[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBJCiDPwOXLXC7__Rm8CdyD3opylHxi5QkgW6YjxZtb0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3762,"Suurvaras","Blicher-Clausen, Jenny",1865,1907,"3762-blicher-clausen-jenny-suurvaras","3762__Blicher-Clausen_Jenny__Suurvaras","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1905,1910,10100,60646,false,null,[],[],[],"Kertomus nuoresta Ingeristä, jonka heräävä lempi ja lahjomaton oikeudentunto joutuvat koetukselle. Hän joutuu kohtaamaan kasvatusisänsä, tohtori Hornin, moraaliset rikkomukset ja paatuneen luonteen.","Jenny Blicher-Clausenin 'Suurvaras' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3762. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","SUURVARAS\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nJENNY BLICHER-CLAUSEN\n\n\nSuomentanut\n\nEmil Mannsten\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä XXIX\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nJenny Blicher-Clausen, tanskalainen kirjailijatar, papin tytär,\nkotoisin Jyllannista, syntyi 29 p. heinäkuuta 1865. Kirjailijauransa\nhän alkoi v. 1883 ja julkaisi ensimäiset teoksensa salanimellä John\nBentsen. Hänen nykyajan elämää kuvaavat kertomuksensa ovat laajalle\nlevinneet varsinkin naisten piirissä ja saavuttaneet suurta suosiota\npaitsi Tanskassa, myös Ruotsissa ja Suomessa. Kukapa suomalainen,\njoka vähänkin välittää täysarvoisesta, siveellisesti jalostavasta\nkaunokirjallisuudesta, ei olisi lukenut hänen intohimoista\nrakkaudentarinaansa \"Inga Heine\", jossa kirjailijatar osottaa kuinka\nihminen tahtonsa lujuudella voi voittaa kiihkeimmätkin tunteensa,\nja opettaa, että kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin\nonnellakin! Edellisen vertainen on kirjailijattaren hiljainen jutelma\n\"Setä Frans\", jonka lukeminen tuntuu ihanalta kuin kulku tuoksuvan\nyrttitarhan läpi, varman, lämpimän käden taluttamana. Ja nykyajan\nkertomuksessaan \"Sonja\" kirjailijatar ottaa laskuun semmoisen määrän\nsisäisiä tekijöitä — lapsen hienoimmista, välittömimmistä tunnelmista\naina täysin kehittyneen luonteen lujatahtoisiin päätöksiin asti — että\nne vastustamattomasti valtaavat lukijan ikäänkuin eletyn totuuden\nvoimalla. Jenny B.-C:n viimeksi suomenkielellä ilmestynyt teos \"Veli\nGiovanni\" on hieno kuvaus Italian kesäisiltä ruusuntuoksuisilta mailta,\npiirretty tarkan psykoloogin ja syvätunteisen kertojan varmalla\nkynällä. Se kertoo taisteluista lupauksen ja lemmen, oikeauskoisen\nkatolisen kirkon ja sydämen kutsuvan äänen, vehreän sopusuhtaisen\nluonnon ja munkkikammion itsekidutusten välillä. Se on puhtaan\nsydämen puhtaan lemmen ihana ylistyshymni. Ja tämä, nyt lukijan\nkäteen tarjoutuva pikku kertomus \"Suurvaras\" on puhtaaksi hiottu\nhelmi, joka heijastelee nuoren, kukoistavan immen heräävää lempeä ja\nhänen lahjomatonta oikeudentuntoaan, kun se jalolla suuttumuksella\nmusertavana tuomiona kohtaa hänen kasvatusisäänsä, vanhaa paatunutta,\ntoimestaan luopunutta tohtori Hornia. Löytäköön tämä kaunis kertomus\nmeillä Suomessakin tiensä mahdollisimman moneen kotiin.\n\nJenny Blicher-Clausen kuoli v. 1907.\n\n\n\n\n\nMeidän päivinämme puhutaan niin paljon varkaista — pikkuvarkaista ja\nsuurvarkaista.\n\n\"Pienet pannaan kiinni, suurten annetaan olla vapaina\", sanoo vanha\nsananlasku — sillä suurvarkaiden laita on se, että he osaavat\ntaitavasti lumota ihmisten silmät, valehdella ja luikerrellen pelastua\npälkähästä — jota vastoin pikkuvarkaat eivät pääse minnekään,\nyhteiskunta panee toimeen meluajoja heidän kiinniottamisekseen.\n\nSiveelliseltä kannalta katsoen on rikos yhtä suuri jos varastaa\nkymmenen kruunua, kuin jos varastaa kaksikymmentä — siveellisesti\nnähden suuri petturi ja pieni kotivaras sisältyvät samaan käsitteeseen:\n\"pikkuvarkaita\", — kaikki he varastavat sellaista, mikä on vakuutettua,\nmistä voidaan asettaa takaus ja suorittaa korvaus, mikä voidaan\nmenettää ja saada takaisin. Siveellisesti nähden on näin ollen tuhansia\npikkuvarkaita — mutta suurvarkaita on vain yksi: _Mainevaras_.\n\nTunnetko häntä? Hän on liukas ja kevelä — liehakas milloin niin tahtoo,\nleikkisä milloin hänelle soveltuu, ystävällinen saattaessaan sinua\novelle, sydämellinen taputtaessaan sinua olalle, mutta sitä kerkkäämpi\nnylkemään sinut kielellään, kun olet poistunut niin kauas, ettet voi\nhäntä kuulla.\n\nHänellä on kameleontin kyky muuttaa väriä — kätketyssä hymyilyssä —\nkahdamielisessä sanassa — nopeaan tokaistussa peitetyssä lauseessa —\näkkinäisessä ivallisessa naurahduksessa, joka säikähdyttää ja saattaa\nhämille. Ja hän saa kaikki yksinkertaiset uskomaan. Hän taritsee\nvalhetta niin perin luotettavalla tavalla — ikäänkuin salaisesti surren\nsen voimaa — ja hän lisää rakastettavasti: Ei toimita puhua siitä\nmuille. Hänen sanoillaan on samallainen teho kuin tuulenpuuskalla\nkasvisiemeniin: ne sinkoavat tuokiossa kauas ympäri ja kylväytyvät\nitsestään kaikkialle. Kun Jumala tuomitsee ihmiset viimeisenä päivänä,\non hän jättävä rankaisematta kaikki nuo pikkuvarkaat, jotka pettivät\ntoisiaan ruuassa ja vaatteissa, rahassa ja tavarassa, ja iskevä\nvihansa salamat tuohon ainoaan suurvarkaaseen: Mainevarkaaseen — sillä\ntämä varasti ihmisiltä sen, mitä ei voida antaa takaisin — hän polki\nsieluja, niin että nämä tuskittelivat — hän kävi taloissa ja tuhosi\nkodit — hän heitti lokaa kuolleitten päälle, kun nämä eivät voineet\nnousta itseään puolustamaan! Sentähden elossa-olevat hylkäävät hänet\nja kuolleet tuomitsevat hänet, ja suurinta petturia pitää kutsuttaman\nvanhurskaammaksi häntä, sillä Jumalan edessä on hän suurvaras — hän\nyksin — ja hänet on vetävä tilille joka sielu, jota hän on polkenut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaukana Juutinmaalla, syrjäisessä seudussa, oli vanha lääkärin-asunto.\nTohtori, joka siinä asui, oli kolmekymmentä seitsemän vuotta\nharjoittanut ammattiaan sillä paikkakunnalla — nyt kävi hän seitsemättä\nkymmeniänsä ja oli, heikon terveytensä pakoittamana, vihdoin päättänyt\nluopua praktiikastaan ja myydä sen enimmän tarjoovalle. Se on: itse\nasiassa ei hän luopunut siitä — hän aikoi edelleenkin hoitaa sitä\npikkuhissukseen, kun olisi kysymyksessä potilas, joka maksoi runsaasti\n— mutta tätä aiettaan ei hän ilmaissut kenellekään, kaikkein vähimmin\nsille nuorelle miehelle, joka oli ostanut hänen praktiikkansa ja\nasunnon sen ohella ja josta nyt oli tuleva hänen seuraajansa.\n\nSiitä hetkestä ruveten, kuin nuori lääkäri ravakoin, voimakkain\naskelin astui tohtori Hornin huoneeseen tuoden rehellisellä, suoralla\nkatseellaan ja syvällä soinnukkaalla äänellään ikäänkuin tuulahduksen\nnuorekasta terveyttä, työteliäisyyttä ja hyvää tahtoa tullessaan, siitä\nhetkestä ruveten tohtori Horn vihasi häntä kaikesta sydämestään. Ehkei\nhän itse silloin ollut täysin tietoinen siitä, mutta hän vihasi siitä\nyksinkertaisesta syystä, että se oli hänen seuraajansa, joka seisoi\nsiinä.\n\nHän oli tosin itse valinnut virasta eroamisen, mutta häntä ei\nmiellyttänyt nähdä toisia hänen paikallaan, ja sentähden tunsi hän jo\nennakolta seuraajatansa kohtaan kovaa vastenmielisyyttä. Hän olisi ehkä\nvoinut mukautua siihen, jos hänen virkaveljensä olisi ollut iäkkäämpi\nmies — mutta nyt seisoi tässä aivan nuori medisiinari — jolle hän olisi\nkelvannut miltei iso-isäksi — ja hankkiutui jatkamaan hänen työtään! Se\noli hänestä jo vääryyttä.\n\nNuoruus tuo aina jotakin uutta tullessaan — minnekkähän\ntässä kaivattiin uutta, missä vanhakin oli hyvää — olihan se\nkolmekymmentäseitsemän vuotta ollut kyllin hyvää — ja eikö hän\nkoko tuon ajan ollut itsevaltiaasti hallinnut välittämättä muualla\ntapahtuneesta kehityksestä?\n\nHän ei ollut koskaan rasittanut itseään liiaksi — hän rakasti rauhaa ja\nmukavuutta — hän tuli milloin häntä kutsuttiin, siinä kaikki, ja suuri\nero oli sairaan luona viipymisellä aina sen mukaan, oliko potilas rikas\nvaiko köyhä, ylhäinen vaiko alhainen.\n\nOlihan niitä köyhiä, jotka peittelemättä sanoivat, että tohtori\nHorn oli kova mies, josta oli parasta pysyä erillään milloin\noltiin hädässä, ja kerrottiin hauskoja juttuja hänen ahneudestaan;\nmutta traditsionien voiman kautta oli hän niin hyvissä väleissä\npaikkakunnan arvohenkilöiden kanssa, joita kohtaan hän aina osotti\nsuurta rakastettavuutta, ja hän oli niin erinomainen seuraihminen,\nettä köyhien huuto ponnahti takaisin hänen moitteettomasta mustasta\nhännystakistaan ja tärkätystä paidanrintamuksestaan.\n\nTohtori Horn oli varova mies. Hän osasi niin hyvin hallita itseään,\nettei koskaan kiivastunut. Kun hän istui ja hykerteli kuivia käsiään —\nhän hykerteli aina käsiään, milloin jokin ei häntä miellyttänyt — ja\nivallisesti hymyillen vakuutti, että uuden ajan edistys oli humpuukia,\nniin moni uskoi häntä ja unhotti, ettei voida elää vanhentuneilla\nopeilla tai mukavasti istuen työhuoneessa tuomita työtätekeviä, vaan\nettä sen, joka tahtoo, että hänen sanoilleen on annettava jotakin\narvoa, täytyy itsensä seurata kehitystä.\n\nKun nuori tohtori Höjstrup ensi kerran astui edeltäjänsä huoneeseen,\nkuuli hän vain häntä tervetulleeksi toivottavan äänen ystävällisen\nkajauksen, mutta hän ei erottanut sitä välähdystä silmässä, joka piili\ntämän takana, hän ei pannut merkille sitä kaksimielisyyttä, joka loihen\nilmi hymyilyssä.\n\nPiirilääkäri, jonka luona hän äskettäin oli käynyt, oli tosin sanonut\nhänelle suoraan:\n\n— Minä onnittelen teitä siihen paikkaan, jonne tulette, mutta minä en\nonnittele teitä tohtori Hornin naapuruuteen.\n\nTohtori Höjstrup oli heläyttänyt raikkaan, iloisen naurun ja sanonut:\n\n— Mitä se voisi minua haitata? Onhan hän luopunut praktiikastaan.\n\nMutta lauseva väläys oli vilahtanut esiin piirilääkärin viisaista,\nharmaista silmistä, kun hän pitkällä sormellaan viitaten pohjasta\netelään ja idästä länteen oli sanonut:\n\n— Tällä tavalla näettekös, tällä tavalla!\n\nNuori tohtori ei ollut silloin sen paremmin kiinnittänyt siihen\nhuomiotaan — hän oli niin luottavainen — hän ei voinut uskoa mitään\npahaa kenestäkään ihmisestä. Hän oli kiivas, helposti kuohahtava\nluonne, joka vihan yllättäessä saattoi sanoa paljonkin, jota hän\nsitten katui — mutta hän oli perin jaloluontoinen, äärimäisyyteen\nasti rehellinen ja totuutta harrastava. Hänen mieleensä ei koskaan\njuolahtanut ajatusta tehdä toisille jotakin pahaa — hän ei koskaan\nuskonut kenessäkään olevan kavaluutta — ollen kiivas ja suora, ei hän\nkoskaan kieräillyt eikä uskonut toisten kieräilevän — ja hänen tahtonsa\noli tässä suhteessa luja.\n\nKun siis tohtori Horn ojensi hänelle kätensä lausuen hänet\ntervetulleeksi, puristi hän tämän pitkiä, luisevia sormia niin kovasti\npienessä, nasevassa kourassaan, että teki kipeätä vielä kauan sen\njälkeen, ja läksi sitten kasvatustyttären kanssa katselemaan taloa.\n\nTohtori Horn oli ollut naimisissa, mutta avioliitto oli ollut lapseton,\nja vaikka rahaa oli ollut aina riittämiin, ei tohtorin mielestä koskaan\nollut kannattanut ottaa kasvattia.\n\nVaimo oli ollut hänen elävä vastakohtansa: vilkas, ponteva, täynnä\nriehakkaita päähänpistoja, jotka eivät aina olleet yhtä omaperäisiä,\nvaan jotka harvoin olivat tehoamatta siihen ympäristöön, jossa hän\neli. Ihmiset, jotka tunsivat hänet nuorena, tiesivät kertoa hänestä\nmonta hupaista juttua — mutta oli heillä tapana lisätä, että säkenöivä\nvilkkaus, joka oli silloin ollut hänelle ominainen, oli vähävähältä\nmuuttunut jonkinlaiseksi liioitteluun meneväksi hilpeydeksi, joka\nei ollut miellyttävää ja joka toisinaan saattoi tuntua miltei\ntuskastuttavalta.\n\nHänen kuolemansa jälkeen päätti tohtori Horn ottaa lapsekseen nuoren\ntytön, joka kuului sukuun ja joka saisi periä hänet, jos käyttäytyisi\nhänen mielikseen.\n\nNeiti Inger oli kuudentoista vuoden ikäinen tullessaan tohtorin taloon.\nNyt hän oli kaksikymmentävuotias — elävä, lämminverinen sielu —\nvoimakas, hieman synkkämielinen luonne.\n\nHän mieltyi heti tohtori Höjstrupiin — tämän avomielinen puhe, nopeat\nvastaukset, rehellinen, vilpitön esiintyminen viehättivät häntä ensi\nsilmänräpäyksestä.\n\n— Ettekö luule kasvatusisästänne olevan vaikeaa nähdä uuden ja oudon\nhenkilön ottavan haltuunsa täällä kaikki? kysyi hän aivan rehellisesti.\n\nJa tyttö vastasi yhtä rehellisesti:\n\n— Minä en usko, että hän voipi mukaantua siihen — ja olen koettanut\nparastani saadakseni hänet muuttamaan pois täältä. Monet hänen\nystävistään ovat koettaneet samaa, mutta ilman mitään tulosta. Hän\nvastaa vain, että hän tahtoo kuolla siellä missä on elänyt.\n\n— No niin — itse asiassahan se on vallan ymmärrettävää — ja minä\ntoivon, että me kyllä tulemme sopimaan keskenämme. Ettekö te usko sitä,\nneiti?\n\nNeiti Inger ajatteli, että jos tohtori Horn ylipäänsä voisi kenenkään\nkanssa sopia, pitäisi hänen sopia tämän ystävällisesti hymyilevän,\nsuorakatseisen miehen kanssa. Mutta hän ei vastannut mitään.\n\nJa tohtori Höjstrup jatkoi innokkaasti:\n\n— Olen ollut apulaisena kahdella hyvin vanhalla lääkärillä. —\nToinen heistä oli itse herttaisuus — ja toinen itse kärtyisyys —\nmutta niinpähän vaan tulin toimeen — jälkimäisen kanssa myöskin —\npaljoa paremmin kuin kolme edeltäjääni — ettekö luule minun voivan\nkasvatusisännekin kanssa tulla toimeen?\n\nNeiti Inger nyökäytti päätään rohkaisevasti.\n\n— Luulen kyllä. — Ja tohtori Höjstrup puristi hyvää tarkoittaen hänen\nkättään jäähyväisiksi.\n\nTohtorin lähdettyä seisoi hän kauan ikkunassa ja katsoi ulos sateeseen,\njoka herkeämättä vihmoi vanhaa puutarhaa ja vanhaa taloa — ja hän\nvirkkoi puoliääneen: \"Sääli miestä — kovasti sääli\". — Mutta hän ei\nitsekään tiennyt miksi hän niin sanoi. Ja hänestä tuntui samalla, kuin\njos jotakin kovaa ja jäätynyttä olisi sulanut hänessä.\n\nHän tunsi ympärillään niin lämmittävää auringonpaistetta, että yhden\nainoan säteen siitä olisi pitänyt olla kylliksi kuivatakseen kaikki nuo\nputoelevat sadepisarat — ja hän ojensi pehmeät, nuoret käsivartensa\nvaloa kohden ja ratkesi äkkiä suloisiin onnenkyyneliin.\n\nHän vavahti kuullessaan terävän äänen viereisestä huoneesta.\n\n— No, — joko hän viimeinkin lähti, tuo haaveksija. Tulee tänne kuin\nmunasta päässyt kananpoika ja luulee voivansa vanhalle kanalle opettaa\njotakin — sillä kaiketihan kuulit hänen sanovan, että täällä on paljon\ntehtävää — eihän täällä ollut sairashuoneita eikä sairaanhoitajattaria\nmonen peninkulman alalla! Ha-haa! Ikäänkuin eivät ihmiset itse voisi\nhankkia sairaanhoitajattaria! — Ja sitten puhui hän köyhyydestä! Täällä\nei ole mitään köyhyyttä — luulisin tuon minä paremmin tietäväni! Mitä\nsanot sinä?\n\n— En mitään.\n\n— Ei, aivan kuten sanoin. — Mitä pidät hänestä.\n\n— Paljon.\n\n— Tietysti — sileät kasvot ja kaunis ääni, silloinhan naiset jo ovat\nvalmiit.\n\nKasvatustytär astui äkkiä hänen eteensä ja pani molemmat kätensä\nrukoilevasti hänen käsivartensa ympäri.\n\n— Oi, jospa sinä tahtoisit!\n\n— Mitä niin?\n\n— Matkustaa pois täältä sen sijaan että muutat viereiseen taloon ja\nolet lakkaamatta pakoitettu näkemään vanhan kodin silmiesi edessä. Sinä\net koskaan tule tuntemaan itseäsi onnelliseksi siinä, et koskaan. — Jos\nnyt pyydän sinua kaikesta voimastani, koko täydestä sydämestäni — etkö\nsittenkään tahdo tehdä sitä?\n\nTohtori Horn ravisti vihastuneesti hänet pois itsestään.\n\n— Lopeta jo nuo tuollaiset juttusi, sanoi hän. Jos sitä tuleekin\nheitetyksi ulos pesästään, ei kukaan silti voine kieltää jäämästä pesän\nlähettyviin.\n\n— Sinua ei heitetty — läksit itse siitä.\n\n— Kun pakko käski, tyttöseni, kun pakko käski. Luoja on heittänyt ulos\nminut. Mutta hän sallii kai minun jäädä paikkakunnalle.\n\nNeiti Inger oli tuokion vaiti, sitten virkkoi hän äkkiä:\n\n— En ymmärrä sinua! Jos olisin sinun asemassasi, en minä kestäisi nähdä\nvieraiden muuttavan siihen kotiin, jota minä olen rakastanut kautta\nelämäni. Matkustaisin kauas pois enkä tulisi milloinkaan enää sitä\nnäkemään. Mutta sinä — muutat asumaan viereiseen taloon.\n\nMyhäilyn tapainen lehahti tohtorin kasvoilla, mutta hän seisoi selin\ntyttöön, niin ettei tämä nähnyt sitä.\n\n— Tietenkin, sanoi hän. Pitäähän minun saada nähdä miten ihmiset täällä\nvastaanottavat kaiken sen uuden, mikä luultenkin nyt tulee käytäntöön.\nMinun pitää saada nähdä josko minun parannuskeinoni edelleen kelpaavat,\ntai heitetäänkö ne kokonaan romukoppaan. Saattaisihan olla, että ne\njoka tapauksessa kestäisivät koetuksen. —\n\n— Ja elleivät kestä, kuinka silloin käy?\n\nTohtori kohotti olkapäitään.\n\n— Kuinka silloin käy? Silloin täytän piippuni uudestaan ja nauran\nitsekseni — ihmisten typeryydelle.\n\n— Etkä ole kantava katkeraa mieltä seuraajaasi kohtaan sen vuoksi?\n\n— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Miksikä sitä tekisin?\n\nTohtori Horn sanoi aina: \"Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon\" silloin,\nkun hän tarkoitti jotakin muuta, kuin mitä oli uskottelevinaan.\n\nNeiti Inger ei ollut koskaan ennen huomannut, että tuon lauseen\nsointisävyssä oli jotakin valheellista; mutta tänä silmänräpäyksenä\nhämmästytti se häntä, vaikkei hän tahtonut selvittää itselleen sen\nsyytä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia kuukausia kului. Nuori lääkäri muutti vanhaan\nlääkärin-asuntoon, ja tohtori Horn asettui viereiseen taloon asumaan.\n— Pienestä vasta-istuttamastaan puutarhasta saattoi hän nähdä vanhaan,\njohon hän itse oli istuttanut enimmät pensaat, jossa hän tunsi\njok'ainoan noista ryhmyisistä puista, raskimatta koskaan kaataa niistä\nainoatakaan.\n\nEräänä aamuna näki hän yhden kirsikkapuun kaadetuksi ja taas eräänä\npäivänä koko sarjan karviaismarja-pensaita kiskotuksi maasta.\n\nSe tuntui hänestä kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta, kuin iskulta\nkasvoihin, ja hän mutisi pariin kertaan hampaittensa välitse: \"Kuolema\nja kadotus!\" Mutta kun kasvatustytär huomautti muutoksesta, virkkoi hän\nmitä ystävällisimmin hymyten:\n\n— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Sehän on miehen oma asia, tahtooko\nhän hävittää puutarhan.\n\n— Niin, mutta pitäähän saada vähän ilmaakin sisään, uskalsi tyttö\nlisätä.\n\nSinä silmänräpäyksenä oli mielenmaltti mennyttä. Tietysti — vanha\nei milloinkaan kelvannut — piti raivattaman tilaa uudelle! Uusia\ninstrumentteja leikkauksia varten — uusia puita puutarhoihin — uutta\nlääkettä pulloihin — kunhan vain oli uutta, niin se kelpasi!\n\nMutta hän katui heti, että oli paljastanut itsensä noiden valppaiden\nsilmien edessä, jotka tarkkasivat häntä, ja hän lisäsi kohta sen\njälkeen:\n\n— Niin no — _minusta_ se tietysti on yhdentekevä. — Lähdetäänkö syömään\naamiaista?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sydänkesä, kun tohtori Höjstrup astui lääkärintoimeensa pienessä\nJuutinmaan kaupungissa ja siihen kuuluvassa laajassa maalaispiirissä,\nja alussa kului hänen aikansa niin tarkkaan kaikkien niiden\nvaatimusten tyydyttämisessä, joita hänelle asetettiin, ja hän oli niin\ninnokkaasti kiintynyt työhönsä, että oli jo myöhä syksy, ennenkuin\nhän saattoi ajatellakaan mitään sellaista, kuin vieraisilla käyntiä\npaikkakuntalaisten luona. Mutta mitä hän tässä suhteessa laiminlöi,\nsiitä piti huolta tohtori Horn. Hänellä oli laaja seurustelupiiri, eikä\nhän koskaan ollut nähnyt luonaan niin paljon vieraita kuin nyt.\n\nKun hän jälestä kahvin istui nojatuolissaan, nojaten selkäänsä kovaa\npielustaa vasten, laski hän valloilleen kaiken rakastettavuutensa ja\nkuivanlystikkyytensä, huvittaakseen vieraitaan.\n\nSilloin joutui nuori lääkäri luonnollisesti puheeksi — ja tohtori Horn,\njoka istui sormiellen kirjoituspöydällä olevaa viivotinta tai kiertäen\nitselleen paperossia, muisti joka kerta, olkapäitään kohauttaen, sanoa:\n\n— Hän saattaa tosin olla varsin hyvä — minä pidän itse asiassa hänestä\npaljon — mutta hän ei vain ymmärrä lääkärintointansa.\n\nHän unhotti lisätä, että hänellä ei ollut kerrassaan minkäänlaisia\ntodisteita tämän lausuntonsa tueksi — ja ihmiset eivät muistaneet\nkysyä. Mutta hiljaa ja hiipien levisi kautta koko paikkakunnan se huhu,\nettä nuorella lääkärillä ei oikeastaan ollut minkäänlaista kokemusta ja\nettä hänen parannuskeinonsa onnistuivat huonosti.\n\nKukaan ei tiennyt mistä nämä huhut olivat peräisin, mutta ne olivat\nolemassa ja tekivät varman vaikutuksensa ihmisiin.\n\nTohtori Höjstrup ei ollenkaan aavistanut mikä oli syynä muutokseen,\nmutta itse muutoksen hän kyllä huomasi.\n\nAlussa oli hän kohdannut ystävällisyyttä ja luottamusta kaikkialla —\nnyt tunsi hän ikäänkuin kylmien leyhähdysten huokuvan vastaansa ja\nmuutamissa luuli hän huomaavansa jotakin epäilyksen tapaista.\n\nTämä johti vain siihen, että hän kahdenkertaisella innolla antautui\ntyöhönsä. Hän ei koskaan suonut itselleen rauhaa — hän suunnitteli\nlakkaamatta parannuksia terveyshoidollisiin oloihin. Hän pakotti\nvähitellen ihmisiä antamaan arvoa hänen työlleen, ja mitä paremmin he\noppivat tuntemaan häntä, sitä lähemmin liittyivät he häneen. Äkillinen\nkylmyys haihtui vähitellen ja sen korvasi lisääntyvä ystävällisyys.\n\nKöyhät hän hyvin kohta voitti puolelleen. Hänellä oli ominainen,\nvilpitön tapa kohdella niitä, jotka hänessä herättivät luottamusta.\n\nKun varsinainen sairaskäynti oli suoritettu, saattoi hän vielä kauan\naikaa istua potilaan vuoteen luona ja puhua rauhoittavasti hänen\nkanssaan — ja lähtiessään puristi hän voimakkaasti tämän kättä — oli se\nmiten musta tahansa.\n\nSilloin saattoi joku vanha työmies rosoisella äänellä ja jotakin\nkosteaa silmännurkassa sanoa hänelle:\n\n— Ettäs pidätte lukua tällaisesta köyhästä miehestä, kuin minä olen!\nJa tartutte käteeni — ja istutte vuoteeni vieressä — ja lohdutatte\nminua niin ystävällisesti. Oh niin! siihen emme olleet tottuneet vanhan\ntohtorin aikana — ei, emme kautta sieluni ja Jumalani olleet.\n\nTohtori Höjstrup hämmästyi.\n\n— Mihinkä sitten olitte tottuneet? kysyi hän.\n\n— Niin katsokaas, hän tuli kun häntä kutsuttiin — se on, kun\nlähetettiin vaunuilla noutamaan häntä — mutta hän ei joskaan viipynyt\npuhuakseen lohdutuksen sanoja meikäläiselle. Toista oli ylhäisten luona\n— siellä hänellä oli ikäänkuin paremmin aikaa, — mutta se ei tullut\nkoskaan kysymykseen meikäläisen miehen luona.\n\nNuori lääkäri oli ääneti. Sen verran oli hän paikkakunnalla\noleskellessaan jo tullut tietämään, ettei Horn ollut köyhien ystävä,\nmutta häneen vaikutti aina ilkeän hämmästyttävästi, milloin joku puhui\npahaa hänen edeltäjästään. Hän oli sellainen vastakohta tälle, että\nsen sijaan kuin tohtori Hornin luona ei ollut kukaan tervetulleempi\nkuin se, joka puhui pahaa hänen nuoresta virkaveljestään, saivat\nne henkilöt, jotka luulivat voittavansa tohtori Höjstrupin suosion\npanettelemalla hänen edeltäjäänsä, olla niin varmat aikeensa\nepäonnistumisesta, etteivät koskaan enää uudistaneet yritystään. Hän\nräsähti usein kiivaaseen tapaansa ja pyysi päästä kuulemasta kaikkia\nsellaisia kanteluja — ennen kaikkea hän ei voinut suvaita juoruja — ja\nvastenmielisintä hänestä oli nurkissa supatteleminen.\n\n— Suoraa menettelyä, mies, sanoi hän kerran eräälle talonpojalle.\nSanokaa hänelle itselleen, mitä nyt sanotte minulle, muuten en voi\nteitä kunnioittaa.\n\nTalonpoika joutui hämilleen.\n\n— Tohtori on hyvä ja antaa anteeksi, sanoi hän. Vanhaa tohtoria,\nnähkääs, miellytti aina suuresti kuulla uutisia.\n\nKerran kysyi häneltä muudan mies, miksi hän ei suostunut viljelemään\nmaatilkkua, kuten hänen edeltäjänsä oli tehnyt — aina se olisi jonkun\nverran tuottanut.\n\n— Minä sen kautta vaan velkautuisin, vastasi tohtori, minä en ymmärrä\nmaanviljelyksestä niin vähääkään.\n\nToinen nauroi turvallisesti.\n\n— Tohtori Hornpa ymmärsi sitä paremmin. Kaiketihan olette kuulleet\njutun, kuinka hän sopi puimamiehen kanssa hinnasta jokaiselta\npuitavalta nelikolliselta ohria, mutta arvellen mittojen täyttyvän\nliian nopeaan, meni hän joka aamu luuvaan ja pyyhkäsi kädellään mitat\nvajemmiksi.\n\nTohtori Höjstrup oli kavahtanut ylös.\n\n— Minä en tahdo uskoa sitä todeksi, sanoi hän, kuulitteko, minä en\ntahdo!\n\nJa hän iski nyrkillään niin kiivaasti pöytään, että toinen säikähti ja\npuikki tiehensä.\n\nMutta muutamia päiviä sen jälkeen tuli vanha nainen ja pyysi tohtoria\nviipymättä seuraamaan häntä. Hänen poikansa oli sairaana, hänellä oli\nkaulassa iso paise, joka pyrki tukehuttamaan häntä. Tohtori seurasi\ntuokiossa naista, suoritti nopean leikkauksen, ja sairaan tila tuli\nheti paremmaksi. Silloin pani vaimo vanhus kätensä ristiin, ja\nilokyyneleet vierivät hänen ryppyisiä poskiansa pitkin.\n\n— Oi, Herra Jumala, kuinka nyt olen iloinen, etten antanut petkuttaa ja\ntaivuttaa itseäni, sanoi hän.\n\nTohtori loi kysyvän katseen sairaaseen; mutta tämä vain ravisti\npäätään. Silloin vaimo vanhus tarttui luottavaisna tohtorin käteen ja\nsanoi:\n\n— Teidän _pitää_ saada tietää — että voitte olla varuillanne.\n\nTohtori katsoi häneen edelleen yhtä hämmästyneenä, mutta nainen jatkoi\nyhtä sitkeästi:\n\n— Näettekös — kun läksin täältä noutamaan teitä, tuli vanha tohtori\nvastaani.\n\n— Minne matka? sanoi hän.\n\n— Lähden käymään lääkäriä pojalleni, sanoin. — Häntäkö? virkkoi\nhän juurikuin ylenkatseellisesti. — Niin olen aikonut, sanoin. —\nMiettisitte ensin tarkoin, sanoi hän — sillä ei hänestä ole minnekään.\n— Oli se vähän outoa minusta kuulla, sillä onhan vanha tohtorikin\noppinut mies — mutta sitten ajattelin: se on varmaan vain kateus, joka\nhänessä puhuu. Ja niin menin sinne, minne itse tahdoin — Jumalan olkoon\nkiitos ja kunnia!\n\nOli niin paljon todenmukaista helyä vapisevassa äänessä ja niin\nrehellistä kiitosta lämpimässä kädenpuristuksessa, että tohtori\nHöjstrup tunsi sen olevan teeskentelemätöntä hyväntahtoisuutta, joka\ntässä huokui häntä vastaan.\n\nMutta hänen rohkea luottamuksensa ihmisiin sai sen kautta ensimäiseen\nkolahduksensa, ja varjo laskeutui hänen avomielisille kasvoilleen.\n\nHänen ensi aikomuksensa oli mennä suoraan tohtori Hornin luo ja vaatia\nhäntä tilille joka sanasta, jonka hän oli puhunut — ja ollen kiivas\nluonne, joka menetteli heti ensimäisten mielivaikutteiden mukaan, oli\nhän kohta sen jälkeen jo menossa naapurinsa luo.\n\n— Kuinka rohkenee hän sanoa, ettei minusta ole minnekään, oli hän\nvastannut vanhalle naiselle — eihän hän tunne minua — eikä edes tiedä\nmitä minä toimitan.\n\nMutta silloin oli vaimo nyökäyttänyt vanhaa päätään niin kummallisesti\nja sanonut:\n\n— Hän, hän tietää paljon — ja mitä hän ei tiedä, sen saa hän tietää\nmuilta. — Asunhan hän aivan sen talon vieressä, missä te olette asuntoa!\n\nSiis urkkimista! Juoruja! Panettelua!\n\n— Älä sano väärää todistusta lähimäisestäsi! Miten elävänä tuo vanha\nkäsky yhtäkkiä esiintyi hänen tietoisuudessaan.\n\nHän pyyhkäsi nenäliinalla korkeata, hikistä otsaansa ja pysähtyi syvään\nhengähtäen, kuin jos hän olisi joutunut saastutettuun ilmapiiriin, ja\nkaivannut puhdasta ilmaa hengittääkseen.\n\nTohtori Hornin talon ulkopuolella kohtasi hän neiti Ingerin.\n\n— Minkä näköinen olette tänään? kysyi tämä. En tunne ollenkaan noita\nkasvoja.\n\nTyttö silmäili häntä hymy katseessa — ja tohtori tarttui ehdottomasti\nhänen esiin ojennettuihin käsiinsä ja puristi niitä niin kovasti, että\ntytöltä pääsi huudahdus.\n\n— Älkää puristako niin kovasti, sanoi hän. Teillä on sormet kuin\nraudasta!\n\n— Anteeksi, sanoi tohtori ja päästi hänen kätensä. Minun täytyi vain\nnähdä kestäisittekö. Tai ehkä se oli sentähden, että jotakin oli\nsärkynyt minussa itsessäni ja minä tahdoin nähdä toisissakin jotakin\nsärkyvän. — Onko kasvatusisänne kotona?\n\n— Kyllä on. Onko teillä asiaa hänelle?\n\n— Tahdon kertoa hänelle, mitä olen kokenut tänään. Minä isken aina\nkohti, sen sanon teille — en rakasta kiertoteitä.\n\nJa nyt kertoi hän rehellisesti neiti Ingerille mitä oli tapahtunut.\n\n— Jos tohtorilla on muistuttamista minua vastaan, sanoi hän lopuksi,\nniin sanokoon sen minulle itselleni. Minä en puhu koskaan hänestä pahaa\n— mutta jos sen tekisin, tapahtuisi se julkisesti — sen tiedän.\n\nTohtorin puhuessa oli tyttö käynyt kalpeaksi, ja hän oli vastaillut\nvain pienillä, sanattomilla päännyykytyksillä. Nyt kääntyi hän yhtäkkiä\ntohtoriin päin ja sanoi:\n\n— En luule teidän kannattavan puhua hänen kanssaan. Se tekisi vain\npahan pahemmaksi. Hän on niin katkera. Minä en tiedä, mutta hänessä\nnäkyy olevan sairautena, ettei hän voi sietää seuraajaansa.\n\n— Silloin totisesti ei hänen olisi pitänyt jäädä tänne.\n\nTyttö silmäili tohtoria surumielisesti hymyillen.\n\n— Luuletteko, etten ole pyytänyt häntä matkustamaan pois? sanoi hän.\nKyllä! Olen rukoillut häntä kaikesta sydämestäni tekemään sen.\n\n— Niin, mutta — silloinhan _tekin_ matkustatte pois.\n\n— Luonnollisesti.\n\n— Jääkää sitte tänne molemmat, sanoi hän ja kääntyi nopeasti pois.\n\nLämmin veri hulvahti tytön kasvoihin — ja hänestä tuntui äkkiä, kuin\nolisi hän kahlannut suolaisessa vedessä — raittiissa, vaahtoavassa\nmerivedessä — lämpimässä, vahvistavassa vedessä, samallaisessa kuin se,\njossa hän oli lapsena pulikoinut. Hän oli melkein kuin tuntevinaan sen\nmakua kielellään — sellainen turvallinen, iloinen voiman tunne täytti\nhänet.\n\nTohtori kääntyi ympäri.\n\n— Olkaamme ystäviä me kaksi! sanoi hän.\n\nToinen nyökkäsi.\n\n— Niin olkaamme! — Ja hänestä tuntui kuin olisi se lauluna purkautunut\nesiin. — Älkää välittäkö pienistä vastuksista, — sanoi hän, se tekee\nvain hyvää. Sitä paitsi — kun tekee työtä niin tunnollisesti kuin te,\non kylliksi puolustetta omassa itsessään. Kaikki ne, jotka _tuntevat_\nteidät, tulevat myös pitämään teistä ja luottamaan teihin.\n\nOli kummaa, miten selvästi hän näki tällä hetkellä. Hän ymmärsi, että\ntohtorin esiintymisen kiivaus työnsi hänen luotansa joitakuita, mutta\nhän ymmärsi myös, että tohtori tulisi yhä rakkaammaksi kaikille niille,\njotka oppivat tuntemaan hänen nopean ajatusjuoksunsa ja — omituisen\ntapansa ilmaista ajatuksiaan, hänen rehellisen luonteensa ja suoran\nolentonsa. Heidän luottamuksensa häneen oli kasvava, heidän uskonsa\nhäneen vahvistuva, heidän rakkautensa häneen täyttävä ilman sillä\nlämmöllä, jota hänen herkkä sielunsa kaipasi.\n\n— Vielä tulee valoisampia aikoja, sanoi hän ja nyökäytti tohtorille\nrohkaisevasti päätään, luoden samalla häneen ujostelemattoman katseen\ntummista silmistään.\n\nJa noiden silmien säteen valossa se, mikä oli ollut tohtorista niin\ntärkeäarvoista, kutistui aivan mitättömäksi.\n\n— Joutavia, sanoi hän itsekseen, kun lähti pois, — aivan varmaan oli\ntohtori huonolla päällä — siinä kaikki.\n\nJos pidät minusta, niin pidän sinusta elonpäivieni loppuun asti! lauloi\nhän kovasti, astuessaan pihan läpi, ja neiti Inger kuuli hänen mainion\näänensä syvän kaiun hänen sulkiessaan oven jälkeensä.\n\nHän nosti käsivartensa päänsä yli, pani kätensä niskaan ristiin ja\nnauroi hiljaa — onnellisena.\n\nEräänä päivänä oli tohtori kohdannut hänet tullessaan eräästä pienestä\ntalosta, jossa mies joi ja vaimo makasi sairaana ja kaikki lapset\njuoksentelivat repaleisina.\n\n— Miksi ihmisten pitääkin mennä naimisiin? oli tohtori silloin sanonut\nominaisella kiivaalla tavallaan. Kaksi hevosta käy harvoin yhtä\ntasaisesti — paljon parempi on ajaa yksivaljaikkoa.\n\n— Niin minustakin! oli neiti Inger vastannut nyökäyttäen hyväksyvästi\npäätään. Ja nyt asteli tohtori siinä ja lauloi — _hänelle_:\n\n    Jos pidät minusta,\n    niin pidän sinusta\n    elonpäivieni loppuun asti!\n\nOi kuinka hän oli mieltynyt tuon äänen ihanaan, syvään malmisointuun\nja noihin hienoihin, pehmoisiin käänteihin! Että kukaan saattoikaan\nhankkia pahaa häntä vastaan! Että saattoivatkaan!\n\nHän juoksi sairaan luo, jonka luota tohtori vastikään oli tullut,\nja täällä kuuli hän tuon vanhan vaimon kiittävän tohtoria suurella\näänellä. Naisen kiitollisuudella ei ollut määrää. Sitten juoksi hän\nkotiin takaisin. Hän sänttäsi suoraan arkihuoneeseen tohtori Hornin\nluo, hän oli päättänyt suututtaa tohtorin oikein perinpohjin. Hän\nmelkein tanssi! Kiireissään ei hän ollut muistanut ottaa hattua\npäästään — se oli valahtanut hänen veitikkamaisille silmilleen. Hän\nseisahtui tohtorin tuolin viereen.\n\n— Oletko kuullut? sanoi hän aivan hengästyneenä.\n\n— Mitä niin? — Tohtori katsoi ärtyisänä ylös sanomalehdestään.\n\n— Tohtori Höjstrup on tehnyt vaarallisen leikkauksen Lars Kren'ille\n— hän on pelastanut tämän hengen — eukko sanoo, ettei hän ole nähnyt\nkenenkään käyttelevän leikkausveistä niin taitavasti, kuin tohtori\nHöjstrup.\n\n— Mitä ymmärtää tuo vanha turjake sellaisista asioista. — Se ei\nmerkitse paljoa.\n\n— Eikö sekään merkitse mitään, että Lars Kren toipuu.\n\n— Katsotaanhan ensin, jääkö hän eloon.\n\nKasvatustytär rupesi mieltäosottavasti hyräilemään.\n\n— Lopeta tuo piiperrys!\n\nTavallisesti totteli hän ehdottomasti kun tuo kummallinen uhka asui\näänessä — mutta tänään oli, kuin jos hän olisi saanut kymmenen naisen\nrohkeuden ja kymmenen naisen voiman, sillä hän mitteli lattiata\nedestakaisin kädet selän takana ja sanoi pelkäämättömällä äänellä —\nväliin hyräillen:\n\n    Litti, litlilua!\n    Kuuletko nyt mua\n    poika luona koivulehvikön!\n\n— Sano kerrankin minulle: mitä hän oikein on tehnyt sinulle? Eihän ole\nhänen syynsä, että sinä luovuit toimestasi ja että _hän_ sattui olemaan\nse, josta tuli sinun seuraajasi. Jonkunhan se _täytyi_ olla!\n\nTohtori katsoi ylös, ja hänen kasvoillaan väreilevä ivallinen hymy\nkiusoitti kasvatus tytärtä.\n\n— Jumala meitä hyvin varjelkoon, kuinka asia sinusta näyttää olevan\npolttava, sanoi hän. Ethän vain liene rakastunut?\n\nSilloin ratkesi kasvatustytär itkuun — valtavaan, kiihkeään itkuun.\n\n— En käsitä, miksi häntä vainoat, sanoi hän — hän ei koskaan ole\najatellut tai sanonut sinusta mitään pahaa — hän tekee innolla työtään\nsäästämättä itseään enemmän yöllä kuin päivällä — hän tekee kymmenen\nsairaskäyntiä siinä missä sinä teit yhden, ei kai siinä mitään\nmoitittavaa liene? Että hän saattaa vihastua potilaaseen, joka ei\ntottele hänen määräyksiään, ei mahtane liikuttaa ketään muita, kuin\nhäntä itseään, luulen mä.\n\nHän käänsi selkänsä tohtorille odottamatta hänen vastaustaan — mutta\nsiitä päivästä ruveten eivät he enää puhuneet tohtori Höjstrupista.\n\nTohtori Horn oli viisas ja varova mies — hän älysi, että tässä\nvaikuttivat alentavat sanat vain päinvastaiseen suuntaan — ja tästä\nlähin saivat ainoastaan vieraat kuulla hänen kärkeviä huomautuksiaan ja\nivallisia hyökkäyksiään — jotka kaikki olivat tarkoitetut heikontamaan\nsen asemaa, joka oli tullut outona paikkakunnalle.\n\nNäytti kuitenkin, kuin olisivat useimmat hyökkäykset menneet ohi\nmainittavampaa jälkeä jättämättä. Aikaa voittaen yhä useammat\nturvautuivat nuoren lääkärin apuun, ja ylen harvinaista oli, että\njoku vanhoista potilaista kääntyi tohtori Hornin puoleen saadakseen\njotakin neuvoa. Tämä ei kuitenkaan pidättänyt sappea kuohumasta — vaan\npäinvastoin.\n\nSitten tapahtui eräänä päivänä, että tohtori Horn sai tietää jotakin,\nminkä hän ymmärsi käyttää hyväkseen ja mikä tuotti hänelle tuulta\npurjeisiin. Hän pistäytyi katsomaan erästä vanhaa kartanonvoutia, jota\nuseita vuosia oli vaivannut luuvalo — ja joka oli hieronut itseään\noppodeldokilla ja ajanut sisäänsä salisyyliä.\n\nVanhus istui nojatuolissaan nauraen:\n\n— No, tänään näytätte olevan mainiolla tuulella, sanoi tohtori Horn,\nasettaen keppinsä huoneen nurkkaan.\n\n— Joo, nauroi kartanon vouti, nuori tohtori on koko iloinen veitikka\n— hän se saa pelin käymään. Istun tässä ja juttelen hänelle siitä\napteekkivoiteiden paljoudesta, jota vuosien mittaan olen käyttänyt —\nsaamatta kuitenkaan mitään apua, ja niin sanoo hän minulle:\n\n— Mitä se toimittaa? Ette te luuvalostanne pääse kuitenkaan. Teidän\non saatava jotakin vahvistavaa; tehkää siis ennemmin niinkuin minä —\njuokaa päivässä neljännespullo hyvää punaviiniä — sekoitettuna veteen —\naterioille jaettuna; se antaa voimia.\n\nKaksimielinen hymy lehahti tohtori Hornin kasvoilla.\n\n— Vai niin, vai niin! sanoi hän, en tosin uskonut siinä mitään perää\nolevan, mutta niinhän sanotaan, ettei savua ilman tulta.\n\n— Mitä tarkoitatte? sanoi kartanonvouti, koettaen näyttää näpsäkältä.\n\n— Oh, ajattelin vain, että huhu kertoo hänen ahkeraan maistelevan\nväkeviä, sanoi tohtori.\n\n— Vai niin? Sitä huhua en koskaan ole kuullut. Eikä neljännespullo\npunaviiniä veteen sekoitettuna oikeuta sanomaan —\n\n— Ei, ei suinkaan, ehätti tohtori selittämään. — Kysymys on vain,\nsupistuuko se siihen. — Niin, niin, herra kartanonvouti! Onneksi olkoon\nparannuskeino!\n\nJa tohtori Horn läksi jättäen kartanonvoudin kummalliseen epäilyksen ja\nuteliaisuuden tilaan.\n\nHän ei uskonut ollenkaan syytöstä, mutta ensimäiselle ihmiselle, joka\ntuli hänen luokseen käymään, sanoi hän, seuraten kaikille ihmisille\nominaista tarvetta tehdä itseään huvittavaksi:\n\n— Niin, tohtori Horn sanoo hänen juovan. Minä pidän hänestä niin kovin.\nHän on niin tosi, niin ujostelematon ja suora — ja lisäksi on hänellä\nniin helkkunan hyvä lausetapa.\n\nViimemainittua ihaili kartanonvouti enimmin, sillä sitä häneltä\nitseltään kokonaan puuttui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kuukausi tämän perästä sairastui apteekkarin pieni poika\näkillisesti kuristustautiin ja sai kiihkeitä tukehtumiskohtauksia.\nApteekkari tahtoi, että olisi kutsuttu tohtori Höjstrup, mutta hänen\nvaimonsa sanoi:\n\n— Minä en uskalla haettaa häntä — hänhän saattaisi olla päissään —\nmuista mitä tohtori Horn sanoo hänestä.\n\nApteekkari vihastui — vihastui tavattomasti. Hän tahtoisi nähdä sen\nmiehen, joka on tavannut tohtori Höjstrupin päihtyneenä, sanoi hän.\nPuolitoista vuotta oli nuori lääkäri ollut paikkakunnalla, ja hänet\noli aina tavattu selvänä, haettiin häntä yöllä tai päivällä. Jos\n_vaimoa_ halutti uskoa akkain juoruja ja tuon vanhan, happamen tohtorin\npanettelua, oli se hänen oma asiansa — mutta _itse_ puolestaan tahtoi\nhän haettaa tohtori Höjstrupin, sillä tähän hän luotti — vaimo saattoi\nhaettaa vanhan tohtorin, jos arveli sen paremmaksi.\n\nSeuraus tästä oli, että lähetettiin yht'aikaa sana molemmille\nlääkäreille.\n\nMitä tohtori Höjstrupiin tulee, täytyi vaunujen palata tyhjillään.\nHän oli tuntia aikaisemmin poistunut asunnostaan ja ajanut asemalle\nlähteäkseen kymmeneksi päiväksi maalle. — Ensimäinen pikkuinen\nvirkaloma, mikä hänellä oli sen jälkeen kuin oli paikkakunnalle tullut.\n\nHän oli aamulla käynyt tohtori Hornin luona ja pyytänyt tätä hoitamaan\nhänen praktiikkaansa niin kauan; tohtori Horn oli luvannut, mutta jos\nsattuisi uusi taudintapaus, ei hän tahtoisi siihen puuttua — hän oli\nväsynyt ja vanha jo.\n\nSen ymmärsi tohtori Höjstrup vallan hyvin — ja niin he sopivat,\nettä tohtori Horn sähköttäisi hänelle, jos tarvis vaatisi — hän\ntulisi silloin heti takaisin. Hänen lähteissään istui tohtori Horn\nnojatuolissaan ja näytti tavattoman suopealta.\n\n— Antanette anteeksi etten saata teitä ovelle — mutta te tiedätte,\nettä parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä. — Ja hän taputti nuorta\nvirkaveljeä ystävällisesti olalle.\n\nTohtori Höjstrup ei vastannut mitään — hän jätti kiiresti hyvästit —\nmutta kun hän hetki sen jälkeen kohtasi neiti Ingerin porstuvassa, niin\ntämä ihan hämmästyi hänen kalpeuttaan.\n\n— Mitä on tapahtunut? sanoi hän.\n\nEi mitään erityistä, vastasi tohtori, kasvatusisänne viimeiset sanat ne\nvain tuntuivat minusta iskulta rintaan. Minä kunnioitan aina rehellistä\nvihollista — mutta kohdatessani teeskentelyä on aivan kuin jotakin\nkääntyisi sisässäni. Joku aika sitten kohtasin paljon vastustusta —\nihmiset eivät osottaneet minulle samaa luottamusta kuin ennen — ja\nminä ymmärsin varsin hyvin, että kasvatusisänne puheet olivat saaneet\nsen aikaan. Tänään tulin täysin virallisesti pyytääkseni häneltä\nvirkaveljenä palvelusta, ja kun läksin pois, sanoi hän: te tiedätte,\nettä parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä! — Se se juuri on, mitä en\nvoi unhottaa.\n\nNeiti Inger otti hänen kätensä omiinsa.\n\n— Unhottakaa se sittenkin. On muistettava vain sitä, mikä on kaunista.\n\nTohtori katsoi häneen.\n\n— Sitten on muistettava teitä, sanoi hän nopeasti myhähtäen ja läksi\npois.\n\nNeiti Inger kävi koko päivän hyräillen ja laulaen ja katseli tyhjälle\nlääkärin-asunnolle päin ja sitten hyräili hän taas. Hänen sisällään\nja ympärillään tuntui juhlivalta! Hän ikävöi äärettömästi tohtoria —\noli ikäänkuin joka hengähdys hänessä olisi huutanut tohtorin nimeä —\nmutta hän tiesi, että tohtori tulisi takaisin — hänen luoksensa! Hän\ntiesi, että tohtorikin ikävöi — ja hänen poskensa hehkuivat ja silmät\nhymyilivät — hänen huulensa hyräilivät ja hänen jalkansa tanssivat.\n\nTohtori Horn olisi ehdottomasti huomannut hänen kasvojensa erikoisen\nilmeen, ellei hän olisi ollut niin kokonaan kiintynyt muuhun. Hänelle\noli apteekkarilta tuotu pikainen sana puoli tuntia sen jälkeen kuin\ntohtori Höjstrup oli lähtenyt matkalle.\n\nSähköttämällä lähimmälle asemalle saattoi hän vielä pysähdyttää\nhänet, niin että tohtori Höjstrup olisi ennättänyt ajoissa kotia.\nMutta hänelle soveltui paremmin jättää tämä tekemättä. Hän tahtoi\nsuorittaa tehtävän yksin. Hän tahtoi näyttää, — että ihmiset kyllä\ntulivat hänen luokseen, milloin vaara oli tarjona. Olivathan he\nsaaneet kolmekymmentäseitsemän vuotta koetella häntä — ja eikö hänellä\nollut ainakin traditsionin voima puolellaan? — Mutta hänellä ei ollut\nmitään uusia instrumentteja. — Hän oli nähnyt oivallisen lansetin ja\nhiuksenhienon leikkausveitsen tohtori Höjstrupin pöydällä — ollappa ne\nvain hänellä!\n\nSähköttäisikö hän ja pyytäisi saada lainata instrumentteja. — Ei,\nsilloinhan tohtori samalla voisi tulla takaisin. Oli varmempaa ottaa ne\nluvatta. — Mutta silloin muisti hän tohtori Höjstrupin sanoneen:\n\n— Minä lukitsen koko talon — palvelustyttö saa olla vapaa — ja avaimen\njätän rengille, joka hoitaa hevostani.\n\nTohtori Horn mietti hetkisen. Hän hykersi lakkaamatta käsiään kuten\nhänellä oli tapana tehdä kun hän tuumi jotakin, jota ei tahtonut\nihmisten näkevän. Ja hän herkesi siitä vain kaivaakseen kynsiensä\nalustaa. Tätä tehdessään hän ei kertaakaan katsonut ylös. Sitten läksi\nhän tohtori Höjstrupin asunnolle.\n\nHän tapasi rengin juottamassa hevosta.\n\n— Voisitteko hetkeksi päästää minut sisään, sanoi hän\nvälinpitämättömästi, minun olisi tarvis lainata yhtä lääkärinveistä.\n\nSen Lars hyvinkin saattoi tehdä — hän päästi alttiisti lääkärin sisälle.\n\n— Niin mutta, Lars, instrumenttikaappi on lukossa, sanoi tohtori, kun\nhän hetkisen kuluttua tuli työhuoneesta.\n\nLars karsi korvallistaan.\n\n— Niin, mitäpä tuolle olisi tehtävä? sanoi hän. Minulla ei ole avainta\nsiihen.\n\n— Mutta Larshan on kynsiltään kätevä — voittehan te toimittaa minulle\nmitä minä tarvitsen.\n\nJa tohtori osotti sormellaan kahta terävää veistä, jotka olivat\nylimmällä hyllyllä lähinnä lasiovea.\n\nLars virnisti niin että hänen poskensa pullistuivat — ja kun hänellä ei\nollut erittäin arka omatunto, meni hän ja toi tallikamarista tiirikan.\n\nHänen oli kiittäminen vanhaa tohtoria monesta hyvästä juomarahasta\n— ja Larsilla oli vain yksi Jumala — raha! Niitä hän rakasti\nintohimoisesti — niitä hän väänteli ja käänteli käsissään, niin että\nne ihan lämpenivät hänen kovien hyppysiensä välissä, ennenkuin ne\nhäneltä heltisivät. Hän ei raskinut panna niitä likoon, toimittaakseen\nitselleen hauskan illan, vielä vähemmin raski hän auttaa niillä hädässä\nolevia. Rahojen vuoksi oli hän uuraasti raatanut vuosikausia ja rahasta\nolisi hän milloin hyvänsä ollut valmis myymään sielunsa — jos sitä kuka\nolisi vaatinut häneltä — sillä sielu, olihan se jotakin mitä ei voinut\nnähdä, jota vastoin rahat olivat todellisuutta.\n\nPaitsi sitä, täytyihän tohtorin itsensä parhaiten tietää millainen\nsopimus hänellä oli toisen kanssa. — Hänen oli joka tapauksessa\nvastaaminen tästä. Ja niin avasi Lars tiirikalla taitavasti kaapin,\notti veitset ja antoi ne tohtori Hornille.\n\n— Voitteko nyt heti kyyditä minut apteekkarille? kysyi tohtori.\n\n— Miksikä ei, sen kyllä voin, sanoi Lars — pisti Ruskon valjaihin ja\nantoi sen ravata huimaa kyytiä apteekille.\n\nTohtori istui vaunujen peräistuimella eikä puhunut mitään.\n\nLarsista oli tämä lääkärinkapineiden lainaaminen vähän kummallista,\nkun nämä kaksi lääkäriä eivät muuten pitäneet mitään kanssakäymisiä\nkeskenään — mutta sehän oli asia, joka missään tapauksessa ei\nliikuttanut häntä. Ja niin vihelteli hän hiljaa ja syljeskeli\ntiepuoleen ja pisti ominaisella, pehmoisella, vitkaisella\nkädenliikkeellä runsaat juomarahat rasvaiseen taskuunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunti sen jälkeen seisoi tohtori Horn apteekkarin makuuhuoneessa\nnojautuneena pienen potilaan yli, joka, kuten hän heti huomasi, voitiin\npelastaa ainoastaan nopealla leikkauksella.\n\nJok'ainoa hermo hänen pienissä lintumaisissa kasvoissaan oli\näärimmilleen jännittynyt. Kolmenkymmenenseitsemän vuoden mittaan oli\nhän ollut ensimäinen ja tulisi olemaan ensimäinen nytkin. Lapsensa\npelastumisesta tulisivat he kiittämään tohtori Hornia eikä \"häntä\ntuolla\".\n\nHän otti kerta toisensa jälkeen instrumentit, punnitsi niitä kuivissa,\nluisevissa käsissään ja oivalsi, ettei hän ikänä olisi uskaltanut\nryhtyä tähän leikkaukseen, ellei hänellä olisi ollut niin hyviä\ninstrumentteja kuin nämä olivat.\n\nKuinka halpamielisesti hän tällä hetkellä menetteli nuorta\nvirkaveljeänsä kohtaan, ei hän ollenkaan ajatellut, tai jos ajatteli,\ntorjui hän jälleen aatoksen luotaan.\n\nKaksi tuntia sen jälkeen lähti hän kotia, molempien vanhempien\nlämpimien kiitosten ja monien siunausten seuraamana. Mutta mikään ei\nmiellyttänyt häntä siinä määrin, kuin nuoren rouvan välitön huudahdus:\n\"Oi, Jumalan kiitos, että saimme _teidät_ — emmekä tohtori Höjstrupia!\"\nNiin sen piti olla — näin hän oli nimenomaan tahtonut. — Hän hieroi\nkädellä takaraivoaan, kuten hänellä oli tapana tehdä, kun jokin häntä\nhuvitti, ja hän kohottautui mukavammin istumaan vaunuissa.\n\nMutta outo harmin tunne karmi häntä, kun hän astui maahan ajoneuvoista\noman talonsa edustalla ja kohtasi neiti Ingerin porstuvassa. Neiti\nInger auttoi päällysnuttua hänen yltään, ja he kävivät yhdessä\narkihuoneeseen.\n\n— Hyvä, että se nyt on ohi, sanoi tohtori hykertäen käsiään. En\nkuitenkaan luule, että uudestaan puutun sellaiseen leikkiin — minä alan\ntulla vanhaksi.\n\n— Minä olin kuulevinani, sanoi kasvatustytär — ja tohtori aivan\nhämmästyi sitä kalskeutta, mikä tähän ääneen oli saanut, joka muuten\noli niin pehmeä ja taipuisa — olin kuulevinani, että sinä lupasit\nsähköttäväsi tohtori Höjstrupille, jos sattuisi jokin uusi taudintapaus.\n\n— Kyllä, — mutta tämä ei sietänyt viivykkiä, näetkös.\n\nKasvatustytär mitteli häntä kylmin, terävin katsein.\n\n— Sinä tiedät varsin hyvin, sanoi hän, että sähkösanoma olisi tavannut\nhänet lähimmällä asemalla ja että hän olisi ehtinyt apteekille samaan\naikaan kuin sinäkin. Mutta sinä tahdoit mieluummin suorittaa tehtävän\nyksin — tahdoit itsellesi kunnian kokonaan.\n\nTohtori kääntyi häneen selin eikä vastannut mitään.\n\n— Kun viime kerralla suoritit samallaisen leikkauksen, jatkoi\nkasvattitytär, pitäen edelleen katseensa tähdättynä häneen, muistan\nsinun sanoneen, että tarvitset uudet instrumentit, jos sinun tulisi\nvielä tehdä sellainen leikkaus. Kuinkas sitten tänään tulit toimeen\nvanhoilla?\n\n— Minä lainasin tohtori Höjstrupilta — tietysti.\n\nKasvatustytär vavahti.\n\n— En sentään olisi uskonut, että olet varas! sanoi hän.\n\nTohtori kääntyi nopeasti häntä kohden.\n\n— Mitä sinä puhut? sanoi hän uhkaavasti. Mutta kasvatustytär seisoi\nliikahtamatta ja tähysteli häntä sellaisella katseella, jonka edessä\ntohtori ehdottomasti painoi silmänsä maahan.\n\n— Luuletko etten minä tiedä, että hänellä on kaapin avaimet taskussaan?\nsanoi kasvatustytär.\n\n— No, niin, mitä sitten? Ei hätä lakia lue!\n\nTohtori otti sanomalehden, levitti sen auki eteensä ja oli lukevinaan —\nmutta kasvattitytär näki selvästi, että hänen kätensä vapisi.\n\nHän astui kasvatusisänsä eteen, niin että tämän oli pakko luoda\nkatseensa ylös.\n\n— Mitä sanoisit papista, joka murtaisi auki virkaveljensä laatikon?\nlausui hän pannen painoa joka sanalle — ja varastaisi messupaidan\nja alttariastiat — ja pitäisi ehtoollista varastetuilla tavaroilla\n— vaikkei niiden lainaksi saamiseen vaadittaisi häneltä muuta kuin\nmuutamia sanoja kirjekortilla.\n\n— Näitä asioita ei käy vertaaminen toisiinsa, sanoi tohtori Horn ja oli\nlukevinaan edelleen.\n\nMutta mieli äärimmilleen järkytettynä ja terävä oikeudentuntonsa täysin\nvalveutuneena vastasi kasvatustytär kiivaasti:\n\n— Saattaa olla jonkinlaista eroa määrässä, koska lienee pahempi\nseistä varkaana alttarin edessä kuin sairasvuoteen vieressä — mutta\nitse asiassa on se aivan samaa. En olisi koskaan uskonut sinun voivan\nalentua siinä määrin, enkä koskaan uskonut, että tulisin tuntemaan\nitseni niin onnettomaksi.\n\nHänen äänensä petti — hän kääntyi pois ja juoksi huoneeseensa, jossa\nvietti jälellä olevan osan päivää.\n\nTohtori Horn jäi paikalleen istumaan, povessa häpeän ja uhman tunne.\n\n— Perhanan kiusallinen juttu, ajatteli hän. Mutta minä kyllä pidän\npuoleni häntä vastaan. — Eihän koskaan tiedä, mitä tuollaisen\ntuittupään mieleen saattaa juolahtaa — hänen voi pistää päähän hyljätä\nminut, ja kenen minä silloin saan sijaan? Mutta samantekevä. Älköön\nhän vain luulko, että hän saa minut taivutetuksi. Minä en ole tottunut\ntuntemaan rautoja suussani.\n\nLähinnä seuraavina päivinä karttelivat he vaistomaisesti toisiaan ja\nvaihtoivat vain välttämättömimpiä sanoja toistensa kanssa.\n\nTohtori ei välittänyt kasvatustyttären itkettyneistä silmistä ja\njäykästä esiintymisestä. Hän ei ollut millänsäkään siitä mitä oli\ntapahtunut. Sitä paitsi oli hän pahoinvoipa — hän oli jaksanut huonosti\naina siitä saakka, kuin hän oli leikkauksen tehnyt — ja hän oli aina\nharvasanainen milloin hän ei ollut terve.\n\nOli kuitenkin sattunut jotakin, joka, niin vastenmielisesti kuin hän\ntunnustikin sen itselleen, teki hänet jonkun verran levottomaksi.\n\nLars kuski ei ollut pitänyt hampaittensa takana mitä oli tapahtunut.\nHän oli yhdelle ja toiselle kehaissut, miten kaappi oli auennut\nhelposti tiirikalla.\n\n— Se sujui kuin luomisen työ uusissa turvikkaissa, sanoi hän — mutta\nluonnollisesti ei se tapahtunut minun vastuullani.\n\nEttä käskijäkin on osaltansa syypää rikokseen ei saanut\nalkuisimpanakaan ajatuksena sijaa hänen mielessään. Tohtorille, joka\noli oleskellut paikkakunnalla niin monta vuotta, että muisti milloin\nuseimmat ihmiset olivat syntyneet, milloin heidät oli kastettu ja ensi\nkerran ripille päästetty, milloin he olivat joutuneet naimisiin, joskus\nsenkin, milloin heidät oli kätketty haudan poveen — hänelle oli totuttu\nosottamaan kuuliaisuutta.\n\nMutta oli joitakuita viisaampiakin päitä paikkakunnalla ja joitakuita\nselvempiä aivoja, jotka eivät katsoneet tohtori Hornin puoleen\ntraditsionin vuoksi ja jotka mielellään kieltäysivät kanssakäymisestä\ntämän seuraihmisen kera; heistä tämä juttu oli kutakuinkin\nrikosluontoinen, eivätkä he myöskään arastelleet lausua käsitystään\njulki. Heidän sanansa ehtivät tohtori Horninkin korville, ja kun häntä\nei miellyttänyt joutua kireihin väleihin arvohenkilöiden kanssa,\noli tästä seurauksena hänelle monta tukalaa hetkeä. Hän oli sekä\nruumiillisesti että henkisesti sairas näinä päivinä, mutta hän ei ollut\ntietääkseenkään, vaan täytti piippunsa ja kierteli paperossejaan kuten\nainakin. Eikö hän yhden ihmisiän ajan ollut ensimäinen paikkakunnalla?\nJa oliko ketään, joka todenperästä uskalsi asettua häntä vastaan? Hän\noli tuota pikaa saava nuo pienet, näsäkkäät räkyttäjät vaikenemaan.\n\nTällä välin saapui tohtori Höjstrup kotia.\n\nJo asemalla sai hän peitetyin sanoin tietää mitä oli tapahtunut.\nMutta kun hän periaatteesta ei koskaan uskonut huhuja, ei hän ottanut\nvakautuaksensa, ennenkuin hän puoli tuntia sen jälkeen seisoi\ntyöhuoneessaan ja näki, että instrumenttikaappi oli avattu.\n\nHieno, sininen suoni kulki hänen ohimonsa poikki. Hänen vihastuessaan —\nja se tapahtui kyllä usein, sillä hän oli kiivasluontoinen — paisui tuo\nhieno, pehmoinen suoni aivan äkisti — mutta se ei ollut vielä koskaan\npaisunut niin kuin tänään.\n\nSanomatta mitään kenellekään otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi\ntohtori Hornin asunnolle.\n\nVaunut seisoivat pihassa hänen tullessaan sinne, ja hän näki heti, että\nne olivat piirilääkärin.\n\nHänen päähänsä sävähti tuokiossa ajatus, että neiti Inger oli sairaana\n— ja hän tunsi mitenkä hän jähmettyi tuskasta — multa samassa tuli\nneiti Inger juosten pihan poikki. Hän oli nähnyt ikkunasta tohtori\nHöjstrupin. Mutta samassa kuin tohtorin tuska oli haihtunut, sai\nsuuttumus jälleen hänessä vallan. Hän ojensi kätensä neiti Ingerille\ntervehdykseksi, mutta vastasi tuskin tämän kädenpuristukseen. Sitten\nsanoi hän lyhyesti ja päättävästi:\n\n— Tämä on jo lopen hullua. Minun täytyy heti puhua hänen kanssaan.\nToistaiseksi on vielä rangaistus olemassa siitä, että tunkeutuu toisten\nasuntoihin, murtaa auki heidän kaappejaan ja luvatta käyttää heidän\nomaisuuttaan.\n\nNeiti Inger silitti hiljaa hänen kättään.\n\n— Minä käsitän niin hyvin suuttumuksenne, sanoi hän. Minä olisin\neilen vielä itsekin tehnyt samaa kuin te — mutta nyt en tee sitä —\nettekä tekään sitä tee — sillä täällä on korkeampi oikeus puhunut. On\nikäänkuin joku korkeampi kuin me olisi ollut täällä tuomiolla.\n\nTohtori Höjstrup katsahti pihalla seisoviin lääkärin vaunuihin ja kysyi:\n\n— Onko hän sairastunut?\n\nNeiti Inger nyökäytti myöntävästi — ja tohtori huomasi nyt miten\nväsyneeltä hän näytti.\n\n— Se tuli viime yönä, sanoi hän. Hän sai sen oikeaan puoleensa; jos\nkuinkakin mielisi, ei hän enää ikänä pysty käyttämään veistä. Hänen\ntulee hyvin vaikeaksi liikkua, ja hän kykenee tuskin tulemaan omin\nneuvoin toimeen.\n\n— Raukka!\n\nNeiti Inger näki, miten sininen suoni hänen ohimollaan hienoni\nja kävi vaaleaksi — hän näki miten kova ilme tohtorin kasvoilla\nvaihtui pehmeäksi, lempeäksi, melkein leikkisäksi, joka muuten oli\nhänelle ominainen, milloin hän seurusteli ihmisten kanssa — hän\nnäki tuon ilmeen solahtavan tohtorin korkealle, kirkkaalle otsalle,\nkatoavan ryppyihin puhtaiden, hieman raskasmielisten silmien\nympärillä, väreilevän ilmehikkään suun juonteissa ja pujahtavan aina\nselväpiirteisen leuan vakoon. — Neiti Ingerille oli tuttu toinenkin\nilme — vielä elähtävämpi, vaikkakin syvempi ja totisempi, miettivämpi\nja raskasmielisempi, mutta se tuli näkyviin vain kahdenkesken oltaessa\n— sitä ei kukaan noista välinpitämättömistä saanut nähdä.\n\n— Mies parka! toisti tohtori Höjstrup. Onko piirilääkäri vieläkin hänen\nluonaan?\n\n— On, me haettiin hänet tänä aamuna ja hän aikoo nyt vasta lähteä.\n\n— Ei kai minun toimita mennä sisälle?\n\n— En luule hänen tahtovan nähdä teitä.\n\n— Ei tietenkään — ilmettyä pahaa omaatuntoaan! — Niin, niin, neiti\nInger! Jääkää hyvästi niin kauaksi. Minä lähden nyt vaivaistalolle\nkatsomaan vanhuksia — mutta sitten tulen takaisin kuulemaan miten\ntäällä jaksetaan. Saanenhan minä aina teidän kanssanne puhua?\n\nNeiti Inger nyökäytti, ja tohtori jätti hänet hyvästi iloisesti\nhymyillen ja poistui nopein, pontevin askelin pihasta.\n\nNeiti Inger katsoi hänen jälkeensä säteilevin silmin, ja hänen rintansa\nkohosi ja vaipui kiivaista hengähdyksistä. Oli pilvinen päivä, mutta\nhänestä tuntui yhtäkkiä, kuin olisi koko vanha piha ollut täynnä\nkimaltelevaa, säteilevää auringonpaistetta, joka hymyten valahti\nkaikille katoille — vallatonta, ailahtelevaa auringonpaistetta, joka\nhoukutteli pääskyset esiin pesistään ja saattoi pienoiset, keltaiset\nankanpojat kanatarhassa seisomaan päälaellaan ruokakupissa ja\nheittämään kuperikeikkoja toinen toisensa ylitse.\n\nHän tunsi ikäänkuin lämpöaallon tunkevan ruumiinsa ja sielunsa läpi:\nkuinka eläminen sentään oli ihanaa! Mutta vanhalle piirilääkärille,\njoka samassa ilmautui ovessa, virkkoi hän vain:\n\n— Taitaa tulla ukonilma. On niin painostavaa tänään.\n\n— Mätäkuu ei olekaan vielä loppunut, neiti hyvä! sanoi vanha\npiirilääkäri, pieni, laiha, herttainen mies, suuret rillit työnnettyinä\nylös otsalle. Periaatteesta ei niitä koskaan pidetty silmien edessä,\nmutta milloin tohtori oli saanut vakaan määräyksen, että niitä oli\nkäytettävä, sysäsi hän ne tunnollisesti keskelle otsaa.\n\n— Teidän pitäisi tehdä aimo kävelymatka, lisäsi hän luoden silmäyksen\nnuoreen naiseen. Yö saattaa tulla sangen raskaaksi, sen sanon teille.\nKun tänä aamuna tulin tänne, ette suinkaan ollut sen näköinen, kuin\nolisi teissä monta veripisaraa ollut — nyt näytätte kuitenkin saaneenne\nvähän lämpöä.\n\nNeiti Inger katsahti ylös, silmissä veitikkamainen hymy, mikä aivan\nväkirynnäköllä valtasi vanhan tohtorin — sitten painoi hän käsiensä\nselkäpuolet hehkuvia poskiansa vasten.\n\n— Minulla on riittävästi eloa ja voimaa ja tulta ja lämpöä monen pitkän\nyön varaksi, sanoi hän.\n\nPiirilääkäri taputti häntä olalle, samassa kun neiti Inger kumartui\npanemaan kiinni vaunujen jalkapeitettä.\n\n— Niin, kylläpä todellakin olette sen näköinen, sanoi piirilääkäri.\nMinä tulen huomenna uudestaan. — No, aja, kuski!\n\nJa pieni yksivaljaikko läksi pihasta pölyiselle maantielle päin, missä\nkaikki salavat pitkin ojien vieriä humisivat rajuilman odotuksessa ja\nmissä kaikki elävät ruohon korret huokaillen kaipasivat sadetta.\n\nMutta neiti Inger seisoi avoimessa ovessa, luontonsa sallimatta hänen\nmennä sisälle. Ja hän lauloi pienellä, vienolla äänellään, mutta nuoren\nrintansa koko voimalla.\n\nHäntä eivät kuitenkaan kuulleet ketkään — paitsi pääskysiä, jotka\nlentelivät matalalla maata pitkin — ja koiraa, joka makasi nurmella\nläähättäen — ja ankan poikia, jotka seisoivat päälaellaan ruokakupissa.\n\nSuuri oli ilo vaivaistalolla, kun ilmoitettiin tohtori Höjstrupin\ntulleen kotia. Vanhukset tungeskelivat hänen ympärillään ja ojensivat\nhänelle kätensä tervetuliaisiksi. Yhdellä oli kipeä jalka, toisella\nkipeä käsi, kolmannella vetelä vatsa. Paikkailemista oli enemmänkin.\n\nVoi, Herra Jumala, kuinka tuo tohtori sentään oli mainio! Hänellä oli\nystävällinen sana ja voimakas kädenpuristus jokaisen varalle erikseen.\nHän ei pitänyt lukua, oliko joku rikas vai köyhä. Hän otti Kana-Malenaa\nkädestä aivan samalla tavalla kuin hän otti jotakin ylhäisyyttä\nkädestä, ja hän tervehti yhtä kunnioitettavasti Tuli-Pietaria — joka\noli saanut nimensä siitä, että hän oli pistänyt tuleen naapurinsa talon\n— kun hän tervehti \"vanhusta tuolla\".\n\n\"Vanhuksella tuolla\" tarkoittivat ihmiset tohtori Hornia — ja kun\ntämä ei tiennyt koskaan nuorelle virkaveljelleen muuta nimeä kuin\n\"hän tuolla\", niin oli tietysti lisättävä sana \"vanhus\", jotta kävisi\nselväksi _kumpaa_ heistä tuolla tarkoitettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluivat. Tohtori Horn toipui merkillisen pian. Hän istui\nnojatuolissaan kuten ennenkin — luki sanomalehtiään, kaiveli kynsiään\nja kierteli paperossejaan. Tosin täytyi hänen tukea oikeaa kättään\nvasemmalla, milloin hänen oli kirjoitettava nimensä, ja kävellessään\nlaahasi hän niin kummallisesti toista jalkaansa ja täytyi hänen aina\nkäyttää keppiä — mutta muuten oli hän sama kuin ennenkin: yhtä penseä\nkaikkea uutta kohtaan, yhtä kangistunut ennakkomielipiteihinsä, yhtä\nrakastettava, milloin vieraita kävi hänen luonaan, ja hän saattoi\njokaista ovelle toistaen muuttumattomasti samaa: \"Hyvästi jääkää,\nystäväiseni! Muistakaa pian jälkenne!\"\n\nHänen seurustelunsa kasvatustyttärensä kanssa oli tähän aikaan\nkummallista. Tohtori oli ystävällinen, tämä jäykkä — tohtori puheli,\ntämä oli vaiti. Kasvatustytär kartteli häntä kaikin tavoin, mutta\npakotti osottamaan itselleen arvonantoa juuri tämän vastustelunsa\nkautta. Sen ohessa hoiteli hän kasvatusisäänsä huolellisesti — ja\nkasvatusisä ei voinut itseltään salata, ettei runsaimminkaan palkittu\nsairaanhoitajatar olisi voinut tehdä hänen, hyväkseen sitä, mitä\nkasvatustytär oli tehnyt, liikkuen hänen ympärillään — ei koskaan\nväsyneenä, ei koskaan ärtyisänä — valvoen öitä päiviä vaaran kestäessä\n— ja sen jälkeen aina huolellisena ja tunnontarkkana äärimäisyyteen\nsaakka. Mutta kasvatustytär, joka ennen oli ollut lämmin ja rakastava\nsuhteessaan häntäkin kohtaan, ei nyttemmin enää lähennellyt häntä, ei\nenää koskaan kiertänyt käsiänsä hänen kaulaansa, ei enää hetkeksikään\nsulkenut hänen käsiään omiinsa. Tohtori huomasi tämän vallan hyvin,\nmutta hän vain pusersi sen sisäänsä. Hänhän ei tarvinnut ketään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sitten paahtavan kuuma kesäpäivä keskipalkoilla elokuuta. Päivä\npoltti läpi kuivan maakamaran, kuihdutti kukat ja taimet, risoilutti\nkuoren vanhoista tammista, niin että se kuivi taulaksi, ja käpristi\nkokoon pyökkien lehdet.\n\nKarja seisoi kedolla ja ammui koleasti, tuntien rajuilman läheisyyden,\nja kaukana taivaanrannalla nousi synkkiä pilviä.\n\nTohtori Höjstrup kulki rivakasti ahteita alas järvelle päin, jonka\nrannalla oli pieni kylä. Hänen oli nopeasta astumisesta tullut kovin\nkuuma, ja hän seisahtui aikavälin, pyyhkäistäkseen nopealla liikkeellä\nhikeä otsaltaan. Ohimosuonet olivat niin vahvasti paisuneet, että\ntuntuivat pyyhkiessä nenäliinan läpi. Mutta tohtori Höjstrup ei\naikonutkaan pysähtyä. Häntä oli pyydetty tulemaan pieneen taloon,\njoka sijaitsi kauimpana piirissä. Äkäinen lehmä oli puskenut vanhaa\nkarjakkoa, ja apu oli viipymättä tarpeen. Ei ollut ajoneuvoja, että\nolisi voinut lähettää apteekista noutamaan lääkkeitä — sentähden oli\ntohtori lähettänyt omat vaununsa ja kävi itse jalan.\n\nNyt oli hän kotimatkalla. Ja siinä astellessaan johtui hänelle\nyhtäkkiä mieleen, että hän oli luvannut eräälle potilaalleen tehdä\nmorfiiniruiskeen kello kaksi. Nyt oli kello vain kymmentä minuuttia\nvailla kaksi.\n\nHän astui astumistaan ilman pysähdyksittä, ja hänen tuli joka sekunti\nyhä kuumempi.\n\nHän pyyhki nenäliinalla otsaansa yhä useammin ja useammin — ja\npäivä paahtoi yhä tulisemmin ja tulisemmin. Se alkoi tuntua hänelle\nkivistävänä pakotuksena päässä. Mutta hän astui edelleen pysähtymättä.\n\"Kuka on suorittava minun työni?\" sanoi hän itsekseen, mutta ei\nollenkaan huomannut, että hän ajatteli ääneen.\n\nSilloin tuntui hänestä yhtäkkiä, kuin olisi maa horjunut hänen\njalkainsa alla ja kuin polttava käsi olisi laskennat hänen päänsä\npäälle ja pakottanut hänet käymään polvilleen. Tuokiossa oli kaikki\nhänen edessään aivan selvänä: hänen lyhyt elämänsä — hänen nuori\nonnensa — valoisa tulevaisuus, johon hän oli saanut katsahtaa — ja\nkäsi, joka painoi hänet maahan.\n\n— Jumala ole minulle syntiselle armollinen! sanoi hän —\nyksinkertaisesti ja selvästi — ja rehellisesti kuten hän elänytkin oli.\nSitten romahti hän raskaasti maahan — auringonpiston uuvuttamana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeiti Inger seisoi pihalla päästäen kahlekoiraa irti, kun hän yhtäkkiä\nnäki neljä miestä hitaasti lähenevän pölyistä maantietä pitkin ja\nkantavan raskasta kantamusta keskessään. Hän päästi koiran irti ja\njuoksi heitä vastaan. Hän tunsi vaistomaisesti, että heillä oli asiaa\nhänelle.\n\nHänen ehdittyään heidän luokseen laskivat he kantamuksensa maahan\nlevähtääksensä hetkisen — ja sydäntävihlovasti parkaisten heittäytyi\nhän kuolleen yli.\n\nEivät he koskaan olleet puhuneet sanaakaan avioliitosta — ei oltu\nsormuksia vaihdettu eikä kortteja lähetetty — mutta neiti Inger tiesi\nkuitenkin tänä hetkenä olevansa täydellisesti tämän oma — hänen ei\nhetkeksikään juolahtanut mieleen salata epätoivoaan.\n\n— Pikku, kiltti neiti — pikku, kiltti neiti — sanoivat miehet ja\nyskivät hämillään, taputtaessaan häntä olalle.\n\nMutta hän ei kuullut heitä. Hän loikoi ja tuijotti, nähdäkseen\nkipinänkin eloa noissa kasvoissa, jotka muutamia tunteja sitten olivat\nolleet valoisat ja elävät, mutta nyt olivat kuolon jäätävän kylmyyden\njäykistämät.\n\n— Pankaa hänet huoneensa sohvalle, sanoi hän sukkelaan.\n\n— Sitten karkasi hän ylös kuin takaa-ajettu hirvi — viisi minuuttia sen\njälkeen oli hän haudankaivajan luona, jolla oli tapana soittaa kelloja\nauringon noustessa ja laskiessa.\n\n— Soita! sanoi hän. Soita hänelle koko päivän — päivän, ja yönkin, jos\njaksat! Soita niin kauan kuin jaksat jäsentä liikauttaa — minä maksan!\n\n— Oh niin, oh niin, sanoi haudankaivaja, suru nyt tulee pitäjään, kun\nsaavat tietää. Minä soitan sanomata halki maan — surullista, synkän\nsurullista!\n\nJa kellojen soitto kumahteli kautta pienoisen kylän. Ne soivat heleästi\n— yksinäisyydessä — ne soivat raskaasti, kunnes aurinko meni mailleen,\nja joka mies paikkakunnalla tiesi, että nuori tohtori, joka oli\nvoittanut kaikkien niiden rakkauden, jotka tunsivat hänet — oli äkkiä\nkuollut auringonpistoon.\n\nVanha Horn kuuli sen eräältä koulupojalta, joka toi hänelle\nmaksettavaksi langenneen palovakuutuskirjan — ja vanha tohtori ei\nitsekään käsittänyt sitä ilon ja surun sekaista tunnetta, joka\nyht'äkkiä tunki hänen olentonsa läpi.\n\n— Herra Jumala, kuinka surullista, toisti hän pariin kertaan,\nlaskiessaan huolellisesti rahat.\n\nMutta koulupoika ajatteli:\n\n— Totta hän nyt iloitsee, kun taas kerran pääsee valtaan. — Mutta ei\nsitä jatkune kauan, sillä sitten tulee taas joku tohtori Höjstrupin\njälkeen.\n\nJa sitten virnisti hän pilkallisesti, pani sormet suunsa eteen ja\nvihelsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeiti Inger seisoi yksin siinä huoneessa, johon he olivat vieneet\nhänet. Hän tuijotti herkeämättä noihin piirtoihin, joita hän rakasti —\nkorkeaan otsaan, kaunismuotoiseen nenään, omituiseen, selväpiirteiseen\nleukaan. Hän ei ajatellut mitä ihmiset sanoisivat siitä, että hän\nyht'äkkiä tuli ja liikkui tässä talossa, kuin olisi hän ollut siinä\nkotonaan — hän ei yleensä piitannut siitä mitä ihmiset ajattelivat. Hän\ntunnusti rakkautensa julki milloin, miten ja missä vain sattui.\n\nHänen sydämensä oli raskas kuin lyijy — oli kuin kylmä käsi olisi\nrutistellut sitä — mutta hän ei voinut itkeä.\n\nSilloin istahti hän tohtori Höjstrupin kirjoituspöydän ääreen ja painoi\nkylmät kätensä polttavia ohimoitansa vasten.\n\nHänen katseensa osui kirjeeseen, josta puuttui osotetta. Kuoressa\nseisoi vain: Neiti — mutta käsi oli pysähtynyt alkukirjaimiin In —.\nHän otti kirjeen ja avasi sen kuumeentapaisella kiireellä. Hän ei\nhetkeäkään epäillyt, että kirje oli tarkoitettu hänelle. Siinä luki\nvain:\n\n  \"Neiti Inger!\n\n  Te tulette minulle joka päivä yhä rakkaammaksi. — Tahdoin sanoa\n  teille sen tänä aamuna — mutta nyt kirjoitan. Tahdotteko tulla\n  vaimokseni?\"\n\nSilloin ratkesivat kyynellähteet! Ne kumpusivat kuten pienet, vuolaat\nkevätpurot kumpuavat, kun ei mikään ehkäise niiden nopeata juoksua. Hän\npainoi päänsä kirjeen yli ja tyrski ääneen. Mutta sitten nosti hän sen\näkisti ja ylpeä ilonvälähdys leimahti hänen kasvoillaan.\n\nHän meni sohvan luo, jolla vainaja lepäsi, ja otti hänen kylmät kätensä\npehmeiden, lämpimien käsiensä väliin.\n\n— Kyllä, sanoi hän, minä olen oleva vaimosi — olen oleva ajassa ja\niankaikkisuudessa! — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein kuiskaamalla: Minä\nkoetan kilvoitella itseni jälleennäkemisen uskoon — minä olen elävä\ntoivossa — toivossa —.\n\nHän käänsi päänsä ovea kohden, joka samassa avautui. Piirilääkäri tuli\ntoimittamaan ruumiintarkastusta.\n\n— Neiti rukka, sanoi hän ja tarttui hänen kylmiin käsiinsä. Tekin\nolette menettänyt jotakin.\n\nNeiti Inger nyökäytti häneen katsomatta.\n\n— Parhaimpani, sanoi hän vain.\n\n— Hemmetti ymmärtäköönkin näitä tällaisia kuolemantapauksia, jupisi\nvanha tohtori. Voiko kukaan löytää niissä mitään ajatusta — tai\nkäsittää niiden merkitystä? Puhutaan Sallimuksesta — no niin!\nKummallinen Sallimus, joka säästää vanhoja ja kaataa nuoria! — Minusta\nei ole enää paljo mihinkään ja hänestä tuolla vielä vähemmin — hän\nviittasi päällään tohtori Hornin asunnolle päin — vanha äkyri ei\nole tehnyt hänen elämäänsä täällä suinkaan valoisaksi, jatkoi hän\npuuhatessaan ruumiin ääressä. Minä kyllä sanoin, kun hän puolitoista\nvuotta sitten tuli tänne: Ette te hänestä mitään hauskaa naapuria saa\n— mutta hän ei halunnut uskoa minua. Hänellä oli liian hyvä ajatus\nihmisistä, sillä miehellä. — No — onko teillä kynää? — Kuolemansyy?\nAuringonpisto. — Minua ei ihmetyttäisi, jos tohtori Horn keksisi toisen\nnimen — hän on kekseliäs, sen sanon teille. Älköön kuitenkaan käykö\nsanojeni mukaan.\n\n— Mutta teidän sietäisi mennä kotiin ja panna maata, ette ole sen\nnäköinen, kuin voisitte kestää enemmän kuin mitä jo olette saanut.\n\nMutta hän ei mennyt.\n\nPiirilääkärin lähdettyä pyysi hän palvelustyttöä tuomaan puhtaat\nliinavaatteet, vettä ja pyyhinliinan — ja hän pesi vainajan itse ja hän\npuki vainajan itse.\n\n— Olenhan hänen vaimonsa, ajatteli hän sitä tehdessään — olenhan\nluvannut olla hänen vaimonsa.\n\nIltapäivällä sai hän tohtori Hornilta kirjeen; se sisälsi käyntikortin,\njohon oli kirjoitettu:\n\n\"On kerrassaan sopimatonta, että oleskelet siellä. Sinun on heti\npaikalla tultava kotia\".\n\nNeiti Inger vilkaisi korttiin ja hymyili — sitten käänsi hän sen ja\nkirjoitti takasivulle:\n\n— Minä olen hänen vaimonsa. Tiedän mitä teen.\n\nPalvelustyttö vei kirjeen takaisin. Neiti Inger itse ei palannut kotia\nennenkuin pimeän tullen — ja silloin sulkeutui hän omaan huoneeseensa —\nhänen oli mahdotonta nähdä tohtori Hornin kasvoja nyt juuri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko paikkakunnalla oli suru. Ei koskaan vanha kirkko pienen järven\nrannalla ollut nähnyt niin valtavaa ihmiskokousta kuin sinä päivänä,\njolloin tohtori Höjstrup vietiin matalasta ristiholvista vehreällä\nverhottuun hautaan, jonka ystävälliset kädet olivat valmistaneet häntä\nvarten kirkkomaalla.\n\nVanhat ja nuoret ystävät, entiset ja uudemmat potilaat koettivat kilvan\nnäyttää osanottoaan. Kukaan ei ajatellut muuta tai puhunut muusta näinä\npäivinä. Oli kuin nuori, voimakas olento, joka nyt oli murtunut, olisi\nvielä elänyt heidän keskellään — milloin hymyilyssä — milloin katseessa\n— milloin jossakin sanassa, joka tuotiin esiin ja joka sai merkityksen\n— ja milloin äänen helyssä, joka edelleenkin tuntui väräjävän ilmassa\nheidän ympärillään.\n\nArkku oli kukkien peittämä — kirkko muistutti kasvihuonetta — ihmisiä\ntungeksi siellä hiljaisuudessa ja kukkain tuoksussa.\n\nSurua oli kaikkien sydämissä ja lämmintä osanottoa katseissa.\n\nTohtori Höjstrupin kaksi sisarta ja hänen vanha äitinsä olivat\nsaapuneet hautajaisiin — mutta äitimuorin vieressä, lähinnä kirstua,\nkulki neiti Inger. Hänet tunsivat he kaikki, häneen tarvitsi heidän\nvain katsoa ymmärtääkseen miten syvä se suru oli, joka oli kohdannut\nhäntä.\n\nTohtori Horn oli tullut ajaen kirkolle — hän istui penkissä\nasehuoneessa ja piti silmällä ihmisiä, jotka kokoontuivat. Neiti Inger\nsatutti jalallaan penkinlaitaan kulkiessaan ohitse — mutta hän käänsi\ntahallaan pois päänsä — hän ei tahtonut nähdä tohtori Hornin kasvoja.\n\nKukaan ei voinut käsittää miksi tohtori Horn oli tullut hautajaisiin —\nuseimmat olivat sitä mieltä, että hänen ennemmin olisi pitänyt jäädä\nkotia — mutta hän \"tahtoi kuulla kaikkea sitä kaunista mitä täällä\nlausuttiin\", sanoi hän ivallisesti hymyillen, ja pienet silmät pistivät\nkun ne katsahtivat monipäiseen ihmismereen hänen ympärillään.\n\nMutta hän pettyi.\n\nKirkon palkattu puhuja ei kuulunut niihin, jotka ylistävät vainajia\n— hän kuului ennemmin niihin, jotka peljäten sanovansa liian paljon\njoskus tulevat sanoneeksi liian vähän.\n\nSentähden oli tohtori Hornissa vallalla omituinen tyhjyyden tunne,\nkun hän hautajaisista kulki kotia. Hän oli huonolla tuulella vielä\niltapäivälläkin, kun vanha talonpoika koputti hänen oveaan, hakien apua\nkipeään sormeensa.\n\n— Tulkaa tänne! sanoi tohtori ja rupesi päästämään sidettä sormesta,\nhuultenkin se on hänen söhröhtelemäänsä tämä?\n\n— Niin on, niin on, sanoi talonpoika, käsittäen ilmeisesti väärin\ntohtorin sanat, — hän hoiti minua niin taitavasti. Niin, mitäpäs\ntohtori sanoo siitä, että hänet niin äkkiä temmattiin pois?\n\nTohtori kohotti olkapäitään.\n\n— Niin, mitähän siitä on sanottava, ystäväiseni? Minä sanon: se olut!\nse olut!\n\nTalonpoika nauraa hihitti tohtorin askaroidessa hänen sormensa\npuhdistamisessa ja sitomisessa; mutta kohta sen jälkeen tuli paheksiva\ntuikahdus hänen vedensinisiin silmiinsä.\n\n— Minä en ole koskaan nähnyt häntä muuten kuin selvänä, uskalsi hän\ninttää, ja kuuluvat sanovan, että se on valhetta kaikki tyyni. Kylläpä\ntuli hänen osakseen kauniit hautajaiset. Minä olen jo kahdeksannella\nkymmenellä, mutta koskaan en ole nähnyt niin paljon ihmisiä\nmaahanpaniaisissa kuin tänään — enkä koskaan ole nähnyt niin paljon\nsurua ja niin paljon kukkia.\n\nMutta nyt sänttäsi tohtori ylös ja iski luisevalla kädellään\nkirjoituspöytään edessään.\n\n— Se on humpuukia! huusi hän; humpuukia! Ei totisesti ollut ketään,\njoka olisi tarkoittanut kylmän kipenätä koko tällä juhlatouhulla. He\nvain yhtyivät toinen toisensa houkuttelemina siihen.\n\nTalonpoika säikähti niin tavatonta tuiskahtelua, että sanoi tuota pikaa\nhyvästit, suuresti kiittäen avusta — mutta kotia astuessaan ajatteli\nhän omiaan näistä kahdesta lääkäristä — eikä se, mitä hän ajatteli\nelossa olevasta, olisi ollut tämän mieleistä kuulla.\n\nHän oli tuskin sulkenut porstuvan oven jälessään, kun kabinetin\noviverho työnnettiin syrjään ja neiti Inger astui parilla nopealla\naskelella keskelle huonetta.\n\nTohtori hätkähti nähtyään hänet, mutta hän ponnistautui tyyneksi eikä\nollut niinä miehinäänkään. Neiti Inger astui suoraan hänen eteensä ja\npakotti hänet katsomaan ylös.\n\n— Minä olin sisällä, sanoi hän, viitaten kabinettiin. Minä kuulin\nkaikki — ja olen iloinen, että sain kuulla sen. Se arvostelu, jonka\nlausuit edesmenneestä virkaveljestäsi, on oleva minunkin lähtökirjani\ntäältä. Sen, että sinä puoli vuotta sitten murtauduit hänen kaappiinsa\nja otit luvatta hänen instrumenttejaan, sen saatan antaa sinulle\nanteeksi, niinkuin sen hänkin antoi anteeksi lämpimällä, hyvällä\nsydämellään, joka oli niin vapaa moitteenhalusta. Mutta että vainoat\nkuollutta miestä, joka ei enää kykene itseään puolustamaan, sitä en\nanna sinulle anteeksi koskaan. Se on halpamaisinta, katalinta mitä\nlienee olemassa! Ja sentähden sanon sinulle, ettei maan päällä ole\ntoista ihmistä, jota halveksisin niin, kuin halveksin sinua!\n\nTohtori tahtoi nousta istualtaan, — mutta ei voinut, ja neiti Inger\njatkoi:\n\n— Minä tiedän, että samoin kuin puhuit pahaa hänestä hänen eläessään,\nsamoin olet puhuva pahaa hänestä nyt, kun hän on kuollut, sanoi hän\nvapisevalla äänellä — mutta minä en välitä siitä enää, sillä minä\ntiedän myös, että totuus on lopulta voittava. Hän on opettanut minulle\nsen. Ja vielä on tuleva se päivä, jolloin sinutkin tuomitaan. Kun\nkaikki varkaat, alkaen niistä, jotka varastivat hädän ja tarpeen\npakottamina, ja niihin, jotka kirjoittivat vääriä vekselejä toisten\nnimille, asetetaan tuomion eteen, on Jumala heittävä laupeutensa\nvaatteen heidän päällensä — mutta sinusta on Hän kääntävä pois kasvonsa\n— sillä toiset varastivat ainoastaan rahaa ja omaisuutta, mutta sinä\nvarastit elämän! Sillä ihmisen kunnia on hänen elämänsä — muista se,\nsinä — _maine-varas! Suurvaras!_\n\nNeiti Inger matkusti samana iltana pois — ja samana iltana muutti\ntohtori testamenttinsa, joka, sen sijaan että se oli tarkoittanut\nkasvatustytärtä, nyt laadittiin monien hyväntekeväisyyslaitosten\nhyväksi.\n\nTohtori Horn eli protestanttisessa maassa, mutta kenties hän kuitenkin\ntunsi mielessään, että sielumessut olivat enemmän, tarpeen hänelle kuin\nuseimmille muille.\n\nVaunut, jotka veivät neiti Ingerin asemalle, pysähtyivät kirkkomaan\nluona, ja hän kävi sisään. Hauta oli erikseen muista, järvi näköalassa.\n\nNeiti Ingerin mielestä tämä paikka sopi niin hyvin _hänelle_; se\noli vapaa kaikille suunnille eikä silmä kohdannut siinä ristejä ja\nhautakumpuja.\n\nHän seisoi hetkisen liikkumatta sen haudan ääressä, johon koko hänen\nilonsa oli kätkettynä. Ja hän oli kuulevinaan äänen maan povesta\nsanovan: _Totuus on kerrankin voittava_.\n\nSitten käveli hän verkkaisesti vaunuille takaisin, ja hänen sisällään\nkuiskasi: Kaikki iloni on kuollut, mutta minä olen kuitenkin iloinen\nja ylpeä — iloinen siitä, että olen tuntenut hänet — ylpeä, että saan\nkutsua itseäni hänen vaimokseen. Voi olla, että elämä tulee lyhyeksi;\nsilloin kohtaamme pian toisemme — voi olla, että se tulee pitkäksi,\nmutta joka tapauksessa loppuu se kerran — kärsimykselle, surulle,\nyksinäisyydelle tulee loppu — ja kaiken sen takana löydän minä iloni.\nSe on lohdutukseni.\n\nTai eikö jossakin vanhassa kirjassa sanota, että \"kaikki ilomme on\nlohdutusta —\"\n\n\n\n"]