[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsiysgXkyo_9kmf2-81CX7Y0tUxZ94YmAF7g3ULQdhEM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},38,"Ristiaallokossa","Leino, Kasimir",1866,1919,"38-leino-kasimir-ristiaallokossa","38__Leino_Kasimir__Ristiaallokossa",null,"runous",[],[],"fi",1890,11686,67676,false,15897,[22],"Poetry",[22],"\"Ristiaallokossa\" by Kasimir Leino is a collection of poems written in the late 19th century. The book delves into themes of nature, love, and the struggles of the human condition, reflecting a deep connection between the poet and the Finnish landscape. Through evocative imagery and emotional depth, Leino explores the interplay of personal and national identities.  The opening of this poetry collection introduces readers to a rich tapestry of feelings and observations, beginning with the serene beauty of the Finnish landscape. The speaker reflects on childhood memories by the riverbank, guided by maternal wisdom warning about the perils of the sea. As the speaker yearns for adventure and independence, the verses capture a longing for exploration and growth, setting the stage for the themes of aspiration and the journey toward freedom that permeate the collection. The delicate balance between security of home and the allure of the unknown is established, promising a deeper exploration of such contrasts in the poems that follow. (This is an automatically generated summary.)",[],334,"Kasimir Leinon runokokoelma vuodelta 1890 sisältää monipuolisia runoja, jotka on jaettu teemoittain. Teos koostuu luonnonkuvauksista, mietelmistä sekä lemmenrunoista. Mukana on myös yhteiskunnallisia ja ivallisia säkeitä sekä historiallisia runoelmia uskonvainojen ajoilta.","Kasimir Leinon 'Ristiaallokossa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 38.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RISTIAALLOKOSSA\n\nKokoelma runoelmia\n\n\nKirj.\n\nKASIMIR LEINO\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1890.\n\n\n\n\n\n\n    \"Il n'y a de bonheur pour aucune espèce vivante,\n    qu'à suivre ce à quoi la nature la destine\".\n                                      André Chénier.\n\n    \"O rara temporum felicitas, ubi sentire quae velis\n    et quae sentias dicere licet!\"\n                                      Tacitus I.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n[*Tähdellä merkityt runot, 8 luvultaan, olen valinnut ennen\njulkaisemistani \"Runokokoelmista\".]\n\nRistiaallokossa (esipuheeksi).\n\nI. Yleis-aiheisia.\n\nSuonion muistoksi\nM. A. Castrén'ille\nHerätykseksi!\nKansan lapsi\nMieleiseni mies\nInnotta nuoruus, päiv' on auringotta\nGladstonelle\n\nII. Kuvauksia.\n\nNukkuvalle tytölle vuoristossa\nLaulajatar\nKäyntini Versailles'issa\nMemento mori\nHuutolaistyttö kehdon ääressä\nMyrskylintu\n*Sunnuntaina\n*Hääilta\nMun isäni armahan kuolema vei\n\nIII. Mietelmiä.\n\nSurutonna suolla sorsa\nMun vuodenaikain ei ole syys\nTien ha'ussa\nPäivän laskiessa\nEn teitäsi kulje\nUlapalla I & II\nYlinnä kaiken vapaus!\nMä tahdon toivoa!\nPois sanariita!\nMi orjuutta, se kurjuutta\nLuonnon ihailua\nParantumaton\nEpäilykselle\nYksin ollessa\nMietelmiä I-IV\n*Hengen tasavalta\n*En rakasta tyyntä\n\nIV. Lempi.\n\nLemmittyni muistoksi\nAnnettelle\nSuukkosten keskessä\nKoittaa järki jäykkä olla\n*Neiden mielet, I-III\n*Impeni I-III\n*Ensi vuokko\nTuommoinen tyttö on mieleeni mun\nVieraalla maalla\nMustat silmät\nJos tohdit ja tahdot\nNiin varmasti\nKaikki kaikessa\nDaimooni\nHän huomaa ei\nSen jo tiedän\nVertauksia luonnosta\nPäivän noustessa\n*Mik' onpi syynä\n\nV. Ivallisia.\n\nElämän kokemusta\nValtion syöttiläälle\nMies kuin muutkin\nEräälle kirjailijalle\n\"Kallihin kansan vuoksi\"\n\"Kunnon mies\"\nBulevardi-kahvilassa\nMahtava mies\n\nVI. Uskonvainojen ajoilta.\n\n I. Petrus Valdo\n    a) Collège de la gaya scienza\n    b) Valmistusta\n    c) Provencen laaksossa\n    d) Maanpakolaisuudessa Böhmissä\nII. Varastettu!\n\n\n\n\nRISTIAALLOKOSSA.\n\n\nOn joenlahden rannalla loitolla Pohjolassa\nMun kotikenttä kultainen, mä jolla leikin lassa,\nJa metsänlammen laineeton oli lahden sinipinta\nJa yhtä tyyni, puhtoinen ja kirkas oli mun rinta.\n\nJa täällä hetken' herttaimmat mä leikin elämästä,\nEn tiennyt tuhon tuulista, en myrskyn mylvinnästä,\nMut salmen suusta aukeevan mä seljän aavan luulin\nJa kaukaa kumman kohinan mä houkuttavan kuulin.\n\n\"Tuo tuoll' on meri, lapseni, ja vaarallinen sulle,\nNäin lausui kerran lapsena mun äityeni mulle --\nJos lähdet joskus laineillen ja loitommaksi rantaa,\nNiin katso, ett'ei venhoas saa virta tuonne kantaa.\n\nNäät meri vain on miehillen, isoille, voimakkaille,\nOn hauska heidän taistella ja soutaa muille maille;\nJo salmen suusta avautuu ulappa aava tuolla --\nSiis pysy aina, lapseni, sä salmen tällä puolla!\n\nNään kuinka siellä aallot käy ja purjepurret kiitää,\nNään vihureissa vinhoissa kuin lokkilinnut liitää,\nNään siellä miehet voimakkaat ja heissä sankar'-innon\nJa tunnen jäntereissäni mä tuohon leikkiin kunnon.\n\nJo salmen suussa tuolla käy näät kummat ristituulet,\nNe valtahansa venhos saa jo ennen kuin sä luulet,\nKun sitten siinä heittelee sun purttas tuulten hyörre,\nNiin seljemmäksi venhoas vie salmen virran pyörre.\n\nJa pyörre kerran aavallen kun purtes tuonne vienee,\nOn varma vaara tarjonas, se hautasikin lienee --\nJos lemmit siis sä äitiäs, niin tottelet sä kyllä!\"\n-- Näin päätti äiti armahin neuvonsa syleilyllä.\n\nJa joka viikko varmistuu tuo tuuma uusi mulla:\nMä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla,\nMä tahdon tarmon koitteluun vesille väljemmille,\nJos kuolo siellä kohtaakin, niin minkä voin mä sille.\n\nJa niin mä juoksen purtehen ja lasken laitatuuleen,\nEn kuule ääntä äitini, vain lainelaulut kuulen --\nSaan tuosta salmen suuhun jo ja keskeen ristihyörteen\nJa joudun kohta valtaan sen ja vitkan virran pyörteen.\n\nMä kotvan häntä tottelen; ja soutamaan jos lähden,\nNiin salmen suusta palajan jo pois mä äidin tähden.\nVaan ajan tullen kuntoni mä tunnen karttuvaksi,\nJa aava, uljas ulappa käy houkuttavammaksi.\n\nKäy tuuli milloin mistäkin, vie venhon tänne sinne,\nEn tiedä vielä itsekään se vihdoin vie mun minne,\nVaan seljemmäksi sentään mun tuo virta vievän näyttää,\nKun tässä ristituulessa vain voisin melaa käyttää.\n\nMä luovin siihen luottaen, ett' virta voiton saapi\nJa vihdoin tuuli yhtäinen mun purjeet pullistaapi,\nKun salmi soukka laajeneis vedeksi väljemmäksi,\nVapauden virttä veisaten mä seilaan seljemmäksi.\n\nÄl' itke armas äitini mun uppiniskaisuutta,\nMä lasken läpi aallokon viel' kohden maata uutta --\nOn koti parhain lapselle, vaan ahdas työlle miesten,\nEi luonnon ääntä kuolettaa voi pyytäen, ei piesten.\n\nÄl' itke armas äitini sun suurta lempilasta,\nJos ryöstäytyikin sulta hän ja kotilahdelmasta;\nKuin immyt ensi lempeään, niin muistan aina teitä,\nKuin itkee vuosi kevättään, niin itken aina teitä!\n\n\n\n\nYLEIS-AIHEISIA.\n\n\n\nSUONION MUISTOKSI.\n\n\nI.\n\nSoi kanteloni kauniimmin kuin koskaan ennen soit,\nNyt kuntoo, intoo, hyveitä kun kerran kiittää voit,\nVoit soida soraäänittä, voit totta ylistää,\nVoit soida muistoks Suonion, hän muistoks vain nyt jää.\n\nKun suru suora, vilpitön sydämmen valtoaa,\nNiin puhtahimmin laulumme se silloin kajahtaa,\nOn laulu siksi puhdasta, kun murhe puhdas on,\nOn kielten helkky hellintä, kun tunne hellä on.\n\nJos luottamista näihin lie, mun laulu hellää ois,\nJa kielin hellin, kaihovin se kaipausta sois,\nMun laulu sulle ilmoittais, sä kansa onneton,\nKuin paljo hukkas kansa se, mi hukkas Suonion.\n\n\nII.\n\nSalomaille Suomen niemen riensit kansaas etsien,\nKorven synkän siimeksessä löysit vihdoinkin sä sen;\nLuonteesensa suoramaiseen, kömpelöön sä tutustuit,\nVienoisihin virsihinsä iki-iloks ihastuit.\n\nNousit kautta notkelmitten kukkuloille harjanteen,\nNäit tään luonnon mahtavaisen, siintäväisen seljänteen,\nNäit kun vaaran rintehellä au'er tanssi ilmassa,\nKuulit lehdon liepeheltä lintusitten lauluja.\n\nKuulit Suomen kalleutta käkösenkin kukkuvan,\nKuulit Suomen suloisuutta kukkastenkin kuiskivan,\nSuomen hengen tuoreutta metsä raitis tuoksusi,\nSuomen kansan kestävyyttä hongat huojui, kertasi.\n\nTäältä näit sä sinerväiset selät, järvet, lahdelmat,\nTäältä kuulit paimenpoian torvenhuudot, laulelmat,\nTäällä kait sä mointa maata lempiväsi vannoit myös,\nVannoit kaiken kansallemme uhraavasi päivätyös.\n\nSillä kansa korven synkän sivistystä vailla on,\nHenki, kieli kehkeymättä, halu vain on valohon.\nSitä ohjaamaan sä riensit tiedon ikilähteen luo,\nKansa Suomen janoovainen riemumielin tuosta juo.\n\n\"Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää,\nJos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää\",\nNäin sä lausut varoitellen, valon vaadit lämpöä,\nVaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä lempeä.\n\nMit' on työmme maamme eestä, jos ei tulta lemmen lie,\nOn kuin kylmä tuulahdus, min viima mennessänsä vie --\n-- Vaikk' on köyhä isänmaasi, lemmi innokkaammin vaan,\nUkein pettureista on, ken luopuu köyhäst' emostaan.\n\n\nIII.\n\nKun kodin loit sä lämpimän,\nSen suomalaiseks loit,\nJa lemmenkuiskeen hellimmän\nSä suomen kielin soit.\nSä lapsilleskin neuvoit näin:\nKäy tuota tietä edespäin!\n\nSun jalo, puhdas luontehes\nSe lapsen lainen on,\nJa vilpitön on sydämmes\nJa elos tahraton,\nSun tieltäs väistyy vihakin\nJa ilkimielen ivakin.\n\nSä äidiltäsi kieltämme\nEt kyllä saanutkaan,\nMut lauluihis sä mieltämme\nSait yllin kyllin vaan,\nJa \"vieras lippu\" peittänyt\nEi Suomen miehen töitä nyt.\n\nSä vaatimatta laulelit\nKuin talven varpunen,\nMut puhtahinta soittelit\nSä kieltä sydämmen,\nSiks leivoakin kauniimp' on\nTao sulolaulu Suonion.\n\n\nIV.\n\nHän kuuli kuusten kohinan ja kuohut koskien.\nHän näki taivaan sinervän ja luonnon vihreyden,\nJa näistä luonnonhelmistä hän solmi helmivyön,\nSai siihen Suomen suloutta, viehkeyttä kevät-yön.\n\nKun iltamilla kuuhut tuo hänellen tarinoi,\nNää \"tarinat\" hän kansalleen jo Suomen kielin soi;\nHän näytti meille lauluissaan: tää maa on kallehin,\nSen vertaa etsit \"maitten sä ja merten takaakin\".\n\nTai \"pääskynen\" jos riemujaan liversi lennossaan,\nHän riemut meille tulkitsi, sai lapset kuulemaan,\nJa \"mansikoita\" Suonion ja \"mustikoitakin\"\nKilvalla riensi noukkimaan niin nuor' kuin vanhakin.\n\nHän Suomen suvut tutkivi ja muinaisuutta sen\nHän ilmi saada koittavi valolla tietehen:\nSen tavat arkipäiväiset, sen juhlat, sunnuntait,\nSen hengen eri astehet, sen kehityksen lait.\n\nHän tutkii syitä, syntyjä, runouden aarteita,\nHän löytää niistä kansansa, sen poimii aatteita,\nJa kulttuurista kuvan hän silloisen Suomen luo,\nElämän entisaikojen eteemme selväks tuo.\n\nJa sankar'-laulun luontehen hän parhain käsittää,\nKullervon, Ainon laulut näät hän meillen esittää,\nOn kyllä itkun arvoinen jo kuolo Kullervon\nSydäntä sentään syövämpi on Ainon angervon.\n\nJa Sammon sirpaleitakin hän tyystin tarkastaa,\nKunnekka onnen Suomenmaan hän niistä taatuks saa,\nNiin löytöhönsä luottaen hän astuu polkuaan\nJa työhön meitä kehoittaa, siin' onni onkin vaan.\n\n\nV.\n\nEi harmaapääksi kansoas\nSun suotu palvella,\nEt niinkuin kukka kuihtunut\nSä syksytalvella,\nSä miehuudessasi muutit pois --\nTyös keskeyneet ken jatkaa vois?\n\nSun tuntees aina tuliset\nNe vaati vauhtia,\nJa vauhdilla sä riensitkin,\nKun työssä riehuit sa,\nJa kuolemasikin tuommoinen\nOli tempaus äkkipikainen.\n\nNimekses luota Viipurin\nSä saaren nimen sait,\nSen saaren, jonka luona nyt\nNiin kylmän haudan sait:\nNäät Suoniosaaren luona on\nMyös päättynyt elämä Suonion.\n\nNuo Suomen lahden lainehet\nNyt töitäs laulakoon,\nJa yhtä Suomee lempimään\nNe innostuttakoon,\nSun laillasi työtä tehtäköön,\nSun muistosi aina eläköön!\n\n1888.\n\n\n\nM. A. CASTRÉN'ILLE.\n\nSä Pohjan ilman, luonnon vilppautta\nKun nuorra rintahasi hengitit,\nSen voimaa, tarmoa, sen raittiutta\nJa jylhää mahtavuutta ihailit.\n\nJa taivahalla revontulten vyöhyt\nKun silmiis talvi-illoin lieskasi,\nTai toisekseen kun turhaan keskusyöhyt\nSe päivän laskemista vartosi;\n\nKun näit sä kansan, joka vaivoissansa\nEi sortunut, vaan kesti taistellen,\nKun näit tään kaiken, silloin tunteissansa\nKai nuori rintas kuohui aaltoillen!\n\nJa tunne syttyy pyhän innostuksen,\nMaan eestä tään sä tahdot toimimaan,\nPois poistat esteet, murrat vastustuksen,\nTyö-alas löydät, riennät Aasiaan.\n\nJa vaikka viuhuu viimat pohjoisesta,\nJa vaikka telmää tundran tuiskusäät,\nSä lämpöä saat maasi rakkaudesta\nJa tietehelle uskolliseks jäät.\n\nSä etsit, löydät Suomalaisten kehdon\nJa muinaisuuttamme sä valaiset,\nLuot täten kansallemme elin-ehdon\nJa täten seestät päivät vastaiset.\n\n-- Et suurin äänin suurisuisten lailla\nSä ilmi tunteitasi huutanut;\nSen tehkööt toiset, pontta hengen vailla,\nSun elos vakaa työ on kruunannut.\n\nJa työhön maan ja kansan eestä koitit\nSä nuorukaisiakin innostaa,\nJa työllä itse laakerit sä voitit\nJa työ se voimas vihdoin lannistaa.\n\nErotti varhain sun jo tuoni meistä,\nVei kesken viljan korjuun aljetun --\nEi sentään silmä tummu kyyneleistä,\nKun jalon toimintasi muistaa sun.\n\nEi itkemist' oo sankarmuistojamme,\nNe meitä työhön aina kehoittaa --\nJa työllä parhain kunnioitustamme\nMyös voimme Castrenille osoittaa.\n\n\n\nHERÄTYKSEKSI!\n\nMä laulan vapaudesta minäkin\nJa taistelua pilviin ylistän,\nOn työssä elämämme tarkoitus\nJa taistelu on ehto elämän.\n\nMä tahdon kuulla ääntä torvien,\nMä tahdon nähdä kalpain kalskuvan,\nMä tahdon verta saada suonihin\nJa innon tulta nuoren rintahan.\n\nSiis ylös, nuoret, toivo kansan, maan,\nSä näytä, nimes että ansaitset!\nMiks veltoksi ja kuhnuriksi käyt\nVai kilvoitustako sä peljännet?\n\nOl' aika kerran, jolloin tarvittiin\nSun voimas tanterella hurmehen\nJa jolloin kunnialla mainittiin\nKen kansaa päättömäks sai parhaiten.\n\nOn aika muuttunut, myös vaatimus:\nNyt urheuttas siinä tarvittais,\nEtt' taisteluun käyt kanssa itses nyt,\nLyöt harhaluulot maahan kalvallais.\n\nSun kalpas järki terve olkohon,\nMi etuluulot murtaa, tuullottaa,\nJa empimättä tieltäs kaikki lyö,\nMi hengen vapauttasi vastustaa!\n\nSiis ylös nuoret, toivo kansan, maan,\nKäy taisteluun sä kanssa sortajas,\nMiks veltoksi ja kuhnuriks sä käyt,\nMi lannistaa sun vanhaa intoas?\n\nVapauden aate eikö voimaa suo\nJa liehdo tulta tunne totuuden,\nPyhintä omaisuuttas kahlittaa\nKun kylmin tuntein annat ihmisten?\n\n\n\nKANSAN LAPSI.\n\nOlen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut,\nOlen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut,\nOlen nähnynnä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän.\nOlen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.\n\nOli paikkaset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet,\nJa maidonlaisina kasvoin ei hipiöt kuultaneet --\nEi ollut ne ruusut hienot, kuin peittivät poskipään,\nVaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot kansan tään.\n\nSydänmailla on elämä kurja ja kurja on kansa myös,\nSe nääntyvi näljissänsä ja horjuvi hengen yöss',\nSydänmailla on halla käynyt ja tuhonnut toivot pois,\nSydänmailla nyt pettua syödään ja leipeä tarvis ois!\n\nNiin, pettua syö tää kansa, hikipäisenä raataa vaan,\nTuho suurempi sentään uhkaa: verot kuinka ne maksetaan?\nEi rahoja näy, ei kuulu, pian saapuu jo kruununmies,\nMyö konnut ja irtaimiston, maat mannutkin kenties.\n\nJa niin on mennyttä kaikki, mitä tehnyt ja toivonut on,\nOn mennyttä vuosien vaivat, kotikulta kun mennyt on,\nPois maailmaan akanoina lapsjoukkokin viskautuu,\nJoku huutaa rahasta yhden tai ruodillen joku muu.\n\nSydänmailla on elämä kurja ja raskas taakkakin,\nMut raskaampi elämä mieron ja kulkijan sauvakin,\nKoti on koti sentään aina, jos köyhäkin kuinka lie,\nJa armas on synnyinpaikka ja pystyä orvon tie.\n\nJos taikuri tenhova oisin, joka kummia tehdä vois,\nPian niemet ja lahdenpohjat ne peltona, puistona ois,\nVaan tuota en taitoa saanut, vähävoimainen olen myös,\nSen ymmärrän minä sentään: sun onnesi, kansa, on -- työs!\n\n\n\nMIELEISENI MIES.\n\nInto työhön, kunto siihen,\nLuja tahto, sydän suora,\nAvo silmä, vapa aate,\nLempi kansaan, isänmaahan --\nSemmoiseksi soisin miehen mielen,\nKieleksensä vielä suomenkielen.\n\n\n\nINNOTTA NUORUUS, PÄIV' ON AURINGOTTA.\n\nTe nauratten kun nuori innostuupi,\nTuo raukka oikein sääliksenne käy --\nKun neuvotten te häntä armossanne,\nHän tuota arvostaa ei voivan näy.\n\nOn joukossanne kyllä niitä myöskin,\nKuin toivoo, innostua kerran tais,\nNiin, rohkeasti sykki silloin rinta --\nMut siitä muistuttaa ei ehkä sais.\n\nEi liene mieleen, että ajat vanhat\nViel' haudastansa jälleen kutsutaan --\nJa rinnassanne ehkä sentään tuntuu\nKuin outo kaiho sais jo nousemaan.\n\nSe ol'han sentään henkes kulta-aika,\nKun paljo toivoo vielä uskalsit,\nKun elämältä aatetta sä vaadit,\nVaikk' leivän kannikkaan sen uhrasit.\n\nSä tiedät kyllä: nuoruus, into, toivo\nOn iät kaiket yhteen kuuluneet,\nJa nuorten into, lämpö, toivo, rakkaus\nOn edistyksen hyödyks toimineet.\n\nSiks ällös pilkkaa, ällös surkutellos,\nJa armos säästä paikkaan parempaan,\nInnotta nuoruus, päiv' on auringotta,\nVuos kevähättä, elon varjo vaan.\n\nJa vaikka veisais äijät, ämmät kaikki\nTyyneyden virttä, nuor', sun korvihin\nJa vaikka houkuttaiskin tuossa tyyni lahti,\nSä voita velttous, laske laineihin.\n\nJos tyyniperään kerran maihin maadut,\nSä siihen uuvut, jäntees veltostuu.\nVaan sinä vastaisuuden varma toivo,\nSä muista: jalot vain ne innostuu!\n\n\n\nGLADSTONELLE.\n\nKun suurivaltain sorto taas enemmän alaa voittaa,\nJa saksalaistaa Elsassin kun Bismarck ukko koittaa,\nKun pienten kansain vastaisuus niin synkeältä näyttää,\nSun äänes sulo-toivehin sydämmet silloin täyttää.\n\n\"Ei kansa luotu sortamaan, jos voimakkaammaks varttui,\nSe suojaks toisten luotihin ja rauhan tuojaks karttui,\nOn aika meidän karkoittaa jo nyrkkivalta raaka,\nJa tehtäväänsä asettaa jo herkkä oikeen vaaka!\"\n\nNäin julki lausut kansalles ja muistuttelet aina,\nEtt' häpeäksi Englannin i'es Iiriläistä painaa;\nOn aina muille Albion se pelastuksen tuonut,\nMut sentään toista veljeään kuin orjaa sortaa suonut.\n\n\"Nyt veljeskansa kohotkoon ja rinnallamme käyköön,\nJa lakiensa turvassa vapaasti kehittäyköön,\nNäin Iiriläiset Englantiin sidomme lempeydellä,\nNiin lujempaan se liittyykin kuin sorron sitehellä\".\n\nOi, jospa vanha Albion sun ääntäs kuunteleisi,\nJos edes polvi nouseva sun aattees eespäin veisi!\nSä kunnon vanhus valkopää, sä näytät nuoremmille:\nTuo tie se viepi onnehen, käy, nuori polvi, sille!\n\nVapaushan kansan kasvattaa, sen kyvyt kypsyttääpi,\nMut sorto mielen sorretun vihalla myrkyttääpi,\nJos valtahas se antaukin, sen tekee uhkamielin,\nJos nöyrtyneensä sanookin, sen sanoo valhekielin.\n\nMut säännöksillä oikeuden jos kansan toiseen liittää,\nNiin voimakkaamman suojasta se vilpitönnä kiittää --\nSen sinä, Gladstone, oivalsit ja käytäntöön sen vaadit,\nNäin \"magna charta'n\" peruksen sä Irlannille laadit.\n\nKen jätti moiset aartehet jälkeensä maailmalle,\nSen muisto konsaan murene ei ajan virran alle --\nVaan valon aika vastainen tuon kiitoksella kostaa\nJa kiitoksensa merkiksi se muistopatsaan nostaa.\n\nSen patsaan kerran nostakoot kaikk' pienet kansat sulle,\nEi raskas lie se haudallas, se onhan siunatulle!\nSe patsas sitten kertokoon: jo poistui sorron taika\nJa valon tieltä väistymään sai nyrkkivallan aika.\n\n\n\n\nKUVAELMIA ELÄMÄSTÄ.\n\n\n\nNUKKUVALLE TYTÖLLE VUORISTOSSA.\n\nNiin puhtaana tuossa sä uinahdat,\nKevät-nuortean vartalon oi'ennat\nÄvärrikkaalle nurmikollen;\nOn hengitys helppo ja hiljainen\nJa kasvosi ilme on rauhainen:\nLie huokea noin sun ollen.\n\nTuoss' allasi nurmikko nuortea on,\nHete vieressä kirkas ja tahraton,\nKevät-taivonen päälläs päilyy.\nYlä-ilmassa leivonen lauluksi lyö,\nOn kaukana kaiho ja loittona yö --\nKai täällä sun henkes säilyy.\n\nKai säilyvi myrskyltä maailman\nTuo kukkanen kentältä taivahan\nNiin tuoksuvan tuores, hento.\nElon synkeät synnit ja murheet sen\nUrat uurtais otsahan impyisen,\nJoka noille on vieras vento.\n\nNuku lapsonen nurmella keväimen,\nPuron varrella puhtahan lähtenen,\nNuku kukkain keskessä aina.\nTähän vuorilta tuuloset vilppaat käy,\nKylän raition ruokottuus ei näy,\nKylän raskahat ilmat ei paina.\n\nKunis häipyvi surkea siivottuus,\nKunis koittavi puhdassa päivyt uus,\nSinis nukkuos piilossa täällä!\nKera tuoksuvan kentän ja keväimen,\nKera kukkien, lähteen ja leivosten,\nSinut tapaaki vain maan päällä.\n\nSua onnessa tuossa en häiritseis,\nVaikk' katsees kylläkin murheeni veis\nPyhän, puhtaan uinuthan unta.\nIhastella mun kainoutta sentään suo,\nJota kertovi kasvosi kaunihit nuo --\nSydän lie myös valkeempi lunta.\n\nIhasteltua hetkisen, kunnes sun\nOn syöpynyt piirteesi mieleen mun,\nPois loittonen kiertäen kaarteen;\nTaas tultua myrskyhyn, maailmaan,\nMinä kummana kaikille kertoa saan,\nYlimaat min kätkevät aarteen.\n\nNuku, lapsonen, helmassa vuoriston,\nKevyt huokua syyttömän rinnan on --\nKevät-taivonen päälläs päilyy.\nYlä-ilmassa leivonen lauluks lyö --\nOn kaukana kaihon ja synnin yö --\nKai täällä sun henkes säilyy.\n\n_Harz'in vuoristossa elok._ 1889.\n\n\n\nLAULAJATAR.\n\nSali täytehen kansaa tulvii\nNiin kilvalla kiirehtäin,\nSijan parhaimman ett' saisi,\nSais nähdä ja nähdyks näin.\n\nKaunottaret loistoisilla\nPukimillahan kiistailee,\nKäsi hansikan verhoina pieni\nSiro-viuhkalla viittailee.\n\nLäpi kiikarin keskehen naisten\nTuoss' herrat ne tutkii nyt:\nKuka herttaisin, kuka kaunein,\nKenen suopeat silmäilyt.\n\nJa impi sen keksivi kohta,\nNoin kääntyvi puolittain,\nPunastuupi ja laittavi huulet\nYhä hurmaavammiksi vain.\n\n-- Mut tuossapa laulajatarkin\nSulo-äänekäs ilmautuu:\nKuin keijutar eespäin väikkyy,\nHymynaurussa viehkeä suu.\n\nJa hän katsovi kansaa kohden,\nIhan tyyni ja huoleton on,\nVaikk' tietää, että on yksin\nHän kiintänyt huomion.\n\nSävel alkavi ensiks hiljaa\nVärähdellen ja uinaillen,\nVaan kohtapa kuin satakielen\nLiverryksenä helmeillen.\n\nJo syttyvät mustat silmät,\nOlentonsa jo tulta saa,\nElävyyttään intosa rinta\nTunteissahan aaltoaa.\n\nAutuutta hän nuoruuslemmen\nLaulussa nyt tulkitsee,\nMiten nuortuvi intohimosta,\nKoko hengen se hallitsee.\n\nMut nuoruus rientävi tietään,\nKaipausta se jättää vain,\nPois häipyvi lemmen into\nPian muistona ruskottain.\n\nTätä laulajatar kuvatessaan\nTaas ääntähän vaijentaa,\nVärähdellen se kaihoa kertoo,\nKunis heikkona pois vajoaa.\n\nJa kun ukkonen äkkiä puhkee\nNyt suosio irralleen:\nAlttiiksi hän tunteen kielet\nOli saattanut laululleen.\n\nYhä raivoo suosion myrsky,\nYhä häntä nyt huudellaan;\nKun syttyvi tunteet kerran,\nVähitellen ne tyyntyy vaan.\n\nMut turhaan vuottavi kansa:\nPois riensi jo mainio maan,\nHän ulkona vilpastuttaa\nSydäntulta ja -tunteitaan.\n\nOman nuoruutensa hän kertoi,\nOman lauloi rakkauden:\nSiks lämpö ja into ja voima,\nSiks kyynele kaipauksen.\n\n\n\nKÄYNTINI VERSAILLES'ISSA.\n\n(Keväällä 1890).\n\nVersailles'in kevätvihree luonto loisti\nNiin väririkkahana silmää hyväillen,\nVain hienon taiteen henkee huokui kaikki,\nMihin mä heittänenkin katsehen.\nKuin kevätkenttä luonnon-voiman laista\nTuhansin turpeestansa kukkaisia luo,\nNiin luonut kukkaisina kulttuurinsa\nOn ihmishenki taideteokset nuo.\n\nKohoupi tummaa taustaa vasten tuossa\nAntiikin puhtaan valkee marmorinen työ\nJa kierrätellen suuren käärmeen lailla\nVälitse metsäin kulkee teitten vyö.\nTuhansin värein välkkää päivää vasten\nSäteiset kaarteet suihkulähdetten\nJa harmaa maurilainen pylväs-holvi\nVälistä sintää vanhain lehmusten.\n\nMä hurmauneena taiteen ilmaa hengin\nJa raa'at aistit häipyy, hienonee,\nOn taide muodon-saaneen aatteen ilme,\nMaailman varmaan vihdoin hallitsee;\nNäät luojastaan jos luopuu jalo henki,\nNiin uskokseen hän taiteet valitsee,\nKulttuurin kaunein kukkahan on taide,\nSe ihmisaatteet, -tunteet tulkitsee.\n\n       *       *       *\n\nOn luonto tyynnä, äärellen\nTähän istun mä penkereen\nJa ympäristöni työhön saa\nMun mielenkuvitteen.\n\nNään käytävillä käyskivän\nNuo kuulut kuninkaat,\nJa hovineidot hienot nään\nJa herrat heilakkaat.\n\nJa illan tullen puistossa\nTuhansin tulta nään\nJa metsän tumman peitossa\nNään parin lemmekkään.\n\nHienoissa silkki säihkyää,\nMi immen verhoaa,\nJa suudellessa sulhasen\nSe hiukan kahahtaa.\n\nOn puku hieno, valittu,\nJa puhe myös on niin --\nMä noita ajan tuotteita\nVertaisin perhosiin.\n\n-- Ei työtä he tee, ei kehräile,\nVaan luoja ne ruokitsee\nJa onnessa lemmen ja rikkauden\nElämästä he nautitsee.\n\nJa linnasta soitto mun korviin käy\nNiin viehkeä, kiihtynyt,\nParit väikkyvät parkettiliuskoilla,\nSiell' onpihan tanssit nyt.\n\nJa Maria Antoinette'n myös\nMinä hurmaavaisena nään,\nKädet pienet kevähän keijuisen\nJa Miilon Veenuksen pään.\n\nKas, mahtava Ludvig loistossaan -- --\nJoku äkkiä häiritsee:\n\"Vous voulez visitez le château, monsieur,\nje suis un guide, s'il vous plait?\"\n\n       *       *       *\n\nNiin kylmänä vastahan löyhähti ilma,\nKun astuimme suurihin suojiin noihin,\nAvaroina ja jäykkinä seisoi seinät;\nVaan lämpöä uhkusi taulut, joihin\nJuur aurinko hellivän suukkosen suopi\nJa ilmehen maalarin työlle luopi.\n\nSali toisensa takaa tuoss' avauupi,\nTuhansittain tauluja silmäni kohtaa --\nJa liukas kuin allani parkettilaitos\nOn oppaani kieli, mi käyntiä johtaa;\nTais Ranskan taistot hän taruista asti\nJa Louis't ja Henrikit moitteettomasti.\n\nOli kierretty varmaan jo tunnittaisin,\nMonet mestari-taulut jo tutkisteltu;\nIhasteltu jo Canovan kaunista työtä\nJa Vernet'n voimia paljosteltu,\nNiin oppaamme pieneen suojahan johti,\nJohon tultua viuhtoi seinää kohti.\n\n\"Voilà, monsieur, le malheureux chanteur\nde la \"Jeune Captive\", André Chénier!\nC'est lui qui a célébré par ses chants.\nLa liberté de l'esprit et la vraie république\"[1]\n-- Näin laulaen oppaani tauluhun viittaa,\nHänen loruista sentään en enää mä piittaa.\n\n    [1] Kas tuolla, herrani, on André Chénier,\n    \"Jeune Captiven\" onneton laulaja,\n    Se on hän, joka meille niin kauniisti lauloi\n    Tasavaltaisuutta ja hengen vapautta.\n\nChénier! se on hän! Sun katseesi tunnen,\nSä lempeä, rohkea, vapaa miesi,\nTuo korkea otsa ja aatelisleuka\nJa ylpeä suukin se uljuutta tiesi.\nTuon näköinen ollakin täytyy sen kyllä,\nKen kuolohonkin käy hymyilyllä.\n\nKoen oppaasta päästä, niin jään minä yksin:\n-- Voici quelque chose pour vous, monsieur!\n\"Vous restez donc ici? mais il y a en encore!...\"\n-- Oui, oui, je le sais, mais pourtant ... adieu! --\nNäin sain hänet pois, oli nautinto kallis,\nJa tuo ei suultaan mun nauttia sallis.\n\nVoi kuinka tuntuu kummalta\nMun täällä yksin olla!\n-- On päässäin paljon aatteita\nKuin nuorella morsiolla.\n\nVain tauluun tuonne mä tuijotan:\nSe vankilahuonehen näyttää,\nEtualalla nään André Chénier'n,\nMuut vangitut huoneen täyttää.\n\n-- Olet heimolainen sä Helleenein,\nOlet, Chénier, kuulua juurta,\nKai imit jo äitisi maidossa\nSinä vapauden runoutta suurta.\n\nSun miehevän uljaana eessäni nään,\nNuo silmäsi säihkyvän luulen,\nSun Robespierrelle itselleen\nLain pyhyyttä puoltavan kuulen.\n\nJa säikkynyt ketään sankari et,\nToit kaikille aattees julki,\nMyös itsenäisistä aatteistas\nSun hallitus tyrmäänki sulki.\n\nJalon töit' ei pakolla määräillä,\nEi suljeta mieheltä suuta;\nJoll'ei vain vangita, murhata,\nEi keksitä keinoa muuta.\n\nSun hienon henkesi sulkevat\nNäin yhteen roistojen kanssa,\nMut hengen kukkapa puhkeskin\nJuur' siellä se umpustansa.\n\nIhanimmat laulusi kumpusihan\nSun henkesi tyrmässä tässä,\n\"La jeune Captive\" on tehtynä näät\nIhan roistojen räyhännässä.\n\nNiin tyynenä kuuntelet tuomion myös,\nJoka teilattavaksi sun määrää;\nEt orjistu koskaan seuraamaan,\nMikä alhaista on sekä väärää.\n\nSyvä silmäsi syvemp' on entistään\nJa poskesi kalvakkaammat,\nVaan entistä jalompi katsees myös\nJa piirteesi voimakkaammat.\n\nKera lörpöttelevän Rogers'in\nSun kärrihin käydä suovat,\nLäpi rahvaan taajahan tunkeuneen\nLuo teilauspaikan he tuovat.\n\nSyvä kaikkialla on hiljaisuus,\nKun nouset sä porraspuita,\nSua tuhannet katseet tähtäävät,\nEi huomata uhreja muita.\n\nJalon, kärsivän, säälivän katsees sun\nNäkeväin niin selvähän luulen,\nNiin nuorena pyövelin viereen käyt -- -- --\n-- \"On ferme\" -- oven luota ma kuulen.\n\n       *       *       *\n\nEn tiedä kuinka tullut lien taas ulkoilmahan;\nNäin kevät-illan hämärän, ja rusko taivahan\nValosta päivän juorus vain; ol' tyyntä, hiljaisaa,\nJa tunteet nuorta rintaani tuhannet kuohuttaa.\n\nKuin monta kuolon uhria on vapaus vaatinut,\nKuin monta miestä parhainta sen vuoksi uhrannut\nElonsa ruusut, toivonsa, henkensä kukkivan!\n-- Voi kun on kallis kuitenkin edistys maailman!\n\nVapauden kultahe'elmät on hurmeella ostetut,\nVapauden kultakukkaiset verell' on kastetut,\nMut kaikki moiset sankarit ne raivaajoita on,\nNimensä heidän säilyttääkin muiston Pantheon!\n\n\n\nMEMENTO MORI.\n\n(Veistokuvaryhmä Lontoon Kristallipalatsissa.)\n\nRintaan voimakkaasen nojauupi\nimmyt hienon hento, ihanainen,\nsilmissänsä autuus kuvastuupi --\ntällä hetkellä hän vain on nainen:\nmurheet maailman hän unhottaapi,\nnoin kuin uinahtaa hän tuossa saapi\nsulhon rintaa vasten.\n-- Elo autuasten\ntunteen täysi valta yksin on.\n\nAatos vuoroon seisahtuvi heillä,\nVuoroon vallatonna kauas väikkyy,\nVäikkyy tunteen tuottamilla teillä\nTai myös aallokossa lemmen läikkyy\nSen he tuntee vain, ett' aina, aina\nSylitysten ois he autuaina.\nMaailmassa tässä\nIhmis-elämässä\nLemmen valta varmaan suurin on.\n\nVaan memento mori! kuolo uhkaa,\n-- Lemmenkinpä voittaa kuolon valta --\nEthän ihmisparka oo kuin tuhkaa,\nPelkkä laina kaiken tuottajalta!\nVaikka onnes itse autuus oiskin,\nVaikka hetket hempeimmät se soiskin,\nKaikk' on katoovaista --\nTästä luonnon laista\nLempikään ei poikkeusta tee.\n\nJuur' kun rintaa vasten rinta sykkii\nJa kun silmän katseen silmä kohtaa,\nJuur kun nautinnosta suonet tykkii,\nPunahuulet suudelmista hohtaa,\nSilloin juuri, lemmen autuudessa,\nIhmis-intohimon vallitessa,\nHuutaa tuonen valta\nMaasta turpeen alta:\nIhmislapsi, kuolla täytyy sun!\n\nLontoossa 12/6 1890.\n\n\n\t\nHUUTOLAISTYTTÖ KEHDON ÄÄRESSÄ.\n\nTuuti lasta keinumin,\nTuuti toisen lasta,\nOrjaks täytyi tulla mun,\nVapa olin vasta.\n\nTuutilulla, hussa-aa!\nEt sä lapsi kulta\nItkullasi viedä saa\nMuistojani multa.\n\nTuuti lasta, tuuti vain!\nÄsken vielä leikin\nTuolla kotipihallain\nKanssa veikko Heikin.\n\nTuuti lasta unelaan,\nNuku kiltti Kalle! --\nVanhempani Tuonelaan\nSaivat mullan alle.\n\nTuutilulla, hussa-aa,\nPientä lasta tuuti!\nItku mun jo valtoaa\nMinut herra huuti.\n\nElä itke! Muuten on\nRouvan torat mulla,\nSilloin oon mä onneton,\nTuuti, tuutilulla!\n\nTuutilulla, sydämein,\nNuku siki-unta,\nMistä saisin surullein\nUnhotuksen lunta?\n\nHussalulla! -- Aina vain\nMielessäni säilyy,\nKuinka kotilahdellain\nTyynnä vesi päilyy.\n\nTuuti, lapsi! -- Siellä on\nÄitikullan hauta --\nTaas sä itket, onneton,\nLauluni ei auta.\n\nLapsi, miksi nuku et!\nVaiko itket siksi,\nEttä laulut huomannet\nOrvon kyyneliksi?\n\nTaikka ei sun uni lie? --\nNuku kaikitenkin!\nMuuten mun jo paha vie,\n-- Tuossa rouva onkin!\n\n\n\nMYRSKYLINTU.\n\nKun myrsky mylvii ja laine laulaa\nJa vasten louhia loiskuaa,\nKun honka huojuu ja näre notkuu\nJa vahto pärskyen roiskuaa,\n\nMä silloin nautin ja riemurinnoin\nMä halki ilmojen kiitelen\nJa laulan luontoa, maailmoita\nJa elontaistoa ihmisten.\n\nKun viima vinkuu ja mastot laulaa\nJa laivan touvissa tuuli soi,\nKas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn.\nJa myrsky säistäen mellakoi.\n\nTuo myrsky poistavi mustat pilvet,\nJa taivon sintävän seijastaa,\nJa ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy\nJa meri rantoja heijastaa.\n\nOn muiden mielehen luonto tyyni,\nJa leivon laulu ja illansuu,\nMä nautin parhain kun myrsky pauhaa,\nKas silloin nuortuu ja norjistuu.\n\nSiis vello vahtoa aallon Ahti\nJa sävel soios sä myrskysään!\n-- Mä lennän laulaen ilman halki\nJa kiidän kilvalla tuulispään!\n\n_Paris_ 29/3 1890.\n\n\n\nSUNNUNTAINA.\n\nKaunis, kirkas nyt on aamu,\nAamu armas sunnuntain.\nTuolla siintää kirkon haamu,\nKaikuu kellot kumahtain.\n\nVenhot viiltää järven pintaa,\nKaikki kirkkoon kiirehtää.\nValkovaate peittää rintaa,\nJuhlahuivit välkähtää.\n\nMinä kurja synnin lapsi\nAstun arkivaatteissain,\nPaljas rinta, takkuhapsi,\nEikä pappi aatteissain.\n\nMinä kuljen kukkulalle,\nJolla nurmi vihannoi;\nIstun sinne kuusten alle,\nKuulen kuinka kuuset soi.\n\nKuulen kuinka linnut laulaa,\nKuinka laine loiskuaa,\nKatson kuinka aallot kaulaa\nSulo saaren rantamaa.\n\nTäällä istun yksin aivan,\nEnkä veisaa, äännä en,\nNäen päällän' sinitaivaan,\nTöitä luonnon katselen.\n\nAvaruus mull' armahampi\nKirkon kolkkoutta on,\nLuonnon hiljaus rakkahampi,\nKuin on laulut joukkion.\n\n\n\nHÄÄILTA.\n\nSyys-illan synkkä varjo jo kattaa maiseman,\nJa paksu pilvinen vyöhyt tulet kätkevi taivahan;\nNiin jylhänä kuohuvi koski, aho, kangasmaa kumajaa,\nJa mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.\n\nKivenheiton päässäpä siitä tuoll' kartano uljas on,\nSen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton.\nSyysiltaman synkät varjot loitompahan siirrähtää,\nKun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.\n\nSiell' on niin ihmehen hauskaa, siell' nuoriso riemuitsee\nElon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee.\nJa poskuet poikain hohtaa, povet paisuvi impysten,\nJa kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.\n\nEi kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten,\nJa vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen:\nHääiltanahan toki sentään kai kaikki ne riemuta voi\nJa tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!\n\nJa morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan,\nLumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan:\n\"Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen\",\nNäin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.\n\nJa kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee\nJa vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.\nJo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,\nNyt riemuitaan elämästä, nyt ompihan nuorten häät!\n\nMut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon\nSiell' seisovi yksin nainen kiven reunalla kallion.\nHän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa,\nJa syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.\n\nPovellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää,\nJa kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää.\nVaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee\nJa vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.\n\nJo hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,\nSiell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät.\n-- Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää,\nPovellansa hän hellivi lasta, repaleillahan lämmittää;\n\nVaan kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa:\nOn tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa.\nJa silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu,\nJa huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeutuu.\n\n\"Voi lapseni, kurja on äitis', vaan taattosi kurjemp' on\nLupauksia äitisi uskoi vävyn uljahan moision;\nNiin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui,\nSun taattosi uljas petti, jalo-neitohon armastui.\n\nMut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen,\nJos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? -- --\nOi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun,\nVei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun,\n\nEn konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään.\n-- Niin lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!\"\nHän painavi raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen,\nJa syksyen kolkko viima vie silmästä kyyneleen.\n\nVaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkähän hohteen luo,\nJa tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo:\nSiell' hohtavi posket, uhkuu nais-rinnat täyteläät,\nSiell' riemuitaan elämästä, siell' ompihan nuorten häät.\n\nMut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa,\nNiin hurjan säihkyvä katse yön selkähän tuikahtaa:\n\"Oi lapseni! kuolema meille on onnehen suorin tie,\nSill' tuskinpa helvetissä olo karvaamp', synkemp' lie!\n\nVaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskehen kuohuavaan,\nEi meille yhteiskunta suo silloin siunaustaan,\nJa luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden,\nTää onpihan uskonoppi kirkkomme ja pappien.\n\n-- Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman,\nHyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan,\nMä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon\nKuin ijäksi kannettavakseen mä häpeän taakan suon\".\n\nJa hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa,\nSydän taukovi sykkäilemästä, povi synkästi huo'ahtaa,\nKuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan,\nJa syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyhyn vahtoavaan.\n\nVaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee\nJa vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee,\nSiell' hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,\nSiell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät!\n\n\n\nMUN ISÄNI ARMAHAN KUOLEMA VEI.\n\nMun isäni armaan kuolema vei,\nVei osan mun onnestainkin;\nHän luokseni koskaan palaja ei,\nMut palaapa sentään vainkin.\n\nTuoss' nään hänen seisovan sängylläin,\nHymy herttanen huulilla kiertää,\nMua neuvoo käymähän elämässäin\nSitä tietä, mi vaikeena viertää.\n\nOli reipas itse hän käynnilleen\nJa katseensa kirkas, suora.\nVapa myös oli aina hän aatteilleen\nJa oikeus ojennusnuora.\n\nOli tarmokas, sitkeä, ahkera,\nOli oikea Suomen miesi --\nIsänmaata ja perhettä, kansoa,\nHän työllähän palvella tiesi.\n\nMut kuolema häntä jo huhuilee\nManan virran toisella puolla,\nHän tyynenä Tuonelle hymyilee:\nJalon helppoa aina on kuolla!\n\nNiin katsoi katsehen viimeisen\nRauhallisin silmäyksin\nJa alkaa tutkimusretken sen,\nJonka tuntevi unelma yksin.\n\nMun isäni armahan Tuonela vei,\nHänet peittävi musta multa,\nJa luokseni koskaan palaa ei\nHän retkeltä aloitetulta.\n\nMut hautansa kummun kun tuonottain\nTaas kukkaisilla mä täytin,\nSoi isäni ääni mun korvissain:\nKäy tietä sä, jonka mä näytin!\n\n1890.\n\n\n\n\nMIETELMIÄ.\n\n\n\nSURUTONNA SUOLLA SORSA.\n\nSurutonna suolla sorsa,\nKaihotonna rannan kaisla,\nMurehetta marja mäellä,\nTahratonna taivon tähti --\nMinä yksin ihmislapsi,\nMinä mustan murheellisna,\nMulla aattehet apeat,\nMielikaihot karvahimmat.\n\nItkemättä ilman impi,\nPäivän paiste pääskysillä,\nKesä kedon kukkasilla,\nHuoletonna pellon perho --\nMinä yökkö yöllä itken,\nHuudan huuhkaja surusta;\nMiksi yökkö itkenenkin\nMiksi huuhkaja huhatan?\n\nMitä itken, en mä tiedä,\nMut on mieleni muretta,\nSydän syttä synkeämpi --\nItkenenkö ihmisyyttä,\nIhmiselon ontevuutta,\nKun en tiedä tarkoitusta\nKoko maailman menolla.\n\nVaiko itken itseäni,\nKohtaloni kolkkoutta,\nEtt'en ole kentän kukka\nTaikka kaisla kotirannan,\nKun en kurja kumminkana\nOloihini onnen tyydy,\nMutta turhia uneksin.\n\nOisin ehkä niinkuin tuossa\nKumppalini kunnokkaampi,\nJoll'ei lahjoilta parempi:\nKäypi tietä tarvottua,\nSyöpi ennen syötettyä,\nHän on kullan kiltti lapsi,\nTyöhöns itse tyytyväinen.\n\nMiks en liene moisten lainen,\nNuo on mieleen mahtimiesten,\nIkiriemuks isänmaalle,\nMiksi kylvit, kaiken luoja,\nKylvit sy'ämmehen säkenen,\nTuota tulta kalvavaista,\nJok' on kohtalon kirous?\n\nMiksi annoit hengen hellän,\nVapautta vaativaisen,\nMiksi turhat tiedot, taidot,\nMiksi joutavat unelmat?\nOisit antanut avuja\nTäällä tärkeämpiäkin:\nMielen maltin, kovan luonnon,\nVanhan mielen, valhekielen.\n\n\n\nMUN VUODENAIKANI EI OLE SYYS.\n\nSä ehtootaivoa ihailet,\nSen ruskoa, kultaisuutta,\nJa kylläykään sinä tuohon et,\nOn aina se sulle -- uutta.\n\nJa lempi-aikasi sun on syys,\nMin vuoksi, en sitä tiedä.\nJa hauskin, väität, on menneisyys,\nEt nykyisyyttä sä siedä.\n\nTuon muinaisaikasi ehtoisan\nKuvituksesi voimalla kultaat\nJa aatteet tään nykymaailman\nVain hautahan kylmään multaat.\n\nTrubaduurein lauluja laulellen\nUnelmissas näät ritareita,\nElät seurassa henkien menneiden,\nJumalaskin lie joku -- seita.\n\nTää aik' ei mun ole aikani myös,\nOn velttoa, voimattuutta,\nMutta tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss'\nNe tietävät aamua uutta.\n\nMua miellytä ei tää nykyisyys\nEik' muinais-aikojen taika,\nMun vuodenaikani ei ole syys,\nVaan tou'on ja toivojen aika.\n\nKevät raitis vuodenaikani on,\nVain sillä on voimaa luoda,\nSäde yksin nousevan auringon\nVoi huomenen uuden tuoda.\n\nSiks nykyisyys sua siedän vaan,\nEtt' toivon toukoa' sulta,\nMut koito en nää sun toukoakaan,\nMun peittävi silloin multa.\n\n_Paris_ 20/3 1890.\n\n\n\nTIEN HA'USSA.\n\nKun kiivahimmin mulla sydän löi,\nKun tulisimmin silmät säkenöi,\nKun povi paisui, veret kuohahti,\nJos vaarat, taistot mieleen juohahti,\n\nNiin nuoruus-aatteistani ihastuin,\nParannuspuuhistani tulistuin:\nNoin, noin mä tehdä sitten tahtoisin,\nKun vain nyt varttuisin ja vahvoisin!\n\nMä syöstä päätin ulos maailmaan\nJa tälle näyttää, kuinka taistellaan:\nJos ihmishenkee voidaan kahlittaa.\nNuo kahleet täytyy voida pirstoittaa.\n\nNoin ihanteita väikkyi edessäin,\nMä toisen toistaan kauniimpana näin.\n-- Niin syöksyin uhkamielin elämään:\nTotuuden jälkeen kaikk' nyt käännetään.\n\nEn, raukka, tuntenut mä maailmaa,\n-- Se varsan tuittupäänkin taltuttaa --\nEn päässyt vielä e'es mä alkuhun,\nKun suitsin syöstiinkin jo pilttuhun.\n\nMä ryntään uudelleen, se turha on:\nOon taltuttajan' suhteen voimaton.\nSen huomattua inton' laimistuu --\nJo arvellaan: hän vihdoin viisastuu!\n\nPois turhan heitänkin mä ryntäilyn,\nMun valtaa toivottomuus epäilyn.\nMut sentään: ihanteist' jos epäilen,\nNiin halvaks orjaks maadun ainehen!\n\nJa sen mä tein. Näin uudet aatteet nuo\nVain unelmoiksi, joita nuoruus tuo,\nNäin tuhannet, ett' ennen mua on\nTuon saman kärsineet jo tappion.\n\nNäin mieli sotainen saa painoksiin --\nMä jouduin tilaan niinkuin tainnoksiin.\nMä teen kuin muutkin, elän, olen vain,\nKuin kone käyn ja pelkään aatteitain.\n\nMut vitkaan niinkuin valkee päivän koi\nMä toinnun taas; kuin uness' ääni soi:\nSun sanas suuret noinko raukeovat?\nMä virkoon, virkoon, silmät aukeevat.\n\nMä ihanteitta kuinka olla voi voin?\nJos voisinkin, niin onko oikein noin?\nNäin käynhän kaltaiseks mä eläimen,\nJa sit' en saa, en tee: oon ihminen.\n\n-- Mut ihanteet nuo pilventakaiset?\nNe karsit pois ja uudet muovailet,\nRajoitat aattees itse elämään,\nNäin saat sä perustukses kestämään!\n\nJanoova sielu tuohon tarrautuu,\nVaan kohta miettimään taas harhautuu:\nMä vanhan heitin, tiedoss' uus on tie,\nMut haarateit' kun kaikkialle vie?\n\n_Berliinissä_ 25/10 1889.\n\n\n\nPÄIVÄN LASKIESSA.\n\nNään taakseni taantuvan taantumistaan\nAjan lapsuus-onnen ja uskon,\nJa menneisyyteni taivaalla vaan\nNään kultasen kaunihin ruskon.\n\nOlin onnellinen kun luojassani\nNäin taaton mä hellän ja rakkaan:\nHänen suojassaan kun lienen mä vain,\nHeti vaikerruksista lakkaan.\n\nVaan nyt on lapsi jo viisastunut,\nTuon unelman maailma vienyt,\nIhannett' en usvaksi arvannut,\nEn luojaani luonnoksi tiennyt.\n\nNyt etseissä taattoa taivaista\n-- Kuten tein minä ennen lassa --\nHetikohta on kohtalo vaivaista\nMua ilkkuen pilkkaamassa.\n\nJa turhaan lempeetä silmääs sun\nNyt etsivi huokaava henki,\nIjäisyyden mustaksi kuiluks kun\nOn tiede jo muuttanut senki.\n\nVoi kuinka se sentään raskast' on\nEro tehdä kaikesta siitä,\nMikä lassa on onnemme talveton --\nJa kun kenkään tuosta ei kiitä.\n\nOmatunto mun sentään palkitsee\nJa siinäpä kyllin on mulle,\nVaikka maailma tuhma mun tuomitsee,\nKaikk' uhraan, totuus, mä sulle!\n\n\n\nEN TEITÄSI KULJE.\n\nMua moitit mielelläs sinä siitä,\nEtt' puuttuvi vakaumuksia multa;\nMies vain muka on, ken tietävi tiensä,\nEi poikkea väylältä viitoitetulta.\n\nTuon moittehen kestän. En teitäsi kulje,\nEn jäätyä tahdo mä keväällä varhain.\nVesan pystyksi puuksi jos tahtovi saattaa,\nOvat päivä ja vapaus sen mestari parhain.\n\nHarhailkohon henkeni, etsivä löytää;\nOn mutkikas tie, joka tietohon johtaa.\nVain epäily eespäin aattehen saattaa,\nSen johdolla vihdoin totuuden kohtaa.\n\nKen kaavahan kylmäyi nuorena vallan\nJa kerskaten kiittävi vakaumustaan,\nSen yksilön nielevi joukkion virta,\nVie itsettömyytehen, hautahan mustaan.\n\nVaan huolekas henki se seulovi vanhan\nJa pohtevi puhtaaks korjatun touvon;\nNisut taltehen saattaa ja poistavi kalseet\nElon turvaten vaaroilta talven ouvon.\n\nKehityksessä paljo ei merkitse kansa,\nSiis pieni on, yksilö, merkitys sunkin;\nVaan erikoisuutensa hedelmät siihen\nOn kypsinä tuotava sentään kunkin.\n\nSuo henkesi etsiä, tutkia kaikki,\nValo, totuus ohjeesi olkohon aina;\nNäin parhain käytetty sentään lienee\nTuo henki, mi meissä on luonnolta laina.\n\n_Pariisissa, maaliskuussa_ 1890.\n\n\n\nULAPALLA.\n\n\nI.\n\nUlapalla ollessa aavalla\nSe toive on sentään varma.\nKun lasket aina sä yhtäänne,\nNiin löytyvi mannermaata --\nMut aavassa aattehen piirissä\nVain mannermaata en löydä mä\nKuin kuolon ja haudan\nJa ikuisuuden.\n\n_Itämerellä_ 20/6 1890.\n\n\nII.\n\nUlapalla ollessa aavalla\nPerämieheen muu väki luottaa:\nLäpi usvan ja myrskyn johdattaa\nHän rantahan purren varmaan,\nVaan ruorissas, oi kaikkius, sun,\nPerämiest' ei keksi silmäni mun --\nAvaruudessa kiitää\nTuul'ajona pursi.\n\n_Itämerellä_ 21/6 1890.\n\n\n\nYLINNÄ KAIKEN VAPAUS!\n\nJumala, autuus, taivahat,\nNuo ihmis-ihanteet\nVain kuvitusko luonut lie\nNää vanhat käsitteet?\n\nInehmok' epätoivossaan\nNää uskakuvat loi,\nNe näät kun hälle murheessaan\nSuloisen lohdun soi?\n\nJa kuollessako henkeni\nMyös hautaan lasketaan?\nErooko kuollen äitikin\nIjäksi lapsestaan?\n\nEloko toinen, autuas\nVain tuuma turha lie\nJa unhonk' yöhön ijäiseen\nAvattu hauta vie?\n\nVihollinenko epäilys\nLie ihmisonnellen,\nLie järki surma unelmain\nJa loppu rauhallen?\n\nNää vaivaa mua miettehet,\nEn niiltä rauhaa saa:\nVaan kuinka estää aattehet\nJa vapaus kuolettaa!\n\nJa onhan hengen vapaus\nMun aarre armaisin,\nNiin kallis, että autuuden\nMä siihen vaihtaisin.\n\nLie turhaa taivas, maailma,\nJa ihmispuuhat nää,\nLie turhaa toivot, taistelut,\nLie turhaa kaikki tää.\n\nTuon kaiken vielä kestänen,\nJos joskus itkenkin;\nVaan vapauden jos vienette,\nNiin tehkää hautakin!\n\n\n\nMÄ TAHDON TOIVOA.\n\nLäpi pilvisen taivaan tähden nään,\nSe kirkkaana vastahan loistaa,\nJa luonnossa tunnen jo tuulispään,\nJoka raskahan ilman poistaa.\n\nJa henkeni nuori se hengittää\nTuot' ilmoa vastaisuuden\nJa toivo se mieltäni jännittää\nJa antavi innon uuden.\n\nOlen toivoni jällehen saanut taas,\nEn helpolla siitä mä luovu --\n-- \"Mut keskellä toivojen maailmaas\nElä liiaksi niistä sä juovu!\"\n\nJo tiedän tarkoituksesi sun,\nSä miettivä ystävä kulta,\nMut mun käy mieleni taisteluhun,\nMiss' tarvis on hengen tulta.\n\nJa vaikka mun toivehet pilviin sais,\nMist' äkkiä kuiluhun syöstäis,\nNiin en minä sentähän neuvoistais\nEn ainooseenkahan myöstäis.\n\nMä tahdon toivoa vapauden\nViel' pääsevän varmaan voittoon,\nMä tahdon toivoa valkeuden\nViel' seestyvän täyteen koittoon.\n\nNäät tuota jos en minä toivoiskaan,\nNiin murtuis henkeni ponsi,\nKuin kuivunut puu minä oisin vaan,\nMi syöntä on vailla ja onsi.\n\nSiks vieläkin takaa pilvisen vyön\nTuon tähtyen tunkevan uskon,\nNäin keskehen raskaan syksysen yön\nLuo toivoni huomenruskon.\n\n_Harz'in vuoristossa_ 20/8 1889.\n\n\n\nPOIS SANARIITA!\n\nNimiä vain on jumala ja luonto,\nOlemus yksi, eri silmin nähty.\nIhmisten työt' on kirkko, dogmi, oppi,\nIhmisten lailla harhateitä käypi --\nIkuista vain on maailmoiden mahti,\nIkuiset lait ja niiden vaarinotto.\n\nKen sääsi lait? Ken olevaisen tuotti?\nMaailmain ulkopuolellak' on mahti,\nPysyykö siellä vaiko luomallansa\nIjäksi yhtyi, siten luomans johtaa?\nTuo. tietää mahdoton on ihmishengen,\nOn mahdoton ja turh' on siitä riita.\n\nSanansa voimalla voi kirkko kyllä\nTai ylivallan suuri virkamahti\nTai filosoofi järki-ongelmoilla\nTodistaa oikeaksi jommankumman\nMut tieto varma jokaiselta puuttuu.\n\nPoveemme suotiin tunne, päähän järki,\nMolempain yhteys oikean on mitta,\nSe yksin ohjeenamme olkoon meillä:\nSydämmen, järjen kaunis sopusointu.\n\nPois pakko ynnä määritelmäin valta,\nNe keksi ihmishengen öinen puoli,\nNe keksi vallanhimon viekas orja;\nVapaalle mahdoton on pakkousko,\nJalolle tarpeeton on dogmivalta.\n\nPois kurja kuona itse teräksestä,\nPois rikkaruoho itse vehnän tieltä,\nPois sanariita, ulkokuoren kiista,\nEtt' vihdoin ytimeen on auki väylä.\n\nPois vakaan hengen tieltä ahdas aita,\nJa vakaumuksen vapaudelle valta,\nSitokoon siteet alhaisia hengen,\nYlevä henki kahleita ei siedä!\n\n\n\nMI ORJUUTTA, SE KURJUUTTA.\n\nMi orjuutta,\nSe kurjuutta;\nMi sortoa,\nSe valhetta,\nMut mikä meill' on vapautta,\nOn totuutta, on rakkautta.\n\nMi lämpöä,\nSe henkeä;\nMi taistoa,\nSe eloa,\n-- Vapauden auringossa vaan,\nSaa ihmishenki kukkimaan!\n\n\n\nLUONNON IHAILUA.\n\nEtsiköhöt hienot herrat.\nKaunottaret kaupungin\nNautintoa taiteellista\nMaisemista maalarin.\n\nMinä ennen empimättä\nLähden luonnon helmahan,\nTutkin luonnon luomistöitä,\nEtsin sieltä ihanan.\n\nKoitan kuulla kussa sykkii\nLuonnon sydän lämpimin,\nKuss' on tunne tulvillansa,\nKussa taide tuorehin.\n\nLaulan sitten maailmalle\nMitä siellä kuulin, näin,\nMikä siellä herttaisimmin\nHeijastuu mun mielessäin.\n\nSiellä paistaa luojan päivä,\nTuores metsä tuoksuaa,\nKukat kukkii kumpuella,\nPuro pieni pulppuaa.\n\nSiellä kuulen kosken pauhun,\nSiellä linnunlaulut myös,\nSiellä nään mä, ett' on luonto\nSentään parhain taidemies!\n\n1887.\n\n\n\nPARANTUMATON.\n\nMitä huolin valtikasta,\nMitä kunniasta.\nMitä joukon suosiosta\nTaikka maailmasta?\n-- Mikä on mun elon määrä,\nOikeako vaiko väärä\nTietoni on elämästä --\nTästä, tästä\nTotuuden mä tahtoisin.\n\nTotuuden mä lassa kyllä\nOmaavani luulin;\nLuulin sitä luojan laiksi,\nMitä muilta kuulin:\nElo näytti huokealta,\nVarmalta ja valoisalta\nLoisti vasten vastaisuutta\nMutta, mutta\nSyömmeen syttyi epäilys.\n\nTuet vanhat maahan murtui,\nKaikki varmuus raukes,\nPohjatonna aatteen meri\nAllani mun aukes.\nKaikki suistui, minä yksin\nSeisoin vielä epäilyksin\nTuijotellen ulapalle\nAukealle,\nKuss' on kaikki häilyvää.\n\nLuulen maata häämöttävän\nVasten päivää tuolla,\nKo'etan päästä sinne, jotta\nSaisin siellä kuolla;\nVaan kun saavun lähemmäksi,\nHuomaan nä'yn mä pettäväksi --\nTaas on kaikki häilyvätä,\nHyllyvätä,\nTurhaan etsin rantamaa.\n\nHalu vain on sielussani,\nHalu kaikki viepä\nTiedon, toden, ikuisuuden --\n-- Mutta toden tiepä\nOnkin kummallisin siitä,\nEtt'ei mitkään voimat riitä\nKäydä päähän saakka:\nElon taakka\nMurtaa ennen ihmisen.\n\nToinen seikka tuolla tiellä\nEksyttääpi meitä:\nKaikkialta kahtahalle\nLähtee haarateitä;\nKäyvinään on kohti määrää,\nKäykin harhatietä väärää;\nPalaa siihen, lähdit mistä,\nEntisistä\nEtsi totuuden sä tie.\n\nTätä tehnyt oon ja tehnen\nKaiken ikäkullan,\nKunnes vievät heikkopäissä\nAlle mustan mullan,\nVievät sinne surkutellen,\nSurkutellen, säälitellen,\nEtt'ei saanut ijässänsä\nJärkeänsä --\nEtsi hourettansa vaan.\n\n\n\nEPÄILYKSELLE.\n\nTotta kyllä, tullesasi\nPaljo riitaa tänne toit,\nMutta silloin vilkkautta\nElämäämme myöskin loit.\n\nSua kiittää tieto, taito,\nSua kiittää sivistys,\nSua yksin ihmishengen\nKoko suuri edistys!\n\nSua kiittää kaikki, kaikki,\nSua totuus, vapaus --\nMutta kirkon, yksivallan\nVaan oot pelko, kauhistus!\n\n\n\nYKSIN OLLESSA.\n\nMaailman touhussa tuolla\nKun tuonoin kävelin,\nNiin itseänipä, raukka,\nMinä oikein häpesin.\n\nSe vakaa katse, mä jonka\nLoin ennen elämään,\nIhan ivaksi ilkamoitui,\nSai odan kärjekkään.\n\nPyörteessähän narrimaisten\nMyös itse narriks saa,\nJa ulkonainen kuori\nSydämmet kuolettaa.\n\nSe vakavuus, joka ennen\nEheyttä mieleen loi,\nNyt hajosi pois sekä särkyi\nJa toivottuutta toi.\n\nJa rintani, joka se tuonoin\nNiin lämpimästi löi,\nKun köyhän mä vain lie nähnyt,\nJoka pettuleipää söi.\n\nNuo tunteet hennot ja hellät\nSai siellä tylsymään,\nKun elämä pintapuoli\nYhä kylvävi myrkkyään.\n\nVakaumus, henki hieno\nJa aatteet kalleimmat,\nNe pilkan esineiksi\nUseinhan joutuivat.\n\nNuo tuntehet nyt jälleen\nJos valtaan saada vois,\nTuon ivan jos ilkamoivan\nSais juuriltansa pois!\n\n1889.\n\n\n\n\nMIETELMIÄ.\n\n\n\nI.\n\nMikä maailmassa on kauneinta,\nMikä kauneinta, mikä vapainta,\nIhanteeni se yksin on.\n\nMikä ihmisille on parhainta,\nMikä totta ja hyvää ja vakainta\nKas siinä mun uskonton'.\n\n\n\nII.\n\nMikä jumala on? Elo, ikuisuus.\nMikä ikuisuus? Se mi aina on uus;\nSe on muuttuvan elämän kehto.\n\nMikä yksilö on? On työmies vaan,\nTosin peittyvi piankin helmaan maan,\nMut e'estymisen hän on ehto.\n\n\n\nIII.\n\nMuut huoleti dogmeista taistelkoot,\nJa saivarruksia punnitkoot.\nMinun noit' ei tarviskaan.\n\nMinä lemmin kaikkia, kaikkeutta,\nJa tutkien maata ja taivasta\nOman rauhani taivaan saan.\n\n\n\nIV.\n\nHedelmä vapauden\nOn usko sydämmen;\nEi kylmä uskonkappale.\nVaan elämä on se.\n\n\n\nHENGEN TASAVALTA.\n\nKun yksi hallitsi kansoja,\nOli yksi kaikkien sortaja,\nHän, ainoa puntari oikeuden,\nOli holhoja ihmisten.\n\nTään yhden tahtoa tirannin,\nJoka \"luojan armosta\" valtoihin\nOli päässyt kai, sitä seurattiin,\nSen tahtoa peljättiin.\n\nJopa vihdoin muutama viisastui,\nTämän yhden tahtohon kiivastui:\n\"Ken valtahan tuommosen hirviön\nOn päästänyt, heittiön?\"\n\nNäin huusi yksi. Ja toisetki\nNe orjuudestahan virkosi:\n\"Niin aivan! mistä hän oikeuden\nSai sorroksi toisillen?\"\n\nNäin vihdoin kansa jo tulistui,\nYlivaltijas sortui, kukistui.\nMaat' itse kansa nyt hallitsee,\nMuka onnesta nautitsee.\n\nEn huoli tuosta mä onnestaan;\nOli ennen sortaja yksi vaan,\nNyt joukkiot suuret, tuhannet,\nLyö vangiksi aattehet.\n\nJos yht' en tahdo mä valtijaa,\nSatakuntaa myös en sortajaa.\nKen kerran joutuvi kahleihin,\nHän orja on kuitenkin.\n\nTasavaltaa hengen mä taistelen,\nYksvaltaa järjen mä intoilen:\nAin' olkoon yksilön vapaus\nOma lausua vakuutus.\n\n\n\nEN RAKASTA TYYNTÄ.\n\nEn rakasta tyyntä mä lahdelman,\nEn lampea aallotonta!\nIkävää on onnikin ainainen,\nYkstoikkoist' aika on rauhainen,\nJos myrskyjä ei ole ollenkaan\nEi ollenkaan,\nVaan kaikki on kiihkotonta.\n\nEi kuulune tyyneys maailmaan,\nOn taistelu elämän ehto.\nLepo, rauha ne enteitä kuolon on,\nOn haudan kolkkous kiihkoton --\nTuli, into se suoraa on elämää\nSe on elämää,\nJalon, suuren aattehen kehto!\n\n\n\n\nIV. LEMPI.\n\n\n\nLEMMITTYNI MUISTOKSI.\n\nVoi päiväni päivyt, voi onneni kukka,\nVoi ihanin ilmiö mun unelmain,\nVoi eloni toivo ja toimeni määrä,\nMiks riisti sun kohtalo rinnaltani?\n\nOlin hukannut kaikki mä, toivon ja taivon,\nHalun nautintoon, elon iloni myös,\nSinä yksin, impeni, olit mun kaikki,\nSinä johdatustähteni synkässä yöss'.\n\nSinun kauttasi uskoin mä, uskoton heitto,\nTaas voimaan hengen ja siveyden,\nSun tähtesi kannoin mä eloni taakan,\nSun katsoin mä tuojaksi autuuden.\n\nJa niin tuli kohtalo kylmä ja jäinen\nJa mursi mun toivoni ainoonkin:\nOn poissa mun päivän' ja onneni ainut,\nOn poissa mun kukkani kultaisin.\n\nKuin neitonen nuori, mi vuosia viisi\nOn vuottanut kaukoa sulhastaan,\nOn vuottanut vuosia säästäen, toivoin,\nNiin viestipä tuodaanki kuollostaan;\n\nKuin hellivä äiti, mi valvoen, soutain,\nOn vaalinut armasta ainoistaan,\nOn tuutinut turvoa, riemua äidin --\nNiin seisooki tuoss' hänen haudallaan.\n\nSua niin olen itkenyt, impeni hertas,\nItkenyt kaivaten päivät ja yöt,\nVoi miksikä kohtalo, miksikä toiveen\nAngervaiselta ainoan viet?\n\nNyt poissa on ponsi ja eloni tuoksu,\nHän poissa, mi elolle arvoa soi,\nMä varjona vaappuen muistoja uusin,\nEn mennyttä loitsea eteeni voi.\n\nVoi päiväni päivyt, voi onneni kukka,\nVoi ihanin ilmiö mun elämäin,\nVoi toivoni toivo ja toimeni määrä,\nMiks riisti sun kohtalo minulta näin?\n\n\n\nANNETTELLE.\n\nSynkkyyden jos saisit syksyn yöltä,\nMustuutensa Hornan onkelolta,\nMerten syvänteeltä pohjattuuden --\nNäist' et konsaan synkkää pohjattuutta\nSaisi Annetteni tumman silmän.\n\nKirkkauden jos lainaat kristallilta,\nLähteen silmäkkeeltä puhtautensa,\nItse auringolta lämmön voiman --\nNäist' et lämpöö, kirkkautta saisi\nArmaan Annetteni lemmenkatseen.\n\nLainaa pehmoisuus sä untuvalta,\nOta hienous päivän auterelta,\nSametilta hento höyhen-nukka --\nSaa et konsaan hellää hienoisuutta\nOman Annetteni poskipäiden.\n\nOta mettä suusta mehiläisen,\nKostontyydykkeeltä nautintonsa,\nViehkeytensä ensi suukkoselta --\nViehkeyttä hurmaavaa et saisi,\nMik' on Annetteni rusosuulla.\n\nNälkään nääntyvältä leipä riistä,\nViime toivo epätoivoiselta,\nArmaat aartehensa saiturilta --\nSitä murhetta et heille saata,\nKuin jos multa Annetteni veisit.\n\n\n\nSUUKKOSTEN KESKESSÄ.\n\nOlet impeni hempeä, herttainen\nMinut ammon jo hurmannut;\nMikä lienee tenhova voimas sun,\nSitä ain' olen aatellut.\n\nOlet kaunis, kauniita muitakin on,\nIhaninkaan tuskin sä liet,\nMut silmissäin, sulo daimooni,\nSinä kaikilta voiton viet.\n\nOlet kaunis, niin surumielinen myös,\nVaan vallaton toisakseen --\nTuo vaihtelevainen luontees lie\nMinut saanutki orjakseen.\n\nNoin parhaillansa kun istuttiin\nSylitysten ja suudeltiin,\nSydän sydäntä vasten kun sykkäili,\nSamat tunteet kun tunnettiin.\n\nSinä silloin äkkiä irtausit\nMinun hellästä huostastain,\nKävit murheelliseksi ja kyyneilit\nJa huokasit, huokasit vain.\n\nMitä mietit? Onnea meidän nyt\nSinä äkkiä epäilit:\nKesä hempein synkeän syksyn tuo --\nNiin perhoni pelkäilit.\n\nVaan vaikkapa maillehen päivyt saa,\nToki koittaa se uudestaan,\nValon vuorottaisuus ja pimeyden\nSehän juuri on siunaus maan.\n\nOlet kultani tuossa mun kaltainen,\nOlet kukkanen nurmikon,\nJoka illoin kylpevi kyynelissään,\nVaan aamulla kuiva jo on.\n\nTuollaisena juur sua lemminkin.\nSua suudella taas mun suo:\nIhanaisinta mannaa maailman\nOvat huultesi ruusut nuo!\n\n\n\nKOITTAA JÄRKI JÄYKKÄ OLLA.\n\nKaikkialla maailmassa\nLöytyy ristiriitaisuutta:\nKuinka ois mun laulelmissa\nJärjen johdonmukaisuutta?\n\nKoittaa järki jäykkä olla,\nSaada miehen päähän mieltä;\nMutta tunne, tuulten lapsi,\nVaatii vallan toista kieltä.\n\nSadat kerrat kyllä päätin,\nEtt'en puutu tyttölöihin,\nHeiltä kun en heitaleilta\nSaanut unta päiviin, öihin.\n\nMut kun mustasilmän immen\nNäin mä taaskin ruususuissa.\nKaikki järjen jäiset tuumat\nSuli lemmen suuteluissa.\n\nLemmen tunnelainehissa\nMielelläni näätten viihdyn,\nSilmäparin mustan vuoksi\nKiehahdan ja liekkiin kiihdyn.\n\nJa kun lemmin, lemmin niin mä,\nJott' on lempi kaikki mulle;\nVertoja ei maine, arvo\nVedä lemmensuutelulle!\n\nHurmauksen huumiosta\nVoiton sentään järki saapi;\nMiettii maita, maailmoita,\nNautinnoille naurahtaapi:\n\nMit' on lempi? Mitä onni?\nMit' on ihanaisin impi?\nTieto, totuus, selvä järki\nMuka näit' on kallihimpi.\n\nMut kun mustasilmän immen\nNään mä taaskin ruususuissa,\nKaikki järjen jäiset tuumat\nSulaa lemmen suuteluissa.\n\nKaikkialla maailmassa\nLöytyy ristiriitaisuutta,\nKuinka ois mun laulelmissa\nJärjen johdonmukaisuutta?\n\n\n\nNEIDON MIELET.\n\n\nI.\n\nUljas on Suomelan kankahan koivu,\nKaunis ja uljas on harjulla mänty,\nUljaampi näitä on korvessa kuusi.\nKaikista uljain, kaunihin myöskin\nOnpi mun mielessä lemmitty sulho.\n\n\nII.\n\nLyhyt on Suomessa talvinen päivä,\nLyhempi Pohjolan kesäinen yöhyt,\nLyhythän myöskin on nuoruuden aika.\nLyhinpä sentään on immestä ilta,\nJonka hän sulhonsa sylissä viettää.\n\n\nIII.\n\nPitkä on syksyen tähdetön ilta,\nPitkä on talvisen päivyen puhde,\nPitempi Pohjolan kesäinen päivä.\nKaikista näistäpä pisin on sentään\nSulhoa vuottavan impyen aika.\n\n\n\nIMPENI.\n\n\nI.\n\nKaunis on kesäisen iltaman rusko,\nKaunis on nurmella mansikan marja,\nKaunis on onnekas orvokin kukka.\nKauniimpi näitä on muistossa sentään\nPoi'alla lemmitty, ihana impi.\n\n\nII.\n\nSinerv' on lampuen läikkyvä laine,\nSinervä lähtehen aalloton pinta,\nSinervä lemmikin hempeä kukka --\nKaikkia näitä on sinerväisempi\nArmahan impeni lempeä silmä.\n\n\nIII.\n\nPuhdas on Pohjolan vilpeä ilma,\nPuhdas on juokseva laaksosen virta,\nPuhdas ja kaino on kielosen kukka.\nPuhtaampi näitä on armahan immen\nTuntehin puhtain aaltoova rinta.\n\n\n\nENSI VUOKKO.\n\nKasvoi laakson ensi nurmikolla\nValkovuokko, suven ensimmäinen.\nRaitis, puhdas oli vuokon tuoksu,\nSuloinen ja hertas kukka itse.\n\nTuli immyt, nuori, ihanainen,\nVallatonna leikki kukkaisilla:\nVuokon taittoi, kantoi rinnoillansa,\nKunnes kuivunehen luotaan heitti.\n\nVihantana versoi taimi nuori\nPojan sydämmessä ensimmäinen.\nRaitis, puhdas oli lemmen tunne,\nNuortea ja reipas nuorukainen.\n\nTuli immyt, nuori, ihanainen,\nVallatonna leikki sydämmillä:\nTaimen taittoi, helli rinnoillansa,\nKunnes kyllästyi ja luotaan heitti.\n\n\n\nTUOMMOINEN TYTTÖ ON MIELEEN MUN.\n\n    \"Ton sein est le trône d'amour!\"\n                               _Chénier_.\n\nKas tuommoinen tyttö on mielehen mun\nJok' on intoa, tunnetta, tulta!\nJa nuo sysimustat silmäsi sun\nOvat vienehet järkeni multa --\nTuo paisuva rintas se onnea tietää\nJa huulesi viehkeät suutelon sietää --\nKas tuommoinen tyttö on mielehen mun,\nJok' on intoa, tunnetta, tulta!\n\nMua lemmit sä, Annette, sen minä nään,\nElä peittele turhia multa --\nEtelättäret kaikki ne lemmessään\nOvat pelkkää tunnetta, tulta --\nKai yhtehen luonto lie aikonut meitä,\nElä lempesi liekkiä, armaani, peitä!\nKas tuommoinen tyttö on mieleeni mun,\nJok' on intoa, tunnetta, tulta!\n\nSinä viulunsoittaja, soittele vain,\nMinä tanssin impeni kanssa,\nOn leimuva lempi mun rinnassain,\nVaan olkohon ahjossansa,\nMe kunnekka jäädään kahden illoin,\nVoi autuutta onnen ja lemmen silloin! --\nKas tuommoinen tyttö on mieleeni mun,\nJok' on intoa, tunnetta, tulta!\n\n\n\nVIERAALLA MAALLA.\n\n    \"Le ciel est si bleu,\n    Le miel est si doux...\"\n\nYlhäällä tuolla on Ranskan taivas\nJa Ranskan luonto on ympärilläni,\nJa vienoa kieltähän viehkein impi\nMun korvaani kuiskivi vierelläin.\n\nOn tummenpi taivas kuin Suomessa konsaan\nJa lämpöisempi on luontokin tää\nJa lehmusten oksilla rastahat laulaa\nJa leivoset lennossa helkyttää.\n\nJa tummempi tukka on immellä tällä\nJa mustempi silmä ja pyyteinen\nJa tunnetta täynnä ja tulta on rinta\nJa kuumina polttavat suukkoset sen.\n\nVaan miksikä nyt juur' Suomea muistan,\nMuistan sen neitoa, taivasta.\nJa miksikä nyt niin selvähän tunnen:\nTää kaikki on sentähän vierasta?\n\n_Toukokuulla_ 1890.\n\n\n\nMUSTAT SILMÄT.\n\nTiesin kyllä ammoin, että\nSilmät ovat sielun peili,\nTiesin, että niissä juuri\nHengen syvyys kuvastuupi --\nVaan en tiennyt ennen, että\nSilmät on kuin viepä rimpi:\nNiihin jos sä vaivut kerran,\nIjäks päiviks uppoot sinne.\n\n\n\nJOS TOHDIT JA TAHDOT.\n\nJos tahtonet tyyntä ja rauhaa vaan\nJa mökkiä lahden pohjukkaan,\nKuss' myrsky ei konsaan raivoo,\n\nJos pelko sun valtaa, kun vain näät,\nEtt' vinkuen rientävät tuulispäät,\nJa pilvet jo peittää taivoo;\n\nJos säikkynet huolia rinnallain,\nJa itkenet vaaroja vaikertain,\nElämässä kun aina ne kohtaa,\n\nJos lietoa lempinet, hiljaisaa,\nKen ulapoillen ei konsaan saa,\nVaan rantoja purtensa johtaa;\n\nJos huimaa päätäs jo ai'e tuo,\nEtt' pyrkiä Alppein huippujen luo,\nKuss' kukkaset Alppein tuoksuu,\n\nJa henkees nuorta jos arkailet,\nJa maata jos siksi sä konttailet,\nEtt'ei sua langeta juoksu;\n\nJos niin on, impeni, tahtos sun,\nJos tohdi et käydä sä taisteluhun,\nEron teemme jo paikalla tässä.\n\nMut uljuutta jos sun rinnassa on,\nJos tohdit sä elämän aallokkohon\nMun kanssani purtes heittää,\n\nJos tuon sinä tohdit ja tahdot sen,\nKas silloin laskemme riemuiten,\nVaikk' aaltoja vahtokin peittää.\n\nJa jos joku kohtais onnettuus,\nNiin laitamme, että on into uus\nTaas tuotakin vaaraa vastaan.\n\nKun toisihin aina me turvautaan\nJa parhaiten kun me taistellaan.\nNiin auttavi luojaki lastaan.\n\nKen Alppeja nosta ei jaksakkaan,\nHän ei näe Alppein ruusujakaan,\nEi tunne se tuoksua noiden.\n\nJa tyynestä nauttia mahdoton on,\nKun myrsky ja tuuli on tuntematon\nJa läikkynä aallokkoiden.\n\nSiis pelkosi turha sä luotas luo\nJa rohkeudellen sä sijaa suo,\nJa tuultua tuntees anna!\n\nNäin intoa saat, näin voimistut,\nNäin vanhasta vallan sä vapaudut,\nJa pystyssä pääsi sä kanna!\n\n\n\nNIIN VARMASTI.\n\nNiin varmasti kuin päivää seuraa yö,\nNiin varmasti kuin käypi kuolon työ,\nNiin varmasti kuin rantaan laine lyö\nJa myrskyn raivotessa louhta syö --\n\nNiin varmasti mun sydämmeen sä jäit,\nNiin varmasti sä rauhan sieltä veit,\nNiin varmasti mun toivottomaks teit,\nKun leikkinäs vain lempeäni peit.\n\n\n\nKAIKKI KAIKESSA.\n\nMä sua muistan, mitä muistellenkin,\nVaikk' luulen miettimättä olevain --\nMä sua etsin, minne kulkenenkin,\nVaikk' luulen määrättä mä kulkevain\nNään sinut aina, kunne katsonenkin\nJa vaikka silmät suljen umpehen,\nJa äänes kuulen, mitä kuunnellenkin,\nJos menneet korvatkin ois lumpehen\nSä olennoksein käynyt olet näin\nSinutta unta vain on elämäin.\n\n\n\nDAIMOONI.\n\nEn tiedä mä ken sinä olletkaan\nMun impeni vieras vento,\nSua nähnyt en ennen mä koskonkaan\nSysikutrinen kaunotar hento!\n\nMut sen minä tiedän: katseesi vain\nKun silmiini sattui kohti,\nNiin alta se kulmain kaareuvain\nNiin kummasti säihkyen hohti.\n\nJa liekkihin joskus se välkähtää\nSysimustien kulmien alta\nKuin ukkosen nuolen tenhottu pää\nLöis synkältä taivahalta.\n\nMut että ne voivat viehättäin\nMyös loistaa, näin minä kyllä,\nKun katsees tuonoin loit mua päin\nJumalaisella hymyilyllä.\n\nJa silloin mä lämpöä suoniin sain\nJa silloin mun syttyi rinta,\nJa tunteet kiihtyi riehahtain\nKuin myrskyllä merten pinta.\n\nNuo silmäsi mustat ne lämmittää\nTulikuumalla säihkymisellä,\nVaan mieltäni myöskin ne peljittää\nNiin synkällä syvyydellä.\n\nLuo kosken jos kuohuvan tullut on\nJa katsovi hyrskyjen vuohon,\nNiin huimaa päätä ja arvaamaton\nVeis voima jo nieluun tuohon.\n\nNiin myös, sysimustiin silmiis sun\nKun katselin kerran taaskin,\nNäin aattelin: noiden liekkiin mun\nTekis mieleni ainiaakskin!\n\n\n\nHÄN HUOMAA EI.\n\n\"Miks ruskoposkesi kalpenee,\nMiks sortuu äänesi soinnukas,\nMiks kirkas katseesi raukenee?\nMun ystävä hoi, tuo lausupas!\"\n\nMuut kaikki multa he kysyy näin\n-- Niin tuttavat mun kuin ystäväin --\nMut yksin hän, syy kaiken tään,\nEi huomaa muutosta ensinkään.\n\n\n\nSEN JO TIEDÄN.\n\nMiss' on se impi, jonka lemp' ei sammu,\nVaikk' sammuu tähdet onnen taivahan!\nMin sydän sykkii vain sen hellemmästi,\nKun näkee toivon päivän tummuvan?\n\nMiss' on se impi, jonk' ei silmä kostu,\nVaikk' uhkaa kurjuus ynnä kolkko yö?\nJa joka kurkistaissa kuolemankin,\nTyvennä kaulahani kätens lyö?\n\nKen nähdä myrskyn voipi ruhjovaisen\nJa taivon salahmoista välkkävän?\nKen voipi lempii sekä anteeks' antaa,\nJos rikkoisinkin tiellä elämän?\n\nSe ken ja missä? Sen jo tiedän kyllä,\nMut sanois en, jos autuus annettais:\nNäät silloin kiitäisitte kilvan sinne,\nMä ehk'en autuuttani omaks sais!\n\n\n\nVERTAUKSIA LUONNOSTA.\n\nKuin aurinko soppehen synkimpään\nElähyttävän lämmön tuo\nJa helmasta hiedan ja routeikon\nElon muotoja uusia luo\nPois häätäen ainehet tuormion tuojat\nJa loihtien esille elämän suojat --\n\nNiin lempesi laskihe virkistäin\nEperoivahan sieluun mun,\nHedelmättömän hiedan ja routeikon\nSai kukkien kasvuhun\nPois poistaen pilvyet mustan mielen\nLepolaululla lemmen ja sydämen kielen.\n\nKuin ilmatar keuhkojen huokoisiin\nSaa kaikkea puhdistain,\nAvarruttavi aitoja rinnan sun\nJa mieltäsi tuullottain\nPois häätävi ilmoa ummehtunutta,\nElähyttävi luontoa laimentunutta --\n\nNiin tunkihe raittiina rakkautes\nMun rintahan ryönäiseen;\nSydän syttyi, sykki jo virkumpaan\nJa sieluhun syksyiseen\nSai hellivän henkäys päivyen uuden,\nElähyttävän ilman ja toivokkuuden.\n\nKuin verkkona vyöhye hermoston\nHienoisena haarautuu,\nYliympäri tunnetta kuljettaa\nSekä hengeksi hienontuu\nElimistöä halliten tirannin lailla\nSiteillä sitkeillä voimakkailla --\n\nNiin lempesi laajaksi laajentui,\nJoka hermon se hallitsee,\nMinut pelkäksi tunteeksi liu'ensi\nJa niin minut vallitsee,\nEttä nyt jos leikkinet kanssani kulta,\nOn vuoteeni hauta ja peittoni multa.\n\n_Toukokuulla_ 1890.\n\n\n\nPÄIVÄN NOUSTESSA.\n\nValahti päivän kulta ylitse harjanteen,\nValaisi vaarat, notkot, ja vetten sarjanteen,\nJa soiden huuru haihtui\nJa autereeksi vaihtui\nJa ilma seijastui.\nTuhannet tummat varjot tuo aurinkoinen loi,\nTuhannet kukkaisetkin se lymyst' ilmi toi\nJa rannan raidat, hongat,\nJa loittonevat longat\nNe järveen heijastui.\n\nKun päivän suukko sattui, niin linnut havautui,\nJa laakson liljan kuori ilosta avautui,\nJa lauloi linnut sitten,\nJa tuoksu kukkaisitten\nHajausi maisemaan.\nSai käkö kultarinta jo myöskin kukkumaan,\nSe lemmestänsä lauloi ja kukkui kullastaan\nJa kuului kellot karjan,\nJa paimen loilusarjan\nMyös laski torvestaan.\n\nTuo aurinkoinen luonnon lumosi lämmöllään,\nSäteillen kutsui kielot ja liljat elämään;\nKedolla leikki perho\nJa luonnon vihryt verho\nSe loisti niinkuin uus.\n-- Kuin moisen päivän koitto myös lemmen mahti on:\nSe lämmittää ja loitsee kuin säde auringon,\nValossa lemmenkoiton\nSaa elonvoima voiton\nJa hymyy vastaisuus.\n\nNiin outo virtaus jänteiss' ja suoniss' pullahtaa\nJa luottamus ja tarmo povessa ponnahtaa.\nÄkisti silmäkulta\nSaa intohimon tulta\nKuin taivas leimahtais.\nKupeella kullan armaan vaikk' kuoloon käydä vois\nJa toivomalla toivot, ett' tilaisuutta ois\nSun näyttää, että voimaa on,\nVaikk' vastatuulet tulkohon\nJa myrsky pauhoais!\n\n1887.\n\n\n\nMIK' ONPI SYYNÄ.\n\nMik'onpi syynä, että vähittäisin\nTää rinta riutuu omaan raivohon?\nMik'onpi syynä, että nuorra vallan,\nTää rinta raukka on niin toivoton?\n\nMik'onpi syynä, että silloin aina,\nTää liekki kaksin kerroin leimahtaa,\nKun tuota sammutella pois mä koitan,\nKun tulta tunteen uneen laulahtaa?\n\nOn syynä näihin kaksi immen silmää\nNiin ihanaista, tumman siintävää,\nOn syynä näihin kaksi immen huulta,\nNiin ruusunpurppuraista, viehkeää.\n\nOn syynä vihdoin posken kainot ruusut,\nNiin hienot, raittihit, niin tervehet;\nOn syynä uhkuava immen rinta,\n-- Kun mulle hehku ei sen tuntehet!\n\n\n\n\nIVALLISIA.\n\n\n\nELÄMÄN KOKEMUSTA.\n\nOlin lapsi, leikin ja nautitsin,\nIlomielin hyppelin, hymyilin\nOli outoa murhe musta.\nSydän puhdas, raitis ja vilpoinen\nLöi rinnassa tervehen lapsoisen,\nLöi tulta ja innostusta.\n\nMeni lapsen päivyet onnekkaat.\nTuli nuoruusaikani toivekkaat,\nKyti rintahan haaveiluita.\nTuli entinen elpyi, kiihkeni vain,\nYli-ympäri näin minä unelmissain\nIhanteita ja seikkailuita.\n\nNous mieleni vastahan sorrantaa,\nNous vastahan köyhäin poljentaa,\nNous vastahan röyhkeyttä.\nVapautta ma vaadin ja intoilin,\nValon, ilman tarvetta rintoihin\nKoin kansahan saada ja syttää.\n\nJa kun kansani kalliin puutteeseen\nNään nääntyvän, kuolevan kurjuuteen,\nTämä aate mun mieleni voittaa:\n\"Oi eipähän muuta nyt tarvittais\nKuin rikkahan tiedoksi puutteet sais --\nKai kilvan ne auttaa koittaa!\"\n\nNäin kummia toivoin, haaveksin,\nNäin hupsun tuumia hourailin,\nParinkymmenen vanhana vasta.\nEi tuntemus viel' tosi-maailman,\nJa elämän taistelun raivoisan\nMua kieltänyt haaveksimasta.\n\nIkä jatkui, vanhenin, viisastuin,\nElon taistelun touhussa karkastuin,\nSydän kylmeni kurjuudelle.\nKun lämpöä tarjoo, kylmää saa,\nKun koettavi kansaa innostaa,\nSun nauravat nuoruudelle.\n\nJos kunnioitusta sä tahtonet siis,\n-- Mä moisten kunnioituksesta viis!\nOle hiljaa, hiiskahtamatta.\nVaan syyhyiskö kielesi sittenkin,\nNiin näin sinä nuorille huudakkin\nJa ärjäse arvelematta:\n\n\"Mitä hullua, nuoriso, ryntäilet,\nMitä riehut, leimuat, intoilet,\nMitä haaveesi aikaan saapi?\nIhantees: vapaus, samanvertaisuus,\nSekä joutava muu joku aate uus\nMuka taistella kannattaapi!\n\nKäy kirkko jo heikoksi hermoiltaan,\nEi valtio suo, ett' huudellaan,\nPian tukkivat suun, tukahuttaat.\nMut kiltti jos oot, käyt kirkossa ain',\nJa kiitosvirsiä veisaat vain,\nNiin leipähän sun vakauttaat.\n\nOta vaari sä neuvosta vanhempas,\nJoka myöskin hourasin hourettas\nIhanteista ja haaveiluista.\nIhanteet ovat laihat. Ne kuivettuu,\nAjan vieressä jää vain paljas luu --\nEi kannata riehua luista!\"\n\n\n\nVALTION SYÖTTILÄÄLLE.\n\nHuoleti halveksu vain mua valtion syöttiläs korska --\nValtio työlleni mun eihän se leimaansa lyö --\nIstu sä herkuillas, lue arvonjärjestys-listaa,\nJosta sä turhaan mun arvoa etsinyt liet.\nKatsele Kalenterias, lue ulkoa palkkaussäännöt,\nAika sun harmentaa, ikähän ansio on.\nAika kun täytetty on, saa onnesi kukkuran kauniin,\nKuuliaisuutesi sun \"tähdellä\" tunnustetaan.\nOppia oivaa myös sinä selvähän kaikille saarnaat:\nPurjetuulehen on helppoa höllöttää.\n\n\n\nMIES KUIN MUUTKIN.\n\nOn Olli mies kuin muutkin hän;\nSyö kolme kertaa päivähän,\nJa kerran vain on päissään.\nHän oikein siinä tekeekin,\nKun täyttää joskus päänsäkin --\nPää näetten tyhjä muuten aina ois,\nJos täytettä hän vatsalleen vain sois.\n\n\n\nERÄÄLLE KIRJAILIJALLE.\n\nSä väität, ett'et ymmärtää sä voi,\nMiks ystäväs sun kirjaas kieltää koittaa,\nEt tahdo myöntää, että vahingoittaa\nSe moraalillaan kärpäistäkään voi.\n\nVaan ystäväs on sentään oikeassa,\nKun kirjas julkaisua estää koittaa:\nSisällys onhan hiukan tarttuvaista,\nNäät tyhmyys, peijakas, se vahingoittaa.\n\n\n\n\"KALLIHIN KANSAN VUOKSI!\"\n\nTuoll' istuvi uuttera tiedemies,\nHän viisauksia niin paljon ties,\nEtt' kansoa tyhmää nauroi vaan --\nMut lausuis julki hän aatteitaan\nEi \"kallihin kansan vuoksi!\"\n\nJa pappikin paljo hän saarnailee\nJa itseksensä hän kummailee,\nMitä kaikkea ihmiset uskoo nuo --\nMut aatteitaan ei ilmi hän tuo\nTuon \"kallihin kansan vuoksi!\"\n\nMyös hallitus kyllä se myöntää voi,\nMoni määräys hullulta tänään soi,\nMoni ammoin joutanut oisi jo pois\nMut kuinka sen sentään tehdä vois\nTuon \"kallihin kansan vuoksi!\"\n\nJa kansakin joskus se valveutuu,\nKun ulkoa uutiset tunkeutuu,\nSe vaatii tietoa, vapautta,\nMut tuotahan tohdita kuunnella\nEi--\"kallihin kansan vuoksi!\"\n\nJos kilpikonniksi käymmekin näin,\nNiin konttaahan konnakin eteenpäin!\nJa aika jos jättää ja kansat muut,\nMe tukimme tyynenä kaikkein suut\nTuon \"kallihin kansan vuoksi!\"\n\nJos vapaammin joku kirjoittais,\nEi kustantajaa hän varmaan sais,\nKen auttaa tuota hän tohtiskaan\nPian oisivat kaikki jo niskassaan\nTuon \"kallihin kansan vuoksi!\"\n\nSiis jos sulla vapaampi aate lie,\nSe syömmesi soppeen piiloon vie,\nEtt'ei sitä kansasi vainuis vaan\nJa häiriy vanhassa rauhassaan.\nSst! \"kallihin kansan vuoksi!\"\n\n\n\n\"KUNNON MIES\".\n\nKun teet sä niin kuin käsketään,\nKun syöt sä, mitä syötetään,\nNiin olet kunnon mies.\n\nKun uskot, mitä saarnataan,\nEt pyrji koskaan vapaampaan,\nNiin olet kunnon mies.\n\nKun pidät paikkas, jonka sait,\nJa vanhat aatteet, tavat, lait,\nNiin olet kunnon mies.\n\nKun katsot miehiin johtaviin\nKuin kansa katsoo jumaliin,\nNiin olet kunnon mies.\n\nKun kaikillen sä rauhan suot,\nJa vastustuumat vatsaas juot,\nNiin olet kunnon mies.\n\nKun silmät, korvat ummistat,\nJa omantuntos laajennat,\nVoit olla kunnon mies.\n\nJos järki, tunne poljetaan,\nEl' hiisku koskaan sanaakaan,\nNiin olet kunnon mies.\n\nLyö rintoihis ja lausu näin:\n\"Kun teen mä virkatehtäväin,\nNiin olen kunnon mies!\"\n\nJa sua kiittää isänmaa,\nJa haudalleskin kirjoittaa:\n\"Täss' lepää kunnon mies!\n\nHän täytti miehen tehtävän,\nHän näytti meille selvähän,\nKuin elää kunnon mies.\n\nHän muille aina rauhan soi,\nJa leipätiensä varman loi,\nTee niin, oot kunnon mies!\"\n\n\n\nBULEVARDI-KAHVILASSA.\n\nOlit kerran lapsena sinäkin\nIjältäs sekä aatteiltas,\nSun rintasi reippain lyönnein löi,\nPunat hohteli poskillas.\n\nJa nuoruusinto se silloin myös\nSun silmässä tuikahti\nJa onnentaivona vastaisuus\nToiveissasi kangasti.\n\nNämä aikoja olivat autuuden,\nLyhyt sentään onni on maan:\nMeni vuosia kymmenkunnan vain,\nKun tuossa jo vanhetaan.\n\nNyt tykkivi tyynnä sun valtimos,\nOn mielesi innoton,\nMies mielevä olet sä mukamas nyt,\nKun olet sä--kunnoton!\n\nEt tyydy sä suotuhun kohtaloon\nEt rauhaa missään saa,\nMuka turhia myös ovat taistelut,\nTyö, tietehet joutavaa.\n\nEtseissäsi hetkisen hauskuutta\nLuo vahtovan viinin käyt,\nTuo viini se vielä sun virkistää,\nTaas nuoremmalta sä näyt.\n\nElon nestettä etelä Ranskanmaa\nNäät kylläksi kypsyttää\nJa hetkisen lempeen ja nautintoon\nIlo-impyset yllyttää.\n\nPunat nousevat taas sinun poskilles,\nLyö valtimo virkumpaan,\nJa nuorelta kyllä sä näytät taas\n-- Mut yöllisen hetken vaan!\n\n_Paris_ 1/4 1890.\n\n\n\nMAHTAVA MIES.\n\nJa äärehen pöydän hän istahtaa\nJa kirjahan uuteen tarttuu --\nNimilehteä ensiksi katsahtaa:\nKovin kirjailijoita jo karttuu!\nKen vain saa lausehet jäljekkään,\nKirjailija on muka mielestään.\n\nPari lehteä sitten hän silmäilee,\nNiin otsa jo ryppyyn laski:\nRealistina tietysti kirjailee\nMyös tääkin, Antero Kaski --\nJa elämän törkeys ja uskottuus\nKas siinähän on tuo kirjallisuus!\n\nPari lehteä keskeltä kirjan taas\nJa vihdoin viimeinen lehti --\nNiin kriitikko kirjaasi, tahdontaas\nNiin tutuks jo tulla ehti,\nJotta tahtosi tiesi jo tarkempaan\nKuin itse tiedät sä koskonkaan!\n\nJa pöytänsä äärehen nojaumaan\nTuo mahtava mies nyt käypi,\nVaan hetken miettivi tuomiotaan,\nPian hälle se selvittäypi;\nKynänvartehen tarttuvi peljätty mies\nJa huomenna lehti jo kertoa ties:\n\n\"Kuin sieniä jälkehen sateen nyt\nVain syntyvi kirjailijoita\nJa siksi on kriitikon täytynyt\nKurituksella kohdella noita;\nMyös Antero Kaskelle parhain ois,\nJos kirjailuhommansa jättäis pois.\n\nEi kannata ryhtyä punnitsemaan\nTämän neuvomme syitä muita,\nSen lausumme vain hänen kirjastaan:\nSe myöskin on kirjoja nuita,\nJoiss' uskottuus vain vallitsee\nJa kallista kansaamme villitsee.\n\nJa kansa se vain muka sorrettu on\nJa sortajat on muka--rikkaat,\nTätä virttähän soineet nuoret on\nKynäniekkamme toivehikkaat --\nNyt annamme neuvon semmoisen,\nEtt' ois tämä moisia viimeinen\".\n\nTään arvostelun tuo mahtava mies\nHän uudesta kirjasta antaa\nJa työstään suuresta, senhän ties,\nHän lehdeltä palkat kantaa.\nRovon kansallensa on uhrannut:\nJalon työtä on maksusta haukkunut!\n\n\n\n\nUSKONVAINOJEN AJOILTA.\n\n\n\nI. PETRUS VALDO.\n\n\na) COLLÈGE DE LA GAYA SCIENZA.\n Tietään kulki äänetönnä,\nMurheellissa musta Saône,\nHiljaa sulki Saône'n aallot\nViemäriinsä vuolas Rhône.\n\nSumu synkkä, raskas peitti\nRanskan vanhan Lyonin,\nPeitti roskat hökkelitten,\nKurjat kadut kaupungin.\n\nLepoansa öistä nautti\nTyöteliäs alhaiso,\nKunnes heidät vuotetulta\nHavahutti aurinko.\n\nHavahutti työhön taasen,\nTöllit valoisiksi loi,\nMielet kyllä virkistytti,\nMutta loan ilmi toi.\n\nMut ei huoli onnen lapset,\nAurinko, sun ajastais,\nKestää öiset juomakestit,\nVaikka koittos kajastais.\n\nHienoimmisto porvariston\nJuo nyt onneks kaupungin,\nJuo nyt he'elmää Roussillonsin,\nTuotteina Bourgognin.\n\nRanskan viini voimallansa\nMiesten mielet tulistaa,\nLaulussansa trubaduurit\nLemmen tulta julistaa.\n\nNuoret naiset suloansa\nPaljastellen tarjoilee,\nVaikka aarteitaan he hiukan\nÄrsykkeeksi varjoilee.\n\nTäällä kaikuu laulu, soitto,\nTäällä riemu riemuks käy,\nRikkahat nyt hekkumoitsee\nKainoutta vain ei näy!\n\n\"Sydän vaiko mustat silmät\nLemmen liekin sytyttää?\"\nSiitä tässä juodessansa\nKeskusteli seura tää.\n\nSydän syttäjä on lemmen,\nVanhat kaikki väittävät,\nMutta nuoret yksin äänin\nSilmät siksi päättävät.\n\nMaallikoiden juomingeissa\nNähtiin myöskin kirkon mies,\nHänkin viinikullallensa\nKyllä kulkuväylän ties.\n\n\"Nyt me saamme, kullan veikot,\nOikein herras-elämän,\nPaavi tuopi näyttämölle\nOivallisen näytelmän.\n\nLahkolaisten joukko kasvaa,\nTuottaa kirkon turmion --\nPaavi turvaa pannahansa,\nLaittaa polttorovion.\n\nSilloin meille, kirkon miehet,\nKulta-aika sarastaa,\nKirkko uhrein kullat ryöstää,\nJos ei ryöstä,--varastaa!\"\n\nNäin hän lausui kirkon pylväs,\nVei jo maljan huulilleen,\nMutta ääntämättä vaipui\nHengetönnä tuolilleen.\n\nVuosi vuolas viinin virta,\nSoittoniekat soittivat:\nTaashan paavin uskoisille\nKulta-a'at koittivat.\n\nPosket hohti, silmät säihkyi,\nHellemmiksi hellyttiin,\nMiss'ei ennen tutut oltu,\nYstäviksi yllyttiin.\n\nEivät viel' he ystävänsä\nHalvausta huomanneet,\nYksi vain on sen jo tehnyt,\nSilmissään on kyyneleet.\n\nPetrus Valdo on tää miesi,\nPorvareita mahtavin,\nKappaleiksi kannun lyöpi,\nKatsoo kuollon uhrihin.\n\nJa kun toiset ympärillä\nSammalkielin songertaa,\nPetrus Valdo äänetönnä\nKuollutta hän osoittaa.\n\n\"Uupunut on ystävämme\nViini hältä voimat vei?\"\nLausuu muudan kuollehesta.\nPetrus Valdo vastaa: ei!\n\n\"Ei, tään ystävämme luoja\nTempas äsken sanoistaan,\nKainaloilta kuuluivatkin\nTuonoin tuumat huulillaan.\n\n-- Kurja nyt on valtakunta:\nVaino kohtaa syyttömää,\nPaavi vainoo, juur' kun koitat\nViettää uskon elämää.\n\nSen nyt kuulin, ja kuin kannun\nMurskaksi mä tässä lyön,\nNiin mä vannon, maat ja mannut,\nKaikki, kaikki pois mä myön.\n\nJaan ne kaikki maailmalle,\nKöyhät leipää tarvitsee,\nKansa uskonvapautta,\nHengen valoo himoitsee\".\n\nLausui, poistui, tieltä kaikki\nKahden puolen hajautti,\nSanat Petrus Valdolaisen\nPäihtyneetkin havautti.\n\nTaukos hetkeks naisten nauru,\nSammui soitto kitarain,\nPikariin jäi Rheimsin viini,\nLaulut kurkkuun laulajain.\n\nKorvissaan soi vielä heillä\nKaiku Valdon sanojen --\nVoisko koskaan ihmisille\nSuoda uskonvapauden?\n\n\nb) VALMISTUSTA.\n\nRhônen virta rantojansa\nHurjamielin nuhtelee,\nVelloo Ahti aaltojansa,\nMyrsky raivoo, ruhtelee,\nPirstoo purret kappaleiksi,\nMastot maalle viskelee.\n\nMutta vaikka ulkoisalla\nLuonnon voimat mellakoi,\nVaikka myrsky kaikkialla\nKauhistusta suurta loi,\nSentään henki ahkeroiva\nTyyntä työtään tehdä voi.\n\nKammiossa syksyn yössä,\nLaitehella Lyonin,\nIstuu miestä kolme työssä,\nTyössä mielin, mieltehin --\nEi he kuule myrskytuulta,\nLoiskutusta rantoihin.\n\nTyötä hengen tehdään täällä,\nIhmishengen vapauden,\nRauhan työtä myrskysäällä\nTyö on näiden miehien:\nRaamattu on eessä heillä,\nLuultu lähde totuuden.\n\nKirja tää on ankarasti\nMaallikoilta kielletty,\nSiks' on ovet taitavasti,\nIkkunatkin teljetty,\nKirjoansa näin he pelkäs,\nItseään ei peljätty.\n\nPäänsä viimein muudan nosti,\nLausui toisiin katsahtain:\n\"Tuonoin paavi siitä kosti,\nKun mä lausuin saarnassain,\nEtt' on Herran käskyt toiset\nKun on käskyt paavin lain.\n\nVaan mun silmät aukeaapi,\nSelvempänä kaikki nään:\nDogmejaan hän huutaa saapi,\nMinä käännyn--elämään!\nUsko suun on kurja valhe,\nKun ei anna sydäntään.\n\nKohta käyn mä maailmalle\nTätä julki huutamaan,\nKylvän kylvöt kaikkialle,\nEhkä jonkun sadon saan --\nSokeudessa luottaa kansa\nPaaviin eikä--Jumalaan\".\n\nNäin hän virkkoi; vakaumuksen\nTulta tuikki silmät nuo,\nTehnyt suuren uhrauksen\nOli vasta miesi tuo:\nPaljo uhraa rikas silloin,\nKöyhillen kun kaikki suo.\n\nPetrus Valdo ystävänsä\nKanssa istuu tässä nyt,\nTotuudelle elämänsä\nUhrata on päättänyt;\nKansa luokse Jumalansa\nSaatettava näät on nyt.\n\nRhône'n virta rantojansa\nHurjamielin hiihtelee,\nVelloo Ahti aaltojansa,\nMyrsky raivoo, ruhtelee,\nPirstoo purret kappaleiksi,\nMastot maalle viskelee.\n\nMutta vaikka ulkoisalla\nLuonnonvoimat mellakoi,\nVaikka myrsky kaikkialla\nKauhistusta suurta loi --\nSentään henki ahkeroiva\nTyyntä työtään tehdä voi.\n\n\nc) PROVENCEN LAAKSOSSA.\n\nJa aurinkoinen kultiaan\nLoi vuorimaisemille,\nLoi viinimaille Provence'n,\nSevennein rintehille;\nValaisi nöyrät köynnökset,\nKastanjat, sitruunitkin,\nValaisi maissivainiot,\nOliivit, limuunitkin.\n\nJa synkän tumma sypressi\nNous korkeutta kohti\nJa päivän kuumat suutelot\nPois orangeilta johti,\nJa kukkasetkin siimeksen\nSai öljypuiden alla\nJa pomeranssi tuoksusi --\nVihersi kaikkialla.\n\nTie kulki halki vuoriston,\nVei pitkin laakson pohjaa\nJa luokse kylän Provence'n\nSe kulkijaimet ohjaa,\nJa tällä tiellä trubaduur\nJo lauloi monta kertaa\nJa Provence'nsa Eedeniin\nHän lauluissansa vertaa.\n\nOl' mauri, baski, burgundi\nJo polkenut sen hiekkaa,\nJa gooti, roomalainen tääll'\nOl' välkytellyt miekkaa --\nMut vapautta vieläkin\nTään seudun kansa vaati,\nJa sydämmensä uskonnon\nSe itse myöskin laati.\n\nNyt kumma joukko kulkien\nSai vuorilaakson suusta,\nSelässä pussit, ryysyissä,\nJaloissa kengät puusta.\nJa joukon eessä astui mies,\nMin silmät suihki tulta,\nMin katse syvä, tutkiva,\nJa kirkas niinkuin kulta.\n\nTää kumma joukko kulkien\nSai kylän raitiollen,\nSai luokse viinitarhojen --\nAin' yhä vaiti ollen,\nMut siinä, kansan nähtyään,\nTuo eellimmäinen miesi\nHän kirjahansa viitaten\nNäin lausuella tiesi:\n\n\"Te ranskalaiset veljeni,\nProvence'n sisaretki!\nJo pilkoittaapi päivä taas,\nLyö pelastuksen hetki.\nPois paavin ulkokultaisuus\nSä, kansa, päältäs torju\nJa uskossasi vapauteen\nSä ellös koskaan horju.\n\nJos joskus pilvet taivahan\nNe synkemmäksi peittää,\nEi siltä ihmishenki tää\nSaa toivomasta heittää,\nJa vaikk' on papit riettahat\nJa kirkossa on syöpä,\nNiin sentään hetki vapauden\nOn ihmisille lyöpä.\n\nTää kirja tässä Jumalan\nOn oma puhdas tahto,\nTää alkulähde itse on;\nJa väärennyksen vahto\nOn armon suojan sanasta\nPois pesty kaikki jälleen,\nJa pelastuksen kallio\nOn saatu, veljet, tälleen.\n\nNyt paavin papit anteheks\nAneilla synnit myövät,\nJa kuolinhaavan kirkkohon\nOpeilla näillä lyövät.\nEi armon suoja pappi lie,\nSe Jumalalta vuotaa,\nVain luojan anteeks-antamus\nSe synnintaakat huotaa.\n\nTää kirja sodat, valanteot\nSe meiltä kaikki kieltää,\nJa kuolemankinrangaistus\nOn poikkeus Herran tieltä.\nJa vaikka missä rukoilet,\nSe taivahassa kuullaan --\nNyt näät sen yksin kirkkoja\nVain semmoisiksi luullaan.\n\nTään kirjan papit kielsivät --\nEi nylkyrit he soisi,\nEtt' kansa itse totuuteen\nSe tunkeutua voisi!\nNyt ottakaatte kirja tää,\nSe kaikki selvittääpi,\nMut sen jos henki vieraaks jää,\nSe puustaviksi jääpi\".\n\nNäin lausui joukon saarnamies\nJa kansa riemumielin\nSe luojan sanaa kuunteli\nNyt trubaduurein kielin.\nTää tuttavalta tunnustaa\nJa luottamuksen voittaa,\nJa nyt se alkaa uskomaan,\nEtt' päivä kohta koittaa!\n\nJa päivä kyllä koittaakin,\nVaan peittyy hurmeruskoon,\nNäät vainon hirmut alkavat,\nMut kansa turvaa uskoon.\nJa vaikka verta vuotaakin\nJa kuolon kalpa häilyy,\nNiin Petrus Valdon peltotyö\nSe vastaiseksi säilyy.\n\n\nd) MAANPAKOLAISUUDESSA BÖHMISSÄ.\n\nJa päivä paistoi ja luonto loisti\nJa kukat nyökkäsi hymyten,\nJa linnut lauloi ja lehto raikui\nJa metsä huokusi tuoksuen.\n\nJa etähällä nous Erzgebirge\nNiin sinerväisenä siintäen,\nJa au'er auringon karkeloitsi\nNoin vasten rinteitä vaarojen.\n\nIloisna pulppusi vuorilähde\nJa puro-pienelle elon soi,\nMi kivilouhia kierrätellen\nUransa laaksohon tuonne loi.\n\nTuo vuorilähtehen kirkas silmä\nSe emo Elbehen virtoaa,\nJa yliympäri Böhmin maata\nNäät lisävoimia Elbe saa.\n\nMyös sinne entävi Eeger virta,\nMyös senkin lainehet Elbe vie,\nJa koko Böhmissä rantamaita\nNiin ihanaisia tokko lie?\n\nNiin oli ainakin ennen muinoin,\nJa siitä vain minä kerronkin,\nKun tuolla juurella Erzgebirgen\nOl' vielä pienoinen kyläkin.\n\nVei kylän laidalta polku silloin\nMyös tänne Eegerin rannallen\nJa juuri polkua tuota nähtiin\nKäyvän illoilla vanhuksen.\n\nHän kulki rantaman kumpuelle\nJa siellä istui hän yksinään,\nJos kuka mietteensä kuullut oisi,\nNäin kulki aattehet valkopään:\n\n\"Nyt astun maalla mä vierahalla\nJa kotimaahani mieli on,\nMun vainon raivotar työnsi tänne,\nMä vältin kuolon ja rovion.\n\nOn viesti Ranskasta kertoellut\nKuin Valdolaisia vainotaan --\nVaan minä raukka, miks pois mä läksin,\nMiks hylkäsinkin mä isänmaan?\n\nVain pelvon tunnekko pois mun hääti\nTai olko muukin mun vaikutin?\nSen tiedän vain, ei se pelko ollut,\nMi kauas karkoitti Böhmihin.\n\nSe aate, jonka mä kukkimista\nNiin hengen voimalla ahkeroin,\nSe vaati alaa ja yllykettä\nJa siksi tänne mä sen nyt toin.\n\nTää aate kallis on Jumalalta,\nSe onhan uskomme uudistus,\nJa tää on totta, sen sydän toistaa,\nSen työt' on syömmeni puhdistus.\n\nKun heitin kultaisen kotimaani,\nKun isänmaani mä hylkäsin,\nNiin silloin tuntui mun sydämmessä\nKuin kuorman alle mä murtuisin.\n\nMut kallihimpi on synnyinmaata\nMinulle aatteeni vapaus,\nJos kaiken muun minä uhrasinkin,\nSen hukka liik' oisi uhraus!\n\nJa ennen muutan mä muille maille,\nKuin annan määrätä uskoain,\nJa maailmassa mun arre kallein\nOn uskonvapaus ja--jumalain\".\n\nNäin mietti kummulla Petrus Valdus,\n-- Hän tänne Böhmiin ol' paennut --\nKun kotiseudulla kaikkialla\nOl' vainon hirmutar raivonnut.\n\nTuhansin kuolivat roviolla\nNuo uskolaisensa riemuten\nJa jumalaansa he vielä kiitti\nTulessa, sauhussa liekkien.\n\nMut Petrus Valdus hän matkustellen\nVain kylvi siementä peltohon,\nJa uuden uskonnon kultatempliin\nYks porraspuu näätte hänkin on.\n\n_Paltamossa, syksyllä_ 1888.\n\n\n\nII. VARASTETTU.\n\nPäivä alas taivahilta\nRuskotellen käypi,\nTaivon kanssa suvi-ilta\nMyös jo hämärtäypi.\n\nNuori äiti tietä kulki,\nVuorta, joka vietti,\nMiettehensä rinta sulki,\nMutta näin hän mietti:\n\n\"Tuolla kotikehdossansa\nNukkuu lapsikulta,\nEihän luoja armoansa\nToki kiellä sulta!\n\nMinä tuudin pientä lasta,\nTuudin sille mieltä,\nEtt'ei unhottaisi vasta\nÄitikullan kieltä.\n\nNuku siellä huoletonna,\nNuku lapsukainen,\nVaikka isäs paavi konna\nVei jo nuorra vainen.\n\nIsäs kärsi kuolemansa\nPolttoroviolla,\nMutta luja uskossansa\nJaksoi aina olla.\n\nNyt mä laulan kehdollasi\nIsäs kohtalosta,\nEtt'et myös sä uskollasi\nHenkeäsi osta.\n\nVaan kun vartut, lapsi, kerran,\nMurra sortovalta.\nKuule aina käskyt Herran,\nKäskyt jumalalta\".\n\nNäin hän mietti äitirukka,\nKiiruhusti astui,\nRintehellä nurmen kukka\nKastehesta kastui.\n\nSammui rusko taivahilta,\nPilveen taivon liensi,\nYöksi muuttui suvi-ilta --\nÄiti juosten riensi.\n\nKotiansa riensi kohti,\nMietti pientä lastaan,\nKuinka muka tällä hohti\nSilmät häntä vastaan.\n\nSaapui töllillensä asti,\nOven aukaiseepi,\nMutta syöntä vihlovasti\nSilloin parkaiseepi.\n\nVuotehell' ei lasta ollut --\nViel' on sija lämmin;\nMiks' et, äiti, ennen tullut,\nTullut vikkelämmin?\n\n\"Varastettu! Varastettu!\nViety mun on lapsi,\nAinoiseni anastettu,\nHarmene jo hapsi!\n\nMunkki konna lapsen ryösti,\nMunkki mustasiipi,\nElävältä hautaan syösti,\nLuostariinsa hiipi.\n\nLapset vievät Valdolaisten,\nVeivät, lapsi, sunkin --\nTurmioksi sukulaisten\nKasvattavat munkin.\n\nLuoja, ellös ilkityötä\nRoiston salli tuota!\nEnnen korppiloille syötä,\nSyydä pitkin suota.\n\nKohtalonsa kuolemata\nKurjemp' moinen oisi,\nKiroella kantajata,\nSukukunta voisi.\n\nTai jos otat huohmahasi,\nLapsen mieli käännä,\nRyöväreihin voimallasi\nTurman väkä väännä!\"\n\n\n\n"]