[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsJmpJ3nrs1mo6EeWyUx-myqZ823ffXYiP1BBF5kbHkc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},381,"Rauta-kallo","Hoffmann, Franz",1804,1882,"381-hoffmann-franz-rauta-kallo","381__Hoffmann_Franz__Rauta-kallo","Historiallinen kertomus nuorisolle","lastenkirja",[],[],"fi",1857,1880,26886,173932,false,25736,[23,24,25],"Charles XII, King of Sweden, 1682-1718 -- Juvenile fiction","German fiction -- Translations into Finnish","Historical fiction",[27,28],"Children & Young Adult Reading","Historical Novels","\"Rauta-kallo: Historiallinen kertomus nuorisolle\" by Franz Hoffmann is a historical narrative written in the late 19th century. This work appears to explore the life and adventures of significant figures, particularly focusing on the character of Richard Roos, the lightkeeper at a coastal lighthouse, who reflects on moments from the past, specifically relating to King Charles XII of Sweden. The text aims to educate and entertain a young audience through a blend of history and storytelling.  The opening of the narrative introduces Richard Roos as he stands watch at the Karlsten lighthouse along Sweden's western shore, contemplating an impending storm and the fate of ships at sea. Roos, a former soldier, is respected by the community for his tales of the valiant King Charles XII, particularly his unwavering character and the consequences of his stubbornness. As the storm approaches, Roos engages in conversation with Colonel Sparre and his son Uolevi, eventually sharing stories about the king's youth and reign, hinting at the substantive history that will unfold throughout the narrative. This setup effectively draws readers into a world where past and present intersect, establishing the stage for a rich historical recounting. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Törmälä, Emanuel",361,"Historiallinen nuortenkirja kertoo Ruotsin kuningas Kaarle XII:n vaiheista 1700-luvun alussa. Kertomus seuraa kuninkaan elämää ja sotaretkiä Pultavan taistelusta ja Turkin-ajasta aina hänen viimeisiin taisteluihinsa saakka. Teos kuvaa ”Rauta-kallo”-lisänimen saaneen hallitsijan kohtaloita ja itsepäistä luonnetta.","Franz Hoffmannin 'Rauta-kallo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 381.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAUTA-KALLO\n\nHistoriallinen kertomus nuorisolle\n\n\nKirj.\n\nFranz Hoffmann\n\n\nSuomensi C. T. [\"Der Eisenkopf\"].\n\n\nTampereella 1880,\nEmil Hagelberg'in kustannuksella.\nEmil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Vahtimaja valotornissa\n   II. Kaarlen nuoruus\n  III. Pultava ja Bender\n   IV. Viimeiset taistelot\n    V.\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nVahtimaja valotornissa.\n\n\nRuotsin länteisellä rannalla, Juutinmaan pohjoisimman niemen,\nSkagenshornin vastassa, juuri Kattegat'in salmen suussa, on meren\nluodolla pieni, vain 1,200 henkeä sisältävä, Marstrand'in kaupunki, ja\nsen vieressä kalliolla vahva Karlsten'in linna valo-torninensa.\nValotornin kirkas valo varoittaa pimeässä purjehtivaa vaarallisen\nrannan kallioista ja kareista. Enemmän kuin sata vuotta on jo torni\nloistanut korkealta kalliolta kauvas merelle, pelkäämättä myrskyä ja\nlaineita, jotka vaahtoisina mellastavat ja turhaan teuhastavat vankkaa\nvuorta vastaan.\n\nEnemmän kuin sata vuotta on myös siitä jo vierinyt, koska vanha\nvältvääpeli Richard Roos astui eräänä päivänä illan hämärissä ulos\npienestä, tornin juurelle raketusta ja tornin kanssa ovella\nyhdistetystä kivi-majastansa, jossa hän asui. Hän oli tornin vartia, ja\nhänen toimenansa oli öisin pitää tornissa vahvaa hiilivalkeata ja antaa\nhätämerkkiä, koska joku vaarassa oleva laiva pyysi apua. Monta vuotta\noli hän jo ollut tässä virassa, ja toivoi saada pitää sen aina\nkuolemaansa saakka.\n\nKoska hän oli tullut ulos ja lähestynyt kallion reunaa, jonka juurella\naallot pauhasivat, nosti hän tarkastelevan katseen ensin taivaille, ja\nsitten toi hän sen rauhattomasti raivoavalle merelle, joka ääretönnä\nnäyttäytyi hänen edessänsä ja etempänä näytti yhtyvän taivaan rantaan.\nHetken tutkistelun perästä pudisti hän miettiväisenä harmaa-haivenista\npäätänsä.\n\n\"Luoteessa on pahat merkit,\" puheli hän tuskin kuuluvalla äänellä\nitseksensä. \"Aurinko ruskoittaa laskussansa ja merkitsee senkaltaista\nmyrskyä, joka sammuttaa monen onnettoman kristityn elon-lampun.\nTahdonpa katsoa, onko joitakuita laivoja näkyvissä.\"\n\nTämän sanottuansa otti hän kauko-putken poveltansa, veti sen pitkäksi\nja asetti sen silmänsä eteen. Ei vapissut hänen kätensä, koska hän\ntähysteli taivaan rantaa kauko-putkellansa, ja hänen laiha, mutta\nkuitenkin voimakas ruumiinsa osoitti, että vuodet, vaikka olivatkin\npainaneet moni-lukuiset merkit hänen arvokkaille ja ilman paahtamille\nkasvoillensa, eivät kuitenkaan olleet voineet runnella hänen\nterveyttänsä eikä voimiansa. Jäykkänä ja vakaana seisoi hän siinä\ntäydessä sotamiehen asennossa. Aivan ruumiin mukainen, vaikka vähän\nvanhan-aikainen, tumman-sininen, messinki-nappinen, virka-lakki, ja\nharmaita hapsia peittävä kolmi-kolkka hattu osoittivatkin, että hän\nmuinoin oli ollut sotamies. Paksut viikset, jotka eivät näyttäneet\najasta huolineen, vaan säilyttäneen entisen mustan loisteensa,\npeittivät hänen huuliansa ja antoivat hänelle hyvin sotaisen muodon,\njoka kuitenkin lauhtui, koska katsottiin hänen kirkkaisiin sinisiin\nsilmiinsä, joissa kylläkin näkyi kotkan terävä katse, mutta samalla\nmyöskin sanomaton lapsimaisuus ja suloisuus. Sekä ankarana että\nlaupiana samalla kertaa rakastivat vanhaa Roos'ia kaikki, jotka hänen\ntunsivat. Eipä edes lapset Marstrand'issa peljänneet hänen tuuheita,\npitkiä viiksiänsä, vaan juoksivat häntä vastaan aina, koska hän tuli\nkaupunkiin pienille ostoksillensa varastoansa varten. Tulivatpa usein\nMarstrand'in ja linnan isoimmat pojat vieraisillekin hänen tykönsä ja\nviipyivät joskus koko jälkeen-puolet-päivät hänen tykönänsä.\n\nSiihen olikin hyvä syy. Vanha Roos oli, näettekös, ollut nuoruudessaan\nsotamiehenä uljaan kuninkaan kahdennentoista Kaarlen aikana, ja tiesi\nkertoa paljon hänen sankarin-töistänsä, tappeluksista ja voitoista,\nja vieläpä hän tiesi kertoa saman kuninkaan itsepäisyydestäkin ja\nniistä monista onnettomuuksista, joihinka hän itse oli syypää\nhänen rauta-kallonsa kautta. Vanhus oikein jumaloitsi tätä hänen\nkuningastansa, eikä sallinut kenenkään häntä soimaavan, vaikka hän itse\nsuuressa rakkaudessansakin häneen, ei kainostellut puhua suun-sopesta,\nkoska hän puhui hänen vioistansa, jolloin hän tavallisesti sanoi: \"Minä\nvoin sen kyllä sanoa, juuri minä, koska olen sen usein sanonut hänelle\nitselle vast' naamaa, vaikka hän taisi peljättää kenen ihmisen hyvänsä,\nkoska hän katseli hänen terävällä sankarin-silmällänsä, juuri kuin\nolisi hän tahtonut katsoa ihmistä sieluun saakka. Suuri sankari oli\nhän. Sen täytyivät hänen katkerimmat vihamiehensäkin myöntää, jotka\nhän usein voittajana näki jalvoissansa nöyryytettyinä. Mutta hänen\nrauta-kallonsa, hänen rauta-kallonsa! Siinä on syy kaikkiin hänen\nsittemmin tapahtuneisiin onnettomuuksiinsa. Ei kelpaa täällä\nmaailmassa, olla uppiniskainen, ja syöstä päällänsä seinän läpitse;\nmuistakaat se vain, te pojat! Pääkallo murtuu ennemmin kuin seinä,\nvaikka olisi kuinkakin kova pää. Sen sai hän kokea ja ehkäpä jo viimein\nuskoikin sen.\"\n\nMutta tänä päivänä, koska ukko seisoi kallion reunalla ja tähysteli\nulapalle, ei ainakaan ajatellut hän Kaarle kuningasta, vaan koko hänen\ntarkkuutensa oli kiinnitettynä joihinkuihin laivoihin, jotka ikään-kuin\nvalkoiset pilkut pistäytyivät näkyviin taivaan rannalla.\n\n\"Onnettomat ihmiset! He saavat kovan ehtoon ja vielä kovemman yön\nluulen mä,\" mutisi hän itseksensä. \"Puolen tunnin sisään nousee myrsky,\njoka ajaa heidät suoraan meidän kareillemme. Voi, taivas, se alkaa jo!\nHe kokoovat purjeitansa; hyvissä ajoissa, luulen mä. He näyttävät\nrivakkailta ja valppailta merimiehiltä. Jumala olkoon heidän kanssansa\nhädän hetkenä!\"\n\n\"Kaunis ja suosiollinen toivotus, isä Roos,\" lausui samassa hyvin\nmiehekäs ääni. Ääni oli erään pitkän, överstin-univormuun puetun\nmiehen, joka, eräs nuorukainen mu'assa, oli lähestynyt vanhusta ilman\nettä tämä oli sitä huomainnut, ja oli kuullut vanhuksen viimeiset\nsanat. Vältvääpeli kääntyi nopeasti, ojensi itsensä sotamiehen tavalla\nja nosti kätensä kolmi-kolkka hattunsa reunaan.\n\n\"Hyvää iltaa, översti Sparre,\" sanoi hän suoralla ja\nteeskentelemättömällä äänellä; \"mikä teitä tänä-pänä tuopi linnasta\ntänne? Minä neuvon teitä, että mitä kiiruimmasti marssitte takaisin,\nsillä neljännes-tunnissa saamme senkaltaisen myrskyn ja sateen, että se\nkasteleepi teidät aina läpi ihoon saakka, ja turmeleepi peräti teidän\nunivormunne.\"\n\n\"No eihän se olisi niin peräti suuri vahinko,\" vastasi översti nauraen.\n\"Kuitenkin on teillä oikeus ja minä näen, että todellakin on myrsky\ntulossa, jonka-vuoksi en tahdo kauvemmin viivytellä, vaan mennä ja\nsäätää toimeni satamassa. Uskotteko todellakin, että vaara uhkaa\nlaivoja tuolla merellä?\"\n\n\"Kyllä, herra översti, ell'ei vain Jumala ole heidän kanssansa, ja\nell'ei heillä ole erittäin taitavia kapteeneja,\" vastasi Roos. \"Te\ntiedätte, että minä toki vähän ymmärrän jo ilmoja, oltuani\nkaksikymmentä vuotta täällä ylhäällä. Nyt tulee hirmuinen yö, ja te\ntekisitte hyvin, jos te pitäisitte kalastajat ja luotsit valveilla.\nTuolla, näettekö, tulevat jo ensimäiset sade-pisarat! Tulkaa luokseni\nsuojaan, tahi kiirehtikää takaisin linnaan!\"\n\n\"En voi jäädä tänne, vältvääpeli,\" vastasi översti Sparre, joka oli\nlinnan- ja sataman-komentaja Marstrand'issa. Hän katseli kiireisesti ja\ntutkivaisesti taivasta, joka peittyi yhä synkemmillä pilvillä, samalla\nkun jylhä pauhu etempää ja laineiden kiireisempi loiske kalliota\nvastaan ilmoittivat kohta tulevaa myrskyä.\n\n\"En voi jäädä! Minun paikkani on tuolla alhaalla, jossa minun\njohdatukseni ja apuni taidetaan kyllä tarvita. Poikani, Uolevi, saattaa\njäädä luoksenne, Roos, jos tahdotte. Ja tiedättekö mitä? Minä lähetän\nteille vielä pari nuorukaista lisäksi, joita voitte käyttää\najutantteinanne, jos tarvitsette lähettää jotain sanaa minulle. Te\nnäette paremmin täällä ylhäällä, kuin me tuolla alhaalla; enkä luule,\nettä ei pieni apu teille kelpaisi. Pojat voivat kantaa hiiliä teille ja\nte itse hoidatte tulta. Tänä yönä pitää tulen oleman niin kirkkaan,\nkuin suinkin mahdollista. Kuuletko, Uolevi? Sinä jäät tänne, ja minä\nlähetän toverisi Elfdal'in ja Rönne'n myös tänne. Olettehan te kolme\naina niin mielellänne täällä vanhan vältvääpelin luona.\"\n\n\"Ja kaikki kolme ovat terve-tulleita sekä yöllä että päivällä,\" vastasi\nRoos sydämellisesti, ja ojensi kätensä nuorukaiselle, jolla oli\nruotsalaisen sota-koulu-oppilaan vaatteus ja näytti olevan noin\nviiden- tai kuudentoista vuotias. \"Kaikki kolme ovat hilpeitä\nnuorukaisia, översti Sparre, eikä teidän Uolevinne ole suinkaan huonoin\nheistä. Mutta jäätkös mielelläsi luokseni Uolevi?\"\n\n\"No kaikkia te kysyttekin, vältvääpeli Roos!\" sanoi nuorukainen\niloisesti ja puristi innolla vanhuksen karheaa kättä. \"Teidän luonanne\nme olemme aina mielellämme, erittäinkin jos rupeatte taas jotain\nkertoilemaan meille, kuten luulenkin tekevänne, koska meillä on\nkokonainen yö edessämme, yö, jona emme millään ehdolla saa nukkua; ja\ntoivon, että punotte meille oikein pitkän säikeen selvitellä.\"\n\n\"Kyllä minä punon, Uolevi-ystävä,\" vastasi vanhus ystävällisesti,\nkatsellen nähtävällä ihastuksella nuorta ja soreata sota-koululaista.\n\"Täydymme vain odottaa kunnes isänne on lähtenyt ja lähettänyt meille\nmolemmat toverisi.\"\n\n\"Molemmat toivonne täytän minä kohta,\" vastasi översti Sparre\nkiireesti. \"Vartioikaat vain varmasti täällä, elkäätkä unhoittako\npunoessanne pitää merta silmällä. Huomenna tapaamme toisemme.\"\n\nHän pudisti poikansa ja vältvääpelin kättä ja poistui kohta pikaisesti.\n\"Paras aika mennäksensä,\" virkkoi vanha Roos ja katsoi hänen jälkeensä.\n\"Myrsky alkaa kohta oivallinen ja sade-pisarat tulevat riksin\nkokoisina. Nopeasti sisään, Uolevi; saat auttaa minua sytyttämään\nvalkeata. Vaikka ei vielä ole yö, niin on kuitenkin pimeä juuri kuin\ntahtoisi yö tulla tuntia ennen aikaansa.\"\n\nUolevi seurasi käskyä nopeasti, sillä pilvet antoivat vettä jo oikein\nkaatamalla, taivas pimeni ja väkevät tuulen-puuskaukset liikkuivat\nlaineilla. Aurinko oli kokonansa kadonnut ja ainoasti vähäinen rusko\nlännessä osoitti sitä paikkaa, josta se äsken lähetti punaiset\nsäteensä. Vältvääpeli ja Uolevi nousivat ylös kiertorappuja, jotka\njohdattivat tornin juureen lyhtyyn, ja alkoivat, kohta sinne päästyänsä\nvirittää valkeata hiiliin. Pian loisti valkea kauvas ulapalle ja kuvasi\nkallioita vastaan loiskivat laineet punertaviksi valollansa.\n\n\"Nyt olemme tehneet ensimäisen velvollisuutemme, Uolevi,\" sanoi\nvältvääpeli ja kohenteli valkeata rautaisella haarukalla. \"Nyt on vaari\nvain pidettävä siitä, että silmät ovat auki, ja että tuli pysyy mitä\nsuurimpana. Ja koska meillä on kylliksi hiiliä, niin ei se olekkaan\nmeille vaikeata.\"\n\n\"Erittäinkin jos pidätte lupauksenne, vältvääpeli, ja kerrotte meille\npari naurettavaa kertomusta,\" vastasi Uolevi.\n\n\"Ei, ei, poikani! Ei ollenkaan sellaisia kertomuksia tänä yönä, jolloin\nsatojen ihmisten henki on vaarassa,\" vastasi vanha Roos vakaasti.\n\"Olisi vallan sopimatonta puhua piloja ja nauraa silloin, koska meri\npauhaa kallioitamme vastaan ja ehkä jonkun hukkuvan hätähuudot\nsekoittuvat myrskyn pauhinaan. Ei ollenkaan naurettavia kertomuksia\ntänä yönä. Minä puhun teille jotain muuta; jotain, jota sinä ja\ntoverisi olette jo kauvan halainneet kuulla, nimittäin -- -- --.\"\n\n\"Ehkä siitä, mitä olette nähneet ja kokeneet yhdessä\nsankari-kuninkaamme Kaarlen kanssa?\" keskeytti Uolevi häntä hätäisesti.\n\n\"Juuri siitä,\" vastasi vanhus ja tirkisti tuleen kirkkailla, sinisillä\nsilmillänsä ja siveli miettiväisenä tuuheoita viiksiänsä. \"Hän oli\nkelpo mies, kuningas, ja jalo ruhtinas. Hänen itsepäisyytensä ja\nrauta-kallonsa olivat syynä onnettomuuksiin ja häväistyksiin, joita\nsittemmin saimme kokea. Niin, kertomus sopii hyvin tälle yölle, ja te\nsaatte sen kuulla. Se on ihmeellinen kertomus, kahdennentoista Kaarlen\nhistoria; ja minä kiitän onnea, joka niin laittoi, että sain olla\nmukana hänen likeisinten miestensä joukossa ihmeellisissä kokemuksissa.\nMinä kerron teille juuri saman kertomuksen ja toivon, että te siitä\nvoitte oppia paljon tulevaisuuttanne varten. Ellen erehdy, niin ovat\nRönne ja Elfdal'kin jo tulleet; kuitenkin kuulin minä käytävän\nrapuissa, ja juuri vähän ennen sitä luulin kuulleeni oven alhaalla\npaiskattavan kiini.\"\n\n\"Kyllä, oikein,\" sanoi Uolevi, kuunneltuansa hetken. \"Minä tunnen\nElfdal'in miekkansa kolistelemisesta -- ja siinäpä ne ovatkin.\"\n\n\"Niin, tässä olemme! Hyvää iltaa!\" kajahti nuorukaisen iloinen ääni\nsamalla, kun hän astui toverinsa kanssa tornin tasa-katolle.\n\"Saakelinmoinen ilma! Ei isäsi tarkoittanut oikein hyvää kanssamme, kun\nhän tällaisena yönä lähetti meidät tänne. Piru vieköön sekä myrskyn\nettä sateen!\"\n\n\"Rauhoitu toki, Elfdal!\" sanoi Uolevi. \"Jos sillä tavalla pitkität\npuhettasi, niin saattaa vältvääpeli näyttää sinulle, mistä salvu-mies\non rei'än jättänyt, ja itsellesi juuri olisi se kaikkein suurin\nonnettomuus.\"\n\n\"Perkele!\" vastasi tulinen nuorukainen ja hänen mustat silmänsä\nsäkenöitsivät kuin palavat hiilet hänen mustain ja sateesta\nkastuneitten silmille valuvain kähäräinsä alta. \"En millään muodolla\ntahdo vanhaa ystävätäni Roos'ia vihoittaa. Kätenne tänne, vältvääpeli!\nTe tiedätte kyllä, ett'en minä mitään pahaa sillä tarkoita, mutta\ntällainen yö täällä ylhäällä tornissa ei ole hauskaa.\"\n\n\"Mut entäs kun vältvääpeli on luvannut kertoa entisistä ajoista,\nNarvasta, Bender'istä ja Turkkilaisista?\" kysyi Uolevi.\n\n\"Tekeekö hän sen?\" keskeytti Elfdal hänet innokkaasti. \"Sitten on se\nperäti toista. Onko totta, vältvääpeli?\"\n\nVanhus nyökkäsi päällään myönnytykseksi. \"On, on,\" sanoi hän. \"Tahdon\npuhua teille Kaarlen nuoruudesta, hänen kunniasta rikkaasta elämästänsä\nja surullisesta kuolemastansa, joka viimen syöksi koko valtakunnan\nkurjuuteen ja suruun, ja juuri sinun pitää, Elfdal, kuulla oikein\ntarkasti kertomusta, sillä sinussa ilmestyy koko lailla itsepäisyyttä\nja uppiniskaisuutta, ja minä olen nähnyt sinun monta kertaa tahtovan\npuskea seinän läpi päälläsi.\"\n\n\"No, no, ei se ollut niin pahasti aiottu, kuin se näytti,\" puheli\nnuorukainen punastuen ja häpeillen. \"Te tiedätte kyllä, vältvääpeli,\nnuoruuden ja hulluuden.\"\n\n\"Senpä-tähden pitääkin juuri koettaa vangita järkeänsä,\" sanoi Roos.\n\"Jos Kaarle, ennenkuin hän ryhtyi niin suuriin asioihin, joita hän\nsitten sai katua, olisi aina ensiksi kysynyt itseltänsä: onkohan se nyt\njärjellistä, mitä tahdot? niin monta asiaa olisi toisella tavalla, eikä\nRuotsista olisi tehty ontosta (nollaa) valtakuntain seassa. Minä itse\n-- -- -- no, ei se kuulu nyt tähän, -- sanonpa kuitenkin sen: minä itse\nen olisi istunut tässä näitä kahtakymmentä vuotta valkeata kohennellen,\njos vain Kaarle-kuningas olisi elänyt pari kuukautta tahi viikkoa\nenemmän. Mutta minun onneni tahtoi sen niin ja minä olen tyytyväinen.\nMutta ottakaat toki päällys-verhonne pois; valuvathan ne vallan märkinä\nsateesta. Ja tuokaamme oikein kosolta hiiliä tänne ylös, että riittää\nyöksi, ja sitten istukaamme, jos tahdotte, vahti-huoneesen, jossa\nvoimme pitää silmällä sekä valkeata että merta.\"\n\n\"Merta emme suinkaan voi paljon nähdä, vaikka kuulla saamme kylläkin,\nvältvääpeli,\" sanoi Rönne, toinen sota-koululaisista, joka tuli\nElfdal'in kanssa. \"Onhan ulkona niin pimeä, että tuskin voi kättänsä\nnähdä.\"\n\n\"Mutta kanuunan tulen näemme kuitenkin, kun joku laiva ampuu\nhätä-laukauksia, ystäväni!\"\n\n\"No, sitä minä juuri ajattelinkin ja nyt sen näen, että ei ole\nryhtymistä kiistaan kanssanne, vältvääpeli. Silla pian siitä täytyy\nluopua,\" vastasi Rönne häpeillään samoin, kuin Elfdal äsken.\n\n\"Hyi, kylläpä se olisi kaunista, jos minä antaisin teidän, poikain,\nvetää itseäni parrasta,\" vastasi vanhus nauraen. \"Mutta kuitenkin, te\nolette ripeitä poikia ja sentähden annan minä teille mielelläni\nanteeksi vähemmin sopivat sananne. Ja nyt hiiliä noutamaan, ja\nsitten -- -- --.\"\n\n\"Kertomaan, vältvääpeli,\" sanoi Uolevi Sparre. \"Tuskinpa minä maltan\nodottaa sitä.\"\n\nSillä välillä olivat nuorukaiset riisuneet päällys-vaatteensa,\npudistaneet ne ja panneet ne likelle valkeata ripuksiin, että ne yön\najalla voisivat kuivua. Sitten menivät he kaikki alas ja auttoivat\nvanhaa vältvääpeliä kantamaan hiiliä, ja seurasivat sitten häntä\nvahti-huoneesen, saadaksensa kuulla odottamaansa kertomusta. Siellä oli\nlämmin ja hyvä olla; pian viritetty lamppu valaisi huoneen tarpeeksi;\nnuoret miehet istuivat niin mukavasti, kuin suinkin taisivat\nkömpelöille puu-jakkaroille ja asettausivat huoneen keskessä olevan\ntammisen pöydän ympärille; vanha vältvääpeli sovitti nahalla peitetyn\nnoja-tuolinsa siten, että hän vähällä pään käännöksellä taisi nähdä\nsekä meren että vartio-valkean, jonka tulta piti huolellisesti\nhoidettaman ja pidettämän vireillä. Ulkona raivosi myrsky, karien\nkuohut kohisivat raivosti, sade-pisarat löivät vartio-hnoneen\nakkunoihin ja tähdetön, pilvinen yö peitti sekä maat että meret. Sitä\nhauskempi oli olo kamarissa, ja sekä vältvääpeli että hänen nuoret\nvieraansa olivat hyvin tyytyväisiä osaansa. Otsa painettuna akkunata\nvasten heitti vanhus vielä pitkän ja tarkastelevan katseen merelle,\ntoisen lyhyemmän valkeaan, joka hehkui häikäiseväisenä, istui sitten\nsiallensa ja alkoi kertomuksen, jota nuorukaiset näyttivät niin kovin\nuuteloinneen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKaarlen nuoruus.\n\n\n\"Koska minun nyt pitää kertoman teille Kaarle kuninkaasta,\" alkoi hän,\n\"niin täytyy minun ensin kertoa, miten minä tulin hänen tuttavuuteensa,\nja miten hän oppei minua tuntemaan niin, että hän sittemmin piti\nminusta niin paljon, että se oikein ansaitsi huomiota.\"\n\nSe kävi näin: minä olin vielä nuori poika, vaikka ehkä vuotta, kahta\nvanhempi, kuin te, sillä kuudestoista syntymä-päiväni oli jo takanani,\nkun minä tulin Tukholmaan ja tulin sotamieheksi. Kotonani ei minulla\nollut mitään rauhaa; käydä pellon-vakoa ja ohjata auraa ei huvittanut\nminua laisinkaan, paljon enemmin huvitti minua ratsastaa raivolla\nhevoisella, tahi pidellä pyssyä ja kalpaa. Äitini oli kuollut; muutoin\nolisi hän ehkä pidättänyt minut rukouksillaan ja kyynelillään\nTaalainmaassa kotonani. Mutta isäni oli veistetty peräti toisesta\nvisasta, sillä hän oli itse kantanut aseita nuoruudessaan ja puhui\nvielä vanhuudessaan mielellänsä hupaisesta sotamies-aiastansa. Jos minä\nmenisin kuninkaan palvelukseen, niin pääsisi hän pahasta pulmasta,\ntuumaili hän. Hänen talonsa oli, näette, liian pieni kahdelle\nperheelle, sillä minulla oli veli, joka oli määrätty ottamaan talon\nhoidon kohta kun isäni oli ummistanut silmiänsä. Se ajatus ahdisti\nisääni alinomaa, että minä ehkä kävisin kerjäläisenä isieni maassa. Sen\ntähden, kun minussa heräsi halu tulla sotamieheksi, auttoi hän sitä\nenemmin, kuin lannisti, ja kuvaili elämän armeijassa niin ihanaksi,\nettä minun haluni päästä Tukholmaan kasvoi päivä päivältä.\n\nVihdoin eräänä sunnuntaina sanoi isäni minulle: \"No, Richard; vieläkö\nsinulla nyt on halu, niin lähdemme huomenna matkaan? Minä vien sinut\nkenraali Stenbockin luokse, joka oli ennen minun kapteenini, ja puhun\nvähän hyvää puolestasi. Mutta en minä tahdo pakoittaa sinua. Jos\nsinusta pitää tulla sotamies, niin pitää sen tapahtuman sinun vapaasta\ntahdostasi.\"\n\n\"Kyllä, isäni,\" vastasin minä, \"se on minun vapaa tahtoni ja sitä\npaitsi suurin toivoni. Lähtekäämme vain Tukholmaan.\"\n\nSeuraavana aamuna jo ennen, kuin aurinko oli kerjennyt kurkistaa\nvuorten ylitse laaksoon, olimme me valmiina matkaan. Hyvä veljeni Sven\nseurasi meitä jonkun matkaa tiellä, ja sitten syleilimme me toisiamme\nviimeisen kerran. Me itkimme kumpanenkin, sillä me rakastimme\ntoisiamme, kuten veljien pitäisi aina rakastaakkin; mutta jäädä yhteen,\nemme nyt voineet. Jos olisin jäänyt kotiin, niin olisin saanut etsiä\nleipäni renkinä jossain likellä olevassa talonpoikais-talossa, jota\najatellessani tuumailin paremmaksi palvella kuningasta. Sven'istä\nerottuamme jatkoimme me matkaamme Tukholmaan. Me tulimme onnellisesti\nperille, ja isäni, vanhastaan tuttu kaupungissa, sai pian kyllä selon\nkenraalin asumuksesta ja päästettiin kohta sisään, koska hän ilmoitti\nitsensä vanhaksi sotamieheksi Taalainmaan rykmentistä. Kenraali katsoi\nhäntä hetken terävästi; sitten nauroi hän ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Roos, minun vanha poikani, sinä elät siis vielä!\" huudahti hän. \"En\nollut tuntea sinua enään, mutta vuodet eivät tee ketään nuoremmaksi.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, antakaa anteeksi,\" vastasi isäni, \"samaa huomaan\nminäkin teistä. Ette tekään ole tullut nuoremmaksi, mutta tuntenut minä\nolisin teidät, vaikka missä; sillä entinen katse, entiset viikset ja\nsama entinen ankara ryhti ovat jäljillä. Teidän ylhäisyytenne säikäytti\nmeitä hyvin monta kertaa, koska nuo suuret silmät vihasta säihkyvinä\nkatselivat meihin.\"\n\nKenraali nauroi. \"No, no, mutta kyllä teissä oli kelvottomiakin\njoukossa, joita täytyi pitää vähän kurissa,\" sanoi hän ystävällisesti,\nja isäni suoruus näytti häntä miellyttävän. \"Mutta minä muistan, että\net sinä ollut huonoin joukossa, Roos. Sinä olit kelpo mies, ja minua\niloittaa saada nähdä sinua. Mitä nyt muuten kuuluu? Sinulla mahtanee\nolla joku pyyntö vanhalta kapteeniltasi?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, antakaa anteeksi, te olette oikein arvannut,\"\nvastasi isäni. \"Näettekö poikaa tässä? Teidän ylhäisyytenne,\nluuletteko, että hänestä olisi sotamieheksi?\"\n\nSiihen aikaan olin minä, ilman liikaa kerskausta, kaunis, sorea ja\nvahva jäseninen poika, ja terveys hehkui punaisista poskistani. Kohta,\nkun isäni alkoi puhua minusta, ojensin minä itseni oikein suoraksi ja\ntervehdin kenraalia sotamiehen tavalla, kuten isäni jo kauvan sitten\noli minua opettanut tekemään. Kenraali tarkasti minua kiireestä\nkanta-päähän saakka ja nyökkäsi tyytyväisenä.\n\n\"Sinunko poikasi, Roos?\"\n\n\"Kyllä, oma lihani ja vereni, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Hyvä! Minä näen kyllä, että hänestä voipi jotain tulla. Hän\nsaattaapi jäädä tänne, ja jos hän hyvin edistyy, niin saapi hän tulla\nruunun-prinssin Kaarlen henki-vartiastoon. Saat olla aivan huoletonna\nhänestä, Roos. Häntä pidellään hyvin, jos hän vain itse on nöyrä, eikä\ntee jotain tyhmyyksiä.\"\n\n\"Käskyläinen,\" huusi hän sitten korkealla äänellä, ja sotamies\nkauniissa univormussa astui sisään.\n\n\"Ota vastaan tämä nahka-poika,\" sanoi kenraali hänelle. \"Hänen pitää\nkohta huomenna ruveta äksieraamaan, ja on pidettävä hyvin, sinä\nymmärrät. Ja nyt, poikani, saatat sanoa hyvästi isällesi.\"\n\nKaikki kävi lyhyeen ja hyvin, ja vaikka ero isästäni tuli jotenkin\nodottamatta, niin oli kenraalin käskyn tavassa jotain, joka teki,\nett'ei hänelle tahtonut mielellään osoittaa tottelemattomuutta. Isäni\nja minä syleilimme toisiamme pikimiten. Isäni puhui minulle joita kuita\nsydämellisiä sanoja, kehoitti minua olemaan aina uljaan ja rehellisen,\nja käski minun sitten mennä. Minä kumarsin kenraalille, seurasin\nsotamiehen askelilla sotamiestä ja löysin itseni kymmenen minuutin\nperästä kasarmissa, jossa eräs ala-upsieri otti huostaansa minut.\nIsääni en sittemmin nähnyt enemmän, kun veljeänikään.\n\nAluksi tuntui minusta uusi eloni vähän ikävältä. Univormu miellytti\nminua hyvin, mutta se ijankaikkinen äksieraaminen väsytti minua.\nKuitenkin tein minä minun velvollisuuteni, ja koska isäni jo\nlapsuudestani oli opettanut minulle paljon, joka minulle tuli nyt\nhyväkseni, niin oli ala-upsierini tyytyväinen minuun, ja kehui minua\nkenraalille, joka aina aika tavasta tiedusteli edistymistäni. Vihdoin\ntuli se päivä, jona minä pääsin nahka-pojasta oikeaksi sotamieheksi.\nMinä sain paikkani komppaniassa ja tein säännöllisesti, kuten muutkin,\npalvelusta. Se huvitti minua enemmän, kuin nahka-poikana oleminen, ja\nhalu ja rakkaus sotamiehen eloon auttivat kaikissa. Minua pidettiin\nkomppanian paraimpien miesten lu'ussa, ja minä käytin itseni niin\nraittiisti ja säännöllisesti, että kenraali suostui minuun\ntäydellisesti.\n\nEräänä päivänä, koska hän näytti olevan erittäin tyytyväinen minuun,\npuheli hän hetken erinänsä ala-upsierin kanssa, ja kohta sen jälkeen\nsain minä tietää, että minut muutettaisiin kruunun-prinssin Kaarlen\nhenkivartija-komppaniaan.\n\nKruunun-prinssi oli silloin vain yhden-toista vuotias, mutta\nminä ymmärsin kohta, että hän oli yhtä taitava sotamenossa,\nkuin moni upsieri, joka oli jo monta vuotta palvellut. Hänen\nhenkivartija-komppaniansa oli valituista miehistä, ja itse oli hän\nsen ylin-johtaja. Hän äksierautti meitä ahkerasti, johti itse\nharjoituksiamme ja tunsi meidät kunkin nimeltämme. Palveluksemme ei\nollut suinkaan helppo, sillä prinssi ei antanut meille paljon lepoa, ja\nmeidän piti vielä sen lisäksi oleman vartijoina hänen asunnossansa ja\nlinnan puistossa; mutta kuitenkin palvelimme me häntä mielellämme,\nsillä hän ei säästänyt itseäänkään, vaan kaikki, mitä hän vaatei\nmeiltä, vaatei hän itseltäänkin. Jo silloin taittiin kyllä huomata,\nettä hänestä aikoinansa tulisi ankara sotija. Hän ei elänyt\nlaisinkaan, kuin prinssi. Hänen pukunsa oli yksinkertainen,\nsotamiehellinen ja erosi ainoastaan meidän pukimestamme hienolla\nkultaisella sapelin-nauhalla. Hänen vuoteensa ei ollut haahka-telkän\nuntuvista, vaikka se kyllä olisi voinut olla; ei: se oli tavallinen\nmatrassi ja ohukainen peite, ja niin makasi hän sekä talvet että\nkesät. Ei hän huolinut hyvästä, eikä pahasta ilmasta. Kun meidän\nharjoitus-aikamme tuli, niin täytyi meidän ulos, joko sitten paistoi\npäivä tahi satoi, uuvuimmeko helteestä tahi kohmetuimmeko kylmyydestä.\nMutta yleisesti kohteli hän meitä hyvin, eikä meillä ollut valituksen\nsyytä, sillä, kuten sanoin, kuumassa ja kylmässä, päivä-paisteessa ja\nsateessa oli hän itse aina mukana, eikä huolinut ilmasta enempää, kuin\njoku armeijan vanhimmista sankareista. Me rakastimme häntä, ja oikein\ntodella luulen, että, jos hän olisi käskenyt, olisimme me menneet sekä\nveteen että valkeaan hänen edestänsä.\n\nJa se ei ole ainoastaan koru-puhetta, vaan totta; sillä veteen menin\nminä kerran hänen edestänsä, ja ilman hänen käskyänsä, että häntä\nrakastin. Tapaus oli seuraava:\n\nMinä olin vartijana juuri sillä linnan-portilla, joka vie\nlinnan-puistoon, kun prinssi tuli huvittelemaan itseään puistoon\njoiden-kuiden kisa-kumppaliensa kanssa. Ylhäistä seuraa se olikin:\nnuori kreivi Brahe, kreivi Sture, kreivi Oxenstjerna ja muita\njalompi-sukuisia. He olivat koppisilla, ja minä katselin myös tuota\niloa, ja huomasin, että prinssi oli taitavampi muita, joka minua paljon\nihastutti. Kerran viskasi prinssi erittäin korean kopin sellaisella\nvoimalla, että se lensi kauvas kreivi Sture'n ylitse, jonka se piti\nottaman kiini, ja putosi kuta-kuinkin syvään lammikkoon, ja vaipui\nsinne kohta. Prinssi kiivastui koppinsa kadottamisesta, ja kreivi Sture\nseisoi nolona ja hämmästyneenä, että hän kömpelömäisyydellään oli ollut\nsyypäänä vahinkoon, jonka hän olisi tainnut estää. \"Laita koppini\ntakaisin, Sture!\" huusi nuori prinssi. \"Minä sain sen eilen lahjaksi\nmummultani. Kohta veteen, Sture, ja koppini ylös!\"\n\nNuori kreivi-raukka seisoi häpeillään ja ala-kuloisena. \"Enhän minä\nosaa uida, Teidän Korkeutenne,\" änkytti hän. \"Minä voisin hukkua, enkä\nluule Teidän Korkeutenne suinkaan sitä tahtovan.\"\n\n\"Huku tahi et,\" huusi prinssi, \"niin tahdon minä koppini takaisin; sinä\nsen laskitkin pääsemään lammikkoon. Siis pian! Joll'et sinä saa sitä\nsieltä ylös, niin saa joku muu teistä tuoda sen; sinä, Brahe, tahi\nsinä, Oxenstjerna. Minä _tahdon_ ja minun pitää saaman koppini\njälleen.\"\n\nSamassa polkasi hän jalkaa ja katsoi ankarasti heihin. Ei kellään\nnuorista kreiveistä näyttänyt olevan vähintäkään halua, turmella\nkauniita vaatteitansa yhden koppi-joutavan tähden, vielä vähemmin\nantautua hengen vaaraan, ja vetääntyivät sentähden useimpia askeleita\npois lammikosta. Prinssi näytti olevan aikeissa, tehdä jotain\ntyhmyyttä, ja sentähden ymmärsin minä aikani tulleen, tullakseni\nväliin. Uida osasin minä kuin sorsa, ja univormuni ei saisi mitään\nvahinkoa, koska sen riisuisin pois. Paitsi sitä olin minä huomannut,\nmihin koppi katosi ja pannut tarkan merkin paikkaan.\n\n\"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne,\" sanoin minä. \"Jos sallitte\nminun koettaa, ottaa koppia ylös, niin tahdon sen tehdä.\"\n\nMinun sanani saattoivat kohta rauhan ja tyynnyttivät rauhattomat\nrinnat. Nuorten kreivien posket punottivat taaskin ja prinssi nyökkäsi\nystävällisesti minulle. Hänen vihansa väistyi kuin pilvi päivän edestä.\n\n\"Hyvä, Richard Roos,\" sanoi hän minulle. \"Sinä taidat siis uida ja\nsukeltaa? Lammikko on syvä.\"\n\n\"Vaikka se olisi kymmenen kyynärää syvempi, niin Teidän Korkeutenne\nsaapi koppinsa takaisin,\" vastasin minä. \"Mutta Teidän Korkeutenne\ntietää, ett'en minä ilman käskyä saa jättää paikkaani, ja sentähden\npyytäisin minä -- -- --\"\n\n\"Oikein,\" keskeytti prinssi minua. \"Sture, täytä miehen paikka! Mars,\nvartijaksi ja kivääri olallesi!\"\n\nSeisoa pari minuuttia vartijana ei ollut nuorelle kreiville niin\nvastahakoista, kuin hypätä veteen. Hän otti siis kiväärini, minä\nriisuin takkini ja viskausin lammikkoon. Sukeltaa, löytää koppi, uida\ntakaisin rantaan ja antaa koppi prinssille, oli parin, kolmen minuutin\ntyö. \"Hyvin tehty todellakin, Roos,\" sanoi hän. \"Minä olen tyytyväinen\nsinuun. Kas, siinä, ota tuosta riksi! Ja te\" -- hän kääntyi nuorten\nkreivien puoleen -- \"te voitte myöskin löyhyttää kukkaroinne nauhoja,\nsilla minun rivakka henki-vartijani on säästänyt teiltä vastahakoisen,\nkylmän kyl'yn. Joll'ei hän olisi tullut, niin teidän olisi pitänyt\nhypätä lammikkoon, niin totta, kuin minä olen perintö-prinssi\nRuotsissa!\"\n\nNuoret herrat uskoivat häntä, sillä tätä puhuessaan otti hän oikein\njulman ja kovan katseen, ja minä sain minun neljä riksiäni. Kun\nminä olin kiittänyt, otin minä takkini, asettautuakseni taaskin\nvartio-paikkaani. Mutta sitä ei prinssi sallinut.\n\n\"Mars, korttieriisi!\" sanoi hän. \"Et saa laittaa yskää itsellesi\nmärissä vaatteissasi.\"\n\n\"Mutta vartioiminen, Teidän Korkeutenne!\"\n\n\"Elä sinä siitä huoli. Kyllä me siitä huolen pidämme siksi kun\nvartijain-vaihetus tapahtuu. Kreivi Brahe, nyt saatat sinä ottaa\nkiväärin olallesi ja sitten tulee Oxenstjerna'n vuoro. Hyvästi, Roos!\nMinä olen tyytyväinen sinuun.\"\n\nKoska prinssi vastasi vartioimisesta, niin läksin minä pois ja menin\nkasarmiin ilmoittamaan itseäni ala-upsierille. Hän hämmästyi, kun\nminä puhuin hänelle, mitä tapahtunut oli, ja lähetti kohta asettamaan\nuutta vartijata. Mutta prinssi lähetti heidät takaisin; nuorten\nvapaa-sukuisten herrain piti täyttämän minun velvollisuuteni, ja siitä\npäivästä saakka olin minä prinssin suosiossa. Monta kertaa kun minulla\noli loma-aikaa, käski hän minut tykönsä, puheli kanssani ja antoi minun\nkertoa itsellensä kaikellaisia hauskoja kertomuksia, joille hän sitten\nnauroi sydämellisesti. Tavallisesti oli hän hyvällä tuulella; välistä\nvain tuli itse-päisyyden-perkele häneen, ja silloin teki hän\nhulluuksia, joita ei kukaan muu tekisi.\n\nNiin sain minä eräänä päivänä nähdä, miten hän osoitti\nitse-päisyyttänsä mummullensa, jota hän muutoin kunnioitti ja rakasti.\nHänellä oli juuri päällään henkivartija-komppanijansa univormu, ja minä\nseisoin vartijana hänen ovellansa, joka oli auki. Hän oli juuri\nriidellyt ja ajanut ulos jonkun palvelijan, joka oli tehnyt jonkun\npienen rikoksen; myös minun puoleeni oli hän jo viskannut vihaisia\nkatseita, vaikka minä seisoin vallan välin-pitämättömällä naamalla\npaikallani, enkä ollut tietävinänikään siitä, mitä näjin ja kuulin.\nMinä luulin olevani turvassa; univormuni oli reilassa ja kiväärini\nkirkas, lyhyesti: kaikki oli kuin pitikin, -- minuun ei hän saisi siis\nkynsiään isketyksi, vaikka tahtoisikin.\n\nSilloin toi sattumus mummun sisään, ja kuin haukka kävi prinssi hänen\nkimppuunsa, ikäänkuin iloissaan, että hän sai edes jonkun, jolle sai\ntyhjentää pahan luontonsa.\n\n\"Eikö ole totta, että takkini on musta?\" sanoi hän mummulle.\n\n\"Ei ollenkaan, lapseni. Katsos vain; sininenhän se on,\" sanoi mummu\nrauhallisesti ja lempeästi.\n\n\"Se on musta!\" huusi prinssi.\n\n\"Ei; sininen se on,\" kertoi mummu.\n\n\"Ja kuitenkin on se musta,\" huusi prinssi ja polki jalkaa.\nKuningattaren täytyi viimein antaa myöten ja sanoa, että hänen takkinsa\noli musta, vaikka se oli sininen kuin taivas.\n\nMinä ajattelin itsekseni: \"Ell'et sinä olisi prinssi, niin olisit nyt\nansainnut aika tavalla selkääsi.\" Mutta minä varoin kuitenkin,\nilmoittaa ajatuksiani, sillä prinssiä ei ollut hyvä härsytellä, kun\nhänellä oli hänen häijy päänsä. Kuitenkin mahtoi hän huomata\nnaamastani, että pahastuin hänen käytöstänsä, sillä samassa hyppäsi hän\nluokseni ja huusi: \"Sano. sinä Roos, onko minun takkini musta tahi\nsininen!\"\n\n\"Teidän Korkeutenne, antakaa anteeksi,\" vastasin minä, aikeissa päästä\nkoko seikasta, \"vahti-sotamiehellä ei saa olla mitään päättelemisiä.\"\n\n\"Mutta minä _käsken_ sinun vastaamaan,\" huusi hän katseella, joka ei\nennustanut hyvää. \"Musta tahi sininen?\"\n\nMinua äköitti, että hän niin kovin ahdisti minua; enkä millään muodolla\nolisi tahtonut antaa oikeutta hänen nuorelle itse-päisyydellensä. Minä\nvastasin sen tähden lyhyesti: \"Musta, Teidän Korkeutenne, musta kuin\nrukiin-kukka.\"\n\nSe vaikutti. Prinssi hämmästyi ensin, ja sitten purskahti hän isoon\nnauruun, ja vihansa meni ohitse. \"Musta kuin rukiin-kukka, sinä\nveijari,\" sanoi hän mitä iloisimmalla luonnolla. \"Sinä olet kelpo mies,\nRoos! Jos olisit antanut minulle oikeuden, niin olisimme olleet kuitit\ntoisistamme ain'iaksi. Nyt olen minä sinuun tyytyväinen, kuin tuonain\nlammikon rannalla.\"\n\n\"Se on onnekseni, Teidän Korkeutenne,\" vastasin minä, \"mutta ei\nteidän pitäisi panna ihmisiä niin kovaan koetukseen, erittäinkin\nsotamies-raukkaa, joka ei uskalla koskaan sanoa mitään vastaan.\"\n\n\"Se on oikein, poikani; tahdon panna mieleeni sen,\" sanoi hän. Sen\njälkeen tarjosi hän höylisti käsivartensa mummullensa ja vei hänet,\nkuni oikea rakastelija omaan huoneesensa, jossa hän luultavasti pyysi\nanteeksi rikoksensa.\n\nSellainen oli hän aina. Tulinen, kiivas ja itse-pintainen, koska häntä\nvastustettiin, mutta nöyrä, vaikka kääriä sormensa ympäri, kun häntä\nhoideltiin varovaisuudella ja taidolla. Hänellä oli omituinen luonto ja\nsen piti hän koko elämänsä ajan.\n\nToisen kerran tahtoi hän oikein sanan merkityksessä mennä seinän läpi.\nEräänä talvi-päivänä, jolloin oli kahden-kymmenen asteen pakkainen, sai\nhän sen pään, että hänen piti lähteä koittamaan reki-keliä. \"Sinä\nsaatat tulla mukana ja istua pukilla!\" huusi hän sivumennen minulle, ja\nkun se oli sama kun käsky, niin luonnollisesti minä tein niin, vaikka\nei kunnia sellaisessa pakkaisessa ollut erittäin hauskaa. Reki,\nkruunun-prinssin hevoiset edessä, ajettiin portaan eteen, Kaarle\nviskautui siihen ja otti ohjat, minä istuin pukille, kaksi ratsumiestä\nseurasi mukana ja niin li'uttiin katuja pitkin, ja uteliaita naamoja\nnäkyi kaikkialla akkunoissa. Me emme huolineet siitä, vaan ajoimme yhä\neteen-päin, kunnes hevoinen seisahtui äkkiä, eikä tahtonut mennä\nedemmäksi. Edessämme oli, nimittäin, vanha, matala muuri, jota ei\nprinssi ollut huomannut, koska se oli melkein lumen peitossa. Kuitenkin\nruoskitsi hän ja kehoitti hevoista eteen-päin, mutta hevoinen oli\nviisaampi, kuin ajaja, eikä tahtonut mennä muurin yli. Toinen\nratsastajista osoitti oikein ähittelemisen iloa vastuksesta, joka itse\nprinssinkin rauta-kallolle näytti kovalta murtaa, ja sanoi sentähden\nvirnuillen: \"Ei se auta! Teidän Korkeutenne täytyy kääntää takaisin ja\najaa toista tietä.\"\n\n\"Ei maarkaan!\" vastasi prinssi. \"Alas, miehet, hevoisiltanne,\nja repikäät muuri maahan. Ei pidä pystyttämän sanomaan, että\nperintö-prinssi väistyy vanhaa kurjaa muuria.\"\n\nRatsastajien naamat venyivät synkiksi, koska he kuulivat prinssin\nkäskyn, sillä repiä paljain käsin muuria kahden-kymmenen asteen\npakkaisessa, ei tuntunut heistä ollenkaan hauskalta. Kuitenkin täytyi\nheidän totella; minä pidin hevoisia ja prinssi katsoi heidän työtään.\n\nJa viimein oli muuri niin revitty, että taidettiin ajaa ylitse, eikä\ntarvittu kääntyä takaisin. Rauta-kallo voitti silläkin kerralla.\n\nSellaisia neron-kokeita teki hän hyvin usein ja osoitti siten, ett'ei\nhänen päänsä suinkaan ollut tavallisesta aineesta tehty. Toiselta\npuolelta osoitti hän myös, että hänen itse-päisyytensä, oikein\npidettynä, taisi saattaa paljon hyvääkin matkaan. Niin oli esim. hänen\nopettajallansa paljon vaivaa hänestä sentähden, ett'ei nuori prinssi\ntahtonut ollenkaan lukea latinaa. Hän ei oppinut sitä, ja kieli-oppia\nhän oikein vihasi. Viimein, koska kaikki viisaat neuvot olivat turhaan\nmenneet, sanoi opettaja: \"Hyvä, Teidän Korkeutenne, antakaa olla\nlukematta! Tosin ette voi vaatia kerran luettavan itseänne suurten\nhallitsijain joukkoon, vaan luulen, että ette pidä siitä paljon\nlukuakaan.\"\n\nPrinssi hämmästyi. \"Mitenkä niin?\" kysyi hän.\n\n\"Hyvin yksinkertaisesti siten,\" vastasi opettaja kuiva-kiskoisesti,\n\"että jokainen suuri hallitsija taitaa latinaa, vieläpä naapurinne,\nTanskan kuningaskin, on erittäin taitava siinä.\"\n\n\"Anna minulle kieli-oppi,\" sanoi hän opettajalle, ja siitä hetkestä\nluki hän latinaa erinomaisella ahkeruudella.\n\nSotainen into heräsi hänessä jo varhain. Sotaiset sankarityöt ja\ntapaukset maailman historiassa olivat hänen hartaimmat lukemisensa, ja\nCurtius'en taisi hän ulkoa. Erittäin ahmaamalla luki hän Makedonian\nkuninkaan Suuren Alexander'in sankari-te'oista, ja minä itse kuulin\nhänen kerran lausuvan mummullensa: \"Jospa minä vain voisin tulla\nAlexander'in vertaiseksi, niin minä mielelläni tyytyisin\nkolmeenkymmeneen ikä-vuoteen ja ostaisin lopun kunniatani hengelläni.\"\n\nLeski-kuningatar kauhistui ja koki kaikin tavoin haihduttaa hänessä\nsenkaltaiset ajatukset, jopa halun koko sotaiseen elämään, mutta se oli\nyhtä kuin kaataa vettä hanhen selkään. Kaarle oli Kaarle, ja mitä sotia\nja tappeluksia koski, niin pitivät ne etu-siat hänen sielussansa.\n\nKenraali Stenbock, juuri se sama, joka minut saattoi prinssin\nläheisyyteen, tiesi sen hyvin. Päästäksensä suosioon, lähetti\nhän kerran prinssille neljäskolmatta pientä metalli-kanuunaa,\nruuti-vaunuja, kuulia ja muita kapineita lahjaksi. Minä olin vartijana\nprinssin kamarin ovella, koska ne pienet ja somat sota-tarpeet tulivat,\nja minä näjin mimmoisella ilolla prinssi purki esiin pieniä, koreita\nkanuunoitansa. Nyt ei hän saanut ennen rauhaa, ennen-kuin minä panin\npois kiväärini, ja autoin häntä ampumaan, minä latasin kanuunat, hän\ntähtäsi, ampui ja riemuitsi aina, kun osasi maaliin, jonka sivu, totta\npuhuen ei hän usein ampunutkaan. Luonnollisesti pidin minä huolta\nsiitä, että hän ei loukkaisi itseään kanuunoillaan, ja niin jatkettiin\nsitten ampumista siksi, kun tuli vartijain vaihto. Korpraali otti\nvihaisen katseen, koska hän ei löytänyt minua paikallani, vaan täydessä\nleikissä perintö-prinssin kanssa. Kaarle ei ollut hänestä tietävinään.\n\n\"Ei sanaakaan,\" sanoi hän korpraalille. \"Mitä Roos on tehnyt, on\ntapahtunut minun käskystäni. Mene matkaas! Mars!\"\n\nKorpraali meni häntä koipien välissä matkaansa, ja minun täytyi jatkaa\nleikkiä prinssin kanssa ilta-pimeään saakka. Silloin vasta pääsin minä,\neikä paljon puuttunut, ett'ei hän ottanut kanuunoitansa vuoteesen\nkanssansa; niin vaikea oli hänen niistä eritä. Seuraavana aamuna jo\nvarhain oli hän matkalla kenraali Stenbockin luokse, ennenkuin\ntämä oli vielä nousnut ylös, kiittämään häntä siitä kauniista lahjasta,\njoka häntä niin suuresti huvitti. Ja siitä saakka olivat kanuunat\nhänen rakkain huvituksensa, ja minä sain lukemattomia kertoja\npuhdistaa, ladata ja tähdätä niitä, kunnes hän itse oppi niitä\ntäydellisesti käsittelemään niin, että hän taisi ampua kilpaa paraan\nkanuunan-laukaisian kanssa.\n\nSiihen aikaan tapahtui myös se tapaus, joka erittäin osoitti hänen\nihmeellistä luontoansa. Hänen isänsä virka-huoneessa riippui pari\nkarttaa seinällä; toinen kuvasi unkarilaista kaupunkia, jonka\nturkkilaiset olivat valloittaneet keisari Leopold'ilta, ja toinen\nkuvasi Rii'an kaupunkia, joka silloin vielä oli Ruotsin vallassa.\nEdellisen taulun alla olivat Job'in sanat: \"Herra antoi, Herra otti;\nkiitetty olkoon Herran nimi.\" Kaarle luki kirjoituksen, miettei hetken,\notti isänsä laatikosta lyijykynän ja kirjoitti omalla kädellänsä toisen\nkartan (Rii'an) ylä-reunaan: \"Herra on sen minulle antanut, eikä\nkenenkään pidä sitä minulta ottaman.\"\n\nRiika oli tosin vahva linna, mutta kuitenkin on Venäjän Tsaari,\nPietari, sen nykyinen hallitsija.\n\nKuitenkin taidettiin tästä huomata, mitenkä kovasti nuori polttiainen\noli kerran polttava; ja kyllä se polttikin, poltti niin, että melkein\npuoli Eurooppaa oli tulessa.\n\nEhkä Kaarlesta olisi tullut kokonaan toinen mies, ell'ei hän\nniin aikaisin olisi kadottanut isäänsä. Kuningas kuoli, koska\nperintö-prinssi oli vasta viiden-toista vuotias. Valtakunnan lakien\nmukaan oli hän tosin sillä nuorella ijällänsä laillinen, mutta hänen\nisänsä, joka kyllä tunsi prinssin hillitsemättömän luonnon, oli\ntestamentissansa määrännyt, että Kaarlen piti oleman aina\nkahdeksanteen-toista vuoteensa mummunsa holhouksen alaisena. Prinssi\noli kovasti suuttunut tästä määräyksestä, mutta että hän todella\nrakasti ja kunnioitti mummuansa, niin tyytyi hän siihen vuoden ja olisi\nsen tehnyt ehkä pitemmänkin aikaa, ell'ei joku toinen olisi puhaltanut\ntuleen hänen sielussansa kytevää kipenää. Kun hän kerran tarkasti\nmuutamia rykmenttiä ja vaipui siinä syviin mietteisiin, niin kysyi\nvaltio-neuvos Piper, joka seisoi hänen vieressänsä, hyvin hiljaa: \"Mitä\nmiettii, Teidän Majesteettinne ja on niin totisen näköinen?\"\n\n\"Ah,\" vastasi nuori kuningas yhtä hiljaa, \"minä ajattelin, että olisin\nitse kyllä kelvollinen käskemään näitä uljaita poikia, olemattani itse\nakka-vallan alaisena.\"\n\n\"Suopiko Teidän Majesteettinne minulle vapauden ajaa asiata?\" kysyi\nPiper kiireesti. \"Minä panen pääni pantiksi siihen, että Teidän\nMajesteettinne lyhyen ajan sisässä pitää oleman julistetun\nitsevaltiaaksi kuninkaaksi.\"\n\nKaarle vähän kummastui, mutta ei kieltänytkään, Siinä oli kylläksi\nviekkaalle valtio-neuvokselle. Hän pani kaikki koukut pyytämään ja sai\nkaikkialla suostumuksen, ja vähän sen jälkeen huudettiin Kaarle\ntosiaankin kuninkaaksi. Kun arkkipiispan Svedelius'en piti paneman\nhänen päähänsä kruunua, niin otti hän sen piispalta ja pani itse omin\nkäsin päähänsä.\n\nNyt oli hän siis kuningas, ja kohta oli maailma näkevä, että hän ei\nollut mikään silmän-kääntäjän vauva, jota johditaan verhon takaa\nnäkymättömillä rihmoilla. Tähän saakka ei hän ollut huolinut\nhallitus-asioista. Tosin oli hän ollut saapuvilla valtio-neuvostossa,\nmutta aivan osaa-ottamatta keskusteluihin tai osoittamatta mitään halua\nsiihen. Sentähdenpä ei voitu juuri mitään suurta toivoakkaan hänen\nnerostansa ja ky'ystänsä, ja vieläpä ulko-valtakunnatkin pitivät\nhäntä vain huikentelevaisena poikaisena, jolta taidettiin ottaa\nmaa-kaistaleita milloin hyvänsä ilman mitään vaaraa. Venäjä, Puola ja\nTanska, luottaen lähettilästensä kertomuksiin nuoren hallitsijan\nluonnosta, varustausivat sotaan ja panivat Ruotsin valtio-neuvoston\npahaan pulaan. Kaarle oli neuvostossa saapuvilla, koska oli juuri\nkysymys ulko-valtain suurista varustuksista. Valtio-neuvosto ei tiennyt\nmitään apua ja hyvät neuvot maksoivat rahaa. Silloin hypähti nuori\nkuningas äkkiä ylös istuimeltansa ja puhui, hänelle sopivalla\narvokkaisuudella ja jaloudella seuraavalla tavalla:\n\n\"Hyvät herrat! En tahdo koskaan alkaa oikeuttamatonta sotaa, mutta en\ntahdo myöskään ennen lakata oikeutetusta sodasta, ennen-kuin olen\ntäydellisesti nöyryyttänyt viholliseni. Minun päätökseni on tehty.\nEnsimäisen, joka julistaa sotaa minua vastaan, tahdon ottaa kohta\nkäsiini, ja kun olen sen kerran voittanut, niin toivon myöskin muiden\npelkäävän minua. Antaun Jumalan huomaan!\"\n\nKaarle läksi ja vanhat valtio-neuvokset istuivat jotenkin noloina\npaikollansa ja katselivat toisiansa, tietämättä oikein, mitä heidän\npiti asiasta uskoman.\n\nKuitenkin näyttivät asiat kohta, että ne eivät olleet turhia sanoja,\nkun nuori sankari oli puhunut. Hän oli juuri karhun-ajossa, josta hän\nerittäin paljon piti, kun kuriiri toi hänelle ilmoituksen, että\nsaksilaiset olivat hyökänneet Liivin-maalle, ja että Tanskan\nkuningas ahdisti samalla Kaarlen lankoa, Holstein'in hetttuata.\nSilmänräpäyksessä syttyi Kaarle tuliin-tauloin. Karhun-ajo\nkeskeytettiin kohta, ja lyhyen neuvottelun jälkeen päätti Kaarle\nsaada lankonsa ensin liikkeelle. Me saimme käskyn astua laivoihin,\nja jo Huhtikuun 13:sta päivänä 1700 jätti nuori kuningas kauniin\npää-kaupunkinsa, hyökätäksensä Kyöpenhaminaa vastaan. Hän läksi\nleikkaamaan ensimäisiä kunnia-seppeleitänsä, ja niitä saikin hän\nrunsaassa määrässä; mutta pää-kaupunkiansa Tukholmaa, jolle hän niin\nnuorena käänsi selkänsä, ei hänen pitänyt enään koskaan näkemän.\n\nMutta nyt ei kukaan ajatellut sitä; me sotamiehet, me vain olimme\nhyvällä halulla ja iloitsimme, saada tavata vihollista, joka niin\nylpeästi oli härsytellyt meitä. Onni seurasi meitä ja oikeaa asiaa\nniin, että me aivan eheöinä saavuimme Kyöpenhamina'n edustalle, jota\nmeidän laivamme, yhteydessä joiden-kuiden englantilaisten ja\nhollantilaisten laivain kanssa, oitis rupesivat piirittämään.\nTanskalaiset kauhistuivat meidän rohkeuttamme, mutta vielä enemmän\nkauhistuivat he, koska Kaarle varusteli maalle-nousua, sulkeaksensa\nkaupungin myöskin maan puolelta. Hän jätti sota-laivansa ja astui\nkranatyorinensä venheisiin, tullaksensa helpommin maalle, ja lähestyi\nrantaa tanskalaisten kovassa kuula-sateessa.\n\nMitä nyt tapahtui, taisin minä jotenkin tarkkaan huomata; sillä kohta\nkun kuningas aikoi astua venheesen, käytin minäkin tilaisuutta,\nsaadakseni seurata häntä, ia se onnistuikin niin hyvin, että tulin\naivan hänen läheisyyteensä. Herra Guiscard, Ranskan lähettiläs, jalo\nherra, joka uskollisesti ja rehellisesti piti Ruotsin puolta, seisoi\njuuri kuninkaan vieressä. Ja hänen takanansa seisoin minä niin likellä,\nettä taisin kädellä ylöttyä kuninkaasen, ja kuulla jok'ainoan sanan,\nmitä he puhuivat.\n\nKiivaudessaan, päästä viholliseen käsiksi, ei ollut kuningas laisinkaan\npitänyt lukua siitä, kuka häntä seurasi tahi kuka ei, ja sentähden\nnäytti hän vähän oudoksuvan, että Guiscard oli hänen mukanansa.\n\n\"No, herra lähettiläs,\" sanoi hän, \"teillä ei ole mitään tekemistä\ntanskalaisten kanssa. Tehkää hyvin ja jääkää paikoillenne!\"\n\n\"En,\" vastasi uljas ranskalainen; \"minun kuninkaani on lähettänyt minut\nTeidän Majesteettinne tykö, ja minä toivon, ett'ette minua nyt aja pois\nhovistanne, joka ei milloinkaan ennen ole ollut niin loistava, kuin\ntänä-päivänä.\"\n\nKaarle nauroi, eikä sanonut enään mitään. Mutta minulla oli oikein hyvä\nhalu halata kelpo ranskalaista, sillä niin paljon huvitti minua hänen\nsanansa.\n\nSillä ajalla olimme me tulleet likemmä rantaa, mutta havaitsimme olevan\nsiinä pitkän särkän, niin että pelkäsimme joka hetki tarttuvamme kiini.\nMinä huomasin kuninkaan palavan maltittomuuden, ja pelkäsin jotain\nhullutusta taaskin. Aivan oikein! Kun me olimme noin kolmesataa jalkaa\nrannasta, niin vetäsi hän miekkansa tupesta ja hyppäsi päist'ikkään\nmereen.\n\n\"Jokainen uljas ruotsalainen seuratkoon kuningastaan!\" huusi hän, ja me\nkranatyörit hyppäsimme samaa tietä veteen, kuin sammakot, jotka\nhyppäävät lammikkoon, ja kahlasimme tanskalaisia vastaan, jotka olivat\nlinnoittaneet rannan ja ottivat meitä kuulilla vastaan.\n\n\"Mikä se niin vinkuu?\" kuulin minä kuninkaan kysyvän kenraali\nStuartilta, joka kahlasi hänen vieressänsä.\n\n\"Kuulat, Teidän Majesteettinne,\" vastasi kenraali.\n\n\"Hyvä,\" sanoi kuningas. \"Se olkoon tästä-lähtein musiikkini.\"\n\nTuskin oli hän sen sanonut, niin tapasi kuula kenraali Stuart'ia\nreiteen ja toinen lävitsi erään luutnantin, joka kahlasi kuninkaan\ntoisella puolella. Minä riensin kenraalia auttamaan, jota tehdessäni en\nmalttanut olla katsahtamatta kuninkaasen, nähdäkseni, mitä tämä koetus,\njoka ei ollut leikkiä, vaan totta, vaikutti hänessä. Hänen silmänsä\nsäkenöittivät, eikä hän huolinut kuulista enempää, kuin olisivat ne\nvain olleet herneitä.\n\n\"Hyvin tehty, Roos,\" huusi hän minulle. \"Tue kenraalia. Eteenpäin,\npojat, eteen vain! Mitä pikemmin me pääsemme tästä, sitä pikemmin\nkarkoitamme me tanskalaiset varustuksistaan.\"\n\nJa eteenpäin me menimmekin, kuin tanssissa vain. Koska tanskalaiset\nnäkivät meidän lähestyvän, niin he peljästyivät ja pakenivat. Kuningas\nkiipesi varustuksiin, sotamiehet syöksivät eteenpäin, ja me olimme\nherroina myöskin maalla ja panimme Kyöpenhamina'n oikein pihtiin.\n\nNyt asetuttiin leiriin ja varustauttiin pommittamaan kaupunkia. Mutta\nniin pitkälle ei kuitenkaan päästy, sillä kaupungista, joka ei ollut\noikein hyvillänsä meidän puuhistamme, lähetettiin lähettiläitä,\nrukoilemaan kuningasta, että hän armahtaisi heitä. Kaarle ei ollut\njulma, eikä veren-himoinen, varsinkaan, koska hän oli voittanut jonkun\ntarkoituksen. Sentähden oli hän taipuvainen ja lupasi säästää kaupunkia\npommittamisesta, jota vastaan hän vaatei 400,000 riksiä, jotka\nrehellisesti maksettiinkin, ja palkitsivat paljon sota-kulungeita.\nPaitsi sitä käski hän, että leiriin piti säännöllisesti tuotaman\nelon-varoja, joista myös heille luvattiin säännöllisesti maksaa.\n\nViimeistä lupausta eivät lähettiläät tahtoneet antaa, mutta Kaarle oli\nvoittaja ja hänen käskyjänsä piti toteltaman. Ruoka-varoja tuotiin siis\nleiriin suurilla vaunuilla, ja tanskalaisten hämmästykseksi maksoivat\nruotsalaiset sotamiehet säännöllisesti kaikista, niin että talonpojat\nsittemmin toivat mieluummin tavaransa leiriin, kuin kaupunkiin, ja\nvihdoin olivat kaupunkilaiset pakoitetut ostamaan tarpeitansa osaksi\nruotsalaisten leiristä.\n\nSe oli ruotsalaisten sota-kuria.\n\nMoni tosin olisi kyllä meistä ottanut tarpeensa ja pitänyt rahat\nplakkarissansa, mutta kuninkaan käsky oli liiaksi tietty; tiettiinpä\nsekin, että joka rikkoi tätä käskyä vastaan, hän jätettiin kohta\npyövelille ja tuli viiden minuutin sisään hirtetyksi. Sellaisissa\nasioissa ei kuningas laskenut leikkiä koskaan, ja se pitikin\njärjestyksen voimassa erinomaisella tavalla.\n\nTanskalaisten kanssa me siis pian jouduimme valmiiksi. Tanskan\nkuningas, joka oli karannut Kaarlen langon, Holstein'in herttuan\nkimppuun, sai tuskin kuulla meidän voitostamme, niin näki hän itsensä\npakoitetuksi tekemään rauhaa millä ehdolla hyvänsäkin. Rauhasta\nkeskusteltiin, ja vähemmässä, kuin kuudessa viikossa oli Kaarle sopinut\nensimäisen vihollisensa kanssa. Samoin kuin Julius Caesar taisi hän nyt\nsanoa: \"_veni, vidi, vici_, tulin, näjin, voitin.\"\n\nMutta nyt oli kääntyminen vihollisen kimppuun, joka oli paljon\nmahtavampi, kuin Tanskan kuningas, nimittäin Venäjän Tsaarin Pietarin,\njoka piiritti kahdeksankymmenen tuhannen suuruisella joukolla\nruotsalaista linnaa, Narvaa. Meidän nuori kuninkaamme ei kuitenkaan\npitänyt juuri lukua vihollisten paljoudesta, vaan käänsi ympäri\nKyöpenhaminassa ja johti meitä venäläisiä vastaan. Kun Pietari kuuli\nKaarlen olevan tulossa, niin pelkäsi hän kahdeksalla-kymmenellä\ntuhannellansa vielä olevansa kylliksi vahva meitä, kourallista\nruotsalaisia vastaan, ja jätti sentähden armeijansa, tuodaksensa\npika-marssissa vielä neljäkymmentä tuhatta lisäksi, jotka jo olivat\nmatkalla tulossa sisä-Venäjältä. Yli-päällikkyyden Narvassa jätti hän\nsiksi aikaa kenraali De Croille.\n\nIhme oli se, ett'ei kenraali Croi 80,000 miehellä ja 145 kanuunalla\nvoinut valloittaa pientä Narvaa, jota puollusti vain pari tuhatta\nruotsalaista. Mutta Narvassa olikin uljas päällikkö, kenraali Horn,\njoka miehuullisesti puollusti itseään ylivaltaa vastaan ja jo kaksi\nkuukautta oli pitänyt asemansa. Oli siis kunnian asia Kaarlelle, auttaa\nsellaista uljasta kenraalia. Kenraali Croi'lle oli taas tärkeätä, pitää\nmeitä linnasta niin kaukana, kuin suinkin mahdollista. Tehdäksensä\nsentähden tukalaksi meidän esiin-marssimisemme, lähetti hän 30,000\nvenäläistä meitä vastaan, penikulman matkalle Narvasta ja asetti niiden\neteen 20,000 strelitsiä ja etu-joukoksi 5,000 miestä, niin että meidän\noli tunkeminen 55,000 miehen läpitse ennenkuin pääsimme Narvaan.\n\nOlipa se kova kakku purra ja vaatei todellakin hyviä hampaita. Mutta\nKaarle puri hyvin, sen osoitti hän jo Kyöpenhaminan edustalla, ja me\nsotamiehet seurasimme ummessa-silmin häntä kuolemaan, niin suuri oli\nmeidän luottamuksemme häneen.\n\nKahden-kymmenen tuhannen lukuisena olimme me tulleet Liivin-maalle,\nmutta kuningas oli maltiton marssimaan koko armeijan kanssa. Hän kokosi\nsentähden kiiruimmasti neljätuhatta ratsu-miestä ja yhtä monta\njalka-miestä ja riensi pika-marssissa eteen-päin. Kahdeksalla\ntuhannella miehellä aikoi hän ahdistaa kahdeksaa-kymmentä tuhatta\nvenäläista, jotka päälle-päätteeksi olivat linnoitetuissa asemissa.\nJokaista ruotsalaista kohden tuli kymmenen venäläistä, ja sitä voitiin\nsyyllä sanoa rohkeaksi yritykseksi. Me sotamiehet, ja erittäinkin\nhenki-vartijat, me emme pitäneet paljon lukua yli-voimasta, sillä\nkuningas kävi meidän mielestämme kokonaisesta armeijasta. Mutta\nupsierit, ja erittäinkin eräs vanha kenraali pudistelivat miettiväisinä\npäitänsä. Kuningas huomasi sen, sillä hän näki kaikkialle, ja ratsasti\nkohta hänen tykönsä, katsoi häntä kiivaasti silmiin ja sanoi: \"Mitä,\nherra kenraali, epäilettekö te minun voivan lyödä kahdeksalla\ntuhannella ruotsalaisella kahdaksaa-kymmentä tuhatta venäläistä?\" --\nKenraali koki niin paljo kuin mahdollista, olla tyytyväisen näköinen\npulmassa. \"Teidän Majesteettinne oli kyllä mies Kyöpenhaminan\nedustalla,\" sanoi hän, \"eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta.\"\n\n\"Minä voin siis otaksua, että olette minun mieltäni,\" jatkoi\nkuningas puhettansa. \"Muutoin näette kyllä, että minulla on kaksi\nhyvää puolta, jota ei ole vihollisella. Ensiksikään ei hän voi käyttää\nratsu-joukkojansa, ja toiseksi tässä ahtaassa paikassa ovat sellaiset\nsuuret laumat toistensa tiellä.\"\n\nVanha kenraali asettausi, kuin olisi hän tyytynyt kuninkaan selitykseen\nja vaikeni. Sitä vastoin alkoi eräs toinen upsieri kysymättömänä\npuhua ja pyysi ehkä päästä kuninkaan suosioon. Hän sanoi: \"Teidän\nMajesteettinne! Eräs uljas ranskalainen kenraali, jota minä ennen\npalvelin, piti tapanaan aina tappelun alussa sanoa: jos Jumala on\ntänään puolueeton, niin me annamme aika löylyä noille herroille. Teidän\nMajesteettinne saattaa sanoa samalla tavalla.\"\n\nMutta tämä ei tuottanut puhujalle hyvää. Hän ei ollut ajatellut, että\nKaarle harjoitti erittäin jumalisuutta ja hurskautta, ja sentähden\nmahtoi Kaarlen vastaus olla vähän odottamaton puhujalle. Kuningas\nkääntyi nimittäin hänen puoleensa ja vastasi lyhyesti: \"herra Siquieur,\ntiedättekö, että uljas kenraalinne puhui silloin, kuin suurin narri,\"\nja sen sanottuaan kääntyi hän ympäri ja ajoi pois. Herra Siquieur\nnäytti niin tyhmistyneeltä, että me kranatyörit emme voineet hillitä\nitseämme nauramasta hänen noloudellensa.\n\nMe marsseimme eteen-päin ja rynnäkkö oli kohta alkava. Ensimäiset\nVenäjän vartijat olivat sioitetut ahtaaseen solaan, jossa joku sata\nmiestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan. Mutta kohta, meidän\nensi kerran ankarasti hyökäten, eivät venäläiset voineet pitää\npaikkaansa, vaan pakenivat peljästyneinä. Venäjän viisituhatta miestä\nkarkasi seka-sorrossa kahdenkymmenen tuhannen strelitsin päälle, jotka,\nkuten jo sanoin, seisoivat jonkun matkan päässä heistä, ja saattoivat\nheitäkin sellaiseen kauhistukseen, että he käänsivät hevoisensa ja\npakenivat täyttä nelistä. Koko tämä hajoitettu ja järjestyksetön joukko\nsyöksyi nyt heidän takanansa olevain kolmenkymmenen tuhannen miehen\npäälle, ja nämät, eivätkä ilman syytä, luullen kaikki olevan hukassa,\nvedettiin mukaan tähän hillitsemättömään tulvaan. Ja niin pakeni 55,000\nmiestä silmät nurin päässä takaisin leiriin, tekemättä edes tunnin\nvasta-rintaa meidän kuninkaallemme ja hänen kahdeksalle tuhannelle\nruotsalaisellensa.\n\nNiin pitkälle olimme me tulleet, mutta pahin oli vielä jäljillä.\nEdessämme oli linnoitettu leiri ja leirissä 80,000 venäläistä ja\nsataneljäkymmentäviisi kitaansa ammottavaa kanuunaa. Vallan\nhengästyneinä tulimme me esille, mutta ei kuningas antanut meille aikaa\nedes sen verran, että olisimme vähän puhaltaneet ja pyhkineet hien\notsiltamme. \"Eteenpäin!\" kuului käsky taas. Kuningas antoi sota-huudon:\n\"Jumalan avulla!\" ja ruotsalaiset kanuunat alkoivat kohta ampua,\ntehdäksi aukkoja venäläisten etu-varustuksiin.\n\nTosin tuntui sydämemme vähän oudolta, kun katselimme vihollisen leiriä,\nja monen sydän taisi jo palpattaakkin. Kuningas ei jättänyt meille\nkuitenkaan pitkiä miettimisen aikoja. Niin pian kuin kanuunamme olivat\ntehneet joitakuita aukkoja etu-varustuksissa, niin ei hän viivytellyt\nenään ampumisella, vaan antoi käydä pajunettisille, ja nyt käytiin\nraivossa vihollista vastaan.\n\nVoitte uskoa, pojat, että se oli juhlallinen hetki, kun me marssimme,\nsillä ell'ei Jumala olisi antanut apua, niin me kaikki olisimme voineet\ntulla viimeiseen mieheen lyödyksi. Mutta Jumala auttoi meitä; Kaarlen\nluottamus sodan Jumalaan, korkeimpaan johtajaan ei tullut häpeään.\nKauhea lumi-tuisku tuli taivaasta, ja se oli juuri se apu, jonka Jumala\nlähetti meille. Lumi ja tuisku olivat meillä takapuolella, mutta löi\nvenäläisiä vasten naamaa. Päivä oli 20 Marraskuuta 1700, ja talvi oli\nalkanut aikaisin. Raju-ilma uuvutti venäläisten jäseniä, ja teki heidät\nsokeoiksi ja kuuroiksi.\n\nKuitenki seisoivat venäläiset, se kunnia täytyy minun heille antaa,\nkauvan kuin muuri ja antoi koko puolen tuntia meidän hakata ja tappaa\nitseänsä pajuneteillä. Myrskyn ja lumen sokaisemina eivät he voineet\nnähdä meidän vähä-lukuisuuttamme, mutta luulivat sen olevan paljon\nsuuremman, kuin se todella olikaan. Paitsi sitä taisteli Kaarle kuin\nvanha kenraali ja osoitti huolta, neroa ja rohkeutta sellaista, että me\nruotsalaisetkin sitä ihmettelimme ja tulimme kiihoitetuiksi sotimaan\nkäsittämättömällä rohkeudella. Kuningas kiirehti oikealta siiveltä\nvasemmalle, jossa Tsaarin pää-korttierin piti oleman, mutta, kuten jo\nolen sanonut, ei Tsaari ollutkaan siellä, vaan tuomassa apu-joukkoja.\nKuninkaan kiitäessä edes-takaisin jokajalla, missä kuulat lensivät,\nraappasi kuula häntä olkapäähän. Minä nä'in omilla silmilläni, miten\nhän vähän hypähti samassa, mutta nenä-liina sidottiin haavaan veren\nsulkemiseksi ja sitten ei hän ollut tietävinänsä koko haavasta. Taas\najoi hän kuumimpaan tuleen ja nyt kaatui hänen hevoisensa kuoliaana\nmaahan. Mutta Kaarle ei huolinut siitä, hän irroitti itsensä nopeasti\nkuolleesta hevoisestaan ja otti toisen. Mutta tuskin oli hän istunut\nsen selkään, niin vei jo kanuunan kuula siltä pään poikki. Nyt hyppäsi\nhän kolmannen selkään ja sanoi rauhallisesti: \"minä luulen, että nuo\nihmiset tahtovat opettaa minua ratsastamaan.\" Enempää ei hän huolinut\nhevoistensa hukkaantumisesta, eikä siitä vaarasta, jossa hän pyörei,\nvaan ajoi kiireesti eteen-päin ja vei meitä aina syvemmälle tuleen\nsiksi, kunnes hänen hevoisensa upposi syvään rämeesen. Hän pääsi kyllä\npian ylös, mutta rapakko oli niin sitkeätä, että hänen toinen\nsaappaansa jäi sinne. Minä olin aina, mahdollisuutta myöten, pysytellyt\nhänen läheisyydessänsä ja olin juuri tällä hetkellä niin lähellä häntä,\nettä taisin römpiä avuksensa rämeessä. Koska minä näjin, että hänellä\noli vain yksi saapas, niin riisuin minä omani ja ojensin sen hänelle.\n\"Tässä, Teidän Majesteettinne,\" sanoin minä, \"saatte toisen siaan.\"\n\n\"Kiitos, Roos, kiitos!\" huusi hän käheällä äänellä, sillä ruudin savu\nja alinomainen huutonsa \"eteenpäin, pojat!\" olivat sorruttaneet hänen\näänensä. \"Sinä näet, ett'en nyt joudu saappaista huolimaan.\" Ja niin\nhyppäsi hän neljännen hevoisen selkään ja taisteli sukka toisessa ja\nsaapas toisessa jalassa yhtä urhoollisesti kuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Tänä kuumana ja samalla kylmänä päivänä oli hän uupumaton.\n\nViimein kolmen kovan tunnin perästä, tunnin, joita en ikinä voi\nunhoittaa, olimme me valloittaneet vallit ja ajaneet venäläiset\npakohon. Ensin horjuivat he ja sitten pakenivat. Mutta tappelu ei ollut\nliki-mainkaan lopussa, sillä Venäjän armeijan toisen siiven kanssa\nolimme me vain tähän saakka taistelleet. Mutta se ei hämmästyttänyt\nKaarlea. Neljän tuhannen suuruisella joukolla ajoi hän neljääkymmentä\ntuhatta vihollista aina Narovan virralle saakka. Raivossa seka-sorrossa\nhyökkäsivät joukot sillalle ja silta sortui. Onnettomat vaivaiset eivät\npäässeet etemmäksi, ja ell'eivät he tahtoneet syöstä jää-kylmään jokeen\nniin täytyi heidän pyrkiä tovereinsa luokse leiriin, jossa vielä\ntaidettiin pitää puolta. Mutta harvat sinne saapuivat. Kokonansa\nhajoitetun vasemman siiven kenraalit antautuivat; Kaarle otti heitä\nystävällisesti vastaan, piti upseereista vain parhaimmat ja antoi ottaa\naseet kaikilta muilta, ala-upsiereilta ja sotamiehiltä, ja viedä heidät\nNarvaan, josta ne ilman suuria esteitä annettiin juosta matkaansa.\n\nTässä samassa tilaisuudessa osoitti Kaarle sen kauniin totuuden, että\nvaikka hän olikin uhka rohkea, niin oli hänellä kuitenkin hyvä sydän.\nKoska, nimittäin, hätimiten neuvoteltiin, mitä kaikille niin paljoille\nvangeille oli tehtävä, niin lausui joku kenraaleista sen julman\naikeen, että olisi paras tappaa kaikki vangit. Kaarle viskasi vihaisen\nkatseen häneen ja käski sen jälkeen varustaa uupuneet ja nälkäiset\nvangit ruoka-varoilla ja laskea vapauteensa, joka kohta tapahtuikin.\n\nSellainen oli hän, meidän kuninkaamme! Hän oli hurskas, piti raamatun\naina mukanansa leirissäkin eikä eronnut siitä koskaan. Olen itse nähnyt\nhänen usein siitä lukevan ja aina sen jälkeen huomannut hänen olevan\nystävällisen ja hyvällä tuulella. Jalo, uljas herra, ell'ei hänellä\nvain olisi ollut sitä lemmon rauta-kalloa!\n\nSillä välillä oli jo yökin saapunut, ja kuningas kääreytyi kauhtanaansa\nja pani kylmästä huolimatta maata paljaalle maalle. Äsken satanut lumi\noli hänellä vuoteena ja pilvinen taivas peitteenä, Sillä tavalla maaten\nei voinut nähdä juuri ihania unia, eikäpä Kaarlella ollutkaan juuri\nsyytä ihaniin uniin, vaikka olikin voittanut sen päivän tappelun.\nVenäjän oikeanpuolinen siipi oli vielä sota-kunnossa ja vahva\nyli-voimallaan lannistamaan meidät ruotsalaiset, jos vain Jumala sen\nsallei. Mutta silloin näkyi selvästi, miten hyvä se on, että on hyvä ja\nlaupias vihollisellekin. Kenraali Weide, joka johti venäläisten\noikeanpuolista siipeä, oli kuullut puhuttavan Kaarlen lempeydestä,\njolla hän kohteli vankeja, ja lähetti vielä kello kaksi yöllä\nsanansaattajan nuoren sankarin tykö ja tarjoutui antaumaan samoilla\nehdoilla, kuin toisillekin oli myönnettynä. Kaarle käski sanomaan, että\nhän oli tyytyväinen, jos kenraali joukkonsa etupäässä tuli ja laski\nlippunsa ja aseensa maahan hänen eteensä. Niin tapahtuikin.\nKolmekymmentä tuhatta venäläistä, upsieria ja sotamiehiä marssei\npaljain-päin meidän riviemme lävitse ja laski lippunsa ja aseensa\nkuninkaan jalkain juureen. Meidän koko armeijamme, seitsemän tuhatta\nmiestä -- tuhannen oli kaatunut tappelussa -- seisoi aseissa\njärjestyksessä, ja me olimme oikein iloisia tästä asiain päätöksestä,\njonka olimme saaneet kuninkaamme päättävällä miehuudella. Kaarle laski\ntaaskin venäläiset menemään ja piti vain upsierit.\n\nTsaarin korvissa ei luultavasti ilmoitus tappioista soinut hyvältä,\nmutta hän oli yleisesti jalo mies ja kantoi onnettomuutensa\nmiehukkaasti. \"Minä tiedän kyllä,\" koska vapisevalla äänellä kerrottiin\nonnettomasta tappelusta hänelle, \"minä tiedän kyllä, että ruotsalaiset\nlyövät meidät vielä monta kertaa, mutta tuleepa sekin aika vielä,\njolloin ruotsalaiset ovat opettaneet meitä voittamaan itseänsä.\"\n\nSillä kerralla jäi asia sille kannalle, ja pitkiin aikoihin eivät\nvenäläiset mielellään puhuneet Narvan tappelusta. He eivät voineet\nsittemmin, kun he olivat tointuneet kauheasta hämmästyksestänsä,\nlaisinkaan ymmärtää, miten se oli mahdollista, että kahdeksan tuhatta\nruotsalaista taisi niin perin pohjin lyödä kahdeksankymmentä tuhatta\nvenäläistä, ja moni heistä päättikin vallan varmasti, että me olimme\ntehneet taikoja, ja ett'ei meidän kuninkaaseemme pystyneet luodit, eikä\nlyönnit. Mutta että se kaikki oli hullutusta, tiesimme me parhaiten.\nMeidän taikomisemme oli vain kuninkaan urhoollisuudessa ja erittäin\ntaivaan armossa, joka ajoi tiheät lumi-pilvet venäläisten silmiin niin,\nettä he sovaistiin ja saatettiin häiriöön; mitään muita taikoja ei\nsiinä ollut.\n\nNiin, pojat! Kaikki kävi silloin meille, kuin \"messinki höylällä vain.\"\nKun olimme voittaneet tanskalaiset ja venäläiset, niin pieksimme me\nsitten 1702 vielä Puolan kuninkaan, Augusti Väkevän, Klissov'in\ntappelussa, miehitimme Puolan, panimme siihen Stanislaus Leczinsky'n\nkuninkaaksi ja pakoitimme rauhantekoon hänet Altranstad'issa, jossa\nmeille luvattiin suuria etuisuuksia.\n\nSilloin seisoikin Kaarle-kuningas voimansa, kunniansa ja maineensa\nkorkeimmalla kukkulalla. Hänen armeijaansa pidettiin parhaimpana koko\nEuroopassa, eikä kuri, miehuus ja luottavaisuus päällikköihin ollut\nmissään niin hyvä, kuin Kaarlen joukossa. Itse Saksan keisari\nkunnioitti Kaarlea suuresti, lähetti lähettiläitä hänen tykönsä ja\nantoi Schlesian protestanteille uskon-vapauden paljaalla Kaarlen\ntoivomuksella. Kaikki asiat näyttivät tahtovan asettaa katoomattoman\nkunnian-kruunun Kaarlen päähän. Mutta asiat muuttuivat kerrassaan ja\nkuninkaan kirkkaasti heloittava onnen-tähti alkoi tummentua, kunnes se\njoku vuosi sittemmin kokonaan sammui. Hyvät ajat olivat ohitse ja pahat\nedessä. Tulipa surun ja valitus-huudon päivät, ja niistä saimme me\nkiittää juuri venäläisiä; venäläisiä, jotka olimme niin loistavaisesti\nvoittaneet Narvan tappelussa.\n\nVoi, miten hyvin meidän asiamme olisivat olleet, jos Kaarle olisi\njättänyt heidät rauhaan! Mutta hänen onnensa vei hänet mukanansa. Hän\ntahtoi tehdä Tsaari Pietarille samoin, kuin hän oli tehnyt Puolan\nkuninkaalle, Sachsen'in vaali-ruhtinaalle Augustille, jota kyllä\nnimitettiin väkeväksi, vaan oli osoittanut itsensä sangen heikoksi.\nSiinä oli vika. Pietaria ei nimitetty väkeväksi, mutta hän osoitti\nmeille, että hänen siipensä olivat kovasti kasvaneet Narvan tappelun\njälkeen.\n\nNo, niin, pitäähän meidän käydä asiaan käsiksi, vaikka en minä puhu\nyhtä mielelläni tästä Kaarlen elämän ajasta, kuin sitä edellisestä;\nsillä tästä saivat meidän onnettomuutemme ja kurjuutemme alkunsa. Myös\nminä sain muisto-merkin tästä surullisesta ajasta, merkin, jota en\nolisi tarvinnut tässä muistella. Venäläiset löivät hyvin, se täytyy\nmyöntää, ja yksi sellainen lyönti tapasi kallooni niin, että arpi siinä\ntuntuu vielä tänä päivänä. Mutta se on sivuseikka, Minulta oli se ottaa\nvain hengen, mutta kuninkaalta kruunun ja valtakunnan.\n\nNo, niin! Olimme jo viipyneet yön ja päivän Sachsen'issa maan ja\nvaali-ruhtinaan kontilla, ja kuningas ei ollut ainoastaan hankkinut\nitsellensä aarteita, vaan olipa lisännyt armeijansakin jo yli\nkahdenkymmenen tuhannen miehen, kun yht'äkkiä käskettiin liikkeelle.\nAluksi me iloitsimme, sillä me luulimme, että nyt pääsemme suoraan\nRuotsiin, kotihin, jota emme niin moneen vuoteen olleet nähneet. Mutta\nsiinä toivossa me pian petyimme. Ruotsiin ei mentykään, vaan Puolaan,\nja nyt me huomasimme, että kysymys oli vanhoista vihamiehistämme\nvenäläisistä. Pian tulimme kovaan käsikahakkaan heidän kanssansa.\nHolofzin'in luona, Dnieper'in rannalla seisoi kenraali Menczikov\nkahdenkymmenen tuhannen venäläisen kranatyörin ja yhdeksän ratsumies\nrykmentin kanssa estämässä meidän edemmäksi kulkuamme. Ahdistaa heitä,\noli melkein mahdotointa, sillä heidän edessänsä oli tulvillaan oleva\nVibitsch'in virta ja sen jatkona suuri räme; sivulla oli heillä suojana\njylhät metsät. Meidän kenraalimme neuvoivat tuottamaan laivasiltoja ja\ntekemään pattereita, mutta Kaarle vastasi: \"mihinkä niin paljon\npuuhia?\" ja syöksyi rohkeasti raivoisaan virtaan. Luonnollisesti\nkiirehti henki-vartijat ja koko armeija hänen jälkeensä, sillä\nruotsalaiset sanoivat siihen aikaan aina: missä kuningas kaatuu, siellä\nkaadumme me kaikki. Rintaan saakka vedessä kahlasimme me virran yli ja\nkävimme raivoisasti vihollisen valleja vastaan. Mutta venäläiset\nseisoivat kuin seinä ja ajoivat meidät kuusi eri kertaa verisinä\ntakaisin. Vasta seitsemännellä hyökkäyksellä onnistuimme me tunkeutua\netu-varustuksiin. Venäläiset pakenivat ja jättivät jälkeensä kahdeksan\ntuhatta vankia ja kolmekymmentäkuusi kanuunaa saaliiksemme.\n\nTämä alku lupasi jotakin. Mutta se teki kuninkaan vain kopeaksi. Sillä\nkun Tsaari ojensi nyt kätensä sovinnoksi ja tarjosi rauhan ehtoja, niin\nhylkäsi Kaarle ne ja lähetti Tsaar'ille sen ylpeän vastauksen: \"että\nhän tahtoi puhua hänen kanssansa siitä sitten, kun hän olisi ensin\nmarssinut sisään Moskovaan.\" Tämä vastaus suututti Tsaaria kovasti, ja\nhän sanoi: \"veljeni Kaarle tahtoo aina vain jäljitellä Alexander'ia,\nmutta minä toivon, ett'ei hän minussa löydä mitään Darius'ta.\"\n\n\"Hänen toivonsa täyttyikin, mutta mitenkä se meistä tuntui, sen tahdon\npuhua teille sitten, kun olemme panneet ensin hiiliä tuleen. Tulkaat,\npoikani; liekki alkaa jo heikontua, ja myrsky ulkona raivoaa yhä\nkovemmin vain.\"\n\nKertomuksen keskeyttäminen ei ollut ensinkään nuorten miesten mieleen,\nmutta he tottelivat kuitenkin kohta käskyä ja kiirehtivät tornin\nlyhtyyn, auttaaksensa vanhaa vältvääpeliä hänen velvollisuutensa\ntäyttämisessä.\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nPultava ja Bender.\n\n\nPian loisti valkea taas kirkkaasti ulapalle aukealle ja vanha Roos\ntaisi hyvällä omalla-tunnolla palaita jälleen nuorten tovereinsa kanssa\nvahti-majaan, jatkaaksensa keskeytettyä kertomustansa. Ensin loi hän\nkuitenkin terävän ja tutkistelevan katseen synkeään yöhön ja kuunteli,\nkuuluisiko jotain muuta ääntä, paitsi myrskyn pauhua ja laineitten\nkohinaa. Mutta kaikki oli hiljaa, paitsi luonnon-voimain meteliä, ja\nhän istuuntui sen tähden taas rauhallisesti paikallensa.\n\n\"Missäs me keskeytimmekään?\" alkoi hän taas. Niin, kyllä muistan jo:\nrauhan-ehdoissa, joita Tsaari tarjosi, ja jotka kuninkaamme hyljäsi. Se\noli paha erehdys. Hän olisi voinut vaatia mitä parhaimpia ehtoja\nTsaarilta, kokematta enään tappelun onnea; niin, eipä edes, jos hän\nolisi voittanutkin yhden sellaisen tappelun, olisi hän saanut suurempia\netuja. Jumala tiesi, mikä hänen tekikään silloin niin itse-päiseksi;\nlyhykäisesti sanottu: hän tahtoi sotaa, ja Tsaarin täytyi puollustaa\nitseänsä miten parhaiten taisi.\n\nNyt olisi ehkä vielä kaikki käynyt hyvin, jos me olisimme marssineet\nilman viivytystä Moskovaa kohti; mutta silloin teki eräs vanha\nkasakki-päällikkö, Mazeppa nimeltä, joka kuului Venäjän yli-vallan\nalle, meille pahat kolttoset. Mazeppa halusi päästä Tsaarin vallasta ja\ntulla itsenäiseksi hallitsijaksi Ukraine'ssa. Saavuttaaksensa tätä\ntarkoitustansa, oli Kaarle erittäin terve-tullut hänelle. Hän lähetti\nsentähden sanan-saattajat kuninkaan tykö, ja vakuutti hänelle, että jos\nhän, kuningas, tulisi armeijanensa Ukraine'hen, niin saattaisi hän,\nMazeppa, koko maansa kapinaan, auttaisi meitä kumminkin kolmen-kymmenen\ntuhannen suuruisella joukolla, kukistamaan Tsaaria valta-istuimelta.\nKaarle uskoi tätä, eikä marssinutkaan Moskovaa kohden, vaan\nUkraine'hin, jossa meidän piti saaman, Mazeppa'n lupauksen mukaan,\nruoka-varoja, rahoja ja vaatteita, ja kaikkea muuta, mitä tarvitsimme.\nTämä seikka mahtoi erittäin houkutella Kaarlea työskentelemään\nMazeppa'n kanssa yhdessä; sillä totuus sanottuna, emme olleet tähän\naikaan niin hyvissä varoissa, kuin olimme, koska me jätimme Sachsen'in\nhedelmälliset kentät. Marssit, taistelut, tuli-sioilla asustelemiset ja\nmuut sodan vaikeudet olivat hyvin köyhentäneet meitä. Me näytimme\njoka-ainoa kerjäläisiltä, ja räpäleitä olivat vain meidän vaatteemme.\nRatsu-miehillä ei ollut saappaita ja jalka-miehet olivat ilman kenkiä\nja sukkia. Täytymys pakoitti meitä käärimään nahkoja ja muuta\nsenkaltaista koipiemme ympäri, niin että totisesti olisi meitä voinut\npitää villien laumana. Mutta kaikessa tässä olimme me kuitenkin\ntyytyväisiä, sillä me perustimme toivomme osaksi tuohon luvattuun\nUkraine'n maahan, jossa maidon ja hunajan piti tulvailemaan, ja osaksi\nPuolasta tuotavaan apuun, jota kenraali Lewenhaupt'in oli käsketty\ntuomaan meille.\n\nPian kuitenkin piti meidän kauhuksemme havaitsemaan, että turha oli\ntoivomme ollut.\n\nEnnen marssisin minä suoraa tietä helvettiin, kuin vielä kerran\nUkraine'hen! Nälkäisinä ja repaleisina harhailimme me ympäri erämaassa,\njossa emme päivä-kausiin löytäneet muuta kuin metsää ja rämeitä. Neljä\npäivää harhailtuamme tässä erämaassa, johon jo olimme täytyneet jättää\nosan kanuunoistammekin, saimme me kuulla, että olimme kulkeneet\nväärään. Kaunis uutinen todellakin! Nyt täytyi meidän koettaa tulla\noikeaan tässä erämaassa. Suurella vaivalla onnistuikin se meille ja\nkahden-toista kovan päivän perästä saavuimme me viimein Desna'n\nrannalle, johonka Mazeppa'n piti tuoman meille lohdutusta ja apua.\nMutta sielläpä piti meidän saaman uusi hämmästys. Kasakkien asemasta\ntapasimme me siellä venäläisiä, varustettuina hyvin vastaan ottamaan\nmeitä!\n\nMitä nyt piti tehtämän? Takaisin emme voineet kääntyä, ell'emme\ntahtoneet kuolla nälkään ja kurjuuteen; -- siis täytyi meidän lyödä\nvenäläiset, taikka, -- mutta mitään _taikkaa_ emme kuitenkaan\najatelleetkaan. Meidän täytyi voittaa ja me voitimmekin, vaikka työllä\nja tuskalla. Tsaari Pietari oli saanut tietää Mazeppa'n uskottomuuden\nja vehkeet, ja kohta estänyt hänen juonensa lähettämällä armeijan\nUkraine'hen. Kun me olimme voittaneet tämän armeijan, niin jopa vanha\nMazeppakin näyttäytyi, mutta kolmen-kymmenen tuhannen verosta oli hän\nsuurella tuskalla saanut kokoon vain tuskin viittä tuhatta kasakkaa,\njotka päälle-päätteeksi olivat yhtä kurjassa tilassa, kuin mekin, yhtä\nnälkäisinä ja repaleisina ja vallan kaiken miehuuden ja toivon\npuutteessa. Venäläiset olivat ottaneet haltuunsa meille ai'otut\nmakasiinit, hajoittaneet Mazeppa'n joukon, teloittaneet ja hirttäneet\nsadottain heistä ja asettaneet uuden päällikön Ukraine'ssa. Mazeppa\nitse oli pantu pannaan ja julistettu valtakunnan kiroukseen, hänen\nnimensä naulattu hirsi-puuhun ja hänen pääkaupunkinsa poltettuna\nkaikkine kauneuksinensa ja rikkauksinensa.\n\nSellaisilla uutisilla meitä hämmästytettiin, ja Mazeppa'sta ei meillä\nsiis ollut paljon toivoa. Vanhus oli kyllä koettanut kaikki\nmahdollisuudet, saadaksensa kasakoita kapinaan ja sotaan, mutta\nvenäläiset olivat tulleet liian aikaisiin, ja tukehduttaneet hänen\nsuuret tuumansa jo kapalossa.\n\nViimeisen toivomme asetimme me nyt kenraali Lewenhaupt'iin, jonka piti\ntulla Puolasta ja lopettaa meidän hätämme. Hän tulikin vihdoin, mutta\nHerra Jumala, kummoisessa tilassa! Yhden-toista tuhannen miehen kanssa,\nuseita tuhansia muona-vaunuja mukana, oli hän lähtenyt liikkeelle;\nmutta Venäjän rajalla oli Tsaari Pietari 40,000 miehen kanssa\nväjyksissä ja karkasi äkki-arvaamatta hänen kimppuunsa, kohta kun hän\ntuli näkyviin. Lewenhaupt, uljain kenraaleista, ajoi kyllä Tsaarin\npakosalle, mutta tämä seurasi häntä jälestä kanta-päillä hänen\nmatkallansa paikoissa, jotka olivat kaadetuilla puilla ja rämeillä\nympäri piiritetyt ja mahdottomat kulkea. Sinne oli Tsaari häntä\ntahtonutkin. Kohta, kun Lewenhaupt oli kierretty ja piiritetty,\nhyökkäsi Tsaari uudestaan suurella raivolla hänen kimppuunsa.\nRuotsalaiset taistelivat kuitenkin sellaisella miehuudella ja kuoleman\nhalveksimisella, että venäläiset alkoivat jo horjua. Tsaari huomasi\nsen, ratsasti pitkin rivejänsä ja huusi, että jokainen, joka jättäisi\npaikkansa, kohta ammuttaisiin. \"En säästä itseänikään,\" huusi hän\nvielä, \"jos mä olen niin pelkuri, että mä pakenen!\"\n\nTsaarin esimerkki rohkaisi venäläiset uudestaan. Kuin mehiläis-lauma\nhääreivät he ruotsalaisten pataljoonain ja muona-vaunujen ympärillä.\nMuutamilla näytti olevan halu ryöstää; mutta silloin huusi Tsaari taas:\n\"joka koskee vaunuihin, se ammutaan!\" Se peljästytti heitä, ja\ntaistelua jatkettiin kello neljään jälkeen puolen-päivän. Silloin toi\nkenraali Bauer vielä apu-joukkoja. Lewenhaupt puollusti itseänsä\nmyöhään yöhön erinomaisella miehuudella ja kohta kun pimeä tuli,\nvarusti hän itsensä hyvään asemaan, tehden muona-vaunuista\njonkun-moisen varustuksen itsellensä. Niin sai hän lepoa yöllä, mutta\nkohta kun aamu koitti, alkoi taistelu uudelleen ja Lewenhaupt näki\nmahdottomaksi varjella vaunuja. Sentähden, estääksensä niiden\njoutumasta venäläisten käsiin, pisti hän ne tuleen. Mutta tuli ei\nlevennyt äkkiä ympäri, ja venäläisten onnistui pelastaa suuren osan\nkuormista. Nyt tarjosivat he kenraali Lewenhaupt'ille kunniallisen\nantaumisen ehtoja, mutta hän hylkäsi ne ja jatkoi taistelua. Vihdoin\ntuli hän kuuden verisen taistelon jälkeen, joissa hän oli kadottanut\nkaiken kuormastonsa, meidän ainoan apumme, ja kuusi tuhatta miestä,\nseitsemän-toista kanuunaa ja koko joukon sotalippuja -- niin: hän tuli\nvihdoin, tosin kunnialla kaunistettuna, mutta surkeimmassa tilassa\ntykömme.\n\nSen siaan kuin hänen piti auttaa asemaamme, niin pilasi hän sen.\nLewenhaupt'in lyötyjen ja alakuloisten joukkojen ynnä Mazeppa'n\nkasakkain kanssa nousi meidän armeijamme 28,000 mieheen, Se oli\nvähäinen vihollisen voimia vastaan, mutta suuri, peräti suuri\nruoka-varojemme suhteen. Me olimme kuin hiiri pyydyksessä.\n\nRuotsalaisista ei ollut kukaan nurissut tähän saakka, mutta nyt alkoi\nyleinen tyytymättömyys ilmestyä. Taistella venäläisiä vastaan, kävi\nkyllä päinsä, mutta meillä oli taisteleminen myöskin nälkää ja vilua\nvastaan. Eräs upsieri valitti siitä, ett'ei saanut ollenkaan mitään\ntietoja Ruotsista.\n\nKuningas kuuli sen ja sanoi: \"Pelkäättekö, että olette niin kaukana\nkotoanne? Jos olette uljas sotamies, niin vien minä teidät niin kauvas,\nettä tuskin kolmeen vuoteen voitte saada mitään tietoja Ruotsista.\"\n\nEräs tovereistani, joka oli lapsundestaan oppinut elämään hyvin,\nuskalsi napisten näyttää kuninkaalle palaisen mustaa ja homeista,\nkauroista ja ohrista sekoitettua leipää, jota sitäkin niukasti jaettiin\nmeille, ja sanoi samalla: \"taisiko sellaista leipää syödä?\" Kuningas\notti palaisen, söi sen rauhallisesti ja sanoi: \"No, ei se nyt hyvältä\nmaistu, mutta kyllähän sitä sentään syöpi.\" Ja niin söimmekin me sitä,\nvaikka se tuskin oli syötävää. Hevoisemmekin olivat uupumaisillansa ja\ntäytyivät syödä sellaista ruokaa, jota muutoin ei mikään hevoinen syö.\nMutta kyllä ne siitä kärseivätkin, sillä sadan askeleen päähän\ntaidettiin lukea heidän kylki-luunsa, ja moni heistä luultavasti\nunhoitti kaurat ijäksi-päiviksi.\n\nKenraalit vaateivat kuningasta, Jumalan tähden, palajamaan Puolaan ja\nasettamaan armeijan siellä talvi-si'oille, koska se välttämättömästi\nolisi hukkuva täällä. Mutta Kaarle oli kuuro kaikille viisaille\nneuvoille. Hänellä oli nyt se vika kerran, ett'ei hän tahtonut seurata\nhyviä neuvoja, ja sepä olikin hänen onnettomuutensa. \"Minäkö palajaisin\nPuolaan?\" sanoi hän. \"Näyttäisihän se siltä, kuin olisin paennut\nvenäläisiä! Pian talvi kuluupi. En saa kadottaa yhtään aikaa,\nraivatakseni tieni Moskovaan.\"\n\nMutta Kaarle ei päässyt Moskovaan, hän ei voinut valloittaa Ukraine'a,\nja talvesta ei tahtonut tulla loppua ollenkaan, Sitä kauheaa kylmää,\njoka meitä ahdisti vuonna 1709, ei voi kukaan unhoittaa, joka silloin\neli, erittäinkin meistä sotamiehistä, jotka kärseimme niin kauheasti.\nKohta Uudelta-vuodelta alkoi kylmä ja kesti puoli-väliin Helmikuuta\nniin ankarana, että monta ihmistä paleltui, elävät kotona ja metsissä\nkuolivat, vieläpä kalat järvissä. Vielä 15 p. Maaliskuuta oli niin\nkylmä, että sylky jäätyi kohta kun se tuli maahan. Puoli-välissä\nToukokuuta oli routa vielä maassa, niin että syksy-kylvöt täydyttiin\nkyntää uudestaan ja kylvää kevät-kylvöiksi.\n\nTe voitte ehkä ajatella meidän tilamme sellaisessa kylmässä. Puista ei\nmeillä ollut puutetta, ja se olikin ainoa toivomme ja ainoa\npelastuksemme. Vieläpä oli siitä kovasta kylmästä hyvääkin: se pakoitti\nase-lepoon keskenään sotivaiset armeijat, sillä eivät venäläiset,\nemmekä me voineet asettaa etu-vartioita ilman, ett'eivät ne paleltuneet\nkuoliaiksi. Huolimatta kaikesta varovaisuudesta ja puiden paljoudesta\npaleltui kuitenkin meistä noin kaksi tuhatta miestä kuoliaiksi, ja\nilman Mazeppaa, joka osoitti itsensä tässä meidän hädässämme\nrehelliseksi ja uskolliseksi ystäväksi, olisi monta tuhatta nääntynyt\nnälkäänkin. Mutta vanha kasakka-päällikkö hankkei meille kaikella\nmahdollisuudella ruoka-varoja, ja niin kului talvi, kunnes Helmikuussa\naljettiin taas pitää pienempiä kahakoita.\n\nKaarle oli päättänyt valloittaa Moskovan, eikä hänen jäykkää luontoansa\nvoinut taivuttaa mikään; ei vaikka hänen armeijansa oli kevään tullen\nsupistunut jo 16,000 mieheen. Mutta ennen kuin me taisimme tulla\nMoskovaan, niin piti meidän valloittaa ensin Pultava, jonka Pietari oli\nerittäin linnoittanut ja varustanut suurilla ruoka-varoilla. Sen\nlisäksi koki Tsaari viekoitella Mazeppaa pois puoleltamme, lupasi\nhänelle armoa ja virkaansa jälleen-asettamista, jos hän vain luopuisi\nKaarlesta. Mutta Mazeppa hylkäsi tarjoukset ja pysyi uskollisena. Nyt\nmarssittiin eteen-päin. Tiemme kävi Zaporogin kasakkain maan kautta.\nKaarle toivoi heitä liittolaisiksi ja Tsaari samoin. Tsaari antoikin\nheille 60,000 kulta-rahaa, houkutellaksensa heitä puolellensa. Kasakat\nottivat rahat, mutta lupasivatpa liittoa Kaarlellekin. Siitä oli meidän\nkiittäminen vanhaa Mazeppaa, joka tunsi erittäin hyvin tämän kansan\nluonnon. Suurta hyötyä eivät he tosin meille tehneet, mutta se oli jo\njotakin, ett'eivät tehneet meille mitään pahaakaan. Kaksi tuhatta\nmiestä heiltä yhtyi meihin, Sen lisäksi sai Kaarle rahoilla kaksi\ntuhatta valakkilaista Tatar-kaanilta, ja tällä sekavalla armeijalla\nkävimme me Pultavan kimppuun, ahnaina kuin nälkäiset sudet,\npäästäksemme käsiksi sen hyvin varustettuihin makasiineihin, joita ei\nmikään armeija maailmassa olisi paremmin tarvinnut, kuin meidän.\n\nKaarle ryhtyi kohta Pultavan piiritykseen, mutta se ei käynyt niin pian\npäinsä, kuin me kaikki olimme toivoneet. Kaupunki oli jota-kuinkin\nhyvin ja säännöllisesti linnoitettu ja sisälsi kahdeksan tuhannen\nsuuruisen varustus-väen. Rynnäkköön puuttui meiltä miehiä ja\npommittamiseen kanuunia. Meillä oli kaikkiansa kolme kymmentä kanuunaa\nja mörssaria eikä ollenkaan kuulia. Meidän täytyi ensin odottaa siksi,\nettä linnasta ammuttiin meille joitakuita kuulia. Niitä kokoiltiin\nsuurella vaivalla ja lähetettiin piiritetyille takaisin meidän omilla\nkanuunoillamme. Ei mikään auttanut; meidän rauta-kallo kuninkaamme\ntäytyi tehdä nyt jotain, jota hän ei koskaan kärsinyt, nimittäin\nodottaa, Se ei ollut hänelle ollenkaan mieleen, mutta, kuten sanottu,\nei mikään auttanut -- päällään ei hän voinut murtaa linnan muuria, ja\njos hän tahtoi valloittaa Pultavaa, niin piti hänen koettaa valloittaa\nlinna nälkä-palkalla; ja se kävi pitkään, sillä venäläisillä oli suuret\nmakasiinit.\n\nYlipäänsä ei meille tahtonut mikään onnistua. Kesäkuussa lähestyivät\nvenäläisten apu-joukot, ja kuningas lähetti heitä vastaan kenraali\nStadelberg'in sillä vakavalla käskyllä, että hänen piti lyömän\nvenäläiset ehdolla millä hyvänsä. Mutta toisin se kuitenkin kävi:\nStadelberg lyötiin itse.\n\nSanan-lasku sanoo, ett'ei onnettomuus tule yksin, ja niin kävi\nmeillekin. Kaarlella oli tähän saakka ollut sellainen onni kaikissa\nkahakoissa ja tappeluissa, että hän jo itsekin alkoi luulla olevansa\nlumotun kuulia ja lyömisiä vastaan. Pultavassa hänen piti pääsemän\nsiitä luulosta ja vielä monesta muusta. Sillä koska vahingot kerran\nalkoivat, niin tulivat ne ilman loppua ja määrää.\n\nEräässä kahakassa sai Kaarle kuulan vasempaan jalkaansa. Ei voitu\nhuomata mitään hänessä, hän istui useampia tunteja vielä hevoisen\nseljässä ja johti tappelua. Eräs palvelija havaitsi viimein koko hänen\nsaappaansa olevan veressä ja toi lääkärin. Silloin oli haava jo ärtynyt\nja tuska oli niin ankara, että kuninkaan täytyi astua alas hevoisen\nseljästä. Haavoitettu jalka tutkittiin ja julistettiin, että ainoa\npelastus olisi jalan poikki-sahaamisessa. Kuningas ei myöntynyt siihen\nensinkään, vaan riiteli lääkärin kanssa siksi, että minulle johtui\nmieleeni ajatus, että ehkä meidän rykmentin-haavurilla Reuman'illa\nolisi toinen ajatus asiasta. Nopeasti noudin minä hänen, ja suureksi\nonneksi. Reuman sanoi toivovansa jalan paranevan ilman sen\npoikki-sahaamista, jos siihen leikattaisiin joita-kuita syviä\nleikkauksia, haavoja. Se tuuma antoi vettä Kaarlen myllylle. Hän\ntarttui molemmin käsin sääreensä, puri hampaansa yhteen ja sanoi:\n\"No leikatkaa nyt sitten, elkäätkä peljätkö!\"\n\n\"Niin tehtiin ja hän katseli rauhallisesti leikkaamista, ilman mitään\ntuskan merkkiä kasvoillansa. Tätä tehdessä tuotiin hänelle sana, että\nTsaari oli tulossa koko armeijansa kanssa. Vielä senkin kuultuaan\nosoitti hän tavallisen maltillisuutensa. 'Hyvä on,' sanoi hän,\n'sentähden pitää kaikki valmistettamaan huomista tappelua varten.'\nSiinä oli kaikki, mitä hän vastasi tälle uutiselle.\"\n\nTässä tuli äkkinäinen keskeytys vanhan vältvääpelin kertomukselle. Hän\nhyppäsi ylös istuimeltansa, aukaisi vahti-huoneen pienen akkunan ja\npisti päänsä ulos huolimatta sateesta, joka hänen harmaita haiveniansa\nkasteli ja tuulesta, joka niitä repeli.\n\n\"Mitä siellä nyt on?\" huusi Uolevi Sparre ja kiirehti yhdessä Elfdal'in\nja Rönne'n kanssa akkunan luokse.\n\n\"Ettekö kuulleet? Laukaus, ja nyt taas toinen!\" vastasi vanhus, ja\nsamassa kuului ilmassa pieni, keskeytetty ja kumea paukaus.\n\n\"Kyllä, Herra Jumala!\" huusi Elfdal. \"Ja tuolla näen minä taas\nväläyksen, -- kohta kuuluu kolmas laukaus.\"\n\n\"Siellä on laiva vaarassa, ajautumassa Dal'in kallioille!\" sanoi\nvältvääpeli. \"Mutta ehkä se vielä voipi pelastua, jos vain viipymättä\nlähetetään luotsi Marstrand'ista, sillä se on vielä kaukana karista.\nUolevi, joudu pian isäsi, överstin luokse. Hän laittaa kyllä kohta\nluotsi-veneen vesille; ja jos ilma vähän pitää väliä, niin pian pääsee\nvene perille. Mutta juosta sinun pitää, ikäänkuin olisi sulla siivet\nkoivissa.\"\n\nUolevi kaappasi kohta sota-lakkinsa ja Elfdal ja Rönne tekivät samoin,\njoutumatta ottamaan edes päällys-vaatteitansa.\n\n\"Elfdal saa mennä mukana,\" sanoi vältvääpeli kiireesti ja\nkäskeväisesti, \"mutta Rönne jääpi tänne! Minä ehkä tarvitsen häntä, ja\nkahdessa sanan-saattajassa Marstrand'iin on kyllä.\"\n\nNöyrästi palasi nuorukainen vahti-huoneesen takaisin, ja toiset\nmenivät kuin tuulen-vihuri kaupunkiin. \"Kyllä he joutuvat parahiksi\"\nsanoi vanha vältvääpeli. \"Jos översti on nyt vain pitänyt huolta\nluotsi-veneistä, niin emme tarvitse peljätä vaarassa olevan laivan\nhukkuvan. Kaiken-mokomin emme mekään tahdo laimin-lyödä mitään, joka\nvoipi olla heidän pelastukseksensa. Ripeästi, ystäväni, auttamaan minua\nvalkeata kohentamaan!\"\n\nHe menivät tornin-lyhtyyn ja laittoivat hiilet täyteen liekkiin, Sillä\najalla kun he innokkaasti toimivat tässä, näytti ilma olevan juuri\nparanemaan päin. Sade lakkasi, pilvet hajaantuivat ja kokoontuivat\npienempiin ryhmiin; tähdet pilkistelivät esiin siellä, täällä pilvien\nvälistä, ja jopa viimein kuukin loi kirkkaan, lempeän valonsa\nraivoisalle, rauhattomalle merelle. Muutamaksi minuutiksi kirkastui\nilma niin, että taidettiin jotenkin selvästi eroittaa suuri laiva, joka\noli käärinyt purjeensa kokoon ja taisteli vihaisia laineita vastaan.\n\n\"Tuolla se on!\" huudahti vanha vältvääpeli ja osoitti kädellään\nmerelle. \"Etkö sinäkin sitä näe? Taivas! Se taistelee jalosti, ja jos\nse voi kestää vielä vain kymmenen minuuttia, sillä että luotsi-vene\nkerkeääpi perille, niin -- -- --\"\n\n\"Hohoi vältvääpeli! Kas, tuolla pistäytyy jo vene esiin kallioiden\ntakana!\" keskeytti nuorukainen häntä. \"Ja tuolla tulee toinen! He ovat\nvetäneet purjeet ylös ja kiitävät kuin kalalokit eteen-päin.\"\n\n\"Missä, missä?\" kysyi vältvääpeli innokkaasti. \"Kuka sellaisia\npähkinän-kuoria voi nähdä niin heikossa kuun-valossa! Nuoret silmät\nvoivat sen tehdä. -- Kas, niin: tuolla ne ovatkin! Minä näin niiden\nkiitävän juuri valoisan paikan yli, minkä kuu tekee merellä pilvien\nvälistä. Onneksi! Nyt ei ole mitään vaaraa enään, luulen ma. Heillä on\nvalo-torni ja kuu, ja olisihan se koko huono luotsi, joka ei sellaisten\nauttajain avulla voisi välttää kallioita ja osata satamaan. Mutta nyt\nen minä näe venettä enään. Mihinkä se joutui, Rönne?\"\n\n\"On juuri laivan kupeella,\" vastasi Rönne, joka ei sekuntiakaan ollut\nlaskenut venettä silmistänsä. \"Vielä minuutti ja he ovat pääsneet\nlaivalle!\"\n\n\"Sittepä saamme kohta nähdä, miten luotsit johtavat laivaa,\" sanoi\nvältvääpeli ja tähysti laineilla lelluvaa laivaa. Pahaksi onneksi kätki\njuuri samassa musta pilvi kuun ja peitti näkö-alan merellä. Mutta\nkovasti riehuva tuuli karkoitti pilven pian pois, ja jonkun minuutin\nperästä oli näkö-ala taas vapaa. Vanha vältvääpeli huudahti\nsydämellisellä riemulla.\n\n\"Kas tuolla! Se on tapahtunut!\" sanoi hän. \"He ovat jo kallion-kielen\nohitse ja ovat vähemmässä, kuin neljäs-osa tunnissa turvallisesti\nankkurissa. Se oli, Jumal'auta apu hädässä! Ell'ei översti Sparre olisi\nlähettänyt teitä tänne tyköni, niin olisimme luultavasti saaneet\nvalittaa parin sadan ihmishengen hukkumista; sillä tuolla alhaalla\nvoidaan kuulla kyllä laukaus, vaan ei nähdä väläystä, eikä niin-muodoin\ntietää, missä hädässä oleva laiva oikeastaan on. Niin, hän on kelpo\nmies, översti! Joku muu mies ei olisi ehkä pitänyt huolta, pitää\nveneitä varulla, ja niin olisi apu tullut myöhään. Pojat taisivat\njuosta aikalailla! Minä luulen, että he tarvitsivat tuskin viittä\nminuuttia, tullaksensa kaupunkiin. No, niin! He ovat oikeoita\nruotsalaisia, rohkeoita ja aina auttamaan valmiita. Heistä täytyy\npitää, heistä kelpo-pojista! -- Mutta katsoppas tuonne, Rönne! Laiva\nkääntyy, -- heittää ankkurin mereen, -- laiva seisoo hiljaa, -- he ovat\npelastetut, ja kohta tullenevat nuoret toverimme takaisin.\"\n\nTodellakin seisoi laiva, joka muutamia minuuttia sitten oli vaarassa\najautua tuolle paha-maineiselle Dal'in kalliolle; niin laiva seisoi nyt\nrauhallisesti ankkurissa, ja vältvääpeli palasi siis nuoren toverinsa\nkanssa jälleen vahti-honeesen. Ensin tarkasti hän terävästi vielä\nmerta, nähdäksensä, vieläkö sillä kerralla oli joku muu laiva vaarassa\nmyrskyssä.\n\n\"Minä luulen,\" sanoi hän vallan tyytyväisenä, \"ett'emme enään\ntänä-pänä tarvitse peljätä mitään vaaraa. Myrsky-ilma näyttää purkaneen\nraivonsa loppuun, ja paitsi sitä kirkastuu jo taivaskin vähitellen\nniin, että puolen tunnin matkalle voi jo eroittaa rannat. Ja niin\nmuodoin en minä tarvitse sinua enään, Rönne. Jos tahdot mennä\ntovereitasi vastaan, niin ei mikään sitä estä. Yö kuluupi jo kyllä\nrauhallisesti; siitä olen varma. Siis mene Herran rauhaan, jos olet\nuupunut.\"\n\n\"En vähääkään, vältvääpeli,\" sanoi nuorukainen. \"Vaikka en olisi\nmäärättykään tänne, niin tahtoisin sittenkin jäädä tänne; sillä ei\nauta mikään, vältvääpeli, vaan teidän täytyy lopettaa kertomuksenne\nKaarle-kuninkaasta. Eikä kellokaan ole muuta kuin 10:n. Yö on vielä\npitkä.\"\n\n\"Ahah, vai kertomus sinua täällä pitääkin,\" sanoi vanha vältvääpeli\nnaureskellen. \"No, sinä saat sen kuulla ja toverisi myöskin, jos he\ntulevat enään tänne. Mutta minä luulen, että he ovat olleet niin\nvarovaisia, että ovat jääneet Marstrand'iin.\"\n\n\"Ei maarkaan, niin tyhmiä eivät he olleet!\" huusi Uolevin iloinen ääni\nsamassa, ja kohta astui hän sisään Elfdal'in ja erään vieraan kanssa.\n\"Täällä me olemme taas, vanha ystävä! Vähän tosin märkiä, mutta iloisia\nja reippaita olemme yhä vain, ja vähäinen märkyys kyllä pian kuivuu.\nIsäni käski minun sanomaan teille terveisiä ja kiitoksia. Te olette\nhyvin pitäneet varanne, sanoi hän, ja lähettänyt minut ja Elfdal'in\nparhaalla ajalla. Jos se olisi tapahtunut joita-kuita minuuttia\nmyöhemmin, niin olisi laiva ollut hukassa. Isäni aikoo pitää huolta\nsiitä, että valppautenne esitetään hallitukselle oikeassa arvossansa.\nTotisesti, vältvääpeli, oli laiva joutumaisillaan Dal'in kalliolle.\nLuotsit tulivat juuri parahiksi, kuin vallesmanni viina-pannulle.\"\n\n\"Olemme sen kyllä nähneet täältä ylhäältä,\" vastasi vanhus. \"Se on paha\npaikka, ell'ei vain tarkoin tunne kulku-väylää. Mutta mikä laiva se\noikeastaan oli, Uolevi? Suurelta ja komealta rakennukselta se vain\nnäytti.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\" vastasi Uolevi; \"paras ruotsalaisista rekatti-laivoista,\nkuin on koskaan laineita vakoillut: 'Torstenson' kuudella-kymmenellä\nkanuunalla. Tässä on samasta laivasta matkustaja, joka haluaapi\nmyöskin saada kuulla teidän vanhoja kertomuksianne. Elkää siitä\npahastuko, vältvääpeli! Kun tämä herra kuuli, että me tahdoimme palata\nvalo-torniin, niin pyysi hän saada tulla mukana, ja niin olemme me siis\nnyt tässä.\"\n\nVältvääpeli heitti lyhyen katseen vieraasen, mutta tämä lyhyt katse oli\nkylliksi hänelle, tuntea vieraassa arvokkaan ja suuren miehen. Vieras\nnäytti erittäin nuorelta, ja hänen kasvoissansa kuvastuivat lempeys ja\nystävyys. Vanha vältvääpeli tervehti häntä sen tähden ystävällisellä\nkohteliaisuudella ja pyysi häntä istumaan pieneen vahti-huoneesensa.\n\n\"Pitäkää hyvänänne se, mitä voin tarjota teille, armollinen herra,\"\nsanoi hän. \"Paljon ei se tosin ole: vain lämmin huone ja vähän\nkertomuksia vanhoista ajoista.\"\n\n\"Sitä juuri etsinkin,\" vastasi vieras. \"Näiltä nuorilta ystäviltämme\nkuulin, että olette ollut sankari-kuninkaamme ase-toveri, ja nyt koska\nen olisi voinut nukkua tänä yönä, niin pyysin heitä ottamaan minua\nkanssansa. Olen oikein iloinen, jos jatkatte vain kertomustanne,\nhuolimatta minua ujostella. Minä myöskin olen nähnyt kuninkaan vähää\nennen tuota onnetonta laukausta Fredrikshall'in luona.\"\n\n\"Tekö, herra?\" sanoi vanha vältvääpeli ihmetellen. \"Mutta hyvin nuori\nte mahdoitte silloin olla.\"\n\n\"Kyllä! Minä seurasin isääni, joka oli upsierina kuninkaan\npalveluksessa, ja tahtoi opettaa minua jo nuorena sota-menoihin.\"\n\n\"Sitten minä ymmärrän,\" sanoi vältvääpeli. \"Olemmepa niin-muodoin\npuolittain sota-toverit, sillä minä olin myöskin Fredrikshall'in luona\nja näillä minun käsi-varsillani autoin minä kantamaan kuningasta\njälleen telttiinsä. Vielä kerran: terve-tullut!\"\n\nHän ojensi kätensä vieraalle, joka puristi sitä innolla. Sen jälkeen\nvaatei Uolevi vältvääpeliä jatkamaan kertomustansa.\n\n\"Sitten. sitten,\" vastasi vanhus; \"jahka ensin juomme kupillisen teetä,\njoka ei suinkaan liene vastahakoista vieraalle, eikä teillekään; sillä\nte olette läpi-märkiä sateesta ja meri-vedestä. Pian, Uolevi, nyt\nauttamaan minua!\"\n\nVanhuksen esitys otettiin äänettömyydellä vastaan ja pian höyrysi\ntee pöydällä, ja näytti maistuvan huoneessa olijoille erittäin\nhyvältä. Sillä aikaa kun he joivat lämmintä, elähdyttävää juomaa,\nkertoi vältvääpeli lyhykäisyydessä sen, mitä hän oli kertonut jo\nnuorukaisille, ja alkoi sitten, pantuansa tee-kapineet pois, uudelleen\npunomaan keskeytyneen kertomuksensa säikeitä menneistä ajoista.\n\n\"Me olimme siis Pultavan edustalla,\" alkoi hän. Samalla kuin Kaarle\nantoi leikata ja sitoa haavoitettua jalkaansa, teki hän ohjelman\nseuraavan päivän tappelulle. Vielä samana iltana antoi hän tarpeelliset\nkäskyt ja pani sen jälkeen rauhallisesti levolle, juuri kuin ei mitään\nerinomaisempaa huolta olisi ollut. Mutta päivän valjetessa oli hän taas\nvilpas ja pani meidät marssimaan. Rohkeutta ei meiltä tosin puuttunut,\nmutta voiton toivo ja varmuus olivat pois, sillä voimat olivat peräti\neri suuret. Tsaari seisoi vastassamme 65,000 suuruisen mies-lauman ja\n132 kanuunan kanssa. Meillä oli, paitsi vähäistä mieslukuamme, neljä\nrauta-kanuunaa; ja sitten piti Kaarlen, välttääksensä päästämästä\nvenäläisiä takaa-päin käymästä kimppuun, jättää vahva vartio-väki\nPultavan linnan edustalle ja 4,000 miestä kuormain vartioimiseen.\n\nEmme olleet oikein hyvillämme. Niin lavealle, kuin silmä kantoi, vilisi\nketo venäläisistä. Kuitenkin valmistausimme me joko voittamaan tahi\nkuolemaan. Meidän kenraalimme ratsastivat pitkin rivejämme, kiihoittaen\nmiehiä rohkeuteen, muistuttaen Narvasta, jossa me kahdeksan tuhatta\nruotsalaista olimme voittaneet kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä.\nKaarle itse, pistuoli kädessä, antoi kantaa itseään käsi-paareilla,\nsillä haavoitetulla jalallansa ei hän voinut ratsastaa, ja hän tahtoi\nkuitenkin itse johtaa taisteloa. Nyt aljettiin. Meidän ratsuväkemme\nteki kenraali Schlippenback'in johdolla alun ja syöksyi sellaisella\nväkivallalla venäläisten ratsu-miesten päälle, että ne hajosivat, kuin\nakanat ilmaan. Me huusimme jo \"voitto\" ja luulimme tappelun\nvoittaneemme, ja se olisi niin, Jumal'auta, ollutkin, ell'ei kenraali\nCreutz olisi tehnyt \"pukkia.\" Hänen piti ahdistaman pakolaisia\nsivusta-päin viidellä tuhannella ratsumiehellä, mutta hän meni väärään,\neikä arvannut oikeata aikaa. Sillä ajalla kokosi Tsaari hajoitetun\nratsu-joukkonsa ja rupesi vuorostaan ahdistamaan ruotsalaisia.\nRuotsalaiset eivät voineetkaan pitää paikkaansa, vaan väistyivät, jossa\ntilassa Schlippenback itse joutui vangiksi. Sen jälkeen täytyi meidän\njalka-väkemme marssia venäläisten tuli-kitoja vastaan. Mutta meitä\notettiin vastaan rae-hauleilla, jotka lakaisivat kokonaisia rivejä\nmaahan meiltä, ja saattoivat meidät ajattelemaan, että olimme matkalla\nhelvettiin. Meidän täytyi peräytyä. Toinen onnettomuus seurasi toista.\nMenschikov tunkeutui vahvalla joukolla meidän ja linnan välille ja\neroitti meidät linnaa piirittävästä armeijastamme ja kuormastostamme.\nKaikki joutui venäläisten käsiin. Kuningas teki paraimman kykynsä\nmukaan ja oli jokajalla saapuvilla, missä vaara oli isoin; mutta ei\nhän voinut tehdä itseänsä kahden- eikä neljän-kertaiseksi. Hänen\nkantajansa ammuttiin, ja kohta mursivat kuulat koko paarit, mutta hän\nei ollut siitä tietävinänsäkään, vaan istui toiseen samanlaiseen ja\nkiirehti taas tappelun hyörinään. Mutta ei mikään rohkeus voinut kestää\nyli-voimaa vastaan: koko ruotsalainen armeija otti pakonsa ja\nhajaantui. Kuningas ei tahtonut paeta, mutta me istutimme hänen\nväkisellä hevoisen selkään, kokosimme ympärillemme noin viisi sataa\nratsu-miestä ja laskimme täyttä laukkaa useain venäläisten rykmenttien\nläpitse ja pakenimme niin. Vieläpä pa'ossa tapahtui kuninkaalle\nonnettomuus. Häneltä ammuttiin hevoinen. Hänelle annettiin toinen\nhevoinen ja vietiin mukana eteen-päin. Viimein tapasimme me kreivi\nMeyerfeldt'in vaunut, ja koska kuninkaan haavoitettu jalka oli kovissa\nkivuissa, niin istutimme me hänen niihin ja veimme hänen pois\ntaistelusta.\n\n\"Menkäämme turkkilaisten tykö!\" sanoi hän. \"Tappelun olemme\nkadottaneet!\"\n\nJa kadotettu se olikin, ja koko ruotsalainen armeija. Se oli onneton\npäivä! Kenraali Lewenhaupt oli koonnut pakenevan armeijamme hajoitetut\njäännökset, mutta täytyi antautua väkinensä ruhtinas Menschikov'ille\nvangiksi. Koko ruotsalaisesta sota-voimasta ei jäänyt mitään jäljille\nsinä onnettomana päivänä, joka oli 28. kesäkuuta vuonna 1709.\n\nNyt siirrymme niin pian, kuin suinkin mahdollista tämän surkean seikan\nsivuitse, sillä ajatus ei viihdy mielellään sellaisissa surullisissa\ntapauksissa. Mitä minuun itseeni tulee, niin sain minäkin silloin aika\nkolahduksen taka-raivooni, mutta ei se kuitenkaan estänyt minua\nseuraamasta kuningasta, joka nyt, paitsi sisällistä tuskaa, jota hän\ntunsi, tietäen itsensä voitetuksi, kärsei kovaa haava-kuumetta myöskin,\nja tarvitsi todellakin mitä suurinta huolen-pitoa ja hoitoa. Ah, se oli\nonneton pako! Polttavimmassa kesä-helteessä täytyi meidän paeta\nautioiden hiekka-korpien kautta, jossa meiltä puuttui ruoka-varat,\njopa usein vesikin. Vasta viiden vaikean päivän perästä saavuimme me\nBug-virran rannalle, ja aina yhä hääreivät venäläiset hännässämme.\nTurkin rajalla odotti meitä uusi hätä. Turkkilaiset eivät tahtoneet\nviedä niin paljon ihmisiä yli virran ilman Dezakov'in paschan lupaa, ja\ntämä taas vakuutti, että hänen täytyi kysyä ensin hallitus-neuvokselta\nBender'issä lupaa. Paljon kului aikaa tämän pitkän edes-takaisin\nkulkevan virallisen neuvottelemisen kautta. Venäläiset karkasivat\nkimppuumme, ottivat vieläkin osan pienestä joukostamme vangiksi ja\nhätyyttivät meitä niin ankarasti, että me vain suurella tuskalla\ntaisimme pelastaa itsemme turkkilaiselle alueelle.\n\nNiin olimme me nyt turkkilaisessa turvassa! Niin pitkälle oli nyt menty\nmeidän suuren ja peljättävän kuninkaamme kanssa! Hän, ennen voittaja\nkaikissa tappeluissa; hän, joka oli viralta eroittanut Puolan kuninkaan\nja aikonut samoin tehdä Venäjän Tsaarillekin; hän, joka oli laatinut\nlakia Romalaiselle keisarille ja saattanut kaikki Euroopan hallitsijat\nvapisemaan edessänsä, -- hän etsei nyt armo-leipää pakanoilta!\n\nEn tiedä, tokko kuningas katui sitä jäykkää itse-pintaisuuttaan, joka\nhänet oli saattanut tähän kurjaan tilaan; puhuvan en hänen siitä\nkuitenkaan koskaan kuullut; en valitusta, enkä katumista kuullut\nkoskaan hänen huuliltansa. Miestensä saapuvilla osoitti hän itsensä\nyhtä rauhalliseksi ja huolimattomaksi, kuin seisoisi hän vieläkin\nvoittamattomana urhoollisen armeijansa etu-kynnessä. Mutta kuitenkin\nluulen minä hänen sentään murhehtineen sitä, että hän ei ollut\nseurannut hyviä neuvoja. Monta kertaa, kun hän luuli olevansa\nyksinänsä, vaipui hän syviin mietteisiin, ja silloin istui hän otsa\nrypistyksissä, huulet yhteen nipistettyinä ja katse synkeänä; josta\ntilasta hän heräsi ikään-kuin häjystä unesta, koska häntä satuttiin\nhäiritsemään. Sellaisina hetkinä mahtoi hän miettiä, miten kokonansa\ntoisin hänen asiansa nyt olisivat, jos hän sen siaan, että hän seurasi\nomaa itse-pintaisuuttansa ja korkeoita aikeitansa, olisi suostunut\nTsaarin rauhan-ehtoihin ja tyytynyt siihen kunniaan, joka ennen\nPultavan tappelua loisti hänen otsallansa, ja joka ei tosiaankaan\ntarvinnut suurempaa loistoa. Mutta, kuten sanottu, sellaisia ajatuksia\nei hän ilmoittanut, vaan osoitti aina rauhallisen ulko-nä'ön, juuri\nkuin ei mikään onnettomuus olisi voinut liikuttaa hänen teräksistä\nsydäntänsä.\n\nMuutoin täytyy minun tunnustaa, että turkkilaiset ottivat meitä vastaan\nniin oivallisesti, että tuskin mikään muu kansa olisi sitä tehnyt\nmeille siinä tilassa, jossa me olimme. Kohta kun hallitus-neuvos\nBender'issä sai kuulla Kaarlen tulosta, niin lähetti hän kuningasta\ntervehtimään ja toivottamaan onnea hänen tulollensa, vakuuttain, että\nkaikki, mitä hän tarvitseisi, olisi hänen palvelukseksensa. Meidän\nmarssiessamme Bender'iin ei Kaarlea otettu vastaan, kuin voitettua,\nvaan niinkuin voittajaa kuningasta; koko turkkilainen linna-väki\nmarssei kunnia-vartijoina, kanuunoilla ammuttiin ja kuninkaalle\nannettiin paras asunto koko kaupungissa. Hän kielsi kuitenkin sitä\nottaa vastaan, ja kiitteli kaikesta siitä hyvästä, jota hänelle\nosoitettiin. Sen siaan pyysi hän, että pystytettäisiin linnan viereen\nhänelle ja hänen seuraajillensa telttoja. Tämänkin toivon täyttivät\nturkkilaiset, vaikka Kaarlen seura oli jo aikaa myöten kasvanut 1800\nhenkeen; ja niin majailimme me vapaassa ilmassa teltoissa ja olimme\nkuin tattarilaiset. Puutetta ei meillä ollut mistään, sillä paitsi\nmonellaisia ruoka-varoja, lähetti sultaani, turkkilaisten keisari,\nmeille joka päivä 500 riksiä rahaakin. Olisimme siis voineet elää\nkaikellaisessa ilossa ja ylöllisyydessä, ell'emme vain olisi kaivanneet\nkotoamme ja ymmärtäneet itseämme pakolaisiksi ja puolittain vangeiksi.\n\nMitä me muut tästä ajattelimme, niin kuningas ei siitä näyttänyt\nvähääkään huolivan. Hänellä oli jo uusia tärkeitä ajatuksia\naivoissansa, eikä ollut hän millään muodolla jättänyt vehkeitänsä\nVenäjätä vastaan. Hän anoi turkkilaista armeijaa sultaanilta, sillä\nuudestaan käydäksensä Tsaarin kimppuun. Siinä tarkoituksessa lähetti\nhän kreivi Poniatovskin Konstantinopel'iin käskyllä, koettaa kaikki\nmitä suinkin olisi mahdollista ja panna \"kaikki koukut liikkeelle,\"\nsaattaaksensa turkkilaisia sotaan Venäjätä vastaan. Kreivi Poniatovski\noli viekas mies ja kuninkaalle erittäin uskollinen. Kavalan\njuutalais-vaimon kautta pääsi hän sultanin äidin ystävyyteen ja antoi\nsaman juutalais-naisen kertoa sellaisia ihmeitä Kaarlen urhoudesta ja\nverrattomasta miehuudesta, että sultanin äiti pian peräti suostui\nkuninkaan tuumiin. Hän ahdisti poikaansa, sultania, suostumaan\nruotsalaisten ehdoituksiin ja jopa sanoi innossansa: \"koska kuitenkin\nsinä autat leijonatani Kaarlea kurittamaan Venäjän sutta?\"\n\nKaikki tämä oli hyvä, mutta viikkoja ja kuukausia kului, emmekä tulleet\npaikastamme mihinkään. Kaarle olisi hyvin voinut palata koti-maahansa\nranskalaisella laivalla, jonka Ranskan lähettiläs tarjosi hänelle, ja\nse olisikin ollut järjellisintä, mutta hän oli nyt kerran päättänyt\nrauta-kallossansa, turkkilaisen armeijan avulla syöstä Tsaarin alas\nvalta-istuimeltansa. Paitsi sitä mahtoi häntä ehkä hävettää, palata\nkotihinsa pakolaisena. Lyhykäisesti: hän jäi sinne, missä hän oli, ja\njärjesti taloutensa täydelliseen kuntoon. Meidän leirimme muodostui\nvähitellen pienoiseksi kaupungiksi, sillä upsierit ja sotamiehet\nalkoivat vähitellen rakentaa huoneita sekä oman mukavuutensa, että\nhauskuutensa tähden, koska ei meillä ollut juuri paljon muutakaan\ntekemistä.\n\nKuitenkaan ei tätä rauhallisuutta kestänyt enemmän aikaa, kuin minkä\nkuningas tarvitsi hänen haavoitetun jalkansa säästämiseksi. Kohta\nkun hän taisi istua hevoisen seljässä, alkoi meidän rauhaton\nsotilas-elämämme. Ennen auringon nousua oli hän valmis, ratsasti kolme,\nneljä hevoista päivässä uuvuksiin ja äkseerautti meitä niin, että hiki\nhatusta tippui. Sitä tehdessään oli hän aina hyvällä päällä, sillä\nhäneltä ei puuttunut mitään, ja aina ajatteli hän vain suuria tuumiansa\nja aikeitansa. Eikä puuttunut häneltä rahojakaan, vaikka olisi elänyt\nkomeammastikin, kuin hän teki. Turkin hallitus antoi rahoja suurin\nmäärin. Ranskan lähettiläs ja Konstantinopel'in kauppiaat antoivat\nvelaksi, mitä vain tahdottiin. Mutta suuret summat, joita kuningas sai,\nkatosivat kuitenkin, kuin tina tuhkaan hänen käsistänsä. Tosin, jos hän\ntahtoi kiihoittaa turkkilaisia venäläisiä vastaan, ei hänen\nauttanutkaan nipisteleminen penniä; turkkilaisia paschoja ja\nerittäinkin sultaanin suuri-visiiriä lahjoissa tarvittiin kyllä rahoja,\njos heidän piti auttaman häntä hänen aikeissansa. Täysin kourin jakeli\nhän siis heille rahoja, niin että tuskin rahat olivat hänelle tulleet,\nniin olivat ne jo pois. Parooni Grothusen oli hänen rahan-vartijansa,\nja tämä mies ajatteli ja teki raha-asioissa aivan kuin herransakin.\nEräänä päivänä esitti parooni kuninkaalle 60,000 riksin rätingin näillä\nsanoilla vain: \"18,000 jaetut ruotsalaisten ja janitscharien --\nturkkilaisten henkivartijain -- kesken; loppu käytetty muihin\ntarpeisiin.\" -- \"No, se on minun mieleeni!\" sanoi Kaarle. \"Aina kun\nMüller tekee jonkun rätingin, niin täytyy minun lukea kokonaisia pitkiä\nsivuja parin tuhannen riksin tähden. Grothusen'in lasku-tapa miellyttää\nminua.\"\n\n\"Mutta, Teidän Majesteettinne!\" sanoin minä, sillä minä kuulin nämät\nhänen sanansa, koska satuin olemaan juuri kuninkaan teltissä, ja minua\nsuututti, että niin kevytmielisesti meneteltiin rahojen kanssa.\n\"Jumalan tähden, Teidän Majesteettinne, jos te annatte parooni\nGrothusen jatkaa sillä tavalla, niin joudumme me kaikki pian\nkerjäläis-sauvaan.\"\n\n\"Et sinä sitä ymmärrä, Roos,\" vastasi kuningas ja nauroi. \"Minä annan\nrahani vain niille, jotka ymmärtämät rahoja käyttää.\"\n\n\"Niin, Teidän Majesteettinne, kaikki mitä viskataan akkunasta ulos, on\nmyöskin käytettyä,\" sanoin minä. \"Säilyyhän siinä vaiva, katsella\nmihinkä se joutuu, kun se viskataan niin akkunasta.\"\n\nKuningas nauroi taaskin ja sanoi lyhykäisesti, vielä hyvällä päällä:\n\"mene matkoihisi! Elä huoli asioista, jotka eivät sinulle kuulu!\"\n\n\"Mitenkä niin, Teidän Majesteettinne?\" kysyin minä. \"Kun ei teillä ole\nenään ollenkaan rahoja taskuissanne, niin kuuluu se meille kaikille ja\nminulle myöskin!\"\n\n\"Niin pitkälle ei se mene, Roos,\" vastasi hän totisempana. \"Ja onhan\nrahat vain jonkun tarkoituksen välikappaleena, ja jos joku tarkoitus\ntahdotaan saavuttaa, niin ei silloin käy säästeleminen välikappaletta.\nYmmärrätkös nyt? Ja nyt eteenpäin vain, mars!\"\n\nSiihen loppui meidän keskustelumme ja rahan-tuhlaus kävi kuten\nennenkin. Ja monesti kävi niinkin, ett'ei Kaarlella ollut rahan\nkuvaakaan, vaikka olisi kuinka käännellyt lakkareitansa.\n\nKuitenkaan emme yleisesti huonosti eläneet leirissämme, eikä meiltä\npuuttunut vieraitakaan. Uteliaisuus kokosi tuhansittain vieraita\nKonstantinopel'ista luoksemme, katselemaan kuningasta ja eloamme.\nKuningasta ihmettelivät he kuin jotain kummitusta, ja kun ei hän\ntapansa mukaan juonut viiniä, vaan piti joka päivä kaksi kertaa\njulkisen Jumalan-palveluksen, niin huudahtivat he: \"Allah il allah, hän\non täysi muhamettilainen!\"\n\nMe toivoimme kuitenkin, että turkkilaiset tarttuisivat\nkäyrä-kalpoihinsa ja lähtisivät venäläisiä vastaan; mutta he eivät\nolleet siitä tietävinänsäkään. Kreivi Poniatovski oli tosin kerran\najanut asian niin pitkälle, että suuri-visiiri antoi hänelle tuhannen\ntukaattia ja sanoi: \"toisen käteni ojennan minä teidän kuninkaallenne\nja toisella tartun minä miekkaani, ja sillä tavalla johdatan minä häntä\n200,000 turkkilaisen etu-päässä Moskovaan.\" -- Mutta paljaisiin\nsanoihin se jäi. Onnettomuus oli siinä, että suuri-visiiri otti niin\nmielellään lahjoja. Tsaari Pietari lahjoitti lähettiläänsä Tolstoy'n\nkautta hauelle suuren summan rahaa, ja siitä hetkestä saakka ei ollut\nenään ajattelemistakaan matkata Moskovata vastaan. Nyt oli Venäjän\nlähettiläs herrana ja jopa vaatei jättämään itselleen Mazeppaa'kin,\njoka myös oli paennut Turkkiin. Ja melkeimpä olisi se tainnut\ntapahtuakin, että vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko olisi jätetty\nhänelle; mutta kuolema pelasti vanhuksen toki oikeaan aikaan.\nVieläpä lausuivat venäläiset julkisesti, että meidän kuninkaamme oli\nvain oikeastaan valtion-vanki, ja että turkkilaiset olivat hänen\nvangin- eikä kunnia-vartijoitansa. Hyvin voipi kyllä arvata, miten\nsellainen hävittömyys suututti kuningasta ja meitä kaikkia muitakin.\nMutta mitäs me sille voimme? Tolstoy puhui totta. Kuningas olisi kyllä\nitse mielellänsä matkustanut Konstantinopel'iin, keskustellaksensa itse\npersonallisesti sultaanin kanssa, mutta _ei saanut_, ei suvaittu sitä.\n\nMeitä nöyryytettiin syvimpään pohjukkaan saakka. Ennen niin\nmahtavan Kaarlen piti nöyrtyä siihen saakka, että hänen täytyi\nlähettää rukous-kirjeitä. Varmana siitä, ett'ei sultaani tietänyt\nsuuren-visiirinsä Chourluli Ali'n lahjomuksista, antoi Kaarle\nPoniatovski'n ilmoittaa sen sultaanille. Se ei suinkaan tapahtunut\nsillä tavalla, kuin meidän kuningastemme luona, joiden luokse taidetaan\nmennä vapaasti ja valittaa vaivojansa, -- ei, vaan Turkissa pitää\nkaikki käydä suuren-visiirin välittämisellä. Mutta Poniatovski keksei\nkuitenkin keinon. Hän kirjoitti herransa nimessä kirjeen, jossa hän\nkatkerasti soimasi suurta-visiiriä. Kun sultaani meni templiin, niin\nrohkeni eräs kreikkalainen, suuresta maksosta, tunkeutua vartijain\nläpitse ja jättää anomuksen, -- sillä anomus se kuitenkin oli -- itse\nsultaanille. Mutta mitä se auttoi! Tyydyttävän vastauksen verosta\nlähetti sultaani kuninkaalle viisi-kolmatta oivallista arapialaista\nhevoista, joista yksi oli komeasti satuloittuna, ja kirjeen,\njoka oli tosin kohtelias, mutta niin joutava, että Kaarle repei\nsen kiukustuneena kappaleiksi. Mutta vieläkin enemmän: Chourluli\nei ollut mitään tietävinänsä Kaarlen syytöksistä ja lähetti myös,\nhäpeämättömästi kyllä, viisi kelpo-hevoista. Kuningas piti sultaanin\nhevoiset, mutta suuren-visiirin hevoset lähetti hän takaisin ja\nsanoi palvelijalle: \"mene ja sano herrallesi, ett'en minä ota mitään\nlahjoja minun vihollisiltani!\"\n\nSilla tavalla elimme me kaksi vuotta Turkissa, ja jopa alkoi näyttää\nsiltä, kuin pitäisi meidän vanhentuman siellä, sillä Kaarle oli kerran\npannut sen päähänsä, ett'ei hän lähtisi sieltä ilman turkkilaista\narmeijaa. Miten asiat kävisivät kotona Ruotsissa, siitä ei hän\nnäyttänyt huolivan mitään. Me saimme kuitenkin säännöllisesti palkkamme\nja elatuksemme, jota ei Kaarle ollenkaan pitänyt armolahjana, kuten se\nkuitenkin oli, vaan turkkilaisten velvollisuutena.\n\nViimein näytti pitkän odotuksen perästä toivon tähti nousevan. Sultaani\nmahtoi varmistua siitä, että suuri-visiiri oli kuitenkin lurjus.\nSentähden antoi hän tehdä hänen päätä lyhyemmäksi ja nimitti hänen\nseuraajaksensa Kiuprili'n. Tämä, hurskas, rehellinen ja lahjoista\nhuolimaton mies, tarkoitti todella meidän parastamme ja antoi meille\nmitä parhaimmat neuvot. Hän lahjoitti kuninkaalle kahdeksan sataa\nkukkaroa kultaa ja neuvoi häntä ystävällisesti lähtemään kotihinsa\ntällä matka-rahalla. Kaarle otti rahat mutta pysyi entisessä\npäätöksessänsä: hän tahtoi saada turkkilaisen armeijan. Nyt pantiin\nsamaan aikaan kohta Kiuprili viralta pois ja Baltatsi Mehemed tuli\nsuuri-visiiriksi. Tämä huomasi kohta, että kuninkaalla oli sultaanin\nhovissa hyvin mahtavia ystäviä, ja että sultaanin oma äiti oli erittäin\nsuosiollinen Kaarlea kohden. Tämä saattoi hänenkin osoittamaan itsensä\nruotsalaisten ystävänä, ja vihdoin kävikin se niin pitkälle, että\nKaarlen rauta-kova tahto sai Turkin todellakin julistamaan sotaa\nVenäjätä vastaan.\n\nHyviä syitä siihen ei puuttunut ollenkaan. Venäläiset eivät olleet\npitäneet tarkasti kunniassa Turkin rajoja, vaan tehneet pieniä maahan\nhyökkäyksiä ja muuten rikkoneet sovintoa vastaan. Ensin otettiin Turkin\ntavan mukaan kreivi Tolstoy, Venäjän lähettiläs ja hänen väkensä\nvangeiksi, ja profetan viherjäinen lippu liehui korkean Portin (Turkin\nhallituksen) katon harjalla. Sultaani antoi suurelle-visiirille kauniin\nkalvan. Suuri-visiiri otti sen ja lausui: \"Teidän korkeutenne tietää,\nettä minä nuoruudessani olen oppinut pitelemään vain kirvestä; käyttää\nkalpaa ja johdattaa armeijoja en minä oikeastaan osaa. Kuitenkin tahdon\nminä sen kaiken tehdä, minkä voin; mutta ell'ei sota onnistuisi, niin\nmuista se, oi sultaani, että en minä ole syypää sotaan!\"\n\nSillä tavalla koki se viekas kettu säilyttää selkä-nahkansa, jos\nsattuisi huonosti käymään. Meillä ruotsalaisten leirissä riemuittiin\nnyt äärettömästi, ja me olisimme mielellämme marssineet mukana\nvihollista vastaan, mutta emme saaneet; saimme olla vain sivusta\nkatselijoina pitkän matkan takana.\n\nKaikki kävi hyvin. 200,000 suuruisella mies-voimalla syöksivät\nturkkilaiset Tsaaria vastaan, joka ei voinut heitä ottaa vastaan\nenemmällä kuin 50,000 miehellä. Turkkilaiset piirittivät suurella\njoukollansa Tsaarin ja koko hänen joukkonsa kuin hiiret satimeen.\nVenäläisillä ei ollut edes ruokaakaan muuta, kuin joksikuksi päiväksi:\nhe näyttivät olevan todellakin tuomitut auttamattomaan perikatoon.\nKreivi Poniatovski oli turkkilaisten leirissä ja kielsi heitä\nryhtymästä mihinkään taisteloon, vaan käski tappamaan venäläiset\nnälkään. Samalla lähetti hän myös sanansaattajan ilmoittamaan meidän\nkuninkaallemme venäläisten kurjasta tilasta. Kaarle piti kohta varmana,\nettä hän nyt pääsi ijäksi-päiväksi kuitiksi viimeinkin vihamiehestänsä.\n\nMutta \"ihminen päättää, Jumala säätää!\" Asiat kävivät vallan toisin.\nTsaari Pietari oli tosin epä-toivossa ja jopa peräti murheissaan: hän\nsulkeutui telttiinsä ja kielsi kovasti ketään laskemasta luoksensa. Ja\nkaikki näytti olevan hukassa, mutta Jumala esti Tsaarin peri-kadosta,\nja sen teki hän erään naisen, nimittäin Tsaarin oman puolison Katarinan\nkautta. Kun kenraalit ja sota-neuvosto, -- kun itse Tsaari ja kaikki\nmuutkin olivat peräti neuvottcmina ja tahtoivat vain kärsivällisinä\ntyytyä kovaan kohtaloonsa, niin tunkeusi hän, Katarina, vastoin kaikkia\nkieltoja, Tsaarin telttiin ja rukoili häntä itkien, saada vielä koettaa\nyhtä keinoa rauhan saamiseksi. Hän oli Tsaarin nimessä kirjoituttanut\nkirjeen suurelle-visiirille ja pyysi nyt vain Tsaaria kirjoittamaan\nnimensä kirjeen alle, koska kaikissa tapauksissa ei asiat voineet\ntulla pahemmiksi, kuin ne olivat. Itkien ja rukoillen saikin hän\nTsaarin viimein kirjoittamaan nimensä alle. Sitten otti hän kaikki\nrahat, kalliit kivet, helmet ja koru-kapineet, mitä hän taisi\ntavata ja lähetti ne kaikki Tsaarin kirjeen kanssa yhdessä\nsuuren-visiirin kenraali-ajutantille, Osman'ille, jonka hän tiesi\nolevan suuren-visiirin suosilaan. Pari tuntia kului; lähettilästä ei\nkuulunut takaisin ja tuska tuli yhä suuremmaksi. Jopa Katarina itsekin\nepäili. Päätettiin päivän koittaissa, koettaa tunkeutua ulos\npiirityksestä, ja Pietari käski polttaa kaikki tavarakuormat, ett'eivät\nedes ne joutuisi turkkilaisten valtaan. Vaimot venäläisten leirissä\nalkoivat kovasti valittaa, sillä seuraavana päivänä odotti heitä joko\nkuolema, tahi orjuus. Upsierit kehoittivat sotamiehiä panemaan henkensä\nniin kalliista, kuin suinkin mahdollista, vaikka he epäilivät\npelastumisesta. Tuska ja hämmästys, Tsaarista aina alhaisimpaan mieheen\nsaakka vallitsi leirissä, -- kun yht'äkkiä vastoin kaikkein luuloa\nmurhe muuttui iloksi. Lähettiläs tuli viimein takaisin turkkilaisten\nleiristä ja toi kaikkein iloksi ja riemuksi hyviä sanomia tullessansa.\nKatarinan kirje ja lahjat olivat tehneet ihmeitä. Suuri-visiiri antoi\nsen lohdullisen vastauksen, että hän tahtoi pitää kuusi tuntia\nvälirauhaa, ja käski Tsaarin lähettämään ensimäisen ministerinsä\nkeskustelemaan rauhan ehdoista tykönsä.\n\nSe mikä Tsaarista tuntui taivaan ilo-sanomalta, se luonnollisesti\ntuntui meidän lähettiläästämme, kreivi Poniatovski'sta, salaman\niskulta, ja hän koetti sekä taivaan että maan kautta keskeyttää rauhan\nkeskusteluja. Mutta Osman, Mehemed'in kenraali-ajutantti, vastusti\nhäntä kaikin voimin ja hyvällä menestyksellä. Suuri-visiiri suostui\nsentähden hänen neuvostansa rauhaan, sillä ei sota ollutkaan hänen\nasiansa, kuten hän sen oli jo sanonut sultaanille. Suuri-visiiri luuli\nkyllin tehneensä, kun hän hankkei herrallensa takaisin kaiken sen, mitä\nturkkilaiset olivat kadottaneet viimeisessä sodassansa venäläisiä\nvastaan. Aluksi vaatei hän tosin Tsaaria antaumaan joukkonensa ilman\nmitään ehtoja, joka luonnollisesti olisi tapahtunutkin, -- mutta\nvihdoin taipui hän ystävällisyyteen, koska Koranissa -- turkkilaisten\nraamatussa -- oli kirjoitettuna: \"elä ahdista vihollisen ahdistuksessa\nolevaa armeijaa siihen määrään, että se turvaantuisi epä-toivon\nmiehuuteen.\"\n\nVaikka Poniatovski koki selittää asiata ja jopa uhkailikin, niin teki\nsuuri-visiiri kuitenkin rauhan Tsaarin kanssa, ja Katarina riemuitsi\ntoimestansa, jolla hän oli pelastanut puolisonsa ja armeijansa\nperikadosta. Venäläiset läksivät satimestansa soitellen ja iloiten, ja\nvieläpä antoivat turkkilaiset heille ruoka-varojakin niin, että pari\ntuntia rauhan-liiton allekirjoitettua oli venäläisten leirissä\nylellisyys puutteen siassa. Sillä ajalla kun nämät suhdetten vaihdokset\ntapahtuivat sotatantereella, oli sanan-saattaja, jonka Poniatovski oli\nlähettänyt ilmoittamaan Kaarlelle venäläisten ahdistusta, saapunut\nluoksemme. Maltitonna, saadaksensa nähdä Tsaarin, jäykimmän\nvihollisensa nöyryytettynä ja vankina, ei Kaarle enään saanut\nollenkaan rauhaa. Hän astui hevoisen selkään ja ajoi täyttä nelistä\nsota-kentälle. Hän kiiti niin rajusti eteen-päin, että hän sen siaan,\nkuin hän olisi ajanut puolen penikulman matkan väärää ja mennyt\nsillasta Pruth-virran yli, ajoikin suin-päin hevoisinensa virtaan ja\ntotisella hengen vaaralla ui yli. Mutta jos hän olisi tiennyt kaikki\nasiat, niin ei ainakaan olisi hän niin kiirettä pitänyt. Kun hän saapui\nvenäläisten leirille, niin tekivät venäläiset juuri parhaillansa\nlähtöä. Hän ratsasti heidän lävitsensä, vähintäkään heistä huolimatta.\nNiin tuli hän turkkilaisten leiriin, hyppäsi maahan hyrpävän hevoisensa\nseljästä Poniatovskin teltin edessä ja sai nyt kuulla siitä\nnaurettavasta rauhasta, jonka Mehemed oli tehnyt Tsaarin kanssa.\n\nKaarle seisoi kivettyneenä kauhusta, aivan kuin salaman satuttamana,\neikä tahtonut ollenkaan uskoa sitä, mitä Poniatovski lyhykäisyydessä\nhänelle kertoi. Mutta viimein puhkeusi hänen vihansa: hän meni\nsuuren-visiirin luokse ja vaatei häntä kohta repimään rikki rauhan\nliittoa ja ahdistamaan venäläisiä ase-voimalla.\n\n\"Mies!\" huusi hän. \"Kuinka olet sinä voinut tehdä sellaisen rauhan?\"\n\nKaarlen rajusti raivotessa oli suuri-visiiri pysynyt täydellisesti\nrauhallisena ja vastasi nyt kuiva-kiskoisesti: \"se on _oma asiani_.\"\n\n\"Mutta olihan sinulla koko venäläinen armeija vallassasi,\" huusi\nkuningas.\n\n\"Koran'issa on kirjoitettu,\" vastasi suuri-visiiri häiritsemättömällä\nlevollisuudella, \"jätä vihollisesi rauhaan, koska hän pyytää sinulta\nlaupeutta.\"\n\n\"Mutta onkos siellä kirjoitettu myöskin,\" sanoi kuningas yhä vihaisena,\n\"että sinun pitää tekemän huono rauha, koska voit määrätä hänelle\nrauhan ehdot. Etkö olisi voinut viedä Tsaaria vankinasi\nKonstantinopel'iin?\"\n\n\"Kyllä,\" vastasi suuri-visiiri, \"mutta kukas olisi sitten hänen\npoissa-ollessansa hallinnut valtakuntaa? Ei kelpaa se mihinkään, että\nhallitsijat oleksivat pois valtakunnastansa.\"\n\nTämän tapaavan ja itseensä koskevan nuolen kuultuansa nauroi Kaarle\nkatkerasti ja viskautui eräälle sohvalle, ojensi jalkansa ja katseli\nsuurta-visiiriä vihaisesti ja ylen-katseella. Hetken perästä nousi hän\ntaas hevoisen selkään ja ratsasti pois toimittamattomin asioin,\npettyneenä toivossansa ja katkeroitetulla sydämellä.\n\nKun tulimme takaisin leiriimme, niin oli se kokonansa tulvan alla.\nJätimme sentähden Bender'in ja tulimme Varnitza'an.\n\nJos me olimme vihaisia rauhasta, niin ei suuri-visiiri Mehemed'ikään\nollut oikein hatussansa, sillä hänellä oli paha omatunto ja pelko\nsiitä, että Kaarle ilmoittaisi totuuden Konstantinopel'issa. Ja\nsyytä hänen pelkoonsa olikin, sillä vähän ajan perästä pantiin\nhän pois viralta petoksensa vuoksi ja hänen ajutanttinsa Osman\nhirtettiin. Sodasta palattuansa koki hän kaikin tavoin saada meitä\nTurkista pois. Saksan keisarilta pyysi hän kuninkaalle vapaata kulkua\nSaksan valtakunnan lävitse; ja jopa tarjosi 8,000 turkkilaista\nsaatto-miehiksi, jos Kaarle mieluummin matkustaisi Puolan kautta.\nMutta Kaarle vastasi lyhykäisesti: \"ett'ei hän ilman _sataa-tuhatta_\nmiestä liiku paikaltakaan.\" Nyt sai hallitus-neuvos Bender'issä\nsuuri-visiiriltä käskyn, laittaa kuningas vain pois, mutta Kaarle antoi\nvastauksen: \"että hän kohta antaa hirttää ensimmäisen miehen, joka\ntulee jossain toimessa, joka sotii hänen kunniaansa ja majesteettiansa\nvastaan.\"\n\nVarmitza'ssa varustaumme me aivan kuin olisimme aikoneet jäädä sinne\nijäksemme. Kuningas itse rakennutti itsellensä avaran, vahvan\nrakennuksen, ja vaikka ei hän rakastanut komeutta ja loistoa, niin\nantoi hän kuitenkin turkkilaisten kiusalla, varustaa sen komeimmilla\nhuonekaluilla. Olipa ikään-kuin olisi hän aavistanut, että hän kerran\ntarvitseisi tätä vahvaa asuntoa. Paitsi sitä rakennutti hän erityisen\nkanslian ja vielä toisen isonlaisen rakennuksen lemmityllensä, parooni\nGrothusen'ille.\n\nKaikesta tästä taisi suuri-visiiri hyvin huimata, ett'ei hän suinkaan\naivan pian pääsisi kuitiksi vaivaloisista vieraistansa, ja hän koki\nsentähden kaikilla tavoilla tehdä kuninkaan olemista vaikeaksi.\nHallitus-neuvoksen Bender'issä piti uhata Kaarlea sultaan'in korkealla\nepä-suosiolla, joll'ei hän mitä pikemmin matkaisi Turkista pois.\nHallitus-neuvos oli tosin lempeä ja hyvän-luontoinen mies, mutta täytyi\nkuitenkin totella, ja koetti sentähden suurimmalla mahdollisuudella\nkaunistella kuninkaalle katkeraa sanomaansa. Mutta Kaarle nauroi\nsanomalle ja vastasi: \"Kyllä, kyllä minä lähden pois, kun vain sultaani\nAhmed ensin lupaa minulle kaksi asiata.\"\n\n\"Ja ne olisivat?\" kysyi hallitus-neuvos tyytyväisenä, sillä hän luuli\njo voittaneensa asiansa.\n\n\"Ensinnäkin,\" sanoi Kaarle, \"pitää hänen rangaista suurta-visiiriä ja\nsitten antaa minulle sataa-tuhatta sotamiestä matkustaakseni Puolan\nkautta.\"\n\nHallitus-neuvos vetääntyi hämmästyneenä takaisin, eikä voinut kylliksi\nihmetellä sellaista rauta-kalloa, joka oli jo saattanut niin monta\nihmettelemään.\n\nKaarle pysyi vahvana päätöksessänsä. Turkkilaisten sataa-tuhatta miestä\nei hän voinut poistaa päästänsä, ja sentähden niskoitteli hän\nturkkilaisia vastaan, koska hän tunsi Koran'in ja tiesi, että se\npakoitti turkkilaisia mitä suurimpaan vieras-varaisuuteen.\n\nSuuri-visiiri joutui nyt erittäin vihaiseen mielen-tilaan kuningasta\nvastaan. Hän otti kiini kaikki kirjeet, jotka kuningas lähetti\nKonstantinopel'iin, ensinkin sen tähden, että ei kuningas voisi\nvalittaa hänen päällensä sultaanille, ja toiseksi, ett'ei kuningas\nvoisi saada mitään rahoja Stambulista. Lisäksi, joka oli vieläkin\npahempi, pidätti hän suurimman osan kuninkaalle tulevasta raha- ja\nruoka-avusta, ja uhkasipa jo pidättää sen kokonansakin, jos kuningas\nniskoittelisi vieläkin. Mutta kuningas ei pitänyt lukua mistään. \"Tähän\nasti,\" sanoi hän hovi-mestarillensa, \"olemme syöneet kahdessa pöydässä,\nmutta huomisesta alkain pitää laitettaman neljä pöytää.\" Ja niin\ntapahtuikin. Mutta saada tätä toimeen, täytyi lainata suuria summia\noikealta ja vasemmalta ja kaiken kaltaisilta ihmisiltä korkeata\nkorkoa vastaan. Moni meistä, ja minä myös, pudisti päätänsä tälle\ntuhlaukselle, -- mutta mitä se auttoi? Kuningas käski ja meidän täytyi\ntotella.\n\nSen ilon sai Kaarle kuitenkin viimein, että hän kukisti\nsuuren-visiirin, vastoin hänen kaikkia juoniansa. Kreivi Poniatovski'n,\nlähettiläämme Konstantinopel'issa, täytyi kirjoittaa kertomus Venäjän\narmeijan tilasta Pruth-virran luona, josta kertomuksesta näkyi selvästi\nja todesti, että paljon suuremman ja loistavamman rauhan olisivat\nturkkilaiset taitaneet tehdä, joll'ei suuri-visiiri ollut petturi.\nTämän kertomuksen neuvotteli hän sultaan'in käsiin, ja siitä seurasi\ntarkemmat tutkistelemiset. Ajutantti Osman'ilta tavattiin Katarinan\nsormus ja 20,000 kappaletta, osittain saksilaista osittain venäläistä\nkulta-rahaa. Se seikka päätti asian ja sekä Osman että suuri-visiiri\nsaivat kumpanenkin ansaitun palkan petoksestansa. Mutta sillä ei\nparantunut kuninkaan eikä meidänkään tilamme.\n\nMehemed'in jälkeen tuli nyt toinen, Jussus-niminen mies\nsuureksi-visiiriksi. Tämä antoi meille taas rehellisesti osamme ja mitä\nmuuta me tarvitsimme. Me rupesimme uneksimaan taas kultaisia uniamme,\nsillä, sanottiin, sota oli taas puhkeamaisillansa Venäjätä vastaan.\nMutta me petyimme. Rauha vahvistettiin, ja sultaani Ahmed'ilta tuli\nkirjoitus, jossa kohteliaasti, mutta vakavasti viitattiin kuninkaalle,\nettä hänen piti ennen talven tuloa valmistaa itsensä matkaan,\nmennäksensä Puolan kautta takaisin kotihinsa. Kaikki mitä matkalla\nolisi tarpeen, rahat, miehet, hevoiset ja vaunut, piti hänen saaman\nTurkin hallitukselta. \"Joukot\" -- niin päättyi kirje -- \"joiden tulee\nseurata teitä, saavat ne ohjeet, kuin sopivat sellaisessa tapauksessa\nmeidän majesteettimme tarkoituksille.\" Kirje oli kirjoitettu 14 p.\nHuhtikuuta v. 1712 Konstantinopel'issa ja varustettu sultaanin\noma-kätisellä alle-kirjoituksella.\n\nSiinä me nyt olimme! Täysi maasta-karkoitus, eikä tämä katkera nielaus\nollut edes nyt koristeltu, kuin ensi-kerralla, kauniilla lauseillakaan.\nMitä teki nyt Kaarle? Kirje ei vaikuttanut häneen mitään. Hän lähetti\nsultaanille vastaukseksi, että hän aina olisi kiitollinen hänelle\nosoitetusta kohteliaisuudesta, mutta ett'ei hän taitanut ymmärtää,\nmiten sultaani taisi ajatellakaan, lähettää häntä vihollistensa\nvallassa olevan maan läpi vähäisellä partio-joukolla. Ja siihen se jäi\ntaas sillä kerralla. Kaarle ei yrittänytkään valmistautua matkaan,\nvaikka sultaanin määräämä aika yhä läheni.\n\nHallitus-neuvos Bender'issä ahdisteli kuningasta yhä kovemmin,\nettä hän edes viimeinkin lähtisi pois, muutoin saattaisi hänen\npaikoilleen-jäämisensä saada pahan lopun. \"Minä tahdon maksaa\nvelkani ensin,\" vastasi Kaarle. \"Kuinka paljon tarvitsette,\nTeidän Majesteettinne siihen?\" kysyi hallitus-neuvos. \"Tuhannen\nkukkarollista,\" -- likemmä puolen miljoonaa kulta-rahaa -- vastasi\nkuningas.\n\nHallitus-neuvos kirjoitti kohta sultaanille, ja tämä -- niin pitkälle\npiisasi hänen kärsivällisyytensä -- lähetti kohta tuhannen kukkaron\nverosta tuhannen ja kaksi sataa, kuitenkin sillä vakaalla ehdolla,\nett'ei rahoja saisi antaa kuninkaalle ennen, kuin hän todellakin\nlähtisi matkalle kotihinsa. Kuitenkin sai parooni Grothusen\nhallitus-neuvoksen houkutelluksi jättämään rahat kuninkaalle ennen\nhänen matkaansa, ja pian olivat rahat hävinneet kaikille ilman\nsuunnille. Me emme voineet siis vieläkään matkustaa, ja Kaarle vaatei\nvielä tuhatta kukkarollista kultaa. Mutta se oli kuitenkin liikaa jo\nturkkilaisellekin kärsivällisyydelle. Kun sultaani sai sen sanoman,\nniin kutsui hän kokoon divan'insa, kuten valtio-kokousta siellä\nkutsutaan, ja pitkän neuvottelemisen perästä päätettiin siinä, että\njoll'ei kuningas tahtoisi hyvällä lähteä, niin pakoitettaisiin hän\nväkivallalla siihen.\n\n\"Pääni se maksaa, että vastoin sultaanin vakaata käskyä olen Teidän\nMajesteetillenne antanut rahat ennen lähtöänne,\" sanoi hallitus-neuvos\nkuninkaalle.\n\n\"Eikö mitä,\" lohdutteli Kaarle häntä ja taputteli ystävällisesti hänen\nolka-päitänsä; \"minä puollustan sinua sinun herrasi edessä.\"\n\n\"Ah'\" huokasi hallitus-neuvos. \"Teidän Majesteettinne ei tunne minun\nherraani. Hän ei anna anteeksi rikoksia, vaan rankaisee niitä.\"\n\nNiin pahasti ei se kuitenkaan käynyt. Hallitus-neuvos pääsi ankaralla\nnuhteella ja täytyi kohta, divan'in päätöksen saatuansa, mennä\nkuninkaan luokse Varnitza'an ja sanoa hänelle, että nyt oli\nsuuren-herran -- sultaanin -- kärsimys lopussa. Kuninkaan piti nyt\nviivyttelemättä lähteä pois maasta, tahi pakoitettaisiin hän siihen.\n\n\"Tee herrasi tahto, jos voit,\" vastasi kuningas, \"ja mene kohta pois\nsilmistäni!\"\n\nHallitus-neuvos meni murheellisena ja siitä hetkestä saakka ei meille\nenään annettu ruoka-varoja; myöskin turkkilaiset kunnia-vartijat\notettiin pois. Neljä-tuhatta puolalaista ja kolme-tuhatta kasakkaa,\njotka olivat kokoontuneet kuninkaan luokse, käskettiin \"kohta jättämään\nkuninkaan leirin ja menemään Bender'iin turkkilaisten turvaan,\nell'eivät he tahtoneet kuolla nälkään.\" He jättivätkin kohta meidät ja\nerkanivat meistä. Me ruotsalaiset jäimme vain uskollisesti kuninkaamme\nluokse, ja hallitus-neuvos marssitutti 14,000 turkkilaista meitä\nvastaan.\n\nNyt olimme todellakin pahassa pulmassa, mutta ei vielä sellaisessakaan\nsuhteessa antanut kuninkaan rauta-kallo perään. Kun ei meillä ollut\nenään ruokaa hevoisillemme, niin käski hän ampua kaksi-kymmentä\nkauneinta hevoista niistä, joita sultaani oli hänelle lahjoittanut.\nNiin tapahtuikin, ja tattarilaiset panivat hyvällä ma'ulla ne jalot\nelävät liiviinsä.\n\nSenjälkeen rakensimme me rinta-varustuksia ja linnoitimme sen\nkivi-rakennuksen, jossa kuningas asui. Hän oli itse avullisna työssä,\nja kaikkein, kanslerin, rahan-vartijan, kirjoittajan ja palveliain piti\ntarttua työhön käsiksi. Toiset sulkivat akkunoita, toiset ovia. Kun se\noli tehty, niin istui kuningas aivan rauhallisena ja pelasi shakkia\nparooni Grothusen'in kanssa.\n\nMutta me muut emme olleet oikein hyvällä hatulla, sillä vastassamme\nseisoi neljä-toista kanuunaa ja kaksi mörssaria, suut ammollansa. Tosin\nemme peljänneet niin paljon itsemme, kuin kuninkaan tähden, ja parooni\nFabricius lankesi hänen eteensä maahan ja rukoili häntä, ett'ei hän\ntarpeettomasti uhraisi henkeänsä. Tulipa jo hänen hovi-saarnaajansakin\nja otti pyhän raamatun avuksensa, estääksensä häntä antaumasta niin\nsuureen vaaraan.\n\nMutta Kaarle kuuli kaikkea kylmä-kiskoisena. \"Teidän asianne on,\" sanoi\nhän papille, \"rukoilla puolestani, vaan ei pyrkiä neuvon-antajakseni.\"\n\nKenraalit Hård ja Doldorf osoittivat niitä arpia, joita he olivat\nsaaneet taistellessansa hänen vieressänsä. \"Minä näen,\" sanoi kuningas,\n\"että olemme jo ennenkin taistelleet uljaasti yhdessä; tehkäämme se\nvielä kerran.\"\n\nNiin pysyi hän liikuttamattomana ja meidän täytyi varustautua kovaan\ntaisteluun.\n\nTurkkilaiset marsseivat esiin ja kukin kävi meistä osoitetulle\npaikallensa. Kuningas puollusti itse omaa huonettansa, ja minä olin\nmyös hänen seurassansa. Kansliata piti kansleeri Müller'in ja\nkirjoittaja Ehrenpris'en puollustaman miehinensä; talli-rengit ja kokit\nmäärättiin toisiin paikkoihin.\n\nNyt tulivat turkkilaiset. \"Demirbasch -- rauta-kallo -- antau!\"\nhuusivat he meille.\n\nKoska he vastoin tapaansa, kuu he menevät taisleluun, eivät sen enempää\nenään sanoneet, niin meni parooni Grothusen aivan yksin heitä vastaan\nja piti heille puheen, poistaaksensa, jos suinkin mahdollista uhkaavan\nvaaran.\n\n\"Miten, vanhat ystäväni,\" huusi hän heille, \"te tahdotte tappaa\nkourallisen turvattomia ruotsalaisia? Uljaat janitscharit! Oletteko te\nunhoittaneet kaikki ne hyvät työt, mitä olette meiltä saaneet?\nTahdotteko te tappaa Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte,\nja joka teille on tehnyt niin paljon hyvää? Ystäväni, kuningas tahtoo\nvain kolmen päivän loma-aikaa, eikähän suuren-herran käskyt liene niin\nperi ankaroita, kuin ollaan teille luuloiteltu.\"\n\n\"Ei, ei; ei yhtään loma-aikaa!\" huusivat hallitus-neuvos ja\ntattarilaisten khaani, -- päällysmies. -- \"Hyökätkää vain pojat!\"\n\nMe luulimme nyt hyökkäyksen alkavan ja olimme varuillamme. Mutta nyt\nnäkyi, miten itse turkkilaiset sotamiehet kunnioittivat kuningastamme\nja kuinkalaisen ihmettelemisen hän oli heissä vaikuttanut. Janitscharit\neivät totelleet enään upsieriansa ja jopa uhkasivat karata heidän\npäällensä, ell'ei vain kuninkaalle myönnettäisi pyydettyä kolmen päivän\nloma-aikaa.\n\nHallitus-neuvos joutui nyt pahaan pinteriin. Vihdoin kokosi hän\njanitscharien upsierit ja vanhimmat sotamiehistä ja luki heille\nsultaanin vakavan käskyn, pakoittaa kuningasta väkivallalla, ell'ei hän\nlähtisi hyvällä. Kuitenkin kielsivät janitscharit totella, ja se kävi\nniin pitkälle, että väli-keino oli keksittävä. Kuusi-kymmentä\nsotamiestä, jotka olivat saaneet paljon lahjoja kuninkaalta ja muutoin\nolleet hänen suosiossansa, pyysivät hallitus-neuvokselta lupaa saada\nmennä kuninkaan luokse ja pyytää häntä uskomaan itsensä heidän\nhaltuunsa; he tahtoivat olla hänen vartijoinansa. Hallitus-neuvos\nsuostui tähän ilolla, sillä häntä murhetutti erittäin, miten hän\nestäisi väki-valtaa. Seuraavana päivänä tulivat harmaa-parrat tykömme\nVarnitza'an ilman aseita, valkoiset sauvat käsissä rauhan merkkeinä. He\nkääntyivät parooni Grothusen'in ja kansleri Müller'in puoleen ja\nilmoittivat, että he tulivat vartijoiksi kuninkaalle. He tahtoivat\nsaattaa häntä turvassa Adrianopel'iin, jossa hän saisi itse puhua\nsuuren-herran kanssa, ja niin tulisivat asiat taas hyviksi jälleen.\n\nKun he niin puhelivat Grothusen'in kanssa, niin luki kuningas kirjettä,\njoka oli tullut hänen lähettiläältänsä Konstantinopel'issa. Kreivi\nPoniatovski vakuutti kirjeessä sen, mitä hallitus-neuvos oli jo\nilmoittanut. Sultaan'in käskyt olivat erittäin ankarat ja kuninkaan ei\npitäisi enään tarpeettomasti niitä vastustaman.\n\nMutta kaikki se oli vain yhtä kuin kaataa öljyä valkeaan. Ei kirje,\neikä janitscharien järjelliset esitykset saaneet kuningasta lähtemään\npois. Janitscharit, joita hän ei edes tahtonut ottaa puheillensakaan,\nlähetti hän takaisin sillä käskyllä: \"että he pian lähtisivät sieltä,\nmuutoin antaisi hän leikata heidän partansa.\" Se oli suurin häpeä,\njonka hän taisi tehdä jollekulle turkkilaiselle. Lyhykäisesti: hän\npysyi kuin ennenkin itse-pintaisuudessansa, eikä tahtonut kuulla mitään\njärjellistä.\n\nEi ollut siis ihmettäkään, että janitscharitkin vihastuivat viimein.\nVihaisella mielellä läksivät heidän lähettiläänsä luotamme ja sanoivat:\n\"koska rauta-kallo tahtoo väki-valtaa, niin tapahtukoon sitten hänen\ntahtonsa.\"\n\nKun he tulivat takaisin omainsa luokse, niin kertoivat he miten\nhäpeällisesti Kaarle oli ottanut heitä vastaan ja lähettänyt takaisin;\njo syttyi tuli joka nurkassa. Janitscharit vannoivat kauheasti\nkostavansa vanhoille tovereillensa tehdyn vääryyden.\n\nKohta saimme me myös kokea, että heidän koston aikeensa oli todella\ntuumattu. He hyökkäsivät päällemme juuri Jumalan-palveluksen aikana ja\nkeskeyttivät sen huudoillansa. Ensimäisellä laukauksella hajousimme me\nkaikki, ja kukin kiirehti määrätylle paikallensa. Kiivas taistelu alkoi\nnyt. Ruotsalaiset taistelivat tavallisella miehuudella, mutta\njanitscharit karkasivat päällemme liian suurella yli-voimalla,\npiirittivät vähäisen joukkomme linnoitetussa leirissämme ja ahdistivat\nsitä niin ankarasti, että sen vihdoin täytyi laskea aseensa maahan ja\nantautua vangiksi. Kuningas itse kiirehti kenraalien Hård'in,\nDaldorf'in ja Sparre'n ynnä pienen joukon kanssa, jossa minäkin olin,\nasuntoonsa ja huusi nauraen: \"Nyt, herrat, taistelemme _pro aris et\nfocis_, se on: alttarin ja lieden puolesta.\"\n\nKenraalit ihmettelivät kuninkaan kylmä-kiskoista välin-pitämättömyyttä,\njoka oli aina sama suurimmassakin vaarassa. He seurasivat häntä\nkuitenkin ja koettivat kiirehtiä asuntoon. Olikin tosin jo parasta,\nettä sen teimme, sillä kun me tulimme portille, niin piirittivät jo\nturkkilaiset sen. Meidän täytyi lyödä itsemme heidän lävitsensä,\ntullaksemme sisälle, ja onnistuikin se meille. Vasta kamarinsa oven\nedustalla hyppäsi kuningas alas hevoisensa seljästä.\n\n\"Sisällä me nyt kyllä olimme, mutta ympärinsä hyörivät turkkilaiset\nkuin sääsket, eikä kukaan voinut meistä sanoa, miten tämä päättyisi.\nEivät turkkilaiset toki jättäneet meille aikaa, ajatella sitä. Kohta\noli meillä tarpeeksi työtä, puollustaissa itseämme, jota teimme niin\nhyvin, kuin taisimme. Mutta siitä sitten enemmin; auttakaa minua nyt,\nnuoret herrat, kantamaan hiiliä taas tänne. Minä näen, että lyhty ei\npala enään niin kirkkaasti, kuin sen pitää palaa; ja koska vielä yötä\non jäljillä, niin tahdomme myöskin tehdä velvollisuutemme.\"\n\nKertomuksen keskeytys ei ollut erittäin mieluinen nuorukaisille, mutta\ntottuneet kuriin kun olivat, niin eivät he uskaltaneet mitään sanoa\nvastaan, vaan nousivat kohta rivakasti istuimiltansa ja seurasivat\nvanhan vältvääpelin käskyä. Ei vieras herrakaan jäänyt paikallensa,\nmutta otti osaa myöskin työhön. Kun vältvääpeli tahtoi häntä estää\nsiitä, niin sanoi hän vain nauraen: \"koska olen ollut osallisena\nnuorten ystäväini huvissa, niin on kohtuullista, että otan osaa\ntyöhönkin, ja paitsi sitä on siitä minulle itsellenikin hyötyä. Jota\npikemmin olemme tehtävämme lopettaneet, niin sitä pikemmin saamme\nkuulla taas kertomustanne.\"\n\nVanha vältvääpeli nauroi hyvillänsä ja sallei vieraan herran tehdä\nniin, kuin hän tahtoi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nViimeiset taistelot.\n\n\nUusi, kirkas valo loisti taas tornista \"ulapalle aavalle\" ja nyt\nvoitiin palata taas vartia-huoneesen. Niin tehtiinkin. Vanha Roos vain\nviivähti vähän, tutkiaksensa ilmaa ja tuulta. Mutta ei hänen tarvinnut\nenään peljätä: myrsky oli tyyntynyt täydellisesti, kuu lähetti lempeän\nvalonsa kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta; ja vaikka meri puuhasi\nvielä rajuna luotoja ja rantoja vastaan, niin taittiin kuitenkin\nhelposti havaita, että sen raivo vielä ennen päivän valkenemista\nkokonaan lakkaisi.\n\n\"Kaikki on hyvin,\" sanoi siis vältvääpeli, kun hän tuli ystäväinsä\nluokse vartia-huoneesen. Herrat istuivat jo kukin paikallansa. \"En\npelkää enään mitään keskeytystä kertomuksessani, ja sentähden\ntahdon kertoa nyt loppuun asti pienen taruni 'Demirbasch'ista' --\nrauta-kallosta -- joksi turkkilaiset häntä nimittivät. Erittäin paljoa\nei ole enään kertomistakaan.\"\n\nMe olimme siis kovassa käsi-kahakassa turkkilaisten kanssa, ja kuningas\nitse torjui kanssamme vihaisten vihollisten rynnäkköä. Raivoisina\ntunkivat turkkilaiset päällemme niin, että minä jo rupesin pelkäämään\nkuninkaan henkeä. Minä tartuin häntä suoli-vyöstä kiini ja rukoilin\nhartaasti häntä menemään kamariinsa, mutta hän ei tahtonut.\n\n\"Ei, ei!\" sanoi hän, \"minä jään tänne ja tahdon katsoa, mitä\nturkkilaiset aikovat tehdä.\"\n\nTurkkilaiset ampuivat ankarasti, ja vaikka kuulat lensivät vinkuen,\nkuin rae-haulit korvissamme, niin en minä saanut kuningasta menemään\nkamariinsa. Hän tahtoi väkiselläkin kartanolle, jossa useita satoja\nturkkilaisia ammuskeli kauheasti huonetta vastaan. Toiset olivat jo\nmurtauneet akkunoista sisälle, ja taistelivat ruotsalaisten kanssa\nsalissa ja muissa huoneissa. Kun kuningas huomasi sen, niin ei mikään\nvoinut häntä enään pidättää. Hän kiskoi itsensä väki-vallalla irti\nkäsistäni, mutta minä juoksin perässä ja otin hänen uudestansa kiini.\nNeljän muun ruotsalaisen avulla vedin minä hänet nyt, huolimatta hänen\nvastaan-ponnistuksistansa, sisälle ovesta, jonka kohta salpasimme.\n\nNyt syöksi kuningas saliin, josta taistelun meteli kuului, ja me\nseurasimme jäljissä, suojellaksemme ja auttaaksemme häntä niin paljon,\nkuin suinkin mahdollista. Niin pian kuin janitscharit saivat nähdä\nkuninkaan, huusivat he: \"Demirbasch, demirbasch!\" ja tunkeusivat\nraivolla joka puolelta hänen päällensä. Hallitus-neuvos Bender'issä oli\nnimittäin luvannut kahdeksan kulta-rahaa jok'ainoalle miehelle, joka\nolisi ollut avullisna kuninkaan kiini-ottamisessa, vaikkapa vain hän\nolisi ainoastaan koskettanut kuninkaan nuttuun, Se kiihoitti heitä,\nmutta heille kävi, kuin sääskille, jotka lentelevät valkean ympärillä.\n\nKaikki kun tuli kuninkaan tielle, hakkasi hän maahan ja se mitä jäi\njäljille, joutui meidän käsiimme. Janitscharit keikahtelivat, kuin\nkärpäiset. Eräs heistä, jonka kuningas oli haavoittanut, nosti\nvihaisena pistoolinsa aivan liki kuninkaan päätä ja ampui; mutta\nkaikeksi onneksi ei hän voinut oikein tähdätä ympärillänsä olevan\ntelmeen tähden, ja kuula sentähden raapasi vain vähäisen kuninkaan\nnenää ja sieppasi kappaleen korva-lehdestä; ja sitten lensi sama kuula\nkenraali Hård'in käsi-varteen: kenraali taisteli kuninkaan takana.\nJanitschari sai kostonsa: Kaarle syöksi miekkansa hänen lävitsensä\nniin, että hän kaatui kuoliaana, kuin salaman lyömänä maahan.\n\nRaivon taistelon perästä onnistui meille karkoittaa turkkilaiset\nsalista. Jättäen kaatuneensa jälkeensä, täytyi heidän paeta akkunain ja\novien kautta. Kohta kun turkkilaiset olivat ulkona, asetti kuningas\nviisi ja kuusi miestä jokaiseen akkunaan ja sillä tavalla torjuimme me,\nkourallinen miehiä, kokonaista kahdeksan tuntia pois päältämme koko\narmeijan turkkilaisia ja tattarilaisia. Sillä ajalla kun me vaihdoimme\nvihollisten kanssa iskuja ja laukauksia, kulki kuningas huoneesta\nhuoneesen ja kehoitti meitä tekemään lujaa vasta-rintaa. Hän oli\nhyvällä päällä, ikäänkuin oltaisiin oltu leirissä vain, vaikka\nturkkilaisilla, Jumal'avita, oli kyllä tosi mielessä. Kuningas kaiveli\nkaatuneitten lakkareita, otti heidän ampuma-varansa ja antoi meille.\n\n\"Mitäpä kuolleet niillä tekevät?\" jatkoi hän. \"Elävät niitä paremmin\ntarvitsevat.\"\n\nKun me puollustimme itseämme siinä parhaimman voinnin mukaan, niin\npeuhasivat turkkilaiset toisissa huoneissa ja ryöstivät. Minä huomasin,\nettä se suututti kuningasta, ja ajattelin, ett'ei hän kauvan malttaisi\nmieltänsä. Oikein kyllä: hän huusi samassa: \"meidän pitää ajaa\nturkkilaiset koko rakennuksesta pois!\" Sitten aukasi hän itse salin\noven ja hyökkäsi, paljastettu miekka kädessä saliin. Turkkilaiset\nhämmästyivät niin kovasti hänen äkkinäisestä ilmestymisestänsä, että\nviskasivat saaliinsa pois ja kiirehtivät ulos, ikäänkuin itse piru\nolisi ollut heidän perässänsä. Toiset hyppäsivät ulos akkunoista,\ntoiset kätkeytyivät kellarihin. Kuningas käytti hyväksensä heidän\nhurjaa pelkoansa, ajoi heitä huoneesta huoneesen, ja neljäsosa tunnissa\noli koko asunto puhtaana turkkilaisista. Me otimme luonnollisesti osaa\nsiihen kiireiseen ajoon ja luulimme jo kaikki saaneemme ulos, kun\nhuomasimme, että kaksi janitschar'ia oli ryöminyt kuninkaan vuoteen\nalle. Toinen heistä tapettiin, mutta toiselle antoi kuningas armon,\nettä hän sitä anoi.\n\n\"Minä armahdan sinua,\" sanoi kuningas, \"mutta sillä ehdolla, että sinä\nrehellisesti kerrot hallitus-neuvokselle kaiken sen, mitä täällä olet\nnähnyt.\"\n\nMies-raukka lupasi kaikki ilolla ja hyppäsi sitten yhdellä ainoalla\nbyppäyksellä ulos akkunasta niin, että meitä nauratti hänen tuskansa.\n\nMutta se nauru oli tulemaisillaan meille kalliiksi, sillä sill'aikaa\nkun me, tilaisuuteemme sopimattomasti, jäimme naureskelemaan, niin\npujahti kuningas näkyvistämme pois. Hän hyökkäsi erääsen sivu-huoneesen\nja sulki oven peräänsä, luultavasti huomaamattansa. Sen saman huoneen\nvieressä oli hovi-marsalkka Düben'in huone, jonka me olimme miesten\npuutteessa jättäneet miehittämättä. Minä huomasin kuninkaan poissa-olon\nja sanomaton tuska ahdisti minua etsimään häntä. Hengästyneenä riensin\nminä takaisin saliin, toivoen tapaavani hänen sieltä. Mutta turhaan\netsein minä sieltäkin. Sen näin siellä vain kauhistuen, että meidän\nrivimme olivat hirmuisesti harventuneet janitscharien tulen kautta.\nKuitenkaan en minä tästä huolinut niin paljoa tällä kerralla. Minä\netsein vain kuningasta; minä tahdoin löytää hänet! Pahoja aavistaen,\nriensin minä taas huoneesta huoneesen, kunnes tulin herra Düben'in\nkamariin. Minä tempasin oven auki ja se mitä siellä näin todisti\nminulle, että aavistus minua todellakin oli ajanut. Minä tapasin\nkuninkaan murhaavassa taistelussa useampaa turkkilaista vastaan.\n\"Jumalan kiitos!\" huusin minä lievitetyllä sydämellä, sillä kuningas\noli vielä hengissä. Samassa ammuin minä pistoolillani ja yksi kaatui\nturkkilaisista, juuri niistä, jotka ankarimmin ahdistivat kuningasta.\n\"Ah, apu tulee oikeaan aikaan!\" huusi kuningas, kun hän kuuli minun\nlaukaukseni, ja viskasi puoleeni ruudin-savun läpitse katseen, joka\nvieläkin menee sieluni syvimpään, kun sitä ajattelen. Se oli\nvain yksi ainoa katsahdus, sillä siinä ei ollut aikaa pitkiin\nsuostumuksen-osoituksiin, mutta se olisi voinut rohkaista miehuuteen\nkaikkein kelvottomimmankin pelkurin: niin säihkyvä se oli. Seuraavana\nhetkenä suhahti kuninkaan kalpa ilmassa ja toinen turkkilaisista kaatui\nhalaistulla kallolla maahan. Kolmannen ammuin minä toisella\npistoolillani, ja nyt olimme me pelastetut kaikista ahdistajistamme.\n\n\"Ah, sinäkö, vanha Roos tulit avukseni?\" sanoi kuningas nyt. \"Minä\nnäen, että sinä muistit minua. Mutta missä minun muut mieheni ovat?\nJoko he ovat luopuneet minusta?\"\n\n\"Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne,\" sanoin minä, \"ainoasti täysi\nlurjus voisi jättää kuninkaansa tällaisena hetkenä. Ei; he ovat\nsuurimmaksi osaksi kaatuneet ja vangeiksi joutuneet.\"\n\n\"Sepä paha,\" sanoi kuningas. \"Miehittäkäämme sitten sali vain,\nystäväni!\"\n\nSellainen oli hän. Ei mikään voinut häntä nöyryyttää, ei mikään\nmasentaa hänen ihmeellistä miehuuttansa. Me kiirehdimme takaisin\nsaliin. Sitä puollustaa vielä pieni uskollistemme joukko, ja kuningas\nja minä yhdyimme heihin. Turkkilaiset koettivat lakkaamatta karata\nakkunoista sisälle, mutta lähetettiin aina veristetyin päin takaisin.\nSilloin keksivät he viimein meille onnettoman keinon: he tekivät\nitsellensä oljista ja muusta roskasta liikkuvaisia rinta-varustuksia,\njoita he lykkäsivät edellänsä jollain rattailla. Varustuksiin olivat he\njättäneet isoja aukkoja, joista he ampuivat meitä ja olivat itse\nturvassa. Sillä tavalla tulivat he aivan likelle meitä, hukkaamatta\njuuri paljon miehiä, ja olipa jo likellä, ett'eivät he karkoittaneet\nmeitä meidän asemistamme. Kaarle rohkaisi kuitenkin meidän masentuvaa\nmieltämme. Me lisäsimme tulta ja vielä kerran lyötiin turkkilaiset\ntakaisin. Heidän kanuunansa ampuivat yhä vain, mutta, onneksemme, eivät\nne tehneet meille suurta vahinkoa, sillä rakennus oli erittäin paksu\nseiniltään.\n\nHallitus-neuvos ja tattarilaisten päällikkö tahtoivat mielellään\nkuningastamme elävänä käsiinsä, ja sen ohessa täytyi heidän vähän\nhävetä, että heidän täytyi uhrata koko armeija kuuttakymmentä miestä\nvastaan -- enempää ei meitä ollut -- pannaksensa aijettansa toimeen. He\npäättivät sentähden pistää huoneemme tuleen. Illemmalla alkoivatkin he\nsiis ruveta viskelemään piki-kiehkuroita ja palavia kuulia päällemme;\nmyöskin ampuivat he nuolilla, jotka olivat käärityt palavilla räteillä.\nMutta me emme juuri paljoa huolineet heidän piki-kiehkuroistansa,\nkuulistansa ja nuolistansa, sillä meidän kiviset muurimme eivät\nottaneet tulta. Viimein kokosivat he heiniä sinne rakennuksen\nmiehittämättömään osaan, jossa herra Düben'in huone oli, ja sytyttivät\nheinät palamaan. Tuli leimusi kohta korkealle, mutta kuningas, joka\naavisti siitä suurta vaaraa, otti kohta muutamia miehiä ja rupesi\nsammutus-puuhiin. Hän sieppasi itse erään astian, jossa hän luuli\nolevan vettä ja paiskasi sen valkeaan, mutta sammumisen sijasta\nleimusivat liekit vain korkeammalle, sillä astiassa olikin vain viinaa.\n\nNyt oli ilmeinen vaara käsillä. Me riensimme sinne kaikin miehin. Kun\nme aukaisimme Düben'in huoneen oven, juostaksemme ylös katolle, niin\nlöivät liekit meitä vasten silmiä, ympäröivät meidät joka haaralta ja\npolttivat kasvojamme ja vaatteitamme. Mutta ylös piti meidän päästä,\nkoska muutoin emme voineet tulla katolle, joka myös oli tulen vallassa.\n\n\"Heittäkää katto alas!\" huusi kuningas.\n\nMe ponnistimme kaikki voimamme, täyttääksemme hänen käskyänsä; mutta\nkun ei meillä ollut muita työ-aseita kuin kätemme, niin emme innollamme\nmitään voineet. Paitsi sitä vielä, rupesivat turkkilaiset kohta\nampumaan kanuunoillansa ja muskoteillansa meitä hurjasti, kun\nhuomasivat aikeemme. Meidän täytyi kokonansa jättää yrityksemme,\nett'emme viimeiseen mieheen asti tulisi ammutuiksi. Valkea levisi\nympärinsä raivona. Ett'emme tukehtuisi palavan katon alla, niin täytyi\nmeidän vielä kerran karata kuninkaamme kanssa tulen läpitse. Suurella\ntuskalla tulimme me taas saliin, joka oli pää-puollustus-paikkamme.\nMutta kauhistukseksemme tapasimme me senkin jo tulessa.\n\n\"Mars, minun makuukamariini!\" huusi kuningas savusta ja paljosta\nponnistuksesta sortuneella äänellä. \"Siellä voimme me vielä hetken\npuollustaa itseämme.\" Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, ennen-kuin\nneljä turkkilaista, jotka olivat tunkeuneet sisälle, hyökkäsi häntä\nvastaan. Mutta kuningas ei hämmästynyt. Toisella kädellänsä kohotti hän\nkalpaansa ja toisella sieppasi hän minun ratsu-pyssyni ja ampui sillä\nlikimäisen turkkilaisista kuoliaaksi.\n\nSamassa hyökkäsin minä kuninkaan ja janitscharien väliin. Janitscharit\nlaukasivat pistoolinsa, minä tunsin kihelmöivän päätäni ja kaaduin\ntaka-perin juuri kuninkaan syliin. Yksi lurjuksista oli osannut minuun,\nmutta ei toki vaarallisesti. Minä toinnuin kohta ja syöksyin kolmen\ntahi neljän muun toverin kanssa turkkilaisia vastaan, ja lyhyessä\nhetkessä olivat turkkilaiset lyödyt. Mutta tuskin olimme me niistä\npäässeet, niin piti meidän jo kiirehtiä akkunoihin, sillä janitscharit\nhyökkäsivät vielä tuli-palon aikana päällemme, luullen ehkä, että me\nolisimme hämmästyksestä masentuneet. Mutta siinä he pettyivät. Senkin\nhyökkäyksen torjuimme me onnellisesti puolestamme.\n\n\"Mitä tämä auttaa?\" sanoi eräs Walberg-niminen mies, pyyhkien hikeä\nruudin-savusta mustettuneilta kasvoiltansa tämän viimeisen kahakan\nperästä. \"Mitä tämä auttaa? Viimein täytyy meidän kuitenkin antautua!\"\n\nKuningas kuuli sen ja kääntyi nopeasti häneen päin. \"Minä luulen,\"\nsanoi hän, \"että tuo mies tahtoo mieluummin antautua kuin palaa! --\nPontevuutta, pojat!\" huusi hän sitten ja kääntyi meihin päin. \"Me\npuollustamme itseämme niin kauvan, kuin suinkin voimme, ja sitten\nkäyköön Herran tahto!\"\n\nKun kuningas sanoi sen, niin johtui minun mieleeni jotain, joka\nmahdollisesti voisi vielä hetkeksi tehdä tilamme turvalliseksi. \"Teidän\nMajesteettinne!\" huusin minä. \"Kansliassa on kivestä katto ja se on\ntäältä ainoasti viidenkymmenen askeleen matkalla. Me voimme tehdä\nrynnäkön täältä ja asettua sinne.\"\n\nKuninkaan silmät loistivat. \"Sinä olet kuitenkin oikea ruotsalainen!\"\nlausui hän. \"Minä nimitän sinun överstiksi, Roos! Ja kaikki te, jotka\nsen kuulette, pankaat mieleenne se, että jos minä kaadunkin, niin\nmääräys pitää paikkansa. Sinä olet sen jo kauvan ansainnut, Roos! Elä\nkiitä minua. Meillä on nyt muuta tekemistä, emmekä joudu koreisiin\nkeskusteluihin. -- Rohkiasti vain pojat!\" huusi hän sitten. \"Ottakaa\nruutia ja lyijyä mukaanne niin paljon, kuin voitte kuljettaa, ja\nraivatkaamme itsellemme tie kansliaan kalpa kädessä!\"\n\nMinä kuulin sen, kuin unessa, sillä nimitykseni överstiksi ja ylistys\nkuninkaan omasta suusta tekivät minut kuuroksi. Liikutuksen ja ilon\nkyyneleet nousivat silmiini. Kuningas huomasi sen ja taputti minua\nolkapäälle. \"Eteen-päin nyt vain, översti Roos!\" sanoi hän hyvällä\nhalulla. \"Pane piiloon nyt kyyneleesi, nyt meidän pitää tapella!\"\n\n\"Teidän Majesteettinne saapi nähdä, ett'en askeltakaan tahdo peräytyä,\"\nvastasin minä ja suutelin sankarin kättä. Sen jälkeen poistin minä\nväki-vallalla liikutukset itsestäni, ja me kuormitimme itsemme ruudilla\nja lyijyllä ja syöksyimme kalpa kädessä, kuten kuningas oli käskenyt,\npalavasta rakennuksesta. Viimeinen toivoton taistelumme alkoi; näytelmä\nlähestyi loppuansa.\n\nJos turkkilaiset olivat ihmetelleet, ett'ei meitä voitu ajaa ulos edes\nliekeistäkään, niin nytkös he vasta ensimäisessä silmän-räpäyksessä\nhämmästyivätkin: kuin kuva-patsaat seisoivat he, kun näkivät meidän\ntulevan tappelu-järjestyksessä vastaansa. Kuningas etumaisena\ntempasimme me portit auki ja karkasimme, kuin hullut, turkkilaisia\nvastaan. Kohta kun portit avattiin, ammuimme me molemmilla\npistooleillamme, viskasimme sitten pistoolit pois ja kävimme kalvalla\nkäsiksi.\n\nIhmetellen ja hämmästyen vetääntyivät turkkilaiset viisikymmentä\naskelta takaperin. Oli ikään-kuin he olisivat olleet lumotut tahdon ja\nvoiman puolesta. He tähystivät vain meitä, eivätkä edes kättään\nnostaneet puollustukseksensa. Mutta samalla haihtui lumous; Bender'in\npascha huusi: \"ottakaa kiini rauta-kallo!\" Janitscharien upsierit\nulvoivat: \"Ees-päin, ees-päin! Kiertäkää he kaikki!\" Ja nyt\nsulkeutuivat laineet ympärillämme joka puolella. Silmänräpäyksessä\nolimme me piiritetyt, ja meidän pieni joukkomme ei voinut kestää sitä\nsuurta yli-voimaa vastaan. Kuningas, joka tavallisesti kävi pitkissä\nratsu-saappaissa, sekottui kannuksiinsa ja kaatui. Kaksikymmentä\njanitscharia karkasi kohta hänen kimppuunsa, ja me muut olimme niin\nympäri-piiritetyt, ett'ei kukaan päässyt meistä häntä auttamaan. Hänen\ntäytyi antautua. Välttääksensä sen tuskan, että hänen täytyisi jättää\nmiekkansa, viskasi hän sen itse pois kädestänsä. Turkkilaiset kantoivat\nkuninkaan paschan telttiin; toiset riepoittivat häntä käsistä, toiset\njaloista. Hän sallei kaiken sen tapahtua itsellensä. Kohta kun kuningas\nhuomasi itsensä vangituksi, niin näki hän hyödyttömäksi enään\nponnistella vastaan, ja meni siis, kuin kärsiväinen lapsi sinne, mihin\nhe häntä veivät. Meidän muiden täytyi myös antautua. Taistelu oli\nloppunut, ja tämä tapahtui 12 p. Helmikuuta vuonna 1713 kello kahdeksan\nehtoolla.\n\nBender'in pascha otti kuninkaan hyvin kunnioittavaisesti vastaan\nteltissänsä ja pyysi häntä nöyrästi istumaan divanille -- sohvalle. --\nMutta kuningas ei vastannut mitään kaikkeen hänen kohteliaisuuteensa,\nvaan jäi seisomaan keskelle telttiä.\n\n\"Kaikkivaltiaan olkoon kiitos,\" sanoi pascha, \"että sinun Majesteettisi\nvielä elää! Minua surettaa aina sieluun saakka, että sinun\nMajesteettisi on pakoittanut minua täyttämään suuren-herran käskyjä.\"\n\n\"Ja minua surettaa vain se,\" vastasi kuningas ylpeästi, \"että minun\nkolmesataa ruotsalaistani antautuivat etu-varustuksissa. Jos he\nolisivat velvollisuutensa mukaan puollustauneet paremmin, niin ette\nvielä kymmeneen päivään olisi meitä voittaneet!\"\n\nPascha kohotteli olka-päitään ja sanoi: \"olisi ollut vahingoksi\nsellainen sopimaton miehuus.\"\n\nKuningas vietiin komeasti varustetulla hevoisella Bender'iin, ja\nminulla oli onni seurata häntä, koska hän itse pyysi siihen lupaa.\nUseampain maalaistemme ja seuralaistemme ei käynyt niin hyvin. Upsierit\nja sotamiehet sidottiin kaksittaisin yhteen ja vietiin orjuuteen,\nparempaa onnea ei ollut kanslerilla eikä kenraaleillakaan, vaan heidän\ntäytyi, yhdessä huonoimman ajo-rengin kanssa tehdä orjan-töitä, siksi\nettä he viimein, kuninkaan välittämisellä ostettiin vapaiksi ja voivat\npalata kotihinsa.\n\nMe muut vietiin Bender'iin ja kohdeltiin jota kuinkin hyvin. Kuningasta\nerittäin kohdeltiin kaikella kunnioituksella, eikä laimin-lyöty mitään\nhänen personallisen arvonsa kunniassa-pitämisessä. Hänelle laitettiin\nkomea vuode, mutta kun ei hän ollut ollenkaan sellainen mies, joka\nhellittelee itseänsä, niin viskautui hän vain saappaat jaloissa eräälle\nsohvalle ja nukkui sikeästi. Turkkilainen upsieri, joka oli häntä\nvartioimassa, peitti hänen päänsä lakilla; mutta kun Kaarle heräsi\nunestansa, niin viskasi hän lakin menemään. Turkkilainen huudahti\nhämmästyneenä: \"Allah il allah!\" eikä voinut ymmärtää, miten kruunattu\nmies taisi nukkua paljain päin ja saappaat jaloissa.\n\nSeuraavana aamuna saattoi pascha kuninkaan luokse parooni Fabricius'en,\njoka oli otettu vangiksi etu-varustuksissa. Hän tapasi kuninkaan kurjan\nnäköisenä: vaatteet rikki revittyinä, verisinä ja tomuisina, ja\nsilmä-karvat kärventyneinä. Syvästi liikutettuna tästä nä'östä,\nheittäysi hän kuninkaan jalkain juureen polvillensa, eikä voinut aluksi\nsaada sanaakaan suustansa. Kun hän huomasi kuninkaan olevan hyvällä\nmielellä, huolimatta onnettomuudestansa, niin sanoi hän: \"Jumala\nauttakoon Teidän Majesteettiänne! Olen kuullut, että Teidän\nMajesteettinne on omalla kädellänsä kaatanut kaksi-kymmentä\njanitscharia!\"\n\n\"Jopa!\" vastasi kuningas. \"Puolet pannaan tavallisesti liikoja.\"\n\nBender'issä ei meidän olomme ollut pitkällinen, vaan sieltä me vietiin\nAdrianopel'iin. Kuninkaalla oli nyt luonansa rahan-vartijansa Grothusen\nja kanslerinsa Müller, jotka jo olivat takaisin lunastetut. Myöskin\nminä ja useoita upsieria seurasi mukana ratsain, ja kyyneleet tulivat\ntodellakin meidän silmiimme, kun me näimme kuninkaan kurjuuden. Ei edes\nhänen miekkaansa oltu sallittu hänen pitää. Kun paschalle esiteltiin\ntarpeelliseksi, antaa kuninkaalle takaisin hänen miekkansa, niin oli\nhän lentää seljällensä hämmästyksestä ja vastasi: \"Herra varjelkoon\nmeitä! Hän sillä leikkaisi kohta parran meiltä joka mieheltä!\"\nKuitenkin annettiin kuninkaalle sittemmin jonkun tunnin kuluttua miekka\ntakaisin.\n\nKun olimme tulleet Adrianopel'iin, niin pyysi kuningas, että hän\nvietäisiin kaupungin läheisyydessä olevaan \"Demotika'n\" linnaan. Tämä\npyyntö myönnettiin kyllä, mutta vastaus oli siihen pyyntöön niin kopea,\nettä siitä kyllä taidettiin huomata, miten vähän turkkilaiset olivat\nenään taipuvaiset osoittamaan kuninkaalle vieraan-varaisuutta. Cumurgi,\neräs sultaan'in suojilas, käski suuren-visiirin ilmoittaa kuninkaalle;\n\"että hän saa kyllä mennä 'Demotika'an' ja asua siellä ikänsä, jos\nhäntä haluttaa. Kuitenkin luultiin, että hän pian itse siihen\nkyllästyisi, koska ei täst'edes enään mitään rahoja annettaisi\nhänelle.\"\n\nTämä vastaus suututti kovasti kuningasta, ja hän oli, kuin kuumilla\nhiilillä \"Demotika'ssa.\" Turkin hovi koetti kaikin tavoin tehdä hänen\noloansa raskaaksi ja sen lisäksi saapui Ruotsista sanomia, jotka eivät\nsuinkaan iloittaneet Kaarlea. Murheesta ja suuttumuksesta sai kuningas\nvaarallisen taudin, ja koska hän \"Demotika'ssa\" eli aivan\nyksinäisyydessä, eikä mitään ilmoittanut itsestänsä, niin levisi yli\nEuroopan sanoma, että hän oli kuollut. Olipa itse Ruotsissakin niitä,\njotka uskoivat sitä, ja kun sentähden, ja erittäinkin kuninkaan\npitkällisen poissa-olemisen tähden, kaikki asiat alkoivat käydä\nRuotsissa seka-sortoisiksi, niin jätti Ruotsin valtio-neuvosto\nhallituksen kuninkaan siskolle, Ulrikalle. \"Ei taideta enään toivoa,\"\n-- niin puollustettiin tätä yritystä, -- \"että kuningas enään\nmilloinkaan tulee takaisin. Pitkät sodat ovat uuvuttaneet valtakunnan\nja Ruotsin sota-kunnia vähenee vähenemistään vihollisten yli-vallan\nvuoksi. Sentähden jättävät säädyt hallituksen prinsessalle, että hän\ntekisi veljensä nimessä rauhan Tsaarin kanssa.\"\n\nMutta Ulrika tunsi hyvin veljensä, ja tiesi ett'ei tämä milloinkaan\nhyväksyisi sitä. Sentähden ei hän ruvennut tekemään mitään\nomin-kätisesti, vaan lähetti erityisenä lähettiläänä veljensä tykö\n\"Demotika'an\" kenraali Liewen, jonka piti täydellisesti kertoman\nkuninkaalle valtakunnan oloista ja tuomaan hänelle kuninkaan vastaus.\nLiewen tulikin tykömme ja kuningas kuunteli hänen kertomustansa.\nMutta kun kuningas kuuli valtio-neuvoston työn, niin suuttui hän\nsilmittömästi ja huusi: \"Kun minä palajan kerran Ruotsiin, niin kepillä\nminä opetan herroja tekemään velvollisuuksiaan! Siksi lähetän minä\nheille saappaani, joka saattaa olla johtajana heidän neuvotteluissaan.\"\n\nMutta Liewen oli rauhallinen ja ymmärtäväinen mies: hän antoi kuninkaan\nraivota, lauhdutteli häntä ja selitti valtakunnan tilan hänelle\nelävillä väreillä. \"Sota, nälkä, taudit ja muut onnettomuudet,\" sanoi\nhän, \"ovat saattaneet valtakunnan niin kurjaan tilaan, ett'ei pystytä\nenään torjumaan vihollisia Itämeren- ja Saksan maakunnista. Koko meidän\nsota-voimamme ei voinut karkoittaa vihollista ja ajaa sitä Puolaan,\npäästäksemme Teidän Majesteetillenne avuksi. Raha-varat ovat loppuneet\nja alamaiset köyhtyneet. Ei ole varoja pitää sota-laivastoa kunnossa,\nei miehittää armeijaa, eikä maksaa tärkeimpiä maksuja. Meidän tilamme\non niin kurja ja Ruotsi on niin likellä peri-katoa, että, jos Teidän\nMajesteettinne viipyy vielä kauvemmin pois maastansa, niin taitaapi\npian pahoja tapahtua.\"\n\n\"Mitä se olisi?\" kysyi Kaarle.\n\n\"Että valtio-neuvosto ja kansa panevat Teidän Majesteettinne viralta\npois,\" vastasi Liewen pelkäämättä.\n\nSe naula veti: Kaarle rupesi miettimään ja päätti viimein palata\nRuotsiin takaisin, itse nähdäksensä maansa tilaa. Hän antoi Ranskan\nlähettilään ilmoittaa päätöksensä korkealle Portille -- Turkin\nhallitukselle -- joka tapahtuikin.\n\n\"Enkö minä sitä sanonut,\" puheli Cumurgi, joka sillä ajalla oli päässyt\nsuureksi-visiiriksi, \"enkö jokin sanonut, että Ruotsin kuningas vuoden\nja yön sisälle lähtisi luotamme itsestänsäkin? Sanokaa hänelle nyt,\nettä hän saapi vielä jäädä, tahi lähteä; mutta kuitenkin, jos hän aikoo\nlähteä, pitää hänen määrätä lähtemisensä päivä, ja pysyä sanassansa,\nett'ei hän sekoita meitä enään sellaisiin suhteisiin, kuin hän teki\nBender'issä.\"\n\nRanskan lähettiläs toi kuninkaalle tämän vastauksen, mutta oli siksi\nkohtelias, ett'ei sitä kertonut samoilla sanoilla, kuin hän oli sen\nkuullut. Hän koristi sapen kauniilla lauseilla, ja Kaarle määräsi\nperäyttämättömäksi lähtemisensä päiväksi 14:sta päivän Lokakuuta 1715.\nKuitenkin julisti hän, ett'ei hän tahtonut lähteä pakolaisen, vaan\nkuninkaan tavalla. Hän lähetti sentähden parooni Grothusen'in,\nneljän-toista miehen kera, Konstantinopel'iin erityisenä lähettiläänä.\nsanomaan juhlalliset jää-hyväiset ja kiittämään saadusta suojeluksesta.\nKaarlen rahan-pula pani tämän lähetystön kuitenkin pahaan pulmaan.\nGrothusen'in piti nimittäin lainata Porti'lta miljoona kulta-rahaa.\nMutta kun Grothusen esitti asiansa, niin vastasi suuri-visiiri\nkylmä-kiskoisesti: \"herrani arvo ei sovi lainata rahaa, mutta sultaani\nlahjoittaa kyllä kuninkaalle niin paljon rahoja, että hän taitaa\nkunnialla lähteä luotamme.\"\n\nTämäkin karvas papu piti nielaistaman ja vieläpä kaunistelematonna;\nmutta kuningas oli liiaksi kopea, nöyryyttämään itseänsä enään. Kun\nsultaan'in tarjoama summa, sata-viisikymmentä tuhatta riksiä,\ntarjottiin hänelle lahjana matkan avuksi, niin hyljäsi hän sen, ja\nmatka-rahat täytyi meidän nyt lainata suurella vaivalla ja korkeoita\nkorkoja vastaan turkkilaisilta ja juutalaisilta.\n\nViimein lähti kuningas, kaikkein meidän iloksemme, matkaan. Sultaani\nlähetti hänelle muistoksi komean, heleän-punaisen ja kullalla\nkirjaellun teltin, tiamanteilla kaunistellun kalvan ja kahdeksan\nkalleimmilla satuloilla ja hopeaisilla jalustimilla varustettua\njalointa arapialaista hevoista. Myöskin saapui se pascha, jonka piti\nseurata kuningasta rajalle saakka, ja tarjosi itsensä kuninkaan\nkäytettäväksi. Kun pascha sai tietää, että useammat kuninkaan\npalvelijoista olivat lainanneet turkkilaisilta rahoja korkeata korkoa\nvastaan, niin ilmoitti hän kuninkaalle, että ei heidän tarvinnut maksaa\nmitään korkoja, vaan pää-oma lainasta turkkilaisille vain. Kuningas\nkiitti ilmoituksesta, mutta ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä,\nettä niin tehtäisiin. \"Jos minun mieheni,\" sanoi hän, \"olisivat\nsaaneet vain kymmenen riksiä sataa vastaan, niin pitää heidän\ntäydellisesti ilman mitään vähennystä lunastaman takaisin kerran\nantamansa velka-kirjat.\" Jopa pyysi hän velan-antajia tulemaan\nRuotsiinkin, jonka pyynnön useat täyttivätkin: he tulivat ja siellä\nsaivat he täyden makson.\n\nMinua ei se murhetuttanut, sillä minä en ollut tehnyt mitään velkoja,\nja puhun tapauksen vain, osoittaakseni, miten rehellinen kuitenkin\nkuningas oli kaikissa suhteissa ja tilaisuuksissa. Minä iloitsin vain\nsydämestäni, että viimeinkin pääsimme Turkista. Kuusi-kymmentä,\nkaikellaisilla ruoka-varoilla varustettua vaunua ja kolme-sataa\nhevoista seurasi kuningasta matkalla, niin että hän kunnialla kylläkin\nlähti Turkista.\n\nTurkkilaiset matkustivat, kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja\nett'eivät he väsyttäisi häntä, ainoastaan lyhviä päivä-matkoja. Mutta\nse ei ollut Kaarlen mieliin; hänen sisällinen rauhattomuutensa ajoi\nhäntä maltittomasti eteen-päin, ja nyt hän alkoi tuntea polttavaa\nhalajamista maahansa, josta hän niin pitkään aikaan ei ollut pitänyt\nmitään lukua. Tämä maltittomuus oli juuri se, joka saattoi hänen\ntekemään taas jotain erin-omaisempata. Näytti ikään-kuin olisi hän\ntahtonut hämmästyttää ja kummastuttaa maailmaa, ja sitä omituista\nhämmästyttämistä hän nyt juuri valmisteli.\n\nTapansa mukaan oli hän matkallakin säännöllisesti ylhäällä jo kolmen\naikaan aamuisilla, puki itsensä, herätti väkensä ja turkkilaiset ja\njärjesti jo hämärissä matkueen. Turkkilaiset ihmettelivät, että joku\nkuningas taisi matkustaa sillä tavalla ja huusivat joka aamu: \"Allah il\nallah, mimmoinen sultaani!\"\n\nNiin tulimme me Siebenbürgen'in rajalle. Siinä laski kuningas\nturkkilaiset seuraajansa menemään ja pyysi Itävaltalaiselta\nmaan-herralta Hermanstadt'issa passia ja vapaata läpi-kulkua keisarin\nmaiden läpi. Entisinä aikoina olisi hän tuskin sitä tehnyt; mutta ajat\nolivat muuttuneet ja aikojen mukana suhteetkin. Ennen matkaili hän\nvoimallisen ja voittoisan armeijan etu-nokassa, ja nyt -- minua\nsurettaa tehdä mitään vertausta.\n\nMaan-herra vastasi, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsä käskystä\noli jo kaikki varustettu kuninkaan läpitse-matkustusta varten, ja että\nHänen Kuninkaallinen Majesteettinsa saisi luottaa siihen, että hän\nkaikkialla otettaisiin velvollisella kunnioituksella vastaan. Koko\nmatkan ohjelma, vieläpä päivällis- ja yö-paikatkin olivat tarkkaan\nmäärätyt, ja kunkin kaupungin maistraatteja oli käsketty käyttämään\nkaikkea, mitä heidän voimissansa oli, kuninkaallisen vieraan\nvastaan-ottamisen varalta. Keisarin kustannuksella oli joka-paikassa\nlaitettu kaikki mahdollisimmat mukavuudet, ja Kaarle olisi voinut\nmatkustaa suurimmalla loistolla, ell'ei hänen polttava halunsa\nkotimaahansa ajanut häntä yhä eteen-päin. Paitsi sitä kokoontuivat\nihmiset kaikissa kylissä ja kaupungeissa, ja etäisimmistäkin seuduista\nhe tulvaamalla tulivat katsomaan ylistettyä Ruotsin kuningasta, joka\noli hämmästyttänyt nimellänsä koko Eurooppaa. Mutta siitä ei kuningas\npitänyt hyvää, eikä tahtonut ollenkaan, että uteliaat joukot katselivat\nhäntä hänen onnettomuudessansa.\n\nNyt pani hän toimeen aikeensa, jota hän jo kauvan oli aikonut. Ehtoolla\nkutsui hän luoksensa molemmat ajutanttinsa, parooni Rosen'in ja\növersti-luutnantti Düring'in, ja ilmoitti heille, että hän seuraavana\naamuna aikaisin aikoi eroita matkueesta ja jatkaa nopeasti matkaansa\nkuriiri-hevoisilla. Rosen'in ja Düring'in piti seurata häntä, mutta\nmuut saivat, Jumalansa nimessä, matkustaa määrätyn matka-ohjelman\nmukaan Itävallan läpitse, eikä huolia hänestä mitään. Kun kumpainenkin\nupsiereista oli ilmoittanut, vaikka vähän hämillänsä, tahtovansa\nmielellänsä seurata häntä, niin kokosi Kaarle vielä samana ehtoona\nkoko, likemmä tuhannen ja kaksi-sataisen seurueensa, enimmäksi\nupsieria, siihen latoon, jossa hänen piti yötä viettää ja ilmoitti myös\nheille aikeensa. Vastaan-sanomiset siinä eivät auttaneet, vaikka hänen\nuudet seuralaisensa näyttivät murheella ottavan vastaan tämän\nodottamattoman päätöksen. Minä itse puolestani hämmästyin ja ihmettelin\ntätä asiain uutta käännettä, mutta päätin myös samalla, ett'en millään\nehdolla erkanisi kuninkaasta. Sentähden varustelin itseäni matkaan,\netsein parhaimman hevoisen koko matkueesta ja asettausin yöksi sen\nladon oven eteen, jossa kuningas makasi.\n\nEnnen päivän-koittoa olin minä jo jalkeillani ja odottelin, mitä nyt\ntapahtuisi. Kaikki kävi, kuten olin ajatellutkin. Päivän hämärtäissä\ntuotiin ladon eteen kolme hevoista ja muutaman minuutin perästä\nratsasti kuningas parooni Rosen'in ja översti Düring'in kera täyttä\nnelistä matkaansa. Ollaksensa tuntematonna, oli kuningas pannut\npäähänsä mustan peruukin ja kulta-koristeisen hatun; muuna pukuna oli\nhänellä harmaja takki ja sininen ratsas-kauhtana. Niin tuli hän ulos\nladosta, tarkasteli ilmaa taivaalla, viskasi vielä viimeisen katseen\nnukkuvain seuralaistensa puoleen ja hyppäsi sitten satulaan, jonka\njalustinta översti Düring piti. \"Ees-päin!\" sanoi hän, kun hän jo istui\nsatulassa. \"Elkää unhoittako sitä, että minä tästä-lähtien ja siksi,\nkunnes tulemme Stralsund'iin, en ole kuningas, vaan ruotsalainen\nkapteini, nimeltäni Kaarle Frisk.\"\n\nHän iski kannukset hevoisen kupeihin, ratsasti täyttä laukkaa, ja hänen\nmolemmat seuraajansa ratsastivat perässä.\n\n\"Ahah!\" ajattelin minä, \"Kaarle Frisk, ruotsalainen kapteini! Sen nimen\npanen mieleeni, jos sattuisin joskus joutumaan pois oikealta jäljeltä.\"\n\nMinun hevoiseni oli hyvissä voimissa, erinomainen ja uupumaton juoksia.\nOlin valinnut sen niistä kauniista arapialaisista hevoisista, jotka\nkuningas oli saanut sultaan'ilta lahjaksi. Kun kuulin vielä korvissani\npois ratsastavain hevoisten kavioin kohinan, niin hyppäsin minä myös\nratsuni selkään ja kiiruhdin kuninkaan jälkeen. Kun päivä valkeni\ntäydellisesti, niin pysyttelin minä etempänä hänestä, ett'en olisi\ntullut liian aikaisiin tunnetuksi, vaikka minä helposti kyllä olisin\nvoinut saavuttaa kuninkaan ja hänen seuralaisensa. He olivat päivän\npitkään muuttaneet hevoisia useampia kertoja, mutta minun hevoiseni,\n\"Abdul,\" oli niin hyvissä voimissa, että vielä iltasella näytti aivan,\nkuin olisi se juossut vain parin tunnin matkan. Kun pimeä tuli, niin\nluulin minä kuninkaan jäävän yöksi ensimäiseen posti-taloon, mutta\nsiinä minä petyin. Oli jo yö, kun me saavuimme posti-taloon ja niin\npimeä, että minä taisin melkein kuninkaan rinnalla ratsastaa\nposti-talon pihaan, pelkäämättä kuninkaan tahi hänen seuralaistensa\nminua tuntevan. Nyt en siitä pitänyt niin suurta lukuakaan, jos hän\ntunsi minun tahi ei, sillä me olimme jo kylliksi kaukana leiristä,\nett'ei hän minua enään lähettäisi takaisin. Kuitenkin päätin minä vasta\nseuraavana aamuna ilmoittaa itseni hänelle, jos hän jäisi nyt yöksi\nposti-taloon, -- mutta, kuten sanottu, yöksi jäämisestä ei ollut\npuhettakaan.\n\nKaarle oli tuskin ajanut pihaan, -- minä olin juuri hänen takanansa,\n-- kun jo kuulin hänen äänensä: \"pian, herra postimestari! Kolme\nkuriiri-hevoista ja postiljooni tien-näyttäjäksi! Meillä ei ole aikaa\nollenkaan viivytellä!\"\n\n\"Ohoh, herra!\" vastasi vieras, -- postimestarin, -- ääni. \"Hevoiset\ntäytyy kuitenkin ensin satuloida. Astukaa sisälle siksi.\"\n\n\"Kuinka kauvan se kestää, herra postimestari?\" kysyi Kaarle.\n\n\"Korkeintaan kymmenen minuuttia, herra. Postiljoonin pitää kiirehtiä,\"\nvastasi postimestari.\n\nTämä selitys näytti tyydyttävän kuningasta, sillä hän meni\nseuralaisinensa huoneesen. Mutta minua -- sen tunnustan suoraan -- ei\nse tyydyttänyt ollenkaan, ratsastaa vielä yksi taival. Itse vuokseni en\nsitä pitänyt minään, mutta hevoistani säälittelin. Oi, jospa se olisi\nsaanut tunnin levätä!\n\nSilloinpa keksein kavalan keinon. Minä hiivein postiljoonin luokse\ntalliin ja lupasin antaa hänelle tukaatin juoma-rahaa, jos hän voisi\nviivyttää hevoisia yhden tunnin. Mies ihastui tukaatista ja lupani sen.\n\"Ei mikään ole sen helpompata,\" sanoi hän, \"antakaa vain minun toimia,\nherra!\"\n\nMinä jätin hänen, vein \"Abdul'ini\" talliin, annoin sille kauroja ja\nhiivein kyökkiin, saadakseni rahalla ja hyvillä sanoilla pullon viiniä\nja leipää \"Abdul'ille\" ja vähän syömistä itsellenikin. Sain kaikki,\nmitä pyysin. Sillä ajalla kun \"Abdul\" söi kauroja, haukkasin minä pari\npalaista paistia ja riensin taas talliin pulloineni ja leipineni.\nPostimestari seisoi tallin ovella ja torui postiljoonia hänen\nhitaisuutensa vuoksi. Mutta postiljooni ei ollut tuon-taallaankaan,\nvaan vastasi kylmä-kiskoisesti, että hän kyllä pian olisi valmis, kun\nvain saisi hihnat reilaan. Minä nauroin salaisesti miehelle ja aloin\nhoitaa hevoistani. Osalla viinistä kostutin minä leivän ja annoin\nhevoiselleni, lopulla pesin minä sen sukevia jäseniä, kuten olin usein\nnähnyt meidän hevois-miestemme tekevän, koska he varustelivat\nhevoisiansa johonkin erin-omaisempaan ajoon. Ennen pyytämäni tunnin\nkuluttua olin minä valmis ja annoin postiljoonille lupaamani tukaatin.\nMies oli sen rehellisesti ansainnut, sillä ei ainoastaan postimestari,\nvaan itse kuningaskin oli häntä ahdistellut niin, että hän tuskin\ntiesi, mitä teki. Mutta nyt, kun hän tunsi tukaatin taskussansa, niin\nkävi kaikki niin oivallisesti ja nopeasti, että hevoiset olivat parissa\nminuutissa valmiina. Kuningas hyppäsi kohta maltitonna likimäisen\nhevoisen selkään ja ratsasti pois. Minä seurasin häntä aivan likellä ja\nolin parin minuutin kuluttua aivan hänen vieressänsä.\n\n\"Sinäkö se olet, Düring?\" puhui kuningas, sillä synkässä pimeässä ei\nhän voinut minua tuntea.\n\n\"Luvallanne: ei, Teidän Majesteettinne!\" vastasin minä.\n\n\"Kuka piru sinä sitten olet?\" huusi kuningas. \"Ja miten sinä minut\ntunnet?\"\n\n\"Minä tunnen vallan hyvin Teidän Majesteettinne, ja tunteepa Teidän\nMajesteettinnekin minut,\" vastasin minä.\n\nKärsimättömästi huudahtaen ratsasti hän aivan sivullani ja katsoi minua\nkasvoihin. \"Roos!\" huudahti hän. \"Miten saakelissa sinä tänne tulet?\nEnkö minä jo sitä ajatellut, että se oli Roos veijari!\"\n\n\"Teidän Majesteettinne ajatteli aivan oikein,\" vastasin minä, \"mutta\nsiinä ajattelitte te väärin, että Roos olisi antanut kuninkaansa yksin\nratsastaa.\"\n\n\"Mutta minä en tarvitse sinua,\" huusi hän. \"Sinun pitää kohta kääntymän\ntakaisin ja yhtymän toisiin.\"\n\n\"Kuten Teidän Majesteettinne käskee -- --\" vastasin minä huolettomasti.\n\"Mutta sitä ennen pyydän minä eron virastani.\"\n\n\"Miksi niin?\" huusi hän. \"Mutta sinä saat sen, koska olet sellainen\nniskuri, -- sinä saat eron kohta!\"\n\n\"Kiitoksia, Teidän Majesteettinne!\" sanoin minä ja ajoin eteenpäin\nnelistä hänen vieressänsä.\n\n\"Miks'et käänny takaisin, sinä mies?\" huusi kuningas hetken perästä.\n\n\"Siks', ett'en tahdo, Teidän Majesteettinne!\"\n\n\"Mutta olenhan minä käskenyt -- -- --.\"\n\n\"Teidän Majesteettinne ei voi enään minua käskeä, kun olen kerran\nsaanut eron virastani.\"\n\n\"Mutta minne ai'ot sinä sitten?\"\n\n\"Seurata Teidän Majesteettianne. Onhan tie vapaa!\"\n\n\"Mutta minä annan ampua sinut.\"\n\n\"Oikein puhuttu, Teidän Majesteettinne! Ette taida minusta eroa muutoin\nsaadakkaan.\"\n\n\"No, se on todellakin kunnon miehen puhetta!\" sanoi kuningas. Sitten\nnauroi hän ja sipaisi minua ratsu-ruoskallansa. \"No, niin!\" sanoi hän\nvakavammasti sitten. \"Minä näen, että sinä olet itse-päinen, ja minä\ntiedän, että minä voin sinuun luottaa. Ratsasta mukana sitten, Herran\nnimessä, mutta ole siitä vakuutettu, ett'ei tässä ole kysymystäkään\nhuvi-ajosta. Muutoin olen minä matkalla ruotsalainen kapteini, Frisk\nnimeltäni. -- Tokko sinä ymmärrät?\"\n\n\"Aivan hyvin, herra kapteini!\"\n\n\"Se on siis sovittu. Kannusta hevoistasi nyt! Meidän täytyy kulkea\nkiireesti eteenpäin. Katsokoot Düring ja Rosen vain, että he pysyvät\nperässä.\"\n\n\"Entäs minun virka-eroni?\" kysyin minä.\n\n\"Ole joutavia! Kapteini Frisk on sinulle sen antanut, mutta kuningas\nKaarle ei sitä anna. Ees-päin vain!\"\n\nJa niin me menimmekin lakkaamatonta laukkaa pimeässä yössä, että minä\npidin sitä suurena ihmeenä, että me tulimme seuraavaan pysäyspaikkaan,\nilman ett'emme niskojamme tai sääriämme olleet taittaneet, Siellä\nsallei Kaarle vihdoinkin sekä itsellensä että meille parin tunnin\nlevon. Mutta aamu ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun hän jo meitä\ntaaskin herätti. Rosen ja Düring kummastelivat, kun he huomasivat minun\nolevan mukana; mutta kun ei kuningas siitä sanonut mitään, niin eivät\nhekään siitä sen enempää sitten huolineet. Pari tuntia ennen auringon\nnousua olimme me jo taaskin satulassa ja täyttä nelistä perättäin sitä\nsitten mentiin, niin paljon, kuin suinkin hevoiset pääsivät. Minun kävi\nsäälikseni kelpo \"Abdul'ini\". Minä näin kyllä, ett'ei hän kestäisi\nenään samallaista päivää, kuin eilinen, ja möin sen sentähden seuraavan\nposti-paikan postimestarille jotenkin hyvästä hinnasta, vaikka ei hinta\nollut mielestäni kuitenkaan enempi, kuin puoli siitä, mitä sellainen\nhevoinen olisi tarvinnut maksaa. Mutta kukkarollinen kultaa on\nkuitenkin aina parempi, kuin kuollut hevoinen, sillä kuitenkin\nseuraavana päivänä ainakin olisi hevoiseni kaatunut, -- niin rajusti\najoi kuningas. Minä jätin siis hevoiseni, ja otin, kuin toisetkin,\nposti-hevoisen.\n\nNiin kuljettiin eteenpäin, toisesta pysäys-paikasta toiseen. Herra\nJumala sitä ajoa! Koko elinaikani muistan minä sitä. Välttääksensä\njoutumasta vihollistensa käsiin, täytyi kuninkaan välttää Puolaa ja\nSaksenia ja ajaa pitkiä kierroksia. Mutta ei hän pitänyt minään paria\ntusinaa penikulmaa väärää tahi ojennusta, kun hän tuli vain\nturvallisesti eteenpäin. Täyttä laukkaa lasketimme me Unkarin, Mährin\nja Itävallan läpitse; samaa kyytiä Baijer'in, Würtemberg'in, Pfalz'in,\nWestphal'in ja Mecklenburg'in läpitse. Me teimme kehän melkein koko\nSaksan ympäri ja pitensimme suoran tien kuitenkin puolta pitemmäksi. Ei\nyöllä, eikä päivällä sallinut kuningas itsellensä, eikä meille tuskin\nvälttämättömintä lepoa; ei aikaa haukkaamaan tuskin paria palaa ruokaa\nja nielaisemaan kerran vettä: \"ees-päin, ees-päin\" oli vain aina käsky.\nKun tulimme yöllä johonkin maja-paikkaan ja olimme tuskin ummistaneet\nsilmämme, niin tahtoi kuningas jo taas liikkeelle ja yhtä unisina kuin\nolimme panneet levolle saimme istua taas satulaan. \"Ees-päin!\" huusi\nkuningas ja niin me eteenpäin ratsastimmekin niin, että hevoiset olivat\nkaatumaisillaan allamme. Mutta mitäpä kuningas siitä huoli, kunhan\npääsimme eteenpäin vain sekä huonoilla että hyvillä teillä, yli\nkuoppien, läpi pensasten, halki rämetten ja hietikkojen. Se oli\nsellaista ratsastusta, ett'ei oltu ennen maailmassa mokomampata nähty,\neikä taideta vastakaan nähdä.\n\nJa kuningas olisi voinut kuitenkin kulkea aivan mukavasti, jos olisi\ntahtonut! Kun me samoilimme metsissä ja erämaissa, niin kulki Kaarlen\nhovi-seurue mukavasti eteenpäin Saksan keisarin maiden läpi, ja niillä\nvarustuksilla, joilla itse kuningasta ai'ottiin vastaan ottaa, voivat\nhovilaiset hyvin. Uteliaat ihmiset katselivat silmät muljallaan, heidän\nseastaan huomataksensa suurta Kaarle-kuningasta, -- mutta me olimme\nkaukana heistä ja hevoistemme kaviot vain säkenöivät siellä, missä me\nkuljimme.\n\nVoimia, Jumal'avita, kysyttiin, voida kestää sellaista ajoa. Ja parooni\nRosen jo uupuikin ja jäi jälkeen Unkarissa. Nyt seurasi kuningasta vain\nDüring ja minä. Düring koki kestää lujasti, mutta viimein uupui hänkin.\nBaijer'issa pyörtyi hän astuessaan alas hevoisensa seljästä. Kuningas\njuoksenteli maltitonna edes takaisin sillä ajalla kun minä koettelin\nvirvoitella översti-raukkaa. Tuskin oli översti vähän tointunut, niin\nkysyi jo kuningas, jonka jalkojen alla maa näytti ikäänkuin palavan,\nkuinka paljon hänellä oli rahoja. \"Noin tuhannen riksiä kullassa,\"\nvastasi översti. -- \"Hyvä,\" sanoi kuningas, \"anna minulle puolet. Sillä\nminä huomaan, ett'et sinä jaksa seurata mukana. Minä jatkan matkaa\nyksinäni. Roos jääköön sua hoitamaan ja sitten tulette yhdessä\nperästä-päin.\"\n\n\"Jumalan tähden! Teidän Majesteettinneko yksinänsä? Ei se käy päinsä!\"\nhuudahti Düring hämmästyneenä. \"Minä rukoilen Teidän Majesteettianne\nkaiken mokomin odottamaan edes kolme tuntia. Kyllä minä sitten taas\njaksan istua satulassa.\"\n\n\"Ei, ei!\" sanoi kuningas. \"Anna minulle vain viisisataa riksiä, että\nminä pääsen eteen-päin.\"\n\nÖversti vastusteli. Kuningas kiukustui; minä näin hänen silmänsä\nrupeavan mulkoilemaan, ja ymmärsin, ett'ei ollut hyvä tehdä pilaa\nhänestä enempätä.\n\n\"Antakaa hänelle rahat,\" kuiskasin minä salaisesti överstille. \"Antakaa\nvain ja sallikaa minun toimia. Te näette kyllä, ett'ei nyt sovi tinkiä\nHänen Majesteettinsä kanssa. Minä vastaan asiasta.\"\n\nÖversti otti huo'aten raha-pussin esille. Kun kuningas alkoi kiireesti\njakaa rahoja, niin hiivein minä hiljaisuudessa ulos ja puhuttelin\nkahden-kesken postimestaria, joka oli nähnyt kaiken, mitä huoneessa\ntapahtui. \"Herra postimestari,\" sanoin minä, \"nuo herrat ovat\norpanuksia ja matkustavat samoilla asioilla. Te näette kyllä, että\ntoinen heistä on sairas, mutta toinen ei tahdo odottaa häntä edes\nkolmea tuntia. Tehkää minulle mieliksi ja antakaa sille hätä-housulle\nkaikista huonoin hevoinen tallistanne, ja sitten kun hän on lähtenyt,\nhankkikaa minulle keveät vaunut ja pari hyvää hevoista; mutta pian ja\nsala-vihkaa vain, ett'ei hän huomaa mitään.\"\n\nSamassa kun minä näin puhuttelin postimestaria, pistin minä\njotakuita tukaattia hänen käteensä, sillä minä olin jo oppinut ennen\npostiljoonista näkemään, mitä ihmeitä kulta voi tehdä. Tässä\ntapauksessa se vaikutti myöskin. Kuningas sai, minulle mieliksi,\nvikurin ja ontuvan konin, joka tuskin liikkui paikastaan, kun kuningas\niski kannuksensa sen sivuihin. \"Hyvästi!\" huusi kuningas Düring'ille ja\nminulle. \"Stralsund'issa tapaamme toisemme!\"\n\n\"Aja vain!\" ajattelin minä. \"Ehkä piankin tapaamme toisemme, luulen\nminä.\"\n\nKello oli kymmenen ehtoolla, kun kuningas läksi synkässä pimeydessä,\nmyrskyssä ja tuiskussa jatkamaan matkaansa. Minua säälitti häntä, mutta\nkoska hän ei itse tahtonut sitä paremmin, niin annoin minä hänen mennä\nHerransa nimessä, Översti Düring'ille, joka todellakin tarvitsi minua,\nesitin minä, että hän saisi nukkua tunnin, kaksi aivan rauhassa.\nKerroinpa hänelle myöskin juoneni, joten me kyllä pian saavuttaisimme\nkuninkaan. Esitykseni ja juoneni olivat kumpanenkin hänelle\nterve-tulleet. Hän nukkui rauhassa kaksi tuntia ja heräsi\nvahvistuneilla ruumiin- ja sielun-voimilla. Minä ilmoitin kohta\nhänelle, että keveät vaunut ja hyvät hevoiset olivat varaltamme\nvalmiina. Me istuimme vaunuihin, ruoska vingahti ilmassa ja lentoa\nlähdimme me matkaan.\n\nPäivä koitti juuri ja harmaja aamun-hämy taisteli yön pimeyttä vastaan,\nkun näimme miehisen olennon, kääriytyneenä ratsastaja-kauhtanaansa\nkiireesti käyvän eteenpäin. \"Siinä se nyt on, Düring,\" sanoin minä.\n\"Siinä on kuningas ja kaikki on käynyt, kuten olin ajatellutkin.\"\n\nJa kuningas se olikin, jo vallan väsyneenä. Hän ei ollut enään saanut\nhevoistansa paikaltaan ja oli sen tähden kiukuissansa hypännyt maahan\nja aikoi jalkaisin päästä likimpään posti-paikkaan. \"Helvetin koni!\"\nkirosi kuningas, kun hän istui kanssamme vaunuissa, joissa hän näytti\ntulevan hyvin toimeen. \"Mistä te saitte nämät näin hyvät hevoiset?\"\n\n\"Vähäisellä kärsivällisyydellä, Teidän Majesteettinne, saimme me nämät\nhevoiset,\" vastasin minä. \"Ja Teidän Majesteettinne olisi tehnyt paljoa\nparemmin siinä, ett'ei olisi jättänyt meitä pulaan; nyt olisitte\nkerennyt jo pitemmälle ja saanut sen lisäksi nukkua jonkun tunnin\nrauhassa.\"\n\nKuningas katsahti minuun; mutta sanaini totuus oli niin selvä, ett'ei\nhänellä näyttänyt olevan ollenkaan halua väittää vastaan. Hän nojautui\nvaunuin kulmaan ja nukkui aina ensimäiseen posti-paikkaan saakka.\n\n\"Hevoisia! Pian!\" oli täälläkin kohta ensimäisenä hänen huulillansa.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin istuimme taaskin satulassa ja ajoimme\neteen-päin.\n\nSillä tavalla ilman lepoa, ilman rauhaa ja melkein ilman yhtään unta,\nratsastimme me läpi Saksan ja saavuimme Kassel'iin.\n\n\"Nyt olemme kylliksi kaukana Turkin rajalta; ei meitä enään kukaan\ntunne,\" sanoi Kaarle. \"Nyt tahdomme kerran syödä oikean päivällisen!\"\n\nKuten sanottu, niin tehtiin. Mutta olipa vallan likellä, ett'emme\ntulleet tunnetuiksi. Hessen-Kassel'in Maakreivi oli nimittäin saanut\njo tiedon siitä, että kuningas oli eronnut seurueestansa ja ajatteli,\nettä mahdollisesti voisi kuningas kiertoteillään Saksassa tulla\nhänenkin pää-kaupunkinsa kautta. Hän oli sentähden käskenyt\nprikaati-päällikkönsä Ragg'in, joka oli ruotsalainen ja siis\nmaa-miehemme, tarkasti pitämään silmällä kaikkia läpi-matkustavaisia\nvieraita, ja kohta ilmoittamaan, jos kuningas ehkä matkustaisi\ntuntemattomana Kassel'in kautta. Juuri sama Ragg oli ravintolassa,\nkun Kaarle astui alas hevoisen selästä, syödäksensä päivällistä\nravintolassa. Me söimme kaikin samassa pöydässä, ja Ragg alkoi monesta\nsyystä ruveta epäilemään, että eiköhän \"kapteini Frisk\" olekkin vain\nitse kuningas. Vielä enemmin vakaantui hän luulossaan, kun ei kuningas\njuonut pöydässä yhtään viiniä, ja se tiettiin melkein koko maailmassa,\nett'ei kuningas tuskin milloinkaan juonut viiniä.\n\n\"Oletteko oppineet kuninkaastanne vain juomaan vettä?\" kysyi Ragg äkkiä\npöydän yli.\n\nKaarle huomasi vaaran, otti kohta ensimäisen viini-lasin, jonka hän\ntapasi, joi sen pohjaan ja sanoi: \"maljanne! Kuka teille on sanonut,\nett'en minä juo viiniä?\" Mutta salavihkaa viittasi hän minulle, että\npitäisin hevoisista huolen, ja kohta kun hevoiset olivat oven edessä,\nnousi hän pöydästä, kumarsi prikaati-päällikölle ja sanoi:\n\n\"Nyt hyvä Ragg, hyvästi ja terveisiä Maakreiville minulta.\" Ennenkuin\nRagg oli kerjinnyt tointua hämmästyksestänsä, istuimme me jo satulassa\nja sanoimme ystävällisesti jää-hyväiset ja ratsastimme täyttä laukkaa\npitkin katuja ja ulos kaupungin portista.\n\nMonessa muussa sellaisessa pienessä seikkailussa olimme, kunnes viimein\nneljäntoista päivän perästä saavuimme 12 p. Marraskuuta 1715 puolen yön\naikaan Stralsund'in muurien edustalle. Neljätoista päivää oli riittänyt\nmeille, ratsastaa koko Saksan läpitse. 286 saksalaista penikulmaa\nolimme me kulkeneet 336:ssa tunnissa, siis päivittäisin kaksikymmentä\npenikulmaa. Se oli ajoa, jota ei Jumal'avita, moni pysty tekemään, eikä\nkuningas ollut kuitenkaan siitä hirmuisesta ajosta uupunut. Hänellä oli\nruumis ikäänkuin raudasta ja teräksestä rakettu: niin vähän huoli hän\nvaikeuksista. Viimeinkin olimme me siis nyt Stralsund'in muurien\nedustalla, ja kuningas huusi korkealla äänellä vartija-sotamiehelle,\nettä hän aukaiseisi portit.\n\n\"Avaimet ovat linnan-päälliköllä,\" kuului ylpeä vastaus. \"Rauhoittukaa,\nystäväni! Huomen-aamulla laskemme teidät kaikista ensimäisenä sisälle.\"\n\n\"Mene, mies!\" ärjäsi kuningas. \"Herätä päällikkö ja tuo avain!\"\n\n\"Kyllä minä siitä siipeni varon!\" vastasi vartija. \"Kyllä minun siitä\nhuonosti kävisi.\"\n\n\"Joll'et sinä kohta mene,\" karjui kuningas kiivastuneena, \"niin käy\nsinun vieläkin huonommin. Pian nyt vain!\"\n\nÄäni, jolla kuningas puhui, vaikutti mieheen. Hän meni ja toi\nala-upsierin. \"Kyllä ihmeellistä,\" sanoi kuningas meille sillä ajalla.\n\"Tässä seison minä oman linnani edustalla, enkä pääse sisälle. Huomenna\npitää sen oleman toisin.\"\n\nAla-upsieri tuli ja kysyi: \"Mikä herra se on, joka sydän-yöllä pyrkii\npäästä sisälle?\"\n\n\"Kuriiri Turkista,\" vastasi Kaarle lyhyesti.\n\n\"Mitä hänellä on asioita?\"\n\n\"Kuninkaallisia käskyjä! joll'en minä pääse kohta sisälle, niin hirteen\nhuomenna joka vartija-sotamies!\"\n\nKuninkaan kopea puhe taisi vaikuttaa kersanttiin, vai olisiko hän\naavistanut, että kuningas itse vaatei päästä sisälle; lyhykäisesti:\nkersantti piti parhaimpana mennä noutamaan avaimia ja herättämään\nlinnan-päällikköä. Kohta porasi linnan portit, me ratsastimme sisään ja\nolimme kaupungissa. Viipymättä meni kuningas kenraali Düker'in tykö,\njoka oli juuri herännyt, eikä ollut vielä liki-mainkaan oikein\nvalveillansa. Täydesti luullen, että hänellä oli kuriirin kanssa\ntekemistä, kysyi hän sentähden kuninkaalta: \"no, mitä uutisia te tuotte\nhänen Majesteetiltänsä?\"\n\n\"Minä olen siis,\" sanoi Kaarle, \"ainakin tullut peräti oudoksi omille\nalamaisilleni!\"\n\nNyt avautuivat kenraalin silmät. \"Jumalan tähden, Teidän\nMajesteettinne!\" huudahti hän hämmästyneenä, heittäysi kuninkaan\njalkain juureen ja itki ilonkyyneleitä.\n\n\"_Kuningas, kuningas_!\" kaikui kaikkialla, ja keskellä yötä levisi\niloinen sanoma kautta kaupungin. \"Kuningas on tullut!\" kuuluivat huudot\nkaduilla; kaikki kiirehtivät vuoteistansa, pukivat itsensä pikaisesti\nja kokoontuivat kaduilla. \"Onko se totta?\" -- \"On; hän on todellakin\ntullut!\" -- \"Jumalan kiitos! Nyt ajatkin taas muuttuvat! Eläköön\nkuningas!\" -- Niin kuuluivat kysymykset ja vastaukset, toivotukset,\nhuuto ja hälinä kadulta kadulle; ihmiset syleilivät toisiansa\niloissansa, ja sinä yönä taidettiin todellakin nähdä, kuinka\nsuuresti alamaiset kunnioittivat kuningastansa, kuinka hellästi ja\nsydämellisesti he häntä rakastivat. Sotamiehet samoilivat ulos\nkasarmeistansa ja maja-taloistaan ja piirittivät huonetta, jossa\nkuningas oli. \"Onko totta? Onko ainakin se totta?\" huusivat he ja kova\nriemastuksen huuto kajahti taas, kun he kuulivat vastauksen: \"On; kyllä\nse on totta! Minä olen itse nähnyt hänet, meidän kuninkaamme!\"\n\nKohta sen jälkeen riensi kansa soittamaan kelloilla, ja antoi niiden\nkupari-kielten ilmoittaa ilon-sanomaa; kanuunat valleilla paukkuivat ja\njyristen saattoivat odottamatonta uutista yli maan ja meren; kaikki\nkadut valaistiin ilo-tulilla ja riemu-valkeita poltettiin katujen\nkulmissa ja toreilla, ja ilo oli niin suuri, ett'ei yksikään ihminen\najatellut enään nukkua tai vuoteelle mennä sinä yönä.\n\nMutta me, Jumal'avita, sitä vastoin ajattelimme lepoa, ja unta me\ntodellakin tarvitsimme. Kansan parhaittaan peuhatessa veimme me ensin\nkuninkaan vuoteelle. Sillä kuuteentoista päivään oli hän tuskin\nollenkaan maannut eli saanut rauhallista lepoa. Hänen jalkansa olivat\nniin ajettuneet lakkaamattomasta ja hirveästä ajosta, että saappaat\nsaimme me leikata halki, saadaksemme ne riisutuiksi; vetämällä ei ollut\nyrittämistäkään, puhtaat liina-vaatteet annettiin hänelle myöskin,\nsillä ne kuin hänellä olivat päällänsä, olivat mitä kurjimmassa\ntilassa. Sitten viskausi kuningas vuoteellensa ja nukkui niin sikeästi,\nkuin olisi hän ollut kuollut, Düring ja minä paneusimme hänen\njalkoihinsa parille patjalle, jotka olivat meitä varten levitetyt\nlattialle, ja sitten me kaikki kolme kuorsasimme kilpaa; ja ensikerran\npitkistä ajoista vartioi ovemme edessä taas todellinen ruotsalainen\nvartija.\n\n\"Uni maistui suloiselta, saatatte ymmärtää! Vahinko vain, ett'ei sitä\nsuloutta kestänyt kylläksi kauvan. Muutaman tunnin perästä nousi\nnimittäin kuningas ja herätti meidätkin, vaikka me olisimme mielellämme\nnukkuneet koko päivän. Mutta eihän Kaarlella ollut rauhaa. Hän käsketti\nvanhan kenraali Düker'in luoksensa ja tarkasti hänen kanssansa linnan\nvartijaston, linnoitukset, ja käski kohta siekailematta alkaa sodan\nuudestansa uusilla voimilla. Kuriirit kiirehtivät ulos kaikista\nkaupungin porteista. Ruotsalaisten piti kohta huomata, että heidän\nkuninkaansa aivan entisellään, muuttumattomana oli tullut takaisin\nmaahansa.\"\n\nVältvääpeli pysähtyi tässä nyt kertomuksessansa hetkeksi ja tirkisteli\nsuruisella katseella, vallan aatteisiinsa vaipuneena, valkeaan, joka\nyhä kirkkaana heloitti pimeään yöhön. Vasta Uolevi Sparre'n häntä\npuhutellessa, heräsi hän unelmistansa.\n\n\"No, vanha ystävämme, miks'ette jatka kertomustanne?\" kysyi Uolevi. \"Me\nistumme ja odotamme suurimmalla uteliaisuudella, ja yökin kiirehtii\nkulussansa. Minä pyydän teitä kertomaan kertomuksenne loppuun.\"\n\n\"Kyllä; kyllä minä sen teen, vaikka vaikeaksi käy kertoakseni\nkertoelman surullista loppua,\" vastasi vältvääpeli, ikäänkuin heräten\njostain ilkeästä unesta. \"Suokaa anteeksi, lapsukaiseni, että olen\nviivytellyt vähän tarpeettomasti niistä hetkistä kertoissani, jotka\nolivat kuninkaamme viimeiset iloiset hetket. Mutta sinulla on oikein,\nUolevi, kertomus pitää lopetettaman.\"\n\nSiis enemmin. Kansan ilo hänen takaisin-tulostansa, iloitti häntä\npaljon, enkä ole minä nähnyt häntä milloinkaan iloisempana ja\nhilpeämpänä, kuin niinä ensimäisinä päivinä, joina olimme taas\nkoti-maassamme. Mutta nepä olivatkin viimeiset auringon-säteet, jotka\nvalaisivat hänen elonsa-juoksua. Uhkaavat ukkos-pilvet kohoilivat jo\nkaikkialta ilman alla, ja monen salaman niistä pilvistä piti\npolttavasti kerran sattuman hänen sydämeensä.\n\nEi viipynyt kauvan, kun jo jokajalla taas sodan melskeet piirittivät\nmeitä. Preussi, Tanska, Sachseni ja Venäjä olivat aseissa vastassamme,\nja vaikka kuinkakin miehukkaasti Kaarle puollusti itseään, niin ei\nvoinut hän kuitenkaan pitempää aikaa kestää niin suurta yli-voimaa\nvastaan. Kolmekymmentä ja kuusi tuhatta miestä marssei Stralsund'ia\nvastaan, jossa Kaarlella oli vain yhdeksän tuhatta miestä. Mutta\nKaarle johti itse joukkojansa, eivätkä liittoutuneet viholliset olisi\niki-päivinä valloittaneet linnaa, ell'ei meille onneton sattuma olisi\nollut heille avullisena.\n\nÖversti-luutnantti von Köppen, Preussin kuninkaan ajutantti, oli\nnuoruudessaan ollut Stralsund'issa ja uinut usein Itä-meressä. Siitä\najasta muisti hän, että juuri sillä paikalla, jossa Ruotsalaisten\nlinnoitukset loppuivat, oli meri vain kolmen tahi neljän jalan syvä.\nHän esitteli siis kuninkaallensa, että juuri sillä paikalla piti\nvihollisia ahdistaa. Esitys otettiin kuulevaan korvaan, ja 6,000\njalka- ja 2,000 ratsumiestä käskettiin sentähden kahlaamaan, kuin\nhylkeet, ylitse osoitetusta paikasta meressä. Köppen johti itse\netu-joukkoja ja meni miekka kädessä mereen edellä. Kello yksi yöllä\nastuivat he mereen ja kahlasivat puolen tuntia vedessä, vyötäisiin\nsaakka. Samaan aikaan tekivät he hyökkäyksen linnaa vastaan\netu-puolelta kääntääksensä huomiomme väärään, ja tosiaankin me\npetyimme, sillä emme olleet ajatelleet preussiläisten kaloina toki\nuivan kimppuumme. Sillä tavalla tuli Köppen joukkonensa aina\netu-varustuksiimme saakka. Sotamiehet astuivat hiljaa ylös vedestä ja\nennenkuin arvasimme aavistaakkaan, niin olivat he jo keskessämme, juuri\nkuin pilvistä pudonneina. Sillä tavalla valloitettuja varustuksia emme\nvoineet puollustaa: meidän täytyi vetäytyä linnan sisimpään, ja\nkadotimme siinä kahakassa viisi-kolmatta kanuunaa ja neljäsataa vankia.\n\nSe oli kova kolahdus, mutta vielä kovemmat tulivat kohta perästä.\n\nNiin kauvan kuin Rügen'in saari ei ollut liittoutuneitten vihollisten\nvallassa, niin eivät he voineet olla varsin varmat Stralsund'in\nvalloittamisesta. Heidän täytyi siis ensin valloittaa mainittu saari,\nennen-kuin taisivat kaupunkia piirittää sekä maan että meren puolelta,\nja Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold, jota tavallisesti nimitettiin vain\nvanhaksi Dessau'ilaiseksi, -- hän tarjousi valloittamaan saarta meiltä.\nSe oli kova koetus, mutta Leopold olikin juuri se mies, joka taisi\nottaa hartioillensa mokoman työn. Sopivana päivänä saapui hän 400:lla\nlaivalla ja 15,000:lla miehellä saareen. Kaarle taisi asettaa vain\n2,000 miestä yli-voimaa vastaan. Stresov-nimisen kylän luona laski\nLeopold maalle, ja ensi-työksensä varusti hän kylän etu-varustuksilla.\nHän kaivatti syvän valli-haudan ja asetti siihen espanjalaisia\nratsu-miehiä. Niin varustettuna odotti hän meidän kuninkaamme tuloa,\njoka ei kauvan odotuttanutkaan itseänsä. Kaarle oli Stralsund'issa ja\noli tuskin saanut kuulla vihollisten saareen tulosta, kuin hän jo kohta\nlähti purjehtimaan ja saapui saarelle kello yhdeksän iltaisella.\nHän ei tahtonut sallia vihollisten saada vakaata jalan-sijaa ja\ntoivoipa päästä heidän kimppuunsa vielä väkeä maalle laskiessa. Mutta\nsiihen ei hän kuitenkaan kerjinnyt, vaan yhtä-hyvin marssitutti hän\njoukkonsa yön aikana Stresov'in kylää vastaan, karkoittaakseen kohta\nviholliset sieltä pois. Kello kaksi aamuisella seisoi hän vastatuksin\npreussiläisten kanssa. Niin hiljaa oli hän tullut, ett'eivät\npreussiläiset huomanneet häntä ennenkuin hän käski hiljaisella äänellä:\n\"lyökää maahan espanjalaiset ratsu-miehet!\" -- Eräs preussiläinen\nvartija kuuli sen ja kiire meteli syntyi kohta. Pian karkoitimme me\nespanjalaiset ratsu-miehet, mutta hämmästyimme, kun näimme edessämme\nleveän ja syvän valli-haudan.\n\n\"Onko se mahdollista?\" huudahti kuningas, kun hän näki haudan. \"Sitä en\nollut luullut. Mutta ei se mitään. Rivakasti eteen-päin vain!\"\n\nKehoitus rohkaisi meitä: kuin leijonat syöksyimme me hautaan.\nEspanjalaiset ratsu-miehet, multa-vallit, puun-rungot, oksat, kaatuneet\nsotamiehet, ja kaikki mitä nopeasti käsiin saatiin, käytettiin haudan\ntäytteeksi. Kuningas, kenraalit, upsierit ja sotamiehet astuivat\ntoistensa olkapäille ja niin tulimme me viimein ylös haudasta ja\nseisoimme liittoutuneitten vihollisten leirin vastassa. Ensimäinen\nhyökkäyksemme saattoi kohta preussiläiset ja tanskalaiset häiriöön,\nmutta ruhtinas Leopold oli uljas sota-herra: hän kokosi jälleen\nhajoitetut joukkonsa ja karkoitti meidät neljäsosa-tunnin ajan\nkestäneen verisen tappelun jälkeen takaisin leiristä ja yli haudan\njälleen. Jopa ajoi hän meitä lakealle kentällekin jäljistä. Kuninkaalta\nammuttiin hevoinen ja hän oli juuri joutumaisillaan vangiksi. Eräs\ntanskalainen upsieri tunsi hänen, kävi hänen käsi-varteensa ja huusi:\n\"antaukaa, Teidän Majesteettinne, tahi olette hukassa!\" Mutta Kaarle ei\nantautunut. Hänellä oli pistooli pistettynä vyöhönsä, sen tempaisi hän\nja lävisti sillä upsierin pään. Sitten otti hän kaadetun upsierin\nhevoisen ja jatkoi tappelua. Hän tuli jälleen ympärinsä saarretuksi ja\njopa sai luodin raapaisemankin juuri rintansa alle, mutta hän tunkeusi\npiirittäjäinsä läpitse ja kehoitti meitä, Jumalan tähden, olemaan\nrohkeita. Ah, me teimme kyllä tehtävämme, mutta onni ei ollut enään\npuolellamme. Viisisataa uljasta toveria jätimme kuolleina jäljillemme\ntaistelu-kentälle ja niiden joukossa myöskin kuninkaan rakkaimmat\nkenraalit Grothusen'in ja Daldorf'in. Kaarle itse sai kiittää kreivi\nPoniatovski'a hengestänsä. Kreivi tempaisi hänet nimittäin pois\ntappelusta ja kiirehti hänen kanssansa meren rannalle, jossa laiva oli\nhäntä odottamassa, viedäkseen häntä Stralsund'iin. Minä olisin\nmielelläni auttanut häntä, mutta luoti rinnassani makasin minä maassa\nkelvotonna. Toverini taljasivat minut \"Alte Fehr'in\" linnoitukseen,\njossa nyt turvaa etseimme. Niin pääsin minä hengissä siitä metelistä,\nmutta parin päivän perästä täytyi meidän antautua vangeiksi ja Rügen\njoutui niin vihollisten valtaan.\n\nKuninkaan näin minä sitten ensi-kerran vasta kolmen vuoden kuluttua,\nvähän ennen sitä onnetonta laukausta, joka tempaisi hänet pois hänen\nelonsa keski-ijässä. Kuitenkin oli kuningas nyt piiritettynä\nStralsund'issa, ja oli kadottanut melkein kaikki muut, paitsi rohkeata\nmiehuuttansa. Eräs toveristani kertoi minulle sitten Fredrikshall'in\ntykönä esimerkin siitä. Kun kuningas istui kerran ja saneli jotain\nkirjettä, niin tuli tuli-kuula katon kautta huoneesen ja laukesi\nsivu-huoneessa sellaisella julmalla paukahduksella, että koko\nhuoneen luultiin hajonneen. Kuninkaan kirjoittaja pudotti kynän\npeljästyksissänsä, mutta kuningas kysyi aivan rauhallisesti: \"no,\nmiks'ette kirjoita?\" -- \"Ah, tuli-kuula, Teidän Majesteettinne!\"\nvastasi kirjoittaja vavisten. \"No, mitä tuli-kuulalla on kirjeen kanssa\ntekemistä? Kirjoittakaa vain!\" sanoi kuningas ja saneli taas\nrauhallisesti, ilman vähintäkään häiriötä.\n\nSellaisia todistuksia pelvottomuudestansa osoitti hän usein, mutta nyt\nei auttanut enään kaikkein suurinkaan miehuus, pelastaa Stralsund'in\nlinnaa, kun Rügen oli kerran vihollisten vallassa. Kaarlen täytyi\npaeta. Yöllä 11:sta päivää vastaan Joulukuussa 1715 astui hän venheesen\nja purjehti onnellisesti Rügen'in ohitse, vaikka saaresta ankarasti\nammuttiin hänen alustansa; tapasi Itämeressä erään sota-laivoistansa ja\ntuli eheänä Trelleborg'iin. Joku aika sen jälkeen antautui Stralsund\nvihollisille.\n\nItse silmin-näkijänä en voi sitten seuraavasta kolmesta vuodesta kertoa\nmitään, sillä minä olin preussiläisessa vankeudessa ja makasin sairaana\nhaavoistani. Kuitenkin sain minä kuulla kylläksi, taitaakseni surra.\nSanomattomilla ponnistuksilla sai kuningas kokoon armeijan keskellä\ntalvea ja johti sitä Tanskaa vastaan. Hän aikoi mennä jäätä myöten\nJuutin-rauman ylitse, mutta suoja ilma pakoitti hänen palajamaan\ntakaisin ja marssimaan Norjaa vastaan, hätyyttääkseen Tanskaa sen\nmaa-kunnissa. Mutta ei hän saanut paljon aikaan sielläkään, ja hänen\ntäytyi pian palaita takaisin Ruotsin puolelle; ja palatessansa hukkasi\nhän melkein kolmannen osan miehistänsä.\n\nSitten oli hän hetken rauhassa ja varusteli uudestaan itseänsä. Tulipa\nvuosi 1718. Nyt oli hänellä 36,000 miehinen armeija aseissa, ja siihen\nolikin hän pannut kaikki voimansa. Tämän armeijan jakoi hän kahteen\nosastoon; toisen osaston lähetti hän kenraali Armfeldt'in johdolla\npohjois-Norjaan; toista osastoa johdatti hän itse etelä-Norjaan ja tuli\nFredrikshall'in linnan edustalle; Fredrikshall'in olivat tanskalaiset\njälleen sillä ajalla varustaneet.\n\nKenraali Armfeldt'in kävi huonosti. Hän ei voinut valloittaa\nTrondhjem'iä, jota hän piiritti, ja paluu-matkalla kuoli melkein koko\nhänen joukkonsa nälkään ja kauheaan, äkkiä tulleesen tammi-pakkaiseen.\nTuskin viittä-sataa palasi hänen tuhansistansa jälleen koti-maahansa.\n\nSamaan aikaan kun Armfeldt'in kävi niin pahoin pohjoisessa, ei\nKaarlellakaan ollut etelässä juuri paljon parempaa onnea. Kun minä\ntapasin kuninkaan kolmen vuoden perästä -- minä pakenin preussiläisesta\nvankeudesta ja suurella vaivalla saavuin Kaarlen luokse Fredrikshall'in\nedustalla -- niin tapasin minä hänet valli-haudassa kovassa\npakkaisessa. Huolimatta pakkaisesta ja jäätyneestä maasta oli hän\nluotattanut valli-hautoja, päästäksensä siten likemmäksi linnaa. Hän\ntarkasti töitä ja kulki erään ranskalaisen rakennus-mestarin, översti\nSicre'n kanssa; sama Sicre oli työn johtajana. Sen miehen muotoa en\nvoinut kärsiä: raiskattu ja himojen kuluttama oli hänen kasvojensa\nmuoto. Kaarle nuhteli häntä, että valli-haudat valmistuivat hitaasti,\nSicre kuunteli häntä rauhallisesti ja puhdisteli puoliansa sillä, että\nkauhea kylmä oli kovettanut maan vallan kiveksi. Kuningas kohoitti\nolka-päitänsä ja kääntyi häneen selin. Samassa huomasi hän minut ja\ntunsi minut kohta.\n\n\"Roos!\" huudahti hän ja ojensi minulle kätensä, johonka minä kohta\ntartuin syvästi liikutettuna, suutelin sitä ja kumarsin polvilleni.\n\"Mikä, Jumalan nimessä, on sinut tänne tuonut? Jo kauvan sitten pidin\nsinua kuolleena!\"\n\n\"En ole kuollut. Teidän Majesteettinne,\" vastasin minä. \"Vielä minä\nelän ja vereni on teidän. Minä toivon, että Teidän Majesteettinne suopi\nminun taistella vieressänsä, kuni entisinä aikoina!\"\n\n\"Sinä olet terve-tullut Roos,\" sanoi hän ja nosti minut jaloilleni.\n\"Översti Sicre, tässä näette yhden niistä harvoista, jotka tuntevat\nPultavan ja Bender'in, vanhan ystävän, översti Roosin. Luonnollisesti\njäät sinä, Roos, luokseni. Seuraa minua! Menemme katselemaan vähän\nlinnan ympärystöä.\"\n\nMinun tuloni ei näyttänyt erittäin miellyttävän ranskalaista, mutta\nminä en huolinut hänestä, sillä ymmärsin, että olin vielä kuninkaan\nsuosiossa, ja vieläpä niin suuressa, että minun piti asua hänen\nlaheisyydessänsä ja melkein alin-omaa olla hänen seurassansa.\n\nKuningas oli täällä kuin kaikkiallakin aina sama.\nKahdeksantoista-vuotinen karkaiseminen oli tehnyt hänet vallan raudaksi\nja teräkseksi. Kovimmalla pakkaisella makasi hän vain oljilla\nlattialla, ilman muuta peitettä paitsi levättiänsä. Hänen terveyttänsä\nei näyttänyt mikään voivan runnella. Monta sotamiestä paleltui\nkuoliaaksi vartiossansa, mutta ei kukaan uskaltanut valittaa, koska\nitse kuningas kärsei yhdessä heidän kanssansa. Kun kuningas oli kerran\nhuonon-vointinen, niin viiteen vuorokauteen ei maistanut hän\npalaistakaan ruokaa, teki sitten useamman penikulman pitkän\nratsastuksen, ja söi sitten taas vatsansa täyteen. Siinä oli hänen\nrohtonsa.\n\nPiiritys edistyi kuitenkin vitkallisesti. Marraskuun 30:nä päivänä\naamuisella menin minä kuninkaan luokse, löysin siellä Sicre'n ja hänen\nmaalaisensa Maigret'in. Kaarle torui heitä ankarasti piiritys-töiden\npitkällisestä valmistumisesta. Sicre vannoi kalliisti, että kahdeksan\npäivän sisälle antaupi linna. Kuningas vihaisena, huolimatta tästä\nvalasta, käski hänen mennä; ja kun hän oli mennyt, niin uskalsin minä\nvaroittaa kuningasta siitä miehestä. Mutta kuningas keskeytti minut ja\nsanoi: \"minä tiedän, mitä sinä, Roos, ai'ot sanoa, mutta minä en ai'o\nnyt kuulla. Pane mieleesi, ett'et puhu koskaan mitään pahaa kenestäkään\nihmisestä, koska puhut kuninkaasi kanssa!\"\n\nMinä tahdoin puollustaa itseäni, mutta hän keskeytti minut taaskin ja\nsanoi: \"Anna sen nyt olla! Kyllähän minä sinut tunnen! Et sinä ajattele\nmitään pahaa; sinä olet uskollinen palvelijani. Mutta ei sanaakaan\nenään tästä asiasta. Tule nyt, niin menemme Jumalan-palvelukseen!\"\n\nOli ensimäinen sunnuntai Adventissa, piiritys-työt olivat lakkautetut\nja me kuuntelimme hartaina sekä aamu- että ehtoo-saarnat. Myöhään\nehtoolla sai kuningas päähänsä sen, että hänen piti mennä vielä\nvalli-hautoihin ja katsella piiritys-töitä kuun valossa. Hän lähti.\nMinä ja useampia muita henkilöitä, niiden joukossa myöskin Maigret ja\nSicre, seurasi häntä. Suojautuneena rinta-varustusta vastaan katseli\nkuningas Fredrikshall'in valleja. Yht'äkkiä kääntyi hän minun puoleeni\nja sanoi: \"mene, Roos, minun telttaani ja tuo sieltä kauko-putkeni; se\non siellä pöydällä.\"\n\nMinä olin aikeessa totella, mutta samassa tuli minuun synkkä aavistus,\nja minä sanoin sentähden: \"nyt on kovin kylmä. Teidän Majesteettinne!\nEttekö tahtoisi ehkä huomenna -- -- --\"\n\n\"En, ystäväni!\" keskeytti hän minua. \"Mene nyt vain kiireesti!\"\n\nVasten tahtoani täytyi minun lähteä. Kun minä menin, niin kuulin minä\nvielä, miten kuningas taaskin torui översti Sicre'ä siitä, että kaikki\nkävi niin vitkallensa. Minä koetin kiirehtiä, ollakseni pian takaisin,\nsillä sinä iltana en tahtonut jättää kuningasta: selittämätön,\nsisällinen aavistus jostain suuresta onnettomuudesta ahdisti minua\nlakkaamatta. Kun minä kiirehdin takaisin, niin tapasin minä översti\nSicre'n valli-haudassa. \"Missä kuningas?\" huusin minä hänelle.\n\n\"Peli on loppunut,\" vastasi hän. \"Kuula, linnasta ammuttuna on tavannut\nhäneen.\"\n\nRaivoissani riensin minä hänen ohitsensa. Ah, se oli surkea totuus!\nKuningas makasi kuollunna kokoon lytistyneenä ja nojautuen\nrinta-varustusta vastaan. Kuula oli lävistänyt hänen päänsä; pää lepäsi\nrinta-varustuksella ja käsi oli kouristettuna kalvan kahvaan.\n\n\"Huutooni kokoontui useampia paikalle. Ett'ei sanoma menisi kuin\nkulo-valkea läpi leirin, niin päätettiin kuninkaan kuolemaa pitää\nsalassa. Näillä minun käsi-varsillani kannoin minä kuninkaan ruumista\nhänen telttaansa ja vuodatin katkeria kyyneliä hänen maallisen majansa\nvuoksi. Minä ja moni muu emme uskoneet, että kuolettava luoti oli\ntullut vihollisten puolelta, vaan että sankari-kuninkaamme oli kaatunut\nkavalan salamurhan kautta. Vielä tänä-pänä uskon minä, että joku\nranskalaisista oli hänen murhaajansa! Antakoon Jumala minulle anteeksi\nepä-luuloni, jos se on väärä! -- Kuitenkin: Kaarle oli kuollut ja hänen\nkanssansa kuolivat kaikki minunkin eloni halaukset ja toivomukset;\nsillä vaikka kuinkakin raskaita seurauksia hän itse-päisyydellänsä\nkokosi itse päällensä, niin minulle oli hän ollut aina hyvä ja\narmollinen kuningas.\"\n\nVanhus vaikeni syvästi liikutettuna vanhain aikain muistoilla ja kyynel\nkostutti hänen harmaita silmä-karvojansa. Syvä hiljaisuus vallitsi\npitkän ajan hänen kuulijoissansa.\n\n\"Rauha hänen tomullensa ja lepo hänen sydämellensä, joka niin\nrauhattomasti sykkieli, koska se vielä tykytti hänen sankari-rinnassa!\"\nsanoi vieras viimein ja ojensi kätensä vanhalle vältvääpelille. \"Ja\nmitä tuli teistä, översti, hänen kuolemansa jälkeen?\"\n\n\"Minusta?\" vastasi vanhus ikään-kuin unesta heränneenä. \"Oh, minusta ei\npaljon pidetty lukua sitten enään, kun kerran suojelijani oli kuollut.\nTukholmassa ei milloinkaan myönnetty vaatimuksiani ja överstiksi\nnimittämistäni. Minä sain tyytyä siihen, että viimein armosta sain\ntämän vartija-paikan tässä valo-tornissa. Tässä olen sitten elänyt jo\nmonia vuosia minun muistoissani. Mutta elkäämme puhuko siitä! Kukapa\ntoki ajatteleisi omaa pientä onnettomuuttansa, kun on nähnyt kerran\nniin suuria onnettomuuksia tapahtuvan ympärillänsä. Minulla on\nkuitenkin jotakin, jota pidän kaikkea kultaa ja kunniaa kalliimpana:\ntämä pieni rukouskirja, pyhä muinais-kaluni, jonka löysin kuninkaan\ntaskusta hänen kuolemansa jälkeen, ja vakuutus siitä, että Kaarle oli\nminulle armollinen viimeiseen hengen-vetoonsa asti. Se vakuutukseni\nauttaa minua monessa vastoin-käymisessäni. -- Mutta puoli-yö on jo\naikaa sitten ohitse, myrsky on tau'onnut ja meri tyyntynyt, enkä minä\nenään tarvitse teitä. Jättäkäät siis, ystäväni, minut ja unhoittakaa,\nettä olette nähneet vanhan miehen vuodattavan kyyneliä kuninkaansa\nkovan-onnen vuoksi.\"\n\nSekä vieras että nuorukaiset nousivat istuimiltansa, poistuaksensa,\nsillä he hyvin huomasivat, että vanha vältvääpeli tahtoi olla yksin\nmuistoinsa ja tunteittensa kanssa. Äänettöminä pudistivat he hänen\nkättänsä ja läksivät; vieras vain kuiskasi pari sanaa vanhuksen\nkorvaan. Vanha soturi säpsähti, mutta ennen-kuin hän ehti tointua\nhämmästyksestänsä, niin oli vieras jo kadonnut yön pimeyteen, ja\nRichard Roos, taitamatta jättää paikkaansa, ei voinut seurata häntä.\nHän ei sittemmin häntä nähnyt enään.\n\nNeljä tahi viisi viikkoa sittemmin, eräänä kirkkaana ja vilpeänä\naamuna, kipusivat översti Sparre, hänen poikansa Uolevi ja molemmat\nsotakoulu-oppilaat Elfdal ja Rönne iloisilla kasvoilla ylös\nvalo-tornille. Vältvääpeli istui huoneensa edustalla, näki heidän\ntulevan ja tervehti heitä ystävällisesti, vaikka vähän hämillänsä.\n\n\"Mikä teitä näin aikaiseen tuopi tyköni?\" kysyi hän. \"Jotain hyvää se\nmahtaa olla, jos ma oikein oivallan selittää sitä kasvoistanne.\"\n\n\"Me tuomme,\" vastasi översti Sparre hilpeästi, \"uskollisuuden hedelmän,\njoka ehkä myöhään, kuitenkin viimein on tuleentunut ja ihastuttaa nyt\nsydäntänne, vanha ystäväni. Översti Roos, minulla on kunnia nyt antaa\ntässä teille se översti-luutnantiksi ruotsalaisessa armeijassa\nnimityksenne, joka kaksikymmentä vuotta sitten unhottui kuningas Kaarle\nKahdennentoista kansliaan. Ottakaa se! Me tiedämme teidän sen hyvin\nansainneenne.\"\n\n\"Jumalani!\" huudahti vanhus vaaleana ja vavisten. Miten on se\nmahdollista? Arvoniko tunnustettu? Ah, liiaksi myöhään, liiaksi\nmyöhään! En voi enään palvella isäini-maata, sillä minun jäseneni ovat\nvanhuuden ja murhetten kautta heikontuneet ja murtuneet.\"\n\n\"Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa on sen myöskin huomannut ja liittänyt\ntähän eläke-kirjan,\" jatkoi översti Sparre, ja veti esille vielä\ntoisen paperin. \"Sen mukaan on teillä täysi överstin palkka aina\nkuolin-päiväänne saakka ja vapaus asua, missä tahdotte.\"\n\n\"Jumalani! Mikä onni, mikä armo!\" lausui översti Roos liikutettuna. \"Ja\nkenelle olen kiitollisuuden velassa kaikesta tästä? Kuka on minua\nmuistanut nyt, joka olen ollut monia vuosia häpiällä sivuun sysätty!\nKuka, översti Sparre? Sanokaa pian, ketä tästä kiitän?\"\n\n\"Erästä korkeaa herraa, joka kävi luonanne sinä kauheana yönä, jolloin\nvalppaudellanne pelastitte laiva 'Torstenson'in'-haaksi-rikosta,\"\nvastasi översti Sparre. \"Muistatteko sitä, ystäväni? Te kerroitte\nhänelle Kaarle kuninkaasta ja uskollisuudestanne hänelle.\"\n\n\"Ja se vieras, jonka kyllä muistan, ken oli hän?\" kysyi Roos.\n\n\"Holsteinin herttua Adolf Fredrik. Kahdennentoista Kaarlen\njumaloitsia, ja kuten tiedätte, likeinen sukulainen meidän\nkuninkaalliselle suvullemme. Teidän uskollisuutenne liikutti häntä,\nteidän valppautenne pelasti hänen ehkä hengen vaarasta; hän tahtoi\nosoittaa kiitollisuuttansa, ja tässä näette hedelmän siitä, että hän\non puhunut hyvää puolestanne. Vihdoinkin on oikeus tapahtunut teille,\nystäväni, ja me kaikki iloitsemme siitä.\"\n\n\"Siis häntä tulee minun kiittää tästä ihmeellisestä asiasta,\" sanoi\növersti Roos liikutettuna. \"Taivas häntä siitä siunatkohon! Mutta\nsiunatkoon hän myös kuningastani Kaarlea, joka vielä haudan tuolta\npuolelta osoittaa armonsa minulle. Ah, hän oli aina, niin kauvan kuin\nhän eli, armollinen herra uskollisille palvelijoillensa, ja varmaan oli\nse hän, joka lähetti herttuan luokseni, että minä vielä vanhoilla\npäivilläni olisin saanut nähdä tämän ison ilon. Ah, sydämeni pohjasta\nrakastan minä Kaarle-kuningasta! Jumalan armo ja rauha levätköön hänen\ntomunsa yli!\"\n\n\"Aamen!\" sanoi översti Sparre, ja puristi syvästi liikutetun vanhuksen\nkättä. \"Hän usein rikkoi eläissänsä, mutta kuitenkin oli hän hurskas,\njalo herra ja suuri kuningas, semmoista harvoin maailma on nähnyt.\nSanon kanssanne: _Levätköön hänen tomunsa rauhassa! Armo ja kunnia\nhänen muistollensa_.\"\n\n\n\n"]