\nkirkkaana kuin salamanleimaus. Se sana oli: »loppu».\n\nNe kaksi, jotka tähän saakka oli sanottu, Peterin ja Maran puolelta,\nolivat myönteisiä. Nyt oli kolmas tullut, ja se oli kielteinen — ja\nasia oli lukossa. Mara ei tiennyt, kauanko hän näin seisoi, eikä\nmyöskään, kuinka se päivä kului ja yöt ja seuraavat päivät, mutta\nvihdoin tunsi hän, että hänen täytyi jotakin tehdä, ja silloin meni hän\nvanhan Häberlen luo ja antoi tälle äänettömänä Peterin kirjeet.\n\n»Isä Häberle, se on nyt lausuttu, se kolmas sana», sanoi hän sitten\nhetken kuluttua.\n\nHäberle seisoi mykkänä ja katseli ulos.\n\n»Ei», sanoi hän, »minä en sitä vielä näe. Se on tulossa, se on\ntipahtamassa, mutta vielä ei ole kirkkautta. Kirkkaudesta toiseen,\nMara, ehkäpä tunkevat ne vielä läpi. Ymmärrätkö minua?»\n\nMutta Mara katsoi häntä ymmärtämättä ja meni ääneti pois.\n\n\n\n\n9.\n\n\nJoulukuusen ympärillä Bucheneckissa olivat Dorenit ja Brentet koolla.\n\nAsia oli käynyt niinkuin Mara oli sanonut. Rouva Brente ja rouva\nvon Doren olivat keskustelleet pitkän aikaa, olivat aluksi sanoneet\ntoisilleen monta sopimattomuutta toinen vävystä, toinen miniästä ja\nerinomaisen paljon hyvää omista lapsistaan. Mutta lopulta oli todettu,\nettä Odalla oli erittäin hyvät myötäjäiset, ja se lepytti Dorenien\nsydämiä. Rouva Brentestä taas oli kovin houkutteleva se ajatus, että\nsaisi tyttärensä tuonnempana naapurikseen Bucheneckiin... sanalla\nsanoen, lapset saivat tahtonsa läpi ja seisoivat nyt säteilevänä\nkihlaparina joulukuusen ympärillä.\n\nOda oli erittäin aistikkaasti puettu, taiteellisen kaunis punapitsinen\nreformipuku verhosi hänen vartaloansa, ja setä Ludwig alkoi ihailla\npoikansa makua.\n\nMyöhään illalla, kun isä ja poika vielä kahden kesken polttivat\nsikaria, sanoi edellinen hyväntuulisena:\n\n»No, poikaseni, salattavaa kai sinulla ei ole mitään, vai onko minun\nvielä autettava sinut jostakin pinteestä, häh?»\n\nFritz katsoi isäänsä hämmästyneenä, sitten sanoi hän miltei\nliikutettuna:\n\n»Kiitoksia, isä, minun asiani ovat kunnossa... vaikka kerran, kolme tai\nneljä vuotta sitten...»\n\n»Siis sentään», mutisi isä syvämielisesti.\n\nFritzin tuli outo olla.\n\n»Isä, se on kauan sitten järjestetty, aikoja...»\n\n»Täysin luotettavasti?»\n\n»Täysin luotettavasti... rahaa kyllä silloin, paljonkin, mutta...»\n\n»Onko lasta?»\n\n»Ei, isä, lasta ei ole.»\n\n»Jumalan kiitos... sitten ei ole todistuksia olemassa.»\n\n»Isä, täytyykö se tunnustaa morsiamelleen?»\n\nHerra von Doren hypähti ylös.\n\n»Poika, oletko hullu? Tunnustuksia morsiamelle? Jotta hän huomenna ei\nenää olisi sinun morsiamesi. Sitäpaitsi, säätynaisten kanssa ei puhuta\nsellaisista pikkutyttösistä kuin sinun Lieschenisi tai Minchenisi —\nolletikaan morsiamille! Morsiamet eivät tiedä mistään mitään, ja se\non hyvää ja siivoa ja niinkuin pitääkin. Poika, ethän toki ole mikään\npässinpää, — morsiamille tekee sulhanen suuteloiden ja hellyyksien\nlomassa kaikenlaisia hämäriä viittauksia, että hän on huono mies eikä\nlainkaan hänen rakkautensa arvoinen, ja sinä voit panna vetoon kymmenen\nyhtä vastaan, että morsian viattomuudessaan vakuuttaa sinulle olevansa\nvielä paljoa huonompi kuin sinä, ja koko juttu päättyy suurenmoisiin\nlemmen vakuutuksiin ja selityksiin ja hän vannoo ottavansa vaikka\nitsensä paholaisen, kun hän kerran sitä rakastaa... Hyvä Jumala, niin,\nonhan se suloistakin, tuo valtava lemmenhuuma, jossa silloin eletään...»\n\n»Isä», alkoi Fritz, »entäs jälkeenpäin?»\n\n»Mitä jälkeenpäin? Silloinhan toinen on jo toisen. Ja eikö mies muka\nennalta ollut tahtonut sanoa olleensa huono? Ja ovatko nuo pikku\nmorsiamet sitä sitten todella tahtoneet tietää? Varjelkoon! Pahimmassa\ntapauksessa on kohtauksia ja kyyneliä ja jälkeenpäin sovintoja ja\nrannerenkaita... Siinähän ei silloin auta säästää. Mutta kymmenen\nyhtä vastaan panen vetoon, että se useimmille on jälkeenpäin ihan\nyhdentekevää, ja jos heille sitten olet tehnyt selväksi, että me kaikki\nolemme samanlaisia, niin uskovat he sen viimein ja ovat iloisia, että\novat edes saaneet sinut pelastetuksi.»\n\n»Mutta me emme ole kaikki samanlaisia», vastasi Fritz hiljaa, syvästi\nhuoahtaen, »minä tahtoisin...»\n\n»Mitä tahtoisit? Ole sinä vain hiljaa. Minua miellyttää sinun Odasi\nsuuresti, hänessä on siroutta... ja nyt, hyvää yötä, Fritz... Jumala\nsiunatkoon sinua, poikani... onnea ja kaikkea hyvää.»\n\nFritz meni yksin portaita ylös huoneeseensa.\n\n— Minä tahtoisin — jatkoi hän äskeisiä ajatuksiaan loppuun — että\nolisin kysynyt Maralta aikaisemmin ja että minulla olisi ollut joku,\njoka olisi minulle sanonut, että sitä voi ja pitäisi pysyä puhtaana.\n\nHän katsoi ulos talviyöhön. Kuskin asunnossa oli vielä valoa ja hän\nkuuli laulavia lapsenääniä:\n\n»Ja nyt uhrina meiltä Sä saat sydämen, ilomielellä Sulle me annamme\nsen. Pyhäks kuin omas on sekä puhtaaks se luo, iäks siihen sen\nyhteenliittyä suo!»\n\nFritz oli vaistomaisesti pannut kätensä ristiin.\n\n— Pyhä ja puhdas sydän! — ajatteli hän alakuloisena. — Mitä kannattaa\nlapsia opettaa laulamaan sellaisia lauluja, kun heille myöhemmin\nopetetaan, ettei miehen tarvitse pitää sydäntään pyhänä!\n\nEnsimmäisenä juhlapäivänä oli Odan vanhempien luona Seehofissa suuret\nkihlajaispäivälliset.\n\nSeehof oli Bucheneckiin verrattuna vain pieni tila, mutta\nmallikelpoisesti hoidettu, ja Odan vanhemmat elivät siellä vielä\nuseiden nuorempain lasten kanssa hyvissä varoissa. Uudet läheiset\nsuhteet hiukan ylimielisten Dorenien kanssa eivät Odan omaisia erin\nmiellyttäneet, mutta Fritz Doren osasi voittaa ihmisten sydämet, kun\ntahtoi, ja niinpä odotettiin päivän juhlaa hyvällä mielellä.\n\nVanha rouva von Doren oli ilmoittanut myöskin tulevansa, se oli päivän\nsuuri tapahtuma. Talon isäntä, ent. majuri Otto Brente, Fritzin\nonnellinen appi, kävi tuon tuostakin ulko-oven edustalla ajoissa\nhuomatakseen vaunujen tulon.\n\nTuessapa jo vanha, raskas landoo tulikin pitkin kivettyä viertotietä.\nHerra Brente oikaisi valkoiset liivinsä sileiksi ja huusi lujaa:\n\n»Oda, Oda, he tulevat, olepas valmiina, tyttö!»\n\n»Heti, isä!» vastasi Oda välinpitämättömästi. Hän ei saattanut yhtyä\nyleiseen innostukseen Maran isoäidin tulosta ja vain vaivoin saatiin\nhänet osoittamaan vanhalle rouvalle asianmukaista kunnioitusta.\n\n»Oda, meidän täytyy olla ulkona häntä vastaanottamassa», selitteli nyt\nFritzkin pyytelevästi.\n\n»Univormu sopii sinulle mainiosti», vastasi Oda, »minä maalaan sinusta\njoskus uhkean kuvan. Ratsuhousut, varsisaappaat ja asenuttu, lakki\nhiukan vinossa voi, tuolla se paha, vanha noita jo nousee vaunuista.»\n\n»Oda!» huudahti Fritz vielä hämmästyneenä, mutta sitten jätti hänkin\nmorsiamensa, joka tänään harmahtavassa velvetpuvussaan oli kerrassaan\nkuvankaunis, ja riensi isoäitiään vastaan.\n\nTodella mahtipontisena astui vanha rouva herra Brenten käsipuolessa\neteiseen.\n\nOda sai kaksi sormenpäätä suudeltavakseen, mutta tyytyi vain\nkohteliaasti kumartamaan ja tervehti sitten appivanhempiansa ja\nkälyjänsä. — Kuinka onkaan Fritz saattanut tipahtaa tähän perheeseen, —\najatteli hän, — sekin on yksi seitsemästä maailmanihmeestä!\n\nHänestä tämä kihlajaisjuhla oli kauhistuttava, suorastaan mieletön,\nmutta niin pian kuin hän puhui sinnepäinkään, sanottiin hänelle\njoka taholta, että hän yritti matkia Maraa, ja se oli hänestä niin\nharmillista, että hän mieluummin vaikeni, sillä vastaansanomisesta ei\nhänen omaistensa enempää kuin Dorenienkaan parissa ollut mitään apua.\nSen hän tiesi vanhastaan. Korkeintaan johtuisi siitä ikäviä kahnauksia,\nja Oda ajatteli: pitäkööt päänsä, minähän menen lopultakin naimisiin\nvain Fritzin kanssa.\n\nJa elämää Fritzin kanssa Berlinissä kuvitteli hän ihanaksi ja runsaaksi.\n\nBrentet olivat näitä päivällisiä varten kerrassaan »kunnostautuneet»,\nkuten Ludwig-setä myöhemmin huomautti. Mieliala oli sangen hilpeä.\n\nPidettiin asianmukaiset maljapuheet, joissa ilmeni paljon »avoimia\nsyliä» ja »suurinta luottamusta». Fritz otti kaikki sangen vakavalta\nkannalta ja hänen eilisiltainen hentomielisyytensä oli kokonaan\nhaihtunut.\n\n»Oskar», huusi hän pöydän yli, »sinun on myöskin pidettävä puhe!»\n\n»Olkoon niin», sanoi Oskar, kilisti lasiinsa ja nousi pyylevänä ylös.\nKaikki odottivat hänen esittävän isoäidin maljan, ja tämä itsekin\njo katsoi häntä puoliksi valmis hymy huulillaan. Mutta Oskar sanoi\nlevollisesti:\n\n»Erään valitettavasti poissaolevan sukulaisen, neiti Marie Agnes von\nDorenin malja!»\n\n»Eläköön», huusi Fritz voimakkaasti, mutta yleinen eläköönhuuto oli\nvain kohtalainen.\n\nJa sitä seuranneen kiusallisen hiljaisuuden aikana kuului Odan\nystävällinen ääni:\n\n»Niinä en voi juoda Maran maljaa samalla juomatta hänen sulhasensa\nPeterin onneksi.»\n\nHän katsahti vain sulhaseensa.\n\nTämä kilisti hänen kanssaan ja suuteli hänen kättään, mikä Odan\nmielestä tässä tilaisuudessa oli aivan tarpeetonta.\n\nNyt nousi talonisäntä nopeasti ylös ja piti hiukan imelänpuolisen\npuheen isoäidille.\n\nSen jälkeen kävi keskustelu taas yleisemmäksi, olipa Odan tuleva appi\nsepittänyt runopukuisen ylistyksen Odasta taiteilijattarena.\n\n»Jospa Mara tämän tietäisi», sanoi Oda nauraen Fritzille.\n\n»Miksikä?» vastasi Fritz hieman loukkaantuneena, »sinähän\nolet todellinen taiteilijatar, sinun viimeinen merimaisemasi\nDremmelshofista...»\n\n»Hiljaa, lapset!» huudahti Oda, »ennen te ette tahtoneet tietää mitään\nminun taiteestani, jättäkää se vain nytkin rauhaan!»\n\n»Aivan kuin Mara», sanoi yksi kälyistä.\n\n»Aivan», vahvistettiin kuorossa.\n\nOda pani kädet korvilleen.\n\nVihdoin oli juhla-ateria päättynyt.\n\n»No, mihin huoneeseen tahdotte vetäytyä?» kysyi appi Brente säteilevän\nhyväntuulisena.\n\nVastauksen asemesta tarttui Oda erääseen nuorempaan veljeensä ja riensi\nhänen kanssaan ulos.\n\n»Taas aivan taiteilijatar», sanoi Minette-rouva imelänhappamasti.\n\nFritzistä alkoi tämä tuntua vähitellen kiusalliselta.\n\nHän sytytti hermostuneena sikarin ja meni vihdoin lankomiehensä Oskarin\nkanssa viereiseen biljaardihuoneeseen.\n\nMutta siellä tapasivat he Odan nuorempain sisarustensa kanssa\ninnokkaassa pelissä eikä kestänyt kauan ennenkuin molemmat herrat\nolivat mukana.\n\nPian kutsuttiin heidät kuitenkin saliin kahville ja vasta illalla oli\nmorsiusparilla rauhaisa kahdenkeskinen hetki Odan kamarissa.\n\n»Oda», sanoi Fritz, »sinä olet tosiaan hiukan omituinen isoäitiä\nkohtaan. Sinussa on kerrassaan jotakin kovaa, kun puhut hänen kanssaan.\nSehän ei käy laatuun.»\n\n»Mara», vastasi Oda vain.\n\n»Olkoon. Hän on kova ja kohtuuton Maraa kohtaan niinkuin muutkin\nmeikäläiset, ja sinä tiedät, kuinka minä Maraa kunnioitan. Mutta me\nteemme asian vain pahemmaksi, jos me heitä vielä ärsytämme. Minä olen\npäinvastoin jo usein ajatellut, etkö juuri sinä olisi omiasi kerran\npehmentämään isoäidin sydäntä!»\n\n»Minäkö? Herrantähden! Hän vihaa minua, minä olen hänestä porvarillinen\nja epähieno, senhän sinä näet hänen nenänpäästään. Sinulla on muuten\nvähän samannäköinen nenä, Fritz, tässä nenänpään seudulla... sangen\nhieno.»\n\nFritz naurahti heikosti.\n\n»Pyydän, älä ole kova, Oda! Naisten ei koskaan pidä olla kovia. Sehän\non juuri Maran viehätys, ettei hän koskaan ole kova. Mutta sinä?»\n\nOda nojautui sohvalla, jossa he istuivat, taaksepäin ja katsoi häntä.\n\n»Pelkäätkö sinä minua, Fritz?»\n\nFritz punastui vastoin tahtoansa tummanpunaiseksi.\n\nHänen mieleensä oli salamana välähtänyt eilinen keskustelu isänsä\nkanssa.\n\nHän sai vaivoin mielensä tasapainoon, mutta äkkiä vakavaksi käyneenä\nsanoi hän vain hiljaa:\n\n»En, rajaton luottamus ja...» hänen teki mielensä sanoa enemmän, mutta\nisän kaikki sanat seisoivat kuin pienet paholaiset hänen ympärillään\neikä hän tiennyt, mitä sanoa.\n\nEhkäpä se oli hänen onnensa.\n\nOda ajatteli loukanneensa häntä ja nojautui lempeästi häntä vastaan,\nmutta kesti hyvän kotvan ennen kuin Fritz pääsi irti painajaisistaan ja\njälleen saattoi ehjästi nauttia nykyisyydestä morsiamensa kanssa.\n\nSeuraavana päivänä toistui sama juhlallisuus Bucheneckissa, sillä\nerolla vain, että Bucheneckissa oli »ainoa mahdollinen» päivällistunti\nkello kuusi, kun taas Brentellä syötiin kello kahdelta.\n\nFritz ja Oda elivät iloisia päiviä.\n\nOli seesteinen, ihana pakkassää, he luistelivat, kävivät kävelemässä\nja ajelemassa, kerran Dremmelhofissakin, missä Oskar-paran jokseenkin\nvastoin tahtoansa täytyi kestitä koko seuruetta.\n\nHän sanoi vihdoin raivostuneena, ettei hän jää iäkseen seurustelemaan\nDorenin naisten kanssa, vaan lähtee matkalle.\n\n»Minne?» kysyi Oda ärsytellen.\n\n»Müncheniin», vastasi hän lyhyesti. »Huolehditteko te sitten muka\nMarasta? Peter istuu kiinni työssään Hampurissa ja Mara istuu ihan\nyksinään Münchenissä.» Oda kävi vakavaksi.\n\n»Minä olen ihan onneton, kun en ole näinä päivinä saanut kirjettä\nMaralta.»\n\n»Ehkäpä huomenna tulee», arveli Fritz lohduttaen. »Tule, lähdetään\nkotia, eihän meillä ole enää kuin kaksi päivää, Oda...»\n\nMaran kirje tulikin seuraavana aamuna kuin tilattu.\n\nOda istui kirje kädessään ja luki ja luki. Sitten hypähti hän ylös,\nkääräisi ylleen hartiavaippansa, painoi päähänsä kangaslakin, tarttui\nkävelykeppiinsä ja lähti jalkaisin kulkemaan kiiruusti Bucheneckia\nkohti kalpeana ja kasvojen ilme kauhistuneena.\n\nIlma oli harmaa ja kylmä ja hiljalleen alkoi sataa lunta. Oda ei siitä\nkaikesta mitään huomannut, käveli vain niin rivakasti kuin saattoi ja\noli tunnin kuluttua isoäidin asunnon luona.\n\nÄkkiä hän pysähtyi.\n\nTeki sitten ripeän päätöksen ja meni vanhan, pelätyn rouvan taloon.\n\nOdan suhde isoäitiin oli hiukan parantunut. Olipa isoäiti sallinut Odan\nruveta sinuttelemaan häntä. Mutta tällä hetkellä unohti Oda muutenkin\nkaiken pelon. Lumisena, posket punaisina astui hän vanhan rouvan\nhuoneeseen ja huudahti:\n\n»Oi, isoäiti, minkä vuoksi sinä et heitä auttanut!»\n\nRouva von Doren tuijotti Odaa kuin ilmestystä ja sanoi sitten\nvavahtavalla äänellä:\n\n»Sinä tuot lunta minun huoneeseeni. Riisu päällysvaatteesi eteiseen ja\ntule sitten sisälle.»\n\n»Ja jos minä olenkin luminen», vastasi Oda kuohuksissaan, »mitä se\ntekee! Tässä...», hän piti Maran kirjettä kädessään, »tässä...! Se on\nsinun syysi. Kuinka saatoit sen tehdä!»\n\nRouva von Doren nousi ylös hiukan vapisten, mutta seisoi nyt suorana\nkuin kynttilä.\n\n»Te olette nenäkäs, neiti Brente. Pyydän, poistukaa huoneestani.»\n\nOda hengitti huohottaen. Hän huomasi äkkiä menneensä liian pitkälle ja\nmutisi sopertaen:\n\n»Anna anteeksi... antakaa anteeksi, mutta minä olen niin suunniltani...\nMara kirjoittaa juuri, että kaikki on lopussa hänen ja Peterin välillä.»\n\n»Jumalan kiitos!» huudahti rouva von Doren ja vaipui jälleen\nnojatuoliinsa.\n\n»Voi, hyi», sanoi Oda.\n\nJälleen aikoi rouva von Doren vastata ankarasti, mutta Oda ehätti hänen\nedelleen.\n\n»Minä tiedän, että minun ei sitä pitäisi... mutta minä en voi muuta. Jo\nvuosia on minun tehnyt mieleni sanoa se teille, sillä jo vuosikausia\nolen minä likeltä nähnyt Maran kärsimyksen, ja teidänhän olisi\ntarvinnut vain antaa rahaa Maralle ja Peterille, silloin olisivat he\nvoineet mennä naimisiin jo seitsemän vuotta sitten, sen sijaan että he\nnäkevät nälkää elämänsä parhaat vuodet ja surkastuvat huoliinsa, kunnes\nlopulta eivät enää mitään voi eivätkä tahdo. Voi miksi, miksi olet sen\ntehnyt, isoäiti! Mara on enkeli ja Peter on jalo, hyvä mies. Eihän\nollut mitään syytä häntä niin vainota. Mutta nyt te olette päässeet\npäämääräänne.»\n\nHän vaikeni hetken hengästyneenä ja sulanut lumi valui pieninä\npuroina pitkin hänen pukuansa lätäköiksi lattialle. Mutta vanhus ei\nenää kiinnittänyt huomiota siihen. Hänen kasvonsa olivat kutistuneet\nraivosta ja nenä käynyt teräväksi. Hän ei kuitenkaan saanut sanaakaan\nsanotuksi, mutta tunsi hämärästi, että joku oli jo usein pitänyt\nhänelle tätä kamalaa puhetta pimenevinä hämyhetkinä ja unettomina öinä,\nhän ei oikein tiennyt kuka. Mutta tämä, tämä oli sentään sietämätöntä.\nMikä pälkähtikin tuon häpeämättömän personan päähän? Kuinka pääsisi\nhänestä irti? Kaikenlainen skandaali oli hänestä inhoittavaa.\n\n»Miksikä sinä et rakasta Maraa?» sanoi Oda nyt hiljaa ja alakuloisesti.\n»Me kaikki rakastamme häntä niin hehkuvasti. Me olemme kaikki vasta\nsiellä Münchenissä hänen kauttaan tulleet oikeiksi ihmisiksi. Hän on\nniin suuri ja hyvä. Hän antaa viimeisen roponsa köyhille. Hän tekee\ntyötä aamusta iltaan ja yöt läpi, ei tee kenellekään pahaa. Mutta\nhänen sukunsa hylkää hänet kokonaan, ei kukaan auta häntä eikä välitä\nhänestä... hänellä ei ole muuta kuin rakastettunsa, hyvä, ihana Peter\nRasmussen... ja senkin te nyt riistätte häneltä! Auta häntä toki,\nisoäiti!»\n\nEikö tuo tyttö sitten lainkaan vaikene?\n\nVanhus haukkasi ilmaa, etsi sanoja, mutta ei löytänyt, kunnes vihdoin\nsai vaivoin sanotuksi:\n\n»Minä paheksuin tätä kihlausta alusta alkaen. Marie Agnes ei ole\ntahtonut kuulla minua. Minä pesen käteni viattomana.»\n\n»Mutta mitä olisi Maran sitten pitänyt tehdä? Sinähän epäsit häneltä\nkaiken. Et tahtonut suoda hänelle tointa, et tahtonut tätä avioliittoa,\nniin, mitä on meidän onnettomien sitten tekeminen? Jos minun vanhempani\neivät olisi antaneet minun opiskella, niin olisi minun täytynyt karata,\nsillä jotakin varten tässä maailmassa kai mekin olemme olemassa, vai\nkatsotko todella, että minun tulevat kälyni ovat kadehdittavia ihmisiä,\nkun eivät tiedä, miten aikaansa tappaisivat?»\n\nTämä oli liikaa.\n\n»Sinun kälyilläsi on säädyllisemmät tavat kuin sinulla. Minusta on\nkuulumatonta, niin, pöyristyttävää, että tällä tavoin tunkeudut minun,\nvanhan vaimon, luokse. Minun on pyydettävä Fritziä estämään semmoista\nja kasvattamaan morsiantansa paremmin tai sitten olemaan tuomatta häntä\nsäädyllisiin ihmisiin... soo, siinäpä hän tuleekin... Fritz, pyydän,\nvie morsiamesi pois. Minä en tätä suvaitse, en.»\n\nFritz oli kiiruusti tullut sisälle. Hän oli aivan sanattomana\nhämmästyksestä ja saattoi äänettömänä kiihtyneen Odan ulos.\n\nUlkona seisoivat he vastakkain.\n\n»Mara», huudahti Oda. »Hänen ja Peterin välillä on kaikki loppunut. Oi,\nFritz, eikö se ole kauheaa!»\n\n»Mara ja Peter?» sopersi Fritz. »Mutta mitä sillä on isoäidin kanssa\ntekemistä?»\n\n»Ah, isoäidinkö? Hän vihaa Maraa. Fritz, tule minun mukaani! Mitä on\nminun tehtävä? Minun täytyy heti matkustaa Müncheniin Maran luo.»\n\n»No, no, annahan ensin kuulla, mitä oikeastaan on tapahtunut. Oletko\nsinä tullut tänne jalkaisin, viertotietä yksinäsi? Mutta Oda, sehän ei\nkäy, olisithan toki voinut ensin soittaa.»\n\nOda katsoi häneen suuttuneena.\n\n»Te olette kaikki kivestä. Maran elämän onni on murskana, kuuletko\nsinä? Koko tämä vuosikausien raadanta ja toivonta hukkaan mennyt,\nymmärrätkö?»\n\n»Ymmärrän, se on kauheaa. Tule, mennään pian sisään, jotta saan kuulla\nkirjeen...»\n\n»Mutta ei teikäläisten luo, jotka kaikki riemuitsevat tästä. Saata\nminut takaisin Seehofiin.»\n\n»Sinähän olet ihan väsyksissä. Mennään puutarhurin rakennukseen, siellä\non herttaisen lämmin, Rath on ulkona ja hänen vaimonsa pääkartanossa.»\n\nHe menivät puutarhurin asuntoon, Oda riisui päällysvaatteensa pois, he\nistuutuivat sohvalle ja Oda luki ääneen Maran kirjeen.\n\n»Onpas se kummallinen kirje», sanoi Fritz, »niin kylmä ja tyyni. Hän\nkirjoittaa niinkuin jostakin kaupasta: 'meidän kummankin mielestämme\noli parasta lopullisesti purkaa tämä toivoton kihlaus. Peter tarvitsee\ntäyttä vapautta ja huolettomuutta työtänsä varten'. Suunnilleen\nniinkuin minä tarvitsen hevosta ratsastukseen, eikö totta, Odachen?»\n\n»Minä olenkin ihan ihmeissäni!» mutisi Oda. »Hän oli koko viime ajan\nennen joulua kylmempi ja umpimielisempi kuin koskaan ennen. Kenties oli\ntämä kihlaus hänelle sittenkin taakkana? Vai mitä sinä luulet, Fritz?»\n\n»Hyvinkin luultavasti. Tiedätkö — minä sanon sen vain sinulle —\nPeter ei Hölupissa miellyttänyt minua enää niinkuin ennen... hänessä\noli jotakin, hän oli niin rikkinäinen. Ehkä oli Mara saanut tietää\njotakin...»\n\nFritz keskeytti äkkiä.\n\n»Joutavia, Fritz. Peter on ehdottoman luotettava mies. Hänellä ei ole\nmitään salajuonia, yhtä vähän kuin sinulla, vai kuinka?»\n\nFritz syleili häntä.\n\n»Mitäs salajuonia minulla olisi? Enkeleitähän me emme kukaan ole...»\n\nSiunatkoon, siinähän olivat taas isän sanat. Fritziä oikein ellotti\nhetken.\n\n»Minä sanoinkin sen muuten vain... minä tarkoitin vain, etten ymmärrä,\nminkä vuoksi Peter oli niin muuttunut. Minä pidin lopulta Knudista\npaljoa enemmän.»\n\n»Niin minäkin», sanoi Oda. »Fritz, ethän tarkoittane, että Knud...»\n\n»Pahasti pihkaantunut Maraan hän oli, mutta...»\n\n»Hyi, Fritz, miksi sinä heti olet tuommoinen. Te olette tosiaan\nkauheita. Aina heti muka rakastuminen, ja kuka tietää, kuinka usein\nsitten olette rakastuneita.»\n\n»No, mitäs, eihän se mikä rikos ole eikä siinä tarvinnut olla mitään\npahaa. Merkillistä, kuinka kaikki miehet pitävät Marasta, vaikka...\nnaimisiin hänen kanssaan ei juuri moni pystyisi.»\n\n»Mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi Oda verkkaan.\n\n»Tuota... häntä pelkää, hän on liian... hyvä.»\n\n»No mutta kuule nyt, Fritz, tuostahan sopii katsoa syvälle! Tarkoitatko\nehkä, että minä...»\n\nOda oli hypähtänyt pystyyn.\n\n»Joutavia!» keskeytti Fritz hänet nopeasti. »Minä tarkoitan vain tätä\nlaulua: 'Hän, kaikkein ihanin' ei hän milloinkaan meistä laula, hän\non niin äidillinen... Ah, hän on tosiaan kunnon tyttö. Minun tekisi\nmieleni saada Peter kerran kynsiini.»\n\n»Fritz, sen annat olla. Sinä puhut niin omituisesti. Minusta tuo laulu\non suorastaan typerä ja epätosi.»\n\n»No no!»\n\n»'Ja ma siunaan morsianta': lörpötystä, sitä ei tee kukaan ihminen. Jos\nsinä jättäisit minut, pitäisikö minun mukamaste vielä siunata sinun\nuutta morsiantasi? Se vielä puuttuisi!»\n\nFritz nauroi onnellisena.\n\n»No, mitä sitten tekisit?»\n\n»Ensinnäkin minä halveksisin häntä, että hän ottaa entisen, sulhasen...\najattele, kuinka inhoittavaa!»\n\n»Oda, sinä olet lapsellinen.»\n\n»Mitä vielä, päinvastoin, minä otan kaikki vakavalta ja pyhältä\nkannalta, sen olen Maralta oppinut. Voisitko sinä sitten suudella\nketään muuta kuin minua?»\n\nVastauksen sijasta suuteli Fritz häntä.\n\nSitten sanoi hän hitaasti:\n\n»Mara on kai myöskin hiukan liioitteleva mielipiteissään. Ja tiedätkö,\nmitä täyteinen, oikea rakkaus on, kuten esimerkiksi meidän, tokko hän\nmahtaa sitä oikein tuntea...?»\n\nSitä epäili Odakin, ja vihdoin arvelivat molemmat, että Maralle\nsaattaisi vielä alkaa uusi elämä, vapaana tuosta omituisesta ystävästä\nPeter Rasmussenista.\n\nOda kertoi nyt kohtauksensa isoäidin kanssa, ja Fritzin täytyi\nmyöhemmin, kun Oda oli poissa, mennä tuntikausiksi lepyttelemään\nvanhusta, kuitenkaan oikein onnistumatta. Rouva von Doren oli\nraivoissaan, ja Fritz lähti lopulta pois loukkaantuneena.\n\nSe oli jokseenkin ikävä päivä. Omaisten ilkamointi Maran kohtalosta\nloukkasi häntä myöskin syvästi, ja hän lähti illalla sangen\nalakuloisena Seehofiin hyvästelemään morsiantaan, sillä seuraavana\npäivänä oli hänen lomansa lopussa.\n\nOda oli kylmettynyt ja lisäksi masentuneena ja vakavana ja Fritziä\nhuolestutti ajatus, että hän näin epäsuotuisissa oloissa lähtisi\nmatkalle Müncheniin.\n\n»Me emme saa jättää Maraa enää yksin», vakuutti Oda, »onhan väärin,\nettä me onnessamme olimme hänet siksikin unohtaneet.» Vihdoin sai Fritz\nlohdutusta anopiltaan, jonka täytyi luvata hänelle, ettei antaisi Odan\nmatkustaa, ja sitten tuli hyvästelyn hetki.\n\nFritz ei ollut lähtiessään tähän hyvästelyyn tyytyväinen. Oda oli niin\nkiintynyt Maran kohtaloon, että Fritz alkoi tuntea mustasukkaisuutta\nMaraa kohtaan, ja — mene tiedä, eikö Mara nykyisessä katkerassa\nmielentilassaan kertoisi Odalle, mitä tiesi Fritzistä... Se ajatus\nkuumotti ja vilutti Fritziä. Hänen täytyi heti kirjoittaa Maralle,\nsamalla säälitellä... tuhma juttu tämä purkaminen, olisihan se yhtä\nhyvin voinut tapahtua myöhemmin... varmasti siinä oli Knud jollain\ntavoin välissä. Mutta Mara! Hänellähän oli juuri tuo toverillinen tapa\njokaisen kanssa. Senvuoksi ei Fritz ollutkaan Dremmelshofissa ajatellut\nmitään hänen paljosta seurustelustaan kaksin Knudin kanssa, joka äkkiä\noli ilmestynyt rannalle kuin merenkulkija ja seikkailija. Mutta nyt\njohtui hänen mieleensä Maran kasvojen ilme sinä yönä, jolloin Knud oli\nlukenut, ja Peter, joka oli ahertanut henkihieveriin saakka, ja nyt\naloitti alusta Hampurissa. Ja mihin oli Knud Hansen hävinnyt?\n\nLevottomuus ajoi hänet ani varahin seuraavana aamuna vielä kerran\nSeehofiin.\n\nOda nukkui vielä.\n\nOskar seisoi pyylevänä ovella ja tuntui olevan huonolla tuulella.\n\n»Missäs sinä sitten eilen olit?»\n\n»Hampurissa.»\n\n»Ah, tapasitko Peterin?»\n\n»Sivumennen.»\n\n»Kuule, mitä oikeastaan on tapahtunut?»\n\n»Mikä hänet tietää... Peter on suorastaan murtunut mies.»\n\n»Peijakas, arveletko, että Knud...?»\n\nOskar kohautti olkapäitään.\n\n»Knud oli hulttio pienestä pitäen, mutta hänhän oli tavattomasti\nryhdistänyt itsensä, kiitos olkoon Peterin ja — sinun serkkusi, — se\npalanut kertomus oli kerrassaan mestarillinen... muuta en tiedä.»\n\n»Merkillistä, tytöt juoksivat kyllä aina hänen perässään... Mutta tämä\non liian omituista... Mitä Peter sitten puuhailee?»\n\n»No, hänelle on nyt käynyt hyvin. Muudan rikas kirjakauppias on ottanut\nhänet. Sillä kuuluu suojaansa, olevan tytärkin.»\n\n»Vai niin, sittenhän voisi melkein toivoa, että miesparka... Mutta ei,\nsen iskun yli ei hän ikinä elä.»\n\n»Kuinkapa voisikaan», murahti Oskar.\n\n»Sanohan, Oskar, — minulla on vielä kolme minuuttia aikaa — nukkuuko\nOda vielä?»\n\n»Nukkuu», vastasi Oskar.\n\n»Jaha», sanoi Fritz Doren lyhyesti, »näitkö häntä vielä eilen illalla?»\n\n»Näin.»\n\n»No, hyvästi sitten — sano terveisiä sisarellesi.»\n\n»Sanotaan. Hän sanoi eilen illalla nimenomaan, ettei häntä tänään saisi\nhäiritä, ettei hän tahtonut tänään nähdä edes sinuakaan.»\n\nFritz nousi vaunuihin.\n\n»Niin on, mehän sovimme niin itsekin jo eilen illalla. Minä vaadin\nhäntä pysymään vuoteessa tämän kylmetyksen vuoksi. Tahdoin vain\nkuulustella hänen vointiansa nyt aamulla... Hyvästi... Klaus, anna\nmennä!»\n\n— Ajattelematon tuokin Oskar, — ajatteli hän raivoissaan, — sanoa\nminulle sellaisia sopimattomuuksia Klausin kuullen. Mutta mitä tämä\nmerkitsee? Mitä kaikkea on hän Odalle vielä eilen illalla kertonut\nMarasta ja Peteristä — kenties tehnyt viittauksia minuunkin? Oi, tuo\nkirottu hetki elämässäni! Jospa sitä aavistaisi puoliksikaan, mitä\nkaikkea sillä itseltään turmelee ja että sillä riistää itseltään\narvonsa kunnollisten tyttöjen edessä! Inhoittavaa! Kertahan vain\neletään ja mitenkäpä sellaista enää saa korjatuksi? Tolstoin\naatteita ylösnousemuksesta nauravat useimmat ja äitinikin pitää\nsellaisia ajatuksia mielettöminä... mutta sen hän on saanut isältäni,\nkuten isä itse sanoo. Kuka tietää, mitä kaikkea äitikin on saanut\nkokea? Hyi, tämä on saastainen maailma eikä missään, ei missään\nprofeettaa, joka nousisi ja singauttaisi meille kaikille totuuden\ntaas kerran vasten kasvoja! Kuinka ennen pilkkasinkaan kaikkea\ntuota hyväntekeväisyyshommailua ja kaikkia siveyden valvojia ja\n-valvojattaria ja kuinka ylen iloinen olisin nyt, jos ne silloin\nolisivat pelastaneet Lieschen-paran — ennen minua! Siunatkoon, jos\nhänet joku naisi, silloinhan olisi kaikki hyvin. Mutta Mara... Minun\ntäytyy ensi tilassa matkustaa Müncheniin häntä puhuttelemaan.\n\nVaunut pysähtyivät äkkiä. Oli jo kiire, ja Fritz Doren hyppäsi Hampurin\npikajunaan.\n\n\n\n\n10.\n\n\nOli kosteankylmä, tuulinen helmikuunilta. Mara kulki verkalleen\npitkin Münchenin katuja. Häntä puistatti ja hän kääriytyi tiukemmin\nvaippaansa. Viikon oli jo satanut lakkaamatta. Hänen atelieessaan oli\nniin pimeää, että oppilaat tulivat vasta yhdentoista aikaan lähteäkseen\npois kello kahdelta, ja kello kolme oli jo liian pimeä tehdä työtä.\nEnnen työskenteli Mara paljon myöskin taideteollisuuden alalla, piirsi,\nveisti, poltti, laati reklaamikuvia, mutta nyt istui hän huoneensa\nhämärässä tunnin toisensa jälkeen päivät pääksytysten.\n\nIllan tullen meni hän vanhan Häberlen luo ja he söivät illallista\nyhdessä. Sen jälkeen soitteli ukko, ja sitten noin kello yhdeksän\nseuduilla lähti Mara kotiansa.\n\nMitä hänestä olisi tullut tänä aikana ilman isä Häberleä, sitä hän ei\ntiennyt. Vanhuksella oli aina hänen varalleen rohkaiseva sana. Ja kun\nMara sanoi: »Isä Häberle, näin ei enää käy kauempaa...», niin lausui\nukko:\n\n»Ole vain levollinen, lapsi. Kaikella on aikansa. Jumalan teitä ei saa\nkeskeyttää. Tuhannen vuotta on yksi päivä, ja yksi päivä on tuhannen\nvuotta. Kaikki on kärsittävä loppuun. Pysy vain paikallasi. Älä laske\nirti näkymätöntä kättä. Siinä kaikki. Mitä teet tai puuhaat, on ihan\nyhdentekevää, anna asian vain kehittyä, niinkuin se on kehittyvä.\nIhmisillä ei ole koskaan aikaa. He keskeyttävät aina kaikki ja\ntärvelevät niin paljon, voi, niin paljon. He syöksevät elämyksiin kuin\npelästynyt lammaslauma ja kun ovat päämääränsä saavuttaneet, tietävät\ntuskin enää, mitä ovat eläneet, ovat vain väsyneitä ja masentuneita ja\nlaiminlyöneet pääasiallisen, olennaisen. Tämä elämä ei ole olemassa\nvain hengästyksiin juoksemista tai väsyksiin työskentelemistä varten.\nSe on vain ikipitkän, salaperäisen, suuren tien alku, tien, joka\naina menee kohti kotia, aina ylöspäin, lapsi. Mutta mäet on noustava\ntyynesti, muutoin ei saata hengittää kukkulalla. Käy sinä vain\nlevollisesti ja hiljalleen ja ole valpas, sinä et käy yksinäsi. Joku on\nmatkalla sinun luoksesi, minä kuulen hänen askelensa.»\n\n»Ah, ei», sanoi Mara, »minä olen ypöyksin! Odakin ja Fritz ovat minut\nunohtaneet, ja Knud on hävinnyt...»\n\n»Ei hävinnyt», kuiskasi vanhus, »ei kukaan katoa. He ovat kaikki\nmatkalla, ja niin kauan kuin sinä vain kuljet suoraan eteenpäin, vedät\nsinä heitä puoleesi langoista, joita he itse eivät tiedä.»\n\nMara pudisti päätään.\n\nHän tiesi asian paremmin ja tiesi olevansa ihan yksin, näin kulkiessaan\npitkin märkiä katuja. Ja hän tiesi sanat, jotka hänen isoäitinsä oli\nsanonut: »seitsemän hukkaanheitettyä vuotta». Nämä sanat kalvoivat\nhäntä enemmän kuin yksin jäänti.\n\nJa sitten seisoi Oda Brente eräänä päivänä hänen kotia tullessaan hänen\novensa edessä.\n\n»Voi, Mara!» huudahti hän ja syleili ystävätärtään.\n\n»Olethan vihdoinkin tullut», vastasi Mara hiljaa. Meni edellä asuntoon,\nsytytti lampun ja veti Odan kädestä pitäen pieneen huoneeseensa.\n\nOda katseli ympärilleen, kuin olisi uudessa, vieraassa huoneessa, vai\noliko se Mara, joka oli niin vieras?\n\nMara oli sytyttänyt pienen petrooliuunin, ja vasta nyt tunsi Oda,\nkuinka kylmä huoneessa oli.\n\nKaikenlaiset ajatukset ja arvelut risteilivät salamoina hänen päässään,\nja hän unohti hetkeksi itsensä, mutta kaikki, minkä hän sai sanotuksi,\noli jälleen vain:\n\n»Voi, Mara!»\n\n»Niin», vastasi Mara, vetäen Odan viereensä istumaan, »tämä aika on\nkovaa, mutta se täytyy kestää, täytyy antaa sen kehittyä, sanoo isä\nHäberle, ja se on lohdullinen ajatus. No kuinkas sinun on, pikku Oda?»\n\n»Anna minulle ensin anteeksi», pyysi Oda, »että jätin sinut niin\nkauaksi aikaa yksiksesi.»\n\n»Oi, se oli hyvä, vaikka en sitä oikein käsittänyt. Mutta sinähän olet\nollut sairaana, eikö niin?»\n\nOda oikaisi itseään ja pyyhki hiuksia otsaltaan.\n\n»Olen, minulla oli pitkällinen keuhkotulehdus, mutta ei se ollut se...\nminun ja Fritzin välit ovat myöskin lopussa.»\n\n»Oi...», sanoi Mara säikähtäneenä.\n\nOdan huulet vapisivat. Hän koetti hillitä itseänsä väkisin, mutta\nheittäytyi sitten Maran syliin ja puhkesi itkien sopertamaan:\n\n»Se on kauhea juttu... ajattele Fritz...»\n\n»Ah, onko hän kertonut sen sinulle?»\n\nOda hypähti jälleen ylös.\n\n»Tiedätkö sinäkin sen?» sanoi hän silmät säihkyen. »Tiedätkö, että\nhänellä on suhde Berlinissä, etkä sinäkään ole sitä minulle sanonut?\nOletteko sitten kaikki mielettömiä? Te tiesitte sen kaikki ja minunko\nyksin ei pitäisi tietää? Mara, oletteko te hulluja, vai ilkeitä ja\nhuonoja?»\n\nMara oli myöskin noussut ylös.\n\n»Fritz oli ainoa, jonka sopi sanoa se sinulle», sanoi hän.\n\n»Joutavia, Fritzhän ainakin pelkäsi minut menettävänsä, mutta minun\nvanhempani, Oskar ja sinä, minun paras ystäväni? Hyi, Mara!»\n\nHän riensi ovea kohti lähteäkseen pois, mutta Mara sulki häneltä tien.\n\n»Älä ole lapsi, Oda, tule tänne ja kerro perinpohjin. Kuinka sinun\nmieleesi johtui, että minun olisi pitänyt sanoa se sinulle? Se on eri\nasia, jos sinä olisit viidentoista vanha etkä tietäisi mistään, mutta\nsinä olet viidenkolmatta ja täysin selvillä. Minä olin vakuutettu, että\nsinä ja Fritz puhuisitte kihloihin mennessänne täysin avoimesti.»\n\n»Jospa olisinkin sen tehnyt!» huudahti Oda ja peitti kasvonsa käsillään.\n\nMara koetti häntä rauhoittaa, ja hetken kuluttua istuikin Oda sitten\njälleen hänen vieressään ja kertoi.\n\n»Näetkö», sanoi hän, »sehän on kaikki niin kaunista teoriassa, ja\nsitten sitä rakastuu niin... surkeasti, ja sitten menee kaikki teoria\nmännikköön... Minä ajattelin aina, onko siinä mitään vai eikö ole,\nminulle on yhdentekevää... Mutta se kiusasi minua usein kuitenkin\nniin sanomattomasti, sillä minä tunsin jo kauan, että Fritz ei ollut\nihan vilpitön. Mutta, Mara, ajattele, joskus minä en _tahtonut_ sitä\nlainkaan tietää. Sinä et varmaankaan voi sitä ymmärtää, sinä ja Peter\nkun olitte niin toisenlaisia, niin ihmeen ystävyksiä ja varmaan niin\npaljon, paljon parempia kuin Fritz ja minä, mutta niin intohimoisesti\nrakastuneita kuin Fritz ja minä... minä arvelen, että te olitte niin\ntoisenlaisia, ettekö olleetkin, Mara?»\n\n»Aivan toisenlaisia», vastasi Maran tyyni ääni.\n\nHän oli painanut Odan pään poveansa vastaan eikä Oda nähnyt hänen\nkasvojensa kalpeutta ja suurten silmiensä elottomuutta.\n\n»Niin ja ajattele, Mara, että Oskar sen sitten minulle kertoi, se on,\nminä sen häneltä oikeastaan puristin ulos. Hän oli joulun jälkeen\nHampurissa ja tapasi Peterin ja...»\n\n»Ah, tapasiko hän Peterin...»\n\n»Tapasi, ihan sivumennen vain, Mara, ja myöskin Knudin, ja nehän olivat\nvähällä joutua kaksintaisteluun, ja Oskar...»\n\n»Oda, mitä on tapahtunut? Kerro minulle kaikki, minä en aavista\nmitään...»\n\n»Et aavista mitään?»\n\n»En, mistä saattaisin...»\n\n»Minä ajattelin, että Knud...»\n\n»Minä en ole sen koommin nähnyt Knudia. Oi, mitä heidän välillään on\nollut?»\n\n»He kohtasivat toisensa jossakin seurassa. Knud oli kai ollut\nhiukan juopuneena — arveli Oskar. Joka tapauksessa oli hän vaatinut\nPeteriltä käsikirjoitustaan ja väittänyt Peterin olevan syyllisen sen\nmenetykseen. Peter oli joutunut aivan mielettömäksi raivosta ja he\nolivat singonneet toisiaan vastaan mitä katkerimpia syytöksiä. Oskar\noli vain vaivoin saanut heidät erotetuksi... Knud oli sitten vihdoin\nmennyt tiehensä... Kun Oskar sitten tuli minun luokseni, haukkui hän\nkaikkia, Fritziäkin, ja niin se tuli ilmi... Ensin sanoin minä, että se\noli minulle ihan yhdentekevää, ihan, mutta nyt, kun sen tiedän, en voi\nsitä sivuuttaa, en voi!»\n\n»Milloin se tapahtui?» kysyi Mara.\n\n»Heti joulun jälkeen. Minä kidutin itseäni noin viikon päivät ja sitten\nilmoitin Fritzille kihlauksen puretuksi.»\n\n»Entä — Fritz?»\n\n»Fritz on suunniltaan. Hän kirjoittaa minulle kirjoittamistaan ja he\novat kaikki suutuksissaan ja pitävät minua hulluna. 'Tuonko vanhan\njutun vuoksi!' sanoo isä. 'Sehän on lapsellista!' Ja sitten olin niin\nsairas, että heidän täytyi minua säästää, mutta nyt olisi ahdistelu\ntaas alkanut ja niinpä minä hyppäsin junaan ja tulin sinun luoksesi...\nOi, Mara, mitä sinä tähän sanot?»\n\n»Te poloiset!» sanoi Mara.\n\n»Etkö sinä voi meitä sitten auttaa, Mara?»\n\nVapisiko Mara?\n\nOda katsahti säikähtyneenä ylös, mutta ei — Maran ilme oli niin\nlevollinen ja läpitunkematon kuin konsanaan.\n\n»Niin kauan kuin tämä toinen... tämä kolmas on Fritzin ja minun\nvälillä», alkoi Oda taas, »niin kananhan asia on auttamaton.»\n\n»Lieschen-parka ei teidän välillänne ole. Fritzin syyllisyys se teitä\nerottaa.»\n\n»Mitä sillä tarkoitat?»\n\n»Minä tarkoitan vain, että vanha syy tunnolla ei voi uutta elämää\nalkaa. Ah, Oda, se tunkeutuu aina väliin, mihin ryhtynettekin. Anna\nsinä Fritzin ensin sovittaa syynsä ja katsokaa sitten. Enempää en voi\nteille neuvoa.»\n\n»Mitenkäpä hän sen voisi sovittaa? Mitenkä?»\n\nOda hypähti taas pystyyn ja kulki ympäri huonetta. Sitten seisahtui hän\ntaas Maran eteen.\n\n»Ja minä», sähisi hän hampaittensa välistä, »entä minä? Mitä minua\nhyödyttää, jos hän tekee, minkä voi sen sovittaakseen? Sehän on\nkuitenkin kerran tapahtunut! Ja sen minä sanon sinulle, Mara, minusta\nse on suorastaan inhoittavaa! Ajatelkoot muut tytöt siitä, mitä\ntahtovat ja pitäkööt minua kymmenesti hulluna, minä en voi sitä\nsivuuttaa!»\n\n»Odachen», rauhoitti Mara.\n\n»Ei», huusi Oda ja puristi käsiänsä nyrkkiin, »minä en tee sitä! Siihen\nolen minä liian hyvä! Minä en pue ylleni käytettyjä pesuvaatteita ja\ntätä ei voi pestä niinkuin ulkonaisen tahran voi! Minä en halua mitään\nyhteyttä kolmisin! Silloinhan voisi yhtä hyvin olla neljä tai viisi!\nEi, anna minun mennä, jos pidät Fritzin puolta.»\n\nHänen silmänsä säkenöivät ja hän säntäsi ovesta ulos.\n\nMara jäi istumaan liikahtamatta.\n\n— Oda-parka —, ajatteli hän, — kuinkapa siinä käy auttaminen?\nVoiko sitä pestä pois? Eipä ei. Se ei ole ulkonainen tapahtuma:\nJumalansäätämän yhteyden hävittämisestä on arvaamattomia ja peloittavia\nja paljoa salaperäisempiä seurauksia kuin ihmiset aavistavat. Pisara\nverta riittää tärvelemään kokonaisia sukupolvia...\n\nMaraa puistatti. — Niinpä oli siis nyt tämäkin tuhottu.\n\nHän ei tiennyt, missä Oda asui, mutta tiesi Odan tulevan takaisin, ja\nkolmen päivän päästä tämä tulikin. Mutta ei sallinut kajottavankaan\ntähän asiaan, kunnes hän eräänä iltana ihan äkkiä taas etsi lohdutusta\nMaran povelta.\n\n»Kaikki on niin hämärää ja sekavaa», sanoi hän, »sano minulle, miten\nsinä kaikesta tästä ajattelet, vaikkahan ei kukaan ihminen tai enkeli\nvoi minua neuvoa ja minun kuitenkin on toimittava vain oman tunteeni ja\ntuntoni mukaan...»\n\nMara rauhoitti häntä ja sanoi sitten hiljaa ja verkalleen:\n\n»Minä ajattelen, että sinun pitää auttaa Fritziä, Odachen, hän on\npohjaltaan hyvä poika. Älä vain ole häneen niin hurjasti rakastunut,\nvaan rakasta hänet oikein ulos ja irti tästä jutusta. Sehän on miesten\nonnettomuus, että me naiset ymmärrämme heitä niin vähän, rakastamme\nniin vähän parasta heissä ja luulemme aina, että aistinhuumaus on\nkorkeinta, parasta, jopa ainoa, mitä he meistä tahtovat — täydellistä\nantaumista. Asianlaita _ei ole_ niin, Oda, aistillisella rakkaudessa on\noikeutensa, täysi oikeutensa, mutta se ei ole ikinä se, joka vie meitä\nlähemmäksi Jumalaa ja vapauttaa meidän henkemme. Ja kuitenkin uinuu\njokaisessa miehessä niinkuin naisessakin jumalihminen. Meidän tulisi\nenemmän auttaa miehiä kehittämään tätä korkeampaa ihmistä sen sijaan,\nettä intohimollamme tuemme alhempaa! Usko minua, meillä naisilla on\nkauhean paljon syytä, kauhean! Useimmat eivät lainkaan aavista, kuinka\npaljon! Minua on aina hämmästyttänyt, että miehet yleensä, rakastakoot\nvaimojansa vaikka kuinkakin hellästi, kuitenkin tuntevat omaa äitiänsä\nkohtaan vielä paljoa suurempaa ja järkähtämätöntä kunnioitusta! Mistä\nse johtuu? Minä olen sitä paljon ajatellut, ja se voi johtua vain\nsiitä, että he tuntevat, että äiti sittenkin rakastaa heitä toisella\ntavalla kuin vaimo! Saisiko niin olla? Oman vaimon pitäisi toki olla\nheille pyhintä, mutta he ovat niin usein vielä vanhan testamentin\n»herrana-olon» kannalla, jonka Kristus uudessa testamentissa kuitenkin\non kumonnut, ja me vahvistamme heitä siinä sillä tahdottomalla\nantaumuksella, joka kulkee »suuren intohimon» nimellä ja pitää\nitseään niin korkeana ja pyhänä! Ah, meidän pitäisi rakastaa heitä\näidillisemmin ja ajatella enemmän avion tarkoitusta kuin nautintoa,\nja he kunnioittaisivat meitä enemmän! Minä olen kaikki nämä vuodet\nelänyt miesten parissa hyvänä toverina ja tunnen heidät hyvin. He eivät\nole lainkaan sellaisia, miksi monet naiset omaksi puolustelukseen\ntahtoisivat heitä esittää. He ovat usein hyviä ja puhtaita, mutta niin\navuttomia. Kuka heitä huoltaa? Kuka on huoltanut Fritziä sitten kun hän\ntuli luutnantiksi? Hänen äitinsäkö? Hänenkö sisarensa?»\n\nMara oli puhunut kuiskaten, ja hänen lopetettuaan vallitsi pienessä\nhuoneessa syvä hiljaisuus.\n\nOda nousi nyt ylös.\n\nHän heilautti päätään taaksepäin.\n\nHän oli ihmeen kaunis tällä hetkellä.\n\n»Minä huollan häntä», sanoi hän levollisesti. »Sinä olet löytänyt\noikean sanan, Mara. Hyvää yötä, on jo myöhäinen. Saanko tulla huomenna\njälleen?»\n\n»Aina, kultaseni, aina! Vielä yksi asia. Etkö ole kuullut sen koommin\nmitään Knudista?»\n\n»En mitään», vastasi Oda hitaasti.\n\nSitten meni hän pois, ja Mara jäi yksin. Hän sammutti lampun ja jäi\nistumaan sohvalleen pienen uunin punertavassa valossa.\n\n— Niin toisella tavoin siis rakastivat Fritz ja Oda toisiaan kuin hän\nja Peter olivat toisiaan rakastaneet... niin, niin, hän oli vanha ja\nväsynyt ja unohdettu ja yksin. Onnelliset lapset... heidän välillään\noli syy, joka tiedettiin, jota kaduttiin ja jonka Oda nyt äidillisin\nkäsin ottaisi pois rakastettunsa sydämeltä. Hänen ja Peterin välillä\nsitävastoin oli kummitus. Käsittämätön, olennoton joku, jolla oli\nmonen monta nimeä, joista yksikään ei ollut oikea. Joskus oli se\nsammunut rakkaus, joskus koreilematta ja lyhyesti köyhyys, joskus väärä\nammattiura. Syy, syyllisyys, ei vielä koskaan ollut sen nimenä, mutta\nnyt saattoi joskus tapahtua, että hiljaisina, pimeinä öinä tuo kolmas\nirvisti hänelle ja kysyi ivaten: missä on Knud Hansenin käsikirjoitus?\n\nSilloin Maraa kammotti. Tänään jälleen oli se huutanut Maraa kuin\nröyhkeä syyttäjä keskellä päivää ja se oli ollut Knud Hansen itse, joka\nkovalla äänellä huusi: missä on minun käsikirjoitukseni?\n\nJa Maraa puistatti uudelleen ja sitten sävähti hän hehkuvan kuumaksi\nja toisti ääneen: »Missä se on? Missä se on?» Mutta sitten tuli toisia\nääniä, kokonainen kehittelevä, lörpöttelevä lauma: Missäkö se on?\nPalanut. Ei kukaan ihminen mahtanut sille mitään. Peterkö? Hänenkö se\nsiinä rajuilmassa olisi pitänyt ottaa mukaansa omaan huoneeseensa?\nMikä mielijohde! Minkä vuoksi? Jos Knud Hansen jätti teoksensa\nvaaraan istuakseen yön kapakassa... ja sitäpaitsi, kuinka kiusallista\nPeterille, jos Knud sattui tulemaan takaisin ja olisi löytänyt\nteoksensa Peterin huoneesta... Hyvä Jumala, kuka saattoi aavistaa, että\nsalama todella iskisi! Entä kalastaja Klaassen, joka väitti tuoneensa\nkäsikirjoituksen mustassa salkussa ja panneensa Peterin pöydälle?\nEikö Peter olisi voinut yhtä hyvin hypätä ikkunasta ulos molemmat\nsalkut kainalossa kuin vain yksi?... Kalastaja Klaassen 'muistelee',\nsiinä kaikki... kerran sanoo hän tuoneensa alas Hansenin housut,\ntoisen kerran käsikirjoituksen — mitä kaikella tällä on Peterin kanssa\ntekemistä? Mitä taas siihen tuli, että Knud jälkeenpäin oli sanonut,\nettä hänen ensimmäinen lohdullinen ajatuksensa ukonilman alkaessa —\nraivota oli ollut: 'Peterhän on kotona, Peter pitää huolen meidän\naarteistamme!' — niin miksikä Knud ei _olisi_ niin sanonut? Hänellä\noli täysi syy luottaa Peteriin. Peterhän oli pelastanut enemmän kuin\nkäsikirjoituksen, nimittäin hänen henkensä, silloin Münchenissä. Niin\nno, kukapa ei auttaisi nälkiintymässä olevaa? Oi, ei läheskään kuka\nhyvänsä! Mutta Peter oli sen tehnyt ja tehnyt kaikkea muutakin Knudin\npuolesta, vaikka tosin isä Häberle antoi huoneensa ja Mara piti huolta\nkeittämisestä.\n\nMara nousi sohvaltaan ja seisoi pystyssä kuin Niobe: missä on\nkäsikirjoitus? Ei, sitä hän ei enää kysynyt, vaan: minne on\njumalihminen Peterin sydämestä joutunut? Se se häntä ahdisti ja\nkiusasi. Kuka, kuka oli sen karkoittanut? Ja milloin? Ja oliko\ntosiaan mahdollista, että ihminen muuttuu äkkiä niin kokonaan ja\nettä käsittämätön, olennoton kummitus voi erottaa kaksi ihmistä,\njotka vuosikausia ovat toisiaan rakastaneet? Vai eikö se ollut mikään\nkummitus? Oliko se joku? Ja sitten tuntui taas tuo kylmyyden puistatus\nja hämäryyden tunne. Hän sammutti uunin ja pani maata.\n\nJo aikaisin seuraavana aamuna tuli Oda. Hän oli kovin kalpea, mutta\naivan tyyni.\n\n»Minä olen yöllä ajatellut vielä kaikki tyyten läpi ja aion matkustaa\nBerliniin ja puhua Fritzin kanssa», sanoi hän.\n\n»Se on hyvä!» huudahti Mara, mutta sitten levisi leikkisä hymy hänen\nkasvoilleen: »Kuinka sopimatonta se nyt taaskin on!»\n\n»Hyvä Jumala, Mara, sen sanan on paholainen itse keksinyt. Eihän\nkenenkään tarvitse tietää, että Fritz ja minä tapaamme toisemme.»\n\n»Ei, ei tietenkään. Sinähän saatat hotellissa nähdä kenen tahansa ja\njoutua hänen kanssaan puheisiin.»\n\n»Tietenkin. Kun koko elämä on kysymyksessä, ovat tavat varjoa. Kuule,\netkö sitten tulisi mukaan, kultaseni?»\n\n»Ah, en, mitäs minä siellä...»\n\n»Oi, Mara, tule mukaan! Minulla on semmoinen tunne, että se olisi\nparasta! Fritz kunnioittaa sinua niin ja hänen tulee kunnioittaa\nmyöskin minua! Sen tiedän nyt. Mutta, Mara-kulta, käy meidän kanssamme\nnäiden päivien läpi! Anna minun maksaa matka, sinähän teet sen minun\nvuokseni...!»\n\n»Minä ajattelen asiaa», sanoi Mara, »vaikka minusta on sangen vaikeaa\nlähteä luolastani ja jättää isä Häberle...»\n\n»Pari päivää voi hän tulla toimeen ilman sinua... Tule mukaan!»\n\nHän sai Maran taivutetuksi, ja vielä samana iltana matkustivat\nystävättäret Berliniin. He asettuivat erääseen pieneen hotelliin\nkaupungin länsiosassa, ja ensi työkseen kirjoitti Oda Fritzille pyytäen\ntätä tulemaan.\n\nMara meni sillä välin ulos. Hän ei ollut käynyt Berlinissä sitten\nkihlauksensa, ja kuin puoliksi unissa etsi hän vanhoja tuttuja\npaikkoja. Hän kulki yliopiston ohi, pitkin Bayreuth-katua, jonka\nvarrella Peter oli asunut, ja hänestä tuntui kuin siitä kaikesta\nolisi kulunut sata vuotta. Kuinka nuoria he silloin olivat olleet\nhän ja Peter! Kuinka onnellisia! Kaikki esteet olivat heille olleet\nvain kannustimia ne voittamaan, Peter unelmoi suurista sinfonioista\nja hän ihanista maalauksista! Se kaikki oli nyt ollutta, vai olivatko\nhe vain nähneet unta? Oliko todellakin kerran ollut aika, jolloin he\nolivat olleet hilpeitä? Ottaneet osaa karnevaalihumuun Münchenissä\nja kulkeneet tekonenä naamassa pitkin katuja? Viettäneet oikeata,\naitoa taiteilijaelämää raskaassa päivätyössä ja hilpeissä, usein\nhurjanhauskoissa iltajuhlissa? Oliko hänellä nyttemmin oikeastaan\nenää oikeutta sanoa itseänsä taiteilijaksi? Sillä oli kai aika, että\nnyt vihdoin kerrankin tuli se suuri ote, joka vahvistaisi ja vihkisi\nhänen taituruutensa, vai oliko hänen yhä edelleen elettävä niinkuin\ntähän saakka yhdestä pikkusaavutuksesta toiseen, vaivattava itseään\noppilaita pitämällä, jotka tulivat ja menivät, tuottaen hänelle juuri\nsen verran, että hän saattoi elää! Mutta tähän saakka oli kuitenkin\nkaikessa ollut se järki että hän pyrki johonkin, ja niin oli hän\nollut varsta tyytyväinen ammattiinsa ja oli eläytynyt siihen että hän\nkerran saisi yhdessä Peterin kanssa työskennellä, elää ja kuolla — ja\nPeter oli aina niin kipeästi tarvinnut hänen apuansa, ettei hänellä\nlainkaan ollut aikaa ajatella omia pyrintöjänsä — hän oli elänyt\nPeterin pyrkimyksen hyväksi! Oli uskonut hänen musiikkiinsa, hänen\ntulevaisuuteensa, ja silloin, kun Peter jätti musiikin, silloin oli hän\nensimmäistä kertaa selvästi tuntenut, että se oli lopun alkua. Oliko\nsiis nyt todella loppu tullut? Auttamaton, julma loppu? Mara ei vielä\nollut tottunut uuteen elämäänsä. Hän tiesi, että se oli loppu hänelle,\nmutta entä Peterille? Hän luuli nyt näkevänsä Peterin uran selkeästi...\nja oli hetkiä, jolloin hän ajatteli: kunhan Peter vain onnistuu, niin\non kaikki hyvin, ja jolloin hän jälleen käsitti kaikkien tapahtumain\nsuuren sisällisen yhteenkuuluvaisuuden ja tiesi myöskin, että hänen oli\ntäytynyt kuulua Peterin elämään, niinkuin Peterin hänen — jonkun aikaa.\nOliko nyt kummallekin tullut vahdinvaihto? Isä Häberle se hänelle tätä\nkatsomusta oli opettanut ja sillä pitänyt häntä pystyssä tänä aikana.\n\nMutta sitten taas tuli hetkiä, jolloin hän tunsi, että hänen ei vielä\npitäisi jättää Peteriä — nimittäin ei sisällisesti. Ja hän tunsi\nsielunsa, hänestä itsestään irtauneena, yhä vielä liehuvan Peterin\nympärillä suurin suojelevin siivin.\n\nHän ei sille mahtanut mitään. Se tapahtui ilman hänen tointansa ja\ntahtoansa. Oliko se yhä vielä — rakkautta?\n\nMara jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan ja tuijotti koneellisesti\nerääseen näyteikkunaan.\n\nÄkkiä lausui syvä ääni hänen vieressään:\n\n»Hyvää päivää, neiti von Doren.»\n\nMara heräsi kuin syvästä unesta ja näki edessään Oskar Brenten\nhyväntahtoiset siniset silmät.\n\n»Kuinka hauskaa!» sanoi hän vaistomaisesti. »Minä olin juuri vaipumassa\nmaailmankaikkeuteen, niin lähettää taivas luokseni ystävän. Kuinka te\nvoitte?»\n\n»Sehän on mainiota, että tapaan teidät!» vastasi Oskar hiukan\nliikutettuna. »Missä syötte päivällistä?»\n\n»En vielä missään.»\n\n»Onko iltanne vapaa? Sitten tulkaa minun kanssani 'Traubeen', pyydän,\nja olkaa taas minun vieraani kuten Dremmelshofissa. Minulla on niin\npaljon sydämelläni — Oda — ja niin edespäin.»\n\nMara mietti.\n\n»Kyllä, minä olen vapaa, minä tulen mukaanne.»\n\nHe kulkivat yhdessä alas Leipziger-katua ja menivät sitten kirkkaasti\nvalaistuun 'Traubeen'. Oskar astui ylpeänä edellä ja löysi pian\nviihtyisän kolkan. Mara istuutui ja katseli yhä vielä ympärilleen kuin\nunissaan.\n\nÄkkiä johtui ravintolan loisteliaisuus hänen mieleensä ja hän sanoi\nhymyillen Oskarille:\n\n»Emmekö ennemmin mene johonkin vaatimattomaan ravintolaan, herra\nBrente? Vai ettekö ujostele minun müncheniläistä reuhkanaani?»\n\n»Joutavia! Te vaikutatte aina hyvinpuetulta. Älkää toki luulko, että\nnuo olkipadat ja kukkapyörät päähineiksi hemaisevat meitä hituistakaan,\nneiti von Doren. Me ajattelemme vain kauhulla hattulaskuja ja mietimme\nkaikkinaista muuta. Ja nähkääs, jos meidänkin naisemme nyt alkavat\nkäyttää tuollaisia hattuja ja tukkalaitteita, niin eihän heitä lopulta\nlainkaan voi erottaa 'demistä'. Teitä ei kukaan ihminen pidä muuna,\nkuin mikä olette: _noli me tangere_ — älä kajoa — ja sehän on lopulta\nkuitenkin parasta.»\n\n»Naisten pitäisi ylimalkaan pukeutua niin», sanoi Mara, »että miesten\nei milloinkaan tarvitsisi käyttää tuota arkista sanaa 'hattulasku'.\nMinusta tuntuu täällä yhä kuitenkin kuin olisin lumottu. Puhukaamme\nkotiseudusta, Pohjanmerestä, muuten tulen syvämieliseksi.»\n\n— Hän on arvoitus aina vain! ajatteli Oskar, jota Maran tapaaminen\nhänen kihlauksensa purkautumisen jälkeen Peterin kanssa omituisesti\nliikutti. Onko hän nyt onneton? Voiko hän ylimalkaan tuntea\nlämpöisesti? Knud sanoi aina, että hän oli kuin Pohjanmeri, kylmä\nja suuri ja aina kaunis. Niin, tosiaan, kaunis hän oli, juuri\ntäällä, missä häntä saattoi verrata muuhun naismaailmaan, vallitsi\nhän kuin kuningatar huolimatta koruttomasta viheriästä puvustaan ja\nplyyshilakistaan, jota koristi vain yksi ainoa pitkä höyhen. Kuinka\nsulavasti sopikaan tuo päähine hänen paksuun mustaan tukkaansa ja\nkuinka suurina ja levollisina katselivat hänen uhkeat silmänsä\nympärilleen. Totisesti, siinähän täytyi ottaa hattu päästä jokaisen,\njoka hänet näki.\n\nOskar tilasi erinomaisen hyvän, pienen päivällisen kahdelle ja iloitsi\nkuin lapsi, kun Mara kiitteli ruokia ja sanoi:\n\n»Näin hyvää en ole syönyt viikkokausiin.»\n\n»Mutta sehän on mielettömyyttä!» moitti Oskar, »Teidän pitää aina syödä\nhyvää.»\n\n»Ah, en minä suinkaan ole herkkujenkaan halveksija, mutta pohjimmalta\nmaistuu minulle kunnollinen perunakeitto yhtä hyvältä kuin kaviaari,\nja tuore leipä kuin hummeri, ja ajan pitkään saisivat alituiset herkut\nminut epätoivoon.»\n\n»Mistä oikeastaan johtuu, että te olette täällä, neiti von Doren?»\n\n»Minä tulin asioille pariksi päivää.»\n\n»Jaa, entäs Oda...»\n\n»Niin, tehän aioitte puhua hänestä.»\n\n»Niin, mitä ihmettä te siitä sanotte?»\n\nMutta hän ei odottanut Maran vastausta, vaan jatkoi jokseenkin\nkiivasta Odan moittimista. Joka muuten on niin viisas, järkevä tyttö\nja nyt äkkiä rupeaa turhankainoksi ja kursailevaksi. Jos kaikki tytöt\nmenettelisivät samalla tavalla, niin joutuisivat miehet kerrassaan\nhunningolle. Hän ei käsittänyt kuinka Oda saattoi ottaa vastuulleen\nFritzin ajamisen kevytmielisyyden helmaan, kun tämä juuri pyrki\nvakiintumaan.\n\nMara antoi levollisesti hänen puhua loppuun.\n\n»Asia on aivan päinvastainen», sanoi hän sitten. »Jos tytöt antautuvat\nniin helposti kuin tavallisesti on laita, niin ei ole kummakaan,\nettä miehet eivät pidä heitä suuressa arvossa ja ajattelevat, että\nhiukan tahrainen kilpi on aina sentään riittävän hyvä kunnollisellekin\ntytölle.»\n\nOskarin naama sävähti sinipunaiseksi.\n\n»Jopas jotakin!» sanoi hän sitten ja kaatoi lasiinsa viiniä hiukan\nepävarmalla kädellä.\n\nMara katsoi häneen tyynesti ja ystävällisesti.\n\nOskar oli kuin säikähdyksestä mykistynyt.\n\n»Haluatteko vielä hiukan viiniä?»\n\n»Kyllä haluaisin juoda teidän kanssanne uljaan kunnon pikku Odan\nmaljan.»\n\n»Neiti von Doren, tehän olette suorastaan uskomaton! No niin, jos\nkaikki olisivat sellaisia kuin te ja Oda...»\n\n»Mitä sitten?» kysyi Mara.\n\n»Niin, mene tiedä, silloin kai miehet pitäisivät parempaa huolta\nvalkoisista liiveistään. Mutta mitenkä te voitte tämän maailman\nparantaa? Se ei käy, elämä ja tavat ovat kerta kaikkiaan muodostuneet\nsellaisiksi Katsokaa nyt tätä täynnä olevaa ravintolaa. Luuletteko\nte, että täällä istuu ainoatakaan ihmistä, jonka liivit ovat todella\nvalkoiset?»\n\nMaran silmät loivat katseen yleisöön ja alkoivat vähitellen kyyneltyä.\n\nOskar oli tarkannut häntä uteliaana, nyt joutui hän aivan ymmälle.\n\n»Herran tähden, neiti von Doren, juokaa äkkiä hiukan viiniä... puhutaan\nmuista asioista.»\n\n»Se on ohi jo, herra Brente, olkaa rauhassa. Mutta katsokaahan tuota\nnuorta luutnanttia tuolla. Hän näyttää niin tyyten turmeltumattomalta\nja raikkaalta. Ja sitten katsokaa hänen kumppaneitaan, jotka yhä\ntäyttävät hänen lasinsa ja jälkeenpäin viettelevät hänet ties mihin.\nJa ajatelkaa sitten, että tuo poika rakastaisi jotakin tyttöä, josta\nhän tietäisi, että hänen — valkoihoiset liivinsä — ovat tälle pyhät,\nja että hän tulisi ajatelleeksi, että kukaan ihminen ei tahraa yksin\nitseänsä, vaan häpäisee sillä aina myöskin toisia ihmisiä, niin ehkäpä\nhän kuitenkin nyt nousisi ylös ja menisi kotia.»\n\nJa äkkiä, ikäänkuin vain itselleen, lisäsi hän: »Peter ajatteli samalla\ntavalla.»\n\nOskar oli nolostuneena.\n\nJa Mara tiesi äkkiä, minkä vuoksi hän oli tullut Berliniin.\n\n»Tehän tiedätte», sanoi hän, »että Peter ja minä olemme purkaneet\nseitsenvuotisen kihlauksemme, koska se ei enää meistä kummastakaan\nollut... paikallaan. Ystävinä voimme molemmin puolin olla toisillemme\nenemmän. Minä toivon nyt niin paljon hänestä ja hänen musiikistaan.»\n\nOskar katsoi häneen yhä ällistyneempänä.\n\nMara otti tyynesti vielä hiukan vihanneksia ja kysyi sitten:\n\n»Näittekö te Peterin Hampurissa?»\n\n»Näin kyllä.»\n\n»Luuletteko hänen kirjoittavan vai säveltävän? Hän kirjoitti minulle\neräästä viehättävästä laulajattaresta, ja minä toivon _niin_, että tämä\nohjaa hänet jälleen oikealle uralle.»\n\n»Peter säesti häntä äskettäin koko _konsertin_ läpeensä», vastasi Oskar\nkoneellisesti.\n\n»Niinkö? Ah, sitten hän on tietenkin jälleen — harjoitellut?»\n\n»Minun luonani Dremmelshofissa paukutteli hän niin että seinät\nhuojuivat, neiti Mara. Hänen silmänsähän alkoivat suorastaan kimmeltää\nkuin meri... niin, hän rummutti ja paukutti niin että koko väkeni oli\nkerrassaan hullaantua. Vanhimmat akat alkoivat rallattaa ja vikistä ja\njuroimmat miehet viheltää ja laulaa. Minä en tiennytkään, että Peter\noli niin tavaton soittamaan, ja minun täytyi suorastaan kehoittaa häntä\najattelemaan novelliansa, mutta hän tuli järkiinsä vasta kun Hampurin\nherrat tulivat sitä aikakauskirjaa esittäen... Mutta, paras neiti Mara,\ntehän olette aivan kalpea kasvoltanne. Mennään pois, tulkaa, tämä\npaikka ei todellakaan ole teille sovelias.»\n\nHän auttoi vaipan Maran ylle ja kutsui ulkona ajurin.\n\n»Mihin?» kysyi hän.\n\n»Bülow-kadulle», vastasi Mara.\n\n»Minä olisin tahtonut pyytää teitä tulemaan kanssani teatteriin, mutta\nte ette kai halua?»\n\n»Paljon kiitoksia, ei tänään enää, hra Brente. Tuota, säestikö hän omia\nsävellyksiään?»\n\n»Luulen tosiaan, että hän oli ne säveltänytkin, siinähän en musiikista\nmitään ymmärrä, mutta kyllä hän istuu yötä päivää kirjoituspöytänsä\nääressä, ja vaikka hän sanoi minulle kirjoittavansa uutta novellia,\nniin luulen kuitenkin, että se onkin sinfonia...»\n\nTiedättekö, että Knud Hansen rupesi röyhkeäksi ja meidän täytyi\najaa hänet ulos? Vahinkohan miehelle sattui sen käsikirjoituksen\npalossa, mutta hän kirjoittaa kai pian uuden... Hän lähtee kai pian\ntaas Amerikkaan... No, toivottavasti eivät hän ja Peter tapaa siellä\ntoisiansa. Tottahan te tiedätte, että Peter aikoo sinne myöskin?»\n\n»Amerikkaanko?»\n\n»Niin, neiti Thomsen suunnittelee konserttikiertuetta kautta Amerikan\nja tahtoo Peteriä mukaansa säestäjäksi. Peter saa luullakseni mainion\nprosentin, jos matka onnistuu. Thomsenit ovat upporikkaita.»\n\n»Minä luulen, että ajamme jo ohi minun talonnumeroni. Herra Brente,\npyydän, sanokaa se ajurille... Jaha. Tässä se onkin... Herra Brente,\noikein paljon kiitoksia ja luvatkaa minulle olla hyvä Odaa kohtaan!»\n\n»Teidän vuoksenne tekee paljon», mutisi Oskar auttaessaan hänet ulos\nvaunuista ja saattaessaan ovelle.\n\n»Hvvästi, neiti von Doren. Jos te joskus tarvitsette ystävää, niin...\nniin... sitä minä vain tahdoin teille sanoa...»\n\n»Niin ajattelen teitä! Hyvästi, herra Brente, hyvästi! Maran mentyä\nseisoi Oskar vielä kotvan alallaan. Sitten pudisti hän päätään ja lähti\nhitaasti pois. — Mikä se lie, joka antaa hänelle sellaisen vallan!\nHänhän on kuitenkin oikeastaan hullu! Itkee juopuneen nuoren luutnantin\nvuoksi, pitää Odaa uljaana, kun tämä antaa kunnon Fritzille lähtöpassin\nja iloitsee niin, että käy aivan kalpeaksi, kun hänen entinen\nsulhasensa rakastuu rikkaaseen nuoreen naiseen ja taas mukamaste rupeaa\nmusikaaliseksi, kun tämä näet on laulajatar. Ja kuitenkin kaikitenkin!\nSiinä on jotakin totta, onpa enemmän vielä — hän on kuin itse totuuden\nhuntusilmä kuva. Joka sitä ei tunne, nauraa, ja joka uskaltaa katsoa\nhäntä kasvoihin, sen täytyisi oikeastaan kuolla! Peijakas, tässähän\ntulee vanhoilla päivillään tunteilevaksi...\n\n»Ajuri, hei! Wintergarteniin. Ei, odottakaas, nythän onkin jo ihan\nliian myöhäistä, jo puoli kymmenen.»\n\n»Kello kymmeneltähän sitä parasta tulee», sanoi ajuri virnistäen.\n\n»No, mitä sitten?»\n\n»No, sitä alastonta kauneutta ja tanssisääriä.»\n\n»Jaa, onko se nyt sitten niin erinomaista?»\n\n»En tiedä, mutta totta mar se on, kun hienot herrasväet ja luutnantit\nsitä aina tahtoo katsella, ja kun maalta tulee herroja, niin ottavat\nvielä kreivittärensäkin mukaan, niin totta kai se kaunista mahtaa olla.»\n\n»Ah, joutavia, viekää minut vain kotiin.»\n\n»Hyvä niinkin, herra näkyykin olevan sitä vakavampaa lajia... So,\nhumma, olethan kauroja saanut!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMara tapasi ystävättärensä jo vuoteessa.\n\nMutta hän oli vielä valveilla ja Maran täytyi istua hänen vuoteensa\nääreen.\n\n»Se oli kauheaa», sanoi Oda aivan sammuneella äänellä.\n\n»Kuinka niin?» kysyi Mara pelästyneenä.\n\n»Kesti niin kauan, kunnes todella ymmärsimme toisemme täysin.»\n\n»Mutta nyt kuitenkin ymmärrätte?»\n\n»Niin, minä toivon, minä toivon... nyt en voi siitä enää tänä iltana\npuhua. Mutta kuule, tulethan huomenna minun kanssani jonnekin?»\n\n»Minne vain tahdot, Oda.»\n\n»Minulla on — hänen osoitteensa. Ajattele, vielä pari päivää sitten\noli Fritz saanut kirjeen häneltä. Hän on suuressa puutteessa. Ja\nFritz lähetti sanaakaan vastaamatta viisikymmentä markkaa. Ovatko ne\noikeastaan ihmisiä, jotka näin menettelevät...? Minun täytyy mennä\nLieschen Meieriä tapaamaan, minun täytyy!»\n\n»Tietysti sinun täytyy, mutta nyt nuku, pikku toveri! On sentään hyvä,\nettä olemme yksissä.»\n\n»On, Mara.» Oda kietoi käsivartensa Maran kaulaan ja veti hänet\nluokseen. »Sano minulle vain yksi asia. Luuletko todella, että Fritz\nsaattaa ymmärtää tämän kaiken? Voiko mies sitä ylimalkaan ymmärtää. Vai\novatko he kaikki jo niin turtuneet, että sen käsittäminen on heille\nmahdotonta?»\n\n»Kaikki ihmiset, jotka kulkevat ylöspäin, ymmärtävät toisensa aina,\nOdachen, sen olen tänään selvästi tuntenut. Suoralla tiellä Jumalaa\nkohti vallitsee aina selkeys, samantekevää, onko kulkija mies vai\nnainen. Vain poikkeaminen hyvästä, vaikkapa se tapahtuisi vain\npienimmissä ajatuksissakin, synnyttää väärinkäsityksiä. Sinä et voi\ntehdä Fritzille mitään suurempaa kuin että nyt kuljet suoraan eteenpäin\n— et poikkeile. Sen yksin hän ymmärtää. Oda, minä nain Oskarin — en\nsanonut hänelle sinun olevan täällä — hän on antanut minulle suurimman\nlahjan, mitä hän voi antaa.»\n\nOda kavahti istumaan.\n\n»Hän ilmoitti minulle, että Peterkin jälleen kulkee suoraa tietänsä\ntähteänsä kohti. Musiikki on saanut hänet takaisin! Minä uskon sen\naivan varmaan! Ja nyt hyvää yötä, nuku hyvin!»\n\n»Hyvää yötä, Mara. Sano minulle kuitenkin vielä — kuinka sinusta\noikeastaan on tullut sellainen kuin olet?»\n\n»Ah», vastasi Mara hitaasti, »minä olen aina ollut ylen yksinäinen...\nsiinä kaikki.»\n\nSeuraa vana aamuna ajoivat Mara ja Oda Berlinin itäosaan ja tapasivat\nsiellä erään hiukan kaamealta tuntuvan kadun varrella viidennessä\nkerroksessa erään Rosner-nimisen perheen luona vihdoin Lieschen\nMeierin. Laiha, kalpea, pieni ompelijatar istui ikkunan ääressä\nsilkkipuseroa ommellen.\n\nOudostuva ja kylmä katse kohtasi sisääntulevia säätynaisia.\n\nOda astui ystävällisesti hänen luokseen.\n\n»Minä olen ystävien kautta kuullut, että te olette puutteessa ja\ntahtoisin kysyä teiltä, voinko teitä auttaa.»\n\nLieschen seisoi sanattomana.\n\nTällä hetkellä astui emäntä sisään pyylevänä ja tanakkana.\n\n»Puutteessako? Totta kai hän on puutteessa, neiti hyvä, kun sulhanen\njättää pulaan. Mutta niinhän herrat aina tekevät. Ja minä olen jo\nsanonut Lieschenille, että sinun on nyt aika, Lieschen, olen minä\nsanonut, ottaa toinen sulhanen, joka ylläpitää sinua säällisemmin kuin\nherra luutnantti.»\n\nLieschen seisoi suorana kuin kynttilä ja aivan kalpeana. Onneksi\nkutsuttiin emäntää juuri ulos, ja Mara meni samalla kertaa ja jätti\nLieschenin ja Odan kahdenkesken, sulkien perässään oven. Ulkona\ntakertui emäntä pitkään keskusteluun, ja niin sai Oda aikaa keskustella\nLieschenin kanssa niinkuin oli halunnut.\n\nKun Mara palasi huoneeseen, istuivat Oda ja Lieschen rinnakkain käsi\nkädessä ja Oda huudahti innokkaasti: »Minä neuvon häntä juuri tekemään\njotakin terveytensä hyväksi. Hän on ollut kauan sairaana ja kun hänellä\ntäällä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta, niin mehän voisimme\nniin hyvin ottaa hänet mukaan, Mara, tiedätkö, tri Blehnin hoitolaan\nlähellä Müncheniä. Siellä paranee varmaan hänen keuhkonsa pian. Minä\nolen sanonut hänelle, että kernaasti tahdon maksaa sen ja sittemmin\nkyllä löydämme hänelle hyvän paikan, eikö totta?»\n\nOda puhui sangen vilkkaasti ja silmät kiiluen.\n\n»No niin, te ajattelette asiaa, Lieschen, ja tuokaa sitten huomenna\nvastaus minulle Bülow-kadulle.»\n\nLieschen kylpi kyynelissä ja lupasi kaikki, ja ystävättäret palasivat\nyksissä asuntoonsa.\n\nMolemmat olivat järkytettyjä.\n\nSitten sanoi Oda rauhallisesti:\n\n»Kaksi vuotta oli hän hänen rakastajattarensa. Sitten oli Fritz\nkyllästynyt! Lieschen on nyt aikeissa solmia uuden suhteen niin sairas\nkuin onkin. Ellemme me saa häntä pois, on hän mennyttä, sen sanoo hän\nitse, sillä sitten vierii ratas alaspäin. Mara, oi Mara!»\n\n»Sinä pelastat hänet», kuiskasi Mara.\n\n»Kyllä, mutta Fritz... Kuinka on mahdollista, Mara, että mies,\nkunnianmies niinkuin Fritz, joka vielä ainakin nimellisesti on\nkristittykin, käsittää koko asian enemmän onnettomuudeksi ja muka\nitsestäänselväksi elämykseksi kuin syyllisyydeksi. Hän on kyllä\nkauhean pahoillaan, mutta oikeastaan pyyteli hän koko ajan anteeksi\nvain minulta sen sijaan että hänen olisi tullut anoa anteeksi —\nLiescheniltä. Minä puhuin eilen illalla ääneni käheäksi ja sanoin\nhänelle, kuinka raukkamaista minusta on vietellä juuri toisesta\nsäädystä oleva tyttö, joka on turvaton, jolla ei ole veljeä heti\nkaksintaisteluun haastamassa ja joka kuitenkin yhtä hyvin on ihminen,\njolla on kunniansa, kuin hänen jalosukuisilla sisarillaan ja\nserkuillaan! Ajatteles, että joku lähentelisi hänen sisartaan! Mutta\ntämäpä on vain tuo 'Lieschen', häntä ei oteta lukuun, koska hän ei voi\n— puolustautua! Onko mitään halpamaisempaa? Oi Mara, minä olin eilen\nniin kiihdyksissä, minä sanoin hänelle kaiken tämän vasten kasvoja,\nvaikka oma sydämeni siitä oli pakahtua, minä oikein tunsin sen menevän\npieniksi kappaleiksi puhuessani! Ja katso, kaikki, mitä he sanovat, on\nmielettömyyttä! Niin kauan kuin Lieschen Meier elää, on hän Fritzin\nvaimo, olipa siitä olemassa paperit tai ei, ja minä... enkä minä tahdo\ntehdä aviorikosta, Mara, en saattaisi, vaikka tahtoisinkin... Sen\nhänelle sanoin.»\n\n»Kuinka te sitten erositte?» kysyi Mara kietoen käsivartensa hänen\nympärilleen.\n\n»Hän tulee takaisin vielä tänä iltana. Silloin kerron hänelle\nLieschenistä. Kuinka hyvä, että olen rikas, hän näyttää niin\nnälkiintyneeltä, raukka.»\n\nIllalla tuli Fritz Doren.\n\nMara näki ikkunasta hänet muhkeana turkkikaulusunivormussaan ajavan\nhotellin edustalle ja meni sitten lukusaliin häntä tervehtimään.\n\nFritz näytti olevan tavattoman järkytetty, mutta hänen katseessaan\noli jotakin poikamaisen hyvää, kun hän tarttui Maran käteen ja sanoi\nsopertaen:\n\n»Luuletko sinä, että se vielä oikenee?»\n\n»Kaikki riippuu siitä, Fritz, rakastatko sinä todella Odaa.»\n\nFritz katsahti häneen, loi sitten katseensa maahan ja kamppaili\nilmeistä kamppailua. Mutta ei hellittänyt Maran kättä.\n\n»Enemmän vielä kuin ennen», sanoi hän sitten hiljaa.\n\nMaran nousi jotakin kuumaa kurkkuun ja silmiin. »Mutta se tulee olemaan\nvaikeaa», sanoi hän.\n\nOda tuli sisään, ja Mara jätti rakastavaiset yksin.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin matkustivat Mara ja Oda Lieschen Meierin\nkanssa takaisin Müncheniin.\n\nKun he istuivat vaunussa, sanoi Oda ihan levollisesti:\n\n»Niinpä, niin. Nyt on siis kaikki lopussa. Rata on selvä ja onni on\nkuollut. Onko siinä mitään järkeä, Mara?»\n\n\n\n\n11.\n\n\n»Rata on selvä ja onni on kuollut.»\n\nNe olivat hirvittäviä sanoja Odan suussa.\n\nNe kaikuivat yhä Maran korvissa, kun hän monta viikkoa myöhemmin\nkevätauringon loistossa oli oppilaineen Isarjoen laaksossa tekemässä\nluonnoksia.\n\nHän ei ollut tiennyt, että kuollut onni on taakka.\n\nHän ei ollut sitä myöskään uskonut.\n\n— Onhan minulla se kuitenkin ollut, — mietti hän miettimästä päästyään\n— toisilla ei ole mitään, he eivät ole koskaan onnea tunteneet.\n\nSitten alkoi hän mietiskellä: mitä on sitten onni?\n\nHän tiesi sangen hyvin, että tähän oli monta vastausta.\n\nOikeastaan oli ihmisillä siihen kuitenkin vain yksi vastaus: rakkaus on\nonnea.\n\nNuorena ollessaan oli hänkin niin ajatellut. Vielä enemmän: oli sen\nkokenut.\n\nKun hän ja Peter ensin rakastivat toisiaan, oli se ollut onnea.\n\nMutta kun hän nyt sitä ajatteli tiesi hän myöskin, että oli olemassa\nikuinen kaipuu, jota ei mikään mainen rakkaus voinut tyydyttää. Hän oli\nkauan kummastellut, mitä tämä kaipuu oikeastaan oli, kunnes hän sen\nymmärsi.\n\nVain rakastaminen ei ole vielä elämistä.\n\nEläminen on vielä enemmän kuin rakastaminen.\n\nElämällä on tarkoitus, rakkaudella ei.\n\nEläminen on luomista. Elämä on työtä. Elää, se on: kulkea joka päivä\nmäärätaival päämaja, lopullista kotiintuloa kohti todellisen elämän\nlöytämiseksi siellä.\n\nJa tämä kuljettu määrätaival, se painoi hänen mieltänsä. Oliko hän\nkaikkina näinä vuosina edes hievahtanut paikaltaan?\n\nEikö hän aina ollut odottanut ja odottanut ja ajatellut: eihän minun\nauta yksin mennä eteenpäin. Pian tulee Peter ja tarttuu minun käteeni,\nja silloin on kaikki toisin, ja minun täytyy kuitenkin kulkea hänen\ntiensä hänen kanssaan.\n\nSe pian — oli jäänyt tulematta.\n\nNyt vihdoin oli rata selvä ja nyt saattoi hän kulkea omaa tietään.\n\nKamalinta oli, ettei hänellä ollut mitään tietä.\n\nVanhaksi maalauksenopettajattareksi tulo, siinäkö kaikki?\n\nElääkö vain itseänsä, yksinomaan itseänsä varten?\n\nHän ei hemaissut itseään millään kuvitelmilla.\n\nTaiteeseensa ei hän enää uskonut.\n\nJa että toiset sanoivat hänelle, kuinka paljon hän muka merkitsi\ntoisille ihmisille, oppilailleen, se ei häntä auttanut, sillä hän tiesi\nasian paremmin.\n\nHän tiesi jo ammoin, että todellisuudessa ei kukaan ihminen todella\nmerkitse toiselle mitään.\n\nNiin, iloa ehkä, onnea — ajaksi — mutta ei sitä, mitä ihmiset aina\najattelevat...\n\nTodellista apua, todellista tukea, todellista elämää.\n\nJokainen on pohjaltaan ja sielunsa syvimmällä ypöyksin. Ja yksin täytyy\nhänen kulkea läpi elämän ja kuoleman.\n\nMara tunsi itsensä ylen orvoksi. Ja uusi, raskas elämys oli hänen\nedessään: Odakin tulisi hänet jättämään, sen tunsi hän jo nyt. Oda\nvetäytyi hänestä pois.\n\nSe oli alkanut siitä pitäen kuin Maran oppilaiden joukkoon oli tullut\neräs nuori, hilpeä upseerin-rouva. Sen kanssa oli Oda tullut ystäväksi.\n\nHän saattoi Odaa niillä salaperäisillä käynneillä, joita Oda\ntavallisesti teki sunnuntaisin.\n\nSilloin menivät he yhdessä Laufingiin ja kävivät katsomassa sairasta\nLiescheniä suuressa keuhkoparantolassa.\n\nOda oli aina kertonut Maralle laajasti näistä käynneistä, mutta sitten\nei hän kotvaan aikaan puhunut niistä mitään, kunnes eräänä päivänä\nalkoi taas, mutta jo äänen sävystä huomasi Mara jotakin uutta olevan\ntapahtumassa.\n\nOda sanoi: »Minä luulen, että Lieschen alkaa parantua...» ja loi Maraan\nsamalla katseen, jossa — niin, mitä oli tässä katseessa?\n\n— Vihollisuutta, ajatteli Mara salamannopeasti.\n\nEnnenkuin hän vielä vastasi, jatkoi Oda hätäisesti ja hermostuneesti:\n\n»Rouva von Lindberg pitää minua yksinkertaisesti hulluna, niin hulluna,\nettei hän osaa sitä sanoin sanoa.»\n\n»Vai niin», sanoi Mara.\n\n»Niin», vastasi Oda.\n\nJa kaappasi maalikomppeensa kokoon ja lähti Maran luota.\n\nSe oli ensimmäinen.\n\nSeuraavana iltana oli Oda tullut jälleen, mukanaan kukkasia ja\nappelsiineja Maralle, mutta Licschenistä ei oltu puhuttu sanaakaan.\n\nSitten parin päivän jälkeen alkoi hän taas:\n\n»Rouva von Lindberg sanoo, että jos jollakin hyvänteolla samalla...\nsamalla tekee suuren vääryyden, niin ei se ole enää mitään hyvää.»\n\n»Mitä hän sillä tarkoittaa...?»\n\n»Hän tarkoittaa, että Fritz...»\n\n»Mutta Oda...»\n\n»Niin, tiedätkö, hän on naimisissa ja tietää kai enemmän siitä, kuin\nme, Mara. Hän sanoo, että Fritz joutuu auttamattomasti hunningolle...\nNiin hän sanoo.»\n\n»Minusta näyttää, että se on yksinomaan Fritzin asia eikä sinun tai\nrouva von Lindbergin.»\n\n»Niin, sinun on helppo puhua... mutta minä olen vastuussa Fritzistä...\nminä voin pidättää häntä pahasta!»\n\n»Sitä sinä et voi. Sinä voit vain itse pysyä suoralla tiellä. Se on\nkaikki, mitä toinen voi tehdä toisen hyväksi... tieltä poikkeamatta\nsuoraan eteenpäin.»\n\nSilloin puhkesi Oda puhumaan.\n\n»Minä suorastaan vihaan tätä suoraa tietä, josta sinä aina puhut.\nKuivalla, kovalla velvollisuudella me emme auta ketään ihmistä, mutta\nrakkaudella me voimme auttaa. Rouva von Lindberg sanoo myöskin,\nettä ellei hän olisi antanut miehelleen kaikkea anteeksi, mihin he\njoutuisivatkaan! Ja minne joutuisivat kaikki avioliitot ylimalkaan?»\n\n»Sinne, missä ne ovat», sanoi Mara ankarasti, »että mies ei kunnioita\nvaimoansa, kun tämä antaa anteeksi kaikki.»\n\n»Mara, sinä olet liian kova! Se on sentään liian tylyä... siinä en minä\nenää voi olla mukana.»\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n»No, mitä siis aiot tehdä?» kysyi Mara.\n\nOda purskahti itkuun.\n\n»En mitään», sanoi hän, »en mitään. Minä olen vain omasta mielestäni\nniin tuhma, niin tuiki tuhma, kun vain tuommoisen pienen lemmenseikan\nvuoksi, jommoisia jokaisella on, jokaisella... omin käsini revin\nrikki koko onneni. Minä luulen, että sinä olet mielipiteinesi ihan\nainokainen, Mara.»\n\nMara katsoi ystävätärtään sanattomana.\n\n»Mutta Oda, sinähän tulit minun luokseni ja sanoit... että sinun oli\nmahdoton mennä Fritzin kanssa naimisiin ja...»\n\n»Niinhän minä kyllä sanoin ensin, mutta minä tahdoin tietenkin vain\nkehoittelua, mutta sen sijaan vahvistit sinä vain minua näissä\nkorkealentoisissa aatteissa ja olet tehnyt meidät niin äärettömän\nonnettomiksi.» Sen sanottuaan meni hän tiehensä.\n\nMara istui vielä kauan liikkumattomana paikallaan ikkunan ääressä, kun\nOda oli mennyt.\n\nOliko vain pelkkää unta, että ulkona oli niin kaunis kevätilma?\nTäällähän oli niin kylmä ja pimeä. Eikö huoneeseen äkkiä ollut\nilmestynyt vihollinen, salaperäinen olio, joka melkein näkyvästi ojensi\nkättään riistääkseen häneltä viimeisenkin?\n\nMaraa puistatti, hän nousi ylös ja meni pienelle parvekkeelleen\nnähdäkseen vielä hiukan taivasta ja pilviä ennen yön tuloa, mutta oli\nkuin hän olisi katsonut vain avaraan, suureen tyhjyyteen.\n\n»Ei mitään, ei mitään», kuiskasi hän, »ystäväni jättävät minut kaikki.\nAh minkä, minkä vuoksi?»\n\nOdan mieliala muuttui yhä enemmän. Lopulta he eivät, Mara ja hän,\nsaattaneet enää mainitakaan keskusteluissaan Liescheniä, ja niin solisi\nja haihtui pois vähitellen ystävyys, sillä kun he olivat kahden, oli\nheidän välillään joku kolmas, joka ennakolta kuoletti yhteisymmärryksen\nja saattoi kaikki sovittelut epäonnistumaan.\n\nMara ei voinut pidättää Odaa.\n\nHän yritti kerran puhua asiasta rouva von Lindbergin kanssa, mutta\ntämä, joka muuten oli sangen viehättävä ja viisas, nauroi hänelle\nvasten naamaa.\n\nHän ei muka ollut ikinä vielä kuullut hassumpaa kuin että morsian\nnoutaa sulhasensa lemmityn hoitaakseen ja vaivoin pysyttääkseen\nhengissä tätä, joka sitäpaitsi oli niin pahasti keuhkotautinen,\nettä kuolema olisi hänelle kaikkein parasta, ja jokahan ei ammon\naikoihin enää piitannut mitään luutnantista... Hän halusi vain rahaa,\nettei kuolisi nälkään, ja sitähän, Herra nähköön, saattoi hänelle\nantaa. Mutta luutnanttia ei toki sopinut vaatia pysymään hänelle\nuskollisena, taivas varjelkoon! Neidit eivät olleet naimisissa eivätkä\nsiis tienneet, minkälaisia miehet todellisuudessa ovat... Semmoiset\nihanteethan ovat kyllä kauniita, mutta niin hulluja ja tuhmia ja niin\nvääriä...\n\nNäin laverteli hän Maralle, joka seisoi ihmetellen eikä sanonut mitään,\nkun ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.\n\nEhkäpä elämä todellakin oli semmoinen kuin rouva von Lindberg sanoi.\nEhkäpä hän olikin hullu tai sitten tuhma, käyttökelvoton ihminen, joka\noli vain toisten ja oman itsensä tiellä.\n\nNäin kului pari viikkoa.\n\nOda oli jälleen herttainen ja hyvä, mutta vieraantunut. He eivät enää\nymmärtäneet toisiansa.\n\nTuli kesä ja oppilaat lähtivät kuumuutta pakoon maille maalailemaan\nsuurin suunnitelmin, suurin onnen ja menestyksen toivein ja unelmin.\n\nRouva von Lindberg oli suostunut saattamaan Odaa Dremmelshofiin Oskarin\nluo sillä välin kun hänen miehensä oli eräällä virkamatkalla, ja Mara\njäi yksin Müncheniin.\n\nOda oli hyvinkin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan mukaan, mutta Mara\noli jyrkästi kieltäytynyt.\n\nHän ei tahtonut matkustaa.\n\nHänellä oli syynsä, mutta hän ei niitä ilmaissut.\n\nNe olivat hänen raha-asiansa.\n\nNe olivat sangen huonot.\n\nHänen täytyi tästedes elää vielä entistäkin paljoa säästeliäämmin, jos\ntahtoi karttaa todellista pulaa. Hänen oli viime vuosina aina täytynyt\nkajota pääomaansa. Se oli pian lopussa, ja entä sitten?\n\nHänen täytyi koettaa pian jälleen saada joku taulu myydyksi. Ilman\nylimääräistä tuloa ei hän lainkaan lähiaikoina tulisi kunnolla toimeen.\nMutta kuinkapa maalata kaunista kuvaa, kun on henkisesti ja melkein\nruumiillisestikin kuollut? Ja miten saada se myydyksi?\n\nMara puri hampaitaan yhteen ja kävi äänettömästi ja ankarasti työhön\nkäsiksi. Oli helteisen kuuma kesä, hänen atelieessaan oli ikkuna auki\nyöt päivät, kun hän muutoin luuli tukehtuvansa. Hän penkoi esiin\nvanhoja aiheita ja harjoitelmia, teki lukemattomia luonnoksia, tuhlasi\npaljon väriä ja paljon, paljon voimaa, mutta ei päässyt sen pitemmälle.\n\nMutta hän ei hellittänyt.\n\nHän ei lopulta enää ajatellut muuta kuin kuvaa, joka hänen täytyi\nmaalata ja myödä voidakseen siitä sitten elää edelleen.\n\nHän ei tavannut ketään ihmistä.\n\nMallia ei hänen kannattanut ottaa.\n\nEikä häntä haluttanut enää käydä ulkona.\n\nHän nouti iltahämärissä välttämättömimmät ruoka-ainekset ja keitti ne\nitse.\n\nIsä Häberlenkään luona hän ei enää käynyt, sillä tällä oli nyt iltaisin\noppilas, pikku tyttö, josta hän aikoi tehdä suuren taiteilijan. Hän oli\nkokonaan siihen antautunut.\n\nMara oli liikanainen.\n\nHän oli aivan yksin.\n\nUsein istui hän iltaisin parvekkeellaan kuunnellen sinne kohoavaa\nsuurkaupungin ainaisen melun kohua ja humua.\n\nOliko se vain kaaoksen kohinaa, vai oliko se todellista elämää, josta\nhän ei mitään tiennyt? Jonka hän oli laiminlyönyt?\n\nOliko hän jäänyt ihan yksin ja eli saarella, mistä kukaan ei häntä\nlöytänyt, se kun oli näkö- ja kuulopiirin ulkopuolena?\n\nVai oliko maailma jo kuollut ja eikö enää lainkaan ollut ihmisiä?\n\nJa tuo kohina kuuluikin mereltä, Pohjanmereltä?\n\nHäntä karmi Pohjanmerta ajatellessa.\n\nSe nieli kaikki, mitä oli.\n\nIhmiset ja rakkauden. Ihmiset ja rakkauden — kaikki.\n\nMyöskin taiteen ja voiman ja nuoruuden.\n\nOnhan naurettavaa, että hän istui täällä, tällä yksinäisellä\nkallionlaella ja koetti maalata kuvaa.\n\nHän oli jo aikaa unohtanut maalaustaidon.\n\nNiin, niin, nyt tiesi hän senkin.\n\nHänhän oli aina antanut tunteja.\n\nTuntien antaminen ja omaperäinen luominen on kaksi eri asiaa.\n\nVarsinkin, kun omaperäiseen luomiseen ei enää jää yhtään vapaata päivää\nviikossa.\n\nKun aina vain opettaa opettamistaan, on lopulta kuin revelty. Täytyy\narvostella, kiittää ja moittia aina pikkuseikkoja, keskittää huomiota\nsikinsokin niin moniin sellaisiin, uhrata paras voimansa muille,\nopettaa lopuksi niin kauan, että itse on ihan ontto ja omintakeiseen\naloitteeseen kykenemätön. Marasta tuntui, että hän oli opettanut\nitsensä ontoksi. Näin ei saanut jatkua, kerran täytyi hänenkin hetkensä\nlyödä! Nyt ei hän enää kyennyt kokonaan keskittymään omaan työhönsä,\nhänen oli aina täytynyt pisara pisaralta tiputella sydänvertansa,\nkunnes lähde lopulta oli ehtynyt.\n\nJospa kerran saisi sen antaa yhtenä, suurena, vuolaana virtana ja\nsitten kuolla!\n\nEi vain tätä ainaista tihkuttamista! Sitä hän ei enää kestänyt.\n\nKesä oli pitkä ja kuuma, yksi päivä samanlainen kuin toinen ja joka yö\nedellisensä kaltainen.\n\nNäin vierivät viikot eikä Maran suuresta teoksesta ollut tullut mitään.\nHän oli kuitenkin maalannut pari ruusua, joita hän katsoi hyvin\nonnistuneiksi. Löysi vielä vanhan kehyksen, jonka hän somisti uusilla\nvärivivahteilla ja ajatteli viedä tämän kuvan taidekauppiaalle.\n\nMutta ei sentään hennonut.\n\nRuusuissa oli jotakin niin omituista, ne pudottivat lehtiänsä niin\ntoivottomasti, juuri niinkuin hän itsekin, ja niin jäi kuva viemättä\nkaupattavaksi.\n\nKentieshän se oli viimeinen, mitä hän oli maalannut.\n\nHänhän oli juuri niin väsynyt kuin tuo ruusu. Istui liikkumattomana\nja katseli kuolevaa kukkaa, joka oli hänen edessään lasissa. Keveä\nliikahdus, kuulumaton ääni kuin pienen siiven lepatus — ja jälleen\nmakasi suuri, punainen terälehti pöydällä lasin vieressä.\n\n»Kuinka kaunista», sanoi hän vaistomaisesti.\n\nHän hämmästyi oman äänensä kaikua.\n\nNiitä hän oikeastaan teki, mitä tavoitti?\n\nTämän päivän illalla penkoi Mara kauan komppeitansa ja luonnoksiansa.\nHän ymmärsi, että hänen nyt täytyi tehdä joku ratkaiseva päätös. Täytyi\nryhtyä johonkin tai olisi hän lopussa.\n\nHän alkoi järjestellä ja siivota.\n\nJa jota enemmän hän sitä teki, sitä enemmän hän rauhoittui.\n\nHän huomasi, että hänellä sentään vielä oli koko joukko luonnoksia,\njotka hän saattoi myydä, esim. kaikki ne, jotka ennen olivat olleet\nPeter Rasmussenin huoneessa. Ne pelastaisivat hänet joksikin aikaa\nnälkää näkemästä. Ja sitten, kun tämä pitkän pitkä kesä oli lopussa,\nhakisi hän paikan, oikean opettajattaren paikan. Hän ei halunnut enää\nolla riippuvainen sattumasta ja elää kuukaudesta toiseen jännityksessä,\nsaisiko oppilaita vai ei, olisiko hänellä leipää syödäkseen vai ei. Hän\nryhtyisi jälleen opettamaan, mutta nyt siten, että hänellä kerrankin\nolisi lepoa elämässään. Kerrankin!\n\nSitten hän olisi tosin maalauksen opettaja.\n\nEhkäpä sellaisenakin vain keskinkertainen.\n\nOli suuria kohtaloita ja oli pieniä.\n\nHänen kohtalonsa oli silloin pieni ja tavallinen.\n\nSellaisia kuin hän, niitähän oli satoja, tuhansia. Yksinäisiä,\nilottomia ihmisparkoja, jotka saavat kättensä työn juuri niin\nmaksetuksi, ettähän siitä elävät. Eläminen, sehän on vain vaeltamista,\nvaeltamista kautta aavikonhiedan tai kukkalaaksojen sille raskaalle,\nsuurelle portille saakka, jonka läpi jokaisen on kerran käytävä. Ja\nmitä tuli sitten?\n\nVapautus, sanoi isä Häberle.\n\nJa senhän täytyi olla totta.\n\nSillä olihan elämä täällä maan päällä vain kuin oloa suuressa\nvankilassa.\n\nUlos ei kukaan päässyt.\n\nKaikki vaelsivat siinä rauhattomina ympäri.\n\nJotkut kulkivat käsi kädessä.\n\nMutta useimmat kulkivat yksin, kukin vain omia kahleitansa kantamassa,\nja liikkuivat toistensa ohi kuin varjot, ja kahleet kalisivat milloin\nkovemmin, milloin hiljemmin. Joskus olivat muutamat näkevinään suuren\nvalon välkähtävän ikkunain rautaristikon läpi ja luulivat suuren hetken\nsaapuneen, mutta hyvinkin pian palasi taas pimeys ja peitti heidät\nkaikki.\n\nMutta tässä vankilassa sitä kuitenkin oli asetuttava elämään.\n\nVain vaeltaminen ja ajatteleminen ei ollut hyväksi.\n\nTäytyi joskus syödäkin.\n\nMuuten nääntyi nälkään.\n\nNiin monethan isoovat leipää, työtä, onnea, rakkautta... hän tosin ei\nollut enää pitkään aikaan isonnut. Oliko hän oikeastaan viime päivinä\nsyönyt kunnolleen?\n\nHän ei saattanut tarkalleen muistaa, mutta penkominen ja järjestäminen\noli tehnyt hänet niin väsyneeksi, että hän ei missään tapauksessa\nsaattanut enää tänään mennä ulos. Hän halusi ennemmin nukkua, ah,\nnukkua kauan, kauan. Hän lusahti nääntyneenä ikkunan ääressä olevalle\ntuolilleen, mutta hänen kuivat suuret silmänsä jäivät auki, ajatus\nliittyi ajatukseen, unta ei tullut, ketään ihmistä ei tullut eikä\nkuulunut ääntä, ei risahdusta — mutta vihdoin tuli yö. Tuli kuumana ja\nraskaana, mutta hämäränä ja hiljaisena ja herttaisena ja viipyi kauan,\nniin kauan kuin saattoi, jotta päivänvalo ei näkisi ja häiritsisi\nikkunan ääreen kuukertunutta olentoa, jolla oli kalmankalpeat,\nkuopillevajonneet posket ja tummat, elottomat silmät.\n\nMutta ennenkuin täysi päivänvalo tuli, nousi keveitä askelia ylös\nviidenteen kerrokseen Maran asuntoon, ja kapea, kalpea käsi painoi\nsoittokelloa.\n\n\n\n\n12.\n\n\nDremmelshofin kuistilla istuivat Oskar ja Oda rouva von Lindbergin\nkanssa iltapäiväkahvilla. Loistavasta lokakuunsäästä ja avonaisesta\nulko-ovesta sisääntulevasta, ihanasta meri-ilmasta huolimatta ei kukaan\nheistä näyttänyt erin hyväntuuliselta. Oskar ja rouva von Lindberg\npolttelivat, Oda istui keinutuolissa selkäkenossa ja tuijotti eteensä.\nHänen sylissään oli juuri avattu ja luettu kirje.\n\n»No, kuinka Mara voi?» kysyi Oskar vihdoin.\n\n»Hyvin», vastasi Oda heti.\n\n»Niinä luulen», huomautti rouva von Lindberg, »että neiti von Dorenin\nkaltaiset ihmiset aina voivat hyvin.»\n\n»Kuinka niin?» kysyi Oskar.\n\n»No, hän on itseensäsulkeutunut ihminen, joka ei tarvitse ketään muuta\nonneansa varten, johtuuko se sitten — siitä, että hän todellakin elää\nihanteissaan tai yksinkertaisesti siitä, että hän on niin kylmä ja\nharkitseva.»\n\n»Omituinen seos, rouva. Oletteko milloinkaan tuntenut kylmää,\nharkitsevaa — ihanteiden palvojaa?»\n\n»Niin se juuri on», puuttui Oda hermostuneesti puheeseen, »mehän\ntiedämme kaikki varsin hyvin, että Mara on maailman paras ihminen,\nmutta sittenkin — kylmä hän on, täytyy olla, ja sen vuoksi ei hänen\nolekaan vaikeaa elää ihanteittensa mukaisesti, kun taas ihmiset, joilla\non verta suonissa, eivät sitä kerta kaikkiaan voi. Eihän sitä enää\nolisikaan ihminen, jos kaikki olisi yhdentekevää! Ja elää niinkuin Mara\nsaattaa vain kylmä ihminen. Ajatelkaa toki Peteriä! Kylmästi purki Mara\nkihlauksen. Tokko hän lainkaan on häntä raikastanut? Mehän emme sitä\ntänäkään päivänä tiedä! Ja kuitenkin puhelee hän monesti ikäänkuin\nhän olisi ainoa, joka ymmärtää todella rakastaa, ja saattaa näillä\nperiaatteillaan vain kaikki onnettomuuteen. Kenestä hän ylimalkaan\nmitään välittää? Omaisistaanko? Ne saisivat hänen puolestaan asua,\nmissä pippuri kasvaa. Välittääkö hän meistä? Miksei hän tullut mukaan\ntänne? Arvaan kyllä, että hänellä on ollut hiljainen ja suuri kesä ihan\nypö yksinänsä, kuten hän tässä kirjoittaa, ja minun kun on täytynyt\nkotona suorastaan raataa ja kuulla joka puolelta nuhteita Fritzin\nvuoksi! Minä alan todellakin luulla, että Fritzkin on toiminut vain\nMaran vaikutuksen alaisena... Ah, hulluksi tässä on tulla!»\n\nRouva von Lindberg poltteli tyynesti edelleen. Oskarin teki mieli monta\nkertaa keskeyttää Odaa, mutta näki tämän säkenöivät silmät kyynelissä\nja murahti vain:\n\n»Vahinko, vahinko!»\n\n»Mikä on vahinko?»\n\nOda oikaisihe ja katsoi häneen jännittyneenä.\n\n»Että ystävyys saattaa mennä niin murskaksi kuin sinun ja Maran. Minä\nen ole vieläkään käsittänyt...»\n\n»Mutta, herra Brente», huudahti rouva von Lindberg, »eihän se ollut\nmikään ystäväntyö Maran puolelta, että hän neuvoi Odaa, joka silloin\noli epätoivon ensimmäisessä puuskassa, rikkomaan välinsä herra von\nDorenin kanssa. Sellaisia niinsanottuja ystävättäriä on sellaisissa\ntiloissa kartettava...»\n\nOda hypähti ylös.\n\n»Ah, antakaa olla. Tietysti on syy yksin minun. Minähän olin silloin\nniin kuohuksissa. Minä sanonkin vain, että jos Mara jälkeenpäin olisi\nhiukan enemmän ymmärtänyt minun tilaani, niin ystävyys olisi jäänyt\nennalleen. Hän huomasi jo ammoin, että minä mielelläni olisin...\nsopinut Fritzin kanssa, mutta hän oli ollakseen niinkuin asia kerta\nkaikkiaan olisi lopullisesti ratkaistu, ja sitä juuri sanon minä\nkylmäksi. Ja niin hän on aina ollut, maalauksessakin. Jos joku kuva ei\nhäntä miellyttänyt, niin ei muuta kuin heitti sen uuniin ja aloitti\ntoista, kun meikäläinen olisi vielä päiväkausia yritellyt korjailla\nepätoivoon asti. Mutta hänkö? Huihai! 'Sehän on niin luonnollista!'\nsanoi hän vain levollisesti — ja juuri yhtä yksioikoisesti tahtoo hän\nottaa koko elämän! Jos hän on erehtynyt rakkaudessa — mitäs muuta,\nuuniin vain, ja siinä se — 'sehän on niin luonnollista!' — Knud Hansen\non myöskin joutunut karille hänen vuokseen, siitä olen ihan varma.»\n\n»Totisesti, Oda, nyt riittää! Te ette ymmärrä Maraa ja sinä teet sekä\nväärin että huonosti.»\n\n»Oke, lopeta!»\n\nOda juoksi itkien tiehensä.\n\nOskar käveli äkeissään edestakaisin kuistilla.\n\n»Hänhän on ihan suunniltaan, tyttöparka», sanoi rouva von Lindberg.\n»Että Mara kehoitti häntä tuohon Lieschen-juttuun, olikin sentään\nliikaa. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Oda ei sitä kestäisi,\naina tuo henkilö silmäin edessä... Teidän sijassanne, herra Brente,\nsaattaisin minä nyt pian Odan ja luutnantin välit kuntoon. He\nrakastavat toisiansa... tämä ero on sulaa hulluutta. Toiset naiset\nsaavat kokea paljoa pahempaa ja ovat kuitenkin onnellisia miehensä ja\nlastensa kanssa... Minä puolestani en haluaisikaan miehekseni mitään\nenkeliä.» Ja rouva nauroi itsekseen.\n\nOskar murahti pari käsittämätöntä sanaa, näki sitten Maran kirjeen\npudonneen permannolle, otti sen ylös ja lähti ulos.\n\nIllalla kutsui hän Odan työhuoneeseensa ja antoi hänelle kirjeen.\n\n»Mitä siinä seisoo?» kysyi hän\n\n»Etkö ole lukenut? Hän on suorastaan mielenvikainen... syyskuun\nlopusta on näet se Lieschen ollut hänen luonaan. Hänet laskettiin\nLaufingista ulos terveenä, ja minä olin aikoja vuokrannut hänelle\nasunnon talonpoikien luona, mutta sen sijaan ilmestyy hän eräänä\naamuna anivarahin Maran luokse, ja tämä ottaa hänet palvelijakseen\ntai mallilleen, mene tiedä... mutta näin hän tekee minulle ihan\nmahdottomaksi mennä enää hänen luokseen. Minä olin juuri kirjoittanut,\nettä olisin jälleen hyvä ja herttainen ja tulisin, ja tämä on\nnyt vastaus. Ja kun hänen nykyinen asuntonsa kävisi hänelle ajan\npitkään liian kalliiksi, kirjoittaa hän, muuttaa hän vanhaan\natelieerakennukseen, missä Häberle asuu, ja Lieschen mukana, siellä\nkuuluu olevan joku huone vapaana. Ja sitten kirjoittaa hän, että hänen\ntäytyy nyt itsensä työskennellä ahkerasti ja ettei hän talveksi aio\nenää ottaa oppilaita. No, ehkäpä Häberle on ottanut esille rahoja\nkätköistään — niin minä ainakin arvelen... Mutta minä en nyt mene\nMüncheniin takaisin, vaikka Tilli Lindberg tietää toisen erinomaisen\nmaalausopiston.»\n\nOskar istui pyylevänä nojatuolissaan.\n\n»Kirjoita sinä Fritzille, että hän tulkoon takaisin», sanoi hän\nlyhyesti.\n\nOda sävähti tummanpunaiseksi ja vaikeni.\n\nÄkkiä kietoi hän käsivartensa veljensä kaulaan.\n\n»Ah, Oskar, senhän sinä voisit tehdä! Minä en ole kuullut Fritzistä\nmitään senjälkeen.»\n\n»Jos saan veljenä antaa sinulle hyvän neuvon, Oda, niin odota, kunnes\nFritz...»\n\n»Ah, Oskar, sinäkin olet vain Maran lumoissa! Se on minulle niin\nvaikeaa.»\n\n»Kuule, mitä minä sanon, Oda!» Hän irroitti Odan kädet kaulaltaan ja\nsanoi äkkiä kiivaasti: »Aja sinä tuo Tilli Lindberg tiehensä! Sen minä\nsanon sinulle! Semmoiset naiset ovat kuin rutto, niin, ne ovat pahinta,\nmitä on. Senkin hiukkasen ihannetta ja hivenen kunniantuntoa, mikä\nmeillä vielä on, yrittävät he leperrellä ja mairitella meiltä pois,\nkun itse vain pyrkivät saamaan miehen, eikä mitään muuta! Senvuoksi\nherjaavat nämä keimailevat naiset, jotka vain etsivät huvittelua,\nkaikkea ylevää ja hyvää ja leimaavat sen sijaan aistillisuuden ja\nintohimon yleväksi! Me miehet olemme heidän omallatunnollaan, heidän\nyksin, he kun etsivät lemmenseikkailuja ja kataluuksia ja koska\nme senvuoksi emme voi heitä kunnioittaa, noita naisia! Hyvä isä,\nnauretaanhan sitä joskus viinin vierellä ja seurassa sellaisille\nkaikkinaisille jutuille ja kaksimielisille kaskuille ja kokemuksille,\nmutta pohjimmalta me kuitenkin inhoamme kaikkea sellaista. Sen sanon\nsinulle, Oda! Ja sanon vielä senkin, että suorastaan kadehdin Fritziä\nsiitä, että hänen on niin käynyt... Tuhannen tulimmaista, ajattelin,\nhänhän voi sinua kunnioittaa, hänellä on maailmassa yksi olento, joka\nvetää häntä ylös- eikä alaspäin ja jota hän senvuoksi kunnioittaa\nenemmän kuin itseänsä... Mutta nyt näenkin, että sinä et lainkaan\nolekaan sellainen, että se kaikki on vain Maraa, tuota niin ihanaa\nihmistä! Hänenlaisensa naiset ne miestä nostavat ja kohottavat... Herra\nsiunatkoon, miksei sellaisia naisia ole enemmän maailmassa!»\n\nOda oli nyt kalmankalpea ja tuijotti veljeänsä. Ei hievahtanut.\n\nOskar oli vallan hengästyksissään puhumisesta. Sitten istuutui hän taas\nja sanoi:\n\n»Odota vain hiukan vielä. Anna tuon Lindbergin lähteä ja jää sinä\ntänne. Ja kun sinun sydämesi jälleen on solunut oikealle tolalleen,\nniin käväistään me Münchenissä ja pyydetään Maralta anteeksi... Kun hän\nei vain siellä raataisi itseään piloille kaiken tuon väen joukossa...\nNiin, siellä hän nyt istuu siinä luolassa koko rosvojoukon kanssa ja\nvoisi niin hyvin olla Ruusulassa isoäitinsä luona. Tiedätkö, että\nvanha rouva on jokseenkin huonona. Minä ratsastan huomenna häntä\ntervehtimään, tuletko mukaan?»\n\nOda ei yhä vieläkään liikahtanut.\n\n»Minähän en saa siellä näyttäytyä», mutisi hän alakuloisena, »mene sinä\nvain... Hyvää yötä Oke ja kiitoksia.»\n\n»Niin, hyvää minä tarkoitin, mutta sinähän näytät ihan surkealta, niin,\nelämä ei ole pikkuseikka... niinkin ihan jokapäiväisten ihmisten kuin\nmeidän täytyy oikein ponnistella pysyäksemme pinnalla, peijakas, ja\nmeidänhän on asiamme sentään jokseenkin hyvin, eikö olekin, Oda? Mutta\nsen Lindbergin sinä toimitat täältä pian pois, eikö niin? Se on huono\nihminen! Usko minua, jokainen ihminen, joka pitää huonoa hyvänä ja\nmääräävänä, on itse huonompi kuin uskookaan ja tietää... No hyvää yötä,\npikku sisko.»\n\nSeuraavana päivänä ratsasti Oskar Bucheneckiin kuulustelemaan vanhan\nrouvan vointia.\n\nTämä otti hänet vastaan, istui hyvin kankeana ja kylmettyneenä\nikkunapaikallaan, mutta hänen katseensa oli yhtä kirkas ja terävä kuin\naina ennenkin.\n\nOke kertoi vanhalle rouvalle, mitä mieleen sattui, elämyksistään\nAmerikassa, missä hän kävi joka elokuu, Dremmelshofista ja\nvuodentulosta ja politiikasta. Lopulta otti hän taskustaan erään\nulkomaisen sanomalehden ja sanoi:\n\n»Sillä Rasmussenilla on Amerikassa ollut jättiläismenestys. Sitä me\ntäällä emme olisi ikinä ajatelleet.»\n\n»Kenestä te puhutte?» kysyi rouva von Doren jääkylmästi.\n\n»Ka, Peter Rasmussenista», toisti Oke viattomasti, »hän on sittenkin\njättänyt kirjailijan uran ja ruvennut jälleen musikeriksi,\nsäveltäjäksi. Hänestä tulee vielä suuri, kuuluisa ja äveriäs mies.»\n\nHetken kuluttua sanoi rouva von Doren hiukan epävarmalla äänellä:\n\n»Jumalan kiitos, että pojantyttäreni Marie Agnes silloin itse purki\nkihlauksen. Tämä hänen erehdyksensä on aina ollut minulle käsittämätön,\nmutta purkauksen jälkeen olen minä luonnollisestikin jälleen avannut\nhänelle kotini. Valitettavasti vain ei hänellä tähän saakka ole ollut\n— aikaa tulla. Marie Agnes kuuluu olevan sangen ahkera taiteilijatar,\nsanovat kaikki.»\n\nKajahtiko hänen äänestään ikäänkuin hiljaista ylpeyttä?\n\nOskar kakisteli.\n\n»Minä poikkean pikapuoliin Münchenissä. Saanko sanoa poikannetyttärelle\nterveisiä?»\n\nRouva von Doren nyökkäsi.\n\n»Hyvin ystävällistä, herra Brente. Joko kävitte poikani luona?»\n\n»En, en vielä. Toivoakseni herrasväet voivat hyvin?»\n\n»Oikein hyvin. Poikani on yhä vielä sangen äkeissään tuosta tuhmasta\nFritzin jutusta. Olisihan ollut parempi, herra Brente, että sisarenne,\nkun pojanpoikani kerran tahtoi naida hänet, olisi antanut enemmän\narvoa Dorenin nimelle ja välttänyt tämän perheskandaalin. Nuorikothan\nolisivat voineet sopivammin kahden kesken ja häiden jälkeen oikaista\ntämän pojanpoikani nuoruudenhairahduksen. Mutta nykyään ei kukaan enää\nkuule vanhoja ihmisiä eikä, ikävä kyllä, tunneta säätyvelvoitusta...\nHyvästi, herra Brente, käykää toistekin katsomassa.»\n\nOskar ratsasti pois varsin tyytyväisenä.\n\nOliko hänellä amerikkalainen sanomalehtensäkin mukanaan?\n\nOli kuin olikin, siinä oli tänä aamuna selvästi seisonut, että Peter\nRasmussenin ja Frida Thomsenin kiertueella oli joka kaupungissa ollut\nsuuri menestys, että Peterin sävellykset saavuttivat tunnustusta ja\nihailua.\n\nSilloin pälkähti hänen päähänsä, entäpä jos veisi tämän sanomalehden\nMaralle? Hän ratsasti täyttä neliä kotia neuvotellakseen tästä\nOdan kanssa, mutta Oda oli niin masennuksissa, ettei Oskar päässyt\npuheen alkuun. Rouva von Lindberg oli ensimmäisestä viittauksesta\nloukkaantuneena matkustanut pois ja Oda pelkäsi tulevansa sairaaksi ja\noli mennyt vuoteeseen. Kun Oskar kertoi hänelle Rasmussenista, sanoi\nOda vain:\n\n»Kaikkein parasta olisi, että Peter naisi pian Thomsenin ja Fritz\nLiescheninsä, niin heillä kummallakin olisi, mitä ovat halunneet.»\n\nOskar tuli miettiväiseksi. Kuka tietää, tokko Mara iloitsisi kiertueen\nonnistumisesta niin kuin hän, Oskar. Matkahalu haihtui ja Oda tuli\ntodella sairaaksi. Hän oli ulkoilmassa maalatessaan saanut reumatismia\nja hänen mielialansa pahensi tilaa tuntuvasti.\n\nMuutaman viikon kuluttua saapui vanha rouva Brente Dremmelshofiin ja\nneuvotteli Oskarin kanssa, eikö pitäisi kirjoittaa Fritzille.\n\nMiksei, mutta Fritz oli syyslomalla Tyrolissa, eivätkä hänen omaisensa\nolleet viikkokauteen enää tienneet hänen osoitettaan eikä Oda millään\ntahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Sanoi vain, että sairaus oli\ntullut juuri sopivalla aikaa, eikä Fritzin tarvinnut siitä mitään\ntietää..\n\nFritz kuljeksi tällöin, lokakuun lopulla, Münchenissä ja etsi vanhan\nHäberlen asuntoa.\n\nHän oli aikonut käydä Maraa tervehtimässä ja hakenut häntä vanhasta\nasunnosta. Vihdoin oli hän saanut tietää, missä Mara asui, ja oli juuri\nkääntymässä pimeään porttikäytävään Theresienkadulta, kun Mara tuli\nhäntä vastaan. Niin, oliko se todella Mara? Niin laihaksi käynyt. Niin\nkauhean laihaksi ja niin totiseksi — mutta samassa Mara tunsi hänet ja\nhänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n»Onpa hauskaa nähdä sinua jälleen, Fritz! Tuletko kanssani syömään?\nSitten mennään vanhaan osteriaan.»\n\nFritz oli niin liikutettu jälleennäkemisestä, että seurasi vain\nsanattomana. Pian sen jälkeen istuivat he vastakkain pienen pöydän\nääressä, ja Mara etsi ruokalistasta hänelle parhaat annokset niin\nlevollisena ja luontevana kuin olisivat he eilen tavanneet.\n\n»Mutta tuoko on kaikki, mitä sinä syöt?» kysyi Fritz säikähtyneenä\nviitaten Maran keittolautaseen.\n\nMara nauroi:\n\n»Oh, sitähän oli aika paljon. Huonoina aikoina syödään vielä vähemmän,\nFritz, ja sekin käy. Minä olin taannoin paljoa laihempi kuin nyt.»\n\nSitten alkoivat he jutella, ja Mara mainitsi hänelle, että Lieschen\nnyt oli hänen luonaan. Mara ei ollut hennonut lähettää häntä pois, kun\nhän eräänä aamuna varhain oli saapunut hänen ovelleen ja soittanut\nhänet hereille — »vain suurella vaivalla, ajattele, Fritz, sillä minä\nnukuin kuin kuollut, vallan kummakseni, ikäänkuin en koskaan enää\nvoisi herätä. Mutta siinähän oli Lieschen ovellani ja täytyihän minun\npitää huolta hänestä. Luullakseni se oli sangen hyvä minulle, ehkäpä\npelastukseni.»\n\n»Mitä kummia ajatuksia sinulla aina onkaan», sanoi Fritz. »Olisi\nvarmaan ollut parempi, että joku olisi pitänyt huolta sinusta sen\nsijaan, että sinä vielä otat lisätaakkaa olallesi. Sinä näytät sangen\nhuonolta.»\n\n»Enkö mitä. Minä voin taas sangen hyvin. Minulla on runsaasti työtä\nenkä vaihtaisi kenenkään kanssa.»\n\n»Sopiiko sinun luonasi käydä, Mara? Jaa, niin...»\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n»Sopii, Fritz», vastasi Mara verkalleen. »Minä olisin iloinen, jos sen\ntekisit, mutta siellä on yhtä ja toista...»\n\n»Tietysti, kauhean boheemia», täydensi Fritz.\n\nMaran täytyi nauraa.\n\n»Minun on niin kotoista olla sinun kanssasi, Fritz. No niin, boheemia,\nmiksei? Siellä on ensinnäkin vanha isä Häberle, josta ei ole paljoa\nsanomista ja joka kuitenkin on meidän vanha ankkurimme. Hän on kokenut\nnuoruudessaan paljon kovaa: m.m. vei hänen veljensä hänen morsiamensa.\nMutta hän on opettanut meille kaikille, että ei pidä vastustaa ja\nvihata muita ihmisiä, vaan ainoastaan itseänsä, s.o. paholaista, joka\npyrkii joka tilaisuudessa meitä hallitsemaan. Sitten on siellä hänen\nihmelapsensa, sitten eräs vaimo, jolla on monta pientä lasta, ilman\nmiestä, sitten asuu siellä kaksi nuorta arkkitehtiä ja vielä eräs vanha\nmaalaajatar, ja sitten minä ja Lieschen, ja sitten sukelsi kuin selviö\nkaksi päivää sitten esiin — niin, tiedätkö kuka?»\n\n»En voi aavistaa.»\n\n»Knud Hansen, ajattele, aivan entisellään, ihan, — tällä hetkellä taas\npinnalla: on kirjoittanut jotakin ja ansainnut paljon rahaa. Nyt hän\non matkustanut Pohjanmerelle surusta, ettei kantasalin ympärillä ollut\nyhtään huonetta vapaana, mutta hän palajaa kolmen viikon kuluttua\nja aikoo jäädä tänne työskentelemään ja asumaan. Hän on tarjoutunut\nminulle elinkautiseksi emännänapulaiseksi.»\n\n»Kantasali, mikä se on?» kysyi Fritz.\n\n»Se on suuri ullakkohuone, josta on muodostunut jonkinlainen\neteishalli. Vanha venakko ja minä maalaamme seinät täyteen kuvia,\nvanha flyygeli on keskellä lattiaa, ja kun Häberle soittaa iltaisin,\novat siellä koolla kaikki jumalat, 'meidän kantavanhempamme', kuten\narkkitehdit sanovat, — yksi laulaa, toinen soittaa luuttua...»\n\n»Entä sinä?» kysyi Fritz.\n\n»Jaa minä? Minusta on tullut vanha ja muriseva ja minua sanotaan\nMara-muoriksi, Fritz.»\n\n»Niinkuin muori tai äitihän sinä olit aina meille kaikille. Minä\ntulisin mielelläni tänä iltana, mutta... Lieschen...»\n\n»Lieschenkö? Pidä häntä yksinkertaisesti vertaisenasi, jotahan hän\npohjaltaan on. Ajattele, että olet kerran tehnyt hänelle suurta\nvääryyttä ja pyydä ritarillisesti anteeksi, niin on sävy selvä...»\n\n»Hyvät ihmiset, Mara, jos kaikki olisi niin yksinkertaista kuin sinä\nsanot...»\n\n»Se on yksinkertaista, Fritz, sen olen elämäni kolmena viime viikkona\njälleen oppinut. Elämä on ihan yksioikoista niin kauan kuin me itse\nolemme mutkattomia ja tosia! Siinä koko asia.»\n\n»Niin, mutta Lieschen ei suinkaan rakasta minua enää?»\n\n»Ei. Hänessä on riehunut kauhea viha sinua vastaan, hän on halveksinut\nsinua syvästi, niin, hän halveksii sinua vielä, ei silloisen vääryyden\nvuoksi, vaan sen käsityksen tähden, mikä sinulla on siitä. Hän sanoo\naina: 'Jumalan edessähän kaikki ihmiset, ovat yhdenvertaisia, mutta kun\nylhäiset kristityt tekevät semmoista, niin meikäläisille se on synti,\nmutta heikäläisille muka ei, vaikka jos kaksi tekee ihan samaa, niin\ntottahan he ovat yhtäläisiä.'»\n\n»Hän on oikeassa», mutisi Fritz.\n\nMara katsoi nyt kelloansa.\n\n»On jo myöhäinen, tuletko mukaan? Tahtoisin sanoa vielä, että Lieschen,\ns.o. minä en luule, että hän on parantunut, ja talvi on oven edessä.\nEhkäpä hänen siunauksensa voi tuonnempana tehdä sinulle hyvää. Minä\nmenen edellä, tuletko perästäpäin?»\n\n»Tulen», vastasi Fritz nousten ylös.\n\nHe menivät yhdessä ulos. Mara loi häneen niin suloisen silmäyksen, että\nhän Fritzin mielestä jälleen oli nuori ja kaunis. Sitten he erkanivat.\nFritz halusi kävellä vielä puoli tuntia ja tulla sitten. Menopäätös\ntuntui hänestä vaikealta.\n\nMutta kun kello oli yhdeksän, meni hän kuitenkin ylös. Perille\ntullessaan kuuli hän ukon soittavan ja tunsi joutuvansa uuden tenhon\nvaltaan. Hän aukaisi hiljaa oven ja oli nyt »hallissa». Hän huomasi\nheti, että kantasali oli yksinkertainen, suuri, vanhanaikainen\nullakko-eteinen, josta taiteellisella koristelulla oli todellakin\ntullut halli. Kaksi seinää oli maalattu freskoilla, toiset olivat\nverhotut erilaisilla matoilla, suuri olkimatto oli keskellä flyygelin\nalla, pilareissa riippui kaksi ikivanhaa messinkistä »kynttilänpidintä».\nHän näki leveän kaakeliuunin pankolla, jolla istui useita henkilöitä,\nflyygelin ääressä kykkivän vanhan, kummituksenkaltaisen äijän, jonka\nkädet liukuivat koskettimilla ja loihtivat vanhasta soittokoneesta\nnäitä salaperäisen tenhoavia ääniä. Fritz nojautui äänettömästi erästä\npilaria vastaan ja tarkkasi vähitellen ympäristöään lähemmin. Hän näki\nMaran istuvan yläruumis etukumarassa, kädet polvilla; hämärässä näki\nhän hänen silmiensä loistavan ja hänen mustan tukkansa kiiltävän. Hän\nistui siinä kuin Sibylla, niin suurena ja juhlallisena. Tällä hetkellä\ntuntui hän Fritzistä aivan uudelta ja oudolta. Hänen jalkainsa juuressa\nistui pieni vaaleatukkainen tyttö, joka kaikkine aistinensa seurasi\nsoittoa. Vielä näki Fritz molempain arkkitehtien seisovan ja vanhan\nvenakon, ja silloin tällöin aukeni ovi ja uusia ihmisiä hiipi sisään;\nmoni heistä näytti miltei nälkiintyneeltä, mutta kaikkien kasvoilla oli\nloisto, joka asuu niiden kasvoilla, jotka tietävät, että on olemassa\njotakin parempaa kuin tämä vaivainen elämä maan päällä ja ovat vihdoin\nlöytäneet oikean tien. Erään freskokuvan alla olikin lause: »Me olimme\nkaikki eksyksissä kukin tahollansa. Mutta Herra pani kaikkien synnit\nhänen päällensä.» Fritz alkoi hämärästi aavistaa näiden sanojen\nyhteyttä.\n\nKun vanhus oli lopettanut, vallitsi niin syvä hiljaisuus, että kukaan\nei arvannut liikahtaa. Sitten astui eräs nuorukainen Häberlen luokse\npuhellen jotakin tälle, ja Fritz meni kättelemään Maraa. Tällöin\nhuomasi hän myöskin Lieschenin istumassa, ja nyt oli hänestä yhtäkkiä\nihan luonnollista ja itsestään selvää, että hän meni myöskin tämän luo.\nFritz ojensi hänelle kättään ja sanoi hiljaa:\n\n»Hyvää päivää, Lieschen. Anna minulle anteeksi.»\n\n»Sydämen pohjasta», vastasi tyttö.\n\n»Hiljaa!» huusi joku. »Hiljaa!»\n\nUkko Häberle soitti kuutamosonaatia.\n\nMara oli peittänyt kasvonsa käsillään. Fritz tunsi, mitä hän ajatteli,\ntunsi että tässä huoneessa liikkui pelkkiä suuria, läpikamppailtuja\nelämänkohtaloita, jotka pyhittivät sen. Ja hän mietti kuinka köyhä on\nkaikkien niiden ihmisten elämä, jotka eivät tiedä semmoisesta mitään,\nvaan tuntevat vain muodollisia seuroja tai väsyttäviä, lyijynraskaita\niltoja, ei mitään sielun kohotusta, kun päivä päättyy ja suuri,\nhiljainen yö lähenee, eivätkä tiedä, mihin kaiken syntinsä ja hätänsä\nahdistuksessa menisivät.\n\nHän oli kuin haltioitunut. Tätäkö sanottiin boheemiksi?\n\nKun viimeiset sävelet olivat vaimenneet, nousi Mara ja antoi hänelle\nmerkin. Fritz seurasi häntä ja he menivät matalaa ovea kohti, jossa oli\nMaran nimi: M.A. v. Doren.\n\nHe tulivat pitkään, kapeaan kamariin, joka muutamilla huonekaluilla\noli sisustettu niin erinomaisen miellyttäväksi, että Fritziltä pääsi\nhuudahdus: »Oi, kuinka viihtyisää!»\n\nHe istahtivat uunin ääreen kahteen korituoliin.\n\n»Mara», sanoi Fritz, »mutta pidetäänkö sinusta täällä kylliksi huolta?»\n\n»Parempaa kuin hienoimmassa hotellissa. Et uskoisi, mikä onni on\nsairastuessa olla näiden ihmisten parissa. Äskettäin olin pari päivää\nvuoteen omana ja se oli suorastaan kuin juhla. En ole pitkään aikaan\nsyönyt niin hyviä liemiä kuin arkkitehti Bremerin keittämät tai\nsemmoista teetä kuin venakko keittää. Entäs isä Häberlen sekoittamat\nsaunakukkatipat! Verrattomia. Me elämme, täällä niinkuin tosiaan\nvapaat ihmiset. On kokonaisia sanasarjoja, joita täällä ei lainkaan\ntunneta, kuten esim. sairaustapauksissa tartunta, seurustelussa kutsu,\npukukysymys ja varsinkin ikävä... Meidän ei tarvitse kuulua mihinkään\nyhdistykseen ollaksemme hyväntekeväisiä, meidän välillämme on salainen\nside ja jokainen auttaa toistaan sanaa sanomatta ja itsestäänselvänä\nasiana. Me emme ratkaise ajan polttavia kysymyksiä sanoilla, vaan kukin\nkohdastaan omalla teollaan, Fritz.»\n\n»Sinähän kuvaat paratiisillisia oloja, Mara.»\n\n»Tavallansa. Eihän Jeesus säälinytkään ketään niin kuin rikkaita,\nkylläisiä ihmisiä.»\n\n»Mutta onhan teidän joukossanne myöskin kauhean syvälle langenneita\nihmisiä.»\n\n»On kyllä, mutta pahettakin voi täällä helpommin vastustaa, se kun\non julkinen eikä pyrikään piileksimään, kun sitä vastoin korkeampien\ntaholla, virkamies- ja upseeripiireissä esim. pahetta aina salataan\nja koetetaan kaikin mokomin näyttää siivollisilta ulospäin. Ah,\nmitä se hyödyttää? Se rasittaa sydäntä vain vielä enemmän. Ihmiset\novat kaikkialla samanlaisia — lurjuksia ja turmeltuneita naisia on\nylhäisimmissä ja alhaisimmissa piireissä aivan yhtä lailla, eikä yksi\nsääty ole turmeltuneempi kuin toinen — se on totuus.»\n\nMolemmat vaikenivat.\n\n»Tiedätkö, että tämä oli Peterin huone? Täällä kadotti hän itsensä ja\ntäällä löydän minä itseni jälleen. Siitä on jo kulunut pitkä, pitkä\naika, mutta hänkin palajaa ensi lempeensä — musiikkiin. Minä uskon sen\nvarmasti.»\n\nFritz oli yhä vaiti. Sitten kysyi hän:\n\n»Oletko äskettäin kuullut mitään — Odasta, Mara?» Mara huokasi hiljaa,\nkertoi sitten varovasti Odan mielialasta ja hänen ystävyydestään rouva\nvon Lindbergin kanssa ja huomautti, että ihmiset ajattelevat näistä\nasioista niin eri tavalla. Hän puolestaan ei saattanut eikä halunnut\nsiihen sen enempää sanoa, mutta ymmärsi, että Odasta tuntui vaikealta\ntulla Müncheniin ja paras kai hänen oli ollakin Oskarin luona.\n\n»Hän on siis vielä siellä. Minä ajattelin nyt matkustaa kotiin, mutta\nsiinä tapauksessa menen sinne vain pariksi päiväksi. Läheisyys on liian\nkiihdyttävä, tiedätkö. Odan ja minun ei sovi nyt olla heikkoja, sehän\nolisi samaa kuin peräytyminen keskellä ratsurynnäkköä, eikö niin, Mara?\nMeidän täytyy nyt odottaa, mitä Jumala meistä päättää. Ja tämmöinen\nilta täällä teikäläisten parissa tekee hyvää. Hyvästi, Mara, minä käyn\nsinun luonasi pian kerran vielä ja kaikki, mitä voin tehdä Lieschenin\nhyväksi — senhän tiedät, sinun tarvitsee minulle vain mainita. Mutta\nrahan tarjoaminen tuntuisi minusta nyt loukkaukselta, ja kuitenkin —\nmistä te kaikki oikeastaan elätte, kuule?»\n\nMaran täytyi nauraa hänen huolestunutta näköänsä.\n\n»Ah, jokainen ansaitsee aina jotakin ja se tekee yhteensä aika paljon.\nMinä möin useita luonnoksia ennenkuin muutin tänne ja heitin taiteen\nsikseen. Vasta täällä tässä ympäristössä olen löytänyt itseni. Talon\nisäntä näki freskoni kantasalissa ja on pyytänyt minua maalaamaan\nalakerrassa olevan ravintolan seinät. Se on ensimmäinen hyvä tilaus\nelämässäni, Fritz. Nyt vasta minun taiteilijaelämäni todella alkaa.\nEikö elämä ole merkillistä?»\n\n»Sinäkö maalaat tavallisen kapakan?»\n\n»Ehkäpä se on tärkeämpi maalattava kuin kirkko. Siihen täytyy taiteen\nyleensä palata, Fritz. Minä maalaan heille merenhyrskyn, ehkäpä\nheistä silloin tuntuu olo vapaammalta ja iloisemmalta ja — olut\nlaimistuneelta. Hyvästi, Fritz, ja kiitos, että tulit.»\n\nFritz suuteli hänen käsiään kunnioittavasti.\n\n»Ja tännekö sinä aiot jäädä ja juurtua, Mara?»\n\n»Kukapa sen tietää! Jään tänne ainakin toistaiseksi; minä tunnen, että\nvoin täällä jälleen tulla täysin onnelliseksi, vieläpä enemmän: minähän\nalan vasta nyt elää! Ei pidä vain ajatella, että elämä tuottaa mitään\nerikoista tai suurta — pieni ja suurihan ovat vain käsitteitä. Vain\njoskus, öisin, on kuin kuulisin askelia tulevan minua kohti kaukaa,\nmutta en tiedä, ovatko ne elämän vai kuoleman — äänihän on sama.\nSaattaahan se myöskin olla meren soitto, joka minua kutsuu. Peter\nsanoi aina, että minä olin meren sukua. Ehkäpä minä senvuoksi sovellun\nniin huonosti ihmisten pariin? Peter sanoikin kerran, kun minun täytyi\nsanoa hänelle eräs ehkä kova totuus: 'Mara, Mara, kuka voi juoda näin\nkarvasta vettä?' Senvuoksi on hyvä, että minä nyt olen yksin. Hyvästi,\nFritz, hyvästi!»\n\n\n\n\n13.\n\n\nKaksi vuotta oli kulunut.\n\nJa jälleen oli kirkas lokakuunilta. Mutta vanha rouva von Doren ei\nenää istunut jäykkänä ja suorana, vaan kumaraisena ja alakuloisena\nkamiinipaikallaan.\n\nHänen edessään oli pelipöytä. Hän odotti uskollista ystäväänsä Oskar\nBrenteä, joka kahdesti viikossa tuli hänen luokseen _écartéta_\npelaamaan. Tänään viipyi Oskar tavallista kauemmin, ja vanhus muisteli\nodotellessaan menneitä aikoja.\n\nSe, mikä hänen ylpeää selkäänsä oli niin taivuttanut, oli hänen\npoikansa Ludwigin kuolema kaksi vuotta sitten. Ihan äkkiä oli tuo\nvoimakas mies kuollut keuhkokuumeeseen syksyllä, ja hänen kuolemansa\njälkeen tuli ilmi, että tilan taloutta oli hoidettu niin huonosti,\nettä Dorenin perhe oli suorastaan ahtaalla ja huolestuttavassa\nasemassa. Vanha rouva maksoi sanaa sanomatta niin paljon velkoja\nkuin saattoi maksaa, mutta se ei riittänyt, ja hän ajatteli tänään:\nMitenkähän olisi käynyt, ellei Lieschen Meier olisi kuollut ja Fritz\nja Oda tehneet sovintoa? Tosin, kovaahan oli, että Bucheneck nyt oli\npelastettu Brentein rahoilla, mutta nuori rouva von Doren oli osannut\nlyhyessä ajassa kietoa vanhan isoäidin sormensa ympäri; totisesti, sen\ntuo reipas pikkurouva osasi! Lehahtihan hienoinen hymy vanhan rouvan\nkasvoille hänen ajatellessaan onnellista nuorta paria pääkartanossa\nja heidän valkoveristä pikku Maraansa — kaihan miehinen suvunjatkaja\npikapuoliin saadaan. Fritz, se täytyy sanoa, oli osoittautunut sangen\ntoimeliaaksi otettuaan tilan haltuunsa ja joka ilta tulivat molemmat\nvanhuksen luo hänen elämänsä ehtoota ilostamaan. Minette-rouva\nmolempine tyttärineen oli muuttanut Kieliin, maksattivat Fritzillä ja\nOdalla itselleen runsaan eläkkeen ja syöksyivät Kielin seuraelämään.\nMerkillistä, mietti vanhus, kuinka vähän hän heitä kaipasi, vaikka\nheidän käytöstapansa kieltämättä oli moitteettomampi kuin Odan,\nkieltämättä, sillä Oda pysyi sinä, mikä oli: tuli aina vielä lumisena\nsisään ja suuteli häntä herttaisesti ilman muuta — taas levisi hymy\nvanhuksen kasvoille — suloinen hän sittenkin oli, Oda, vaikkakin\nuudenaikainen ja häikäilemätön.\n\nJa hän kertoi niin paljon Marasta. Aluksi se ei vanhusta lainkaan\nmiellyttänyt, mutta vähitellen oli hän siihen tottunut, ja nyt oli\nhänen ensimmäinen kysymyksensä, kun Fritz ja Oda tulivat, tavallisesti:\n»Onko teillä tietoja Marie Agnekselta?» ja sitten kuunteli hän\nvärähtämättä kaikki ja sanoi lopuksi lyhyesti: »Jaha, jaha. No, Fritz,\ntapasitko äitisi Kielissä?»\n\nSiihen päättyi keskustelu.\n\nJos Fritz ja Oda joskus tekivät viittauksia, että Maran pitäisi tulla\nBucheneckiin, keskeytettiin se puhe heti.\n\n»Hän on pitänyt tuota herra Rasmussenia meitä kaikkia parempana — hän\nei enää sovi Dorenien joukkoon.»\n\n»Mutta, isoäiti», sanoi Fritz sitten, »kihlaushan on purettu jo lähes\nneljä vuotta sitten.» Silloin vastasi vanha rouva vain: »Soo? Siitä\nminä en tiedä mitään. Marie Agnes ei ole sitä minulle ilmoittanut. Jos\nMarie Agnes vain päättää ja ottaa todellakin tavattoman miellyttävän\nherra Brenten, niin minä annan hänelle hänen nuoruutensa hairahduksen\nanteeksi.»\n\nHän oli juuri ajatuksissaan jälleen saapunut Oskariin, kun tämä\nsaapuikin ja ojensi vanhalle rouvalle pari ruusua.\n\n»Kiitoksia», sanoi tämä, »kuinka huomaavaista teidän puoleltanne, herra\nratsumestari. Teillä ei kai kuitenkaan ollut oikein halua tänään tulla\nvanhan rouvan luo, kun tulette näin myöhään.»\n\n»Pyydän tuhannesti anteeksi. Pehtorini ei päästänyt minua irti.\nTiedättehän kuinka tavattoman kernaasti tulen.»\n\n»Sangen rakastettavaa — te olette mairittelija.»\n\n»Enkä ole. Joka miehellä ei ole sellaista isoäitiä kuin minulla», sanoi\nOskar rauhallisesti.\n\nSittenkun vanha rouva oli tullut Odan isoäidiksi, oli Oskarkin ruvennut\nnimittämään häntä siksi, ja rouva von Doren oli siihen puoliksi\nalentuvaisesti mukautunut.\n\n»Tänään on minulla kai taas yhtä surkean huono onni ratsumestari. Mitä\nuutta kuuluu?»\n\n»Paljon. Tahdotte ensin kuulla sanomalehtiuutiset vai sukukuulumat?»\n\n»Suku on aina lähinnä, herra ratsumestari. Koskeeko se pojantyttäriäni\nKielissä?»\n\n»Minulla ei valittavasti ole kunniaa tietää mitään neideistä, mutta\nserkultani Hampurissa olen kuullut, että suuri merisinfonia tulee\nsiellä piakkoin esitettäväksi ja että Rasmussen saapuu Amerikasta sitä\nitse johtamaan.»\n\nVanha rouva teki käsillään torjuvan liikkeen.\n\n»Herra Brente, huonot sukkeluudet eivät ole minun alaani. Te unohdatte,\nettä minä olen vanha vaimo.»\n\n»Oi, pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta serkkuni kuuluu sukuuni ja tämän\nhän tosiaan on minulle tänään kirjoittanut ja paljon muuta lisäksi,\nmutta sitä kai minun ei pidä kertoa?»\n\n»Ehkä myöskin, että tuota Rasmussenia nyt yleisesti jumaloidaan\nja että hänellä on musta pujoparta, kuten äskettäin seisoi jopa\nKreuzzeitungissakin! Minusta on tämänlaatuinen reklaami taiteilijoiden\npersonasta jokseenkin mautonta, mutta muutenhan he kai eivät tule\nkuuluisiksi.»\n\nOskar tarkkasi ihastuneena vanhuksen kasvoja.\n\n»No, hieno mieshän Rasmussen oli aina ja kunniallisesti hän on\nmenestyksen työllänsä ansainnut, totisesti.»\n\n»Niinkö todella? Teidän vuoronne, herra Brente.»\n\n»Niin on, niin on. Minähän häviän kuin hevoskoni, ah, anteeksi,\nsitähän ei saa sanoa, mutta isoäiti ei toivottavasti kiinnitä huomiota\nmaakalaiseen puhetapaani. Niin, se Rasmussen on nyt onnensa luonut ja\nminutkin on kutsuttu konsertin jälkeiseen juhlaan.»\n\n»Mikä eri juhla sitten vielä tulee?»\n\n»Thomsenin luona. Neiti Thomsen laulaa orkesterin säestyksellä jonkun\nsuuren sävellyksen, kaikki Peterin johdolla. Sitten tulee hänen\nsinfoniansa ja konsertin jälkeen suuret illalliset Thomsenin luona\nja siellä luultavasti julaistaan Peterin ja Frida Thomsenin kihlaus,\nkirjoittaa serkkuni.»\n\nHän tarkkasi tätä sanoessaan visusti vanhan rouvan kasvoja.\n\nRouva von Doren heitti kortit läjään.\n\n»Vai niin», sanoi hän silmät säkenöiden, »nyt siis, kun hän on\nsaavuttanut menestystä, jättää hän hänet ja ottaa rikkaan Thomsenin!\nNo, muutahan en senlaatuisilta ihmisiltä ole odottanutkaan.»\n\nOskarin silmät suurenivat.\n\n»Jättääkö hänet? Mutta isoäiti! Mara — minä tarkoitan teidän\npojantyttärenne — on antanut hänelle rukkaset. Minkäs miesparka sille\nmahtaa?»\n\n»Pojantyttäreni tiesi, miten oli tehtävä, herra Brente. Niin, on teidän\nvuoronne. Te pelaatte tänään surkean huonosti, ystäväni. Milloinka tuo\nkonsertti Hampurissa sitten on?»\n\n»Viikon perästä, 22. lokakuuta, Dremmelshofin koko väki aikoo tulla\nmukaan. Pehtorin väki kokonaan ja mamselikin sanoi: 'Mitä, herra\nRasmussen, joka täällä soitti niin kauniisti, että ihan täytyi itkeä,\nantaa Hampurissa konsertin! Herra ratsumestari, sinne me mennään.\nSisareni, Line Groterjahn, asuu Hampurissa ja on usein pyytänyt\nminua tulemaan!' Ja Bucheneckin herrasväki tulee varmasti mukaan,\nRasmussenhan on holsteinilainen, niin että sinne on mentävä jokaisen,\njoka vain kynnelle kykenee. Hauskaa, kun mies niin nousee työnsä\nja loistavien lahjojensa ja sellaisen naisen avulla kuin teidän\npojantyttärenne Münchenissä. Muuten, joko olette kuullut, että Turkissa\npian syttyy sota? Sinne menen minä mukaan vapaaehtoisena. Minä alan\nkyllästyä erakkoelämään Dremmelshofissa — tai isoäiti, arvon rouva,\nmiksette te oikeastaan muuta minun luokseni? Se olisi mainiota.»\n\n»Tämä ehdotus on sangen liikuttava, rakas ratsumestari, mutta — minun\npäiväni ovat luetut.»\n\n»Joutavia! Teillä on vielä ruusuja poskilla. Te olette nuorin meistä\nkaikista. Tulkaakin mukaan Hampuriin kuulemaan suurta sinfoniaa! Minä\ntilaan ylimääräisen junan ja tuon auton tähän ovenne eteen. Ajatelkaa,\nmikä kunnia kaikille holsteinilaisille, kun vanha rouva von Doren\nBucheneckista saapuu vartavasten juhlimaan nuorinta holsteinilaista\nkuuluisuutta, Rasmussenia, se tekisi hyvän säväyksen, mitä?»\n\nRouva von Doren katsoi Oskaria kummissaan.\n\nHetken kuluttua sanoi hän vain:\n\n»Soo, te olette voittanut pelin. Ehkä riittääkin täksi päivää.\nLiisa tuo heti teetä... Kertokaa minulle enemmän Turkista, herra\nratsumestari, se kiinnittää suuresti mieltäni.»\n\nKun Oskar oli mennyt, sanoi vanhus moneen kertaan itsekseen.\n\n»Lystikäs mies, kovin lystikäs mies.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkoa myöhemmin oli suuri päivä Hampurissa.\n\nOli konsertin alkamishetki ja jättiläismäinen Gluck-sali oli täpötäynnä\nyleisöä.\n\nHäikäisevän kirkas valo, loistavia pukuja, äänten sorinaa ja\nsalaperäisen kiihoittavia näppäilyjä orkesterista, missä 'viriteltiin'.\nSeisomapaikatkin oli myyty ja ovien luona seisoi pää pään vieressä\ntosiaan taiteenjanoista nuorisoa, joka mielellään seisoo kolme tuntia,\nettei vain menettäisi ääntäkään. Nyt kävi suhaus: he tulevat! Kaikki\nkurkottivat kaulaansa nähdäkseen taiteilijan paremmin. Marakin kohotti\nhiukan päätään ja silloin — näki hän hänet.\n\nMara oli saapunut pari tuntia sitten Münchenistä ja seisoi nyt erästä\npilaria vastaan nojaten tummapukuisena keskellä seisojayleisöä.\n\n»Tuo on Frida Thomsen», sanoi eräs ylioppilas hänen vieressään.\n»Kerrassaan jumalainen, eikö ole? Aivan kuin hopeata puku, ja kun hän\nlaulaa — lumotuksi tulet! Hän laulaa vain Rasmussenin sävellyksiä.»\n\n»Missä Rasmussen on?»\n\n»Tuolla, tuo tumma, kookas mies, jolla on frakki ja valkoiset liivit ja\npunainen ruusu napinlävessä, tuo, jolla on musta tukka ja parta, hieno\nmies, katso hänen liikkeitään ja mikä ryhti hänen päässään. No, hän\non saanut onnesta kiinni, mutta hänen kasvoissaan on myöskin jotakin\nrautaista, eikö ole... hiljaa, pst, pst...»\n\nPeter Rasmussen tarjosi Frida Thomsenille käsivartensa ja saattoi hänet\nkorokkeelle.\n\nHuikeat kättentaputukset tervehtivät taiteilijaparia.\n\nFrida Thomsen oli jo kauan ollut hampurilaisten lemmikki, mutta\nnyttemmin ei hänen nimeänsä mainittu muuta kuin yhdessä Peter\nRasmussenin kanssa.\n\nHe kumarsivat molemmat, sitten istahti Peter flyygelin ääreen ja löi\nmuutamia akordeja.\n\nHeti syntyi haudanhiljaisuus.\n\nFrida Thomsen lauloi pelkkiä Peter Rasmussenin säveltämiä lauluja.\n\nHän alkoi lempilaulullaan: 'Kun kuohuu pauhinalla', joka heti antoi\noikean mielialan koko illaksi.\n\nKonserttisaliin levisi kuin merenkohua ja meri-ilmaa, ja laulu oli kuin\nsuuren sinfonian airut, kuin ensimmäinen lokki rantasärkkien yllä,\njoiden takana meri kohisee ja hyrskyää.\n\nSeurasi riemuisa kättentaputus.\n\n»Kukahan siihen on sanat sepittänyt?» kysyi joku. »'Mara' seisoo tässä,\nkuka se Mara on?»\n\n»Mara ei ole kukaan. Se on hänen äitinsä. Ei, Mara on meri. Hiljaa, se\nalkaa taas.»\n\nLaulu seurasi laulua, sitten tuli pieni väliaika, jonka jälkeen\nFrida Thomsen lauloi orkesterin säestyksellä ja Rasmussen johti eri\nkorokkeelta, mutta hänen johtonsa oli melkein vain ylimalkaista\nviittailua. Frida Thomsen johti koko sävellystä hopeaisella äänellänsä,\nja esitystä seuraaviin taputuksiin yhtyi innokkaimpana johtaja, jolle\nlaulajatar kiitollisena nyökkäsi päätään.\n\nSitten tuli kymmenen minuutin väliaika, mutta kukaan ei poistunut\nsalista. Nähtiin vain kuinka Rasmussen kohteliaasti saattoi Frida\nThomsenin ulos. Sitten kuului taas orkesterin viritysnäppäilyjä ja\nvihdoin tuli Peter Rasmussen ja astui korokkeelle.\n\nKaikki oli jo ääneti.\n\nMara näki Peterin kohottavan oikeaa käsivarttaan ja ikäänkuin\nvavahtavan, sitten oikaisihe hän suoraksi ja seisoi kuin vaskeen\nvalettuna. Mutta hän antoi kätensä jälleen vaipua. Oliko se heikkoutta?\nMutta sitten kuului kolme reipasta, pientä tahti-iskua, hän kohotti\nmolemmat käsivartensa, ja soitto alkoi.\n\nOliko se musiikkia?\n\nEikö se ollut meri, joka siinä oli niin tyynenä ja rauhaisana, että\nluuli näkevänsä sen silmäinsä edessä, rajattomana, rannattomana,\ntummansinisenä, pyhässä levossa ja suuruudessa, ja kaukana näköpiirin\nrajalla lipui vitivalkeita purjeita kohti tuntematonta maata ja\npilvissä kajasti kangastus, suuri, monitorninen kaupunki — eikö jo\nkaukaa, kaukaa kuullut kellojen soivan ja julistavan syvää, autuasta\nrauhaa kaikille maille? Mutta mitä ääniä ne olivat, jotka nyt\nnäyttivät ilmoittavan jotakin uutta? Tapahtui salaperäinen muutos,\nmeri sai sävyynsä jotakin kauheaa, liikkumatonta, se odotti. Odotti\njättiläismäisenä, hiljaisena ja suurena. Ja nyt tuli jostakin käsky\nja sinisestä unelmoivasta peilistä tuli äkkiä jotakin muuta, jotakin\nkammottavaa, hirviö, joka kyyristi selkäänsä saaliinsa kimppuun\nsyöstäkseen. Vielä oli kaikki hiljaa, kaameaa, uhkaavaa. Sitten tuli\nsyvä kellonääni ja sitten hämäryys — kaukaa näköpiirin takaa se nousi\nverkalleen, raskaana, armottomana, kangastus katosi, hämärä pimeni ja\nsitten tuli tuuli.\n\nKuin äkkihuuto vihlaisi se vetten yli ja katosi. Mistä se tuli? Minne\nse oli mennyt?\n\nMutta syvyydessä olijat olivat sen kuulleet.\n\nBum, kajahti suuri kello, bum — ja hirviö alkoi sitä toistaa ja hiljaa\nmurista ja kohotti suurta, harmaata, teräksenkarvaista rintaansa\nraskaasti ja hitaasti ylös ja laski taas alas, ylös ja alas. Hämäryys\nyhä synkkeni.\n\nMitä tuo oli? Taasko huuto? Tuhat huutoa yhtaikaa. Kimakkaa vihellystä\nja vinkunaa, vaakunaa vonkunaa, huii-ii, siinä se porhalsi ohi,\nniinkuin hurjassa ajossa ja pyyhälsi pedon päällitse, ja tämä\naukaisi kitansa ja näytti lumivalkeat hampaansa ja karjaisi yli\nkaiken kuuluvasti. Siihen vastasi tuhatkertainen karjunta. Se tuli\näärimmäisten äärien takaa, missä ei enää ole merta eikä maata,\nsyvimmistä syvyyksistä, syvältä hornankuilujen alta ja huikeista\nkorkeuksista, missä muutoin vain serafi ja kerubi puhaltavat pitkiä,\nkultaisia pasuuniaan, se myllersi maan ja syöksi esiin valtaisina\nvesivuorina, repi esiripun kaikilta maan ääriltä ja näytti kaikkialle,\nmiten suuri laiva upposi, katkesi kahdeksi kappaleeksi ja vaipui\nsyvyyteen kuin kivi, näytti lähelläolevan uppoavan veneen repaleisen\npurjeen viimeiset lepattavat riekaleet ja peitti hukkuvien huudon ja\nnyt, nyt ojensi se jättikouransa ja tempasi kokonaisen maan syvyyteen,\nhui, kuinka kurimus kuohui ja kiehui... eikö tämä vieläkään ollut\nkylliksi? Kuka vielä huusi? Bum, soi syvyyksien kello, bum, minä, minä\nhuudan, minä huudan kovemmin kuin muut, minä olen huutanut yötä päivää\njo tuhansia vuosia, minä olen suuri, uponnut ihmissydän, minä huudan\nkaipuuta yöt ja päivät, minä soin tuhansin äänin, yöt, päivät, soitan\nkaikki tuskat, jotka koskaan ovat apua huutaneet, minä olen soinut\nhiljaa ja kovaa siitä saakka kun merta ja maata on ollut, minä huudan\nja annan kajahdukseni kaikua kunnes lasinen taivaankatto halkeaa ja\nsuuri, vertavuotava ihmissydän jälleen nousee ylös valoon.\n\nKuule kuinka vedet pauhaavat ja katso kuinka pimeys nousee, mutta\nkuuntele, kuuntele syvyyden kelloja!\n\nJa mikäs tuo nyt oli? Tuliko valo? Meri ja maa vavahtivat ja\nensimmäinen aamuruskon säde sarasti pitkän, hirveän yön jälkeen.\n\nSe tuli huilunsoiton ja tuulikanteleen sävelin ja leijui herkkänä ja\nvarovana raunioiden ja kuoleman paikkojen päällä.\n\nSe levisi verkalleen, kulki kevyin, heijastavin heilahduksin ja päilyi\nväräjävinä huntuina levottomien, ärtyisten aaltojen yllä, oli kuin\nsuuri, hyväntahtoinen käsi, joka siunaa, ja nimeämätön sana, joka\nvaimentaa kaikki huolet... ja kahmaava nyrkki syvyyksistä katosi ja\nkello vaikeni.\n\nJa miten sitten kävi?\n\nYhtäkkiä oli kaikki valoa ja loistoa, ja tässä valossa väikkyi kaukana,\nkaukana jälleen kangastus, monitorninen kaupunki, jossa kellot soivat,\nja kellojensoittoon yhtyi lukemattomien äänien laulu ja taivaan ovi\naukeni ja meri antoi takaisin kuolleensa ja taivas ja maa ja tuonela\nantoivat takaisin kuolleensa ja tuli viimeinen päivä, jolloin suuri,\nuponnut ihmissydänkin meren syvyydessä vaikeni.\n\nJa silloin tuli suuri, autuas, soiva hiljaisuus.\n\nAlkoi uusi iäisyys.\n\nSe oli meren sinfonia.\n\nMusiikki vaikeni, Peter Rasmussenin käsivarret vaipuivat alas ja\nsyvässä äänettömyydessä, joka seurasi, seisoi hän kuin kuvapatsas, ja\nvasta kun loppumattomat kättentaputukset alkoivat, kääntyi hän ympäri,\nja he näkivät hetkisen hänen kalmankalpeat kasvonsa.\n\nMyöskin Mara näki ne.\n\nMuuten ei hän nähnyt mitään. Ei kuullut mitään. Hän kuuli vain\nkellojensoiton ja seisoi kädet ristissä ja antoi kyyneleittensä\nvapaasti valua. Hän saattoi ajatella vain muutaman sanan ja ajatteli\nne yhä uudelleen, ei mitään muuta kuin tämän: Jumalan kiitos! Jumalan\nkiitos!\n\nEi kukaan kiinnittänyt häneen huomiota, kaikki olivat suuren elämyksen\nlumoissa, kaikki näyttivät kirkastuneilta, innostuneilta, säteileviltä\nja kaikki huusivat ja pauhasivat:\n\n»Rasmussen, Rasmussen, esiin Rasmussen!»\n\nJa hän tuli taas esiin ihan väsyneenä ja niin hiljaisena ja kalpeana,\nja kaikki tunkivat eteenpäin nähdäkseen hänet, ja tässä tungoksessa\nlivahti Mara ulos ja oli pian kadulla.\n\nUlkona satoi kuin saavista kaataen.\n\nMara pani päällysvaippansa, joka hänellä oli ollut käsivarrella,\njälleen ylleen ja kulki katuja pitkin minnekään pyrkimättä.\n\nHän käveli tavailisin, joustavin askelin, kuten oli nuoruudessaan\nkävellyt Peterin rinnalla. »Peter», puheli hän, »pikku Pekka!»\n\nSe oli ollut yksi hänen ensimmäisiä hyväilysanojaan silloin ennen.\nKuinka johtuikaan se nyt kymmenen vuoden kuluttua jälleen hänen\nhuulilleen?\n\nKoska hän jälleen oli löytänyt hänet.\n\nVihdoin viimein, pitkien, oi, niin pitkien, pitkien vuosien jälkeen.\n\nTämä oli jälleen hän, tämä oli Peter Rasmussen, tämmöinen oli hän\nollut, kun he menivät kihloihin, ja »pikku Pekka» äänsi hän taas. Nyt\ntiesi Mara vihdoin taas, että paha ei voinut saada Peteristä voittoa!\nHän oli saattanut tehdä syntiä — nyt kulki hänen sielunsa taas valoa\nkohti!\n\nHän halusi vielä samana yönä palata Müncheniin, mutta juna lähti vasta\nkello yksi yöllä — siihen oli pitkä aika.\n\nVihdoin meni hän erääseen pieneen ravintolaan, tilasi itselleen\nillallista ja ihmetteli, että kaikki ihmiset näyttivät niin\nvälinpitämättömiltä ja tyhjiltä. Tänään Peterin suurena kunniapäivänä.\nHän tunsi ylimielistä juhlatunnelmaa, hänen teki mielensä kutsua\nkaikki nämä ihmiset juhlimaan kanssaan, mutta he näyttivät kaikki niin\nkylläisiltä ja tyytyväisiltä, eivät varmaankaan ymmärtäneet taiteesta\nja musiikista mitään tai sellaisesta päivästä kuin tämä, jolloin\nihmiskunnalle oli annettu suuri lahja, kaadettu syliin runsaudensarvi\ntäynnä kauneutta ja iäisyyden ihmeitä. Hän ei syönyt melkein mitään.\nVihdoin hän maksoi ja lähti verkalleen pois.\n\nSade oli tauonnut, ilma oli kaunis, käveleminen teki hänelle hyvää.\nHän tuli paljoa liian aikaisin asemalle, siellä seisoi vielä palelevia\nkukkakauppiaita, ja Mara osti juhlatunnelmassaan heiltä niin paljon\nkukkia kuin saattoi maksaa ja nousi syli täynnä ruusuja ja neilikoita\nja orvokkeja kolmannen luokan vaunuun. Istui nurkkaansa ja sulki\nsilmänsä. Hän joutui olemaan vaununosastossaan yksin, juna kiiti läpi\nyön ja hän istui kukkien tuoksun ympäröimänä. Vain kaukana, loitolla\nkohisi meri ja humisi hyrsky.\n\n\n\n\n14.\n\n\n»Herra Rasmussen, ettekö todellakaan tule meille enää tänä iltana?»\n\n»En, neiti Thomsen. Älkää pahastuko, minä en saata. En voi oikein\nhyvin.»\n\n»No, huomiseen sitten, hyvästi!» Frida Thomsen keräsi kimmelteisen\nlaahustimensa kokoon, kumarsi hänelle ja lähti.\n\n»Huomiseen», toisti Peter koneellisesti.\n\nToisia ihmisiä tuli hänen ympärilleen, hänen täytyi pudistaa vielä\nmonen kättä. Kuin unessa kuuli hän ystävien kiitosta ja ylistystä\nja toisteli yhtämittaa yhtä ja samaa: »paljon kiitoksia, oo, ylen\nherttaista, kiitos, kiitos...» kunnes vihdoin viimein istui autossa ja\najoi äänettömästi hotelliinsa.\n\nTarjoilijat riensivät esiin.\n\nHaluaako herra professori illallisen tarjotuksi alhaalla vaiko ylhäällä\nsalissa, tahtooko herra professori valita erikseen ruoat vai syökö\nvalmiin ruokalistan mukaan: on tomaattilientä, kampelaa...\n\n»En kumpaakaan», keskeytti Peter tulvan, »tuokaa minulle kylmiä\nleikkeleitä huoneeseeni ja pullo punaviiniä, ei mitään muuta.»\n\n»Hyvä on, herra professori.»\n\nVihdoin oli hän yksinään huoneessaan.\n\nHän heitti pois raskaan palttoonsa ja laskeutui pitkälleen\nleposohvalle, sulki silmänsä ja makasi liikkumattomana.\n\nHetken kuluttua koputettiin ovelle ja tarjoilija ilmoitti, että\nviereisessä huoneessa oli pöytä katettu.\n\n»Kiitos», sanoi Peter lyhyesti ja jäi makaamaan.\n\nAh, kuinka hyvää se teki viime päivien kauhean jännityksen ja nyt\nlopullisen voiton jälkeen!\n\nHän halusi vain oikaista jäseniänsä ja maata liikkumattomana, joka\nhermo oli ollut niin äärimmilleen jännitettynä. Veri takoi suonissa,\nohimoissa ja sydämessä, hän tunsi olevansa ihan kuolemanväsynyt.\n\nMutta hetken kuluttua tunsi hän voivansa paremmin. Hän aukaisi silmänsä\nja tuijotti kattoon.\n\nMissä hän oikeastaan oli?\n\nHän koetti koota ajatuksiansa. Mutta ei kyennyt.\n\nHänen korvissaan kohisi ja humisi. Hän oli olevinaan Pohjanmerellä,\nniin, nyt hän tiesi, hän makasi rannikolla ja hänen vieressään istui\nMara ja laski kätensä hänen sydämelleen. Silloin hän rauhoittui.\n\nHän tunsi Maran läheisyyden niin elävästi, että hänen huulensa hiljaa\nlausuivat: »Mara!» Säikähti omaa ääntänsä ja avasi taas silmänsä,\nkatsoi ympärilleen, huomasi olevansa yksin ja tunsi huoneensa.\n\nHiljaa huoaten nousi hän vihdoin ja ajatteli:\n\n— Minun täytyy syödä jotakin, muutoin kaadun nurin.\n\nHitaasti ja hoippuen meni hän toiseen huoneeseen, istui katetun pöydän\nääreen ja alkoi juoda punaviiniä. Kuinka purppuranpunaista se viini\noli, niinkuin sydänverta, jota hän tänään oli ihmisille vuodattanut, ja\nse kuului kuitenkin vain hänelle, ainokaiselle!\n\nHän nosti lasinsa.\n\n»Sinun maljasi», sanoi hän ääneen.\n\nKotimaan kamaralle astuttua oli hänestä Mara yhä hänen lähellään, astui\nkuin varjo hänen vierellään joka askelella.\n\nPeter istui mykkänä ja hievahtamatta ja piti lasia käsissään. Kaikki\ntämä vuodatettu sydänveri, sen täytyi oikeastaan tunkea hänen luokseen\nvuolaana virtana ja löytää hänet, missä hän olikin.\n\nAh, hänhän oli niin kaukana, kaukana, häneltä mennyttä, vaikkapa hän\npärskyttäisi sydänvertansa yli koko maapallon — Maraahan ei enää ollut\nolemassa, hän oli kuollut, ja Peter oli iäksi yksinäinen.\n\nMitä hyödytti, että Oskar oli eilen kertonut hänen elävän Münchenissä\nniinkuin ennenkin, aivan entisellään, niin ettei tarvinnut muuta kuin\nmatkustaa sinne ja — ah, Oskarhan ei tiennyt, ei kukaan tiennyt, mitä\nkaikkea oli tullut väliin, hänen ja Maran väliin, kaikkea kylmyyttä,\nkaikkea kamppailua, kaikkea valhetta...\n\nVeri kihosi kuumana hänen kasvoihinsa. Hän nousi ja meni toiseen\nhuoneeseen. Nouti itselleen sikarin, mutta ei sytyttänyt sitä, palasi\ntaas ruokapöydän ääreen ja yritti syödä jotakin.\n\nVerkalleen pakotti hän muutamia paloja alas, sitten istui taas\nliikkumattomana.\n\nHän oli nyt menestyksen saavuttanut mies.\n\nTänään oli hänen voitonpäivänsä, tänään.\n\nKaikki ulkomailla saavutetut voitot olivat merkityksettömiä, mutta nyt\noli hänen isänmaansa ottanut hänet, hyljeksityn, vastaan. Tänään oli\nhän saavuttanut elämänsä suuren päämäärän.\n\nHyvä Jumala, minkä kamppailun ja kuinka pitkän harhailun jälkeen!\n\nKetä oli hänen oikeastaan kiittäminen kohtalostaan?\n\nFrida Thomseniako?\n\nOliko hän hänen kohtalonsa? Peter katsoi kelloansa.\n\nHän tiesi, että jos hän nyt menisi sinne — oli juuri puoliyö — ja\nkysyisi häneltä, olisi Frida hänen, ja kaiken hänen maineensa ja\nmenestyksensä lisäksi tulisi vielä loistava omaisuus, joka turvaisi\nhänen tulevaisuutensa; silloin olisi hänellä puoliso, joka itse oli\nsuuri taiteilija, ja yhdessä saattaisivat he tehdä voittoretken kautta\nmaailman, mutta — kivi, joka hänen sydäntään painoi, ei ikinä siitä\nkirpoaisi. Vaan kirpoaisiko se missään tapauksessa? Jälleen kuumotti\nja ahdisti häntä. Herra nähköön, oli tämäkin voitonpäivä, tässähän\nhän istui tuskia kärsimässä juhlimisen asemesta — hän löi nyrkillään\npöytään, että lasit kilisivät. Hän nielaisi vielä lasin viiniä, mutta\nse ei helpottanut, hän istui niinkuin oli istunut — murtuneena miehenä.\nHän oli saavuttanut päämääränsä. Mutta ruumiiden yli.\n\nJa minkä vuoksi oikeastaan?\n\n»Minä en voinut muuta, en voinut muuta!» voihkaisi hän ääneen.\n»He ajoivat minut tähän vihaan ja raivoon, laskivat leikkiä minun\nsydämestäni ja kyvystäni, olivat liittoutuneet minua vastaan,\nrakastivat toisiaan salassa, ivasivat ja pilkkasivat minun rehellistä\ntyötäni, riemuitsivat voitostaan... minun täytyi riuhtaista itseni irti\nja paeta, he tahtoivat minut tuhota.»\n\n»Kuka oikeastaan?» kysyi ääni ihan kuuluvasti. Peter katsahti hurjana\nympärilleen.\n\nHuoneessa ei ollut ketään. Äänessä oli aivan kuvaamaton kaiku. Täynnä\ntyyneyttä ja hyvyyttä.\n\nHän hypähti ylös ja asteli edestakaisin.\n\n»Knud ja Mara», huusi hän äkkiä.\n\n»Sehän on valhetta», sanoi ääni taas ihan levollisesti, »puhu sitä\nmuille, mutta älä sano itsellesi tänä voittosi hetkenä.»\n\n»Mutta minun täytyy se sanoa, minun täytyy se sanoa», voihki hän\nuudelleen. »He eivät olleet kumpainenkaan läsnä tänä iltana. He eivät\nsuo minulle tätäkään voittoa, he elävät yhdessä ja rakastavat vaan\ntoisiaan.»\n\n»Mene ja kysy Maralta, onko se totta.»\n\n»Minä en saata, minun täytyisi tappaa se kolmas, joka on meidän\nvälillämme, se paholainen...»\n\n»Mutta Peter!» sanoi ääni vain.\n\nPeter istahti pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsivarsiinsa.\n\nTätä ei enää saattanut sietää.\n\nKuka puhui täällä hänen kanssaan, kuka vainosi häntä? Oliko se Mara?\nKoko ajan oli Mara häntä vainonnut, aina, aina, nämäkin kolme vuotta\nAmerikassa. Ei ollut häntä hetkeksikään jättänyt, Peter tiesi sen\nkyllä, oli seisonut kuilun partaalla, johon hän oli aikonut syöksyä, ja\nvain katsonut häntä, eikä hän ollut hypännyt. Mara oli aina ollut hänen\nlähettyvillään, ja nyt, kenen lähetti hän nyt hänen luokseen?\n\nHerra nähköön, hän, Peter, oli häntä rakastanut niinkuin elämässä vain\nkerran voi rakastaa, mutta Mara oli hänet jättänyt juuri, kun hänen\nkauhein, vaikein aikansa oli, kun hän koetti kirjailijatoimellaan saada\npurttansa väljemmille vesille, silloin oli hän hänet jättänyt, silloin\noli hän käynyt kylmäksi ja kalseaksi, silloin oli hän hänet hyljännyt\nja mennyt Knud Hansenin kanssa ja hänet, Peterin, olivat he sitten\najaneet miltei kuolemaan, ja nyt, että hän nyt oli se, mikä oli, siitä\nsai hän kiittää vain omaa itseänsä.\n\n»Peter-parka!» sanoi ääni.\n\nHän hypähti jälleen ylös.\n\nRauhattomana käveli hän huoneesta toiseen koko yön.\n\nEikö tämä kamppailu koskaan lakkaisi?\n\nMitä häntä hyödytti hänen ihana sinfoniansa, jossa hän oli temmeltänyt\nja runoillut ja laulanut sydämensä rauhaan? Oliko tämä rauha valhetta?\nOliko kaikki ollut turhaa? Eikö mikään menestys ja maine ja onni\nauttanut mitään?\n\nSoiko kello aina syvyyksissä?\n\nSoi, hänestä tuntui kuin soisi se entistä äänekkäämmin.\n\n»Mitä se on?» voihkaisi Peter. »Mitä se on?»\n\nHän ei saanut pitkään aikaan mitään vastausta ja asteli ahdistavine\najatuksinensa huoneessa edestakaisin.\n\nMutta kun aamuruskon ensimmäisen kajastuksen aikana seisoi ikkunan\nääressä ja katsoi ulos, kuului ääni vielä kerran.\n\n»Peter!» sanoi se, »jäätkö vielä tänäkin yönä tappiolle?»\n\nHän seisoi hetken liikkumattomana suuria hikikarpaloita otsallaan.\n\n»En!» huusi hän äkkiä ääneen, otti päällysvaatteensa ja lähti ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä Häberlen suuremmassa huoneessa makasi Knud Hansen sohvalla. Hän oli\nloukannut jalkansa, hänen säärensä oli pantu lastoihin ja hän oli kovin\nsurkeana.\n\nMutta tällä hetkellä kiiluivat hänen vedensiniset silmänsä. Sillä hänen\nvuoteensa ääressä istuivat Mara ja isä Häberle, ja Maran täytyi kertoa.\n\nKnud Hansen taputti käsiään kuin ylimielinen poika.\n\n»Pyydän kerta vielä, Mara-neiti, sanokaa se kerta vielä: koko Hampuri\nsiis oli läsnä ja juhli häntä riemuiten ja kaikki olisivat tahtoneet\nseistä päällään niinkö ihana on tämä sinfonia, niinkö suurenmoinen\ntodella? Meidän Peterimme, nyt hän on siis voittanut.»\n\n»Minä luulen myöskin, että hän nyt voittaa», arveli isä Häberle, »minä\nuskon sen varmaan.»\n\n»Kuinkas muuten? Tietysti. Pian tulee hän nelivaljakolla kultaisissa\nvaunuissa ja noutaa meiltä pois kuningatar Maran. Neiti Mara, älkää\nmenkö pois, minähän lasken tuhmaa leikkiä, tiedän sen, mutta koko\njuttu on niin ihana. Pyydän jäämään, minä tukehdun muuten yksin. Isä\nHäberle menee pois, mutta te jäätte, Mara, minullahan on teille jotain\nkertomistakin.»\n\n»Mitä sitten?» kysyi Mara ystävällisesti ja istuutui jälleen.\n\n»No, kustantaja kirjoittaa julkaisevansa minun lastensatuni, jos te\nsuostutte ne kuvittamaan.»\n\n»Ah, oliko teillä minun luonnokseni todellakin mukana? Mutta\ntietystihän annan ne kernaasti.»\n\n»Hyvä, sitten jaamme ansion. Ehkäpä siitä tulee hyväkin juttu ja minä\nsaan vihdoinkin ne tuhannet, joita yhä vielä odotan sen kuuluisan\ntulipaloromaanin jälkeen.»\n\n»Knud», sanoi Mara, »oletteko tosiaan sen vahingon jo unohtanut, vai\nteeskentelettekö vain? Olkaa kerrankin ihan suora.»\n\n»Mutta, Mara, minäkö en olisi suora! Joka olen teidän edessänne kuin\navoin kirja. Te tiedätte, että rakastan teitä epäjum...»\n\n»Älkää puhuko semmoisia, pyydän!»\n\n»Ei ei, en minä sitä tarkoitakaan, mutta suora minä olen. No niin, sen\npalaneen käsikirjoituksen muisto on minulle jo tuskaton, ihan tuskaton.\nMinä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen. Vain Peterin käytöstapaa en\nsaattanut pitkään aikaan sulattaa. Ensimmältä olin siitä ihan sairas.\nJa sitten luulin loppuni tulleen... minä tahdoin joutua hunningolle,\ntahdoin unohtaa teidät, Mara, mutta juttu on se, että en sitä voinut.\nTe tiedätte, että nämä vuodet Amerikassa ajattelin aina teitä... teidän\nei ole tarvis mennä pois... minä tarkoitan sitä parhaassa mielessä. Ja\nkun teitä ajattelee, Mara, niin ei voi tehdä mitään alhaista — se on\nkoko juttu. Ja sitten vihdoin ymmärsin myöskin teidän hyvästelysananne\nsilloin, kun puhuitte pulaan jättämisestä, muistatteko vielä? Voi näet\nolla uskollinen ainoastaan, jos ei jätä itseänsä, sisäisintä luontoansa\npulaan. Niinhän kai tarkoititte?»\n\n»Niin, sisäisin luonto on jokaisen ihmissielun suuri salaisuus,\nsisäisin luonto on — Jumala.»\n\n»Niin, niin, ja niinpä minä sitten taas vielä kerta kapusin ylös. Mutta\nen sittenkään saanut mitään rauhaa, kunnes jälleen kömmin Müncheniin\nteidän piiriinne. Ja nyt, 23. lokakuuta, voitte toki kerran antaa\nminulle todistuksen, että minä tässä kodittomien turvapaikassa olen\nkehittänyt itseni jonkinlaiseksi lastenhoitajaksi... minä olen, kuten\nHäberle sanoo, lyönyt paholaista nenälle.»\n\n»Häberle lausuu sen tosin hiukan toisin, mutta lastenhoitaja sopii\ntodellakin, Knud. Mihin joutuisimmekaan täällä kaikki ilman teitä,\ntehän autatte meitä kaikkia. Te olette ahkerin meistä kaikista ja isä\nHäberlelle olette kuin oma poika!»\n\n»Entä teille?»\n\n»Kuin hyvä ystävä», sanoi Mara.\n\nKnud Hansen vaikeni ja hänen silmissään oli sanoin kuvaamaton ilme.\n\nMara nousi ja antoi hänelle kättä.\n\n»Niinpä käymme nyt käsiksi satukirjaamme ja teemme tehtävämme yhtä\nhyvin kuin — Peter omansa, eikö niin? Näkemiin, Knud.»\n\nMara lähti ja kävi vielä ukko Häberlen luona kysyäkseen jotakin tämän\noppilaasta, jota hän myöskin opetti.\n\nEnnen lähtöään loi hän ukkoon pitkän, surullisen silmäyksen, ja vanhus\nsanoi:\n\n»Minä tiedän, mitä sinä tahdot tietää, lapsi, ja voin sanoa sinulle\nainoastaan: pysy järkähtämättä paikallasi, lujasti. Minä ajattelin,\nkun viime yönä rukoilin hänen ja sinun puolestasi, profeetta Danielia,\njonka rukouksen kuulemista pahat henget pidättivät yksikolmatta\npäivää — ja ne ovat toimessa, sen saat uskoa, juuri kun hän on\nvoittamaisillaan, täytyy hänen kukaties vielä kokea paljonkin... kokea\nrikkautta ja suurta hätää...»\n\n»Sinä tarkoitat Frida Thomsenia?»\n\n»Niin, ehkä täytyy hänen käydä sekin läpi. Mutta mitä se kaikki\nmerkitsee henkien suuressa taistelussa aarteesta, kun vain saamme hyvän\nvoitolle.»\n\n»Ah, niin. Soitatko tänä iltana, isä?»\n\n»Soitan, kello yhdeksän. Knudhan, lapsi, ei saa nukutuksi ilman sitä,\nmutta minulla ei ole mitään rauhaa ennenkuin saan sen sinfonian. Kuule,\nMara!»\n\n»Mikäs on?»\n\n»Ei mikään, mutta minä luulen, että sinun ovesi kävi.»\n\n»Minunko oveni, sanot?»\n\nHän seisoi hievahtamatta vanhuksen edessä, suoristautui sitten ja lähti.\n\nKantasalissa ei ollut ketään. Hän meni huoneeseensa. Sielläkään ei\nollut ketään.\n\nIsä Häberle oli erehtynyt.\n\nKuinka saattoikaan vanhus ajatella... ja vaikkapa Peter tulisikin, mitä\nMara hänelle sanoisi?\n\nHän istui vanhaan nojatuoliin ikkunan ääreen. Alkoi hämärtää, ja hänen\nkorvissaan soi merenkohua ja kellojensoittoa.\n\nKello seitsemän aikaan kuuli hän eteisen oven käyvän, ja Peterin\naskeleita hallissa.\n\nHän ei kummastellut hetkeäkään. Hän oli ihan rauhallinen.\n\nSitten koputettiin ovelle ja Maran lausuttua »sisään», tuli Peter hänen\nluokseen huoneeseen.\n\nJäi seisomaan ovelle lakki kourassa. Mara näki hänen olevan\nkalmankalpean ja liikutuksesta mykistyneen.\n\nSilloin nousi Mara ylös ja meni vastaan.\n\n»Hyvää päivää», sanoi hän ja ojensi tulijalle kättä. Tämä tarttui\nsiihen ja he seisoivat näin vastakkain, Mara mykkänä ja hyvänä ja Peter\nmyös äänettömänä ja sangen kalvaana. Ja heidän näin seistessään upposi\nheidän väliltään kokonainen maailma ja tilalle kohosi uusi, verkalleen,\njuhlallisesti. Mutta he eivät kumpikaan saattaneet sitä vielä nähdä.\n\n»Olitko tulossa minun luokseni?»\n\n»Olin, jos saan», vastasi Peter.\n\n»Tule.»\n\nEikö hän ollut tänä aamuna päivän sarastaessa kuullut tätä sanaa\n»tule», kun hän riensi asemalle, ja lähti ensimmäisellä pikajunalla\nMüncheniin?\n\nMara laski hänen kätensä irti, istui taas vanhalle paikalleen ja\nviittasi lähellä olevaa tuolia ja ihmetteli kuinka jääkylmät hänen\nkätensä olivat, kun hän pani ne yhteen.\n\nPeter jäi seisomaan, missä oli.\n\nTuijotti Maraa kuin ilmestystä.\n\nMara tahtoi hän sanoa, mutta ei päässyt pitemmälle, lankesi vain\npolvilleen hänen eteensä ja peitti päänsä hänen helmaansa.\n\nMara kietoi kätensä hänen ympärilleen.\n\nHuoneessa vallitsi haudanhiljaisuus.\n\nVihdoin kohotti Peter päätänsä ja katsoi häntä. »No», kysyi Mara, »mitä\nsitten minusta tahdot?»\n\n»Oi, Mara, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!»\n\n»Pikku Pekka!» sanoi Mara, kumartui alemmaksi ja suuteli häntä.\n\nÄkkiä irroittautui Peter ja hypähti ylös.\n\n»Minä tiedän, ettei minulla enää ole mitään oikeutta sinuun, Mara»,\nhuudahti hän kiivaasti, »sinä olit jo silloin liian kauan kärsinyt ja\nsietänyt minua. Älä puhu! Sinun ei ole tarvis sanoa minulle mitään,\nminä tiedän jo kaikki, minä olen polkenut sinun rakkautesi jalkoihini,\nminä en enää pitkään aikaan ole ollut sen arvoinen, minä en vaadi\nsinulta mitään, en mitään, ota sinä vain tämä, tämä...» Hän kopeloi\npalttoonsa taskua ja veti sieltä esiin paksun käärön, aukaisi sen\nvapisevin käsin ja laski hänen syliinsä. Se oli sinfonia.\n\n»Sen vain tahdoin sinulle tuoda. Semmoinen olin, kun olin nuori,\nei, siinä olet sinä, sinun sielusihan, Mara, minun sieluni on\nherättänyt. Ota tämä, se kuuluu sinulle. Minä itse en koskaan voi tulla\nonnelliseksi, mutta ota se. Etkö sitten tahdo sitä ottaa?»\n\nHän katsoi Maraa rukoilevasti.\n\nMara oli ojentautunut selkäkenoon ja istui liikkumattomana. Hämärässä\nnäki Peter hänen kalpeat kasvonsa ja silmät, jotka katsoivat häntä niin\nsuurina ja vakavina. Hänen polvillaan oli sinfonia. Miksei hän sanonut\nmitään?\n\nPeter laskeutui jälleen polvilleen hänen viereensä.\n\n»Mara, rakas Mara, onko sinulla liian paljon minulle annettavaa? Ah,\nota edes tämä taakka minun sydämeltäni.»\n\n»Minä otan sen kernaasti, Peter, mutta sitten sinun täytyy se antaa\nminulle myöskin ihan kokonaan. Teetkö sen?»\n\nPeter painoi päänsä hänen povelleen ja puhui nopeasti, katkonaisin\nlausein.\n\n»Tässä», sanoi hän, »tässä, sinfoniassa on kaikki.»\n\n»Minä tunnen sen», kuiskasi Mara.\n\n»Sinä? Kuinka se on mahdollista? Vasta eilen illalla kello kahdeksan...»\n\n»Minä olin Hampurissa, Peter. Tulin vasta tänä aamuna takaisin.»\n\n»Olitko sinä siellä! Mara, minä tunsin sen. Sinä olit minua niin\nlähellä, minä tiesin sen, en saanut rauhaa koko yönä, kunnes juoksin\nasemalle ja tulin sinun luoksesi, vaikka en lainkaan tiennyt, tokko\nsaisin...»\n\nVastauksen asemesta syleili Mara häntä. Oli taas pyhä hiljaisuus.\n\n»Ja nyt tiedät, mitä minä olen kokenut, eikö totta?»\n\n»Tiedän kai», vastasi Mara hiljaa.\n\nPeter voihkaisi. Jälleen syntyi pitkä äänettömyys.\n\n»Mutta, Mara», alkoi hän sitten taas äkkiä. »Sinä et tiedä kaikkea,\nsinä et voi sitä tietää. Tiesitkö sinä, tiesitkö, että yhteen aikaan en\nsinua rakastanut?»\n\n»Tiesin kyllä», kuiskasi Mara.\n\n»Tiesitkö, että melkein vihasin sinua, Mara?»\n\n»Tiesin, Peter.»\n\n»Ja miksikä vihasin sinua? Kun olin sokea, hullu, mieletön. Kuinka\nkauheaa onkaan, kun hetkeksikään hukkaa tähtensä ja joutuu väärälle\ntolalle. Silloin menee kaikki vinoon ja nurinpäin. Minä en ymmärtänyt\nenää mitään. Minä tarkoitin kirjailupuuhallani kuitenkin täyttä\ntotta, tahdoin ansaita rahaa sinulle ja itselleni, ja sinä olit aina\nhiljaisesti sitä vastaan, se loukkasi minua niin. Minä en saattanut\nkäsittää sinua, vaan pidin sinua niin kylmänä ja ajattelin, että sinä\net välittänyt naimisiinmenosta ja sitten... tuli Knud meidän väliimme\nkolmanneksi, niin paljon lahjakkaampi kuin minä, ja sinä olit aina\nhänen puolellaan, aina, ja vihdoin vihasin häntäkin, tiedätkö sen?»\n\n»Tiedän, Peter.»\n\n»Minä vihasin häntä leppymättömästi, sillä hän muka ajoi minua\nturmioon. Musiikkiinihan en pitkään aikaan enää ollut luottanut. Vasta\nkun Amerikassa olin tuolla kauhealla kiertueella neiti Thomsenin\nkanssa enkä sentään tahtonut elää vain hänen rahoistaan, ryhdyin\njälleen soittamaan henkeni edestä, kahviloissa yöt läpi, konserteissa\nja rikkaiden pankkiirien luona... Ja sitten kerran tunsin tähteni\nverkalleen ja suurena jälleen kohoavan, ja silloin tiesin, että sinä,\nMara, olit ollut oikeassa aina, aina. Minä ryhdyin taas säveltämään.\nSinähän olit lähettänyt minulle kaikki vanhat sävellykseni silloin,\nja niistä tuli minun pelastukseni, Mara! Minun piti aina kirjoittaa\nsinulle siitä, mutta ajattelin aina sitten, että se nyttemmin kuitenkin\noli liian myöhäistä. Sinä olit sanoutunut minusta irti enkä minä\nuskonut sinun antavan anteeksi.»\n\n»Peter», sanoi Mara vain, »Peter», ja silitti hänen päätänsä.\n\nTaas syntyi äänettömyys.\n\nSitten jatkoi Peter jälleen: »Mutta, Mara, sinä et tiedä vielä kaikkea,\nja tänään pitää sinun saada tietää kaikki. Sinä et tiedä, että minusta\non tullut rikoksentekijä.»\n\nViimeiset sanat lausui hän tuskin kuuluvasti.\n\n»Sen tiesin jo kauan», sanoi Mara.\n\nPeter hätkähti. Mutta Mara piti häntä kiinni.\n\n»Eikö totta, Knudin käsikirjoituksen sinä...»\n\nPeter hypähti ylös.\n\nMara näki hämärässä hänen seisovan edessään suorana kuin kynttilän ja\nkalmankalpeana.\n\n»Annoin palaa», sanoi hän. »Mutta minä en uskonut salaman iskevän,\npahin tuntui jo olevan ohi, mutta...» hän oli hetken hiljaa ja jatkoi\nsitten intohimoisesti: »mutta minä iloitsin, minä riemuitsin sisässäni,\nkun liekit loimusivat veriviholliseni yllä ja tuhosivat sen. Niin,\nMara, minä iloitsin. Tiesitkö sinä tämänkin kataluuden jo?»\n\nHänen äänensä oli kova ja katkera, hän kääntyi syvään huoaten poispäin\nja istui sitten tuolille hänen viereensä.\n\n»Eikö totta, sitä sinä et sentään vielä tiennyt, että olen oikea konna,\nsillä ajatus ja teko ovat samaa?»\n\n»Kyllä, Peter», sanoi Mara rauhallisesti ja hyvänsävyisesti, »minä\ntiesin sen kaiken niinkuin nyt tiedän, ettet enää sitä ole.»\n\nPeter painoi päänsä alas.\n\n»Mitä se hyödyttää? Minähän en voi milloinkaan, milloinkaan sitä\nkorvata. Kuinka on mahdollistakaan, Mara, että meissä on semmoisia\ntunteita? Ihminen pitää itseänsä rehellisenä, kunnon miehenä ja äkkiä,\näkkiä on melkein tukehtua vihasta, raivosta ja murhanhimosta ja olisi\nvalmis tekemään rikoksen. Vain sattuma ehkäisee sen.»\n\n»Ei ikinä sattuma, Peter.»\n\n»Niin, mutta jos Knud olisi joutunut hunningolle, niin syy olisi\nollut minun, minun yksin. Mutta siihenkin tietoisuuteen olen päässyt\nvasta vähitellen, oikeastaan vasta viime yönä, Mara. Sillä suuressa\nkatkeruudessani selittelin aina: mitä joutavia, hän ei huku, hänellähän\non Mara. Hänellä on Mara ja minulla ei. Mara! Ellei tuota kolmatta\nolisi ollut meidän välillämme...»\n\n»Knud ei siinä koskaan ole ollut, Peter.»\n\nJa kun Peter tuijotti häneen katkerasti, jatkoi hän rauhallisesti: »Hän\nei ole koskaan ollut meidän välillämme. Jos tahdot olla ihan tosi...»\n\nPeter vavahti eikä sanonut mitään.\n\nSilloin tarttui Mara taas hänen käteensä.\n\n»Peter, tällä hetkellä voi vain täysi totuus auttaa meitä. Saanko sanoa\nsinulle, mitä ajattelen? Vaikkapa se jälleen olisi kitkerää vettä, jota\nminun täytyy antaa sinulle juotavaksi? Sinähän tahtoisit kernaasti\npäästä tästä painostavasta taakasta, eikö niin?»\n\n»Sano vain», vastasi Peter.\n\n»Pikku Pekka», sanoi hän. »Knud ei ole koskaan ollut kolmantena meidän\nvälillämme eikä myöskään hänen kirjoittelunsa. Etkö tiedä, mitä isä\nHäberle aina sanoi kolmannesta? Että me olemme Jumalan omia ja että\npaholainen asettuu väliin erottamaan Jumalaa ja hänen lapsiansa? Ja\nniin pian kuin me annamme vain sormenkin verran perään, saa tämä kolmas\nmeidät valtaansa ja meidän täytyy häntä seurata kaikessa suuressa ja\npienessä, vihassa ja kateudessa ja itsekkyydessä, ja silloin eksymme me\nitsestämme. Sinua vietteli hän niillä kymmenellä tuhannella markalla,\njotka tahdoit vastoin parempaa tietoasi ja tuntoasi ansaita ja tulit\nsiten itsellesi uskottomaksi ja silloin meni kaikki hukkaan. Minä\ntahdoin niin kernaasti auttaa sinua, Peter. Mutta minä tein sen ihan\nnurinpäisesti, kun näet ajattelin, että minä voisin sinua auttaa. Sitä\nei voi kukaan ihminen! Se on suurin erehdys, mitä on. Oi, minun olisi\npitänyt vapauttaa sinut itsestäni paljoa ennemmin. Minä olen siten\ntehnyt suuren vääryyden, mutta ihminenhän on usein heikko. Sinä saatoit\nvain itse auttaa itseäsi, Peter, ja me täällä saatoimme vain alati\nrukoilla sinun puolestasi.»\n\n»Sen tiedän», vastasi Peter, »senvuoksi ei Jumala olekaan minua\nhyljännyt, Mara. Viime yönä tunsin sisäistä pakkoa tulla sinun\nluoksesi, et tiedä kuinka voimakasta, mutta vielä junassa tarrasin\nkiinni ajatukseen, että minä en ollut syypää, vaan sinä ja Knud. Ja\nminä tulin tänne vaatimaan sinua tilille ja joku sanoi aina: 'mene,\nmene!' niin selvään, että minä tästedes aina tunnen sen äänen. Ja\nsitten täällä, kun sinut näin, oli minun pakko langeta polvilleni.»\n\nHetken kuluttua sanoi Mara: »Nyt menemme Knudin luo, eikö niin?»\n\nPeter katsahti häneen silmät suurina.\n\n»Mennään», sanoi hän sitten.\n\nHe nousivat ylös, Peter aukaisi Maralle oven, ja he menivät yhdessä\neteisen läpi. Kun he astuivat Häberlen asuntoon, kavahti Knud\nistualleen ja tuijotti heitä säikähtyneenä.\n\n»Peter», huudahti hän.\n\nPeter puristi hänen kättään.\n\nHe katselivat toisiaan äänettöminä.\n\n»Knud», sanoi Peter, »minä tulen pyytääkseni sinulta juhlallisesti...»\n\n»Äh, joutavia», keskeytti Knud hänet kiiruusti, »anna olla...»\n\n»En», vastasi Peter syvästi huoaten, »anna minun puhua, se on\ntarpeellista, eikö olekin, Mara?»\n\nMara oli istuutunut tuolille Knudin vuoteen jalkopäähän, nyökkäsi\nPeterille, ja tämä nojautui tuolin selkämystää vastaan.\n\n»Anna minun vihdoinkin päästä taakastani, Knud. Sinä olit oikeassa, kun\nkerran Hampurissa vaadit minulta käsikirjoitustasi. Minä hoidin sitä\nhuonosti sinä yönä, ja sittemmin oli liian myöhä sitä pelastaa. Mutta\nsiinä ei ole kaikki, minä...»\n\nHän vaikeni kuin väsymyksestä.\n\nMara nojasi hiljaa päätänsä hänen käsivarteensa. Silloin Peter jatkoi.\n\n»Ja minä iloitsin, kun se paloi... anna anteeksi — se.»\n\n»Kyllä», vastasi Knud, joka jälleen oli laskeutunut pitkälleen, »mutta\nkuinka se oli mahdollista, Peter?» Nyt nousi Mara ylös.\n\n»Minun täytyy vielä käydä herra Bremerin luona. Hänellä on niin paha\nnuhakuume. Minä tulen pian takaisin.»\n\nMolemmat ystävykset katsoivat hänen jälkeensä, kun hän meni, ja olivat\näkkiä mykistyneet. Peter istui Maran tuolille ja ojensi Knudille vielä\nkerran kättä.\n\nKnud tarttui siihen.\n\n»Veliseni», sanoi hän, »käsikirjoituksesta en pitkään aikaan ole\nvälittänyt, mutta sinun vihaasi en voinut oikein sulattaa. Mikä sinuun\nmenikin!»\n\n»Se oli paholainen», sanoi Peter.\n\n»Niin olikin», vahvisti isä Häberlen ääni, »se se oli. Hyvää päivää,\npoikaseni, hyvä, että taas olet täällä. Onko sinulla sinfonia mukana?»\n\n»Se on Maralla, isä.»\n\n»Se on oikein. Onpa sinusta täytynyt tuntua hyvältä, kun sen vihdoinkin\nolet voinut tuoda hänelle. Oletkin antanut hänen odottaa sangen kauan.\nSinä olet hänelle vielä monta sinfoniaa velkaa.»\n\n»Niin, minä olen paljon velkaa.»\n\n»Et, et mitään enää, veliseni», sanoi Knud.\n\n»Olen, olen! Mitä antaisinkaan, jos voisin tuhkan seasta saada\nkaivetuksi sinun käsikirjoituksesi esiin! Yöt ja päivät kaivaisin\nkaivamistani...»\n\n»Hän kirjoittaa vielä parempaa, antaa hänen vain olla... Hän on jo\nkauan ollut oikealla tiellä. Sinun täytyy nyt taas vain ehtiä perässä,\nPeter. Pääasia on, ettei teidän välillänne enää ole kolmatta.»\n\nPeter ja Knud katsahtivat toisiinsa.\n\n»Niin, niin», jatkoi vanhus, kävellen huoneessa edestakaisin tapansa\nmukaan, »se täytyy vain tuntea ja sitä erehtyy kuitenkin niin helposti,\nniin helposti. Jos meillä on kiviä tiellämme, niin ajattelemme aina,\nettä joku kolmas on pannut ne meidän tiellemme ja syydämme kaiken syyn\nsen kolmannen niskaan, ja tietääkö jokainen aina heti hänen nimensä!\nToiset sanovat sitä kohtaloksi tai sattumaksi siksi ja siksi ihmiseksi.\nNiinpä arvelee kaksi ystävää usein, että kolmas ystävä heitä häiritsee.\nSinä ajattelit, että se oli käsikirjoitus, sinä taas, että se oli Mara,\nja se oli kuitenkin vain oma syy, joka erotti teidät Jumalasta ja\nsenvuoksi myöskin ihmisistä, tai oikeammin sanoen, se oli paholaisen\ntyötä, jota te kumpikin vihassa ja raivossa teitte hänen kuuliaisina\norjinansa. Ja silloin on koko tie pimeä, pojat, sillä Luciferin\nläheisyys heittää synkkää varjoa tiellemme, jotta me eksymme, ja\nsilloin on hänen helppo saada meidät kiinni. Meidän ei pitäisi koskaan\nunohtaa, että kaikki pohjimmalta on kamppailua, jättiläiskamppailua\nJumalan ja paholaisen välillä — meistä.»\n\n»Silloinhan olisi oikeastaan ihminen kolmas», sanoi Peter.\n\nTällä hetkellä tuli Mara jälleen hiljaa sisään. Peter nousi ylös, ja\nkun Mara istui, nojautui hän jälleen tuolin selkämystään.\n\nKeskellä lattiaa seisoi vanhus ja katsoi säteillen kolmea ystävystä.\n\n»Ei», sanoi hän. »Ihminen on Jumalan omaisuutta, aivan omakohtaista,\nsillä Jumala on hänet luonut. Luojaa ja luomusta ei koskaan voi\ntyyten erottaa. Suuren mestarin viimeisen sormenjäljen voitte nähdä\nkaikkialla. Paholainen on tullut väliin kolmanneksi.»\n\nJa kun he olivat ääneti, sanoi hän salaperäisesti.\n\n»Ettekö te ole koskaan vielä häntä nähneet?»\n\n»Olen minä», kuiskasi Mara, »kerran Hölupissa, ja sittemmin vielä yhden\nkerran.»\n\nHänen tuolinsa selkämystä vavahti, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan.\n\n»Ihmiset puhuvat niin paljon pimeydestä ja varjosta, joka heitä\nahdistaa, mutta jos he vähänkin avaisivat silmiänsä, näkisivät he,\nettä ne ovat langenneen enkelin suuret, harmaat siivet, jotka heitä\nvarjostavat. Täytyy karttaa pimeyteen mieltymistä. Se, joka jo täällä\nsaattaa nähdä yliaistilliseen maailmaan, voi usein nähdä ihan selvästi\njättitaistelun ja taistelevien olentojen hahmon. Kaikki riippuu siitä,\nkenen puolta me pidämme. Sen mukaan olemme kirkkaita tai synkkiä ja\nsameita, ja sen armeijaa me enennämme, jolle antaudumme. Niinpä on\njokainen ajatuksemme ja jokainen tekomme osaltaan vaikuttamassa suureen\nmaailmanratkaisuun Jumalan ja paholaisen välillä. Täytyy vain se\nhavaita eikä suvaita, että kolmas voittaa. Oletteko nyt ymmärtäneet?»\n\n»Olemme, isä», vastasi Mara hiljaa.\n\nHän kohotti päätään ja katsoi Peteriä. Seurasi pitkä äänettömyys.\n\nSitten sanoi Mara:\n\n»Minä menen nyt pois, on jo myöhä.» Hän nousi ja ojensi heille kaikille\nkättä. »Hyvää yötä, isä, hyvää yötä, Knud, hyvää yötä, Peter.»\n\n»Enkö saa saattaa vielä sinua huoneeseesi?» kysyi Peter tukahtuneella\näänellä.\n\nMara ei vastannut, hänestä oli niin omituista olla, ikäänkuin ankaran\nsairauden jälkeen. Hän käveli epävarmasti, oli niin kummallisen heikko,\nsydän jyskytti kuuluvasti ja kovaa, korvat soivat ja humisivat. Hän\nmeni edeltä, ja sitten seisoivat he eteisessä vastakkain.\n\n»Mara», sanoi Peter, »ette te ole sitä kolmatta tunteneet, vaan minä,\nminä yksin. Minä tahtoisin sanoa vielä jotakin, mutta nyt en saa sitä\nhuuliltani. En uskalla. Tiedätkö, mitä se on?» Hän tarttui Maran käsiin\nja katsoi häntä hartaan rukoilevasti.\n\nMara ei vastannut mitään\n\n»Mara, ymmärrätkö minua, jos nyt sanon — huomiseen?»\n\nMara seisoi suorana ja kookkaana.\n\n»Mitä sillä tahdot sanoa?» kysyi hän vihdoin melkein tylysti.\n\n»Että asia on niinkuin ennenkin, että minä yhä rakastan sinua yhtä\npaljon, oi Mara!»\n\nMara hengitti raskaasti. —\n\n»Sinäkö — minua?» sanoi hän.\n\nJa pudisti hiljalleen päätänsä.\n\n»Ah, Peter», sanoi hän sitten, »se on nyt liian myöhäistä, minä\nolen tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi, katso, kaikki nämä pitkät\nvuodet...»\n\nÄkkiä vavahti hänen ruumiinsa, hän tempautui irti, meni nopeasti\nhuoneeseensa, istahti työpöytänsä ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä.\n\nPeter seurasi häntä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.\n\n»Mara», pyysi hän, »oma Marani!» Muuta hän ei osannut sanoa.\n\nMara rauhoittui taas pian, mutta sanoi: »Niin pitkät vuodet, ne\nvievät liian paljon, Peter. Katso, ne kolme vuotta, jolloin sinä\nkirjoitit ja päivä päivältä yhä vieraannuit minusta. Ja sitten\nviimeiset neljä vuotta... ne ovat tehneet minut vanhaksi, minä en\nenää kelpaa onneen, minä en sovi ihmisten pariin. Jätä minut tänne\nyksin köyhien keskuuteen, minä olen täällä löytänyt tieni. Pikku\nPekkani, nuoruudenonnemmehan meillä oli, ja keskipäivän me olemme...\nlaiminlyöneet.»\n\n»Minä en voi elää ilman sinua», rukoili Peter.\n\n»Niinkö arvelet? Minä luulen, että sinun täytyy sitä kuitenkin yrittää.»\n\n»Ei, Mara, minä en voi! Enkä voi uskoa, että sinun rakkautesi on\nkuollut! Minä tiedän, että kukaan ihminen maailmassa ei voi niin\nrakastaa kuin sinä. Eikö totta, Mara, se ei ole kuollut?»\n\n»Kuollutko? Ei... kuoleeko sitten mitään tässä maailmassa? Mutta\nseitsemän vuotta niin syvää kärsimistä... sekään ei mene jäljettömästi\nohi. Ja viime kesänä, Peter, olin vähällä kuolla nälkään, leivän ja\nihmisten. Minä olen siitä vastikään jälleen toipunut, ja olin jo niin\nkauan sitten ja niin täydellisesti, niin täydellisesti luopunut.\nelämästä, etten minä nyt enää voi.»\n\nSilloin mykistyi Peter.\n\nJättimäiseksi kasvoi hänen syyllisyytensä.\n\nHän ei uskaltanut sanoa enää mitään.\n\nHän suorastaan kivettyi kauhusta.\n\nMara oli taas jälleen ihan rauhallinen.\n\nHän nousi ja laski kätensä Peterin olkapäälle.\n\n»Meidän täytyy nyt kestää tämäkin», sanoi hän. »Kiitos, että tulit. Se\noli suurin lahja, mitä olisit voinut minulle antaa.»\n\n»Näinkö sinä lähetät minut pois?»\n\nJa kun Mara vaikeni, jatkoi hän: »Minähän olen valmis odottamaan niin\nkauan kuin tahdot, mutta anna minun tulla takaisin, Mara, ja kysyä\nuudelleen aina jonkun ajan kuluttua, joko se päivä on, jolloin sinä\nehkä ajattelet toisin. Minullahan ei maailmassa ole ketään paitsi\nsinua!»\n\nHän luki Maran silmistä erään kysymyksen ja sanoi nopeasti. »Ei, me\nolemme hyviä ystäviä ja taiteilijatovereita, Frida ja minä, muuta\nei. Ja Mara, mies, joka sinua rakasti se pitää sydämensä puhtaana\nsuurimmassakin kiusauksessa. Niin syvälle en ole langennut, muutenhan\nen nyt näin seisoisi sinun edessäsi. Milloin saan palata? Pianko?\nKutsutko minua? Vai saanko minä koettaa... en tahdo sinua kiusata,\nmutta ehkä piankin...?»\n\n»Saat», sanoi hän hiljaa.\n\n»Onko siinä kaikki?» kysyi Peter soinnuttomasti. Mara nyökkäsi vain,\nkun Peter suuteli hänen käsiään ja meni hiljaa pois.\n\nPeter kuljeksi vielä kauan pitkin Münchenin katuja. Tähdet tuikkivat\nniin suurina ja kultaisina ja Peter Rasmussen katsoi niihin ja tunsi\nolevansa niin pieni ja surullinen. Hän ajatteli tähänastista elämäänsä,\njoka oli ollut täynnä itsekkäisyyttä ja kunnianhimoa ja ylimielisyyttä\nja epätoivoa. Oliko hän nyt päässyt hyville päiville vain senvuoksi,\nettä hän vihdoinkin oli täyttänyt velvollisuutensa ja alkanut asioida\npyhällä, hänelle uskotulla leiviskällä? Ah ei, hän ei ollut matkansa\npäässä, vaan vasta alkutaipalella, eikä edes sitä: hänen täytyi vielä\npalata kauas takaisin ja uudelleen ja huolellisesti istuttaa kaikki\nne kukat, jotka hän väärällä tiellä oli huolettomasti tallannut, ja\noikaista ja korjata se, minkä hän oli väärin tehnyt, eikä enää paeta\npahoja tekojansa ja kääntää niille selkäänsä, vaan katsoa niitä suoraan\nsilmiin ja tuhota se paha, minkä ne olivat aikaansaaneet. Muu ei\nauttanut.\n\nHän oli kyllä ennen ajatellut: jos vain voisin tunnustaa vääryyteni,\nniin kaikki olisi hyvin, ja hänellä olikin tänään ensimmäistä kertaa\njälleen tunne, että raskain taakka hänen sielustaan oli kirvoitettu,\nsillä Mara oli antanut hänelle anteeksi. Mutta antaisiko hän täysin\nanteeksi?\n\nRiittikö sitten ihmiselämä sovittamaan ja jälleen hyväksi tekemään\nsitä, mitä hän ystäviään vastaan oli rikkonut?\n\nJa millä ja miten hän sen sovittaisi?\n\nAh, hänhän tahtoi antaa heille sydänverensä uusissa ja ihanissa\nsävelteoksissa, mutta mitä oli hänen taiteensa verraten ystävien\nkohtaloihin? Mitä saattoi hän taiteellaan heille antaa? Luuliko hän\nsitten saattavansa lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin? Eihän hän ollut\nlainkaan sen arvoinen.\n\nVitkalleen ja selkä kumarassa palasi hän hotelliinsa, missä oli yötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFritzin ja Odan sähkösanoma kutsui seuraavana aamuna Maraa\nBucheneckiin. Isoäiti oli kuolemaisillaan. Kuinka kummallista, ajatteli\nMara, mahtaako hän todella haluta nähdä minua vielä kerran? Hän oli\nheti selvillä siitä, että hänen nyt täytyi matkustaa, vaikka hän juuri\nvastikään oli tehnyt sen pitkän matkan, oli hän siitä hyvillään. Hän\nsuoritti nopeasti matkavalmistuksensa, sanoi ystävilleen hyvästit,\npyysi sanomaan terveisiä Peterille ja riensi selkäreppu selässään\nkeskusasemalle.\n\nKun hän oli nousemassa asemanportaita ylös, tavoitti hänet joku, ja\nPeterin pyytelevä ääni sanoi:\n\n»Saanko minä kantaa sinun reppuasi? Ja saanko saattaa sinua? Minun on\ntänään palattava Hampuriin, ja jos sallit...»\n\nPeter katsoi häntä niin epätoivoisena, ettei Mara saattanut muuta kuin\nsanoa:\n\n»Mennään yhtä matkaa. Mutta jätä selkäreppu minulle, kunnes olemme\nvaunussa. Siellä panen sen pois.»\n\n»Hyvä, minä hankin piletit.»\n\n»Mutta minä matkustan kolmannessa luokassa.»\n\n»Etkö istuisi mukavammin toisessa? Mara!» Jälleen katsoi Peter häntä\nihan epätoivoisena. »Minulla on niin kauhean paljon rahaa, enkö minä\nsaa ostaa pilettejämme? Minä en tosiaan tiedä, mihin saisin rahani\nmenemään.»\n\n»Siltä näyttää», sanoi Mara hymyillen. »Knud sanoi, että sinä olit\nviskannut hänen vuoteelleen sellaisen kasan satamarkkasia, että hän\naikoi pelata niillä 'pasianssia' koko päivän. Minun puolestani ajetaan\nvain toisessa luokassa, vaikka ensimmäisessä, jos tahdot, mutta kukin\nomalla kustannuksellaan.»\n\nEi ollut aikaa hukata. Mara odotti junan luona, kun Peter riensi\npilettiä hankkimaan. Nyt näki hän hänen tulevan takaisin ja näki hänet\nensimmäistä kertaa selkeästi päivänvalossa. Peter tuntui äkkiä ihan\nhämmästyttävän vieraalta ja uudelta. Hän oli erittäin komea, niin\nsuuri ja miehekäs, leveäotsainen pää niin henkevä. Ja kuinka keveästi\nhän kantoi siroa matkavaippaansa, ikäänkuin olisi elinaikansa ollut\niso herra. Pieni, harmaa huopalakki sopi hyvin yhteen suipon, mustan\nparran kanssa... ja mitä kaikkea hänellä olikaan käsissään? Kirjoja\nja kukkia ja kääröjä, ja takana tuli kantaja hänen suurta, keltaista\nmatkalaukkuaan tuoden. Mara oli kuin lumeissa... oliko tuo hänen\nPeterinsä, jonka hän viimeksi saarella erottaessa oli nähnyt niin\nlaihana ja surkeana ja kasvot niin katkeranhappamina ja kivettyneinä,\ntuo siro herra, joka miltei poikamaisella ylpeydellä katseli\nostoksiansa. Nyt näki hän Maran ja tuli nopeasti luo.\n\n»Mara, meidän paikkamme ovat täällä. Tule, on aika.»\n\nMara seurasi häntä. Peter oli ottanut ensimmäisen luokan osaston heitä\nvarten kahden, ja kun he olivat sisällä, sanoi hän pyytelevästi:\n\n»Mara, tämä yksi ainoa kerta salli minulle tämä. Kuka tietää, saanko\nsinua enää tavata. Minunhan täytyy taas pian palata Amerikkaan...\nsitähän sinä et lainkaan tiedä, minun täytyy se sinulle kertoa...\ntässä ikkunan luona istut mukavimmin, ja jos tahdot nukkua, menen minä\nravintolavaunuun.»\n\nHän nosti Maran selkärepun ylös, levitti kirjoja ja kukkia ja suklaata\nhänen eteensä ja seisoi, sitten hetken mykkänä ja neuvottomana.\n\n»Istu, Peter», sanoi Mara saaden vaivoin hallituksi ääntänsä, »ja kerro\nminulle elämästäsi.»\n\nPeter istui Maraa vastapäätä, nostettuaan pienen ikkunapöydän ylös ja\npantuaan sille punaiset, tuoksuvat neilikat. Juna lähti verkalleen\nliikkeelle. Mara nojautui hiukan taaksepäin ja katsoi ikkunasta ulos,\nPeter penkoi sanomalehtiä ja kirjoja, oli kuin puoliksi unessa eikä\näkkiä uskaltanut sanoa sanaakaan.\n\nHän vilkaisi silloin tällöin Maran kasvoihin, jotka olivat hänestä\nkauniimmat, kuin hän unissaankaan oli muistellut, mutta nyt\npäivänvalossa näki hän myöskin niihin piirtyneet kärsimysuurrot. Oi\nkuinka kernaasti olisikaan hän nyt silittänyt ja suudellut pois niistä\nkaikki huolten jäljet, mutta sen oikeuden oli hän menettänyt. Hänen\nsydäntänsä kouristi äkkiä kauhea ahdistus, hän nousi ylös ja meni\nkapeaan käytävään.\n\nSiinä hän seisoi katsellen tasankoa, näki Münchenin tornien häipyvän ja\ntunsi kaikkien hukkaanmenneiden vuosien katkeruuden katkerampana kuin\nkatkerimman kuoleman.\n\nHän puristi ikkunanpielustankoa ja hänen silmänsä pimenivät.\n\nSanoisiko Mara hänelle edes yhtä ystävällistä sanaa, yhtä ainoata,\nennenkuin tämä huikean nopeasti kiitävä juna saapui Hampuriin? Mitä\noli yksi ainoa päivä, mitä pari lyhyttä tuntia, mitä olivat olleet ne\nseitsemän vuotta, jotka he olivat olleet kihloissa? Nyt tuntuivat ne\nhänestä äkkiä kuin salamannopealta unelta, nyt tiesi hän eläneensä\nparatiisissa sitä oivaltamatta. Ja nyt oli kaikki ohi. Portti oli\nmennyt lukkoon. Kuinka olikaan näin saattanut käydä! Mitä niin kamalaa\noikeastaan oli tapahtunut, joka oli saattanut heidät erottaa? Oliko se\nkaikki johtunut vain siitä, että hän oli seisonut väärällä paikalla?\nEttä hän oli jättänyt oikean tien ja antanut väärien vaikutteiden\njohtaa itseänsä. Oli, ajatteli hän, siitä se oli johtunut, sillä oli\nhän katkeroittanut omansa ja toisten elämän, se oli tehnyt hänet\nhuonoksi ja itsekkääksi ja senvuoksi oli hän väkisin työntänyt kaikki\nystävänsä luotaan.\n\nJa auttaisiko hänen pyytelynsä ja rukoilunsa enää mitään? Eikö\nollut ihan ymmärrettävää, ettei Mara enää saattanut päättää ryhtyä\nkulkemaan uudelleen hänen rinnallaan? Seitsemän vuotta oli hän siinä\nuskollisesti kulkenut! Ei milloinkaan kärsimättömyyden tai valituksen\nsanaa, aina vain rakkautta ja hyvyyttä ja hellyyttä. Jos hän silloin\nsen sijaan, että muutti uraa, olisi ottanut vastaan Münchenissä\npienen, vastaperustetun musiikkikoulun johtajan paikan, jota hänelle\ntarjottiin, niin olisivat he olleet aikoja naimisissa, aikoja! Mutta\nhän ei tahtonut hautautua niin pieneen loukkoon, ja Mara oli ollut\nvalmis odottamaan — sen oli hän, Peter, pitänyt niin itsestään selvänä\nkuin jokapäiväisen leivän. Maran oma toimiala oli näyttänyt hänestä\ntoisarvoiselta — Peter oli aina ajatellut vain itseänsä, kuinka\nsuuresti, sen huomasi hän vasta, nyt kauhukseen. Sillä kuinka olikaan\nMaran taide kehittynyt sen jälkeen kun he olivat erinneet! Oliko hän,\nPeter, _siinä määrin_ häntä alistanut ja orjuuttanut? Nyt oli Mara\njärjestänyt oman elämänsä hänen poissaollessaan, ja yksi ilta, yksi\nsilmäys oli riittänyt osoittamaan Peterille, kuinka rikas, täyteläinen\nja siunauksellinen se oli. Oliko hänellä vielä oikeutta ottaa osaa\ntähän elämään?\n\nHän ei uskaltanut enää mennä sisään. Kuinka johtuikaan hän tätä\nmatkayllätystä toimeenpanemaan? Knud Hansen oli aina paljoa\nhuomaavaisempi käytöksessään Maraa kohtaan kuin hän. Kuinka olikaan\nhän silloin Hölupissa aina pitänyt Marasta huolta, kun hän, suuri\nrunoilija, ei halunnut tulla häirityksi eikä pitänyt vähääkään lukua\nainoastakaan ihmisestä.\n\nSenvuoksi olikin hän nyt niin hirveän yksinäinen ja hyljätty.\n\n»Etkö lainkaan tule takaisin tänne?» kysyi Maran ääni hänen takanaan.\n\nPeter noudatti äänettömästi kehoitusta, ja niin istuivat he taas\nvastakkain, mutta Peter peitti kasvonsa käsillään ja olisi mieluimmin\nitkenyt.\n\n»Sinunhan piti kertoa minulle», sanoi Mara, »ehkäpä se auttaa sinua.\nSanohan, etkö koskaan sitten enää kirjoittanut?»\n\n»En koskaan! Siitä olin minä kerta kaikkiaan parantunut tuon kauhean\nukkosyön jälkeen. En vain tahtonut myöntää sitä muille ihmisille, mutta\nen ole edes kurkistanut sen koommin käsikirjoitukseeni, en kertaakaan!\nEn ole avannut mustaa salkkuanikaan, se on tavara-arkussani Thomsenin\nluona. Nyt aion polttaa sen sisällyksineen päivineen. Oi, jospa se\nolisikin silloin palanut sen toisen asemesta! Mara, et tiedä kuinka\nkauheasti se on minua painanut, kun se ei ollut millään autettavissa.\nMinä koetin kyllä aina vakuutella itselleni, ettenhän sille mitään\nmahtanut, mutta yhä kummitteli se mielessäni. Joskus olin vähällä\ntulla mielenvikaiseksi: päivällä se painoi minua kuin painajainen ja\nyöllä pengoin unissani raunioita ja tuhkaa enkä kuitenkaan löytänyt\nmitään ja vihdoin hädissäni käännyin suuren tuskani ajamana Jumalan\npuoleen, mutta en sittenkään saanut rauhaa. Ja sitten ajattelin sen\nhuuhtoutuneen pois suuren merisinfonian mukana, mutta seuraavana yönä\noli se edessäni kahta kaameampana. Tänään on toista, kun te olette\nantaneet anteeksi, mutta onnelliseksi en milloinkaan enää voi tulla.»\n\n»Kerro minulle vielä kerran tarkkaan, kuinka se tapahtui, Peter.»\n\n»Ah, kuinka usein olenkaan sitä itselleni toistanut! Klaassenit\npyysivät minua menemään ylös, kuten muistat, sulkemaan ikkunaa.»\n\n»Niin, minä muistan.»\n\n»Ylhäällä, ukkosen ja salamain keskessä elin kaamean hetken,\nhelvetillisen, Mara... Minä, minä melkein rukoilin, että Jumala antaisi\ntulensa taivaasta tulla ja polttaisi sen... minähän olin puolihulluna\ntästä kilpailusta ja siitä, että rakkain ystäväni oli siihen ryhtynyt.\nJa sitten säikähdin omia ajatuksiani, kokosin paperit hänen mustaan\nsalkkuunsa, meillähän oli molemmilla samanlaiset — ja jätin sen sinne!»\n\nHän vaikeni.\n\nMara näki nyt, kuinka sisäänpainuneet hänen poskensa olivat ja kuinka\nlohduton hänen katseensa.\n\n»Sinä kai ajattelit, että ukonilma oli lopussa?»\n\nPeter katsahti häneen.\n\n»Niin, Mara. Minä arvelin, että pahin oli ohi, ja menin alas omaan\nhuoneeseeni. Pöydälläni ikkunan ääressä oli minun salkkuni, minä\nseisoin klaveerin luona ja ukkonen rätisi. Silloin tuli Klaassen sisään\nja sanoi jotakin, mutta minä en kuullut, mitä... pani jotakin pöydälle\nja sitten samassa silmänräpäyksessä tuli hirvittävä isku. Niinkuin\nräjähdys. Minä seisoin tuliroihujen keskessä puoliksi huumaantuneena\nja viimeisen vaistoni avulla syöksin ikkunan luo, työnsin sen auki,\nkaappasin salkkuni ja olin ulkona! Satoi yhtenä ryöppynä, minun\nvierelläni oli kalastaja perheineen, rakennus paloi, sade lakkasi\näkkiä, olkikatto rusahti alas, kaikki luhistui rätisten kokoon, minkään\npelastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, savu ajoi meidät päinvastoin\nkauemmaksi... Te kaikki tulitte vasta puolen tunnin kuluttua. Silloin\noli kaikki ohi!»\n\nJälleen vaikeni hän.\n\n»Peter-parka!» sanoi Mara hiljaa.\n\nHetken kuluttua jatkoi tämä taas.\n\n»Minulla ei silloin enää ollut selkeää ajatusta. Puristin salkkua\nkainalossani, mutta minulla oli tunne kuin kulkisin saaliin kanssa.\nVoitko semmoista käsittää?»\n\n»Voin», kuiskasi Mara tuskin kuuluvasti.\n\n»Sinä ajattelet, koska olin toivonut hänen tuhoansa. Kuinka kamalaa,\nettä ihminen on yleensä mahdollinen sellaisiin toivomuksiin, Mara! Minä\ntiedän nyt että sellaiset toivomukset merkitsevät samaa kuin teko oman\nomantuntomme edessä. Ja sitten kalvaa minua vielä yksi kamala asia.\nKalastaja Klaassenhan sanoi toisena päivänä käyneensä minun jälkeeni\nylhäällä ja tuoneensa Knudin salkun alas ja antaneensa minulle. Voithan\najatella, kuinka tämä minua kuohutti?»\n\n»Kyllä!»\n\n»Jälkeenpäin sanoivat hänen vaimonsa ja tyttärensä, että ne olivat\nKnudin housut, ja että hän oli pannut salkun keittiön pöydälle. Mutta\najattele, Mara, kun minä hyppäsin ikkunasta, olin tosiaan näkevinäni\ntoisen salkun pöydällä! Ja se minua niin kauheasti kalvaa. Minähän\nolisin vielä voinut ojentaa kättäni sisään, ennenkuin katto romahti.\nMutta minä olen selitellyt itselleni, että se oli jo mahdotonta! Ah,\nmitä kaikkea sitä itselleen selitteleekään! Joskus tuskissani olen\nkuvitellut tietäneeni Klaassenin panneen sen minun pöydälleni. Siitä\nolin tulla hulluksi. Mikä siinä enää ihmistä pelastaa ja auttaa?»\n\n»Vain se, että on ehdottoman tosi itseänsä kohtaan, säälimättömän tosi.\nSilloin vasta voi erottaa hyvän ja pahan. Minusta on aina ollut niin\nmerkillistä, että Ilmestyskirjan valkoisella hevosella ratsastajaa,\nkaikkien kuningasten kuningasta ja kaikkien herrain herraa, nimitetään\nkahdella niin yksinkertaisella inhimisellä sanalla: 'uskollinen ja\ntotinen'. Tehnevätkö ihmiset itselleen selväksi, mikä jättiläismerkitys\nnäillä sanoilla on? Ja minkätähden on niin kauhean vaikeaa olla ihan\ntosi?»\n\n»Niin, Herra nähköön», sanoi Pietari soinnuttomasti.\n\n»Sinulle se oli vaikeaa, sinä kun olit sellaisessa tilassa, jolloin et\nollut ihan täydessä tajussasi, ja lisäksi tuli, että sinulla todellakin\nhetkittäin oli huonoja ajatuksia. Minä voin hyvin käsittää sinun\ntuskasi.»\n\n»Niin, mutta mitä olisi minun pitänyt tehdä?»\n\n»Jos olisit heti kertonut Knudille tämän kaikki, niin olisit säästänyt\nitseltäsi vaikeita vuosia. Sen vuoksi ei Jumalakaan voinut kuulla\nsinun rukoustasi, koska Hän voi antaa ainoastaan todellisen rauhan, ei\nväärää.»\n\n»Niin, minä tiedän sen. Mutta, Mara, minä tiedän sen vasta nyt,\nkonsertin jälkeisen yön jälkeen, silloin...»\n\n»Silloin olet sinä ensimmäistä kertaa ymmärtänyt rukouksen: 'minä\nen sinua jätä ennenkuin siunaat minua', eikö totta? Ennenkuin on\nomakohtaisessa kamppailussa Jumalan kanssa lonkkansa nyrjäyttänyt,\nennen ei lainkaan Jumalaa tunne.»\n\n»Niin», kuiskasi Peter, »vuosikausien vaivasta huolimatta oli se\nminun ensimmäinen kohtaukseni Jumalan kanssa, kun hän vaati minua\ntunnustamaan syyni ja minun oli ratkaistava.»\n\nHän peitti kasvonsa käsillään, ja Mara istui ihan hiljaa ja katsoi\nhäntä ja oli näkevinänsä ikäänkuin kaukaista aamuruskon kajastusta.\n\nJuna kiiti huimaa vauhtiansa.\n\nHe istuivat kauan ääneti.\n\nEi kukaan tullut heitä häiritsemään, ja Mara ajatteli, että tämä oli\nhänen elämänsä ihmeellisin matka. Melkein kuin olisivat he vain kaksin\nmaailmassa, Peter, ja hän, tai kuin olisivat he kuolleet ja kohtaisivat\ntoisensa jälleen jollakin uudella tuntemattomalla tähdellä.\n\nOliko siis olemassa jälleennäkemistä, vaikkapa olisi ollut kuolleena jo\ntuhannen vuotta?\n\nHän tunsi Peterin katseen.\n\n»Etkö haluaisi ottaa hiukan suklaata?» kysyi Peter arastellen.\n\n»Kernaasti. Ja sinullahan täytyy jo olla nälkä, Peter.»\n\n»Minä tilaan meille tänne pienen päivällisen. Saanhan? Pyydän,\npäivähän on heti mennyt ja neljän viikon kuluttua täytyy minun palata\nNewyorkiin.»\n\n»Täytyykö sinun mennä takaisin?»\n\n»Täytyy. Minut on valittu erään uuden musiikkiopiston johtajaksi\nsiellä, yhden monista, meikäläisiin oloihin verraten tarumaisella\npalkalla. Minun on annettava Hampurissa vielä kaksi konserttia,\nKielissä ja Lyypekissä myös. Harjoitukset ovat sangen rasittavia; mutta\nse on kuitenkin niin ihanaa. Missä aiot asua Hampurissa? Tänä iltanahan\net enää ehdi Schleswig-Niebülliin menevään junaan?»\n\n»En. Minun täytyy olla Hampurissa yötä. Missä sinä asut?»\n\n»Vier Jahreszeiten-hotellissa. Se on sangen hyvä. Kuule; tule sinäkin\nsinne ja anna minun tänä iltana vielä huoltaa sinua.»\n\n»Voiko niin hienoon hotelliin tulla selkäreppu mukana?»\n\n»Ah, minä otan selkärepun ja sinä minun matkalaukkuni ja sitten...»\n\n»No, mitä sinä sitten vielä suunnittelet?»\n\n»Sitten annan heti tänä iltana vielä noutaa vanhan arkkuni Thomsonilta\nja hävitän käsikirjoituksen sinun läsnäolossasi, Mara. Siellä pitäisi\nmyöskin olla eräs pieni sävellys vielä, jota nyt ehkä saatan käyttää.\nOnko isoäitisi jo kauan ollut sairaana? Fritz ja Oda ja Oskar olivat\nkonsertissa, mutta eivät puhuneet mitään siitä.»\n\n»Minä pelkään, että se on halvauskohtaus... hän on kahdenyhdeksättä\nvuotias.»\n\n»Etkö sen koommin ole ollut siellä?»\n\n»En koskaan. Minä olin luopunut sovinnon toivosta. Dorenit ovat kauhean\nsitkeätä väkeä.»\n\n»Pahassa ja — hyvässä», lisäsi Peter.\n\nHän olisi kernaasti tämän sanoessaan suudellut Maran kättä, mutta\nvaikka hänen päänsä vielä eilen oli ollut Maran povella, pidätti\njonkinlainen kunnioitus häntä lähestymästä. Milloinkaan vielä ei Mara\nollut hänestä tuntunut niin korkealta ja pyhältä kuin nyt. Hampurissa\nhoiti Peter kaikki Maran puolesta ja Mara antautui puoleksi hämillänsä,\npuolittain liikutettuna hänen hoitoonsa. Peter ajoi hänen kanssaan\nyhdessä hotelliin ja vetäytyi sitten häveliäästi syrjään, kun Mara\nvalitsi itsellensä huoneen.\n\nHe päättivät syödä yhdessä alhaalla ja ellei Mara tuntisi itseään liian\nväsyneeksi, soittaisi Peter vielä muutamia sävellyksiään; hänellä oli\npiano huoneessaan.\n\nKello yhdeksän söivät he ja menivät sitten Peterin huoneeseen.\n\n»Vanha arkku on jo tullut», sanoi Peter, »nyt minä aukaisen sen heti.»\n\nMara istahti väsyneenä tuolille, Peter meni makuuhuoneeseensa ja palasi\npian paksu, vanha, musta salkku mukanaan.\n\nHän pani sen pöydälle ja aukaisi sen.\n\nVeti sitten täyteen kirjoitetut konseptipaperit ulos.\n\nMara katsoi häntä ja näki hänen äkkiä käyvän kalmankalpeaksi.\n\nPeter tarttui päähänsä, parkaisi, horjui ja vaipui tuolille istumaan.\n\n»Mikä sinun on?» huudahti Mara säikähtyneenä ja riensi hänen luokseen.\nPeter hengitti raskaasti eikä saanut sanaa sanotuksi. Hän sulki\nsilmänsä ja nojautui Maraa vastaan. Mutta äkkiä ryhdisti hän itsensä\nväkisin, nousi ylös ja lausui:\n\n»Knudin käsikirjoitus.»\n\n»Mikä?» kysyi Mara.\n\n»Tämä tässä», huusi Peter. »Se on tässä, se ei ole palanut. Minä olen\nottanut hänen salkkunsa ja jättänyt omani pöydälle, Mara!»\n\nHän vaipui jälleen tuolille. Hän oli aivan suunniltaan, ja Mara näki\nedessään pöydällä Knud Hansenin säilyneen käsikirjoituksen.\n\n»Jumalan kiitos!» sanoi hän.\n\nHänenkin täytyi istahtaa, liikutus melkein huumasi hänet.\n\nHe katsoivat toisiaan mykistyneinä, olivat sanattomina tästä löydöstä.\nÄkkiä hypähti Peter jälleen ylös.\n\n»Mitä on kello?» sanoi hän. »Minun täytyy viedä se Knudille, vaikka\nsitten saisin matkustaa kolme yötä perätysten. Se on liian ihanaa, eikö\nole. Minun täytyy rientää Knudin luo.»\n\n»Tietysti», sanoi Mara, »tietysti on sinun lähdettävä heti.»\n\n»Oi Mara!» riemuitsi Peter tarttuen hänen käsiinsä.\n\n»Niin, mikä vahinko, etten minä saata tulla mukaan.»\n\nSe pitäisi meidän kolmen elää yhdessä.»\n\n»Meidän kolmen, ilman kolmatta!» yhtyi Peter innoissaan. »Oi Mara,\nkuinka merkillistä! Ja kuitenkin, kuinka kauhean yksinkertaista!\nKalastaja pani Knudin salkun minun salkkuni päälle, ja minä kaappasin\ntietysti ensimmäisen, minkä näin. Tästähän selviää, minkävuoksi olin\nnäkevinäni toisen salkun — se oli minun oma kovaonninen tekeleeni! Oi\nMara, mitäs nyt sanot, milloin...»\n\n»Minä matkustan huomenaamulla isoäidin luo», keskeytti Mara hänet.\nHetken olivat molemmat sitten ääneti.\n\n»Ja nyt, hyvää yötä! Kuinka Jumala on sentään armollinen antaessaan\nmeille vielä tämän ilon! Milloin sinä matkustat?»\n\n»Yöjunalla kello yksi. Hyvää yötä, Mara. Ja kiitoksia. Saanko sinulle\nkirjoittaa?»\n\n»Hyvää yötä», sanoi Mara ystävällisesti. »Sano terveisiä Knudille.»\n\nNäin sanoen hän lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFritz ja Oda odottivat Maraa asemalla.\n\n»Mitä hän siihen sanoo, että me olimme Hampurissa Peterin konsertissa?»\n\n»Tokkohan me sitä hänelle lainkaan kerromme?»\n\n»Mutta, Oda, epäilemättä. Saat nähdä, että ensimmäinen asia, mitä hän\nkysyy, on, olimmeko siellä. Mara ei ole niinkuin muut ihmiset. Hänelle\nvoi kertoa kaikki ja hänen kanssaan voi puhua kaikesta, mistä se sitten\njohtuneekin!»\n\n»Hän on niin tosi ihminen. Mutta tuossapa juna jo onkin, ja hän astuu\njuuri ulos.»\n\nOda riensi ystävätärtään vastaan.\n\nHe eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan.\n\nMara ei ollut käynyt kotiseudullaan, ei ollut tullut myöskään Odan\nhäihin kaksi vuotta sitten. Hän ilmoitti silloin katkaisseensa kaikki\nvanhat suhteet eikä haluavansa samoja perhekohtauksia uusiintumaan kuin\nviime kerralla ennen lähtöään Dremmelshofiin. Se oli hänen mielestään\narvotonta ja hän alkoi Münchenissä nyt ihan uutta elämää isä Häberlen\npiirissä. Niinkuin oli alkanutkin.\n\nJa sitten kuoli Lieschen Meier.\n\nOda oli heti Lieschenin kuoleman jälkeen tullut hänen luokseen ja vanha\nystävyys oli jälleen uudistettu, sillä »Mara on sentään aina sama»,\nsanoi Oda kummissaan jälkeenpäin Oskarille. Myöhemmin häämatkallaan\nolivat Fritz ja Oda yhdessä käyneet häntä tervehtimässä Münchenissä\nja olivat aivan haltioissaan, kuinka suurenmoiseksi ja kauniiksi\nMara oli elämänsä järjestänyt. Taiteessaan oli hän tavattomasti\nedistynyt, hänellä oli nyt aina tilauksia, ja ympäristöönsä vaikutti\nhän hiljaisella, hyvänsuovalla tavallaan niin tenhoavasti, että kaikki\nsiitä lumoutuivat.\n\nJa nyt oli hän täällä.\n\n»Mikä isoäidin oikein on?» oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun he\nistuivat Odan kanssa keveissä jahtivaunuissa — Fritz ajoi itse ja oli\nsangen maahenkisen näköinen, yllään virttynyt ja paikattu, sangen ahdas\nnuttu ja päässä epämääräisen värinen huopareuhkana.\n\n»Huikean hieno», kuiskasi Oda Maralle, »eikö olekin? Ei ole mitään\nsirompaa kuin meidän junkkerimme noissa pukimissaan. Minä maalaan hänet\ntuossa asussa, luonnollisessa koossa...»\n\n»Isoäiti on sangen huonona», vastasi Fritz. »Me luulemme, että hänellä\non ohut halvauskohtaus, vaikkei sitä voi ihan varmaan todeta. Hän\non väliin aivan sekaisin, sitten taas ihan selkeä. Sitä on kestänyt\njo kaksi viikkoa. Kun menimme Hampuriin, oli hän parempi, mutta\ntoispäivänä luulimme lopun olevan käsissä.»\n\n»Onko hän sitten toivonut minun tulevan?» kysyi Mara.\n\n»Hän ei ole sitä nimenomaan sanonut, Mara, mutta hän näyttää joskus\nolettavan, että sinä olet läsnä, ja Oskar, joka istuu tunnin hänen\nluonaan joka päivä, sanoi, että sinun pitäisi tulla.»\n\n»Oskarista on tullut isoäidin epäjumala», selitti Oda.\n\n»Kuinka lystikästä», arveli Mara.\n\nLyhyt matka oli pian lopussa. Oda saattoi Maran ilmeisellä riemulla\ntaloon hänelle varattuun huoneeseen, ja sitten piti heti ihailtaman\npikku Maraa, jolla oli, joskaan ei Fritzin nenää, kuitenkin »ihan»\nhänen ylähuulensa. Ja sitten tuli Oda taas Fritzin luo ja sanoi:\n\n»Näeppäs, hän tietää, että me olimme Hampurissa, mutta _ei ole_\nkysynyt mitään. Ajattele, ensimmäistä kertaa elämässäni on Mara minun\nmielestäni muuttunut.»\n\n»Joutavia», sanoi Fritz.\n\n»On. Minä en voi sanoa, millä tavalla, mutta ajattele, kuinka\nkummallista — hän tuntuu minusta tulleen nuoremmaksi.»\n\n»No no, Oda. Mutta, kas, tuolla hän menee jo isoäidin luo. Kuinkahan se\nkohtaus oikein käy? Minun on paras mennä mukaan.»\n\nFritz riensi serkkunsa perään ja sai hänet kiinni juuri sen kunnaan\njuurella, jonka laella Ruusula oli.\n\n»Ah, älä huolehdi, Fritz»; sanoi Mara. »Minä kuulustan ensin vanhalta\nMiinalta, miten hän voi ja annan sitten yksinkertaisesti kysyä,\nhaluaako hän nähdä minua. Ellei, niin olen pian taas teidän luonanne.\nTiedätkö, minä olen joutunut kokemaan elämässä kyllin paljon ollakseni\nenää mitään kummastumatta, niin että ole vain rauhassa.»\n\n»Herra nähköön, meidän neiti!» sanoi vanha Miina, kun Mara oli mummulan\nporstuassa. »Jaa, jaa, niitä vanhoja aikoja!»\n\n»Niin, niin, Miina. Kuinka isoäidin laita on?»\n\n»No, onhan se välistä vähän höperönä, ei voi kieltää. Hän onkin jo\nvanha ja lähtee kaiketi vähitellen sille pitkälle matkalle. Mutta\njoskus se on taas ihan täydessä tajussa ja niin terävä kuin aina\nennenkin. Ja neidistä hän puhuu yhtä mittaa. Minä menenkin heti\nkysymään. Tänään se on vuoteessa.»\n\nMara pyydettiin sisään.\n\nRouva von Doren istui suorana vuoteessaan.\n\nHänen kasvonsa olivat laihtuneet ja käyneet teräväpiirteisiksi, mutta\ntummat silmät katselivat Maraa selkeästi.\n\nMara meni rauhallisesti hänen luokseen.\n\n»Hyvää päivää, isoäiti», sanoi hän ystävällisesti.\n\n»Soo, vai tulit sinä sentään vielä katsomaan vanhaa isoäitiäsi. Sehän\noli sangen ystävällistä. Istu.»\n\n»Kuinka sinä voit?»\n\n»Huonosti niinkuin näet. Minä vanhenen ja olen kaikkien vaivana. Jumala\nnäyttää ihan minut unohtaneen. Milloin sinä tulit?»\n\n»Tänä aamuna. Fritz ja hänen vaimonsa olivat kutsuneet minua ja olivat\nasemalle noutamassa.»\n\n»Soo, etkö sinä tahdo asua minun luonani?»\n\n»Kernaasti, isoäiti, mutta kun nyt et voi hyvin, olisin sentään sinulle\nehkä rasituksena.»\n\n»Et minulle, mutta palvelijat katsovat, että heillä on liikaa vaivaa jo\nminustakin. Onko sinulla aikomus viipyä pitemmän aikaa?»\n\n»Oo, kyllä, kernaasti, jos haluatte minua pitää.»\n\n»No tietysti. Mikä päähänpisto! Muuten, pikku Oda on erinomainen\nemäntä.»\n\n»Sepä hauskaa, että olet sitä mieltä.»\n\n»Hän pitää sinusta paljon, Marie Agnes. Joko hän on sinulle sanonut,\nettä hän tahtoisi, että sinä korjaisit kirkon alttaritaulun? Sen\ntosiaan voisit hänelle tehdä — sinähän pystyt siihen.»\n\n»Sen tekisin kernaasti. Minä puhun siitä heidän kanssaan.»\n\n»Niin, se on minusta hyvin sopiva ajatus heidän puoleltaan. Silloinhan\nvoisit täälläkin näyttää jotakin taiteestasi.»\n\nMuori vaikeni ja näytti väsähtävän. Mara kysyi, pitikö hänen mennä.\nMutta vanhus tahtoi jäämään, ja Mara istui hiljaa vuoteen ääressä, kun\nsairas näytti uinahtavan.\n\n»Fritz», sanoi vanhus äkkiä ääneen silmien yhä ollessa kiinni. »Nythän\non Marie Agnes täällä.»\n\nJa hetken kuluttua jatkoi hän yksinpuheluaan:\n\n»Hän on kuitenkin pysynyt oikeana Dorenina ja hänen pitää saada\nRuusula. Tietysti pitää hän Miinan talossa, sehän on Marie Agneksesta\nitsestäänselvää. Vanhat palvelijat ovat niin häneen kiintyneet. Miksei\nhän oikeastaan tule minun luokseni? Minähän olen jo odottanut niin\nkauan.»\n\nMara hiipi hiljaa ovesta ulos, jotakin kouristi hänen kurkussaan. Hän\nistui isoäidin ikkunanpaikalle ja alkoi uneksia. Nyt oli Peter siis\nKnudin luona! Mitähän Knud mahtoikaan sanoa! Hän soi heille molemmille\ntämän suuren ilon niin sydämestään, varsinkin Peterille, jonka oli\ntäytynyt niin syvästi nöyryyttää itsensä! Kuinka kauheita onkaan näiden\nvuosien täytynyt olla hänelle! Sen tiesi Mara vasta nyt.\n\nPian tuli Fritz varpainaan sisään noutamaan Maraa aamiaiselle. Oskar\noli siellä ja oli herttainen ja hyvä, kuten aina. He puhuivat yleisistä\nasioista, mutta kun he aamiaisen jälkeen istuivat yksissä Fritzin\nhuoneessa, eivät Fritz ja Oda enää voineet pidättäytyä.\n\n»Oi Mara!» sanoi Oda, »hän johti ihanasti Hampurissa ja hänen\nsinfoniansa on suurenmoinen.»\n\n»Niin, kerrassaan mainio, etevä», täydensi Fritz, »hattu päästä\nRasmussenin edessä!»\n\nMara ei sanonut sanaakaan, ja he vaikenivat hiukan nolostuneina, mutta\nFritz jatkoi sitten nopeasti:\n\n»Me kävimme häntä puhuttelemassakin. Hänen käy näköjään sangen hyvin.»\n\nOda loi häneen moittivan silmäyksen, ja Oskar lausui luonnottoman\näänekkäästi:\n\n»Ja meidän vanhuksemme Ruusulassa voi niin huonosti.»\n\nMara katsoi heidän ohitseen ikkunasta ulos. Ihan uusi tunne oli\nvallannut hänet, aivan kumma, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Äkkiä se\nselveni hänelle. Hän oli kuin salainen morsian, jonka pyhintä tökeröt\nsormet kourivat. Hän säikähti niin, että aivan punastui, ei tuntenut\nitseään enää; yritti pakottaa itseään sanomaan ihan yksinkertaisesti\nja rauhallisesti: Minähän olen tavannut Peterin myöskin. Tahtoi kertoa\nheille kaikki, mutta ei saanut sitä sanotuiksi.\n\nMiksikä kertoisikaan, kerranhan se kaikki kuitenkin tulisi tietoon. Ah,\nei, ei kai koskaan.\n\nNeljän viikon kuluttuahan Peter palajaisi Amerikkaan voittajana,\nsovinnon tehneenä, ja aikaa myöten hän kai havaitsisi, että Mara...\n\n»Mara, tuletko kävelemään?»\n\nMara hypähti ylös ihan hajamielisenä.\n\n»Tulen kyllä», vastasi hän avuttomana.\n\nPalvelija tuli ilmoittamaan, että vanha rouva von Doren oli lähettänyt\nhakemaan neiti Marie Agnesta.\n\nMara ilmoitti tulevansa heti.\n\nJäljellejääneet ystävät katsoivat toisiansa hänen mentyään.\n\n»Me olimme liian karkeita», sanoi Oda pahoillaan, »Tämä Peterin uusi\nilmestyminen on tietenkin häntä järkyttänyt, vaikka kihlaus on ollutkin\nniin kauan purettuna, eikä pitkään aikaan sitä ennen enää ollut mikään\nkihlaus. Fritz, kuinka saatoitkin ottaa sitä puheeksi.»\n\n»Mutta, kultaseni, sinähän se aloitit ja pakotit meidät mukaan.»\n\n»En tiedä, Mara saa tällä kertaa minut suorastaan itkemään. Minusta on\nniin järkyttävää, kun hän on tällainen. Tekisi mieli pitää häntä oikein\nhyvänä eikä melkein tahdo uskaltaa häneen edes katsoa.»\n\n»Mikä siinä lienee», murahti Oskar. »Minä menen hakemaan pikkuruisen.\nMissä hän on? hyvä on, jaa... Se on merkillistä elämää tämä elämä.»\n\nNiin ajatteli Marakin istuessaan jälleen isoäidin vuoteen ääressä.\nVanhus nukkui enimmäkseen, mutta niin pian kuin Mara liikahti, avasi\nhän silmänsä ja sanoi:\n\n»Joko sinä taas tahdot lähteä pois?»\n\n»En, minä jään mielenäni, isoäiti.»\n\nHän itse oli niin väsynyt, että nukahti myöskin, mutta herasi pian\ntaas, kun vanhus huusi ääneen hänen nimeänsä, ja kun Mara kumartui\nhänen puoleensa, sanoi hän melkein hellästi:\n\n»Minä luulin, että sinä sittenkin olit lähtenyt. Missä sinä olit?\nMünchenissäkö?»\n\n»En. Täällä sinun luonasi. Mutta minä nukahdin hiukan. Suo anteeksi.\nMinä olin kai väsynyt.»\n\n»Vai olet sinä väsynyt. Pitävätkö ne kartanossa edes kunnollista huolta\nsinusta? Onko sinulla kaikki?»\n\n»Kaikki, isoäiti.»\n\n»Soo, soo. Onko herra Brente jo ollut täällä? Merkillisen miellyttävä\nmies, Marie Agnes.»\n\nJa hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n»Miksikähän ei hän häntä huoli. Mutta hän tahtoi kai saada juuri sen\ntoisen, Rasmussenhan kai sen nimi oli. Herra Brente sanoo, että hänestä\nlopulta sittenkin olisi tullut kunnon mies.»\n\nJa taas hetken kuluttua:\n\n»Sehän on oikeastaan makuasia», puheli hän itsekseen. »Minusta\nkäsittämätöntä, mutta että hän milloinkaan hänestä luopuu, kuten\nherra Brente arvelee, sitä minä en usko, siksi on hän liian sitkeä.\nMe Dorenit emme luovu aatteistamme. Sehän minua hänessä on aina niin\nmiellyttänyt.»\n\nMara kuunteli henkeään pitäen. Kääntyikö maailma nurin?\n\nKahviaterian jälkeen tuli tosiaan herra Brente ja istui tunnin ajan\nvanhuksen vuoteen ääressä.\n\nMara teki pitkän kävely retken yksinään, ja illalla istuivat he jälleen\nkaikki yksissä. Kun ei keskustelu tahtonut oikein sujua, pelattiin\nwhistiä.\n\nSeuraavana aamuna huomasi Mara jännityksellä odottavansa postia.\n\nJa kun palvelija heidän istuessaan piirissä toi hänelle hopeisella\ntarjottimella kirjeen Peteriltä, tunsi hän punastuvansa hiusmartoa\nmyöten.\n\nHän nousi ylös ja meni ulos kirjeineen kuin salaista aarretta vieden.\n\nMutta jo eteisestä pyörti hän, tuli takaisin seurusteluhuoneeseen,\nistuutui äskeiselle paikalleen ja sanoi levollisesti:\n\n»Peter ja minä olemme myöskin tavanneet toisemme. Hän kävi Knudia\nja minua tervehtimässä Münchenissä. Ja ajatelkaa, Hansenin\nkäsikirjoituskin on jälleen löytynyt.»\n\n»Mitä ihmettä!» huudahti Fritz.\n\n»Miten sitten, mistä...?» kysyi Oda henkeään pitäen.\n\nMara selitti sen heille ja kertoi matkustaneensa takaisin yhdessä\nPeterin kanssa Hampuriin saakka.\n\n»Hän halusi lähettää minulle vielä yhden sävellyksen. Se on kai tässä.\nAh, on niin ihanaa, että hän on jälleen oikealla tolalla.»\n\n»Sangen ihanaa», sanoivat Fritz ja Oda yhtaikaa.\n\n»Nyt hänen edessään varmaan on ihana, suuri elämä.»\n\n»Luonnollisesti», huomautti Fritz.\n\n»No, ja entä Knud», sanoi Oda, »eikö hän ollut onnellinen? Saako hän\nsen nyt myydyksi?»\n\n»Kyllä, toivottavasti. Hänestähän on myöskin tullut oikein kunnon\nihminen.»\n\n»Niin tietysti. Ei, mutta totinen paikka! Minun tyytyy vielä\nvartavasten matkustaa Hampuriin tapaamaan Rasmussenia. Hänen täytyy\nkertoa minulle tuo käsikirjoitusjuttu. Niin tarumaista ei minulle\neläissäni ole sattunut. Joko sinä taas menet isoäidin luo, Mara?»\n\n»Jo. Minä luen hänelle ääneen. Hyvästi siksi aikaa.»\n\n»No, paistakaa minulle haikara!» puhkesi Oda puhumaan. »Ensi kerralla\nkertoo hän meille yhtä levollisesti, että Peter nyt on Frida Thomsenin\nonnellinen sulhanen, ja sanoo sitten: 'ah, kuinka sydämestäni minä suon\nhänelle sen onnen!' Fritz, onko se enää ihmismäistä?»\n\n»Ah, Oda, sinä et vieläkään ymmärrä Maraa. Jos hän sanoo suovansa\nhänelle sen onnen, niin hän sen todella suo, ymmärrätkö? Hän ei näet\nmilloinkaan tee muuta kuin mitä ajattelee, kun me toiset teemme\nsitä niin monia tuhansia kertoja, ettemme lopulta enää tiedä, mitä\noikeastaan todella tarkoitamme, mitä emme. Ei, tuo Hansen! Minun täytyy\nratsastaa Oskarin luo. Mitähän hän sanoo? Oikeastaan pitäisi meidän\nviettää rantajuhla Oskarin luona jälleen kaikkien yhdessä, ja Knud\nlukee jälleen ja Peter...»\n\n»Istuu Frida Thomsenin kanssa... Ei, Fritz, niin viehättävä kuin\nlaulajatar onkin ja vaikka käsitän sen Peterin puolelta, jos hän ehkä\non hänen lumoissaan, _siihen_ peliin minä en sentään tule.»\n\nMara oli lukenut isoäidille ja kulki sitten kylän läpi kirkkomaalle, ja\nsiellä hän vanhan lehmuksen alla luki Peterin kirjeen. Hänen kätensä\nvavahtivat hiukan kirjettä avatessaan. Hän ajatteli viimeisiä häneltä\nsaamiaan täynnä katkeruutta ja kylmyyttä olevia kirjeitä. Saattaisiko\nhän niitä milloinkaan unohtaa? Hän tunsi vielä kylmyyden ja pimeyden\nhenkäyksen, joka oli kuohunut häntä vastaan, kun hän vain otti käteensä\npienen, pitkulaisen, Hampurista saapuneen kirjekuoren. Mutta tästä\nkirjeestä huokui häntä vastaan lämpöä ja kaipuuta jo ennen kuin hän sen\nlukikaan, ja sitten luki hän sitä, kauan, kauan, ja hänestä tuntui kuin\nkuulisi hän suuren sinfonian uudelleen.\n\n»Yhä syvempien itsetuntemuksen vesien läpi täytyy minun käydä»,\nkirjoitti hän. »Yhdessäolo Knudin kanssa on minua jälleen järkyttänyt\nmitä syvimmin, ja yhä enemmän, huomaan, kuinka hän on suuripiirteinen\nja syvä ihminen, joka vain peitti todellisen luontonsa herttaisella\npintapuolisuudella. Ja sen rinnalla näen minä itseni kahlejalkaiseksi,\nniin epävapaaksi ja pieneksi. Oi Mara, minä olin luullut, ja hänhän\noli sen sanonutkin, että hän aikoja oli sulattanut mielessään\nkäsikirjoituksensa menetyksen. Mutta kun minä sen nyt toin hänelle,\nja hän käsitti, että se todella oli hänen tärveltymätön ja pelastettu\ntyönsä, niin ajattele, hän oli vähällä mennä tainnoksiin! Hän\nistui ihan kalmankalpeana ja puristi salkkua poveaan vastaan ja\ntuli vasta pitkän kotvan kuluttua ihan täysiin tajuihinsa! Minä\nolin niin järkytetty ja sanoin hänelle, että sitä sentään en ollut\naavistanutkaan. Silloin huusi hän vapisevalla äänellä: 'Et, ystäväni,\nsinä et ole aavistanut, että tämä oli minun ensimmäinen todella\nkelvollinen työni täydelleen tuhlatun elämän jälkeen ja että sen\nhäviäminen merkitsi minun tuhoani! _Sitähän_ et saattanut aavistaa!'»\n\n»Voit ajatella, kuinka nämä sanat minua masensivat. Se oli hirveän\nkatkeraa, mutta minun täytyi sanoa hänelle, että tiesin sen olevan\nmestariteoksen, vieläpä enemmän, osan häntä itseänsä, jonka ilomielin\nnäin tuhoutuvan. Ja sillä hetkellä ajattelin: kuinka onnellinen mies\nolisin ollut, jos tuona yönä olisin heittänyt oman tekeleeni tuleen ja\npelastanut hänen teoksensa ja voinut sen antaa hänelle ja sanoa: 'tässä\non sinun mestariteoksesi! Tässä on sinun voittosi!'»\n\nMara lakkasi lukemasta. Hänenkin täytyi ajatella, kuinka olisi ollut,\njos Peter olisi näin menetellyt. Mutta mitä oli isä Häberle silloin\nhänestä sanonut? Hänen täytyy vaipua ihan pohjaan saakka, ennen ei hän\nopi tuntemaan korkeuttansa. Niin, Peter oli liian kauan rakastanut vain\nitseänsä, sitä ei soviteta vain yhdellä ainoalla hetken hyvällä teolla,\nse sovitetaan vain syvillä, ankarilla, vuosikautisilla kamppailuilla.\nSuuret, näkymättömät suojelushenget olivat johtaneet häntä oikein.\n\nHän luki edelleen:\n\n»Minusta on nyt aivan käsittämätöntä, että Knud saattaa antaa minulle\nanteeksi. Mutta hän pyrki vielä väittämään tehneensä väärin, että oli\nsilloin niin häirinnyt minun työtäni. Hän oli kuitenkin niin vuoren\nvarmasti uskonut minun musiikkiini, että hän oli ollut kuohuksissaan\nsiitä, että tuhlasin aikaa kirjoitteluun. Ja ajattele, tavallaan\non Knud vienyt minut takaisin musiikin alalle! Hän löysi silloin\nhuoneestani poisheittämäni sävellyksen ja otti sen talteen. Se oli\nollut häneltä kauan unohduksissa, mutta sitten kuuli hän Frida\nThomsenin laulavan Hampurissa ja vei tuon sävellyksen hänelle ja\npyysi laulamaan. Sitten raahasivat he minut konserttiin ja, Mara, kun\nsilloin kuulin tuon laulun, niin luulin sydämeni pakahtuvan tunteiden\nkuohusta. Silloin kuulin sinfoniani ensimmäiset kohisevat sävelet ja\nensimmäisen valtavan kutsun takaisin musiikin alalle taas vuosien\ntakaa. Ja kuinka kauan sokeassa itsepintaisuudessani kuitenkin harasin\nvastaan! En lainkaan osaa käsittää nyt, että kaikkeinkorkein Mestari\nenää minun salli lainkaan mitään luoda, kun olin ollut niin uskoton\njoka suhteessa. Knud ei ollut uskoton, mutta minä olin vähällä syöstä\nhänet turmioon. Mikä häntä kuitenkin sitten Amerikassa ylläpiti?\nMara, hänen rakkautensa sinuun, hänen suuri, pyhä rakkautensa, josta\nminä kerran saatoin olla niin lapsellisen mustasukkainen. Knudin ja\nminun välillä on nyt kaikki jälleen selvää ja hyvin. Minä vein vielä\nsamana iltapäivänä hänen kertomuksensa hänen kustantajalleen, ja\nillalla oli meillä suuri juhlahetki ensin alakerran ravintolassa sinun\n'Merenhyrskysi' edessä, joka on niin suurenmoisen kaunis! Sinähän\nmeistä kolmesta olet kaikessa hiljaisuudessa tehnyt mestariheiton,\nsen tunnustimme Knud ja minä toisillemme, kun kilistimme lasiamme\nsinun suuren taideteoksesi ääressä. Ja sitten juhlimme kantasalissa.\nIsä Häberle soitti IX:stä. Minusta tuntui koko ajan kuin olisit sinä\nmukanamme, sinä, meidän suojeluspyhämme. Mara, milloin, milloin saan\nnähdä sinut jälleen? Oi, sinä et tiedä, et voi tietää, vai oletko\nkuullut senkin sinfoniastani — kuinka, sinua kaivaten huudan!»\n\nJälleen antoi Mara kirjeen vaipua ja katseli silmät suurina avaruuteen.\n\nKyllä, kyllä hän oli sen kuullut, tuon huudon, mutta se oli hänelle\nvielä niin uusi, ettei hän suorastaan saattanut käsittää, koskiko se\ntodella häntä. Hän pudisti päätänsä. Ei saattanut sitä uskoa. Eikä\nuskonut enää itseensä — nyt oli liian myöhäistä. Elämän toukokuu kukkii\nkerran eikä sitten enää, ja hän oli vanha, väsynyt, raadannan rasittama\nihminen. Hän ei ollut onneton. Ei, hän oli löytänyt enemmän kuin\nrakkaus ja onni on, hän oli tiennyt jo kauan, missä elämän salaisuus\npiilee ja mikä suuren arvoituksen ratkaisu on. Hänen elämänsä oli\nihanaa, hän ei halunnut sitä toisenmoiseksi. Ei, ei. Mutta tätä vaivan\nja työn elämää — _hänen kanssaan_ yhdessä — halusiko hän sitä?\n\nMiltä mahtaisi tuntua, jos äkkiä kohtaisi pitkällä, yksinäisellä\nmaantiellä kuolleeksi luullun rakkaimman ystävänsä, ja tämä äkkiä\nseisoisi ilmielävänä edessä ja levittäisi sylinsä juuri kun toinen\ntuntisi olevansa taivaltamassa ypö-yksin?\n\nMara sulki silmänsä ja eli tämän elämyksen.\n\n»Missä sinä olet ollut niin kauan?» kysyi hän ystävältään.\n\nJa tämä vastasi:\n\n»Minä olen vaeltanut ja taivaltanut tuskassa ja yksinäisyydessä\nniinkuin sinäkin, paljoa suuremmassa tuskassa kuin sinä, sillä minulla\noli syy taakkana ja olin koditon ja toivoton, mutta minä olen kulkenut\nhalki aavikoiden ja läpi syvien vesien jälleen tavatakseni sinut! Entä\nnyt?»\n\nMara nousi paikaltaan ja asteli pitkin askelin pois. »Niin, entä nyt?»\najatteli hän ääneen.\n\nSitten istui hän jälleen isoäidin vuoteen ääressä ja luki\nkärsivällisesti Walter Scottia ja Dickensiä, vanhuksen\nlempikirjailijoita, ja vanhus nukahti. Mutta usein, kun Mara katsahti\nkirjasta ylös, olivat isoäidin silmät, katse suurena ja omituisena,\nkohdistuneet häneen.\n\nVanhuksen tila ei muuttunut. Usein luulivat he kuoleman\ntulevan noutamaan hänet unessa, kun hän makasi niin hiljaa ja\nkokoonkutistuneena. Mutta sitten aukenivat taas silmät niin terävinä\nja kirkkaina, vain ajatukset alkoivat mennä yhä enemmän sekaisin. Hän\nnäytti elävän paljon nuoruudessaan ja vaeltelevan miehensä kanssa, jota\nhän mainitsi nimellä »rakkahin Doren», ympäri Bucheneckia. Ludwigista\npuhui hän merkillisen ankarasti, Minetten ja tämän tyttäret näytti hän\nkokonaan unohtaneen.\n\nMara oli ollut talossa jo kaksi viikkoa. Peteriltä sai hän kirjeitä\njoka päivä. Fritz ja Oda eivät olleet sitä huomaavinaan, vaikka\nMara nyttemmin puheli siitä ihan vapaasti. Hän vastasi joskus pari\nystävällistä sanaa, mutta ei Peterin pyyntöön saada tulla.\n\nEräänä päivänä sanoi isoäiti äkkiä kirkkaalla äänellä:\n\n»Marie Agnes, ainako sinä vielä pysyt kiinni siinä, siinä herra\nRasmussenissa? Etkö sinä ole vielä hänestä luopunut?»\n\nMara katsoi vanhuksen ohi kauas, kauas etäisyyteen ja sanoi sitten\nhiljaa ja tyynesti:\n\n»En, isoäiti.»\n\n»Soo, soo.»\n\nJa hetken kuluttua: »Ratsumestari Brentehän sanoo, että hänestä on\ntullut kunnon mies. Musiikkiprofessori tai jotakin semmoista, sangen\nhyvä kosijaksi. Sitähän ei silloin voinut tietää.»\n\n»Ei, sitä ei voinut tietää.»\n\n»Te olitte kerran riitaantuneet, eikö niin? Siinä oli joku kolmas,\nsanottiin minulle.»\n\n»Ah, ei, isoäiti, me olimme vain itse, me itse tärvelimme kaiken\nitseltämme.»\n\n»Soo, niin, semmoistahan kai joskus sattuu.»\n\nMolemmat vaikenivat taas. Sitten tuli Oskar vapauttamaan vuorostaan\nMaraa ja kun hän tunnin kuluttua palasi isoäidin luota, katsoi hän\nMaraa hiukan hämillisenä.\n\n»Tiedättekö, mitä hän minulle sanoi? 'Milloin oikeastaan tuo herra\nRasmussen kunnioittaa minulla käynnillänsä? Pitkää aikaa ei minulla\nenää ole jäljellä.'»\n\n»Kuinka merkillistä», sanoi Mara.\n\n»Niin, lystikästä tosiaan.»\n\nSen sanottuaan riensi Oskar kunnaanrinnettä alas niin nopeaan kuin\njalat kannattivat, ajoi Dremmelshofiin ja kirjoitti Peterille, että\ntämän pitäisi tulla heti.\n\nJa niin seisoi Peter kahta päivää myöhemmin äkkiä Maran edessä, kun\ntämä tuli ulos Ruusulasta.\n\nMutta Mara ei ollut kummastunut. Vain että Peter teki häneen jälleen\nihan uuden vaikutuksen, melkein liikuttavan, niin hiljaisen, hyvän ja\nkoruttoman...\n\n»Minä ajattelin, että sinä kerran tulisit», sanoi Mara ystävällisesti.\nPeter vain katsoi häntä äänettömänä.\n\nSinä iltana piti isoäiti pitkän puheen Maralle. Hän luuli häntä\nFritziksi.\n\nHän tarttui hänen käteensä ja sanoi:\n\n»Fritz, kun Marie Agnes pysyy aikomuksessaan mennä naimisiin\nmusiikinprofessorinsa kanssa, niin haluan minä, että hänen kapionsa\nvalmistetaan minun puolestani. Te voitte sitten pitää päivälliset,\nminä olen juhliin liian vanha. Mutta arvonmukaisesti on teidän ne\npidettävä. Puutarhuri ja metsänhoitaja tehkööt tehtävänsä ja kirkosta\nkotia saakka pitää teidän rakentaa kunniaportteja. Klaassen kyyditsee\nnuorikot sitten asemalle. Kesällä voivat he sitten asua Ruusulassa.\nRatsumestarihan sanoo, että hän, professori, antaa talvella suuria\nkonsertteja Wienissä ja Berlinissä. Sinun täytyy siis myöskin pitää\nhuolta hyvästä pöytämusiikista, Fritz. Ja toimita minulle kirkkoon\nisäsi turkit; kun on niin vanha kuin minä, niin kylmettyy helposti.\nMutta mitä sinä itket, poikani? Onko pikku Marie Agnes kipeänä?\nMarie Agnes oli myöskin suloinen pikkulapsi, mutta hänen vanhempansa\nkuolivat peräti liian aikaisin, peräti. Hän oli niin ihmeellinen tyttö.\nSitä taiteilijapuuhaa minä nyt en kerta kaikkiaan ymmärtänyt. Mutta\nsenvuoksi ei sinun pidä itkeä, Marie Agnes, rakas lapsi! Onko sinun\nprofessorisi oikeastaan täällä?»\n\n»On, isoäiti, hän on täällä.»\n\n»Tulkoon huomenna minua tervehtimään. Minä nousen huomenna ylös, minä\nvoin paljoa paremmin. Fritz, sinä voit tuoda morsiusparin luokseni\nkello yksi. Yksinään heidän ei hevin sovi käydä vierailulla.»\n\nMara lähti vanhuksen luota syvästi liikutettuna.\n\nSeuraavana päivänä pyysi hän puhelimitse Peteriä tulemaan\nDremmelshofista ja kysyi, eikö hän ystävällisesti tahtoisi käydä\nisoäitiä tervehtimässä.\n\nItse jäi hän Odan luo.\n\nFritz meni Peterin kanssa vanhuksen luo, joka oli puettanut ylleen\nmustan silkkipuvun ja istui sohvalla.\n\nHän näytti voivan paljoa paremmin. Fritz kertoi jälkeenpäin Odalle,\nettä hän oli ollut Peterille erittäin kohtelias, mutta lopulta pannut\nsilmänsä kiinni ja sanonut ääneen: »Moitteeton käytös.»\n\nSilloin olivat he lähteneet pois, mutta vanhus oli lähettänyt Miinan\nperään vielä sanomaan, että oli tultava toistekin.\n\nKun Peter tuli lähipäivinä Bucheneckiin aamiaisille, kävi hän uudelleen\nisoäidin luona viipyen lähes puoli tuntia. Ja sitten tuli hän noutamaan\nMaraa kävelylle, ja he kuljeksivat yhdessä läpi syksyisen metsän ja\nalastomien kenttien.\n\n»Aivan kuin kaksi vanhaa hyvää toveria», sanoi Oda peräti pettyneenä,\n»ei merkkiäkään rakkaudesta.»\n\nMutta Peteristä ja Marasta tuntuivat nämä tuntikautiset kävelyt vain\nkuin lyhyeltä silmänräpäykseltä. Heillä oli kerrottavana toisilleen\nmonien vuosien elämykset ja vaikkeivät he sanallakaan koskettaneet\nentistä suhdettaan, niin oli heille tämä yhdessäolo kuin aivan uusi,\nihmeellinen onni. He kulkivat rinnakkain kuin unessa, jota he eivät\nmillään hennoneet keskeyttää tai häiritä.\n\nEräänä päivänä olivat he kulkeneet metsän läpi sen vanhan penkin ohi.\nSiitä kulkivat he ääneti kuin varpaillaan. Sitten kulkivat he peltojen\nyli eräälle kunnaalle, josta saattoi kaukaa nähdä kapean, kimmeltävän\nviirun, meren.\n\nHe istuivat kiville ja katsoivat ulapalle. Ja sitten sanoi Peter:\n\n»Pian täytyy minun mennä meren yli ja kolmen päivän päästä Kieliin.\nMara, tiedätkö, että minä joskus ajattelin tullessani tapaavani sinut\nDremmelshofin emäntänä.»\n\nMara katsahti häntä hämmästyneenä.\n\n»Sitä sinä et toden teolla koskaan ajatellut.»\n\n»En, mutta äärettömässä yksinäisyydessä kuvittelee kaikenlaista.\nKnudille minä olin todellisuudessa aikanani mustasukkainen, hän kun on\nniin lahjakas ja herttainen.»\n\n»Merkillistä, minä en voi käsittää mustasukkaisuutta, en ole sitä\nkoskaan käsittänyt ja pidän sitä niin tuhmana ja huonona.»\n\nPeter oli vaiti.\n\nHän aikoi sanoa: »sitten et ole kai koskaan itse rakastanut niinkuin\ntoiset ihmiset rakastavat», mutta sana kuoli hänen huulilleen, sillä\nhän tiesi hyvin, että se ei ollut totta.\n\nAhdistava tuska painoi hänen sydäntään. Oliko hän todellakin kadottanut\nMaran?\n\nPäivästä päivään, hetkestä toiseen oli hän odottanut jotakin rohkaisua\nMaran puolelta, mutta tämä tuntui loittonevan yhä kauemmaksi eikä Peter\ntiennyt kuinka saattaisi kahden viikon kuluttua palata Amerikkaan —\nilman häntä. Tiesipä päinvastoin, että hän ei sitä kestäisi.\n\nSyysauringon paisteessa loistivat pyökkimetsät purppuranpunaisina,\nmutta kultainen muhkeus täytti sydämen kuoleman ajatuksilla.\n\nJa Mara istui hiljaa kädet sylissä.\n\n»Mara», sanoi Peter silloin hiljaisella äänellä, »etkö siis enää voi\nminua rakastaa?»\n\n»Ah, Peter», vastasi Mara, »se on liian myöhäistä. Etkä sinä enää\ntarvitse minua. Pääasiahan on, että musiikki on saanut sinut takaisin.\nSinä ansaitset vielä niin paljon onnea. Mitäpä sinä minulla tekisit!»\n\n»Minä tahtoisin tehdä sinun hyväksesi kaikki, mitä toinen ihminen voi\ntehdä toisen hyväksi, jota hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Mara,\nminä kuolen ilman sinua!»\n\nMara ei uskaltanut katsoa häneen.\n\nHe istuivat ihan likekkäin ja katsoivat etäisyyteen.\n\n»Etkö tahdo vielä kerran yrittää minun kanssani?» sanoi Peter taas.\n»Sinunhan ei tarvitse muuttaa mitään omasta elämästäsi. Minun hartain\npyrkimykseni on saada kotimaassa joku paikka, mieluimmin Münchenissä.\nMinä tahtoisin perustaa taiteellisen orkesterin — parisilaisen _concert\nrougen_ malliin — ja me eläisimme aivan niinkuin ennen, asuisimme\nköyhien parissa kantasalissa, vain se eroa, että sallisit minun kantaa\nsinua käsilläni ja huoltaa sinua, Mara, ja koettaa sovittaa jälleen\nkaikin, kaikki! Sinä saat kehittää taidettasi vapaasti, missä ja miten\ntahdot, kun me vain yhdessä kulkisimme tähtiä kohti niinkuin ennen!\nSinä olet minun pyhä lempeni! Minä sävellän sinulle! Joka sointu, joka\nsydämestäni lähtee, tapaa kotinsa sinun sydämessäsi, kaikki, kaikki,\nmitä luon ja laulan, kuuluu vain sinulle, eikä koskaan, ei koskaan enää\ntule kolmatta olemaan meidän välillämme. Sinä et tiedä, kuinka olen\nkärsinyt.»\n\n»Tiedän, Peter, ja nyt näenkin selvään, että tein sinulle kauheaa\nvääryyttä, kun yllytin Knudia kilpailemaan kanssasi, mutta sinä\nhyväksyit sen heti, ja minun onnettomuuteni on, että aina uskon ihmisen\nsanaan, ja me olimme sisäisesti, Peter, jo olleet niin kauan erillämme,\netten enää tiennyt sitä enkä tätä. Sinunkin on annettava minulle niin\npaljon anteeksi, voitko sinä?»\n\n»Minun sinulle? Oi Mara, etkö sitten tahdo, etkö voi yrittää vielä\nkerran minun kanssani?»\n\nHän kietoi käsivartensa Maran ympäri arkana ja pyytävänä.\n\nMara antoi sen tapahtua.\n\nÄkkiä alkoi hän itkeä, pani kätensä kasvojensa eteen ja itki.\n\nHän itki niin sydäntä vihlovasti, että hänen ruumiinsa hytki.\n\nHän oli aivan suunniltaan.\n\n»Minä en usko, että voin, Peter», nyyhki hän katkonaisesti. »Minä en\nsaattaisi enää kulkea noin vain sinun sivullasi, niinkuin kaikkina\nniinä vuosina. Siksi olen sinua liian hurjasti rakastanut.»\n\nPeter ei voinut vastata, puristi vain häntä lujemmin, ja Mara painoi\npäänsä hänen olalleen.\n\n»Niin hurjasti», toisti hän kyynelten valuessa, »sitä sinä et kai\noikein tiennytkään, etkä tahtonutkaan tietää, ja minä rakastin\nkuitenkin sinua niin hurjasti.»\n\nOli kuin hän ei olisi voinut keksiä mitään muuta sanaa, ja Peter oli\nniin järkkynyt tästä äkkipurkauksesta, joka nyt kuin vuosia patoutunut\nvirta äkkiä ryöppysi yli, ettei hän osannut muuta kuin sanattomana\nhäntä puristaa.\n\n»Ja sitten, kuinka kauheasti sinua kaipasin», voihki hän vielä. »Sinun\nsieluasi, jonka sinä olit antanut minun käsiini, mutta kuin sinettiin\npannun salaisuuden, kuin iäksi sulkeutuneen kiven. Minä en voinut\nsitä heittää pois enkä jaksanut enää kantaa. Se musersi ja tuhosi\nminun elämäni ja teki minut kelpaamattomaksi kaikkeen, ihmisille,\ntaiteelle... kenelle olen jotakin ollut, mitä aikaansaanut? En mitään,\nen mitään... Olin nääntyä ensimmäisenä kesänä... ja sen jälkeen on\nvoimani ehtynyt. Mitä sitten vielä minusta tahdot? Luuletko, että minä\nvielä voin rakastaa?»\n\n»Luulen! Luulen, ettei kukaan ihminen maailmassa voi niin rakastaa kuin\nsinä, niin syvästi, niin kuumasti, niin pyhästi ja niin ikuisesti!\nOnnellinen se mies, joka sinut kohtaa!»\n\nMara loi silmänsä häneen ja he katsoivat toisiaan syvään, ääneti ja\nkauan.\n\nNäkivätkö he toisensa ensimmäisen kerran?\n\nNäköpiirin äärellä vaipui aurinko mereen kuin tulipallo. Tuulenpuuska\nsuhahti kunnaan puissa.\n\nTuli ilta.\n\nMara ja Peter nousivat ja kulkivat käsikkäin ääneti verkkaan kotiin.\n\nHe kulkivat syvässä hiljaisuudessa niinkuin ihmiset jotka juuri ovat\nyhdessä eläneet suurinta tai seisoivat aivan lähellä suurimman edessä.\nNäin kulkivat he aina Ruusulaan saakka, ja Mara sanoi:\n\n»Tuletko mukana sisään?»\n\n»Tulen», vastasi Peter.\n\nHuoneessaan otti isoäiti heidät vastaan lampunvalossa. Hän oli jälleen\nylhäällä ja istui sohvallaan. Hän katsoi kirkkaasti ja selkeästi\nPeteriin, kun he nyt yhdessä astuivat sisään.\n\n»Olin juuri lähettänyt teitä hakemaan», sanoi hän. »Tehän ette niin\npitkään aikaan ole olleet luonani. Se ei ollut hyvin tehty. Tahtooko\nhän nyt vihdoinkin kerran soittaa minulle jotakin, Marie Agnes? Herra\nBrentehän sanoo, että hän osaa niin hyvin.»\n\nMara oli istuutunut hänen viereensä.\n\nNyt katsoi hän Peteriin.\n\n»Sen tekee hän varmaan kernaasti, isoäiti.»\n\n»Kyllä, jos vain saan», vastasi Peter. Hän silmäsi ympäri huonetta.\nEräässä nurkassa seisoi vanha, ruskeaksi kiilloitettu spinetti. Peter\naukaisi kannen, istui soittokoneen ääreen ja painoi hellävaroen ja\nhiljaa koskettimia.\n\nSe oli ikivanha soittokone, mutta ääni oli kirkas kuin vanhan hopeisen\nkehon, ja Peterin mestarikäsien pitelystä levisi siitä hiljaiseen\nhuoneeseen helkettä ja sointua, kuin laulaisivat enkelit paratiisissa.\n\nHän sommitteli keveitä, häälyviä säveliä, sitten soitti hän\nkoruttomasti ja yksinkertaisesti: »Ah, onko se mahdollista?» ja\nseuraavissa toisinnoissa pysytti hän sen pääsävelenä.\n\nVanhus tarttui Maran käteen ja kuiskasi kuuluvasti ranskaksi: »Hän\nsoittaa sangen hyvin.»\n\nMara piti vanhaa, valkoista kättä omassaan ja silitti sitä hiljaa.\n\nPeter siirtyi sitten Schumannin »Unelmaan» ja soitti sitten Schumannin\n»Kun muori ja vaari meni vihillen» niin herkästi, keveästi ja\npehmoisesti, ettei Mara ollut koskaan vielä kuullut hänen soittavan\nsillä tavoin. Hän tunsi suuren rauhan ja rajattoman, pyhän ilon\nsydämessään.\n\nSen, mitä Peter ei ollut saanut hänelle sanoilla lausutuksi, sanoi\nhän nyt hänelle soitollaan. Näissä koruttomissa, herkissä soinnuissa\ntunsi Mara hänet ja ymmärsi nyt vihdoinkin, että hänestä oli tullut\naivan toinen mies, jonka sielu todellakin jälleen pyrki taivasta\nkohti, kuten hän oli sanonut. Ja näiden yksinkertaisten ja kuitenkin\nniin mieltäliikuttavien sävelten voimasta luhistui viimeinen erottaja.\nNähdessään hänet siinä spinetin ääressä istumassa näki hän jälleen\n'pikku Pekkansa'. Silloin tunsi hän äkkiä saattavansa jälleen kulkea\nhänen rinnallaan, mihin ikinä hän menisikin. Se ankara jännitys, jossa\nhänen sielunsa oli viime ajat ollut, höltyi vihdoin ja soiton siivet\nkantoivat hänet jälleen Peterin sydämelle...\n\nVanhus oli sulkenut silmänsä.\n\nMutta hän ei nukkunut, hän tuntui kuuntelevan mielenkiinnolla.\n\nHänen pienet, kuihtuneet kasvonsa kirkastuivat ja äkkiä alkoi hän\nhennolla, vanhalla, mutta sanomattoman hienolla, kirkkaalla äänellä\nlaulaa mukana:\n\n»Kun muori ja vaari meni vihillen, niin silloin vaari oli sulhanen ja\nmuori oli nuori morsian, oli nuori morsian.»\n\nMara kuunteli kuin haltioituneena. Hän oli näkevinhän itsensä ja\nPeterin muorina ja vaarina, täällä omassa kodissaan, näki heloittavia\nkukkia ikkunalla ja auringonvaloa virtaavan lämpöisenä ja kimaltavana\nkuin kulta, kuuli lintujen liverrystä ja autuasta iloa ja laulua\nja tunsi ensimmäistä kertaa elämässään jotakin suuren, puhtaan,\nsamentumattoman ilon paratiisinlämmöstä.\n\nKun Peter lakkasi soittamasta, hyräili vanhus vielä hiljaa itsekseen,\nei voinut lainkaan luopua sanoista — »oli nuori morsian». — Äkkiä\nkohotti hän päätään ja katsoi Maraa ja Peteriä.\n\n»No, oletteko te nyt niin pitkällä, lapset? Siinähän oli kai jotakin\nvaikeutta välillä, minä olen unohtanut, olen niin vanha... Mutta\nkun nyt olette tulleet hakemaan minun siunaustani, niin sen myöskin\nsaatte. Jumala antaa meille armossaan kaikki syyn anteeksi. Oletteko jo\ntoimittanut ilmoitukset? Marie Agnes, minä olen liian vanha tulemaan\nmukaasi kapioitasi hankkimaan, mutta ehkä sinä menet Ludwig-sedän ja\nMinette-tädin kanssa Hampuriin. Hampurista mekin hankimme kapiomme, kun\nolimme morsian ja sulhanen... Niin, niin, ne vanhat ajat! Marie Agnes\noli niin toisenlainen kuin minä... Mutta hän on kuitenkin ollut minulle\nniin paljon, sillä hänellä on Dorenien luonne, ja hänen sulhasensa on\nmiellyttävä mies ja suuri taiteilija. Lapset, vieläkö te olette täällä?\nMilloin te oikeastaan menitte kihloihin?»\n\nMara katsoi Peteriä, joka seisoi hänen vierellään, tarttui hänen\nkäteensä ja painoi sitä sydämelleen.\n\n»Tänään, isoäiti», sanoi hän hiljaa.\n\nSilloin puristi Peter hänen kättänsä niin lujasti kuin ei olisi ikinä\naikonut laskea irti.\n\n»Tänäänkö?» sanoi isoäiti, »kuinka merkillistä, tänään on minunkin\nhääpäiväni. Minä tahtoisin mielelläni olla teidän vihkiäisissänne,\nlapset, eikö niitä voisi toimittaa pian?»\n\n»Vaikka heti, isoäiti, vielä tänään, jos tahdot. Peter ja minä olemme\nvalmiit. Me odotamme vain sinun siunaustasi.»\n\n»Jumala siunatkoon teitä, lapset. Saatatko minut nyt vuoteeseen, Marie\nAgnes, minä olen hiukan väsynyt. En ole näet enää ihan nuori, herra\nRasmussen. Hyvää yötä... Te soititte sangen kauniisti, se oli sangen\nrakastettavaa teidän puoleltanne... Oo, kiitoksia, Marie Agnes saattaa\nminut kyllä. Lapseni, pyydä häntä soittamaan vielä hiukan sillä aikaa\nkuin minä menen vuoteeseen, se tuntuu niin suloiselta.»\n\nMara saattoi vanhan rouvan tämän makuuhuoneeseen, ja viereisestä\nhuoneesta kuuluivat jälleen vanhan spinetin herkät soinnut.\n\n»Hän soittaa niin kauniita lauluja», kuiskasi vanhus. »Nyt, mikä tuo\non... 'Olen väsynyt, menen levollen' — ah kuinka kaunis. Sitä pitää\njoka ilta rukoilla. Sitä pitää teidänkin aina yhdessä rukoilla, olkaa\nvanhoja tai nuoria, Marie Agnes. Hyvää yötä, rakas lapsi. Tahdotko\nvielä jotakin?»\n\n»Vain kiittää sinua ja pitää sinua kerran hyvänä, isoäiti... Hyvää\nyötä.»\n\nHiljaa palasi Mara viereiseen huoneeseen.\n\nPeter istui spinetin ääressä soitellen. Mara tuli hänen viereensä ja\nlaski kätensä hänen olalleen. Silloin hypähti Peter ylös, levitti\nsylinsä, ja Mara painoi ääneti päänsä hänen povelleen. He syleilivät\ntoisiansa kauan...\n\nViereisessä huoneessa rukoili vanha rouva von Doren kuuluvalla äänellä:\n»Sinun armosi ja Jeesuksen veri sovittaa kaiken syyn.»\n\n\n\n"]