[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuJfpN_Jls_AeUptb9RjiZKvIpxsskbIfghpJ4WKAkFk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},379,"Eno ja sisarenpoika","Hoffmann, Franz",1804,1882,"379-hoffmann-franz-eno-ja-sisarenpoika","379__Hoffmann_Franz__Eno_ja_sisarenpoika","Kertomus nuorille ystävilleni","romaani",[],[],"fi",1855,1874,22105,145734,false,25445,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Eno ja sisarenpoika: Kertomus nuorille ystävilleni\" by Franz Hoffmann is a novel written in the late 19th century. The story is set in Suriname and revolves around the rich plantation owner, Herr Vanderstraten, and his sister's son, Emmerich, who comes to visit. The plot likely explores themes of colonialism, the dynamics of power and servitude, and the complexities of human relationships in a period marked by slavery and social inequality.  The opening of the book introduces Herr Vanderstraten's lavish plantation near the Corentin River, where he eagerly awaits the arrival of his nephew Emmerich Valdeck from Germany. The narrative delves into Vanderstraten's wealth and the cruelty of the system he upholds, as well as his concerns regarding a potential uprising among the enslaved people. As Emmerich arrives, he brings with him a fresh perspective and inquiries into the treatment of the enslaved individuals, challenging his uncle’s views. His compassionate nature stands in stark contrast to the harsh realities of plantation life, setting the stage for tension and moral dilemmas as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],371,"Saksan kielestä suomennettu seikkailukertomus sijoittuu Etelä-Amerikan Surinamiin. Se kertoo hollantilaisesta siirtolaisesta herra Vanderstratenista, hänen saksalaisesta sisarenpojastaan Emmerichistä sekä uskollisesta Herkules-ystävästä, jotka kohtaavat viidakon vaaroja ja petollisia vastustajia.","Franz Hoffmannin 'Eno ja sisarenpoika' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 379. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ENO JA SISARENPOIKA\n\nKertomus nuorille ystävilleni\n\n\nKirj.\n\nFRANZ HOFFMANN\n\n\nSuomennos Saksan kielestä [\"Oheim und Neffe\"].\n\n\nK. E. Holm, Helsinki, 1874.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Herra Vanderstraten\n   II. Sisarenpoika\n  III. Herkules\n   IV. Koneisto\n    V. Vouti\n   VI. Metsästys-seikka\n  VII. Maron-neekerit\n VIII. Rynnäkkö\n   IX. Uskolliset kristityt\n    X. Päätös\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nHerra Vanderstraten.\n\n\nViimekuluneen vuosisadan loppupuolella seisoi ihanalla paikalla likellä\nCorentin-jokea, joka viheriöillä aalloillaan huuhtoo Surinamin\nsiunatuita vainioita, rikkaan Herra Vanderstraten'in hyvin varustettu\nuutis-asunto. Loivalla kunnaalla, laaksossa hajallaan olevien\nneekeri-mökkien yli kohosi hänen komea asunto-huoneensa, ympäröittynä\npuutarhalla, jossa oli kaikki, mitä kuumain maiden aurinko voipi\nkallis-arvoista tuottaa ja kekseliään ihmisen äly hyödyksensä käyttää.\nVarjoisat lehtimajat köynnöskasveista, täynnä lemuavia kukkia;\nkonstikkaat suihkukaivot, joiden raikas vesi lievitti polttavan\nilman-alan raukaisevaa kuumuutta; viileät luolat, ulkonäöstä päättäin\nluontaiset, vaan kuitenkin suurella taidolla hakkaamattomista kivistä\nrakennetut; isot häkit rautalangasta, joissa Surinamin kaunis-sulkaiset\nlinnut lentää lekuttelivat, kiikkuivat silkkinyöristä riippuvissa\nmessinkirenkaissa taikka lehahtelivat rääkkyen oksalta oksalle, antaen\nkomeain höyheniensä loistaa auringon säteissä; kaikellaiset kukat ja\npensaat -- ei mitään puuttunut, joka taisi tehdä herra Vanderstratenin\nkartanon olopaikaksi, mistä tuskin tekisi mieli muuttaa pois\nparatiisinkaan iloon.\n\nKaksinkertainen tiilikivistä rakennettu asuinhuone näytti varsin\noudolta tässä ympäristössä, joka loisti troopillisen luonnon kaikessa\nkomeudessa. Kolmekymmentä vuotta sitten oli, näet, herra Vanderstraten,\nmuutettuansa kolkosta kotimaastansa ja Amsterdamin rikkaasta\nkauppakaupungista Surinamin erämaille, sen rakennuttanut aivan sen\nhuoneen mallin mukaan, jossa hänen esivanhempansa monet vuosikymmenet\nolivat asuneet ja jossa hän aina oli elänyt onnellisena ja\ntyytyväisenä. Siinä ei puuttunut korkeita savupiippuja, jotka kohosivat\nkirjavilla tiileillä peitetyn katon yli, eikä kamiineja huoneissa,\nvaikka niitä ei suinkaan vielä oltu käytetty eikä ne vastakaan olleet\nkäytettäviä. Sillä tässä ilman-alassa oli vaan pakko suojella itseänsä\nylen määräisen lämpimän vaikutuksista; tekolämmintä ei milloinkaan\ntarvittu. Mutta oli miten oli -- herra Vanderstraten halusi jotain\nsilmin-nähtävää muistomerkkiä kotimaastansa, ja asunto piti\nrakennettaman, niinkuin hän tahtoi, eikä sellaiseksi, kuin se\nrakennusmestarin mielestä olisi ollut tarkoituksen-mukainen ja\nilman-alaan sopiva. Huoneitten sisä-varustus todisti muuten omistajan\nsuurta rikkautta; mielitekojensa tyydyttämiseksi saattoi hän tuhlata\ntuhansia eikä hänen raha-arkussaan kuitenkaan tuntunut suurta vajausta.\nVanderstratenin laivat kantoivat hänen laajojen tilustensa tuotteita\nEurooppaan, lemuavia höysteitä, suuria kahvilla täytettyjä säkkejä,\narkkuja täynnä sokeria, summattomia tupakka- ja pumpuli-kääryjä, ja\ntoivat sieltä takaisin joukottain kulta- ja hopea-rahaa. Kaikki nämä\ntuotteet kasvattivat monilukuiset orjat, joita hänellä oli sadottain,\notsansa hiessä hedelmällisestä maasta eikä isännän itse tarvinnut\nliikuttaa kättänsä taikka olla sokerimyllyjen, kasvi-maitten ja orjain\ntarkastajana. Olihan rikkaalla herra Vanderstratenillä orjavouteja, ja\nulkotoimitusten johdatuksen hän heitti kirjanpitäjillensä ja\nasiamiehilleen Paramaribossa, jotka olivat velvolliset määrä-aikoina\ntekemään hänelle tiliä raha-tuloista ja niiden käyttämisestä. Vaan jopa\ntämäkin pieni työnteko rasitti häntä liian paljon, ja kiihkeästi hän\nsentähden odotti sisarensa pojan tuloa Saksanmaalta; sillä hän oli jo\nvuosi taikka toistakin vuotta sitten omakätisesti hänelle kirjoittanut.\nHänen sisarensa oli, näet, mennyt naimiseen erään Saksalaisen\nkauppamiehen kanssa, ja oli nyt, miehensä kuoltua, jotenkin\nvähävarainen. Tämä nuorukainen oli nyt kahdeksan- taikka yhdeksäntoista\nvuoden vanha ja siis herra Vanderstratenin mielestä juuri sillä ijällä,\nettä hän paraiten taisi häntä mieltänsä myöden taivuttaa. Herra\nVanderstraten tarkoitti hänen parastansa; sillä Emmerich Valdeck oli\nkerran tuleva kaiken hänen omaisuutensa perilliseksi, ja enon eläessä\noli hän pidettävä aivan niinkuin oma lapsi, jos nimittäin Emmerich\nsaattaisi voittaa herra Vanderstratenin mielisuosiota, mikä rikkaan\nisännän mielenlaadun suhteen, joka hallitsi talossansa kuin ruhtinas\nikään, ei ollut aivan helppo asia.\n\nEräänä päivänä istui herra Vanderstraten pisanki-majan varjossa, johon\nvanilli-köynnökset lemuavin kukkinensa suikertelivat, ja kiikkui\nnekosasti komeassa nojatuolissaan. Hänen oikealla ja vasemmalla\npuolellansa seisoi kaksi neekeriä mahdottoman suurilla viuhkoilla\nkirjavista linnun sulista, löyhyttelivät vuorotellen viileätä ilmaa\nherrallensa ja karkoittivat pois lehdosta näsäkkäitä hyönteisiä, jotka\nnäyttivät mielivän verenhimoisilla hakaroillansa lähetä \"Massan\"\nhellätuntoista ihoa. Herra Vanderstraten poltti pitkässä savupiipussa\nhienointa tupakkaa, jota hänen viljavat tiluksensa olivat tuottaneet,\nja katseli suurella mielihyvällä niitä kevyitä sinisiä savupilviä,\njotka täyttivät ilman oivallisella lemullansa. Kepeän leveälierisen\nhatun hän oli heittänyt syrjälle ja hänen paljaat jalkansa lepäsivät\nneekerin helmassa, joka istui kyyryllänsä maassa, ettei isännän arat\njäsenet maahan koskisi. Näin istui herra Vanderstraten, riemuiten\ntyynellä mielellä rikkaudestaan, jonka moninaisissa nautinnoissa hänen\nelämänsä kului suloisesti ja levollisesti.\n\nKun nyt aurinko vähitellen rupesi maillensa menemään, ilmaantui erään\nvalkean miehen leveä vartalo lehtimajan suussa; tulija kumarsi syvään\nherra Vanderstraten'ille, loi pikimmältään silmänsä läsnä oleviin\norjiin, jotka miehen ilmautuessa nähtävästi peljästyivät ja rupesivat\nkahta vertaa ahkerammin löyhyttämään sulkaviuhkoillaan. Sillä Nikolao,\nkartanon ylivouti, nyt ilmaantui herransa eteen ja antoi, niinkuin aina\noli hänen tapansa, kertomuksen päivän tapahtumista.\n\nNikolao oli kookas, väkevä mies, jonka paljas näkö saattoi tuottaa\nhänelle tarpeellista kunnioitusta. Hänen troopillisen auringon säteistä\npäivettyneet kasvonsa, musta parta, joka huulilta ja poskilta valui\nalas rinnalle, tumman silmän tyly vilkahdus, syvä, vahva, kumiseva ääni\neivät milloinkaan olleet vaikuttamatta orjistuneisiin neekeri\nraukkoihin. Vaan enemmän kuin kaikki nämä tuotti hänelle kunnioitusta\npiiska letitetyistä härän-nahan hihnoista, joka riippui voudin vyössä\nhänen valtansa merkkinä. Hänen väkevä kätensä taisi tätä asetta kunnon\nlailla viljellä, eikä ollut kartanossa monta neekeriä, jotka eivät\nolleet tulleet kipeästi tuntemaan tämän käsivarren ja tämän piiskan\npainoa. Nikolaota orjat pelkäsivät enemmän kuin ankarata isäntääkään,\njoka, vaikka kyllä alinomaa torui ja murisi, ei kuitenkaan saattanut\ntykkänään kieltää hyvänsävyistä Hollantilaista luonnettansa, paitsi kun\nmustan lauman huolimattomuus hänen omaa nekosuuttansa häiritsi.\n\n\"No, mitä kuuluu, Nikolao?\" kysyi herra Vanderstraten ja ojensi\ntyhjäksi poltetun piipuu neekerille, joka pian uudestaan täytti sen\ntupakalla. \"Joko kahvin korjuu on lopetettu? Ja oletteko jo koettaneet\ntuota uutta sokerikonetta, jonka paljolla rahalla tuotimme\nLüttichistä?\"\n\n\"Kahvin sato on aivan hyvä,\" vastasi Nikolao. \"Se on runsaampi kuin\nmilloinkaan ennen, ja te voitte lähettää noin sata säkkiä enemmän\nkahvia Eurooppaan kuin viime vuonna. Mutta koneelta ei tule mitään\nvalmista, eikä sillä ole yhtäkään askelta pitemmälle päästy. Raha on\nsuoraan sanoen hukkaan menetetty. Te tiedätte, että aina olen teitä\nvaroittanut. Ei ole noista uusista koneista. Mitäpä ne tuolla vanhassa\nmaassa sokerimyllyistä ymmärtävät? Sillä rahalla, joka on koneesen\ntuhlattu, olisitte voineet ostaa monta orjaa.\"\n\nHerra Vanderstraten näytti vähän suuttuneelta. \"Kone ei ole mihinkään\nvikapää,\" sanoi hän jotenkin tuikeasti. \"Sinä, Nikolao, et vaan ymmärrä\nalottaa asiata oikeasta päästä. Olkoon menneeksi -- minä hankin\nAmsterdamista koneniekan, ja hän on asettava kalun hyvään kuntoon.\"\n\n\"Maksaa vaan paljon rahaa, herra, ja on turhaa tuhlaamista sekin,\"\nvastasi vouti jotenkin ivallisesti. \"Mutta te olette rikas, mitä se\nteitä vahingoittaa, jos heitättekin pari sataa tukaattia samaan\njuopaan, joka jo ennen on tuhansia niellyt.\"\n\n\"Katsotaan, varrotaan, Nikolao. Ole nyt puhumatta siitä! Mitä uutisia\nmuuten kuuluu?\" sanoi herra Vanderstraten vähän närkästyneenä.\n\n\"Herra Geldern on ilmoittanut, että häneltä viime yönä on varastettu\nlihava sika ja että neekerimme Wamba on siitä varkaudesta luulon\nalaisena. Minä olen tutkistellut hänen mökkinsä ja löysin sian\nteurastettuna lehtiläjän alta hänen pihansa nurkasta. Päättäkää itse,\nmiten tuo konna rangaistaan ja mitä sialla tehdään.\"\n\n\"Sika annetaan tietysti Geldern naapurillemme takaisin ja Wamba saa\npersoudestansa kaksikymmentä piiskan lyöntiä,\" päätti herra\nVanderstraten. \"Tahdonpa karkoittaa siitä heittiöstä varkauden himon.\"\n\n\"Vieläkin,\" lisäsi Nikolao, kirjoitettuansa herransa käskyn taululle,\njonka hän otti vyöstänsä, \"vieläkin minun täytyy ilmoittaa, että Juno\nja Vesta riitaantuivat yhdestä lasihelmestä, ja että Vesta löi Junoa\nvasten silmiä, niin että veri juoksi nenästä ja hammas lähti hänen\nsuustansa, vaikka helmi oli Junon oma.\"\n\n\"Voi sitä kirottua kansaa alinomaisella tappeluillaan,\" huudahti herra\nVanderstraten suuttuneena. \"Vesta saa kymmenen piiskan huimausta, ja\nJuno viisi, sen vuoksi ettei hän ilmoittanut asiata, vaan rupesi\ntappeluun. Mitäs muuta?\"\n\n\"Zeno on julistanut,\" puhui Nikolao vielä, \"että hän lyö pään puhki\nsiltä, joka kertaakaan enää kutsuu hänet Zenoksi, eikä Gumaliksi, joka\non hänen oikea nimensä. Endymion kutsui hänet tänään Zenoksi, ja siitä\nhe karkasivat toistensa kimppuun niinkuin pukit, ja Zeno, jos ei juuri\nmusertanutkaan Endymionin kalloa, antoi hänelle kuitenkin semmoisen\nkolauksen, että tämä nyt makaa sairaana mökissään. Hänen päänsä on\npaisunut niin paksuksi kuin vesi meluuni.\"\n\n\"Zeno marssii kolmeksi päiväksi koirankoppeliin vedelle ja leivälle, ja\nmuuten tuolle nuorukaiselle ilmoitetaan, että hän tästälähin aina\nnimitetään Zenoksi vaan. Se olkoon sanottu! Nimen olen minä hänelle\nantanut, eikä tuo musta lurjus saa ruveta sitä nureksumaan, ellei tahdo\noppia, miltä piiska tuntuu. Tuota roistoväkeä! Näkyypä heissäkin olevan\nylpeyttä! Joko nyt olet puhunut suusi puhtaaksi, Nikolao?\"\n\n\"Enpä vielä, hyvä herra. Herkules on horjahtanut sokerimyllyssä ja\nmusertanut kätensä telojen väliin. Onneksi se vaan oli vasen käsi ja\nluut ovat eheät.\"\n\n\"Piiskatkaa hänet vereen asti,\" huudahti kimakalla äänellä herra\nVanderstraten, joka nyt todellakin vihastui. \"Herkules on parhaimpia ja\nvahvimpia nuorukaisia; vast'ikään annoin hänelle palkinnon ja kuitenkin\ntuo koira, varmaankin tahallaan, tekee itsensä raajarikoksi, ettei\nhänen tarvitsisi enää olla myllyssä.\"\n\n\"Totta kaiketi, herra! Kaikki he myllyä kammovat ja tekevät mieluummin\nulkona työtä koko päivän kuin siellä yhden tunnin. Mutta kun Herkules\non parantunut, hän kyllä jälleen saattaa tehdä työtä myllyssä, ja minä\nolen pitävä huolen siitä, ettei hän enää toista kertaa raajojansa\nmuserra.\"\n\nNäin sanoen orjavouti pudisti hihnapiiskaansa ja hänen tuima\nkatsantonsa todisti aivan selvästi, ettei hän suinkaan aikonut säästää\nonnettoman Herkuleen selkää, joka juuri tätä nykyä kärsi äärettömiä\ntuskia majassaan.\n\n\"Nyt toivon sinun viimeinkin lopettaneen onnettomat kertomuksesi,\"\nsanoi herra Vanderstraten, ja sytytti täytetyn piippunsa, jonka neekeri\ntarjosi hänelle sytyttimen kanssa. \"Miten! Eikö vieläkään? Sano pois,\nettä kerrankin pääset perille.\"\n\n\"Herra Vanderstraten,\" vastasi Nikolao, ja hänen tumma silmänsä paloi\nvieläkin tummemmin, \"mitä minulla nyt on sanottavaa, sitä ei näitten\nnuorukaisten tarvitse kuulla.\"\n\n\"Menkää tiehenne,\" huusi herra läsnä oleville orjille ja viittasi\nkiivaasti majan suuhun.\n\nMustat orjat katosivat heti, nähtävästi iloisina siitä, että saivat\nlähteä pois peljätyn voudin näkyvistä, ja tämä puhui hiljemmällä\näänellä kuin ennen: \"herra, korjauttakaa pyssyt ja musketit ja pankaa\njärjestykseen kaikki, mitä ikinä puolustukseen tarvitaan. Vuoristossa\non levottomuutta; minä pelkään, ettei meidän kauvan tarvitse odottaa\nMaron-neekerien tuloa.\"\n\nHerra Vanderstraten tuskistui ja hänen punaiset poskensa vaalenivat.\n\"Mistä sinä tiedät?\" kysyi hän.\n\n\"Oikeastaan en tiedä mitään,\" vastasi Nikolao. \"Yksityiset sanat, joita\nolen sattunut kuulemaan, ja muutamain orjain ynseä käytös ovat\nherättäneet minussa arveluita, jotka pakoittavat minun antamaan teille,\nhyvä herra, varoituksen, ennenkuin on liian myöhään. Kapinan henki\nuhkaa meitä aivan likeltä, ehkäpä jo liikkuu keskellämmekin orjain\nriveissä.\"\n\n\"Siihen ei ole syynä mikään muu kuin nuo pojat, jotka salaisesti\nhiipivät orjiemme majoihin antamaan heille opetusta lukemisessa,\nkirjoittamisessa ja uskon-opissa,\" huudahti herra Vanderstraten\nmielipahoissansa ja käveli pitkin askelin edestakaisin majassa, eikä\ninnossaan ajatellut, ettei hänellä ollut edes tohveleita jalassa.\n\n\"Jospahan kerran saisin edes yhden noista hylkiöistä käsiini,\" lisäsi\nhän. \"Mitäpä neekeri tarvitsee lukemista, kirjoittamista ja Jumalan\ntuntemista, kunhan nuo roistot vaan osaavat kahvia ja pumpulia istuttaa\nja viljellä, niin siinä on heille jo kyllin ja yhtäkyllin. Mutta\njopa tulevat nuo kirotut, Jumala antakoon minulle anteeksi, nuo\nliehakoitsijat, ja lörpöttelevät nuorukaisille vapaudesta ja\ntasa-arvosta ja yllyttävät heitä heidän herrojansa vastaan; ja\nennenkuin voit sitä ajatellakaan, rupee sotahuuto kaikumaan, kekäleitä\nheitetään peltoihin ja huoneisin, leimuavat liekit tekevät mielettömän\nkansan aivan hurjaksi; tulee sitten vielä Maron-neekereitä ja silloin\n-- voi sitä onnetonta maanviljelijää, joka ei ole ajoissa apua\nhankkinut. Anna sananviejän nousta ratsaille, Nikolao, pidä huolta\nsiitä, että hän ottaa nopeimman hevosen tallista, ja lähetä hänet\nParamariboon. Terveisiä komentajalle! Lähettäköön hän minulle joukon\nsotamiehiä, niin suuren kuin häneltä suinkin liikenee. Joudu, Nikolao!\nMaltahan toki vähäsen! Toisen sananviejän voit vielä lähettää\nAmsterdamin ja Vredensborgin linnoituksiin. Jota enemmän sotamiehiä,\nsitä suurempi turvallisuus, sillä nuo Maron-neekeri koirat eivät tunne\nsääliä eikä armoa. Pidä orjat vieläkin kovemmassa kurissa, Nikolao! Ei\nkukaan heistä saa lähteä kartanosta, ja joka yön aikana sitä yrittää,\nammutaan armahtamatta kuoliaaksi. Pidä myös silmällä kanuunaveneet,\njotka virran puolelta suojelevat kartanoamme. Katso, että hankitaan\nruutia ja kuulia, ett'emme seiso suojattomina ja neuvottomina, kun nuo\nmustat perkeleet hyökkäävät alas vuorilta meidän päällemme kuin kuohuva\nvirta. Pian, Nikolao, pian! Mitä siinä seisoa töllistelet? Joka\nminuutti on kallis, jos Maron-neekereillä on paha mielessä. Malta,\nNikolao! Pidä huolta siitäkin, että paalutus kunnaamme ympärillä\ntarkastetaan ja pannaan hyvään kuntoon, jos tarvis tulee -- ja mene nyt\ntiehesi, mies, äläkä seiso, kuin jalkasi olisivat maahan kiinni\nkasvaneet. Noh, malta, Nikolao -- annahan minun puhua suuni puhtaaksi\n-- pidä tarkoin silmällä noita hiipiviä lähetysmiehiä. Tahdon tulla\nkirotuksi, jos emme hirtä ensimäistä poikaa, joka käsiimme saattuu,\nhäätääksemme muilta halun tulla takaisin. No, mitäpä siinä vieläkin\ntöllistelet, Nikolao? Johan sinun nyt pitäisi olla pitkän matkan\npäässä.\"\n\nNikolao mutisi muutamia epäselviä sanoja itsekseen ja lähti kiireesti\ntoimittamaan herra Vanderstratenin antamia monellaisia käskyjä. Vaan\ntämä, aivan uuvuksissa pitkästä puheesta ja mielenliikutuksesta, vaipui\nväsyneenä nojatuoliinsa, pani kädet ristiin pyöreälle vatsallensa ja\nhuokaili syvään sydämestänsä: \"jospa tuo kirottu nuorukainen kerran\ntulisi. En olisi häntä milloinkaan paremmin tarvinnut kuin tällä\nhäiriön ajalla, jolloin rehellinen maanviljelijä ei silmänräpäystäkään\nvoi olla huoletonna hengestänsä.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nSisarenpoika.\n\n\nIkäänkuin lempeä taivas, joka niin ylenmääräisesti oli vuodattanut\nsiunaustansa rikkaan maanviljelijän yli olisi tahtonut täyttää hänen\npienimmänkin toivonsa, taivutettiin nyt lehtimajan köynnöskasvit\nerilleen, ja mehuisien lehvien ja kirjavien kukkien keskeltä hymyilivät\nnoin kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen verevät, kauniit ja jotenkin\nurheat kasvot. Hänen siniset silmänsä vilkahtivat vekkuloisesti\ntuuheain, ruskeain kiharoitten alta, ja rehevä, punainen suu naurahteli\nvähän ivallisesti, kun hän lausui: \"tässäpä Emmerich on, eno! tässäpä\non se kirottu nuorukainen ihka elävänä ja on kuullut kaikki, mitä\nankaran orjavoudin kanssa on keskusteltu. Toden totta eno, sitä en\nsaattanut aavistaakaan, että rauhallisella maanviljelijällä voisi olla\nniin hurja ja sotaisa mielenlaatu, kuin hämmästyksellä vast'ikään\nkuulin. Minä tahdoin hämmästyttää, mutta hämmästyin todellakin itse.\nNo, älkää pahaksi panko, hyvä eno,\" lisäsi nuorukainen repien\nkukoistavat köynnökset rikki, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi\nhän ällistyneen herra Vanderstratenin edessä -- \"monet tuhannet\nsydämelliset terveiset tuon teille äidiltäni.\"\n\nNyt vasta tuli vähän eloa herra Vanderstratenin silmiin ja jäseniin.\nHän huo'ahti sydämen pohjasta, tarttui nuorukaisen tarjottuun käteen,\nlikisti ja pudisti sitä väkevästi, ja sanoi varsin sydämellisesti:\n\"terve tultuasi Surinamiin, sisareni poika. Tuhat kertaa terve\ntultuasi! Tule syliini, poika! Niin! Ja kuinka uljas nuorukainen sinä\nolet, solakka, väkevä ja terve, aivan niinkuin minäkin, kun\nneljäkymmentä vuotta sitten tulin tähän maahan. Ja äitisi, hyvä\nsisareni Margareta, on terveenä?\"\n\n\"Yhtä terveenä kuin sinäkin, eno, vaan ei niin tyytyväisenä,\" vastasi\nEmmerich, tarttuen tuoliin ja nekosasti istuutuen enonsa viereen, joka\nnäkyi olevan ihastuksissa nuorukaisen rohkeamielisestä käytöksestä.\n\"Ymmärrätkö, eno, hän ei tahtonut ensinkään laskea minua tänne; vaan\nkun lupasin vähintäänkin kolmen vuoden perästä palata takaisin ja jos\nmahdollista tuoda sinut mukaani, salli hän minun lähteä, vaikka kyllä\nkatkerilla kyyneleillä ja sydämellisellä surulla. Niin, niin, hänen\nsydämensä vuoti verta lähtiessäni, ja sinun täytyy myöntää, ettei\nolekaan mikään helppo asia niin pitkäksi ajaksi erota pojastansa, joka\nnäkyy olevan määrätty äidin ja sisarten tueksi. Nyt, enoni, sanon\nsinulle suoraan, mitä tahdon. Minä tahdon, että myyt pois kartanosi,\nneekerisi ja kaikki, mitä siihen kuuluu, ja palaat minun kanssani\nEurooppaan. Kolmen vuoden aikaa annan sinulle siihen, ettei sinun\ntarvitse hätäillä. Jos ennen tulemme valmiiksi, niin sitä parempi.\nÄitini ei pane pahaksi, jos tulemme vuotta aikaisemmin, kuin hän meitä\nodottaa ja sinulle, eno, kauniin Saksanmaan raitis ja viileä, vaan\nkuitenkin kirkas ilma, on oleva mieluinen, oltuasi niin monta vuotta\ntässä hikilavassa. Jumal'auttakoon, mitä hien virtoja olen vuodattanut\nparissa päivässä, joina olen matkustanut tässä tuli-uunissa. Jos sillä\nlailla pitkittyy, eno, niin viimein hennosta sisaresi pojasta\nEmmerichistä ei jää muuta jälelle kuin ohut utupilvi, jota ilman henki\nhajottaa joka haaralle. Ja sepä, eno, olisi minulle sangen\nvastenmielistä.\"\n\n\"Voi, miten sinä lavertelet, sisareni poika,\" huudahti herra\nVanderstraten aivan hämmästyneenä sisarenpojan sanatulvasta. \"Tuskin\nolet tänne tullut, niin rupeet lörpöttelemään myymisestä ja\nmuuttamisesta Saksanmaalle, ikään kuin se olisi silmänräpäyksessä\ntehtävä. Siitä ei tule mitään, poikani. Hätätilassa annamme äitisi ja\nsisariesi tulla tänne; -- vaan kaikissa tapauksissa -- me molemmat\njäämme tänne, sillä minusta on toki parempi istua hikilavalla kuin\njää-ammeessa. Hiljaa, poikani, hiljaa. On meillä nyt parempiakin\ntehtäviä kuin ajatella siirtymistä, ja missä tapauksessa hyvänsä, jos\ntahtoisinkin myydä taloni ja tavarani, joka ei suinkaan ole\naikomukseni, niin täytyyhän minulla olla jotain vakuutta, ett'ei\ntaloani hävitetä. Jos olet meitä kuunnellut, niin pitäisihän sinun\ntietämän, että noilla verikoirilla, Maron-neekereillä, on ilkeitä\njuonia mielessä.\"\n\n\"Mitä väkeä nuo Maron-neekerit ovat?\" kysyi Emmerich.\n\n\"Vai et sinä sitä tiedä, poikani?\" vastasi herra Vanderstraten. \"Etpä,\nsaakeli soikoon, ole aivan paljon oppinut tuolla Euroopassasi, pelkään\nminä.\"\n\n\"Armas enoni, Euroopassa on meillä muutakin tekemistä kuin pitää huolta\nteidän pienistä yksityis-riidoistanne tässä syrjäisessä maailman\nnurkassa,\" vastasi Emmerich. \"Vaan kunhan nyt kerran olen täällä, pitää\nminun saada tietää, minkälaisia vihollisemme ovat, sillä ystävämme\nkyllä pian opin tuntemaan.\"\n\n\"Maron-neekerit ovat karanneita orjia, jotka piiloittelevat vuoriston\nsynkissä metsissä, mihin ei kukaan ihminen tohdi heitä seurata,\"\nselitti herra Vanderstraten. \"Siellä he elävät raakalaisten tavalla\nmetsän otuksilla, joita ampuvat myrkytetyillä nuolilla, ja hyökkäävät\naika välistä alas tasamaille, murhaavat niitä, jotka vastarintaan\nrupeevat, riistävät ja raastavat kaikki, mitä heidän ahneet silmänsä\nkeksivät ja leveät hartiansa jaksavat kantaa. Hirveitä asioita puhutaan\nnoista pedoista, ja Jumala armossaan varjelkoon meitä joutumasta liian\nlikiseen tuttavuuteen heidän kanssansa.\"\n\n\"Katsoppas, eno, sellaisia sinun ei tarvitse peljätä rauhallisessa\nSaksanmaassamme,\" sanoi sisarenpoika. \"Kyllä sinä vielä mielesi muutat\nja lähdet minun kanssani aarteinesi meren yli. Toiste enemmän siitä --\nmutta eiköhän nuo urhoolliset Hollantilaiset sotamiehet voisi ajaa\ntuota roistoväkeä pakoon?\"\n\n\"Jos tulevat tasangoille eivätkä aivan äkki-arvaamatta karkaa meidän\nkimppuumme, tulevat he tavallisesti voitetuiksi, vaikka heillä tosin on\nraaka rohkeus ja pitkät, vouralilla myrkytetyt nuolet, joista pieninkin\nhaava tuottaa välttämättömän kuoleman, jos ei kohta saada voidetta\nmyrkkyä vastaan, ja sitä taas kovaksi onneksi ei kukaan muu tunne kuin\nnuo kirotut neekeriläis-koirat. Vuoristoon asti ei heitä voi ajaa takaa\neikä siis heitä hävittää, sillä siinä on hautoja ja rotkoja, joista\ntaivas armollisesti meitä varjelkoon. Näin ikäänkuin hiuskarvasta\nriippuva miekka alinomaa heiluu päämme ylitse, ja joka silmänräpäyksenä\ntäytyy meidän peljätä tuon veren- ja saaliinhimoisen joukon\npäällekarkaamista. Näihin asti nuo konnat ovat minua säästäneet, vaan\nminä pelkään, että rauha jo on kestänyt liian kauvan.\"\n\n\"Täytyy kärsiä niitä vastuksia, joihin itse on syynä,\" lausui\nsisarenpoika yksivakaisesti. \"Jos aina olisitte orjianne lempeästi\nkohdelleet, niin eivät olisi teiltä karanneet eivätkä uhkaisi teille\nkostoa. Mutta nyt meidän täytyy vartoa, miten asiat päättyvät. Eipä\nasian laita taida olla niin paha, kuin näyttää, ja pahimmassakin\ntapauksessa voimme ainakin suojella itseämme. Eipä tarvittaisi\nsotaväkeäkään, jos voisit luottaa neekeriesi uskollisuuteen ja olisi\nkylläksi ruutia. Pyssyn luoti lentää kauvemmaksi kuin nuoli, ja siten\nestämme pojat tulemasta meitä liian likelle.\"\n\n\"Sepä se juuri on,\" sanoi herra Vanderstraten surkean näköisenä.\n\"Saattaako noihin lurjuksiin luottaa? Tuskin kuulevat mustain\nkumppaliensa sota-ulinaa, niin rupeevat yhteen tuumaan heidän kanssansa\nja lähtevät karkuun. Näin on asiain laita, varsinkin siitä ajasta\nalkaen, jolloin valkea-ihoiset lähetyssaarnaajat, kiellostamme\nhuolimatta, rupesivat kulkemaan neekerien mökeissä opettamassa heille\nkristin-uskoa. Ei mikään ankaruus eikä mikään kova rangaistus auta.\nMuutamat maanviljelijät, jotka ovat peljänneet neekeriensä imeneen\nuuden opin myrkkyä, ovat heitä piiskanneet, sitoneet ja rääkänneet; --\nvaan kaikki turhaan. Nuo ilkiöt tulevat vieläkin uppiniskaisemmiksi; ja\ntuskin on kulunut kahdeksan viikkoa siitä, kun talon omat neekerit\nhävittivät rikkaan Vandermeulenin viljelysmaat Marony-joen varrella;\nhuone kukistettiin ja onneton Vandermeulen itse murhattiin hirveällä\ntavalla. Olen minäkin siitä ajasta tullut ankarammaksi noita mustia\npetoja kohtaan, ja niin pian kuin havaitsen yhdenkään heistä tietävän\nenemmän, kuin hänen tulee tietää, täytyy hänen roikkua lähimmäisessä\npuussa, niin totta kuin minä olen Vanderstraten. Ja lähetyssaarnaajan\nkäypi samoin, jos saan hänet käsiini.\"\n\nNuori Emmerich pudisti päätänsä ja sanoi rohkeasti: \"ei ole sinun\nviisaudestasi, eno! Älä pane pahaksesi, vaikka minun täytyy sanoa\nsinulle, että te, hyvät maanviljelijät, mutta huonot kristityt, olette\naivan harhatiellä. Sen sijaan että tekisitte parastanne noita tuhmia\nmustia raukkoja valaistaksenne ja koettaisitte saada heitä hyviksi\nkristityiksi, saatatte heidät ankaruudellanne epätoivoon. Teidän\njulmuutennehan se on, eikä totisen Jumalan tunteminen, joka ajaa nuot\npoloiset vuoristoon ja pakoittaa heitä hurjan ja julman koston töihin.\nPuhdas kristin-oppi tekisi heidät hyviksi ja jaloiksi, vieläpä\nkiitollisiksikin sille herralle, joka kohtelee heitä lempeydellä ja\nsääliväisyydellä. Tee minun neuvoni mukaan ja koeta kerran, mitä hyvyys\nvaikuttaa. Kyllä minä takaan, ett'et kadu kauppaasi.\"\n\n\"Tuota sinä et ymmärrä, poika,\" vastasi eno närkästyneenä, pudistaen\npäätänsä. \"Piiskan pitää käydä laiskan miehen takana; muuten he\nnielevät meidät kaikki ihka elävinä. Jos eivät pelkäisi piiskaa,\nkidutusta ja kuolemata pitkällisissä kivuissa -- niin ei meillä\nsilmänräpäystäkään olisi turvallisuutta henkemme puolesta. Mutta olkoon\nkylläksi siitä asiasta puhuttu. Ilta tulee viileäksi ja paitsi sitä yö\nkohta on tulossa. Käykäämme sisään huoneisin ja jutelkaamme siellä\nhauskemmista asioista, äidistäsi ja isänmaastasi; älkäämme vaivatko\nitseämme noitten uppiniskaisten, pölkkypäisten, laiskojen murjaanein\ntähden.\"\n\nHerra Vanderstraten nousi tuoliltansa ja astui verkalleen leveitä,\nhyvästi siivottuja hietakäytäviä taloon päin. Emmerich käveli hänen\nvieressään syvään miettimiseen vaipuneena ja mutisi hiljaa itsekseen:\n\"Kummallinen maa ja kummalliset ihmiset! Palava paahde auringolla,\nmutta jäiset sydämet ihmisissä, jotka eivät edes soisi lähimmäisillensä\npuhtaan kristin-uskon lohdutusta, jotka eivät soisi, että poloiset,\nsorretut orjat oppisivat tuntemaan armosta rikkaan, laupiaan\nJumalan, joka yksin voipi lohduttaa ja vahvistaa heitä heidän\nviheliäisyydessänsä. Mutta toisin tulee olemaan, jos minä jään tänne ja\nvoitan enoni sydämen. Hän on luonnoltansa hyvä ja ystävällinen, mutta\npaha esimerkki ja vaaran pelko on tehnyt hänen yhtä julmaksi, kuin\nmuut, jotka näkyvät unhoittaneen että sorretut, nöyryytetyt, rääkätyt\nmustatkin ovat ihmisiä ja heidän veljiänsä taivaallisen Isän silmissä.\nKärsivällisyyttä vaan! Toisellaiseksi pitää tämän seikan muuttuman eikä\ntodellakaan huonommaksi!\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nHerkules.\n\n\nMiettien ja tuumaillen poloisten neekerien parasta oli Emmerich enonsa\nseurassa saapunut tämän asuin-huoneelle ja oli juuri astumaisillaan\nsisään avatusta ovesta, kun etäältä kaikuva, kumiseva huuto saattoi\nhänet äkkiä seisahtumaan. Hän kuunteli; huuto kuului uudelleen; se oli\nsyvästi kivun ja tuskan valitus ja nyt Emmerich kiireesti riensi\nsinnepäin, mistä huuto kuului, hoksaamatta kutsua enoansa avuksi tahi\npyytää anteeksi pois menostansa. Muutamassa sekunnissa tuli hän\naituukselle, jonka sisäpuolella eräitä neekeri-mökkejä seisoi siellä\ntäällä, hyppäsi sen yli ja oli muutaman silmänräpäyksen kuluttua\naukealla paikalla, jossa hän tulisoittojen valossa näki hirvittävän\nnäyn.\n\nVähintäin sata neekeriä seisoi isossa piirissä, minkä keskikohdalla\nnähtiin nuori, pitkä ja solakka neekeri-orja sidottuna niiniköysillä\npaaluun. Hänen voimakas vartalonsa värisi ja vapisi, kun eräs armoton,\nvalkea mies piiskalla lyödä läjähytti hänen alastonta selkäänsä väkevän\nkäsivartensa täydellä voimalla. Joka iskulta ilmaantui punainen,\nverinen naarmu kidutetun orjan mustalle, sametinnäköiselle iholle. Tämä\nnuorukainen tuskin näytti vanhemmalta kuin Emmerichkään. Äärettömät\nkivut, joita ruoskan iskut tuottivat tälle onnettomalle, pusersivat\nhänen suustansa ähkimisen, joka täytti Emmerichin sydämen syvimmällä,\nhellimmällä säälillä. Hänen silmänsä vilkahtivat tuikeasti julmaan\nvoutiin, hän käski hänen herkeämään, ja kun tätä käskyä ei toteltu,\nkarkasi hän voudin kimppuun, nykäisi piiskan hänen kädestään ja sivalsi\nhäntä niin rajusti päähän, että hän keikahti monta askelta taaksepäin.\n\n\"Häpeällistä!\" huudahti Emmerich nuoren sydämensä hehkuvassa innossa.\n\"Kuinka voitte Jumalan edessä vastata siitä, että näin hirveästi\nkidutatte ihmistä, joka on luotu Jumalan kuvaksi? Päästäkää tuo onneton\npaikalla irti!\"\n\nMustat orjat, joille Emmerich ilmaantui ikään kuin pelastavana\nenkelinä, riensivät sidotun luo, repivät ja leikkasivat poikki köydet,\njoilla hän oli kidutus-paaluun sidottu, ja ottivat onnettoman\nkäsivarsillensa, kun hän, kivusta ja verenvuodatuksesta nääntyneenä,\ntainnuksissa vaipui maahan. Sillä välin oli orjavouti toipunut, ja\ntummanpunaisena vihan vimmasta ojensi hän puristetun nyrkkinsä\nEmmerichiä vastaan, kurittaaksensa nuorukaista, joka oli hänet\nhäväissyt kaikkien orjain nähden. Vaan Emmerich ei näyttänyt vähääkään\npelkäävän hurjistuneen, mahdottomasti väkevän miehen vihaa. Levollisena\njäi hän seisomaan, katsoi kirkkailla sinisilmillään voutiin ja sanoi\nvakavasti: \"mene, katala, huomeis-aamuna tahdon minä enoni, herra\nVanderstratenin, läsnä-ollessa teitä kuulustella, ja jos vaan\npetomaisesta julmuudesta olette tuota ihmisrukkaa niin häpeällisesti\nkohdelleet, on teille paha tarjona.\"\n\nVoudin uhkaavasti kohotettu nyrkki vaipui hermotonna alas, kun Emmerich\nmainitsi enonsa nimen, ja tuo äsken niin julmistunut mies kumarsi\nliehaillen ja mairitellen nuorukaista, joka niin rohkeasti astui esiin\nhallitsijana herra Vanderstratenin kartanossa.\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä herra,\" sanoi hän nöyrästi, vaikka äänensä vielä\nvihasta vapisi -- \"anteeksi, että kohotin käteni armollisen herrani\nsukulaista vastaan. Vaan minä en teitä tuntenut ja aivan oudolla\ntavalla te häiritsitte minua velvollisuuteni harjoittamisessa. Tuo\nkonna on hyvin ansainnut rangaistuksensa. Tänään hän varsin tahallaan\nmusersi kätensä sokerimyllyssä päästäksensä vapaaksi siitä työstä ja\nsitten -- --\"\n\n\"Voi teitä, petoa ihmishaamussa,\" tiuskasi Emmerich vihan vimmassa, \"ja\nsitten rohkenitte niin veriseksi piiskata haavoitetun miehen, joka jo\nvääntelihe kivuissaan. Oi, laupias Jumala! miksi olet sallinut\nsemmoisen rikoksen tapahtua, musertamatta tuon ilkiön leimauksellasi?\nPois, hirviö, taikka, taivaan nimessä, minä hurjistun ja täytän teihin\nrangaistuksen, jonka olette neekeri raukalle aikoneet.\"\n\nVouti vilkaisi suuttuneesen nuorukaiseen tuimasti, ilkeästi, mutisi\nmuutamia epäselviä sanoja ja katosi pimeään, joka jo peitti koko\nympäristön. Emmerich taas, hänestä sen koommin huolimatta, kumartui\nalas haavoitetun puoleen, tarttui hänen oikeaan, terveesen käteensä ja\npuristi sitä sydämellisellä sääliväisyydellä.\n\n\"Ole huoletta, mies raukka,\" sanoi hän hänelle lempeällä, heleästi\nsoivalla äänellänsä. \"Sen lurjuksen täytyy tästälähin jättää sinut\nrauhaan, ell'ei hän tahdo saada minun kanssani tekemistä. Kantakaa\nhänet majaansa, pojat. Minä tahdon itse sinua hoitaa, ja enoni lääkäri\non parantava kivistäviä haavojasi lievittävällä palsamilla.\"\n\nOrjien suusta kaikuivat raikkaat ilohuudot, kun he kuulivat kauniin\nvalkoisen nuorukaisen puhuvan niin lempeästi ja lohdullisesti.\nKidutettu neekeri puristi viimeisillä voimillaan Emmerichin kättä, ja\nhänen suurista mustista silmistänsä lensi leimaus, joka enemmän kuin\ntuhat sanaa tulkitsi neekeri raukan kiitollisuutta. Sitten hän tahtoi\nheittäytyä Emmerichin jalkojen juureen, mutta kipu ja veren vuodatus\nuuvuttivat häntä ja voivotellen vaipui hän tiedotonna veljiensä syliin.\n\n\"Kantakaa hänet pois,\" huusi Emmerich mustille. \"Ja jos joku tietää\nlääkärin olevan tässä likellä jossakin, niin kutsukaa hänet tänne;\nmutta pian, sillä ei kellenkään ole pikainen apu tarpeellisempi kuin\ntälle rääkätylle neekeri raukalle.\"\n\nMuutamat väkevimmistä neekereistä nostivat taintuneen ylös,\nkantaaksensa häntä hänen omaan mökkiinsä; toiset juoksivat lääkäriä\nhakemaan. Mutta samassa tuli neekeri-akka esiin pimeydestä, jossa oli\npiilounut, käski pois rientävät pysähtymään ja otti pnnaisen puu-rasian\nhalvan hameensa taskusta.\n\n\"Jääkööt kaikki tänne,\" sanoi hän murretulla Hollannin kielellä.\n\"Vanhalla Gingalla on rohtoja, parempia kuin kaikki tohtorin voiteet.\nHerkules huomenna terve.\"\n\nYleinen sohina kuului neekerien joukosta. Kunnioituksella he antoivat\nsijaa vanhalle vaimolle, joka hitaasti kulki haavoitetun luokse,\naukaisi puisen rasian ja voiteli taintuneen verisiä haavoja\nvärittömällä nesteellä. Herkules vavahti, värähti; mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän hymyili ja aukaisi silmänsä. Ensi silmäyksensä\nsattui Emmerichiin, joka seisoi aivan hänen vieressään ja\nsääliväisyydellä katseli hoidokastansa.\n\n\"Oi, herra,\" sanoi tämä, suudellen nuorukaisen kättä, \"Herkules sinun\nhenkineen, verineen, kaikkineen. Herkules antaa repiä itsensä rikki\njalopeuroilta ja tiikereiltä nuoren herran tähden. Herkules ei unohda,\nmitä nuori herra on tehnyt orja raukalle.\"\n\n\"Ole huoletta, ystäväni,\" vastasi Emmerich hymyillen. \"Koko juttu ei\nansaitse sen enempää puhetta. Samoin kuin sinulle tein, olisin tehnyt\nkellenkä hyvänsä, vaikka meidän vanhalle taitavalle muorillemmekin.\nMutta menkää nyt lapset! Haavoitettu tarvitsee lepoa, ja minä tahdon\npuhua enolleni oikein vakaisesti, ett'ei täällä täst'edes tapahtuisi\nsellaisia seikkoja, kuin silmieni tänään hämmästyksellä ja säälillä on\ntäytynyt nähdä. Ja kuulkaa, lapset, jos vouti vielä kerran on julma\nteitä kohtaan, niin kääntykää vaan minun puoleeni. Niin kauvan kuin\nminä voin sitä estää, ei ole kellenkään vääryyttä tapahtuva. Hyvää\nyötä.\"\n\nEmmerich kääntyi kartanoon päin, lähteäksensä pois. Mutta vanha Ginga\npiti hänet takin liepeestä kiinni ja pyysi hänen näyttämään\nkämmentänsä. Hymyillen täytti nuorukainen tämän pyynnön, ja tulisoiton\nleimuavassa valossa tutkisteli vanhus himeillä silmillään kauvan aikaa\nmoniin mutkiin kietoutuueita viivoja nuorukaisen kädessä.\n\n\"Kaikki aivan hyvä!\" sanoi vanhus miettiväisesti ja nyykähytti\npäätänsä. \"Sydän hyvä ja käsi hyvä antamaan köyhille, vaan musta pilkku\nkeskellä elon juovaa. Kavahtakaa valkoista miestä; musta mies ei\nvaarallinen nuorelle herralle. Valkoisella miehellä paha mielessä!\nGinga sanoo: olkaa varoillanne.\"\n\n\"Kiitoksia varoituksistanne, mummoseni,\" naurahteli rohkea nuorukainen.\n\"Mutta katsoppas, olkoon musta tahi valkea, tahdon minä hätätilassa\nsuojella itseäni ja ylhäällä pilvien tuolla puolen asuu Hän, joka on\nväkevämpi kuin pahansuopien kaikki juonet. Hyvää yötä, lapset, ja\nsinulle, Herkules, toivon hyvää tointumusta.\"\n\nNeekerien riemuhuutojen kaikuessa lähti Emmerich pois. Vaikka jo oli\npimeä yö, lähettivät kuitenkin tuikkaavat tähdet niin paljon valoa maan\npäälle, että hän osasi tietänsä ja saattoi nähdä enonsa kartanon\ntummat hahmoviivat. Rivakasti astui hän eteenpäin. Muutaman askeleen\npäässä kartanosta täytyi hänen kulkea tiheän pisanki-pensaikon sivutse.\nTässä hän äkkiä seisahtui, sillä kapea, tumma esine lensi sihisten\naivan hänen silmiensä ohitse ja tarttui palmu-puun runkoon, joka oli\nhäntä niin likellä, että hän melkein kädellään siihen ylettyi. Hän\nseurasi esinettä silmillään, läheni palmupuuta ja veti sulitetun\nnuolen sen pehmeästä kuoresta. Salaman nopeudella syöksi hän nyt\npisanki-pensastoon. Hän ei nähnyt ketään, mutta rätinä ikään kuin\nerilleen taivutetuista ja jälleen yhteen sysätyistä oksista ilmoitti\nhänelle, että joku elävä olento oli väijynyt pensastossa. Emmerich\nseisoi epäillen, pitäiskö hänen seurata sitä vai ei. Hän pudisti\nruskeita kiharoitansa, kääntyi kartanoon päin ja mutisi itsekseen:\n\"vanha Ginga näkyy tuntevan väkensä, vastaiseksi tahdomme kuitenkin\nolla varoillamme valkoisten miesten nuolia vastaan.\"\n\nPorstuassa havaitsi Emmerich nuoren koiran. Sievästi teki hän sen\nnahkaan pienen naarmun nuolella. Eläin rupesi kohta värähtelemään,\nvingahti pari kertaa, oikaisi koipensa ja kuoli.\n\n\"Aivan oikein, nuoli on myrkytetty,\" sanoi Emmerich hiljaa itsekseen.\nHän taittoi vaarallisen aseen pirstoiksi, kaivoi kuopan maahan, pani\nkoiran ja nuolen siihen ja peitti sen huolellisesti mullalla.\n\n\"Nyt tahdomme vartoa, mitä vieläkin on tapahtuva,\" lausui hän. \"Eno ei\nvielä saa mitään tietoa tästä pienestä seikasta. Niin pitkälle ei\nkoston himo vie, että muutaman kolahduksen ja haukkuma-sanan vuoksi\nruvetaan salamurhaan. Tämän alla kätkeyy enemmän ja Jumalan avulla,\njoka on minua varjeleva niin hirveästä kuolemasta, tahdomme pian kyllä\nsaada asiat selville. Vielä kärsivällisyyttä ja vaiti-oloa.\"\n\nItseksensä viheltäen Saksalaisen laulun nuottia meni Emmerich enonsa\nluokse ja sai toria pitkästä pois olostansa, mutta ne hän pian sai\nloppumaan sopivalla anteeksi anomuksella. Sitten kertoi hän äidistänsä,\nsisaristansa ja kauniista Saksalaisesta kotimaastansa, ja herra\nVanderstraten kuunteli häntä tarkasti aina sydän-yöhön asti. Sitten\nvasta hän meni levolle Emmerichin kanssa, joka ei puhunut sanaakaan\nenollensa tämänpäiväisistä seikoista.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKoneisto.\n\n\nAamu-auringon ensimäinen säde tuskin oli kullannut läheisen vuoriston\nmetsittyneitä kukkuloita, kun eno Vanderstraten kolkutti sisaren-pojan\nhuoneen ovea ja korkealla äänellä käski hänen pukeutua ja lähteä hänen\nkanssansa kävelemään kasvumaita. Kaksi minuuttia myöhemmin Emmerich\nseisoi valmiina enonsa vieressä ja meni hänen kanssansa puutarhan\nkautta läheisille, rehevässä viljavuudessa loisteleville kasvumaille.\nVaikka oli niin aikaisin aamulla, oli jo eloa ja virkeyttä nähtävänä,\nja mihin ikään Emmerich loi silmänsä, vilkahti häntä vastaan säihkyviä\nmustia silmiä, jotka katselivat häntä hellimmällä rakkaudella ja\nkiitollisuudella. Kaunis nuorukainen nyykkäsi ystävällisesti\nneekereille, puhuikin pari sanaa heidän kanssansa eikä paljon huolinut\neno Vanderstratenin muistutuksesta, ettei pitäis \"olla liian nöyrä\nnoille mustille lurjuksille,\" j.n.e.\n\n\"Ihmisiäpä he ovat yhtä hyvin kuin sinä ja minä eno kulta,\" lausui\nEmmerich hymyillen, \"ja näethän, ett'eivät ole kiittämättömiä\nystävyydestäni.\"\n\nEteenpäin kulkiessaan kohtasivat he Nikolao voudin, joka nähtävästi\nvaaleni, kun Emmerich katsoi häntä terävästi silmiin. Nuorukainen\ntahtoi mennä sivutse häntä puhuttelematta; mutta vouti, nopeasti\nmieltänsä rohkaisten astui ilkeästi nauraen häntä vastaan ja kysyi\nherra Vanderstratenilta, oliko tuo nuori mies vastaiseksi saanut\nisännyyden kartanossa? Hämmästyneenä herra Vanderstraten nosti\nsilmänsä, ja Nikolao kertoi nyt, miten Emmerich edellisenä iltana oli\nhäntä estänyt velvollisuutensa täyttämisessä. Huolettomasti hymyillen\nkuunteli Emmerich hänen kannettansa ja rupesi itseänsä puolustamaan\nvasta sitten, kun eno totisena kysyi, oliko voudin syytöksessä perää.\n\n\"On kaiketi,\" vastasi Emmerich, \"ja mieltäni vaan pahoittaa, ett'en\nvielä kovemmin kurittanut tuota julmaa lurjusta. Herkules raukkaa\npiiskatessaan hän ei muistanut, että tämä jo oli kylliksi onneton\npalveluksessaan rusennetun kätensä tähden. Kiittäkää Jumalaa, herra,\"\nsanoi Emmerich vakaisella ja uhkaavalla silmäyksellä kääntyen voudin\npuoleen, \"ett'en ole mitään puhunut ilkeästä teostanne. Vielä yksi\nsana, niin minä kerron enolleni seikkoja, joista teille saattaisi olla\npahat seuraukset. Pois, katala, pois, ja kavahtakaa vasta olemasta niin\njulma. Tässä nyt olen ja, taivaan nimessä, minä tahdon valvoa\noikeutta.\"\n\nVouti hämmästyi ja hiipi hiljaa pois. Mutta herra Vanderstraten\nvirkkoi: \"älä vaan, sisareni poika, pilaa meidän ja voudin väliä. Jos\nei häntä piiskoinensa olisi, niin emme yhtäkään silmänräpäystä olisi\nhengestämme varmat. Hän teki kyllä väärin siinä, että Herkulesta nyt\npiiskasi, kun olisi voinut odottaa hänen parantumistansa; mutta\nsinulla, poika, ei ollut vähintäkään syytä sekaantua siihen, sillä\nsinuun asia ei ensinkään koskenut. Minä pidän sinusta paljon, sen\nvuoksi että olet rehellinen mies ja sisareni poika, vaan varo, ett'et\njälleen menetä rakkauttani, sillä minä en siedä sellaisia vehkeitä.\"\n\n\"Minä kiitän paljon rakkaudestanne, jos se on ostettava konnan töillä,\"\ntiuskasi Emmerich. \"Mieluummin tahdon paikalla lähteä takaisin\nSaksanmaalle, kuin kylmäkiskoisesti katsella julmuuksia, jotka\nsaattavat vereni kuohumaan. Päättäkää pian, eno; yhtä vähän kuin te,\nymmärrän minäkin leikintekoa semmoisissa asioissa, joita en voi vastata\nomantuntoni edessä.\"\n\nHerra Vanderstratenin viha oli puhkeamaisillaan ja hän teki lujan\npäätöksen lähettää nuorukaisen takaisin sinne, mistä hän oli tullut.\nVaan nähtyänsä nuorukaisen jalosta innosta säteilevät silmät, jotka\nniin elävästi muistuttivat häntä sisarestansa, haihtui syttymäisillään\noleva vihansa, ja leppeämmin, kuin itse olisi suonutkaan, virkkoi hän:\n\"No, no! älä ole niin tulinen, poikani, malta vaan, aikaa voittaen\nsinäkin tulet viisaaksi. Mielettömän teon vuoksi ei sisareni poikaa\nlähetetä pois meren yli. Tule Emmerich!\"\n\nLeppyneenä seurasi nuorukainen enoansa, joka kävi edellä, siksi että\nseisahtui aukealle paikalle, missä kehnosti rakennetuissa mökeissä,\ntaikka oikeammin katosten alla, oli ladottuna suuria kasoja\nrautakaluja, isoja teloja, hammasrattaita, ruuveja, tankoja y.m.s.\n\n\"Tämä paikka maksaa minulle paljon rahaa,\" sanoi herra Vanderstraten\nhuoaten ja katkerasti naurahtaen. \"Tuossa on monta hollantilaista\ntukaattia, jotka ihan suotta olen heittänyt pois. Nämä läjät tässä,\njotka nykyään suurilla kuljetuskustannuksilla tuotiin tänne\nLüttichistä, ovat tehneet suuren loukon raha-arkkuuni.\"\n\n\"Ovatko koneet vajanaisia vai särkyneitäkö?\" kysyi Emmerich,\ntarkastellen rautaläjiä, tutkivin silmin.\n\n\"Ei, poika, ne ovat kaikki eheät ja täydelliset, mutta ei kukaan\nymmärrä noita ratas- ja tanko-koneita sovittaa yhteen,\" vastasi herra\nVanderstraten ja lisäsi närkästyneenä: \"minä olen luottanut teidän\nriivattujen koneseppienne kuvailuksiin, olen luullut voittavani isoja\netuja noilla koneilla ja tuottanut niitä koko laivallisen. Kun nyt\nkoneet tulivat, seisoimme kuin narrit, koettelimme ja koettelimme\nemmekä tulleet mihinkään selkoon. Naapurit vielä päälle päätteeksi\nnauroivat tarpeettomille uutis-kapineilleni ja paitsi rahatappioitani\ntulin vielä pilkatuksi ja herjatuksi. Heittiö vieköön kaikki koneet!\"\n\n\"Lopussa kiitos seisoo, eno,\" vastasi Emmerich ja tutkisteli tarkemmin\nkuin ennen pinottuja koneen-osia. \"Se on vanha, hyvä sananlasku! hm! hm!\nTämä on, kuten näkyy, leikkuukone -- nämä ovat sokerimyllyn osia,\nainakin nuo vankat telat sitä todistavat -- tämä on noin kahdenkymmenen\nhevosen voimainen höyrykone -- no, eno, paljoko minulle annat, jos\npanen kaikki nuo koneet järjestykseen?\"\n\n\"Et ole täysi-järkinen poika,\" sanoi herra Vanderstraten puoleksi\nnauraen, puoleksi suuttuneena. \"Pilkkakirves, luuletkos täällä voivasi\nmielesi mukaan silmiämme lumota? Mene tiehesi, äläkä yhtään puutu\nnoihin koneisin. Toivon ruosteen pian niitä syövän ja sitten eivät enää\nsilmiäni kiusaa.\"\n\n\"Minä en laske leikkiä, eno,\" sanoi Emmerich aivan totisena. \"Vielä\nkerran kysyn sinulta, mitä annat minulle, jos parin kymmenen orjan\navulla panen nuo koneet kuntoon neljässätoista päivässä? Minä vähän\nymmärrän noita asioita, eno.\"\n\n\"Poika,\" huudahti herra Vanderstraten, levittäen silmänsä, \"jos saat\nsen toimeen, niin totta todellakin, niin totta kuin minä elän, sinä\nsaat puolen siitä tulosta, minkä nuo kalut tuottavat.\"\n\n\"Ei eno, niin paljoa minä en pyydä niin vähästä avusta,\" vastasi\nEmmerich nauraen. \"Ehkä minä vaan pyydän, -- anna minulle tuo Herkules\nraukka, jota voutisi on niin pahoin pidellyt.\"\n\n\"Saat hänen, poika, ja lisäksi vielä tusinan mustia poikia!\" huudahti\nherra Vanderstraten iloissaan. \"Jos todellakin saat sen toimeen, niin\nsaat nähdä, ett'ei enosi ole kiittämätön. Milloin tahdot ruveta\ntyöhön?\"\n\n\"Huomeis-aamuna ani varhain,\" lausui Emmerich. \"Tänään meidän ensin\npitää määrätä, mihin paikkaan koneet ovat asetettavat, ja valita miehiä\navukseni. Minä en tahdo muita kuin vahvoja, tukevia miehiä.\"\n\n\"Onpa sinulla suuri valitsemisen tila,\" vastasi herra Vanderstraten.\n\"Ota niin monta, kuin tarvitset, ja jos tämä vaikea työ sinulle\nonnistuu, niin tänne tulosi tuskin on kullalla maksettava; mutta jos\nolet minua vietellyt ja narrina pitänyt, niin todella suutun kuin\nsuutunkin.\"\n\n\"Olkaa huoletta, eno, jos ei vaan mitään puutu koneista, jota en nyt\ntaida päättää, kun kaikki kappaleet ovat huiskin haiskin, niin minä\nvastaan asian menestymisestä. Mutta sinä et saa minua häiritä, vaan\nsinun pitää pysyä erillään eikä olla koko asiasta milläsikään, siksi\nettä sanon sinulle: jo on kalu kunnossa, kunnioitettava eno\nVanderstraten.\"\n\nEnolle tämä ehdotus ei näyttänyt aivan oikealta; hän ei luottanut\nsisarensa pojan taitavuuteen ja katseli häntä epäillen, kahden\nvaiheilla. Vaan nuorukaisen rehellinen katsanto ja se varmuus, jolla\nhän oli arvannut eri kone-osain käytäntöä, saattoivat enon viimeinkin\nheittämään koneet nuorukaisen haltuun. \"Tee, mitä tahdot ja taidat,\"\nsanoi hän, \"neljäntoista päivän perästä puhutaan asiasta jälleen.\"\n\nEmmerich kävi viipymättä työhön käsiksi. Enon käskystä annettiin pari\ntusinaa vahvimpia ja ketterimpiä neekereitä hänen käytettäväksensä, ja\nmoneen päivään eno ei saanut häntä nähdäkään muuta kuin päivällisellä.\nVaan sitä enemmän hän kuuli hänestä puhuttavan. Niillä paikoilla, missä\nkoneet koottiin ja pantiin katoksen alle, kuului alinomaa vasaran\nkalsketta, työmiesten huutoja ja konesepän käskysanoja; savupiiput\nsavusivat, hehkuivatpa ahjotkin, joissa rauta sulatettiin ja\njuotettiin, ja kaikki todisti kiihkeintä ja tulisinta uutteruutta.\nEmmerich näytti iloiselta, eno Vanderstraten hymyili itsekseen ja\noli uteliaisuudesta menehtyä. Mutta Nikolao vouti kuljeskeli\nsynkkämielisenä suutuksissaan ympäri eikä näyttänyt suuresti ihastuvan\nEmmerichin hankkeen menestymisestä.\n\nViimeinkin, ennen neljäntoista päivän kuluttua, tarttui Emmerich eräänä\niltana enonsa käteen ja vei hänet mitään virkkaamatta siihen huoneesen,\nmihin koneet olivat asetetut. Höyrypannut kiehuivat, mahtavat rattaat\npyörivät sujuvasti ja helposti, suurta hälinää nostamatta; rattaiden\nhampaat kävivät toisiinsa, ja kaikki todisti, ett'ei sisarenpoika\nsuinkaan luvannut liian paljon ruvetessaan asettamaan koneita kuntoon.\nIhmetellen ja iloisella kummastuksella katseli herra Vanderstraten\nonnistunutta työtä. Höyrykone teki työtään voimalla ja aivan\nsäännöllisesti sokerimyllyn telat rusensivat ruokoja ikäänkuin oljen\nkorsia ja aivan yksinkertainen, vaan kuitenkin sukkela laitos suojeli\norjia, jotka työnsivät ruokoja telojen väliin, musertamasta käsiänsä ja\nkäsivarsiansa, niinkuin vast'ikään oli käynyt onnettoman Herkuleen ja\nennenkin usein oli tapahtunut. Koneet toimittivatkin täydellisesti\ntehtävänsä, ja ilon innostuksessa huudahti herra Vanderstraten, sulkien\nsisarensa pojan syliinsä: \"todellakin, nuorukainen, taitavuutesi\nsäästää minulle vähintäkin viidenkymmenen orjan työn, jotka eivät olisi\nvoineet niin paljon matkaan saattaa kuin nuo rautaiset venkaleet\ntuossa. Vaan miten sinä olet saanut kaikki niin pian toimeen?\"\n\n\"Aivan helposti, vähällä miettimisellä, rakas eno,\" vastasi Emmerich.\n\"En ole vallan tietämätön koneis-opin alkeissa; sillä toimituksista\nvapaana ollessani olen välistä sitäkin tiedettä tutkinut, ja niin olen\ntämän kaiken tuon ripeän väen avulla valmiiksi saanut. Ne olivat nöyrät\nja kätevät, ja hyvä olisi, jos samat miehet pantaisiin koneen\nkäyttäjiksikin. Kun ovat olleet avulliset sen kokoon panemisessa, niin\novat siihen jo vähän tutustuneet, ja minä itse tahdon sinun luvallasi\npitää pääkomentoa, siksi että löydät toisen soveliaamman konemestarin.\"\n\n\"Toisesta ei puhettakaan, Emmerich,\" huudahti herra Vanderstraten. \"Jo\nminä sen näen, että sinä olet taitava poika, ja vanha enosi ei\npettynyt, kun toivoi saavansa oivallisen apulaisen sinusta. Ja te\nmustat roistot\" -- hän kääntyi mielihyvillänsä neekerien puoleen, jotka\nsyvällä kunnioittamisella seisoivat hänen ympärillänsä, \"huomenna\nsaatte pitää riemujuhlan, saatte tanssia ja hypellä mielenne mukaan.\nMenkää sitä toisillekin ilmoittamaan.\"\n\nMustat kasvot vetäytyivät hirveään irmastukseen, joka ilmaisi kaikkein\nheidän ilonsa, ja pojat riensivät pois tuulen nopeudella. Mutta eno\nVanderstraten syleili sisarensa poikaa uudelleen ja sanoi: \"sinä olet\nansainnut minun luottamukseni, poika, ja tästälähin olet sinä oikea\nkäteni, ja orjieni ja voutieni pitää totella sinua niinkuin minuakin.\"\n\nTähän Emmerich ei vastannut mitään; oli vaan iloinen sydämessään, ja\npäätti salaa itsekseen käyttää saavutetun valtansa, niin paljon kuin\nmahdollista oli, neekeri raukkain hyväksi, joiden surkea tila\narmottomain voutien vallassa herätti hänen sydämessään hartaimman\nsääliväisyyden.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nVouti.\n\n\nSill'aikaa kuin Emmerich puuhasi koneitten asettamista ja\njärjestämistä, paranivat rääkätyn Herkuleen haavat, ja eräänä päivänä\nlankesi herra Vanderstratenin sisarenpojan jalkojen juureen nuori\nneekeri, jonka hän heti tunsi hoidokkaaksensa ja jota hän\nsydämellisesti tervehti. Hän muisti myös, että eno oli lahjoittanut\ntämän orjan hänelle ja ilmoitti sen neekerille.\n\n\"Nouse ylös, Herkules,\" sanoi hän. \"Tästä päivästä alkaen et sinä enää\nole orja, vaan vapaa mies, ja semmoisen miehen tulee langeta\npolvillensa Jumalan, vaan ei vertaisensa eteen. Enoni lahjoitti sinun\nminulle ja minä lahjoitan sinulle vapauden.\"\n\nHämmästys, ilo, epäilys ja ihastus kuvautuivat neekerin mustissa\nkasvoissa, kun hän kuuli nämä valkoisen nuorukaisen sanat, jotka\nhänestä olivat ikään kuin ilosanoma taivaasta. Emmerichin täytyi vielä\nkertoa sanansa, ennenkuin Herkules niitä todellakin uskoi; sitten hän\npäästi raikkaan ilohuudon, heitti pois kädestään lapion, jolla hän\nvast'ikään oli tehnyt työtä, oikaisi itsensä, katsahti hehkuvin silmin\nylös taivaasen ja huudahti syvällä heleällä äänellänsä monta kertaa\nperätysten: \"Herkules vapaa! Herkules vapaa mies! Herkules ei enää\npelkää voudin piiskaa eikä hänen jyrkkää katsantoansa.\"\n\nSitten hän säihkyvillä silmillä katseli Emmerichiä, joka häntä\nhymyillen silmäili, ja heittäytyi uudelleen hänen jalkojensa juureen.\n\"Herkules vapaa!\" lausui hän. \"Mutta Herkules kuitenkin nuoren herran\norja. Herkules kuolee nuoren herran edestä eikä luovu hänestä koskaan.\"\n\n\"Mutta toden totta, Herkules, sitä ei sinun pidä tekemän,\" vastasi\nEmmerich. \"Minä tahdon, että nyt nautit vapauttasi, etkä uudestaan\nrupee orjuuteen. Hyvä enoni antaa sinulle pienen maatilkun, rakenna\nsiihen maja itselles ja elä omana herranasi.\"\n\nHerkules pudisti päätänsä. \"Ei mennä pois herrasta,\" sanoi hän\nlevollisella, mutta järkähtämättömällä vakavuudella. \"Ginga sanoo,\nvaarat uhkaavat nuorta herraa. Herkules häntä suojelee taikka kuolee.\nHerkules ei koskaan luovu hyvästä herrasta.\"\n\n\"Sinua lapsettaa, Herkules,\" sanoi Emmerich hymyillen. \"Vaan jos\nvälttämättä tahdot olla luonani, niin ole ystäväni eikä palvelijani.\nSinulla on hyvä, jalo sydän ja sinä ansaitset hyvin rakkauttani. Tule\nsyliini Herkules -- sillä jalkojeni juuressa et saa maata.\"\n\nHerkules viivähteli, vaikka syvä liikutus ja hehkuva ihastus välähti\nhänen kosteista säihkyvistä silmistänsä. Mutta Emmerich halasi häntä ja\npainoi hänen sydämellisesti vasten rintaansa. Herkules vastasi\nujostellen tähän rakkauden osoitukseen, astui sitten askeleen takaperin\nja lausui, innosta vapisten: \"Herkules herran ystävä; onneton se, joka\nherraani hätyyttää. Ei valkoinen, ei musta, ei kukaan tohdi tehdä\nmitään pahaa herralle ja sille, joka häntä rakastaa.\"\n\nNäin sanottuaan katosi Herkules läheiseen lehdikköön, ja vähän\nkummastuneena katsahti Emmerich hänen jälkeensä. Neekerin lauseissa\nnäkyi olevan joku syvempi merkitys; Emmerichin tätä mietiskellessä\nhäiritsi sotatorvien torahdus hänen mietteitänsä. Hän riensi pois sitä\nsuuntaa, josta raikkaat sävelet kaikuivat, ja näki pataljoonan\nHollantilaisia sotamiehiä täysissä aseissa, jotka pysähtyivät hänen\nenonsa huoneen eteen ja asettuivat rivihin. Herra Vanderstraten riensi\nupsieria vastaan, joka, valtakirja kädessään, tuli huoneen ovelle; hän\ntervehti häntä kohteliaasti ja antoi kohta käskyn tuottaa virvoituksia\nväsyneille, marssista ja päivän paahteesta uupuneille sotamiehille.\nNikolao vouti tuli kohta saapuville, ja Emmerich, joka yhä edelleen\nkatseli tätä miestä epäluulolla, siitä asti kuin hän töin tuskin oli\nvälttänyt hänen myrkytetyn nuolensa, ei jättänyt huomaamatta, että tämä\nkohta joutui sangen hartaasen kanssapuheesen vasta tulleitten\nsotamiesten kanssa. Emmerich lähestyi heitä ja kuuli Nikolaon sanovan:\n\"niin, niin, pojat, nyt on meillä enemmän tekemistä omain orjaimme kuin\nMaron-neekerien kanssa, jotka tätä nykyä ovat aivan rauhallisina,\nniinkuin itse olen kuullut niiltä, jotka hyvin tietävät heidän\npiilopaikkojansa. Mutta meillä on nyt täällä eräs keltanokka tuolta\nvanhasta maasta, joka tyhmällä käytöksellään pian tekee nuo mustat\nroistot niin uppiniskaisiksi, että viimein nauravat meitä vasten silmiä\neivätkä tottele käskyjämme. Sen saatte kyllä itse nähdä, jos kauvemmin\ntulette täällä olemaan.\"\n\nSamassa Emmerich astui esiin ja taputti aivan tyynesti voudin\nolkapäätä. Tämä kääntyi äkkiä ja säikähti kovin, kun huomasi nuoren\nherran, jota hän vast'ikään oli niin ilkeästi herjannut.\n\n\"Pitäkää kielenne kurissa, vouti Nikolao,\" sanoi Emmerich tyynesti,\nmutta sangen totisesti. \"Tällä kertaa voin teidän julkeuttanne kärsiä,\nmutta toiste teillä siitä on paha tarjona.\"\n\nVouti pujahti pois ja Emmerich puhutteli sotamiehiä muutaman minuutin\naikaa, antaen heille aivan toisellaisen ajatuksen itsestään, kuin\nkavala vouti oli koettanut heitä luuloitella.\n\nSotamiesten ulkona atrioidessa istuivat herra Vanderstraten, upsieri\nja Emmerich sisällä, talon viileimmässä huoneessa, keskustellen\nMaron-neekereistä ja niistä vaaroista, joiden alaisina kasvumaat\nalinomaa olivat tämän hurjan joukon vuoksi. Emmerich mainitsi, mitä\nvouti tuolla ulkona oli siitä asiasta puhunut, ja herra Vanderstraten\nyhdistyi voudin lauseisin.\n\n\"Tosin kyllä,\" sanoi hän, \"ei ole tätä nykyä mitään pelkäämistä noista\nvallattomista joukoista. Nikolao on itse vuoristossa liihennellyt ja\nkäynyt kaikissa heidän lymypaikoissansa, vaan hän ei ole missään\nhavainnut yleisen päälleryntäyksen hankkeita. Mutta kuitenkin, herra\nupsieri, on hyvä, että olette tänne saapuneet urhoollisten\nsotamiestenne kanssa, sillä työtä taidatte saada siinä, missä olette\nsitä vähimmin odottaneet. Nikolao on päässyt salakapinan jälille omain\norjaimme joukossa; he pitävät öisin keskenänsä kokouksia, mutta ei\nmeidän ole vielä onnistunut löytää heidän piilopaikkaansa. Mutta pian\npaha palkkansa periin ja minä toivon, että pääsemme piankin noitten\npetollisten roistojen jälille. Kokouspaikka on sitten piiritettävä,\nkapinaan yllyttäjät hirtetään, ja muut pannaan pariksi viikoksi\nkahleisin vedelle ja leivälle, ja siten on halu uppiniskaisuuteen\nmuutamaksi vuodeksi hälvennyt.\"\n\nEmmerich pudisti päätänsä näille sanoille ja vastasi arvelevaisesti:\n\"älä menettele liian rivakasti, enoni. En luota tuohon kavalaan\nmieheen, Nikolaoon, enkä usko hänen puheestansa mitään, ennenkuin tulen\nomilla silmilläni vakuutetuksi hänen sanojensa totuudesta. Se mies ei\ntarkoita hyvää sinulle eikä orjille, ja minulle vähimmin, josta minulla\non aivan varmat todistukset.\"\n\n\"Tuota sinä et ymmärrä, poika,\" vastasi herra Vanderstraten. \"Koneitasi\nkyllä osaat käytellä, mutta neekerien kepposia ja konnankoukkuja\narvaamaan, siihen tarvitaan kavalampia kettuja kuin sinä olet. Näen\nkyllä, ett'ei meillä kaikki ole aivan oikeassa; kokouksia pidetään,\nsiitä olen vakuutettu, ja ett'ei tuo musta sukukunta semmoisilla\nsalavehkeillä mitään hyvää tarkoita, sen jo lapsikin ymmärtää. Mutta\nkavaluus kavaluutta vastaan -- me tahdomme heitä kietoa ja pauloa,\nennenkuin he sitä aavistavatkaan.\"\n\n\"Suora tie on paras, eno,\" sanoi Emmerich. \"Miks' et kokoo neekereitä\nympärillesi ja kysy heiltä suoraan, mitä he vehkeilevät noissa öisissä\nkokouksissa? Lupaa heille anteeksi antamus, ja sinä varmaankin saat\ntiedon kaikesta, vieläpä voitat heidän sydämensä.\"\n\nHerra Vanderstraten nauroi ilkkuen.\n\n\"Kyllä näkyy,\" sanoi hän, \"että sinä olet aivan vieras tässä maassa.\nHyvyydellä et voita mitään tältä paatuneelta rodulta. Koeta itse, että\nkerrankin rupeisit heitä pelkäämään.\"\n\nNärkästyneenä kavahti Emmerich ylös ja virkkoi suutuksissaan: \"minä\ntahdon seurata teidän neuvoanne, eno herra, ja sitten saamme nähdä,\nkuka pääsee pitemmälle, tekö ankaruudella ja vääryydellä, vaiko minä\nhyvyydellä ja rehellisyydellä. Jumalan haltuun, eno.\"\n\nEmmerich töytäsi ulos ja tapasi ovella, jota hän rivakasti aukasi,\nNikolaon, jonka koko olento ja ällistynyt käytös silminnähtävästi\ntodistivat, että hän oli kuunnellut keskustelua kammarissa. Emmerich\nloi halveksivan silmäyksen kavalasti ja häveliäästi naurahtavaan\nvoutiin, sysäsi hänet syrjään ja meni hänen sivutsensa puutarhan kautta\nviljelysmaille. Täällä hän kysyi Herkulesta; vaan ei kukaan ollut häntä\nnähnyt ja mielipahoissaan palasi hän takaisin mennäksensä jälleen\nkammariinsa. Sisään astuessaan tapasi hän etsittävänsä puhdistamassa\nkiväärejä, pyssyjä ja pistoleja, joilla herra Vanderstraten oli\nkoristanut sisarensa pojan huonetta. Hymyillen, rakkaudesta loistavin\nsilmin katseli häntä Herkules, ja näytteli välkkyviä aseita, ikään kuin\nkysyäksensä, oliko hän hyvin tehtävänsä toimittanut.\n\n\"Olethan sangen taitava, Herkules,\" lausui Emmerich. \"Ymmärrätkö yhtä\nhyvin ampumista kuu aseiden puhdistamista?\"\n\n\"Lapsena Herkules tappoi leijonia ja leoparteja synnyinmaassansa,\"\nvastasi Herkules ylpeillen. \"Nuoli varma kuolema pedoille ja pyssy\nparempi kuin nuoli. Herra Vanderstraten piti Herkulesta kiväärin\npuhdistajana, siksi kuin Herkules joutui sokerimyllyyn. Herkules ampui\njaguarejakin tässä maassa. Välähdys -- paukaus -- kuolema!\"\n\n\"Vai olet jo käynyt metsälläkin, Herkules,\" huusi Emmerich iloissaan.\n\"Hyvä! Kauvan aikaa on jo mieleni tehnyt kuleksia erämaissa, ja parin\npäivän päästä menemme yhdessä metsästämään.\"\n\n\"Ja tapamme jaguareja, tapiireja, kaimaneja, kirjavia lintuja ja\nkaikki,\" huudahti Herkules. \"Voi! sitä iloa, herra! ja pyydetään sitten\nvielä kavaloita, väijyviä kissoja.\"\n\n\"Mitä pyydetään?\" kysyi Emmerich.\n\n\"Pahoja kissoja, piilokynsiä,\" vastasi Herkules. \"Saamme nähdä kaikki.\nHerkules hyvin tietää kissojen lymypaikkoja, Ginga muori sanoo hänelle,\nmilloin tulevat, mitä tekevät. Sitä hänen ei tarvitsisi. Herkules pitää\nsilmänsä auki.\"\n\nTurhaan Emmerich pyysi neekeriä selittämään arvoituksen, johon hän niin\nsalamielisesti viittasi. Herkules ei antanut mitään selkoa, vastasi\nvaan: \"saatte pian nähdä omin silminne!\" Emmerich viimeinkin herkesi\nkiusaamasta neekeriä muistaessaan, minkätähden hän oikeastaan oli\nHerkulesta hakenut.\n\n\"Olkoon niin\", lausui hän, \"minä luotan sinuun ja odotan. Mutta luota\nsinäkin minuun, Herkules. Minä tiedän, että veljesi öisin pitävät\nsalaisia kokouksia, etkä sinäkään ole niistä poissa. Kerro nyt minulle,\nmitä salaisia asioita niissä keskustelette.\"\n\nHämmästyneenä Herkules loi silmänsä maahan ja viivytteli vastausta.\n\n\"Neekeri raukat eivät tee mitään pahaa,\" sanoi hän viimeinkin.\n\n\"Siitä olenkin vakuutettu ja uskon sanojas,\" vastasi Emmerich. \"Mutta\nenoni pitää sitä pahana ja minä luulisin olevan teille parasta, että\nsuoraan sanoisimme hänelle totuuden.\"\n\n\"Herkules ei tohdi puhua,\" vastasi neekeri ja katseli luottamuksella\nEmmerichiä silmiin. \"Herra Vanderstraten ei paha, mutta vouti sangen\npaha ja vuodattaa myrkkyä herran korviin. Jos hän saapi tietää, mitä\nneekeri raukat tekevät, niin paha heidät perii. Piiskaa saavat ja\nkahleita ja kenties surmansakin. Herkuleen täytyy olla vaiti.\"\n\n\"Vaan minua, ystävätäsi, sinun ei toki tarvitse pelätä,\" sanoi Emmerich\nnuhdellen. \"Luuletko minun voivan pettää sinua ja veljiäsi, Herkules?\nEi, suojella teitä minä tahdon ja mieluummin kuolla kuin sallia, että\nhiuskarvakaan teiltä notkistetaan, jos olette syyttömät. Minuun,\nHerkules, ystävääsi, voit toki luottaa.\" Neekeri taisteli itsensä\nkanssa. Näkyi aivan selvästi, että hän mielellään olisi puhunut, vaan\nepäilemättä joku vala taikka muu tärkeä seikka sitoi hänen kielensä.\n\"Herra saa tietää kaikki,\" sanoi hän viimeinkin, \"mutta ei tällä\nkertaa. Herkules kysyy ensin ja tulee sitten takaisin. Herra aivan hyvä\n-- pitää kuulla ja itse nähdä.\"\n\nHän juoksi nopeasti ulos, ja Emmerich odotti vähintäkin tunnin aikaa\nhänen takaisin tuloansa. Vihdoin hän palasi hengästyneenä ja hiessä,\nmutta säihkyvillä silmillä.\n\n\"Nyt Herkules tohtii puhua,\" huudahti hän. \"Sanoi hyvälle isälle kaikki\nja sai luvan ilmoittaa nuorelle herralle, jos valalla lupaa olla\nvaiti.\"\n\n\"Sen lupaan,\" vastasi Emmerich ja antoi neekerille sanansa ja kätensä.\nHerkules käski hänen nyt sydän-yön aikana olla valmiina, jolloin hän\ntulisi nuorta herraansa noutamaan, että tämä omin silmin tulisi\nvakuutetuksi siitä, ettei neekereillä ensinkään ollut pahoja aikomuksia\nherrojansa ja isäntiänsä vastaan.\n\nHerkuleen mentyä jäi Emmerich yksin kammariinsa saadaksensa täällä\nhäiritsemättä vartoa määrättyä hetkeä. Mutta hämärän tultua lähetti\nherra Vanderstraten sanan sisarensa pojalle, että tämä tulisi\nviettämään iltaa juttelemalla hänen ja vieraan upsierin kanssa.\nVastahakoisesti Emmerich totteli kutsumusta, ja aikoikin jo ovelta\nkääntyä takaisin, kun hän paitsi upsieria havaitsi Nikolao voudin\nenonsa seurassa. Vaan herra Vanderstraten ei laskenut häntä pois, ja\nhänen täytyi istuutua pöydän ääreen, vaikka se oli hänelle hyvin\nvastenmielistä.\n\nNäytti melkein siltä, kuin herra Vanderstraten tahallaan olisi\nasettanut voudin ja veljensä pojan yhteen, vaikuttaaksensa sovintoa\ntaikka ainakin lähenemistä heidän välillänsä. Vaan jos tämä todellakin\noli hänen aikomuksensa, niin se raukesi aivan turhiin Emmerichin\nkautta, joka oli varsin vähän tottunut teeskentelemiseen eikä millään\nmuotoa voinut pakoittaa itseänsä olemaan ystävällinen miehelle, joka --\nkuten Emmerich ainakin varmaan luuli -- vähän aikaa sitten oli väijynyt\nhänen henkeänsä, ja luultavasti kätki koston ja vihan tunteita\nimartelevan ulkomuodon alla. Tylysti vastusti hän kaikkea lähenemistä\nvoudin puolelta, huolimatta herra Vanderstratenin suuttumusta\nosoittavista liikenteistä ja silmän-iskuista. Vouti jätti hänen\nviimeinkin rauhaan, mutta kertoi häntä harmittaaksensa monta juttua\nmustain kavaluudesta ja ilkeydestä, joita herra Vanderstraten ja\nupsieri näkyivät mielihyvällä kuuntelevan, vaikka ne täyttivät\nEmmerichin sydämen kauhistuksella ja inholla. Hän koetti pitää\npaneteltujen neekeri raukkojen puolta, vaan hänen väitteensä kumottiin,\nja sitten hän istui hiljaa itsekseen, omiin ajatuksiinsa vaipuneena,\ntoisten keskusteluihin sekaantumatta.\n\nViimeinkin, puoli tuntia sydän-yön jälkeen, hän nousi ylös ja meni\npois. Tuskin hän oli lähtenyt, niin nousi Nikolaokin, hiipi ulos ja\nkiipesi puuhun, jonka oksilta hän mukavasti taisi katsella Emmerichin\nkammariin. Nuorukainen oli sytyttänyt lampun ja istui täysissä\nvaatteissa tuolilla.\n\n\"Pian hän tulee,\" mutisi vouti itsekseen. \"Vihdoin viimeinkin olen\nsaava tiedon heidän piilopaikoistansa, ja kun ensin olen nuot mustat\nroistot kukistanut, niin tulee sinunkin vuorosi, hävytön poika nulikka!\nVouti Nikolao ei milloinkaan unohda sitä, että löit häntä orjain läsnä\nollessa, eikä lepää, ennenkuin hän on sen sinulle kostanut.\"\n\nNoin neljänneksen tunnin perästä kuului kepeitä askeleita, ja täysikuun\nvalossa, joka vast'ikään kirkkaana nousi vuoriston takaa, tunsi Nikolao\nnuoren neekerin, joka tuli Emmerichiä noutamaan mustain kokoukseen.\nVarovasti hän katseli ympärillensä joka haaralle, vaan ei havainnut\nvoutia, joka istui kyyryllänsä puun tuuheain lehvien peitossa ja\nitsekseen nauraa virnoitteli turvallisessa piilopaikassaan.\n\n\"Niin, niin, muljottele sinä vaan mustilla silmilläsi, koira,\" mutisi\nhän aivan hiljaa itsekseen. \"Pääsithän kerta minun kynsistäni, mutta\ntoisen kerran pidän minä sinut paremmin kiinni. Hyvähän toki, että\nkuuntelin teidän puhettanne silloin, kuin ette voineet aavistaakaan\nvalppaan vihollisenne seisovan kintuillanne.\"\n\nYötuulen hiljainen humina esti Herkuleen kuulemasta näitä sanoja ja\nrisausta varovasti erilleen taivutetuista oksista, joiden takana\nNikolao kuunnellen väijyi. Hän otti pienen kiven, viskasi sen\nEmmerichin ikkunaan ja kuiskasi hiljaa nuorukaiselle, joka samassa tuli\nikkunalle, että hän seuraisi häntä, kun oli aika jo käsissä. Emmerich\nkeikahti sukkelasti ulos ikkunasta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä\nmustaihoisen toverinsa vieressä, jonka rinnalla hän riensi pois\nnopeilla, mutta varovaisilla askeleilla. Tuskin olivat molemmat\nkadonneet lähimmäisen pisankipensaan taakse, niin Nikolao kiipesi alas\npuusta, seurasi heitä vähän matkan päässä, varovasti piiloitellen\npensasten takana. Hän näki heidän hyppäävän paalu-aitauksen yli,\njoka ympäröitsi koko kunnaan, ja viimein menevän erääsen isoon\nneekeri-mökkiin. Nelin kontin läheni hän mökkiä, etsien jotain rakoa,\njoka sallisi hänen silmäillä majan sisustaa. Vaan kun hän ei semmoista\nlöytänyt, painoi hän korvansa ohukaista, bambuseipäistä kyhättyä seinää\nvasten. Hän kuuli kumajavan sorinan ikään kuin useista ihmis-äänistä.\nNoin viiden minuutin aikaa kuunneltuansa konttasi hän majojen taikka\nhajalla seisovien puitten varjossa paalutukseen päin, aukaisi siinä\nerään portin ja naurahteli ilkeästi itsekseen.\n\n\"Viimeinkin vangitut,\" mutisi hän. \"Välistä sattumus auttaa enemmän\nkuin viisaus. Kukapa olisi luullut heidän kokoutuvan omiin majoihinsa?\nMinun heitä metsissä etsiessäni, seisoivat nuot konnat aivan silmiemme\nedessä ja nauroivat petettyä voutia, joka oli väärillä jälillä. Mutta\nlopussa kiitos seisoo, ja kaikki turhaan valvotut yöni tulevat\npalkituiksi, kun saan käsiini tuon tokinaisen nuorukaisen joukkoineen.\nJos oikein tunnen herra Vanderstratenin, niin hän lähettää hänet\nensimäisessä laivassa takaisin vanhaan maahan.\"\n\nNäin itsekseen puhuen riensi Nikolao huoneesen päin, aukasi lukottoman\noven ja astui parin silmänräpäyksen perästä siihen kammariin, missä\nherra Vanderstraten Hollantilaisen upsierin kanssa yhä vielä istui\nviinipullon ääressä ja hartaalla mielihyvällä haasteli kotimaastansa ja\nkauniin Amsterdamin kaupungin ihmeistä, jossa hän oli ensi kerran\npäivän valoa nähnyt ja onnellisen nuoruutensa ensimäiset vuodet elänyt.\n\nVouti teki kohta lopun tästä ystävällisestä keskustelusta. Ensimäisistä\nsanoista, joita hän puhui, kavahti herra Vanderstraten ylös\nnojatuoliltaan ja katsoa tuijotti hämmästyneenä milloin orjavoutiin,\nmilloin upsieriin. \"Onko se totta, Nikolao?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Niin totta kuin tässä seison,\" vastasi vouti. \"Niin, hyvä herra, nuo\nheittiöt ovat kaikki koossa, eikä nyt tarvita muuta kuin käsky\nsotamiehille, niin voimme kerrassaan valloittaa ja kukistaa kavaltajien\npesäpaikan.\"\n\n\"Herätä sisareni poika, Nikolao!\" käski herra Vanderstraten, \"ja, herra\nupsieri, pitäkäämme kiirettä, ryhtykäämme heti tarpeellisiin\nvarokeinoihin.\"\n\nUpsieri riensi kohta pois miehiänsä herättämään ja heitä kokoomaan\nhuoneen edustalle; -- mutta Nikolao ei hievahtanut paikaltansa, vaan\nsanoi, kohottaen olkapäitänsä ja kavalasti naurahtaen: \"herra Emmerich\noli kovin väsyksissä ja panisi ehkä pahaksensa, jos häntä kesken unta\nhäiritsisin.\"\n\n\"Oikeassapa lienet,\" sanoi herra Vanderstraten. \"Nukkukoon rauhassa --\nhän kaiketi taas rupeisi pitämään noitten lurjusten puolta. Olkoon\nniin, kylläpä hän huomeis-aamuna sitä kovemmin hämmästyy. Kerran\nviimeinkin hän on ymmärtävä, ettei noihin mustiin heittiöihin ole\nluottamista.\"\n\nMuutaman minuutin perästä oli sotamies-joukko kokoutunut huoneen eteen\nja lähti marssimaan riento-askeleilla sen majan luokse, jossa Nikolao\noli neekeriä vakoillut; upsieri, herra Vanderstraten ja vouti olivat\netunenässä. Tuokiossa mökki oli piiritetty niin, ettei yksikään ihminen\nolisi voinut päästä sieltä pakoon, jos ei ihmeen kautta olisi saanut\nsiipiä, ja tuskin salatulla voittoriemulla Nikolao vouti kolkutti ovea.\n\n\"Ovi auki! Ovi auki!\" huusi hän, \"jos yhtäkään minuuttia viivähdätte,\nniin mökki poltetaan teidän päällenne.\"\n\n\"Eikö mitä!\" vastasi heleä ääni, jonka herra Vanderstraten kummakseen\ntunsi sisarensa pojan, Emmerichin, ääneksi. \"Jolla on tänne asiata,\nastukoon Jumalan nimeen sisään, mutta tulesta pyydämme päästä\nvapaaksi.\"\n\nPaha aavistus iski voudin sydämeen ikäänkuin salama. Rivakasti hän veti\nhuonosti suljetun oven auki, astui upsierin ja herra Vanderstratenin\nkanssa sisään eikä havainnut ketään, paitsi Emmerichiä ja Herkulesta,\njotka ystävällisesti istuivat vieretysten järkeän pöydän ääressä ja\nhuolettomasti katselivat sisään tulleita.\n\n\"Petosta!\" kiljasi vouti ja puri hampaitansa. \"Koko hökkeli oli\nroistoja täynnä, ja nyt ei siinä ole niitä enää kuin kaksi.\"\n\nTuskin hän oli tämän sanonut, niin nyrkin isku vihastuneelta\nEmmerichiltä kaatoi hänet maahan. \"Katala,\" huusi nuorukainen, \"kuinka\nsinä julkeat herjata herrasi verta hänen sisarensa pojassa, kun kutsut\nminua roistoksi? Ulos kavala, petollinen konna, ennenkuin joudun vihan\nvimmaan.\"\n\nVouti kavahti pystyyn, iski vihaisen silmäyksen Emmerichille, mutta ei\nkuitenkaan tohtinut ruveta vastarintaan, vaan pujahti, voimattomasta\nvihasta vapisten, ulos ovesta. Eno Vanderstraten pudisti päätänsä eikä\nnäyttänyt täydellisesti hyväksyvän sisarensa pojan ripeätä käytöstä,\nvaikka voudin solvaus kyllä hänenkin mielestänsä oli ylen sopimaton.\n\"Poika, poika!\" sanoi hän, \"hurjalla kiivaudellasi saatat vielä\nNikolaon muuttamaan pois palveluksestani ja hakemaan itsellensä toisen\nisännän. Mistäpä sitten hankit minulle yhtä uskollisen orjavoudin?\"\n\n\"Sepä, eno Vanderstraten, olisi pikemmin voitoksi kuin vahingoksi\nluettava, jos tuo konnankoukkuinen Nikolao joutuisi pois täältä, ja\nminä luulen ansaitsevani teidän erityistä kiitollisuuttanne sillä, että\nolen asian siksi saattanut. Vouti on aika lurjus, eno Vanderstraten.\"\n\n\"Ankara orjille, mutta herrallensa uskollinen, ja se on tärkeämpää,\nkuin sinä nykyisellä kannallasi voit aavistaakaan. Epäilemättä hän on\nnähnyt aivan oikein, kuu luuli tämän majan kapinallisten vehkeiden\npesäpaikaksi, ja minulle olisi sangen mieluista, jos voisit\ntyydyttävästi selittää saapuvilla oloasi täällä sydän-yönä, kun kaikki\nluulivat sinun jo makaavan unen helmoissa.\"\n\n\"Liikoja selityksiä täällä ei tarvittane,\" vastasi Emmerich uljaasti.\n\"Olen tullut tänne saadakseni selkoa tästä kokouksesta, joka kyllä on\npidetty, mutta ei suinkaan tarkoittanut kapinan nostoa, vaan ihan\ntoista, joka ei ole sinulle vahingollista.\"\n\nUhkaavainen puna lensi herra Vanderstratenin otsalle ja hän loi\nEmmerichiin synkeän silmäyksen.\n\n\"Toivon, ett'et salaa, mitä täällä on tapahtunut ja mitä on puhuttu,\"\nsanoi hän vakavasti.\n\n\"Ei, eno kulta, sinä saat tietää kaikki,\" vastasi Emmerich hymyillen.\n\"Muutamia minuuttia sitten puhuttiin täällä tekstistä: 'sinun pitää\nrakastaman lähimmäistäsi niin kuin itseäsi' ja sitten: 'antakaat\nkeisarille, jotka keisarin ovat,' ja keisarilla tällä kertaa\ntarkoitettiin kunnioitettavaa enoani, vaikk'ei vielä keisarillisen\narvon paino sinun hartioitasi rasita. Sanalla sanottu, eno, tähän\nhuoneesen oli kokoutunut joukko kristityitä neekereitä, jotka totisella\nhartaudella ja puhtaalla hurskaudella kuuntelivat pappinsa sanoja ja\nopetuksia, kunnes vakoileva Nikolao hajoitti tuon hurskaan joukon.\nVaikka hän kyllä on viekas, tuli hän kuitenkin viekkaudella voitetuksi,\neikä hän, etkä sinä olisi saaneet asiasta mitään selkoa, jos en minä\ntahallani olisi totuutta ilmi saattanut.\"\n\nHerra Vanderstraten kuunteli avosuin sisarensa pojan yksinkertaista\nselitystä. Hämmästyksensä oli niin suuri, että vielä Emmerichin\nvaiettuakin monta minuuttia kului, ennenkuin hän sen verran tointui,\nettä jälleen osasi puhua. Mutta sitte hän puhkesi sanoihin ja huusi\nkiivaasti: \"poika, sitä en olisi luullut, että olisit ruvennut meidän\nvihollistemme liittoon. Mutta lempeyteni ja pehmeyteni onkin jo\näärillänsä. Nimitä minulle ne vintiöt, jotka vasten minun käskyäni\nolivat tässä kokouksessa saapuvilla, niin vielä tämän kerran annan\nsinulle anteeksi. Muuten sinä jo tänä yönä panet kapineesi kokoon ja\npalaat Eurooppaan takaisin. Minä en laske leikkiä, poika, varo siis\nitseäsi.\"\n\nEmmerich pudisti ruskeita kiharoitansa ja katseli enoansa suoraan ja\nluottavaisesti silmiin. \"Rakas enoni,\" sanoi hän sitten levollisena,\n\"jos pyyntöäsi noudattaisin, niin konnamainen voutisi olisi aivan\noikeassa, ja minä olisin todellakin roisto, joksi hän minua haukkui.\nMutta sitä minä en voi tehdä. Mitä täällä puhuttiin ja aiottiin puhua,\nsitä mielelläni sanon, mutta en enempääkään.\"\n\n\"Saat sitten lähteä matkoihisi,\" päätti herra Vanderstraten. \"Joka\nrupee yksiin tuumiin vihollisteni kanssa, ei ole enää omana poikanani\npidettävä.\"\n\n\"Lähden kuin lähdenkin, eno,\" vastasi Emmerich huolettomasti ja nousi\npaikaltaan. \"Vaan älä unohda, mitä sanon sinulle jäähyväisiksi:\nparhaimmat ystäväsi ja uskollisimmat liittolaisesi ovat nuot mustat\nkristitty-raukat, joita sinä vainoot. Pahin vihollisesi on vouti\nNikolao, jolle annat luottamuksesi. Sinä elätät käärmeen povessasi, ja\nennenkuin aavistatkaan, niin tunnet sen myrkyllisen piston sydämessäsi.\nHyvästi, eno, -- ja sinä Herkules, seuraa minua.\"\n\nEmmerich lähestyi ovea, kumarsi vielä kerta hellästi ja ystävällisesti\nherra Vanderstratenille, ja oli juuri lähtemäisillään ulos yön selkään,\nmutta samassa suku-rakkaus sai vallan enon sydämessä. Hänen täytyi\nkunnioittaa sisarensa pojan lujaa, mutta kuitenkin nöyrää mieltä.\n\"Poika,\" huudahti hän, \"jää tänne! et saa suuttua yhteen jyrkkään\nsanaan enoltasi.\"\n\nEmmerich katsoi hymyillen taaksensa.\n\n\"Niin, hyvä eno,\" sanoi hän, \"mielelläni jään tänne -- mutta enpä rupee\nnoiden vainottujen ihmisraukkojen pettäjäksi, jotka luottamuksella ovat\nottaneet minun keskuuteensa.\"\n\n\"Pidä sitten salaisuutesi itse,\" sanoi herra Vanderstraten vähän\nsuuttuneena. \"Tule tänne, ja jos tekee mielesi juonitella vanhaa enoasi\nvastaan -- niin tee se Jumalan nimeen.\"\n\nEmmerich heittäytyi vanhuksen avoimeen syliin ja suuteli häntä\nhellästi.\n\n\"Ei!\" huudahti hän. \"Juonista ei puhettakaan, vaan minä tahdon näyttää\nsinulle toteen, että kristityt orjat ovat uskollisimmat liittolaisesi,\nja sitten -- minä näen sitä edeltäpäin mielessäni -- sitten sinä itse\nvielä hankit papin opettamaan noita oppimattomia ihmisraukkoja\ntuntemaan Jumalaa ja kristin-opin sääntöjä. Nuku rauhassa, eno, sillä\ntietämättäsi uskolliset sydämet ovat ympärilläsi ja siitä sinun ei ole\nkiittäminen voutisi ankaruutta, vaan oman sydämesi, useinkin\nharhateille eksytettyä hyvyyttä.\"\n\n\"Mene tiehesi, poika, imarteluinesi,\" sanoi herra Vanderstraten,\npuoleksi suuttuneena, puoleksi liikutettuna. \"Orjille ei kelpaa muu\nkuin kovuus ja varovaisuus ja ehkäpä sinä pikemmin käännyt minun\nmielipiteeseni kuin minä sinun. Siitä olen vakuutettu ja muuten luotan\nrakkauteesi minua kohtaan ja rehellisyyteesi. Vaikka en voi suostua\nsinun tuumiisi, on se kuitenkin minulle mieleen, ett'et ole noita\nhirtehisiä pettänyt. Joka niin uskollisesti pitää orjalle annetun\nsanansa, ei suinkaan ole pettävä ja kavaltava lähimäistä\nsukulaistansa.\"\n\n\"Se sana tuli sydämestä!\" huudahti Emmerich iloissaan ja painoi herra\nVanderstratenin kättä voimakkaasti vasten rintaansa. \"Ennemmin tai\nmyöhemmin tulet sinä myös sanomaan: 'Joka niin uskollisesti seuraa\nJumalan käskyjä, ei suinkaan voi pettää herraansa ja hallitsijaansa.'\nMinä jo edeltäpäin iloitsen siitä lauseesta.\"\n\n\"Älä iloitse liian aikaisin,\" virkkoi herra Vanderstraten. \"Sinun\nkanssasi kyllä olen tehnyt rauhan, mutta siihen rauhan liittoon eivät\nnuo salakristityt kuulu. Varokoot vaan itseänsä. Jos saan heidät\nkäsiini, niin on paha tarjona heille ja heidän papillensa. Sano se\nnoille roistoille.\"\n\nNäin sanoen herra Vanderstraten astui ulos ja upsieri, joka\nhämmästyksellä oli nähnyt koko tämän tapauksen, seurasi häntä. Mutta\nEmmerich virkkoi Herkuleelle: \"älä pelkää mitään veljiesi puolesta.\nOlethan nähnyt, että enoni sydän on parempi kuin hänen sanansa.\nPysykäät uskossa niin saatte kyllä voiton juonikkaasta ilkeydestä.\"\n\nNäin sanottuansa Emmerich puristi nuoren mustan ystävänsä kättä ja\nriensi enonsa perään, levätäksensä lopun yötä rauhallisessa unessa.\nNikolao vouti, joka seisoi mökin vieressä, pensaan takana piilossa,\nkatseli häntä kavalasti ja mutisi julmistuneena: \"Maksakoon vaikka\nhenkeni, niin minä en lepää, ennenkuin olen täyttänyt kostoni tuolle\npoika nulikalle.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nMetsästys-seikka.\n\n\nNikolao vouti käytti kaikellaista tarkkuutta ja viekkautta vielä kerran\npäästäksensä mustain kristittyjen kokousten jälille. Hän tosin ei olisi\nvoinut näitten kanssa tuhota sitä, jota hän kuolemakseen vihasi, nuorta\nystäväämme Emmerichiä, vaan kuitenkin hän tiesi tuottavansa hänen\nsydämelleen syvän, polttavan haavan, jos hänen onnistuisi jättää\nvainotut neekerit herra Vanderstratenin käteen rangaistaviksi. Olipa\nmuitakin syitä, joiden vuoksi hän toivoi mustain kristittyjen\nkarkoittamista, sillä Herkuleessa hänellä oli esimerkki, millä\nhartaalla rakkaudella he olivat nuoreen Emmerich herraan kiintyneet.\nHeidän suojellessa nuorukaista Nikolao tuskin saattoi toivoa voivansa\ntäyttää kostonsa. Emmerichkin oli varoillansa, eikä voudille enää\nkoskaan onnistunut tehdä hänelle semmoista kolttosta kuin sinä iltana,\njolloin myrkytetty nuoli sujahti palmupuuhun, ihan hänen päänsä ohitse.\nSitä julmemmaksi yltyi kostonhimo päivä päivältä voudin sydämessä,\nsillä hän vihasi nuorukaista sen vuoksi, että tämä oli hyvä ja jalo,\nsen vuoksi että luuli Emmerichin itseänsä loukanneen ja sen vuoksi että\nhän todenmukaisesti viimeinkin tulisi huomaamaan monta seikkaa, joita\nvouti aina oli koettanut pitää syvimmässä salaisuudessa. Emmerichillä\noli terävä silmä; hän tarkasteli voutia alinomaa. Paljon vääryyttä hän\nnäki, paljon hän aavisti. Mutta todistuksia puuttui; sillä Nikolao\nmenetteli niin viisaasti, että aina oli valmis itseänsä puolustamaan.\nVaan hän huomasi myös, että Emmerichin silmä häntä tarkasteli, ja tämä\nseikka ei suinkaan vaikuttanut vihan, julmuuden ja kostonhimon\nmuuttumista lempeämmiksi tunteiksi. Ilkeä ihminen vihaa aina hyvää,\nvihaa häntä kuolemakseen, jos täytyykin häntä pelätä. Muutamat viikot\nolivat rauhallisesti kuluneet tuon viimeisen metelin perästä.\nMaron-neekereistä ei enää kuulunut mitään, siitä asti kuin\nHollantilaiset sotamiehet olivat ottaneet kortteerinsa kartanossa, ja\nitse Herkuleskin arveli, ettei juuri tätä nykyä ollut mitään heistä\npelättävää. Sentähden hän heti oli valmis seuraamaan Emmerichiä\nmetsästys-retkelle vuoristoon, johon tämä eräänä päivänä häntä kutsui.\nMolemmat nuorukaiset puhdistivat kiväärinsä, valoivat kuulia ja\ntäyttivät ruutisarvensa reunaan asti ruudilla. Kiväärin valitsemisesta\nhe joutuivat ystävälliseen riitaan, sillä Emmerich väitti erään\nkaksi-piippuisen, kauniisti kirjatun, kullalla silatun pyssyn enonsa\nparhaimmaksi pyssyksi.\n\n\"Ei paras, jos kohta kauniin,\" sanoi Herkules ja tarjosi Emmerichille\nerään sangen halvannäköisen, kaksi-piippuisen pyssyn. \"Ottaa tämä,\nHerkules koettaa sitä ja tietää, että se tuottaa varman kuoleman sadan\naskeleen päästä. Ampui myös kuulia ja karkeita haulia -- aivan hyvä\nkivääri tämä.\"\n\nRiitaa ratkaistaksensa menivät molemmat nuorukaiset ulos ja ampuivat\nkokospähkinään. Komealla kiväärillänsä Emmerich ampui syrjään, mutta\nHerkuleen pyssyn ensimäisellä laukauksella putosi pähkinä maahan.\n\n\"Se oli minun taitamattomuuteni eikä pyssyn kehnous,\" sanoi Emmerich\nvähän suuttuneena.\n\n\"Herra tähtää hyvin ja ampuu hyvin,\" vastasi Herkules. \"Puussa vielä\nmonta pähkinää, ampukaa tällä pyssyllä.\"\n\nEmmerich otti ladatun pyssyn, tähtäsi, ampui ja hedelmä putosi alas.\n\n\"Jos olis jaguari ollut, olisi se maahan keikahtanut,\" riemuitsi\nHerkules, \"ampuu vielä, herra -- se on hyvä huvitus.\"\n\nEmmerich ampui, sill'aikaa kuin Herkules latasi, ja pian tuli\nedellinen siitä vakuutetuksi, ettei musta toverinsa suotta kiittänyt\nhalvannäköistä kaksi-piippuista pyssyä. Hän sanoi päättäneensä käyttää\nsitä huomeispäivän metsästyksessä, ja aikoi juuri lähteä takaisin\nhuoneesen, kun vanha neekeri akka Ginga tulla kompuroi hänen tykönsä ja\nkysyi uteliaasti: \"miksi herra ampuu? Ginga tahtoo mielellään sitä\ntietää.\"\n\n\"Olemme vaan kiväärejä koettaneet,\" vastasi Emmerich ystävällisesti,\nsillä hän kohteli aina lempeydellä halvimpiakin orjia. \"Mutta huomenna,\nmuoriseni, ajamme jaguarin ulos piilopaikastaan ja ammumme samassa\nkirjavia papukaijojakin. Herkules tulee mukaan.\"\n\n\"Hyvä herra ei mene vuoristoon,\" vastasi vanhus arvelevaisesti\npudistaen päätänsä. \"Nyt ei hyvä ampua ja metsästää.\"\n\nHerkules oli kuunnellut Gingan puhetta ja virkkoi nyt hänelle kiivaasti\npari sanaa neekerien kielellä, jota Emmerich ei ymmärtänyt. Eukko\nvastasi samalla kielellä ja Herkules näytti hyvin miettiväiseltä.\n\n\"Hyvä herra ei mene vielä,\" lausui hän Emmerichille; \"odottaa vielä\npari viikkoa.\"\n\n\"Mutta mitä varten?\" kysyi valkea nuorukainen. \"Pelkäätkö vaaroja?\"\n\n\"Maron-neekerit kuleksivat vuoristossa,\" vastasi Herkules. \"Eivät tunne\nherraa, ja hätyyttävät kaikkia valkoisia, joita näkevät. Eivät tiedä,\nettä herra hyvä neekereille; sen vuoksi kenties ampuvat väijyksistä\nmyrkkynuolilla, ennenkuin Herkules näkee; sitten vallan paha.\"\n\nEmmerich oli jo kauvan aikaa iloinnut metsästysretkestä ja näkyi hyvin\nvastahakoisesti luopuvan päätöksestään. Ei hän kuitenkaan tahtonut\ntahallaan panna henkeänsä alttiiksi ja päätti vihdoin totella neekerin\nvaroituksia, koska tämä arvattavasti tunsi vaarat paremmin kuin hän\nitse. Mutta sitten johtui hänelle mieleen, että sopisi ottaa mukaansa\nkoirat, jotka hyvillä haistimillaan kaukaa vainuisivat pensastossa\npiileviä vihollisia, ja tämän tuuman hän ilmoitti Herkuleelle.\n\n\"Käypi ehkä laatuun,\" arveli tämä, \"vaan onpa siinä varoja sittenkin.\"\n\n\"Mutta Jumala on myös läsnä, meitä suojelemassa,\" arveli Emmerich. \"Ole\nvalmiina vaan, huomenna ani varhain lähdemme matkalle.\"\n\nGinga yhä arvelevaisesti pudisti päätänsä. Kävi sitten taskuhunsa ja\notti siitä pienen taulun, johon muutamia eläinten kuvia oli kömpelösti\npiirretty. Hän tarjosi sen Emmerichille, lausuen: \"herra aivan hyvä\nneekeri raukoille ja neekeri raukat myös hyvät herralle. Ottaa tämän.\nJos tulee hätään Maron-neekerein käsissä, niin näyttää tämän taulun.\nMaron-neekerit näkevät, että herra on vanhan Gingan suojassa. Pelkäävät\nkovin Gingan taikakaluja, eivätkä tee herralle mitään.\"\n\nEmmerich otti taulun, vaikk'ei hän luullut siitä olevan mitään apua\nvaaroissa, sillä hän ei uskonut vanhalla kerjäläis-akalla olevan niin\nsuurta valtaa hurjistuneitten maanmiestensä yli. Herkules näytti sangen\niloiselta eikä enää silmänräpäystäkään epäillyt, seuraisiko valkoista\nystäväänsä vuoriston rotkoihin ja laaksoihin.\n\n\"Nyt olemme hyvässä turvassa,\" sanoi hän. \"Ginga pitää paljon nuoresta\nherrasta, kun antaa hänelle taikakalun.\"\n\nMitään enempää vastaamatta nyykähytti vanha neekeri-akka päätänsä\nmolemmille nuorukaisille ja kompuroi pois kainalosauvansa nojassa.\nHerkules katseli häntä, milt'ei pelolla ja kunnioituksella; mutta\nEmmerich silmäili taikakalua epäilevällä hymyilyllä.\n\n\"Suokoon meille suojelusta taikka ei,\" lausui hän, pistäen taulun\ntaskuunsa, \"niin kalu otetaan mukaan, jos ei muunkaan vuoksi kuin\nkiitollisuuden osoitteeksi vanhalle Gingalle.\"\n\n\"Taikakalu varjelee teitä,\" sanoi Herkules luottamuksella ja\nvakavuudella. \"Ginga on sangen mahtava. Jos eivät tottele hänen\ntaikakaluansa, niin suuri onnettomuus hohtaa Maron-neekereitä.\nTaikakalun kautta herra on yhtä hyvässä turvassa kuin omassa\nhuoneessaan.\"\n\nEmmerich oli usein kuullut mainittavan, että neekerien joukossa olisi\nnoita-akkoja, jotka luultiin tietävän ylen-luonnollisia taikakeinoja.\nTähän asti hän aina oli pitänyt näitä kertomuksia joutavina lasten\nloruina; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että vanha Ginga saattaisi\nolla tuommoinen loihtija, ja vaikka hän vieläkin epäili hänen\nylen-luonnollista voimaansa, alkoi hän kuitenkin katsella taikakalua\nsuoremmalla luottamuksella. Oliko Ginga petturi taikka ei -- se ainakin\noli varma, että hän pidettiin suuressa kunniassa heimolaistensa kesken,\nja että hänen tarkoituksensa nähtävästi oli käyttää tätä kunniaa\nEmmerichin hyödyksi.\n\n\"Tämä kunnon vanhus tarkoittaa hyvää,\" lausui hän, \"ja olkoon hänen\ntaulunsa meille hyödyksi taikka ei tahdon kuitenkin kummassakin\ntapauksessa osoittaa kiitollisuuttani sillä, että uskon sen suojelevaa\nvoimaa, siksi kuin vastakohta huomataan. Tule pois, Herkules.\"\n\nMolemmat nuorukaiset palasivat kartanoon, jossa Emmerich enollensa\nilmoitti aikovansa huomenna lähteä metsästykselle vuoristoon.\n\n\"Mene Jumalan nimeen,\" sanoi herra Vanderstraten. \"Vaikka Nikolaokin on\npyytänyt ja saanut virkaluvan huomeispäiväksi, käydäkseen sukulaistensa\nluona Paramaribossa, en tahdo kuitenkaan estää sinua huvittelemasta.\nMutta älä ole liian kauvan poissa. Hollantilainen sotaväki myöskin\nluopuu meistä huomen-aamuna, ja ikävähän minun on olla koko ilta\nyksinäni.\"\n\n\"Vai lähteekö vouti ja sotamiehet pois?\" sanoi Emmerich, joka aina oli\nvaroillaan Nikolaoa kohtaan, ja nyt tunsi epäluulonsa uudestaan\nheräävän. \"Hm, eno, taitaahan kuitenkin olla paras, että minä jään\nkotiin. Miksikä juuri tällä hetkellä lähetät sotamiehet pois?\"\n\n\"No, he eivät tahdo jäädä tänne kauvemmaksi, ja Nikolao vakuuttaa,\nettei meidän enää ole vähintäkään pelkäämistä Maron-neekereistä,\"\nvastasi herra Vanderstraten.\n\n\"Mutta sinun huvitustasi ei missäkään tapauksessa häiritä. Mene,\nEmmerich, mene, ja varo, ett'et palaa takaisin tyhjällä jahtilaukulla\nja joudu vanhan enosi naurettavaksi.\"\n\nEmmerichin mielestä oli kuitenkin parempi jäädä kotiin, kun hän oli\nGingalta ja Herkuleelta kuullut, että Maron-neekereitä taas oli\nliikkeellä. Tätä hän ei kuitenkaan ilmoittanut enollensa, jota hän ei\ntahtonut suotta tehdä levottomaksi, ja eno puolestansa vielä kiivaammin\nkehoitti Emmerichiä lähtemään, syystä että hän luuli tämän vaan hänen\ntähtensä aikovan luopua metsästys-retkestä.\n\nEmmerich viimeinkin suostui enonsa tuumiin; huomiseksi tuskin olisi\npäällekarkausta pelättävää, kun ei kukaan vielä ennättäisi saada tietoa\nsotamiesten äkillisestä lähdöstä, ja paitsi sitä oli hänellä jahdilla\nhyvä tilaisuus omin silmin huomata, oliko Maron-neekereitä väijyksissä\nvai ei. Tätä kaikkea mietittyänsä sanoi hän tahtovansa lähteä,\nkuitenkin sillä ehdolla, ettei kukaan, semminkään ei vouti, saisi\nvähintäkään vihiä hänen poissa olostansa. Herra Vanderstraten lupasi\ntämän, ja seuraavana aamuna ani varhain, paljoa ennemmin kuin aurinko\noli alkanut kullata vuoriston korkeimpia kukkuloita, lähtivät Emmerich\nja Herkules kahden vahvan jahtikoiran kanssa liikkeelle sinisiin\nvuoriin päin. Ei kukaan huomannut heidän lähtöänsä, sillä uni vielä\nummisti kaikkien kartanossa asuvien silmät.\n\nÄäneti kulki Emmerich mustan toverinsa rinnalla, ajatellen kavalata\nvoutia, jonka juonista ei mitään hyvää ollut odotettavana. Pimeä yö\nsynkein varjoineen vielä peitti maan. Jota lähemmäksi metsistöä\nvaeltajamme tulivat, sitä enemmän Emmerichin mietteet hämmentyivät,\nniin ett'ei hän enää ajatellut muuta kuin nykyistä hetkeä. Etäältä\nkuuli hän jaguarin ynnä Amerikalaisen jalopeuran kiljunnan (jälkimäistä\nsanovat syntyperäiset Intianit Puumaksi.) Koirat säikähtivät tätä\nhirveätä ääntä ja tunkivat vinkuen herransa jalkoihin, joka otti\nkiväärin käteensä, ollaksensa tarpeen tullessa valmiina sekä\npuolustukseen että päällekarkaukseen. Likeltä ja kaukaa kajahteli\npuista lukemattomien apinoitten järeä karjuminen; välimmiten kuului\nsirkkojen sirkunta, sammakkojen kurina, sisiliskojen sihinä ja\nisompain, ehkä myrkyllisten, käärmetten suhina, jotka kähisten\nluikertelivat pensastoissa, kun läheneväin vaeltajain astunta\nsäikähytti heitä heidän pehmeältä vuoteeltaan. Monta kertaa uskollinen\nHerkules hillitsi nuoren herransa liikaa kiiruhtamista; sillä hän, joka\noli erämaan vaaroihin enemmän tottunut, havaitsi niitä enemmin ja tiesi\nniitä paremmin välttää. Koirat usein, luultavasti herransa\nkehoituksesta, hyökkäsivät haukkuen jotakin petoa vastaan, joka ei\nruvennut vastarintaan, vaan muristen ja kiljuen katosi metsän\npimeyteen. Emmerich ei ajatellut mitään vaaraa eikä siis mitään\npelännytkään. Tämä kaukaisen, kylmän ilman-alan lapsi ihmetellen ihaili\ntroopillisen yön kauneutta, joka erinomaisella viehätys-voimallansa\nlumosi hänet. Tuhansista lemuista tuoksuava ilma, eteläisen tähtitarhan\nkirkas loiste, jossa tähdet summattoman suurina timantteina\nkimaltelivat tumman sinisellä, milt'ei mustalla taivaan laella,\nkiiluvat hyönteiset, jotka ikään kuin säkenet miljoonittain sinkoilivat\nsynkeän metsän pimeydessä ja valaisivat sitä äkkiä sammuvien, vaan\nkaikkialla uudelleen leimahtavien virvatulten tavoin, kaikki tämä oli\nhänelle niin uutta, niin outoa ja kuitenkin niin ihmeen ihanata, että\nhän unohti kaikki muut, kaikki erämaan vaarat ja kauhistukset.\n\nPian yö kului ja aamu armas valkeni. Metsän synkeät varjot pakenivat\nmajesteetillisen auringon lähetessä, isojen tähtien valo himmeni,\npetojen kiljuminen, apinoitten karjunta, muitten yöllä liikkuvien\neläinten sähinä, vikinä ja kurnuaminen vaikeni, ja lyhyen hämärän\nperästä päivän kirkas valo yht'äkkiä ilmaisi vielä uinahtavan, mutta\nnyt uuteen eloon heräävän luonnon ihmeellisen ihanuuden.\n\nEmmerichin silmät ihailivat niitä tuhansia värin vivahduksia, jotka nyt\nhäntä lumosivat. Loistavien värien ihanuudella koristetut\njättiläiskukat hohtivat viheriäin puitten varjossa. Metsäkin\nrikkaudessaan ja rehevyydessään kummastutti häntä. Täällä kohosi\nmahdottoman korkeita mahonkipuun-varsia tiheine, heleästi vihoittavine\nlehvineen ja niiden keskellä jakaranda- ja panacoco-puita, palmuja,\npisanki-puita ja bignonioita, jotka, peitettyinä kauniilla, punaisilla\nkukilla, suikertelivat hoikkia pylväitä myöten, kiertyivät oksasta\noksaan, ja sieltä komeina verhoina riippuivat alas. Siellä täällä\nmetsäin kuningatar, _mora_, melkein 300 jalan pituisella\njättiläisvarrellaan kohosi kaikkien muiden puitten yli; nämä puut,\njotka olivat huomattavat kauniin muotonsa ja tumman-viheriäisten\nlehtiensä tähden, tekivät mitä komeimmat ryhmät. Miehenpaksuiset\nköynnöskasvit suikertelivat puiden runkoja myöten, kiertyivät\nlaajalle levinneisin oksiin aina ylimmäisiin, ilmassa nuokkuviin\nlatvoihin asti, lähettivät tästä huimaavasta korkeudesta ilmajuuriansa\ntakaisin maahan ja olivat pensaston kanssa yhteen kietouneina milt'ei\nläpi-pääsemättömiksi seiniksi, joidenka läpi ainoastaan pienet, notkeat\napinat saattoivat tunkeuta. Siellä täällä nämät keikkuivat\nköynnöskasvien tukevissa kierteissä, sepivät häntänsä niiden ympärille,\nkeinuilivat edes takaisin ilmassa ja tirkistelivät uteliaasti\nmetsästäjiä, jotka kulkiessaan ääneti katselivat kaikkia näitä metsän\nihmeitä. Nyt muutkin metsän asukkaat heräsivät. Kirjavat, välkkyvässä\nvärihohteessa komeilevat papukaijat, _aara_ punaisilla, sinisillä ja\nkultaisilla höyhenillään, ukonkaaren-papukaija, viheriä aara ja\npavuani, tulipunaisilla siivillä, keikkuivat notkeilla lehvillä taikka\nräpyttelivät säikähtyneinä kirkuen oksasta oksaan, puusta puuhun.\nTuhansittain kolibrilintuja lensi kirjavien jalokivien kaltaisina\ntoisesta kukasta toiseen, juoden niitten lemuavaa nestettä, taikka\nsärpien kimaltelevia kasteherneitä, jotka lehdillä värähtelivät;\nyksitotinen tunkani huusi kalisevalla äänellänsä, piroli kurkisti\nuteliaasti säkinmuotoisesta pesästään, metsäkyyhkyiset lukemattomissa\nparvissa lentää lekuttelivat puiden lehvissä ja katosivat tuon\ntuostakin kuin leimaukset vaeltajain silmistä. Mutta kaiken tämän\nloiston voitti kuitenkin lukemattomain perhosten komeus, jotka nyt,\nsamoin kuin kolibrilinnutkin, levitetyillä siivillä lepäilivät kukilla\nimien niiden hunajaa pitkillä imutorvillaan, taikka seuraavassa\nsilmänräpäyksessä liipoittelivat puitten latvoissa, ikään kuin kukat,\njotka olisivat irtautuneet emävarresta, nauttiaksensa vapauden\nonnea kepeillä siivillään. Sanomattoman ihanat olivat nuot, usein\nkämmenen-levyiset, komeat perhoset, sinisillä taikka viheriöillä,\nkullalta ja purpuralta hohtavilla siivillään, ja usein Emmerich\nseisahtui niitä kauan katselemaan ja ihmettelemään, kun ne, kukan\nlehdillä keikkuen, auringon valossa hitaasti levittivät siipensä ja ne\njälleen kokoon laskivat.\n\n\"Mitäpä jahdista tulee, jos herra vaan seisoo ja katselee?\" kysyi\nviimeinkin Herkules, jolle nämä ihmeet eivät enää olleet mitään uutta;\nsillä hän oli ennen tuhansia kertoja niitä nähnyt. \"Kun aurinko on pään\nyli, niin on liian lämmin metsästää, ja herra Vanderstraten nauraa, jos\ntulemme takaisin tyhjin käsin.\"\n\n\"Sinä olet aivan oikeassa,\" sanoi Emmerich ja käänsi vastahakoisesti\nsilmänsä pois häntä ympäröivästä loistosta. \"Johdata minua, niin minä\nseuraan sinua.\"\n\n\"Sanokaa nyt vaan, herra, mitä tahdotte ampua,\" vastasi neekeri.\n\"Herkules tuntee monellaisia petoja ja saattaa herran sinne, missä ne\novat. Jaguari, puuma, sarvas, tapiiri, kaikki Herkules löytää, jos vaan\nlähtee hakemaan.\"\n\n\"Ennen kaikkia tahtoisin ampua pari noita komeita lintuja,\" sanoi\nEmmerich, ihmeellä katsellen sinistä aaraa, jonka kauniit höyhenet\nnostivat hänen huomionsa. Hän tähtäsi pyssyllään ja oli jo\nlaukaisemaisillaan, kun Herkules esti hänet siitä.\n\n\"Jos ammutte, niin kuuluu pamaus,\" sanoi hän. \"Pamaus karkoittaa muut\nelävät, ja sitten ei tule mitään hyvää saalista. Ampukaa noita kirjavia\nlintusia myöhemmin, kyllä niitä on palatessammekin. Mitä varten niitä\nlaahaisimme kanssamme pitkin erämaata?\"\n\nEmmerichistä tämä muistutus oli aivan oikea, ja hän päätti sentähden\ntotella sitä. Hän laski pyssynsä alas, heitti sen jälleen olallensa ja\nsanoi: \"Johdata minua, Herkules, minä menen, mihin tahdot.\"\n\nNeekeri rupesi viipymättä käymään Emmerichin edellä. Määräten suuntansa\nauringon asemasta, tunki hän pelkäämättä metsän halki ja Emmerich\nseurasi häntä. Jotenkin vaivaloisen matkan perästä tulivat he rämeiseen\nalankoon, jossa Herkules osoitti matkatoverillensa turvallisen aseman\nsykomori-puun takana, sanoen: \"nyt pitää vaari, pian jaguari kuuluu.\"\n\nMatkien sitä kiljuntaa, jolla naaras-jaguari kutsuu koirasta, pani\nHerkules pyssynsä ampuma-asemaan ja piti koirat kiinni hihnasta,\nestääksensä heitä karkaamasta pedon päälle ennen aikojaan. Ei\naikaakaan, niin kuului etäältä jaguarin kumiseva kiljunta, ja samassa\nhiljainen vinkuminen nevan ruo'ikosta. Vähäsen kuunneltuansa huudahti\nHerkules: \"Ei tästä ole! heillä on penikoita, ja he ovat äärettömän\nhurjat. Naaras ja koiras ovat meille liiaksi. Takaisin!\"\n\nEmmerich aikaili: \"ota sinä ensimäinen otus ammuttavaksesi, minä otan\ntoisen,\" sanoi hän. \"Siten tuomme kotiin kaksinkertaisen saaliin;\nolemmehan tarkat tähtäämään.\"\n\n\"Kiintonaiseen pilkkuun kyllä, mutta ei hurjiin petoihin punaisilla\nsilmillä ja aukealla kidalla. Se on hirveätä. Tule herra, menkäämme\nmuualle, saamme toki ampua jaguarin ilman hengen vaaratta.\"\n\nEmmerich myöntyi, mutta nyt oli jo liian myöhä. Tallaten ruohikkoa tuli\nhirveä peto näkyviin, kauheasti karjuen, kun molemmat koirat, nähtyänsä\nvihollisensa, rupesivat haukkumaan ja nykimään hihnaa. Salaman\nnopeudella tempaisi Herkules pyssyn poskelle ja laukasi melkein\ntähtäämättä. Kuula sattui, sillä jaguari karjahti kauheasti ja\nhorjahti. Nyt Herkules laski irti koirat, jotka hurjasti haukkuen\ntöytäsivät vihollista vastaan.\n\nMutta ennenkuin ne siihen ennättivät, kavahti haavoitettu peto pystyyn\nja samassa ruo'ikko uudelleen rytisi ja ratisi ja naarasjaguari syöksi\nulos kahden penikkansa kanssa, jotka tuskin olivat kotikissoja isommat.\n\n\"Ei ampua!\" huudahti Herkules. \"Kaikki hukassa, jos ammutte syrjään.\"\n\nMutta samassapa laukaus jo pamahti ja vahingoittumatta,\npunaisen-hohtavilla, pyörivillä silmillä, jotka kiiluivat kuin\nkekäleet, aukealla kidalla, josta kieli veripunaisena riippui, vihan\nvimmaa kuohuen, hyökkäsi peto Emmerichin päälle. Ainoalla hyppäyksellä\nse saavutti nuorukaisen, joka turhaan löi pyssynsä perän pirstoiksi sen\npäähän. Peto paiskasi hänen käpälällään maahan ja heittäytyi hänen\npäällensä. Emmerich jo luuli joutuneensa surman suuhun. Mutta\nuskollinen ystävä seisoi vielä hänen ja kuoleman välillä. Kirkas säde\nvilkahti Emmerichin silmien edessä, samassa kuului kimakka huuto ja\nnaaras-jaguari keikahti maahan, ikään kuin salama olisi siihen iskenyt.\n\n\"Jumalan kiitos, herra elää, peto kuollut,\" riemuili Herkules ja\nkääntyi toisen jaguarin puoleen, joka viimeisillä voimillaan torjui\npäältänsä molemmat koirat. Tyynesti latasi neekeri pyssynsä uudelleen\nja ampui petoa pään läpi. Kuula lensi ihan keskelle silmää ja julma\nvihollinen kaatui maahan.\n\nEmmerich oli sill'aikaa suurella vaivalla noussut ylhäälle. Hänen\nolkapäätänsä kivisti, verta valui hänen hihastaan ja juoksi virtana\nmaahan. Vaaleana nojautui hän sykomori-puuta vasten; mutta, vaikka hän\ntunsi kovan kivun, näkyi kuitenkin voiton-riemun hymyily hänen\nhuulillaan, kun hän huomasi molempien julmain petojen tapettuina\nmakaavan maassa ja koirien samassa purevan penikoitakin kuoliaaksi.\n\n\"Uskollinen ystävä,\" lausui hän Herkuleelle, ojentaen hänelle kätensä,\n\"miten minä palkitsen sinulle tämän urhoollisen tekosi?\"\n\n\"Herra on aikaa sitten palkinnut,\" vastasi tämä, \"pelasti Herkuleen\nvoudista ja Herkules pelastaa teitä jaguareista. Pisto vaan puukolla\nniskaan ja peto lankee.\"\n\n\"Sepä olikin oikein mestarin pisto,\" huudahti Emmerich. \"Taivaan\nkautta, Herkules, nyt olet maksanut, mitä olit minulle velkaa. Olkaamme\ntästälähin sitä uskollisemmat ystävät.\"\n\nHerkules hymyili ilosta ja valkeat hampaansa kiilsivät kuin helminauha\npunaisten huulien välissä. Sydämellisesti puristi hän Emmerichin\ntarjottua kättä, mutta säikähti kovin, kun tämä, tuntien kipunsa\nliikkumisesta enenevän, päästi hiljaisen valitus-huudon. Tähän asti oli\nhän pitänyt Emmerichin kalpeutta pelon vaikuttamana, mutta näki nyt,\ntarkemmin katseltuansa valkoista ystäväänsä, hänen vaatteittensa olevan\nrikki revityt ja verta valuvan hihasta.\n\n\"Herra Jumala,\" huudahti hän huolissaan, \"herra on haavoitettu, koska\nvuotaa verta. Mihin on peto teitä satuttanut?\"\n\nJoutuisasti riisui hän nutun ja paidan Emmerichiltä ja havaitsi nyt\nkaksi pitkää ja syvää haavaa, joita jaguarin kynnet olivat repineet\nystävän olkapäähän ja käsivarteen. Hän näki myöskin, ettei kuitenkaan\nollut mitään luun vikaa, ja lohdutettuna toivoi hän piankin voivansa\nparantaa haavat. Kiireesti kokosi hän muutamia veren asettavia ruohoja,\npureskeli ne hienoiksi ja pani ne haavoille, jotka hän sitten sitoi\njahtipaidan repaleilla. Tästä polttava kipu kohta taukosi.\n\n\"Kääntykäämme nyt kotiinpäin,\" sanoi uskollinen neekeri. \"Jopa jahti on\nloppunut emmekä tule tyhjin käsin. Herran täytyy istua rauhassa, niin\ntulee pian jälleen terveeksi.\"\n\nEnnenkuin lähtivät paluu-matkalle, nylki Herkules tapetuilta\njaguareilta kauniin, täplikkään taljan ja tappoi penikat, joita koirat\njo olivat puolikuolleiksi purreet. Taluttaen Emmerichiä terveestä\nkäsivarresta ja voimiansa myöten häntä tukien, lähti hän sitte\npaluumatkalle herra Vanderstratenin kartanoon.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nMaron-neekerit.\n\n\nVaikka, kuten mainittiin, kipu jo oli tauonnut Emmerichin haavoista,\nvaikuttivat kuitenkin verenvuoto ja nuorukaisen siitä seuraava\nuupuminen sekä paahtava kuumuus korkealle nousseen auringon säteistä\nsen, että paluumatka kävi varsin verkalleen. Herkules valitsi\ntasaisimman polun erämaan kautta ja vältti mahdollisuuden mukaan kaikki\njyrkät vuoret, jotka hän mieluummin kiersi, kuin kiipesi niitten yli,\njoka tuskin olisikaan ollut haavoitetulle mahdollista.\n\nAika ajoittain lepäili hän taikka virvoitti valkoisen ystävänsä kuivia\nhuulia lorisevasta lähteen-silmästä, sammuttaaksensa sitä kalvavaa\njanoa, joka aina on isomman verenvuodatuksen seurauksena. Sentähden\naurinko jo olikin laskemaisillansa, ennenkuin ystävämme olivat\nkulkeneet puolenkaan kotimatkasta.\n\nÄkkiä rupesivat koirat haukkumaan. Samassa viuhui nuoli ilmassa, hirveä\nkiljunta kaikui kaikin puolin ja peljästyksissään huusi Herkules:\n\"Maronit! Jumalan kiitos, nuoli ei sattunut. Oli kaiketi myrkytetty\nlabarri-käärmeen vouralimyrkyllä.\"\n\nTuskin hän oli lausunut nämät sanat, niin ylt'ympäri pensastossa\nrisahteli ja rasahteli, ja uhkaavilla liikenteillä joukko neekereitä\ntöytäsi esiin, heiluttaen aseitansa ja uhaten tappaa molemmat ystävät,\njotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän alueesensa.\n\n\"Gingan taikakalu!\" huusi Herkules Emmerichille. \"Ilman taikakalutta\nkuolemme molemmat.\"\n\nEmmerich tempasi kiireesti taulun taskustaan. Herkules otti sen hänen\nkädestänsä ja huusi heimolaisilleen, kohottaen taikakalun korkealle\nilmaan, muutamia sanoja neekerinkielellä. Uhkaavat aseet kohta\nlaskettiin alas, neekerien katsanto kävi vähemmän julmaksi ja yksi\nheistä, jolla oli kirjavista höyhenistä taidokkaasti tehty kruunu\npäässä, ja joka nähtävästi oli parven päällikkö, tuli Herkuleen luokse,\ntaikakalua tarkemmin katselemaan.\n\n\"Valkoinen mies on Gingan turvissa,\" virkkoi hän sitten. \"Valkoinen\nsaapi lähteä, vaan musta jää tänne. Ei pidä enää olla valkoisen miehen\norjana.\"\n\n\"Hän ei ole minun orjani,\" vastasi Emmerich. \"Herkules on vapaa mies ja\nminun ystäväni.\"\n\n\"Valkoisen herran ystäväkö?\" kysyi Maronien päällikkö epäilevästi\nilkkuen. \"Ennen uskon auringon olevan mustan, kuin uskon sellaisia\nvalheita.\"\n\nHerkules, joka tähän asti oli seisonut äänettömänä, kietoi nyt\nkäsivartensa Emmerichin ympäri ja suuteli häntä. Tämän nähtyänsä\nriemuilivat mustat ja tunkivat lähemmäksi molempia nuorukaisia, jotka\nolivat yhtä jalot ja kauniit, vaikka heidän värinsä oli erilainen.\n\n\"Valkoinen herra minun ystäväni,\" lausui Herkules, \"lahjoitti minulle\nvapauden ja maata, niin paljon kuin halusin, ja pelasti minut voudin\npiiskasta. Joka hänet tappaa, pitää ensin tappaa Herkuleen! Herkules ei\njätä ystäväänsä; menee hänen kanssansa taikka kuolee hänen kanssansa.\"\n\nHurjan, mutta pian lepytetyn joukon päällikkö tuli nyt, hymyily\nkorallipunaisilla huulillaan, valkoisen nuorukaisen luokse ja tarjosi\nhänelle kätensä. \"Kun valkoinen herra on neekerin ystävä, niin hän ei\ntarvitse Gingan taikakalua. Olette vapaa. Voitte lähteä, mihin mielenne\ntekee. Olette Banun suojan alla. Voitte metsästää, milloin tahdotte.\nBanu ei estä valkoista miestä, vaan suojelee häntä. Ottakaa nämä\nhöyhenet. Kun herra panee ne niinihattuunsa, ei kukaan tapa häntä.\"\n\nMustain päällysmies tarjosi valkoiselle nuorukaiselle kolme eriväristä\nsulkaa kruunustaan ja pisti ne omalla kädellään hänen hattuunsa. Sitten\nhän viittasi alamaisilleen antamaan tilaa, kielsi heidän milloinkaan\ntekemästä pahaa valkoiselle herralle ja kätteli jäähyväisiksi\nEmmerichiä ja Herkulesta. Emmerich kiitti muutamilla sanoilla mustaa\nsoturia hänen suojeluksestaan, heitti hänen väellensä kourallisen\nhopearahoja ja lähti pois Maron-neekerien riemuitessa. Herkuleen\nkäsivarteen nojautuen kulki hän hitaasti, mutta huokeammalla mielellä.\n\n\"Kiitoksia Ginga!\" sanoi hän, kulkiessaan mustan ystävänsä kanssa\nmetsän läpi. \"Kiitoksia, Ginga ja Herkules; olemme pelastuneet suuresta\nvaarasta.\"\n\n\"Ilman taika-kalutta varmaankin olisivat meidät tappaneet,\" vastasi\nneekeri. \"Ei Herkuleskaan voi suojella valkoista herraa ilman\ntaika-kalutta. Vallan hyvä, että herralla on lempeä sydän neekeriä\nkohtaan, muutoin Ginga ei olisi taika-kalua antanut, ja herra olisi\nkuollut.\"\n\nÄänettömänä kulki Emmerich eteenpäin, ja ajatteli itsekseen: \"eiköhän\neno Vanderstraten, jos hän olisi ollut todistajana siihen, mitä äsken\non tapahtunut, käskisi voutinsa Nikolaon kohdella sorretuita neekereitä\nvähemmällä kovuudella?\" Vielä kerran hän teki lupauksen voimiensa\nperään lievittää heidän kovaa kohtaloansa, ja kaikissa tapauksissa\nkotiin tultuansa kertoa enollensa kaikki tämänpäiväiset seikat ja\ntapaukset.\n\nEmmerich tuumasi, että, kun herra Vanderstraten saisi kuulla Herkuleen\nuskollisuudesta ja rohkeasta alttiiksi antamuksesta, pelastaakseen\nEmmerichiä jaguarin kynsistä, kun hän vielä saisi kuulla Gingan\nystävällisestä huolenpidosta, jolla oli ollut niin loistava menestys,\nniin hänen täytyisi ruveta ainakin vähää enemmän suosimaan tuota\nylenkatsottua, monin tavoin solvattua, mustaa kansaa. Tämähän selvästi\ntodisti, että neekeritkin saattoivat tunnustaa nautittua hyvyyttä sekä\nteollakin osoittaa kiitollisuuttansa.\n\nEmmerichin näin hiljaa ja hitaasti kulkiessa eteenpäin, ajatuksiin\nvaipuneena ympärillensä katsomatta, loi Herkules silmänsä joka haaralle\nvaroaksensa, ett'eivät jälleen, niinkuin äskettäin, joutuisi vaaraan.\nKoirat hän piti lujasti kiinni hihnasta eikä sallinut niiden hätyyttää\nerämaassa lentäviä taikka juoksevia eläviä, johon olivat hyvin\nhalukkaat; sillä onnistunut taistelu jaguarien kanssa oli kiihdyttänyt\nheidän jahti-intonsa.\n\nNäin kuljettiin hiljaa ja hitaasti kotiinpäin. Äkisti Herkules\nseisahtui, käänsi päänsä kuunnellen ja viittasi koirille vaikenemaan,\nkun rupesivat haukkumaan.\n\n\"Pitkäkseen, pitkäkseen!\" kuiskasi hän Emmerichille, heittäytyen maahan\nja vetäen koirat mukaansa. \"Tänne pensaan taa, herra. Ihmisiä metsässä,\ntulevat tänne -- pitkäkseen pian!\" Emmerichin ei suinkaan tehnyt mieli\nmaistaa myrkytettyjä nuolia, joita hän jo kahdesti töin tuskin oli\nvälttänyt, ja hän kyyristyi tiheän pensaan taakse, joka rehevänä\nversoili kuumassa kosteassa maassa. Tässä tarkasti kuunnellessaan kuuli\nhän askeleita ja kuivien lehtien kahinan lähenevän ihmisen jalkojen\nalla. Ratina likeni, kiväärin piippu välkkyi vihantien lehvien\nläpi, ja mies tuli näkyviin, jonka Emmerich hämmästyen tunsi\nNikolaoksi, orjavoudiksi. Emmerich tuskin saattoi olla huudahtamatta\nkummastuksesta, kun hän näin äkki-arvaamatta tässä vuorisessa erämaassa\nnäki miehen, jonka hän luuli olevan kaukana Paramaribossa. Herkules\ntarttui kiivaasti Emmerichin käsivarteen ja laski sormensa huulilleen\nvaiti-olon merkiksi. Niinpä tapahtuikin, että Nikolao, aavistamatta\nmolempain ystäväin läsnä-oloa, kiireesti meni heidän lymypaikkansa\nohitse ja katosi synkkään, varjoisaan metsään.\n\nTuskin hän oli poissa, niin Emmerich, hämmästyksistään toinnuttuansa,\nkavahti ylös ja lausui: \"meidän täytyy häntä seurata. Luultavasti on\ntuolla miehellä joku paha kepponen mielessään; sillä ei suinkaan hän\nilman syytä enolleni valehdellut menevänsä Paramariboon sotamiesten\nkanssa. Joudu, ystäväni! koettakaamme estää hänen ilkeät vehkeensä.\nHyväpä oli, että pyysin enoni pitämään jahtiretkemme salassa. Muutoin\nemme olisi voineet päästä voudin juonien perille.\"\n\nHerkules istui miettien paikallansa eikä ensinkään näkynyt aikovan\ntäyttää Emmerichin käskyä. \"Käykää vaan istumaan\", sanoi hän. \"Kyllähän\nvielä Nikolaon kiinni saamme. Ensin koetamme keksiä, mitä hän\noikeastaan täällä erämaassa tekee.\"\n\n\"Mutta hän pääsee meidän käsistämme, jos emme kohta rupee häntä takaa\najamaan\", huudahti Emmerich tuskaisesti.\n\n\"Älkää pelätkö sitä!\" vastasi Herkules. \"Minkätähden koirilla on vainu,\njos ei jälkiä seurataksensa. Hän ei pääse pakoon.\"\n\nEmmerich ei vielä ollut koiria ajatellut, ja nauroi mustan toverinsa\nsukkeluudelle, joka niin hyvin tiesi käyttää heidän vainu-aistiansa\nomaksi hyödyksensä. Viihtyneenä istuutui hän Herkuleen viereen ja\nkatseli häntä kysyväisesti.\n\n\"Epäilemättä voudilla on joitakin juonia mielessä\", sanoi tämä. \"Kaikki\non selvä. Hän sanoo herra Vanderstratenille: 'Maron-neekerit ovat\npoissa, ei enää tarvitse noita metsäläisiä pelätä, jo nyt sotamiehet\nsaavat lähteä.' Sotamiehet maksavat paljo rahaa, sen vuoksi herra uskoo\nhäntä ja lähettää sotamiehet pois. Nyt ei ole kartanolla enää mitään\nsuojaa. Vouti tietää sen; menee metsään Maron-neekeriä kutsumaan; puhuu\nheille: 'herrani huoneessa paljo kultaa ja hopeata; voitte tulla sitä\nnoutamaan milloin hyvänsä. Siellä ei mitään vaaroja; sotamiehet ovat jo\nlähteneet.' Maronit ryöstävät mielellään, tulevat, valloittavat\nkartanon, huoneet; tappavat kaikki ja pötkivät tiehensä vuoristoon,\nennenkuin apu ennättää. Nopeat he ovat kuin salama, minä sen tunnen.\"\n\n\"Mutta eihän tuo ole mahdollista\", huusi Emmerich kauhistuen. \"Sepä\nolisi kelvoton petos! Enoni ei ole tehnyt voudille mitään pahaa. Ei\nkukaan ihminen taida olla niin kiittämätön.\"\n\n\"Miks' ei, jos hän silla tarkoittaa jotakin muuta?\" kysyi Herkules.\n\"Vouti vihaa herra Emmerichiä. Hän ei voi kostaa hänelle itsellensä.\nVaan kostoa hän tahtoo. Hän menee Maron-neekerien luo. He tappavat\nnuoren herran. Vouti saapi koston ja paljon rahaa. Hän ei odota siksi,\nettä Maron-neekerit tulevat rahaa noutamaan. Hän ottaa itse edeltäkäsin\nja panee varastetun tavaran hyvään talteen. Sitten hän elää kuin rikas\nherra, ostaa kartanon ja orjia, pitää itse voutia, eikä tee muuta kuin\npolttaa sikarria ja kiduttaa mustia raukkoja. Minä tunnen voudin. Minä\ntiedän, että hän on ilkeä. Herra saapi nähdä, että Herkules on\noikeassa.\"\n\nNeekerin väitteet olivat niin todennäköiset, että Emmerich tuskin enää\nepäilikään juonikkaan voudin petosta. \"Vaan mitäpä nyt on tehtävänä?\"\nkysyi hän. \"Meidän tulee tietysti antaa enolleni tieto tästä ja\npelastaa hänet. Antakaamme voudin juosta, Herkules, ja palatkaamme\nkiireesti kotiin.\"\n\n\"Se ei ole minun neuvoni,\" vastasi neekeri tyynesti. \"Jos kerrotte\nherra Vanderstratenille, niin hän sanoo teille: 'Kaikki tämä on\nvalhetta. Vouti on uskollinen mies. Olette nähneet väärin.' Parempi,\nettä minä seuraan voutia, vakoilen hänen vehkeitänsä ja sitten vasta\npuhun, kun tiedän kaikki. Herra jää tänne koiran kanssa -- minä otan\ntoisen voutia löytääkseni. Olkaa huoleti. Herkules viekas. Roistot\neivät pääse Herkuleelta pakoon. Kun saan tietää kaikki, niin puhun\nHerra Vanderstratenille ja silloin on vouti hukassa. Olkaa täällä\nlevollisena, herra; Herkules tuleen kohta takaisin.\"\n\nVaaran välttämiseksi latasi neekeri molemmat kaksi-piippuiset pyssyt ja\npani ne niin likelle Emmerichiä, että tämä tarpeen tullessa, jos pedot\nhäntä hätyyttäisivät, saattaisi suojella itseänsä niillä. Sitten heitti\nhän ystävänsä hyvästi, saattoi toisen koiran voudin jälille ja seurasi\nsitä varovasti ja joutuisasti, mutta Emmerich jäi vastenmielisesti\npaikalleen.\n\nNäin kului monta tuntia. Aurinko oli jo laskenut eikä Herkulesta\nvieläkään kuulunut. Emmerich tuli levottomaksi. Kuu nousi taivaalle,\nmetsässä rupesi uudelleen yön hirvittävät äänet kuulumaan. Petojen\nkiljuminen ja karjunta koskivat hänen korviinsa; mutta turhaan hän\nkoetti eroittaa mustan ystävänsä jalan kapsetta. Mahdottoman hitaasti\nkuluivat minuutit. Emmerich päätti viimeinkin lähteä ystävänsä jälkeen\nja nousi paikaltaan. Toisen pyssyn ripusti hän olalleen, toisen otti\nhän käteensä ja, pitkällisestä levosta virkistettynä, astui hän\njotenkin nopeasti eteenpäin. Mutta jo kahdenkymmenen askeleen päässä\njäi hän seisomaan. Koira rupesi haukkumaan, toinen vastasi siihen, ja\nkohta sen jälkeen Herkules seisoi hänen edessään.\n\n\"Mitä herra tekee?\" huudahti hän. \"Miks' ei odota Herkulesta?\"\n\n\"Aikani kävi pitkäksi\", vastasi Emmerich, \"ja silloin kaikellaiset\nkummalliset ja tuskalliset ajatukset johtuivat mieleeni; -- minä\npelkäsin, että sinulle olisi joku onnettomuus tapahtunut, kun niin\nkauvan olit poissa, ja sentähden lähdin liikkeelle pelastaakseni sinua,\njos mahdollista olisi. Hyvähän toki, että olet täällä! Mitä olet\nvakoillut ja kuunnellut, Herkules?\"\n\n\"Kaikki aivan totta!\" vastasi neekeri. \"Nikolao vouti on aika konna.\nHän menee Maron-neekerien luo, lupaa heille paljon kultaa, jos\ntulisivat ryöstämään; ilmoittaa heille, ett'ei siinä enää ole yhtäkään\nsotamiestä ja teki vaan yhden ehdon.\"\n\n\"Mikä se oli?\" kysyi Emmerich kiihkeästi.\n\n\"Vangita, kiduttaa ja murhata valkoista nuorta herraa!\" vastasi\nHerkules vakavasti.\n\n\"Olithan siis aivan oikeassa, kun luulit voudin ilkeyden yksin minua\ntarkoittavan! Ja mitä olen sille miehelle tehnyt, jonka tähden hänellä\nolisi oikeus tehdä minua verisen koston uhriksi? Minä vaan estin häntä\nvääryyttä tekemästä. Mutta se myrkytetty nuoli, jonka hän minua kohden\nampui, on kuitenkin lentävä hänen omaan päähänsä. Tule Herkules,\npalatkaamme takaisin enoni luo. Taikka pitäisikö meidän koettaa estää\nMaron-neekereitä heidän verisistä hankkeistaan?\"\n\nHerkules pudisti päätänsä. \"Helpompi riistää saalis jaguarin kidasta\nkuin estää villiä Maron-neekeriä ryöstämästä\", vastasi hän. \"Ei auta\nmuu kuin taisteleminen. Paha että sotamiehet ovat poissa. Vouti on\nsangen kavala konna. Tiesi se, mitä teki, kun lähetti sotamiehet pois.\nMutta eipä se häntä auta, kun tunnemme hänen kavalat vehkeensä.\nHerkules taistelee herransa edestä ja pitää huolta siitä, että hänen\nveljensäkin taistelevat. Saadaan nähdä; siitä Maroneille ei mitään\nhyötyä, että tänne tulevat.\"\n\n\"Mutta\", virkkoi Emmerich, \"tokko veljesi rupeevat taisteluun niitäkin\nvastaan, joiden nahka on yhtä musta kuin heidän omansa?\"\n\nHerkules nauroi niin, että valkoiset hampaansa kiilsivät pimeässä.\n\"Maron-neekerit eivät tunne sääliä eikä armahtamista, ei valkoista,\neikä mustaa kohtaan. Tappavat kaikki. Herra ei sitä tiedä, kun on niin\nvähän aikaa ollut tässä maassa. Vaan Herkules sen tietää ja kaikki\norjat kartanossa sen tietävät. Sen vuoksi he juoksevat pakoon Maronien\ntullessa. Mutta tässä eivät saa juosta pakoon, heidän täytyy\ntaistella.\"\n\nEmmerich ei ollut ensinkään hyvillä mielin saatuansa Herkuleelta nämät\ntiedot. Hän huomasi tilansa sangen tukalaksi, ja suuresti hän epäili,\nrupeisivatko mustat vastarintaan vai eivätkö mieluummin pötkisi pakoon,\nkuten heillä oli tapana. Herkuleesen hän kyllä luotti; mutta olisivatko\nmuut neekerit yhtä uskolliset? Tähän kysymykseen oli vaikeampi vastata.\nEmmerich kätki kuitenkin huolensa omaan poveensa, ja teki vaan\nkiirettä lähtöä kotiin, ennättääksensä puuttua tarpeellisimpiin\nvarustuskeinoihin mustain metsäläisten rynnäkköä vastaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nRynnäkkö.\n\n\nOli jo lähes sydän-yö, kun Emmerich ja Herkules saapuivat kartanolle.\nHeidän ihmeeksensä oli herra Vanderstraten vielä valveilla ja hänen\nkasvonsa loistivat ilosta, kun hän näki molempain nuorukaisten astuvan\nsisään hänen kammariinsa.\n\n\"Jumalan kiitos, että olet jälleen täällä\", huusi hän Emmerichille.\n\"Totisesti, poikani, jos et niin hartaasti olisi minua pyytänyt\npitämään retkeäsi vuoristoon salassa, niin olisin jo lähettänyt kaikki\norjani sinua hakemaan. Missä taivaan nimessä olet aina tähän asti\noleskellut? Ja, luulenpa sinun olevan haavoitetunkin. Joudu, Herkules,\nmene tohtoria hakemaan ja...\"\n\n\"Malta, malta, enoseni!\" keskeytti häntä Emmerich. \"Ei haavasta ole\nlukua, silla Herkules on sen jo ruohoilla sitonut. Eipä nyt enää\nolekaan aikaa sitä ajatella, sillä minulla on kummallisia asioita\nsinulle kerrottavana.\"\n\nEnon täytyi mukautua siihen ja Emmerich kertoi aivan tarkalleen\nedellisen päivän tapahtumat. Herra Vanderstraten kuunteli häntä\nhämmästyneenä, milloin vihasta punehtuen, milloin pelosta ja tuskasta\nvaaleten.\n\n\"Nyt olemme hukassa!\" huudahti hän, kuultuansa kaikki, ja kulki\npitkillä askeleilla edes takaisin kammarissaan. \"Mutta, poika\", sanoi\nhän, äkisti kääntyen Emmerichin puoleen, \"ethän pilkanne minua? Sitä en\nkärsi! Minä tiedän, ett'et ole hyvässä sovussa voudin kanssa, ja\nniin...\"\n\n\"Enoni, luuletkos todellakin minua valhettelijaksi ja panettelijaksi?\"\nhuudahti Emmerich murheellisena. \"Vaan jos minua uskot, taikka olet\nuskomatta, niin olet pian saava todistuksia siitä, että olen puhunut\ntotta. Maron-neekereitä ei tarvitse kauvan odottaa, ja heidän\nhirmutöitänsä tiedät sinä paremmin kuin minä.\"\n\n\"Niin, taivaan nimessä, se on totta\", huudahti herra Vanderstraten.\n\"Anna perätön epäluuloni anteeksi, äläkä luovu vanhasta enostasi\nhädässä. Nuo koirat ovat hurjat kuin paholaiset ja nopeat kuin salama.\nEnnenkuin voimme sitä aavistaakaan, ovat he niskoillamme. Mutta eihän\ntoki! sinä olet varmaan erehtynyt. Nikolao on uskollinen, olen aina\nkohdellut häntä hyvin, en voi uskoa että hän olisi minua niin ilkeästi\npettänyt.\"\n\n\"Jos enemmän luotat häneen kuin omaan sukulaiseesi, niin et ole enää\nautettavissa, eno. Tule Herkules, tehkäämme, mitä meihin tulee,\nkunnollisesti vihollista vastustaaksemme. Milloinka luulet heidän\nrupeevan rynnäkköön?\"\n\n\"Voivat tulla huomenna, voivat tulla vielä tänä yönä\", vastasi neekeri.\n\"Heistä ei koskaan voi olla turvassa. Aivan kuin herra sanoo, nopeat\nkuin salama ja hurjat kuin pedot.\"\n\nRiitaisat tunteet liikkuivat herra Vanderstratenin povessa. Pelko\nahdisti häntä; mutta hän ei kuitenkaan voinut luulla voutiansa\npetolliseksi, joka niin monta vuotta ja, kuten hän luuli,\n_uskollisesti_, oli häntä palvellut. Toiselta puolen taas rakastetun\nsisarenpojan sanat syvästi todistivat, että vouti oli petturi. Mitä\nhänen piti tekemän? Hyvä keino johtui hänen mieleensä. Hän päätti\npaeta, kiireesti, nopeasti, ja viedä mukanansa niin paljon tavaroitaan,\nkuin hän suinkin suuretta vaivatta voisi kuljettaa.\n\n\"Niin, paetkaamme,\" huudahti hän; \"paetkaamme, sisareni poika! Kun nuo\nilkiöt tulevat, niin tapaavat pesän tyhjänä; polttakoot sitten huoneet\nja hävittäkööt viljelysmaat. Semmoisia vahingoita voidaan palkita;\nmutta kun henki kerran on ruumiista lähtenyt, niin ei se sinne enää\nmilloinkaan palaa. Pako on ainoa pelastuksemme, jos Nikolao todellakin\non pettänyt meitä.\"\n\n\"Mutta nuo kalliit koneet\", huudahti Emmerich, \"kaunis huoneesi komeine\nhuonekaluineen, sokeri, kahviviljelyksesi, jotka ovat lannoitetut\nneekeriesi hiellä, ja itse neekerisi, jotka varmaan tulevat tapetuiksi,\njos jätämme heidät oman onnensa nojaan -- ei, enoni, parempi on\ntaistella urhoollisesti kuin pelkurina pötkiä pakoon. Metsäläinenkin\nsuojelee mökkiänsä ja sinä jättäisit kallis-arvoisen omaisuutesi\nvihollisten ryöstettäväksi. Ei niin, eno, vaan taistelkaamme!\"\n\n\"Mutta mitä me kolme voimme noille vimmatuille, veren- ja\nsaaliinhimoisille pedoille, jotka sadottain karkaavat päällemme?\"\nhuudahti herra Vanderstraten epätoivossa.\n\n\"Me kolme kyllä olisimme liian heikot rynnäkköä vastaan\", vastasi\nEmmerich. \"Mutta onpahan sinulla yhtä monta sataa orjaa, kuin\nvihollista. Anna heille aseita, lupaa kohdella heitä leppeämmin, enkä\nepäile ensinkään, että urhoollisesti edestäsi tappelevat. Herkuleskin\nsitä vakuuttaa.\"\n\n\"Herkules ei tiedä, taistelevatko kaikki\", puhui neekeri. \"Mutta\ntietää, että useat taistelevat. Toiset tulevat jälestä, kun heidän on\npakko taistella oman nahkansa puolesta.\"\n\n\"Ja kukapa tarttuisi aseisin minun tähteni?\" kysyi herra Vanderstraten.\n\n\"Kaikki, jotka uskovat hyvään Jumalaan\", vastasi neekeri\nteeskentelemättä, mutta arvokkaasti. \"Hyvä pappi opettaa heitä\nrakastamaan heidän isäntäänsä, vaikka isäntä olisikin kova. He\ntahtoisivat mielellään ansaita herran rakkautta. Jos herra lupaa olla\nheitä vainoomatta, jos herra antaa heille luvan rukoilla hyvää Jumalaa,\nniin he tappelevat ja taistelevat herran edestä viimeiseen veripisaraan\nasti. Herkules tietää sen, sillä hän on itse kristitty ja uskoo hyvään\nJumalaan taivaassa.\"\n\nHerra Vanderstraten pudisti epäileväisenä päätänsä, katsellen\nHerkulesta epäluulolla. Vaikka hän kyllä mielellään olisi tahtonut\nestää kauniin maatilansa ja kauniin, mukavasti varustetun kartanonsa\nhävittämistä, ei hänellä kuitenkaan ollut sitä valtaa itsensä yli, että\nhän heti olisi voinut luopua väärästä luulostaan, joka häneen jo monen\nvuoden kuluessa orjavoudin vaikutuksen kautta oli juurtunut. Kuten\nGuyanan maanviljelijöillä ylipäänsä, oli hänelläkin se mielipide, että\norjat aina olivat pidettävät syvimmässä tietämättömyydessä, ja hän,\nniinkuin kaikki muutkin, unhoitti, että raakuus sittenkin on enemmän\npelättävä kuin siveyden säännöillä valistettu ja lempeihin tapoihin\ntaipunut henki. Vähän mietittyänsä hylkäsi hän sisarensa pojan ja\nHerkuleen tuumat ja käski heidän varustaa kaikki kiireesen pakoon.\nEmmerichin tuli rientää holviin, missä herra Vanderstraten säilytti\nkalliit kivensä, kultansa ja hopeansa, panna kaikki kokoon, sälyttää ne\nkahden hevosen selkään ja satuloida toisia hevosia itselleen ja\nenollensa ja sitten, niin pian kuin mahdollista, paeta lähimmäiseen\nkartanoon. Herkuleen tuli sill'aikaa herättää neekerit, toimittaa\nheille aseita ja ampumavaroja, ruveta heille päällysmieheksi ja\nkiirehtiä ratsastavien herrojen perään, joiden piti vartoa heidän\ntuloansa naapuri-kartanossa. Emmerich kyllä teki muutamia muistutuksia\nnäitä tuumia vastaan; mutta herra Vanderstraten, joka enemmän rakasti\nomaa henkeänsä kuin viljelysmaitansa, joita hänen orjansa kyllä jälleen\nvoisivat asettaa kuntoon, ahdisti sisarensa poikaa niin kiivaasti, että\ntämän viimeinkin osaksi täytyi myöntyä.\n\n\"Olkoon niin, eno\", sanoi hän, \"pakene Jumalan nimeen, mutta älä luule,\nettä minä rupeen sinua saattamaan ja seuraamaan. Sill'aikaa kuin sinä\netsit suojaa omalle kalliille hengellesi, koetan minä puolustaa\nomaisuuttasi.\"\n\nTämän sanottuansa riensi hän ulos huoneesta täyttämään enon käskyjä.\nHerkules seurasi häntä ja juoksi neekerien mökkilöihin, varustamaan\nheitä aseilla ja kehoittamaan heitä urhoolliseen taisteluun, jos ei\nisännän omaisuudenkaan, niin ainakin oman henkensä puolesta.\n\nEmmerich kiirehti puutarhan kautta lähellä olevalle ulkopihalle, missä\nherra Vanderstratenin aarteet olivat lujassa holvissa, lukon ja pönkän\ntakana.\n\nHetken aikaa jäi hän kuunnellen seisomaan holvin eteen; sillä hänestä\noli, ikään kuin olisi täältä kuulunut jalan kapsetta. Mutta kaikki oli\nhiljaa, yötuuli vaan suhisi palmujen korkeissa latvoissa, ja pisangin\nleveissä lehdissä. Hän koetti avata holvin ovea avaimella, jonka eno\noli hänelle antanut; mutta hänen ihmeeksensä ei lukko auvennut. Hän\nluuli saaneensa väärän avaimen ja painoi vaan sattumalta oven salpaa.\nVielä enemmän hän hämmästyi, kun ovi nyt aukeni. Viipymättä astui hän\nholviin, aukaisi toisenkin oven ja näki nyt kummaksensa Nikolao voudin,\njoka lyhdyn valossa oli täyttämässä niinisäkkiä herransa tavaroilla.\nVouti säikähti ja päästi huudon nähdessään Emmerichin niin äkkiä\nedessään. Vaan tämä huusi vihastuneena. \"Herkules siis ei erehtynyt\nluullessaan sinua, ilkeätä petturia, kunniattomaksi varkaaksikin. Mitä\nsinulla täällä on tekemistä?\"\n\nEmmerichin sanoista havaitsi vouti hämmästyneenä, ett'eivät hankkeensa\nolleetkaan salassa. Viha ja kostonhimo uudelleen herättivät hänen\nrohkeutensa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos hän ei äkkiä ratkaisisi\nasiaa ja, vetäen puukon vyöltänsä, hyökkäsi hän Emmerichin päälle\ntiikerin rajuudella.\n\n\"Kuole, sinä koira, joka aina tuumiani estät\", huudahti hän vihan\nvimmassa ja kohotti kätensä kuoleman iskuun. Mutta Emmerich oli kaikin\npuolin varoillansa tätä konnaa vastaan ja tiesi siis välttää tätä\näkillistä ryntäystäkin. Terve käsivartensa esti veitsen sattumasta\nrintaan, ja aika potkauksella lennätti hän voudin pari askelta\ntaaksepäin kellelleen. Samassa juoksi Emmerich ulos sisä-ovesta, pani\nsen lukkoon ja sysäsi nopeasti raskaan rautaisen teljen sen eteen.\nVouti oli vankina ja turhaan hän vimmassaan karjuen kolkutti ovea, joka\nei totellut nyrkkiä eikä potkauksia. Emmerich jätti hurjistuneen sinne,\nja lähti kutsumaan muutamia neekereitä, joiden avulla vouti\nsidottaisiin ja siten estettäisiin vahinkoa tekemästä; sillä yksin hän\nei haavoitetulla käsivarrellaan tohtinut ruveta ottelemaan tuon väkevän\nmiehen kanssa. Varmuuden vuoksi hän vielä pani ulko-oven\nkolminkertaiseen lukkoon ja riensi sitten joutuisasti pois. Mutta äkkiä\nhän pysähtyi. Nyt hän ei enää voinut erehtyä. Useiden ihmisten astunta,\naseitten kalina, maahan pudonneitten lehtien kahina ja kuivien oksien\nrätinä tuli aivan selvästi hänen kuuluviinsa. Tullaksensa aivan\nselville asiasta, seisoi hän, henkeänsäkään vetämättä, tarkasti\nkuunnellen, kun kimakka, hurja kiljuminen kaikui virran puolelta ja\nilmoitti hänelle, että nyt oli myöhäistä paeta ja että vihollinen jo\noli tunkeunut hänen enonsa alueelle. Heillä oli nähtävästi tarkka tieto\nasemasta; sillä juuri virran puolella ei ollut neekeri-mökkejä\nensinkään, ja siltä puolelta rynnätessään he samassa estivät\npiiritettyjä käyttämästä tykkejä, jotka olivat litteissä veneissä, suin\nkartanoon päin ja aiotut suojelemaan asuinhuoneitten ympäristöä. Kun\nnämä viimemainitut olivat kunnaalle rakennetut, niin tykin luodit eivät\nsaattaneet vahingoittaa neekeri-mökkejä, jotka olivat toisella puolen\nvuoren harjannetta, vaan lensivät niiden ylitse. Mutta kartanoa\npiirittävälle viholliselle ne olivat sangen vaaralliset; sillä ei\nyksikään laukaus voinut olla heidän rivejänsä harventamatta, kuolemata\nja turmelusta levittämättä. Sotamiesten lähdettyä olivat asemat jääneet\nvahditta ja vouti oli tietysti päällekarkaavalle viholliselle tämän\nseikan ilmoittanut; sillä muuten he tuskin olisivat uskaltaneet\nasettautua turmelevien tykkien ja kartanon välille.\n\nSalaman nopeudella nämä ajatukset lensivät Emmerichin päähän, ja hän\nkatsoi aivan välttämättömän tarpeelliseksi valloittaa virtapatterit\nvoidaksensa ajan pitkään vastustaa Maron-neekerien rynnäkköä. Huone oli\nkyllä sangen vankasti ja tukevasti tiilistä rakennettu ja\nrautakaltereilla varustetut ikkunat olivat niin korkealla maasta, ettei\nrohkeankaan vihollisen ollut helppo siihen kiivetä. Ovi oli tehty\nsangen kovasta puusta ja tarpeen vaatiessa saatettiin sitä vielä\nsisältäpäin vahvistaa huonekaluilla ja muilla kapineilla. Mutta mitäpä\nhyötyä tästä oli, jos puolustajain täytyisi sulkeutua niin ahtaasen\nalaan? Vihollisten ei tarvinnut tehdä muuta, kuin piirittää huone niin\nsen asujamet olisivat estetyt kaikesta yhteydestä ystäväinsä kanssa ja\nnälkä viimeinkin toimittaisi, mitä väkivalta ei voinut matkaansaattaa.\n\n\"Ehkä vielä on aikaa\", mutisi Emmerich itsekseen. \"Jos meidän onnistuu\nkiertää vihollisemme, niin olemme pelastetut.\"\n\nMuistamalla, että hän helposti voisi joutua vihollisten käsiin, riensi\nhän neekerien mökkilöille, pannakseen tuumansa toimeen orjajoukon\navulla. Onneksi tuli Herkules jo puolitiessä häntä vastaan. Noin\nneljäkymmentä väkevää neekeriä oli hänen seurassaan, ja muut, sanoi\nHerkules, olivat jo tulossa, sulkeaksensa kartanon päärakennukseen,\njoka oli heidän ainoa suojapaikkansa vihollisia vastaan. Kiireesti\nantoi Emmerich hänelle tiedon aikomuksestansa valloittaa patterit ja\nHerkules oli kohta valmis ryhtymään tähän vaaralliseen yritykseen.\n\n\"Mutta ilman aseitta se ei ole mahdollista\", sanoi hän.\n\n\"Ja mistäpä niitä saamme?\" kysyi Emmerich.\n\n\"Huoneista -- ei muualta mistään\", vastasi Herkules.\n\nSen enempää aikaa puheilla kuluttamatta riensi Emmerich kunnasta ylös\nkartanolle ja Herkules neekereinensä seurasi yhtä nopeasti. Eno\nVanderstratenilta, jonka korviin Maronien sotahuuto tietysti jo oli\nkajahtanut, ja joka kalpeana ja toimetonna istui nojatuolissaan,\nvaadittiin pikaisesti ase-makasiinin avaimet, ja kiväärit ja pyssyt\nannettiin neekereille. Muutamassa minuutissa oli ruuti jaettu ja\nkiväärit ladatut. Mutta kuitenkin tuli Emmerich uljaalla joukollaan\nmyöhään. Maronit olivat jo valloittaneet koko Corentin-joen rannan, ja\nnuolia satoi heitä vastaan, kun koettivat saada tykkiveneet haltuunsa.\nHeidän täytyi painua takaisin, ja onneksi alimainen paalutus kuitenkin\nvielä esti vihollisen heitä takaa ajamasta. Ilman muuta vastusta\nsaapuivat he taloon, johon muut orjat sill'aikaa olivat kokoutuneet,\novi suljettiin ja pönkittiin, ja Maronien tuimaa julmuutta vastaan ei\npiiritetyillä nyt enää ollut mitään muuta suojaa, kuin jalanpaksuinen\nmuuri ja heidän oma urhoollisuutensa, jota nyt, kuten jokainen tunsi\nsydämessään, aivan ankarasti koeteltiin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nUskolliset kristityt.\n\n\nKun Emmerich ja Herkules olivat asettaneet joukon aseilla varustettuja\norjia huoneen kaikkien ikkunain viereen, ja ryhtyneet muihinkin\nvarokeinoihin, meni edellinen enonsa luokse, joka jo oli vähäsen\ntointunut säikähdyksestään, ja rohkeampana käveli edes takaisin\nhuoneessansa, vaikka kalvava suru täytti hänen sydämensä.\n\n\"No, rakas enoni\", virkkoi Emmerich, \"nyt olemme varustetut ensimäistä\nrynnäkköä vastaan. Mutta vielä on kysymys siitä, taidammeko hankkia\nkylliksi ampumavaroja ja varsinkin ruoka-aineita, nälän hädästä\nvarjellaksemme nämät sata ihmistä, jotka nyt ovat tänne suljetut\".\n\n\"Mutta eiköhän nyt enää ole mahdollista päästä pakenemaan?\" kysyi herra\nVanderstraten, joka ei laisinkaan voinut tottua siihen ajatukseen, että\nvihollinen oli aseilla vastustettava.\n\nEmmerich nosteli hartioitansa. \"Onpa jo myöhä\", sanoi hän. \"Huone on\nkaikin puolin saarrettu, etkä taida pujahtaa täältä pois joutumatta\nsadoilla myrkytetyillä nuolilla ammuttavaksi. Onhan toki parempi, että\njäät kotiin. Minä takaan, että me kaikki puolustamme sinua viimeiseen\nveripisaraan asti.\"\n\n\"Mutta miten on mahdollista ruveta vastarintaan täällä?\" valitti herra\nVanderstraten. \"Metsä näkyy lähettäneen kaikki asukkaansa meitä vastaan\nja orjistani on varmaankin enin osa karannut.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Emmerich. \"Ainoastaan noin sata orjaa on\ntotellut Herkuleen kehoitusta puolustukseen -- mutta ne ovat kaikki\nurhoollisia miehiä. Taidolla ja rohkeudella voimme kyllä torjua\nvihollisen ryntäyksiä, kunnes meille tulee apu ulkoa. Mutta ruokaa\nmeiltä ei saa puuttua, sillä nälkä heikontaa käsivarren ja tekee\nuskaliaimmankin sydämen alakuloiseksi: Onko täällä ruokavaroja, eno?\n\n\"Tässä on vara-huoneen avain\", vastasi herra Vanderstraten. \"Mene itse\nkatsomaan, taikka, malta, minä tulen kanssasi.\"\n\nMolemmat menivät rakennuksen yläkertaan, jossa herra Vanderstraten\navasi erään huoneen oven. Mutta Emmerichin kauhistukseksi ja herra\nVanderstratenin kammoksi olivat hinkalot aivan tyhjät; vähäsen hedelmiä\nvaan oli koottu nurkkaan.\n\n\"Tämä on Nikolaon teko,\" huokaili herra Vanderstraten. \"Toissa päivänä\npyysi hän minulta avaimen, muka ottaaksensa pari säkkiä riissiä\nsiemeniksi, ja nyt tuo konna on tyhjentänyt koko huoneen.\"\n\n\"Sitä varmemmin saattaaksensa meitä perikatoon\", lisäsi Emmerich\nalakuloisena. \"Sepä on ikävä juttu, eno. Nyt ei enää auta odottaa apua\nmuualta, vaan meidän täytyy taistelemalla hajottaa vihollisen rivit,\ntaikka nääntyä nälkään.\"\n\n\"Tuota katalaa petturia!\" tiuskasi herra Vanderstraten. \"Missä hän on,\nEmmerich? Taivaan nimessä, jos meidän kaikkien täytyy menehtyä, niin\nhänen ei suinkaan pidä iloitseman petoksestansa. Toimita hänet minun\nkynsiini, niin saat nähdä, enkö sinun puolestasi kosta sille konnalle.\"\n\n\"Minä pelkään, eno, että jo kaikki olemme saaneet kostoa, ja kovemmin\nkuin voisimme toivoakaan\", vastasi Emmerich vaaleten. \"Voi sitä\nonnetonta! Oma ilkitekonsa hänen surmaa. Hän on suljettu aarre-holviin\nja vihollisten meitä joka haaralta ahdistaessa en näe mahdolliseksi\nhäntä pelastaa. Hänen täytyy kuolla pimeydessä, kaiken ihmisavun\npuutteessa, yksin, pahan omantuntonsa nuhteitten kanssa, tuskallisesti\njanoon ja nälkään nääntyen. Oi Jumala! hirmuisesti sinä rankaiset\njumalattoman kavalat juonet.\"\n\n\"Vieläkö sitä ilkiötä surkuttelet?\" huudahti herra Vanderstraten.\n\"Käykö meidän paremmin kuin hänenkään?\"\n\n\"Eno, jos meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kunniallisessa\ntaistelussa, aseet käsissä ja puhtaalla omallatunnolla\", vastasi\nEmmerich. \"Paitsi sitä on pelastuksen toivo aina meille tarjona, mutta\ntuo onneton on välttämättömän surman omana. Me taidamme ehkä pelastua,\nsillä ainoasti julmain vihollisten rivit eroittavat meitä vapaudesta.\nMutta hän! Jättiläisenkin voima raukeisi tyhjään tuota rautaporttia\nvastaan, saatikka nälästä nääntyvän pahantekijän uupuneet jäsenet.\"\n\n\"Se konna saapi ansaitun palkkansa\", tiuskasi herra Vanderstraten, joka\nei saattanut antaa sitä voudille anteeksi, että tämä oli pettänyt\nsuopean ja hyvänluuloisen isäntänsä. \"Älkäämme enää ajatelko häntä,\nvaan tuumailkaamme, miten voimme välttää nälkään nääntymistä ja\nMaronien myrkytettyjä nuolia. Kuule! tuolla kaikuu hirveä kiljunta --\njo lähenevät -- pelasta minut, Emmerich, pelasta enosi.\"\n\nJo ensimäisen kimakan sotahuudon kajahtaessa syöksi Emmerich ulos ja\nriensi huoneen puolustajain luo, joidenka lujamielisyydestä ja\nurhoudesta heidän kaikkein pelastus kokonaan riippui. Herkules oli\nsillä välin tehnyt tehtävänsä mustien veljiensä mieltä rohkaistaksensa.\n\n\"Tähdätkää tarkasti\", kuuli Emmerich hänen huutavan, \"jokainen\ntarkoittakoon miestänsä, ja ampukaa vasta sitten, kun ovat likellä\ntaloa. Ette taistele ainoasti nuoren herran edestä, taistelette myös\nuskon ja laupiaan Jumalan puolesta. Jos tappelette uljaasti, niin herra\nei enää vainoo pappia ja kristityitä orjia. Nyt -- ampukaa pojat!\"\n\nPyssyt pamahtivat, tulivirta syöksyi ulos särkyneistä kilisevistä\nikkunoista ryntäävien tiheimpiin joukkoihin ja kuulat levittivät\nkuolemaa ja hämmästystä heidän riveihinsä. Kahdeksantoista taikka\nkaksikymmentä miestä kaatui, useat haavoitettiin ja loput pujahtivat\npeljästyneinä pois ampu-alalta. Herkules nauroi ja huusi: \"Jo ovat\nsaaneet tarpeensa täksi yöksi. Eivät suinkaan tule takaisin ennen kuin\nhuomeis-aamuna.\"\n\nEmmerich astui hänen luoksensa ja kiitti häntä osoitetusta innosta,\nmutta näytti niin alakuloiselta, että neekeri kohta huomasi sen.\n\n\"Pelkääkö herra?\" kysyi hän. \"Ei ole syytä pelkoon. Vihollinen ei voi\ntunkeuda sisään; sillä ammumme kuoliaaksi kaikki, jotka tänne tulevat.\nPuolustajamme ovat urhoollisia miehiä.\"\n\n\"Sen tiedän kyllä, enkä minä pelkäisi mitään, jos meidän vaan olisi\ntaisteleminen noita vihollisia vastaan tuolla ulkona\", vastasi\nEmmerich, ja lisäsi hiljaa: \"ystäväni, tule kanssani enon huoneesen;\nminulla on sinulle jotakin sanottavaa, minkä pitää olla muille\nsalattuna, niin kauan kuin vielä suinkin on mahdollista torjua tuho\npäältämme.\"\n\nHerkules nyykähytti päätänsä, antoi muutamia käskyjä suurimmasta\nvarovaisuudesta, ja seurasi sitten ystäväänsä huoneesen, johon herra\nVanderstraten jo oli saapunut. Herra parka näytti tuiki toivottamalta.\nKalpein kasvoin, käsiänsä väännellen, makasi hän nojatuolissaan,\nmilloin kiroten petollista voutia, milloin valittaen surkeata, milt'ei\nauttamatonta tilaansa. Emmerich koetti rohkaista mieltänsä, vaikk'ei\nhän siinä onnistunut. Herkuleen astuessa sisään ilmoitti Emmerich\nhänelle, ett'ei pienellä linnoituksella kovaksi onneksi ollut\nruokavaroja.\n\n\"Paha se on kyllä\", sanoi neekeri ja näytti sangen arvelevaiselta.\n\"Nälkäinen mies taistelee huonosti. Mitäpä nyt neuvoksi?\"\n\n\"Pitää nyt johonkin neuvoon ryhtyä\", sanoi Emmerich. \"Eikö olisi\nmahdollista päästä vara-aittaan ja sieltä hankkia muutamia säkkejä\nriissiä?\"\n\nHerkules pudisti päätänsä. \"On vihollisia joka taholla\", sanoi hän.\n\"Emme voi luikahtaa täältä mihinkään heidän näkemättä ja silloin\ntulemme vangituiksi taikka tapetuiksi. Sepä ei ole hyvä.\"\n\n\"Mutta pitää sitä edes koettaa\", virkkoi nyt herra Vanderstraten.\n\"Muuten olemme hukassa.\"\n\nHerkules kohotti hartioitansa. \"Hukassa sekin on, joka lähtee ulos\ntästä. Vihollisia on monta ja heillä on tarkka näkö. Emme voi hiipiä\nheidän sivutsen. Odottakaa huomiseksi; kenties Maronit lähtevät pois,\nkun näkevät talossa olevan urhoollisia miehiä. Jos ei -- niin tehkäämme\nryntäys ja koettakaamme hajottaa heidän rivinsä, onnistukoon sitte tahi\nei. Vaan olkoon miten hyvänsä, niin kuolkaamme kuin miehet.\"\n\n\"Sepä ei laisinkaan hyödytä minua\", huokaili herra Vanderstraten.\n\"Tahdon mieluummin elää niin kauan kuin mahdollista. Oi, Nikolao, miksi\nsaatoit hyvän isäntäsi näin tuskalliseen tilaan?\"\n\n\"Herkules ei ymmärrä miten elää ruuatta, taikka päästä tästä pois ilman\ntaistelutta\", virkkoi neekeri.\n\nEmmerich oli sillä alkaa seisonut itsekseen miettien. \"Minäkään en näe\nmuuta kuin kaksi apukeinoa tilassamme\", sanoi hän, \"ja molemmat ovat\nsekä vaaralliset että epävakaisetkin. Sotamiehet, jotka tänä aamuna\nlähtivät pois kartanosta, eivät vielä voi olla kovin kaukana.\nYksityinen mies ehkä voisi hiipiä piirittäjiemme rivien läpitse. Jos se\nonnistuisi, olisimme pelastetut. Sananviejä saavuttaisi sotamiehet,\nnämät palaisivat takaisin avuksemme. Ennen huomeis-iltaa voisivat olla\ntäällä, ja siihen asti hedelmät varahuoneessa riittävät ravinnoksemme.\"\n\n\"Aivan hyvä\", sanoi herra Vanderstraten, \"mutta kenpä olisi sellainen\nnarri, että antautuisi vaaraan joutuaksensa Maronien raadeltavaksi.\"\n\n\"Minä itse, armas enoni\", vastasi Emmerich suoraan. \"Ilolla annan\nhenkeni alttiiksi pelastaakseni sinua ja niin monta urhoollista miestä.\nJos tuo yritys onnistuu, niin on hyvä -- jos ei, niin kuolen ilolla,\ntäytetystä velvollisuudesta hyvällä omalla-tunnolla.\"\n\nVaikka herra Vanderstraten oli hyvin itsekäs, ei hän kuitenkaan voinut\nolla tätä sisarensa pojan jalomielistä tarjousta hylkäämättä.\nLiikutettuna nousi hän seisaalleen ja sulki Emmerichin syliinsä.\n\n\"Ei, poikani, se ei saa tapahtua\", lausui hän. \"Jos meidän nyt kerran\npitää kuolla, niin kuolkaamme yhdessä, enoasi et saa jättää.\"\n\n\"Ei, se ei käy laatuun\", sanoi Herkules. \"Hyvä herra ei saa kuolla\norjain edestä. Tulee varmaan huomatuksi, kun on valkoinen iho.\nMusta-ihoinen rupee vaaralliseen toimeen. Herkules menee\". Herra\nVanderstraten katseli neekeriä kummastellen. \"Miten?\" huudahti hän\n\"sinä tahdot panna henkesi alttiiksi valkoisen tähden?\"\n\n\"Miks' ei? Useat mustat ajattelevat samoin kuin Herkules. Kaikki\nmenevät mielellään kuolemaan herra Emmerichin edestä.\"\n\n\"Hm!\" mutisi herra Vanderstraten itsekseen. \"Olisinko todellakin tehnyt\nmustille vääryyttä, kun pidin heitä kaikkia kiittämättöminä heittiöinä?\nNikolao, Nikolao, jos ovat paremmat, kuin ajattelinkaan, niin sinulla\non siitä suuri edesvastaus; sillä sinähän se olit, joka saatoit minun\nepäluuloiseksi heitä kohtaan\".\n\n\"Nikolao on paha mies, Herkules sen tietää ja toiset myös. Sitä varten\ntaistelemme herra Vanderstratenin puolesta. Hyvän kristityn ei sovi\nolla kostonhimoinen, niin papit meille opettavat.\"\n\n\"Mutta ovatko kaikki neekerit tässä talossa kristittyjä?\" kysyi herra\nVanderstraten.\n\n\"Kaikki\", vastasi Herkules rohkeasti. \"Toiset pakenivat, mutta\nkristityt jäivät tänne velvollisuuttansa täyttämään ja herran puolesta\ntaistelemaan. Siitä herra tietää, kuka on kristitty, kuka ei.\nRangaiskaa meitä nyt, jos tahdotte.\"\n\n\"Ei, Jumala varjelkoon\", huudahti herra Vanderstraten hämmästyneenä ja\nsyvästi liikutettuna. \"Ne, joita minä vainosin, panivat henkensä\nalttiiksi minua puolustaaksensa, ja se mies, jolle minä tein hyviä\ntöitä ylen määrin, menee minua julmimmille vihollisille kavaltamaan.\nTodella, Emmerich, niiltä miehiltä minulla ei ole mitään pelättävää;\nsillä joka Herran korkeinta käskyä: 'rakasta vihollisias, tee niille\nhyvin, jotka sinua vihaavat ja vainoovat', niin uskollisesti seuraa,\nkuin nuo vihatut ja vainotut mustat, se ei voi ryhtyä mihinkään\nilkityöhön, mihinkään petokseen ja uskottomuuteen. Onpa vaan paha, että\nnäin myöhään tulin tuntemaan heidän hyveitänsä. Jos aikaisemmin olisin\ntietänyt kaikki, niin asiat olisivat toisin. Mutta sano veljillesi,\nHerkules, että jos kerran tulemme tästä vaarasta pelastetuiksi, tahdon\nminä itse antaa teille papin ja rakennuttaa teille kirkon, jossa\nvapaasti ja esteittä voitte Jumalata rukoilla. Totisesti, 'hädässä\nystävä tutaan', ja joita hädässä opin tuntemaan, niitä en tahdo\nunhottaa vaarasta päästyäni\".\n\nHerra Vanderstratenin näin puhuessa säihkyivät Herkuleen silmät, ja\niloissaan huudahti hän: \"ei vielä myöhä, Herkules pelastaa kaikki ja\nkutsuu sotamiehet apuun. Jos joudun vankeuteen, menee toinen musta,\naina viimeiseen asti\".\n\nHerkules oli juuri menemäisillään, mutta tuskin hän oli kääntynyt oveen\npäin, kun se äkkiä avattiin ja nuori neekeri töytäsi sisään. \"Tulkaa\npian\", huusi hän, \"Viholliset ryntäävät suurella voimalla\".\n\nHerkules ja Emmerich tarttuivat aseisin ja riensivät ulos, mutta herra\nVanderstraten vaipui vapisten tuolille ja huokasi: \"Ah! Herra pelasta\nmeitä, sillä vihollisemme luku on suuri ja heidän voimansa\nvastustamaton.\"\n\nUlkoa kajahti sillä aikaa mustain kimeä sotahuuto ja kahta kovemmalla\nraivolla he hyökkäsivät huonetta vastaan. Luodit vinkuivat heidän\nympärillänsä, mutta vaikka osa ryntääjistä kaatui, ei toiset kuitenkaan\nvetäytyneet takaisin. Pieni parvi heistä saavutti oven ja kokosi\nmaissi-olkia ja muita syttyviä aineita sen eteen, huolimatta pyssyjen\nja kiväärien pamauksista, joiden luodit eivät voineet heitä\nvahingoittaa, heidän ollessa aivan likellä huoneen seinää.\n\n\"Pitää rynnätä ulos!\" sanoi Herkules Emmerichille, joka vast'ikään\nturhaan oli laukaissut pistoolinsa rohkeita ryntääjiä vastaan. \"Jos\neivät nuo heittiöt muutoin pääse voitolle, niin he sytyttävät huoneen\ntuleen ja me joudumme kaikki surman suuhun. Mieluummin Herkules syöpi\npaistia, kuin tulee itse paistiksi.\"\n\n\"Rynnäkkö ei meitä auta\", väitti Emmerich. \"Kun avaamme ovet, tunkeuvat\nnuo konnat sisään. Kolo lauma seuraa heitä ja masentaa meidät suurella\nluvullaan. Lieneeköhän täällä isoa malkuria?\"\n\n\"Kyllä täällä malkuri on\", vastasi Herkules, \"mutta mitä sillä teemme?\nMaronit eivät jää seisomaan lävistettäviksi kuin tynnyrit.\"\n\n\"Tuo vaan tänne malkuri, niin saat nähdä mitä sillä tehdään\", sanoi\nEmmerich.\n\nHerkules juoksi huoneen ylisille, missä säilytettiin joukko semmoisia\ntyö-aseita, joita ainakin tarvitaan varalta näin yksinäisessä\nkartanossa, ja tuli paikalla takaisin, tuoden kaksi malkuria.\n\n\"Se on hyvä\", huudahti Emmerich. \"Sysätkää nyt pian kaikki varustukset\nsyrjälle.\"\n\nTuokiossa oli tämä käsky täytetty, ja Emmerich laski pyssynsä maahan,\nkaivaaksensa reiän oveen noin miehen korkuudella.\n\n\"Kaivatteko näkö-reikiä?\" kysyi Herkules.\n\n\"Ei, ampumareikiä\", vastasi Emmerich, \"jos pistämme pyssynpiiput tähän\nreikään, niin vihollisemme pian pötkivät pakoon.\"\n\n\"Oivallista!\" huusi Herkules. \"Nyt ymmärrän. Tulkaa ampumaan; minä\nnäytän teille tien.\"\n\nNopeasti otti hän toisen malkurin ja muutamissa minuuteissa olivat\nampuma-reiät kaivetut oveen. Piiput pistettiin niihin, pyssyt\npaukahtivat, ja ulkona seisovain Maron-neekerein hätähuuto sekä heidän\npakonsa todistivat, että Emmerich oli valinnut oikean keinon\nkarkoittaaksensa vihollista. Ilman suuretta vaivatta korjattiin\nsyttyväiset aineetkin pois, ja piiritetyt hengitsivät vapaammin,\npäästyänsä niin likeltä uhkaavasta vaarasta joutua tulen saaliiksi.\n\nTästä huonosti onnistuneesta yrityksestä Maron-neekerien raivo kiihtyi\nkahta kauheammaksi. He uudistivat rynnäkkönsä joka haaralta. Nuolet\nlensivät tuiskuna huoneen ikkunoita vastaan, joiden takana piiritetyt\nolivat asettauneet ja ainoastaan alinomainen kiväärin tuli esti\nMaron-neekereitä aivan likelle pääsemästä. Mutta eipä ryntäys\nkuitenkaan ollut seurauksitta. Nuolet tunkivat särjettyjen ikkunoitten\nläpi huoneisin ja tappoivat taikka haavoittivat kaikki, jotka eivät\nhuolellisesti pysyneet seinien suojassa. Emmerich näki surulla ja\ntuskalla nämä turmiolliset seuraukset ja nuhteli itseänsä siitä, ettei\nhän ennen ollut ajatellut parempia suojeluskeinoja. Pian hän kuitenkin\nkeksi avun tähän. Hän nostatti kaikki kartanon sisä-ovet pois\nsaranoiltaan ja asetti ne luukuiksi ikkunareikiin. Ampumareikiä\nkaivettiin uutterasti ja nuolet kimmahtivat takaisin näistä lujista\nja varmoista turvamuureista. Hetkeksi taistelu taukosi, sillä\nMaron-neekerit huomasivat suotta ampuvansa pois nuolensa tappelua\npitkittäessään. He vetäytyivät pensaston taa, ja Emmerich, syvästi\nhengähtäen, sai nyt aikaa lausua uskollisille neekereille muutamia\nkiitossanoja heidän urhoollisuudestaan ja korjata haavoitetut pois\ntieltä. He kannettiin erääsen isoon huoneesen, haavat sidottiin\nhuolellisesti ja he jätettiin muutaman toverinsa hoidettavaksi.\nKuolleet, sillä niitäkin oli viisi, vietiin alas kellariin ja heidän\nhautaamisensa jätettiin tuonnemmaksi parempaan aikaan. Tätä\ntoimitettuansa meni Emmerich herra Vanderstratenin luo, kertoi hänelle\nonnellisesti häädetystä rynnäköstä, ja mainitsi myöskin kiitoksella\norjain uskollisuutta, vakaamielisyyttä ja urhoollisuutta. Hän lausui\nsenkin toivon, että viholliset, havaittuansa piiritettyjen lujaa\nvastarintaa, eivät enää toivoisi menestystä, vaan vetäytyisivät\ntakaisin metsihinsä.\n\nHerra Vanderstraten kuunteli mielihyvällä näitä kertomuksia, jotka\nsuuresti virkistyttivät hänen murheellista mieltänsä. Hänen neuvonsa ja\ntoivonsa oli kuitenkin, että nopea sanansaattaja lähetettäisiin\nsotamiesten perään, kutsumaan heitä takaisin, piiritettyjen avuksi.\nHerkules, joka oli tullut Emmerichin seurassa huoneesen, tarjoutui\nmonta kertaa lähtemään vaaralliselle matkalle. Itse asiaa vastaan\nEmmerichillä ei ollut mitään sanomista, mutta hän ei olisi mielellään\ntahtonut erota Herkuleesta ja ehdotteli sentähden, että kysyttäisiin\nvapaa-ehtoisia tähän toimeen. Herkules vastahakoisesti myöntyi, ja\nystävät olivat lähtemäisillään liittolaistensa joukkoon, kun punainen\nliekki äkkiä valaisi yön pimeyden ja täytti koko huoneen kammoittavalla\nhohteellaan.\n\n\"Suuri Jumala, mitä tuo on?\" huudahti herra Vanderstraten pelästyneenä.\n\"Eihän aurinko vielä ole noussut\".\n\nEmmerich juoksi ikkunaan ja katsoi ulos.\n\n\"Sepä on paha\", sanoi hän. \"Vara-aittamme on tulen vallassa,\nluultavasti hurjistuneiden vihollisten sytyttämänä, jotka ovat\ntahtoneet kostaa hengettömille kaluillesi sen, ett'eivät meille ole\nmitään voineet. Ja tuolla palaa vanha sokerimylly ja neekerien mökit,\nja Maronit tanssivat niiden ympärillä kuin pahat henget. Hm, sen\nvahingon, minkä he tekevät, voisi kyllä palkita, mutta en ymmärrä,\nkuinka joku ihminen nyt, kun yö on päivää valoisampi, voisi päästä\nvihollisten läpitse. Hylkää se tuumasi, eno. Minä huomaan, että meidän\ntäytyy kokonaan luottaa itseemme ja Jumalan apuun; sillä pelkkä hulluus\nolisi vielä odottaa apua muualta.\n\n\"Niin, niin, kyllä sen näen, hukassa olemme!\" huoahti herra\nVanderstraten, ikkunasta katsellen kirkkaasti valaistua paikkakuntaa.\n\"Noiden paholaisten kynsistä emme pääse\".\n\n\"Viimeinen toivo meillä vielä on jälellä\", virkkoi Emmerich.\n\"Aukaisemme oven, puolet meistä ryntäävät ulos, puhkaisevat vihollisen\nrivit ja vielä kerran koettavat päästä tykkiveneisin. Jos vaan\nmuutamille rohkeille onnistuu tunkea aina niihin asti, niin olemme\npelastetut; sillä tykistön tulta tuo roistoväki ei suinkaan voi kestää,\nja veneiden miehistön ei tarvitse pelätä mitään, kun vaan pysyvät vähän\nmatkan päässä rannasta. Minä olen valmis johtamaan rynnäkköä, jos\nHerkules sillä aikaa ottaa huoneen puolustuksen toimeksensa\".\n\n\"Herkules tekee kaikki, mitä herra käskee\", sanoi neekeri. \"Mutta\nrynnäkkö sangen vaarallinen, vihollisten luku on suuri, ja veneitä he\nvarmaan pitävät tarkalla silmällä. Vaikk'eivät Maronit taida tykkejä\nkäyttää, niin hyvin tietävät, että tykit voivat tulla heille sangen\nvaarallisiksi. Jos veneissä ei ole vartioita, niin menkää. Mutta jos\nniissä on Maroneja, jääkää tänne. Paras on, että puolustamme taloa,\nkunnes apu tulee\".\n\n\"Vaan mistäpä apu tulisi?\" kysyi Emmerich. \"Ystävämme ja lähimmäiset\nnaapurimme asuvat peninkulmien päässä meistä ja sotamiehiä ei ole\nodottaminen, jos ei heille voi lähettää sanaa hädästämme. Meidän täytyy\npanna kaikki alttiiksi, jos emme tahdo kuolla kuin hiiret loukossa\".\n\n\"Hyvä\", sanoi Herkules, \"odottakaa, siksi kuin tulee päivä. Silloin\nnähdään, onko veneissä vihollisia vai ei. Sitten ryntäämme ulos, jos ei\nvihollinen itsestään lähde pois. Ehkä lähtevätkin päivän tultua, kun\nnäkevät meidän hyvin puolustavan taloa. Mutta vaara ei ole vielä niin\nlikellä, että meidän täytyisi panna henkemme ja kaikki alttiiksi\".\n\n\"Herkules on oikeassa\", päätti herra Vanderstraten; sillä hän ei\nmielellään tahtonut erota sisarensa pojasta, joka oli hänen paras\nturvansa tässä taistelussa.\n\nEmmerich oli kahden vaiheella; sillä tulisella innolla halusi hän\npikaista päätöstä asiassa. Herkules, joka huomasi tämän, sanoi\nvakavasti: \"jääkää tänne, herra! Huone on tukeva. Tulevana yönä, pimeän\ntultua, ehkä voimme puikahtaa vihollisten ohitse. Tätä nykyä vaara on\nliian suuri. Odottakaa vähäisen, se on parempi kuin kuolema\".\n\n\"Koska molemmat väitätte minua vastaan, niin vartokaamme sitte, Jumalan\nnimeen\", lausui Emmerich. \"Suokoon Jumala, ett'emme liian myöhään tule\nkatumaan viipymistämme\".\n\nHän meni taas ikkunalle ja katsoi ulos. Tuli, jonka Maron-neekerit\nolivat sytyttäneet, leveni levenemistään ja valtavat liekit leimusivat\naitoista ja neekerien mökeistä korkealle ilmaan. Savu tulvasi sakeina\npilvinä taivasta kohti, säkenet nousivat rätisten ylös ilmaan ja\nputosivat tuli-sateena jälleen maahan. Onneksi hiljainen tuulen viima\nkäänsi kipinät pois piiritetystä rakennuksesta, niin ett'ei sillä ollut\nmitään vaaraa. Liekkien valo oli niin kirkas, että ystävämme selvästi\nnäkivät koko vihollis-joukon, jotka hurjassa tanssissa heiluttivat\naseitansa, taikka sen mukaan kuin yhä mahtavammin leimuava tulipalo sen\nsalli, riistivät ja ryöstivät kaikki, mikä oli jonkin arvoista. Herra\nVanderstraten rypisti julmistuneena silmäkulmiansa, havaittuansa tämän\nhävityksen. Mutta Emmerich lohdutti häntä, arvellen, että nämät\nvahingot pian voitaisiin korjata, kun aarre-aitta vielä oli murtumatta\nja kalliit koneet, joita hän juuri äsken oli kuntoon asettanut,\nhävittämättä. \"Eikä juuri kumpaisistakaan ole pelkoa\", lisäsi hän,\n\"sillä aarre-aitta on tehty kovista neljäkäskivistä, ja koneet ovat\nniin kaukana, että tuo hurja joukko tuskin niistä huolii. Anna heidän\nvaan polttaa ja ryöstää. Vara-aittain hävityksen jälkeen tulee heille\npian puute ruokavaroista, ja sitä pikemmin tulee heille pakko siirtyä\ntakaisin metsihinsä\".\n\nHerra Vanderstraten malttoi vähäisen mielensä, ja kun Emmerich oli\nHerkuleen kanssa jutellut muutamista yön kuluessa tehtävistä toimista,\nsanoi hän aikovansa mennä levolle pariksi tunniksi, ollaksensa täysissä\nvoimissa päivän valetessa. Jaguarin tekemät haavat kivistivät, ja sitä\npaitsi oli hän peräti uuvuksissa kuluneen päivän ponnistuksista ja yön\ntaistelusta. Hän heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja muutaman minuutin\nkuluttua todistivat hänen syvät, säännölliset hengenvetonsa, että hän\ntodellakin nukkui. Herkules meni pois huoneesta lähteäksensä\npuolustajain luo ja valvoaksensa sillä aikaa, kuin hänen valkoinen\nystävänsä kokosi uusia voimia uusiin ponnistuksiin. Herra Vanderstraten\npudisti päätänsä, katseli sisarensa poikaa ja mutisi itsekseen:\n\"Ihmeteltävä nuorukainen! hän nukkuu, vaikka viholliset riehuvat hänen\nympärillänsä kuin pedot. Voi! jospa minulla olisi hänen suruton\nmieli-alansa\". Huoaten veti hän nojatuolin ikkunan luo ja katseli\nsieltä salaisella vihalla omaisuutensa hävittämistä säälimättömän\nvihollisen käden kautta. \"Herra, päästä meitä pahasta!\" rukoili hän ja\nvartosi tuskallisesti aamun tuloa, joka, kuten hän toivoi, oli tuottava\npelastuksen Maron-neekerien hurjasta joukosta.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nPäätös.\n\n\nLoistavana ja heleänä nousi päivän tähti taivaalle ja valaisi\nkukoistavan maan. Sen kirkkaat säteet lankesivat moneen ilon asuntoon,\nmutta myöskin moneen surun ja hävityksen sijaan. Herra Vanderstratenin\nkartanon ympäristöt, jotka vielä eilen kauneudessa komeilivat,\nnäyttivät nyt sangen surkeilta. Huoneet ja mökit olivat poltetut\nporoksi, ja ainoastaan savuavat rauniot osoittivat, missä ne olivat\nseisoneet; puutarhan komeat kukat makasivat maahan tallattuina, hyvin\nhoidetut kukka-sarat olivat hävitetyt, paalutus-aita osaksi särjetty ja\npirstottu. Viha ja suru täytti huoneesen suljettujen miesten sydämet ja\nherra Vanderstraten tuskin saattoi olla lausumatta mielipahaansa\nvihollisen julmuudesta. Emmerichkin näytti alakuloiselta, mutta ennen\npitkää hänen huomionsa kuitenkin käännettiin muihin esineisin, jotka\nvarsinkin tällä hetkellä olivat tärkeämmät kuin tämän surkean\nhävityksen katseleminen.\n\nMaron-neekerit näkyivät vielä lepäävän levollisessa unessa. Ainoastaan\nmuutamat vahdit, joita he olivat asettaneet talon ympärille noin\nviidenkymmenen askeleen päähän toisistansa, todistivat, ett'eivät\nsuinkaan aikoneet luopua piirityksestä eikä antaa piiritetyille\ntilaisuutta odottamattomaan rynnäkköön. Kun aurinko pisti makaajien\nsilmiin, nousivat he sijoiltaan kovalla maalla, oikaisivat jäseniään,\ntarttuivat aseisin ja asettuivat ryhmihin. Semminkin yksi noista\njoukoista veti Emmerichin huomiota puoleensa ja hän näytti sen\nHerkuleellekin, joka hänen kanssansa seisoi ikkunassa, sekä herra\nVanderstratenille. Vaikka väli oli niin pitkä, ett'ei voinut eroittaa\nmiesten kasvoja, nähtiin kuitenkin selvästi kirjavista höyhen-tupsuista\nheidän päässänsä ja muista kiiltävistä koristuksistansa, että he olivat\npäällikköjä, jotka todenmukaisesti olivat kokoutuneet keskustelemaan\nhankkeistansa piiritettyjä vastaan.\n\n\"Pianpa saamme nähdä, mitä tästä seuraa\", sanoi Emmerich. \"Näitten\nmiesten päätöksestä riippuu, saammeko hengittää vapaasti vai täytyykö\nmeidän varustauda uuteen taisteluun. Eikö se ole sinunkin uskosi,\nHerkules?\"\n\n\"Totta kaiketi\", vastasi tämä. \"Päälliköitä ovat. He käskevät ja muiden\nmustain pitää totteleman. Minä luulen, ett'ei heillä enää ole suuri\nhalu taisteluun.\"\n\nHerkules todella näyttikin arvanneen aivan oikein. Muutamat päälliköt\nerkanivat vähän ajan perästä toisista ja kunkin heidän ympärillensä\nkokountui joukko neekereitä. Päälliköt puhuivat heille muutamia sanoja\nja heti neekerit sälyttivät hartioillensa, mitä ikinä oli vähästäkään\narvosta, ja lähtivät kulkemaan metsiin päin. Herra Vanderstratenin\nmielestä oli, ikäänkuin raskas kuorma olisi nostettu hänen\nsydämeltänsä. Emmerich ilmoitti mielihyvänsä muutamilla iloisilla\nsanoilla ja Herkules virkkoi nauraen: \"Tuollapa nyt lähtevät romuinensa\nratsuinensa. Eivät tule takaisin pian, luulen minä, kun ei täällä ole\nmuuta saatavana kuin pyssynluoteja. Tyhmät Maronit. He eivät löydä\naarre-aittaa\".\n\nYstäviemme voiton-riemu oli kuitenkin liian aikainen, ja parempi olisi\nollut, jos olisivat käyttäneet sen hetken jolloin ei kukaan heitä\ntarkastanut, tykki-veneitten valloittamiseksi, joka olisi voitu tehdä\naivan helposti ilman taistelutta. Tuskin oli Herkules lausunut\npilkkasanansa niin aarre-aitan puolelta kuului kimeä huuto, ja samassa\nvihollis-joukot, jotka jo olivat lähtemäisillään, kääntyivät takaisin\ntaistelutantereelle. Päälliköt hajosivat joka taholle, iso joukko\nneekereitä juoksi alas joelle, ja ennenkuin katsojat tointuivat tästä\nasiain muutoksesta, olivat tykit uudelleen vihollisten vallassa.\n\n\"Nyt olemme hukassa\", sanoi Emmerich ja hänen punaiset poskensa\nvaalenivat. \"Maronit ovat murtauneet meidän aarre-aittaamme ja\npelastaneet voudin, joka nyt aikoo meille kostaa. Nyt meillä on pahin\npeljättävänä\".\n\nVähän ajan kuluttua näkyi vouti tulevan useitten päällikköjen seurassa.\nHänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän kohotti nyrkkinsä isäntänsä\nhuonetta vastaan. Tuokiossa olivat ryntääjien joukot jälleen\nkokountuneet talon ympärille, ja nyt ei enää ollut mahdollista päästä\nheistä vapaaksi ilman veristä taistelua. Emmerich ja Herkules luulivat\nvihollisen kohta ryntäävän ja ottivat aseet käteensä, puolustaaksensa\nedes omaa henkeänsä. Mutta heidän ihmeeksensä pysyivät neekerit\npaikoillansa ja monta minuuttia kului, ennenkuin voitiin aavistaa, mikä\ntuuma vihollisella oli mielessä. Päälliköt ja vouti lähestyivät nyt\nkartanoa. He olivat aseitta, viheriät oksat käsissä, jotka osoittivat\nheidän aikovan hieroa sovintoa. Emmerich avasi sentähden ikkunan ja\nkysyi heiltä, mitä tahtoivat.\n\n\"Tulkaa virran puolelle\", vastasi vouti pilkka-naurulla. \"Siellä saatte\nkuulla, mitä ehtoja teille tarjoomme\".\n\nHerra Vanderstraten, Emmerich ja Herkules menivät toiselle puolelle ja\nihan ensimäiseksi näkivät he tykit, jotka epäilemättä voudin käskystä\nolivat vedetyt maalle ja käännetyt kartanoa kohden.\n\n\"Tuota konnaa!\" tiuskasi herra Vanderstraten. \"Hänelle tapahtuisi\noikeus, jos ampuisimme hänet kuolijaksi kuin suden, kohta kun hän tulee\nnäkyviin. Anna minulle pyssy, Herkules!\"\n\n\"Ei niin, ei niin, eno\", pyysi Emmerich. \"Nyt hän tulee ilman aseitta,\nja vaikka hän onkin suuri heittiö, niin emme kuitenkaan saa loukata\nkunniaamme ja omaa-tuntoamme. Ampua hänet nyt olisi murha. Jätä kosto\nhänen ilkeästä petoksestansa Jumalalle, kyllä rangaistus hänet\naikanansa kohtaa. Kuulkamme nyt, mitä hän tahtoo\".\n\n\"Herra Vanderstraten\", huusi vouti, joka mustain päällikköjen seurassa\ntuli ikkunan alle. \"Kuulkaa minua; minä tarjoon teille helppoja ehtoja,\njos suostutte siihen, mitä me pyydämme. Huoneenne on piiritetty ja sitä\nuhkaa kolme tykkiä, jotka saattavat murskata sitä raunioiksi muutamissa\nminuuteissa. Olkaa järjellinen ja suostukaa meidän pyyntöömme\".\n\n\"Ja mikä on tuo pyyntö, petollinen konna, kuin oletkin\", vastasi herra\nVanderstraten, joka, vihoissaan voudin ilkeydestä, sai rohkeutta\nilmoittaa ylenkatseensa.\n\n\"Emme pyydä muuta, kuin että jätätte sisarenne pojan ja hänen ystävänsä\nHerkuleen meidän haltuumme. Muista aarteistanne emme huoli; sillä\naarre-aitta, mihin tuo vintiö Emmerich minut sulki, on jo tyhjennetty,\nja minä olen pitänyt huolta siitä, ett'en joutunut tappiolle aarteita\njaettaessa. Antakaa pois nuo molemmat pojat, joita näen vieressänne,\nniin te itse, sekä kaikki orjanne saatte vapaasti lähteä tiehenne.\nÄlkää kauan miettikö, sillä jos viivyttelette, annan minä merkin\nryntäykseen ja te tulette kaikki huoneen raunioitten alle haudatuiksi\".\n\n\"Alota sitten taistelu, sinä katala\", huudahti herra Vanderstraten\njulmistuneena. \"Ryöstä hyväntekijältäsi henkikin, kuten jo olet häneltä\nomaisuuden ryöstänyt, vaan älä luule minua kunnottomaksi heittiöksi,\njoka ystävänsä pettää, niinkuin sinä isäntäsi petit. Tapa vaan meidät,\nmutta ole varma siitä, että Jumalan kosto sinun saavuttaa katalassa\nvoittoriemussasi\".\n\nHerra Vanderstraten oli tykkänään muuttunut. Hän, joka ennen\nalakuloisena vaikeroitsi ja voivotti, tunsi nyt itsessään rohkeuden,\njota ei kuolemakaan säikäyttänyt, ja jonka hänen päätöksensä puolustaa\nEmmerichiä oli synnyttänyt. Hänen vihansa voudin kurjasta petoksesta ja\nkostonhimosta ja vielä enemmän hänen harminsa siitä ilkityöstä, johon\nhäntä vaadittiin, saattoivat hänet unhoittamaan kuolemankin pelkoa.\nMieluummin hän toki tahtoi kuolla, kuin uhrata tuon nuorukaisen,\njota hän päivä päivältä oli oppinut yhä enemmän rakastamaan ja\nkunnioittamaan. Enemmän kuin kuolemata pelkäsi hän paitsi sitä käyttäitä\nilkeästi ja nyt astui hän rohkeasti pois ikkunan luota, sillä\nosoittaen, ett'ei hän huolinut sen enemmästä keskustelusta.\n\nJulmuus, viha, kostonhimo, kaikki nämä himot vaihtelivat voudin\nkasvoissa, joka huomasi peräti pettyneensä toiveissaan. Purren hammasta\nkääntyi hän pois ja antoi paikaltansa liikkumatta merkin yleiseen\nrynnäkköön. Tykkien miehistö viritti sytykkeensä; kolmasti leimahtivat,\nkolmasti pamahtivat laukaukset kuin ukkosen jyrinä ja rautaiset luodit\nsattuivat huoneen tukeviin muureihin, murtaen niitä niin, että huoneen\nperustus tärisi. Samassa hyökkäsivät Maron-neekerit joka taholta\nhirveällä sotahuudolla esiin; heidän nuolensa lensivät tuiskuna\njokaista pienintäkin aukkoa vastaan. Huoneesta pamahtivat uskollisten\norjain pyssyt ja kiväärit, orjain, jotka ennen tahtoivat kuolla\ntaistelussa, kuin heittää nuoren herransa ja hänen ystävänsä\nvihollisten käsiin. Emmerich yksin ei ottanut osaa taisteluun eikä\nsormeakaan liikuttanut puolustukseensa. Hän ei tarttunut kivääriin,\nvaan sitoi valkoisen liinan seipään nenään ja viittasi sillä voutia,\njoka juuri parhaillaan puuhasi tykkien uudesta lataamista, tulemaan\nhänen luoksensa.\n\n\"Malttakaa\", sanoi hän heleällä, raikkaalla äänellään, joka kaikui yli\nsotahuudon. \"Älkää suotta tappako itseänne, vaan kuulkaa minua\".\n\nVouti seisahtui toimessaan, heitti raskaan kuulan, jonka hänen juuri\npiti pistämän tykin suuhun, maahan, ja lähestyi, riemu-hymyily\nhuulillaan, ikkunata, jossa Emmerich seisoi jotenkin vaaleana, mutta\nilosta ja rohkeudesta säihkyvin silmin.\n\n\"Suostutteko ehdotukseeni?\" kysyi vouti.\n\n\"Kyllä, puoleksi\", vastasi Emmerich. \"Itseni annan teidän käsiinne,\nestääkseni enempää veren-vuodatusta. Tehkää minun kanssani mitä\ntahdotte, mutta ystäväni hiuskarvaankaan ette saa kajota\".\n\n\"Suostutaan\", huusi vouti ja antoi merkin taistelun keskeyttämiseen.\n\nNeekerit vetäytyivät kaikkialla pois kartanosta. Herra Vanderstraten\nsyleili kuoleman tuskissa sisarensa poikaa ja rukoili häntä, ett'ei hän\nhenkeänsä uhraisi. Mutta Emmerich pysyi järkähtämättömänä.\n\n\"Minä yksin, ehkä viaton, olen syy tähän taisteluun\", sanoi hän, \"ja\nkatala kunnoton ihminen olisin, jos sallisin sinun, armas enoni, ja\nkaikkien näiden uskollisten miesten sen kantta joutua perikatoon.\nParempi on, että yksi joutuu uhriksi, kuin että satoja viattomia\nsurmataan, ja paitsi sitä olisi varma kuolema minulle kuitenkin\ntarjona, joskin sitä pelkurina odottaisin tämän muurin takana. Kauan\nnämä muurit eivät voi kestää tykkien hävittäväisiä kuulia; laske minut\nsiis menemään, enoni, ja muista minua aina ystävyydellä. Jää hyvästi,\nHerkules! Pyydä voittaa sama sija enoni sydämessä, joka minun kuolemani\nkautta jää tyhjäksi, ole hänelle uskollinen ystävä, niinkuin olit\nminullekin. Jääkää hyvästi te, kaikki, ystäväni uljaat, mielelläni\nkuolen pelastaakseni teitä\".\n\nVielä kerran syleili Emmerich enoansa, puristi mustan ystävänsä kättä\nja hyppäsi, ennenkuin kukaan saattoi sitä estää, ikkunasta maahan.\nVakavilla askelilla lähestyi hän voutia, sanoen: \"tässä olen,\npetollinen konna; tee nyt minulle, mitä pahinta voit, minä en sinua\npelkää, minä nauran sinun vihallesi ja vielä viimeinen silmän-iskuni on\nilmoittava, kuinka syvään sinua ylenkatson\".\n\nVihan vimmasta karjuen veti Nikolao veitsen vyöltänsä ja hyökkäsi\nEmmerichiä vastaan, joka häntä odotti paikaltansa liikahtamatta. Mutta\nennenkuin hurjistunut vouti ennätti antaa nuorukaiselle kuoleman\npiston, asettui eräs musta mies rivakasti hänen eteensä, nosti\nkätensä ja sanoi levollisesti, mutta valtiaan arvoisuudella: \"tämä\nvalkea-ihoinen on minun. Hän on Banun suojassa, ei kukaan saa häneltä\nhiuskarvaakaan katkaista\".\n\nVihasta vaaleten väistyi vouti uhristansa ja tuijotti Maron-neekerien\npäällikköä tiikerin silmillä. Mutta eipä uskaltanut kohottaa kättänsä\nhäntä vastaan; sillä Banua ympäröitsivät hänen urhoolliset sotilaansa,\njotka epäilemättä hirveällä tavalla olisivat kostaneet heidän\npäällysmiehensä kuoleman. Nikolao hillitsi raivoansa ja sanoi vihasta\nvapisevalla äänellä: \"Minkä tähden Banu asettautuu minun ja uhrini\nväliin. Banu rikkoo suostumuksen, jonka olen tehnyt hänen kanssansa\nuskottujen miesten kautta. Minä lupasin jättää Banun käteen\nvalkea-ihoisen aarteet, ja Banu lupasi minulle valkean herran, joka on\nminua solvannut, herjannut ja lyönyt. Missä on Zamba, että hän minun\nsanani vahvistaisi?\"\n\n\"Valkea-ihoinen puhuu totta\", sanoi eräs neekeri kääntyen Banun\npuoleen. \"Valkea herra kuuluu hänelle. Banun täytyy pitää sanansa\npahallekin miehelle, kun sana kerran on annettu\".\n\nToivo vieläkin saada kostonhimoansa tyydyttää väänsi voudin kasvot\nilkeän näköisiksi ja veitsi kohossa läheni hän uudestaan Emmerichiä,\njoka käänsi ajatuksensa Jumalaan, luullen viimeisen hetkensä tulleen.\nMutta Banu kurotti vieläkin kerran kätensä Emmerichiä kohden ja sanoi\nkorkealla äänellä: \"valkoinen herra on Banun suojan alla; joka häneen\nrupee, pitää kuolla\".\n\nSillä välin oli muitakin päälliköitä kokoutunut Banun ja voudin\nympärille, jotka pyysivät selitystä edellisen kummalliseen käytökseen.\n\n\"Banun pitää puhua\", sanoi neekeri maansa kielellä. \"Tämän valkoisen\nnuorukaisen Banu tapasi metsässä ja tahtoi hänet tappaa. Mutta Gingan\npyhä taikakalu pelasti hänen. Hän on mustien ystävä ja Banu lupasi\nhänelle suojelusta. Hän antoi hänelle kolme sulkaa ruunustaan. Jos Banu\nolisi tietänyt hänen olevan sen, jonka verta tämä mies janosi, ei hän\nsuinkaan olisi lähtenyt ulos metsistä muuten kuin tätä valkoista\nsuojelemaan. Tämän minä lupasin, ennenkuin suostuin voudin pyyntöön, ja\nBanu on sanansa pitävä. Tämä nuorukainen ei saa kärsiä vähintäkään\nhenkensä eikä omaisuutensa puolesta. Kantakaa siis ryöstetyt aarteet\nsiihen takaisin, mistä olette ne ottaneet ja valmistautukaa lähtemään\ntakaisin saloille. Älkää viivytelkö. Banu on puhunut\".\n\nVaikutus tästä Maron-neekerien ylimmäisen päällikön puheesta ei ollut\naivan hänen tarkoituksensa mukainen. Neekerit kyllä olisivat jättäneet\nvalkoisen nuorukaisen ahdistamatta, jopa häntä puolustaneetkin Nikolaon\nvihaa vastaan; mutta se, että heidän piti jättää takaisin ryöstetyt\naarteet, herätti heidän rajuissa sydämissänsä kapinan hengen. Sekava\ntohu kuului ja Banun solakka väkevä vartalo kohosi hallitsevana muitten\nyli.\n\n\"Totelkaa\", sanoi hän kovalla, voimakkaalla äänellä. \"Banu sen tahtoo\".\n\nMustat olivat kahden vaiheella. Ääniä kuului: \"Älkää häntä totelko, hän\non valkea-ihoisten ystävä, eikä saa enää olla päällikkömme. Emme huoli\nhänen lupauksistaan, lyökää hänet maahan\".\n\n\"Lyökää hänet maahan!\" huusi voutikin ja ryntäsi veitsi suorana vihatun\nnuorukaisen suojelijaa vastaan.\n\nBanun mustat silmät iskivät tulta. Mutta hän ei nostanut kättänsä\nhenkensä puolustukseen, vaan huusi mahtavalla äänellä: \"lyökää hänet\nmaahan! hän on teidän päällikköänne solvannut\".\n\nEi yksikään käsi liikkunut voutia vastaan, ei yhtäkään jousen jännettä\njännitetty, ei yksikään nuoli suhissut päällikköä kostamaan. Mutta\nhäntä itseä hätyytettiin joka taholta, ja harvoille uskollisille oli\nsangen vaikeata esimiestänsä puolustaa.\n\nKiivas tappelu syttyi silmänräpäyksessä. Banu kohotti kirveensä\nkapinallisia sotureitansa vastaan, ja hänen hurja huutonsa tulistutti\nuskollisten seuralaisten sydämiä erinomaiseen urhoollisuuteen.\n\nEmmerich otti aseen käteensä, asettautui Banun viereen, ja tunki hänen\nsivullansa rohkeasti vihollisten neekerien joukkoon, samassa kun\nNikolao vouti teki erinomaisia ponnistuksia saavuttaaksensa nuorukaista\nja rusentaaksensa hänen päänsä kirveellä.\n\nVaikka Banun seuralaisten rohkeus ja kuoleman ylenkatse oli sangen\nsuuri, oli heidän lukunsa kuitenkin liian vähäinen vastustamaan\nvihollisen sata kertaa suurempaa voimaa. Vaan tulipa apu, jota Banu,\nyhtä vähän kuin Emmerich, olivat voineet aavistaakaan. Ovi piiritettyyn\nhuoneesen, joka nyt oli jätetty huomiotta, auaistiin ja joukko\npiiritettyjä, Herkules ja Vanderstraten etunenässä, syöksivät siitä\nulos, ja samassa lauaistiin neekerien pääjoukkoa vastaan. Nämä\nsäpsähtivät. Mutta Emmerich, uusien toiveiden vallassa, huusi\niloissaan: \"eteenpäin ystäväni, voitto on meidän.\"\n\nTuokiossa olivat kiväärit uudelleen ladatut, ja toisen yleisen\nlaukaiseman kuulat tekivät tuhoa vihollisten riveissä. Samassa kaikui\nheidän takanansa kimakka hurra huuto ja jälleen kuului kiväärin\npamauksia, kenenkään tietämättä, mistä ne oikeastaan tulivat.\nMuutamassa silmänräpäyksessä oli arvoitus selitetty. Oikealta sekä\nvasemmalta puolelta tuli sotamies-joukkoja esiin ja yhdistyi siihen\njoukkoon, jonka keskellä Emmerich taisteli. Mustat viholliset\nhavaitsivat olevansa joka puolelta piiritettyinä. Äkillinen pelko sai\nheissä vallan. Kimeästi huutaen viskasivat he aseensa pois ja pötkivät\npakoon. Ikään kuin mustat varjot puikahtivat he sotilasten rivien\nläpitse ja olivat muutamissa minuuteissa pois luotien kantamalta.\nKokipa vouti Nikolaokin paeta. Tuskin oli hän ennättänyt lähimmäisen\nlehdikön rinteesen, jossa luuli olevansa hyvässä turvassa, niin eräs\nsattumalta lauaistu luoti sattui häneen ja hän vaipui maahan. Tämä\ntapahtui samassa silmänräpäyksessä, kuin Emmerich ja herra\nVanderstraten vaipuivat toistensa syliin ja Herkules riemueli: \"voitto\non meidän ja herra elää, voudista ja hurjista Maron-neekereistä\nhuolimatta.\"\n\nKun eno ja sisaren poika olivat vaihtaneet muutamia iloisia sanoja,\nriensivät he upsierin luo, joka niin onnellisesti oli oikeaan aikaan\nsaapunut sotajoukollaan heidän avuksensa, ja saivat häneltä kuulla,\nettä edellisenä yönä eräs karkuun päässyt orja oli rientänyt hänen\nperäänsä ja kiihkeästi pyytänyt häntä piiritettyjä auttamaan.\nRiento-marssissa olivat he palanneet takaisin ja tavattuansa vihollisia\nja ystäviä käsikähmässä eivät tienneet mitään parempaa neuvoa kuin\nsekaantua taisteluun, siten tuottaaksensa sille pikaisen ja onnellisen\npäätöksen.\n\n\"Ja missä on se uskollinen orja, joka kutsui teitä takaisin?\" kysyi\nherra Vanderstraten.\n\nNuori neekeri astui esiin ja kumartui hymyillen ankaralle isännällensä,\njoka katseli häntä ystävällisesti. \"Näethän, sisareni poika, että\nminulla on uskollisia neekereitä, jotka eivät ole kristityitä\", sanoi\nherra Vanderstraten.\n\nEmmerich hymyili ja kysyi nuorelta neekeriltä: \"sanoppas Pompejo,\nkeneenkä sinä uskot?\"\n\n\"Minä uskon hyvään Jumalaan taivaassa ja Jesukseen Kristukseen, joka on\nkuollut neekeri raukkojenkin edestä\", vastasi Pompejo vähän\npelkääväisesti katsellen ankarata isäntäänsä.\n\nMutta herra Vanderstraten ei ensinkään näyttänyt närkästyneeltä, vaan\nhyvin kummastuneelta, ja sanoi: \"Totisesti, sisareni poika, minä näen\nyhä selvemmin, että olin antanut surkeasti pettää itseni. Mutta,\nlapset\", lausui hän, kääntyen neekerien puoleen, \"jos olette minulle\nosoittaneet uskollisuutta ja mielisuosiota, niin tahdon minäkin\npuolestani näyttää teille, ett'en ole kiittämätön. Minä lahjoitan\nteille vapauden ja niin paljon maata jokaiselle että hän saattaa siinä\nrakentaa itselleen majan ja hankkia elatuksensa hedelmällisestä maasta.\nTahdon vielä pitää huolen siitäkin, että saatte papin, joka opettaa\nteitä Kristin-uskossa, ja kirkon, jossa saatte rukoilla.\"\n\nNeekerien riemu-huudot kaikuivat, Emmerich syleili enoansa ja riemueli:\n\"Jumala olkoon kiitetty, joka lähetti Maronit niskoillemme; sillä nyt\nnäen selvästi, mikä hyvä eno minulla on.\"\n\n\"Ja minä, mikä hyväsydäminen, uskollinen sisarenpoika minulla on\",\nsanoi herra Vanderstraten naurahdellen. \"Jumalan kiitos, että Hän on\njohtanut kaikki meidän hyväksemme. Mutta mitenhän tuon ilkeän petturin,\nNikolaon, on käynyt?\"\n\n\"Jos näen oikein, laahataan hän tuossa juuri tänne\", vastasi Herkules.\n\n\"Nyt on tuomio langetettava, ja ankarakin\", sanoi herra Vanderstraten.\n\"Tuokaa hänet tänne.\"\n\n\"Jumala on hänen tuominnut\", sanoi Emmerich vakavasti. \"Henki on jo\neronnut ruumiista.\"\n\nHerra Vanderstraten kumartui voutia katselemaan ja huomasi kohta, että\nEmmerich oli nähnyt oikein. Liikutettuna sanoi hän: \"Tämä on Jumalan\nsallimus. Nikolao tuli tänne tappamaan, ja katso, kuolema jatkui hänen\nomaan sydämeensä. Näin kostaa Herra niille, jotka ovat pahat ja\nkavalat. Mutta rauha hänen tomullensa! Kuollutta meidän ei pidä\ntuomita; sillä Hän, joka on meitä korkeampi, on hänen tekojansa\npunnitseva ja lausuva tuomion viisaudessaan.\"\n\nVoudin ruumis vietiin pois ja Emmerich kääntyi nyt Maron-neekerien\npäällikön, Banun, puoleen, jota hänen oli kiittäminen hengestään. Hän\nkiitti häntä sydämellisesti, tarjosi hänelle lahjoja ja käski hänen,\nuskollisten seuralaistensa kanssa, jäädä asumaan herra Vanderstratenin\nkartanoon, jossa pidettäisiin huoli heidän toimeentulostaan; sillä jos\nhän palaisi metsihin, täytyisi hänen pelätä kansalaistensa kostoa.\nMutta Banu vastasi korskealla naurulla: \"Banu ei pelkää heitä; he\npelkäävät Banua. Banu on heitä rankaiseva kapinasta. Hyvästi, valkea\nmies! Banu jääpi vapaaksi ja lähtee pois.\"\n\nHän pudisti Emmerichin kättä ja oli muutamassa silmänräpäyksessä\nkadonnut uskollisten seuralaistensa kanssa. Melkein ikäväksensä näki\nEmmerich hänen lähtevän.\n\n\"Jalo sydän sykkii tuon mustan miehen rinnassa\", lausui hän. \"Hän on\ntodellakin ansainnut, että orjia hänen tähtensä kohdeltaisiin\nlempeydellä.\"\n\n\"Minun kartanossani ei kenelläkään tästä lähtien pidä oleman syytä\nvalittaa liian ankaraa kohtelemista\", vastasi herra Vanderstraten.\n\"Minä tahdon olla orjilleni hyvänsuopa ystävä enkä enää kova\nkäskynhaltija.\"\n\n\"Heidän uskollisessa rakkaudessaan sinä olet saava palkintosi,\nhyvä enoni\", huudahti Emmerich. \"Tämänhän olet varsin selvästi\ntänäänkin saanut kokea, ja pian tulet vakuutetuksi, että mustain\nkristittyjen joukossa on yhtä monta jaloa ja uljasta ihmistä kuin\nvalkea-ihoisissakin, joidenka ylenkatseen alla he nyt huokaavat. Usko\nJumalaan ja hänen käskyjensä täyttäminen tekee meitä totisiksi,\noikeiksi ja uskollisiksi ihmisiksi, olkoonpa ihomme musta, punainen\ntaikka valkoinen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä havaittiin, että Maron-neekerien tekemät hävitykset\naivan helposti voitiin korjata. Muutamain viikkojen kuluttua olivat jo\nporoksi poltetut pienemmät huoneet ja mökit uudestaan rakennetut ja\nepäjärjestykseen joutuneet puutarhan sarat asetetut entiseen kuntoonsa.\nYlipäänsä ei mitään tuntuvampaa vahinkoa ollut tapahtunut, ja\ntähdellisin osa aarteistakin, kulta ja kalliit kivet, jotka olivat\nolleet särjetyssä holvissa, löydettiin voudin taskusta, joka viekkaasti\noli haalinut ne itselleen, ennenkuin hän vei Maronit sinne.\n\nKaranneet ja hajotetut orjat tulivat pian takaisin, eikä herra\nVanderstratenilla ollut syytä valittaa mitään erinomaista tappiota.\n\nKuitenkaan hänessä ei enää ollut entistä tyytyväisyyttä ja\nmieluisuutta. Sekä hänen valveella ollessaan että unessakin väikkyivät\nMaron-neekerit alinomaa hänen edessänsä ja usein hän surusilmin katseli\nsinisiä vuoria, joiden rotkoissa, metsissä ja laaksoissa pelätyt\nviholliset asuskelivat. Kuinka helposti voisi tapahtua, että uudestaan\nhyökkäisivät lymypaikoistaan, himoten hänen aarteitansa ja uhaten häntä\nhirveillä myrkytetyillä nuolillaan!\n\n\"Poikani\", sanoi herra Vanderstraten eräänä päivänä Emmerichille. \"Onko\ntodellakin aikomuksesi lähteä takaisin Eurooppaan?\"\n\n\"On todellakin, semminkin, jos sinä päättäisit seurata minua\", vastasi\nEmmerich hymyillen. \"Sillä minä en hennoisi jättää sinua yksin\nvihollistesi, Maron-neekerien, käsiin.\"\n\n\"No niin, poikaseni, lähtekäämme molemmat\", lausui eno Vanderstraten\nvakavasti. \"Minä en paljon luota rauhanliittoon noitten metsäläisten\nkanssa, ja Banu ystävämme on kuolevainen, niinkuin muutkin ihmiset.\nOlen tavannut ostajan kartanolleni. Koettakaamme siis Jumalan nimeen\nvielä kerta, miten tuolla vanhassa maassa käy eläminen.\"\n\n\"Mutta totta kai Herkuleskin tulee kanssamme, eno?\"\n\n\"Tulee kaiketi, jos hän vaan itse tahtoo.\"\n\n\"Taidammehan jo ensi viikolla lähteä matkalle!\" riemuili Emmerich.\n\"Pois, pois, tästä helteen ja auringonpaahteen maasta rakastettuun\nkotimaahan, armaan äidin syliin. Miten hän on riemuitseva, jos tulet\nkanssani!\"\n\nViikkoa myöhemmin purjehtivat herra Vanderstraten, Emmerich ja Herkules\nAmerikan rannoilta ja ennättivät kuuden kuukauden matkan perästä\nonnellisesti Saksanmaahan. Täällä herra Vanderstraten viihtyi hyvästi,\nniin kauvan kuin kesä kesti. Hänestä tuntui helle vähän lauhkeammalta\nkuin Surinamissa, jossa se usein oli häntä rasittanut; puut eivät\nolleet vähemmän vihannat, eikä niiden siimekset vähemmän viileät kuin\nsielläkään, jotta hän ei suuresti kartanoansa ikävöinyt. Mutta kun\ntalvi tuli jäineen, lumituiskuineen, ja hänen täytyi pysyä lämpöisen\nuunin ääressä, eikä silmänsä enää nähneet muuta viheriätä, kuin kukat\nkasvi-huoneessa, rupesi hän nurisemaan, ja milt'ei katunut vaihtaneensa\nkuuman maansa Saksan kylmään ilman-alaan. Emmerich ei virkannut siihen\nmitään, antoi vaan enonsa kauvan aikaa mielensä mukaan murista ja\nmarista. Mutta, kun tämä kerran rupesi liian tuittupäiseksi, sanoi hän\nhymyillen: \"no, eno, millä tahdot mieluummin olla piiritetty, lumella\nja pakkasella, vai Maron-neekereilläkö?\"\n\nHerra Vanderstraten ensin närkästyi, mutta rupesi sitten nauramaan.\n\"Ei, poikaseni\", sanoi hän, \"Saksan maan talvi on minulle toki\nrakkaampi kuin nuo verenhimoiset, mustat metsäläiset vuoristossa.\nÄlkäämme enää puhuko siitä.\"\n\nSiitälähin herra Vanderstraten ei enää nurissut, vaan suostui pian\nuuteen tilaansa, jossa hän vielä eli monta vuotta aivan tyytyväisenä.\nOikeaan aikaan tehty muistutus Maron-neekereistä oli iäksi päiviksi\npoistanut hänen halunsa mennä takaisin Surinamiin, eikä hän milloinkaan\nenää ajatellut purjehtimista meren yli.\n\nNäin oli nyt kaikkien käynyt hyvin: herra Vanderstratenin, jonka ei\nenää tarvinnut pelätä Maron-neekereitä; jalon Emmerichin, joka nyt\ntaisi olla oikeana tukena äidillensä; ja myöskin Herkuleen, joka piti\nvalkoisen ystävänsä pysyväisen rakkauden ja mielisuosion suurimpana\nonnenansa.\n\nEipä merentakaisten mustien kristittyjenkään käynyt pahemmin. Heidän\nuskollisuutensa muuttui sananlaskuksi ja heidän hyvä käytöksensä teki\nheidät mainioiksi muiden neekerien joukossa. Harvat ne maanviljelijät\nolivat, jotka eivät seuranneet herra Vanderstratenin esimerkkiä.\nUseammat antoivat orjillensa opetusta kristin-uskon lempeässä opissa,\neikä milloinkaan kuultu, että olisivat sitä katuneet. Kristityt orjat\nolivat uskollisimmat, rehellisimmät ja ahkerimmat koko Surinamissa ja\nheissä toteutui taasen, että kristin-oppi on ainoa menestystä tuottava,\nainoa, joka saattaa siunauksen joka paikkaan, missä sen ikuisille\ntotuuksille on taipuvaisia sydämiä, missä sen autuuttavaista oppia\nilolla seurataan, ja missä sen viisaat säännöt kestäväisyydellä\ntäytetään. Sillä, _joka uskoo Jumalan sanan, se pitää käskysanat_.\n\n\n\n"]