[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUbpmosrRwqp886qAzTdpcckj71Gd05EdNtmPad0-CRg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},382,"Kuninkaita maanpaossa I","Daudet, Alphonse",1840,1897,"382-daudet-alphonse-kuninkaita-maanpaossa-i","382__Daudet_Alphonse__Kuninkaita_maanpaossa_I",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1879,1907,44888,319880,false,24743,[24],"Paris (France) -- Fiction",[26,27,28,29],"French Literature","Historical Novels","History - Royalty","Novels","\"Kuninkaita maanpaossa I\" by Alphonse Daudet is a historical novel written in the late 19th century. The narrative delves into the lives of royal exiles, focusing on the poignant experiences of a family stripped of their power and dignity. Through the character of Queen Frédérique, the story examines themes of loss, resilience, and adaptation to a drastically altered existence.  The opening of the novel presents Queen Frédérique, who awakens from a troubled sleep to find herself in Paris following her family's exile. As she processes her surroundings and reflects on the ruins of Tuileries Palace, she becomes entangled in memories of her former life, filled with joy yet overshadowed by tragedy. The narrative captures her emotional turmoil, as she contemplates her family's struggles amid a vibrant yet foreign Parisian spring, while her husband, the king, appears more carefree, highlighting a contrast between their dispositions. This initial setup establishes a rich context for the exploration of the royal family's challenges as they navigate life in exile. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Leino, Kasimir",387,"Naturalistinen romaani kuvaa Pariisiin asettuneiden maanpakolaiskuninkaiden ja heidän hovinsa elämää 1800-luvun lopulla. Teos tarkastelee vallasta syöstyn aatelin yrityksiä sopeutua uuteen todellisuuteen, kuninkaallisen arvokkuuden murenemista ja suurkaupungin tarjoamia houkutuksia.","Alphonse Daudet'n 'Kuninkaita maanpaossa I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 382. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUNINKAITA MAANPAOSSA I\n\nKirj.\n\nAlphonse Daudet\n\n\nRanskasta [\"Les rois en exil\"] suomensi Kasimir Leino.\n\nKansan Romaanikirjasto 1.\n\n\nHelsingissä 1907,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.\n\nOulussa 1907,\nOulun Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlphonse Daudet\nTekijän esipuhe\n   I. Ensimäinen päivä\n  II. Eräs kuningasmielinen\n III. Hovi St. Mandéssa\n  IV. Kuningas \"juhlii\"\n   V. J. Tom Lewis, ulkolaisten asioitsija\n  VI. Maanpakolaiset \"mustalaiset\"\n VII. Kansanhuveissa\n\n\n\n\nALPHONSE DAUDET.\n\n\nRanskan uusaikaisen, luonnonmukaisen eli naturalistisen\nkirjailijakoulun johtajana on tavallisesti totuttu pitämään Les\nRougons-Maquart -sarjan ja muiden jättiromaanien realistista tekijää\n_Emile Zolata_, joka sotaisalla julkaisullansa \"Medanin iltamia\" astui\nkirjalliselle kilpatantereelle muutamien häntä nuorempien kirjailijain\nkanssa ja jonka teoksista useat ovat suomenkielellekin käännetyt.\n\nLöytyy kuitenkin arvostelijoita, joiden mielestä todellisin realisti\nuudempien ranskalaisten kirjailijain joukossa on _Alphonse Daudet_.\nNiinpä sanoo esim. Jules Lemaître, joka on käsitellyt Daudetin\ntuotantoa pitemmässä arvostelusarjassa, että Daudet on \"vilpittömin\nrealisti, mikä koskaan on kynää käyttänyt, juuri hän on tosirealisti\neikä Zola, sen todistaa jo Daudetin sommittelutapa: Zola tekee\nylimalkaisia havaintoja, mutta Daudet tekee havaintonsa yksityisten\nimpressionien avulla, jotka ovat mitä voimakkaimmat ja välittömimmät;\nsielutieteellisiä partioretkiä tapaa hänellä harvoin, vaan esiytyvät\nhänen henkilönsä enimmäkseen toimivina, eläen n.s. hetkielämää. Itse\nsommittelu on rikasta ja kun havaintoja kannattaa mielikuvitus, syntyy\ntästä yhteistoiminnasta mitä miellyttävin kokonaisuus, joka ei ole\ntarpeellista romanttisuuden lentoakaan vailla\". Lemaîtren mielestä on\nviehätys Daudetin runouden pääominaisuus ja juuri tämä kohottaa ne\nZolan luomain rinnalle, jopa niiden yläpuolellekin; monen mielestä on\nDaudetin viehättävä esitystapa pääsyynä siihen, että hän osasi vetää\npuoleensa sekä Zolan että Victor Cherbuliezin lukijakunnan. Daudet\nviehättää kaikkia, jatkaa hän, ja valloittaa kaikki sydämet, olkootpa\nnämä uudenaikaisia, henkeviä ja hienostuneita lukijoita, naisia,\nrunoilijoita taikka naturalistisen tyylin ihailijoita. Kuitenkin\nmyöntää Lemaître, että Daudet moninaisen ja monivivahteisen\ntunne-elämänsä vuoksi on sangen vaikea kuvata muutamilla pääviivoilla,\npaljo vaikeampi kuin tuo voimakas pessimistinen kohtalorunoilija\nZola, jopa vaikeampi kuin aina hermostunut Goncourtkin. Tästä\nmonivaihteisesta tunnerikkaudesta huolimatta pitää sama arvostelija\nhäntä sopusointuisimpana ja tasaisimpana runoilijana, jonka melkein voi\nlukea klassikkojen pyhitettyyn joukkoon.\n\nTunnettu ranskalainen kirjailija ja arvostelija Anatole France, joka\ntunsi Daudetin jo nuoruudesta alkaen, kehuu häntä aina nuorekkaaksi,\npirteäksi, miellyttäväksi mieheksi; nuorempana oli hän usein\nsurumielinen ja haaveileva. Mutta vilpittömämpää ja hellempää luonnon\nja taiteen ihailijaa, kuin aina elämänhaluinen Daudet oli, ei hän sano\ntietävänsä; luonnosta puhuessansa ja kesäisen luonnon keskellä\neläessänsä vaikutti hän kuin iloinen nuori, kiihkoisa fauni. Hän\nrakasti ehkä liiaksi elämää ja luontoa; luonnon mukaan maalaaminen eli\noikeammin kuvaaminen oli hänen ainoa työohjeensa. Kukaan ei voinut\nnähdä välittömämmin kuin hän, olkoonpa kysymys muodoista, väreistä tahi\nmistä tahansa. \"Minulla ei ole koskaan ollut muuta työtapaa kuin kuvata\nluonnon mukaan\", sanoo Daudet itsekin; \"samoin kuin taiteilijat\nhuolella säilyttävät luonnonmukaiset luonnoksensa, olen minä jo 30\nvuotta säilyttänyt ja työssäni käyttänyt pieniä vihkosia, joihin olen\ntehnyt muistiinpanoja ja kirjoittanut välittömiä ajatuksia merkiten\nmuutamilla sanoilla jonkun äänilajin, kädenliikkeen, sanelman j.n.e.\"\nAnatole Francen mielestä on Daudet tässä sanonut vain totuuden:\nhänen työtapansa oli todellakin tällainen rakenteleva ja kokoileva.\nRanskan kansaa hän rakasti sellaisena kuin se vikoineen ja\ntietämättömyyksinensä oli ja eli köyhempänäkin, ja köyhälistönkin\nkeskuudessa liikkui hän havaintojansa tehden. Hän kohensi alakuloisia\nelämänhalullansa ja rakasti pieniä; pahansuopaisuutta ei hänessä ollut\nensinkään; vaan sen sijaan myötätuntoa, intoa, osanottoa. Hänellä oli\nnaurun ja kyynelten lahja, ja kun hän nauroi keveää, sointuvaa\nnauruansa, oli usein kuulevinansa nuoren metsäsatyyrin leikkisää huilun\nsoittoa, niin raikkaasti vaikutti jo hänen äänensä sointu. Sellaisissa\nkansallisissa perikuvissa kuin esim. Tartarin on hän suorastansa\nverrattava Cervantesin ikuiseen Don Quichotte-luomaan; Ranskan\nkirjallisuudessa ei sille löydä paljo muita vastikkeita kuin Rabelaisin\nGargantua. Historiallisissa romaaneissansa, joihin \"Numa Roumestan\",\n\"Nabob\" ja \"Kuninkaita maanpaossa\" ovat luettavat, seuraa hän samaa\nmenettelytapaansa, piirtäen henkilönsä Pariisissa oleskelleiden\ntunnettujen kuninkaallisten maanpakolaisten mukaan, joita hän on nähnyt\nja tutkinut useampia, esim. Hannoverin kuninkaan tyttärinensä,\nBraunschweigin herttuan, Espanjan kuningattaren Isabellan\npuolisoinensa, Don Carloksen, Napolin kuninkaan Fransin, Walesin\nprinssin y.m. Näiden näkemiensä avulla on hän kyhännyt romaaninsa\n\"Kuninkaita maanpaossa\", jonka päähenkilöt -- Illyrian ja Dalmatian\nhallitsijaperhe -- muuten ovat mielikuvituksen luomia. Teoksen synnystä\ntekee hän selkoa kirjansa laajahkossa esipuheessa, jonka vuoksi meidän\nei tarvinne siihen enempää kajota; itse romaani taas puhuu kyllä\npuolestansa eikä suomentajan suositusta kaipaa.\n\nEräässä Ranskan vaateliaimpia aikakauskirjoja (Revue des deux Mondes\n1898) käsittelee René Doumic Daudetin elämäntyötä, lausuen heti aluksi,\nettä Daudet kuuluu niihin runoilijoihin, joita mielellänsä kiittää,\nsillä hän on itse pelkkää myötätuntoa niinkuin tapakuvaajain tuleekin\nolla. Aihevalinta ja työtapa on samanlainen kuin Flaubertilla,\nGoncourtilla, Zolalla y.m. realisteilla. Hieman ivaa tosin, mutta aina\ntositaiteilija vaistonsa ja älynsä pakosta. Goncourtin hermostumista\ntoisinaan (Le petit chose), symbolismia toisinaan (Chèvre de M. Geguin,\nKirjeitä myllyltäni), ani harvoin mitään törkeyksiä (Käkelän\nkirkkoherra, Veli Gaucherin elämänneste), joskus sairalloistakin\ntunteellisuutta (Le petit chose), mutta tavallisesti tasainen,\nsopusointuinen ja rikas sielunelämä todellisesta elämästä tehtyjen\nhavaintojen ytimenä silloinkin kun mieliaihe, pettyneet toiveet,\novat käsittelyn alaiset, kuten esim. Sidoniessa, Jansouletissa,\nMérautissa y.m.\n\nDaudet ei Doumicin mielestä luo perikuvia, vaan yksilöitä. Tämä ei\noikeastaan ole mikään puute, vaan se tulee siksi, jos runoilija\ntietämättömyydestä syrjäyttää tapausten yleiset, johtavat lait, eikä\nosoita, mikä yksilössä on lajia ja missä suhteessa yksilö on\nperikuvaan. Silloin voi sanoa, ett'ei runoilija ole voinut kohoutua\nperikuviin. Senvuoksi jäävät Daudetin yksilölliset henkilöt heikommiksi\nkuin esim. Flaubertin perusluonteet. Verrattakoon vain Sidonie Chèbesiä\n(Fromont nuorempi) Flaubertin kuuluisaan Rva Bovaryyn. Sapho taas, joka\non Daudetin tunnetuimpia mestariluomia, kalpenee Prévostin Manonin\nrinnalla, joka ijäti säilyy klassillisesti kauniina, hienona ja\ntuoreena ilmiönä. Ja kuitenkin on Sapho -- samoin kuin Nabob --\nsellaisen arvostelijan mielestä kuin Georg Brandes on, Daudetin\nmestarillisimpia, miehekkäimpiä te'elmiä, jopa suorastansa\nmallikelpoisinta taidetta, mitä olla voi. Niin eriäviä mielipiteiltänsä\nvoivat arvostelijat olla!\n\nDaudetin sommittelutavasta olemme jo ylempänä puhuneet. Senkin suhteen\novat Brandes ja Doumic vallan vastakkaisella kannalla. Daudetin\nsommittelu on tosilatinalainen, selvä ja täysin harkittu alusta\nloppuun, sanoo Brandes, ihaillen juuri Saphon, Nabobin y.m. ankarasti\nkaavamaista ja lujaa rakennetta; samalla kun hän väittää Daudetin\nolevan tosiranskalaisen; pitää hän tämän tunnetapaa pohjoismaalaisena,\ntehden vertauksia Kiellandin \"Työmiesten\" ja Daudetin \"Nabobin\"\nvälillä.\n\nDoumic taas pitää kirjailijamme puutteina m.m. seuraavat kielteiset\nominaisuudet: häneltä puuttuu loogillisuutta, hän ei kykene täysin\nhallitsemaan ainettansa, ei jaksa pitää koossa kokonaisuutta eikä voi\nantaa yleiskatsausta ympäri näköpiirin. Tätä puutetta, joka olletikin\nranskalaisesta lukijasta tuntuu sellaiselta, ei huomaa hänen\nrakastettavissa, täyskelpoisissa ja taiteellisissa novelleissansa ja\nlyhemmissä kertomuksissansa (contes), jotka tyylinkin puolesta melkein\nvoi asettaa Mériméen ja Maupassantin novellien rinnalle. Mutta\nlaajemmissa romaaneissa ne jo ilmenevät, arvelee Doumic, joka muuten\nkokoo loppulauseensa seuraavaan ponteen: \"Daudet ehti toteuttaa, mitä\nhän ylipäänsä voi toteuttaa. Vaikka hän ei ollutkaan mikään terävä,\nläpikatsova äly ja vaikka häneltä puuttuikin syvempi maailman kokemus\nja käsitys tosielämästä, jätti hän meille, mitä kaunis, tunteellinen,\nhermostunut ja hieno taiteilijasielu voi antaa.\"\n\nMuihin ihasteleviin arvostelijoihin verrattuna kuulustaa tämä arvostelu\njotenkin ankaralta, vaikka siinä voi olla paljo tottakin. Siltä\nvaralta, että suomalaista lukijakuntaa huvittaa kuulla, mitä\nmielipidettä suomalaisissa kirjallisissa piireissä Daudetin runouden\nsuhteen ollaan, annamme lyhyen selostuksen nimimerkki H. A--n'in\npiirtämästä, verrattain laajasta \"kirjailija-muotokuvasta\" Valvojassa\n1884 ja Juhani Ahon muistokirjoituksesta Daudetin kuoltua.\n\nArvostelija jättää Daudetin draamallisen tuotannon aivan syrjään ja\nkäsittelee häntä ainoastaan romaanikirjailijana. Erityisesti ihailee\nhän Maanantai-tarinoita, joiden lyhyt, ytimekäs sommittelu, sujuva,\nsointuva kieli, huolellinen suunnitus ja hento tunne häntä viehättää,\nsamoin myöskin kirjailijan lapsuuden muistelmia [\"Le petit chose\"]\npuhumattakaan niistä historiallisista romaaneista ja tapakuvauksista,\njoiden kautta Daudet on kuuluisuuden saavuttanut. Muuten muistuttaa\nDaudet arvostelijan mielestä monessa suhteessa Mussetiä. \"Daudet on\nrunoilija hienon aistinsa, suorasanainen kirjailija kirjoitustapansa\nkautta -- naturalisti havaintotapansa ja ihminen sen syvän tunteen\nkautta, joka suo hänen kuvauksillensa lämpöä ja elämää. Hänen\nviehätysvoimansa salaisuus -- -- -- on se, että hän itse kokonaan\nantautuu ja sentähden myös voittaa muut. -- Daudet on syntynyt\nrunoilijaksi eikä milloinkaan runoilijaluontoansa kiellä. Että hän on\nnaturalisti, sen näemme siitä erinomaisesta taidosta, jolla hän kuvaa\nesineitä, seutuja ja elämää sellaisina, jommoisina ne esiytyvät hänen\ntarkalle silmällensä. -- Nämä kaikki edut vaikuttavat sen, että nuori\nRanska täydellä oikeudella katsoo Alphonse D:n taitavimmaksi kaikkien\nromaanikirjoittajiensa joukossa.\"\n\nJuhani Aho taas näkee Daudetissa yhden aikamme miellyttävimmistä\nkirjailijoista ja Ranskan hienoimmista ja terävimmistä kynistä. Hänen\nkertomuksensa ovat pieniä, suorasanaisia runoelmia, hienoa, ihanaa\ntaidetta. Novelli, pikku kertomus, jonka tulee olla kekseliäs ja\nhillitty, hienosti hiottu kuin helmi, sopii erinomaisesti Daudetin\nherkälle älylle, joka pyrkii suorasanaisessa saavuttamaan runokielen\ntäydellisyyttä. -- Jokainen hänen kertomuksistansa on täysvalmis,\nerinomaisella huolella kyhätty taideteos. Näkyy, että niiden aatteita\non mietitty ja kultavaa'alla punnittu, että muotoa on vuoltu, sorvattu\nja kiilloitettu. Eräät niistä ovat sisällyksen täyteläisyyteen ja\naatteiden kantavuuteen nähden kuin suuria romaaneja. Romaanikirjailija\nDaudetista ei Aho muistokirjoituksessansa puhu mitään (Valvoja 1898).\n\nTämä kaikki ylläoleva riittänee yleisselitykseksi Daudetin\nmerkityksestä ja kirjailijaluonteesta sellaisena kuin hän lukijoille ja\narvostelijoille teoksissansa esiytyy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlphonse Daudet syntyi 13 p. toukokuuta 1840 Nimesissa (Languedocin\nmaakunnassa), joka historiallisine muistoinensa, murattiköynnöksinensä,\nolivi- ja viinitarhoinensa vaikuttaa kuin kappale muinaista Kreikkaa.\nNäillä eteläisillä seuduilla olivat sekä hänen esi-isänsä että hänen\näitinsä suku Reynaud asuneet ja toimineet monta miespolvea joko\nkuningasmielisinä käsityöläisinä ja tehtailijoina taikka hurskaina\npappeina. Alphonsen isä oli silkinkutoja, joka vararikon tehtyänsä\nmuutti suureen Lyonin tehdaskaupunkiin, jonka lyseoon poikanen joutui.\nRunolliselle luonteelle ei tämä tehtaiden savustama ympäristö suinkaan\nsovelias ollut. Mutta pian pääsi hän yliopistoon ja 17-vuotiaana saapui\nhän Pariisiin, mukanansa ensimäinen runokokoelmansa \"Rakastavaiset\",\njotka seuraavana vuonna jo ilmestyivätkin Tardieun kustannuksella.\nVanhempi veli Ernest Daudet, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi\nvaltiollisena kirjailijana, historioitsijana, kymmenkunnan romaanin ja\nveljensä elämäkerran (Mon frère et moi, 1882) kirjoittajana, oli\nsilloin parinkymmenen vanha nuorukainen ja palveli Napoleon III:n\nkuuluisan ministerin ja Mériméen hyvän ystävän kreivi de Mornyn\nkabinettikirjurina. Tämän toimen luovutti Ernest D. kolme vuotta\nmyöhemmin nuoremmalle veljellensä, joka sillä välin oli sangen\npuutteellisesti elättänyt itseänsä kirjoittelemalla eri sanomalehtiin\n(Monde illustré, Figaro y.m.), joita hän myöhemminkin on novelleilla\nmuistanut. Kreivi, sittemmin herttua de Mornyn kirjurina v. 1861-65\nollessa jäi hänelle kyllin aikaa kirjallisten taipumustensa\nkehittämiseen, mihin hänen sujuvien rakkausrunojensa menestys häntä\nmuuten kehoitti. Kaksoiskääntymys (La double conversion), romaani\npunaisesta päähineestä (Chaperon rouge) ja molemmat näytelmät\nViimeinen epäjumala ynnä Valkoneilikka, joista edellinen esitettiin\nOdéon-teatterissa, jälkimäinen Théâtre françaisissa, syntyivät näinä\nvuosina.\n\nViimemainitun teatterin eli Ranskan kansallisnäyttämön nykyinen johtaja\nJules Claretie, kirjailijamme nuoruuden ystäviä, kertoo pienen tarinan\nDaudetin suhteesta Mornyyn. Daudet, joka on kuvannut puutteellisuudessa\nja köyhyydessä vietetyt ensimäiset vuotensa teoksessa Le petit chose\n(Pikku asia), oli joutunut velkojain ahdisteltavaksi ja eräänä päivänä\nilmestyi oikeuden palvelija kansliahuoneeseen uloshakemuksen kanssa,\nvaatien osuutta hänen palkastansa. Herttua kutsutti nuoren kirjailijan\npuheillensa. \"Mitä? Onko teillä siis velkoja?\" sanoi hän nauraen. \"Vai\non teillä velkoja! Miks'ette te heti sitä sanonut! Se sovittaa meidät,\nsillä mielestäni te olitte liian viisas. Tästä uloshakemuksesta teidän\nei tarvitse huolehtia, siitä otan minä pitääkseni huolen!\" Ja siitä\nvelasta Daudet lieneekin heti päässyt. Velkojensa vuoksi oli Daudet\npakotettu edelleen etsimään raha-ansioita kirjallisella alalla.\n-- Veljensä toimittamaan Journal officieliin kirjoitti hän\nteatteriarvostelut, Vaudeville-teatterille kyhäsi hän kappaleet\n\"Vanhempi veli\" ja \"Uhraus\", julkaisi lapsuuden muistelmansa (Le petit\nchose), joita verrattiin Dickensin kertomuksiin, sekä kokoelmat\n\"Kirjeitä poissaolevalle ystävälleni\" ja \"Kirjeitä myllyltäni\" (1869),\njoista hän muodosteli 5-näytöksisen näytelmän nimeltä \"Arlesilainen\ntyttö\" (l'Arlesienne) Ambiguteatterin silloista primadonnaa nti\nBartetia varten. [Sama kappale on tunnettu myöskin Bizetin säveltämänä\noperana ympäri maailmaa.]\n\nNäillä teoksillansa oli hän jo saavuttanut jonkunlaisen maineen, jota\ntuntuvasti lisäsi seuraavalla luomallansa \"Fromont nuorempi ja Risler\nvanhempi\" joka on ehkä enemmän tunnettu romaanina kuin näytelmänä.\n\nRanskalaissaksalaisen sodan jälkeisinä vuosina 1872-74 kypsyi Daudetin\nkyky jo kukkaansa. Tosin ei hänen näytelmänsä \"Lise Tavernier\"\nsaavuttanut suurempaa menestystä, mutta sellaiset luomat kuin\ntehdaselämää kuvaava \"Fromont nuorempi\", Pariisin piiritystilaa\nkuvaavat \"Maanantai-tarinat\" (Contes du Lundi), kokoelma luonne- ja\nmaisemakuvauksia nimeltä \"Robert Helmont\", ja ennen kaikkea ehkä\nRabelaisin ja Cervantesin ikuisiin mestariluomiin verrattu \"Tarasconin\nTartarin\", kohottivat kirjailijamme äkkiä ihailtujen kuuluisuuksien\njoukkoon. Ja tällä asemallansa hän seuraavillakin luomillansa pysyi.\nRomaanissansa \"Jack\" kuvasi hän Murgerin tapaan maailmankaupungin\nkirjavaa sivistynyttä joutolaismaailmaa: taiteilijoita, joilta puuttui\ntilauksia, runoilijoita, jotka eivät tahtoneet saada kustantajia,\nprofessoreja, joilta puuttui oppilaita, lääkäreitä ilman potilaita,\nasianajajia ilman juttuja j.n.e. \"Nabobissa\" antoi hän vilkkaan kuvan\nvaltiomiesten ja valtiollisten sanomalehtikirjailijain elämästä,\nherättäen näiden leirissä ankaraa arvostelua; \"Numa Roumestanissa\"\n(1880) katsotaan hänen kuvanneen Gambettaa, tunnettua Ranskan\ntasavallan presidenttiä; \"Kuninkaita maanpaossa\", jossa Illyrian\nkuviteltu kuningas Kristian II huvitteleikse kuin Pariisin suuren\n\"Seuraklubin\" hurjimmat jäsenet, ovat eräät tahtoneet pitää\nsamanlaisena hyökkäyksenä kuningasvaltaa vastaan kuin on Björnsonin\nnäytelmä \"Kuningas\", vaikka teos mielestämme ei anna oikeutettua\naihetta tähän mielipiteeseen; kuningas on heikko ja huikenteleva\nnautiskelija, mutta usko kuninkuuden merkitykseen on hänen\npuolisollansa samoin kuin useilla nuorillakin, jotka Daudet muka on\nkuvannut puolalaisen nuorison mukaan.\n\nTätä miesijän täyteläistä ja runsasta tuotantoa kesti vielä\nkymmenkunnan vuotta. \"Numa Roumestanin\" jälkeen ilmestyi sarja\nkelvollisia romaaneja, joista \"Sapho\" ja \"Kuolematon\" (l'Immortel) ehkä\novat saavuttaneet enimmän huomiota. Sapho on kertomus naisesta, joka\nsokeasti seuraa aistillisia halujansa, on aikoinansa ollut mallina\nSapho nimiselle kuvapatsaalle, istunut taiteilijain mallina, elostellut\nja jättää vihdoin maansa ja kaikki siirtyäksensä Amerikaan. Jo 1883\njulkaistussa romaanissa \"Evankelista\", jonka päähenkilö Elise Ebsén on\nnuori, Pariisissa asuva tanskalainen tyttö, on Doumic näkevinänsä\nkirjailijan tyylin ja luonnonkuvauksen muuttuvan tuttavallisemmaksi ja\nhellemmäksi, jommoinen se taiteellisempana on \"Saphossa\". Ja kuitenkin\non \"Sapho\" monen mielestä tekijänsä miehekkäintä ja mallikelpoisinta\ntaidetta!\n\n\"Evankelista\" ei saavuttanut erityisempää menestystä vaikka siinä\ntekijänsä tyylilliset ansiot esiytyvätkin kaikessa loistossansa; eikä\nmyöskään sitä seuraava teos \"Haikarat\" (1883) herättänyt suurempaa\nhuomiota. Sen sijaan otti arvostelu ja yleisö \"Saphon\" erittäin\nystävällisesti vastaan; saman suosion sai osaksensa myöskin samana\nvuonna julkaistu kokoelma luonnekuvauksia \"Taiteilijain puolisoja\",\njossa annetaan täysi tunnustus ja henkinen osuus kuuluisain\ntaiteilijain jokapäiväisille elämänkumppaneille. Tähän tunnustukseen\noli Daudetilla ehkä täysi syykin, sillä hänen oma vaimonsa Julia Allart\n(s. 1857) oli sivistynyt, kirjallisuutta ja taiteita harrastava ja\nihmisenä mitä miellyttävin nainen; paitsi kirjallisia katsauksia\nRanskan viralliseen lehteen (Journal officiel), jonka toimitus vuodesta\n1874 oli uskottu Alphonse Daudetille, on hän nimellä Karl Sten\njulkaissut m.m. teokset \"Vaikutelmia luonnosta ja taiteesta\" (1879),\n\"Itsetunnustuksia eli pariisilaisen naisen lapsuus\", \"Katkelmia\npainattamattomasta kirjasta\" ja \"Lapset ja äiti\"; kaikki nämä\ntodistavat arvostelijain mielestä samaa hienoa sielunelämää ja samoja\nsivistyneitä, kirjallisia näkökantoja, jotka -- kuten vakuutetaan --\nilmenevät myöskin hänen veljessänsä, kirjailija Leon Allartissa ja\nAlphonse D:n ainoassa pojassa Leon Daudetissa, joka hänkin on\nkotimaassansa luonut nimen kirjailijana.\n\nTehtyämme tämän pienen poikkeuksen runoilijamme omaisten keskuuteen, on\nmeidän ainakin nimeltä mainittava teokset \"Tartarin alpeilla\", \"Kaunis\nNivernelaistyttö\", ja \"Pieni seurakunta\", ennenkuin tulemme hänen paljo\npuhuttuun romaaniinsa \"Kuolematon\", jossa eräät arvostelijat jo\ntahtovat nähdä voipumisen alkavan. [Minä vuonna Daudet julkaisi\nteoksensa \"Arlatanin aarre\" ja \"Rummuttaja\" (Tambourinaire), en\nvarmasti voi sanoa.] Millä syyllä esim. Doumic tämän päättää, ei käy\noikein selville, mutta näyttää siltä kuin romaanissa esiytyvät\nmaailmankaupungin tapakuvaukset eivät enää olisi olleet tehtyjä niillä\nsilmälaseilla, joiden läpi seuraelämä nuorempaan mielestä oli\nkatsottava. Ett'ei Lemaître ole samaa mieltä esim. \"Kuolemassa\" kuvatun\npyrkijän eli struggle-for-life-tyypin Paul Astierin suhteen, se käy\nkyllä selville hänen laajahkosta arvostelustansa.\n\nMuuten on Doumic oikeassa siinä, että \"Kuolematon\" ennustaa jo lopun\nalkua. Sillä paitse \"Tarasconin satamaa\" ja \"Perheen tukea\" ei Daudet\nenää julkaissut muita kuin muistelmia 30-vuotisen kirjailijaelämänsä\nvarrelta. Sellaisia ovat \"Kolmekymmentä vuotta Pariisissa\" ja \"Erään\nkirjailijan muistelmia\", joista kirjallisen elämän tutkijat epäilemättä\nsaavat paljo aineksia uudempien ranskalaisten kirjailijain\nelämäkertoihin ja luonnekuvauksiin.\n\nDaudetista draamallisena kirjailijana on jo yllä ollut puhetta.\nEdelliseen on meidän lisättävä, että useat hänen romaaneistansa ovat\nilmestyneet myöskin näytelmiksi muodostettuina. Näitä muodosteluja\nsuoritti hän toisinaan yksin, toisinaan jonkun apumiehen kanssa\nyhdessä. Niinpä on hän itse tehnyt draamoja teoksistansa \"Jack\" ja\n\"Numa Roumestan\", kirjailija A. Belotin kanssa muodosteli hän\nnäytelmiksi romaaninsa \"Fromont nuorempi\" ja \"Sapho\"; P. Elcéarin\nkanssa \"Nabobin\", P. Delairen kanssa sen romaaninsa \"Kuninkaita\nmaanpaossa\", joka tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle jatkona jo\nennestänsä suomennetuille Daudetin teoksille; \"Tartarinia alpeilla\"\nmuokkasi kirjailija kahden nuoremman apulaisen -- Courcyn ja Bocagen --\nkanssa eikä siitä sittenkään kelvollista draamaa tullut. Lopuksi on\nmeidän vielä muistettava vuosina 1889-90 esitetyt näytelmät \"Este\"\n(Obstacle), jossa Daudet käy sotaa Ibsenin Haamuja vastaan, ja\nDarwinismia kohtaan tähdätty draama \"Elämän taistelu\", jonka sattumalta\nnäin Sarah Bernhardtin ja hänen seurueensa esittämänä Lontoossa (Her\nmajesty-teatterissa) keväällä 1890; mallikelpoisesta esityksestä\nhuolimatta ei se tehnyt minuun mitään voimakkaampaa, draamallista\nvaikutusta.\n\nNäin olemme päässeet Daudetin runsaan kirjallisen tuotannon\nloppuun. Vaikka hän draamallisena kirjailijana ei vedäkään\nvertoja aikalaisillensa Augierille ja Sardoulle ja vaikka toiset\nhänen romaaneistaan ehkä jäivätkin unhotukseen, tulee hän\nkuitenkin klassikkona säilymään jälkimaailmalle sellaisten\nmestarillisten luomiensa kautta kuin ovat esim. \"Tarasconin\nTartarin\", \"Maanantaitarinat\" [ilmestyvät suomeksi Kansan\nNovellikirjasto-sarjassa], \"Fromont nuorempi ja Risler vanhempi\",\n\"Nabob\", \"Kuninkaita maanpaossa\", \"Numa Roumestan\" ja \"Sapho\".\n\nDaudetin perhe-elämä oli muuten täydellisesti onnellinen, ell'emme ota\nlukuun niitä huolten pilviä, joita heikko terveys viimeisten 15:n\nvuoden kuluessa mahdollisesti tuotti hänen ympäristöllensä. Nuorempana\noli hän ollut ahkera kanoottimeloskelija, purjehtija ja metsämies,\nmutta nämä urheilut jäivät häneltä unhotuksiin Pariisissa. Terveytensä\nvuoksi matkusteli hän Algeriassa, Sveitsissä y.m. Kesänsä vietti hän\nviime aikoina aina Champrosayssa; talvet asui hän Pariisissa, ensin\nn.k. Hôtel de Marais'issa ja sitten Luxembourgin puutarhan luona\nolevassa Lamoignonin palatsissa, missä hänen kotinsa oli Ranskan\nkirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoja; siellä nähtiin melkein\njoka päivä provensaalilainen lyyrikko Emile Mariéton, kirjailijat\nP. Hervieu ja Glaser, venäläinen Stepniak ja Gambettan ystävätär,\n\"Nouv. Revuen\" tunnettu julkaisija rva Adam, mutta sitä paitse usein\nmyöskin Anatole France, Zola, Cherbuliez, Bourget, Barrés j.n.e. joiden\nkanssa hän juuri oli muodostanut \"seurusteluliiton\", kun kuolema äkkiä\nyllätti hänet perheensä keskuudessa illalla joulukuun 17 p. 1897.\n\nNiinkuin Edelfeltin piirtämästä muotokuvasta selvästi näemme, oli\nDaudet ulkomuodoltansa kauneimpia taiteilijatyyppejä, mitä koskaan\nnäemme: kihara, tumma ja pitkätukka, kauniit, sisältörikkaat ja eloisat\nsilmät, jalot ja hienot piirteet; hänen sointuvan kaunista ääntänsä\ntaas, joka Anatole Francen mielestä lauloi kuin faunin huilu, pitää\nBrandeskin niin miellyttävänä, että hän jo yksistään sillä voitti\nkaikki ystäviksensä.\n\nJa kun hänen etevämmillä teoksillansa on ollut sama viehättävä\nominaisuus, emme epäilekään, ettei \"Kuninkaita maanpaossa\" puolestansa\nlisää sitä suomalaista ystäväpiiriä, jonka Daudet jo on täällä luonut\ntätä ennen suomennetuilla teoksillansa \"Fromont nuorempi\", \"Tarasconin\nTartarin\", \"Kirjeitä myllyltäni\", \"Kuvaelmia ja kertomuksia\" ja\n\"Seinevirran laivuri\".\n\n\n\n\nTEKIJÄN ESIPUHE.\n\n\n[Tämä esipuhe tavataan v. 1885 julaistussa painoksessa, joka kuuluu\nsarjaan Alphonse Daudetin Teokset täydellisinä (Oeuvres complètes).]\n\nTämä teos on epäilemättä ollut minulle vaikein sommitella ja tätä olen\nhautonut mielessäni enimmän aikaa sen nimisenä ja sen suunnitelman\nmukaisena kuin aihe syntyi päässäni, eräänä lokakuun iltana seisoessani\nCarrousel-torilla katselemassa Tuileries'in palatsin surullista\nkukistumista ja hävitystä.\n\nJoku erotettu ruhtinas, joka kukistumisensa jälkeen on paennut\nPariisiin, asettuu asumaan Rivolikadun varrelle, vetää herätessänsä\nylös hotellin parvekkeelle antavan akkunan varjostimet ja huomaa nämä\nsuistuneen palatsin rauniot, siinä näky, joka mielestäni oli\nensimäisenä kuvattava teoksessa \"Kuninkaita maanpaossa\". Tästä ei\ntulisi mikään tavallinen romaani, vaan enemmän historiallinen tutkimus,\nkoskapa romaani on tavallisten ihmisten historiaa ja historia taas\nkuninkaiden romaania. Kuitenkaan ei tästä tulisi sellainen\nhistoriallinen tutkimus, jommoisena tätä alaa tavallisesti meillä\nharjoitetaan, nimittäin tuollainen kolkon outo, tomuinen, haparoiva ja\npaksu kokoelma, joista Ranskan akatemia pitää ja joita se vuosittain\npalkitsee niitä ensinkään avaamatta, ja joiden kansilehdelle voisi\nkirjoittaa: _ulkonaisesti käytettäväksi_, kuten apteekin sinisten\npullojen nimilipuissa luemme. Ei, vaan tästä piti tuleman nykyaikaista\nhistoriaa käsittelevä elävä, huumaava kuvaus, joka vaikuttaisi niin\nhirmuisen tulisella ja jyrkällä todistelulla, että se repisi elämän\nsisälmykset ulos eikä suinkaan hautautuisi arkistojen tomukasoihin.\n\nTyön vaikeus oli mielestäni juuri siinä, että se vaati todellisia\nesikuvia, oikeita tietoja ja kaikellaista ikävää urkkimista, johon\nminulle, ympäristölleni, aineellisille elämäntavoilleni ja henkisille\ntottumuksilleni vieras ja outo aihe suorastansa pakotti tekijän.\nNuorena ollessani olin tosin hiipaissut erään \"mustan kuolevaisen\",\nnim. Braunschweigin herttuan tekotukkaa, joka laahasi yökahvilain\nkaasulämpöä, höysteitä ja hajuvesiä löyhkäävissä kapeissa käytävissä;\nsamoin olin eräänä iltana nähnyt n.k. ruhtinas Citron-Harvapuheisen\nistuvan Bignonin ravintolan perimäisellä sohvalla vastapäätä erästä\nkatutyttöä ja syövän rasvaista maksapalasta; niinikään näin kerran\nkonservatorion sunnuntai-iltamasta tullessani Hannoverin sokean\nkuninkaan kookkaan ja ylvään vartalon haparoivan eteenpäin\npylväskäytävän pilarein välissä osanottoa herättävän prinsessa\nFrédériquen taluttamana, jonka tehtävä oli ilmoittaa, keitä\nvastaantulijoita kuninkaan oli tervehdittävä. Mutta nämä muistot olivat\nsentään sangen ylimalkaisia ja hämäriä; mitään täsmällisiä\nmuistiinpanoja minulla ei ollut maanpaossa elävien ruhtinaiden\nyksityisestä elämästä ja siitä tavasta, miten he kansansa epäsuosiossa\nollessansa aikansa kuluttivat, minkä verran maanpako ja Pariisin\nilmakehä oli heihin vaikuttanut ja minkä verran kultausta heidän\nhoviviitoissansa ja juhlallisuutta heidän tilapäisissä asunnoissansa\noli säilynyt.\n\nTästä kaikesta oli minun otettava selko; se taas vei paljo aikaa, vaati\nlukemattomia juoksuja ja pakotti minun käyttämään hyväkseni kaikki\nmahdolliset tuttavuussuhteeni eri yhteiskunnallisilla asteilla elävien\nvanhain pariisilaisten kanssa, alkaen verhoilijasta, joka kuntoonpani\nPressburgin kadun varrella olevan hotellin, aina niihin korkeihin\nvaltiomiehiin saakka, jotka kutsuttuina olivat olleet läsnä kuningatar\nIsabellan luopuessa valtaistuimelta. Samoin oli minun niin sanoakseni\nlennosta siepattava seuraelämän säilyttämiä tarinoita, selailtava\npoliisikamarin päiväkirjoja, katseltava kuninkaallisten hankkijain\nmielilauseita j.n.e. Saatuani vihdoinkin perinpohjaisen selon kaikista\nPariisissa oleskelleista kuninkaallisista henkilöistä, heidän ylpeästä\nkieltäymyksestänsä, riutumisistansa, heidän kunniansa täplistä ja\nomientuntojensa vioittumisista, seuloin kaikki tutkimusteni tulokset\nsäilyttäen ainoastaan sieltä täältä selville saamani tyypilliset\nyksityisseikat, tapoja kuvaavat piirteet ja sen yleisen ilmakehän\nnäyttämölle sovituksen, jossa esitettävä draamani oli tapahtuva.\n\nEräs heikkous, jonka jo olen myöntänyt, nimittäin todellisuuden\nkaipaus, joka aina rasittaa minua ja pakottaa minun ainaiseksi\njättämään elämän sovinnaisuuden huolellisimmin hävitettyjen\nmielikuvitukseni keksintöjen juurelle, sai minut muuttamaan\nalkuperäisen suunnitelmani. Sijoitettuani alussa kuninkaallisen perheen\nMadridin herttuan pieneen palatsiin Pompe- (Loisto-) kadun varrella,\nkoska Illyrian kuningas Kristian monessa suhteessa muistutti häntä,\nmuutin hallitsijaperheen Herbillonin kadun varrelle, parin askeleen\npäähän samannimisestä suuresta esikaupungista ja sen ulkomaisista\njuhlallisuuksista, koska Mérautin oli siellä esitettävä kuningattarelle\nkansa sellaisena kuin se todellisuudessa on ja opetettava hänelle,\nettei hänen tarvinnut sitä enää peljätä. Kun Napolin kuningas oli\npuolisoinensa asunut pitemmän aikaa Herbillonin kadun varrella,\nväitettiin julkisesti minun tahtoneen kuvata näitä; mutta vakuutan\nvilpittömästi, ettei niin ole ollut laita, vaan olen minä itse teossa\nesittänyt vain oman mielikuvitukseni luoman kuninkaallisen perheen.\n\nMéraut sitä vastoin on elämästä otettu ja ainakin puoleksi\ntodellisuudessa elänyt henkilö; se tapa, miten jouduin kuvaamaan hänet\nhistoriallisessa romaanissani, ansaitsee ehkä tulla tunnetuksi. Kun\nvarmasti olin päättänyt, ettei teoksestani saanut sukeutua mikään\nhäväistyskyhäelmä, vaan oli jonkun henkilöistäni edustettava\nperustuslaillisuuden ja jumalallisen oikeuden asiaa, koetin kaikin\nvoimin innostua tästä aatteesta ja johtaa mieleeni nuoruuteni\nvakaumukset, jotka olin muodostanut lukiessani Bonaldin, Joseph de\nMaistren, Blanc Saint-Bonnetin ja kaikkien niiden valtiofilosofien\nteoksia, joita Barbey d'Aurevilly kutsuu \"menneisyyden profeetoiksi.\"\nOstettuani rantakadun kirjakauppiailta antikvaarisen kappaleen teosta\n\"Taantumus Ranskassa\" (Restauration française), keksin eräänä päivänä\nlehtien väliin unhottuneen, entisen omistajan kyhäämän kirjeen, joka\npäättyi sanasta sanaan näin kuuluvalla jälkikirjoituksella: \"Jos\ntiedätte jonkun tarvitsevan oppinutta ja kaunopuheista nuorta miestä,\nniin kääntykää _minun puolestani_ hra Thérionin puoleen, jonka osoite\non Hôtel Luxembourg, Tournonin katu n:o 18.\"\n\nHeti johtui mieleeni eräs tumma- ja säihkyväsilmäinen nuorukainen,\njonka olin nähnyt Pariisiin tullessani ja jolla aina oli kirjoja\nkainalossa, tulipa hän sitten jostakin lainastosta tai seisoi jossakin\nkirjakaupassa nuuskien kirjoja; muuten oli hän pörhötukkainen, pitkä\nhontelo, joka aina teki saman vakuuttavan, koneellisen kädenliikkeen ja\nkorjaili avosieraimisella, lihallisella ja eloisalla lättänenällänsä\nistuvia kakkuloitansa. Epäilemättä oli hän kaunopuhelias, oppinut ja\nsitä paitse n.k. joutolaisia. Mainitun kaupunginosan kaikki\nluumukauppiaat olivat kuulleet hänen vakuuttavan monarkkisia\nvakaumuksiansa ja suurentelevin liikkein ynnä vakuuttavin, kiihkein\näänin pitävän tarkkaavana piippujen savuun kiedotun kuulijakuntansa.\nOlisipa hän nyt ollut elävänä edessäni! Mikä aarre hän olisikaan ollut\nminulle! Hän olisi antanut kirjalleni tulisuutensa ja lojaalisuuden\ntehovoiman; ja mitä tärkeitä tietoja olisinkaan voinut saada häneltä\nItävallan hovista, missä hän oli ollut pikku prinssien opettajana ja\nmistä sittemmin palasi pettynein toivein ja sammunein unelmin. Mutta\nhän oli jo aikoja sitten kadonnut ja kuollut kurjuudessa tämä sama\nConstant Thérion, jonka sen pahempi olin vain nähnyt enkä koskaan\nhäneen tutustunut. Siihen aikaan eivät silmäni vielä olleet sekavan\nselventäviä: silloin olin vielä liian nuori ja itse elämä huvitti\nminua enemmän kuin havainnot siitä. Täydentääkseni hankkimiani\nyksityistietoja hänestä, johtui mieleeni tehdä hänestä kotipuolen mies\nja Nimesin kaupunkilainen, jonka työteliääseen käsityöläisporvaristoon\nkaikki isäni työmiehet olivat kuuluneet, ja asettaa hänen huoneeseensa\nsama punainen sinetti kaiverruksinensa _Fides, Spes_, jonka olin nähnyt\nvanhempieni luona samassa salissa, missä kaikkien perhejuhlien lopuksi\naina laulettiin laulu \"Vive Henri IV (eläköön Henrik IV).\" Päätin siis\nympäröidä miehen samoilla kuningasmielisillä sukumuistoilla, joiden\nkeskessä itse olin kasvanut ja jotka olin säilyttänyt niin sanoakseni\nhenkisen avautumiseni ja ajatukseni vapautumisen aikoihin. Sekottaen\nsiihen etelä-Ranskan tavat ja lapsuuteni muistot sain aiheen lähemmäs\nitseäni. Näin olin löytänyt Mérautin taikka jos niin tahdotte\nThérionin; mutta kuinka oli hän saatettava kuninkaan luo? Täytyi keksiä\nhänelle opastettava nuori prinssi; siitä prinssi Zara. Ja kun eräässä\ntuttavassa perheessä juuri samaan aikaan sattui sellainen onnettomuus\nettä lapsi sai salonkikiväärin kuulan silmäänsä pälkähti päähäni tehdä\ntästä \"kuninkaan tekijästä\" oman työnsä turmelija.\n\nUnikuvat syntyvät usein todellisen elämän vaikutuksesta. Aikana,\njolloin usein näin unia, olin tottunut aamulla herättyäni merkitsemään\nmuistikirjaani nämä unennäöt ja varustamaan ne selityksillä: edellisenä\niltana olin tehnyt sitä ja sitä, puhunut niin ja niin, tavannut sen ja\nsen henkilön j.n.e. Miksi en voisi pistää tällaisia muistiinpanoja\nkirjaani \"Kuninkaita maanpaossa?\" Sen luvun lopussa, jossa m.m.\npuhutaan höystetyistä markkinaleivistä ja jossa Méraut kantaa nuorta\nprinssiä hartioillansa, kirjoittaisin näin:\n\n\"Eilen kävin Herbillonin kadulla -- kuljeskelin Mandén metsissä poikani\nkanssa. -- Pääsiäispyhä. -- Juhlahälinää. -- Olimme keskellä meluavaa,\nkuohuvaa väkijoukkoa. -- Pienokaista alkoi peloittaa. Nostin hänet\nhartioilleni ja läksin tieheni markkinakentältä.\" Sen luvun loppuun\ntaas, joka kuvaa sankaritanssijaisia Rosenin hotellissa, kirjoittaisin,\nettä minä maailmannäyttelyn aikana v. 1878 satuin kerran kuulemaan\nmustalaissoittoa ja juomaan Tokaijeriviiniä, jolloin symbaalien ääni\njohti mieleeni eräät puolalaiset jäähyväistanssijaiset kreivitär\nChodskon luona; tanssijaiset oli toimeenpantu niiden nuorten\npuolalaisten ylimysten kunniaksi, jotka olivat poislähdössä eivätkä\nenää aikoneet takaisin palata. Ja mitä kaikkia nautintoja, omituisia,\nyht'aikaisia tapauksia ja ihmeellisiä sattumia voikaan huomata mies,\njoka ei muuta mieti kuin tekeillä olevaa kirjaansa! Mainitsin jo\nkirjeestä Blanc Saint-Bonnetin \"Taantumuksen historian\" lehtien\nvälissä. Samanlaisia olivat Madridin herttuan alkama oikeusjuttu\najutanttiansa Boëtia vastaan, jalokivien panttaus, kultaisen taljan\nmyynti ja tuomitseminen Tattersallissa; samoin Braunschweigin herttuan\nhovivaunujen osto sirkukseen, kuningatar Isabellan molempien\nhohtokivillä koristettujen kruunujen myynti Drouotin salissa. Juuri\nsamana päivänä, jolloin menin \"Hotelliin\" katsomaan tätä huutokauppaa,\nhuusi eräs mainio ylimys-epatto pistäen kahden henkilön välistä esille\npäänsä ja tuuppien minua: \"missäs tänä iltana juhlitaan?\" Tämä typerä\nhuudahdus, jonka pistin teokseeni, on julkisuudessa tullut huomatuksi\nenemmän kuin mitkään muut typeryyteni. Erään toisen kerran seisoin\nUuden kirjakaupan luona katsellen Hannoverin vanhan kuninkaan\nhautajaiskulkuetta, jonka etunenässä ajoi Walesin prinssi. Kaunis lisä\ntuo maanpakolaisen kuninkaan hautajaiskulkue, ajattelin minä. Sen\npahempi olin jo entisissä teoksissani käyttänyt hautajaisaiheita, kuten\nesim. Moran herttuan, Désiréen ja pienen kuninkaan Madou-Ohezon\nhautajaisia. Mutta kaikki tämä vakuutti minua siinä uskossa, että\nteoksestani tulisi nykyaikainen ja että se ilmestyi kuin ilmestyikin\noikealla ajalla ja hetkellä.\n\n\nII.\n\n\"Kuninkaita maanpaossa\" kirjoitin siinä pienessä, unhottuneessa ja\ntuoreiden viiniköynnösten siimestämässä paviljongissa, joka on Vosgesin\ntorin varrella sijaitsevan Richelieun palatsin suuren pihan perällä,\nmissä vihreä, töyhtöpäinen nurmikko jakaa epätasaisen kivityksen\nomituisiin neliöihin. Sisällä näette siellä vanhoja puuleikkauksia\nLudvig XIII:n ajoilta, melkein tyyten kuluneita kultauksia ja viisi\nmetriä plafondimaalausta; ulkopuolella on taotusta raudasta tehty ja\nalhaalta ruosteen syömä parveke.\n\nSe oli siis varsin sopiva ympäristö surulliselle historialle. Tässä\nsuuressa työhuoneessa löysin joka aamu uudelleen samat mielikuvitukseni\nluomat henkilöt, jotka yhtä elävinä kuin todelliset ihmiset\nryhmittyivät kirjoituspöytäni ympärille. Tämä vimmattu työ hallitsi\nminut aivan yksinvaltiaana. Ulos en mennyt muulloin kuin talvisten\npäiväin aamuhämärissä, jolloin saatoin poikani Kaarle Suuren lukioon\nsen kolkan likaisia solakatuja myöten, joka alkaa Eginhardin\nsolakadulta ja jatkuu läpi juutalaisten kaupunginosan eli ghetton,\nmissä isä Leemansin sälykauppatanko seisoo ja missä Pariisiin\npäin kaltevalla vierteellä aina tapasin joukon hyvin su'ittuja,\nkyömynenäisiä, nopsajalkaisia ja naureskelevia käsityöläis-tyttöjä.\nSilloin tällöin täytyi minun kuitenkin lähteä kaupungille hankkimaan\njotakin puuttuvaa tietoa, katselemaan jotakin kirjassani kuvattavaa\ntaloa, Tom Lewisin luolaa tai mustain veljesten luostaria\nFourneaux-(Sysi-) kadun varrella.\n\nPäästyäni keskelle teosta ja työskennellessäni täyttä vauhtia noina\njulmasti kiduttavina iltahetkinä, jotka kirjailijasta ovat parhaita\nkoko hänen elämässänsä, tuli äkkikeskeytys, sillä liiallisesti\nrasittunut koneisto alkoi natista kaikissa saumoissansa. Se alkoi\nsiten, että minun keskellä työtäni täytyi nukahtaa joku minuutti n.k.\nlinnunhorrosta, käteni vapisi ja häiritsevä, voittamaton raukeus\npakotti minun keskeyttämään aloitetun sivun. Joskus täytyi keskeyttää\ntyö ihan keskelle lausetta ja odottaa, kunnes väsymys meni ohitse.\nLuotin hyvän lääkärin huolenpitoon ja lepoon maalla, joka antaisi\nrasittuneelle hermostolleni takaisin joustavuutensa ja voimansa.\nOleskeltuani kuukauden päivät Champrosayssa ja huumautuneena Senartin\nmetsän raittiita tuoksuja hengitettyäni seurasikin, ihme kyllä, tavaton\nhyvinvointi ja keuhkojen laajeneminen.\n\nKevät tuli ja suonissani kuohui jälleen vironnut mahla niinkuin\nkeväisessä luonnossakin, ja uudelleen puhkesivat kaikki nuoruuteni\nliikutukset kukoistamaan. Unhottumattomana on muistissani säilynyt\npuistokäytävä, jonka tiheän tammi- ja pähkinäpuulehvistön alla\nkirjoitin kirjassani kuvatun parveke-kohtauksen. Sitten havahduin\näkillisestä ja ankarasta, mutta kivuttomasta verensyöksystä; suuni\ntuntui kirpeältä ja veriseltä. Minä säikähdin kovin, luulin loppuni\nolevan käsissä ja kuoleman tempaavan minut pois, ennen kuin ehdin\nlopettaa työni. Hyvästijättökohtauksessa, joka tuntui minusta\nviimeiseltä hetkeltä, sain vaivoin sanotuksi vaimolleni ja\nkumppanilleni hyvinä ja huonoina hetkinä: \"lopeta sinä tämä teos.\"\n\nPysymällä liikkumattomana vuoteessani muutamia ikäviä päiviä, joiden\nkuluessa kirjani jatko kauheasti vaivasi päätäni, sain vaaran\nvältetyksi. Kaikki kelpaa. Hiukan ennen kuolemaansa täytyi Turgenjewin\nkestää kipuja tuottava leikkaus, jonka aikana hän ylläpiti tajuntansa\nmerkiten muistoonsa kaikki kärsimystensä eri vivahdukset. Nämä hän\naikoi -- omien sanojensa mukaan -- kertoa myöhemmin niillä\npäivällisillä, joita me siihen aikaan söimme yhdessä Turgenjew,\nGoncourt, Zola ja minä. Samoin tutkistelin minäkin kipujani ja käytin\nnäitä ahdistuksen aikana saatuja kokemuksia hyväkseni Elysée Mérautin\nkuolemaa kuvatessani.\n\nVähitellen aloin näet taas hiljallensa työskennellä. Kesken olevan\nteokseni otin mukaani Allevardiin, jonne lääkäri lähetti minut. Eräässä\nhengityksen vahvistamista varten järjestetyssä salissa tutustuin siellä\nvanhan, sangen oppineen ja omituisen lääkärin, nim. tohtori Robertyn\nkanssa Marseillesta, jolta sain aatteen kirjassani esiytyvälle\nBouchereaulle ja koko loppukohtaukseen. Aina urhean vaimoni avulla,\njoka ohjasi vielä empivää kynääni, pääsin näin vihdoinkin teokseni\nloppuun.\n\nMutta tunsin, että jotakin oli särkynyt minussa sittenkin. Huomasin,\netten enää voinut kohdella ruumistani kuin mitäkin riepua, en riistää\nsiltä liikkeen ja ilman tuottamaa vahvistusta enkä pitentää\nyövalvokkiani aamuun saakka tehdäkseni näinä kuumeellisina hetkinä\nuusia kauniita, kirjallisia keksintöjä.\n\n\nIII.\n\nRomaanini ilmestyi ensin Le Temps (Aika-) lehdessä ja sitten\nkirjakauppias Dentun kustannuksella. Sanomalehdistö ja yleisö\nvastaanotti sen suosiollisesti; myöskin legitimistiset lehdet\nhyväksyivät kantani. Niinpä kirjoitti Armand de Pontmartin Gazette de\nFrance-lehdessä: \"En tiedä, onko Alphonse Daudet kirjoittanut kirjansa\ntasavaltalaisen innostuksen vallassa. Mutta sen huomaa paremmin ja se\nsukeusi itsestänsä lopputulokseksi hänen teoksensa lukemisesta, että\njuuri kuningasmielinen tunne on perustana kaikelle kauniille,\nliikuttavalle, innostuttavalle ja lohduttavalle, mitä romaanissa on ja\nmikä sovittaa siinä esitetyt julmuudet ja riistää teokselta kaikki\nrealismin aiheuttamat arkipäiväiset ja rumat piirteet. Se on jo\nylväiden ja korkeiden sielujen voimakkaalla vastustuksen tunteella\nkuvattu tuo äkkiarvaamaton tapaus, että Vlabillen tanssijaiset,\nteatterit, suuri klubi ja n.k. 'suuret 16' lopullisesti nielevät nuo\nkukistuneet kuninkaalliset henkilöt.\"\n\nMuiden näin kirjaani ylistäessä esiytyi Vallès arvostelulla, jossa hän\nväitti Tom Lewisin olevan Ponson du Terrailin tapaisen keksinnön. Tämä\noli selvä todistus siitä, minkä jo ennestään tiesin, nim. että \"Kadun\"\nkirjailija ei tunne Pariisista muuta kuin etukaupunkien katuelämän,\nnuorallatanssijain kulkupaikat ja katukäytävät; talojen sisällä hän ei\nole käynyt koskaan. Hän moitti minua m.m. siitä että olen väärentänyt\nja rumentanut Thérionin. Olenhan jo vastannut arvostelijoille, ettei\nMéraut ole aivan täydellinen kopia Thérionista. Lisäksi voin esittää\nseuraavat rivit kirjeestä, jonka heti kirjani ilmestyttyä sain\nvastaanottaa myötäliitetyn valokuvan kanssa.\n\n\"Te olette nähtävästi pitänyt paljo rakkaasta Elyséestä, koska olette\nantanut hänelle kunniasijan teoksessanne 'Kuninkaita maanpaossa'.\nTeoksenne on oleva minulle ja omaisilleni ystävän kirjoittama\nperhekirja.\"\n\nKirje oli Thérionin veljeltä.\n\nSitten lakkasi hälinä. Pariisilaiset saivat muuta lukemista. Minä taas\nolin tyytyväinen, kun olin saanut valmiiksi kirjan, jonka isäni,\ninnokas kuningasmielinen, voi pahastumatta lukea, ja että sain vielä\nsanat ja lauseet kokoon enkä ollut aivan sortunut, kuten vihamieheni\nolivat toivoneet.\n\nPian lausuivat useat näytelmäkirjailijat halunsa saada muodostaa\nromaanini näytelmäksi. Viivyttelin jonkun aikaa lopullisen luvan\nantamista, kun sain kuulla erään italialaisen luvattani suorittaneen\ntämän tehtävän jotakin teatteria varten Roomassa. Tämä ratkaisi asian.\nKenelle uskoisin tehtävän tuosta italialaisesta huolimatta?\nGondinetilla oli halu tehdä se; myöskin Coquelin, jolle olin puhunut\nasiasta, tiesi erään sopivan henkilön. Jos uskoisin kaikki hänen\nhuomaansa ja muuten suostuisin asiaan, saisin myöhemmin tietää\napulaiseni nimen. Coquelinista olen aina pitänyt ja häneen luotan. Sen\nvuoksi annoin hänen tehdä niinkuin hän hyväksi näki. Sitä mukaa kuin\nnäytelmä valmistui luki hän minulle kappaleen näytös näytökseltä;\ndraama oli mielestäni kaunopuheliaasti kirjoitettu, kieli leveää ja\nsointuvaa, vuoropuhelu hyvä ja pirteä. Pari sanaa ensi näytöksen\nkeskipalkoilta, jotka Méraut sanoo Hezetasta, (achevé d'imprimer)\nilmaisi minulle tekijän. \"Se on joku Lemerren kustannettavista!\"\nMuutkin tiennevät, että Choiseulin solakadun kirjakauppa painattaa\ntekijäin nimet julkaisemiensa kauniiden runokokoelmien loppuun. Näin\nkeksin kanssakirjailijani: se oli Paul Delair, kyvykäs, vaikkakin\njoskus hieman epäselvä runoilija, jolla on sekä salamainvälähdyksiä\nettä suuruutta.\n\nKappale miellytti minua muuten, paitsi viime näytös, joka tuntui\nliian ankaralta. Se tapahtui Mérautin kuolinvuoteella Monsieur-le\nPrince- (Prinssi-) kadun varrella. Aivan lopulla ra'otti Kristian ovea\nkysyen: \"Asuuko neiti Clémence täällä?\" Kun Coquelin luki Delairin\nkyhäelmän pienessä salissani Observatoirekadun varrella, olivat muutkin\nläsnäolijat samaa mielipidettä. Sinä iltana olivat kutsuani\nnoudattaneet Gambetta, Edmond de Goncourt, Zola, Banville, tri Charcot,\nveljeni Ernest Daudet, Edward Drumont ja Henry Céard. Voi, kuinka siitä\nonkin jo pitkä aika kulunut! Yleisesti oltiin sitä mielipidettä, että\nviimeinen näytös oli kovin liioiteltu ja vaati muutosta. Delair kuuli\narvostelut, suostui muodostamaan lopun toisellaiseksi ja lievensikin\nsen.\n\nMutta tämä kaikki oli turhaa: meidät oli jo ennakolta tuomittu. Sen\nhuomasin jo pääharjoituksessa. Kappale oli hyvin näyttämölle asetettu,\nVaudeville-teatterin parhaat voimat tulkitsivat sen eikä johtaja ollut\nsäästänyt vaivojansa; mutta sittenkin oli salonki jo alusta niin\nvihamielinen, ett'en ikinä ole moista nähnyt. Seuraavana päivänä\ntoimeenpantiin vihellysnäytös ja samaa peliä jatkui sitten joka ilta,\nkuten sen aikuisista Gauloisin numeroista voidaan nähdä. Eri\nseurapiirit lähettivät joka ilta sinne miehensä meluamaan. Kokonaisia\nkauniita ja liikuttavia kohtauksia meni niin, ett'ei niistä melun\nvuoksi voitu kuulla sanaakaan. Semmoiset kohtaukset kuin se, missä\nkuvattiin bourbonilainen prinssi juoksemassa raitiovaunun perässä,\nolivat jo ennakolta tuomitut. Jospa meluajat olisivat tienneet, keneltä\ntämän tarinan olin kuullut! Saman kohtelun alaiseksi oli merkitty\nDièudonnén mainio tulo mustassa puvussa Pugnon sankarimarssin\nkaikuessa! Mennä Vaudeville-teatteriin meluamaan tuli muotiin: sinne\nmentiin, kuin Taitboutin saliin! Tämän keinotekoisen vihamielisyyden\nohessa pysyi muu yleisö sangen välinpitämättömänä. Pariisin yleisö,\njoka on vähemmän kuningasmielinen kuin minä, pysyi täydellisesti\nkylmänä kuninkaallisten kurjuuksille, jotka olivat sen tavallisten\nnäkökantojen ulkopuolella ja yhtä kaukana sen säälistä kuin Chicagon\ntulipalon uhrit tai Mississippijoen vedenpaisumuksesta kärsineet.\nMuutamia itsenäisiä sanomalehtiä lukuunottamatta, noudattivat\narvostelijat yleisön esimerkkiä, kuten tavallisesti. Vaikka ohjelmassa\nseisoikin ainoastaan Paul Delairin nimi, täytyi minun kuitenkin\nuseampien viikkojen kuluessa kestää kaikellaisia panetteluja ja\nuhkauksia. Näille en tietystikään antanut sen suurempaa merkitystä.\nSanomalehtien ja uutistenurkkijain kautta on Pariisin yleinen mielipide\nkäynyt jonkunlaiseksi huumaavaksi vuoristokaiuksi, joka vain lisää\nsanomalehtien juttukirjailijain merkitystä, heittelee heidän\nlausuntonsa äärettömiin, laajentaa ne ja tukahduttaa oikeutetun\nmoitteen ja kiitoksen. Sattumalta olen muistossani säilyttänyt erään\npanettelun, jonka tahdon mainita tässä.\n\nJoku väitti minun tahtoneen kirjassani imarrella hallitusta, koska olin\nalkanut kumarruksella \"toukokuun 16:nen\" kuningasvallalle, tehnyt\nkäännöksen marsalkan suistuttua ja avosylin tervehtinyt voittoisaa\ntasavaltaa. Tämän mielipiteen esittäjä siis luulee, että tekijä, kerran\nkirjansa suunniteltuaan, voi noin vain pelkästä oikusta tahi etunsa\nvuoksi käännähtää oikealle ja vasemmalle. Moiset kynäilijät eivät ikinä\nole mitään teosta suunnitellet, muuten olisivat he epäilemättä myöskin\nkeksineet ja voineet ilmoittaa, missä tarkoituksessa olin tehnyt sen,\njosta minua syytettiin. Minä en tarvitse mitään enkä ketään, elelen\nyksikseni kumartelematta virkoja, arvonosoituksia ja ylennyksiä. Miksi\nsiis?\n\nYhtä väärä on se väite, että olisin päätöksestä kirjoittanut\nhäväistyskirjoituksen. Sekä romaani että näytelmä jäävät totuuden\nalapuolelle. Kuningasvallalle olen myöntänyt varsin kauniin sijan,\nkenen on syy, ell'ei se sen parempi ole? Kuningaskunta seisoi kuin\nmallina edessäni. Minä kuvasin vain luonnon mukaan. Muuten en minä\nole ensimäinen, joka on tosiasiaksi merkinnyt maanpakolaisten\nkuninkaallisten henkilöiden henkisen vajoamisen. Ihailtavissa\n\"Muistelmissansa haudan tuolta puolen\", jotka minulla työn aikana aina\nolivat pöydällä, on esim. Chateaubriand kuvannut paljo julmemmin kuin\nminä Englannin kuninkaan Kaarle X:n kovin asteittaisen typertymisen ja\nsokaistumisen. [Otteet Chateaubriandin teoksesta ja Fourneronin\nHistoire des emigrés'ista olen jättänyt pois. _Suomentaja_.]\n-- -- -- --\n\n                                                   _Alphonse Daudet_.\n\n\n\n\nI.\n\nEnsimäinen päivä.\n\n\nKuningatar Frédérique nukkui yhä väsyneen kuumeellista unta ja\nkaikki hänen unennäkönsä kiertelivät suistuneen, maanpakolaisen\nkuningasperheen ympärillä, sillä pari kuukautta kestäneen piirityksen\nmelu ja kärsimykset vaivasivat häntä alinomaa; sitä paitse kiusasivat\nhäntä silloin tällöin veriset, sotaiset näyt, voihkeet, väristykset ja\nomituinen hermoston herpautumistila, josta kauhun vavahdus hänet äkkiä\nherätti.\n\n\"Zara! Zara! Missä hän on?\" huusi kuningatar heti.\n\nEräs hänen kamarineitosistansa lähestyi vuodetta ja vastasi hiljaa:\n\n\"H. K. K. kreivi Zara nukkuu levollisesti kamarissansa. Rouva Eleonora\non hänen luonansa.\"\n\n\"Entäs kuningas?\"\n\nKuningas oli jo keskipäivän aikaan lähtenyt ajelemaan hotellin\nvaunuissa.\n\n\"Yksinkö?\"\n\nEi. Hänen majesteettinsa oli ottanut valtioneuvos Boscovitshin\nseuraksensa.\n\nSitä mukaa kuin kamarineito puhui dalmatialaista murrettansa, joka\nkuulusti kovalta ja sointuvalta kuin somerlaineen helke, tunsi\nkuningatar kauhuntunteensa hälvenevän. Rauhallinen hotellihuone, jonka\nhän tullessansa oli nähnyt ainoastaan hämärissä, esiintyi nyt\ntavallisessa jokapäiväisessä loistossansa vaaleine seinäpaperinensa,\nkorkeine akkunoinensa, valkoisine villamattoinensa ja akuttiminensa,\njoilla lenteli hiljainen ja eloisa pääskysparvi, leikitellen suurten\nyöperhosten kanssa.\n\n\"Kas, kello on jo viisi! Petsha, laita pian tukkani... Minua oikein\nhävettää, että olen nukkunut näin kauvan.\"\n\nKello oli siis viisi ja päivä ihanin, mikä keväällä 1872 vielä oli\nihastuttanut pariisilaisia. Ihmetellen jäi kuningatar seisomaan\ntultuansa Hôtel des Pyramidesin pitkälle balkongille, jonka\nviisitoista, vaaleanpunaisilla akuttimilla varustettua akkunaa antoi\nRivolikadun kauneimmalle osalle. Alhaalla leveällä kadulla kuului\npyörien hurinaa ja kadunhuuhtojain hiljaista litinää; loppumaton jono\nvaunuja ajoi Boulognen metsään päin niin että pyörät, valjaat ja\nvaaleat puvut vilisivät ohi kuin nopeassa tuulessa. Kiireellisestä\nihmistulvasta Tuileriesin kullatun portin luona siirtyivät\nkuningattaren ihastuneet silmät naisten valkoisilta hohtaviin hameihin,\nvaaleihin suortuviin, välkkyvään silkkiin, lasten ulkoilmaleikkeihin ja\nkaikkeen siihen pyhäiseen elämään ja lasten hyörinään, jota kirkkaina,\naurinkoisina kevätpäivinä näemme tuon suuren puiston hiekoitetuilla\ntasangoilla, kunnes ne vihdoin mielihyvällä pysähtyivät puiston\nkeskellä kasvavain kastanjapuiden mahdottoman laajalle, täyteläiselle,\npyöristyneelle ja viheriöitsevälle lehväkatokselle, jonka siimeksessä\nparast'aikaa soitteli sotilas-orkesteri ja pelmusi kirkuva, meluava\nlapsiparvi.\n\nMaanpakolaisen hallitsijattaren karvas mieliharmi lauhtui vähitellen\nnäin runsasta hilpeyttä katsellessa. Lämmin hyvinvointi kiehtoi hänet\nkaikkialta kiertyen ruumiin ympärille pehmeänä kuin silkkinen verkko;\nhänen valvomisesta ja kieltäymyksistä lakastuneille poskipäillensä\nnousi jälleen heleä, eloisa puna.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka minun on hyvä olla\", mietti hän itseksensä.\n\nSuurimpia onnettomuuksia voi seurata äkilliset ja viattomat\nlohdutuksensa, joihin eivät vaikuta niin paljo ihmiset kuin asiain\nviehättävä kaunopuheisuus. Mitkään ihmisten keksimät sanamuodot eivät\nolisi voineet suoda lohdutusta tälle kieltäymykseen pakotetulle ja\npuolisoinensa, lapsinensa maanpakolaisuuteen karkoitetulle\nkuningattarelle, jonka yksi ainoa kansan kuohahdus syviä maanrepeämiä,\nsäihkyviä salamoita ja tulivuoren purkauksia aiheuttavan\nmaanjäristyksen tavoin oli viskannut vieraalle maalle ja jonka hieman\nmatalalla ja sentään niin ylväällä otsalla aina näkyi juovat ikäänkuin\nolisivat ne olleet Euroopan kauneimman kuningaskruunun painamat.\n\nJa nyt esiytyi luonto uudistuneena ja iloisena tämän ihmeteltävän\nkauniin pariisilaisen kevään valaistuksessa, keväimen, jonka lempeä\nraikkaus muistutti kasvihuoneen tai Rivieran ilmastoa ja herätti\nihmisessä viihdytystä ja toiveita jälleen virkoamisesta. Mutta samalla\nkuin maanpakolaisen kuningattaren hermot höltyivät ja silmät täysin\nterin ahmivat viheriöitsevää näköpiiriä, vavahti hän äkkiä. Vasemmalla\npuolellansa äkkäsi hän alhaalla puiston sisäänkäytävän luona aavemaisen\nmuistomerkin, jonka muodostivat kalkitut muurit, ruskeat pylväät,\nluhistuneet katot, ilmaa sinertävät akkuna-aukot, puoleksi sortunut\njulkipuoli, jonka yli näkyi laajoja rauniokasoja ja perimäisenä näiden\ntakana -- Seineen päin -- melkein eheänä säilynyt, tulipalon\nvärittelemä ja kultaama suvihuone savustuneine rautaparvekkeinensa.\nMuuta ei koko Tuileriesin palatsista tallella ollut.\n\nTämä näky teki häneen syvän vaikutuksen ja sydämessänsä hän vallan\nkauhistui noita kivikasoja katsellessaan. Kymmenen vuotta sitten, eikä\nsiitä ollut kymmentäkään vuotta, -- voi kuinka surulliselta\nennustukselta se hänestä nyt tuntui! -- oli hän puolisonsa kanssa\nasunut tuossa palatsissa, joka nyt oli raunioina. Se oli keväällä 1864.\nKolme vuotta avioliittonsa jälkeen matkusteli silloinen Zaran kreivitär\nonnellisena puolisona ja perintöruhtinattarena liittohovista toiseen.\nKaikki pitivät hänestä ja vastaanottivat hänet ystävällisesti.\nOlletikin juhlittiin häntä Tuileriesin palatsissa tanssijaisilla ja\nmuilla juhlallisuuksilla. Vieläkin voi hän kuvitella ne suojat tuolla\nkukistuneiden muurien sisällä. Hän oli näkevinänsä siellä nuo\nmahdottoman suuret ja komeat galleriat kivikoristeinensa häikäisevässä\nvalaistuksessa ja hovipukujen laahustinten aaltoilevan laajoissa\nrappusissa välkkyvän kyrassierikujanteen välissä. Ja tuo näkymätön\nsoitto, joka silloin tällöin tuulen mukana kuului puistosta, muistutti\nhänen mielestänsä Waldteufelin orkesteria silloisessa marsalkkain\nsalissa. Juuri tuon leikkivän ja vilkkaan säveleen mukaanhan hän\nsilloin oli tanssinut orpanansa Maksimilianin kanssa, viikkoa ennen\nkuin tämä Meksikoon lähti. Aivan oikein, samat säveleethän nuo ovat!...\nkatrilliin ottivat silloin osaa keisarit ja kuninkaat, keisarinnat ja\nkuningattaret; aihe siihen oli otettu \"Ihanasta Helenasta\" ja\nluontevasti liiti silloin hänen ohitsensa loistava jono ylhäisiä\nhenkilöitä... Max huolestuneen näköisenä ja vaaleaa partaansa\npureskellen; häntä vastapäätä, Napoleonin läheisyydessä, Charlotte\nsäteilevänä ja ikäänkuin kirkastuneena ilosta olla keisarinnana...\nMissähän nuo kauniin katrillin tanssijat nyt mahtoivat olla? Kaikki\nhaudassa, maanpaossa tai hulluinhuoneessa. Suru toisensa perästä!\nOnnettomuus: onnettomuuden jälkeen! Jumala ei siis suojellut kuninkaita\nenää!...\n\nSitten muisti hän kaikki, mitä oli kärsinyt sen jälkeen kuin vanha\nLeopold oli laskenut hänen ohimoillensa Illyrian ja Dalmatian kruunun.\nEnsiksi oli hänen esikoisensa, joka oli tytär, joutunut tuollaisen\noudon ja nimettömän sairauden uhriksi, jommoiset merkitsevät veren\nheikontumista ja rodun loppua ... ja tämä oli tapahtunut juuri\njuhlapyhinä, niin että ruumiin vieressä palavain kynttiläin valoon\nyhtyi kaupungin ilotulitus eikä tuomiokirkosta hautajaispäivänä ehditty\nviedä pois lippujakaan. Näiden suurten surujen ja niiden tuskain\nohella, joita hänen poikansa heikko terveys alinomaa hänelle tuotti,\ntäytyi hänen kärsiä muita murheita, joista muut eivät mitään tienneet,\nsillä ne kätki hän naisylpeytensä salaisimpaan soppeen. Kansojen\nsydämet eivät ole uskollisempia kuin kuninkaidenkaan. Eräänä päivänä\nkylmeni äkkiä sama Illyrian kansa kuningasperheellensä, joka oli sitä\nniin usein juhlinut. Oli syntynyt väärinkäsityksiä, erimielisyyksiä,\nepäilyksiä, ja vihdoin kehittyi tästä kaikesta viha, tuollainen koko\nmaan hirvittävä viha, jonka hän tunsi ilmassa, huomasi katuelämän\nhiljaisuudesta, ihmisten ivallisissa katseissa, rypistyneiden otsien\nväristyksessä, jonka vuoksi hän tuskin uskalsi ilmestyä akkunaan, ja\nlyhyvillä ajoretkillänsä painausi hän hovivaunujen nurkkaan, ettei\nensinkään näkyisi. Voi, noita kuolemanhuutoja Laibachin linnan\npengermäin alla, jotka hän taas oli kuulevinansa katsellessansa Ranskan\nkuninkaiden suuren palatsin raunioita. Hän oli näkevinänsä\nvaltioneuvoston viimeisen istunnon ja ministerien kalpeat ja pelvosta\nhöpertyneet kasvot, kun nämä rukoilivat kuningasta luopumaan... Ja\nsitten pako keskellä yötä ja talonpoikaisissa valhepuvuissa ylös\nvuoristoon ... kylät ulvoen kapinallisina ja vapaudesta yhtä juopuneina\nkuin kaupungitkin ... ilokokkoja kaikilla kukkuloilla... Ja hänen omat\nhellät kyyneleensä keskellä tätä suurta onnettomuutta, jonka aikana hän\nvaivoin sai pojallensa illallisen eräästä paimenmajasta vuoristossa ...\nja vihdoin se äkkipäätös, johon hän sai kuninkaan suostumaan, nim. että\nsulkeuduttaisiin vielä hallitsijalle uskolliseen Ragusaan, missä sitten\nvietettiin kaksi kieltäymyksen ja ahdistuksen kuukautta, kun kaupunkia\npiiritettiin ja pommitettiin ... nuoren prinssin sairastuminen ... ja\nnälässä riutuminen ... linnoituksen lopullinen antautuminen ...\nkolkosti vaikuttava laivaan-nousu äänettömän ja väsyneen väkijoukon\nkatsellessa ... lähtö ranskalaisella laivalla muita kurjuuksia,\nkolkkoutta ja outoa maanpakoa kohti ... sillä aikaa kuin Illyrian\ntasavallan ihka uusi ja voittoisa lippu liehui valloitetun\nkuninkaallisen linnan katolla... Tuileriesin rauniot johdattivat hänen\nmieleensä kaiken tämän.\n\n\"Pariisi on kaunis, eikö totta?\" kysyi joku äkkiä hänen vieressänsä\niloisella ja nuorekkaalla, vaikka vähän honottavalla äänellä.\n\nSamassa tuli kuningas ulos parvekkeelle kantaen sylissänsä pientä\nprinssiä, jolle hän näytti viheriöitsevää näköpiiriä, kattoja,\nkupooleja ja tuota liikettä kaduilla iltapäivän kauniissa\nvalaistuksessa.\n\n\"Oi, kuinka kaunista!\" huudahti lapsi -- noin 5-6 -vuotias poloinen,\njonka piirteet olivat pingoitetut ja tiukat, tukka vallan vaalea ja\nlyhyeksi leikattu kuin taudin jälkeen; nytkin katseli hän ympärillensä\nikäänkuin kärsimystensä keskestä hieman hymyillen ja hämmästellen,\nett'ei enää kuulunut piiritysajan kanuunain pauketta ja iloiten\nympäristön viehkeydestä. Hänelle näytti maanpako olevan onneksi. Eikä\nkuningaskaan näyttänyt juuri surulliselta. Ajeltuansa pari tuntia\nbulevardeilla palasi hän hotelliin loistavan ja hilpeän näköisenä,\njoten hänen kasvonsa olivat täydellinen vastakohta kuningattaren\nhuolestuneelle ulkomuodolle. Muutenkin olivat he kerrassaan toistensa\nvastakohtia.\n\nKuningas oli hoikka, hento, tumma-ihoinen, tukka musta ja käherä,\nviikset, joita hän alinomaa taivutteli valkoisella ja kovin hennolla\nkädellä, taas olivat vaaleammat, silmät kauniit ja hieman hämmentyneet\nja katse hieman epäröivä ja lapsellinen, jonka vuoksi häntä voitiin\nsanoa vallan nuorekkaaksi, vaikka hän olikin jo yli kolmenkymmenen\nvanha.\n\nKuningatar taas oli vakava ja vartaloltansa tukeva dalmatialainen\nnainen, joka ei tehnyt paljo käsiliikkeitä; oikeastaan oli hän näistä\nkahdesta miehekkäämpi luonne, huolimatta ihonsa läpikuultavasta\nkirkkaudesta ja kauniista, vaaleista venetsialaisista suortuvistansa,\njoihin itämaat näyttivät sekoittaneen punertavia ja kellertäviä\nhiuksia.\n\nHäntä kohtaan esiytyi kuningas Kristian epävapaana ja vaivautuneena\npuolisona ikäänkuin olisi hän omasta mielestänsä suostunut liiallisiin\nnöyryytyksiin ja uhrauksiin. Lempeästi kyseli hän puolisonsa terveyden\ntilaa tahtoen tietää, kuinka hän oli nukkunut ja kuinka hän matkan\njälkeen ylipäänsä voi. Kuningatar taas vastasi tavallisen hellästi ja\nkaikella myöntyväisyydellä, vaikka hänen mielenkiintoaan itse teossa ei\nherättänyt muu mikään kuin poikansa, jonka nenää ja poskia hän\ntunnusteli ja jonka kaikkia liikkeitä hän seurasi hautovan kanan\ntuskallisella huolella.\n\n\"Poika voi jo paremmin kuin siellä kotona\", sanoi Kristian\npuoli-ääneen.\n\n\"Niin, hänen poskensahan alkavat jo punoittaa\", vastasi kuningatar yhtä\ntuttavallisesti kuin heidän tapansa aina oli puhua, kun kysymys oli\nheidän pojastansa.\n\nTämä taas nauroi milloin äitiinsä, milloin isäänsä päin ja veti\nsievästi hyväillen heidän paitansa lähemmäs toisiansa ikäänkuin olisi\nhän ymmärtänyt, että hänen pienet kätensä olivat ainoana todellisena\nyhdyssiteenä näiden molempain erilaisten ihmisten välillä.\n\nAlhaalle katukäytävälle oli äskettäin pysähtynyt muutamia uteliaita,\njotka olivat saaneet kuulla kuninkaallisten saapumisesta ja katsoa\ntöllöttelivät nyt Illyrian kuningasta ja kuningatarta, jotka Ragusan\nsankarillisen puolustautumisen kautta olivat tulleet kuuluisiksi ja\njoiden muotokuvat nähtiin kuvalehtien alkulehdillä. Vähitellen lisäytyi\ntöllistelijäin joukko, joka katseli heitä suut ammollansa, nenät\nylöspäin ja tietämättä, mistä on kysymys, aivan kuin ihmiset toisinaan\nvoivat keräytyä katsomaan kyyhkystä jonkun katon räystäällä tahi\ntollottavat häkistänsä karannutta papukaijaa. Vastapäätä hotellia\nkeräytyi melkoinen väkijoukko, joka alinomaa lisäytyi, ja kaikki\nkatselivat he uteliaina nuorta, matkapukuista pariskuntaa, jota tuo\nvaaleatukkainen lapsi näytti hallitsevan kohottaen suistuneiden toivoa\nja sitä iloa, jonka nämä tunsivat nähdessänsä pienokaisensa vielä\nelävänä sellaisen hirmuisen myrskyn jälkeen.\n\n\"Tuletko pois, Frédérique?\" kysyi kuningas, jota väkijoukon huomio\nvaivasi.\n\nMutta siihen vastasi tämä oikaisten itsensä suoraksi kuin ainakin\nkuningatar, joka on tottunut pelkäämättä kohtaamaan rahvaan epäsuosion\nosoituksia:\n\n\"Miksi? Onhan täällä parvekkeella hyvä olla.\"\n\n\"Niin, mutta ... näetkös, unhotin sanoa, että... Rosen on tuolla\nsisällä poikansa ja miniänsä kanssa... Hän haluaisi tavata sinua.\"\n\nRosenin nimen mainitseminen kirkasti kuningattaren silmät, sillä se\njohdatti hänen mieleensä paljo hyviä, lainkuuliaan miehen palveluksia.\n\n\"Se hyvä herttuako? Minä olenkin jo odottanut häntä\", sanoi hän\nheittäen ennen poistumistansa ylhäisen katseen kadulle, missä eräs\nmies ... juuri vastapäätä ... kapusi Tuileriesin rautaportin\nkivijalustalle ja katseli tältä korkealta asemaltansa hetken aikaa\nväkijoukkoa. Tuohan oli aivan kuin Laibachissa silloin, kun\nväkijoukosta ammuttiin heidän akkunoihinsa! Kuningattarelle lensi äkkiä\npäähän hämärä ajatus jostakin murhayrityksestä, jonka vuoksi hän\nviskausi taapäin. Mies oli asettunut kunnianteko-asentoon, nosti\nlakkiansa, jotta kiharat tuulessa häilyen välkähtelivät päivää vastaan,\nja huusi rauhallisella, mutta kovalla äänellä: \"Eläköön kuningas!\" Tämä\noli kaikki mitä kuningatar voi kuulla ja nähdä hälinässä tuosta\ntuntemattomasta ystävästä, joka keskellä tasavaltalaista Pariisia ja\nsuistuneen Tuileriesin palatsin raunioiden edessä uskalsi huutaa\ntervetuloa kruunuttomille hallitsijoille.\n\nTämä suosiollinen tervehdys, jota kuningatar ei ollut kuullut pitkään\naikaan, teki häneen saman vaikutuksen kuin lämmin, lieskaava liesi\nankarasta pakkasesta tulijaan. Se lämmitti häntä orvaskedesta sydämeen\nasti ja vanhan Rosenin jälleen näkeminen täydensi tätä hyväntekevää ja\nhilpeää virkistystä.\n\nKenraali, herttua de Rosen, sotalaitoksen entinen ylipäällikkö, oli\njättänyt Illyrian noin kolme vuotta sitten, kun kuningas oli riistänyt\nhäneltä tämän luottamustoimen uskoaksensa sen eräälle vapaamieliselle\ntahtoen näin osoittaa myötätuntoisuuttansa niitä vastustuspuolueen\nuusia aatteita kohtaan, jotka silloin kypsyivät ja kävivät Laibachin\nhovissa kuningattaren puolueen nimellä. Tosin olisi hän voinut kantaa\nkaunaa Kristiania kohtaan sen vuoksi, että tämä oli kylmästi uhrannut\nhänet ja lähettänyt hänet pois ilman kaipausta ja ilman jäähyväisiä,\nhänet, Mostarin ja Livnon taistelujen voittajan ja suurten\nmontenegrolaisten sotien sankarin. Myytyänsä linnansa, tiluksensa ja\nirtaimistonsa, ja merkittyään lähtönsä loistavalla vastalauseella oli\nvanha kenraali asettunut Pariisiin, missä hän naitti poikansa ja\nturhaan odotteli kolme pitkää vuotta huomaten kuninkaan epäsuosioon\nliittyvän kaikki maanpaosta ja toimettomasta elämästä aiheutuvat\nalakuloisuudet ja surut. Ja kuitenkin riensi hän empimättä heidän\nluoksensa niin pian kuin oli saanut vihiä ruhtinaallisten saapumisesta\nPariisiin. Nyt seisoi hän suorana keskellä salonkia, jonka\nkynttiläkruunuun asti hänen jättiläismäinen vartalonsa ulottui, ja\nodotteli hetkeä, jolloin hän saisi armollisen ja suosiollisen\nvastaanoton, esiytyen niin liikutettuna, että hänen pitkät\nsotilassäärensä nähtävästi vapisivat ja hänen laaja rintansa, tähdistön\nsuuren merkin alla läähätti; muuten oli hän puettu vartalon mukaiseen\nja sotilasmaisesti leikattuun siniseen takkiin. Ainoastaan hänen pieni\nhaukan päänsä teräskatseinensa ja petolinnun nokkinensa pysyi\njärkkymättömänä samoin kuin nuo kolme valkoista piikintapaista hiusta\npäälaella ja lukemattomat pienet rypyt hänen tulessa kovettuneilla\nkasvoillansa. Kuningas, joka ei pitänyt suurellisista kohtauksista ja\njota tämä vieraskäynti hieman vaivasi, koetti päästä siitä lausumalla\nhilpeästi ja sydämellisen kohteliaasti:\n\n\"Kas niin, kenraali\", sanoi hän tullen kädet ojoina häntä vastaan, \"te\nolitte todellakin oikeassa ... minä laskin ohjakset liian höllälle...\nMinua on ravistettu ja väkevästi.\"\n\nNähdessänsä vanhan luottamusmiehensä notkistavan toisen polvensa nosti\nhän tämän ylös sangen jalolla liikkeellä ja syleili häntä kauvan. Mutta\nkukaan ei, hiisi vie, voinut estää herttuaa polvistumasta kuningattaren\nedessä, johon hänen kunnioittavasti intomielinen suudelmansa ja\nvanhanaikaisesti hoidettujen viiksiensä kosketus teki omituisen\nvaikutuksen.\n\n\"Oi, poloinen herttuani, ... oi, poloinen hra Rosen!\" sopersi\nkuningatar.\n\nSamassa sulki hän verkalleen silmänsä, ett'ei hänen kyyneliänsä\nhuomattaisi. Mutta kaikki ne kyyneleet, joita hän oli vuosien kuluessa\nvuodattanut, olivat jättäneet jälkensä hänen sinisten silmiensä\nkurtistuneelle ja hienolle silkille, mihin valvokit, ahdistukset,\nlevottomuudet ja kaikki ne kolhut olivat vaikuttaneet, jotka miesten\nmielestä oikeastaan säilyvät ihmisen sisimmässä sopessa, mutta nousevat\nsieltä kasvoille, niinkuin veden vähimmätkin liikkeet ryppyilevät\npinnalla huomattavissa juovissa. Muutaman sekunnin näkyi noilla\nkauneilla, puhdaspiirteisillä kasvoilla väsymyksen ja surullisuuden\nilmettä, joka ei suinkaan jäänyt huomaamatta vanhalta sotilaalta. \"Voi,\nkuinka hän on mahtanut kärsiä!\" ajatteli hän kuningatarta\nkatsellessansa. Liikutustansa peittääksensä nousi hän sitten äkkiä\nylös, kääntyi poikaansa ja miniäänsä, jotka olivat jääneet seisomaan\nsalongin toiseen päähän, ja samalla rajulla äänellä kuin hän oli\nkomentanut Laibachin kaduilla: \"Miekat ojoon!... Rynnätkää\nroistoväkeen!\" huusi hän näille:\n\n\"Colette ja Herbert, tulkaa tervehtimään kuningatartanne!\"\n\nRuhtinas Herbert de Rosen, melkein yhtä kookas mies kuin isänsäkin,\nleuka kuin hevosella ja posket puhtoiset kuin keikarilla, lähestyi\nnuoren vaimonsa kanssa. Hän astui vaivalloisesti ja keppiin nojaten,\nsillä kahdeksan kuukautta sitten oli hän Chantillyn kilpa-ajoissa\npudonnut satulasta, taittaen jalkansa ja muutamia kylkiluita. Kenraali\nde Rosen ei laiminlyönyt huomauttaa, että he molemmat olisivat\nrientäneet sulkeutumaan kuninkaansa kanssa Ragusaan, ellei tätä\nonnettomuutta olisi tapahtunut, joka oli saattanut hänen poikansa\nhengen vaaranalaiseksi.\n\n\"Epäilemättä olisin minäkin seurannut sinne teidän mukananne, rakas\nisäni!\" sanoi ruhtinatarkin sankarillisella äänellä, joka huonosti\nsoveltui yhteen hänen nimensä, pienen ja elävän kissannenänsä ja\nkeveästi pörrötettyjen kiharainsa kanssa.\n\nKuningatar ei voinut olla hymyilemättä ojentaessaan hänelle kätensä.\nViiksiänsä punoen tutki Kristian asiantuntijan mielenkiinnolla ja\nsuurella uteliaisuudella tuota vilkasta pariisitarta ja kaunista,\nmiellyttävää ja pitkäsulkaista muotilintua rikkaine, liehuvine\nhamereunuksineen, jonka siro ja suloinen käytös täydellisesti erosi\nhänen entisen hovinsa juhlallisista nais-tyypeistä. \"Mistä hiidestä oli\nHerbert voinut löytää tuollaisen jalokiven?\" mietti hän kadehtien\nentistä lapsuuden toveriansa, tuota pitkää roikaletta pölysilminensä ja\nvenäläiseen tapaan jakaukselle sileiksi kammattuine suortuvinensa\nvarsin kapealla ja matalalla otsalla; kuningas mietti mielessänsä, että\ntuollaisia naisia, joita Illyriassa ei tavattu ainoatakaan, taisikin\nvilistä Pariisin kaduilla, jonka vuoksi maanpako näytti hänestä\nsiedettävältä. Muuten ei tämä maanpako voine kestääkään kovin kauan.\nIllyrialaiset kyllästyvät ehkä piankin tasavaltaansa. Kaikki voi\nsupistua parin kolmen kuukauden oleskeluksi kaukaisessa maassa,\njonkunlaiseksi virkalomaksi, joka oli käytettävä mahdollisimman\nhupaisella tavalla.\n\n\"Ymmärrättekö te moista kiirettä, hra kenraali\", sanoi hän nauraen,\n\"että minulle on täällä jo kaupattu erästä taloa... Tänä aamuna saapui\nnäet luokseni muudan englantilainen, joka lupausi hankkimaan minulle\nloistavan palatsin, valmiiksi kalustettuna ja verhottuna; samoin saisin\ntallin ja ajohevoiset, vuokravaunut, makuuvaatteet ja pöytäliinat,\nhopeakaluston, pöytäastiat ja palvelijat, kaikki neljänkymmenen\nkahdeksan tunnin kuluessa ... ja siinä kaupunginosassa, mikä minua enin\nmiellytti.\"\n\n\"Tunnen tuon englantilaisen, sire ... se on tietysti ulkolaisten\nasioitsija Tom Lewis.\"\n\n\"Aivan oikein, muistelen hänen nimensä olleen siihen suuntaan...\nOletteko tekin olleet tekemisissä hänen kanssansa?\"\n\n\"Oh! kaikkien Pariisiin saapuvien ulkolaisten luokse Tom Lewis ilmestyy\nkieseissänsä... Mutta toivoakseni ei teidän majesteettinne sitä\ntuttavuutta halunne jatkaa.\"\n\nSe erityinen itsepintaisuus, millä ruhtinas Herbert heti Tom Lewisin\nnimen kuultuansa alkoi katsella juovikkaiden silkkisukkiensa päälle\nvedettyjen matalien kenkiensä nauharusettia, ja nuoren ruhtinattaren\nsalainen katsahdus puolisoonsa päin ilmaisivat Kristianille kyllin\nselvään, että nuori pariskunta voisi antaa lisätietoja kuuluisasta\nasioitsijasta Royale-kadun varrella. Mutta mitenpä asioimisliike Lewis\nvoisikaan olla hänelle hyödyllinen? Sillä hän ei halunnut taloa eikä\nvaunuja, vaan aikoi asua vuokrahotellissa ne muutamat kuukaudet, jotka\nhänen oli Pariisissa vietettävä.\n\n\"Eikös se ole sinunkin mielipiteesi, Frédérique?\"\n\n\"Tietysti on se viisainta\", vastasi kuningatar, vaikka hän ei suinkaan\nollut samaa mieltä puolisonsa toiveista eikä myöskään hänen aikeestansa\nasettua tänne vain tilapäisesti asumaan.\n\nVanha Rosen rohkeni vuorostansa tehdä muutamia huomautuksia. Tällainen\nhotellielämä ei hänen mielestänsä ollut oikein sopiva Illyrian\nkuningashuoneen arvolle. Pariisi vilisi tähän aikaan maanpakolaisia\nhallitsijoita. Kaikki elivät he täällä verrattain loistavaa elämää:\nWestfalin kuningas asui Neubourgin kadun varrella komeassa palatsissa,\njonka sivupaviljonki oli varattu hallitusviranomaisia varten. Galitsian\nkuningattaren asuntorakennus Champs-Elyséesin varrella oli todellakin\nloistava ja kuninkaallinen palatsi. Palermon kuninkaalla taas oli\nSaint-Mandéssa laaja rakennus, joukko ajohevosia ja kokonainen liuta\najutantteja. Vieläpä Palman herttuallakin oli hovintapaisensa pienessä\nrakennuksessa Passyn etukaupungissa, missä hän joka päivä näki viisi\nkuusi kenraalia ruokapöydässänsä.\n\n\"Niin kyllä, niin kyllä\", myönsi Kristian kärsimättömästi, \"mutta se ei\nole samaa, näettekös. Nuo ruhtinaat eivät aiokaan enää muuttaa pois\nPariisista... He jäävät tietysti lopullisesti tänne, jota vastoin me...\nSitä paitse on minulla täysi syy olla ostamatta palatseja, ystäväni\nRosen. Meiltä riistettiin nimittäin kaikki omaisuus kotimaassamme.\nMeille jäi ainoastaan muutamia satoja tuhansia Rotschildin\npankkiliikkeessä Napolissa ja poloiset diadeemimme, jotka rva de Silvis\npelasti meille hattukotelossa. Ajatelkaahan, että rva markiisitar tuon\npitkän maanpakolaismatkansa kestäessä aina piti kallisarvoista koteloa\nkäsissänsä, tehtiinpä matka sitten jalkaisin, meritse, junassa tai\nvaunuissa. Se on todellakin hassua ja hullunkurista!...\"\n\nLapsellisuus sai samassa vallan hänessä ja hänen täytyi nauraa heidän\nhätätilallensa kuin hauskimmalle asialle maailmassa.\n\nMutta herttuaapa ei naurattanut.\n\n\"Sire\", sanoi hän niin liikutettuna, että kaikki hänen vanhat ryppynsä\nvärisivät, \"te teitte minulle äsken sen kunnian, että vakuutitte\nkatuvanne päätöstänne, joka niin pitkäksi aikaa karkoitti minut kauvas\nneuvostostanne ja mielestänne... Sen vuoksi rohkenen jälleen pyytää\nteiltä pientä armonosoitusta. Suokaa minulle maanpakonne aikana sama\nluottamustoimi, mikä minulla aikoinaan teidän majesteettinne hovissa\nLaibachissa oli, nimittäin kunnia olla siviili- ja sotilasasiainne\npäällikkönä.\"\n\n\"Katsokaas vain sitä itsetuntoa!\" nauroi kuningas iloisena. Sitten\njatkoi hän ystävällisesti: \"Mutta minullahan ei ole enää mitään\nsiviili- eikä sotilasasioita, hyvä kenraali!... Kuningattarella on\nkappalaisensa ja kamarineitosensa... Zaralla on opettajattarensa...\nMinä taas otin Boscovitshin kirjeenvaihtoani varten ja mestari Lebeaun\nparturikseni... Siinä kaikki...\"\n\n\"Siinä tapauksessa uskallan sentään anoa erästä toista armoa... Eikö\nteidän majesteettinne suvaitsisi ottaa poikaani Herbertia\najutantiksensa ja tässä läsnäolevaa ruhtinatarta kuningattaren\nlukijattareksi ja seuranaiseksi?\"\n\n\"Minun puolestani olkoon asia päätetty\", sanoi kuningatar kääntyen\nkauniisti hymyilevänä Coletteen päin, joka joutui vallan hämille\nuudesta arvostansa.\n\nRuhtinas Herbert taas kiitteli hallitsijaansa, joka samassa sääsi\nhänelle valtakirjan olla hänen ajutanttinsa ja teki tämän samalla\narmollisella ja miellyttävällä hirnahduksella, jonka he tunsivat\nTattersallin elämän ajoilta.\n\n\"Minulla on siis kunnia esittää nuo kolme nimitystä\nallekirjoitettavaksi huomenna\", lisäsi kenraali kunnioittavasti,\nmutta lyhyesti ... osoittaen täten, että hän katsoi jo astuneensa\nvirkatoimeensa.\n\nTuon äänen ja määrätyn sanamuodon kuultuansa, johon hän oli saanut\ntottua kenraalin pitkän ja juhlallisen palvelusajan kuluessa, näytti\nnuori kuningas hieman masentuneelta ja ikävystyneeltä, mutta hän\nlohduttausi katselemalla onnen kaunistamaa ja kirkastamaa nuorta\nruhtinatarta, jonka suloiset, kaikkea luonteenomaista puuttuvat kasvot\nmuuten näyttivät olevan alinomaisen hämärän harson verhoamat.\nAjatelkaahan, että hän nyt oli kuningatar Frédériquen hovinainen, hän,\nColette Sauvadon, Bercyn viinikauppiaan hra Sauvadonin tytär! Mitähän\nnyt sanotaan noissa suljetuissa salongeissa Varennes- (= Nummi-) ja\np. Dominiquen katujen varrella, joissa hänen avioliittonsa Herbert de\nRosenin kanssa oli tehnyt hänet huomatuksi, vaikka ei juuri\ntuttavalliseksi! Hänen ylimyksellinen pikku mielikuvituksensa harhaili\njo oletetussa hovimaailmassa. Hän mietti jo painettavia käyntikortteja,\nkoko puvustonsa muutosta, Illyrian kansallisväristä hovipukua ja samaan\nväriin teetettäviä päitsiä vaunuhevosia varten...\n\nSamassa kuului kuninkaan ääni aivan hänen läheisyydessänsä:\n\n\"Tämä on ensimäinen rauhallinen ruokaveromme maanpaossamme\", virkkoi\nhän Rosenille puoleksi totisella ja juhlallisella äänellä... \"Tahdon,\nettä päivälliset ovat hauskat ja että kaikki ystävät viihtyvät\nluonani!\"\n\nHuomatessansa, kuinka kenraali peljästyi tämän äkkikutsun kuullessansa,\nlisäsi hän:\n\n\"Ah niin, se on totta: hovisäännöt ja -puvut unohdin! Hitto vie,\nRagusan piirityksen aikana totuimme pois kaikista tuollaisista\ntavoista ... ja hoviministerillämme Rosenilla on paljo korjattavaa\nnykyisessä elämässämme... Toivon kuitenkin, että alamme nuo parannukset\nvasta huomenna, hra kenraali!\"\n\nSamassa avausi suuri, kaksiosainen salin ovi ja hotellin isäntä\nilmoitti päivällispöydän olevan valmiina majesteetteja varten.\nRuhtinatar nousi jo ylös vallan korskeana valmistuen käymään\nkuninkaan käsikoukkuun. Mutta tämä tarjosikin käsivartensa\nkuningattarelle ja saattoi puolisonsa ruokasaliin välittämättä\nensinkään pöytävieraistansa. Aivan kokonansa ei hovimeno kuitenkaan\nollut jäänyt Ragusan muuriholvien sisälle!\n\nMuutos päivän paisteesta ruokasaliin hämmästytti päivällisvieraita.\nKattokruunusta, kynttilähaarukoista ja tarjoilupöydällä palavasta\nkahdesta lampusta huolimatta ei salissa kuitenkaan tahtonut nähdä;\nennen aikojansa karkoitettu päivä oli jättänyt epäilevän hämäränsä.\nTämän surullisen varjon lisäksi tuli vielä se, että päivällispöytä oli\nruokavieraiden lukumäärään nähden aivan liian pitkä, jommoista muista\netiketin vaatimuksia vastaavista hotelleista olisi turhaan saanut\netsiä; kuningas ja kuningatar istuutuivat pöydän toiseen päähän ilman\nketään vastapäätä tai sivuillansa. Tämä jo kummastutti pikku ruhtinatar\nde Rosenia. Keisarikauden ensi aikoina muisti hän kuitenkin kerran\nolleensa päivällisillä Tuileriesissä, missä keisari silloin istui\nvastapäätä keisarinnaa aivan porvarillisesti niinkuin vastanaineet\nhääaterialla ollessansa. \"Niin, niin\", mietti pikku sulotar sulkien\npäättävästi löyhyttimensä ja laskien sen kupeellensa hansikkaiden\nviereen, \"parempia aikoja ei voi tulla kuin nuo legitimistien\n(laillisuuden) ajat olivat!\" Tämä muisto muutti hänen mielipiteensä\ntämän vähälukuisen pöytäseuran suhteen, joka muuten johti hänen\nmieleensä n.k. Italialaisen Kornissin upeat hotellit Monacon ja\nSan-Remon välillä seurakauden alussa, kun matkailijain tulva ei vielä\nole saapunut. Sama kirjava värien sekoitus puvuissakin: Kuningas\nlyhyessä takissa, kuningatar matkapuvussa, Herbert ja hän puettuina \"en\nWatteau\" niinkuin he bulevardeilla liikkuivat, kuningattaren kotipappi\nisä Alphée mustain veljesten kauhtanassa ja kenraali de Rosen\nkirjaillussa puoli-univormussa. Kokonaisuus ei siis tehnyt mitään\nvaikutusta Colette de Roseniin. Ainoa, mikä sentään vaikutti\nsuuremmoisemmin, oli kotipapin pöytärukous, jossa hän rukoili jumalan\nsiunausta ruvettaessa tälle ensimäiselle maanpaossa syödylle aterialle:\n\n\"_Quae sumus sumpturi prima die in exilio_\" ... lausui munkki\nojennetuin käsin; ja nämä verkalleen lausutut sanat näyttivät\npitentävän kaukaiseen tulevaisuuteen sen virkaloman, jonka kuningas\nKristian oli niin lyhyeksi arvioinut.\n\n\"Amen!\" vastasi erotettu hallitsija vakavalla äänellä ikäänkuin hän\nnoissa kirkkolatinalaisissa sanoissa olisi tuntenut katkenneiksi ne\nvielä elävät ja väräjävät siteet, jotka maaperästänsä irti raastettujen\npuiden tuoreiden juurien tavoin aina ovat rasittaneet maanpakolaisia.\n\nMutta slavilaisten miellyttävään ja kohteliaaseen luonteeseen eivät\nvoimakkaimmatkaan liikutukset näytä voivan kauvan vaikuttaa. Tuskin oli\nkuningas istuutunut pöytään, kun hän jo sai takaisin iloisen\nmielialansa ja alkoi jutella vilkkaasti käyttäen -- kohteliaisuudesta\nläsnäolevaa pariisitarta kohtaan -- ranskan kieltä, jota hän puhui\nsangen hyvin, vaikka murtaen hieman italiaksi, mikä muuten sopikin\nhyvin hänen nauruunsa. Naurettavalla sankarillisuudella kertoi hän\nmuutamia kohtauksia Ragusan piirityksestä: hovin sijoittautumisesta\nmuuriholveihin eli kasematteihin ja siitä omituisesta vaikutuksesta,\nminkä opettajatar rva markisitar Eleonore de Silvis teki\nvihreäsulkaisessa poimuhatussansa ja levätissänsä. Onneksi söi tämä\nviaton naisparka päivällistä oppilaansa kamarissa eikä siis voinut\nkuulla kuninkaan leikkipuheiden aiheuttamia nauruja. Sitten sai\nBoscovitsh kasvistonsa kanssa olla hänen maalitaulunansa. Näyttipä\ntodellakin siltä kuin olisi hän poikamaisella tavalla tahtonut pitää\npilkkanansa olosuhteiden vakavuutta. Hovineuvos Boscovitsch, pieni,\npelonalainen ja hiljainen mies, jonka ikää oli mahdoton määrätä ja\njonka jäniksensilmät aina katsoivat sivulle päin, oli oppinut ja\nkasvitieteeseen kovin innostunut lakimies. Kun virastot Ragusassa\nsuljettiin, kulutti hän aikansa tutkien kasveja linnoituksen\nvallihaudoissa pommisateesta huolimatta; tätä verrattain naivia,\nintohimoon vajonnutta sielua huoletti maan suuren hämmennyksen aikana\nainoastaan se seikka, että hänen rikas kasvistonsa oli jäänyt\nvapaamielisten käsiin.\n\nHäntä harmittaaksensa sanoi kuningas: \"Ajattelehan, poloinen\nBoscovitshini, kuinka kauniin ilotulituksen he saivat noista\nkuivatuista kasvilajista, ellei köyhä tasavalta ehkä ole teettänyt\npaksuista, harmaista imupaperiarkeistasi varapäähineitä sotaväelle.\"\n\nHovineuvos nauroi niinkuin kaikki muutkin, mutta lapsellisesti\npeljästyneen näköisenä.\n\n\"Kuinka hauska mies kuningas on!... Ja kuinka hilpeähenkinen ... ja\nmillaiset silmät hänellä on!\" ajatteli pikku ruhtinatar, jonka puoleen\nKristian usein kääntyi koettaen vähentää sitä juopaa, minkä hovitavat\nasettivat heidän välillensä.\n\nOli todellakin huvittavaista nähdä, kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat\nkuninkaan katseesta, kuinka hän leikitteli löyhyttimellänsä, huudahteli\nhiukan silloin tällöin ja heitteli notkeaa vartaloansa, jota sointuvan\nnaurun läikky huomattavasti hytkäytteli. Juhlallisesta asennostaan\npäättäen näytti kuningatar, joka oli antautunut ystävälliseen\nkeskusteluun naapurinsa, vanhan herttua de Rosenin kanssa,\neristäytyneen toisten tulvehtivasta ilosta. Pari kolme kertaa sanoi hän\njonkun sanan, kun kysymys oli piirityksestä, ja tahtoi aina huomauttaa\nkuninkaan uljuudesta ja sotatieteellisestä taidosta; sitte hän taas\njatkoi erityiskeskusteluansa herttuan kanssa. Puoliääneen kyseli tämä\nhäneltä hovimiehistä ja entisistä tovereistansa, jotka olivat olleet\nhäntä onnellisempia siinä, että saivat seurata hallitsijoitansa\nRagusaan. Useat heistä olivat jääneet sinne ... ja jokaisen nimen\njälkeen, minkä Rosen mainitsi, kuului kuningattaren lyhyt ja vakava\nlisäys: \"kuollut!... kuollut!...\" joka soi kuin yksitoikkoisten\nkuolinkellojen ääni näiden äskeisten tappioiden muistolle. Kun seura\npäivällisten jälkeen vetäytyi salonkiin, kävi kuningatarkin hiukan\niloisammaksi. Hän kutsui Colette de Rosenin istumaan viereensä sohvaan\nja keskusteli hänen kanssansa tuolla tuttavallisella ystävyydellä, jota\nhän käytti tahtoessansa voittaa jonkun myötätuntoisuuden, samoin kuin\nhän myöskin osasi siirtää toiseen hyväntekevän mielenlujuutensa\npuristamalla hänen kättänsä kauniilla, hoikalla kätösellänsä, jonka\nsormet olivat hyvin ohuet, mutta itse kämmen sangen voimakas.\n\nÄkkiä sanoi hän:\n\n\"Ruhtinatar, tulkaa katsomaan, kun Zara käy levolle!\"\n\nPitkän käytävän päässä, joka -- samoin kuin koko heidän asuntonsa --\noli täynnä kasattuja matka-arkkuja ja avoimia kirstuja, joista näkyi\nliinavaatteita ja muita tavaroita täydellisessä epäjärjestyksessä, oli\npikku prinssin kamari, jota valaisi kaltolla akkunalla palava lamppu;\ntästä lankeava valo taas ei ulottunut edemmäs kuin vuoteen sinertävien\nverhojen tasalle. Muutamalla kirstulla nukkui palvelijatar\nistuvassa asennossa, pää käärittynä valkoisen päähinevaatteensa ja\ndalmatialaisten naisten pukuun kuuluvan suuren, ruusuilla päärmätyn\nhuntunsa sisään. Avonainen kirja sylissänsä ja kyynärpäätänsä pöytään\nnojaten näytti opettajatarkin joutuneen luettavansa unisen vaikutuksen\nalaiseksi ja säilyttävän nukahtaneenakin tuon romanttisen\nalakuloisuuden ilmeen, josta kuningas laski niin ankaraa leikkiä. Eikä\nhän herännyt kuningattaren tulostakaan; mutta pikku prinssi ojensi heti\npienet kätensä, kun hänen vuoteensa verhoihin koskettiin, ja alkoi\nkömpiä istuallensa ... katse ylimalkaisena, mutta silmät suurina ja\navoimina. Muutamien kuukausien aikana oli hän tottunut siihen, että\nhänet keskellä yötä herätettiin, puettiin pakoa tai lähtöä varten, ja\nettä hän aamulla herätessänsä näki ympärillänsä uusia maisemia ja uusia\nnaamoja, jonka vuoksi hänen unensa ei enää ollut sitä yhtenäistä ja\nsyvää kymmenen tunnin unta, mitä lapset nukkuvat hengittäen\nsäännöllisesti, rauhallisesti ja tuskin huomattavasti raollansa olevan\npikku suunsa kautta.\n\n\"Hyvää yötä, äiti!\" sanoi lapsi vallan hiljaa. \"Pitääkö meidän taas\nlähteä pakoon?\"\n\nTämä alistuvainen ja liikuttava kysymys osotti kyllä, kuinka paljo\npoikanen oli saanut kärsiä, ja epäilemättä olikin onnettomuus ollut\nliian suuri hänelle.\n\n\"Ei, ei, rakas lapseni, tällä kertaa olemme me turvassa... Nuku\nvain ... uni vahvistaa sinua.\"\n\n\"Kyllä, sitä parempi... Minä palaan takaisin pitkän Robistorin kanssa\njäiseen vuoristoon... Minun oli siellä niin hyvä olla.\"\n\n\"Rouva Eleonoren tarinat ovat sekoittaneet hänen ajatuksensa\", sanoi\nkuningatar lempeästi... \"Poloinen raukka! Maailma on hänelle liian\npimeä... Ainoastaan seikkailut huvittavat häntä. Kuitenkin pitäisi\nhänen päähänsä piakkoin saada muutakin.\"\n\nNäin puhuessansa kohensi hän lapsen päänalustaa ja laittoi hänet\njälleen lepoasentoon hyväillen pienokaista niinkuin muutkin tavalliset\nporvarinaiset, joten Colette de Rosenin suurelliset ajatukset\nkuninkuudesta kerrassansa hävisivät. Kun hän sitten kumartui\nsuutelemaan lastansa, kuiskasi tämä hänelle korvaan kysyen oliko se\nkanuuna vaiko meri, jonka hän kuuli kaukana jymisevän. Kuningatar\nkuunteli ulkoa kuuluvaa lakkaamatonta ja epämääräistä pärinää, joka\ntoisinaan sai seinät ja akkunat tärisemään, ympäri talon alhaalta ylös\nasti, laimeni, kuului uudelleen, koveni äkkiä ja kuoli jälleen pois\netäisyyteen.\n\n\"Ei se mitään ole... Se on vain Pariisin humua. Nuku edelleen,\npoikaseni.\"\n\nJa tuo valtaistuimelta sysätty pienokainen, jolle oli kerrottu Pariisin\nolevan paon päämääränä, nukahti taas luottavaisena vallankumousten\npesäkaupungin humun tuudittamana.\n\nSalonkiin takaisin palattuansa tapasivat kuningatar ja ruhtinatar\nsiellä nuoren ja ylhäisen näköisen naisen, joka seisoi kuninkaan edessä\nkeskustellen tuttavallisesti hänen kanssansa. Juuri tästä heidän\nkeskisestä tuttavallisuudestansa ja toisten kunnioittavasta loitommasta\nasennosta päättäen oli nainen nähtävästi ylhäinen henkilö. Kuningatar\nhuudahti liikutettuna:\n\n\"Maria!\"\n\n\"Frédérique!\"\n\nJa hellästi sulkivat he sitten toisensa syliinsä. Colette kysyi\nkatseellansa Herbert de Rosenilta, kuka tuo nuori nainen oli. Palermon\nkuningatar, kuiskasi hän. Hän oli hiukan pitempi ja hoikempi orpanaansa\nIllyrian kuningatarta ja näytti muutamia vuosia vanhemmalta. Hänen\ntummat silmänsä, mustat, otsalle su'itut hiuksensa ja himmeä ihovärinsä\ntekivät hänet italialaisen naisen näköiseksi, vaikka hän olikin\nBaijerin hovissa syntynyt. Saksalaista ei hänessä ollut muuta kuin\npitkähkö ja jäykkä vartalo, ylväs hymy ja jotakin naurettavan\nepäsointuista puvussa, mistä saksalaiset naiset aina tuntee.\nFrédérique, joka varhain oli jäänyt orvoksi, sai orpanansa kanssa\nkasvatuksensa Münchenissä; vaikka maailma sitten olikin heidät\ntoisistansa erottanut, oli heidän välillänsä säilynyt hyvä ystävyys.\n\n\"Minä en voinut odottaa kauvemmin, kuten näet\", sanoi Palermon\nkuningatar pitäen häntä käsistä kiinni. \"Cecco ei ehtinyt takaisin\nkotiin... Minä tulin ilman häntä... Minä niin ikävöitsin teitä... Olen\nnäet niin usein muistanut teitä... Ihan olin öisin kuulevinani tuon\nkanuunan paukkeen Ragusasta ja Vincennesistä saakka!...\"\n\n\"Nuo molemmat olivat sentään vain kaikuja Caserten pommitukseen\nverraten\", puuttui kuningas puheeseen viitaten täten maanpakolaisen ja\nsuistuneen kuningattaren sankarilliseen käytökseen muutamia vuosia\naikaisemmin.\n\n\"Ah, niin ... Caserte!\" huokasi kuningatar. \"Nyt olemme me sangen\nyksinäisiä ... mekin!... Mikä surkeus! Kaikkien hallitsijain olisi\npitänyt pysyä yhteistuntoisina... Mutta nyt on kaikki lopussa. Koko\nmaailma on tullut mielettömäksi...\"\n\nKääntyen Kristianiin päin jatkoi Palermon kuningatar: \"Yhtäkaikki!\nOnnittelen teitä ... sillä te suistuitte sentään kuninkaallisina!\"\n\n49\n\n\"Ah niin\", huudahti kuningas nyökäten puolisoonsa päin, \"hän se meistä\nkahdesta oikea kuningas oli!...\"\n\nKädenliikkeellä sai tämä kuninkaan vaikenemaan... Hymyillen kumarsi hän\nja käännähti ajutanttiinsa de Roseniin päin:\n\n\"Kas niin, Herbert, menkäämme tupakoimaan.\"\n\nMolemmat hävisivät he sitten ulos balkongille.\n\nIlta oli lämmin ja ihana eikä päivä ollut vielä aivan sammunutkaan\nsinertävien pilvien taa. Tuileriesin kastanjapuiden tummat varjot\nheidän ympärillänsä huojuivat hiljalleen kuin löyhyttimet ja ylhäällä\ntaivaalla syttyi muutamia tuikkivia tähtösiä. Tuon tuoreen taustansa ja\nihmisvirran hälinälle kyllin avaran tilansa kautta menetti Rivolikatu\nmuuten tukahduttavan ulkonäkönsä Pariisin muiden katujen rinnalla;\nkuitenkin tunsi tässä koko ajan kaupungin summattoman kiertoriennon\nElyséen kenttiä kohti ja kuulemaan tunnettuja konsertteja ulkoilmassa\n... ilotulitusten valossa. Huvi, jonka talvi salpaa paksuilla verhoilla\nsuljettujen akkunain taa, oli vapautunut ja tulvehti lauluna ja nauruna\nilmassa; milloin viihtyi se kukkaishattujen alla, milloin hulmuavien\nmantiljain tai pumpulipukujen sisällä, joiden pyöristettyjen\nkaarileikkausten sisästä mustalla nauhalla sidotut, valkoiset kaulat\nhohtivat heijastuspeilien valaistuksessa. Kahvilat ja jäätelömyymälät\ntyhjensivät kukkuransa katukäytäville ja kaikkialta kuului rahojen\nhelinää, huutoa ja lasien kilinää.\n\n\"Pariisi on sentään ihana kaupunki\", virkkoi Illyrian kuningas Kristian\npuhaltaen savupilven ulos hämärään... \"Ilma ei tunnu täällä samalta\nkuin muualla ... siinä on jotakin juovuttavaa ja huumaavaa...\nAjatelkaahan, että Laibachissa on tällä tunnilla jo kaikki talot\nsuljetut, pimeät ... nukuksissa...\" Sitten lisäsi hän iloisesti: \"Ah,\nrakas ajutanttini, toivon pian saavani tutustua Pariisin\nhuvituksiin!... Sinä näytät ne jo tuntevan ja olleen mukana, sinä...\"\n\n\"Kyllä, sire!\" myönsi Herbert hirnahtaen tyytyväisenä ylpeydestä...\n\"Klubilla, operassa ja kaikkialla kutsutaan minua kumikuninkaaksi.\"\n\nSillä välin kuin Kristian kyseli tämän uuden sanan merkitystä, olivat\nmolemmat kuningattaret vetäytyneet Frédériquen kamariin voidaksensa\nkeskustella kaikessa vapaudessa ja kertoivat toisillensa laajalti\nsydämensä surullisia salaisuuksia, joista ajoittain kuului kuiskeita\nraollaan olevien säleakuttimien takaa. Salongissa keskustelivat isä\nAlphée ja vanha herttua myöskin matalalla äänellä.\n\n\"Kuningas oli vallan oikeassa sanoessaan, että hänen puolisonsa ...\nitse teossa ... on hallitsija\", virkkoi kotipappi. \"Olisittepas nähneet\nhänen ratsain ... öin ja päivin ... käyvän tervehtimässä\netuvartijoita!... Pahimmassa kuulasateessa kiersi hän ylväänä ja\nsuorana pariin kertaan St. Angelon linnoituksen vierteiden ympäri,\nrohkaistaksensa sotilaita ... kiersi ne levätti käsivarrella ja\nratsuruoska kädessä kuin ratsastusretkillänsä Laibachin puistossa. Ja\nolisittepas nähneet meriväkemme silloin, kun hän saapui... Kuningas\ntaas piiloittelihe sillä aikaa, Jumala tiesi missä! Urhoollinen, yhtä\nurhoollinen tosin hänkin oli, hiisi vie!... Mutta ei yhtä toivon tähteä\neikä uskoa!... Ja kuitenkin vaaditaan juuri uskoa siltä, joka tahtoo\ntaivaan voittaa tai kruununsa pelastaa, hra herttua!\"\n\nMunkki vallan innostui ja kasvoi pitkän kauhtanansa sisässä; Rosenin\ntäytyi rauhoittaa häntä:\n\n\"Hiljempaa, isä Alphée... Kas niin, isä Alphée...\" varoitteli hän\npeljäten, että Colette kuuli heidän puheensa.\n\nTämä oli joutunut kerrassansa hovineuvos Boscovitshin valtaan,\njoka jutteli hänelle kasveistansa, käyttäen tieteellisiä nimityksiä\n ja kertoen yksityiskohtia kasviopillisista retkistänsä. Koko\nhänen keskustelunsa haiskahti kuivaneilta kasveilta ja vanhan\nmaalaiskirjaston pölyltä. Ja kuitenkin voi sielunsuuruus olla voimakas\nvetovoima ja sen levittämä ilmakehä olla niin väkevä, juovuttava ja\nharvinaisen miellyttävä, että eräät pikku luonteet ihan ahmivat sitä;\nniinpä säilytti nuori ruhtinatar Colettekin, joka muuten oli tottunut\nolemaan mukana ylimystön tanssijaisissa, kilpa-ajoissa, teatterein\nensi-illoissa ja kaikkialla, missä Pariisi huvittelihe, suloisimman\nhymynsä kuullessaan neuvoksen kuivia oppisanoja. Kun hän vain tiesi,\nettä tuolla akkunan takana istui kuningas tarinoiden ja että\nvierushuoneessa kaksi kuningatarta vaihtoivat salaisuuksiansa,\ntuntui tämä jokapäiväinen hotellisalonki, jossa hänen hienostunut\nilmiönsä teki aivan vieraan vaikutuksen, suuremmoiselta ja\nsurullisen majesteettiselta, kuten Versaillesin salit vahattuine\nparkettipermantoineen, jotka välkkyvät kuin lasi. Hän olisi voinut\nistua ihastuneena paikoillansa, vaikka koko yön hievahtamatta mihinkään\nja ikävystymättä ensinkään, ell'ei kuninkaan pitkä keskustelu hänen\npuolisonsa kanssa olisi häntä hiukan hermostuttanut. Mitähän tärkeitä\nkysymyksiä siellä mahdettiin käsitellä? Mitä laajaperäisiä suunnitelmia\nkuningasvallan palauttamiseksi siellä lienee tekeillä? Hänen\nuteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi, kun hän vihdoin näki\nmolempain ilmestyvän salonkiin vilkkaina ja päättävin, loistavin\nsilmin.\n\n\"Minä lähden ulos armollisen herran kanssa\", kuiskasi Herbert\npuolisollensa, \"isäni saattaa teidät kotiin.\"\n\nKuningas lähestyi vuorostansa:\n\n\"Ettehän pahastune siitä, ruhtinatar, se kuuluu hänen alkavan\npalveluksensa velvollisuuksiin.\"\n\n\"Joka hetki elämästämme kuuluu teidän majesteeteillenne\", vastasi\nnuori rouva vakuutettuna siitä, että kysymys oli jostakin tärkeästä\nja salaperäisestä käynnistä, ehkäpä ensimäisestä yhtymästä\nsalaliittolaisten kanssa. Oi, jospa hän olisi voinut olla siellä mukana\nhänkin!...\n\nKristian aikoi mennä kuningattaren kamariin, mutta pysähtyikin ovelle.\n\n\"Siellä itketään\", sanoi hän Herbertille käännähtäen häneen päin;\n\"hyvää yötä, minä en menekään sisään!\"\n\nKadulle tultua sai hän ilon ja helpoituksen purkauksen ja tarttui\najutanttiansa käsivarteen, sytytettyänsä sitä ennen uuden sikaarin\nhotellin pylväikössä:\n\n\"On sangen hauskaa, näettekös\", virkkoi hän, \"kävellä näin kahden\nväkijoukossa ja liikkua samanarvoisena kuin muutkin, puhua mitä tahtoo,\ntehdä mitä liikkeitä haluttaa ja kääntää päänsä katsomaan kauniin,\nohimenevän tytön jälkeen ilman että Europa siitä välittää... Se on\nmaanpaon hyvitys... Ollessani täällä kahdeksan vuotta sitten näin\nPariisin ainoastaan Tuileriesin akkunoista ja hovivaunuista... Mutta\ntällä kertaa tahdon nähdä kaikki ... ja käydä kaikkialla... Sapristi!\nnyt vasta huomaan, että ... kävelytän ja kävelytän sinua, Herbert, joka\nolet ontuvainen poloinen!... Odotas, niin kutsumme ajurin.\"\n\nRuhtinas aikoi panna vastaan. Ei hänen jalkaansa tehnyt ensinkään\nkipeää. Hän jaksoi kyllä astua perillekin asti. Mutta sitä ei Kristian\nsallinut:\n\n\"Ei, ei, minä en salli oppaani käydä kankeajalkaiseksi jo ensimäisenä\niltana.\"\n\nHän huusi ajurin, joka ajoi Concorde-torille päin rämisevin rattain ja\nläiskäytellen luisevaa koniansa selkäpiille, hyppäsi keveänä\najopeleihin ja istahti mukavasti noille vanhoille sinipäällyksisille\ntyynyille hykerrellen käsiänsä iloisena kuin lapsi.\n\n\"Mihin ajetaan, ruhtinas?\" kysyi ajuri aavistamatta, että hän tällä\nkertaa käytti oikeaa arvonimeä.\n\nIllyrian Kristian vastasi vapautuneen lukiolaisen voittoisalla äänellä:\n\n\"Mabillen tanssijaisiin!\"\n\n\nII.\n\nEräs kuningasmielinen.\n\n\nPää ajettuna ja ilman päähinettä laskeusi kaksi nuoravyöllä vyötettyyn,\nmustain veljesten pyöristettyyn kaapuun puettua munkkia joulukuun\nkirpeässä sateessa, joka huurteella peitti heidän ruskean\nmunkkiviittansa, pitkin askelin alas viettävää Monsieur-le-Princen\nkatua. Keskellä alinomaa muuttuvaa, \"latinalaista\" kaupunginosaa,\nkeskellä niitä laajoja aukeita, joilta vanhan Pariisin alkuperäiset\nmuistot häviävät tomuksi, on Monsieur-le-Prince-katu säilyttänyt\nulkonäkönsä koulukatuna. Kirjakauppiaiden myymälät, maitokaupat,\nlihapaistimot, vaatekaupitsijat, kulta- ja hopeaseppäin puodit\nvuorottelevat sen varrella aina Saint-Genevièven ja Pantheonin\nkukkulalle asti. Kaikkina aikoina vuorokaudesta mittailevat ylioppilaat\nsamaa katua: ei enää sellaisina kuin Gavarni ne piirsi pitkätukkaisina\nja baretti päässä, vaan säädylliset ja siistit nuorukaiset, kädessä\nhansikkaat, yllä pitkät viitat, kainalossa suuret sahviaanisalkut ja\nmuuten jo niin kylmäverisinä ja viekkaina kuin ainakin asioitsijat;\ntaikka näette täällä tulevia lääkärejä, käytökseltänsä hiukan vapaampia\nehkä sen vuoksi, että heidän opintonsa ovat ihmisellisempiä ja\naineellisempia johtaen alinomaa näiden nuorten miesten ajatukset\nkuolemaan, jota peljäten he paremmin hoitavat ja kehittävät\nruumiillista olemustansa.\n\nVarhaisen aamutunnin vuoksi vielä yöröijyissä ja tohveleissa\nkiiruhtivat nuoret tytöt sukimattomin hiuksin ja silmät yövalvokista\npaisuneina kadun toisella puolen olevista maitokaupoista aamiaismaitoa\nnoutamaan; toiset hyppivät nauraen lumisohjussa, toiset taas\nheiluttivat jonkunlaisella arvokkaisuudella läkkilevystä tehtyä pientä\nmaitoastiaansa kantaen kenkärajansa ja kuluneet hempupukunsa yhtä\njuhlallisina ja väliäpitämättöminä kuin mitkäkin satunäytelmäin\nkuningattaret. Ja kun kaksikymmenvuotisilla nuorukaisilla,\nvirkamiesnaamoistansa ja salkuistansa huolimatta, sentään on nuori\nsydän povessansa, niin tapahtui usein, että ylioppilaat hymyilivät\nnäille ohimeneville kaunottarille. \"Kas, Leahan se on!\" huudahti joku.\n\"Hyvää huomenta, Clemence!\" tervehti toinen. Ja sitten huudettiin ja\njuteltiin kadun yli ja sovittiin yhtymästä vielä samana iltana\n\"Medicillä\" tai \"Ludvig XIII:lla\". Mutta sattuipa niinkin, että joku\nliian rohkea tai muusta syystä epämieluinen tunteenpurkaus herätti\nkaunottaressa hämmästyttävää paheksumista ja harmia, joka tavallisesti\npukeutui muotoon: \"menkää tiehenne, te hävytön mies!\"\n\nVoipa melkein kuvitella, että nukka munkkien kaapuissa nousi pystyyn --\ntukkaahan näillä herroilla ei ollut -- nähdessä tällaista kevytmielistä\nnuorisoa, joka kääntyi katsomaan ja tirkisteli tirskuen heidän\njälkeensä, mutta tirskui salaa, sillä toinen mustista veljeksistä ei\njuuri näyttänyt olevan leikkisällä päällä; sitä paitsi oli hän musta,\nlaiha, kuiva kuin pippuri ja tuuheine kulmakarvoinensa hirvittävän\nnäköinen kuin ryöväri, jonka mahtava sankarivartalo selvästi esiintyi\nsuurille laskoksille nuoralla vyötetyn kaapunkin sisästä. Mutta tämä ei\nnäyttänyt välittävän katuelämästä eikä myöskään hänen toverinsa, vaan\nhalkaisivat he usvaista aamuilmaa nopealla vauhdilla, tuijottaen vain\neteensä ja miettien ainoastaan omia ajatuksiansa ynnä matkansa\npäämäärää. He olivat jo tulleet melkein niiden rappusten kohdalle,\njotka johtavat alas lääketieteellisen tiedekunnan rakennuksiin, kun\nvanhempi heistä viittasi nuorempaa toveriansa seisahtumaan sanoen:\n\n\"Tässä se on.\"\n\n\"Se\" tarkoitti huonon näköistä hotellia, jonka sisäänkäytävä oli\nvarustettu viheriällä ristikkoportilla; kun se avattiin, alkoi kello\nsoida sisäpuolella. Oven toisella puolen oli sanomalehtimyymälä;\nsisältä ja ulkoa päin oli se verhottu lentokirjasilla, kymmenen\nsentimin arkkiveisuilla ja -värikuvilla, joiden joukossa Basilen\nilvehattu nähtiin monenmoisissa eri asennoissa; toisella puolen taas\noli maakerroksessa oluttupa kylttikirjoituksinensa \"Brasserie du\nRialto\", jossa olutta, kahvia ja väkijuomia tarjoilivat nuoret tytöt,\nhiukset venetsialaiseen tapaan laitettuina.\n\n\"Onko hra Elysée jo mennyt ulos?\" kysyi toinen munkeista ensi\nkerroksessa olevaan hotellikonttoriin tultua.\n\nLihava nainen, joka näytti palvelleen monessa hotellissa ennen kuin hän\noman sai, vastasi häiriytymättä mukavassa istuvassa asennossansa ja\nkatsahtamattakaan taululle, jolla avaimet riippuivat surullisina\nvierekkäin:\n\n\"Mennyt ulos? Tähän aikaan?... Kysykää ennen, onko hän jo tullut\nkotiin?\"\n\nHuomattuansa kysyjäin villakaaput muutti hän äänensä ja osoitti\nnähtävästi nolostuneena, mikä Elysée Mérautin kamari oli:\n\n\"N:o 36, viidennessä kerroksessa, käytävän päässä.\"\n\nMunkit kapusivat ylös, harhailivat pitkin kapeita käytäviä, joissa\nkaikissa näkyi kasottain harjattavia kenkiä ja saappaita,\nkorkeakorkoisia, harmaita, punaisenruskeita, muodolta omituisempia,\nhuonoja ja komeita, jotka olisivat tienneet kertoa kaikellaista näiden\n\"asujain\" elämäntavoista. Mutta näitä munkit tuskin huomasivatkaan,\nvaan lakaisivat pitkillä kaapuillansa ja suurilla rukousnauhoillansa\nniitä ohimennessään kumoon; eikä heitä alussa paljo liikuttanut sekään,\nettä eräs kaunis tyttö punaisessa alushameessa ja miehen päällystakki\nhuolettomasti avoimen kaulan ja paljaiden olkapäiden yli heitettynä\nkulki käytävää pitkin rappusiin asti huutaen edeskäypää sellaisella\näänellä ja naurulla, joka vaikutti kovin raa'asti.\n\nMunkit eivät enää voineet olla katsahtamatta toisiinsa.\n\n\"Jos hän on se mies, joksi te olette hänet kuvannut minulle\", sanoi\nulkomaisella murteella merirosvon näköinen, \"niin on hän valinnut\nsangen omituisen ympäristön.\"\n\nVanhempi mies, jonka kasvot olivat älykkäät ja hienot, hymyili tähän\nsilkin pehmeää pappismiehen hymyä, joka tosin oli ivallista, mutta\nihmisten heikkouksille suopeampaa:\n\n\"Pyhä Paavali pakanain seassa!\" huomautti hän hiljaa.\n\nTultuansa viidenteen kerrokseen pysähtyivät munkit hetkeksi eperoiden,\nmihin päin heidän oli mentävä, sillä matala ja hämärä porras-aukko ei\npäästänyt kyllin valoa, jotta olisi nähnyt selvästi numerot kaikilla\novilla, joista eräillä oli käyntikortit; niinpä lukivat he muutamalla\n\"Neiti Alice\" ilman yhteiskunnallista asemaa tahi ammattia ilmaisevaa\nnimitystä, jota lienee pidetty sitä tarpeettomampana, kun nti Alicella\noli useampia ammattisisaria samassa talossa. Kuvitelkaahan pyhät isät\nerehdyksestä koputtamassa jonkun tällaisen naikkosen ovelle!\n\n\"Lienee parasta huutaa hänen nimeänsä!\" sanoi tuuheakulmainen, musta\nmies ja samassa kuului käytävässä huuto: \"Hra Méraut!\" kaikuen kuin\nmikäkin komentohuuto.\n\nYhtä voimakas vastaus kuului nyt aivan käytävän päässä olevasta\nkamarista. Ja kun tulijat avasivat oven, kuulivat he saman äänen\njatkavan iloisesti:\n\n\"Kas, tekö isä Melkior? Tänään ei minulla siis ole onnea ... toivoin\nnäet, että kirjeenkantaja toisi minulle rahakirjeen ... mutta\nyhtäkaikki, olkaa tervetulleita, arvoisat isät, ja painakaa puuta, jos\nvain täällä istuinpaikkoja löydätte.\"\n\nKaikilla huonekaluilla olikin kasoittain kirjoja, sanomalehtiä ja\naikakauskirjoja, jotka tavallansa verhoivat ne ja estivät vieraan\nnäkemästä sitä puutteellista tilaa, missä tämä 18:nnen luokan\nhotellin huone kuluneine, valjenneine tiilipermantoinensa,\nrikkonaisine sohvinensa, keisarikauden tyylisine kaappinensa ja\nkolmine välttämättömine samettituolinensa oli. Sängyllä nähtiin,\npaitse vaatteita ja kapeaa ruskeaa peitettä, painopaperia ja\nkorjauslukuarkkeja, joita kamarin asukas juuri oli vuoteella maaten\npahoin pidellyt värikynällä tehdyillä koukeroilla. Tämä kurja työhuone\nkylmine uuninensa ja alastomine, tomuisine seininensä, sai valonsa\nheijastuksena vastapäätä olevan rakennuksen liuskakivikatosta ja tällä\nkertaa oli se verrattain hämärä, kun taivas oli pilvinen ja sateinen.\n\nSellainen oli se ympäristö, josta hra Mérautin korkea otsa ja\nkellertävät, luonteenomaiset kasvot saivat sen omituisen alakuloisuuden\nja älyn sekaisen ilmeen, mikä on erikoinen muutamille erityisesti\npariisilaisille tyypeille.\n\n\"Aina vain sama kurja asunto, kuten näette, isä Melkior!... Mutta mitä\ntehdä?... Kahdeksantoista vuotta sitten Pariisiin tultuani eksyin tähän\nhotelliin ... enkä ole sen koommin viitsinyt muuttaa asuntoa. Tosin\nolen välillä ollut täältä poissakin, kuten tiedätte, mutta huone oli\nsenkin aikaa varattuna minua varten. Jokainen nurkka ja soppi kätkee\ntäällä aatteita ja toiveita, ja olenpa varma siitä, että menettäisin\nparhaimman osan itseäni, jos täältä muuttaisin. Siellä taas...\"\n\n\"Niin, kuinka matkanne onnistui?\" kysyi isä Melkior iskien silmää\ntoverillensa. \"Luulin teidän matkustaneen kauvaksi aikaa ... ja\nkuitenkin! Mitä on siis tapahtunut? Paikka ei miellyttänyt teitä vai?\"\n\n\"Oh, mitä paikkaan semmoisenaan tulee\", sanoi Méraut ravistaen paksua\ntukkaansa, \"niin ei parempaa voi toivoakaan. Palkka oli melkein yhtä\nhyvä kuin kaikkivaltiaan ministerin, asunto hovirakennuksessa ja samoin\nhovin ajopelit, hevoset ja palvelusväki... Kaikki ihmiset olivat\nmyöskin ystävällisiä minua kohtaan, alkaen keisarista, keisarinnasta ja\narkkiherttuoista... Mutta sittenkin oli minun ikävä... Kaipasin\nPariisia ja eniten kaikkea tätä latinalaista ylioppilaskorttelia\nkeveine, nuorekkaine ilmakehinensä ... kaipasin Odéonin holvimyymälöitä\nkirjoinensa ... siellä näet kun voi seisoalta katsella kaikkea vasta\nilmestynyttä kirjallisuutta... Kaipasin kaikkia noita vanhoja lunttia,\njoilla Seinen vasemmanpuolinen kivikaide on lastattu kuin mikäkin\nopiskelevan Pariisin varusmuuri toisella puolen jokea viihtyvää\nylellisyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut\npääsyynä\", jatkoi hän totisemmin, \"vaan ... niin, tunnettehan\nmielipiteeni, isä Melkior, ja tiedätte, millainen tarkoitukseni oli\nsilloin, kun vastaanotin tuon paikan. Aioin tehdä tuosta lapsesta,\njonka johto oli minulle uskottu, todellisen hallitsijan sitä lajia,\njota ei enää juuri tavata, kasvattaa, muodostaa ja veistellä häntä sitä\nkorkeaa kutsumusta varten, mihin toiset eivät kykene, koska se rasittaa\nheitä ja musertaa heidät kuin nuo vanhat keskiajan rautavarukset, joita\nnäemme museoissamme nykyaikaisten, kapeaolkaisten ja ahdasrintaisten\nihmisten nöyryytyksinä... Vielä mitä!... Vapaamielisiä, parannusten\nhuutajia, tulevaisuuden miehiä, uusien aatteiden lipunkantajia ja\nkuinka he kaikki itseään nimittänevätkään ... tapasin minä W:n hovissa,\nporoporvareita, jotka eivät ymmärrä, että monarkkisen periaatteen on\nparempi kaatua avonaisessa taistelussa, jos sen kerran suistua täytyy,\nkuin päättää päivänsä surkeudessa ja jonkunlaisen eduskunnan\nlykkäämässä rullatuolissa... Jo ensi opetustuntini jälkeen kuului\nhuutoja hovissa: kuka on tämä muukalainen? mistä hän on tullut tänne?\nmitä hän tarkoittaa? Näin kyselivät he toisiltansa ja vihdoin\npyydettiin minua pysymään yksinkertaisesti tavallisten kouluaineiden\nrajoissa. Minun tehtäväni olisi siis ollut kuulustella vain prinssin\nläksyjä ja tanssia muiden viulun mukaan! Paljo kiitoksia! Tuon\nhuomattuani otin hattuni ja sanoin herrasväelleni jäähyväiset.\"\n\nTämän kertoi hän korkealla, voimakkaalla äänellä, hänen\neteläranskalainen murteensa tulvi suristen huulten yli kuin surisee\nsoittokoneen ääni, jonka kaikkia metallikieliä yhtä aikaa lyödään;\nsamassa määrässä kuin hän innostui muuttuivat myöskin hänen kasvojensa\npiirteet.\n\nTosin olivat ne oikeastansa rumat: otsa ulkoneva, tukka sankka ja\nkapinallinen, jonka keskestä pisti esille joku yksinäinen harmaa\nhiustukku, nenä paksu ja litteä, suu kiivaan luonteen selvä todistus,\nilman ainoatakaan parranhaiventa, joka peittäisi suun ilmettä,\nikäänkuin hänen kärventynyt, rosoinen ihonsa maaperä olisi ollut liian\nhedelmätön kaikelle kasvullisuudelle. Mutta hänen kasvonsa muuttuivat\nihmeellisesti, kun intohimon tuli häntä innosti. Tätä muutosta voi\nverrata kätkettyyn lieteen, jonka edessä oleva tumma esirippu äkkiä\nreväistään pois, niin että iloisesti lämmittävä lieska paljastuu; hänen\npiirteillensä ilmestyi kaunopuheisuuden ilme, joka siirtyi silmistä\nnenälle ja huulille ja joka sydämestä pulppuavan veren mukana levisi\nyli koko hänen yövalvokista ja kohtuuttomasta elämästä kalvenneiden\nkasvojensa. Samoin tapahtuu toisinaan myöskin Mérautin kotiseudulla\nLanguedocissa, että kuiva, tomuinen ja pölyisten öljypuiden lailla\nharmaja seutu paahteisen päivän laskeutuessa muuttuu ihastuttavien\nvalovivahdusten loistavaksi näytelmäksi, jonka muodostaa näköpiiriin\nhäipyvät päivänsäteet tai sateenkaaren hitainen riutumus ja kuolema.\n\n\"Vai niin pian te maailman suuruuksiin kyllästyitte?\" arveli vanhempi\nmunkeista miellyttävällä, hiljaisella äänellä, joka vaikutti melkein\nvastakohtana Mérautin meluavalle kaunopuheisuudelle.\n\n\"Niin tein!\" lisäsi tämä painavasti.\n\n\"Mutta kaikki kuninkaalliset eivät ole samanlaisia. Tunnen\nsellaisiakin, joista mielipiteenne...\"\n\n\"Ei, ei! Se saa riittää jo! Toista kertaa en tahdo koettani\nuudistaa!... Pelkään, että jos minun jälleen täytyisi nähdä joku\nhovi läheltä, vaikuttaisi se vahingollisesti monarkkisiin\nmielipiteisiini...\"\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen otti viekas isä jälleen saman asian\npuheeksi, mutta kiersi siihen toisaalta ja mutkan kautta:\n\n\"Puolen vuoden poissaolo tuotti teille ehkä taloudellisia tappioita,\nhra Méraut?\"\n\n\"Eikö mitä, sitä en voi sanoa... Ensistäänkin on ukko Sauvadon pysynyt\nminulle uskollisena... Tunnettehan hra Sauvadonin ... tuon rikkaan\nviinikauppiaan Bercystä. Veljensä tyttären luona tapaa hän paljo hienoa\nväkeä ja voidaksensa ottaa osaa keskusteluun käyttää hän apuani siten,\nettä käyn kolme kertaa viikossa antamassa hänelle 'ajatuksia asioista\nja oloista', kuten hänen on tapansa sanoa. Tuo kunnon ukko onkin mainio\nsokeassa uskossansa minuun! 'Mitä on minun ajateltava siitä ja siitä\nkirjasta, hra Méraut?' kysyy hän. 'Se on mitätön sepustus', sanon\nhänelle... 'Mutta', inttää hän toisinaan vastaan, 'tuonnottain olin\nruhtinaan luona kuulevinani siitä toisellaisia mielipiteitä...' 'Vai\nniin, no, jos teillä siitä on omat mielipiteenne, niin olen minä täällä\ntarpeeton', vastaan minä... 'Ei, ei, ei suinkaan, ystäväni, ...\ntiedättehän hyvin kyllä, ettei minulla ole omia mielipiteitä'. Tässä\nukko onkin oikeassa: hänellä ei tosiaankaan ole mielipiteitä, jonka\nvuoksi hän sokeasti suostuukin siihen, mitä minä hänelle sanon ... minä\nolen hänen olemuksensa ajatteleva osa. Mielipiteiden puutteessa ei hän\nminun poissaollessani kuulu virkkaneenkaan mitään ruhtinattaren luona.\nMutta olisittepas nähneet, kuinka suurella innolla hän minut valtasi\nniin pian kuin olin täällä jälleen!... Sitä paitse annan tunteja\nkansainoikeudessa parille rumanialaiselle... Ja onhan minulla tietysti\nmuitakin lisäkeinotteluja... Nyt esim. lopettelen luotettavien\nlähteiden nojalla kyhättyä 'Kertomusta Ragusan piirityksestä' ... jonka\nsuurin osa tosin on vain otteita, mutta jonka viimeisen luvun olen itse\nkirjoittanut ... ja se miellyttää minua. Tuolla on korjaus-arkki\nsiihen. Tahdotteko ehkä kuulla sen? Luvun otsikko kuuluu _Europa ilman\nkuninkaita_.\"\n\nSitten alkoi hän lukea kuningasmielistä kyhäystänsä kyyneliin asti\nintoutuvalla lämmöllä ja liikutuksella. Sillä välin heräsivät\nvähitellen hotellin muutkin asukkaat virkeyteen ja liikkeeseen. Heidän\nympärillänsä naurettiin ja juteltiin, iloisten nuorten äänet\nsekoittuivat lasien ja porslinien kilinään ja vanhan pianorämän\nrämiseviin säveleihin, jotka kuulustivat olevan korttelin\ntanssijaisrenkutuksia. Mutta tätä vastakkaisuutta eivät \"mustat\nveljekset\" huomanneet, sillä he kuuntelivat mielihyvällä tuota heidän\nmielestänsä mainiota kuningasvallan puolustusta. Olletikin huvitti se\npitempää munkkia: hän koputti permantoon ja polki jalkaa, värisi\nmielihyvästä ja tukahdutti silloin tällöin ihastuksen huudahduksia,\njotka väkisellä pyrkivät hänen huultensa yli, huitoi käsillänsä ja löi\ntoisinansa niin lujasti rintaansa, että melkein pelkäsi hänen iskeneen\nrikki jonkun tai joitakuita kylkiluita. Kun Méraut lakkasi lukemasta,\noikaisihe hän suoraksi, mittaili pitkin askelin kamarin lattiaa ja\nsanoi vilkkaasti huitoen:\n\n\"Jahah! Jahah! Juuri niin se on. Siinä juuri on totuus ...\njumalallinen, legitiminen, absoluuttinen totuus!\" (Viimeiset sanat\nlausui hän: lesitiminen, assoluuttinen totuus.) \"Ei mitään eduskuntia\neikä asianajajia enää!.. Hiiteen koko se joukkokunta!\"\n\nJa tässä säkenöivät ja leimahtivat hänen silmänsä kuin risukimppu pyhän\nHermandadin roviolla. Toinen munkeista, joka oli rauhallisempi\nluonteeltansa, sanoi vain kohteliaisuuden Mérautin kirjan johdosta:\n\n\"Kaiketipa te tällä kertaa julkaisette teoksen omalla nimellänne!\"\n\n\"En, kuten isä Melkior tietää, en minä ylipäänsä ole teoksiani\nnimelläni varustanut. Itse asia on minulle ollut tärkeä ... omaksi\nhyväkseni ei minulla ole ollut minkäänlaisia kunniaa tavoittelevia\npyyteitä. Kuitenkin saan minä tekijäpalkkion kirjoistani. Siitä saan\nkiittää ystävääni Sauvadonia. Mutta muuten kirjoittaisin ne yhtä\nmielelläni ilmaiseksikin. On näet hauskaa poimia otteita noista\nkuolevan kuninkuuden päiväkirjoista ja kuunnella tuon poistuvan\naikakauden heikkoja, laimenevia tykytyksiä, jotka ennustavat\nvoimattomien monarkkiain häviämistä. Mutta tässä on meillä toki\nedessämme kunnialla kukistunut kuningas, joka suistuessansa on antanut\nkaikille muille hyvän opetuksen... Tämä Kristian on todellakin\nsankari!.. Teoksessa luetaan m.m. kertomus käynnistä St. Angelon\nlinnoituksella pahimman pommituksen aikana. Mikä rohkeus, mikä uljuus\nilmeneekään moisessa teossa!...\"\n\nToinen munkeista painoi päänsä alas. Hän tiesi paremmin kuin muut,\nkenelle kunnia tuosta suuremmoisesta teosta oikeastaan oli tuleva, ja\nkuka vielä suuremmoisemman valheen avulla oli toisen hyväksi\nkieltäytynyt tätä kunniaa omaksumasta itsellensä. Mutta hänen tahtoansa\nkorkeampi voima sitoi hänen kielensä, jonka vuoksi hän vain antoi\nmerkin kumppanillensa; tämä nousikin heti ylös sanoen Mérautille:\n\n\"Juuri tämän sankarin poika on syynä siihen, että minä isä Alphéen\nkanssa, joka on Illyrian hovin kotipappina, olen tullut luoksenne...\nTahtoisitteko te ottaa huoleksenne pikku prinssin kasvatuksen?\"\n\n\"Mutta meillä ei ole tarjota teille asuntoa palatsissa, ei komeita\nhevosia eikä ajopelejä\", sanoi isä Alphée surullisella äänellä; \"emmekä\nme voi osoittaa teille sellaista vierasvaraisuutta kuin te W:n hovissa\nosaksenne saitte. Tässä olisi teidän palveltava suistunutta\nruhtinashuonetta, joka elää murheessa ja maanpaossa ... on elänyt tässä\ntilassa jo vuosikauden ja lienee pakotettu jatkamaan tätä elämäänsä.\nMutta mielipiteenne ovat samat kuin meidänkin. Kuningas on tosin viime\naikoina kallistunut vapaamielisyyteen päin, mutta suistumuksensa\njälkeen on hän huomannut erehdyksensä. Mitä taas kuningattareen tulee,\non hän erinomainen nainen ... kuten aikanansa kyllä huomaatte.\"\n\n\"Milloin?\" kysyi haaveksija, joka äkkipikaa oli innostunut ajatuksesta\nsaada vielä kerran mielensä mukaan muodostaa ja kehittää kuninkaan\nsamoin kuin kirjailija tekee muovatessansa aatteitansa teokseksi.\n\nJa heti paikalla oli hän valmis sopimaan vieraittensa kanssa yhtymästä,\njossa asiasta lähemmin neuvoteltaisiin.\n\nKun Elysée Méraut mietti lapsuuttansa, jota hän muuten usein muisteli,\nsillä niiltä ajoilta oli hän mielestänsä saanut voimakkaimmat\nvaikutuksensa, näki hän tavallisesti edessänsä suuren huoneen, mihin\nrunsas valo tulvasi kolmesta akkunasta; kunkin akkunan edessä oli\nJacquardin malliin tehdyt kangaspuut silkinkutomista varten korkeine\npielinensä. Ulkona taas näkyi joukko rakennuksia, jotka amfiteatterin\ntavoin kohosivat toinen toistansa ylempänä; kunkin akkunan edessä\nseisoivat kangaspuut ja jokaisten ääressä hääri pari miestä\npaitahihasillaan, jotka etäämpää katsoen liikuttelivat käsiänsä kankaan\nyli kuin kaksi nelikätisesti soittavaa pianistia.\n\nHuoneiden välisissä, kapeissa solu-aukoissa näkyi mäen rinteellä pieniä\nauringon paahtamia ja valjentamia puutarhoja, joissa kasvoi\nkaktuspensaita ja mahtavan suuria päivänruusuja; paahteisessa ilmassa\nolivat nämä nyökistyneet suurine, kohta varisevine kukkinensa mailleen\npainuvan auringon valoa kohti ja par'aikaa kypsyvät siemenet levittivät\nympärillensä ellostavan hajun, jonka Elysée vielä kolmekymmentä vuotta\nmyöhemmin oli tuntevinansa aina kun hän vain ajatteli pientä\nsyntymäkaupunkiansa. Näköalaa tämän kaupunginosan ylitse, joka tiheine\ntyöläisasutuksinensa muistutti surisevaa ja hurisevaa mehiläispesää,\nhallitsivat eräät keskellä kaupunginosaa olevalla hietamäellä\nsijaitsevat tuulimyllyt, joita ei enää käytetty, mutta jotka kaupungin\nentisen elinkeinon muistoksi ja uskollisten palvelustensa palkkioksi\nolivat saaneet seisoa paikoillansa ja kohottivat korkeuteen korskeat\nsiipensä, joissa tosin enää ainoastaan rungot olivat tallella, jota\nvastoin perusrakennus etelän auringon ja tomuisen tuulen vaikutuksesta\npäivä päivältä mureni ja rapistui luhistuaksensa vihdoin täydellisesti\nsoraksi.\n\nNäiden kunnianarvoisten muistomerkkien suojassa säilyi täkäläisen\nväestön keskuudessa paljo muinaisia tapoja ja tarinoita esi-isäin\najoilta. Koko kauppala, joksi tätä pientä etukaupunkia kutsuttiin,\nell'ei siitä käytetty nimitystä _Reyn haka_, oli silloin ja on vieläkin\nlämmin kuningasvallan kannattaja eikä siellä siihen aikaan ollut\nainoatakaan työpajaa, jonka seinältä olisi puuttunut muotokuva esittävä\nnuorta, turpea- ja punakkakasvoista miestä, jonka pitkillä, vaaleilla\nja voidelluilla hiuksilla kaunis valaistus läikkyi; tämä 1840-luvun\nmuotiin puettu muotokuva esitti prinssiä, joka kauppalan väestön\nkeskuudessa kävi nimellä _lou Goi_ (= ontuva). Kotona Mérautin isän\nluona riippui tämän yläpuolella toinen pienempi taulu, sisältävä\nraameihin kehätyn paperin, johon oli painettu suuri lakkasinetti, missä\npyhän Antreanristin ympärille oli kaiverrettu sanat \"_Fides, Spes_\".\nUkko Méraut voi kangaspuiden ääressä istuessansa ja sukkulainta\nkäsitellessänsä nähdä muotokuvan ja lukea mainitut valiosanat _uskosta_\nja _toivosta_; ja aina kun hän näihin katsahti virkistyi hänen mielensä\nja punastuivat hänen kasvonsa, jotka esittivät Antoninein aikakauden\nmitaleista tutun sivukuvan, ja kotkannenänsä ynnä pyöreiden\nposkipäittensä kautta muistuttivat hänen sydämellensä rakkaiden\nBourbonien pysyvistä sukupiirteistä.\n\nMuuten oli ukko Méraut tuima, kiivas ja yksinvaltias mies, jonka ääni\nkaikui kuin ukkosen jylinä, sillä se oli kehittynyt kovaksi\nkangaspuiden alinomaisessa ryskeessä ja rynkytyksessä.\n\nMiehensä täydellinen vastakohta oli sen sijaan rva Méraut. Ollen\nluonteeltansa sävyisä ja tavattoman ujo ja saatuansa kasvatuksen\nsiihen hiljaiseen alistuvaisuuteen, joka kaikille eteläranskalaisille\nentis-ajan naisille on niin ominaista ja asettaa heidät melkein\nitämaiden orjattarien rinnalle, oli hän jo aikoja sitten tottunut pois\nlausumasta mitään omintakeista mielipidettä.\n\nSellaisessa kodissa oli Elysée kasvanut nuorimpana ja ruumiillisesti\nheikoimpana kolmesta veljeksestä, jonka vuoksi häntä olikin kohdeltu\nsävyisemmin kuin molempia toisia. Hänen ei siis tarvinnut vielä\n8-vuotiaana ottaa sukkulaa käteensä, kuten vanhempien veljien, vaan sai\nhän sen sijaan nauttia lapsille niin terveellistä vapautta, jota hän\nkäytti juoksennellaksensa päiväkaudet ympäri Reynhakaa ja ottaaksensa\nmuiden poikain kanssa osaa niihin taisteluihin myllymäellä, joissa\nvalkoiset taistelivat mustia ja katolilaiset hugenotteja vastaan.\n\"Vanha kauna ei hevillä haihdu\" sanotaan ja niin näyttääkin olevan\nlaita tässä osassa Languedocia! Pojat jakautuivat kahteen eri leiriin\nja molemmat puolueet valitsivat itsellensä omat tuulimyllynsä, jonka\nympärille taistelijat ryhmittyivät käyttäen myllyn perustuksesta\nirtautuvia kiviä heitto-aseinansa. Sitten alkoivat he haukkua\ntoisiansa, minkä taisivat, kivet vinkuivat ilmassa ja niin vajosivat he\nnäihin sankarileikkeihinsä, että niitä saattoi usein kestää monta\ntuntia, kunnes kamppailu tavallisesti päättyi siten, että joku\n10-vuotias nulikka sai aika kuhmun otsaansa tahi tihkui verta\ntuuheiden, silkin pehmeiden suortuvien välistä, kaikki lapsuuden\nmuistoja, joiden jäljet ikipäiviksi jäävät näkyväisiksi hienoon ihoon;\nniin oli käynyt myöskin Elyséelle, joka vielä miehuuden ikään tultuansa\nvoi näyttää pari tuollaista arpea, ohimoilla ja suupielessä.\n\nOi kuinka hänen äitinsä kirosi noita tuulimyllyjä, kun poikanen hämärän\ntullen palasi kotiinsa verisenä ja ryysyisenä! Tosin voi isäkin näyttää\nhänelle mielipahaansa, mutta se tapahtui ainoastaan muodon vuoksi tai\nvanhasta tottumuksesta taikka tahtoi hän käyttää tilaisuutta\nharjoittaaksensa jylisevää ääntänsä; perheen yhteiselle aterialle\nkokouduttua osoittausi hän kuitenkin sangen vilkkaaksi kuunnellessansa\nniitä selityksiä taistelun menosta ja osanottajien nimistä, jotka poika\nkysyttäessä vanhemmillensa luetteli. \"Vai niin!\" huudahti hän, \"vai\nTholozan ... sen nimisiä elää siis vielä! Ahaa, vai se veitikka sen\nteki! Vuonna 1815 seisoi hänen isänsä pyssynpiippuni edessä!... Olisipa\ntainnut olla parasta, jos silloin olisin näpsäyttänyt miehen!\"\n\nJa sitten alkoi hän itse kertoa Languedocin asukkaiden omituisella,\nkuvarikkaalla murteella, joka armotta katkoo sanoja ja lauseita,\njotakin tarinaa niiltä ajoilta, jolloin hän astui Angoulêmen herttuan\nsotaurhojen riviin, tuon suuren kenraalin ja melkeinpä pyhän ihmisen\nväkeen...\n\nNämä tarinat, jotka hän oli sata kertaa kuullut, vaikka aina hieman eri\ntavalla taitavasti uusittuina, olivat painuneet Elyséen mieleen yhtä\nsyvästi kuin kivenheitot myllymäellä uurtuivat hänen kasvoihinsa. Hänen\nmielikuvituksensa oli kehittynyt erään kuningasmielisen legendan\nkautta, jonka merkkipäiviä olivat pyhän Henrikin päivä ja tammikuun\n21:nen eli Ludvig XVI:n kuolinpäivä, ja joka muuten käsitteli\nmarttiirakuolemaan käyneitä prinssejä, kun nämä piispain lailla\nojensivat kätensä siunaukseksi ympärillä seisovalle väkijoukolle, tahi\nuljaita prinsessoja (Berryn herttuatarta), jotka hyvän asian vuoksi\nkestivät kaikki vaivat ja vaarat paeten ratsun seljässä ahdistajainsa\nja kavaltajainsa tieltä, kunnes nämä vihdoin löysivät heidät\nkätkeytyneinä vanhan bretagnelais-majatalon uunin mustan laskuluukun\nalta.\n\nHauskoina lisinä tähän kuolemaa ja maanpakoa käsittelevien tarinoiden\nsarjaan, joka semmoisenaan muuten vanhempain mielestä olisi masentanut\nherkkää lapsen mieltä, sai hän tutustua sellaisiin aiheisiin muinaisen\nRanskan iloisten ja kunniakkaiden päivien ajoilta kuin ovat kertomukset\n\"Kanasta ja ruukusta\", laulu Vert-Galantista j.n.e. Tämä laulu\nVert-Galantista oli Reynhakalaisten marseljeesi ja joutui ukko Mérautin\ntalossa aina käytäntöön, kun perhe suvisunnuntaisin iltamessun jälkeen\nkeräytyi pieneen, viettävään puutarhaan vaivoin pönkityn ruokapöydän\nympärille syödäksensä \"raittiissa ilmassa\", kuten sanottiin, vaikka\nilma tässä valkeiksi rapattujen rakennusten ja kesäpäivän paahtaman\nmaaperän uhossa illan tullen oli epäterveellisempi ja tukahduttavampi\nkuin päivemmällä, jolloin aurinko vielä paistoi korkealla. Kun perheen\nisä näissä tilaisuuksissa koroitti lähellä ja kaukana kuuluisaksi\ntulleen äänensä ja aloitti laulun sanoilla: \"Kuningas Henrik\nneljäs, tuo uljas sankari...\", niin vaikeni kaikki koko Reynha'an\nkauppalassa... Ell'emme ota lukuun kuumuudesta äänekkäästi halkeilevia\nruokoja puutarhoissa tai vielä valveilla olevain koppakuoriaisten ja\nsirkkain surinaa, ei kuulunut hiiskahdusta missään niin kauvan kuin\nkuningasmielisen laulun juhlallisen komeat säveleet kaikuivat niin\nkankeassa tahdissa kuin olisi tuo vanha aika jäykissä puhvihousuissa ja\nlonkkatyynyillä varustetuissa hameissa marssinut ohitse. Värssyn\nloppusäveleihin yhtyi koko perhe laulaen kuorossa:\n\n    \"Siis malja kuninkaan, tuon kunnon ruhtinaan,\n    ken hyvää tahtoo sun ja mun\".\n\nNuo tahdikkaat ja lennokkaat sanat \"sun ja mun\" huvittivat erityisesti\nElyséetä ja hänen veljiänsä, jotka aina lauloivat sen kohdan survien ja\ntuuppien toisiansa, niin että isän täytyi kolhaisten asettaa heitä;\nmutta laulu jatkui sentään iskuista, nauruista ja vaikerruksista\nhuolimatta kuin riivattujen virsi kirkollisen Pariisin haudalla.\n\nKun kuninkaan nimi aina sekoitettiin perhejuhliin, loisti se Elyséen\nmielikuvituksessa tutumpana ja läheisempänä kuin mitä se satujen ja\nhistoriallisten kertomusten kautta olisi tehnyt. Siihen vaikuttivat\nsitä paitse ne ohuelle paperille hienolla käsialalla painetut ja\nlaillisen kuninkaan omakätisellä nimikirjoituksella varustetut\nsalaperäiset kiertokirjeet, joita joka vuosi saapui Frohsdorfista pari,\nkolme kertaa kaikille pienen etukaupungin asukkaille ja joissa\nkirjeissä kuningas kehoitti kansaansa kärsivällisesti odottamaan\ntapausten ratkaisua... Noina päivinä heitti mestari Méraut sukkulaansa\ntavallista vakavampana ja kun ilta tuli ja ovet suljettiin, alkoi hän\nlukea perheellensä tuota aina samaan sävyisään kaavaan laadittua ja\nepämääräisiä toivon sanoja sisältävää kiertokirjettä: \"Ranskalaiset, te\npetätte itsenne ja teitä petetään\"... Ja alla luettiin aina sama\nmuuttumaton vaalilause: _Fides, Spes_. Uskoa ja toivoa ei siis ainakaan\nnoilta poloisilta puuttunut.\n\n\"Kun kuningas palaa takaisin\", oli isä Mérautin tapa sanoa, \"ostan\nitselleni hyvän nojatuolin...\" Taikka: \"kun kuningas palaa takaisin,\npanemme kamariin uudet seinäpaperit...\"\n\nKun hän sitten oli tehnyt matkan Frohsdorfiin (Itävallassa, missä\nChambordin kreivi tavallisesti oleksi), muuttui kaava toisellaiseksi:\n\n\"Kun minulla oli kunnia saada nähdä kuningas\", sanoi hän sen jälkeen\nalinomaa.\n\nTuo kunnon mies oli todellakin tehnyt tämän pitkällisen ja kalliin\npyhiinvaelluksen, jonka menoihin koko kauppalan työväki uhrasi roponsa,\neikä muhamettilainen hadji ole ikinä palannut Mekasta niin häikäistynä\nkuin ukko Méraut tältä retkeltänsä. Ja kuitenkin oli audienssi ollut\nsangen lyhyt. Uskollisille alamaisillensa oli vallanpyytäjä sanonut\nhänen läsnäollessansa: \"Ah, te olette siis täällä\", mutta tähän\nystävälliseen vastaanottoon ei kenelläkään heistä ollut mitään\nvastattavaa ja Mérautilla vielä vähemmän kuin muilla, sillä hän oli\ntukehtua liikutuksesta, joka sitä paitsi nosti kyyneleet hänen\nsilmiinsä, ettei hän voinut erottaa epäjumalansa piirteitäkään. Vasta\nlähtiessä oli prinssin käsikirjuri, Athisin herttua, jutellut pitemmän\naikaa hänen kanssansa tiedustellen kansan mielialaa Ranskassa. Voitte\nkuvitella, minkä verran kiihkoisa silkinkutojamme voi tähän vastata,\nsillä Reynha'an ulkopuolella ei hän ollut koskaan liikkunut.\n\n\"Tulkoon vain, se hyvän onnen veitikka! tulkoon pian meidän\nHenrikimme... Kaikki kaipaavat häntä...\" sanoi Méraut.\n\nSangen tyytyväisenä tiedustelujensa tuloksiin kiitti herttua häntä\nerityisesti ja kysyi sitten äkkiä:\n\n\"Onko teillä lapsia, mestari Méraut?\"\n\n\"On kolme, hra herttua.\"\n\n\"Poikiako?\"\n\n\"Niin, kolme ... lasta\", vastasi vanha kauppalan mies (Reynha'an\nseuduilla ei tyttöjä näet luettu lasten joukkoon).\n\n\"Hyvä, sen merkitsen muistikirjaani, että armollinen herramme muistaa\nsen sitten kun hänen aikansa on tullut.\"\n\nSamassa veti herttua esille muistikirjansa ja kra-kra-krapisi kynä...\nTällä luonnonäänellä tarkoitti kunnon mies jäljitellä hetkeä, jolloin\nsuojelija merkitsi kirjaan Mérautin kolmen pojan nimet. Tätä\nluonnonääntä ei ukko unhottanut koskaan jäljitellä, kun nuo ajat\ntulivat puheeksi perheen keskuudessa, jonka aikakirjat muuten olivat\nniin liikuttavan muuttumattomat ja yksinkertaiset pienimmissäkin\nyksityisseikoissaan. Ja kun työajat sattuivat huononemaan ja vaimo\njoskus uskalsi miehensä vanhenemista ja vähien säästöjen hupenemista\nmuistellen esittää pelkonsa perheen tulevaisuudesta, oli tämä sama\nkra-kra-ääni hänen vastauksenansa:\n\n\"Ole huoletta, eukko! Athisin herttua kirjoitti ne tarkasti\nmuistikirjaansa.\"\n\nVanha silkinkutoja oli äkkiä käynyt kunnianhimoiseksi poikiensa vuoksi,\nmutta kun molemmat vanhimmat jo olivat ehtineet antautua isänsä\nsuppealle työalalle, joutui nuorimman pojan tulevaisuus hänen\nkunnianhimonsa ja toiveittensa päämääräksi. Tämä lähetettiin n.k.\nPapelin oppilaitokseen, jonka eräs espanjalainen oli perustanut, ollen\nnoita Marotton antauduttua kaikkiin Etelä-Ranskan kaupunkeihin tulvivia\npakolaisia. Se sijaitsi \"teurastajakorttelin\" toisessa päässä olevassa\nrappeutuneessa talossa (tuomiokirkon vieressä), jonka vanhentumista\ntodistivat niin hyvin pienet, vihertävät akkunat kuin halkeamat\nseinissä. Tie sinne vei rapattujen lihamyymäläin ohitse, joiden\nrautaristikkojen takana riippui mahtavan suuria lihamöhkäleitä\nalituisen kärpäsparven surinassa, ja sitten kapeita katuja myöten,\njoiden kivitys oli liukas ja kaikenlaisista jätteistä punertava. Kun\nElysée myöhemmin muisteli tätä kouluaikaansa tuntui se hänestä vallan\nkeskiaikaiselta, ja olipa kuin olisi hän itse joutunut jonkun hirveän\nintoilijan julman kurituksen alaiseksi; kämmenpatukka, solmuruoska ja\nlatinankieli vaihtelivat tuossa likaisessa ja pimeässä kouluhuoneessa\nvuoroin lempeiltä, vuoroin vihaisilta kuulustavien kellojen kanssa,\njoiden ääni kiiri vanhan kirkon ylikuoria, muurikerroksia, kivisiä\nkoristeita ja omituisten päiden muotoisia kattokouruja myöten.\n\nPapel itse oli leveä, loistava ja karvainen naamaltansa, ja kasvultansa\npieni mies, joka käytti valkeaa leveälaiteista hattua alas korviin\npainettuna, ett'ei näkyisi paisunutta, sinistä suonta, joka\nhiusmarrosta alkaen kulki otsan yli ja päättyi vasta silmäkulmain\nväliin. Lyhyesti sanoen: mies muistutti Velasquezin tauluista tuttuja\nkääpiöitä, jos luemme pois näiden kirjavat puvut ja sen tumman\npronssivärin, jonka maalaaja ajan tapaan on heille antanut.\n\nKiivas ja ankara hän sitä paitse oli, mutta hänen suuri pääkallonsa\nsisälsi tavattoman määrän aatteita ollen jonkunlainen elävä,\nvaloisa tietosanakirja; kuitenkin kohtasi tämä aaterikkaus hänen\nkiihoittuneessa, kuningasmielisessä itsepintaisuudessaan esteensä, jota\ntuo luonnottomasti paisunut suoni keskellä otsaa varsin hyvin kuvasi.\n\nKauppalassa liikkuvan huhun mukaan piili Papelin nimen alla toinen\ntunnetumpi mies, joka oli ollut Don Carloksen julmimpia kätyrejä, ja\nvoittanut maineensa hurjana sotilaana ja uusien murhatapojen keksijänä.\nNäin lähellä Espanjan rajaa tunsi hän itsensä vaivatuksi häpeällisen\nkunniansa vuoksi ja eli muka sentähden salanimisenä. Minkä verran oli\nhuhussa perää? Niiden monien vuosien kuluessa, jotka Elysée vietti\nopettajansa läheisyydessä nauttien tämän erityistä suosiota, ei hän\nikinä kuullut tuon hirmuisen kääpiön lausuvan sanaakaan, ei\nvastaanottavan ainoatakaan vieraskäyntiä tai kirjettä, joka olisi\ntodistanut oikeiksi mokomat epäilykset Kun poikanen vähitellen\nmiehistyi ja koulunkäynnin päätyttyä huomasi Reynha'an kauppalan liian\nahtaaksi alaksi laakereillensa, diploomeillensa ja isänsä\nkunnianhimolle, heräsi kysymys hänen lähettämisestänsä Pariisiin. Hra\nPapel antoi hänelle useampia suosituskirjeitä legitimisen puolueen\njohtajille, raskaita ja salaperäisillä vaakunasineteillä suljettuja\nkirjeitä, jotka näyttivät todistavan oikeaksi tuon huhun naamioidusta\nkätyristä.\n\nMestari Méraut oli itse kiirehtinyt poikaansa matkaan, sillä hänen\nmielestänsä näytti kuningas viivyttelevän tuloansa aivan liiaksi.\nMatkan kustannuksia varten uhrasi hän yksinkertaisesti ja\nsankarillisesti, mitä ikinä voi: möi kultakellonsa, äidiltänsä perityn,\nhopeisen avainsoljen ja vieläpä senkin viinitarhan, jommoisen hän\nomisti niinkuin kauppalan muutkin porvarit.\n\n\"Lähdehän katselemaan hieman, mitä ne siellä puuhaavat\", sanoi hän\nnuorimmalle pojallensa, \"ja mitä ne siellä oikeastaan vartovat? Täällä\nReynha'assakin me alamme jo vihdoin ikävystyä.\"\n\nElysée Méraut tuli Pariisiin 20-vuotiaana ja kiihkeät vakaumukset\nkiehuivat hänen mielessänsä, joka oli kehittynyt isän sokean\nkuningasmielisyyden siimeksessä ja johon tuo hurja espanjalainen oli\nlietsonut terästä ja tulta. Puolueen johtajat vastaanottivat hänet kuin\nolisi hän puolimatkalla ja keskellä yötä noussut ensiluokan\nrautatievaunuun, missä muut matkustajat jo olivat valmistautuneet\nlevolle, kukin sopessansa. Uusi tulokas saapuu ulkoa raittiista ilmasta\nja jalkamatkasta virkistyneenä, haluaa antautua vilkkaaseen\nkeskusteluun ja valvomalla karkoittaa matkan ikävyydet; mutta täällä\ntapaakin hän joukon pahantuulisia, uneliaita ihmisiä, jotka\nturkkeihinsa ja saaleihinsa kääriytyneinä mieluummin tuudittautuvat\nsuloiseen uneen sinisellä varjostimella varustetun lampun hämärässä\nvalaistuksessa ja pitävät sangen ikävänä, että tuo tungettelija\nkosteine pukuinensa ja vetoisine ilmoinensa häiritsee heidän untansa.\nTällaiselta näytti legitimistinen puolue rappeutuneessa vaunussansa\nmuuten autiolla tiellä.\n\nTuo laiha, mustasilmäinen, leijonapäinen intoilija, joka kiihkeästi\npuhuesssansa katkoi joka tavun ja säesti huitovalla liikkeellä jokaisen\nlauseen, näytti omaavan Suleaun kaikkeen toimintaan valmiin neron ja\nCadoudalin rohkeuden, jonka vuoksi hän herätti puolueessa hämmästystä\nja kauhua. Hän oli heistä sanalla sanoen vaarallinen ja levoton luonne.\nSelvänäköisenä niinkuin kaikki eteläranskalaiset kiihkoisuutensa ohessa\novat, huomasi Elysée pian, kuinka itsekäs ja masentunut tuo joukkokunta\nkaikessa kohteliaisuudessansa ja hyvän kasvatuksen muovaamassa,\nteennäisessä osanotossansa oli. Heidän mielestänsä ei nykyään ollut\nmitään tehtävää; paras oli vartoa, rauhoittua ja ennen kaikkea karttaa\nkaikkia nuoruuden innostuksia ja erehdyksiä. \"Katsokaa vain prinssiä,\nmillaisen esimerkin hän meille antaa\", sanoivat he. Ja nämä viisaat ja\nmaltilliset neuvot soveltuivat hyvin yhteen St. Germainin hienon\netukaupungin vanhojen talojen kanssa, jotka ulkoapäin murateilla\nverhottuina ja sisältä kaikellaisella, laiskuutta palvelevalla\nmukavuudella varustettuina seisoivat suurten ja vuosisataisista\nvanhoista sukumuistoistaan raskaiden porttiensa takana, kuuroina\nkaikelle muulle maailmalle. Kohteliaisuudesta kutsuttiin hän pariin\nkolmeen valtiolliseen kokoukseen, joita pidettiin kaikessa\nsalaperäisyydessä, pelonalaisuudessa ja varovaisuudessa muutamassa\nvanhassa vehkeilypesässä. Näissä hän näki nuo Vendée-sotien ja\nQviberonin veristen taistelujen ajoilta kuuluisain miesten jälkeläiset,\nmiesten, joiden nimet ovat säilyneet Marttiirakentän muistolaulussa;\nnoiden suurten nimien nykyiset kantajat olivat sileiksi ajeltuja,\nhienopukuisia, pappismaisia vanhoja herroja, joiden puhekin oli niin\nimelää kuin olisi heillä aina ollut joku makea sylttimarja suussansa.\nKokoukseen saapuivat he vehkeilijäin näköisinä melkein vaatien, että\npoliisin piti ymmärtää yllättää heidät niinkuin se muuten itse teossa\ntaisi huvitellakin itseänsä näiden viattomien yhtymäin kustannuksella.\nKorttipöytien ääressä nähtiin pian -- varjostimilla varovasti\npeitettyjen, korkeiden kynttiläin valossa -- joukko kaljupäitä,\nkiiltäviä kuin pelissä käytetyt pelimarkat; kumartuneina kuiskailtiin\nja kuunneltiin siinä sitten uutisia Frohsdorfista, ylistettiin\nmaanpakolaisten kärsivällisyyttä ja kehoitettiin toisiansa seuraamaan\nhänen antamaansa, korkeaa esimerkkiä. Hiljaa, hiljaa! Vaiti, vaiti!\nJoku kertoo sukkeluuden, jonka hra Barentin aikoinansa oli lausunut\nkeisarinnasta! Hampaittensa välistä hyräilee joku toinen näin alkavaa\nhäväistyslaulua:\n\n    \"Kun kerran Napoleon\n    vain ehtinyt on\n    hyvin suomia selkiänne,\n    niin laukee jousen jänne...\"\n\nSitten lähtevät kaikki, kauhistuneina tuollaisesta rohkeudesta,\nyksitellen hiipimään leveän ja aution Varennes-kadun seinävieruksia,\njotka heittävät peloittavan kai'un heidän askelistansa.\n\nElysée huomasi heti olevansa liian nuori ja toimintahaluinen\nliittyäksensä näiden vanhan Ranskan haamujen seuraan. Muuten oli\nkeisarikausi juuri kohonnut täyteen kukoistukseensa; keisarilliset\nkotkaliput olivat sodan päätyttyä palanneet Italiasta ja kulkivat nyt\nriemusaatossa bulevardein liputettujen akkunain ohitse. Pikkukaupungin\nporvarin pojan ei siis ollut vaikea käsittää, että Reynha'an kauppalan\nvaltiollinen kanta ei ollut yleinen ja että laillisen kuninkaan\npalaus oli epätietoisempi kuin siellä aavistettiinkaan. Hänen\nkuningasmielisyyteensä tämä ei kuitenkaan masentavasti vaikuttanut,\nvaan sai se päinvastoin vauhtia siitä ja laajeni hengessä juuri sen\nvuoksi, ett'ei enää voitu toimia. Pian selvisi hänelle, että hänen oli\nkirjoitettava teos, jossa hän esittäisi koko Pariisille sen, mitä\nhänellä oli sanottavaa, mitä hän uskoi ja mistä hän tahtoi muita\nvakuuttaa. Eikä aikaakaan, niin oli hänen elämänuransa suunniteltu:\njokapäiväisen leipänsä aikoi hän ansaita antamalla tunteja;\njoutohetkinänsä kirjoittaisi hän taas teostansa. Tuntioppilaita hän\nheti saikin, mutta teos vaati sen sijaan paljo työtä.\n\nNiinkuin kaikki kotipuolensa miehet oli Elysée Méraut ennen kaikkea\npuhuja ja näyttelijä. Seisoessansa ja oman äänensä kuullessansa syntyi\nhänessä aatteita aivan kuin kellojen värähdykset vetävät salaman\npuoleensa. Lukemisen, tapahtumain ja alituisten mietiskelyjen kautta\noli hän kehittänyt ajatuksensa, niin että sanat tulivat vuolaana\nvirtana hänen huultensa yli, milloin innostaen, milloin sointuvan\nkaunopuheliaisuuden kannattamina; mutta kirjoittaessa tulivat ne aivan\nhiljallensa, sana sanalta, ikäänkuin säiliö, josta ne tippuivat, olisi\nollut liian laaja sellaista maltillista siivilöitymistä varten, jota\nkirjailijatoimi kielellisine hienouksinensa vaatii. Vakaumuksensa julki\nlausuminen tuotti hänelle helpoituksen, kun hän ei keksinyt muuta\nkeinoa päästä niistä. Sen vuoksi puhui hän ylioppilaskokouksissa,\nneuvotteluissa, kahviloissa, olletikin \"latinalaisen\" korttelin\nkahviloissa, jotka melkein yksinänsä tekivät vastarintaa toisen\nkeisarikauden kutistuneessa Pariisissa, missä kirjat ja sanomalehdet\ntähän aikaan olivat kuonokopalla varustettuja. Jokaisessa kahvilassa\noli tähän aikaan oma puhujansa ja suur'miehensä. \"Pesquidoux\n_Voltairessa_ on tosin hyvä puhuja, mutta Larminat _Procopessa_ on\nsentään paljo parempi\", sanoivat ihmiset. Näissä kokoutui todellakin\nkoko oppinut ja kaunopuheinen nuoriso, jonka mieltä korkeammat asiat\npitivät vireillä ja joka tulisemmin uusi Bonnin ja Heidelbergin\noluttupien kauniita valtiollisfilosofisia keskusteluja.\n\nNäissä savuisissa ja meluavissa aatepajoissa, joissa huudettiin\naikalailla ja juotiin vielä enemmän, huomattiin pian tuon pitkän ja\naina innokkaan gascognelaisen puhetaito. Vaikka hän ei polttanut eikä\njuonut, näytti hän sittenkin huumautuvan käyttämästänsä kuvarikkaasta\nja kiivaasta kielestä, jolla hän esitti nykyajan näkökannalta yhtä\nvanhentuneet mielipiteensä kuin ovat jauhoitetut tekotukat ja\nvannehameet, ja yhtä vähän ympäristöön soveltuvaiset kuin\nmuinaistieteilijän kauneudenaisti soveltuu Pariisin muotitavarain\nlaatuun. Kaikki tämä vaikutti siihen, että Elysée ennen pitkää oli\nvoittanut sekä mainetta että kuulijoita. Kun kaasuliekit olivat\nsytytetyt noissa ahdinkoon asti täysissä kahviloissa ja ihmiset näkivät\nhänen pitkän ja hoikan vartalonsa ilmestyvän ovelle, hattu niskassa,\ntukka tuulessa hulmuavana ja kainalossa joku teos tahi aikakauskirja,\njonka välistä tavattoman suuri paperiveitsi pisti esille, nousivat he\nkatsomaan tuota likinäköistä ja vauhkoa miestä huutaen toisillensa:\n\"Kas, tuossa tulee Méraut!\" Ja sitten siirtyivät he syrjään\nvalmistaaksensa kyllin tilaa, että hän voisi vapaasti huitoa käsillänsä\nja potkia jaloillansa.\n\nJo se meluava tapa, millä nuoriso hänet vastaanotti, sai hänet\nkiihoittuneelle tuulelle, jota lisäsivät kuumuus ja kaasuvalaistuksen\ntukahduttavat ja huumaavat liekit. Ja pian alkoi hän puhua milloin\nyhdestä, milloin toisesta aineesta, jonka aiheen hän oli ottanut päivän\nsanomalehdestä tahi valinnut selaillessaan jotakin Odéonteatterin\nkirjamyymälöissä esillä ollutta teosta, puhui seisoalta, puhui istualta\nhalliten äänellänsä koko kahvilan ja saaden kädenliikkeillään\nkuulijakunnan milloin väistymään edemmäs, milloin ryhmittymään hänen\nympärillensä. Dominonpelaajat lakkasivat pelistänsä, biljaardin\npelaajat keskikerroksessa kumartuivat, biljaardikeppi kädessä ja piippu\nsuussa, katsomaan yli porras-aukon, akkunat, lasit ja tarjottimet\nhelisivät ikäänkuin olisivat postivaunut ohi ajaneet, ja tiskin luona\nseisova tarjoilijaneiti sanoi kaikille tulijoille: \"Joutukaa sisään,\ntänään puhuu hra Méraut.\"\n\nOlivatpa Pesquidoux ja Larminat millaisia tahansa, löi hän ne kaikki\nlaudalta. Hänestä tuli koko korttelin kaunopuhuja. Tämä kunnia, jota\nhän ei ollut etsinyt, riitti hänelle niin hyvin, että hän ijäksensä\nnäytti kiintyneen tähän kaupunginosaan. Niin kävi siihen aikaan monelle\nmuulle Larminatille, monelle todelliselle kyvylle, joka menetti kauniit\nvirittävät ja kyvykkäät lahjansa laskemalla meluavasti ulos hyödyttömän\nhöyryvoimansa joko huonon järjestyksen tai koneenkäyttäjän\nhuolimattomuuden ja ajattelemattomuuden takia. Elyséen suhteen oli\nvielä eräs toinenkin seikka lukuunotettava: ilman vehkeilyä ja\nkunnianhimoa tuli tästä eteläranskalaisesta, joka kotiseudultansa oli\ntuonut mukanansa ainoastaan kiivauden, oman uskonsa lähetyssaarnaaja ja\nsellaisen lannistumatonta intoa hän todella osoittikin lahkolaisten\nhankinnassa, lähetyssaarnaajan voimakasta ja vapaata luonnetta\nsellaisen epäitsekkyyden yhteydessä, joka lisätuloista ja lihavista\npapinpuustelleista välittämättä uhrautuu kovalle ja seikkailuperäiselle\nkutsumuksellensa.\n\nKahdeksantoista vuotta oli hän lakkaamatta työskennellyt kylväen\naatteitansa opiskelevaan nuorisoon ja moni korkeaan virkaan kavunnut\nmies, joka nykyään ylhäisellä välinpitämättömyydellä sanoi: \"vai niin,\nMéraut, se vanha ylioppilas!\" sai menestyksestänsä etupäässä kiittää\ntätä nerokasta nuorukaista, jonka runsaalta tietopöydältä hän oli\nälynmurusia poimiskellut. Elysée tiesi sen, ja kun hän joskus\nkirjallisen suuruuden palmunlehvillä koristetun, vihreän virkatakin\nsuojassa keksi omia kauneihin, akatemisiin korulauseisiin puettuja\najatuksiansa, iloitsi hän kuin isä, joka näkee rakkaiden tyttäriensä\njoutuneen varallisiin ja onnellisiin naimisiin vaatimatta heiltä mitään\nkiitollisuutta. Hänessä oli siis Reynha'an vanhan silkinkutojan\nritarillisuutta, mutta vielä korkeammassa muodossa, sillä Elyséellä ei\nollut sitä järkkymätöntä luottamusta menestykseen, jonka isä Méraut\nsäilytti viimeiseen hengenvetoonsa. Vielä päivää ennen kuolemaansa --\nhän kuoli äkkiä saatuansa auringonpiston \"ulkona raittiissa ilmassa\"\nsyödyn aterian jälkeen -- oli hän kovalla äänellä laulanut laulun\n\"Kuningas Henrik IV:stä\". Ja henkitoreissa maatessansa sammuvin silmin\nja kangistunein kielin, sanoi hän änkyttäen vaimollensa: \"Ole huoletta\nlasten suhteen ... Athisin herttua ... kirjoitti heiden nimensä\nkirjaan...\" Kuolinhetkellänsä koetti hän vapisevin käsin kirjoittaa\nvuoteensa lakanalle: kra-kra...\n\nKun Elysée, äkillisestä kuolintapauksesta tiedon saatuansa, seuraavan\npäivän aamuna saapui Pariisista, lepäsi vanhus liikkumattomana,\nkalpeana ja kasvot päin seinää, joka yhä turhaan odotti uutta\npaperiverhoansa. Ovi työhuoneeseen seisoi avoinna ikäänkuin olisi\nkuolemalle valmistettu tietä, kuolemalle, joka kaikki erottaa,\nirroittaa ja laajentaa ympärillänsä; avonaisesta ovesta näkyivät lepoon\njätetyt kangaspuut ... ja isän kangaspuut muistuttivat Elyséestä\nhaaksirikkoutuneen laivan mastoja, joiden purjeita tuuli ei enää täytä;\nsamoin näkyi kuninkaan muotokuva ja tuo punaisella sinetillä varustettu\ntaulu, joka oli ollut työteliään, uskollisen vainajan johtotähtenä.\nTuolla ylhäällä, pienen kauppalan hälinää korkeammalla, kohosivat\nvanhat tuulimyllyt, jotka epätoivonsa merkiksi näyttivät kököttävän\nkäsivartensa taivaan sineä kohti.\n\nElysée ei ikinä unhottanut tuota rauhallisena lepäävää vainajaa, joka\noli saanut sulkea silmänsä jokapäiväisessä toimipiirissänsä. Hän\nkadehti isäänsä, hän, joka oikeastaan olisi ollut toiminnan ja\nuhkarohkeiden yritysten mies ja kaikkien niiden taru-unelmain\ntoteuttaja, joita tuolla kauniilla, ijäisesti nukahtaneella vanhuksella\noli ollut.\n\nPalattuansa takaisin tältä surulliselta hautajaismatkalta sai hän\ntarjouksen saapua W:n hoviin prinssien opettajaksi. Hänen pettymyksensä\noli niin suuri, kaikellaiset pikkumaisuudet, kilpailijat ja kateelliset\npanettelijat, joiden kielenpieksemisen esineeksi hän oli joutunut,\nmonarkkisen suuren loiston näkeminen läheltä, kulissien takaa -- kaikki\ntämä oli masentanut hänen mielensä siinä määrässä, että niin pian kuin\nmunkit olivat poistuneet ja ensimäinen vilkas vaikutus heidän\nkäynnistänsä oli hävinnyt, tuntui hänestä tuo suostumus tehtyyn\nehdotukseen ennenaikaiselta, vaikka hän muuten ihailikin Illyrian\nkuningasta. Nyt muisti hän näet kaikki kokemansa ikävyydet ja hänestä\ntuntui uhrautumiselta jättää nykyinen vapaa elämänsä kaikkine\ntottumuksinensa. Sitten mietti hän myöskin kirjaansa, tuota merkillistä\nteosta, joka yhäti kummitteli hänen aivoissansa. Sanalla sanoen: kotvan\nmieliskeltyänsä ja tuumailtuansa tuli hän siihen päätökseen, että hän\nepuuttaa antamansa lupauksen. Jouluaattona, hieman ennen kuin sovittu\nyhtymys muuten olisi ollut, kirjoitti hän kirjeen isä Melkiorille\nilmoittaen hänelle, mitä oli päättänyt.\n\nIsä Melkior vastasi hänelle heti paikalla. Hän ei tehnyt mitään\nvastaväitteitä, vaan kirjoitti lyhyesti näin:\n\n\"Tänä iltana ... iltakirkon aikana ... Fourneaux-kadun varrella. Toivon\nvieläkin voivani vaikuttaa teihin.\"\n\nMustain veljesten luostari Fourneaux-kadun varrella, jossa isä Melkior\noli taloudenhoitajana, on katolisen Pariisin omituisimpia ja vähimmän\ntunnettuja ilmiöitä. Tämä kuuluisan munkkikunnan emäluostari sijaitsee\nkeskellä sitä likaista etukaupunkia, joka on Montparnassen\nrautatieaseman takana salaperäisessä piilossansa ja jota myöskin\nkutsutaan \"pyhän haudan kommissariaatiksi\". Läpi tämän korttelin mustan\nkurjuuden saapuu tänne oudosti puettuja munkkeja villaisissa\nmatkakaapuissansa tuoden kaikellaisia pyhiä esineitä myytäväksi kuten\nesim. palasia todellisesta Kristuksen rististä, öljypuun hedelmäkivistä\nvalmistettuja rukousnauhoja pyhältä öljymäeltä, kuivattuja ja kovia\nJerikon ruusuja, jotka odottavat virkistävää kostuttamista\nvihkivedellä, sanalla sanoen mitä omituisimman kokoelman esineitä,\njoiden arvo raskaiden, mykkien rahakukkaroiden muodossa sitten palaa\nmunkkikaapujen suurissa taskuissa takaisin Jerusalemiin pyhän haudan\nylläpitoa varten.\n\nFourneaux-kadun varrella olevan luostarin veljeksille oli Elyséen\nesittänyt eräs hänen ystävänsä, köyhä kuvanveistäjä nimeltä Dreux, joka\noli veistänyt luostarille ossunalaisen pyhän Margaretan pystykuvan,\njota katsomaan hän kutsui kaikki tuttavansa. Paikka tuntui Elyséestä\nniin merkilliseltä, ihanalta ja hänen muinaisajan muistoille altista\nmieltänsä valtaavalta, että hän myöhemminkin usein kävi katselemassa\nluostarin runsaita muinaismuistoja suureksi iloksi ystävällensä\nDreuxille, joka otaksui hänen käyvän ihailemassa hänen veistämäänsä\np. Margaretaa.\n\nIlta oli jo kulunut liki puoliyötä, kun Elysée Méraut jätti taaksensa\nlatinalaisen korttelin meluavat kadut ja kaikki nuo leikkelekaupat ja\nmuut ruokatavarain myymälät, kahvilat naispalvelijoinensa,\nliköörianniskelut Racinen ja \"Boul Michin\" (ylioppilasnimitys St.\nMichelin bulevardille) varrella ja kaikki ylioppilaskasarmit, jotka\njoululiikkeen vuoksi näyttivät elävän yhtä vilkkaina läpi yön. Aivan\näkkiä huomasi hän siirtyneensä tästä vilkkaasta liikkeestä suurille,\nautioille puistokaduille, joilla tuo yksinäinen vaeltaja, kaasulyhtyjen\nvalon pienentämänä, näytti pikemmin matavan kuin kävelevän tietänsä\neteenpäin.\n\nMatalien muurien rajoittamien luostarirakennusten välillä, joista\nkellojen helinä kuului bulevardein alastomain puiden ylitse, jatkui se\nheinältä ja oljilta haiskahtavia navetta-aitauksia kiertelevä tie, jota\nmyöten Elysée likaisessa lumisohjussa tarpoi eteenpäin katsellen\ntaivaan kaarella koleassa yössä kimmeltäviä tähtösiä, joiden joukossa\nhaaveksivainen eteläranskalainen oli näkevinänsä senkin, joka kerran\nsaattoi paimenet Betlehemiin. Taivaan tähtösiä tarkastaessansa\nmuistuivat hänen mieleensä lapsuusajan jouluaatot Reynha'assa, jolloin\nhänen oli tapana käydä kuulemassa jumalanpalvelusta tuomiokirkossa,\nmistä hän -- läpi teurastajakorttelin kummallisten ja kuutamossa\nomituisen taruperäisiltä näyttävien rakennushahmojen -- palasi takaisin\nvanhempiensa kotiin juhlallisesti katetun ruokapöydän, murateilla\nkoristettujen haarakynttiläin, tuoreiden, lämpimien joululeipien ja\npaistin luo. Ja niin elävinä olivat nuo lapsuuden muistot hänen\nmielikuvituksessansa että hän -- nähdessänsä lumpunkokoilijan lyhdyllä\nvaaniskelevan kaikellaisia tähteitä katukäytävältä -- oli näkevinänsä\nisänsä, joka lyhdyllä valaisi perheellensä tien joulumessusta kotiin\npalattaessa.\n\n\"Oi, ett'en koskaan enää saa nähdä vanhaa, rakasta isääni!\" ajatteli\nhän.\n\nNäin menneitä aikoja muistellen ja itseksensä rakkaita vainajia\nmiettien saapui Elysée heikosti valaistulle Fourneaux-kadulle keskellä\nvielä epävalmista etukaupunkia pitkine tehdasrakennuksinensa, joiden\nyli korkeat savutorvet kohosivat vanhojen aitausten ja lankkujen\nvälillä. Vinha tuuli tuntui olletikin kaupungin laiteilla olevilla\navoimilla kentillä, ja läheisestä teurastuslaitoksesta kuului\nvaikeroivaa vinkumista, kumeita iskuja ja inhoittava läskin ja veren\nhaju. Siellä teurastettiin lukemattomia jouluporsaita aivan kuin\ngallialaisten uhrijuhlain aattopäivinä entis-aikaan.\n\nMelkein keskellä katua sijaitsevan luostarin portti seisoi avoinna ja\npihalla näkyi kahdet vaunut, joiden kallisarvoinen komeus hämmästytti\nElyséetä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kuorolaulun ja urkujen\nsäveleet kuuluivat kirkosta, joka muuten näytti verrattain autiolta ja\npimeältä siinä heikossa valaistuksessa, jonka alttarilla palavat pienet\nlamput levittivät ympärillensä taittuen tarumaisesti kirkon akkunain\nmaalattuihin ruutuihin. Kirkon laiva oli melkein ympyräinen ja\nkoristettu punaristisillä lipuilla, joita riippui ympäri seinämiä, ja\nuseilla maalatuilla, kömpelösti veistetyillä kuvilla; näiden keskessä\nkohosi Dreuxin marmoriin hakattu ossunalainen p. Margareta, joka\nsäälimättä ruoski valkoisia olkapäitänsä. \"Margareta\", oli\nmunkkien tapa tyytyväisesti sanoa, \"kuului aikoinansa meidän\nluostarijärjestöömme, mutta hän oli -- suurimpia syntisiämme.\" Katto\noli puusta, pienten ristikkoparrujen tuella kokoonpantu ja sitten\nmaalattu; yli korkeankuoron kaartui pylväiden kannattama taivaskatos;\nkuorissa nähtiin seinässä kiinni olevat kuorituolit, ja keskellä näiden\nmuodostamaa ympyrää kuun säteen valaisema messukirja kateederinensa.\nKaiken tämän voi tuossa hämärässä valaistuksessa vain aavistaa. Kuoron\ntaakse piiloitettuja, leveitä rappusia laskeuduttiin maanalaiseen\nkirkkoon, missä yleinen jumalanpalvelus pidettiin, ehkäpä vanhain\nkatakombein muistoksi. Tämän holvihuoneen perällä, mahtavain\nromaanilaisten pylväiden kannattamassa, valkaistussa kaariaukossa oli\njäljennös Kristuksen haudasta Jerusalemissa mataline porttinensa ja\nkapeine hautakammioinensa, jota joukko pieniä, kivikoristeisissa\njaloissansa vilkkuvia hautalamppuja valaisi; tässä valaistuksessa\nnähtiin maalattu vahakuva luonnollisessa koossa, esittävä Kristusta,\njonka ruusunpunaiset veriset haavat näkyivät paljaiksi jätetyissä\njäsenissä. Toisessa päässä holvihuonetta nähtiin tuollainen lapsellinen\nesitys Kristuksen syntymästä seimessänsä, kapaloituna lapsena, jota\neläimetkin töllistelivät ja jota ympäröivät kaunisväriset\npaperikukkaiset ja köynnökset muodoltansa sellaisina kuin ne\nuskonkiihkoisen aivoissa olivat syntyneet, vaikka kooltansa pienempinä\nja tekotavaltansa paremmin uusittuina. Niinkuin silloinkin ympäröi\nnytkin seimeä lapsijoukko ja parvi hurskaita, liikutettuja ja\nihmetteleviä eukkoja, parvi noita poloisia, jotka todella rakastivat\nJesusta; näiden joukossa huomasi Elysée suuresti hämmästyen myöskin\npari ylhäisen näköistä herrasmiestä ja kaksi mustiinpuettua, kivisellä\npermannolla polvistuvaa hienoa naista. Toinen naisista oli suojelevan\nnäköisenä kiertänyt kätensä pienen pojan ympäri ja näytti tässä\nasennossa rukoilevan.\n\n\"Ne ovat kuningattaria!\" sanoi hiljaa eräs ämmä Elyséelle ihmettelystä\ntukahtuvalla äänellä.\n\nElysée säpsähti, lähestyi heitä ja tunsi Illyrian Kristianin hienon\nsivukuvan ja ylhäisen ryhdin ja hänen vieressänsä seisovan ruskettuneet\nja ulkoutuvat, mutta vielä nuorekkaat Palermon kuninkaan kasvot.\nNaisista ei hän nähnyt muuta kuin että toisella oli tumma, toisella\nkullankiiltävä tukka ja että toinen seisoi siinä rakastavaisen äidin\nasennossa. Voi, kuinka hyvin tunsi Mérautin tuo viisas munkki,\njoka niin sanoaksemme oli toimeenpannut nuoren prinssin yhtymyksen\ntulevan opettajansa kanssa. Nämä suistuneet kuninkaat, jotka olivat\ntulleet tänne palvelemaan näkymätöntä Jumalaa, lapsi seimessä\nkuninkaallisten ympäröimänä tässä vanhuuttaan luhistuvassa luostarissa,\nmaanpakolaisuuden surullinen tähti, joka johti tähän etukaupungin\nBetlehemiin nämä ilman saattuetta ja lahjoja saapuneet viisaat, kaikki\ntämä vaikutti häneen sydämellisesti. Olletikin vaikutti häneen tuo\npikku lapsi, joka seisoi siinä avuttomana ja pää kallellansa katsellen\nseimen ympärillä kuvattuja eläimiä, kasvoillansa lapsen uteliaisuus,\njolle kärsimykset ja kieltäymykset sentään olivat antaneet hillitsevän\nleimansa.\n\nKatsellessansa tuota pientä, 6-vuotiasta päätä, jossa tulevaisuus vielä\nkätkeytyi kuin perhonen kotelossansa, mietti Elysée kuinka paljon\ntietoa ja hellää huolta tarvittiin ennen kuin tuollaisesta kotelosta\nloistava perhonen lentoon lehahtaisi.\n\n\n\n\nIII.\n\nHovi St. Mandéssa.\n\n\nTilapäistä oleskelua _Hôtel de Pyramidesissa_ oli kestänyt ensin kolme,\nsitten kuusi kuukautta lisäksi; matkakirstuja ei purettu, matkalaukkuja\ntuskin avattiin ja kaikki oli sellaisessa epäjärjestyksessä kuin\nepävarman kenttäelämän kestäessä. Joka päivä saapui suosiollisia\nuutisia Illyriasta. Tasavalta, joka oli istutettu valmistamattomaan\nmaaperään ja jolta puuttui entisyyteen sitovia juuria ja sankareja, ei\ntahtonut ottaa menestyäkseen. Kansa oli ikävystynyt ja kaipasi\nkuningasperhettänsä. Varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä\nsaatettiin maanpakolaisten tietoon: \"Olkaa valmiina ... huomenna on\naika ehkä jo tullut.\"\n\nJa seuraus oli, että kun kuninkaan asunnossa oli lyötävä seinään joku\nnaula tai muutettava joku huonekalu, niin lisättiin aina muistutus:\n\"tuskinpa sitä enää kannattaa tehdä.\" Maanpakoa kesti kuitenkin\nedelleen eikä aikaakaan, ennenkuin kuningattarelle selvisi, että tämä\noleskelu muukalaisvilinässä ja mitä erilaisimpain muuttolintujen\nparissa näytti maailman silmissä sopimattomalta kuninkaalliselle\narvokkaisuudelle. Ja sen vuoksi päätettiin muuttaa pois hotellista ja\nasettua asumaan oman katon alle; entinen siirtolaismaanpako kävi näin\npysyväiseksi.\n\nSopiva asunto saatiin Saint-Mandéssa, Daumesnilin puistokadun varrella\nja Herbillonin kadun kulmassa eli niillä seutuvilla missä katu menee\n(Vincennesin) metsää pitkin ja missä kahden puolen katua jo tähän\naikaan kohosi uljaita, puutarhain ympäröimiä, palatsimaisia\nrakennuksia, jotka kauniine pyörämäisine rappukäytävinensä ja\nenglantilaiseen malliin järjestettyine, ulos kadullekin aistikkaiden\nrautaristikkojen läpi näkyvine ruohopenkereinensä muistuttivat\nBoulognen metsään vievää puistokatua. Ennen heitä oli sinne jo\nasettunut Palermon kuningasperhe, jolta puuttui suurempia\nyksityisvaroja ja joka sen vuoksi katsoi täytyvänsä väistää suuren\nmaailman ja n.k. _high-lifen_ varsinaisia pesäpaikkoja. Malinesin\nherttuatar, Palermon kuningattaren sisar, oli niinikään muuttanut sinne\nasuaksensa omaistensa läheisyydessä, ja Illyrian kuningatar, heidän\norpanansa, oli mielellänsä noudattanut ystävätärtensä kehoitusta valita\nniinikään Saint-Mandé pysyväksi olinpaikaksensa maanpaon aikana.\n\nSitä paitse oli kuningattarella ollut muitakin syitä. Hän halusi pysyä\nloitolla huvittelevasta Pariisista ja täten panna hiljaisen\nvastalauseensa tämän ajan väärää suuntaa vastaan, se kun riemuitsi\ntasavallan menestyksestä; sitä paitsi koetti hän karttaa sitä\nuteliaiden tungettelevaisuutta, jonka esineiksi yleisesti tunnetut\nhenkilöt tavallisesti joutuvat, sillä se oli hänen mielestänsä\nkuninkaallisen arvon loukkaamista. Alussa oli kuningas kovasti\nvastustanut, että asetuttaisiin niin etäiseen kaupungin osaan, mutta\nvihdoin hän siihen kuitenkin suostui keksittyänsä sen, että hän siinä\ntapauksessa voi syyttää matkan pituutta, jos sattui viipymään kauvemman\naikaa ulkona kaupungilla. Muita syitä tärkeämpi oli vielä se, että\nelintarpeet olivat siellä huokeammat, jonka vuoksi siellä verrattain\nhalvasta voi ylläpitää kyllin loistavaa hovielämää.\n\nKuninkaalliset järjestivät siellä itsellensä niin mukavasti kuin\nsuinkin mahdollista oli.\n\nTuo kolmikerroksinen, valkea rakennus kahden pienen torninsa ja\nvähäisen puistonsa kanssa oli rakennettu niin, että julkipuolelta oli\nnäköala Vincennesin metsään päin. Sillä puolen rakennusta, joka oli\nHerbillonin kadulle päin, levisi suuri hiekoitettu piha, jonka\nrajoittivat rakennukset palvelusväkeä varten, kasvi- ja ulkohuoneet, ja\njoka ulottui aina rappukäytävään asti; sen yläpuolella taas riippui\npari toisiinsa päin nojallaan olevan peitsen varaan viritetty\ntelttakatos. Tallissa seisoi kymmenen vaunu- ja ratsuhevosta,\nsillä kuningatar ratsasti joka päivä; palvelusväki esiytyi\nallonge-tekotukassa ja illyrialaisvärisissä puvuissa; ovenvartijana\nseisova \"sveitsiläinen\" pitkän hilporinsa ja leveän kultavyönsä kanssa\noli pian yhtä tunnettu St. Mandéssa ja Vincennesissä kuin ukko\nDaumesnil aikoinaan oli puujalkoinensa. Kaikki näytti uudelta ja\nupealta. Ainoastaan vuosi oli kulunut siitä, kun Tomas Lewis kaikin\ntavoin ruhtinaallisesti varusti sen näyttämön, missä kuvattavamme\nhistoriallinen näytelmä tapahtui.\n\nNiin, tosiaankin... Tom Lewis! Huolimatta kaikesta vastenmielisyydestä\nja epäilyksistä hänen suhteensa oli heidän kuitenkin täytynyt\nturvautua hänen apuunsa. Tuo pieni ja paksu mies osoittausikin\nihmeellisen sitkeäksi, luontevaksi ja toimeliaaksi kaikessa, mitä hän\nsuorittaaksensa otti. Kukaan ei voinut keksiä parempia keinoja\nkaikenlaatuisten esteiden poistamiseksi, kukaan ei ovelammin päässyt\nmääränsä päähän eikä tuntenut paremmin kuin hän, miten hankkijain,\nkäsityöläisten, palvelijain ja kamarineitien sydämet voitettiin. Alussa\nsanoivat kuninkaalliset kyllä: \"ennen teemme mitä tahansa, kuin\nturvaudumme Tom Lewisiin!\" Mutta mikään ei ottanut menestyäkseen ilman\nhäntä. Kauppiaat eivät toimittaneet täsmällisesti tavaroita,\nkäsityöläiset valhettelivat, palvelusväki niskoitteli ja kaikki pysyi\nennallansa, kunnes Tom Lewis kultasankaisissa silmälaseissansa saapui\n\"cabissänsä\" ajaen. Silloin näyttivät seinäpaperit ja matotkin\nvirkoavan eloon: ikäänkuin itsestään kiinnittyivät ne kattolistaan,\nseinille ja permannoille; oviverhot, akuttimet ja esiriput järjestyivät\nniin rikkaasti ja aistikkaasti kuin toivoa voi. Samoin tulivat\nlämpöjohdot paikoilleen, kasvihuoneeseen ilmestyi kukoistavia\nkamelioita j.n.e. eikä uusien omistajain tarvinnut tehdä mitään muuta\nkuin istua -- ja vastaanottaa kaikkialta virtaavaa laskujen tulvaa.\n\nVanha herttua ja hoviministeri Rosen se oli, joka Herbillonin kadun\nvarrella sijaitsevassa sivurakennuksessa vastaanotti virkahuoneessansa\nkaikki laskut ja maksoi ne, muuten osasi hän menetellä niin taitavasti\nkuninkaan vähäisen omaisuuden hoidossa, että rahat -- huolimatta tästä\nulkonaisesta loistosta ja kultauksesta, millä luhistunutta suuruutta\nkoetettiin peittää -- kuitenkin riittivät kuninkaan ja kuningattaren\nyksityisiin menoihin. Ollen molemmat kruunattuja hallitsijoita ja\nkuninkaiden lapsia, eivät he itse ymmärtäneet vähääkään tavarain\nhinnoista. Kun kumpikin olivat tottuneet näkemään kuvansa jokaisella\nkultarahalla ja lyöttämään rahaa mielensä mukaan, ei tämä ympäröivä\nylellisyys suinkaan tuntunut heistä mitenkään tavattomalta; päinvastoin\ntunsivat he ainoastaan sen, mitä heiltä puuttui nykyisessä asemassa,\nkun kruunut olivat pudonneet heidän päästänsä, jättäen kylmät jäljet\nohimoille.\n\nVaikka talo ulkonaisesti näyttikin vaatimattomalta, olivat sen suojat\nnyt kuitenkin melkein yhtä loistavasti sisustetut kuin kuninkaallinen\nlinna Laibachissa, jota sisustus muistutti. Kuningattaren huoneessa oli\nsamallaiset, siniset brüggeläiset silkkiset seinäverhot kuin hänellä\nennen oli ollut, ja niinikään oli kuningas saanut samanlaiset kuin\nhänen kamarissansa oli Laibachissa, rappusissa näkivät he jäljennöksinä\nsamat pystykuvat, jotka siellä koristivat kuninkaallista linnaa, ja\nkasvihuoneessa oli heillä samanlainen pieni apinahuonekin muutamia\nsuosittuja elukoita varten varattuine köynnöskasvinensa. Mutta mitä\nmerkitsivät nämä vähäiset yksityisseikat, joiden järjestämisessä oli\nkoettu olla mahdollisimman hienotunteisia ja hyvänsuopaisia, mitä\nmerkitsivätkään nämä vähäpätöisyydet ihmisille, jotka ennen olivat\nomistaneet neljä historiallista linnaa ja näiden lisäksi komeita\nkesäpalatseja, jotka kohosivat taivaan ja vetten välillä \"Adrian meren\npuutarhoiksi\" kutsutuilla, viheröitsevillä saarilla! St. Mandéssa sai\nAdrian merenä olla pieni metsälampi, joka sijaitsi juuri kuningattaren\nakkunain alla ja jota hän usein katseli suruissansa kuin Andromakhe\nmaanpaossansa katseli väärää Simois-jokea. [Andromakhe oli maanpaossa\nPyrhon hovissa, jonka läheisyydessä virtasi Troijan, Andromakhen\nkotikaupungin, luona olevan Simoisjoen mukaan kutsuttu joki. Suoment.]\nKuitenkin sattui, että Kristian, joka käytännöllisissäkin asioissa oli\npuolisoansa hieman perehtyneempi, kerran ihmetteli, kuinka heidän\nkannatti asua näin loistoisasti, vaikka heidän omaisuutensa ei\nvastannut sitä.\n\n\"Tuo Rosen on mahdoton käsittää\", sanoi hän. \"En ymmärrä, kuinka hän\nmenettelee, että vähäinen omaisuutemme riittää kaikkeen tähän!\"\n\nSitten lisäsi hän nauraen:\n\n\"Mutta siitä voinemme kuitenkin olla varmat, ett'ei hän omistansa lisää\ntalouskassaamme!\"\n\nItse teossa oli Rosen ollut Illyrian hovissa todellinen Harpagon.\nPariisiinkin asti oli tämä pilkkanimi herttuaa seurannut ja tämä hänen\npersonaansa liittyvä saiturin maine näyttäysikin todeksi, kun hänen\npoikansa välittäjäin kautta solmi avioliiton pikku nti Sauvadonin\nkanssa, jonka sievä ulkomuoto ei suinkaan vielä oikeuttanut herttuaa\ntuollaiseen alhaisempaan liittoon. Rosen oli rikas. Tuo vanha sotaurho,\njonka linnunnaamassa kuvastui saaliin- ja ryöstönhimo, ei ollut käynyt\nsotiansa turkkilaisia ja montenegrolaisia vastaan pelkästään kunnian\nvuoksi. Jokaiselta sotaretkeltänsä palasi hän kuormavankkurit täynnä\ntavaraa ja se komea palatsi, joka hänellä Pyhän Ludvigin saarella\nPariisissa oli St. Lambertin hotellin vieressä, sisälsi paljo\nkalleuksia. Itämaisia seinäverhoja, keskiaikaisia huonekaluja, raskaita\nkulta-triptykoneja, kuvanveistoksia, pyhiä lippaita, kullalla ja\nhopealla ommeltuja kankaita, jotka kaikki olivat luostareista tahi\nturkkilaisista haaremeista ryöstettyjä saaliita, nähtiin hänen suurissa\nsalongeissaan kosolta. Vieraita ei hänen luonansa kuitenkaan ollut\nenemmältä ollut kuin yhden ainoan kerran, nim. Herbertin häissä, jotka\nukko Sauvadon muuten kustansi. Sen jälkeen olivat Rosenin salongit\npysyneet täydellisesti suljettuina ja nuo aarteet säilytettiin siellä\nalaslaskettujen akuttimien ja suljettujen akkunaluukkujen takana niin\nhyvin, ettei kukaan, ei edes aurinkokaan saanut pilkistää sisälle.\nMiesparka eli näet täydellistä erakkoelämää: asui ainoastaan yhdessä\nkerroksessa, piti vain kahta palvelijaa ja aterioitsi niin\nvaatimattomasti kuin mikäkin saita maalainen, jonka vuoksi\nmaakerroksessa olevat uunit paistinvartainensa saivat olla kylmillänsä,\nkoskemattomina ja suljettuina niinkuin toiset loistokerroksetkin.\n\nKun kuninkaallinen pariskunta saapui Pariisiin ja Rosenin perheen\njäsenet astuivat pienen hovin palvelukseen, muuttui vanhan herttuan\nelämänjärjestys. Ensistäänkin muutti poika nuoren puolisonsa kanssa\ntaloon asumaan, sillä heidän entinen asuntonsa Monceauxin puistossa,\njoka kullattuine rautaristikkoinensa muistutti pientä, uus'aikasta\nlintuhäkkiä, oli liian kaukana St. Mandéhen siirtyneestä hovista. Joka\naamu klo 9 oli ruhtinatar Clotilden tapa ilmasta huolimatta saapua\nkuningattaren luo, jonka jälkeen hän isänsä kanssa nousi vaunuihin\nlähteäkseen ajelemaan tuossa joesta nousevassa aamuisessa usvassa, joka\nkesällä ja talvella leijui saaren yllä aina klo 12:een päivällä\npeittäen ihanan luonnonnäyn kuin mikäkin harso. Tähän aikaan nukkui\nnäet ruhtinas Herbert tavallisesti vielä sikeää unta, leväten ankarasta\nyöpalveluksestansa kuninkaan luona, joka huvitteli parhaimpansa mukaan\nottaaksensa takaisin mitä hän oli menettänyt eläessänsä kymmenen vuotta\nkotilieden ääressä kaukaisessa maassansa. Öiseen Pariisiin oli hän\nerityisesti mieltynyt. Vaikka hän usein lähtikin klubilta niin myöhään,\nettä kaikki teaatterit ja kahvilat jo olivat suljetut, täytyi hänen\nvielä saada käyskennellä loppumattoman pitkien kaasulyhtyrivien\nhohtavassa valossa pitkin autioita bulevardeja huolimatta siitä,\nolivatko nämä kuivat tai sateen lioittelemat.\n\nSt. Mandéhen tultuansa oli Coletten tapana mennä suoraan kuningattaren\nluo, herttua taas meni pieneen sivurakennukseen, missä hänellä oli\nvastaanottokansliansa talousasioita varten. Tätä siipirakennusta\nkutsuttiin intendenttirakennukseksi, koska vanha herttua siellä joka\npäivä hoiti tehtäviänsä. Oli liikuttavaa nähdä tuo kookas vanhus\nnahkatuolillansa paperikasojen ja kartonkien keskessä, maksaen\ntavallisia puotilaskuja ja puuhaten muissa yhtä arkipäiväisissä\naskareissa, joiden selvittämistä varten hänellä ennen Laibachissa oli\nollut joukottain kultanauhoilla koristeltuja virkamiehiä.\n\nNiin saita hän nytkin toisen puolesta maksaessansa oli, että hänen\nkasvonsa vetäysivät kokoon kuin nauhalla kiristettynä, joka kerran kun\nhänen tuli rahalla maksaa jotakin. Koko hänen suora ja jäykkä ruumiinsa\nja koneellinen kädenliikkeensä näytti panevan vastaan aina kun seinään\nmuurattu kassa oli avattava.\n\nAina osasi hän järjestää niin, että hänellä kuningasperheen niukoista\nvaroista huolimatta oli varalla rahat niitä suuria menoja varten, joita\nhovin talous vaati ja joihin kuningattaren hyväntekeväisyys sekä\nkuninkaan anteliaisuus ja tilitettävä huvitteluhalu antoi aihetta.\nKuningas Kristian, joka oli päättänyt iloisesti viettää aikansa\nmaanpaossa, piti näet sanansa tässä suhteessa. Ahkerasti otti hän osaa\nkaikkiin juhliin Pariisissa samoin kuin suurten klubien elämään;\nsalongeissa oli hän odotettu vieras ja niin usein näkyi hän teatterein\nensimäisten aitioiden vilkkaassa hälinässä ja kilpa-ajojen kiihtyneessä\nmelussa, että hänen veitikkamainen ja hieno sivukuvansa aina tavattiin\n\"koko Pariisin\" tunnettujen medaljonkipiirustusten joukossa, toisella\npuolen joku kuuluisa, rohkeasti sirostautunut näyttelijätär, toisella\neräs epäsuosioon joutunut veltostunut perintöprinssi, joka\nodotellessansa hallitusvuoroansa kulutti aikansa vetelehtimällä\nbulevardikahviloissa.\n\nKristian eli nuoren kumipään toimetonta ja kuitenkin muka täyteläistä\nelämää. Jälkeen päivällisen pelattiin pallopeliä ja istuttiin\n_skating-pöydän_ ympärillä, sitten tehtiin ajoretki Boulognen metsään\nja kun ilta tuli, pistäytyi hän johonkin vierashuoneeseen, joka oli\n\"chic\" ja jonka ylellisyyttä ja suurta puhevapautta hän rakasti.\nMyöhemmin mentiin pikku teaattereihin, juteltiin tanssijattarien\nlämpiössä ja eri seurapiireissä, kunnes jouduttiin pelipöydän\nääreen, missä hän käsitteli kortteja tavalla, joka ilmaisi hänen\nmustalaistaipumustansa uhkarohkeaan peliin ja sen aiheuttamiin\nyllätyksiin. Kuningattaren kanssa ei häntä nähty paljo koskaan\nliikkeellä muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin hän saattoi puolisonsa\nSt. Mandén kirkkoon. Eivätkä he muutenkaan juuri tavanneet toisiansa\nmuulloin kuin aterioilla. Kuningas näet hieman pelkäsi puolisonsa\ntotista, järkevää ja aina velvollisuuksia tarkkaavaa luonnetta, sillä\ntämän halveksiva kylmyys vaivasi häntä kuin aina valvova omatunto. Se\nnäytti alinomaa muistuttavan häntä kuninkaallisista tehtävistä ja\nniistä korkeammista velvoituksista, jotka hän tahtoi unhottaa. Ollen\nliian heikko nousemaan avonaisesti tätä mykkää ylivaltaa vastaan piti\nhän viisaampana paeta, valhetella ja piiloutua.\n\nKuningatar Frédérique taas tunsi paremmin tuon häilyvän ja heikon,\nkiihkeän ja sentään velton slavilaisen mielenlaadun; niin usein oli\nhänen täytynyt antaa anteeksi tuon lapsimaisen miehen erehdykset, joka\noli säilyttänyt lapsen koko miellyttäväisyyden, heleän naurun ja julmat\noikut; niin usein oli hän nähnyt hänet polvillaan edessänsä jonkun\nerehdyksen jälkeen, jonka kautta hän oli pannut alttiiksi onnensa ja\narvonsa, ettei hän enää toivonutkaan mitään muutosta miehessä ja\npuolisossa, vaikka hän vielä säilytti hiukan kunnioitusta _kuningas_\nKristiania kohtaan. Tätä erimielisyyttä oli kestänyt jo kymmenen\nvuotta, vaikka avioliitto näennäisesti olikin ollut sangen\nsopusointuinen. Yhteiskunnan kukkuloilla, suurissa palatseissa,\nlukuisain palvelijain ympäröimille, etäisyyteen tuomitsevain ja\ntunteita hillitseväin hovitapojen orjistamille ihmisille käy tällaisten\nvalheiden peittäminen mahdolliseksi. Mutta täällä maanpaossa tuli\ntotuus ilmi.\n\nFrédérique oli ensin toivonut, että tämä kova koetus kypsyttäisi\nkuninkaan mielen, herättäisi hänessä sellaisen kauniin kapinan, joka\nkykenee luomaan sankareja ja voittajia. Päin vastoin näki hän omilla\nsilmillänsä, kuinka hänen puolisossansa vain kasvoi tuo huvinhalu ja\nvillitys, jota Pariisissa oleskelu pirullisine huumauksinensa,\ntuntemattomana eläminen, kaikellaiset houkutukset ja nautinnot yhä\nkiihoittivat. Jos hän olisi tahtonut seurata puolisoansa näille\nhulluille retkille, olla mukana suurkaupungin pyörteessä, saattaa\nkauneutensa, hevosensa ja pukunsa huomatuiksi, ja jos hän olisi\nalentunut kaikilla naisen veikeyden keksimillä tavoilla imartelemaan\npuolisonsa turhamaisia taipumuksia, niin olisi keskinäinen sopusointu\nehkä ollut voitettavissa.\n\nMutta hän pysyi täällä enemmän kuningattarena kuin koskaan ennen, eikä\nvoinut luopua ylväistä pyrkimyksistänsä ja kunnianhimoisista\ntoiveistansa. Se seikka, että hän nyt oli kaukana näiden vaikeiden\nkärsimysten sotanäyttämöltä, vain lisäsi hänen intoansa: kirjeen\ntoisensa perästä lähetti hän milloin yhteen, milloin toiseen Euroopan\nhoviin tehden vastalauseita, vehkeillen ja valittaen sitä kovaa ja\narmotonta kohtaloa, jonka alaiseksi hän ja hänen puolisonsa olivat\njoutuneet. Hovineuvos Boscovitsh kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja\nkun kuningas ilmestyi heidän luoksensa klo 12 päivällä, jätti hän nämä\nhänen allekirjoitettavaksensa.\n\nKuningas allekirjoitti tietysti kaikki, mitä toinen vain tahtoi, vaikka\nivallinen hymy silloin aina kierteli hänen huulillansa. Se epäilys,\njoka oli ominainen hänen kylmäverisesti ivailevalle seurapiirillensä,\noli vallannut hänetkin, ja ne kauniit luulottelut, joita hänellä alussa\nvielä oli ollut, olivat pian haihtuneet vastakkaisten mielipiteiden\ntieltä, niinkuin tuollaisille äärimmäisyyksiin taipuville luonteille\ntavallisesti käy. Nyt oli hän vallan vakuutettu siitä, että maanpako\noli ainainen.\n\nSen vuoksi voimme helposti kuvitella, kuinka ikävystyneenä ja väsyneenä\nhän kuunteli puolisonsa esityksiä, kun tämä turhaan koetti saada\nhäneltä silmäyksen ja voittaa hänen huomionsa. Kuningas istui siinä\nvälinpitämättömänä ja hajamielisenä hyräillen jotakin äsken kuulemaansa\ntuhmaa operettisäveltä tai hautoen mielessänsä kuvia edellisen yön\nhuvituksista. Ja kun hän vihdoin pääsi ulos vapauteensa, puhkaili hän\nhelpoituksesta ja antautui jälleen uudistuvalla innolla iloisen nuoren\nmiehen elämän hyörinään jättäen puolisonsa aina surullisemmaksi ja\nyksinäisemmäksi jokaisen tällaisen keskustelun jälkeen.\n\nPaitse kirjoitettavia ja lähetettäviä lyhyitä, vilkkaasti\nkaunopuheisia kirjeitä ja kirjelmiä, jotka veivät kuningattarelta koko\naamupäivän, kulutti hän aikansa lukemalla kirjastossansa löytyviä\nuskonnollisfilosofisia ja historiallisia teoksia, kirje- ja\nmuistelmakokoelmia, seurasi poikansa leikkejä puutarhassa ja ratsasteli\nVincennesin metsässä. Harvoin ratsasti hän sinne päin, missä\nsuurkaupungin kurjat laiteet alkavat, eikä koskaan niin lähellekään,\nettä hälinä sieltä olisi voinut häntä häiritä. Pariisi vaikutti häneen\nkauhistavasti ja vastenmielisesti, ja ainoastaan kerran kuukaudessa\najoi hän komeiden livreepukuisten palvelijainsa vartioimana\ntervehtimään muita maanpaossa eläviä ruhtinasperheitä. Ikävystyneenä\nhän näille retkillensä läksi ja alakuloisena hän niiltä palasi.\nKaikkialla tapasi hän vain nöyrää alistuvaisuutta. Kukaan ei näyttänyt\ntoivovan mitään: kaikki olivat he tottuneet pitämään maanpakoa\nvälttämättömänä ja väistämättömänä pahana, jonka toiset kantoivat\njalolla alistuvaisuudella, toiset taas lohduttausivat kaikellaisilla\nhullutuksilla ja lapsellisuuksilla tai vieläkin pahemmalla.\n\nArvokkain ja ylhäisin noista suistuneista majesteeteista oli Westfalin\nkuningas, sokea, poloinen vanhus, joka tyttärensä, vaaleaverisen\nAntigonen kanssa eli maanpaossa ja vaikutti sangen liikuttavasti, mutta\nmuuten ylläpiti asemansa mukaisen ulkonaisen loiston. Nyttemmin kokoili\nhän ainoastaan nuuskarasioita ja muita merkillisyyksiä; nämä hän\njärjesti lasin alle salonkeihinsa ikäänkuin ivaksi poloiselle\nomistajalle itsellensä, joka ei kuitenkaan voinut näistä silmillänsä\nnauttia. Palermon kuningas näytti tuhmistuvan melkein yhtä\nvälinpitämättömäksi, lienee tähän lamautumiseen sitten ollut syynä\nperhesurut, huolet, rahanpuute, onneton avioliitto tahi ainoan lapsen\nkuolema. Kuningas oli melkein aina ulkona kaupungilla, sillä välin kuin\nhänen puolisonsa istui kotona maanpakolaisuuden ja \"leskeyden\"\nyksinäisyydessä.\n\nGalitsian kuningatar taas oli turhamielinen, loiston- ja huvinhaluinen\nnainen, joka menetettyään kruununsa murehtimatta jatkoi edelleen\nitämaisen hallitsijattaren riihotonta elämäntapaa, jota vastoin Palman\nherttua silloin tällöin turvautui kivääriinsä, koettaen päästä\nisänmaansa rajojen sisälle, mutta joka kerran lykkäsi se ankarana hänet\ntakaisin surkuteltavan toimettomaan elämään. Viimemainittu oli\noikeastaan enemmän roisto kuin vallantavoittelija, sillä hänen\nsotayrityksensä tarkoittivat ainoastaan rahan hankkimista\nrakastajattarien ylläpitoa varten; hänen poloinen herttuattarensa sai\ntäten kokea onnettoman aviopuolison tunteita, jotka lienevät olleet\nyhtä kiusallisia kuin on jonkun pyrenealaisen ryövärin vaimon\nsieluntila silloin, kun mies on partioretkillänsä ja vaimo valmistuu\nyön tullen vastaanottamaan hänet haavoitettuna tahi kuolleena. Kaikki\nnämä karkoitetut hallitsijat käyttivät enää vain yhtä ainoaa\nmielilausetta, joka ei juuri soveltunut yhteen heidän ruhtinaallisten\nsukujensa entisten, komeiden sukutunnustuksiensa kanssa: \"miksi tehdä\nmitään? ... mitä varten?\"\n\nKuningatar Frédériquen intoisiin ja kiihoittaviin mielenpurkauksiin\nvastasivat kohteliaimmat miehet hymyllä; naiset taas puhuivat\nteatterista, uskonnosta, veikeilystä ja muodeista. Vähitellen voitti\ntuo periaatteiden hiljainen masentuminen ja henkisten voimain\nväsähtyminen myöskin ylvään dalmatialaisen naisen mielen. Eläessänsä\nkuninkaan kanssa, joka ei välittänyt enää koko kuninkuudesta, ja kovin\nhidaskasvuisen ja heikon pikku Zaran kanssa, alkoi hänenkin joustava\nmielensä lannistua. Vanhasta Rosenista oli vähän seuraa, sillä hän\nistui päiväkaudet kansliassansa. Ruhtinatar Colette taas oli keveä\nlintunen, joka alinomaa siisti höyheniänsä; Boscovitsh tuntui hänestä\nlapsimaiselta ja markisitar vanhalta hupsulta. Tosin oli talossa vielä\nisä Alphée, mutta tuo kömpelö ja kuiva munkki ei ymmärtänyt\nviittauksia, ei kuningattaren salaisia kärsimyksiä eikä hänen\npovessansa asuvia pelkoja ja epäilyksiä. Näihin vaikutti ehkä myöskin\nalkavan talven kolkkous. St. Mandén metsä, joka kesäkauden oli\nkukoistanut vihreänä ja kukkeana ja hiljaisuudellansa tarjonnut hänelle\nmaalaislepoa ja virkistystä viikon kuluessa, iloista, kirjavaa\nkansanelämää sunnuntaisin, seisoi nyt talven saapuessa autiona ja\nsurullisen synkkänä taivaan pilveillessä ja usvien alinomaa\nmetsälammesta uhotessa. Korppilaumat lentelivät mustien pensaiden yllä,\nharakat valmistelivat pesiänsä korkeiden puiden koukkuisille oksille ja\nalastomissa latvoissa häilyi omituisia naavamuodostuksia.\n\nTämä oli jo toinen talvi, jonka kuningatar vietti Pariisissa. Miksi\ntuntui tämä niin paljoa ikävämmältä ja surullisemmalta kuin edellinen?\nHotellielämän meluahan ei voinut kaivata eikä myöskään mahtavan\nsuurkaupungin hälinää. Ei, vaan samassa määrässä kuin kuningatar\nhänessä kuoleutui, paljastui hänessä nainen kaikkine heikkouksinensa,\nhyljätyn puolison tunteinensa ja kaipauksinensa päästä takaisin\nsyntymämaahansa, josta hän oli karkoitettu.\n\nSuuren salongin viereisessä lasigalleriassa oli hän antanut valmistaa\nitsellensä pienen, vilpoisen talvipuutarhan, mihin hän voi vetäytyä,\nkun tahtoi olla kaukana kaikesta kotihälinästä. Täällä vaaleilla\nseinäpapereilla verhotussa huoneessa, jonka kaikissa nurkissa nähtiin\nviheriöitseviä kasveja, voi hän istua päiväkauden katsellen ulos\npuutarhaan, jonka musta, syyssateiden uurtama maa ja lukuisat puut,\nalastomat ja ohuet oksat muodostivat harmajassa ilmassa epätasaisia,\nääriviivaisia kuvioita näköpiiriin ikäänkuin vaskipiirros laatallensa;\nsiellä täällä näkyi tummaa taustaa vastaan viheriöitseviä puksipuita ja\nrautatammia, jotka lumenkin alla säilyttivät värinsä puhkaisten\nvalkovaipan terävillä oksillansa. Suihkukaivon kolmeen säiliöön\nvirtaava vesi välkkyi kylmän hopean väriseltä; Daumesnilin puistotietä\nvastaan olevan korkean rauta-aidan tuolla puolen kulki raitiovaunuja\nhäiriten vihellyksellänsä silloin tällöin metsäisen seudun hiljaisuutta\nja yksinäisyyttä ja heittäen taaksensa pitkän, raskaan savujuovan, joka\nkellertävän kuulakassa ilmassa häipyi niin vitkaan, että kuningatar voi\nseurata sitä kauvan aikaa ja nähdä sen vähitellen hälvenevän yhtä\nverkalleen kuin kului hänen oma elämänsä.\n\nOli sateinen talvinen aamu. Elysée Mérautin piti antaman ensimäinen\nopetustuntinsa kuninkaalliselle prinssille tässä kuningattaren\nhaaveiden surullisessa pyhätössä, joka sinä päivänä muuttui oppihuoneen\nnäköiseksi: työpöydällä lepäsi kirjoja ja vihkoja, kamari oli valaistu\natelierin tai luokkahuoneen tapaan, vartalon mukaiseen mustaan pukuun\npuettuna istui äiti pienen kiilloitetun ompelupöydän ääressä katsellen\ntätä opettajan ja oppilaan ensimäistä yhtymystä, jonka alkaessa\nmolemmat näyttivät yhtä kainoilta ja liikutetuilta. Pieni prinssi\nmuisti hämärästi opettajansa suuren ja salamoivan pään, josta häntä oli\nhuomautettu jouluaattona kappelin salaperäisessä hämärässä; hänen\nmielikuvituksessansa, jota rva de Silvis oli kehittänyt kertomillansa\nsaduilla, esiytyi Elysée jonakin sellaisena omituisena ilmiönä kuin\njättiläinen Robistor tai taikuri Merliu. Yhtä kummallisesti vaikutti\npikku prinssi myöskin Elyséehen: tuossa sairalloisessa lapsessa, joka\ntodellakin näytti paljo vanhemmalta kuin hän itse teossa oli, -- sillä\nhänen otsajuovansa olivat niin syvät kuin olisi hänen harteillansa\nlevännyt ne kuusi vuosisataa, joiden alusta hän sukupuunsa johti --\nnäki Elysée valta- ja kansakuntain valitun herran ja hallitsijan.\nVapisevin äänin ja vakavana puhutteli hän prinssiä näin:\n\n\"Armollinen prinssi\", sanoi hän, \"teistä on kerran tuleva kuningas...\nSen vuoksi täytyy teidän oppia tietämään, mitä merkitsee olla\nkuningas... Kuunnelkaa siis tarkkaan sanojani ja katsokaa samalla\nminuun päin, niin saatte kunnioittavasta katseestani selvityksen\nsanoilleni, ell'eivät ne aina sattuisi olemaan kyllin selviä...\"\n\nKoettaen laskeutua lapsen käsityskannan tasalle selitti opettaja nyt\nhänelle sanoin ja vertauskuvin jumalallisen oikeuden dogmia,\nhallitsijain korkeaa kutsumusta maan päällä, he kun olivat välittäjiä\nJumalan ja kansojen välillä, sitä edesvastausta, joka -- raskaampana\nkuin muilla ihmisillä -- lepäsi jo varhaisesta lapsuudesta asti heidän\nhartioillansa... Pikku prinssi ei luultavasti ymmärtänyt täydellisesti,\nmitä hänelle sanottiin, mutta ehkäpä tunsi hän hiukan sitä samaa\nvirkistävää lämpöä, millä huolekas puutarhuri, harvinaista kasvia\nhoitaessansa, suojelee sen hentoa taimea ja hienoja juuria.\nKuningattaresta taas, joka istui kumartuneena koruompeluksensa ylitse,\ntuntui se mieluisalta yllätykseltä, kun hän -- vuosia turhaan\nvarrottuansa -- kuuli mielipiteitä ja ajatuksia, joita hän oli kätkenyt\nsielunsa syvimpään soppeen.\n\nKuinka kauvan olikaan hän uneksinut yksinänsä! Nyt sai hän mielestänsä\nselvityksen niin paljolle sellaiselle, minkä hän ennen oli tuntenut\nvoimatta sitä itsellensä selittää. Hänen hämärämmät käsitteensä\nkuningasvallasta selvenivät ja saivat niin kauniin ja yksinkertaisen\nselityksen, että lapsikin melkein voi sen ymmärtää niinkuin opettajan\ntarkoitus olikin. Katsahtaessansa ylös ja tarkastaessaan noita karkeita\npiirteitä, jotka usko ja kaunopuheisuus teki niin eloisiksi, ei hän\nvoinut olla vertaamatta häntä Kristianin kauniisiin, vaan\nvälinpitämättömiin kasvoihin epäilevine ivahymyinensä.\n\nEikä hän voinut olla Mérautin sanoihin vertaamatta tuota ijankaikkista\nkysymystä: \"mitä turhaa varten?\" jonka hän oli kuullut kuninkaiden\nsuusta, ruhtinattarien joutavia lörpötellessä. Nyt oli rahvaan\nkeskuudesta kohonnut mies, kutojan poika, jonka elämäntarinan hän\ntunsi, koonnut katoavat kuninkaalliset muinaistarut: hän oli pelastanut\ntabernakelin pyhine esineinensä ja säilyttänyt pyhän tulen, joka\nleimusi hänen katseessansa ja vaikutti hänen innokkaissa sanoissansa.\nOi, jospa Kristian olisi ollut tuollainen mies! Silloin he joko\nistuisivat vielä valtaistuimillansa taikka lepäisivät haudattuina\nniiden raunioiden alla! Ja kuinka omituista! Hänestä tuntui kuin olisi\nhän ennenkin kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo kasvot! Mutta missä?\nMistä muiston hämärästä kätköstä esiytyvätkään nuo sielukkaat piirteet\nja nuo äänenpainot, jotka vaikuttavat hänen olemuksensa syvyyteen ja\nsydämensä salaiseen onkeloon?...\n\nSitten siirtyi opettaja kuulustelemaan oppilastansa ... ei juuri siitä,\nmitä tämä taisi (sillä se ei kauvaksi aikaa olisi riittänyt), mutta\nopettaaksensa hänelle lisää kysymystenkin muodossa. \"Kyllä, herra!...\nEi, herra\" olivat melkein ainoat vastaukset, jotka pikku prinssi voi\nantaa ja joiden ääntämiseen hän pani kaiken voimansa. Tämän teki hän\nniin kainon rakastettavasti kuin hamasta varhaisemmasta lapsuudesta\naina naisten kasvattamat pojat usein tekevät. Kuitenkin koetti hän, tuo\npoloinen lapsukainen, etsiä kaikesta niistä keijukaisia ja kääpiöitä\nkäsittelevistä saduista, joilla rva de Silvis oli täyttänyt hänen\nsatunäyttämön tapaan työskentelevän mielikuvituksensa, etsiä muutamia\npiirteitä yleisestä historiastakin. Paikallansa istuen avusteli äiti\nhäntä rohkaisevin, varmistavin ja kehoittavin sanoin. Sielunsa siivillä\nnosti hän lapsensa kuin pääskynen pesänsä lopullisesti jättäessänsä\ntekee ottaen mukaansa nuorimman poikasensa, jonka siivet eivät vielä\nole lentokykyiset. Kun poikanen näytti epävarmalta, laskeutui äidin\nkirkas katse kuin laine oljenkorren ylimennessä laskeutuu; jos hän taas\nvastasi oikein, nosti hän voitonriemuisella hymyllä silmänsä opettajaa\nkohti. Kuukausiin ei hän ollut tuntenut tällaista hyvinvointia ja iloa.\nPikku Zaran vahankarvainen iho ja sairalloisen raukeat lapsenkasvot\nnäyttivät nyt purppuroivan terveyttä. Tuntui siltä kuin maisemakin\nolisi puhujan taikasanan voimasta menettänyt yksitoikkoisuutensa ja\nnäyttänyt ainoastaan suuremmoisuutensa ja mahtavuutensa. Sillä välin\nkun kuningatar kyynärpäänsä varassa kuunteli opetusta ikäänkuin\nkumartuneena sitä koittavaa tulevaisuutta kohti, jolloin poika\nvoitollisena palaisi esi-isiensä valtaistuimelle Laibachissa, tunsi\nElysée ihailun väreitä katsellessansa hänen kasvojensa kirkastettua\nihanuutta aavistamatta olevansa itse tuon ilmeen herättäjä. Tuolla\nkauniilla, agatinvärisellä otsalla näki hän kuninkaalliseksi\ndiadeemiksi kiertyväin sankkojen kiharain risteilevät heijastukset.\n\nOpetustuntia kesti vielä kellon lyödessä 12. Siinä suurehkossa\nsalongissa, jossa pieni hoviseura joka aamu yhdessä söi aamiaista,\nalettiin jo kuiskaillen ihmetellä kuninkaan ja kuningattaren\npoissa-oloa. Hyvä ruokahalu ja ikävä odotus vaikuttivat, että näihin\nkuiskauksiin sekoittui hieman pahan tuulenkin tunteita. Boscovitsh,\njoka oli kuljeksinut pari tuntia valleilla katsellaksensa olisiko joku\nmerkillisempi kasvi vielä säästynyt kylmältä vuodenajalta, seisoi nyt\nvilusta ja nälästä kalpeana valkoisen, muodoltansa alttarimaisen\nmarmoriuunin edessä, jota toisinaan alttarina myöskin käytettiin, kun\nisä Alphée sunnuntaisin sen edessä luki kotimessuja.\n\nJäykkänä, suorana ja majesteetillisena istui markiisitar de Silvis\nsohvan nurkassa, vihreä samettipuku yllänsä, puuhka laihan kaulansa\nympäri kierrettynä, ja nyökkäili surullisesti päällänsä\nkuiskaillessansa ruhtinatar Coletten kanssa. Rouva parka oli vallan\nepätoivoissaan, että hänen oppilaansa oli uskottu tuollaiselle ...\ntodellakin \"mokomalle\", jonka hän samana aamuna oli nähnyt harppaavan\npihan poikki.\n\n\"Te olisitte epäilemättä säikähtänyt häntä, ystävättäreni!... Tukka\nnäin pitkä... Ja ulkonäkö kuin mielipuolen... Mokomaa eivät muut\nlöytäisikään kuin isä Alphée!...\"\n\n\"Häntä sanotaan kovin oppineeksi\", arveli ruhtinatar hajamielisenä.\n\nTästä toinen vain kiihtyi:\n\n\"Kovin oppineeksi!... kovin oppineeksi!... Tarvitseeko kuninkaan pojan\nrasittaa päätänsä kreikalla ja latinalla ollaksensa joku kuollut\nsanakirja!... Ei, ei, tiedättekös, pikku ruhtinatar, tuollaisten\nkasvatus vaatii erityisiä tietoja, jotka hän olisi saanut minulta. Minä\nolin toimeeni valmistaunut. Olen tutkinut tarkkaan apotti Diguetin\nteoksen 'Prinssien kasvatuksesta' ja tunnen täsmällensä hänen\nsääntönsä, joiden avulla prinssien on opittava tuntemaan ihmisiä ja\npääsemään imartelijoista. Edellistä varten on hänellä kuusi,\njälkimäistä varten seitsemän sääntöä. Näin ne järjestyksessänsä\nkuuluvat:...\"\n\nJa sitten alkoi markiisitar lukea niitä nuorelle ruhtinattarelle, joka\nistui pyöreällä ja pehmeällä istuimella n.k. \"puhvilla\"\nvaaleansinisessä hameessansa, jonka laahus ulottui kauas lattialle.\nMarkiisittaren puheesta ei hän välittänyt, vaan tähysteli kuninkaan\nsuojiin vievää ovea ärtyisänä ja huomattavasti tyytymättömänä niinkuin\nkaunottaret ovat, ell'ei tule se henkilö, jonka vuoksi he ovat\nerityisesti pukeutuneet.\n\nPäälletysten napitetussa pitkässä takissansa käveli vanha herttua Rosen\nedestakaisin huoneessa jäykkänä kuin automaatti ja säännöllisin askelin\nkuin heilarin käynti. Silloin tällöin seisahtui hän jonkun akkunan\neteen ja katseli ulos pihalle tai puutarhaan otsa rypyissä kuin\nlaivanupseerin, jonka on vastattava aluksesta.\n\nJa laiva näyttikin olevan hänelle kunniaksi: tiilestä muuratut,\npunaiset piharakennukset ja intendenttipaviljonki seisoivat siinä\nsievinä ja välkkyvinä sateesta, joka tulvasi taivaalta hienosti\nhiekoitetulle, kovalle pihamaalle ja uusille, puhtaiksi lakaistuille\nrappusille. Juuri tämä kaikkialla vallitseva järjestys ja\nsopusuhtaisuus se epäilemättä levitti -- pilveilevästä taivaasta\nhuolimatta -- ympärillensä miellyttävän valaistuksen, joka heittyi\nmyöskin lämpimään, matoilla varustettuun suureen salonkiin, missä\nkaikki näytti iloiselta ja hauskalta, alkaen valkoisista, kullatuista\nhuonekaluista Ludvig XVI:n tyyliin aina vanhoilla koristeilla\nkaunisteltuihin seinäpanelauksiin, suuriin, upeihin peileihin ja\npieneen kullattuun heilarikelloon saakka, joka aistikkailla\nsilkkinauhoilla oli kiinnitetty erääseen peiliin.\n\nEräässä suuren salongin nurkassa oli muuan kaluston tyylinen hylly,\njolla kapinallisten hävityksen tieltä pelastettu kuninkaallinen kruunu\nlepäsi lasilippaassansa. Kuningatar oli määrännyt, että sen piti olla\njossakin nähtävänä \"muistutukseksi kaikille\", kuten hänen sanansa\nkuuluivat. Ja vaikka Kristian laskikin sen johdosta leikkiä arvellen,\nettä diadeemi vaikutti kuin rococo ja antoi salille museomaisen leiman,\nniin täytyi kuitenkin myöntää, että tuo komea, keskiaikainen koristus\nläpimurrettuun kultakehykseen juotettuine jalokivinensä muistutti\nmuinaisajan aatelista ja ritarillisuudesta keskellä edellisen sataluvun\nveikeilevää ja nykyajan monivivahteista kaunoaistia.\n\nPihalta kuului vaunujen jyrinää ja tulija tunnettiin heti kuninkaan\najutantiksi. Siis vihdoinkin joku edes!\n\n\"Myöhäänpä sinä tulet virantekoosi, Herbert!\" sanoi herttua vakavasti.\n\nVaikka ruhtinas olikin jo aika mies, vapisi hän aina isänsä edessä,\npunastui ja sopersi jotakin anteeksipyynnön tapaista. Myöhästys oli\ntosin ikävää, mutta syytön hän oli ... virantekoa oli kestänyt melkein\nkoko yön.\n\n\"Sen vuoksi ei kuningas siis ole vielä tullut aamiaiselle?\" sanoi\nruhtinatar lähestyen heitä pienine neninensä.\n\nHerttuan tuima katse sulki häneltä suun. Kuninkaan käytös ei\nliikuttanut ketään.\n\n\"Rientäkää heti ... luultavasti odottaa kuningas teitä huoneessansa.\"\n\nTehtyänsä yrityksen saada rakkahan Coletten hymyilemään, totteli\nHerbert isänsä käskyä, mutta ruhtinatar, jonka pahatuuli ei puolison\ntulosta suinkaan vähennyt, meni nyrpeissään sohvaan, kauniit kiharat\nepäjärjestyksessä ja sininen hame rutisteltuna hänen omalla\nlapsenkätösellänsä. Viimeisinä kuukausina oli ruhtinas Herbert\npulskistunut todellakin kauniiksi mieheksi. Colette, oli saanut hänet\nkasvattamaan viiksensä, jotka muka sopivat ajutantille ja antoivat\nsotaisemman ulkonäön miesparan yövalvomisesta ja viranteosta kuninkaan\npalveluksessa laihtuneille, kalpeille ja väsyneille kasvoille. Muuten\nontui hän vielä hieman ja astui keppiinsä nojautuen kuin todellinen\nRagusan sankari; tämän linnoituksen piirityksestä oli hän laatinut\nkertomuksen, joka oli kuuluisa jo ennen kuin se ehti ilmestyä\npainostakaan ja jonka hän tuonoin oli lukenut julki Palermon\nkuningattaren luona sillä seurauksella että ylhäinen kuulijakunta\nosoitti mitä suurinta mieltymystä ja ennusti hänelle akatemian\npalkintoa. Ajatelkaas, mihin asemaan ja kunniaan Coletten puoliso näin\ntulisi! Siitä huolimatta säilytti hän lapsellisen katseensa esiytyen\nvaatimattomana ja arkana olletikin ruhtinattarensa edessä, joka yhä\nkohteli häntä miellyttävimmällä ylenkatseella. Puolisonsa silmissä ei\nkukaan ole suuri mies, se näkyi tässäkin toteutuvan.\n\n\"No! Mitä nyt?\" kysyi hän hieman nenäkkäästi nähdessänsä ruhtinas\nHerbertin palaavan takaisin kummastuneena ja hämillänsä.\n\n\"Kuningas ei ole palannutkaan kotiin!\"\n\nNämä Herbertin sanat vaikuttivat salongissa vartojiin kuin salama.\nKalveten ja kyyneleet silmissä sai Colette ensimäisenä sanotuksi:\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\nLyhyesti murahti herttua:\n\n\"Ei palannut kotiin!... Mutta kuinka ei siitä ole ilmoitettu minulle?\"\n\nRva de Silvis kierteli ja hypisteli hermostuneena puuhkaansa.\n\n\"Eihän kuninkaalle vain liene tapahtunut jotakin tapaturmaa?\" huudahti\nruhtinatar tavattoman kiihtyneenä.\n\nMutta Herbert rauhoitti häntä. Kamaripalvelija Lebeau oli tunti sitten\npoistunut talosta matkalaukun kanssa. Hän tiesi epäilemättä, kuinka\nasian laita oli.\n\nSeurasi vaitiolo, jonka kestäessä kaikkia vaivasi sama levoton ajatus.\nHerttua sen äkkiä lausui julki:\n\n\"Mitähän kuningatar tästä sanonee?\"\n\n\"Ehkä on hänen majesteetinsa ilmoittanut siitä hänelle\", arveli\nBoscovitsh vavisten.\n\n\"Olenpa varma, ett'ei hän sitä ole tehnyt\", sanoi Colette, \"sillä juuri\näsken aikoi kuningatar aamiaisella esittää uuden opettajan\nkuninkaalle.\"\n\nVäristen lisäsi hän hampaittensa välistä kyllin kovasti, että kaikki\nsen kuulivat:\n\n\"Tietäisinpä totisesti, mitä kuningattaren sijassa tekisin!\"\n\nHarmistuneena kääntyi herttua tuikein silmin pikku porvaristyttöön,\njota hän ei siis saanut talttumaan ja aikoi juuri antaa hänelle\nvereksen opetuksen hallitsijain kunnioittamisessa, kun kuningatar\nsamassa ilmestyi Elyséen kanssa, joka talutti pikku prinssiä kädestä.\n\nKaikki nousivat ylös. Onnellisen naisen kaunis hymy huulillansa, jota\nei ollut näkynyt pitkään aikaan, esitti kuningatar seurueelle hra\nMérautin. Markisittaren tervehdys oli ylhäinen ja vähän\nylenkatseellinen niinkuin se jo viikon päivät oli ollut. Ruhtinatar ei\nvoinut liikauttaa jäsentäkään tervehdykseksi, vaan kalpeni ja punastui\nhuomatessansa, että prinssin uusi opettaja oli sama omituinen, kookas\nmies, jonka vieressä hän oli syönyt aamiaista setänsä luona ja joka\nmuuten oli Herbertin kirjan oikea tekijä. Sattumako hänet oli tänne\ntuonut vai oliko piru pelin sotkenut? Mikä häpeä hänen puolisollensa ja\nkuinka naurettavaksi hän joutuisi, jos tämä hänen kirjallinen\npetoksensa tulisi ilmi! Hän rauhoittui hiukan nähdessänsä, kuinka\nkylmästi Elysée häntä tervehti, vaikka hän epäilemättä tunsi\nruhtinattaren. \"Hän ei ole mikään tuhma mies\", ajatteli tämä.\n\nSen pahempi turmeli Herbert koko näytelmän naivisuudellansa: ensin hän\nhämmästyi nähdessänsä Mérautin, mutta sitten ojensi hän tälle\ntuttavallisesti kätensä sanoen:\n\n\"Hyvää päivää, mitäs kuuluu?\"\n\n\"Te tunnette siis ennestänsä hra Mérautin?\" kysyi kuningatar häneltä\nhieman veitikkamaisesti hymyillen. Kotipapiltansa, isä Alphéelta, oli\nhän näet jo kuullut jutun Ragusan piiritystä koskevasta kuvauksesta.\n\nMutta hän oli liian hyvä huvitellaksensa moisella julmalla leikillä.\n\n\"Kuningas on todellakin unhottanut meidät\", sanoi hän, \"menkää toki hra\nde Rosen ilmoittamaan hänelle, että varromme häntä.\"\n\nRuhtinaan täytyi tunnustaa hänelle totuus: kuningas ei ollut kotona,\noli viettänyt yönsä ulkona ja kutsuttanut matkalaukun luoksensa\npalvelijan mukana. Tämä tapaus oli ensimäinen laatuansa ja kaikki\nodottivat jotakin kiihkeää mielenpurkausta ylpeän kuningattaren\npuolelta ... olletikin kun oudon vieraan läsnäolo teki tapahtuman vielä\nikävämmäksi. Mutta sitä ei tullut. Kuningatar pysyi rauhallisena.\nVaihtoi vain muutamia sanoja ajutantin kanssa kysyen, milloin hän oli\neronnut kuninkaasta.\n\n\"Noin klo 3 aamulla!... Hänen majesteettinsa oli prinssi Axelin kanssa\nlähtenyt jalkaisin kävelemään bulevardeja pitkin.\"\n\n\"Ah niin, todellakin... Nyt minä muistan ... heillä oli jotakin\nyhteistä keskusteltavaa...\"\n\nNämä rauhalliset sanat sanottuansa esiytyi kuningatar jälleen\nsäteilevänä kuin äskenkin. Mutta ketään läsnäolevista hän ei saanut\npetetyksi. Kaikki tunsivat he Axelin prinssin ja tiesivät mitä\njuteltavaa tuolla rappiolle joutuneella, surullisesti kuuluisalla\nelostelijalla voi olla.\n\n\"Käykäämme siis pöytään!\" sanoi Frédérique miellyttävän sirolla ja\nylhäisellä kädenliikkeellä, joka palautti pienen hoviseuran\nkuningattaren omaan mielen tasapainoon.\n\nHän tarvitsi jonkun saattajan ruokasaliin mentäessä, kun kuningas oli\npoissa. Hetkisen eperoi hän, mutta teki pian päätöksensä ja kääntyi\nZaran pikku kreiviin, joka suurin silmin ja sairalloisen, varhaisvanhan\nlapsen tarkkaavaisuudella seurasi tapahtumia. Syvällä hellyydellä,\nmelkein kunnioittava, vakava hymy huulillansa, jota lapsi näytti\noudostelevan, sanoi hän prinssille:\n\n\"Tulkaa, sire!\"\n\n\n\n\nIV.\n\nKuningas \"juhlii\".\n\n\nKello löi kolme Pyhän Ludvigin kirkon tornissa samannimisellä saarella.\n\nHiljaisuus ja pimeys vallitsi Rosenin herttuaallisen palatsin\nympärillä; kaikki nukkui oman painonsa raskauttamien, vanhojen\nkivimuurien sisällä, jotka olivat hieman laskeutuneet holvattuine,\nsuljettuine porttinensa ja vanhanaikuisine portinkolkuttiminensa.\nTuolla sisällä ... suljettujen akkunaluukkujen takana ... heijastivat\nhimmeät peilit ainoastaan vuossataista unta, jonka unelmia keveät\nkattomaalaukset näyttivät olevan niinkuin läheisen virran solina tuntui\nepäsäännölliseltä, pakenevalta hengitykseltä.\n\nMutta syvintä unta koko palatsissa nukkui ruhtinas Herbert, joka\nväsyneenä, runneltuna ja uupuneena vasta neljännestunti sitten oli\npalannut kotiinsa kiroillen tätä hänelle vastenmielistä elostelijan\nväsyttävää elämää, joka vieroitti hänet siitä, mikä hänelle oli\nrakkainta maailmassa, nim. hevoset ja pikku Colette. Hevosista vierausi\nhän siksi, ett'ei kuningas ensinkään välittänyt urheilijan\nvirkistävästä ulkoilma-elämästä, puolisostansa Colettesta taas\nsentähden, että kuningas ja kuningatar elivät vallan erillänsä\ntoisistansa ja tapaavat toisensa ainoastaan ruokapöydässä, jonka vuoksi\nheitä palvelevan ajutantin ja seuranaisen täytyy aina olla eri tahoilla\nja elää erillänsä kuin jonkun murhenäytelmän henkilöiden. Ruhtinatar\nrientää \"hoviin\" jo ennen kuin puoliso on herännytkään, ja kun tämä\nyöllä palaa kotiin, nukkuu ruhtinatar jo kaksinkertaisesti suljettujen\novien takana. Ja jos hän valittaa kohtaloansa, vastaa Colette hänelle\njuhlallisena:\n\n\"Sen uhrauksen olemme me kuninkaallemme ja kuningattarellemme\nvelkapäät.\"\n\nKaunis lohdutus rakastuneelle Herbertille, joka saa nukkua yksin ensi\nkerroksen suuressa makuusuojassa, neljä metriä katosta, ihailla\nBoucherin maalauksia ovien yläpuolella ja katsella seiniin sovitettuja\nkorkeita peilejä, joissa hänen muotonsa näkyi lukemattomissa eri\netäisyyksissä!\n\nToisinaan, kun hän oli vallan murtunut, niinkuin hän tänä iltana oli\nollut, tunsi Coletten puoliso jonkunlaista itsekästä tyytyväisyyttä\nsiitä, että hän sai viskautua vuoteellensa tarvitsematta antaa\nminkäänlaisia selvityksiä puolisollensa, noudattaa entisiä nuoren\nmiehen mukavia tapojansa ja kääriä suuren silkkiliinan päänsä ympäri,\nsillä näin naurettavasti ei hän kauniin pariisittaren ivallisten\nsilmien edessä koskaan uskaltanut pukeutua levolle ruvetessansa. Tuskin\noli hän ehtinyt sänkyynsä ja laskenut päänsä koruompeluksilla ja\nruhtinaallisella vaakunalla koristellulle päänalustalle, kun\nlaskuluukku avautui ja uupunut, öitsevä kuninkaan ajutantti vajosi\nunhotuksen ja unen syvään kuiluun.\n\nMutta sieltä vedetään hänet jälleen ylös, koskapa hän unissansa tuntee\njonkun valon liikkuvan edestakaisin silmiensä ohi ja kuulee ohuen\nterävän äänen vihlaisevan korvaansa:\n\n\"Herbert!... Herbert!...\"\n\n\"Häh! Mitä nyt?... Kuka se on?...\"\n\n\"Hyvä jumala, elkää toki huutako!... Minä se olen, Colette vain.\"\n\nSe oli todellakin Colette. Hän seisoi siinä vuoteen ääressä pitseillä\nkoristetussa yöröijyssänsä, joka jätti kaulan avoimeksi ja jonka hihat\nriippuivat laajoina; vaaleat suortuvat ylös su'ittuina, kierrettyinä ja\npöyryiselle kerälle käärittyinä seisoi hän siinä pienen lyhdyn\nvaaleassa valaistuksessa juhlallisesti ja totisesti katsoen heräävää\npuolisoansa. Mutta kun Colette oikein selvästi erotti Herbertin\npeljästyneen ja tuhman naaman tuon suuren silkkihuivin sisästä, jonka\npäät pitkien korvien lailla pistivät esille, ja kun vielä huomasi,\nkuinka naurettavalta tuo sankkaviiksinen mies näytti pääenkeli Mikaelin\npukua muistuttavine yöpaitoinensa täytyi hänen hymyillä tuolle\nsankarille, joka vaikutti kuin huonosta unestansa herätetty\nporvarillinen kerskuri.\n\nMutta tämä Coletten hilpeys ei kauvan kestänyt. Vakavana laski hän\nyölampun pöydälle ja naisen ulkonäöllä, joka etsii riitaa, laski hän\nkäsivartensa ristiin rinnalle, niin että pienet kädet lepäsivät\npyöreillä kyynärpäillä, ja alkoi puhua välittämättä siitä, oliko\nruhtinas ehtinyt oikein valveutuakaan:\n\n\"Onko tämä teidän mielestänne oikeaa elämää, tämä!... Joka päivä\npalataan kotiin vasta klo 4 aamulla!... Soveltuuko se mielestänne --\nnaineelle miehelle?\"\n\n\"No, mutta rakkahin ystävättäreni! (Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa\nviskaten pois silkkihuivin päänsä ympäriltä)... Syytön minä siihen\nolen!... Minä en toivoisi muuta kuin päästä mitä pikemmin takaisin\npikku Coletteni, oman rakkaan vaimoni luo, jota...\"\n\nNäin sanoessaan koetti hän tavoitella lumivalkoisen yöröijyn\nhoukuttelevaa helmaa, mutta Colette sysäsi hänen kätensä kylmästi pois.\n\n\"Teistä tässä ei olekaan oikeastaan kysymys!... Tunnenhan minä\nteidät ... te olette tietysti sama suuri, viaton lapsi, joka ei kykene\nmihinkään... Melkeinpä haluaisin teidät toisellaiseksi... Mutta kysymys\non kuninkaasta ja hänen arvostansa!... Millainen häväistys tuollainen\nelämä on koko...! Niin, jos hän olisi vapaa ja naimaton... Nuoret,\nnaimattomat miehet huvitelkoot mielellänsä ... vaikka kuninkaan korkea\nasema ja arvo maanpaossakin sentään vaatii, että ... (voi, kuinka\nkorkeille kannoille pikku Colette juhlallisesti asettuikin puhuessansa\narvokkaisuudesta maanpaossa!) Mutta nyt on hän nainut mies. Enkä\ntodellakaan ymmärrä, että kuningatar... Sillä naisella ei siis ole\nmitään suonissansa!...\"\n\n\"Colette!\"\n\n\"Niin, niin, tiedän teidän olevan isänne kaltaisen siinä suhteessa...\nKaikki, mitä kuningatar tekee, oh! Mutta minun mielestäni on hän yhtä\nsyyllinen kuin kuningaskin. Hän juuri on tämän pakottanut tuollaiseen\nelämään ... välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä, niin...\"\n\n\"Kuningatarpa ei ole kylmä. Vaan korskea hän on.\"\n\n\"Olkoonpa niin... Voiko rakastavainen nainen olla korskea?... Jos\nkuningatar rakastaisi puolisoansa, olisi hän pitänyt huolen siitä, että\nensimäinen ulkona vietetty yö olisi ollut viimeinen. Voihan puhua,\nuhkailla, esiytyä. Mutta sen sijaan vaikenee hän veltosti, vaikka näkee\nvikoja, jotka tekevät teistä lopun... Kuningashan viettää nyttemmin\nkaikki yönsä ulkona, bulevardeilla, klubeissa, Axelin prinssin luona ja\nJumala tiesi, millaisessa seurassa!\"\n\n\"Colette, Colette!\"\n\nMutta Coletteapa ei saatukaan hevillä vaikenemaan, kun hän kerran oli\npäässyt alkuun, sillä hänellä oli hyvä \"ulostuonti\" niinkuin kaikilla\nporvarillisilla naisilla kiihkoisassa Pariisissa on, missä nuketkin\npuhua päpättävät.\n\n\"Se nainen ei rakasta mitään, sanon minä, ei edes omaa poikaansa!...\nJos hän rakastaisi pikku prinssiä, ei hän tätä tuollaiselle\nraakimukselle uskoisi!... Hän ihan menehtyy rasituksesta, tuo pikku\npoloinen!... Yölläkin ... nukkuessansa lukee hän ulkoa latinaa ja\nkaikellaista ... unissansa, kertoi markisitar minulle... Kuningatar on\naina läsnä oppitunnilla... Kahden peittovat he nyt tuota poloista ...\ntehdäksensä hänestä kuninkaan! Mutta sitä ennen ottavat he häneltä\nhengen, olkaa varma siitä!... Minä inhoan tuota Mérautia.\"\n\n\"Méraut on kuitenkin kunnon mies... Hän olisi voinut toimeenpanna\nikävän näytelmän tuon 'Ragusan piirityksen' kanssa... Mutta hän ei ole\nvirkkanut sanaakaan.\"\n\n\"Todellakin? Vakuutan teille hänen katselevan teitä erityisellä\nivahymyllä, kun ihmiset kiittelevät teostanne kuningattaren kuullen.\nMutta te olette kovin yksinkertainen, Herbert poloiseni.\"\n\nNyt näytti Herbert harmistuvan, hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja\nhuulensa paisuivat kuin tyytymättömällä lapsella. Ruhtinatar alkoi\npeljätä käyttäneensä liian ankaraa kieltä eikä saavansa tietää, mitä\nhän oikeastansa oli tullut utelemaan.\n\nMutta kuka olisi voinut olla kauvemmin suutuksissa katsellessaan tuota\nsängyn laidalla istuvaa kaunista naista, joka niin miellyttävän\nveikeästi käänsi päänsä sivulle, että nuoren, joustavan vartalon muodot\nnäkyi keveän pukineen alla, -- tai ihaillessaan täyteläistä,\nsileäihoista kaulaa, noita veitikkamaisia, kiihoittavia ja ilkamoivia\nsilmiä! Ruhtinaan kiltti muoto muuttui pian jälleen rakastettavaksi ja\nalkoi kohta käydä tavattomaan eloisaksi, kun hän tarttui tuohon\nlämpimään kätöseen ja piteli sitä omassansa ... hengittäen rakastetun\nnaisen viehkeää tuoksua...\n\nKas niin, mitä pikku Colette siis tahtoo tietää?... Eipä paljo\nmitään ... varman tiedon vain yhdestä ainoasta asiasta... Oliko\nkuninkaalla rakastajattaria vai ei?... Oliko hänet vallannut\npelihimo ... vai huvinhalu vaiko hurjemmat intohimot?...\n\nRuhtinas mietti jonkun aikaa ennen kuin vastasi. Kuninkaan toverina oli\nhän ollut mukana kaikissa otteluissa, mutta pelkäsi kavaltavansa\nvirkasalaisuuden, jos kertoi kenellekään, mitä hän tiesi. Mutta tuo\npikku kätönen tuntui niin hyväilevältä, se puristi hänen kättänsä niin\nlämpimästi ja uteliaasti, ettei Kristian II:n ajutantti voinut häntä\nvastustaa:\n\n\"No, olkoon menneeksi, kuninkaalla on rakastajatar tällä haavaa.\"\n\nNyt tunsi hän, että Coletten pikku käsi kävi kosteaksi ja kylmäksi.\n\n\"Ja kuka se on?\" kysyi nuori nainen huohottavalla, lyhyellä äänellä.\n\n\"Eräs näyttelijätär Bouffes-teatterissa nimeltä Ami Férat.\"\n\nColette tunsi hyvin Ami Fératin; hänestä oli tuo nainen kamalan ruma.\n\n\"Oh!\" sanoi Herbert puolustellen, \"senpä vuoksi ei hänen majesteettinsa\nhäntä kauvan pitänekään.\"\n\n\"Todellako?\" kysyi Colette huomattavan tyytyväisenä. Ihastuneena\nmenestyksestänsä uskalsi Herbert leikitellä niillä silkkinauhoilla,\njoilla hänen puolisonsa yöröijy oli sidottu kiinni kaulan kohdalta, ja\njatkoi keveästi:\n\n\"Niin, pelkään poloisen Ami Fératin eräänä päivänä saavan luoksensa\npienen 'satakieli-apinan'.\"\n\n\"Satakieli-apinan? Mitä ihmeitä?\"\n\n\"Niin, näetkös, kaikki, jotka ovat saaneet nähdä kuninkaamme läheltä,\ntietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että kun joku suhde alkaa\nikävystyttää häntä, lähettää hän asianomaiselle pienen satakieli- eli\nbisamiapinan aivan kuin jonkun käyntikortin otsakirjoituksella\nP. P. C...\"\n\n\"Oh, mikä hävyttömyys!\" huudahti ruhtinatar harmistuneena.\n\n\"Ihan totta!... Suurella seuraklubilla ei enää käytetäkään puheenpartta\n'vapautua' rakastajattarestansa, vaan sanotaan: 'lähetin hänelle apinan\npenikan'.\"\n\nTässä keskeytyi hänen puheensa, sillä ruhtinatar nousi äkkiä ylös, otti\nlyhtynsä ja suuntasi askeleensa suoraan ovelle:\n\n\"No, mutta Colette... Colette!...\"\n\nPoistuessansa kääntyi tämä takaisin ja sanoi ylenkatseellisesti ja\nharmista tukahtuvalla äänellä:\n\n\"Teidän hävyttömistä jutuistanne olen saanut kylläksi ... ne\ninhoittavat minua.\"\n\nJa sitten veti hän oviverhot sivulle ja jätti poloisen \"kumikuninkaan\"\nyksin katsomatta edes, kuinka tämä ojennetuin käsin ja sydän liekissä\ntypertyneenä tuijotti hänen jälkeensä käsittämättä miksi Colette tähän\ntavattomaan aikaan tuli luo ja taas hävisi kuin tuulessa.\n\nNopein askelin kuin näyttämöltä poistuva jatkoi Colette, yöviitan\nlaahus käsivarrellansa, tietänsä rakennuksen toisessa päässä olevaan\nmakuusuojaansa. Sohvalla nukkui itämaisilla koruompeluksilla\nvarustetulla tyynyllä ... kaikessa viattomuudessa ... mitä sievin pikku\nelukka ... harmaja, silkinpehmoinen ja untuvakarvainen pitkähäntäinen\npenikka, jonka kaulaan oli punaisella silkkinauhalla sidottu pienet\nhopeakulkuset. Se oli varsin näppärä bisami-apina, jonka kuningas\nitalialaisessa olkikorissa oli lähettänyt hänelle muutamia päiviä\nsitten. Lahjan oli hän kiitollisuudella vastaanottanut. Oi, jospa hän\nolisi tiennyt sen merkityksen! Vimmastuneena kaappasi hän tuon elävän\nja kynsimään valmiin silkkimytyn, josta katseli pari äkkiherännyttä\nihmissilmää, avasi rantasillalle antavan akkunan ja viskasi sen\nhurjalla liikkeellä ulos:\n\n\"Pois, sinä inhoittava elukka!\" huusi hän.\n\nPikku apina putosi rantakivitykselle ja murskautui kuoliaaksi. Niin\nmusertuivat nuoren, oikullisen naisen kauniit toiveet ja onnen unelmat.\nColette heittäysi vuoteellensa, kätki päänsä pielukseen ja itkeä\nnyyhkytti.\n\nTuota onnen unelmaa oli nyt kestänyt noin vuoden ajan, joka oli\ntuntunut ijankaikkisuudelta tuosta perhoismaisesta lapsesta. Kuninkaan\noli tarvinnut vain antaa pieni viittaus, niin viskautui häikäisty ja\ntenhottu Colette de Rosen hänen rinnoillensa, hän, joka siihen saakka\noli pysynyt kunniallisena aviopuolisona, eipä juuri rakkaudesta\nruhtinas Herbertiin ja hyveihin, vaan koska hänen linnunaivoissansa\nasui jonkunlainen huolenpidon vaisto höyheniensä suhteen, vaisto, joka\njuuri oli säilyttänyt hänet tahraavista lankeemuksista, ja olletikin\nsen vuoksi, että hän oli tosipariisitar ja niitä samoja naisia,\njoita Molière kuvaa luonnetta puuttuviksi, mielikuvituksensa ja\nturhamielisyytensä orjattariksi.\n\nPikku Colette Sauvadon ei ollut antautunut Kristianille, vaan Illyrian\nkuninkaalle. Hän uhrautui sille ihanteelliselle diadeemille, jonka hän\ntarujen ja romanttisten kertomusten kautta kehittyneessä\nmielikuvituksessansa näki väikkyvän itsekkään ja intohimoisen\nrakastajansa pään yllä kauniina kunniakehänä. Colette miellytti\nkuningasta niinkauvan kuin tämä näki hänessä vain uuden, hienovärisen\nja tosipariisilaisen leikkikalun, joka valmistaisi hänet kiihkoisempiin\nnautintoihin.\n\nMutta nuori ruhtinatar otti, sen pahempi, todeksi tämän asemansa\n\"kuninkaan rakastajattarena\". Kaikki nuo puolihistorialliset naiset,\nkaikki nuo tekotimantit kuninkaallisen kruunun ympärillä, jotka\nkimaltelevat paremmin kuin todelliset jalokivet, välkkyivät\nhoukuttelevina hänen kunnianhimoisissa unelmissansa. Rva Dubarry hän ei\nhalunnut olla, mutta jonkunlainen rva Chateauroux voisi hän olla tämän\nLudvig XV:n sivulla. Seikkailuperäiset yritykset Illyrian kruunun\ntakaisin voittamiseksi, salaliitot, joiden johtava sielu hän olisi,\nuhkarohkeat maihinnousut y.m.s. olivat keskusteluaineita kuninkaan ja\nhänen välillä. Hän kuvitteli itsensä jo nostattamassa Illyrian kansaa,\npiileksimässä viljavainioissa ja talonpoikaistaloissa kuin joku\nkuuluisa Vendée-ryöväri, joista hän oli lukenut seikkailujuttuja\nSacré-Coeurin luostarissa. Olipa hän jo miettinyt itsellensä erityisen\nhovipojan puvunkin -- puvuissa liikkui hänen ajatuksensa näet\npääasiallisesti -- ja keksinyt kauniin renessansikuosin, joka tekisi\nhänelle mahdolliseksi lähestyä kuningasta mihin aikaan tahansa ja\nseurata häntä kaikkialle.\n\nKristiania eivät nämä intoilevat unelmat paljo huvittaneet. Hänen\nälynsä keksi pian, mitä niissä oli mahdotonta ja typerää. Muuten ei hän\nollut halunnut rakastajatarta keskustellaksensa tämän kanssa\npolitikasta; sattuipa näet, että kun hän piti tätä sylissänsä rakkauden\ntunteen täydellisesti valtaamana, niin ryhtyi pehmeäkäsinen ja\nruusuhuulinen pikku Colette keskellä kaikkea puhumaan Laibachin\nvaltiopäiväin viimeisistä päätöksistä ja siitä vaikutuksesta, minkä\njoku kuningasmielinen julistus oli tehnyt Illyrian kansaan. Onko\nkummaa, että rakastaja sielussansa silloin tunsi äkillisen kylmyyden\nikäänkuin ilma olisi samassa muuttunut koleaksi ja huhtikuun pakkanen\nahdistellut hentoja hedelmäpuiden kukkia?\n\nHänet valtasi silloin tuska ja katumus, tosislavilaisen ja katolilaisen\nmonimutkaiset ja naivit omantunnon vaivat. Saatuansa tyydytetyksi\noikkunsa heräsi hänessä vastenmielisyys tätä kuningattaren\nläheisyydessä, melkeinpä hänen nähtensä ylläpidettyä luvatonta\nrakkauden suhdetta kohtaan; sitä paitse tuntuivat nämä salaiset, lyhyet\nyhtymät liian vaarallisilta hotelleissa, joissa heidät koska tahansa\nvoitiin pettää ja ilmi antaa; myöskin tuntui se hänestä sydämettömältä\nniin hyväluontoista ja avomielistä miespoloista kohtaan kuin Herbert\nRosen oli, joka puhui puolisostansa niin kaihoavan hellästi\naavistamatta, että kuningas saapui klubille säteilevin silmin, hohtavin\nposkin ja sellainen lemmen tuoksu ympärillänsä, joka todisti hänen\ntulevan suoraan Coletten syleilyistä.\n\nEnin vaivasi häntä sentään se, että herttua de Rosen kovin epäili\nminiänsä siveellisiä periaatteita -- sen vuoksi, että tämä oli\nalhaissyntyinen -- ja näytti levottomalta poikansa suhteen, joka muka\noli niin aisankannattajan näköinen, kuten hän vanhan sotilaan\nsuoranaisella tavalla joskus muidenkin kuullen sanoi; hän tunsi näet\nolevansa vähän vastuussa tästä alhaissäätyisestä avioliitosta, johon\nhän oman itaruutensa kautta oli ollut syynä. Hän suorastaan vartioi\nColettea, saattoi hänet aamuisin hoviin, nouti hänet sieltä illoin pois\nja olisi luultavasti aina ollut hänen vartijansa, ell'ei Colette\nkuitenkin olisi alinomaa livahtanut hänen kömpelöiden kättensä läpi.\nHeidän välillänsä kesti alinomaa hiljaista sodankäyntiä.\nIntendenttirakennuksen akkunasta sai herttua surulla nähdä kauniin\nminiänsä viehättävissä puvuissansa, jotka hän oli miettinyt\nhoviompelijattarensa kanssa, ilkamoivan vaunujen himmeiden akkunain\ntakana ruusunpunaisena, kun ilma oli kolea, tai rimsuisen\npäivänvarjostimen alla, kun sää selkeäksi kirkastui.\n\n\"Te lähdette ajelemaan?\" kysyi herttua.\n\n\"Niin, kuningattaren asioissa!\" vastasi voitonriemulla pikku Sauvadon\nhattuharsonsa takaa. Ja siinä hän ei valhetellutkaan. Kuningatar ei\nnäet välittänyt Pariisin melusta, vaan jätti mielellänsä kaikki asiansa\nseuranaisensa huoleksi, sillä sellaista turhamielisyyttä ei hän koskaan\nollut tuntenut, että jonkun hovihankkijan myymälässä ilmoittaa nimensä\nja kuninkaallisen arvonsa kumartelevien puotipalvelijain ja sattumalta\nläsnäolevain, uteliaiden naisten kuullen. Senpä vuoksi ei hän\nmuotimaailmassa ollutkaan tunnettu. Missään salongissa ei kukaan\nkuullut keskusteluja hänen tukkansa ja silmiensä värivivahduksista, ei\nhänen vartalonsa kankean juhlallisesta ylhäisyydestä ja tavasta kantaa\npariisilaisia muotipukuja.\n\nEräänä aamuna huomasi herttua, että Colette St. Mandésta\nlähtiessänsä oli kovin vakavan näköinen ja että hänen pienillä\nompelijatarkasvoillansa oli sangen kiihtynyt ilme, jonka vuoksi hän --\npahaa aavistaen -- päätti seurata häntä. Sen hän tekikin seuraten häntä\nkauvan, kunnes näki Coletten vaunujen pysähtyvän erään tunnetun\nravintolan eteen Orsayn rantakadun varrella. Kekseliäisyytensä ja\nviekkautensa avulla oli ruhtinatar päässyt ottamasta osaa kuningattaren\njuhlallisen vakaviin aamiaisiin rientääksensä sovittuun paikkaan\naterioitsemaan rakastajansa kanssa erityisessä huoneessa.\n\nHe istuutuivat pöytään mitä ihanin näköala edessänsä. Auringon\npaisteessa välkkyen virtasi Seinejoki heidän ohitsensa ja vastapäätä\ntaas näkyivät Tuileriesin kiviröykkiöt ja viheriät puut, mutta vallan\nedessä oli heillä tuo ristimastoinen \"koulufregatti\" nostaen mastojensa\nhuiput aina rantakadulla kasvavain puiden oksiin saakka, joita\nkivisellä suojamuurilla lepäävät, kaupaksi olevat optilliset värilasit\nheijastelivat.\n\nIlma oli kuin luotu lemmenkohtauksia varten: oikea ihana päivä, jota\nraittiit tuulenpuuskat toisinaan virkistivät.\n\nNiin sydämellisesti kuin tänään ei Colette vielä koskaan ollut nauranut\nja tuossa naurussa kuulusti koko hänen viehkeä hempeytensä\nriemuitsevan. Sellainen hänen pitikin olla miellyttääksensä Kristiania,\njoka nyt iloisena söi hänen kanssansa erittäin hienon aamiaisen. Mutta\nyht'äkkiä huomasi Colette appi-ukkonsa, joka mittaili katukäytävää\nvahtisotilaan tahdikkailla askelilla päätettyänsä odottaa tässä vaikka\nkuinka kauvan. Ravintolassa oli ainoastaan yksi sisäänkäytävä, sen hän\nnäet tiesi, jonka vuoksi hän näki kaikkien ruokavieraiden tulevan ja\nmenevän; pääasiallisesti olivat ne kauniita, pulskia ja hoikiksi\ntiukattuja ratsuväen upseereja vastapäätä olevasta kasarmista. Vanhana\nkenraalina tietäen aseelliset keikarit vastustamattomiksi\nkavaljeereiksi oli hän varma siitä, että Colette vehkeili tuolla\nsisällä näiden kannus- ja miekkajunkkarien kanssa.\n\nSekä Colette että kuningas kävivät levottomiksi. Asema muistutti\nentisen oppineen hätä-tilaa, joka -- kertomuksen mukaan -- oli kavunnut\npalmupuun latvaan ja näki puun alla hirmuisen krokodilin mulkoilevan\nylöspäin; erotus oli vain siinä, että rakastavaiset varmasti voivat\nluottaa ravintolan väkeen, joka kyllä pitäisi huolen siitä, ett'ei\nkrokodili heitä häiritsisi. Mutta miten päästä ulos, siinä oli pulma.\n\nKuningas kyllä voi pelastua. Mutta Colette! Kuningatar vartosi häntä ja\nalkoi epäillä niinkuin vanha herttuakin. Ravintolan isäntä, jonka\nKristian kutsui saapuville ilmoittaen ikävän asianlaidan, ei alussa\nkeksinyt muuta neuvoa kuin iskeä aukko vastakkaiseen seinään kuten\nvallankumouksen aikana oli tehty. Vihdoin selvisi hänelle asia vallan\nyksinkertaiseksi. Ruhtinatar voi pukeutua sokurileipurin valhepukuun,\npanna omat vaatteensa koriin, jonka hän ottaisi päälaellensa, ja\npukeutua uudelleen omaan pukuunsa tarjoiluneidin asunnossa lähikadun\nvarrella. Alussa pani Colette ankarasti vastaan: kuinka hän voisi\nkuninkaan nähden pukeutua tuollaiseksi \"liemipojaksi!\" Mutta hätä ei\nkysy lakia: hänen täytyi alistua tähän päästäkseen pahemmasta. Ja\ntuokiossa muuttui ylhäinen ruhtinatar Colette Sauvadon-Rosen --\n14-vuotiaalta pojalta lainatun siistin ja valkoisen puvun avulla --\nmitä näppärimmäksi sokurileipuripojaksi, joka koskaan tavaroinensa on\nPariisin katuja ruoka-aikoina kepsutellut. Mutta kaikissa tapauksissa\noli erotus suuri, jos vertasi tällaista valkeaa myssyä, lastenkenkiä ja\nsuuritaskuista nuttua siihen Coletten uneksimaan ritarilliseen\nhovipojan pukuun kiiltonahkasaappainensa ja norsunluisine tikarinensa,\njossa hän oli aikonut seurata Byronin Laraan vertaamaansa sankaria\nkaikkialle.\n\nVanha herttua näki kahden sokurileipuri-pojan, korit päälaella,\ntulevan ulos ravintolasta, eikä aavistanut mitään petosta. Mutta\nlämpimäin leivosten mieluinen tuoksu muistutti hänelle ankarasti\nalkavasta nälästä, sillä miesparka ei ollut syönyt vielä aamiaistansa!\nYlhäällä ravintolassa istui kuningas vankina, vaikka sydämeltänsä\nmelkoisesti keventyneenä lueskellen sanomalehtiä ja ryypiskellen\nRoederer-samppanjaa; silloin tällöin vilkasi hän akkunaverhon välistä,\nvieläkö krokodili oli paikallansa. Hänen palatessansa ehtoopäivällä St.\nMandén hoviin takaisin istui Colette jo siellä vastaanottaen hänet mitä\nviattomammalla hymyllä. Herttua ymmärsi tulleensa petetyksi eikä ikinä\nvirkkanut mitään koko tapahtumasta. Mutta huhu siitä levisi sittenkin\nkaupungilla. Kukaan ei voi tietää, tapahtuuko se jonkun salongin tai\neteisen avaimen rei'ästä tai nopeasti ohi vieriväin vaunujen\nakkunaverhojen takaa tai ehkä mykkäin, suljettujen ovien lävitse, mutta\nsalaperäisellä tavalla se Pariisissa tuollainen ikävä juoru vain hiipii\nkaikkialle, kunnes esiytyy julkisesti jossakin suuressa sanomalehdessä\nkoko yleisön nähden ja yksityisiä piirejä hauskuttavasta pilapuheesta\nmuuttuu julkiseksi häväistykseksi.\n\nKoko Pariisi nauroi viikon päivät tuolle tarinalle pienestä\nsokurileipuripojasta. Mutta asianomaisten nimet kuiskattiin juorutessa\nniin hiljaa kuin hyvä tapa vaati, kun kysymys oli niin ylhäisistä\nhenkilöistä, eikä ruhtinas Herbertin paksut kuulokalvot niitä ensinkään\nerottaneet. Että kuningatar oli saanut vihiä asiasta, tuli pian ilmi.\nHän, joka erään kiihkoisen selvityksen jälkeen Laibachissa ei koskaan\nollut muistuttanut kuningasta ollenkaan mistään, mikä koski tämän\nelämäntapoja, pyysi kerran aterian jälkeen hänet sivulle sanoen\nvakavasti ja puolisoonsa katsahtamatta:\n\n\"Olen kuullut paljo juteltavan eräästä sopimattomasta tapahtumasta,\njonka yhteydessä teidän nimenne mainitaan! Oh! Ei teidän tarvitse\npuolustautua, sillä asiasta en tahdo mitään kuulla. Mutta ajatelkaa\nteille kerran uskottua kruunua (hän osotti lasin alla kimaltelevaa\ndiadeemia) ja pitäkää huoli siitä, ettei häpeä ja iva sitä tahraa\nPoikanne on kerran sitä kantava.\"\n\nTunsiko hän jutun kokonaisuudessansa ja tiesikö hän ehkä sen naisen\nnimenkin, jonka kasvot juorujen kautta olivat puoleksi paljastetut?\nKukaan kuningattaren seuralaisista ei voinut sitä aavistaa: oman\nsielunlujuutensa ja maltillisuutensa hän nytkin säilytti. Kristianista\ntuntui tämä kuitenkin varoitukselta. Epämiellyttävien kohtausten ja\nikävien huhujen pelko ynnä se tarve, jota hänen heikko luonteensa tunsi\n-- nimittäin että ympärillä olevat jollakin tavoin vastasivat hänen\nhuolettomaan hymyynsä -- kypsyttivät hänessä päätöksen valita\napinahuoneesta sievin ja näppärin apinanpentu lahjaksi ruhtinatar\nColettelle.\n\nRuhtinatar kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta kuningas ei niihin\nvastannut. Eikä hän myöskään näyttänyt tahtovan ymmärtää hänen\nhuokauksiansa ja kaihoista katsettansa, vaan jutteli aina hänen\nkanssansa luontevan kohteliaalla tavallansa, jolla hän pian voitti\nnaisten mielet. Näin kevensi hän omantunnon vaivojansa, jotka\nrasittivat häntä sikäli enemmän, mikäli hänen rakkauskiihkonsa\nruhtinattareen laimeni. Ja kun tämän suhteen i'es ja huonot välit\nkuningattareen vaivasivat häntä, vaikkakin eri tavalla, viskausi hän --\nruhtinattaresta vapauduttuansa -- riihottomana huvitusten pyörteeseen\neikä miettinyt mitään muuta kuin \"mässäystä\", käyttääkseni hienojen\nkeikarien huikentelevan raukeaa sananpartta. Tämä oli sinä vuonna\nsuurissa klubeissa muotisanana.\n\nNykyään käy tällainen hurjastelu epäilemättä jollakin muulla nimellä.\nNimitykset vaihtuvat; mutta muuttumattomina ja yhtäläisinä pysyvät ne\nkuuluisat ravintolat, joissa asiat tapahtuvat, nuo kultauksilla ja\nkukkasilla koristellut ravintolat, joissa hienoimmat naiset käyvät\nkutsuvieraina taikka joihin he vievät seuralaisiansa, kemuillaksensa\nalhaisella, joskus hurjuuteen asti kiihtyneellä tavalla, kunnes\nnautintoa ei enää uusia voi. Yhtäläisenä pysyy myöskin näiden keikarien\nja naikkosten klassillinen typeryys, heidän aina samat puheenpartensa\nja naurunsa, joissa ei koskaan ole mitään alkuperäistä, vaan on tämä\nnäennäisesti hurja seuraelämä pohjaltansa yhtä poroporvarillinen ja\nsovinnainen kuin muutkin seurapiirit. Se on vain jonkunlaista\njärjestettyä epäjärjestystä ja ohjelmanmukaista kiihkoilua, jota seuraa\nhaukotuttavan kuluttava ikävyys.\n\nKuningas sitä vastoin huvittelihe tulisesti kuin parinkymmenen vuotias\nnuorukainen. Hän toi aina mukanansa sen elämänhalun, joka jo\nensimäisenä iltana oli vienyt hänet Mabillen tanssijaisiin, ja hän\nosasi tyydyttää näitä pyyteitä, joita hän jo kauvan oli loitompana\ntuntenut ja vireillä pitänyt lukemalla eräitä pariisilaisia lehtiä,\njoissa huvittelevan maailman houkutteleva ruokalista tavattiin,\nkatselemalla näytäntöjä ja ahmimalla romaaneja, jotka maaseutulaisille\nja ulkolaisille niistä kertovat ihannoivalla tavallansa.\n\nHänen solmimansa lemmensuhde rva de Roseniin pidätti hänet jonkun aikaa\nlipumasta alas huvitusten liukkaalla vierteellä, joka muistuttaa\nyöravintolain kirkkaasti valaistuja ja hyvillä matoilla varustettuja\npikku rappusia, joita myöten humaltuva mukavasti voi laskeutua alas,\nkunnes hän -- avonaisten ovien vedosta -- alhaalla humaltuu enemmän\nkompastuaksensa katuojaan kadunlakaisijain ja lumpunkokoilijain\nluvatuilla tunneilla. Kristian antausi nyt tälle luisuvalle vierteelle,\njota seuraa jyrkkä putous, eivätkä häntä tähän kehoittaneet ja\nkiihoittaneet niin paljo huumaavat jälkiruokaviinit, vaan enemmän se\npieni aina alistava seurue köyhtyneitä aatelismiehiä, jotka väijyivät\nkuninkaallisia houkkioita, -- elostelevia sanomalehtimiehiä, joiden\nmaksetut uutiset häntä huvittivat ja jotka -- ylpeinä kuuluisan\nmaanpakolaisen tuttavuudesta -- saattoivat hänet teatterein kulissein\nta'a, missä naiset ahmivat häntä silmillänsä ja kiemailivat hänelle\npunastuen mielihyvästä niin, että luonnolliset ruusut hohtivat\nposkipäillä maalattujen kanssa kilpaa.\n\nPian perehtyi Kristian myöskin bulevardikielen naurettaviin\nsanansutkauksiin, liioitteluihin ja velttouksiin, käyttäen todellisten\nkumipäiden sananparsia: \"Hienoa, erittäin hienoa... Se on haisevaa ...\nihan sykertyy, jos...\", mutta hänen tavallista puhetta jalostava\nmuukalaiskorkonsa saa hänet lausumaan nuo omituiset sananparret\nvähemmän jokapäiväisesti ja jonkunlaisella kompailevan joutolaisen\ntavalla. Erästä sanaa käytti hän alinomaa mielellänsä: \"iloisa\"\n(rigolo). Sitä käytti hän kaikesta, mitä hän arvosteli. Näytelmät,\nromaanit, julkiset tai yksityiset tapahtumat olivat taikka eivät olleet\n\"rigolo\". Ja niin pääsi hän kaikesta enemmästä arvostelemisesta.\nEräiden myöhäisten illallisten jälkeen huudahti hänelle humaltunut Amy\nFérat, jota tuo sana harmitti:\n\n\"Sanopas minulle, Rigolo!...\"\n\nTämä tuttavallisuus miellytti kuningasta. Tuo ei ainakaan kohdellut\nhäntä kuin kuningasta. Amy Fératista tuli hänen rakastajattarensa. Kun\ntämä suhde sitten päättyi, kutsuttiin kuningasta vielä kauvan aikaa\nsamalla liikanimellä aivan samalla tapaa kuin Axelin prinssiä\nkutsuttiin Kukonpyrstöksi, vaikka kukaan ei tiennyt miksi tämä oli sen\nsaanut.\n\nRigolo ja Kukonpyrstö olivat hyviä ja eroamattomia ystävyksiä,\njotka metsästivät yhdessä kaikellaista riistaa ja yhdistivät\nvierashuoneissakin melkein yhtäläiset kohtalonsa, sillä perintöprinssin\nepäsuosio oli tavallansa sekin todellista maanpakolaisuutta. Sen hän\nmuuten kulutti parhaimman ymmärryksensä mukaan \"mässäten\" edelleen\nniinkuin hän oli tehnyt jo kymmenisen vuotta ja liikkuen kaikkialla\nruumisajurin hitaudella.\n\nIllyrian kuninkaalla oli omat asuntosuojansa Axelin prinssin palatsissa\nElyséen kenttien varrella. Alussa oli hän siellä yötä ainoastaan\nsilloin tällöin, mutta sitten nukkui hän siellä yhtä usein kuin St.\nMandéssakin. Kun kuninkaan poissaolo näin sai selityksensä ja voitiin\nainakin muodollisesti perustella, ei kuningatar siitä sen enempää\nvälittänyt, jota vastoin ruhtinatar joutui mustan murheen valtaan.\nHänen kylmä turhamielisyytensä ei luopunut toivosta voittaa takaisin\ntuon huikentelevaisen rakastajan sydän. Hän käyttikin siihen tuhat\nmielistelevää keksintöä, uusia koristuksia ja hiuslaitteita,\nmuotipukuja ja värivivahduksia, jotka parhaiten soveltuivat hänen\nvaihtelevaan ihanuuteensa. Mikä pettymys sitten, kun kello löi 7\nillalla eikä kuningasta kuulunut, vaan kuningatar järkkymättömän\nrauhallisena muutatti pikku Zaran korkean tuolin kunniasijalle sanoen:\n\"Hänen majesteettinsa ei syö päivällistä.\"\n\nOllen pakotettu vaikenemaan ja tukahduttamaan harminsa olisi\nhermostunut Colette toivonut, että kuningatar joskus olisi suuttunut ja\nnäin kostanut heidän molempien puolesta. Mutta Frédérique ei juuri\nkalvennutkaan enää, vaan säilytti kuninkaallisen tyyneyden, vaikka\nruhtinatar naisten julmalla taitavuudella ja lihan ja nahan väliin\ntähdätyillä pistosanoilla koetti tehdä hänelle muutamia paljastuksia\nPariisin klubielämästä, herrojen puheiden törkeydestä siellä ja\nvielä törkeämmistä huvituksista, yövalvokeista y.m. syistä, jotka\nvieroittivat klubeissa kävijät kotielämästä, samoin kuin heidän\nhurjasta peli-innostansa, joka nieli kokonaisia omaisuuksia; klubin\npelikirja, johon hulluimmat vedonlyönnit erityisesti merkittiin, kuului\nolevan hauska tutkittava ihmisellisen eksymyksen kultaisena kirjana.\nMutta näistä jutuista ja muista pistosanoista ei kuningatar välittänyt\nensinkään: joko hän niitä ei ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää.\n\nYhden ainoan kerran menetti hän mielenmalttinsa oltaessa eräänä aamuna\nratsastusretkellä St. Mandén puistossa.\n\nOli hieman kirpeä maaliskuun pakkanen ja tuuli velloi aikalailla lammen\npintaa ajaen veden vielä kolkoille ja alastomille rannoille. Muutamia\nlehden alkuja pisti siellä täällä esille puiden paljailla oksilla,\njoissa talven aikana kypsyneet marjat vielä riippuivat. Kun\nratsuhevoset vierekkäin juoksivat erästä kuivilla, alasvarisseilla\nrisuilla peitettyä tietä myöten, syntyi tästä ritinä, joka upeiden\nuusien silojen ja leu'analus-vitjojen helkkeen kanssa oli ainoa\nhiljaisuutta häiritsevä ääni koko metsässä.\n\nMolemmat naiset olivat yhtä hyviä ratsastajia; nyt ratsastivat he\nverkallensa nauttien vuodenajan hiljaisuudesta luonnossa, joka tähän\naikaan ikäänkuin valmistaa uudistusta taivaan synkästi pilveillessä\nlumisateidenkin jälkeen mustaksi sulaneen maiseman yli. Niinkuin aina\nollessansa kahden kesken kuningattaren kanssa, ryhtyi Colette taas\npuhumaan mieliaineestansa. Aivan suoraan hän ei uskaltanut käydä\nkuninkaan kimppuun, vaan puhui hänen ympäristöstänsä eli suuren klubin\nylimyksistä, jotka kaikki hän tunsi Herbertin ja Pariisin juorupuheiden\nkautta ja jotka kaikki hän myöskin työläisen taitavalla kädellä riisui\npaljaiksi puhumattakaan Axelin prinssistä. Hän ei todellakaan\nymmärtänyt, kuinka sellaisen miehen kanssa voi seurustella, joka ei\nmuuta tee kuin juo ja mässää, seurustelee ainoastaan huonoissa\nseurapiireissä, istuu iltaisin \"tuollaisten naikkosten\" kanssa\nbulevardikahviloissa, ryypiskelee kuin kuorma-ajuri melkein kenen\nkanssa tahansa ja sinuttelee renttumaisia näyttelijöitä. Ja tämä on\nsitten muka perintöprinssi!... Hän siis nauttii siitä, että näin saa\nomassa personassansa vetää kuninkuuden lokaan.\n\nNäin jatkoi hän harmistuneena ja kiihoittuneena edelleen sillä välin\nkuin kuningatar tahallisesti hajamieliseksi tekeytyen ja katse sisään\npäin taputteli hevostansa kaulalle ja kiirehti sitä eteenpäin ikäänkuin\npäästäksensä kuulemasta seuralaisnaisensa juttuja.\n\nMutta Colette pysyi hänen rinnallansa. \"Mutta Axelin prinssi on\ntullutkin sukuunsa, hän. Hänen enonsa oli vallan samanlainen. Kuningas,\njoka niin häpeämättömästi esiytyy rakastajattariensa kanssa hovinsa,\njopa puolisonsakin edessä... Täytyy tosiaankin ihmetellä tuollaisen\nkuningattaren orjamaista luonnetta, joka suvaitsee moisia solvauksia.\"\n\nTällä kertaa sattui pistosana oikeaan paikkaan. Kuningatar vavahti,\nhänen katseensa sumeni ja noille mietteisille kasvoille ilmestyi niin\nmurheellinen vanhuuden ilme, että Colette tunsi itsensä liikutetuksi\nnähdessänsä, miten tämä ylväs kuningatar, jonka sydämestä hän ei\nkoskaan ollut nähnyt vähintäkään merkkiä, vihdoinkin laskeusi muiden\nnaisten kärsimysten tasalle. Mutta hetken kuluttua oli Frédérique\njälleen saavuttanut kaiken entisen ylpeytensä.\n\n\"Henkilö, josta puhutte, on kuningatar\", sanoi hän vilkkaasti; \"tuomita\nhäntä niinkuin muita naisia olisi suuri vääryys. Muut naiset voivat\navonaisesti olla onnellisia tahi onnettomia, itkeä niin paljo kuin\ntahtovat ja huutaakin, jos suru on liian suuri. Mutta kuningattaret\neivät. Puolison ja äidin surut tulee heidän peittää ja salata. Voiko\nkuningatar piiloittautua, jos häntä loukataan? Voiko hän vaatia\nlaillista eroa ja antaa tällaisen ilonaiheen valtaistuimen\nvihollisille?... Ei, vaikka häntä syytettäisiinkin julmaksi ja\nsokaistuksi, pitää hänen kantaa päänsä pystyssä kruununsa vuoksi. Meitä\nei ylläpidä ylpeys, vaan tunne kutsumuksemme suuruudesta. Se juuri saa\nmeidät puolison ja lasten kanssa ajelemaan kaduilla avonaisissa\nvaunuissa, vaikka ilmassa voi tuntua jonkun salaliiton pommihankkeita;\nse tekee meille maanpaon ja vieraan, samean taivaan siedettävämmäksi ja\nantaa meille voimia kantaa eräitä pahimpiakin loukkauksia, joista\nteidän ainakaan ei pitäisi minua muistuttaa, ruhtinatar de Rosen.\"\n\nPuhuessaan hän kiihtyi saadaksensa sanotuksi, mitä hänellä sydämellänsä\noli; sitten rapsautti hän hevostansa ratsupiiskalla -- niin kovasti,\nettä tämä hurjaa vauhtia nelisti metsän halki ja tuuli hulmusi\nratsupuvun ja hänen sinisen amatsoniharsonsa poimuissa.\n\nSen jälkeen ei Colette enää kuningatarta kiusannut. Mutta kun hänen\nhermostonsa kuitenkin kaipasi kiihoituksen aihetta, niin käänsi hän\nhelpoitukseksensa vihansa nuolet ja pistävät keihäät Elysée Mérautia\nvastaan. Hän asettui jyrkästi markisitar de Silvisin puolelle;\nhoviseura näet jakausi kahteen eri puolueeseen. Méraut'illa ei ollut\nmuita puolustajia kuin isä Alphée, jonka järeä käytöstapa ja terävä\npuhe aina sentään vaikutti läsnäoleviin. Mutta munkki oli usein\nmatkoilla Illyriassa toimittaen muka Fourneaux-kadun varrella olevan\nemäluostarin ja Ragusan ynnä Zaran tytärluostarien välisiä asioita.\nAinakin ilmoitettiin nämä syyksi hänen alinomaisiin salaperäisiin\nmatkoihinsa, joilta hän aina palasi entistänsä kiihtyneempänä harpaten\nrappusia pitkin hurjin askelin, hypistellen rukousnauhaansa ja muristen\njotakin rukousta kuin olisi jotakin pikku palloa pureskellut.\nIstuttuansa pitkät ajat lukon takana kuningattaren luona suoriusi hän\naina matkalle, jättäen markisittaren puolueelle täyden vapauden sättiä\nuutta opettaja-parkaa. Tätä vastaan olivatkin liittoutuneet kaikki\nalkaen vanhasta herttuasta, jota Mérautin laiminlyöty puku ja pörhöinen\ntukka loukkasi sekä sotilaallisten että seuraelämän tapojen kannalta,\naina kamaripalvelija Lebeauhin saakka, joka vaistomaisesti vihasi\nkaikkea itsenäisyyttä saaden kannatusta sekä nöyriltä tallirengeiltä\nettä kyökkipiioilta, puhumattakaan rauhallisesta Boscovitshista, joka\npelkuruudesta seurasi enemmistöä. Mutta minkäänlaiseen toimintaan ei\ntämä epäsuosiollinen mieliala kuitenkaan puhjennut, vaan ilmestyi se\nsanoissa, katseissa, asennoissa ja sellaisissa pienissä, hermostuneissa\nkahakoissa, joita saman katon alla elävät, toisillensa vihamieliset\nihmiset eivät voi välttää. Ylenkatseelliset eleet ne olivat rva de\nSilvisin erityisalana. Milloin halveksivana, milloin ylpeänä, milloin\nivallisena, milloin vallan happamena väänteli hän kasvojansa\nistuessansa vastapäätä Elyséetä ja usein saattoi hän huokaustansa\npidättäen ja silmänsä kunnioittavan hellästi kattoon luoden kysyä pikku\nprinssiltä: \"eihän teidän armonne vain ole sairas?\" Sitten tunnusteli\nhän poikaista pitkillä, laihoilla sormillansa tai uuvutti häntä\nvärisevillä hymyilyillänsä. Silloin oli kuningattaren tapa sanoa\niloisesti:\n\n\"Kas niin, rva markisitar, elkää koettakokaan luulotella Zaralle, että\nhän on sairas.\"\n\n\"Mutta mielestäni tuntuvat hänen kätensä ja otsansa hieman kuumilta.\"\n\n\"Hän tuli juuri ulkoa... Raitis ilma sen vaikuttaa.\"\n\nJa sitten hän vei lapsen mennessänsä, hieman pahastuneena siitä, että\ntuota juttua prinssin rasittamisesta liiallisella työllä alinomaan\nuudistettiin hänen läsnäollessansa. Tätä liiallista rasitusta eivät\npariisilaiset palvelijat uskoneetkaan, vaan sitä enemmän Illyriasta\ntuodut pitkä kamarineiti Petska ja vanha ukko Greb, jotka heittivät\nkovin karsaita silmäyksiä uuteen opettajaan ja osoittivat hänelle\ntuollaista palvelusväen mykkää vihamielisyyttä, jolla helposti voi\nkiusata hajamielisiä ja jostakin riippuvaisia ihmisiä. Méraut tunsi\npian joutuneensa saman vainon, pikkumaisuuden ja kateuden alaiseksi,\njoka oli karkoittanut hänet pois W:n hovista, ja huomasi, että\nvaltaistuimien ympärillä aina viihtyvä matelevaisuus seuraa\nkuninkaallisia vielä sortumukseen ja maanpakoonkin. Mérautin\ntunteellinen ja hyväntahtoinen luonne kärsi tietysti siitä\nvastenmielisestä tavasta, jolla häntä persoonallisesti talossa\nkohdeltiin; sitä paitse vaivasi tämän ympäristön kankea, teeskennelty\nseurustelutapa hänen vaatimattomia, luontevia ylioppilastottumuksiansa.\nHäntä vaivasi jokapäiväinen aterioitseminen haarukkakynttiläin valossa,\njuhlapukuisten herrojen ja naisten seurassa, jotka istuivat kaukana\ntoisistansa tuon pitkän ruokapöydän ääressä uskaltamatta syödä tai\npuhua, ell'ei kuningas ja kuningatar ensin sitä tehnyt, ja nähdä\nnäidenkin muiden pöytävieraiden lailla huokaavan \"hoviministerin\" ikeen\nalla, joka taas valvoi sovinnaisuutta sitä ankarammin, mitä kauvemmin\nmaanpakoa kesti.\n\nSiitä huolimatta tapahtui joskus, että vanha ylioppilas\nMonsieur-le-Prince-kadulta tuli ruokapöytään värillinen kaulaliina\nyllänsä, puhui vuoroansa odottamatta ja kiihtyi äkkiä samaan\nkaunopuheliaisuuteen, jolla hän usein oli saanut Voltaire-kahvilan\nmuurit kaikumaan. Mutta silloin kohtasivat häntä karsaat katseet,\njoilla pienintäkin poikkeusta pienen hoviseuran sovinnaisuudesta\nrangaistiin, jonka vuoksi hänessä jo heräsi halu jättää äkkiä kaikki\nsiksensä ja palata takaisin latinalaiseen kortteliinsa niinkuin hän oli\njo kerran tehnyt.\n\nMutta kuningatarta hän ei hennonut jättää. Eläessään alinomaan hänen\ntuttavallisessa seurassansa, lapsi kolmantena, oli hänessä syntynyt\ntavaton uskollisuus häntä kohtaan, uskollisuus, jota kannatti\nkunnioitus, ihailu ja taikausko. Kuningatar yhdisti ja edusti Mérautin\nmielestä monarkkian koko uskoa ja ihannetta aivan samalla tapaa kuin\njollekin kansanmiehelle Rooman Trasteveressä pyhä neitsyt on koko\nuskonto. Kuningattaren vuoksi hän jäi paikoillensa ja uskalsi pyrkiä\nraskaan tehtävänsä päämäärään. Ah, kuinka raskaalta ja suurta\nkärsimystä kysyvältä se toisinaan tuntuikin! Ja kuinka vaikeaa sentään\noli ahtaa vähempiarvoisiakin tietoja pienen kuninkaanpojan päähän!\nMuuten oli hän viehättävä lapsi, tuo herttainen kiltti Zara raukka.\nHyvää tahtoa ei häneltä suinkaan puuttunut. Äidin vakavan ja rehellisen\nluonteen näytti hän perineen, mutta sen ohessa oli hänessä jotakin\nkeveää ja huikentelevaista; ikäänsä lapsellisempi hän myöskin oli.\nNäytti siltä kuin olisi tuon hennon, heikkoruumiisen ja ennen aikaansa\nvanhan näköisen lapsen henkinen kehitys myöhästynyt; mitään halua\nlasten leikkeihin ei hänellä myöskään ollut, vaan näytti hänen uneksiva\nolentonsa vaipuvan jonkunlaiseen horrostilaan. Lapsuutensa ensimäisinä\nvuosina, jotka olivat olleet hänelle vain vitkallista toipumista\nsairaudesta, olivat opettajattaren tarut ja sadut olleet hänen ainoa\nhenkinen ravintonsa, jonka vuoksi hän todellisenkin elämän aina\nsekoitti taruihin ja keijukaisiin; kuninkaat ja kuningattaret\nseurustelivat hänen mielikuvituksessansa hyvien henkien kanssa, jotka\nauttoivat nämä ulos torneista ja vankilaholveista, ja hyväntahtoiset\nkeijut vapauttivat kultasauvoillansa heidät vainoojien ja väijyjäin\nkäsistä, särkien lasimuureja, murtaen korkeita, terävillä piikeillä\nvarustettuja rintasuojuksia, tuhoten tulta syökseviä lohikäärmeitä ja\nkarkoittaen noitia, jotka voivat muuttaa ihmiset eläimiksi.\n\nKeskellä lukutuntia ja juuri kun jotakin tärkeää ainetta käsiteltiin,\nvoi pikku prinssi äkkiä huudahtaa: \"niin, tuohan on aivan kuin sadussa\npikku räätälistä kerrotaan\", taikka huomautti hän jostakin suuremmasta\ntaistelusta lukiessansa: \"mutta, äiti, jättiläinen Robistorhan tappoi\npaljo enemmän ihmisiä.\" Yliluonnolliset käsitteet olivat hänessä\nsaaneet sellaisen vallan, että hän voi tuntikausia istua hajamielisenä\nsäilyttäen mielessänsä omituisia ja epämääräisiä tarukuvia ja sellaisia\nmuistoja, joita \"Rothomagon\" tahi muiden samanlaisten näytelmäin\nnäkeminen lapsissa synnyttää. Tämä kaikki juuri vaikeutti melkoisesti\nsitä tarkempaa, vakavampaa ajatustyötä, jota häneltä nyt olisi\nvaadittu.\n\nKuningatar oli läsnä kaikilla oppitunneilla, sylissänsä aina sama\nkoruompelus, joka ei ottanut edistyäksensä, ja kauniissa katseessansa\naina tuo tarkkaavaisuus, jolle opettaja pani niin suuren arvon,\njonka hän tunsi kaikissa hänen sanoissansa ja vieläpä hänen\njulkilausumattomissa ajatuksissansakin. Juuri ajatusmaailmassa,\nunelmissa ja haaveissa, jotka väikkyvät vakaumusten yläpuolella,\nyhtyivät heidän sielunsa. Kuningatar kysyi häneltä neuvoa kuin\nystävältänsä, puhuen silloin kuitenkin aina kuninkaan nimessä.\n\n\"Hra Méraut, kuningas haluaisi kuulla mielipiteenne tästä\" j.n.e.\n\nElysée kummasteli suuresti, ett'ei kuningas koskaan itse keskustellut\nnoista asioista, jotka häntä siis kuitenkin huvittivat. Kristian II\nkohteli häntä kunnioittavasti, puhui hänen kanssansa tuttavallisesti,\nmelkeinpä toverillisesti, erittäin hauskalla, mutta sangen\npintapuolisella tavalla. Joskus mennessään salin läpi pysähtyi hän\nmuutamaksi minuutiksi kuuntelemaan opetusta, laski kätensä prinssin\nolkapäälle ja sanoi puoliääneen ja tavalla, joka muistutti hieman muun\ntalonväen kohtelua:\n\n\"Elkää kovin kiusatko poloista!... Varsinaista oppinutta hänestä ei\ntarvitse tulla...\"\n\n\"Ei, mutta kuninkaaksi hänet kasvatan\", vastasi Frédérique ylpeästi.\n\nKun kuningas tämän johdosta teki keveän kädenliikkeen, kysyi hän:\n\n\"Vai eikö hän kerran ole hallitseva?\"\n\n\"Tietysti!... tietysti!...\"\n\nJa näin sanoen kumarsi hän syvään, sulki oven jälkeensä, ett'ei\nkeskustelu siitä asiasta jatkuisi, ja alkoi hyräillä erästä\noperettinuottia: \"Se hallitsee ... se hallitsee ... ken mies on\nEspanjan!\"\n\nElysée ei päässyt oikein selville tuosta kohteliaasta, pintapuolisesta,\nhajuvesiä lemuavasta, oikullisesta ja keikarimaisesta hallitsijasta,\njonka hän joskus näki väsynein katsein ja muutenkin velttona nuokkuvan\njollakin sohvalla. Mérautin mielikuvituksessa oli hän oikeastaan\nvieläkin se lujatahtoinen ja urhoollinen Ragusan sankari, jonka hän oli\nkuvannut \"Kertomuksessa Ragusan piirityksestä\". Huolimatta Frédériquen\ntaidosta salata tuon kruunatun pään tyhjyys ja nokkeluudesta aina\nesiytyä kuninkaan nimissä, ilmaantui kuitenkin odottamattomia sattumia,\njoissa heidän todelliset luonteensa paljastuivat.\n\nKun hoviseura eräiden aamiaisten jälkeen siirtyi salonkiin ja\nkuningatar avasi sanomalehden -- \"Illyrian viestin\", jonka hän aina\nluki ensimäisenä -- huudahti hän äkkiä niin voimakkaasti ja\nmurheellisesti, että pois aikova kuningas samassa pysähtyi ja kaikki\nriensivät nopeasti hänen ympärillensä. Hän ojensi lehden\nBoscovitshille:\n\n\"Lukekaa te.\"\n\nUutinen koski Laibachin valtiopäivien istuntoa ja sen päätöstä, että\nmaanpakolaiselle kuningasperheelle luovutettaisiin takaisin kaikki sen\npidätetty omaisuus, arviolta kaksisataa miljonaa, ja tapahtuisi tämä\nsillä nimenomaisella ehdolla...\n\n\"Bravo!...\" huusi Kristian nenä-äänellänsä. \"Sepä mainiota se...\"\n\n\"Jatkakaa!\" käski kuningatar ankaralla äänellä.\n\n-- \"Sillä nimenomaisella ehdolla, että Kristian II itsensä ja\njälkeläistensä puolesta luopuu kaikista vaatimuksista Illyrian\nkruunuun.\"\n\nYleinen harmin purkaus valtasi koko seurueen. Vanha herttua Rosen oli\ntukehtumaisillansa ja isä Alphéen posket vaalenivat palttinan\nkarvaisiksi samalla kun hänen partansa näytti entistä mustemmalta.\n\n\"Siihen täytyy vastata ... tuollaista loukkausta ei voi jättää\nsillensä\", sanoi kuningatar etsien vihasta säihkyvin silmin Mérautia,\njoka jo lyijykynällä teki muistoonpanojansa pöydän päässä.\n\n\"Mielestäni voitaisiin siihen vastata tähän tapaan\", sanoi tämä\nlähestyen hoviseuraa ja lukien julki jollekin edustajalle osoitetun\njulistuksen Illyrian kansalle, jossa kuningas -- hylkäämällä tehdyn\ntarjouksen -- lohduttaa ja perheisän hellällä tavalla rohkaisee\nkansaansa, jonka toistaiseksi täytyy kaivata kuninkaallista\nhuonettansa.\n\nKuningatar taputti käsiänsä ihastuneena ja ojensi kirjelmän\nBoscovitshille.\n\n\"Pian, pian! kääntäkää se ja lähettäkää se hetipaikalla! Onhan se\nteidänkin ajatuksenne, sire!\" jatkoi hän muistaen samassa, että\nkuningas oli itse läsnä ja että kaikkien silmät olivat luodut heihin.\n\n\"Tietysti, tietysti!\" vastasi kuningas hämmästyneenä ja kynsiänsä\npureskellen. \"Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta ... tarkoitan,\nettä ... tulemmeko toimeen ilman noita...\"\n\n\"Tulemmeko toimeen?... Tulemmeko toimeen ilman noita miljonia... Onko\ntuo kuninkaan puhetta vai?\"\n\nKuningas vastasi rauhallisesti:\n\n\"Niin, vaikka olimmekin päättäneet tulla vähimmällä toimeen, täytyi\nmeidän kuitenkin vihdoin antautua Ragusassa, kun leipä loppui!...\"\n\n\"Entä sitten? Jos meiltä toistamiseen loppuisi leipä, niin voimmehan\nottaa pussit selkäämme ja -- kerjätä muiden ovilla!... (Tavallinen\ndalmatialainen puheenparsi; sanasta sanaan: 'käydä ovilla.'). Mutta\nkuningas ei antaudu...\"\n\nTämä eripuraisuus suistuneiden ruhtinaallisten puolisojen välillä\nPariisin laiteilla sijaitsevan salongin näyttämöllä oli tavallansa\nvarsin omituinen tapaus. Erotus taistelusta väsyneen, rohkeutta ja\nkaikkea voimaa puuttuvan kuninkaan ja vakaumuksen intoisaa tulta\npalavan kuningattaren välillä oli todellakin silmäänpistävä: toisella\npuolella tuo hento ja luonteva kuningas, jonka naisellinen\ntunteellisuus ilmestyi koko olennossa ja tavassa käyttää hienoja,\nvalkeita käsiänsä, kantaa avaraa, häilyvää pukuansa, kosteasti\nkiiltävää, kiharaista otsatukkaansa, toisella taas tuo hoikka ja pitkä\nkuningatar leveällä kauluksella varustetussa ratsupuvussaan, johon\nkuului pystykaulus ja vakavaa tummaa pukua keventävät kapeat, valkoiset\nkalvostimet, poskipäiltänsä sisäistä lämpöä punoittavana,\ntulisilmäisenä ja kultakutrisena kaunottarena.\n\nNyt vasta selvisi äkkiä Mérautille, millainen tämä kuninkaallinen\nparikunta itse teossa oli.\n\nKristian käännähti äkkiä herttua Roseniin, joka tämän kohtauksen aikana\noli alla päin seisonut uunia vastaan nojautuneena.\n\n\"Rosen!\"\n\n\"Teidän majesteettinne käskee?\"\n\n\"Annapas meille oikea vastaus tässä asiassa. Tulemmeko me vielä\nnykyisillä varoillamme toimeen?\"\n\nHoviministeri teki ylpeän liikkeen ja sanoi:\n\n\"Aivan varmasti!\"\n\n\"Mutta voitko sanoa suunnilleen, kuinka kauvan...?\"\n\n\"Ainakin viisi vuotta: sen olen laskenut!\"\n\n\"Ilman että kukaan siitä kärsii? Ilman että se tuottaa mitään vahinkoa\nystävillemme?\"\n\n\"Aivan niin, sire!\"\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Vallan varma\", selitti vanhus oikaisten itsensä suoraksi.\n\n\"No, silloin on kaikki hyvin!... Hra Méraut, saanko kirjelmänne ...\nvoidakseni allekirjoittaa sen, ennenkuin lähden ulos.\"\n\nKirjelmää allekirjoittaessansa kuiskasi hän Mérautille:\n\n\"Katsokaapas rva de Silvistä!... Eikös hän näytä siltä kuin aikoisi hän\npian alottaa laulun: oi, tumma metsä j.n.e.\"\n\nPikku prinssin kanssa puutarhasta palaava markisitar toi todellakin\ntullessansa dramallisen ilmakehän; sellaisena kuin hän nyt seisoi\nsalissa viheriällä sulkatöyhdöllä varustetussa hatussansa, samettisissa\nnyöriliiveissänsä ja käsi sydämellä näytti hän -- taapäin nojaavasta,\nromanttisesta asennostakin päättäen -- aikovan aloittaa cavatinan\njostakin operasta.\n\nJulistusta, joka luettiin julki Illyrian eduskunnassa ja julkaistiin\nkaikissa sanomalehdissä, levitettiin Elyséen kehotuksesta sitä paitse,\nkuninkaan omakätisella nimikirjoituksella varustettuna, tuhansittain\nympäri koko Illyrian valtakuntaa, minne isä Alphée sai ne salaa\nkuljetetuiksi tullirajan ohi \"hartaus-esineiden\" nimellä, öljypuisten\nrukousnauhaan ja Jerikon ruusujen kanssa. Kuningasmieliseen puolueeseen\nvaikutti tämä teko sangen kannustavasti. Olletikin vastaanotettiin tämä\nkuninkaallisen kaunopuheisuuden tuote suurella innostuksella\nDalmatiassa, jonka väestön keskuudessa tasavaltalaiset periaatteet\neivät olleet saavuttaneet menestystä. Papisto luki sen useissa\npitäjissä julki saarnatuolista ja kerjäläismunkit, jotka kiertelivät\nmaaseudulla talosta taloon keräten pusseihinsa voi- ja muna-almuja,\nlahjoittivat näiden palkkioksi kansalle kappaleen tuota painettua\nkirjelmää. Eikä aikaakaan sai kuningas vastaanottaa lukemattomilla\nnimikirjoituksilla ja -- kirjoitustaidon puutteessa -- liikuttavilla\n\"puumerkeillä\" varustettuja adresseja erityisesti valittujen\npyhiinvaeltajain kautta.\n\nSt. Mandén pieneen palatsiin saapui joka päivä kalastajia ja kantajia\nRagusasta, musta kaapu komean turkkilaisen pukunsa yli heitettynä, ja\nsivistymättömiä talonpoikia Morlachista, lammasnahkaiset, olkinauhoilla\nnilkoista sidotut _opanke-kengät_ jaloissa. Joukottain tulivat he\nPariisista raitiovaunuissa, joissa näiden muukalaisten tulipunaiset\nkaaput, rimsuiset koreat vyöt ja välkkyvillä metallinapeilla\nvarustetut, lyhyet takit räikeästi poikkesivat muiden ihmisten\npariisilaisista kuoseista. Nopein askelin astuivat he pihan poikki\npysähtyen ujoina aliseen eteiseen, missä he kuiskaillen keskustelivat\ntoistensa kanssa, kunnes kuningas laski heidät puheillensa.\n\nMéraut oli läsnä kaikissa näissä tilaisuuksissa ja tunsi itsensä kovin\nliikutetuksi noita kaukalaisia katsellessansa. Tällaisen innostuksen\nvaikutuksesta heräsi hänen lapsuutensa tarina uuteen eloon. Reynha'an\npikku porvarein vaellukset Frohsdorfiin, kotiseudun väestön uhraukset\nnäitä matkoja varten, niiden vaatimat valmistukset ja palaus kotiin,\nmissä kukaan heistä ei tahtonut myöntää pettymystänsä matkan suhteen,\nkaikki tämä muistui elävästi Mérautin mieleen, samalla kun hän surulla\nhuomasi, kuinka hajamielisenä ja välinpitämättömänä kuningas Kristian\nesiytyi näitä vaeltajia kohtaan, huokaisten helpoituksesta, kun oli\nheistä päässyt.\n\nItse teossa oli kuningas näet kerrassansa ikävystynyt näihin\nkäynteihin, jotka häiritsivät häntä huvituksissansa ja pakottivat hänet\nviettämään kotona kokonaisia pitkiä iltapäiviä. Kuningattaren vuoksi\nhän kuitenkin alistui tähän; mutta niin pian kuin hän muutamilla\njokapäiväisillä loruilla oli vastannut kaukalaisten poloisten\nkyyneleisiin uskollisuuden ja alamaisuuden osoituksiin ja päässyt\nheistä vapaaksi, teki hän heistä pilkkaa piirustellen pöydän päässä\nivakuvia heistä, ylenkatseellinen hymy huulillansa. Niinpä oli hän\nkerran piirustanut Branizzan kalastajakunnan vanhimman, leveänaamaisen,\nitalialaisen ukon, jonka paksut posket riippuivat leukapieliä alempana\nja jonka pyöreistä, säikähtyneen höperösti mulkoilevista silmistä\nkyyneleet tippuivat leu'alle. Tämä mestariteos kierteli seuraavana\npäivänä ympäri aamiaispöydässä, jolloin kaikki nauroivat sille ja\nsäestivät toisiansa leikkisillä ihmettelyhuudahduksilla.\n\nVanhan herttuankin linnunnokka kurtistui tavattoman hyvän tuulen\nmerkiksi eikä hän muuten mikään kansanystävä ollutkaan. Boscovitsh\nnauroi äänekkäästi alamaisinta hyväksymistänsä ja ojensi piirustuksen\nsitten Mérautille. Tämä katseli sitä hetkisen ja antoi sen\nnaapurillensa sanaa sanomatta. Kuningas, joka istui pöydän päässä,\nhuomautti silloin julkealla nenä-äänellänsä:\n\n\"Teitä ei naurata, Méraut ... ja kuitenkin on ukko sangen hauskan\nnäköinen vai mitä?\"\n\n\"Minua ei tosiaankaan naurata, armollinen herra ... sillä tuo on kuin\nisäni muotokuva.\"\n\nVähän myöhemmin sai Elysée tahtomattansa olla todistajana kohtauksessa,\njoka täydellisesti valaisi Kristianin luonteen ja hänen suhteensa\nkuningattareen.\n\nOli eräs sunnuntai. Iltamessu oli päättynyt. Kuninkaallinen palatsi oli\npukeutunut juhla-asuun: rautaiset ristikkoportit Herbillonin kadulle\npäin olivat avatut ja kaikki livreepukuiset lakeijat ja palvelijat\nseisoivat kuin paraatissa viheriöitsevillä kasveilla koristetussa\nporraskäytävässä. Tänään odotettiin tärkeitä vieraita: Illyrian\nvaltiopäivien kuningasmielisen puolueen lähetystö, johon kuuluivat\nryhmän etevimmät ja vaikuttavimmat miehet, olivat ilmoittaneet\nsaapuvansa vakuuttamaan kuninkaallensa uskollisuutta ja alamaisuutta ja\nneuvottelemaan hänen kanssansa, mihin toimenpiteisiin heidän oli\nryhdyttävä lähimmässä tulevaisuudessa kuninkaan eduksi ehkä\ntoimeenpantavan valtiokeikauksen suhteen. Tapaus oli siis sangen\ntärkeä, kaivattu ja asianomaisessa järjestyksessä kuninkaallisille\nilmoitettu.\n\nJuhlatilaisuutta suosi ihana talvinen päivänpaiste, joka säteillänsä\nkultasi suuren, tyhjän vastaanottosalin, kuningasta varten\nvaltaistuimeksi asetetun korkeaselkäisen nojatuolin ja kimaltavia\nsäkeniä välkkyvät hallitsijan kruunun rubinit, safirit ja topasit.\n\nSillä välin kuin kaikkialla oltiin alinomaan liikkeessä ja\nsilkkilaahukset kahisivat eri kerrosten porraskäytävissä, puettiin\npikku prinssi pitkiin punaisiin sukkiin, samettipukuun ja\nvenetialaisilla pitseillä koristettuun kaulukseen, toimitus, jonka\naikana hän muistutteli itsellensä viikon kuluessa opetettua\njuhlapuhettansa. Herttua Rosen seisoi täydessä univormussa, rinta\nkunniamerkeillä melkein peitettynä ja asennolta suorempana ja\njäykempänä kuin koskaan ennen odottaen hetkeä, jolloin hänen oli\nsaatettava lähetystö sisään. Méraut, joka tahallisesti pysyi\nloitompana tästä komeudesta, istui tällä välin työhuoneessa miettien\nlähestyvän vastaanoton seurauksia. Vilkkaassa, etelämaalaisessa\nmielikuvituksessansa näki hän kuninkaallisen perheen juhlasaatossa\npalaavan Laibachiin kanuunain paukkuessa, kellojen soidessa ja katujen\nkukitettuina iloitessa. Hän näki kuninkaan tulevan kuningattarensa\nkanssa ja heidän edessänsä pikku Zaran, hänen miettivän, vakavan,\nrakkaan oppilaansa, jota tämä hänen lapselliselle ijällensä liian\nmahtava tapaus ajattelutti, tämän kansakunnalle annetun tulevaisuuden\ntoivon tieltä, joka kohotti vanhempainkin suuruutta, väistyivät nämä jo\nnuorina syrjään esi-isiensä joukkoon. Ihanan kaunis sunnuntaipäivä\nja iloiset kellot, joiden ääni väristen kaikui kirkkaassa\npäivänpaisteessa, lisäsivät hänen toiveitansa tästä juhlatilaisuudesta,\njoka ehkä saisi Frédériquen äidillisestä ylpeydestä tyytyväisenä\nlähettämään hänellekin jonkun hymyilyn lapsukaisen pään ylitse.\n\nPian kuului suurelta hiekoitetulta pihalta, missä kellojen kilinällä\nilmoitettiin vieraiden tulo, hovivaunujen raskas kolina: lähetystöä\nhotellista noutamaan lähetetyt vaunut palasivat takaisin. Sitten\nlyötiin vaunujen ovet kiinni ja pylväs-eteisen ja salin matoilla kuului\naskelia, joihin sekausi kunnioittavan puheen humua. Seurasi pitkä\nvaitiolo. Méraut ihmetteli, sillä hän odotti saavansa kuulla kuninkaan\nnenä-äänellänsä pitävän tervehdyspuheen. Mitä siellä siis tapahtui? Ja\nmiksi tämä keskeytys juhlamenojen määrätyssä kulussa?\n\nSamassa näki hän miehen, jonka hän otaksui olevan vierashuoneessa\nvirallisessa vastaanottopuuhissa, tulevan jäykin, väsynein askelin\nvilunkirkkaan puutarhan tummaa puistokujannetta ikäänkuin muurin\nseinämiä varaten. Nähtävästi oli hän hiipinyt sisään Daumesnilin kadun\npuolella kasvavain murattiköynnösten peittämän takaportin kautta ja\nlähestyi nyt verkallensa ja vaivalloisesti taloa. Elysée otaksui ensin\nhänen joutuneen tähän tilaan jonkun kaksintaistelun tai muun\nonnettomuuden kautta. Hetkisen kuluttua kuuli hän jonkun yläkerroksessa\nkaatuvan maahan kolistellen kotvan huonekaluja ja viistellen\nseinäverhoja, kunnes tuo \"joku\" vaipui lattialle vetäen pudotessansa\nalas joitakin esineitä. Tämä vakuutti Mérautin äskeisessä\notaksumisessa.\n\nHän riensi nopeasti ylös kuninkaan luo. Kristianin kamari, joka oli\npuoliympyränmuotoinen ja sijaitsi palatsin päärakennuksessa, oli\nlämmin, tivistetty silkkikankailla ja verhottu purppuraisilla\ntapeteilla; pitkin seiniä, joilla riippui vanhoja aseita, nähtiin\ndivanisohvia ja matalia tuoleja, joiden edessä leijonan ja\nkarhunnahkoja. Tämän melkein itämaisesti veltostuttavan ylellisyyden\nkeskessä nähtiin yksinkertainen, pieni telttasänky. Kuningas seurasi\ntässä vanhaa, spartalaisen yksinkertaista perheen tapaa, jota\nmiljonanomistajat ja hallitsijat mielellänsä noudattavat.\n\nOvi oli auki.\n\nHattu takaraivolla, turkiksilla päärmätty päällystakki puoleksi\navattuna, niin että rutistunut, tahrautunut paidanedus ja avautuneen\nkaulaliinan riippuvat päät näkyivät, seisoi kuningas Kristian seinää\nvastaan nojautuen, niin täydellisesti ryvettyneen näköisenä kuin yönsä\nhummannut mies olla voi. Suorana ja ankarana seisoi kuningatar hänen\nedessänsä ja hänen matala, toruva ja kovin vapiseva äänensä osoitti,\nkuinka kovasti hän ponnisteli säilyttääksensä mielenmalttinsa:\n\n\"Sen täytyy ... sen täytyy tapahtua... Tulkaa nyt!\"\n\nHiljaa ja häpeisen näköisena vastasi Kristian:\n\n\"Minä en voi... Näettehän, ett'en voi... Myöhemmin ... minä vannon...\"\n\nSitten soperteli hän lapsen äänellä jotakin anteeksi pyynnöksi, ja\nhymyili hupsun typerää hymyä... Juonut hän ei ollut... Oh! Ei suinkaan,\nvaan ... ilma ja kylmä vaikuttivat pahoin ... päivällisen jälkeen.\n\n\"Niin, niin... Tiedän kyllä... Mutta sama se! Teidän täytyy tulla\nalas... Kunhan he vain saavat nähdä teidät!... Kyllä minä puhun\nheille ... ja tiedän myöskin, mitä heille on puhuttava.\"\n\nMutta kun kuningas pysyi hievahtamatta paikallansa ja vaikeni unen\npainosta, joka alkoi vetää harsonsa noille hirmuisen raukeille\nkasvoille, ei kuningatar voinut enää hallita itseänsä:\n\n\"Mutta ettekö te ymmärrä, että tässä on kysymyksessä koko teidän\ntulevaisuutenne?... Kristian, tällä hetkellä pelaat sinä pois sekä oman\nettä poikasi kruunun!... Kas niin, tule nyt ... minä pyydän ... minä\ntahdon sen.\"\n\nKuningatar oli mainio tuossa voimakkaassa asennossaan ja hänen\nsäihkyvät silmänsä tenhosivat ihan kuninkaan. Hän hallitsi tämän\npelkällä katseellansa, jolla hän koetti voimistaa puolisonsa, auttoi\nhatun hänen päästänsä ja riisui hänen yltänsä tuon viiniltä ja sikarin\nsauhulta tuoksahtavan päällystakin. Kuninkaan onnistuikin nousta\nraukeille jaloillensa ja astua muutamia horjuvia askelia eteenpäin\nkuningattaren avulla, jonka marmorikylmiin käsiin hän tarttui omilla\nkuumeisillansa.\n\nYht'äkkiä tunsi kuningatar hänen sittenkin alkavan vajota permannolle,\njolloin taluttajatar peljästyneenä peräysi taapäin ja tyrkkäsi hänet\nvoimakkaasti inholla luotansa, niin että hän vaipui pitkällensä\nsohvalle. Heittämättä sen koommin silmäystäkään tuohon liikkumattomaksi\nmykertyneeseen ja jo kuorsaavaan möhkäleeseen, poistui hän kamarista\nkulkien suorana ja puoleksi suljetuin silmin aivan Elyséen ohitse, tätä\nkuitenkaan huomaamatta, ja mutisten unissakävijän tajuttomalla,\nsurullisella äänellä:\n\n\"_Alla fine sono stanca de fare i gesti de questo monarcaccio_...\"\n[Minä olen jo väsynyt tekemään tuonlaisen kuningasrentun liikkeitä...]\n\n\n\n\nV.\n\nJ. Tom Lewis, ulkolaisten asioitsija.\n\n\nPariisin kaikista luolista ja Ali-Baban salaperäisiä onkaloita\nmuistuttavista holvirakennuksista, joita suurkaupunki kätkee, on\nLewisin asioitsijatoimisto epäilemättä omituisin ja huvittavin.\n\nTietysti tunnette te sen, sillä senhän tuntevat kaikki ainakin\nulkoapäin. Se on Royalekadun varrella, Faubourg-Saint-Honorén\npuistokadun kulmassa ja siis juuri sillä tiellä, jota kaikki Boulognen\nmetsään päin aikovaiset tai sieltä tulevat käyttävät; kaikkien huomion\nvetää tämä kalliiksi sisustettu alakerros puoleensa jo yksistään upean\nporraskäytävänsä, ja korkeiden, kokonaisten akkunainsa kautta, joissa\nnäemme Europan tunnetuimpain valtakuntain vaakunat kotkinensa,\nleopardinensa, ykssarviaisinensa ja muine vaakunatieteen salaperäisestä\nkokoelmasta kopituine eläiminensä.\n\nNoin kolmenkymmenen metrin pituudelta eli toisin sanoen koko tuon\npuistokatuun verrattavan kadun leveydeltä loistaa Lewisin asioimisto\nvähimminkin uteliaan ja katseluhaluisen ohikulkijan silmiin. Jokaisen\ntäytyy pysähtyä ihmettelemään: \"mitähän kaikkea tässä myydään?\" Mutta\npikemmin saatte kysyä: \"mitä tässä ei myydä?\" Sillä kultaisilla\nkirjaimilla luemme eräässä akkunaruudussa: \"viinejä, liköörejä,\nruokatavaroita, pale-alea, rakia, kiimmel-viinaa, kaviaria, Provencen\nkabeljoa\", toisessa taas ilmoitetaan: \"vanhan- ja uudenaikuisia\nhuonekaluja, lehtikoristeilla koristettuja tapetteja, Smyrnan ja\nIspahanin mattoja\", kolmannessa: \"mestarien tauluja, pystykuvia\nmarmorista tai terrakottasta, koruaseita, mitaleja ja haarniskoita\",\nneljännessä: \"rahanvaihto- ja diskontto-konttori\", viidennessä:\n\"kirjakauppa kaikenkielistä kirjallisuutta ja kaikkien maiden\nsanomalehtiä varten\", heti vieressä taas: \"myydään ja vuokrataan\nmetsästysmaita, rannikkoseutuja ja maatiloja\" sekä vihdoin lopuksi:\n\"kaikenlaisia tiedusteluja toimitetaan nopeasti ja hienotuntoisesti.\"\n\nTämä ilmoituskirjoitusten ja loistavien vaakunoiden vilisevä paljous\nhäiritsi rakennuksen julkipuolta ja esti katselijaa näkemästä\ntarkempaan akkunoihin asetettuja tavaroita. Epäselvästi nähdään näissä\nmuodoltansa ja väriltänsä oudompia pulloja, koristeleikkauksilla\nvarustettuja tuoleja, tauluja, eläinten nahkoja, kultaraha-pötkyjä ja\npaperirahanippuja. Mutta kirjava päävarasto on kuitenkin oikeastaan\nn.k. maakerroksessa, jonka ristikkoakkunat ovat kadun tasalla ja joka\ntavallansa muistuttaa Lontoon keskikaupungin eli Cityn luotettavia\nmyymälöitä samalla kun ne ovat yhtä taitavasti ja sirosti järjestetyt\nkuin myymäläin akkunat Madeleinen bulevardin varrella. Täällä\nmaakerroksessa nähdään kaikellaisia tavaroita: rivittäin\nviinitynnöreitä, vaatepakkoja, päällekkäin ladottuja arkkuja, kirstuja\nja ruokasäilykelaatikkoja oli kasattu sinne summattoman paljo, jonka\nvuoksi se muistutti lähtövalmiin rahtilaivan avonaista ruumaa\nsellaisena kuin se kannelta katsoen lastauksen päättyessä näyttää.\n\nKaikki on siis järjestetty sekä suurten että pienten kalojen pyyntiä\nvarten ja niin hyvin on haavi Pariisin parhaimpaan väenvirtaukseen\nviritetty, että siihen käyvät Seinejoen vähäpätöisimmätkin kalansikiöt.\nJos kuljette siitä ohi noin kolmen aikana iltapäivällä, niin näette sen\nolevan väkeä täpöisen täynnä.\n\nLasiovilla varustetun, korkean ja valoisan portin edessä Royale-kadun\npuoleila, jonka yläpuolella näemme puuleikkauksilla koristetun\nfrontonin, on sisäänkäytävä muoti- ja \"uutuus\"-osastolle; portin edessä\nseisoo talon sotilaallisesti puettu \"metsästäjä\", joka painaa ovinappia\nteidät nähtyänne ja tarjoo ajopeleistä myymälään aikoville\nostajattarille sateenvarjon suojaa, jos tarvis vaatii. Astuttuanne\nsisään tulette tavattoman suureen saliin, joka salpa-aitauksilla ja\npienahäkeillä on jaettu useampiin osastoihin eli neliömäisiin,\nsäännöllisiin \"box'eihin\". Häikäisevä valo läikkyy vahatuilla\nparkettipermannoilla, puuleikkauksilla ja sirojen, kaunismuotoisten\npuotipalvelijain moitteettomilla, pitkillä takeilla ja käherretyillä\nsuortuvilla; viimemainitut ovat kuitenkin ulkolaisten näköisiä ja\npuhuvat murtaen ranskaa. Näiden joukossa näette öljypuun karvaisia\nkasvoja, suippoja pääkalloja, kapeita, aasialaisia olkapäitä, pitkillä\nposkiparroilla varustettuja, sinisilmäisiä amerikalaisia ja\npunakkanaamaisia saksalaisia, niin että puhukoonpa ostaja mitä kieltä\ntahansa, ymmärtää joku näistä hänen puheensa, sillä asioimistossa\npuhutaan kaikkia kieliä, paitse venäjää, joka muuten onkin joutava\ntaito Pariisissa, koskapa venäläiset puhuvat siellä kaikkia muita\nkieliä, paitse omaansa.\n\nEri osastojen häkkiaukkojen ympärillä kiertää alinomainen ostajain\njono, keveillä tuoleilla istuu matkapukuisia herroja ja naisia\nodotellen, astrakanilaiset tai skotlantilaiset päähineet päässä,\npölyviitat tai muut molemmille sukupuolille yhtäläiset, mukavat kaaput\nyllä ja matkalaukut käsissä -- sanalla sanoen yleisö on täällä\nsamanlainen kuin rautatieasemain odotussaleissa; kaikki puhuvat ääneen\nja huitoen niinkuin oudot ihmiset vieraassa maassa tekevät, ja tästä\nsyntyy sellainen eri kielten surina, ettei sitä osaa juuri verrata\nmuuhun kuin lintujen seka-ääniseen kuoroon Gèvresin rantasillalla\ntavattavissa häkeissä. Olut- ja viinipullon korkit paukkuvat ja\nkultarahat helisevät pienillä kassapöydillä. Alinomaa soivat\nsähkökellot ja huudetaan puhetorviin. Tuossa läiskäytetään auki kartta\ntalon kaikista kerroksista, tässä lyödään koetettavan pianon\nkoskettimia, tuolla seisoo joukko samojeedeja töllistellen ja ääneensä\nihmetellen summattoman suurta valokuvaa j.n.e.\n\nPuotipalvelijat juoksentelevat hymyilevinä ja kiireellisinä toisesta\nosastosta toiseen, kysellen milloin hintoja, milloin jonkun henkilön\ntai kadun nimeä käydäksensä taas äkkiä juhlallisiksi, kolkoiksi,\nvälinpitämättömiksi ikäänkuin ei heitä liikuttaisi ollenkaan\nminkäänlaiset liikeasiat, kun joku hämmentynyt ja toiselta luukulta\ntoiselle sysätty poloinen kumartuu heihin päin kuiskataksensa heille\njotakin salaperäistä, jota he eivät voi olla ihmettelemättä.\nHarmistuneena siitä, että häntä töllistellään kuin mitäkin vesipatsasta\ntai maahan pudonnutta meteoria, voi levottomaksi käynyt ostaja äkkiä\nvaatia saada puhutella J. Tom Lewista itseänsä, koska hän epäilemättä\ntietää, mistä kysymys on. Mutta ylevästi hymyillen vastataan hänelle\nettä se ei käy laatuun... Tom Lewisilla on par'aikaa ylhäisiä\nvieraita!... Ei hän välitä tuollaisista joutavista asioista kuin teidän\non ... eikä mokomasta pikkuväestä kuin te olette, miesparka!... Mutta\nkatsokaas tuonne perälle! Ovi avataan juuri ja Tom Lewis itse ilmestyi\nhetkeksi kynnykselle majesteetillisempana kuin koko hänen\npalvelijakuntansa yhdessä. Tähän vaikutti hänen juhlallinen pyöreä\npönkömahansa ja kalju päänsä, joka kiilsi kuin parkettilattia, hänen\ntaapäin nojautuva asentonsa, viidentoista askeleen päähän viskaava\nkatseensa, lyhkäisten käsivarsien käskevät liikkeet ja tuo juhlallinen\nääni, jolla hän -- englanniksi murtaen -- huutaa niin kovaa, että koko\nsali kaikuu: \"joko tavarat hänen kuninkaalliselle korkeudellensa\nWalesin prinssille on lähetetty?\" samalla kuin hän vapaalla kädellänsä\npitää kiinni vastaanottohuoneensa ovea osoittaaksensa että tuolla\nsisällä olevaa ylhäistä vierasta ei sopinut häiritä millään tekosyyllä.\n\nMeidän tarvinnee tuskin lisätä, ett'ei Walesin prinssi ikinä ollut\nkäynyt koko asioimistossa eikä hänelle mitään lähetettävää ollut. Mutta\nmyymälässä sattumalta olevaan väkijoukkoon teki tämän nimen julkinen\nmainitseminen vaikutuksensa samoin kuin vastaanottohuoneessa vartovaan\nvieraaseen, jolle Tom ulospistäytyessänsä oli sanonut: \"anteeksi ...\nhetkinen vain ... kysäisen vain pientä asiaa tuolla ulkona.\"\n\nSilmänlumeiksi! Yhtä vähän kuin Walesin prinssi kunnioittaa liikettä\nkäynneillänsä löytyy mitään rakia tai kummelia akkunoihin asetetuissa,\nomituisissa pulloissa, englantilaista ja wieniläistä olutta\nmaakerrokseen sälytetyissä tynnyreissä. Eikä noissa komeissa,\nvaakunoilla ja kultauksilla koristetuissa vaunuissa, jotka kirjaimilla\nJ. T. L. varustettuina nopeasti kiitävät Pariisin hienoimmilla\nkaduilla, ole ollenkaan mitään, vaan ovat ne vain \"puhveja\" Tom Lewisin\nliikkeelle ja hoidetaan niitä sillä innolla ja nokkeluudella, joka on\nominainen kaikille Tom Lewisin liikkeen palvelijoille ja kätyreille. Ja\njos joku köyhä raukka, kullanhimon valtaamana, keksisi lyödä akkunan\nrikki, jossa näemme kulta- ja paperirahoja, ja ahnaasti kurottaa noihin\naarteihin, niin mitä hän saisi? Pelimarkkoja ja sen kahdenkymmenen\nviiden frangin setelin, joka on liimattu kirjepaperista tehdyn\n\"setelitukon\" päällykseksi. Ei mitään akkunoissa, ei mitään\nmaakerroksessa, ei mitään, ei mitään, ei sitä... Entäs tuo porteri,\njota englantilaiset tuolla juovat? Entäs rahat, jotka tuo venäläinen\nylimys vaihtaa ruplillansa? Entäpä pronssinen pystykuva, joka juuri on\npakattu tätä naista varten Kreikan saaristosta? Hyvä Jumala, asia on\nvarsin yksinkertainen selittää. Englantilainen olut tuodaan\nlähimmäisestä kapakasta; kultarahat rahanvaihtajalta bulevardeilla ja\npystykuva taidekauppiaalta Quatre-Septembren kadun varrella. Kaikki\ntoimitetaan muutamassa tuokiossa parin kolmen hankkijan avulla, jotka\nmaakerroksen huoneustossa odottavat käskyjä puhetorvien kautta.\nKaupungille pujahtavat nämä lähimäisen talon pihan kautta, palaavat\nmuutamien minuuttien kuluttua takaisin, kiiruhtavat rappusia yläkertaan\nvaraten sievästi koristeltuihin kristallinupulla päättyviin käsipuihin,\nja silmänräpäyksessä on vaadittu esine taatusti pakattu ja varustettu\nalkukirjaimilla J. T. L. Elkääkä suinkaan ujostelko lähettää tavaraa\ntakaisin, jos se ei teitä miellytä. Se vaihdetaan tuokiossa. \"Tavaramme\novat hyvin lajiteltuja.\" Tosin saatte täällä maksaa pari kolme kertaa\nkalliimmin kuin muualla missään. Mutta onhan kuitenkin parempi saada ne\ntäältä kuin juosta kyselemässä myymälöistä, joissa kukaan ei ymmärrä\npuhettanne, vaikka ilmoituksessa luetaankin \"english spoken\"\n(puhutaan englantia) tai \"man spricht deutsch\" (puhutaan saksaa).\nBulevardimyymälöissä ei puijattava ja piiritetty ulkolainen saa koskaan\nmuuta kuin tähteitä kotelojen pohjalta, hylkytavaraa tai vanhanmuotisia\nja pilautuneita esineitä, jotka pitkät ajat ovat olleet akkunoissa\npäivän ja pölyn raiskattavina. Voi noita pariisilaisia kauppiaita!\nToisinaan ollaan matelevaisen kohteliaita, toisinaan taas röyhkeitä\nkuin mitkäkin!... Ei, niiden kanssa eivät ulkolaiset enää tahdo olla\ntekemisissä. Nämä ovat vihdoinkin kyllästyneet siihen, että heitä noin\njulkeasti nyljetään, eikä ainoastaan myymälöissä, vaan hotellissa,\nmissä he asuvat, ravintolassa, missä he syövät, ajurein käsissä\nkadulla ja välittäväin piletinmyyjäin luukuilla, joissa heidät\npetkutetaan haukottelemaan tyhjissä teattereissa. Lewisin kekseliäässä\nulkolaistoimistossa, missä saatte kaikki mitä vain haluatte, voitte\nainakin luottaa siihen, ett'ei teitä petetä, sillä J. Tom Lewis on\nenglantilainen ja englantilaisten luotettavuus kauppa-asioissa on\ntunnettu molemmissa maanosissa.\n\nJa englantilainen J. Tom Lewis olikin, siinä määrässä kuin koskaan on\nollut luvallista olla, englantilainen kvekarikenkiensä leveistä päistä\nalkaen pitkään takkiinsa ja viheriäruutuisiin housuihinsa ja\nkapealaitaiseen, pyramidinmuotoiseen hattuunsa saakka, jonka alta\npaistoi hänen punakka ja sävyisä naamansa. Englantilainen rehellisyys\nnäkyi jo pihvipaisteilla rakennetusta, paksusta ihonahasta, korviin\nsaakka levenneestä suusta, vaaleanpunaisista, pitkistä ja pehmeistä\nposkiparroista, joista toinen oli kulunut lyhemmäksi alituisesta\nhypistelemisestä jonkun selkkauksen sattuessa; se näkyi myöskin hänen\nlyhyistä käsistänsä, punakarvaisista, sormuksilla koristelluista\nsormistansa. Rehelliseltä näytti katsekin suurten, kultakehyksisten\nsilmälasien läpi, rehelliseltä vielä silloinkin, kun J. Tom Lewis\nsattui valhettelemaan -- mikä muuten voi tapahtua parhaimmallekin --\njolloin hänen silmäteränsä pyörivät hermostuneesti kuin pienet,\ngyroskopin perspektivissä kiihtyvät pyörät. [Gyroskopi on kone, joka\nnäyttää maan pyörimisen napansa ympäri. Suoment. muist.]\n\nJ. Tom Lewisin englantilaisen leiman täydensi hänen lontoolaiset\nkiessinsä eli \"cabinsa\", joka oli ensimäinen laatuansa Pariisissa; se\nolikin tämän omituisen ilmiön luonnollinen kuori kuin näkinkenkä. Jos\nsattui joku sotkuisempi asia, joita liikealalla ei voi välttää ja\njoissa ihminen tuntee itsensä ahdistuneeksi ja alakuloiseksi, niin oli\nTomin tapa sanoa: \"minäpä lähden ajelemaan cabillani, niin keksin\njonkun varman keinon.\" Ja tässä istuessansa hän harkitsee, miettii ja\npunnitsee asian pariisilaisten katsellessa tuota matalien pyörien\npäälle asetetussa, läpinäkyvässä kotelossansa kiitävää miestä, joka\nalinomaan tiukasti punoo oikeanpuolista poskipartaansa. Tässä\n\"cabissansa\" mietti Tom parhaimmat liikekeinottelunsa keisarikauden\nloppuaikoina. Oi, noita hyviä aikoja! Pariisi vilisi ulkolaisia, eikä\nainoastaan läpimatkustavia, vaan tänne asettuneita pohattoja, jotka\ntoivat tarumaisia rahasummia haluten rakastella ja mässätä.\n\nSilloin asuivat täällä turkkilainen Hussein-Bey ja Mehemed pasha\nEgyptistä, kaksi kuuluisaa fezi-herraa Boulognen metsälammikon\nrannoilta, samoin ruhtinatar Verkatshev, joka heitti kaikki\nUralivuorten rikkaudet bulevardi Malesherbesin varrella sijaitsevan\nasuntonsa neljästätoista akkunasta, ja amerikalainen Bergson, jolta\nPariisi nieli kaikki ne äärettömät summat, jotka petroleumiöljylähteet\nhänelle tuottivat.\n\nJa entäs kaikki nuo eriväriset, itä-intialaiset ruhtinaat, joita saapui\nlaivoilla, kelta-, ruskea- ja punaihoisia ylimyksiä, jotka rehentelivät\nkävelypaikoilla ja teattereissa ja joilla näytti olevan erityinen kiire\nmenettää ja hurvitella rahansa ikäänkuin olisivat he aavistaneet, että\ntuon suuren ja touhuavan ravintolan eli maailmankaupungin varastot\nolivat tyhjennettävät, ennen kuin kauhea räjähdys ehti rikkoa sen\nkatot, seinät ja akkunat.\n\nHuomatkaamme, että Tom Lewis oli kaikkien näiden huvitusten välttämätön\nvälittäjä ja että hän soukensi jok'ikisen kultarahan, minkä nämä\nitsellensä vaihtoivat. Paitse näitä ulkolaisia liikeystäviä oli hänellä\nuseita pariisilaisiakin ystäviä, jotka elivät kallista elämää,\nrakastivat harvinaista metsänriistaa, metsästelivät mielellänsä\nluvattomilla mailla ja kääntyivät Tom Lewisin puoleen pitäen tätä\nhienoimpana, taitavimpana ja luotettavimpana auttajana, sillä hänen\nenglantilais-ranskalainen sekamelskansa ja vaikeatajuinen puhetapansa\nsäilyttivät parhaiten heidän salaisuutensa. Melkein kaikki\nhäväistysjutut keisarikauden lopulla kävivät sinettimerkillä J. T. L.\nJuuri Tom Lewisin nimessä tilattiin aina suljettu aitio n:o 9 Opera\nComiquessa, missä paronitar Mills joka ilta istui tuntikauden\nkuuntelemassa tenori-rakastajaansa, jonka hikinen ja lyijyvedelle\nhaiseva nenäliina kerran erehdyksestä joutui hänen hameensa pitsien\nsekaan. Tom Lewisin nimessä vuokrasivat veljekset Sismondo -- samaa\nnaista varten -- tuon tunnetun pikku palatsin Clichyn bulevardin\nvarrella, veljesten ja pankkirikumppanusten, jotka eivät koskaan\nvoineet yht'aikaa poistua konttorista, tietämättä mitään toisistansa,\nvaikka kumpikin sai maksaa puolet vuokrasummasta. Asioimiston sen\naikuiset konttorikirjat kertovatkin kauniita romaneja muutamilla\nriveillä:\n\n\"Kahdella sisäänkäytävällä varustettu asuntorakennus Saint-Cloudin\ntiellä. -- Vuokra, huonekalusto ja hyvitys omistajalle\" ... tekee ...\nniin ja niin paljo.\n\nAlempana luettiin:\n\n\"Kenraalin välitys hyvitetään\" ... sillä ja sillä summalla. Toisessa\npaikassa taas:\n\n\"Maatalo Petit-Valtinin luona, lähellä Plombièresia. -- Puutarha,\nvaunuvaja, kaksi sisäänkäytävää, hyvitys entiselle vuokralaiselle, joka\nsuostuu heti muuttamaan pois, tekee...\"\n\nJa aina sama lisäys: \"kenraalin vaivannäkö tekee\" ... sen ja sen\nsumman. Tämä kenraali mainitaan lukemattomissa asioimiston laskuissa.\n\nJos Tom silloin ansaitsikin paljo rahaa, niin menetti hän myös paljo,\nell'ei juuri peliin, hevosiin ja naisiin, niin muiden hullujen ja\nlapsellisten oikkujen tyydyttämiseksi, hurjan mielikuvituksen\nkujeellisimpien keksintöjen toteuttamiseksi, sillä tie unelmasta\ntoteutukseen oli hänen aivoissansa kovin lyhyt. Kerran halusi hän\nakasia-kujannetta maatalonsa kulkutien varteen. Kun nämä puut ovat\nkovin hidaskasvuisia, niin ei tuota Tomin päähänpistoa voitu heti\ntoteuttaa muuten kuin hankkimalla täys-kasvaneita puita; sen vuoksi\nkulki pitkä jono suuria kuormakärryjä viikkokauden pitkin Seinen\nalastonta ja ainoastaan tehtaanpiipuilla koristettua rantaa kuljettaen\nyksitellen noita kauniita puita, joiden vihreät latvat kärryjen\nliikkeestä häilyvine oksinensa heittivät väräjäviä varjojansa veden\npinnalle. Englantilaisten pörssiylimysten tapaa noudattaen asui Tom\nLewis kaupungin ulkopuolella olevalla maatilallansa koko vuoden;\nmaatalo oli alussa muuten ainoastaan pieni, yksikerroksinen ja vinnillä\nvarustettu rakennus, mutta komistui vähitellen suuremmoiseksi ja vaati\nvuosittain hirmuisia kustannuksia. Sikäli kuin asiat laajenivat ja\nmenestyivät laajentui maatilakin, toinen rakennus ostettiin lisää\ntoisensa jälkeen, erityinen puisto istutettiin uusille tiluksille,\njoita pian taas lisättiin ostoilla puistosta alkavia peltoviljelyksiä\nvarten. Koko maatila sai hänen personallista kauneusaistiansa,\nturhamielisyyttänsä ja englantilaista taipumustansa liioitteluun, johon\nsekausi myöskin poroporvarillisuutta ja taiteellisia haaveita.\nOikeastaan oli talo rakennettu tavalliseen tyyliin ja niin että\njäljestä päin koroitettujen lisäkerrosten päälle oli tehty\nmarmorikäsipuilla ja nurkissa götiläisillä torneilla varustettu\ntasakatto italialaiseen tyyliin. Tältä tasakatolta vei silta\ntoiseen sveitsiläistyyliseen, parvekkeilla, puuveistoksilla ja\nmurattiköynnöksillä koristeltuun rakennukseen, joka oli tiilimuureiksi\nlaastittu; muuten oli rakennus runsaasti koristeltu pikku torneilla,\nhammasharjanteilla, tuuliviireillä y.m. Puistossa taas vilisi\npaviljonkeja, näköalatorneja, kasvihuoneita ja vesisäiliöitä, joita\npaitse vesinostolaitosta varten rakennetun suuren ja tumman\nlinnoituksen yllä kohosi tuulimylly, jonka ohuet, heikommallekin\ntuulenpuuskalle alttiit siivet alinomaa läiskyivät ilkeästi vikisten\npyöriessänsä.\n\nSillä kapealla kaistaleella, jota myöten Pariisin laiteita kiertelevät\njunat kulkevat, näette rautatievaunujen akkunasta joukon omituisia\nhuviloita vilisevän ohitsenne harhanäkyinä ja haavekuvina, jotka\nalkuaan olivat syntyneet jonkun kauppiaan vallattomissa ja sekavissa\naivoissa. Näiden joukossa oli yksi, joka kilpaili Tom Lewisin huvilan\nkanssa: sen omistaja oli Lewisin naapuri Spricht, tunnettu naisräätäli\nSpricht. Hänkin oleskeli Pariisissa ainoastaan sen aikaa, minkä\nliikeasiat välttämättä vaativat s.o. kolme tuntia ehtoopäivällä,\njolloin hän suuressa huoneistossansa bulevardilla vastaanotti\npukuasioista neuvottelevia liikeystäviänsä palataksensa heti sen\njälkeen takaisin Courbevoieen. Salaperäiset syyt tähän syrjään\nvetäytymiseen kävivät esille siitä kirjekokoelmasta, jonka tämä\nkaikkein naisten \"rakas\" tai \"kallis\" hra Spricht säilytti lyonilaisten\ntehtaittensa silkkikangas-näytteiden seassa laatikoissansa; tämä\nhuolellisella käsialalla ja suurkaupungin hienoimmin hansikoiduilla\nkätösillä hoidettu kirjeenvaihto osoitti selvästi onnellisella\nnaisräätälillä olevan hyviä tuttavuuksia, joiden laatu kuitenkin\nkatkaisee kaikki suhteet hänen ja toisten ammattiveljien välillä.\nTäällä maalla elääkin hän vallan yksin lukuunottamatta muutamia köyhiä\nomaisia, joita hänelläkin nousukkaana oli ja jotka täällä vapaasti\nnauttivat hänen sukulaisrakkaudestansa. Ainoa huvitus hänen\nmaalaiselämässänsä, joka muistutti eläkkeelle asetetun teloittajan\nvanhuuden lepoa, oli kilpailu naapurin J. Tom Lewisin kanssa; toisiansa\nkohtaan tunsivat nämä naapurukset muuten ylenkatsetta ja vihaa\ntietämättä oikein syytä tähän poistamattomaan epäsopuun.\n\nKun Spricht rakentaa jonkun tornin -- Spricht on saksalainen ja\nrakastaa kaikkea romantista, kuten keskiaikaisia linnoja, torneja ja\nraunioita -- niin rakentaa Tom Lewis jonkun lasiverannan. Kun Tom\nrevittää maahan jonkun muurin, tekee Spricht samoin kaikille\naituuksillensa. Kerran rakensi Tom sivupaviljongin, joka riisti\nSprichtiltä näköalan St. Cloudiin päin. Heti paikalla kohotti Spricht\nsaman verran kyyhkyslakkansa yläosaa. Tom vastasi koroittamalla koko\nasuntorakennustansa lisäkerroksella. Spricht ei sillä ollut nolattu.\nMolemmat jatkoivat talojensa asteittaista koroittamista hankkien lisää\ntyöväkeä ja tiiliä, kunnes myrsky eräänä yönä vaivatta kaatoi kumoon\nkummankin omistamat rakennukset, jotka olivat liian huonokuntoista\ntekoa. Toisen kerran iaas oli Spricht tuonut Italiasta palatessa\nmukanansa oikean venetialaisen gondolivenheen, joka sai sijansa sitä\nvarten kartanon läheisyyteen tehdyssä venhevajassa. Viikkoa myöhemmin\nkuului ankara puhkutus Tomin puolelta ja savua tupruttava höyryalus\nlähti liikkeelle hänen laiturinsa nenästä piesten potkureillansa veteen\nheijastuvia kartanon kattoja, torneja ja hammasharjannetta.\n\nTällaista loistoa ylläpitämään tarvittiin juuri keisarikauden\nliike-aika; mutta se ei, sen pahempi, ijäinen ollut, vaan loisti ja\nhävisi. Sota, piiritys ja ulkolaisten poistuminen aikaansai mahdottomia\nvaurioita molemmille kauppiaille. Olletikin kärsi Tom Lewis siitä;\nsaksalainen sotaväki hävitti hänen maakartanonsa, jota vastoin Spricht\nsäästyi kaikilta onnettomuuksilta. Rauhanteon jälkeen jatkui kilpailu\nnaapurusten välillä sentään edelleen, vaikka heidän varallisuutensa ei\nenää ollutkaan yhtä suuri. Naisräätäli voitti liikeystävänsä takaisin,\nmutta Tomin rikastuttajat olivat ainaiseksi hävinneet. Kukaan ei juuri\nvälittänyt enää Tomin \"nopeudella ja vaiteliaalla hienotunteisuudella\ntoimitetuista tiedusteluista\" eikä tuota salaperäistä kenraalia enää\nnähty asioimistossa nostamassa epäiltäviä osinkojansa. Muut olisivat\nLewisin sijassa jo supistaneet menopuolta. Mutta tällä peevelin\nmiehellä oli voittamaton tottumus menettää paljo ja näyttipä siltä kuin\nei hän olisi voinut pitää rahoja kädessänsä.\n\nJa sitä paitse oli Spricht yllyttämässä, vaikka hän sotatapahtumain\njälkeen olikin synkkä kuin maailman lopun ennustus ja rakennutti\npuistonsa perälle Pariisin kaupungintalon tulipalossa mustuneita\nmuureja jäljittelevän raunion. Sunnuntai-illoin valaistiin tämä torni\nbengalitulella ja kaikki Sprichtiläiset kertyivät vaikeroimaan sen\nympärille. Se vasta synkkää oli! J. Tom Lewis taas, joka vihasta\nkilpailijaansa kohtaan oli liittynyt tasavaltalaisiin, juhli\nuudesta syntyneen Ranskan kunniaksi toimeenpanemalla kilpa-ajoja,\nkilpapurjehduksia ja ruusukuningatarten seppelöimisjuhlallisuuksia.\nErästä tällaista tilaisuutta varten noudatti hän muutamana suviehtoona\niloisen mielialansa puuskauksessa soittokunnan Elyséen kentiltä, missä\npar'aikaa oli konttoritunti, kotiinsa Courbevoieen, minne se saapui\nhänen laivallansa täysissä purjeissa ja iloisesti matkalla soitellen.\n\nTämä elämä kartutti Tomin velkoja, mutta englantilainenpa ei näistä\nvälittänyt. Kukaan ei ymmärtänyt paremmin, juhlallisemmin ja\nhävyttömämmin vaimentaa ärtyviä velkojia kuin hän. -- Ei edes\nasioimiston hyvin opetetut kauppapalvelutkaan voineet uteliaammin\ntutkia heille lähetettyjä laskuja kuin Tom, joka sitten viskasi ne\nylevällä kädenliikkeellä laatikkoon. Kukaan ei ollut niin nokkela kuin\nhän keksimään maksuhetkellä verukkeita ajan voittamiseksi. Juuri ajan\nvoittaminen oli Tom Lewisin menettelyn tarkoitus, sillä hän toivoi\nyhäti jotakin tuottavaa tilausta, jotakin \"suurta kaappausta\" niinkuin\nsitä \"rahajoutolaisten\" kuvakielellä nimitetään. Mutta turhaan\nvaljastutti hän \"cabinsa\" eteen ja ajeli avoimin silmin ja suu\nammollansa ympäri Pariisin katuja vainuten ja vakoillen kenen hän\nkitaansa niellä voisi: vuodet vierivät, eikä tuota onnen potkausta\nkuulunut.\n\nKun asioimisto eräänä iltana surisi väkeä täynnä tuli pääluukulle eräs\npitkä, velton ja ylhäisen näköinen nuori mies, jonka katse oli\nivallinen, kasvot kalpeat ja vähän turvonneet ja ohuet viikset sirosti\nkierretyt. Hän tahtoi puhutella Tom Lewista. Erehtyen ylvään kysyjän\ntarkoituksesta luuli kauppapalvelija häntä joksikin saamamieheksi,\nkoska hän esiytyi niin mahtavasti, ja koetti vuorostansa vääntää\nkasvonsa niin ylenkatseelliseen hymyyn kuin mahdollista. Mutta\nterävällä äänellä, jonka nenäsointu vaikutti melkein hävyttömästi,\nkäski herrasmies silloin \"mokoman pöyhön\" heti paikalla rientää\nilmoittamaan isännällensä, että Illyrian kuningas halusi puhutella\nhäntä. \"Ooh! anteeksi, sire...\" Sisällä olevan, eri kansallisuuksiin\nkuuluvan väkijoukon keskuudessa syntyi huomattava uteliaisuus nähdä\nRagusan sankari. Kaikista avonaisista osastoista syöksi parvi\nliikeapulaisia saattamaan hänen majesteettiansa Tom Lewisin luo; tämä\nei ollut vielä saapunut, mutta tuokiossa täytyi hänen olla täällä.\n\nTämä oli ensimäinen kerta, kun Kristian itse kunnioitti asioimistoa\nkäynnillänsä. Muuten oli näet herttua de Rosen toimittanut pikku\nhovitalouden kaikki asiat. Mutta tällä kertaa oli kysymys niin\ntuttavallista ja arkaluontoista laatua, ettei kuningas uskaltanut uskoa\nsitä edes hidasveriselle ja vaiteliaalle ajutantillensakaan... Hän\naikoi vuokrata pienen huoneiston erästä sirkusratsastajatarta varten,\njonka hän oli koroittanut Amy Fératin sijalle, ja tarvitsi kalustetun\nasunnon, palvelijat, tallin ja helpon sisäänpääsyn -- kaikki\nvuorokauden kuluessa. Kysymys oli siis voimanponnistus, josta\nainoastaan Lewisin asioimisto voi kunnialla suoriutua.\n\nOdotussalissa oli ainoastaan pari nahalla päällystettyä nojatuolia,\nkapea kaasu-uuni, jonka hiljainen tuli näyttää heittävän heijastuksensa\nloitompaa, sinisellä pöytäliinalla peitetty pieni pöytä ja sillä\nBottinin osoitekalenteri. Toinen puolisko huoneesta, joka oli eristetty\nkorkealla ristikkoseinällä ja sinisillä verhoilla, oli kalustettu\npulpetilla, jolla hiekkarasiain, viivottimien, kääntöveitsien\nja kynänpyyhkeiden vieressä oli kirjahylly samankokoisine,\nviheriäkantisine konttorikirjoinensa, jotka seisoivat siinä\nsäännöllisessä rivissä kuin preussilaiset sotilaat paraatissa. Tässä\npikku huoneessa vallitseva järjestys ja huonekaluston siisteys tuotti\nkaikkea kunniaa tilapäisesti poissaolevalle, vanhalle kasörille, joka\ntäällä vietti pelonalaiset päivänsä.\n\nKuningas istuutui odottelemaan ja venyttelihe turkki yllä nojatuolissa,\nnenä pystyssä taivastellen korkeuteen, kun hän äkkiä kuuli kynän\nrapinaa väliseinän takaa. Joku oli siis tullut pulpetin ääreen muita\nteitä, sillä myymälöihin vievä ovi ei ollut käynyt eikä esiripun\ntapaisiin oviverhoihin oltu koskettu. Konttoripulpetti näytti varta\nvasten tehdyn vanhaa harmaapäätä kasöriä varten, mutta ... kas,\nsiellähän istui ihanin nainen, joka koskaan on konttorikirjoja\nselaillut. Kristian ei voinut olla äännähtämättä hämmästyksestä,\njolloin nainen samassa katsahti ylös työstänsä suloisella ja hitaalla\nsilmäyksellä. Koko huone näytti iloisemmalta tuon katseen kirkkaasti\ntuikkivassa valossa, ja nainen sanoi hieman väräjävää soittoa\nmuistuttavalla äänellänsä: \"Anteeksi, sire, että mieheni odotuttaa\nitseänsä näin kauvan!...\"\n\nMieheni! Tom Lewis hänen puolisonsa! Sellainen aviomies tuolla\nsuloisella, kalpealla ja hienopiirteisellä naisella, jonka kauniit ja\ntäyteläiset muodot muistuttivat tanagralaista pystykuvaa!... Kuinka oli\nhän joutunut tänne yksinäiseen häkkiin selailemaan noita paksuja\nkonttorikirjoja, joiden valkeat lehdet näyttivät lainanneen värinsä\nnaisen kalpeilta poskilta?... Eihän hänen ohuet sormensa jaksaneet\nkäännellä kirjan lehtiäkään, saatikka...! Täällä täytyi siis tuon\npoloisen istua yksin, kun ulkona paistoi ihana helmikuun päivä,\nheloitti pitkin bulevardeja, jotka vilisivät vilkkaita sulottaria,\nsiroja pukuja ja hymyileviä kävelijöitä. Nämä tunteet liikkuivat\nkuninkaan mielessä, kun hän naista lähestyen sanoi tälle pienen\nkohteliaisuuden; mutta enempää puhua hän ei voinut, sillä sydän löi\nniin ankarasti hänen povessansa, jossa syttyi niin raju ja voimakas\nkiihko omistaa tuo nainen, ettei tuo hemmoiteltu ja voipunut lapsi\nmuistanut koskaan ennen moista tunteneensa. Tuo kahdenkymmenen viiden\ntai korkeintaan kolmenkymmenen vuotias nainen oli näet hänelle vallan\nuusi tyyppi, joka täydellisesti erosi pikku Colette de Rosenin\nvallattomasta olennosta, Amy Férat'in julkeasta käytöksestä,\nmaalatuista ruusuista ja rohkeista silmäyksistä samoin kuin\nkuningattarenkin vaivaavasta juhlallisuudesta ja surullisesta\nylhäisyydestä. Ei mitään veikeilyä, ei julkeutta, ei hillittyä ylpeyttä\neikä rahtuakaan niistä ikävistä ominaisuuksista, joita hän oli tavannut\nylhäisemmässä seuraelämässä ja hienomman \"puolimaailman\" keskuudessa.\nTuo ihana olento oli rauhallisen ja kotoisen näköinen; välkkyvän\nmustasta, sileäksi kammatusta tukasta ja vaatimattomasta\nviolettivärisestä villahameesta päättäen olisi jokainen otaksunut hänen\nolevan tavallisen myymäläneidin, ellei hänen korvissansa olisi\nsäteillyt suuret jalokiviset korvarenkaat. Sellaisena kuin hän nyt\nistui tuossa pulpettinsa ääressä näytti hän luostariristikon takana\nistuvalta karmelitalaisnunnalta taikka joltakin itämaiselta\norjattarelta, joka anojan katsannolla tähystelee kullatulta\nparvekkeeltansa. Orjatarta muistuttivat hänen alistuvainen katseensa ja\nnöyrä asentonsa samalla kuin tuo hiusmarrolta bernsteinin karvainen\nihoväri, suoraviivaiset kulmakarvat ja hieman avonainen suu taas\nvihjaili aasialaista syntyperää. Häntä katsellessa muisti Kristian\nhänen kaljupäisen ja apinamaisen aviopuolisonsa. Kuinka oli tuollainen\nnainen joutunut mokoman ivakuvan valtaan? Sehän oli ilmeinen varkaus ja\njulkein hävyttömyys!\n\nSuloisella äänellänsä jatkoi nainen anteeksipyyntöjänsä:\n\n\"Sangen ikävää... Tom ei tule... Mutta jos teidän majesteettinne\nsuvaitsisi sanoa minulle asian, joka tuottaa meille kunnian ... ehkä\nvoisin minä...\"\n\nKuningas punastui hieman häveten asiaansa. Kuinka voisi hän noin\navomielisen näköiselle naiselle ilmaista arveluttavan huoneiston\nvuokra-asiansa?\n\nMutta nainen kehoitti häntä yhä hymyillen:\n\n\"Teidän majesteettinne voi olla huoletta ... minä hoidan asioimiston\nkaiken kirjanpidon.\"\n\nHänen merkityksensä talossa näkyikin selvään: joka hetki ilmestyi joku\nkonttoristi sen \"häränsilmän\" aukolle, joka välitti puhelua kasörin\npulpetin ja asioimishuoneistojen kanssa, ja selitti kuiskaamalla mitä\nkummallisimpia tilauksia.\n\n\"Täällä on asiamies, joka kysyy rva Karitidesin flygelipianoa... Se\nmies hôtel de Bristolista on taas täällä\" j.n.e.\n\nHän näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon liikeasioihin ja\nvastaili mitä erilaatuisimpiin kysymyksiin, niin että kuningas alkoi\nvihdoin kummastella olikohan tämä eterinen \"puoti-enkeli\" ehkä perillä\nenglantilaisen kaikista salakujeista ja vehkeistä.\n\n\"Ei, rva Lewis, asiani ei ole niin kiireellistä laatua ... taikka\noikeammin, sillä ei enää ole niin kiire... Tämän tunnin kuluessa ovat\nmielipiteeni melkoisesti muuttuneet...\"\n\nTämän sopersi hän ristikkoon nojautuen ja liikutettuna, mutta enempää\nei hän saanut sanotuksi, sillä hän soimasi rohkeuttansa tämän hiljaisen\nja toimeliaan naisen suhteen, jonka pitkät silmäripset melkein\nkoskettivat kirjan lehtiä, kun hän antoi kynän lentää säännöllisiä\nriviä myöten. Oi, kuinka mielellänsä kuningas olisi vapauttanut hänet\nvankeudestansa, temmannut hänet syliinsä ja vienyt kauvas pois\nviihdyttäen häntä hellillä kuiskeilla niinkuin pikku lapsia\nviihdytetään! Houkutus kävi niin voimakkaaksi, että hänen täytyi paeta\nja äkkiä sanoa jäähyväiset näkemättä vilahdustakaan J. Tom Lewis'ista.\n\nIlta hämärtyi usvaisena ja kolkkona. Vaikka kuningas muuten oli\nviluinen, ei hän sitä tällä kertaa muistanutkaan, vaan lähetti pois\nvaununsa ja lähti jalkaisin kävelemään suurelle klubille niitä leveitä\nkatuja pitkin, jotka johtavat Madeleinen bulevardilta Vendôme-torille.\nHän tunsi itsensä niin innostuneeksi ja iloiseksi, että hänen täytyi\npuhua ääneen itseksensä ... tuossa kun hän käveli kiharat valahtaneina\nsilmille, joiden edessä liekit näyttivät karkeloivan.\n\nJoskus lienette kai tekin tavanneet kadulla noita ylenpalttisen\nonnellisia ihmisiä, jotka kävelevät kevein askelin ja pää pystyssä ja\nsivu mennessänsä melkein heittävät fosforia puvullenne. Tällainen\nonnellinen mielentila oli Kristianilla vielä klubille tullessakin,\nvaikka nuo suuret salongit muuten olivat kolkon tyhjiä, sillä\ntoistaiseksi oli tänne kokoutunut ainoastaan muutamia. Kaikki täällä\nnäytti vielä niin epämääräiseltä ja kuolleelta ja kaikkialla\nväikkyi alakuloisuuden varjo, joka on niin ominainen tällaisille\npuolijulkisille huvihuoneistoille, joissa ei ketään asu ja joilta sen\nvuoksi puuttuu kaikkea kodikkaisuutta.\n\nLamput tuotiin juuri sytytettyinä paikoillensa. Hiljaisuutta häiritsi\nsilloin tällöin jonkun biljardipelin norsunluisten pallojen kalke\nilmoittaen, että muutamat välinpitämättömät olivat jo alkaneet pelinsä,\ntuolla kuului joku iltalehden lukija lyövän auki sanomalehtensä,\nsuuressa salongissa taas kuorsasi joku sohvalla kaikessa rauhassa,\nkunnes hän heräsi kuninkaan saapuessa, ojenteli kauvan laihtuneita\nkäsivarsiansa haukotellen hampaattomalla suullansa ja kysyen raukealla\näänellä:\n\n\"Mässätäänkös tänä iltana vai --?\"\n\nKristian huudahti ilosta sanoen:\n\n\"Ah, teitä minä juuri etsin, prinssi...\"\n\nHaukottelija oli Axelin prinssi, tutulta nimeltänsä \"Kukonpyrstö\", joka\nkymmenisen vuotta oli vetelehtinyt Pariisin katukäytävillä, tunsi ne\nalusta loppuun, pitkin ja poikki, Tortonin rappusilta aina Seinejokeen\nasti, ja voi siis epäilemättä antaa kuninkaalle ne tiedot, joita tämä\nnyt halusi. Kristian tunsi muuten luotettavimman keinon saada hänet\npuhetuulelle ja keventää tuota raskautettua sielua, joka huokaili\nsitehissänsä ja kahleissansa saamatta niitä auki viineillä yhtä vähän\nkuin ne käydessänsä jaksavat räjäyttää auki raskaita, rautavanteilla\nkiristettyjä tynnyrejänsä: hän ehdotti korttipeliä. Samoin kuin\nMolièren sankarittaret elpyivät eloon löyhyttimen saatuansa virkosi\nAxelin prinssikin hilpeäksi vasta korttipakan ääressä. Suistunut\nmajesteetti ja epäsuosioon joutunut kruununperillinen alkoivat siis jo\nennen päivällisiä pelata \"bezigueä\", joka parhaiten sopii \"kumipäille\",\nsillä se ei henkisesti rasita ketään, mutta antaa taitamattomalle\npelaajalle tilaisuuden menettää suurimmankin omaisuuden.\n\n\"Tom Lewis on siis naimisissa?\" kysyi Kristian välinpitämättömän\nnäköisenä, sekoittaen kortit ja jakaen. Prinssi tuijotti häneen\nilmeettömillä punareunaisilla silmillänsä:\n\n\"Ettekö te sitä ole ennen tiennyt?\"\n\n\"En ... kuka hänen vaimonsa on?\"\n\n\"Señora Leemans, eräs kuuluisuus, joka...\"\n\nKuningas vavahti Señora-nimen kuullessansa ja kysyi:\n\n\"Hän on siis juutalainen?...\"\n\n\"Luultavasti...\"\n\nSeurasi lyhyt vaitiolo. Tarvittiin todellakin Señoran tekemä voimakas\nvaikutus, hänen soikeat, himmeät ja itämaisesti kauniit kasvonsa,\nsäteilevät ja viehkeät silmänsä, sileä tukkansa kukistamaan sitä\nennakkoluuloa, jota kuninkaalla slavilaisena ja katolilaisena oli ollut\njuutalaisia kohtaan aina lapsuudesta saakka, jolloin hän oli kuullut\ntämän rodun rosvouksista ja pirullisista ilkitöistä Illyriassa. Hän\njatkoi tiedustelujansa.\n\nOnnettomuudeksi menetti prinssi pelissä, jonka vuoksi hän kiintyi\nsiihen kokonaan ja murisi harmistuneena pitkään kellertävään partaansa:\n\n\"Mutta tosiaankin!... Minä typerryn, minä ... minä typerryn...\"\n\nMahdotonta oli saada häntä sen koommin juttelemaan.\n\n\"Sepä hyvä! ... tuolla tulee Wattelet... Tulehan tänne, Wattelet!\"\nhuudahti kuningas pitkälle herrasmiehelle, joka juuri tuli sisään\nrattoisana ja meluavasti sääriänsä oikoen kuin mikäkin koiran pentu.\n\nWattelet oli Suuren klubin ja hienoston suosima taidemaalaaja, joka\nkaukaa katsoen näytti jotenkin pulskalta, mutta jonka kasvoissa\nlähemmältä tarkastaessa näkyi rasittavain elämäntapojen liian selvät\njäljet. Hän oli uusiaikaisen taiteilijan perikuva, joka ei juuri ollut\nheinäkuun monarkian (1830) loistavien esikuvain mukainen. Ollen\npuvussansa ja tukkansa hoidossa erittäin huolellinen seurusteli hän\nahkerasti salongeissa ja teatteripiireissä, joissa hän oli menettänyt\nulkonaiset ammattityypilliset ominaisuutensa ja esiytyi hoikkana ja\nryhdikkäänä kuin moitteettomin maailmanmies. Hänen puhetavassansa ja\näänessänsä oli jotakin salonkimaista huolettomuutta, ja suun muoto\ntodisti veltostunutta leikinlaskijaa. Kerran oli hänelle uskottu\nklubin ruokasalin koristaminen ja silloin osasi hän esiytyä niin\nmiellyttävästi ja osavasti kaikkien jäsenten kanssa, että hän\npian kodistui talossa, järjesti klubin erityishuvit ja suuret\njuhlallisuudet, jotka ennen olivat olleet kovin yksitoikkoisia, mutta\njoihin hän omituisella mielikuvituksellansa ja kaikkiin seurapiireihin\ntottuneella käytöksellänsä loi uutta elämää. Kaikkialta kuului: \"Rakas\nhra Wattelet ... hyvä hra Wattelet...\" Kaikki häntä tarvitsivat. Hän\noli hyvä tuttava kaikkien klubin jäsenten, heidän vaimojensa ja\nrakastajattariensa kanssa. Kerran piirusti hän kortin selkäpuolelle\nmallin herttuatar de W:n puvulle lähettilästanssijaisia varten ja\ntoisen kerran hän taas piirsi herttuan pienen vesirotan nti Alziren\nvaaleanpunaisen tanssijatarpuvun nurealle puolelle.\n\nTorstaisin vastaanotti hän atelierissansa ylhäiset tuttavansa, joita\nmiellytti täällä vallitseva vapaus, luontevuus ja puheliaisuus samoin\nkuin tapettien, kokoelmain ja kiilloitettujen huonekalujen\nvärähtelevät, vienot värit, mutta enin huvitti heitä tietysti katsella\nhänen taulujansa, joiden tekotapa selvästi muistutti tekijää: se oli\nsievä, vaan samalla hieman julkea. Hänen nais-muotokuvansa olivat\nenimmäksensä suoritetut pariisilaisella veikeydellä: iho kaunistettu,\ntukka vallattomasti laitettu ja puku loistava, kallisarvoinen,\nmonivärinen, \"puhvitettu\" ja laahuksella varustettu, jonka vuoksi\nSpricht kerran sanoikin nousukaskauppiaan alentuvaisella ylpeydellä\nmaalaajalle itsellensä:\n\n\"Tuo nuori mies on ainoa, joka osaa oikein maalata naiset, jotka käyvät\nminun tekemissäni puvuissa!\"\n\nKuningas oli tuskin ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Wattelet alkoi nauraa:\n\n\"Monseigneur tarkoittaa siis pikku Señoraa...\"\n\n\"Tunnetko hänet?\"\n\n\"Perinpohjaisesti.\"\n\n\"No, annas kuulua!...\"\n\nSillä välin kuin peli jatkui edelleen, istahti Wattelet kahareisin\ntuolille, sangen mielissänsä kahden niin ylhäisen herran\ntuttavallisuudesta, ojentausi mukavaan asentoon, yskäsi ja alkoi\näänellä, joka muistutti jonkun markkinakojun taideselittäjää:\n\n\"Señora Leemans on syntynyt Pariisissa kahdeksantoista sataa\nneljäkymmentä viisi, kuusi tai seitsemän... Hänen vanhemmillansa on\npuku-, taide- ja antikviteettikauppa Eginhardin kadulla, se vähäinen ja\npahanpäiväinen katu Marais-korttelissa, joka kulkee Charlemagnen solan\nja P. Paavalinkirkon välitse; tämä seutu vilisee juutalaisia ... kuten\nteidän majesteettinne voi huomata, jos joskus käskee ajurinsa ajaa\nSt. Mandésta niitä kapeita, risteileviä katuja, jotka mutkittelevat\ntässä kaupunginosassa. Silloin saisi teidän majesteettinne tutustua\nsellaiseen osaan suurkaupunkiamme, joka todellakin herättää\nkummastustamme: eriskummallisia taloja, omituisia naamoja ja\nkielellinen sekamelska, jossa elsassilainen murre ja heprean kieli\nkaikuu suloisessa sopusoinnussa! Myymälät eli paremmin sanoen luolat\novat täynnä kaikenmoista roskatavaraa ja jokaisen portin edessä näette\nsuuria lumppukasoja, joita kyömynenäiset ämmät tutkivat ja penkovat\nvanhoilla sateenvarjoilla, kaikkialla koiria, syöpäläisiä ja paha haju,\nsanalla sanoen todellinen keskiaikainen 'ghetto' eli juutalaiskortteli\nsenaikuisine rakennuksinensa, rautaparvekkeinensa ja korkeine,\nulkonevine akkunoinensa.\n\n\"Ukko Leemans ei kuitenkaan ole juutalainen, vaan belgialainen Gentistä\nja uskonnoltansa katolilainen. Señoralla on tosin juutalainen nimi,\nsillä äiti on juutalainen, ja näin on hän saanut sekarotuisen\njuutalaisen ihovärin ja silmät, mutta hänen nenänsä ei ole petolinnun\nnokan näköinen, vaan päinvastoin mitä sievin suora nenä. Luoja ties,\nkuinka hän sen lieneekin saanut, sillä ukko Leemansilla on oikea\npalleroinen naama. Mutta juuri hänen palleroisella naamallansa voitin\nminä ensimäisen näyttelymitalini...\n\n\"Ihan totta, ukko voi pahanpäiväisessä hökkelissä Eginhardin kadun\nvarrella, jota hän nimittää taidekaupaksensa, näyttää vielä tänäkin\npäivänä Watteletin nimellä merkityn kokokuvan itsestänsä ... eikä se\nminun huonoimpiani olekaan. Tämän keksin minä päästäkseni sillä tavoin\ntalon tuttavaksi ja voidakseni mielistellä Señoraa, jota kohtaan olin\ntuntenut 'imevän' viettiä...\"\n\n\"Mitä?\" kysyi kuningas, jonka mielestä tämän pariisilaisen sanasto\ntoisinaan tuntui oudolta... \"Ah, niin ... ymmärrän ... jatka!\"\n\n\"Pientä rakkauden taipumusta, tarkoitan. Enkä minä suinkaan ollut ainoa\nliekehtivä, sen minä näin. Joka päivä keräytyi la Paix-kadun myymälään\nkokonainen liuta hänen ihailijoitansa; ukko Leemansilla oli näet siihen\naikaa mainitulla kadulla toinen myymälä. Ukko oli kyllin viisas\nkäsittämään, että yleisön maku viimeisten kahdenkymmenen vuoden\nkuluessa oli muuttunut. Tuo romanttinen 'mustan kaupunginosan'\ntaidekauppias Hoffmannin, jopa Balzacin henkeen oli ollut pakotettu\nmuuttumaan uusiaikaiseksi 'harvinaisten esineiden' kauppiaaksi, jolla\ntäytyi olla valaistu myymälänsä ja näyttelyakkunansa jollekin Pariisin\nhienommalle kadulle päin. Itseänsä ja taiteenharrastajia varten\nsäilytti ukko kuitenkin vanhan ja lahon myymälänsä Eginhardin kadulla\navaten sitä paitse suurta yleisöä varten, joka pysyttelekse yleisillä\nvaltakaduilla, komean antikviteettikaupan la Paix-kadun varrella, jossa\nvanhain kulta- ja hopeaesineiden ja vanhanaikaisten jalokivikoristeiden\nloisto ja hienot, ajan ruskettamat pitsit melkein veivät voiton muilta\nuusiaikaisilta ja loistavilta jalokivikaupoilta.\n\n\"Señora oli silloin vain viisitoista vuotias. Noiden muinaismuistojen\nrinnalla vaikutti hänen nuorekas kauneutensa sangen eduksensa. Ollen\nhyväpäinen tyttö perehtyi hän nopeasti tähän alaan ja pian oli hän yhtä\ntarkka kuin isänsäkin arvioimaan vähäpätöisenkin esineen todelliseen\narvoonsa. Ostajia kävi joukottain ja useita huvitti kai kumartua\nyhdessä hänen kanssansa katselemaan tiskillä olevia lasilaatikoita ja\ntulla johonkin kosketukseen noiden hienojen sormien ja hänen kauniiden\nsuortuviensa kanssa. Äiti oli jo verrattain ijäkäs iliminen, jonka\nsilmien ympärillä näkyi jokseenkin selvä, tumma reunus ikäänkuin olisi\nhän käyttänyt mustakehyksisiä silmälaseja, muuten hän ei ollut\nostajille miksikään rasitukseksi, vaan istui tavallisesti syrjässä\nparsien vanhoja pitsejä, muinaisaikaista pöytäliinaa tahi mattoa,\nvälittämättä mitään tyttärestänsä. Ja mitäpä varten hän tätä olisikaan\nvartioinut? Señora oli niin tasainen ja vakainen tyttö, ettei mikään\njuuri voinut houkutella häntä pois oikealta tieltä.\"\n\n\"Todellakin?\" huudahti kuningas tyytyväisenä.\n\n\"Tuomitkoon teidän majesteettinne siitä itse. Äiti nukkui yönsä tässä\nmyymälässä, jota vastoin tytär joka ilta klo 10 palasi kotiinsa\nEginhardin kadulle, ettei ukko Leemansin olisi kovin ikävä. Tuon\nihaillun impyen, jonka kauneus oli yleisesti tunnettu ja kaikissa\nsanomalehdissä mainittu, olisi tarvinnut vain sanoa sananen taikka\nnyökäyttää myöntymystä, niin olisi hänen eteensä maan povesta\nilmestynyt Cendrillonin vaunut, mutta hän odotti joka ilta\nraitiovaunuja Madeleinen bulevardin kulmassa ja palasi suoraan isänsä\nyökkömajaan. Kun raitiovaunut eivät vielä kulkeneet hänen\nuloslähtiessänsä, niin käveli hän myymälään jalkaisin, huolimatta\nilmasta ja vedenpitävä kauhtana mustan pukunsa suojana. Ja kuitenkin\nuskallan vakuuttaa, ett'ei ainoakaan niistä monista kalvakoista ja\nsievistä myyjätärneideistä, jotka hattu päässä tai paljain päin\ntepsuttelevat tähän aikaan St. Antoinen tai Rivolin katuja, nauraen tai\nyskien aamuvilussa ja aina joku ihailija kintereillä, ett'ei ainoakaan\nnäistä, sanon minä, voinut kilpailla hänen kanssansa ihanuudessa\".\n\n\"Mihin aikaan aamulla oli hänen tapansa mennä ulos?\" kysyi prinssi,\njoka näkyi jo alkavan virota.\n\nKristian kävi levottomaksi.\n\n\"Sallikaahan hänen lopettaa... Entä sitten?\"\n\n\"Minun onnistui päästä talon tuttavaksi ja siellä työskentelin kaikessa\nrauhassa voittaakseni päämääräni. Sunnuntaisin panin minä toimeen\npieniä arpajaisia muutamien romukauppiaiden kanssa Charlemagnen\npasaasista... Kaunista seuraa!... Joka kerran palasin minä sieltä\nkirppuja vaatteissani. Näissä tilaisuuksissa istuin aina Señoran\nvieressä painaen häntä pöydän alla polveen, jolloin hän aina katsoi\nminuun sellaisella enkelimäisen kirkkaalla silmäyksellä, että minun\nolisi heti pitänyt ymmärtää hänen viattomuutensa ja tosihyveeseen\nperustuva vilpittömyytensä... Eräänä päivänäpä sattui kuitenkin, että\nkoko talo oli mullin mallin minun tullessani, äiti itki ja isä raivosi\npuhdistaessaan vanhaa kivääriä, jolla hän aikoi tehdä lopun\nhävyttömästä naisen ryöväristä. Señora oli nimittäin karannut paroni\nSalan, ukko Leemansin rikkaimpaan ostajapiiriin kuuluvan herrasmiehen\nkanssa; myöhemmin sain kuitenkin tietää, että isä itse oli kaupannut\ntytön pois kuin minkäkin kauppatavaran... Pari kolme vuotta osasi\nSeñora kätkeä onnellisen olinpaikkansa ja rakkautensa oleskellen tuon\nseitsemättäkymmentä käyvän ukon kanssa milloin Sveitsissä, milloin\nSkotlannissa n.k. sinisten järvien rannoilla. Sitten sain äkkiä kuulla,\nettä hän oli palannut takaisin Pariisiin ja piti 'perhehotellia'\nAntinin puistokadun varrella. Minä riensin sinne. Tapasin entisen\nrakkauteni esineen yhäti ihastuttavana ja rauhallisena istumassa\nomituisen ruokapöydän päässä, seuranansa brasilialaisia, englantilaisia\nja 'naikkosia'. Sillä aikaa kun ruokavieraat toisessa päässä pöytää\nsöivät sallaatia, sysäsivät toiset pöytäliinan pois ja aloittivat\nbaccarat-pelin toisessa päässä. Täällä tutustui Señora Tom Lewisiin,\njoka ei juuri ole kaunis eikä nuori mies ja silloin jo oli köyhä kuin\nrotta. Millä hän siis Señoran mielen voitti? Ilmeinen arvoitus. Totta\nvain on, että Señora hänen vuoksensa möi hotellinsa, meni Tomin kanssa\nnaimisiin ja oli hänelle avuliaana asioimisliikkeen perustamisessa,\njoka aluksi menikin mainiosti, mutta sittemmin joutui rappiolle;\nseuraus tästä oli että Señora, joka jonkun aikaa oli kätkössä muulta\nmaailmalta Tom Lewisin rakentamassa omituisessa palatsissa, sukelsi\njälleen esille viehättävimmän pikku kirjanpitäjättären muodossa.\n\n\"Hiisi vie, mikä vaikutus tällä oli! Klubien parhaimmisto alkoi käyttää\ntätä asioimistoa Royale-kadun varrella. Kassahäkillä mielistellään nyt\naivan samoin kuin ennen taidekaupassa ja 'perhehotellin' numeroiduissa\nsuojissa. Mitä minuun tulee, en minä enää hänestä välitä, vaan\npäinvastoin pelkään jo häntä. Aina sama, vallan sama kuin kymmenen\nvuotta sitten, ilman vähintäkään kurttua tai juovaa kasvoissa, aina\nsama kiilto silmissä, aina yhtä uusi ja nuorekas ... ja kaikki tuota\nnaurettavaa Tom Lewista varten, jota hän, ihme kyllä, yhä rakastaa.\nSellainen voi karkoittaa hänen sulojensa rakastuneimmankin ihailijan\nloitolle!\"\n\nKuningas hieroi rajusti kortteja huudahtaen:\n\n\"Vai niin! Onko se mahdollista?...\"\n\n\"Mokoma ruma apina ja hupelo kuin Tom Lewis!... Sitä paitse\nkaljupää ... viisitoista vuotta vanhempi ... ja taskuvaras\nmongertaja!...\"\n\n\"Sellaisiakin ihmisiä näkyy löytyvän, sire.\"\n\nUneliaalla roistonäänellänsä sanoi kruununprinssi:\n\n\"Sille naiselle ei kukaan voi mitään. Minäkin olen kyllin kauvan\npuhaltanut sille kiekolle... Ei syty ... tie on tukossa...\"\n\n\"Te niin, hiisi vie, kyllä minä jo tunnen teidän tapanne 'puhaltaa\nkiekolle'\", sanoi Kristian niin pian kun hän käsitti tämän\npuheenparren, jonka ylhäiset kumipäät olivat mekanikoilta lainanneet.\n\"Teiltä puuttuu kärsivällisyyttä!... Teille pitää olla avonaiset\npaikat... 'Suuren 16:n' sohva... Tynnyri, nuori oksa ja sitten\nharpatkaamme, hahahaa! Mutta minä otaksun, että mies, joka todella\nnäkee vaivan rakastua Señoraan eikä pelkää hänen hiljaista, ylevää\ntapaansa ... voi suorittaa asian kuukauden kuluessa. Enempää en\ntarvitse.\"\n\n\"Lyönpä vetoa, ett'ei se onnistu\", sanoi Axelin prinssi.\n\n\"Paljostako?\n\n\"Neljästäkymmenestä tuhannesta frangista.\"\n\n\"Sovittu!... Wattelet, tuo vetokirja!\"\n\nKirja, johon Suuren klubin vedonlyönnit merkittiin, oli yhtä omituinen\nlaatuansa kuin Tom Lewisin kirjanpito alallansa oli. Ranskan jaloimmat\nnimet tavataan siinä omituisimpien ja tuhmimpien vedonlyöntien\nyhteydessä; niinpä sitoutui esim. herttua Courson-Launy ajamaan pois\njokaikisen karvan kaikkialta ruumiissansa, josta seuraus oli se, ettei\nhän pariin viikkoon voinut käydä eikä istua. Muita vieläkin hullumpia\nvedonlyöntejä siinä mainittiin.\n\nKorkeiden vedonlyöjäin ympärille keräytyi useita klubin jäseniä seisoen\nkunnioittavina, vaiteliaina ja juhlallisina todistajina tälle\ntapahtumalle. Tällainen veto olisi ehkä vielä ollut ymmärrettävissä\nnuorten, humaltuneiden pilkkakirvesten seurassa, mutta tässä\nympäristössä tuntui se säälittävän naurettavalta, olletikin kun\nvanhempia, yhteiskunnalliselta asemaltansa korkeita virkamiehiä oli\nläsnä. Vedon allekirjoittajain suuret, ikivanhat, historialliset nimet\nantoivat tälle tapahtumalle kansainvälisen sopimuksen leiman, josta\nEuropan kohtalo voi riippua.\n\nVeto kirjoitettiin seuraavaan muotoon:\n\n\"Helmikuun 3 p. 1875 löi hänen majesteettinsa Kristian II vetoa\nkahdesta tuhannesta louisdorista, että, hän kuukauden kuluessa nukkuu\nSefora L:n kanssa.\n\n\"Hänen kunink. korkeutensa, monseigneur Axelin prinssi hyväksyi vedon.\"\n\n\"Tässä tapauksessa olisivat he voineet käyttää liikanimiänsä Rigoloa ja\nKukonpyrstöä\", arveli Wattelet viedessään takaisin vetokirjan. Ja\nhienoston huvittelijan kasvoilla värähteli ilkeä hymy.\n\n\n\n\nVI.\n\nMaanpakolaiset \"mustalaiset\".\n\n\n\"Niin! Niin! Tuon nuotin me jo tunnemme!... _'Oh! Yes!... Goddam...\nShocking!...'_ Tuota rahaa käytätte te, kun ette tahdo maksaa ettekä\nvastata mitään... Mutta Bibin kanssa se ei enää käy laatuun...\nTehkäämme välit selviksi, vanha veijari...\"\n\n\"Mutta, mestari Lebeau, te puhutte todellakin minulle niin kiivaasti,\nettä...\" intti toinen englanniksi murtaen.\n\nSanoaksensa tuon sanan \"kiivaasti\", jonka hän ylpeydellä säilytti\nsanavarastossansa, käyttäen sitä pari kolme kertaa peräkkäin,\nojentautui J. Tom Lewis ta'apain, että rintapitsistö vetäysi ylös\nsuurta, valkoista kaulaliinaa kohti, joka hänellä aina oli kierrettynä\nkaulan ympärille kuin milläkin englantilaisella papilla. Samalla\nalkoivat hänen avonaisten silmiensä terät pyöriä tehden mahdottomaksi\nlukea hänen ajatuksiansa; peittäen luihun ja luikertelevan katseensa\npuoleksi suljettujen silmäluomiensa ta'a vastasi vastustaja\nenglantilaisen veijarin kaunopuheliaisuuteen kujeillen leukansa\nkapeaksi ja sileäksi kärpänkuonoksi. Vaaleine, käherrettyine ja hyvin\nkammattuine tukkinensa ja vakavine, mustine pukuinensa muistutti\nkamaripalvelija Lebeau kaikissa suhteissa huolellisen asunsa takia\njotakin tuomaria vanhasta Chateletista. Mutta kun ihmisen todellinen\nluonne juuri riitaisuuksissa ja vihan purkauksissa parhaiten\nilmenee, näytti tämä hyvin kasvatettu ja kynsiltäänkin siisti\nentinen hovilakeija, joka oli ollut niin suosittu mies Tuileriesin\nkuninkaallisissa eteishuoneissa, pian tapansa osoittautuen kauhean\nahneeksi, saaliinhimoiseksi ja omanvoitonpyyteiseksi veitikaksi.\n\nOllaksensa suojassa keväiseltä sateelta, joka pieksäen huuhtoi\npihamaata, olivat nämä kaksi veijaria vetäytyneet suureen, valkeaksi\nlaastittuun vaunuvajaan, joka sisäpuolelta oli vuorattu paksuilla\nolkimatoilla, jotta paremmin säilyisivät kosteudelta sinne sysätyt\nupeat ajopelit alkaen kullatuista ja useilla lasiakkunoilla\nvarustetuista loistovaunuista aina keveihin metsästysvaunuihin ja\nkuningattaren pikku rekeen saakka, jossa hän -- järven joskus jäätyessä\n-- teki aamuiset ajoretkensä.\n\nKaikki täällä oli komeaa ja upeaa kuten viereisessä tallissakin, josta\nkuului hevosten korskuntaa ja kavioiden kopsetta puulattiaa ja\nseinälaudoitusta vastaan. Ylellisyyden ja ylhäisyyden leiman antoi\nkokonaisuudelle siisti satulakammio, jonka kiiltävän puhtaalla\npermannolla seisoivat satulatelineet ja jonka seinillä sopivassa\njärjestyksessä riippui ruoskia ja uusia, teräkseltä välkkyviä siloja,\nsuitsia ja päitsiä.\n\nSatulakamarin ovi oli jäänyt ra'ollensa.\n\nTom ja Lebeau riitelivät eräässä vaunuvajan kolkassa. Molemmat\nolivat he kovaäänisiä, olletikin talossa kodistunut kamaripalvelija,\njoka huusi täyttä kurkkua. \"Voiko kukaan käsittää tuollaista\nroistomaisuutta?\" huusi hän Tomille vasten naamaa. \"Ja kuka olisi\nvoinut uskoa asiain näin kääntyvän? Kun heidän majesteettinsa päättivät\njättää Hôtel des Pyramidesin ja muuttaa tänne, niin kuka tämän asian\nennakolta valmisti? Teinkö sen minä, Lebeau, teinkö sen vai en, häh?\nMinä tein sen, vaikka kaikki muut olivat vastaan ja selvästi osoittivat\nvastenmielisyytensä teitä kohtaan... Ja paljoko piti minun saada\nvaivoistani Tom Lewisilta? Eikö meidän pitänyt jakaa tasan voitto\nkaikista tilauksista ja viinitynnöreistä, jotka te tähän taloon\nhankitte? Oliko sopimus sellainen vai mitä?\"\n\n\"_Oh, yes_... Niin se oli...\"\n\n\"No, miksikäs te petätte minut?\"\n\n\"No, no, ... minä en petä koskaan\", tenäsi Tom Lewis käsi\nrintapitsistöllä.\n\n\"Vai niin, vanha lurjus!... Kaikki hankkijat maksavat teille\nneljäkymmentä prosenttia, siitä olen hankkinut todistukset... Ja\nkuitenkin olette te sanonut minulle saavanne ainoastaan kymmenen...\nSiitä miljonasta, jonka muutto hotellista tänne maksoi, olen minä\nsaanut ainoastaan viisi prosenttia eli viisikymmentätuhatta,\nsilloin kun te olette nylkenyt kolmekymmentäviisi, te! Siis olette\nte pistänyt taskuunne seitsemänkertaisesti sen summan, minkä minä\nsain, eli kolmesataaviisikymmentätuhatta frangia! Ymmärrättekö:\nkolmesataaviisikymmentätuhatta frangia?\"\n\nTässä oli Lebeau vallan läkähtyä, sillä tuo pitkä luku tuntui tarttuvan\nhänen kurkkuunsa kuin kalanruoto. Tom koetti rauhoittaa häntä.\nEnsiksikin on joku liioitellut summan ... ja sitä paitsi olivat\nmuuttokustannukset todellakin tavattoman suuret... Vuokraa Royale-kadun\nvarrella oli juuri kohotettu ... hänellä oli ylen paljo saamisia, joita\nhän ei tahtonut saada perityksi... Sitä paitse tuotti tuo muutto\nhänelle voittoa vain yhden ainoan kerran, jota vastoin Lebeaulla oli\ntilaisuus ottaa osinkonsa kaikesta, mitä pitkin vuotta ostettiin\ntähän kuninkaalliseen talouteen, joka tiettävästi maksaa yli\nkaksisataatuhatta frangia vuodessa...\n\nMutta kamaripalvelija ei näyttänyt tyytyvän tähän Tomin käsitykseen\nasiasta. Hänen yksityiset asiansa eivät ketään liikuta, intti hän, eikä\nhän missään tapauksessa aikonut antaa tuollaisen ruokottoman\nenglantilaisen nylkeä itseänsä, se oli varma!\n\n\"Herra Lebeau, te olette hävytön mies ... teidän kanssanne minä en\ntahdo enempää keskustella\", sanoi Tom omituisella englantilaisella\nmurteellansa.\n\nJa sitten näytti Tom Lewis aikovan ovelle. Mutta toinenpa salpasi\nhäneltä tien.\n\n\"Vai aikoisitte te livahtaa tiehenne mitään maksamatta? Ohoh, sepä ei\nkäy laatuun, ystäväni...\"\n\nLebeaun huulet olivat käyneet kalpeiksi. Hänen kärppämäinen kuononsa\nikäänkuin piteni kiihtymyksestä ja vavisten astui hän yhäti vallan\nrauhallisen englantilaisen eteen, jonka häiriytymätön kylmäverisyys\nharmitti kamaripalvelijaa niin, että hän vihdoin, kaiken malttinsa\nmenettäen, ärjäsi törkeän haukkumasanan heristäessään nyrkkiänsä aivan\nhänen nenänsä edessä. Mestarimiekkailijan nopealla kädenliikkeellä,\njoka enemmän muistutti rajasuutaria kuin englantilaista \"boksaria\", löi\nTom heristetyn nyrkin alas ja sanoi leveällä ja puhtaalla Antoinen\netukaupungin murteella:\n\n\"Ei sitä, Liisa kulta ... taikka täältä läiskähtää!\"\n\nNäillä sanoilla oli ihmeellinen vaikutus. Ällistyneenä katseli Lebeau\nympärillensä ikäänkuin vakiutuaksensa siitä, ett'eivät nuo sanat\nmuualta tulleet kuin Tomin suusta, sitten katsoi hän sangen pitkään\nenglantilaista, jonka kasvot olivat sävähtäneet tulipunaisiksi ja jonka\nsilmäterät mulkoilivat pahemmin kuin koskaan ennen, ja vihdoin rähähti\nhän ihan hulluun nauruun, johon sekoittui hänen äskeisen vihansa\nväristykset; pian tarttui tämä hilpeys Tomiinkin, jonka täytyi nauraa\nmukana.\n\n\"Voi, mikä veijari ... mikä kirottu veijari ... te olette!... Olisihan\nminun pitänyt arvata se heti... Sitä parempi englantilainen te siis\nette ole!\"\n\nTätä naurua nauroivat he yhä vallan hengästyneinä, kun satulakammion\novi heidän takanansa äkkiä avautui ja kuningatar astui sieltä ulos.\n\nHän oli palannut ratsastusretkeltä ja vienyt itse mielihevosensa\ntalliin pilttuuseensa. Näin oli hän kuullut keskustelusta jok'ikisen\nsanan. Itse petoksesta ei hän välittänyt, sillä se tuli liian alhaalta.\nHän tiesi jo aikoja sitten, millainen veitikka tuo ulkokullattu\nkamaripalvelija oli, joka oli ollut todistajana kaikille hänen\nnöyryytyksillensä ja kurjuuksillensa. Tuota toista \"cabissänsä\"\najelijaa hän tuskin tunsi: Tom oli hänelle vain urakkamies, ei muuta.\nMutta nämä miehet olivat antaneet hänelle vakavan opetuksen. Muutto\nhotellista tänne oli siis maksanut kokonaisen miljonan! Heidän\nelämänsä, joka kuningattaren mielestä oli niin supistettu ja\nvaatimaton, maksoi siis kaksisataatuhatta frangia vuosittain, vaikka\nheillä tuskin oli neljääkymmentätuhatta menettää! Kuinka oli hän voinut\nnäin kauvan pysyä tietämättömänä hovin menoista ja heidän omien\ntulojensa riittämättömyydestä? Kuka oli siis avustanut heitä\ntuollaisten menojen mahdollisuuteen? Kuka maksoi siis heidän\npuolestansa tämän ylellisyyden, talouden, hevoset, vaunut, jopa hänen\npukunsa ja yksityiset hyväntekeväisyyslahjoituksensa?... Nämä ajatukset\nnostivat häpeän punan hänen poskillensa ja tällaisena kiiruhti hän\nsateessa suoraan pihan yli intendenttirakennuksen rappusia kohti.\n\nHerttua Rosen, joka juuri lajitteli kultarahakasoja erinäisten laskujen\nviereen, hämmästyi kuningattaren äkkitulosta ja nousi paikalla\nseisoallensa.\n\n\"Ei, istukaa vain\", sanoi kuningatar lyhyesti; nojautuen sitten\nherttuan työpöydän ylitse vielä hansikoidun oikean kätensä varaan\njatkoi hän päättävästi, nopeasti ja käskevästi:\n\n\"Rosen, mistä me olemme nämä kaksi viimeistä vuotta eläneet?... Oh, ei\nmitään verukkeita!... Minä tiedän, että kaikki täällä, mitä olen\npitänyt vain vuokrattuna, onkin ostettu meidän nimissämme ja maksettu\nrahalla... St. Mandé yksistään kuuluu maksaneen yli miljonan, vaikka\nmeillä tiettävästi ei ollut enempää Illyriasta lähtiessämmekään...\nOlkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, kuka meitä jo alusta alkaen on\nauttanut ja kenenkä almuista me elämme?...\"\n\nVanhuksen hämmentynyt ulkomuoto ja noiden lukemattomien kurttujen\nväristys ilmaisi Frédériquelle totuuden:\n\n\"Teidän siis!... Te olette siis...?\"\n\nSitä ei kuningatar olisi voinut ikinä uskoa. Herttua pyyteli anteeksi\nsopertaen jotakin \"velvollisuudesta ... kiitollisuudesta ... ja entisen\ntakaisin maksamisesta...\"\n\n\"Hra herttua\", sanoi kuningatar kiihoittuneena, \"kuningas ei ota\ntakaisin, mitä hän kerran antanut on ... eikä kuningatarta ylläpidetä\nniinkuin jotakin tanssijatarta.\"\n\nPari kyyneltä herahti hänen säteilevistä silmistänsä, pari ylpeyden\nkyyneltä, jotka eivät poskille tipahtaneet.\n\n\"Oi, anteeksi ... anteeksi, kuningatar...\" Herttua parka näytti niin\nnöyrältä ja suuteli hänen sormiensa päitä niin surullisena ja\nkatuvaisen ilme kasvoillansa, että kuningatar jatkoi hieman lauhtuen:\n\n\"Tehkää luettelo kaikesta, mitä olette omistanne maksanut, rakas Rosen.\nTe saatte velkakirjan siitä summasta ... ja kuningas on sen maksava\nensi tilassa... Mitä taas tulee vastaisiin menoihimme, otan minä\npitääkseni niistä huolen. Ne eivät saa nousta yli vuotuisten tulojemme,\nsiitä vastaan minä. Hevoset ja vaunut me myymme pois. Palvelijakuntaa\nme taas voimme vähentää. Maanpaossa olevien hallitsijaan tulee tyytyä\nvähään.\"\n\nNyt oli herttuan vuoro kiihtyä.\n\n\"Nyt te erehdytte, armollinen rouva... Juuri maanpaossa on\nkuninkuuttansa kaikilla tavoin ylläpidettävä. Oi, jospa minun neuvoani\nolisi noudatettu, eivät teidän majesteettinne asuisi täällä\netukaupungissa ja tavalla, joka käy laatuun ainoastaan kylpypaikoissa.\nMinä olisin halunnut nähdä teidät jossakin Pariisin ylimystön keskellä\nsijaitsevassa palatsissa, sillä tiedänhän, että valtaistuimensa\nmenettäneiden kuninkaallisten tulee etusijassa olla varuillansa sitä\nvälinpitämättömyyttä vastaan, joka syntyy, jos hallitsijat vedetään\nheille sopimattomaan tasa-arvoon muiden kanssa. Tiedän kyllä, että\nminua on usein pidetty naurettavana sen täsmällisyyden takia, millä\nolen vaatinut hovitapoja noudatettavaksi: minä olen muka liian\nvanhanaikainen ja pikkumainen. Mutta nämä muodollisuudet ovat nyt\ntärkeämpiä kuin ennen, sillä niiden avulla säilyy se ylväs ryhti, joka\nvastoinkäymisessä muuten häviää. Se on kuin sotilaan jäykkä varustus,\njoka voi pitää hänet pystyssä vielä kuolettavasti haavoitettunakin.\"\n\nKuningatar viivytti hetken vastausta ja mietti. Sitten kohotti hän\npäänsä pystyyn sanoen:\n\n\"Mahdotonta!... Löytyy ylpeys, joka on tuota korkeampi... Toivon, että\nasiat jo tänä iltana muuttuvat niinkuin sanoin.\"\n\nYhä kiivaammin ja melkein rukoillen vastasi herttua:\n\n\"Mutta teidän majesteettinne arvaa, mitä hevosten ja vaunujen myynti jo\nmerkitsee... Se olisi jo tavallansa kuninkaallinen vararikko... Mikä\nisku ja häväistys!\"\n\n\"Nykyinen asiain meno on vielä suurempi häväistys.\"\n\n\"Ken siitä tietää! Kuka edes epäilee jotakin? Kuka aavistaisi, että tuo\nvanha saituri Rosen...? Tehän ette tahtonut itsekään sitä uskoa\näsken!... Oi, armollinen rouva, minä rukoilen teitä vastaanottamaan\ntämän todistuksen uskollisuudestani ja alttiudestani... Sitä paitse\nolisi tahtonne ehkä mahdoton toteuttaa. Niin, jospa te vain\ntietäisitte... Teidän koko vuositulonne riittäisi tuskin kuninkaan\npelimenoihin.\"\n\n\"Kuningas ei saa enää pelata, hra herttua.\"\n\nTämän sanoi hän sellaisella äänellä ja katseella, että...! Rosen\nlakkasi inttämästä vastaan. Kuitenkin uskalsi hän vielä lisätä:\n\n\"No, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo. Mutta minä pyydän\nteidän majesteettianne pitämään mielessänne, että kaikki omaisuuteni on\nteidän käytettävänänne ja että te onnettomuuden ja tarpeen vaatiessa\nensi sijassa käännytte minun puoleeni. Sen olen minä mielestäni\nansainnut.\"\n\nHän tiesi näet, ettei siihen kauvan aikaa kuluisi.\n\nSeuraavasta päivästä pantiin sovitut uudistukset toimeen. Puolet\npalvelijakunnasta sai eronsa ja kaikki tarpeettomat ajopelit\nlähetettiin Tattersallin huutokauppaan, missä kaikki muut myytiin\njokseenkin edullisesti paitsi loistovaunut, jotka liiallisen komeutensa\nvuoksi eivät soveltuneet yksityisille ihmisille. Myydyiksi saatiin\nsentään nekin. Äskettäin Pariisiin saapunut amerikalainen sirkusseurue,\njoka levitti mitä suurellisimpia ilmoituksia, osti nuo upeat vaunut,\njotka Rosen oli teettänyt säilyttääksensä hallitsijoillensa jonkun\nverran loiston varjoa ja kaukaista toivoa Laibachiin palaamisesta;\nniitä käytettiin historiallisia kulkueita ja juhla-ajoja varten à la\nFranconi taikka myöskin kiinalaisten kääpiöiden, kesytettyjen apinain\ny.m. esiytyessä. Näytäntöesitysten lopulla nähtiin näiden vaunujen,\njoista kuninkaalliset vaakunatkaan eivät olleet aivan poistetut,\norkesterin soittaessa kiertelevän kolme kertaa ympäri hiekoitettua\nsirkus-tannerta irvisteleväin apinain tai jonkun lyhyttukkaisen,\npunaiseen silkkipukuun puetun, kuuluisan voimistelijan hiestä sekä\ntukkarasvasta kiiltävänä tervehtiessä yleisöä vaunun akkunoista. Niin\nvedettiin nämä kuninkuuden komeat perinnöt alas todistamaan\nkukistuvasta suuruudesta elefanteille ja kouluutetuille hevosille! Mikä\nvaroittava enne kuninkuudelle!\n\nTietysti herätti tämä vaunujen myynti Tattersallissa jonkun verran\nhuomiota samoin kuin yht'aikaa nurkissa ilmoitettu Galizian\nkuningattaren jalokivien myynti Drouotin kadun varrella olevissa\nsuurissa, julkisissa huutokauppahuoneistoissa.\n\nMutta kauvaksi aikaa ei Pariisi jää samoja asioita miettimään: sen\najatukset seuraavat sanomalehtien rientävää lentoa. Näistä molemmista\nmerkillisistä huutokaupoista puhuttiin joku vuorokausi. Seuraavana\npäivänä olivat ne jo unhottuneet. Vastustelematta suostui Kristian II\nkuningattaren vaatimiin supistuksiin. Edellisen, surkean kohtauksen\njälkeen esiytyi kuningas nyttemmin hänen edessänsä aina hieman\nhämmentyneenä ja ikäänkuin olisi hän tahtonut vihjata tuonoisen tekonsa\ntahallista lapsellisuutta, jonka nimiin hänen poikamainen elämänsä muka\noli luettava. Mitä häntä muuten liikuttivat nämä taloutta koskevat\nsupistukset? Ulkona kaupungillahan hän eli, oleskeli ja huvittelihe.\nIhmeellistä kyllä ei hän kuuteen kuukauteen turvautunut ensinkään\nRosenin rahakukkaroon. Se kohensi häntä jonkun verran kuningattaren\nsilmissä, joka tunsi itsensä erityisesti tyytyväiseksi siitä, ettei\ntuon englantilaisen omituiset ajopelit enää seisoskelleet heidän\npihansa nurkissa ja ettei hänen enää tarvinnut nähdä rappusissa tuon\nimartelevan velkojan matelevaista hymyä.\n\nTästä huolimatta menetti kuningas edelleen paljo rahaa, \"juhlien\"\nenemmän kuin koskaan ennen. Mistä mahtoikaan hän saada varoja tähän?\nElysée sai sen tietää omituisella tavalla ukko Sauvadonilta, tuolta\nkunnon mieheltä, jolle hän ennen oli käynyt antamassa \"ajatuksia eri\nasioista\". Tämä tuttavuus oli näet ainoa, jonka Méraut entisistä\ntuttavapiiristänsä säilytti vielä senkin jälkeen, kun hän oli alkanut\ntoimensa Herbillonin kadun varrella. Silloin tällöin kävi hän syömässä\nukon kanssa aamiaista Bercyssä kertoaksensa hänelle uutisia Colettesta,\njota ukko valitti ei enää ensinkään tapaavansa.\n\nColette oli näet hänen ottolapsensa ja samalla rakastetun, mutta köyhän\nveljen tytär, jota veljeänsä ukko Sauvadon oli autellut tämän kuolemaan\nsaakka. Myöhemmin oli hän aina pitänyt huolta Colettesta, kustantanut\nhänen elämänsä ristiäisistä alkaen samoin kuin koulunkäynnin aikana\neräässä Pariisin parhaimmassa luostarilaitoksessa. Colette oli hänen\nheikkoutensa ja elävä turhamielisyytensä, ja tätä kaunista nukkea hän\nkoristeli kaikella mahdollisella tavalla nousukkaan miljonanomistajan\nsivistymättömässä mielikuvituksessansa. Ja kun pikku Colette aivan\nhiljaa kuiskasi sedällensä tähän tapaan:\n\n\"Tuon tytön äiti on paronitar ... tuon herttuatar ... ja tämän taas\nmarkisitar\", niin vastasi upporikas setä, leveitä hartioitansa\nkohauttaen: \"Tehdään sinusta vieläkin ylhäisempi!\"\n\nJa kahdeksantoista vuotiaana pikku Colette olikin ruhtinatar.\nMyötäjäisiä vaanivia ylimyksiä ei Pariisissa puutu. Tom Lewisin\nasioimistossa oli näitä kokonainen valikoima; tarvitsi ainoastaan\nhinnoittaa tämä kokoelma. Sauvadonin mielestä ei kaksi miljonaa ollut\nliian korkea hinta siitä nautinnosta, mikä hänellä voi olla\nnurkkapaikasta nuoren ruhtinatar Colette Rosenin vierassalongissa,\nmissä hänellä sen nojalla oli oikeus näytellä puurovadin kokoisia,\nleveästi hymyileviä poskiansa ja vanhanaikaisia poskipartojansa\nkuningas Louis Philippen malliin. Pienet, harmajat, vilkkaat ja\nnokkelat silmät -- Coletten silmät -- lievensivät jossakin määrin sitä\nteeskentelemätöntä, vaan samalla kömpelöä ja vasenkätistä vaikutusta,\njonka ukko Sauvadon muuten teki paksuine huulinensa ja leveine,\nhevosenkengän muotoisine suu-aukkoinensa; sitä paitse todistivat hänen\nturpeat, neliskulmaiset kämmenensä hienosti hansikoituinakin selvästi\nmiehen entisestä toiminnasta tynnyrien vierittäjänä Bercyn\nlaivarannassa. Alussa oli hän varovainen eikä puhunut paljo mitään,\njonka vuoksi hänen mykkä olentonsa kummastutti, melkeinpä pelotti\nihmisiä. Hitto vie, kaunista salonkikieltä ei juuri opita Bercyn\nvarastohuoneella, missä ukko Sauvadon oli ollut sekoittamassa\neteläranskalaisiin viineihin punaväriä ja kampeshepuun väriä. Kiitos\nolkoon Mérautille, sai hän vähitellen muutamia täysvalmiita\nmielipiteitä asioista, rohkeita väitelmiä päivän tapahtumista ja\nsuosituimmasta kirjallisuudesta. Ukko alkoi ottaa osaa keskusteluihin\nja suoriusi tästä yrityksestänsä verrattain hyvin, lukuunottamatta\nmuutamia kamalia ja mahdottomia kielivirheitä; niinikään hämmästytti\ntämä entinen vesitynnörein kantaja valkoliiveissänsä koko salonkia\nesittämällä liian omituisella tavalla eräitä de Maistren tapaisia\nmielipiteitä.\n\nMutta sitten riisti Illyrian kuningaspari häneltä sekä \"ajatusten\nantajan\" että keinon esiytyä niillä seuraelämässä. Colette ei näet\nhovin seuranaiseksi jouduttuansa liikkunut enää paljo mihinkään St.\nMandésta. Ja hovin \"talous- ja sotaministerin\", vanhan herttua Rosenin\nhän taas tunsi kyllin hyvin luopuaksensa kaikista toiveista tulla\nesitetyksi Illyrian hoville. Eikä hän ollut rohjennut siitä edes\nmainitakaan. Kuvitelkaahan vain herttuaa saattamassa ukkoa ylpeän\nkuningatar Frédériquen puheille! Tavallista viinikauppiasta Bercystä!\nEikä edes liikkeensä lopettanutta kauppiasta, vaan päin vastoin yhäti\ntäydessä toimessansa olevaa. Sillä miljonistansa huolimatta työskenteli\nukko Sauvadon vielä päiväkaudet ulkona varastohuoneella tai\nlaivasillalla käyskellen avopäin, kynä korvan takana ja valkea tukka\npörröllänsä ajurein ja rantajätkäin keskessä, jotka lastasivat ja\ntyhjensivät laivoja, taikka kuljeskeli hän silvotun ja raiskatun\npuistonsa suurten ja ikivanhojen puiden alla, missä hänen runsaat\nvarastonsa olivat sijoitettuina lukemattomiin viinivajoihin.\n\n\"Jos lopettaisin liikkeeni, niin minä epäilemättä kuolisin\", sanoi hän.\nItse teossa tunsikin hän elävänsä vasta pyörivien viinitynnyrien\nmelussa ja siinä kirpeässä hajussa, jota uhosivat hänen suuret\nvarastohuoneensa ja kosteat kellarinsa, joissa hän -- neljäkymmentä\nviisi vuotta sitten -- oli alkanut elämänsä tynnyrisepän oppipoikana.\n\nTänne saapui Elysée toisinaan tapaamaan entistä oppilastansa ja syömään\naamiaisen, jonka veroista ei saa paljo muualla kuin Bercyssä, puiston\nsuurten puiden alla tai jossakin kellariholvissa, missä tuores\npöytäviini lasketaan suoraan tynnyristä, kalat hyppivät säiliössä ja\nkalamuhennos valmistetaan merimiesten tapaan yhtä hyvin kuin\nLanguedocin etäisimmässä kolkassa tai Vosgesissa.\n\nNyt ei enää ollut kysymys \"ajatuksista ja erinäisistä asioista\", kun\nhän ei enää esiytynyt Coletten salongissa; mutta ukko kuuli mielellänsä\nMérautin keskustelua ja nautti, kun näki ruo'an ja juoman hänelle\nmaistavan. Ukon mielestä oli hän yhäti vain nälkäinen ylioppilas\nMonsieur-le-Prince-kadun varrelta ja hän kohtelikin Mérautia kuin\ntodellisen haaksirikon kärsinyttä poloista. Tämä oli liikuttavaa\nosanottoa miehen puolelta, joka itse oli nähnyt nälkää, toista poloista\nkohtaan, jonka hän tiesi köyhäksi.\n\nMéraut kertoi hänelle uutisia Colette Rosenista, hänen elämästänsä St.\nMandéssa, ja toi hänelle heijastuksen tuosta suurellisesta menosta,\njonka ukko sai maksaa niin kalliisti pääsemättä koskaan sitä omin\nsilmin näkemään. Tietysti oli hän ylpeä veljensä tyttärestä, joka hovin\nseuranaisena söi päivällistä kruunattujen hallitsijain ja kuningattaren\nkanssa, mistä kaikesta hän sydämessänsä iloitsi. Mutta hän ikävöi pikku\nColettea ja tyhjensi pahan tuulensa ja vihansa maljan vanhan Rosenin\nylitse, joka oli hänet sedästänsä vieroittanut.\n\n\"Mistä on hän muka niin hiiden ylpeä? Nimestänsä ja\nherttua-arvostansako? Minähän ne olen rahallani maksanut...\nRisteistänsä, nauhoistansa ja kunniamerkeistänsäkö?... Saisin niitä\nminäkin, jos haluaisin... Te ette todellakaan tiedä, rakas hra Méraut,\nte ette vielä tiedä mikä onni minua on kohdannut sen jälkeen kun\nviimeksi tapasimme!...\"\n\n\"No, mikä, setä?\"\n\nElysée kutsui häntä \"sedäksi\", kuten Etelä-Ranskassa on tuttavain\ntapana sanoa, jos tahtoo osoittaa erityisempää ystävyyttä vanhempaa\nmiestä kohtaan; Méraut tunsi näet todellista myötätuntoisuutta tuota\nkömpelöä kauppiasta kohtaan.\n\n\"Niin, rakas ystäväni, minä olen saanut Illyrian leijonaritariston\nkomentajan ristin... Ja herttua, joka on niin hiivatin ylpeä suuresta\nkunnianauhastansa!... Kun minä ensi uudenvuoden päivänä menen häntä\nonnittelemaan, niin istutan minä tuon kunniamerkin rinnalleni ... ja\nopetan sen vietävän kunnioittamaan...\"\n\nElysée ei ottanut uskoaksensa tuota. Leijonaritariston kunniamerkin!\nEuropan vanhimpia ja halutuimpia ritarimerkkejä ... annettu ukko\nSauvadonille, 'setä-ukolle'!... Mistä hyvästä?... Siitäkö, että hän on\nmyynyt värjättyä viiniä Bercyssä?\n\n\"Asia on varsin yksinkertainen\", selitti ukko räpytellen pieniä,\nharmaita silmiänsä. \"Minä maksoin komentajaritarin arvon rahalla samoin\nkuin ostin pikku Colettelle ruhtinaan... Jos olisin summaa lisännyt\nhieman, olisin saanut leijonaritariston suuren nauhankin, sillä\nkaupaksi se oli sekin...\"\n\n\"Missä sitten?\" kysyi Elysée kalveten.\n\n\"Tom Lewisin asioimistossa, Royale-kadun varrella... Sen paholaisen\nenglantilaisen kautta voitte saada, mitä tahansa... Minun kunniaristini\nmaksoi kymmenen tuhatta frangia... Suuri nauha olisi maksanut\nviisitoista tuhatta... Ja tunnenpa erään, joka sen summan maksoi...\nArvatkaas kuka?... Biscarat, se tunnettu tukankähertäjä Capucines'in\nbulevardin varrella... Niin, hyvä Méraut, sen salaisuuden tuntee koko\nPariisi... Menkäähän Biscaratin luo, niin saatte nähdä sen suuren\nsalongin perällä, missä hän kolmenkymmenen apulaisensa kanssa näyttelee\nmahdottoman suurta valokuvaakin itsestänsä Figarona, partaveitsi\nkädessä ja suurkomentajan nauha olkapään yli sidottuna. Tämä kuva\ntavataan pienoiskoossa liikkeen kaikkien pullojen nimilipuissa. Jos\nkenraali Rosen sen näkisi, niin kivertäisi hän viiksensä nenään asti,\nolettehan huomannut hänen näin tekevän, jos...\"\n\nJa sitten koetti ukko matkia herttuan menettelyä, vaikka tämä\njäljittely jäikin verrattain epäonnistuneeksi, kun ukkoparalla ei ollut\nensinkään mitään viiksiä.\n\n\"Teillä on siis myöskin merkkiä seuraava ritarivaltakirja, setä?\nTahtoisitteko ehkä näyttää sitä minulle?...\" Elysée toivoi tässä olevan\njotakin väärennystä ja petosta, jota Lewisin asioimisto häikäilemättä\nharjoitti asianomaisten tietämättä. Mutta ei! Kaikki oli täydessä\njärjestyksessä: valtakirja oli kyhätty tavallisen kaavan mukaan,\nvarustettu Illyrian vaakunalla, Boscovitshin allekirjoituksella ja\nkuningas Kristian II:n omakätisellä nimimerkillä. Mitään väärennystä ei\ntässä voinut epäillä. Kauppaa kunniaristeillä ja -nauhoilla\nharjoitettiin siis nähtävästi kuninkaan suostumuksella. Paremmaksi\nvakuudeksi meni Méraut -- Pariisiin palattuansa -- heti tapaamaan\nhovineuvosta hänen virkahuoneeseensa.\n\nSuuren salin nurkassa, palatsin ylimmäisessä kerroksessa, joka\nsamalla oli myöskin kuningas Kristianin työhuone, vaikka tämä ei siellä\nkoskaan työskennellyt, ja joka myös oli tarkoitettu käytettäväksi\nmiekkailu- ja voimistelusalina ynnä kirjastona, istui Boscovitsh\nkaikellaisten lippaiden ja paksujen paperikasojen ympäröimänä\nkuivaillen keräilemiänsä kasveja. Tänne asetuttuansa oli hovineuvos\nnäet alkanut puuhata uutta herbariota kokoillen kasveja Vincennesin ja\nBoulognen metsistä sekä muista Pariisin ympäristöistä, joiden kasvisto\ntiettävästi on Ranskan rikkaimpia. Tämän herbarionsa lisäksi oli hän\nostanut erään äskettäin kuolleen kuuluisan kasvientutkijan\njälkeenjättämät kokoelmat, joita tutkimaan hän nyt oli kerrassaan\nvajonnut. Hänen kalpeat kasvonsa, joista oli vallan mahdoton\npäättää mitään hänen ijästänsä, kumartuivat pöydän yli, kun hän\nsuurennuslasilla tutkisteli noita varovaisesti avattuja paperi-arkkeja,\njoiden väliin kuivatut ja reunoilta vaalenneet kasvit olivat liimatut.\nHän huudahti ilosta ja ihastuksesta huomatessansa jonkun kasvin olevan\nruntelemattoman ja hyvin säilyneen, ja katseli sitä sitten kauvan aikaa\nlukien kostuneita terälehtiä, lausuen ääneen kasvien latinalaisen nimen\nja alareunaan liimatulle lipulle kirjoitetun selityksen. Toisin\nvuoroin hän taas murahti suuttumuksesta huomatessansa jonkun kasvin\nvahingoittuneeksi ja sen pienen madon syömäksi, jonka kasvientuntijat\nhyvin kyllä tuntevat: se syntyy kasvien tomusta ja elää siitä ollen\nmuuten kasvikokoelmain pahana vaarana, useinpa ihan täydellisen\ntuhonaiheena. Varsi pysyy kyllä koossa, mutta paperiarkkia\nliikutellessa karisee ja varisee kaikki, kukat, lehdet ja juuret\nhienoksi pölyksi.\n\n\"Kas, mato se on ... mato se on\", huudahti Boscovitsh suurennuslasi\nsilmässä epätoivoisen näköisenä, vaikka samalla keksinnöstänsä ylpeänä;\nsamalla näytti hän pienen puumadon syömän läventapaisen rei'än, jonka\nhirviö oli aikaansaanut.\n\nElyséeltä katosi kaikki epäilys. Tuo kiihkosielu oli mahdoton kaikkeen\nalhaisuuteen, mutta myöskin kaikkeen vastusteluun.\n\nMiesparka alkoi vavista heti paikalla, kun Méraut otti kunniamerkit\npuheeksi, ja vilkuili pelonalaisena ja arkana sivulle suurennuslasinsa\nylitse... Mitä tuo utelija oikeastaan tarkoitti?... Totta kyllä, että\nkuningas viime aikoina oli kirjoituttanut hänellä joukon erilaisia\nkunniamerkki-kirjelmiä ja käskenyt jättää nimen kohdat täyttämättä;\nmutta muuta ei hän näistä tiennyt eikä olisi ikinä katsonut\nsopivaksikaan niistä enempää tiedustella.\n\n\"Vai niin, no silloin voin minä ilmoittaa teille, hra hovineuvos\",\nsanoi Elysée vakavasti, \"että hänen majesteettinsa näyttää kauppaavan\nkunniamerkkejänsä Lewisin toimiston kautta.\"\n\nSitten kertoi hän jutun kerskuvan parturin kunnianauhasta, jolle koko\nPariisi nauroi. Boscovitsh päästi pienen, naismaisen huudahduksen.\nMutta itse teossa ei asia näyttänyt häntä kovinkaan kummastuttavan;\nhäntä ei oikeastansa huvittanut mikään muu kuin kasvikunta. Isänmaa oli\nhänelle melkein sama kuin Laibachiin jäänyt kasvikokoelma ja maanpakoa\nRanskassa edusti hänen uusi kasvionsa.\n\n\"Mutta onhan arvotonta\", huudahti Méraut, \"että ... teidän kaltaisenne\nmies lainaa kätensä noin alhaisiin kujeihin.\"\n\nBoscovitsh joutui pahalle tuulelle siitä, että häneltä väkisin\ntahdottiin avata silmät sellaisiin asioihin nähden, joita hän ei\nhalunnut huomata:\n\n\"_Ma che_ ... _ma che_... mitä minä sille voin, hyvä hra Méraut?\nKuningas on kuningas... Kun hän sanoo: Boscovitsh, kirjoita niin ja\nniin, tottelee käteni arvelematta ... semminkin kun hänen\nmajesteettinsa on niin hyvä ja antelias minua kohtaan. Nähtyänsä,\nkuinka epätoivoinen minä olin menetettyäni entisen herbarioni,\nlahjoitti hän minulle tämän... Sattumalta sai hän sen tuhannesta\nviidestä sadasta frangista... Kasviota seurasi sitä paitse loistopainos\nLinnén teosta _Hortus Cliffortianus_.\"\n\nNäin paljasti tuo kurja raukka sisäisen ihmisensä vallan naivisti ja\nkyynillisesti. Kaikki oli hänessä kuivaa ja kuollutta kuin vanhassa\nkasviossa. Hänen ainoa intohimonsa, joka oli yhtä julma kuin kasveja\ntuhoava, näkymätön mato, oli kaiken jyrsinyt ja nakertanut muru\nmuruselta. Asia ei häntä liikuttanut ennen kuin Méraut uhkasi kertoa\nsen kuningattarelle. Vasta silloin pudotti hän suurennuslasinsa ja\nalkoi matalalla äänellä ja ripitettävän uskovaisen huokauksilla\ntunnustaa kaikellaista. Täällä tapahtui paljo asioita, sanoi hän, joita\nhän ei voinut estää, vaikka ne häntä suuresti surettivat... Kuninkaan\nseurakumppalit eivät olleet mallikelpoista väkeä... _E poi che voleté?_\nHänellä ei ollut hallitsijan kutsumusta ... eikä taipumusta istua\nvaltaistuimella... Eikä hänellä ollut koskaan ennenkään sitä ollut...\n\"Niinpä esimerkiksi, odottakaas ... muistan erään tapauksen ... siitä\non jo kauvan aikaa ... vanhan kuningas Leopoldin ajoilta... Tällä oli\njo ollut ensimäinen halvauskohtauksensa heti aterialta noustua... Kun\nKristianille, joka silloin oli tuskin kaksitoistavuotias poikanen ja\njoka sattui pelaamaan pallopeliä kuninkaallisen linnan pihalla, tuotiin\nsanoma että hän luultavasti piankin saisi astua isänsä valtailtuimelle,\nalkoi lapsi itkeä ja sai todellisen hermokohtauksen.\n\n\"'Minä en tahdo olla kuningas, minä en tahdo hallita', huusi hän,\n'valitkaa orpanani Stanislaus minun sijalleni'. Myöhemmin olen usein\nmuistanut tämän tapahtuman nähdessäni Kristianin silmissä saman\npelokkaan ja ahdistuneen ilmeen, joka hänellä tuona samaisena aamuna\noli, jolloin hän todellisen ahdistuksen vallassa puristi pallonuijansa\nvartta ikäänkuin olisi hän peljännyt, että hänet saatetaan\nvaltaistuinsaliin, ja huusi: 'Minäpä en tahdo olla kuningas'.\"\n\nTämä pieni tarina selitti koko Kristian II:n luonteen. Mikään ilkeä\nmies ei hän tietysti ollut, vaan lapsekas mies, joka liian nuorena oli\njoutunut naimisiin ja jolla muuten oli voimakkaat intohimot ja\nperinnölliset viat. Se elämä, jota hän eli viettäen yönsä klubilla,\njuhlaillallisilla ja naikkosten seurassa, on eräissä piireissä\naviomiesten tavallista menoa. Mutta Kristianin suhteen oli\nkaikki sitä raskauttavampaa, kun hänen olisi ollut ylläpidettävä\nkuninkaan arvokkaisuutta, jota hän ei voinut tehdä, sillä siihen\nedesvastaukselliseen asemaan puuttui häneltä tarpeellista voimaa;\nseuraus oli, että maanpako saattoi hänet vähitellen rappiolle.\nVoimakkaammatkaan luonteet kuin mitä hänen oli eivät usein jaksa kantaa\nelämäntapojen täydellistä äkkimuutosta, alinomaista epävarmuutta,\nmielettömiä toiveita ja tuskia sekä hermostuttavaa odotusta. Maanpaolla\non horroksensa samoin kuin merellä tyynensä: se heikontaa ja uuvuttaa.\nSe on jonkunlaista ylimenon tilaa. Pitkällisten merimatkojen ikävyyttä\nei voi vastustaa muuten kuin järjestetyllä työllä ja säännöllisillä\nlukutunneilla. Mutta millaisella työllä voi aikansa kuluttaa kuningas,\njoka on menettänyt alamaisensa, ministerinsä ja neuvostonsa, jolla ei\nenää ole mitään päätettäviä ja allekirjoitettavia asioita ja joka\nlisäksi on liian älykäs ja epäilevä tyytyäksensä näiden tehtävien\nvalheelliseen apinoimiseen samoin kuin hän myöskin voi olla liian\noppimaton kuluttaaksensa aikansa jollakin henkisellä ahkeroimisella?\nMaanpako, joka voidaan verrata mereen, voi siten muodostua myöskin\nhaaksirikoksi, joka viskaa etuoikeutetut ensi luokan matkustajat\nsekaisin toisten kannella ja tähtitaivaan alla matkustavaisten ihmisten\nkanssa. Siihen tarvitaan ylväs kunniantunto ja oikea kuninkaan\nmielenlaatu, ettei maanpakoon tuomittu hallitsija tuttavallisemman ja\nalentavan sekasorron aikana tee itseänsä syypääksi tekoihin, joita\nhänen myöhemmin täytyy punastua tai katua, vaan pysyy mieleltänsä\nkuninkaana puutteissansa, hädässänsä ja sanoisimmeko niissä\nlokaisemmissa sieluntiloissa, jotka tässä kurjassa ihmiskunnassa\nsekoittavat ja hämmentävät yhteiskunnallista luokitusta.\n\nSe rappeutumuksen \"mustalaistila\", jota herttua de Rosen suurilla\nuhkauksilla oli niin kauvan jaksanut vastustaa tämän maanpaon aikana,\nalkoi nyt olla Illyrian kuningasperheen ovella. Kuningas oli pakotettu\nturvautumaan kaikellaisiin keinoihin hankkiaksensa rahaa\n\"mässäykseensä\". Hän alkoi kirjoittaa personallisia velkakirjoja kuin\nrikkaan perheen perillinen pitäen tätä tapaa, jossa J. Tom Lewis oli\nhänelle avulias, yhtä yksinkertaisena, jopa mukavampanakin kuin\n\"käsikassastamme maksettavia määräyksiä\", jotka hän ennen osoitti\nhovinsa talous- ja sotilasasian ministerille. Kun nämä velkasitoumukset\nlankesivat maksettaviksi ja kasvoivat nopeasti useiden uudistusten\nkautta, keksi Tom Lewis rahattomuudessansa tuon kauniin kunniamerkkien\nkauppaamisen, koska alamaisia ja sivililistaa puuttuvalla kuninkaalla\nei juuri muitakaan apukeinoja ollut.\n\nNiinkuin muukin alempi karja tuli Illyrian poloinen jalopeura nyt\nsilvotuksi ja neliömuotoisiksi kappaleiksi hakatuksi, huutokaupassa tai\nteurastuspöydällä myydyksi harjoinensa ja risoinensa, kylkinensä ja\nkäpälinensä.\n\nTämä oli vasta alkua tämä. Jouduttuansa kerran J. Tom Lewisin keveään\n\"cabiin\" ei kuningas enää hevillä siitä päässyt. Se juuri selvisi\nMérautille laskeutuessa alas Boscovitshin luota. Hän oivalsi varsin\nhyvin, ett'ei häneen ollut luottamista missään suhteessa, vaan oli hän\nhelposti taivutettavissa niinkuin jonkun kiihkon riivaamat ihmiset aina\novat. Itse hän taas oli liian vastatullut ja outo mies talossa\nvoidaksensa millään lailla vaikuttaa Kristianin tekoihin. Entä jos hän\nkääntyisi vanhan Rosenin puoleen? Mutta jo ensimäisen viittauksen\njohdosta heitti tämä häneen sellaisen silmäyksen kuin olisi hän\nloukannut uskonnonpyhyyttä. Olkoonpa kuningas vajonnut kuinka syvälle\ntahansa, pysyi tämä hänen silmissänsä aina kuninkaana. Munkin -- isä\nAlphéen -- puolelta ei myöskään ollut mitään kannatusta odotettavissa;\nhänen kalpeat kasvonsa ilmestyivät nyttemmin hovissa ainoastaan pitkien\nväliaikojen jälkeen ... hieman ennen tai jälkeen jonkun matkan ... ja\naina entistänsä ahavoittuneempina ja laihempina...\n\nEntä kuningatar? Jo muutamia kuukausia oli hän aina ollut kovin\nsurullisen ja kuumeisen näköinen, ja aina oli hänen kaunis otsansa\nhuolten pilvissä, kun hän saapui oppitunneille, joita hän enää kuunteli\nvain hajamielisenä, mietteisiinsä vajonneena ja käsi hervottomana\ntyönsä yli riippuen. Oudot, vakavat ajatukset vaivasivat häntä,\nrahahuolet ja nöyryytys olla varoja vailla eikä voida millään täyttää\nalhaalta häntä kohti kohotettuja, anovia käsiä. Tarvitsevaiset ja\nhankkijat, heidän kumppalinsa maanpaossa ja onnettomuudessa, pitivät\nheitä yhäti hallitsijoina, vaikka heillä ei mitään oikeuksia enää\nollut. Kaikki ne, jotka onnellisempina aikoina olivat tottuneet\ntulemaan anojina \"hoviin\", odottivat nyttemmin tuntikausia etuhuoneissa\nmennäksensä vihdoin tiehensä väsyneinä odotukseen ja muristen\ntyytymättömiä sanoja, joiden sisällyksen kuningatar kuulemattakin\narvasi, sillä nämä poloiset olivat jo kolmannen kerran täällä.\n\nTosin koetti hän toden teolla saada järjestystä talon uuteen elämän\nmenoon, mutta onnettomuudeksi oli rahoja huonosti sijoitettu ja\narvopaperit olivat laskeutuneet. Täytyi odottaa tai menettää kaikki.\nPoloinen kuningatar luuli jo tunteneensa kaikki maailman kärsimykset,\nmutta vielä ei hän tiennyt niistä personallisuutta kuolettavista\nahdistuksista, joilla jokapäiväinen ja ankara arkielämä voi ihmistä\nkiusata ja haavoittaa. Olipa öitä kuukausien lopulla, jolloin hän\nväristen valvoi ja mietti talousasioita kuin mikäkin kauppahuoneen\npäämies. Kun palvelijat joskus eivät olleet saaneet palkkojansa ja\njotakin käskyä ei heti paikalla täytetty, oli hän jo huomaavinansa\nheidän silmissänsä röyhkeämmän katseen tai tyytymättömyyden ilmeen.\nVihdoin sai hän tutustua velkautumiseen, vähitellen hätyyttäviin ja\nhävyttömiksi käypiin velkojiin, jotka rynnistävät korkeimpia ja\nparhaimminkin kullattuja ovia vastaan.\n\nVakavana ja mykkänä vakoili vanha herttua kaikkia kuningattarensa\ntuskia pyörien hänen ympärillänsä aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa:\n\"olenhan minä käytettävänänne\". Mutta hän oli vakavasti päättänyt\nkäyttää kaikki muut mahdollisuudet ennenkuin suostuisi peruuttamaan\nsanansa ja kääntymään miehen puoleen, jonka hän oli masentanut niin\nylpeällä läksytyksellä.\n\nEräänä iltana valvoi hoviseura suuressa salongissa; aika kului kovin\nyksitoikkoisesti ja kuningas oli tietysti poissa, kuten tavallisesti.\nPelipöytä järjestettiin, hopeaiset kynttiläjalat asetettiin pöydälle ja\nniin alettiin whistipeli, jota seurue oli ruvennut kutsumaan\n\"kuningattaren peliksi\": herttua vastapäätä kuningatarta ja rva\nEleonore vastapäätä Boscovitshia. Ruhtinatar istui pianon ääressä\nsoitellen hiljaa muutamia \"illyrialaisia kaikuja\", joita kuningatar ei\nkoskaan erityisesti halunnut kuulla; pienimmänkin suosionosoituksen\njohdosta oli ruhtinatar valmis muuttamaan soittonsa sotalauluiksi ja\nsuorittamaan ne kaikella taidollansa. Nämä muistutukset kotimaasta,\njotka nostivat pelaajain kasvoille kyyneleisen hymyn ja sankarillisen\nilmeen, olivat muuten ainoat \"soraäänet\", jotka häiritsivät maanpakoon\nalistuneiden totuttuja tapoja tässä majesteettien rikkaalta\nnäyttävässä, vaikka porvarillisessa salongissa.\n\nKello löi kymmenen.\n\nTavallisesti nousi kuningatar tällä hetkellä aina ylös ja hävisi\nhuoneistoonsa antaen näin muillekin lähtömerkin; nyt katseli hän\nhajamielisenä ympärillensä sanoen:\n\n\"Te voitte jo poistua levolle. Minun pitäisi työskennellä hiukan teidän\nkanssanne, hra Méraut.\"\n\nElysée, joka oli selaillut ja lukenut erästä lentokirjasta uunin luona,\nsulki kumartaen kirjasensa ja hävisi heti lukuhuoneeseen noutaaksensa\nkynän, mustetta ja paperia.\n\nHänen palatessansa takaisin istui kuningatar jo yksin kuunnellen,\nkuinka vaunut poistuivat pihalta, suuri portti suljettiin ja palatsin\nkäytävissä ja portaissa juostiin ylös ja alas niinkuin suuressa\nhotellissa aina ennen maatapanoa tehdään. Vihdoin hiljeni hälinä;\nkahden lieun pituinen metsä oli myöskin tuulen vaimentuessa vaiennut,\nmutta sen verran lehdet kuitenkin ääntä pitivät, ettei Pariisin\nkaukaista humua juuri kuulunut. Tuo tyhjä salonki, joka vielä oli\ntäydellisesti valaistu, näytti autiossa rauhallisuudessansa olevan kuin\nvalmistettu murhenäytelmällistä kohtausta varten. Kuningatar istui\npöydän ääressä käsivarassa ja sanoi lykäten luotansa Mérautin tuomat\nkirjoitusvehkeet:\n\n\"Ei, ei... Ei minulla ole mitään kirjoitettavaa tänä iltana ... se oli\nvain tekosyy... Istuutukaa, niin voimme sen sijaan jutella...\"\n\nSitten lisäsi hän hiljempaa:\n\n\"Minulla olisi jotakin kysyttävää teiltä...\"\n\nKuningattaren näytti olevan sangen vaikea saada sanottavaansa\nsanotuksi, sillä hetkisen aikaa istui hän suu ja silmät puoleksi\nsuljettuina kokoillen ajatuksiansa kovin vanhentuneen ja surullisen\nnäköisenä, jommoisena Elysée oli nähnyt hänet toisinaan; hänen\nmielestänsä oli kuningatar silloin entistänsä kauniimpi, kun hänen\npuhdaspiirteisillä kasvoillansa kuvastuivat kaikki uhraukset,\nkieltäymykset ja hallitsijattaren sekä naisen jaloimmat tunteet.\nTällaisena herätti hän Mérautissa vallan uskonnollisen kunnioituksen...\nKooten kaiken rohkeutensa kysyi Frédérique vihdoin hiljaa, arasti ja\nverkkaan lausutuin sanoin kuin pelonalaisin askelin hiipivä poloinen,\ntiesikö Méraut ehkä jonkun sellaisen paikan Pariisissa ... sellaisen\nlaitoksen, jossa rahoja voi lainata panttia vastaan...\n\nOlipa sekin kysymys vanhalle ylioppilaalle, joka tunsi kaikki\nsuurkaupungin panttilaitokset ja oli niitä käyttänyt ainakin\nparikymmentä vuotta hätäapunansa! Sinnehän hän aina oli vienyt\nkesävaatteensa talven ajaksi ja talvivaatteensa kesän ajaksi! Josko hän\nsiis tunsi \"le clou\" ja \"ma tante\" nimiset panttilainauskonttorit? Kun\nhänelle äkkiä johtui mieleen nämä nuoruuden muistot ja sen aikuiset\nnimitykset, täytyi hänen hymyillä kuningattarelle vastaukseksi.\nKoettaen varmistaa ääntänsä jatkoi tämä edelleen:\n\n\"Haluaisin näet jättää teidän tehtäväksenne viedä sinne jotakin ...\nesim. jalokiviä... Sattuu näet joskus vaikeitakin hetkiä ja...\"\n\nSamalla loi hän ylös ihanat silmänsä, joissa heijastui rauhallisen,\nyliluonnollisen surumielisyyden syvä kuilu.\n\nVoi, kuinka paljon nöyryytettyä suuruutta tämä kuninkaallinen kurjuus\nnäytti sisältävän! Oliko se ensinkään mahdollista?...\n\nMéraut nyökkäsi päällänsä merkiksi siitä, että hän oli heti paikalla\nvalmis täyttämään kuningattaren toivomuksen.\n\nJos hän olisi yrittänyt sanoa sanankaan, olisi hänen täytynyt itkeä, ja\njos hän olisi hiukankaan liikahtanut, olisi hänen täytynyt heittäytyä\ntuon ylhäisen ja huolestuneen naisen jalkoihin. Pian heltyi hänen\nihailunsa sentään jo sääliksi. Kuningatar näytti hänestä nyt\nmenettäneen hieman suuruudestansa vaipuessansa tavallisten\nelämänhuolien tasalle; tuntui kuin olisi hänen surullisessa\ntunnustuksessansa ollut jotakin \"joutolaismaista\", mikä näytti olevan\nlankeemuksen alkua ja toi hänet Elyséetä lähemmäksi.\n\nÄkkiä nousi kuningatar ylös ja meni noutamaan vuorikristallisessa\nlaatikossa säilytettyä vanhaa ja unohduksiin joutunutta kruunua, jonka\nhän laski pöydälle kuin ainakin kaikkialle säteilevän kalliin\nkoristeen.\n\nElysée vavahti... Kruunu?\n\n\"Niin, kruunu\", sanoi kuningatar, \"kuusisataa vuotta ovat Illyrian\nkuningassuvun jäsenet sitä kantaneet... Kuninkaita on kaatunut ja paljo\nylimysten verta vuotanut tuota kruunua puolustaessa... Nyt täytyy sen\npelastaa meidät taloushädästä. Muita kalleuksia meillä ei enää ole...\"\n\nSe oli erittäin kaunis, suljettu kruunu, taottu vanhasta kullasta;\nulkopuolelta jalokivillä koristetusta vanteestä lähti päälaelle\nkaartuva ristikko, jonka sulki tulipunainen, silkkinen kalotti.\nVanteessa ja hiipassa nähtiin jäljennettyjä kultaisia apilanlehtiä,\njoiden keskessä -- samoin kuin näitä kannattavissa, läpipistellyissä\nkultareunoissa -- loisti kaikenlaatuisia tunnettuja jalokiviä: kuulakan\nsinisiä safireja, himmeänsinisiä turkoseja, aamunkoitonvärisiä\ntopaseja, tulipunaisia itämaisia rubineja, lehtysille pirskotettujen\nkastehelmien lailla hohtavia smaragdeja, kabbalistisia opaleja ja\nvaaleampia iris-helmiä. Mutta näitä kirkkaammin loistivat kaikkialle\nsiroitellut timantit heijastaen särmissänsä tuhansia eri vivahduksia\nkuin säteilevä pöly päivän paisteessa melkein lieventäen tämän\nvuossataisen kruunun loistoa, joka hohti kuin kullatun hopealampun\nlempeä valo pyhätön perältä.\n\nVapisevalla sormellansa kosketti kuningatar sitä sieltä täältä:\n\n\"Siitä pitäisi irroittaa joitakuita jalokiviä ... ainakin suurimmat...\"\n\n\"Mutta millä?\"\n\nMolemmat puhuivat hiljaisella äänellä kuin pahantekijät. Vaan kun\nsalongissa ei näkynyt mitään sopivaa työesinettä, sanoi kuningatar:\n\n\"Valaiskaa minulle tietä...\"\n\nHe menivät sitten lasiverannalle, missä Elyséen kantaman lampun\nsatumaiset varjot häilyivät ja pitkä, häipyvä valojuova viskausi öiseen\nviheriöitsevään puutarhaan.\n\n\"Ei ... ei, ei saksilla\", kuiskasi kuningatar nähdessänsa Elyséen\naikovan hänen ompelukorinsa luo... \"Ne eivät kestä ... niillä olen jo\nkoettanut sitä tehdä.\"\n\nVihdoin keksivät he erään hieno-oksaisen, kuutamon huolittaman\ngranatipuun ruukun luona pienehköt puutarhasaksit, joiden kanssa he\npalasivat salonkiin. Kuningatar osoitti erästä tavattoman suurta,\nsoikeamuotoista safiria, jota Elysée ryhtyi saksien kärjellä\nirroittamaan. Mutta juotos oli hyvää ja vankkaa työtä, niin että se\npiti puolensa: rautasaksit eivät siihen pystyneet. Sitä paitse ei\nElyséen käsikään ollut kyllin voimakas eikä varma, sillä koko ajan\npelkäsi hän vahingoittavansa itse kiveä ja turmelevansa kultaisen\nkehyksen, jossa näkyi selvät jäljet edellisestä yrityksestä. Lopuksi\nkärsi hänen kuningasmielisyytensä siitä, että hänen näin täytyi\nturmella kuninkaallista kruunua. Hänen tunteensa nousi tätä tekoa\nvastaan: kruunuhan ihan vapisi, teki vastarintaa ja puolustausi!...\n\n\"Minä en voi ... minä en voi\", huokasi hän pyyhkien hikeä otsaltansa.\n\nMutta kuningatar penäsi vastaan:\n\n\"Se täytyy saada irti...\"\n\n\"Niin, mutta sen huomaa jokainen...\"\n\nKuningatar hymyili ivallisesti:\n\n\"Huomaa! Eihän sitä kukaan viitsi katsellakaan! Kuka sitä muistaisi ja\nkuka muu siitä edes välittäisi paitsi ehkä minä?...\"\n\nElysée kävi jälleen työhön käsiksi; pää kumarruksissa, pitkät suortuvat\nsilmille valahtaneina ja kalpeana puristi hän kuninkaallista kruunua\npolviensa välissä naarmuten ja murrellen sitä voimainsa takaa, sillä\nvälin kun kuningatar, lamppua pitäen, tarkasti hänen yritystänsä\nkylmänä kuin nuo kivet, jotka välkkyivät pöydällä kultamurujen keskellä\nsäilyttäen eheytensä ja loistonsa tuon väkivallan uhallakin.\n\nKoko seuraavan aamupäivän viipyi Elysée ulkona kaupungilla. Vasta kun\naamiaiselle jo oli soitettu, saapui hän liikutetun näköisenä ja istahti\nhämmentyneenä pöytään voimatta ensinkään ottaa osaa keskusteluun, jonka\nsielu ja sisällys hän muuten aina oli. Tämä hänen mielentilansa siirtyi\nkuningattareenkin, vaikka tämä muuten istuikin hymyilevänä ja säilytti\nkirkkaan kontra-altoäänensä.\n\nVielä aterian päätyttyä istuivat he kotvan aikaa voimatta lähestyä\ntoisiansa ja keskustella vapaasti toistensa kanssa, kun sovinnaisuus ja\ntalon tavalliset hovitavat, joita seuranainen rva de Silvis epäilevin\nsilmin aina tarkkasi, olivat säntillensä noudatettavat. Vihdoin piti\noppitunnin alkaman. Sillä välin kun pikku prinssi valmistausi tuntiansa\nvarten noutaen kirjansa, kysyi kuningatar:\n\n\"Mikä teidän on?... Tapahtuuko minulle jälleen joku ikävyys?...\"\n\n\"Oi, armollinen rouva, kaikki jalokivet olivat vääriä.\"\n\n\"Vääriä?\"\n\n\"Niin, mutta erittäin huolellisesti jäljiteltyjä... Kuinka on se\nmahdollista?... Miten ja milloin on se tapahtunut?... Ja kuka sen on\ntehnyt?... Talossa on siis joku pahantekijä vai?\"\n\nKuningatar kalpeni hirmuisesti kuullessansa sanan pahantekijä.\n\nHammasta purren ja vihan sekä epätoivon välähdys silmissänsä sanoi hän\nsitten äkkiä:\n\n\"Niin, se on totta. Täällä on eräs rikoksellinen. Me tunnemme hänet\nkumpikin vallan hyvin.\"\n\nKuumeellisella liikkeellä tarttui hän samassa Mérautin käteen ikäänkuin\nvahvistaaksensa salaisen sopimuksen, josta muut eivät tietäisi mitään:\n\n\"Mutta emmehän me koskaan häntä ilmianna ... emmehän?\"\n\n\"Emme ikinä\", sanoi Elysée kääntäen kasvonsa pois, sillä he olivat jo\nymmärtäneet toisensa.\n\n\n\n\nVII.\n\nKansanhuveissa.\n\n\nOli toukokuun ensimäisen sunnuntain iltapäivä, niin ihana ja valoisa\nkuin tavallisesti on vasta kuukautta myöhemmin. Ilma tuntui niin\nlämpimältä, että kuningatar Frédérique, pikku prinssi ja hänen\nopettajansa Méraut ajelivat avonaisissa vaunuissa ympäri St. Mandén\nmetsää. Kevään ensimäiset lempeät tuulahdukset, jotka humisivat\nuudesta-verhoutuneissa puissa, lämmittivät kuningattaren sydäntä ja\nnostivat eloisat ruusut hänen kasvoillensa, joita hän sinisellä,\nsilkkisellä päivänvarjostimella päivältä suojeli. Hän tunsi itsensä\nonnelliseksi ilman mitään syytä ja unhotti tämän yleisen lempeyden\nkeskessä joksikin aikaa kärsimyksensä kovina päivinä; nojautuen\nraskaiden vaunujen nurkkaan piteli hän lasta vierellänsä ja antautui\nturvallisesti tuttavalliseen, jopa ystävälliseen keskusteluun\nvastapäätä istuvan Elysée Mérautin kanssa.\n\n\"Omituista\", sanoi hän, \"mutta minusta tuntuu siltä kuin olisimme me\nnähneet toisemme jo ennen kuin tulimme tuttaviksi. Äänenne ja kasvonne\nherättivät minussa hetipaikalla muiston jostakin näkemästä... Mutta\nmissä olemme me toisemme nähneet ensimäisen kerran?\"\n\nPikku Zara oli muistavinansa sen varsin hyin, missä se tapahtui. Se oli\nsiellä luostarissa ... siinä maanalaisessa kirkossa, jossa hän oli niin\nkovin peljästynyt nähdessänsä hra Mérautin. Eikä tämä taikauskoinen\npelko ollut vieläkään aivan hävinnyt, se näkyi siitä arkailevasta ja\nvienosta katseesta, millä lapsi vilkasi opettajaansa... Mutta ei, ei se\nollut ensimäinen kerta! Jo ennen joulua oli kuningatar ihan varmasti\nhänet nähnyt.\n\n\"Ell'ei se ehkä ole ollut jossakin toisessa, edellisessä elämässä\",\nlisäsi hän melkein vakavasti.\n\nElysée nauroi.\n\n\"Teidän majesteettinne on todellakin oikeassa. Te olette ehkä suvainnut\nhuomata minut, ei juuri toisessa maailmassa, vaan täällä pahassa\nPariisissamme ... ja juuri samana päivänä, jolloin te tänne saavuitte.\nKapusin näet Tuileriesin portin korkealle jalustalle ... vastapäätä\n_Hôtel des Pyramidesia_ ja ja...\"\n\n\"Juuri niin ... ja siitä huusitte te: eläköön kuningas! Nyt minä\nmuistan... Te se siis olitte. Oi, kuinka se huvittaa minua... Te siis\nolitte ensimäinen, joka toivotitte meidät tervetulleiksi... Jospa te\ntietäisitte, kuinka hyvästi tuo huutonne minuun silloin vaikutti...\"\n\n\"Entäpäs minuun sitten!\" naurahti Méraut. \"Siitä oli niin kauvan aikaa\nkulunut, kun olin saanut tilaisuutta huutaa: eläköön kuningas!... Niin,\nsiitä oli niin kauvan kulunut, että se ihan pyöri huulillani... Se on\nnäet perhemuisto, joka liittyy kaikkiin lapsuuteni ja nuoruuteni\niloihin, kotitunteisiini ja uskonoppeihini. Tuo huuto suo minulle aina\n-- sivumennen sanoen -- eteläranskalaisen ääntämistapani ja\nisävainajani äänen ja liikkeet; se tuo aina silmiini saman innostuksen,\njonka niin usein isässäni huomasin... Miespoloisessa oli se näet vallan\nvaistomaista tai, sanalla sanoen, se oli hänen uskontonsa. --\nKuljeskellessansa eräänä päivänä -- palausmatkalla Frohsdorfista --\nympäri Pariisia sattui hän olemaan Carrousel-torilla, Tuileriespalatsin\nmuurien sisällä, kun kuningas Louis Philippe lähti ajelemaan. Väkeä oli\nkeräytynyt odottamaan lähtöhetkeä ja kapuellut portinpieliin, vaikka\nkansa muuten oli välinpitämätön ja melkeinpä vihamielinen, niinkuin se\nhänen hallituskautensa lopulla jo alkoi olla. Kuultuansa, että kuningas\npiakkoin aikoi ulos, pujottelihe hän toisia pois tieltä tyrkkimällä\nväkijoukon ensi riviin nähdäksensä ja tarkastellaksensa läheltä ja\nvoidaksensa ylenkatseella loukata ryöväriä ja konnaa, joka oli\nvarastanut laillisesti toiselle kuuluvan kruunun... Äkkiä astui\nkuningas Louis Philippe ulos, käveli jalkaisin tyhjän pihan poikki\nraskaan kuolemanhiljaisuuden vallitessa, joka näytti musertavan koko\npalatsin ja jonka aikana isäni jo oli kuulevinansa selvästi\nkapinallisten lataavan pyssyjä ja lautojen rasahtelevan vialle\nvaltaistuimen alla... Louis Philippe oli jo silloin vanha ja\nulkomuodoltansa porvarillinen mies, joka lyhvin askelin astua töpösteli\nsateenvarjo kädessä porttia kohti. Ei mitään kuninkaallista eikä\nylhäistä koko miehessä! Mutta tuota porvarillista hänessä ei isäni\nnähnyt, vaan oli sen sijaan huomaavinansa, että hallitsijan pyhää\npersoonaa ei kohdeltu kyllin kunnioittavasti tämän astuessa ulos\nRanskan kunniakkaasta kuninkaallisesta linnasta, vaan näytti tuo\nhiljaisuus päinvastoin tietävän kansan vihamielisyyttä, jonka vuoksi\nkuningasmielinen tunne sai hänessä vallan: unhottaen äskeiset aikeensa,\npaljasti hän päänsä ja huusi liikutettuna: eläköön kuningas! niin\nvoimakkaasti ja vakavassa tarkoituksessa, että vanhus tunsi itsensä\nliikutetuksi ja katsahti häneen varsin kiitollisena.\"\n\n\"Niin olisi minunkin pitänyt kiittää teitä\", sanoi kuningatar ja siinä\nkatseessa, jolla hän nyt Mérautia tarkasti, oli todellakin niin\nliikutettu kiitollisuuden ilme, että Elysée tunsi veren pakenevan\nposkiltansa. Samalla hetkellä lausui kuningatar, jonka ajatukset\nnäyttivät yhäti kiintyneiltä Mérautin äskeiseen kertomukseen:\n\n\"Isänne ei kuitenkaan ollut aatelismies?\"\n\n\"Ei suinkaan ... päinvastoin niin halpasukuinen ja pikkuporvarillinen\nkuin suinkin ... kankuri vain.\"\n\n\"Sepä omituista\", sanoi kuningatar ajatuksissansa.\n\nKun Méraut taas vastasi nokkelalla tavallansa, alkoi heidän alituinen\nväittelynsä uudelleen. Kuningatar ei rakastanut eikä ymmärtänyt\nkansaa, jota kohtaan hän tunsi jonkunlaista fyysillistä kauhua. Rahvas\noli hänen mielestänsä raakaa ja törkeää sekä iloitessansa että\nkostaessansa. Kruunausjuhlansa ja kuherruskuukautensakin aikana oli hän\npeljännyt noita tuhansia käsiä, jotka huitoivat hänelle suosiota ja\nkuitenkin ikäänkuin uhkasivat häntä vankeudella. Eikä kansakaan ollut\nkoskaan häntä ymmärtänyt. Armon- ja suosionosoituksia sekä lahjoja oli\nhän kyllä jaellut, mutta ne eivät mitään kansassa vaikuttaneet, vaikka\nsyynä ei suinkaan ollut maanlaadun kovuus ja kylvösiementen\nhedelmättömyys.\n\nNiiden satujen ja tarinoiden joukossa, joilla rva de Silvis pikku\nprinssin mielikuvitusta kiusasi, oli eräs kertomus nuoresta\nsyrialaisesta tytöstä, joka naitettiin -- jalopeuralle ja joka\nhirmuisesti pelkäsi hurjaa puolisoansa, tämän kiljuntaa ja rajua tapaa\nravistella harjaansa. Ja kuitenkin oli tämä jalopeura sangen kohtelias\nja hellä rakkaudessansa nuorta tyttöä eli vaimoansa kohtaan; niinpä toi\nse hänelle mitä harvinaisimpia saaliita ja parhainta mettä, valvoen\nvartijana hänen nukkuessansa, joksi aikaa se pakotti meren, metsän ja\neläinkunnan vaikenemaan. Mutta se ei auttanut! Hän säilytti sittenkin\nvastenmielisyytensä ja loukkaavan pelkonsa jalopeuraa kohtaan, kunnes\ntämä suuttui ja kiljasi hänelle kauhealla äänellä: \"mene sitten\ntiehesi!\" avaten kitansa ja ravistaen harjaansa ikäänkuin aikoisi se\nnielaista hänet sen sijaan että hänelle suotiin vapaus mennä tiehensä.\n\nTämä tarina muistutti hieman Frédériquen suhdetta kansaan. Turhaan oli\nElysée, heti hänen läheisyyteensä tultuansa, koettanut opettaa häntä\nymmärtämään sitä hyväntahtoisuutta, ritarillista alttiutta ja -- ehkä\nvähän sivistymätöntä -- hienotunteisuutta, jota kansa niin usein oli\nkiljumisellansa osoittanut ennen kuin se todellakin ilmaisi sillä\nankaran suuttumuksensa... Oi, jospa kuninkaat vain olisivat\ntahtoneet... Niin, jospa he vain olisivat osoittautuneet vähemmän\nepäileviksi!\n\nKun Frédérique epäuskoisena pyöritteli päivänvarjoansa, jatkoi Méraut:\n\n\"Niin, minä tiedän kyllä teidän pelkäävän kansaa... Te ette sitä\nrakasta tai oikeammin te ette sitä tunne... Mutta suvaitkoon teidän\nmajesteettinne silmäillä ympärillensä ja luoda katseensa noiden puiden\njuurelle tai noille puistokäytäville... Siellä käyskentelevät ja\nhuvittelevat Pariisin 'peloittavimman' etukaupungin asukkaat, joista\nvallankumoukset juuri saavat alkunsa, kun nämä lähtevät katukivityksiä\nsuluiksi rakentamaan. Ja kuinka vaatimattomilta, hyväluontoisilta,\nluonnollisilta ja naiveilta nuo kaikki sentään näyttävät!... Ja kuinka\nhe täydestä sydämestänsä nauttivat lepopäivästä ja auringon\npaisteesta!...\"\n\nSuurelta puistotieltä, jota vaunut nyt aivan verkallensa vierivät, voi\ntodellakin nähdä lukemattomia aamiaiselle ryhmittyneitä seurueita\nohutlehtisten pensaiden alla, missä kevään ensimäiset villit hyasintit\nsinipunervina heloittivat. Sinne tänne siroitellut lautaset loistivat\nvalkeina täplinä viheriöitsevällä nurmikolla avattujen kansiniekkain\neväskorien vieressä, ja paksut, täytetyt viinilasit hohtivat punaisina\npionikukkaisina vihreiden taimien hentojen lehtien välistä. Puitten\noksilla taas riippui erivärisiä saaleja ja puseroita ja kaikkialla\nvilkkui naisia liiveissänsä ja miehiä paitahihaisillansa; missä\nluettiin, missä levättiin, missä istuttiin puunrunkoon nojautuneena ja\nahkeroitiin ompeluksen ääressä j.n.e. Avonaisilla paikoilla taas vilisi\niloisia, kirjavia, huokeahintaisia pukuja: täällä oltiin pallosilla,\ntuolla leikittiin sokkosilla ja tuossa pistettiin äkkiä katrilliksi\npensaston ta'a kätkeytyneen ja näkymättömän orkesterin soiton mukaan.\nRuokakuntain ja huvittelevain aikaisten ihmisten välillä taas\njuoksenteli lukuisia lapsiparvia siirtyen toisen perheen luota toisen\nluo, tepastellen, huudellen ja meluten niin että koko kajava metsä\nvisersi kuin tuhansien pääskyisten livertäessä, joiden nopeita\nliikkeitä heidän alinomainen oikullinen juoksentelunsa ja puihin\nkiipeilynsä muistuttikin. Ollen täydellinen vastakohta siistitylle,\nhoidetulle ja pienillä aitauksilla suljetulle Boulognen metsälle näytti\nVincennesin metsä vapaine puistoteinensä, vihreine, tallattuine\nruohokenttinensä, taipuisine ja kestävine puuistutuksinensa olevan\naiottukin juhlivan kansan temmellyspaikaksi; muuten oli itse luontokin\ntäällä ikäänkuin eloisampi ja lauhkeampi. Puistotien mutkassa lehahti\näkkiä raittiimpi ilma ajajia vastaan ja välkähti heihin päivän\nheijastus lammen pinnalta, jonka pengertyneiltä rantaäyräiltä metsä oli\npois raivattu; pikku prinssi ihan huudahti ihastuksesta. Maisema\nolikin ihana katsoa! Vaikutus oli melkein sama, minkä saamme, kun\nbretagnelaisen kylän kivitöllien välitse luikertelevia kapeita ja\nsotkuisia katuja kierreltyämme saavumme viimeiselle solakadulle ja\näkkiä näemme aavan meren vallan edessämme. Kaikkialla näkyi risteileviä\nliputettuja venheitä, joissa reippaat, sini- ja punapukuiset soutajat\nvälkyttivät hopealta hohtavia airojansa pirskoittaen ilmaan tuhansia\nkimaltelevia vesipisaroita. Kaakattavia ankkoja souteli pitkissä\njonoissa ulos järvelle, jota vastoin juhlallisemmat ja hiljaisemmat\njoutsenet purjehtivat myötätuulessa rantoja pitkin keveät siivet\nhajallansa. Järven toiseen päähän, vihertävän saaren suojaan oli\nsoittokunta asettunut kajahuttaen ilmaan iloisia säveliä, joille järven\npinta sai olla kaikupohjana.\n\nYli kaiken tämän väikkyi iloisen epäjärjestyksen leima, tuulen ja\nlaineiden virkeä leikki, hulmuavien lippujen lepatus, venemiesten\nhuudahdukset, iloiset ryhmät siellä täällä mäkirinteillä, sikin sokin\njuoksentelevat lapsiparvet, hyörinä ja pyörinä kahden, rinnakkain\nmelkeinpä veden päälle rakennetun vähäisen ravintolan ympärille, joiden\nsiltapalkit alinomaa lonkkuivat kävelijäin jalkojen alla.\n\nParempia ajopelejä ei näkynyt ainoatakaan; joskus ajoi kuitenkin joku\najuri ohitse sulhaisparin kanssa, joksi sen voi päättää miehen uudesta\njuhlatakista ja naisen kirkasvärisestä saalista; myöskin sattui, että\njotkut noista välkkyvillä kylteillä varustetuista liikevaunuista, jotka\nviikon kuluessa ajelevat pitkin Pariisin katuja kuljetellen\ntavaramakasinein lähetyksiä, eksyivät tänne lihavien, kukitettujen ja\nhattupäisten muijien kanssa, jotka ylevällä säälillä katselivat\njalkaisin tallustelevia väkiryhmiä. Mutta enin näkyi täällä noita\npieniä lastenvaunuja, jotka ovat naineen työmiesperheen ensimäinen\nylellisyystavara, noita kuljetettavia kehtoja, joissa sieviin myssyihin\npuetut, pienet lasten päät häilyivät onnellisina hymyillen ja\n\"nukkumattia\" turhaan odotellessansa avosilmin tähystellen puitten\noksien välistä vilkkuvaa sinitaivasta.\n\nKaikkien näiden pikkuporvarien ohitse eivät Illyrian vaakunalla\nkoristetut komeat vaunut valjakkoinensa ja livreeajurinensa voineet\npäästä herättämättä jonkun verran hämmästystä; kuningatar ei näet\nmuuten koskaan ajanut tätä tietä sunnuntaisin. Ihmiset tyrkkivät\ntoisiansa kyynärpäällä ja kun vaunujen kolina alkoi kuulua kävelijäin\ntakana vetäytyivät nämä sivulle hiljaisina ja pyhävaatteistansa\nvaivautuneina katsellaksensa kuitenkin ohiajavien jälkeen, jolloin\nmyöskin kuului ihastuksen ja ihailun huudahduksia kuningattaren\nylevästä kauneudesta ja pikku Zaran ylimyksellisestä ulkomuodosta;\njoskus tapahtui myöskin, että joku pikku veitikka rohkaisi itsensä ja\nastui vaunujen luo huudahtaen kuningattarelle: \"hyvää päivää, rouva!\"\nOliko se Elyséen äskeisten sanojen, ihanan ilman vaiko ehkä vapaan ja\nkirkkaan näköpiirin vaikutusta, jota tehtaiden savupilvet eivät tänään\nsumentaneet, vai olisiko ohikulkijain ystävällisesti hymyilevät\nkasvot sen tehneet? Kuningatar tunsi kuin tunsikin jonkunlaista\nmyötätuntoisuutta _tätä_ pyhäistä liikuttavan siististi pukeutunutta\ntyökansaa kohtaan, jonka käytös sentään todisti työn alinomaista\nankaruutta ja lepohetkien harvinaisuutta. Pikku Zara taas ei ottanut\npysyäksensä paikoillansa, vaan tömisteli jaloillansa vaunujen pohjaa ja\nvapisi halusta saada hypätä alas, pehtaroida ruohikossa toisten kanssa\nja soudella venheessä vesillä.\n\nVaunut saapuivat nyt vähemmän mieluisille teille, joiden varsille\nasettuneet sunnuntaiviettäjät lueskelivat, loikoivat penkeillä tai\nkävelivät hellinä pariskuntina metsänlaiteita. Maisema oli täällä\nvarjoisampi ja saiaperäisempi, raittiit lähdesuonet pulppusivat ja\ntodellisia metsätuoksuja tuulahteli vastaan. Lintuset visertelivät\npuiden oksilla. Mutta sikäli kuin vaunut loittonivat järven luota,\njonka ympärillä melu oli suurin, alkoi toiselta juhlakentältä kuulua\nselvä hälinä: pyssyjen pauketta, rumpujen ja tamburinien pärinää,\ntrumpettien ääntä ja kellojen soittoa kuului suuren melun seasta, joka\nnousi taivaalle kuin mahtava humupilvi. Kuulusti kuin olisi joku\nkaupunki ollut ryöstönalainen.\n\n\"Mitä se on?... Mitä kummaa tuolta kuuluu?\" kysyi pikku prinssi.\n\n\"Piparikakkumarkkinat, armollinen herra\", vastasi vanha ajuri kääntyen\nistuimellansa kysyjään päin. Ja kun kuningatar suostui siihen, että\najettaisiin lähemmäs juhlakenttää, jättivät vaunut puiston taaksensa\nja poikkesivat pienille katukujille ja vielä keskeneräisille\npuistokaduille, joiden varsilla kohosi uusia kuusikerroksisia\nkivimuureja kurjien hökkelien rinnalla taikka oli kuljettava avonaisten\nnavettapihojen ja keittiöpuutarhojen ohitse. Kaikkialla pieniä\nulkoravintoloita tynnyripöytinensä ja tuolinensa, hyppylautoinensa ja\nsamanlaisine vihreine keinupylväinensä. Kaikkialla kuhisi kansaa,\njoukottain sotilaita, tykkiväkeä sotilaslakeissansa ja valkeissa\nhansikkaissa. Mutta hälinä ei ollut niin äänekästä. Ihmiset kuuntelivat\nkuljeskelevaa harpunsoittajaa, joka oli saanut luvan asettua\nravintolapöytien keskeen ja rämpytti jotakin ariaa _Favoritesta_ tai\n_Trubadurista_; pariisilainen kansanmies ihailee näet alakuloista\nsoittoa ja uhraa siihen mielellään roposen huvitusretkellä ollessansa.\n\nÄkkiä vaunut pysähtyivät. Niillä ei näet voinut päästä edemmäs kuin\nmissä n.k. Cours de Vincennes alkaa; tämän leveän huviajokentän\nlaidalla juuri olivat nuo piparikakkumarkkinat, joiden taustana\nPariisiin päin kohoavat pölyistä etukaupungin ilmaa vastaan\n\"Valta-istuintorin\" molemmat korkeat pylväät. Tämä näky -- tavattoman\nsuuri ihmislauma kuljeskellen kaikessa vapaudessansa suurten, kaduiksi\nryhmitettyjen markkinakojujen välillä -- herätti pikku Zarassa\nsellaisen uteliaisuuden, ettei kuningatar voinut vastustaa hänen\npyytävää katsettansa, vaan suostui laskeutumaan alas vaunuista. Tämä\nkehoitus muuten niin ylpeän kuningattaren puolelta, että pyhäpäivänä\nlähdettäisiin jalkaisin tuollaiseen ihmisjoukkoon, hämmästytti Elyséetä\nsiinä määrässä, että hän näytti empivän.\n\n\"Olisiko se teistä siis vaarallista?\"\n\n\"Ei suinkaan, rouva. Mutta jos lähdemme markkinapaikalle, on parasta,\nett'ei palvelija meitä seuraa. Hänen livreepukunsa vuoksi joutuisimme\nehkä liiallisen huomion alaisiksi.\"\n\nKuningattaren käskystä kapusi pitkä kamaripalvelija, joka jo oli\naikeissa lähteä heitä seuraamaan, takaisin ajurin viereen; vaunujen oli\nnäet odotettava tässä hänen majesteettinsa palaamista. Tietysti eivät\nhe aikoneetkaan kiertää ympäri koko markkinapaikkaa, vaan ottaa\nmuutatamia askelia katsellaksensa ensimäisiä kojuja.\n\nAivan kujanteen suussa oli jo pieniä siirrettäviä telineitä ja\nvalkealla liinalla katettu pöytä ja kaikki, mitä maaliin-ampumista\nvarten tarvittiin. Ihmiset menivät välinpitämättöminä sen ohitse.\nSitten seurasi paljaan taivaan alle tehty paistimo, josta levisi väkevä\nkärvennetyn rasvan katku ja näkyi suuria, punaisia liekkejä nousevan\nkorkeuteen; ympärillä hääräsi valkopukuisia kyökkipoikia paistaen\nkasoittain sokeroituja omenaviipaleita. Vierellä seisoi altea-leivosten\ntekijä venyttäen ja kiertäen valkeaa, mantelilta tuoksuvaa taikinaa\njonkunlaisissa jättiläisrenkaissa!... Pikku prinssi katseli tätä\nkaikkea hämmästyneenä. Se oli näet kuin uutta hänelle, poloiselle\nhäkkilintuselle, joka oli kasvatettu palatsin korkeissa suojissa ja sen\npuiston kullattujen ristikkoporttien takana ja joka oli kasvanut\nkeskellä kauhuja ja kapinoita, aina liikkunut seurueen paimentamana\nnäkemättä kansanelämää sen lähempää kuin mitä hän palatsin parvekkeelta\ntahi sotilassaaton ympäröimistä vaunuista oli nähnyt. Alussa oli hän\npelonalainen, pitäen kävellessänsä lujasti kiinni äitinsä kädestä;\nmutta vähitellen huumausi hän hälinästä ja juhla-ilmasta. Posetivien\nyhtäläinen vingutus häntä niinikään kiihoitti. Hän näytti saaneen\nhurjan juoksuhalun, sillä hän veti äitiänsä eteenpäin ihan väkisellä\npysähtyen alinomaa katselemaan jotakin, mutta sitten taas lähtien\ntaivaltamaan yhä kauvemmas ja kauvemmas sinnepäin, missä melu oli\nsuurin ja väkijoukko taajin.\n\nHuomaamattansa loittonivat he näin lähtöpaikalta aivan kuin uimari,\njota virta työntää eteenpäin. Osaksi lienee siihen vaikuttanut myöskin\nse, ettei heitä väkijoukossa paljon huomattu, sillä näiden kirjavien\npukujen vilinässä ei kuningattaren puku -- hänen hameensa, kappansa ja\nhattunsa olivat kellertävät -- pistänyt silmiin enemmän kuin pikku\nprinssinkään; Zaran suuri, alaskäännetty paidankaulus, paljaat nilkat\nja lyhyt takki saivat kuitenkin jonkun sävyisän eukon huomauttamaan\nvierustoverillensa: \"tuo on englantilainen, tuo...\" Zara käveli äitinsä\nja Elyséen välillä, jotka hymyilivät hänen ilollensa.\n\n\"Kas, äiti, katsokaapa tuota!... Mitä ne nuo tuolla tekevät, hra\nMéraut?... Mennään katsomaan!...\"\n\nJa heidän täytyi seurata häntä toiselta puolen kenttää toiselle\nomituisesti viistoillen, joten he joutuivat yhä kauvemmas taajenevan\nväkijoukon keskeen ollen vihdoin pakotettuja seuraamaan ihmisvirran\nmukana.\n\n\"Entäpä jos palaisimme jo takaisin?\" ehdotti Elysée.\n\nMutta lapsi oli vallan haltioissaan. Hän rukoili ja veti äitiänsä\nkädestä ja tämä taas oli niin onnellinen nähdessänsä pienen, uneliaan\npoikansa kerrankin heräävän horrostilastansa... Ja sitä paitse oli\nyleinen kansan-ilo saanut kuningattarenkin vilkkaammalle tuulelle,\njonka vuoksi he kävelivät yhä edelleen ... ja edelleen.\n\nPäivä kävi yhä helteisemmäksi, ikäänkuin olisi laskeva päivä\nsäteillänsä houkutellut myrskyn esille. Ja mikäli taivas muutti\nvalaistustansa, sikäli sai tuo tuhatvärinen juhla satumaisemman leiman.\nNäytännöt alkoivat. Kaikki sirkustaiteilijat ja muiden kojujen taiturit\nastuivat nyt telttakatoksen alle, kylteiksi maalattujen esirippujen\neteen, joille kuvatut eläimet -- petoeläimet -- voimistelijat ja\npainijat näyttivät kaikki virkoavan eloon ja liikkeeseen, kun tuuli\nalkoi kangasta hulmuttaa. Nyt alkaa suuri sotilaskulkue, joka tapahtuu\nKaarle IX:n ja Ludvig XV:n aikakausien puvuissa. Mikä kiväärien ja\npyssyjen vilinä, mikä paljous kankipalmikkoja ja häilyviä töyhtösulkia!\nTorvisoittokunta puhalsi marseljeesia saattosoitoksi. Vastapäätä taas\noli sirkus, jonka edessä olevalla lavalla näytellään nuoria, valkeilla\nsuitsilla ohjattavia hevosia, jotka esittävät kaikellaisia temppuja,\nlaskevat kavioillansa ja tervehtivät katselijakuntaa harjaansa\nheilauttamalla. Sen vieressä on toinen markkinakoju, jossa esiytyy\nnuoralla tanssijoita ruutuiseen puseroon ja muotojanoudattaviin\nsääryksiin puetun pajazzon johdolla. Hänen kanssansa esiytyy\npitkä-kasvuinen, ruusunpunaiseen tanssijapukuun puettu, ahavoittunut\ntyttö, joka esittää jonglöritemppuja kullatuilla ja hopeoiduilla\nkuulilla, pulloilla ja tinaveitsillä, jotka välkkyvät ja kalisevat\nilmassa hänen lasinuppuisilla tukkaneuloilla ylöskiinnitetyn\nhiuslaitteensa yläpuolella.\n\nPikku prinssi vaipui täydellisesti katselemaan tätä kaunista naista,\njolle äkkiä esiytyi kumppali, todellinen satukuningatar välkkyvä\nkruunu päässä ja hopealta hohtavasta harsokankaasta tehty, lyhyt\nliivihame yllä; jalat toistensa yli heitettynä istui hän siinä\nkäsipuihin nojautuneena, kun Zara hänet huomasi. Hän olisi vaipunut\ntaas tätä tarkastamaan, ell'ei hänen huomionsa olisi kiintynyt\ntavallista omituisempaan orkesteriin, joka ei ollut kokoonpantu\nranskalaisista kaartilaisista eikä ruusunvärisiin trikoihin puetuista\nvoimistelijoista, vaan todellisista ylimyksistä; niinpä suvaitsi eräs\npehmeitä kenkiä käyttävä, lyhytpartainen ja voidetukkainen herrasmies\nsoittaa varsikornettia eli vetopasunaa samalla kun eräs hieno nainen --\nmelkein yhtä juhlallinen kuin rva de Silvis -- seisoi silkkimantilja\nyllä ja häilyvillä kukkasilla koristeltu hattu päässä katsellen\nhajamielisenä ympärillensä ja lyöden suurta rumpua niin voimakkailla\nkäsiliikkeillä, että mantiljan rimsut heilahtelivat aina hattukukkasiin\nsaakka. Mitä mahtoivat nuo olla? mietti Zara. Ehkä olivat nekin jonkun\nkarkoitetun ja onnettoman kuningasperheen jäseniä?...\n\nMutta markkinakentällä oli paljo muutakin ihmeteltävää.\n\nLoppumattomassa ja alituisesti vaihtuvassa panoramassa nähtiin\ntanssivia ketjukarhuja, melkein alastomia neekerejä, piruja ja\npiruttaria purppuraiset päähineet päässä, huitovia painijoita ja\nmainioita voimataiteilijoita, jotka käsi lanteilla tarjosivat\ntrikoosääryksiä sille, joka halusi mittailla voimiansa heidän\nkanssansa; täällä esiytyi miekkaileva, naamioitu sankaritar, haarniska\nyllänsä, jaloissa punaiset, kultajuovaiset sukat ja käsissä pitkät\nnahkahansikkaat, tuolla taas Kolumbusta tai Kopernikusta esittävä,\nmustaan samettipukuun puettu herrasmies, joka timanttinuppuisella\nratsuruoskalla piirusteli ilmaan salaperäisiä ihmeympyröitä.\nKaikki nämä esiytyivät samalla tavalla. Lavan takana taas\nsijaitsi Garelin eläinhuone, jonka heti tunsi sieltä leviävästä\ninhoittavasta tallihajusta ja petoeläinten kiljunnasta. Näiden\nelävien merkillisyyksien ohessa nähtiin kaikellaisia kuvia, esim.\njättiläisnaisia tanssijaispuvussa, olkapäät paljaina, käsivarret\nvaaleanpunaisella untuvalla ja käsissä tiukasti napitetut hansikkaat,\ntulevaisuuteen näkeviä unissaennustajia istuen side silmillänsä\nmustapartaisen ihmelääkärin vieressä, hirviöitä, epäsikiöitä,\nkaikellaisia eriskummallisuuksia ja luonnon omituisia sattumia, joiden\nedessä toisinaan riippui nuoralla ylös kiinnitetyt verhot ja näiden\neteen asetetulla tuolilla säästölaatikko.\n\nJa kaikkialla, jokaikisellä askeleella kaikenlaatuisia ja\nkaikenmuotoisia piparikakkuja, jotka näiden markkinain varsinainen\nkauppatavara olivat ja joita myytiin punaisiksi verhotuissa\nja kultahetaleilla koristetuissa myymälöissä; näissä löytyi\nmaalatuilla kuvilla koristettuun satini-paperiin käärittyjä\npiparikakkuja, silkkinauhoilla sidottuja piparikakkuja, erityisesti\nsuosittuja sokerileivoskuvioilla ja kärvennetyillä manteleilla\nkoristeltuja kakkuja, kaikellaisia ukkoja ja Pariisin kuuluisuuksia\npiparikakkutaikinasta, \"Amandan\" rakastajan kuva, prinssi Kukonpyrstö\nja hänen ainainen kumppalinsa Rigolo; piparikakkuja nähtiin myytävän\nkoreissa ja siirrettävissä kojuissa, joista kaikista levisi miellyttävä\nmeden ja paistettujen hedelmäin tuoksu verkallensa kuljeskelevaan\nväkijoukkoon, joka muutamin paikoin oli niin laaja, että se melkein\nsalpasi tien.\n\nPalata takaisin omia jälkiänsä oli mahdoton. Täytyi seurata tätä\noikullista ihmisvirtaa, astua eteenpäin, peräytyä, kulkea milloin\nyhdelle, milloin toiselle kojulle, sillä väkijoukko koettaa turhaan\nkeksiä jotakin ulospääsyä sivulle päin tästä yleisestä valtaväylästä.\nKuuluu naurua ja leikkipuheita tässä loppumattomassa ja eteenpäin\nsysätyssä ihmistulvassa. Näin läheltä ei kuningatar ollut koskaan\nkansaa nähnyt. Vaikka työmiesten hengitys melkein sattui häneen ja\nvankat hartiat koskettivat toisinaan kovasti hänen olkapäitänsä, ei hän\n-- ihme kyllä -- tuntenut pelkoa eikä vastenmielisyyttä, vaan lipui\ntoisten mukana eteenpäin empivin, verkkaisin askelin, joissa hänestä\noli jotakin juhlamarssin tapaista, olletikin kun ainoitakaan ajoneuvoja\nei näillä teillä nähty.\n\nIhmisten hauska käytös saattoi kuningattaren rauhalliselle tuulelle ja\nhäntä huvitti pikku Zaran ylenpalttinen riemu sekä nuo lukuisat\nlastenvaunut, jotka liikkuivat tämän sullotun väkijoukon keskessä.\n\"Elkää tyrkkikö ... näettehän, että siinä on lapsi\", varoitettiin\ntoisiansa. Eikä tässä ollut kysymys yhdestä pienokaisesta, vaan oli\nniitä täällä kymmenittäin ja sadoittain äitien sylissä tai isäin\nvoimakkailla hartioilla. Kuningatar hymyili ystävällisesti\nhuomatessansa noiden monien lasten joukossa jonkun samanikäisen kuin\nhänen omansa oli. Mutta niin levollinen kuin kuningatar ei Elysée\nollut, sillä hän tiesi tämän saman kansan, joka nyt oli rauhallinen ja\nhiljainen, äkkiä voivan muuttaa hahmoansa. Tarvitsi vain tuon paksun\npilvenlongan taivaalla purkautua äkkisateeksi, niin syntyisi tässä ehkä\njo mitä pahin epäjärjestys. Vilkkaassa mielikuvituksessansa johtui hän\njo ajattelemaan onnettomuutta Karusellitorilla, jota siihen aikaan\nvielä kutsuttiin Ludvig XV:n toriksi, missä useita ihmisiä tukehtui ja\nrutistui kuoliaaksi, vaikka leveille, tyhjille kaduille oli ainoastaan\nmuutamia askelia; niille eivät nuo poloiset sillä hetkellä näet voineet\npäästä.\n\nPikku prinssi, joka käveli edelleen äitinsä ja opettajansa välissä,\nalkoi nyt valittaa, että hänen tuli liian kuuma ja ett'ei hän voinut\nnähdä mitään. Elysée keksi silloin seurata työmiesten esimerkkiä: hän\nnosti prinssin olallensa; ja nytkös tämä ihastuneena riemuitsi!\nYlhäiseltä asemaltansa näki hän niin laajalti ja kauvas eteenpäin! Hän\nvoi erottaa pylväät \"Valtaistuintorilla\" ja koko markkinakentän\nkirjavine väkijoukkoinensa, iltapäivän hohteessa hulmuavat liput pitkin\nkojukujanteita ja koreiden koju-esirippujen tuulessa häilyvät liepeet.\nSuurissa keinuissa, jotka aina olivat väkeä täynnä, lensivät istujat\nkorkealle ilmaan ja kiiltäväksi maalattu jättikaruselli pyöri ympäri\njalopeuroinensa, leopardinensa ja lohikäärmeinensä, joiden seljissä\nratsasteli poikia ja tyttöjä jäykkinä kuin pahvinuket. Yhteensidottuja\npunaisia ilmapalloja väikkyi ilmassa lukemattomien kullalta välkkyvien\npahvilelujen kerällä ja yli väkijoukon näkyi sadottain pikku päitä,\njoiden ympärillä hulmusi vaaleat kiharat niinkuin pikku prinssinkin\nsuortuvat olivat.\n\nTämän näyn eloisuutta lisäsi osaltansa mailleen laskeutuvan auringon\nvaaleanpunainen säteikkö taittuen tummia pilviä vastaan ja vuoroin\nvalaisten, vuoroin varjostaen esineitä. Valaistus lankeaa myöskin\nPierrotille ja Colombinelle, jotka valkeina, vastakkain liehuvina\ntäplinä kuvastuvat lavan mustaa taustaa vastaan; alempana seisoo pitkä\nja kumara näytäntöjen toimeenpanija, kreikkalaisen paimenen suippolakki\npäässä, ja liikuttelee käsiänsä kuin leipuri leipiänsä uuniin pannessa,\nkoettaen näin häätää kojuunsa markkinakansaa, jota portaat vilisevät\nmustanaan. Hänellä on suu ammollansa; varmaankin hän huutaa ja mölisee,\nmutta hänen ääntänsä ei voi kuulla. Yhtä vähän voi Zara kuulla lavan\nsivulla riippuvan kellonkaan ääntä, vaikka joku näkyi sitä hurjasti\nläikyttävän, ja kiväärien pauketta, vaikka hän näki kuinka niillä\ntähdättiin ja kuinka savu pelmahti ilmaan. Kaikki näet häviää\nyleiseksi, suureksi, epäsointuiseksi markkinahumuksi, johon yhtyy\nraikkujen rätinä, ruokopillien vihellys, rumpujen pärinä, kiinalaisten\n\"gongien\" kumea ääni, torvien toitotus, posetivien soitto, petoeläinten\nkiljunta ja höyrykoneiden vihellykset. Samoin kuin mehiläisiä\npyydettäessä melutaan niin paljo kuin mahdollista, koettivat kaikki\ntäällä olla toisiansa kovaäänisempiä vetääksensä näin yleisön huomion\npuoleensa; korkealle ilmaan heiluvista keinuista kuului kimeitä huutoja\nja joka kymmenes minuutti huhkasi juna ohitse niin läheltä, että sen\naikaansaama ankara vinkuminen hetken aikaa kuului yli muun\nmarkkinamelun.\n\nÄkkiä tunsi kuningatar, joka oli kävelystä väsynyt ja väkijoukon\nhikiuhosta tukehtumaisillansa ja johon mailleen painuvan, lukemattomiin\nkimmeltäviin esineihin heijastuvan ilta-auringon paiste oli\npainostavasti vaikuttanut, itsensä niin kovin voimattomaksi, että hän\nkerralla yritti vaipumaan maahan. Tämän huomatessansa tarttui hän\nsamassa silmänräpäyksessä kovasti kiinni Elyséen käsivarteen ja\nnojautui suorana, vaikka kalvenneena häneen sopertaen: \"ei se ole\nmitään ... ei ollenkaan mitään...\" Mutta samassa vaipui hänen päänsä\nMérautin olkapäätä vastaan ja vallan hervotonna lyyhistyi hän\nsaattajansa varaan. Tätä ei tosin kestänyt kuin muutaman minuutin ...\nmutta tätä tuokiota ei Méraut koskaan unhottanut.\n\nSe menikin jo ohi. Frédérique toipui jo. Tuulahdus, joka vilvoitti\nhänen otsaansa, virkisti myöskin hänen voimansa. Elyséen käsivarteen\nhän sentään edelleenkin nojausi ja kun tämä nyt käveli kuningattaren\nkanssa käsikoukussa tuntien tuon pienen kätösen keveän ja lämpimän\npainalluksen, joutui miespoloinen vallan hämmennyksiinsä. Hän unhotti\nvaaran, väkijoukon, markkinat ja koko Pariisin. Hän oli joutunut\nunelmain valtakuntaan, jossa nämä tenhollansa hallitsivat koko\nmielikuvituksen. Hän käveli ihmisjoukon läpi näkemättä ja kuulematta\nmitään; olipa kuin vaeltaisi hän pilven keskessä, joka hänet ympäröi,\nvarasi ja kuljetti eteenpäin, kunnes huomaamatta oli saavuttu\npuistotielle.\n\nVasta sille tultua heräsi hän täyteen tajuntaansa. Kuningattaren\nvaunuja ei näkynyt ... ja päästä takaisin sinne, mihin ne olivat\njääneet odottamaan, oli vallan mahdoton. Heidän täytyi siis lähteä\njalkaisin palausmatkalle Herbillonin kadulle päin ja kulkea -- jo\nalkavassa hämärässä -- pitkin leveitä puistoteitä ja katuja, joiden\nvarsilla olevat kapakat kuhisivat väkeä. Elämä täällä alkoi tosin jo\nolla vallatonta, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan tätä heidän outoa\npalausmatkaansa. Niinkuin muutkin lapset, jotka ovat saaneet nähdä ja\nkuulla paljo uutta, oli pikku prinssikin tavattoman puhelias koettaen\nlakkaamatta pukea sanoihin kaiken, mitä hän oli nähnyt ja miettinyt.\nKuningatar ja Elysée sitä vastoin kulkivat äänettöminä rinnatusten.\nElysée tunsi olevansa liikutettuna ja koetti vuoroin muistella, vuoroin\nmuistostansa karkoittaa sitä suloista hetkeä, jolloin hänelle selvisi\ntuo ikuiseksi onnettomuudeksi koituva salaisuus; kuningatar taas mietti\nmitä kaikkea outoa ja uutta hän oli nähnyt. Ensi kerran elämässänsä oli\nhän tuntenut \"kansan sydämen sykintää\"; hän oli nojannut päänsä tuon\nväkevän jalopeuran olkapäätä vastaan ja säilytti sisässänsä valtavan ja\nsamalla suloisen tunteen: oli kuin voimakkaat käsivarret olisivat\nhellästi ympäröineet hänet ja samalla suojelleet häntä.\n\n\n\n"]