[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUupKAOt8MM_ixx2yRht4tpNlL_ux0qtMnwgteao-kgs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3767,"Kiinalaiset jutut","Haanpää, Pentti",1905,1955,"3767-haanpaa-pentti-kiinalaiset-jutut","3767__Haanpää_Pentti__Kiinalaiset_jutut","Muistikuvia","muistelmat",[],[],"fi",1954,null,24317,172247,true,[],[],[],"Matkakuvauksia sisältävä teos pohjautuu kirjailijan matkaan Kiinaan vuonna 1953. Se sisältää havaintoja matkasta Moskovan ja Siperian halki sekä kuvauksia Pekingin nähtävyyksistä, kiinalaisesta arjesta, teollisuudesta ja kulttuurista.","Pentti Haanpään 'Kiinalaiset jutut' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3767. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Sirén, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","KIINALAISET JUTUT\n\nMuistikuvia\n\n\nKirj.\n\nPENTTI HAANPÄÄ\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1954.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMeno\nVanhaa Pekingiä\nVappu\nJuna kulkee\nFutseling\nTalonpoika\nMuistomerkkejä\nSilkkimato\nKävelyjä\nKalliobuddha\nKuvaa ja runoa\nKlassillisesta oopperasta\nLu Hsun\nKirja\nJangtsea\nLastentarha\n»Kenelle kellot soivat»\nPaluu\n\n\n\n\n\nMENO\n\n\nIhmeitä tapahtuu; aivan äkkiarvaamatta voi huomata olevansa menossa\nKiinaan...\n\nVaikuttaa siltä niinkuin ilmojen avara tie olisi kulunut kuoppaiseksi.\nKone heilahtelee ja keikahtelee. Edessä ja alla on vuoria, väriltään\ntummanharmaanvihreitä ja ääriviivoiltaan omituisen vieraita, aivan\ntoisenmoisia kuin Lapin kotoiset tunturit tahi Jäämeren rantojen\nuljaana pohottavat pahdat...\n\nGobin erämaa on jäänyt taakse, kalju, kellertävä ja kauhea. Vain sen\nliepeillä silmä eroittaa vivahduksen vihreää, eroittaa telttojen\npesäkupuja ja kamelien koikkelehtivia hahmoja. Mutta erämaan autiudessa\nmennä pyyhältää myöskin autoja ja meillä on lentotaito. Aika, jolloin\nkameli oli ainoa kulkuneuvo tuossa maisemassa, ei ole kovin kaukana\nhistoriassa. Nyt kamelille on tullut ilta...\n\nPaitsi Gobin autiutta taakse on jäänyt paljon muuta. Moskovan\navarat kadut ja Punainentori, jolla aina seisoi parvi ihmisiä\nsuljetun Mausoleumin edustalla, epäilemättä valtaosaltaan maalaisia,\nkaupunginkävijöitä, toppatakkeja ja huivipäitä. Rakennettiin hautaa\nkuolleille, jotka kuitenkin yhäti elivät, jotka olivat vaikuttaneet\npaljon miljoonien ihmisten elämänkulkuun, muuttaneet ja yhäti muuttivat\nmaailman kasvonjuonteita. Oli nähty uuden yliopistorakennuksen kohoavan\nkorkealle ylös ja Metron komeina kiviluolina painuvan maan uumeniin. Ja\nSuuressa Oopperassa säkenöivät naissääret...\n\nTaakse on jäänyt paljon Siperian laveutta, sekä yön pimeyden\npeittämää että päivänvalon paljastamaa. Pimeydestä loistivat vain\nmiljoonakaupunkien kynttilät, mutta päivä levitti esille viljavainioita\njos metsiäkin. Koivu vihersi keväisen ujosti, viljelystä riitti\nriittämistään ja suurten virtojen uomat ojentelivat savenkarvaisina.\nJa Novosibirskin kadulla käveli kaksi kaverusta keskellä päivää\nsuomalaisessa umpihumalassa. Heidän reittinsä ei ollut suinkaan suora\nja he selittivät asiaa loputtomasti ja yhtäaikaa...\n\nSiinä oli jotakin kotoista. Ehkäpä he olivatkin suomensukua. Onhan\nkerrottu, että esi-isämme olisivat muinoin lähteneet vaeltamaan\njostakin täältä. Ja yhteen aikaan tänne lähetettiin lainrikkojia,\ntuomittiin Siperiaan, ikiteille...\n\nSiperia oli aikoinaan hyvin kuuluisaa maata Suomessakin. Jotenkuten\non iskeytynyt mieleen, että se on hyvin kylmää, karua ja kauheaa. Ja\nsitten alhaalla allamme levisikin loputtomasti leipämaita. Olipa vain\nsuomalainenkin kynsäissyt tuollakin maata nurin...\n\nKiinan Länsivuorten tummanvihreillä rinteillä mutkittelee selvästi\neroittuva vaaleanharmaa rakennelma, kuin vahvakärkisellä kynällä\nvedetty viiva karttakirjassa. Se on epäilemättä Kiinanmuuri, tuo,\njolla on paljon pituutta, ikää ja mainetta. Korkealta ilman sinestäkin\nsaa käsityksen siitä, että työ on ollut tavaton. Siinä on orjan nahka\ntarennut, siinä on järki ojennellut... Estiköhän tuo muuri koskaan\njotakin tulemasta Kiinaan? Nyt se on kaukana allamme, matalalla. Tilkka\nöljyä ja sopivia teräksen kappaleita ja muuri ei meitä häiritse. Koneen\npeltikuori tärisee ja akkunalasista on komea katsella...\n\nSe hyvä tuosta kuuluisasta muurista on, että varmasti tietää:\ntuossa se nyt tulee, Kiinanmaa. Siellä ei suomalainen liene enää\nliiemmaksi kääntynyt maan puoleen aikeissa kasvattaa kaikenlaista.\nTunnetuinta lienee, että heitä on tänne lähtenyt julistamaan niin\nsanottua kristinuskon hyvää sanomaa. Tulee mieleen, että siinä\nei ole ollut vähää pää väärässä; mennäpäs saarnailemaan jotakin\nviidellesadallemiljoonalle viisikymmentä vuosisataa lihavaa maata\nviljelleille ja historiaa kirjoittaneille...\n\nTulee mieleen, että tuo muuri on ensimmäinen ja viimeinen tuttusi\nnäillä mailla, ainoa josta olet kuullut, ja alla avautuva maa tuntuu\nyhtä-äkkiä kovin kaukaiselta ja vieraalta. Lin Jutang on kirjoittanut,\nettä »matkailun tarkoitus on päästä karkuun ja kadota». Mutta tuntuu\nsiltä, että olet päässyt liian kauas. Sanaakaan et ymmärrä, tavoista\net tiedä, etkä ole selvillä siitä miten asiat olivat ennen ja\neilispäivänä. Mitään et tule kostumaan kuuluisan Kiinanmuurin takana.\nKaikki on hupeneva kouriisi niinkuin multa ketun kynsiin...\n\n\n\n\n\n\nVANHAA PEKINGIÄ\n\n\n\n\nKesäpalatsi\n\n\nPekingin ihmisen kallon kappaleet, vanhimman edelläkävijän luut mitä\ntunnetaan, ovat puolenmiljoonan vuoden ikäiset. Kauan sen jälkeen sai\nihmissuku asua vaatimattomammin, mutta jo ainakin toistatuhatta vuotta\nennen ajanlaskumme alkua he olivat niin pitkällä, että rakensivat\nkaupungin Pekingin paikalle. Kiinan keisarit ovat majailleet tässä\nkaupungissa tuhantisen vuotta. Elämästä, aika-ajoin rakentelevastakin,\njää jälkiä, eikä ohikävijä tietenkään kerkeä nähdä juuri mitään...\n\nPekingin lähistöllä on keisarillinen Kesäpalatsi, jonka englantilaiset\nja ranskalaiset joukot vuonna 1860 ryöstivät ja sitten polttivat\nsiistiäkseen jälkensä. Euroopan museoitten kiinalaiset taideaarteet\novat melkoiselta osalta peräisin tästä saaliista. Kiinan viimeinen\nkeisarillinen hallitsija, leskikeisarinna Tse Hsi, Vanha Buddha,\npystytti Kesäpalatsin uudelleen rahoilla, joilla oikeastaan piti\nrakentaa Kiinalle uudenaikainen laivasto. Siinä hän taisikin olla\noikeassa, sillä epäilemättä laivat olisivat jo ammoin painuneet\nsyvyyteen ja vieneet miehiä mennessään tahi olisivat vain kasa\nruostunutta rautaa. Mutta sen sijaan keisarillisessa Kesäpalatsissa\nriittää yhäti näkemistä, vaikka eurooppalaiset jälleen jättivät\njälkensä vuonna 1900, ollessaan rauhoittelemassa Boksarisotaa, ja\nmuutenkin aika leikkasi. Mutta uuden hallituksen aikana Pekingin\nkaupunki pani täälläkin heti paikat kuntoon, vaikka kysymys olikin\nvanhasta ja sellaisesta, joka ei syötäväksi kelpaa...\n\nKesäpalatsi on loputon määrä rakennuksia ja rakennelmia kukkuloiden\nrinteillä. Vieressä on laajanlainen kaivettu järvi, jonka\navulla maisemaan on saatu yhä enemmän eloa. Itse pääpalatsi on\nneliskulmainen, kivetty piha keskellä. Leveät paasiportaat johtavat\nhalleihin, joissa riittää kaunista kaiverrustyötä. Paikoitellen se\noli tehty synkänmustaan puuhun. Mutta pääväreinä oli keisarillinen\nkeltainen ja kirkas sininen. Kattotiilet hohtelivat ja räystäät\nkohottelivat huultaan ylenkatseellisesti. Niillä seisoi paljon pieniä,\nkummallisia, posliinisia pirunkuvia ja kuuluisa lohikäärme ryömi\nkaikkialla harjasniskoineen. Ne seisoivat juuri sopivassa asennossa\nkarkoittaakseen pahathenget ja vaikuttaakseen hyväätekevästi asukkaiden\nelämään...\n\nKiviset leijonat istuivat tietenkin ryhdikkäinä pakarainsa varassa\nja pronssisia eläimiä ja lintuja seisoi vahteina kulkupaikoilla. Oli\nloputtomasti paasikäytäviä ja kiviportaita, kioskeja, temppeleitä,\nsiltoja, buddhia ja museotavaraa. Rannassa, veden päällä, oli\nvalkoisesta marmorista tehty laiva, kolmikerroksinen. Teki mieli uskoa,\nettä leskikeisarinnan mieleen on muistunut, että laivastorahoja tässä\nhaaskattiin... Mutta laiva kuuluu alunperin rakennetun jo 1750. Vanha\nBuddha oli vain laittanut tämän veneasunnon uuteen uskoon.\n\nKomean ja kiemuraisen kivilaivan nimi oli Hiljaisten Juhlien Pursi.\nKiinalaisten rakennusten nimet ovat runollisia, kauniita ja omituisilta\nvaikuttavia. Linnunlaulu oli se rakennus, keisarillisten jalkavaimojen\nentinen asunto, jossa eteemme alkoi ilmestyä pyöreitä ruokakulhoja ja\npunaista viiniä. Voi muistella, että ei ollut puolta vuosisataakaan\najasta, jolloin täällä asui vain yksi suku...\n\nMahtavana ja outona avautui Kiinalainen maisema korkealta rinteeltä\nLinnunlaulun akkunoista...\n\n\n\n\nKeisarillinen palatsi\n\n\nKeisarillinen palatsi itse Pekingin kaupungissa on nimeltään Kielletty\nKaupunki. Ennen siellä asui vain keisarillista perhettä, vaimoineen,\njalkavaimoineen, perillisineen, palvelijoineen ja kuohilaineen.\nSilloinkin siitä kehittyi muutamien tuhansien asukkaiden kaupunki. Nyt\nsiellä ei asuta. Museomaisesti järjestetyt tavarat täyttävät mahtavat\ntilat ja yhteinen kansa töllistelee keisarillisia istuimia ja huoneen\nkokoisia häävuoteita...\n\nKielletty kaupunki on rakennettu 1400-luvun alkupuolella, mutta jo\nennen sitä, kokonaisen vuosituhannen aikana, ovat Kiinan keisarit\npitäneet samoilla paikoin hoviaan. Korkea punertava muuri ja\nvallihauta ympäröi Kiellettyä Kaupunkia, ja jo kauas, johonkin\nkorkeammalle paikalle, voi eroittaa palatsien keisarillisen keltaisten\nkattojen lasitettujen tiilten kalansuomuloisteen. Palatseja ja\navaria marmoripihoja on niin paljon, että väsyy. Pronssileijonain\nkita ammottaa äreästi auki ja ne näyttävät aikovan pitää saaliinsa.\nKolmijalkapadat seisovat portaitten molemmin puolin ja pihoilla on\nmyöskin valtavan suuria metallimaljoja kuin ammeita. Kiinalaiset eivät\nunohda kertoa, että eurooppalaiset ovat kynsineet niistä kultauksen.\nTämä tapahtui vuonna 1900, jolloin eurooppalaiset eräitten tietojen\nmukaan ensikerran pääsivät Kiellettyyn Kaupunkiin ja heittivät tästä\ntilaisuudesta muistomerkin kullattujen patojen kylkiin...\n\nRäystäitten ihme on vaikuttava. Ne ovat paikoitellen moninkertaiset\nja kaikenkaltaisia, epäilemättä kuviteltujakin, vauhdikkaita eläimiä\nsojottaa siellä joka suuntaan, harjoittaen tehokasta taikuuttaan...\n\nEipä silti, ettei vaikuttaisi myöskin korkean hallin mahtava puinen ja\npunainen kannatinpylväs, korskea keisarillinen valtaistuin tahi joku\nastia, mitä merkillisin pönttö, sekä muodollaan että väreillään. Mutta\nkaikkea on niin loputtoman paljon, että väsyy ja tylsistyy...\n\nAutioilta ja alastomilta marmoripihoilta tullaan lopultakin\nKeisarillisen Puutarhan alueelle. Viimeinkin jotakin elävää ja\nkasvavaa: puuta, pensasta, kukkaa, kiviraunioitten ja kioskien\nkeskellä. Eräällä pihalla oli myöskin keisarillisia kaloja suurissa\nammeissa, osa niistä oli kututouhuissa. Ne uhoivat lihavuutta ja\nhehkuivat värejä kuin onnea, kuten kaikki elävä moisissa aikeissa.\nNiiden dynastia tulee jatkumaan...\n\nSitten istuimme teellä Lumisadehuoneessa. Mikä määrätön määrä\nkaiverruksia kaikkialla, mihin vain silmäsi käänsitkin! Viiden\nvuosisadan takainen käsityöläinen on saanut vuolaista toisenkin kerran,\nerehtymättä ja tarkasti, täsmälleen. Oli nähtävissä, että Kiinassa on\nollut vuolaisevia miehiä ja että he ovat vuolaisseet...\n\n\n\n\nTaivaan Temppeli\n\n\nTaivaan Temppeli on Pekingin eteläliepeillä ja se on pääosiltaan\nrakennettu samoihin aikoihin kuin Kielletty Kaupunkikin, jolloin\ntäällä siis vallitsi jonkinlainen rakentamisen aalto. Alueella, joka\nympäröi temppelirakennuksia on yli viisituhatta kappaletta pahkaista\nja uurrerunkoista sypressiä, jotka elävät jo kuudetta vuosisataansa.\nItse temppelirakennus on vaatinut valtavan määrän kivitöitä. Laajat\nkivilattiat, käytävät ja portaat ja monin tavoin uurrellut kivikaiteet\nhäikäisevät silmiä valkeudellaan auringon paisteessa. Mieleen\njylkähtää, että kyllä suomalainen keväinen kantohanki tämän kuitenkin\nvoittaa keisarillisessa loistossa ja leveydessä ja auringon ja tuulten\ntekemissä koristeleikkauksissa. Mutta tämähän olikin ihmiskäden\njälkiä...\n\nRakennuksissa on käytetty tarkkoja mittoja, joilla on jotakin yhteyttä\nmaan ja maailmankaikkeuden oletetun rakenteen ja kuvan kanssa.\nRakentajien on täytynyt tietää yhtä ja toista pystyessään pystyttämään\nesimerkiksi Kaikumuurin, jossa pieninkin kuiskaus kuuluu melkoisen\nmatkan. Vaikuttavimpia paikkoja on avara ympyränmuotoinen Taivaan\nAlttari, jossa keisari, Taivaan Poika, kääntyi isäinsä puoleen. Alaston\nlattia hohtelee ja kolmijalat kohoilevat alustoiltaan pyylevinä ja\nhiukan humoristisen näköisinä. Niistä lienee ennen juhlallisuuksien\naikana noussut pyhä ja pyörryttävä savu...\n\nKorkeimmalle kohti taivasta kohoaa kuitenkin ympyränmuotoiselta\nkivikorokkeeltaan satasen metriä korkea Hyvän Sadon Temppeli. Sen\nkolminkertaisella katolla on taivaan värit. Sinisenä hohtaa lasitettu\ntiili. Ja sisällä ällistyttää puisten katonkannatinpylväiden korkeus ja\njykevyys.\n\nSivuhalleissa on nähtävänä ikivanhoja soittimia, pronssikelloja,\nsoivia kiviä, ruokohuiluja ja monen muotoisia kielisoittimia. Myöskin\nmuinaisia palvontamenoissa tarvittuja välikappaleita on esillä.\n\nKeisari oli Taivaan Temppelin ainoa pappi. Vain korkeat virkamiehet\navustivat häntä palvontamenojen toimeenpanossa. Ne tapahtuivat\nkahdesti vuodessa ja myöskin kuivuuden, tulvien ja muiden yleisten\nonnettomuuksien uhatessa. Paljon suurta ja pienempää virkakuntaa,\nsotilaita ja palvelusväkeä, kaikki tarkasti säädetyissä pukimissa,\nseurasi keisaria, kun hän Kielletystä Kaupungista kulki Taivaan\nTemppelin alueelle. Se oli komea saattue, mutta omituista oli, ettei\nkukaan saanut olla sitä näkemässä, enempää kuin palvontamenojakaan.\nKadut suljettiin. Sitten keisari paastosi yön ja päivän valjetessa teki\ntehtävänsä. Taivaalle uhrattiin härkä, virheetön ja yksivärinen.\n\nTaivaan Pojan uskonto oli luonnonpalvontaa, vanhempaa kuin taolaisuus\ntai konfutselaisuus. Eikä se ollut yksinomaan taivaalle osoitettua.\nOli myöskin pienempiä jumaluuksia, aurinkoa, kuuta, sadetta ja tuulta.\nNiillekin pystytettiin temppeleitä ja alttareita. Taivaan Temppelin\nlähistöllä, paikalla, jossa nyt on nähtävissä Kiinan maaperän viittä\neri väriä, oli ennen Maan ja Viljan Alttari. Siellä keisari kerran\nvuodessa pukeutui talonpojan asuun, keisarillisen keltaiseen, ja kynti\nkolme vakoa, kulkien idästä länteen. Korkeat virkamiehet täydensivät\ntyön ja paikka viljeltiin ja hoidettiin kuin pelto ainakin ja sato\nkäytettiin palvelusmenoissa...\n\nVielä senkin jälkeen kun keisarius ja taivaan poikuus oli mennyttä,\non yritelty käyttää hyväksi Taivaan Temppelin pyhiä voimia.\nTasavaltalaiset panivat perustuslakia valmistelevan komitean istumaan\nHyvän Sadon Temppeliin, mutta se ei saanut työtään koskaan valmiiksi.\nSamalla kymmenluvulla Taivaan Temppelissä tapahtuivat viimeiset\nmenot. Ylimmäisenä pappina, Taivaan Poikana, esiintyi presidentti\nJuaneiksi, joka täten tahtoi antaa loppusilauksen keisarillisille\nsuunnitelmilleen. Mutta kaikessa oveluudessaan hän oli laskenut väärin.\nKansa pysyi välinpitämättömänä, eikä nähnyt hänessä mitään Taivaan\nPoikaa...\n\nTaivaan Pojat ovat kuolleet. Nyt marssii Taivaan Temppelin kivipaasilla\nnuorisoliittolaisia punaisia lippujaan kantaen. He harjoittelevat,\nsillä vapunpäivä on lähellä. He istuvat ja kyyröttelevät Hyvän Sadon\nTemppelin varjossa, laulavat ja virittelevät soittokojeitaan.\n\nHeidän dynastiansa on alkanut, yhteisen kansan dynastia. He kääntyvät\nitse sekä maan että taivaan puoleen...\n\n\n\n\n\n\nVAPPU\n\n\n\n\nIhmisjangtse\n\n\nJo varhain aamulla, jo yön pimeydessä olivat Pekingin keskustan kadut\nkansaa ja äänenväkeä tulvillaan. Suuren paraatin järjestäminen ei\nole mikään yksinkertainen juttu. Siihen täytyy sisältyä varhaista\nliikkeellelähtöä ja toimetonta odotusta.\n\nJa satoi! Taivas oli sillä päällä, että antoi vettä muutoin\ntähän vuodenaikaan kuivassa kaupungissa. Tiheiksi sulloutuneissa\nväkijoukoissa kohoilivat sateenvarjot ja telttakankaita venytettiin\nulottumaan yhä useamman pään suojaksi. Siellä he värjöttelivät. Satoi\nja tuntui kovin kolealta...\n\nSaattaa olla, että vanha taivas on ottanut asiat käsiinsä ja\nkiinalaisten suuri vappuparaati tulee näyttämään melkoisen surkealta.\nSaattaa olla, että joku, monikin, noista läpikastuneista ihmisistä\nvilustuu, sairastuu ja kuolee kuolemalla vain sen takia, että\nhänen piti näyttää uuden Kiinan voimaa jossakin paraatissa. Moista\nepäilemättä tapahtuu kun satojatuhansia ihmisiä seisoskelee ja\nkyyröttelee kylmässä sateessa. Mutta ihmisiähän kuolee joka päivä\ntodistamatta minkään muun kuin kuoleman puolesta...\n\nSatoi hiljoilleen vielä kymmenen aikaan Tienanmen avaralla torilla,\njohon kaukaisina keisarillisina aikoina, jotka eivät kuitenkaan ole sen\netempänä muinaisuudessa kuin että ikäihmiset muistavat ne, ei kansalla\nollut asiaa. Täällä parateerasivat vain keisarilliset henkikaartit.\nSitten se oli kaatopaikkana ja vasta vapautuksen jälkeen kansa puhdisti\nja korjasi torin, samoin kuin itse Tienanmen, Taivaallisen Rauhan,\nkomean porttirakennuksen, ja pystytti korkean lipputangon, johon\npuhemies Mao Tse-tung omin käsin nosti Kiinan viisitähtisen kansallisen\nlipun lokakuun 1 päivänä 1949, jolloin Kiinan kansantasavalta\nperustettiin.\n\nNyt hänen jättiläiskuvansa riippuu Tienanmen portin yläpuolella ja\navaran torin takana vastapäätä kohosivat neljän suuren muotokuvat,\nMarxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin, nuo, joiden opit Kiinan\ntyöväenluokka on ottanut oppaakseen. Ajatus on hiljainen tapahtuma,\nmutta sillä hetkellä tunsi, että siinä piilee arvaamattomia voimia.\nEiköhän vain se, mitä oli tapahtunut noiden kuvattujen miesten päissä\nollut kuljettanut meitäkin kymmenentuhannen kilometrin takaa näkemään\nPekingin vapunpäivää...\n\nKaukana suuren rakennuksen katolla hohtelee iso viisisakarainen\npunainen tähti ja torin reunamilla hulmahtelevat punaiset liput.\nSiellä seisoo hievahtamatta suurilukuinen valkopukuinen soittokunta ja\ntuhannet nuoret pioneerit ovat muodostaneet kauniita rivistöjä.\n\nTienanmen portin edustalla on edustajia suunnattoman maan kaikista\nosista ja hyvin monista vieraista maista ja toisista maanosista.\nSiellä on ammattiyhdistysten edustajia Neuvostoliitosta, Koreasta,\nVietnamista, Puolasta, Tsekkoslovakiasta, Saksan Demokraattisesta\nTasavallasta, Unkarista, Romaniasta, Bulgariasta, Mongoliasta,\nIntiasta, Indonesiasta, Burmasta, Ceylonista, Japanista, Australiasta\nja Ranskasta. On myöskin rauhanvaltuuskuntia Amerikasta, Englannista,\nUudesta Seelannista, Irlannista ja Thaimaasta. On valtuuskuntia\nSuomesta ja Ruotsista. On edustajia Hollannista ja Norjasta ja monien\neri maitten lähetystöjen jäseniä. Neuvostoliittolaiset asiantuntijat,\njotka avustavat Kiinaa rakennustöissä, ovat myöskin vieraitten joukossa.\n\nTäsmälleen kello kymmenen puhemies Mao Tsetung ilmestyi pääkorokkeelle\nlukuisine seuralaisineen ja soittokunta puhalsi »Itä on punainen», ja\nhuudot »Kauan eläköön Mao Tse-tung!» kohoilivat torin kaikilta kulmilta.\n\nPekingin kaupungin pormestari puhui lyhyesti lopettaen: »Meidän\ntehtävänämme nykyhetkellä on ennenkaikkea täyttää ja ylittää vuoden\n1953 taloudellinen rakennussuunnitelma ja puolustaa rauhaa Kauko-Idässä\nja koko maailmassa!»\n\nSitten jyrisivät tykit kaksikymmentäkahdeksan yhteislaukausta kohti\npilvistä taivasta ja soittokunta soitti Kiinan kansallishymnin ja\nKansainvälisen.\n\nOli herennyt satamasta ja nyt alkoi kolme tuntia kestävä näytelmä, joka\nvaikutti sekä valtavuudellaan että vaihtelevaisuudellaan.\n\nEnsin marssi valkopukuinen soittokunta viivasuorissa riveissä takanaan\nsuunnaton, läimähtelevä Kiinan kansallinen lippu. Rummunlyöjiä ja\nyhdeksän suurta kiinalaista kirjainta, jotka muodostivat lauseen:\n»Juhlikaa toukokuun ensimmäistä, kansainvälistä työnpäivää.» Sitten\nloputtomasti kansaa, torin täydeltä, seitsemänkymmentä rinnakkain,\nväliin juoksevaakin tahi liikkumattomaksi ruuhkautuvaa. Ällistyttävä\nmäärä silkkilippuja, enimmäkseen punaisia, mutta myöskin vihreitä,\njoihin on ommeltu rauhankyyhkynen, ylen runsaasti kaiken värisiä\nlippuja ja viirejä, jotka olivat omiaan luomaan elämäniloisen\ntunnelman. Kaiken värisiä kukkia ja viuhkoja, jotka heiluivat kuin\ntahdikkaat aallot ihmismeressä. Marssijain yläpuolella huojuivat nuo\nviisi suurta ja paljon pienempiä profeettoja monista maista.\n\nSiellä keinui ja heilui kaikenlaisia kuvia, kuvioita ja tunnuslauseita,\nsiellä oli väsyttämiin asti värejä ja vilinää. Oli korvat lummistavaa\nhuutoa: »Kauan eläköön Mao Tse-tung!» Tahi: »Kaikkien maiden työläiset\nyhtykää!» Ja: »Tervehdys kaikille kansoille, jotka työskentelevät\nrauhan puolesta!»\n\nJa nämä ihmiset olivat nousseet vuoteistaan joskus yöllä, seisoskelleet\nja värjötelleet tuntikausia kylmässä sateessa ja kastuneet\nläpimäräksikin! Nyt täytyi uskoa, että he tunsivat saaneensa jotakin\nuutta elämäänsä, että he nauttivat elämästään...\n\nSeitsemäntuhatta nuorta pioneeria kaiken värisine kukkineen,\nkyyhkysineen ja palloineen, taputuksineen ja huutoineen. He aivan\nväenväkisin pysähtyivät toviksi, kun itse suuri Mao vilkutti heille.\nKaksi heistä juoksutti hänelle kukkia. Katselija sai väkevän\nvaikutelman, että Kiinaan on nouseva toinen sukupolvi...\n\nKaksitoistatuhatta Pekingin tehtaitten työläistä, neljäkymmentätuhatta\nrakennustyöläistä kantaen sahoja ja vasaroita, rautatieläisiä,\nkaivostyöläisiä, kymmenentuhatta talonpoikaa Pekingin lähistöltä\nvakuuttaen, että viljaa tulee kasvamaan...\n\nLoputon virta kansaa, ihmisjangtse, seitsemänkymmentä rinnakkain,\nlippuja, lippuja, punaisia ilmapalloja, aaltoilevaa värikästä\nkukkamerta, huutoa, laulua, naurua. Korean pieni sotilaallisessa\njärjestyksessä marssiva ryhmä, rumpua lyöden etenevät pitkät tahdikkaat\nrivit, taiteellisia asetelmia, pari punapuseroista harmaa hamonen\npäällä marssivaa tyttöriviä, näyttelijättäriä. Paljon rauhankyyhkysiä,\nsekä kuvina, että mahtavana parvena ilmaan pyrähtävinä...\n\nLopuksi väljenevällä torilla lippuryhmien ja marssirivistöjen kuvioita,\nmusiikkia, ilotulituksen pauketta ja välkettä, sadoittain ilmapalloja,\njotka kuljettivat pieniä punaisia lippuja kohti taivasta.\n\nMao Tse-tung lähti kulkien korokkeensa reunaa pysähdellen ja tervehtien\nlakillaan huutavaa ja taputtavaa kansaa. Kookas, tukeva, rauhallinen\nmies. Moni näki ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään tämän\nnykyhetken ihmiskunnan ehkä huomattavimman henkilön.\n\nPuolimiljoonaa kiinalaista oli marssinut vappuna 1953, ehkä tuhannesosa\nheistä oli vaeltanut katselijan silmäin ohitse Tienanmen torilla.\n\n\n\n\nIlta\n\n\nOlimme seisoneet korokkeella kun vappukulkueen mahtava virta,\nihmisjangtse, solui ohitse lippuineen, kukkineen, kuvineen ja\näänenväkineen. Korokkeella seisoimme silloinkin illalla, kun muut\nvalot oli sammutettu ja kiinalainen ilotulitus ratisi, sähähteli,\nsäihkyi ja sirkkelöi satumaisena Pekingin mustalla taivaalla. Mieleen\njohtuivat revontulet ja kaukaisen Lapin talvinen äkeys. Mutta alhaalla\nei ollut nyt valkoista lunta, vaan tummaa ihmismerta, tuntematonta ja\ntutkimatonta...\n\nNyt juhlallisuudet, näytökset, olivat ohitse ja laskeuduimme alas\nkorokkeelta ja kiiltäväkupeiset automme puikkelehtivat koppakuoriaisina\noutoja ja kiemuraisia teitä hotelliin. Siellä ja täällä mutkanpaikoissa\nseisoi liikennepoliiseja, torvi vyöllä ja kädet kärsivällisesti\nlevällään kuin ristinpuulla, koko karavaanimme ohitsekäymisen ajan.\nLeveä ja suora pääväylä oli vappukansan vallassa.\n\nOli aika katsoa sitä lähempää, maan tasalta...\n\nTungoksen liepeillä näki paljon eurooppalaisia kasvoja, kasvoja\nympyriäisen maapallon kaikilta kupeilta, neekerinkin mustaa\njuhtinahkaa, kasvoja ja kaikenlaisia mielikuvituksellisia vaateparsia.\nUusi Kiina oli kutsunut runsaasti vieraita, kaikista maailman\nloukkopaikoistakin, näkemään vappuaan ja uutta elämäänsä...\n\nUutta? Voiko elämä olla mitään uutta? Mistä nämä kiinalaiset, jotka\nmuistelevat kovin vanhoja asioita, saavat uuden maun suuhunsa?\n\nVäkijoukko oli tosiaankin valtava, sakea, pyörteinen. Kun sukellit\nsiihen olit aivan arvaamattasi irti kaikesta entisestä, tutusta ja\ntutuista. Vain kiinalaiskasvoja nyt, loputtomasti, tuntikausia. Hieman\nkellertäviä, silmäpoimun vuoksi vähän vinosti katsovia, sinun silmääsi\nilmeettömiä tahi hyvin vähäilmeisiä kasvoja, puu-ukkonaamoja, joista\net voinut lukea mitään. Yksin, kaikkien noiden ihmisten keskellä,\njoiden puheesta et ymmärtänyt tavuakaan, sai väkevän mielikuvan siitä\nseikasta, että heitä oli paljon. Peking on laaja kaupunki ja sen\nympärillä on kiinalaista mannerta Euroopan verran, maata, jossa asuu\nja ahertaa muutamia satojamiljoonia näitä, jotka ilmeisesti uskoivat\npäässeensä käsiksi johonkin uuteen...\n\nSillä sen vaikutelman sai. Jotenkin he sanoivat sen siinä tilaisuudessa\nTienanmen torilla, vaikka kasvot yhäkin näyttivät vähäilmeisiltä,\nvaikka ei ymmärtänyt heidän puheestaan tavuakaan. Ja mitäpä sanoista:\nosannevathan kiinalaisetkin valehdella... Jotenkuten uskoi vain\npäässeensä selville siitä, millä mielellä he ovat, yhtä-äkkiä näki,\nettä kaikki nämä ihmiset olivat hyvin nuoria, sellaisia, joiden oli\nhyvä elää maailmassa. Se oli siellä takana, lännenmailla, jossa vanhuus\nja väsymys vallitsi...\n\nVoi ajatella, että heidän riemukas marssinsa oli vain suunnaton\nnäytelmä, juhlaohjelmaa. Mutta mikä pani heidät vielä jatkamaan\nilonpitoaan iltamyöhäiseen ja yöhön Tienanmen torilla, johon heidät\noli näköjään jätetty oman onnensa nojaan, ohjausta vaille? He olivat\nnuoria, he näkivät maailman uutena... He olivat muodostaneet torille\npieniä piirejä, toisia toisensa viereen, ja tanssivat ja lauloivat.\nVälistä se soinnahti korvaan aivanpa tutulta, suomalaiselta. No, tanssi\non tanssia ja laulu laulua kiinalaisillakin...\n\nSinisiä ja harmaita pukimia, jokunen välähdys sotilaitten vihreää ja\npioneerityttöjen ja -poikien punaisesta silkkihuivista. Epäilemättä\nnämä ihmiset olivat yhäkin hyvin köyhiä. Oli tuntevinaan, että\njotkut heistä olivat maalta, tuolta Pekingin ympäristön maisemasta,\njosta olimme jo nähneet vilahduksen. Syvälle syöpyneitä teitä,\nharmaita savimajoja, harmaita muureja, harmaata maata, joka ei omasta\naloitteestaan ottanut ruohonpiikkiä. Niin levotonta se oli. Tomu\ntuprahteli, tuulen kuljettama Gobin erämaa...\n\nMutta tämä maa vilisi lapsia ja on tuleva ruohokin, joka sitoo\nlevottoman maan. Se istutetaan, eikä tomu enää tuprahtele...\n\nEnimpien meistä on vaikea käsittää, että elämä, koko näköala, voisi\nyhtä-äkkiä peräti muuttua, että siihen voisi tulla hypähdys, harppaus,\nkoskipaikka. Ajattelemme, että se jatkuu suunnilleen samankaltaisena,\nettä se korkeintaan hyvin hiljoilleen muuttuu, parantuu. Nämä olivat\nmurskanneet vanhan järjestelmän, joka oli ihmiselämän este ja\nvihollinen...\n\nMuutamia kertoja näyttää siltä, että yksinäinen, vieras ja outo,\nkuvatusmainen hahmosi heidän keskellään herättää huomiota. He\npyöriskelevät ympärillä, sanovatkin jotakin, katsovat pitkään.\n\n— Niin, niin, puhelet heille, — siellä minä olen länneltä, joka\njärjesti teille oopiumisotia ja rauhoitusretkiä, kohotti omalle\nmaallenne tauluja, joissa luettiin, että kiinalaisilta pääsy kielletty\nkuten koiriltakin, valvoi etujaan ja kaupan vapautta... Mutta olettehan\nte saaneet muutakin sieltä auringonlaskun puolelta: ajatuksen\nmuuttuvasta maailmasta, oppi-isät. Tuolla niiden kuvat nytkin kohoavat\nkorkealla, niin että näkyvät tännekin, paikkaan, jota saattaa sanoa\nväkijoukoksi: Marx, Engels, Lenin...\n\nHe hymyilevät salamyhkäistä hymyään ja hyväksyvät sinut. Epäilemättä\ntulipunainen silkinkappale, vappumerkki, on hyvä olemassa rinnassasi.\nSiinä on puolikymmentä kultaista kiinalaista kirjainta ja leima.\n\nNiin, he hyväksyvät sinut siinä määrässä, että ei ole enää hyvä\npysähtyä katselemaan tai sytyttelemään piippuaan jossakin vähän\nväljemmässä paikassa, muuten tulet temmatuksi mukaan heidän\ntanssiympyröihinsä. He ovat tässä pyrkimyksessään niin itsepintaisia,\nettä useamman kuin yhden kerran tapahtuu todellakin tanssinpilkka\nTienanmen torilla...\n\nNuori, nuortunut Kiinan kansa tanssi ja lauloi Taivaallisen Rauhan\nPortin edustalla. Vain yhdessä ainoassa paikassa näki jotakin muuta.\nPieni ryhmä pelasi korttia. Oli kotoista nähdä, että kortit olivat\nsamanlaiset kuin kaukana lännelläkin. Tuntui hyvältä, että osasi lukea\nsamaa paperia kuin Kiinan yhteinen kansakin: kuningas, kuningatar,\nsotamies, maita ja silmiä.\n\nPuolenyön maissa tori alkoi väljentyä ja kansa virtaili sivukaduille,\nkujille, jossa on vielä yllinkyllin pimeyttä ja hökkeleitä. Huomenna\nodotti arki ja työ. Sitä riittää, ja niinhän pitääkin. Oli aika,\njolloin työtätekevät kädet sai panna ristiin. Nyt on alku otettu.\n\n»Ensimmäinen askel tuhannen lin marssilla.»\n\nNiin sanoo Mao Tse-tung.\n\n\n\n\n\n\nJUNA KULKEE\n\n\n\n\nPekingistä etelään\n\n\nJuna kulki ja me asuimme. Kolme pitkää rautatievaunua, seurusteluvaunu,\nruokailuvaunu ja makuuhytit, olivat käytössämme pitkän kuukauden.\nJos aina ne hetkeksi heitimme, niin pian palasimme tähän vierivään\nasuntoomme, jossa näköala vaihtui lakkaamatta. Se oli verrattavissa\nelokuviin. Voit istua akkunanpielessä ja kuluttaa paljon tupakkaa ja\nKiinanmaata vain riitti. Vaikka paljon sitä painui myöskin unen ja\ntaivaankappaleitten kierron aiheuttamaan pimeyteen...\n\nSeurusteluvaunun sohviin painui säikähdyttävän syvään ja ruokailuvaunun\nvalkoisten pöytien ääressä lepattelivat siniset silkkiverhot vauhdin\nviimasta. Neljän hengen makuuhytissä et kyllä mahtunut ylen määrin\nsyltäsi levittelemään, mutta hyvän unen siellä sait. Pöydästä muovautui\nkätevästi ja ovelasti pesuteline, vesi juoksi ja pulpahteli ja\nsähkötuulettaja surisi, käännähteli ja teki työtään. Olosuhteet olivat\nkaikin tavoin etuoikeutetun ihmisen...\n\nJuna jyrisee Pekingistä etelään. Silmä ei totu kiinalaiseen maaseutuun,\njoka lipuu ohitse harmaana, vihreänä ja taasen harmaana. Loputtomilla\nviljelyksillä on paikoitellen omituisen tiheässä työväkeä niinkuin\ntalkoot olisivat käynnissä. Ehkä olivatkin, sillä maanomistusolojen\nverestyksen jälkeen kiinalaista talonpoikaa perehdytettiin nopeassa\nrytmissä yhteistoimintaan. Sitäpaitsi kiinalainen maanviljelys on\nkäsityötä, puutarhatyötä. Vihreyttä, puitakin pieninä tupsuina,\nharmautta, multavalleja ja savitaloja, hautakumpuja ruukku huipulla,\nniinkuin mennyt odottaisi yhä antia...\n\nIltahämärissä ylitettiin Keltainen Virta ja ehkäpä se juuri\npimeänkuhjon vuoksi ei näyttänyt kuulun nimensä veroiselta. Vettä\nsattui silmään vähänlaisesti, mutta keltaista hiekkaa, erämaan mieleen\ntuovaa, loisti kyllä laajasti. Siinä sitä oli Keltaista Virtaa,\ntällä kertaa kuivaa. Joen maine johtuikin siitä, että se huuhtoi ja\nkuljetti suunnattomat määrät lössilietettä lännen tasangoilta, tukki\nsillä välistä uomansa ja murtautui ja kääntyi mihin sattui, tulvi ja\nteki tuhotöitä. Sen alajuoksun seisemän-kahdeksansataa kilometriä\npitkillä rantapadoilla on pitkä historia. Patoja korjataan nykyisin\nvuosittain ja ne ylittävät kahdella kolmella metrillä vuoden 1936\nennätysvedenkorkeuden.\n\nOmituista asumista, kummaa kansaa! Vesi, kuulu joki, heidän »surunsa»,\nvirtailee jossakin ylempänä heidän viljelyksiään ja majojaan. Se on\nmonenmonesti rikkonut valjaansa, nielaissut kyliä ja kaupunkeja,\nviljelystä ja elämää, lähettänyt heidät kurjina pakolaisina muille\nmaisemille. Ja kiinalainen vain asuu ja elää moisen hirviön vierellä\naivan rauhallisesti ja tyynesti. Mutta elämähän on loppujenlopuksi aina\nvaarallista...\n\nKeltainen Virta on salamyhkäinen. Uuden Kiinan, joka aikoo pyyhkiä pois\ntämänkin vanhan »Kiinan surun», lähettämä tutkimusretkikunta löysi\nKeltaisen Virran lähteet jostakin muualta kuin missä niiden oli uskottu\nolevan.\n\n\n\n\nPitkäpiippuinen ukko\n\n\nHämäryys peitti maan, juna kulki läpi yön ja paljon kiinalaista\nnäköalaa jäi ikuiseen pimeyteen.\n\nKun nouseskellaan kuuden maissa niin vihreys on valtavasti lisääntynyt.\nTähkät jo aaltoilevat vehnäpelloilla. Tasankoa riittää, mutta etäisten\nkukkulain levoton viiva suo silmälle vaihtelua. Kanavat leikkaavat\nmaata ja kastelulammikot kiiltävät kuin silmät...\n\nSavitalon seinänvierustalla istuu ukko, jolla oli ollut kylliksi ikää\nkasvattaa pitkä parta ja joka polttelee piippua, jossa on melkein\nmetrinmittainen varsi ja koppa varteen verraten aivan mitätön,\nolemattoman pieni. Ukko piippuineen on tuokion, vilahtaa ja on mennyt.\nLöytyipä vain yhteinen piirre suomalaisukon kanssa. Piippulevolla ovat\nmolemmat. Hellaakoskihan tuollaisen sanan taisi runoilla...\n\nTuntuu että tiedän, lienenkö lukenut sellaista, että tuo pitkänpiipun\nukko pitää myöskin viinistä ja kissoista. Kotona hän riitelee kaikkien\npaitsi kissan kanssa. Poikien pitäisi aina noudattaa hänen mieltään,\nvaikka se on useimmiten päin helvettiä. Ja tyttärien on puhuttava vain\nkuiskaten. Hän ei ymmärrä miten kirotut vaimonpuolet on päästetty\nvallanpäälle...\n\nKaikki tuollainen pilaa hänen elämänsä myöhäisen onnen, kun hänellä on\nlopultakin tilaisuus istahtaa piippulevolle, siemaista ryyppy viiniä...\n\n\n\n\nLippu\n\n\nKun joskus herään päivän vaietessa junan järkähtämättömään ja\nrytmikkääseen kulkuun on akkunanäköala aina auliisti avoinna, yhäti\nmieltäkiehtovana, yksitoikkoisuudestaan huolimatta. Mitäpä sillä muuta\nolisi tarjolla kuin kasvien vihreyttä ja mullan paljoutta, hautakumpuja\nruukkuineen, omituisen muotoisia puita ja puuryhmiä, lähestyvien\nvuorien viivaa ja ihmisten tästä näkökulmasta mykkää, kahmaista elämää.\nOhi liukuu myöskin talo, jonka lipputangossa liehuu haalistunut ja\nränsistynyt lippu, sen näköinen niinkuin se olisi joskus hyvänäpäivänä\nnostettu yläilmoihin, eikä sitä aiottaisi koskaan laskea...\n\n\n\n\nHiljaisia teitä\n\n\nKanavat halkovat puutarhamaista maata ristiinrastiin ja niissä on\npaljon veneitä. Kanavat ovat seudun tasaisia ja hiljaisia teitä.\nPurjeita, airoja, hinausköysiä...\n\nJollakin asemalla piippulepoakkuna sattuu pysähtymään suuren pöntön\nkohdalle, pöntön, johon lakkaamaton, ujostelematon miesvirta päästää\nkäyttämänsä veden takaisin luonnon kiertokulkuun. Pöntöstä paisui\ntodistuskappale. Tämän maan täytyi kasvattaa ihmisiä ällistyttävän\npaljon. Heitä riitti aina sammion ympärille...\n\nTuulimylly, joka työskenteli vedensiirtohommissa, ja kanavassa tavaton,\ntiheä parvi valkoisia vesilintuja ja niiden paimen vesiäyräässä.\nVihreyttä vielä radan varressa, mutta taampaa näkyy korkeita\nsavupiippuja kuin metsää ja sankka savu tupsahtelee taivaalle. Vihreys,\nkasvikunta katoaa. Hökkeleitä, hellettä, etempänä korkealle pyrkiviä\nrakennuksia.\n\nJuna on sukeltanut Sanghaihin...\n\n\n\n\nUittojätkiä ja teetä\n\n\nJuna jyskyttelee etelään. Peltolätäköitä, riisirapakoita, keltaista\nvettä, savenkarvaista. Sitä siirrellään paikasta toiseen. Härkä\nkiertää, joutilas tuuli pyörittää ratasta, tummapintainen ihminen\npumppaa. Taustalla vuoria, joiden vihreyttä kaljut kalliot täplittävät.\n\nHetkeksi välähtää näkyviin leveähkö virta ja suuria bambupuulauttoja\nja niillä työskenteleviä miehiä. Uittojätkiä — kotoinen näky kaiken\nvierauden keskellä...\n\nRavintolavaunun silkkiverhot väpättävät vauhdissa ja sähkötuulettajat\ntyöskentelevät hartaasti. Tarkenee hyvin. Mutta lämpö tuntuu vain\nmainiolta asialta, kun muistaa pakkasviiman suomalaisella jängällä...\n\nOlen alkanut antaa arvoa vihreänteen, aluksi niin mauttoman tuntuiselle\nhaaleudelle. Se viilentää ja virkistää.\n\nOn jollain tavoin hämmentävää, että kiinalaista teetä on useita\nsatoja eri laatuja. Miten vähän ihminen tietää, miten pieneen\nmäärään asioita hän voi tutustua! Kiinalaiset ovat juoneet teetä\nkolmattatuhatta vuotta. Sitä on aina esillä. Se on vuosisatoja ollut\nheidän vieraanvaraisuutensa olennainen osa. Olemme nähneet teepensaita,\nmitättömine, hiukan katajanhavua muistuttavine lehtineen. Vasta neljän\nvuoden ikäisinä pensaan lehdet ovat kypsiä poimittaviksi.\n\nJo toistatuhatta vuotta takaperin kiinalainen kasvatti teetä muidenkin\nmaistettavaksi, kävi sillä kauppaa. 1600-luvulla Brittiläinen\nItä-Intian Komppania alkoi ostaa kiinalaista teetä ja samoihin aikoihin\nvenäläisten kauppiaitten teekaravaanit alkoivat vaeltaa kuudentoista ja\npuolentuhannen kilometrin pituista tietään...\n\nTeestä on riippunut ja riippuu hyvin monien ihmisten toimeentulo.\n\n\n\n\nEteläisintä\n\n\nJuna kulkee vuoristossa, jokilaaksossa. Virta on yhtä savivelliä,\nmutta ilmestyypä vain tuohonkin keltaisuuteen kiireellisissä paikoissa\nvaahdon valkeutta, Leikkaukset ja tunnelit lyhentävät ja pimentävät\ntuontuostakin näköalaa.\n\nKou Chuen, opastyttö, on opetellut muutamia sanoja suomea ja hän osaa\nkäyttää niitä taitavasti. Hän on vetänyt takkinsa korviin ja hytisee\nkuin viluissaan:\n\n— Kanton! Oikein, oikein kylmä!\n\nHän nauraa kihertää, sillä hiki on pinnassa, sähkötuulettajat surisevat\nja aurinko on jossakin pään päällä. Tyttö tuskin tuntee mitään\ntalviseen viimaan verrattavaa suomalaisella suoaavalla...\n\n\n\n\nSammakot ja vuori\n\n\nJoskus aamuyöstä, junan pysähdyttyä, voi herätä sammakoitten valtavaan\nLauluun. Niiden ääni on tavaton, kuuluva, kiljahteleva ja kumman\nkarkea. Olisi luullut moisen musiikin aikaansaamiseen tarvittavan\nmelkoinen sikalauma. Ei olisi mielellään uskonut noiden äänien lähtevän\ntavallisen kokoisen sammakon kurkusta...\n\nOli hämärää, sumuista ja paahteiseen päivään verraten oudon viileää.\nSammakoitten mahtava, hellittämätön kuoro oli omiaan luomaan tunnelman,\nettä oltiin kaukana, hyvin oudossa maailmassa...\n\nEnnen, jossakin Suomi-nimisessä maassa, olin tuntenut miehen, joka\nkeväisin käveli ojien varsia ja kadehti sammakoita, että noiden\nse on hyvä elää tässä maailmassa. Mutta Suomen sammakko onkin\nhiljainen, siististi kurnutteleva. Tätä kiinalaista sammakkoa ei\ntuntunut kannattavan kadehtia. Sen äänessä oli tyytymättömyyttä. Oli\nkuulevinaan, että sen ei ollut hyvä olla...\n\nSammakko on vesieläin ja vesi on levotonta Kiinanmaassa. Tulvien\nja kuivuuden aiheuttamat tuhot ja kärsimykset ovat mittaamattomat.\nMeidänkin junamme oli joutunut seisahtumaan parisen kertaa\ntuntikausiksi, kun vesi oli rikkonut rataa. Tulva esti myöskin retkemme\nMao Tse-tungin syntymäkylään. Vedenpaljous oli rikkonut jonkun sillan,\njonka korjaus veisi aikaa päiväkausia.\n\nYmmärsi, että kiinalainen talonpoika ei turhaan liikkunut juoksuaskelin\nvesirakennustyömailla...\n\nSen ajan, jonka kuluessa selvisi, että emme voisi mennä Maon\nsyntymäseudulle, käytimme vuorellenousuun. Jyrkkiä polkuja, kivitöitä,\nrappeutuneita temppeleitä ja laajaa, mahtavaa näköalaa laaksojen\nlihavuuteen...\n\nMuistokiviä, joiden kirjoituksia mukana olevat kiinalaiset eivät\nosanneet lukea. Oli omituista ajatella, että nämä ihmiset olivat\nmerkinneet muistiin ajatuksia ja tapahtumia yli kolmentuhannen vuoden\najan, kun suomalainen raamattu oli vaikuttanut neljä vuosisataa.\nMutta nyt kirjoitusmerkkien vanhuus ja monituhatlukuisuus oli\nheille taakkana. Luku- ja kirjoitustaito vaati liiaksi voimia, oli\nepätaloudellista, kuten entinen yhteiskuntajärjestelmäkin, jonka he\nolivat heittäneet tienoheen kuin loppuunkäytetyn vaatekappaleen...\n\nKiinalaiselta vuorelta oli näköalaa yllinkyllin niinkuin\nsuomalaiseltakin. Oli myöskin hellettä, auringonpaahdetta, hyvää\nlämpöä, joka Suomenmaassa on hyvin harvinaista ja pian ohimenevää...\n\n\n\n\nViljaa ja sen korjuuta\n\n\nTalonpoikien harmaita hahmoja viljankorjuussa tuleentuneilla\nvehnäpelloilla. Sirpin ja vartan tapaisia työaseita ja puimisen pölyä\nsavitantereilla. Tällainen akkunanäköala toi suomalaiseen mieleen\nsäpsähdyttävän elävästi syksyn. Ja elettiin vielä toukokuuta...\n\nTalonpoika oli varhain jalkeilla. Olin jonkun kerran päivanvaletessa\ntupakkapiipullisen ajan valveilla ja huomasin työhön kumartuneiden\nhahmojen tulevan esiin ja vaipuvan menneisyyteen. Tausta oli jo\ntutuksi tullutta: lihavan maan vihreyttä, savimajaa ja muuria,\nolkikattoa, hautakumpua. Kerran vilahti ohi vuorenrinne, jossa oli\nluola-asutusta. Synkeitä aukkoja jyrkässä rinteessä. Maassa sinä asut,\nmaasta olet tullut ja maahan olet menevä... Toisekseen nuo asumukset\nnäyttivät iloisiltakin kuin pääskysenpesät räystäällä ja ihmiset\nmaaparvekkeillaan kevyiltä linnunhahmoilta...\n\n\n\n\nMatkanpää\n\n\nPekingin sanottiin lähestyvän ja suuri junamatkamme oli loppuva. Siitä\noli jälellä vain valojen loiste kiinalaisesta pimeydestä...\n\nMutta vielä juna jyskytteli, vielä oli pieni jäähyväistilaisuus junan\nhenkilökunnalle. He saivat suomalaispuukot muistoksi kaukaisen maan\nihmisistä, joiden kanssa he olivat vaeltaneet kuukaudenpäivät maansa\nlaidasta toiseen.\n\nPekingin aseman lyhtyjen alle astui kuin ainakin tuttuun paikkaan,\njossa oli joskus ollut, joskus kauan sitten...\n\n\n\n\n\n\nFUTSELING\n\n\n\n\nMonttu\n\n\nKun kiinalainen järjestää vastaanoton, niin se on vastaanotto\nkertakaikkiaan ja saa välistä sellaiset mittasuhteet, että voi jo\nsuomalaisen päässä vaikuttaa pilkanteolta. Mutta moista ei ollut\nnähty, eikä tultu näkemäänkään, mitä koettiin Futselingissä, eräällä\nHuai-virran vesirakennustyömaalla.\n\nSitä saattaa jo sanoa työmaaksi tätä meininkiä Huai-virran varrella!\nJo junamme komeassa seurusteluvaunussa kuulimme eräitä numeroita. Joki\non 1050 kilometriä pitkä ja laskee Jangtseen. Sen sadealue on 250 000\nneliökilometriä. Seutu on hyvin viljavaa — kaksi satoa vuodessa — ja\nsiihen seikkaan on Huai-virralla oma osuutensa. Mutta se on oikukas ja\ntulvii ja tuottaa silloin paljon vahinkoa ja onnettomuutta.\n\nTulva on Kiinan kansan vanhoja vihollisia, saattaa olla vanhinkin.\nMutta nykyinen hallitus kävi sen kimppuun yhtä päättäväisesti kuin\ntoisten vihollistensa: feodalismin, kapitalismin, imperialismin... 1950\npäätettiin Huai-virta panna valjaisiin. Tulvien estäminen on pääasia.\nSiinä sivussa tulee vettä varastoiduksi ja maankastelu järjestetyksi,\naukenee laivaväyliä ja saadaan sähkövoimaa. Nyt on kahden vuoden\naikana siirretty maata 500 miljoonaa kuutiometriä, uomia on rakennettu\n2280 kilometriä, suojapatoja 2180 kilometriä ja kolme säiliöjärveä on\nvalmiina.\n\nOn siinä kiinanpoika pistänyt lapiota maahan! Sillä koneita on\ntoistaiseksi vallan vähän.\n\nMutta Futseling! Siellä oli vastassa lippuja ja kukkia, soittokunta\nja punaiseen silkkiin pukeutuneita rumpua lyöviä tanssivia tyttöjä,\njoiden kasvot hohtivat maalista ja innostuksesta. Oli monisatametrinen\nja moninkertainen kuja taputtavia ja nauravia ihmisiä. Se oli melkoinen\nkujanjuoksu, pieni sievä golgatantie...\n\nOlimme ahtaassa vuorilaaksossa. Molemmin puolin kohoilivat jyrkkinä\nmelkoiset vuoret, joiden rinteet kasvoivat pensaikkoa, viidakkoa ja\nkääpiömäisiä vuorimäntyjä.\n\nSelostustilaisuus avarassa, läpikuultavassa bambusta rakennetussa\nhuoneessa, jonka kolmekymmentä miestä kuuluu pystyttäneen kolmessa\npäivässä, juuri meidän suurta tuloamme varten. Tällä työmaalla\ntyöskenteli 2000 teknikkoa ja virkailijaa, 2000 työläistä, 2000\ntalonpoikaistyöläistä. Myöhemmin kävi ilmi, että nimitys tarkoittaa\ntalonpoikia, jotka kotiutetaan rakennustyömaalta silloin kun\nmaanviljelystyöt kutsuvat. Ja loput sotilaita, yhteensä 10 000.\nKäytettävänä on kaksisataa kappaletta erilaisia koneita. Rakennetaan\nkolmetoista kuilurotkon muotoista vesisäiliötä ja betonipato,\njosta tulee 517 metriä pitkä ja 70 metriä korkea. Siihen tulee\nkahdeksan sulkuporttia, kolme tunneliholvia, neljä turbiinia, kaksi\nliikavesitunnelia. Rakentamiseen tarvitaan ja käytetään 60 000 tonnia\nsementtiä, 4000 tonnia betonirautaa, tuhat tonnia terästä. Patoon menee\n200 000 kuutiometriä betonia ja sen pitäisi kestää maanjäristys.\n\nRakennustyö on kiinalaisten itse suunnittelema ja rakennusaineet\novat myöskin omasta maasta. Työn tarkoitus: estetään tulvat ja\nkastellaan 500 000 mouta kaksi satoa vuodessa antavaa maata, saadaan\npurjehduskelpoista väylää ja vesivoimaa vesimäärästä riippuen.\n\nSelostaja mainitsi, että työläiset ovat tyytyväisiä koska rauhantyöt,\nrakennustyöt, ovat samaa kuin onnellinen elämä. Heille merkitsee paljon\nsekin, että he nykyään voivat keskustella työstä johtajiensa kanssa.\nSotilaat ovat etunokan väkeä tällä vesirakennustyömaalla.\n\nTämä kuulosti harvinaiselta: armeija rakennustöissä! On heitetty\nkädestä tuhovälineet ja käännytty vihamielisiä luonnonvoimia, tulvaa,\nvastaan. On siinäkin armeija: alkaapas rakentaa...\n\nMutta numerot ovat numeroita ja sanat sanoja. Vasta kun oli ensikerran\nnähnyt Futselingin patorakennustyömaan iltapimeässä sähkölamppujen\nvalossa tunsi saaneensa jotakin kouraantuntuvaa...\n\nNäky oli ällistyttävä ja mieleensyöpyvä. Kymmeniä metrejä syvä ja\navara monttu, jonka todelliset mittasuhteet kuitenkin häipyivät\npimeyteen, kuhisi täynnä miehiä kuin muurahaisia. Se oli ensimmäinen\nvertauskohta, joka tuli mieleen: muurahaispesä; käsittämätöntä\nhyörinää. Pian kuitenkin ymmärsi, että siinä juuri tehtiin, avarrettiin\nja syvennettiin, tuota samaa monttua. Miehiä juoksi pareittain tuolta\nmanalan syvyydestä jyrkkää rinnettä ylös loppumattomana virtana,\nkantaen välissään olkapäillään notkuvassa bambukorennossa maalla\ntäytettyä vasua. Tuon kuormankuljetustavan tyyliin näytti kuuluvan\nomituinen, matala, vetävä, tahdikas juoksuaskel ja myöskin, kun\nkantajapari oli kyseessä, oma tahtilaulunsa. Tuon muurahaishyörinän\nseasta kuului siis myöskin alituinen ja erikoinen, matala laulunhyminä.\n\nMuurahaispesästä puhuminen ei ole liioin liioittelua. Väkeä oli\ntosiaankin sakeassa tällä työmaalla, jos muuallakin Kiinanmaassa.\nNoita pieniä kuormia tuli ylös solkenaan. Niitä tuli ja tyhjät korit\npalasivat samoin rientoaskelin montun syvyyteen.\n\nMiehet näyttivät työskentelevän oudon kiihkon vallassa, jonkinlaisessa\nhurmiotilassa, jota täällä lännellä nähdään vain joskus\nurheilukentillä. Miten oli mahdollista, että tuossa tosityössä, ja\nraskaassa, oli niin selvästi leikin, kilpailun, urheilun sävy? Oliko\nkaikki uusi, oma työ, omistus, mennyt noille ihmisille päähän? Oliko se\nisäntäin kiireellistä henkeä?\n\nPuhutaan mielellään, että yhteistoiminta, yhteiset pyrkimykset tappavat\nyrittäjän hengen. Futselingin montun reunalla ei siltä näyttänyt.\nPäinvastoin, yrittäjän henki näytti siellä aivan vastasyntyneeltä,\nverekseltä.\n\nKun tovin kuluttua selvisi ensiällistyksestään, niin voi ajatella\ntoisenkinlaisia ajatuksia. Eiköhän työmiehiä ollut liian tiheässä, niin\nettä voivat törmäillä toisiinsa — en minä sitä nähnyt — tahi lyödä\ntoisiaan hakulla päähän? Eivätköhän vain työntökärryt ja lankku olisi\nmaansiirrossa taloudellisempia välikappaleita kuin tuo hissutustanssi\nkorento ja kori olkapäällä? Mutta työntökärryt ja lankkukin ovat\nkoneita, jotka on hankittava. Ja on osattava niitä käyttää.\nKiinalaisella oli valmiina korento ja kori ja kantamisen taito.\n\nOliko tuo valtava näky iltapimeässä kirkkaiden sähkölamppujen\nvalossa Futselingin montun reunalla jonkinlainen näytös? Oliko siinä\nlavastusta? Ohjaajan, joka pystyi liikuttelemaan niin taitavasti niin\nsuuria joukkoja täytyi olla peräti perehtynyt ammattiinsa. Se näytös\noli näkemisen arvoinen. Sen muistaa kauan.\n\nSanottiin, että Futselingin pato valmistuu tämän vuoden kuluessa. Niin\ntekee, sitä oli jo monta tukipilarin väliä valmiinakin. Lapio ja vasu\novat yhäkin työvälineitä, kauhaiskoon uudenaikainen kaivinkone vaikka\nmiten monta kuutiota kerralla.\n\n\n\n\nAamukävely\n\n\nKukko on virkeä ja varhain heräävä eläin. Jo neljän maissa se alkoi\njulistaa uuden päivän nousua. Ja niitä oli monta, epälukuinen määrä. Ne\nvastailivat toisilleen koko kukonluontonsa röyhkeällä voimalla, eikä\nlaululla tuntunut olevan loppua.\n\nOli parasta ajatella, että kukot ovat oikeassa. Emme me ole tulleet\ntänne nukkuaksemme. Onhan suomalainen talonpoikakin oivaltanut, että\nkyllä maanalla maata saa ja helvetissä lämmitellä...\n\nVarhaisesta hetkestä huolimatta keikkuivat korit notkuvilla\nvartailla kantajain hartioilla pitkin kylänkujia. Sillä suuren\nvesirakennustyömaan uusi, ihmeellisen kiireellinen aika oli tehnyt\nvuorokauden ympyrän muotoiseksi näillä mailla. Työt kävivät kolmessa\nvuorossa. Sähkö valaisi öiden pimeyttä, joita ennen oli vain kuu\najallaan katsellut. Koko tämä kyläkin oli tuon uuden ajan, olevan ja\ntulevan, työntäyteisen, tientäyteisen, maasta taikomaa...\n\nKiinalainen on taakankantaja. Vaikuttaa siltä, että melkoinen osa hänen\nelämästään kuluu kuormankannossa. Ajoneuvoja on vähän ja joissakin\nosissa maata näytti vetoeläin olevan olemattoman harvinainen. Kuormat\nkeinuvat korennoissa ja vieläkin voi mies juosta loikuttaa pitkin\nkatua kärryt perässään, vetäen toista miestä. Ja lapsi kävelee ja\nseisoskelee tienvierellä kantaen toista, kokoistaan, joka on sidottu\nhänen selkäänsä, eikä näytä olevan moisesta moinaankaan...\n\nMutta paikoitellen ristiinrastiin maata halkovat kanavat ovat täynnä\nveneitä. Purjetilkkuset lepattavat ja kuormat kulkevat. Vedellä on\nvahvat hartiat...\n\nSotamiehet kynivät lintuja tien vieressä. He olivat täällä niinkuin\nmuutkin miehet, työssä, patoa, järviä, vesialtaita vääntäneet\nniskat vääntäneet nurin joiltakin noista runsasäänisistä kukoista,\njoiden herätys oli kuulostanut kotoiselta, kunnes kiekunan määrä\npani muistamaan, että oltiin Kiinanmaassa. Mutta vesilinnuilta ne\nparemminkin näyttivät. Sitäkin siipikarjaa kiinalainen viljelee\nviljavasti kastelulammikoissaan ja kanavissaan. Niitä voi välistä nähdä\nvaltavan, satalukuisen lauman, jota paimen ohjaili ja kaitsi pitkällä\nruokosauvallaan...\n\nVihanneksia pestiin kylän läpi lirisevässä kanavapurossa. Kiinan vedet\neivät ole kirkkaimpia. Savivellinä virtailee mahtava Jangtsekin. Sen\nrannoilla pestiin pyykkiä kartuilla takoen ja jaloilla poljeskellen.\nMikä ihme lienee saanut aikaan, että vaatekappale tämänkin pesuveden\njäljiltä hohteli vitivalkoisena...\n\nTie muuttui poluksi, joka aluksi seuraili puronvartta ja alkoi sitten\nkiipeillä ylös vuorenrinnettä. Alhaalla oli bambumetsikköjä ja ylempänä\npieniä havupuita, kääpiömäisen näköisiä vuorimäntyjä. Oli jo melkein\nhelteistä, vaikka päivä oli niin nuori. Aurinko kiipesi täällä lähes\npystysuoraan ylös taivaanrinnettä. Täällä ylhäällä oli yksinäistä ja\ntuntui sekä sunnuntailta että sadulta, unenomaiselta. Täytyi muistella,\nettä käveli Kiinanmaassa...\n\nPolun poskessa oli yksinäinen mökkikin, vanhempaa asutusta kuin\ntuo suuren työmaan nostama kylä alhaalla, ja siellä täällä polun\nvarressa hyvin pieniä viljelystilkkuja, sellaisia, että ne tosiaankin\nakka hameellaan peittäisi. Näytti siltä, että sitkeä kiinalainenkin\nalkoi tunnustaa oltavan viljelyskelpoisen maan rajoilla. Vuorta mikä\nvuorta... Suurilla tasangoilla, niillä on tilaa levitellä laajaakin\nsyltä, talonpoika on käyttänyt neliömetrit tarkoin kasvattaakseen\nmaasta jotakin. Vain vainajat hautakumpuineen ja ruukkuineen,\npantaneeko niihin joskus vainajain päivänä evästä esi-isille, ovat\nvallanneet häneltä suuria aloja hyvää maata, todistaen kuinka mennyt\nja kuollut, joka ei kakkua tarvitse, ottaa tilaa elämältä. Mutta aivan\nkummun vieritse on aura monesti viiltänyt...\n\nKiina on maatalousmaa. Kahdeksankymmentä prosenttia juuri tapahtuneen\nväenlaskun mukaan yli kuudestasadastamiljoonasta kiinalaisesta kuuluu\nmaataviljelevään väestöön. Neljä-viisikymmentä pitkää vuosisataa\non kiinalainen talonpoika viljellyt tätä maata. Siellä hän yhäkin\nköykkii sirppeineen tuleentuneella pellolla kuten tuhansia vuosia\nsitten. Vartta iskee kovalla savitantereella jyvät irti tähkäpäistä\nja ihmiskoura, viskaus, eroittaa jyvät akanoista. Siellä hän rypee\nvesipuhveleineen riisinviljelyslätäköissään. Hän on elänyt niinkuin\nsisäministeri Hsieh Chuehtsai, jonka uneliaan näköinen, mutta kovin\nselväpäinen ukonhahmo oli omiaan piirtymään mieleen, sanoi, vuosisatoja\n»kahden vuoren puserruksessa, imperialismin ja feodalismin...»\n\nMutta nyt, parasta-aikaa, on laajassa Kiinanmaassa ja sen satojen\nmiljoonien asukkaiden elämässä tapahtumassa mullistus ja muutos.\nLaajojen maa-alojen omistajat, jotka elivät omistuksestaan, ollen\nvain loisia ja esteinä kasvun tiellä, on pyyhkäisty pois näyttämöltä.\nMaa kuuluu kyntäjille. Ja muukalainen, joka ennen kielsi täällä\nsisäänpääsyn »kiinalaisilta ja koirilta», hioo nyt hammasta jossakin\ntaampana. Jos kiinalainen talonpoika elääkin käsityöläisenä\npeltotilkullaan, niin on koittava aika, jolloin hänen lakeuksillaan\nkäännähtelevät uudenaikaiset maanviljelyskoneet...\n\nTuolla hän jo juoksee alhaalla jättiläismontun maankantohihnassa ja\naikoo vallita virtoja ja vettä. Vain hänen sirppinsä, varttansa ja\nkantotankonsa tekee mahdolliseksi sen, että koneet tulevat aikanaan.\nHänen kylänsä kulttuuritalon seinältä katselevat neljä partamiestä,\nneljä muukalaista kovaa naamaa — vasta Kiinaan matkustettuaan käsittää,\nettä he tosiaankin ovat mainehikkaita miehiä — ja Mao Tse-tungin\nhymyilevät kasvot. Hänen elämänsä voi näyttää kovalta, köyhältä ja\nharmaalta. Pekingin ympäristön lössialueilla ovat vuosisataiset tiet\nsyöpyneet syvälle maahan, kanaviksi, ja ruohoa kasvamaton kalju maisema\non yhtä lohduttoman harmaa kuin saviasumusten seinätkin ja muinoin\npystytetyt muurit. Ja tomu pölähtelee mielellään ja käärii harmaaseen\nhuntuunsa koko maanpiirin...\n\nMutta talonpoika näyttää saaneen jotakin uutta makua elämäänsä, hän\nnäyttää uskovan, että yhä parempaa on tulossa. Kylien temppelit ovat\nusein muutetut kulttuuritaloiksi. Ei tavoitella enää kovin kaukaisia\nasioita. Vihreäliinaisella pöydällä on teetä, savukkeita ja kukkia ja\npäivän parkitsema talonpoika selittää kuinka oli ennen ja miten on nyt.\n\nSaatetaan kuulla kuinka kuusikymmentä vuotta sitten köyhä talonpoika\noli lainannut rikkaalta kahdeksantoista hopeataelia. Kun vapautus\nkoitti niin laskettiin, että tästä lainasta oli maksettu korkoa\nkaksisataa hopeataelia, kaksi sikaa, kärryt ja yli moun ala maata.\nSitäpaitsi silloinen velallinen, hänen isänsä, isoisänsä ja isoisänisä,\nvelan ottaja, olivat olleet yhteensä kymmeniä vuosia palkatta velkojan\ntöissä tuosta samasta siunatusta kahdeksantoista hopeataelin summasta...\n\nSitä saattoi jo sanoa koronmaksuksi! Tulee mieleen laestadiolaisen\nsana, että lihavassa maassa on lihava perkele...\n\nUskoo mielellään, että Futselingin kukot kiekuivat uutta aikaa, että\nsananlasku, huoli on tappanut rikkaat ja tyhjä toivo köyhät, kuuluu\ntoiseen maahan ja toiseen aikakauteen...\n\nKolme poikaa tulee alas vuoripolkua, pieni nippu pieniä halkoja\nkantotangoissa keikkuen. Rinnettä ylöspäin taapertaa vanhahko nainen\njaloin, jotka eivät ole muulinkavioita suuremmat. Sen kauempana ei\nsiis ole aikakausi, joka sitoi ja ruhjoi lasten jalat, kaiketi ainoana\nymmärrettävänä pyrkimyksenä se seikka, että akka ei tule lentämään\npitkin kylää...\n\nTuossa hän kokee kävellä pitkine ruokosauvoineen ja kupeella heiluvine\nkoreineen. Hän lienee aikonut löytää koriinsa jotakin luonnon\nkasvattamaa tahi ehkäpä noita pienoisviljelyksiä on vielä ylempänäkin\nrinteellä ja hän on niille menossa. Mitä hän ajatellee uudesta ajasta,\njoka myllertää laaksossa, aikoen tehdä vanhoille ja vahvoille vesille\nmitä tahtoo ja joka tuopi muukalaisia, kummallisen näköisiä ihmisiä\nhänen polkunsa viereen?\n\nSitä ei voi tietää. Vanhahko muulinkaviojalkainen nainen oli näky\nvanhasta Kiinasta. Uusi Kiina kävelee tervein, vahvoin jaloin.\n\n\n\n\nUutta säätyä\n\n\nIllan pimeydessä, kirkkaitten sähkövalojen loisteessa oli Futselingin\nvesirakennustyömaan monttu vaikuttanut valtavalta näyttämöltä.\nNyt näimme sen uudelleen päivänvalossa, auringon ahjohehkussa,\nnäimme aivan läheltä. Laskeuduimme alas tuonne nurinkääntyneeseen\nmuurahaismättääseen, työn tungokseen. Sillä tungokselta siellä\nvaikutti. Kantohihnat juoksivat kuitenkin herkeämättä ja kantajain\nlaulu hymisi matalana ja pitkäveteisenä. Liikettä ja laulua — eikö\nse ole elämää? Mitättömän vähäiseltä näytti multamäärä hartioilla\nkeikkuvissa koreissa, mutta turhan pieneltähän näyttää muurahaistenkin\ntouhu, ja suuren keon ne vain rakentavat...\n\nHiki tuli jo katsellessakin, lastunkeveä, avuttoman tuntuinen,\npienikupuinen hellehattu päälaella.\n\nKuului sentään koneidenkin ääntä, nykyajan ääntä. Porat purivat\nkalliota...\n\nTungosta ja vilinää oli markkinapaikallakin, harmaitten kauppakojujen\nkujasilla. Hellettä ja harmaata tomua ja värikästä tavaran paljoutta.\n\nMutta avarassa teatterirakennuksessa oli autiota näin päiväsydännä.\nSillä teatterikin oli kohotettu tämän suuren työmaan liepeille\npuhumaan uuden Kiinan pyrkimyksistä. Sementtilattiasta tuntui uhovan\nmiellyttävää viileyttä, samoin kuin istuinriveistäkin, kookkaista\nsementtitiilistä. Tuolit tuntuivat hyvin aikaan ja tilaisuuteen\nsopivilta. Oli tunnettava, että rakennettiin, että tiiliä tarvittiin,\nettä maailma ei ollut valmis... Kiire on tullut Kiinanmaahan. —\nSitten istuimme tuossa kolmessa päivässä rakennetussa bambumajassa.\nSe oli tilava ja korkea ja akkunaton. Sillä päivänvalo siivilöityi\nbamburuokojen lävitse. Valkokauhtanaiset sotilaspojat kantoivat\nruokakulhoja pöytiin ja viini hohti laseissa tummanpunaisena.\n\nTässä tilaisuudessa tutustuimme tavallaan uuteen ihmislaatuun ja\nsäätyyn: työnsankareihin. Sankarikäsite yhtyy mielessämme melkein\neroittamattomasti sotaan. Se kuuluu niille, jotka ovat paljon\nsurmanneet, hävittäneet, tuhonneet ja poroksi polttaneet. Kiinalaiset\novat ryhtyneet eroittelemaan ja nostamaan laumasta esille paljon työtä\ntehneitä, rakentaneita ja aikaansaaneita. Mallityöläinen kuulostaa\näkikseltä oudolta nimitykseltä samoin kuin työläisten jaoitteleminen\neri luokkiin, siihen tapaan kuin meikäläisille urheilijoille tapahtuu.\nMallityöläiset ovat Kiinassa kuuluisuuksia kuten suururheilijat\nlännessä. Heistä ja heidän saavutuksistaan kirjoitetaan sanomalehtiin,\nheidän äänensä kuullaan radiosta. Ehkä mitalikin kiiltää ja nauha\nhohtaa, en muista. Mutta ainakaan sotaväellä en nähnyt nauhaa enkä\ntähteä, en minkäänlaisia niin sanottuja arvomerkkejä. Länsimaisessa\narmeijassa asevelvollisuutensa suorittaneesta tuntuu siltä, että moinen\nvapaus olisi luhistanut koko armeijan siihen paikkaan. Toisekseen voi\najatella, että tässä armeijan rivien ulkonaisessa samankaltaisuudessa\nvoi piillä paljon kätkettyä, säästettyä, salattua voimaa ja viisautta...\n\nNyt saimme siis nähdä omin silmin kiinalaista uutta säätyä ja kuulla\nheidän ääntään. Sillä mallityöläisen elämässä on kuuluisuuden kirousta.\nHeidät temmataan työnsä äärestä ja heidän on esiinnyttävä ja ehkäpä se\nei ole ollenkaan heidän alaansa...\n\nEnsimmäinen esiintyjä oli syntyjään Sanghaista ja ammatiltaan\npuuseppä ja iältään kahdenkolmatta vuotias. Elämä ja toimeentulo oli\nollut vastuksellista ja tukalaa, kunnes vapautus koitti. Vasta sen\njälkeen alkoi työkin maistua, olihan se ikäänkuin omaa. Syventyi\ntyöhön ja sen pulmiin työajan jälkeenkin ja teki useita keksintöjä\nbetonirakennusalalla. On nyt ensimmäisen asteen mallityöläinen.\n\nMutta mikään puhuja hän ei ollut, vaan pitkäpiimäinen ja väsyttävä\nvatuloitsija. Toinen oli siinä suhteessa paljon parempi, vilkkaampi,\nviisaamman näköinen ja lyhytsanainen. Hän oli alkuperältään talonpoika\nja oli yhtynyt vapautusarmeijaan jo 1939. Taistelujen lomassa hän\noli ehtinyt opiskellakin ja oli kommunistisen puolueen jäsen. Tuli\nvesirakennuksille armeijan mukana 1952. Hoitaa porakonetta ja on\nlisännyt työtehon moninkertaiseksi ja saanut toisen asteen työläisen\narvon.\n\nKolmas esiintyjä oli nainen, kahdeksantoistavuotias, suurisilmäinen,\nhieman synkkä ja ilmeetön. Hän oli tullut tälle työmaalle vuosi sitten\nja työskennellyt maaperäntutkimusryhmassä ja oli nyt kolmannen asteen\nmallityöläinen. Hän kehuskeli sitkeyttään. Satoi ja oli kylmää, aina\nviisi astetta alle nollan, kuurakin koristi maata, mutta työ vain\nkävi...\n\nMallityöläisen takana seisoi joku toinen kiinalaistyttö, nuori ja\nkaunis, ja katseli koko ajan hellittämättä selostajaan, ikäänkuin\nei olisi koskaan nähnyt kyllikseen ikätoveriaan, vertaistaan, joka\nkuitenkin oli kolmannen asteen mallityöläinen...\n\nNiin me näimme vilahduksen uuden Kiinan uusista säädyistä. Niin padot\nkohosivat ja virtoja ja vesiä aiottiin vallita ja hallita.\n\n\n\n\n\n\nTALONPOIKA\n\n\n\n\nPohjoinen kylä\n\n\nOlimme menossa näkemään kiinalaista maaseutua. Välkkäviä ja ahkerasti\ntorviaan toitottelevia vaunujamme vastaan tuli pitkiä muulikaravaaneja,\nkuormana punaisia tiiliä. Sillä Pekingissä rakennettiin ja aiottiin\nasua. Tummia laihankarahkoita, auringonpaahteen parkitsemia miehiä\nkäveli kuormien kupeella, joillakin valkoinen harsolappu, tomunaamari,\nsuun ja sierainten päällä. Sillä tomu tuprahteli ja maiseman pääväri\nsiihen vuodenaikaan oli lohduton harmaus. Maa ei näyttänyt omasta\naloitteestaan ottavan ruohonpiikkiä ja harmaita olivat muurit ja\nharmaita hautamerkit, joiden alla vanha Kiina lepäsi ja riisti yhä\njälkeläisiltään laajasti hyvää maata...\n\nMaisema ja ihmiset toi meikäläisen mieleen raamatun lehdet, joissa\nkerrotaan vuosituhansien takaisista asioista. Mutta muut sen aikaiset\nsuuret kansat, rakentelevat ja touhuntäyteiset, Egypti, Assyyria,\nBabylonia, ovat aikoja sitten käyneet levolle. Vain kiinalainen jatkaa,\nväsymättömänä ja elämänhaluisena...\n\nMinulla oli jonkinlainen käsitys siitä, että kiinalainen talonpoika\noli huomattava henkilö, yksinomaan siitä syystä, että heitä oli monta.\nMutta vasta jälkeenpäin olen itsensä Mao Tse-tungin suun kautta saanut\ntietää minkälaiseen voimaan tutustuin. Näin hän kirjoittaa vuonna 1927\ntutkimuksessaan talonpoikaisliikehtimisestä Hunanin maakunnassa:\n\n»Hyvin lyhyen ajan kuluttua useat sadat miljoonat talonpojat nousevat\nkuin hirmumyrsky, voimana niin nopeana ja rajuna, ettei mikään mahti,\nmiten suuri tahansa, voi sitä estää. He katkovat kaikki kahleet,\njotka nyt sitovat heitä, ja rynnistävät eteenpäin vapautuksen tietä.\nHe toimittavat kaikki imperialistit, sotaherrat, mädän virkakunnan,\npaikalliset tyrannit ja huonon hienoston alas hautoihinsa. Kaikki\nvallankumoukselliset puolueet ja kaikki vallankumoukselliset\nihmiset saavat seisoa heidän edessään tutkittavina ja he päättävät\nhyväksymisestä tai hylkäämisestä. Onko marssittava heidän etunenässään\nja johdettava heitä? Onko seurattava heidän perässään, viittilöiden\nja arvostellen? Vai onko asetuttava vastustamaan heitä? Jokaisella\nkiinalaisella on nämä kolme vaihtoehtoa, mutta asianhaarat vaativat,\nettä valinta on tehtävä nopeasti...»\n\nMao Tse-tung kirjoitti näin niiden arvostelujen johdosta, joita oli\nesitetty talonpoikaisliikehtimistä vastaan, sekä kommunistisessa\npuolueessa, että sen ulkopuolella. Kuvattuaan talonpoikaisyhdistysten\naikaansaannoksia, myöskin pilkkaavien paperitötteröhattujen painamista\npaikallisten tyrannien päähän ja heidän kuljettamistaan köydestä\ntaluttaen pitkin kylien kujia, ja sanottuaan, että talonpojat olivat\nmuutamassa kuukaudessa tehneet sen, mitä tohtori Sunjatsen oli\nyrittänyt tehdä neljäkymmentä vuotta ja epäonnistunut, Mao Tsetung\njatkoi:\n\n»Tehdessään mitä he haluavat ja kaataessaan kaikki ylösalaisin» —\ntalonpojat ovat saaneet muutamat ihmiset puhumaan — »liian pitkälle\nmenemisestä tai rajan ylittämisestä — oikeasta väärään tai todella\nliian törkeästä. Tämän ryhmän mielipide on pinnalta oikea ja pohjalta\nväärä.»\n\nSillä: »Jos talonpojat eivät käytä kaikkia voimiaan, niin he eivät\nvoi koskaan tuhota tilanherrojen tuhansien vuosien kuluessa syvälle\njuurtunutta vaikutusvaltaa.» Sitäpaitsi: »Vallankumous ei ole samaa\nkuin päivälliskutsu, esseen kirjoittaminen tai kuvan maalaaminen tai\nkoruompelus. Se ei voi olla mitään ylen puhdistunutta, niin tyyntä\nja hienoa tai niin lempeää, ystävällistä, kohteliasta, pidättyvää ja\njaloa. Vallankumous on kapinaa, väkivaltainen teko, jolla toinen luokka\ntuhoaa toisen...»\n\nSe oli siis kiinalainen talonpoika, joka oli tehnyt suuren, maailmaa\njärkyttävän muutoksen, ottaessaan asiansa ja kohtalonsa omiin käsiinsä.\nHe eivät enää maksaneet niitä 30 miljoonaa tonnia viljaa, jonka he\nvanhan Kiinan loppuaikoina maksoivat vuosittain eräille ihmisille,\njotka sanoivat olevansa maanomistajia, maksoivat, saadakseen kasvattaa\nviljaa, jota riitti ylen niukasti viljelijän omaan suuhun. Ainakin\nkiinalainen talonpoika oli se padottu voima, vuosisatojen ja -tuhansien\nfeodalismin kehittämä, jota kommunistinen puolue ja Mao Tse-tung\nkäytteli, johon he toivat järjestyksen ja kurin.\n\nOlimme jo sivutiellä, omituisessa syvälle syöpyneessä kanavassa. Maa\noli kirjoitusten mukaan entistä Gobia, tuulten kynsimää ja kuljettamaa\nvuosituhansien kuluessa. Yhäti se oli hyvin levotonta, eikä sietänyt\naskeleita ja pyörien hankausta. Tomu tuprahteli...\n\nHarmaita muureja, niitä riittää Kiinanmaassa, kuten kaukana Suomessa\nharmaita aidaksia ja piikkilankaa. On ollut niin tärkeätä erottautua\nmaailmasta, naapurista... Siellä täällä tiekanavan laidoilla oli\nihmisiä, paljon lapsia joukossa. Jotkut heistä taputtivat autojemme\nkomealle kululle.\n\nMutta oli heilläkin tarjolla komeutta, sitten kun vaunumme pysähtyivät\nkylän kulttuuritalon edustalle. Soiton ja hypyn kanssa he ottivat\nmeidät vastaan. Rummut pauhasivat, pioneerien punaiset liinat\nloistelivat. Kättelyä ja kukkatöyhtöjä. Sellaisen he sitten tulivat\ntuivaamaan käteemme tuon tuostakin matkamme aikana, niin että jos\najatteli, tuli surulliseksi. Miten monen kukan surma kulkumme oli!\nParempi niiden olisi ollut kasvaa ilokseen aikansa...\n\nSuuri kivilattiainen sali ja pitkä, vihreän liinan peittämä pöytä ja\npöydällä kukkia, savukkeita ja vihreätä teetä, haaleudessaan oivallista\njuomaa Kiinan kuuman taivaan alla, kuten vähitellen kävi ilmi. Se ei\nnoussut hikenä pintaan.\n\nTämä rakennus oli ennen ollut temppeli, mutta nyt siinä huolehdittiin\ntämänpuoleisista, maallisista. Seiniltä katselivat Mao Tse-tungin,\nLeninin ja Stalinin isänsilmät, opettavaisten kuvasarjojen ja\nkuvioitten keskeltä, ja pöydänpäässä seisoi jäntevä vartaloinen,\nhyvin auringonpaahtaman näköinen mies, kylän talonpoikaisyhdistyksen\npuheenjohtaja, ja piti pitkäveteistä esitelmää. Jo yksinomaan se\nseikka, että kiinankielen oli muututtava englanniksi ja englannin\nsuomeksi, riitti synnyttämään tämän pitkä piimäisyyden tunnun.\n\nPerehdyimme ensikertoja nykyisessä Kiinanmaassa alinomaa toistuvaan\najan määritelmään: ennen vapautusta ja vapautuksen jälkeen. Näillä\najanjaksoilla kuulosti olevan saman suuntainen ero kuin yöllä ja\npäivällä. Ennen vapautusta oli ollut kaikin tavoin huonoa ja sen\njälkeen parempaa ja yhä paranevaa. Saimme monenlaisia tietoja\nja tarkkoja numeroita. Talossa, joka toimi myös lukusalina, oli\nyli 400 nidosta kirjoja ja näytelmäkerho esitti siellä asioita\nlukutaidottomille. Kuulimme, että terveysliike oli käynyt\nkohtalokkaaksi 6130 hiirelle ja 72 000 kärpäselle kylässä ja ne olivat\nkuolleet kuolemalla...\n\nTietojen tarkkuus houkutteli hymyilemään. Mutta hymyt hyytyivät, kun\njolloinkin myöhemmin kuulimme numeroita näistä asioista koko valtavasta\nKiinanmaasta. 130 miljoonaa rottaa ja 30 miljardia moskiittoa oli\ntuhottu. Tavaton kuutiomäärä vuosisatojen törkyä oli hävitetty\nkaatopaikoilla, viemäreitä oli avattu, lätäköitä kuivattu, kaivoja\nkaivettu, käymälöitä rakennettu. Mainittiin aina miljoonalukuja\nja sai vahvan vaikutelman, että moisen täytyi muuttaa maisemaa ja\nihmiselämää...\n\nTalonpoikaisyhdistyksen puheenjohtajan talo, pieni savimaja. Eteisessä\nvaltasi tilan vesipata ja itse huoneen täytti aika tarkoin pöytä ja\nmatala, leveä vuode, kang. Se oli rakennettu savitiilistä ja voitiin\nsaada lämpimäksi kylmänä vuodenaikana. Tuli mieleen suomalaisen pirtin\nmieluinen uuninpäällys, kaiketi jo katoamassa oleva. Mutta tämä\nkiinalainen oleilupaikka oli koreitten vuodevaatteiden peittämä.\n\nPieni poikanen, elävä kuin tulenkipinä, puikkelehti joukossamme ja\noli kuin kala vedessä. Outojen kasvojen paljous oli luultavasti\nhänestä asiaan kuuluvaa. Sillä olimme kuulleet, että kylässä kävi\nneljä-viisikymmentä vierailijaa päivittäin. Sellaisen seikan täytyi jo\nlyödä leimansa kylän elämään...\n\nKävelyä kylässä. Harmaita muureja, kellahtavan värisiä vesilammikoita,\nei ruohonpiikkiä maassa, joka pölähteli levottomasti. Mutta viimeisiä\naikojaan pölähtelee. Sillä on tuleva ruohokin, kylvetään ja istutetaan,\njoka sitoo harhailevan maan...\n\nAlkeiskoulu ja keskikoulu. Niissä emme käyneet sisällä. Akkunoista\nvoi nähdä, että niissä oli opetus käynnissä. Kasvavaa Kiinaa istui\npulpeteissa. Talonpoikain lapsilla ei ollut ollut sellaiseen\nmahdollisuutta ennen vapautusta...\n\nTerveystalo, jonka seinällä kuvasarja esitti ihmislapsen tulon tähän\nmaailmaan. Vaikka näytti niitä osanneen tulla ilman kuviakin. Lapsia\nvilahteli tässäkin kylässä, niitä vilisi Kiinanmaassa...\n\nOsuuskauppa. Tiski ja hyllyjä, kuten jossakin Suomen kylässäkin.\nRuokatavaraa, kankaita, lamppuöljyä ja ostajia. Korkealla hyllyllä\nseisoi riisiviinapullojakin. Sen verran tajusin kuin tajusinkin\nkiinankielen salamyhkäisiä kirjoitusmerkkejä...\n\nSitten jälleen talonpoikaistalo, hieman tilavampi kuin äskeinen, vaikka\nei vaikuttanut erin leveältä täälläkään. Kauan asutussa Kiinanmaassa on\nahdasta, eikä suomalainen avara pirtti ja pihamaa sovi sinne. Väljempää\non vain jossakin laiteilla ja vuorilla. Isäntä oli hyvinvoivan\nnäköinen ja varakkaiden talonpoikain lahkoon hän kuului kuuluvankin.\nKeski-ikäinen mies, mallitalonpoika, mitaleita rinnassa. Hän kertoi,\nväliin leveästi naureskellen, omaa tarinaansa Kiinanmaan suuren\nmuutoksen laineilla, ja pari ystävällisen näköistä naista tarjoili,\njopa tyrkytellen, teetä ja tupakkaa ja makeita perunaviipaleita. Oudon\nnäköinen oli talo ja oudolta vaikutti kalju pihamaa ja oudon näköinen\noli aura pihalta ja vieläpä musta sikakin läävässään. Mutta haiskahti\nsiellä samalla jotenkuten tutunomaiseltakin, talonpoikaiselta. Mitä\ntuo tuttuus oli? Ehkäpä vain sitä, että täälläkin käännyttiin saman\nmaapallon puoleen, kasvatettiin siitä syötävää...\n\nMaankasvuja ne olivat ja maaneläimiä, joita söimme kylän kulttuuritalon\npitkän pöydän ääressä. Mutta eipä useinkaan tiennyt mitä söi. Leipäkin\noli valkoinen, höyryssä kypsytetty lättynen. Ja alastoman ja totisen\ntuntuiset ruokapuikot olisivat piankin saaneet sinut tuntemaan itsesi\nsadun pitkänokkaiseksi kurjeksi ketun laakean lautasen ääressä, ellei\nlännen tuttuja aseita olisi myös ollut saapusalla.\n\nSitten tulivat hedelmät ja kuumuuttaan höyryävät pyyhkeet ja\ntörähtelevät autot kuljettivat meidät takaisin Pekingin kuuluisaan\nkaupunkiin.\n\n\n\n\nLasin takaa\n\n\nSitten näimme kiinalaisen talonpojan vesirakennustyömaan valtavassa,\nsadunomaisessa, pysähtymättömässä maankantajain hihnassa, näköjään\nkuin suuren yhteisen työn humalluttamana. Näimme heitä tiemme varrella\ntuon tuostakin, enimmäkseen lasin takaa, junan tahi auton akkunasta.\nHe työskentelivät pienillä peltotilkkusillaan, joista kutoutui\nsaumattomasti yhteen Kiinan lavea maa, joskus merkillisen tiheässä,\nmeikäläisen silmillä katsottuna. Ahertavan talonpojan lähistöllä\nkohoili melkein aina hautakumpuja, saviruukku huipulla, niin että\nuseamman kuin yhden kerran päässä vilahti ajatus: Kiina tarvitsisi\ntoisen suuren maan omistusuudistuksen. Elävä Kiina voisi tempaista\nhyvin laveasti maata vainajilta... Mutta ehkäpä kuolleet kaikessa\nliikahtamattomuudessaan ovat valtavampi voima kuin elävät tilanherrat?\n»Vallankumouksen tie ei ole koskaan suora», sanoo Mao Tse-tung...\n\nRinteitä ylös kohoilivat riisinviljelijäin lammikot, välistä\nmonikymmenkertaisina pengerryksinä päälletysten. Lammikon savisessa\nvedessä rypi melkein alaston, päivänpaahtama talonpoika. Välistä hänen\ntoverinaan siellä oli auraa vetävä härkä, tumma sekin, valtavasarvinen,\nvoimakkaan näköinen, hätäilemätön. Tahi hän seisoi penkereellä\nvedennostolaitteen ääressä ja pumppasi vettä, tuota elämännestettä, yhä\nylemmäksi. Välistä hän oli saanut tuon totisen näköisen härkänsä siihen\nhommaan, junnaavaan, toivottoman tuntuiseen kiertokulkuun. Joskus näki\nvedennostotyössä myöskin turvaudutun tuulen joutilaisiin voimiin.\nTuulimyllyn siivet välähtelivät iloisesti Kiinanmaan merkillisen\nnäköisessä maisemassa. Outo muoto ja tuntematon nimi oli vihreällä\npuupuskalla ja omituinen, terävä ja levoton, oli taustalla kohoilevien\nvuorien ääriviiva...\n\nKaukana etelässä kiinalaisen talonpojan maata halkoivat kanavat\nristiinrastiin. Ne olivat, paitsi tuon elintärkeän veden\nnotkeaselkäisiä kuljettajia, siellä myöskin teitä. Kuin kummituksina\nkohoilivat neliskulmaiset, monesti paikkaillut, purjeet, vihreillä\nvainioilla...\n\nMutta muualla, kylien kapeilla kujilla ja teillä, esiintyi\ntalonpoika kuorman kantajana. Näytti olevan alueita, joissa ihminen\nbambukorentoinen oli ainoa vetojuhta. Kerran Hangchowin lähistöllä\nkeikkui vastaamme kantotuolikin, tulossa vuoren sisässä olevalta\nOnnellisen Veden Lähteeltä. Ylhäällä istui eurooppalaispukuinen\nkiinalainen, paljon valkoverisempi kuin ne kaksi, joiden olkapäitä\nhän rasitti, epäilemättä noita »kansallisia kapitalisteja», joita on\nKiinanmaassa, koska vallankumouksen tie ei ole suora...\n\nJuna porhalsi eteenpäin, sähkötuulettaja surisi ja kääntelehti ja monta\nkiinalaiskylää savimajoineen ja olkikattoineen jäi taakse ainiaaksi.\nOli omituista ajatella, että tuota maata oli asumalla asuttu useampia\nvuosituhansia kuin Suomessa eräitä paikkoja satoja. 2500 vuotta sitten\noli kiinalaisilla likaviemäri, 3700 vuotta sitten heillä oli kylpyamme\nja 4000 vuotta takaperin he osasivat sterilisoimisen taidon. Ja tuossa\nseisoi kiinalainen talonpoika kylänsä kivikujalla tarakka selässään,\nkuten joku suomalainen korvenmies kinttupolullaan ja pitkospuillaan...\n\nNäin talonpoikia sirppi kourassa aivan harmaaksi tuleentuneilla\nvehnävainioilla. Niin he olivat kaiketi köykkineet ajan alusta, nuo yli\nneljänkymmenen vuosisadan maanviljelijät... Merkillinen syksyntunnelma,\nsillä kypsyneiden vehnäpeltojen vieressä rehoitti räikeän vihreänä\nmuu kasvillisuus. Aika oli toukokuu ja vuoden ensimmäinen vilja oli\njoutunut. Toinenkin on tuleva ja kolmas ja paikoin korva neljättäkin.\nSekin seikka selittää asioita. Mutta vilja ei tule vaivatta... Pilvien\nvarjot ryhtyivät taiteilemaan vuorenrinteillä. Niin kauniisti ei voine\npyyhkäistä kenenkään ihmisen pensseli... Sitten nopea kiinalainen\nhämärä lankesi maisemaan ja mieleen jäi kuva polkupyöräilijästä\nkapealla tiellä, ehkä siksi, että se oli laatuaan ainoa, joka sattui\nsilmääni syvällä Kiinan maaseudulla. Teki mieli tietää oliko se työstä\npalaava talonpoika vaiko virkamies asioillaan...\n\nHerätessään varhain hytissään junan kulkiessa, näki talonpoikain\nharmaita hahmoja puimassa vehnäänsä savitantereella. Vartat nousivat\nja laskivat. Joku istui maassa ja puhdisti viljaa käsin, viskaamalla.\nTomu pölähteli. Kaikki tapahtui väljän taivaan alla. Ei riihtä,\nei riihensavua, mutta jollakin tavoin näytti syksyltä, vaikka\noli poutaista ja kovin lämmintä. Sinne he jäivät. Juna huokaisi\npuintitouhuisten talonpoikain nenän editse, pitkin laveaa Kiinanmaata,\nja sähkötuulettaja surisi ja kääntelehti meidän nenämme edessä...\n\n\n\n\nOopiumisodan muistomerkki\n\n\nNäimme kiinalaisia talonpoikia Kantonin lähistöllä oopiumisodan\nmuistomerkin juurella. Matalahkoja miehiä mustissa, kiiltävissä\nsilkkivaatteissa. Tuo kiiltävä silkki verhosi niin miehiä kuin\nnaisiakin niillä seuduilla. Miehet itse olivat melkein yhtä mustia kuin\nsilkkikin, avopäisiä ja avojalkaisia, paljassäärisiä. Päässä vilahti,\nettä aivan toisen näköisiä he olivat kuin suomalaiset talonpojat ja\nkunnanmiehet jossakin vastaavassa tilaisuudessa...\n\nSuippo kivipatsas kohosi korkealle, suuret, kauniit, monimutkaiset\nkirjaimet katselivat sen kupeesta ja kiinalainen talonpoika puhui.\nHän kertoi kuinka hänen esi-isänsä suoraan alenevassa polvessa olivat\nvuonna 1841 nousseet taisteluun imperialisteja, brittejä, vastaan,\njotka olivat tulleet maihin Kantonissa ja ryöstelivät seutua. Siitä\npitäen taistelu oli jatkunut, kytien tai ilmiliekeissä, ja nyt, 110\nvuoden kuluttua, kiinalainen seisoi herrana omalla maallaan...\n\nPatsaan juurella oli musta silkkilippu, jota kiinalaiset olivat\nseuranneet oopiumisodassaan, siinä sojotti muutamia keihäitä ja\npertuskoita ja pari puiseen tukkiin kiinnitettyä pitkää ja raskasta\nrautaputkea. Ne olivat saaneet käydä pyssyistä ja ne he olivat\nojentaneet silloin, sata vuotta sitten. Ne putket, joita nyt voi nähdä\nlähistöllä naamioituna ojentumassa taivasta kohti, mahtoivat olla jo\ntoisenlaisia...\n\nTaivaalla harhaili joitakin vaaleita höyrypilviä, mutta aurinko\npaistaa pohotti esteettömästi taivaslaelta pystysuoraan alas, paistoi\nseipäänreikään. Vain kämmenenlevyinen varjo lankesi jalan juureen.\n\nEuroopan kohdalle siirrettynä Kanton olisi kaukana Saharassa.\n\n\n\n\nEteläinen kylä\n\n\nAurinkoista oli siinä Kantonin lähistön maalaiskylässä, mutta eipä\nollut pölyistä ja paljasta, kuten kauan sitten Pekingin liepeillä. Oli\njokavivahteista vihreää ja muitakin värejä, rehoitti puita ja pensaita\nja ruohoja, joiden nimeä ei tiennyt. Mutta miksipä pitäisi kaikki\ntietää ja mitäpä paljas nimi sanoisi ihmiselle...\n\nTämänkin kylän kulttuuritalo lienee ollut entinen temppeli tahi\nesi-isäinhuone vai olisiko ollut tilanherrain huvipaikka. Komea se\nainakin oli ja korea jo ulkopuoleltakin. Kivikaiverruksia riitti:\nkiinalaisilla oli ollut aikaa sellaiseenkin niissä vuosituhansissaan.\nKatonharjalla taisi kiemurrella itse lohikäärme, pitkänä, hirmuisena ja\nharjasniskaisena...\n\nEnsimmäinen huone oli kasvihuone ja sen keskellä oli kivilaitainen\nvesilammikko. Toisessa oli tuo tavanomainen istuntopöytä, avara\nja tilava. Sillä seisoivat kukikkaat termospullot, joissa teetä\nsäilytettiin ja sitä kiersivät sälepenkit. Katto oli korkealla kuin\nkirkossa ja seinillä oli kasvitieteellisiä, epäilemättä hyötykasvien\nviljelyyn perehdyttäviä, tauluja. Sitten sieltä tietysti katselivat Mao\nTse-tung, armeijan päällikkö Chu Teh, pääministeri Chou Enlai, ja muut\nvoimat, joiden nimet olen unohtanut. Mutta Marxin ja Engelsin parrat\noli helppo tuntea. Ne aaltoilivat valtavina, myrskyisinä ja ylpeinä.\nSyytä olikin: täällä kaukana tapahtui sitä, mitä he olivat ajatelleet\nsata vuotta sitten hiljaisissa kammioissaan...\n\nKylän talonpoikaisyhdistyksen puheenjohtaja puhui kuinka huonoa oli\nennen ja miten hyvää nyt. Vaikka meikäläisen silmillä katsellen\nhyvyyteen näytti olevan matkaa. Mutta mehän emme olleet nähden nähneet\nmiten oli _ennen_ vapautusta...\n\n— Järkyttävää! sanoi Aira Kolula.\n\nItse kylä oli lujaa tekoa. Kivipaasista oli kaitainen kylätie, kivestä\nolivat talot ja kivestä pieni puro, kanava, jossa vesi liritteli ja\njonka molemmin puolin talot seisoivat. Miten vanhaa lienee muu ollut,\nkivihän kestää, koulutalo oli kuitenkin uusi. Kurkistimme johonkin\nkiviseen kiinalaiskotiin. Ahtaalta vaikutti, nukkemaisen pieneltä.\nEtuhuone oli keittiö, joka kivisyydessään valtavine patoineen ja ehkä\nsiksi, että vettä oli juuri kiehautettu, toi mieleen karjakodan. Mutta\ntakahuoneessa oli siistiä. Vuode oli leveä, katto kajahti korkealle ja\nvalo siivilöityi koristellun, vihreän akkunalasin lävitse. Siellä oli\nmiellyttävän viileää. Asumisen pulmana lieneekin täällä ollut pitää\nliika lämpö ulkopuolella, taivaan alla. Isäntä, pieni ja rokonarpinen,\nsitä ylen päivettynyttä lajia, jota seudun pystysuora aurinko\nkasvattaa, mallitalonpoika, puhui.\n\nSitten jatkettiin matkaa. Myöskin viljelysten kautta kiertävä tie\noli jykevistä paasista. Kuvitteli, että siitä uhoi viileyttä. Näimme\nriisiviljelyksiä. Niistä saatiin täällä kaksi satoa vuodessa. Seisoimme\ninkiväärivainiolla. En ollut osannut ajatella, että näkisin sellaisen\npellon... Paljon oli myöskin puita ja pensaita tiheitten säieaitojen\ntakana. Epäilemättä nekin kantoivat jonkinlaisen hedelmän ajallaan.\nPalmupuu oli tutuinta. Ja senkin näin ensikertaa ihka elävänä, väljän\ntaivaan alla.\n\nJossakin pullahti myöskin kanava näkyviin, kellertävine, höystöisen\nnäköisine vesineen, sen seudun oivallinen tie, sileä, hiljainen,\ntomuton. Veneitä oli näkyvissä. Meille osoitettiin entisen kylänherran\ntalo. Se näytti tosiaankin kartanolta. Siellä on ollut lattiaa\nkävellä, edestakaisinkin, mietteissään. Pihamaahankin oli riittänyt\nkallisarvoista maata, pinta-alaa...\n\nOlen unohtanut miten kartano nyt palveli ihmiselämää. Ehkä siinä oli\nsotilasmajoitusta. Sillä tässä kylässä ja sen liepeillä näki sotilaita,\nsolakoita, jäntevän näköisiä miehiä, siistissä vihreässä vormussaan,\nmahtava pistoolikotelo vyöllä. Muualla heidän ei juuri huomannut\nkantavan aseita. Mutta tämä oli rannikkoa ja Tsiangkaisek istui yhä\nFormosalla. Tahi lieneekö ollut muitakin syitä...\n\nMaa ja avaruus uhoi lämpöä, hyväätekevää vanhalle, kypsyttävää. Hikoilu\nvain ei ollut mitään miellyttävää.\n\n\n\n\nWuhanilainen professori\n\n\nWuhanin yliopiston sosiologian professori puhui:\n\n— Kiinan maanomistusuudistuksen tarkoituksena on muuttaa tilanherrain\nomistus talonpoikain omistukseksi, jolloin työ tulee tehokkaammaksi\nja koneellistamisen perustus lasketaan. Maanviljelystyökalujen ja\nviljavarastojen takavarikoiminen ja jakaminen omistamattomille oli\nensimmäinen teko tällä tiellä. Tilanherrojen yrityksiin teollisuuden\ntai kaupan alalla ei ole kajottu. Myöskin varakkaiden talonpoikain\nomalla tai palkkatyövoimallakin viljelemään maahan ei ole koskettu.\nEntiset tilanherrat saavat maata ja työvälineitä saman osuuden\nkuin muutkin. He voivat elää työllään ja muuttua työnsä avulla.\nMaatasaamattomien säätyyn kuuluvat vain maanpetturit, huomattavat\nvastavallankumoukselliset, tuhotöitten tekijät ja sotarikolliset.\nTalonpojilla on oikeus arvostella maanluovutusviranomaisten päätöksiä\nkaikissa asteissa. Ennen vapautusta tilanherrain säätyyn kuului\nkymmenen prosenttia väestöstä...\n\nKuulijan päässä välähtää, että nämä kymmenen prosenttia on\nällistyttävän suuri määrä ihmisiä Kiinan kansanmeressä...\n\n— Mutta he omistivat 80 prosenttia maasta ja vuokraviljelijät\nmaksoivat heille 60—80 prosenttia vuodentuloksista, viljasta. Korko\noli 10 prosenttia ja se oli maksettava kuukausittain. Tämän lisäksi\nhe siirsivät ja sälyttivät kaikki verot talonpoikain niskoille.\nTilanherrain käsissä oli kaikki valta ja voima. Käytännöllisesti\nkatsoen he voivat rangaista ketä tahansa, mistä tahansa ja millä\ntavoin tahtoivat. Heillä oli käytössään sekä laillisia, että laittomia\naseellisia voimia, rosvojoukkoja. Talonpoikain henki ja omaisuus oli\naina vaarassa...\n\nTällainen sääty lienee omiaan painumaan ikuiseen pimeyteen.\n\n— Maanomistusuudistusta ei voida panna toimeen yksinomaan hallituksen\nmääräyksiin nojaten. Tilanomistajat eivät suinkaan vapaaehtoisesti\nhävitä omaa luokkaansa. He koettavat kaikin keinoin — juuri sillä\nhetkelläkin — vastustaa hallituksen määräyksiä...\n\nTiedot, jotka tulevat Wuhanin yliopiston sosiologian professorin\nsuun kautta, saavat kuulijan hieman ällistelemään. Usein kuultu\nselvä ja tarkka määritelmä »ennen vapautusta» ja »vapautuksen\njälkeen» jollakin tavoin himmenee ja levenee. Vapautus ei olekaan\nyksinomaan menneisyyteen, jo historiaan kuuluva tapahtuma. Se on vielä\nparasta-aikaa käynnissä, se on jatkuvaa tapahtumista. Mutta niinhän\non oleva. Mao Tse-tung kirjoitti vuonna 1935: »Vallankumouksen tie,\nniinkuin kaikki toiminnan tiet maailmassa, on aina vaivalloista, eikä\nkoskaan suoraa...»\n\n— Nykyään järjestetään kansan laajoja joukkoja murtamaan tätä\ntilanherrain vastarintaa. Rauhanomaiset yritykset ovat epäonnistuneet.\nUudistuksen toimeenpaneminen on raskasta ja vaikeaa. Julkisia asevoimia\ntilanherroilla ei enää ole, mutta salaisia on yhäti. Ne on lopetettava.\nAlimpien asteitten hallintavoima kansan käsiin. Takavarikoiminen on\nkäytännössä kovaa taistelua. Tilanherrat käyttävät vastarinnassaan\naseina huhuja, terroria ja myöskin omaisuuden tuhoamista.\nVuonna 1949 he murhasivat Hunanin maakunnassa yli kaksisataa\nmaanomistusuudistuksessa toimivaa talonpoikaa. On käynyt selville,\nettä on jättiläismäinen tehtävä valistaa talonpoikia ja saattaa heidät\nyhteistoimintaan. Monituhatvuotinen sorto sitoo heitä...\n\nSiteitä on neljä, tiesi Mao Tse-tung 1927: »Neljä vallanpitäjää\n(virka-, suku-, pappis- ja naisiin nähden mies-) edustavat feodalismin\nja patriarkkuuden kaikkia ajatustapoja ja laitoksia, ja ovat ne neljä\nvahvaa köyttä, joilla Kiinan kansa ja erittäinkin talonpojat, ovat\nsidotut...»\n\n— Elleivät talonpojat itse vapauta itseään, he eivät voi ottaa\nvapautta lahjana hallituksen kädestä. Yksityinen maanomistus on vain\nsiirtymävaihe kollektivisoimiseen mentäessä. Olosuhteet ja järjestys\novat uudistuksen jälkeen parantuneet. Entisen Kiinan tunnushahmot:\nuhkapeli, oopiuminpoltto, rosvot, kuuluvat menneisyyteen. Uusi hallitus\non toteuttanut tämän vanhan ihanteen. Tuotanto, omistus yllykkeenä, on\nvuodesta 1936 noussut 10 prosenttia. Ne 30 miljoonaa tonnia viljaa,\njotka viljelijät ennen vapautusta maksoivat tilanherroille vuosittain,\nvoitiin nyt sijoittaa tuotantoon...\n\nSe oli siis talonpoika puhveleineen ja aaseineen, kuokkineen ja\nauroineen, sirppeineen ja vartioineen, vedennostolaitteineen ja\nkantotankoilleen, joka teki mahdolliseksi maan kurkottautumisen\njohonkin uuteen. Tehtaita nousi, koneita ilmestyi...\n\n— Nykyään talonpojilla on harrastusta uuteen itsehallintoonsa.\nVeroviljan luovutus on nopeaa ja miliisiin liittyi 1952 kaksitoista\nmiljoonaa miestä.\n\nKeskinaisenavun ryhmiä, yhteis- ja osuustoiminnan alinta muotoa, on\n22 prosentilla väestöstä Keski- ja Etelä-Kiinassa ja 70 prosentilla\npohjoisessa. Kansallisten vähemmistöjen keskuudessa uudistusta ei ole\nvielä aloitettu.\n\nTehtiin kysymys: oliko ketään entiseen tilanherrojen luokkaan\nkuulunutta mukana maanuudistusliikkeessä?\n\n— Hyvin harvoja, jos ketään. Jotkut ovat vain vastustaneet vähemmän...\n\nSellaisia olivat Wuhanin yliopiston sosiologian professorin näköalat.\n\n\n\n\nValtiontila\n\n\nValtiontilalle oli aikalailla matkaa. Autot ajoivat puolisentoista\ntuntia Pekingin kaupungista ulos maaseudulle. Lakeaa, viljavannäköistä\nmaata. Se oli vetänyt ahkerasti vihreää verhoa ylleen neljänkymmenen\npäivän ja yön kuluessa. Harmautta ja tomua oli paljon vähemmän\nkuin Vapunpäivän seuduissa, vaikka kuivaa oli, pouta kuin kupari.\nTaivaanrannalla kohoilivat Länsivuorten terävät ja levottomat viivat...\n\nEnsimmäinen näkymä tilasta ei ollut mitenkään kaunis. Korkea\npiikkilanka-aita, johon kuulemma oh johdettu sähkökin, ja pyssyllä\nvarustettu vartija portilla. Se oli omiaan palauttamaan mieleen\nsen seikan, että täällä oli aivan äskettäin tapahtunut ja vielä\nparasta-aikaa tapahtumassa suuri muutos maan ja maanpäällisen\nomistussuhteissa, että uusia jumalia oltiin tuomassa maahan...\n\nTila oli ollut japanilaisilla sotilaallisessa käytössä. Sen\nperusteellisemmin sen historiaa ei selostettu.\n\nTilan sementtilattiaisessa toimistossa oli miellyttävän viileää. Katon\nkannatinpylväässä oli puhelin ja kalkilla valkaistulla seinällä kello,\nvaltakunnanlippu ja tuotantotaulukoita. Kirjanpitäjän selostus oli\naika vilkasta. Kun kiinalaiset _mout_ muutetaan hehtaareiksi, niin\ntilan pinta-alaksi saadaan 480 hehtaaria. Työväkeä on 135 henkeä. Mutta\ntalon toiminta onkin hyvin monipuolista. Se on koetila, sekä koneitten\nkäytön, että viljelyksen suhteen. Paitsi viljaa ja vihanneksia,\nkasvatetaan myöskin hedelmiä ja kukkia. Tämän lisäksi talossa on\n136 lehmää, 409 sikaa, 740 kanaa ja viitisentuhatta kananpoikaa.\nLehmät lypsivät keskimäärin päivää kohti parikymmentä kiloa maitoa,\nennätys oli 50 kiloa. Rasvaprosentti oli kolme ja puoli, ennätys\nkuuden-seitsemän maissa. Samanlaisia numeroita vuodentuloksista\npirahteli paljonkin. Yleensä parantuvien lukujen keskellä mainittiin,\nettä puuvillan tuotanto oli vähentynyt vuonna 1952. Syynä siihen olivat\nNeuvostoliitosta tuodut koneet tahi oikeastaan se seikka, että niitä\nei osattu käyttää. Tila sai yli sata prosenttia paremmat sadot kuin\nympäristön talonpojan samanlaiselta maalta. Tämä johtui syvemmästä\nkynnöstä, tiheämmästä kylvöstä ja lannoitusaineiden runsaammasta\nkäytöstä. Talon talous oli kannattavaa. Kuluvana vuonna pitäisi voiton\nolla suunnitelman mukaan 1200 miljoonaa jeniä.\n\nTalonpojille annettiin ohjeita maatalousasioissa. Tärkeintä niistä oli\nnykyään: syvempi kyntö ja tiheämpi kylvö. Sitäpaitsi talonpojat tulivat\ntäällä nähneeksi koneitten mahdin ja laveamman tilan edut. Ei heti\nmuutaman askelen päässä törmätty muuriin, rajaan...\n\nKävelyretkellä nähtiin kaikkea tätä. Kanala hautomakoneineen ja\npoikasineen, jotka juuri murtautuivat maailman valoon kalkkikuorestaan.\nSikala sikoineen ja komeaa karjaa sonneineen, venäläistä,\nhollantilaista ja englantilaista rotua. Laaja vehnäpelto, tasainen,\ntiheä, täysitähkäinen, maissintaimien harvannäköiset rivistöt ja\npuuvilla, pienine, perunanlehteä muistuttavine, puolentoista kuukauden\nikäisine taimineen. Sen kasvuaika onkin puoli vuotta.\n\nNäimme pari riviä maatalouskoneita, muokkausvälineitä ja mitä lienevät\nolleet. Sitten pari leikkuupuimuria ajaa jyristi esiin ja pölähdytteli\nvuosisatain tomua. Siinä ne siis olivat: maanviljelyskoneet keskellä\nKiinanmaata!\n\nLänsivuorien viivat mutkittelivat terävinä ja levottomina. Siellä oli\nSuuri Muuri, joka ei ollut kestänyt painetta. Lännestä oli tullut\npaljon levottomuutta ja nyt lopulta nuo koneet ja uudet ajatukset...\n\nKoneet käyvät ja maailma on muuttuva, lavea kiinalainen maailma.\nTalonpoika on älyävä kuinka vähäinen se ilo on, joka koituu pienen\nmaatilkkusen omistamisesta. Siitä johtuu myös onnettomuus, eristys,\navuttomuus. Rajojen on väistyttävä ja vähettävä. Todellinen ilo on\nyhteistuumin tehdyssä työssä, joka muuttaa luontoa ja ihmismieltä.\n\n\n\n\n\n\nMUISTOMERKKEJÄ\n\n\n\n\nSunjatsenin hauta\n\n\nFaaraot ja pyramidit vienevät voiton, mutta kyllä kiinalainenkin\nhennoo nähdä hautausasioissa aikalailla vaivaa, kun niikseen tulee.\nTätä tapahtuu aivan nykypäivinäkin. Eivät ne ole mitään kepeitä\nmultia, mitä on annettu Kiinan tasavallan ensimmäiselle presidentille\nSunjatsenille...\n\nHänen haudallaan käynti käypi pienestä vuorelle noususta. Leveästi ja\nloputtoman tuntuisesti riittää komeaa ja sileää kiviporrastusta ylös\nrinnettä. Lapin vaarat tulevat tosiaankin elävästi mieleen, sillä\nuseamman kuin yhden kerran ajattelee, että tuossa se nyt on: huippu,\nmatkanpää. Rakennuskin siinä kohoaa, kappelin näköinen, valkoseinäinen\nja komeakattoinen, ylpeäräystainen...\n\nMutta rakennuksen ja tasanteen takana jatkuvat kiviportaat yhäti,\nleveinä, runsaslukuisina, jyrkkinä. Vähäseinäinen huone olikin vain\npientä huoahdusta, pientä ajatusta varten, ja ehkäpä tilapäiseksi\nsuojaksi vaeltajalle sateelta ja paahteelta.\n\nNyt paahtaa. Hiki helmeilee ja portaita riittää riittämistään ylös\nrinnettä.\n\nPerille tullaan lopultakin. Tämä päärakennus on tietenkin välillä\nolevia mahtavampi. Salin kokoisessa etuhuoneessa on Sunjatsenin\nvalkoinen kuvapatsas ja takasuojassa itse hauta, kaiteella varustettu\nvalkoinen marmorikaivo, jonka keskellä on kivinen ruumisarkku.\nMuukalainen mietiskelee, että tuossa olisi jo kylliksi, arkussa,\nSunjatsen eli elämänsä kukistaakseen keisarit, jotka olivat elämän\nesteenä. Mutta nyt hän on itsekin kuollut ja kuopattu. Miksi siis niin\npaljon kuorta, kiveä? Miksi niin monta porrasta? Miksi hänen yhä täytyy\nviedä niin paljon tilaa ja olla vaivanamme...?\n\nVuonna 1925 kuolleen Sunjatsenin mahtava hautalaitos on kuomingtangin\nrakentama. Mutta Tsiangkaisek ei tyytynyt vain rakentamaan hautoja.\nOlemme nähneet Kukkasateen Kummun, jonka rinteillä hän teloitutti\nja hautautti, valtaansa lujittaakseen, satasentuhatta ihmistä. Ne\nsatatuhatta mahtuivat paljon pienemmälle alalle kuin Sunjatsen, eikä\nkiveäkään kohonnut...\n\nRankkasateet vain huuhtoivat kukkulan rinteistä, paitsi huonosti\nhaudattuja ruumiita, myöskin iloisen värikästä someroa. Ne ovat kiveksi\nmuuttuneita kukkia, joita buddhalaisen papin messuun ihastunut taivas\nantoi muinoin sataa tällä paikalla...\n\nSunjatsenin haudalta näkee laajasti vehmasta ja viljeltyä Kiinanmaata.\nOmituisilta näyttivät kiviset, harmaat kaarisillat vihreyden keskellä.\nNanking kuuluu muinoin olleen alaltaan ja asukasluvultaan paljon\nsuurempi kaupunki. Nuo sillat virtojen ja kanavien yli ovat jätteitä\nentisistä kadunpaikoista. Ne ovat seisoneet siellä autioina jo\nvuosisatoja ja maa, jossa joskus vain asuttiin ja asteltiin, kasvaa nyt\nravintoa ihmissuuhun...\n\nNanking on ollut pääkaupunki useaan otteeseen. Keisarit ovat hallinneet\ntäällä ja se oli myöskin Taiping-kapinoitsijain pääkaupunki. He\nkestivät täällä yhdentoista vuoden piirityksen, vuodesta 1853 vuoteen\n1864. Silloin Nanking kärsi paljon. Taipinglaisia on moitittu siitä,\nettä he eivät kunnioittaneet muistomerkkejä. Mutta näyttää niitä\njääneenkin...\n\nNankingin ohitse virtailee mahtava Jangtse, sakeana ja kellertävänä.\nJuna kulkee lautalla sen ylitse ja laivoilla on vauhtia. Mutta\nmonilukuisilla purjeveneillä ei näytä olevan kiirettä ja rantapolulla\nastelee miehiä ylävirtaan hinausköysi hartioillaan. Suuria\nvesilintuparvia pyrähtelee ja kalastajat heittävät reippain ottein\nverkkojaan veteen...\n\n\n\n\nMingien hautatie\n\n\nSunjatsenin hautakorkeuksista laskeuduttuamme näimme, miellyttävästi\nviilenevässä illassa, Ming-dynastian ensimmäisen keisarin hautatien.\nSekään hauta ei liene mikään mitätön kumpu. Me näimme vain tien sinne,\ntien, jota kuuletti riittävän kilometrittäin. Jyhkeitä kivisiä eläinten\nja ihmisten kuvia seisoi parittain vastatusten molemmin puolin tietä,\nmonissa eri asennoissa, leijonia, norsuja, kameleita, hevosia. Koostaan\nja möhkälemäisyydestään huolimatta veistoksissa oli ihmeellistä eloa.\nMikä vihainen ilme luimistelevalla hevosella! Se on pysynyt siinä\njärkähtämättä kuudetta vuosisataa... Puisto rehoittaa molemmin puolin\nja kaareutuu holviksi veistoksien ja tien yläpuolelle.\n\nKun Kiinan tasavalta oli perustettu, niin tohtori Sunjatsen kulki tätä\ntietä haudoille ja ilmoitti juhlallisin menoin ensimmäisen Mingin\nhengelle, että vieraat mantsut eivät enää istu Kiinan valtaistuimella...\n\nMingit olivat viimeinen puhtaasti kiinalainen ja kansallinen\nkeisarisuku. Ensimmäinen heistä oli alkuaan vain halpa palvelija\nbuddha-temppelissä Nankingin lähistöllä. Ajan on täytynyt aaltoilla\nmyrskyisenä, jotta moiset elämänmuutokset kävivät mahdollisiksi.\nKiinan keisari-istuinta pitivät silloin hallussaan mongolit, mutta\nkauan jatkuneet hyvät päivät olivat jo vieneet heistä ruodon. Niin\ntuo temppelipalvelija pitkän kamppailun jälkeen, kapinan johtajana,\nnäki olevansa koko laajan Kiinan valtias. Silloin hän ensitöikseen\njulisti myöskin vähäpätöiset esi-isänsä monessa polvessa jälkikäteen\nkuninkaiksi ja keisareiksi ja valmistutti heille uuden säätynsä\nmukaiset haudat.\n\nHallittuaan Hung Wu-nimellä monta kymmentä vuotta ensimmäinen Ming\nkuoli vuonna 1398 ja nämä kivihahmot seisovat yhäti vahdissa hänen\nhautatiensä vieressä. Hänen jälkeläisensä, kaikkiaan viisitoista\nkeisaria, hallitsivat Kiinaa pitkästi kolmattasataa vuotta. Jo toinen\nheistä muutti asuinsijansa mielestään paremmille tähystyspaikoille\nPekingiin. Suvun viimeinen hirtti itsensä Hiilikukkulain puuhun, kun\nkavala kuohilas oli avannut kaupunginportin kapinoiville talonpojille.\nKorkea kenraali teki nyt naapuri-mantsujen kanssa liiton kurittaakseen\nkapinoitsijoita, mutta silloin mantsut käyttivät tilaisuutta ja\nistahtivat itse Kiinan keisarin tuoliin. Kiinalaisten oli kasvatettava\nletti niskaansa alamaisuutensa merkiksi ja vasta vallankumouksen\njälkeen, mantsu-keisareitten kukistuttua, se on hiljoilleen hävinnyt\nkäytöstä. Joillakin aivan pienillä poikasilla näki siitä vielä\nmuiston: muuten paljaaksi ajeltuun päähän oli heitetty hiustupsu\nniskanpuolelle...\n\nKivihevonen luimisteli vihaisesti nuorelle tytölle, joka kantoi\nbambukorennossa heinätaakkaa ensimmäisen mingin hautatiellä. Hän etenee\nhiipivin, tahdikkain kantamisaskelin, jotka vain kiinalainen osaa, eikä\nepäilemättä ajattele ollenkaan hauta-asioita, enempää vanhempia kuin\nvereksempiakään...\n\n\n\n\nMuinaisen ministerin hauta\n\n\nHautoja ja hautamerkkejä on Kiinassa paljon, unohdettuja,\nkasvillisuuden peittämiä, kauniita kiviä vuorten rinteillä,\nsalamyhkäisine kirjoitusmerkkeineen. On muistokaaria, paviljonkeja,\ntemppeleitä ja pagodeja, tornimaisia rakennuksia, monikerroksisia,\nkerroksia aina uskomuksellisista syistä pariton määrä. Nekin\nkuulostivat useimmiten olevan rakennetun jonkun muistoksi, jonkun\nhyvin eläneen, pyhän, muistettavan ihmisen luitten päälle. Tahi vain\nvarakkaan...\n\nMuistomerkit hukkuvat, peittyvät ja katoavat paljouteensa ja\nsamankaltaisuuteensa.\n\nMutta löytyipä kerran Hangchowin kaupungista muistomerkki, joka\nerottautui muista ja jäi mieleen.\n\nEllen erehtynyt, niin tarina oli seuraavanlainen.\n\nHangchow on tuhansia vuosia vanha, kuuluisa kaupunki, joka on\njoskus ollut paljon suurempi nykyistäänkin, jossa keisaritkin ovat\npitäneet hoviaan. Noin yhdeksänsataa ajastaikaa sitten Hangchowissa\neli ja vaikutti suuri sotaherra, joka menestyi erittäin hyvin\nsodissaan vihollisia vastaan ja voitti samalla niin suuren maineen ja\nkansansuosion, että se herätti eräässä siviilimiehessä, ministerissä,\nkalvavan kateuden. Ministeri huomasi jäävänsä niin pahasti varjoon,\nettei lopulta älynnyt muuta kuin murhauttaa suuren sotaherran.\nOlen unohtanut, saiko ministeri rangaistuksensa jo täällä ajassa.\nJälkeenpäin hän sen kyllä sai ja tämä rangaistus on yhäti jatkuvaa\nlaatua...\n\nSuuren sotaherran ja hänen perheensä haudoilla kohoaa nyt kauniita\ntemppeleitä, joissa on nähtävänä hänen ja hänen vaimonsa ja lastensa\nvärikkäät veistokuvat, hyvin samankaltaisia kuin ne puujumalat, joita\nentis-Kiinan temppeleissä on aivan liian, väsyttävän paljon. Mutta\nlähistöllä on myöskin tuon murhaaja-ministerin ja hänen vaimonsa\nhauta, laajanlaisesti kivettyä ja aidattua tasannetta. Sisäänkäytävän\nmolemmin puolin ovat kiviset hautakuopat, joiden keskellä kohoavat\nrunsaan metrinmittaiset, kääpiömäisiltä vaikuttavat patsaat, jotka\nalkeellisesti ja tökerösti matkivat ihmishahmoa.\n\nSiellä he lepäävät, muinainen ministeri ja hänen vaimonsa. En päässyt\nselville, oliko vaimo ollut mukana murhapuuhissa vai oliko katsomus\nsellainen, että mies ja vaimo ovat yhtä...\n\nSiellä he ovat levänneet yhdeksänsataa vuotta ja kaiken aikaa on\nkansalla ollut tapana käydä syljeskelemässä heidän hautapatsailleen.\nHeillä ei ole suinkaan syytä valittaa, että ihmiset unohtavat...\n\nVarsinkin sellaisina aikoina, jolloin kansalla on jotakin sydämellään,\nnousee oikein syljeskelemisaaltoja. Japanilaismiehityksen aikana\nkuuluivat patsaat olleen aina yltäpäätä syljen vallassa. Kansa purki\nsydäntään, halusi näyttää jotakin...\n\nSylkäistään siellä vielä tänä päivänäkin. Avuttoman näköisissä\npatsaissa näkyi aivan vereksiä syljen jälkiä. Ihmiset eivät unohda...\nEhkä on hyvä, että on paikka, jossa saa noitua sydämessään ja\nsylkäistä...\n\nJa kiinalainen aurinko paistoi, kuumana ja hyväätekevänä.\n\n\n\n\n\n\nSILKKIMATO\n\n\n\n\nLihava kehrääjä\n\n\nSateli. Kuvitteli, että vesi tuli alas ikäänkuin hereämmin ja höölimmin\nkuin Suomen taivaalta...\n\nOltiin Hangchowin kaupungissa. Lähistöllä oli keinotekoista\nLänsijärveä, kukkuloita ja kauniita rakennuksia ja rakennelmia, niin\nsanottuja maisemia, joille ihminen, ainakin Kiinassa, on osannut antaa\narvoa jo kauan aikaa. Jo Marco Polo näki tämän järven rannoilla somia\nja tilavia asunnoita, jotka kuuluivat suurisäätyisille ihmisille ja\nkorkealle virkakunnalle. Myöhemminkin, läpi vuosisatojen, täältä\nhakivat huviaan etuoikeutetut ihmiset, ylhäinen virkamies, maanherra,\nsotaherra. Sama virtaus jatkuu tavallaan vieläkin. Monet järvenrantojen\npalatsimaiset rakennukset ovat työläisten lomakoteina. Sillä\nsäädyllähän on nyt valta ja voima Kiinanmaassa...\n\nTulimme paikkaan, jossa ei, virkistäväksi vaihteluksi, lyöty\nkahtakämmentä ja teen tarjoilunkin kanssa oli niin ja näin.\n\nHetimiten tahi myöhemmin kävi selville, että tässä oli tarkoitusta ja\nmeininkiä. Silkkimato, tuo pieni kotieläin, on herkkä olento, joka ei\nsiedä melua. Vieläpä sille on etukäteen ilmoitettava, millä muotoa, se\non kiinalaisten salaisuus, kömpelöiden vieraiden tulosta, sellaisten,\njotka eivät ymmärrä käyttäytyä, ettei mato säikkyisi...\n\nKiinalaiset ovat tunteneet silkin viljelyksen jo viitisentuhatta\nvuotta. Heidän historiakirjojensa mukaan silkkimatojen hoidon keksi ja\nopetti kansalle kolmannen keisarin puoliso, saman keisarin, joka itse\npani alkuun muun muassa vene- ja kärrykulun. Tämä keisarinna menetti\nkeksintönsä johdosta ihmisluonteensa ja häntä on palvottu, jospa\npalvottanee vieläkin, silkkimadon ja silkkiteollisuuden jumalattarena...\n\nKiinalaiset varjelivat kauan silkkimadon ja silkinvalmistuksen ihmettä\nvierailta, yhtä tarkasti kuin nykyiset valtiot atominmurtamisen\nsalaisuutta. He menestyivät luultavasti paremmin kuin nykyinen maailma,\nsillä vasta 500-luvulla jälkeen Kristuksen silkkimato alkoi kehrätä\nlännen mailla...\n\nLaitos, jossa vierailimme oli jonkinlainen silkkimatokoulu tahi\ntutkimus- ja viljelyslaitos. Parakkimaisia rakennuksia, joiden edessä\noli pitkiä rivejä silkkiäispuita, jotka sopivin hoitomenetelmin\npidetään pienikokoisina ja runsaasti lehtiä tuottavina, matojen\nruokaa, paksuja ja nihkeitä. Näimme lasipurkkeja, joissa oli eri\nkehitysasteilla olevia matoja. Viljelystä harjoitettiin täällä\nneljän eri menetelmän mukaan. Tämän pienen karjan läävissä oli\nkatiskaverkkojen päällä silkkiäispuun lehtiä ja niillä elelivät nämä\ntärkeät eläimet laiskannäköisinä...\n\nSilkkimadon munat ovat pieniä. Yhdessä grammassa niitä on tuhantisen\nkappaletta. Kun silkkiäispuun lehdet ovat kasvaneet, niin että pöytä\non katettu, on munat herätettävä eloon keinotekoisesti. Tämä tapahtuu\nhautomakojeissa. Talonpoikaisviljelijät kuuluvat käyttävän tähän\ntarkoitukseen ruumiinsa lämpöä. Munasta henkiin herännyt toukka\nlienee pienikokoisinta karjaa mitä ihmisellä on, jouhen paksuinen ja\njonkin kymmenesosatuuman pituinen. Se alkaa syödä ja on kokoisekseen\naikamoinen ahmatti. Tuhatkunta matoa kuluttaa lyhyenä elinaikanaan\nnelisenkymmentä kiloa puunlehtiä. Se syöpi ja syöpi ja kun ihminen\npitää sen nokanalustan aina hyvänä, niin se kaiketi kuvittelee, ettei\nmissään ole niin hyvä olla kuin tässä maailmassa, ja luopi nahkansa\ntuontuostakin, kun ei enää mahdu entisiin. Se on valkoinen väriltään,\nkarvaton, mustapilkkuinen, ja kypsässä iässään, parin viikon tahi\nkuukauden vanhana, parin tuuman pituinen, lihava, laiska...\n\nMutta on siinä virkeyttäkin, vaikka se on jo kyllästynyt tämän maailman\nihanuuteen, lehtivihreään. Sille varataan kimppu olkia ja oitis se\nkiipeää jonkun korren päähän, kiinnittää muutamia silkkisäikeita\nsiihen ja alkaa kehrätä. Päätään pyörittäen se kutoo silkkisen tupen,\njohon se vangitsee itsensä kuin erakkokammioon, hautaan, väsyneenä\nmaailman valoon. Tähän työhön siltä menee aikaa kolme neljä päivää ja\nsen kehräämä silkkisäie voi olla kolmen kilometrin pituinen. Kotelo on\nvalkoinen tahi kellertävä, peukalonpään kokoinen. Niitä tarvitaan neljä\nviisisataa kappaletta metriin kangasta.\n\nJos mato saisi nyt olla oloissaan, niin se tekisi vielä ällistyttävän\nihmeen, muodonvaihdoksen, särkisi silkkikotelon ja tulisi ulos\nvalkoisena, kellertäväjuovaisena perhosena. Uutena olentona se on\nmenettänyt koko valtavan ruokahalunsa, eikä syö enää mitään. Se elää\nvain muutamia päiviä, viettää häänsä, munii noin kuusisataa munaa ja\nkuolee kuolemalla...\n\nMutta hoitaja sallii tämän tapahtua vain suunnitellulle kotelomäärälle.\nLoput, valtaosan, hän kerää kokoon ja niissä piilevä elämä tuhotaan\njoko höyryttämällä tahi hautaamalla kotelot suolattuina saviruukussa\nmaahan. Sitten kotelot joutuvat joko silkkitehtaisiin tahi\nkäsityöläisille. Hangchowissa on 1370 pientä silkinkutomisverstasta.\nSen syrjäisillä kujilla kuuluu kangaspuiden laiske. Madon työtä\njatketaan. Hangchow on vuosisatoja ollut Kiinan silkkituotannon\nkeskuksia.\n\nSyöläs, velton näköinen silkkimato, muutaman päivän työnpuuskineen on\nollut ja on vieläkin huomattava voima Kiinan vientiteollisuudessa.\nSilkkiä lastattiin laivoihin ja sitä keikkui kamelien selässä\nmonituhatkilometrisillä karavaaniteillä. Maailman kaikilla kulmilla\nläimehti kiinalainen silkki ylhäisten naisten kantamana...\n\nSilkkiä saatiin jo lähempääkin, mutta Kiinasta oli kuitenkin peräisin\nmato ja sen taito ja madonhoitajan taito, kun silkki sata vuotta sitten\nhäiritsi Lars Levi Laestadiuksen rauhaa Kaaressuannon ja Pajalan\nkorvessa ja hän pauhasi pahantuulisena »maailman silkkihuorista»...\n\n\n\n\nKuvakudontaa\n\n\nKiinalainen on osannut jatkaa lihavan silkkimadon luovantyön ihmettä\nmonin tavoin. Sen näki ainakin oopperassa, jossa silkin runsaus välkkyi\nja läikkyi näyttelijäin yllä silmiä häikäisevänä...\n\nSe silkinkäsittelyn muoto, kuvakudonta, jota näimme Hangchowissa,\nkuului olevan nuorta, vasta kolmekymmentä vuotta sitten kehiteltyä. Sen\ntapaisia tehtaita sanottiin olevan vain kaksi Kiinassa, molemmat tässä\nkaupungissa.\n\nTehdas oli yksityisen omistuksessa ja siinä oli alun toistasataa\ntyöläistä. Tilat eivät näyttäneet ylen avarilta. Teepöytämme lähistöllä\nahersi kudontamallien piirtäjiä tarkan, työlään ja pitkäjäykkisen\nnäköisessä hommassaan ja myöskin mustavalkoisella kudottujen kuvien\nvärittäjiä pensseleineen.\n\nTehdas tuotti, paitsi käytännöllisempää tavaraa, etupäässä Kansan\nKiinan johtomiesten kuvia ja marxilaisuuden pääprofeettoja länneltä,\nmyöskin kudottuja maisemia. Niistä sai melkoisen aavistuksen Hangchowin\nLänsijärven iltailmeestä...\n\nNäimme kuvien valuvan hiljoilleen esiin kutomakoneista ja poljettavista\nkangaspuista. Niitä tuli sieltä valmiiksi väritettyinäkin, pensseliä\nkaipaamattomina...\n\nKiinalaiset puhuvat mielellään taiteellisten asiain ohella\ntaloudellisista. Niinpä saimme kuulla, että kudontamallien tekijäin\nkuukausiansio on 1 200 000 jeniä ja muun työläisen keskimääräinen\npalkka 800 000.\n\nTämä ei tietenkään sano meille muuta kuin sen seikan, että sodat ja\nmaailman myrskyt ovat jyrsineet kiinalaisen rahayksikön vieläkin\npienemmäksi kuin suomalaisen markan...\n\nPientä valoa asiaan tuonevat seuraavat maininnat. Vuonna 1953 maksoi\nnaula riisiä 1190 jeniä, jalka puuvillakangasta 1900 ja sata naulaa\nhiiltä 13 640. Samaan aikaan yhdysvaltalainen dollari vaihdettiin 23\n430 jeniin.\n\nHinnat olivat olleet viimeiset kolme vuotta jokseenkin\nvaihtelemattomat. Uusi hallitus oli tarttunut lujin kourin\nkuomingtangin perintöön...\n\nUlkona sateli ja sumuilikin. Mutta silkkimato kehräsi ja kiinalainen\nkutoi, kutoi kuviakin ihmiskasvoista ja maisemista. Jotain nousi\nesiin silkkikotelosta, jonka veltto ja lihava mato oli valmistanut,\ntehdäkseen sen suojassa suuren muodonvaihdos- ja ylösnousemisihmeensä.\n\n\n\n\n\n\nKÄVELYJÄ\n\n\n\n\nSanghaissa\n\n\nKun joskus väsyn tavanmukaisiin matkamenoihimme, tehtaisiin, kouluihin\nja laitoksiin, tilastoihin, teehen ja taputuksiin, tulen kurittomaksi,\njättäydyn pois joukosta ja jään yksin kävelemään, kuljeskelemaan ja\nkatselemaan. Siihenhän täällä oli turvauduttava: näköaistiin. Ja mitäpä\nkielestä: osannevathan kiinalaisetkin valehdella...\n\nMutta harvemmin pääsen liikkeelle aivan yksin. Usein kiinalainen\nopastyttö, Kou Chuen, pujahti mukaan. Eikä hän paljon häiritse. Hän\non hyvin nuori, pieni ja hiljainen. Hänen kuperahkot kasvonsa ovat\nsuurelta osalta silminä, isoina, vilpittöminä ja kauniina. Ja mitenpä\nhän voisikaan häiritä! Keskustelustamme ei tule kummaa tolkkua, koska\nosaan vain suomea, enkä sitäkään tule juuri puhuneeksi...\n\nOlemme Sanghaissa. Se on Kou Chuenin synnyinkylä, mutta hän ei oikein\npidä siitä.\n\n— Sanghaissa on kolme asiaa, hän sanoo. — Taloja, katuja ja ihmisiä...\n\nNiitä siellä on ja lisäksi tehtaitten savupiippumetsää, satojen\ntehtaitten. Likimain 40 prosenttia Kiinan teollisuudesta on tässä\nkaupungissa. Täällä taotaan, valetaan ja kudotaan, tehdään täytekyniä,\nlääkkeitä, laivoja ja mitä tahansa. Täällä on kuusi miljoonaa asukasta\nja tämä on siis eräs maailman suurimmista ihmismuurahaismättäistä...\n\nKatuvaunut kulkevat jyristen, riksat polkevat pyöriään ja autoja\nvilahtelee. Jyhkeitten rakennusten seinistä voi vielä siellä\ntäällä eroittaa huonosti poishangattuja tahi liian ohuen maalin\npeittämiä isoja eurooppalaisia kirjaimia: pankkeja, toimistoja,\nvakuutuslaitoksia. Menneen jäännöstäkö vaiko uutta ja tulevaa lienee\nollut sanghailaisten naisten merkillinen vaateparsi? Hameet olivat\nreippaasti halki kummaltakin kupeelta, joskus lonkkaan asti. Kun\nhe istuivat ylväinä riksoissa, niin vilahteli reittä ja koreita\nsilkkipöksyjä. Heissä oli hyvää ryhtiä ja paljon punaista huulimaalia.\nKou Chuen rinnallani ja muut tavalliset sinihousupukuiset, joita kyllä\nniitäkin oli, vaikutti heihin verraten vaatimattomalta olennolta.\nPääkaduilla näki myöskin ilmeisiä eurooppalaisia ihmisiä.\n\nSanghai onkin tavallaan eurooppalaista perintöä. Sen historiassa ei ole\npaljon kertomista ennenkuin eurooppalaiset saivat siellä 'toimiluvan'\nvuonna 1843, samoihin aikoihin, jolloin myös höyrylaivat ja rautatiet\nalkoivat valloittaa maailmaa. Sanghai on 'Jokien Keisarin', Jangtsen,\nsuulla, virran, jonka laaksossa elää ainakin 200 miljoonaa ihmistä ja\njota voidaan purjehtia 1500 kilometriä ylöspäin. Nyt onkin viittilöity,\nettä katso, minkä muhkean suurkaupungin rakensimme kiinalaisille\nWhangpoon kaislarämeille, eivätkä he ymmärrä olla siitäkään\nkiitollisia...\n\nIkäänkuin Sanghaita ei olisi rakennettu kiinalaisten rahoilla\nja työllä! Muukalaiset antoivat kyllä alkuasukkaankin elää sen\nverran, että voivat kiristää ja kiskoa häneltä sotakorvauksia ja\nvahingonkorvauksia ja veroja, että voivat tehdä hyödyttäviä kauppoja,\netenkin oopiumilla ja aseilla. Yleensä he tekivät kiinalaisten kanssa\nmitä tahtoivat. Vähätpä he muutoin olisivat junttauttaneet paaluja\nJangtsen suistoon ja pystyttäneet komeita kivitaloja...\n\nSanghai on ollut kansainvälisimpiä paikkoja maailmassa. Siellä voi\ntavata kaikkia Euroopan kansallisuuksia ja kaikkia idän kansoja. Onpa\nväitetty, että tuskin on sellaista kansaa maailmassa, joka ei olisi\nvähän vaikuttanut tässä ahjossa. Sen kiinalaisetkin ovat kotoisin maan\nkaikista maakunnista. Täällä kohtasivat itä ja länsi...\n\nNyt se aika on mennyttä, saalistajain ja seikkailijain aika. Sanghain\nylpeässä kaupungissa asuu nyt kiinalainen. Hänelle tuprahtelee savu\nsatojen tehtaitten piippumetsästä...\n\nEivätkä ne kaikki ole suinkaan perintöä menneiltä muukalaisilta\nisänniltä. On aivan vastarakennettuja tehtaitakin, upouusia ja\nuudenaikaisia. Korviini on jäänyt valtavan tehdassalin pauhu, jossa\nloppumattoman näköiset konerivit muuttivat pumpulihahtuvaa kankaaksi.\nSitä tuli sieltä aina, yötä päivää, virtaili kuin vettä joessa. Ja\nsaikin tulla: vilahteli täällä väkijoukossa hahmoja, jotka olisivat\nkangasta tarvinneet hetimitenkin... Olemme myös nähneet työläisten\nasuntokylän, vuonna 1951 valtion toimesta rakennetun. Siinä oli, paitsi\nkoulua ja lastentarhaa, 17 asuintaloa. Näissä taloissa asuvat maksoivat\nvuokraa viisi prosenttia tuloistaan. Ennen vapautusta työläiset asuivat\nveneissä vetten päällä, joella... Kurkistimme johonkin asuntoon.\nValkoiset, sementtiset seinät ja katto ja tummanharmaa lattia. Leveä\nja komea sänky, piironki peileineen, arkkuja päällekkäin pinottuna,\npieni radio, pari taulua pienikokoisia valokuvia täynnä, kukkia\npuolessakymmenessä maljakossa, toistakymmentä kirjaa pinossa. Udeltiin\nmitä. Tekniikan oppikirja, Osaston johtaja tehtaalla, Nuorisoliiton\nohjelma, kommunismin oppikirjoja, eräs Mao Tse-tungin teos...\n\nKäväisemme joissakin kauppaliikkeissä. Kaikenlaista tavaraa on\nyllinkyllin Kiinanmaassa, hintalaput huolellisesti paikoillaan ja\nnäkyvissä. Ja myyjiä! Niitä voi pelmahtaa ympärille puolikymmentä,\nnuoria, terveennäköisiä, hyvinvoivia miehiä. Uudistus ei ole kajonnut\nkauppaan ja teollisuuteen, ja muukalainen on taipuvainen ajattelemaan,\nettä turhan paljon nuoria, voimakkaita miehiä häärii myyntiaikeissa ja\nhukkaa aikaansa. Futselingin montulla näytti olevan kiirettä...\n\nOli laaja tavaratalokin, monikerroksinen. Sen lähistöllä kapeilla\nkaduilla oli liikettä. Ihmisiä vilisi kuin muurahaisia pesässään.\nPysähdyin seinustalle sulloakseni tupakkaa piippuun ja nähdäkseni ja\npainaakseni mieleeni, että on seutuja, joissa on asukkaita oikein\nolemalla. Tämä oli jotakin aivan toista kuin joku suomalainen\nkorpiseutu, jossa voi vierähtää viikkoja, kukaties vuosikausia,\nainoainkaan vieraitten kasvojen nousematta näköpiiriin. Mikä määrä\nmerkillisiä hahmoja, mikä määrä ihmiskasvoja, jotka vilahtavat ohi ja\npainuvat ikuiseen pimeyteen...\n\nSitten äkkäsin, että myöskin meitä katseltiin, että herätimme\nhuomiota. Vihreäpukuinen sotilas tyrkkäsi toveriaan ja osoitti meitä.\nEpäilemättä he ihmettelivät mikä merkillinen pariskunta siinä mahtoi\nseisoskella... He tunkeutuivat lähemmäksi, eteemme, ja vieraan kielen\nsalaperäiset, lyhyet, kysyvät, Kou Chuenille osoitetut sanat virtasivat\nheidän suustaan. Voi aavistaa, että he tiukkasivat mitä tekemistä\nKiinan tytöllä oli muukalaisen kanssa? Eihän Kiina voi saada heiltä\nmitään hyvää... Ehkä tyttökään ei ymmärtänyt heitä — heidän kiinansa\nvoi olla niin toista laatua — tahi ei halunnut ymmärtää. Hän vastasi\nvain yhdellä ainoalla sanalla ja tuijotteli ilmaan. Niin seisomme\ntovisen, vihreäpukuiset, siistit, epäilemättä lomallaan kuljeskelevat\nsotamiehet, kysyvinä ja tuimina. Ehdin ajatella kuinka on puhuttu\nkeltaisesta vaarasta, ehdin muistaa kuinka rokottaja Suomessa oli\nennustanut, että Kiinanmaasta ei koskaan palata: siellä leikataan\nmuukalaiselta kaula poikki... Niin seisomme pitkän hetken. Sotamiehet\npuhuvat yhä, Kou Chuen vaikenee, eikä kohtauksella näytä olevan loppua.\n\nOtan tytön käsivarresta ja sukellamme ihmisvilinään ja sotamiehet\njäävät omiin ajatuksiinsa, jotka ovat minulta kätketyt.\n\nMitä lienee Kou Chuenkin ajatellut? Kesti tovisen ennenkuin hän henkäsi\nja hymyili. Sitten hän jo nauroikin.\n\nMenin ja ostin sekatavarakaupasta — niitä näytti suurissa kaupungeissa\nolevan auki ympäri vuorokauden — pullon kiinalaista votkaa, kirkasta,\nmautonta ja hajutonta.\n\n— Hyvä, sanoi Kou Chuen. Silloin hän sen keksi ja nauroi herttaisesti\nja kauan, ilman ilkeyttä. — Hyvä, mr. Kampei...\n\nOn kaiketi lisättävä, että kampei on kiinaa ja merkitsee: malja pohjaan.\n\n\n\n\nKantonissa\n\n\nAi-Chun-hotellin korkeuksista on komea katsella. Aivan vieressä\nalhaalla on Helmivirta, vilkas paikka, jossa on aina liikettä,\nelämää, ääniä, melua. Kohdalla rannassa on ankkuroituina muutamia\naika kookkaita, monikerroksisia asuntolaivoja. Niinkin asutaan yhä\nKiinanmaassa, vetten päällä synnytään, eletään ja kuollaan. Siten ovat\neläneet esi-isätkin hamasta kaukaisuudesta. En tullut ottaneeksi selvää\nperiikö tuollaisen venekiinalaisen lopultakin äiti maa vaiko tuli tahi\nvesi.\n\nVirran takana hohtaa Kantonin kaupunkia leveästi ja laajasti.\nKaukana taustalla on vuorien levotonta viivaa ja muotoaan muutteleva\nukkospilvi. Vuorien vihreä väri on lähempää katseltuna ja sopivassa\nvalaistuksessa kuin samettista nukkaa, hyvin pehmeän kaunista.\nKiinalainen joki virtailee siellä keltaisena savivellinä, mutta tuleepa\nsiihenkin kiireellisissä paikoissa vaahdon valkeutta...\n\nKorkealta on hyvä katsella, mutta minussa kytee hiljainen halu nähdä\nKantonia maajalasta, maantasalta. Niinpä sopivan hetken tullen\nkuljeskelenkin tuntikausia kaupungin kaduilla. Aurinko katsoo oudosta\nkulmasta, jostakin pään päältä, ja on autuaallisen lämmintä. Onhan\nsuomalainen vanhastaan saunaihminen ja uuninpäällysukkokin...\n\nAivan pian on selvillä siitä, että Kanton ei ole mikään tyhjä kaupunki.\nSiellä on ihmisiä, asukkaita. Luulisi heitä olevan työpaikoillakin,\nmutta silti kaikilla kaduilla on väkeä tungokseen asti. Vilahtelee\nmeikäläiseen silmään mitä merkillisimpiä ihmishahmoja, loistelee\npaljon kiiltävää, mustaa silkkiä. Se on näiden seutujen muotikangasta.\nOn myymälä myymälän vieressä, eikä etuseinää ole ensinkään. Vieras\nällistelee uudemman kerran kauppiaitten säädyn runsautta. Heitä riittää\nkaduillekin. Eräs tyttö kulkee pitkän matkaa rinnallani, availee\nremmeistä kantamansa laatikon kantta, huutaa vähänväliä jotakin\nkorvaani ja nauraa täyttä kurkkua. On lopulta ostettava häneltä joku\nkylmä kappale, joka on mieluummin jäätä kuin jäätelöä.\n\nKaduilla tapahtuu paljon asioita. Teräsaseitten teroittaja huutelee,\nparturi harjoittaa ammattiaan ja ruokaa kärisee pannuissa...\n\nKäsityöläiset näyttivät järjestyneen ammattikunnittain katujen varsiin.\nSamaa säätyä oli aina vierivieressä kadun kummallakin puolella. Eikä\nheidänkään työpajoissaan ollut mitään näköalaa estävää etuseinää.\nPeltiseppien kadulla kävi tavaton, korvia vihlova takomisen räike...\n\nJoskus kaupunkia halkaisee kanava keltaisine vesineen, katkaisten kadun\nja sukeltaen suoraan talojen sekaan. Paikoin löyhähtää vahva asumisen\nhaju...\n\nKanton ei ole kiinalaisissa ajanmitoissa mikään vanha kaupunki.\nKirjoitusten mukaan sen historia alkaa muutamia vuosisatoja\nennen Kristusta. Mutta tämä on se paikkakunta, jossa kiinalaiset\nsaivat yhteyden muuhun maailmaan. Portugalilaiset tulivat tänne\nensikerran vuonna 1511, mutta jo kauan sitä ennen kantonilaiset\nolivat harjoittaneet ulkomaan kauppaa. Arabialaiset matkustajat ja\nkauppiaat ovat rakentaneet tänne moskeijankin toistatuhatta vuotta\nsitten. Kiinalaiset Amerikan siirtolaiset olivat melkein järkiään\nkantonilaisia. Useat heistä palasivat ja toivat tuomisinaan ajatuksia\ntoisenlaisesta järjestyksestä ja hallituksesta. Peking oli kaukana\nja Kantonin kaduilla myyskenneltiin ja laulettiin Mantsu-hallitusta\npilkkaavia lauluja...\n\nTäällä kyti ja hautui vallankumous. Täällä se leimahti ensikerran\nvuonna 1911. Olemme nähneet muistomerkin, Keltaisen Kukan Kummun, johon\ntohtori Sunjatsenin johdolla taistelleet ja kaatuneet ovat haudatut.\nVuonna 1926 Mao Tse-tung perusti tänne talonpoikain puoluekoulun\nja luennoi heidän pulmistaan. Joulukuussa 1927 täällä oli Kantonin\nkolmipäiväinen kommuuni, ensimmäinen kommunistinen hallitus Kiinassa.\nSe päättyi suuriin verilöylyihin, joissa ainakin yhdeksäntuhatta\nihmistä teloitettiin. Kommuunin silloisessa päämajassa majaili nyt\nturvallisuuspoliisi ja sen päällikkö, silmälasipäinen, vilkkaasti\nelehtivä, toiminnantien mieheltä näyttävä, esitteli meille valokuvia\nteloituksista ja ruumisröykkiöistä. Kuvat olivat kuomingtangin\nottamia. Päällikkö vakuutti: — Veriuhreja emme unohda, emmekä myöskään\nenglantilaisten, amerikkalaisten ja japanilaisten imperialistien\nantamaa apua viholliselle...\n\nKapeat kadut ovat muuttuneet kummallisiksi hökkelikujiksi, mutta väkeä\nriittää niillekin runsaasti. Se on vain ikäänkuin kiireettömämpää.\nVaikuttaa siltä niin kuin useilla ei olisi mihinkään menemistä, niin\nkuin he olisivat samanlaisia vetelehtijöitä kuin sinäkin. Paikoitellen\novat paikat tulvillaan lapsia, vähävaatteisia ja aivan alastomiakin.\nJa mikäpä on ollessa: aurinko on ylhäällä kuumana kuin poltinora.\nJotkut heistä seisovat totisina, kantaen jo elämisen taakkaa, toista\nkokoistaan ihmisenalkua, joka on vaatekappaleella sitaistu selkään...\n\nOn aika palailla. Parissa kohtaa on rivi riksoja ja muutamat\nkärrymiehet työntävät ajopeliään epäröiden esiin ja ääntävät arasti: —\nJin-li-che... Se on aivan innotonta. On kuin he etukäteen tietäisivät\ntoiveensa turhiksi.\n\nOn jollain tavalla yllättävää, että riksoilla yhäti on oleellinen osa\nKiinan kaupunkien katukuvassa, nyt, monta vuotta vapautuksen jälkeen.\nMutta jatkuvaisuuden lakihan on mahtava... Riksat liikkuvat nykyään\nmelkein järkiään polkupyörillä. Näki kuitenkin jalkamiehenkin juosta\nkiikuttavan, vetäen toista miestä...\n\nRiksa on kristinuskon seurauksia. Se ei ole mikään vanha keksintö.\nVuonna 1869 erään lähetyssaarnaajan päähän pälkähti, että voitiin\npaiskata rattaille tyyny, istahtaa sille ja antaa veljen vetää.\nKeksintö levisi kuin kulovalkea Kauko-Idän maihin ja myöskin\nEtelä-Afrikkaan.\n\nTilastomiehet ovat laskeskelleet ennen vapautusta, että riksakuli\nkesti ja pysyi ammatissaan hengissä keskimäärin viisi ja puoli vuotta.\nMoinen kohtalo ei tunnu miltään hyvän osan valitsemiselta ja niinpä\nriksakulitkin välistä tulivat levottomiksi, lakkoilivat ja kapinoivat\nja kaatoivat raitiovaunuja. Heitä talutettiin teloituspaikoille ja he\nhuusivat ennen kuolemaansa: Alas kapitalismi! Alas raitiovaunut!\n\nSiinä he kuitenkin polkevat ja juoksevat yhäti...\n\nKantonin aurinko on kuuma kuin poltinora. Sen alla sikiää ja kasvaa ja\nkuolee tavaton määrä ihmisiä.\n\nJalkoja väsyttää. Mutta jo kohoaakin Ai-Chunin 15 kerrosta ja 64\nkorkeusmetriä näköpiiriin. Siellä odottavat porsliinipytyt ja\n-punkat ja suriseva, kallisteleva ja kääntelehtivä sähkötuulettaja.\nSydänmaalaisen suuntavaisto toimii samalla tavoin kiinalaisessa\nsuurkaupungissa kuin suomalaisessa metsänkorvessakin...\n\n\n\n\nIltakävely\n\n\nKäärmekeitto on lusikoitu lähtijäisillallisilla. Siitä huolimatta\nminulla ei riitä sisua lähteä katsomaan kiinalaista klassillista\noopperaa. Sillä sen sanoma, niin hyvä kuin lieneekin, pysyy enimmäkseen\nsalattuna meikäläiseltä...\n\nMenen jäähyväiskävelylle Kantonin valaistuille ja puolipimeille\nkaduille ja Helmivirran äyräälle, laitureille. Kiinanmaa tulvii\nihmisiä, kuten heidän mahtavat virtansa sakeannäköistä vettään.\nNäyttää siltä, että joku osa heistä suorastaan asuu kaduilla. Ihmisiä,\nkokonaisia perhekuntia, istuskelee ja kyyröttää seinän vierillä ja\nlaitureilla virran partaalla. Lapset juoksentelevat ja leikkivät\nkatukäytävillä. On jollain tavoin hyväätekevää, kaiken vieraalta\nvaikuttavan keskellä, huomata tuo tuttu piirre: lapset leikkivät,\ntuntevat liikkumisen ilon...\n\nEhkäpä sitä tunsivat iäkkäämmätkin. Sillä liikkeellä heitä oli, vielä\nvaltavasti enemmän kuin päivänvalossa, poltinora-auringon alla. Sinne\ntänne he touhottivat ja epäilemättä heistä oli tärkeätä elää. Jos\nitsekin katsot ja kummastelet, niin vielä kummitusmaisempi mahtoi olla\noma hahmosi kiinalaiseen silmään kantonilaisen kadun vilinässä. Huomasi\njonkun aivan pysähtyvän, kun hän äkkiä äkkäsi sinut tungoksessa,\nkasvoilla epäilystä, ällistystä, kauhua...\n\nMutta nahkatavarain kauppias, jonka liike on katukäytävällä, ei\nkauhistu. Hän kauppaa jälleen jotakin, matkii käsillään vyön\nkiinnivetoa ja nauraa leveästi. Olemmekin vanhoja tuttuja. Olen\nostanut häneltä vyön ja silloin hän sai penkoa varastonsa perinpohjin\nlöytääkseen tarpeeksi pituutta.\n\nEikä säikähtyneitä ja kauhistuneita kasvoja ole monia. On hymyä,\nystävällisyyttä, huvittuneisuutta, uteliaisuutta ja kiireettömyyttä.\nKun menin myymälään, niin parvi katuyleisöä pelmahti mukana, vilkkaina,\nviittilöivinä, äännähtelevinä, alttiina auttamaan. Olisi ollut\ntosiaankin mukava vaihteeksi tajuta mitä he sanovat. Nyt he olivat\nminulle kuin lintuparvi...\n\nAmerikkalaisia kahvipurkkeja seisoi sen kaupan hyllyllä. Mitä tietä\nlienevät kulkeneet? Ja monenlaisten viinapullojen rivistö oli komea.\nSiitä päättäen, että viinaa oli viljalti saatavissa kiinalaiset\nkäyttänevätkin sitä. Mutta käytön seurauksia en tullut koskaan\nnähneeksi. Aprikoin, että ehkä heidän heikot ja viinalle alttiit\naineksensa ovat juoneet itsensä kuoliaaksi jo satoja ja tuhansia vuosia\nsitten. Niin kansa on puhdistunut ja vahvistunut. Moinen huuhtelu\nlienee meillä edessäpäin... Museossa näin ryyppyastian, jolla oli\nkokoa jos ikääkin. Ja Jangtseenhan putosi ja hukkui suuri runoilija,\npäihtynyt, kuuta kouriinsa tavoitteleva, Li Taipo...\n\nPaluumatkalla juoksi poikanen rinnallani tungoksessa ja piti esillä\nlautasta. Kerjäläinen, ensimmäinen ja viimeinen sitä laatua kohdallani\nKiinan kamaralla. Tämä oli aivan ehjissä pukimissa ja hänellä oli\nmielestäni veijarin naama. Sillä kuvittelin voivani jo lukea jotakin\nkiinalaisenkin vähäilmeisistä kasvoista...\n\nHelmivirran rannoilla ei ollut tungosta. Siellä oli hämärää ja\npimeääkin. Asuntolaivat jyhmöttivät hiljaisina ja vain sieltä täältä\nakkuna-aukoista pilkoitti valoa. Pari naista ilmestyi jostakin ja\npuhutteli minua, mutta eihän juttelustamme voinut tulla mitään. Siinä\nse nyt oli: kielimuuri, Kiinanmaan monien muurien jatkona. Oli kuin\nolisi kuunnellut oudon linnun lyhyttä ääntelyä...\n\nSisäministeri Hsieh Chuehtsai, tuo uneliaan näköinen ukko, jonka\naivoissa oli kirkasta, oli sanonut meille, että Kiinassa on vielä\nkerjäläisiä, huoria ja varkaita menneitten aikojen perintönä. Mutta\nhekin ovat uuden hallituksen kannattajia, koska uusi hallitus kohtelee\nheitäkin ihmisinä...\n\nMahtoivatkohan nämä naiset olla tuon sisäministerin mainitseman säädyn\nedustajia? Kerjäläisen olin jo nähnyt, mutta varasta en koskaan\nkohdannut. Eikä mokomasta väliäkään.\n\n\n\n\nKALLIOBUDDHA\n\n\nTuonpuoleinen, jumalat ja pirut, on teettänyt myöskin kiinalaisella\ntavattoman määrän kivitöitä. Se on lasketuttanut laajasti\nlaattakivipihoja, rakennuttanut pitkästi jos pitkästikin kiviportaita,\npystytyttänyt patsaita, kaiverruttanut korkokuvia. Myöskin puun\nkimppuun on henkimaailma Kiinan pojan usuttanut. Puusta ovat\ntemppelit, monesti sangen komeat ja mahtavat, puusta useimmiten\njumalankuvatkin, jättiläismäiset ja pienemmät. Maalia päälle ja\nkultaa ja siinä ne sitten seisovat hymyilevinä tai virnistelevinä,\nlempeinä tai kaameina. Puuhun, jos joskus kiveenkin, on temppelissä ja\npalatseissa käsittämättömällä kärsivällisyydellä tehty loputon määrä\nkoristeleikkauksia, ja sellaisia leikkauksia, että miehen on pitänyt\nosata vuolaista...\n\nTuonpuoleisen, kuoleman takaisen, kuvitellun palvelukseen oli siis\nvaljastettuna niin kuvanveistäjä ja maalari kuin myöskin sanantaitaja,\nrunoilija.\n\nNoin 1700 vuotta sitten tuli Intiasta Kiinan Hangchowin kauniille\nseudulle, josta kiinalainen sananlasku sanoo: »taivas yllä ja Hangchow\nalla», buddhalainen munkki, Hui Li nimeltään, levittämään oppiaan.\nHän pani merkille, että eräälle hänen kotiseutunsa maiseman osalle,\npienelle vuorelle, oli tullut niin ikävä häntä, että se oli lentää\nlouhottanut tuon pitkän matkan Intiasta ja laskeutunut Hangchowin\nlähistölle. Todistaakseen väitteensä munkki kutsui esiin vuoren\nluolasta kaksi pientä valkoista apinaa, jotka tavallisesti elävät vain\nIntiassa. Apinan käpälän jälki on yhäti nähtävissä luolan seinässä...\n\nTällä »Lentäneellä Kukkulalla» on yli 1300 vuotta sitten myöskin tehty\npaljon kivitöitä. Sen jylhät, vihreitten pensaitten peittämät seinämät\nja monet luolat, jotka lienevät suurelta osalta keinotekoisia, ovat\ntäynnä kallioon hakatuita Buddhan kuvia. Portaissa ja teissä on myöskin\nollut hommaa yllinkyllin.\n\nMuut jumalat ja voimat olen jo unohtanut, he ovat hukkuneet\nsamankaltaisuutensa mereen, mutta täällä tapasin erään suoraan\n»Lentäneestä Kukkulasta», kalliosta, nousseen jumalan, joka teki\nvaltavan vaikutuksen ja jota ei hevillä voine unohtaa. Hän ei ollut\nensinkään niin totinen ja tärkeä herra mitä jumalat, kiinalaisetkin,\ntavallisesti ovat. Hän oli yli ihmiskoon, kuten jumalalle kuuluneekin,\nja nojasi takakenoisena rehevästi kallioon napa paljaana ja vatsa\nvaltavana ja komeana, eikä mahtanut olla aivan vesiselväkään, ja nauroi\ntäyttä kurkkua niin vanhurskaille kuin väärillekin. Hänen suuhunsa minä\nmielelläni siirtäisin sanat, jotka mainittiin erään toisen, kylläkin\nsaman rotuisen Buddhan yhteydessä: »Minun vatsaani mahtuu taivas ja maa\nja minä hymyilen menneille ja tuleville sukupolville...»\n\nMutta se jumala, suuri kylläkin, oli puiseva ja hänen hymynsä oli tylsä\nja vähämielinen. Sitäpaitsi hän oli temppelissä, katon alla, sateen\nsuojassa. Tämä, ainoa oikea, on sen sijaan ulkona ja nojaa kallioon,\non osa siitä, eikä mikään häntä huoleta. Oli kuin mennyt kivenhakkaaja\nolisi iskenyt silmää kolmentoista pitkän vuosisadan ylitse, ja vain\nvastahakoisesti heitin hänen jumalansa nojailemaan tukevasti tukevaan\nkallioon ja jatkamaan tuhatkolmesataa vuotta vanhaa ja aina nuorta\nnauruaan...\n\nTämä naurava kalliobuddha on kyllä aivan oikea jumala, olen ottanut\nsiitä selvän. Hän on Maitreye, buddhalaisten messias. Hänen kiinalainen\nnimensä on Milo Fo ja hänet kuvataan hymyilevänä ja vatsakkaana.\nLamatemppeleissä tämä sama mies muuttuu kuitenkin tavalliseksi,\ntärkeäksi ja kiivaaksi jumalaksi...\n\nKalliobuddha, se oikea isäjumala, ei kaivannut ympärilleen temppeliä.\nMutta hänen jättiläismäisillä virkaveljillään tien toisella\npuolella, aivan lähellä, se jo oli, suuri, komea ja vanha olikin.\n1600 vuotta sitten ensikerran rakennettu. Tämä nykyinen mahtavine\nkannatinpylväineen ei voinut olla noin iäkäs, sillä kirjoitusten\nmukaan vanhin kiinalainen pystyssä oleva puurakennus on vuodelta\n857. Tavanmukaiset kivileijonat seisoivat vahdissa sisäänkäytävän\nmolemmin puolin ja satalukuiset pienemmät jumaluudet ja pyhät olivat\nsiellä mihin heidät oli asetettu, seinänvierillä. Ja maali ja kulta ja\nkaiverrukset hohtelivat.\n\nTemppelin keskustan valtasivat samaisen Maitreyen, arvokkaammassa ja\nhillityssä olomuodossa, mutta samalla jokapäiväisessä ja tylsässä, ja\nsodanjumalan, Kuan Tin hahmot.\n\nJa palvonta oli käynnissä. Rumpu antoi merkin ja seitsemän kaljupäistä\nkauhtananiekkaa pappia teki ihmeen nokkelasti ja nopeasti epälukuisen\nmäärän polvistumisliikkeitä rukoustyynyille, jotka he sieppasivat\njostakin ja heittivät lattialle. Sitten he asettuivat kahteen jonoon\npääjumalan juurelle. Kolme rumpua, joista yksi oli kuin rautainen\npata, kumahteli ja vastaili toisilleen virren tahdissa, joka asiaa\ntuntemattoman korvassa oli pikemminkin ulinaa. Kynttilät ja tuohukset\npaloivat ja uhrimaljoihin oli putoillut vähävoimaisia seteleitä...\n\nAito kirkkotunnelma syntyi kuin syntyikin. Tuntui tutulta ja\nkotoiselta. Kaukainen, vanha luterilainen taikuus haiskahti ylen\nelävänä sieraimissa. Uskonnot eivät ole kovin kaukana toisistaan.\n\nJumalat ja jumalanpalvelijat heitettiin itämaiseen liikkumattomuuteensa\n— onkohan tuo paljon mainittu ilmiö mennyttä ja katoavaa? Luulen, että\nidässä liikahtelee ja syntyy... Ainutlaatuinen kalliobuddhakin jäi\njatkamaan vanhaa, ikinuorta nauruaan, ja automme vilistivät pitkänä\nkaravaanina Hangchowin katuja.\n\nNäillä mailla on asuttu kauan. Ainakin kolmekymmentä vuosisataa\non tässä ollut kaupunki. Marco Polo poljeskeli täällä maata\npitkäjäykkisellä retkellään. Mutta jo sitä ennen tämä oli idän keskus.\nKeisarit istuivat täällä istuimillaan. Tänne hakeutuivat kauppiaat,\nmatkailijat, lähetyssaarnaajat ja seikkailijat. Parsilainen palvoi\ntäällä aurinkoa ja kumarteli tulialttariaan ja kantoi ruumiitaan\nHiljaisuuden Torniin, juutalainen seurasi lakiaan, Persiasta\nmatkustanut kristitty luki raamattuaan ja muhamettilainen rakensi\ntänne moskeijansa. Kauppaa käytiin ja jumalia palveltiin, katseltiin\nnäköaloja ja elettiin elämää...\n\nVuonna 1278 tulivat mongolit ja toivat paljon turmiota. Sotia\nsodittiin, onhan sellaista harrastettu köyhemmilläkin seuduilla,\nkarummissakin maissa...\n\nMutta nyt oli allamme nykyaikainen katu ja autojen moottorit\nkehräsivät. Siellä täällä kohosi länsimaismallisia taloja, joiden\nseiniltä katsoivat kauas jättiläismäiset Mao Tse-tungin kuvat.\n\nKuvia, niitä ihminen näyttää tarvitsevan ja kaipaavan. Ilman niitä\nhänen ei ole hyvä olla. Ja eiköhän ole parempi, että kuva on olennosta,\njoka todella on, elää ja vaikuttaa tässä maailmassa ja nykyhetkellä...\n\nNe toiset jumalat, tuonpuoleiset, kiviset ja kallioisetkin, ihmisen\npitäisi jo tuntea.\n\n\n\n\n\n\nKUVAA JA RUNOA\n\n\n\n\nUudenvuodenkuvat\n\n\nMeille oli sanottu, että oltiin menossa nykykiinalaiseen kirjallisuuden\nja taiteen näyttelyyn. Perillä oli seinillä painokuvia, hyvin\nyksinkertaisilta vaikuttavia, selviä ja kirkasvärisiä.\n\nMuukalainenkin sai helposti selville, että niissä usein esitettiin\njonkinlaisia juhlatilaisuuksia. Paikalla oli runsaasti väkeä,\nhymyilevää ja hyväntuulista, käsiä läpyttelevää. Puvut ja talot olivat\nhyvässä kunnossa, puissa oli yliluonnollisen runsaasti lehtiä, korit\npursuilivat hedelmiä ja lihavien lasten käsissä oli kauniita kukkia.\nLiput ja lauseet kohoilivat ja Mao Tse-tung myhäili mielellään kaiken\nkeskellä. Oli kuvia runsaista sadoista. Kauniita vilja-aumoja ja\njyväkasoja ja säkit pullistelivat täysinäisinä. Pyhäpukuisen näköinen\nväki työskenteli vainiolla, joka levisi äärettömiin, ja jossakin\ntaustalla kohosi leikkuupuimuri kuin kangastus. Oli myöskin kuvia\ntehtaista ja suurista rakennustyömaista. Sai vahvan vaikutelman,\nettä kysymys oli valtavista tulevaisuuden näköaloista, suurista\npyrkimyksistä...\n\nVieras seisoi näiden kuvien edessä hieman hämillään. Niin hämärä\nkäsitys kuin hänellä mahtoikin olla kiinalaisesta kuvataiteesta,\njotakin toisenlaisempaa hän oli odottanut, kuinka nyt sanoisi,\nvaikeatajuisempaa...\n\nKävi selville, että nämä olivat niin sanottuja Uudenvuodenkuvia,\njoiden alkuperä peittyy maan pitkän historian hämäriin. Alkujaan ne\nolivat joitakin ovijumaliksi sanottavia hahmoja, joiden tehtävänä oli\npitää loitolla pahojahenkiä, joita Kiinanmaassakin kuljeskeli ihmisten\nkiusana. Niitä kiinnitettiin oviin ja seiniin Kiinan kuukalenterin\nuutenavuotena, joka oli suuri juhlapäivä. Silloin olisi pitänyt olla\nyleismaailmalliseen juhlatapaan runsaasti sekä syötävää että juotavaa\nja päälläpidettävää ja kulutettavaa. Sitä ei suinkaan aina ollut\nKiinan syvästi sorronalaisella talonpojalla ja tämä turvautui silloin\nkuviin. Ovijumalat muuttuivat hänen toivekuvikseen, kauniiksi naisiksi,\nlihaviksi lapsiksi ja kaloiksi, jotka edustivat yltäkylläisyyttä,\nlohikäärmeveneitten kilpasouduksi ja häämenoiksi, joiden piti ennustaa\nelämäniloja, tunnettujen sankareitten, oikeutta puolustaneiden,\nmuotokuviksi...\n\nJoka uutenavuotena kiinalainen talonpoika osti köyhälle seinälleen\nvereksen kuvan, joka puhui hänen ajatuksistaan ja toiveistaan,\njostakin, jota elämä ei hänelle antanut...\n\nNyt niiden pitäisi puhua asioista, joita elämä on antanut hänelle ja\netenkin tulee antamaan. Sodan japanilaisia ja kuomingtangia vastaan\nollessa vielä käynnissä nykyinen hallitus alkoi jo lähestyä talonpoikia\nuudenvuodenkuvilla, joissa oli uutta yhteiskunnallista sisällystä.\nEsitettiin vapaustaistelua ja uuden rakentamista, sodan ja työn\nsankareita, uutta ja tulevaa...\n\nEdessämme olevat selväviivaiset ja kirkasväriset painokuvat olivat\ntaidetta, joka löysi tiensä yleisön luo. Niitä levisi kansan keskuuteen\nkymmeniä miljoonia kappaleita, olikohan satojakin, vuosittain. Niitä\noli satoja erilaisia, niitä luotiin aina uusia, vuosikasvu, kuten\nkaikkea elävää. Ne elivät ja vaikuttivat ja julistivat sanomaansa\ntalonpojan, hänenkin, joka ei osannut lukea, köyhännäköisellä,\nharmaalla saviseinällä...\n\nKatsoja hiljeni ja mietiskeli, että mikä takaa, ettei tämä todellakin\nollut paljon vaikuttavaa, suurta taidetta? Sen olemushan on kätketty...\n\n\n\n\nTaidekoulu ja muinainen runoilija\n\n\nHangchowin kaupungissa näimme vilahduksen siitä miten kiinalaista\nkuvataidetta syntyy, miten sitä opetetaan tekemään: valtion taidekoulun.\n\nMenimme sinne suoraan juuttitehtaalta ja tehdassalien avaruus ja\nkutomakoneitten rytmikäs pauhu oli jollain tavoin taiteellisestikin\nniin vaikuttavaa, että taidekoulun sen jälkeen täytyi tuntua\nmitättömyydeltä, näpertelyltä. Ymmärsi erinomaisen hyvin, kun\nsanottiin, että oppilaat tuontuostakin lähetettiin tehtaisiin ja kyliin\nperehtymään elämään, jotta he voisivat sitä kuvata...\n\nPyöreitä pöytiä, vihreätäteetä, savukkeita ja numeroita. Luvut ovat\njotakin hyvin täsmällistä, mutta silti niillä pyrkii olemaan taipumus\nhaihtua savun tavoin. Merkitään kuitenkin: Koulu oli perustettu\n22 vuotta sitten ja siinä opetettiin maalausta ja kuvanveistoa.\nOpiskeluaika oli kolme vuotta ja oppilaita oli sitänykyä 200. He saivat\npalkkaa. Voi panna merkille, että se oli neljännestä heikompi kuin\nkutomotyöläisillä samassa kaupungissa, mutta lisäksi siihen kuului\nluontaisetuja: työvälineitä ja matkoja. Länsimaisessa mielessä vapaita\ntaiteilijoita ei Kiinassa kuulostanut enää olevan, paitsi joitakin\nvanhoja mestareita.\n\nKiertokäyntiä koulun monissa rakennuksissa, joissa piirustus ja\nmuovailu oli käynnissä. Nuorta väkeä kauhtanoissaan. Huomasi, että\nmuutamat nuorukaiset antoivat viiksien orastaa ylähuulessaan. Ehkä\nosa heidän taiteellisista pyrkimyksistään ilmeni sillä tavoin, sillä\nmissään muualla en tullut partaa nähneeksi, paitsi aivan ikämiehillä.\nJos jotakin kasvoi leuoissa, niin värin täytyi olla kunnianarvoisaa\nhopeaa...\n\nPiirustusten ja maalausten aiheena oli miltei yksinomaan työ, tehtaissa\nja muualla, kun taasen kuvanveistäjät käsittelivät sosialismin suuria\nsankareita ja hahmottelivat monumentteja...\n\nSeinällä riippuvissa valmiissa töissä oli paljon muutakin, tuollaista,\njonka maallikkokin heti tunsi kiinalaiseksi. Ehkäpä tuollaisen\nkiinalaisuuden päätunnusmerkki on se, ettei ole pyritty mihinkään\nsyvyysvaikutelmaan. Kiinalainen kuuluu tuumivan, että pinta on pintaa\nja on luonnotonta ja siis epätaiteellista, että yritetään se saada\nnäyttämään joltakin muulta. Näki kuitenkin muutamia muotokuvia, joissa\nilmaisukeinot näyttivät samoilta kuin kaukana lännelläkin...\n\nSitten kiipesimme taidekoulun välittömässä läheisyydessä olevalle\nYksinäisyyden Vuorelle, joka ainakin osittain on keinotekoinen, kuten\nalhaalla loisteleva Länsijärvikin, johon vuoksi tuopi merivettä.\nPaikalla oli paljon noita meikäläiseen silmään kummallisia kiinalaisia\nrakennelmia: kiviportaita ja käytäviä, luolia, patsaita, korkokuvia,\nkaiverruksia. Kasvillisuuttakin oli runsaasti, palmukin kohotti\nlatvaansa. Vanhoja rakennuksia, seinät täynnä vanhoja maalauksia.\nToiset noista rakennuksista olivat tornimaisia, rappeutuneita, ehkä\npienoistemppeleitä. Kaikkeen, mihin päin vain silmäsi käänsitkin,\noli yritetty saada, onnistuenkin, kauneuden, taiteellisuuden leima.\nPaikalla kuuluikin muinoin majailleen Runoilijain Kerho...\n\nTuli mieleen, että heidän pulmansa ovat mahtaneet olla toisenlaisia\nkuin nykykiinalaisen kirjailijakoulun Pekingissä, jonka jäsenet\nlähetetään ja lähtevät kyliin ja tehtaisiin, kaikkivaltiaan kansan\ntykö... Vaikka mikä sen tietää? Näyttää, että on kauan kestäviä,\nvanhentumattomia asioita...\n\nKolmisensataa vuotta ennen Kristusta eläneen runoilijan Chu Juanin\neräässä runossa kutsutaan takaisin kuolevaa tai kuollutta. Tämä ei\nole mikään joutava laulu, vaan virsi, jota noidat käyttivät aikoinaan\ntosimenoissa manatessaan lähtenyttä palaamaan. Muistelenpa, että\ntuollaista tapahtuu vieläkin Kiinanmaan vahvuudessa...\n\nChu Juanin Sielumessu on iästään huolimatta maailmankirjallisuuden\nmahtavimpia runoja. Peloiteltuaan ensin elävää sielua tuntemattoman\nkaikilla kauhuilla, hän manaa lähtenyttä palaamaan entisille\nasuinsijoilleen. On omituista huomata, että hänen houkutuskeinoina\nmainitsemansa asiat eivät ole vielä vähääkään menettäneet makuaan...\n\nYstävät odottavat ja kauniit asuinsijat vuorenrinteellä. Ne ovat\nlämpimiä talvella ja viileitä kesällä. Kukat niiailevat valolle ja\nalhaalla kimaltaa lammikko lootuksineen. Pöytä on osattu kattaa jo\nsilloinkin: paistit ovat mehukkaita, kastikkeet kirpeitä ja viini\nsiemaistaan kauniista maljoista. Tyttöjen tukkalaitteet ovat kauniita,\nsilkkipuvut seitinhienoja ja kasvot hohtavat kukan terälehtien tavoin,\nHe ovat kevytkenkäisiä ja sittenkin siveitä. Soitto soi ja jalo, vanha\nvirsi hymisee...\n\nLuulisi vainajankin palaavan, niin etevästi Chu Juan osaa esittää\ntämän maailman hyvyydet! Ja eivätköhän vain nyky-Kiinankin runoilijat\nja taiteilijat loppujen lopuksi ole yhä tässä samassa touhussa? Erona\non vain se, että he kutsuvat eläviä, eivätkä kuolleita, joten heidän\nmessullaan voi olla menestystä...\n\n\n\n\nChi Paishi ja harakkapari\n\n\nHarakat saivat minut pikaisesti perehtymään kuuluisan taiteilijan\nChi Paishin elämään. Jossakin museossa olin nähnyt hänen pensselinsä\njälkiä, joissa on merkillistä suloa. Niissä on hänen leimasimella\npainettu punavärinen, maineikas nimimerkkinsä, jossa kuuluu lukevan:\nkuuluisan kirvesmiehen poika. Ehkä vain vanhaa kiinalaista esi-isäin\npalvontaa, ehkä jotakin muutakin...\n\nMutta se oli harakkapari, painokuvajäljennös Chi Paishin maalauksesta,\njoka vaikutti minuun harakkamaisuudellaan, toimeliaan näköinen, elävä\nlintupari. Uskoi, että harakka on harakka Kiinassakin, luonteeltaan\nja ehkä elintavoiltaankin. Taustan tyhjyydessä näin suomalaisia\nkäkkyrämäntyjä, muistin kesäaamun raikkauden, harakan tullessa\nkylänlaitaan tutkimaan mitä elämällä on sille varattuna sinä päivänä...\n\nChi Paishi on yhä elossa ja työskentelee, vaikka on vanha, yli\nyhdeksänkymmenen, sadankymmenellä, millä sanalla olen kuullut\nihasteltavan vanhuuden kunniaa ja häpeää...\n\nHän on syntyisin talonpoikais-kirvesmies suvusta, seikka, joka\nnyky-Kiinassa voisi olla etukin, mutta ei sitä suinkaan ollut\nentisaikaan. Vanhan Kiinan taidemaalarit olivat hienommista säädyistä\nja Chi Paishi oli yksinäinen hahmo heidän joukossaan.\n\nPerhe oli hyvin köyhä. Kahdeksan vuoden ikäisenä Chi Paishi sai käydä\nkuusi kuukautta koulua.\n\nSilloin äidin säästöt, seitsemisen kappaa jyviä, olivat lopussa ja\npoika sai palata karjankaitsentaan ja risujen keruuseen. Iltaisin\nisoisä opetti hänelle mitä tiesi, piirrellen kohennuskepillä kirjaimia\ntulisijan tuhkaan...\n\nMaatyöt ovat raskaita ja Chi Paishi oli pieni ja heiveröinen. Ei\nollut muuta mahdollisuutta kuin katsoa kirveen heilutus keveämmäksi\nja lähettää poika kirvesmiehen oppiin. Siellä puu alkoi elää hänen\nkäsissään. Hän vuoleskeli ja kaiverteli ja sitten tulivat vastaan\nvärit ja maalaus. Kahdenkymmenen ikäisenä hän oli ammattimaalari.\nVasta seitsemänkolmatta vanhana hän perehtyi paremmin luku- ja\nkirjoitustaitoon ja silloin myöskin runouden maailma avautui hänelle.\nPaitsi maalari, Chi Paishi on runoilija, kaunokirjoittaja ja\nsinetinkaivertaja.\n\nKahdeksankymmentä vuotta on Chi Paishi maalannut. Hänen siveltimensä\nkärjestä on ilmautunut toinenkin muotokuva, kukka ja kasvi, kala ja\nlintu, äyriäinen ja hyönteinen, myöhempinä vuosina yhä vapaammin,\nnopein vedoin. Kahdeksankymmentä vuotta maailma on sotinut,\nmullistukset ja muutokset ovat ravistelleet sitä. Keisarit ovat\nkadonneet ja uusia voimia on tullut valtaan, mutta Chi Paishi on\nvain istunut maalaustensa ääressä. Hän on tehnyt kauniita kirjaimia,\nkaivertanut sinetin ja runon sanat ovat nousseet hänen mieleensä. Hänen\ntöitään on ollut näytteillä Japanissa, Moskovassa ja Pariisissa. Hän on\neräs maailman suurista taiteilijoista...\n\nHän on erittäin työhullu mies. Jos hänen muistiinsa on luottamista,\nniin näiden kahdeksan vuosikymmenen kuluessa Chi Paishin työ on\nkeskeytynyt vain kaksi kertaa, kaikkiaan kymmenen päivän aikana.\nEnsikerralla hän oli hautaamassa äitiään ja toisella kertaa hän\nsairasti...\n\nEräänä päivänä hänen pensselistään ilmautui harakkapari, joka oli\nomiaan tuomaan minun mieleeni suomalaisen raikkaan kesäaamun,\nkitukasvuisen käkkyrämännyn ja ateriatunkion, kaikki asioita, joita Chi\nPaishi ei ollut suinkaan maalannut...\n\n\n\n\nKLASSILLISESTA OOPPERASTA\n\n\nKun ensikertoja istuu seuraamassa kiinalaista klassillista oopperaa,\nniin tekee välistä mieli varmistautua siitä seikasta, että on\ntodellakin hereillä, eikä ole jotenkuten kulkeutunut painajaisunen\nmaailmoihin. Niin maailmalle vieraalta näyttää koko näyttämömeininki,\nniin tyystin vailla yhteyksiä se tuntuu olevan tavalliseen elämään.\n\nMonivärinen silkki välkkyy näyttelijäin yllä. Pukujen upeus ja\nomituisuus ei hevillä löytäne vertaistaan. Näyttelijäin naamat ja\nnaamiot hohtavat maalista kankeina ja ilmeettöminä ja suurin osa heidän\najastaan kuluu taitaviin mutta toivottomiin yrityksiin selvittää\nkätensä suunnattoman pitkien hihojen pusseista, jonne ne kuitenkin\nyhä uudelleen vajoavat ja katoavat. Jotkut naamiot ovat kummallisia\nja kaameita, parrat roikkuvat ohuina, luonnottomina kärpäslätkinä ja\nsilkin valtavasta paljoudesta huolimatta jonkun sankarin maha paistaa\naivan paljaana. Mitä tuokin mahtoi tarkoittaa, se on minulta tänäkin\npäivänä kätkettyä. Ehkä se oli vain sen ja sen dynastian pukumuotia...\nIntohimojen myrskyt tärisyttävät sankaria minuuttikaupalla paikoillaan,\nsitten hän sivelee perusteellisesti partaansa ja hänestä kohoaa kumea\nmurina ikäänkuin kaasut myllertäisivät hänen mahassaan...\n\nTanssi on olemattoman vähäistä, mutta loputtomasti riittää ylen ovelan\nnäköistä askeltamista ja kulmikkaita käännähdyksiä. Näyttelijättäret\nnaukuvat sanottavansa omituisen korviinottavasti ja musiikki soi ylen\nyksitoikkoisena ja unettavana, jokunen jouhisoitin ja puinen kalistin\ntikankoputuksineen. Kaikenlaisia lyömäsoittimia, tiukuja ja rumpuja\nkiinalaisilla muuten on sangen runsaasti.\n\nMutta osaa musiikin unettava tahtikin kiihtyä, kun suuri\ntaistelukohtaus lähestyy, tuo kaikenkauhea kaikkien sota kaikkia\nvastaan, jossa vaarallisen näköiset teräaseet välkkävät, huitovat ja\nsuhahtelevat joka ilmansuuntaan, kunnes lopulta koko näyttämö lojuu\ntäynnä liikahtamattomia ruumismyttyjä. Ehkä se on vaikuttava kuva\nsiitä, että Kiinanmaassa on niin monesti »sortunut tiimellykseen kaksi\narmeijaa...»\n\nMutta tuossa sekasortoisessa taisteluntemmellyksessä ennen lavalle\nkellistymistään, näyttelijät ovat ehtineet osoittaa monin tavoin,\nkuperkeikoin ja poukkuhypyin, että he voimistelijoina saavat etsiä\nvertaistaan.\n\nKiinalaiset oopperat eivät ole mitään pikkujuttuja. Kolme ja neljäkin\ntuntia saat istua ja ihmetellä, että oletkohan jo tosiaankin\nkulkeutunut johonkin tuonpuoleiseen kaameaan henkimaailmaan, johon\nihminen pelkää joutuvansa rangaistukseksi synneistään, tahi oletko\nilkeässä painajaisunessa...\n\nKiinalainen ooppera on muukalaiselle katselijalle kuten vaikeatajuinen,\nouto peli, jonka säännöistä hän ei ole selvillä. Lienee perin työlästä\npäästä siihen sisälle ja oivaltaa tuossa kaikessa, jonka nähden näkee\nja kuullen kuulee, mutta ei ymmärrä, jotakin mieltä ja tarkoitusta,\nitua. Niin peräti kiinalaista teatteria se on. Muutaman iäisyyden\npituisen illan jälkeen alkaa vahvasti epäillä, että ehkä suotta kiusaa\naivojaan sellaisella, jossa ei ole mitään ymmärtämistä, alkaa ajatella,\nettä kiinalainen ooppera on vuosituhansien takaista hengentuotetta,\njosta nykyajan ihminen, kiinalainenkaan yhteinen kansa, ei voi löytää\nmitään mieltä, tarkoitusta, itua...\n\nVai miten on laita? Huomasi, että teatterit, jotka ulko- ja\nsisäasultaan olivat yksinkertaisia ja vaatimattomia, ilman kiinalaisten\npalatsien ja temppeleitten kiemuraista koreutta ja komeutta, olivat\nahdinkoon asti täynnä kamaa. Sai kuulla, että ooppera on Kiinassa\nvaltavasti yleisin teatterimuoto, että sitä on toistasataa jotenkuten\ntoisistaan eroavaa muunnelmaa, että noin miljoona kiinalaista\njoka päivä tulee käyneeksi katsomassa ja kuuntelemassa oopperaa.\nSanghaissa, joka on yksi suurimpia maailman ihmismuurahaismättäistä,\nkuulosti olevan sata oopperaa, joihin kuhunkin mahtui kahdestasadasta\nkahteentuhanteen katsojaan, ja vain kaksi puhenäyttämöä ja\nkolmekymmentäseitsemän elokuvateatteria.\n\nMutta huomasi myöskin, että kovin monet kiinalaiset nukuskelivat\nesityksen aikana, vieläpä jokunen miekkonen paita rehevästi auki, kuten\njollakulla oopperan pääsankarilla. Sillä pukeutumisessaan nykyiset\nkiinalaiset olivat ymmärtäväisiä ja kaavoista vapautuneita. Siitäkin jo\nälysi, ettei heillä voi olla paljoakaan yhteistä näyttämön kummallisen,\nloistavan ja mahdikkaan silkissä kahisemisen kanssa...\n\nKatsomon tarkasteleminen oli tosiaankin paljon mielenkiintoisempaa\nkuin näyttämö askelsipsutuksineen, naukuvine näyttelijättärineen,\nkuperkeikkoineen ja mielettömästi melskaavine teatterimiekkoineen.\nNiihin väsyi ja alkoi ihmetellä, ettei Mao, muuten niin selväjärkinen\nmies, ole kieltänyt kiinalaista oopperaa kaikkine muunnoksineen. Sillä\nuseassa tilaisuudessa selitettiin, että maan taide on pyrkimässä\nsosialistiseen realismiin, mitä se sitten lieneekin. Useasti sanottiin,\nettä myöskin maan taide-elämää pyritään valjastamaan tuotantovoimien\npalvelukseen. Jos he nyt sallivat ja suosivat sellaista taidemuotoa\nkuin kiinalainen klassillinen ooppera, josta on vaikea löytää järjen\nhitua, niin väärin he kaiketi valjastavat!\n\nMutta mistäpä Maokaan olisi suoralta kädeltä kopannut jotakin joka ilta\nniille miljoonalle kiinalaiselle, jotka tulevat oopperaan? Siinäpä se\njuttu on.\n\nNäimme pari katkelmaa, joissa kiinalaista oopperaa oli yritetty\nnykyaikaistaa. Ne olivat miellyttäviä jo sen vuoksi, että niistä pääsi\nsen verran kärryille, että tarkoitus oli työn ylistäminen.\n\nLopuksi on kerrottava, että näin yhden kiinalaisen oopperan, josta\npidin, josta voin nauttia täydeltärintaa. Se oli nimeltään »Apinain\nkuningas Sun Vu-kung panee taivasten valtakunnan sekaisin» ja se\npohjautuu vanhaan kuuluisaan kiinalaiseen kertomukseen »Matka länteen».\nApinain kuninkaana oli etevä Lu Shao-chun-niminen näyttelijä, joka\nmanasi esiin Apinain Kuninkaan itsepintaisen ja rakastettavan hahmon\novelilla apinamaisilla eleillä, jotka eivät kuitenkaan olleet suoraa\nmatkimista. Hän oli noita, joka osasi muuttaa muotoaan ja erittäin\ntaitava ja voimakas keihäsmies, joka monessa monituisessa yhteenotossa,\njotka esittivät kiinalaisen oopperan eri taistelumuotoja, löi taivaan\narmeijat. Ne olivat urheilullisesti ensiluokkaista nähtävää.\n\nTaivaan isännät olivat tietysti korskeita herroja, jotka kuitenkin\nkaikessa tyhmänsekaisuudessaan huomasivat, että taivaaseen\npujahtaneesta Apinain Kuninkaasta voi koitua paljon vaivaa ja vastusta.\nNiin he turvautuivat oveliin sovitteluihin ja antoivat Apinalle\narvonimen »Pyhä, joka kilpailee taivaassa suuruudesta», samalla\nkuitenkin asettaen hänet persikkatarhan hoitajaksi. Pian Apina huomasi\ntulleensa petetyksi ja ryhtyi Taivaan Äidin syntymäpäiväjuhlassa\nkapinaan. Hän varasti puusta Korkeaniän Päärynät ja veti naamaansa\nkaikki juhlaviinit ja hedelmät ja ruoat. Se oli juontia ja syöntiä\nkertakaikkiaan! Oli uskottava, että taivaan herkut maistuivat kuten\njoskus maallisetkin...\n\nLopuksi Apina palasi kotiinsa maan vuorille, eivätkä taivaan isännät\nmonista raivokkaista yrityksistään huolimatta voineet häntä voittaa.\n\nNäyttelijän esille manaama Apinain Kuninkaan hahmo oli jotakin, joka\nkorvasi monet painajaisunenomaiset, pitkät, ikävät illat kiinalaisessa\nklassillisessa oopperassa.\n\nJa kun tultiin ulos Nuorisoliiton talosta, niin ilotulitus sähähteli\nja loisteli Pekingin yömustalla taivaalla. Vapunpäivä oli vuorokauden\npäässä ja kiinalaiset kokeilivat kojeitaan.\n\n\n\n\n\n\nLU HSUN\n\n\n\n\nElämästä\n\n\nLu Hsun on vuosien 1881—1936 välillä elänyt kirjailija, jota\nkiinalaiset nykyään pitävät suuressa arvossa maan uudenaikaisen\nkirjallisuuden alkajana ja jopa kyvyltään ja mittasuhteiltaan\nmaailmankirjallisuuden harvoihin suuriin kuuluvana.\n\nLu Hsun oli syntyisin Chesiangin vanhasta kuuluisasta kaupungista ja\nhänen alkuperäinen nimensä oli Chan Shujen. Kirjailijanimekseen hän\notti aikoinaan äitinsä tyttönimen. Hänen isoisänsä oli virkamiehenä\nPekingissä, mutta heitettiin lopulta jostakin tuntemattomasta\nsyystä vankeuteen ja perhe köyhtyi. Lu Hsun eli synnyinseudullaan\nkahdeksanteentoista ikävuoteensa asti, kävi koulua ja perehtyi\nlaajalti Kiinan vanhaan kirjallisuuteen, ei ainoastaan viralliseen\nja oikeauskoiseen, vaan myöskin harvinaisempiin »epävirallisiin\nhistorioihin». Lisäksi hänellä oli tilaisuus tutustua maaseutuun, sen\nasukkaisiin ja olosuhteisiin, jolla seikalla on sanottu olleen suuren\nvaikutuksen hänen luonteenmuodostukseensa ja myöhempään kirjalliseen\nluomistyöhönsä. Nuoruudenvuosilta oli peräisin myöskin hänen suuri\nmielenkiintonsa kuvataiteisiin.\n\nLu Hsunin lapsuuden ja nuoruudenvuosina länsimaisten imperialististen\nvaltojen tunkeutuminen Kiinaan kävi yhä kiihkeämmäksi ja maan\nkeisarillinen hallitus rappeutui rappeutumistaan ja kävi\nkykenemättömäksi. Ikivanhan feodalismin ja kaupallisen kapitalismin\nsekoitus oli omiaan luomaan yhteiskunnan, jota Lu Hsun alkoi jo varhain\ninhota ja vihata...\n\nKahdeksantoista ikäisenä hän jätti synnyinseutunsa ja opiskeli nelisen\nvuotta Nankingissa Rautatie- ja Kaivoskoulussa, jossa opetettiin\nlänsimaisia tieteitä ja tekniikkaa. Tänä aikana tutustuminen Darwinin\n»Lajien syntyyn» oli hänelle suuri elämys.\n\nTutkinnon suoritettuaan hän sai valtion apurahan opiskelua varten\nJapanissa. Lu Hsunin oli määrä perehtyä lääketieteeseen, mutta oman\nkertomansa mukaan hän sai herätyksen eräässä filminäytännössä. Siinä\nkuvattiin välikohtaus venäläisjapanilaisesta sodasta. Muuan vakoiluista\nsyytetty kiinalainen mestattiin, eivätkä hänen kuolintuskansa\nnäyttäneet tekevän mitään vaikutusta kuvaa katsoviin maanmiehiin.\nSilloin Lu Hsun ajatteli, ettei ole niinkään tärkeätä pelastaa muutamia\nruumiita. Kiinalainen henki on herätettävä tylsyyden tilastaan\nja siihen puuhaan hän ei keksinyt sen tehokkaampaa asetta kuin\nkirjallisuus...\n\nNäiltä Japanin-vuosilta ovat peräisin hänen ensimmäiset esseensä\nja myöskin käännökset venäläisestä ja Itä- ja Pohjois-Euroopan\nkirjallisuudesta. Kiinan lisäksi hän ymmärsi japania ja saksaa. Näiltä\ntahi myöhemmillä vuosilta ovat ne näytteet Suomen kirjallisuudesta,\njotka hän käänsi kiinankielelle saksasta. Canthia, Ahoa, Alkiota,\nKallasta on yritetty tulkita kiinankielen salamyhkäisillä merkeillä...\n\n1909 Hsun palasi kotimaahansa ja oltuaan joissakin opetustoimissa\nsai vuonna 1912 paikan opetusministeriössä Pekingissä. Tässä virassa\nhän pysyi vuoteen 1926, siinä sivussa opettaen yliopistoissa ja\ntehden eräitä kirjallisia ja taiteellisia tutkimustöitä. Seuraavat\nvuodet olivat hänelle sisäisesti vaikeita vuosia. Vuoden 1911\nvallankumous ei ollut tehnyt tehtäväänsä. Keisarius, Mantsu-dynastia,\noli sysätty syrjään, mutta feodalismi ja imperialismi jatkuivat\ntäydeltäterää. Sotaherrat ja seikkailijat olivat vallanpäällä ja\nulkomaiset imperialistit kilpailivat vaikutuspiireistä. Heidän suuri\nkeskinäinen sotansa lännessä antoi kuitenkin Kiinalle jonkinlaista\nhelpotusta ja hengähdysaikaa. Ilmestyi kansallista kapitalismia ja\nteollisuustyöväestöä.\n\nVasta 1918 Lu Hsun aloitti kirjallisen työskentelynsä ja julkaisi\nkertomuksen »Hullun päiväkirja», katkeran hyökkäyksen kiinalaista\nfeodaalista perhejärjestelmää ja vanhoja konfutselaisia uskonkappaleita\nvastaan. Samoihin aikoihin hän aloitti myöskin esseetuotantonsa,\n»haja-ajatukset», jotka kiinalaisten asiantuntijain mukaan ovat sekä\nmäärältään että laadultaan hänen tuotantonsa tärkein osa. 1923 ilmestyi\nhänen ensimmäinen kertomuskokoelmansa »Huutoja», jonka jälkeen Lu\nHsunia on pidetty Kiinan uudenaikaisen kirjallisuuden perustajana ja\nrealismin isänä.\n\nMutta kynä ei ollut hänen ainoa aseensa. Hän luennoi parissakin\nyliopistossa, toimitti julkaisuja ja ohjaili nuoria kirjailijoita.\nVuoden 1926 yliopistolevottomuuksien jälkeen hän oli pakoitettu\nlähtemään Pekingistä. Toimittuaan opettajana parissa yliopistossa,\nviimeksi Kantonissa, hän siirtyi 1927 Sanghaihin, jossa asui\nkuolemaansa asti tehden kirjallisia töitä. Hän perusti aikakauslehden\nja teki paljon käännöstöitä. Määrältään ne ylittävät hänen oman\ntuotantonsa. Viimeisenä kautenaan hän lähestyi yhä enemmän\nkommunisteja, vaikka ei koskaan tullutkaan puolueen jäseneksi.\n\nKeuhkotauti teki hänestä lopun.\n\n\n\n\nAh Q\n\n\nKun on kuullut, että kiinalaiset pitävät Lu Hsunia yhtenä maailman\nsuurimmista kynämiehistä, tekisi mieli tietää mistä ja miten hän\nkirjoittaa. Tämä pysynee olennaiselta osaltaan kiinankielen ja sen\nmonilukuisten kirjoitusmerkkien taitajain salaisuutena, koska käännös\non vain varjoa...\n\n»Tosikertomus Ah Q:sta» kuului Lu Hsunin ensimmäiseen\nkertomuskokoelmaan ja on hänen kuuluisimpiaan.\n\nAlkulauseessaan hän on olevinaan ymmällä, eikä tiedä miksi hänen\nsankarinsa historiaa olisi oikein nimitettävä. Päähenkilön syntyperä\nja nimi on myöskin jotenkin epäselvä asia. Tuntuu pulmalliselta kuinka\nhän sitten olisi sellainen henkilö, jonka »nimi säilyy bambulevyissä ja\nsilkissä...»\n\nAh Q oli, vaikka hänellä oli ikää, perheetön poikamies ja asui\nSuojelusjumalan Temppelissä. Hänellä ei ollut mitään vakituista tointa,\nvaan hän eli satunnaisista ansioista. »Jos oli vehnää leikattavana, hän\nleikkasi, jos riisiä jauhettavana, hän jauhoi, jos vene sauvottavana,\nhän sauvoi.» Lisäksi paikkakuntalaiset pitivät häntä pilkkanaan ja\nilonlähteenään. Joutilaat kiusantekijät olivat tavallisesti tyytyväisiä\nvasta »vedettyään häntä palmikosta ja jysäytettyään hänen päätään\nseinään neljä tai viisi kertaa». Varoissaan ollessaan Ah Q joi\nmielellään viiniä ja pelasi uhkapeliä.\n\nHänellä oli »kallisarvoinen unohtamisen kyky» ja hän eleli jotenkuten.\nKerran hän kuitenkin tuli kiusanneeksi erästä nunnaa, pannakseen\nvahingon kiertämään, ja tämä puolestaan toivotti, että Ah Q kuolisi\nlapsettomana. Tämä muisti nyt sananlaskun »on kolmea lajia pojalle\nsopimatonta käytöstä, joista pahin on lapsettomuus». Nainen alkoi\nalinomaa pyöriä hänen mielessään, kunnes hän ei sopivan tilaisuuden\ntultua voinut olla pyytämättä erään paikkakunnan arvohenkilön\nnaispalvelijaa »nukkumaan kanssaan». Nainen oli omituinen ja juoksi\npakoon ja syntyi suuri hälinä. Bambuseipäät heiluivat ja Ah Q:n\noli annettava oikeudenpalvelijalle käteisten varojen puutteessa\nhuopahattunsa. Sitäpaitsi hänen toppatakkinsa jäi arvohenkilön taloon,\neikä hän saanut mennä sieltä kyselemään perimätöntä palkkaansa.\n\nAh Q:n elämä ja toimeentulo kävi tämän jälkeen suoraan sanoen\npulmalliseksi. Viinikauppa ei antanut hänelle luottoa, Suojelusjumalan\nTemppelin vartija alkoi vaatia häntä muuttamaan, naiset pakenivat\nseinien suojaan hänet nähdessään ja kaiken kukkuraksi kukaan ei antanut\nhänelle työtä. Tämä merkitsi nälkää ja loppujen lopuksi Ah Q:lla ei\nollut muuta neuvoa kuin lähteä muille markkinoille, varastettuaan ensin\nHiljaisen Itsekehityksen Luostarin puutarhasta nauriita evääkseen.\n\nMutta hän palasi uudessa puvussa ja vyö mutkalla rahakukkaron painosta.\nViinikaupan tiskin ääressä hän helisteli kolikoita ja määräsi:\n»Tuokaa viiniä, käteisellä!» Puhuttiin, että eräät henkilöt olivat\nsaaneet ostaa häneltä edullisesti vaatekappaleita ja paikkakunnan\narvoperheet kääntyivät hänen puoleensa samoissa asioissa. Ah Q:lla\nei ollut kuitenkaan enää jälellä muuta kuin oviverho, jonka senkin\noikeudenpalvelija otti »korvauksena», vaatipa vielä rahaakin. Ah Q\nei suinkaan salannut matkojaan, vaan kertoi uteliaille kerskaillen\nkokemuksistaan. Hän oli ollut vain mitätön varkaitten apuri ja kun\nhänen päämiehensä olivat eräässä tilaisuudessa joutuneet pulaan, oli Ah\nQ onnistunut pakenemaan saalista mukanaan ja oli nähnyt parhaaksi tulla\ntavalliselle oleskelupaikkakunnalleen asti.\n\nSitten tuli vuoden 1911 vallankumous, jolloin Mantsu-dynastia kukistui.\nAh Q oli jo kauan sitten kuullut vallankumouksellisista, olipa hän\nmatkoillaan nähnyt omin silmin kuinka heiltä katkaistiin kaula ja\npitänyt sellaisia tilaisuuksia »hienoina näytöksinä». Hän ei pitänyt\nvallankumouksellisista, ollen jotenkuten siinä uskossa, että »kapina\nvoi tehdä hänen olonsa vaikeaksi».\n\nMutta nyt, juotuaan viiniä, hän tuli toisiin ajatuksiin, kuvitteli\nolevansa vallankumouksellinen ja kiljui kadulla kulkiessaan: »Kapina,\nkapina!»\n\nHän lauloi: »Minä isken teitä teräsnuijalla...»\n\nPorteillaan seisoskelevat ja vallankumouksesta keskustelevat\narvohenkilöt puhuttelivat häntä arasti ja kutsuivat »vanhaksi veikoksi».\n\nMajapaikassaan Suojelusjumalan Temppelissä Ah Q:n mielikuvitus alkoi\noikeinkin elää.\n\n»Kapina? Se voi olla hupaista... Ryhmä vallankumouksellisia tulee\nvalkoisissa puvuissa ja kypäröissä, kantaen litteitä veitsiä,\nteräsmoukareita, pommeja, ulkolaisia pyssyjä, kaksiteräisiä,\nteräväkärkisiä puukkoja, väkäpäisiä keihäitä. He tulevat\nSuojelusjumalan Temppeliin ja huutavat: Ah Q! Tule meidän kanssamme! Ja\nminä menen heidän kanssaan...»\n\nSilloin paljon paikkakunnan asukkaita tulee kuolemaan, »mutta ehkäpä\nsäästän muutamia». Hän menee suoraan sisälle ja availee arkkuja, joissa\non rahaa ja arvoesineitä. Eräitä tietämiään huonekaluja hän ottaa omaan\nkäyttöönsä Temppeliin. Hän määrää ne kannettavaksi »ja nopeasti sitten,\nelleivät halua läimäystä naamaansa»... Vaimojakin olisi silloin vara\nvalita.\n\nSeuraavana päivänä hänen rahansa olivat jo lopussa ja nälkä oli hänen\nseuralaisenaan. Ah Q kuuli ihmeekseen, että paikkakunnan arvohenkilöt\nolivat jo ennen häntä heittäytyneet vallankumouksellisiksi, punoneet\nja sitoneet palmikkonsa piiloon, menneet Hiljaisen Itsekehityksen\nLuostariin ja ottaneet pois taulun, johon oli kaiverrettu: Kauan\neläköön keisari...\n\nAh Q vätysti bambuisten syömäpuikkojen avulla palmikkonsa piiloon\nja yritti ottaa yhteyttä näihin paikkakunnan arvohenkilöihin\npäästäkseen mukaan vallankumoukseen, mutta nämä antoivat hänelle\nkeppikyydin. Juostuaan pakoon »enemmän kuin kuusikymmentä askelta»\nAh Q ajatteli, että koska arvohenkilöt eivät sallineet hänen olla\nvallankumouksellisen, niin hänellä ei ollut tietä avoinna. Kaikki\nhänen kunnianhimonsa, päämääränsä, toiveensa ja tulevaisuutensa oli\nluhistunut yhdellä iskulla. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut itseään\nniin litteäksi. Hän oli aikeissa päästää palmikkonsakin vapaaksi, mutta\nsaatuaan luotolla pari kupillista viiniä, katkonaisia kuvia valkoisista\nkypäreistä ja asepuvuista ilmestyi jälleen hänen mieleensä.\n\nMuutamana yönä tuli sitten vieraita vallankumouksellisia, jotka\nryöstivät erään varakkaan paikkakuntalaisen talon. Ah Q oli hyvin\nvihoissaan siitä syystä, etteivät he olleet kutsuneet häntä mukaansa.\n»Enkö minä saisi kapinoida, vaan ainoastaan te? Hyvä on, kapinoikaa!\nKapinasta katkaistaan kaula...»\n\nEräänä lähiyönä kävi kuitenkin niin, että Ah Q itse otettiin\nkomeasti kiinni Suojelusjumalan Temppelistä sotaväki-, poliisi- ja\n-etsiväosastojen ja konekiväärin voimalla ja hänet raahattiin kaupungin\nvankilaan. Sieltä hän joutui kaljupäisten ja pitkäkauhtanaisten miesten\neteen, »jotka tuijottivat häntä hurjasti yrmein kasvoin» ja kehoittivat\nhäntä tunnustamaan. Mutta Ah Q tiesi ainoastaan, että »he eivät\ntulleet kutsumaan minua». Hänen käskettiin kirjoittaa nimensä erääseen\npaperiin, mutta kun Ah Q ei osannut kirjoittaa, oli hänen piirrettävä\nympyrä. Hän oli hyvin häpeissään kun ympyrästä ei tullut aivan pyöreää.\n\nTällä välin ryöstön uhriksi joutunut arvossapidetty henkilö riiteli\nkapteenin kanssa. Hänen mielestään olisi ollut tärkeintä saada takaisin\nvarastetut tavarat. Mutta kapteeni sanoi että tärkeintä oli julkinen\nesimerkki. Yhden rankaiseminen peloittaa satoja! Oli tapahtunut paljon\nryöstöjä. Oli saatava ainakin yksi tapaus selvitetyksi...\n\nAh Q puettiin valkoisiin liiveihin, joissa oli joitakin mustia\nkirjainmerkkejä, hänen kätensä sidottiin selän taakse ja hänet\nnostettiin rattaille, joilla ajettiin pitkin kaupungin katuja,\njoiden molemmin puolin oli töllistelijöitä. Ah Q alkoi ymmärtää mikä\nhäntä odotti ja oli häpeissään, »ettei ollut laulanut yhtään värssyä\noopperasta». Mutta hän ei kiireissään löytänyt mielestään sopivaa\nlaulua. »Minä lyön teitä teräsnuijalla» olisi ollut, mutta sitä\nlaulaessa olisi pitänyt nostaa kättä, niin hän tuumi, ja hänen kätensä\nolivat sidotut.\n\nNiin kulkue eteni äänettömästi. Jälkeenpäin »yleinen mielipide oli\nepäsuopea. Enimmät ihmiset olivat tyytymättömiä, ajatellen, että\nampuminen ei ollut ollenkaan niin hieno näky kuin kaulan katkaiseminen.\nJa mikä naurettava rikollinen tämä olikaan ollut kulkiessaan niin\nmonien katujen kautta laulamatta värssyäkään oopperasta. He olivat\nseuranneet häntä tyhjän takia.»\n\n\n\n\nSanghain asunto\n\n\nMerkkinä Lu Hsunille osoitetusta arvonannosta uudessa Kiinassa on\nsekin seikka, että kokonaista kolme taloa, joissa hän on elänyt\nja asunut on nykyään kansallisina muistomerkkeinä. Ensimmäinen\non hänen syntymäpaikkansa Chekiangissa, toinen Pekingissä, jossa\nhän loi kirjailijamaineensa ja kolmas Sanghaissa, missä hän eli\nammattikirjailijana ja kuoli.\n\nKaksi näistä taloista tulimme nähneeksi. Sanghaissa kuulimme\nensin lyhyen esitelmän Lu Hsunista. Suuri kirjailija, ajattelija,\nvallankumouksellinen, realismin mestari. Tuotanto novelleja, esseitä\nja ajatelmia. Kansallistunnetta ja kansainvälisyyttä. Vaikutus suuri\nnykyään. Tietysti saimme tietää mitä Mao Tse-tung oli hänestä sanonut.\n»Konfutse oli feodalismin tietäjä, mutta uuden Kiinan tietäjä on Lu\nHsun.» Ja: »Lu Hsunilla oli taipumattomin selkäranka ja hänessä ei\nollut pienintäkään merkkiä nöyristelystä ja orjamaisuudesta. Tällainen\nluonne on aarre siirtomaa- ja puolisiirtomaakansan keskuudessa...»\n\nYllättävää oli kuulla, että Lu Hsun oli käännöstoimintansa yhteydessä\ntutustunut myös siihen, mitä aivot olivat ajatelleet ja sydän tuntenut\njossakin kaukaisen Suomen taivaan alla...\n\nLaskimme seppeleen hänen haudalleen. Hautaus oli ollut vain puolittain\njulkinen, mutta kuitenkin kymmenisen tuhatta ihmistä oli ollut paikan\npäällä. Japanilaiset olivat hävittäneet ja tasoittaneet haudan ja se\noli rakennettu uudelleen. Oli omituista kuulla, ettei Lu Hsun saisi\nvieläkään rauhassa muuttua maaksi, josta hän oli tullut, vaan hänen\njäännöksensä siirrettäisiin toiseen paikkaan, jossa maanpinnalla olisi\ntietenkin jotakin komeampaa...\n\nLu Hsunin muistotaloja oli kaksikin. Toisessa hän oli asunut ja\nviereiseen oli järjestetty hänen tuotantoaan ja elämänkulkuaan\nesittelevä museo. Siellä oli aikakauskirjoja ja sanomalehtien\nliitteitä, joita hän oli toimittanut, hänen käsikirjoituksiaan ja\nkaikki hänen painetut teoksensa. Siellä näki hänen elämäänsä liittyviä\nasiakirjoja ja valokuvia hänen elämänsä eri kausilta. Eräässä hän\nseisoi Bernard Shawn rinnalla madame Sunjatsenin talon puutarhassa.\nSiellä sai tietää, että Lu Hsun oli opiskellut lääkäriksi. Hän käytti\nkynäänsä kuin leikkausveistä tutkiessaan vanhan Kiinan sairauksia...\n\nSiellä oli hänen veistokuvansa ja seinillä riippui hänen kokoamiaan\npuupiirroksia, maalauksia ja uudenvuodenkuvia. Hän oli ollut nuorten\ntaiteilijain ystävä. Oli kasa tyhjiä taulunkehyksiä, joita hän oli\nlainannut köyhille taiteilijoille, kun nämä pitivät näyttelyitä.\n\nTalo, jossa hän oli asunut neljänä viimeisenä vuotenaan oli\nkolmikerroksinen. Alinna oli olohuone ja ruokasali, sitten Lu Hsunin\noma huone ja jonkinlainen varasto ja ylinnä lastenhuone ja vierashuone.\nSanottiin, että siinä oli usein majaillut vainottuja kommunistipuolueen\njäseniä, vaikka Lu Hsun ei itse koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen.\nKaikki huoneet olivat pieniä ja yksinkertaisesti kalustettuja.\n\nLu Hsunin elämäntavat olivat vaatimattomia. Hän käytti paikattuja\nvaatteita ja kumilipposia. Seinällä riippui kaksi hänen parasta\npukuaan, villakankainen kansallinen kauhtana, Pekingissä tehty,\njota hän oli pitänyt toistakymmentä vuotta ja toinen silkkinen,\njohon hän oli saanut kankaan lahjaksi vierailleelta amerikkalaiselta\nkirjailijattarelta Agnes Smedleyltä. Viinistä hän piti, mutta joi sitä\nniukasti...\n\nKun aioimme lähteä kävi selville, että seudun utelias nuoriväki oli\npiirittänyt uloskäytävän niin sankoin joukoin, että oli kutsuttava\navuksi myhäilevä poliisi, ennenkuin tie aukeni...\n\n\n\n\nPekingiläinen talo\n\n\nViimeisenä kiinalaisena päivänämme, kun retkikunnastamme oli vain\nrippeet jäljellä — se ei ollut kokonaisuudessaan mahtunut yhteen\nlentokoneeseen — tutustuimme Lu Hsunin viimeiseen asuntoon Pekingissä.\nTaivaalla ajelehti pilviä ja automme pölähdytteli pölyä ahtailta ja\nmutkikkailta kujilta, hutungeilta. Viimeksi oli käveltävä kappaleen\nmatkaa. Näitä kaupunginosia länsi nimitti ennen »kiinalaiseksi»,\nsilloin kun se valvoi täällä »kaupan vapautta», kukisteli kapinoita\nja isännöi. Molemmin puolin katua oli harmaita multamuureja tahi\nsileätä rappausta. Niiden takana piileskelivät yksikerroksiset talot.\nMutta köyhännäköisen vallin takana kuuluu monesti olevan kodikasta\nja komeaa ja tilavaa. Talon arvon kuuluu usein määräävän etupäässä\npihamaan avaruus. Ensikerran pääsin nyt kurkistamaan pekingiläiseen\nyksityisasuntoon. Ja tämäkin oli museo, joka kertoi jostakin, mikä oli\nmennyttä...\n\nAuto lienee Pekingin hutungeilla vielä verrattain harvinainen ilmestys.\nSen komeat torventörähdykset ja oudot hahmomme savimuurien vieressä\nehtivät koota jo pienoisen parven uteliaita. Useamman kerran olin\npannut merkille, että kiinalaiset olivat siinä suhteessa hyvin virkeitä\nihmisiä: oli nähtävä mitä tapahtuu...\n\nVastaanottajamme, kookas, komearyhtinen partamies ja vanhanpuoleinen\nvaimoihminen, panivat portin lukkoon näiden kurkistelijain takia. He\nolivat tämän museon, joka käsitykseni mukaan ei ollut aivan valmiina\neikä yleensä vielä avoinna yleisölle, hoitajia ja oppaita. Voi arvailla\nheidät pariskunnaksi.\n\nTulimme pienelle kivetylle pihamaalle. Mutta kivien lomitse oli pantu\nkasvamaan puita ja puiden varjossa oli pöytä ja tietenkin vihreätä\nteetä kaadettiin kauniisiin kuppeihin. Komearyhtisen miehen harmaan\nparran kätköissä oli tallella paljon asioita Lu Hsunista ja hänen\nelämästään. Kirjailija oli ostanut tämän talon 1923, korjauttanut sen\nseuraavana vuonna ja asunut siinä toukokuusta 1925 elokuuhun 1926,\njolloin ajan aallot pakoittivat hänen lähtemään muihin maisemiin...\n\nYleensäkin Lu Hsunin täytyi aina olla valmiina lähtemään kuin\nsotamiehen, tiesi pysty partamies. Aika oli sellainen ja kirjailijan\nsuhde aikaan, vallanpitäjiin, isäntiin. Hän näytti meille Lu Hsunin\ntyöhuoneessa hänen matkakoriaan, kookkaanlaista, sulavamuotoista,\njuurista punottua. Siihen tämä oli sullonut tavaransa ja taloutensa\naina lähtiessään. Työhuone oli pieni kivipermantoinen huone perheen\nyhteisen ruokailu- ja pesuhuoneen takana. Siellä oli kirjoituspöytä\nja pari tuolia, vuode ja verhon peittämä vaatekomero ja lattialla\nmatkakorin lisäksi arkku. Seinällä riippui maalauksia ja kirjailijan\ntokiolaisen opettajan valokuva ja eräs kookkain kirjaimin kauniisti\ntekstattu taulu, muinaisen runoilijan lause. Siinä kuului sanottavan\ntähän tapaan:\n\n— Pelkään, että käki laulaa syksyn tuloa ja kansani joutuu vieraan\nvallan alaiseksi...\n\nRuokailuhuoneen toisella sivustalla oli pieni kirjasto hyvässä\njärjestyksessä ja toisella puolen, isommassa huoneessa, oli asunut\nkirjailijan äiti. Lu Hsun oli silloin poikamies.\n\nTämän rakennuksen takana oli vielä toinen taloon kuuluva pihamaa,\ntakapiha. Sielläkin kasvoi pensaita. Erään niistä oli kirjailija itse\nistuttanut. Keskellä pihaa oli kivikautinen, ahdassuinen kaivo. Aira\nKolula meni kurkistelemaan sinne ja hänen kynänsä putosi kilisten alas\nja kuului luonteenomainen ääni, kun vesi nielaisi sen saaliikseen.\nTahi ehkäpä kiinalaiset nostavat sen joskus ylös päivänvaloon ja\nihmettelevät kuinka Lu Hsun oli jo tuntenut kuulakärjen, eikä vain\nhalpalaatuisia siveltimiään...\n\nEtupihan toisella puolella, päärakennusta vastapäätä, oli toinen\nrakennus. Siinä oli otettu vieraat vastaan ja siihen he olivat saaneet\nmajoittua. Lattialla oli arkkuja, seinillä kirjahyllyjä, hiilipiirros\nkirjailijasta vuodelta 1926 ja suurikokoinen valokuva jonkun\ntyttökoulun oppilaista.\n\nPortin pielessä oli vielä kolmas rakennus. Lu Hsunin aikana siinä oli\nasunut palvelija ja nyt siinä oli tämän museon toimisto ja luultavasti\nopaspariskunta asui siinä. Meitä ei viety sinne sisään, joten oikea\nelävä yksityisasunto Pekingin laajassa kaupungissa jäi kuin jäikin\nminulta näkemättä...\n\nVierailumme oli päättynyt. Pysty partamies ja vanha, kiltinnäköinen\nvaimonpuoli katosivat meiltä ainaiseksi savimuurien suojaan, uteliaat\nolivat häipyneet portin edustalta, kiiltäväkupeinen vaunu törähti\nterhakasti ja pekingiläinen tomu hulmahteli höölisti...\n\nTuntui varmalta, että uusi Kiina aikoi muistella kauan Lu Hsunia.\n\n\n\n\nKIRJA\n\n\nSelailin vanhoja englanninkielisiä kirjoja, jotka käsittelivät\nidän suuria uskonnoita, maantiedettä ja historiaa ja Kiinaa varten\nkirjoitettuja matkaoppaita ja ihmettelin kuinka suuresti näköalat\nolivat muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä. Eipä ole kummastelemista\njos »valkoinen mies», joka ennen oli täällä päälläpäsmärinä, on\nharmissaan ja röyhkeänä, erityisesti amerikkalainen, joka on ottanut\nkantaakseen »valkoisen miehen taakan»...\n\nMyymälänhoitaja, hyvin siistin ja sivistyneen näköinen mies, voi\nsilloin tällöin häiritä rauhaani hiljaisella ja arastelevalla\nhuomautuksella:\n\n— Kiinalaisia klassikoita...\n\nJa hän tarjosi minulle vanhoja englantilaisia käännöksiä\nkahdennentoista vuosisadan kiinalaisista romaaneista, »Vesiraja» ja\n»Kaikki ihmiset ovat veljeksiä», kuudennentoista vuosisadan »Punaisen\nhuoneen unta» ja yli 2300 vuotta sitten eläneen runoilijan Chu Juanin\nrunoja.\n\nTämä hiljainen kaupankäyntimme tapahtui pekingiläisessä suuressa\nnarikassa, jonka nimeä en ole tullut merkinneeksi muistiin. Siinä oli\nloputtoman tuntuinen määrä mutkikkaita, eksyttäviä ja hämäriä käytäviä.\nEsillä oli kaikenlaatuista kalua, jotka oli helppo sivuuttaa, koska\ntarpeeton tavara on aina minua hirvittänyt. Mutta sotkuisilla kujilla\noli mukava kuljeskella ja seurata ihmisvilinää. Sitäpaitsi löysin\nsieltä aina vanhoja kirjoja ja verestä viinaa...\n\nVanhojen kirjojen myymälässä oli paitsi kiinalaisen, maailman\nvanhimman kirjoitustaidon näytteitä, myöskin aikamoinen määrä suurilla\nlänsimaisilla kielillä painettuja kirjoja, etenkin englantilaisia.\nMyyjiä oli tavallisesti kaksikin, mutta minun aikanani ei sinne\nkoskaan sattunut asiakkaita, vaikka kävin paikan päällä useita\nkertoja. Tämä oli sitäkin oudoksuttavampaa, kun saman kadun varrella\nolevassa suuressa kirjakaupassa oli aina runsaasti ostajia. Olipa se\nsunnuntaisin, jolloin se myöskin oli auki, täynnä kuin pistetty kirjoja\nselailevaa nuorisoa. Kiinalainen lienee hyvin päättäväisesti kääntänyt\nselkänsä vanhalle...\n\nTämä oli viimeinen vierailuni laajassa narikassa ja käytettyjen\nkirjojen myymälässä. Ihmettelin minkälaatuiset ihmiset lienevät ennen\nomistaneet lehteilemäni kirjat, mitä he olivat ajatelleet ja aikoneet.\nLuultavasti nekin olivat lähteneet Kiinanmaasta tahi sitten maa oli\nperinyt heidät, kuten se omansa perii... Viimeinen, vähäinen ja vaisu\nhymy kirjakauppiaan kasvoilla, viimeinen arasteleva kiinalaisen\nklassikon esittely. Mikä hänen paikkansa lienee ollut suuressa\nkiinalaisessa vallankumouksessa? Muukalainen sai sen käsityksen, että\ntuo kirjakauppias oli kuin kärryiltä pudonnut, tienoheen unohtunut...\n\n»Vesirajat» ja »Punaisen huoneen unet» ovat kylläkin kirjoja, joita\nkiireellinen uusi aikakin suosii...\n\nEilen olimme käyneet Pekingin kaupungin kirjastossa. Vanhaa kiinalaista\npalatsityyliä, vaikka rakennus oli uudenpuoleinen. Komea huone, jossa\nkolme kirjastoihmistä tarjosi meille tavanomaiset teet ja tilastot.\nUlkona läimähteli salamoita, ukkonen jyrisi ja rankka sadekuuro kulki\nohi. Kirjastossa oli 2 250 000 nidettä, joista noin kymmenen prosenttia\nvieraskielisiä. Se oli auki puoliyhdeksästä puolikymmeneen illalla.\nKirjasto omisti käsikirjoituksia, jotka olivat peräisin viidenneltä\nja painettuja kirjoja yhdeksänneltä vuosisadalta. Kirjaston puolesta\ntehtiin valistustyötä uusien kirjojen hyväksi.\n\nKiinalainen suosii runoutta. Länsimaisista kirjailijoista tunnetaan\nparhaiten London, Dreiser, Dumas, Aragon ja Nexö ja venäläisistä\nGorki ja Ostrovski. Ennen harrastettiin klassikoita, nykyään uudempaa\nedistyksellistä kirjallisuutta.\n\nKiertokäynti lukusaleissa, joissa keskipäivän hetkestä huolimatta\noli kansaa, nuoriso-osastolla melkein tungosta. Pioneerien punaiset\nliinat välähtelivät. Vaikka kiinalainen onkin kirjoittanut yli kolme\nvuosituhatta, niin se on näihin asti ollut etupäässä harvojen,\nparempien ihmisten asia. Laajoille kansankerroksille kirjat ovat\njotakin aivan verestä. Ne käsitetään aseeksi, huomattavaksi voimaksi...\n\nVanhojen kirjojen ja harvinaisten käsikirjoitusten osastolla istui\njoku pitkätukkainen, paperinkalpea ja yksinäinen tutkija. Hän toi\nmieleen päivänvalon häiritsemän pöllön. Mitä hän ajatteli suuresta\nkiinalaisesta vallankumouksesta? Tahi oliko hän tullut huomanneeksi,\nettä jotakin sellaista oli tapahtunut?\n\nVieraskielisten kirjojen osastolla kirjastovirkailijat kaivoivat esiin\nkaksikin englantilaista Kalevala-käännöstä, joita merkeistä päättäen\noli joitakin kertoja lainattu ja luettu. Niin pilkisti pieni, kaukainen\nSuomi esiin noiden kolmattamiljoonan kirjanidoksen joukosta. Kiinan\ntaivaan alla oli luettu vakavanhasta Väinämöisestä...\n\nKirjaston sivurakennuksessa vaikutti kyllä toinen partamies, uudempi\nja suurempi profeetta, Marx. Hänelle oli annettu tilaa, kirjaa\njos kuvaakin valtavan leveästi. Mutta vilahtipa vain meidänkin\npartamiehemme.\n\nKiinalainen on tuntenut kirjan kovin kauan aikaa, mutta tänä päivänä\nse on hänelle yhäti uusi asia. Kaikesta päättäen hän näyttää pitävän\npainotuotetta syvästi elämänmenoon vaikuttavana voimana.\n\n\n\n\n\n\nJANGTSEA\n\n\n\n\nNumeroita\n\n\nNäimme Jangtsen ensikerran Nankingin luona. Juna ylittää virran\nlautalla, mutta me emme tällöin olleet enää junassa, koska jätimme\nvaunumme muutamiksi päiviksi. Jangtsen yli ei ole vielä missään siltaa,\nmutta sellainenkin on jo tekeillä Hankoussa.\n\nKiina on jokien maa. Lisäjoet mukaan luettuna sen alueella on\nkuudettasataa huomattavaa virtaa. Yli 90 000 kilometriä niiden\njuoksusta on laivakululle sopivaa ja siitä noin 26 000 kilometrin matka\nvoidaan kulkea höyrylaivoilla. Vesiväylät ovat Kiinalle tärkeitä,\nsillä rautateitä on maan laajuuteen katsoen vallan vähän. Yli puolet\nsisävesiliikenteestä on jo valtion hallussa. Sen sanotaan olevan\nedullista, koska asiat voidaan tällöin järjestää järkiperäisiksi ja\ntaloudellisiksi.\n\nJangtse kiehtoi mieltä. Ylitimme sen laivalla ja vettä oli tosiaankin\nleveästi. Se on maailman mahtavimpia virtoja. Kaksisataamiljoonaa\nihmistä syöpi leipäänsä Jangtsen laaksossa. Kymmenentuhannen tonnin\nvaltamerilaivat voivat nousta sitä ylöspäin yli tuhat kilometriä ja\npienemmillä laivoilla pääsee 2 800 kilometrin päähän rannikolta.\n\nEntisinä aikoina imperialistiset valtiot olivat ottaneet »oikeudet»\nKiinan suurien virtojen laivaliikenteeseen. He hallitsivat kauppaa ja\nheidän tykkiveneensä kuljeskelivat jokia pitkin ja »rauhoittelivat»\nkansaa. Kun Kiinan ensimmäisen vallankumouksellisen sisällissodan\naikana vallankumoukselliset joukot olivat ottaneet haltuunsa Nankingin\nvuonna 1927, niin Jangtselle ankkuroituneet englantilaiset ja\namerikkalaiset sotalaivat tulittivat kaupunkia tuhoten ja tappaen mitä\nsattui...\n\nNyt Nankingin luona liikkuu laivoja vain rauhantöissä. Näkyy\nneliskulmaisia purjeita, jotka viehättävät silmää. Purjealuksia,\njunkkeja, kuuluu olevan käytännössä yli kolmesataatuhatta kappaletta\nja yhteistoiminnassa ne ottavat kerralla vetten päälle noin\nneljänmiljoonan tonnin lastin. Ne pitävät yhteyttä satamien ja\nsyrjäsempien kylien välillä, vievät tehdastavaraa ja tuovat viljaa ja\nmuita maantuotteita.\n\n\n\n\nTehdas\n\n\nRankingista käsin teimme myöskin pitemmän retken pitkin Jangtsea. Virta\nhohteli leveänä, niin leveänä, että meikäläisen pieniin juokseviin\nvesiin tottuneen oli työläs käsittää, että oltiin joella, virralla.\nVettä oli leveästi ja todistusten mukaan varsin pitkästi, noin\nviitisentuhatta kilometriä. »Sininen Joki», vaikka savenkarvaiselta\nse näytti ja sakealta. Epäilemättä ruokaisaa vettä. Jotkut Lapin\ntunturivedet voivat olla kirkkaudessaan ja läpikuultavuudessaan\nkauniita katsella, mutta ei niiden äyräillä elä miljoonia. Täällä oli\nrannoilla vehmautta. Vain etempää vuorienrinteiltä paistoi keltaista,\nkarua maata.\n\nAluksemme oli vanha, katettu, proomua muistuttava hinaaja. Emmekä me\nolleet yksin liikkeellä. Näkyi pitkiä hinattavia aluskaravaaneja.\nSe homma on kuulemma järjestetty entistä taloudellisemmaksi\nneuvostoliittolaisten esikuvien mukaan. Purjeet kohoilivat\nneliskulmaisina tilkkumattoina. Silmään sattui uutta ja vanhaa,\nvuosisatain takaista...\n\nOli helteistä, onnellisen lämmintä.\n\nPysähdys- ja käännepaikassa näimme kemiallisen tehtaan. Sen olemus\npysyy tietenkin asiaanperehtymättömältä kätkettynä, mutta suuri\ntehdaslaitos on omiaan tekemään ikäänkuin taiteellisesti tehoavan\nvaikutuksen. Suuria saleja, konehirviöitä, valtavia vauhtipyöriä,\njättiläismäisiä putkia ja säiliöitä, korkeita portaita, monenlaista\nääntä ja melua ja lopulta lannoitesäkkien sievät pinorivistöt.\nKuumuutta ja kaiken aikaa harsolappunen kuonon päällä.\n\nSe riisuttiin pois runsaan ruokapöydän ääressä. Mieltä rasitettiin\ntiedoilla ja numeroilla.\n\nTehdas on valtion ja yksityisten yhteinen yritys. Se tuottaa\nlannotteita, typpi- ja rikkihappoa ja ammoniakkia. Yhdyskunnassa on\nkymmenisentuhatta asukasta, joista 2 560 kuuluu tehtaan henkilökuntaan.\nKeskimääräinen kuukausipalkka 960 000 jeniä ja eräitä etuja.\nLukutaidottomuuden luultiin yhdyskunnassa siirtyvän muistojen joukkoon\nkuluvana vuonna. Alkeiskoululaisia oli 1 634.\n\nSitten teimme vielä laajan kävelyretken ja kävimme työläisten\nasunnoissa, lepokodissa, sairaalassa, urheilukentällä ja huvipuistossa,\njonka työläiset olivat rakentaneet talkootöinään. Pyöreän seinättömän\nmajan penkille sopi istahtaa ja mietiskellä kuinka maapallon kaikilla\nkupeilla oli lopultakin hyvin samanlaista. Tehdas oli samanlainen,\napulannatkin saattoivat olla samanlaisia ja penkille istuttiin\nkatsomaan maan kauneutta...\n\nSitten olimme jälleen maineikkaan Jangtsen hartioilla. Emmekä olleet\nsiellä yksin. Liikenne oli vilkasta ja alukset monenmuotoisia. Virkeä\ntuuli puhalteli neliskulmaisiin tilkkumattopurjeisiin, verkkoja\nheitettiin veteen ja suuret vesilintuparvet pyrähtelivät ilmaan ja\nlaskeutuivat jälleen.\n\nJunalauttakin oli liikkeellä, mutta pitkin rantaa asteli myös miehiä\nhinausköysi hartioillaan. Vanhaa, mutta eihän maailma koskaan tule\nvalmiiksi, mikä mahtaakin olla mainio asia...\n\n\n\n\nJoensuu\n\n\nSyystä tai toisesta kiinalaiset eivät näyttäneet meille Sanghain\nsatamaa. Sen sijaan näimme matkamme laajimman välähdyksen Jangtsea,\nsaimme aavistuksen siitä, että olimme maan laidalla, merenrannalla,\ntuon laajan ja koko maapalloa ympäröivän veden, jota voisi purjehtia\nvaikka Toppilan satamaan...\n\nJangtsen ranta on Sanghaista runsaan parinkymmenen kilometrin\npäässä. Kaksikantisesta laivasta näki laajasti Sinistä Jokea, jonka\nvesi oli keltaista. Tahi oliko Keltainen meri noussut suurta virtaa\nvastaanottamaan. Siltä se pikemminkin näytti, sillä moneenkin suuntaan\nhäämöitti vain tyhjä kaukaisuus. »Eessänsä vesi vetelä, takanansa\ntaivas selvä...»\n\nTahi ei ollut mitään tyhjyyttä, sillä veden päällä vaelteli\nkaikenkaltaisia haaksia ja veneitä, hyvin kummallisen näköisiäkin, kuin\nhistorianlehdiltä karanneita...\n\nKaukana kohoilivat Sanghain, tuon ihmismuurahaismättään asumisen\nhöyryt ja tehtaitten savut. Se kaupunki on muukalaisen kapitalismin,\nimperialismin kasvatti. Ne pesiytyivät tänne runsas vuosisata sitten.\nSe on samalla Jangtsen lapsi. Sen laaksossa asuivat ne miljoonat,\njoiden kanssa voi käydä kauppaa ja hyötyä...\n\nMutta ei höyryä enää muukalaisia sotalaivoja Jangtsea ylös,\nrauhoittamaan maan asukkaita, palauttamaan järjestystä ja kuria.\nKiinantytöt lauloivat, sillä kautta maailman lienee tapana joskus\nlaulaa venehessä vettenpäällä. Mitä lienevät laulaneet? Ehkä he\nlauloivat vanhaa kansanlaulua:\n\n    — Odotan puolisoa, odotan puolisoa,\n    Odotan hänen tuloaan.\n    Nyt hän on tullut! Mutta onko tämä hän?\n\nMutta varmasti he lauloivat uudempia kansanlauluja:\n\n    — Sydämemme on säteilevä ja tuore kuin aamukaste.\n    Miten onnellista on elää Mao Tse-tungin aikaan!\n\n\n\n\nWuhanissa\n\n\nViimeisen kerran ja kaikkein ylimpänä ylitimme Jangtsen Wuhanissa.\nSateitten, paisuttama, taivainen, sakea vesi pyörähteli vihaisissa\nhäränsilmissä. Sillä oli vielä virtailemista toistatuhatta kilometriä\nennenkuin se keinuisi Keltaisen meren aalloilla. Mutta paljon, paljon\npitemmästi oli osa tuosta vedestä jo vaeltanut, kaukaa Tiibetin\nvuorilta. Ei auta ihmetellä jos se joskus raivostuukin tuhotulviin.\nSehän ruokkii kaksisataamiljoonaa ja kantaa heidän kuormiaan...\n\nTäällä uusi Kiina tulee ojentamaan ensimmäiset siltapalkit suuren\nvirran ylitse. Korkeita, mahtavia länsimaistyylisiä rakennuksia oli\njoen partailla. Toistamiljoonaa kiinalaista asui tällä kohtaa Jangtsen\nrannoilla.\n\nMeidän siellä oli kestettävä paljon kättelemistä ja kukkien runsautta.\n\nWuhan on kaupunkien kolmiyhteys, jota Jangtse ja sen suuri lisäjoki\nHan, joka yhtyy emäjokeen tällä paikalla, jakaa. Kuulimme, että\nvapautuksen jälkeen paikkakunnalla on tehty paljon ja ripeästi\ntyötä. Patoja, kanavia, katuja, kouluja, sairaaloita, seurantaloja,\nteattereita, koripallohalli ja asuntoalueita on uusittu ja rakennettu,\njopa kokonainen järvikin on luotu lapioilla.\n\nMeille näytettiin Vähemmistökansallisuuksien Museo, jonka tietojen\nja taulukoiden tarkka tutkiminen olisi varmaankin vaatinut aikaa ja\nevästä. Kuulimme, että Kiinan alueella elää yli satakuusikymmentä\nkansallisuutta, suurin niistä kuusimiljoonainen, enimmät vallan\nvähäisiä, jopa vain satasen henkeä käsittäviä, yhteismäärältään noin 43\nmiljoonaa. Kansallisuuksien paljous kävi uudesta todistuksesta Kiinan\nsummattomuudesta. Mieleen piirtyi myöskin tehokas köyhyyden kuva,\nosastolta »ennen vapautusta»: mattorähjämajaa ja olkiköysivyötä...\n\nYlitimme Jangtsen viimeisen kerran mennessämme Wuhanin Yliopistolle.\nEnnen vapautusta se laitos oli ollut vain taantumuksen ase, selitti\nprofessori, ovelakasvoinen ikämies. Nykyään oli opetus uudistettu:\nmarxismia, neuvostomenetelmiä, kansallisuutta ja kansainvälisyyttä,\nsotilaallista innostusta ja rauhanpuolustusta...\n\nNäimme yliopiston kirjaston, näimme museon täytetyt linnut ja eläimet,\njoiden joukossa ei juuri tuttua tavannut. Näimme uuden suuren\ntekojärven, joka sadesäällä toi melkein mieleen Suomen siniset vedet,\nja hotellirakennuksen sen rannalla tuulettajineen ja valkoisina Mao\nTse-tungin kipsikuvineen. Istuimme kirjallisten piirien illallisilla,\nistuimme elokuvissa, kuulimme esitelmän suuresta maareformista.\n\nEhkä jossakin lomassa tuli vielä nähdyksi viimeinen vilahdus Jangtsen\nmahtavasta uomasta, suurta kaupunkia rannoillaan. Mutta hyvästejä en\nhuomannut tälle isolle joelle koskaan heittää.\n\n\n\n\nLASTENTARHA\n\n\nVanhoille on tullut ilta ja keski-iän ihmisetkin ovat jo paluutiellä,\nkaavoihinsa kangistuneita, synteihinsä paatuneita. Vain lapsilla ja\nnuorilla on aikaa, ikuisuuden pituisia vuosia ja vuosikymmeniä. On\nmahdollista, että he osaavat elää paremmin ja iloisemmin...\n\nMutta nousevakansa on paluumatkan ihmisten käsissä. He viitoittavat\nkohtalokkaalla tavalla tien, jota tulevat sukupolvet kulkevat...\n\nNäimme Kiinanmaassa paljon punahuivisia pioneereja. Heitä marssi\nmahtava lauma Vapunpäivänä Tienanmen torilla, he olivat meitä vastassa\njokaisessa pysähdyspaikassa kukkatupsuineen. Näimme kiinalaislapsia\nkoulujen penkeillä, kylissä ja lastentarhoissa ja kodeissa, ja myöskin\njossakin katujen ja kujien varsilla, sen näköisinä niinkuin he olisivat\noman onnensa nojassa...\n\nMitä uusi Kiina aikoo tehdä lapsilleen, mitä se heille opettaa?\n\nIsänmaasta ja kansasta, tieteestä ja työstä ja yhteisestä omaisuudesta\nsaavat kuulla lyhyitä esityksiä jo aivan pienet lapset sanghailaisessa\nlastenkodissa. Työn ainutlaatuinen, elämää ylläpitävä ja uutta luova\narvo, näytetään erityisesti käytännössä ja kädestä pitäen. Talossa on\ntyöverstas ja opetuskeittiö.\n\nHuoneet olivat tilavia ja kauniita ja johtajatar kookas ja komea, hame\nhalki sanghailaiseen tapaan ja hymy huulilla. Hymy kaunistaa elämää ja\noloa Kiinanmaassakin...\n\nLaitoksessa oli lapsia kaksisataa ja he kävivät kotonaan mikäli\nmahdollista aina kahden viikon kuluttua. Paitsi toimessa olevat,\nvoivat myöskin kotinaiset tuoda sinne lapsia. Maksut olivat venyviä,\nvanhempain taloudellisen tilan mukaan, ruoka- ja vaatetusmenot\nkorkeintaan. Muut kulut suoritti valtio.\n\nNeli-viisivuotiaat pienokaiset esittivät leikin, jolla oli nykyisen\nKiinan aikeille hyvin kuvaava nimi: »Onnellisen työn tanssi.»\nJänikset hoitivat vihannestarhaa. Valkoisten lakkien pitkät\nkorvatupsut heilahtelivat, kätösissä oli vihannesten vihreyttä.\nKuuden-seitsemänvuotiaitten orkesterin esiinmarssi oli tavattoman\nreipas. Johtajan puikko heilui ja rummut, tiu'ut ja helistimet\nääntelivät laatunsa jälkeen...\n\nTällaiset lastenkodit olivat minusta hyvin mielenkiintoisia. Niissähän\nihmistaimet olivat jatkuvan vaikutuksen alaisena ja iässä, jolloin\noppimis- ja mukautumiskyky on ehkä suurimmillaan. Nuorena on vitsa\nväännettävä...\n\nAivan viimeisinä kiinalaisina päivinämme, kun meitä vuorolentokoneiden\npienuuden takia oli enää kolme jälellä koko matkueesta, meidät vietiin\nPeihain lastentarhaan. Nyt kulustamme oli kadonnut sen peloittava\nvirallisuus. Ei enää kukkia ja rumpuja. Lapsilauma, ruskeana, terveenä\nja terhakkana, juoksi vastaamme. Se osasi osansa. Kohdalleni sattunut\npoikanen haki hyllystä pienen savikupin ja -vadin, maalein koristellun,\nvinoudessaan hyvin soman. Se oli hänen valmistamansa ja minut saatiin\nymmärtämään saaneeni lahjan.\n\nHuoneet ja paikat olivat tietenkin kauniisti kunnossa. Laitos on\nperustettu 1949. Hoidokkeja oli alussa 24 ja sitänykyä 270, kaikki\npekingiläisten kaaterien lapsia. Hoitomaksu 200 000 jeniä kuukaudessa.\nPaikkojen kysyntä suuri. Neljä ateriaa joista kaksi vahvempaa, 1450\nkaloriaa, kaksi-kolmetoista tuntia unta, ilmaa ja liikuntaa. Hoitajien\ntyöaika 8 tuntia. Heitä oli 95 ja koko laitoksen henkilökunta nousee\n120:een.\n\nEn ole asiantuntija, mutta mieleen tuli, että vähempikin voisi riittää.\nKäytin mittapuuna suomalaisia sydänmaitten äitejä, joilla voi olla\nkymmenkunta pienempää ja isompaa ihmisen alkua hoidettavanaan ja\nsiihen karja, suuren perheen ruoka ja puhtaus ja muut elämän huolet.\nNäitä roimia äitejä saattaa olla Kiinassakin ja tuntuu siltä, että he\ntyötehossa voittavat ylivoimaisesti pekingiläisen lastentarhan, jonka\nkuitenkin tehdaslaitoksena, kaikin tavoin järkiperäisenä, pitäisi olla\nedelläkävijä. Ei auttane muu kuin ryhtyä puhumaan työn laadusta...\n\nIstuimme kodikkaasti teepöydän ääressä ja laitoksen johtajatar,\nlettipäinen ja niin nuoren näköinen, että hänet hädintuskin eroitti\nhoidokeistaan, teki selkoa kasvatusmenetelmistä.\n\nTyö kävi täälläkin yli kaiken. Lapsia opetettiin antamaan sille\nasiaankuuluva arvo. Isompia käytettiin työpaikoilla, liikennevälineissä\nja kaupoissa ja opetettiin huomaamaan kaiken yhtenäisyys.\nPiirustuksissa ja leikeissä kuvataan työtä. Tehdään käyntejä\nhistoriallisille paikoille ja selitetään siellä lapsille menneitten\nsukupolvien työn merkitys. Markkinoilla nähdään pekingiläisiä\nsaviteoksia, kantonilaista teetä, hanchowilaista silkkiä ja lapselle\navautuu koko avara isänmaa. Hänelle yritetään antaa jo laajempikin\nnäköala, kasvatus kansainvälisyyteen kertomuksin ja kuvin. Myöskin\nmuukalaisten vierailuja on tapahtunut ja tapahtuu.\n\nJo nelivuotiaasta alkaen lapset auttavat kaikissa sopivissa töissä.\nHeillä on hoidokkeina eläimiä, joita he ruokkivat ja oppivat\nvelvollisuuden tuntoa. Monenkokoiset, lihavammat ja laihemmat\nsilkkimadot ovat jääneet mieleeni näistä Kiinan ihmislasten\nkasvattajista...\n\nLapsia opetetaan rakastamaan kansanjohtajia. Kuvin ja kertomuksin\nheidät yritetään tehdä lapsille läheisiksi. Kaikki hyvä anti, kaikki\nhyvät asiat tulevat Mao Tse-tungilta...\n\nIhmisessä elää sitkeänä palvonnan tarvetta. Jumalat, niin paljon kuin\nheistä on puhuttukin, jumalat ja heidän aikomuksensa ovat loppujen\nlopuksi kätketyt. Mao sentään seisoo kahdesti vuodessa, Vapunpäivänä\nja Kiinan kansallispäivänä lokakuussa, Tienanmen portin silkkilyhtyjen\nalla. Hänet voi näkevä nähdä silmänkannon päästä. Koulupoika\nkirjoittaa: »Mao Tse-tungin aikakauden aurinko alkoi valaista jokaista\nkaupunkia, jokaista kylää ja jokaista laidunmaata Tiensanvuoren etelä-\nja pohjoispuolella...» Ja voisinhan minäkin laulaa, että Mao on\ntempaissut minut suomalaisesta korvesta ilmojen teille, niin että nyt\nistun tämän teepöydän ääressä kuuntelemassa pientä, hyvin lapsellisen\nja viattoman näköistä, lettiniskaista kiinatarta. Kiinassa näki paljon\nhyvin nuoria opettajia ja virkamiehiä...\n\nHyvästelemme lettipään, jonka juuri voi eroittaa lapsiensa seasta,\njotka olivat hyvin auringonpaahtamia, terveitä ja terhakoita. Oli\nomituista ajatella, että heidänkin päänsä varalle parasta-aikaa\nmietiskellään ja valmistetaan mahdollisimman tehokasta ja kauheaa\npommia... Onko elämää niin ylen runsaasti, onko se niin vihattavaa?\nLuulisi olevan sopivaa, että nämäkin saisivat yrittää, mitä he voivat\ntehdä elämästään...\n\nTuntui kuitenkin vahvasti siltä, että Kansan Kiina oli näyttänyt\nmeille sinä päivänä voimansa. Sen rajojen sisällä laidasta laitaan,\nrymisi rakennustyö. Myöskin ihmisiä, tulevaisuutta, rakennettiin aivan\nkädestäpitäen...\n\n\n\n\n»KENELLE KELLOT SOIVAT»\n\n\nOlimme kuulleet siellä täällä suuresta isänmaallisesta\nterveystaistelusta ja nähneetkin siitä omin silmin muutaman\nvälähdyksen. Muistiin on piirtynyt kuva kiinalaisista poikasista\nPekingin syrjäkaduilla kärpäslätkät vaanivaan iskuun kohotettuna...\n\nKantonissa meidät vietiin tämän terveysliikkeen suureen näyttelyyn,\njoka kuului kiertävän kaikissa maan isoissa kaupungeissa. Näyttelyn\nhistoriallisessa osastossa esitettiin todistuksia kiinalaisten\npuhtaudenharrastuksista neljänkymmenen vuosisadan takaa. 3700 vuotta\nsitten kiinalainen, epäilemättä jotenkuten huomattava henkilö, jo\nistahti kylpyammeeseen ja antoi veden tehdä työtään. Eikä liene ollut\nmitään yhteistä kansaa sekään, jonka asuinsijoilta likaviemäri kaksi ja\npuolituhatta vuotta takaperin kuljetti kohisten kaikkea poishylättyä...\n\nNykyaikaisen terveysliikkeen näyttely oli etupäässä taulukoita ja\nkuvia. Mahtavia numeroita: maaliskuusta 1952 saman vuoden lokakuuhun\noli hävitetty 74.650.000 tonnia vuosisatojen törkyä, roskia ja likaa,\nviemäreitä oli avattu ja puhdistettu viisi kertaa Jangtsen pituus ja\n1.400.000 kaivoa oli perkattu ja kaivettu. 130 miljoonaa rottaa ja\n39 miljardia kärpästä oli tapettu. Tässä työssä käytettyjä, hyvin\nmonenlaisia välineitä oli nähtävänä. Irtaallaan juoksentelevia koiria\nja kissoja ei enää ollut. Mutta oli kunniakirjoja, joita kärpäsettömät\nja syöpäläisettömät perheet saivat seinälleen...\n\nEurooppalaiset ihmiset, jotka tunsivat myös vanhan Kiinan elämän ja\nolosuhteet, ovat todistaneet, että uuden Kiinan saavutuksille tällä\nalalla ja niin lyhyessä ajassa, ei löydy vertaa maailmanhistoriassa.\nIsänmaallinen terveystaistelu ei ole pysähtynyt vain kaupunkeihin, vaan\nkulkenut kuin kulovalkea kautta maan, yli syrjäisimpienkin kylien.\nKärpäsiä ja sääskiä ei tosiaankaan näkynyt meidän reittimme varrella.\n\nJa sitten seisoimme uudenaikaisten sodankäyntivälineitten edessä.\nPieniä laskuvarjoja ja pahvikoteloita, erikoislaatuisia teräs-\nja kalkkisäiliöitä, hapraita ja helposti hajoavia, ja melkoisen\nkookkaita, lokeroihin jakautuvia peltipommeja, jotkut vääntyneitä\nja kuhmuisia, sellaisella sytyttimellä varustettuja, joka hajoitti\nne määräkorkeudella. Lasipurkeissa oli säilöttyinä monenlaatuisia\nhyönteisiä, kärpäsiä, kirppuja ja täitä, joiden sanottiin tulleen alas\ntaivaalta näissä kaikenkaltaisissa säiliöissä ja pommeissa. Nämä pienet\neläimet olivat puolestaan kantaneet vielä pienempiä, erilaatuisten\ntautien itiöitä: ruttojen, koleran, punataudin, lavantaudin. Tautien\nkuljettajina oli käytetty myöskin höyheniä, rottia, sammakoita,\nsimpukoita ja kaloja. Taivaasta oli satanut myöskin eläimille ja\nviljelyskasveille tarkoitettuja tuhon ja turmion tuojia...\n\nSeinällä riippui neljän sotavangin kuvat, jotka olivat tienneet\nkertoa tästä sodankäynnistä ja osallistuneet siihen. Oli kuvia\nhenkilöistä, jotka oli lähetetty tutkimaan uusien aseitten vaikutusta\nja tehoa ja tulleet vangituiksi. Sitten oli kuvia kansainvälisestä\ntutkimuskomissiosta, joka myöskin oli yrittänyt perehtyä tämän\nsodankäynnin laatuun, pitäen etupäässä silmällä sitä seikkaa, että\noliko moista sotaa yleensä olemassakaan. Lopuksi nähtiin paljon kuvia\npuolustuksesta, torjuntatoimenpiteistä.\n\nLasipurkissa näki tämän uudenlaatuisen sodan uhrin aivot,\nnyrkinkokoiset ja rumat. Aivoja runnelleen tulehduksen laatu kuuletti\nolevan lääketieteelle toistaiseksi tuntematon.\n\nSanottiin, että amerikkalaiset olivat harjoittaneet tällaista sotaa\nPohjois-Koreaa ja Kiinaa vastaan.\n\nTunsi seisovansa ymmällä ja ihmeissään näiden vääntyneiden\npeltipommien, kääpiöaivojen ja muiden näyttelyesineitten edessä.\nIhmiskuntahan oli kauan taistellut tauteja vastaan ja pyrkinyt\nvoittamaan ne. Ei voinut mielellään kuvitella valkokauhtanaisia\ntiedemiehiä hoivaamassa ja kasvattamassa valtavaa laumaa\nkaikenlaatuisia tautien itiöitä, että ne olisivat mahdollisimman\nelinvoimaisia kylvettäväksi taivaansinestä alas maanpinnalle...\n\nMutta ajatukseen tottui pian ja huomasi, että voi, voipa hyvinkin!\nSillä ihmisen ominaisuudet ovat hyvin venyvää laatua, varsinkin silloin\nkun hän sotii ja taistelee. Ei voi ennustaa mitä hän tekee tahi\ntekemättä jättää. Voi siis olla, että amerikkalainen on harjoitellut\nturvautuakseen tautien voimiin tahi on sitten niin, että kiinalainen\nvalehtelee. Hän sai tuolla tavalla isänmaalliseen terveystaisteluunsa\nvauhtia ja voimaa ja voi samalla edullisesti herjata vihamiestään...\n\nNiin on sanottukin.\n\nNäyttelyssä oli nähtävänä kansainvälisen tutkimuskomission selonteko\ntutkimuksistaan bakteriologisesta sodankäynnistä Koreassa ja Kiinassa\nenglannin- ja venäjänkielisenä. Se peloitti raamattumaisella\npaksuudellaan — nykykiinalainen ei näytä muuten säästävän painomustetta\nyrittäessään saada asioitaan tunnetuksi — mutta lueskelin myöhemmin\ntämän selonteon yhteenvedon ja kolmattakymmenen amerikkalaisiin\nilmavoimiin kuuluneen vangin todistukset, jotka oli saatu hyvin\nuskottavan näköisiksi tarkoilla henkilötiedoilla, valokuvilla ja\nkäsialanäytteillä. He olivat olleet luutnantteja, kapteeneja ja\neverstejä ja he kertoivat tietonsa tautienlevityssodankäynnistä.\nUseimmat heistä sanoivat samalla, etteivät olleet koskaan pitäneet\nainakaan tämän laatuisesta sodasta ja vielä vähemmän nyt,\nmuistellessaan...\n\nKaiken kaikkiaan nähty näyttely ja painotuotteiden lukemisen\nmelkoinen vaiva tekee hyvin taipuvaiseksi uskomaan, että niin sanottu\nbakteriologinen sota Koreassa ja Kiinan alueella on tapahtunut\ntosiasia. Moinen valhe kaikkine yksityiskohtineen olisi ollut liian\nvaltava, mahdoton punottavaksi.\n\nKirjoitusten mukaan ajatus ja aloite bakteerisodan käyntiin,\nnäkymättömien pienien olentojen ottaminen liittolaisiksi ja sotilaiksi\narmeijaan, on japanilaisten. He näkivät siinä tehokkaan elintilan\nraivaajan, yllättävän aseen maailmanvaltiusunelmissaan. He käyttivät\nsitä jo pienessä mittakaavassa kiinalaisia vastaan. Japanin kukistuttua\nheidän välineensä ja asian tutkiskeluun syventyneet tiedemiehet\njoutuivat amerikkalaisten haltuun. Nämä kehittelivät ja kokeilivat\nedelleen ajatusta uuden tyylin sodankäynnistä, mahdollisesta mahtavasta\ntulevaisuuden aseesta...\n\nSitten tuli Korean sota ja vuoden 1951 lopulla amerikkalaiset —\n\nPitäisikö pysähtyä ajattelemaan kuinka kaikkialla\nkansanvaltaisuudellaan kerskuvassa maailmassa valta, voima ja tiedot\ntällaisissa asioissa ovat vain hyvin harvojen käsissä? Ovatkohan\nbakteerisota ja uudet, voimaltaan satumaiset, salamyhkäiset pommit vain\npieniä asioita ihmiskunnalle?\n\nNiin, jotkut amerikkalaiset katsoivat, että aika oli kypsä laajempiin\nkokeiluihin, väljän taivaan alla, todellisissa taisteluolosuhteissa.\nSen parempaa tilaisuutta ei tulisi. Näyttämö oli kaukana ja sen\nasukkaat vierasta rotua, ikäänkuin toiseen maailmaan kuuluvia...\n\nEräille eversteille näytettiin jo Amerikan mantereella alue kojeita,\njoilla bakteerisodan tehoa kokeiltiin. Sanottiin, että vihollisella oli\nsamansuuntainen ase ja se voi käyttää sitä. Oli kokeiltava ja oltava\nvalmiina. Ehkäpä aseen yllätysluontoisuus toisi voiton ja kaivatun\nrauhan...\n\nTämä uusi sodankäyntitapa oli syvin sotasalaisuus. Siitä saivat tietää\nvain ne, jotka joutuivat uusien aseitten kanssa tekemisiin ja vain\nniin paljon kun oli tarpeellista. He eivät saisi puhua asiasta edes\nkeskenään. Useat kertovat bakteerien levittämisen tuntuneen hyvin\nilkeältä, mutta sotilaan ensimmäinen hyvehän on tottelevaisuus...\n\nNiin alkoivat uudet sotilaat, näkymättömät ja kavalat, vaelluksensa\nPohjois-Koreaan ja Kiinan raja-alueille. Niitä kylvettiin alas\nerityisissä kylvölaitteissa ja monenlaisissa säiliöissä ja pommeissa.\nKirppu hyppäsi ja täi ryömi ja kantoi monia uhkeita ja uljaita,\nvääjäämättömiä ratsumiehiä. Monenlaatuisten tautien siemeniä yritettiin\nsaada monella muotoa asutuskeskuksiin, teille ja teiden varsiin, jokiin\nja vesisäiliöihin. Niiden oli määrä lopettaa viholliselta halut työhön\nja taisteluun...\n\nKiinalaiset eivät esitä mitään tilastoja tappioista, joita tämä sota\nheille ja Korealle aiheutti. He sanovat sen olevan sotasalaisuuden.\nHe vain myöntävät, että tappioita oli ja että heille koitui\nbakteerisodasta paljon huolta ja vaivaa.\n\nLueskellessaan tästä uudenaikaisesta sodankäynnistä, joka aluksi tuntuu\nniin kauhistavalta, alkaa ajatukseen tottua. Ja kas, jopa tuntuu siltä,\nettä tämän tapainen sota, luonnon omien tuhoavien voimien käyttäminen,\ntautien ovela valjastaminen tekemään työtä, on miellyttävämpää kuin tuo\nvanha, iänikuinen, jossa rumasti ja tökerösti miten sattuu silvotaan\nihmisruumiita teräaseilla, pyssyillä ja pommeilla. Turhaan tätä uutta\nsodankäyntimuotoa salailee ja häpeilee...\n\nSitäpaitsi kuulettaa siltä, että pommi on jo kehitetty mahdottomaksi\nvoimassaan, yli kohtuuden. Ei oikein mielellään ajattele, että\nihmiskunnan kohtalo riippuu siitä mitä tapahtuu jonkun ympyröihinsä\nsyventyneen tiedemiehen aivoissa. Hänhän voi rakennuttaa minkälaisen\npommin tahansa ja ojentaa sen pöljän sotamiehen käteen, että kokeilepa\ntuota... Ja kuulettaa olevan mahdollista, että kaikki elämä maapallolta\nloppuu yhdessä säväyksessä, kaikki elämänhome karisee sen pinnalta\nja se jää kiertämään rataansa kylmänä, autiona ja elottomana, kuun\nkaltaisena. Tahi planeettamme hajoaa kokonaan avaruuteen ihmiskunnan\nviimeisenä polttouhrina jumaloilleen...\n\nSanotaan, että ihmisessä piilee itsensätuhoamisen viettejä ja haluja.\nBakteerisota ja ne uudenaikaiset, salamyhkäiset pommit panevat\nuskomaan, että niin on tosiaankin asianlaita.\n\nJohn Donnen sanat soinnahtavat tänään todemmilta kuin milloinkaan:\n\n»Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua sillä minä kuulun\nihmiskuntaan. Äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot\nsoivat: ne soivat sinulle.»\n\n\n\n\nPALUU\n\n\nOn varhainen aamu ja aurinko on matalalla. On viileätä ja ilma sinertää\nja punertaa ja tuo ylen elävästi mieleen suomalaiset kesäaamut, pitkien\npoutien jälkeen, kun kaukaisten metsäpalojen savu leijuu ja laskeutuu.\nTäällä se on hienoa maanpölyä, gobilaista, pekingiläistä pölyä.\n\nAutontorvi törähtää reippaasti ja viimeisetkin lyhyesti nukutun unen\nrippeet karisevat silmistä. Poliisi levittää syltäänsä, kulta kimmeltää\nTienanmen palatsiportilla ja silkkilyhdyt pollottavat komeina. Kohoaa\nmatalampaakin, harmaata savimajaa, ojentuu kiinalaista kujaa ja vielä\nkerran housujalkainen nainen taapertaa, tuollainen, jonka jalat mennyt\nja menevä aika oli pusertanut muulinkavioiksi...\n\nVieressä istuvan kiinalaistyön, Kou Chuenin, oli helppo arvata\najatukseni.\n\n— Viimeisen kerran, hän sanoi, — viimeisen kerran Pekingissä...\n\nNiin, tuollaiset maisemat ja nämä ihmiset tulivat jäämään minulta\nikuisiksi ajoiksi. Silmiini ei sattuisi enää koskaan mitään\ntuollaista...\n\nLentokentän odotushuoneessa saimme tietenkin vihreätä teetä, jonka\nhaaleasta viattomuudesta olin oppinut pitämään. Maistelin sitä\nmuistaen, että viimeistä kertaa nautin jotakin Kiinan kamaralla...\n\nKukat kouraan, viimeiset Kiinassa kasvaneet, ja sainpa vielä kokea\nsenkin miten kiinantyttö kapsahtaa kaulaan. Taputusta, huutoa ja\nhymyä ja sitten lensimme. Teräs ja öljy työskenteli ja Peking häipyi\naltamme. Menneen ajan palatsien ja temppeleitten katot kimmelsivät\nkullankarvaisina ja savimuurit ja matalat majat hohtivat omalla\ntavallaan.\n\nMielensilmällä näin yhä laajemmasti Kiinan monen väristä maata, mustaa,\nkeltaista, punaista ja sinistä, valtavan laajasti monenlaista maata,\nsileää jos koleaakin, kasvavaa. Sitä halkoivat mahtavat, oikukkaat\nvirrat, voimiltaan jumalien kaltaiset, elämää ja tuhoa tuovat. Nykyinen\nkiinalainen aikoi tehdä niille mitä tahtoi, alistaa ja sivistää ne,\nlopullisesti ja kertakaikkiaan. Työ kiehui vesirakennustyömailla...\n\nJos talonpoika työskentelikin vielä yksinäisenä ja avuttoman\nnäköisenä tilkkusellaan, uusi omistusasia yllyttäjänään, niin se on\noleva ohimenevää ja väliaikaista. Voimaa ei uho vain vesipuhveli.\nKaikenlaiset koneet ja kojeet ovat myöskin näyttäneet mahtinsa Kiinan\ntalonpojalle. Koneet kylvävät ja korjaavat, tekevät mitä tahansa.\nTehtaita nousee ja tehtaat työskentelevät. Maisema ja maailma muuttuu\nja myöskin maanasukas muuttuu...\n\nKiinanmaassa tuoksahti joku merkillinen muuttumisen, uudistumisen\nja kasvamisen ihme. Se oli jotakin ainutlaatuista ja muukalainen ei\nhevillä saane siitä täyttä käsitystä. Aavisteli, että kiinalaiset itse\nällistelivät muuttuvaa maataan ja muuttuvaa elämäänsä ja kutsuivat\nsiitä syystä ihmisiä maapallon toiselta puolelta näkemään, mitä heille\ntapahtui...\n\nAjattelee mielellään, että kiinankansan elämä nykyisellään on kuin\npitkästä ja kovasta sairaudesta toipuneen ihmisen. Kaikki näyttää\nverekseltä, arvokkaalta ja ihmeelliseltä...\n\nLänsivuorten ääriviivat ja niiden tummassa vihreydessä Kiinanmuurin\nharmaa, vahva, kulmikas viiva. Tuo muurikin on tällä välin tullut\nnähdyksi aivan läheltä, maajalasta, käsistään. Sillä kohtaa oli maisema\nautiota ja tyhjää, erämaamaista. Sola ja maantie rikkoi muurin ja\nmuutamia muuleja taivalti tiellä taakat selässään. Muulinajajat olivat\nauringon paahtamia, jäntevän ja synkän näköisiä. Moinen matkue olisi\nvoinut vaeltaa jollakin toisellakin vuosisadalla, kauan sitten. Solan\ntoisella kupeella mainittava muuri kohosi melkein pystysuorina portaina\nylös vuorenrinnettä, mutta toisella puolella oli loivempaa. Porrastus\noli paikoin rappeutunutta ja rapautunutta ja myöskin kaidemuurin,\nrintavarustuksen, tiilet olivat murentuneet. Muurin seinämät olivat\noikein sileäksi hakattua kiveä ja toisenkin kerran ihmetteli työn\nvaltavuutta. Yli kaksituhatta kilometriä moista aitaa yli vuorimaan!\nSiinä on lihas liikahtanut! Kiinanmaassa on jo silloin täytynyt olla\nviljaa ja sen viljelijöitä...\n\nVartiotorniin puhalteli autiomaan tuuli. Siellä oli nuotioitten\nmustuttamia kiviä ja saviastioiden sirpaleita ja kaikenkaltaisilla\nkirjaimilla seinämiin raapusteltuja nimiä. Oli ajateltu, että tässä\nsuuremmassa ihmisjäljessä heidänkin pieni jälkensä on säilyvä...\n\nNuo hetket, istahtelut ja kiipeilyt »maailman suurimman jekkuilun»,\nniinkuin Aimo Kanerva sanoi, näyttämöllä voi aina muistaa vaikkapa\nniin sanottuina onnenhetkinä. Sillä ellei ihminen saa niitä jostakin\nolemattoman vähäisestä, niin ne jäävät tulematta...\n\nSinne se jää, harmaa nauha, valtava jekkuilu, vihreään vuoristoonsa\nja alkaa Gobin ruskea autius ja latteus. Kosketamme maata, oikeata\nautiomaata, Mongoliaa, lentoasemalla, jonka nimen olen unohtanut.\nKolea tuuli puhalsi, kotoinen, toisenmoinen kuin jossakin Kantonin\nauringon alla. Se tuuli tuopi pilviä pohjoisesta. Olemme pian niiden\nkeskellä kuin valkoisiin, kiiltäviin, silmiin ottaviin pumpuleihin\nkääriytyneinä. Ei näe mitään. Pimeyteen on jäävä Altai-vuorten ja\nBaikal-järven komeus. On yhtä vaipua unen helmoihin, ihmetellen\nälyä, joka on valmistanut tuntosarvet, joilla hapuillaan tie\ntuossa sakeudessa. Mutta vauhtiin se vaikutti. Puolitoista tuntia\nmyöhästyneinä laskeuduimme Irkutskiin, johon yövyimme.\n\nSeuraava päivä oli ihmeellisen pitkä. Valoa riitti, sillä aurinko\nkulki mukanamme ja saimme lahjaksi tunteja. Mutta ylitettävänä olikin\nSiperian lakeus ja Ural. Maankosketuksista piirtyi jälleen jostakin\nsyystä mieleen Novosibirsk. Siellä syntyi tunnelma, että maanvahvuutta\nriittää yllinkyllin kaikkiin suuntiin. Tarjoilijattaren rinnat\ntörröttivät pieninä torneina ja hän kaatoi hymyillen lasiin kirkasta\nvotkaa ja joku vanhus, pitkä ja hoikka ja partainen ja toppatakkinen\nlymyili ilmassa päriseviä lentokoneita asemahuoneen räystään alle ja\npuiston puiden katveeseen. Epäilemättä hän oli joskus kokenut, että\nniiltä ei ole odotettavissa mitään hyvää antia...\n\nLivahdettiin monen ukkospilven sivuitse ja sitten häämöittivät ja\nkimmelsivät Kremlin tornit. Oltiin naapurissa, kivenheiton päässä kotoa.\n\nMutta taaksepäin, Kiinanmuurille, tuntui olevan matkaa, lentävällekin.\n\n\n\n"]