[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzfwqfPcaNMjGEinNnsRfqFZuACF1kfIMfdvU8fTSOnM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},378,"Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja Suomen kaartin retkestä Konstantinopolin muurien edustalle vuosina 1877-1878","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"378-n-n-vaapeli-lemminkaisen-paivakirja-suomen-kaartin-retkesta-konstantinopolin-muurien-edustalle-vuosina-1877-1878","378__N._N.__Vääpeli_Lemminkäisen_päiväkirja_Suomen_kaartin_retkestä_Konstantinopolin_muurien_edustalle_vuosina_1877-1878","muistelmat",[12],"sota",[],"fi",1899,39102,269436,false,25069,[21],"Russo-Turkish War, 1877-1878",[23,24,25],"Biographies","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja\" by Anonymous is a historical account written in the late 19th century. The narrative revolves around the experiences of the Finnish Guard during the war in the Balkans from 1877 to 1878, detailing the journey of the soldiers and their encounters. The book likely centers on the life of a soldier, providing insights into both the camaraderie and the harsh realities faced during wartime.  The beginning of the daybook introduces the reader to the context of the war, describing the turbulent situation in the Balkans with rising tensions against Ottoman rule. It presents a blend of military mobilization and personal stories, leading into the main character’s departure from Finland to join the frontline. As the soldiers prepare for their journey, we witness their thoughts, emotions, and societal connections back home, setting the stage for the unfolding challenges and experiences as they confront the reality of war in foreign lands. The text captures the essence of military life and the sacrifices made, as well as the spirit of camaraderie among the troops. (This is an automatically generated summary.)",[],391,"Omakohtainen sotapäiväkirja kuvaa Suomen kaartin retkeä Turkin sotaan vuosina 1877–1878. Teos kertoo sotilaan kokemuksista, arjesta ja marssivaiheista Balkanilla aina Konstantinopolin porteille saakka, keskittyen erityisesti kolmannen komppanian vaiheisiin.","'Vääpeli Lemminkäisen päiväkirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 378. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄÄPELI LEMMINKÄISEN PÄIVÄKIRJA\n\nSuomen kaartin retkestä Konstantinopolin muurien edustalle\nvuosina 1877-1878\n\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, kustantaja.\nHelsingin Sentraalikirjapaino, 1899.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\n    \"Jotakin ehkä tietäisin,\n    Olinhan siinä minäkin.\"\n\n             Vänrikki Stool.\n\nKunnioitettavat lukijat.\n\nSeuraava päiväkirja tarjoo lukijoillensa muutamia tietoja Suomen\nkaartin matkustuspaikoilta, viime itämaisen sodan aikana, ja sen\ntoiminnoista siellä, niin myös kaikenlaisia hupaisia tapahtumia,\npäiväkäskyjä ja seikkailuja.\n\nKertomus on varmoista lähteistä, sen verran kuin sitä yksityisellä\nsoturilla on tilaisuutta nähdä ja taitoa käsittää. Huomautan myös\narvoisille lukijoille, että tässä parhaasta päästä puhutaan ainoastaan\nkolmannesta komppaniasta, syystä että kertoja koko sota-ajan oli\nmainitun komppanian rivissä, eikä siis voinut tarkoin seurata toisten\nkomppanioin liikkeitä, koska sodassa hyvin usein yhdenkin pataljonan\nkomppaniat toimivat eri paikoilla ja toisinaan eri tavallakin.\nLuonnollista on, että suuria erilaisuuksia siinä ei voi olla,\njonkatähden tämä kertomus jotenkin kuvailee tapahtumia toisissakin\nkomppanioissa. -- Kertomus ei ole mitään vakinaista kirjakieltä, onhan\nvaan semmoista suoranaista soturin juttua, jonkatähden yhdyn tuohon\ntunnettuun ja virvoittavaan lauseparteen: \"Vaikka voimia puuttuu, on\ntahto kuitenkin kiitettävä.\"\n\n\n\n\nPÄIVÄKIRJA.\n\n\nJokainen muistan vielä ne hirmuiset rettelöt ja kapinat, joista syttyi\n1877-1878 vuosien sota Balkanin niemimaalla, kun nuo pienet\nruhtinaskunnat Herzegovina, Bosnia, Montenegro, Servia ja Bulgaria\nolivat nousneet kapinan, vapauttaaksensa itseänsä Turkkilaisten\njärjettömän sorron ja väkivallan alta. -- Turkkilaiset olivat\nvoittaneet servialaiset ja sekä tulella että miekalla hävittäneet koko\nseutuja Bulgariassa autioiksi. Silloin Venäjä pakotti Turkin\nrauhasovintoon Servian kanssa ja suostutti kaikki Euroopan vallat\nyhteiseen neuvotteluun, miten nuot alinomaiset sortamiset sekä niistä\nsyntyvät kapinat ja verenvuodatukset Turkinmaalla saataisiin\nestetyiksi.\n\nValtain lähettiläät laittoivat yhteisen ehdotuksen Europan yhteisen\nperäänkatsannon alle asetettavista parannussäännöistä, jonka he\nesittivät Turkille, mutta tämä kielsi jyrkästi, luottaen Englannin\nsilminnähtävään häilyväisyyteen. Koko asia siis nyt olisi rauvennut\nmitättömäksi ja kristittyin tila jäänyt Jumala tiesi kuinka kauaksi\naikaa vielä parantamatta. Muut vallat tyytyivät sultaanin tyhjiin\nlupauksiin eivätkä tahtoneet ankarampiin pakoituskeinoihin ryhtyä.\n\nVenäjän Keisari Aleksander II:nen teki toisin. -- Samalla aikaa myös\nosa Venäjän armeijasta laitettiin sotakuntoon ja lähetettiin\nBessarabian Turkin rajalle. Hänen Majesteettinsa matkusti armeijan\nluokse, piti joukkojen katselmuksen Kischinev'issä Huhtikuun 23:na\npäivänä 1877 ja ilmoitti heille sodan olevan tarjona. \"Vastenmielisesti\nlähetän teidät sotaan, lausui hän; minun on vaikea vuodattaa teidän\nvertanne, joka on minulle kallis, siksi olen viivytellyt sotaa niin\nkauan kuin mahdollista, mutta kun nyt Venäjän kunnia on vaarassa, olen\nvarma että me kaikki viimeiseen mieheen sitä puolustamme. Jumala olkoon\nkanssanne!\"\n\nSeuraavana päivänä menivät Venäjän armeijat kolmessa joukossa rajan\nyli.\n\nElokuun lopulla lähti Pietarista koko Venäjän kaarti, 35,000 miestä\nvalittua väkeä.\n\nSuomen kaartipataljoonakin sai tervetulleen käskyn lähteä sotaan\nVenäjän kaartin kanssa.\n\nElokuun 3:na päivänä julistettiin Suomen kaartille, Keisarin lähettämä\nsähkösanoma, jossa käskettiin pataljonan valmistautua sotakuntoon.\nSamana päivänä vietimme Keisarinnan korkeata nimipäivää, jonka johdosta\nmeillä oli jumalanpalvelus pataljonan kirkossa. Tultua kirkosta\nkasarmin pihalle ja asetuttua riveihin tuli pataljonan komentaja\nvapaaherra Ramsay ja lausui: \"toivokaamme onnea Keisarinna Marialle\nhänen korkean nimipäivänsä johdosta, hurraa!\"\n\nInnokkaat hurrahuudot kaikuivat riveistä; soittokunta soitti\nkeisarihymnin.\n\n\"Toiseksi,\" vapaaherra Ramsay lausui, \"on minun ilmoitettava teille\nettä Keisari on armossa tahtonut määrätä Suomen kaartinpataljonan\nvalmistautua sotakuntoon, mitä pikemmin sitä parempi.\" Kaikkialla,\nvoimakkailla hurrahuudoilla tervehdimme tätä soturille tervetullutta,\niloista käskyä. Kasarmin avonaiset akkunatkin ilmestyivät hurraavia\nsotureita täyteen ja myrskyn tapainen hurraaminen kesti kauvan aikaa,\npäälliköiden lähdettyäkin. Jokainen soturi tunsi pyhän velvollisuuden\ntunnon käydä miehuudella puolustamaan kristinuskoa ja muinaista\nesi-isäimme voittamaa sotakunniaa.\n\nElokuun 3:nen päivän jälestä ruvettiin kaartin pataljonassa tehokkaisin\ntoimiin. Hevosia ostettiin ja kuormastoa varustettiin, sotamiesten\npestaajia (värvääjiä) lähetettiin useammalle taholle Pohjanmaalle,\nHameeseen, Savoon ja Karjalaan. Virtanaan tulvasi miehiä joka taholta.\n\nOltuani Hämeessä 4 päivää toin sieltä mukanani 20 vahvaa miestä.\nSamalla sanoin jäähyväiset vanhalle äidilleni ja tuttavilleni, jotka\nkyynelsilmin puristivat kättäni, ajatellen että ehkä viimeisen kerran\nnäkisimme toisiamme. Sydämellisesti liikutettuna lupasin palata\njälleen, jos Jumala niin sallisi, käytyäni ensin Konstantinopolissa.\n\nHarjoitus alkoi: opetettiin käännöksiä, marssia, kivärin opastusta ja\nampumista, kaikki rauhanaikaiset \"seremonit\" jäivät teettämättä.\n\nKoko Elokuun kesti ahkeraan nuorten sotamiesten opetusta ja kuormaston\nvarustamista.\n\nSyyskuun 3:na päivänä valmistivat Helsingin kaupungin asukkaat meille\njäähyväis-päivällisen. Kaartin uuteen maneesiin oli asetettu pitkiä\npöytärivejä ruokineen ja herkkuineen, viinaa, punssia ja oluttynnyriä\noli ladottu jalaksille ja peitetty viheriäisillä seppeleillä, niistä\njoka mies sai laskea mielinmäärin ja katsoa lasin pohjaan soturille\nsiihen aikaan käytettyyn tapaan. Pidettiin siellä kauniita puheitakin,\nkeisarille, isänmaalle ja soturien oikeasta tarkoituksesta. Soittokunta\nsoitti koko atria-ajan ja hurrahuudot kaikuivat ehtimiseen, kunnes\nvihdoin juhla lopetettiin ja menimme jokainen tavallansa kasarmiin\nlevolle.\n\nOn syyskuun 6:s päivä.\n\nSuomen kaartipataljonan kasarmissa on tavallista vilkkaampi liike, jo\nvarhain aamulla käy jommoinenkin huuto ja hälinä. Ratsuja satuloitaan\nja kuormahevosia valjastetaan täydennettyjen kuormien eteen, kaikki\ntodistaa matkaanlähtöä. Miehistö on vielä asuinhuoneissaan täydennellen\nlaukkujaan (rensselejään) sekä hääräten yhtä ja toista. Laukkuihin\npannaan ensin kaikki \"ruunun tavara\", sitten katsellaan, eiköhän tuonne\nvielä mahtuisi jotain muuta, niinkuin esimerkiksi \"Tasku-Matti\" (ja\n\"sakuskaa\", syötävää), joka on kaikille matkustaville suotuisa\nmatkatoveri ja erittäin soturille sotaan lähtiessä, kauaksi rakkaasta\nisänmaastaan.\n\nSen jälestä tarkastetaan kivärit, vedetään hanat ylös jonkun kerran ja\nlaukaistaan tyhjiltään, jutellen keskenään: \"kuinkahan monta\nTurkkilaista minä tuolla tapan, koskahan ensi kerran punapäitä nähdään,\nja kyllä nyt Turkkilaiset selkäänsä saavat, koska sinne suomalaisiakin\nviedään\" j.n.e.\n\nKello 6 aamulla huudettiin pukeumaan ja tulemaan valmiina etukäytävään,\njossa Vääpeli jakoi miehet plutoniin, osastoihin ja ruotuihin sekä sen\njälestä vei valmiina kasarmin pihalle. Upserit tulevat, tervehtivät\nmiehiään ja toivottavat onnea matkalle. Kun kaikki olivat kokoontuneet\nkasarmin pihalle, mentiin kasarmitorille ja asetuttiin komppanioin\nneliö-kolonnaan. Samalla aikaa oli sinne myös kokoutunut väkeä oikein\ntungokseen, siinä oli soturien vaimoja, morsiamia, tuttavia ja muita\nuteliaita. -- Naispuolisille tuttaville tämä hetki näytti olleen\njotenkin katkera, kun ajattelivat eroa armaistansa, kukaties iki\npitkiksi päiviksi.\n\nSen jälestä kun komppaniat olivat asettuneet paikoilleen tuli\npataljonamme pappi, pastori Rancken ja asettui lipun juurelle, jolloin\nkomentaja komensi: kypärit rukousasentoon, lakit päästä; ensin\nveisattiin virsi: Linnan' luja on Jumal' taivast' j.n.e., jonka jälestä\npastori piti sydäntä liikuttavan rukous- ja hyvästijättö-saarnan, jota\nhartaudella jokainen kuunteli. Rukouksen lopetettua lähdettiin\nmarssimaan kaupungin läpi, ensin Fabianin- sitte Esplanadin- ja viimein\nMikonkatua rautatien torille. Raikkaat hurrahuudot riemahtivat vähän\nväliä kolonnasta sen marssiessa kaupungin läpi ja miekat sekä painetit\nvälähtelivät kauniisti aamu-auringon ihanassa valossa. Kansa, jota on\nakkunoissa ja kahden puolen katuja, heiluttelee nenäliinojaan ja mitä\nkullakin sattuu käsillä olemaan, sotureille jäähyväisiksi.\n\nTultuamme rautatien torille oli sekin väkeä täpötäynnä. Venäläisiä\nsoturia soittokuntineen oli myös saattoväen joukossa, hurraten ja\nsoittaen hekin lähtemisemme kunniaksi. Teaterein soittokunnat myöskin\nolivat meidän lähtöämme läsnäolollaan kunnioittamassa, soittaen\nkauniita lähtömarssia.\n\nMiehistön jaettua vaunu-osastoihin, tuli aika astua vaunuihin.\nOtettuamme viimeiset jäähyväiset, astuimme niinkutsuttuihin\n\"härkävaunuihin\". -- Pilli viheltää, juna lähtee liikkeelle, kansa\nhuutaa liehuttaen lakkejaan ja nenäliinojaan: eläköön Keisari, eläköön\nSuomen kaarti ja onnea heille sodassa. Mekin puolestamme hurrasimme\n\"härkävaunuissa\" aikalailla, heiluttaen lakkejamme valkoisine\npäällystöineen, ovien raoista ja ilmarei'istä. -- Juna kiihoittaa\nkulkuaan eteenpäin ja näin poistumme armaasta isänmaastamme\ntietämättömiksi ajoiksi.\n\nEdellämainitun päivän ehtoolla k:lo 6 saavuimme Viipuriin, jossa\nkaupunkilaiset meitä kestitsivät mainion suurilla piirakoilla;\ntarjottiin myös silli, pullo olutta ja pieni mytty sikaria mieheen.\nMainittu piirakka kesti monella soturilla aina Etelä-Venäjälle, sekä\nsikareista kuulin vielä Tonavalla lausuttavan: Huomenna poltan\nviimeisen Viipurin-sikarini.\n\nAstuessamme junaan takaisin toivottivat Viipurilaiset meille onnea\nmatkalle huutaen hurraata junan hiljalleen lähtiessä asemahuoneen\netusillan äärestä. Osanotto näkyi olleen erittäin sydämellinen.\n\nSyyskuun 7:nä päivänä saavuimme Pietariin, jossa meidät majoitettiin\nKirassierien manesiin. Pietarissa saimme vielä kohdata viimeisiä\ntuttaviamme, jotka kohtelivat meitä sangen hyvästi ja ystävällisesti.\nTäällä ollessamme luki vääpeli erään hyväntahtoisen maamiehemme jalon\nja pontevan hyvästijättö kirjeen (se oli oikeastaan aivottu Helsingissä\nluettavaksi, ennen lähtöä, vaan ei keritty); se kuuluu seuraavasti:\n\n\"Sotilaat! Veljet!\n\n\"Käsky on tullut, aika joutunut jättääksemme se maa, joka meidän on\nnähnyt syntyvän, ja lähteäksemme Venäjän vallan suuren voiman kanssa\nsotimaan mahomettilaisia, Turkkilaisia vastaan, jotka ovat sortaneet\nmeidän osaveljiämme kristillisessä uskossa.\n\n\"Koska kaikkivaltias on suonut että meidän isänmaa on yhdistetty\nVenäjän valtakuntaan, ja tällä vallalla on tuo korkea tehtävä suojella\nBalkanin niemen ja yleensä Itämaan kristittyjä väärän profetan\nMahometin vimmatun lahkokunnan kiukulta, niin tuntekaamme mekin pyhäksi\nvelvollisuudeksemme ja katsokaamme suurimmaksi kunniaksemme olla\nrakkaan kotimaamme edustajina ja uhrina, jonka meidän kansamme tuopi\nomasta lihastansa ja verestänsä, ollaksensa avulias tuon korkian\ntehtävän täytäntöön ja osallinen sen voiton kunniaan, joka niin\nkallista tehtävää on aikanansa välttämättömästi seuraava. Johonkin\nmäärään vastataksemme niin korkeaan tarkoitukseen kuin nyt sanottu on,\nvaaditaan meiltä itseltämmekin suuria uhrauksia. Mitä rakkahinta ja\nkallihinta ihmisellä on, se täytyy meidän jättää ja lähteä\ntietämättömiä kohtaloita kohden. Matkamme on pitkä ja vaivaloinen.\nMeillä on oleva monenlaista kärsittävänä, nälkää, janoa, kipua, vilua,\nkuumuutta, sodan kamppauksia, veren vuodatuksia, vihollisen raakuutta\nja lepokammio vieraalla maalla kaukana kodistamme. Sanalla sanottu: me\nkastetaan tulikasteella. Mutta kuin tiedämme lähtemisemme painavan\ntarkoituksen, niin kernaasti jätämmekin Jumalan haltuun vaimot ja\nlapset, vanhemmat ja sukulaiset, ystävät, kansalaiset ja isänmaan ja\nlähdemme, velvollisuudellemme kuuliaisina, vanhurskaita tuomioita\ntäyttämään. Kaikessa tässä on meidän järkähtämättömänä turvanamme\nJumala, sotajoukkojen Haltia ja Herra, johon uskaltaen kaikki voitamme\nja jonka tykö myös kotimaahan jääneitten omaistemme ja kansalaistemme\nrukoukset meidän edestämme nousevat, sekä myös on meillä\nlohdutuksenamme se tieto, että isänmaa ei unhota niitä, jotka meidän\nkaatumisemme kautta kadottavat isän, puolison, vanhan päivän turvan,\nrakastetun, ja että, jos Herra on sen hyväksi nähnyt ett'emme\npalajaisi, on muistomme siunattu ja sen kautta myös se paikka, jossa\nleposian saatuamme saamme levätä. Jos taas joku palajaa kotimaahansa\nvaatteet kuluneina, jäsenet katkottuina tahi lävitse ammuttuina, niin\ntämä, joka hänessä näkyy, ei muuta ole kuin oikian sotilassielun\nnäkyväisiä kaunistuksia.\n\n\"Sotilaat, veljet! Rukoilkaamme Jumalaa ett'emme millään velttoudella\nkadottaisi sitä kunniaa, jonka urholliset esi-isämme ovat Suomen\nsotajoukolle hankkineet, kuin he entis-aikoina taistelivat Pommerissa,\nBreitenfeldissä, Würzburgissa, Lech'in virralla, Lyzenissä, Narvassa,\nPuolassa, Pultavassa, Isossakyrössä, Lappeenrannalla, Porrassalmella,\nSiikajoella, Revonlahdella, Lapualla, Oravaisissa, ja kuka osaakaan\nluetella kaikki ne paikat, jossa he voittivat ikuisia seppeleitä,\nvaikka heillä oli vaivojakin kärsittävänä, palelivat, näkivät nälkää ja\nvoittivat myöskin.\n\n\"Esi-isäimme hautakummut puhuvat nyt meille ja koko kansallemme.\nOttakaamme siitä mielen vahvistusta, miehuutta ja rohkeutta!\n\n\"Muistakaamme että velvollisuuttamme tehdessämme todella saamme Jumalan\nsuojelusta, sillä velvollisuuden tekeminen on hänen otollinen\npalveluksensa. Hän antakoon meille turvan vaaroissa, voiton\nsotatantereella ja armon kuolemahetkellä. Hän aina pitäkäämme\nsydämmessämme ja itsemme Hänen vanhurskautensa aseina, niin kaikki\nmenestyy.\"\n\nSyyskuun 8:na päivänä kello 12 päivällä lähdimme Kyrassierien manesista\nmarssimaan Varssovan rautatien-asemahuoneelle. Täälläkin katselivat\nuteliaina Pietarin asukkaat muukalaisia veljiään, jotka voitolle tahi\nkuololle vihittyinä olivat lähdössä puolustamaan kristinuskon, oman\nmaan ja kunnian pyhää asiaa. Kello 2 j.pp. astuimme junaan, ja jätimme\ntuon Pietarin suuren jättiläiskaupungin kaikkine kauneuksineen\ntaaksemme. Junamme piirsi eteenpäin hyvällä vauhdilla.\n\nSyyskuun 9:nen päivän aamulla pysähdyttiin muutamaksi tunniksi\nDünaburg'in kaupunkiin, jossa meitä kestittiin tuolla maukkaalla\ntuoreella kaalikeitolla.\n\nSyyskuun 10:nen päivän aamulla saavuimme Vilnan kaupunkiin, jossa\narvoisien porvarien puolesta oli meille laitettu pulska\npuolipäivällinen, jonka ohessa myös tarjottiin viinaa ja teetä. Muun\nlystin päälle piti Vilnan kenraali-kuvernööri meille venäjän-kielisen\nreiman puheen, tietysti jutellen asian tärkeästä merkityksestä, jonka\ntoimeen-panemiseksi mekin olimme liikkeelle lähetetyt. Neljän tunnin\nkukuttua jatkoimme matkaamme samaan suuntaan, kunnes tulimme\nMartinshantschin pysäyspaikalle, jossa seisahduimme noin pariksi\ntunniksi. Tästä läksimme tietysti eteenpäin, siksi että saavuimme\nBjelostockin kaupunkiin kello 10 j.pp. Täällä saimme väliaikaiseksi\nasunnoksemme erään tykkiväen kasarmin.\n\nSyyskuun 11 päivänä vietimme edellämainitussa kaupungissa\njuhlallisesti jumalanpalveluksineen, jalomielisen hallitsijamme\nkeisari Aleksander II:sen nimipäivää. Täällä oli myös maamme\nkenraalikuvernöri kreivi Adlerberg meitä tervehtimässä. Hän esitteli\njumalanpalveluksen päätettyä puheessansa eläköön-maljan sekä keisarille\nettä isänmaallemme, johon me vastasimme raikkailla hurrahuudoilla ja\nsoittokunta soitti keisarihymnin, ja isänmaamme maljan esiteltyä\n\"Maamme\". Sen jälestä ryyppäsimme h. ylh. tarjooman viinaryypyn. Ei\nh. ylh. myöskään unohtanut onnen ja menestyksen toivottamista meille\nsuureen ja vaikeaan edesottamiseemme. Hän käsitti sangen hyvin, kuinka\nläheisessä yhteydessä me olimme maamme ja kansalaistemme suhteen.\n\nKaupungista ei ole mitään erittäin mainittavaa, paitsi että kauniit\njuutalaisneidet vetivät puoleensa meidän poikain tarkkaa\nhuomaavaisuutta.\n\nSyyskuun 12 päivän ehtoolla lähdimme Bjelostock'ista ja jatkoimme\nmatkaamme eteenpäin, poiketen Kovel'in pysäyspaikkaan, jossa myös\nsaimme ruokaa. Tästä matkustimme aina eteenpäin monen tuntemattoman\npaikan ohitse.\n\nSyyskuun 13 päivänä saavuimme Schmerinkon pysäyspaikalle.\nTänne tuli myös keisarilta sähkösanoma, vastaukseksi siihen\nonnittelu-sähkösanomaan, jonka pataljonamme päällikkö lähetti\nkeisarille Bjelostock'ista hänen korkian nimipäivänsä johdosta.\nKeisarin sähkösanoma oli seuraava:\n\n  \"Ilmoittakaa minun sydämelliset kiitokseni kunniakkaalle Suomen\n  kaartille. Minä olen varma siitä, että tämä pataljona tässä,\n  niinkuin edellisissäkin sodissa, kaunistaa lippunsa suurimmalla\n  kunnialla.\n\n                                                    Aleksander.\"\n\nSyyskuun 14 päivänä poikkesimme Raschdjelnajan pysäyspaikkaan, josta,\nhiukan aikaa levättyämme, jatkoimme matkaamme ja saavuimme\nehtoopäivällä Benderyn kaupunkiin. Tämä paikka on meille tuttu\nmenneistä melskeistä, tuon kuuluisan, urhean Ruotsin kuninkaan Kaarle\nXII:n retkistä. Kaupungilla on omituinen asemansa korkeiden\nhietaylänköin keskellä, varustettu vahvalla linnalla, jonka muurien\neditse juoksee Dnjester virta.\n\nSyyskuun 15 päivänä saavuimme tuohon Etelä-Venäjän suureen\nmaakauppa-kaupunkiin Kischinev'iin. Tänne pysähdyimme useammiksi\npäiviksi, joten me määrättiin asentopaikkaan (bivakiin) kaupungin\nlähellä oleville ylängöille, sinne pystytimme kangastelttamme, joissa\nasuimme; kaupungissa kävimme ainoastaan \"vieraissa\". Täällä saimme\nmyöskin halvalla hinnalla nauttia oikein mielinmäärin jaloja\nEtelä-Europan hedelmiä; erittäin merkittäviä olivat nuot makuisat\nviinirypäleet ja arbusit, ne maksoivat: viinirypäleet 2-3 kopeekkaa\nnaula ja ihmisenpään kokoinen arbusi 5-8 kopekkaan kappale. Niitähän\nsitä sitte syötiin, että olimme vähällä \"terveytemme menettää\".\nEhtoisilla oli hyvin hauskaa kuunnella, kuinka kaupungin monta sataa\nkoiraa haukkuivat omituisella tavallaan, melkein vuorotellen.\n\nSyyskuun 18 päivänä vietimme täällä pataljonamme vuosijuhlaa. Tätä\njuhlaa viettäessämme emme myös unohtaneet sitä, jolta kaikkinainen hyvä\nanto tulee, nimittäin taivaan Herraa, jolle kannoimme hartaalla,\nyksinkertaisella sydämellä nöyrät kiitoksemme. Tänä juhlallisena\nhetkenä muistui taas jokaisen sotilaan rinnassa muistot pataljonamme\nmuodostumisesta, jonka edistäminen oli meillekin tärkeä tehtävä nyt\nalotetulla sotaretkellämme erittäin, sillä sotaretki juuri onkin\notollinen aika, jolloin sopii edistää ja saattaa kunniaan sekä\nmaineesen joku erityinen pataljoona eli joukko ja samalla se kansa,\njonka pojat sen lippua urhollisesti seuraavat.\n\nKischinev'issä viivyimme saman kuun 1:seen päivään.\n\nSyyskuun 21:nä päivänä k:lo 1. j.pp. läksimme marssimaan\nleiripaikastamme rautatien asemahuoneelle, jossa saimme odottaa koko\nehtopäivän ja vielä osan yötäkin, nojaillen ja istuskellen lähellä\nasemahuoneen rakennuksia. -- Siinä vartoessani kuuvalon näöllä\nkirjoitin minäkin erään kirjeen hirren päällä, joka ajelehti lähellä\ntavarahuonetta, lähettääkseni Suomeen.\n\nTästä läksimme rientämään eteenpäin klo 9 j.pp., kunnes 22 päivä k:lo\n8 e.pp. saavuimme Korneschtiin, joka on muuan pysäyspaikka vielä\nVenäjän puolella; täällä viivyimme noin 6 tuntia, jolla ajalla\naterioitsimme, ja sen jälestä jatkoimme matkaamme eteenpäin.\nEhtoopäivällä pysähdyimme erääsen pysäyspaikkaan, joka oli Venäjän ja\nRumanian rajalla, nimeltä Ungheni, jossa kohtasimme ensikerran rumia\nTurkin baschibotsukeja sotavankeina, meidän pojat arvelivat: \"kyllä\nnuot ovat aika mörköjä\". Viivyttyämme tässä 40 minuuttia läksi juna\ntaas piirtämään eteenpäin. Junamme kulki Pruth virran ylitse k:lo 1/2 8\nj.pp., jolloin soittokunta soitti \"Porilaisten marssia\" ja\nhurraahuudot kaikuivat kaikista vaunuista. -- Tämä virta on rajana\nVenäjän ja Turkin välillä, nyt oli siis kaikki jäänyt, joka vielä olisi\nmuistuttanut mieleemme jotakin oman keisarikunnan muodosta. --\n\nMe olimme Rumaanian rajain sisällä ja saavuimme Jassy'n kaupunkiin\nehtoolla myöhään. Täällä asetuimme leiriin eräälle korkealle mäen\nrinteelle lähelle kaupunkia, jonne pystytimme telttamme, ja sen jälestä\npanimme levolle.\n\nSyyskuun 23 päivän aamulla k:lo 9 pidettiin jumalanpalvelus leirimme\nkentällä, sinisen ja kirkkaan taivaan alla. Ilman muita erityisiä\ntapauksia, käyskentelimme huviksemme pitkin Jassyn sementistä\nperustettuja katuja sekä kaupungin vierellä olevissa kauniissa\npuistoissa. Juutalaisia näkyi täällä olevan tavallista enemmän. Ajurit\n(isvossikat) olivat hyvin upeasti varustetut, kaksi hevosta edessä ja\npunaisella veralla päällystetyt istuimet ajopelissä (vaunuissa) ja\nniillä ajo näytti hyvin upealta, sentähden että siellä issikoilla ei\nollut numerotaulua näkyville asetettu, vaan luuli jonkun pöyhkeän\nhenkilön omistavan ne. -- Karhun-tanssittajia kävi leirissämme\nuseampia, niillä näytti täällä olevan vapaa liikuntolupa. Vetivätpä\nmeidänkin pojat vähä \"nallen kanssa käsikalikkaa\", se myöskin oli vähä\nomituista, kun ne nallen tanssittajat olivat melkein yhtä karvaista\n(partaisia) kuin nallekin, kumminkin mitä kasvoista näkyi; ne lauloivat\nniin kimakkaasti muutamia värssyn pätkiä venäläisen tanssitahdin\nmukaan, että meitäkin melkein hypitytti, sitä vähemmin \"Mesikämmentä\".\n-- -- Jassyn kaupunki on rakettu kauniiseen avaraan laaksoon ja\nmäenvieremään. Asujamet tuntuivat luonteeltaan olevan hyvänsuopia\nihmisiä.\n\nSyyskuun 26 päivän aamulla k:lo 6 lähdimme Jassysta. Rautatie kulki\nSereth virran ja sen lisäjokien yli. Monta kertaa juna pysähteli\nmonissa pysäyspaikoissa isot ajat.\n\nSyyskuun 27 päivän ehtoolla pysähdyttiin Brailov'an pysäyspaikkaan\nDonavan rannalla. Siinä oli hupainen katsella kuinka Donavalla\nkuleksivat sotalaivat antoivat merkkiä ja viittauksia toisilleen\nsähöllä, pilkko pimeässä syys-yössä. Muutaman tunnin tässä seisottuamme\njatkoimme taas matkaamme eteenpäin, kunnes Syyskuun 28 päivän aamulla\nk:lo 8 pysähdyimme vähäksi aikaa Ploesc'in kaupunkiin. Tästä jatkoimme\nmatkaamme eteenpäin ja saavuimme k:lo 1/2 12 e.pp. Bukarestiin\nRumanian pääkaupunkiin. Tässä seisottiin ehtoosen asti. Kaupunki näytti\nsuurelta ja kauniisti raketulta. Meidän ei sallittu mennä kaupunkiin,\nvaan täytyi oleskella siinä, missä juna pysäytettiin. Onneksi sattuivat\npysäyttämään sen erään suuren tehtaan kohdalle, jossa monia satoja\nneitosia työskenteli. Niiden tultua päivällis-levolle, eräälle\nkauniille kedolle lähelle sitä paikkaa, missä meidänkin junamme seisoi,\naljettiinpa tässä nyt tanssia oikein aika lailla, meidän pojilla kun\noli pillit ja pelit mukana. Puhetta ei ymmärretty, mutta tytöt\nhymyilivät niinkuin ainakin tanssissa. Ehtoolla lähdimme tästä\neteenpäin; kuljettuamme koko yön saavuimme Syyskuun 29 päivän aamulla\nk:lo 5 Fradeschdi'in pysäyspaikalle noin kuusi virstaa Giurgevon\nkaupungista Donavan rannalla vastapäätä Rustschuk'ia. Meillä on hyvä\nhevonen, sanoi joku joukosta, koska se aina vaan kiljuu ja puhkuen\nrientää eteenpäin. Mutta jopa se huusikin viimeisen kerran, sanoi\ntoinen, kun juna pysähtyi pysäyspaikan etusillan viereen. Näin päätimme\nmatkustuksemme nopeimmilla kulkuneuvoilla eli höyryveturilla.\n\nOlimmekin hiukan jo kangistuneet, kun istua kökötimme, paitsi muutamia\npieniä poikkeuksia, junassa 17 vuorokautta. -- Siellä väliin koetimme\nnukkuakin penkeille, vaan eihän niille kaikki mahtuneet. Siitä\nsovittiin \"pitkän tikun vedolla\", kenen oli vuoro mennä penkin alle.\nFradeschdin pysäyspaikalta marssimme vähän matkaa eräälle ylängölle,\notettuamme kaiken tavaramme junasta mukaamme. Täällä asetuimme leiriin\nja pystytimme telttamme, joissa sitten sopi oikoa kangistuneita\njäseniämme. Ilma oli sangen lämmin ja ihana sekä kaunis näköala\nDonavalle Giurgevoon ja Rustschukiin päin. Tässä kuulimme ensi kerran\ntykistön laukauksia oikein todellisuudessa, vaikka Krasnoje-Selossa\nolimme niitä paljon kuulleet leikkisodissa pamahuteltavan.\n\nSyyskuun 30 päivän aamulla k:lo 7 aloitimme tuon pitkän jalkamarssin,\njoka olikin mitä vaikeinta, kuin ajattelee sitä rasittavaa kuumuutta ja\nauringon paahdetta, joka näinä päivinä vaikeutti meidän kulkuamme.\nTäysi taakka seljässä kuin kamelilla, astuimme eteenpäin kärsien\nsanomatonta janoa, sillä matkamme kävi läpi summattomain\nmaissipeltojen, joissa monen virstan laajuudelta oli mahdoton saada\nvettä. Sitä paitsi oli tällainen marssiminen meille vielä outoa näin\nkuumassa ilman-alassa. Marssisuuntamme länttä kohden, pitkin Donavan\nrannikkoa, niin kaukana kuitenkin siitä, ett'emme virtaa nähneet. Yöksi\nsaavuimme Potineis nimiseen kylään, jossa lepäsimme yömme kylän\nläheisellä ahteella.\n\nLokakuun 1:sen päivän aamulla k:lo 6, sen jälkeen kuin rauhallinen uni\noli virvoittanut matkasta uupuneita voimiamme lähdimme marssimaan\npitkin ääretöintä maissipelto-tasankoa; 9 pitkää tuntia ilman vettä,\nkuljimme kärsien polttavaa janoa ja päivän paahtamista, kunnes\nehtoopäivällä saavuimme Brigabir nimiseen kylään. Täällä asetimme\ntelttamme kuntoon kylän vieritse juoksevan virran rannalle. Siinä\nsitten uimme ja haudoimme jalkojamme siksi kunnes ehtoolla paneusimme\nlevolle.\n\nLokakuun 2:sen päivän aamulla k:lo 6 jätettyämme yösijat, kävimme\nastumaan täksi päiväksi määrätyn matkamme päämaalia kohden, nimittäin\nSimnitzan kaupunkiin, jonne saavuimme k:lo 3 j.pp.\n\nTäällä asetimme telttamme eräälle Donavan ympäröimälle saarekkeelle.\nKas täällä nyt seisoimme mielet kiihkeinä tuon eteläpuolisen Europan\nkuningasvirran Donavan äyräillä. Entiset esi-isämme, nuot saksalaisilta\ntunnetut \"Hakkapelitat\" olivat tosin ennen ehtineet täällä täyttää\nmaljansa sen samealla vedellä, vaan nyt seurasi toinen joukko; heidän\nterässekaiset jälkeläisensä, yhtä uljaalla mielellä seuraten myös\nheidän esimerkkiänsä aikoen voittaa ja ansaita muukalaisten silmissä\nsaman puhtaan sotakunnian kuin heidän jo muinaisuuden muistoihin\nvaipuneissa Saksan sodissa. Silloin rangaisten paavilaisia; nyt\nmahometteja. Kummalliset äänet häiritsivät rauhallista yölepoamme,\nsillä Simnitzasta kuului lakkaamaton koirain haukunta ja varsin\ninnokkaat säveleet satojen kukkojen kurkuista. Plevnasta taas kuului\nankara tykkien jyske, jossa tuonen enkeli teroitti kamaloita\nkutsumuksiansa tuon mahtavan ja kovasti puolustetun Plevnan verihäihin.\nMukava kehtolaulu sotureille. Kaunis kuvaus kuutamossa, suloisena\nsyysehtoona.\n\nLokakuun 3:n päivän aamulla k:lo 8 jätimme tuon Donovan pikkusaaren\ntaaksemme ja lähdimme marssimaan Donavan yli vievän sillan luokse.\nSiinä saimme odottaa tuntikauden, ennenkuin tuli vuoromme yli mennä,\nsillä tykistö meni ensin, jonka suojelijana me kuljimme. Kun aloimme\nmarssia yli sillan, käski pataljoonan komentaja soittokunnan ja\nlaulajat etunenään; marssin aljettua alkoi soittokunta soittaa\nsuomalaisten marssia kolmikymmenen-vuotisessa sodassa. Sen lopetettua\nlauloivat laulajat saman \"Meill' Pohjola luminen on kotimaa j.n.e.\"\nNiin sitä sitten vuoroteltiin kunnes oli sillan yli päästy. Näin\nDonavan yli päästyämme Sistovan puoleiselle rannalle kaikuivat raikkaat\nhurraahuudot ja onnittelimme toisiamme senjohdosta, että olimme\nastuneet jalkamme vihollisemme maahan. Tässä myös pistimme painetit\nkivärien päihin, joita tähän saakka olimme tupessa kantaneet. Nyt\npoljimme jo sitä maata, jossa meidän kohtalomme oli ratkaistava.\n\nEräs Wieniläisen \"Presse\" lehden kirjeenvaihtaja, joka oli Sistovan\nsillalla katsellut Venäläisten joukkojen ylikulkua ja kuvailee eri\nkansalaisuuksia, mainitsee Suomen kaartista seuraavia ystävällisiä\nsanoja:\n\n\"Mutta kauniin näky oli kumminkin Suomalaiset. Suomalainen kaartin\ntarkk'ampujain pataljona kulki par'aikaa kaartin tykistön suojelijana.\nNämä miehet ovat neljä viikkoa olleet matkalla, mutta huolivatta tuosta\npitkästä marssista kulkivat he niin ripeästi, olivat niin iloisia, että\noikein tuntui iloiselta nähdä niitä. Upserit, useimmat ratsain,\npuhuivat kaikki saksaa. Rykmenttiä, joka tunnustaa protestanttista\noppia, seuraa pastori; etunenässä marssii soittokunta; ensimäisissä\nriveissä kulkevat laulajat ja sitten vasta rykmentti. Miehet eivät ole\nkookkaita, mutta hartevia ovat ne enemmästä päästä, parrattomia nuoria,\nvalkoverisiä miehiä, ystävällisin kasvoin, ymmärtäväisin katsein ja\nmiellyttävin kasvopiirtein, jommoista muutoin harvoin huomaa\nVenäläisissä. Heidän kielensä on tavattoman sointuvaa ja heidän\nlaulunsa harmonillista, melodiat vilkkaita, ei kumminkaan jonkinlaista\nsurumielisyyttä vailla. Rykmenttiä seuraa myös sen lääkäri tohtori\nWahlberg Helsingistä. Hän on kauvan aikaa ollut Wienin yliopistossa ja\nmuistelee niin suurella lemmellä siellä oloansa, että hän suuresti\nihastui tavatessaan täällä Wieniläisiä. Rykmentin päällikkönä on paroni\nRamsay, josta sotamiehensä pitävät paljon ja joka osaa heitä innostaa.\nHänen kutsumustansa noudattaen kuljin minäkin sillan yli. Kuin joukon\netupää astui sillalle, käski hän soittaa Kustaa Adolfin sotamarssia.\nTätä marssia soitetaan Pohjoismaissa vieläkin, ollen alkujaan niiltä\najoilta, jolloin Kustaa Adolfi ratsuväkineen voitti Lyzenin tappelun,\nja vielä tänäänkin tuo yksinkertainen, mutta ripeä marssi herättää\nsotamiehessä sotahalua ja iloista mieltä. Soiton vai'ettua alkoivat\nsotamiehet laulaa ja noin vuoroteltiin niin kauvan kuin marssia sillan\nyli kesti. Tuskin olivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, niin\nkaikui heiltä innokkaat hurraahuudot; he onnittelivat toisiansa ja\nupseereitansa ja läksivät ripeästi marssimaan -- Bulgarialaisen loan\nkautta. -- He marssivat ensin Gorny-Studeniin, jonne Preobrashenskin\nrykmentti nyt on tullut, ja sieltä taisteluun. En voinut poistaa\nitsestäni haikeata tunnetta, ottaissani jäähyväisiä upsereilta ja\njoukolta. Mieleeni johtuivat ne uhrit, joita sota nyt jo on vaatinut,\nja sääli minun oli kauniita, nuoria, terveitä miehiä, jotka ohitsemme\nkulkivat kuolemaa kohti.\"\n\nMarssittuamme pari tuntia jyrkkiä mäenrinteitä ja ahteita, saavuimme\nerään kylän lähelle nimeltä Tsarevo, johon eräälle mäen harjulle\npystytimme telttamme ja asetuimme asentopaikkaan (bivakiin).\n\nLokakuun 4 päivänä oli lepopäivä. Aamulla k:lo 8 pidettiin rukous\nasentopaikassamme, sen jälestä puhdistimme vaatteitamme ja hioimme\nmiekkojamme ja painettejamme. Olopaikkamme ohitse kulki maantie,\njota myöten yhtämittaa kulki milloin muonakuormia, milloin joku\nsotaväki-joukko, milloin taas sotavankeja muutaman kasakan saattamana.\nTällä mäellä oli myös viljalta käärmeitä ja kilpikonnia, jotka\nviimemainitut olivat meille varsin outoja, emme olleet niitä koskaan\nnähneet. Ne muilopäät tulivat välistä teltteihimme ja kurkistelivat\nmeitä oudoksuen kovan kuorensa alta. Jos häntä vähänkin hätyytit, oli\nse kyllä sukkela vetämään päänsä ja häntänsä piiloon kovan kuorensa\nalle ja oli olevinaan kuollut.\n\nLokakuun 5:n päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin.\nMarssittuamme ahkeraan kello 3 asti j.pp. saavuimme Gorny-Studen'in\nkylään, jossa siihen aikaan oli \"pääkortteri\". Keisari seurueineen,\nratsastaen majesteetillisesti, tuli meitä kylän raitilla vastaan.\nIloisin ja lempein katsein tervehti hän meitä ja toivotti\ntervetulleiksi sotatantereelle, johonka me vastasimme raikkailla,\ninnokkailla hurraa huudoilla, niin että kylän kunnaat kaikuivat\nhuutojemme vastaukseksi. -- Hänen Majesteettinsä käski pataljonan\nkomentajan kutsua laulukunnan etunenään, jossa hän itsekin ratsasti.\nSuomalaisten laulujen kaikuessa marssimme kylän läpi, Keisarin\nsaattamana, sen lähellä olevalle niitylle, johon saimme\nasentopaikkamme. Täällä myös tapasimme prikatiimme kuuluvat toiset\ntarkk'ampujapataljoonat.\n\nHe olivat meidän tulostamme hyvin mielissään ja kestitsivät meitä\nlihalla ja tuoreella kaalikeitolla. He olivat täällä jo olleet\npuolitoista viikkoa ja rakentaneet sill'aikaa itselleen mukavat\nrisukojut. Sanoivatpa Keisarinkin käyneen niitä tarkastamassa ja\narvelleen että kyllä soturi pikaa itselleen majan hankkii, vaikka\nkuivalle kalliolle.\n\nLokakuun 6 päivän aamulla k:lo 8 pidettiin rukous leirissämme. Kello 11\ne.pp. piti Keisari katselmuksen meidän osastollemme, jossa oli muutamia\nrykmenttejä ja pataljonia yhdessä. Lopuksi toivotti hän meille onnea\nsodan kohtaloissa. Innokkaat hurraahuudot kaikuivat loppumattomasti.\nSen jälestä lähdimme kolonissa hiljalleen marssimaan eteenpäin. Vettä\nsatoi ankarasti, että tulimme varsin läpimärjiksi, tässä nyt sitte sopi\nitsekunkin ajatella onnensa tulevia kohtaloita. Yöksi saavuimme erään\npienen virran rannalle, johon heti pystytimme telttamme koettaen saada\nniistä edes vähänkin suojaa; sepä niistä olikin, mutta maa oli allamme\nmärkä ja vetinen kuin rahkasuo.\n\nLokakuun 7 päivän aamulla k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Vettä\nsatoi vaan yhtä mittaa. Tiet olivat tulleet kovin kehnoiksi, äskeisten\nsateiden tähden; ne kun muutenkin olivat pehmoisia savi- ja multamaita,\neivätkä olleetkaan mitään vasituisia teitä, vaan sotaväen sotkemia\noiko- ja kiertopolkuja. Ne olivat muuttuneet täysiksi mutalammeiksi.\nLikaa oli, että joka askeleella vaipui puolipolveen; tällaisessa\nsuhteessa neljänkymmenen virstan marssi oli jotenkin työläs tehtävä,\ntäysi taakka seljässä. Koko päivän satoi vettä, vaatteemme tulivat ihan\nläpimärjiksi, ja monenpa saappaista ratkesi pohjat ja kura meni sinne\nvieraaksi, hieroen hirveästi marssivien soturien jalkoja. Uupuneina,\nehtoolla pilkkosenpimeällä saavuimme määrän päähän Borodinon kylään,\njonka kuraisella pellolla meidät pysäytettiin, ja tähän saimme ruveta\nväsyneinä, nälkäisinä yölevolle huokaamaan. Emme edes enää nähneet\nasettaa telttejämme kuntoon, joista kumminkin olisi ollut hiukan\nsuojaa, sillä pimeä oli kuin \"säkissä\". Sylen päähän ei tuntenut\nkumppaniaan, vaikka olisi kuinka hartaasti tirkistänyt. Siihen\nlaskeusimme sotalipun juurelle pitkäksemme; telttikaistaleet kiersimme\nympärillemme ja paneusimme nukkumaan hyvin lähelle toisiamme, että muka\nparemmin lämpeäisimme, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli kylmä\nilmakin. -- Eikä tätä kurjuutta taida sanoilla niin kertoa, eikä se\nsiitä paranekaan; eikä yksikään murhenäyttelijä osaa sitä niin kuvailla\nkuin se oikeastaan oli. Ajatelkaa, hyvät lukijani, että nälkäisenä,\nväsyneenä koko päivän huonoa tietä marssittuaan raskas taakka seljässä\nrankassa vesisateessa, saapua jollekin lokaiselle pellolle, ilman\nruokaa, ilman tulta, sen lisäksi vielä kaukana vieraalla maalia, sodan\nja muiden epäkohtain aikana. Omassa maassa tällaiset rasitukset\nolisivat jotenkin vähäpätöisiä. \"Vieraan leipä on aina kovempi\", sanoo\nsananlasku, mutta ihmisen tulee muistaa, että ei aina kukkain ja\nruusujen keskellä kävellä, ja ovathan suomalaiset ennenkin kovaa\nkokeneet, miksi me sitte nurisisimme.\n\nLokakuun 8:n päivän valjettua nousimme ylös, hampaamme löivät vilun\ntähden loukkua aika lailla. Savessa ja liassa olimme kauttaaltaan, ei\nollut kuivaa, ei liatonta paikkaa koko miehessä vaatteineen,\nvarustuksineen päivineen, olimmepa kuin kuralammesta nostetut. Kukapa\nolisi meitä tämän näköisenä suosinut. Tässä muistui oikein mieleemme\nmilloin pieni viinaryyppy olisi sotureille mukava, kun rauhan aikana\nhyvin usein tulee turhaan ottaneeksi \"Erkki-mummun sikurista\".\n[Niinkuin tiedämme, viina ensin lämmittää, vaan sitten viepi\nentisenkin lämmön ruumiista pois. Oikolukijan huomautus.]\n\nAamulla heti saimme käskyn muuttaa kylän toiselle puolen, jossa oli\nhiukan kuivempi kenttä. Sinne pystytimme telttamme ja rupesimme hiukan\nhuokaamaan, kunnes nousimme ylös ja koetimme hankkia puita nuotiotulia\nvarten. Suurella vaivalla löysimme vähän varpuja, että saimme edes\nkiehauttaa teevettä ruumiimme lämmikkeeksi. Koko tämänkin päivän satoi\nvettä, ei siis ollut aivan hupainen oltava. -- Koko päivän ja seuraavan\nyön lepäsimme samassa paikassa.\n\nLokakuun 9 päivän aamulla, juuri kuin olimme valmiit lähtemään\nasentopaikastamme, tuli Rumanian ruhtinas Kaarlo I tervehtimään meitä\nja meidän osastoomme kuuluvia toisia pataljonia. Sen jälestä lähdimme\nmarssimaan eteenpäin. Tiemme kulki taas samanlaisten veteläin\nmaissi-peltojen läpi kuin 7:nä päivänäkin. Se vaan eroitus, että loka\noli sitkeämpää, johon olimme vähällä kadottaa jo muutenkin kuluneet\nsaappaamme, vaikka olivat hihnoilla säärivarsiin kiinni nivottuina.\nSaavuimme sitte erääsen kylään, jonka nimi oli Raljevo. Tämä kylä oli\nkorkeiden mäkien rotkossa, joiden läpi kaitainen virta juosta liritti.\nMeidät asetettiin leiriin mainitun kylän länsipuolisille kunnaille.\nTänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle. Vaan mitäs ollakaan.\nEhtoolla tuli käsky että meidän komppanian piti lähtemän etuvartioksi\neräälle hyvin korkealle ylängölle vähän matkaa kylästä. Kapteenimme\nBremer asetti itse joka ainoan vahtipaikan ja neuvoi tarkasti, kuinka\nolisi meneteltävä, jos vihollinen tekisi päällekarkauksen. Pimeä oli\nkuin \"säkissä\", maata vastaan piti tirkistellä, jos hiukankin tahdoit\nnähdä eteenpäin. Täällä seisoimme koko yön rankassa vesisateessa,\ntäyttäen virkavelvollisuuksiamme. Nälkä tuppasi myöskin vieraaksi,\nravinto-aineita ei ollut mitään ja kuormastoa ei kuulunut eikä näkynyt.\n\nLokakuun 10 päivän aamulla saimme muuton etuvartiosta ja tulimme\ntakaisin leiriin. Vettä satoi vaan yhtämittaa oikein ripeästi, vesi ja\nloka tahtoivat tunkeutua teltteihimmekin vallan väkisin, joista muuten\noli hyvä suoja.\n\nLokakuun 11 päivän olimme vielä samassa paikassa. Ravinnoksemme\nsaimme nauttia keitettyä lampaan lihaa, ilman suolaa, ilman leipää,\nsillä näitä pää-ravintoaineita olimme peräti vailla. Lampaitakin\noli hankittava seuraavalla omituisella tavalla: lähetettiin näet\n12-miehisiä partiokuntia läheisiin kyliin, jonkun reiman aliupseerin\njohtamina, joiden oli määrä hankkia lampaita niin paljon kuin\ntarvittiin. Ne ottivat sitte lampaita kiini, missä vaan näkivät\nlammaslauman ja antoivat niistä hinnan omistajilleen, muistaakseni\nhopearuplan kustakin. Muulla kaupalla ei niitä ollut mahdollinen saada.\nBulgarian äijät koettivat vaan selittää: \"jos me myymme teille karjamme\nja Turkkilaiset sattuvat ryntäämään Plevnasta ulos ja tulevat tänne\",\n-- muka voittaen takaisin kylät haltuunsa -- \"sekä saavat tietää että\nolemme teitä lampaillamme ravinneet, niin olisi hirveä hirsipuu meidän\npoloisien osaksemme tuleva\". Tässä esiintyi vallan selvästi mitenkä\nOsman paschan ankara kurinpito tehokkaasti vaikutti Bulgarilaisiin,\nvaikka hän itse rehenteli Plevnassa.\n\nLokakuun 12 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin, pitkin eräitä\nvuorisolia. Aamupäivä oli sateinen, tiet olivat tulleet vetelöiksi,\nvaan ei se sentään näyttänyt ketään murehduttavan; pataljoonain ja\nrykmenttien laulukunnat olivat kutsutut etunenään ja laulaa\nhurittelivat iloisia laulujansa, niinkuin ei olisi ollut minkäänlaista\nvaikeutta. Ehtoopäivällä pääsimme määrämatkamme perille, saapuessamme\nJeni-Barkatschisi kylän luokse, jonne meidät asetettiin asentopaikkaan.\nSiihen heti pystytimme telttamme ja olimme taas niinkuin kotonamme.\nTäällä oli myös ensimäinen kysymys: mistä saadaan ruoka-aineita?\nLampaita hankittiin taas niinkuin ennenkin. Joka mies sai itse keittää\nosansa laukun kattilassa eli tehdä miten parhaaksi näki. Moni vähä\nkäristi osaansa nuotiotulella ja kalvoi sitä sitte puoli raakana ja\npeitti lopun mäkeen, josta Bulgarilaisten koirat olivat vikkelät sen\nkorjaamaan.\n\nLokakuun 13 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli taas isot\naikaa kaunis ja lämpöinen. Emmekä juuri muutenkaan voineet moittia\noloamme, kun saimme huoata pitkän ja vaivaloisen marssimisemme perästä,\njos vaan ei olisi puuttunut nuo kalliit tavarat, nim. leipä ja suola,\njoista Herran lahjoista koko täällä-olon ajan oli tavallinen puute.\nNiitä ei voitu hankkia ei kullalla eikä hopealla. Senpätähden meidän\npojat jälestäpäin nimittivätkin sen kylän \"Nälkäkylän\" nimellä, joka jo\nyksin onkin hyvä todistus asian tärkeydestä. Lihaa saimme kyllä\ntarpeenmukaisesti, jossa tilaisuudessa Bulgarilaisten ja Turkkilaisten\nlampaat saivat olla tervetulleita meidän nälkäisille vatsoillemme.\nSiinä paikassa luettiin meille päiväkäskyssä muun muassa seuraavaa: \"ja\npitää oltaman joka silmänräpäys valmiina ryntäämään esiin, jos tarve\nvaatii\". Sillä näet jos Osman pascha olisi tehnyt Plevnasta\nuloshyökkäyksen ja Mehemed-Ali paschan armeija olisi rynnännyt\ntoisaalta, niin olisimme joutuneet kahden tulen keskelle, senpätähden\nolimmekin aina valppaana varoillamme. Ympäristöt varustettiin vahvoilla\nvalleilla (retuuteilla) ja rintasuojilla, että tarpeen tullessa olisi\nollut huokeampi torjua heitä aivan lähelle tulemasta.\n\nLokakuun 14 päivän aamulla kello 7 määrättiin meidän komppania\netuvartiaketjun päävahdiksi, vähän matkan päähän asentopaikastamme.\nRatsuväen partiomiehet kävivät vakoilemassa Plevnaan ja Vid virralle\npäin, samalla tuoden viinirypäleitä kopilla ja pusseilla, millä\nkulloinkin sattui. Sitte he myivät niitä jalkamiehille ja saivat\nsenlaista turhan aikaista rahaa, josta emme me ensinkään olleet\nhyvillämme, kadehtien ratsumiesten etuoikeutta siinä tilaisuudessa.\n\nMitäs ollakaan, me pyysimme myös päälliköiltä luvan lähteä viinitarhaa\nvakoilemaan, johon saimmekin luvan. 6-8-miehisiä partiokuntia\nvarustettiin lähtemään matkalle, pussit selässä, kivärit ja varusteet\nmukana, torjuakseen Turkkilaisia, jos sattuisivat yhteen marjamaahan.\nViinitarha oli tästä pari virstaa Plevnaan päin, etuvartio-ketjun\netupuolella, joten siis partiokunnan johtajan oli aina hankittava\npäästölippu, kaikkein etuvartiain päälliköltä, jonka näytettyä\netuvartia-ketjun päästö-vartiasto päästi ketjun läpi. Sitte sai liikkua\nvapaasti, mutta piti sentään aina olla varoillaan, ett'ei joku\nTurkkilainen salaa maissipellosta hyökkäisi niskaan. Tavallisesti ne\nmarjamiehet aina söivät viinimarjoja vatsansa niin täyteen, että\npuhkumalla hiljalleen tallustelivat kotiin eli asentopaikkaan, oltuansa\nmarjareissulla useampia tuntia; sieltä myöskin oli aina määrä tuoda\npussissa marjoja kumppaneilleen tuliaisiksi. Näin siellä sitte käytiin\nvuorotellen. -- Minäkin menin kerta sinne erään samanlaisen\npartiokunnan johtajana, aikoen kerta oikein mielinmäärin syödä\nviinimarjoja. Saavuttuamme sinne oli siellä monta tynnyrinalaa laaja\nviinitarha, eräällä pienellä ylänteellä, maissipeltojen ympäröimänä.\nEnsin söimme vatsamme täyteen niin paljon kuin ikinä mahtui ja sitte\nrupesimme noukkimaan tuliaismarjoja kumppaneillemme. Oikeinpa oli\nsurkeata katsella, kuinka paljon meheviä viinirypäleitä oli tallattu\npeltoon, ja pitkällisten sateiden tähden oli myös niitä paljon\nhomehtunut. -- Kotiin pääsimme onnellisesti, pussit ja vatsanahat\npinkoitettuina viinimarjoilla, ettei enää moneen päivään viinimarjat\nmeille oikein maistaneet, ja sepä olikin hyvin luonnollista.\nKärsittyämme muutamia vatsan kivistyksiä olimme taas yhtä mukavat\nluonnonlapset kuin ennenkin.\n\nLokakuun 15 päivän aamulla kello 8 saimme muuton päävahdista ja tulimme\ntakaisin asentopaikkaan. Kello 12 päivällä pidettiin jumalanpalvelus\nasentopaikassamme, vaikka oli maanantai päivä; syystä että sunnuntain\nolimme palvelustoimessa.\n\nIlma oli tämänkin päivän kaunis ja lämmin.\n\nLokakuun 16 päivän aamulla kello 8 menimme taas etuvartioiksi samaan\npaikkaan kuin ennenkin. Kello 4 j.pp. käskettiin meidät muuttamaan\nylemmäksi, olimme nimittäin olleet laaksommassa tähän asti, eräälle\nkukkulalle siinä lähistössä. Sinne olivat sapöörit meille kaivaneet\nvahvoja valleja ja rintasuojia, joiden takana sitte istuskelimme pienen\nnuotiotulen ääressä, muistellen entisiä aikoja ja ajatellen nykyisiä\nkohtaloitamme.\n\nLokakuun 17 päivän aamulla kello 8 saimme muuton patterivahdista ja\ntulimme takaisin asentopaikkaan, joka oli sill'aikaa muutettu\nedellämainitun kylän eteläpuolelle (se oli ensin itäpuolella). Tänään\ntuli myös tieto lennätinsanomalla Kaukaasialaisten sotaveljiemme\nsuuresta ja loistavasta voitosta Kars'in linnat lähitienoolla, jonka\njohdosta pidettiin meidänkin asentopaikassamme jumalanpalvelus, jossa\nhartaat sydämelliset kiitokset nousivat Jumalalle, sotajoukkojen\nHerralle. Jumalanpalveluksen lopetettua luettiin julki mainittu\nsähkösanoma, joka oli näin kuuluva: \"Venäläiset aseet ovat saaneet\nloistavan voiton. Kaukaasialainen toimieleva osasto on korkean\npäällikkönsä, ylipäällikön, johdolla perin pohjin voittanut Muktar\nPaschan armeijan. Tappelu taisteltiin 16 virstaa Kars'in linnasta.\nVoitettu vihollinen haki pelastuksensa paolla; viisi tuhatta miestä ja\n6 tykkiä otettiin vangiksi tappelun ajalla. Vihollista takaa ajettaessa\nsaatiin vielä kiertämällä 3 divisiä ja 46 tykkiä ympäröityä, jotka\nantoivat aseensa pois ja vangittiin; 7 Paschaa oli vankien joukossa.\nMuktar'in onnistui itse paeta Kars'iin, vaan vihollisen armeijan\njäännökset ovat pois pakoitetut linnoituksista.\n\n\"Länsiarmeijalle ilmoittaissani tämän kaukaasialaisilta veljiltämme\nvoitetun loistavan voiton, olen myöskin siitä vakuutettu että he minun\nkanssani siinä näkevät uuden todistuksen, että Ylhäisin siunaa tätä\nmeidän oikeuden asiaamme.\n\n\"Venäläiset! Rumaanilaiset! Yhdistykäämme meidän yhteisen sotalippumme\nympärille; -- tämä lippu, joka on ihmisyyden rakkauden ja totuuden\nristi, on Jumalan avulla osoittava meille tien kunniaan ja voittoon.\n\n                                            Länsi-osaston päällikkö\n                                               Rumanian ruhtinas\n                                                  Kaarlo I:n.\"\n\nLokakuun 18 päivän aamulla kello 9 menimme taas etuvartioiksi samoihin\npattereihin, missä ennenkin olimme olleet. Yö 19 päivää vastaan oli\nkylmä, rankka vesisade rupesi valumaan alas pilvistä, juuri kuin minä\nnukuin maissiruokojen päällä vallihaudassa ja näin kaunista riemuisata\nunta, vaan samassa raskaat vesipisareet tippuivat suoraa kasvoilleni ja\nhäiritsivät tuon herttaisen uneni.\n\nLokakuun 19 päivän aamulla kello 7 saimme muuton etuvartio-ketjusta ja\ntulimme takaisin asentopaikkaan. Vähän aikaa oltuamme tässä tuli käsky\nettä kaikki rykmentit ja pataljoonat asetettaisiin täydelliseen\nrintamajärjestykseen kolonniin. Kenraali Gurkon sanottiin tulevan\ntunnin päästä pitämään pientä katselmusta ja niin hän tulikin.\nTultuansa meidän tarkk'ampuja-prikaatimme kohdalle tervehti hän meitä\nkaikkia yhteiseen, tavallisella, kauniisti kumisevalla paasoäänellään:\n\"hyvää päivää tarkk'ampujat!\" Sen jälestä kutsui hän kaikki prikatin\nupseerit rintaman etupuolelle ja lausui heille: \"Hyvät herrat! Niinkuin\ntiedätte, on H. M. Keisari määrännyt minut kaartinjoukkojen\nylipäälliköksi. Koko maailma odottaa nyt uteliaisuudella, mitä tämä\nloistava kaarti tulee vaikuttamaan, ja seuraavat meitä joka askeleella\ntäällä sodan kohtaloissa. Siis näyttäkäämme keisarille ja\nisänmaallemme, ett'emme ole turhaan näin loistavaa kaartin pukua ja\nnimeä kantaneet. Kun joudutte tappeluun vihollisen kanssa, niin olkaa\nhyvin tyynimieliset ja järjestys ei saa häiriytyä, enemmän kuin jos\nolisitte jossain rauhan-aikaisessa äksiisissä. Eikä saa antaa käskyä\nmiehistölle ampumaan, ennenkuin varmaan arvaa matkan pituuden ja että\nsinne jo hyvin saattaa osata.\" Lopuksi lausui hän: \"säästäkäätte\npatroneja sodassa ja korppuja bivakissa.\" Puheensa lopetettua antoi hän\nmerkin upseereille, että saivat poistua ja mennä kukin paikoillensa\nriveihin.\n\nSen jälestä lähestyi hän miehistön rivejä ja lausui heille: \"Minä\ntahdon näyttää muotoni joka sotamiehelle, että he tuntisivat minun.\"\nLähestyessään Suomalaisten rivejä lausui kenraali: \"Minä olen kuullut\nettä te suomalaiset olette aina olleet mainioita tarkk'ampujia ja\nampuatte lintujakin lennosta, niin ei se tule olemaan ihme, jos osaatte\nampua turkkilaisia, jotka ainoastaan kävelevät ja juoksevat. Siis ei\nmeillä tule tässä suuriakaan vaikeuksia.\" -- Puheensa lopetettua käski\nhän pataljoonamme komentajan vapaaherra Ramsay'n suomentamaan\nlauseensa. Tämän kaiken suomeksi kuultuamme, miehissä vastasimme:\n\"koetamme, teidän Ylhäisyytenne!\"\n\nLokakuun 20 päivänä oli komppanian äksisi kahden puolen päivää. Ilma\noli kaunis ja herttainen. Tänä päivänä ei tapahtunut mitään\nmainittavaa. Ruokatavara oli tavattoman kallista, esim. silli maksoi\nfrankin eli markan kappale, joita samanmoisia täällä Suomessa saadaan\n25 pennillä. \"Markitantti\" kuitenkin valitti kaupan käyvän huonosti ja\ntulevansa vahingolle.\n\nLokakuun 21 päivän aamulla menimme komppanian äksisiin, vaan vähän ajan\nperästä tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaan. Kello 1 j.pp.\npidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme. Samana päivänä tuli tänne\nmyös pystytetyksi kenttä-sähkösanoma-pylväät lankoineen. Siihen kuuluva\nkone vietiin erääseen taloon ja lyötiin seinään reijät, josta\npuetettiin sähkölangat läpi ja niin oli sahkölennätin-konttori valmis.\nKeto-posti-laatikko myöskin naulattiin kiini erään talon seinään ja\nsinne sai kaikki soturit panna kirjettä maksotta. Mekin panimme sinne\nkoko joukon lähestyäksemme omaisiamme rakkaassa isänmaassamme Suomessa.\n\nLokakuun 22 päivän aamulla kello 8 saimme käskyn mennä etuvartiain\npäävahdiksi. Puolen-päivän aikaan tuli käsky tulla takaisin\nasentopaikkaamme, sen jälestä saimme kuulla että tästä piti muutettaman\njonnekin toiseen paikkaan ja siitäpä tulimmekin hyville mielin, sillä\nikäväksihän se jo tahtookin pistää olla yhdessä leiripaikassa niin\nkauan, jonninjoutavata etuvartia-virkaa toimittaen. Sitä paitsi oli\ntässä paikassa melkein alituinen puute kaikista ruoka-aineista.\n\nLokakuun 23 päivä oli meille tuon kuuluisan tappelupäivän aatto. --\nAseita koeteltiin ja jaettiin muona- ja ampumavaroja. Se ilmoitettiin\nkursailematta, että huomenna on tapeltava ja ajettava turkkilaiset pois\neräästä kylästä; kylän nimeä ei muistaakseni sanottu emmekä me olleet\nsitä aivan uteliaat tiedustelemaankaan. Se oli vaan meistä hyvin\nhupaista kuulla, kun kapteenimme Bremer jutteli meille: \"kyllä me\nhuomenna pääsemme lihavampaan seutuun, kun ensin ajamme turkkilaiset\nsieltä pois\", ja arveli ettei se taida olla muuta kuin \"suurustyö\". Me\nkuvailimme itsellemme, mitenkä se oikein huomenna tulisi käymään. Joko\nvoitto tahi kuolo kunnian kentällä! Ja oudot tunteet valtasivat\nsydämemme. -- Iltaruoan alle saimme ryypyn viinaa ja puuroa söimme\npäälle. Ehtoolla käskettiin sammuttamaan kaikki nuotiotulet, ett'eivät\nvihollisen vakoojat saisi minkäänlaisia tietoja aikomuksistamme. Sitte\nistuskelimme nuotioilla, mitkä laulellen, mitkä jutellen keskenään.\nEräs sotamiehistä hyräili tuota tunnettua Fredman'in epistolaa, jossa\nmuun muassa sanotaan:\n\n    \"Kun nukkumaan kutsuvi tuonelan yö\n    Jo sinuakin kerran, et enää syö,\n    Suuhus et viinoja visko\" j.n.e.\n\nSitte kun kaikki kapineemme ja varusteemme oli täydessä reilassa,\npanimme vähäksi aikaa levolle.\n\nLokakuun 24 päivän aamulla varhain kello 1 kuului käsky: \"nouskaatte\nylös ja pukeutukaa varusteisiinne\". Muutamassa minuutissa olimme\nvalmiit ja seisoimme jokainen riveissä paikoillamme sotalipun juurella.\nPataljonamme komentaja vapaaherra Ramsay komensi: \"lakit päästä\" ja\npastori Rancken luki kauniin hartaan aamurukouksen, hiljaisessa yön\npimeydessä. Sen jälestä alkoi marssi. Marssiessa jutellaan keskenään:\n\"jos minä tänäpänä kaadun ja sinä jäät eloon, niin sano tuhansia\nterveisiä omaisilleni, jos sitte joskus Suomeen pääset\". \"Minulle pitää\ntänäpäivänä urhoollisuudesta tappelussa annettaman Yrjänän risti,\"\nsanoi eräs Gröndahl niminen sotamies. Hän olikin kylliksi urhea poika,\nmutta Turkkilaisen kuula, senkin vietävä, lävisti hänen rintansa\nennenkuin päivä oli puolillaankaan. Toiset laskevat leikkiä: \"lupaa\nminulle perintös; kyllä minä korjaan sinun morsiames, jos sinä kaadut\".\n\"Kun äiti tietäisi, missä poika tälläkin haavaa marssii,\" j.n.e.\n\nHiljaisessa pimeässä yössä marssittiin rivakkaasti eteenpäin,\nmaissipeltojen kautta kulkevaa mutkaista, luikertelevaa tietä, kunnes\npäivän koittaissa kello 4 aikaan aamulla saavuimme Vidvirran rannalle.\nHeti saimme käskyn kahlata virran yli. Vettä oli vähä polven\nyläpuolelle, jotenkin kylmänlaista. Kursailematta astuimme veteen,\nkapteenimme Bremer edellä. Virran yli kahlaus oli tehtävä sentähden\nett'ei vihollinen huomaisi meidän lähestymistämme. Toiseksi oli\nvihollinen puolestansa särkenyt sillat estääkseen päällekarkaajia\nvaikeuksitta etenemästä.\n\nPäästyämme virran yli ja marssittuamme siitä vähän sivulle pysäytettiin\nmeidät ja asetettiin kolonniin, jonka jälestä pidettiin vähäinen\nlevähdys (privalli). Oli kylmä hallayö, joka auringon nousun aikaan\nkylmeni kylmenemistään, ja oikeinpa tahtoi vilu tulla, kun päälliseksi\nolimme läpimärkinä entisestään. Päällystakit käärittiin kääreisin,\nkannettavaksi olalla, niinkuin tavallista on aina silloin kuin ei ole\nvallan talvi-ilma. -- Tällä ajalla myös haukkasimme vähän suurusta\neväspusseistamme, joissa tällä kertaa oli leipää moneksi päivää,\nliha-annos ja säilyjauhoja (konservia) keittoa varten.\n\nPäivän koittaissa annettiin käsky: \"Aseisin!\" Paikalla olimmekin\nvalmiit. Prikatimme komentaja kenrali Ellis I antaa käskyn: \"lakit\npäästä! lukekaa Isä meidän!\" Suomalaiset lukivat rukouksen\nsuomenkielellä, Venäläiset venäjänkielellä, mutta samalle Jumalalle,\njoka kaiken maailman Herra on. Rukouksen luettua komennettiin: \"lakit\npäähän\", \"eteenpäin mars!\" Samalla nousi aurinko veripunaisena Balkanin\nvuorten takaa, juuri kuin ennustaisi se meille veristä tappelupäivää.\n-- Se heijasti kirkkailla säteillään yli äärettömäin maissipeltojen ja\nheinikkojen. Sotajoukkoja näkyi joka haaralta marssivan eteenpäin.\nRatsuväki kiitää edellä nuolen nopeudella, vakoillakseen vihollisten\nasemia. Tykistö seuraa jalkaväkeä patterein kolonnissa, hevoset\nhirnuvat ja pärskyvät vetäessään raskaita tykkejä vetelähköjä\nmaissipeltoja myöten. Kirkkaan aamuauringon loistossa, tyynessä\nkaikuvassa ilmastossa, näyttää kaikki niin juhlalliselta kuin olisi\nijäisyyden viimeinen paraati. Jokaisen joukkokunnan kolonnat\nmarssivat täydellisessä järjestyksessä. Ison aikaa marssimme miehen\nmittaisten maissiruokojen keskellä, josta ei erottanut muuta kuin\nratsain-ajajat ja miesten painettien kärjet. Tuntikauden marssittuamme\nsaavuimme kyntämättömälle tasangolle noin tuhannen sylen päähän\ntappelutantereesta eli Gorny-Dubniak'in linnoituksesta, jolloin\npataljoonamme komentaja vapaaherra Ramsay antoi komannon: \"komppaniat\nkahteen linjaan, toinen ja kolmas etulinjaan!\" Tällä komannolla\npataljona erosi kolonnasta ja jatkoi marssiaan komppanioittain.\nKomppanianpäälliköt sitte antoivat komannon: \"puolikomppanioittain!\"\njolla komannolla tehdään senlainen liike, että ensi puoli komppaniaa\nmarssii edellä, toinen seuraa sitä noin 150 askeleen päässä.\n\nKenraali Gurko ratsastaa pitkin sotalinjaa, varsin tyyneen näköisenä,\ntervehtien joka osastoa. Tultuansa meidän kohdalle sanoi hän tuolla\nkauniilla kuuluvalla paaso-äänellään: \"Terve suomalaiset\" (Starova\nFinnii!) \"Terveyttä toivotamme teidän ylhäisyydellenne!\" oli vastaus.\nRatsuväen vakoilijat olivat jo ärsyttäneet Turkkilaisten etuvartiat\nampumaan ampumaojistaan, jotka olivat kivärinkantaman etäisyydellä\npäälinnoituksesta, sekä pienen kahakan perästä pakoittivat heidät\npakenemaan päälinnoitukseen. Eräs Kubalilainen kasakka tuli meitä\nvastaan, istuen ratsunsa seljässä horjuvana, vaaleana. Kumppaninsa\nhoiti hänenkin hevostansa. Miehen rinta oli lävistetty mainitussa\nkahakassa. Jo alkoivat kuulat vinkua meidänkin korvissamme, lentäen\naika surinalla sivutsemme ja päällitsemme. Joku sotamiehistämme sanoi:\n\"ei noi taida olla laita kärpäsiä, koska ne noin kovaa surisevat\".\n\nYhä riennetään kiivain askelein eteenpäin, kuulain surina kiihtyy\nkiihtymistään, milloin ottaen maahan-ponkkauksen (rikosetin) ja siitä\nuudestaan ilmaan, toisenlaisella säveleellä (nuotilla). (Ne vinkuvat\nrumemmin, jotka poukahduksilla lentävät). Nyt ei enää auttanut\nkävelyllä jatkaa matkaa eteenpäin, oli juostava kiivaasti upseerin\nmääräämä matka ja sitte heittäytyä vatsalleen maahan niin sukkelasti\nkuin pilvistä pudonnut, ett'ei koko ruumis olisi tauluna\nTurkkilaisille, sekä ampua kyynäspäitten nojasta, myöskin upseerin\nmääräämän tähtäinkorkeuden ja suunnan mukaan. Vaan näkyivät ne kuulat\nsittenkin ottavan, kun se niiksi oli. Eräskin sotamies oli jo\nvatsallaan maassa, lataillen kiväriään, mutta ennenkuin kerkisi\nlauasta, sattui eräs Turkkilaisten lähettämä kuula hänen vatsaansa.\nTiesi herra kuinkahan sinne löysikin, mutta kyllä mies vatsallaan oli\npää viholliseen päin, ruumis hiukan käänteissä oikealle, mukavamman\nampuma-asennon vuoksi. Niin me sen sitte päätimme, ettei se ollut\nmikään tavallinen suoras-laukaus, vaan poukahdusten tähden erehtynyt\nsemmoisille salateille.\n\nAnkara tykkituli oli myöskin alkanut. Tykistöstämme kuului vaan yhtä\nmittaa noita reimoja ilahuttavia komantosanoja: \"pervaja (ensimäinen)\nftaraja (toinen)!\" j.n.e. Samalla kohisivat ja paukkuivat kranaatit\nlentäessään ilmassa ja särkyessään Turkkilaisten varustuksia vasten.\nTurkkilaiset vastasivat näihin, ampuen varustuksistaan ja näyttivätkin\nosaavan hyvällä menestyksellä. Kaptenimme Bremer lausui, hyökäten\nkiivaasti eteenpäin ja me perässä: \"jota lähemmäksi pääsemme, sitä\nvähemmin he meihin osaavat.\" Aina kun joku osasto tahi joku mieskin\nryntäsi eteenpäin, satoi kuulia ja kranaatteja sitä hirveämmin. Melkein\njoka askel maksoi verta ja ihmisuhria. -- Turkkilaiset suojelivat\nitseään valliensa takana jotenkin hyvin, niin että vähä vaan näkyi\npunaista \"fetsiä\" eli patalakkia tupsuinensa. Kuulia satoi niinkuin\nrakeita. Joku meidän suomalaisista sanoi: \"kyllä maar noi Turkkilaiset\nmahtavat olla aika pöllöjä, kun kehtaavat ampua rehellisiä ihmisiä noin\nsikamaisesti vast'silmiä.\"\n\nNuori uljas vänrikkimme Welin huutaa: \"hitto kun saataisi lupa rynnätä\nlinnoitukseen heidän kimppuunsa, muuten ne pirut tappavat meidät joka\nmiehen; ne ampuvat niin sikamaisesti\". Nyt oli meilläkin jo lupa ampua,\nvaikk'ei tähän asti. Hyödytöntäpä se olisi ollutkin, ja sitä paitsi\ntarkasti noudatimme kenrali Gurkon antamia käskyjä, ett'ei turhaan\nammuskella, ennenkuin voisi oikein nähdä ja sattua. Vaan Turkkilaiset,\nne pojat ampuivat jo 2-3 virstan päästä, vähän huolien siitä mihin\nheidän kuulansa oikeastaan tapaisivat. Moni kuula, vaikka vaan aivan\ntähtäämatön, tappoi miehen niin että heilahti. Jota enemmän lähenimme\nvarustuksia sitä tiheämmin lennättivät Turkkilaiset kuuliansa\nvastaamme. Kumppaneistamme kaatui yksi ja toinen. Mikä kuoli paikalla,\nmikä taas jäi tantereelle kitumaan. Isoja aukkoja tulee riviimme, vaan\nsitä ei auta katsoa; \"eteenpäin pojat!\" kuuluu kapteenimme huuto.\nKomppaniamme upsereista haavoittui aliluutnantti Neovius, jolloin eräs\nsotamiehistämme sieppasi hänen parhaimmassa kuula-tuiskussa selkäänsä\nja kantoi väkevillä hartioillaan haavansitomus-paikalle. Pysähdytty oli\nja odotettiin päättävää käskyä rynnätä varustuksiin. Kapteenimme Bremer\nhuutaa tähystellen ympärilleen: \"missä kaikki minun tarkk'ampujani\novat, minä en enää näe niitä kun muutaman kymmenkunnan miestä.\"\nVastaus kuuluu sivultaan ja takaansa: \"Täällä ollaan herra kapteeni\".\n\"No\", jatkoi kapteenimme, \"kunhan on kymmenkunta hyvää rotevata\nSuomen poikaa, niin ryntäämme, kun se hetki tulee, tiheimpään\nturkkilaisjoukkoon\". Ensimäisinä miehinä nähdään myös kunnianarvoinen\növerstimme Sundman, johtaen ampumaketjun yleisiä liikkeitä, niinkuin\npataljonan nuoremman esiupserin tulee. Ampuen sotamiehen kivärillä ja\nkehoittaen miehiään sanoo hän: \"minä olen myös vanha tarkk'ampuja,\nannappas kiväris, niin minäkin tervehdän heitä\". Vasemmalla puolellamme\nryntäävät urhoollisesti Henkigranatierin ja Moskovan kaartin\nrykmenttien hyökkäyslinjat. Vapailla silmillä katsotaan kuoloa vast'\nsilmiä, vaikka joka viidennellä askeleella kumminkin sortuu joku aina\nriveistä, haavoittuen milloin mihinkin paikkaan. Kaikisten rumimmalta\nkuului silloin, kun joku kuula sattui vatsaan, se pläjähti niin\nilkeästi ja sitä paitsi antoi sen saaneelle hirveimpiä tuskia, mitä\nihminen ajatella taitaa. Erästä Moskovan rykmentin kaptenia sattui\nreiteen niin pahasti, että hän heti paikalle sortui maahan pitkäkseen.\nMutta niin kuin tuli ja leimaus kiepsahti hän istualleen ja alkoi sitoa\nnenäliinallaan verestä pulppuavaa haavaa reidessään. Istuen verisellä\nkentällä ja samalla huutaen miehilleen: \"Moskofskaja tsetverttaja rota\nfperjoot!\" (Moskovalaisten neljäs komppania eteenpäin!) Itse lähtee hän\nmyöskin eteenpäin ontuvalla jalallaan, miehensä seuraavat häntä\nvilpittömästi. Kehno olisi toki, joka ei seuraisi tuonlaista urhoa.\n\n    \"Iloisen hurran saakohon,\n    Ken sodass' uljas ollut on.\"\n\n                        Runeberg.\n\nEteenpäin hyökkäyksiä tehdään, milloin miltäkin puolen linnoitusta,\njolloin aina Turkkilaisten varustuksista hirveämmin rupeaa kuulia\nsatamaan, joihin taas ne joukkiot, jotka vatsallaan loikovat kentällä,\nvastaavat miehuullisesti. Tykistö pauhaa mahtavasti, komentavien\nkäskysanat, hyökkäävien kiljunta, haavoitettujen parkuminen ja\nkuolevien soturien viimeiset voivotukset sekaantuvat niihin. Taivas ja\nmaa peittyvät tomu- ja savupilviin. Tulenliekit salamoitsevat sieltä\nväliin ja yllämainitut säveleet yhtyvät siihen mahtavaan pasunaan,\njoka soi silloin kuin \"tuonelan enkeli niittää viljojaan\". -- Jälestä\npuolen päivän harveni vähän kiväri- ja tykkituli, juuri niinkuin\nukkosenilmalla sadekuurot hiljenevät väliin, sataakseen sitä ripeämmin\nseuraavasta pilvestä.\n\nMeikäläisten varaväet (reservit) alkoivat myös jo lähetä joukko joukon\nperään. Silloin taas Turkkilaisten kuulat tuiskunaan lensivät heitä\nvastaan, tehden isoja aukkoja heidän riveihinsä. Mutta se ei voinut\nestää heitä tulemasta eteenpäin.\n\nErästä meidän komppanian sotamiestä, nimeltä Hällfors, sattui kuula\ntällaisen kuulasateen aikana selkään ja vei siitä aika kaistaleen.\nHällfors huusi vaan meille: \"molotsii, kas se oli treffi!\" suomeksi:\n\"hyvä on, kyllä osaatte\". Erästä toisen komppanian sotamiestä, nimeltä\nPihlflyckt, sattui päähän iso kranaatin kaistale, jolloin hän sanoi\nlähimmäisille tovereilleen: \"sanokaa äidilleni paljon terveisiä jos\njoskus vielä Suomeen pääsette, ja sanokaa, että kranaatti tappoi\npoikansa.\" Samalla vaipui hän kuoleman uneen. -- Ehtoopäivällä kun taas\noli senlainen kuulatuiskun välihetki, niin eräs pahoin haavoitettu\nmeidän komppanian sotamies, joka oli hirveissä poltteissa haavainsa\ntähden eikä enää voinut itseänsä kääntää mihinkään päin, näkemään\ntappelun laatua, kysyi tovereiltaan: \"miten käy, voittaako meidän puoli\nvai häviääkö?\" \"Kyllä me voitolla ollaan\", vastaa kumppani. \"No, sitte\nminäkin voin rauhallisesti silmäni kiini painaa\", sanoo kuoleva ja\nmenehtyy horrostilaan.\n\nMoni pahoin haavoitettu kärsii sanomatointa tuskaa, mutta ei valita. --\nEräänkin muistan senlaisen sankarin meidän komppaniassa, joka oli läpi\nruumiin ammuttu ja eli sentään koko vuorokauden sen jälkeen, vaan\nvalituksen sanaa hänen ei kuultu sanovan. -- Vähä vähältä olimme\nsaapuneet hyvin lähelle Turkkilaisten varustuksia ja joissakuissa\npaikoissa olivat jo koettaneet hyökätä sisäänkin, mutta syöstiin\ntakaisin verissä päin. Kiihkeinä odoteltiin ratkaisevaa päätöstä. Oli\njo ehtoolla auringon laskun aika, kello taisi olla 1/2 8, kun äkkiä\nilmestyi Turkkilaisten vallille valkoinen lippu ja ampuminen taukosi\nvähemmälle. Kiljuen hurraata rientävät meikäläiset joka taholta\nvarustuksiin, pillit soi, rummut räikää (ne, jotka vielä eivät olleet\nkerinneet murskautua ja joiden kantajat vielä olivat hengissä). Mutta\nkuulia rupesikin taas lentämään ristiin rastiin ja käymään aika melske\nja mäikinä. Turkkilaiset eivät luulleet armoa saavansakaan, vai mikä\nheillä mahtoi olla tarkoitus? Mutta ampumaan rupesivat uudestaan; me\nmyös. Samalla hyökkäsi yksi osa Turkkilaisia ulos varustuksistansa\nkivärit kädessä ja toiset heistä ammuskelivat, ihan siltä kohtaa missä\nmeidän pataljonan 2:nen ja 3:s komppania seisoi. \"Nyt ne pirut tulevat\nihan suuhun,\" sanoi joku meidän sotamiehistä. Samalla antoi kapteenimme\nBremer käskyn: \"ampukaa niitä piruja, ei suinkaan niillä ole mitään\naselevon tarkoitusta, kun tuolla tavalla tulevat.\" Eipäs muuta\ntarvinnutkaan. Meidän pojat, nojaten erästä töyrästä vasten, ampuivat\ntarkkoja laukauksiaan 25-10 askeleen päästä! Joka kuula sattui.\nTurkkilaisia kaatui niinkuin \"heinää\". Muutamat olivat jo käsikähmässä,\ntaistellen hengestä ja verestä. Turkkilaiset tällä tuhmalla\nhyökkäyksellään saivat kärsiä hirveätä mieshäviötä. Päälliköt huutavat:\n\"älkää ampuko! kivärit jalalle!\" Välirauha, aselepo; ampuminen hälvenee\nhiljalleen. Tässä jälkikahakassa kaatui meidänkin komppaniasta vielä\nkaksi miestä. Turkkilaisten päällikkö Ahmed-Defik-pascha, erään\nvenäläisen atjutantin seuraamana marssii sinnepäin, missä me rähisimme\nTurkkilaisten kanssa, ja käskee heitä antamaan aseensa pois. -- Mutta\neipä ne pojat olleetkaan mitään \"hätähousuja\". Vähän aikaa juttelivat\nhe keskenään kiivaalla äänellä. Jonka jälestä yks ja toinen rupesi\nantamaan aseensa. Vaan toiset heistä löivät sen tantereesen tuhansiksi\nmurskaleiksi. Meikäläiset kokoontuvat jälelle jääneen turkkilais-joukon\nympärille katsellakseen heitä oikein \"silmistä silmiin\", Aseita myös\nvielä riisutaan; joka ei tahdo antaa asettaan pois, saa maistaa\npainetista. Turkkilaiset olivat ihmeteltävällä miehuudella puolustaneet\nitseänsä koko päivän. Hiki ja veri näkyi tippuvan monen kasvoista. Ne\nsanottiinkin olleen Turkin parasta sotaväkeä, jotka Osman pascha oli\nasettanut varjelemaan Sofiasta tulevaa muonatietä ja samalla\npuolustamaan Plevnan etulukkoa. Niistä saattoi ihan helposti sanoa:\n\"Kyllä te olette Turkin parhaita peikkoja.\" Sotavangeiksi otettiin\nkaikki jälellä olevat turkkilaiset, noin kolmatta tuhatta miestä, yksi\npascha ja muutamia muita upsereja. Viisituhatta sanotaan heitä olleen\nalkuansa, siis toiset puolet olivat saaneet surmansa tappelussa.\nRatsuväen ympäröittyä vangit, alkoivat nyt tarkastukset kussakin\njoukkiossa, että nähtäisiin, kuinka monta ja keitä kustakin joukosta\noli kaatunut ja haavoitettu. Meidän komppania kokoontui myös kolonnaan,\nkoko päivän oltuaan ampumaketjussa. Nyt tervehdeltiin toisiansa ja\nkyseltiin: \"vielähän sinäkin elät?\" j.n.e.\n\nKaptenimme Bremer seisoi kolonnan edessä ja sanoi: \"kylläpä komppania\nnäyttää vähältä! Vääpeli, lukekaa miehet ja tehkää uusi jako.\" Vääpeli\nlukee ja jakaa miehet uudestaan ja sen tehtyä ilmoittaa kaptenille että\nne ja ne ovat poissa. Kapteni arvelee: \"kyllä se oli aika leikki.\" Itse\nhänen päällystakissaan oli useampia reikiä, vaikka se oli ollut\nkääreessä olkapään ylitse; ja osasivatpa hänen nahkarukkasiinsakin,\nmutta ei yksikään kuula sattunut häneen itseensä. \"Onnella sotaa\nkäydään\" sanoo sananlasku. Miehistöllä oli vilkas keskustelu. Nyt\njutellaan yhtä ja toista päivän tapauksista. Joku sanoi: \"se piru oli\nvähällä tappaa minut, nyt vasta kaupanpäälliseksi; oikaisi äkkiä\nrevolverinsa päin rintaani aivan ääressäni, minä kolahutin häntä\nkivärillä niin että kyllä ukon kädestä revolveri heltisi; näetkös\ntuohon se sentään otti,\" näyttäen olkatilkkuansa, joka oli poikki\nammuttu.\n\nMuistaa myös tulee, että kolmannessa komppaniassa oli enemmän\nkaatuneita ja haavoitettuja, kun toisissa komppanioissa. Vaan kun\ntuhansista kivääreistä yht'aikaa lentää kuulia ja tykeistä kranaattia\nsiihen lisäksi, niin siinä ei ole paljon sattumatointa paikkaa. -- On\npilkko pimeä ja kylmä syyskuun ehtoo, ainoastaan turkkilaisten\npalaneista kojuista kajastaa himmeä valo ja tappelutannerta peittää yön\nmusta vaippa. Pataljonamme seisoo kolonnassa turkkilaisten varustusten\nedessä. Aljetaan jo katsella, mihinkähän tässä ruvettaisiin yölevolle.\nPitkälle poistuminen ei tule kysymykseenkään. Ympäristöä ja\ntappelutannerta peittävät ruumiit pitkät matkat joka taholle. -- Melua\nja hälinää kuuluu kaikkialla. Alkaa myös kuulua kovaa pauketta,\njotenkin luonnollista kivärin pauketta; se kiihtyy kiihtymistään. Vähän\najan kuluttua kuuluu jostain huuto: \"nieprijatel, trevooga!\" suom.:\n\"vihollinen, hälytys!\" Pillit soi ja rummut räikää, koko kaartijoukko\nrientää taas rintama-asentoon paikoilleen. Yhtä ja toista ääntä ja\nmässäystä kuuluu joka haaralta. Pimeä on kuin \"säkissä\", vaikeata olisi\ntuntea ystävätä vihollisesta.\n\nPataljonamme komentaja vapaaherra Översti Ramsay antaa käskyjä: \"ei\naskeltakaan pojat paikalta! puolustakaamme tässä itseämme viimeiseen\nmieheen.\" Turkkilaiset saattavat tulla kuinka suurella ylivoimalla\nhyvänsä. Valmiina ollaan kaikessa tapauksessa. Ratsuväen partiomiehet\npalaavat jo takaisin, jotka nuolen nopeudella hyppäsivät hevosensa\nselkiin, ottaakseen tietoja mistä vihollinen tulisi. He tuovat tiedon:\n\"ei vihollista kuulu miltään suunnalta.\" Siis pieni kepponen vaan.\nJonkun veitikan \"trevoska eli hälytys\" huudosta. Hyvin luonnollistahan\nse oli luulla vihollisenkin tulevan, jos nimittäin herra Osman olisi\nPlevnasta päin hyökännyt päällemme noin äkkiarvaamatta isolla\narmeijallaan ja toiseksi jos Telischin varusväet olisivat myös\nlähteneet liikkeelle; koska ne aamupäivällä niin pahoin pitelivät\nkaartin Jääkeri-rykmenttiä. Jos se olisikin ollut todellinen hälytys,\nniin pilkkopimeässä yössä olisi siitä syntynyt aika sekamelska, sillä\nkun oli monella taholla omankin puolen väkeä. Syy paukkeesen oli\ntoinen. Turkkilaisten kojut linnoituksen sisällä jatkoivat yhä\npalamistaan ja rupesivat jo palamaan pohjia myöten. Niissä löytyi\nkaikenlaista rojua, arvattavasti pehmikkeeksi maatessa. Sinne olivat he\nsitte myöskin kantaneet satoja laatikoita patroneja ja kun ne syttyivät\npalamaan, pitivät ne tuon kummallisen paukkeen ihan kun olisi jossain\netäällä täydellisesti ammuttu. -- Siinä kaikki.\n\nIki muistettavaa kiitosta ja kunniaa ansaitsevat meidän upserimme,\njotka jalolla, reippaalla käytöksellään ja ritarillisella\nurhoollisuudellaan olivat meille hyvänä esimerkkinä vaarojen keskellä\nKuka ei astuisi kuoloa kohden vapaalla iloisella mielellä, kun näkee\nsen päällikkönsä tekevän edellä, kehoittaen miehiään: \"Nyt pojat\nvoittoon tahi kuoloon!\"\n\nMelske ja hälinä on hälvennyt, kaikki hiljenee vähitellen. Kuu luo\nhimmeätä valoansa tappotantereelle, väliin tullen esiin hiukan pilvien\nraosta, ikäänkuin ei tahtoisi kokonaisuudessansa tulla näkyviin,\nvalaisemaan tätä näin hirveätä näytelmäpaikkaa. -- Kolmetuhatta\nkaatunutta ja kuusituhatta haavoitettua peittää tannerta ja linnoitusta\nympäriinsä pitkät matkat. Verta vuotaa tulvanaan ja on tulvaillut koko\npäivän, nurmi punoittaa verestä hyvin monessa kohden. Haavoitetut\nvalittavat tuskissansa pimeässä kylmässä syysyössä. Ne kärsivät tässä\nsanomattomia tuskia, vilua ja haavainsa poltetta. Monen nääntyneen\nsoturin murretun sydämen valtaavat ehkä nekin ajatukset: tähän saan\nnääntyä enkä tiedä koska turkkilaiset tulevat, leikellen jäsenen\nerältään, antaen siten mun tuntea hirveitä sanomattomia tuskia, ja\nlopuksi kuolema kaukana vieraalla maalla. Ei ole silmiäni kiini\npainamassa äidin hellä käsi, eikä rakkaat omaiset osanottavaisesti\npuristamassa vaipuvaa voimatonta kättäni. Ei rippi-isän eli papin\nlohduttavaiset sanat ole tässä tukemassa murtunutta mielentilaani. Yö\npimenee, kylmyys enenee ja sitä myöten monen soturin tuskatkin, kunnes\nviimein tuo tuonen armotoin käsi on tehnyt lopun kaikista kivuista ja\nvaivoista, päästäen hänen siihen rauhalliseen leiriin, jossa ei ikinä\nenää sota pauhaa.\n\nMeikäläisiä koeteltiin korjata ja auttaa niin paljon kun oli\nmahdollista löytää heitä pimeässä. Haavoitettujen korjaajat liikkuivat\npitkin tannerta kuni haamut, etsien kukin niitä, keitä oli käsketty.\nMonelta ei kuulu mitään vastaukseksi, kun kysytään: \"mistä rykmentistä\neli pataljonasta olet?\" Soturin henki on jo muuttanut toiseen maailmaan\nja suu siis on sanatonna. Viimeisessä tuskassaan on moni vetänyt\ntelttakaistaleen peitteekseen eli päästänyt päällystakkinsa kääreestä\nsillä suojellakseen itseään kylmää yötä vastaan, sekä siihen nukkunut\nijäisesti. Toiset, joissa vielä on henki, koettavat sanoa korjaajille,\nmihin väkiosastoon kuuluvat. Korjaajat sitte huutavat toisillensa:\ntäällä on sen ja sen rykmentin mies j.n.e. Vaan ne, joita ei millään\ntavalla voida pimeässä löytää, jäävät seuraavaan päivänkoittoon. Meidän\nsuomalaisemme sentään löydettiin ahkeroilla ponnistuksilla melkein\nkaikki samana ehtona. Ikävältä sydäntä särkevältä tuntuu katsellessa\nomain sotakumppaniensa lepäävän verissään ijäistä unta. Vaan se vapaa\nalttiiksi antamus, joka heidät on tähän tilaan saattanut, on mieltä\nylentävää ja jalostuttavaa, sekä se, kun muistelee kuinka monet vieraat\nsotatantereet tätä ennen ovat tulleet suomalaisten verellä\npurpuroituksi. He olivat kuolleet urhollisen soturikuoleman ja\nkaatuneet kunniantantereella, pyhän asian puolustukseksi. Kuolleenakin\nnäyttivät he vielä urhon näköisiltä, kiväri ja miekka vaipuneessa\nkädessä; moni täydessä ampuma-asemassa, kiväri tähdättynä viholliseen\npäin. Moni oli jäänyt linnoituksen vallia vasten puoli-seisoalleen,\nsilmät, suu auki. Tämä oli kammoittava näky, soturinkin terästytetylle\nluonnolle. -- Turkkilaiset paraasta päästä olivat kuolleet seljälleen.\nArvattavasti sen Muhammedin korani jossain pykälässä niin määrää. Nekin\nturkkilaiset järjestään, jotka siinä viimeisessä kahakassa tapoimme ja\njossa sen oikein selvästi näimme, miten se kävi, he heittivät\nseljälleen, että mätkähti. Näyttipä yksi kovasisuinen vielä tässä\nasemassa ollessaan kurkkuansa, arvattavasti tarkoittaen: leikatkaa\ntuostakin.\n\nTäällä nähdään ruumiina monenlaista kansaa: venäläisiä, turkkilaisia,\nvähäaasialaisia, arabialaisia, suomalaisia sekä yhtä ja toista\nkansallisuutta. Olipa muutamia roteva-ruumiisia mustia neekereitäkin\nollut turkkilaisten riveissä ja urhona kaatunut niinkuin\nvalkea-ihoisetkin.\n\nEläin-raukatkin turkkilaisten varustuksissa (retuutteissa) olivat\nsaaneet kärsiä sodan kovaa kohtaloa. Niitä oli haavoittuneita ja\nkaatuneita, niinkuin ihmisiäkin. Hevoset, moni kaunista Arabialaista\nrotua, härät, lampaat, aasit ja koirat, kaikilla oli ollut sama\nkohtalo. Yksin kissaankin oli surman luoti sattunut. Ihmiset ja eläimet\nolivat sekaisin kaatuneet turkkilaisten vallihautoihin ja varustusten\npihoille, joiden tähden nämät vallihaudat antoivat mitä hirvittävimpiä\nja kirjavia näköjä.\n\nKello 10 aikaan ehtoolla ollaan jo taas kaikki paikoillaan ja vietetään\nasentopaikka-elämää. -- Ilma on kylmä, niin että hampaat lyö loukkua\nvilun tähden. Puita kokoillaan ja hankitaan mistä vaan saadaan\nnuotiotulta varten. Sähkösanoma-lankain pylväät hakataan poikki ja\ntuodaan nuotiopuiksi, kaikki mitä ympäristössä suinkin löytyy; yksin\nkatkenneet kivärien tukitkin ja tyhjät patronalaatikot, joita\nturkkilaiset olivat viljalta jättäneet. Kaikki pannaan tulen uhriksi.\nSitten istutaan nuotion ympärillä. Muutamat hakevat vettä, muutamat\npuita, muutamat taas haavoitettuja kumppaneitamme, joista vielä\njoitakuita oli löytämättä pimeyden tähden. Heti kun he löydettiin,\nkannettiin he nuotion ääreen kantimilla. Sitte sidottiin heidän\nhaavansa ja lämmitettiin kangistuneet jäsenensä. Kellä vaan tippakin\nvielä oli jälellä \"Tasku-Matissa\", se annettiin haavoitetuille\ntuskiensa lievitykseksi.\n\nEhtoollisen toimessa myös ollaan, säilyjauhoista (konservista)\nkeitetään herneruokaa, puuroa ja velliä. Leipää on tällä kertaa\nyltäkyllin, sillä moni oli jättänyt tappotantereelle leipäpussinsa ja\nkaiken yksinkertaisen soturitavaransa muuttaessaan tuonelan tuville,\nmanalan majoille.\n\nEtteivät nämät varsin saisi jäädä unohdukseen pohjattomaan syvyyteen,\nniin lisään tähän nimiluettelon kolmannen komppanian kaatuneista,\nhaavoitetuista ja tärähdyksen (kontusionin) saaneista tapeltaessa\nGorny-Dubniak'in edustalla:\n\n        Kaatuneita:\n\n  Tarkk'ampujat:\n\n  N:o 2 Jisu Gröndahl, komppanian ilveilijä, laulaja, pelmanni\n        ja suutari y.m.\n   \" 13 Jaakko Salli.\n   \" 34 Kalle Udd.\n   \" 59 Konstantin Sihlman.\n   \" 63 Iisakki Lintula.\n\nKorprali:\n\n  N:o 86 Klaus Smiz, komppanian oikeasivusta-mies, jäykkä, vakava\n         Suomen poika -- oli palvellut jo viisitoista vuotta.\n\nTarkk'ampujat:\n\n  N:o 101 Herman Kukkonen.\n   \"  119 Kalle Bergelin.\n   \"  165 Fredrikki Lagerbom.\n   \"  174 Kustaa Berggren.\n\n        Kuoleman-haavan saaneet:\n\n  Tarkk'ampuja N:o 78 Vihtori Lemke.\n  Korprali N:o 136 Efraimi Kast.\n  Tarkk'ampuja N:o 171 Aleksanteri Bäckström.\n\n        Paranevia haavoja saaneet, joista useammat sentään jäivät\n        raajarikkoisiksi:\n\n  Aliluutnantti Akseli Neovius.\n  Aliupseeri Kaarlo Wennerström.\n      \"      Fransi Huopanen.\n  Torvensoittaja Jaakko Andersson.\n  Tarkk'ampujat:\n  N:o  3 Daavetti Andersson.\n   \"   6 Juho Manni.\n   \"  15 Vilho Knall, kävi Helsingissä välillä ja aikoi tulla uudestaan\n         Turkinmaalle vapaaehtoisesti, mutta kuoli, toista kertaa\n         tullessaan Jassyn kaupungissa \"kuumetautiin\".\n  Tarkk'ampujat:\n  N:o 18 Juho Rajala.\n   \"  54 Vihtori Salminen.\n   \"  58 Malakias Sarman.\n   \"  64 Erikki Loukola.\n   \"  65 Paavo Nygrén.\n   \"  66 Fransi Wallen.\n   \"  75 Juho Nanhinen.\n   \"  79 Verneri Nessling.\n   \"  94 August Wåhrström.\n   \"  98 Heikki Alfredi Hällfors.\n   \" 102 Nikolai Flinckman.\n   \" 104 Erikki Helander, kävi kaksi kertaa Turkinmaalla, tuli toisen\n         kerran varaväen kanssa San-Stefanoon. -- Kun me kysyimme:\n         \"no mitä varten tänne taas tulit?\" vastasi hän: \"ei sitä\n         viitti sotamies tälläisinä aikoina Helsingissä uunin päällä\n         maata.\" Hän toi terveisiä meille oikein kourakaupalla.\n  Tarkk'ampujat:\n  N:o 108 Erikki Luode.\n   \"  117 Fransi Björn.\n   \"  121 Vilho Roth.\n   \"  127 August Dahlman.\n   \"  130 Kalle Wahlman.\n   \"  134 Hermani Salonen.\n   \"  151 Juho Randell.\n   \"  155 Taavetti Lindgren.\n   \"  175 Heikki Helenius.\n\n        Puhteita sekä täräyksiä saaneet:\n\n  Tarkk'ampuja N:o 22 Kalle Männistö.\n       \"        \"  25 Eriki Josefsson.\n       \"        \"  52 Juho Melander.\n       \"        \"  87 Kustaa Mäenpää.\n\nSitä paitsi repivät ja pirstasivat kuulat ja kranaattien sirpaleet\nmelkein jokaisen päallystakki-kääreen, virkatakin, lakin lippuineen,\nleipäpussin, keittokattilan, kivärintukin ja piipun, saapasvarret, ja\nveivätpä monelta saappaan koronkin niin sukkelasti, ett'ei sitä suutari\nsen puhtaammin olisi tehnyt y.m.\n\nPitkäksi, pitkäksi tulisi tässä kertoa ja selittää kaikkia sen päivän\nmonenmoisia tapauksia. -- Olkoon tässä kylliksi.\n\nEn milloinkaan ole unhoittava tätä päivää ja aina kun tämä johtuu\nmieleeni, nousee hiljainen, sydämellinen kiitos Jumalalle,\nsotajoukkojen Herralle, joka on antanut minulle armon nähdä sen päivän\nja monen muun.\n\nYömme sitte lepäsimme edellämainitulla tappotantereella, ruumiitten\njoukossa.\n\nLokakuun 25 päivän aamulla kello 6 lähetettiin hautauskomanto, joka\nkomppaniasta 20 miestä 1 aliupserin johdolla. Heidän oli käsketty koota\nkaikki oman pataljonan kaatuneet ja toimittaa ne haudatuiksi.\n\nKaikki meidän pataljonan kaatuneet löydettiinkin onnellisesti, niin\nett'ei tietämättömiin jäänyt ketään, vaikka kyllä monen miehen olivat\nkranaatit ja kuulat niin pahoin silponeet, ett'ei voinut tuntea\nkasvojen muodosta, vaikka oli oma numerokumppani. Täytyi siis hakea\nnimiä vaatteista.\n\nEnsin ne kannettiin kaikki eräälle vähäiselle ylängölle, kauniin\ntammiviidakon ympäröimälle, jossa oli pienenlainen aho.\n\nToiset kaivoivat sillaikaa hautaa. Sitte riisuttiin urhoilta aseet ja\nvarusteet sekä pussit ja päällystakki-kääreet. Virkatakit ja muut\nvaatteet jätettiin päälle. Päällystakit (sinellit) päästettiin\nkääreistä auki ja levitettiin haudan pohjalle alustaksi. -- Urho urhon\nviereen laskettiin he sitte suureen laveaan hautaan kahta riviä\njalotuksin. Peitteeksi pantiin niin kutsutut telttakaistaleet.\n\nPastorimme Rancken tuli hautauspaikalle siunaamaan ruumiit ja piti\ntässä tilaisuudessa sopivan, jalon ja sydäntä liikuttavan hautauspuheen\neli saarnan jonka jälestä hän siunasi heidät jok'ainoan erittäin.\n\nHeitettyämme viimeiset myötätunteiset katseemme hyvästijätöksi\nsotaveljiemme ruumiillisille jäännöksille, peitimme haudan ajatellen:\nNämä veikot seurasivat meitä tänne aina Suomen poloisilta\npohjanperiltä, puolustaaksensa kristinuskoa ja lippuansa uskollisesti\nseuraten. Mutta tässä he löysivät elon myrskyistä rauhallisen\nlepokammionsa. Herra itse tietää, missä me tällaisen löydämme eli\nsaavutamme. He eivät olleet mitään äveriämpää sukua kuin moni muukaan\nmeistä, vaan yhtä hyvin oli Luoja heidän osakseen sallinut niin jalon\nja ylevän kohtalon, että kelpasivat rakkaan, kalliin Suomemme puolesta\nuhriksi tässä kristinuskon puolustajien verisessä leikissä. -- Kuinka\nmoni äiti eikö ollut kyyneliä vuodattanut ja halaillen siunannut\npoikaansa lähtiessä Turkinmaalle ja eivätkö nämät olleet ne ensimäiset\nuhrit, jotka Suomi oli uhrannut tämän pyhän asian tähden, jossa Venäjä\njo niin monta poikaansa oli alttiiksi pannut?\n\nHaudan peitettyämme pystytimme sen päälle yksinkertaisen tammesta\nkirveellä veistetyn ristin (kiviä ei tällä paikkakunnalla ollut), johon\npastorimme Rancken kirjoitti seuraavan päällekirjoituksen:\n\n        \"22 suomalaista,\n    Kaatuneita kunniantantereella.\n           24/10 1877.\n        Levätkööt rauhassa.\"\n\nHautajaisten jälkeen pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme.\nPataljonamme komentaja vapaahara Ramsay lausui meille, kun olimme\nkokoontuneet neliöhön (kareaan): \"Pojat! kiittäkäämme Jumalaa, joka on\nantanut meille voiton. Hän on voittojen Herra -- sekä koska Hän pyhän\ntahtonsa mukaan on sallinut meidän vielä nähdä tämänkin ihanan\naamuhetken. -- Rukoilkaamme niiden sotatoveriemme edestä, jotka eilen\nurhoina kaatuivat keisarin ja isänmaamme kunnian puolesta.\" -- Sen\njälestä veisattiin virsi soittokunnan säestäessä ja pastorimme piti\njalon ja mieltä ylentävän rukoussaarnan.\n\nKello 9 e.pp. saimme käskyn marssia Gorny-Dubniak'in kylän\nlänsipuolelle. Kulkeissamme kylän lävitse vallitsi siellä kalmiston\nkolkkous ja haudan hiljaisuus. Asukkaat olivat paenneet ja jättäneet\nhuoneensa kylmilleen ja talonsa tyhjiksi.\n\nErään talon pihalla näin sentään vanhan eukon seisovan kädet ristissä\nja katselevan murheellisen näköisenä meidän ohitsekulkuamme. Eräässä\ntalossa paloi tupanen vielä, arvattavasti eilisen kranaattisateen\nsytyttämä, josta savu ja kipinät hiljalleen tupruelivat ilmaan.\n\nVähän aikaa oltuamme kylän toisella puolella saimme käskyn tulla\ntakaisin linnoituksen lähellä olevalle kentälle.\n\nKello 11 e.pp. tuli Kenraali Gurko, käyden joka rykmentissä ja\npataljonassa erittäin, tervehdellen ja kiitellen eilisen urhollisen\ntappelun johdosta. Kenrali Gurko lausui: \"Kiitän teitä, pojat,\nurhollisesta käytöksestänne tappelun ajalla, Ei se juuri niin mennyt,\nkuin minä sen olin päättänyt meneväksi, sillä liian suuri mieshukka\nsiinä tuli; se todistaa teidän pelkäämätöintä urhoollisuuttanne. Vaan\nhuomata tulee, että se oli jotenkin vaikea paikka valloittaa\nväkirynnäköllä; sekä nuoret joukot ensi kerta tappelussa, niin\npäälliköt kuin miehetkin. Minä toivon ja luotan, kun seuraavaan\ntappeluun joudumme, niin silloin jo olemmekin niinkuin vanhat ja\ntottuneet soturit ainakin.\"\n\nKello 1 j.pp. tuli toimivan armeijan ylipäällikkö suuriruhtinas Nikolai\nNikolajevitsch. Hänen korkeutena tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä\nerittäin. Tultuansa meidän pataljonan kohdalle tervehti hän meitä\nSuomeksi sanoen: \"No juva päivää!\" tunnetulla leikillisellä tavallaan,\nja käski pataljonamme päällikön kysyä meiltä suomeksi, mitä me\narvelimme turkkilaisista eilisessä tappelussa. Kysymyksen kuultuamme\nvastasimme: \"arvelimme heistä hyvää, jonka tähden koetimmekin kohdata\nheitä niin monella kiväärin kuulalla kuin mahdollista oli.\"\nSuuriruhtinas sanoi: \"ennen minä olen teille aina antanut ryypyn viinaa\nja sillin, mutta nyt minä annan teille kaksi ryyppyä viinaa ja kaksi\nsilliä; kiitoksia, Suomen pojat, urhoollisuudestanne.\" \"Ahkeruus on\nilomme, Teidän keisarillinen korkeutenne!\" kuului reima vastaus\nSuomalaisten riveissä. -- Sen perästä ratsasti Hänen korkeutensa\nvarustuksen sisäpuolelle. Nähtyänsä turkkilaisten ruumiita kasottain\nvallihaudoissa ja varustuksen pihalla, kysyi Hänen korkeutensa: \"kuka\nnäitä tänne on kasannut?\" Tähän kenraali Gurko vastasi: \"ne ovat siihen\nkaatuneet tappelun ajalla, Teidän korkeutenne.\" \"No\", jatkoi\nsuuriruhtinas, \"ei mitään moitittavaa, hyvin ovat kaartin joukot\ntäyttäneet tehtävänsä.\" Suuriruhtinaan pois mentyä pakoitettiin\nturkkilaiset sotavangit hautaamaan kaatuneet kumppaninsa, jota eivät he\nnäkyneet juuri mielellään tekevän. Taisi olla sekin vikana heidän\nhitauteensa, kuin mielensä olivat kovin murheelliset tappelussa\nhäviämisestään. Hautaaminen tapahtui seuraavalla tavalla: toiset\nkaivoivat suuria avaroita hautoja, joihin mahtui noin 80-90 ruumista;\ntoiset sill'aikaa, mitkä kantoivat, mitkä sitoivat nuoran kuolleen\njalkoihin ja vetivät heitä perässään pitkin maata hautain luokse niin\nettä töyssyi ja kaistaleet lenteli. He näet eivät tahtoneet kantaa\nniitä, pahan ilettävän hajun tähden. Vaan ne, jotka vetämiseenkin\nolivat vastahakoisia, saivat kehoituksen venäläisien ratsumiesten\nratsupiiskoista, käskyllä: \"haitaa oitii!\" Sittekuin hauta saatiin\nvalmiiksi, pantiin Turkkilaisia sinne niinkuin \"silakoita suolaan\".\nPeitettiin mullalla ja niin oli se valmis.\n\nKaikki haavoitetut lähetettiin, niin meikäläisten kuin\nTurkkilaisienkin, Donavalle päin punaisen ristin lasaretteihin\nhoidettavaksi. Siellä sitten monta kertaa oli meikäläisten ja\nTurkkilaisten sairassängyt rinnakkain, vaan ei heidän kesken ollut enää\nharkkaa sanaa. Olivat kumpikin tyytyväiset kohtaloonsa, niinkuin kunnon\nsoturien tulee olla.\n\nLokakuun 26 päivän olimme samassa asentopaikassa, lähellä\nGorny-Dubniak'in varustuksia, valmiina tappeluun, jos tarve vaatisi.\nKello 2 j.pp. pidettiin yhteinen jumalan-palvelus prikatissamme.\nVenäläiset olivat löytäneet maissipellosta erään pyhäinkuvan eli\ntaulun; se oli parin kyynärän korkuinen ja kuvasi Neitsyt\nMariaa Kristuslapsen kanssa. Tämä taulu oli nyt mainitussa\njumalanpalveluksessamme alttaritauluna ja kirkonmeno näytti erittäin\njuhlalliselta. -- Varmaankin olivat Bulgarit mainitun taulun kätkeneet\nsinne maissipeltoon, sodan syttyessä, etteivät Turkkilaiset saisi\nhäväistäksensä pyhäin kuvia, joita kreikanuskoiset kansat pitävät\nerittäin pyhinä ja kalliissa arvossa.\n\nLokakuun 27 päivän olimme vielä samassa paikassa. Sapörit kävivät\nkaivamassa rintasuojia ja valleja, Plevnaan ja Dolny-Dubniak'iin päin,\nettä olisimme tärkin varustetut Osman paschan mahdollisia hyökkäyksiä\nvastaan; jota ei hän sentään tehnyt, vaan tuli itse ympäröidyksi tuolla\nlujalla \"rautarenkaalla\", josta hänen oli mahdoton ulos tulla.\n\nAnkara tykkien jyske kuului Plevnasta ja Telischistä päin.\n\nLokakuun 28 päivänä kuului hirmuinen tykkien jyske. Maa ikäänkuin\nheilahteli allamme ja tulen leimauksia näkyi kaukana etäällä\ntaivaanrannalla. Sadoilla tykeillä ammuttiin Plevnaan; ja Telisch'iin\nseitsemälläkymmenellä kahdella. Samana päivänä antautui Telisch'in\nvarustusväki puolitoista tuntia kestettyään ankaraa tykkitulta, johonka\nei heillä ollut voimaa eikä aseita vastata. Sieltä sanovat saadun 4,000\nvankia. Kyllä mekin olimme valmiina, varusteet yllämme, lähtemään\nrynnäkölle, jos tarve olisi vaatinut. -- Vaan tässä tappelussa ei\nkäytetty ensinkään jalka-, vaan tykki- ja ratsuväkeä.\n\nKello 12 päivällä tuli meidän asentopaikkaamme eräs kenraali Keisarin\npääkortteerista, Keisarin omasta käskystä kiittämään kaartinjoukkoja,\nlausuen: \"Hänen Majesteettinsa Keisari käskee kiittämään teitä,\nurhoisat Gorny-Dubniak'in valloittajat. Hän on vakuutettu, että kaarti\nvasta tulevissakin tappeluissa näyttää samaa urhoollisuutta, kuin\ntässäkin.\" -- Tänä päivänä lähetti myös Keisari muutamia Yrjänän-ristejä\njoka rykmenttiin jo erikseen jaettuihin pataljooneihin, jaettaviksi\nurhollisimmille alipäälliköille ja miehille. Se kävi sillä tavoin, että\nsoturit keskenään saivat äänestää kenenkä he urhoollisimmaksi\njoukostansa katsoisivat. Niitä oli määrätty annettavaksi kolme joka\nkomppaniaan. Me 3:nen komppanian miehet valitsimme sitte ne saatavaksi:\nyhden sille, joka haavoitetun upseerimme kantoi kuulatuiskusta pois,\nsitomapaikalle, ne kaksi jälellä olevaa huudettiin annettavaksi\nhaavoitetuille, jotka ehkä elämänajakseen tulivat raajarikkoisiksi,\nettä sekin vähän lieventäisi heidän haavainsa poltetta ja lyhentäisi\nsurullisia, pitkiä päiviään. -- Itse arvelimme: kyllä vielä tappeluita\npiisaa, ehkä niitä saamme joka mies, ennenkuin sota loppuu. -- Näitä\nPyhän Yrjänän-ristiä kaulaan ripustettaissa seisoi prikaatimme yhdessä\nvarusteessa sisäneliössä (kareassa). Soittokunnat soittivat pataljonain\nkunniamarssia. Prikatin komentaja kenrali Ellis I ripusti jokaisen\n\"valitun\" rintaan mainitun ristin ja antoi samalla heille suutelon.\n\nLokakuun 29 päivän olimme aina vaan samassa asentopaikassa. Päälliköt\narvattavasti luulivat että tässä viivytään enempikin aikaa, kun\nantoivat meille käskyn kantaa puita Turkkilaisten jälellä olevista\nhökkeleistä ja ruveta niistä kyhäämään jonkunlaisia kojuja\nsuojellaksemme itseämme syksyn kolkoilta öiltä; mutta työmme oli turha.\n\nLokakuun 30 päivän aamulla varhain kello 3 lähdimme marssimaan Dolny\nDubniak nimisen linnoituksen edustalle, jossa Turkkilaiset vielä\npitivät isännyyttä. -- Täällä meidät hajoitettiin etuvartiaketjuun,\nerään maissipellon syrjään, jossa tähän asti oli ollut muuan venäläinen\ntartk'ampujapataljona, jolle me tulimme muutoksi. Juuri kun rupesimme\nmuuttamaan vahtivuoroja, äkkäsivät Turkkilaisetkin sen, vaikka oli\nvielä aamuhämärä. Turkkilaisten etuvartiat arvattavasti aprikoivat:\neipäs tuon muutoin anneta noin hiljaisesti käydä, ilmoitetaanpas että\ntäälläkin ollaan valveilla, ja he rupesivat ampumaan meitä kohden\nyhteislaukauksilla (salvoilla) ampumaojistaan, joista ei heitä muuta\nnäkynyt kuin vähän punaista \"fetsi\" lakkia, niin että kuulat kiljuen\nlensivät ympärillämme. Eivät sentään osanneet, paitsi erääseen ensi\nkomppanian mieheen, joka tässä muuttokahakassa haavoittui. -- Me kun\nkerkesimme Venäläisten kaivamiin rintasuojihin, rupesimme paukuttamaan\ntakaisin. Kun kaikki oli paikoillaan, lopetettiin ampuminen kummin\npuolin. Maissipellon syrjän ja Turkkilaisten varustusten välimatka oli\naivan lakea tasanko, jossa ei kasvanut muuta kuin kuivaa harvaa\nheinänkortta. Tätä tasankoa ratsastelivat Turkkilaisten partiot\nsinne tänne nuuskien tietoja, kuinka paljon meitä piti olla\nmaissipellon takana ja reunalla; vaan kun oli neljättä kyynärää pitkää\nmaissi-ruovostoa, oli sinne vaikea nähdä ja tarkastaa, mitä siellä\ntoimieltiin ja kuinka paljon siellä olisi väkeä. Aina kun Turkin\nratsumies lähestyi meitä arviolta kivärinkantaman päähän, pamahti\nmeidän rintasuojissamme ja luoti lensi vinkuen ratsastajaa kohden\nmuistuttaen häntä tulemasta liika lähelle \"piippu suussa\". Tätä\ntämmöistä leikkiä kesti koko päivän, kunnes ehtoon pimeys teki siitä\nlopun.\n\nPimeän tultua käski komppanianpäällikkö minun kuuden sotamiehen kanssa\nmenemään viholliseen päin muutamia satoja askelia salavahdiksi\n(sekretiksi), pitämään siellä vaaria vihollisen yöllisistä liikkeistä\nja vehkeistä. -- Me menimme ison matkaa vihollisen kiiltäviä\nnuotiotulia kohden ja pysähdyimme erääseen notkomaiseen paikkaan, josta\ntähystelimme pitkin maanpintaa niin tarkasti kuin säkkipimeässä\nsyysyössä saattoi nähdä. -- Emme siellä mitään erinomaista nähneet\nemmekä kuulleet muuta kuin yhtä ja toista mölinää Turkkilaisten\netuvartiain nuotioilta, joilta välistä hiukan eroitti mustia haamuja\nliikkuvan nuotioin kohdalla edestakaisin. Yksi meistä seisoi vahtina,\ntoiset istuivat ja torkkuivat kentällä, ladattu kivääri kädessä,\nvalmiina neuvomaan opittuja temppujansa, jos vihollinen olisi päälle\nkarannut. -- Vähää ennen päivän koittoa lähdimme sieltä takaisin\ntoisten luoksi. Tultuamme noin parin sadan askeleen päässä meikäläisten\netuvartia vahdeista, niin äkkiä pamahti kolme laukausta ja tuli\nleiskahti pimeässä meikäläisten etuvartiain oikeasta sivustasta. Kuulat\nlensivät vinkuen yksi ylitsemme ja kaksi sivuitsemme. Me sanoimme\nkeskenämme: \"nehän nyt vasta ovat aika veitikoita, kun olivat vähällä\nampua omia ihmisiä\". Se oli vaan pieni erehdys; joku meikäläisten\nvahtimies luuli meitä Turkkilaisiksi ja ampua räjähytteli suoraa meitä\nkohden. -- Pimeyttä tulee kiittää ett'emme silloin keikahtaneet\nviimmeistä kertaa. -- Onnella sotaa käydään, sanoo sananlasku.\n\nLokakuun 31 päivän aamulla kello 4 saimme muuton etuvartijaketjussa ja\ntulimme vähän matkaa takaisin päin erään pienen ojan varrelle joka\njuoksee sen avaran kentän lävitse, mikä eroittaa Dubniak'it\ntoisistansa. Tähän pystytimme telttamme ja vähän ajan perästä jo\nnukuimmekin niissä, makeassa unessa. -- Se olikin hyvään tarpeesen, kun\nei oltu saatu kahteen vuorokauteen ensinkään nukahtaa. Nyt olimme taas\nikäänkuin kotonamme.\n\nMarraskuun 1 päivän aamupuolella valmistauttiin väkirynnäköllä\nvalloittamaan yllä mainittua Dolny Dubniak'in linnoitusta.\nRatsupartioita lähetettiin tarkastelemaan vihollisen asemia, kun\netuvartiat olivat huomanneet että siellä elämä oli muuttunut kovin\nhiljaiseksi. Ratsumiehet ajaa karahuttivat linnoitukseen päin, valmiina\nottamaan vastaan, jos sieltä kuulia rupeaisi satamaan, ladatut kivärit\nkädessä. Vaan mikä ihme ja kumma! Ei näy, ei kuulu mitään, ei\nkivärinlaukauksiakaan, joilla Turkkilaiset aina tavallisesti\ntervehtivät vieraitaan, jos tunkivat liian lähelle nuuskimaan heidän\nasentopaikkojaan. Ratsumiehet lähenivät lähenemistään, mutta ei hiiren\nhivahdustakaan. Siis varustukset olivat tyhjät, kuin olivatkin. Eräs\nratsumies toi sitte sanoman meikäläisen kolonnan päällikölle, että\nvarustukset olivat ihan tyhjät Turkkilaisista. Ne veitikat olivat\npötkineet yön pimeydessä tiehensä; arvattavasti Osmanin oman hoidon\nalle Plevnaan.\n\nMihinkäs muualle, väkeä oli joka taholla, paitsi Plevnan puolella oli\nvielä eräs kulma auki. -- Meidän päällikkömme, saatuansa ratsumieheltä\ntietää että Turkkilaiset olivat pötkineet yöllä karkuun, sanoivat\nmeille: \"pannaan tupakkaa piippuun ja perässä\". -- Vähän ajan perästä\nlähdimme marssimaan linnoitukseen päin ja valloitimme sen miekan\nlyönnittä. Harmitti sentään vähän, kun Turkkilaiset noin salakähmässä\npääsivät pakoon, selkäänsä saamatta. Asentopaikka otettiin lähelle\nerästä niistä linnoituksista, joita yhteen oli neljä, kaksi kummallakin\npuolen kylää. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle.\n\nMarraskuun 2 päivän aamulla muutimme vähän asentopaikkaa, kylän\npohjoispuolella olevan varustuksen luokse. (Tämä, jonka luona yötä\nolimme, oli eteläpuolella).\n\nEhtoopäivällä kävi kenraali kreivi Schuvalov tervehtimässä meitä. Vähän\naikaa juteltuansa päällikköjemme kanssa, aprikoitsi kreivi: \"Ah! kuinka\nkaukana tekin sentään olette kotiseuduiltanne ja syntymämajoiltanne\".\n\nLokakuun 3 päivänä kävi Rumanian ruhtinas Kaarlo I kenrali Gurkon\nseuraamana tervehtimässä meitä. Hän oli, niinkuin ennen olen jo\nhuomauttanut, nimitetty läntisen armeijan ylipäälliköksi, johonka me\nsuomalaisetkin kuuluimme. Ratsastettuaan meidän pataljonan kohdalle,\npysäytti hän ratsunsa ja tervehti meitä venäjänkielellä, vaan sen\njälestä puhui prikatimme komentajan kanssa ison aikaa ranskankielellä,\njota me emme ymmärtäneet. -- Arvattavasti ruhtinas kysyi prikatimme\nkomentajalta: \"mistä nuo reimat pojat ovat kotoisin\".\n\nMarraskuun 4 päivän aamulla kello 1 saimme käskyn muuttaa\nasentopaikastamme väliaikaiseen leiriin, kylän eteläpuolelle, sillä\nsiellä oli aukeampi ja tasaisempi kenttä, jonne kaikki lähiseuduilla\nolevat joukot kokoontuivat. -- Kello 12 päivällä ratsastivat kenralit\nkreivi Schuvalov ja Gurko luoksemme ja kutsuivat kaikki osastojen\npäälliköt tykönsä, sanoen heille: \"järjestäkää ja puhdistuttakaa\nmiehistönne hyvään kuntoon, Hänen Majesteettinsa Keisari tulee tänäpänä\npitämää katselmuksen kaikille näille joukoille, jotka tappelivat\nGorny-Dubniakilla.\"\n\nKello 2 j.pp. tuli Keisari veljensä suuriruhtinaan Nikolai\nNikolajevitsin ja suuren joukon seuraamana, jossa paitsi muita oli\nuseampia ulkomaan lähettiläitä ja kirjeenvaihtajia. Seuraajien joukossa\nratsasti myös eräs ratsuväen aliupseeri, joka kantoi pitkässä varressa\nsuurta valkoista lippua, jonka keskustaan oli neulottu sinivärinen\nVapahtajan ristin kuva. Tämä jalo ja ylevänäköinen ristinlippu liehui\nkorkealla ilmassa, Keisarin joukkoineen ratsastaessa pitkin kolonnain\nrintamaa.\n\nKeisari tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä ja pataljonaa erittäin ja\nnäytti hyvin liikutetulta. Koko sotajoukko tunsi itsensä tässä\njuhlallisessa tilaisuudessa velvoitetuksi ryntäämään, vaikka koko\nmaailmaa vastaan, puolustaakseen ylevää pyhää ristinlippua.\n\nKeisari, tultuansa meidän pataljonan kohdalle, tervehti meitä ja kiitti\nmonta kertaa sekä kyseli keitä oli tappelussa kaatunut ja haavoittunut.\nNäyttääkseen ylhäistä suosiotansa pataljonallemme, suuteli Hänen\nMajesteettinsa pataljonamme komentajaa vapaaherra Ramsayta rintaman\nedessä sekä nimitti hänen komentamaan vast'edes henkikaartin Semenovan\nrykmenttiä. -- Innokkaat raikkaat hurraahuudot kaikuivat koko Keisarin\nleirissämme olon ajan. Tässä seisoi se joukko, joka pani tuon\n\"rautaisen renkaan\" Plevnan ja sen puolustajain ympärille. Ehtoolla\nKeisarin poismentyä muutimme entiseen asentopaikkaamme.\n\nMarraskuun 5-14 päivään olimme samassa asentopaikassa. Kävimme äksisiä,\nharjoituksissa ja teimme vahtia asentopaikkamme ympärillä sekä yhtä ja\ntoista askaretta, mitä sotaleirin järjestykseen kuuluu. Pesimme\nvaatteitamme, hankimme lämmitys- ja keittopuita sekä härkiä ja lampaita\nsyödäksemme. -- Elämä tuntui täällä kaukaisessa sotaleirissä syksyn\nkolkoilla kylmillä ilmoilla jotenkin yksitoikkoiselta. Ei ketään muita\nihmisiä näkynyt leirin lähettyvillä kuin ainoastaan joku ahnas saituri\nrahanhimoinen \"markitantti\", paitsi sotureita, niitä liikkui tarjolla\nmihinkä päin vaan katsoikin.\n\nOte pataljonamme päiväkäskystä 11 päivältä Lokak.: Vapaaherra Ramsay'n\nhyvästijättö puhe: \"Koska Hänen Majesteetinsa Keisari 4 päivänä tätä\nkuuta on armossa määrännyt minun Semenovan henkivartia-rykmentin\npäälliköksi ja Permskin jalkaväen komentajan översti Procopé'n minun\ntilalleni pataljonan päälliköksi, annan minä Herra översti Procopé'n\npoissa ollessa pataljonankomentajan viran överstiluutnantti\nSundmanille. Syvillä ikävyyden tunteilla jätän minä nyt tämän viran\nmuutoksen vuoksi pataljonalle hyvästi! Tällä lyhyellä ajalla, ainoasti\n3 1/2 vuotta kun olen ollut pataljonan esimiehenä, on minulla ollut\ntilaisuus nähdä ja käsittää että velvollisuuden kunnioittaminen,\nrakkaus ahkeruuteen sekä palava elävä halu noudattaa pataljonan\ntodellista hyötyä, sanalla sanoen kaikki ne ehdot, jotka parhaiten\ntuottavat järjestystä ja kelvollisuutta jokaiselle sotajoukolle,\npataljonassamme ovat aina olleet vallitsevat ja nämät ehdot ovat\nmyöskin yhäti ylläpitäneet sen erinomaisen hyvän järjestyksen ja\nkunnollisuuden, joka useoita kertoja on tuottanut pataljonalle H. M.\nmeidän armollisimman Keisarimme korkean suosion ja H. K. K.\nyli-päällikkömme kiitokset ja hyväksymiset.\n\n\"Tältä ajalta, joka minulle on ollut yhtämittainen jakso edistymisiä,\njoka on ollut ja vastaedeskin tulee olemaan onnellisin aika\nsotilasvirassani; tältä ajalta, joka ikuisesti on pysyvä minun\nmielessäni rakkaassa uskollisessa muistossa, on minulle velvollisuus ja\nhuvitus tässä lausua Herra överstiluutnantti Sundman'ille, herroille\nkomppaniain päälliköille, kaikille herroille upsereille, adjutantille,\nrahastonvartialle, majamestarille, pataljonan vanhemmalle ja\nnuoremmalle lääkärille, pastorille, tuomarille ja soittokunnan\njohtajalle sulimmat sydämellisimmät kiitokset.\n\n\"Pojat! Vastaan ottakaa minun viimeiset kiitokseni jokaisesta\nedistymisestä, jokaisesta hyväksymisestä ja kiitoksesta, kuin meille on\nlausuttu ja osoitettu, niin hyvin rauhallisissa töissämme, kun nytkin,\nkoska meillä on tehtävänä korkein työ, nimittäin uudelleen perustaa\nSuomen pataljonan sotilaskunnia.\n\n\"Hyvästi pojat! Älkää milloinkaan unhottako, että me isänmaamme edessä,\njoka rakkaudella ja luottamuksella seuraa jälkiämme vieraassa maassa,\nolemme vastaamassa jokaisesta työstämme, että meidän maineemme,\nvoittomme ja kunniamme on Suomen maalle kuuluva\".\n\n                                                     Paroni Ramsay.\n\nMarraskuun 14 päivänä kello 7 aamulla lähdimme marssimaan länteen päin\nDolny Dubniakista erästä laveata kivi- eli viertotietä, joka johtaa\nPlevnasta Sofiaa kohden. Tie oli mainion hyvää sen suhteen kuin ennen\nolimme marssineet veteliä vajoavia savipeltoja.\n\nMarssiminen tuntui kuitenkin raskaalta, ehkä senkin tähden kun olimme\ntaas saaneet niin kauvan lepäillä yksillä paikoilla, vaiko sentähden\nkun harva se mies jota ei vaivannut tuo hirveä puna- eli vatsatauti. Se\ntauti kerrassaan vähentää ihmeteltävän monasti miehen voimat, vaikka\nolisi kuinkakin roteva.\n\nMarssittavamme maantie meni tuon mainion tappelutantereemme\nGorny-Dubniak'in lävitse, johon pysähdyttiin vähäksi aikaa. Jylhä\nkolkkous vallitsi siellä, pitkän pituisia hautakumpuja ympäri\nlinnoitusta, verisiä paikkoja, vaaterepaleita, ase- ja varustustavaraa\nsuuret kasat, ihmisien ja elukkain katkotuita päitä ja kaikenlaisia\nmuita jäseniä näkyi vielä siellä täällä; kaikki todisti että tässä oli\nveristä näytelmää hiljattain näytelty. -- Yksinkertaiset puuristit\nolivat pystytetyt meikäläisten hautakummuille. Tämä kaikki näytti niin\njuhlallisen kolkolta, että väkisinkin johtui mieleen, kuinka ihmisen\nelämä on lyhyt ja vähäpätöinen. Suomalaisten haudan jätimme myös\nhyvästi, ajatellen mihinkähän on meille tuonlainen lepopaikka suotu?\n\nVähän ajan kuluttua jatkoimme marssiamme eteenpäin. Puolipäivä-levolle\nsaavuimme Telisch'in kylään, jossa myös oli ennen mainittu meikäläisten\nvalloittama vahva linnoitus. Kylässä ei näkynyt ainoatakaan asujanta\njälellä, kaikki olivat paenneet. Haukattuamme vähän leipää\npäivälliseksi ja hiukan aikaa levähdettyämme, jatkoimme taas matkaamme\neteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme Radomitzan kylään. Kylä oli\neräällä mäenvieremällä, joki juoksee sen editse kapeanläntäisen laakson\npohjalla. Me marssimme kylän ohitse ja mainitun joen ylivievän sillan\nyli sekä asetuimme asentopaikkaan lähelle jokirantaa. Tänne pystytimme\ntelttamme sekä asetimme kaikki tarpeelliseen kuntoon, jonka jälestä\npaneusimme maata. -- Tässä olimme vielä 15:n päivänkin.\n\nMarraskuun 16 päivän aamulla kello 7 jatkoimme marssiamme eteenpäin.\nMaantie oli muhkean leveä, hyväksi kivitetty ja tasotettu. Seutu, jota\nmarssimme, oli kaunista, juhlallisen näköistä vuoriseutua, joka tarjosi\nmeille mitä somempia ja vaihtelevaisempia näköaloja. Pieni virta\nluikerteli kahden puolen maantietä, välistä kadoten vuoristoon ja taas\ntullen uudestaan esiin; korkeat vuorihuiput ja niiden välissä tasaiset\nlaaksot, joihin oli vähän väliä rakettu taloja ja kyliä sekä mainitun\nvirran varrelle useampia myllyjä, joista toiset olivat käytännössä ja\ntoiset seisoivat tyhjillään.\n\nToisin paikoin oli mahdottoman suuria syvennyksiä ja aukkoja\nvuoriloukoissa; ne olisivat olleet oikein mukavia jättiläisten\nhaudoiksi ja hiiden kiukaiksi.\n\nVaikka nyt oli syksy myöhä ja kasvit olivat kellastuneet, todistivat\nkumminkin kaikki tämän paikkakunnan seudut että ne suven ihanalla\najalla ovat erittäin somat ja viehättävät, silloin kuin kaikki on\nparhaassa kukoistuksessaan.\n\nYösijalle saavuimme lähelle erästä Petrev nimistä kylää äsken mainitun\npikkuvirran rannalle; sinne pystytimme telttamme ja panimme levolle.\n\nMarraskuun 17 päivän aamulla jatkoimme matkaamme eteenpäin. Paikkakunta\noli yhtä somaa ja kaunista, sillä eroituksella vaan, että vuorisolat\ntulivat aina jyrkemmiksi, mitä enemmän lähenimme isoa Balkania. --\nAhkeraa marssittuamme ehtoopuoleen päivää, saavuimme Jablonitza\nnimiseen kylään. Täältä oli vähää ennen meidän tuloamme Venäläisten\nratsuväki karkoittanut baschibozukit pois, jotka tehden kylässä yhtä ja\ntoista pahaa olivat luvanneet kylän asukkaille palaavansa jälleen\njonkun ajan päästä, ajaen muka meikäläiset takaisin; mutta sepä ei\nkoskaan toteutunut.\n\nTelttamme pystytimme kylän vieressä olevalle pellolle ja sen tehtyämme\nrupesimme syömään mitä kukin pussistansa parasta löysi; tosin ei\ntarvitse kenenkään luulla että sieltä mitään herkkupaloja tuli esiin,\nvaan sen sijaan kuivia korpun palasia.\n\nTähän kylään oli myös saapunut samaan aikaan pari armeija-rykmenttiä,\nyksi rykmentti punasia husareja ja kaksi patteria tykistöä. Siis ei\nolisikaan ollut isompaa hätää, vaikka Mehmed-Ali pascha olisikin tehnyt\njonkunlaisen pienen hyökkäyksen asentopaikkaamme.\n\nMarraskuun 18 päivän lepäsimme mainitun kylän pellolla\n\"kangaspirteissämme\". Kylä oli rakennettu kauniiseen tammimetsällä\nympäröittyyn laaksoon, korkeiden vuoriharjanteiden väliin. -- Pieni\nvirta juoksi kylän keskitse, josta saimme virvoittavaa raikasta\nlähdevettä. Päivät olivat kauniit ja lämpöiset, mutta yöt hyvin\nkylmät, ne rupesivat jo täälläkin muistuttamaan talven pikaista tuloa.\nÖillä oli noin 5-6 asteen pakkanen. Teltassamme jäätyi vesi, jota oli\neräässä hamppukankaisessa sangossa, jonka olimme löytäneet läheltä\nDolny-Dubniakia ollessamme siellä etuvartiaketjulla. Sitä oli mukava\nkuljettaa matkalla myttyyn litistettynä vaikka pussissa. -- Minä\nvarustin itseni Dolny-Dubniakissa, jossa paljon tapettiin ja syötiin\nlampaita, hyvillä pitkävartisilla lammas-nahka-lapikkailla, joita pidin\nöillä jaloissani, niin ei ensinkään paleltanut jalkojani, ja nepä\nolivatkin hyvin käytännölliset tässä suhteessa.\n\nMarraskuun 19 päivänä muutimme asentopaikkaa vähän edemmäksi kylästä\nerääsen kauniisen tammimetsään erittäin luonnon-ihanalle paikalle.\nVuoripurot kohinallaan ja kirkkaat lämpöiset auringon säteet\nilahuttivat ja virkistivät meidän jotenkin yksitoikkoista eloamme\nyksinäisessä asentopaikassamme. Päivät olivat aina vaan lämpöiset,\nmutta yöt kylmenivät kylmenemistään.\n\nMarraskuun 20 päivän olimme samassa asentopaikassa. Päivällä olimme\ntekemässä multavarustuksia ja ampumaojia lähellä oleville pienemmille\nylängöille, joista oli mukava näkö-ala vihollisiin päin. Varoillamme\ntäytyi olla sentähden, että olisimme voineet torjua mahdollisia\nhyökkäyksiä Mehmed-Ali paschan joukoilta, jotka eivät olleet meistä\naivan etäällä.\n\nMarraskuun 21 päivän aamulla menimme koko pataljona kaivamaan\nvarustuksia (multavalleja), kilvan koettaen kukin komppania parastansa.\n-- Kello 2 j.pp. saimme käskyn tulla asentopaikkaan takaisin ja\npikaisesti valmistauda eteenpäin marssiin. Muutamien minuuttien\nkuluttua olimmekin valmiit lähtöön ja seisoimme maantiellä täydessä\nmarssikunnossa.\n\nPäällikkömme onnittelivat meitä, sanoen: \"Huomispäivänä saatte, pojat\ntaas tapella, onnea ja menestystä vaan\", joihin onnitteluihin\nvastasimme: \"saamme kunnian kiittää herra kapteenia j.n.e.\" ja sanoimme\nitsellämmekin halun olevan tapella, että sota saataisiin pikemmin\nloppumaan. Sen jälestä lähdimme marssimaan kiivaasti eteenpäin, jota\nkesti siksi kunnes ehtoon tullen saavuimme pieneen Vedrar nimiseen\nkylään, jonne pysähdyttiin yöksi. -- Koko ehtoopäivän satoi vettä,\njosta tuli huono keli ja vaatteemme kastuivat läpimärjiksi. Heti\nkylään päästyämme hajoitimme muutamia kylmillään olevia huoneita ja\nkannoimme hirret ja puut kylän lähellä olevalle kankaalle, jossa oli\nasentopaikkamme. Niistä laitoimme hyviä nuotioita, joiden ympärillä\nkuivasimme itseämme ja keitimme ehtoollisemme. Sen jälestä menimme\ntelttoihimme, panimme levolle ja vaivuimme unelmien rakkaisiin\nhelmoihin.\n\nMarraskuun 22 päivän aamulla jatkoimme marssiamme eteenpäin. Lähellä\nPravetzin kylää tuli meidän etuvartioita eli ratsuväen-partioitamme\nvastaan vähäinen baschibozukki-joukko ja räjähytti kivääreillään\nmeikäläisiä kohden eräästä mäenlaiteesta. Täten tappelu oli valmis.\nTästä seurasi kahden puoleinen ampuminen siksi, että baschibozukkien\ntäytyi vetäytyä takaisin päävarustuksiin Pravetzin vuorille. Samalla\nalkoivat tykistötkin pauhata molemmin puolin. Kranaatteja lentää jo\npäämme ylitse niin että ilma suhisee; putoavatpa väliin aivan\nviereemmekin ja särkyvät tuhansiksi pirstaleiksi, mutta onni oli hyvä,\nei kehenkään sattunut. Vuoristo oli jyrkkä kuin seinä, mihin\nTurkkilaiset olivat varustaneet itsensä. Sinne olivat he kaivaneet\nitselleen ensin vuoren korkeimmalle kukkulalle mahtavan suuren\nhevosenkengän muotoisen varustuksen; sitte olivat he kaivaneet\nvuoririnteeseen mukavia ampumahautoja eli ojia, joissa isommissa oli\nkattokin, ja yhdistäneet ne kaikki sitte juoksuhaudoilla (salateillä),\nettä oli melkein mahdotoin nähdä heidän liikkeitänsä. Näitä mutkaisia\nkorkeita äkkijyrkkiä vuorisolia vastaan olisi ollut melkein mahdoton\ntehdä suoranaista väkirynnäkköä, jonkatähden kenrali Gurko lähettikin\nsivujoukot etäältä saartamaan Turkkilaisten asemia. -- Meidän\nasennoksemme oli määrätty eräs vuoriryhmä vastapäätä Turkkilaisten\nkeskirintamaa. Maantie kulki alhaalla vuorten rotkoissa, sieltä emme\nolisi voineet mitään vaikuttaa, sieltä siis poikkesimme tieltä pois ja\nkapuilimme sangen korkealle vuoriharjanteelle, kiskoen tykkejä\nperässämme, toiset kantoivat useampia kivärejä, toiset vetivät tykkejä.\nHevoset oli riisuttu tykkien edestä ja talutettiin tyhjiltään, joita\nsittenkin oli vaikea saada tulemaan perässä ja pysymään pystyssä.\nSuurten ponnistusten ja kiskomisten perästä, hikipäin ja paita\nmärkänä, pääsimme vihdoin määrätylle vuoriharjanteelle, joka oli,\nniinkuin jo ennen on mainittu, poikittain vastapäätä Turkkilaisten\nkeskirintama-asemaa. -- Toisilla meikäläisten tykeillä ammuskeltiin\nahkerasti koko kiipeämisemme ajan kahden puolen maantietä olevilta\npienemmiltä mäkitöyräiltä. Me kun saimme vuorella kaikki tarpeelliseen\nkuntoon, rupesimme vaihettelemaan Turkkilaisten kanssa laukauksia\ntykeillä ja kiväreillä, jota kesti koko loppupuolen päivää. Pimeän\ntultua hälveni jyry vähitellen molemmin puolin ja tappelutoverukset (me\nja he) jäivät entisille asemilleen. Myöhemmin ehtoolla lähetettiin\npuoli komppaniaa erällään sen vuoriharjanteen etukärkeen, jossa\nasemamme oli, kaivamaan tykkivalleja. Nämät valmiiksi saatuamme\nhinasimme tykit sinne ja asetimme ne täydelliseen kuntoon, että aamun\ntullen olisi oikein mukava tervehtää tappelutoverejamme aivan uusista\nja ehjistä tykkivalleista. -- Yöllä marraskuun 23 päivää vasten kello 3\nvallan pilkkopimeässä pamautettiin meikäläisten keskurintaman kaikista\ntykeistä yht'aikaa kolme yhteislaukausta patterittain. Turkkilaiset\nvastasivat näihin yhdellä ainoalla laukauksella ilmaistakseen\narvattavasti: jo mekin täällä hereillä ollaan. Mainittu ampuminen\nsanottiin olleen kenraali Gurkon käskystä, vetääkseen sillä tavalla\nTurkkilaisten huomion keskirintaman eli meidän puoleemme, että\nsaartojoukot saisivat kummallakin sivustallamme havaitsematta rauhassa\nkulkea eteenpäin ja tehdä liikkeitänsä. -- Aamuhämärässä marssitettiin\nmeidän komppania muutamia satoja askeleita eteenpäin ja hajoitettiin\nampumaketjuun pitkin erästä kaltevaa vuoririnnettä, jolla ajalla\nTurkkilaisten kuulat ehtimiseen lentäen vinkuivat ympärillämme.\n\nPaikoillemme asetuttua tähtäilimme ja ammuskelimme toinen toisiimme\npäin, Turkkilaiset meihin ja me heihin. Louhinen ja näreinen vuoririnne\nesti kumpaisenkin näkemästä tarkemmasti toisensa liikkeitä ja\naikomuksia. Laukauksia vaiheteltiin ehtoopuoleen asti, välistä oikein\ntiheästikin.\n\nKranaatit ja kuulat kaatoivat kuivia karankoita ja kasvavia näreitä\nsekä löivät maasta santaa, soraa ja kivenpalasia vasten silmiä; pauhua\nja paukkinaa kesti koko päivän.\n\nKello 4 j.pp. saimme käskyn ryntäämään, kun sivujoukotkin jo olivat\nkerinneet tehdä saarrosliikkeensä. Kunnianarvoinen överstimme Sundman\nhuutaa: \"käykää päälle, Suomen pojat!\" itsellä mainion pitkä\ntunturisauva kädessä, jolla harppailee yli kuilujen ja jyrkänneitten.\n\nTäällä vuorilla olikin kammoittavan suuria kuiluja ja\näkkijyrkkäyksiä, joissa ei millään tavalla olisi ratsastaminen käynyt\npäinsä. -- Kaptenimme Bremer antaa käskynsä komppaniansa yhteisiin\nrynnäkkö-liikkeisiin johtaen itse sen vasenta siipeä ja kehoittaen\ntähtäämään tarkasti, koska kerran on hyviä tukia saatavina, nimittäin\ntammenoksat ja karangot. Ryntäyskenttämme tällä kertaa on äkkijyrkkää\nvuoririnnettä alaspäin, jossa kasvaa matalahkoa tammimetsikköä, ja\npaikoittain on kivilouhikkoista; kiivaasti kapuellaan samalla\neteenpäin. Vänrikkimme Brunov huutaa: \"asettakaa, pojat, tähtäimet\npaikoilleen, ja ampukaa tarkoin!\" sekä menee ja korjaa samalla erään\nnuoren rekryytin tähtäintä paikoilleen, joka ei ollut osannut asettaa\nsitä niinkuin piti matkan pituuden mukaan. Vähän ajan perästä kuulemme\njonkun sotamiehistä huutavan: \"Herra Jumala!\" luutnantti kaatui,\nsamalla vilkaisimme toisetkin sinnepäin ja näimme urhean vänrikkimme\npitkänään tanterella. Kuula oli lävistänyt hänen molemmat säärensä.\nPari sotamiestä auttoi hänen sitte sitomapaikalle. Seuratkaamme häntä\nsinne vähäksi aikaa.\n\nTänne tultua kysyi lääkärimme, todellinen valtioneuvos Winter,\nvänrikiltämme: \"kummassako jalassanne on haava?\" \"Kyllä niissä on\nmolemmissakin\", vastasi vänrikki; sekä laskee leikkiä: \"hitto vieköön\nkoko Turkkilaiset, kun pilasivat aivan hyvät, uudet saapasvarteni\".\n\nJättäkäämme urhea vänrikkimme lääkärin hoidettavaksi ja palatkaamme\ntakaisin tappelutanterelle.\n\nSamaan aikaan tuli myöskin haavoitetuksi eräs meidän komppanian\nsotamies N:o 80 Teudor Takt, jota sattui niin sopivasti toiseen\ntakakaistaleeseen (istinkukkulaan), että kumppaneita oikein nauratti ja\nhe sanoivat: \"kyllä Turkkilaiset tiesivät ketä he rankaisivat, koska\nlaskivat Taktua takakaistaleesen\".\n\n_Muistutus_. Takt oli ollut poissa Gorny-Dubniakin tappelusta,\nmäärättynä johonkin kuormastotoimiin. Siitä hänen muka Turkkilaisilta\ntarvitsi saada vähän muistutusta.\n\nBrunov'in haavoituttua ei ollut jälellä yhtään nuorempaa upseria\nkomppaniassamme, komppanian päällikkö vain yksin; silloin huutaa\növerstimme Sundman: \"Vääpeli, olkaa upseerin tilalla ensipuolessa\nkomppaniaa!\" \"Ymmärrän, herra översti\" vastasin minä. \"Ja käykää\nhartaasti päälle!\" jatkoi överstimme vielä tuolla tunnetulla\nisällisellä kovalla äänellään. Tykit pauhaa ja kuulat vinkuu, tappelua\nkestää yhä edelleen. Norjalainen luutnanttimme Kristersen huutaa meille\nruotsinkielellä, mutta Norjan kimeällä murteella: \"Finska gossar\nframåt!\" (Suomen pojat eteenpäin!) itse muuttaen puulta puulle ja\nampuen sotamieskivärillä, väliin aina tähystellen kiikarillaan mihin\nmuka hänen kuulansa ottavat; ampuen miestä paraten, ja lausuen aina\nsekaan niin liukkailla kimakoilla sukkelilla sanoilla, että tuskin sitä\nvoimme ymmärtääkään: \"Det här trädet är icke bra, jag skall flytta till\nett annat!\" (Tämä puu ei ole hyvä, annappas muutan toiselle).\n\nMutta aika melske ja pauhu siinä kävikin. Kranaatteja, kuulia, pieniä\nkiviä, puunpalaisia, santaa ja pölyä lensi niin hirveästi ympärillämme,\nettä oli vähällä \"silmät soaista\" sanoi entinen soturi. -- Kyllä se\nsokaisikin sentään erään tykkiniekan silmät hyvin mukavasti. Hän\nnimittäin oli se mies tykkiniekkain joukosta, jonka velvollisuus oli\ntuoda kranaatti ruutirattailta (kärryiltä) tykkiin pistettäväksi.\n\n_Muistutus_. Ruutirattaat viedään tappelun alkaessa vähän matkaa\ntakapuolelle, ja jos suinkin mahdollista, jonkun mäkitöyrään taakse,\nett'ei vihollinen voi tehdä vahinkoa kranaattikuormastolle, jos hän\nnimittäin sattuisi osaamaan siihen.\n\nYllämainittu tykkiniekka toi kranaattinsa nahkaisessa pussissa ja oli\njuuri tulossa puolivälillä tykkiä ja rattaita, kun samalla kuului\nkohinaa ilmassa ja yksi Turkkilaisten ampuma kranaatti tulla suhitti\nihan suoraan kranaatintuojaamme kohden. Mies kallisti päätänsä, muka\nväistyäksensä kranaatilta, vaan tämäpä putosikin maahan vallan suoraan\nhänen eteensä, kyntäen maata ja särkyen pirstaleiksi. Mutta miehellä\noli onni kun olikin. Kranaatin palaset eivät sattuneetkaan häneen, vaan\nsöivät maasta multaa ja soraa tykkiniekan \"suut silmät\" täyteen, niin\nett'ei hän nähnyt eikä kuullut, eikä saanut suutansakaan auki. --\nPyhäistyään kasvojaan käsillään sanoi tykkiniekkamme: \"Ah ti tsort\"\n(suom.: ah sinä piru), rientäen samalla kiiruusti tykkinsä luokse;\npistäen kranaattinsa tykin peräreijästä sisään sanoi hän: \"vot tibe\"\n(suom.: tuossa on sinulle). Sen jälestä kuului komento: \"pervaja!\"\n(suom.: ensimmäinen!) silloin tykki laukesi ja kranaatti lähti\nlentämään kiitokset Turkkilaisille meidän oivan tykkiniekkamme\npuolesta. -- -- --\n\nEräskin nuori sotamies ampui vieressäni ahkerasti erään kuivan karangon\noksalta, kun samassa Turkkilaisen kuula tuli ja kaatoi koko karangon\nsekä meni menojansa miehen jalkain välistä. Mies muutti vallan\ntyynimielisesti kivärinsä lähellä olevalle toiselle aisalle ja jatkoi\nyhä ampumistaan, sanoen vaan \"katsos hirmuja, kun osaavat tarkoin\".\n\nTappelussa sanoivat sotamiehemme: \"soittakaamme tenoria, koska paasot\novat noin hyvät!\" He näet kutsuivat kivärinsä pauketta tenoriksi ja\ntykin jyrinää paasoksi.\n\nEhtoopuolella päivää olivat Turkkilaiset jo tulleet saarretuiksi\nkolmelta sivulta; ainoastaan eräs kapea aukko oli Orhanien puolella\navoinna, jonka kautta ehtoon pimeys ja sumu auttoikin heitä pakoon.\n\nAuringonlaskun aikaan kaikui juhlallisen komea musiikki; tykit\npauhasivat, kivärit rätisivät ja schrapnellit vinkuivat, hajotessaan\nilmassa, upserien käskemät komentosanat ja sotilasten tuhat-ääniset\nhurra-huudot sekaantuivat tähän, kuuluen kaukaa ympärinsä, kunnailta,\nlaaksoista ja vuorilta; jota kesti siksi kunnes auringon viimeiset\nsäteet katosivat ja paksut sumupilvet peittivät nämät jylhät\nvuoriseudut.\n\nTurkkilaisia saatiin useampia kymmeniä sotavangeiksi ja pakenevia ajoi\nratsuväki takaa, lyöden maahan keitä vaan yön pimeydessä voivat kiinni\nsaada.\n\nTurkkilaisten päävoima vetäysi myöskin takaisin ja he asettuivat\nerääsen vuoristoon Orhaniesta länteen päin, parin peninkulman päähän.\n\nMeikäläisten viimeiset rynnäkköhuudot kaikuivat vielä syysehtoon\npimeydessäkin, levittäen jylhää kaikua laaksoissa ja vuorilla, hälveten\nvähitellen kuin myrsky tyynen tultua. -- Sotalinjamme vasemman siiven\nsaartojoukot yhtyivät meidän komppaniasta lähetettyyn partiojoukkoon,\nmolemmalla sivustallamme.\n\nVenäläiset huusivat jo etäältä: \"kto idjoot?\" (suom.: kuka tulee?)\n\"Finski\" (Suomalaisia), oli vastaus. Pimeä oli kuin säkissä. \"No kiitos\nJumalalle, ne ovat meidän Suomalaisia,\" jatkoivat Venäläiset, \"kyllä\nTurkkilaiset nyt siis jo ovat hyvässä satimessa\".\n\nTavallisen hyvässä satimessa ne olivatkin, saarrettuina hevosenkengän\nmuotoiseen kehään; niin että ne, jotka heistä pakoon pääsivät, saavat\nkiittää hyvää juoksutaitoansa ja olla sangen tyytyväiset, vaikka heiltä\nputosi muutama pari hyviä tohveleita (teräsiä), vuoririnteitä alas\nsinkoellessaan, \"jänekset housuissa\".\n\nMe marssimme sitte, kun kaikki melske ja tappelu oli hälvennyt, eräälle\npienemmälle vuoritöyräälle ja asetuimme siihen yöksi, hankkien heti\npaikalla puita ja vettä.\n\nVähän ajan kuluttua jo leimusivat iloiset lieskat meikäläisten\nnuotiotulista, joiden ympärillä istui tiheitä soturiparvia, jotka\nkuivasivat vaatteitansa sekä keittivät ja paistoivat mitä suinkin\nparasta löytyi. -- Erittäin arvossa pidettyä oli eräs laji keittoa.\nSitä kutsuttiin: \"leipäpuuroksi\", \"sydämmenvahvistajaksi\",\n\"ressunketkuksi\". Ja muilla kaikenlaisilla kunnianimillä koetettiin\nsitä ylistellä ja kunnioittaa. Sen se ansaitsikin, erittäin tällaisissa\ntilaisuuksissa, joissa ei millään keinolla muita keittoaineksia voida\nhankkia. Tämä keitto sisälsi vettä, korppuja (kuivaa leipää), ja\nsuolaa. Mutta erittäin hyvän höysteen eli ma'un antoi siihen tuore\nnaudanrasva, jos nimittäin tätä Herran lahjaa oli saatavana.\n\nUpserimme istuivat nuotiolla kanssamme, joita ei sentään meidän\nkomppaniassa tällä kertaa ollutkaan muita kuin kapteenimme ja aamulla\ntullut Norjalainen luutnantti. Erittäin oli hupaista kuunnella tuon\nhauskan miehen, uuden tulokkaamme Norjalaisen luutnantin vilkasta\nkeskustelua kaptenimme kanssa, kun he istuivat rinnakkain nuotion\nympärillä.\n\nHän oli juuri päivää ennen Pravetzin tappelua saapunut pataljonaamme\n\"rientomarssissa\", keritäkseen tappeluun suomalaisten keralla ja ehkä\nnäyttääkseen Norjan poikain tappelukykyä ja kuntoa, jota tuolla\nuljaalla luutnantilla näkyi olevankin kylliksi.\n\nHän jutteli arvattavasti paljon hauskoja kertomuksia Norjasta, tuolta\nylhäältä pohjolan periltä, vielä pohjoisemmasta meidänkin maatamme. --\nHänen ruotsin puheensa kävi niin sopivan nuotikkaasti, että vaikka\nmeistäkin joku vähän osasi ruotsia, niin eivät he sentään ymmärtäneet\nhänen puheestaan ainoatakaan sanaa. -- Marraskuun 24 päivän\naamuhämärässä lähdimme kapuelemaan erästä jyrkkää vuoririnnettä\nylöspäin, siltä kohtaa missä Turkkilaisten päävarustukset olivat. Vuori\noli niin jyrkkä, että mäeltä väkisin tahtoi jalat luistaa takaisinpäin,\ntäytyi ottaa paikottain kiinni puitten oksista ja sillä tavalla kiskoen\nauttaa itseänsä ylöspäin. Päästyämme lähelle heidän ensimäisiä\netuvarustuksiaan, oli niiden eteen hakattu oivallinen murros.\n\nMe kiersimme murroksen ympäri ja pääsimme heidän etuvarustuksiinsa,\njoista isommat olivat jokapuolelta suojattuja, muuripääskysen pesän\ntapaan rakennettuja; vähemmät tavallisia rintasuojia.\n\nTarkastettuamme niitä, näkyi täällä selvästi hedelmät meidän tarkoista\nlaukauksistamme. Turkkilaisia makasi hengetönnä, niin isossa\netuvarustuksessa kuin rintasuojissakin, moni rähmällään vallia vasten\nniinkuin torkuksissa vaan, kiväri puristettuna kätten väliin, pää alas\npainuksissa.\n\nEräskin sellainen, jolta minä otin Henri-Martini-kivärin ja 100 siihen\nkuuluvaa patronaa, oli lävistetty keskeltä otsaa, kas se oli ollut\ntarkka sattuma. Mainittua kiväriä kannoin uudenvuodenpäivään asti;\nDolny Karnartzyn tappelun jälkeen heitin sen menemään luminietokseen\n(kinokseen) ajatellen: saapahan noita uusia, kun taas päästään toiseen\ntappeluun.\n\nIsossa etuvarustuksessa oli myös useampia kaatuneita Turkkilaisia.\n\nHeidän pienistä ampumarei'istään olivat meikäläisten tykin- ja kiväärin\nkuulat tunkeneet sisään ja tehneet tehtävänsä. Tässä kiipesimme vielä\nylemmäksi, kunnes pääsimme vuoren harjalle, isoon linnoitukseen. Sinne\nolivat Turkkilaiset kiireissään jättäneet telttansa, keittokalunsa,\ntyöaseensa, patronalaatikkonsa ynnä yhtä ja toista muuta tavaraa.\n\nLinnoitus oli vahva ja konstikkaasti rakennettu, monenkaltaisilla\nteillä ja välikäytävillä varustettu.\n\nMe ihmettelimme suuresti, mitenkä Mehemed Ali pascha jätti niin hyvät\nvarustuksensa, joita meikäläiset varmaan olisivat puollustaneet\nviimeiseen mieheen.\n\nVaan se oli juuri se Gurkon kiertämis taito, joka peloitti\nTurkkilaisia. Tästä marssimme erästä Orhanie nimistä kylää eli\nkauppalaa kohden, pitkin sen pohjoispuolella kulkevaa vuoriharjannetta,\njonne pysähdyimmekin ja asetuimme asentopaikkaan.\n\nHeti paikalla kaivoimme vuoririnteesen pienen varustuksen\n(rintasuojan), niin pitkän että puoli komppaniaa olisi sopinut siitä\nampumaan yht'aikaa ja toinen puoli olisi ollut harjanteen takana\nvaraväkenä. Muutamia vartiomiehiä piti aina olla seisomassa, valppaasti\nvartioiden; jolloin komppanian muu väki sai levätä.\n\nMarraskuun 25 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli ihana ja\nlämmin. Meillä oli siis hyvä tilaisuus tarkastella ja ihannella noita\nkauniita majesteetillisiä sangen korkeita vuoriseutuja, joilta alas\nkatsellen kylät ja huoneet laaksoissa näyttivät niin kummallisen\npieniltä kuin nuot pienet leikkitupaset, joita tavataan lasten\nkamareissa. Marraskuun 26 päivän aamulla rupesi puhaltamaan ja\nraivoamaan ankaran kylmä pohjoistuuli, joka puolenpäivän aikaan muuttui\nvesi- ja lumituiskuksi.\n\nTästä jo kyllä voipi arvata ja kuvailla, minkälainen oli elantomme\nautioilla vuorilla. -- Muutamat, joilla vielä oli jälellä, pystyttivät\nkangastelttansa.\n\nToiset kaivoivat maakuoppia. Minä kumppanineni pystytin telttarisasen,\nmutta mitä hyvää tästä oli? Tuuli ja myrsky heilutti ja rönkytti sitä\nniin hirveästi, että mies piti olla kiinni pitämässä joka nurkasta,\nmuuten ehkä tuuli olisi lennättänyt sen ijankaikkista tietään.\n\nOlimmepa kuin ilmapallossa. Me ajattelimmekin vaan: jos tänlainen\nmyrsky vielä kovemmaksi kiihtyy, niin kukatiesi saattaahan se lennättää\nmeidät telttoineen päivineen lähellä olevaan Turkkilaisten leiriin,\njossa varmaankin olisimme tuota pikaa \"hirsipuussa killuneet!\"\n\nTulee myöskin huomata, että meidän telttamme ja kuoppamme olivat\npohjoispuolisissa vuoririnteissä, jostapäin juuri tuuli ja myrsky kävi.\n\nEteläpuolella ei saanut kukaan olla paitsi vartiat, ettei vihollinen\nnäkisi asentojamme.\n\nMarraskuun 27 päivän asuimme vielä samalla vuorella ja kaivoimme joka\ntelttakunta itsellemme kuopat maan sisään niinkuin myyrät.\n\nNäissä kuopissa olikin hyvin lämmin ja hauska oleskella, sinne ei\nsopinut tuuli eikä myrsky, mutta oli siellä sentään tavallisen pimeä.\nVuorotellen seisottiin vartioina.\n\nVaan yhden asian tähden oli kuitenkin pula tulossa: kun näet\nruokavaramme loppuivat ja vesikin oli kaukaa alhaalta laaksosta\nhaettavana, eikä sitäkään sieltä häiritsemättä saanut noutaa, kun\nviholliset ammuskelivat tykeillään veden hakijoita kohden, koettaen\nparhaansa mukaan estää heitä.\n\nNyt ei siis muuta neuvoksi, täytyi lähettää laaksossa oleviin läheisiin\nkyliin pieniä ryöstöpartioita, joista toiset puolet varustettiin\nkivääreillä, ottamaan vastaan mahdollisia kohtauksia, toiset nuorilla,\nveitsillä ja sauvoilla.\n\nNäin varustettuina lähtivät meidän pojat muutamiin kyliin, vähän matkaa\nvihollisesta.\n\nSemmoisista taloista, joista asujamet olivat paenneet, oli heillä lupa\nottaa muonavaroja.\n\nSe onnistuikin erinomattain hyvin. Eivät partioretkeilijämme\ntulleetkaan tyhjinä takaisin, vaan hyvillä saaliilla, tuoden mukanansa:\nsikoja, pukkeja, lampaita, lehmiä, härkiä, vasikoita, juustoa,\nmaissi- ja nisujauhoja, papuja, turkinpippuria ja tupakkaa sekä yhtä ja\ntoista muuta ruokatavaraa, paitsi leipää ja suolaa, jotka Herran lahjat\nolivat jotenkin vähissä. Muutoin oli meillä nyt taas ruokavaroja elää\noikein \"herroiksi!\"\n\nMarraskuun 28 päivän olimme vielä samassa asentopaikassa.\n\nMe elimme täällä oikein vuoripeikkojen elämää, kannoimme laaksoista\nlehtikerpoja, heiniä, puimattomia nisun- ja ohranolkia, pehmikkeeksi\nallemme. Ohran oljista oli vielä sekin hyöty, että niistä sopi\nvaristella ohria, joista sitten keitimme ja joimme sitä niin kutsuttua\n\"ohrakahvia\", joka kylmässä ilmassa ollessamme vaikutti ruumiimme\nlämpimyydeksi.\n\nSokeria tosin ei meillä ollut, vaan sepä olisikin ollut tällaisissa\ntilaisuuksissa ylellistä.\n\nMarraskuun 29 päivän olimme vielä samassa asentopaikassa. Vähää ennen\nehtoohämärää saimme käskyn valmistaa itseämme poislähtöön.\n\nKiiruusti hajoitimme kojumme ja pesämme vuoriäyräästä, sekä asetimme\nkapineet pusseihimme. Olipa taas oikein ikävä lähteä pois hyvin\nvarustetuista kojuistamme, joihin jo olimme vähän kotiutuneet, oltuamme\ntässä usean päivän. Tästä marssimme samana ehtoona puoli virstaa\nvasemmalle eli länteenpäin, jossa oli pataljoonamme ensi komppania.\n\nSiellä sitte oleskelimme koko yön heidän kanssansa vesisateessa ilman\nminkäänlaista suojaa, vaan eipä tämä enää ollut outoa, tottumus auttaa\npaljon. -- Me paneusimme toinen toisemme viereen maata, teltinkaistat\npeitteeksi, ja koetimme täten suojella itseämme sateelta ja kylmältä.\n\nMarraskuun 30 päivän aamulla k:lo 6 rupesimme laskemaan alas Provetzin\nvuorelta, kuljettaen myötämme, koko pataljona, 8 raskasta tykkiä\nlavetteineen, ruutirattaineen, siis kaksi tykkiä komppaniaa päälle.\nMehemeb Alin armeijat olivat kaivaneet täältä alaspäin jonkinlaisia\nkiertopolkuja, joissa kyllä näytti olevan tuhlattu monta päivätyötä, ja\nolikin ollut välttämättömän tarpeellinen, ennenkuin näin äkkijyrkältä\nvuorelta voi mitään isompaa esinettä alas tahi ylös kuljettaa.\n\nNäitä polkuja pitkin hiljakseen koetimme hinata eli laskea tykkejä\nalaspäin, toiset kiinni pidellen, toiset vetäen. Tarkka vaari oli\npidettävä ettei tykki päässyt menemään omin päinsä liika kovaa\nvauhtia, sitten se olisi mennyt vuoren rotkoihin tuhansiksi\npirstaleiksi, ja siitä olisi ollut päälliköillemme ankara edesvastaus\nja meille suuri häpeä.\n\nKun kaikki oli saatu vuorelta alas hyvässä järjestyksessä, riisuimme\npäällystakit yltämme ja kääreimme ne olalle kannettavaksi, sillä\nlaaksoissa oli paljon lämpöisempi kuin siellä lähelle pilviä kohoavilla\nvuorilla, joissa paikoittain oli lunta suvellakin.\n\nSittenkuin kaikki oli saatu reilaan, alkoi marssi. Me marsseimme monen\npienemmän kylän ja Orhanien kauppalan lävitse, jossa vielä näkyi olevan\nmonta uljastakin rakennusta.\n\nKauppalan lävitse marssiessamme keskikatua soittivat Bulgarit kirkkonsa\nkelloja, (jotka Turkinvallan aikana olivat olleet kauan soittamatta,\nsillä he eivät sallineet kristittyjen kirkonkellojen soitantoa),\nnäitten uljasten vapaudensankarien kunniaksi, jotka jalomielisyydellään\nvertaan vuodattaen olivat tunkeneet tappelujen ja myrskyjen lävitse\ntänne Orhanien ihanaan laaksoon saakka, jota Turkkilaiset olivat\npitäneet ihan voittamattomana, kovien varustustensa tähden. He\nsanoivat, että se oli viisi kertaa vahvemmin varustettu kuin\nGorny-Dubniak ja Telisch; sitä paitsi oli täällä sodallisessa\nkatsannossa tavattoman edulliset maisemat.\n\nSe olikin totta, pattereja (retuuttia) ja rintasuojia oli kaivettu ja\nvarustettu joka vuoren nyppylällä ja vielä oikein mestarin tavalla\ntehty ja kaunistettu.\n\nBulgarit kertoivat että eräät insinörit olivat niitä teettäneet, puoli\nvuotta ennen sotaa, talonpojilla (Bulgareilla). Ilman vähintäkään\npalkkaa oli näiden raukkojen täytynyt raataa (tehdä työtä) ja jos eivät\ntahtoneet olla oikein ahkeria, niin olivat insinörien kovista ruoskista\n(piiskoista) lähteneet lyönnit olleet heille hyvänä muistuttajana\nahkeruuteen. -- Me marssimme vielä länttä kohden eteenpäin Orhaniesta\nmuutamia virstoja, siksi että ehtoopäivällä saavuimme Vratschesch\nnimiseen kylään. Kylä oli korkeiden vuoriharjanteiden ristimyksessä ja\nvirta juoksi sen keskitse.\n\nTämä oli ollut Turkkilaisilla oikein pääpesänä Sofian ja Plevnan\nvälillä sekä muonan ja muun tavaran kokouspaikkana, koska me täältä\nlöysimme kaikellaista tavaraa yltäkyllin: satoja säkkiä jauhoja ja\nryyniä, keksileipiä, papuja, voita useampia tynnyriä, suuria\nsikalaumoja (ne eivät sentään kuuluneet Turkkilaisille, sillä he eivät\nsyö sianlihaa, ne olivat kyläläisten omia, jotka olivat Bulgareja),\npaljon apteekkitavaroita, rohtoja (troppia), sotilas- ja\nlasarettivaatteita, monta tynnyriä viiniä y.m.\n\nNämät kaikki olivat aiotut Plevnaan vietäväksi, vaan nyt se oli jo\nmyöhäistä.\n\nHeiniä oli myös, suuria aumoja, joista teimme pehmeitä yösijoja.\n\nHyvää suuta myös aljettiin pitää, voileipää syötiin sianlihan kanssa,\nriisiryynipuuroa voinensa oikein mielin määrin. Meidän pojat\njuttelivatkin: \"pidetään nyt joulua, koska Turkkilaiset ovat noin\nhätähousuja, että jättivät muonavaransa meidän nautittaviksemme\".\n\nTätä kestiä vietimme vallan rauhallisesti, niinkuin olisimme olleet\nsangen kaukana vihollisista.\n\nVasta seuraavan päivän aamulla saimme tietää ratsuväen partiomiehiltä,\nettä tästä vähän matkan päässä vuoristossa oli asettunut viisitoista\ntuhatta Turkkilaista, ja meitä oli ainoastaan muutamia komppanioita\nneljän tykin kanssa. Jos tämän olisivat punalakit tienneet, niin\nvarmaankin olisivat he tulleet tähän kestiimme \"kuokkavieraiksi\".\n\nNiin sitä vaan väliin hurrataan sotaretkillä, kun oikein onnenpyörällä\najetaan ja rohkeita ollaan.\n\nJoulukuun 1 päivänä olimme aamupäivän samassa asentopaikassa.\n\nEhtoopäivällä sai meidän komppania käskyn mennä etuvartia-ketjuun\neräälle Vratsches'in kylän lähellä olevalle vuoritöyräälle. Ensin\nkiipesimme vuorelle. Sinne päästyämme asetti komppaniamme päällikkö\nitse vahtimiehet paikoilleen. Vuorottain sitte seisottiin ketjussa\nvartioina, toinen puoli miehistä sai istua nuotion ääressä, ollen\npäävahtina.\n\nPimeän tultua rupesi käymään ankara myrsky tuuliaispäineen, joka löi\nnuotioista sen ympärillä istuvien miesten vasten naamaa tuhkaa, tulisia\nkekäleitä ja hiiliä, niin ett'ei niistä nuotioistakaan ollut paljon\napua. Myrsky oli niin kova, että kaatoi kivääri-kasat (kytkyet) ja\nlennätti monen miehen lakin alas vuorenrotkoihin, jota pimeässä oli\nmahdotoin sieltä löytää. -- Olimmepa niinkuin \"hullu myllyssä\".\n\nJoulukuun 2 päivän aamulla k:lo 1 saimme muuton etuvartiavirasta ja\ntulimme vuorelta alas, ennenmainitun kylän lähelle, entiseen\nasentopaikkaamme. Täällä sitte kauniissa lämpöisessä päiväpaisteessa\nistuskelimme ja korjailimme epäkuntoon menneitä vaatetus- ja\nvarustekapineitamme.\n\nJoulukuun 3 päivän aamulla menimme taasen etuvartioiksi samalle\nvuorelle, jossa olimme olleet yön 2 päivää vasten, paitsi että ei\nasetuttu samoille asemille eli paikoille. Nyt kiivettiin ylemmäksi\nvuoren korkeammalle paikalle, johon Turkkilaiset olivat rakentaneet\nvahvan neliövarustuksen (nelisivuisen patterin).\n\nTänne hinasimme mennessämme kylän miesten avulla neljä raskasta\nkenttätykkiä ja asetimme ne mainittuun varustukseen, tulikidat\nviholliseen päin; siitä sitte lähetettiin heille tervetuliaisia\n\"rautakirnuista\". Niillä pamahutettiin vähän väliä lähellä olevaan\nTurkkilaisten leiriin, niin että kappaleet lentelivät ilmassa heidän\nteltoistansa ja monta \"punalakkia\" luullaksemme sai surmansa ja pahoja\nvammoja.\n\nTurkkilaiset koettivat vastata näihin, mutta heidän tykkinsä eivät\nkannattaneetkaan meihin asti, näet kun ei heillä ollut, kaikeksi meidän\nonneksemme ja iloksemme, ensinkään tykkejä ensimmäisessä eli\nläheisemmässä leirissä (asentopaikassa). Toisessa leirissä niillä oli\nmuutamia tykkejä, joka oli samaan suuntaan, mutta ison joukon\netäämmällä ja korkeammalla vuoriharjanteella, vaan sieltä asti eivät\nmeihin kannattaneet.\n\nKranaatit väsyivät jo muutamia satoja askelia ennen meihin\nylettymistänsä ja putosivat maahan erääsen laaksoon, joka oli vuorten\nvälissä, meidän suureksi huviksemme. Tykit paikoilleen saatuamme asetti\nkomppaniamme päällikkö meidät etuvartioiksi, pitkin vuoren laidetta ja\nharjannetta muutamia satoja askelia mainitusta isosta eli\npääpatterista.\n\nEhtoolla pimeän tultua määräsi hän minun ja kaksi sotamiestä menemään\ntiedustusretkelle sotalinjamme vasemmalle sivustalle. Siellä oli eräs\nlaakso meidän ja siellä olevain soturein välillä, jossa ei ensinkään\nollut vartioita, mutta sen toisella puolen oli taas eräs vuoriharjanne,\njossa seisoi etuvartioina joku komppania Ismailov'in kaartirykmentistä.\nSinne oli meidän määrä mennä ja ilmoittaa heidän päällikölleen että\nmeidän puoleisella vuorella ei ollut havaittu mitään erinomaista\ntapahtuneeksi, sekä kysyä, josko heillä olisi jotakin ilmoitettavana.\n\nKäskystä toimeen. Me hapuilimme pimeässä ensin alas vuorelta, sitte\npitkin laakson pohjaa, jonka lävitse myös juoksi eräs pienenlainen\njoki; siitä oli yli kahlattava. Meitä ei oikein haluttanut kastella\nitseämme, haimme siis mistä olisi helpompi päästä ylitse kastumatta,\nkuivin jaloin, joka pimeässä oli jotenkin vaikeata. Viimein löysimme\nsentään semmoisen paikan erään myllyn luona, mutta tässä oli kiivettävä\nensin aidan ylitse joen varrella olevan myllärin pihaan. Päästyämme\naidan ylitse hyökkäsi myllärin tunkiolta päällemme kuusi rotevata isoa\nturkkilaista koiraa (heidän koiransa ovat hyvin suden näköisiä ja\nluontoisiakin); minä tempasin miekan tupestani (huotrastani) ja rupesin\nsillä sivelemään pimeepäihin petomaiseen koiraryhmään, härsyttäen\ntupella. Miehet tekivät kiväreillään \"varjelusasentoon\" (pojugo-tofs)\nja pistelivät sekä löivät aika lailla, jolloin aina joku koirista\npäästi pahan kiljahduksen, poistui luotamme ja juoksi samalla tiehensä,\ntoisten vielä pauhatessa ympärillämme.\n\nOli kovin pimeä, ett'emme oikein nähneet sivalluksiemme ja hosumisiemme\nvaikutuksia, mutta mielemme oli kuitenkin varsin hyvä, että pääsimme\nkoko veitikoista erillemme ja saimme jatkaa rauhallisesti\ntiedusteluretkeämme eteenpäin. Mylläri ei ollut tietävinään koko\nasiasta, vaikka pihallaan semmoinen meteli kävi.\n\nPäästyämme määrätylle vuorelle, Venäläisten asentopaikkaan, menin minä\nheidän etuvartiainsa päällikön luokse ja ilmoitin mitä oli käsketty.\n\nTämän jälestä lähdimme palausretkelle, takaisin omaan asentopaikkaamme.\n\nPäästyämme sinne menin kaptenillemme ilmoittamaan että kaikki oli\ntarpeellisessa kunnossa senkin puolen vartioväestöllä, paitsi että\nmyllärin koirat tuolla laaksossa olivat vähän liika vihaisia. \"Se on\ntavallista\", vastasi kaptenimme naurahtaen.\n\nJoulukuun 4 päivän aamulla muutimme virkaa. Tulimme nimittäin\netuvartiain päävahdiksi. Koko vuorokauden loikoilimme nuotioin ääressä,\ntarinoiden sekä laskien yhtä ja toista leikkiä ajanvietteeksi.\n\nJoulukuun 5 päivän aamulla tulimme isoon eli pää-patteriin tykkien\nvartioiksi. Toisen puolen komppaniastamme oli määrä aina pitää\nvarusteet (vyöt patruunataskuineen) yllään ja muuten olla valmiina joka\nhetki puollustamaan tykkipatteriamme viimeiseen mieheen, jos vihollinen\nolisi tehnyt salahyökkäyksiä.\n\nTämä vuori oli tuleva meille oikein vasituiseksi asentopaikaksi moneksi\naikaa, jonka tähden se nimitettiinkin Venäläisissä käsikirjoissa:\n\"Finskij gora\" (Suomen eli Suomalaisten vuoreksi). Kenraali Gurko\nmääräsi kenraalimajuri Etter'in niiden joukkojen päälliköksi, jotka\nolivat asetetut Vratsches'in kylään ja sen lähellä oleville vuorille ja\njoidenka oli määrä vastustaa niitä isoja vihollisjoukkoja, jotka olivat\nasettuneet vähän matkaa mainitusta kylästä vuoristoon, sillä aikaa kun\nhän itse teki hyökkäyksiä toisella osastollaan, vasemmalla siivellämme,\nArab-Konak solaa vastaan. (Mainittu sola on siinä, mistä maantie menee\nBalkanin korkeimman harjun lävitse, Plevnasta Sofiaan).\n\nKenraalimajuri Etter antoi meille tarkat säännöt ja ohjeet, mitä kunkin\npataljonan tulisi tehdä, jos tarve vaatisi, nimittäin jos vihollinen\nryntäsi päällemme.\n\nSyystä että meitä oli paljon vähemmän kuin Turkkilaisia, sen vuoksi\nolikin juuri tarpeellinen määrätä ennakolta kullekin pataljonalle omat\ntehtävänsä. Muun muassa lausui kenrali päiväkäskyssään: \"minä olen\nvarma siitä että ne joukot, jotka ovat uskotut minun komantooni,\ntoimittavat tämän meille määrätyn toimen uskaliaasti, eivätkä peräänny\naskeltakaan niistä varustuksista, jotka meillä nyt ovat. Jumala\nkanssamme. Ei askeltakaan takaisin\".\n\nH. M. K. Sivus-adjutantti kenrali-majuri von Etter.\n\nJoulukuun 6 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi.\n\nNämät vuoriäyräät tulivat meille jo niin tutuiksi, kuin jos olisimme\ntäällä syntyneet ja olleet omassa \"vasikkaha'assa\".\n\nJoulukuun 7 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme taas\nvartioimaan pääpatteria, samassa järjestyksessä kuin 5 päivänä.\n\nJoulukuun 8 päivän saimme levätä; se olikin nyt jo hyvin tarpeesen,\nkoska olimme saaneet kaksi vuorokautta valvoa yhtä mittaa.\n\nJoulukuun 9 päivän aamulla menimme etuvartiain päävahdiksi.\n\nKoko vuorokauden satoi lunta oikein vahvasti, joka muutti meidät\nvalkoisiksi hahmuiksi, vaan me seisoimme lumisinakin kuin korpikuuset\ntalvella Suomen metsässä.\n\nNuotiotuletkin tahtoivat vallan väkisin sammua lumesta ja märkyydestä\nja kaikki olimme peittyä lumeen. -- Ehtoolla pimeän tultua tapahtui\neräs seikkailu.\n\nOlimme näet rakentaneet kojuja ja majoja risuista ja lehtipuun-oksista\nsuojellaksemme itseämme kylmältä tuulelta ja lumipyryltä.\n\nSamanlaisen olimme myöskin rakentaneet kaptenillemme; sitä paitsi\nteimme hänen kojuunsa kiukaantapaisen kivikasan peränurkkaan, josta oli\njohdettu savureikä \"seinän\" alitse ulos. Siinä sopi esim. kiehauttaa\nruokaa, teetä, lämmitellä käsiä, jalkoja j.n.e.\n\nMutta varovasti oli sitä sentään lämmitettävä. Liekki tuli suun kautta\nkojuun sisään, yhtä hyvin kuin uloskin peränpuolelta.\n\nOli miten oli, mutta tapaus oli seuraava: Kaptenimme sanoi\npalvelijalleen (entinen Venäläinen sotamies, Krimin sodan ajoilta,\nnimeltä Alekseijev, hauska äijän hopakko): \"Minä panen vähäksi aikaa\nlevolle, ole sinä valveilla ja tarkasta tulen perään\". Kaptenimme\nnukahti. Mutta Alekseijev nukahti myöskin, antaen tulen palaa omin\npäinsä.\n\nPuut olivatkin virinneet palamaan liika kovaa vauhtia sekä lyöneet\nliekin ulos kiukaasta josta seurasi se, että koko koju syttyi palamaan.\nSe oli, näettekös, kuivista lehtikervoista kyhätty; vaikka satoi\nluntakin, niin eihän se ollut sentään sisäpuolelta kastunut, Ehtoon\npimeydessä näimme äkkiä päällikkömme kojun täysissä liekeissä palavan\nkauttaaltaan. Me riensimme silmänräpäyksessä katsomaan mikä ihme ja\nkumma nyt piti tapahtuneen. Eihän päällikkömme ennenkään ollut\ntuonlaisia \"ilmonatsania\" (ilotulituksia) käskenyt tekemään,\nerittäinkään näin öiseen aikaan, jolloin vihollinen voisi tulien\nsuunnasta havaita yhtä ja toista, niinkuin väkiluvusta, asentopaikasta\ny.m.\n\nMitä vielä, se oli valkean vaara. -- Alekseijev, joka oli nukahtanut\noven eli aukon suulle, hyökkäsi ulos ensin niin, että palavat varvut\nravahtivat, vaan samassa näimme myös rakkaan päällikkömmekin rientävän\nulos korkealle ilmaan leimuavien liekkien keskeltä.\n\nJumalan kiitos! hän on pelastettu. -- Olipa tuskin nyt taas\njonkinlainen metku, arvelimme me, koettaen pelastaa palavasta kojusta\n\"huonekalut\", joita ei sentään ollutkaan kuin pari pussia, vaippa, sekä\npieni patanen lusikoineen kauhoineen.\n\nKaptenimme ei ollut paljon tietävinään koko valkeanvaarasta, sanoihan\nvaan: \"katsos hiton risukasaa, kuinka oli herkkä palamaan\".\n\nKysyi sitte Alekseijev'ilta: \"saitkos pelastetuksi piippuni?\" \"Sain\",\nvastasi Alekseijev, \"mutta kyllä se vähän vikaantui\".\n\nSe oli näet semmoinen lyhytvartinen piippu-nysä, jota me tavallisesti\nnimitämme: garibaldiksi ja keisarin saunapiipuksi.\n\nSiitä oli kaptenimme vedellyt savuja kaikissa melskeissä ja tappeluissa\nsekä niiden lomahetkinä.\n\nJa juuri sentähden se olikin niin tärkeä kalu. -- -- --\n\nMiehet sitten kiusoittelivat Alekseijev äijää, sanoen: \"katsos sinä\nverkasen poika, kun olit vähällä polttaa meidän uljaan kaptenimme; jos\nsen olisit tehnyt, niin sinun olisi hiisi perinyt\". Alekseijev oli\nitsekin pahoillaan, mutta mikäs auttoi. Ei vahingot tule kello\nkaulassa, on tapana sanoa. -- Turkkilaiset, arvattavasti, ajattelivat,\nnähdessään tuonlaiset \"helkavalkeat\" (suuret tulenliekit) nousevan\nSuomalaisten etuvartioilta: \"kyllä maar noi Suomalaiset ovat\naika konstikkaita miehiä, kun pitävät tuonlaista leikkiä\ntappelutantereellakin.\"\n\nJoulukuun 10 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme\npääpatterivahtiin. Ilma oli vaan yhtä mittaa sateinen ja sumuinen,\nett'emme voineet nähdä vihollista eivätkä he meitä. Olimmepa kuin\n\"säkissä\" molemmat, saimme olla omillamme, saimme toimia omia\naskareitamme, Turkkilaisten näkemättä; vallan rauhallisesti kaivoimme\nvuoririnteesen rintasuojia ja muita semmoisia.\n\nArvattavasti he tekivät samoin, kun kerta oli näin hyvä\ntilaisuus. -- -- --\n\nJoulukuun 11 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Ilma oli isosta\naikaa kaunis ja päivä paistoi ihanasti. Meillä oli hyvä tilaisuus nyt\ntaas nähdä ja tarkastella vihollisen asemia ja liikunnoita ja josko\nolivat tehneet mitään muutoksia aamun vallitessa. Heti auringon\nnoustessa tervehdittiinkin heitä laulamalla kaikista neljästä\ntykistämme yht'aikaa, että saivat kranaatteja suuruksensa \"höysteeksi\".\nJa samalla näkivät ne häirinneen Muhamettien aamurukoukset. He näet\nrukoilevat auringon nousun aikana, Kello 11 e.pp. seisoessamme ketjulla\nsaimme tietää, että turkkilaiset olivat Plevnasta koittaneet\nuloshyökätä ja samalla koko Osman'in iso armeija joutunut vangiksi. --\nTämä herätti meissä välitöntä riemua; ponteva, innokas hurraaminen\nalkoi kaikua koko ketjulinjalla ja pääjoukoissamme; lakkeja heiteltiin\nhurratessa ilmaan ja riemua kuului joka haaralta. Turkkilaistenkin\netuvartiat, jotka seisoivat vastassa meitä, näyttivät kummastelevan,\nmitä ihmeitä ne taas mahtavat hurrata. Heitä ilmestyi miehissä\nvalliensa päälle tarkastelemaan, mitä raivokas, iloinen hurraaminen\nmerkitsisi.\n\nAamulla varhain 12 päivänä Joulukuuta kutsui kaptenimme minun\nluoksensa, käski ottamaan eli valitsemaan joukosta taitavampaa ja\nvanhempaa miestä sekä yhden aliupseerin. Niiden kanssa käski hän minun\nmennä vihollisen asennoita tarkastelemaan. Oli vielä pilkko pimeä, kun\nlähdimme; ja marssimme erästä vuoriharjannetta pitkät matkat\nviholliseen päin, kunnes päivän koitossa saavuimme lähelle heidän\netuvartioitansa. Tässä me aprikoitsimme erään pensaikon suojassa,\nmitä olisi tehtävä saadaksemme vähän hauskuutta leirielämän\nyksitoikkoisuuden muutteeksi.\n\nEnsin tarkastimme, mitenkä heidän etuvartiansa olivat asetetut, mitenkä\netuvahdit olivat sioitetut y.m., y.m. Hauska oli katsella, kuinka kaksi\nTurkkilaista etuvartiaa seisoi rinnatusten, puhuen keskenään, meistä\nmitään tietämättä. Me ajattelimme: mitäs tässä odottelemme suotta,\ntehdään pois. Otimme kiväärimme ja panimme pistimet erikorkeuksille\najatellen: tottahan kuitenkin joku kuula sattuu. Toisten oli määrä\ntähdätä päävahtiin, toisten etuvartioihin. Minä komensin itse oikein\nreimasti, niinkuin olisi ollut väkeä koko komppania, ja huusin niin\npaljon kuin kurkusta lähti: \"rotaa-pli!\" (suom.: komppania lauaiskaa).\nNäin ammuimme kaikin kolme yhteislaukausta, että kyllä Turkkilaiset\nheräsivät unelmistaan. Yksi heidän etuvartioistaan näkyi menneen\npitkälleen maahan, oliko häneen sitte todellisesti sattunut, vai\ntekikö hän sen leikillään, sitä emme tiedä. Toiset vetäysivät\nampumakuoppiinsa ja rupesivat myöskin ampumaan sekä pääpatterista että\netuvartio-ketjusta.\n\nMeikäläisten punaiset husarit, jotka olivat etuvartioina oikealla\nsivustallamme, rupesivat myöskin ampumaan, arvattavasti aprikoiden: kai\ntuossa ampumisessa jotain tarkoitusta mahtaa olla, ruvetaanpas mekin\nkäymään päälle. Niin sitä räiskytettiin, kunnes kumpaisetkin\ntaukosivat, nähtyänsä ett'ei siinä ollutkaan sen suurempaa hätää. Sen\njälestä me lähdimme pois ja tulimme takaisin asentopaikkaamme.\n\nMinä sitte ilmoitin kaptenillemme, että kyllä siellä oli kaikki hyvässä\ntilassa, ja jos jotkut vielä sattuivatkin nukkumaan, niin kyllä me ne\nherätimme.\n\nJoulukuun 12 päivänä kello 9 aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja\ntulimme risukojuihimme, joita olimme rakentaneet lähelle pääpatteria.\nVähän aikaa oltuamme kojuissamme tuli komppaniamme päällikkö luoksemme\nlausuen: \"Pääkortterista on H. M. Keisari lähettänyt pataljoonaamme\nkaksitoista P. Yrjänän ritarikunnan ristiä jaettavaksi alipäällystölle\nja miehistölle Pravetzin tappelun johdosta. Niistä annetaan joka\nkomppaniaan kolme ja nyt siis saatte keskenänne valita, kenelle\ntahdotte ne annettavaksi. Minä puolestani ehdoitan eli valitsen yhdeksi\nvääpelimme, mitä te siihen sanotte?\" -- \"Oikein, herra kapteni\",\nsanoivat miehet niinkuin yhdestä suusta, \"vääpelimme on sen täysin\nansainnut\". Ja samalla tarttuivat minuun kiini ja heittivät korkealle\nilmaan, voimakkailla, kokeneilla käsillään, iloisten, raikuvien\nhurraahuutojen kaikuessa. Minä, päästyäni heidän käsistään, kiitin\nsydämellisesti urhollisia ja reippaita tovereitani, huomauttaen heti\nsamalla, että mainittu risti ei ollut ainoastaan minun ansiostani, vaan\noli ansaittu yhteisellä hiellä, verellä, työllä ja vaivalla, joten\nkunnia ja H. M. Keisarin korkea suosio siitä yhteiseen lankee\nurhokkaille kolmannen komppanian pojille! Eläkööt!\n\nSen jälestä saimme käskyn asettua, se puoli pataljonaa eli ne\nkomppaniat, jotka olivat vapaana etuvartioketjusta, täysissä\nvarusteissa kolonnaan pääpatterin edustalle. Sen tehtyämme tuli\npataljonamme komentaja översti Sundman ja kutsui rintaman eteen kaikki\nvalitut eli ritarikandidaatit, lausuen; \"H. M. Keisari on lähettänyt\npataljonaamme muutamia P. Yrjänän ritarikunnan ristejä suosiolahjaksi\nPravetzin tappelun johdosta urhoollisuudesta. Ja koska nämät ovat\nilmoitetut, viitaten meihin, ne saaviksi, niin eläköön pataljonassamme\naina urhoisuus ja onnea näille uusille ritareille -- hurraa!\" Raikkaat\nhurraahuudot kaikuivat riveistä. Överstimme, ripustaessaan\nkunniamerkkejä rintaamme, jolloin hän vielä yksityisestikin kiitteli\nmeitä, toivotti onnea ja kehoitti vast'edeskin kunnolla ja miehuudella\nseuraamaan Suomen lippua.\n\n    \"Ja sodass' rauhass' kuin olla saan,\n    Mies joukoss urheain;\n    Sotahan olen valmis ja kuolemaan,\n    Jumal' aamun suokoon vain!\"\n\n                Numero viisitoista Stolt.\n\nJoulukuun 13 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Päivällä oli\nkyllä lämmin auringon paistaessa, mutta ehtoolla auringon laskun\njälkeen ja yöllä oli jotenkin kylmä, jonka tähden täytyikin vartioita\nvähän väliä muuttaa, että pääsivät nuotioille lämmittelemään.\n\nJoulukuun 14 päivän aamulla muutimme virkaa ja tulimme etuvartiain\npäävahdiksi. Ilma oli kaunis niinkuin eilenkin, vaan ehtoopäivällä\nnousi sakea sumu Orhanien laaksosta, niin ett'emme voineet eteemme\nnähdä kahta syltä edemmäksi.\n\nJoulukuun 15 päivän aamulla saimme muuton ja käskyn tulla alas\nVratscheschin kylään; vaan eihän siitä juuri suurtakaan iloa ollut.\nHuoneet, joihin saimme majamme, olivat pienemmät ja kylmät -- ja\nlämmityspuita ei liioin ollut saatavina eikä niitä olisi sopinutkaan\nlämmittää. Kyllä asukkaat olivat hyvinkin ystävällisiä meitä kohtaan,\nvaan sepä olikin ainoa lahja, millä he voivat meitä auttaa, sillä he\nolivat itsekin sangen kurjassa tilassa, niinkuin ainakin ne, jotka ovat\nsodan jalkoihin jääneet.\n\nJoulukuun 16 päivän olimme samoissa majataloissa. Kello 1 j.pp.\nsaimme käskyn mennä ulos ja asettua neliökolonnaan eräälle autiolle\nkentälle lähellä kylää, jossa pataljonamme pastori Rancken piti\njumalanpalveluksen, muistuttaen meille, kuinka tärkeätä on aina pyytää\nJumalalta apua ja näin tietämättöminä aikoina erittäin, jolloin\nhenkemme on joka hetki vaarassa ja sitä paitsi ollaan kaukana rakkaasta\nisänmaastamme j.n.e.\n\nLunta sateli tämän juhlallisen hetken kunniaksi.\n\nBulgarin äijät seisoivat ja katselivat, meistä vähän loitompana,\nsuuresti ihmetellen tätä heillä näin harvoin nähtyä jumalanpalvelusta.\n\nJoulukuun 17 päivän aamulla menimme uudestaan ylös vuorelle\netuvartioiksi. Lumiräntää satoi koko päivän ja oli muutoinkin\nrankanlainen ilma, joka ehtoopäivällä muuttui pakkaseksi. Me seisoimme\nvaan niinkuin \"lumiäijät\". Telttakaistaleet olimme sitoneet kaulamme\nympäri toisesta päästä ja toinen pää roikkui alas hartioilta, niinkuin\njoku pitkä viitta tai kauhtana, joka suojeli samalla sekä selkää että\nkäsivarsia kastumasta. Pakkasen tullessa nämät märät viittamme\njäätyivät ja pitivät kävellessämme omituista rapinaa, vähän siihen\ntapaan kuin hienohelmain \"tärkätyt\" alushameet.\n\nJoulukuun 18 päivän aamulla saimme muuton ja tulimme pääpatterille\ntykkien vartioiksi. Lunta satoi vaan ehtimiseen, sitä oli jo karttunut\nlähes puolen kyynärän paksuudelta.\n\nJoulukuun 19 päivän aamulla saimme taas käskyn tulla alas kylään\nsamoihin majataloihin, joissa ennenkin olimme olleet. Ehtoopäivällä\nsaimme käskyn muuttaa majaa eräisiin toisiin vielä pienempiin,\nkylmempiin ja muutenkin huonompiin hökkeleihin. Lunta satoi vaan\nherkeämättä.\n\nJoulukuun 20 päivän olimme samoissa hökkeleissä, pitäen pientä\nnokkanuotiota permannottomalla ladon laattialla. Isoa nuotiota ei\nollut tekeminen, muuten olisi palanut koko talo ja niin olisimme\njääneet paljaan taivaan alle. Pidimme vaan sellaista pientä\nnokkanuotiota, jolla voimme vuorotellen lämmitellä nenäämme ja\nkäsiämme. -- Lunta tulla tuprueli yhtä mittaa niinkuin ennenkin, sitä\noli jo karttunut ylipuolelle polven. Elämämme oli jotenkin mustalaisten\ntapaan, joll'ei paljon hullumpaa.\n\nJoulukuun 21 päivän aamulla menimme jälleen etuvartioiksi ympäri eli\noikealta puolen kiertämällä edellämainitun Suomalaisten vuoren,\nsotasiipemme oikeaan päähän. Täällä me sitte taas seisoimme kuni\n\"Lusper pumpussa\", eräällä mäen vieremällä mainitun vuoren laiteella.\nPunaisten husarien ratsuvartioita seisoi meistä vielä viimeisenä\noikeammalle.\n\nJoulukuun 22 päivän olimme vielä etuvartioina samalla paikalla. Lunta\noli jo karttunut aika tavalla ja pakkanenkin tuli vuorostaan, olipa\nkuin täysi pohjolan talvi.\n\nJoulukuun 23 päivän aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja tulimme\nkylään takaisin. Mutta ei enää päästykään niihin huoneisiin, joissa\nennen lähtöämme olimme majaa olleet; ne olivat toiset sill'aikaa\nvallanneet. Meidän siis oli haettava toisia; pakkanen oli, että nurkat\npaukkuivat, suojaa tarvittiin. --\n\nHuoneita ei ollutkaan enää saatavina, edes sellaisia kuin joissa ennen\nlähtöämme olimme asuneet, kylä kun oli pieni ja sotaväkeä tuli lisää\njoka päivä Plevnan antaumisen jälkeen. Vihdoin saimme majamme eräisiin\njonkinlaisiin maissi- ja pehkukoppeleihin. Ne olivat kovin matalat,\nahtaat ja kylmät, täytyi aina, jos tahtoi vähänkin liikkua, konttia\nryömimällä, suorana eli seisoallaan käveleminen ei niissä kävisi\nlaatuun. Sitä paitsi olivat ne hengenvaaralliset, nimittäin jos ne\nsattuisivat kastumaan, sillä niin huonoilla perustuksilla ne olivat;\nsilloin olisivat niiden liuskakiviset katot pudonneet päällemme ja me\nolisimme jääneet niinkuin hiiret loukkuun.\n\nSe plutona, jonka kanssa minä asuin, oli majaa eräässä kivijalassa,\npehkukoppelin alikerroksessa. Ylikerroksessa eli itsessä koppelissa oli\nvahvalta pahnoja permannolla, joita siellä majailevat varistelivat\npäällemme, harvan permannon raoista. Mutta olivat ne tänlaisetkin\nasunnot sentään paremmat kuin ulkona kylmässä pakkasessa, paljaan\ntaivaan alla.\n\nPientä nokkanuotiota täytyi meidän pitää sentään aina permannolla, joka\noli savesta; ei tässä auttanut peljätä josko lato oli vakuutettu taikka\nei, kylmän tähden täytyi koettaa kaikkia keinoja. Niillä pikku\nnuotioillamme sitte keitimme teetä ja ohrakahvia sekä lämmittelimme\nkäsiämme ja jalkojamme.\n\nMutta ei niidenkään ääressä ollut aivan hauska oltava; huone kun oli\nkovin matala, tuli se tuota pikaa savua täpötäyteen ja rupesi\nkirveltämään silmiä niin että oikein harmitti. Ja mielelläänkin poistui\nnuotion äärestä pienen kiron kanssa heittäytyäkseen vatsalleen nurkkaan\n\"savua pakoon\".\n\nJoulukuun 24 päivän (jouluaaton) olimme samoissa majoissa ja vietimme\nsamanlaista elantoa. Kello 11 j.pp., kun miehistö huudettiin raitille\n\"asentoon\" päivälliselle mennäkseen, rysähti eräs edellämainituista\nhökkeleistä kasaan, ja kun sen katto oli laaka- eli liuska-kivestä\ntehty, painoi se hirveän paljon. Eräs miehistämme oli mennyt nurkan\ntaakse ulkopuolelle ja kopisteli siellä seinähirrestä jotain pientä\nlastua, mutta samassa kaatui koppeli kumoon painavan kivikaton\nvaikutuksesta. Siellä asui komppaniamme neljäs plutona, vaan tällä\nkertaa eivät, Jumalan kiitos, sattuneet olemaan siellä sisällä, paitsi\nkaksi miestä, jotka olivat myöhästyneet ehkä lusikan haussa ja\nonnettomuudekseen vielä jälellä. He jäivät kumpainenkin likistykseen\nseinähirsien ja katosta pudonneen kivikasan alle. Heistä yksi kuoli\njonkun minutin kuluttua, kärsittyään hirveitä tuskia. Toinen eli vielä\nmuutaman viikon sen jälkeen jossakin sotalasaretissa ja vaipui hänkin\ntämän surullisen tapauksen kautta kuoleman uneen. Ei auttanut lääkärit\neikä mitkään, niin pahasti olivat he runneltuneet. Ehtoopäivällä\nhautasimme tämän sotaveljemme edellämainitun Suomen vuoren kauniiseen\nsyrjään eli viereen. Pastori siunasi ruumiin, pitäen samalla kauniin,\nsydäntä liikuttavan hautaus-puheen vainajan muistoksi ja meille jälkeen\njääneille lohdutukseksi. Levätköön rauhassa kunnon soturi!\n\nEhtoohämärässä kokoonnuimme koko pataljona erään pienen joen rannalle,\njossa oli kuormastomme ja keittopaikkamme, syömään jouluehtoollista. --\nPastorimme luki ruokasiunauksen, ennenkuin rupesimme nauttimaan\nehtoollista. Samalla huomautti hän, kuinka meidän vanhempamme ja muut\nomaisemme istuivat, ehkä tällä hetkellä, herkullisen pöytänsä ääressä\nrakkaan kodin helmoissa huokaillen ja muistellen kaukaisilla mailla\nvaeltavien veljiensä edestä Kaikkivaltiaan Jumalan tykö. Mutta\nolimmehan me saman taivaan alla ja sama Kaikkivaltias, joka kaikkein\nihmisten tiet ja toimet johtaa, oli meitäkin täällä johdattamassa. --\nHetki oli tosiaankin juhlallinen. -- Pakkais-ehtoo ja tähtikirkas\ntaivas olivat yksin meitä näkemässä. Jylhät vuoret joka haaralla\nympärillämme näyttivät pimeän hämärässä ikäänkuin hymyilevän meille ja\nottavan osaa juhlallisuuteemme. Joka miehellä näytti olevan tällä\nhetkellä pyhimpiä tunteita sydämmessään: mikä miettien korkeata juhlan\narvoa, Vapahtajamme syntymistä, mikä rakasta kotia ja omaisia kaukana\npohjolassa, Suomen sorjilla saloilla. -- Ja monen ehkä valtasivat nekin\najatukset, josko koskaan enää pääsisi rakkaasen kotimaahansa tätä\njuhlaa viettämään.\n\nSyötyämme ehtoollisen menimme takaisin entisiin majoihimme eli\nhökkeleihimme tyytyväisinä, ajatellen ja toivoen parempia aikoja.\n\nJoulukuun 25 päivän, ensimmäisen joulupäivän aamulla saimme käskyn\nvalmistaa itseämme poislähtöön. Puolipäivän aikaan lähdimme marssimaan\neteenpäin suurta Sofiaan vievää maantietä Arab-Konak'ia kohden.\nMarssittuamme muutaman virstan pysäytettiin kolonnat maantielle.\nPakkanen oli niin, että ratisi ja parrat olivat hyyteessä. Käskettiin\nlaittaa nuotiotulia; tosin se oli helppo käskeä, vaan sen täyttäminen\noli sitä vaikeampi. Sieltä täältä löysimme ainoastaan muutamia tuoreita\ntammia ja orapihlajia, joista oli lumen päälle tehtävä nuotio\njotensakin vaikea saada palamaan, ja jos ne lopuksi syttyivätkin, niin\nniistä lähtevä kitkerä savu kirveli silmiä ja teki ne niin araksi, että\nolimme vähällä melkein jokamies tulla näkemättömäksi kuin \"kissan\npojat\". Se ei auttanut, 20 asteen pakkanen vaati meitä koettamaan\nkaikkia mahdollisia keinoja, jos tahdoimme itseämme varjella sen\nkovilta, harmailta kourilta.\n\nJoulukuun 26 päivän (Tapaninpäivän) olimme vielä samalla paikalla. Oli\nkylmä ilma ja tuuli sekä satoi kaiken päivää. Melkein oli mahdotointa\nsaada nuotiotulia pysymään vireillä. Joulujuhla tuntui jotensakin\nikävähköltä.\n\nJoulukuun 27 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin. Mutta ei\nenään menty kuin vähän matkaa isoa maantietä Arab-Konak'ia kohden, vaan\nkäännyimme, vähän aikaa marssittuamme, oikealle kädelle eräälle\npienenlaiselle vuoripolulle, jota sapörit yhtä mittaa koettivat\nlevittää ja korjata. Tätä vuoripolkua oli nyt meidän pyrkiminen\neteenpäin, vaan ei sitä tänä päivänä vielä pitkälle päästy eli\nkerjitty. Vähän matkaa marssittuamme pysäytettiin meidät tien huonouden\nja edellä kulkevain joukkojen hitauden tähden. Tien vieressä vuoren\nrinteellä vietimme yömme, vallan tyytyväisinä istuen nuotiotulien\nympärillä.\n\nJoulukuun 28 päivän aamulla lähdimme kiipeämään tuolle korkeammalle\nBalkanin kukkulalle eli pääharjulle. Ennen lähtöämme järjestettiin ja\nmäärättiin kullekin omat tehtävänsä: muutamat saivat kantaakseen neljä\nkiväriä, toiset kaksi ykdeksännaulaista kranaattia ja mitkä taas\ntaluttivat tyhjiltään kulkevia hevosia. Ratsastaminen ei täällä käynyt\npäinsä millään keinolla. Jotkut, vielä viimeiseksi, taluttivat\nperässään härkiä, joita toiset jyrkemmissä paikoissa auttoivat\nsysäämällä takaa yhtä härkää komppaniaa päälle, ja jotka tarpeen\ntullessa piti teurastettaman, joka tapahtuikin muistaakseni Balkanin\nalipuolella eräässä pienessä kylässä nimeltä Tschurjak.\n\nMarssi eli kiipeäminen alkoi. Vuoripolku, jota kuljimme, oli liukas,\njyrkkä ja monimutkainen. Tien mutkallisuus tulee siitä, kun jyrkkää\nvuoririnnettä ylöspäin mennään, niin sitä on kulkeminen ensin vasempaan\nsitten oikeaan, sillä tavoin kiertelemällä.\n\nRappu rapulta kiipesimme ylöspäin, kärsivällisesti kantaen painavaa\ntaakkaamme, hiki tippui otsiltamme, vaikka oli kylmän kolkko ilma. Kun\noikein jalat rupesivat painamaan, niin istuimme vuoririnteesen hiukan\nlevähtämään, laskien kivärit ja kranaatit maahan viereemme.\n\nKaiken päivää kapueltuamme ja kiivettyämme saavuimme ehtoopäivällä\nvuoren harjalle (Balkanin päälle). Nyt olimme täällä lähellä pilvien\nkorkeutta, josta oli hurmaavan kaunis näköala. Etelässä oli suuri\nSofian lakeus puhtaan valkoisena täynnä pieniä mustia pilkkuja ja\nlönttejä, jotka olivat taloja ja kyliä. Idässä näkyi puiden välissä\nArab-Konakin solan lähellä oleva korkea alaston kukkula ja\nTurkkilaisten linnoitukset.\n\nPohjolaan päin katsellessamme johtui mielemme ajatukset: näinköhän\nkoskaan enää saamme palata tämän jättiläisvuoren pohjoispuolelle. --\nsillä koviahan kohtauksia meillä oli odotettavana tämän Turkin\nsuojelusmuurin eteläpuolella, kun arvelimme että kyllä kukin kotiansa\nsuojelee viimmeiseen mieheen. Vuorella oli lunta hirveästi, paljon\nenempi kuin alhaalla laaksossa. Mutta täällähän sitä sitte vaan\nlumihangessa möhimme, kuni parhaimmassa \"hirsitalkoossa\" ainakin.\n\nOli jotenkin kylmä ilma, nuotiotulet olivat välttämättömän\ntarpeelliset, vaan miten niitä saada tuoreista puista syttymään\nlumihangessa, oli kysymys! Puista täällä Jumalan kiitos ei ollut\npuutetta. Vahvaa metsää kasvoi monin paikoin, joissa ei ikinä oltu\nkirvestä puun juurelle lyöty. Olisihan täältä voinut saada vaikka\nkuinka pitkiä ja vahvoja mastopuita hyvänsä.\n\nHämärän tullen saimme nuotiotuliemme sijat valmiiksi sekä tulet hiukan\nviriämään niinkuin \"märkä palaa\". Pimeän tultua alkoi 15 asteen\npakkasella hirmuinen lumituisku, tahtoen vallan väkisin peittää meidät\nkaikkine varusteinemme valkoiseen vaippaansa. Nuotiotulet sammuivat\nvähitellen lumen enentyessä, niin että puolen yön aikaan ei ollut kuin\njoitakuita enään vireillä. Monenlaisia varuskaluja, kuokkia, lapioita,\nkirveitä y.m. hautautui lumeen ja näitä oli mahdotoin senlaisesta lumen\npaljoudesta löytää. Ja semmoiseen lumihankeen oli meidän ensin tila\nkaivettava, mihin aikoi nuotion tehdä. Sitä kaivamistyötä teimmekin\noikein ripeästi hikipäissä, laulellen aina väliin noita iloisia\nkauniita kotimaamme lauluja:\n\n    \"Minä seison korkialla vuorella,\n    viheriäisessä laaksossa\" j.n.e.\n\nsekä erästä toista:\n\n    \"Minun kultani kaukana kukkuu\" j.n.e.\n\nKaiken yötä kuului kummallisen omituista kalkkinaa ja nakutusta.\nMyöhemmin tulleet linjaväen rykmentit, kun eivät enää voineet ollenkaan\nsaada nuotiotulia syttymään, kalkuttelivat kalpoillaan (hukareillaan)\nja kirveillään isojen tammien kylkiin, pitääksensä tällä tavalla\nitseänsä lämpöisenä kovaa pakkasta ja pyryä vastaan.\n\nTuoretten tammien, orapihlajoitten ynnä muitten lehtipuitten kitkerä,\nsakea savu oli mustuttanut meidät niin perinjuurin, erittäin kasvomme\nja kätemme, että ne olivat jo niin mustat kuin parhaimmilla\n\"nokikolareilla\". Peseminen ei käynyt laatuun kylmässä pakkasessa ja\nvettä emme liioin monin paikoin voineet saada muuten kuin lumesta\nsulattamalla. Koko yön melkein valvoimme; nukkumisesta ei tullut\nmitään. Sittenkuin nuotiotulemme sammuivat, hyppäsimme väliin\nkinoksessa paleltumisen estämiseksi. Toiset sentään nukkuivat vallan\nrauhallisesti telttakankaisinsa lumelta peitettyinä, vaikka kyllä kylmä\noli.\n\nJoulukuun 29 päivän aamuhämärässä \"ylös\" huudettaessa esiytyi\nharvinainen, soma näky. Sieltä täältä alkoivat miehet myllätä\nlumihangesta ylös kuin \"myyrät\" maasta. Monikin sanoi sillä tavoin\nmaanneensa melkein koko yön käärittynä telttakankaasensa, tuntematta\nmitään kovempaa palelemista. Aamutarkastuksen jälkeen lähdimme\nmarssimaan eli oikeastaan luistamaan vuorelta alaspäin.\n\nLipunkantaja oli mennyt jonnekin vähän sivullepäin, ehkä venäläisten\nnuotiolle, eikä ollut silloin saapuvilla, kun lähdettiin. Pataljonamme\nkomentaja översti Sundman, sanoi: \"kolmannen komppanian vääpeli,\nottakaa ja kantakaa lippua niin kauvan kuin lipunkantaja saapuu\npaikoilleen\". Minä tartuin paikalla ilomielin lipunvarteen ja kannoin\nsitä vähän matkaa eli noin pari virstaa, kunnes lipunkantaja itse\nsaapui paikalle ja rupesi toimiinsa jälleen. Mieleni oli vaan hyvä\nsaatuani edes vähänkin aikaa kantaa Suomen jaloa lippua.\n\nLyhyen lasku- eli marssimatkan perästä tultuamme eräitten tykkien\nluokse pysäytettiin meidät sekä määrättiin ja järjestettiin joka\nmiehelle eri tehtävänsä. Muutamat asetettiin tykkien ja tykkilavettien\nsekä ruutikärryjen aisoihin ja nyöriin, jotka olivat vetämistä ja\nkiinnipitämistä varten. Toiset saivat kannettavaksensa neljä kiväriä.\n\nNäin asetuttua lähdettiin liikkeelle hiihtämään alaspäin lumista,\njäätynyttä vuoririnnettä. Tässä olisikin ollut mahdotoin hevoisilla\nviedä alaspäin tykkiä lavetteineen ja ruutikärryineen, koska oli vaikea\nsaada hevosia pysymään pystyssä vallan tyhjiltäänkin kuljettaessa.\nKulku kävi erittäin hitaasti, sillä polku oli kapea, mutkainen, vierto\nja kovin liukas sekä päälle päätteeksi kävi ankara pyry ja viuhka.\nAlkupuolella eli aamupäivällä täytyi usein seisattua tuntikausiksi\nvartoomaan edellä-kulkijain pysähdysten tähden, jossa tilaisuudessa\npakkanen nipisteli monen miehen varpaita ja sormia sekä tahtoi\nmuutenkin vilu tupata. Sitä täytyi meidän ajaa pois seuraavalla\nhupaisella tavalla; hyppäsimme pitkin vuoririnnettä ylös- ja alaspäin\nja heitimme painia siksi kunnes veri hiukan lämpisi, jonka jälestä\nvedimme saappaat eli töppöset jaloistamme ja hieroimme niitä lumella.\nMinä eräine kumppanineni kaivoimme lumikinokseen kojun tapaisen loukon\neli vajan ja peitimme sen suun telttakankaalla. Siellä hieroimme sitte\njalkojamme lumella ja polttelimme tupakkaa sekä oli muuten suojaisempi\ntuulelta ja tuiskulta, siksi kunnes taas edelliset hiukan etenivät ja\nsaimme jatkaa matkaamme eteenpäin.\n\nSe oli omituista nähdä, kuinka tällaiset soturijonot tulivat alaspäin\nlumen lävitse. Taivas ja vuori olivat saman karvaiset, ainoa keskeytys\noli tuo luikerteleva linja, joka hitaasti kulki alas ikäänkuin\ntaivaasta. Yksi toisensa perästä luistivat ja kapusivat soturit\njyrkkäyksiä alaspäin; tykit laskettiin puulta puulle ja töyräältä\ntöyräälle. Jälestä puolen päivän tuli luoksemme eräs kenraali, joka oli\nhavainnut erään toisen vuoripolun, vähän vasemmalle edellisestä, mutta\nvallan raivaamattoman, sillä sitä ei ollut vielä kukaan nykyisten\nlumipyryjen jälestä edellä sotkenut. Mainittu kenraali tuli luoksemme\njuuri silloin kuin me seisoimme odotellen, koska taas saisimme vähän\nkerrallaan hiihtää tykkinemme alas eli eteenpäin. Hän lausui näyttäen\nmainittua polkua vasemmalla kädellä: \"jos tuota tietä myöten voitte\npäästä, niin saatte alkaa hiihtää sen kautta\". Tästä ilosanomasta veti\nmonen jylhän soturin suun hiukan naurun mareesen, jotka olivat\npakkasessa ja pyryssä pysähdellessä ja toimetoinna seisoskellessa\nkäyneet tavallista totisemmiksi.\n\nOnneksi olikin meidän Suomalaisten vuoro alkaa hiihtää juuri siltä\nkohtaa, mistä mainittu polku poikkesi entisestä polusta vasemmalle.\nSiis nyt saimme alkaa edellä hiihtää, poikkeilematta ja pysähtelemättä,\nalaspäin ja aivan uutta tietä.\n\nMutta rivakkaasti se kävikin. Lumi pöllyi ja puitten oksat rytisivät,\nkun me oikein Suomen poikain innolla ja rohkeudella laskimme tykkinemme\nja varusteinemme aika vauhtia alaspäin Balkanin jyrkkää eteläistä\nrinnettä. Kun tykki välistä tahtoi ruveta oma- eli itse-päisesti\nmenemään liika hurjaa vauhtia, niin silloin oli niiden, jotka olivat\nvastaanpitäjinä, heittäytyminen lumiseen tantereesen istualleen eli\nseljällensä nuorasta kuitenkaan hellittämättä, voidakseen varmemmin\npidättää sen kiivasta, hurjaa kulkua. Ja tästä olikin se seuraus, että\ntykin saimme jos kuinkakin äkkinäisellä paikalla paremmin hiljentämään\nankaraa meno- eli luistamis-haluansa. Vaan kävi siinä hauskassa\nmäenlaskussa monen soturin niinkin hullusti, että housujen takapuolet,\nkarankoihin ja oksiin kiini ottaen, repesivät, ja silloin paljas iho\nvaan silitteli Balkanin lumista, jäistä rinnettä.\n\nKomppaniamme päällikkö kapteeni Bremer otti hartaasti osaa tykin\nohjaukseen, vetämiseen ja kiinnipitämiseen, nahkaset rasat käsissä,\npiippukynä suussa, vetäen itse eli kiini pitäen nuorasta ja kehoittaen\nmeitä ahkeruuteen sekä varovaisuuteen, ett'emme vaan millään muotoa\nsärkisi tahi tärvelisi tätä oivaa tykkiämme, joka ehkä on taas hyvään\ntarpeesen, kun paikalle päästään. Väliin taas nauroi leikillisesti, kun\njoku meistä sattui menemään aika kuperkeikkaa lumista, jyrkkää\nvuoririnnettä alas, ja sanoi: \"no, no, ei niin sukkelia käännöksiä pidä\ntekemän\".\n\nNäin mentiin kaikki hyvin ilman minkäänlaisitta tapaturmitta. Hämärän\ntultua saavuimme alas erääsen kapeaan laaksoon, josta vähän matkaa\nmarssittuamme tulimme muutamaan pienenlaiseen Tschurjok nimiseen\nkylään. Kylän kunnalla tapasi meidät kenrali Gurko. Hän onnitteli ja\nkiitteli meitä ripeän toimimisemme johdosta Balkanien yli tultaessa.\nTästä marssimme mainittuun kylään, joka oli kapean ja pitkän laakson ja\nkorkeitten vuoririnteitten välissä. Kylä oli sotureita täynnä kuin\n\"muurahaispesä\". Meidän täytyi asettua erään talon pihaan, johon teimme\nnuotiotulia ja laitoimme niiden ympärille telttakankaista aituuksia,\nsuojellaksemme nuotioitamme kipenöitsemästä ja itseämme kylmältä\ntuulelta, ja vaikka kyllä pakkanen pääsi vallan vapaasti kiristelemään\nmeitä ylipuolelta, kun näet ei näihin aituuksiimme voinut asettaa\nkatosta, että savu ja kipenät pääsivät vapaasti nousemaan ylös.\n\nEnsin vähän haukattuamme ehtoollista ja juotuamme teetä nukuimme\nnuotiomme ympärille, väsyneinä päivän ponnistuksista, raskaasen uneen.\n\nNukkuessani yöllä paloi minulta yksi osa päällystakkini liepeestä, joka\nteki sen hyvin rumaksi. Kun sitte aamusella näytin vahinkoani\nkaptenilleni, neuvoi hän minua ottamaan paikkaa selkämyksestä, sanoen:\n\"onhan siellä kylliksi liikojakin ryppyjä\".\n\nJoulukuun 30 päivän olimme samassa kylässä. Aamupäivällä pääsimme erään\ntalon huoneisin, joten meillä oli parempi maja ja oltava kuin\nedellisenä yönä. Täällä sitte istukselimme vallan tyytyväisinä\npaikkaillen Balkanilla revenneitä vaatteitamme sekä jutellen yhtä ja\ntoista hupaisista ja vaikeista seikkailuista Balkanilla. Kuvittelimme\nmyös, mitenkä nyt kohta päästään viljavampiin, lämpöisempiin maihin eli\npaikkakuntiin, joissa ei aina ole vilu ja leivän puute.\n\nTässä täytyi armottomasti odotella senkin tähden, että kaikki joukot\nkerkeäisivät yhtymään ja asettamaan varusteensa taas täydelliseen\nkuntoon, kun näet oli määränämme huomispäivänä hyökätä Mehmed-Alin\narmeijan kimppuun, selkä- eli takapuolelta Taschikissen'issa,\nsill'aikaa kun kreivi Schuvalov kävi päälle toisilla joukoilla\netupuolelta Arab-Konak'issa.\n\nJoulukuun 31 päivän aamulla kello 5 saimme polttavan kiiruun\nlähtökäskyn, kun näet satuimme vähän liiaksi nukahtamaan. -- Yks'\nkaks', niin olimme valmiina kukin paikoillaan, jolloin kuului\nkäsky-sana: \"eteenpäin mars\".\n\nMarssittuamme muutamien pienempien vuoriharjanneitten sekä erään\npienenlaisen joen ylitse, käännymme vasemmalle ja laskeunuimme alas\nsuureen Sofian laaksoon. Täällä heti järjestettiin rykmentit,\npataljonat ja tykistö täydelliseen sotarintamaan, hyökkäyskolonniin. --\nJa leikki alkoi!\n\nTurkkilaisilla oli suuri leiri Taschikissenin kylän lähellä eräällä\nmäentöyräällä. He olivat varustaneet mainitussa kylässä jokaisen\ntalonkin puolustustilaan, ampuen ahkerasti huoneiden akkunoista ja\naitovieristä, sitä paitsi oli heitä oikeata siipeämme vastassa\nuseammilla mäkitöyräillä ja vuoren nyppylöillä hyvin varustetuissa\nlinnoituksissa (pattereissa). Oikea siipemme saikin sentähden kärsiä\nsuurempia vammoja, sillä Turkkilaisten sopi siellä ampua meikäläisiä\n(kolmatta kaartidivisiä) ristitulella. Siellä kaatui pari kenralia,\nupsereja ja sotamiehiä. Turkkilaiset pitivät joka paikassa sitkeästi\nvastaan. Mutta kun meikäläisten oiva tykistö pauhasi muutaman tunnin ja\nsamalla ankarasti ahdistivat heitä jalkaväen ripeät, tarkat\nampujaketjut, ampuen ja hurraan kanssa hyökäten päälle, ja kun\nTurkkilaiset vielä tämän lisäksi näkivät mitenkä heidän taaksensa\nSofian laaksoon äkkiarvaamatta ilmestyi meikäläisten suuria\nsotajoukkoja, jalka-, ratsu- ja tykkiväkeä, niin äijät pötkivät\npakoon viisituntisen kiivaan kahakan perästä vuoristoon, niin että\nfets-lakissa oleva tupsu häilyi ja jalkineet eli tassukat lapisivat\njaloissa. Myötäjäisiksi läheteltiin heille vielä muutamia kranaatteja,\nniin että tantereella lumi pöllysi, sekä yksi että toinen heistä kaatui\nnurinniskoin maahan ja näkyi antaneen hyvin monelle viimeisen\npyöräyksen, päästäen heitä \"paratiisin iloon\".\n\nTappiot eli mieshukat eivät olleet kummallakaan puolen aivan suuret.\nEhtoon tullen oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista.\n\nYöksi asetuimme lähelle mainittua Taschikissenin kylää, josta sitten\nkannoimme puita nuotiotuliimme ja olkia allemme. Kenttä eli pelto,\njossa meidän tuli maata, oli peitetty lähes kyynärän paksulla lumella.\nSiis oli kaivettava ensin nuotion tilalta lumi pois, ennenkuin voi\ntehdä nuotiotulia. Samoin teimme makuusijaimmekin suhteen, jotka\nkaivoimme. Vielä vähän kuopakkaisiksikin, sitte levitimme oljet alle ja\npystytimme teltat päälle sekä teimme nuotiot siihen lähelle, että sopi\nteltasta pujahtaa lämmittelemään koska vaan halutti, ja niin olivat\nmeidän oivat yösijamme valmiina.\n\nKylään ei menty eikä laskettu sentähden, kun viholliset olivat niin\nlähellä, vähän matkaa vaan vuoristossa, ja olimme siis velvoitetut\nolemaan kentällä yötä valmiina taisteluun, jos tarve vaatisi. Siellä\nkylässä sanottiin myöskin olleen muutamissa taloissa Turkkilaisten\nkipeitä, paleltuneita, jotka heidän äkkinäisen ja kiireen pakonsa\ntähden olivat jääneet sinne, sekä muutamia kymmeniä sotavankeja.\n\nTammikuun 1 päivän aamulla k:lo 6 v. 1878 saimme käskyn lähteä\nmarssimaan sotalinjan oikeaan siipeen. Marssittuamme neljä tuntia\npienenlaisia vuorisolia ja polkuja, saavuimme lähelle Dolny\nKamartzij'in kylää, joka oli eräässä laaksossa Arab-Konak'ista\npoikkeevan Latitza'an vievän maantien varrella. Heti, päästyämme\naukeammalle, näimme suurenlaisen Turkkilais-kolonnan, erään paschan\njohdolla arviolta muutamia tuhansia, jotka par'aikaa tekivät pakomatkaa\nmarssien hiljalleen Latitza'an päin. Toinen pää kolonnasta oli vielä\nkylässä, ja muutamia myöhästyneitä vielä tälläkin puolen, nimittäin\nsillä puolen, mistäpäin mekin olimme sinne marssissa. Meikäläisiä ei\nollut tässä saapuvilla kuin kaksi tarkk'ampuja-pataljoonaa, meidän\nsuomalainen ja eräs venäläinen.\n\nJohtajamme, huomattuaan Turkkilaiset, hajoitutti meidät hajalliseen\njärjestykseen; ampujaketju levitettiin kahden puolen kylää, me\nSuomalaiset oikealle puolelle ja Venäläiset vasemmalle. Rohkeasti\nmarssittiin eteenpäin, vaikka meitä oli monta kertaa vähemmän kuin\nTurkkilaisia; päästyämme kylään, oli heitä siellä vielä monta kymmentä\ntalojen ulkohuoneissa ja mihin kukin heistä kiireissään oli\npiiloutunut.\n\nBulgarian miehet ja vaimot (kylä oli nimittäin Bulgarialainen ja\nasukkaat melkein kaikki jäljellä), neuvoivat sitte meille heidän\npiilopaikkojaan, näyttäen ja sanoen: \"turk\", \"turk\"; toiset heistä\nantoivat heti vangita itsensä, toiset taas olivat olevinaan kuolleina,\nmutta kun tarkemmin katselimme heitä, ei ollutkaan mitään vikaa,\nveitikkamaisuudessaan vaan olivat heittäneet itsensä pitkälleen\nhuoneiden laattioille, sopivassa tilassa siitä muka paetaksensa;\ntoisten taas oli jalat niin pahoin paleltuneet, ett'eivät voineetkaan\nmillään lailla seurata omaisiaan pakomatkalle, vaan täytyi antaa\nitsensä kiinni ehdottomasti. Muutama sata askella kylästä eräällä\npienellä mäkitöyräällä oli ennen rakettu patteri eli varustus, jonne\nTurkkilaiset pysähtyivät ja rupesivat ampumaan kahta kiivaammin;\nkylästä paetessaan olivat ammuskelleet vaan harvalleen. Me ammuimme\nvastaan, kuulia tuli kylään niin että nurkat rapisivat, ja olisipa\ntästä voinut syntyä suurempikin kahakka, joll'ei eräs paikalle\nkiirehtinyt meikäläisten tykki olisi tehnyt loppua koko leikistä;\ntykkimiehet, ehdittyään tykin kantaman päähän, lähettivät joitakuita\nkranaatteja Turkkilaisten sekaan mainitulle mäelle, josta vähän ajan\nperästä kuului torventoitotus ja huuto: \"haitaa!\" Silloin läksi koko\nturkkilainen kolonna kiireesti pakenemaan, joista sotavankeiksi saatiin\nuseampia kymmeniä. Kylän asukkaat olivat hyvin mielissään, kun ajoimme\nTurkkilaiset sieltä pois, jotka siellä olivat tehneet yhtä ja toista\npahaa. Miehet ja vaimot juoksivat portaille ja kujille tuoden meille\nleipää ja juustoa sekä yhtä ja toista muuta ravinto-ainetta.\nSurumielisyys kuvaantui vielä heidän kasvoillaan, ajattelivat ehkä: jos\nTurkkilaiset voittavat ja tulevat takaisin, niin silloin meidän käypi\npahoin; mutta niin ei Jumalan kiitos koskaan käynyt. -- Kylä näytti\nvarakkaalta ja ihmiset erittäin hyvänsuovilta.\n\nTäällä saimme myös pitää hyvää suuta; päällikkömme ostivat meille\nuseampia sikoja ja kylästä saimme myös perunoita. -- No, ei muuta, kun\nkeitimme heti vaan perunasoppaa ja paistoimme myös paljastaankin aika\nsianlihakaistaleita, -- ei häränliha taas tällä kertaa maistunut\nmiltään, -- niin että todellakin meillä oli oikein rasvainen\nuudenvuoden-päivällinen.\n\n3:mas kaartin-divisiona lähetettiin takaa-ajamaan pakolaisia. Meidän\nosastomme sai käskyn marssia länteen päin, valloittamaan Sofia'a ja\npuhdistamaan sen lähiseudut vihollisista. K:lo 4 j.pp. lähdimme\nmarssimaan takaisin Taschkisen'iin päin, jonne saavuimme ehtoolla\npilkko-pimeällä. Sijoitimme itsemme taas kylän pellolle, teimme pieniä\nnuotioita, joiden ympärillä lämmittelimme itseämme, vaan nukkua ei\nsiinä sopinut, kun lunta oli vahvalta joka paikassa, eikä ollut juuri\naikaakaan, sillä yöllä k:lo 2 Tammikuun 2 päivää vasten lähdimme\nmarssimaan Sofia'a kohden. Ahkeraa marssimme, vaikka nukutti aika\ntavalla ja silmät tahtoivat mennä marssiessa vallan väkisin umpeen, ja\nerittäinkin jos joskus vähän pidätettiin maantiellä, niin siihen heti\nnukuttiin makeaan uneen, josta taas äkkiä herättiin, kuin käsky kuului:\n\"eteenpäin mars!\"\n\nEhtoopäivällä, kun saavuimme kivärin kantaman päähän Isker virralta,\neräälle aukealle tasangolle, kohtasimme Turkkilaisia, jotka olivat\nasettuneet lähelle Vraschdebna'n kylää, Isker virran yli vievän\nsillan luona. Tähän olivat ne veitikat seisahtuneet kahden puolen\nsiltaa ja kaivaneet siihen mukavia ampumaojia, joissa sitte,\nvoitettuamme heidät, näimme lammasnahkoja ja heiniä, ett'ei jalat muka\npaleltuisi, kun istua kököttivät niissä meitä vartoen. Oli näet\nkovanlainen pakkanen.\n\nHeti meidät huomattuaan alkoivat Turkkilaiset kiivaasti ampua; paikalla\nsaimme mekin käskyn valmistautua rynnäkölle, ja ampujaketjut edessä,\nhajallisessa järjestyksessä eli puolikomppanioittain, marssittiin\nrivakasti eteenpäin lakeata lumista tannerta. Kuulia surisi ilmassa\nehtimiseen ja välistä ottivat maahan niin että lumi pöllyi.\n\nJoku sotamies joukosta kallisti vähän päätänsä; kaptenimme Bremer\nlausui, tämän huomattuaan, leikillisellä hymyllä: \"älkää painako pojat\npäätänne alas, että Helsinkiin palattuamme saatan sanoa olleenne\nurheita poikia\"; vaan neljätuntisen kiivaan tappelun perästä huomasivat\nTurkkilaiset asemansa vaaralliseksi, kun meikäläisten sivustat jo\nalkoivat saartaa heitä kaarenmuotoiseen kehään, ja kun hurraahuudoilla\nhyökkäsimme rajusti siltaa kohden, niin Turkkilaiset tämän huomattuaan\nlähtivät hurjaan pakoon, sytyttäen sentään ensin sillan ja kylän\npalamaan.\n\nSillalle päästyämme aloimme kaikin voimin sitä sammuttamaan; mutta\nmilläs vettä kantaa? Tässä toimessa täytyi meidän käyttää lakkejamme ja\nkylän ukot riensivät myöskin meitä auttamaan, tuoden patoja ja kippoja\nmukanansa, että paremmin vettä saataisiin. Kylän vanhimmat ottivat\nmeitä vastaan kunnian-osoituksilla ja siunaten heittäen päällemme jyviä\neräästä vakantapaisesta astiasta.\n\nSaatuamme sillan sammumaan, menimme sammuttamaan kylää, joka paloi\nhirveästi, kun ne pirut olivat virittäneet sen päältä tulen. Naiset ja\nlapset kirkuivat hädissään, kun vähällä olivat jäädä kovaan pakkasyöhön\nvallan majattomiksi.\n\nKun kaikki oli saatu tarpeelliseen kuntoon, niin ne, jotka olivat\netulinjassa tapelleet ja siltaa sammuttanet, saivat luvan mennä kylään\nyöksi. Kas siitäkös mielemme iloiseksi tuli, sillä me myöskin olimme\netulinja-miehiä.\n\nNyt asetuimme majoihin, plutona taloon. Siinä talossa, johon minä menin\n1:sen plutonan kanssa, ottivat asukkaat meitä vastaan erittäin\ntunteellisesti. -- Tytöt ja vaimot, tervehtiessään meitä, tahtoivat\nsuudella likaisia, ahvettuneita käsiämme, mutta kuka hullu sellaista\nolisi sallinut.\n\nVähän aikaa oltuamme talossa tuli sinne eräs toisen joukon sotamies ja\naikoi heti ottaa eräästä sivuhuoneesta majatalomme ainoan lampaan,\njonka baschibozuk'itkin olivat jättäneet. Kun isäntä meni lammastaan\npuolustamaan, kysyi soturi häneltä vaan noin sopivasti: \"tahdotkos\nnahan takaisin, niin saat itse tappaa ja nylkeä sen, mutta lihat minä\ntarvitsen\". Me toiset kielsimme soturia tekemästä noin sydämettömästi,\nsanoen: \"äläs kajoo siihen, tää on meidän majatalomme, sulla ei ole\nmitään täällä tekemistä\". Samalla neuvoimme häntä olemaan lihatta,\nniinkuin itsekin olimme; silloin soturi jätti aikomuksensa ja meni\ntiehensä. Tämä tapaus lisäsi talonväen luottamusta meihin ja sehän\nolikin luonnollista.\n\nTammikuun 3 päivän lepäsimme mainitussa talossa ehtoosen k:lo 8 asti,\njolloin saimme kiireen käskyn valmistautua poislähtöön.\n\nOli jo vallan pilkko pimeä, kun lähdimme marssimaan isosta\nvaltamaantiestä oikealle kädelle; oli nimittäin tarkoitus kiertää\nvihollisen asemia, jotka lepäilivät Sofiassa. Yön hiljaisuudessa\nmarssimme lumista raivaamatonta, tietöntä kenttää; hikikarpalot\ntippuivat otsiltamme, vaikka oli kylmä ilma, kunnes k:lo 3 Tammikuun\n4 päivän aamulla saavuimme erääsen kylään noin kahden penikulman\npaikoille Sofiasta. Täällä saimme huoata kuusi tuntia, siksi kunnes\nkaikki joukot kerkeäisivät tekemään saarrosliikkeensä kaupungin\nympärille, kun nimittäin oli aivottu kaupunki väkirynnäköllä\nvalloitettavaksi. Erään talon pihalla oli asentopaikkamme, siihen\nteimme nuotiotulen ja kannoimme heiniä allemme; sitte istuskelimme\nniitten päällä nojallamme nuotion ääressä, kun yhtäkkiä kuulimme\nlähellä olevasta pienestä kanakoppelista erään kukon raikkaalla,\nheleällä äänellä vetävän aamuvirttänsä. No, eipäs tähän sen enempää\ntarvittu; pari toveria pujahti heti kanakoppiin eräästä sen seinässä\nolevasta pienestä aukosta. Sieltä löytyi sitte kolme kaunista kukkoa ja\nviisi kanaa; saalis jaettiin paikalla ja paistoimme murkinaksemme aika\nhyvän kukkopaistin, ajatellen: olisihan ne muut sieltä kuitenkin\nottaneet, niin yhtä hyväthän ne olivat meidänkin suuruspaloiksi.\n\nTurkkilaiset, nähtyänsä että Gurko aikoi ahdistaa Sofiaa luoteestakin\npäin, missä se oli suojatoin, vetäytyivät sieltä pois ja riensivät\nidemmäksi. Turkkilaiset, paetessaan kaupungista, veivät parhaat tavarat\nmukanaan; jotensakin kiiru lähtö taisi sentään Turkin pojilla olla,\nkoska jättivät 30:neen tuhanteen mieheen sairaita ja haavoitettuja\nsinne tänne ympäri kaupunkia, jotka suurimmassa kurjuudessa ryömivät\npitkin katuja, siksi kunnes meikäläiset korjasivat heitä parempaan\nkorjuun ja hoitivat sekä antoivat lääkkeitä ja lohdutusta.\n\nTurkin säännöllisen sotaväen lähdettyä kaupungista alkoivat\nTurkkilaiset ja Bulgarialaiset ryöstellä toisiansa. Tässä sekasorrossa\nlähettivät kaupungin jälellä olevat porvarit pyytämään apua kenraali\nGurkolta, joka seisoi väkinensä kaupungin ulkopuolella. Hän antoikin\nheti käskyn heille marssia kaupunkiin.\n\nMekin lähdimme ennen mainitusta kylästä kl. 9 e.pp.; vähän aikaa\nmarssittuamme pysähdyimme erääsen kylään, vähäksi aikaa \"pieni\nprivalli\", josta taas vähän ajan kuluttua jatkoimme matkaamme\neteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme kaupungin edustalle, jossa\njäimme lumihangessa ja pakkasessa seisoa väsyneinä ja nälkäisinä pari\ntuntia.\n\nOli jo varsin pimeä, ennenkuin saimme käskyn marssia kaupunkiin; vaan\niloisesti ja uljaasti se kuitenkin kävi: -- soittokunnat soittivat,\nrummut pärisivät ja laulajat lauloivat (meidän pojat Suomea); hyvin\nmukavilta soitot ja laulut sentään kaikuivat marssiessamme kaupungin\npilkkopimeitä katuja.\n\nRyövärit, varkaat ja muut roistot piileilivät pitkin kaupungin nurkkia\nja katuja, saaliinhimoisina koettaen rientää, toimittaa ammattiansa\ntavallista ahkerammin, ennenkuin meikäläisten joukot kerkeäisivät\noikein sijoittumaan sekä saamaan järjestyksen palajamaan. Tänlaiset\nveijarit näyttivät ja houkuttelivat vielä sotureitakin sanoen: \"ottakaa\nvaan tuosta ja tuosta, eivät nämät ole kenenkään\", saadaksensa siten\nitse ottaa parhaimmat.\n\nMe pysähdyimme eräälle kolmikulmaiselle torille niin kauaksi kuin\nmajoittajat hakivat sopivia majataloja. Kapteenimme löysi meidän\nkomppanialle oikein hyvät majapaikat, kahteen turkkilaiseen taloon,\njoista asujamet olivat paenneet. Ainoastaan talon uskollinen vanha\nkissa, kahden pentunsa kanssa, oli jälellä, ja ne näyttivät hyvin\nkummastelevan uutten tulokasten (meidän) heille jutellessa suomeksi:\n\"kuinka mirri jaksaa j.n.e.\"\n\nAstuessamme talon huoneisin olivat ne sangen mukavasti sisustetut,\npitkin seinustoita sohvia (divaneja), joilla meidän sitte oli aivan\nmukava loikoa; se tuntui ehkä senkin tähden niin herttaiselta kun\nolimme jo monta kuukautta olleet yhtä mittaa päivät ja yöt paljaan\ntaivaan alla. Vielä ehtoolla myöhään, kun istuimme talon pihalla\nnuotion ympärillä keitellen ja lämmitellen, lenteli luoteja vinkuen yli\ntalon kattojen ja pihan, sekä kuului väliin paukahduksiakin; ties Herra\nsitten mistä ne tulivat!\n\nSittenkuin tuli maatapanon aika, ja koska eivät kaikki sohville\nmahtuneet miesten paljouden tähden, niin loppujen täytyi tyytyä\npermantoon, josta sovittiin \"pitkän tikun\" vedolla, joskus\npalvelusansioihinkin katsoen. Miehiä oli väliin nuo pienet tupaset niin\ntäpö täynnä kuin \"silakoita suolassa\", josta öiseen aikaan oli se\nharmittava seikka, että kun tarvitsi vähänkin liikkua, niin heti\ntallasi jonkun käden, jalan ja väliin vallan keskinaamankin päälle,\njolloin soturi kiljahti sanoen: \"katso etees\"; vaan miten katsoa, kun\noli pimeä kuin säkissä. Kävelijät eivät liioin virkkaneet sanaakaan,\nett'eivät tallatut heitä tuntisi; ähkivät vaan hiljalleen mennessään\noveen päin sekä ulkoa palatessaan, ja menivät paikoillensa nukkumaan.\n\nEhtoolla, ennenkuin panimme maata, lukitsimme majatalomme portit kiini,\nse on tietty niinkuin isännät ainakin.\n\nTammikuun 5 päivän olimme vielä samassa majatalossa, jossa olikin kyllä\nmukava ja lämmin oleskella, paikkaillen vaatteitamme, sekä yhtä ja\ntoista pientä korjausta. Ruoasta ei myöskään nyt taas tällä kertaa\nollut puutetta; meidänkin pojat olivat hankkineet itselleen\nkaikenlaista ruokatavaraa, eihän sitä toki sopinut kädet ristissä\nneuvotonna istua, jos oli aikomus eteenpäin marssia, ja kun kaikki\nmuutkin hankkivat. Turkkilaisten aitoista (makasineista) saimme jauhoja\nja voita, joista valmistimme leipää ja keitimme puuroa.\n\nRuumiita loikoeli kaupungin kaduilla ja nurkissa, ei Turkkilaisilla\neikä Bulgareilla näyttänyt olevan suurta halua niiden hautaamiseen.\nEräskin moukka venyi monta päivää kuormansa päällä, hirtettynä nuora\nkaulassa, eikä se näyttänyt sentään ohikulkevissa herättäneen sen\nsuurempaa huomiota eikä kummastusta kuin muutkaan vähäpätöisemmät asiat\neli tapaukset.\n\nMajatalomme pihakin oli arvattavasti ollut suven aikaan kaunis ja\nsiisti; lumesta pisti esiin myrttipensaita ja kukkapenkereitä.\nTulisijat olivat särjetyt joka huoneessa, ja meidän kun tarvitsi\nkeittää ja paistaa, niin teimme nuotiotulen, heti samana ehtoona kuin\nsinne tulimme keskelle talon pihaa; olimme sentään saaneet ankaran\nvaroituksen, ett'emme vaan millään muotoa taloa polttaisi, siis jonkun\npiti aina olla pihalla vartioiden ja paistaen istua tahi seisoa nuotion\nääressä, sekä vedellen savuja Turkkilaisten savipiipusta, jossa paloi\noivaa Turkin tupakkaa.\n\nSofian kaupunki olikin erittäin rikas savipiipuista, arvattavasti oli\nsiellä niiden tehdas; meidänkin soturit tulivat savipiipuista niin\nrikkaiksi, että niitä oli melkein joka taskussa.\n\nTammikuun 6 päivän aamulla kl. 8 lähdimme marssimaan majatalostamme,\nkun olimme tulleet määrätyiksi menemään etuvartioiksi kahden virstan\npäähän kaupungista, Filippopoliin vievän maantien varrelle. Siellä oli\neräs Turkkilaisten jättämä leiri vahvoilla pattereilla ja\nvarustuksilla, he olivat sinne myös jättäneet isoimman osan\ntelttojansa, joissa oli niiden miesten, jotka eivät olleet vahtia\nseisomassa, aina väliaikoina suojainen ja lämmin oleskella.\n\nTänä päivänä antoi myös kenraali Gurko joukoillensa seuraavan\npäiväkäskyn:\n\n\"Sotajoukot minulle uskotussa osastossani!\n\n\"Voitolla taisteltuanne Gorny-Dubniak'illa Lokakuun 24 päivänä ja 28\npäivänä Telisch'in tykönä piirititte Osman Paschan Plevnan luokse,\nhävititte häneltä varasto-tiet ja laskitte tuon rautapiirinne Plevnan\nympärille, jonka jälestä Osman paschan armeijan hävitys oli ainoastaan\najan kysymys.\n\n\"Pian sen jälkeen eli 10 päivänä Marraskuuta valloititte urhollisella\nratsuväen hyökkäyksellä Vartza kaupungin.\n\n\"Tämän jälkeen jätettyäni nämät teidän verellänne valloitetut asemat\nhiljan tulleiden kranatöri-joukkojen haltuun, vein teidät 17 päivänä\nMarraskuuta Mehmed-Alin armeijaa vastaan, joka aikoessansa rientää\nOsman paschan avuksi oli asettunut Orhanien seuduille. Voitettuanne\nviholliset tappeluissa ensin Pravetz'illa 22 ja 23 päivänä Marraskuuta,\nsekä 26 päivänä Edropolin tykönä ja loistavan taistelun jälkeen\nvalloitettuanne Vratscheschin kukkulat ja vihdoin Arab-Konakin tykönä\nvoitettuanne Turkkilaiset, valloititte melkein kaikki Balkanin vuoret,\npois ahdistaen viholliset useoista erinomaisen kovista varustuksista\naina viimeisiin Balkanin ääriin asti.\n\n\"Niin tuli aika astua Balkanin ylitse; siellä ei ollut teitä,\nympärillänne kohosivat jylhät pilvenkorkuiset vuoret näyttäen\nmahdottomilta niihin kiivetä vahvalla lumella peitettyinä. Vaan\ntämäkään ei teitä estänyt. Esimerkittömillä vastuksilla raivasitte\nitsellenne tien ja Umgartschin kukkulalla sekä Mustalla vuorella\nkiilsivät Venäläisten painetit ja raskas venäläinen tykistö, jonka\nolkapäillänne sinne olitte raastaneet. Teidän sitkeytenne,\nkärsivällisyytenne ja järkähtämättömyytenne vastuksissa ja puutteissa\nsekä eriskummallisen vaikeissa työskentelyissänne on ihmetyttävä\njokaista, joka edes heittää silmäyksen noille jylhille vuorille.\n\n\"Joulukuun 31 päivänä astuitte alas Sofian laaksoon ja samana päivänä\nryntäsitte uskollisesti Taschikisen'in vahvoihin linnoituksiin,\nväkirynnäköllä valloititte turkkilaiset sotavarustukset ja jyrkät\nvuoret sekä pakoititte Schakir paschan armeijoineen pakenemaan yöllä\nkovin varustetusta Arah-Konakin linnoituksesta, joka aukasi suoraan\nmaantiekulun vuoriston läpi Orhaniehen. Jätettyäni 3:nen jalkaväen\nkaartin-divisionin ja suuremman osan 9:stä armeija-osastosta vapaaherra\nKrydenerin johdolla vihollisia takaa ajamaan, lähdin itse 2 päivänä\nTammikuuta jälelle jääneellä joukollani Sofiaa, tuota Servian\nkeisarikunnan ikivanhaa pääkaupunkia vastaan.\n\n\"Valloitettuamme, 2 päivänä tammikuuta, Isker virran yli menevän sillan\nVraschdebnan kylän tykönä, lähestyimme Sofiaa, jossa ainoasti näkömme\njo niin koreasti säikähdytti Turkin sotajoukkoja, että ne, luvultaan 25\npataljoonaa, eivät uskaltaneet ryhtyä puolustamaan Sofian linnoituksia,\nvaan pakenivat suurimmassa epäjärjestyksessä yöllä Tammikuun 4 päivää\nvasten, jättäen tuhansia haavoitettuja ja sairaita ilman hoidotta ja\navutta. Sofian valtoihimme ottaminen lopettaa tämän loistavan osan\nsotaretkestämme.\n\n\"Balkanin ylikäynti kummastuttaa jokaista ei ainoastaan urhollisuutenne\nja rohkeutenne tähden tappeluissa vihollisia vastaan, vaan yhtä paljon\njärkähtämättömyytenne ja kärsivällisyytenne tähden taistellessa lunta\nja pakkaista vastaan vuoristossa. Aika on tuleva, että, kun vuosia on\nkulunut ja meidän jälkeentulevaisemme joskus astuvat näille jyrkille\nvuorille he huudahtavat uljuuttamme ihmetellen: 'täällä on Venäjän\narmeija kulkenut, täällä on Suvarov ja Kumiantschov urhoitten jalo\nkunnia uudestansa alkanut kukoistaa'.\n\n\"Kiitän teitä, urheat pojat, näistä urotöistänne, kiitoksia siitä\nilosta, jonka olette hallitsijalle ja isänmaalle tuottaneet, siitä\nkunnialla loistavasta joululahjasta; jonka hänelle olette antaneet\".\nGurko.\n\nTammikuun 7 päivän aamulla k:lo 9 saimme muuton etuvartio-palveluksesta\nja tulimme takaisin kaupunkiin, samoihin majataloihin, joista olimme\nlähteneetkin.\n\nTammikuun 8 päivän aamulla k:lo 8 menimme taas etuvartioiksi samoille\npaikoille, joissa olimme kuudentenakin päivänä. Ehtoopäivällä saimme\nkutsumuksen tulla sieltä takaisin kaupunkiin. Kenraali Gurko oli\nantanut käskyn tarkk'ampuja-prikatille olemaan huomiseksi valmiina\ntäydessä kunnossa marssiakseen Filippopolia kohden. Sanoman otimme\nilolla vastaan; se oli muka niinkuin olisimme lähteneet kotiin päin.\n\nPataljonallemme jaettiin evääksi muutamia tynnyriä voita ja 70 säkkiä\n\"keksi\"-leipää, sekä sanottiin muun muassa että 10:neen päivään ei\nanneta mitään muuta, jotta jokainen tietäisi sen mukaan menetellä\neväänsä kanssa, panna nimittäin \"suu säkin mukaan\".\n\nTammikuun 9 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme marssimaan Filippopoliin\npäin, itää kohden, ja saavuimme yöksi Tscherdoklin kylään. Kylä oli\nkauniissa laaksossa erään upean puiston keskellä, mutta talot olivat\ntulleet rappiolle ja asukkaat kaikki paenneet. Sitä paitsi oli\nturkkilais-armeija sieltä paetessaan polttanut monta kaunista taloa\nmelkein poroksi.\n\nTähän kylään saapui myös jälestäpäin ehtoolla pari kolme kuormaa\nvaatetavaraa; ne olivat niitä kauvan odotettuja vaatteita, jotka\nhyväsydämiset Suomalaiset olivat koonneet ympäri Suomen ja meille tänne\nnäin kauaksi lähettäneet; ne jaettiinkin meille heti samana ehtoona;\nniistä saimme mieheen kaksi paria hyviä sukkia ja yhdet saappaat. Voi!\nkuinka nyt olimme iloissamme. Meidän pojat aprikoitsivatkin näitä\nlempilahjoja jalkoihinsa sovitellessaan: \"nyt sitä jouten marssii\nvaikka Vapahtajan haudalle asti, kun sai lämpöiset sukat ja eheät\nsaappaat jalkoihinsa!\"\n\nMe olimme näistä lahjoista oikein iloisia ja kiitollisia, siunaillen\nniiden lähettäjiä sydämellisesti ja ajatellen samalla: \"eipähän nuo\nSuomen armaat neitoset ole meitä vielä varsin unhottaneet, kun meille\novat kutoneet näin kauniita ja hyviä sukkia\".\n\nTammikuun 10 päivän aamulla k:lo 10 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.\nMarssittuamme ehtoopuoleenpäivää saavutti meidät uusi pataljonamme\nkomentaja Översti Procopé ratsastaen luoksemme ja tervehtäen meitä\nSuomen kielellä oikein reimasti: \"hyvää päivää, Suomen pojat!\" Vastaus\nkuului riveistä: \"Jumala varjelkoon Herra Överstiä!\" Tämän jälestä\nherra Översti suvaitsi suudella kaikkia komppanian-päälliköitä ja näin\noli luja sotatoveruus vahvistettu uuden päällikkömme kanssa. Hän sanoi\ntulevansa H. K. K. Perintöruhtinaan tyköä eli hänen pääkortteeristaan\nLom-joen varrelta sekä sanoi Perintöruhtinaan käskeneen kiittämään ja\ntervehtimään meitä puolestansa urhollisesta ja uskollisesta\npalveluksestamme.\n\nYöksi saavuimme erääsen Truova nimiseen kylään, jossa ehtoolla sattui\npieni tulipalo, tehden yhtä ja toista vahinkoa; muun muassa paloi\npahasti Översti Sundmanin vaaleanharmaa ratsuhevonen, joka palohaavojen\ntähden täytyi ampua.\n\nTammikuun 11 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkamme eteenpäin; tie\noli hyvin mäkistä (vuorista); täytyi koko päivän aina väliin auttaa\nmeitä seuraavaa tykistöä milloin mäistä ylös, milloin taas alas; ne\nmäet olivat paikoittain niin jyrkkiä, ett'ei niistä luistamisen tähden\nvoitu hevosilla kuljettaa tykistöä alas.\n\nMarssittuamme useampain kyläin ohitse saavuimme yöksi Ichtimanin\nkaupunkiin. Kaupungissa oli vielä paljon asujamia jälellä pakenematta,\nvaikka ne talot sentään, joihin me saimme majan, olivat jätetyt\ntyhjiksi ja kylmilleen. Se talo, johon minä 1:sen plutonan kanssa\nmenin, oli aikoinaan ollut komea ja hyvin rakettu; sitä tarkasteltuamme\nlöysimme erään ison salin sivussa pienen soman kojun eli putkan, jossa\noli kaikensuuruisia vesikoteloita, ja samalla kun salin lämmitti, sopi\nniissä myös lämmittää vettä. Minä ja Antti panimme sinne yöksi maata,\nsillä useampaa ei putkaan mahtunutkaan; mutta hyvin lämmin ja mukava\nsiellä olikin maata; se oli monesta ajasta taas melkeinpä parhaimpia\nyösijoja. Aamulla saimme koteloista lämmintä vettä, jolla pesimme\nkätemme ja kasvomme; mutta ei siitä pitkää iloa ollut, se hyvä yösija\ntäytyikin taas jättää, kun aamulla käsky kuului: \"ulos huoneista,\nasettukaa kadulle poislähtöön!\"\n\nTammikuun 12 päivän aamulla k:lo 9 lähdimme taas, unen vilppailta\nvoimilta virvoitettuna, marssimaan eteenpäin, -- ja saavuimme vähäisen\nmarssin perästä noille mainioille \"Trajanin porteille\" eli eräille sen\nnimisille vuorisolille.\n\nSiellä kulkee maantie sangen mutkallisten, rotkoisten ja syväin\nkuilujen ja maanhalkeamain ylitse ja ohitse; siellä on paikoittain niin\nhirveän syviä kuiluja ja maanhalkeamia, että niiden syvyyksiin\nkatsoessa oikein päätä viilti. Niihin näkyikin monen Turkkilaisen\nhärkäkärryt eli rattaat kierähtäneen ylös alaisin, akselit ylöspäin ja\nhärkäin koivet pystyssä taivasta kohti.\n\nJotenkin vaikea oli kuljettaa näitten tienmutkanneitten ja vierteitten\nlävitse tykistöä ja kuormastoa; täytyi riisua hevoset tykistön ja\nkuormaston edestä ja käydä käsiksi miesvoimalla niitä hinaamaan. Me\nlaskettiinkin sitä sentään oikein Suomalaisen rohkeudella, ei ensinkään\npeljäten vaaraa, joka uhkasi joka silmänräpäys tehdä tuhoja; jos\nnimittäin tykki olisi vähänkin päässyt menemään liijan hurjan\nkiepahduksen, niin se olisi tehnyt aika kolttosen.\n\nNeljäs tarkk'ampuja-pataljona oli laskemassa meidän edellämme, ja teki\nsitä niin hitaasti, että oikein harmitti, kun eivät päässeet alta pois;\nsivulle meneminen ei käynyt päinsä.\n\nTällä tavalla kiskottuamme ja laskettuamme koko päivän ja vielä hyvän\nkappaleen yötäkin, saavuimme vihdoin yöllä k:lo 3 Tammikuun 18 päivää\nvasten monien ponnistusten perästä Vetrenovan kylään, jotenkin\nväsyneinä ja vilustuneina, kun näet pidätellessä tuli aina vilu, vaikka\nse aina toimiellessa haihtui, ja siellä pidäteltiinkin sen seitsemän\nkertaa. Hyväksi onneksi oli kuitenkin mainittu kylä rikas viinistä ja\nviinasta, joidenka virvoittavalla nesteellä oli mainion tehokas\nvirkistysvoima meidän väsyneisin ja vilustuneisin jäseniimme. Minäkin\nsatuin silloin vielä muun hyvän lisäksi olemaan pataljonan\npäivystäjänä, jonkatähden en ensinkään saanut panna nukkumaan, vaikka\nkyllä olisi ollut hyvään tarpeesen; kävin vaan majatalosta majataloon,\nmilloin mitäkin käskyä vieden, eikä se ollutkaan aivan huokea tehtävä;\nkylä oli jotenkin suuri ja outo, majatalot hajallaan, täytyi kompsia\npitkin pimeitä raitteja ja kujia löytääkseen kunkin komppanian\nasumukset; ja näettenkös me olimme tässä kylässä ihan ensi kertaa.\n\nKaikki meni sentään hyvin ilman mittään kolttositta.\n\n12 päivänä saimme myöskin armeijan ylipäälliköltä H. K. K.\nSuuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschiltä seuraavan päiväkäskyn:\n\n    \"Päiväkäsky.\n\nAnnettu täkäläiselle sotajoukolle Ylipäällikön asunnossa Selvin\nkaupungissa Tammikuun 12 päivänä 1878.\n\n    N:o 260.\n\nKunnioitettavat sotilaat minulle annetussa armeijassa!\n\nOlette täyttäneet suuren esimerkittömän työn. Ainoastaan kuukausi on\nkulunut ja jo olette Balkanin takana, voitettuanne vihollisen\nvarustetun leirin nimeltä \"Kotkan pesä\" korkeassa Trajanin notkossa ja\nlopuksi vangiksi otettuanne kokonaisen armeijan Schipkassa.\n\nEi kova talvi eikä jäätävä pakkanen, eivät raivaamattomat polut\nvuorilla, eivät tuulet eikä myrskyt kieltäneet _minua_ käskemästä teitä\nvuorten yli kiipeämään. -- Olin varma siitä, ett'ei Venäjän\nsotamiehelle ole mikään mahdotonta, kun hän tietää että Keisari halajaa\nja päälliköt käskevät.\n\nJa niinpä menitte. _Eräät_ kiipesivät kalliolle kontistuen vilusta,\npainuen lumeen, liukastellen terävien kivien syrjihin, usein ilman\nleivättä, ilman tuletta, vaan yhä eteenpäin, vetäen olkapäillään tykkiä\ntappelivat vihollista vastaan ja ottivat hänen vangiksi; semmoisilla\npaikoin, joissa eivät tottuneet vuoriasukkaatkaan voineet päästä\nmihinkään, kulkivat Venäjän rykmentit ja tykit siinäkin istuttaen\nVenäjän sotalippuja. _Toiset_, milt'ei lumeen kinostuneina, vastustivat\nvihollista, joka koetti tunkeutua eteemme hämmentääkseen liikkeitämme\ntahi auttaakseen omiansa. Moniaat sotivat vyötäistä myöten jääkylmässä\nvedessä myrskyisää Donavaa vastaan, yllä pitääkseen yhdistyskulun\nylimeno-paikoissa. Jokainen täytti velvollisuutensa iloisesti ja\nrehellisesti, nureksimatta.\n\nKoko maailma kummeksii meitä ja kotona äidinmaassamme soivat\nkirkonkellot ja kokoovat kansan rukoilemaan meidän ja kunniamme edestä.\n\nVastaanottakaatte minulta, urhot, teidän esimerkittömästä\npalveluksestanne, miehuudestanne ja urhoudestanne sydämellinen\nkiitokseni.\n\nKaipaan sanoja, joilla voisin kiittää teitä, päälliköt, kenralit ja\nupserit. Te olette kaikki kärsineet yhdessä sotamiesten kanssa\nyhtäläisiä puutteita, vastuksia ja vaivoja, te olette kaikki olleet\nheidän esikuvanansa velvollisuuksien täyttämisessä.\n\nSydämellinen kiitos sinulle, aina tytyväinen, väsymätön, tasaluontoinen\nja raakuuteen asti urhollinen Venäjän sotilas, -- sinun kanssasi ei\nminulla löydy estettä eikä mahdottomuutta. Vielä yksi ryhtymys ja se on\nilman epäilyksettä, että silloin lopetamme kunnialla päälle pannun\ntyömme Keisarin ja isänmaan kunniaksi. _Nikolai_.\"\n\nTammikuun 13 päivän aamuhämärässä k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin.\nMarssimatkamme kävi erään kauniin laakson lävitse, ja nyt kun olimme\npäässeet Trajanin vuorisolista, oli meillä tasaisempi ja leveämpi\nmaantie kuljettavana ja marssimatkakaan ei ollut tänäpänä muuta kuin 15\nvirstaa, varsin helppo marssipäivä. Me saavuimmekin jo puolenpäivän\naikaan erääsen Buschuli nimiseen kylään, jonne pysähdyttiin lopuksi\npäivää ja vielä seuraavaksi yöksikin. Täällä myös jaettiin\nalipäällystölle ja miehistölle muutamia P. Yrjänän ritarikunnan\nristejä, Balkanin ylimenon johdosta. Kylä oli niin täynnä sotureita,\nett'eivät kaikki mahtuneet huoneisin; meidänkin täytyi maata erään\nolkisuovan vieressä; pientä nuotiotulta pidimme siitä vähän matkan\npäässä, jolla kävimme aina väliin, kun vilu tuli, lämmittelemässä. Hyvä\nyösija se sentään olikin.\n\nTammikuun 14 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin.\nPuolenpäivän aikaan saavuimme Tatar Basardschuk'in kaupunkiin, josta\nTurkkilaisten jälkijoukko (arriergardi) juuri parast'aikaa teki\npoislähtöä ja ampui paetessaan erästä kasakka-upseeria rintaan, josta\nhän vaan sanoi lähellä olevilleen: \"hiton roistot, kun ampuivat noin\npahaan paikkaan\", ja piti sormeansa läven päällä, josta veri virtana\npulppusi.\n\nKaupunkiin meillä ei ollut aikaa pysähtyä, vaan marssimme sen lävitse,\nsoittokunnan soittaessa \"Porilaisten marssia\". Mitä sivumennen voimme\nhavaita näytti kaupunki olleen kaunis ja varakkaan näköinen, mutta\nTurkkilaiset olivat sen tätä nykyä pahoin raadelleet. -- Rikkaimmat ja\nvarakkaimmat asukkaat olivat he ryöstäneet sekä polttaneet ja repineet\nkauneimmat ja muhkeimmat rakennukset; selvästi näkyi kaduille ja\npihoille raastetuista petruli-astioista, että sitä oli käytetty taloja\ntuleen sytytettäessä.\n\nAsujamet tuntuivat hyvänsuovilta, toivat meille, marssiessamme\nkaupungin läpi, viiniä, leipää ja vettä, ottaen meitä vastaan niinkuin\nhirmuvallasta vapauttajiansa ainakin.\n\nKaupungin tullista ulosmarssittuamme pysäytettiin meidät ja saimme\nvähän aikaa levähtää, mutta ei kukaan sill'aikaa saanut mennä\nkaupunkiin. Noin parin tunnin levähdyksen perästä jatkoimme matkaamme\neteenpäin, -- ja oikein aika pitkää askelta sitä otettiinkin koko\nehtoopuolen päivää, kunnes auringon laskun aikaan tapasimme suuren\npakenevan turkkilais-kolonnan lähellä Adokiöin kylää, Maritza virran\ntoisella eli etelä-puolella, jotka siellä polttivat kyliä ja tekivät\nyhtä ja toista pahaa.\n\nKenraali kreivi Schuvalov, heti tämän huomattuaan, antoi käskyn\nosastollensa hyökätä heidän sotarintansa kylkeen eli sivustaan, ja\nsentähden oli meidän ensin Maritzan yli kahlattava; silta tosin oli\nollut mainitun kylän kohdalla, mutta se oli nyt rikottu. -- Kreivi\nSchuvalov sanoi lähestyen meitä: \"No, te Suomalaiset kun olette hyviä\nkalamiehiä, taidattepa olla myöskin hyviä uimareita\". Tähän\npäällikkömme översti Procopé vastasi tehden kunnioituksen ja\nkohteliaasti nyökäten päätään: \"Kyllä koetamme, teidän ylhäisyytenne\".\nJa sen jälestä lausui hän meille: \"Näyttäkää nyt Suomen pojat, mihin\nkelpaatte\".\n\nSuoraa astuimmekin veteen, ilman epäilyksettä; kaptenimme Bremer astui\nensimmäisenä veteen, me seurasimme häntä kursailematta. Virta oli noin\n300 askeleen levyinen, vettä oli sillä paikkaa miehen kainaloihin asti,\njoka virtaeli voimallisesti, riidellen jalkoja altamme, ja vesi oli\nmyöskin kylmää, kuten Tammikuussa ainakin; toiselle rannalle päästyämme\nriensimme heti kiivaasti Turkkilaisten perässä, jotka yhä jatkoivat\npakenemistaan, ja kerkesimmekin jo levittää rintamamme täydelliseen\nhyökkäys-asentoon, mutta ehtoon pimeys saavutti meidät kesken,\nennenkuin ehdimme oikein varsinaiseen tappeluun ryhtyä ja täytyi\nlopettaa koko hyökkäysaikeet siltä päivältä.\n\nNyt saimme siis käskyn pysähtyä, -- ja pakkanen se rupesi meitä märkiä\nmiehiä oikein jäätämään seisoessamme alallamme. Se ei ollut enään\nleikkiä, olipa melkein pahempi vihollinen kuin Turkkilais-voima\nyhteensä. Saappaat, housut ja päällystakki (sinelli) jäätyivät yhdeksi\nkopperoksi ja muutenkin tahtoi tulla vilu.\n\nTurkkilaiset vetäytyivät lähellä olevaan vuoristoon, sytyttäen ensin\nkylät palamaan ja näyttäen sillä tavoin muka mainiota mahtiansa ja\nurhollisuuttaan.\n\nMe saimme käskyn peräytyä mainittuun Adokiöin kylään, jossa heti\nlaitoimme nuotiotulia talojen pihoille ja rupesimme kiireesti\nkoettamaan itseämme kuivata eli oikeammin sanoen sulattaa. Kylässä\nlöytyi myös runsaasti viiniä ja suolattua sianlihaa, jotka olivat\noikein hyvää ja tehokasta lääkettä kylmettyneille puolijäätyneille\nsotilaille. Meillä oli täysi työ saadaksemme vaatteitamme ja itsiämme\nedes vähänkin kuivatuiksi, kun oli niin kovin ahdas noissa kylän\npienissä talohökkeleissä ja pihalla nuotion ympärillä ei liioin ollut\naivan hyvä olla, kun myöskin oli jotenkin kova pakkanen. Kun pihalla\nseisoessamme tähystelimme ympäristöön, oli surkuteltavaa ajatella ja\nkatsella sitä hirveätä näköä, kun palavista kylistä tulenliekit\nkohosivat korkealle ilmaan yön pimeydessä, jättäen ehkä monta\nihmisraukkaa suojatta pimeään ja kylmään pakkas-yöhön.\n\nTammikuun 15 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan mainitusta\nkylästä ja menimme noin pari virstaa vuoristoon päin, jossa heti syttyi\nTurkkilaisten kanssa kiivas tappelu.\n\nHe kun näkivät että me noin suoraa, aukeata kenttää marssimme heihin\npäin, rupesivat lähettämään kranaatteja ja kuulia meitä vastaan niin\nettä ilma kihisi, joista monet kyntivät edessämme jäiseen, lumiseen\npeltoon aika syviä vakoja ja lensivät kohisten päällitsemme,\nsivuitsemme ja mitkä minnekin päin.\n\nMe kuuluimme tänä päivänä keskirintamaan ja olimme saaneet määräyksemme\npitää vaan siitä tarkkaa huolta, ett'eivät Turkkilaiset saisi sinnepäin\ntehdä minkäänlaisia liikkeitä, sillä aikaa kun sotalinjamme sivustat\neli oikea ja vasen siipi tekivät kiertoliikkeitänsä. Meidät\npysäytettiin erään, mainitun tasangon lävitse kulkevan rautatien radan\ntaakse, joka oli muutamia jalkoja korkeammalla tasankoa; mainion hyvä\ntässä tilaisuudessa, se oli ikäänkuin sitä varten rakettu patteri eli\nvarustus. Tämän takaa sitte vaihdoimme laukauksia Turkkilaisten kanssa\nkoko päivän ahkerasti. Turkkilaisten kranaatit ja kuulat lensivät\nylitsemme aika komealla surinallaan tahi sattuivat rautatien\nratapenkereesen, niin että ratakiskot katkeilivat, kivet, sora ja pöly\nlensivät tomuna ilmaan. Eräskin kiväärin kuula oli juuri vähällä sattua\npäähäni, mutta otti sentään onneksi erään sotamiehen kivärin piippuun,\njoka sattui olemaan pääni takana poikittain, kun siinä vierekkäin\nloikoilimme, ja kohosikin siitä ilmaan aikamoisella kiljunnalla.\nSotamies aprikoitsi: \"katso sitä pirua, kun oli vähällä tappaa meidän\nJussi vääpelin\".\n\nIlman tätä rautatien rataa meillä olisikin ollut aivan suojaton,\ntasainen tanner, kun sitä vastaan Turkkilaisilla oli oikein hyvät\nsuojat vuoristossa. Mutta sitte kun meikäläisten oikea ja vasen siipi\nrupesivat ankarasti ahdistamaan Turkkilaisten asennoita vuoristossa,\ntäytyi heidän ruveta vetäytymään enempi itään eli Filippopoliin päin.\nTämän päivän tappelussa haavoittui meidän pataljonasta ainoastaan\nkolme miestä. Ehtoon tullen hiljeni kaikki vähitellen ja pimeän tultua\npääsimme eli saimme käskyn tulla jälleen Adokiöin kylään yöksi.\n\nTammikuun 16 päivän aamulla kl. 8 lähdimme mainitusta kylästä ja\nmarssimme pitkin rautatien rataa Filippopolia kohden. Vähän matkaa\nmarssittuamme eteenpäin oli tiemme vieressä kamala hirvittävä näky,\nsillä tässä olivat Turkkilaiset ryöstäneet jonkun pakolaismatkueen;\nrattaat kaadettuina, tavarat sinne tänne heitettyinä, mitä rosvoille ei\nollut kelvannut. Miesten, naisten ja lasten ruumiita loikoeli siellä\ntäällä kaatuneitten kärryjen ympärillä. Ajosta väsyneet vetohärät\nmakasivat vesiojissa puolinäännyksissä vedosta ja nälästä eivätkä\njaksaneet enään nousta ylös omin voiminsa, vaan ei meistäkään kukaan\nkerinnyt kurjia eläinraukkoja auttamaan.\n\nEhtoopäivällä saavutimme taas pakenevan turkkilaisjoukon. Kiivas\ntykkituli aljettiin heti molemmin puolin ja jalkaväen ampujaketju\nlähetettiin ahdistamaan heitä. Tappelua kesti neljän tunnin paikoille,\nkunnes ehtoon pimeys teki lopun melskeestä ja kaikki hiljeni taas\nvähitellen.\n\nMe saimme yösijamme lähellä rautatietä olevassa suuressa huvilassa\n(villassa) nimeltä \"Kumar\", jossa lepäsimme yömme huvilan mahdottoman\nsuuressa härkämajassa.\n\nTammikuun 17 päivän aamulla varhain alkoi tappelu uudestaan; ankara\ntykki- ja kiväärituli kesti yhtä mittaa herkeämättä.\n\nMe marssimme ensin mainitusta huvilasta suoraa eteenpäin Turkkilaisten\nasennoita kohden ankaran ampumisen kestäessä. Puolipäivän aikaan saimme\nkäskyn marssia vähän vasemmalle Belastitzan kylän lävitse sekä hyökätä\nsuoraa Turkkilaisten keskirintamaa kohden, jossa heillä vielä myöskin\noli jälellä oleva paras tykistönsä. Kolonnissa marssimme suoraa\nuljaasti eteenpäin, överstimme Procopé ratsastaa edellä kauniilla\nharmaalta ratsullansa, hän meitä etupäässä voittoon vie, suoraa\nkatsotaan kuolemaa silmiin. Turkkilaiset kun huomasivat tällaisen\nuhkarohkean päällensä tulon, koettivat tihentää niin paljon kuin\nmahdollista kranaatti- ja kuulasadettaan, ja niitä tuli niin että ilma\nkihisi. Kaikeksi onneksi, Jumalan kiitos, oli sillä paikkakunnalla maa\nniin pehmeää, ett'eivät kranaatit siinä oikein tahtoneet särkyä\n(räjähtää), putosivat vaan maahan niin että mössähti ja jäivät siihen;\ntoiset taas lensivät ylitsemme senkinmoisella kiljunalla ja kohinalla.\nEräästä venäläisestä kaartirykmentistä, joka marssi vieressämme,\ntappoivat kranaatit muutamia sotamiehiä ja haavoittivat pahasti kahta\nnuorta upseria. Toinen upsereista, jota sattui hyvin pahasti reiteen ja\npäähän, lausui vaan: \"Ah ti svolotsi:\" (suom.: \"ah sinä konna!\") kun\nkaksi sotamiestä talutti häntä haavansitomis-paikalle. Kiivaasti\njatkettiin marssia eteenpäin. Sekä vasen että oikea siipi olivat jo\nankarassa käsikähmässä tapellen hengestä ja verestä.\n\nTurkkilaisten täytyi lopuksi kääntyä pakenemaan hurjassa\nepäjärjestyksessä, menetettyänsä kaiken tykistönsä, luvultaan 97, ja\npaljon muuta ampumatavaraa. Sotavangeiksi joutui heitä useampia satoja.\nTuhansia kaatuneita ja haavoitettuja peitti tappelutannerta, punoittaen\nlunta verellään.\n\nNäin päättyi tämä kolmipäiväinen suuri tappelu. Nyt oli täydellisesti\nlyöty koko Suleiman paschan armeija, luvultaan 40,000 miestä, jonka\njäännökset meikäläisen ratsuväen takaa ajamina harhailivat pitkin\nRhodope eli Despotodagh-vuorten ylitse Kavalan satamaan Egean-meren\nrannalla, josta ne laivalla sanottiin viedyn Konstantinopoliin.\n\nMeikäläisiä vaikeutti tässä tappelussa myöskin vallan tasainen, lakea\nja vajoava, (liiaksi pehmeätä maata ratsuväelle ja tykistölle) kenttä\nja kun sitäpaitsi oli suuri leveä Maritzan virta ylikahlattavana.\nTurkkilaiset sitä vastaan suojelivat itseään sangen hyvin vuoristossa\nkoko ajan eivätkä paljon lakealle uskaltaneet.\n\nVaan tässä loistavassa voitossa näyttivät taas Keisari Aleksanteri II\njoukot uljuutensa, uskollisuutensa ja velvollisuutensa isänmaata ja\nKeisaria kohtaan.\n\nTappelun loputtua saimme käskyn marssia Dermenderen kylään, jonne sitte\nruvettiin yömajallekin. Se plutona, missä minä olin eli jota seurasin,\nsai majakseen erään lehmä-navetan, jossa onneksemme sattui olemaan\nvielä jälellä, vaikka sen Turkkilaiset olivat jo kalvaneet, yksi lehmä\nja kana, ja meillä kun ei tällä kertaa sattunut olemaan muutakaan\nruokaa, niin teurastimme ne heti, keitimme ja paistoimme, ja hyvältä ne\nmaistuivatkin, koska emme olleet koko päivänä kerinneet syömään. Tämän\ntehtyämme eli syötyämme panimme pahnain päälle maata mainittuun\nnavettaan ja uneksimme sitte hauskoja, herttaisia unia, kotimaastamme\nja suurista, loistavista voitoistamme, jotka olimme voittavinamme\nj.n.e.\n\nTammikuun 18 päivän aamulla lähdimme mainitusta kylästä marssimaan\nFilippopolia kohden. Marssittuamme vähän aikaa saavuimme edellä\nmainittuun Belastitzan kylään, johon pysähdyimme pariksi tunniksi.\n\nMainittu kylä oli erittäin rikas viinistä. Tämä Maritza-virran laakso\nonkin itä-Rumilian mitä parhaimpia ja viljavimpia viinipensaiden\nviljelykseen, täällä näkyikin meheviä viinimaita ja tarhoja, ympäriinsä\nsilmäkannot matkaa.\n\nMainitussa kylässä sattui, sill'aikaa kun siinä seisokseltiin, joku\nmeikäläinen löytämään lukitsemattoman viinikellarin, joka sisälsi\nmahtavan suuria viiniammeita eli tynnyriä täynnänsä mitä parhaimpia\nturkinviinejä. Kas se oli löytö! --\n\nEnsimmäinen löytäjä arvattavasti kertoi heti toiselle mistä hän niin\nhyvää viiniä ilmaiseksi sai, se kolmannelle ja niin se tieto levisikin\njoukossa nuolen nopeudella, kunnes kellari oli sotureita eli\njuomanlaskioita täpö täynnä, kukin koettaen täyttää astiaansa\nlaukun-kattilaa, kippoa, pataa, ruuttua ja mitä vaan kullakin käsillä\nsattui olemaan, tapeista ja ammeitten päällä olevista henkirei'istä.\nViimein syttyi kahakka juomanlaskiain kesken, jolloin unhoittivat\ntapitkin kiinni panematta. Viini juoksi virtana laattialle, josta sitä\nsitte toiset alkoivat jo lakeillaankin pistelemään ja ne, jotka olivat\nonnellisemmat, pääsivät tapin ääreen.\n\nTätä leikkiä olisi ehkä enemmänkin kestänyt, ell'ei eräs upseri olisi\nsitä huomannut ja paraaseen riemuun joutunut, sekä alkanut heti\nratsupiiskallaan sivellä juomanlaskiain sekaan, \"järjestyksen\npalajamiseksi\".\n\nMoni ei tahtonut sittenkään vähällä hellittää tynnyrin suulta\nastiaansa, kärsien ennen vaikka pieniä napauksiakin upseerin piiskasta.\nMainion ikävähän sitä olikin jättää, kun ihan ilmaiseksi juoksi,\nhelkkarin uhkeata turkin viiniä soturin laukun kattilaan.\n\nViimein kuitenkin hajosivat kaikki viininlaskijat, ei piiskan\nnapauksista, vaan totellen upserin totista, vakavaa kieltoa. Viini,\nniin makeata kun se olikin, teki kuitenkin harvan sen miehen vähän\n\"kieleensä\" ja sen pahempia seurauksia ei siitä sentään ollutkaan.\n\nParin tunnin kuluttua, jatkoimme matkaamme eteenpäin. Saavuttuamme\nFilippopolin edustalle pysäytettiin kaikki sotajoukot ja asetettiin\nrykmenttein ja prikatein yhdyskolonniin. Vähän ajan päästä ratsasti\nkenrali Gurko luoksemme, kiitteli jokaista joukkokuntaa erittäin,\nurhoollisuudesta Suleiman paschan armeijaa hävitettäessä. Sen jälestä\nkutsui hän kuntain päälliköt luoksensa antaen heille käskyjä ja\nsäännöksiä, mitenkä soturein tulisi itsensä käyttää kaupungissa.\nVaroittaen ankarasti tekemästä minkäänlaista ilkityötä tahi väkivaltaa.\nHuomauttaen myöskin ett'emme millään muotoa pilaisi eli tahraisi\nurhoollisuudesta saatuja laakereitamme ja että välttämättömästi\npitäisimme pyhänä rauhallisten maan asukkaiden omaisuuden ja kunnian.\nTämän varoituspuheensa lopetettua antoi hän meille luvan marssia\nkaupunkiin.\n\nUljaasti ratsastaa Gurko itse joukkojensa etunenässä, kun laulun ja\nsoiton kaikuessa marssimme kaupungin tullista sisään; tässä tuli häntä\nvastaan kreikan uskoiset papit ja kaupungin vanhimmat, tervehtäen häntä\nja hänen joukkojansa terve-tulleeksi kaupunkiin, sekä tarjoten hänelle\nKreikan uskoisten tavan mukaan, leipää ja suolaa. Kahden puolen katuja\nseisoi tiheitä väkijoukkoja, joiden silmistä ilo ja tyytyväisyys\nloisti, vaan näkyi niitä muutamia vihaisiakin silmäyksiä arvattavasti\nMahomedilaisilta. Senlaisiin taloihin saimme majamme, joista asukkaat\nolivat paenneet; ja hyvä niissä olikin olla, olimmepa kuin itse\nisäntiä.\n\nVähän perästä niin jo nukuimme makeata unta Turkkilaisten pehmeillä\nsohvilla (divaneilla).\n\nKaupunki on jotenkin kauniilla paikalla Maritza-virran laaksossa,\nkolmella pienenlaisella kallion kukkulalla. Mainittu virta juoksee\nkaupungin lävitse, antaen sille monenmoisia mukavuuksia.\nRakennukseltaan on se itämaan tapainen, monen mutkaisilla, kapeilla\nlikaisilla kaduilla. Rakennukset eivät juuri kaduille näytä miltään\nkomeilta, mutta astuppa pihaan, siellä kasvaa kauniita puita, kukkasia\nja myrttipensaita, että oikein ihmetyttää sitä kauneutta ja siivoutta,\njoka vallitsee pihan puolella katujen suhteen.\n\nKaupungista kohoaa juhlallisesti useita korkeita, huipukkaita kirkkojen\n(moskeain) torneja (minareteja), kullattuine puolikuinensa ja\ntähditeltyine kattoinensa.\n\nTäällä viivyimme saman kuun 22 päivään saakka. Sillä ajalla\npuhdistelimme kivärejämme, miekkojamme ja revolverejamme, sekä\npaikkailimme vaatteitamme ja varusteitamme ja pistäysimmepä väliin\nkaupungillekin jaloittelemaan.\n\nViiniä ja viinaa löytyi myöskin runsaasti, viina haisi vähän anikselta,\neikä se ollut erittäin kallistakaan, sen suhteen kuin niin suuri\nsotajoukko majaili kaupungissa.\n\nEräänä päivänä kuoli äkkiä meidän komppaniasta eräs Manni niminen\nsotamies, arvattavasti sydämmen halvaukseen, jota ei kukaan havainnut\nennenkuin aamulla ylösnoustua, kun toverit ensin nousivat ylös ja\nhuusivat Mannillekin: \"nouse ylös Manni! saat aamu-kieppastuun\". Mutta\nMannipa ei noussutkaan. Tarkemmin katsottua nähtiinkin että hän oli\nkuollut ja jo vallan kylmänä. Tämän ikävän tapauksen ilmoitimme heti\npäälliköllemme, joka käski meidät hautaaman hänen kaupungin ympärillä\noleviin hautausmaihin, mikä olisi läheisempi.\n\nItse me sitte hautasimme ja siunasimme soturitoverimme viimeiseen\nlepopaikkaansa; haudalla lu'imme \"Herran rukouksen\" ja \"siunauksen\" ja\nsen jälestä peitimme haudan. -- (Pastorimme, joka tällöin seurasi\nkuormastoa, ei ollut suureksi ikävyydeksemme, silloin vielä siellä).\n\n21 päivänä saimme jo tietää että huomenna oli lähdettävä marssiin\nAdrianopolia kohden. Käskettiin siis laittamaan joka miehen itsensä\nhyvään kuntoon, sekä varustamaan tarpeenmukaisilla muonavaroilla\n(eväillä), niin että piti piisata siksi kunnes tultaisiin\nAdrianopoliin.\n\nMe mättäsimme pussimme \"keksi\" leivällä aivan täyteen eli niin paljon\nkuin vaan suinkin luulimme jaksavamme kantaa. Emme sittekään saaneet\nkaikkia leipää otetuksi mukaamme, mitä oli annettu, täytyi jättää loput\nmajataloimme laattialle, (muuta kaappia ei ollut), sillä leipää Jumalan\nkiitos tällä kertaa oli tavallista enemmän.\n\nAnnettiin myöskin suolaa ja teetä, sekä muutamia härkiäkin otettiin\nmukaan, joita sitte niinkutsutut \"härkämiehet\" ajoivat kolonnan perästä\n(jälestä) ja oli sitte matkalla määränä teurastaa niitä, sen mukaan\nkuin lihaa tarvittaisiin; ja jos suinkin mahdollista oli, niin\n\"Tasku-Matteihimme\" myöskin hankimme jotakin \"kanalian sotkua\".\n\nTammikuun 22 päivän aamulla k:lo 7 soi poislähtö torvi ja vähän sen\njälestä lähdimme marssimaan Adrianopolia kohden; tultuamme ulos\nkaupungin tullista pysäytettiin joukot ja järjestettiin\nmarssikolonneihin.\n\nTämän jälestä alkoi marssi. -- Tie ja tien-vieret olivat hirvittävän\nkauheita; niissä näkyi, oikein kaikessa kurjuudessaan, hävityksen ja\nkauhistuksen kuvaus; ei päässyt kymmentäkään askelta, ett'ei aina joku\nesine ollut tielle tallattavana, ja jos katsoit tienviereen, niin näkyi\nniitä samoin sieltäkin joka taholta. -- Siellä loikoili miesten,\nnaisten ja lasten ruumiita, kuin myös härkäin, hevosten, aasien,\nkoirien ja kaikenlaisten elukkain raatoja, jotka välttämättömästi\nsulkivat tietä joka kahdennellakymmenellä askeleella. Vaatteita,\nmatrasseja, peitteitä ynnä muuta tavaraa oli heitetty pitkin tietä ja\nsotkettu lokaan. Sekä särkyneitä kärryjä ja kaikenlaisia talouden\ntarve-kaluja oli viskattu ympäriinsä, pitkin tienvierustoita.\n\nPienet kapalolapsetkin kaikessa viattomuudessaan lepäsivät kuolleina\nlumihangella, joita äidit olivat nälästä, vilusta ja epätoivosta\nnääntyneinä, itsekin kuoleman pyörryksissä, tyköänsä heitelleet. --\nTämä oli tosiaankin kauheampi \"Jerusalemin hävitystä\".\n\nRauhalliseen maanmieheen, nämät hirvittävät näyt, olivat tehneet\nkukaties hyvinkin pahan vaikutuksen, mutta meidän tappelujen-leikeissä\nterästetyille luonnoillemme, ei ne sentään tehneet tuntuvaa vaikutusta,\nja kun varmaan tiesimme, että eteenpäin vaan! -- vaikka tulisi\nvastaamme itse \"paholainen\".\n\nVastaamme tuli ehtimiseen pakolais-matkueita; yksikin senlainen matkue\noli toista virstaa pitkä, -- horjuvat hevoiset ja härät vetivät\nvankkureita, joissa oli yhtä ja toista perheen tavaraa, sekä naiset ja\nlapset istuivat niissä, surullisine, vaaleine kasvoineen. -- Toiset\njalkaisin, suurimmassa kurjuudessa ryömivät eteenpäin, monet paljain\njaloin lumisella, jäisellä maantiellä, surun ja murheen alaisina.\n\nPieniä lapsia oli asetettu härkäin ja aasien selkään, joita sitte\nlapsien isä eli joku muu henkilö talutti eli ajoi perässä, lykäten aina\nväliin elukkaa takapuoliin, samalla huutaen: \"aitii, aitii!\"\n\nMuutamia taas talutti äitinsä käsi-kynkästä, lapsiparat olivat aivan\npaljain jaloin, ilman leipää, ilman vaatteita, astuen lumista, jäistä\nmaantietä, itkusilmin, äiti-armahansa rinnalla.\n\nTästä näetten, kunnioitettavat lukiat, että sodassa on nurjatkin\npuolensa, niinkuin melkein kaikissa muissakin toimissa, ja ettei se ole\njuuri aivan leikintekoa, eikä niinkuin sitä monta kertaa \"keikarit\"\nkapakan pöydän takana aprikoitsevat ja määrittelevät.\n\nMeidänkin, kovaa kokeneitten soturien, teräs-haarniskoitut sydämmemme\nheltyivät tätä kurjuutta nähdessä, olivatpa he sitten onnettomat vaikka\nMahomedejä, niinkuin olivatkin, ja väkisinkin johtui mieleemme mainion\nrunoiliamme Runebergin sanat, kun hän lausuu:\n\n    \"Eloa kosto tarkoittaa,\n    Mut' hauta kaikki sovittaa\".\n\nNe olivat Turkkilaiset, kaikessa turhamaisuudessaan, jotka viettelivät\nja pakoittivat rauhalliset maanasukkaatkin pakenemaan aina Plevnasta\nasti, peloitellen heitä, kuinka muka Venäläiset tulisivat heitä pahasti\nkohtelemaan j.n.e., tietäen kyllä hyvin ne vaikeudet ja vastukset,\njoita pakolaiset tulisivat tällaisilla matkoillaan kokemaan ja\nkärsimään. Mutta joll'ei turkkilaiset olisi olleet järjettömiä, niin ei\ntätä koko sotaakaan olisi ikänä ollut.\n\nKoko päivän ahkeraan marssittuamme ja tuollaista ikävää näkyä\nkatseltuamme, saavuimme yömajalle Papaskyn kylään, jossa saimme majamme\nmuutamain tyhjäin taloin huoneisin, jonne nukuimmekin tuota pikaa,\npäivän vaivoista uupuneina.\n\nTammikuun 23 päivän aamulla klo 8 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Ilma\noli kaunis ja lämmin, aurinko paistoi niin ihanasti, sulattaen lunta ja\njäätä; vesi juoksi vuorilta ja mäiltä hyrskyen tulvana laaksoihin. Tie\nja tienvarret olivat yhtä hirvittävät kuin edellisenä päivänäkin,\nruumiineen ja muine roskineen, antaen yhtä rumaa katseltavaa koko\ntänkin päivän marssi-ajaksi. Kaiken päivää ahkerasti marssittuamme\nsaavuimme yömajalle Kajalyn kylään.\n\nTammikuun 24 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas jatkamaan\nmarssiamme eteenpäin, pitkin Maritza virran alankoa yhä itäänpäin. --\nMarssittuamme 40:tä virstaa, ja ollen jo jotenkin väsyneinä, saavuimme\nHaskiön kaupunkiin, jossa saimme majamme erään kylän Turkkilaisen talon\nnurkkaan. Vähän nautittuamme ehtoollista, mitä kukin pussistansa löysi,\nnukuimme raskaaseen uneen, unhoittaen päivän ponnistukset ja\nvirkistääksemme voimiamme uusiin vaivoihin.\n\nTammikuun 25 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.\nMaantie, jota marssimme, oli auringon sulattamasta lumesta, muuttunut\noikeaksi kuraojaksi, se oli niin kovin lokasta ja pahaa marssia, että\noikein harmitti.\n\nTie ja tienvieret olivat aina vaan peitettyinä ruumiilla ja tavaroilla.\nVäliin näkyi ruumiista ihan selvästi, että ne olivat kuuluneet yhteen\nja samaan perheeseen. Oli nimittäin: vaari, muori, isäntä, emäntä ja\nlapset, kaikki melkein yhdessä kasassa; ihan niinkuin olisivat\nyksimielisesti tahtoneet kuolla pois tästä matoisesta maailmasta.\nHärkiä myös oli kuolleena särjettyjen kärryjen vieressä. Muutamissa\nruumiissa näkyi väkivallan merkkiä, toiset oli kai kuolleet viluun ja\nnälkään.\n\nErittäin kolkoilta näyttivät muutamat nais-ruumiit, joilla oli päässä\npunainen (ruskea) tukka, jotka arvattavasti olivat olleet Turkkilaisten\nvaimoja, sillä heillä sanotaan olevan tapana maalata (puuteroita)\ntukkansa punaiseksi (ruskeaksi). Eräskin tällainen ruumis makasi\nkuolleena keskellä maantietä, pää vaan pisti sotketusta lumesta esiin,\njonka ylitse oli ajettu tykki-lavetin pyörällä, joka sen oli mytistänyt\nvallan myttyyn; kasvot ylöspäin, hampaat irvissä, -- Hirvittävä kuva\nihmisolennosta. -- Tämä väkisinkin johdatti mieleen ajatukset, että\nihmiselämä tänlaisina aikoina ei ole muuta kuin paljasta ivaa ja sen\nolennon halveksimista. -- Europan sanomalehtien kirjeenvaihtajat\nkutsuivatkin tätä puheena olevaa tietä ja paikkakuntaa: \"Kuoleman tie\",\n\"Hermanlyn kauhistukset\", j.n.e.\n\nDaily-News lehden kirjeenvaihtaja kuvaa näitä hirmuja seuraavasti:\n\n\"Kymmenen penikulmaa suurinta hävitystä\", aloittaa hän, \"kymmenen\npitkää penikulmaa täynnä tuhansien perheitten tavaroita, kymmenen\nsurullista peninkulmaa lakkaamatointa, aavemaista, ilettävää\nkaikenmoisen kuoleman näköä -- senlainen on tie Filippopolista\nHermanliin. Tämä tie on jo useita viikkoja ollut murhekuvausten\nnäyttelypaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja ääretöntä suuruutta\ntuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut näkemässä. Tänne oli\nkokoontuneet kaikista kylistä Venäläisten lähestyessä pakenevat\nTurkkilais-perheet. Pakolaiset koko maan-osasta Plevnasta Filippopoliin\nsaakka, pyrkivät jo viikkoja ja kuukausiakin sitten päästä pelastuksen\nvalkamaan, Konstantinopoliin. Plevnan piirityksen jälkeen ja jo\nennenkin alkoivat asukkaat Venäläisten uhkaamista kaupungeista muuttaa\netelään ja satoja matkueita kokoontui Maritza joen laaksoon, sillä\npakolaistulva kääntyi tietysti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta\nvoimme osaksi käsittää näiden ihmisten kärsimyksiä ja niiden\nmahomedilaisten asukkaiden paljoutta, jotka peloissaan pakenivat\nVenäläisten edeltä. Ensimmäinen asia, minkä näimme, kun 23 p.\nTammikuuta lähdimme kauniin Filippopolin kallioisilta kukkuloilta itää\nkohden, oli joukko kuolleita Turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat\ntiellä ja joita ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja\nhevoisten kaviot lokaan polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli\nTurkkilaisten ja Bulgarilaisten ruumiita lumessa; kuolleet hevoset ja\neläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauemmaksi tulimme\nkaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla\nnuotio-valkeiden jälkiä lumessa; niin kulki tiemme, ratsastaissamme\nensimmäisenä päivänä 70 virstaa, eläinten raatojen, särkyneitten\nkärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse. Tie oli suuren\ntappelukentän kaltainen; Bulgarilaisilla ja Turkkilaisilla oli yhtä\npaljon kuolleita. Useissa miesten ruumiissa näkyi väkivallan jälkiä ja\nkauheita haavoja. Suurin osa vaimoista ja lapsista oli sitä vastoin\nnähtävästi paleltuneet; sillä he makasivat ikään kuin lumeen\nnukkuneina, hengenelävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja punertava\niho käsissä ja jaloissa ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden vieressä\nmakasi useita vanhoja ukkoja jäykkänä maassa, mutta kuolemassakin vielä\narvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä tahratut ja\nvoimattomat kädet olivat vaipuneet rinnalle. Ojain mudasta pisti\nlaihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisteli viattomina ja\nrauhallisina lumen alta; heidän muodossaan oli tuskin tuskan\nmerkkiäkään. Äidin rinnalle olivat he jäätyneet ja sitten heitetyt\nlumeen eläinraukkojen kuorman keventämiseksi. Virstamääriä ulottui\nhärkävaunujen jonoja; ihmis-olentoja ja talonkaluja oli sekaisin\ntungettu häälyville vankkureille; vaimot ja lapset aasien selässä ja\nkarja seurasivat vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi\nväsyneitä, kurjia, puolikuolleita, myöhästyneitä; vanhoja koukkuselkä\nmiehiä ja vaimoja, jotka kainalosauvain ja keppien avulla laahasivat\nitseänsä eteenpäin; äidit imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin\njalkojansa siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi\nkuin tätä kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse\noli kurjimmassa tilassa, kantoi 10 vuotiasta sairasta lastansa virstan\nverran jäljempänä sellaista matkuetta, ja vihdoin, kuin yö tuli, sysäsi\nsen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois. Näin\ntulimme Kurtschesmen kylään, jossa meidän piti viettää yötä. Tämä\npaikka oli samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden läpi olimme\nkulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin oli\ntätäkin pakolaiset hävittäneet ja ryöstäneet; sitten oli siellä ollut\nmurhaavia, ryöstäväisiä baschibotsukkeja ja tscherkessiläisiä, ja\nlopuksi oli Venäläisten ratsuväki kalvanut sen jokseenkin paljaaksi.\nHarvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty; pappikin, jolla\naina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään on, asui nyt\npaljaitten seinäin sisällä ilman mattoja, vuodetta ja ruokaa.\"\n\nSeuraamana aamuna, juuri kun olimme lähtemäisillämme, näkyi tulevan\npitkä jono palaavia Turkkilaisia perheitä pitkin kylän pääkatua. Sitten\nseurasi kohtaus, jota on erittäin ikävä kertoa. Bulgarilaiset\nkokoontuivat kadun sivulle joukkoihin, kolme tai neljä kuhunkin, ja\nodottivat tyyneesti kunnes onneton retkikunta oli päässyt kylään;\nsilloin hyökkäsivät he joka haaralta uupuneiden, turvattomain\nTurkkilaisten päälle ja alkoivat kantaa pois näiden tavaroita ja\npäästää härkiä vankkurien edestä. Eräs vaimoparka, joka talutti\nsänkyvaatteita kantavaa aasia, jonka kuormassa päällimmäisenä oli\npienoinen lapsi, näki silmänräpäyksessä omaisuutensa jaetuksi puolelle\ntusinalle vankkoja rosvoja ja lapsosen maassa loassa. Vanhukset ja\nvaimot tarttuivat kiinni omaisuuteensa eivätkä tahtoneet\nBulgarilaisten ryöstäessä siitä pois luopua. Lapset parkuivat pelosta\nja säikähdys vallitsi.\n\nKaikki tämä tapahtui ennenkuin kenraali Gurko vielä oli poissa\nnäkyvistä. Sattui niin että minä jäin jälkeen ynnä husaari-kapteeni\nSukanov'in kanssa. Me rupesimme oitis poliisiksi; kapteeni heitti aidan\nyli erään Bulgarilaisen, samalla kun minulla oli tekemistä toisen\nkanssa, joka saaliinensa koetti päästä pakoon. Kohta yhtyi meihin\nuseampia upseereja, piiskoja käytettiin hyvällä vaikutuksella, ja suuri\nosa varastetusta omaisuudesta hankittiin takaisin omistajillensa.\nTäytyy kuitenkin tunnustaa, ett'en minä, sittenkun ensimmäinen vihastus\noli lauhtunut, voinut niin kovin moittia kylän asukkaita heidän\nkarkaamisestansa Turkkilaisten päälle, sillä pakolaiset olivat\nmatkallaan kylän läpi ryöstäneet kaikkialla, ja kun tulin kylän\nulkopuolelle, näin useita Bulgarilaisten ruumiita riisikedoilla, jossa\nne olivat tapetut viimeisten murhien aikana.\n\nTäältä Haskiöihin olivat kuolleet, jos mahdollista, vielä lukuisammat\nkuin edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka läpi kuljimme, oli täynnä\nkuolleita Turkkilaisia talonpoikia, ja kun kysyimme Bulgarilaisilta,\nkuka ne oli tappanut, vastasivat pirullisella ripeydellä: \"Me sen\nteimme, ystävämme sen tekivät\". Haskiöissä nähtiin Turkkilaisten\nsotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle,\njoka osoitti, että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he olivat\nhaavoitetut, eivätkä sen vuoksi voineet marssia kauemmaksi. Täälläkin\noli sadottain Turkkilaisperheitä, jotka vankkurien ja juhtain\npuutteessa, olivat turvautuneet autioihin huoneisin.\n\nKysyin eräältä näistä perheistä, mistä he tulivat, ja sain\nvastaukseksi, että he olivat lähteneet Plevnasta viisi kuukautta\nsitten; siitä saakka olivat he eläneet maantiellä ja viimeisinä\nviikkoina isossa leirissä, jonka olimme tapaava kauempana Hermanliin\nvievän tien vieressä. Monta päivää olivat he olleet kokonaan ilman\nleipää tahi maissia ja elättäneet itseänsä ainoastaan lihalla\nkuolleista elukoista, jotka olivat tielle kaatuneet. Minä annoin heille\nkaiken sen leivän, jota suinkin sain kokoon, ja he ahmasivat sen kuin\nnälkäiset sudet. Muorilla, isällä ja äidillä rintalapsinensa sekä\nvähäisellä kymmenen vuoden ikäisellä pojalla ei ollut yhtäkään\nkenkääkään yhteensä, ja koko heidän tavaravarastonsa oli muutamia\nvanhoja, repaleisia huopia ja lihapata. He olivat sangen levottomat,\nkoska huone, jossa he asuivat, ei ollut heidän, eivätkä he, kaikkein\nkulkuneuvojen puutteessa, voineet jatkaa matkaansa, ennenkuin vuoden\naika kävi miedommaksi. Ainoa lohdutus, jonka heille saatoin antaa, oli\nvakuutus, ett'eivät he kohtaisi Venäläisiltä muuta kuin ystävällisyyttä\nja luultavasti tapaisivat talonsa Plevnassa polttamattomana.\n\nHaskiöin toisella puolella kohtasi meitä joka askeleella uudet ja\nvieläkin kauheammat näöt; mies ja vaimo makaamassa vieretysten samalla\nhuopapeitteellä ja kaksi lasta lumessa aivan rinnalla, kaikki\nkuoliaaksi paleltuneina; vanhuksien päät puoleksi poikki-leikattuina;\nmuutamia Bulgarilaisia raadeltuina, niinkuin ainoastaan Turkkilaiset\nosaavat raadella, ja kummallakin puolella tietä leveitä, lakkaamattomia\nnuotioita kiireesti jätettyjä ja täynnä tarvekaluja. Puolen penikulman\nmatkan olivat hevosemme astuskelleet pitkin mattoja, sänky-vaatteita\nja pukimia. Nyt oli tie aivan peitetty mytyillä, tyynyillä,\nhuopapeitteillä ja kaikenlaisilla mahdollisilla huonetavaroilla.\nSärkyneet vankkurit alkavat käydä useammiksi ja kun lähestyimme pientä\nTirolin kylää, näimme kaukaa kummallakin puolen tietä oikein\nvaunumetsän, jota kesti aina virtaan saakka oikealla puolella ja pitkin\nkunnaanrinteitä vasemmalla puolella tietä. Useat kuolleet Turkkilaiset\nsotamiehet ja yksi tahi pari Venäläistä ilmaisivat, että tässä oli\nollut vähäinen kahakka, ja me lähenimme suurta autiota leiriä, jossa\nhevoset tallasivat kalliita mattoja ja pehmoisia uutimia, polkein\nkaikki lokaan.\n\nTämä näkö oli kerrassaan niin ainoa laatuansa ja niin kauhean\nsurkean surkea, se kertoi niin selvästi kärsimyksiä ja onnettomuuksia,\njotka olivat viattomia ihmisiä kohdanneet, että olen epätietoinen\nrohkenenko ruveta sitä kertomaan. Sadat tynnyrinalat oli peitettynä\nhuonetavaroilla. Koko tie pitkin virranrantaa, seuraten sen mutkia,\npitkin mäkeä ja kedon poikki, jossa tie tekee jyrkän polven, oli\ntäynnä tätä leiriä, vähintäänkin puolen penikulmaa pituudelta ja\neri leveydeltä. Tällä isolla alalla seisoi kömpelöitä ajokaluja,\nniin taajaan kuin mahdollista. Niiden alusvärkit olivat useimmiten\nrikki-murtuneet. Sairaita elukoita kuljeskeli rattaiden välissä.\nMiesten, vaimojen ja lasten ruumiita makasi siellä täällä joka\nvankkurin ympärillä, ja koko tanner oli peitetty vaatteilla,\nkeittokaluilla, kirjoilla ja sänkyvaatteilla. Olipa syvästi liikuttava\nnäky katsella kuinka yksi vanha harmaapartainen Turkkilainen makasi,\navonainen korani edessänsä, veriin tahrauneena irvistävästä haavastansa\nhänen paljaassa kurkussansa. Ryysy- ja vaatemytyt kätkivät melkein aina\nimevien lasten ruumiita. Bulgarilaisparvia samoili ympäri tässä\nsuuressa kuoleman ja hävityksen laaksossa, valiskellen parhaita\nvankkureita, vieden pois koko kantamuksia vaskiastioita ja likaan\ntahrattuja sänkyvaatteita, antamatta enempää armoa kuolleille kuin\nryysyille, joiden päällä ne makasivat.\n\nJo edellisen päivän aamuna olin lakannut lukemasta niitä kuolleita,\njotka eivät kuuluneet armeijaan; olen kuitenkin varma että ainakin 500\nmakasi leirissä. Niiden vankkurien määrä, jotka tässä olivat\nmajailleet, oli ollut ainakin 15,000, niiden koko luku, jotka olivat\njättäneet omaisuutensa alttiiksi ja paenneet, vieden mukanaan\nainoastaan mitä käsissään saattoivat kantaa, ei suinkaan ollut 75,000\nvähempi. Kauhistuneina tästä hirmuisesta näöstä, jonka läpi meidän niin\nmonta tuntia oli täytynyt kulkea ja joka ei milloinkaan näyttänyt\ntahtovan loppua, joudutimme ratsastamistamme Hermanliin, vaan viimeiset\nraadellut ruumiit eivät kadonneet näkyvistämme ennenkun olimme aivan\nkaupungin ulkoreunalla.\n\nHermanlissa kuulimme ensimäisen kerran tämän nuotiokunnan historian.\nNäyttää siltä kuin ratsuväen tunkemisella useampiin kyliin tien\nvarrella olisi tehty erittäin ankaraa vastarintaa; aseilla varustettu\nväestö taisteli raivokkaasti. Seitsemän eri kertaa uudistettiin tuo\nvähäinen kohtaus, joka tapahtui Filippopolin luona, missä asukkaat\nsamalla kertaa pakenivat kuin Turkkilaiset sotilaat, ja miehet ja\nvaimot ampuivat venäläisiä vastaan. Derventissä, joka on vähän matkaa\ntiellä Filippopolin ja Hermanlin välillä, otettiin Venäläinen\nratsuväki, kun se vähäisen kahakan jälkeen tunkeutui kylään, vastaan\nkiväärinlaukauksilla pienestä kivirakennuksesta. Kaikki kokeet tehdä\nsopimusta sinne piiloontuneiden Turkkilaisten kanssa lisäsivät vaan\nmieshukkaa; ja sittenkun muutamat talonpojat, jotka olivat kokeneet\nhoukutella heitä antautumaan, oli kaatuneet, tuotiin esille kanuunia,\nja rakennukseen ammuttu kranaatti sytytti sen palamaan, puolustajain\noli pakko tulla ulos ja he ryntäsivät rohkeasti sotamiesjoukkoa\nvastaan, yhä ammuskellen. He tulivat oitis ammutuksi. Heitä oli\nainoastaan kolme talonpoikaa, jotka olivat tällä epätoivoisella tavalla\npitäneet puoltaan rakennuksessa. Tämä tapaus osoittaa, mikä henki\nelähytti Turkkilaisia, heidän koettaessansa tehdä vastarintaa\nVenäläisille.\n\nKun Venäläisten ratsuväki sitten tuli leirin näkyviin oli siellä kaksi\npataljonaa Turkkilaista jalkaväkeä jälkijoukkona; mutta ne peräytyivät,\ntekemättä suurempaa vastarintaa, jonka jälkeen yksi eskvadrona\nlähetettiin vaunujen väliin niitä tutkimaan. He olivat tuskin muutaman\naskeleen päässä kuormista, kun äkkiä pamahti joka haaralta, vaunuista\nja vaunujen takaa, ja muutamia satuloita tuli tyhjäksi. Nyt oli selvä\nettä kovinta vastarintaa aiottiin tehdä; sentähden vetäytyi eskvadrona\ntakaisin ja ryhdyttiin valmistuksiin vaunulinnaan ryntäämistä varten,\nsillä se suojeli sekä takajoukkoa että kukaties kuinka suurta\naseellista talonpoikais-voimaa. Mutta jo ennenkuin rynnäkkö alkoi,\nsyntyi leirissä hätä, joka levisi kuin kulo. Pakolaisten ääretön joukko\njuoksi sotamiesten kanssa pois vuorille ja jätti jäljelle eläimet,\nvaunut ja kaikki tavaransa, mitä eivät silmänräpäyksessä voineet\nsiepata. Syynä hätään oli Skobelev'in ratsuväen tulo Maritzan laaksoon\nvastapäätä leiriä. Sen seurauksena on epäilemättä monien tuhansien\nTurkkilaisten talonpoikain kuolema, jotka ilman vaatteita ja ruoatta\novat vuorilla. Vielä yksi seuraus paosta on läheisten Bulgarialaisten\nrikastuminen; sillä ei vielä ollut kruudin savu haihtunut, kun nämä\naina valppaat olennot syöksyivät jätettyjen eläinten kimppuun ja veivät\npois sadottain kuormia. Tämä mullistus on äärettömän suuri.\nSeitsemästäkymmenestätuhannesta ihmisestä saivat Venäläiset vaan\nmuutamia tuhansia kotiin lähetetyksi. Olen kertonut millaisina\nheidätkin tapasin. Muitten kohtalo ei ole vielä tunnettu; kuitenkin voi\nsitä helposti arvata. Hirmuista on ajatella että tällaisia tapauksia on\nvielä paljon nähtävänä, kun kuljemme edemmäs Konstantinopolia kohden;\nsillä vähän aikaa sitten kulki pitkät jonot pakolaisia Adrianopolin\nlävitse ja täyttivät täällä viikottaisin yöt ja päivät katuja; kun\nniiltä kysyttiin minne he menevät, niin voivat harvat heistä siihen\nvastata. Useita näistä pakolaisista on venäläisten ratsuväki ajanut\ntakaisin, ja tätä kirjoittaessani on katu araba-kärryjä täynnä, jotka\nkulkevat kylmässä sateessa ja pimeydessä; useimmat vaimot kävelevät\npaljain jaloin vieressä, kaikki ovat läpimärkiä, nälkäisiä ja\nuupuneita. Myrskyn ulvonta säestää kauheasti lasten parkumista ja\npyöräin kitinää. Helppo on arvata että vaan vähäinen osa näin ankaralla\nvuoden ajalla ennättää kotiinsa; sielläkin ovat he yhtä kurjassa\ntilassa. Tien Filippopolin ja Adrianopolin välillä pitäisi ainiaksi\nsaada nimi: \"Kuoleman tie\".\n\nKaiken päivää tänlaista surkeata, ilettävää tietä marssittuamme,\nsaavuimme Hermanlin kaupunkiin yömajalle, Turkkilaisten tyhjiin\ntaloihin. Siinä talossa kuitenkin, jossa minä olin 1:sen plutonan\nkanssa, ei ollut kristinsielua jälellä, me siellä yksin sen yön pidimme\nisännyyttä.\n\nTammikuun 26 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin,\njättäen Hermanlyn taaksemme kaikkine kauhistuksinensa. Me marssimme\nsitä suurta maantietä, joka johtaa Adrianopolia kohden ja jonka\nläheisyydessä kulkee myös rautatien-rata, joka alkaa Sarambeystä vähän\nmatkaa Tatar-Basardschukin kaupungista ja johtaa eli menee aina\nKonstantinopoliin saakka. Me poikkesimme puolipäivä levolle ja\nnauttimaan päivällistä erään kylän lähelle. Heti haimme puita ja risuja\nmitä vaan suinkin löysimme läheisyydessä, joista teimme nuotioita.\nSitte keitimme laukun (rensselin) kattiloilla teetä, jota nautimme\n\"keksi\" leivän kanssa. Siinä se olikin sitte koko soturin senaikainen\npäivällinen.\n\nVähän aikaa oltuamme, kuulimme junan viheltäen ja jyristen tulevan\nFilippopolista päin ja kun saimme tietää että siinä matkusti H. K. K.\nSuuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, toimivan armeijan ylipäällikkö,\njuoksimme heti pienen ojan ylitse vallan rautatien viereen, nähdäksemme\nhyväntahtoista ruhtinasta, mainiota päällikköämme oikein läheltä taas\nisosta aikaa.\n\nSuuriruhtinas seisoi vaunuissa, katsellen ikkunasta ja kun juna tuli\nkohdallemme, tervehti hän meitä sanoen iloisella hymyllä ja kaikuvalla\nreimalla äänellään \"terve Suomalaiset\", johonka vastasimme innokkailla\nraikkailla hurraahuudoilla, joita kesti siksi kunnes juna oli kulkenut\nison matkaa ohitsemme.\n\nPäivällis levähdyksen jälkeen jatkoimme marssiamme eteenpäin. Hienoa\nsumua rupesi satamaan, taivas muuttui synkäksi ja pilviseksi;\nehtoopäivällä rupesi vesi varsin valumalla tulemaan pilvistä ja ilma\nmuuttui oikeen rankkasateeksi, niin että kastuimme aivan läpimärjiksi;\nolimmepa kuin \"järvestä nostetut\".\n\nEhtoohämärässä saavuimme Dscherair Mustafa paschan kaupungin edustalle,\njosta sitte marssimme yhtämittaa kaupunkiin; ensin oli mentävä\nmahdottoman suuren, komean kivisillan ylitse, joka johti Maritza-virran\nylitse, rakennettu marmorista ja muista kauniista siloitetuista\nkivistä. Sen pylväisin oli hakattu kaikenlaisia koristuksia, muun\nmuassa somia turkkilaisia kirjaimia ja eräänlaisia muistovärsyjä. --\nKevättulva syöksyi sillankin ylitse; Maritza kuohui yli äyräittensä.\nKaupungin torit ja kadut olivat yhtenä suurena lokalampena, vaan eihän\ntätä auttanut ihmetellä, suojaan eli katon alle oli pyrkiminen, vettä\nsatoi kuin \"saavista kaataen\" vahvasti herkeämättä. Lopuksi löysimmekin\nkeskellä kaupunkia suuren tyhjän kauppahuoneen (bazarin), johon mahtui\nmiehiä monta plutonaa. Mainitussa huoneessa löytyi suuria kasoja\nhonkasia lankkuja ja lautoja, ties' sitte Herra mihin tarpeesen niitä\nlienee aiottu, ne olivat oikein kahisevan kuivia. Meidän pojat\narvelivat niitä tarkastellessaan: \"eiköhän nuo vaan liene keski Suomen\nhonkaa\". Vaikka ei siitä sentään pitkälle aprikoittu ennenkuin jo\nleimusi iloiset liekit meidän poikain nuotio-tulista, jotka olivat\ntehdyt mainituista lankuista ja laudoista kauppahuoneen permannolle. Ja\nkun huone oli hyvin korkea pysyi savukin hyvin katonrajassa; permanto\noli kivestä, ei siis ollut aivan pahoin pelkoa tulipalosta\n(valkeanvaarasta); kuitenkin täytyi jonkun olla aina valveella\npitääkseen tarkkaa vaaria sillä katto eli laipio oli puinen.\n\nNäiden iloisten nuotiotulien ympärillä sitte istuskelimme, jutellen\ntyytyväisinä kaikenlaisia satuja, kun olimme päässeet näin oivalliseen\nsateensuojaan. Keitimme teetä, kuivailimme vaatteitamme, vaikka ei\nniitä oikein kuivaksi saatu, koska niistä vielä seuraavana aamunakin\nvalui vesi.\n\nTammikuun 27 päivän aamulla k:lo 7 jatkoimme matkaamme eteenpäin.\nMarssittuamme noin kuuden virstan paikoille, tulimme erään Balkanista\npäin juoksevan virran rannalle ja siihen täytyi pysähtyä, sillä\nylängöiltä virtaava kevättulva oli vienyt eli särkenyt meikäläisten\nsapörien, päivää ennen kyhäämän varasillan. Turkkilaiset olivat\npaetessaan särkeneet siinä olleen vakituisen sillan, niinkuin\ntavallista estääkseen vihollista (meitä) etenemästä niin pikaa.\n\nTässä siis ei muuta neuvoa ollut, kuin alkaa kyhätä jonkinlaista\nporrasta ylimenoa varten, josta edes jalkaväen sopisi mennä. Se olisi\nollut hyvinkin pikaa tehty, mutta tarvepuista (aineista) oli kova\npuute; lopuksi päätettiin käyttää niiksi kaikki sähkösanomapylväätkin,\nmitä läheisyydestä suinkin voitaisiin saada; työ alkoi mutta ei siihen\nsopinut väkeä kuin vähän erällään, toisten täytyi seisoa ja vartoa.\nKaartin sapöri-pataljonan miehet olivat mestareina ja me, sekä muiden\npataljonain miehet, olimme vuorotellen tarve-aineiden kantajina.\n\nTie ja tienvieret olivat niin vetiset ja lokaset ettemme edes\nsaattaneet siihen istuakaan. Vilussa, nälässä ja sateessa seisoimme ja\nodotimme tässä ehtoopuolen päivää, siksi kunnes viimein porras\nvalmistui ja saimme alkaa yksitellen ylimenoa.\n\nVirta oli sadan askeleen levyinen ja syöksyi sekä kuohui yli\näyräittensä. Portaissa oli vaan pari pylvästä rinnan, jotka sen lisäksi\nheiluivat ja häilyivät aika-tavalla kahden puolen tehden siten ylimenon\nhankalammaksi. Kiiruusti oli myöskin liikuttava, että tuhansia\nkerkeäisi tällä tavalla mennä yli parissa tunnissa.\n\nToista oli tykki- ja ratsuväen laita, ne pojat ajoivat täyttä laukkaa\nsuoraan virtaan sekä koettivat siten päästä yli kahlaamalla ja uimalla.\n\nSinne painui tykit lavetteineen näkymättömiin ja hevoset korvia myöten,\njosta ne toiselle rannalle tultuaan taas esiintyivät, jolloin hevoset\nkoettivat kiskoa niitä kaikin voimin rantaäyrästä ylöspäin, -- ja\nonnistuihan se sentään jotenkin hyvin, täyden tehtyään hevoset ja\nmiehet. -- Erään venäläisen lääkärin kääsit sinne kuitenkin taisi\njäädä, ja muutamia muita pienempiä kapineita.\n\nYlitse päästyämme järjestettiin kaikki taas kolonniin ja marssi alkoi\nuudestaan oikeen ripeästi, mutta pimeä saavutti kesken, ett'ei\nennätettykään enää Adrianopoliin asti, vaikka taisi olla määränä; --\neikä sinne sallittu sotaväen marssia pimeässä, jonka tähden meidät\npoikkeutettiin isolta maantieltä sivulle, mennäksemme yömajalle\njohonkin läheisiin kyliin. Kun tieltä poikkesimme pois oli jo myöhä\nehtoolla ja pimeä kuin \"säkissä\", ei voinut nähdä marssiessaan edes\nlähimmäisiä tovereitaan, jonkinlaista litinää, mönkimistä ja öhkimistä\nvaan kuului. Se kenttä eli pelto, mikähän lie ollutkaan, jota\nmarssimme, oli niin hirveän sitkeätä, vajoavata savea että sinne tahtoi\nvallan väkisin saapasrajamme tykkänään jäädä, oli niinkuin olisi ollut\nviiden leiviskän puntit jaloissamme.\n\nEttä marssi tuntui hiiden hankalalta, sen todistaa jokainen sinä\nehtoona mukana ollut.\n\nMarssittuamme pitkät matkat tänlaisessa pimeydessä ja loassa alkoi\netäältä tulia kiilua, josta päätimme eli iloksemme huomasimme, että\nsotaväen leiriä eli jotain ihmisasunnoita mahtaa läheisyydessä olla.\n\nSaavuttuamme lähelle erästä Känuriköi nimistä kylää, huusi komppaniamme\npäällikkö minua luokseen ja sanoi: \"Vääpeli, jääkää tähän ensipuoli\nkomppanian kanssa vartioimaan tykistöä\". \"Ymmärrän herra kapteeni\",\nvastasin minä, soturin lyhyellä ja tavallisella vastauksella ja annoin\nmiehistölle tarpeenmukaisia käskyjä. Joku sotamiehistä arveli: \"eipäs\ntää nyt ollut oikein hauskaa, olisihan sitä yhtä hyvä mennä kyläänkin,\nkun on näin hirveän märkää ja lokasta\". \"Älä juttele, kun olet kerran\nsotamies\", sanoi toinen.\n\nMinä rauhoitin heitä sanoen: \"Kyllä tästä päästään kun on kerta\npahemmistakin päästy\". Puolet miehistä jätin aseisin ja toiset puolet\nlähetin partioretkelle, hakemaan kylästä mitä välttämättömästi\ntarvittiin, eväät olivat jo näet hyvin lopussa.\n\nEi aikaakaan niin jo meidän pojat palajavat kylästä tuoden puita,\nolkia, yhden lehmän ja viisi lammasta. Heti laitoimme hyvät nuotiot,\njoita oli ensin vähän vaikea märässä maassa saada syttymään ja oljet\nlevitimme allemme että oli mukavampi istuaksemme vallan märässä\nkurasessa maassa. Sitte käytiin lehmään ja lampaisin käsiksi, sukkelaan\nteurastimme ja nyljimme ne, eikä se ollut kuin yks, kaks, niin jo alkoi\nkeittäminen ja käristäminen. Leipää ei ollut kun jollakulla, vaan kellä\nsattui olemaan, sekin pantiin tasan; näin sitte istuskelimme nuotion\nympärillä ja miehet joiden silmistä äsken tyytymättömyys loisti,\nnauttivat nyt varsin tyytyväisiltä, jutellen ja uneksien niistä\nhauskuuksista, joita muka Adrianopolissa tulisivat näkemään ja\nnauttimaan. Erittäinkin puhuivat uhkeasta turkin viinistä, joka aina\nennenkin oli tehnyt hyvän vaikutuksen.\n\nTammikuun 28 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkaamme eteenpäin sillä\ntoivolla että tänäpänä varmaankin saapuisimme Adrianopoliin. Ahkerasti\nmarssittuamme saavuimmekin k:lo 1 j.pp. esikaupunkiin, jossa vähän\naikaa odotimme, kunnes saimme tiedon, minnepäin siellä isossa\nkaupungissa kuljimme majoitettavaksi. Sen jälestä alkoi juhlallinen\nmarssiminen kaupunkiin, soittokunnat soittivat ja laulajat\nlauloivat (meidän pojat suomea). Kaupungissa oli vilkas liike,\nkaikkialla vilisi turkin punapäitä \"Fetz\"-lakkineen ja turpaanineen,\nmikä mitäkin huutaen kaupaksi hyvin kimakalla äänellä niinkuin esim.:\n\"vintsa, vintsa; vodki, vodki; karassoo vodki! Ori, ori, karasso ori!\nvoisin kalkaan, voisin kalkaan! Halva, Halva, jotin kalkaan, jotin\nkalkaan\", j.n.e. jota kaikkea tulisi mahdottomaksi kuvailla ja kynäillä\nnäin lyhyillä riveillä. Me kuljimme useampain katujen kautta kunnes\nviimein tulimme erään hyvin komean talon edustalle, joka oli\nkolmikerroksinen suuri kivikartano. -- Tähän meidät pysäytettiin; se\nsanottiin olleen erään rikkaan juutalais-paschan oma, joka itse oli\npaennut Konstantinopoliin.\n\nPataljonamme ensi- ja kolmas komppania majoitettiin mainittuun taloon.\nToinen ja neljäs komppania pääsivät erääsen toiseen sitä lähellä\nolevaan taloon. Me kolmannen komppanian miehet pääsimme kolmanteen\nkerrokseen erääsen huoneesen, joka ennen oli ollut juutalaisten\nrukoushuoneena eli niin kutsuttuna synagogana. Se oli niin kauniiksi\nsisustettu, seinät ja katto olivat kullalla silatut ja monenlaisilla\nmaalauskukilla kaunisteltu, akkunat monenvärisillä laseilla koristeltu.\nEtuseinällä oli ripustettuna pyhäkaappi, jossa oli Moseksen kymmenet\nkäskyt säilytetty, se oli peitetty eli varjostettu kauniilla\nesiripulla, johonka ei kukaan muu, kuin ylimmäinen pappi kerran\nvuodessa oli saanut katsoa. Peräseinällä seisoi suuri mahtavan iso\nkirjakaappi laattiasta kattoon asti lasiovella, täynnä kaikenlaisia\nkirjoja, isompia ja pienempiä, Hebrean ja Turkin kielisiä.\nIkkunoissa oli hienon hienosta valkosesta kankaasta kartiinit\n(akkunan-varjostimet), jotka olivat meidän pojille tervetulleita,\njonkun päivän päästä kivärin puhdistuksessa ja jalkarievuiksi.\n\nKatossa riippui muhkea kynttilä-kruunu, sohvat ja tuolit olivat\npunaisella sametilla päällystetyt, joilla me sitte oikein \"herroiksi\"\nistuskeltiin ja maattiin, vedellen aika savupilviä oivasta turkin\ntupakasta. Talon piha oli myös kaunis kuin paratiisi; siellä kasvoi\npoppelipuita, myrttipensaita ja kaikenlaisia kauniita kukkia, sekä sen\nkeskellä oli upea vesisäiliö, jossa uiskenteli n.k. kultakaloja.\nKaupunki on luonnon ihanalla paikalla matalahkolla ylängöllä, siinä\nmissä Maritza, Tundscha ja Bergaz virrat yhtyvät, jotka sitte\nMaritza-virran nimellä purkavat vetensä Arkipelagiin.\n\nSuuria, mahtavia kirkkoja (moskeoita) on monta, joiden päältä pitkät\nhuipukkaat tornit (minaretit) kohoavat kohti pilviä puolikuinensa ja\ntähtinensä. Kaupungin vierellä on monta hautausmaata, eriskummallisine\nhautapatsaineen; siellä näet ei käytetä ristiä hautauskummuilla,\nniinkuin meillä ja kaikilla muilla kristityillä on yleensä tapana. --\nHeillä on sen sijaan hakattu paria kolmen kyynärää korkeita ympyriäisiä\nkiviä, joidenka ylipää on muodostettu miehen pään kokoiseksi ja\nnäköiseksi, esittäen päässä olevaa turbania, eli \"Fetz\"-lakkia, usein\nmaalattu punaiseksi. Kun näitä tänlaisia kivi-äijiä on paljon yksillä\npaikoilla, antaa se katsojalle jotenkin hauskan näön.\n\nKaupungin kadut ovat, niinkuin itämailla ainakin, likaiset,\nmonimutkaiset ja kapeat, kahden puolen katuja on kaikenlaisia\nkäsityöläisiä ja kauppiaita aukinaisissa majoissa, joidenka permannot\non vähän ylempänä katuja ja etupuoli seinää nostettu räystääksi eli\nkatokseksi päivän ajaksi, öiksi ne lasketaan alas ja pannaan lukkoon,\nsekä tekee silloin etuseinän virkaa. Ne ovat melkein sitä mallia kuin\ntäällä meidän maassa markkinakojut. Vaan löytyy myöskin upeita suuria\nkauppahuoneita, narikoita, niinkuin Pietarissa ja muissa isoissa\nEuropan kaupungeissa. Erittäin mukavan asunnon eli verstaan siellä\nolivat suutarin ammattilaiset hankkineet; ne nimittäin asuivat eli\ntekivät kuitenkin työtään ylimalkaan rakennusten kivijaloissa; näiden\nverstaiden avonaiset, isohkot akkunat olivat aivan katukäytävän\n(trotoarin) tasalla. Tiesi Herra mistä mestarit itse sinne sisään\nmenivät, mutta työt sinne kumminkin annettiin akkunan kautta. Jos\nvanhat tohvelit ovat käyneet huonoiksi, (siellä käydään enimmästään\ntohveleissa) ja tahdot teettää uudet, niin teet suutarin kanssa kaupan\nakkunan lautta ja kun hinnasta olette sopineet, niin riistät vanhan\ntohvelisi pois ja pistät jalkasi akkunasta sisään, jolloin suutari\nottaa mitan ja kauppa on valmis.\n\nTammikuun 29 päivän aamulla nousimme ylös tavalliseen aikaan,\niloisina kun olimme saaneet levätä oikein rauhassa pehmoisilla\nsijoilla kauniissa huoneessa. Kl. 10 e.pp. saimme käskyn asettautua\nriveihin eräälle kadulle vähän matkaa majatalostamme; sen jälestä tuli\narmeijan ylipäällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch,\nratsastaen pitkin rivejä tervehtäen sekä kiitellen joka rykmenttiä ja\npataljoonaa erikseen, joihin me vastasimme innokkailla kaikuvilla\nhurraahuudoilla. Tarkastuksensa lopetettua kutsutti Suuriruhtinas\nkaikista rykmenteistä ja pataljonista ne vääpelit, aliupserit ja\nsotamiehet majataloonsa, joille Hänen Korkeutensa oli hyväksi nähnyt\nantaa 3:nen luokan (ruusunauhalla) P. Yrjänän ritarikunnan ristejä,\ntappelujen johdosta Taschkisenin, Dolny-Komartzyn, Iskerin ja\nFilippopolin luona. Minäkin sain kunnian olla niistä yhtenä ja edustaa\nsiinä suhteessa kolmatta komppaniaa, kun näet olin alipäällistön ja\nmiehistön esimies ja jonka urhollisessa rivissä minun oli ollut kunnia\nja onni olla mainituissa tappeluissa. Suuriruhtinas ripusti ristit\nrintaamme ja taputti samalla olkapäähämme, onnitellen ja kiitellen\nmeitä, sekä niitä joukkokuntia, joihin kuulumme, urhollisuudesta\nmainituissa tappeluissa.\n\nTammikuun 30 päivän olimme samassa majatalossa puhdistaen vaatteitamme\nja aseitamme, sekä pesten itsiämme kun olimme loassa ja savessa\nrypöneet monta päivää silmiä myöten, sillä marssissa on hyvin vaikea\nväliin saada vettä juodaksensakaan, sitä vähemmin pesemisiin; näet kun\nrivistä ei saa poistua askeltakaan.\n\nTammikuun 31 päivän olimme yhä vielä samassa majatalossa. K:lo 8\nehtoolla kulki eräs merkillinen huhu, että muka välirauha (aselepo)\nolisi tehty ja vielä päälliseksi oikein hyvillä ehdoilla. Iloinen\nuutinen!\n\nYmpäri kaupunkia, kaikista sotaväen majataloista, kuului iloista melua\nja hurraamista sekä soiton säveleitä, jotka nekin vahvistivat huhun\ntodellisuutta, jota me ei oikein sittekään tahtoneet uskoa.\n\nHelmikuun 1 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. K:lo 2 j.pp.\nkäskettiin meidät asettumaan majalamme pihaan neliö-kolonnaan, jonka\njälestä tuli pataljonamme päällikkö översti Procopé, tarttuen paikalla\ntuotuun viina pikariin, joka oli juhlaa varten asetettu astioineen\neräälle telineelle talon pihalla, ja lausui: \"toivokaamme onnea ja\nmenestystä rauhalle, Keisarille ja isänmaallemme, eläkööt!\" Raikkaat,\ninnokkaat eläköön ja hurra-huudot kaikuivat riveistä ja soittokunta\nsoitti \"Maamme\".\n\nHetki oli juhlallinen, ja arvatenkin monen sotilaan kivikovassa\nsydämmessä vaikutti joitakin hellimpiä tunteita. -- Sen jälestä\nryyppäsimme mainitun juhlaryypyn, ollen hyvin tyytyväisinä, rauhan\ntulolle -- ja huhun mukaan kuulleistamme rauhan ehdoista, jotka olivat\nettä -- kaikki Turkin alla olevat kristityt pikku ruhtinaskunnat\npääsisivät vallan vapaiksi Turkista ja sitäpaitsi maksaa kaikki\nsotakulungit.\n\nNo, mitä parempaa päätöstä tälle sodalle olisimme voineet toivoakaan?\n\nHelmikuun 2 päivän olimme vielä samassa majalassa. Paikkailimme\nvaatteitamme ja jalkineitamme oikein aika kiiruulla, prikatin päällikkö\noli sen käskenyt ja antanut tietää että hän pitää niille tarkastuksen\nseuraavana päivänä. Sitä paitsi pitää soturin aina oleman eheän ja\npuhtaan, jos vaan suinkin siihen on tilaisuutta. Paikkaus olikin varsin\nhyvään tarpeesen tähän aikaan; vaatteemme olivat palaneet, kuulain\nlävistämät ja karankojen repimät, niin että repaleet vaan sinkoilivat\nsinne tänne. Saappaissamme oli ainoastaan varret eli ruojuet jälellä,\npohjat olivat jo aikoja sitte kuluneet pois ja menneet omia teitään.\n\nHelmikuun 3 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Paikkuuta ja\nkorjuuta kesti myöskin yhtämittaa, olimme saaneet käskyn, että\nvaatteemme ja majatalomme huoneet pitävät olla hyvin puhtaat. Kenraali\nEllis I piti ennen mainitun tarkastuksensa puolen päivän aikaan.\nkaupungilla emme saaneet käydä yksitellen, sinne piti mentämän aina\nkomannossa jos kellä oli asiaa. Sotalain mukaan luvattiin rangaista,\njos kuka ottaisi, oli se mitä hyvänsä, maanasukkailta ilman rahatta.\nSekä muistutettiin, että välirauha oli tehty, eikä siis saa enää tehdä\nsitä, mikä sodan aikana on väliin ihan välttämätöintä.\n\nHelmikuun 4 päivän olimme samassa majatalossa. Puhdistelimme\nkiväreitämme ja miekkojamme sekä hääräsimme ja puuhasimme yhtä ja\ntoista. Mitään erinomaista ei tänäpänä tapahtunut; hauska oli vaan olla\nkauniissa, lämpöisessä salissa; me olimme niinkuin niissä kultaisissa\nlinnoissa, joista Tuhannenyhden yön tarut kertovat.\n\nTämän päivän ehtoolla saapui pataljonaamme Helsingistä lähetetty\nensimäinen varaväki joukko (reservi), joista vanhat sotamiehet\naprikoitsivat: \"Vastako nyt tulette, kun rauha on jo tehty; emme voi\nteitä edes kuulain kanssa tutustuttaa\".\n\nHelmikuun 5 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Tänäpänä\nsaimme käskyn valmistaa itsemme seuraavaksi päiväksi eteenpäin marssiin\nKonstantinopolia kohden. Siis valmistelimme itseämme niinkuin parhain\nsopi, pussimme täytimme leivällä j.n.e.\n\nTänä päivänä saimme myös armeijan ylipäälliköltä H. K. K.\n_Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'ilta_ seuraavan päivä käskyn:\n\n    \"Päivä-käsky.\n\nAnnettu Adrianopolissa ylipäällikön asunnossa täkäläiselle sotajoukolle\nHelmikuun 5 päivänä 1878.\n\n    N:o 4.\n\nUrhoolliset päälliköt ja sotamiehet armeijassani! Kun Balkanin vuorien\nyli käynti aljettiin, vaadin teiltä uusia vaivoja, vaikka olitte\nväsyneitä; ja senjälkeen ette olekaan kävelleet, vaan olette lentäneet\neteenpäin; vähemmässä kuin kuukaudessa olette, niin sanoen, tulvanneet\nläpi Turkin maan ja tulleet melkein kaupungin, Konstantinopolin,\n(Zargradin) lähelle.\n\nMatkalla olette ikään kuin sivumennessä hajoittaneet Turkin armeijan,\npoisottaen Filippopolissa koko heidän tykistönsä, senjälkeen olette\nvoittaneet pikaisella käynnillänne Adrianopolin, Turkin toisen\npääkaupungin ja nyt seisotte Mustan meren, Marmora järven ja Egeian\nmeren rannoilla. Vihollinen ei ole voinut teitä vastustaa, hän on\nlaskenut päänsä ja suostunut vaatimuksiimme, sentähden pysäytän teidät.\n\nNämät loistavat voitot voitettiin ei ainoasti teidän merkillisellä\nurhollisuudellanne, vaan myös teidän luonnollanne, että kärsiä vaivoja\nja puutteita, ei pahat ilmat, pohjatoin lika, eikä jokien yli kahlaus\njäätävässä pakkasessa joissa vyötärystä myöten seisoitte vedessä,\nvoinut teitä pysäyttää. Kaipaan sanoja kiittää teitä urhot! Vanhimmasta\npäälliköstä nuorimpaan kuorma-ajuriin asti olette rehellisesti\ntäyttäneet velvollisuutenne. Kaikki olette kantaneet kuormanne, mikä\nteille on päälle pantu. Levätkää siis nyt ja valmistakaat kunnialla\npeitettyinä palaamaan kotiinne, vaan jos vihollinen ei aikoisi\nallekirjoittaa hänelle määrättyä rauhaa, niin olkaat valmiit uudestaan\nhyökkäämään tappeluun ja antamaan hänelle viimeisen jyräyksen.\n\nLevätessänne antakaat esimerkki siitä että Venäjän urhot, joille ei\nvertoja löydy rehellisessä sodassa, ovat esikuvat järjestyksessä ja\nvakuudessa rauhallisia asukkaita vastaan heidän omaisuutensa ja\nkunniansa puolesta, olkoot mitä kansaa tahi uskontoa tahansa.\n\nTahdomme näyttää toteen ett'ei yhtään kohtaa pidä löytymän, joka voisi\nheittää pienimmänkään pilkun Venäjän aseitten hiellä ja verellä\nvalloitettuun kunniaan. _Nikolai_\".\n\nHelmikuun 6 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme tuosta mahtavan komeasta\nAdrianopolista, jättäen sen taaksemme, -- kuka ties iki pitkiksi\npäiviksi. Marssittuamme kaupungin tullista ulos pysäytettiin meidät\n(neljä tarkk'ampuja-pataljoonaa kenraali Ellis I johdossa). Tässä vielä\nkatselimme kaupunkiin päin, joka näytti hyvin muhkealta noine korkeine,\nsuurine moskeoineen ja pitkine, huipukkaine minaretineen, joissa väärän\nopin äänet kaikuivat ja jonka opin hirmuvaltaa rankaisemaan mekin\nolimme näin kauaksi kotimaastamme joutuneet.\n\nSittekun prikatin marssikolonnat olivat täysin järjestetyt, alkoi\nmarssi uudestaan eteenpäin. Ilma oli vilponen ja maantie kuiva ja\ntasainen, siis oikein sopiva marssi-ilma, ja tie, sillä näettenkös\nhyvät lukiani, oikein mukavia marssi-ilmoja on vaan harvoin, milloin on\nliian kuuma, milloin taas liian kylmä, joten sotureilla tänlaisilla\nmatkoilla on melkein aina jotain harmillista.\n\nKoko päivän marssittuamme saavuimme ehtoon tullen Hoffan kaupunkiin\nyömajalle.\n\nHelmikuun 7 päivän aamulla k:lo 1/2 9 jatkoimme marssiamme eteenpäin.\nIlma oli hyvin lämmin, aurinko paistoi etelämaan kuumuudella ja me kun\nolimme liian vahvassa vaatetuksessa, päällystakit asetakkien päällä;\njolla samalla puvulla olimme tarjenneet 25 asteen pakkasessakin. Ei\nsiis ihme jos hiki juoksi pitkin ruumista niin että paita oli märkänä\nniinkuin \"järvestä nostettujen\". Koko päivän marssittuamme ahkerasti\nsaavuimme ehtoopäivällä erääseen suureen Eski-Baba nimiseen kylään. Se\noli kauniilla paikalla ja komeasti rakennettu sekä että sitä vielä\njuhlisti kaksi suurta moskeata. Kirkas Eskeneh niminen virta juoksi\nkylän vieritse. Talot olivat avaroita, koska sekin talo, jossa me\nolimme majaa, oli niin suuri, että mahtui kolme komppaniaa sotaväkeä.\nAsujamia ei näkynyt, kaikki olivat paenneet.\n\nHelmikuun 8 päivän olimme samassa majatalossa, viettäen lepo (privalli)\npäivää ja vedellen unia niinkuin \"hirsiä\". Jalkamme, jotka olivat\nmarssimisesta tulleet hiukan aroiksi, paranivat huoatessa aivan hyviksi\nja terveiksi.\n\nLeipää oli sangen vähän, monella ei ollenkaan, vaan me hankimme\njauhoja, joista keitimme puuroa ja voimme sentähden vallan hyvin.\n\nHelmikuun 9 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.\nVähän aikaa marssittuamme poikkeutettiin meidät isolta maantieltä vähän\nvasemmalle, jonka jälestä kuljimme oikoteitä pitkin peltoja. Nämät\nolivat paikoittain hyvin vetelätä ja sitkeätä savimaata, joka tarttui\nsaappaisiimme suurina möhkäleinä, niin että oli oikein vaikea marssia;\nolipa ikäänkuin olisi ollut \"laukku\" jaloissa. Kyllä tämä oli vähän\nharmillista, vaan marssimatka ei kuitenkaan ollut aivan pitkä, hyvissä\najoin saavuimme jo ehtoopäivällä Lyleh-Burgas'in kaupunkiin, jossa\npääsimme yömajalle, se plutona missä minä olin, erään armenialaisen\ntaloon. Talossa oli kaikki siistiä ja puhdasta ja sen asukkaat eli\nhaltiat olivat myös hyvin kohteliaat, sen näki jo ulkoakin päin; siis\nsopii sanoa \"räystäist' sen näkee, missä talossa piimää löytyy\".\n\nOikein tuntuu hyvälle sotilaasta tänlaisina melskeisinä aikoina, kun\npääsee siivoon, rauhalliseen perheesen, vaikka vaan yhdeksikin päiväksi\ntahi yöksi.\n\nHelmikuun 10 päivän aamulla k:lo 8 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ilma\noli kaunis ja lämpöinen, leipää myös oli hankittu taas, jonka tähden ei\nollutkaan enää minkäänlaista puutetta.\n\nNiissä meidän lävitsekulkemissamme pikku kaupungeissa eli kauppaloissa\nja kylissä löytyi aina joitakuita ikivanhoja rakennuksia, kivimuurija\nja aitoja, jotka päältäpäin olivat vanhuutensa vuoksi varsin\nsammaltuneina, ne sanottiinkin olevan monen tuhannen vuotisia, entisten\nRoomalaisten ja Kreikkalaisten rakentamia -- ja hyvin tarunaikaisilta\nne ulkonäöltäänkin olivat.\n\nEhtoopuolella päivää saavuimme yömajalle Karischtiran nimiseen kylään.\nSe oli paljoin hävitetty ja erittäin siivoton, ympäriinsä joka paikassa\nraatoja, likaa ja pahaa hajua.\n\nHelmikuun 11 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin.\nIlma oli aamupäivällä sumuinen ja kostea, vaan puolipäivän jälestä\nmuuttui ihanaksi ja lämpöiseksi.\n\nLeivoset laulaa livertelivät kohoten korkealle ilmaan, hekin\nhauskuttaakseen meidän yksitoikkoista marssimistamme, sekä ehkä\nmuistuttaakseen mieleemme kaunista kevät-aamua Suomessa, joka meillä\nPohjolassa on se herttaisin aika.\n\nMarssiessamme ahkerasti eteenpäin, näimme k:lo 1 j.pp., eräältä\nkukkulaita etäältä siintävän kaupungin tapaisen, rakennuksineen ja\nkorkeine tornineen; sen sanoivat päällikkömme Tschorlu nimiseksi\nkaupungiksi, sekä että sinne oli tämän päivän marssi-määrä.\n\nKello 3 j.pp. saavuimmekin jo sitä hyvin lähelle erään joen rannalle,\njohonka meidät pysäytettiin vähäksi aikaa levähtämään. Sen jälestä\nmarssimme joen ylitse kivistä siltaa myöten; tässä lähellä oli myös\neräs, Adrianopolista tulevan rautatien varrella oleva pysäyspaikka,\njonka ohitse marssittuamme alkoi juhlakulku kaupunkiin. Soittokuntamme\npantiin marssimaan edellä ja käskettiin soittamaan erästä hyvin\nkaunista marssia; me heidän jälessään, kaikki täydellisessä\njärjestyksessä, osastokolonnissa. Prikatimme komentaja, kenraali\nEllis I:nen, joka ratsasti edellä, pidätti ratsunsa kaupungin portille\nsiitä tarkasti katsellaksensa prikatinsa marssi-kuntoa. Marssittuamme\nhänen kohdallensa lausui kenrali: \"kiitoksia veikot ripeästä\nmarssimisestanne, te olette marssineet oikein niinkuin tarkk'ampujain\ntulee\". Me vastasimme: \"Ahkeruus on ilomme, teidän ylhäisyytenne!\"\nsamassa marssien ripeästi hänen ohitsensa. -- Sen jälestä sai kukin\nkomppania luvan mennä majoittajiltansa ennen katsottuihin majataloihin.\nMinä toverineni eli ensi plutonan kanssa pääsimme erääsen Armenialaisen\ntaloon, jossa saimme asunnoksemme erään hyvin sievän ja puhtaan\nullakkokamarin, joka ennen meidän tuloamme oli ollut talon neitosten\nasuntona, vaan jotka meidän tultuamme muuttivat toiseen sen vieressä\nolevaan samanlaiseen kamariin; se oli niin pikkunen, nätti ja sievä\nkuin \"nukenkaappi\".\n\nTalon väki katseli meitä ensin vakavan ja pelollisen näköisenä, vaan\nnähtyänsä, ettemme pienintäkään pahaa aikoneet heille tehdä, tulivat he\nvallan ystävällisiksi ja kohtelijoiksi meitä kohtaan. Eräs pojista oli\nhullu, mutta hänkin toimieli kuitenkin meidän hyväksemme, kun isä\nkäski, toi hiiliä siirtouuniin (kamiiniin) ja muuta senlaista pientä\ntointa, mutta näytti sentään kaikessa hulluudessaan suuresti\nihmettelevän, että ketähän vieraita nuo mahtavat olla, kun heitä on\nnoin paljon ja puhuvat toista kieltä kuin minä.\n\nHelmikuun 12 päivän olimme samassa majatalossa ja asuimme samassa\nullakkokamarissa; talon isännän nuori, kaunis tyttönen tuli aamulla ja\nsiivosi huoneemme; me tervehdimme häntä kohteliaasti kumartaen ja\nkoetimme kysellä häneltä yhtä ja toista; hän hymyili kyllä meille, vaan\nei ymmärtänyt puhettamme, emmekä me hänen; hän meni vaan pois tyköämme\ntehden \"hunörin\" kuin paras sotamies, sitte nauraen juosta ressutti\nmukavissa sinisissä housuissaan, joka näytti hyvin somalta ja\nhupaiselta. Siellä on näet Rumiliassa naisväellä tapana käyttää\nisotakamusta housuja niinkuin miehilläkin, eikä miehellä ja naisella\nole takaapäin paljon muuta eroa kuin että naisella on muhkeammat\nistinkukkulat ja emännillä erittäin.\n\nAamupäivällä teimme huviretkiä raittiissa ulkoilmassa kylän kunnailla\nihailemassa kaunista ja lämmintä kevät-ilmaa, jossa nurmikoilla paikoin\njo kasvaa rehotti uutta ruohoa ja lintuset laulaa livertelivät ihania,\nsuloisia aamu-virsiänsä. Tämä kaikki muistutti mieleemme kaukaista,\nrakasta kotimaatamme, jossa ehkä vielä tällä vuoden ajalla talvi\npeittää maan valkoiseen vaippaansa.\n\nHelmikuun 13 päivän olimme samassa majatalossa; aamulla alkoi käydä\nankaran kylmä pohjoistuuli, tuoden myötänsä vähän luntakin. Meidän\nsievä ullakkokamarimme jäähtyi varsin kylmäksi, siinä oli vaan hyvin\nohukaiset lautaseinät ja muutenkin heikoilla perustuksilla, niin että\ntuuli voi sitä omavaltaisesti häilyttää sinne tänne. Kaupunkiin oli\nkoottu sotaväkeä useampia tuhansia, niin että muonavaroista oli\njotenkin kovanlainen puute; mekin saimme päivän muonaosaksi ainoastaan\nhyvin pienen kakun (noin 10 pennin hintaisen nisupullan kokoinen),\njonka nälkäinen soturi söi muutamilla nielauksilla ja oli sitte lopun\npäivää syömättä. Sentähden nimittivätkin meidän pojat tämän kaupungin\n\"Pienen kakun kaupungiksi\". Se oli kuitenkin hyvä, että saimme olla\nkaton alla eikä niinkuin Balkanin vuorella tuulten, pyryjen ja\npakkasten käsissä, sammuvain nuotiotulien ääressä, monesti myöskin\nleivättä.\n\nHelmikuun 14 päivän olimme samassa majatalossa istuksellen ja jutellen\nkeskenämme kaikenlaista mitä sattui. Ilma oli aina vaan hyvin kylmä ja\npohjoistuuli häilytti ullakkokamariamme yhä edelleen; mitään erityistä\nei tapahtunut.\n\nHelmikuun 15 päivän aamulla muutimme majaa erään saman kadun varrella\nasuvan Armenialaisen taloon; täällä myöskin oli kaikki siivoa,\npuhdasta. Pian tutustuimme täälläkin talonväen kanssa, olimmepa taas\nniinkuin yhden perheen jäsenet ainakin. Meille he soivat eli antoivat\neri kamarin, joka oli mainion mukava sentähden ettei tarvinnut\nhäiritäksemme talonväen rauhaa, ja itse saimme liikkua vapaammin.\nIsäntä kutsui minun eräänä päivänä hänenkin asuntoansa (isännän\nkamaria) katsomaan. Hän käski istumaan laattialle kauniille\nturkkilaiselle matolle, sillä näet täällä ei ole tapana ensinkään\nkäyttää tuoleja. Yhdessä sitte vetelimme isännän kanssa savuja\nkauniista piipusta, jossa oli mainion pitkä varsi (kolme kyynärää) ja\nsavu kulki ensin lasisen pullon lävitse, jossa oli vettä, puhdistaen\ntupakasta pois liian väkevyyden. Tupakka olikin aika väkevää,\nVähän-Aasian tupakkaa. Isäntä koetti minulle selittää, että sieltä hän\naina tuottaa tupakkansa, koska se siellä on parempaa ja väkevämpää kuin\neuropalaisessa Turkissa. Sitte veti hän viinapullon esiin, jossa oli\noikein hyvän makuista viinaa ja tarjosi minulle \"tuloryypyn\". Talon\nemäntä, tölleröinen, keitti kahveeta mukavassa siirtouunissa\n(kamiinissa) joka seisoi laattialla ja josta samalla tuli lämmin\nhuoneeseen. Kahveen joimme eli oikeammin sanoen söimme pienenlaisista\nkahvekupposista, joihin poro, liemi ja sokeri sekoitettiin sekaisin\nitämaan tavan mukaan; mutta kyllä se oli hyvän makuista ja voimakasta.\nKiltti emäntä tarjosi vielä ruokaakin, siinä oli leipää, turkin\nkarvaita pippuria etikan kanssa, sekä makeata mehiläishunajata\npööniruuan seassa y.m. Sormin söimme kaikkia, joka oli minustakin\nvallan mieleistä, koska en liioin ole mikään mestari syömään veitsellä\nja kahvelilla.\n\nIsäntä koetti opettaa minulle turkinkieltä, minä hänelle suomen ja\nvenäjän; hyvin me olimmekin ymmärtävinämme toinen toisemme, vaikk'emme\nsiitä oikein selville tulleet. Eräänä päivänä halusin ostaa maitoa,\nmutta kun tiesin majatalossamme ei olevan lehmiä, niin päätin pyytää\njotakuta heistä hakemaan sitä muualta. Minä selitin asiani jos jollakin\ntavalla, vaan eivät he voineet ymmärtää mitä tarvitseisin. No -- mitäs\nmuuta neuvoksi, kun ei asiasta muuten tultu selville, täytyi asettaa\ntalon 12 vuotinen poika neliryömin laattialle ja näyttää oikein\nluonnollisesti miten maitoa maailmaan lypsetään. -- Talonväki nauroi\nmakeasti tempulleni ja arvasi heti mitä tarkoitin, jolloin annoin\nheille 5 golgania (kopeikkaa) rahaa ja he lähettivät pojan hakemaan\nmaitoa kylästä.\n\nHelmikuun 16 päivän olimme samassa majatalossa. K:lo 11 e.pp. tarkasti\npataljonamme komentaja eräällä kaupungin lähellä olevalla kentällä ne\nalipäälliköt ja sotamiehet, jotka haavainsa, sairauden, heikkouden ja\nkuormastotoimien tähden olivat jääneet Bulgariaan ja länsi Rumiliaan\nsekä nyt vähitellen saapuneet omaan joukkoonsa.\n\nHelmikuun 17 päivän aamulla k:lo 10 saimme käskyn asettua eräälle\nkaupungin lähellä olevalle kentälle nelikulmio- eli sisäkaré-kolonnaan\nJumalan palvelusta varten; pataljonamme pappi, pastori Rancken piti\njuhlallisen Jumalan palveluksen. Esipuhe eli teksti oli: \"työmiehestä\nviinamäessä\". Todellakin oli juhlallista taas saada monesta aikaa\nkuulla saarnattavan Jumalan pyhää sanaa ja selvällä suomenkielellä näin\nkaukaisellakin sotatantereella. Oli kaunis, lämmin kevätaamu, tuulonen\nhengähteli hieman, kirkas ja lumoava itämaan taivas ja kevät-aurinko\nloisti sangen ihanasti ylitsemme.\n\nHelmikuun 18 päivän olimme samassa majatalossa. Kävimme\näksisiharjoituksissa nuorten soturiemme kanssa, heille opetimme\nkäännöksiä, marssia ja muita semmoisia pyörähdyksiä, joita rauhan\naikana tarvitaan. -- He olivat sodan melskeissä melkein tykkänään\nunhottaneet kaikki ne temput, mitä ennen sotaa Helsingissä kerjettiin\nopettamaan. Sillä ei sodassa sotamieheltä tule paljon muuta kysymykseen\nkuin: marssia rivakasti, ampua tarkasti ja kun paikalle pääsee, niin\nsyödä ja pistää voimakkaasti surkeilematta.\n\nTänne myöskin nyt viimein saapui iso kuormastomme keittokattiloineen\nja muine tavaroineen. Myöskin Suomesta lähetetyt suuret vaate- ja\nmytty-kasat olivat kuormaston mukana saapuneet tänne. Me saimme niistä\nmieheen yhden villapaidan, yhdet puolivillaiset alushousut, yhden\npuolivillaisen aluspaidan, kaksi paria sukkia ja yhden villaisen\ntyötakin. Sadetakit ja muut semmoiset jäivät kuormastoon. Nyt on taas\nhauska oleskella hyvissä villavaatteissa. Tässä johtui taas mieleemme\nhyvin sydämellinen kiitos kansalaisiamme kohtaan, jotka noin\nanteliaalla lahjallaan olivat meitä muistaneet, sekä tuntien pyhän\nvelvollisuutemme täällä kaukaisella sotatantereella kunnostaa ja\nedustaa kansalaistemme ikivanhaa sotamainetta ja kunniaa. --\nHankkiaksemme mekin sen voittojen kirjaan jonkunlaisen pienen muiston\nBalkanin niemen kristittyjen vapauttamistoimessa. Suuren, jalon ja\nylevämielisen suuriruhtinaamme Keisari Aleksander II:sen johdolla ja\nkäskystä.\n\nHelmikuun 19 päivän teimme samoja harjoituksia ja olimme samassa\nmajatalossa. Harjoitusten väli- eli lomahetkinä joimme kahveeta ja\npolttelimme oivaa Turkin tupakkaa.\n\nHelmikuun 20 päivän aamulla k:lo 8 menimme rautatien pysäyspaikalta\nnoutamaan turkkilaisten kivärejä, joita oli tuotu sinne rautateitse,\narvattavasti jostain tappelukentältä ja pantiin täältä Tschorlussa\nerääsen varastohuoneesen. K:lo 1 j.pp saimme kiireen käsky lähteä\nmarssimaan Konstantinopolia kohden. Muutamissa minuuteissa olimme\nvalmiit lähtemään. Jätettyämme majatalonväellemme hyvästi sekä\nkiitettyämme heitä kaiken sen erinomaisen hyvän kohtelun edestä, jota\nmeille olivat osoittaneet, asetuimme marssikolonniin, jonka jälestä\nmarssi alkoi. Marssittuamme hyvin ahkerasti koko ehtoopäivän, emme\nkuitenkaan kerinneet määrän päähän päivän näöllä, vaan kuljimme\niltapimeälläkin vielä ison aikaa, kunnes viimein saavuimme lähellä\nMarmorameren rantaa erääsen mahdottoman suureen aumalatoon, jossa ennen\noli viljaa talletettu. Se oli niin suuri, että koko pataljoona mahtui\nsinne ihan puhtaasti. Mainitusta ladosta oli vähän matkan päässä eräs\nKischikli niminen kylä.\n\nHelmikuun 21 päivän aamulla ennen marssiin lähtöä, piti pastorimme\nmeille hartaan aamurukouksen, kehoittaen meitä kiittämään Jumalaa,\nKaikkivaltiasta, joka on onnellisesti meidät johdattanut ja auttanut\nmerestä mereen, pohjolasta etelään, monien vaarojen ja vaivojen\nlävitse. Tämän perästä lähdimme marssimaan pitkin Marmorameren rantaa.\nIloista ja hauskaa oli taas monen ajan perästä katsella ja nähdä kuinka\nlaivat ja kalastajain venheet kiitivät ristiin rastiin sinisellä,\ntyynellä meren pinnalla. Tässä johtui myös mieleemme että Aleksanderi\nSuuren joukot olivat aikoinaan marssineet näitä samoja teitä, joita nyt\nmarssi Pohjolan Aleksander Suuren joukot, ja jonka joukkoihin mekin\nsaimme kunnian kuulua.\n\nEhtoopäivällä saavuimme Silivrin kaupunkiin, joka on eräällä kauniilla\nmäen rinteellä Marmorameren rannalla, oivallisella laiva-satamalla.\nKaupunki mahtaa olla jotenkin vanha, vaikk'ei aivan suuri; siellä on\neräs vanhan vanha roomalainen kirkko ja vanhoja linnan raunioita,\noikein jättiläis-tekoa. Majamme saimme eli oikeammin sanoin otimme\nerään juutalaisen taloon, joka ei isäntäväkeä näyttänyt oikein\nmiellyttävän, vaan mitäs me siitä. Hyvää, makeata viiniä saimme täällä\nhuokealla hinnalla ja kaikenlaiset etelämaan hedelmät olivat erittäin\nhuokeita.\n\nHelmikuun 22 päivän aamulla lähdimme Silivristä marssimaan eteenpäin;\nvähän aikaa marssittuamme saavuimme erään kreikkalaisen luostarin\nkohdalle, jossa parast'aikaa soitettiin kelloja ja palveltiin Jumalaa.\nLuostari oli erittäin kauniilla paikalla, jonka katolla kultainen risti\neli ristinmerkki juhlallisesti uljaana kohosi yläilmoihin. Tämä näkö\nteki meihin virkistävän vaikutuksen, sentähden kun olimme niin kauan\nsaaneet katsella noita yksitoikkoisia puolikuun kuvia Turkkilaisten\nmoskeain katoilla. Iloisesti marssimme luostarin ohitse ja saavuimme\nehtoolla yölevolle Kumburgas'in kylään, joka oli erittäin siivotoin,\neläinten raatoja ajelehti pitkin kylän kunnaita ja raitteja. Huoneiden\nylikerroksista oli makkireijät raitteille päin, joista tehtiin tarpeet\nja heitettiin kaikkinainen lika alas arvelematta, jonkatähden raiteilla\nolikin arvaamattoman paha haju. Heti sisään tultuamme komennettiin\nmeidän pojat siivoustyöhön. Marmorameren rannasta kannoimme hiekkaa ja\npeitimme lika lammikoita sekä hautasimme raatoja. Isohousuiset kylän\ntalonpojat seisoivat vieressämme katsellen ja ihmetellen suu ammollaan.\n\nHelmikuun 23 päivän aamulla varhain k:lo 3 saimme kiireen käskyn ja\nhuuto kuului: \"Nouskaat ylös, heti paikalla lähdetään Konstantinopolia\nkohden!\" Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo valmiina täydessä\nreilassa lähtöön, kylän edustalla, Marmorameren rannalla. Lyhyen\naamurukouksen jälestä lähdimme marssimaan hiljaisessa yön pimeydessä ja\noikein rivakasti. Marssittuamme aamuhämärään asti, saavuimme päivän\nvaljetessa Bojuk-Tschekmedschen kaupungin edustalle, joka on erään\nMarmoramerestä pistävän lahden rannalla, josta joki jatkuu sisämaahan.\nTähän kokosivat kenralit Gurko ja kreivi Schuvalov joukkojansa, joissa\noli kolmia aselajia, ratsu-, jalka- ja tykkiväkeä. Sittenkun kaikki oli\njärjestetty, alkoi marssi taas uudestaan eteenpäin; ensin menimme erään\nkomean kivisillan ylitse ja sitte jatkoimme matkaamme mäkisiä rinteitä\nylös ja alas. Kuljettuamme muutaman virstan alkoi etäältä siintää\nkorkeitten tornien huippuja ja vähän matkaa vielä marssittuamme\neteenpäin niin jo näkyi Bosporan ihana salmi ja sen rannoilla mahtavan\nsuuret kaupungit: Konstantinopoli (Istambuli) ja Skutari. Tämä näkö\nvaikutti meissä erinomaisen iloisia tunteita, kun näet vallan varmaan\narvasimme että tuo on nyt se päämaali, johonka marssimatkamme loppuu.\n-- Hauskaa oli myös katsella tuon suuren, pitkän sotaväkijonon\nmarssivan eteenpäin suoralla, lavealla maantiellä ja vallan aukealla,\navaralla tasangolla; se näytti ikäänkuin mahdottoman suuri\njättiläiskäärme olisi vakavilla luikerruksillaan lähennyt\nKonstantinopolia, aikoen mujertaa sen vahvalla rungollaan pieniksi\nmuruiksi. -- Todellakin oli siellä tähän aikaan yleinen pelko, häiriö\nja epäjärjestys ja ihan meikäläisten tulon tähden. Ehtoopäivällä\nsaavuimme lähelle Kulschikin kylää; tähän pysäytettiin joukot pariksi\ntunniksi, sillä mainitussa kylässä ja sen kukkuloilla seisoi Turkin\netuvartiot, ehkä aikomuksessa kieltää meitä etenemästä, koska siellä\noli hiljakkoin varustettuja rintasuojia ja pattereita sekä heidän\ntykkiensä kidat ammoittivat suoraan meitä kohden.\n\nKenraali Gurko lähetti sanansaattajan (parlamentärin) ilmoittaman\nheidän päälliköillensä, että meillä on aikomus marssia heidän\nvarustuksiinsa Konstantinopolin esikaupunkeihin.\n\nMainitun parin tunnin kuluttua palasi sanansaattaja ilmoittaen\nturkkilaisten päällikön vastanneen \"myöntävästi\". Siis jatkoimme\nmatkaamme eteenpäin, marssien erästä kylän edustalla olevaa siltaa,\njoka vei Marmoramerestä pistävän salmen ylitse. Marssiessamme kylän\nlävitse, seisoivat turkkilaiset ratsumiehet kahden puolen raittia,\nkatsellen meitä ohimennessämme naurusuin, ajatellen ehkä näin: \"antaa\nheidän nyt tulla vieraissa käymään\".\n\nTästä marssimme eräälle ylängölle lähelle erästä Kalataria nimistä\nkylää, johonka rupesimme yölevolle. Siinä määrättiin meidät vartioimaan\ntykistöä, joiden tulikidat ammottivat suoraan Konstantinopolia kohden.\nNe miehistämme, joiden ei ollut vuoro seisoa vartioina, hankkivat puita\nnuotiotuliin, joiden ääressä sitte istuskelimme jutellen niitä näitä ja\nkellä oli vielä evästä jälellä ne keittivät ja söivät.\n\nHelmikuun 24 päivän aamulla lähdimme marssimaan San Stefano-nimistä\nKonstantinopolin satama-esikaupunkia kohden. Tultuamme lähelle\nkaupunkia tapasi meidät armeijan päällikkö H. K. K. Suuriruhtinas\nNikolai Nikolajevits; hän antoi meidän marssia ohitsensa osastottain ja\nsamalla tervehti suomenkielellä sanoen: \"juva päivä!\" -- \"Jumala\nvarjelkoon teidän K. Korkeuttanne!\" -- kuului riveistämme reima\nvastaus, samalla jatkaen marssiamme eteenpäin. Päästyämme ennen\nmainittuun esikaupunkiin, koottiin siellä prikatimme erään rautatien\nasemahuoneen lähelle, jossa odotimme pari tuntia, kunnes tuli käsky\nmihinkä kukin pataljona sai ottaa majansa. Meidän pataljona tuli\nmäärätyksi ottamaan majatalokseen erään huvilan, vähän matkaa ennen\nmainitusta San-Stefanosta, nimeltä Florio-Tschekmedsche, jossa meidän\neli kolmas komppania sijoitettiin entiseen Turkkilaisten leiriin,\nmainitun kartanon eli huvilan mäelle. Muut komppaniat pääsivät eräisiin\nulkohuoneisiin. Turkkilainen sotaväki, joka asui samassa kartanossa\nennen meitä, muutti meidän tultuamme sieltä pois ensimäisenä ja toisena\nsiellä olo päivinämme. He olivat hyvin kohteliaita meitä kohtaan,\nmöivät meille leipää, (keksiä) tupakkaa y.m. ja koettivat naurusuin\njutella ja selittää meille yhtä ja toista.\n\nHelmikuun 25 päivän olimme samassa leirissä eli asentopaikassa;\nasetimme telttamme kuntoon, joista sitte oli avara ja kaunis näköala:\nBosporan ihana tyynen kirkas salmi, ja sen rannoilla olevat komeat\nkaupungit: Konstantinopoli ja Skutari, Vähän Aasian korkeat vuoret\npeitettyinä ikuisella lumella, jotka kimaltelivat jalosti auringon\npaisteessa ja sitä ihanan lumoavaa auringon laskua tyyniinä\nkevät-iltoina, joka oli ikään kuin vaipuvinaan Marmoramereen, jossa\nlaivat ja venheet kiitelivät sinne tänne.\n\nKartanon vieressä oli kauniin ihana puisto, jossa oli eräs lähde, joka\nyhtämittaa pulppusi maan alta raitista, kylmää vettä; sen vieressä oli\nvielä pieni lampi, jossa uiskenteli kulta- eli kullan näköisiä kaloja.\nYmpärillä kasvoi laakeri ja poppeli puita sekä muita kauniita kasveja,\njotka ihanasti vihannoitsivat. Tästä oli myös soma nähdä kuinka\nkaikenlaiset merielävät löivät leikkiä Marmorameren tyynellä,\nkirkkaalla ja viheriälle näyttävällä pinnalla.\n\nHelmikuun 26 päivänä muutimme leiristämme kartanon eteläpuolelle\nlähemmäksi meren rantaa erääseen rakennukseen (sotavarastohuoneesen),\njossa sitte oli mukava harjoitella riviäksiisiä, sillä, sen katto\neli laipio oli kyllin korkealla. Mainittava on myös se, että me\ntäällä käytimme makuuvaatteinamme pehmikkeeksi maatessamme tuoreita\nlaakeri-puun oksia, joita täällä meidän maassa kuivattuina käytetään\nainoastaan höysteeksi ruoan seassa y.m.\n\nHelmikuun 27 päivästä ei ole mitään erinomaista mainittavaa, ainoastaan\nnäin yöllä kummallista unta; eräs tovereistani oli minua lyövinään\nmonta kertaa miekalla, jota en suinkaan hereillä ollessani olisi\nantanut yksin puolin tehdä: -- siitä olisi seurannut samanlaisia\nkohtauksia takasin. Harjoituksissa käytiin kahden puolen päivää.\n\nHelmikuun 28 päivänä saimme käskyn muuttaa majaa samassa kartanossa\nolevaan härkänavettaan (varastohuone tarvittiin muihin tarpeisiin).\nMainitussa navetassa oli sontaa kyynärän paksuudelta permannolla ja\nolipa muutamia härän raatojakin, joitten sanottiin tänne kuolleen\nmuutamia päiviä ennen, eläin ruttoon. Tämä kaikki oli ensin\npuhdistettava; raadot kannoimme meren rantaan ja hautasimme ne sinne,\nsonnan ajoimme ikkunasta ulos; sen jälestä kannoimme valkoista hiekkaa\nMarmorameren rannalta ja puhdistimme sen oikein hyvin kaikin tavoin.\nKaton kaunistimme orapihlajan kukoistavilla oksilla ja seinille\nheittelimme eli ruiskutimme karbolihappoa \"kulkutautien estämiseksi\".\n-- Mutta kun ei parempaa huonetta ollut, niin täytyihän siihen tyytyä\nsemmoiseenkin. Tämän päivän ehtoolla saapui pataljoonaamme toinen\nHelsingistä lähetetty varaväki (reservi), jolla tukittiin melkein\nkaikki riveihimme tähän asti tulleet aukot eli avoimet tilat.\n\nMaaliskuun 1 päivänä oli äksiisi harjoituksia kahden puolen päivää.\nVäli aikoina haudattiin raatoja, joita oli paljon kartanon pihassa ja\nsen ympäristössä. Eräänä päivänä kuoli vielä muun hyvän lisäksi 2:sen\nkaarti tarkk'ampuja pataljonan miehiltä vanha mahdottoman suuri kameli,\njoka oli kantanut aina heidän pussiansa Filippopolista asti. Sen ruumis\noli iso ja painava, siis tarvittiin voimia sitä hautaan viedessä. --\nMinäkin olin kutsuttu näihin hautajaisiin tutun vuoksi muka kunnia\nvieraaksi, 20 miestä sitä raastoi, mutta enempi siinä vielä oli\nsaattoväkenä ja siinäkös nyt vasta ilo ja meteli kävi.\n\nMaaliskuun 2 päivänä harjoittelimme esitäntö eli \"paraattimarssia\"\nsentähden kun seuraavana päivänä oli määrätty pidettäväksi esitäntö\n(paraatti) H. M. Keisari Aleksanderin valtioistuimelle nousemisen\nvuosipäivän muistoksi.\n\nMaaliskuun 3 päivänä oli meillä tuo juhlallinen esitäntö H. K. K.\nSuuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin edessä H. M. Keisari\nAleksanderin valtioistuimelle astumisen vuosipäivän johdosta sekä myös\nettä sinä päivänä San-Stefanon rauhasovinto allekirjoitettiin.\nJuhlallista, reimaa oli katsella kuinka tämä urhea sotajoukko seisoi\nKonstantinopolin muurien edustalla Turkin mahtava pääkaupunki ja S:t\nSofian kirkko silmien edessä, valmiina tottelemaan rauhan tahi sodan\nseurauksia. -- Sotaliput, peitteistään avattuina, liehuivat korkealla\nilmassa. Kaikki olivat puhdistaneet itsensä sekä paikanneet ja pesseet\nkuluneet vaatteensa ja näyttivät sentähden jotenkin siisteiltä ja reima\nurhoin näköisiltä päivettynein, parrattunein kasvoin. Riveistä näkyi\nurhoja sieltä täältä, joilla oli tähtirivi rinnassa urhollisuuden\nmerkkinä ja kaikki joukot omistivat saman kunnian.\n\nEsitäntö kentällä odotimme monta tuntia kunnes sanansaattaja, eräs\nkenraali viimein palasi Konstantinopolista tuoden sultanin omakätisen\nallekirjoitetun San-Stefanon rauhansovinnon. Sen perästä ratsasti\narmeijan ylipäällikkö Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits joukkojensa\neteen näkyvälle paikalle kohottaen lakkinsa ilmaan ja lausuen: \"Saan\nilokseni ilmoittaa teille että me nyt Jumalan avulla olemme saaneet\nrauhan aikaan\". Samassa seurasi myrskyn tapainen hurraahuuto\nkymmentuhansista kurkuista, joka kasvoi ja paisui korkeimmilleen ja\njälleen hälveni ja samoin monet uudistetut kerrat. Ja tällä ajalla\nlenteli tuhansia lakkeja ilmassa. Sen jälkeen seurasi syvä hiljaisuus.\nKaikkien osastojen päälliköt kutsuttiin rintaman eteen, jossa pappi\npiti kiitosrukouksen sotajoukkojen kaikkivaltiaalle Herralle. Tässä\nnousi hartaita rukouksia ja kiitoksia taivaan Herralle, joka kaikki\nihmisten tiet ja toimet johtaa. Kaksi kertaa laski tuo suuri sotajoukko\npolvillensa rukoillen ja kiittäen kukin hiljaisuudessa. -- Erinomaiset\ntunteet täyttivät sydämemme. -- Tanner, joka muutamia päiviä takaperin\noli ollut kuolon ja koston kenttänä, oli nyt hiljaisena Herran Jumalan\ntemppelinä ja rukouspaikkana. Tässä nyt samat urhot, jotka äskeisinä\npäivinä olivat lähestyneet tätä paikkaa tapellaksensa Pyhän ristinlipun\nedestä, olivat lapsen tavoin hartaudessa rukoillen ja kiittäen\nKaikkivaltiasta kaiken sen hyvän edestä, mitä olivat elämässänsä ja\nerittäin tällä sotaretkellä saaneet nauttia. Sen perästä marssimme\nH. K. Korkeutensa ohitse kauno marssia juhlan kunniaksi, jolloin jo oli\nhiukan pimeänhämärä. Linjaväki meni marssimalla, me tarkk'ampujat\njuosten oikein pitkää askelta täyttä lentoa. Tämän loputtua sai kukin\nosasto mennä entisille majapaikoillensa.\n\nMaaliskuun 4 päivänä jaettiin pataljoonallemme H. K. Suuriruhtinaan\nylipäällikön lähettämät P. Yrjänän ritarikunnan ristit alipäällistölle\nja miehistölle kaikkein eteläpuolella Balkanin tapeltujen tappelujen\njohdosta. Niitä annettiin meidän komppanialle kuusitoista. Aina 10:teen\npäivään asti ei ole muuta mainittavaa kun että oli äksiisiä ja\nvartiapalvelusta tehtiin vuorotellen kuormastolla, sotalipulla ja\nrahakirstulla. Ruokana oli nisuleipä ja riisiryyni, velli voin kanssa\ny.m.s.\n\nMaaliskuun 10 päivän vietimme juhlallisesti H. K. Suuriruhtinas\nperintöruhtinaan Aleksander Aleksandrovitsin syntymäpäivää, joka senkin\ntähden oli meille erittäin muistettava kun mainittu suuriruhtinas on\npataljonamme -- Suomen kaarti pataljonan -- kunnia päällikkö. Pastori\nRancken piti tässä tilaisuudessa kiitosrukouksen kartanon takapuolella\nolevalla tasaisella kentällä turkkilaisten entisellä leirisijalla.\nPataljonamme komentaja lähetti sähkölennättimellä onnentoivotuksen\nPietariin, jossa H. Korkeutensa siihen aikaan oli, johon H. Korkeutensa\nsuvaitsi vastata seuraavasti:\n\n\"Minä kiitän teitä pataljonani koko sodanaikaisen palveluksenne edestä,\nsekä toivon teidät näkeväni täällä Pietarissa niinpian kuin kaartin\njoukot saapuvat tänne. Aleksander\".\n\nMaaliskuun 11 päivästä huhtikuun 17 päivään ei tapahtunut juuri mitään\nmainittavia, ainoastaan yhtä ja toista pientä häärinää. Vuorotellen\nkävimme yksi komppania kerralla vartioina rajoitus-linjalla sekä\nharjoitettiin yhtä ja toista sotaväen ohjesääntöjä.\n\nKuumetauti raivosi tuhoavasti kaikissa rykmenteissä ja pataljoneissa.\nMeidänkin pataljonan miehiä sairastui siihen tämän tästäkin ja kuolikin\neräs upseeri ja useampia sotamiehiä. Eräänä päivänä saimme käskyn\nmuuttaa pois koko kuolon kartanosta, ei muuta kuin pillit pussiin ja\nmars. Tultuamme edellä mainittuun Kalatarian kylään, joka oli tästä\nvähän matkan päässä, saimme tietää että ahtaat olivat asemat mihin piti\nmuuttamamme; mitäs muuta neuvoa kuin palata takaisin vanhoihin\nasemiimme. Nyt rupesimme aprikoitsemaan millähän tavalla saataisiin tuo\nkuumetauti vähänkin lievenemään. Kaikki kartanossa löytyvät huoneet,\nasentomajat, nurkat ja nurkantaukset puhdistettiin uudestaan miten\nparhaiten taittiin ja sannoitettiin sekä sisältä että ulkoa kauniilla,\nvalkoisella, Marmorameren hiekalla, vetelämmät paikat täydennettiin\nkalkkikivillä. Tänlaista siivoamis- eli kivittämistyötä tehdessään\nhuomasivat meidän pojat erään kerran muutaman turkkilaisen ruumiin\nkamalat aaveen näköiset kasvot pistävän mudasta esiin, tämä näkö\nsuututti kivenlaskijaa, sillä tänlainen työ et muutenkaan ollut aivan\nmieluista. Hän paiskasi harmissaan kivensä kuolleen naamalle sanoen:\n\"ei kuollut saa kurkistella\", ja nauroi sitte toisille: \"kyllä sen nenä\ntaisi myttyyn mennä\". Se auttoi myös vähän ettei kuumetauti tarttunut,\nkun piti itsensä aina iloisella \"tuulella\", eikä unhoittanut joskus\nottaa pientä naukkua \"tasku-matista\".\n\nKun sairastumisesta ei loppua tullut, niin eräänä päivänä huhtikuun\nalussa saimme käskyn jälleen muuttaa pois kartanosta noin 600 askelta\noikealle päin, vallan Marmorameren rantaäyräälle, jossa asetimme\nkangastelttamme kuntoon ja kaivoimme suorat käytävät niitten välille,\njotka sitte kaunistimme koreilla, pienillä kirjavilla merenranta\nkivillä. Käytävät nimitimme kaduiksi, siinä oli esim. Fapianin katu,\nKasarmin katu, sekä teltat olivat olevinaan taloja, niitä nimitimme:\nJukola, Rajamäki y.m., y.m. Sitä telttaa, jossa minä asuin muutamien\ntoisten soturien kanssa, nimittivät he leikkinimellä \"Vääpelin\nesikunnan teltaksi\". Täällä olikin meillä varsin hupainen ja mukava\nasento- eli leiripaikka, sillä mereltä puhalsi melkein aina raitis\ntuuli ja aurinko paistoi ihanasti. Rautatienrata kulki toiselta puolen\nsitä töyrästä missä oli leirimme ja toisella puolen kohosivat\nMarmorameren aallot. Väliin taas, kun ei hiljaista yön rauhallisuutta\nketkään muut häirinneet, niin nuo viheliäiset sammakot kuitenkin\npitivät kosioimiskaupoissaan aika ilvettä ja kurinaa. Olipa ikäänkuin\nolisivat puhuneet ranskankieltä, yksi huusi: \"bolivei fransei, bolivei\nfransei\", toinen vastasi: \"vuj, vuj\", ja jos jonkinlaisia ääniä sitä\nsai kuulla melkein kaiket yöt. -- No, näin leikillisiä asioita ja\ntapahtumia niitä nyt olisi vaikka kuinka paljon, mutta kertomus niistä\nehkä venyisi liika pitkäksi.\n\nTäältä nyt sitte vaan uteliaisuudella odotimme H. M. Keisarilta uusia\nkäskyjä. Toisinaan aprikoitsimme: kun nyt yhdellä tiellä saisimme\nrynnätä aina Jerusalemiin asti, niihin entisiin pyhiin paikkoihin,\njotka jo vuosisatoja ovat saaneet kitua Turkkilaisten sorron ja väärän\nopin kahleissa.\n\nJalomielinen komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer osti meille kaksi\nviulua, joten joutohetkinä huvittelimme itseämme tanssillakin.\n\nNäinä päivinä saapui eräs upseeri ja vapaehtoinen sotamies\npataljoonaamme tuoden Helsingistä meille uudet housut ja lakin\n(vuraskan).\n\nHuhtikuun 18 päivän ehtoolla vähän jälkeen auringon laskun, kun me taas\njuuri parhaillaan laulelimme ja tanssailimme omituisia tanssejamme ajan\nvietoksi ja huvitukseksi telttatöyräällämme, niin näimme äkkiä kuinka\npataljonamme komentaja H. M. Keisarin sivus-adjutantti översti Procopé\ntuli ratsastaen täyttä nelistä San-Stefanosta päin leiriämme kohden.\nSaavuttuansa luoksemme lausui hän: \"Pojat olkaa iloiset! H. M.\nKeisarilta on tullut se ilahuttava tieto sähkölennättimellä, että\nSuomen kaartin pataljona saa lähteä matkustamaan kotimaata kohden\nensimmäisessä mahdollisuudessa\". Tämän ilosanoman otimme vastaan\nhurraavilla ja innokkailla hurraahuudoilla sykkivin sydämin, joittenka\nvaiettua lauloimme \"Maamme\" laulun, jota lakittomin päin kuunneltiin.\n\nHuhtikuun 19 päivänä vietimme pitkääperjantaita juhlallisesti Jumalan\npalveluksella leirissämme kohisevaan Marmorameren rannalla. Nurmi nosti\nkukkia viheriäisestä kedosta, jossa Jumalan palvelus tapahtui. K:lo 9\naikaan ehtoolla kuulimme kummallista kaukaista jyrinää, jonka jälestä\nseurasi maanjäristys ja koko manner, jossa asuimme, heilui allamme\nkolme kertaa edestakaisin. Kyllä siitä moni taisi säikähtää. Minä erään\ntoverin kanssa pidimme pientä kestiä kanan munilla ja viinipullolla,\nemmekä olleet asiasta paljon tietävinämmekään, käskimmehän vaan\n\"pelmannin\" soittamaan Porilaisten marssia. -- Eräs meidän komppanian\nmiehistä sanoi tovereilleen: Mihinkähän nyt mennään, kun maa noin\ntuljuu?\n\nHuhtikuun 20 päivänä kävin minä kahden reiman vapaehtoisen alaupseerin\nkanssa San-Stefanoon vähän kyläilemään, jossa rannasta vuokrasimme\npienenlaisen soutovenheen ja annoimme sitte muutamain Turkkilaisten\ntalonpoikain soutaa itsemme Marmorameren lahdelle, Bosporan suulle.\nMeidän oli määrä etsiä sieltä erästä venäläistä höyrylaivaa, jossa piti\noleman toiselle kumppanilleni rahakirje. Mennessämme ei meillä ollut\nrahaa ei yhtäkään golgania, jollei laivaa rahakirjeineen olisikaan\nlöytynyt, niin olisimme soutajaimme kanssa joutuneet tavalliseen\npulaan. Me arvelimme vaan, jos rahoja ei saada niin annetaan soutaa\nrantaan takaisin ja pötkitään venheestä tipo tiehemme ja nostetaan\nkohteliaasti lakkiamme heidän vaivainsa palkinnoksi.\n\nLaivan löysimmekin vihdoin viimein iltahämärässä ja onneksi olikin tuo\ntoivottu rahakirje, joka sisälsi 200 hopea ruplaa, siellä! Äläpäs nyt\nmuuta kun aljetaan elää oikein hauskasti, pitämään Turkista\nhyvästijättäjäisiä; sitä iloa kestikin sitte aamuun asti.\n\nHuhtikuun 21 päivän aamulla tuli sanoma eli käsky, että kolme miestä\njoka komppaniasta saa lähteä kyläilemään Konstantinopoliin, paikalla\nolimme valmiit, täydessä kunnossa sivuaseella, miekat ja painetit\nvöillä sekä rahavarat taskussa. Floria Tschekmedschen pysäyspaikalta\nastuimme junaan, joka jonkun minuutin kuluttua saapui Konstantinopolin\nasemahuoneelle. Astuttuamme junasta ulos, vuokrasimme (kolmannen\nkomppanian miehet) rautatien torilta erään ajurin komeine vaunuineen ja\nhevosineen ja istuimme vaunuihin sekä samalla palkkasimme erään\nkreikkalaisen herrasmiehen näköisen nuorenmiehen, (hän muistaakseni\nitse kauppasi itseänsä meille oppaaksi) joka teki kaiken aikaa\nsveitsarin, tulkin ja palvelijan virkaa, kunnes viimein hänen eroitimme\nvirastansa, liikain vaatimustensa tähden, maksettuamme hänelle jo 10\nruplaa, johon hän ei vielä olisi tyytynyt sekä koetimme senjälestä\ntulla aikaan hänettä ja tulimmekin ihan yhtä hyvin. Mutta aika hauska\nsiellä olikin kyläillä, siellä saimme käydä tuossa mainiossa Sofian\nkirkossa, joka oli hyvin suuri ja monia eriskummallisia muinaismuistoja\nse sisältääkin, noiden komeiden muuriensa sisällä. Tällä kertaa ei\nsiellä kuitenkaan vallinnut siisteys; permannolla oli leivän ja\nriepujen palasia sekä yhtä ja toista tunkiota. Se oli näet muutama\nviikko takaperin ollut suojana muutamille tuhansille pakolaisparoille,\njotka kodittomina, kurjina olivat täällä saaneet suojaa ja rauhaa sodan\npauhaavalta melskeeltä. Rauhan tultua olivat he lähteneet täältä pois\nja jättäneet sen siivoamatta. Muutoin olisi sen sisustuksesta paljon\nmuutakin mainittavaa, vaan jääköön se tässä tekemättä. Sieltä lähdimme\nerääsen kauniin kukkatarhan keskellä olevaan ravintolaan, saadaksemme\njuoda pullonen tai parikin limonati- ja selter-vettä, kun ilma oli niin\nhelteisen kuuma. Täällä oli kaikki erittäin siistiä ja puhdasta, siellä\ntapasimme myöskin erään Turkkilaisen arvokkaan näköisen vanhan\npuoleisen herrasmiehen harmaalla parralla. Hän piteli polvillaan erästä\nnoin neljän vuoden ikäistä kaunista tyttölastaan; minäkin pyysin saada\ntuudittaa tätä pikku-enkeliä, sillä niin kaunis oli lapsi, jonka ukko\nmyös salleikin. -- Mainittu herrasmies osasi vähän venäjänkin kieltä.\nHän jutteli meille kaksikymmentä vuotta takaperin käyneensä Pietarissa\nkauppa-asioilla sekä sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, että me\nvuorovieraissa käydään, eikä näyttänyt ensinkään vihaiselta. Vaikka\nluonnollistahan on, että meidän vuoroilemisellamme oli aivan\ntoisenlainen tarkoitus kuin hänen. Vähän aikaa oltuamme jätimme hyvästi\nja lähdimme ajelemaan edelleen pitkin kaupungin kauneimpia osia,\najoimmepa sulttaaninkin asunnon ohitse; kaikki mitä näimme oli toinen\ntoistansa kauniimpaa. Sitte menimme erään komean rautasillan yli\n\"Pera\"-nimiseen kaupungin osaan. Täällä astuimme taas erääseen\nravintolaan eli seurahuoneeseen, jonka emäntä suureksi ihmeeksemme\nosasi puhua joltisestikin venäjänkieltä. Hän jutteli meille\nkolmekymmentä vuotta takaperin tulleensa tänne jostakin etelä\nVenäjältä. Hänellä oli kaksi soreata nuorta tytärtä, jotka hän, vähän\naikaa oltuamme, esitteli meille. Nytkös vasta ilo alkoi, piano ja rumpu\npantiin soimaan ja ruvettiin tanssimaan. Pöytä oli myöskin koreana koko\ntämän hupaisen vierastelemisen ajan, vaikka ainoasti meidän\nkustannuksella. He näyttivät meille kuinka Turkkilaiset tanssaavat ja\nme taas heille kuinka suomalaiset ja venäläiset. Mutta osasivatpa nuo\nihanat kaunottaret polkkaakin ja valssia; ne herttaiset olennot\nhyppelivätkin niin ihmeteltävän taitavasti, ett'emme suurilla\nsotasaappaillamme ensinkään heille piisanneet. Tässäkös nyt rytinä\nkävi, yksin vanha rouvakin tanssasi minun kanssani vähän \"venättä\".\nTästä kaikesta oli meillä kokomoinen ilo ja huvitus näin vieraassa,\nvihollisessa kaupungissa. Muutaman tunnin tätä huvia vietettyämme\njätimme hyvästi, kiittelimme hauskan seuran edestä ja lähdimme pois.\nKaksi harmaata, hyvää arabialaista hevoista oli sillä ajurilla, joka\nmeitä kuljetti koko ajan ympäri kaupunkia, punaisella sametilla\nvuoratuissa vaunuissa, että sopii sanoa vähän liikaa pöyhkeilleemme,\nvaan se tapahtui ehkä senkin tähden, kun melkein varmaan tiesimme\nharvoin saavamme käydä Konstantinopolissa, niin sen kerran kuin\nkävimme, piti elää ja näyttää Aleksanterilaisen sotamiehen \"sorttia\"\noikein reimasti.\n\nKaduilla häälyi suuri, oikein kirjava ihmisjoukko, jossa näkyi monen\nnäköisiä ihmisiä, melkein kaikista mailman valtakunnista; he olivat\nhyvin monenlaisissa eri puvuissakin; kellä oli päässä mahdottoman suuri\nturbani, kellä taas pieni pata eli \"fetz\"-lakki tupsuineeen ja olipa\nmuutamilla myös sievä euroopalainen silkkihattu. Housun mallia eli\nkuosia oli myös jos jonkin näköistä, mutta kaikkein hulluimmalta\nnäyttivät kuitenkin eräät pitkä-takamustaset, joiden takamusta on niin\niso eli pitkä että se roikkuu lähelle maata ja näitä Turkkilaiset\nenimmästään käyttävätkin, niissä on takapuoli niin pitkän pitkä että se\nhyvin usein ottaa kiini likaiseen maahan tahi katuun, toisin sanoen\nlaahaa maata, josta ne märällä ilmalla ja sade aikoina käyvät jotenkin\nnaurettavan näköisiksi. -- Monen näkyi olevankin takapuoli aika tavalla\nloassa.\n\nSiellä näetten on monin paikoin melkein alituisesti hyvin siivottomat\nja ahtaat kadut. Naisia, eli sitä hienompaa sukupuolta oli täällä\ntavallista enemmän, niitä oli kadut ja torit täpötäynnä, arvattavasti\nsotaa paossa, niillä oli usealla hunnut (peitteet) silmillä, näet kun\nTurkkilaisten tavan mukaan ei naiset saa katsella vapaasti, ainoastaan\neräästä pienestä aukosta saa silmiä vähän kiilustaa.\n\nMoni noista lemmettäristä näkyi katselevan meitä jotenkin vihaisilla\nsilmäyksillä, arvattavasti siitä kun olimme heidän sulhojansa\nkurittaneet.\n\nEräällä kauniilla kedolla istui näitä kaunottaria neuloksinensa useampi\nyhdessä, minä ajattelin ettei noi suinkaan mahda nähdä oikein tarkoin,\nkoska niillä kerran on peite silmillä, ja koetin hiipimällä lähestyä\nheitä, vaan mitäs ollakaan, päästyäni heidän lähelleen tyrskähtivät\nneitoset suureen makeaan nauruun ja lähtivät pakoon.\n\nYleiseen heittelivät Turkkilaiset meihin vihan silmäyksiä niinkuin\nmaansa hävittäjille ainakin; kun sitte ehtoopäivällä vähän aikaa\nkävelimme jalkaisin, seurasi heitä perässämme useampia, niinkuin\nolisimme olleet mitä ulkomaan eläviä hyvänsä. Istuessamme eräässä\npuutarhassa (boulevard) kokoontui heitä iso joukko ympärillemme, minä\npäästäkseni heidän uteliaista silmäyksistään, rupesin tekemään heidän\nkanssansa kellon kauppaa.\n\nTurkkilaiset eivät tarjonneet minulle kellostani kun ainoastaan 2\nhopeaista korponia (6 markk.) johon minä en tyytynyt, koska itse olin\nmaksanut paria viikkoa ennen, samasta kellosta 9 hopearuplaa.\n\nNäin se huviretki sentään meni onnellisesti monen pienen ilveilyksen\nkanssa, joita kaikkia tässä tulisi pitkäksi kertoella.\n\nSaman päivän ehtoolla palasimme takaisin rautateitse San Stefanoon ja\nsieltä Florio-Tschekmedscheen, kiittäen onneamme että pääsimme ehjinä\npois semmoisesta sotajoukosta, jossa ei kauvan katsella ennenkuin\njoutuu salamurhaajain käsiin ja vedetään \"naru kaulaan\" huuda siinä\nsitte apua niin paljon kuins' jaksat! j.n.e.\n\nHuhtikuun 22 päivä oli meille tuo ikimuistettava \"pääsinpäivä\", tuosta\nkuolettavasta Flora-Tschekmedschen kartanosta eli sen läheltä.\n\nK:lo 9 aamulla pidettiin Jumalanpalvelus, jolloin olimme valmiit\nlähtöön, täydessä matka- eli kenttäpuvussa. Jumalanpalveluksen loputtua\nlähdimme marssimaan San Stefanoa kohden soittokunnan soittaessa\n\"Porilaisten\" sekä 30 vuotista sotamarssia:\n\n    \"Meill' pohjola luminen on kotomaa\" j.n.e.\n\nSan Stefanossa asetettiin meidät yhdyskolonnaan, armeijan\nylipäällikön H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin\nmajatalon eteen. Vähän ajan kuluttua tuli Suuriruhtinas ulos, ensin\ntervehtien meitä, sitten tarkastaen jokaisen rivin soturit erittäin,\nkoko tämän ajan kaikuivat iloiset riemakkaat hurrahuudot riveistämme,\nsen jälestä käskettiin olla hiljaa. Hänen korkeutensa piti seuraavan\nlyhyen puheen. \"Suomen tarkk'ampujat! te olette myös tapelleet\nyksissä riveissä Venäjän kaartti-joukkojen kanssa, ja aina näyttäneet\nurhoollista ja miehuullista soturin kuntoa. Siis, kiitos teille pojat,\npalveluksestanne ja onnea matkalle kotimaahanne\".\n\nTähän vastasimme rivakkailla hurrahuudoilla.\n\nSaman päivän ehtoolla astuimme tuohon suureen Tscherkask'i nimiseen\nhöyrylaivaan San Stefanon satamassa. Yön 23 päivää vasten ja koko 23\npäivän, oli laiva vielä paikallaan ankkuroittuna, siellä makasimme vaan\nkannen alla niinkuin \"isänhihassa\".\n\nHuhtikuun 24 päivän aamulla k:lo 9 nosti laiva ankkurinsa ja lähti\nliikkeelle, kulki hiljalleen pitkin Posporaa, sen keskipalkalle asti\njossa se pysäytettiin isoksi aikaa, kunnes se taas jatkoi matkaansa\nedelleen läpi ihanan Posporan, jonka kauneus ja somuus kelpaisi vaikka\n\"taidemaalarin sutille (pensselille)\".\n\nBujukderessa Posporan Mustanmeren puoleisessa suussa, ankkuroittiin\nlaiva uudestaan; Mustallamerellä raivosi silloin hirmuinen myrsky, sitä\nkutsutaankin syystä kyllä \"myrskyiseksi mereksi\". Ennen mainittu laiva,\njolla meitä kuljetettiin, oli hyvin suuri, koska se yhdestä\npataljoonasta, miehineen, kaluineen, hevosineen ja kuormineen ei tullut\nkuin pieneen lastiin, ja juuri sentähden ei sen sanottu uskaltaneen\nlähteä keinuttelemaan Mustanmeren myrskyävälle ulapalle.\n\nHuhtikuun 25 päivän aamulla k:lo 10 nostettiin taas ankkuri ylös ja\npantiin höyryn voimalla käymään (liikkeelle). Tässä vielä heittelimme\nviimeisiä silmäyksiä tuon hirmuvallan kauniiseen pääkaupunkiin ja\nvarsin mielihyvällä jätimme sille jäähyväiset ikuisiksi päiviksi.\n\nVähän ajan perästä kynti laivamme Mustanmeren viheriän näköistä pintaa\nja näin jätimme Ottomanilaisvaltakunnan taaksemme. Välistä katselimme\nsitte laivan kannelta, kuinka monenlaiset suuret merielävät pitivät\nleikkijään, heittäen kuperkeikkaa y.m. meren hyökyävällä pinnalla; vaan\nenimmän osan aikaamme vietimme kuitenkin laivan kannen alla, laulellen,\nsoitellen ja jutellen yhtä ja toista huvitukseksemme, sekä nukkuenkin\nlaivan tuudittavana aina silloin kuin vaan suinkin halutti.\n\nLaivasta saimme ruo'an jota keitettiin höyryn kuumudella, \"puisissa\npadoissa\" (päntäissä) joidenka läpi kävi kuumat rauta torvet, jotka\nsaattoivat ruo'an kiehumaan.\n\nMuutamia meidän sotureita sairastui n.k. \"meritautiin\" ja näyttivät\ntässä tilaisuudessa hyvin onnettomilta, toiset taas nauroivat vaan\nsanoen: \"Joko sinä nyt pukkia nyljet\". Samana päivänä antoi myös\npataljonamme päällikkö seuraavan päiväkäskyn:\n\n\"Tänään on pataljona Bujukderesta Bosporan salmen läpi\npurjehtinut Mustalle-merelle ja niin muodoin olemme jättäneet\nOttomanilais-valtakunnan rajat.\n\n\"Ollen pieni osa suuresta Venäläisestä armeijasta on Suomen\nhenkivartio-pataljoona kunnialla osaa ottanut nyt loppuneissa\ntaisteluissa. Pataljoona kulki Tonavan virran yli Sistovan luona\nLokakuun 3 päivänä. Tappeli kenraali Gurkon johdolla Dorny-Dubniakin\nluona Lokakuun 24 päivänä ja Pravetzin luona Marraskuun 22 ja 23\npäivänä. Seisoi kuukauden Vratscheschin vuorilla (Suomen vuorilla)\nvastapäätä Turkkilaisten asennoita, lähti sieltä Joulukuun 25 päivänä\nkulkeaksensa Balkanin yli, meni alas Sofian laaksoon, tappeli\nvihollisen kanssa Taschikissenin luona Joulukuun 31 päivänä,\nDolni-Komarzyn luona Tammikuun 1 päivänä 1878. Vraschdebnajan luona\nIskerin sillalla Tammikuun 2 päivänä. Samosi eteenpäin Trajanin\nporttien läpi Tatar-Basurdschyk'iin, kahlasi Maritzan virran yli\nTammikuun 14 päivänä ja oli osallisena Tammikuun 15, 16 ja 17 päivänä\nFilippopolin luona hävittämässä Suleiman paschan armeijaa.\n\n\"Eteenpäin kulkua jatkettiin Adrianopolin ja Tschorlun kautta\nMarmora-merelle ja siitä San Stefanoon ja siellä pataljoona Maaliskuun\n3 päivänä oli osallisena paratissa rauhan allekirjoitettaessa\nKonstantinopolin muurien edustalla.\n\n\"Bosporan salmen ranta pidätti matkaamme ja sieltä lähdimme takaisin\nsyntymämaallemme.\n\n\"Sotilaat! jokainen meistä voi jalolla ylevyydellä muistella kovia\naikoja, jotka ovat kuluneet, kärsimisiä ja puutteita joita olemme\nsaaneet kärsiä ja vaaroja ja vaivoja joissa olemme olleet.\n\n\"Tulevaisuus ja historia on pitävä kiitollisessa muistossa meitä, näitä\nmiehiä, jotka olemme nykyisessä sodassa kannattaneet Suomenmaan\nikivanhaa sotilaskunniaa. Sekä käsken minä, että jokaisessa\nkomppaniassa pitää niiden sotilasten nimet jotka ovat kaatuneet ja\ntulleet haavoitetuiksi ja myöskin niiden nimet, jotka koko sotaretken\naina ovat olleet riveissään; olla kirjoitettuna ja riippumassa\nnäkyvällä paikalla komppanian huoneissa. 'Pojat! kansan urhokkaan, kun\nNarvan, Puolan, Leipzigin ja Lützin haavat verellään kosti'.\n\n\"Te olette tehneet mahdolliseksi tuleville runoilijoille, jotka\nlaulavat Suomen kansan urotöitä, että saavat lisätä luettelon Balkanin\nvuorten nimellä.\n\n                                      H. M. Keisarin sivusadjutantti\n                                            Översti _Procopé_.\"\n\nHuhtikuun 26 päivän kesti yhä purjehtimista, myrsky yltyi kohta\nkovemmaksi, me olimme ikäänkuin kehdossa lapsi, jota oikein aika\ntavalla tuuditetaan.\n\nMonelta katosi ruokahalukin tykkänään ja sekin vähä mitä söi, tuppasi\nulos \"suun kautta\". Meritauti vaivasi aikalailla, näet kun emme olleet\ntottuneet merielämään, vaikka maalla olimme olleet oikein aika\n\"urhoja\".\n\nHuhtikuun 27 päivänä k:lo 12 pp. saavuimme Odessan kaupungin satamaan,\niloisina että olimme onnellisesti saapuneet oman keisarikuntamme\nmannermaan rantaan. Laiva ankkuroittiin rantaan, me astuimme maalle,\nheti vastassa oli kaksi lääkäriä, jotka tarkastivat joka ainoan miehen\nja kessä hiukankin näkyi kuumetaudin oireita erotettiin joukosta ja\nvietiin heti sinne saapuneilla sairasvaunuilla lasarettiin.\n\nSen jälestä lähdimme marssimaan kaupungin läpi, sinnepäin mihinkä oli\npataljonallemme majatalo määrätty. Ihmiset kaduilla kyselivät\nVenäjänkielellä uteliaina: \"mikä pataljona tämä on?\" me vastasimme:\n\"Tämä on Suomen kaartin tarkk'ampuja pataljona\", Sitä he näkyivät\nihmettelevänkin kun riveistämme kuului Suomenkielistä puhetta.\n\nOdessassa viivyimme kaksi päivää.\n\nHuhtikuun 28 päivänä pitivät kaupungin porvarit meille aivan\nhyväkunnia- eli tervetuliaispäivälliset ja monet muut hyväntahtoiset\nihmiset toivat meille kananmunia ja nisukakkuja; näet kun silloin\nsattui olemaan Venäläisten pääsiäinen. Kaupunki on siisti ja kaunis,\nleveitä, avaroita puutarhoja (esplanadia) kulkee poikin ja pitkin;\nrakennustapa on komeaa laatua, että ylipäänsä saattaa sanoa kaupungin\nolleen hyvässä kunnossa ja järjestyksessä.\n\nHuhtikuun 29 päivänä k:lo 12 pp. astuimme Odessan asemahuoneelta\nrautatien junaan, joka lähti meitä kuljettamaan Pietaria kohden.\n\nMuutamissa pysähdyspaikoissa pysäytettiin vähäksi aikaa, joissa aina\noli valmiiksi keitettyä ruokaa, ja jota kiireimmittäin aina niihin\nsaavuttuamme nautimme: esim.: mainitun päivän ehtoolla Raschdelnajan ja\n30 päivänä Smerinko'n pysähdyspaikoilla y.m.\n\nToukokuun 1 päivänä saavuimme Kovel'in pysäyspaikkaan jossa, niinkuin\nedellisissäkin, ainoastaan se aika viivyttiin kuin syötiin.\n\nToukokuun 2 päivänä pysähdyttiin Berditschev'in kaupungin\nasemahuoneella.\n\nToukokuun 3 päivänä saavuimme Brest-Lithovskin kaupunkiin, siellä\nviivyttiin monta tuntia, tässä saavutti meidät armeijan ylipäällikkö\nH. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'i. Me seisoimme\nSuuriruhtinaan tullessa asemahuoneen etusillalla. Hän astui heti junan\npysähdyttyä, junasta ulos, tervehti ja tarkasti joka komppanian\nerittäin, kysellen yhtä ja toista, lopuksi kääntyen koko rintaman\npuoleen kysyi hänen korkeutensa josko me jo tiedämme että H. M. Keisari\non nimittänyt meidät \"vanhaksi kaartiksi\". Eihän sitä kukaan tiennyt.\n\nSen kuultuamme aloimme hurrata oikein aikatavalla.\n\nAsia oli näetten sillä lailla: H. M. Keisari oli korkeana\nsyntymäpäivänään (29 p. Huhtikuuta) nimittänyt Suomen kaartinpataljonan\n\"vanhaksi kaartiksi\", se on, hänen omain henkivartioinsa arvoon ja\nkunniaan.\n\nJonka H. M. Keisari sitte itsekkin meille Pietarissa suullisesti\nilmoitti.\n\nTänlaiset koroitukset eli arvonimet saadaan ainoastaan erityisissä\ntapauksissa ja urhollisuudesta sotaretkillä.\n\nToukokuun 4 päivänä poikkesimme atrioitsemaan Bjelastock'in kaupunkiin\nja 5 päivänä Dünaburg'iin, 6:na Pskov'iin.\n\nSen perästä ei enää poikettukaan mihinkään pitemmiksi ajoiksi kun\nainoastaan muutamiksi minuuteiksi, monet pysäyspaikat jäivät meiltä\nvarsin havaitsematta, kun emme olleet aivan uteliaita niitä\ntarkastelemaankaan.\n\nToukokuun 7 päivän aamulla k:lo 6 saavuimme tuohon Venäjän suureen\nkeisarikaupunkiin Pietariin.\n\nTäällä jo monta Suomalaista ystäväämme puristivat kokeneita ruskeita\nkouriamme ja toivottivat tervetulleiksi, sekä kysyivät: \"mitäs sodasta\nkuuluu\", me vastasimme: \"kyllä sieltä kuuluu hyvää, vaan välistä olimme\nkyllä vähän hengen vaarassa, mutta se lankee luonnostaan niinkuin\nManulle iltanen\".\n\nSamana päivänä k:lo 12 pp. käski H. M. Keisari meidät katselemukseensa\nMihailov'in suureen harjoitushuoneesen (maneissiin) jossa hän tahtoi\ntaas pitkän ajan kuluttua nähdä \"armaita Suomenpoikiansa\" niinkuin H.\nMajesteettinsa itse sanoi. H. M. tullessa katselmuspaikalle, seisoimme\nkoko pataljona rivissä tehden \"kunniaa\", soittokunta soitti ensin\npataljonamme \"kunniamarssia\" ja sen perästä Venäjän kansanlaulun:\n\"Bosche tsarja hrani\". H. M. tervehdittyä seurasi raikkaat ja\nloppumattomat hurraahuudot, jotka kesti kaiken sen aikaa kuin H. M.\nratsasti pitkin rintaman edustaa, tarkastellen jok'ainoata soturia.\n\nSen jälestä kutsui H. M. kaikki pataljonan upserit rintaman eteen,\nkiitellen heitä suuresti, sitten kääntyen miehistön puoleen, kiittäen\nja lausuen: \"nyt kuin olette tulleet koroitetuksi vanhan kaartin\narvoon, niin palvelkaa yhtä uskollisesti, järkähtämättömästi\nisän-maatanne ja hallitsijaanne kuin tähänkin asti. Suomen kaarti on\naina näyttänyt, niin sodassa kuin rauhassakin, täydellistä sorurin\nluontoa, rohkeutta ja taitoa\". H. M. puhui vielä paljon pitemmältä,\nvaan minä en voinut kaikkea oikein tarkoin kuulla.\n\nSen jälestä kutsui H. M. rintaman eteen kaikki, joilla oli P.\nYrjänänristi, kysyen kultakin minkä tappelun johdosta oli ne saanut.\nSen tehtyään jätti H. M. meidät hyvästi kiitellen vielä lähteissäänkin\nmonta kertaa.\n\nTultuamme maneisista ulos, panivat Pietarissa asuvat Suomalaiset\nsoturiemme painettein kärkiin kukkakimppuja ja seppeleitä. Soittokunnan\nsoittaessa marssimme kaupungin lävitse ja menimme Kyrassierin\nmaneissiin jossa olimme majaa.\n\nToukokuun 8 päivän aamulla marssimme Suomen rautatien asemahuoneelle,\njohon Pietarissa asuvat Suomalaiset olivat hankkineet meille oivan\npäivällisen, jonka nautittuamme ja kiitettyämme, astuimme junaan joka\nvähän ajan perästä lähti kuljettamaan meitä rakasta Suomea kohden.\n\nEhtoopäivällä saavuimme Viipuriin, jossa meitä eläköön huudoilla,\nsoitolla ja riemulla vastaan otettiin.\n\nTäälläkös nyt vasta oli pöydät koreana, syötävää, juotavaa kaiken\nlaatuista oli yltäkyllin, soittokunnat soittivat koko aterioimisen ajan\nja hurraa- sekä eläköön huutoja kaikui joka taholta.\n\nKansaa oli kokoontunut summattoman paljon joiden joukossa myös\nomaisiamme ja tuttaviamme; tämä sydämmellinen vastaanotto oli erittäin\nhupaista ja mieltä ylentävää. Kaupungin naiset (neitoset) olivat\nvalmistaneet laakeriseppeleen Suomen värisillä nauhoilla, jonka he\nlahjoittivat mainekkaalle sotalipullemme. Parin tunnin kuluttua\njatkoimme matkaamme Helsinkiä kohden.\n\nToukokuun 9 päivänä k:lo 1 j.pp. saavuimme lähelle Helsinkiä, juna\npysähtyi Töölön puistoon Alppila nimisen huvilan alapuolelle, iloisina\nhyppäsimme vaunuistamme ja muodostimme rintaman sekä marssimme tuolle\nsuurelle nurmelle, joka alenee Tölön lahtea päin.\n\nPataljona korotettiin niinkuin jo ennen on mainittu \"vanhaksi\nkaartiksi\", sekä kaikki jotka olivat sodassa olleet saivat metallisen\nmuistometaljin, kirjoituksella: \"_ne namj, ne namj, a imeni dvoemy_\",\nsuomeksi \"ei meille, ei meille, vaan nimellesi Herra\".\n\nTässä päiväkirjassa on ollut parhaasta päästä tietoja, niinkuin jo\nkertomuksen eli päiväkirjan alussakin mainitsin, ainoastaan yhdestä\n(kolmannesta) komppaniasta. Toisen komppanian suhteen ei minulla ole\nollut oikein tarkkoja tietoja heidän toiminnoistaan, jonka tähden\nolenkin katsonut parhaaksi olla niistä kaikin paikoin mainitsematta.\n\nKorkeasti kunnioitettavat lukijat: pyydän teitä ei tuomitsemaan\najattelematta huonoa kirjailija-kykyäni, sillä tämän kertoja onkin\n\"miekka-mieheksi luotu\".\n\nJa niinkuin sotaretkellä yleiseen, jossa tämä päiväkirja on muistoon\nkirjoitettu, ei sotureilla monestikaan ole aikaa ihailla maisemia,\narvostella ja tutkia ihmis-luontoja, maanasukasten tapoja y.m.s.\nKuulkaas kun kerron: jos johonkin pysäytetään tappelujen loma hetkinä,\nniin täytyy olla itse emäntä ja isäntä, keittää ja paistaa ruokansa,\npuhdistaa, paikata, pestä vaatteitansa ja korjata varastokalujansa sekä\nolla muutenkin kiltin pojan tavalla paikoillaan, vaikka joskus kyllä\nolisi aikaakin, sillä päällikköjen luvatta ei saa mennä eikä poistua\naskeltakaan leiri- eli asentopaikasta, senlainen on soturi-järjestys.\nMarssilla taas ei myöskään saa jättää rivistä itseänsä hetkeksikään,\nvaikka kyllä monta kertaa saa tuntea kovanlaisia vatsan puruja, janoa\ny.m., se on sitte vaan se niin kutsuttu harmi \"poritsuuni\".\n\nSe on myöskin huomattava että kirjailijatoimet kasarmielämän\nhyörinässä, jossa tämä on puhtaaksi kirjoitettu, eivät oikein tahdo\nmenestyä eikä sujua, siinä on aina häirittynä yhdeltä ja toiselta\npieneltä toimelta ja askareelta sekä sotaohjesääntöjen päähän\n\"pänttäämiseltä\", vaikk'ei se sentään hartioita halkaise.\n\nEttä kertomukset eli muistoonpanot, edellä kerrotussa päiväkirjassa,\novat ihan tosia sekä perin luotettavia, sen todistamme eli todistavat\nkolmannen komppanian neljäkymmentä seitsemän (47) jylhää, vahvaa,\nkivettynyttä (useat arpisiakin) \"kivekästä\", jonka nimen vihimme\nitsellemme Floria Tschekmedschen kartanon härkänavetassa Marmorameren\nrannalla, -- ja sen ne kyllä ansaitsevatkin. Ei ainoatakaan päivää, ei\nhetkeäkään riveistään pois, niin olivat kuin tammi vankkumatta, josta\nheille kohottakaamme maljamme ja huutakaamme niin että tanteret raikuu:\nkolmannen komppanian kivekkäät eläkööt! -- Ja niin myös kaatuneitten\nsankaritovereimme muisto, sekä toistenkin komppaniain: eläkööt!\n\nKaikkein viimeiseksi olkoon lausuttuna meidän soturien alammaiset,\nvilpittömät, sulimmat, sydämmellisemmät kiitokset, siitä verrattomasta\nurhoudesta, reippaudesta ja taidosta, jolla meitä johdettiin, aina vaan\nsuoraan voittoja kohden, päällystöllemme alkaen Suuriruhtinas\nNikolaista ja kenraali Gurkosta, joka olikin meidän vakituinen\njohtajamme, aina nuorimpaan vänrikkiin asti! Niinkuin varsin hyvin on\nvanhastaan tietty ja tunnettu asia, että millainen on päällikkyys,\nsenlainen on miehistökin. Muistelkaammepa entisiltäkin ajoilta esim.\ntuota jaloa, urheata Adlercreutzia, ja taas jos viitsimme vilkaista\ntuohon kehnoon, kelvottomaan pelkuriin Klingspor'iin, niin niissä on\nselvä todistus tähän tarkoitukseen.\n\nEläköön uskollisuus ja urhoisuus Suomen sotureissa, eläköön kristinusko\nja vapaus, koko maailma ja kaikki kansat kiittäkäät Herraa Jumalaa ja\nHänen pyhää nimeänsä ijankaikkisesti.\n\nJos kunnioitettavat lukijat eivät millään tavalla ottaisi pahakseen,\nniin lisäisin tähän vielä Suomen kaarti pataljonan historian\nlyhykäisesti kerrottuna, ihan samassa järjestyksessä kuin se meille\nalipäällistölle ja sotamiehille on opetettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHenkivartiaväen 3:nen Suomen tarkk'ampuja pataljoonan historia.\n\nSen jälkeen kun Suomen suuriruhtinaanmaa yhdistettiin Venäjän\nkeisarikuntaan, asetettiin Suomessa suomalaisia jääkärirykmenttiä, ja\neräs niiden joukossa, joka asetettiin syyskuun 18 päivänä 1812,\nkutsuttiin \"3:mas Suomen Jääkäri rykmentti\". Tämä mainittu rykmentti on\nollut pataljonamme (Suomenkaarti pataljonan) perus eli alkuperä. Ja 18\npäivänä syyskuuta, jolloin se rykmentti asetettiin, vietämme vieläkin\njoka vuosi sen muistoa eli niin kutsuttua pataljonamme vuosijuhlaa.\n\nVuonna 1817 lähetettiin mainitun rykmentin ensi pataljonasta (nimeltä\nViipurin pataljona, arvattavasti mainittu rykmentti eli pataljona\nmajailikin Viipurissa, vaan tässä meille opetetussa historiassa sitä ei\nole mainittu) noin 150 miehen suuruinen komennuskunta Luolajan aholle\n(malmille) lähellä Hämeenlinnan kaupunkia pysyväisen (vakinaisen)\nharjoitus komennon asettamista varten. Maaliskuun 19 päivänä 1818\nmäärättiin mainitusta komennuskunnasta asetettavaksi Helsinkiin eräs\n\"Opetus pataljoona\". Joulukuun 23 päivänä 1824 tuli pataljonamme niihin\nkasarmeihin, jossa se vielä nytkin asuu. Armollisen käskykirjeen mukaan\nhuhtik. 20 p:ltä 1827 nimitettiin mainittu pataljona \"Suomen\nOpetustarkk'ampujapataljonaksi\". Heinäkuun 28 päivänä 1829 tuli\npataljonamme Pietarhovin kaupungissa, jossa se silloin oli vahdin\nteossa H. M. Keisari Nikolai I:ltä ylennetyksi \"Nuoreksi kaartiksi\".\nTammikuussa 1830 lähti pataljona Helsingistä marssimaan sotaan Puolan\nkapinoitsijoita vastaan ja oli siellä osallisena Varschovan kaupungin\nvalloituksessa 6 ja 7 päivänä syyskuuta 1831. Maaliskuussa 1832 palasi\npataljoona Helsinkiin. Urhollisuudesta mainitussa sodassa sai pataljona\nP. Yrjänän ristin sotalippuunsa (Yrjänän sotalipun.) Vuonna 1845 tuli\nH. K. K. Suuriruhtinas perintöruhtinas Aleksander Aleksandrovits\nnimitetyksi pataljonan kunnia päälliköksi. Kun Venäjän armeijat\nItävaltaa auttamaan v. 1849 hyökkäsivät Unkariin, joka oli nostanut\nkapinan Itävaltaa vastaan, seurasi tämä pataljona myöskin sotaretkelle,\nmutta ei kuitenkaan saapunut sotaan, vaan sai Brest-Lithovskin\nkaupungista länsi-Venäjällä kääntyä kotimaallensa. Vuosina 1853-1856\nkun Englanti, Ranska, Turkki ja Italia hyökkäsi Venäjän päälle, oli\npataljona toisten kaarti joukkojen kanssa Puolassa. Pataljona marssi\nsilloin Helsingistä maaliskuussa 1854 Pietarin kautta ja saapui\nsyyskuussa samana vuonna Lithauen maakuntaan Puolassa. Siellä olivat he\nsitte koko loppu vuoden 1854 ja seuraavan suvenkin, kunnes palasi\ntakaisin ja saapui joulun aikana 1855 Uudelle kirkolle Viipurin\nläänissä. Täällä oli pataljona majoitettuna koko sen talven ja vielä\nseuraavan suvenkin. Sieltä marssi se sitte Pietariin, josta rautateitse\nvietiin Moskovaan, jossa syyskuun 7 päivänä 1856 oli läsnä H. M.\nKeisari Aleksander II kruunattaessa. Sieltä palasi pataljona Helsinkiin\nlokakuussa 1856. Vuosina 1877-1878 Venäjän ja Turkin väliseen sotaan\nlähti pataljona Helsingistä syyskuun 6 päivänä 1877. Marssi Tonavan yli\nlokakuun 3 päivänä. Oli osallisena tappelussa Gorny Dubniakin edustalla\nlokakuun 24 päivänä. Sekä Pravetzissa 22 ja 23 päivänä marraskuuta.\nSeisoi vastapäätä Turkkilaisten varustettua leiriä koko joulukuun\neräillä vuorilla (Suomen vuorilla) lähellä Vratscheschin kylää. Meni\nBalkanin vuorten ylitse joulukuun 28 ja 29 päivänä 1877 ja oli\nosallisena Taschikissenin tappelussa joulukuun 31 päivänä. Tammikuun 1\npäivänä 1878 Dolny-Kamartzyn luona. Vraschdebnajan luona Iskeri virran\nyli rynnättäessä tammikuun 2 päivänä. Pari päivää sen jälkeen eli 4\npäivänä Sofian kaupunkia valloitettaessa. Kahlasi jääkylmässä vedessä\nMaritza-virran ylitse tammikuun 14 päivänä. Oli osallisena\nkolmipäiväisessä tappelussa lähellä Filippopolin kaupunkia 15, 16\nja 17 päivänä tammikuuta. Sieltä marssi Adrianopolin kautta\nKonstantinopoliin, jonka lähellä oli majoitettuna eräässä Floria\nTschekmedsche nimisessä kartanossa eli huvilassa. Niin myös oli\nosallisena siinä suuressa rauhan-paraatissa, joka pidettiin 3 päivänä\nmaaliskuuta Konstantinopolin muurien edustalla. Pataljoona läksi\ntakaisin Turkinmaalta huhtikuun 22 päivänä, jolloin se astui laivaan\nSan Stefanon satamassa ja purjehti Bosporan ihanan salmen läpi\nMustanmeren ylitse Odessan kaupunkiin, sieltä rautateitse Pietariin,\njossa pataljona esitettiin H. M. Keisari Aleksander II:nelle Mihailovin\nmaneisissa. Toukokuun 9 päivänä 1878 saapui pataljona Helsinkiin.\nUrhollisuudesta mainitussa sodassa, tuli pataljona H. M. Keisari\nAleksander II:lta hänen korkeana syntymäpäivänänsä huhtikuun 29\nkoroitetuksi \"Vanhaksi kaartiksi\".\n\nVuonna 1881 maaliskuulla kun H. K. K. Perintöruhtinas Aleksander\nAleksandrovitsch nousi keisarin valtaistuimelle, suvaitsi H. M. jäädä\nedeskinpäin Suomen kaarti pataljonan kunnia päälliköksi. Joten Suomen\nkaarti pataljona nyt on \"Hänen Majesteetinsa\" nimellinen pataljona.\n\n\n\n"]