Matkakuvauksia sisältävä teos pohjautuu kirjailijan matkaan Kiinaan vuonna 1953. Se sisältää havaintoja matkasta Moskovan ja Siperian halki sekä kuvauksia Pekingin nähtävyyksistä, kiinalaisesta arjesta, teollisuudesta ja kulttuurista.
Pentti Haanpään 'Kiinalaiset jutut' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3767. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Sirén, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
KIINALAISET JUTUT
Muistikuvia
Kirj.
PENTTI HAANPÄÄ
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
SISÄLLYS:
Meno Vanhaa Pekingiä Vappu Juna kulkee Futseling Talonpoika Muistomerkkejä Silkkimato Kävelyjä Kalliobuddha Kuvaa ja runoa Klassillisesta oopperasta Lu Hsun Kirja Jangtsea Lastentarha »Kenelle kellot soivat» Paluu
MENO
Ihmeitä tapahtuu; aivan äkkiarvaamatta voi huomata olevansa menossa Kiinaan...
Vaikuttaa siltä niinkuin ilmojen avara tie olisi kulunut kuoppaiseksi. Kone heilahtelee ja keikahtelee. Edessä ja alla on vuoria, väriltään tummanharmaanvihreitä ja ääriviivoiltaan omituisen vieraita, aivan toisenmoisia kuin Lapin kotoiset tunturit tahi Jäämeren rantojen uljaana pohottavat pahdat...
Gobin erämaa on jäänyt taakse, kalju, kellertävä ja kauhea. Vain sen liepeillä silmä eroittaa vivahduksen vihreää, eroittaa telttojen pesäkupuja ja kamelien koikkelehtivia hahmoja. Mutta erämaan autiudessa mennä pyyhältää myöskin autoja ja meillä on lentotaito. Aika, jolloin kameli oli ainoa kulkuneuvo tuossa maisemassa, ei ole kovin kaukana historiassa. Nyt kamelille on tullut ilta...
Paitsi Gobin autiutta taakse on jäänyt paljon muuta. Moskovan avarat kadut ja Punainentori, jolla aina seisoi parvi ihmisiä suljetun Mausoleumin edustalla, epäilemättä valtaosaltaan maalaisia, kaupunginkävijöitä, toppatakkeja ja huivipäitä. Rakennettiin hautaa kuolleille, jotka kuitenkin yhäti elivät, jotka olivat vaikuttaneet paljon miljoonien ihmisten elämänkulkuun, muuttaneet ja yhäti muuttivat maailman kasvonjuonteita. Oli nähty uuden yliopistorakennuksen kohoavan korkealle ylös ja Metron komeina kiviluolina painuvan maan uumeniin. Ja Suuressa Oopperassa säkenöivät naissääret...
Taakse on jäänyt paljon Siperian laveutta, sekä yön pimeyden peittämää että päivänvalon paljastamaa. Pimeydestä loistivat vain miljoonakaupunkien kynttilät, mutta päivä levitti esille viljavainioita jos metsiäkin. Koivu vihersi keväisen ujosti, viljelystä riitti riittämistään ja suurten virtojen uomat ojentelivat savenkarvaisina. Ja Novosibirskin kadulla käveli kaksi kaverusta keskellä päivää suomalaisessa umpihumalassa. Heidän reittinsä ei ollut suinkaan suora ja he selittivät asiaa loputtomasti ja yhtäaikaa...
Siinä oli jotakin kotoista. Ehkäpä he olivatkin suomensukua. Onhan kerrottu, että esi-isämme olisivat muinoin lähteneet vaeltamaan jostakin täältä. Ja yhteen aikaan tänne lähetettiin lainrikkojia, tuomittiin Siperiaan, ikiteille...
Siperia oli aikoinaan hyvin kuuluisaa maata Suomessakin. Jotenkuten on iskeytynyt mieleen, että se on hyvin kylmää, karua ja kauheaa. Ja sitten alhaalla allamme levisikin loputtomasti leipämaita. Olipa vain suomalainenkin kynsäissyt tuollakin maata nurin...
Kiinan Länsivuorten tummanvihreillä rinteillä mutkittelee selvästi eroittuva vaaleanharmaa rakennelma, kuin vahvakärkisellä kynällä vedetty viiva karttakirjassa. Se on epäilemättä Kiinanmuuri, tuo, jolla on paljon pituutta, ikää ja mainetta. Korkealta ilman sinestäkin saa käsityksen siitä, että työ on ollut tavaton. Siinä on orjan nahka tarennut, siinä on järki ojennellut... Estiköhän tuo muuri koskaan jotakin tulemasta Kiinaan? Nyt se on kaukana allamme, matalalla. Tilkka öljyä ja sopivia teräksen kappaleita ja muuri ei meitä häiritse. Koneen peltikuori tärisee ja akkunalasista on komea katsella...
Se hyvä tuosta kuuluisasta muurista on, että varmasti tietää: tuossa se nyt tulee, Kiinanmaa. Siellä ei suomalainen liene enää liiemmaksi kääntynyt maan puoleen aikeissa kasvattaa kaikenlaista. Tunnetuinta lienee, että heitä on tänne lähtenyt julistamaan niin sanottua kristinuskon hyvää sanomaa. Tulee mieleen, että siinä ei ole ollut vähää pää väärässä; mennäpäs saarnailemaan jotakin viidellesadallemiljoonalle viisikymmentä vuosisataa lihavaa maata viljelleille ja historiaa kirjoittaneille...
Tulee mieleen, että tuo muuri on ensimmäinen ja viimeinen tuttusi näillä mailla, ainoa josta olet kuullut, ja alla avautuva maa tuntuu yhtä-äkkiä kovin kaukaiselta ja vieraalta. Lin Jutang on kirjoittanut, että »matkailun tarkoitus on päästä karkuun ja kadota». Mutta tuntuu siltä, että olet päässyt liian kauas. Sanaakaan et ymmärrä, tavoista et tiedä, etkä ole selvillä siitä miten asiat olivat ennen ja eilispäivänä. Mitään et tule kostumaan kuuluisan Kiinanmuurin takana. Kaikki on hupeneva kouriisi niinkuin multa ketun kynsiin...
VANHAA PEKINGIÄ
Kesäpalatsi
Pekingin ihmisen kallon kappaleet, vanhimman edelläkävijän luut mitä tunnetaan, ovat puolenmiljoonan vuoden ikäiset. Kauan sen jälkeen sai ihmissuku asua vaatimattomammin, mutta jo ainakin toistatuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua he olivat niin pitkällä, että rakensivat kaupungin Pekingin paikalle. Kiinan keisarit ovat majailleet tässä kaupungissa tuhantisen vuotta. Elämästä, aika-ajoin rakentelevastakin, jää jälkiä, eikä ohikävijä tietenkään kerkeä nähdä juuri mitään...
Pekingin lähistöllä on keisarillinen Kesäpalatsi, jonka englantilaiset ja ranskalaiset joukot vuonna 1860 ryöstivät ja sitten polttivat siistiäkseen jälkensä. Euroopan museoitten kiinalaiset taideaarteet ovat melkoiselta osalta peräisin tästä saaliista. Kiinan viimeinen keisarillinen hallitsija, leskikeisarinna Tse Hsi, Vanha Buddha, pystytti Kesäpalatsin uudelleen rahoilla, joilla oikeastaan piti rakentaa Kiinalle uudenaikainen laivasto. Siinä hän taisikin olla oikeassa, sillä epäilemättä laivat olisivat jo ammoin painuneet syvyyteen ja vieneet miehiä mennessään tahi olisivat vain kasa ruostunutta rautaa. Mutta sen sijaan keisarillisessa Kesäpalatsissa riittää yhäti näkemistä, vaikka eurooppalaiset jälleen jättivät jälkensä vuonna 1900, ollessaan rauhoittelemassa Boksarisotaa, ja muutenkin aika leikkasi. Mutta uuden hallituksen aikana Pekingin kaupunki pani täälläkin heti paikat kuntoon, vaikka kysymys olikin vanhasta ja sellaisesta, joka ei syötäväksi kelpaa...
Kesäpalatsi on loputon määrä rakennuksia ja rakennelmia kukkuloiden rinteillä. Vieressä on laajanlainen kaivettu järvi, jonka avulla maisemaan on saatu yhä enemmän eloa. Itse pääpalatsi on neliskulmainen, kivetty piha keskellä. Leveät paasiportaat johtavat halleihin, joissa riittää kaunista kaiverrustyötä. Paikoitellen se oli tehty synkänmustaan puuhun. Mutta pääväreinä oli keisarillinen keltainen ja kirkas sininen. Kattotiilet hohtelivat ja räystäät kohottelivat huultaan ylenkatseellisesti. Niillä seisoi paljon pieniä, kummallisia, posliinisia pirunkuvia ja kuuluisa lohikäärme ryömi kaikkialla harjasniskoineen. Ne seisoivat juuri sopivassa asennossa karkoittaakseen pahathenget ja vaikuttaakseen hyväätekevästi asukkaiden elämään...
Kiviset leijonat istuivat tietenkin ryhdikkäinä pakarainsa varassa ja pronssisia eläimiä ja lintuja seisoi vahteina kulkupaikoilla. Oli loputtomasti paasikäytäviä ja kiviportaita, kioskeja, temppeleitä, siltoja, buddhia ja museotavaraa. Rannassa, veden päällä, oli valkoisesta marmorista tehty laiva, kolmikerroksinen. Teki mieli uskoa, että leskikeisarinnan mieleen on muistunut, että laivastorahoja tässä haaskattiin... Mutta laiva kuuluu alunperin rakennetun jo 1750. Vanha Buddha oli vain laittanut tämän veneasunnon uuteen uskoon.
Komean ja kiemuraisen kivilaivan nimi oli Hiljaisten Juhlien Pursi. Kiinalaisten rakennusten nimet ovat runollisia, kauniita ja omituisilta vaikuttavia. Linnunlaulu oli se rakennus, keisarillisten jalkavaimojen entinen asunto, jossa eteemme alkoi ilmestyä pyöreitä ruokakulhoja ja punaista viiniä. Voi muistella, että ei ollut puolta vuosisataakaan ajasta, jolloin täällä asui vain yksi suku...
Mahtavana ja outona avautui Kiinalainen maisema korkealta rinteeltä Linnunlaulun akkunoista...
Keisarillinen palatsi
Keisarillinen palatsi itse Pekingin kaupungissa on nimeltään Kielletty Kaupunki. Ennen siellä asui vain keisarillista perhettä, vaimoineen, jalkavaimoineen, perillisineen, palvelijoineen ja kuohilaineen. Silloinkin siitä kehittyi muutamien tuhansien asukkaiden kaupunki. Nyt siellä ei asuta. Museomaisesti järjestetyt tavarat täyttävät mahtavat tilat ja yhteinen kansa töllistelee keisarillisia istuimia ja huoneen kokoisia häävuoteita...
Kielletty kaupunki on rakennettu 1400-luvun alkupuolella, mutta jo ennen sitä, kokonaisen vuosituhannen aikana, ovat Kiinan keisarit pitäneet samoilla paikoin hoviaan. Korkea punertava muuri ja vallihauta ympäröi Kiellettyä Kaupunkia, ja jo kauas, johonkin korkeammalle paikalle, voi eroittaa palatsien keisarillisen keltaisten kattojen lasitettujen tiilten kalansuomuloisteen. Palatseja ja avaria marmoripihoja on niin paljon, että väsyy. Pronssileijonain kita ammottaa äreästi auki ja ne näyttävät aikovan pitää saaliinsa. Kolmijalkapadat seisovat portaitten molemmin puolin ja pihoilla on myöskin valtavan suuria metallimaljoja kuin ammeita. Kiinalaiset eivät unohda kertoa, että eurooppalaiset ovat kynsineet niistä kultauksen. Tämä tapahtui vuonna 1900, jolloin eurooppalaiset eräitten tietojen mukaan ensikerran pääsivät Kiellettyyn Kaupunkiin ja heittivät tästä tilaisuudesta muistomerkin kullattujen patojen kylkiin...
Räystäitten ihme on vaikuttava. Ne ovat paikoitellen moninkertaiset ja kaikenkaltaisia, epäilemättä kuviteltujakin, vauhdikkaita eläimiä sojottaa siellä joka suuntaan, harjoittaen tehokasta taikuuttaan...
Eipä silti, ettei vaikuttaisi myöskin korkean hallin mahtava puinen ja punainen kannatinpylväs, korskea keisarillinen valtaistuin tahi joku astia, mitä merkillisin pönttö, sekä muodollaan että väreillään. Mutta kaikkea on niin loputtoman paljon, että väsyy ja tylsistyy...
Autioilta ja alastomilta marmoripihoilta tullaan lopultakin Keisarillisen Puutarhan alueelle. Viimeinkin jotakin elävää ja kasvavaa: puuta, pensasta, kukkaa, kiviraunioitten ja kioskien keskellä. Eräällä pihalla oli myöskin keisarillisia kaloja suurissa ammeissa, osa niistä oli kututouhuissa. Ne uhoivat lihavuutta ja hehkuivat värejä kuin onnea, kuten kaikki elävä moisissa aikeissa. Niiden dynastia tulee jatkumaan...
Sitten istuimme teellä Lumisadehuoneessa. Mikä määrätön määrä kaiverruksia kaikkialla, mihin vain silmäsi käänsitkin! Viiden vuosisadan takainen käsityöläinen on saanut vuolaista toisenkin kerran, erehtymättä ja tarkasti, täsmälleen. Oli nähtävissä, että Kiinassa on ollut vuolaisevia miehiä ja että he ovat vuolaisseet...
Taivaan Temppeli
Taivaan Temppeli on Pekingin eteläliepeillä ja se on pääosiltaan rakennettu samoihin aikoihin kuin Kielletty Kaupunkikin, jolloin täällä siis vallitsi jonkinlainen rakentamisen aalto. Alueella, joka ympäröi temppelirakennuksia on yli viisituhatta kappaletta pahkaista ja uurrerunkoista sypressiä, jotka elävät jo kuudetta vuosisataansa. Itse temppelirakennus on vaatinut valtavan määrän kivitöitä. Laajat kivilattiat, käytävät ja portaat ja monin tavoin uurrellut kivikaiteet häikäisevät silmiä valkeudellaan auringon paisteessa. Mieleen jylkähtää, että kyllä suomalainen keväinen kantohanki tämän kuitenkin voittaa keisarillisessa loistossa ja leveydessä ja auringon ja tuulten tekemissä koristeleikkauksissa. Mutta tämähän olikin ihmiskäden jälkiä...
Rakennuksissa on käytetty tarkkoja mittoja, joilla on jotakin yhteyttä maan ja maailmankaikkeuden oletetun rakenteen ja kuvan kanssa. Rakentajien on täytynyt tietää yhtä ja toista pystyessään pystyttämään esimerkiksi Kaikumuurin, jossa pieninkin kuiskaus kuuluu melkoisen matkan. Vaikuttavimpia paikkoja on avara ympyränmuotoinen Taivaan Alttari, jossa keisari, Taivaan Poika, kääntyi isäinsä puoleen. Alaston lattia hohtelee ja kolmijalat kohoilevat alustoiltaan pyylevinä ja hiukan humoristisen näköisinä. Niistä lienee ennen juhlallisuuksien aikana noussut pyhä ja pyörryttävä savu...
Korkeimmalle kohti taivasta kohoaa kuitenkin ympyränmuotoiselta kivikorokkeeltaan satasen metriä korkea Hyvän Sadon Temppeli. Sen kolminkertaisella katolla on taivaan värit. Sinisenä hohtaa lasitettu tiili. Ja sisällä ällistyttää puisten katonkannatinpylväiden korkeus ja jykevyys.
Sivuhalleissa on nähtävänä ikivanhoja soittimia, pronssikelloja, soivia kiviä, ruokohuiluja ja monen muotoisia kielisoittimia. Myöskin muinaisia palvontamenoissa tarvittuja välikappaleita on esillä.
Keisari oli Taivaan Temppelin ainoa pappi. Vain korkeat virkamiehet avustivat häntä palvontamenojen toimeenpanossa. Ne tapahtuivat kahdesti vuodessa ja myöskin kuivuuden, tulvien ja muiden yleisten onnettomuuksien uhatessa. Paljon suurta ja pienempää virkakuntaa, sotilaita ja palvelusväkeä, kaikki tarkasti säädetyissä pukimissa, seurasi keisaria, kun hän Kielletystä Kaupungista kulki Taivaan Temppelin alueelle. Se oli komea saattue, mutta omituista oli, ettei kukaan saanut olla sitä näkemässä, enempää kuin palvontamenojakaan. Kadut suljettiin. Sitten keisari paastosi yön ja päivän valjetessa teki tehtävänsä. Taivaalle uhrattiin härkä, virheetön ja yksivärinen.
Taivaan Pojan uskonto oli luonnonpalvontaa, vanhempaa kuin taolaisuus tai konfutselaisuus. Eikä se ollut yksinomaan taivaalle osoitettua. Oli myöskin pienempiä jumaluuksia, aurinkoa, kuuta, sadetta ja tuulta. Niillekin pystytettiin temppeleitä ja alttareita. Taivaan Temppelin lähistöllä, paikalla, jossa nyt on nähtävissä Kiinan maaperän viittä eri väriä, oli ennen Maan ja Viljan Alttari. Siellä keisari kerran vuodessa pukeutui talonpojan asuun, keisarillisen keltaiseen, ja kynti kolme vakoa, kulkien idästä länteen. Korkeat virkamiehet täydensivät työn ja paikka viljeltiin ja hoidettiin kuin pelto ainakin ja sato käytettiin palvelusmenoissa...
Vielä senkin jälkeen kun keisarius ja taivaan poikuus oli mennyttä, on yritelty käyttää hyväksi Taivaan Temppelin pyhiä voimia. Tasavaltalaiset panivat perustuslakia valmistelevan komitean istumaan Hyvän Sadon Temppeliin, mutta se ei saanut työtään koskaan valmiiksi. Samalla kymmenluvulla Taivaan Temppelissä tapahtuivat viimeiset menot. Ylimmäisenä pappina, Taivaan Poikana, esiintyi presidentti Juaneiksi, joka täten tahtoi antaa loppusilauksen keisarillisille suunnitelmilleen. Mutta kaikessa oveluudessaan hän oli laskenut väärin. Kansa pysyi välinpitämättömänä, eikä nähnyt hänessä mitään Taivaan Poikaa...
Taivaan Pojat ovat kuolleet. Nyt marssii Taivaan Temppelin kivipaasilla nuorisoliittolaisia punaisia lippujaan kantaen. He harjoittelevat, sillä vapunpäivä on lähellä. He istuvat ja kyyröttelevät Hyvän Sadon Temppelin varjossa, laulavat ja virittelevät soittokojeitaan.
Heidän dynastiansa on alkanut, yhteisen kansan dynastia. He kääntyvät itse sekä maan että taivaan puoleen...
VAPPU
Ihmisjangtse
Jo varhain aamulla, jo yön pimeydessä olivat Pekingin keskustan kadut kansaa ja äänenväkeä tulvillaan. Suuren paraatin järjestäminen ei ole mikään yksinkertainen juttu. Siihen täytyy sisältyä varhaista liikkeellelähtöä ja toimetonta odotusta.
Ja satoi! Taivas oli sillä päällä, että antoi vettä muutoin tähän vuodenaikaan kuivassa kaupungissa. Tiheiksi sulloutuneissa väkijoukoissa kohoilivat sateenvarjot ja telttakankaita venytettiin ulottumaan yhä useamman pään suojaksi. Siellä he värjöttelivät. Satoi ja tuntui kovin kolealta...
Saattaa olla, että vanha taivas on ottanut asiat käsiinsä ja kiinalaisten suuri vappuparaati tulee näyttämään melkoisen surkealta. Saattaa olla, että joku, monikin, noista läpikastuneista ihmisistä vilustuu, sairastuu ja kuolee kuolemalla vain sen takia, että hänen piti näyttää uuden Kiinan voimaa jossakin paraatissa. Moista epäilemättä tapahtuu kun satojatuhansia ihmisiä seisoskelee ja kyyröttelee kylmässä sateessa. Mutta ihmisiähän kuolee joka päivä todistamatta minkään muun kuin kuoleman puolesta...
Satoi hiljoilleen vielä kymmenen aikaan Tienanmen avaralla torilla, johon kaukaisina keisarillisina aikoina, jotka eivät kuitenkaan ole sen etempänä muinaisuudessa kuin että ikäihmiset muistavat ne, ei kansalla ollut asiaa. Täällä parateerasivat vain keisarilliset henkikaartit. Sitten se oli kaatopaikkana ja vasta vapautuksen jälkeen kansa puhdisti ja korjasi torin, samoin kuin itse Tienanmen, Taivaallisen Rauhan, komean porttirakennuksen, ja pystytti korkean lipputangon, johon puhemies Mao Tse-tung omin käsin nosti Kiinan viisitähtisen kansallisen lipun lokakuun 1 päivänä 1949, jolloin Kiinan kansantasavalta perustettiin.
Nyt hänen jättiläiskuvansa riippuu Tienanmen portin yläpuolella ja avaran torin takana vastapäätä kohosivat neljän suuren muotokuvat, Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin, nuo, joiden opit Kiinan työväenluokka on ottanut oppaakseen. Ajatus on hiljainen tapahtuma, mutta sillä hetkellä tunsi, että siinä piilee arvaamattomia voimia. Eiköhän vain se, mitä oli tapahtunut noiden kuvattujen miesten päissä ollut kuljettanut meitäkin kymmenentuhannen kilometrin takaa näkemään Pekingin vapunpäivää...
Kaukana suuren rakennuksen katolla hohtelee iso viisisakarainen punainen tähti ja torin reunamilla hulmahtelevat punaiset liput. Siellä seisoo hievahtamatta suurilukuinen valkopukuinen soittokunta ja tuhannet nuoret pioneerit ovat muodostaneet kauniita rivistöjä.
Tienanmen portin edustalla on edustajia suunnattoman maan kaikista osista ja hyvin monista vieraista maista ja toisista maanosista. Siellä on ammattiyhdistysten edustajia Neuvostoliitosta, Koreasta, Vietnamista, Puolasta, Tsekkoslovakiasta, Saksan Demokraattisesta Tasavallasta, Unkarista, Romaniasta, Bulgariasta, Mongoliasta, Intiasta, Indonesiasta, Burmasta, Ceylonista, Japanista, Australiasta ja Ranskasta. On myöskin rauhanvaltuuskuntia Amerikasta, Englannista, Uudesta Seelannista, Irlannista ja Thaimaasta. On valtuuskuntia Suomesta ja Ruotsista. On edustajia Hollannista ja Norjasta ja monien eri maitten lähetystöjen jäseniä. Neuvostoliittolaiset asiantuntijat, jotka avustavat Kiinaa rakennustöissä, ovat myöskin vieraitten joukossa.
Täsmälleen kello kymmenen puhemies Mao Tsetung ilmestyi pääkorokkeelle lukuisine seuralaisineen ja soittokunta puhalsi »Itä on punainen», ja huudot »Kauan eläköön Mao Tse-tung!» kohoilivat torin kaikilta kulmilta.
Pekingin kaupungin pormestari puhui lyhyesti lopettaen: »Meidän tehtävänämme nykyhetkellä on ennenkaikkea täyttää ja ylittää vuoden 1953 taloudellinen rakennussuunnitelma ja puolustaa rauhaa Kauko-Idässä ja koko maailmassa!»
Sitten jyrisivät tykit kaksikymmentäkahdeksan yhteislaukausta kohti pilvistä taivasta ja soittokunta soitti Kiinan kansallishymnin ja Kansainvälisen.
Oli herennyt satamasta ja nyt alkoi kolme tuntia kestävä näytelmä, joka vaikutti sekä valtavuudellaan että vaihtelevaisuudellaan.
Ensin marssi valkopukuinen soittokunta viivasuorissa riveissä takanaan suunnaton, läimähtelevä Kiinan kansallinen lippu. Rummunlyöjiä ja yhdeksän suurta kiinalaista kirjainta, jotka muodostivat lauseen: »Juhlikaa toukokuun ensimmäistä, kansainvälistä työnpäivää.» Sitten loputtomasti kansaa, torin täydeltä, seitsemänkymmentä rinnakkain, väliin juoksevaakin tahi liikkumattomaksi ruuhkautuvaa. Ällistyttävä määrä silkkilippuja, enimmäkseen punaisia, mutta myöskin vihreitä, joihin on ommeltu rauhankyyhkynen, ylen runsaasti kaiken värisiä lippuja ja viirejä, jotka olivat omiaan luomaan elämäniloisen tunnelman. Kaiken värisiä kukkia ja viuhkoja, jotka heiluivat kuin tahdikkaat aallot ihmismeressä. Marssijain yläpuolella huojuivat nuo viisi suurta ja paljon pienempiä profeettoja monista maista.
Siellä keinui ja heilui kaikenlaisia kuvia, kuvioita ja tunnuslauseita, siellä oli väsyttämiin asti värejä ja vilinää. Oli korvat lummistavaa huutoa: »Kauan eläköön Mao Tse-tung!» Tahi: »Kaikkien maiden työläiset yhtykää!» Ja: »Tervehdys kaikille kansoille, jotka työskentelevät rauhan puolesta!»
Ja nämä ihmiset olivat nousseet vuoteistaan joskus yöllä, seisoskelleet ja värjötelleet tuntikausia kylmässä sateessa ja kastuneet läpimäräksikin! Nyt täytyi uskoa, että he tunsivat saaneensa jotakin uutta elämäänsä, että he nauttivat elämästään...
Seitsemäntuhatta nuorta pioneeria kaiken värisine kukkineen, kyyhkysineen ja palloineen, taputuksineen ja huutoineen. He aivan väenväkisin pysähtyivät toviksi, kun itse suuri Mao vilkutti heille. Kaksi heistä juoksutti hänelle kukkia. Katselija sai väkevän vaikutelman, että Kiinaan on nouseva toinen sukupolvi...
Kaksitoistatuhatta Pekingin tehtaitten työläistä, neljäkymmentätuhatta rakennustyöläistä kantaen sahoja ja vasaroita, rautatieläisiä, kaivostyöläisiä, kymmenentuhatta talonpoikaa Pekingin lähistöltä vakuuttaen, että viljaa tulee kasvamaan...
Loputon virta kansaa, ihmisjangtse, seitsemänkymmentä rinnakkain, lippuja, lippuja, punaisia ilmapalloja, aaltoilevaa värikästä kukkamerta, huutoa, laulua, naurua. Korean pieni sotilaallisessa järjestyksessä marssiva ryhmä, rumpua lyöden etenevät pitkät tahdikkaat rivit, taiteellisia asetelmia, pari punapuseroista harmaa hamonen päällä marssivaa tyttöriviä, näyttelijättäriä. Paljon rauhankyyhkysiä, sekä kuvina, että mahtavana parvena ilmaan pyrähtävinä...
Lopuksi väljenevällä torilla lippuryhmien ja marssirivistöjen kuvioita, musiikkia, ilotulituksen pauketta ja välkettä, sadoittain ilmapalloja, jotka kuljettivat pieniä punaisia lippuja kohti taivasta.
Mao Tse-tung lähti kulkien korokkeensa reunaa pysähdellen ja tervehtien lakillaan huutavaa ja taputtavaa kansaa. Kookas, tukeva, rauhallinen mies. Moni näki ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään tämän nykyhetken ihmiskunnan ehkä huomattavimman henkilön.
Puolimiljoonaa kiinalaista oli marssinut vappuna 1953, ehkä tuhannesosa heistä oli vaeltanut katselijan silmäin ohitse Tienanmen torilla.
Ilta
Olimme seisoneet korokkeella kun vappukulkueen mahtava virta, ihmisjangtse, solui ohitse lippuineen, kukkineen, kuvineen ja äänenväkineen. Korokkeella seisoimme silloinkin illalla, kun muut valot oli sammutettu ja kiinalainen ilotulitus ratisi, sähähteli, säihkyi ja sirkkelöi satumaisena Pekingin mustalla taivaalla. Mieleen johtuivat revontulet ja kaukaisen Lapin talvinen äkeys. Mutta alhaalla ei ollut nyt valkoista lunta, vaan tummaa ihmismerta, tuntematonta ja tutkimatonta...
Nyt juhlallisuudet, näytökset, olivat ohitse ja laskeuduimme alas korokkeelta ja kiiltäväkupeiset automme puikkelehtivat koppakuoriaisina outoja ja kiemuraisia teitä hotelliin. Siellä ja täällä mutkanpaikoissa seisoi liikennepoliiseja, torvi vyöllä ja kädet kärsivällisesti levällään kuin ristinpuulla, koko karavaanimme ohitsekäymisen ajan. Leveä ja suora pääväylä oli vappukansan vallassa.
Oli aika katsoa sitä lähempää, maan tasalta...
Tungoksen liepeillä näki paljon eurooppalaisia kasvoja, kasvoja ympyriäisen maapallon kaikilta kupeilta, neekerinkin mustaa juhtinahkaa, kasvoja ja kaikenlaisia mielikuvituksellisia vaateparsia. Uusi Kiina oli kutsunut runsaasti vieraita, kaikista maailman loukkopaikoistakin, näkemään vappuaan ja uutta elämäänsä...
Uutta? Voiko elämä olla mitään uutta? Mistä nämä kiinalaiset, jotka muistelevat kovin vanhoja asioita, saavat uuden maun suuhunsa?
Väkijoukko oli tosiaankin valtava, sakea, pyörteinen. Kun sukellit siihen olit aivan arvaamattasi irti kaikesta entisestä, tutusta ja tutuista. Vain kiinalaiskasvoja nyt, loputtomasti, tuntikausia. Hieman kellertäviä, silmäpoimun vuoksi vähän vinosti katsovia, sinun silmääsi ilmeettömiä tahi hyvin vähäilmeisiä kasvoja, puu-ukkonaamoja, joista et voinut lukea mitään. Yksin, kaikkien noiden ihmisten keskellä, joiden puheesta et ymmärtänyt tavuakaan, sai väkevän mielikuvan siitä seikasta, että heitä oli paljon. Peking on laaja kaupunki ja sen ympärillä on kiinalaista mannerta Euroopan verran, maata, jossa asuu ja ahertaa muutamia satojamiljoonia näitä, jotka ilmeisesti uskoivat päässeensä käsiksi johonkin uuteen...
Sillä sen vaikutelman sai. Jotenkin he sanoivat sen siinä tilaisuudessa Tienanmen torilla, vaikka kasvot yhäkin näyttivät vähäilmeisiltä, vaikka ei ymmärtänyt heidän puheestaan tavuakaan. Ja mitäpä sanoista: osannevathan kiinalaisetkin valehdella... Jotenkuten uskoi vain päässeensä selville siitä, millä mielellä he ovat, yhtä-äkkiä näki, että kaikki nämä ihmiset olivat hyvin nuoria, sellaisia, joiden oli hyvä elää maailmassa. Se oli siellä takana, lännenmailla, jossa vanhuus ja väsymys vallitsi...
Voi ajatella, että heidän riemukas marssinsa oli vain suunnaton näytelmä, juhlaohjelmaa. Mutta mikä pani heidät vielä jatkamaan ilonpitoaan iltamyöhäiseen ja yöhön Tienanmen torilla, johon heidät oli näköjään jätetty oman onnensa nojaan, ohjausta vaille? He olivat nuoria, he näkivät maailman uutena... He olivat muodostaneet torille pieniä piirejä, toisia toisensa viereen, ja tanssivat ja lauloivat. Välistä se soinnahti korvaan aivanpa tutulta, suomalaiselta. No, tanssi on tanssia ja laulu laulua kiinalaisillakin...
Sinisiä ja harmaita pukimia, jokunen välähdys sotilaitten vihreää ja pioneerityttöjen ja -poikien punaisesta silkkihuivista. Epäilemättä nämä ihmiset olivat yhäkin hyvin köyhiä. Oli tuntevinaan, että jotkut heistä olivat maalta, tuolta Pekingin ympäristön maisemasta, josta olimme jo nähneet vilahduksen. Syvälle syöpyneitä teitä, harmaita savimajoja, harmaita muureja, harmaata maata, joka ei omasta aloitteestaan ottanut ruohonpiikkiä. Niin levotonta se oli. Tomu tuprahteli, tuulen kuljettama Gobin erämaa...
Mutta tämä maa vilisi lapsia ja on tuleva ruohokin, joka sitoo levottoman maan. Se istutetaan, eikä tomu enää tuprahtele...
Enimpien meistä on vaikea käsittää, että elämä, koko näköala, voisi yhtä-äkkiä peräti muuttua, että siihen voisi tulla hypähdys, harppaus, koskipaikka. Ajattelemme, että se jatkuu suunnilleen samankaltaisena, että se korkeintaan hyvin hiljoilleen muuttuu, parantuu. Nämä olivat murskanneet vanhan järjestelmän, joka oli ihmiselämän este ja vihollinen...
Muutamia kertoja näyttää siltä, että yksinäinen, vieras ja outo, kuvatusmainen hahmosi heidän keskellään herättää huomiota. He pyöriskelevät ympärillä, sanovatkin jotakin, katsovat pitkään.
— Niin, niin, puhelet heille, — siellä minä olen länneltä, joka järjesti teille oopiumisotia ja rauhoitusretkiä, kohotti omalle maallenne tauluja, joissa luettiin, että kiinalaisilta pääsy kielletty kuten koiriltakin, valvoi etujaan ja kaupan vapautta... Mutta olettehan te saaneet muutakin sieltä auringonlaskun puolelta: ajatuksen muuttuvasta maailmasta, oppi-isät. Tuolla niiden kuvat nytkin kohoavat korkealla, niin että näkyvät tännekin, paikkaan, jota saattaa sanoa väkijoukoksi: Marx, Engels, Lenin...
He hymyilevät salamyhkäistä hymyään ja hyväksyvät sinut. Epäilemättä tulipunainen silkinkappale, vappumerkki, on hyvä olemassa rinnassasi. Siinä on puolikymmentä kultaista kiinalaista kirjainta ja leima.
Niin, he hyväksyvät sinut siinä määrässä, että ei ole enää hyvä pysähtyä katselemaan tai sytyttelemään piippuaan jossakin vähän väljemmässä paikassa, muuten tulet temmatuksi mukaan heidän tanssiympyröihinsä. He ovat tässä pyrkimyksessään niin itsepintaisia, että useamman kuin yhden kerran tapahtuu todellakin tanssinpilkka Tienanmen torilla...
Nuori, nuortunut Kiinan kansa tanssi ja lauloi Taivaallisen Rauhan Portin edustalla. Vain yhdessä ainoassa paikassa näki jotakin muuta. Pieni ryhmä pelasi korttia. Oli kotoista nähdä, että kortit olivat samanlaiset kuin kaukana lännelläkin. Tuntui hyvältä, että osasi lukea samaa paperia kuin Kiinan yhteinen kansakin: kuningas, kuningatar, sotamies, maita ja silmiä.
Puolenyön maissa tori alkoi väljentyä ja kansa virtaili sivukaduille, kujille, jossa on vielä yllinkyllin pimeyttä ja hökkeleitä. Huomenna odotti arki ja työ. Sitä riittää, ja niinhän pitääkin. Oli aika, jolloin työtätekevät kädet sai panna ristiin. Nyt on alku otettu.
»Ensimmäinen askel tuhannen lin marssilla.»
Niin sanoo Mao Tse-tung.
JUNA KULKEE
Pekingistä etelään
Juna kulki ja me asuimme. Kolme pitkää rautatievaunua, seurusteluvaunu, ruokailuvaunu ja makuuhytit, olivat käytössämme pitkän kuukauden. Jos aina ne hetkeksi heitimme, niin pian palasimme tähän vierivään asuntoomme, jossa näköala vaihtui lakkaamatta. Se oli verrattavissa elokuviin. Voit istua akkunanpielessä ja kuluttaa paljon tupakkaa ja Kiinanmaata vain riitti. Vaikka paljon sitä painui myöskin unen ja taivaankappaleitten kierron aiheuttamaan pimeyteen...
Seurusteluvaunun sohviin painui säikähdyttävän syvään ja ruokailuvaunun valkoisten pöytien ääressä lepattelivat siniset silkkiverhot vauhdin viimasta. Neljän hengen makuuhytissä et kyllä mahtunut ylen määrin syltäsi levittelemään, mutta hyvän unen siellä sait. Pöydästä muovautui kätevästi ja ovelasti pesuteline, vesi juoksi ja pulpahteli ja sähkötuulettaja surisi, käännähteli ja teki työtään. Olosuhteet olivat kaikin tavoin etuoikeutetun ihmisen...
Juna jyrisee Pekingistä etelään. Silmä ei totu kiinalaiseen maaseutuun, joka lipuu ohitse harmaana, vihreänä ja taasen harmaana. Loputtomilla viljelyksillä on paikoitellen omituisen tiheässä työväkeä niinkuin talkoot olisivat käynnissä. Ehkä olivatkin, sillä maanomistusolojen verestyksen jälkeen kiinalaista talonpoikaa perehdytettiin nopeassa rytmissä yhteistoimintaan. Sitäpaitsi kiinalainen maanviljelys on käsityötä, puutarhatyötä. Vihreyttä, puitakin pieninä tupsuina, harmautta, multavalleja ja savitaloja, hautakumpuja ruukku huipulla, niinkuin mennyt odottaisi yhä antia...
Iltahämärissä ylitettiin Keltainen Virta ja ehkäpä se juuri pimeänkuhjon vuoksi ei näyttänyt kuulun nimensä veroiselta. Vettä sattui silmään vähänlaisesti, mutta keltaista hiekkaa, erämaan mieleen tuovaa, loisti kyllä laajasti. Siinä sitä oli Keltaista Virtaa, tällä kertaa kuivaa. Joen maine johtuikin siitä, että se huuhtoi ja kuljetti suunnattomat määrät lössilietettä lännen tasangoilta, tukki sillä välistä uomansa ja murtautui ja kääntyi mihin sattui, tulvi ja teki tuhotöitä. Sen alajuoksun seisemän-kahdeksansataa kilometriä pitkillä rantapadoilla on pitkä historia. Patoja korjataan nykyisin vuosittain ja ne ylittävät kahdella kolmella metrillä vuoden 1936 ennätysvedenkorkeuden.
Omituista asumista, kummaa kansaa! Vesi, kuulu joki, heidän »surunsa», virtailee jossakin ylempänä heidän viljelyksiään ja majojaan. Se on monenmonesti rikkonut valjaansa, nielaissut kyliä ja kaupunkeja, viljelystä ja elämää, lähettänyt heidät kurjina pakolaisina muille maisemille. Ja kiinalainen vain asuu ja elää moisen hirviön vierellä aivan rauhallisesti ja tyynesti. Mutta elämähän on loppujenlopuksi aina vaarallista...
Keltainen Virta on salamyhkäinen. Uuden Kiinan, joka aikoo pyyhkiä pois tämänkin vanhan »Kiinan surun», lähettämä tutkimusretkikunta löysi Keltaisen Virran lähteet jostakin muualta kuin missä niiden oli uskottu olevan.
Pitkäpiippuinen ukko
Hämäryys peitti maan, juna kulki läpi yön ja paljon kiinalaista näköalaa jäi ikuiseen pimeyteen.
Kun nouseskellaan kuuden maissa niin vihreys on valtavasti lisääntynyt. Tähkät jo aaltoilevat vehnäpelloilla. Tasankoa riittää, mutta etäisten kukkulain levoton viiva suo silmälle vaihtelua. Kanavat leikkaavat maata ja kastelulammikot kiiltävät kuin silmät...
Savitalon seinänvierustalla istuu ukko, jolla oli ollut kylliksi ikää kasvattaa pitkä parta ja joka polttelee piippua, jossa on melkein metrinmittainen varsi ja koppa varteen verraten aivan mitätön, olemattoman pieni. Ukko piippuineen on tuokion, vilahtaa ja on mennyt. Löytyipä vain yhteinen piirre suomalaisukon kanssa. Piippulevolla ovat molemmat. Hellaakoskihan tuollaisen sanan taisi runoilla...
Tuntuu että tiedän, lienenkö lukenut sellaista, että tuo pitkänpiipun ukko pitää myöskin viinistä ja kissoista. Kotona hän riitelee kaikkien paitsi kissan kanssa. Poikien pitäisi aina noudattaa hänen mieltään, vaikka se on useimmiten päin helvettiä. Ja tyttärien on puhuttava vain kuiskaten. Hän ei ymmärrä miten kirotut vaimonpuolet on päästetty vallanpäälle...
Kaikki tuollainen pilaa hänen elämänsä myöhäisen onnen, kun hänellä on lopultakin tilaisuus istahtaa piippulevolle, siemaista ryyppy viiniä...
Lippu
Kun joskus herään päivän vaietessa junan järkähtämättömään ja rytmikkääseen kulkuun on akkunanäköala aina auliisti avoinna, yhäti mieltäkiehtovana, yksitoikkoisuudestaan huolimatta. Mitäpä sillä muuta olisi tarjolla kuin kasvien vihreyttä ja mullan paljoutta, hautakumpuja ruukkuineen, omituisen muotoisia puita ja puuryhmiä, lähestyvien vuorien viivaa ja ihmisten tästä näkökulmasta mykkää, kahmaista elämää. Ohi liukuu myöskin talo, jonka lipputangossa liehuu haalistunut ja ränsistynyt lippu, sen näköinen niinkuin se olisi joskus hyvänäpäivänä nostettu yläilmoihin, eikä sitä aiottaisi koskaan laskea...
Hiljaisia teitä
Kanavat halkovat puutarhamaista maata ristiinrastiin ja niissä on paljon veneitä. Kanavat ovat seudun tasaisia ja hiljaisia teitä. Purjeita, airoja, hinausköysiä...
Jollakin asemalla piippulepoakkuna sattuu pysähtymään suuren pöntön kohdalle, pöntön, johon lakkaamaton, ujostelematon miesvirta päästää käyttämänsä veden takaisin luonnon kiertokulkuun. Pöntöstä paisui todistuskappale. Tämän maan täytyi kasvattaa ihmisiä ällistyttävän paljon. Heitä riitti aina sammion ympärille...
Tuulimylly, joka työskenteli vedensiirtohommissa, ja kanavassa tavaton, tiheä parvi valkoisia vesilintuja ja niiden paimen vesiäyräässä. Vihreyttä vielä radan varressa, mutta taampaa näkyy korkeita savupiippuja kuin metsää ja sankka savu tupsahtelee taivaalle. Vihreys, kasvikunta katoaa. Hökkeleitä, hellettä, etempänä korkealle pyrkiviä rakennuksia.
Juna on sukeltanut Sanghaihin...
Uittojätkiä ja teetä
Juna jyskyttelee etelään. Peltolätäköitä, riisirapakoita, keltaista vettä, savenkarvaista. Sitä siirrellään paikasta toiseen. Härkä kiertää, joutilas tuuli pyörittää ratasta, tummapintainen ihminen pumppaa. Taustalla vuoria, joiden vihreyttä kaljut kalliot täplittävät.
Hetkeksi välähtää näkyviin leveähkö virta ja suuria bambupuulauttoja ja niillä työskenteleviä miehiä. Uittojätkiä — kotoinen näky kaiken vierauden keskellä...
Ravintolavaunun silkkiverhot väpättävät vauhdissa ja sähkötuulettajat työskentelevät hartaasti. Tarkenee hyvin. Mutta lämpö tuntuu vain mainiolta asialta, kun muistaa pakkasviiman suomalaisella jängällä...
Olen alkanut antaa arvoa vihreänteen, aluksi niin mauttoman tuntuiselle haaleudelle. Se viilentää ja virkistää.
On jollain tavoin hämmentävää, että kiinalaista teetä on useita satoja eri laatuja. Miten vähän ihminen tietää, miten pieneen määrään asioita hän voi tutustua! Kiinalaiset ovat juoneet teetä kolmattatuhatta vuotta. Sitä on aina esillä. Se on vuosisatoja ollut heidän vieraanvaraisuutensa olennainen osa. Olemme nähneet teepensaita, mitättömine, hiukan katajanhavua muistuttavine lehtineen. Vasta neljän vuoden ikäisinä pensaan lehdet ovat kypsiä poimittaviksi.
Jo toistatuhatta vuotta takaperin kiinalainen kasvatti teetä muidenkin maistettavaksi, kävi sillä kauppaa. 1600-luvulla Brittiläinen Itä-Intian Komppania alkoi ostaa kiinalaista teetä ja samoihin aikoihin venäläisten kauppiaitten teekaravaanit alkoivat vaeltaa kuudentoista ja puolentuhannen kilometrin pituista tietään...
Teestä on riippunut ja riippuu hyvin monien ihmisten toimeentulo.
Eteläisintä
Juna kulkee vuoristossa, jokilaaksossa. Virta on yhtä savivelliä, mutta ilmestyypä vain tuohonkin keltaisuuteen kiireellisissä paikoissa vaahdon valkeutta, Leikkaukset ja tunnelit lyhentävät ja pimentävät tuontuostakin näköalaa.
Kou Chuen, opastyttö, on opetellut muutamia sanoja suomea ja hän osaa käyttää niitä taitavasti. Hän on vetänyt takkinsa korviin ja hytisee kuin viluissaan:
— Kanton! Oikein, oikein kylmä!
Hän nauraa kihertää, sillä hiki on pinnassa, sähkötuulettajat surisevat ja aurinko on jossakin pään päällä. Tyttö tuskin tuntee mitään talviseen viimaan verrattavaa suomalaisella suoaavalla...
Sammakot ja vuori
Joskus aamuyöstä, junan pysähdyttyä, voi herätä sammakoitten valtavaan Lauluun. Niiden ääni on tavaton, kuuluva, kiljahteleva ja kumman karkea. Olisi luullut moisen musiikin aikaansaamiseen tarvittavan melkoinen sikalauma. Ei olisi mielellään uskonut noiden äänien lähtevän tavallisen kokoisen sammakon kurkusta...
Oli hämärää, sumuista ja paahteiseen päivään verraten oudon viileää. Sammakoitten mahtava, hellittämätön kuoro oli omiaan luomaan tunnelman, että oltiin kaukana, hyvin oudossa maailmassa...
Ennen, jossakin Suomi-nimisessä maassa, olin tuntenut miehen, joka keväisin käveli ojien varsia ja kadehti sammakoita, että noiden se on hyvä elää tässä maailmassa. Mutta Suomen sammakko onkin hiljainen, siististi kurnutteleva. Tätä kiinalaista sammakkoa ei tuntunut kannattavan kadehtia. Sen äänessä oli tyytymättömyyttä. Oli kuulevinaan, että sen ei ollut hyvä olla...
Sammakko on vesieläin ja vesi on levotonta Kiinanmaassa. Tulvien ja kuivuuden aiheuttamat tuhot ja kärsimykset ovat mittaamattomat. Meidänkin junamme oli joutunut seisahtumaan parisen kertaa tuntikausiksi, kun vesi oli rikkonut rataa. Tulva esti myöskin retkemme Mao Tse-tungin syntymäkylään. Vedenpaljous oli rikkonut jonkun sillan, jonka korjaus veisi aikaa päiväkausia.
Ymmärsi, että kiinalainen talonpoika ei turhaan liikkunut juoksuaskelin vesirakennustyömailla...
Sen ajan, jonka kuluessa selvisi, että emme voisi mennä Maon syntymäseudulle, käytimme vuorellenousuun. Jyrkkiä polkuja, kivitöitä, rappeutuneita temppeleitä ja laajaa, mahtavaa näköalaa laaksojen lihavuuteen...
Muistokiviä, joiden kirjoituksia mukana olevat kiinalaiset eivät osanneet lukea. Oli omituista ajatella, että nämä ihmiset olivat merkinneet muistiin ajatuksia ja tapahtumia yli kolmentuhannen vuoden ajan, kun suomalainen raamattu oli vaikuttanut neljä vuosisataa. Mutta nyt kirjoitusmerkkien vanhuus ja monituhatlukuisuus oli heille taakkana. Luku- ja kirjoitustaito vaati liiaksi voimia, oli epätaloudellista, kuten entinen yhteiskuntajärjestelmäkin, jonka he olivat heittäneet tienoheen kuin loppuunkäytetyn vaatekappaleen...
Kiinalaiselta vuorelta oli näköalaa yllinkyllin niinkuin suomalaiseltakin. Oli myöskin hellettä, auringonpaahdetta, hyvää lämpöä, joka Suomenmaassa on hyvin harvinaista ja pian ohimenevää...
Viljaa ja sen korjuuta
Talonpoikien harmaita hahmoja viljankorjuussa tuleentuneilla vehnäpelloilla. Sirpin ja vartan tapaisia työaseita ja puimisen pölyä savitantereilla. Tällainen akkunanäköala toi suomalaiseen mieleen säpsähdyttävän elävästi syksyn. Ja elettiin vielä toukokuuta...
Talonpoika oli varhain jalkeilla. Olin jonkun kerran päivanvaletessa tupakkapiipullisen ajan valveilla ja huomasin työhön kumartuneiden hahmojen tulevan esiin ja vaipuvan menneisyyteen. Tausta oli jo tutuksi tullutta: lihavan maan vihreyttä, savimajaa ja muuria, olkikattoa, hautakumpua. Kerran vilahti ohi vuorenrinne, jossa oli luola-asutusta. Synkeitä aukkoja jyrkässä rinteessä. Maassa sinä asut, maasta olet tullut ja maahan olet menevä... Toisekseen nuo asumukset näyttivät iloisiltakin kuin pääskysenpesät räystäällä ja ihmiset maaparvekkeillaan kevyiltä linnunhahmoilta...
Matkanpää
Pekingin sanottiin lähestyvän ja suuri junamatkamme oli loppuva. Siitä oli jälellä vain valojen loiste kiinalaisesta pimeydestä...
Mutta vielä juna jyskytteli, vielä oli pieni jäähyväistilaisuus junan henkilökunnalle. He saivat suomalaispuukot muistoksi kaukaisen maan ihmisistä, joiden kanssa he olivat vaeltaneet kuukaudenpäivät maansa laidasta toiseen.
Pekingin aseman lyhtyjen alle astui kuin ainakin tuttuun paikkaan, jossa oli joskus ollut, joskus kauan sitten...
FUTSELING
Monttu
Kun kiinalainen järjestää vastaanoton, niin se on vastaanotto kertakaikkiaan ja saa välistä sellaiset mittasuhteet, että voi jo suomalaisen päässä vaikuttaa pilkanteolta. Mutta moista ei ollut nähty, eikä tultu näkemäänkään, mitä koettiin Futselingissä, eräällä Huai-virran vesirakennustyömaalla.
Sitä saattaa jo sanoa työmaaksi tätä meininkiä Huai-virran varrella! Jo junamme komeassa seurusteluvaunussa kuulimme eräitä numeroita. Joki on 1050 kilometriä pitkä ja laskee Jangtseen. Sen sadealue on 250 000 neliökilometriä. Seutu on hyvin viljavaa — kaksi satoa vuodessa — ja siihen seikkaan on Huai-virralla oma osuutensa. Mutta se on oikukas ja tulvii ja tuottaa silloin paljon vahinkoa ja onnettomuutta.
Tulva on Kiinan kansan vanhoja vihollisia, saattaa olla vanhinkin. Mutta nykyinen hallitus kävi sen kimppuun yhtä päättäväisesti kuin toisten vihollistensa: feodalismin, kapitalismin, imperialismin... 1950 päätettiin Huai-virta panna valjaisiin. Tulvien estäminen on pääasia. Siinä sivussa tulee vettä varastoiduksi ja maankastelu järjestetyksi, aukenee laivaväyliä ja saadaan sähkövoimaa. Nyt on kahden vuoden aikana siirretty maata 500 miljoonaa kuutiometriä, uomia on rakennettu 2280 kilometriä, suojapatoja 2180 kilometriä ja kolme säiliöjärveä on valmiina.
On siinä kiinanpoika pistänyt lapiota maahan! Sillä koneita on toistaiseksi vallan vähän.
Mutta Futseling! Siellä oli vastassa lippuja ja kukkia, soittokunta ja punaiseen silkkiin pukeutuneita rumpua lyöviä tanssivia tyttöjä, joiden kasvot hohtivat maalista ja innostuksesta. Oli monisatametrinen ja moninkertainen kuja taputtavia ja nauravia ihmisiä. Se oli melkoinen kujanjuoksu, pieni sievä golgatantie...
Olimme ahtaassa vuorilaaksossa. Molemmin puolin kohoilivat jyrkkinä melkoiset vuoret, joiden rinteet kasvoivat pensaikkoa, viidakkoa ja kääpiömäisiä vuorimäntyjä.
Selostustilaisuus avarassa, läpikuultavassa bambusta rakennetussa huoneessa, jonka kolmekymmentä miestä kuuluu pystyttäneen kolmessa päivässä, juuri meidän suurta tuloamme varten. Tällä työmaalla työskenteli 2000 teknikkoa ja virkailijaa, 2000 työläistä, 2000 talonpoikaistyöläistä. Myöhemmin kävi ilmi, että nimitys tarkoittaa talonpoikia, jotka kotiutetaan rakennustyömaalta silloin kun maanviljelystyöt kutsuvat. Ja loput sotilaita, yhteensä 10 000. Käytettävänä on kaksisataa kappaletta erilaisia koneita. Rakennetaan kolmetoista kuilurotkon muotoista vesisäiliötä ja betonipato, josta tulee 517 metriä pitkä ja 70 metriä korkea. Siihen tulee kahdeksan sulkuporttia, kolme tunneliholvia, neljä turbiinia, kaksi liikavesitunnelia. Rakentamiseen tarvitaan ja käytetään 60 000 tonnia sementtiä, 4000 tonnia betonirautaa, tuhat tonnia terästä. Patoon menee 200 000 kuutiometriä betonia ja sen pitäisi kestää maanjäristys.
Rakennustyö on kiinalaisten itse suunnittelema ja rakennusaineet ovat myöskin omasta maasta. Työn tarkoitus: estetään tulvat ja kastellaan 500 000 mouta kaksi satoa vuodessa antavaa maata, saadaan purjehduskelpoista väylää ja vesivoimaa vesimäärästä riippuen.
Selostaja mainitsi, että työläiset ovat tyytyväisiä koska rauhantyöt, rakennustyöt, ovat samaa kuin onnellinen elämä. Heille merkitsee paljon sekin, että he nykyään voivat keskustella työstä johtajiensa kanssa. Sotilaat ovat etunokan väkeä tällä vesirakennustyömaalla.
Tämä kuulosti harvinaiselta: armeija rakennustöissä! On heitetty kädestä tuhovälineet ja käännytty vihamielisiä luonnonvoimia, tulvaa, vastaan. On siinäkin armeija: alkaapas rakentaa...
Mutta numerot ovat numeroita ja sanat sanoja. Vasta kun oli ensikerran nähnyt Futselingin patorakennustyömaan iltapimeässä sähkölamppujen valossa tunsi saaneensa jotakin kouraantuntuvaa...
Näky oli ällistyttävä ja mieleensyöpyvä. Kymmeniä metrejä syvä ja avara monttu, jonka todelliset mittasuhteet kuitenkin häipyivät pimeyteen, kuhisi täynnä miehiä kuin muurahaisia. Se oli ensimmäinen vertauskohta, joka tuli mieleen: muurahaispesä; käsittämätöntä hyörinää. Pian kuitenkin ymmärsi, että siinä juuri tehtiin, avarrettiin ja syvennettiin, tuota samaa monttua. Miehiä juoksi pareittain tuolta manalan syvyydestä jyrkkää rinnettä ylös loppumattomana virtana, kantaen välissään olkapäillään notkuvassa bambukorennossa maalla täytettyä vasua. Tuon kuormankuljetustavan tyyliin näytti kuuluvan omituinen, matala, vetävä, tahdikas juoksuaskel ja myöskin, kun kantajapari oli kyseessä, oma tahtilaulunsa. Tuon muurahaishyörinän seasta kuului siis myöskin alituinen ja erikoinen, matala laulunhyminä.
Muurahaispesästä puhuminen ei ole liioin liioittelua. Väkeä oli tosiaankin sakeassa tällä työmaalla, jos muuallakin Kiinanmaassa. Noita pieniä kuormia tuli ylös solkenaan. Niitä tuli ja tyhjät korit palasivat samoin rientoaskelin montun syvyyteen.
Miehet näyttivät työskentelevän oudon kiihkon vallassa, jonkinlaisessa hurmiotilassa, jota täällä lännellä nähdään vain joskus urheilukentillä. Miten oli mahdollista, että tuossa tosityössä, ja raskaassa, oli niin selvästi leikin, kilpailun, urheilun sävy? Oliko kaikki uusi, oma työ, omistus, mennyt noille ihmisille päähän? Oliko se isäntäin kiireellistä henkeä?
Puhutaan mielellään, että yhteistoiminta, yhteiset pyrkimykset tappavat yrittäjän hengen. Futselingin montun reunalla ei siltä näyttänyt. Päinvastoin, yrittäjän henki näytti siellä aivan vastasyntyneeltä, verekseltä.
Kun tovin kuluttua selvisi ensiällistyksestään, niin voi ajatella toisenkinlaisia ajatuksia. Eiköhän työmiehiä ollut liian tiheässä, niin että voivat törmäillä toisiinsa — en minä sitä nähnyt — tahi lyödä toisiaan hakulla päähän? Eivätköhän vain työntökärryt ja lankku olisi maansiirrossa taloudellisempia välikappaleita kuin tuo hissutustanssi korento ja kori olkapäällä? Mutta työntökärryt ja lankkukin ovat koneita, jotka on hankittava. Ja on osattava niitä käyttää. Kiinalaisella oli valmiina korento ja kori ja kantamisen taito.
Oliko tuo valtava näky iltapimeässä kirkkaiden sähkölamppujen valossa Futselingin montun reunalla jonkinlainen näytös? Oliko siinä lavastusta? Ohjaajan, joka pystyi liikuttelemaan niin taitavasti niin suuria joukkoja täytyi olla peräti perehtynyt ammattiinsa. Se näytös oli näkemisen arvoinen. Sen muistaa kauan.
Sanottiin, että Futselingin pato valmistuu tämän vuoden kuluessa. Niin tekee, sitä oli jo monta tukipilarin väliä valmiinakin. Lapio ja vasu ovat yhäkin työvälineitä, kauhaiskoon uudenaikainen kaivinkone vaikka miten monta kuutiota kerralla.
Aamukävely
Kukko on virkeä ja varhain heräävä eläin. Jo neljän maissa se alkoi julistaa uuden päivän nousua. Ja niitä oli monta, epälukuinen määrä. Ne vastailivat toisilleen koko kukonluontonsa röyhkeällä voimalla, eikä laululla tuntunut olevan loppua.
Oli parasta ajatella, että kukot ovat oikeassa. Emme me ole tulleet tänne nukkuaksemme. Onhan suomalainen talonpoikakin oivaltanut, että kyllä maanalla maata saa ja helvetissä lämmitellä...
Varhaisesta hetkestä huolimatta keikkuivat korit notkuvilla vartailla kantajain hartioilla pitkin kylänkujia. Sillä suuren vesirakennustyömaan uusi, ihmeellisen kiireellinen aika oli tehnyt vuorokauden ympyrän muotoiseksi näillä mailla. Työt kävivät kolmessa vuorossa. Sähkö valaisi öiden pimeyttä, joita ennen oli vain kuu ajallaan katsellut. Koko tämä kyläkin oli tuon uuden ajan, olevan ja tulevan, työntäyteisen, tientäyteisen, maasta taikomaa...
Kiinalainen on taakankantaja. Vaikuttaa siltä, että melkoinen osa hänen elämästään kuluu kuormankannossa. Ajoneuvoja on vähän ja joissakin osissa maata näytti vetoeläin olevan olemattoman harvinainen. Kuormat keinuvat korennoissa ja vieläkin voi mies juosta loikuttaa pitkin katua kärryt perässään, vetäen toista miestä. Ja lapsi kävelee ja seisoskelee tienvierellä kantaen toista, kokoistaan, joka on sidottu hänen selkäänsä, eikä näytä olevan moisesta moinaankaan...
Mutta paikoitellen ristiinrastiin maata halkovat kanavat ovat täynnä veneitä. Purjetilkkuset lepattavat ja kuormat kulkevat. Vedellä on vahvat hartiat...
Sotamiehet kynivät lintuja tien vieressä. He olivat täällä niinkuin muutkin miehet, työssä, patoa, järviä, vesialtaita vääntäneet niskat vääntäneet nurin joiltakin noista runsasäänisistä kukoista, joiden herätys oli kuulostanut kotoiselta, kunnes kiekunan määrä pani muistamaan, että oltiin Kiinanmaassa. Mutta vesilinnuilta ne paremminkin näyttivät. Sitäkin siipikarjaa kiinalainen viljelee viljavasti kastelulammikoissaan ja kanavissaan. Niitä voi välistä nähdä valtavan, satalukuisen lauman, jota paimen ohjaili ja kaitsi pitkällä ruokosauvallaan...
Vihanneksia pestiin kylän läpi lirisevässä kanavapurossa. Kiinan vedet eivät ole kirkkaimpia. Savivellinä virtailee mahtava Jangtsekin. Sen rannoilla pestiin pyykkiä kartuilla takoen ja jaloilla poljeskellen. Mikä ihme lienee saanut aikaan, että vaatekappale tämänkin pesuveden jäljiltä hohteli vitivalkoisena...
Tie muuttui poluksi, joka aluksi seuraili puronvartta ja alkoi sitten kiipeillä ylös vuorenrinnettä. Alhaalla oli bambumetsikköjä ja ylempänä pieniä havupuita, kääpiömäisen näköisiä vuorimäntyjä. Oli jo melkein helteistä, vaikka päivä oli niin nuori. Aurinko kiipesi täällä lähes pystysuoraan ylös taivaanrinnettä. Täällä ylhäällä oli yksinäistä ja tuntui sekä sunnuntailta että sadulta, unenomaiselta. Täytyi muistella, että käveli Kiinanmaassa...
Polun poskessa oli yksinäinen mökkikin, vanhempaa asutusta kuin tuo suuren työmaan nostama kylä alhaalla, ja siellä täällä polun varressa hyvin pieniä viljelystilkkuja, sellaisia, että ne tosiaankin akka hameellaan peittäisi. Näytti siltä, että sitkeä kiinalainenkin alkoi tunnustaa oltavan viljelyskelpoisen maan rajoilla. Vuorta mikä vuorta... Suurilla tasangoilla, niillä on tilaa levitellä laajaakin syltä, talonpoika on käyttänyt neliömetrit tarkoin kasvattaakseen maasta jotakin. Vain vainajat hautakumpuineen ja ruukkuineen, pantaneeko niihin joskus vainajain päivänä evästä esi-isille, ovat vallanneet häneltä suuria aloja hyvää maata, todistaen kuinka mennyt ja kuollut, joka ei kakkua tarvitse, ottaa tilaa elämältä. Mutta aivan kummun vieritse on aura monesti viiltänyt...
Kiina on maatalousmaa. Kahdeksankymmentä prosenttia juuri tapahtuneen väenlaskun mukaan yli kuudestasadastamiljoonasta kiinalaisesta kuuluu maataviljelevään väestöön. Neljä-viisikymmentä pitkää vuosisataa on kiinalainen talonpoika viljellyt tätä maata. Siellä hän yhäkin köykkii sirppeineen tuleentuneella pellolla kuten tuhansia vuosia sitten. Vartta iskee kovalla savitantereella jyvät irti tähkäpäistä ja ihmiskoura, viskaus, eroittaa jyvät akanoista. Siellä hän rypee vesipuhveleineen riisinviljelyslätäköissään. Hän on elänyt niinkuin sisäministeri Hsieh Chuehtsai, jonka uneliaan näköinen, mutta kovin selväpäinen ukonhahmo oli omiaan piirtymään mieleen, sanoi, vuosisatoja »kahden vuoren puserruksessa, imperialismin ja feodalismin...»
Mutta nyt, parasta-aikaa, on laajassa Kiinanmaassa ja sen satojen miljoonien asukkaiden elämässä tapahtumassa mullistus ja muutos. Laajojen maa-alojen omistajat, jotka elivät omistuksestaan, ollen vain loisia ja esteinä kasvun tiellä, on pyyhkäisty pois näyttämöltä. Maa kuuluu kyntäjille. Ja muukalainen, joka ennen kielsi täällä sisäänpääsyn »kiinalaisilta ja koirilta», hioo nyt hammasta jossakin taampana. Jos kiinalainen talonpoika elääkin käsityöläisenä peltotilkullaan, niin on koittava aika, jolloin hänen lakeuksillaan käännähtelevät uudenaikaiset maanviljelyskoneet...
Tuolla hän jo juoksee alhaalla jättiläismontun maankantohihnassa ja aikoo vallita virtoja ja vettä. Vain hänen sirppinsä, varttansa ja kantotankonsa tekee mahdolliseksi sen, että koneet tulevat aikanaan. Hänen kylänsä kulttuuritalon seinältä katselevat neljä partamiestä, neljä muukalaista kovaa naamaa — vasta Kiinaan matkustettuaan käsittää, että he tosiaankin ovat mainehikkaita miehiä — ja Mao Tse-tungin hymyilevät kasvot. Hänen elämänsä voi näyttää kovalta, köyhältä ja harmaalta. Pekingin ympäristön lössialueilla ovat vuosisataiset tiet syöpyneet syvälle maahan, kanaviksi, ja ruohoa kasvamaton kalju maisema on yhtä lohduttoman harmaa kuin saviasumusten seinätkin ja muinoin pystytetyt muurit. Ja tomu pölähtelee mielellään ja käärii harmaaseen huntuunsa koko maanpiirin...
Mutta talonpoika näyttää saaneen jotakin uutta makua elämäänsä, hän näyttää uskovan, että yhä parempaa on tulossa. Kylien temppelit ovat usein muutetut kulttuuritaloiksi. Ei tavoitella enää kovin kaukaisia asioita. Vihreäliinaisella pöydällä on teetä, savukkeita ja kukkia ja päivän parkitsema talonpoika selittää kuinka oli ennen ja miten on nyt.
Saatetaan kuulla kuinka kuusikymmentä vuotta sitten köyhä talonpoika oli lainannut rikkaalta kahdeksantoista hopeataelia. Kun vapautus koitti niin laskettiin, että tästä lainasta oli maksettu korkoa kaksisataa hopeataelia, kaksi sikaa, kärryt ja yli moun ala maata. Sitäpaitsi silloinen velallinen, hänen isänsä, isoisänsä ja isoisänisä, velan ottaja, olivat olleet yhteensä kymmeniä vuosia palkatta velkojan töissä tuosta samasta siunatusta kahdeksantoista hopeataelin summasta...
Sitä saattoi jo sanoa koronmaksuksi! Tulee mieleen laestadiolaisen sana, että lihavassa maassa on lihava perkele...
Uskoo mielellään, että Futselingin kukot kiekuivat uutta aikaa, että sananlasku, huoli on tappanut rikkaat ja tyhjä toivo köyhät, kuuluu toiseen maahan ja toiseen aikakauteen...
Kolme poikaa tulee alas vuoripolkua, pieni nippu pieniä halkoja kantotangoissa keikkuen. Rinnettä ylöspäin taapertaa vanhahko nainen jaloin, jotka eivät ole muulinkavioita suuremmat. Sen kauempana ei siis ole aikakausi, joka sitoi ja ruhjoi lasten jalat, kaiketi ainoana ymmärrettävänä pyrkimyksenä se seikka, että akka ei tule lentämään pitkin kylää...
Tuossa hän kokee kävellä pitkine ruokosauvoineen ja kupeella heiluvine koreineen. Hän lienee aikonut löytää koriinsa jotakin luonnon kasvattamaa tahi ehkäpä noita pienoisviljelyksiä on vielä ylempänäkin rinteellä ja hän on niille menossa. Mitä hän ajatellee uudesta ajasta, joka myllertää laaksossa, aikoen tehdä vanhoille ja vahvoille vesille mitä tahtoo ja joka tuopi muukalaisia, kummallisen näköisiä ihmisiä hänen polkunsa viereen?
Sitä ei voi tietää. Vanhahko muulinkaviojalkainen nainen oli näky vanhasta Kiinasta. Uusi Kiina kävelee tervein, vahvoin jaloin.
Uutta säätyä
Illan pimeydessä, kirkkaitten sähkövalojen loisteessa oli Futselingin vesirakennustyömaan monttu vaikuttanut valtavalta näyttämöltä. Nyt näimme sen uudelleen päivänvalossa, auringon ahjohehkussa, näimme aivan läheltä. Laskeuduimme alas tuonne nurinkääntyneeseen muurahaismättääseen, työn tungokseen. Sillä tungokselta siellä vaikutti. Kantohihnat juoksivat kuitenkin herkeämättä ja kantajain laulu hymisi matalana ja pitkäveteisenä. Liikettä ja laulua — eikö se ole elämää? Mitättömän vähäiseltä näytti multamäärä hartioilla keikkuvissa koreissa, mutta turhan pieneltähän näyttää muurahaistenkin touhu, ja suuren keon ne vain rakentavat...
Hiki tuli jo katsellessakin, lastunkeveä, avuttoman tuntuinen, pienikupuinen hellehattu päälaella.
Kuului sentään koneidenkin ääntä, nykyajan ääntä. Porat purivat kalliota...
Tungosta ja vilinää oli markkinapaikallakin, harmaitten kauppakojujen kujasilla. Hellettä ja harmaata tomua ja värikästä tavaran paljoutta.
Mutta avarassa teatterirakennuksessa oli autiota näin päiväsydännä. Sillä teatterikin oli kohotettu tämän suuren työmaan liepeille puhumaan uuden Kiinan pyrkimyksistä. Sementtilattiasta tuntui uhovan miellyttävää viileyttä, samoin kuin istuinriveistäkin, kookkaista sementtitiilistä. Tuolit tuntuivat hyvin aikaan ja tilaisuuteen sopivilta. Oli tunnettava, että rakennettiin, että tiiliä tarvittiin, että maailma ei ollut valmis... Kiire on tullut Kiinanmaahan. — Sitten istuimme tuossa kolmessa päivässä rakennetussa bambumajassa. Se oli tilava ja korkea ja akkunaton. Sillä päivänvalo siivilöityi bamburuokojen lävitse. Valkokauhtanaiset sotilaspojat kantoivat ruokakulhoja pöytiin ja viini hohti laseissa tummanpunaisena.
Tässä tilaisuudessa tutustuimme tavallaan uuteen ihmislaatuun ja säätyyn: työnsankareihin. Sankarikäsite yhtyy mielessämme melkein eroittamattomasti sotaan. Se kuuluu niille, jotka ovat paljon surmanneet, hävittäneet, tuhonneet ja poroksi polttaneet. Kiinalaiset ovat ryhtyneet eroittelemaan ja nostamaan laumasta esille paljon työtä tehneitä, rakentaneita ja aikaansaaneita. Mallityöläinen kuulostaa äkikseltä oudolta nimitykseltä samoin kuin työläisten jaoitteleminen eri luokkiin, siihen tapaan kuin meikäläisille urheilijoille tapahtuu. Mallityöläiset ovat Kiinassa kuuluisuuksia kuten suururheilijat lännessä. Heistä ja heidän saavutuksistaan kirjoitetaan sanomalehtiin, heidän äänensä kuullaan radiosta. Ehkä mitalikin kiiltää ja nauha hohtaa, en muista. Mutta ainakaan sotaväellä en nähnyt nauhaa enkä tähteä, en minkäänlaisia niin sanottuja arvomerkkejä. Länsimaisessa armeijassa asevelvollisuutensa suorittaneesta tuntuu siltä, että moinen vapaus olisi luhistanut koko armeijan siihen paikkaan. Toisekseen voi ajatella, että tässä armeijan rivien ulkonaisessa samankaltaisuudessa voi piillä paljon kätkettyä, säästettyä, salattua voimaa ja viisautta...
Nyt saimme siis nähdä omin silmin kiinalaista uutta säätyä ja kuulla heidän ääntään. Sillä mallityöläisen elämässä on kuuluisuuden kirousta. Heidät temmataan työnsä äärestä ja heidän on esiinnyttävä ja ehkäpä se ei ole ollenkaan heidän alaansa...
Ensimmäinen esiintyjä oli syntyjään Sanghaista ja ammatiltaan puuseppä ja iältään kahdenkolmatta vuotias. Elämä ja toimeentulo oli ollut vastuksellista ja tukalaa, kunnes vapautus koitti. Vasta sen jälkeen alkoi työkin maistua, olihan se ikäänkuin omaa. Syventyi työhön ja sen pulmiin työajan jälkeenkin ja teki useita keksintöjä betonirakennusalalla. On nyt ensimmäisen asteen mallityöläinen.
Mutta mikään puhuja hän ei ollut, vaan pitkäpiimäinen ja väsyttävä vatuloitsija. Toinen oli siinä suhteessa paljon parempi, vilkkaampi, viisaamman näköinen ja lyhytsanainen. Hän oli alkuperältään talonpoika ja oli yhtynyt vapautusarmeijaan jo 1939. Taistelujen lomassa hän oli ehtinyt opiskellakin ja oli kommunistisen puolueen jäsen. Tuli vesirakennuksille armeijan mukana 1952. Hoitaa porakonetta ja on lisännyt työtehon moninkertaiseksi ja saanut toisen asteen työläisen arvon.
Kolmas esiintyjä oli nainen, kahdeksantoistavuotias, suurisilmäinen, hieman synkkä ja ilmeetön. Hän oli tullut tälle työmaalle vuosi sitten ja työskennellyt maaperäntutkimusryhmassä ja oli nyt kolmannen asteen mallityöläinen. Hän kehuskeli sitkeyttään. Satoi ja oli kylmää, aina viisi astetta alle nollan, kuurakin koristi maata, mutta työ vain kävi...
Mallityöläisen takana seisoi joku toinen kiinalaistyttö, nuori ja kaunis, ja katseli koko ajan hellittämättä selostajaan, ikäänkuin ei olisi koskaan nähnyt kyllikseen ikätoveriaan, vertaistaan, joka kuitenkin oli kolmannen asteen mallityöläinen...
Niin me näimme vilahduksen uuden Kiinan uusista säädyistä. Niin padot kohosivat ja virtoja ja vesiä aiottiin vallita ja hallita.
TALONPOIKA
Pohjoinen kylä
Olimme menossa näkemään kiinalaista maaseutua. Välkkäviä ja ahkerasti torviaan toitottelevia vaunujamme vastaan tuli pitkiä muulikaravaaneja, kuormana punaisia tiiliä. Sillä Pekingissä rakennettiin ja aiottiin asua. Tummia laihankarahkoita, auringonpaahteen parkitsemia miehiä käveli kuormien kupeella, joillakin valkoinen harsolappu, tomunaamari, suun ja sierainten päällä. Sillä tomu tuprahteli ja maiseman pääväri siihen vuodenaikaan oli lohduton harmaus. Maa ei näyttänyt omasta aloitteestaan ottavan ruohonpiikkiä ja harmaita olivat muurit ja harmaita hautamerkit, joiden alla vanha Kiina lepäsi ja riisti yhä jälkeläisiltään laajasti hyvää maata...
Maisema ja ihmiset toi meikäläisen mieleen raamatun lehdet, joissa kerrotaan vuosituhansien takaisista asioista. Mutta muut sen aikaiset suuret kansat, rakentelevat ja touhuntäyteiset, Egypti, Assyyria, Babylonia, ovat aikoja sitten käyneet levolle. Vain kiinalainen jatkaa, väsymättömänä ja elämänhaluisena...
Minulla oli jonkinlainen käsitys siitä, että kiinalainen talonpoika oli huomattava henkilö, yksinomaan siitä syystä, että heitä oli monta. Mutta vasta jälkeenpäin olen itsensä Mao Tse-tungin suun kautta saanut tietää minkälaiseen voimaan tutustuin. Näin hän kirjoittaa vuonna 1927 tutkimuksessaan talonpoikaisliikehtimisestä Hunanin maakunnassa:
»Hyvin lyhyen ajan kuluttua useat sadat miljoonat talonpojat nousevat kuin hirmumyrsky, voimana niin nopeana ja rajuna, ettei mikään mahti, miten suuri tahansa, voi sitä estää. He katkovat kaikki kahleet, jotka nyt sitovat heitä, ja rynnistävät eteenpäin vapautuksen tietä. He toimittavat kaikki imperialistit, sotaherrat, mädän virkakunnan, paikalliset tyrannit ja huonon hienoston alas hautoihinsa. Kaikki vallankumoukselliset puolueet ja kaikki vallankumoukselliset ihmiset saavat seisoa heidän edessään tutkittavina ja he päättävät hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Onko marssittava heidän etunenässään ja johdettava heitä? Onko seurattava heidän perässään, viittilöiden ja arvostellen? Vai onko asetuttava vastustamaan heitä? Jokaisella kiinalaisella on nämä kolme vaihtoehtoa, mutta asianhaarat vaativat, että valinta on tehtävä nopeasti...»
Mao Tse-tung kirjoitti näin niiden arvostelujen johdosta, joita oli esitetty talonpoikaisliikehtimistä vastaan, sekä kommunistisessa puolueessa, että sen ulkopuolella. Kuvattuaan talonpoikaisyhdistysten aikaansaannoksia, myöskin pilkkaavien paperitötteröhattujen painamista paikallisten tyrannien päähän ja heidän kuljettamistaan köydestä taluttaen pitkin kylien kujia, ja sanottuaan, että talonpojat olivat muutamassa kuukaudessa tehneet sen, mitä tohtori Sunjatsen oli yrittänyt tehdä neljäkymmentä vuotta ja epäonnistunut, Mao Tsetung jatkoi:
»Tehdessään mitä he haluavat ja kaataessaan kaikki ylösalaisin» — talonpojat ovat saaneet muutamat ihmiset puhumaan — »liian pitkälle menemisestä tai rajan ylittämisestä — oikeasta väärään tai todella liian törkeästä. Tämän ryhmän mielipide on pinnalta oikea ja pohjalta väärä.»
Sillä: »Jos talonpojat eivät käytä kaikkia voimiaan, niin he eivät voi koskaan tuhota tilanherrojen tuhansien vuosien kuluessa syvälle juurtunutta vaikutusvaltaa.» Sitäpaitsi: »Vallankumous ei ole samaa kuin päivälliskutsu, esseen kirjoittaminen tai kuvan maalaaminen tai koruompelus. Se ei voi olla mitään ylen puhdistunutta, niin tyyntä ja hienoa tai niin lempeää, ystävällistä, kohteliasta, pidättyvää ja jaloa. Vallankumous on kapinaa, väkivaltainen teko, jolla toinen luokka tuhoaa toisen...»
Se oli siis kiinalainen talonpoika, joka oli tehnyt suuren, maailmaa järkyttävän muutoksen, ottaessaan asiansa ja kohtalonsa omiin käsiinsä. He eivät enää maksaneet niitä 30 miljoonaa tonnia viljaa, jonka he vanhan Kiinan loppuaikoina maksoivat vuosittain eräille ihmisille, jotka sanoivat olevansa maanomistajia, maksoivat, saadakseen kasvattaa viljaa, jota riitti ylen niukasti viljelijän omaan suuhun. Ainakin kiinalainen talonpoika oli se padottu voima, vuosisatojen ja -tuhansien feodalismin kehittämä, jota kommunistinen puolue ja Mao Tse-tung käytteli, johon he toivat järjestyksen ja kurin.
Olimme jo sivutiellä, omituisessa syvälle syöpyneessä kanavassa. Maa oli kirjoitusten mukaan entistä Gobia, tuulten kynsimää ja kuljettamaa vuosituhansien kuluessa. Yhäti se oli hyvin levotonta, eikä sietänyt askeleita ja pyörien hankausta. Tomu tuprahteli...
Harmaita muureja, niitä riittää Kiinanmaassa, kuten kaukana Suomessa harmaita aidaksia ja piikkilankaa. On ollut niin tärkeätä erottautua maailmasta, naapurista... Siellä täällä tiekanavan laidoilla oli ihmisiä, paljon lapsia joukossa. Jotkut heistä taputtivat autojemme komealle kululle.
Mutta oli heilläkin tarjolla komeutta, sitten kun vaunumme pysähtyivät kylän kulttuuritalon edustalle. Soiton ja hypyn kanssa he ottivat meidät vastaan. Rummut pauhasivat, pioneerien punaiset liinat loistelivat. Kättelyä ja kukkatöyhtöjä. Sellaisen he sitten tulivat tuivaamaan käteemme tuon tuostakin matkamme aikana, niin että jos ajatteli, tuli surulliseksi. Miten monen kukan surma kulkumme oli! Parempi niiden olisi ollut kasvaa ilokseen aikansa...
Suuri kivilattiainen sali ja pitkä, vihreän liinan peittämä pöytä ja pöydällä kukkia, savukkeita ja vihreätä teetä, haaleudessaan oivallista juomaa Kiinan kuuman taivaan alla, kuten vähitellen kävi ilmi. Se ei noussut hikenä pintaan.
Tämä rakennus oli ennen ollut temppeli, mutta nyt siinä huolehdittiin tämänpuoleisista, maallisista. Seiniltä katselivat Mao Tse-tungin, Leninin ja Stalinin isänsilmät, opettavaisten kuvasarjojen ja kuvioitten keskeltä, ja pöydänpäässä seisoi jäntevä vartaloinen, hyvin auringonpaahtaman näköinen mies, kylän talonpoikaisyhdistyksen puheenjohtaja, ja piti pitkäveteistä esitelmää. Jo yksinomaan se seikka, että kiinankielen oli muututtava englanniksi ja englannin suomeksi, riitti synnyttämään tämän pitkä piimäisyyden tunnun.
Perehdyimme ensikertoja nykyisessä Kiinanmaassa alinomaa toistuvaan ajan määritelmään: ennen vapautusta ja vapautuksen jälkeen. Näillä ajanjaksoilla kuulosti olevan saman suuntainen ero kuin yöllä ja päivällä. Ennen vapautusta oli ollut kaikin tavoin huonoa ja sen jälkeen parempaa ja yhä paranevaa. Saimme monenlaisia tietoja ja tarkkoja numeroita. Talossa, joka toimi myös lukusalina, oli yli 400 nidosta kirjoja ja näytelmäkerho esitti siellä asioita lukutaidottomille. Kuulimme, että terveysliike oli käynyt kohtalokkaaksi 6130 hiirelle ja 72 000 kärpäselle kylässä ja ne olivat kuolleet kuolemalla...
Tietojen tarkkuus houkutteli hymyilemään. Mutta hymyt hyytyivät, kun jolloinkin myöhemmin kuulimme numeroita näistä asioista koko valtavasta Kiinanmaasta. 130 miljoonaa rottaa ja 30 miljardia moskiittoa oli tuhottu. Tavaton kuutiomäärä vuosisatojen törkyä oli hävitetty kaatopaikoilla, viemäreitä oli avattu, lätäköitä kuivattu, kaivoja kaivettu, käymälöitä rakennettu. Mainittiin aina miljoonalukuja ja sai vahvan vaikutelman, että moisen täytyi muuttaa maisemaa ja ihmiselämää...
Talonpoikaisyhdistyksen puheenjohtajan talo, pieni savimaja. Eteisessä valtasi tilan vesipata ja itse huoneen täytti aika tarkoin pöytä ja matala, leveä vuode, kang. Se oli rakennettu savitiilistä ja voitiin saada lämpimäksi kylmänä vuodenaikana. Tuli mieleen suomalaisen pirtin mieluinen uuninpäällys, kaiketi jo katoamassa oleva. Mutta tämä kiinalainen oleilupaikka oli koreitten vuodevaatteiden peittämä.
Pieni poikanen, elävä kuin tulenkipinä, puikkelehti joukossamme ja oli kuin kala vedessä. Outojen kasvojen paljous oli luultavasti hänestä asiaan kuuluvaa. Sillä olimme kuulleet, että kylässä kävi neljä-viisikymmentä vierailijaa päivittäin. Sellaisen seikan täytyi jo lyödä leimansa kylän elämään...
Kävelyä kylässä. Harmaita muureja, kellahtavan värisiä vesilammikoita, ei ruohonpiikkiä maassa, joka pölähteli levottomasti. Mutta viimeisiä aikojaan pölähtelee. Sillä on tuleva ruohokin, kylvetään ja istutetaan, joka sitoo harhailevan maan...
Alkeiskoulu ja keskikoulu. Niissä emme käyneet sisällä. Akkunoista voi nähdä, että niissä oli opetus käynnissä. Kasvavaa Kiinaa istui pulpeteissa. Talonpoikain lapsilla ei ollut ollut sellaiseen mahdollisuutta ennen vapautusta...
Terveystalo, jonka seinällä kuvasarja esitti ihmislapsen tulon tähän maailmaan. Vaikka näytti niitä osanneen tulla ilman kuviakin. Lapsia vilahteli tässäkin kylässä, niitä vilisi Kiinanmaassa...
Osuuskauppa. Tiski ja hyllyjä, kuten jossakin Suomen kylässäkin. Ruokatavaraa, kankaita, lamppuöljyä ja ostajia. Korkealla hyllyllä seisoi riisiviinapullojakin. Sen verran tajusin kuin tajusinkin kiinankielen salamyhkäisiä kirjoitusmerkkejä...
Sitten jälleen talonpoikaistalo, hieman tilavampi kuin äskeinen, vaikka ei vaikuttanut erin leveältä täälläkään. Kauan asutussa Kiinanmaassa on ahdasta, eikä suomalainen avara pirtti ja pihamaa sovi sinne. Väljempää on vain jossakin laiteilla ja vuorilla. Isäntä oli hyvinvoivan näköinen ja varakkaiden talonpoikain lahkoon hän kuului kuuluvankin. Keski-ikäinen mies, mallitalonpoika, mitaleita rinnassa. Hän kertoi, väliin leveästi naureskellen, omaa tarinaansa Kiinanmaan suuren muutoksen laineilla, ja pari ystävällisen näköistä naista tarjoili, jopa tyrkytellen, teetä ja tupakkaa ja makeita perunaviipaleita. Oudon näköinen oli talo ja oudolta vaikutti kalju pihamaa ja oudon näköinen oli aura pihalta ja vieläpä musta sikakin läävässään. Mutta haiskahti siellä samalla jotenkuten tutunomaiseltakin, talonpoikaiselta. Mitä tuo tuttuus oli? Ehkäpä vain sitä, että täälläkin käännyttiin saman maapallon puoleen, kasvatettiin siitä syötävää...
Maankasvuja ne olivat ja maaneläimiä, joita söimme kylän kulttuuritalon pitkän pöydän ääressä. Mutta eipä useinkaan tiennyt mitä söi. Leipäkin oli valkoinen, höyryssä kypsytetty lättynen. Ja alastoman ja totisen tuntuiset ruokapuikot olisivat piankin saaneet sinut tuntemaan itsesi sadun pitkänokkaiseksi kurjeksi ketun laakean lautasen ääressä, ellei lännen tuttuja aseita olisi myös ollut saapusalla.
Sitten tulivat hedelmät ja kuumuuttaan höyryävät pyyhkeet ja törähtelevät autot kuljettivat meidät takaisin Pekingin kuuluisaan kaupunkiin.
Lasin takaa
Sitten näimme kiinalaisen talonpojan vesirakennustyömaan valtavassa, sadunomaisessa, pysähtymättömässä maankantajain hihnassa, näköjään kuin suuren yhteisen työn humalluttamana. Näimme heitä tiemme varrella tuon tuostakin, enimmäkseen lasin takaa, junan tahi auton akkunasta. He työskentelivät pienillä peltotilkkusillaan, joista kutoutui saumattomasti yhteen Kiinan lavea maa, joskus merkillisen tiheässä, meikäläisen silmillä katsottuna. Ahertavan talonpojan lähistöllä kohoili melkein aina hautakumpuja, saviruukku huipulla, niin että useamman kuin yhden kerran päässä vilahti ajatus: Kiina tarvitsisi toisen suuren maan omistusuudistuksen. Elävä Kiina voisi tempaista hyvin laveasti maata vainajilta... Mutta ehkäpä kuolleet kaikessa liikahtamattomuudessaan ovat valtavampi voima kuin elävät tilanherrat? »Vallankumouksen tie ei ole koskaan suora», sanoo Mao Tse-tung...
Rinteitä ylös kohoilivat riisinviljelijäin lammikot, välistä monikymmenkertaisina pengerryksinä päälletysten. Lammikon savisessa vedessä rypi melkein alaston, päivänpaahtama talonpoika. Välistä hänen toverinaan siellä oli auraa vetävä härkä, tumma sekin, valtavasarvinen, voimakkaan näköinen, hätäilemätön. Tahi hän seisoi penkereellä vedennostolaitteen ääressä ja pumppasi vettä, tuota elämännestettä, yhä ylemmäksi. Välistä hän oli saanut tuon totisen näköisen härkänsä siihen hommaan, junnaavaan, toivottoman tuntuiseen kiertokulkuun. Joskus näki vedennostotyössä myöskin turvaudutun tuulen joutilaisiin voimiin. Tuulimyllyn siivet välähtelivät iloisesti Kiinanmaan merkillisen näköisessä maisemassa. Outo muoto ja tuntematon nimi oli vihreällä puupuskalla ja omituinen, terävä ja levoton, oli taustalla kohoilevien vuorien ääriviiva...
Kaukana etelässä kiinalaisen talonpojan maata halkoivat kanavat ristiinrastiin. Ne olivat, paitsi tuon elintärkeän veden notkeaselkäisiä kuljettajia, siellä myöskin teitä. Kuin kummituksina kohoilivat neliskulmaiset, monesti paikkaillut, purjeet, vihreillä vainioilla...
Mutta muualla, kylien kapeilla kujilla ja teillä, esiintyi talonpoika kuorman kantajana. Näytti olevan alueita, joissa ihminen bambukorentoinen oli ainoa vetojuhta. Kerran Hangchowin lähistöllä keikkui vastaamme kantotuolikin, tulossa vuoren sisässä olevalta Onnellisen Veden Lähteeltä. Ylhäällä istui eurooppalaispukuinen kiinalainen, paljon valkoverisempi kuin ne kaksi, joiden olkapäitä hän rasitti, epäilemättä noita »kansallisia kapitalisteja», joita on Kiinanmaassa, koska vallankumouksen tie ei ole suora...
Juna porhalsi eteenpäin, sähkötuulettaja surisi ja kääntelehti ja monta kiinalaiskylää savimajoineen ja olkikattoineen jäi taakse ainiaaksi. Oli omituista ajatella, että tuota maata oli asumalla asuttu useampia vuosituhansia kuin Suomessa eräitä paikkoja satoja. 2500 vuotta sitten oli kiinalaisilla likaviemäri, 3700 vuotta sitten heillä oli kylpyamme ja 4000 vuotta takaperin he osasivat sterilisoimisen taidon. Ja tuossa seisoi kiinalainen talonpoika kylänsä kivikujalla tarakka selässään, kuten joku suomalainen korvenmies kinttupolullaan ja pitkospuillaan...
Näin talonpoikia sirppi kourassa aivan harmaaksi tuleentuneilla vehnävainioilla. Niin he olivat kaiketi köykkineet ajan alusta, nuo yli neljänkymmenen vuosisadan maanviljelijät... Merkillinen syksyntunnelma, sillä kypsyneiden vehnäpeltojen vieressä rehoitti räikeän vihreänä muu kasvillisuus. Aika oli toukokuu ja vuoden ensimmäinen vilja oli joutunut. Toinenkin on tuleva ja kolmas ja paikoin korva neljättäkin. Sekin seikka selittää asioita. Mutta vilja ei tule vaivatta... Pilvien varjot ryhtyivät taiteilemaan vuorenrinteillä. Niin kauniisti ei voine pyyhkäistä kenenkään ihmisen pensseli... Sitten nopea kiinalainen hämärä lankesi maisemaan ja mieleen jäi kuva polkupyöräilijästä kapealla tiellä, ehkä siksi, että se oli laatuaan ainoa, joka sattui silmääni syvällä Kiinan maaseudulla. Teki mieli tietää oliko se työstä palaava talonpoika vaiko virkamies asioillaan...
Herätessään varhain hytissään junan kulkiessa, näki talonpoikain harmaita hahmoja puimassa vehnäänsä savitantereella. Vartat nousivat ja laskivat. Joku istui maassa ja puhdisti viljaa käsin, viskaamalla. Tomu pölähteli. Kaikki tapahtui väljän taivaan alla. Ei riihtä, ei riihensavua, mutta jollakin tavoin näytti syksyltä, vaikka oli poutaista ja kovin lämmintä. Sinne he jäivät. Juna huokaisi puintitouhuisten talonpoikain nenän editse, pitkin laveaa Kiinanmaata, ja sähkötuulettaja surisi ja kääntelehti meidän nenämme edessä...
Oopiumisodan muistomerkki
Näimme kiinalaisia talonpoikia Kantonin lähistöllä oopiumisodan muistomerkin juurella. Matalahkoja miehiä mustissa, kiiltävissä silkkivaatteissa. Tuo kiiltävä silkki verhosi niin miehiä kuin naisiakin niillä seuduilla. Miehet itse olivat melkein yhtä mustia kuin silkkikin, avopäisiä ja avojalkaisia, paljassäärisiä. Päässä vilahti, että aivan toisen näköisiä he olivat kuin suomalaiset talonpojat ja kunnanmiehet jossakin vastaavassa tilaisuudessa...
Suippo kivipatsas kohosi korkealle, suuret, kauniit, monimutkaiset kirjaimet katselivat sen kupeesta ja kiinalainen talonpoika puhui. Hän kertoi kuinka hänen esi-isänsä suoraan alenevassa polvessa olivat vuonna 1841 nousseet taisteluun imperialisteja, brittejä, vastaan, jotka olivat tulleet maihin Kantonissa ja ryöstelivät seutua. Siitä pitäen taistelu oli jatkunut, kytien tai ilmiliekeissä, ja nyt, 110 vuoden kuluttua, kiinalainen seisoi herrana omalla maallaan...
Patsaan juurella oli musta silkkilippu, jota kiinalaiset olivat seuranneet oopiumisodassaan, siinä sojotti muutamia keihäitä ja pertuskoita ja pari puiseen tukkiin kiinnitettyä pitkää ja raskasta rautaputkea. Ne olivat saaneet käydä pyssyistä ja ne he olivat ojentaneet silloin, sata vuotta sitten. Ne putket, joita nyt voi nähdä lähistöllä naamioituna ojentumassa taivasta kohti, mahtoivat olla jo toisenlaisia...
Taivaalla harhaili joitakin vaaleita höyrypilviä, mutta aurinko paistaa pohotti esteettömästi taivaslaelta pystysuoraan alas, paistoi seipäänreikään. Vain kämmenenlevyinen varjo lankesi jalan juureen.
Euroopan kohdalle siirrettynä Kanton olisi kaukana Saharassa.
Eteläinen kylä
Aurinkoista oli siinä Kantonin lähistön maalaiskylässä, mutta eipä ollut pölyistä ja paljasta, kuten kauan sitten Pekingin liepeillä. Oli jokavivahteista vihreää ja muitakin värejä, rehoitti puita ja pensaita ja ruohoja, joiden nimeä ei tiennyt. Mutta miksipä pitäisi kaikki tietää ja mitäpä paljas nimi sanoisi ihmiselle...
Tämänkin kylän kulttuuritalo lienee ollut entinen temppeli tahi esi-isäinhuone vai olisiko ollut tilanherrain huvipaikka. Komea se ainakin oli ja korea jo ulkopuoleltakin. Kivikaiverruksia riitti: kiinalaisilla oli ollut aikaa sellaiseenkin niissä vuosituhansissaan. Katonharjalla taisi kiemurrella itse lohikäärme, pitkänä, hirmuisena ja harjasniskaisena...
Ensimmäinen huone oli kasvihuone ja sen keskellä oli kivilaitainen vesilammikko. Toisessa oli tuo tavanomainen istuntopöytä, avara ja tilava. Sillä seisoivat kukikkaat termospullot, joissa teetä säilytettiin ja sitä kiersivät sälepenkit. Katto oli korkealla kuin kirkossa ja seinillä oli kasvitieteellisiä, epäilemättä hyötykasvien viljelyyn perehdyttäviä, tauluja. Sitten sieltä tietysti katselivat Mao Tse-tung, armeijan päällikkö Chu Teh, pääministeri Chou Enlai, ja muut voimat, joiden nimet olen unohtanut. Mutta Marxin ja Engelsin parrat oli helppo tuntea. Ne aaltoilivat valtavina, myrskyisinä ja ylpeinä. Syytä olikin: täällä kaukana tapahtui sitä, mitä he olivat ajatelleet sata vuotta sitten hiljaisissa kammioissaan...
Kylän talonpoikaisyhdistyksen puheenjohtaja puhui kuinka huonoa oli ennen ja miten hyvää nyt. Vaikka meikäläisen silmillä katsellen hyvyyteen näytti olevan matkaa. Mutta mehän emme olleet nähden nähneet miten oli ennen vapautusta...
— Järkyttävää! sanoi Aira Kolula.
Itse kylä oli lujaa tekoa. Kivipaasista oli kaitainen kylätie, kivestä olivat talot ja kivestä pieni puro, kanava, jossa vesi liritteli ja jonka molemmin puolin talot seisoivat. Miten vanhaa lienee muu ollut, kivihän kestää, koulutalo oli kuitenkin uusi. Kurkistimme johonkin kiviseen kiinalaiskotiin. Ahtaalta vaikutti, nukkemaisen pieneltä. Etuhuone oli keittiö, joka kivisyydessään valtavine patoineen ja ehkä siksi, että vettä oli juuri kiehautettu, toi mieleen karjakodan. Mutta takahuoneessa oli siistiä. Vuode oli leveä, katto kajahti korkealle ja valo siivilöityi koristellun, vihreän akkunalasin lävitse. Siellä oli miellyttävän viileää. Asumisen pulmana lieneekin täällä ollut pitää liika lämpö ulkopuolella, taivaan alla. Isäntä, pieni ja rokonarpinen, sitä ylen päivettynyttä lajia, jota seudun pystysuora aurinko kasvattaa, mallitalonpoika, puhui.
Sitten jatkettiin matkaa. Myöskin viljelysten kautta kiertävä tie oli jykevistä paasista. Kuvitteli, että siitä uhoi viileyttä. Näimme riisiviljelyksiä. Niistä saatiin täällä kaksi satoa vuodessa. Seisoimme inkiväärivainiolla. En ollut osannut ajatella, että näkisin sellaisen pellon... Paljon oli myöskin puita ja pensaita tiheitten säieaitojen takana. Epäilemättä nekin kantoivat jonkinlaisen hedelmän ajallaan. Palmupuu oli tutuinta. Ja senkin näin ensikertaa ihka elävänä, väljän taivaan alla.
Jossakin pullahti myöskin kanava näkyviin, kellertävine, höystöisen näköisine vesineen, sen seudun oivallinen tie, sileä, hiljainen, tomuton. Veneitä oli näkyvissä. Meille osoitettiin entisen kylänherran talo. Se näytti tosiaankin kartanolta. Siellä on ollut lattiaa kävellä, edestakaisinkin, mietteissään. Pihamaahankin oli riittänyt kallisarvoista maata, pinta-alaa...
Olen unohtanut miten kartano nyt palveli ihmiselämää. Ehkä siinä oli sotilasmajoitusta. Sillä tässä kylässä ja sen liepeillä näki sotilaita, solakoita, jäntevän näköisiä miehiä, siistissä vihreässä vormussaan, mahtava pistoolikotelo vyöllä. Muualla heidän ei juuri huomannut kantavan aseita. Mutta tämä oli rannikkoa ja Tsiangkaisek istui yhä Formosalla. Tahi lieneekö ollut muitakin syitä...
Maa ja avaruus uhoi lämpöä, hyväätekevää vanhalle, kypsyttävää. Hikoilu vain ei ollut mitään miellyttävää.
Wuhanilainen professori
Wuhanin yliopiston sosiologian professori puhui:
— Kiinan maanomistusuudistuksen tarkoituksena on muuttaa tilanherrain omistus talonpoikain omistukseksi, jolloin työ tulee tehokkaammaksi ja koneellistamisen perustus lasketaan. Maanviljelystyökalujen ja viljavarastojen takavarikoiminen ja jakaminen omistamattomille oli ensimmäinen teko tällä tiellä. Tilanherrojen yrityksiin teollisuuden tai kaupan alalla ei ole kajottu. Myöskin varakkaiden talonpoikain omalla tai palkkatyövoimallakin viljelemään maahan ei ole koskettu. Entiset tilanherrat saavat maata ja työvälineitä saman osuuden kuin muutkin. He voivat elää työllään ja muuttua työnsä avulla. Maatasaamattomien säätyyn kuuluvat vain maanpetturit, huomattavat vastavallankumoukselliset, tuhotöitten tekijät ja sotarikolliset. Talonpojilla on oikeus arvostella maanluovutusviranomaisten päätöksiä kaikissa asteissa. Ennen vapautusta tilanherrain säätyyn kuului kymmenen prosenttia väestöstä...
Kuulijan päässä välähtää, että nämä kymmenen prosenttia on ällistyttävän suuri määrä ihmisiä Kiinan kansanmeressä...
— Mutta he omistivat 80 prosenttia maasta ja vuokraviljelijät maksoivat heille 60—80 prosenttia vuodentuloksista, viljasta. Korko oli 10 prosenttia ja se oli maksettava kuukausittain. Tämän lisäksi he siirsivät ja sälyttivät kaikki verot talonpoikain niskoille. Tilanherrain käsissä oli kaikki valta ja voima. Käytännöllisesti katsoen he voivat rangaista ketä tahansa, mistä tahansa ja millä tavoin tahtoivat. Heillä oli käytössään sekä laillisia, että laittomia aseellisia voimia, rosvojoukkoja. Talonpoikain henki ja omaisuus oli aina vaarassa...
Tällainen sääty lienee omiaan painumaan ikuiseen pimeyteen.
— Maanomistusuudistusta ei voida panna toimeen yksinomaan hallituksen määräyksiin nojaten. Tilanomistajat eivät suinkaan vapaaehtoisesti hävitä omaa luokkaansa. He koettavat kaikin keinoin — juuri sillä hetkelläkin — vastustaa hallituksen määräyksiä...
Tiedot, jotka tulevat Wuhanin yliopiston sosiologian professorin suun kautta, saavat kuulijan hieman ällistelemään. Usein kuultu selvä ja tarkka määritelmä »ennen vapautusta» ja »vapautuksen jälkeen» jollakin tavoin himmenee ja levenee. Vapautus ei olekaan yksinomaan menneisyyteen, jo historiaan kuuluva tapahtuma. Se on vielä parasta-aikaa käynnissä, se on jatkuvaa tapahtumista. Mutta niinhän on oleva. Mao Tse-tung kirjoitti vuonna 1935: »Vallankumouksen tie, niinkuin kaikki toiminnan tiet maailmassa, on aina vaivalloista, eikä koskaan suoraa...»
— Nykyään järjestetään kansan laajoja joukkoja murtamaan tätä tilanherrain vastarintaa. Rauhanomaiset yritykset ovat epäonnistuneet. Uudistuksen toimeenpaneminen on raskasta ja vaikeaa. Julkisia asevoimia tilanherroilla ei enää ole, mutta salaisia on yhäti. Ne on lopetettava. Alimpien asteitten hallintavoima kansan käsiin. Takavarikoiminen on käytännössä kovaa taistelua. Tilanherrat käyttävät vastarinnassaan aseina huhuja, terroria ja myöskin omaisuuden tuhoamista. Vuonna 1949 he murhasivat Hunanin maakunnassa yli kaksisataa maanomistusuudistuksessa toimivaa talonpoikaa. On käynyt selville, että on jättiläismäinen tehtävä valistaa talonpoikia ja saattaa heidät yhteistoimintaan. Monituhatvuotinen sorto sitoo heitä...
Siteitä on neljä, tiesi Mao Tse-tung 1927: »Neljä vallanpitäjää (virka-, suku-, pappis- ja naisiin nähden mies-) edustavat feodalismin ja patriarkkuuden kaikkia ajatustapoja ja laitoksia, ja ovat ne neljä vahvaa köyttä, joilla Kiinan kansa ja erittäinkin talonpojat, ovat sidotut...»
— Elleivät talonpojat itse vapauta itseään, he eivät voi ottaa vapautta lahjana hallituksen kädestä. Yksityinen maanomistus on vain siirtymävaihe kollektivisoimiseen mentäessä. Olosuhteet ja järjestys ovat uudistuksen jälkeen parantuneet. Entisen Kiinan tunnushahmot: uhkapeli, oopiuminpoltto, rosvot, kuuluvat menneisyyteen. Uusi hallitus on toteuttanut tämän vanhan ihanteen. Tuotanto, omistus yllykkeenä, on vuodesta 1936 noussut 10 prosenttia. Ne 30 miljoonaa tonnia viljaa, jotka viljelijät ennen vapautusta maksoivat tilanherroille vuosittain, voitiin nyt sijoittaa tuotantoon...
Se oli siis talonpoika puhveleineen ja aaseineen, kuokkineen ja auroineen, sirppeineen ja vartioineen, vedennostolaitteineen ja kantotankoilleen, joka teki mahdolliseksi maan kurkottautumisen johonkin uuteen. Tehtaita nousi, koneita ilmestyi...
— Nykyään talonpojilla on harrastusta uuteen itsehallintoonsa. Veroviljan luovutus on nopeaa ja miliisiin liittyi 1952 kaksitoista miljoonaa miestä.
Keskinaisenavun ryhmiä, yhteis- ja osuustoiminnan alinta muotoa, on 22 prosentilla väestöstä Keski- ja Etelä-Kiinassa ja 70 prosentilla pohjoisessa. Kansallisten vähemmistöjen keskuudessa uudistusta ei ole vielä aloitettu.
Tehtiin kysymys: oliko ketään entiseen tilanherrojen luokkaan kuulunutta mukana maanuudistusliikkeessä?
— Hyvin harvoja, jos ketään. Jotkut ovat vain vastustaneet vähemmän...
Sellaisia olivat Wuhanin yliopiston sosiologian professorin näköalat.
Valtiontila
Valtiontilalle oli aikalailla matkaa. Autot ajoivat puolisentoista tuntia Pekingin kaupungista ulos maaseudulle. Lakeaa, viljavannäköistä maata. Se oli vetänyt ahkerasti vihreää verhoa ylleen neljänkymmenen päivän ja yön kuluessa. Harmautta ja tomua oli paljon vähemmän kuin Vapunpäivän seuduissa, vaikka kuivaa oli, pouta kuin kupari. Taivaanrannalla kohoilivat Länsivuorten terävät ja levottomat viivat...
Ensimmäinen näkymä tilasta ei ollut mitenkään kaunis. Korkea piikkilanka-aita, johon kuulemma oh johdettu sähkökin, ja pyssyllä varustettu vartija portilla. Se oli omiaan palauttamaan mieleen sen seikan, että täällä oli aivan äskettäin tapahtunut ja vielä parasta-aikaa tapahtumassa suuri muutos maan ja maanpäällisen omistussuhteissa, että uusia jumalia oltiin tuomassa maahan...
Tila oli ollut japanilaisilla sotilaallisessa käytössä. Sen perusteellisemmin sen historiaa ei selostettu.
Tilan sementtilattiaisessa toimistossa oli miellyttävän viileää. Katon kannatinpylväässä oli puhelin ja kalkilla valkaistulla seinällä kello, valtakunnanlippu ja tuotantotaulukoita. Kirjanpitäjän selostus oli aika vilkasta. Kun kiinalaiset mout muutetaan hehtaareiksi, niin tilan pinta-alaksi saadaan 480 hehtaaria. Työväkeä on 135 henkeä. Mutta talon toiminta onkin hyvin monipuolista. Se on koetila, sekä koneitten käytön, että viljelyksen suhteen. Paitsi viljaa ja vihanneksia, kasvatetaan myöskin hedelmiä ja kukkia. Tämän lisäksi talossa on 136 lehmää, 409 sikaa, 740 kanaa ja viitisentuhatta kananpoikaa. Lehmät lypsivät keskimäärin päivää kohti parikymmentä kiloa maitoa, ennätys oli 50 kiloa. Rasvaprosentti oli kolme ja puoli, ennätys kuuden-seitsemän maissa. Samanlaisia numeroita vuodentuloksista pirahteli paljonkin. Yleensä parantuvien lukujen keskellä mainittiin, että puuvillan tuotanto oli vähentynyt vuonna 1952. Syynä siihen olivat Neuvostoliitosta tuodut koneet tahi oikeastaan se seikka, että niitä ei osattu käyttää. Tila sai yli sata prosenttia paremmat sadot kuin ympäristön talonpojan samanlaiselta maalta. Tämä johtui syvemmästä kynnöstä, tiheämmästä kylvöstä ja lannoitusaineiden runsaammasta käytöstä. Talon talous oli kannattavaa. Kuluvana vuonna pitäisi voiton olla suunnitelman mukaan 1200 miljoonaa jeniä.
Talonpojille annettiin ohjeita maatalousasioissa. Tärkeintä niistä oli nykyään: syvempi kyntö ja tiheämpi kylvö. Sitäpaitsi talonpojat tulivat täällä nähneeksi koneitten mahdin ja laveamman tilan edut. Ei heti muutaman askelen päässä törmätty muuriin, rajaan...
Kävelyretkellä nähtiin kaikkea tätä. Kanala hautomakoneineen ja poikasineen, jotka juuri murtautuivat maailman valoon kalkkikuorestaan. Sikala sikoineen ja komeaa karjaa sonneineen, venäläistä, hollantilaista ja englantilaista rotua. Laaja vehnäpelto, tasainen, tiheä, täysitähkäinen, maissintaimien harvannäköiset rivistöt ja puuvilla, pienine, perunanlehteä muistuttavine, puolentoista kuukauden ikäisine taimineen. Sen kasvuaika onkin puoli vuotta.
Näimme pari riviä maatalouskoneita, muokkausvälineitä ja mitä lienevät olleet. Sitten pari leikkuupuimuria ajaa jyristi esiin ja pölähdytteli vuosisatain tomua. Siinä ne siis olivat: maanviljelyskoneet keskellä Kiinanmaata!
Länsivuorien viivat mutkittelivat terävinä ja levottomina. Siellä oli Suuri Muuri, joka ei ollut kestänyt painetta. Lännestä oli tullut paljon levottomuutta ja nyt lopulta nuo koneet ja uudet ajatukset...
Koneet käyvät ja maailma on muuttuva, lavea kiinalainen maailma. Talonpoika on älyävä kuinka vähäinen se ilo on, joka koituu pienen maatilkkusen omistamisesta. Siitä johtuu myös onnettomuus, eristys, avuttomuus. Rajojen on väistyttävä ja vähettävä. Todellinen ilo on yhteistuumin tehdyssä työssä, joka muuttaa luontoa ja ihmismieltä.
MUISTOMERKKEJÄ
Sunjatsenin hauta
Faaraot ja pyramidit vienevät voiton, mutta kyllä kiinalainenkin hennoo nähdä hautausasioissa aikalailla vaivaa, kun niikseen tulee. Tätä tapahtuu aivan nykypäivinäkin. Eivät ne ole mitään kepeitä multia, mitä on annettu Kiinan tasavallan ensimmäiselle presidentille Sunjatsenille...
Hänen haudallaan käynti käypi pienestä vuorelle noususta. Leveästi ja loputtoman tuntuisesti riittää komeaa ja sileää kiviporrastusta ylös rinnettä. Lapin vaarat tulevat tosiaankin elävästi mieleen, sillä useamman kuin yhden kerran ajattelee, että tuossa se nyt on: huippu, matkanpää. Rakennuskin siinä kohoaa, kappelin näköinen, valkoseinäinen ja komeakattoinen, ylpeäräystainen...
Mutta rakennuksen ja tasanteen takana jatkuvat kiviportaat yhäti, leveinä, runsaslukuisina, jyrkkinä. Vähäseinäinen huone olikin vain pientä huoahdusta, pientä ajatusta varten, ja ehkäpä tilapäiseksi suojaksi vaeltajalle sateelta ja paahteelta.
Nyt paahtaa. Hiki helmeilee ja portaita riittää riittämistään ylös rinnettä.
Perille tullaan lopultakin. Tämä päärakennus on tietenkin välillä olevia mahtavampi. Salin kokoisessa etuhuoneessa on Sunjatsenin valkoinen kuvapatsas ja takasuojassa itse hauta, kaiteella varustettu valkoinen marmorikaivo, jonka keskellä on kivinen ruumisarkku. Muukalainen mietiskelee, että tuossa olisi jo kylliksi, arkussa, Sunjatsen eli elämänsä kukistaakseen keisarit, jotka olivat elämän esteenä. Mutta nyt hän on itsekin kuollut ja kuopattu. Miksi siis niin paljon kuorta, kiveä? Miksi niin monta porrasta? Miksi hänen yhä täytyy viedä niin paljon tilaa ja olla vaivanamme...?
Vuonna 1925 kuolleen Sunjatsenin mahtava hautalaitos on kuomingtangin rakentama. Mutta Tsiangkaisek ei tyytynyt vain rakentamaan hautoja. Olemme nähneet Kukkasateen Kummun, jonka rinteillä hän teloitutti ja hautautti, valtaansa lujittaakseen, satasentuhatta ihmistä. Ne satatuhatta mahtuivat paljon pienemmälle alalle kuin Sunjatsen, eikä kiveäkään kohonnut...
Rankkasateet vain huuhtoivat kukkulan rinteistä, paitsi huonosti haudattuja ruumiita, myöskin iloisen värikästä someroa. Ne ovat kiveksi muuttuneita kukkia, joita buddhalaisen papin messuun ihastunut taivas antoi muinoin sataa tällä paikalla...
Sunjatsenin haudalta näkee laajasti vehmasta ja viljeltyä Kiinanmaata. Omituisilta näyttivät kiviset, harmaat kaarisillat vihreyden keskellä. Nanking kuuluu muinoin olleen alaltaan ja asukasluvultaan paljon suurempi kaupunki. Nuo sillat virtojen ja kanavien yli ovat jätteitä entisistä kadunpaikoista. Ne ovat seisoneet siellä autioina jo vuosisatoja ja maa, jossa joskus vain asuttiin ja asteltiin, kasvaa nyt ravintoa ihmissuuhun...
Nanking on ollut pääkaupunki useaan otteeseen. Keisarit ovat hallinneet täällä ja se oli myöskin Taiping-kapinoitsijain pääkaupunki. He kestivät täällä yhdentoista vuoden piirityksen, vuodesta 1853 vuoteen 1864. Silloin Nanking kärsi paljon. Taipinglaisia on moitittu siitä, että he eivät kunnioittaneet muistomerkkejä. Mutta näyttää niitä jääneenkin...
Nankingin ohitse virtailee mahtava Jangtse, sakeana ja kellertävänä. Juna kulkee lautalla sen ylitse ja laivoilla on vauhtia. Mutta monilukuisilla purjeveneillä ei näytä olevan kiirettä ja rantapolulla astelee miehiä ylävirtaan hinausköysi hartioillaan. Suuria vesilintuparvia pyrähtelee ja kalastajat heittävät reippain ottein verkkojaan veteen...
Mingien hautatie
Sunjatsenin hautakorkeuksista laskeuduttuamme näimme, miellyttävästi viilenevässä illassa, Ming-dynastian ensimmäisen keisarin hautatien. Sekään hauta ei liene mikään mitätön kumpu. Me näimme vain tien sinne, tien, jota kuuletti riittävän kilometrittäin. Jyhkeitä kivisiä eläinten ja ihmisten kuvia seisoi parittain vastatusten molemmin puolin tietä, monissa eri asennoissa, leijonia, norsuja, kameleita, hevosia. Koostaan ja möhkälemäisyydestään huolimatta veistoksissa oli ihmeellistä eloa. Mikä vihainen ilme luimistelevalla hevosella! Se on pysynyt siinä järkähtämättä kuudetta vuosisataa... Puisto rehoittaa molemmin puolin ja kaareutuu holviksi veistoksien ja tien yläpuolelle.
Kun Kiinan tasavalta oli perustettu, niin tohtori Sunjatsen kulki tätä tietä haudoille ja ilmoitti juhlallisin menoin ensimmäisen Mingin hengelle, että vieraat mantsut eivät enää istu Kiinan valtaistuimella...
Mingit olivat viimeinen puhtaasti kiinalainen ja kansallinen keisarisuku. Ensimmäinen heistä oli alkuaan vain halpa palvelija buddha-temppelissä Nankingin lähistöllä. Ajan on täytynyt aaltoilla myrskyisenä, jotta moiset elämänmuutokset kävivät mahdollisiksi. Kiinan keisari-istuinta pitivät silloin hallussaan mongolit, mutta kauan jatkuneet hyvät päivät olivat jo vieneet heistä ruodon. Niin tuo temppelipalvelija pitkän kamppailun jälkeen, kapinan johtajana, näki olevansa koko laajan Kiinan valtias. Silloin hän ensitöikseen julisti myöskin vähäpätöiset esi-isänsä monessa polvessa jälkikäteen kuninkaiksi ja keisareiksi ja valmistutti heille uuden säätynsä mukaiset haudat.
Hallittuaan Hung Wu-nimellä monta kymmentä vuotta ensimmäinen Ming kuoli vuonna 1398 ja nämä kivihahmot seisovat yhäti vahdissa hänen hautatiensä vieressä. Hänen jälkeläisensä, kaikkiaan viisitoista keisaria, hallitsivat Kiinaa pitkästi kolmattasataa vuotta. Jo toinen heistä muutti asuinsijansa mielestään paremmille tähystyspaikoille Pekingiin. Suvun viimeinen hirtti itsensä Hiilikukkulain puuhun, kun kavala kuohilas oli avannut kaupunginportin kapinoiville talonpojille. Korkea kenraali teki nyt naapuri-mantsujen kanssa liiton kurittaakseen kapinoitsijoita, mutta silloin mantsut käyttivät tilaisuutta ja istahtivat itse Kiinan keisarin tuoliin. Kiinalaisten oli kasvatettava letti niskaansa alamaisuutensa merkiksi ja vasta vallankumouksen jälkeen, mantsu-keisareitten kukistuttua, se on hiljoilleen hävinnyt käytöstä. Joillakin aivan pienillä poikasilla näki siitä vielä muiston: muuten paljaaksi ajeltuun päähän oli heitetty hiustupsu niskanpuolelle...
Kivihevonen luimisteli vihaisesti nuorelle tytölle, joka kantoi bambukorennossa heinätaakkaa ensimmäisen mingin hautatiellä. Hän etenee hiipivin, tahdikkain kantamisaskelin, jotka vain kiinalainen osaa, eikä epäilemättä ajattele ollenkaan hauta-asioita, enempää vanhempia kuin vereksempiakään...
Muinaisen ministerin hauta
Hautoja ja hautamerkkejä on Kiinassa paljon, unohdettuja, kasvillisuuden peittämiä, kauniita kiviä vuorten rinteillä, salamyhkäisine kirjoitusmerkkeineen. On muistokaaria, paviljonkeja, temppeleitä ja pagodeja, tornimaisia rakennuksia, monikerroksisia, kerroksia aina uskomuksellisista syistä pariton määrä. Nekin kuulostivat useimmiten olevan rakennetun jonkun muistoksi, jonkun hyvin eläneen, pyhän, muistettavan ihmisen luitten päälle. Tahi vain varakkaan...
Muistomerkit hukkuvat, peittyvät ja katoavat paljouteensa ja samankaltaisuuteensa.
Mutta löytyipä kerran Hangchowin kaupungista muistomerkki, joka erottautui muista ja jäi mieleen.
Ellen erehtynyt, niin tarina oli seuraavanlainen.
Hangchow on tuhansia vuosia vanha, kuuluisa kaupunki, joka on joskus ollut paljon suurempi nykyistäänkin, jossa keisaritkin ovat pitäneet hoviaan. Noin yhdeksänsataa ajastaikaa sitten Hangchowissa eli ja vaikutti suuri sotaherra, joka menestyi erittäin hyvin sodissaan vihollisia vastaan ja voitti samalla niin suuren maineen ja kansansuosion, että se herätti eräässä siviilimiehessä, ministerissä, kalvavan kateuden. Ministeri huomasi jäävänsä niin pahasti varjoon, ettei lopulta älynnyt muuta kuin murhauttaa suuren sotaherran. Olen unohtanut, saiko ministeri rangaistuksensa jo täällä ajassa. Jälkeenpäin hän sen kyllä sai ja tämä rangaistus on yhäti jatkuvaa laatua...
Suuren sotaherran ja hänen perheensä haudoilla kohoaa nyt kauniita temppeleitä, joissa on nähtävänä hänen ja hänen vaimonsa ja lastensa värikkäät veistokuvat, hyvin samankaltaisia kuin ne puujumalat, joita entis-Kiinan temppeleissä on aivan liian, väsyttävän paljon. Mutta lähistöllä on myöskin tuon murhaaja-ministerin ja hänen vaimonsa hauta, laajanlaisesti kivettyä ja aidattua tasannetta. Sisäänkäytävän molemmin puolin ovat kiviset hautakuopat, joiden keskellä kohoavat runsaan metrinmittaiset, kääpiömäisiltä vaikuttavat patsaat, jotka alkeellisesti ja tökerösti matkivat ihmishahmoa.
Siellä he lepäävät, muinainen ministeri ja hänen vaimonsa. En päässyt selville, oliko vaimo ollut mukana murhapuuhissa vai oliko katsomus sellainen, että mies ja vaimo ovat yhtä...
Siellä he ovat levänneet yhdeksänsataa vuotta ja kaiken aikaa on kansalla ollut tapana käydä syljeskelemässä heidän hautapatsailleen. Heillä ei ole suinkaan syytä valittaa, että ihmiset unohtavat...
Varsinkin sellaisina aikoina, jolloin kansalla on jotakin sydämellään, nousee oikein syljeskelemisaaltoja. Japanilaismiehityksen aikana kuuluivat patsaat olleen aina yltäpäätä syljen vallassa. Kansa purki sydäntään, halusi näyttää jotakin...
Sylkäistään siellä vielä tänä päivänäkin. Avuttoman näköisissä patsaissa näkyi aivan vereksiä syljen jälkiä. Ihmiset eivät unohda... Ehkä on hyvä, että on paikka, jossa saa noitua sydämessään ja sylkäistä...
Ja kiinalainen aurinko paistoi, kuumana ja hyväätekevänä.
SILKKIMATO
Lihava kehrääjä
Sateli. Kuvitteli, että vesi tuli alas ikäänkuin hereämmin ja höölimmin kuin Suomen taivaalta...
Oltiin Hangchowin kaupungissa. Lähistöllä oli keinotekoista Länsijärveä, kukkuloita ja kauniita rakennuksia ja rakennelmia, niin sanottuja maisemia, joille ihminen, ainakin Kiinassa, on osannut antaa arvoa jo kauan aikaa. Jo Marco Polo näki tämän järven rannoilla somia ja tilavia asunnoita, jotka kuuluivat suurisäätyisille ihmisille ja korkealle virkakunnalle. Myöhemminkin, läpi vuosisatojen, täältä hakivat huviaan etuoikeutetut ihmiset, ylhäinen virkamies, maanherra, sotaherra. Sama virtaus jatkuu tavallaan vieläkin. Monet järvenrantojen palatsimaiset rakennukset ovat työläisten lomakoteina. Sillä säädyllähän on nyt valta ja voima Kiinanmaassa...
Tulimme paikkaan, jossa ei, virkistäväksi vaihteluksi, lyöty kahtakämmentä ja teen tarjoilunkin kanssa oli niin ja näin.
Hetimiten tahi myöhemmin kävi selville, että tässä oli tarkoitusta ja meininkiä. Silkkimato, tuo pieni kotieläin, on herkkä olento, joka ei siedä melua. Vieläpä sille on etukäteen ilmoitettava, millä muotoa, se on kiinalaisten salaisuus, kömpelöiden vieraiden tulosta, sellaisten, jotka eivät ymmärrä käyttäytyä, ettei mato säikkyisi...
Kiinalaiset ovat tunteneet silkin viljelyksen jo viitisentuhatta vuotta. Heidän historiakirjojensa mukaan silkkimatojen hoidon keksi ja opetti kansalle kolmannen keisarin puoliso, saman keisarin, joka itse pani alkuun muun muassa vene- ja kärrykulun. Tämä keisarinna menetti keksintönsä johdosta ihmisluonteensa ja häntä on palvottu, jospa palvottanee vieläkin, silkkimadon ja silkkiteollisuuden jumalattarena...
Kiinalaiset varjelivat kauan silkkimadon ja silkinvalmistuksen ihmettä vierailta, yhtä tarkasti kuin nykyiset valtiot atominmurtamisen salaisuutta. He menestyivät luultavasti paremmin kuin nykyinen maailma, sillä vasta 500-luvulla jälkeen Kristuksen silkkimato alkoi kehrätä lännen mailla...
Laitos, jossa vierailimme oli jonkinlainen silkkimatokoulu tahi tutkimus- ja viljelyslaitos. Parakkimaisia rakennuksia, joiden edessä oli pitkiä rivejä silkkiäispuita, jotka sopivin hoitomenetelmin pidetään pienikokoisina ja runsaasti lehtiä tuottavina, matojen ruokaa, paksuja ja nihkeitä. Näimme lasipurkkeja, joissa oli eri kehitysasteilla olevia matoja. Viljelystä harjoitettiin täällä neljän eri menetelmän mukaan. Tämän pienen karjan läävissä oli katiskaverkkojen päällä silkkiäispuun lehtiä ja niillä elelivät nämä tärkeät eläimet laiskannäköisinä...
Silkkimadon munat ovat pieniä. Yhdessä grammassa niitä on tuhantisen kappaletta. Kun silkkiäispuun lehdet ovat kasvaneet, niin että pöytä on katettu, on munat herätettävä eloon keinotekoisesti. Tämä tapahtuu hautomakojeissa. Talonpoikaisviljelijät kuuluvat käyttävän tähän tarkoitukseen ruumiinsa lämpöä. Munasta henkiin herännyt toukka lienee pienikokoisinta karjaa mitä ihmisellä on, jouhen paksuinen ja jonkin kymmenesosatuuman pituinen. Se alkaa syödä ja on kokoisekseen aikamoinen ahmatti. Tuhatkunta matoa kuluttaa lyhyenä elinaikanaan nelisenkymmentä kiloa puunlehtiä. Se syöpi ja syöpi ja kun ihminen pitää sen nokanalustan aina hyvänä, niin se kaiketi kuvittelee, ettei missään ole niin hyvä olla kuin tässä maailmassa, ja luopi nahkansa tuontuostakin, kun ei enää mahdu entisiin. Se on valkoinen väriltään, karvaton, mustapilkkuinen, ja kypsässä iässään, parin viikon tahi kuukauden vanhana, parin tuuman pituinen, lihava, laiska...
Mutta on siinä virkeyttäkin, vaikka se on jo kyllästynyt tämän maailman ihanuuteen, lehtivihreään. Sille varataan kimppu olkia ja oitis se kiipeää jonkun korren päähän, kiinnittää muutamia silkkisäikeita siihen ja alkaa kehrätä. Päätään pyörittäen se kutoo silkkisen tupen, johon se vangitsee itsensä kuin erakkokammioon, hautaan, väsyneenä maailman valoon. Tähän työhön siltä menee aikaa kolme neljä päivää ja sen kehräämä silkkisäie voi olla kolmen kilometrin pituinen. Kotelo on valkoinen tahi kellertävä, peukalonpään kokoinen. Niitä tarvitaan neljä viisisataa kappaletta metriin kangasta.
Jos mato saisi nyt olla oloissaan, niin se tekisi vielä ällistyttävän ihmeen, muodonvaihdoksen, särkisi silkkikotelon ja tulisi ulos valkoisena, kellertäväjuovaisena perhosena. Uutena olentona se on menettänyt koko valtavan ruokahalunsa, eikä syö enää mitään. Se elää vain muutamia päiviä, viettää häänsä, munii noin kuusisataa munaa ja kuolee kuolemalla...
Mutta hoitaja sallii tämän tapahtua vain suunnitellulle kotelomäärälle. Loput, valtaosan, hän kerää kokoon ja niissä piilevä elämä tuhotaan joko höyryttämällä tahi hautaamalla kotelot suolattuina saviruukussa maahan. Sitten kotelot joutuvat joko silkkitehtaisiin tahi käsityöläisille. Hangchowissa on 1370 pientä silkinkutomisverstasta. Sen syrjäisillä kujilla kuuluu kangaspuiden laiske. Madon työtä jatketaan. Hangchow on vuosisatoja ollut Kiinan silkkituotannon keskuksia.
Syöläs, velton näköinen silkkimato, muutaman päivän työnpuuskineen on ollut ja on vieläkin huomattava voima Kiinan vientiteollisuudessa. Silkkiä lastattiin laivoihin ja sitä keikkui kamelien selässä monituhatkilometrisillä karavaaniteillä. Maailman kaikilla kulmilla läimehti kiinalainen silkki ylhäisten naisten kantamana...
Silkkiä saatiin jo lähempääkin, mutta Kiinasta oli kuitenkin peräisin mato ja sen taito ja madonhoitajan taito, kun silkki sata vuotta sitten häiritsi Lars Levi Laestadiuksen rauhaa Kaaressuannon ja Pajalan korvessa ja hän pauhasi pahantuulisena »maailman silkkihuorista»...
Kuvakudontaa
Kiinalainen on osannut jatkaa lihavan silkkimadon luovantyön ihmettä monin tavoin. Sen näki ainakin oopperassa, jossa silkin runsaus välkkyi ja läikkyi näyttelijäin yllä silmiä häikäisevänä...
Se silkinkäsittelyn muoto, kuvakudonta, jota näimme Hangchowissa, kuului olevan nuorta, vasta kolmekymmentä vuotta sitten kehiteltyä. Sen tapaisia tehtaita sanottiin olevan vain kaksi Kiinassa, molemmat tässä kaupungissa.
Tehdas oli yksityisen omistuksessa ja siinä oli alun toistasataa työläistä. Tilat eivät näyttäneet ylen avarilta. Teepöytämme lähistöllä ahersi kudontamallien piirtäjiä tarkan, työlään ja pitkäjäykkisen näköisessä hommassaan ja myöskin mustavalkoisella kudottujen kuvien värittäjiä pensseleineen.
Tehdas tuotti, paitsi käytännöllisempää tavaraa, etupäässä Kansan Kiinan johtomiesten kuvia ja marxilaisuuden pääprofeettoja länneltä, myöskin kudottuja maisemia. Niistä sai melkoisen aavistuksen Hangchowin Länsijärven iltailmeestä...
Näimme kuvien valuvan hiljoilleen esiin kutomakoneista ja poljettavista kangaspuista. Niitä tuli sieltä valmiiksi väritettyinäkin, pensseliä kaipaamattomina...
Kiinalaiset puhuvat mielellään taiteellisten asiain ohella taloudellisista. Niinpä saimme kuulla, että kudontamallien tekijäin kuukausiansio on 1 200 000 jeniä ja muun työläisen keskimääräinen palkka 800 000.
Tämä ei tietenkään sano meille muuta kuin sen seikan, että sodat ja maailman myrskyt ovat jyrsineet kiinalaisen rahayksikön vieläkin pienemmäksi kuin suomalaisen markan...
Pientä valoa asiaan tuonevat seuraavat maininnat. Vuonna 1953 maksoi naula riisiä 1190 jeniä, jalka puuvillakangasta 1900 ja sata naulaa hiiltä 13 640. Samaan aikaan yhdysvaltalainen dollari vaihdettiin 23 430 jeniin.
Hinnat olivat olleet viimeiset kolme vuotta jokseenkin vaihtelemattomat. Uusi hallitus oli tarttunut lujin kourin kuomingtangin perintöön...
Ulkona sateli ja sumuilikin. Mutta silkkimato kehräsi ja kiinalainen kutoi, kutoi kuviakin ihmiskasvoista ja maisemista. Jotain nousi esiin silkkikotelosta, jonka veltto ja lihava mato oli valmistanut, tehdäkseen sen suojassa suuren muodonvaihdos- ja ylösnousemisihmeensä.
KÄVELYJÄ
Sanghaissa
Kun joskus väsyn tavanmukaisiin matkamenoihimme, tehtaisiin, kouluihin ja laitoksiin, tilastoihin, teehen ja taputuksiin, tulen kurittomaksi, jättäydyn pois joukosta ja jään yksin kävelemään, kuljeskelemaan ja katselemaan. Siihenhän täällä oli turvauduttava: näköaistiin. Ja mitäpä kielestä: osannevathan kiinalaisetkin valehdella...
Mutta harvemmin pääsen liikkeelle aivan yksin. Usein kiinalainen opastyttö, Kou Chuen, pujahti mukaan. Eikä hän paljon häiritse. Hän on hyvin nuori, pieni ja hiljainen. Hänen kuperahkot kasvonsa ovat suurelta osalta silminä, isoina, vilpittöminä ja kauniina. Ja mitenpä hän voisikaan häiritä! Keskustelustamme ei tule kummaa tolkkua, koska osaan vain suomea, enkä sitäkään tule juuri puhuneeksi...
Olemme Sanghaissa. Se on Kou Chuenin synnyinkylä, mutta hän ei oikein pidä siitä.
— Sanghaissa on kolme asiaa, hän sanoo. — Taloja, katuja ja ihmisiä...
Niitä siellä on ja lisäksi tehtaitten savupiippumetsää, satojen tehtaitten. Likimain 40 prosenttia Kiinan teollisuudesta on tässä kaupungissa. Täällä taotaan, valetaan ja kudotaan, tehdään täytekyniä, lääkkeitä, laivoja ja mitä tahansa. Täällä on kuusi miljoonaa asukasta ja tämä on siis eräs maailman suurimmista ihmismuurahaismättäistä...
Katuvaunut kulkevat jyristen, riksat polkevat pyöriään ja autoja vilahtelee. Jyhkeitten rakennusten seinistä voi vielä siellä täällä eroittaa huonosti poishangattuja tahi liian ohuen maalin peittämiä isoja eurooppalaisia kirjaimia: pankkeja, toimistoja, vakuutuslaitoksia. Menneen jäännöstäkö vaiko uutta ja tulevaa lienee ollut sanghailaisten naisten merkillinen vaateparsi? Hameet olivat reippaasti halki kummaltakin kupeelta, joskus lonkkaan asti. Kun he istuivat ylväinä riksoissa, niin vilahteli reittä ja koreita silkkipöksyjä. Heissä oli hyvää ryhtiä ja paljon punaista huulimaalia. Kou Chuen rinnallani ja muut tavalliset sinihousupukuiset, joita kyllä niitäkin oli, vaikutti heihin verraten vaatimattomalta olennolta. Pääkaduilla näki myöskin ilmeisiä eurooppalaisia ihmisiä.
Sanghai onkin tavallaan eurooppalaista perintöä. Sen historiassa ei ole paljon kertomista ennenkuin eurooppalaiset saivat siellä 'toimiluvan' vuonna 1843, samoihin aikoihin, jolloin myös höyrylaivat ja rautatiet alkoivat valloittaa maailmaa. Sanghai on 'Jokien Keisarin', Jangtsen, suulla, virran, jonka laaksossa elää ainakin 200 miljoonaa ihmistä ja jota voidaan purjehtia 1500 kilometriä ylöspäin. Nyt onkin viittilöity, että katso, minkä muhkean suurkaupungin rakensimme kiinalaisille Whangpoon kaislarämeille, eivätkä he ymmärrä olla siitäkään kiitollisia...
Ikäänkuin Sanghaita ei olisi rakennettu kiinalaisten rahoilla ja työllä! Muukalaiset antoivat kyllä alkuasukkaankin elää sen verran, että voivat kiristää ja kiskoa häneltä sotakorvauksia ja vahingonkorvauksia ja veroja, että voivat tehdä hyödyttäviä kauppoja, etenkin oopiumilla ja aseilla. Yleensä he tekivät kiinalaisten kanssa mitä tahtoivat. Vähätpä he muutoin olisivat junttauttaneet paaluja Jangtsen suistoon ja pystyttäneet komeita kivitaloja...
Sanghai on ollut kansainvälisimpiä paikkoja maailmassa. Siellä voi tavata kaikkia Euroopan kansallisuuksia ja kaikkia idän kansoja. Onpa väitetty, että tuskin on sellaista kansaa maailmassa, joka ei olisi vähän vaikuttanut tässä ahjossa. Sen kiinalaisetkin ovat kotoisin maan kaikista maakunnista. Täällä kohtasivat itä ja länsi...
Nyt se aika on mennyttä, saalistajain ja seikkailijain aika. Sanghain ylpeässä kaupungissa asuu nyt kiinalainen. Hänelle tuprahtelee savu satojen tehtaitten piippumetsästä...
Eivätkä ne kaikki ole suinkaan perintöä menneiltä muukalaisilta isänniltä. On aivan vastarakennettuja tehtaitakin, upouusia ja uudenaikaisia. Korviini on jäänyt valtavan tehdassalin pauhu, jossa loppumattoman näköiset konerivit muuttivat pumpulihahtuvaa kankaaksi. Sitä tuli sieltä aina, yötä päivää, virtaili kuin vettä joessa. Ja saikin tulla: vilahteli täällä väkijoukossa hahmoja, jotka olisivat kangasta tarvinneet hetimitenkin... Olemme myös nähneet työläisten asuntokylän, vuonna 1951 valtion toimesta rakennetun. Siinä oli, paitsi koulua ja lastentarhaa, 17 asuintaloa. Näissä taloissa asuvat maksoivat vuokraa viisi prosenttia tuloistaan. Ennen vapautusta työläiset asuivat veneissä vetten päällä, joella... Kurkistimme johonkin asuntoon. Valkoiset, sementtiset seinät ja katto ja tummanharmaa lattia. Leveä ja komea sänky, piironki peileineen, arkkuja päällekkäin pinottuna, pieni radio, pari taulua pienikokoisia valokuvia täynnä, kukkia puolessakymmenessä maljakossa, toistakymmentä kirjaa pinossa. Udeltiin mitä. Tekniikan oppikirja, Osaston johtaja tehtaalla, Nuorisoliiton ohjelma, kommunismin oppikirjoja, eräs Mao Tse-tungin teos...
Käväisemme joissakin kauppaliikkeissä. Kaikenlaista tavaraa on yllinkyllin Kiinanmaassa, hintalaput huolellisesti paikoillaan ja näkyvissä. Ja myyjiä! Niitä voi pelmahtaa ympärille puolikymmentä, nuoria, terveennäköisiä, hyvinvoivia miehiä. Uudistus ei ole kajonnut kauppaan ja teollisuuteen, ja muukalainen on taipuvainen ajattelemaan, että turhan paljon nuoria, voimakkaita miehiä häärii myyntiaikeissa ja hukkaa aikaansa. Futselingin montulla näytti olevan kiirettä...
Oli laaja tavaratalokin, monikerroksinen. Sen lähistöllä kapeilla kaduilla oli liikettä. Ihmisiä vilisi kuin muurahaisia pesässään. Pysähdyin seinustalle sulloakseni tupakkaa piippuun ja nähdäkseni ja painaakseni mieleeni, että on seutuja, joissa on asukkaita oikein olemalla. Tämä oli jotakin aivan toista kuin joku suomalainen korpiseutu, jossa voi vierähtää viikkoja, kukaties vuosikausia, ainoainkaan vieraitten kasvojen nousematta näköpiiriin. Mikä määrä merkillisiä hahmoja, mikä määrä ihmiskasvoja, jotka vilahtavat ohi ja painuvat ikuiseen pimeyteen...
Sitten äkkäsin, että myöskin meitä katseltiin, että herätimme huomiota. Vihreäpukuinen sotilas tyrkkäsi toveriaan ja osoitti meitä. Epäilemättä he ihmettelivät mikä merkillinen pariskunta siinä mahtoi seisoskella... He tunkeutuivat lähemmäksi, eteemme, ja vieraan kielen salaperäiset, lyhyet, kysyvät, Kou Chuenille osoitetut sanat virtasivat heidän suustaan. Voi aavistaa, että he tiukkasivat mitä tekemistä Kiinan tytöllä oli muukalaisen kanssa? Eihän Kiina voi saada heiltä mitään hyvää... Ehkä tyttökään ei ymmärtänyt heitä — heidän kiinansa voi olla niin toista laatua — tahi ei halunnut ymmärtää. Hän vastasi vain yhdellä ainoalla sanalla ja tuijotteli ilmaan. Niin seisomme tovisen, vihreäpukuiset, siistit, epäilemättä lomallaan kuljeskelevat sotamiehet, kysyvinä ja tuimina. Ehdin ajatella kuinka on puhuttu keltaisesta vaarasta, ehdin muistaa kuinka rokottaja Suomessa oli ennustanut, että Kiinanmaasta ei koskaan palata: siellä leikataan muukalaiselta kaula poikki... Niin seisomme pitkän hetken. Sotamiehet puhuvat yhä, Kou Chuen vaikenee, eikä kohtauksella näytä olevan loppua.
Otan tytön käsivarresta ja sukellamme ihmisvilinään ja sotamiehet jäävät omiin ajatuksiinsa, jotka ovat minulta kätketyt.
Mitä lienee Kou Chuenkin ajatellut? Kesti tovisen ennenkuin hän henkäsi ja hymyili. Sitten hän jo nauroikin.
Menin ja ostin sekatavarakaupasta — niitä näytti suurissa kaupungeissa olevan auki ympäri vuorokauden — pullon kiinalaista votkaa, kirkasta, mautonta ja hajutonta.
— Hyvä, sanoi Kou Chuen. Silloin hän sen keksi ja nauroi herttaisesti ja kauan, ilman ilkeyttä. — Hyvä, mr. Kampei...
On kaiketi lisättävä, että kampei on kiinaa ja merkitsee: malja pohjaan.
Kantonissa
Ai-Chun-hotellin korkeuksista on komea katsella. Aivan vieressä alhaalla on Helmivirta, vilkas paikka, jossa on aina liikettä, elämää, ääniä, melua. Kohdalla rannassa on ankkuroituina muutamia aika kookkaita, monikerroksisia asuntolaivoja. Niinkin asutaan yhä Kiinanmaassa, vetten päällä synnytään, eletään ja kuollaan. Siten ovat eläneet esi-isätkin hamasta kaukaisuudesta. En tullut ottaneeksi selvää periikö tuollaisen venekiinalaisen lopultakin äiti maa vaiko tuli tahi vesi.
Virran takana hohtaa Kantonin kaupunkia leveästi ja laajasti. Kaukana taustalla on vuorien levotonta viivaa ja muotoaan muutteleva ukkospilvi. Vuorien vihreä väri on lähempää katseltuna ja sopivassa valaistuksessa kuin samettista nukkaa, hyvin pehmeän kaunista. Kiinalainen joki virtailee siellä keltaisena savivellinä, mutta tuleepa siihenkin kiireellisissä paikoissa vaahdon valkeutta...
Korkealta on hyvä katsella, mutta minussa kytee hiljainen halu nähdä Kantonia maajalasta, maantasalta. Niinpä sopivan hetken tullen kuljeskelenkin tuntikausia kaupungin kaduilla. Aurinko katsoo oudosta kulmasta, jostakin pään päältä, ja on autuaallisen lämmintä. Onhan suomalainen vanhastaan saunaihminen ja uuninpäällysukkokin...
Aivan pian on selvillä siitä, että Kanton ei ole mikään tyhjä kaupunki. Siellä on ihmisiä, asukkaita. Luulisi heitä olevan työpaikoillakin, mutta silti kaikilla kaduilla on väkeä tungokseen asti. Vilahtelee meikäläiseen silmään mitä merkillisimpiä ihmishahmoja, loistelee paljon kiiltävää, mustaa silkkiä. Se on näiden seutujen muotikangasta. On myymälä myymälän vieressä, eikä etuseinää ole ensinkään. Vieras ällistelee uudemman kerran kauppiaitten säädyn runsautta. Heitä riittää kaduillekin. Eräs tyttö kulkee pitkän matkaa rinnallani, availee remmeistä kantamansa laatikon kantta, huutaa vähänväliä jotakin korvaani ja nauraa täyttä kurkkua. On lopulta ostettava häneltä joku kylmä kappale, joka on mieluummin jäätä kuin jäätelöä.
Kaduilla tapahtuu paljon asioita. Teräsaseitten teroittaja huutelee, parturi harjoittaa ammattiaan ja ruokaa kärisee pannuissa...
Käsityöläiset näyttivät järjestyneen ammattikunnittain katujen varsiin. Samaa säätyä oli aina vierivieressä kadun kummallakin puolella. Eikä heidänkään työpajoissaan ollut mitään näköalaa estävää etuseinää. Peltiseppien kadulla kävi tavaton, korvia vihlova takomisen räike...
Joskus kaupunkia halkaisee kanava keltaisine vesineen, katkaisten kadun ja sukeltaen suoraan talojen sekaan. Paikoin löyhähtää vahva asumisen haju...
Kanton ei ole kiinalaisissa ajanmitoissa mikään vanha kaupunki. Kirjoitusten mukaan sen historia alkaa muutamia vuosisatoja ennen Kristusta. Mutta tämä on se paikkakunta, jossa kiinalaiset saivat yhteyden muuhun maailmaan. Portugalilaiset tulivat tänne ensikerran vuonna 1511, mutta jo kauan sitä ennen kantonilaiset olivat harjoittaneet ulkomaan kauppaa. Arabialaiset matkustajat ja kauppiaat ovat rakentaneet tänne moskeijankin toistatuhatta vuotta sitten. Kiinalaiset Amerikan siirtolaiset olivat melkein järkiään kantonilaisia. Useat heistä palasivat ja toivat tuomisinaan ajatuksia toisenlaisesta järjestyksestä ja hallituksesta. Peking oli kaukana ja Kantonin kaduilla myyskenneltiin ja laulettiin Mantsu-hallitusta pilkkaavia lauluja...
Täällä kyti ja hautui vallankumous. Täällä se leimahti ensikerran vuonna 1911. Olemme nähneet muistomerkin, Keltaisen Kukan Kummun, johon tohtori Sunjatsenin johdolla taistelleet ja kaatuneet ovat haudatut. Vuonna 1926 Mao Tse-tung perusti tänne talonpoikain puoluekoulun ja luennoi heidän pulmistaan. Joulukuussa 1927 täällä oli Kantonin kolmipäiväinen kommuuni, ensimmäinen kommunistinen hallitus Kiinassa. Se päättyi suuriin verilöylyihin, joissa ainakin yhdeksäntuhatta ihmistä teloitettiin. Kommuunin silloisessa päämajassa majaili nyt turvallisuuspoliisi ja sen päällikkö, silmälasipäinen, vilkkaasti elehtivä, toiminnantien mieheltä näyttävä, esitteli meille valokuvia teloituksista ja ruumisröykkiöistä. Kuvat olivat kuomingtangin ottamia. Päällikkö vakuutti: — Veriuhreja emme unohda, emmekä myöskään englantilaisten, amerikkalaisten ja japanilaisten imperialistien antamaa apua viholliselle...
Kapeat kadut ovat muuttuneet kummallisiksi hökkelikujiksi, mutta väkeä riittää niillekin runsaasti. Se on vain ikäänkuin kiireettömämpää. Vaikuttaa siltä niin kuin useilla ei olisi mihinkään menemistä, niin kuin he olisivat samanlaisia vetelehtijöitä kuin sinäkin. Paikoitellen ovat paikat tulvillaan lapsia, vähävaatteisia ja aivan alastomiakin. Ja mikäpä on ollessa: aurinko on ylhäällä kuumana kuin poltinora. Jotkut heistä seisovat totisina, kantaen jo elämisen taakkaa, toista kokoistaan ihmisenalkua, joka on vaatekappaleella sitaistu selkään...
On aika palailla. Parissa kohtaa on rivi riksoja ja muutamat kärrymiehet työntävät ajopeliään epäröiden esiin ja ääntävät arasti: — Jin-li-che... Se on aivan innotonta. On kuin he etukäteen tietäisivät toiveensa turhiksi.
On jollain tavalla yllättävää, että riksoilla yhäti on oleellinen osa Kiinan kaupunkien katukuvassa, nyt, monta vuotta vapautuksen jälkeen. Mutta jatkuvaisuuden lakihan on mahtava... Riksat liikkuvat nykyään melkein järkiään polkupyörillä. Näki kuitenkin jalkamiehenkin juosta kiikuttavan, vetäen toista miestä...
Riksa on kristinuskon seurauksia. Se ei ole mikään vanha keksintö. Vuonna 1869 erään lähetyssaarnaajan päähän pälkähti, että voitiin paiskata rattaille tyyny, istahtaa sille ja antaa veljen vetää. Keksintö levisi kuin kulovalkea Kauko-Idän maihin ja myöskin Etelä-Afrikkaan.
Tilastomiehet ovat laskeskelleet ennen vapautusta, että riksakuli kesti ja pysyi ammatissaan hengissä keskimäärin viisi ja puoli vuotta. Moinen kohtalo ei tunnu miltään hyvän osan valitsemiselta ja niinpä riksakulitkin välistä tulivat levottomiksi, lakkoilivat ja kapinoivat ja kaatoivat raitiovaunuja. Heitä talutettiin teloituspaikoille ja he huusivat ennen kuolemaansa: Alas kapitalismi! Alas raitiovaunut!
Siinä he kuitenkin polkevat ja juoksevat yhäti...
Kantonin aurinko on kuuma kuin poltinora. Sen alla sikiää ja kasvaa ja kuolee tavaton määrä ihmisiä.
Jalkoja väsyttää. Mutta jo kohoaakin Ai-Chunin 15 kerrosta ja 64 korkeusmetriä näköpiiriin. Siellä odottavat porsliinipytyt ja -punkat ja suriseva, kallisteleva ja kääntelehtivä sähkötuulettaja. Sydänmaalaisen suuntavaisto toimii samalla tavoin kiinalaisessa suurkaupungissa kuin suomalaisessa metsänkorvessakin...
Iltakävely
Käärmekeitto on lusikoitu lähtijäisillallisilla. Siitä huolimatta minulla ei riitä sisua lähteä katsomaan kiinalaista klassillista oopperaa. Sillä sen sanoma, niin hyvä kuin lieneekin, pysyy enimmäkseen salattuna meikäläiseltä...
Menen jäähyväiskävelylle Kantonin valaistuille ja puolipimeille kaduille ja Helmivirran äyräälle, laitureille. Kiinanmaa tulvii ihmisiä, kuten heidän mahtavat virtansa sakeannäköistä vettään. Näyttää siltä, että joku osa heistä suorastaan asuu kaduilla. Ihmisiä, kokonaisia perhekuntia, istuskelee ja kyyröttää seinän vierillä ja laitureilla virran partaalla. Lapset juoksentelevat ja leikkivät katukäytävillä. On jollain tavoin hyväätekevää, kaiken vieraalta vaikuttavan keskellä, huomata tuo tuttu piirre: lapset leikkivät, tuntevat liikkumisen ilon...
Ehkäpä sitä tunsivat iäkkäämmätkin. Sillä liikkeellä heitä oli, vielä valtavasti enemmän kuin päivänvalossa, poltinora-auringon alla. Sinne tänne he touhottivat ja epäilemättä heistä oli tärkeätä elää. Jos itsekin katsot ja kummastelet, niin vielä kummitusmaisempi mahtoi olla oma hahmosi kiinalaiseen silmään kantonilaisen kadun vilinässä. Huomasi jonkun aivan pysähtyvän, kun hän äkkiä äkkäsi sinut tungoksessa, kasvoilla epäilystä, ällistystä, kauhua...
Mutta nahkatavarain kauppias, jonka liike on katukäytävällä, ei kauhistu. Hän kauppaa jälleen jotakin, matkii käsillään vyön kiinnivetoa ja nauraa leveästi. Olemmekin vanhoja tuttuja. Olen ostanut häneltä vyön ja silloin hän sai penkoa varastonsa perinpohjin löytääkseen tarpeeksi pituutta.
Eikä säikähtyneitä ja kauhistuneita kasvoja ole monia. On hymyä, ystävällisyyttä, huvittuneisuutta, uteliaisuutta ja kiireettömyyttä. Kun menin myymälään, niin parvi katuyleisöä pelmahti mukana, vilkkaina, viittilöivinä, äännähtelevinä, alttiina auttamaan. Olisi ollut tosiaankin mukava vaihteeksi tajuta mitä he sanovat. Nyt he olivat minulle kuin lintuparvi...
Amerikkalaisia kahvipurkkeja seisoi sen kaupan hyllyllä. Mitä tietä lienevät kulkeneet? Ja monenlaisten viinapullojen rivistö oli komea. Siitä päättäen, että viinaa oli viljalti saatavissa kiinalaiset käyttänevätkin sitä. Mutta käytön seurauksia en tullut koskaan nähneeksi. Aprikoin, että ehkä heidän heikot ja viinalle alttiit aineksensa ovat juoneet itsensä kuoliaaksi jo satoja ja tuhansia vuosia sitten. Niin kansa on puhdistunut ja vahvistunut. Moinen huuhtelu lienee meillä edessäpäin... Museossa näin ryyppyastian, jolla oli kokoa jos ikääkin. Ja Jangtseenhan putosi ja hukkui suuri runoilija, päihtynyt, kuuta kouriinsa tavoitteleva, Li Taipo...
Paluumatkalla juoksi poikanen rinnallani tungoksessa ja piti esillä lautasta. Kerjäläinen, ensimmäinen ja viimeinen sitä laatua kohdallani Kiinan kamaralla. Tämä oli aivan ehjissä pukimissa ja hänellä oli mielestäni veijarin naama. Sillä kuvittelin voivani jo lukea jotakin kiinalaisenkin vähäilmeisistä kasvoista...
Helmivirran rannoilla ei ollut tungosta. Siellä oli hämärää ja pimeääkin. Asuntolaivat jyhmöttivät hiljaisina ja vain sieltä täältä akkuna-aukoista pilkoitti valoa. Pari naista ilmestyi jostakin ja puhutteli minua, mutta eihän juttelustamme voinut tulla mitään. Siinä se nyt oli: kielimuuri, Kiinanmaan monien muurien jatkona. Oli kuin olisi kuunnellut oudon linnun lyhyttä ääntelyä...
Sisäministeri Hsieh Chuehtsai, tuo uneliaan näköinen ukko, jonka aivoissa oli kirkasta, oli sanonut meille, että Kiinassa on vielä kerjäläisiä, huoria ja varkaita menneitten aikojen perintönä. Mutta hekin ovat uuden hallituksen kannattajia, koska uusi hallitus kohtelee heitäkin ihmisinä...
Mahtoivatkohan nämä naiset olla tuon sisäministerin mainitseman säädyn edustajia? Kerjäläisen olin jo nähnyt, mutta varasta en koskaan kohdannut. Eikä mokomasta väliäkään.
KALLIOBUDDHA
Tuonpuoleinen, jumalat ja pirut, on teettänyt myöskin kiinalaisella tavattoman määrän kivitöitä. Se on lasketuttanut laajasti laattakivipihoja, rakennuttanut pitkästi jos pitkästikin kiviportaita, pystytyttänyt patsaita, kaiverruttanut korkokuvia. Myöskin puun kimppuun on henkimaailma Kiinan pojan usuttanut. Puusta ovat temppelit, monesti sangen komeat ja mahtavat, puusta useimmiten jumalankuvatkin, jättiläismäiset ja pienemmät. Maalia päälle ja kultaa ja siinä ne sitten seisovat hymyilevinä tai virnistelevinä, lempeinä tai kaameina. Puuhun, jos joskus kiveenkin, on temppelissä ja palatseissa käsittämättömällä kärsivällisyydellä tehty loputon määrä koristeleikkauksia, ja sellaisia leikkauksia, että miehen on pitänyt osata vuolaista...
Tuonpuoleisen, kuoleman takaisen, kuvitellun palvelukseen oli siis valjastettuna niin kuvanveistäjä ja maalari kuin myöskin sanantaitaja, runoilija.
Noin 1700 vuotta sitten tuli Intiasta Kiinan Hangchowin kauniille seudulle, josta kiinalainen sananlasku sanoo: »taivas yllä ja Hangchow alla», buddhalainen munkki, Hui Li nimeltään, levittämään oppiaan. Hän pani merkille, että eräälle hänen kotiseutunsa maiseman osalle, pienelle vuorelle, oli tullut niin ikävä häntä, että se oli lentää louhottanut tuon pitkän matkan Intiasta ja laskeutunut Hangchowin lähistölle. Todistaakseen väitteensä munkki kutsui esiin vuoren luolasta kaksi pientä valkoista apinaa, jotka tavallisesti elävät vain Intiassa. Apinan käpälän jälki on yhäti nähtävissä luolan seinässä...
Tällä »Lentäneellä Kukkulalla» on yli 1300 vuotta sitten myöskin tehty paljon kivitöitä. Sen jylhät, vihreitten pensaitten peittämät seinämät ja monet luolat, jotka lienevät suurelta osalta keinotekoisia, ovat täynnä kallioon hakatuita Buddhan kuvia. Portaissa ja teissä on myöskin ollut hommaa yllinkyllin.
Muut jumalat ja voimat olen jo unohtanut, he ovat hukkuneet samankaltaisuutensa mereen, mutta täällä tapasin erään suoraan »Lentäneestä Kukkulasta», kalliosta, nousseen jumalan, joka teki valtavan vaikutuksen ja jota ei hevillä voine unohtaa. Hän ei ollut ensinkään niin totinen ja tärkeä herra mitä jumalat, kiinalaisetkin, tavallisesti ovat. Hän oli yli ihmiskoon, kuten jumalalle kuuluneekin, ja nojasi takakenoisena rehevästi kallioon napa paljaana ja vatsa valtavana ja komeana, eikä mahtanut olla aivan vesiselväkään, ja nauroi täyttä kurkkua niin vanhurskaille kuin väärillekin. Hänen suuhunsa minä mielelläni siirtäisin sanat, jotka mainittiin erään toisen, kylläkin saman rotuisen Buddhan yhteydessä: »Minun vatsaani mahtuu taivas ja maa ja minä hymyilen menneille ja tuleville sukupolville...»
Mutta se jumala, suuri kylläkin, oli puiseva ja hänen hymynsä oli tylsä ja vähämielinen. Sitäpaitsi hän oli temppelissä, katon alla, sateen suojassa. Tämä, ainoa oikea, on sen sijaan ulkona ja nojaa kallioon, on osa siitä, eikä mikään häntä huoleta. Oli kuin mennyt kivenhakkaaja olisi iskenyt silmää kolmentoista pitkän vuosisadan ylitse, ja vain vastahakoisesti heitin hänen jumalansa nojailemaan tukevasti tukevaan kallioon ja jatkamaan tuhatkolmesataa vuotta vanhaa ja aina nuorta nauruaan...
Tämä naurava kalliobuddha on kyllä aivan oikea jumala, olen ottanut siitä selvän. Hän on Maitreye, buddhalaisten messias. Hänen kiinalainen nimensä on Milo Fo ja hänet kuvataan hymyilevänä ja vatsakkaana. Lamatemppeleissä tämä sama mies muuttuu kuitenkin tavalliseksi, tärkeäksi ja kiivaaksi jumalaksi...
Kalliobuddha, se oikea isäjumala, ei kaivannut ympärilleen temppeliä. Mutta hänen jättiläismäisillä virkaveljillään tien toisella puolella, aivan lähellä, se jo oli, suuri, komea ja vanha olikin. 1600 vuotta sitten ensikerran rakennettu. Tämä nykyinen mahtavine kannatinpylväineen ei voinut olla noin iäkäs, sillä kirjoitusten mukaan vanhin kiinalainen pystyssä oleva puurakennus on vuodelta 857. Tavanmukaiset kivileijonat seisoivat vahdissa sisäänkäytävän molemmin puolin ja satalukuiset pienemmät jumaluudet ja pyhät olivat siellä mihin heidät oli asetettu, seinänvierillä. Ja maali ja kulta ja kaiverrukset hohtelivat.
Temppelin keskustan valtasivat samaisen Maitreyen, arvokkaammassa ja hillityssä olomuodossa, mutta samalla jokapäiväisessä ja tylsässä, ja sodanjumalan, Kuan Tin hahmot.
Ja palvonta oli käynnissä. Rumpu antoi merkin ja seitsemän kaljupäistä kauhtananiekkaa pappia teki ihmeen nokkelasti ja nopeasti epälukuisen määrän polvistumisliikkeitä rukoustyynyille, jotka he sieppasivat jostakin ja heittivät lattialle. Sitten he asettuivat kahteen jonoon pääjumalan juurelle. Kolme rumpua, joista yksi oli kuin rautainen pata, kumahteli ja vastaili toisilleen virren tahdissa, joka asiaa tuntemattoman korvassa oli pikemminkin ulinaa. Kynttilät ja tuohukset paloivat ja uhrimaljoihin oli putoillut vähävoimaisia seteleitä...
Aito kirkkotunnelma syntyi kuin syntyikin. Tuntui tutulta ja kotoiselta. Kaukainen, vanha luterilainen taikuus haiskahti ylen elävänä sieraimissa. Uskonnot eivät ole kovin kaukana toisistaan.
Jumalat ja jumalanpalvelijat heitettiin itämaiseen liikkumattomuuteensa — onkohan tuo paljon mainittu ilmiö mennyttä ja katoavaa? Luulen, että idässä liikahtelee ja syntyy... Ainutlaatuinen kalliobuddhakin jäi jatkamaan vanhaa, ikinuorta nauruaan, ja automme vilistivät pitkänä karavaanina Hangchowin katuja.
Näillä mailla on asuttu kauan. Ainakin kolmekymmentä vuosisataa on tässä ollut kaupunki. Marco Polo poljeskeli täällä maata pitkäjäykkisellä retkellään. Mutta jo sitä ennen tämä oli idän keskus. Keisarit istuivat täällä istuimillaan. Tänne hakeutuivat kauppiaat, matkailijat, lähetyssaarnaajat ja seikkailijat. Parsilainen palvoi täällä aurinkoa ja kumarteli tulialttariaan ja kantoi ruumiitaan Hiljaisuuden Torniin, juutalainen seurasi lakiaan, Persiasta matkustanut kristitty luki raamattuaan ja muhamettilainen rakensi tänne moskeijansa. Kauppaa käytiin ja jumalia palveltiin, katseltiin näköaloja ja elettiin elämää...
Vuonna 1278 tulivat mongolit ja toivat paljon turmiota. Sotia sodittiin, onhan sellaista harrastettu köyhemmilläkin seuduilla, karummissakin maissa...
Mutta nyt oli allamme nykyaikainen katu ja autojen moottorit kehräsivät. Siellä täällä kohosi länsimaismallisia taloja, joiden seiniltä katsoivat kauas jättiläismäiset Mao Tse-tungin kuvat.
Kuvia, niitä ihminen näyttää tarvitsevan ja kaipaavan. Ilman niitä hänen ei ole hyvä olla. Ja eiköhän ole parempi, että kuva on olennosta, joka todella on, elää ja vaikuttaa tässä maailmassa ja nykyhetkellä...
Ne toiset jumalat, tuonpuoleiset, kiviset ja kallioisetkin, ihmisen pitäisi jo tuntea.
KUVAA JA RUNOA
Uudenvuodenkuvat
Meille oli sanottu, että oltiin menossa nykykiinalaiseen kirjallisuuden ja taiteen näyttelyyn. Perillä oli seinillä painokuvia, hyvin yksinkertaisilta vaikuttavia, selviä ja kirkasvärisiä.
Muukalainenkin sai helposti selville, että niissä usein esitettiin jonkinlaisia juhlatilaisuuksia. Paikalla oli runsaasti väkeä, hymyilevää ja hyväntuulista, käsiä läpyttelevää. Puvut ja talot olivat hyvässä kunnossa, puissa oli yliluonnollisen runsaasti lehtiä, korit pursuilivat hedelmiä ja lihavien lasten käsissä oli kauniita kukkia. Liput ja lauseet kohoilivat ja Mao Tse-tung myhäili mielellään kaiken keskellä. Oli kuvia runsaista sadoista. Kauniita vilja-aumoja ja jyväkasoja ja säkit pullistelivat täysinäisinä. Pyhäpukuisen näköinen väki työskenteli vainiolla, joka levisi äärettömiin, ja jossakin taustalla kohosi leikkuupuimuri kuin kangastus. Oli myöskin kuvia tehtaista ja suurista rakennustyömaista. Sai vahvan vaikutelman, että kysymys oli valtavista tulevaisuuden näköaloista, suurista pyrkimyksistä...
Vieras seisoi näiden kuvien edessä hieman hämillään. Niin hämärä käsitys kuin hänellä mahtoikin olla kiinalaisesta kuvataiteesta, jotakin toisenlaisempaa hän oli odottanut, kuinka nyt sanoisi, vaikeatajuisempaa...
Kävi selville, että nämä olivat niin sanottuja Uudenvuodenkuvia, joiden alkuperä peittyy maan pitkän historian hämäriin. Alkujaan ne olivat joitakin ovijumaliksi sanottavia hahmoja, joiden tehtävänä oli pitää loitolla pahojahenkiä, joita Kiinanmaassakin kuljeskeli ihmisten kiusana. Niitä kiinnitettiin oviin ja seiniin Kiinan kuukalenterin uutenavuotena, joka oli suuri juhlapäivä. Silloin olisi pitänyt olla yleismaailmalliseen juhlatapaan runsaasti sekä syötävää että juotavaa ja päälläpidettävää ja kulutettavaa. Sitä ei suinkaan aina ollut Kiinan syvästi sorronalaisella talonpojalla ja tämä turvautui silloin kuviin. Ovijumalat muuttuivat hänen toivekuvikseen, kauniiksi naisiksi, lihaviksi lapsiksi ja kaloiksi, jotka edustivat yltäkylläisyyttä, lohikäärmeveneitten kilpasouduksi ja häämenoiksi, joiden piti ennustaa elämäniloja, tunnettujen sankareitten, oikeutta puolustaneiden, muotokuviksi...
Joka uutenavuotena kiinalainen talonpoika osti köyhälle seinälleen vereksen kuvan, joka puhui hänen ajatuksistaan ja toiveistaan, jostakin, jota elämä ei hänelle antanut...
Nyt niiden pitäisi puhua asioista, joita elämä on antanut hänelle ja etenkin tulee antamaan. Sodan japanilaisia ja kuomingtangia vastaan ollessa vielä käynnissä nykyinen hallitus alkoi jo lähestyä talonpoikia uudenvuodenkuvilla, joissa oli uutta yhteiskunnallista sisällystä. Esitettiin vapaustaistelua ja uuden rakentamista, sodan ja työn sankareita, uutta ja tulevaa...
Edessämme olevat selväviivaiset ja kirkasväriset painokuvat olivat taidetta, joka löysi tiensä yleisön luo. Niitä levisi kansan keskuuteen kymmeniä miljoonia kappaleita, olikohan satojakin, vuosittain. Niitä oli satoja erilaisia, niitä luotiin aina uusia, vuosikasvu, kuten kaikkea elävää. Ne elivät ja vaikuttivat ja julistivat sanomaansa talonpojan, hänenkin, joka ei osannut lukea, köyhännäköisellä, harmaalla saviseinällä...
Katsoja hiljeni ja mietiskeli, että mikä takaa, ettei tämä todellakin ollut paljon vaikuttavaa, suurta taidetta? Sen olemushan on kätketty...
Taidekoulu ja muinainen runoilija
Hangchowin kaupungissa näimme vilahduksen siitä miten kiinalaista kuvataidetta syntyy, miten sitä opetetaan tekemään: valtion taidekoulun.
Menimme sinne suoraan juuttitehtaalta ja tehdassalien avaruus ja kutomakoneitten rytmikäs pauhu oli jollain tavoin taiteellisestikin niin vaikuttavaa, että taidekoulun sen jälkeen täytyi tuntua mitättömyydeltä, näpertelyltä. Ymmärsi erinomaisen hyvin, kun sanottiin, että oppilaat tuontuostakin lähetettiin tehtaisiin ja kyliin perehtymään elämään, jotta he voisivat sitä kuvata...
Pyöreitä pöytiä, vihreätäteetä, savukkeita ja numeroita. Luvut ovat jotakin hyvin täsmällistä, mutta silti niillä pyrkii olemaan taipumus haihtua savun tavoin. Merkitään kuitenkin: Koulu oli perustettu 22 vuotta sitten ja siinä opetettiin maalausta ja kuvanveistoa. Opiskeluaika oli kolme vuotta ja oppilaita oli sitänykyä 200. He saivat palkkaa. Voi panna merkille, että se oli neljännestä heikompi kuin kutomotyöläisillä samassa kaupungissa, mutta lisäksi siihen kuului luontaisetuja: työvälineitä ja matkoja. Länsimaisessa mielessä vapaita taiteilijoita ei Kiinassa kuulostanut enää olevan, paitsi joitakin vanhoja mestareita.
Kiertokäyntiä koulun monissa rakennuksissa, joissa piirustus ja muovailu oli käynnissä. Nuorta väkeä kauhtanoissaan. Huomasi, että muutamat nuorukaiset antoivat viiksien orastaa ylähuulessaan. Ehkä osa heidän taiteellisista pyrkimyksistään ilmeni sillä tavoin, sillä missään muualla en tullut partaa nähneeksi, paitsi aivan ikämiehillä. Jos jotakin kasvoi leuoissa, niin värin täytyi olla kunnianarvoisaa hopeaa...
Piirustusten ja maalausten aiheena oli miltei yksinomaan työ, tehtaissa ja muualla, kun taasen kuvanveistäjät käsittelivät sosialismin suuria sankareita ja hahmottelivat monumentteja...
Seinällä riippuvissa valmiissa töissä oli paljon muutakin, tuollaista, jonka maallikkokin heti tunsi kiinalaiseksi. Ehkäpä tuollaisen kiinalaisuuden päätunnusmerkki on se, ettei ole pyritty mihinkään syvyysvaikutelmaan. Kiinalainen kuuluu tuumivan, että pinta on pintaa ja on luonnotonta ja siis epätaiteellista, että yritetään se saada näyttämään joltakin muulta. Näki kuitenkin muutamia muotokuvia, joissa ilmaisukeinot näyttivät samoilta kuin kaukana lännelläkin...
Sitten kiipesimme taidekoulun välittömässä läheisyydessä olevalle Yksinäisyyden Vuorelle, joka ainakin osittain on keinotekoinen, kuten alhaalla loisteleva Länsijärvikin, johon vuoksi tuopi merivettä. Paikalla oli paljon noita meikäläiseen silmään kummallisia kiinalaisia rakennelmia: kiviportaita ja käytäviä, luolia, patsaita, korkokuvia, kaiverruksia. Kasvillisuuttakin oli runsaasti, palmukin kohotti latvaansa. Vanhoja rakennuksia, seinät täynnä vanhoja maalauksia. Toiset noista rakennuksista olivat tornimaisia, rappeutuneita, ehkä pienoistemppeleitä. Kaikkeen, mihin päin vain silmäsi käänsitkin, oli yritetty saada, onnistuenkin, kauneuden, taiteellisuuden leima. Paikalla kuuluikin muinoin majailleen Runoilijain Kerho...
Tuli mieleen, että heidän pulmansa ovat mahtaneet olla toisenlaisia kuin nykykiinalaisen kirjailijakoulun Pekingissä, jonka jäsenet lähetetään ja lähtevät kyliin ja tehtaisiin, kaikkivaltiaan kansan tykö... Vaikka mikä sen tietää? Näyttää, että on kauan kestäviä, vanhentumattomia asioita...
Kolmisensataa vuotta ennen Kristusta eläneen runoilijan Chu Juanin eräässä runossa kutsutaan takaisin kuolevaa tai kuollutta. Tämä ei ole mikään joutava laulu, vaan virsi, jota noidat käyttivät aikoinaan tosimenoissa manatessaan lähtenyttä palaamaan. Muistelenpa, että tuollaista tapahtuu vieläkin Kiinanmaan vahvuudessa...
Chu Juanin Sielumessu on iästään huolimatta maailmankirjallisuuden mahtavimpia runoja. Peloiteltuaan ensin elävää sielua tuntemattoman kaikilla kauhuilla, hän manaa lähtenyttä palaamaan entisille asuinsijoilleen. On omituista huomata, että hänen houkutuskeinoina mainitsemansa asiat eivät ole vielä vähääkään menettäneet makuaan...
Ystävät odottavat ja kauniit asuinsijat vuorenrinteellä. Ne ovat lämpimiä talvella ja viileitä kesällä. Kukat niiailevat valolle ja alhaalla kimaltaa lammikko lootuksineen. Pöytä on osattu kattaa jo silloinkin: paistit ovat mehukkaita, kastikkeet kirpeitä ja viini siemaistaan kauniista maljoista. Tyttöjen tukkalaitteet ovat kauniita, silkkipuvut seitinhienoja ja kasvot hohtavat kukan terälehtien tavoin, He ovat kevytkenkäisiä ja sittenkin siveitä. Soitto soi ja jalo, vanha virsi hymisee...
Luulisi vainajankin palaavan, niin etevästi Chu Juan osaa esittää tämän maailman hyvyydet! Ja eivätköhän vain nyky-Kiinankin runoilijat ja taiteilijat loppujen lopuksi ole yhä tässä samassa touhussa? Erona on vain se, että he kutsuvat eläviä, eivätkä kuolleita, joten heidän messullaan voi olla menestystä...
Chi Paishi ja harakkapari
Harakat saivat minut pikaisesti perehtymään kuuluisan taiteilijan Chi Paishin elämään. Jossakin museossa olin nähnyt hänen pensselinsä jälkiä, joissa on merkillistä suloa. Niissä on hänen leimasimella painettu punavärinen, maineikas nimimerkkinsä, jossa kuuluu lukevan: kuuluisan kirvesmiehen poika. Ehkä vain vanhaa kiinalaista esi-isäin palvontaa, ehkä jotakin muutakin...
Mutta se oli harakkapari, painokuvajäljennös Chi Paishin maalauksesta, joka vaikutti minuun harakkamaisuudellaan, toimeliaan näköinen, elävä lintupari. Uskoi, että harakka on harakka Kiinassakin, luonteeltaan ja ehkä elintavoiltaankin. Taustan tyhjyydessä näin suomalaisia käkkyrämäntyjä, muistin kesäaamun raikkauden, harakan tullessa kylänlaitaan tutkimaan mitä elämällä on sille varattuna sinä päivänä...
Chi Paishi on yhä elossa ja työskentelee, vaikka on vanha, yli yhdeksänkymmenen, sadankymmenellä, millä sanalla olen kuullut ihasteltavan vanhuuden kunniaa ja häpeää...
Hän on syntyisin talonpoikais-kirvesmies suvusta, seikka, joka nyky-Kiinassa voisi olla etukin, mutta ei sitä suinkaan ollut entisaikaan. Vanhan Kiinan taidemaalarit olivat hienommista säädyistä ja Chi Paishi oli yksinäinen hahmo heidän joukossaan.
Perhe oli hyvin köyhä. Kahdeksan vuoden ikäisenä Chi Paishi sai käydä kuusi kuukautta koulua.
Silloin äidin säästöt, seitsemisen kappaa jyviä, olivat lopussa ja poika sai palata karjankaitsentaan ja risujen keruuseen. Iltaisin isoisä opetti hänelle mitä tiesi, piirrellen kohennuskepillä kirjaimia tulisijan tuhkaan...
Maatyöt ovat raskaita ja Chi Paishi oli pieni ja heiveröinen. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin katsoa kirveen heilutus keveämmäksi ja lähettää poika kirvesmiehen oppiin. Siellä puu alkoi elää hänen käsissään. Hän vuoleskeli ja kaiverteli ja sitten tulivat vastaan värit ja maalaus. Kahdenkymmenen ikäisenä hän oli ammattimaalari. Vasta seitsemänkolmatta vanhana hän perehtyi paremmin luku- ja kirjoitustaitoon ja silloin myöskin runouden maailma avautui hänelle. Paitsi maalari, Chi Paishi on runoilija, kaunokirjoittaja ja sinetinkaivertaja.
Kahdeksankymmentä vuotta on Chi Paishi maalannut. Hänen siveltimensä kärjestä on ilmautunut toinenkin muotokuva, kukka ja kasvi, kala ja lintu, äyriäinen ja hyönteinen, myöhempinä vuosina yhä vapaammin, nopein vedoin. Kahdeksankymmentä vuotta maailma on sotinut, mullistukset ja muutokset ovat ravistelleet sitä. Keisarit ovat kadonneet ja uusia voimia on tullut valtaan, mutta Chi Paishi on vain istunut maalaustensa ääressä. Hän on tehnyt kauniita kirjaimia, kaivertanut sinetin ja runon sanat ovat nousseet hänen mieleensä. Hänen töitään on ollut näytteillä Japanissa, Moskovassa ja Pariisissa. Hän on eräs maailman suurista taiteilijoista...
Hän on erittäin työhullu mies. Jos hänen muistiinsa on luottamista, niin näiden kahdeksan vuosikymmenen kuluessa Chi Paishin työ on keskeytynyt vain kaksi kertaa, kaikkiaan kymmenen päivän aikana. Ensikerralla hän oli hautaamassa äitiään ja toisella kertaa hän sairasti...
Eräänä päivänä hänen pensselistään ilmautui harakkapari, joka oli omiaan tuomaan minun mieleeni suomalaisen raikkaan kesäaamun, kitukasvuisen käkkyrämännyn ja ateriatunkion, kaikki asioita, joita Chi Paishi ei ollut suinkaan maalannut...
KLASSILLISESTA OOPPERASTA
Kun ensikertoja istuu seuraamassa kiinalaista klassillista oopperaa, niin tekee välistä mieli varmistautua siitä seikasta, että on todellakin hereillä, eikä ole jotenkuten kulkeutunut painajaisunen maailmoihin. Niin maailmalle vieraalta näyttää koko näyttämömeininki, niin tyystin vailla yhteyksiä se tuntuu olevan tavalliseen elämään.
Monivärinen silkki välkkyy näyttelijäin yllä. Pukujen upeus ja omituisuus ei hevillä löytäne vertaistaan. Näyttelijäin naamat ja naamiot hohtavat maalista kankeina ja ilmeettöminä ja suurin osa heidän ajastaan kuluu taitaviin mutta toivottomiin yrityksiin selvittää kätensä suunnattoman pitkien hihojen pusseista, jonne ne kuitenkin yhä uudelleen vajoavat ja katoavat. Jotkut naamiot ovat kummallisia ja kaameita, parrat roikkuvat ohuina, luonnottomina kärpäslätkinä ja silkin valtavasta paljoudesta huolimatta jonkun sankarin maha paistaa aivan paljaana. Mitä tuokin mahtoi tarkoittaa, se on minulta tänäkin päivänä kätkettyä. Ehkä se oli vain sen ja sen dynastian pukumuotia... Intohimojen myrskyt tärisyttävät sankaria minuuttikaupalla paikoillaan, sitten hän sivelee perusteellisesti partaansa ja hänestä kohoaa kumea murina ikäänkuin kaasut myllertäisivät hänen mahassaan...
Tanssi on olemattoman vähäistä, mutta loputtomasti riittää ylen ovelan näköistä askeltamista ja kulmikkaita käännähdyksiä. Näyttelijättäret naukuvat sanottavansa omituisen korviinottavasti ja musiikki soi ylen yksitoikkoisena ja unettavana, jokunen jouhisoitin ja puinen kalistin tikankoputuksineen. Kaikenlaisia lyömäsoittimia, tiukuja ja rumpuja kiinalaisilla muuten on sangen runsaasti.
Mutta osaa musiikin unettava tahtikin kiihtyä, kun suuri taistelukohtaus lähestyy, tuo kaikenkauhea kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa vaarallisen näköiset teräaseet välkkävät, huitovat ja suhahtelevat joka ilmansuuntaan, kunnes lopulta koko näyttämö lojuu täynnä liikahtamattomia ruumismyttyjä. Ehkä se on vaikuttava kuva siitä, että Kiinanmaassa on niin monesti »sortunut tiimellykseen kaksi armeijaa...»
Mutta tuossa sekasortoisessa taisteluntemmellyksessä ennen lavalle kellistymistään, näyttelijät ovat ehtineet osoittaa monin tavoin, kuperkeikoin ja poukkuhypyin, että he voimistelijoina saavat etsiä vertaistaan.
Kiinalaiset oopperat eivät ole mitään pikkujuttuja. Kolme ja neljäkin tuntia saat istua ja ihmetellä, että oletkohan jo tosiaankin kulkeutunut johonkin tuonpuoleiseen kaameaan henkimaailmaan, johon ihminen pelkää joutuvansa rangaistukseksi synneistään, tahi oletko ilkeässä painajaisunessa...
Kiinalainen ooppera on muukalaiselle katselijalle kuten vaikeatajuinen, outo peli, jonka säännöistä hän ei ole selvillä. Lienee perin työlästä päästä siihen sisälle ja oivaltaa tuossa kaikessa, jonka nähden näkee ja kuullen kuulee, mutta ei ymmärrä, jotakin mieltä ja tarkoitusta, itua. Niin peräti kiinalaista teatteria se on. Muutaman iäisyyden pituisen illan jälkeen alkaa vahvasti epäillä, että ehkä suotta kiusaa aivojaan sellaisella, jossa ei ole mitään ymmärtämistä, alkaa ajatella, että kiinalainen ooppera on vuosituhansien takaista hengentuotetta, josta nykyajan ihminen, kiinalainenkaan yhteinen kansa, ei voi löytää mitään mieltä, tarkoitusta, itua...
Vai miten on laita? Huomasi, että teatterit, jotka ulko- ja sisäasultaan olivat yksinkertaisia ja vaatimattomia, ilman kiinalaisten palatsien ja temppeleitten kiemuraista koreutta ja komeutta, olivat ahdinkoon asti täynnä kamaa. Sai kuulla, että ooppera on Kiinassa valtavasti yleisin teatterimuoto, että sitä on toistasataa jotenkuten toisistaan eroavaa muunnelmaa, että noin miljoona kiinalaista joka päivä tulee käyneeksi katsomassa ja kuuntelemassa oopperaa. Sanghaissa, joka on yksi suurimpia maailman ihmismuurahaismättäistä, kuulosti olevan sata oopperaa, joihin kuhunkin mahtui kahdestasadasta kahteentuhanteen katsojaan, ja vain kaksi puhenäyttämöä ja kolmekymmentäseitsemän elokuvateatteria.
Mutta huomasi myöskin, että kovin monet kiinalaiset nukuskelivat esityksen aikana, vieläpä jokunen miekkonen paita rehevästi auki, kuten jollakulla oopperan pääsankarilla. Sillä pukeutumisessaan nykyiset kiinalaiset olivat ymmärtäväisiä ja kaavoista vapautuneita. Siitäkin jo älysi, ettei heillä voi olla paljoakaan yhteistä näyttämön kummallisen, loistavan ja mahdikkaan silkissä kahisemisen kanssa...
Katsomon tarkasteleminen oli tosiaankin paljon mielenkiintoisempaa kuin näyttämö askelsipsutuksineen, naukuvine näyttelijättärineen, kuperkeikkoineen ja mielettömästi melskaavine teatterimiekkoineen. Niihin väsyi ja alkoi ihmetellä, ettei Mao, muuten niin selväjärkinen mies, ole kieltänyt kiinalaista oopperaa kaikkine muunnoksineen. Sillä useassa tilaisuudessa selitettiin, että maan taide on pyrkimässä sosialistiseen realismiin, mitä se sitten lieneekin. Useasti sanottiin, että myöskin maan taide-elämää pyritään valjastamaan tuotantovoimien palvelukseen. Jos he nyt sallivat ja suosivat sellaista taidemuotoa kuin kiinalainen klassillinen ooppera, josta on vaikea löytää järjen hitua, niin väärin he kaiketi valjastavat!
Mutta mistäpä Maokaan olisi suoralta kädeltä kopannut jotakin joka ilta niille miljoonalle kiinalaiselle, jotka tulevat oopperaan? Siinäpä se juttu on.
Näimme pari katkelmaa, joissa kiinalaista oopperaa oli yritetty nykyaikaistaa. Ne olivat miellyttäviä jo sen vuoksi, että niistä pääsi sen verran kärryille, että tarkoitus oli työn ylistäminen.
Lopuksi on kerrottava, että näin yhden kiinalaisen oopperan, josta pidin, josta voin nauttia täydeltärintaa. Se oli nimeltään »Apinain kuningas Sun Vu-kung panee taivasten valtakunnan sekaisin» ja se pohjautuu vanhaan kuuluisaan kiinalaiseen kertomukseen »Matka länteen». Apinain kuninkaana oli etevä Lu Shao-chun-niminen näyttelijä, joka manasi esiin Apinain Kuninkaan itsepintaisen ja rakastettavan hahmon ovelilla apinamaisilla eleillä, jotka eivät kuitenkaan olleet suoraa matkimista. Hän oli noita, joka osasi muuttaa muotoaan ja erittäin taitava ja voimakas keihäsmies, joka monessa monituisessa yhteenotossa, jotka esittivät kiinalaisen oopperan eri taistelumuotoja, löi taivaan armeijat. Ne olivat urheilullisesti ensiluokkaista nähtävää.
Taivaan isännät olivat tietysti korskeita herroja, jotka kuitenkin kaikessa tyhmänsekaisuudessaan huomasivat, että taivaaseen pujahtaneesta Apinain Kuninkaasta voi koitua paljon vaivaa ja vastusta. Niin he turvautuivat oveliin sovitteluihin ja antoivat Apinalle arvonimen »Pyhä, joka kilpailee taivaassa suuruudesta», samalla kuitenkin asettaen hänet persikkatarhan hoitajaksi. Pian Apina huomasi tulleensa petetyksi ja ryhtyi Taivaan Äidin syntymäpäiväjuhlassa kapinaan. Hän varasti puusta Korkeaniän Päärynät ja veti naamaansa kaikki juhlaviinit ja hedelmät ja ruoat. Se oli juontia ja syöntiä kertakaikkiaan! Oli uskottava, että taivaan herkut maistuivat kuten joskus maallisetkin...
Lopuksi Apina palasi kotiinsa maan vuorille, eivätkä taivaan isännät monista raivokkaista yrityksistään huolimatta voineet häntä voittaa.
Näyttelijän esille manaama Apinain Kuninkaan hahmo oli jotakin, joka korvasi monet painajaisunenomaiset, pitkät, ikävät illat kiinalaisessa klassillisessa oopperassa.
Ja kun tultiin ulos Nuorisoliiton talosta, niin ilotulitus sähähteli ja loisteli Pekingin yömustalla taivaalla. Vapunpäivä oli vuorokauden päässä ja kiinalaiset kokeilivat kojeitaan.
LU HSUN
Elämästä
Lu Hsun on vuosien 1881—1936 välillä elänyt kirjailija, jota kiinalaiset nykyään pitävät suuressa arvossa maan uudenaikaisen kirjallisuuden alkajana ja jopa kyvyltään ja mittasuhteiltaan maailmankirjallisuuden harvoihin suuriin kuuluvana.
Lu Hsun oli syntyisin Chesiangin vanhasta kuuluisasta kaupungista ja hänen alkuperäinen nimensä oli Chan Shujen. Kirjailijanimekseen hän otti aikoinaan äitinsä tyttönimen. Hänen isoisänsä oli virkamiehenä Pekingissä, mutta heitettiin lopulta jostakin tuntemattomasta syystä vankeuteen ja perhe köyhtyi. Lu Hsun eli synnyinseudullaan kahdeksanteentoista ikävuoteensa asti, kävi koulua ja perehtyi laajalti Kiinan vanhaan kirjallisuuteen, ei ainoastaan viralliseen ja oikeauskoiseen, vaan myöskin harvinaisempiin »epävirallisiin historioihin». Lisäksi hänellä oli tilaisuus tutustua maaseutuun, sen asukkaisiin ja olosuhteisiin, jolla seikalla on sanottu olleen suuren vaikutuksen hänen luonteenmuodostukseensa ja myöhempään kirjalliseen luomistyöhönsä. Nuoruudenvuosilta oli peräisin myöskin hänen suuri mielenkiintonsa kuvataiteisiin.
Lu Hsunin lapsuuden ja nuoruudenvuosina länsimaisten imperialististen valtojen tunkeutuminen Kiinaan kävi yhä kiihkeämmäksi ja maan keisarillinen hallitus rappeutui rappeutumistaan ja kävi kykenemättömäksi. Ikivanhan feodalismin ja kaupallisen kapitalismin sekoitus oli omiaan luomaan yhteiskunnan, jota Lu Hsun alkoi jo varhain inhota ja vihata...
Kahdeksantoista ikäisenä hän jätti synnyinseutunsa ja opiskeli nelisen vuotta Nankingissa Rautatie- ja Kaivoskoulussa, jossa opetettiin länsimaisia tieteitä ja tekniikkaa. Tänä aikana tutustuminen Darwinin »Lajien syntyyn» oli hänelle suuri elämys.
Tutkinnon suoritettuaan hän sai valtion apurahan opiskelua varten Japanissa. Lu Hsunin oli määrä perehtyä lääketieteeseen, mutta oman kertomansa mukaan hän sai herätyksen eräässä filminäytännössä. Siinä kuvattiin välikohtaus venäläisjapanilaisesta sodasta. Muuan vakoiluista syytetty kiinalainen mestattiin, eivätkä hänen kuolintuskansa näyttäneet tekevän mitään vaikutusta kuvaa katsoviin maanmiehiin. Silloin Lu Hsun ajatteli, ettei ole niinkään tärkeätä pelastaa muutamia ruumiita. Kiinalainen henki on herätettävä tylsyyden tilastaan ja siihen puuhaan hän ei keksinyt sen tehokkaampaa asetta kuin kirjallisuus...
Näiltä Japanin-vuosilta ovat peräisin hänen ensimmäiset esseensä ja myöskin käännökset venäläisestä ja Itä- ja Pohjois-Euroopan kirjallisuudesta. Kiinan lisäksi hän ymmärsi japania ja saksaa. Näiltä tahi myöhemmillä vuosilta ovat ne näytteet Suomen kirjallisuudesta, jotka hän käänsi kiinankielelle saksasta. Canthia, Ahoa, Alkiota, Kallasta on yritetty tulkita kiinankielen salamyhkäisillä merkeillä...
1909 Hsun palasi kotimaahansa ja oltuaan joissakin opetustoimissa sai vuonna 1912 paikan opetusministeriössä Pekingissä. Tässä virassa hän pysyi vuoteen 1926, siinä sivussa opettaen yliopistoissa ja tehden eräitä kirjallisia ja taiteellisia tutkimustöitä. Seuraavat vuodet olivat hänelle sisäisesti vaikeita vuosia. Vuoden 1911 vallankumous ei ollut tehnyt tehtäväänsä. Keisarius, Mantsu-dynastia, oli sysätty syrjään, mutta feodalismi ja imperialismi jatkuivat täydeltäterää. Sotaherrat ja seikkailijat olivat vallanpäällä ja ulkomaiset imperialistit kilpailivat vaikutuspiireistä. Heidän suuri keskinäinen sotansa lännessä antoi kuitenkin Kiinalle jonkinlaista helpotusta ja hengähdysaikaa. Ilmestyi kansallista kapitalismia ja teollisuustyöväestöä.
Vasta 1918 Lu Hsun aloitti kirjallisen työskentelynsä ja julkaisi kertomuksen »Hullun päiväkirja», katkeran hyökkäyksen kiinalaista feodaalista perhejärjestelmää ja vanhoja konfutselaisia uskonkappaleita vastaan. Samoihin aikoihin hän aloitti myöskin esseetuotantonsa, »haja-ajatukset», jotka kiinalaisten asiantuntijain mukaan ovat sekä määrältään että laadultaan hänen tuotantonsa tärkein osa. 1923 ilmestyi hänen ensimmäinen kertomuskokoelmansa »Huutoja», jonka jälkeen Lu Hsunia on pidetty Kiinan uudenaikaisen kirjallisuuden perustajana ja realismin isänä.
Mutta kynä ei ollut hänen ainoa aseensa. Hän luennoi parissakin yliopistossa, toimitti julkaisuja ja ohjaili nuoria kirjailijoita. Vuoden 1926 yliopistolevottomuuksien jälkeen hän oli pakoitettu lähtemään Pekingistä. Toimittuaan opettajana parissa yliopistossa, viimeksi Kantonissa, hän siirtyi 1927 Sanghaihin, jossa asui kuolemaansa asti tehden kirjallisia töitä. Hän perusti aikakauslehden ja teki paljon käännöstöitä. Määrältään ne ylittävät hänen oman tuotantonsa. Viimeisenä kautenaan hän lähestyi yhä enemmän kommunisteja, vaikka ei koskaan tullutkaan puolueen jäseneksi.
Keuhkotauti teki hänestä lopun.
Ah Q
Kun on kuullut, että kiinalaiset pitävät Lu Hsunia yhtenä maailman suurimmista kynämiehistä, tekisi mieli tietää mistä ja miten hän kirjoittaa. Tämä pysynee olennaiselta osaltaan kiinankielen ja sen monilukuisten kirjoitusmerkkien taitajain salaisuutena, koska käännös on vain varjoa...
»Tosikertomus Ah Q:sta» kuului Lu Hsunin ensimmäiseen kertomuskokoelmaan ja on hänen kuuluisimpiaan.
Alkulauseessaan hän on olevinaan ymmällä, eikä tiedä miksi hänen sankarinsa historiaa olisi oikein nimitettävä. Päähenkilön syntyperä ja nimi on myöskin jotenkin epäselvä asia. Tuntuu pulmalliselta kuinka hän sitten olisi sellainen henkilö, jonka »nimi säilyy bambulevyissä ja silkissä...»
Ah Q oli, vaikka hänellä oli ikää, perheetön poikamies ja asui Suojelusjumalan Temppelissä. Hänellä ei ollut mitään vakituista tointa, vaan hän eli satunnaisista ansioista. »Jos oli vehnää leikattavana, hän leikkasi, jos riisiä jauhettavana, hän jauhoi, jos vene sauvottavana, hän sauvoi.» Lisäksi paikkakuntalaiset pitivät häntä pilkkanaan ja ilonlähteenään. Joutilaat kiusantekijät olivat tavallisesti tyytyväisiä vasta »vedettyään häntä palmikosta ja jysäytettyään hänen päätään seinään neljä tai viisi kertaa». Varoissaan ollessaan Ah Q joi mielellään viiniä ja pelasi uhkapeliä.
Hänellä oli »kallisarvoinen unohtamisen kyky» ja hän eleli jotenkuten. Kerran hän kuitenkin tuli kiusanneeksi erästä nunnaa, pannakseen vahingon kiertämään, ja tämä puolestaan toivotti, että Ah Q kuolisi lapsettomana. Tämä muisti nyt sananlaskun »on kolmea lajia pojalle sopimatonta käytöstä, joista pahin on lapsettomuus». Nainen alkoi alinomaa pyöriä hänen mielessään, kunnes hän ei sopivan tilaisuuden tultua voinut olla pyytämättä erään paikkakunnan arvohenkilön naispalvelijaa »nukkumaan kanssaan». Nainen oli omituinen ja juoksi pakoon ja syntyi suuri hälinä. Bambuseipäät heiluivat ja Ah Q:n oli annettava oikeudenpalvelijalle käteisten varojen puutteessa huopahattunsa. Sitäpaitsi hänen toppatakkinsa jäi arvohenkilön taloon, eikä hän saanut mennä sieltä kyselemään perimätöntä palkkaansa.
Ah Q:n elämä ja toimeentulo kävi tämän jälkeen suoraan sanoen pulmalliseksi. Viinikauppa ei antanut hänelle luottoa, Suojelusjumalan Temppelin vartija alkoi vaatia häntä muuttamaan, naiset pakenivat seinien suojaan hänet nähdessään ja kaiken kukkuraksi kukaan ei antanut hänelle työtä. Tämä merkitsi nälkää ja loppujen lopuksi Ah Q:lla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä muille markkinoille, varastettuaan ensin Hiljaisen Itsekehityksen Luostarin puutarhasta nauriita evääkseen.
Mutta hän palasi uudessa puvussa ja vyö mutkalla rahakukkaron painosta. Viinikaupan tiskin ääressä hän helisteli kolikoita ja määräsi: »Tuokaa viiniä, käteisellä!» Puhuttiin, että eräät henkilöt olivat saaneet ostaa häneltä edullisesti vaatekappaleita ja paikkakunnan arvoperheet kääntyivät hänen puoleensa samoissa asioissa. Ah Q:lla ei ollut kuitenkaan enää jälellä muuta kuin oviverho, jonka senkin oikeudenpalvelija otti »korvauksena», vaatipa vielä rahaakin. Ah Q ei suinkaan salannut matkojaan, vaan kertoi uteliaille kerskaillen kokemuksistaan. Hän oli ollut vain mitätön varkaitten apuri ja kun hänen päämiehensä olivat eräässä tilaisuudessa joutuneet pulaan, oli Ah Q onnistunut pakenemaan saalista mukanaan ja oli nähnyt parhaaksi tulla tavalliselle oleskelupaikkakunnalleen asti.
Sitten tuli vuoden 1911 vallankumous, jolloin Mantsu-dynastia kukistui. Ah Q oli jo kauan sitten kuullut vallankumouksellisista, olipa hän matkoillaan nähnyt omin silmin kuinka heiltä katkaistiin kaula ja pitänyt sellaisia tilaisuuksia »hienoina näytöksinä». Hän ei pitänyt vallankumouksellisista, ollen jotenkuten siinä uskossa, että »kapina voi tehdä hänen olonsa vaikeaksi».
Mutta nyt, juotuaan viiniä, hän tuli toisiin ajatuksiin, kuvitteli olevansa vallankumouksellinen ja kiljui kadulla kulkiessaan: »Kapina, kapina!»
Hän lauloi: »Minä isken teitä teräsnuijalla...»
Porteillaan seisoskelevat ja vallankumouksesta keskustelevat arvohenkilöt puhuttelivat häntä arasti ja kutsuivat »vanhaksi veikoksi».
Majapaikassaan Suojelusjumalan Temppelissä Ah Q:n mielikuvitus alkoi oikeinkin elää.
»Kapina? Se voi olla hupaista... Ryhmä vallankumouksellisia tulee valkoisissa puvuissa ja kypäröissä, kantaen litteitä veitsiä, teräsmoukareita, pommeja, ulkolaisia pyssyjä, kaksiteräisiä, teräväkärkisiä puukkoja, väkäpäisiä keihäitä. He tulevat Suojelusjumalan Temppeliin ja huutavat: Ah Q! Tule meidän kanssamme! Ja minä menen heidän kanssaan...»
Silloin paljon paikkakunnan asukkaita tulee kuolemaan, »mutta ehkäpä säästän muutamia». Hän menee suoraan sisälle ja availee arkkuja, joissa on rahaa ja arvoesineitä. Eräitä tietämiään huonekaluja hän ottaa omaan käyttöönsä Temppeliin. Hän määrää ne kannettavaksi »ja nopeasti sitten, elleivät halua läimäystä naamaansa»... Vaimojakin olisi silloin vara valita.
Seuraavana päivänä hänen rahansa olivat jo lopussa ja nälkä oli hänen seuralaisenaan. Ah Q kuuli ihmeekseen, että paikkakunnan arvohenkilöt olivat jo ennen häntä heittäytyneet vallankumouksellisiksi, punoneet ja sitoneet palmikkonsa piiloon, menneet Hiljaisen Itsekehityksen Luostariin ja ottaneet pois taulun, johon oli kaiverrettu: Kauan eläköön keisari...
Ah Q vätysti bambuisten syömäpuikkojen avulla palmikkonsa piiloon ja yritti ottaa yhteyttä näihin paikkakunnan arvohenkilöihin päästäkseen mukaan vallankumoukseen, mutta nämä antoivat hänelle keppikyydin. Juostuaan pakoon »enemmän kuin kuusikymmentä askelta» Ah Q ajatteli, että koska arvohenkilöt eivät sallineet hänen olla vallankumouksellisen, niin hänellä ei ollut tietä avoinna. Kaikki hänen kunnianhimonsa, päämääränsä, toiveensa ja tulevaisuutensa oli luhistunut yhdellä iskulla. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut itseään niin litteäksi. Hän oli aikeissa päästää palmikkonsakin vapaaksi, mutta saatuaan luotolla pari kupillista viiniä, katkonaisia kuvia valkoisista kypäreistä ja asepuvuista ilmestyi jälleen hänen mieleensä.
Muutamana yönä tuli sitten vieraita vallankumouksellisia, jotka ryöstivät erään varakkaan paikkakuntalaisen talon. Ah Q oli hyvin vihoissaan siitä syystä, etteivät he olleet kutsuneet häntä mukaansa. »Enkö minä saisi kapinoida, vaan ainoastaan te? Hyvä on, kapinoikaa! Kapinasta katkaistaan kaula...»
Eräänä lähiyönä kävi kuitenkin niin, että Ah Q itse otettiin komeasti kiinni Suojelusjumalan Temppelistä sotaväki-, poliisi- ja -etsiväosastojen ja konekiväärin voimalla ja hänet raahattiin kaupungin vankilaan. Sieltä hän joutui kaljupäisten ja pitkäkauhtanaisten miesten eteen, »jotka tuijottivat häntä hurjasti yrmein kasvoin» ja kehoittivat häntä tunnustamaan. Mutta Ah Q tiesi ainoastaan, että »he eivät tulleet kutsumaan minua». Hänen käskettiin kirjoittaa nimensä erääseen paperiin, mutta kun Ah Q ei osannut kirjoittaa, oli hänen piirrettävä ympyrä. Hän oli hyvin häpeissään kun ympyrästä ei tullut aivan pyöreää.
Tällä välin ryöstön uhriksi joutunut arvossapidetty henkilö riiteli kapteenin kanssa. Hänen mielestään olisi ollut tärkeintä saada takaisin varastetut tavarat. Mutta kapteeni sanoi että tärkeintä oli julkinen esimerkki. Yhden rankaiseminen peloittaa satoja! Oli tapahtunut paljon ryöstöjä. Oli saatava ainakin yksi tapaus selvitetyksi...
Ah Q puettiin valkoisiin liiveihin, joissa oli joitakin mustia kirjainmerkkejä, hänen kätensä sidottiin selän taakse ja hänet nostettiin rattaille, joilla ajettiin pitkin kaupungin katuja, joiden molemmin puolin oli töllistelijöitä. Ah Q alkoi ymmärtää mikä häntä odotti ja oli häpeissään, »ettei ollut laulanut yhtään värssyä oopperasta». Mutta hän ei kiireissään löytänyt mielestään sopivaa laulua. »Minä lyön teitä teräsnuijalla» olisi ollut, mutta sitä laulaessa olisi pitänyt nostaa kättä, niin hän tuumi, ja hänen kätensä olivat sidotut.
Niin kulkue eteni äänettömästi. Jälkeenpäin »yleinen mielipide oli epäsuopea. Enimmät ihmiset olivat tyytymättömiä, ajatellen, että ampuminen ei ollut ollenkaan niin hieno näky kuin kaulan katkaiseminen. Ja mikä naurettava rikollinen tämä olikaan ollut kulkiessaan niin monien katujen kautta laulamatta värssyäkään oopperasta. He olivat seuranneet häntä tyhjän takia.»
Sanghain asunto
Merkkinä Lu Hsunille osoitetusta arvonannosta uudessa Kiinassa on sekin seikka, että kokonaista kolme taloa, joissa hän on elänyt ja asunut on nykyään kansallisina muistomerkkeinä. Ensimmäinen on hänen syntymäpaikkansa Chekiangissa, toinen Pekingissä, jossa hän loi kirjailijamaineensa ja kolmas Sanghaissa, missä hän eli ammattikirjailijana ja kuoli.
Kaksi näistä taloista tulimme nähneeksi. Sanghaissa kuulimme ensin lyhyen esitelmän Lu Hsunista. Suuri kirjailija, ajattelija, vallankumouksellinen, realismin mestari. Tuotanto novelleja, esseitä ja ajatelmia. Kansallistunnetta ja kansainvälisyyttä. Vaikutus suuri nykyään. Tietysti saimme tietää mitä Mao Tse-tung oli hänestä sanonut. »Konfutse oli feodalismin tietäjä, mutta uuden Kiinan tietäjä on Lu Hsun.» Ja: »Lu Hsunilla oli taipumattomin selkäranka ja hänessä ei ollut pienintäkään merkkiä nöyristelystä ja orjamaisuudesta. Tällainen luonne on aarre siirtomaa- ja puolisiirtomaakansan keskuudessa...»
Yllättävää oli kuulla, että Lu Hsun oli käännöstoimintansa yhteydessä tutustunut myös siihen, mitä aivot olivat ajatelleet ja sydän tuntenut jossakin kaukaisen Suomen taivaan alla...
Laskimme seppeleen hänen haudalleen. Hautaus oli ollut vain puolittain julkinen, mutta kuitenkin kymmenisen tuhatta ihmistä oli ollut paikan päällä. Japanilaiset olivat hävittäneet ja tasoittaneet haudan ja se oli rakennettu uudelleen. Oli omituista kuulla, ettei Lu Hsun saisi vieläkään rauhassa muuttua maaksi, josta hän oli tullut, vaan hänen jäännöksensä siirrettäisiin toiseen paikkaan, jossa maanpinnalla olisi tietenkin jotakin komeampaa...
Lu Hsunin muistotaloja oli kaksikin. Toisessa hän oli asunut ja viereiseen oli järjestetty hänen tuotantoaan ja elämänkulkuaan esittelevä museo. Siellä oli aikakauskirjoja ja sanomalehtien liitteitä, joita hän oli toimittanut, hänen käsikirjoituksiaan ja kaikki hänen painetut teoksensa. Siellä näki hänen elämäänsä liittyviä asiakirjoja ja valokuvia hänen elämänsä eri kausilta. Eräässä hän seisoi Bernard Shawn rinnalla madame Sunjatsenin talon puutarhassa. Siellä sai tietää, että Lu Hsun oli opiskellut lääkäriksi. Hän käytti kynäänsä kuin leikkausveistä tutkiessaan vanhan Kiinan sairauksia...
Siellä oli hänen veistokuvansa ja seinillä riippui hänen kokoamiaan puupiirroksia, maalauksia ja uudenvuodenkuvia. Hän oli ollut nuorten taiteilijain ystävä. Oli kasa tyhjiä taulunkehyksiä, joita hän oli lainannut köyhille taiteilijoille, kun nämä pitivät näyttelyitä.
Talo, jossa hän oli asunut neljänä viimeisenä vuotenaan oli kolmikerroksinen. Alinna oli olohuone ja ruokasali, sitten Lu Hsunin oma huone ja jonkinlainen varasto ja ylinnä lastenhuone ja vierashuone. Sanottiin, että siinä oli usein majaillut vainottuja kommunistipuolueen jäseniä, vaikka Lu Hsun ei itse koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen. Kaikki huoneet olivat pieniä ja yksinkertaisesti kalustettuja.
Lu Hsunin elämäntavat olivat vaatimattomia. Hän käytti paikattuja vaatteita ja kumilipposia. Seinällä riippui kaksi hänen parasta pukuaan, villakankainen kansallinen kauhtana, Pekingissä tehty, jota hän oli pitänyt toistakymmentä vuotta ja toinen silkkinen, johon hän oli saanut kankaan lahjaksi vierailleelta amerikkalaiselta kirjailijattarelta Agnes Smedleyltä. Viinistä hän piti, mutta joi sitä niukasti...
Kun aioimme lähteä kävi selville, että seudun utelias nuoriväki oli piirittänyt uloskäytävän niin sankoin joukoin, että oli kutsuttava avuksi myhäilevä poliisi, ennenkuin tie aukeni...
Pekingiläinen talo
Viimeisenä kiinalaisena päivänämme, kun retkikunnastamme oli vain rippeet jäljellä — se ei ollut kokonaisuudessaan mahtunut yhteen lentokoneeseen — tutustuimme Lu Hsunin viimeiseen asuntoon Pekingissä. Taivaalla ajelehti pilviä ja automme pölähdytteli pölyä ahtailta ja mutkikkailta kujilta, hutungeilta. Viimeksi oli käveltävä kappaleen matkaa. Näitä kaupunginosia länsi nimitti ennen »kiinalaiseksi», silloin kun se valvoi täällä »kaupan vapautta», kukisteli kapinoita ja isännöi. Molemmin puolin katua oli harmaita multamuureja tahi sileätä rappausta. Niiden takana piileskelivät yksikerroksiset talot. Mutta köyhännäköisen vallin takana kuuluu monesti olevan kodikasta ja komeaa ja tilavaa. Talon arvon kuuluu usein määräävän etupäässä pihamaan avaruus. Ensikerran pääsin nyt kurkistamaan pekingiläiseen yksityisasuntoon. Ja tämäkin oli museo, joka kertoi jostakin, mikä oli mennyttä...
Auto lienee Pekingin hutungeilla vielä verrattain harvinainen ilmestys. Sen komeat torventörähdykset ja oudot hahmomme savimuurien vieressä ehtivät koota jo pienoisen parven uteliaita. Useamman kerran olin pannut merkille, että kiinalaiset olivat siinä suhteessa hyvin virkeitä ihmisiä: oli nähtävä mitä tapahtuu...
Vastaanottajamme, kookas, komearyhtinen partamies ja vanhanpuoleinen vaimoihminen, panivat portin lukkoon näiden kurkistelijain takia. He olivat tämän museon, joka käsitykseni mukaan ei ollut aivan valmiina eikä yleensä vielä avoinna yleisölle, hoitajia ja oppaita. Voi arvailla heidät pariskunnaksi.
Tulimme pienelle kivetylle pihamaalle. Mutta kivien lomitse oli pantu kasvamaan puita ja puiden varjossa oli pöytä ja tietenkin vihreätä teetä kaadettiin kauniisiin kuppeihin. Komearyhtisen miehen harmaan parran kätköissä oli tallella paljon asioita Lu Hsunista ja hänen elämästään. Kirjailija oli ostanut tämän talon 1923, korjauttanut sen seuraavana vuonna ja asunut siinä toukokuusta 1925 elokuuhun 1926, jolloin ajan aallot pakoittivat hänen lähtemään muihin maisemiin...
Yleensäkin Lu Hsunin täytyi aina olla valmiina lähtemään kuin sotamiehen, tiesi pysty partamies. Aika oli sellainen ja kirjailijan suhde aikaan, vallanpitäjiin, isäntiin. Hän näytti meille Lu Hsunin työhuoneessa hänen matkakoriaan, kookkaanlaista, sulavamuotoista, juurista punottua. Siihen tämä oli sullonut tavaransa ja taloutensa aina lähtiessään. Työhuone oli pieni kivipermantoinen huone perheen yhteisen ruokailu- ja pesuhuoneen takana. Siellä oli kirjoituspöytä ja pari tuolia, vuode ja verhon peittämä vaatekomero ja lattialla matkakorin lisäksi arkku. Seinällä riippui maalauksia ja kirjailijan tokiolaisen opettajan valokuva ja eräs kookkain kirjaimin kauniisti tekstattu taulu, muinaisen runoilijan lause. Siinä kuului sanottavan tähän tapaan:
— Pelkään, että käki laulaa syksyn tuloa ja kansani joutuu vieraan vallan alaiseksi...
Ruokailuhuoneen toisella sivustalla oli pieni kirjasto hyvässä järjestyksessä ja toisella puolen, isommassa huoneessa, oli asunut kirjailijan äiti. Lu Hsun oli silloin poikamies.
Tämän rakennuksen takana oli vielä toinen taloon kuuluva pihamaa, takapiha. Sielläkin kasvoi pensaita. Erään niistä oli kirjailija itse istuttanut. Keskellä pihaa oli kivikautinen, ahdassuinen kaivo. Aira Kolula meni kurkistelemaan sinne ja hänen kynänsä putosi kilisten alas ja kuului luonteenomainen ääni, kun vesi nielaisi sen saaliikseen. Tahi ehkäpä kiinalaiset nostavat sen joskus ylös päivänvaloon ja ihmettelevät kuinka Lu Hsun oli jo tuntenut kuulakärjen, eikä vain halpalaatuisia siveltimiään...
Etupihan toisella puolella, päärakennusta vastapäätä, oli toinen rakennus. Siinä oli otettu vieraat vastaan ja siihen he olivat saaneet majoittua. Lattialla oli arkkuja, seinillä kirjahyllyjä, hiilipiirros kirjailijasta vuodelta 1926 ja suurikokoinen valokuva jonkun tyttökoulun oppilaista.
Portin pielessä oli vielä kolmas rakennus. Lu Hsunin aikana siinä oli asunut palvelija ja nyt siinä oli tämän museon toimisto ja luultavasti opaspariskunta asui siinä. Meitä ei viety sinne sisään, joten oikea elävä yksityisasunto Pekingin laajassa kaupungissa jäi kuin jäikin minulta näkemättä...
Vierailumme oli päättynyt. Pysty partamies ja vanha, kiltinnäköinen vaimonpuoli katosivat meiltä ainaiseksi savimuurien suojaan, uteliaat olivat häipyneet portin edustalta, kiiltäväkupeinen vaunu törähti terhakasti ja pekingiläinen tomu hulmahteli höölisti...
Tuntui varmalta, että uusi Kiina aikoi muistella kauan Lu Hsunia.
KIRJA
Selailin vanhoja englanninkielisiä kirjoja, jotka käsittelivät idän suuria uskonnoita, maantiedettä ja historiaa ja Kiinaa varten kirjoitettuja matkaoppaita ja ihmettelin kuinka suuresti näköalat olivat muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä. Eipä ole kummastelemista jos »valkoinen mies», joka ennen oli täällä päälläpäsmärinä, on harmissaan ja röyhkeänä, erityisesti amerikkalainen, joka on ottanut kantaakseen »valkoisen miehen taakan»...
Myymälänhoitaja, hyvin siistin ja sivistyneen näköinen mies, voi silloin tällöin häiritä rauhaani hiljaisella ja arastelevalla huomautuksella:
— Kiinalaisia klassikoita...
Ja hän tarjosi minulle vanhoja englantilaisia käännöksiä kahdennentoista vuosisadan kiinalaisista romaaneista, »Vesiraja» ja »Kaikki ihmiset ovat veljeksiä», kuudennentoista vuosisadan »Punaisen huoneen unta» ja yli 2300 vuotta sitten eläneen runoilijan Chu Juanin runoja.
Tämä hiljainen kaupankäyntimme tapahtui pekingiläisessä suuressa narikassa, jonka nimeä en ole tullut merkinneeksi muistiin. Siinä oli loputtoman tuntuinen määrä mutkikkaita, eksyttäviä ja hämäriä käytäviä. Esillä oli kaikenlaatuista kalua, jotka oli helppo sivuuttaa, koska tarpeeton tavara on aina minua hirvittänyt. Mutta sotkuisilla kujilla oli mukava kuljeskella ja seurata ihmisvilinää. Sitäpaitsi löysin sieltä aina vanhoja kirjoja ja verestä viinaa...
Vanhojen kirjojen myymälässä oli paitsi kiinalaisen, maailman vanhimman kirjoitustaidon näytteitä, myöskin aikamoinen määrä suurilla länsimaisilla kielillä painettuja kirjoja, etenkin englantilaisia. Myyjiä oli tavallisesti kaksikin, mutta minun aikanani ei sinne koskaan sattunut asiakkaita, vaikka kävin paikan päällä useita kertoja. Tämä oli sitäkin oudoksuttavampaa, kun saman kadun varrella olevassa suuressa kirjakaupassa oli aina runsaasti ostajia. Olipa se sunnuntaisin, jolloin se myöskin oli auki, täynnä kuin pistetty kirjoja selailevaa nuorisoa. Kiinalainen lienee hyvin päättäväisesti kääntänyt selkänsä vanhalle...
Tämä oli viimeinen vierailuni laajassa narikassa ja käytettyjen kirjojen myymälässä. Ihmettelin minkälaatuiset ihmiset lienevät ennen omistaneet lehteilemäni kirjat, mitä he olivat ajatelleet ja aikoneet. Luultavasti nekin olivat lähteneet Kiinanmaasta tahi sitten maa oli perinyt heidät, kuten se omansa perii... Viimeinen, vähäinen ja vaisu hymy kirjakauppiaan kasvoilla, viimeinen arasteleva kiinalaisen klassikon esittely. Mikä hänen paikkansa lienee ollut suuressa kiinalaisessa vallankumouksessa? Muukalainen sai sen käsityksen, että tuo kirjakauppias oli kuin kärryiltä pudonnut, tienoheen unohtunut...
»Vesirajat» ja »Punaisen huoneen unet» ovat kylläkin kirjoja, joita kiireellinen uusi aikakin suosii...
Eilen olimme käyneet Pekingin kaupungin kirjastossa. Vanhaa kiinalaista palatsityyliä, vaikka rakennus oli uudenpuoleinen. Komea huone, jossa kolme kirjastoihmistä tarjosi meille tavanomaiset teet ja tilastot. Ulkona läimähteli salamoita, ukkonen jyrisi ja rankka sadekuuro kulki ohi. Kirjastossa oli 2 250 000 nidettä, joista noin kymmenen prosenttia vieraskielisiä. Se oli auki puoliyhdeksästä puolikymmeneen illalla. Kirjasto omisti käsikirjoituksia, jotka olivat peräisin viidenneltä ja painettuja kirjoja yhdeksänneltä vuosisadalta. Kirjaston puolesta tehtiin valistustyötä uusien kirjojen hyväksi.
Kiinalainen suosii runoutta. Länsimaisista kirjailijoista tunnetaan parhaiten London, Dreiser, Dumas, Aragon ja Nexö ja venäläisistä Gorki ja Ostrovski. Ennen harrastettiin klassikoita, nykyään uudempaa edistyksellistä kirjallisuutta.
Kiertokäynti lukusaleissa, joissa keskipäivän hetkestä huolimatta oli kansaa, nuoriso-osastolla melkein tungosta. Pioneerien punaiset liinat välähtelivät. Vaikka kiinalainen onkin kirjoittanut yli kolme vuosituhatta, niin se on näihin asti ollut etupäässä harvojen, parempien ihmisten asia. Laajoille kansankerroksille kirjat ovat jotakin aivan verestä. Ne käsitetään aseeksi, huomattavaksi voimaksi...
Vanhojen kirjojen ja harvinaisten käsikirjoitusten osastolla istui joku pitkätukkainen, paperinkalpea ja yksinäinen tutkija. Hän toi mieleen päivänvalon häiritsemän pöllön. Mitä hän ajatteli suuresta kiinalaisesta vallankumouksesta? Tahi oliko hän tullut huomanneeksi, että jotakin sellaista oli tapahtunut?
Vieraskielisten kirjojen osastolla kirjastovirkailijat kaivoivat esiin kaksikin englantilaista Kalevala-käännöstä, joita merkeistä päättäen oli joitakin kertoja lainattu ja luettu. Niin pilkisti pieni, kaukainen Suomi esiin noiden kolmattamiljoonan kirjanidoksen joukosta. Kiinan taivaan alla oli luettu vakavanhasta Väinämöisestä...
Kirjaston sivurakennuksessa vaikutti kyllä toinen partamies, uudempi ja suurempi profeetta, Marx. Hänelle oli annettu tilaa, kirjaa jos kuvaakin valtavan leveästi. Mutta vilahtipa vain meidänkin partamiehemme.
Kiinalainen on tuntenut kirjan kovin kauan aikaa, mutta tänä päivänä se on hänelle yhäti uusi asia. Kaikesta päättäen hän näyttää pitävän painotuotetta syvästi elämänmenoon vaikuttavana voimana.
JANGTSEA
Numeroita
Näimme Jangtsen ensikerran Nankingin luona. Juna ylittää virran lautalla, mutta me emme tällöin olleet enää junassa, koska jätimme vaunumme muutamiksi päiviksi. Jangtsen yli ei ole vielä missään siltaa, mutta sellainenkin on jo tekeillä Hankoussa.
Kiina on jokien maa. Lisäjoet mukaan luettuna sen alueella on kuudettasataa huomattavaa virtaa. Yli 90 000 kilometriä niiden juoksusta on laivakululle sopivaa ja siitä noin 26 000 kilometrin matka voidaan kulkea höyrylaivoilla. Vesiväylät ovat Kiinalle tärkeitä, sillä rautateitä on maan laajuuteen katsoen vallan vähän. Yli puolet sisävesiliikenteestä on jo valtion hallussa. Sen sanotaan olevan edullista, koska asiat voidaan tällöin järjestää järkiperäisiksi ja taloudellisiksi.
Jangtse kiehtoi mieltä. Ylitimme sen laivalla ja vettä oli tosiaankin leveästi. Se on maailman mahtavimpia virtoja. Kaksisataamiljoonaa ihmistä syöpi leipäänsä Jangtsen laaksossa. Kymmenentuhannen tonnin valtamerilaivat voivat nousta sitä ylöspäin yli tuhat kilometriä ja pienemmillä laivoilla pääsee 2 800 kilometrin päähän rannikolta.
Entisinä aikoina imperialistiset valtiot olivat ottaneet »oikeudet» Kiinan suurien virtojen laivaliikenteeseen. He hallitsivat kauppaa ja heidän tykkiveneensä kuljeskelivat jokia pitkin ja »rauhoittelivat» kansaa. Kun Kiinan ensimmäisen vallankumouksellisen sisällissodan aikana vallankumoukselliset joukot olivat ottaneet haltuunsa Nankingin vuonna 1927, niin Jangtselle ankkuroituneet englantilaiset ja amerikkalaiset sotalaivat tulittivat kaupunkia tuhoten ja tappaen mitä sattui...
Nyt Nankingin luona liikkuu laivoja vain rauhantöissä. Näkyy neliskulmaisia purjeita, jotka viehättävät silmää. Purjealuksia, junkkeja, kuuluu olevan käytännössä yli kolmesataatuhatta kappaletta ja yhteistoiminnassa ne ottavat kerralla vetten päälle noin neljänmiljoonan tonnin lastin. Ne pitävät yhteyttä satamien ja syrjäsempien kylien välillä, vievät tehdastavaraa ja tuovat viljaa ja muita maantuotteita.
Tehdas
Rankingista käsin teimme myöskin pitemmän retken pitkin Jangtsea. Virta hohteli leveänä, niin leveänä, että meikäläisen pieniin juokseviin vesiin tottuneen oli työläs käsittää, että oltiin joella, virralla. Vettä oli leveästi ja todistusten mukaan varsin pitkästi, noin viitisentuhatta kilometriä. »Sininen Joki», vaikka savenkarvaiselta se näytti ja sakealta. Epäilemättä ruokaisaa vettä. Jotkut Lapin tunturivedet voivat olla kirkkaudessaan ja läpikuultavuudessaan kauniita katsella, mutta ei niiden äyräillä elä miljoonia. Täällä oli rannoilla vehmautta. Vain etempää vuorienrinteiltä paistoi keltaista, karua maata.
Aluksemme oli vanha, katettu, proomua muistuttava hinaaja. Emmekä me olleet yksin liikkeellä. Näkyi pitkiä hinattavia aluskaravaaneja. Se homma on kuulemma järjestetty entistä taloudellisemmaksi neuvostoliittolaisten esikuvien mukaan. Purjeet kohoilivat neliskulmaisina tilkkumattoina. Silmään sattui uutta ja vanhaa, vuosisatain takaista...
Oli helteistä, onnellisen lämmintä.
Pysähdys- ja käännepaikassa näimme kemiallisen tehtaan. Sen olemus pysyy tietenkin asiaanperehtymättömältä kätkettynä, mutta suuri tehdaslaitos on omiaan tekemään ikäänkuin taiteellisesti tehoavan vaikutuksen. Suuria saleja, konehirviöitä, valtavia vauhtipyöriä, jättiläismäisiä putkia ja säiliöitä, korkeita portaita, monenlaista ääntä ja melua ja lopulta lannoitesäkkien sievät pinorivistöt. Kuumuutta ja kaiken aikaa harsolappunen kuonon päällä.
Se riisuttiin pois runsaan ruokapöydän ääressä. Mieltä rasitettiin tiedoilla ja numeroilla.
Tehdas on valtion ja yksityisten yhteinen yritys. Se tuottaa lannotteita, typpi- ja rikkihappoa ja ammoniakkia. Yhdyskunnassa on kymmenisentuhatta asukasta, joista 2 560 kuuluu tehtaan henkilökuntaan. Keskimääräinen kuukausipalkka 960 000 jeniä ja eräitä etuja. Lukutaidottomuuden luultiin yhdyskunnassa siirtyvän muistojen joukkoon kuluvana vuonna. Alkeiskoululaisia oli 1 634.
Sitten teimme vielä laajan kävelyretken ja kävimme työläisten asunnoissa, lepokodissa, sairaalassa, urheilukentällä ja huvipuistossa, jonka työläiset olivat rakentaneet talkootöinään. Pyöreän seinättömän majan penkille sopi istahtaa ja mietiskellä kuinka maapallon kaikilla kupeilla oli lopultakin hyvin samanlaista. Tehdas oli samanlainen, apulannatkin saattoivat olla samanlaisia ja penkille istuttiin katsomaan maan kauneutta...
Sitten olimme jälleen maineikkaan Jangtsen hartioilla. Emmekä olleet siellä yksin. Liikenne oli vilkasta ja alukset monenmuotoisia. Virkeä tuuli puhalteli neliskulmaisiin tilkkumattopurjeisiin, verkkoja heitettiin veteen ja suuret vesilintuparvet pyrähtelivät ilmaan ja laskeutuivat jälleen.
Junalauttakin oli liikkeellä, mutta pitkin rantaa asteli myös miehiä hinausköysi hartioillaan. Vanhaa, mutta eihän maailma koskaan tule valmiiksi, mikä mahtaakin olla mainio asia...
Joensuu
Syystä tai toisesta kiinalaiset eivät näyttäneet meille Sanghain satamaa. Sen sijaan näimme matkamme laajimman välähdyksen Jangtsea, saimme aavistuksen siitä, että olimme maan laidalla, merenrannalla, tuon laajan ja koko maapalloa ympäröivän veden, jota voisi purjehtia vaikka Toppilan satamaan...
Jangtsen ranta on Sanghaista runsaan parinkymmenen kilometrin päässä. Kaksikantisesta laivasta näki laajasti Sinistä Jokea, jonka vesi oli keltaista. Tahi oliko Keltainen meri noussut suurta virtaa vastaanottamaan. Siltä se pikemminkin näytti, sillä moneenkin suuntaan häämöitti vain tyhjä kaukaisuus. »Eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä...»
Tahi ei ollut mitään tyhjyyttä, sillä veden päällä vaelteli kaikenkaltaisia haaksia ja veneitä, hyvin kummallisen näköisiäkin, kuin historianlehdiltä karanneita...
Kaukana kohoilivat Sanghain, tuon ihmismuurahaismättään asumisen höyryt ja tehtaitten savut. Se kaupunki on muukalaisen kapitalismin, imperialismin kasvatti. Ne pesiytyivät tänne runsas vuosisata sitten. Se on samalla Jangtsen lapsi. Sen laaksossa asuivat ne miljoonat, joiden kanssa voi käydä kauppaa ja hyötyä...
Mutta ei höyryä enää muukalaisia sotalaivoja Jangtsea ylös, rauhoittamaan maan asukkaita, palauttamaan järjestystä ja kuria. Kiinantytöt lauloivat, sillä kautta maailman lienee tapana joskus laulaa venehessä vettenpäällä. Mitä lienevät laulaneet? Ehkä he lauloivat vanhaa kansanlaulua:
— Odotan puolisoa, odotan puolisoa,
Odotan hänen tuloaan.
Nyt hän on tullut! Mutta onko tämä hän?Mutta varmasti he lauloivat uudempia kansanlauluja:
— Sydämemme on säteilevä ja tuore kuin aamukaste.
Miten onnellista on elää Mao Tse-tungin aikaan!Wuhanissa
Viimeisen kerran ja kaikkein ylimpänä ylitimme Jangtsen Wuhanissa. Sateitten, paisuttama, taivainen, sakea vesi pyörähteli vihaisissa häränsilmissä. Sillä oli vielä virtailemista toistatuhatta kilometriä ennenkuin se keinuisi Keltaisen meren aalloilla. Mutta paljon, paljon pitemmästi oli osa tuosta vedestä jo vaeltanut, kaukaa Tiibetin vuorilta. Ei auta ihmetellä jos se joskus raivostuukin tuhotulviin. Sehän ruokkii kaksisataamiljoonaa ja kantaa heidän kuormiaan...
Täällä uusi Kiina tulee ojentamaan ensimmäiset siltapalkit suuren virran ylitse. Korkeita, mahtavia länsimaistyylisiä rakennuksia oli joen partailla. Toistamiljoonaa kiinalaista asui tällä kohtaa Jangtsen rannoilla.
Meidän siellä oli kestettävä paljon kättelemistä ja kukkien runsautta.
Wuhan on kaupunkien kolmiyhteys, jota Jangtse ja sen suuri lisäjoki Han, joka yhtyy emäjokeen tällä paikalla, jakaa. Kuulimme, että vapautuksen jälkeen paikkakunnalla on tehty paljon ja ripeästi työtä. Patoja, kanavia, katuja, kouluja, sairaaloita, seurantaloja, teattereita, koripallohalli ja asuntoalueita on uusittu ja rakennettu, jopa kokonainen järvikin on luotu lapioilla.
Meille näytettiin Vähemmistökansallisuuksien Museo, jonka tietojen ja taulukoiden tarkka tutkiminen olisi varmaankin vaatinut aikaa ja evästä. Kuulimme, että Kiinan alueella elää yli satakuusikymmentä kansallisuutta, suurin niistä kuusimiljoonainen, enimmät vallan vähäisiä, jopa vain satasen henkeä käsittäviä, yhteismäärältään noin 43 miljoonaa. Kansallisuuksien paljous kävi uudesta todistuksesta Kiinan summattomuudesta. Mieleen piirtyi myöskin tehokas köyhyyden kuva, osastolta »ennen vapautusta»: mattorähjämajaa ja olkiköysivyötä...
Ylitimme Jangtsen viimeisen kerran mennessämme Wuhanin Yliopistolle. Ennen vapautusta se laitos oli ollut vain taantumuksen ase, selitti professori, ovelakasvoinen ikämies. Nykyään oli opetus uudistettu: marxismia, neuvostomenetelmiä, kansallisuutta ja kansainvälisyyttä, sotilaallista innostusta ja rauhanpuolustusta...
Näimme yliopiston kirjaston, näimme museon täytetyt linnut ja eläimet, joiden joukossa ei juuri tuttua tavannut. Näimme uuden suuren tekojärven, joka sadesäällä toi melkein mieleen Suomen siniset vedet, ja hotellirakennuksen sen rannalla tuulettajineen ja valkoisina Mao Tse-tungin kipsikuvineen. Istuimme kirjallisten piirien illallisilla, istuimme elokuvissa, kuulimme esitelmän suuresta maareformista.
Ehkä jossakin lomassa tuli vielä nähdyksi viimeinen vilahdus Jangtsen mahtavasta uomasta, suurta kaupunkia rannoillaan. Mutta hyvästejä en huomannut tälle isolle joelle koskaan heittää.
LASTENTARHA
Vanhoille on tullut ilta ja keski-iän ihmisetkin ovat jo paluutiellä, kaavoihinsa kangistuneita, synteihinsä paatuneita. Vain lapsilla ja nuorilla on aikaa, ikuisuuden pituisia vuosia ja vuosikymmeniä. On mahdollista, että he osaavat elää paremmin ja iloisemmin...
Mutta nousevakansa on paluumatkan ihmisten käsissä. He viitoittavat kohtalokkaalla tavalla tien, jota tulevat sukupolvet kulkevat...
Näimme Kiinanmaassa paljon punahuivisia pioneereja. Heitä marssi mahtava lauma Vapunpäivänä Tienanmen torilla, he olivat meitä vastassa jokaisessa pysähdyspaikassa kukkatupsuineen. Näimme kiinalaislapsia koulujen penkeillä, kylissä ja lastentarhoissa ja kodeissa, ja myöskin jossakin katujen ja kujien varsilla, sen näköisinä niinkuin he olisivat oman onnensa nojassa...
Mitä uusi Kiina aikoo tehdä lapsilleen, mitä se heille opettaa?
Isänmaasta ja kansasta, tieteestä ja työstä ja yhteisestä omaisuudesta saavat kuulla lyhyitä esityksiä jo aivan pienet lapset sanghailaisessa lastenkodissa. Työn ainutlaatuinen, elämää ylläpitävä ja uutta luova arvo, näytetään erityisesti käytännössä ja kädestä pitäen. Talossa on työverstas ja opetuskeittiö.
Huoneet olivat tilavia ja kauniita ja johtajatar kookas ja komea, hame halki sanghailaiseen tapaan ja hymy huulilla. Hymy kaunistaa elämää ja oloa Kiinanmaassakin...
Laitoksessa oli lapsia kaksisataa ja he kävivät kotonaan mikäli mahdollista aina kahden viikon kuluttua. Paitsi toimessa olevat, voivat myöskin kotinaiset tuoda sinne lapsia. Maksut olivat venyviä, vanhempain taloudellisen tilan mukaan, ruoka- ja vaatetusmenot korkeintaan. Muut kulut suoritti valtio.
Neli-viisivuotiaat pienokaiset esittivät leikin, jolla oli nykyisen Kiinan aikeille hyvin kuvaava nimi: »Onnellisen työn tanssi.» Jänikset hoitivat vihannestarhaa. Valkoisten lakkien pitkät korvatupsut heilahtelivat, kätösissä oli vihannesten vihreyttä. Kuuden-seitsemänvuotiaitten orkesterin esiinmarssi oli tavattoman reipas. Johtajan puikko heilui ja rummut, tiu'ut ja helistimet ääntelivät laatunsa jälkeen...
Tällaiset lastenkodit olivat minusta hyvin mielenkiintoisia. Niissähän ihmistaimet olivat jatkuvan vaikutuksen alaisena ja iässä, jolloin oppimis- ja mukautumiskyky on ehkä suurimmillaan. Nuorena on vitsa väännettävä...
Aivan viimeisinä kiinalaisina päivinämme, kun meitä vuorolentokoneiden pienuuden takia oli enää kolme jälellä koko matkueesta, meidät vietiin Peihain lastentarhaan. Nyt kulustamme oli kadonnut sen peloittava virallisuus. Ei enää kukkia ja rumpuja. Lapsilauma, ruskeana, terveenä ja terhakkana, juoksi vastaamme. Se osasi osansa. Kohdalleni sattunut poikanen haki hyllystä pienen savikupin ja -vadin, maalein koristellun, vinoudessaan hyvin soman. Se oli hänen valmistamansa ja minut saatiin ymmärtämään saaneeni lahjan.
Huoneet ja paikat olivat tietenkin kauniisti kunnossa. Laitos on perustettu 1949. Hoidokkeja oli alussa 24 ja sitänykyä 270, kaikki pekingiläisten kaaterien lapsia. Hoitomaksu 200 000 jeniä kuukaudessa. Paikkojen kysyntä suuri. Neljä ateriaa joista kaksi vahvempaa, 1450 kaloriaa, kaksi-kolmetoista tuntia unta, ilmaa ja liikuntaa. Hoitajien työaika 8 tuntia. Heitä oli 95 ja koko laitoksen henkilökunta nousee 120:een.
En ole asiantuntija, mutta mieleen tuli, että vähempikin voisi riittää. Käytin mittapuuna suomalaisia sydänmaitten äitejä, joilla voi olla kymmenkunta pienempää ja isompaa ihmisen alkua hoidettavanaan ja siihen karja, suuren perheen ruoka ja puhtaus ja muut elämän huolet. Näitä roimia äitejä saattaa olla Kiinassakin ja tuntuu siltä, että he työtehossa voittavat ylivoimaisesti pekingiläisen lastentarhan, jonka kuitenkin tehdaslaitoksena, kaikin tavoin järkiperäisenä, pitäisi olla edelläkävijä. Ei auttane muu kuin ryhtyä puhumaan työn laadusta...
Istuimme kodikkaasti teepöydän ääressä ja laitoksen johtajatar, lettipäinen ja niin nuoren näköinen, että hänet hädintuskin eroitti hoidokeistaan, teki selkoa kasvatusmenetelmistä.
Työ kävi täälläkin yli kaiken. Lapsia opetettiin antamaan sille asiaankuuluva arvo. Isompia käytettiin työpaikoilla, liikennevälineissä ja kaupoissa ja opetettiin huomaamaan kaiken yhtenäisyys. Piirustuksissa ja leikeissä kuvataan työtä. Tehdään käyntejä historiallisille paikoille ja selitetään siellä lapsille menneitten sukupolvien työn merkitys. Markkinoilla nähdään pekingiläisiä saviteoksia, kantonilaista teetä, hanchowilaista silkkiä ja lapselle avautuu koko avara isänmaa. Hänelle yritetään antaa jo laajempikin näköala, kasvatus kansainvälisyyteen kertomuksin ja kuvin. Myöskin muukalaisten vierailuja on tapahtunut ja tapahtuu.
Jo nelivuotiaasta alkaen lapset auttavat kaikissa sopivissa töissä. Heillä on hoidokkeina eläimiä, joita he ruokkivat ja oppivat velvollisuuden tuntoa. Monenkokoiset, lihavammat ja laihemmat silkkimadot ovat jääneet mieleeni näistä Kiinan ihmislasten kasvattajista...
Lapsia opetetaan rakastamaan kansanjohtajia. Kuvin ja kertomuksin heidät yritetään tehdä lapsille läheisiksi. Kaikki hyvä anti, kaikki hyvät asiat tulevat Mao Tse-tungilta...
Ihmisessä elää sitkeänä palvonnan tarvetta. Jumalat, niin paljon kuin heistä on puhuttukin, jumalat ja heidän aikomuksensa ovat loppujen lopuksi kätketyt. Mao sentään seisoo kahdesti vuodessa, Vapunpäivänä ja Kiinan kansallispäivänä lokakuussa, Tienanmen portin silkkilyhtyjen alla. Hänet voi näkevä nähdä silmänkannon päästä. Koulupoika kirjoittaa: »Mao Tse-tungin aikakauden aurinko alkoi valaista jokaista kaupunkia, jokaista kylää ja jokaista laidunmaata Tiensanvuoren etelä- ja pohjoispuolella...» Ja voisinhan minäkin laulaa, että Mao on tempaissut minut suomalaisesta korvesta ilmojen teille, niin että nyt istun tämän teepöydän ääressä kuuntelemassa pientä, hyvin lapsellisen ja viattoman näköistä, lettiniskaista kiinatarta. Kiinassa näki paljon hyvin nuoria opettajia ja virkamiehiä...
Hyvästelemme lettipään, jonka juuri voi eroittaa lapsiensa seasta, jotka olivat hyvin auringonpaahtamia, terveitä ja terhakoita. Oli omituista ajatella, että heidänkin päänsä varalle parasta-aikaa mietiskellään ja valmistetaan mahdollisimman tehokasta ja kauheaa pommia... Onko elämää niin ylen runsaasti, onko se niin vihattavaa? Luulisi olevan sopivaa, että nämäkin saisivat yrittää, mitä he voivat tehdä elämästään...
Tuntui kuitenkin vahvasti siltä, että Kansan Kiina oli näyttänyt meille sinä päivänä voimansa. Sen rajojen sisällä laidasta laitaan, rymisi rakennustyö. Myöskin ihmisiä, tulevaisuutta, rakennettiin aivan kädestäpitäen...
»KENELLE KELLOT SOIVAT»
Olimme kuulleet siellä täällä suuresta isänmaallisesta terveystaistelusta ja nähneetkin siitä omin silmin muutaman välähdyksen. Muistiin on piirtynyt kuva kiinalaisista poikasista Pekingin syrjäkaduilla kärpäslätkät vaanivaan iskuun kohotettuna...
Kantonissa meidät vietiin tämän terveysliikkeen suureen näyttelyyn, joka kuului kiertävän kaikissa maan isoissa kaupungeissa. Näyttelyn historiallisessa osastossa esitettiin todistuksia kiinalaisten puhtaudenharrastuksista neljänkymmenen vuosisadan takaa. 3700 vuotta sitten kiinalainen, epäilemättä jotenkuten huomattava henkilö, jo istahti kylpyammeeseen ja antoi veden tehdä työtään. Eikä liene ollut mitään yhteistä kansaa sekään, jonka asuinsijoilta likaviemäri kaksi ja puolituhatta vuotta takaperin kuljetti kohisten kaikkea poishylättyä...
Nykyaikaisen terveysliikkeen näyttely oli etupäässä taulukoita ja kuvia. Mahtavia numeroita: maaliskuusta 1952 saman vuoden lokakuuhun oli hävitetty 74.650.000 tonnia vuosisatojen törkyä, roskia ja likaa, viemäreitä oli avattu ja puhdistettu viisi kertaa Jangtsen pituus ja 1.400.000 kaivoa oli perkattu ja kaivettu. 130 miljoonaa rottaa ja 39 miljardia kärpästä oli tapettu. Tässä työssä käytettyjä, hyvin monenlaisia välineitä oli nähtävänä. Irtaallaan juoksentelevia koiria ja kissoja ei enää ollut. Mutta oli kunniakirjoja, joita kärpäsettömät ja syöpäläisettömät perheet saivat seinälleen...
Eurooppalaiset ihmiset, jotka tunsivat myös vanhan Kiinan elämän ja olosuhteet, ovat todistaneet, että uuden Kiinan saavutuksille tällä alalla ja niin lyhyessä ajassa, ei löydy vertaa maailmanhistoriassa. Isänmaallinen terveystaistelu ei ole pysähtynyt vain kaupunkeihin, vaan kulkenut kuin kulovalkea kautta maan, yli syrjäisimpienkin kylien. Kärpäsiä ja sääskiä ei tosiaankaan näkynyt meidän reittimme varrella.
Ja sitten seisoimme uudenaikaisten sodankäyntivälineitten edessä. Pieniä laskuvarjoja ja pahvikoteloita, erikoislaatuisia teräs- ja kalkkisäiliöitä, hapraita ja helposti hajoavia, ja melkoisen kookkaita, lokeroihin jakautuvia peltipommeja, jotkut vääntyneitä ja kuhmuisia, sellaisella sytyttimellä varustettuja, joka hajoitti ne määräkorkeudella. Lasipurkeissa oli säilöttyinä monenlaatuisia hyönteisiä, kärpäsiä, kirppuja ja täitä, joiden sanottiin tulleen alas taivaalta näissä kaikenkaltaisissa säiliöissä ja pommeissa. Nämä pienet eläimet olivat puolestaan kantaneet vielä pienempiä, erilaatuisten tautien itiöitä: ruttojen, koleran, punataudin, lavantaudin. Tautien kuljettajina oli käytetty myöskin höyheniä, rottia, sammakoita, simpukoita ja kaloja. Taivaasta oli satanut myöskin eläimille ja viljelyskasveille tarkoitettuja tuhon ja turmion tuojia...
Seinällä riippui neljän sotavangin kuvat, jotka olivat tienneet kertoa tästä sodankäynnistä ja osallistuneet siihen. Oli kuvia henkilöistä, jotka oli lähetetty tutkimaan uusien aseitten vaikutusta ja tehoa ja tulleet vangituiksi. Sitten oli kuvia kansainvälisestä tutkimuskomissiosta, joka myöskin oli yrittänyt perehtyä tämän sodankäynnin laatuun, pitäen etupäässä silmällä sitä seikkaa, että oliko moista sotaa yleensä olemassakaan. Lopuksi nähtiin paljon kuvia puolustuksesta, torjuntatoimenpiteistä.
Lasipurkissa näki tämän uudenlaatuisen sodan uhrin aivot, nyrkinkokoiset ja rumat. Aivoja runnelleen tulehduksen laatu kuuletti olevan lääketieteelle toistaiseksi tuntematon.
Sanottiin, että amerikkalaiset olivat harjoittaneet tällaista sotaa Pohjois-Koreaa ja Kiinaa vastaan.
Tunsi seisovansa ymmällä ja ihmeissään näiden vääntyneiden peltipommien, kääpiöaivojen ja muiden näyttelyesineitten edessä. Ihmiskuntahan oli kauan taistellut tauteja vastaan ja pyrkinyt voittamaan ne. Ei voinut mielellään kuvitella valkokauhtanaisia tiedemiehiä hoivaamassa ja kasvattamassa valtavaa laumaa kaikenlaatuisia tautien itiöitä, että ne olisivat mahdollisimman elinvoimaisia kylvettäväksi taivaansinestä alas maanpinnalle...
Mutta ajatukseen tottui pian ja huomasi, että voi, voipa hyvinkin! Sillä ihmisen ominaisuudet ovat hyvin venyvää laatua, varsinkin silloin kun hän sotii ja taistelee. Ei voi ennustaa mitä hän tekee tahi tekemättä jättää. Voi siis olla, että amerikkalainen on harjoitellut turvautuakseen tautien voimiin tahi on sitten niin, että kiinalainen valehtelee. Hän sai tuolla tavalla isänmaalliseen terveystaisteluunsa vauhtia ja voimaa ja voi samalla edullisesti herjata vihamiestään...
Niin on sanottukin.
Näyttelyssä oli nähtävänä kansainvälisen tutkimuskomission selonteko tutkimuksistaan bakteriologisesta sodankäynnistä Koreassa ja Kiinassa englannin- ja venäjänkielisenä. Se peloitti raamattumaisella paksuudellaan — nykykiinalainen ei näytä muuten säästävän painomustetta yrittäessään saada asioitaan tunnetuksi — mutta lueskelin myöhemmin tämän selonteon yhteenvedon ja kolmattakymmenen amerikkalaisiin ilmavoimiin kuuluneen vangin todistukset, jotka oli saatu hyvin uskottavan näköisiksi tarkoilla henkilötiedoilla, valokuvilla ja käsialanäytteillä. He olivat olleet luutnantteja, kapteeneja ja everstejä ja he kertoivat tietonsa tautienlevityssodankäynnistä. Useimmat heistä sanoivat samalla, etteivät olleet koskaan pitäneet ainakaan tämän laatuisesta sodasta ja vielä vähemmän nyt, muistellessaan...
Kaiken kaikkiaan nähty näyttely ja painotuotteiden lukemisen melkoinen vaiva tekee hyvin taipuvaiseksi uskomaan, että niin sanottu bakteriologinen sota Koreassa ja Kiinan alueella on tapahtunut tosiasia. Moinen valhe kaikkine yksityiskohtineen olisi ollut liian valtava, mahdoton punottavaksi.
Kirjoitusten mukaan ajatus ja aloite bakteerisodan käyntiin, näkymättömien pienien olentojen ottaminen liittolaisiksi ja sotilaiksi armeijaan, on japanilaisten. He näkivät siinä tehokkaan elintilan raivaajan, yllättävän aseen maailmanvaltiusunelmissaan. He käyttivät sitä jo pienessä mittakaavassa kiinalaisia vastaan. Japanin kukistuttua heidän välineensä ja asian tutkiskeluun syventyneet tiedemiehet joutuivat amerikkalaisten haltuun. Nämä kehittelivät ja kokeilivat edelleen ajatusta uuden tyylin sodankäynnistä, mahdollisesta mahtavasta tulevaisuuden aseesta...
Sitten tuli Korean sota ja vuoden 1951 lopulla amerikkalaiset —
Pitäisikö pysähtyä ajattelemaan kuinka kaikkialla kansanvaltaisuudellaan kerskuvassa maailmassa valta, voima ja tiedot tällaisissa asioissa ovat vain hyvin harvojen käsissä? Ovatkohan bakteerisota ja uudet, voimaltaan satumaiset, salamyhkäiset pommit vain pieniä asioita ihmiskunnalle?
Niin, jotkut amerikkalaiset katsoivat, että aika oli kypsä laajempiin kokeiluihin, väljän taivaan alla, todellisissa taisteluolosuhteissa. Sen parempaa tilaisuutta ei tulisi. Näyttämö oli kaukana ja sen asukkaat vierasta rotua, ikäänkuin toiseen maailmaan kuuluvia...
Eräille eversteille näytettiin jo Amerikan mantereella alue kojeita, joilla bakteerisodan tehoa kokeiltiin. Sanottiin, että vihollisella oli samansuuntainen ase ja se voi käyttää sitä. Oli kokeiltava ja oltava valmiina. Ehkäpä aseen yllätysluontoisuus toisi voiton ja kaivatun rauhan...
Tämä uusi sodankäyntitapa oli syvin sotasalaisuus. Siitä saivat tietää vain ne, jotka joutuivat uusien aseitten kanssa tekemisiin ja vain niin paljon kun oli tarpeellista. He eivät saisi puhua asiasta edes keskenään. Useat kertovat bakteerien levittämisen tuntuneen hyvin ilkeältä, mutta sotilaan ensimmäinen hyvehän on tottelevaisuus...
Niin alkoivat uudet sotilaat, näkymättömät ja kavalat, vaelluksensa Pohjois-Koreaan ja Kiinan raja-alueille. Niitä kylvettiin alas erityisissä kylvölaitteissa ja monenlaisissa säiliöissä ja pommeissa. Kirppu hyppäsi ja täi ryömi ja kantoi monia uhkeita ja uljaita, vääjäämättömiä ratsumiehiä. Monenlaatuisten tautien siemeniä yritettiin saada monella muotoa asutuskeskuksiin, teille ja teiden varsiin, jokiin ja vesisäiliöihin. Niiden oli määrä lopettaa viholliselta halut työhön ja taisteluun...
Kiinalaiset eivät esitä mitään tilastoja tappioista, joita tämä sota heille ja Korealle aiheutti. He sanovat sen olevan sotasalaisuuden. He vain myöntävät, että tappioita oli ja että heille koitui bakteerisodasta paljon huolta ja vaivaa.
Lueskellessaan tästä uudenaikaisesta sodankäynnistä, joka aluksi tuntuu niin kauhistavalta, alkaa ajatukseen tottua. Ja kas, jopa tuntuu siltä, että tämän tapainen sota, luonnon omien tuhoavien voimien käyttäminen, tautien ovela valjastaminen tekemään työtä, on miellyttävämpää kuin tuo vanha, iänikuinen, jossa rumasti ja tökerösti miten sattuu silvotaan ihmisruumiita teräaseilla, pyssyillä ja pommeilla. Turhaan tätä uutta sodankäyntimuotoa salailee ja häpeilee...
Sitäpaitsi kuulettaa siltä, että pommi on jo kehitetty mahdottomaksi voimassaan, yli kohtuuden. Ei oikein mielellään ajattele, että ihmiskunnan kohtalo riippuu siitä mitä tapahtuu jonkun ympyröihinsä syventyneen tiedemiehen aivoissa. Hänhän voi rakennuttaa minkälaisen pommin tahansa ja ojentaa sen pöljän sotamiehen käteen, että kokeilepa tuota... Ja kuulettaa olevan mahdollista, että kaikki elämä maapallolta loppuu yhdessä säväyksessä, kaikki elämänhome karisee sen pinnalta ja se jää kiertämään rataansa kylmänä, autiona ja elottomana, kuun kaltaisena. Tahi planeettamme hajoaa kokonaan avaruuteen ihmiskunnan viimeisenä polttouhrina jumaloilleen...
Sanotaan, että ihmisessä piilee itsensätuhoamisen viettejä ja haluja. Bakteerisota ja ne uudenaikaiset, salamyhkäiset pommit panevat uskomaan, että niin on tosiaankin asianlaita.
John Donnen sanat soinnahtavat tänään todemmilta kuin milloinkaan:
»Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua sillä minä kuulun ihmiskuntaan. Äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat: ne soivat sinulle.»
PALUU
On varhainen aamu ja aurinko on matalalla. On viileätä ja ilma sinertää ja punertaa ja tuo ylen elävästi mieleen suomalaiset kesäaamut, pitkien poutien jälkeen, kun kaukaisten metsäpalojen savu leijuu ja laskeutuu. Täällä se on hienoa maanpölyä, gobilaista, pekingiläistä pölyä.
Autontorvi törähtää reippaasti ja viimeisetkin lyhyesti nukutun unen rippeet karisevat silmistä. Poliisi levittää syltäänsä, kulta kimmeltää Tienanmen palatsiportilla ja silkkilyhdyt pollottavat komeina. Kohoaa matalampaakin, harmaata savimajaa, ojentuu kiinalaista kujaa ja vielä kerran housujalkainen nainen taapertaa, tuollainen, jonka jalat mennyt ja menevä aika oli pusertanut muulinkavioiksi...
Vieressä istuvan kiinalaistyön, Kou Chuenin, oli helppo arvata ajatukseni.
— Viimeisen kerran, hän sanoi, — viimeisen kerran Pekingissä...
Niin, tuollaiset maisemat ja nämä ihmiset tulivat jäämään minulta ikuisiksi ajoiksi. Silmiini ei sattuisi enää koskaan mitään tuollaista...
Lentokentän odotushuoneessa saimme tietenkin vihreätä teetä, jonka haaleasta viattomuudesta olin oppinut pitämään. Maistelin sitä muistaen, että viimeistä kertaa nautin jotakin Kiinan kamaralla...
Kukat kouraan, viimeiset Kiinassa kasvaneet, ja sainpa vielä kokea senkin miten kiinantyttö kapsahtaa kaulaan. Taputusta, huutoa ja hymyä ja sitten lensimme. Teräs ja öljy työskenteli ja Peking häipyi altamme. Menneen ajan palatsien ja temppeleitten katot kimmelsivät kullankarvaisina ja savimuurit ja matalat majat hohtivat omalla tavallaan.
Mielensilmällä näin yhä laajemmasti Kiinan monen väristä maata, mustaa, keltaista, punaista ja sinistä, valtavan laajasti monenlaista maata, sileää jos koleaakin, kasvavaa. Sitä halkoivat mahtavat, oikukkaat virrat, voimiltaan jumalien kaltaiset, elämää ja tuhoa tuovat. Nykyinen kiinalainen aikoi tehdä niille mitä tahtoi, alistaa ja sivistää ne, lopullisesti ja kertakaikkiaan. Työ kiehui vesirakennustyömailla...
Jos talonpoika työskentelikin vielä yksinäisenä ja avuttoman näköisenä tilkkusellaan, uusi omistusasia yllyttäjänään, niin se on oleva ohimenevää ja väliaikaista. Voimaa ei uho vain vesipuhveli. Kaikenlaiset koneet ja kojeet ovat myöskin näyttäneet mahtinsa Kiinan talonpojalle. Koneet kylvävät ja korjaavat, tekevät mitä tahansa. Tehtaita nousee ja tehtaat työskentelevät. Maisema ja maailma muuttuu ja myöskin maanasukas muuttuu...
Kiinanmaassa tuoksahti joku merkillinen muuttumisen, uudistumisen ja kasvamisen ihme. Se oli jotakin ainutlaatuista ja muukalainen ei hevillä saane siitä täyttä käsitystä. Aavisteli, että kiinalaiset itse ällistelivät muuttuvaa maataan ja muuttuvaa elämäänsä ja kutsuivat siitä syystä ihmisiä maapallon toiselta puolelta näkemään, mitä heille tapahtui...
Ajattelee mielellään, että kiinankansan elämä nykyisellään on kuin pitkästä ja kovasta sairaudesta toipuneen ihmisen. Kaikki näyttää verekseltä, arvokkaalta ja ihmeelliseltä...
Länsivuorten ääriviivat ja niiden tummassa vihreydessä Kiinanmuurin harmaa, vahva, kulmikas viiva. Tuo muurikin on tällä välin tullut nähdyksi aivan läheltä, maajalasta, käsistään. Sillä kohtaa oli maisema autiota ja tyhjää, erämaamaista. Sola ja maantie rikkoi muurin ja muutamia muuleja taivalti tiellä taakat selässään. Muulinajajat olivat auringon paahtamia, jäntevän ja synkän näköisiä. Moinen matkue olisi voinut vaeltaa jollakin toisellakin vuosisadalla, kauan sitten. Solan toisella kupeella mainittava muuri kohosi melkein pystysuorina portaina ylös vuorenrinnettä, mutta toisella puolella oli loivempaa. Porrastus oli paikoin rappeutunutta ja rapautunutta ja myöskin kaidemuurin, rintavarustuksen, tiilet olivat murentuneet. Muurin seinämät olivat oikein sileäksi hakattua kiveä ja toisenkin kerran ihmetteli työn valtavuutta. Yli kaksituhatta kilometriä moista aitaa yli vuorimaan! Siinä on lihas liikahtanut! Kiinanmaassa on jo silloin täytynyt olla viljaa ja sen viljelijöitä...
Vartiotorniin puhalteli autiomaan tuuli. Siellä oli nuotioitten mustuttamia kiviä ja saviastioiden sirpaleita ja kaikenkaltaisilla kirjaimilla seinämiin raapusteltuja nimiä. Oli ajateltu, että tässä suuremmassa ihmisjäljessä heidänkin pieni jälkensä on säilyvä...
Nuo hetket, istahtelut ja kiipeilyt »maailman suurimman jekkuilun», niinkuin Aimo Kanerva sanoi, näyttämöllä voi aina muistaa vaikkapa niin sanottuina onnenhetkinä. Sillä ellei ihminen saa niitä jostakin olemattoman vähäisestä, niin ne jäävät tulematta...
Sinne se jää, harmaa nauha, valtava jekkuilu, vihreään vuoristoonsa ja alkaa Gobin ruskea autius ja latteus. Kosketamme maata, oikeata autiomaata, Mongoliaa, lentoasemalla, jonka nimen olen unohtanut. Kolea tuuli puhalsi, kotoinen, toisenmoinen kuin jossakin Kantonin auringon alla. Se tuuli tuopi pilviä pohjoisesta. Olemme pian niiden keskellä kuin valkoisiin, kiiltäviin, silmiin ottaviin pumpuleihin kääriytyneinä. Ei näe mitään. Pimeyteen on jäävä Altai-vuorten ja Baikal-järven komeus. On yhtä vaipua unen helmoihin, ihmetellen älyä, joka on valmistanut tuntosarvet, joilla hapuillaan tie tuossa sakeudessa. Mutta vauhtiin se vaikutti. Puolitoista tuntia myöhästyneinä laskeuduimme Irkutskiin, johon yövyimme.
Seuraava päivä oli ihmeellisen pitkä. Valoa riitti, sillä aurinko kulki mukanamme ja saimme lahjaksi tunteja. Mutta ylitettävänä olikin Siperian lakeus ja Ural. Maankosketuksista piirtyi jälleen jostakin syystä mieleen Novosibirsk. Siellä syntyi tunnelma, että maanvahvuutta riittää yllinkyllin kaikkiin suuntiin. Tarjoilijattaren rinnat törröttivät pieninä torneina ja hän kaatoi hymyillen lasiin kirkasta votkaa ja joku vanhus, pitkä ja hoikka ja partainen ja toppatakkinen lymyili ilmassa päriseviä lentokoneita asemahuoneen räystään alle ja puiston puiden katveeseen. Epäilemättä hän oli joskus kokenut, että niiltä ei ole odotettavissa mitään hyvää antia...
Livahdettiin monen ukkospilven sivuitse ja sitten häämöittivät ja kimmelsivät Kremlin tornit. Oltiin naapurissa, kivenheiton päässä kotoa.
Mutta taaksepäin, Kiinanmuurille, tuntui olevan matkaa, lentävällekin.