[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSfkTcZ9kZ5VyWyq6xZQ2KnhE7u-EHYbasFp6465Ox7A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},383,"Kuninkaita maanpaossa II","Daudet, Alphonse",1840,1897,"383-daudet-alphonse-kuninkaita-maanpaossa-ii","383__Daudet_Alphonse__Kuninkaita_maanpaossa_II",null,"romaani",[],[],"fi",1879,1908,44876,310444,false,24796,[23],"Paris (France) -- Fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Kuninkaita maanpaossa II\" by Alphonse Daudet is a novel written in the early 20th century. This work likely falls into the genre of historical fiction, exploring themes of royalty, exile, and intrigue against a backdrop of societal and economic challenges. The narrative may center around characters tied to nobility, particularly focusing on King Kristian II and his entanglements as they navigate their precarious situations while highlighting their relationships with other key figures, like Senora and Tom Lewis.  The opening of the story sets the scene in an office where J. Tom Lewis exudes a buoyant demeanor, indicating that significant events are unfolding. The focus then shifts to Lewis, who is actually Narcisse Poitou, a man with a colorful past who has adopted an English persona. As he engages with his surroundings, it becomes apparent that he is involved in a plot revolving around royalty and significant financial stakes connected to the impoverished noble class. His interactions with Senora, a character who exhibits a mix of aloofness and shrewdness, hint at a dynamic relationship that evolves through their shared ambitions, specifically regarding a scheme to obtain two hundred million francs in exchange for renouncing a crown. This intricate blend of personal and political intrigue, along with character development, indicates a rich tapestry of storytelling that delves into the complexities of power, identity, and human connection. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Leino, Kasimir",417,"Daudetin romaani kertoo maanpakoon joutuneesta illyrialaisesta kuningasparista, joka yrittää sopeutua elämään 1800-luvun lopun Pariisissa. Teos kuvaa hallitsijoiden rappiota, hovin sisäisiä juonitteluja sekä kuningattaren pyrkimyksiä säilyttää sukunsa kunnia ja oikeus valtaistuimeen.","Alphonse Daudet'n 'Kuninkait6a maanpaossa II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 383. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUNINKAITA MAANPAOSSA II\n\nKirj.\n\nAlphonse Daudet\n\n\nRanskasta [\"Les rois en exile\"] suomensi Kasimir Leino.\n\nKansan Romaanikirjasto 1.\n\n\nHelsingissä 1908,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.\n\nOulussa 1908,\nOulun Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Suuri kaappaus\n   II. Eräs akatemiallinen juhlallisuus\n  III. Perhekohtaus\n   IV. Aatto-iltana\n    V. Yöjunalla\n   VI. Kuolemaan tuomittu vanki\n  VII. Kuningas luopuu\n VIII. Pieni kuningas\n   IX. Pimeässä kammiossa\n    X. Fides, Spes\n   XI. Erään rodun loppu\n\n\n\n\nI.\n\nSuuri kaappaus.\n\n\nÄkkiä ja mahtavasti aukesi ulko-ovi ja läpi koko asioimiston kävi\nsellainen veto, että siniset oviverhot (mackintosh) paisuivat, laskut\nkonttoristien käsissä lepattivat ja naisten pienet hattusulat\nhäilähtelivät. Toiset kököttivät kätensä, toiset kumarsivat syvään:\nJ. Tom Lewis astui sisään. Hymyillen tervehdykseksi koko seuralle ja\nantaen muutamia lyhyitä käskyjä konttoristeille, kysyi hän taas \"oliko\nlähetys hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Walesin prinssille jo\ntoimitettu\", koroittaen tällä kertaa äänensä melkein riemuisaksi. Ja\nniin hävisi hän yksityiseen työhuoneeseensa, konttoristien iskiessä\nsilmää toisillensa ja ihmetellessä isäntänsä hyvää tuulta. Jotakin\nerityistä oli epäilemättä tekeillä. Aina rauhallinen Señorakin huomasi\nsen istuessansa ristiaitansa takana ja kysyi miellyttävällä äänellänsä\nheti Tomin sisään tultua:\n\n\"No, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Tärkeitä asioita\", sanoi Tom hymyillen hiljaista, leveää naurua ja\nmulkoillen silmillänsä niinkuin hänen tapansa oli suurissa\ntilaisuuksissa.\n\nViitaten vaimoansa tulemaan mukaan sanoi hän:\n\n\"Tulehan tänne!\"\n\nMolemmat laskeusivat he sitten alas noita kapeita, vaskilevyreunaisia\nportaita alakerroksessa olevaan pieneen suojaan, joka oli sangen\nviehättävillä seinäpapereilla ja verhoilla varustettu ja kalustettu\ndivaanisohvalla ynnä toaletilla; muuten oli huone melkein aina\nvalaistava kaasulla, sillä pienestä, paksulla ja himmeäksi tahkotulla\nruudulla lasitetusta akkunasta tuleva valo ei riittänyt sitä\nvalaisemaan. Tämä pieni suoja oli yhteydessä kellarikerroksen ja pihan\nkanssa, niin että Tom kenenkään huomaamatta voi tämän kautta tulla ja\nmennä, jos hänen piti pujahtaa tiehensä ikävien ja tungettelevien\n\"karhujen\" ahdistaessa taikka muuten välttää \"loukkauskiviä\", millä\nsanalla Parisin kansankielessä nimitetään jonkun rauhaa ja mukavuutta\nhäiritseviä henkilöitä ja asioita. Sellaisia liikeasioita ajavassa\ntoimistossa kuin Tom Lewisin oli, täytyi tällaista viekkautta\nvälttämättömästi käyttää, jos isännän mieli välttää alituisia\nikävyyksiä ja kinastuksia.\n\nTähän maanalaiseen, salaperäiseen rauhankammioon, jonne ainoastaan\nSeñoralla oli oikeus tulla, eivät asioimiston vanhimmatkaan apulaiset,\njotka olivat palvelleet liikkeessä viisi kuusi kuukautta, olleet\nkoskaan jalallansa astuneet. Tämä suoja olikin Tomin erityinen\ntyyssija, hänen sisäisin majansa, omatuntonsa ja lämpiönsä, mistä hän\naina lähti ulos kaupungille muuntuneena kuin ilvenäyttelijä\npukuhuoneestansa, jota tämä pikku kammio marmoritoalettia ja sen\nsivulla riippuvia verhoja valaisevine kaasuliekkeinensä muistuttikin.\nIlveilijäksi ulkolais-asioimiston isäntä pian osoittausi itsekin:\ntuokiossa avasi hän pitkän englantilaisen takkinsa ja viskasi sen pois\nsamoin kuin liivinsäkin, jonka alta paljastui toinen monivärinen kuin\nsirkusratsastajilla; sitten kiersi hän kaulastansa vähintäin kymmenen\nmetriä valkeaa musliiniliinaa, joka muodosti hänen omituisesti kyhätyn\npappismaisen kaulaliinansa, ja irroitti lopuksi vyötäisiltänsä useita\npitkiä villakääreitä, kunnes tuosta lihavasta, pyyleästä ja\nluonnottomasti paisuneesta olennosta, jonka alinomaa nähtiin\npääkaupungin ainoassa englantilaisessa \"cabissa\" ajelevan katuja\npitkin, jäi jäljelle vain pieni, hoikka ja laiha mies, niin rutilaiha\nkuin mikäkin keritty rullanketrä tai pahin parisilainen renttu, niin\nkurttuinen, ryttyinen ja korventunut kuin olisi hän vasta pelastunut\npalavasta pätsistä. Siitä huolimatta näytti hän sentään tässä\nmuodossansa iloiselta, poikamaisesti iloiselta ja veitikkamaiselta,\neikä Tom Lewis itse teossa ollutkaan muu kuin entinen nostoväen\nkaartilainen vuodelta 1848 Narcisse Poitou, sen puuseppä Poitoun poika,\njoka silloin asui Orillonin kadulla (Bellevillessä). Kasvaen\nkymmenvuotiaaksi isänsä höyläpenkin lastukoilla ja siitä viisi\nvuotta kansakoulussa ja kadulla, joka sekin on verraton koululaitos\ntaivas-alla, oli Narcisse jo aikaiseen tuntenut voimakasta\nvastenmielisyyttä rahvasta ja sen ammattia kohtaan; mutta samalla oli\nParisin katu- ja lokaviemäri-elämä kehittänyt hänen mielikuvitustansa\nehkä enemmän kuin monta kehittävät matkat vieraissa maissa. Jo\npoikasena teki hän suunnitelmia kaikenlaisiksi laajasuuntaisiksi\nyrityksiksi. Vanhemmaksi tultuansa huomasi hän saman mielikuvituksen\nvilkkauden estävän itseänsä asettumasta pysyvästi mihinkään paikkaan,\njonka vuoksi hän matkusteli maailmalla harjoittaen milloin mitäkin\nammattia. Australiassa toimi hän kullankaivajana, Amerikassa n.k.\nskvatterina, Bataviassa ilvenäyttelijänä ja Brysselissä poliisina;\nkaikkialla ehti hän velkautua ja jätti jälkeensä huonot raha-asiat,\njotka estivät häntä palaamasta takaisin, ja niin joutui hän vihdoin\nLontooseen, missä perusti oman asioimiston. Täällä oleskeli hän\npitemmän aikaa ja olisi epäilemättä menestynytkin toimi-alallansa,\nell'ei hänen väsymätön mielikuvituksensa, joka ei koskaan tyytynyt\nnykyisyyteen, vaan aina etsi uutta ja jännittävää, olisi saanut häntä\npoikkeamaan vaarallisille sivupoluille. Näille jouduttuansa vajosi hän\nvähitellen surkeimpaan kurjuuteen ja joutui eräänä yönä, kun hän Hyde\nParkin puistolammikosta yritti anastamaan joutsenen, poliisin valtaan\nja -- vankilaan. Vankeusrangaistuksen kärsittyänsä huomasi hän vapaan\nEnglannin menettäneen kaiken viehätyksensä, jonka vuoksi pudisti\nAlbionin tomun jaloistansa, suunnaten haaksirikkoisen aluksensa\ntakaisin lähtövalkamoille s.o. Parisin kivitetyille kaduille. Matkalla\npälkähti hänen päähänsä esiytyä täällä englantilaisena: ollen vanha\nveitikka ja ilveilijä huvitti häntä esiytyä toisellaisena kuin hän itse\nteossa oli ja englantilaisen näytteleminen kävikin hänelle helpoksi,\nsillä pitkällisen oleskelunsa aikana Lontoossa oli hän hyvin perehtynyt\nanglosaksilaisen kansakunnan tapoihin, kieleen ja eleihin. Tämä ajatus\npälkähti hänen päähänsä juuri silloin kun aloitti liikkeensä ja aikoi\ntehdä ensimäisen \"suuren kaappauksensa\" välittäjänä ja asioitsijana.\n\n\"Kenen saan minä ilmoittaa?\" kysyi pitkä livreepukuinen\npalvelija-roikale häneltä hävyttömällä äänellä.\n\nPoitou vilkaisi kuluneeseen pukuunsa ja näytti mielestänsä niin\nrenttumaiselta, että hän pelkäsi tulevansa heti ulosajetuksi, ell'ei\nhän keksisi jotakin erikoista keinoa, joka vaikuttaisi niin\nkunnioittavasti palvelijaan, ettei tämä hänen pukuansa arvostelisi.\n\n-- Oh, sanoi hän, ilmoittakaa sir Tom Lewis! Tuskin oli hän saanut\ntämän sanotuksi, kun hän jo tunsi tuon keksityn nimen ja kansallisuuden\nkohottavan vaikutuksen ja sai kaivatun tyytyväisyyden itseensä. Sitten\nhuvitti häntä edelleen kehittää taitoansa näytellä valitsemaansa osaa\nja esittää englantilaisen omituisuuksia ja käytöstä niin uskollisesti\nkuin mahdollista; ollen näin pakotettu pitämään tarkkaa vaaria\nkäytöksestänsä ja muukalaisesta ääntämisestä huomasi hän samalla\nvoivansa hillitä intoiluansa ja liioitteluhaluansa kaikessa\nesiytymisessänsä, niin että hän verkalleen ranskaa puhuessansa näytti\nikäänkuin etsivän sanoja ja lauseparsia, vaikka hän itse teossa silloin\nmietti jotakin viekasta juonta kaikessa rauhassa.\n\nOmituista kyllä miellytti tämä hänen ensimäinen ja vähimmän\nharkittu keksintönsä Señoraa enemmän kuin kaikki ne muut juonet,\njoita hänen kekseliäät aivonsa tulvivat; Señora piti muuten tähän\naikaan jonkunlaista \"Family Hotelia\" (= perhehotellia) eräässä\nkolmikerroksisessa rakennuksessa Champs Elyséen varrella, joka\npunaisine akkunaverhoinensa ja kukkaisten ynnä viheriöitsevien kasvien\nympäröimme porraskäytävineen -- Antinin kadun puolelta -- teki varsin\nhauskan vaikutuksen. Hyvin puetun emännän rauhalliset ja kauniit\nkasvot nähtiin aina eräässä alakerran akkunassa, jonka ääressä hän\nistui joko käsityönsä taikka kassakirjansa kanssa. Hotellissa taas\nliikkui omituinen sekoitus kaikenlaatuisia majavieraita: klowneja,\nilveilijöitä, sirkusratsastajia, hevoskauppiaita, matkustelevia\nenglantilaisia, amerikalaisia ja ylipäänsä siihen ihmisluokkaan\nkuuluvia hylkyjä, jotka matkustelevat pelipankista toiseen. Naiset taas\nolivat enimmäkseen Mabillen tunnetussa tanssipaikassa esiytyviä, josta\nsoiton säveleet kesä-illoin kuuluivat hotelliin saakka, sekoittuen\nhotellivierasten äänekkäihin väittelyihin ja pelimarkkain ynnä\nkultarahain helinään, sillä täällä pelattiin päivällisten jälkeen\ntavallisesti korkeaa peliä.\n\nJos joku kunniallinen perhe joskus -- erehdyttävän nimikyltin johdosta\n-- eksyi Señoran luo, kului tuskin vuorokautta, ennen kuin tämä\ntäyshoidokkaiden epäilyttävät kasvot ja vieläkin epäilyttävämmät puheet\nkuultuansa suin päin pakeni talosta pois avaamattomat kapsäkit\nmukanansa. Mutta juuri tässä ympäristössä tuli hra Poitou eli Tom\nLewis, kuten tämä pieni vuokralainen vinnikerroksessa itseänsä\nnyttemmin nimitti, varsin huomattavaksi henkilöksi: tähän vaikutti\nhänen iloinen mielensä, luontevuutensa ja ennen kaikkea hänen\ntaitavuutensa kaikenlaisissa liikeasioissa. Palvelijoita auttoi hän\nheidän rahasäästöjensä sijoittamisessa ja näiden kautta saavutti hän\nemännänkin suosion. Toisin ei voinutkaan käydä, sillä olihan Tom aina\niloisen näköinen, esiytyi kaikissa tilaisuuksissa vilkkaana ja\nrattoisana ja ruokapöydässä hän oli vallan verraton pitämään vieraiden\nmieliä vireillä ja innostamaan heitä peliin ja juomatavarain\nnauttimiseen.\n\nYhtä kylmä ja sulkeutunut kuin Señora muuten oli kaikkia muita kohtaan,\nyhtä avosydämisenä ja vapaana esiytyi hän Tomia kohtaan, joka jälkeen\npuolen päivän ulosmennessänsä tai kaupungilta palatessansa aina istui\njonkun aikaa juttelemassa hänen luonansa hotellin pienessä, peileillä\nja matoilla varustetussa konttorihuoneessa. Señoran oli silloin tapana\nkertoa hänelle asioistansa, näytellä koruesineitänsä ja kassakirjojansa\ntai neuvotella hänen kanssansa päivän ruokalistasta tai suuren,\nkukkivan arumin hoidosta, joka kukoisti fajanssiruukussa hänen\nvieressänsä akkunalla.\n\nNiille monille lemmenkirjeille ja erilaisille tarjouksille, joita\nSeñoralle tehtiin, nauroivat he yhdessä: ihanalla emännällä ei ollut\nmitään sydäntä ihailijoitansa kohtaan. Aina säilytti hän saman\nkylmäverisyyden, eikä kai ymmärtänyt mitään intohimoa, sillä\nlemmensuhteet olivat hänelle ainoastaan taloudellisia asioita. Nuoren\ntytön ensimäinen rakastaja on ainoa oikea, sanotaan tavallisesti; mutta\nSeñoran ensimäinen rakastaja oli ollut 60-vuotias ukko, jonka isä oli\nhänelle valinnut, ja tämä ukko oli kylmentänyt hänen verensä ja\nturmellut ainiaaksi hänen ihanteellisen käsityksensä rakkaudesta. Nyt\nnäki hän rakkaudessa ainoastaan keinon ansaita rahaa, juonitella,\nviekastella ja kaupita: olihan ihana olento siitetty kaupustelijan\nammatissa ja sitten rahasta myyty, niin että mitä muuta hän itsekään\nsiis voi tehdä?\n\nSiitä huolimatta syntyi hänen ja Señoran välillä aikaa myöten ensin\njonkunlainen ystävyyden suhde, joka muistutti enon suhdetta alaikäiseen\nsuojattiinsa. Tomista tuli Señoran neuvonantaja ja tuki, jona hän\nosoitti sellaista taitoa ja kekseliäisyyttä, joka herätti luonteeltansa\nenemmän laskevassa ja järjestävässä kuin mielikuvitukselta rikkaassa\nSeñorassa mitä suurinta ihailua. Eläen aina nykyisyyden todellisuudessa\nei hän koskaan keksinyt mitään uutta, eikä saanut koskaan mitään uusia\naatteita, jonka vuoksi Tomin nerokkaiden aivojen alituisesti säkenöivä\nilotulitus suorastansa häikäisi hänet. Täydellisesti hänen vangiksensa\njoutui Señora, kun tuo iloinen majavieras eräänä iltana -- ranskan\nkieltä mitä naurettavimmalla tavalla päivällispöydässä rääkättyänsä --\ntuli hänen luoksensa konttoriin ottamaan asuntonsa avainta ja kuiskasi\nhänen korvaansa:\n\n\"En minä ole mikään englantilainen, sen kai te lienette huomannut?\"\n\nTästä hetkestä alkaen oli Señora häneen ihastunut eli paremminkin\nhassustunut aivan samalla tavoin kuin salonkinainen ihastuu\nnäyttelijään, jonka hän yksin luulee tuntevansa tavallisena ihmisenä,\nilman maalia ja teaatteripukua, s.o. sellaisena kuin hän itse teossa on\neikä sellaisena kuin yleisölle esiytyy. Rakkaus vaatii aina jotakin\netuoikeutta.\n\nSamanlaiset lapset soveltuvat parhaiten yhdessä leikkimään,\non tapana sanoa. Tom ja Señora olivat molemmat kasvaneet niin\nsanoakseni Parisin katuloassa: jälkimäinen oli tosin kantanut hameensa\nylöskierrettynä, jota vastoin Tom oli kerrassaan kierinyt siinä. Mutta\nerotus heidän välillänsä ei kuitenkaan ollut suuri, sillä heidän\nluonteensa ja taipumuksensa olivat samat. Jos Tomin kasvoissa toisinaan\n-- englantilaisesta naamiosta huolimatta -- vilahti Parisin\netukaupunkilaisen rentun intohimoista välkettä, niin voi sama ilme\njoskus äkkiä näkyä Señorankin pipliallisesti kauneilla kasvoilla tai\nilmetä jossakin ivallisessa, ilkeässä hymyilyssä, joka siksi hetkeksi\nkerrassaan riisti hänen huuliltansa kaiken yhtäläisyyden hurskaan\nSalomon kanssa. Tämä omituinen rakkauden suhde \"kaunottaren ja eläimen\nvälillä\" kasvoi Señorassa samassa määrässä kun hän tutustui\nrakastajansa elämänvaiheisiin, konnankoukkuihin ja ilveihin, joihin\nm.m. kuului ajaa englantilaisissa ajopeleissä, ja pitää yllänsä\nuseampia liivejä, menettely, jonka avulla hän koetti paksuudellansa\nvaikuttaa juhlallisesti, kun ei voinut lisätä pituuttansa; Señoran\nrakkaus kasvoi siis sikäli kun hän perehtyi rakastajansa suunnitelmiin\nja huimaaviin keinotteluyrityksiin, joita hän nimitti \"pieniksi tai\nsuuriksi kaappauksiksi\". Ja niin suuri oli tuon ihmishahmossa esiytyvän\napinan viehätysvoima kaunottareemme, että hän vielä kymmenen vuotta\nkestäneen laillisen avioliiton jälkeen miellytti häntä yhtä paljo kuin\nensimäisen tutustumisen aikana; se näkyi selvästi nytkin, sillä nauruun\nratketen vääntelihe hän pienen kamarin sohvalla, huudahteli ihastuneena\nja haltioissaan: \"millainen ilveilijä, millainen hupakko ilveilijä sinä\nolet, Tom!\"\n\nSillä välin riisui Tom yltänsä oheten vähitellen luonnolliseen\nmuotoonsa: pieneksi, kuivaksi, laihaksi ja luisevaksi mieheksi, joka\nihonmukaisissa värillisissä alushousuissansa teki hänen edessänsä\nkaikenlaisia hassunkurisia hyppyjä, joita hän säesti ilveilevillä\nkädenliikkeillä. Kun toinen heistä sitten väsyi ilveilemään ja toinen\nnoille kujeille nauramaan, heittäysi Tom vaimonsa viereen sohvalle,\nlähensi apinanaamansa Señoran enkelimäisiä kasvoja ja ilmoitti syyn\niloonsa seuraavasti:\n\n\"Niin, nyt on Spricht kukistettu koko joukkokuntansa kanssa! Kaikki on\nnyt lopussa!... Sillä nyt olen minä keksinyt kaappaukseni, suurenmoisen\nkaappaukseni!\"\n\n\"Ihanko varmasti? Kuka hän siis on?\"\n\nNimi, jonka Tom nyt mainitsi, sai Señoran hymyilemään\nylenkatseellisesti.\n\n\"Mitä?... Hänkö?... Uhrilammasko?... Mutta eihän hänellä ole enää\nropoakaan... Olemmehan me kerinneet ja korventaneet niin hyvin hänet\nkuin hänen illyrialaisen jalopeuransa, ett'ei koko ruumiissa enää ole\nkarvaakaan tallella.\"\n\n\"Elä sinä puhu pahaa Illyrian leijonasta, tyttöseni... Sen pelkkä nahka\non parin sadan miljonan arvoinen, siinä saat uskoa minua\", sanoi Tom,\njonka kasvoille nyt oli palannut entinen hidasverinen ilme.\n\nSeñoran silmät iskivät tulta. Pannen voimakkaan koron kullekin tavulle\ntoisti hän sanansa:\n\n\"Kaksi sataa miljoonaa!\"\n\nSitten teki hän vallan kylmäverisesti selkoa \"suuresta\nkaappauksestansa\". Kysymys oli siitä, että saataisiin Kristian II\nsuostumaan Illyrian valtiopäiväin ehdotukseen, jonka mukaan hän\nkahdesta sadasta miljoonasta frangista luopuisi oikeuksistansa Illyrian\nkruunuun. Ja mitä tällaiseen tarkoitukseen tarvittaisiin? Ainoastaan\nhänen allekirjoituksensa, ei muuta, ja sen olisi Kristian aikoja sitten\nantanut, jos hän olisi saanut yksin päättää asiasta. Mutta luopumista\nestämässä oli kuningatar ja kuninkaan muu ympäristö. Kuitenkin täytyi\nasiain kehittyä siihen suuntaan ennemmin tai myöhemmin. Talossa ei enää\nollut rahaa juuri ropoakaan. Velkoja oli tehty teurastajan luona, jolta\noli ostettu lihaa ja viljakauppiaan luona, jolta oli ostettu kauroja\nhevosille; herrasväen köyhyydestä huolimatta seisoivat hevoset vielä\ntallissa ja muutenkin ylläpidettiin yhä ulkonaista komeutta, vaikka\nhätä ja kurjuus jo näkyi loiston takana. Kaikki kuningasparin\nliinavaatteet olivat kovin kuluneet, huolimatta kruunulla ja\nvaakunoilla varustetuista nimikirjaimista, eikä talossa ollut rahaa\nostaa uusia. Tallissa ei ollut heiniä ja talon kalliimmat hopeaesineet\nolivat pantissa; palvelijoita tosin pidettiin vielä, vaikka ei enää\nentistä määrää, mutta jäljelle jääneistä eivät monetkaan olleet saaneet\npalkkojansa moneen kuukauteen.\n\nKaiken tämän oli Tom kuullut kamaripalvelija Lebeaulta, joka niinikään\noli jutellut hänelle noista kahdesta miljoonasta, mitkä Laibachin\neduskunta oli tarjonnut kuninkaalle korvaukseksi Illyrian kruunusta, ja\nsiitä kohtauksesta, jonka tämä uutinen oli hovissa aikaansaanut.\n\nSaatuansa tietää olevansa monen miljoonan arvoinen, jos vain suostuisi\nuhraamaan pari tippaa kirjoitusmustetta, oli kuningas muuttunut\nmieleltänsä: nyt hän ei enää nauranut eikä puhunut mitään, vaan\nilmestyi hänen otsallensa sen piintyneen päähänpiston varjo, joka\nhuolestuneena piirteenä sittemmin nähtiin aina samassa paikassa. Hän\noli käynyt ärtyisäksi kuin äreä koira ja usein kuultiin hänen\nhuokailevan syvään. Mitään ulkonaista muutosta ei hänen ympäristössänsä\ntapahtunut; palvelijakuntansa piti hän entisellänsä: sihteerin,\nkamaripalvelijan, ajurin ja \"pikentin\". Myöskin suojiensa\nkallisarvoisen ja loistavan kalustuksen säilytti hän ennallansa eikä\nnäyttänyt mitenkään supistavan persoonallisia menojansa. Eikä tuo\nlannistumattoman ylpeä kuningatar, joka ylhäisellä käytöksellänsä luuli\nvoivansa peittää maailmalta lisäytyvän köyhyytensä, olisi sallinutkaan\nhänen kärsivän minkäänlaisia puutteita. Jos joskus niin tapahtui, että\nkuningas aterioitsi kotonansa, tapasi hän täällä aina saman\nylellisyyden kuin ennenkin. Mutta yhtä puutetta ei hän kuitenkaan\nvoinut korjata: kuninkaalta alkoi puuttua rahoja klubi-iltojen, pelin\nja naisten varalle! Ja tämä olikin se heikko kohta, jonka avulla\nvoitiin päästä hänen majesteettiansa lähemmäs. Vietettyänsä yön\npelipöydän ääressä ja tehtyänsä siinä velkoja, joita hän ei voinut\nsuorittaa, suostuisi kuningas kyllä jonakin päivänä allekirjoittamaan\nluopumisehdotuksen, sillä pitkällisempiin pelivelkoihin hän\nluultavasti ei tahtonut antautua ja vielä vähemmän antaa aihetta\nsellaiseen häväistykseen, että Kristian II julistettaisiin klubissa\nmaksukyvyttömäksi! Tämä olisi kuitenkin jo aikoja sitten tapahtunut,\nell'ei vanha Rosen kaikessa salaisuudessa ja vastoin kuningattaren\nkieltoa olisi alkanut suorittaa kuninkaan velkoja. Tarkoitus oli nyt\nhoukutella tämä menettämään rahaa yli tavallisuuden ja pakottaa hänet\nniin suuriin tuhlauksiin, etteivät vanhan herttuan varat riittäisi enää\nhänen menoihinsa.\n\n\"Tämä on niin sievä 'ahvääri'\", sanoi Tom, \"ettei appiukko Leemans\nsaattane kieltäytyä antamasta meille tarpeellista liikepääomaa, sillä\ntässä täytyy meidän toimia yhteisin voimin. Vaikeinta on hankkia itse\nväkipyörä, jota paitsi koneistoa ei voida saada käymään: tarkoitan\nnaista, joka...\"\n\n\"Naista! Mitä naista?\" kysyi Señora suurin silmin ja viattoman\nnäköisenä.\n\n\"Tietysti sitä, joka viskaa silmukan kuninkaan kaulaan... Tässä\ntarvitaan vakava ja älykäs nainen, joka sitä paitse voi syödä hyvin,\nmenettää rahoja ja ennen kaikkea ottaa eteensä...\"\n\n\"Amy Férat ehkä...?\"\n\n\"Eeei, ei hän tähän kelpaa. Ensiksikin on hän jo ollut liian paljo\nmukana ja toiseksi puuttuu häneltä tarpeellinen vakavuus. Kunhan hän\nvain saa syödä illallisia, laulaa ja elostella, niin on hän vallan\ntyytyväinen... Eei, ei hän ole sellainen tyttö, että hän osaisi\n'kiristää' pikku miljoonansa kuukaudessa mitään ulkonaista jälkeä\nnäkymättä. Tässä tarvitaan sellainen, joka voi pitää syöttiä korkealla\nilmassa eikä menetä itse paljo mitään ja joka myy itsensä sentimetrin\nmukaan ja kalliimmasta kuin neliömetri kalleinta tonttia maksaa la\nPaix-kadun varrella.\n\n\"Ah niin, alanpa käsittää, miten siinä olisi meneteltävä\", sanoi\nSeñora, näyttäen miettiväiseltä... \"Mutta kenen me siihen saisimme?\"\n\n\"Siinä se juuri pulma on\", sanoi Tom, \"kenen saisimme me uhrautumaan?\"\n\nSitten katsoivat he toisiinsa hetkisen aikaa ja hymyilivät kumpikin. He\nymmärsivät toisensa. Asia oli sovittu.\n\n\"No niin, koska sinä jo olet pannut asian vireille, niin...\"\n\n\"Kuinka niin? Mitä sinä siis tiedät?...\"\n\n\"Etkö sinä luule minun huomanneeni, kuinka hän tähystelee sinua\nseisoskellessansa pulpettiaition vieressä ... aavistamatta että minäkin\nolen lähellä? Muuten ei hän koetakaan salata aikeitansa ... vaan kuuluu\nhän antaneen merkitä ne klubin muistokirjaan ja kirjoittaneen nimensä\nsen alle.\"\n\nKuultuansa jutun kuninkaallisten kesken lyödystä vedosta, närkästyi\nSeñora.\n\n\"Vai niin, vai luulee hän sen käyvän niin helposti ... 2,000\nlouisdoria!... Oletteko mokomaa ennen kuulleet?\"\n\nHän nousi ylös ja käveli muutamia askelia lauhduttaaksensa harmiansa;\nsitten palasi hän miehensä luo takaisin, sanoen:\n\n\"Tom, siitä on jo yli kolme kuukautta, kun se hupelo alkoi saarrella\nminua... Mutta mitä on hän voittanut? Usko minua, ett'ei tämän\nenempää.\"\n\nSamalla näpsähytti hän pientä, terävää kynttä hammastansa vastaan\nikäänkuin olisi hän puraisemista matkinut.\n\nSeñora ei valhetellutkaan. Kuningas oli todella jo kauvan häntä\nmetsästellyt, mutta tähän hetkeen saakka ei hän ollut sen pitemmälle\npäässyt kuin että oli joskus koskettanut hänen sormiensa päitä,\npureskellut kynänvartta, jota Señora ajatuksissansa oli pitänyt\nsuussansa, taikka oli kaunottaren hame joskus tilapäisesti koskettanut\nhelposti huumautuvaa majesteettia. Näin huonosti ei viehättävä ruhtinas\nvielä koskaan ollut hankkeissansa onnistunut, sillä muuten oli hän aina\nnaisten ihailun esineenä ja voi syystä kerskailla lukemattomista\nlemmenhymyilyistä ja lemuavista lemmenkirjeistä. Hänen kaunis, hyvin\nkammattu päänsä ja kaartuva otsansa, jolla vilkas naisen mielikuvitus\nhelposti näki kruunun sijat ohimoilla, kuningattaren taitavasti keksimä\nromanttinen sankarihistoria ja ennen kaikkea se viettelevä sätehikkö,\njoka ympäröi sankaria lemmen ruusuisissa kahakoissa, oli tuottanut\nhänelle kauniit laakerit ylimyksellisissä piireissä, joissa monet\nnuoret rouvat voivat kerskailla saaneensa lahjaksi pienen apinanpennun\nkuninkaallisesta apinahuoneesta. Teaatterimaailmassa taas, missä\nylipäänsä ollaan niin suosiollisia kaikelle kuninkaalliselle, oli moni\nnuori tyttö jo saavuttanut onnensa ainoastaan sen tautta, että oli\nvoinut näyttää albumissansa kuningas Kristian II:n valokuvan antajan\nomakätisellä nimikirjoituksella varustettuna. Ja tällaisen\nlemmensankarin, joka oli tottunut siihen, että ihanat silmät ja mehevät\nhuulet hymyilivät häntä kohti, ja joka oli nähnyt niin monen sydämen\nsyttyvän tuleen pienimmästäkin silmänluonnista, tällaisen leijonan oli\nnyt täytynyt menettää kuukausittain aikaa ja vaivaa aina yhtä kylmänä\nja jäykkänä pysyvää olentoa saartaessansa! Señora oli näet yhäti sama,\nsama ahkera kirjanpitäjä, joka kirjoitti numeroja laskien ja selaillen\nraskaan kassakirjansa lehtiä suomatta ihailijallensa muuta tyydytystä\nkuin minkä hänelle mahdollisesti tuotti hänen hienon sivukuvansa\nkatseleminen tai heikot hymyilyn oireet silmäkulmissa.\n\nSeñoran tekemä vastarinta huvitti kuningasta, jonka itserakkautta sitä\npaitse imarteli tieto siitä, että klubin jäsenten huomio tämän\nlemmensadun aikana seurasi häntä, mutta vähitellen väistyi kaikki tämän\nsyttyvän intohimon tieltä, joka sankarin laiskotellessa kasvoi ja\nkiihtyi niin voimakkaaksi, ett'ei hän voinut pysyä poissa päivääkään,\nvaan saapui Tom Lewisin asioimistoon joka iltapäivä klo 5, jolloin\nParisin huvitteleiva maailma tavallisesti kokoutuu sopimaan yhteisistä\nillanvietoista.\n\nNuoret miehet, jotka -- ollaksensa Señoran läheisyydessä --\ntavallisesti tähän aikaan söivät päivällisensä Tom Lewisin\nasioimistossa, vetäytyivät vähitellen pois kohteliaisuudesta kuningasta\nkohtaan. Mutta Señoraa ei tämä heidän menettelynsä erityisesti\nhuvittanut, sillä se vaikutti asioimiston jokapäiväisiin tuloihin, jota\nvastoin kuninkaan käynnit eivät tuottaneet ropoakaan; ja kun Illyrian\nleijonajärjestön kunniamerkeilläkään ei enää ollut mitään menekkiä,\nosoittausi Señora ihailijallensa entistänsä kylmemmäksi. Olipa hän jo\nalkanut jotakuinkin selvästi osoittaa, että kuningas häntä vaivasi, kun\nhän äkkiä muutti täydellisesti käytöksensä: se tapahtui sen jälkeen\nkuin hän oli miehensä kanssa keskustellut siitä, mistä ylempänä jo\nolemme tehneet selkoa.\n\n\"Oliko teidän majesteettinne eilen illalla Fantaisies-teaatterissa?\"\nJoku oli nähnyt teidät siellä.\n\nKuullessaan nämä suruisen katseen säestämät sanat, tunsi Kristian\nsuloista hämmennystä...\n\n\"Aivan oikein, minä olin todellakin siellä.\"\n\n\"Yksinkö?\"\n\n\"No, mutta...\"\n\n\"Ah! Onnellisia ne naiset, joiden kanssa te...\"\n\nKuitenkaan ei hän tahtonut jättää ihailijaansa niin suoranaisen,\nkehoittavan vaikutuksen alaiseksi, jonka vuoksi hän heti antoi\nselittävän lisäyksen siihen, kertoen aina kovin halunneensa nähdä sen\npienen salongin ja olletikin sen _ruotsalaisen_ tanssijattaren, joka\nsiellä par'aikaa esiytyi; hänen miehensä ei häntä koskaan vienyt\nminkäänlaisiin huvituksiin...\n\nKristian tarjoutui saattamaan häntä.\n\n\"Ei, ei se käy laatuun, sillä kaikki tuntevat teidät.\"\n\n\"Mutta voimmehan istua taka-aition hämyssä...\"\n\nVihdoin sovittiin siitä, että he yhdessä menisivät seuraavana iltana\nteaatteriin; onni suosi heitä sitä paitse siinä, ettei Tom sattunut\nolemaan kotonakaan.\n\nTämä teaatterissakäynti sukeusi heille mitä viehättävimmäksi pikku\nseikkailuksi. Hän, Señora, istui aition eturivillä erittäin hyvin\nvalitussa, vaikka muuten yksinkertaisessa puvussa, katsellen\nlapsellisella ilolla ulkomaista tanssijatarta, pienikasvuista,\nvaaleakutrista, tumma- ja säihkyvä-silmäistä ruotsalaista neitosta.\nMustassa puvussansa vaikutti hän sokeasti rohkeiden liikkeittensä\nvuoksi kuin suuri yölepakko...\n\n\"Voi, kuinka hauskaa!\" huudahti Señora tuon tuostakin.\n\nMutta liikkumattomana istui muuten elämänhaluinen kuningas hänen\ntakanansa, konvehtirasia polvellansa; suloisempaa tunnetta ei hän\nvoinut ajetellakaan kuin se oli, minkä hän nyt tunsi, kun Señoran\npehmeä, pitseillä ympäröity käsivarsi -- tämän päin kääntyessä --\nkosketti hänen käteensä taikka kun Señoran raikas hengähdys lemahti\nhäntä kohti. Hän tahtoi seurata ihanaa seuralaistansa S:t Lazaren\nasemalle, josta tämä aikoi maalle; vaunuissa valtasi hänet voimakas\ntunne, jonka vallassa hän kiersi kätensä kaunottaren vyötäisille ja\nlikisti tätä sydäntänsä vastaan.\n\n\"Oi, huudahti Señora, nyt turmelette te koko illan iloni!\"\n\nEnsi luokan suuri odotussali oli autio ja huonosti valaistu. Molemmat\nistahtivat samalle penkille ja kun Señora tunsi kylmän väristyksiä,\nkiersi kuningas laajan turkkinsa helman hänen ympärillensä. Nyt ei hän\nenää peljännyt, vaan suli vallan helläksi ja kuiskasi suloisia sanoja\nihailijansa korvaan. Eräs rautatievirkämies meni salin läpi heiluttaen\nlyhtyä kädessänsä ja sitten tuli seurue näyttelijöitä, jotka Parisin\nnäyttämöillä esiydyttyänsä nyt palasivat koteihinsa kaupungin\nläheistössä. Näiden joukossa oli eräs rakastava parikin, joka käyskeli\nrinnakkain ja pysyttelihe loitolla muista.\n\n\"Kas, kuinka onnellisia nuo ovat! kuiskasi Señora... Ei mitään\nsiteitä ... ei mitään velvollisuuksia ... ainoastaan sydämen vapaa\nvalinta... Ja turhaahan kaikki muu onkin!\"\n\nNäissä asioissa ei hän muuten ollutkaan aivan kokematon. Ikäänkuin\nhetken tunnelman valtaamana alkoi hän nyt kertoa omaa surullista\nelämäntarinaansa niin vilpittömällä tavalla, että se teki kuninkaaseen\nsyvän vaikutuksen; Señora puhui kaikista niistä ansoista, väijyksistä\nja houkutuksista, joihin nuori tyttö -- täytyessänsä yksin kulkea\nParisin katuja työpaikkaan ja takaisin kotiinsa -- voi joutua, hän\nkertoi, kuinka hänkin, joka ei oikeastaan ollut köyhälistön lapsia, oli\nisänsä ahneuden vuoksi saanut tuntea tuollaisen köyhän tytön kohtalon\nkovuutta ja kuinka isä jo 16-vuotiaana halpamaisesti myi hänet\nikäkululle ukkorahjukselle, jonka kanssa hän oli elänyt neljä raskasta\nvuotta, ollen itse teossa vain tämän sairaanhoitajattarena.\nPäästäksensä toistamiseen joutumasta isänsä valtaan ja hänen\nvoitonpyyntinsä uhriksi oli hän -- tuntien välttämättä tarvitsevansa\npuolustajaa ja turvaa -- antanut kätensä Tom Lewisille, joka jumaloi\nainoastaan rahaa. Tälle miehelle oli hän uhrautunut ja hänen vuoksensa\noli hän luopunut kaikista elämän iloista, asuen ensin yksinäisessä\npiilossa maalla ja ahertaen sitten arkipäiväisessä ja sielunmurhaavissa\ntöissä; eikä hänellä näyttänyt olevan vähimpiäkään toiveita saavuttaa\nhelpoitusta kovassa kohtalossansa. Sillä hänen miehensä, joka\nluonteeltansa oli kylmä ja laskeva, muistutti häntä aina entisestä\nelämästänsä, kun hän vain uskalsi tehdä vähänkin vastarintaa tai\nhiemankaan viittasi suurempaan vapauteen, vaikka entisten erehdysten\nedesvastaus ei kuitenkaan kohdannut yksin häntä.\n\n\"Tämä entinen elämäni\", sanoi hän nousten lähteäksensä ulos\njunasillalle, \"on tietysti syynä siihenkin kauheaan häpeään, minkä te\nkuulutte antaneen merkitä suuren klubin muistokirjaan.\"\n\nAsemakello soi junanlähdöksi. Hetki oli siis hyvin keksitty tällaisen\najatuksen oikealle vaikutukselle. Señora viittasi kädellänsä\njäähyvästiksi ja poistui pehmein, notkein askelin, niin että hänen\nmusta hameensa laahus keveänä lakaisi siltapermantoa. Nolostuneena ja\ntäydellisesti masentuneena kaunottaren viimeisestä lauseesta seisoi\nKristian kotvan, paikaltansa hievahtamatta. Señora tiesi siis\nvedosta!... Kuinka oli se mahdollista!... Kuinka häntä nyt harmitti oma\nalhainen ja kerskaileva ylimielisyytensä!... Seuraavan yön valvoi hän\nkotonansa, kirjoittaen Señoralle pitkän kirjeen, jossa hän pyysi tältä\nanteeksi tekoansa, höystäen kirjeen kotimaansa runollisesta\nkuvakielestä lainatuilla korulauseilla ja verraten rakastettua\nkaunotarta kuhertelevaan kyyhkyiseen ja azeroli-puun ruusunväriseen\nhedelmään.\n\nMikä mainio keksintö muistuttaa kuningasta tuosta\nvedonlyönnistä juuri tuolla hetkellä! Sillä jutulla piti Señora\nhäntä kauvan aikaa nolattuna. Sillä selitti hän tuonoisen\nkylmyytensä ja epäystävällisyytensä ja sitä käytti hän myöhemmin\nerinomaisella menestyksellä, kun hän kekseliäästi alkoi kaupustella\nsuosionosoituksiansa. Mies, joka oli sillä tavoin häväissyt nuorta\nnaista, oli kai valmis kärsimään häneltä mitä tahansa? Tottelevaisesti\nsuistuikin Kristian kaikkiin hänen oikkuihinsa ja koko maailman edessä\ntäytyi hänen nyt esiytyä Señoran julkisena rakastajana ja orjana. Hänen\nkauneutensa lohdutti Kristiania tietysti tässä orjuudessa ja riitti\nehkä selitykseksi muulle maailmalle, mutta hänen miehensä tungettelevaa\nja ikävää tuttavallisuutta ei sekään voinut tehdä siedettäväksi. Tom\nkäytti hänestä aina nimitystä \"ystäväni Kristian II\" ja voittehan\nkuvitella mielessänne, kuinka mies silloin oikoi pientä vartaloansa!\nKerran pälkähti Tomin päähän kutsua kuningas vieraaksi maatilallensa,\ntämä hänen huudahduksensa voi hänet saattaa, jonka teko, josta naapuri,\ntuo kuuluisa naisräätäli Spricht ärtyi niin mustasukkaiseksi, että pian\nsen jälkeen kuoli. Kuninkaan täytyi silloin kuljeskella ympäri\nkaikkialla, katsella rakennuksia ja puistoa, tulla mukaan retkeilylle\nhuvipurrella ja mukautua siihenkin, että hänet valokuvattiin\npäärakennuksen portailla, Señora toisella, Tom toisella puolen; nämä\nhalusivat näet tällä tavoin ikuistaa tämän heille niin merkillisen\nkunniapäivän muistoa. Myöhemmin illalla poltettiin ilotulitus, joka\nkomeasti heijastui Seinejoen pintaan; tämän aikana kuljeskeli Señora\nkuninkaan käsikynkässä pitkin käytäviä, joiden istutuskaiteet loistivat\npunertavina räiskyvien rakettien valossa.\n\n\"Oi, kuinka minä teitä rakastaisin, ell'ette te olisi kuningas!\"\nhuudahti Señora hellän ihastuksen vallassa... Tosin oli tämä rakkauden\ntunnustus, mutta sellaisena kovin kekseliäs. Kristianin kaikkia muita\nrakastajattaria oli huumannut juuri kuninkaallisen arvon loisto ja\nhänen korkea sukuperänsä. Mutta Señora rakasti siis häntä itseänsä:\n\"... ellette te olisi kuningas\", oli hän sanonut. Ett'ei hänessä paljo\nkuninkaallista ollut, sen Kristian hyvin tiesi; kuinka mielellänsä\nuhraisikaan hän lemmittynsä vuoksi sen vähäisen kaistaleen\nkuninkaallista purppuramanttelia, mikä mahdollisesti vielä häilyi hänen\nolkapäillänsä!\n\nErään toisen kerran oli Señora vieläkin suorapuheisempi. Juuri oli hän\nilmaissut huolensa ja levottomuutensa siitä, että Señora näytti niin\nkalpealta ja itkeneeltä.\n\n\"Pelkään, ett'emme pian saa enää nähdä toisiamme!\" nyyhkytti tämä.\n_Hän_ -- Tom -- sanoo näet asiainsa menestyvän huonosti täällä\nRanskassa, jonka vuoksi hän aikoo lopettaa liikkeensä, jättää maan ja\nsiirtyä ulkomaille.\"\n\n\"Ja teidänkö on häntä seuraaminen?\"\n\n\"Ah, minä olen esteenä hänen suunnitelmillensa. 'Voit tulla mukaan, jos\ntahdot', sanoi hän. Ja täytyyhän minun seurata häntä, sillä mitenkäpä\nminä täällä tulisin toimeen vallan yksin, ilman apua ja tukea?\"\n\n\"Olettepas te ilkeä, kun unohdatte, että minä olen luonanne.\"\n\nSeñora katsoi häntä suoraan silmiin, sanoessansa:\n\n\"Aivan oikein, olettehan te luonani. Te rakastatte minua, te... Teille\nvoin minä kuulua tarvitsematta hävetä itseäni... Mutta ei ... sehän on\nmahdotonta.\"\n\n\"Mahdotonta?\" kysyi hän autuaiden tunteiden tukahduttamalla äänellä.\n\n\"Teidän korkeutenne on liian ylhäinen herra Señora Leemans'ille!...\"\n\nTähän vastasi kuningas hieman itsetyytyväisenä, jossa ilmeni\njonkunlaista lapsen miellyttäväisyyttä:\n\n\"Mutta minäpä voin kohottaa teidät tasalleni, minä... Minä voin tehdä\nteidät kreivittäreksikin... Se valta minulla on jäljellä. Ja sitten\nteetän minä teille täällä Parisissa pienen pesän, jonka sisustan\ntäydellisesti uuden arvonne mukaan ja jossa me sitten voimme elää\nkahden ... onnellisina, vallan kahden!...\n\n\"Oi, kuinka ihana unelma!\" huokasi Señora katsahtaen häneen nuoren\ntyttösen viattomilla, kyyneleisillä silmillä. Sitten lisäsi hän\nvilkkaasti:\n\n\"Ei, ei ... te olette kuitenkin kuningas ... ja kun onnetar kerran taas\nhymyilee teille, jätätte te minut ja...\"\n\n\"En koskaan!\"\n\n\"Mutta jos saatte kutsun palata takaisin\"...\n\n\"Illyriaan?... Ei, se juttu lienee ainaiseksi lopussa... Viime vuonna\nolisi siihen ollut tilaisuus, mutta sen minä laiminlöin. Toista kertaa\nsitä ei tarjoudu.\"\n\n\"Todellako?\" huudahti Señora teeskentelemättömällä ilolla. \"Jospa minä\nvain olisin varma siitä, että...\"\n\nNyt pyöri kuninkaan huulilla pari vakuuttavaa sanaa, joita hän tosin ei\nlausunut, mutta jotka Señora varsin hyvin arvasi.\n\nKun puolisot Lewis myöhemmin olivat kahden kesken ja Señora tapansa\nmukaan teki miehellensä selkoa keskusteluistansa kuninkaan kanssa,\nselitti Tom juhlallisesti:\n\n\"Meidän on puhuteltava ukkoa, se on selvä!\"\n\nUkolla tarkoitti hän vanhaa Leemansia, jonka Tom jo monta kertaa ennen\noli kaunopuheliaisuudellansa taivuttanut ottamaan osaa useihin\nvävypojan kekseliäissä aivoissa syntyneihin keinotteluihin. Alussa oli\nhän näissä voittanut, sitten menettänyt, kuten pelissäkin usein\ntapahtuu, ja pari kolme kertaa tappiota saatuansa oli ukko päättänyt\nvast'edes pysyä Tomin keinotteluista erillänsä. Mitään erityistä\näreyttä hän tosin ei kieltäytyessänsä osoittanut eikä myöskään\nraivostunut; hän oli näet liian vanha ja tottunut liikemies\njaarittelemaan asioista, jotka eivät ketään hyödyttäneet. Mutta kun\nvävypoika tavallisella kaunopuheliaisuudellansa esitti ehdotuksiansa ja\nkoetti saada häntä osalliseksi ilmalinnoja rakentamaan, vastasi vanha\nkaupustelija näihin hymyilyllä, joka merkitsi samaa kuin epäys, taikka\nloi hän luomensa maahan merkiksi siitä, että hän piti Tomia\nhaaveksijana, jonka olisi parasta \"ottaa lusikka oikeaan käteensä\" ja\ntyytyä todellisuudessa mahdollisiin yrityksiin.\n\nTom puolestansa tunsi appi-ukkonsa nykyisen haluttomuuden ryhtyä\nasioihin hänen kanssansa ja senpä vuoksi jättikin hän nyt Señoran\ntehtäväksi neuvotella hänen kanssansa. Ukko oli näet vanhoilla\npäivillänsä alkanut osoittaa jonkunlaista hellämielisyyttä ainoaa\nlastansa kohtaan, jossa hän muka oli uudistuvinansa.\n\nVaimonsa kuoltua oli Leemans lopettanut suuren antikviteettikauppansa\nla Paix-kadulla ja supistanut liikkeensä entiseen, vanhaan myymäläänsä\nsiinä, missä hän yhäti asuikin. Sinne suuntasi siis Señora eräänä\nvarhaisena aamuna kulkunsa tavataksensa sitä varmemmin ukon kotona,\nmikä muuten ei ollut niinkään helppo tehtävä. Sillä vaikka ukko oli\nupporikas ja monen mielestä \"liikkeensä lopettanut rahamies\", jatkoi\nhän yhä kävelyjänsä Parisin ympäristössä, nuuskien milloin vanhoja\nmyymällä, milloin huutokauppoja ja vainuten aina tarkasti sen, mikä voi\ntuottaa hänelle voittoa; sitä paitse otti hän tarkan vaarin lukuisten\npikku kauppiaiden vanhoista kauppatavaroista, tauluista, koruesineistä\nja muista omituisuuksista; nämä liikkuivatkin usein ukon rahoilla,\ntehden sen sentään hiljaisuudessa, sillä ukko ei tahtonut saattaa\nrikkauttansa maailman tietoon.\n\nHaluten jälleen tutustua lapsuutensa oloihin, päätti Señora\nmennä jalkaisin Royale-kadulta aina Eginhardin kadulle saakka ja\nseurata samoja teitä, joita hän ennen oli kulkenut palatessansa\nantikviteetti-kaupasta kotiinsa. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan\naamulla. Ilma oli pureva, ajopelejä liikkui vielä vähän kaduilla ja\nBastillen torilla näki hän kauniin aamuruskon heijastuksen kimaltelevan\nkorkean muistopatsaan huipussa seisovan enkelin siivillä. Näiltä\nseutuvilta ja läheisiltä sivukaduilta kiiruhti nuoria työläisnaisia\ntyöpaikkoihinsa. Jos Akselin prinssi olisi jaksanut saapua tänne näin\naikaiseen aamulla, olisi hän varmaankin ollut tyytyväinen siihen, mitä\nhän nyt sai nähdä täällä. Kaksittain ja kolmekin parvessansa\nkiiruhtivat tytöt pirteinä jutellen nopein askelin niitä tehtaita ja\ntyöpaikkoja kohti, joita niin runsaasti tapaamme S:t Martinin, S:t\nDenisin ja Vieille du Templen katujen varsilla; muutamat hienommin\npuetut neitoset taas poikkesivat keskuskaupungin puistokaduille, missä\nmyymälät aina avataan myöhemmin kuin muualla. Nämä tytöt eivät tosin\nnyt olleet niin iloisia kuin illalla liikkeistä palatessansa, jolloin\nhe nauraen ja jutellen ja päivän tapahtumat mielessänsä palaavat noihin\nahtaihin vinnikamareihinsa, jotka loistavilta puistokaduilta tulevista\nehkä tuntuvat sitä ahtaammilta ja kolkommilta. Nyt sitä vastoin loisti\nnoilla nuorekkailla kasvoilla, joilta uni oli tyyten häipynyt, yölevon\ntuottama terveys; sileiksi su'ituille suortuville sidotun nauharusetin\nja hyvin harjatun, mustan hameen kanssa antoi se tyttösille\nmiellyttävän sirouden ja järjestyksen leiman, joka heiltä työstänsä\npalatessa puuttui. Ollen muuten samalla tavoin puettuja erosivat heidän\nulkoasunsa toisistansa vain siinä, että jollakulla oli valhetimanteilla\nkoristellut korvarenkaat, toisella korea kampa, kolmannella loistava\nvyö vyötäisten ympäri ja näkyipä muutamain sadetakkien taskuista joku\nhelppohintainen päivän sanomalehtikin pilkistävän. Kaikilla näytti\nolevan kiire, kaikki riensivät he reippain askelin; vaikka käynti\nnoilla hieman linttaan kuluneilla, korkeakorkoisilla kengillä toisinaan\noli vähän epävarmaa, astuivat he kaikki pystyssäpäin ja avoimesti\neteensä katsellen. Kaikkien ryhdissä voi huomata saman veikeilyhalun,\nsaman seikkailunkaipauksen ja uteliaisuuden siitä, mitä merkillistä\nalkanut päivä mahdollisesti voi tullessansa tuoda; sanalla sanoen\nkaikessa näkyivät nuoren parisilaisen työläisnaisen luonteenomaiset\ntunnusmerkit, sillä tämä odottaa aina jotakin edullista muutosta\nkohtalossansa.\n\nSeñora ei ollut mikään hentomielinen nainen ja tavallisesti ajatteli\nhän aina vain omia asioitansa; mutta sittenkin huvitti häntä nyt\nvaeltaessansa katsella tätä elämää ympärillänsä. Nähdessänsä noiden\nnäppärien tyttösten astelevan ohitsensa muisti hän taas varhaisemman\nnuoruutensa ja tunsi noissa neitosissa oman itsensä sellaisena kuin hän\noli viisitoista vuotta sitten liikkunut tässä ympäristössä: sama vanha\nkaupunginosa, missä katukulmien kyltit vielä ilmoittivat silloisista\najoista tuttuja nimiä j.n.e. Tultuansa P. Paavalin kadulle, missä\nEginhardin katu kaartuu sivulle kuin holvisola, kohtasi hän juutalaisen\nrabbin pitkässä kauhtanassansa tallustelevan läheiseen synagogaan;\nkuljettuansa muutamia askelia eteenpäin näki hän korttelin\n\"rottavoudin\" sauvoinensa ja lautapalasinensa, jossa ohutkarvaiset\notukset riippuivat rivissä; tämä rottain teurastaja oli vielä vanhan\nkatoavan Parisin tyyppejä, joita nyttemmin tavataan ainoastaan siinä\nrappeutuvassa ja vanhentuneessa rakennusryhmässä, missä pääkaupungin\nrottain pääpesä yhäti on. Sen jälkeen kohtasi hän saman ajurin, joka\nennenkin -- hänen lähtiessänsä myymälään -- oli raskaissa saappaissansa\nkiivennyt istuimellensa, kädessä ammattiin kuuluva ruoska, jota hän\npiti pystysuorassa asennossa niin juhlallisena kuin olisi se ollut\nkirkon kynttilä. Parin kolmen myymälän ikkunoissa, joita juuri\navattiin, näki hän riippuvan vallan samanlaisia ryysyjä ja kuuli\npuhuttavan aivan samaa juutalaista mongerrusta kuin silloinkin; ja kun\nhän isänsä talon porttikäytävän kautta tuttuun eteiseen tultuansa\nkiipesi ne neljä porrasta, jotka veivät myymälään, ja nyt tarttui\nvanhan, haljenneen soittokellon hihnaan, tunsi hän itsensä viisitoista\nvuotta nuoremmaksi; nuo viisitoista vuotta olivat siis kuluneet\njättämättä häneen mitään huomattavia jälkiä.\n\nNyt niinkuin ennenkin tuli vanha palvelijatar Darnet, kotoisin\nmiilunpolttajain ja nuohoojain kotimaasta Auvergnesta, avaamaan\nhänelle ovea, josta näkyi hänen kookas, paksu vartalonsa, punaiset\nposkensa, noettunut leukansa, vyötäisille vyötetty villasaalinsa ja\nvalkearaiteinen päähineensä ikäänkuin olisi viime mainittu kielinyt\nomistajan surevan jotakin manalle mennyttä miilunpolttajaa. Hänen\nasemansa talossa huomasi jo siitä tavasta, millä hän lykkäsi oven auki,\nja siitä imelästä hymyilystä, millä hän tulijaa tervehti.\n\n\"Onko isä kotona?\" kysyi Señora.\n\n\"On, rouva, verstaassa hän on... Minä kutsun hänet.\"\n\n\"Ei ole tarvis ... kyllä minä sinne tien löydän.\"\n\nSeñora meni sitten eteisen läpi vierashuoneeseen ja sen kautta pieneen\npuutarhaan, joka vaikutti noiden korkeiden rakennusten ympäröimänä kuin\nsyvä kaivo, minkä pohjalla kasvoi muutamia puita. Tämä n.k. puutarha\noli täynnä kaikellaista rautaromua, koristeisia portaiden katkelmia,\nruosteisia vanhoja vitjoja y.m., mikä hyvin soveltui yhteen puksipuiden\nkostean vihreyden ja kivestä tehdyn, homeisen suihkukaivon kanssa.\nPuutarhan toisessa päässä oli vaja, johon oli sälytetty joukko kaiken\nikäisiä, repaleisia huonekaluja, kokoon käärittyjä mattoja ja\nseinäverhoja; toisessa taas oli työpaja eli \"verstaa\", jonka akkunoissa\nnäkyi himmeät lasiruudut, ett'eivät naapurit voineet tähystellä,\nmitä siellä milloinkin tehtiin. Työhuone oli permannosta kattoa\nmyöten täynnänsä vanhoja aarteita, joiden todellisen arvon ukko yksin\ntiesi: lyhtyjä, kynttiläkruunuja, haarakynttilä-jalkoja, varuksia,\nsuitsutus-astioita, vanhanaikaisia ja ulkomaisia pronssiteoksia y.m.s.\nPerimpänä loisti kaksi pajauunia, joiden luona höyläpenkki ja pöytä\nhienompaa sepäntyötä varten. Täällä aherteli vanha veijari joko\nkorjaillen tai valmistellen kaikellaista uutta ja vanhaa, aherteli\nahkerana ja väsymättömänä kuin mikäkin munkki työkammiossansa. Ennen\nkuului täältä ankara hälinä aamusta iltaan asti, sillä mestarin kanssa\ntyöskenteli täällä silloin viisi, kuusi kisälliä; mutta nyt seisoi hän\ntäällä vallan yksin nakutellen ja viilaillen: ainoastaan hänen\ntyökalujensa kalke sekä yksinäisen lampun valo juorusivat täältä\niltaisin maailmalle, ettei kuolema vielä ollut korjannut vanhaa\nkaupustelijaa ja tehnyt loppua hänen liikkeestänsä.\n\nTyttären sisään astuessa seisoi vanha Leemans, esinahka sidottuna\nyllensä ja paidan hihat käärittyinä, par'aikaa alasimen ääressä,\nvalmistaen Ludvig XIII:n aikuista kynttiläjalkaa. Paljaat, karvaiset\nkäsivarret paistoivat kellertäviltä ikäänkuin olisi ne värjännyt pöly\njuuri taottavana olevasta vaskesta; ja kun ukko oven käydessä käänsi\npäin punaisen harmaan, sankkatukkaisen ja -partaisen naamansa, näkyi\nnoiden tuuheiden, epätasaisten kulmain alta tirkistävän pari äreää\nsilmää, jotka muistuttivat ärsytetyn villakoiran katsetta.\n\n\"Päivää, pappa!\" tervehti Señora, joka ei ollut huomaavinansakaan,\nmillä nololla liikkeellä ukko koetti piiloittaa kynttilänjalkaa, jota\nhän par'aikaa \"korjusteli\". Hän ei pitänyt siitä, että häntä häirittiin\ntai että hänet näin yllätettiin työssä.\n\n\"Kas, sinäkö se olet, tyttöseni!\" vastasi hän tullen luo ja nuohoten\nvanhaa kärsänaamaansa Señoran hienoja ja kukkeita poskia vastaan. \"No,\nmitä nyt on tapahtunut?\" jatkoi hän lykäten tyttärensä hiljaa ulos\npuutarhaan.\n\n\"Kuinka olet sinä näin varhain liikkeellä?\"\n\n\"Minulla on tärkeää puhuttavaa teidän kanssanne, isä.\"\n\n\"Vai niin, no, mennäänhän sisään!\"\n\nJa sitten veti hän Señoran mukanansa sisään.\n\n\"Mutta vanha Darnet ei saa olla kuuntelemassa puhettamme!\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", sanoi ukko hymyillen karvaisen naamansa sisästä.\nHuoneeseen tultua huusi hän palvelijattarelle, joka juuri kiilloitti\nvenetsialaista peiliä, kuivaten ja kihnuttaen sitä yhtä kiiltäväksi\nkuin hänen kiilloitetun permannon kanssa kilpaileva otsansa oli:\n\n\"Mene ulos puutarhaan ja vartioi siellä tavaroita sen aikaa kuin olen\ntäällä sisällä!\"\n\nTämän huusi hän sellaisella äänellä, että Señora heti huomasi,\nettei vanhus suinkaan vielä ollut käskyvaltaansa luovuttanut\nlempi-orjattarellensa.\n\nIsä ja tytär olivat nyt kahden kesken pienessä, porvarillisessa\nsalissa, jonka valkoisilla, irtonaisilla päällyksillä varustetut\nhuonekalut ja pienet, villaiset matot tuolien edessä uuden aikaisen\nkuosinsa ja siisteytensä vuoksi muodostivat täydellisen vastakohdan\nromuttuneille, järjestämättömille aarteille vajassa ja työpajassa.\nHienot kokit pitävät ainoastaan yksinkertaisista ruokalajeista ja\nsamoin oli tuo vanhojen taide-esineiden ja omituisuuksien älykäs\ntuntija, ukko Leemans, karttanut sälyttämästä huoneisiinsa mitään\nvanhanaikaista, menettely, joka selvästi osoitti hänen vain myyvän\nniitä muille eikä itse vähääkään välittävän kaikista noista\nkauppatavaroista, joita hän vaihtoi ja valmisteli huolehtimatta siitä,\ntuliko joku harvinaisuus sellaisen tuntijan haltuun, joka älysi\nkäsitellä sitä sen historiallisen arvon mukaisesti.\n\nAinoa, mikä täällä muistutti hänen ammattiansa, oli Watteletin maalaama\nmuotokuva, joka esitti ukkoa kaikellaisten romutavarain keskellä.\nErittäin näköinen se oli: ainoastaan tukka oli ukolla entistä\nharmaampi. Muuten oli hän yhä vieläkin sama, minkä muotokuva osoitti\nhänen silloinkin olleen: laiha ja köyryselkäinen ukko, koiramainen\ntyyppi, punainen parta ja tukka, joka riippui pitkänä, takkuisena ja\nniin tuuheana, ettei kasvoista näkynyt paljo muuta kuin alituisesta\nihotulehduksesta tulipunaiseksi käynyt, suuri nenä, joka teki hänet\njuopon näköiseksi, vaikka hän olikin vallan raitis mies.\n\nMuotokuvaa lukuunottamatta oli salissa eräs toinen huomattava esine,\nnim. uunin reunalla lepäävä, avonainen messukirja. Sitä sai Leemans\nkiittää monesta onnistuneesta kaupasta; sama messukirja eroitti hänet\nvanhasta Schwalbachista, muori Esausta ja muista läheisistä, jotka\nolivat alkaneet juutalaisten korttelista, Ghettosta, sillä ukko Leemans\noli kristitty, jopa katolinenkin, vaikka hän oli nainut juutalaisen\ntytön. Ylhäisten ostajain parissa liikkuessansa oli hänellä\nkristinuskostansa tosi hyöty. Kreivitär Malletin rukoushuoneessa ja\nvanhimman nti Sismodos'in kappelissa kuunteli hän usein messua eikä\nlaiminlyönyt koskaan ilmestyä lauvantaisin p. Tuomas Aqvinolaisen tai\np. Klotildan kirkkoihin, joissa hänen parhaat ostajansa kävivät;\nvarakkaammista juutalaisista oli taas hänen vaimovainajansa pitänyt\nhuolta. Hänen tapansa esiytyä hurskaan lailla oli vähitellen käynyt\nhänessä jonkunlaiseksi tarpeeksi, jonka vuoksi hän nyt vanhemmilla\npäivillänsä harvoin laiminlöi \"ravita itseänsä\" messullakin, kuten\nhänen oli tapansa sanoa; sitä paitse oli hän ollut huomaavinansa, että\nkauppa kävi paremmin niinä päivinä, jolloin hän oli ollut messussa.\n\n\"No, mistä on kysymys?\" kysyi hän katsellen viekkaasti tytärtänsä.\n\n\"Suuresta kauppa-asiasta, pappa!\"\n\nSamassa veti hän salkustansa esiin kimpun vekseleitä ja\nmaksu-osoituksia, jotka kaikki Kristian II oli kirjoittanut.\n\n\"Kysymys on näiden myymisestä! Ostatko nämä?\"\n\nNähtyänsä käsialan, virnisti ukko naamaansa rypistäen sen niin\nsykkyrään, että koko kasvot näyttivät häviävän parran ja tukan\npeittoon. Nyt muistutti hän piikkisikaa, joka kohottaa harjaksensa\npuolustukseksensa.\n\n\"Illyrialaisia arvopapereja!... Ei kiitoksia, nuo laput minä tunnen...\nMiehesi lienee tullut pähkähulluksi, joka lähettää sinut tänne\nsellaisissa asioissa... Vai ovat asiat nyt todellakin sellaisiksi\nkehittyneet!\"\n\nTähän vastaukseen oli Señora valmistunut eikä siitä häiriytynyt\nrauhassansa.\n\n\"Kuulehan nyt, isä\", sanoi hän alkaen seikkaperäisesti selittää\nmillaiset olosuhteet nyt olivat; hän antoi tarkan selonteon koko\n\"suuresta kaappaustuumasta\", todistaen sanansa sillä numerolla\n_Quernaro-lehteä_, jossa esitys Illyrian eduskunnan istunnosta löytyi,\nja muutamilla Lebeaun kirjoittamilla kirjeillä, jotka sisälsivät\ntietoja kuninkaan toimista ja suunnitelmista... Lorun loppu oli nyt se,\nettä kuningas oli korviansa myöten rakastunut erääseen naiseen, jolle\nhän tahtoi panna kuntoon komean asunnon (Messinan avenuen varrella)\nkalustuksinensa, tallinensa ja vaunuvajoinensa; sen vuoksi ei hän\nvarmaankaan epäröisi kirjoittaa maksuosoituksia kuinka korkeille\nsummille ja kuinka suurta korkoa vastaan tahansa...\n\nVähitellen kävi ukko Leemans tarkkaavaksi. Vihdoin alkoi hän itse\nkysellä lähemmin hankkeesta, jonka viekkaasti keksittyjä\nyksityisseikkoja hän nyt kaikin puolin pohti.\n\n\"Ja milloin arvopaperit lankeisivat?\"\n\n\"Kolmen kuukauden kuluttua...\"\n\n\"Asia olisi siis suoritettu kolmen kuukauden kuluttua.\"\n\n\"Niin kyllä ... kolmen kuukauden kuluttua.\"\n\nSeñora teki samassa käsiliikkeen ikäänkuin olisi hän sitaissut jotakin\nsolmulle ja puristi huulensa varsin päättäviksi.\n\n\"Ja mitä korkoa vastaan?\"\n\n\"Mitä vain haluat... Mitä suuremmiksi sitoumukset saamme, sitä\nvarmemmin pääsemme päämääräämme. Hän on saatettava siihen, ettei hänen\nauta muu kuin allekirjoittaa luopumus kruunustansa.\"\n\n\"Ja kun hän on suostunut sen tekemään, niin...?\"\n\n\"Niin pitää tuo nainen huolen lopusta... Hänellä on silloin rakastaja,\njolla on kaksi miljoonaa kulutettavana.\"\n\n\"Mutta jos nainen keksii pitää kaikki itsellensä! Täytyy olla saakelin\nvarma naisesta, jota käytetään...\"\n\n\"Hänestä me olemmekin varmat.\"\n\n\"Kuka hän siis on?\"\n\n\"Et sinä häntä tunne\", sanoi Señora varmasti, korjaten arvopaperit\ntakaisin salkkuun.\n\n\"Ei, jättäkäämme asia sittenkin siksensä\", sanoi ukko vilkkaasti;\nmietittyänsä hetkisen lisäsi hän: \"Se on paljo rahaa ... sangen paljo\nrahaa... Ainakin täytyy minun puhua Picheryn kanssa asiasta.\"\n\n\"Ei, kavahda itsesi siitä, isä... Tähän juttuun ei pidä muita ihmisiä\nenää sekoittaa. Meitä on jo ennestänsäkin liian monta. Tom, Lebeau ja\nsinä ... ja jos ai'ot kertoa siitä useammille, niin...\"\n\n\"Ainoastaan Picherylle, tyttöseni... Voinethan ymmärtää, ett'en minä\nyksinäni voi niitä hankkia... Ei, se on liian paljo rahaa ... aivan\nliian paljo minun varoilleni...\"\n\n\"Ja vast'edes saa hän maksaa vielä enemmän\", vastasi Señora\nkylmäverisesti.\n\nNyt syntyi hetkisen vaiti-olo, jonka kuluessa ukko mietti itseksensä\nsalaten ajatuksensa tuuhean tukkansa alle, jonka häiläytti\nkasvoillensa.\n\n\"No niin\", äännähti hän vihdoin, \"minä suostun, mutta yhdellä ehdolla:\ntuo asunto Messinan avenuen varrella tulee tietysti erikoisesti\nkalustettavaksi ... ja siihen tarvittavat kompeet hankin minä.\"\n\nTähän saakka oli koronkiskurilla ollut puhevuoro, mutta nyt näytti\nkaupustelija karvansa.\n\nSeñora ratkesi nauramaan.\n\n\"Voi sinua vanha lumppukauppias, voi sinua vanhain rääsyjen\nkaupustelija!\"\n\nTämän sanoi hän äänellä, joka hyvin soveltui tähän ympäristöön, mutta\nhuonosti hänen omaan pukuunsa ja ryhtiinsä.\n\n\"No, olkoon menneeksi, isä... Sinä saat hankkia kaikki nuo 'kompeet',\nmutta ei mitään äitivainajan vanhoja rääsyjä, ettäs sen tiedät.\"\n\nNäillä tarkoitti hän niitä kuluneita ja tavallisissa oloissa vallan\nmahdottomia esineitä, jotka ukko oli koonnut yhteen antaen niille\nhurskaan nimityksen: \"vaimovainajani kokoelma.\" Ukko käytti näet\nhyödyksensä ihmisten tunteellisuutta saadaksensa myydyksi kaiken tuon\nrojutavaraston, jota hän nimitti rakkaan vainajan jälkeenjättämiksi\n\"muistoesineiksi\" ja kun joku tahtoi ostaa jotakin näistä \"hänelle\nkallisarvoisista\" esineistä, otti hän siitä hyvän maksun.\n\n\"Ymmärrätkö, isä ukko, ei mitään kitsastelua, ei mitään lumppuja... Tuo\nnainen tietää näet erotuksen oikean ja jäljennetyn tavaran välillä!\"\n\n\"Häh! Vai on hän sitä laatua\", murisi vanha villakoira kuonokarvojensa\ntakaa.\n\n\"On, hän ymmärtää ne asiat yhtä hyvin kuin sinä ja minä, tiedätkös!\"\n\n\"Hm, mutta...\"\n\nJa nyt lähensi villakoira ruman kuononsa liki Señoran ihania kasvoja;\nvaikka isän ja tyttären ulkomuodot niin vähän muistuttivat toisiansa\nkuin vanha, rytistynyt pergamenttilehti voi muistuttaa raitista ruusua,\noli molempain kasvoihin nyt kuitenkin kirjoitettu: \"tässä\nkaupustellaan.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi ukko, \"koska minä nyt jo olen suostunut asiaan, pitää\nminun mielestäni saada tietää, kuka hän on? Kuka tuo nainen siis on?\"\n\n\"Se on...\"\n\nSeñora keskeytti itsensä sitoaksensa kiinni leveän hattunsa nauhat\npeilin edessä, joka kuvasti hänen kauniit kasvonsa ja tyytyväisen,\nmelkeinpä ylhäisen hymyilynsä; sitten lopetti hän lauseensa sanoen\nerityisellä äänenpainolla:\n\n\"Se on Spalaton kreivitär!\"\n\n\n\n\nII.\n\nEräs akatemiallinen juhlallisuus.\n\n\nSe klassillinen palatsi, joka lepää kupoolinsa painon alla Pont des\nArts-sillan päässä ja Parisin oppineiden kaupunginosan lähtökohdalla,\nnäytti tänä aamuna harvinaisen eloisalta ja olipa kuin aikoisi se\nsiirtyä paikoiltansa aina vierusrantakadun laidalle saakka. Räiskyvästä\nkesäkuun sateesta huolimatta, joka toisinaan ihan virtasi alas\ntaivaalta, liikkui taaja, siistipukuinen, hansikkaita käyttävä\nihmisjoukko suuren oven portailla ja siitä kiemurtelevana jonona pitkin\nmuuri-aitaa aina Seinejoelle avautuvan holvin aukolle saakka;\nkärsivällisesti odotti se tässä hyvin tietäen, että kukin heistä\npääsisi vuorossansa sisään niiden pienten, eri väristen kutsukorttien\navulla, jotka keskellä ryöppysadetta välähtelivät heidän hyppysissänsä.\nSamanlainen järjestynyt ja säännöllinen jono vaunuja ulottui myöskin\nläheisen Rahapajan sivua kulkevaa rantakatua pitkin, jono Parisin\nupeimpia kaksivaljakkoja, joiden kuskit ja lakeijat olivat puetut joko\nsiroihin nykyaikaisiin tai vanhanaikuisiin, komeihin livreepukuihin,\nvaikka ne tilapäisesti peittyivätkin jokapäiväisten, kansanvaltaisten\nsateenvarjojen ja sadetakkien alle. Toiset toistansa ylhäisemmät\nkoti- ja ulkomaiset vaakunat, vieläpä kuninkaallisillakin\nvaliolauseilla ympäröidyt, loistivat vaunujen sivuilta muodostaen\njonkunlaisen, mahtavan suuren vaakunakirjan, jonka kuvasto komeana\nlevisi pitkin Seinen rantoja. Ja kun joku päivänsäde synkkiä kasvoja\nkirkastavan hymyilyn lailla silloin tällöin valahti alas pilvien\nlomasta, kimaltelivat kostuneet vaakunat, valjaat, vartijasotilaiden\nkypärät, kupoolin yllä oleva lyhty ja vieläpä suuren portin edessä\nlepäävät, aina tomuisen harmaat pronssiset leijonatkin näyttivät nyt\nkauniin, mustan kiiltovärinsä.\n\nPitkien väliaikojen kuluttua on tuolla vanhalla akatemiatalolla\ntällaiset juhlapäivänsä, jolloin se jonkun vastaanoton johdosta\niltapäivin äkkiä herää ja virkistyy eloon. Mutta tänä päivänä ei ollut\nkysymys mistään vastaanotosta. Siihen oli vuodenaika jo aivan liian\nmyöhäinen: akatemiaan vastaanotettavat, joilla on siellä oikkunsa yhtä\nhyvin kuin näyttelijöilläkin, eivät ikinä tyytyisi esiytymään sen\njälkeen kuin suuret kilpa-ajot jo ovat olleet ja menneet, taidenäyttely\nsuljettu ja matkakirstut sälytetyt kesämatkoja varten. Nyt oli kysymys\nainoastaan akatemian palkinnon jaosta, vähemmän huomattu tapaus, joka\nei tavallisesti houkuttele liikkeelle muita kuin seppelöitävien\nläheiset perheet. Tämän erikoisen ihmistulvan ja ylhäisen väkijoukon\noli akatemian oville tuonut se uutinen, että palkittujen teosten\njoukossa oli myöskin ruhtinas de Rosenin kirjoittama _Kuvaus Ragusan\npiirityksestä_, jonka vuoksi monarkkinen ryhmäkunta oli käyttänyt\ntilaisuuden toimeenpannaksensa -- kaupungin järjestysvallan suojaamana\n-- mielenosoituksen nykyistä hallitusta vastaan. Tavattoman suotuisan\nsallimuksen kautta taikka jonkun vehkeilyn johdosta, jommoiset kaikessa\nsalaisuudessa menestyvät virallisissa ja akatemiallisissa piireissä,\noli akatemian elinkautinen sihteeri sairastunut, jonka vuoksi jalo\nFitz-Royn herttua oli ottanut lukeaksensa julki palkintolautakunnan\nlausunnon; ollen valkoisen verensä viimeiseen tippaan asti legitimisti\n\"alleviivaisi\" hän tietysti ne kiihkeimmät kohdat ruhtinas Herbertin\nkaunista historiallista puolueteosta, joissa puolueen koko\nhallitusmielisyys ja kiihkoisuus ilmeni. Näin tulisi tästä\ntilaisuudesta ivallinen mielenosoitus, jollaisia akatemiassa\nuskallettiin panna toimeen keisarikunnankin aikana. Kaikki kävisi\nnykyisen suopeuden lipun alla, sillä olihan suopeus tasavallan sävyisiä\ntyttäriä.\n\nKun akatemian vanha kello löi kaksitoista, syntyi yleisössä liikettä.\nPortit avataan. Verkallensa vetäytyy ihmisjoukko parhaimmassa\njärjestyksessä Mazarinen torin ja samannimisen kadun puoleisille\nsisäänkäytäville päin samalla kun vaakunoilla koristetut vaunut\nkääntyvät kaaressa palatsin pihaan jättäen parhaille istumasijoille\noikeutetut herrasväkensä portaiden edustalle, missä kansliapäällikkö,\nkunniamitaleilla koristetun palvelijakunnan keskellä, häärää hopealla\nhuolitellussa virkapuvussansa ja muuten niin hyväntuulisena kuin\nlinnanvouti tarinassa \"la Belle au Bois-Dormant\" hyörii prinsessan\nsängyn ympärillä tämän herätessä satavuotisesta unestansa. Vaununovet\nlyödään auki, pitkätakkiset lakeijat hyppäävät alas istuimiltansa\nkuskin vieressä, herrasväet astuvat vaunuista, tervehtivät ja\nkumartavat juhlallisesti ja hymyilevät toisillensa ja kuiskailevat\nkeskenänsä kuin vanhat tuttavat ainakin hävitäksensä sitten silkin\nkahistessa joko siihen matotettuun porraskäytävään, joka vie\nerityisesti varatuille lehtereille, taikka siihen pitkään käytävään,\njoiden vuosisataista, kulunutta kivitystä myöten päästään palatsin\nsisäosiin.\n\nYleisölle aiottu osa salia täyttyy kuulijoilla. Tasaisesti kohoavat\nistumapenkit mustenevat yksitellen aina kattokaariin saakka, missä\nseisovien kuulijain sivukuvat esiytyvät tummina kupoolin lasi-akkunoita\nvastaan. Ei ainoatakaan sijaa tyhjänä. Pää pään vieressä istuu\ntäällä kuulijoita omituisen koleassa museo- ja kirkkovalaistuksessa,\njossa Ranskan suurkauden miehet, Descartes, Bossuet, Massillon y.m.\nnerot ovat edustettuina marmorisina pystykuvina ikuisiksi ajoiksi\nsamaan asentoon kangistuneine, miettiväisine, liikkumattomine\nkasvojen-piirteinensä. Salin suuren, nyt kuulijoilla täytetyn\npuoliympyrän edessä oli sentään muutamia tyhjiä penkkejä ja ylinnä\nviheriällä veralla verhottu pöytä puhujaa varten, kuten jo sille\nasetettu vesilasi ilmaisi. Näille sijoille asettuvat akatemian jäsenet,\nhe kai koht'ikään tulevat sisään noista korkeista kaksoisovista, joiden\nyläpuolella luemme suurilla, hautapatsaista tutuilla, kultakirjaimilla\nkyhätyt sanat: _kirjallisuus, tiede ja taide_.\n\nMutta kaikki näyttää niin vanhalta, jäykältä ja köyhältä muodostaen\ntäydellisen vastakohdan niille keväisille puvuille, joilla lehterit ja\npermanto olivat verhotut kuin kukkaisköynnöksellä. Väriltänsä hillityt,\nsametin hienot, aniharvoin kirkkaat, vaaleat puvut, (kuosiltansa\nruumiinmuotoiset niinkuin ajan tapa vaati ja hohtavilla teräshelmillä\nkirjaellut), keveät, ilmavat hiuslaitokset, joita koristi joko pitsit,\nkukkaiset tai pienet samettirusettien eli keltaisten tähkäpäiden\nsisästä pilkistävät pienet lintuset; suuret viuhkat, jotka olivat\nalinomaa liikkeessä levittäen ympärillensä hienojen hajuvesien lemua --\nkaikki tämä näytti saavan salia kaunistavan vanhan kotkankin\nräpyttämään silmiänsä mielihyvästä. Mutta vaikka edustetaankin vanhaa\nRanskaa, niin eihän liene tarvis tuoda mukanansa näin raskasta ilmaa ja\npukeutua variksen peljättien lailla!\n\nKaikki, mitä Parisissa oli kuosikasta, ylhäissyntyistä ja säädyllisesti\najattelevaa, oli saapunut tänne, hymyili toisillensa ja tunsi toisensa\npienistä salaperäisistä viittauksista; täällä nähtiin hienojen klubien\njäsenet, S:t Germainen etukaupungin ylimystö ja se seurapiiri,\njoka ei koskaan sekaudu suuren yleisön elämään eikä näy teaatterein\nensi illoissa, vaan esiytyy määrättyinä päivinä Operassa tai\nmusiikkikonservatorion konserteissa muodostaen muuten erityisen,\nsuljetun maailman, joka elää paksujen akuttimien takana, erillänsä\nkatumetelistä, jopa päivän valostakin ja josta julkisuudessa ei näy\nmuuta kuin kuolemanilmoitukset, satunnaisten avioriitojen selvitykset\ntaikka uutinen jostakin omituisesta seikkailusta, jossa joku\n\"kumiylimystön\" perhejäsenistä on ollut mukana.\n\nTämän valikoiman ohella nähtiin myöskin muutamia illyrialaisia\nylimysperheitä, jotka olivat paenneet isänmaastansa maanpakolaisen\nkuninkaansa mukana, kaikki kauniita nais- ja miestyyppejä, vaikka tähän\nhienoimpaan parisilaisympäristöön nähden hieman liian särmäkkäitä ja\noutoja. Selvästi eristyvissä ryhmissä nähtiin sitä paitse tunnettuja\nkirjallisia piiriä, jotka tavallisesti valmistavat akatemiallisia\nvaaleja ja ennakolta vaikuttavat niin paljo äänestykseen, että näiden\ntuttavuus ja suosio usein painaa enemmän vaa'alla kuin jonkun ehdokkaan\nomat ansiot. Ylimystön keskuudessa nähtiin vielä muutamia\nkeisarikaudenkin suuruuksia, nousukkaita, jotka aikoinansa olivat\nivailleet vanhaa \"ukkojen puoluetta\", mutta nyt lukivat itsensä siihen.\n\nLopuksi oli tämän valioyleisön keskuuteen vielä pujahtanut muutamia\n\"riuduttavia\" kaunottaria, jotka ylhäisön poissaollessa koreilevat\nteaattereissa loistavissa puvuissansa, vaikka nämä monarkkisellekin\nleirille tutut naiset nyt esiytyivät niin vaatimattomina, ja vihdoin\npari kolme koko Parisille tuttua, yleisesti suosittua näyttelijätärtä,\njoita pääkaupungin kaikki naiset mielellänsä jäljittelivät\npuvuissansa. Tätä varsinaista yleisöä lukuunottamatta nähtiin\njoukko sanomalehtimiehiä ja ulkomaisten lehtien edustajia, jotka\nkirjesalkkuinensa, kirjoitusneuvoinensa y.m. näyttivät pukunsakin\npuolesta varustautuneen kuin jotakin matkaa varten keski-Afrikaan.\n\nAlimmalla pienellä penkillä, puhujalavan luona, istui palkitun sankarin\npuoliso, ruhtinatar Colette de Rosen viehättävän aistikkaassa,\nintialaisesta kashmirkankaasta ja moareesilkistä tehdyssä viheriäisessä\npuvussansa; siron hiuslaitoksen ympäröiminä loistivat hänen kauniit\nkasvonsa voitonriemuisina. Ruhtinattaren vieressä taas istui\npaksu ja karkeapintainen ukko Sauvadon ylpeillen siitä, että sai\nolla veljentyttärensä seurana tässä tilaisuudessa, johon hän\ntietämättömyydessänsä oli pukeutunut kuin ylhäistä perheiltamaa varten\nkunnioittaaksensa sitä enemmän juhlallisuutta. Tämä pukuerehdys teki\nhänet levottomaksi: valkoinen kaulaliina kiusoitti häntä kuin mikäkin\nkaularauta; alinomaa tähysteli hän kaikkia sisääntulijoita keksiäksensä\nedes jonkun samalla tavoin puvussa erehtyneen poloisen. Mutta tätä\ntoveria onnettomuudessa ei löytynyt.\n\nPian syntyi tuon loistavasti puetun ja hilpeän valiojoukon vilinässä\näänekäs hälinä, joka toisinaan heikkeni, mutta sentään kuului\nselvästi ja vieri mainettivirtauksena toisesta päästä salia toiseen.\nPieninkin naurahdus leviää ja vaikuttaa toisiin, pieninkin liike ja\nsuosionosoituksiin varustautuva, ojennettu käsipari huomataan, kaikki\novat jännittävän odotuksen vallassa, uteliaisuus on yhtä pingoitettu\nkuin jossakin merkillisessä ensi-illassa, missä näytelmän menestys jo\nennakolta on taattu; ja kun kuuluisuudet tuon tuostakin saapuvat\npaikoillensa, kääntyy kaikkien äänekäs huomio heihin päin, vaikka\nväkijoukon utelias tai ihaileva solina sentään laimenee näiden mennessä\nohitse.\n\nMutta luokaapa silmänne tuonne Sullyn kuvan yläpuolelle, niin näette\nkaksi naista, joista toinen taluttaa pientä poikaista ja jotka yhdessä\nottavat haltuunsa aition etumaiset sijat. Toinen heistä on Illyrian,\ntoinen Palermon kuningatar. Puettuina samallaisiin tummanpunaisesta\ntäpläisestä silkkikankaasta tehtyihin pukuihin, joiden rinnustat ovat\nkirjaellut koruompeluksilla, ja diadeemihattuihin, joiden pitkät,\nlepäävät sulat hivelevät toisen vaaleita ja toisen ruskeita suortuvia,\nvaikuttavat nämä kuninkaalliset orpanukset toistensa viehättävinä\nvastakohtina, ollen kaikessa muussa, paitse ylvään vartalon\nnotkeudessa, vallan erilaisia, jaloja tyyppejä. Frédérique on käynyt\nkalpeaksi ja vanhenevaisuutta todistava piirre tekee hänen hymyilynsä\nsurullisemmaksi; maanpakolaisuuden levottomuutta ja kärsimyksiä\nosoittavat myöskin hänen tumman orpanansa kasvot. Naisten välissä istuu\npikku Zaran kreivi ravistellen vaaleita suortuviansa; hänen kasvonsa,\nkatseensa ja päättäväinen suunsa todistavat päivä päivältä varmistuvaa\nitseluottamusta. Hän on jo tosikuninkaan taimi, jonka kehitys on\nalkanut menestyä.\n\nVanha herttua de Rosen istuu saman aition taustalla erään\nhenkilön kanssa; Kristian II se ei ole, sillä tämä on jäänyt pois\nvälttääksensä varmasti odotettavaa mielenosoitusta, vaan paksu- ja\ntuuheatukkainen, pitkä mies, yleisölle tuntematon suuruus, jota tämän\njuhlallisuuden aikana ei mainita, vaikka juuri hänen nimensä pitäisi\nolla kaikkien huulilla. Oikeastaan on näet koko juhlallisuus hänen\nkunniaksensa toimeenpantu, hän juuri on sepittänyt sen suuremmoisen\nkuningasvallan rekviemiun, jota nyt käydään esittämään Ranskan\nviimeisten ylimysten ja pääkaupunkiin asettuneiden, valtakunnistansa\nkarkoitettujen maanpakolaisten kuningashuoneiden läsnäollessa.\nKorkeat maanpakolaiset ovat näet kaikki saapuneet juhlimaan\n\"veljeänsä ja sukulaistansa\" Kristian II:sta tuottaen asianomaisille\njuhlamarsalkoille melkoista päänvaivaa istuinjärjestyksen suhteen.\nSortuneen suuruuden arvon-mukaisia vaatimuksia on näet aina vaikea\ntäyttää ja maanpakolaisuuden kiusallisissa olosuhteissa voi heidän\nepäilyksensä kehittyä suorastaan ärtyneeksi haavaksi.\n\nDescartesin lehterillä -- näitä nimitetään näet kunkin lehterin\nyläpuolella seisovan pystykuvan mukaan -- istuu Westfalin kuningas,\njonka ulkonäön ylevää ylhäisyyttä lisää terävät, mutta sokeat silmät.\nSilloin tällöin hymyilee hän yhtäänne ja kumartaa toisaanne päin.\nAlinomaa näyttää hän huolehtivan siitä, ettei hänen sokeuttansa\nhuomattaisi, tehtävä, jossa häntä alttiudella auttaa tyttärensä, tuo\npitkä ja hoikka nainen, jonka pää näyttää taipuvan alas rikkaiden\nkultakiharain painosta. Kun kuningas pitää ainoastaan tummista\nkiharoista, on hän yhäti salannut tältä tukkansa todellisen värin. \"Jos\nsinä olisit vaaleatukkainen, en ehkä voisi pitää sinusta niin paljoa\",\noli hänen tapansa sanoa suki'essansa prinsessan suortuvia. Tämä pari,\nisä ja tytär, kärsi maanpakolaisuutensa arvokkaasti ja ylhäisellä\nlevollisuudella kuin olisi kysymys ollut jostakin kävelystä\nkuninkaallisissa puistoissa. Aina kun kuningatar Frédériquen tapasi\nhervottomuuden hetki, muisteli hän tätä sokeaa kuningasparkaa jaloine\noppainensa, jonka esimerkki antoi hänelle uutta voimaa ja virkistystä.\n\nMutta siirtäkäämme silmämme toista lehteriä kohti. Loistavassa\nsilkkiturbanissa istuu siellä Galitsian lihava kuningatar, joka\npaksuine poskinensa ja punaisine ihovärinensä muistuttaa karkeakuorista\nappelsiniä. Puuskuttaen ja puhallellen löyhyttelee hän kasvojansa\nviuhkalla jutellessansa nauraen valkoharsoisen naisen kanssa, jonka\nnuorissa suloisissa kasvoissa jo näkyy surun jälkiä silmien ympärillä,\nkalpeilla huulilla ja noilla kyynelten uurtamilla poskijuovilla. Tämä\nrakastettava nainen, Palman herttuatar, ei näytä juuri syntyneen niitä\ntäristyksiä ja kauhuja varten, joihin hänen seikkailuhalukas puolisonsa\non hänet elämän polulla saattanut. Läsnä on hänkin, tuo suuri hirviö,\njoka tuon tuostakin aivan tuttavallisesti pistää kiiltävän mustan\npartansa esille molempain naisten välistä; muuten ovat hänen kasvonsa\nkauniit ja vasken karvaisiksi ahavoituneet viimeisen sotaisen yrityksen\njälkeen, joka maksoi hänelle niin paljo ja sentään epäonnistui niinkuin\nedellisetkin retket. Mutta jonkun aikaa sai hän näytellä kuningasta,\npitää hovia, juhlia, naisia, laulattaa _Te deumia_ ja nähdä kukkaisia\nsiroteltavan tiellensä. Hän näytteli osansa, allekirjoitti päätöksiä,\ntanssi, puhui kirjoitusmusteella ja ruudilla, vuodatti verta ja kylvi\nvihaa. Ja kun hän menetti taistelun, jätti hän uskollisen puolisonsa ja\npakeni takaisin Ranskaan kootakseen voimia ja miljoonia uusiin\nyrityksiin; muuten esiytyyhän jonkunlaisessa matkailijan ja\nseikkailijan puvussa: tiukasti ruumiin mukaisessa, kiiltävillä napeilla\nja nyöreillä koristellussa pitkässä takissa, joka tekee hänet\nmustalaisen näköiseksi. Kokonainen liuta solisevaa nuorisoa istuu\nsamassa aitiossa jutellen äänekkäästi ja vapaasti kuin nuoriso Pomareen\nkuningattaren hovissa tuota kovaa ja kuherrukselta kuulustavaa,\nkansallista kieltänsä, sinutellen toisiansa ja käyttäen keskenänsä\ntuttavallisia puhetapoja, jotka herättävät pahennusta salissa.\n\nOmituista kyllä, oli Bossuetin pieni aitio jäänyt tyhjäksi, vaikka\nyleisöä oli kokoutunut niin paljo, että amfiteatterissa nähtiin\nsyntyperäisiä ruhtinaitakin. Kaikki ihmettelivät itseksensä, ketä\nsuuruutta tai tilapäisesti Parisissa oleskelevaa hallitsijaa varten\ntämä mahtoi olla varattu, koska hän myöhästyy niin paljo, että istunto\nnähtävästi saa alkaa ilman häntä. Vanha akatemian kello lyö jo 1.\nSilloin kuuluu lyhyt komento: aseisiin! Ja aseiden tahdikkaan kalskeen\nkestäessä avautuu korkea kaksois-ovi: saapuu \"runous, tiede ja taide.\"\n\nKaikki nämä kuolemattomat näyttävät, ihme kyllä, varsin reippailta ja\neloisilta, niin että luulisi periaatteellisen tahdonvoiman heitä\nsellaisina säilyttävän; muuten tekee jokainen pian sen huomion, että\nvanhimmat heistä koettavat esiytyä hilpeän nuorekkaina, jota vastoin\nnuoremmat nähtävästi tahtovat mieluummin vaikuttaa totisuudellansa ja\njuhlallisuudellansa, kun heiltä toistaiseksi puuttuu kunnioitusta\nherättävät harmaat hapset. Kokonaisuudessaan ei tuo oppinut seura juuri\nsuuremmoista vaikutusta tehnyt: nykyajan kuosi, sileäksi kammatut\nhiukset ja vartalonmukainen musta juhlatakki eivät juuri vaikutakaan\nkehenkään. Epäilemättä näyttäisi Boileaun ja Racinen aikuinen tekotukka\ntoisellaiselta ja vaikuttaisi enemmän kunnioitusta herättävästi,\narvokkaasti ja kohottavasti -- kattokupua kohti! Ainoa, mikä tekee\nhauskemman vaikutuksen salissa, on pari kolme palmunlehvillä\nkoristettua juhlatakkia, joiden näemme vetäytyvän akatemian jäsenille\nvarattujen penkkien ylimmäisille istuimille ja sen pöydän luo, missä\npuhujia varten aiottu sokurivesilasi on. Pian astuu eräs näiden\njoukosta esille ilmoittaen: \"istunto alkaa\". Mutta hänen sanojansa ei\nkukaan usko eikä niitä usko hän itsekään. Hän tietää näet varsin hyvin\nettä Montyonin hyve-palkintojen jakaminen, josta eräs palmulehväisistä\nherroista nyt käy tekemään seikkaperäistä, kaunopuheliasta selkoa on\nvarsinaisen istunnon ulkopuolella.\n\nPuhe on tietysti akatemiallinen mestariteos, täydellisesti\nakatemialliseen tyyliin laadittu ja tarpeenmukaisesta lauseparsilla\n\"hieman\" ja \"niin sanoakseni\" hienonnettu osoittaen, että puhuja näillä\naina palaa samaan ajatukseensa niinkuin tekevät hurskaat naiset, jotka\nripillä jonkun pikkusynnin unhotettuansa palaavat takaisin rippi-isän\nluo tunnustaaksensa senkin; sitä paitse oli puhe koristeltu\nkaikenlaisilla arabeskeilla ja kiertelyillä, joilla puhuja kai tahtoi\npeittää ajatustensa köyhyyttä, joten esitys siis oli täydellisesti\nsiihen tyyliin, joka vanhastansa on akatemiallista ja jota jokainen\nsitoutuu käyttämään samalla kun hän vihreillä palmunlehvillä koristetun\njuhlatakin päällensä pukee. Akatemian kokousten tavallinen yleisö olisi\nepäilemättä ihastunut komeaan puheeseen ja osoittanut suosiotansa sekä\njalkoja tömistämällä että \"hirnumalla\" taiteellisille lause-käänteille,\njoiden lopputuloksen jo alussa voi arvata.\n\nMutta tämänpäiväinen kiireinen ja kärsimätön yleisö ei ollut saapunut\ntänne tuollaista esitystä kuulemaan. Voitte siis kuvitella mielessänne,\nkuinka ylevän välinpitämättömästi ja halveksivasti tuo ylimyksellinen\nvalioyleisö kuunteli yksinkertaisten ja kömpelöiden ihmisten\nvaatimattomia hyveitä ja uhrautuvia lemmentodistuksia ylistettävän\nmoisella vanhanaikaisella laverruksella, joka muistutti niiden\nsyrjäisten maaseutusoppien kieltä, missä kilpakirjoitusten\nkirjoittajatkin asuivat. Jalosyntyinen, korkeasukuinen ylimystö\nihmetteli, että yhteiskunnassa todellakin on noin paljo -- kunnon\nihmisiä. Puhuja luettelee edelleen toisen kansanomaisen nimen toisensa\njälkeen... Yhä, yhäkö tuota jatkuu?... Ihmiset siis yhäti vain kärsivät\nja uhrautuvat ... kuin sankarit!... Klubiherrain mielestä käy tämä jo\n\"murhaavaksi\". Ruhtinatar Colette de Rosen hengittää pienen\nhajuvesipullonsa lemua... Kaikki nuo vanhat ja luetellut raukat\nhaiskahtavat hänestä \"syöpäläisiltä\". Kaikkien kasvoilta tihkuu\nsellainen ahdistuksen hiki, että akatemian koleat kiviseinät uhkaavat\nkaatua. Puhuja alkaa ymmärtää käyvänsä ikäväksi. Hänen täytyy siis\npitää suurempaa kiirettä.\n\nPoloinen Marie Chaloye, kotoisin Ambegeue-les-Combesista, joka\nviisikymmentä pitkää vuotta olet hoitanut halvattua tätiäsi,\nruokkinut häntä, niistänyt hänen nenänsä, pukenut hänet ja riisunut\nvaatteet hänen yltänsä ja sitä paitse säästänyt varoja hänen\nkymmenelle serkullensa! Ja sinä kunnianarvoisa apotti Bourillon, S:t\nMaximin-le-Hautin pastori, joka vuosikausia olet kantanut lohtua\nvuoristoseudun voita ja juustoa valmistavalle väestölle! ette te\naavista, että Ranskan akatemia, joka nyt on palkinnut puuhanne, saisi\nkärsiä häpeää ja pilkkaa teidän tähtenne ja että nimenne luettaisiin\njulki kuulijakunnan tyytymättömän solinan kestäessä, joka ei ole muuta\nkuin harmistuneiden pilkantekoa vaivoistanne! Puheen loppu muodostuu\nrajuksi, huonosti järjestetyksi pakoretkeksi ja niinkuin pakeneva\nnopeammin joutuaksensa viskaa ojaan laukkunsa ja aseensa, jättää\nakatemiallinen kaunopuhujamme pois harkitut kuvauksensa jalosta\nurhoudesta ja enkelimäisestä uhrautuvaisuudesta ollen varma siitä, että\nkertomus kokonaisuudessaan voitaisiin lukea seuraavan päivän lehdissä,\njolloin yleisö paremmin ehtisi huomata kaikki hänen kauniit\nlausepartensa.\n\nVihdoinkin pääsee hän luettelonsa loppuun. Muutamat huusivat: hyvä!\ntoiset huoahtivat ääneen: ah! Kaikki tunsivat itsensä keventyneiksi.\nPoloinen puhuja istuutuu, pyyhkii hänkin kasvojansa vastaanottaessaan\nparin nuoremman kumppalin kiitokset puheesta, jonka tyylin\nakatemiallisiin salaisuuksiin he vielä olivat vähemmän perehtyneitä.\n\nSeuraa viiden minuutin loma-aika. Kaikki oikovat itseänsä, rykivät ja\ntointuvat jälleen. Äkkiä syntyi sitten syvä hiljaisuus. Toinen\npalmunlehväisiin juhlatakkeihin puetuista herroista on noussut\nseisoallensa.\n\nKaikki tuntevat hänet jalo- ja korkeasukuiseksi Fitz-Roy'n herttuaksi.\nJokainen ehtii hyvin tarkastaa häntä tuossa, kun hän jonkun aikaa\njärjestää paperejansa viheriällä veralla peitetyllä, pienellä pöydällä.\nOllen laiha, köyryselkäinen ja olkapäiltä kutistunut mies näyttää hän\nroikkuvine käsivarsinensa ja terävine kyynärpäinensä jo 70-vuotiaalta\nvanhukselta, vaikka tuskin on viittäkymmentä täyttänyt. Riutuneen ja\nnääntyneen vartalon päässä näemme kalpeat, rumapiirteiset kasvot\nohkaisine poskipartoinensa ja harventuvine hiuksinensa. Hän muistuttaa\nMontefeltroa (Lucretia Borgiassa), joka paavi Aleksanteri VI:n myrkkyä\njuotuansa vetäytyy näyttämön taustalle surkeana ja masentuneena kuin\nkana, jolta siivet on lyhennetty ja joka värisee vallan nolostuneena\nhuomatessaan olevansa vielä elossa. Jalo Fitz-Royn herttua ei ole\njuonut myrkkyä eikä muuta sellaista, mutta hän polveutuu kauhean\nvanhasta suvusta, joka ei ainoassakaan sukupolvessa ole nuorentanut\nitseänsä vierailla lisillä ja joka nyt viimeisessä edustajassansa on\nrappeutunut niin, ett'ei se voi enää jatkua säätyä alemmankaan\navioliiton kautta. Muutenkin vihertävän kalpea ja jalo Fitz Roy'n\nherttua näyttää hännystakkinsa viheriäin palmunlehvien heijastuksessa\nvieläkin viheriämmältä, jonkunmoiselta sairaalta apinalta, joka ukko\nSauvadonin mielestä tekee vallan jumalallisen vaikutuksen. \"Erinomaisen\nkaunis nimi tuo\", sanoo Sauvadon naapurillensa. Naisten mielestä\nvaikuttaa hän \"hienosti.\" Fitz-Roy, mikä kaunis nimi!\n\nNimeänsä ja monien esi-isiensä pitkää luetteloa, jossa ei puutu\nyksinkertaisiakaan raukkoja, saa hän enemmän kiittää jäsenyydestänsä\nakatemiassa kuin omia historioitsija-ansioitansa; näitä edustavat näet\nvain muutamat laihat kyhäykset, joiden ensimäisellä osalla korkeintaan\nvoi katsoa olevan minkäänlaista arvoa. Mutta tämä ensi osa onkin toisen\nkirjoittama ja jos jalo Fitz-Roy sattumalta loisi silmänsä sitä\nlehteriä kohti, missä Illyrian kuningatar Frédérique istuu, ja huomaisi\nsen tulisilmäisen, suuren pään, josta hänen teoksensa on lähtenyt, ei\nhän ehkä järjestelisi paperejansa niin ylenkatseellisen näköisenä eikä\naloittaisi esitystänsä niin ylväällä ja ylimyksellisellä katseella kuin\nhän nyt sen tekee. Aluksi mainitsee hän vain sivumennen useita vähemmin\nhuomattuja palkittuja teoksia typistellen mielensä mukaan tekijäin ja\nteosten nimiä osoittaaksensa ettei hän niille suurempaa merkitystä\nanna. Noin huvin vuoksi vain!... Tulee sitten Roblotin palkinnon vuoro,\njoka annetaan parhaimmasta historiallisesta teoksesta, mitä viiden\nvuoden kuluessa on julkaistu. \"Kuten tiedätte, on akatemia päättänyt\nantaa sen ruhtinas Herbert de Rosenille ... hänen erinomaisesta\nkuvauksestansa: 'Kertomus Ragusan piirityksestä'\"... Voimakkailla\nsuosionosotuksilla vastaanottaa sali jo nämä ensimäiset sanat, jotka\npuhuja lausuu kuuluvalla äänellä ja kylväjän kädenliikkeellä.\nVarrottuansa kunnes tämä innostuksen myrsky on tauonnut, jatkaa jalo\nFitz-Roy käyttäen paremman vaikutuksen vuoksi jotakuinkin lapsellista\nmutta varmaa temppua. Hiljaisella ja levollisella äänellä sanoo hän\n\"hyvät herrat\"... Sitten pitää hän lyhyen loman katsellen yleisöön\npäin, joka kärsimättömänä ja jännittyneenä näyttää olevan täydellisesti\nhänen käsissänsä. Jalon puhujan kasvoilla on sellainen ilme kuin\ntahtoisi hän sanoa: \"Kas niin, jos minä nyt en jatkaisikaan, niin\njäisitte te noloiksi vai kuinka?\"... Sen sijaan nolostui hän itse\nhuomatessaan, ett'ei kukaan viitsinyt kuulla häntä, kun hän jälleen\njatkoi puhettansa...\n\nTähän saakka tyhjänä olleen lehterin ovi oli näet avautunut ja sisään\nastunut nainen, joka istuutui varsin rauhallisena paikoillensa vetäen\nkuitenkin useiden huomion puoleensa. Hänen tumma pukunsa oli nähtävästi\nparhaimman naisräätälin valmistama, riikinkukon silmiä jäljettelevillä\nkoruompeluksilla kirjaeltu ja ruumiinmukainen; päässä on\nhänellä kultaisella pitsillä päärmätty hattu, jonka alta tämän\nAhasveruksestansa varman Esterin vaalean rusoittavat, soikeat kasvot\neduksensa vaikuttivat. Ihmiset kuiskaavat hänen nimensä: kaikkihan\ntuntevat hänet, sillä kolme kuukautta on jo \"koko Parisi\" puhunut hänen\nlemmensuhteistansa ja loistostansa. Hänen huoneustonsa Messinan avenuen\nvarrella muistuttaa loistavan kalustuksensa vuoksi keisarikauden\nmaineaikoja. Sanomalehdet ovat rientäneet antamaan yksityistietoja\ntästä ylhäisestä \"häväistyksestä\", ruokasalin maalauksista, jopa tallin\nkorkeudestakin ja tienneet kertoa, että kunniastansa kuuluisaa\nMenelausta arempi aviomies oli pujahtanut ulkomaille peittääksensä\nmieliharminsa niinkuin \"suuren aikakauden\" (= Ludvig XIV:n\nhallituskauden) aviomiesten tapa oli. Mutta valloittajan nimeä eivät\nsanomalehdet ole julkaisseet. Teatterissa istuu tuo nainen aina yksin\nensi-rivin etuaitiossa, mutta varjossa hänen takanansa häämöittävät\nkavaljeerin hienot, mustat viikset. Kilpa-ajoissa ja Boulognen metsässä\najelee hän niinikään yksin, suuri kukkaiskimppu toisella tyhjällä\nistuinpaikalla ja vaunujen ovessa omituinen, salaperäinen vaakuna,\njonka ympärillä luemme vastamaalatun, tuhman vaalilauseen: _oikeuteni,\nkuninkaani_ (mon droit, mon roy), jonka rakastaja on valinnut\nhänelle tehdessänsä hänestä kreivittären. Tällä kertaa oli lemmitty\ntäydellisesti tunnustettu. Moisena juhlapäivänä oli hän saanut\npaikkansa majesteeteille varatuilla kunniasijoilla Watteletin, kuningas\nKristianin asemiehen, ja Akselin prinssin seurassa, joka aina oli\nvalmis esiytymään, kun vain oli kysymys jostakin kuninkaalliselle\narvolle käyvästä hassutuksesta; tätä Kristianin menettelyä pidettiin\nrakastajattaren julkisena tunnustamisena ja oli hän siis nyt ikäänkuin\nleimattu Illyrian vaakunalla. Mitään mieliharmia ei hän kuitenkaan\ntämän valioyleisön keskuudessa herättänyt. Kuninkailla on oikeus\nkaikenlaisiin oikkuihin ja huvituksiin, jotka -- samoin kuin heidän\npersoonansakin -- ovat kaiken moitteen yläpuolella, olletikin\nsellaisessa seurassa kuin tämä oli, missä vielä olivat säilyneet\nmuistot Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n rakastajattarista, jotka ajelivat\nkuningattaren vaunuissa ja suurilla juhlametsästyksillä esiytyivät\nhänen sijaisenansa. Tosin voi joku nenäkäs ihminen, kuten Colette de\nRosen, olla kainosti loukkautuvinansa ja harmitellen ihmetellä, että\nakatemia oli sallinut \"tuollaisten naikkosten\" tulla tänne, mutta\nepäilemättä oli kaikilla näillä harmistuneilla kaunottarilla kotonansa\njoku Kristianin lahjoittama pieni ja sievä, mutta keuhkotautinen\napinanpentu hyväiltävänä. Useimpiin teki kuninkaallinen lemmitty\nerittäin edullisen vaikutuksen. Klubilaiset huudahtivat: \"sangen siro\nnainen!\" Sanomalehtimiehet taas sanoivat: \"lemmitty, josta voi\nylpeillä!\" [Parisilaiset käyttivät tähän aikaan lauseparsia: très chic\nja très crâne!...] Kaikkialla näki rakastajatar suosiollisia kasvoja;\nitse \"kuolemattomatkin\" tähystelivät mielihyvällä tuota ihanaa naista,\njossa ei näkynyt merkkiäkään yleisen huomion vaikutuksesta,\nlukuunottamatta sitä vähäistä ylvästä ilmettä katseessa, mikä on niin\ntavallista kaikissa naisissa, joita lorgneteilla ja kiikareilla\ntarkastellaan.\n\nPian suuntautuu yleisön uteliaisuus toiselle taholle, nim. Illyrian\nkuningatarta kohti: miten mahtoi rakastajatar häneen vaikuttaa? Ei\npienintäkään värähdystä kasvoissa; eikä liikahda edes hattusulkakaan.\nFrédérique, joka ei ottanut osaa tavallisiin huvituksiin, ei tuntenut\nkilpailijatartansa ulkonäöltäkään: hän ei ollut tätä koskaan nähnyt\neikä nytkään katsellut häntä sen kummemmin kuin puvuistakin huvitettu\nnainen toisen pukua tarkastelee. \"Kuka hän on?\" kysyi Frédérique\nsentään Palermon kuningattarelta, vaan sai lyhyen ja nopean vastauksen:\n\"en tiedä\". Viereisessä lehteriaitiossa kuuli hän samassa monta kertaa\nuusittavan nimen: \"Spalato ... Spalaton kreivitär se on!\"\n\nTämä nimi oli jo kuukausia ahdistellut häntä kuin paha uni. Hän tiesi,\nettä Kristianin uutta rakastajatarta niin nimitettiin ja oli kuullut\npuolisonsa käyttäneen ainoaa kuninkaallista oikeuttansa antaaksensa\nlemmityllensä nimen, joka oli Illyrian mainehikkaimpia. Kaikista\npuolisonsa rikoksista oli tämä vaikuttanut pahimmin kuningattareen,\njonka mielestä mitta nyt oli kukkuransa saanut. Mikä häpeä kohottaa\nmoinen naikkonen ruhtinaallisten joukkoon ... ja tehdä se ihan hänen ja\nZaran kreivin nähden! Vielä pahemmin kuin tämä teko vaikutti häneen\nvaistomaisesti tuon naisen ylväs ja vakava kauneus. Korskea katse, jalo\nja puhdas otsa ja hieno suu, kaikki näytti uhittelevan häntä...\nTuhannet ajatukset heräsivät hänessä. Yhtäällä ankara ahdistus ja\njokapäiväiset nöyryytykset!... Vasta eilen oli vaunuseppä ilmestynyt\nhänen akkunansa alle vaatien rahaa... Rosen oli maksanut hänelle ...\nsiihen oli kuningattaren täytynyt suostua. Toisaalla taas tuo\nnainen ... ja hänen loistava elämänsä!... Mistä mahtoi Kristian saada\nrahaa hänen ylöspidoksensa?... Siitä päivästä alkaen, jolloin hän keksi\npuolisonsa vaihtaneen kruunuunsa jalokivet tekokiviin, katsoi\nkuningatar hänen voivan tehdä mitä tahansa. Sisäinen ääni kuiskasi\nhänelle, että tuo Spalaton kreivitär koituu ikihäpeäksi hänelle,\nkuninkaalle ja koko huoneelle. Äkkipikaisessa mielessänsä tunsi hän\nsamassa tuokiossa halun nousta ja mennä tiehensä Zaran kanssa\npäästäksensä mitä pikimmin häpäisevästä naapuruudesta ja alentavasta\nkilpailusta. Mutta samassa muisti hän olevansa kuninkaan puoliso ja\nkuninkaan tytär, muisti, että hänen pojastansakin piti kerran kuningas\ntuleman. Sen vuoksi ei hän tahtonut suoda vihollisillensa tilaisuutta\nriemuita hänen onnettomuutensa kustannuksella. Se arvontunne, joka\nhänestä oli naisellisuutta korkeampi ja joka kurjuudenkin päivinä oli\nollut hänen elämänsä ojennusnuorana, auttoi häntä nytkin ottamaan\nvaarin arvostansa niinkuin hän kotonansakin aina huolellisesti koetti\npeittää lähenevää köyhyyttä. Kuningatarten kohtalo voi olla julma,\nvaikka sitä niin monet kadehtivat. Väkipakolla täytyi hänen pidättää\nkyyneleitänsä, jotka mielivät kohoamaan silmiin. Tarttuen kiikariinsa\nkatseli hän. kostuvien lasien läpi kullatuilla kirjaimilla kyhättyjä\nsanoja: _runous, tiede, taide_; ihan näyttivät kirjaimet -- puhujan\npään yllä -- suurenevan ja vaihtelevan väriänsä.\n\nJalo Fitz-Roy jatkaa puhettansa. Vanginpuvun yksitoikkoisen harmaata\nväriä muistuttavassa tyylissä ylistelee hän kaunopuheliasta ja\nvoimakkaasti kirjoitettua historiallista teosta ja nuorta ruhtinas\nHerbert Rosenia, joka muka \"osaa käyttää kynää yhtä taitavasti kuin\nmiekkaa,\" ja erityisesti hänen \"ritarillista hallitsijaansa Kristian\nII:ta, jossa miellyttäväisyys, sielun aateli, voima ja viehättävän\nreipas mieli esiytyi niin kauniissa sopusoinnussa kuin se ainoastaan\nvaltaistuimella tehdä voi.\" (Suosionosoituksia ja hyväksymishuutoja).\nKiitollinen ja altis kuulijakunta, mietti kai Fitz-Roy, koska se\nseurasi häntä noin vilkkaasti ja huomasi heikoimmatkin viittaukset...\nJoskus ymmärsi hän virkistää \"villaista\" korupuhettansa jollakin\ntosivaikuttavalla otteella siitä kuvauksesta, johon kuningatar oli\nantanut ainekset mainiten aina kuninkaan nimen, missä kunnia urhoudesta\nolisi hänelle langennut. Vanhurskas Jumala, näin palkitsi siis Kristian\nhänen uhrautumisensa! Yleisö tervehtii suosionosoituksilla huolettoman\nja ylvään uljuuden innostavia lauseita, ja yksinkertaisella\nluonnollisuudella suoritettuja sankaritekoja, jotka tekijä on esittänyt\nsellaisella kuvarikkaalla kielellä, että se suorastaan muistuttaa\nmuinaisaikojen eepillisiä kuvauksia; ja kun yleisö osoittautuu niin\ninnostuneeksi näistä otteista, ymmärtää viisas Fitz-Roy jättää pois\nomat korulauseensa lukeaksensa julki muutamia kauneimpia lisä-kohtia\nitse teoksesta.\n\nOlipa kuin olisi voimakas siipien suhina tuonut uutta eloa tähän\nummehtuneeseen klassilliseen saliin, jonka seinät näyttivät laajenevan\nja jonka kupukatto näytti kohoavan raittiin ulkoilman tuulahduksesta.\nKaikki hengittävät helpommin eivätkä löyhyttimetkään enää niin\ntahdikkaasti ilmaise yleistä välinpitämättömyyttä. Koko sali on noussut\nseisoallensa ja kaikki kurkottavat päänsä kuningatar Frédériquen\nlehteri-aitiota kohti; yleisö tervehtii uusilla suosionosoituksilla\nkunnialla voitettua monarkkiaa Kristian II:n, viimeisen kuninkaan ja\nritarin, puolisossa ja pojassa. Pikku Zaran kreivi, joka on innostunut\nhälinästä ja hyvähuudoista niinkuin lapset aina tekevät, taputtaa\nnaivina käsiänsä, noita pieniä, hansikoituja käsiänsä, joilla hän\nsilloin tällöin siirtelee kasvoille valahtaneita vaaleita suortuviansa;\nyleisen innostuksen vaikutuksesta nojautuu kuningatar hieman taapäin\ntuntien hänkin hetkisen aikaa todellista iloa. Hänen on siis\nkuitenkin onnistunut ympäröidä jonkunlaisella kunniasätehiköllä tuon\nnimikuninkaan pää, jonka takana hän itse piileksii, ja antaa uutta\nloistoa samalle Illyrian kruunulle, jota hänen poikansa on kerran\nkantava, loistolla, jota mikään petos ei voi siltä riistää. Mitä\nmerkitsi hänelle tällä hetkellä maanpakolaisuus, puolison uskottomuus\nja jokapäiväinen ahdinko! Hän eli hetkisen siinä häikäisevässä valossa,\njossa varjot häviävät... Äkkiä muisti hän sen, jota hänen oli\nkiittäminen tästä ilosta; mielestänsä oli hänen jollakin tavoin\nosoitettava kiitollisuutensa tätä kohtaan. Méraut istui juuri hänen\ntakanansa, pää seinää vastaan ja katse ylöspäin luotuna, kuunnellen\notteita teoksestansa ja unhottaen, että se oli hänen kirjoittamansa ja\nettä kunnia siitä oli hänelle tuleva; vielä vähemmän tunsi hän mitään\nkaipausta tai katkeruutta sen johdosta, tuskinpa hän edes hetkeäkään\najatteli, että hänen laillinen omaisuutensa oli häneltä ryöstetty.\n\nSamoin kuin keskiajan munkkeja huvitti uhrata elämänsä uhkeiden\nkirkkojen rakentamiseksi, jotka eivät suinkaan säilyttäneet\nrakentajiensa nimiä jälkimaailmalle, samoin iloitsi tämä työnlapsi\nnähdessänsä nimettömänä tekemänsä työn kohoavan ylväänä ilmoille\ntäyteen päivän valoon. Juuri tämä uhrautuva ilme, joka kierteli miehen\nhenkevillä huulilla todistaen heidän molempien henkistä\nheimolaisuuttansa, sai kuningattaren ojentamaan hänelle kätensä ja\nlempeästi kuiskaamaan: kiitos, kiitos! Herttua de Rosen, joka istui\nlähinnä, luuli ystävyyden osoituksen tarkoittavan hänen poikaansa, ja\ntarttui ojennettuun käteen painaen harjasviiksensä kuningattaren\nhansikasta vastaan. Heidän molempain, jotka olivat uhrautuneet tämän\njuhlallisuuden vuoksi, täytyi siis tyytyä siihen, että vaihtoivat\nkeskenänsä silmäyksiä, joissa sielut salaperäisellä tavallansa solmivat\nijäisiä keskinäisiä siteitä.\n\nVihdoinkin päättyi juhlallisuus ja kokous hajausi. Voimakkaiden\nsuosionosoitusten palkitsemana vetäytyy jalo Fitz-Roy palmunlehdillä\nkoristetussa juhlatakissansa pois ja häntä seuraavat toiset\nnerotoverit jättäen tyhjiksi akatemialliset istuimensa. Ja sitten alkaa\nyleisö tunkeutua ulos kaikista ovista meluten kuin päättyneen\nteatteriesityksen jälkeen, mutta tämä rähinä on huomispäivänä \"koko\nParisin\" yleisenä mielipiteenä. Ehkä oli joku läsnäolleista niin\nvilkkaasti eläytynyt ammoin menneiden aikojen tapoihin, että hän\nkuvitteli kantotuolin odottavan häntä käytävän suulla; mutta siitä\nunelmasta herätti hänet epäilemättä ankara sade ynnä ohiajavien\nraitio- ja omnibusvaunujen kolina. Ainoastaan ylhäiset, jotka heti\ntuntevat omat valjakkonsa, voivat jatkaa suloista unelmaansa\nmonarkkisen hallituksen ajoilta. Sillä välin kuin ovenvartija huutaa\nkuninkaalliset vaunut yksitellen esille, seisoskelee suuren\npylväsholveikon alla mitä ylhäisin seura keskustellen saamistansa\nvaikutuksista sen aikaa, kunnes majesteetit ovat ehtineet poistua.\n\n\"Voi, mikä onnistunut kokous, mikä menestys!... Onpa ihmeellistä, jos\ntasavalta vielä tämänkin jälkeen voi nousta!\"\n\nRuhtinatar Rosenin ympärille on kokoutunut suuri piiri onnittelemaan\nhäntä:\n\n\"Kai te nyt olette onnellinen, ruhtinatar?\"\n\n\"Oi, kyllä\" ... vastaa kaunis ruhtinatar veikeästi tervehtien oikealle\nja vasemmalle kuin hyvin harjoitettu sirkusvarsa. Hänen vieressänsä\nkumartelee ukko Sauvadon yhäti kiusautuneena valkoisen kaulahuivinsa\nvuoksi ja koettaen hatullansa peittää yliviinurin tapaista, juhlallisen\nleveää paidanrintaansa. Tämä pikku ikävyys ei kuitenkaan estä häntä\niloitsemasta siitä kunniasta, mikä tänään oli kohdannut hänen\nhuonettansa. Tosin tietää hän paremmin kuin kukaan syyn tähän\nerinomaiseen menestykseen, tietää, ettei ruhtinas Herbert itse ole\nkirjoittanut riviäkään palkitusta teoksesta; mutta varmaa on, ett'ei\nhän tällä hetkellä ajatellut sitä puolta asiasta enempää kuin hänen\nveljentyttärensäkään. Näennäisyys riitti näet ruhtinattarelle, joka\nhuomasi suuren joukon onnittelevia \"kumipäitä\" hyörivän puolisonsa\nympärillä ja jonka nyt täytyi kaikin voimin hillitä itseänsä, ettei\nheittäytyisi tämän syliin kaikkien nähden, niin täydellisesti oli hän\nvakuutettu siitä, että Herbert oli kirjoittanut kuvauksen Ragusan\npiirityksestä eikä siis ollut mikään tuhmajussi. Voitte myöskin\nkäsittää kuinka mielissänsä sävyisä Herbert itse oli kaikkien\nonnittelujen ja ystävällisten silmäysten johdosta!...\n\nJalo Fitz-Roy oli juuri juhlallisesti selittänyt hänelle: \"Teidän\ntarvitsee vain lausua toivomuksenne julki, niin kuulutte te meidän\npiiriimme, ruhtinas!\"\n\nMutta vielä enempi ilahdutti häntä Coletten osoittama, odottamaton\nystävällisyys, jopa hellä ja antautuva alttius, millä tämä nyt nojautui\nhänen käsivarteensa, sillä tällaista ei hän muistanut kokeneensa sen\njälkeen, kun hän hääpäivänänsä urkujen soidessa saattoi nuoren\nmorsiamensa kuorin eteen St Thomas d'Aquinon kirkossa.\n\nYleisö väistyy tieltä paljastaen kunnioittavasti päänsä. Alas\nlaskeutuvat lehteriltä kaikki nuo sortuneet majesteetit, jotka ovat\nnousseet ylös muutamiksi tunneiksi vaipuaksensa jälleen mitättömyyteen.\nKokonainen sarja kuninkaiden varjoja kulkee nyt ohitse: sokea vanhus\ntyttärensä taluttamana, Galitsian kuningatar kauniin veljenpoikansa\nkanssa y.m. menee sivuitse kankeiden hameiden kahistessa kuin\nkannettaisiin ohi jotakin peruvialaista madonnaa; viimeksi tulee\nkuningatar Frédérique poikansa ja orpanansa kanssa. Vaunut ajetaan\nportaiden eteen; ihanana, loistavana ja pystypäisenä nousee hän\nvaunuihin ihmisjoukon ihailevan solinan saattamana ja istuutuu\nvasemmalle puolen; \"takaportin kuningatar\" oli Akselin prinssin ja\nWatteletin kanssa pujahtanut tiehensä jo ennen juhlallisuuden loppua\neikä siis mitenkään lähtöä häirinnyt. Mitään sanottavaa ei heillä enää\nole eikä mitään nähtävää. Pitkät palvelijaroikaleet kiiruhtavat esille\nsateenvarjoinensa. Kokonaisen tunnin kestäessä kuuluu ainoastaan\nhevoisten kavioiden töminää, vaunujen kolinaa, vaunuovien kalketta,\nsadevirtojen litinää ja vanhan akatemiatalon kivimuuria kierivää kaiun\nkertaamia nimihuutoja ajureille.\n\nVarmaankin vilkastuivat sinä iltana veikeät kuvat Boucherin hieman\nvanhentuneissa seinämaalauksissa, joilla Herbertin kamari Rosenin\npalatsissa oli koristeltu, kun äkkiä kuulivat suloisen äänen visertävän\noven takana: \"minä täällä olen ... oma Colettesi.\" Häilyvään, pitsiseen\nyöpukuun puettuna tuli Colette sanomaan \"hyvää yötä\" urhollensa,\nritarillensa ja nerollensa.\n\nSamaan aikaan illalla käveli Elysée Méraut yksinänsä puutarhassa\nHerbillonin kadun varrella noiden jo hieman vihertävien puiden alla,\njoiden lävitse sinersi kaistale kirkasta kesäillan ruskon valaisemaa\ntaivasta: tummat varjot heittyivät polveileville, vaaleammille\nkäytäville, mutta valkeana ja kuolleena haamoitti itse palatsi\nkaikkine alaslaskettuine säleakuttiminensa. Ainoastansa yläkerrassa\nsijaitsevasta kuninkaan kammiosta loisti enää lampun valo. Kaikki oli\nhiljaista; kuului ainoastaan hienoa solinaa suihkulähteen vesisäiliöstä\nja yksinäisen satakielen ajoittaista liverrystä. Ilma lemusi sateen\nvirvoittamien ruusujen, sitrooni- ja magnoolikukkain tuoksua. Tässä\nlemujen ja satakielen liverryksen huumauksessa ei suinkaan laimennut se\nkuume, joka Vincennesin juhlan jälkeen jo pari kuukautta oli vaivannut\nElyseetä kuumentaen hänen otsaansa ja käsiänsä; päinvastoin kuohui se\nkuin myrskyävä meri ajaen hyökyaallot aina sydämeen asti.\n\n\"Voi sinuas, vanha hupsu, ... vanha hupsu!\" sanoi joku samassa vallan\nlähellä häntä. Varsin totta ja sattuvaa, sillä niin olen itsekin jo\ntuntikauden ajatellut, myönsi Elysée ajatuksissansa.\n\n\"Hupsu ja kurja riiviö!... Tuleen sinä joutaisit kasvioinesi,\nmiesparka!\"\n\n\"Tekö se olette, hra hovineuvos?\"\n\n\"Elkää kutsuko minua hovineuvokseksi... Se minä en enää ole... Ei\nmitään, ei mitään... Ei kunniaa, ei järkeä... Voi, _porco di_...!\"\n\nNyyhkyttäen kiihkeästi kuten italialainen ainakin ravisteli Boscovitsh\npäätänsä, jolle lehmusten kukkien välistä lankesi omituinen valaistus.\nMies poloinen oli jo jonkun aikaa ollut vallan suunniltansa. Milloin\nesiytyi hän sangen iloisena ja puheliaana ikävystyttäen kaikki ihmiset\nlörpötyksillä kuulusta kasviostansa Laibachissa, jonka hän piakkoin\ntoivoi saavansa takaisin; milloin vaikeni hän vallan äkkiä, keskellä\npuhetulvaansa, katseli karsaasti naapuriansa eikä sen koommin virkkanut\nluotuista sanaa. Elysée luuli miehen tulleen pähkähulluksi nähdessänsä\ntämän nyt lapsellisin huudahduksin lähestyvän häntä, olletikin kun tämä\nsen lisäksi tarttui hänen käsivarteensa ja huusi keskellä hiljaista\nyötä kuin olisi hän apua huutanut:\n\n\"Méraut, se on mahdotonta... Meidän täytyy estää se.\"\n\n\"Mitä olisi meidän estettävä, hra hovineuvos?\" kysyi Elysée koettaen\nirroittautua hänestä.\n\nKiihkeästi huohottaen kuiskasi Boscovitsh:\n\n\"Luopumuskirjelmä on valmiina... Itseni on minun täytynyt se\nkirjoittaa... Majesteetti allekirjoittaa kai sen juuri tällä\nhetkellä... _Ma che, ma che_... Hän on kuningas ... ja sitä paitse\nlupasi hän toimittaa takaisin kasvioni... Kauniit, harvinaiset\nkasvini!...\"\n\nMies joutui nähtävästi jälleen hupatuksiinsa, ajatteli Méraut; kauhean\niskun huumaamana ei hän enää kuunnellut Boscovitshin loruja, vaan lensi\nhänen ajatuksensa heti kuningattareen. Tämä oli siis hänen alttiutensa\nja kieltäymyksensä palkka! Näin loppui siis tämä uhrautumuksen päivä!\n\nKuinka joutavalta tuntui kaikki kunnia sellaisen otsalla, joka ei\nvälittänyt kruunusta, olkoonpa se millainen hyvänsä! Äkkiä\npimentyneessä puutarhassa näki hän nyt ainoastaan lampunvalon kuninkaan\nsuojasta, missä siis rikos oli tekeillä. Mitä oli hänen tehtävä! Kuka\nvoisi sen estää?... Ainoastaan kuningatar... Mutta voiko hän nyt päästä\nkuningattaren puheille?...\n\nUnenhorroksissa nuokkuva kamarirouva de Silvis, kuningatar ja kaikki\nluulivat tulen päässeen irti, kun Elysée tähän aikaan ilmestyi taloon\npyytäen saada puhutella hänen majesteettiansa kuningatarta.\nMakuuhuoneista kuului naisten peljästynyttä, sekavaa puhetta, joka\nmuistutti liian äkkiä herätetyn kyyhkyslakan surinaa. Pitkässä\naamupuvussa, jonka alta käsivarsien ja kaulan ihmeteltävän kauniit\nmuodot näkyivät, tuli Frédérique vihdoin saliin, missä Elysée häntä\nvartosi.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi hän hiljaa ja nopeasti iskien samalla silmää merkiksi\nsiitä, että hän oli valmistautunut tulevan iskun varalle.\n\nJo ensimäiset sanat kuultuansa syöksähti hän esille.\n\n\"Ei, ei, se ei saa tapahtua, niinkauan kuin minä olen elossa!\"\n\nVoimakas liikutus saattoi kiiltävän runsaan tukan epäjärjestykseen;\nluontevan ylväällä kädenliikkeellä, josta väljän yöpuvun hiha valahti\nalas kyynärpäähän asti, kiinnitti hän jälleen tukkansa antaen samalla\npuoliääneen käskyn vierushuoneeseen:\n\n\"Herättäkää heti paikalla hänen majesteettinsa, jos hän jo on käynyt\nlevolle!\"\n\nSanaakaan sen koommin virkkaamatta meni hän yläkertaan kuninkaan luo.\n\n\n\n\nIII.\n\nPerhekohtaus.\n\n\nSuviyön koko viehkeys tulvasi suuresta avonaisesta akkunasta saliin,\njonka yksi ainoa palava kandelaberi valaisi salaperäisen hämärällä\nvalolla, kuutamon kalpeat leveät valojuovat hohtivat seinillä,\nkimaltelivat erään trapezin kiilloitetulla sauvalla, seinämällä\nriippuvan guzla-soittimen kaarevalla rokalla ja köyhästi varustetun\nkirjakaapin lasiovissa, jonka takaa ammoittavia tyhjiä paikkoja\nBoscovitsh oli koettanut täytellä ummehtuneilta ja lahoilta haisevilla,\nkuivatuilla kasvikokoelmillansa. Tomuttuneiden paperien päällä seisoi\npöydällä hopeinen, tummunut ristiinnaulitun kuva. Vaikka Kristian II\nei juuri paljoa kirjoittanutkaan, muisti hän sentään katolisen\nkasvatuksensa ja piti mielellään ympärillänsä uskonnollisia esineitä;\nnaistenkin kanssa hummatessansa ja torvien juhlatoitotuksia\nkuullessansa hän usein hypisteli päihtyneen vapisevin sormin korallista\nrukousnauhaansa, joka hänellä aina oli yllänsä. Ristiinnaulitun kuvan\nvieressä oli paksu pergamenttilehti, jolla näkyi suurta, vapisevin\nkäsin kirjoitettua käsialaa. Siinä se oli kuninkaan luopumuskirja,\nvalmiina ja puhtaaksikirjoitettuna. Puuttui ainoastaan allekirjoitus,\njoka tarmokkaalla tuulella ollessa oli tehty muutamalla kynänvedolla;\nmutta heikko Kristian II istui vielä empien ja hievahtamatta,\nkyynärpäät pöytää vastaan nojautuneena, parin vahakynttilän ääressä,\njotka hän oli sytyttänyt painaaksensa kuninkaallisen sinettinsä\npaperiin.\n\nLevotonna, vakoilevana, notkeana ja ketteränä kuin perhonen tai tumma\ntornipääskynen vartoi häntä Lebeau, tuo uskollinen kamaripalvelija;\nsanoja käyttämättä osasi hän yllyttää herraansa siihen ratkaisevaan\ntekoon, jota liittoutuneet jo kuukausia olivat odottaneet milloin\nsuurin toivein, milloin levottomin sydämin ja epävarmoina. Huolimatta\nlähellä seisovan kamaripalvelijan tarmokkaan tahdonvoiman henkisestä\nvaikutuksesta istui Kristian yhäti kynä kädessä eikä allekirjoittanut\nluopumuskirjaa. Nojatuoliin vajoutuneena katseli hän haaveksien\npöydällä olevaa pergamenttia. Tosin ei hän välittänyt paljoa kruunusta,\njota hän ei ollut tavoitellut eikä rakastanut, sillä jo varhaisesta\nlapsuudesta oli se hänestä näyttänyt liian raskaalta; myöhemmin oli hän\ntaas saanut kylläksi kokea sen tuottavaa masentavaa edesvastausta ja\nkovuutta. Helppoa oli ollut luopua siitä ajaksi, laskea se johonkin\nsalin nurkkaan ja unhottaa se ulkona huvittelemalla; mutta lopullinen\npäätös ja ratkaisun teko pelotti häntä. Kuitenkaan ei muita\nmahdollisuuksia ollut nyt välttämättä tarpeellisten varojen\nhankkimiseksi, sillä hän oli jo kirjoittanut vekselejä kolmelle\nmiljoonalle eikä tuo riivattu koronkiskuri ja lainanantaja,\ntaulukauppias Pichery enää suostunut niitä uudistamaan. Hän olisi ehkä\nmies ottamaan takavarikkoon koko St Mandén hovitalouden? Ja kuinka\nsilloin kävisi kuningattaren ja pienokaisen? Kohtaus kohtaukselta\najatteli hän tämän kurjuuden kehitystä nähden jo mielikuvituksessansa,\nmikä hirveä melu hänen \"alhaisuuksistansa\" syntyisi. Ehkä oli sittenkin\nparas tehdä kerralla loppu tästä kaikesta välittämättä kenenkään\nmoitteista ja vihoittelusta? Sitä paitse oli hänellä eräs syy\nallekirjoittaa luopumuskirja ja se olikin ratkaisevaa laatua.\n\nHän oli antanut Señoralle, Spalaton kreivittärelle, sanansa ja\nlupauksensa, jonka nojalla tämä oli sallinut miehensä matkustaa yksin\nLontooseen, käyttänyt asuntoa Messinen kadun varrella ja vastaanottanut\nsen arvon ja nimen, josta hänen suhteensa kuninkaaseen kävi julki\nmaailmalle; odottaen hetkeä, jolloin Kristian II toisi hänelle\nallekirjoittamansa luopumuskirjan, oli hän sitä paitse toistaiseksi\nevännyt rakastajaltansa kaikki lähemmät oikeudet. Tähän osasi hän\nkeksiä todellisesti rakastuneen naisen tekosyitä; kuningas voisi näet\nmuuten ehkä palata takaisin Illyriaan ja hyljätä hänet valtaistuimen ja\nvaltikan vuoksi: eikä hän suinkaan ensimäinen olisi, jonka moiset\nkauheat, valtiolliset syyt saattoivat vapisemaan ja itkemään. Kuinka\nvoivat Akselin prinssi tai muut suuren klubin \"kumipäät\" aavistaakaan,\nettä kuningas, joka lemmittynsä luota saapui klubille väsyneenä ja\npunertavin silmin, oli saanut viettää iltahetkensä sohvalla kylmän\nSeñoran vierellä; vavisten ja jännitettynä kuin jousi kiemurteli hän\nmatona tuon naikkosen lannistumattoman tahdon edessä, joka alinomaa\nluotansa lykäten ja taas puoleensa vetäen osasi tehdä mitä luontevinta\nvastarintaa jättäen hänen hyväiltäväksensä vain pari jääkylmää kätöstä\nja vastaten hänen huultensa kiihkoisiin kysymyksiin huudahduksilla:\n\"oi, jospa sinä et olisi kuningas! Silloin olisin minä sinun ...\nkokonansa sinun!!!\"\n\nKuningas parka sai kärsiä kylmyyden ja teeskennellyn, muka hillityn\nintohimon vaihtelua. Niinpä oli hänen tapansa omituisen hitaasti vetää\nhansikkaat käsistänsä ja samalla tuijottaa rakastajaan vallan kylmästi,\nkunnes hän äkkiä ojensi tälle kätensä, jolle kuningas silloin painoi\nkuumat huulensa...\"\n\n\"Vai niin, rakas Lebeau, Pichery on siis vallan taipumaton?\"\n\n\"Niin on, teidän majesteettinne... Ellei vekselejä lunasteta, jättää\nhän ne oikeuden ulos haettavaksi.\"\n\nKannatti todellakin vaarinottaa, millä kaihoisan ähkyvällä äänellä\nLebeau lausui sanan \"oikeuden\" tehdäksensä uhkaavan vaaran kaikkine\nseurauksinensa sitä hirvittävämmäksi: leimapapereja, ulosmittaus,\nkuningashuoneen täydellinen häväistys ja talosta karkoitus siitä\nseuraisi. Mutta tästä kaikesta ei Kristian näyttänyt välittävän. Hän\nmietti, kuinka hän keskellä yötä hiipisi ulos levottomana ja väristen,\nkuinka hän hiljaa ja nopeasti kiiruhtaisi ylös noita salaperäisiä\nverhoitettuja portaita ja sitten pujahtaisi huoneeseen, missä vähäinen\nyölamppu paloi keveän varjostimensa takana.\n\n\"Kas niin, nyt se on tehty ... minä en ole enää kuningas... Nyt olet\nsinä minun, minun kokonaan, eikö totta?\"\n\nJa hän oli näkevinänsä, että kaunoinen lemmitty veti hansikkaat\nkäsistänsä.\n\n\"No niin,\" sanoi hän havahtuen unelmastansa ja -- allekirjoitti\npergamentin.\n\nSamassa aukesi ovi ja kuningatar astui sisään.\n\nHän oli niin odottamaton vieras Kristianin luona olletikin tähän\naikaan ja sitä paitse olivat puolisot eläneet niin kauvan erillään\ntoisistansa, ettei häpäisevän tekonsa täyttänyt kuningas eikä häntä\nvartioiva Lebeau edes kääntyneet oveen päin, vaikka kuulivatkin jonkun\ntulevan. Molemmat luulivat Boscovitshin palaavan puutarhasta.\nÄänettömänä ja keveänä kuin varjo lähestyi hän rikollisia ja oli jo\nvallan pöydän luona, kun Lebeau huomasi hänet. Laskemalla sormen\nhuulillensa käski kuningatar häntä vaikenemaan ja hiipi lähemmäs. Hän\ntahtoi yllättää kuninkaan suoranaisesta pahanteosta ja ilmeisestä\npetoksesta päästäksensä kaikista joutavista verukkeista ja keksityistä\ntekosyistä. Mutta Lebeau ei totellut hänen käskevää katsettansa, vaan\npäästi hälytyshuudon à la d'Assas: \"Kuningatar, teidän majesteettinne!\"\nTästä kovin suuttuneena löi dalmatialainen tottuneen ratsastajan\nvoimakkaalla kädellä palvelijaa korvalle ja odotti ylväänä siksi,\nkunnes lurjus oli hävinnyt, ennenkuin puhutteli hämmästynyttä\nmajesteettia.\n\n\"Mitä on tapahtunut, rakas Frédérique?\" kysyi tämä, \"ja mikä tuottaa\nminulle kunnian?\"\n\nNojautuen pöydällä olevan pergamentin ylitse, jota hän koetti\npiiloittaa puolisoltansa, hymyili hän mitä luontevimmassa asennossa,\njossa hänen vaaleanpunaisilla koruompeluksilla kirjaeltu, silkkinen\nyönuttunsa näytti sangen sirolta. Hiukan kalpeat olivat tosin hänen\nhuulensa, mutta ääni oli levollinen, puhe luontevaa, käytös kohteliaan\nmiellyttävä niinkuin aina, milloin hän vaimoansa puhutteli; tätä tapaa\nkäytti hän puolustuskilpenänsä nytkin. Muutamalla sanalla ja liikkeellä\nsai kuningatar sentään hänet luopumaan tästä.\n\n\"Ei mitään korupuheita ... eikä teeskentelyä!... Minä tiedän, mitä sinä\nsiinä olet kirjoittanut!... Elä koetakaan valhetella minulle!!!\"\n\nAstuen askeleen lähemmäs oikaisihe hän suoraksi ja korskeaksi sanoen:\n\n\"Kuules, Kristian\"... Tämä tavattoman tuttavallinen nimitys kuulusti\nhänen suussansa totisen juhlalliselta. \"Kuules\", jatkoi hän, \"sinä olet\ntuottanut minulle paljo kärsimyksiä sen jälkeen, kun suostuin\nvaimoksesi. Yhden ainoan kerran olen minä niistä puhunut sinulle ...\nsen ainoan kerran, jonka kai muistanet... Huomattuani sitten, ett'et\nsinä minua enää rakastanut, annoin asiain vapaasti kehittyä. Mutta\nuskottomuutesi, hullutuksesi ja kaikki minä tiedän... Niin, totisesti\nolet sinä mieletön niinkuin oli isäsi, joka tuhlasi elämänsä tuon Lolan\nkanssa, ja niinkuin oli isoisäsi Juhana, joka kuoli häpeällisen\nraivokohtauksen vallassa käyttäen vahtosuisena ja intohimonsa\nriivaamana sanoja, jotka saattoivat laupeudensisaret ja hoitajattaret\nkalpenemaan... Sama kiihkeä veri, sama tulisen kuilun polte se sinuakin\nkalvaa.\n\n\"Yöllisten hyökkäysten aikana Ragusassa saimme etsiä sinua\nnäyttelijätär Foedorin luota ... kuten muistanet... Hän oli luopunut\nteatterista seurataksensa sinua, sen minä tiesin... Kuitenkaan en\nole sinua moittinut siitä... Nimen kunnia pysyi tähän saakka\ntahraamattomana... Silloinkin kun kuningasta kaivattiin Ragusan\nvalleilla pidin minä huolen siitä, ett'ei hänen paikkansa tyhjäksi\njäänyt... Mutta Parisissa ... Parisissa pitäisi sinun toki...\" Tähän\nasti oli hän puhunut kylmästi ja hitaasti, jopa säälien kuin toruva\näiti, tapa, joka hyvin sopikin kuninkaan asentoon, sillä nyrpeänä ja\nsilmät maahan luotuina istui hän kuin pahanteosta nuhdeltava lapsi.\nMutta sana Parisi sai hänet suunniltansa. Parisi, tuo epäuskoinen ivan\nja kirouksen pesä, jonka verisiä katukiviä niin monta kertaa oli\nkäytetty katusulkujen tekoon kapinain aikana! Mikä mielettömyys\nsuistuneilta hallitsijaraukoilta paeta tähän Sodomaan! Juuri tämä\nSodoma ja sen ruudinsekainen saastutettu ilma tekee lopun vanhoista\nylimyssuvuista; tämä sama Sodoma oli riistänyt häneltä, kuninkaalta sen\nsukuylpeyden ja kunnioituksen vaakunakilpeänsä kohtaan, jonka hänen\nmielettömimmätkin esi-isänsä toki olivat säilyttäneet. Heti heidän\ntänne tultuaan, jopa heti maanpakolaisuuden ensimäisenä yönä oli\nFrédérique alkanut aavistaa, mikä nöyryytys hänen kohtaloksensa täällä\nkoituisi, sillä toisten salaa itkiessä oli Kristian vain nauranut... Ja\nnyt syöksyi kuningattaren suusta sellainen ruoskiva sanatulva, että\nkorkean elostelijan kasvoihin väkisinkin kohosi häpeän puna, juovaten\nhänen poskensa kuin piiskan lyönnit, sillä yksitellen sai hän nyt\nkuulla lueteltavan ne erehdykset, joiden kautta hän oli liukunut\nhuvituksista syvimpään siveettömyyteen!\n\n\"Sinä olet pettänyt minua ihan silmieni edessä ... omassa kodissani ...\nniin, aviorikokseen olet sinä tehnyt itsesi syypääksi melkeinpä minun\nkupeellani ja pöytäni ääressä. Ja kun kyllästyit tuohon maalattuun\nnukkeen täällä, niin heittäysit sinä katuojien lokaan ja piehtaroit\nsiinä häpeämättä pakottaen meidät katselemaan siveettömyydestä\nveltostuneita kasvojasi ja kuulemaan öisissä hummauksissa käheytynyttä\nääntäsi. Muistatko, millaisena minun täytyi nähdä sinut sinä päivänä,\njolloin sinä toistamiseen menetit valtaistuimesi: juopuneena sinä\nhorjuit ja änkytit... Oi, taivaan pyhä äiti, mitä kaikkea sinä oletkaan\ntehnyt!... Millä kaikella rikkonut!... Rahaa olet sinä keinotellut\nkuninkaallisella leimasimellasi, myynyt kunnianmerkkejä ja\narvonimiä!...\"\n\nAlentaen äänensä ikäänkuin olisi hän peljännyt yön hiljaisuudessa\njonkun kuuntelevan heitä, jatkoi kuningatar:\n\n\"Ja sitä paitsi olet sinä varastanut, niin, sinä olet varastanut!...\nSillä sinä juuri olet irroittanut oikeat jalokivet kruunustamme... Minä\npidin huolen siitä, että vanha palvelijamme Grock joutui siitä\nepäluulonalaiseksi, ja ajoin hänet pois talosta. Kun teko kerran oli\ntehty, täytyi jonkun välttämättä kantaa syyn varjo, ettei todellista\nrikollista epäiltäisi... Ainoa ja alituinen ajatukseni on ollut pitää\nkuningasta loukkaamattomana ja sinun vuoksesi olen minä alistunut\nkaikkeen, vieläpä sellaiseenkin, mikä maailman silmissä voi tahrata\nminunkin kunniaani. Sotahuudokseni, joka koettelemuksen hetkinä on\nminua innostanut ja voimistanut, asetin minä: kaikki kruunun vuoksi! Ja\nsittenkin tahdot sinä myydä tuon kruunun, joka on tuottanut minulle\nniin paljon ahdistusta ja kyyneliä! Rahasta tahdot sinä vaihtaa sen\npois tuon juutalaisnartun vuoksi, jonka sinä tänään kehtasit asettaa\nistumaan ihan vastapäätäni!\"\n\nMykkänä oli Kristian tähän saakka kuunnellut puolisoansa istuen\nmasentuneena ja allapäin paikallansa. Mutta lemmityn solvaus rohkaisi\näkkiä hänen mielensä. Kasvot punajuovaisina ja eteensä tuijottaen sanoi\nhän kohteliaasti, mutta päättävästi:\n\n\"Kas niin, riittää jo! Te erehdytte: nainen, josta puhutte, ei ole\nmitenkään osallinen päätökseeni. Tämän teen minä teidän, itseni ja\nmeidän kaikkien yhteisen rauhan vuoksi... Vai ettekö te jo ole saanut\nkylläksenne tästä hädän ja puutteen alaisesta elämästä? Vai ettekö\nluule minun tietävän mitä täällä tapahtuu ja kärsivän nähdessäni\nkauppiaiden ja velkojain alinomaa ahdistavan teitä? Ajoin juuri pihaan,\nkun tuo tuommoinen mies melusi akkunanne alla ... ja kuulin kaikki.\nEll'ei Rosen olisi rientänyt apuun, olisi hän joutunut vaunujeni alle.\nTe seisoitte sillä välin akuttimienne takana odottaen, että hän menisi\ntiehensä... Sopiiko se kuningattarelle? Me olemme jo velkaa koko\nmaailmalle. Kaikki valittavat vuoksemme. Puolet palvelijoistanne eivät\nole saaneet palkkojansa... Eikä Zaran opettaja ole saanut äyriäkään\nkuuteen kuukauteen. Rva de Silvis saanee palkkansa käyttämällä teidän\nvanhoja vaatteitanne. Toisinaan kuuluvat sihteerini ja sinettivartijani\nlainaavan kamaripalvelijaltani rahoja nuuskaostojansa varten... Kuten\nhuomaatte, tunnen minä asiain tilan... Itse olen niin velkainen kuin\nihminen olla voi... Pian saatte nähdä kruunuanne kaupattavan jossakin\nporttiholvissa muun vanhan hopearomun kanssa...\"\n\nOllen taipuvainen ivailuun ja klubiympäristössänsä tottunut puhumaan\nhuolettomasti unhotti hän pian äskeisen sävyisän puhetapansa ja lausui\nhävyttömällä nenä-äänellänsä pisteliäitä sukkeluuksia, jotka osaksi\nolivat Señoran keksimiä; tämä naikkonen ei näet säästänyt pilkkasanoja,\nkun oli kysymys kuninkaan viimeisten sovinnaisten näkökantojen\nhävittämisestä.\n\n\"Te syytätte minua, rakkaani, joutavista korupuheista, vaikka itse\njuuri sellaisia käytätte. Mitä merkitsee muka tuo Illyrian kruunu,\njosta te alinomaa minua muistutatte? Ell'ei se kuulu todelliselle\nkuninkaalle, ei se merkitse ollenkaan mitään, vaan on hyödytön ja\nhaitallinen kapine; jonka paon hetkellä voi pistää hattukoteloon taikka\nasettaa lasikuvun alle katseltavaksi, niinkuin näyttelijät tekevät\nlaakeriseppeleillensä ja vanhat ryökkinät keinotekoisille kukkasille.\nEnnen kaikkea on teidän ymmärrettävä, että kuningas on kuningas\nainoastaan valtaistuimella, jolloin valta kuuluu hänelle. Sortuneena ei\nhän ole mitään, korkeintaan joku kenkäriepu... Turhaan koetamme me\nsäilyttää sovinnaisia tapoja, käyttää kuninkaallista kruunua vaunujen\novessa ja kalvostimien napeissa, turhaan jäykistämme itsemme\nvanhanaikaisilla, juhlallisilla menoilla... Se on kaikki joutavaa\nkerskailua: ympäristömme, ystävämme ja palvelijamme tukevat meitä tässä\nasiassa ainoastaan kohteliaisuudesta. Täällä kotona olen minä Kristian\nII Rosenille ja ehkä muutamille muille uskollisille. Mutta ulos\nmentyäni olen minä yksi suuresta joukosta. Herra Kristian n:o 2... Ei\nedes sukunimeni ... ristimänimi vain: Kristian! Ikäänkuin kysymys olisi\njostakin kelvottomasta näyttelijästä tai kapakkaviinurista!...\"\n\nHengästyen nopeasta puheestansa vaikeni hän. Näin paljoa hän ei\nmuistanut puhuneensa vielä koskaan yhteen menoon -- ei ainakaan\nseisoaltansa. Yön hiljaisuudessa kuului yökehrääjälinnun terävät äänet\nja muutamia satakielen hätäisiä liverryksiä. Huoneessa lenteli juuri\nyöperho polttaen siipensä palavan kynttilän liekissä. Kuului ainoastaan\ntämän korventuneen poloisen räpäköimistä ja kuningattaren hillittyä\nnyyhkytystä; suuttumusta ja mielenpurkauksia olisi tämä kyllä osannut\nvastustaa, mutta pilkkaajan edessä oli hän vallan avuton, sillä iva oli\nkerrassaan vieras hänen suoralle luonteellensa: hän oli kuin sotilas,\njoka ei pelkää rehellisiä iskuja, mutta kiusautuu neuvottomaksi\npikkupistoista. Kristian huomasi hänen tilansa ja luuli jo\nkukistaneensa hänet; varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä pari piirrettä\nivakuvaukseensa \"kuninkaista maanpaossa\", kuinka surkuteltavia\nolivatkaan kaikki nuo valheruhtinaat, kuninkuuden \"statistit\", jotka\nkävivät puettuina pääosia esittäväin näyttelijäin puvuissa lausuen\njuhlallisia lorujansa tyhjille istuimille ja saamatta penniäkään\nvaivoistansa! Eiköhän olisi parempi vaieta, yhtyä muihin ihmisiin ja\nelää huomiota herättämättä heidän kanssansa? Varakkaille tuo elämä ehkä\nsentään vielä soveltui. Sellaiset voivat kannattaa ruhtinaallista\nsuuruutta ja loistoa. Mutta toiset poloiset ... sellaiset kuin esim.\norpanamme Palermon kuningatar, joka seurueensa kanssa asui niin perin\nahtaassa talossa, että italialainen ruo'an haju löyhkäsi vastaan\nporraskäytävissä!... \"Aina haisee niissä sipulilta, hyi!...\nSäästäväisyys on tosin hyvä, mutta mitä on moinen elämä? Eikä se\nkuitenkaan vielä ole pahin onnettomuus. Näinpä tuonoin erään\npuhdasrotuisen Bourbonin prinssin juoksevan raitiovaunujen perässä! 'Ei\nole sijaa!' Prinssi ei hellittänyt. 'Johan minä sanoin sinulle,\nukkoparka, ett'ei ole sijaa', huusi konduktööri. Silloin suuttui\nprinssi huomauttaen, että häntä oli puhuteltava arvonimellä 'teidän\nkorkeutenne'. Ikävä kyllä ei sitä ainakaan puvusta voinut päättää.\nTeatterikuninkaita, rakkaani!... Tuon luopumuskirjan olen minä\nallekirjoittanut päästäkseni naurettavasta hätätilasta, rauhalliseen,\narvokkaampaan ja varmaan toimeentuloon\".\n\nLopuksi lisäsi hän pari lausetta, joissa viekasteleva slaavilainen ja\njesuiitta paljastui:\n\n\"Sitä paitsi on allekirjoitus ainoastaan muodollinen asia, tulee sinun\nmuistaa. Me saamme omaisuutemme takaisin ... mutta käsiäni en minä\ntuolla katso sitoneeni... Kuka tietää? Ehkäpä me juuri noilla\nmiljoonilla voitamme takaisin valtiokaakin?\"\n\nKuningatar oikaisihe äkkiä suoraksi ja katseli häntä hetkisen\nterävästi, niin että Kristian löi silmänsä pois; sitten sanoi hän\nolkapäitänsä kohauttaen:\n\n\"Elä tee itseäsi huonommaksi kuin jo olet... Tiedäthän varsin hyvin,\nettä kun luopumuskirja kerran on allekirjoitettu, niin on kaikki\nmenetetty. Mutta kuninkaaksi olet sinä liian heikko ja sen vuoksi\nhaluat sinä päästä siitä, juuri silloin kun sinun olisi taisteltava\ntätä ajan suuntaa vastaan, joka ei tahdo tietää mistään jumalallisesta\neikä ihmisellisestä käskyvallasta, vaan ahdistaa Jumalan säätämää\nesivaltaa niin ankarasti, että maa jalkojemme alla vapisee. Tikari,\npommit, kuulat ja kaikki kelpaavat aseiksi ... petoksiin ja murhiin...\nKaikki saamme me vavista johonkin julkiseen juhlaan mennessämme, niin\nhyvin huonoimmat kuin parhaat meistä, jos vain joku joukosta erkanee.\nJokaista anojaa saamme me epäillä murhamieheksi ... kuka meistä on\npalatsistansa lähtiessä varma siitä, että hän elävänä takaisin palajaa?\nJa sellaisena aikana vetäydyt sinä pois taistelukentältä!...\"\n\n\"Oi, jospa kysymys olisikin vain taistelemisesta\", huudahti Kristian II\nvilkkaasti. \"Mutta tässä täytyy kamppailla ivantekijöitä, hätää ja\nelämän kurjuutta vastaan, johon päivä päivältä tuntee vajoavansa yhä\nsyvemmälle...\"\n\nToivon välähdys vilahti kuningattaren silmässä.\n\n\"Todellako? Olisitko sinä todellakin valmis taistelemaan miekka\nkädessä?... No, kuulehan\".\n\nJa nyt kertoi hän yhteen menoon, kuinka hän ja Elysée Méraut jo kolme\nkuukautta olivat työskennelleet aseellista retkeä varten, kirjoittaneet\nkirjeitä, levittäneet puheita kansalle ja lähettäneet sähkösanomia,\njoita isä Alphée oli jaellut Illyrian väestölle kierrellessänsä\nmaakylissä ja vuoristossa. Tällä kertaa eivät he olleet välittäneet\naatelistosta, vaan kääntyneet alempien kerroksien, Ragusan\naasin-ajurein ja kantajien, Brenon ja Brazzan vihannesviljelijäin ja\nsaaristolaisten puoleen, jotka aluksillansa purjehtivat kaupunkiin.\nSanalla sanoen, nyt olivat he koettaneet nostattaa itse rahvasta,\njoka on valmis kuolemaan kuninkaansa edestä, jos tämä vain asettuu\njoukon etunenään... Komppaniat ovat jo muodostumassa, salasana on\njo annettu ... ja kansa odottaa vain sodan merkkiä. Puhuessansa\ninnostui kuningatar yhä enemmän ja myrskynä syöksivät hänen sanansa\nKristianin heikkoutta vastaan; mutta mieliharmiksensa näki hän tämän\nravistelevan päätänsä puheen lopussa: hän ei näyttänyt pelkurilta, vaan\nvälinpitämättömältä. Ehkäpä oli syy siinä, että tämä kaikki oli tehty\nhänen tietämättänsä. Kristianin mielestä oli retki mahdoton. Sisämaahan\nei voitu tunkea, ell'ei saaristo ollut vallassa, sanoi hän; toiveita\nhankkeen onnistumisesta ei juuri voinut olla, mutta sensijaan tulisi\nihana maa kärsimään; kaikki jäisi kuin jäisikin vain Palman herttuan\nseikkailuhankkeen jäljittelyksi ja hyödyttömäksi verenvuodatukseksi.\n\n\"Ei, rakas ystävättäreni, intoileva rippi-isänne ja yltiöpäinen\ngascognelaisenne ovat saattaneet teidät harhaan. Minäkin saan\nIllyriasta viestejä, jotka lienevät luotettavampia kuin teidän\ntietonne. Itse teossa on kuningasvallan aika jo ohi Dalmatiassa\nniinkuin muuallakin... Kansa on sielläkin jo kyllästynyt siihen!...\nIhmiset eivät siitä enää välitä!...\"\n\n\"Tiedänpä varsin hyvin, kuka siitä ei enää välitä\", vastasi kuningatar.\n\nSitten poistui hän vallan nopeasti jättäen Kristianin hämmästelemään\nsitä, että kohtaus niin äkkiä päättyi. Pistettyänsä Iuopumuskirjan\ntaskuunsa aikoi hän juuri vetäytyä makuusuojaansa, kun Frédérique\nsamassa palasi takaisin nuoren prinssin kanssa.\n\nTämän oli äiti herättänyt syvimmästä unesta, nostanut vuoteelta ja\nsanaakaan virkkamatta pukenut kiireimmiten, minkä vuoksi se kummasteli\nsuurin silmin äitinsä menettelyä, vaikka ei mitään kysynyt. Poikasen\npienessä unisessa päässä heräsi hämäriä muistoja samanlaisista\ntapauksista niinä aikoina, jolloin hänet äkkiä herätettiin pakoretkelle\nlähdettäessä, näki silmänsä avatessa kalpeita kasvoja ympärillänsä\nja kuuli hengästyneitä pelonhuutoja. Silloin oli hän tottunut\nkärsivällisesti mukautumaan äitinsä johdettavaksi, kun tämä vain\npuhutteli häntä totisesti ja käskevästi, olletikin kun hän samassa\ntunsi äidin hellän syleilyn suojaavan itseänsä. Tämän tarvitsi siis\nvain sanoa: \"tule!\" niin seurasi Zara häntä luottavaisena, kummastellen\nainoastaan, että kaikki nyt oli niin rauhallista useihin muihin\ntulipalojen ja nuotioiden punertamiin öihin nähden, jolloin kuului\nkanuunain jyskettä ja pyssyjen pauketta.\n\nTuossa näki hän kuninkaan seisovan edessänsä, mutta ei tuntenut häntä\nsamaksi hyväntahtoiseksi isäksi, joka joskus tarinoi hänen kanssansa,\nkun hän jo oli ehtinyt sänkyynsä, tai hymyili hänelle kehoittavasti\nkouluhuoneen läpi mennessänsä. Isä näytti nyt päinvastoin väsyneeltä ja\nankaralta ja olipa kuin olisi ilme hänen kasvoissansa yhä synkistynyt\näidin astuessa sisään poikasen kanssa. Mitään virkkamatta vei\nFrédérique poikasen ihan Kristianin eteen, heittäysi itse polvillensa,\nasetti pojan eteensä, risti tämän kätöset ja sulki ne omiinsa sanoen:\n\"Kuningas ei välitä rukouksistani... Ehkä hän kuulee sinun rukouksesi,\nZara... Kas niin, kertaa nyt sanani: Isäni\"...\n\nAralla äänellä toisti poika: \"Isäni\"...\n\n\"Isäni ja kuninkaani!\" jatkoi äiti: \"minä rukoilen sinua, ett'et\nriistäisi pojaltasi sitä kruunua, jota hän on luotu kantamaan. Muista,\nett'ei se kuulu yksistänsä sinulle, vaan on se saman korkeimman\nJumalan suoma, joka kuusisataa vuotta sitten antoi sen Illyrian\nkuningassuvulle. Isäni, Jumala tahtoo tehdä minusta kuninkaan... Kruunu\non minun perintöni ja omaisuuteni, jota sinulla ei ole oikeus riistää\nminulta\".\n\nPikku prinssi tavaili jäljessä nämä äitinsä lausumat sanat kuiskaavalla\näänellä katsellen rukoilevasti isäänsä, joka olkapäitänsä kohauttaen\nkäänsi päänsä pois mutisten hampaittensa välistä perin suuttuneena,\nvaikka maltillisesti:\n\n\"Mikä hullun sopimaton menettely! ... kuinka voi ihminen höperöittää\nlapsen tuolla tavoin?\"\n\nSitten hän nousi ja aikoi poistua. Mutta samassa ponnahti kuningatar\nseisoallensa, huomasi äskeisen pergamentin hävinneen kirjoituspöydältä\nja käsitti, että kuningas oli allekirjoittanut tuon häpeällisen\nkirjelmän ja ottanut sen mukaansa.\n\nIhan kiljahtaen huudahti hän:\n\n\"Kristian!\"\n\nTämä ei pysähtynyt.\n\nSilloin astui hän askeleen eteenpäin, tehden liikkeen kuin aikoisi hän\nkohottaa hameensa liepeitä kiiruhtaaksensa poistuvan jälkeen, vaan\nhillitsi itsensä samassa sanoen:\n\n\"No, olkoon menneksi!\"\n\nNyt pysähtyi kuningas. Suorana seisoi kuningatar avonaisen akkunan\nluona, jalka kapean kiviparvekkeen permannolla ja pitäen poikasta\nkäsivarrellensa kohotettuna kuin uhkaisi hän tehdä tästä lopun; toisen\nkätensä hän kohotti uhmaavasti sitä kurjaa kohtaan, joka tämän\nkohtauksen syy ja alku oli. Öinen kuutamo valaisi ulkoa tuota\nihmeteltävää ryhmää.\n\n\"Narrikuningas sinä olet, joutava operettikuningas, mutta tragillisen\nkuningattaren sinä minusta saat!... Ellet sinä heti polta\nallekirjoittamaasi kirjelmää ja vanno pyhän ristin nimessä luopuvasi\nijäksi noista hankkeista, niin on sukusi hävinnyt ja lopetettu:\npuolisoasi ja lastasi saat etsiä tuolta alhaalta!\"\n\nHänen sanansa ja kuutamoista avaruutta vastaan näkyvä kaunis ryhtinsä\nilmaisivat sellaista epätoivoista päättäväisyyttä, että Kristian\nkauhistuneena hyökkäsi estämään häntä:\n\n\"Frédérique!\" huusi hän.\n\nKuullessansa isän huudon ja tuntiessansa äidin käsivarren vapisevan\nluuli poika, joka jo oli akkunan ulkopuolella, että loppunsa oli tullut\nja kuolema lähellä. Mutta äänetönnä ja valittamatta seurasi hän\näitiänsä. Hän kietoi vain pienet käsivartensa tiukemmin äitinsä kaulan\nympäri, heitti kuoloon tuomitun pitkäkutrisen päänsä taapäin ja sulki\nsilmänsä, ettei hyppäys kauhistaisi.\n\nKristian ei enää vastustellut. Sellaista alistumista ja rohkeutta ei\nliene ennen nähty pienessä kuninkaan pojassa, joka kutsumuksestansa jo\nymmärsi yhden tehtävän: kuolla kunnialla! Isän sydän heltyi. Viskaten\npöydälle rutistuneen kirjelmän, jota jo hetkisen oli hypistellyt\nkäsissänsä, hän vajosi nyyhkien tuoliin. Yhäti epäilevä kuningatar\nsilmäsi nopeasti luopumuskirjan sisällyksen alusta loppuun, lähensi sen\nkynttilän liekkiä ja antoi sen palaa hyppysiinsä saakka välittämättä\nsiitä, että musta tuhka varisi pöydälle.\n\nSitten hävisi hän äänetönnä pois poikansa kanssa, joka jo oli\ntorkahtanut äskeiseen, kuoloa uhmaavaan sankarilliseen asentoonsa.\n\n\n\n\nIV.\n\nAatto-iltana.\n\n\nYstäväin päivällinen taidekauppiaan luona oli jo lopussa. Yksin\nollessansa taittaa vanha Leemans jonkun leipäkyrsän istuessansa\nkeittiön pöydän ääressä vastapäätä vanhaa Darustia, joka ei edes kata\npöytää eikä anna ruokaliinaa. Mutta kun sattuu olemaan vieraita kuten\ntänä iltana, huolekas auvergnelais-eukko sadatellen riisuu valkeat\npäällykset huonekaluilta, laskee sievästi kokoon pienet jalkamatot ja\nkattaa pöydän herran muotokuvan eteen salonkiin, joka nyt muutamien\ntuntien aikana esiintyy siistinä ja hauskana kuin maalaispappilan sali,\ntuoksahdellen väkevälle, sipulin höystämälle ruualle. Eikä ole vähemmän\nhöystettyä se keskustelukaan, joka täällä silloin käy alhaisten\nkoronkiskurein puhetapaan.\n\nSen jälkeen kuin \"suuri kaappaus\" täällä päätettiin, kokoutuvat\nveijarit silloin tällöin tänne päivällispakinoille. Moiset keskinäiset\nliikeyritykset vaativat, että yhdytään usein tekemään suunnitteluja.\nParempaa yhtymäpaikkaa taas ei ole kuin tuo pienen Eginhardin kadun\nvarrella keskellä ikivanhaa Parisia. Täällä voi ainakin huoletta puhua\nääneen, keskustella ja neuvotella.\n\nNyt alettiin muuten jo olla lähellä päämäärää. Muutamien päivien tai\nehkäpä jo muutamien tuntien kuluttua on luopumuskirja allekirjoitettu\nja tähän saakka niin kalliiksi käynyt hanke alkaa tuottaa korkoja.\nVarma kaappaus vilkastuttaa pöytävieraiden katseet ja puheet,\npöytäliina näyttää puhtaammalta ja viini maistuu paremmalta. Seura\npitää nähtävästi hyvät kestit ukko Leemansin isännöidessä ja Picheryn,\nhänen eroamattoman ystävänsä ja toverinsa, istuessa kunniasijalla\npöydän päässä. Veli Pichery on aimo puupää vahattuine viiksinensä ja\nkankeine kaulaliinoinensa; sotilaallisen ja samalla viekastelevan\nulkonäkönsä vuoksi näyttää hän rappiolle joutuneelta upseerityypiltä.\n\nAmmatiltansa hän on tauluja kaupusteleva koronkiskuri, aikamme\ntaiteellisen kokoilu-innon luomalta uudelta ja hieman mutkalliselta\nkauppa-alalta. Kun nuori mies hyvästä perheestä sattuu joutumaan\nrahattomaksi, hän menee taulukauppias Picheryn luo, jolla on komea\nmyymälä Lafitten kadun varrella.\n\n\"Sattuuko teillä olemaan joku oivallinen mestariteos Corotilta?...\nMuista minä en välitä\".\n\n\"Ah, Corot, niin!\" huudahtaa Pichery sulkien ihastuneena toisen\nkuolleista kalansilmistänsä muuttaaksensa samassa äkkiä äänensä. \"On,\nminulla on juuri se, jota te tarkoitatte!\"\n\nNäin sanoen hän lykkää esille suurilla telineillä olevan Corotin\nmestariteoksen: aamumaiseman, jossa väikkyy hopeinen usva ja karkeloi\nparvi terhenettäriä halavien alla.\n\nLorgnetin läpi on nuori keikari ihailevinaan maisemaa:\n\n\"Sievä! erinomaisen sievä!... Ja hinta?\"\n\n\"Viisikymmentä tuhatta frangia\", sanoo Pichery arvelematta.\n\nYhtä vähän empii ostaja.\n\n\"Kolmen kuukauden maksuaika vai...?\"\n\n\"Niin, kolmen kuukauden ... mutta sitoumusta vastaan\".\n\nKeikari kirjoittaa velkasitoumuksen, käskee tuoda taulun kotiinsa tai\nlemmittynsä luo ja nauttii saadessansa sinä päivänä kertoa klubilla ja\nbulevardeilla ostaneensa juuri \"helkatin sievän Corotin\". Seuraavana\npäivänä hän lähettää taulun huutokauppaan, missä ukko Leemans --\nPicheryn pyynnöstä -- huutaa sen takaisin kymmenestä tai kahdestatoista\ntuhannesta frangista s.o. taulun todellisesta arvosta. Pichery kiskoo\nsiis hirmuiset korot, mutta tarvitseeko hänen välittää siitä, ostaako\njoku taideystävä todella hänen taulunsa tai ei. Corotinsa hän on myynyt\nsangen korkeasta hinnasta \"nahkoineen karvoineen\", kuten noiden kunnon\nkeinottelijain on tapana sanoa; siihen on hän mielestänsä täysin\noikeutettu, sillä taide-esineen arvo on kovin mielivaltainen. Sitä\npaitsi hän pitää huolen siitä, ettei myy epäkelpoa tavaraa, sillä ukko\nLeemans tarkastaa kaikki ja opettaa hänelle tarpeelliset taidesanat,\njoilla tämä tukkavoiteilla suittu lurjus sitten hämmästyttää\nostajiansa: toivorikasta bulevardinuorisoa ja kaupankäynnille tärkeitä\nkokottinaikkosia Operaa ympäröivästä kaupunginosasta.\n\nPatriarkka Leemansin vieressä istuvat Señora ja hänen aviopuolisonsa\nlasien ääressä ja tuolit likitysten kuin rakastuneilla ainakin.\n\"Suureen kaappaukseen\" ryhdyttyä tapaavat he harvoin toisensa. J. Tom\nLewis, joka julkisesti oikeastaan on Lontoossa, elääkin kaikessa\nhiljaisuudessa maatilallansa Courbevoiessa kuluttaen aikaansa\nkalastelemalla, kun ei ole petkutettavia poloisia, taikka tekemällä\nnaapurillensa Sprichtille kaikellaista kiusaa.\n\nSulkeutuneempana kuin itse Espanjan kuningatar viettää Señora taas\nhienoja \"puoli-maailman\" päiviä, vartoen kuninkaallista rakastajaansa\njuhlallisena ja kankeana. Usein käy elämä tällaisille lemmityille\nniin ikäväksi, että he etsivät jonkun samallaisen naistoverin\nkävelyretkiänsä varten, joilla nämä laiskurit koettavat tehdä\nsiedettävämmäksi toimettomuuttansa. Mutta Spalaton kreivitär ei löydä\nsopivaa ystävätärtä koko kaupungista. Epäilyttävien naikkosten kanssa\nhän ei tahdo seurustella; siihen on hän näet aivan liian ylhäinen.\nKunnialliset naiset taas eivät tahdo seurustella hänen kanssansa eikä\nKristian II salli hänen antautua niiden päiväperhosten liehakoitavaksi,\njotka tavallisesti esiytyvät vain miesseuroissa, salongeissa, klubeissa\ny.m. Sen tähden istuu hän aina yksin kattomaalauksilla koristelluissa\nbudoareissansa, joiden suuret, kasviköynnöksillä ja kapuilevilla\nlemminkäisillä eli amorineilla ympäröidyt kuvastimet eivät paljo\nkoskaan kuvasta muuta kuin hänen välinpitämättömät piirteensä.\n\nSelvästi huomaa, kuinka kyllästynyt hän on kaikkeen siihen hellyyteen,\nmillä kuningas häntä kohtelee tuhlaten tunteitansa kuin suitsutusta,\njoka lemuten palaa kultaisessa maljassa, mutta sittenkin tuottaa\npäänkivistystä. Mielellänsä vaihtaisi hän tuossa tuokiossa nämä\nruhtinattaren ikävät päivät entiseen elämäänsä Royale-kadun varrella\nsijaitsevassa maakerroksessa, missä hänellä oli oma pajazzonsa\nhuvittamaan häntä karkeloilla ja muilla tempuilla. Nyttemmin sai hän\nani harvoin tavata ystäväänsä, ja tuskin on hän saanut sen verran\naikaa, että olisi kirjoittanut tälle asiain nykyisestä tilasta.\n\nSenpä vuoksi hän on onnellinen tänä iltana; painautuen Tomin rintaa\nvastaan koettaa hän saattaa tätä hyvälle ja pirteälle tuulelle:\n\n\"Kas niin Tom, nyt sinun pitää olla hauska ja naurattaa minua\", sanoo\nhän.\n\nMutta Tom ei voi olla oikein hauskalla päällä, vaikka kuinka haluaisi,\nsillä häntä kiusaa eräs ajatus, joka alati johtuu hänen mieleensä;\nmutta sitä hän ei kehtaa lausua julki. Hän on mustasukkainen. Sen hän\nuskoo, ett'ei mitään luvatonta vielä ole tapahtunut kuninkaan ja\nSeñoran välillä, sillä Señora ymmärtää tehtävänsä liian hyvin,\nantautuaksensa ennen kuin hän on varma asiastansa. Mutta ratkaiseva\nhetki lähestyy. Niin pian kuin kuningas on allekirjoittanut\nluopumuskirjan, vaatii hän oikeutensa. Siksi on ystävämme Tom\nhuolestunut ja ahdistuksissansa, sieluntila, joka on verrattain\nharvinainen niin etuluuloista ja kaikista lapsellisuuksista vapaassa\nmiehessä kuin hän on. Hän tuntee hieman väristyksiä, jotka kylminä\nkarmivat selkäpiitä, katsellessansa entistänsä ihanampaa vaimoansa,\njonka suloa nyt kohottaa kaunis puku ja ennen kaikkea kreivittären\narvonimi. Tomin mielestä se vallan hienontaa hänen piirteensä ja luo\nloistetta hänen katseessansa; ja näyttääpä melkein kuin tukkakin noiden\nkallisarvoisten koristeiden alla olisi entistänsä tuuheampi.\n\nJ. Tom Lewis ei nähtävästi ole näyteltävän osansa tasalla: hänellä ei\nolekaan sitä selkärankaa, mitä tällainen keinottelu vaatii. Hän ottaisi\njo mielellään vaimonsa takaisin eikä välittäisi koko \"kaappauksesta\".\nMutta hän ei kehtaa tehdä sitä, sillä hän pelkää joutuvansa\nnaurettavaksi, ja sitä paitsi oli hanke jo niellyt suuria summia.\nMiespoloinen taistelee ja kamppailee siis sisällistä taistelua,\nosoittaen epäröimistä, johon Spalaton kreivitär ei ikinä olisi luullut\nTomin tunteiden riittävän. Kaikissa tapauksissa koettaa Tom\nnäyttää iloiselta, huitoo käsillänsä ja juttelee sydänsurustansa\nhuolimatta vilkastuttaen koko seuran kertomuksillansa asioimiston\nsisäishistoriasta, joista ukko Leemans ja itse jääkylmä Picherykin\ninnostuvat selostamaan parhaimpia kujeitansa ja \"kaappauksiansa\".\n\nHitto vie, istutaanhan tässä toverusten, hyvien ystäväin ja veljien\nkanssa suljettujen seinien sisällä, niin että...! Kaikki ammatin\nsalaisuudet paljastetaan, sen konnankoukut ja ansat, suurten\nkaupustelijain keskinäiset salaliitot, joiden takia he maailman\nsilmissä tahtoivat käydä kilpailijoista, näiden keinottelut ja\nsalakähmäisyydet, kaikki salaperäiset yhdistykset, jotka luovat\nkokonaisen muurin rasvaisia lurjuksia ja likatakkisia rahjuksia\nestämällä kiihoittamaan jonkun harvinaisuuden tavoittelijaa, joka näin\nsaadaan innostumaan, tekemään tuhmuuksia ja maksamaan suuria summia.\nKunnon ystävykset suorastansa kilpailivat keskenänsä siitä, kenellä\nheillä oli hävyttömin peijausjuttu kerrottavana; keskustelu muodostui\nsiis todelliseksi kilvoitukseksi siitä, kuka heistä oli suurin konna ja\nroisto.\n\n\"Jokos minä kerroin teille, kuinka minä sain Moran herttuan narratuksi\nostamaan sen egyptiläisen lyhdyn?\" kysyi ukko Leemans särpäisten\nkahvikupistansa. Sitten hän jutteli kuin joku vanha sankari urotöistään\n-- ehkä jo sadannen kerran -- tarinan tuosta lyhdystä, jonka eräs\nitämaalainen pohatta satunnaiseen rahapulaan jouduttuansa myi hänelle\nparista tuhannesta frangista ja hän vielä samana päivänä konseljin\npresidentille neljästäkymmenestä tuhannesta...! Tämän lisäksi hän sai\nkiitollisia kädenpuristuksia kummaltakin taholta, myyjältä viisisataa\nja herttualta viisituhatta!... Mutta kauppa semmoisenaan ei ollut\nmitään, vaan sitä hienommin keksittyjä ne kujeet ja koukut, joilla\nrikasta ja turhamielistä ostajaa kiihoitettiin. \"Vallan oikein,\nteidän ylhäisyytenne, se on mainio esine, mutta se on kallis, aivan\nliian kallis... Sellaiseen hulluuteen en minä kehoittaisi teidän\nylhäisyyttänne ... vaan otaksunpa varmasti, että esim. veljekset\nS:smondo... Katsokaas, kuinka hiivatin kaunista työtä sen puite on\nkoristuksinensa ... ja hiotut käädyt...\"\n\nJa ukko Leemans, jota toiset pöytää hytkyttävillä naurunpuuskauksilla\ninnostavat jatkamaan, ottaa esille pienen, kuluneen muistikirjan, jota\nselailemalla hän virkistää muistiansa jollakin päivämäärällä,\nosoitteella tai summalla. Siinä ovat kaikki tunnetut muinaisesineiden\nkokoilijat luokitetut aivan kuin de Fay'n naima-asioimiston kirjoissa\novat kaikki rikkaat perijättäret, kukin omituisuuksinensa ja\noikkuinensa, vaaleaveriset toisella, tummat toisella puolen. Tuossa\nolivat merkittyinä kokoilijat, joiden mielestä ainoastaan kalliit\nesineet olivat kelvollisia ja joiden kanssa täytyi menetellä vähän\ntöykeämmin; toiset taas epäilevät, taipa yksinkertaiset, joille voi\ntyrkyttää jonkun joutavan romun sanoen: \"sallikaa minun neuvoa teitä,\nherra ... elkää antako muille tätä esinettä!\" Semmoisenaan oli tuo\npieni muistokirja kokonaisen omaisuuden arvoinen.\n\n\"Kuules, Tom!\" sanoi Señora aviomiehellensä, haluten että tämäkin\nesittäisi näytteen petkutustaidostansa, \"kerropas meille tuo juttu\nniiltä ajoilta, jolloin sinä Parisiin saavuit, tarkoitan sitä\nensimäistä kaupantekoasi Soufflotin kadun varrella\".\n\nTomia ei tarvinnut kahdesti pyytää: ottaen kulauksen konjakkia\nkurkkunsa selvikkeeksi hän kertoi kuinka kymmenen vuotta sitten palasi\ntänne Lontoosta tyhjin käsin, ei viittä frangiakaan taskussansa.\nSattumalta kuuli hän aseman luona olevassa kaupassa eräältä vanhalta\ntutulta, että asioitsijoilla oli par'aikaa tehtävänä hankkia aviomies\npelihuoneen isännän hra Beaujarsin tyttärelle, joka toisi armaallensa\nkahdentoista miljoonan myötäjäiset, mutta silloin vaatisi tosihienon\npuolison. Välittäjä saisi erinomaisen hyvän palkkion, ja siksi oli\njoukko vainukoiria nyt liikkeellä. Tätä juttua ei Tomille tarvinnut\nuusia. Hän riensi heti lainakirjastoon ja silmäili läpi kaikki Ranskan\naateliskalenterit, Almanach de Gothan, Buttinin osoitekalenterin y.m.,\nlöytäen vihdoin sangen vanhan perheen, joka oli sukulaisuussuhteissa\nmaan loistavimpiin sukuihin ja asui Soufflotin kadun varrella. Että\nnäin ylhäinen perhe asui niin huonon kadun varrella, se oli Tomin\nmielestä selvä merkki, siitä, että se oli joutunut köyhyyteen tai\nkärsinyt tilapäisen tappion. \"Missä kerroksessa asuu markiisi de N...?\"\nkysyi Tom paikalle tultuansa, uhraten viimeisen hopearahansa\nsaadaksensa portinvartijan puheliaammalle tuulelle. \"Aivan oikein,\nsangen ylimyksellinen herra... Leskimies ... poika pääsee kohta\nsota-akatemiasta ... ja 18-vuotias tytär on saanut erinomaisen\nkasvatuksen. Vuokraa maksaa hra markiisi 2,000 frangia, siihen luettuna\nkaasu- ja vesijohtomenot...\", lisää portinvartija, jonka mielestä\ntämäkin on lisättävä vuokralaisen ansioluetteloon. \"Kaikki niinkuin\ntoivoinkin\", mietti J. Tom Lewis nousten rohkeasti portaita ylös,\nvaikka tunsikin hieman sydämensä tykyttävän nähdessänsä siistin\netehisen, pystykuvia ja nojatuoleja ovien edessä ja kaiken muun\nnykyaikaisen mukavuuden, jonka rinnalla hänen kulunut takkinsa,\nhajanaiset kenkänsä ja arkaluontoinen asiansa vaikutti räikeänä\nvastakohtana.\n\n\"Puolitiessä ollessani\", jatkoi hän, \"mietin jo palata takaisin, mutta\nrohkaisin sentään itseni ajatellen, että 'olethan sinä sukkelapäinen\nmies, Tom, aina uljas ja nokkela ansaitsemaan rahaa!... Rohkea rokan\nsyö!'... Ja niin harppailin ylös, kunnes olin perillä. Palvelija\nsaattoi minut suureen salonkiin, jonka kaluston tutkaisin muutamassa\nsilmänräpäyksessä. Pari vanhaa, kallisarvoisempaa esinettä, menneen\nloiston jätteitä, ja eräs muotokuva Largillièreltä. Näiden rinnalla\nesiytyi köyhyys sitä selvemmin: sohva oli kurja, nojatuolit vailla\njousiansa eikä tulta marmoripesässä. Samassa astui markiisi sisään,\nkomea kunnon ukko, hieno mies, joka näöltänsä muistutti Simsonia 'Neiti\nde la Leiglièressä'.\n\n\"'Teillähän on poika, herra markiisi?'\n\n\"Heti ensi sanoistani hän närkästyi ja nousi merkiksi, että... Minä\nturvausin numeroihin ... kaksitoista miljoonaa!... Silloin hän\nrauhoittui, istuutui jälleen, ja niin jatkoimme keskustelua. Jo alussa\nmyönsi hän ett'ei hänen omaisuutensa vastannut hänen nimeänsä: olihan\nhänellä vain korkeintaan parikymmentä tuhatta frangia vuodessa... Itse\nteossa ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että hänen vanha\nsukukilpensä taas 'kullattaisiin'. Pojallensa hän oli arvellut antaa\nvain sata tuhatta frangia, jos tämä naimisiin menisi. 'Eihän toki, hra\nmarkiisi, nimenne riittää...' Sovimme sitten minulle tulevasta\npalkkiosta ... jonka jälkeen tein viittauksen siihen suuntaan päin,\nettä minulla oli kiire vastaanottotunnilleni, vaikka en tiennyt, missä\nedes saisin yösijani. Ovelle tultuani kutsui ukko minut takaisin ja\nsanoi teeskentelemättömän avomielisesti: 'Vielä sananen! Te näytätte\nnokkelalta mieheltä... Etteköhän ottaisi hankkiaksenne sopivaa puolisoa\ntyttärellenikin. Myötäjäisiä hänellä ei ole. Totta puhuen, tulin äsken\nehkä liioitelleeksi vuosituloni. Todellisuudessa ei minulla ole\npuoltakaan siitä. Mutta vävypojalleni voin hankkia roomalaisen kreivin\narvonimen... Ja jos hän on sotilas, voin sotaministerin sukulaisena\ntaata hänelle nopean virkaylennyksen'.\n\n\"Tehtyäni pari muistoonpanoa sanoin hänelle: 'Luottakaa vain minuun,\nhra markiisi!' ja käännyin pois lähteäkseni, kun samassa tunsin käden\nolkapäälläni. Käännyin päin ja näin Simsonin katselevan minua sangen\nkoomillisesti naurahtaen:\n\n\"'Mutta voimmehan puhua vielä minustakin!' nauroi hän.\n\n\"'Kuinka, hra markiisi?'\n\n\"'Kautta kunniani, enhän minä vielä niin perin vanha ole ... ja jos\nsopiva tilaisuus sattuisi, niin...' Lopuksi sain tietää, että miesparka\noli ihan vajonnut velkoihin omistamatta frangiakaan. 'Jos te siis,\nrakas hra Tom, sattumalta tiedätte taatusti äveriään naisen ...\nkauppiaanlesken taikka -tyttären ... sama se ... niin lähettäkää hänet\nrahamassinensa luokseni... Minä teen hänestä rva markiisittaren!'\n\n\"Kadulle tultuani selvisi minulle koko käyntini opetus: olin nähnyt\nmitä Pariisissa voi tehdä ... ja silloin syntyi minussa suunnitelma\nLewisin asioimistoksi.\"\n\nTom Lewisin kertomus oli todellinen taideteos, olletikin sellaisena\nkuin hän sen esitti. Milloin nousi hän ylös, milloin taas istuutui;\nvanhaa ylimystä hän matki erittäin arvokkaasti, vaikka puhetavassa\nsilloin tällöin vilahti rappiolle joutuneen julkeutta. Muuten esitti\nhän sangen hauskasti ukon tapaa asettaa nenäliina polven päälle\nennenkun tämä heitti jalkansa toisen ylitse; yhtä hauska oli myöskin\nhänen kuvauksensa siitä, miten ukko alinomaa uusi vakuutuksensa\n\"todellisesta varallisuudestansa\". Kertomus vaikutti kuin kohtaus\n\"Rameaun veljenpojasta\" yhdeksännellätoista vuosisadalla, ilman\npuuteria, hienoutta ja viuluja: hieman raa'asti ja villisti, olletikin\nkun Tom samalla matki englantilaisten ääntämistapoja, murahdellen kuin\nmikäkin bulldog-koira; näillä sukkeluuksilla koetti näet tuo entinen\nparisilainen katupoika korvata sen, mitä häneltä leikinlaskijana\npuuttui ranskalaisten pirteästä luontevuudesta. Kuulijat nauroivat:\nTomin kertomus huvitti heitä suuresti ja usein keskeyttivät he sen\nkaikellaisilla mieteperäisillä, hävyttömillä lisäyksillä.\n\n\"Näettekös, lapsukaiseni\", sanoi ukko Leemans, \"jos me kaupustelijat\nvetäisimme yhtä köyttä, olisimme me pian maailman herroja... Nykyaikana\nkaupustellaan kaikkea. Kaikki kääntyisivät meidän puoleemme, kaikki\nkävisi kättemme läpi, ja ainahan siinä silloin meillekin jotakin jäisi,\nhehehee. Ohhoh, kun muistelen millaisia kauppoja minäkin tässä\nEginhardin kadun varrella jo olen tehnyt, mitä pajassa sulatellut,\nkorjaillut, vaihtanut ja myynyt!... Yksi esine minulta tähän saakka\nsentään on puuttunut: kuninkaallista kruunua en ole sattunut ennen\nsaamaan, mutta nyt saanen sellaisenkin\".\n\nLasi kädessä nousi ukko ylös ja huudahti ahmarin katsein:\n\n\"Ammattimme malja, lapset!\"\n\nDarnet-eukko seisoi toisessa päässä huonetta mustassa auvergnelaisessa\nmyssyssänsä: hän näytti kuuntelevan ja vakoilevan kaikkea, oppiaksensa\njotakin keskustelusta hänkin, sillä eukko aikoi kuin aikoikin heti\n\"herran\" kuoltua avata samanlaisen liikkeen.\n\nÄkkiä kuului ovikello soivan rämisten kuin vanha köhäinen ja käheä\nkurkku. Kaikki säpsähtivät. Kuka mahtanee näin myöhään...?\n\n\"Se on Lebeau\", sanoi ukko Leemans. \"Hän se vain on...\"\n\nÄänekkäillä huudoilla tervehti pöytäseura kamaripalvelijaa kuin ainakin\nharvinaista vierasta. Lebeau näytti kalpealta, väsyneeltä ja kovin\nhuonotuuliselta.\n\n\"Istuhan, vanha veijari\", kehotti Leemans tehden hänelle tilan itsensä\nja tyttärensä välille.\n\n\"Kas, saakeli!\" huudahti Lebeau katsellen pöytäseuran hohtavia kasvoja,\njuomapöytää ja kemujen tähteitä... \"Täällä pidetään hauskaa, kuten\nnäyttää...\"\n\nTämä synkällä äänellä tehty huomautus sai toiset hieman levottomiksi...\n\"Niinpä tietysti, täällä on vähän huviteltu ja hauskuteltu, entä\nsitten? Minkä vuoksi olisimme aina ikävällä päällä?...\"\n\nLebeau näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Mitä! Ettekö te siis tiedä, että...? Milloin tapasitte te viimeksi\nkuninkaan, rva kreivitär?\"\n\n\"Viimeksi? Tänä aamuna ... eilen ... ja joka päivä\".\n\n\"Eikö hän siis ole virkkanut teille mitään siitä kauheasta\ntilityksestä, joka vasta on tapahtunut...\"\n\nMuutamin sanoin hän sitten teki selkoa siitä miten luopumuskirja oli\njoutunut tulen omaksi. Ja samoin saanee koko \"kaappausta\" pitää\nmenetettynä pelinä.\n\n\"Voi, mikä hylkiö!... Hän on siis pettänyt minut!\"\n\nTom kävi levottomaksi. Hän katsoi vaimoansa suoraan silmiin: olisiko\ntämä todellakin ollut niin typerä, että...? Mutta Spalaton kreivitär ei\nollut nyt sillä tuulella, että olisi sallinut hänen syventyä\nminkäänlaisiin asiaa valaiseviin yksityistutkimuksiin. Toistaiseksi\nhalusi hän vain purkaa raivostuneen vihansa Kristiania kohtaan, joka\nviikkokauden jo oli keksinyt kaikellaisia valheita selitykseksi siihen,\nettei hän vielä ollut allekirjoittanut luopumuskirjaa. Voi, sitä\nvalhettelijaa! Mutta miksi ei Lebeau jo ennen ollut kertonut hänelle\ntuosta tapahtumasta?\n\n\"Miksi? On sekin kysymys?\" sanoi kamaripalvelija ilkeästi hymyillen.\n\"Minun ei, hitto vie, ole ollut helppo toimittaa siitä tietoa teille.\nKymmenen vuorokautta olen ollut matkoilla... En ole saanut aikaa edes\nniin paljo, että olisin kirjoittanut teille, niin tarkoin on minua\nvartioinut eräs kirottu munkki, jolla on jahtikoiran vainu ja joka\ntarvittaessa osaa käyttää veistä kuin pahin ryöväri... Hän vahti\nkaikkia liikkeitäni eikä sallinut minun poistua luotansa hetkeksikään,\nsillä hän ei muka osannut hyvästi ranskaa tullaksensa yksin toimeen.\nSelvää on, että olen joutunut epäluulon alaiseksi; sitä paitsi on\npoissaollessani pantu toimeen kaunis juttu...\n\n\"Mikä juttu?\" kysyivät kaikki katseillansa.\n\n\"Luulen, että on kysymys jostakin sotaretkestä Dalmatiaan. Sen on tuo\nhelvetin gascognelainen keksinyt... Oi, sanoinhan minä jo heti, että se\nriiviö olisi samassa tuokiossa ollut toimitettava hiiteen!\"\n\nHuolimatta kaikista varokeinoista oli kamaripalvelija sentään saanut\nvihiä salaisista hankkeista ja tärkeistä valmistuksista, sillä alinomaa\nlähetettiin kirjeitä ja pidettiin neuvotteluja kaikessa hiljaisuudessa.\nKerran oli ruhtinatar Rosen varomattomuudessansa unhottanut pöydälle\npienen albumin. Lebeau oli selaillut sitä ja näki mallipiirustuksia\nunivormuiksi ja puvuiksi Illyrian vapaehtoisille, Valtaistuimen\nrakunoille, Sinipuseroille, Vanhurskauden kyrassiereille y.m. Erään\ntoisen kerran sattui hän kuulemaan saman ruhtinattaren keskustelevan\nvakavasti rva de Silvisin kanssa kokardien muodosta ja koosta. Tästä\nkaikesta ja tilapäisesti kuulemistansa puheista oli Lebeau tehnyt sen\njohtopäätöksen, että suuri retki oli hankkeissa; epäilemättä oli hänen\npakollinen matkansa yhteydessä saman retken kanssa. Hänet oli\nlähetetty etsimään Navarran vuoristosta erästä pientä, tummaveristä,\nkyttyräselkäistä miestä: tämä lienee joku kenraali, joka kuningasta\nlähinnä johtaisi armeijaa.\n\n\"Mitä? Aikooko kuningas siis mukaan?\" huudahti Leemans heittäen\nhalveksivan silmäyksen tyttäreensä.\n\nYhteinen solina seurasi tätä kysymystä.\n\n\"Entäs meidän rahamme?\"\n\n\"Ja velkakirjat?\"\n\n\"Tämä on jo julkeaa!\"\n\n\"Selvää varkautta!\"\n\nNykyaikana on politiikka samassa asemassa kuin eräs oikeus Aisopon\ntarinoissa, joka sekotettiin kaikkeen. Senpä vuoksi katsoi Pichery, tuo\nankara bonapartelainen, joka iltakauden oli istunut jäykkänä ja korkean\nkaulaliinansa kangistamana, täytyvänsä hyökätä tasavallan kimppuun.\n\n\"Hm, se on jo rauhan häiritsemistä naapurivaltakunnassa. Se on jo\nliikaa... Keisarikautena se ei olisi käynyt laatuun\".\n\n\"Eipä totisesti\", sanoi Tom Lewiskin arvokkaasti; \"mutta varmaa on,\nettä jos presidentin palatsissa tiedettäisiin tästä, niin ei sitä\nsallittaisi... Sinne olisi tieto toimitettava ... ja ryhdyttävä\ntoimenpiteisiin, jotta...\"\n\n\"Olen minäkin jo samaa ajatellut\", vastasi Lebeau, \"mutta paha kyllä en\ntiedä mitään varmaa koko hankkeesta. Minun sanastani ei siellä\nvälitettäisi. Sitä paitsi ovat he varuillansa ja pitäneet huolen\nkaikista mahdollisista varokeinoista, joiden avulla toivovat\nvälttävänsä epäluulon. Tänään esim. on Rosenin palatsissa suuri juhla\nkuningattaren syntymäpäivän johdosta. Hallitusmiehiä käy vaikeaksi\nsaada uskomaan, että nuo, jotka huvittelevat itseänsä tanssijaisilla ja\nkemuilla, miettisivät valtiollisia salahankkeita ja valmistelisivat\ntaisteluja!... Ja kuitenkin merkitsee tuo juhlallisuus jotakin\nerityistä...\"\n\nNyt vasta huomasivat toiset, että Lebeau oli juhlapuvussa, valkoinen\nkaulaliina yllä ja hienot kengät jalassa. Hänen tehtävänsä oli valvoa\ntarjoilua ja sen vuoksi täytyi hänen takaisin Ludvigin saarelle.\nKreivitär, joka oli istunut hetkisen aikaa äänetönnä, sanoi äkkiä:\n\n\"Kulkaas, Lebeau!... Jos kuningas matkustaa, niin kaiketi te saatte\nsiitä tiedon, vai mitä?... Täytyyhän teidän saada tieto siitä ainakin\nsilloin kun sälytätte matkalaukun, ell'ei ennen?... Jos te vain tuntia\nennen lähtöä toimitatte minulle tiedon matkasta, niin vastaan minä\nsiitä, ett'ei lähdöstä tule mitään\".\n\nTämän hän sanoi rauhallisesti ja hitaasti; mutta sangen varmasti. Sillä\naikaa kun Tom Lewis mietti, millä ihmeen mahdilla Señora voi estää\nkuninkaan lähdön, ja toiset asialliset noloina laskivat, minkä tappion\nhe saisivat asiain nurin päin kääntyessä, kiiruhti mestari Lebeau\nhienoissa kengissänsä takaisin pitkin noita kapeita, pimeitä,\nvanhanaikaisia katuja, -- rakennukset taitekattoisia ja portit\nvaakunakilvillä koristettuja -- sivuuttaen kaupunginosan, jossa Ranskan\naatelisia vielä viime vuosisadalla asui, mutta jossa rakennukset\nnyttemmin olivat muutetut tehtaiksi ja työpajoiksi. Päivän aikana\nkuuluu täällä alinomaa työrattaiden kolina ja vilisee köyhää kansaa,\nmutta yön tullen saa kaupunginosa jälleen omituisen muinaisaikaisen\nleimansa.\n\nJuhlavalaistus näkyi jo loitolle kuin mikäkin tulipalon loimo, ja\nkauvas kuului juhlahumukin Seinejoen molemmille rantamille.\n\nSaaren kaukaisin, soikea niemi näytti tässä valaistuksessa ankkuroidun\njättilaivan pyöristyvältä keulalta. Lähemmäs tullessa erotti jokainen\nnuo korkeat akkunat, jotka ikäänkuin leimusivat tulessa kirjavine\nakkunaverhoinensa; puutarhan tuuheiden puiden latvojen välistä hohti\ntaidolla ripustettuja värilamppuja, ja rantakadulla, joka tähän aikaan\nvuorokaudesta muuten lepää kuin syvässä unessa, vilkkui lukemattomia\nvaunulyhtyjä, muodostaen sarjan pysyviä tuikkivia valopisteitä yön\ntummaa taustaa vastaan.\n\nRuhtinas Herbertin hääpäivän jälkeen ei Rosenin palatsissa mitään\ntällaista juhlaa oltu vietetty ja silloistakin suurenmoisempi ja\nupeampi oli tämän-iltainen juhlallisuus. Kaikki ovet ja akkunat olivat\navoinna, niin että sisällä olijat voivat nähdä tähtitaivaan tenhoisan\nloiston.\n\nAlakerroksessa oli pitkä sarja kirkon korkuisia maalauksilla ja\nvanhoilla kultauksilla koristeltuja salonkeja, joissa hollantilaiset ja\nvenetialaiset kattokruunut ja itämaisista temppeleistä anastetut lamput\nlevittivät valoansa omituiselle kalustolle: tapetit ja verhot hohtivat\nkullalta, vihreältä ja punaiselta, pöydillä raskaita hopea-lippaita,\nseinillä norsunluuveistoksia puitteissa, vanhoja tummuneita kuvastimia,\npyhien esineiden säiliöitä, ryöstettyjä lippuja, taideaarteita\nMontenegrosta ja Hertsegowinasta, järjestettyjä sellaisella\nparisilaisen kaunoaistilla etteivät ne näyttäneet mätetyiltä,\nraakalaismaisilta kasoilta. Orkesteri oli saanut sijansa vanhalla\nkirkon lehterillä, jolta lippuja riippui alas; näiden alla olivat\nkuninkaan ja kuningattaren nojatuolit; heidän edessänsä väikkyi nyt\nhoviseura ohitse nykyaikaisen valssin tahdissa sellaisten\nkallisarvoisten muinaisesineiden hohteessa, joista ukko Leemans olisi\njoutunut haltioihinsa. Silkkihameita laahuksinensa, käherrettyjä\nkutreja, loistavia katseita, tasaisesti keinuva valssi, joka näytti\nkukoistavan nuorison elävältä vastalauseelta kaikkea vanhaa ja\nruostunutta vastaan, naisia, vaaleita, hoikkia, tummasilmäisiä,\nkalpeaihoisia kaunottaria! Tästä karkeloivien pyörteisestä piiristä ja\nkeveiden pukujen kirjavasta vilinästä, jossa helmat häilyivät niin\nhiljaa ja mielyttävästi soiton tahdin mukaan, kuin salaperäinen\nsäestävä kuiske, erosi silloin tällöin joku pari vetäytyen ensin noiden\nkorkeiden lasiovien ulkopuolelle, joiden yllä kuningattaren\nnimikirjaimet tulisina hohtivat, ja häipyi sitten karkelossa väikkyen\npuutarhan käytäväin peittoon. Vähitellen kävi heidän karkelonsa\nepävarmaksi, kun soiton tahtia oli vaikea erottaa, ja vihdoin he\nmuuttivat tanssinsa tahdikkaaksi kävelyksi pitkin tuoksuvia ruusu- ja\nmagnoliakujanteita.\n\nLukuunottamatta omituisen harvinaista kalustoa ja koristelua sekä\nvaaleaverisiä, nähtävästi slavilaisia naistyyppejä ei pintapuolinen\nkatsoja olisi voinut huomata mitään, mikä erityisesti olisi eronnut\nniistä S:t Germainen etukaupungissa asuvan ja täälläkin runsaasti\nedustetun ylimystön iloisista juhlista, joita he toimeenpanevat\nYliopistokadun varrella sijaitsevissa puutarhoissansa, joissa tanssijat\nniin helposti voivat siirtyä parkettilattialta ruohonurmikolle\nkarkeloansa jatkamaan. Tuollaisissa kesätanssijaisissa, jotka pidetään\nulkona vapaassa ilmassa, on seuraelämä tavallista rattoisampi ja\nhurjempi eikä sovinnaisuus estä ketään käyttämästä väriltänsä\niloisempiakin liivejä ja housuja, kunhan hännystakki on musta.\n\nToisessa kerroksessa sijaitsevaan kamariinsa kuuli vanha herttua, joka\njo viikon päivät oli voihkinut luuvalon ahdistamana, tanssijaissoiton\nsäveleet. Koettaen peitteellänsä tukahduttaa kipujansa ja\nsoturikirouksiansa, sadatteli hän julmaa tautia, joka ivallisesti kyllä\npakotti hänet vuoteen omaksi tällaisena päivänä ja, mikä pahempi, esti\nhäntä liittymästä huomenna matkalle lähtevien nuorten urhojen seuraan.\nKun tunnussana jo oli lähteville annettu ja hyökkäyksen lähtökohdat\nmäärätty, olivat hankkeen johtajat keksineet nämä tanssijaiset\nvarokeinoksi Ranskan poliisivallan mahdollisia epäilyksiä vastaan.\nHerttuaa, joka ei voinut lähteä mukaan, lohdutti tieto siitä, että\nhänen poikansa Herbert oli mukana samoin kuin muuten herttuan rahatkin,\nsillä majesteetit olivat armossa suvainneet hänen kustantaa tämän\nsotaretken. Sen vuoksi oli hänellä sänkynsä laidalla pääesikunnan\nkarttoja, sotaretken suunnitelmia ynnä kiväärien, saappaiden,\nhuopapeitteiden ja muonan hankkijain laskuja, joita hän juuri tutki,\nsamalla kun hänen suupielensä hirmuisesti tempoilivat todistaen\nselvästi, että sankarillisen kuningasmielinen vanhus ankarasti taisteli\nsynnynnäistä kitsasteluhaluansa vastaan. Joskus puuttui joku numero tai\nselitys, jonka vuoksi hän kutsutti Herbertin luoksensa saadaksensa\nsamalla keskustella hänen kanssansa jonkun aikaa, ennenkun tämä\nhuomenna jättäisi isänsä. Ensi kerran he nyt eroaisivat toisistansa\neikä hän ehkä koskaan saisi enää tavata ainoaa poikaansa, jota hän\nrajattomasti rakasti voimatta juhlallisella, vähäpuheisella\nkohtelullansa täysin peittää tunteitansa. Mutta ruhtinasta oli\nvaikea pidättää täällä, sillä hän ei tahtonut laiminlyödä\nisännänvelvollisuuksiansa eikä menettää sekuntiakaan siitä lyhyestä\najasta, mikä hänellä vielä oli rakasta Coletteansa varten.\n\nPuolisonsa vierellä seisoen vastaanotti tämä etumaisessa salissa\nkutsuvieraita ollen entistänsä kauniimman ja siromman näköinen tuossa\nvartalonmukaisessa tunikassansa, jonka kallisarvoiset, vanhat pitsit\nolivat ratkotut jostakin kreikkalaiskatolisen piispan messukaavusta.\nSalaperäisen totinen oli hän tänä iltana ja rauhallinen levonilme\nnähtiin, omituista kyllä, hänen kasvoillansa: muuten näyttivät hänen\nsilmänsä tavallista tummemmilta, tumman siintäviltä niinkuin tukkaan\npistetty, timanttineulan puoleksi peittämä pikku kokardikin.\n\nToimeton ei Colette ollut suinkaan kolmen viimeisen kuukauden kuluessa\nollut. Hän oli kirjoittanut puhtaaksi kaikellaisia julistuksia ja\nkaikessa salassa itse vienyt ne Mustain veljesten luostariin, hän oli\npiirustanut univormujen ja sotalippujen malleja suorittaen työnsä\nsangen nerokkaasti keksittyjen varokeinojen suojassa johtaakseen\npoliisit harhaan -- hän luuli näet poliisien aina olevan\nkintereillänsä; -- sanalla sanoen hän koetti kaikessa täyttää\nvelvollisuutensa sellaisena kuningasmielisenä ylimysrouvana, joista hän\nkoulutyttönä ollessansa oli lukenut romaneissa.\n\nEräässä suhteessa ei hän kuitenkaan voinut toteuttaa ihannettansa\nVendée-sotien ajoilta: hän ei saanut seurata Herbertia sotaretkelle!\nNyt hän näet alinomaa mietti ainoastaan Herbertiansa; kuninkaan oli hän\njo aikoja sitten unhottanut samoin kuin sen apinapoloisen, jonka hän\nniin armotta oli viskannut akkunastansa rantakatuun. Mieliaatettansa\npukeutua miesten vaatteisiin ja vetää saappaat pieniin, sieviin\njalkoihinsa ei hän kahdesta tärkeästä syystä voinut toteuttaa: toinen\noli hänen tehtävänsä kuningattaren seuranaisena, toinen taas vallan\nyksityistä laatua, kuten hän eilen oli herttaisesti kuiskannut\npuolisonsa korvaan. Ell'eivät merkit pettäne, voi tämä tuonnoisesta\nakatemiallisesta juhlasta alkaen laskea ajan, jolloin Rosenin suku\nlisäytyisi pienokaisella, eikä niin rakasta toivetta tietystikään\nvoinut saattaa sotaisten vaarojen alaiseksi, olletikin kun retkillä voi\ntapahtua tosiottelujakin. Samasta syystä hän ei myöskään ottanut osaa\nvalssin pyörteeseen komeassa tanssijaissalissa. Coletteparalla oli siis\npaljo peitettävää, ja vaikka huulet vaikenivatkin, niin eivät silmät\nkuitenkaan voineet peittää ihastuttavaa ilmettänsä; myöskin se kaihoisa\ntapa, millä hän nojausi Herbertin käsivarteen, ilmaisi selvästi hänen\nhalunsa kertoa muillekin salaisuutensa.\n\nÄkkiä taukosi orkesteri ja keskeytyi karkelo; kaikki odottivat\njännityksellä kuningas Kristianin ja kuningattaren tuloa. Tuossa he\nsaapuvat astuen läpi salonkien, joissa kaikissa kuningatar näki\nnimikirjaimensa loistavan milloin kukkaisten, milloin kaasunliekkien,\nmilloin hohtokivien muodostamana. Kaikki muistutti heitä kaukaisesta\nisänmaasta ja sen kunniasta. Vihdoin he pysähtyivät puutarhaan vievälle\novelle. Ylevämmin ja loistavammin ei kuningaskunta liene koskaan\nesiytynyt, ja moinen ruhtinaspari ansaitsi todellakin tulla\nkaiverretuksi kansakunnan rahoihin ja saada sijansa kuningassarjassa!\nOlletikin kuningatar oli ihmeteltävän ihana upeassa puvussansa, joka\nkymmenellä vuodella nuorensi häntä. Kaulassa hänellä oli vain\nmerenvahainen koriste, josta riippui risti. Kaulakoriste oli paavin\nsiunaama lahja, jolla oli oma historiansa, kuten muutamat hiljaa\nkertoivat toisillensa. Kuningatar oli kantanut sitä koko ajan Ragusan\npiirityksen kestäessä; pari kertaa se jo oli joutunut hukkaan, mutta\nkuin ihmeen kautta oli se hyökkäysten ja taistelujen keskellä aina\nlöytynyt. Kuningattareen teki tämä taikauskoisen vaikutuksen, jonka\nalaisena hän vannoi pyhän ja kuninkaallisen lupauksen; mutta varmaan ei\nhän aavistanut, kuinka mainiosti nuo kullankiiltävät helmet vaikuttivat\nrehevää vaaleaa tukkaa vastaan, jonka suortuvat kilpailivat helmirivin\nkultaisen hohteen kanssa.\n\nKorkeat puolisot jäivät joksikin aikaa puutarhan oven luo ihailemaan\njuhlaa ja puutarhan tarumaista valaistusta. Silloin alkoi erään\nrototendronpensaan takaa äkkiä kuulua viulunsäveliä, muutamia vetoja\nvain, mutta omituisen nopeita ja sydäntä vihlovia. Kaikkien\nslaavilaisten sydän sykähti: olivathan nuo guzlan, tuon tummain\npensaiden välistä pilkistävän tutun, pitkäkaulaisen mandolinin ääniä!\nKuului aluksi vain kumiseva alkusoitto, etäinen sävelläikky, joka\nlähenee, kohoaa, paisuu ja laajenee. Niinkuin raskas ukkospilvi, joka\ntoisinaan salamoi, syöksähti soittimesta myrskyisiä, hekkumallisia,\nsankarillisia laulunsäveliä, jotka milloin kuulustivat karkelosoitolta,\nmilloin virreltä: tämä soitto, joka Illyriassa kaikui niinhyvin\niloisissa kemuissa kuin hurmeisissa taisteluissa, oli tuo tunnettu\nRadoitzan sävel.\n\nTähän lauluun yhtyy muinaistaru, joka selittää sen kaksinaisen\nluonteen. Jouduttuansa turkkilaisten vangiksi tekeytyy heitukka\nRadoitza kuolleeksi. Saadaksensa selville, onko hän todellakin kuollut,\nsytyttävät turkkilaiset tulen hänen rintansa päälle; heitukka ei\nhievahda sittenkään. Sitten päästävät he miehen povelle auringon\nlämmöstä virkistyneen käärmeen ja iskevät hänen kyntensä läpi\nkaksikymmentä naulaa. Sittenkin pysyy heitukka jäykkänä kuin\nmarmoripatsas. Silloin noudetaan paikalle Haïkouna, Zaran kaunein ja\nkomein tyttö, joka Illyrian kansanlaulua laulaen alkaa karkeloida.\nKuullessansa neitosen kaulakoristeiden karkelossa helkkävän ja hänen\nvyönsä hepenien kahisevan alkaa Radoitza hymyillä, avaa silmänsä ja\nolisi siinä paikassa ollut hukassa, ell'ei tanssijatar neuvokkaasti\nolisi pyörähtänyt hänen luoksensa ja viskannut saalinsa hänen\nkasvojensa ylitse, joissa elonmerkit selvästi jo näkyivät. Niin\npelastui heitukka Radoitza, jonka mukaan Illyrian kansanlaulua on\nnimitetty.\n\nTätä kaikille Illyrian miehille ja naisille yhtä rakasta laulua\nkuunnellessa, joka täällä ikävässä maanpaossa vaikutti sitä\nvoimakkaammin, kalpenivat kaikkien posket. Guzlan säveleet, joita\norkesteri hillitysti säesti salissa ja jotka muuten muistuttavat\naaltojen kuohua ja vetten yli kuuluvaa myrskylinnun laulua, olivat kuin\noman isänmaan kyyneleinen ja hellämuistoinen ääni, jossa ilmeni\nsanomatonta kaipausta ja kaihoisaa toivoa. Guzlan mahdottoman suurilla\nja raskailla jousilla ei soitella tavallisia kieliä, vaan tiukasti\npingoitettuja jänteitä ja väräjäviä suonia. Nuoret, uljaat, ylväät ja\nheitukan näköiset miehet tunsivat kaikki omassa povessansa hurjan\nRadoitzan rakkauden, jonka naisen rakkaus niin hyvin palkitsee; ja\nDalmatian kookkaat ja kauniit naiset tuntevat puolestansa hellän lemmen\ntunteita urhojansa kohtaan. Ja kun vanhemmat miehet muistelevat\nkaukaista isänmaataansa ja äidit katselevat poikiansa, alkaa heitä\nkaikkia itkettää ja elleivät kuningas ja kuningatar olisi läsnä\nyhtyisivät he kaikki täyttä kurkkua siihen kimeään hätähuutoon, jolla\nguzlansoittajat säestävät soittimensa viimeistä, taivaalle kimpoavaa\nloppusäveltä.\n\nPian alkaa karkelo uudelleen ja ihan tavattoman ja hämmästyttävän\nvilkas seurapiirissä, jossa muuten huvitellaan noin sovinnaisuuden\nvuoksi. Selvää oli, ettei tämä ollut mikään tavallinen juhla, vaan että\nsillä oli oma sala-tarkoituksensa, kuten Lebeau sanoi? Jotakin\nintohimoista ja kiihkoista oli jo siinä tavassa, millä herrat hurjassa\nkarkelossa kiersivät kätensä naisten vyötäisten ympäri, samoin nuorten\ntulisissa katseissa, jopa itse tanssimusikissa, joka toisinaan soi kuin\nsäestäisi sitä urhojen kannusten ja rautaisten jalustimien kalske.\nTanssijaisten lopussa tapahtuu tosin toisinaan, että huvituksen\nviimeiset hetket aamun sarastaessa näyttävät yhtä kiihkeän vilkkailta\nja hermostuneelta juopumukselta kuin tämä juhla oli. Mutta nämä\ntanssijaiset olivat vasta alkaneet ja kuitenkin kihelmöitsi täällä\nkuumana jokainen hansikoittu käsi ja kaikkien sydämet sykkivät\nvilkkaasti rintakukkaisten ja jalokivikorujen alla: ja kun joku\npariskunta väikkyi ohitse soiton ja lemmen kiihoittamana, seurattiin\nsitä kotvanen hymyilevin ja myötätuntoisin katsein. Tietäväthän jo\nkaikki nämä Illyrian pulskeat ja jalot ylimykset, jotka kuninkaansa\nmukana ovat maanpakolaisina saapuneet tänne, että läsnäolevan Ranskan\naateliston, joka aina oli ollut valmis vuodattamaan verensä hyvän asian\nvuoksi, että sen jo päivän koittaessa piti lähteä vaaralliselle\nsotaretkelle. Jos onnetar sattuisikin suosimaan hanketta, niin kuka\ntietää, kuinka monta näistä sotaan lähtevistä takaisin palaisi? Kuka\ntietää, kuinka moni heistä jo viikon kuluttua lepäisi tappotantereella,\njonkun vuoren jyrkänteellä, missä tämän hurmaavan masurkan säveleet\nvielä soivat, heidän korvissansa yhtyen kuohuvan veren kohinaan? Juuri\ntuo lähenevä vaara se vilkastuttaa tanssijaisia, sillä taistelun\naattoillan rauhallista huvitusta seuraava levottomuus se kiihoittaa\nhurjaa iloa, kostuttaa silmät ja tekee katseet rohkeiksi ja suloisen\nkaihoaviksi. Mitä neitonen voikaan kieltää surmaansa kohti lähtevältä?\nJa kuinka jouduttavasti vaikuttaakaan sydämen hellempien tunteiden\ntunnustukseen tämä juhlasalissa väikkyvä kuolon ajatus? Julman\nkuolonenkelin siipien suhina, joka melkein kuuluu jouhisoittimien\nsävelten alta, näyttää tekevän syleilytkin kiihkeämmiksi. Oi, kuinka\nmoinen lyhyt lemmenilo muistuttaa päiväperhosten karkeloita auringon\nhäipyvän säteen paisteessa! Monet tapaavat tässä toisensa ensimäisen\nkerran eivätkä ehkä enää koskaan tapaa toisiansa; mutta varmaa on, että\nmonet sydämet tänä iltana parittain yhtyvät. Tosin koettavat muutamat\nkorskeimmat kaunottaret hymyillä liikutuksesta huolimatta; mutta mikä\nhellyys onkaan kaiken ilkamoivan leikkisyyden alla? Ja kaikki hyörivät\nnyt karkelossa kumartunein päin ja liehuvin suortuvin, kaikki parit\nnäyttävät luulevan olevansa kahden kesken, niin hurmaa heidät tuo\ntenhoisa väikkyminen Brahmsin valssin tai Chopinin masurkan sävelten\nmukaan.\n\nInnostus oli vallannut myöskin Mérautin, jossa tuo guzlan milloin\nhurjan voimakas, milloin suloisen hellä soitto oli herättänyt eloon\nkaikissa etelämaisissa luonteissa piilevän seikkailuhalun ja rajattoman\nkaihon päästä outoihin maihin, valoon ja vapauteen; hänessäkin hehkui\nhalu sotaan ja sankaritekoihin, joita naiset aina ovat ihailleet.\nVaikka hän ei ottanutkaan osaa tanssiin eikä ollut mikään sotilas,\njoutui hänkin näiden sotaisten tanssijaisien hurmaukseen; häntä\nsanomattomasti suretti ja hävetti että hänen itsensä täytyi jäädä tänne\nvanhusten ja lasten kanssa, kun kaikki nuo nuoret lähtivät vuodattamaan\nvertaan taistelukentälle ja antautuivat kunniakkaihin vaaroihinkin, ja\nhäntä suretti, että tämä hänen suunnittelemansa ristiretki siis\ntoteutuisi ilman häntä. Aate häpesi toiminnan edessä. Ehkä lisäsi\nsekin hänen kärsimyksiänsä ja slavilaisten sävelten herättämää\nkuoleman-kaihoansa, että kuningatar Frédérique niin loistavin silmin ja\nylhäisenä nojausi Kristianin käsivarteen. Näkyi selvästi, kuinka\nonnellinen hän oli nähdessänsä, että Kristian jälleen oli sekä kuningas\nettä sotilas... Haïkouna, Haïkouna, voitko sinä aseiden kalskeessa\nunhottaa ja antaa anteeksi kaikki, niinhyvin velvollisuuden\nlaiminlyönnin kuin valheet? Onhan sinusta yksilön rohkeus kalleinta\nkaikesta maan päällä ja sankarillehan sinä jäähyvästiksi liehutat\nkuumain kyynelten kostuttamaa nenäliinaasi, joka tuoksuu poskipäittesi\nhienoja hajuvesiä!...\n\nÄkkiä huomasi Haïkouna surullisiin mietelmiin vajonneen miehen leveine\najattelijaotsinensa, jolle runsaat, muotilain vaatimuksia itsepäisesti\nvastustavat suortuvat olivat valahtaneet.\n\nHymyillen viittasi hän tätä luoksensa. Hän näytti melkein aavistavan\nsyyn miesparan surumielisyyteen.\n\n\"Mikä kaunis juhla, hra Méraut!\" sanoi hän ja lisäsi äänensä alentaen:\n\n\"Tästäkin on minun kiittäminen teitä... Mutta teitä onkin meidän\nkiittäminen niin paljosta, ettemme kohta tiedä, kuinka sen tekisimme\".\n\nJa olihan Méraut todellakin vahvan uskonsa avulla liehtonut tuleen\nsammuvat hiilet, virittänyt masentuneissa toivon kipinän ja valmistanut\nsitä kansankapinaa, johon nyt aiottiin turvautua. Tätä ei kuningatar\nunhottanut. Eikä tässä loistavassa seurassa ollut ainoatakaan ihmistä,\njonka kanssa hän olisi keskustellut niin kunnioittavan armollisesti,\nhyväntahtoisesti ja kiitollisena kuin hän nyt kaikkien nähden ja\nkeskellä kuninkaallisten ympärille kertynyttä arvokasta seurapiiriä\npuhutteli Mérautia. Kuningaskin lähestyi häntä ja sanoi tarjotessansa\nFrédériquelle käsivartensa:\n\n\"Markiisi de Hezeta on täällä... Oletteko nähnyt häntä?\"\n\n\"Minä en häntä tunne, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Hän väitti kuitenkin olevansa vanha tuttu kanssanne... Kas, tuossa hän\non\".\n\nVanhan kenraali Rosenin sairauden vuoksi oli markiisi de Hezeta valittu\nsotaretken johtajaksi. Palman herttuan viimeisen yrityksen aikana oli\nhän osoittanut hämmästyttäviä päällikön lahjoja; ja jos hänen neuvoansa\nolisi seurattu, ei tuo verinen kahakka olisikaan päättynyt niin\nonnettomasti. Huomatessansa, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat\nturhia ja että vallantavoittelija itse antoi paon merkin, piiloutui hän\nikävystyneenä ihmisvihaajana baskilaisen vuoriston peittoon ja eli\nsiellä hiljaisuudessa, erillänsä kaikista salaliitoista, joutavista\ntoiveista ja tuhmista sotahankkeista. Hänen ainoa toivonsa oli saada\nkuolla huomaamattomana miehenä isiensä maassa. Mutta pater Alphéen\ninnokas kuningasmielisyys ja Kristian II:n uljuuden maine houkuttelivat\nhänet jälleen uhkarohkeihin sotayrityksiin. Vanhan aatelisen sukunsa,\nromanttisen maanpakolais-elämänsä, vainotun asemansa ja hämmästyttävän\nrohkeiden sankaritekojensa vuoksi oli markiisi José Maria de Hezeta\ntarumaisella tavalla vetänyt kaikkien huomion puoleensa ja joutunut\nillan sankariksi.\n\n\"Hyvää päivää, Ely\", sanoi hän tullen käsi ojennettuna Elyséen luo ja\nkäyttäen hänen lapsi-nimeänsä Reynhaan ajoilta. \"Kas niin, minä se\nolen ... vanha opettajasi Papel\".\n\nKunnia- ja ritarimerkeillä koristettu musta takki ja valkea kaulaliina\neivät paljo muuttaneet hänen ulkonäköänsä eivätkä edes ne kaksikymmentä\nvuottakaan, jotka hän oli saanut lisäksi mahdottoman suuren\nkääpiöpäänsä ylle; kasvot vain olivat vallan ahavoittuneet ja ruudin\nsavustamat, niin ettei tuota vanhastansa tuttua, suurta otsasuonta\njuuri huomannutkaan. Hänen kuningasmielisyytensä näytti kutistuneen\notsasuonen kanssa; baskilaisen hatun mukana, jonka hän sotaretkeltä\npalattuansa oli viskannut jokeen, näytti hän heittäneen luotansa\nmyöskin joukon entisiä mielipiteitänsä ja lapsuutensa harhaluuloja.\n\nElysée säpsähti omituisesti kuullessansa vanhan opettajansa äänen,\ntämän saman miehen, joka oli tehnyt hänet siksi, mikä hän oli:\n\n\"Niin, pikku Elyni\"...\n\nPikku Ely oli pari jalkaa häntä pitempi ja sitä paitsi jo jotenkin\nharmaatukkainen.\n\n\"Niin, ne ajat ovat olleet, Ely, tosikuninkaita ei ole enään.\nKuningasvallan periaate elää ehkä vielä, mutta sopivia miehiä ei löydy\nenää. Ainoakaan noista satulastansa heitetyistä ratsumiehistä ei enää\nvoi nousta siihen eikä ehkä tahdokaan. Voi, mitä olenkaan saanut nähdä\nja kokea viime sotaretkelläni!\"\n\nVeri kohosi samassa hänen poskillensa ja levisi kuin pilvi yli\nkasvojen, silmät suurenivat ja tuijottivat eteensä kuin olisi mies\nnähnyt vain häpeän ja kavalluksen näkyjä.\n\n\"Mutta kaikki kuninkaat eivät ole samanlaisia\", väitti Méraut, \"ja\nolenpa vakuutettu, että kuningas Kristian...\"\n\n\"Sinun kuninkaasi ei ole muita parempi... Lapsi ja elostelija hän on...\nMitään tahdonvoiman oiretta tai merkkiäkään ei hänen huvitusten\nveltostamassa katseessansa ole!... Katsohan häntä tarkempaan!...\"\n\nSamassa viittasi hän kuninkaaseen päin, joka juuri tanssi heidän\nohitsensa kaihoisin silmin, hikoilevin silmin, pieni pyöreä pää\nkumartuneena naisen paljaan kaulan ylitse ja suu auki ikäänkuin olisi\nhän tahtonut ahmia sisäänsä nuoren naisruumiin koko tuoksun. Pari\nväikkyi heidän ohitsensa kummankaan heistä huomaamatta tähystelijöitä,\nvaikka heidän huohottava hengityksensä ihan kosketti Elyséetä. Monet\nvetäytyivät lehterille katsellaksensa kuinka Kristian IV, valtakuntansa\nparas valssintanssija, väikkyi kauniisti karkelossa. Hezeta ja Méraut\ntaas peräysivät erään akkunan luo, joka oli Anjoun rantakadulle päin.\nSiinä juttelivat he kotvan aikaa, osaksi tanssijaisten humussa, osaksi\nviileän yön sumussa ja rauhoittavassa hiljaisuudessa.\n\n\"Kuninkailla ei enään ole mitään uskoa eikä tahtoa. Miksikäs me sitten\nheidän hyväksensä itsepäisesti ponnistelisimme?\" sanoi espanjalainen\nsynkän näköisenä.\n\n\"Teiltä puuttuu siis usko asiaan... Ja kuitenkin lähdette te mukaan?\"\n\n\"Niin teen\".\n\n\"Toivotonna?\"\n\n\"Ei aivan ... yksi ainoa toivo minulla on...\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Että joku hyvä ihminen halkaisee kalloni siellä... Tukea sillä ei enää\nala olla.\"\n\n\"Entäs kuningas?\"\n\n\"Mitä tuollaisesta!... Hänen suhteensa olen minä melkein varma siitä,\nettä...\"\n\nTarkoittiko mies, ettei Kristian vielä ollut päässyt satulaan vaiko\nettä hän -- Palman herttuan tavalla -- kyllä tietäisi pelastautua ehein\nnahoin taistelusta? Lausettansa ei markiisi päättänyt.\n\nTanssijaiset jatkuivat vilkkaasti, mutta Elysée katseli niitä nyt\ntoisin silmin: hän näki ne nyt vanhan opettajansa toivottomien\nsilmälasien läpi ja omien pettyneiden toiveittensa valossa. Koko\nsielustansa hän nyt surkutteli kaikkia noita reippaita nuorukaisia,\njotka iloisin mielin olivat valmiit lähtemään retkelle miehen johdolla,\njoka ei enää uskonut tehtäväänsä. Ja tuo rattoisa juhlatungos ja\nhäikäisevä valo muuttui hänen mielikuvituksessansa taistelutantereen\npölypilveksi ja tappiota aina seuraavaksi hurjaksi epäjärjestykseksi,\njonka jälkeen jäljelle jääneet saavat etsiä tantereelta kaatuneita\nsankareja.\n\nPäästäksensä tästä onnettomasta näystä nojausi hän hetkeksi\nakkunanaitaa vastaan katsellen ulos autiolle rantakadulle, jolle\npalatsin seinät heittivät pitkiä, kauas Seinejoelle ulottuvia,\nnelikulmaisia varjoja. Siinä kuunteli hän virran kolinaa, sillä tässä\nsaaren kohdalla todellakin oli voimakkaan virranjuoksun kohina. Sen\nkuohut siltapylväitä vastaan sekoittuivat valittaviin viulunsäveliin ja\nguzlan vihloviin vaikerruksiin läikähdellen lyhyinä, tyrskyvinä\nlaineina kuin nyyhkytykset ahdistuneesta rinnasta: milloin leveinä\naaltoina kohisten, milloin kuohahtaen kuin hurme suuresta, ammottavasta\nhaavasta.\n\n\n\n\nV.\n\nYöjunalla.\n\n\n\"Tänä iltana klo 11 tapahtuu lähtö Lyonin asemalta. Minne, sitä en\nvielä tiedä. Luultavasti Cetteen, Nizzaan tai Marseilleen\".\n\nNämä lyijykynällä kiireessä kirjoitetut rivit sai Spalaton kreivitär\njuuri kun hän kylvyn jälkeen terveyttä ja hyvinvointia uhoten\nvirkistyneenä käyskeli maakuusuojansa ja pukuhuoneensa väliä kastellen\nkukkasia ja hoidellen kasvien taimia, tehtävä, jota varten hän oli\nvetänyt yllensä vaaleat, melkein kyynärpäihin asti ulottuvat\nruotsalaiset hansikkaat. Kirjelippu ei näyttänyt vaikuttavan hänessä\nmitään suurempaa liikutusta. Hän pysähtyi erään sadeakuttimilla\nsuljetun akkunan ääreen, mietti hetkisen ja teki sitten päättävän\nkädenliikkeen, jonka olisi voinut käsittää näin: \"No, olkoon menneeksi!\nKen tahtoo päästä päämääräänsä, saa luvan...\"\n\nÄkkiä soitti hän kamarineitoansa, jonka tuli olla avullisena hänen\nvalmistautuessaan vastaanottamaan pian saapuvaa kuningasta.\n\n\"Minkä puvun rouva suvaitsee?...\"\n\nKreivitär katsahti peiliin ja vastasi sitten:\n\n\"Minä en pukeudu uudestaan... Tämä näyttää käyvän laatuun...\"\n\nEikä hänelle mikään paremmin soveltunutkaan kuin tuo vaalea,\nvartalonmukainen villahame, joka pehmeissä poimuissa laskeusi maahan,\nja sen yli heitetty saali, jonka päät olivat sidotut seljan taa kuin\npienillä tytöillä. Tumma tukka oli kierretty ylös päälaelle, niin että\nniska oli paljas olkapäihin asti, missä ihon pehmeä ja lämpöinen väri\nalkoi hieman tummua.\n\nHän ymmärsi kyllä itse, ettei mikään puku voinut miellyttää kuningasta\nenemmän kuin tämä keveä, yksinkertainen ja lapsellisen miellyttävä\naamupuku. Ruokasaliin ... aamiaiselle ... ei hän tässä puvussa\nkuitenkaan katsonut voivansa mennä. Hänen elämänsä täällä Messinan\nkadun varrella oli näet saanut jotenkin juhlallisen muodon: täällä\neivät soveltuneet samat vapaat elämäntavat kuin maalla Courbevoiessa.\nHän söi aamiaista huoneessansa ja vetäytyi sitten pukuhuoneeseensa,\njonka verannalta oli näköala kadulle. Tässä istui hän väijyen kaikessa\nhiljaisuudessa kuningasta tulevaksi; nytkin heittivät akuttimet\nvaaleanpunertavan varjon hänen ylitsensä niinkuin ennen \"perhehotellin\"\nakkunakomerossa.\n\nEnnen klo 2:ta ei Kristianin ollut koskaan tapana saapua. Mutta kello\nlöi jo kaksi eikä häntä näkynyt. Señoran, joka muuten oli maailman\nrauhallisin ihminen, valtasi tavaton levottomuus ja mielenkuohu, joka\nyhä kasvoi, aivankuin tekee vesi, joka alussa kiehuu heikosti väreillen\nja sitten vähitellen kuumeellisesti pyörien, kuohuen ja poristen. Tällä\ntunnilla ei Messinan kadulla näkynyt kuin jotkut ainoat ajopelit ...\nkoko katu loisti leveänä ja autiona päivän paistetta tasakattoisine,\nkomeine rakennuksinensa ja kullattuine rautaporttinensa ja siistine\nlyhtypylväinensä... Montceauxin puiston edustalla. Joka kerta kun\nkadulta kuului vaunujen kolinaa, veti Señora akkunaverhon sivulle\nparemmin nähdäksensä, mutta aina pettyi hän toivossansa ja entistä\nenemmän harmitti häntä tuo komea, häikäisevä elottomuus ulkona, joka\nrauhallisessa hiljaisuudessansa oli täydellinen vastakohta hänen\nkuohuvalle povellensa.\n\nMitä oli siis tapahtunut? Aikoiko Kristian siis todellakin matkustaa\nhäntä tapaamatta?\n\nMielessänsä etsi hän syitä ja mahdollisuuksia, mutta epävarmassa\nodotuksessa häilyvälle on kaikki häilyväistä, niin hyvin ajatukset,\njoita ei ehdi loppuun ajatella, kuin puhe, joka käy epävarmaksi\nänkytykseksi eikä tahdo päästä huulten yli. Sellaisessa kiusallisessa\nja rauhattomassa mielentilassa oli Spalaton kreivitär nyt, että hänen\nsormensakin liikkuivat vaistomaisesti ja suonenvedontapaisesti. Tuon\ntuostakin kohotti hän punaista akkunaverhoa. Haleat tuuloset\nhäilyttivät puitten lehteviä, nuorteita oksia ja raitis henkäys\nvoimakkaista vesiruiskuista, joilla katua kostutettiin, lehahti\nkasvoihin saakka. Sikäli kuin tavallinen ajeluaika Boulognen metsässä\nlähestyi, vilkastui elämä ja yhä useampia vaunuja vieri ohitse estäen\nkadunkastelijoita toimessansa.\n\nNyt alkoi kreivitär toden teolla peljätä että kuningas aikoi matkustaa\nhänelle jäähyvästiä sanomatta. Hän kirjoitti kaksi kirjettä, osoittaen\ntoisen Axelin prinssille, toisen klubille; sitten pukeusi hän (sillä\neihän hän voinut käydä koko päivää puettuna pikkutytön lailla) ja alkoi\nkävellä sänkykamarin ja pukuhuoneen väliä kunnes hänen levottomat\nkävelynsä ulottuivat ympäri koko talon.\n\nMikään tavallinen pikku \"kokotti-häkki\" se ei ollutkaan, vaikka ei\nmyöskään noita raskaita, kivisiä jättiläisrakennuksia, joita\nraharuhtinaat teettävät niin paljon läntisen Parisin uusiin\nkaupunginosiin. Spalaton kreivittären talo oli taiteellisesti tehty\nrakennus ja sisustettu tavalla, joka hyvin soveltui tähän\nkaupunginosaan, jossa löytyvät Murillon, Velasquezin, van Dyckin y.m.\nnimiset kadut; kattolistasta portinkolkuttimeen asti oli se\ntaiteellisesti omituinen ja erosi tässä suhteessa kaikista\nnaapuritaloista. Sen oli eräs kreivi Plotnicki rakennuttanut\nlemmittyänsä varten, joka rumuudestansa huolimatta joka aamu sai\nsuojelijaltansa tuhannen frangin setelin; yöpöydältänsä hän sen joka\naamu löysi kokoon taitettuna. Kun rikas puolalainen kreivi sitten\nkuoli testamenttia tekemättä, tarjottiin talo huonekaluinensa ja\ntaide-esineinensä kaupaksi kahdesta miljoonasta. Kaikkien näiden\nkalleuksien onnelliseksi omistajaksi joutui Señora.\n\nPuusta veisteltyjä raskaita portaita myöten, jotka olisivat kestäneet\nvaunuillakin ajaa ja jotka Spalaton kreivittären vakavalle kauneudelle\nmuodostivat hollantilaisen taulun tumman taustan, voi hän laskeutua\nalakerran kolmeen saliin. Ensimäinen näistä oli saksilainen pikkusali\nLudvig XV:n tyyliin ja sisälsi viehättävän kokoelman maljakkoja,\npystykuvia ja kauniita emaljiteoksia, kaikki 18:n vuosisadan hienoa,\nsiroa ja sievää työtä, joka näytti syntyneen lemmittyjen ohuiden\nsormien luomana ja saaneen eloa heidän veitikkamaisesta hymystänsä;\ntoisessa salongissa taas oli lasin alla tulipunaisella pohjalla\nlepääviä norsunluuveistoksia kuvaten milloin kiinalaisia henkilöryhmiä,\nmilloin jalokivistä sommiteltuja hedelmäpuita, milloin kaloja\nnefriitti-silminensä, milloin keskiaikaisia pyhimyksiä ja Vapahtajan\nkuvia kärsivine kasvoinensa ja verisine naarmuinensa. Kolmas sali, joka\noli valaistu kuin atelieri ja verhottu karduanitapeteilla, vartosi\nvielä ukko Leemansin lupaamaa kalustoa.\n\nIhana kreivitär iloitsi muuten aina katsellessansa kaikkia näitä\nharvinaisuuksia, olletikin kun ne oli saatu verrattain huokeasta\nhinnasta, mutta tänään käyskeli hän saleissansa levotonna edes takaisin\nvälittämättä vähintäkään taide-esineistä; hänen ajatuksensa liitelivät\nkaukana ja vatvoivat harmillisia kysymyksiä ja pulmia. Mitä tämä kaikki\nmerkitsikään?... Livahtiko kuningas tuolla tavoin tiehensä?... Ja hän\npoloinen, joka oli luullut saaneensa miehen niin varmaan koukkuun!...\n\nKamarineito palasi takaisin. Ei mitään tietoja kuninkaasta!...\nKummassakaan paikassa ei häntä oltu nähty.\n\n\"Niin, niin, sehän on juuri Kristianin tapaista\", arveli Señora.\n\"Tuntiessansa itsensä heikoksi, piileksi hän aina jossakin. Hän muka\nennen pakeni kuin tappiolla taisteli!\" Ja vaikka hän muuten ei juuri\nkoskaan kiivastunut, raivostui hän nyt niin, että olisi ollut valmis\nrikkomaan kaikki esineet ympärillänsä. Sitä tekemään hän kuitenkin oli\nliian järkevä, sillä olivathan ne kallisarvoista kauppatavaraa;\njokaisessa näytti hänestä riippuvan hintalippu: hän ei hennonut!\n\nViskautuen nojatuoliin hän vaipui mietteihinsä ja hämärässä häipyivät\nhänen silmistänsä vähitellen kaikki nuo äskettäin hankitut kalleudet,\nhäipyivät ja hälvenivät hänen unelmansa kanssa tulla rikkaaksi,\nmahdottoman rikkaaksi. Vihdoin havahtui hän ajatuksistansa siitä, että\novi äkkiä avausi:\n\n\"Päivällinen on valmis!\" kuului palvelija huutavan.\n\nHänen täytyi siis käydä yksin aterialle upeassa ruokasalissansa, jossa\nkunkin akkunan välissä nähtiin suuri, juhlallinen, jäykkä ja kalvennut\nFrans Haisin maalaama muotokuva käherrettyine kauluksinensa; yhteensä\nolivat nuo kahdeksan muotokuvaa maksaneet vähintäin kahdeksansataa\ntuhatta frangia. Juhlallisempi kuin ainoakaan Frans Haisin muotokuvista\noli kuitenkin hovimestari valkoisine kaulaliinoinensa tuossa kun hän\ntarjoilupöydän ääressä leikkasi paistia y.m. ruokalajeja, joita\nkreivittärelle kantoivat hänen molemmat yhtä juhlalliset ja äänettömät\npalvelijahoikaleet keltaisissa livreapuvuissansa. Kun kreivitär muisti\nkuinka räikeässä ristiriidassa tämä komeus oli häntä uhkaavan vaaran\nkanssa, oli hänen sydämensä haljeta harmista. Hänestä tuntui kuin\nolisivat palvelijatkin aavistaneet hänen ajatuksensa, sillä niin kovin\njäykiksi he ryhdiltänsä kangistuivat päivällisten kestäessä: kumpikaan\nheistä ei jäsentäkään järkähdyttänyt, vaan seisoivat molemmat niin\ntotisina hänen sivuillansa kuin mitkäkin valokuvaajat kuvattavan\nuhrinsa asennon määrättyänsä.\n\nHyljätty rakastajatar tyyntyy sentään pian entisellensä... \"Tällä\ntavoin ei saa antaa kohdella itseänsä... Toivoa ei saa menettää...\"\nKuninkaasta semmoisenansa hän ei paljoa välittänyt, mutta tässähän oli\nkysymys \"suuresta kaappauksesta\", hänen omasta arvostansa ja\nmerkityksestänsä toisten kaappari-kumppanien silmissä... Hän mietti\nasiaa ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis.\n\nKiiruhtaen huoneeseensa kirjoitti hän ensin muutamia riviä Tomille.\nSillä välin kuin palvelusväki alakerrassa söi päivällistä jutellen\nkreivittärestä ja arvaillen kaikenlaisia syitä hänen yksinäisyyteensä\nja mielenliikutukseensa, sälytti hän omin eikä tällaisiin toimiin\nsuinkaan tottumattomin käsin pienen matkalaukun, joka ennen niin usein\noli seurannut häntä Parisin ja Courbevoien väliä. Sen tehtyänsä heitti\nhän villavaipan olkainsa yli, sillä ilta oli viileä, ja pujahti näin\nsonnustettuna lähimmälle ajuriasemalle kantaen itse matkalaukkunsa ja\nhiipien hiljaa ja huomaamatta kuin jokin paikkansa menettänyt\ntaloudenhoitajatar.\n\nMyöskin kuningas Kristianilla oli ollut levoton päivä. Myöhään oli hän\npalannut tanssijaisista ja myöhään herännyt unestansa, pää täynnä\nkotimaan sävelten kaikuja. Sitten täytyi ryhtyä matkavalmistuksiin:\nkoettaa aseita ja kenraalin univormua, jota hän ei ollut käyttänyt\nRagusan piirityksen jälkeen, j.n.e. Näissä puuhissa kului aamupäivä klo\n11:n. Kaiken aikaa kieppui Lebeau hänen kintereillänsä vakoillen ja\nväijyen, vaikka pelokkaana ja arkana, ettei hänen ansamaisten\nkysymystensä tarkoitusta huomattaisi. Täsmällensä klo 11 kokoutui pieni\nhoviseura salonkiin kuulemaan hiljaista messua, jonka pater Alphée luki\nkeskellä huonetta sijaitsevan uunin edessä, jota, tilapäisesti\nkirjoliinalla katettuna, käytettiin alttarina. Rosenin perhe ei ollut\nläsnä, sillä vanha herttua makasi vuoteen omana ja ruhtinatar Colette\ntaas oli saattamassa asemalle puolisoansa, jonka oli tänään määrä\nlähteä matkalle useiden muiden nuorten miesten kanssa. Seuraavalla\njunalla oli Hezetan tarkoitus matkustaa ja toisten mukaan aikovien\nvasta sitä seuraavalla. Eri osastoissa oli pienen urhojoukon siis määrä\nsuoriutua matkalle, ett'ei herätettäisi mitään huomiota.\n\nMessu muistutti kaikkia menneistä, levottomista ja vaivalloisista\najoista. Munkin haaveilevat kasvot, sotilasmainen äänensävy ja liikkeet\nvaikuttivat että suitsutussavukin tuoksahti ruudilta ja koko toimitus\ntuntui jonkunlaiselta kenttähartaushetkeltä ennen taistelun alkua.\n\nYhtä levottoman mielialan vallitessa kuin messu oli kuunneltu syötiin\nsen jälkeen aamiainen, jolloin kuningas kyllä koetti esiytyä niin\nrakastettavana kuin suinkin, ett'ei jättäisi epämiellyttävää muistoa\njälkeensä; olletikin tahtoi hän kuningatarta kohtaan osoittaa erityistä\nkunnioittavaa huomiota ja hellyyttä, joka asianomaista ei kuitenkaan\npaljo lämmittänyt. Poikanen, pikku Zaran kreivi, katseli vanhempiansa\nepäillen ja pelokkaana. Tuo kauhea kohtaus muutamia päiviä sitten oli\njättänyt häneen vaikutuksen, jota hän ei pystynyt selvittämään lapsen\nymmärryksellänsä, mutta joka täytti hänen mielikuvituksensa\nsurullisilla kuvilla ja rasitti hänen hermostoansa. Markiisitar de\nSilvis huokaili jo ennakolta syvään lähdön hetkeä miettiessänsä.\nMérautin taas oli vaikea hillitä kuohuvia tunteitansa nyt, kun hänen\nunelmansa juuri olivat toteutumaisillansa. Vastavallankumousta Illyrian\nkansan puolelta oli hän näet kauvan toivonut, yhteistä kapinaa, joka\noikealle isännälle avaisi ovet kuninkaalliseen linnaan. Nyt hän ei\nollenkaan epäillyt retken onnistumista. Toisin ajatteli sen sijaan\nKristian II, mutta murheellinen ei hän suinkaan ollut, ell'emme ota\nlukuun vähäistä ikävää tunnetta, joka melkein aina syntyy ihmisissä,\nkun täytyy jättää paikkakunta, johon jo on ehtinyt tottua. Päinvastoin\ntunsi hän mielensä keveämmäksi ajatellessansa, että hän, langenneiden\nkunniavelkojen rasittama mies, pääsisi nykyisestä kierosta asemastansa.\nSillä jos onnetar suosi yritystä, voi hän siviilimenojen nimessä\nhelposti suorittaa velkansa; jos hanke taas epäonnistuisi, suistuisi\nkaikki edes yhtaikaa tai saisi hän taistelussa surmansa. Ajatus, että\nluoti otsaan vapauttaisi hänet sekä raha- että rakkaushuolista,\nvaikutti häneen tavallansa lohduttavasti. Kuninkaan rauhallinen ja\nhuoleton katsanto ei hullummalta näyttänytkään kuningattaren\nhaaveilevan ilmeen ja Elyséen innostuksesta palavain kasvojen rinnalla\ntuossa kun he aterian jälkeen kolmen käyskelivät puutarhassa.\n\nPalvelija meni heidän ohitsensa. Kristian viittasi hänet luoksensa\nsanoen:\n\n\"Käske Samyn valjastaa...\"\n\nKuningatar säpsähti:\n\n\"Mitä? Aiotteko kaupungille?\"\n\n\"Aion, viisaus vaatii sen... Eiliset tanssijaiset ovat voineet antaa\naihetta kaikellaisiin huhuihin... Minun täytyy sen vuoksi ainakin\nnäyttäytyä klubissa ja bulevardeilla... En minä kauvan viivy ...\npäivällisille minä jo varmasti palaan\".\n\nSamassa juoksi hän portaita ylös suuren rakennuksen yläkertaan\nketteränä kuin lomalle aikova koulupoika.\n\n\"Viime hetkeen asti täytyy minun siis pysyä epävarmana hänen\nsuhteensa\", sanoi kuningatar Mérautille, joka ei voinut rohkaista eikä\nlohduttaa häntä sanallakaan.\n\nKuningas oli kaikissa tapauksissa tehnyt hyviä päätöksiä. Messun aikana\noli hän mielessänsä vannonut, ett'ei hän enää koskaan tapaisi Señoraa,\nsillä hän tunsi olevansa liian heikko jättämään lemmittynsä, jos tämä\ntoden teolla tahtoi pidättää hänet lähtemästä. Parhaissa aikeissa hän\nsiis kaupungille lähti. Klubiin hän ensin ajoi. Siellä oli jotensakin\ntyhjää ja autiota. Muutamia kaljupäitä istui totisina ja hiljaisina\nwhistipöydän ääressä ja lukusalissa nuokkui eräitä kunnianarvoisia\nunikekoja pitkän sanomalehtipöydän ääressä. Muuten oli sangen\nluonnollista, ett'ei täällä tänään ollut sen vilkkaampaa: koko viime yö\noli näet pelattu hurjasti; kun peliseura aamun sarastaessa lähti\nklubista Axelin prinssin johdolla, sattui joukko muuleja, kulkuset\nkaulassa, kulkemaan ohi, jolloin prinssi pyysi muulinkuljettajan\nlypsämään elukat ja sai koko seuran juomaan maitoa samppanjalaseista.\nElukkain kuljettajan vastustelusta huolimatta noustiin sitten muulien\nselkään ja niin ajettiin täyttä vauhtia la Paix katua pitkin. Klubin\nesimies, hra Bonoeil jutteli tapauksen kuninkaalle. \"Oli tosiaankin\nhullunkurista nähdä prinssin ratsastavan pienellä aasintammalla\", sanoi\nhän, \"hänen täytyi koukistaa säärensä ylös, ett'eivät ne viiltäisi\nmaata ... sillä monseigneurilla onkin niin pitkät sääret, että ... ja\nhänen järkähtämätön hidasverisyytensä sitten!... Vahinko, ettei teidän\nmajesteettinne ollut näkemässä tätä hauskaa kohtausta!\"\n\nKristianistakin oli ikävä, ett'ei hän ollut mukana moisessa hauskassa\nilveilyssä. Axelin prinssi oli miekkoinen, sillä setänsä kanssa\nriitoihin jouduttuansa oli hän saanut karkoitustuomion, joka\nluultavasti ainaiseksi vapautti hänet hallitushuolista, olletikin kun\nsetä vielä vanhoilla päivillänsä mietti avioliittoa ja voi ehkä\ntoimittaa valtakunnalle kokonaisen liudan kruununperillisiä. Sitä\nparempi prinssistä, jota huvitteleminen Parisissa miellytti paljon\nenemmän kuin kotoinen politiikka.\n\nVenyessänsä sohvalla, jolta tuo veltto epäilijä-prinssi verrattain\näsken oli noussut, tunsi Kristian vähitellen vaipuvansa takaisin samaan\nmielentilaan ja menetti samassa määrässä eilispäivän juhlan herättämän\nsankarillisen tunnelmansa: sotaretki kadotti äskeisen viehätyksensä,\nloistonsa ja suuruutensa. Jos hän viipyisi täällä raukeisi kaikki\ntyhjiin, huomasi hän ja katsoi parhaimmaksi paeta pois tästä velttouden\npesästä, joka uhkasi tehdä lopun hänen tahdonvoimastansa; äkkiä nousi\nhän ylös ja kiiruhti jälleen vapaaseen ilmaan ja meluavaan,\ntoimeliaaseen ihmisjoukkoon.\n\nKello oli jo 3. Silloin oli hänen tapansa klubissa tai Mignonin luona\nsyödyn aamiaispäivällisen jälkeen käydä Messinan kadulla Señoraa\nkatsomassa. Koneellisesti suuntausivat hänen askeleensa nytkin tuttua\ntietä tuohon kaupunginosaan, joka kesäaikaan tuntui sangen hauskalta\nleveine kattoinensa, pitkine, komeine rakennusrivinensä ja vihreine\nistutuksinensa, joiden omituiset varjot heittyivät valkeille\nasfalttikäytäville.\n\nEntäs ihmiset sitten? Kauniita naisia, siroja muotoja, suloisia,\nvilkkaita ja iloisia kasvoja viileiden kesähattujen ja värikkäiden\nauringonvalojen alla! Missä muualla voisivat naiset käydä, pukeutua ja\nkoristaa itsensä niin kuin nuo? Missä muualla voisi ihminen kuluttaa\naikansa hauskemmin ja iloisemmin ja missä muualla olisi niin paljo\nerilaisia huvituksia kuin Parisissa!... Ja kaiken tämänkö hän nyt\njättäisi taittaaksensa niskansa tappotantereella!... Sääli luopua niin\npaljosta hyvästä ja niin monista hauskoista nautinnoista, joita muualla\nmaailmassa ei olisi tarjolla!\n\nOllessansa tämän tunnelman vallassa, jolloin elämä hymyili ja Parisi\ntaas tuntui viehättävimmältä, katseli Kristian mielellänsä kaikkia\nvastaantulevia kaunottaria; milloin viehättivät häntä jonkun naisen\nihanat kasvot, milloin hänen alushameensa pitsireunukset. Kuinka vieras\nolikaan se ritarillinen kuningas, joka tänä aamuna puolisonsa ja\npoikansa kanssa polvistui alttarin juureen, sille pomada-keikarille,\njoka nyt iltapäivällä klo 3 käyskeli tässä nenä pystyssä. Frédérique\noli ollut vallan oikeassa kirotessaan koko Parisia ja sen turmiollista\nvaikutusta Kristianin tapaisiin horjuviin ja kiehuviin luonteihin.\n\nTultuansa sille kohdalle Haussmannin puistokatua, missä Messinan katu\nalkaa, pysähtyi Kristian hetkeksi odottamaan, kunnes vaunujono oli\nehtinyt ohitse. Tällä välin ehti hän vähän miettiä. Kuinka oli hän\näkkiä tänne joutunut? Hän ei voinut sitä käsittää. Näkyiväthän tuolla\nPlotnickin palatsin pienet tornit himmeän päivän valossa!... Mikä\nhoukutus!... Miksi ei hän menisi perille asti?... Miksi ei hän kävisi\nhyvästelemässä Señoraa, joka vast'edes jäisi hänelle vain palavan janon\nja tyydyttämättömän kaihon muistoksi?\n\nTätä sisäistä taistelua kesti vain hetken, mutta että se oli ankara,\nnäkyi kyllä hänen hienosta ja rihaisesta ruumiistansa, joka horjui ja\nhuojui kuin ruoko tuulessa. Äkkiä rohkaisi hän itsensä, viskausi\nlähimmän vapaan ajurin vaunuihin ja käski tämän ajaa takaisin klubiin.\nTätä päätöstä hän ei olisi voinut tehdä, ellei aamumessun aikana tehty\nlupaus olisi pakottanut häntä siihen. Nyt pääsivät voitolle hänen\nkatolilaisuutensa ja pelokas nais-uskonnollisuutensa.\n\nKlubiin tultuansa sai hän Señoran kirjeen; tuoksuva paperi jo oli\nilmaisevinaan hänelle, mikä levottomuus lemmittyä vaivasi. Pian sen\njälkeen hän sai toisen kirjeen Axelin prinssiltä, joka jo oli saapunut\ntakaisin. Se sisälsi vain muutamia, kiiruussa kyhättyjä, helliä ja\nrukoilevia sanoja. Tom Lewisin kauppakirjoja ei näiden kirjeiden tyyli\nmuistuttanut missään suhteessa! Kuitenkin tunsi kuningas Kristian\nitsensä vielä voimakkaaksi. Hän ymmärsi olevansa tähystelevien ihmisten\nympäröimä: tämä tieto antoi hänelle miehen ryhdin ja huolettomasti\npisti hän kirjeet taskuunsa. Klubin nuoremmat jäsenet saapuivat\nyksitellen jutellen hauskasta aasiratsastuksesta, joka eräässä\nsanomalehdessäkin oli tarkoin kuvattuna. Sanomalehti kiersi miehestä\nmieheen; jokainen nauroi samaa vatsanaurua, josta puuttui kaikki\nsydämellisyys ja välittömyys ja jota nauravat luonnollisen naurukykynsä\nkadottaneet poloiset.\n\n\"Mässätäänkö tänäkin iltana?\" kyselivät nuoret ylimykset toisiltansa\nkaataen sisäänsä -- terveysopillisen juomajärjestyksensä mukaisesti --\nsoodavettä, jota klubissa aina olikin riittävästi saatavissa.\n\nJa sitten alkoi \"mässäys\". Muiden iloisen mielentilan houkuttelemana\nseurasi Kristian mukana Café de Londres'iin, missä oli aikomus syödä\npäivällistä, mutta ei tällä kertaa tavallisissa saleissa, joiden\ntapetit niin monta kertaa ennen olivat tanssineet heidän juopuneissa\nsilmissään ja joiden peileihin he olivat piirrelleet satoja\nnimikirjaimia, vaan vaihteen vuoksi mentiin tällä kertaa\nviinikellariin, tuollaiseen tynnyreillä ja pulloilla täytettyyn,\nmaanalaiseen katakombiin, jotka ulottuvat pitkän matkan Opéra Comiqueen\npäin. Näissä säilytyshuoneissa oli kaikellaista Ranskan rypälesatoa eri\ntahoilta maata ja päivällispöytä katettiin tomuisten, huuruisten ja\nkaasuliekkien valossa välkkyväin Chateau Yquem-pullojen ja näiden\nvälille järjestettyjen värillisten lasien keskeen. Aate syödä\npäivällistä täällä viinikellarissa oli Vatteletin keksimä; hänen\nmielestänsä oli Kristian II:n lähtö, josta ainoastaan hän ja Axelin\nprinssi tiesivät, siksi tärkeä tapaus, että sitä piti juhlittaman\njollakin erinomaisemmalla tavalla. Erittäin onnistunut ei tämä keksintö\nkuitenkaan ollut: kellarissa oli näet verrattain kostea ilma ja\nsitäpaitsi olivat miehet vielä väsyksissä edellisen yön mässäyksestä.\n\"Kukonpyrstöstä\" ei ollut mihinkään: hän torkahti silloin tällöin uneen\nja heräsi aina hermonytkähdyksistä. \"Rigolo\" taas oli harvapuheinen ja\nkatseli tuon tuostakin kelloansa. Pelkäsikö hän ehkä, että kuningatar\nkävisi liian levottomaksi, kun hän viipyi poissa niin kauvan?\n\nJälkiruokaa syötäessä saatiin seuran lisäksi muutamia naikkosia, jotka\nolivat syöneet päivällisensä ylhäällä kahvilassa. Kuultuansa, että\nkuningas ja prinssi olivat alhaalla kellarissa, jättivät he heti\npäivällispöytänsä ja tulivat nyt kynttilöillä varustettujen edeskäypien\nopastamina tänne alas haparoiden eteenpäin, helmat käsivarrella,\nnauraen ja huudahdellen pelvosta. Melkein kaikki olivat he\navorintaisissa puvuissa, josta taas oli seurauksena että he alkoivat\naivastella ja rykiä, käydä kalpeiksi ja palella istuessansa herrojen\npolvilla; nämä taas olivat kylmän vuoksi kääntäneet ylös\ntakinkauluksensa. Eräs naisista, joka oli vähän muita viisaampi tai\nkylmettyneempi, huomautti vihdoin että \"täällähän voi saada\nkeuhkotaudin kuka tahansa\", muistutus, jonka johdosta seura päätti\njuoda kahvia ylhäällä salongissa. Tämän majanmuuton aikana hävisi\nKristian, jonka vaunut odottivat ulkona.\n\n\"Messinan kadulle!\" sanoi hän ajurille hiljaa hampaittensa välistä\nsähisten.\n\nHän näytti joutuneen päähänpiston valtaan. Atrian aikana oli hän\nalinomaa nähnyt _hänen_ kuvansa edessänsä ja sen jälkeen taas, kun nuo\nkeveät kaunottaret saapuivat, vaivasi häntä koko ajan ajatus saada\nsyleillä ja vihdoinkin kokonansa omata sen, jota hän rakasti, omata\nhänet eikä aina vain turhaan kerjätä, nyyhkiä ja palaa...\n\n\"Rouva ei ole kotona!\"\n\nNäin vastattiin hänelle perillä. Tämä vaikutti häneen kuin kylmä ryöppy\nhehkuvaan hiillokseen. Rouva ei ole kotona! Epäjärjestys talossa, jossa\npalvelijat näyttivät mielensä mukaan mellastavan, oli riittävä todistus\nsiitä. Tullessansa oli Kristian jo huomannut, että eräästä ovesta\nhävisi joku myssypäisen piian naama ja että nuolena poistuvan pikentin\nkirjavat liivit vilahtivat toisaalta. Hän ei viitsinyt enempää kysellä,\nsillä äskeinen tenhottu tunnelma hälveni samassa ja selvästi äkkäsi hän\nnyt sen kuilun, johon hän oli ollut syöksemäisillänsä: valapatto olisi\nhän Jumalansa edessä ja maan kavaltaja Herran antamaan kruunuun nähden.\nHän muisti rukousnauhansa ja kiitti Jumalaa moneen kertaan rukouksensa\ntoistaen samalla kun rukousnauhan helmet lipuivat hänen polttavien\nsormiensa lävitse, hänen ajaessaan jo puistokujan heittämien varjojen\nohitse kiiruusti takaisin St. Mandéhen päin.\n\n\"Kuningas tulee!\" huudahti Elysée nähdessänsä salongin akkunasta, jossa\nhän jo kauvan oli tähystellyt, että Kristianin vaunujen lyhtyvalot\nnuolen nopeudella hävisivät palatsin pihaan. Kuningatar, joka muuten\noli niin rauhallinen ja tasainen, oikein huudahti ilosta. Hän oli jo\nepäillyt pahinta ja otaksunut Kristianin joutuneen tuon naikkosen\nverkkoihin, jonka vuoksi hän siis pettäisi ystävänsä ja ijäksi\nhäpäisisi itsensä ja maineensa. Koko St. Mandén pientä hoviseuraa oli\nvaivannut samanlainen kiusallinen pelko näiden raskaiden odotuksen\nhetkien kuluessa. Itse pikku Zarakin, joka -- vastoin tapaansa -- vielä\noli valveilla, oli joutunut saman levottomuuden valtaan ja ymmärsi,\nettä talossa vallitseva hiljaisuus merkitsi jotakin erityistä.\nVaistomaisesti karttoi hän tekemästä naivia ja samalla joskus julmiakin\nkysymyksiänsä, joilla lapset toisinaan vallan paljastavat onnettoman\nasiaintilan. Äänetönnä oli poikanen istunut koko ajan katsellen erästä\nalbumia, jonka suurten lehtien taa hän piiloitti kasvonsa; ja kun hän\nElyséen huudosta havahtuen katsahti ylös, näytti hän itkeneeltä. Kun\nhäneltä myöhemmin kysyttiin surun syytä, vastasi hän joutuneensa\npahalle tuulelle pelkästä pelosta, että kuningas matkustaisi pois\nantamatta edes jäähyväissuudelmaa ennen lähtöänsä. Pieneen\nhelläluonteiseen poikaseen vaikutti näet nuorekas, iloinen ja leikkisä\nisä kuin vallaton, veitikkamainen, aikainen veli, joka tosin oli\nystävällinen ja kiltti hänelle, mutta joka siitä huolimatta toisinaan\nkovin pahoitti äidin mieltä.\n\nPian kuultiin, kuinka Kristian lyhyesti ja kiireisesti antoi käskyjänsä\npalvelijoille. Sitten riensi hän ylös huoneustoonsa ja palasi viiden\nminuutin kuluttua takaisin alas matkapuvussa. Tähän kuului pieni,\nsievä, soljella ja sinisellä nauhalla varustettu hattu ja sellaiset\nsirot säärykset, joita matkailijat Vatteletin saaristotauluissa\nkäyttivät. Tästä keikarimaisuudesta huolimatta näkyi hänessä selvästi\nkuningas niin hyvin kasvojen ylevässä ilmeessä kuin luontevan jalossa\nryhdissä ja käskevässä käytöksessä. Kunnioittaen lähestyi hän\nkuningatarta, jolle hän kuiskaten esitti syynsä viipymiseen.\nMielenliikutuksesta vielä kalpeana vastasi tämä hänelle hiljaa:\n\"Ell'ette olisi ajoissa palannut, olisin minä matkustanut sijassanne ja\nottanut Zaran mukanani.\"\n\nKuningas uskoi hänen sanansa ja olipa tuokion aikaa jo näkevinänsä\nhänet poika käsivarrella keskellä kuulasadetta ja päättäväisenä käymään\nkuolemaan lapsensa kanssa niinkuin tuona muistorikkaana, kauheana\niltana, jolloin hän lapsineen aikoi syöstä akkunaparvelta alas. Sen\nvuoksi ei hän mitään vastannut, vaan painoi lämpimän suudelman hänen\nkädellensä ja veti hänet nuoren innolla luoksensa kuiskaten: \"anteeksi,\nanteeksi!\"\n\nKuningatar olisikin kai antanut anteeksi kaikki, mutta samassa hän\nhuomasi salin ovelle ilmestyneen Lebeaun, kuninkaan katalan\nsilmänpalvelijan ja kurjan kätyrin kaikissa tämän petoksissa ja\nrikollisissa huvituksissa. Hänet valtasi inhoittava epäilys: \"entäpä\njos Kristian valhettelee ... eikä aiokaan matkustaa?\"... Ja samassa\nirroittautui hän puolisonsa syleilystä. Kristian näytti aavistavan\nhänen epäilyksensä ja kääntyi Mérautin puoleen pyytäen tätä saattamaan\nhäntä asemalle.\n\n\"Voittehan palata takaisin Samyn kanssa\", lisäsi hän.\n\nJäähyvästelyn täytyi tapahtua nopeasti, sillä lähdön hetki läheni;\nkuitenkin ehti kuningas sanoa ystävällisen sanan Boscovitshille,\nmarkiisittarelle y.m. Nostaen Zaran polvillensa kertoi hän tälle\nlähtevänsä sotaan valloittaaksensa takaisin valtaistuimensa ja\nvaltakuntansa. Sitten kehoitti hän pikku prinssiä olemaan tottelevainen\näidillensä eikä mitenkään pahoittamaan tämän mieltä; jos hän taas\nmahdollisesti ei palaisi takaisin sotaretkeltä, pitäisi pojan muistaa,\nettä isä on kaatunut maansa ja kuninkaallisten velvollisuuksiensa\nvuoksi. Hän piti siis pikku prinssille varsin hyvin kokoonpannun\njäähyväispuheen Ludvig XIV:n tapaan. Totisena kuunteli poika isänsä\nsanoja kummastellen samalla huomattavasti tuota tavattoman juhlallista\nkieltä huulilta, jotka muuten aina hymyilivät hänelle. Mutta Kristian\noli hetken mies, aina sangen vilkas, vaihteleva ja keveäluontoinen. Nyt\noli hyvästijätön totisuus ja aikeessa olevan yrityksen tärkeys\nkerrassansa vallannut hänen ajatuksensa. Ollen enemmän liikutettu kuin\nmitä hän tahtoi näyttää katsoi hän parhaaksi äkkiä keskeyttää kaikki\nhellät kohtaukset. Nyökäten kaikille jäähyvästiksi ja kumartaen syvään\nkuningattarelle riensi hän pois.\n\nEll'ei Méraut kolmen vuoden aikana olisi omin silmin nähnyt, kuinka\nKristian häpäisevällä elämällänsä loukkasi perheen pyhyyttä, ei hän\nolisi voinut tuntea \"suuren klubin\" Rigoloa tuossa ritarillisessa ja\nylevässä ruhtinaassa, joka nyt -- matkalla Lyonin asemalle -- teki\nhänelle selkoa järkevistä ja suurenmoisista aatteistansa ja\ntulevaisuuden suunnitelmistansa.\n\nKuningasvaltaisessa epäuskossansa näki Méraut tässä kaitselmuksen\nvälittömän johdon, joka hallitsee kuningasten sydämiä, ja esimerkin\nsiitä, kuinka syvällekin langennut kuningas jumalallisen kaitselmuksen\nja syntyperäisen armon kautta aina voi kohota lankeemuksen tilasta, jos\ntarvis niin vaatii. Ajatellessansa tätä kuninkaan sisällistä\nkohoutumista alennuksestansa, joka epäilemättä ennusti pian tapahtuvaa\nulkonaistakin kohoutumista, tunsi Méraut, jumala ties mistä syystä,\nsanomatonta tuskaa, joka ei voinut olla muuta kuin loukatun ylpeyden ja\nkatkeran kateuden tunnetta.\n\nSillä aikaa kun Lebeau osti rautatiepiletit ja jätti sisään\nmatkakapineet, käveli mieleltänsä häilyvä kuningas suuressa\nodotussalissa miettien öisessä yksinäisyydessään rakastajatartansa\nSeñoraa: tuonnoiset hellät jäähyvästit St. Lazaren asemalla johtuivat\nnäet ehdottomasti hänen mieleensä. Näitä muistoja uusiessansa näki hän\nerään naisen rientävän ohitsensa: sama vartalo, sama rehti, mutta\nsamalla miellyttävä ja keikaileva käynti...\n\nPoloinen Kristian, poloinen kuningas, jonka pakosta täytyi pysyä\nkuninkaana!\n\nVihdoinkin nousi hän junaan, yleiseen rautatievaunuun, sillä erityisen\ntilaus olisi herättänyt liiallista huomiota. Avaten oven herrallensa\noli Lebeau määrännyt vaunun. Kristian viskausi heti vaunun nurkkaan\niloiten siitä, että pääsisi tiehensä kaikista mahdollisista\nseikkailuista. Eronhetkeä oli hän kuvitellut kovin kiusalliseksi.\nSamassa kuului vihellys. Juna nytkähti, lähti liikkeelle ja huristi\npian yli siltojen, ohi nukkuvien esikaupunkien ja pitkien lyhtyrivien,\nsyösten vihdoin kohti aukeaa maaseutulakeutta. Nyt voi kuningas\nhengittää helpommin, nyt tunsi hän itsensä keveäksi, voimakkaaksi,\nvarmaksi ja pelastuneeksi. Hän oli jo ruveta hyräilemään mielihyvästä,\nkun hän samassa huomasi vaunussa toisenkin matkustajan: akkunan\nluona ... vastakkaisella puolella liikahti tumma varjo kyyristyen\nkokoon nurkassa tekeytyäkseen nähtävästi niin mitättömäksi kuin\nmahdollista, ettei suinkaan herättäisi mitään huomiota.\n\nNainen hän kaikessa tapauksessa näytti olevan. Mutta oliko hän nuori\nvai vanha, ruma vai kaunis? Tottumuksesta heräsi hänessä nämä\nkysymykset ja tottumuksesta tarkasteli hän matkatoveriansa. Tämä ei\nenää hievahtanutkaan, vaan näytti jo nukahtaneen.\n\n\"Seuratkaamme hänen esimerkkiänsä!\" mietti Kristian, oikaisten\njäsenensä ja levittäen matkaviltin ylitsensä. Kerran katsahti hän vielä\nakkunasta ulos nähden tumman maiseman, puiden ja pensaiden\nepäsäännöllisten, pehmeiden ääriviivain, ilmoituspylväiden vilisevän\nohitse ja pilvenhattarain liitävän korkealla vienossa ilmassa; sitten\ntunsi hän silmäluomensa raskaiksi ja oli juuri nukahtamaisillansa, kun\nhän äkkiä tunsi silkin hienojen kutrien, pitkien silmäripsien ja\nraikkaan hengityksen hivelevän kasvojansa. Punaiset huulet lähestyivät\nhänen huuliansa kuiskaten hiljaa:\n\n\"Voi sinua, häijy mies, joka hennoit matkustaa pois minulle jäähyvästiä\nsanomatta\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen tuntia myöhemmin heräsi Kristian II kanunain jyskeestä\nhäikäisevään päivän valoon, jota akkunan edessä humisevat, tuuheat\npuut sentään vähän laimensivat. Hän oli juuri nähnyt unta, että hän\nhauli- ja luotisateessa johti joukkojansa niitä jyrkänteitä ylös, jotka\nRagusan satamasta alkaen kohoavat sikäläiseen linnoitukseen saakka.\nMutta havahtuessansa huomasikin hän lepäävänsä suuressa sängyssä. Mitä\noli siis tapahtunut? Vähitellen selvisi sentään hänen muistonsa ja\najatuksensa. Hän oli Fontainebleaussa, Fasan-nimisessä hotellissa, joka\non lähellä metsää: vallan lähetysten kohosivat siinä korkeiden puiden\nlatvat sinitaivasta kohti. Kanunain jyske taas aiheutui tänne\nmajoitetun tykkiväen ampumaharjoituksista. Ja itse todellisin\ntodellisuus ja ajatustensa yhdysside, kreivitär Señora istui juuri\nhänen edessänsä kiivukaapin edessä, huonekalu, joka näkyy löytyvän\nkaikissa hotelleissa, mutta jota muuten ei tavata missään; siinä hän\nistui kirjoittaen ahkerasti ja nopeasti huonolla kynällä, joka pahasti\nvikisi paperia vastaan.\n\nKuvastimesta näki kuinka ihastunein ja kiitollisin silmin kuningas\nhäntä katseli, ja Señora nyökkäsi hänelle lähettäen hellän katseen ja\nheitto-muiskun kynän varrella; mutta päin ei hän kääntynyt: jatkoi vain\nkirjoitustansa kaikessa rauhassa, hieno hymy seraafimaisilla\nhuulillansa.\n\n\"Sähkösanoma omaisten rauhoittamiseksi\", sanoi hän nousten ylös ja\nsoittaen palvelijaa, jolle hän jätti kyhäyksensä. Tämän tehtyänsä meni\nhän rauhallisena akkunan luo ja avasi sen, jolloin päivän valo tulvahti\nesteittä sisään kuin vesivyöry sulun avattua.\n\n\"Oi, kuinka ihanaa!\" huudahti hän ja istahti sitten sängyn laidalle\nrakastajansa viereen. Ja nyt hän nauroi ja ilakoi ihastuneena siitä,\nettä sai olla maalla näin kauniina päivänä, jolloin voitaisiin\nkäyskellä ulkona metsässä j.n.e. Olihan heillä koko päivä\nkäytettävänään: vasta seuraavalla yöjunalla piti Kristianin matkustaa\neteenpäin ja samaan aikaan palaisi hän taas Parisiin. Lebeau oli\nmatkustanut jo ennakolta Hezetan ja hänen ylimyksellisten\nseuralaistensa luo ilmoittamaan, että maihinnousu oli lykkäytynyt\npäivää myöhemmäksi. Rakastunut kuningas olisi puolestansa tosin\nmieluummin jäänyt edelleen hotelliin jatkaaksensa autuaallista\nhummausta viimeisiin tunteihin, jopa minuteihin saakka, mutta\nrakastajattarella oli ihanteellisempi käsitys rakkaudesta, jonka vuoksi\nrakastuneet heti aamiaisen jälkeen ottivat vuokravaunut ja lähtivät\najelemaan. Nurmikenttien ja säännöllisesti istutettujen puuryhmäin\nohitse, jotka muistuttivat Versaillesin puistoja, saapuivat he\nsuuremmoista puistotietä myöten siihen, missä alkoi varsinainen metsä,\nkuuluisa Fontainebleaun metsä kauniine, vaihtelevine maiseminensa. Ensi\nkerran ajelivat Kristian ja Señora nyt ulkona yhdessä ja täysin\nsiemauksin nautti kuningas nyt onnestansa, jota tosin kestäisi vain\nmuutamia tunteja, sillä huomispäivä toisi taas vain taistelua ja\nkuolemaa tullessansa.\n\nVaunut vierivät nyt vihreiden pyökkiholvien alitse, jotka levittivät\nheidän yllensä keveän, tuuhean ja niin tiheän lehvistönsä, että päivän\nsäteet tuskin missään jaksoivat sitä lävistää; vuosisatojen kuluessa\noli näet puistotie saanut versoa niin sankkalehväiseksi. Tämän\nviheriöitsevän katoksen suojassa, missä rakastajattaren kasvot olivat\nhänen ainoa näköalansa, antautui Kristian täydellisesti runollisten\nunelmiensa valtaan muistelematta ja miettimättä muuta kuin tämän\nhyväilyjä; eikä hänellä ollut haluakaan mihinkään muuhun. Slaavilaisen\nluonteensa tunteellisuuden puki hän romanttisiin huudahduksiin ja\nkuvauksiin. Oi, kuinka suloista olisi elää ikänsä kaiken täällä hänen\nkanssansa, kahden kesken hänen kanssansa tuollaisessa pienessä,\nvaatimattomassa metsänvartijantuvassa, joka ulkoapäin on katettu\noljilla ja sammalilla, mutta muuten sisustettu mitä sievimmäksi ja\naistikkaimmaksi pesäksi parille kuherruskyyhkyselle! Kristian kysyi\nkyyhkyseltänsä, mistä hetkestä alkaen tämä oli häntä alkanut rakastaa\nja minkä vaikutuksen hän ensi näkemässä oli tehnyt. Suudellen Señoraa\nkäsille, silmille ja kaulalle käänsi hän tälle kotimaansa runoja, joita\nrakastettu kuunteli ollen muka ymmärtävinänsä ja kuninkaan tunteihin\nvastaavinansa nuokkuessansa vaunuissa tämän vieressä yön vaivoista\nväsyneenä: rakastajan nukkuessa oli hän näet valvonut ja työskennellyt.\n\nMutta rakastavaisetkaan eivät aina ole yksimielisiä. Kristian olisi\nhalunnut yhä kauvemmas metsän peittoon ja yksinäisiin, villeihin\nseutuihin, mutta Señora taas tahtoi pysyä niissä tutummissa osissa\nmetsää, missä ulkoravintolat ja puuveistosten myymälät houkuttelevat\nihmisiä luoksensa, missä oppaat tarjoutuvat johtamaan kävijöitä\ntäräjäville kalliomöhkäleille ja tippuville louhille ja missä\nmaalaiskansaa asuu sinne tänne rakennetuissa tölleissä ynnä muissa\npiilopaikoissa kurkistaen uteliaana kaikkia ohitse kolisevia vaunuja.\nTäten toivoi hän näet pääsevänsä kaikista naapurinsa ikävistä\nja yksitoikkoisista tunteenpurkauksista, joiden vaikutusta\nrakastajattareen tämä ei ymmärtänyt, vaan ihmetteli sitä enkelimäistä\nkärsivällisyyttä, millä Señora kuunteli talonpoikaisukkojen ja -akkojen\nloppumatonta lörpötystä.\n\nFranchartiin tultua halusi hän vettä tuosta vanhasta munkkikaivosta,\njoka on niin syvä, että veden vinttaus ämpärillä vie parikymmentä\nminutia. Niin että olihan Kristianilla täällä sangen hauska! Sitä\npaitsi antausi Señora tekemisiin vanhan, kielevän ämmän kanssa, joka\nkantoi mitalia rinnallansa kuin mikäkin vanha sotilas ja lateli heille\npitkiä juttuja opastellessansa heitä ympäristössä, samoja ijänikuisia\njuttuja, joita hän samoin sanoin oli kertonut niin monta kertaa, että\nhän vihdoin itsekin uskoi olleensa mukana niin hyvin täällä ennen\nmuinoin sijainneen luostarin aikoina kuin niissä upeissa juhlissa,\njoita hänen kertomuksensa mukaan oli vietetty täällä kolmesataa vuotta\nmyöhemmin s.o. ensimäisen keisarikauden päivinä.\n\n\"Juuri tässä, armollisin herrasväki, oli suuren keisarin tapana istua\niltaisin koko hovinsa kanssa\", kertoi hän viitaten kivipenkkiin päin,\njolla ehkä kolme, korkeintaan neljä henkeä mahtui istumaan.\nJuhlallisella ja ylhäisellä äänellä jatkoi hän sitten: ... \"ja tuossa\nvastapäätä istui keisarinna hovinaisinensa!\"... Karukasvuinen\nkivikkomaa ei muuten antanut juuri valoisaa käsitystä kaikesta siitä\nloistosta, jota ämmä sanoin kuvasi.\n\n\"No, emmekös jo ole nähnyt kylläksi, Señora?\" kysyi kuningas vihdoin\nkärsimättömänä.\n\nMutta Señora seurasi uskollisena opasta, joka vielä tahtoi näyttää sen\nesplanaatin, mihin pikku Rooman kuningas ojennetuin kätösinensä\nkannettiin korkeita vanhempiansa vastaan. Tämä juttu johdatti isän\nmieleen pikku Zaran. Keskellä tätä kuivan karua maisemaa oli hän äkkiä\nnäkevinänsä äidin pitävän pikku Zaraa korkealla hänen edessänsä ja\npoikasen katselevan häntä suurin, surullisin silmin ikäänkuin olisi se\nkysynyt: mitä sinä teet? Mutta tämän ajatuksen karkoitti hän pian\nluotansa ja jatkoi matkaansa Señoran kanssa. Milloin kuljeskelivat he\nikivanhain tammilehtojen läpi (kuinka monet loistavat metsästysseurat\nolivatkaan olleet koolla näiden siimeksessä!), milloin taas laskeusivat\nviheriöitseviin laaksoihin tai nousivat kukkuloille ja jyrkänteille,\njoiden alla häämöitti kivikkokuiluja, tai hiekkakaivosten äyräille\nkatselemaan näissä kasvavia korkeita petäjiä, joiden suuret paljaat\njuuret haarautuivat kaikkialle tuolla alhaalla, kuivassa, punertavassa\nhietikossa.\n\nNyt saapuivat he kolkkoon, pimeähköön puistokäytävään, jota\nauringonsäteet eivät läpäisseet ja johon sade oli syövyttänyt syviä\nuria. Sen molemmin puolin kasvoi useissa riveissä korkeita, suoria\npuita, jotka muistuttivat jättikirkon pylväitä ja joiden alla oli niin\nhiljaista, niin aivan hiljaista, että helposti voi kuulla kauriin\nkeveät askeleet, jopa kellertävän, oksasta irtautuneen lehtisen\nputoamisen maahan. Eikä kuulunut korkeudessakaan mitään elon merkkiä:\nei lintua oksilla, ei ollenkaan mitään liikettä, vaan kaikki pelkkää\npimeyttä ja autiota tyhjyyttä! Alakuloisuus valtasi jo Kristianin,\njonka rakkaus ajan kuluen alkoi sointua yhä surullisempiin\näänilajeihin. Hän kertoi tehneensä testamenttinsä ennen lähtöänsä ja\ntunteneensa silloin itsensä kovin liikutetuksi: olipa kuin olisi hän\nsiinä puhunut jo haudastansa. \"Niin kyllä, onhan se ikävää\", sanoi\nSeñora äänellä, joka todisti hänen ajatustensa askaroivan muissa\nkaukaisissa asioissa.\n\nMutta Kristian oli yleensä niin naisten hemmottelema ja Señorasta\nerittäin niin varma, ett'ei hän tämän hajamielisyyttä edes huomannut,\nvaan jatkoi puhettansa äskeiseen tapaansa.\n\nJos niin onnettomasti tapahtuisi, ettei hän enää elävänä palaisi\ntakaisin, voisi Señora myydä nykyisen asuntonsa, muuttaa maalle ja elää\nmuistoissansa. Ennakolta hän jo lohdutteli Señoraa mahdollisen\nkuolemansa varalta osoittautuen niin sydämmellisesti liikutetuksi ja\nrehellisesti tämän parasta tarkoittavaksi, että hän nähtävästi itsekin\nerehtyi tunteistansa pitäen läheisen kuoleman aiheuttamana mielialaa,\njonka herätti vain kaipaus armaastansa erotessa. Kaikessa tapauksessa\npuhui hän rakastetullensa sangen kauniisti \"toisesta elämästä\" haudan\ntuolla puolla ja teki sen hiljaisella äänellä pitäen samalla Señoran\nkäsiä omissansa. Kaulassansa kantoi hän pyhän Neitsyen kuvaa kotelossa,\njoka hänellä aina oli yllänsä; sen lahjoitti hän nyt Señoralle. Voitte\nkuvitella hänen ilonsa!\n\nÄkkiä kääntyivät kuninkaan ajatukset toisaalle. Puiden välisestä\naukosta näkyi rivittäin leiritelttoja, joista siellä täällä kohosi\nkeveitä savupilviä; satuloimattomia hevosia seisoi marhaminnoistansa\nyön ajaksi sidottuina, tykistöväen univormuja vilahteli kaikkialla ja\nvahtiosastoja meni ja tuli, niin että katse kaikkialla kohtasi hauskaa\nsotilaselämää taivasalla, näky, joka kuninkaassa herätti eloon\nslaavilaisen rodun voimakkaat, synnynnäiset sotilas- ja\npaimentolaistunteet.\n\nVaunut vierivät eteenpäin leveää puistotietä sivuuttaen sotilasryhmän;\ntoiset olivat asettamassa telttaa kuntoon, toiset keittämässä\nillallista. Veitikkamaisina katsoivat he ohi ajavia hymyillen\n\"siviilimiehelle\", joka oli saanut niin hienon ja kauniin neitosen\nseuraksensa; kuningas taas olisi mielellänsä laskeunut alas vaunuista\njutellaksensa heidän kanssansa ja vaikkapa pitääksensä heille\npuheitakin. Ojentautuen suoraksi tähysteli hän puiden välistä\nnähdäksensä leirin yli niin kauvas kuin mahdollista, kun samassa kuului\ntrumpetin kimeä ääni, johon kaukaa heti vastattiin samalla tapaa eri\ntahoilta. Nämä sotaiset äänet kuullessansa alkoi erillensä kummulle\npystytetyn päällikönteltan eteen sidottu arapialainen ratsuhevonen\nhirnua ja temmeltää, korskua ja puistella harjaansa. Kuninkaan silmät\nloistivat nyt ilosta ja mielihyvästä. Oi, mikä ihana elämä häntä\nodottikaan ja kuinka monessa kunnon ottelussa hän muutamien päivien\nkuluttua olisikaan mukana! Vahinko vain, että Lebeau oli ehtinyt\nmatkustaa matkakapineiden kanssa Marseilleen, muuten olisi hän\nmielellänsä tahtonut nähdä minkä vaikutuksen hän kenraalin univormussa\nteki rakastettuunsa! Hänen innostuksensa kasvoi kasvamistansa ja\nhengessä oli hän näkevinänsä, että kaupungin portti pirstausi hänen\naseittensa voimasta ja tasavallan joukot pakenivat hurjassa\nepäjärjestyksessä, jonka jälkeen hän kunnialla ja loistolla ratsasti\nsisään Laibachiin kulkien sen liputettuja katuja myöten. Ja Señora\nolisi mukana sielläkin, sen vannoi hän kunniansa kautta. Hän lähettäisi\nnoutamaan Señoraa, joka saisi komean palatsin heti kaupungin porttien\nulkopuolella; ja siinä voisivat he tavata toisensa yhtä helposti ja\nvapaasti kuin Parisissakin. Señora ei vastannut paljo mitään näihin\nhänen vakuutuksiinsa. Kristianin mielestä pysyi hän äänetönnä sen\nvuoksi, että hän tietysti mieluummin olisi halunnut pitää hänet\nitsellensä, vaikkakin hän nöyrästi alistui sallimuksen johdettavaksi.\nTämä itsekieltämyksen piirre todisti, että hän todella oli kelvollinen\nolemaan kuninkaan rakastajattarena, mietti Kristian. Kuinka viehkeän\nillan viettikään hän sitten Señoran kanssa Fasanin hotellin punaisessa\nhuoneessa, jonka vaaleat rulla-akuttimet eristivät rakastavaisen parin\nkaikesta pikkukaupungin juoruamisesta porteilla ja tapton jälkeen\npäättyvillä iltakävelyillä. Ja millaisilla tunteenpurkauksilla,\nsyleilyillä, suudelmilla ja intohimoisilla uskollisuusvaloilla\njatkuivatkaan edellisen yön hellät kohtaukset! Sydän sykki täällä\nsydäntä vastaan tuulen hiljaa tuutiessa läheisiä puita ja avoimien\nakkunain verhoja ja suihkulähteen loristessa hotellin pihalla, jossa\nkaikki kynttilät olivat sammutetut eikä muuta valoa näkynyt kuin\nalakerroksessa olevan hotellikonttorin heikosti väräjävä lampun valo.\n\nKello lyö 1 ja nyt täytyy eron tapahtua. Kristian oli peljännyt tätä\nhetkeä ja otaksunut tarvitsevansa koko voimansa pysyäksensä lujana\nkaikkia niitä rukouksia ja hyväilyjä vastaan, joilla Señora tietysti\ntahtoisi pidättää hänet syleilyssänsä. Mutta siinä hän erehtyi. Señora\noli lähtövalmiina jo ennen häntä ja ilmoitti tulevansa saattamaan häntä\nrautatielle, teko, joka muka todisti, että kuninkaan kunnia oli hänelle\nsuuriarvoisempi kuin oma onni... Mies poloinen! Kuinka julmasti hän\nolisikaan pettynyt, jos hän sattumalta olisi kuullut sen helpoituksen\nhuokauksen, joka väkisellä pääsi kavalan nartun rinnasta niin pian kun\nhän oli jäänyt yksin ja hetkisen seisoi junalaiturilla, kunnes sen\nmolemmat viheriät lyhdyt katosivat radan mutkan taakse! Poloinen\nKristian! Kuinka hän olisikaan kauhistunut, jos hän olisi tiennyt, että\nhän nyt tyytyväisenä ja lepoa halaten palasi hotelliin takaisin sen\ntyhjissä, huonoilla kaduilla pahasti kolisevissa omnibusvaunuissa\nhuoahtaen kaikkea muuta paitsi rakkautta ilmaisevalla äänellä: \"kunhan\nvain Tom olisi oikein tehnyt tehtävänsä!\"\n\nSen voitte uskoa! Tehtävänsä hän juuri oli tehnyt. Sillä niin pian kuin\njuna saapui Marseilleen ja Kristian pieni matkalaukku kädessä astui\nulos, hämmästyi hän nähdessänsä hopeanauhaiseen lakkiin puetun\nherrasmiehen lähestyvän häntä pyynnöllä, että hän hetkiseksi\npistäytyisi \"konttoriin\".\n\n\"Ja miksi? Kuka te olette?\" kysyi kuningas ylhäisesti.\n\n\"Polisikomisario\", vastasi korealakkinen herrasmies.\n\nKonttorissa tapasi hän prefektin, vaaleapartaisen, vilkkaan ja pirteän\nnäköisen entisen sanomalehtimiehen.\n\n\"Ikävä kyllä, minun täytyy ilmoittaa teidän majesteetillenne, että\nmatkanne päättyy tähän\", sanoi prefekti sangen kohteliaasti, \"mutta\nRanskan hallitus ei voi sallia, että sen vierasvaraisuutta nauttiva\nruhtinas käyttää sitä vehkeilyihin ja sotahankkeihin valtakuntaa\nvastaan, jonka kanssa me olemme ystävällisissä väleissä\".\n\nKuningas koetti inttää vastaan, mutta turhaan: prefekti tunsi aikeissa\nolevan hankkeen pienimpiin yksityisseikkoihinsa saakka.\n\n\"Olihan aikomuksenne nousta laivaan täällä Marseillessa? Puoluelaisenne\ntaas ovat nousseet Jerseystä tulevaan englantilaiseen laivaan\nCettessä... Maihin aioitte te käydä Gravosan rannikolla... Sovittu oli,\nettä saavuttaessa ammuttaisiin sotamerkiksi kaksi rakettia, toinen\nmaalta, toinen höyrylaivasta... Huomaatte minun tyystin tuntevan kaikki\nhankkeenne... Myöskin Ragusassa ne tunnetaan ja sen vuoksi luulen\nsyystä voivani vakuuttaa teille, että minä, pidättämällä teidät täällä,\npelastan teidät joutumasta sen väijymyksen uhriksi, joka epäilemättä\nodottaa teitä Gravosassa.\"\n\nKuningas vallan kauhistui. Mahdotonta oli hänen käsittää, kuka oli\nkavaltanut kaikki nämä tiedot asioista, joita muut eivät voineet tuntea\nkuin hän, kuningatar, Hezeta ja eräs, jota hän ei hetkenkään aikaa\nkeksinyt epäillä kavalluksesta.\n\nPrefekti hymyili.\n\n\"Kas niin, teidän majesteettinne, parasta ottaa asiat sellaisina kuin\nne nyt ovat\", sanoi hän. \"Hankkeenne on epäonnistunut! Ehkä te\nonnistutte toiste paremmin, mutta olkaa silloin varovampi... Ja nyt\nuskallan minä ehdottaa, että teidän majesteettinne käy kanssani\nvirka-asuntooni. Muuten joutuu teidän majesteettinne täällä ikävän\nhuomion esineeksi kaikkialla, sillä asia tunnetaan jo koko\nkaupungissa...\"\n\nKristian ei antanut heti vastausta, vaan heitti silmäyksen ympäri\npientä virkahuonetta, jonka kalustona oli vain yksi vihreä nojatuoli;\npaitsi uunia nähtiin huoneessa joukko vihreitä paperikääryjä ja suuria\nrautatiekarttoja, jotka peittivät tämän tuiki proosallisen sopukan\nseinämiä, missä hänen uneksimansa, Radoitzan marssin ikuisten sävelien\nsoidessa syntynyt sankariruno siis noloimmalla tavalla päättyi. Hän\ntunsi joutuneensa samanlaatuiseen tilaan kuin ilmapurjehtija, joka\nkorkealla pilvien tasalla leijailtuansa äkkiä putoaa tyhjän ja\nluhistuneen pallonsa kanssa talonpoikaistalon navetan katolle.\n\nVihdoin päätti hän suostua prefektin tekemään tarjoukseen. Siellä oli\nkaikki täydellisesti parisilaiseen tapaan. Rouva oli mitä rakastettavin\nja sen lisäksi erinomaisen soitannollinen; kun päivällinen oli syöty ja\npäivän tavalliset keskusteluaineet pohdittu, istui hän pianon ääreen\nalkaen soitella muutamia juuri ilmestyneitä soittokappaleita. Hänellä\noli kaunis ääni ja niin hyvin hän lauloi, että Kristian pian siirtyi\nhänen viereensä alkaen keskustella hänen kanssansa musiikista ja eri\nsävellyksistä. Nuottihyllyllä näki hän vihkosen \"Kaikuja Illyriasta\" ja\npari operettia, nim. Saban kuningatar ja Kaunis hajuvesikauppiatar.\nRouva pyysi kuningasta näyttämään, kuinka Illyrian kansanlauluja\noikeastaan lauletaan, jonka johdosta Kristian hyräili hänelle muutamia\nkotimaansa säveleitä, nim. 'Nuo kauniit sinisilmät kuin suvitaivahat'\nj.n.e. ja 'Kuulkaas nuoret tyttöset, te nauhakutriset' j.n.e. Mutta\nsillä välin kun Kristian kalpeana, tunteellisena ja koti-ikävän\nvaltaamana seisoi pianon ääressä vaikuttaen isäntäväkeensä\nalakuloisilla väliajoilla ja pitkäveteisellä äänenpainollansa,\nlauloivat laineet Illyrian rannikolla toisenlaista kansallislaulua\nsille reippaalle ja innostuneelle nuorukaisjoukolle, joka\neläköön-huutojen kaikuessa täysin purjein ja varmana lähestyi rantaa\ntietämättä mitään kuninkaan keskeytyneestä matkasta. Tosin olisi\nLebeaun pitänyt ilmoittaa heille ainakin ensimäisen viipymisen syistä,\nmutta sen oli tuo lurjus, joka omien syrjähyppyjensä vuoksi myöhästyi\nmatkallansa, tykkänänsä laiminlyönyt.\n\n\n\n\nVI.\n\nKuolemaan tuomittu vanki.\n\n\n\"Rakkahin Colette! Kymmenen tuntia kestäneen sotaoikeuden jälkeen\nCorson varrella olevassa teaterissa vietiin meidät -- Hezeta ja minä --\ntänne Ragusan linnaan. Sotaoikeus tuomitsi yksimielisesti meidät\nkuolemaan.\n\nMielestäni on näin parempi kuin ennen. Ainakin tunnemme nyt varmasti\nasiain tilan ja kaikki entinen salakähmäisyys on nyt lopussa. Nyt saan\nlukea rakkaat kirjeesi ja kirjoittaa sinulle. Epävarmuus olikin jo\ntukahduttaa minut. Kauheaa oli elää täydellisessä tietämättömyydessä\nsinusta, isästä ja kuninkaasta, jonka luulin salakavalasti yllätetyksi\nja murhatuksi. Onni hänen majesteetillensa, että hän pääsi tästä\nikävällä pettymyksellä ja muutamain uskollisten alamaistensa\nkuolemalla.\n\nSanomalehdistä lienette nähneet, kuinka asiat täällä kävivät. Kun\nmitään epäävää käskyä kuninkaalta ei onnettomuudeksemme meille\nsaapunut, lähdimme me sopimuksen mukaan merimatkalle ja olimme jo klo 7\nillalla niiden saarien suojassa, joiden luona oli sovittu yhtyä. Hezeta\nja minä olimme kannella, toiset pysyivät alhaalla; kaikki olimme me\ntäysissä aseissa ja puvuissa ja tekemäsi kaunis pikku kokardi hatuissa.\nSiinä risteilimme pari kolme tuntia näkemättä muuta kuin eräitä\nkalastajavenheitä ja muutamia suuria tulli-aluksia.\n\nPimeän tullessa tapasi meidät sovitulle yhtymyksellemme kuninkaan\nkanssa vallan epäsuotuisa sumu; varrottuamme turhaan sangen kauvan\naloimme tulla siihen päätökseen, että kuningas on luultavasti sumussa\npurjehtinut ohitsemme meitä ensinkään huomaamatta. Ja kun samassa\nnäimme raketin lentävän korkealle ilmaan juuri sillä rannalla, jolta\nsovittu merkki piti annettaman, otaksuimme sen merkitsevän, että meidän\noli käytävä maihin. Kuningas oli nähtävästi jo siellä, ja niin\nkiirehdimme me häntä vastaan.\n\nMinulle, joka parhaiten tunsin seudun (olenkin niin monta kertaa ollut\nsiellä sorsia ampumassa), uskottiin ensimäisen venheen johto; toista\njohti Hezeta ja kolmatta, jossa kaikki parisilaiset olivat, hra de\nMiremont. Minun venheessäni olivat kaikki maamiehiäni ja voithan\nymmärtää, kuinka sydämemme sykkivät ajatellessamme että nuo pimeässä\nhäämöittävät rannat olivat isänmaamme rannikkoa ja että kaukana lahden\npohjukassa vilkkuva punertava valo oli Gravosan vilkkumajakka.\n\nEnin ihmetytti minua sentään se, että rannalla oli kaikki niin\nhiljaista. Ei kuulunut ollenkaan mitään lukuunottamatta laineiden\nloisketta rantaa vastaan ja märkien purjeiden läiskettä. Mitään merkkiä\nlähiseutuun kätkeytyneestä aseellisesta joukosta emme voineet huomata;\nvaikka näet sellainen koettaakin olla aivan hiljaa, kuuluu tavallisesti\ntoki aina yskimistä, aseiden kalahtelemista y.m.\n\n'Kas, tuolla näen jo meidän miehiämme!' kuiskasi San Giorgio minulle\nhiljaa.\n\nMutta maihin päästyämme huomasimmekin, että 'meidän miehemme' eli\nkuninkaalliset vapaehtoiset olivatkin vain kaktuspensaita, joita\nrannikolle oli istutettu pitkiin riveihin. Astuin eteenpäin. Ei näkynyt\nainoatakaan ihmistä, mutta sen sijaan jälkiä ja muita merkkejä\nhietikossa. Huomautin siitä Hezetalle.\n\n'Ne näyttävät epäiltäviltä', sanoi hän, 'lienee parasta joutua\nveneeseen takaisin'.\n\nOnnettomuudeksi astuivat parisilaiset samassa maihin eikä heitä enää\nvoitu pidättää, sillä heti paikalla lähtivät he juoksentelemaan ympäri\nrannikkoa tutkien kaikki pensaat ja vesaikot.\n\nÄkkiä näimme tulen leimahtavan ja kuulimme samassa kiväärin pamahtavan.\n'Petosta, petosta!' kaikui huuto... 'Merelle, merelle takaisin!'\n\nKaikki ryntäsivät venheille ja siinä syntyi sellainen ahdinko,\ntyrkkiminen ja polske kuin ahdistetussa lammaslaumassa. Kuu tuli\nsamassa esille ja valaisi tämän sekasorron. Huomasimme englantilaisten\nmatrusiemme jo loitonneen venheineen rannasta ja soutavan kaikin voimin\ntakaisin höyryalusta kohti. Epäjärjestystä ei kauvan kestänyt, sillä\nHezeta hyökkäsi revolveri kädessä eteenpäin komentaen ukkosena\njylisevällä äänellänsä: _avanti! avanti!_ [Eteenpäin! eteenpäin!]\nKaikki seurasimme häntä ... viisikymmentä miestä kokonaista armeijaa\nvastaan! Varmaa kuolemaa kohti siis tiesimme käyvämme; uljaina he\ntaistelivat ja kaatuivat kaikki: Pozzo, Melida, nuori de Soris, joka\nviime vuonna oli niin ihastunut sinuun, Henri de Trébigne, joka\nkeskellä taistelun temmellystä huusi minulle: 'kuules, Herbert, guzlan\nsoitto meiltä tässä puuttuu!' ... ja Jean de Veliko, joka oikealle ja\nvasemmalle iskien täyttä kurkkua lauloi Radoitzan marssia. Näin heidän\nkaikkien vihdoin kuolleina lepäävän seljällänsä rannalla varroten, että\nkuohut heidät hautaisivat. Niin surkeasti kävi tanssijaistemme\nkauneille kavaljereille! Vielä onnettomampia olimme me, Hezeta ja minä,\njotka kahden pelastuimme tästä ottelusta ja jouduimme vangeiksi. Ensin\nheittivät he meidät maahan, missä sitoivat kätemme ja jalkamme, ja\nsitten kuljettivat he meidät muulein seljässä Ragusaan. Minä ärjyin ja\npuhisin turhan nurjamielisyyden vallassa, mutta Hezeta pysyi\nlevollisena sanoen: 'näin se oli sallittu ... tiesinhän minä sen jo\nennakolta'... Aika veitikka! Kuinka olisi hän ennakolta voinut tietää,\nettä joutuisimme tällaisen petoksen uhreiksi ja että meitä jo maihin\nastuessamme tervehdittäisiin ojennetuin kiväärein ja haulisatein?...\nKuinka olisi hän suostunut johtamaan meitä, jos hän tämän olisi\ntiennyt? Kaikessa tapauksessa on selvää, että hanke on epäonnistunut,\nmutta voidaan uusia, kunhan ollaan varovaisempia.\n\nRakkaista kirjeistäsi, joita alinomaa olen uudelleen lukenut, löydän\nselityksen siihen, miksi meitä koskeva oikeudenkäynti venyi niin\npitkälliseksi, miksi täällä linnoituksessa on juossut niin paljo\nmustatakkeja (pappeja), miksi asian lopullinen ratkaisu aina lykkäytyi\nja näytti häilyvän edes takaisin. Nuo kurjat pitivät meitä vankeudessa\ntoivoen, että kuningas, joka ei sadoista miljoonista suostunut\nluopumaan oikeudestansa Illyrian kruunuun, vihdoin myöntyisi\nkuullessansa, että kahta hänen uskollisinta miestänsä uhattiin\nkuolemalla.\n\nHellyydessäsi minua kohtaan näytät sinä sekä harmistuneen että\nhämmästyneen, ett'ei isäsi ole sanonut sanaakaan puolestani\nkuninkaalle. Mutta pitäisihän sinun toki ymmärtää, ett'ei kukaan Rosen\nalennu sellaiseen halpamaisuuteen! Ukko raukka! Minua rakastaa hän\ntosin rajattomasti ja kuolemani on oleva hänelle kauhea isku, siitä\nolen varma. Ole hellä häntä kohtaan, Colette, ja tee kaikki voitavasi\nhänen kipujensa lieventämiseksi. Ennen kuin syytät kuningastamme ja\nkuningatartamme julmuudesta, on sinun muistettava, ett'ei meidän sovi\ntuomita menettelyä, johon heidän korkea kutsumuksensa ehkä pakottaa\nheidät. Niin hyvin heidän velvollisuutensa kuin oikeutensa ovat niiden\nlakien yläpuolella, jotka tavallisesti määräävät muiden ihmisten\nyhdyselämän. Tästä voisi Méraut puhua sinulle paljo hyvää ja kaunista,\nminkä minäkin tunnen, vaikka en voi sitä sanoihin pukea. Sillä onpa\nkuin kuonokoppa aina estäisi minua tuomasta esille sitä, mikä minulla\non sydämelläni. Kuinka usein onkaan tämä seikka vaivannut minua\nsuhteessani sinuun, joka olet minulle niin rakas. Todellisia tunteitani\nen ole ikinä voinut sinulle oikein tulkita. Nytkin olen niin ujo, että\ntäällä kymmenien peninkulmain päässä sinusta ja sitä paitsi paksujen\nmuurien ja rautapuomien takana tunnen itseni noloksi, melkeinpä\nmitättömäksi ajatellessani kauniita, vaalean sinisiä silmiäsi, pientä\nveitikkamaista suutasi ja nenääsi, jota tapasi on nyrpistellä,\nilkamoidessasi kanssani.\n\nKuitenkin täytyy minun nyt, kun pian ijäksi sinusta eroan, kerrankin\nvakuuttaa sinulle, ett'en ikinä ole ketään toista naista rakastanut\nenkä tuntenut eläväni ennen kuin sinuun tutustuin. Muistatko sen\nkerran, Colette, jolloin me tapasimme toisemme Tom Lewisin luona\nRoyalekadun varrella? Sen piti muka näyttää ihan tilapäiseltä\nyhtymykseltä. Sinä istuit pianon ääressä soitellen ja laulaen kauniin\nkappaleen, joka vaikutti minuun niin, että olin ruveta itkemään\ntietämättä syytä liikutukseeni. Siitä hetkestä alkaen olin kahlittu,\ntiedätkös! Kuka olisi voinut aavistaa, että asioimiston kautta solmittu\nparisilainen avioliitto samalla kävisi todelliseksi rakkauden liitoksi?\nMutta niin se ainakin minun puoleltani kävi, enkä ole sitä ennen enkä\nsen jälkeen tavannut naista, joka olisi ollut viehkeämpi omaa\nColetteani. Voit siis olla vakuutettu siitä, että lähellä ja loitolla\nolet aina ajatuksissani. Muistellessani viehättävän siroa muotoasi\ntulen aina iloiselle tuulelle. Ja niin on minulle aina ennenkin käynyt;\ntiedätkös, että kun vain alan sinua muistella, alkaa minua naurattaa,\ntarkoitan tuollaista samalla hellätunteista naurua...\n\nKaikissa tapauksissa on nykyinen tilamme kauhea, eivätkä asianomaiset\nsuinkaan laiminlyö kuvata sitä meille mahdollisimman hirvittäväksi.\nMeitä valmistetaan nyt kuolemaan, s.o. Hezetan ja minun pieneen,\nvalkeaksi rapattuun vankikoppiin on tehty alttari viimeistä\nsielumessuamme varten ja asetettu ruumiskirstut sänkyjemme eteen; sitä\npaitsi on seinälle kummankin ylitse naulittu taulu, johon on\nkirjoitettu: 'kuollut! ... kuollut!' Ja kuitenkin on huone minusta\niloinen, sillä sinun muistosi katkaisee kärjen kuolemaltakin. Ja kun\nvarpailleni nousten katselen ihanaa maisemaa, aloë- ja kaktuskasveilla\nkaunistettua tietä Ragusasta Gravosaan, sinitaivasta ja sinertävää\nmerta, niin johtuu mieleeni häämatkamme, Monacon ja Monte Carlon\nkukkulat ja kulkusten kilinä muulien kaulassa, joilla silloin\nratsastimme. Oi, kuinka minä silloin tunsin itseni onnelliseksi ja\nkeveäksi sydämeltäni! Ja kuinka ihana olitkaan sinä, pikku\nmatkatoverini! Olisin niin mielelläni nähnyt, että silloinen matkamme\nolisi kestänyt enemmän aikaa!...\n\nHuomannet siis, että kuvasi seuraa minua kaikkialla ja voittaa murheeni\nkuolonkin kynnyksellä. Myöskin kuoleman on se voittava, sillä sen\ntahdon kantaa taikakaluna rinnallani, kun muutamien tuntien kuluttua\nkäyn meren rannalle tehdylle teilauspaikalle voidakseni sinua\nmuistellen hymyillä vielä hetkellä viimeisellä, jolloin pääni menetän.\n\nÄlä kuolemaani sure liian paljo, rakkaani. Muista pienokaista, joka ei\nvielä ole nähnyt päivän valoa, muista lastamme. Säästä itseäsi lapsen\nvuoksi ja sano sille, kun se alkaa ymmärtää jotakin, että kuolin pää\npystyssä niinkuin sotilaan tulee kantaen kuolinhetkelläni kahta nimeä\nhuulillani, nim. puolisoni eli hänen äitinsä ja kuninkaan nimiä.\n\nOlisin halunnut antaa sinulle muiston viimeisiltä hetkiltäni, mutta\nkaikki kallisarvoisemmat esineet ovat he minulta riistäneet pois,\nkelloni, vihkisormukseni ja rintaneulani. Muuta ei minulla siis ole\njäljellä kuin pari valkeita hansikkaita, jotka otin mukaani\nkäyttääkseni niitä Ragusaan marssiessamme. Juhlallisuuden vuoksi aion\nkäyttää niitä mestaustilaisuudessa ja vankilan pappi on suosiollisesti\nluvannut lähettää ne sitten sinulle.\n\nJa nyt hyvästi, kallehin Coletteni! Älä itke! Kehoitan sinua olemaan\nitkemättä, vaikka en itse tahdo nähdä mitään kyyneliltäni. Lohduta\nisääni. Ukko parka nuhteli minua aina siitä, että tulen liian\nmyöhään!... Nyt en tule enää koskaan... Hyvästi, hyvästi!... Olisi\nvielä niin paljo kirjoitettavaa... Mutta siihen ei minulla enää ole\naikaa... Minun täytyy kuolla... Hyvästi, Colette!\n\n                                                  _Herbert Rosen_.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nKuningas luopuu.\n\n\n\"Yksi mahdollisuus teillä vielä on, sire!\"\n\n\"No, sanokaa se, rakas Méraut, minä olen valmis kaikkeen!\"\n\nMéraut empi kuitenkin. Se, mitä hänellä oli sanottavaa, oli hänestä\nliian tärkeää soveltuaksensa käsiteltäväksi täällä biljardisalissa,\nminne kuningas oli pyytänyt häntä pelaamaan pelin aamiaisen jälkeen.\nMutta valtaistuimelta syöstyjen hallitsijain kohtaloa usein hallitseva\njulma iva tahtoi toisin. Täällä biljardipöydän ääressä jonka\nviheriällä veralla pallot kierivät ontosti kalahdellen täydellisessä\nhiljaisuudessa, mikä surun ja onnettomuuden painostamassa\nkuninkaallisessa asunnossa vallitsi, ratkaistiin näet sittenkin\nIllyrian kuningassuvun kohtalo.\n\n\"No?\" sanoi Kristian kysyvällä äänellä kumartuen eteenpäin\ntyrkätäksensä palloa.\n\n\"Niin, teidän armonne...\"\n\nMéraut keskeytti lauseensa ... odotti, kunnes kuningas oli pelannut\nvuoronsa ja merkitsijänä toimiva Boscovitsh kirjoittanut sen taululle.\nSitten jatkoi hän hieman nolona:\n\n\"... Onhan Illyrian kansa kaikkein muiden kaltainen, sire! Se seuraa\nonnea ja menestystä tietysti ... ja pelkäänpä, että ... kun tuonoisen\nhankkeen kävi niin huonosti...\"\n\nKuningas käännähti päin. Hieman punastuen sanoi hän:\n\n\"Olen kehoittanut teitä sanomaan minulle totuuden, ystäväni... Ei siis\nmitään verukkeita eikä korupuheita.\"\n\n\"Teidän on luovuttava, sire!\" sanoi Méraut äkkiä lyhyesti.\n\nKristian katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Luovuttava?... Mutta mistä minun olisi luovuttava?... Luovutettavaa,\nvaltakuntaa minulla ei ole. Poloinen pikku Zarani!... Ei hän siitä\npaljo hyödy. Epäilemättä hän ilahtuisi enemmän, jos saisi uuden\npolkupyörän kuin saadessaan noin epävarmat kruunun toiveet --\nkaukaisessa tulevaisuudessa.\"\n\nMéraut mainitsi Galitsinan kuningattaren esimerkkinä.\nMaanpakolaisuudessansa oli hän luopunut vaatimuksistansa poikansa don\nLeonzon hyväksi, joka epäilemättä sai kiittää tätä luopumista siitä,\nettä hän nyt istui valtaistuimella.\n\n\"Kahdeksantoista ja kaksitoista!\" huudahti Kristian terävällä äänellä.\n\"No, hra hovineuvos, miksi ette merkitse summia!\"\n\nBoscovitsh säpsähti kuin peljästynyt jänis ja riensi taululle;\nkuningas taas kumartui koko pituudellansa biljardin ylitse tarkaten\nyksinomattain aikomaansa omituista tyrkkäystä. Elysée tarkasteli häntä\ntuossa toimessa ja kuningasmielisestä uskostansa huolimatta täytyi\nhänen ankarasti epäillä tuota väsynyttä keikaria ja lyötyä urhoa\nhöllässä takissansa ja koko kaulan paljastavassa kauluksessansa,\nolletikin kun tuo pitkä ja laiha kaula, silmät, suu ja sieramet vielä\nkellersivät sen keltataudin jälkeen, josta hän vallan äsken oli\ntoipunut jaloillensa noin kuukauden päivät vuoteen omana maattuansa.\n\nGravosan tappio, taistelussa mukana olleiden toivorikkaiden\nnuorukaisten surullinen kohtalo, oikeudenkäynti Herbertia ja Hezetaa\nvastaan ja sen aiheuttamat sydäntä särkevät kohtaukset St. Mandén\nhovissa, missä Colette käsiänsä väännellen ja rukoillen armoa\npuolisollensa tuskittelihe entisen rakastajansa edessä, se jännitys ja\nahdistus, jonka vallassa hän vartosi oikeudenkäynnin päätöstä alinomaa\nkuunnellen sitä kivääritulta, joka ikäänkuin hänen käskystänsä teki\nlopun kuolemaan tuomituista; rahahuolet Picherylle myytyjen vekselein\nlankeamisesta ynnä muut kovan kohtalon iskut olivat käyneet hänen\nterveydellensä ja pakottaneet hänet sairasvuoteelle. Mutta\nslavilaiselle rodulle yleensä ja hänelle erityisesti luonteenomaista\nkeveää huolettomuutta ne eivät hänessä sittenkään jaksaneet kukistaa.\n\nPelivuoronsa lopetettuansa liitusi hän huolellisesti biljardikeppinsä\nja kysäisi sitä tehdessänsä Mérautilta tähän katsahtamatta:\n\n\"No, ja mitä sanoo kuningatar ehdotuksestanne? Olette kai puhunut siitä\nhänen kanssansa?\"\n\n\"Kuningatar ajattelee samoin kuin minäkin, sire.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Kristian terävästi ja säpsähtäen.\n\nKuinka omituinen ja ristiriitainen onkaan ihmisluonne! Olihan tuo\nsama nainen, jota hän ei voinut rakastaa ja jonka kirkasta, avonaista\nja nuhtelevaa katsetta hän mieluimmin karttoi, koko ajan kiusannut\nhäntä alinomaisella vetoamisellansa kuninkuuteen, kuninkaiden\nvelvollisuuksiin ja etuoikeuksiin, mutta nyt harmitti häntä, ett'ei\nkuningatar enää välittänyt hänestä, vaan oli valmis syrjäyttämään hänet\nheidän lapsensa hyväksi. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ell'ei juuri\nrakkaudessansa, niin ainakin ystävättären luottamuksen menettäneenä\nmiehenä.\n\n\"Entä sinä Boscovitsh, mitä sinä asiasta arvelet?\" kysäisi hän sitten\nkäännähtäen äkkiä \"neuvokseensa\", joka peljästyksestä vihreäksi\nkarahtaen suonenvedontapaisilla eleillä seurasi herransa vaihtelevia\nkasvojen ilmeitä.\n\nMitään vastaamatta teki Boscovitsh italialaisen liikkeen ojentaen\nkäsivartensa, kohauttaen olkapäänsä ja vetäen kaulansa lyhemmäksi;\ntällä mykällä tavalla näytti hän tahtovan sanoa: \"_chi lo sa_? (ken\ntietää?)\", mutta samalla oli niin pelokkaan empivän näköinen, ett'ei\nkuningas voinut olla hänelle nauramatta.\n\n\"Kuultuamme neuvoksemme mielipiteen\", jatkoi kuningas leikkisästi\nnenäänsä ääntäen, \"olemme me -- sen lausuman myönnytyksen mukaan --\nvalmiit jättämään hallituksen, milloin tahansa.\"\n\nTämän sanottuansa suvaitsi majesteetti jatkaa peliä innolla, joka teki\nElyséen vallan epätoivoiseksi, sillä muuten olisi hän tahtonut rientää\nheti paikalla ilmoittamaan kuningattarelle tiedon sen ehdotuksen\nmenestyksestä, jota tämä ei uskaltanut itse esittää. Niin suuri oli\nnäet Frédériquen kunnioitus vieläkin tätä varjokuningasta kohtaan ja\nniin vastenmielistä hänelle kajota kruunuun, jonka omistaja ei itse\nsiitä suinkaan välittänyt.\n\nJoku aika tämän jälkeen tapahtui varsinainen luopumus Illyrian\nkruunusta. Stoalaisella uhrautuvaisuudella olisi vanha hoviministeri\nRosen luovuttanut palatsinsa tätä tilaisuutta varten, jonka yleisen\ntavan mukaan piti tapahtua mahdollisimman juhlallisesti ja julkisesti.\nMutta tämän palatsin, jonka muurit äskettäin olivat kaikuneet\ntuonnoisten upeiden tanssijaisten hälinästä, katsottiin liian paljo\nmuistuttavan Gravosan onnettomuuksista; täällä toimeenpantuna vaikutti\nluovutusjuhlallisuus onnettomana enteenä nuoren kuningaskunnan\ntulevaisuudelle. Päätökseksi tuli, että Illyrialaiset ja tuttavat\nranskalaiset ylimysperheet kutsuttaisiin St. Mandén hoviin\nnimikirjoituksillansa vahvistamaan tuota tärkeää luovutusasiakirjaa.\n\nKello kaksi alkoi vaunuja jo saapua. Portille soitettiin kerta toisensa\nperästä, ja verkallensa kulki kutsuvieraiden jono leveitä mattoja\npitkin, jotka verhosivat käytävän kivityksen portilta salongin\nkynnykselle asti, missä tulijoita vastaanottamassa seisoi herttua Rosen\njäykässä kenraalin univormussansa ja rinta täynnä kunnianmerkkejä;\nnäiden yllä kantoi hän Illyrian suurkomentajan nauhaa, jota hän ei\nollut käyttänyt siitä asti, jolloin hän sai tietää kähertäjä Biscaratin\nkomeilevan samanlaisella arvonmerkillä. Sitä paitsi nähtiin kenraalin\nkäsivarressa ja miekan kahvassa ihan uudet suruharsot. Muuten\nhuomattiin hänessä tärkeämpääkin uutta kuin suruharsot: hän oli alkanut\nhermostuneesti pudistella päätänsä ja siitä hetkestä asti, jolloin\nColette hänen läsnäollessansa rukoili armoa Herbertille, omaksunut\ntavan tuon tuostakin tahtomattansa sanoa: ei! Toimien vastoin isän\nsydämen ääntä oli hän näet kieltäytynyt yhtymästä näihin Coletten\nrukouksiin. Hänen pieni, tärisevä haukanpäänsä näytti horjuvan\nkantaessaan rangaistuksen taakkaa moisesta luonnottomasta kiellosta,\njonka vuoksi hän näytti tuomitun välttämään kaikkia hellempiä\nvaikutuksia, tunteita, jopa itse elämääkin, jolla rakkaan pojan\nonnettoman lopun jälkeen ei enää ollut mitään arvoa hänen silmissänsä.\n\nRuhtinatar Colette oli niinikään läsnä kantaen arvokkaisuudella ja\nluontevuudella sekä surupukuansa, joka erittäin hyvin sopi hänen\nvaaleihin suortuviinsa, että leskisäätyänsä, jota muotojen\nhuomattavasta pyöreydestä ja liikkeiden verkkaisuudesta päättäen\nperillisen toiveet sulostuttivat. Huolimatta häntä kohdanneesta\nankarasta iskusta, jota hän vilpittömästi suri, oli Colette kuitenkin\nyhäti sama muotisielu ja turhamainen luonne kuin ennenkin. Pienoisen\nperillisen toiveet olivat hänelle tervetulleena syynä kaikkeen\nturhamaisuuteen ja koreiluun: alinomaa mietti hän surunsa lohdutukseksi\nsyntyvän lapsen pitseillä ja nauhoilla koristettavia liinavaatteita,\njotka piti merkittämän omituisilla nimikirjaimilla ja ruhtinaallisella\nkruunulla. Jos pienokainen olisi poikalapsi, saisi se nimeksensä\nVenzeslaus tai Vitold; tyttöselle hän taas antaisi nimen Vilhelmina.\nAlkukirjain olisi kaikissa tapauksissa V., sillä se oli hänestä niin\nylimyksellinen kirjain ja näytti niin sievältä valkoisella\npellavakankaalla.\n\nColette selitti juuri näitä tärkeitä kysymyksiä rva de Silvisille, kun\novi avautui seljällensä ja lakeija sangen juhlallisella ja korkealla\näänellä ilmoitti Trébignen ja Sorisin prinssit ja prinsessat, San\nGiorgion herttuan, Melidan herttuattaren, kreivit Pozzo, de Miremont,\nde Veliko y.m. suuria nimiä, joiden kaiku muistutti mieliin nuorten\nkuolonuhrien kaatumisen Gravosan hurmeisella rannikolla. Vaikka\npalvelijain loistavilla puvuilla ja salin koristuksilla oli kaikin\ntavoin koetettu saada tilaisuutta iloisemmaksi, vaikutti se kuitenkin\nsynkkäin hautajaisten lailla, sillä kaikki vieraat saapuivat\nsurupuvuissa; mustissa hansikkaissa, mustissa suruharsoissa ja\nmustissa, korkeakauluksisissa puvuissa, jotka jäykistivät naisten\nryhtiä ja liikkeitä. Useimmat surevista olivat sitä paitsi vanhuksia,\nisiä ja äitejä, joista surupuku tuntunee sitä raskaammalta, koskapa se\nheille oikeastansa on luonnonvastainen. Gravosan tapahtumain jälkeen\neivät monet heistä olleet näyttäytyneet missään ennenkuin tänään,\njolloin he uskollisuudesta kuningashuonettansa kohtaan hetkeksi\nsuostuivat jättämään yksinäisyytensä. Kaikki koettivat saliin\ntullessansa tekeytyä mahdollisimman ryhdikkäiksi, mutta kun he olivat\nasettuneet saliin seisomaan allapäin ja tärisevin olkapäin katselivat\ntoisiansa ja huomasivat saman murheen kaikkien katseissa, kierähtivät\nkyyneleet kunkin silmiin. Huokaus yhtäällä ymmärrettiin toisaalla ja\npian joutui koko seura yhteisen hermokohtauksen valtaan. Kaikkialla\nkoko salissa kuultiin vain nyyhkimistä, yksinäisiä valitushuudahduksia\nja hillittyjä voihkeita. Rosen yksin ei itkenyt, vaan seisoi siinä\npitkänä, suorana ja taipumattomana toistaen tuon tuostakin: ei, ei!...\n\nIllemmalla samana päivänä kertoi hänen kunink. korkeutensa Axelin\nprinssi, joka niinikään oli läsnä luopumuskirjaa allekirjoittamassa,\nettä hänen mielestänsä tilaisuus muistutti ensi luokan hautajaisia,\njoissa koko perhe on saapuvilla varroten hetkeä, jolloin ruumis viedään\nhautaan. Eikä prinssi näyttänyt olevan juuri hyvällä tuulella itsekään\nsaliin astuessansa. Seurassa vallitseva hiljaisuus ja surullinen\nmieliala masensi hänen mielensä ja häntä oikein puistatti nähdessään\nkoolla niin paljo vanhoja \"harppuja\". Mutta vihdoin huomasi hän nuoren\nruhtinatar Rosenin. Ollen utelias tutustumaan sankarittaren kanssa\nkuuluisan aamiaisen ajoilta Orsayn rantakadun varrella, riensi hän heti\nruhtinattaren viereen istumaan. Colettea tämä huomaavaisuus hänen\nkunink. korkeutensa puolelta huvitti sen verran, että hän kuunteli\ntämän kohteliaisuuksia surunvienosti ja alakuloisesti hymyillen; mutta\nsitä hän ei voinut aavistaa, että prinssin epäselvät sinervän vihreät\nsilmät tämän keskustelun aikana kaikessa salaisuudessa tutkistelivat,\nkuinka sokurinleipojapojan puku mahtoi soveltua ruhtinattaren\nviehättävän pyöreille muodoille.\n\nSamassa kuului huuto ovelta:\n\n\"Hänen majesteettinsa kuningas tulee!\" Kalpeana ja huomattavasti\nhuolestuneena astui Kristian II sisään taluttaen kädestä poikaansa.\nPikku prinssin ryhdissä oli jotakin ylhäistä arvokkaisuutta, joka sopi\nhänelle hyvin. Yllänsä oli hänellä takki ja (ensi kertaa elämässänsä)\npitkät housut, joista hän näytti olevan ylpeä; koko hänen pikku\nolentonsa näytti niin totiselta, että hän vaikutti melkein kuin\nnuorukainen. Puettuna kallisarvoiseen, malvanväriseen ja pitseillä\nrunsaasti koristettuun pukuun tuli näiden jäljessä kuningatar kauniina\nja uljaan näköisenä. Avomielisenä luonteeltansa ei hän nähtävästi\nvoinut peittää katseessa lymyävää iloansa, joka toisten surullisille\nilmeille oli yhtä vastakohtainen kuin hänen vaalea pukunsa oli toisten\nsurupuvuille. Frédérique tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin\nitsekkäästi onnelliseksi, ett'ei hän edes huomannutkaan läsnäolijain\nkasvoissa luettavaa syvää surua eikä usvaisen ja pimeän ulkoilman\nkosteutta akkunanruuduilla tällaisena kolkkona marraskuun päivänä,\njolloin koleat, kosteat usvat liitävät matalalla kolkon taivaan alla.\nMyöhemminkin pysyi tämä päivä hänen muistossansa valoisana ja lämpimänä\npäivänä todistaen, että sisällinen elämämme on meille kaikki ja että\nulkomaailmakin muodostuu meidän intohimojemme ja taipumustemme mukaan.\n\nKristian II asettui istumaan keskellä salia sijaitsevan uunin eteen,\nZaran kreivi oikealle ja kuningatar vasemmalle puolellensa. Vähän\nmatkan päässä siitä istui pienen kirjoituspöydän ääressä Boscovitsh\nkärpännahoilla päärmätyssä virkapuvussansa. Kun kaikki läsnäolijat\nolivat istuutuneet, ilmoitti kuningas matalalla äänellä aikovansa\nluopua kaikista kuninkaan oikeuksistansa ja tahtovansa muutamin sanoin\nselittää uskollisille alamaisillensa ne syyt, jotka olivat kypsyttäneet\nhänessä tämän päätöksen. Sen jälkeen nousi Boscovitsh seisoallensa\nja luki huutavalla äänellä ja änkyttäen julki Kristian II:n\njäähyväismanifestin kansallensa. Luotuansa lyhyen yleissilmäyksen\nasiain tilaan hänen hallituskautensa alussa ja viitattuansa niihin\ntulevaisuuden toiveihin, joihin silloin näytti syytä olevan, valitti\nhän, että nämä toiveet olivat pettäneet ja että hallitsijan ja kansan\nvälillä oli päässyt syntymään erimielisyyksiä, jotka nyttemmin olivat\nkypsyttäneet hänessä päätöksen vetäytyä vapaaehtoisesti syrjään ja\nsamalla sulkea poikansa Illyrian kansan suosiolliseen huomioon.\n\nTämä lyhyt kirjelmä, joka nähtävästi kokonansa oli lähtenyt Mérautin\nkynästä, luettiin julki niin pitkäveteisesti ja ikävästi, että\nkuulijoilla oli riittävästi tilaisuutta, jos heitä vain halutti,\nmiettiä moisen luopumisen naurettavaisuutta, sillä eihän Kristianilla\nollut mitään valtaistuinta luovuttaa eikä mitään valtaa antaa,\nolletikin kun hänen oikeutensa oli evätty ja kielletty.\n\nVarsinainen luopumuskirjelmä, jonka kuningas itse luki julki, kuului\nnäin:\n\n\"Me Kristian II, Jumalan armosta Illyrian ja Dalmatian kuningas,\nBosnian ja Herzegovinan suurherttua y.m., teemme täten tiettäväksi:\nettä Me omasta vapaasta tahdostamme ja ilman mitään vierasta vaikutusta\nolemme päättäneet jättää ja luovuttaa rakkaalle pojallemme Charles\nAleksis Leopoldille, Goetzin ja Zaran kreiville, kaikki kuninkaallista\narvoamme seuraavat oikeudet ja etuoikeudet pidättämällä poikaamme\nnähden ainoastaan sen vallan, joka meille yleisen lain mukaan kuuluu\nhänen isänänsä ja holhoojanansa.\"\n\nKun tämä oli julki luettu, nousivat -- herttua Rosenin viittauksesta --\nläsnäolijat vuorotellen ylös allekirjoittaaksensa kirjelmän. Pitemmän\najan kuluessa ei sitten kuulunut mitään muuta kuin muodollisuuksien\nvaatimain loma-aikain keskeyttämää käyntiä ja kävelemistä,\nsilkkilaahusten kohinaa ja vapisevilla käsillä ohjattujen kynien\nrapinaa.\n\nLopuksi seurasi tavanmukainen kädelle suuteleminen. Ensimäisenä astui\nKristian II itse esille suorittaen tuon isälle hieman arkaluontoisen\ntehtävän, nim. tunnustautumisen oman lapsensa alamaiseksi. Koskettaen\npojan ohuita sormenpäitä huulillansa teki hän sen sangen hienolla ja\nsulavalla, vaikka ei juuri alamaisella tavalla. Kuningatar taas\nsuoritti kunnioituksen osoituksen intohimoisella sydämellisyydellä,\nmelkeinpä hartaudella. Kasvattajatar ja suojaajatar alistui nähtävästi\nmielellänsä palvelijattareksi ja alamaiseksi. Kolmantena seurasi Axelin\nprinssi, ja sitten muut ylimykset arvonmukaisessa järjestyksessä\npitkänä jonona, joka pikku kuninkaan mielestä näytti loppumattomalta\ntuossa kun hän luontevan arvokkaasti ojensi kätensä, pienen, valkoisen,\nsinisuonisen lapsen kätösensä, joka ei näyttänyt kelpaavan paljo muuhun\nkuin leikkikalujen käsittelyyn. Niin totiselta kuin tämä hetki kaikista\nläsnäolevista ylimyksistä tuntuikin ja niin raskaasti kuin surulliset\nmuistot heidän mieliänsä muuten painostivatkin, eivät he kuitenkaan\nolisi halunneet luopua niistä oikeuksista tähänkin tilaisuuteen nähden,\njotka heille mielestänsä kuuluivat sukujen vaakunakilpeä koristavien\nmonien kypäräin nojalla.\n\nSe nähtiin seuraavasta. Kun Méraut näet vihdoin yritti hänkin lähestyä\noppilastansa, pidätti joku äkkiä hänet sanoen: \"suokaa anteeksi,\nherrani!\" Kääntyessänsä puhujaan päin kohtasi hänen silmänsä Trébignen\nprinssin harmistuneen katseen; prinssi oli hirmuisen hengenahdistuksen\nvaivaama vanha herra, jonka silmät mulkoilivat niin suurina ja\npullistuneina kuin olisi hengitys pyrkinyt hänessä kulkemaan silmien\nkautta. Méraut, joka aina kunnioitti sovinnaisia tapoja, väistyi\ntietysti heti tämän hautaansa horjuvan ylimyksen tieltä ja odotti\nsitten, kunnes kaikki muut olivat kädensuutelun suorittaneet. Saman\ntehtävän lopuksi itse täytettyänsä vetäysi hän syrjään juuri\nkuningattaren ohitse, joka seisoi lapsensa vieressä onnellisena ja\niloisena kuin morsiamen äiti vihkimyksen jälkeen nyökätessänsä\nsakaristossa kaikille onnittelijoille. Hänen ohi mennessänsä kuiskasi\nkuningatar hänelle hiljaa:\n\n\"No, nyt se on täytetty!\"\n\nNäitä sanoja sanoessa oli hänen äänessänsä riemuitsevaa, melkeinpä\nhurjaa iloa ja tavatonta helpoituksen tunnetta.\n\n\"Se on täytetty!\" Tällä tahtoi hän sanoa, että vastedes oli\nkuninkaallinen kruunu rauhoitettu kaikelta häväistykseltä ja kurjalta\nkaupustelulta. Täst'edes voi hän nukkua, hengittää ja elää vapaana\nkaikesta ahdistuksesta, joka ennusti hänelle kaikki lähestyvät\nonnettomuudet, niin että hän sellaisten kohdatessa voi sanoa Hezetan\nlailla: \"sen minä tiesin jo ennakolta!\" Mutta nyt olivat kaikki vaivat\nohitse: hänen poikansa perintöä ei enää voitu hävittää, vaan hänestäkin\noli kerran tuleva kuningas! Tuleva kuningasko? Olihan hän jo sitä ja\nilmenihän kuninkaallinen majesteettisuus hänen jalossa ryhdissänsä ja\nloistihan kuninkaallinen lempeys jo hänen ystävällisessä ja ylväässä\nkatseessansa.\n\nLapseksi hän siitä huolimatta pian osoittausi, tuo uusi Illyrian\nkuningas, Leopold V, sillä heti juhlallisuuden päätyttyä juoksi hän\niloisena ja ihastuneena vanhan Jean de Velikon luo ilmoittamaan hänelle\nsuuren uutisen: \"tiedätkös, kummisetä, että minä olen saanut\nponyhevosen ... pienen ja kauniin ponyhevosen, jota minä voin ohjata\naivan yksin! Ja kenraali on luvannut opettaa minua ratsastamaan ... ja\näiti auttaa minua siinä, hänkin!\"\n\nNyt kertyivät kaikki hänen ympärillensä alamaisesti kumarrellen ja\nihastuneina hymyillen, jota vastoin Kristian jäi verrattain syrjään\nollakseen kaikessa vapaudessansa. Tilapäisesti tunsikin tämä itsensä\nhieman rappeutuneeksi: omituinen tyhjyyden tunne päälaella vaivasi\nhäntä; olisiko tuo kylmyys tullut siitä, että kruunu oli poissa?\nNähtävästi huimasi hänen päätänsä. Ja kuitenkin oli hän niin kauvan\ntoivonut tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tuosta vaivaavasta\nedesvastauksesta.\n\nMutta mikä siis oli syynä tähän ikävään ja alakuloiseen tunnelmaan\njuuri nyt, kun hän vast'ikään oli keventänyt aluksensa painavasta\nlastista ja vapaasti voi ohjata sen minne vain mieli teki?\n\n\"No, rakas Kristian, nyt olette tekin vuorollanne saanut pienen apinan\npennun\"...\n\nNäillä lohduttavilla sanoilla lähestyi Axelin prinssi kärsiväistä\nsankariamme.\n\n\"Niin, te olette onnen poika, te\", jatkoi hän. \"Jospa minuakin se onni\nkohtaisi, että mustalla valkoisen päälle saisin päätöksen, ett'en ikinä\ntarvitse jättää hauskaa Parisia enkä hallita niitä ihravatsoja siellä\nkotimaassa...\"\n\nTähän tapaan jatkoi prinssi vielä jonkun aikaa, kunnes molemmat --\nseuran lähtiessä syntynyttä hälinää hyväksensä käyttäen -- pujahtivat\ntiehensä muiden huomaamatta. Ainoastaan kuningatar näki heidän häviävän\nja kuuli, että kuninkaan faëtonvaunut ajoivat pihalle ja vierivät pian\nsen jälkeen ulos kaupungille. Ennen tuntui hänestä kuin olisivat vaunut\nkuninkaan lähtiessä noille kaupunkiretkillensä samalla vierineet yli\nhänen sydänparkansa; mutta nyt ei hän enää välittänyt siitä, minne hän\nhävisi... Oikeaa Illyrian kuningasta nuo naikkoset eivät enää voineet\nryöstää häneltä. Heti Gravosan tappion jälkeen oli Kristian häpeänsä\nensimäisen vaikutuksen alaisena pyhästi vannonut, ett'ei hän enää\nkoskaan tapaisi Señoraa. Ja niin kauvan kuin hän lepäsi vuoteen omana\npeljäten henkeänsä kuin oikea etelämaalainen ainakin, sadatteli ja\nkirosi hän rakastajatartansa muistaessansa, sillä tämäpä juuri oli\nsyypää hänen laiminlyöntiinsä. Mutta kun hän taas alkoi toipua ja veri\njälleen virtasi terveempänä ja runsaampana hänen suonissansa tai kun\nhän virui kaikkea taudin jälkeistä toipumista seuraavassa, puoleksi\nmuistelevassa, puoleksi uinailevassa tilassa, alkoi hänen mielensä\nSeñoran suhteen muuttua. Hän menetteli kuin nainen, uskalsi hän ensin\nvaatimattomasti puolustella lemmittyänsä. Ja pian esiytyi koko\nonnettomuus hänen mielikuvituksessansa vain tuollaisena kovan onnen\nkohtalona, joita sallimus käyttää tuhansittain, selitys, jolla\nkatolilainen niin helposti suoriutuu kaikista ikävistä omantunnon\nvaivoista. Eräänä päivänä täytyi hänen jo kysyä Lebeaulta, tiesikö hän,\nkuinka Spalaton kreivitär nykyään jaksoi. Mitään vastaamatta jätti\nkamaripalvelija hänelle kokonaisen pakan kirjeitä, joita oli saapunut\npitkin aikaa kuninkaan sairauden kestäessä; siinä oli kirjeitä\nkaikellaisia, helliä kirjeitä, kainoja kirjeitä, tulisia kirjeitä,\nsanalla sanoen koko liuta pieniä, valkoisia lemmestä kuhertelevia\nkirjekyyhkyjä. Heti leimahti Kristianin hellä sydän liekkiin ja samassa\nsilmänräpäyksessä kirjoitti hän vastauksen sängyssänsä maaten ja\nkärsimättömänä odottaen, että jalkeille päästyänsä saisi jatkaa\nFontainebleaussa keskeytynyttä romaania.\n\nTällä välin olivat J. Tom Lewis ja hänen vaimonsa eläneet iloisia\npäiviä Messinan puistokadun varrella olevassa palatsissa.\nMuukalaisasioitsijalla oli sitä ennen ollut sangen ikävä\nyksinäisyydessänsä pakollisen inkognitoelämänsä aikana Courbevoiessa.\nHän kaipasi siellä vilkasta liikettänsä kaupungissa ja ennen kaikkea\nSeñoraa suloiseksi seuratoveriksensa. Lemmenkade hän sitä paitsi oli,\nmies parka, ja tässä taudissansa oli hän tuhma, itsepäinen ja\nitsepintainen kuin kurkkuun tarttunut kalanruoto, joka alkaa tuntua\nuudelleen, kun juuri on luullut siitä pääsevänsä. Eikä ketään elävää\nsielua, jolle valittaisi kipujansa tai sanoisi: \"olkaapa hyvä ja\nkatsokaa, mikä minun kurkkuani vaivaa!\" Tom poloinen oli todellakin\npahoin kietoutunut omiin verkkoihinsa ja sai nyt kärsiä kylläksi\nkeksimänsä \"suuren kaappauksen\" seurauksista!... Olettikin sai Señoran\nmatka Fontainebleauhon hänen päänsä pyörälle. Tähän retkeen palasi hän\nlukemattomia kertoja vaimonsa kanssa keskustellessansa, mutta tämä\npelastihe aina itsensä leikkipuheilla: \"mikä sinua vaivaa, vai oletko\nsinä tullut hulluksi, Tom?\" oli hänen tapansa sanoa nauraen. Eikä Tom\nsillä kertaa enää viitsinyt jatkaa kyselyjänsä, vaan nauroi itse mukana\nja oli jäävinänsä siihen uskoon, ett'ei kuninkaan ja hänen vaimonsa\nvälillä ollut tapahtunut mitään: Fontainebleaussa oli vain muka hiukan\njuteltu joutavia ja vähän kuherreltu, siinä kaikki. Sitä paitsi oli Tom\nkyllin viisas käsittämään, että Señoran tunteet häntä kohtaan, jotka\nehkä olivat vain oikullisen naisen satunnaista mieltymystä \"variksen\npaistiin\", äkkipikaa voivat haihtua, jos hän huomaisi aviomiehensä yhtä\nlemmenkateeksi, alakuloiseksi ja \"sietämättömäksi\" kuin muut olivat.\nMutta vaikka hänen siis täytyikin esiytyä ulkonaisesti rauhallisena,\nkiusautui hän sentään sisällisesti yksinäisyydestänsä ja eristetystä\ntilastansa; hän suorastansa kaihosi Señoraa, jopa siinä määrässä, että\njo ryhtyi kyhäilemään runoja. Ken olisi uskonut, että kekseliäälle\nliikemiehellemme ja tunnetulle \"cab\"-ajurille oli käynyt niin hullusti:\nNarcissesta oli tullut runoilija! Korkealentoiseen paimenrunotyyliin\nkirjoitti hän Señoralle runoelman, joka kovin muistutti vankien\nsydämenpurkauksia rangaistuslaitosten pöytiin ja jakkaroihin. Kaikeksi\nonneksi sairastui Kristian II, muuten olisi Tom parka joutunut\nsairasvuoteelle yksinäisyydessänsä. Niin huonosti oli J. Tom Lewisin\nlaita.\n\nMutta siksipä nousikin ilo ylimmillensä, kun he toisensa taas\ntapasivat, entinen ilveilijä ja hänen kaunottarensa. Voinette\nkuvitella, millaisilla ilvehypyillä, hurjilla tansseilla ja\ntaidetempuilla hän koetti huvittaa kaivattuansa. Tom oli kuin iloinen\napina, joka oli päässyt irti talossa ja sai harpata ja kiipeillä\nmielensä mukaan. Señoralla näytti myöskin olevan tavattoman hauska: hän\noikein vääntelihe kauheiden naurukohtausten vallassa. Tätä ilomieltä\nhäiritsi vain se ainoa ikävyys, että \"rouvan aviomies\" joutui\npalvelijain täydellisen halveksumisen esineeksi. Hovimestari selitti\nsuoraan, ettei hän missään tapauksessa suostunut palvelemaan \"rouvan\nmiestä\", jos tämä aikoi syödä samassa pöydässä. Ja kun hovimestari\nmuuten oli erinomainen ammatissansa ja kuninkaan itsensä valitsema ja\npalkkaama, täytyi Señoran ottaa huomioon hänen sanansa ja Tom sai syödä\nrouvan pukuhuoneessa, jonne eräs palvelustytöistä vei hänelle ruokaa.\nJa kun joskus tuli vieraita, esim. Axelin prinssi tai Vattelet, täytyi\nTomin niinikään piiloutua rouvan pieneen toalettikamariin. Aviomiehestä\nja talon herrasta ei tämä mahtanut tuntua oikein hauskalta, mutta Tom\nkärsi alistuvaisena tämän ikävän nöyryytyksen, sillä olihan hänen rakas\nvaimonsa sentään taas hänen omansa ja tässä kallisarvoisessa\nympäristössä loisti hänen ihanuutensa harvinaisempana ja rakkaampana\nkuin koskaan ennen. Niin, Tom oli todellakin taas onnellinen ja muuten\nainoa onnellinen \"suuren kaappauksen\" osamiesten joukossa, sillä toiset\nyhtiömiehet kävivät sitä levottomammiksi mitä kauvemmin heidän täytyi\nodottaa suoritusta ja mitä pitempiä pitennyksiä heidän täytyi myöntää\nkorkeille velkamiehillensä. He vainusivat jo ilmassa, että jotakin\nikävää oli tullut väliin ja että tuo hyvin keksitty kaappaus päättyisi\nhuonosti. Toistaiseksi ei kuningas ollut lunastanut ainoatakaan\nasettamistansa vekseleistä, vaan sen sijaan kirjoittanut useita uusia\nukko Leemansin ja hänen ystävänsä Picheryn suureksi kauhistukseksi.\nTosin koetti Lebeau parhaimpansa mukaan rohkaista heitä:\n\"kärsivällisyyttä! odottakaan vain ... kyllä se onnistuu ... ja\ntäytyyhän sen onnistua!\" sanoi hän usein. Mutta Lebeau ei ollutkaan\nuhrannut siihen rahojansa niinkuin nuo toiset, joiden taskukirjat jo\nolivat täynnä Illyrialaisia \"papereja\". Ukko Leemans poloinen oli\nkadottanut tavallisen varman ryhtinsä ja kävi joka päivä Messinan\npuistokadulla saamassa lohtua tyttäreltänsä ja vävypojaltansa.\n\n\"Vai niin, te uskotte siis todellakin, että kaikki lopussa käy hyvin!\"\noli hänen joka kerran tapana sanoa. Ja sitten hän taas suostui ostamaan\nuuden paperin ja sitten toisen ja niin yhä useampia ja useampia\nikäänkuin olisi hän todella uskonut, että ainoa keino saada takaisin\nentiset rahat oli heittää pois yhä enemmän rahaa.\n\nOli iltapäivä. Kreivitär valmistausi lähtemään ajelulle Boulognen\nmetsään käyskellen edes takaisin pienen pukusuojansa ja sänkykamarinsa\nvälillä, jonka pitkällä sohvalla J. Tom Lewis venyi tyytyväisenä,\npeukalot liivin kainaloaukoissa ja sikaari suussa; hän nautti täysin\nsiemauksin siitä hauskasta näytöksestä, jonka tarjoo pukeutuva nainen\nvetäessänsä suuren peilin edessä hansikkaita käsiinsä ja kokeillessansa\naikeissa olevalle ajelulle soveltuvia eleitä ja liikkeitä. Tomin\nkreivitär olikin ihastuttava nähdä sellaisena, kun hän nyt seisoi\ntäysvalmiina hienossa kesäpuvussansa, päässä hattu, jonka harso oli\nvedetty silmille, käsivarsissa kallisarvoiset rannerenkaat, jotka --\nsamoin kuin mantiljan gagaattireunusteet Tomin korvissa -- helisivät\nliikahtaessansa kuin ihanin soitto yhtyen sopivasti portilla odottavain\nupeiden vaunujen ylimykselliseen kolinaan; vaunut korskuvine\nhevosinensa ja helkkävine mäkivöinensä olivat kaikki kuninkaan\nlahjoittamia ja vaunujen ovissa loisti Illyrian vaakuna. Tom iloitsi\nsielussansa, että hän näin komeasti sai vaimonsa keralla ajella ympäri\nBoulognen metsää juuri tänään, kun syyskausi katsottiin alkavaksi;\ntänään esiytyi näet kesävietoiltansa palannut hieno maailma ensi\nkerran ulkoisalla näyttämässä maanpaon virkistämiä naamojansa ja\nuusia syysmuoteja. Pukeuduttuansa itsekin niin hienoksi ja\nenglantilaismaiseksi kuin mahdollista toivoi Tom nyt saavansa tehdä\noikein hauskan ja tuttavallisen ajeluretken kauniin kreivittärensä\nvierustoverina vaunuissa.\n\nMutta taivas ei sitä onnea hänelle suonut. Armollinen kreivitär oli jo\nmelkein lähtövalmiina, puuttui vain viimeinen silmäys peiliin, kun\näkkiä talon portissa käytiin ja heti sen jälkeen alakerran eteisessä\nkiivaasti soitettiin. Kuningas tulee! Silloin oli Tom paran ilo\nlopussa. Suin päin ja silmillänsä mulkoillen hurjemmin kuin koskaan\nsyöksyi hän pieneen pukusuojaan. Señora kiirehti akkunaan ja näki\nKristianin samassa riemuiten astuvan taloon. Hän oikein lensi portaita\nylös miettien itseksensä: \"kuinka Señora mahtaakaan tulla iloiseksi,\nkun...\"\n\nKaunottaremme, joka heti aavisti tämän ennustavan jotakin uutta\nkäännettä, käyttäysi sen mukaan.\n\nNiin pian kuin kuningas tuli näkyviin, huudahti hän muka ilosta ja\nvaipui sitten hänen syliinsä niin hervotonna, että Kristianin täytyi\nkantaa hänet pienelle sohvalle, jonka eteen hän itse sitten polvistui.\n\n\"Niin, minä olen jälleen täällä, ... täällä sinun luonasi ... ja\nvast'edes aina, aina!\"\n\nSeñora katsoi häneen silmät suurina kuin olisi hän hourannut\nrakkaudesta ja toiveista. Ja kuningas, hän loi silmänsä alas ja upotti\nkatseensa lemmityn avosilmiin sanoessansa:\n\n\"Nyt se on tehty... Nyt en minä enää ole mikään Illyrian kuningas, vaan\nainoastaan ihminen, mies, joka tahtoo elää vain sinua ijäti\nrakastaaksensa\".\n\n\"Oi, niin ihanaa ja kaunista! Mutta aivan liian ihanaa, että siihen\nuskaltaisi luottaa!\"\n\n\"Kas tässä, lue itse!...\"\n\nJa Kristian ojensi hänelle luopumuskirjan. Señora otti sen vastaan ja\navasi sen aivan hitaasti.\n\n\"Se on siis todellakin totta, Kristian, että sinä olet luopunut\nkaikista vaatimuksistasi...\"\n\n\"On, eikä siinä kyllin, luehan!\"\n\nJa sillä aikaa kuin Señora luki kirjelmää, seisoi hän vieressä\nhypistellen viiksiänsä ja tarkastellen rakastajatartansa tyytyväinen\nhymy huulillansa. Hänen mielestänsä ei Señora näyttänyt oikein\noivaltavan sen sisällystä kyllin nopeasti, jonka vuoksi hän tahtoi\nselittää sen hänelle. Kysymys ei tässä ollut Laibachin eduskunnan\nehdotuksen mukaan luopua kaikista kruunun vaatimuksista sekä häneen\nettä sukuunsa nähden, vaan ainoastaan mikäli se koski häntä\nitseänsä. Näin oli hän päässyt vapaaksi kuninkaan arvoa seuraavista\nvelvollisuuksista ja edesvastauksista hänen poikansa menettämättä silti\noikeuttansa, minkä hän taas eduskunnan ehdotuksen mukaan olisi tehnyt.\nRahallisen korvauksen, no niin, senhän tosin täten menetti, mutta mitä\nsiitä, voivathan he, Señora ja hän, elää onnellisina ilmankin noita\ntarjottuja miljoonia.\n\nNyt lopetti Señora jo lukunsa. Suu puoleksi avoinna, niin että hänen\nkauniit hampaansa näkyivät, ja pisteliäs hymy huulillansa kuunteli hän\nvain Kristianin sanoja ikäänkuin olisi hänen täytynyt ponnistaa koko\nhuomiokykynsä käsittääksensä oikein sanojen tarkoitusta.\n\nKuitenkin oli hän varsin hyvin ymmärtänyt ja oivalsi kyllin selvään,\nettä hänen ja hänen yhtiökumppaniensa ahnaat toiveet siis raukesivat\ntyhjiin, että \"kaappaukseen\" uhratut kultaläjät olivat ijäksi\nmenetetyt, ja hengessä näki hän jo isänsä, Picheryn ja koko seuran\nraivoavan; kuinka he olivatkaan voineet antautua tuollaisen raukan ja\nhänen päättömän hankkeensa petkutettaviksi? Ja sitten muisti hän\nitsensä, omat turhat vaivannäkönsä, kuusi kuukautta kestäneen\nsietämättömän pakkotilansa, kiusallisen, luonnottoman teeskentelynsä ja\noman poloisen Tominsa, joka tuskin uskalsi hengittää telkimiensä takana\npukusuojassa, silloin kun kaiken surkeuden alkusyy seisoi tuossa hänen\nedessänsä niin tyhmän itserakkaana, innoittavan varmana itsestänsä ja\nomasta mielestänsä tietysti vastustamattomana.\n\nTämä oli jo todellakin liikaa ja hävytöntä ivaa!\n\nÄkkiä nousi hän ylös ja sävähtäen aivan punaiseksi kasvoiltansa räjähti\nhän täyttä kurkkua nauramaan rivoa ja ilkeää naurua; koko se raakuus,\njoka piili hänen olemuksensa pohjalla, ilmeni tässä naurussa ja\nräikeässä punastumisessa.\n\n\"Pois silmistäni, roisto!\" huusi hän sivuuttaen vallan ällistyneen\nKristianin ja häviten kamariinsa, jonka oven hän löi kiinni, sulkien\nsen reikeliin.\n\nEntä kuningas?\n\nKruunun ja puolisonsa oli hän jo menettänyt. Nyt menetti hän myöskin\nrakastajattarensa. Nolona laskeusi hän alas portaita ja hävisi\nnäkyvistä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPieni kuningas.\n\n\nMikä tenhovoima onkaan sanassa kuningas! Siitä hetkestä alkaen, jolloin\nMérautin pikku oppilasta ei enään kutsuttu Zaran kreiviksi, vaan\nkuningas Leopold V:ksi, oli hän kerrassaan muuttunut olennoltansa. Tuon\nkiltin, nöyrän ja helposti johdettavan, mutta samalla näennäisesti\nverrattain keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun lapsen henki\nnäytti äkkiä havahtuneen, kuin olisi hän kuolon valtakunnasta herännyt\nelämään; myöskin hänen ruumiilliset voimansa lisäytyivät ja\nkaraistuivat sisällisen tulen pakosta. Pojan tavallinen väsymys ja\ntaipumus nojautua johonkin tai virua nojatuolissa, kun joku luki tai\nkertoi hänelle tarinoita, ainainen tarve kuunnella muita ja antaa\ntoisten ajatella puolestansa vaihtui itsetoiminnaksi, jota eivät enää\ntyydyttäneet hänen ikäistensä leikit. Vanhan kenraali Rosenin täytyi\nluuvalostansa ja jäykistä sääristänsä huolimatta ryhtyä opettamaan\nhänelle miekkailu-, ratsastus- ja ampumataidon ensi alkeita ja oikein\noli liikuttavaa nähdä vanhan sotilaan joka aamu klo 9 saapuvan\nsinisessä takissansa opetustunnillensa. Eräs aukea paikka puutarhan\npuistossa oli tehty ratsastusradaksi ja siinä hän todellisen Franconin\neleillä ja liikkeillä täytti velvollisuutensa tallimestarina esiytyen\naina kunnioittavan alamaisena kuningasta kohtaan, mutta oikaisten\nkuitenkin aina oppilaan erehdykset. Pikku Leopold ratsastikin jo ravia\nja laukkaa istuen ylväänä ja totisena satulassa ja tarkaten opettajansa\npienimpiäkin muistutuksia; tavallisesti katseli kuningatar portailta\npoikansa ratsastusta milloin huomauttaen, milloin neuvoen häntä:\n\"istukaa suorana, sire ... älkää nostako kättänne!\" j.n.e. Joskus voi\nhän niinkin innostua, että kiiruhti itse paikalle näyttämään, kuinka\nhänen oli tehtävä. Oi, kuinka onnellinen hän sitten olikaan, kun\noppilas vihdoin oli ehtinyt niin pitkälle, että äiti ja poika voivat\nyhdessä rinnakkain ratsastaa ulos metsätielle, äiti tammallansa ja\npoika ponyllansa! Nyt ei hän tuntenut äidillistä pelkoa lapsensa\nvuoksi, vaan uskalsi arvelematta ratsastaa tämän edellä. Poika sai\ntulla toimeen, miten voi ... hän antoi ratsunsa nelistää täyttä ravia\nJoinvilleen saakka!\n\nTuonnoisen luopumistilaisuuden jälkeen oli äitikin muuten muuttunut.\nUskoen sokeasti siihen, että Herra pitää erityisen huolen\nvoidelluistansa, katsoi hän kuninkaan nimen suojaavan lapsensa\nvahinkoa, vaaroja ja kaikkea pahaa vastaan. Hänen äidillinen\nrakkautensa oli tosin yhtä syvä ja voimakas kuin ennenkin, mutta se\nilmeni toisella tavalla: hemmottelun ja hyväilyn aika oli ohitse. Jos\nhän nyt entistä tapaansa noudattaen pistäysi illalla hänen luoksensa,\nei hän enää mennyt sinne nähdäksensä \"Zaran makaavan\" tai pöyhiäksensä\nhänen vuodettansa. Se tehtävä kuului nyttemmin kamaripalvelijalle,\nsillä kuningatar pelkäsi hemmottelevansa Zaraa, ja jos hän edelleen\npitäisi tätä ehkä liian pehmoisissa käsissänsä, voisi pojan miehinen\ntarmo siitä kärsiä. Ei, nyt pistäysi hän sinne vain kuullaksensa Zaran\nlukevan kauniin iltarukouksensa, jonka isä Alphée oli kokoonpannut\nRaamatun johdolla ja opettanut sen nuorelle kuninkaalle.\n\n\"Sinä, Herrani ja Jumalani, olet pannut minut isäni sijalle. Mutta minä\nolen vain lapsi enkä ymmärrä, kuinka minun on meneteltävä\nkutsumuksessani. Ja kuitenkin olet Sinä, Herra, pannut minut\nhallitsemaan kansaa, jonka olet ulosvalinnut. Suo minulle siis\nviisautta ja ymmärrystä...\"\n\nPikku prinssi luki rukouksensa korkealla, lujalla ja selvällä äänellä,\njossa ilmenevä vakaumus ja usko vaikutti sitä liikuttavammin, kun se\nluettiin maanpaossa, köyhän työväenkaupunginosan päässä ja kaukana\nsiitä valtakunnasta, jonka kuningas hän oli olevinansa. Mutta\nFrédériquen silmissä oli hän todellinen kuningas ja suudelmassa,\njonka hän lähtiessänsä antoi pojallensa, oli niin paljo äidillistä\nylpeyttä, alamaisuutta, kunnioitusta, melkeinpä jumaloimista, että\nElysée -- tämän uuden puolen äidinrakkaudessa ensi kerran huomatessansa\n-- ehdottomasti muisti kotiseutunsa vanhat joululaulut, joissa\npyhä Neitsyt laulaa seuraavaa kehtolaulua seimessä makaavalle\nJeesus-lapselle: \"katso, minä olen sinun palvelijattaresi ja sinä olet\nminun Jumalani!\"\n\nNiin kului muutamia kuukausia ja vähitellen koko talvikausi eikä\nkuningattaren seestyneellä ja valoisalla elämän-taivaalla näkynyt\nainoatakaan murheen pilveä. Aavistamattansa tuli Méraut tämän\nrauhallisen tunnelman häiritsijäksi. Alinomaisen yhteiselämän, saman\nyhteisunelman, saman päämäärän ja alituisen mielipiteiden ja tunteiden\nvaihdon kautta oli kuningattaren ja hänen välillänsä syntynyt niin\ntuttavallinen yhdyselämä, että se alkoi jo huolestuttaa Frédériquea,\nvaikka hän ei voinut selittää sen syytä. Nyt hän ei enää voinut kahden\noltaessa vapaasti keskustella ajatuksistansa, vaan huomasi tuon vieraan\ntulokkaan valloittaneen tärkeän sijan hänen sielunelämässänsä,\nvaikuttavan personallansa kaikkiin hänen pyrkimyksiinsä ja\npäätöksiinsä, olivatpa nämä sitten tärkeitä tahi vähäpätöisiä.\nEhkäpä hän aavistikin Elyséen tunteet ja sen hillityn tulen, joka kyti\nhänessä ja kiihkeni päivä päivältä varoittavammaksi vaaraksi. Naiset\neivät juuri erehdy tällaisissa tapauksissa. Frédérique tunsi\nkaipaavansa suojaa ja tukea, mutta mistä hän sellaisen löytäisi?\nNeuvottomuudessansa päätti hän kääntyä katolilaiselle aviopuolisolle\nluonnollisimman ohjaajan ja auttajan, rippi-isänsä puoleen.\n\nKuningattaren neuvonantajana omantunnon asioissa oli isä Alphée silloin\nkuin valtiolliset retkeilyt eivät häntä estäneet tätä virkatehtävää\nhoitamasta. Miehen ja hänen merirosvomaisen ulkomuotonsa olemme jo\nkuvanneet. Ollen kalastajan poika Zaran luota oli hän kasvanut pien,\ntervan ja verkkojen keskessä, kunnes hän kauniin äänensä vuoksi\nhyväksyttiin kuoripojaksi erääseen mustain veljesten luostariin. Hän\nkasvoi mieheksi luostarissa ja vihdoin tuli hänestä veljeskunnan\npäämiehiä. Kirkollisesta kasvatuksestansa huolimatta säilytti hän\nedelleen ahavoituneen hipiänsä, jota luostarin sulkeutunut elämäkään ei\njaksanut väljentää, ja sitäpaitsi jonkun verran merimiehen kiivasta ja\nhurjamaista luonnetta. Tekohurskas tai nahjus ei hän koskaan ollut,\npäin vastoin voi hän tarvittaessa tarttua tikariinkin ja jos\nvaltiotaito sen vaati voi hän \"summassa\" kuitata sen päivän ja vieläpä\nhuomispäivänkin rukoukset \"aikaa voittaaksensa\", kuten hänen tapansa\noli sanoa täydellä todella. Ollen perinpohjainen ystävyydessänsä ja\nvihamielisyydessänsä oli hän pysynyt hankkimansa opettajan suurimpana\nihailijana. Kun kuningatar siis nyt ilmaisi hänelle omantuntonsa\nvaivan, ei hän alussa ollut ymmärtävinänsä, mutta kun kuningatar\ntiukasti pakotti häntä pysymään asiassa, harmistui hän ja alkoi\nnuhdella rippilastansa käyttäen niin ankaria sanoja kuin olisi hänellä\nollut edessänsä korkeintaan joku rikkaan nyörinpunojan vaimo Ragusasta\neikä mikään kuningatar.\n\n\"Pitäisi toki hävetä esittämästä moisia lapsellisuuksia ja loruja,\njoilla voidaan vahingoittaa hyvää asiaa\", sanoi hän. \"Mitä voi hänellä\nolla valittamista? Oliko Méraut koskaan osoittanut sopivaisen\nkunnioituksen puutetta kuningatarta kohtaan? Ei, tiedättekös, tämä\nmenee jo liian pitkälle: te tahtoisitte siis tekohurskaan\nmiellyttämishalun herättämäin naisoikkujenne vuoksi antaa eropassin\nmiehelle, jonka Jumala ilmeisesti on lähettänyt teille kuninkuuden\nkohottamiseksi?\"\n\nKuuman kiihkonsa valtaan joutuen alkoi hän jo käyttää merimiehen\nkieltä, jonka vaikutusta huulilla kiertelevä hieno pappismainen hymy\ntoki lievensi. \"Ei pidä riidellä kelpo vihurin kestäessä. Silloin on\nvedettävä purjeet ylös ja annettava huhkia.\"\n\nTällaiset erikoiskeskustelut voivat taivuttaa rehellisimmänkin naisen.\nMunkin viisastelut saivatkin Frédériquen taivutetuksi ja hänkin piti\nnyt sopimattomana, että hänen poikansa menettäisi niin voimakkaan tuen\nkuin Elysée oli. Hänen täytyi siis olla varovainen ja luja. Ja mitä hän\noikeastaan pelkäisi? Vihdoin onnistui hänen tulla siihen päätökseen,\nettä hän oli erehtynyt Elyséen tunteiden laadusta ja hänen\nhaaveksivaisesta ystävyydestänsä.\n\nItse teossa oli tämä kuitenkin intohimoisesti rakastunut\nkuningattareen. Se oli harvinaista, syvää rakkautta, jonka hän tosin\noli monta kertaa karkoittanut luotansa, mutta joka mutkateitä aina\npalasi takaisin, kunnes se vihdoin jäi hänen sydämeensä voittajana ja\nrajattomana yksinvaltiaana. Tähän saakka oli Méraut pitänyt itseänsä\nmahdottomana kaikille hellemmille tunteille. Siihen aikaan, kun hän\nesiytyi kuningasmielisenä puhujana n.k. latinalaisessa kaupunginosassa,\noli tosin joskus sattunut, että joku ilotyttö, puheesta mitään\nymmärtämättä, ihastui hänen sointuvaan ääneensä, leimuaviin silmiinsä\nja ihanteelliseen otsaansa: Magdalenan tenhoista ihastusta apostoliin.\nSilloin oli hän hymyillen näille kumartanut ja poiminut tarjoutuvan\nlemmenkukan, mutta tämän ystävällisyyden ja keveän tuttavuuden alla oli\naina etelä-ranskalaisen parantumatonta naisen halveksumista. Jos\nrakkauden mieli tunkeutua hänen sydämeensä, täytyi sen käydä hänen\nkovan päänsä kautta. Sitä tietä olikin syntynyt hänen ihastuksensa\nFrédériquen jaloon luonteeseen ja ylpeän ylimyksellisellä maltilla\nkestettyyn vastoinkäymiseen; maanpakolaisuuden supistetun talouden ja\nelämän, alituisten keskustelujen, yhteisten huolien ja jokapäiväisen\nyhdessäolon kautta oli se kehittynyt todelliseksi intohimoksi, joka\nkuitenkin pysyi nöyränä, hienotuntoisena ja toivottomana palaen\nloitommalla kuin köyhän kynttilä alttarin alimmaisella portaalla.\n\nHovi-elämä jatkui edelleen näennäisesti vallan samanlaisena, sillä\nsisäiset näytelmät pysyivät mykkinä. Näin oli tultu syyskuun\nalkupäiviin. Eräänä päivänä, kun sattui olemaan kaunis päivänpaiste,\njoka hyvin soveltui kuningattaren henkiseen tilaan, lähti tämä\naamiaisen jälkeen kävelymatkalle herttuan, Elyséen ja rva de Silvisin\nkanssa, joka ruhtinattaren virkaloman aikana palveli hovinaisena.\nKäyden muiden etunenässä kuljetti kuningatar seuruetta pienen\nenglantilaisen puiston varjoisia, murateilla reunustettuja käytäviä\nkääntyen silloin tällöin seuralaisiinsa lausuaksensa jonkun sanan tai\nhuomautuksen ja tehden sen niin suloisella varmuudella, ettei se\nmitenkään hänen naisellista viehkeyttänsä loukannut. Tänään hän oli\nerityisen vilkas ja iloinen. Aamuposti oli näet tuonut uutisia\nIllyriasta, missä Kristianin luopuminen oli tehnyt erinomaisen\nvaikutuksen ja Leopold V:n nimi jo saavuttanut yleistä suosiota\nmaaseudulla. Elysée Méraut riemuitsi.\n\n\"Sanoinhan minä teille, herra herttua, että he ihastuvat pikku\nkuninkaaseensa!... Lapsi herättää näet kaikissa hellemmät tunteet... Se\nvaikuttaa samoin kuin olisimme lahjoittaneet heille uuden uskonnon\nnaivine tunteinensa...\"\n\nHeittäen sitten molemmin käsin tukkansa ylös hänelle omituisella\npikaisella liikkeellä, alkoi hän äkkiä mahtavan kaunopuheen, joka\nkirkastaen kohotti hänet niinkuin tapahtuu arapialaiselle, joka\nryysyisenä maassa istuessansa näyttää kurjalta ilmiöltä, mutta satulaan\npäästyänsä muuttuu tuntemattomaksi.\n\n\"Kas niin, siinä me nyt taas olemme\", kuiskasi markisitar onnettoman\nnäköisenä, jota vastoin kuningatar, paremmin kuullaksensa, istahti\npuistotien reunalle riippusaarnin alle. Muut taas jäivät kunnioittavina\nseisomaan hänen ympärillensä. Mutta vähitellen alkoi kuulijakunta\nhävitä. Rva de Silvis katosi ensimäisenä osoittaen mielialansa varsin\nhuomattavalla tavalla, kuten hän aina ennenkin oli tehnyt. Herttua taas\nsai sanan palata takaisin jonkun tärkeän asian vuoksi.\n\nKuningatar ja Méraut jäivät kahden kesken. Sitä ei Méraut\nhuomannutkaan, vaan jatkoi puhettansa seisoen päivänpaisteessa, joka\nläikähti hänen jaloille kasvoillensa kuin kovan kiven sileälle\nlaatalle. Tuollaisena oli hän kaunis ja tämä sielun älykäs kauneus teki\nFrédériqueen äkkiä niin vastustamattoman vaikutuksen, ettei hänelle\njäänyt aikaa salata ihastustansa. Huomasikohan Elysée sen hänen\nsilmistänsä? Tunsikohan hän sen myötätuntoisuuden, jonka voimakkaampi\ntunne lähellämme herättää meissä? Kaikissa tapauksissa alkoi hän\nsopertaa, vaikeni äkkiä vavisten ja heitti hitaan ja rakkautta palavan\nkatseen eteenpäin kumartuneeseen kuningattareen ja hänen väräjävässä\nhelteessä välkkyville kullankellertäville suortuvillensa... Frédérique\ntunsi hänen tulisen katseensa virtaavan lävitsensä kuumempana ja\nhurmaavampana kuin auringon helle, mutta hän ei voinut liikahtaa. Ja\nkun Elysée vavisten huomasi kielensä joutuvan kammituksi, kiiruhti hän\näkkiä pois; kuningattaresta, jonka hänen tenhova miehekäs mahtinsa oli\nvallan lumonnut, tuntui silloin kuin olisi elämä hänet samalla\njättänyt. Koko hänen siveellinen voimansa oli kuin lamautunut ja niin\njäi hän hervottomana ja raukeana istumaan paikoillensa. Kalpeita\nvarjoja heittyi mutkittelevan puistotien hietikolle. Vesi lorisi\npyöreässä säiliössä niin vilpoisana kauniin kesäillan helteessä. Koko\ntuossa kukoistavassa puutarhassa kuului ainoastaan hyönteisten surinaa\ntuoksuvain ruusupensastojen yllä ja kiväärin laukauksia pikku kuninkaan\nampumaradalta puiston perältä lähellä metsää.\n\nKeskellä tätä hiljaisuutta toipui kuningatar vihdoin. Hän tunsi harmin\nja sisäisen kapinan tunnetta. Tuollainen silmäys oli jo\nväkivaltaisuutta ja loukkausta!... Oliko se mahdollista?... Oliko\nkaikki, vain unta?... Hän, ylpeä kuningatar Frédérique. joka ennen oli\nloistavissa hovijuhlissa hyljännyt niin monta ylhäistä ja kuulua\nihailijaa, hän, joka aina oli säilyttänyt sydämensä ylpeyden, oli nyt\nlahjoittamaisillansa sen tuollaiselle mitättömälle kansan lapselle!\nLoukatun ylpeyden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hämmentyneessä\nmielentilassansa muistui hänelle mieleen vanhan Rosenin ennustavat\nsanat \"maanpakolaisista mustilaisista\"... Aivan oikein, ainoastaan\nmaanpakolaisuus pakollisine samanarvoisuuksinensa selitti tällaisen\nsopimattoman kohtelun... Mutta samassa määrässä kuin hän näin\nhalveksien sätti Mérautia, muistui hänen mieleensä kaikki tämän tekemät\npalvelukset. Kuinka olisi heidän käynytkään ilman häntä? Kuningatar\nmuisti, minkä vaikutuksen mies oli tehnyt häneen ensi yhtymässä ja\nkuinka hän oli virkistynyt tämän puheesta. Ja kun kuningas pian\nantautui huvitusten valtaan, niin kuka siiloin ohjasi heidän\nkohtaloansa ja korjasi tehdyt tyhmyydet ja rikokset? Ja ennen kaikkea\nhänen väsymätön, alituinen uskollisuutensa, kykynsä, intonsa ja kauniit\nneronlahjansa, jotka hän etuansa ja kunniaansa ajattelematta uhrasi\ntehtäväänsä! Kaiken tämän tuloksena oli nyt pikku kuningas Leopold,\njoka todella oli kuningas ja josta hän ja Illyrian kansa voivat olla\nylpeitä! Vastustamattoman hellyyden ja kiitollisuuden valtaan joutuen\nmuisti hän sen hetken, jolloin hän kansanjuhlassa Vincennesissä niin\nlujasti oli nojautunut Elyséen käsivarteen ... ja silloin hän sulki\nsilmänsä muistellen nautinnolla tuon jalon sydämen sykkäilyä, sillä\nhänestä tuntui kuin olisi se nytkin sykkinyt uskollisena hänen\nsydäntänsä vastaan.\n\nSamassa kuului laukaus, joka säikäytti lintuset pyrähtämään lentoon, ja\nkohta sen jälkeen kova huudahdus, tuollainen kuin lapsen huudahdus,\njoita äidit levottomina öinä kuulevat unissansa. Kauhistava hätähuuto\nse oli ... ihan sumenivat äidin silmät ... ja koko puutarha häilyi\näkkiä suurentuneena kuin hänen oma ääretön surunsa. Kiireisiä askeleita\nkuului käytävältä... Opettajan jylhä, kurkkuun takertuva ääni kuului\nhätäisenä ampumaradalta päin. Silmänräpäyksessä oli Frédérique siellä.\n\nTummanvihreät pyökkipensastot varjostivat tämän osan puutarhaa ja maata\npeittivät tiheät köynnöskasvit ja vehmas kasvullisuus, joka aina\ntodistaa hyöteää, kosteaa maaperää. Aidan vieressä riippui pahvista\ntehtyjä maalitauluja, kaikki täynnä pieniä, pyöreitä, yhtäläisiä\nluotien läpiä...\n\nJa tuossa näki hän lapsensa lepäävän seljällänsä liikkumattomana ja\nkuolon kalpeana... Ainoastaan oikean silmän alla näkyi punaista ja\nsulkeutuneen luomen alta oli kihonnut muutamia veripisaroita punaisiksi\nkyyneliksi. Pojan luona oli Elysée polvillansa väännellen kauhistuneena\nkäsiänsä ja vaikertaen alinomaa: \"minä se olin ... minä se olin!...\"\nHän riensi vastaan... Nuori kuningas oli pyytänyt häntä koettamaan\npyssyänsä ... ja hirmuisen sattuman kautta oli luoti kimmonnut takaisin\njostakin rautanaulasta...\n\nKuningatar ei ehtinyt häntä kuunnella. Ääntä päästämättä ja ilman\nvalitusta seurasi hän äidinvaistoansa, nosti lapsensa ylös ja kantoi\nhänet helmassansa vesisäiliölle. Viitaten sitten talosta avuksi\nkiiruhtaneet ihmiset poistumaan, nojasi hän säiliön kivistä reunaa\nvastaan polvensa, jolla pikku kuningas hengetönnä ruumiina lepäsi, ja\npiti jumaloidun kalpeita kasvoja äyräittensä yli virtaavan veden\nrajassa. Kostuneina peittivät vaaleat suortuvat pojan otsaa ja mielivät\ntavoittelemaan ajettunutta silmäluonta, jonka punerruksen vesi sai pois\ntunkien kihoavat veripisarat silmäripsien väliin.\n\nÄiti ei virkkanut mitään eikä ajatellut mitään. Rutistuneessa\nhattistipuvussansa, joka veden kostuttamana oli luontunut hänen kauniin\nvartalonsa ympärille kuin harsopuku marmoriin veistetyn veden immen\nmuotojen ympärille, pysyi hän yhäti samassa asennossa lemmikkinsä yli\nkumartuneena ja pienintäkin elonmerkkiä tähystäen. Kylmän veden\nvaikutuksesta virkosikin lapsi vähitellen elämään: ensin oikaisi hän\njäseniänsä kuin unesta heräävä, ja alkoi sitten valittaa...\n\n\"Hän elää!\" huudahti äiti hurjana ilosta.\n\nKun hän samassa kohotti päätänsä, huomasi hän edessänsä Mérautin, joka\nkalpeana ja murtuneena näytti rukoilevan armoa. Muistaen äskeiset\ntunteensa tuolla puistotien vieressä yhdisti hän ne tahtomattansa tähän\nkauhistavaan tapaukseen, joka kai oli hänen heikkoutensa rangaistus.\nHän oikein raivostui tuota miestä ja samalla itseänsä kohtaan.\n\n\"Mene, mene! Äläkä koskaan enään tule näkyviini!\" huusi hän heittäen\nhirmuisen katseen Mérautia kohti.\n\nTällä loukkaavan vihaisella sinuttelemisella tunnusti Frédérique\nkaikkien kuullen rakkautensa ... mutta sen teki hän kärsiäksensä näin\nrangaistuksensa ja parantuaksensa samalla sydämensä heikkoudesta.\n\n\n\n\nIX.\n\nPimeässä kammiossa.\n\n\n\"Oldenburgin suurherttuakunnassa oli kerran eräs kreivitär nimeltä\nPonikan, jolle tontut olivat hääpäivänä lahjoittaneet kolme kultaista\npikku leipää...\"\n\nNäin alkoi rva de Silvis kertomuksensa pikku vangille pimeässä\nkammiossa, jonka akkunat olivat tiivisti suljetut ja akuttimet maahan\nasti lasketut. Pikku kuningas lepäsi siellä sängyssänsä; vieressä istui\nkuningatar kuin kalpea aave alinomaa jäisellä kääreellä hautoen lapsen\notsaa ja muuttaen kääreitä joka toinen minuutti, kuten hän jo viikon\najan oli tehnyt öin ja päivin. Arvoitus oli muille, kuinka hän oli\nvoinut pitkittää hoitoa vähääkään nukkumatta ja melkein mitään syömättä\nistuen vain päänalustan luona pojan kätöset käsissänsä, milloin hän ei\nmuuttanut kääreitä tai pitänyt jäitä sillä kohdalla, missä hän tunsi\nolevan enin kuumetta, jota potilaan muuten heikko valtimo todisti.\n\nPikku kuningas tahtoo, että hänen äitinsä aina istuu vieressä. Sillä\nsuuri, pimeä huone täyttyy hänen mielestään hirvittävillä aaveilla ja\nkauheilla kummituksilla. Kun hän ei voi kuluttaa aikaansa lukemisella\neikä leikeillä, vajoaa hän sellaiseen voipumistilaan, joka tekee\nFrédériquen kovin levottomaksi.\n\n\"Tunnetko sinä kipua?\" kysyy äiti alinomaa.\n\n\"En, mutta minulla on niin ikävä\", vastaa poika raukealla äänellä. Tätä\nikävää karkoittaaksensa ja loistavilla kuvilla surullisen sairashuoneen\nelähyttääksensä oli rva de Silvis jälleen avannut juttulippaansa, joka\naina oli täynnä taruperäisiä saksalaisia linnoja, tornein juurella\nkarkeloivia tonttuja ja sinilintua odottavia prinsessoja, jotka\nvartoessansa kehräsivät lasivärttinöillä.\n\nNämä loppumattomat tarinat, joita poika tarkkaavaisena kuuntelee, ovat\nkuningattarelle kauhistus. Hänestä tuntuu kuin tehtäisiin täten\ntyhjäksi kaikki se kasvatustyö, jonka hän vaivalla on rakentanut,\ntaikka kuin joku purkaisi kivi kiveltä jo valmista riemupylvästä.\nNäissä ajatuksissa tuijottaa hän eteensä pitkät yökaudet ja huoli\nsiitä, että poika jälleen on joutunut naisten käsiin ja tuonnoiseksi\npikku Zara poloiseksi kiusaa häntä enemmän kuin vamma pojan silmässä,\njonka vaarallisuutta hän ei vielä tunne.\n\nKun lääkäri lamppu kädessä hetkiseksi karkoittaa pimeän huoneesta,\nsiirtää käärettä ja koettaa muutamalla belladonnatipalla herättää\ntunnetta vahingoittuneeseen silmään, rauhoittaa se äitiä, ett'ei poika\nparkaise eikä tahdo käsillänsä suojella itseänsä. Kukaan ei uskalla\nsanoa hänelle, että tuo tunteettomuus ja hermojen hervottomuus\npäinvastoin on sen merkki, että silmä on kerrassansa menetetty. Vaikka\nluoti sattuikin vain kimmonneena, jolloin se siis jo oli kadottanut\nsuurimman voimansa, oli se kuitenkin jaksanut rikkoa silmän näkökalvon.\nOikea silmä oli siis auttamattomasti mennyt, mutta silmien elimellisen\nyhteyden vuoksi oli vasenkin vaarassa, koskapa molemmat itse teossa\novat saman elimistön haaraumuksia. Lääkärin kaikki toimenpiteet ja\nvarokeinot tarkoittivat siis vasemman silmän pelastamista. Kuinka\nkauheaa, jos kuningatar tietäisi koko onnettomuuden! Sillä nyt uskoo\nhän vilpittömästi, että hän valppaalla hoidolla ja alituisella huolella\nvoi hävittää onnettoman tapahtuman kaikki seuraukset. Puhuuhan hän jo\npojalle yhteisestä kävelystä ulko-ilmassa!\n\n\"Leopold, kai te mielellänne tekisitte kävelyretken kauniissa\nmetsässä?...\"\n\nKyllä, Leopold olisi hyvin mielissänsä sellaisesta. Hän tahtoo, että\njoku saattaisi hänet sinne, missä se kansanjuhla oli ... jossa hän oli\nollut äidin ja hra Elyséen kanssa.\n\nÄkkiä keskeytti hän itsensä:\n\n\"Mutta missä hra Elysée on?... Miksi ei hän koskaan tule tänne?\"\n\nHänelle vastattiin, että hra Méraut oli lähtenyt pitkälle matkalle.\nTähän selitykseen hän tyytyi. Ajatteleminen väsytti häntä. Samoin\npuhuminen. Pian vajosi hän velttoon välinpitämättömyyteensä ja palasi\npotilasten sumumaahan, jossa omat unet ja ympärillä olevat esineet\nsekautuvat toisiinsa. Ovissa käydään, tullaan ja mennään, kuiskaillaan\nhiljaa ja hävitään hiipien. Kuningatar ei tahdo kuulla mitään eikä\nvälitä mistään muusta kuin sairaanhoidosta. Silloin tällöin avaa\nKristian oven, joka ilman vaihdon vuoksi aina on vähän raollansa, ja\nsanoo pojallensa jonkun leikkisän sanan saadaksensa hänet nauramaan tai\npuhumaan; tämän tekee hän koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi ja\nhuolettomaksi. Mutta tuo iloinen ääni ei tahdo soveltua siihen\nmuistoon, jonka poika onnettomasta tapauksesta säilyttää: hän pelkää\nisäänsä. Hänen päänsä oli näet vielä täynnänsä surullisia muistoja\ntuosta laukauksesta, joka oli hämmentänyt hänen aivonsa ja vieläkin\nmuistui hänen mieleensä sekavina tunteina ja kuvina. Kuningattaren\nalinomainen pelonalaisuus, se iltakohtaus parvekkeella, jolloin hän\näitinsä kanssa oli syöksyä alas kolmannesta kerroksesta, ja muut\nyksityistapaukset johtuivat hänen mieleensä isän puhutellessa häntä.\nSen vuoksi vastasi hän vain muutaman sanan mutisten nekin hampaittensa\nvälistä. Kristianin oli sitten tapana kääntyä puolisoonsa sanoen:\n\"teidän pitäisi levähtää hieman, Frédérique, tehän teette lopun\nitsestänne... Ja lapsenkin vuoksi pitäisi teidän säästää itseänne...\"\nMutta silloin puristi pikku prinssi rukoilevasti ja kiihkeästi äitinsä\nkättä ... ja samalla mykällä tavalla rauhoitti tämä lastansa: \"elä\npelkää, elä pelkää ... en minä sinua jätä!\" Sitten vaihtaa hänkin\nmuutamia kylmiä, välinpitämättömiä sanoja kuninkaan kanssa, joka pian\ntaas palaa omiin puuhiinsa ja ikäviin ajatuksiinsa.\n\nPoikaa kohdannut onnettomuus oli viimeinen siinä kovanonnen kolhujen\nsarjassa, joka oli ahdistanut häntä. Nyt oli hän jo vallan neuvoton ja\ntunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi... Oi, jospa Frédérique\njälleen ottaisi hänet armoihinsa!... Kaikkien heikkojen luonteiden\nlailla kaihosi hän jotakin toveria onnettomuudessansa voidaksensa\nnojata päänsä rakasta rintaa vastaan ja saadaksensa lohtua\nkyyneleihinsä ja tunnustuksiinsa, kunnes iloisemmalle mielelle\ntultuansa alkaisi uudelleen hurjistella ja pettää. Mutta Frédériquen\nsydän oli ainaiseksi suljettu ... ja nyt näytti hänen oma lapsensakin\nvierovan häntä.\n\nNäissä mietteissä seisoi Kristian eräänä hiljaisena iltana ... sairaan\nsängyn vieressä ... pimeässä huoneessa.\n\nSillä välin tarkastaa kuningatar alinomaa kelloa laskien minutit ja\nottaen sitten maljasta jääkappaleen, jota hän pitää kostutettua\nkäärettä vastaan lapsen otsalla; nostaen pikku potilaan päätä suutelee\nhän tätä otsalle nähdäksensä kuinka kuuma se on. Juhlallisen totisena\njatkaa rva de Silvis tarinaansa kolmesta kultaleivästä Illyrian ja\nDalmatian yhdistetyn valtakunnan lailliselle hallitsijalle.\n\nYhtä huomaamatta kuin Kristian oli tullut sisään pujahtaa hän jälleen\nulos. Suruisena vaeltaa hän läpi hiljaisen talon, jossa vanha Rosen\nylläpitää järjestystä ja hovitapoja; joka päivä nähdään hänen\nkäyskelevän pää- ja siipirakennusten väliä, selkä aina yhtä suorassa ja\npää yhäti tutisten. Kasvihuone ja puutarha kukoistavat kuten ennenkin\nja auringon paisteesta virkistyneet apinat kirkuvat ja loikkivat\niloisina pienessä asunnossansa. Tallirenki jaloittelee pikku kuninkaan\nponyhevosta pihalla, joka sairaan vuoksi on oljilla peitetty, ja\nallapäin jää pony-parka seisomaan portaiden eteen katsellen\npähkinänruskeilla silmillänsä siihen suuntaan, mistä pikku Leopold\ntavallisesti tuli hyväilemään häntä. Ulkonaisesti on talo edelleen yhtä\nsiisti ja mukava, mutta kaikki näyttää olevan aran odotuksen vallassa\ntai väikkyvän pelon ja toivon välillä: työ ja askareet ovat\nlakkautustilassa ja kaikkialla vallitsee samallainen hiljaisuus kuin\nluonnossa jälkeen ankaran myrskyn. Liikuttavinta on kuitenkin huomata,\nettei noita kolmea suljettua säleakutinta, joiden takana sairas potilas\nlepää kärsiväisenä, koskaan avata valolle ja ilmanvaihdolle.\n\nTultuansa karkoitetuksi kuninkaallisesta hovista oli Méraut asettunut\nasumaan aivan lähelle ja kuljeskeli usein sen ympäristössä katsellen\nepätoivoisena noita suljettuja akkunoita. Ne ovat hänen tuskansa ja\ntuomionsa. Hän palaa joka päivä takaisin peljäten näkevänsä ne kerran\nvallan avoinna, että savu sammutetuista kynttilöistä kuolinvuoteen\nääressä pääsisi ulos. Tämän kaupunginosan asukkaat alkavat jo tuntea\nhänen ulkonäkönsä. Leivosten myyjätär lakkaa kantamasta tavaroitansa\npysähtyen töllistelemään tuota pitkää, onnettoman näköistä roikaletta,\njoka alati kuljeksii näillä tienoilla. Keilanheittäjät ja piletinmyyjät\nraitiotienasemalla pitävät häntä hieman hassahtaneena. Eivätkä he tässä\naivan väärässä olekaan, sillä miesparan epätoivo on jo todellakin\nmielenvikaa lähellä. Rakkaus tähän kärsimykseen ei sentään ole syypää.\nKuningatar oli tehnyt oikein karkoittaessansa hänet luotansa ja\nkohdellut häntä ansion mukaan, myönsi Méraut itse. Hän oli saanut\nrangaistuksensa ja -- päässyt vapaaksi rakkauden intohimostansa.\nToisellaiset olivat syyt hänen epätoivoonsa. Saada kerran muodostaa\nkuninkaanalun oman mielensä mukaan oli hän toivonut. Tämä ihana tehtävä\noli hänelle uskottu ... ja itse oli hän ihanat toiveensa tuhonnut!\nPahemmin ei onneton tapaus voinut surettaa lapsiraukan äitiä eikä isää\nkuin häntä. Eikä hän edes saanut lohduksensa hoitaa pientä potilasta\neikä seurata hänen tilaansa joka päivä ja tunti, kuten hän olisi\nhalunnut. Sen sijaan oli hänen melkein mahdotonta saada mitään tietoa\nhänestä, sillä hovipalvelijain puoleen hän ei voinut kääntyä, nämä kun\nkaikki katkerasti vihasivat häntä onnettomuuden varsinaisena alkusyynä.\nEräältä metsänvartijalta, jolla toisinaan oli asiaa hoviin, sai hän\nvihdoin muutamia kyökissä juoruttuja uutisia, jotka tietysti olivat\nliioiteltuja sivistymättömän kansan tapaan. Milloin oltiin\ntietävinänsä, että pikku kuningas oli menettänyt kaiken näkönsä,\nmilloin oli tauti muka kohonnut hänelle aivoihin, milloin taas\nkerrottiin, että kuningatar epätoivoissansa tahtoi tappaa itsensä\nnälällä. Tällaisten uutisten jälkeen joutui Elysée parka uuden tuskan\nja ahdistuksen valtaan ja kuljeskeli metsässä, kunnes jalat uupuivat ja\nhänen täytyi istahtaa levähtämään metsän laidassa kasvavaan korkeaan\nheinikkoon, jonka ohitse sunnuntaisin kulki paljo väkeä, mutta joka\nviikon aikana oli syrjäseutuja. Tässä vahti hän metsänvartijaa\nsaadaksensa uutisia hovista.\n\nKerran lepäsi hän taas illan suussa samassa tuoreessa heinikossa\nkatsellen kuninkaallista asuntoa kohti ja auringon viimeisiä säteitä,\njotka välkkyivät puiden oksien välistä. Keilanheittäjät menivät jo\ntiehensä, polisit alkoivat jo iltavuoronsa ja pääskyset kiertelivät\nnurmen yllä etsien hyönteisiä auringonlaskun aikana. Hetki oli erittäin\notollinen siihen synkkään tunnelmaan, johon Méraut ruumiillisesti ja\nhenkisesti väsyneenä vaipui kuunnellen sisäisiä muistojen ääniä\nympäristön täydellisesti vaietessa. Koko luonnon näin nukkuessa tuntuu\nnäet ikäänkuin alkaisi meissä paremmin kuulua sisäinen äänemme ja sen\nhiljaiset tarinat sielumme taisteluista.\n\nÄkkiä pysähtyi hänen harhaileva katseensa mustaan lierihattuun,\nvalkoisiin liiveihin ja sääryspariin, jotka lähestyivät epävarmoin\naskelin. Se oli hovineuvos Boscovitsh, joka nopein nais-askelin astua\nteputteli häntä kohti kantaen varovasti jotakin nenäliinaan käärittyä\nesinettä. Pian äkkäsi hän Mérautin tien vieressä. Ensinkään\nhämmästymättä riensi hän luo ja alkoi puhutella Mérautia aivan\ntuttavallisesti ja luonnollisesti ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi\ntapahtunutkaan.\n\n\"Tänään näette te oikein iloisan miehen, rakas Méraut!\" sanoi hän.\n\n\"Kuinka niin? Hyvä Jumala, olisiko todellakin mahdollista, että\nsairas...\"\n\nNyt kävi kasvientutkija totisen näköiseksi. Sairaan tila oli, ikävä\nkyllä, entisellänsä. Hänen täytyi yhäti pysyä hiljaa pimeässä\nhuoneessa. Kaikki epävarmaa, tietysti kiusallisen epävarmaa, jumala\nparatkoon!\n\n\"Mutta...\" jatkoi hän vallan toisella äänellä, \"voittekos arvata, mitä\nminulla tässä on?... Varovasti ... se on näet hauras ... multaa ei saa\nkaristaa pois juurien ympäriltä!... Se on _clematitis_ ... mutta ei\nmikään tavallinen _puutarha-clematitis_ ... ei, vaan _clematitis\ndalmatica_ ... erityisen merkillinen vaivaislaji, jota ei tavata juuri\nmuualla kuin siellä kotimaassani... Alussa en tahtonut uskoa ensinkään,\nettä ... keväästä asti olen minä tätä pitänyt silmällä ... mutta\nkatsokaas sen vartta ... ja kukkasia... Se tuoksuu kuin survotut\nmantelit, eikö totta?...\"\n\nJa näin sanoessaan avasi hän nenäliinan kaikella mahdollisella\nvarovaisuudella ja paljasti heikon pehmeävartisen kasvin, jonka\nmaidonväriset kukkaset muuttuivat lehtien luona niin vihertäviksi,\nett'ei niitä enää tahtonut erottaa kukkasiksi. Méraut koetti kysellä ja\nurkkia häneltä muita uutisia, mutta mies oli niin intohimonen ja\nlöytöilonsa vallassa, ett'ei se aluksi ollut mahdollista. Ihan\nihmeellinen sattuma, että tämä kukkanen oli voinut kasvaa täällä ...\nyksinäisenä ... ja kuusisataa penikulmaa kotimaastansa! Kukkasilla on\noma historiansa, vieläpä romaninsakin. Ja tämän tuo kunnon ukko nyt\nuusi itsellensä luullen kertovansa sen Mérautille.\n\n\"Minkä luonnon ihmeen ja geologisen oikun kautta on tämä pikku\nmatkailija voinut itää täällä Saint-Mandéssa ... tammen juurella?\nJoskus on tällaisia tapauksia tosin huomattu. Niinpä löysi eräs\nystäväni kerran Pyreneiltä kukkasen, joka muuten kasvaa ainoastaan\nLapissa. Se riippuu ilmaston virtauksista ja satunnaisista\nmaakerros-muodostuksista... Mutta ihmeellisintä on tässä se, että\ntämä pikku taimi on kasvanut ihan maanpakolaisten maamiestensä\nläheisyydessä... Ja näettekös, kuinka hyvin se on menestynyt!... Hiukan\non se ehkä maanpakolaisuudessansa kalvennut, mutta sen joustavat\nköynnösvarret ovat valmiit kiertymään...\"\n\nClematitis-kasvi kädessä seisoi hän siinä onnellisena riutuvan auringon\nlaskiessa, kunnes äkkiä puhkesi sanomaan:\n\n\"Hiisi vie, nythän on jo myöhäinen... Täytyy joutua kotiin!...\nHyvästi!\"\n\n\"Minä tulen kanssanne\", sanoi Méraut.\n\nBoscovitsh hämmästyi. Hän oli ollut läsnä onnettomuuden jälkeisessä\nkohtauksessa ja tiesi siis, kuinka Méraut oli menettänyt paikkansa,\nvaikka hän ei aavistanut, että tähän oli eräs toinenkin syy\nvaikuttanut. Hm, mietti Boscovitsh, entäs kuningatar ... ja muut, mitäs\nhe sanoisivat, jos Méraut...?\n\n\"Hra hovineuvos, kukaan ei näe minua... Te laskette minut sisään\npuistokadulta vievän oven kautta... Sieltä hiivin minä kyllä kenenkään\nhuomaamatta hänen huoneeseensa...\"\n\n\"Kuinka? Tahtoisitteko siis todellakin...?\"\n\n\"Päästä hänen sairashuoneeseensa, niin, ja kuulla hänen puhuvan\nhetkisen aikaa kenenkään minua huomaamatta...\"\n\nBoscovitsh pani äänekkään vastalauseen, mutta lähti kuitenkin astumaan\nMérautin kehoituksesta. Tämä taas seurasi hänen jäljessänsä kaikista\nvastalauseista huolimatta. Mikä liikutus valtasikaan Mérautin, kun\npuistokadulta puutarhaan vievä pieni portti narahtaen aukesi, ja hän\näkkiä huomasi joutuneensa sille paikalle, missä hänen elämänsä oli\ntyhjäksi tehty!\n\n\"Odottakaa tässä\", sanoi hovineuvos vavisten, \"minä palaan ilmoittamaan\nteille, milloin palvelusväki on käynyt illalliselle, ett'ei teitä\nkukaan yllätä porteissa.\"\n\nTäällä ampumaradalla ei kukaan ollut käynyt tuon onnettoman tapauksen\njälkeen, jonka jäljet vielä olivat huomattavissa käytävillä ja\npoljetussa heinikossa. Tuonnoiset rikki ammutut maalitaulut olivat\nvielä paikoillansa, vesi tippui surullisesti säiliöönsä kuin ehtymätön\nkyynellähde ja hengessä oli Méraut kuulevinansa kuningattaren\ntiuskaisevan kyynelsilmin: \"mene, mene tiehesi sinä...\" Nyt tuntuivat\nnuo sanat hänestä samalla haavoittavilta ja hyväileviltä...\n\nKun Boscovitsh palasi takaisin, lähtivät he molemmat hiipimään talolle\npäin. Lasigalleriassa, johon he ensin tulivat puutarhasta, olivat pikku\nLeopoldin koulukirjat pöydällä hyvässä järjestyksessä ... ja pöydän\nedessä olivat oppilaan ja opettajan tuolit kuin ennenkin oppitunnin\nalkaessa. Kaikki oli siis täällä samassa järjestyksessä paitsi lapsi,\njoka ennen antoi iloa kouluhuoneelle juoksennellen täällä iloisena edes\ntakaisin ainakin kymmenen kertaa päivässä ja saaden muutkin usein\nnauramaan ja hyräilemään.\n\nHyvin valaistut portaat noustuansa vei Boscovitsh kumppalinsa\nsairashuoneen viereiseen suojaan, joka aina pidettiin pimeänä sekin,\nett'ei potilaan silmiin kävisi ainoakaan valonsäde. Pieni yölamppu\npaloi kuitenkin seinäkomerossa rohdospullojen ja tippojen vieressä.\n\n\"Kuningatar ja rva de Silvis ovat hänen luonansa. Elkää siis Jumalan\ntähden puhuko mitään ... ja tulkaa hetipaikalla takaisin...\"\n\nElysée ei kuullut enää hänen sanojansa ... hän oli jo hiipinyt\nkynnykselle, jolle hän seisahtui sykkivin sydämin ja henkeänsä\npidättäen. Ollen pimeyteen tottumaton ei hän voinut nähdä mitään ...\nvaan kuuli ainoastaan ohuen lapsenäänen, joka juhlallisesti luki\niltarukouksensa... Mutta tätä väsynyttä, surullista ja pitkäveteistä\nääntä oli hänen melkein mahdotonta tuntea pikku kuninkaan ääneksi. Kun\nrukousten sarja oli päättynyt amenella, kuuli hän lapsen kysyvän:\n\n\"Äiti, pitääkö minun lukea vielä kuninkaiden rukous?\"\n\n\"Tietysti, poikaseni\", vastasi kuningatar kauniilla ja totisella,\nvaikka muuttuneella äänellä, sillä entinen sointu ja varmuus olivat\nhävinneet.\n\nPoika vaikeni hetkiseksi, mutta huomautti sitten:\n\n\"Minä vain luulin ... ja arvelin, ettei sitä enää tarvittaisi...\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi kuningatar vilkkaasti.\n\n\"Niin\", jatkoi lapsi varhaisvanhalla ja älykkäällä äänellä, \"mielestäni\nolisi minulla niin paljo muuta rukoiltavaa Jumalalta...\"\n\nSamassa muutti hän ajatustensa suuntaa ja lisäsi nopeasti ikäänkuin\nolisi hän kilttinä lapsena peljännyt pahoittaa äitinsä mieltä:\n\n\"Mutta koska sinä niin tahdot, äiti, niin kyllä minä luen senkin...\"\n\n\"Sinä Herra, minun Jumalani, olet pannut minut isieni valtaistuimelle.\nMutta minä olen vain lapsi, joka en tiedä, kuinka minun on\nkutsumuksessani meneteltävä. Ja kuitenkin olet sinä, Herra, tehnyt\nminut ulosvalitun kansasi hallitsijaksi...\"\n\nHuoneen perältä kuului samassa itkevän nyyhkytystä, kuningatar\nsäpsähti.\n\n\"Kuka siellä? Vai tekö siellä olette, Kristian?\" kysyi hän.\n\nMutta samassa suljettiin ovi.\n\nLopulla viikkoa selitti lääkäri, ett'ei pikku potilasta saisi enää\nkiusata täydellisessä pimeydessä, vaan olisi päivänvaloa vähitellen\npäästettävä sisään.\n\n\"Joko nyt?\" huudahti Frédérique... \"Ja minulle sanoitte te, että se\nkestäisi toista kuukautta...\"\n\nLääkäri ei tahtonut ilmoittaa hänelle, että silmä oli ainaiseksi\nsokaistu... Mitään parannuksen toiveita ei ollut olemassa. Turhaa oli\nsiis enää kiusata lasta täydellisessä pimeydessä. Totuutta ei lääkäri\nkuitenkaan hennonnut sanoa, vaan pelastihe epämääräisillä\nmahdollisuuksilla, joilla herrat lääkärit -- sulasta säälistä --\ntavallisesti ovat rauhoittavinansa omaisia. Kuningatar taas ei\nasianlaitaa ymmärtänyt eikä kukaan hänen ympäristöstänsä ottanut\nsanoaksensa hänelle totuutta. Tämä surullinen tehtävä uskottiin vihdoin\nisä Alphéelle: kaikki vaikea kuuluu muka aina uskonnon edusmiehelle,\nosasipa hän sitten auttaa taikka ei.\n\nMikään hentomielinen mies ei isä Alphée juuri ollut, kuten tiedämme.\nJumalan sanaa käytti hän kuin pakkosauvaa ja sillä aikoi hän sivaltaa\nsellaisen iskun, että kuningattaren ylpeys ainaiseksi masentuisi.\nÄitinä oli hän kärsinyt poikansa onnettomuuden, äitinä oli hän tuntenut\npoloisen avunhuudon, pyörtymisen ja tippuvan veren viiltävän haavoja\nhänen sydämensä sisimpään soppeen. Mutta ilmoitus, jonka isä Alphée\notti tehdäksensä, oli masentava hänet kuningattarena. Mikä kauhea\nkohtalo, jos pikku Leopold jäisi ainiaaksi ruhjoksi ja silmäpuoleksi!\nHänen, joka oli toivonut poikansa kasvavan kauniiksi voiton ja oikeuden\npäivää varten, täytyi siis nyt antaa viallinen raukka Illyrian kansan\nhallitsijaksi! Tätä petosta ei hän ikinä antaisi anteeksi lääkärille.\nMaanpakolaisuuden ja alennuksenkin aikana ovat kuninkaat siis korkean\nkutsumuksensa ja ihmisten kurjan pelkuruuden uhreja!\n\nLieventääksensä ylimenoa täydellisestä pimeydestä päivänvaloon panetti\nkuningatar ensiksi akkunoihin vihreät verhot; vähitellen annettiin\npäivän sitten vapaasti tulvata akkunoista, ja nyt vasta huomasivat nämä\npoloiset, kuinka he itsekukin olivat muuttuneet tämän vankeuden aikana.\nLapsi parka oli käynyt kovin kalpeaksi; oikeanpuolista silmää peitti\nkääre yhä vieläkin. Kasvoihin oli kääre painanut pieniä, ennenaikaisia\nkurttuja, jotka häntä vanhensivat. Suurin muutos oli kuitenkin se, että\nhänen nyt täytyi alottaa viallisen poloisen surullinen elämä!\n\nRuokapöydässä täytyi hänen opetella uudellensa viemään ruokaa suuhun,\nsillä hän ei voinut enää hoitaa lusikkaa ja kahvelia, vaan sattuivat\nnämä milloin otsaa, milloin korvia kohden; niin paljo vaikutti näet\nheikontunut näkö muihin henkisiin ominaisuuksiin. Tällaisten erehdysten\nsattuessa nauroi hän sairaan lapsen naurua, mutta äidin täytyi kääntyä\npoispäin, jott'ei hänen kyyneleitänsä huomattaisi.\n\nNiin pian kuin poikanen pääsi puutarhaan, ilmestyi uusia kiusan ja\nsurun aiheita. Joka askeleella mieli hän kompastumaan ja tavoitteli\ntukea; usein hän suuntasi tahtomattansa askeleensa viistoon ja joskus\nhän kompastui kumoonkin. Aina pysyi hän arkana ja epävarmana, peräytyen\ntakaisin pienimmänkin esteen sattuessa tielle, tarttuen toisten käsiin\ntai äidin hameen liepeihin ja kiertäen tuttujen rakennusten kulmia niin\nvarovasti kuin olisi hän peljännyt väijymystä. Kuningatar koetti kaikin\ntavoin herättää eloon poikansa rauenneita ruumiinvoimia, jotka saman\nonnettomuuden kautta näyttivät kovin lamautuneen. Näköaistia kohdanneen\nturman vaikutus oli nähtävästi ulottunut muidenkin henkisten\naistimusten toimintaan.\n\nMuuten ymmärsi poikanen varsin hyvin sen surun, jonka hän äidillensä\ntuotti. Puhuessaan nosti hän vaivaloisesti päätänsä ja näytti ujolla\nkatseellansa ikäänkuin pyytävän anteeksi viallisuuttansa ja\nheikkouttansa. Vaistomaisia, hermostuneita säikähdyksen vaikutuksia hän\nei voinut ensinkään hillitä. Niinpä oli hän saada hermonytkyn\nkasvoihinsa, kun hän ensi kerran tuon onnettoman tapauksen jälkeen\nkuuli pyssynlaukauksen, vaikka tämä kuuluikin varsin kaukaa. Ja kun\nhänen jälleen piti nousta ponyhevosensa satulaan, alkoi koko hänen\nruumiinsa vapista.\n\n\"Ei, ei ... en minä\", sanoi hän äitiänsä läheten, \"ottakaa minut\nvaunuihin kanssanne, minua niin pelottaa...\"\n\n\"Pelottaa? Mikä sitten?\"\n\n\"Minua niin kovin pelottaa...\"\n\nJa tätä pelkoa ei saatu haihtumaan rukouksilla eikä nuhteilla.\n\n\"Vai niin\", sanoi kuningatar harminsa hilliten, \"no, valjastakaa sitten\nvaunujen eteen!\"\n\nOli kaunis sunnuntaipäivä loppupuolella syksyä. Ilma muistutti samaa\ntoukokuun sunnuntaita, jona he olivat olleet kansanjuhlassa\nVincennesissä. Tänään teki tuo taaja joukko köyhää kansaa, joka täytti\nnurmikentät ja käytävät, kuningattareen vastenmielisen vaikutuksen.\nTyöväen huvitukset ulkona vapaassa ilmassa olivat ikäviä ja vielä\nikävämpi oli nurmikolta kansan keskestä löyhkäävä ruoka-aineiden haju.\nHuolimatta rahvaan nauruista ja juhlapuvuista näkyi muka tuon vapaan\nilon takaa köyhyys ja kurjuus kyllin selvään. Poikanen, joka huomasi\näitinsä olevan huonolla tuulella ja luuli olevansa syynä siihen, koetti\nolla äidillensä niin ystävällinen ja hyväilevä kuin mahdollista.\n\n\"Oletteko te suutuksissa, äiti, kun minä en tahtonut ratsastaa\nponyllani?\"\n\nEi, ei äiti ollut suutuksissa hänelle. Mutta kuinka aikoi hän esiytyä\nkruunaustilaisuudessa, kun hänen alamaisensa kerran kutsuvat hänet\ntakaisin? Täytyyhän kuninkaan osata ratsastaa.\n\nPoikanen käänsi päänsä niin, että voi nähdä äitinsä ainoalla\nsilmällänsä ja kysyi sitten:\n\n\"Te luulette siis todellakin, että he huolivat minusta tällaisena?\"\n\nHän näytti todellakin vihaiselta ja vanhalta.\n\nFrédérique kummasteli, että hän voi sellaista epäillä; muistakoon vain\nWestfalenin kuningasta, joka oli aivan sokea, hän.\n\n\"Niin, mutta mikäs kuningas hän on?.... Karkoitettu raukka!\"\n\nKuningatar kertoi hänelle sitten tarinan Böhmenin sokeasta\nJuhana-kuninkaasta, joka Crecyn tappelussa pyysi ritarinsa saattamaan\nhänet eturiviin, jossa hän saisi mitellä miekkoja. Ja sitten taisteli\nhän miehistönsä kanssa niin uljaasti, että he seuraavana päivänä\nlepäsivät kaikki hevosinensa kuolleina tantereella.\n\n\"Voi, kuinka kauheaa ja hirmuista!\" huudahti Leopold.\n\nSitten istui hän äänetönnä ajatuksissansa miettien kiihoittuneessa\nmielikuvituksessansa tuota tarinaa samoin kuin markiisittaren satuja.\nVaunut kääntyivät nyt järven luota niin kapealle tielle, että tila kävi\nmelkein ahtaaksi. Eräs kävelijä heidän edellänsä hypähti äkkiä sivulle\nvaunujen tieltä. Siteensä vuoksi ei poikanen häntä nähnyt, mutta\nkuningatar hänet heti tunsi. Totisella ja ankaralla katseella huomautti\nhän tätä päätänsä nyökäyttäen silmäpuolesta poikaparastansa, jonka\nrihainen vartalo näkyi kuningattaren väljän puvun takaa: Kas, siinä oli\nheidän yhteisen työnsä rauniot ja kuuluisan nimen heikko varjo!\n\nTämä oli heidän viimeinen yhtymyksensä. Seuraavana päivänä jätti Méraut\nainaiseksi St Mandén seudut.\n\n\n\n\nX.\n\nFides, Spes. [Usko ja toivo.]\n\n\nHerttua Rosen astui ensimäisenä sisään.\n\n\"Täällä tuntuu hieman kostealta\", sanoi hän vakavasti. \"Poikani\nkuoleman jälkeen ei näitä ovia ole avattu.\"\n\nKostea ja haudan kolkko ilma löyhähti todellakin vastaan Rosenin\npalatsin alakerrassa sijaitsevista upeista salongeista, joissa guzlan\nsäveleet olivat kaikuneet niin juhlallisilta ja joissa kaikki vielä oli\nlähtötanssijaisten aikuisessa kunnossa. Kuninkaan ja kuningattaren\nkoristetut tuolit olivat vielä paikoillansa soittolavan alla. Näiden\nympärillä olivat taas muut kunniavieraita varten asetetut nojatuolit\npuoliympyrässä. Sikin sokin näkyi permannolla nauhoja, kuivuneita\nkukkasia ja harsonsiekaleita. Verhoilijat olivat nähtävästi suurimmassa\nkiireessä ottaneet alas oviverhot ja kasvit ja sulkeneet sen tehtyänsä\novet juhlasaleihin, jotka näin ollen yhäti olivat todistuksena\ntuonnoisista iloista tässä suruhuoneessa. Yhtä laiminlyödyltä näytti\npuutarhakin: kuivuneita oksia suurissa kasoissa, jotka olivat saaneet\nolla koskematta syksystä kevääseen saakka, ja itse maaperä vehmaan\nrikkaruohon peitossa. Syvän surun synnyttämiin luonneomituisuuksiin\nkuuluu myöskin se, että sureva tahtoo painaa kärsimystensä ja murheensa\nautioittavan leiman ympäristöönsäkin. Sen vuoksi ei herttua Rosen ollut\nsallinut mitään täällä liikutettavan ... eikä missään tapauksessa\ntahtonut itsekään asua enää loistavassa palatsissansa.\n\nGravosan onnettoman taistelun jälkeen oli Colette lapsivuoteelta\nnoustuansa matkustanut Nizzaan pikku \"W:nsä\" kanssa; herttua taas\nlopetti jokapäiväiset kävelynsä Anjoun rantakadun ja S:t Mandén välillä\nja muutti kokonansa kuninkaansa luo, missä hän nyt panetti kuntoon\nmakuusuojan itsellensä n.k. intendenttirakennuksessa. Kaikesta näkyi,\nettä hän pian aikoi myydä palatsinsa; hän oli näet alkanut kaupata pois\nuseita palatsin vanhanaikaisia kalleuksia. Näissä aikeissa hän nytkin\ntänne saapui parin seuralaisensa kanssa. Tällä kertaa oli vanhojen\nvenezialaisten peilien vuoro, joihin rakastavaisten parien unkarilaiset\nmasurkat (tsardas-tanssit) loistavien kynttiläkruunujen valossa\nviimeksi olivat kuvastuneet. Tänään saivat niiden kirkkaat pinnat --\nParisin harmaan koleassa syysvalaistuksessa -- heijastaa kahta narrin\nnaamaa, jotka ahnain silmin ja hohtavin huulin tarkastivat niitä.\nToinen näistä oli ukko Leemans, toinen hänen eroamaton ystävänsä ja\ntoverinsa hra Pichery, aina yhtä kalpea ja \"nuoltu\" kuin ennenkin,\nkoukkusuortuvat ohimoillansa ja viikset vahattuina.\n\nTäytyi olla vanhan muinais-esinekauppiaan mielenmaltti, kauppatottumus\nja näyttelijätaito, jos mieli voida pidättää ilon ja ihastuksen\nhuudahdusta, kun kenraalin palvelija, yhtä vanha ja suoraselkäinen kuin\nisäntänsäkin, äkkipikaisilla tempauksilla vetäisi ylös kalisevat\nsäleakuttimet salin pohjoispuolisista akkunoista, jolloin hieno\npäivänvalo valahti sisään leikkien eri vivahduksissa noilla erittäin\nsiroilla puuveistoksilla, pronssivalelmilla ja norsunluisilla\ntaide-esineillä. Ammattimaisesti järjestetty ja hoidettu tämä rikas\nkokoelma ei ollut, kuten esim. Spalaton kreivittären vanha aartehisto,\nmutta sen sijaan paljon loistavampi, ulkolaisempi ja ennen kaikkea\npaljon paremmin säilynyt. Eikä mitään vioittumisia eikä naarmuja!\n\nVanha Rosen ei ollutkaan ryöstellyt mitä tahansa niinkuin monet\nkenraalit tekevät, jotka syöksevät myrskynä vihollisten vanhoihin\nkesäpalatseihin vieden mukanansa sekä sirot kellotornit että tavalliset\nolkikatot. Tämä kokoelma oli päinvastoin oikea valikoima. Todellakin\nnaurettavaa oli nähdä vanhan kaupustelijan tuon tuostakin pysähtyvän\njonkun taide-esineen eteen, huulet ihastuksesta törröllänsä karvaisen\nnaamansa keskellä, ja silloin tällöin suurennuslasilla tarkastelevan\njotakin: milloin hän raaputti jotakin emaljiteosta, milloin naputti\njotakin pronssivalelmaa j.n.e., mutta koko ajan koetti hän näyttää aina\nvälinpitämättömältä, melkeinpä halveksivalta, vaikka koko hänen\nruumiinsa kiireestä kantapäähän asti ilosta vapisi ja tutisi kuin olisi\nsähkövirta häneen sattunut. Myöskin hra Picherytä oli hauska\ntarkastella. Ollen vailla asianymmärrystä, arvostelukykyä ja\nkaunoaistia tällaisissa asioissa seurasivat hänen kasvojensa eleet\norjallisesti toverin vaihtelevia ilmeitä; kun tämä väänsi karvaisen\nnaamansa halveksivaan virnistykseen, niin teki Pichery samoin, ja kun\nLeemans kumartuen muistikirjasensa ylitse, johon hän alinomaa teki\nmuistoonpanojansa, hiljaa kuiskasi hänelle: \"tämä on ainakin sadan\ntuhannen frangin arvoinen\", muuttui hänen hahmonsa samassa\nsilmänräpäyksessä täydelliseksi hämmästykseksi. Tässä oli heillä\nmolemmilla ehkä hyvä tilaisuus voittaa takaisin, mitä he \"suuren\nkaappauksen\" kautta nähtävästi olivat ainiaaksi menettäneet. Kaikissa\ntapauksissa oli viisainta pitää suunsa kiinni eikä antaa tunteillensa\nylivaltaa, sillä tuo vanha ja epäilevä kenraali, joka pysyi yhtä\nsuljettuna kuin koko kaupustelijakunta yhteensä, seurasi koko ajan\nheidän kintereillänsä seisoen heidän takanansa, kun he kiintyivät\ntutkimaan jotakin, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän ensinkään heidän\npetosaikeistaan.\n\nNyt olivat he vaeltaneet kaikkien juhlasalien läpi ja saapuivat pieneen\nkamariin, johon tullessa täytyi nousta pari porrasta ylös; kaikki\ntäällä oli komeasti sisustettu maurilaiseen tyyliin mataline\ndivanisohvinensa, mattoinensa ja vanhanaikaisine huonekaluinensa.\n\n\"Ovatko nämä myöskin myytävänä?\" kysyi Leemans.\n\nKenraali ei hetipaikalla vastannut. Tässä oli Coletten pieni\nbudoarihuone, hänen mielisuojansa, jonne hän aina vetäysi, kun sattui\nsaamaan aikaa ollaksensa hetkisen yksin. Täällä oli hänen tapansa\nkirjoitella kirjeitä pienen arapialaisen kirjoituspöydän ääressä.\nErityisesti empi hän myydä tätä huonekalua, josta hän tiesi Coletten\npaljo pitävän. Siitä huolimatta teki hän äkkiä päätöksensä.\n\n\"Ovat ... kaikki nämä myydään myös!\" vastasi hän sitten kylmästi.\n\nLeemans, jonka huomio heti oli kiintynyt tähän koristeilla,\nkultauksilla, pienoisholveilla ja gallerioilla kaunistettuun\nesineeseen, alkoi heti tutkia sen sisustaa ja monia laatikkoja, joista\nuseat olivat toistensa päällä lepääviä salalaatikkoja, jotka avautuivat\npiiloitettuja vieterejä painettaessa. Laatikot olivat sisältäpäin\nsangen siistit ja \"foneratut\" hienoimmilla puulajeilla, koskapa ne\ntuoksuivat oranssi- ja sandelipuulta. Pistäessänsä kätensä erääseen\nlaatikkoon tapasi Leemans siellä kääryn paperia.\n\n\"Täällä on jotakin\", huomautti hän.\n\nKun kaupustelijat olivat nähneet ja tutkineet kaikki, saattoi kenraalin\npalvelija heidät varmuuden vuoksi ulos saakka. Herttua taas muisti nuo\nlaatikkoon unhotetut paperit. Hän otti ne säilöstä ja huomasi niiden\nolevan kääryn tuoksuvia kirjeitä, jotka kaikki olivat sidotut yhteen\nrutistuneella silkkinauhalla. Tarkemmin kääryä katsellessansa tunsi hän\nKristianin suuren ja säännöttömän käsialan, jota hän viime kuukausina\nei ollut nähnyt muissa papereissa kuin velkakirjoissa ja\nmaksuosoitteissa. Varmaankin on tämä kuninkaan kirjeenvaihto Herbertin\nkanssa, ajatteli hän. Mutta niin ei suinkaan ollut laita.\n\n\"Colette, oma sydänkäpyseni\", luki hän ensimäisessä kirjeessä. Herttua\nrepäisi äkkiä nauhan poikki ja viskasi kirjeet sohvalle. Niitä oli\nluvultansa ainakin kolmekymmentä. Eräässä kirjeessä pyysi hän\nyhtymystä, toisessa kiitti hän sellaisesta, kolmas sisälsi vieläkin\nlämpimämpiä kiitoksia... Sanalla sanoen, tässä paljastui rikoksellinen\nrakkausjuttu surullisessa tyhjyydessänsä ja todellisuudessansa ja sitä\nvoi seurata alusta alkaen viimeisiin kylmiin anteeksipyyntöihin\nyhtymysten laiminlyömisestä ... kaikki esitettynä yhä lyhemmissä ja\nlyhemmissä kirjeissä kuin lippuset paperileijan hännässä. Melkein\nkaikissa kirjeissä puhuttiin ikävästä ja tunkeilevasta henkilöstä,\njolle Kristian leikillä antoi nimen \"surullisen hahmon ritari\" tai\nlyhennettynä vain \"hahmo\". Miettiessään ketä kuningas tällä mahtoi\ntarkoittaa huomasi hän eräässä kirjeessä -- tapausten kehittyessä kävi\nkirjeenvaihdon sisällys muuten kevytmielisemmäksi menettäen samassa\nmäärässä alkuperäisen alakuloisuutensa -- omituisen irvikuvan\nitsestänsä: haikaran jaloilla käypä pitkä vartalo, jonka yläpäässä\nhänen oma pieni haukanpäänsä. Häntä se tietysti esitti; olihan siinä\nhänen kotkannenänsä ja raukealuomiset silmänsä ja paremmaksi vakuudeksi\nseisoi piirustuksen alla kirjoitus: \"Surullisen hahmon ritari\nollessansa vahtivuorolla Orsayn rantakadulla\".\n\nToinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä ja käsitettyänsä häväistyksen\nkaikessa alhaisuudessansa, huokasi kenraali surullisesti: tällainen\nteko saattoi hänet vallan ymmälle, näin häntä ei vielä ollut kukaan\nnolannut eikä masentanut.\n\nEnin ei häntä tässä jutussa harmittanut se, että hänen poikaansa oli\npetetty, vaan se seikka, että pettäjä oli Kristian, sama Kristian,\njonka vuoksi he olivat uhranneet kaikki, jonka vuoksi Herbert\nnuoruutensa kukoistuksessa oli käynyt kuolemaan ja jonka vuoksi hän nyt\noli mennä vararikkoa kohti ja myydä sotaretkiensä voitonmerkit, ett'ei\nkuninkaan nimikirjoitusta katsottaisi arvottomaksi. Oi, jospa hän vain\nvoisi kostaa häpeänsä! Entä jos hän nyt tempaisisi seinältä pari\nasetta, olkootpa mitä laatua tahansa!... Vaan ei! Kristian oli\n_kuningas_! Kuninkaalta ei voi vaatia hyvitystä. Tämän kalliin sanan\nmuistaessansa rauhoittui hänen vihansa äkkiä kuin taikavoimasta. Hän\nalkoi järkiperäisesti harkita asiaa ja tuli vihdoin siihen päätökseen,\nett'ei kuningas, joka korkeaksi huviksensa oli suvainnut huomata erään\npalvelijattarensa, ollut hetikään niin väärässä kuin hän, herttua Rosen\nitse, joka oli sallinut poikansa naida porvarillisen tytön. Tässä oli\nhän vain saanut ansionsa mukaisen rangaistuksensa teostansa ja\nahneudestansa...\n\nKauvaksi aikaa ei hän näihin mietteihin vajonnutkaan. Pian pisti hän\nkirjeet lukon taa säilyyn ja riensi St Mandén palatsiin virkahuoneensa\nkirjoituspöydän ääreen; useissa pöydällä lepäävissä papereissa näki hän\nsaman suuren, epäsäännöllisen käsialan kuin noissa lemmenkirjeissäkin.\nSiitä, että vanha herttua nyt oli päässyt tuollaisen salaisuuden\nperille, ei Kristian tietysti voinut aavistaa mitään kulkiessansa ja\najaessansa seuraavina päivinä pihan yli, jonka sivulla olevan\nintendenttirakennuksen akkunassa hän näki saman pitkän ja kuivan ukon\nuskollisena istuvan, jonka hän oli suvainnut jäljentää paperille ja\nnimittää: surullisen hahmon ritariksi.\n\nMutta ainoastaan kuningas, ainoastaan kansaan juurtuneen näkökannan,\nyksityisten uskollisuuden ja ulkonaisen loiston kannattama kuningas voi\ntavata tällaista uskollisuutta alamaisissansa, vaikka hän muuten onkin\naivan arvoton ihmisenä. Kuningas Kristian antautui näet nyt, kun pojan\nhenki oli taattu, jälleen noudattamaan entisiä elintapojansa mässäten\nainakin yhtä paljo kuin ennenkin. Pian koetti hän myös uudistaa\nsuhdettansa Señoraan. Huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja\nvälittämättä siitä raa'asta ja häpäisevästä tavasta, millä Señora\noli eronnut hänestä, ja vaikka Kristian nyttemmin tiesi, että\njuuri rakastajatar oli kavaltanut viranomaisille tiedon hänen\nsotaanlähdöstänsä, oli hän vieläkin niin rakastunut, että hän\npienimmänkin aiheen saatuansa oli valmis heittäytymään tämän\njalkojen juureen. Señora taas oli iloissansa, että jälleen sai elää\nyhdessä rakkaan Tominsa kanssa ja vietti onnellisia ja suloisia\nkuherruskuukauden päiviä. Kunnianhimostansa oli hän nyt päässyt\ntäydellisesti vapaaksi ja esiytyi jälleen levollisena naisena,\nominaisuus, jonka miljoonain toiveet olivat häneltä joksikin aikaa\nriistäneet. Nyt olisi hän omasta puolestansa mielellänsä myynyt\nasuntonsa elääksensä Tomin kanssa kaikessa rauhassa ja huolettomuudessa\nniinkuin kauppa-asioista luopuneiden, rikastuneiden kauppiasperheiden\ntapa on. Courbevoiessa olisivat he voineet elää koroillansa ja\nharmittaa Sprichtiläisiä ylellisyydellä ja loistolla. Mutta siihen ei\nJ. Tom Lewis suostunut. Hän halusi tehdä uusia \"kaappauksia\" ja vaimon\nloistava ympäristö herätti hänessä ajatuksen perustaa uusi komeampi\nasioimisto, jossa kaikuisi tanssijaissoitto, kukkaset tuoksuisivat ja\nihmiset esiytyisivät nauhoissa ja valkeissa hansikkaissa. Entisen\nenglantilaisen \"cabinsa\" vaihtaisi hän komeihin, kreivillisellä\nvaakunalla varustettuihin vaunuihin, joita univormuun puettu ajuri\nohjaisi ympäri Boulognen metsää; nyttemmin, kun ajuriyhtiöt olivat\nhankkineet itsellensä cab-kiesejä, ei hänen ajopeleillänsä ollut enää\nentistä merkitystä. Pian sai hän Señoran yhtymään aikeihinsa. Puolisot\nasuivat nyttemmin yhdessä Messinan puistokadun varrella sijaitsevassa\nupeassa palatsissa; usein loistivat sen salongit välkkyvää valoa\nkomeiden juhlien aikana, joihin vieraita kutsuivat \"Spalaton kreivi ja\nkreivitär\".\n\nAlussa ei näissä tilaisuuksissa paljo vieraita ollut, mutta vähitellen\nalkoi näihin saapua naisiakin, jotka muuten olivat pysyneet niistä\npoissa, ja niin tulivat nämä seurusteluillat tutuiksi \"rikkaiden\nulkolaisten\" iltamina. Eihän ulkomaalaisten entisyydestä tarvitse\nvälittää, kunhan he esiytyvät kyllin loistavasti. Myöskin bulevardein\n\"kumipäät\" osoittivat suurta huomiota Señoraa kohtaan: seikkailujensa\njälkeen kuninkaan kanssa oli hän aivan muodissa näiden kesken. Mitä\ntaas hra \"kreiviin\" tuli, oli hän vallan tyytyväinen uuteen säätyynsä\njo niiden voittoa tuottaneiden tilaustenkin vuoksi, jotka hän jo ensi\ntalvena oli saanut uusilta ystäviltänsä.\n\nKuningas Kristianilta ei tietysti voitu kieltää pääsyä näihin\nsalonkeihin, jotka vielä äsken olivat käyneet hänelle niin kalliiksi.\nSitä paitsi kohotti se talon mainetta, että sen seurapiiriin kuului\neräs kruunattukin pää. Kristian oli siis kyllin heikko mennäksensä\nkreivittären iltamiin toivoen yhäti voivansa uusia lemmensuhteensa. Sen\nvuoksi ei hän enää tullut suuria portaita ylös, vaan hiipi sisään\ntakatietä aina sama toivo mielessänsä. Samasta syystä tyytyi hän\nainoaan mahdolliseen osaan, joka nyttemmin jäi hänen esitettäväksensä,\nnim. hyljätyn, onnettoman rakastajan; yhtä kalpeana kasvoiltansa kuin\nvalkeana rinnaltansa seisoi hän uskollisesti näiden iltamien aikana\njossakin komeassa akkunansyvennyksessä, jonne Tomin vakoilevat silmät\nalinomaa mielivät mulkoilemaan. Vihdoin ikävystyi hän odotukseen,\nmenetti toivonsa ja hävisi sieltä etsiäksensä surujensa lievennystä\ntaipuisampien naikkosten luona milloin missäkin. Niinkuin monet\nmuutkin, jotka kerran ovat sydämensä ihanteen menettäneet, etsi hän\nsitä silmittömän hurjasti kaikkialta. Oppaana näille Parisin\neksyttäville paheiden poluille oli hänellä kaikkitietävä Lebeau, joka\nuseina aamuina sai viedä kuninkaan matkalaukun sangen omituisiin\npaikkoihin. Lisääntyvällä vauhdilla meni tuo heikko nautiskelija päivä\npäivältä alaspäin eikä se hiljainen ja synkkä elämä, jota St Mandéssa\nelettiin, suinkaan kyennyt tätä menoa hillitsemään. Täällä ei hänelle\nnäet ollut enää vähintäkään hupia, kun poissa olivat sekä Méraut että\nruhtinatar Colette. Leopold V:n terveys parantui hiljallensa, niin että\nhän pian voi alkaa oppituntinsa. Opetus oli taas uskottu rva de\nSilvisille, joka siis jälleen sai tilaisuuden istuttaa poikaseen apotti\nDiguetin kuusi sääntöä ihmistuntemuksesta ja seitsemän imartelijain\nkarkoittamisesta luotansa. Näillä surullisilla oppitunneilla, joiden\naikana potilasparan aina täytyi -- silmäsiteensä vuoksi -- pitää pää\nkallellansa, jos mieli nähdä opettajatartansa, oli kuningatar\ntavallisesti läsnä kuten Mérautinkin aikana: alakuloisin katsein istui\nhän tuijotellen Boscovitshin keksimään _Clematitis Dalmaticaan_, jonka\nvarsi kierteli ylös akkunalla juuri hänen edessänsä.\n\nMustain veljesten munkit olivat kyllä viime aikoina koettaneet\nvaivojansa säästämättä etsiä uutta sopivaa opettajaa, mutta nykyisen\nnuorison keskuudesta ei ollut helppo löytää toista Elysée Mérautia. Se\noli ainakin isä Alphéen mielipide, vaikka hän ei uskaltanut esittää\nkaikkia ajatuksiansa asiasta, sillä kuningatar ei sallinut puhuttavan\nElyséestä hänen läsnäollessansa. Siitä huolimatta katsoi munkki kerran\nolevan kyllin syytä puhua hänestä.\n\n\"Elysée Méraut on kuolemaisillansa\", sanoi hän kuningattarelle aterian\njälkeen.\n\nOllessansa St Mandéssa oli Méraut koko ajan pitänyt entisen pienen\nkamarinsa Monsieur-le-Prince kadun varrella varattuna itseänsä varten.\nMutta siellä ei hän poissa ollessansa ollut kertaakaan käynyt, jonka\nvuoksi paksu tomu oli laskeutunut hänen papereillensa ja kirjoillensa\ntuossa salaperäisessä syrjäosassa muuten verrattain meluavaa hotellia.\nMutta eräänä päivänä ilmestyi hän tänne jälleen vanhentuneena ja\nharmaana, melkeinpä valkeatukkaisena. Lihava emäntä, joka havahtui\nhorroksistansa kuullessansa hänen haparoivan kamarinsa avainta\nkonttorihyllyltä, ei alussa tahtonut tunteakaan vuokralaistansa ja\nhuudahti sitten hämmästyneenä:\n\n\"Mutta mitä ihmettä te olette puuhannut tällä välin, hra Méraut, kun\ntuollaiselta näytätte? Eihän moinen elämä käy laatuun, hra Méraut.\"\n\n\"Niin, niin, rakas rouva, taidanpa näyttää vähän koin syömältä\", sanoi\nElysée hymyillen ja lähti selkä koukussa kapuamaan huonoine jalkoinen\nylös viidenteen kerrokseen. Huoneensa näki hän olevan entisellänsä ja\nsama oli näköalakin sameiden ruutujen läpi: pelkkiä kattoja, pihoja,\nlääketieteellisen tiedekunnan rakennus ja anatominen opisto, kaikki\nsynkän näköisiä rakennuksia, ja oikealla Racinen kadulle päin kaupungin\nmolemmat kiviset vesisäiliöt, jotka kirkkaaseen pintaansa heijastivat\nvaljua taivasta ja suitsuavia savupiippuja. Kaikki oli täällä siis\nentisellänsä paitsi hän itse; nuorekkaan eloisuutensa, joka aina luo\nvaloa synkimmillekin esineille, oli hän menettänyt. Puhaltaen pois\npölyn papereilta hän istahti pöydän ääreen ja alkoi lukea.\n\nMutta eteensä ilmestyi alinomaa kuningattaren nuhteleva katse ja\ntuntuipa kuin istuisi hänen pikku oppilaansa tuossa pöydän takana,\nhäntä vastapäätä, odottaen milloin tunti alkaisi. Silloin tunsi hän\nitsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, riensi jälleen alas, ripusti\navaimen naulaan ja hävisi. Niinkuin ennenkin nähtiin hänen sitten yhtä\nsolakkana kuin tuonnoinkin kuljeskelevan n.k. latinalaisessa\nkaupunginosassa, hattu takaraivolla ja kirjoja tahi viikkolehtiä\nkainalossa; myöskin Odéonin holvikäytävissä ja Voltairen rantakadulla\nkäyskeli hän pysähtyen silloin tällöin tutkimaan vasta ilmestynyttä\nkirjallisuutta, jonka hajua hän mielellään hengitti sisäänsä, taikka\nkumartui hän katselemaan niitä vanhoja pahanpäiväisiä kirjalaatikkoja,\njoita aina tavataan rantakadun kivisellä rintasuojuksella. Luksemburgin\npuutarhassa hän milloin käveli edes takaisin käytävillä lukien jotakin,\nmilloin taas pysähtyi seisomaan ja huitomaan jonkun pystykuvan eteen\njäisen vesisäiliön läheisyyteen, vaikka ilma sattui olemaan kuinka\nkolea tahansa.\n\nTässä työlle ja opinnoille rauhoitetussa kaupunginosassa, joka\nikäänkuin kuului nuoruudelle, sai hän tosin vilkkautensa ja\npuhelahjansa takaisin, mutta kuulijakunta ei enää ollut sama kuin\nennen, sillä ylioppilaspolvet vaihtuvat niin pian. Muuten on koko tämän\nkaupunginosan asujamisto kuin ijäti liikkeessä oleva virranvuo. Eivätkä\nkokouspaikatkaan enää olleet samat kuin ennen. Tuonnoiset valtiolliset\nkahvilat olivat jääneet tyhjiksi ja näiden sijaan oli perustettu useita\nsveitsiläisiä oluttupia, joille parisilaiset antoivat nimen _brasserie_\nja joissa tarjoilua hoitivat nuoret tytöt puettuina värikkäihin\nitalialaisiin, sveitsiläisiin ja ruotsalaisiin kansallispukuihin.\nElyséen vanhat kilpailijat, sellaiset kuin Pesquidoux ja Larminat,\neivät enää pitäneet kaunopuheita Voltairen ja Procopen kahviloissa,\njotka olivat vallan unhottuneet ja menettäneet merkityksensä.\nKorkeintaan muisti ne joku vanhempi edeskäypä. Jotkut silloisista\nkahvilapuhujista olivat kerinneet huomatuiksi valtiomiehiksi ja\nistuivat tärkeissä viroissa. Sen vuoksi sattui toisinaan, että joku\nohiajaja tunsi Mérautin, joka tuulessa häilyvin hiuksin käveli katua\npitkin lukien jotakin kirjaa ja puhutteli häntä. Tämä voi olla joku\neduskunnan tahi senaatin jäsen. \"Méraut, Méraut!\" Ja sitten juteltiin.\n\"No mitä sinä tätä nykyä puuhaat?\" Otsa rypyssä tekee Méraut\nepämääräisiä viittauksia \"suuresta, myttyyn menneestä hankkeesta\". Eikä\nsanaakaan sen enempää. Toisinaan yrittivät kumppanit pakottamaan häntä\nluopumaan yksinäisyydestänsä voidaksensa käyttää hänen kykyänsä. Mutta\nMéraut pysyi uskollisena monarkkisille periaatteille eikä suostunut\ntasavallan kätyriksi. Eikä hän toivonut eikä hän pyytänyt keneltäkään\nmitään. Olihan hänellä vielä tallella melkein koko palkka siltä ajalta,\njonka hän oli St Mandéssa ollut opettajana. Tuntioppilaista ei hän\nmyöskään välittänyt, vaan eli suuren, syvän surunsa kanssa aivan\nerillänsä. Toisinaan kävi hän sentään mustain veljesten luostarissa\nkuulemassa uutisia St Mandésta ja ennen kaikkea sen vuoksi, että tuo\nomituinen kirkko kryptoinensa ja verisine Kristus-kuvinensa miellytti\nhäntä.\n\nTämä salaperäinen ja samalla melkein pakanallinen esitys kristinopista\nhuvitti erityisesti hänen muinaisia aikoja haaveksivaa luonnettansa.\n\"Filosofit asettavat Jumalan liian korkealle, niin ett'ei häntä näy\nollenkaan\", oli hän joskus sanonut. Mutta Méraut näki hänet iltahämyssä\nkeskellä kryptaan kuvattuja monia kiusattuja olentoja; ja kun hän nyt\nseisoi Ossunan Magdalenan edessä, joka ruoskii itseänsä, muisti hän sen\njouluillan, jolloin hän tapasi Illyrian kuningattaren tuossa seimen\nedessä suojaten poikaansa molemmin käsin ja ääneti rukoillen.\n\nEräänä yönä heräsi Elysée äkkiä siitä, että rinnassa tuntui omituinen\npolte, joka vitkaan nousevan vuon tavoin kohosi ylöspäin, kunnes se\nilman yskää ja kipua lakkasi heikontaen samalla koko miehen ihan\nmitättömäksi ja täyttäen suun punaisella vaahdolla. Hänestä tuntui niin\nomituisen pelottavalta. Paha yllätti hänet hiipimällä kuin\nsalamurhaaja, joka yöllä vallan hiljaa avaa ovet ja hiipii sisään.\nTästä hän ei kuitenkaan liioin säikähtänyt, vaan kysyi seuraavana\npäivänä neuvoa pöytätovereiltansa, nuorilta lääketieteen\nopiskelijoilta. Näiden mielestä oli hänen tilansa sangen arveluttava.\n\n\"Mikäs minua sitten vaivaa?\" kysyi Méraut.\n\n\"Kaikki!\"\n\nHän oli nyt neljänkymmenen vuotias, ikä, jota vanhoille\n\"mustalais\"-ylioppilaille pidetään vaarallisena, silloin kun heikkous\nalkaa väijyä ja vaania meitä vaatien kallista korvausta nuoruuden\nhurjasteluista ja kärsimyksistä. Ja sitä vaarallisempi on tämä ikä, jos\nsiveellinen joustavuus on höltynyt ja elämänhalu menetetty. Elysée eli\nkuitenkin entistä elämäänsä kävellen alinomaa ulkona, olipa ilma\ntuulinen tai sateinen: yhtä vähän välitti hän, jos liiaksi lämpimistä,\nkaasulla valaistuista saleista joutui ankaraan talvipakkaseen, jatkoi\nvaan vielä senkin jälkeen, kun ravintolat suljettiin, keskustelua\nulkona kadulla kuljeskellen puoliyöhön saakka. Verensylkyjä tuiki\nheikontavine seurauksinensa sattui yhä useammin.\n\nKun pienen yliskamarin surullinen yksinäisyys kävi liian raskaaksi,\nsiirtyi hän hotellin lähellä olevaan _Rialto_ nimiseen olutkapakkaan,\nmissä hän joko lueskeli sanomalehtiä tai istui haaveksien jossakin\nnurkassa. Täällä oli näet iltaan saakka sangen hiljaista ja vaaleine\ntammipanelauksinensa ynnä seinämaalauksinensa, jotka esittivät\nnäköaloja Venezian silta- ja kirkkorakennuksista, teki se sangen\nhauskan vaikutuksen. Venezialaisiin kansallispukuihin puetut\ntarjoilijattaret näyttivät illoin virkeiltä ja pirteiltä rientäessänsä\npöydästä toiseen niin nokkelasi, että vyöllä riippuvat pikkulaukut\nheilahtelivat lanteita vastaan, tai laskiessansa leikkiä olutlasin\nääressä, jonka kiiltopintaan heidän helmivyönsä ja koristeensa\nvälkähtelivät; nyt istuivat he joko nuokkuen nurkassa tai kumartuneina\npöytien ylitse, joita vastaan heidän pitsiset puhvihihansa rutistuivat;\njotkut heistä taas istuivat koruompelus sylissä uunin ääressä, kunnes\npoistuivat pitämään seuraa tai aterioimaan jonkun ylioppilaan kanssa.\nEräs näistä tarjoilijattarista oli vartaloltansa solakka ja komea\ntyttö, jonka runsas kullankellertävä tukka somasti varjosti hänen\nvakavia kasvojansa, kun hän katsahti ylös työstänsä kuullaksensa, mitä\nläheistössä puhuttiin. Tätä katseli Méraut kauvan aikaa mietteihinsä\nvaipuneena. Mutta kun tyttö sitten yhtyi puheeseen, kuului hänen\näänensä niin kovin jokapäiväiseltä ja käheältä, että haaveksijamme\nkaunis tunnelma heti hävisi.\n\nMutta pian tunsi Méraut voimainsa heikontuvan siinä määrässä, ett'ei\nhän enää jaksanut mennä ravintolaankaan nuokkumaan lymypaikkaansa\nväliseinämän nurkkaan. Hänen täytyi jäädä vuoteen omaksi, ja siinä hän\nsitten virui kirjojensa ja sanomalehtiensä keskellä pitäen ovea\nraollansa, että kuulisi edes jotakin liikettä ja elämää ympärillänsä.\nPuhuminen taas oli kerrassaan kielletty. Vihdoin voitti hän\netelämaalaisen vastenmielisyytensä kirjoittamista kohtaan ja otti\nesille keskeneräiseksi jääneen, omituisen teoksensa monarkkisesta\nvaltiosta. Kuumeentapaisella innolla hän ryhtyi kirjoittamaan\nvälittämättä yskäkohtauksista, jotka saivat hänen kätensä vapisemaan ja\npaperiarkit lennähtelemään sängyn peitteeltä maahan. Mutta kuitenkaan\neivät nämä kohtaukset häntä paljon huolettaneet. Ainoa pelkonsa oli\nvain, että kuolema estäisi hänen lopettamasta teoksensa ja pakottaisi\nhänet jättämään tämän maailman unhoitettuna ja tuntemattomana,\nniinkuin hän ikänsä oli elänyt, eikä sallisi hänen saada sanotuksi\nsanottavaansa.\n\nSauvadon, setä Sauvadon Bereystä, kävi usein hänen luonansa näinä\naikoina. Ukosta oli ikävää ja suorastansa hänen kunniallensa käypää,\nettä hänen opettajansa asui tuollaisessa pesässä. Jo heti onnettoman\ntapahtuman jälkeen oli hän rientänyt Mérautin luo tarjoamaan apuansa ja\nehdottanut, että Méraut antaisi hänelle jälleen \"aatteita asioista ja\nesineistä\", kuten ennenkin.\n\n\"Rakas setä\", sanoi Méraut alakuloisesti, \"minulla ei ala enää olla\naatteita.\"\n\nKarkoittaaksensa kaiken välinpitämättömyyden ystävästänsä, koetti ukko\nsaada häntä matkustamaan Nizzaan, missä hän saisi asua saman katon alla\nkuin Colette \"pikku W:sä\" kanssa.\n\n\"Ei se minulle sen kalliimmaksi tulisi\", sanoi ukko naivisti, \"ja\nteidät se varmasti parantaisi.\"\n\nMutta Elysée ei näyttänyt välittävän parantumisesta, kunhan vain saisi\nlopetetuksi teoksensa tässä samassa Parisissa, missä hän oli sen\nalkanut ja missä jokainen voi erottaa oman mielisäveleensä muiden\nmielipiteiden ja ajatusten mahtavasta kohinasta. Sitten jatkoi Méraut\nkirjoitustansa, mutta ukko Sauvadon istui edelleen kaikessa rauhassa\nhänen sänkynsä laidalla tarinoiden kauniista Colettesta ja haukkuen\nvanhaa kenraali Rosenia, joka höperö aikoo myydä palatsinsa.\n\n\"Kysyn teiltä, Méraut, mihin hän sellaisen rahasumman tarvitsee?...\nAikooko ukko pistää ne läpeen vaiko läjään? No niin, onhan se hänen\nasiansa ... ja Colette taas on kyllä rikas ollakseen välittämättä hänen\nrahoistansa...\"\n\nTässä taputti viinikauppias pyöreää vatsaansa, joka pullotti kuin\nrahapussi.\n\nErään toisen kerran toi hän tullessansa kääryn sanomalehtiä, jonka hän\nviskasi Elyséen vuoteelle.\n\n\"Näyttääpä siltä kuin alkaisivat ne havahtua siellä Illyriassa...\nEduskuntaan Laibachissa he ovat lähettäneet kuningasmielisen\nenemmistön... Voi, jospa heillä vain olisi siellä sopiva mies!... Mutta\npikku Leopold on vielä liian nuori ja Kristian taas tahraa itsensä yhä\npahemmin ja pahemmin. Nyttemmin esiytyy hän jo kurjissa\nkapakkatanssijaisissa kamaripalvelijansa Lebeaun kanssa!...\"\n\nElysée kuunteli hänen puhettansa vavisten läpi koko ruumiinsa.\n\nPoloinen kuningatar!\n\nHuomaamatta puheensa vaikutusta ystäväänsä jatkoi ukko Sauvadon:\n\n\"Muuten voivat maanpakolaisemme varsin hyvin... Kai olette lukenut,\nkuinka Axelin prinssi on häväissyt itsensä Autinin puistokadun varrella\ntapahtuneessa jutussa? Tiedättehän sen perhehotellin, joka\npatriarkalisista tavoistansa huolimatta oli kotikurista vapautuneiden\nalaikäisten tyttöjen tyyssija... Mikä häväistysjuttu!... Kuinka voi\nperintöprinssi...! Mutta eräs seikka minua sentään kummastuttaa. Samaan\naikaan kun tuo perhehotelli-juttu tapahtui, kirjoitti Colette minulle,\nettä sama prinssi oli Nizzassa ... ja että hän oli ollut mukana\nkilpapurjehduksessa huvipurrella, jonka hänen kunink. korkeutensa oli\nvuokrannut häntä varten... Siinä täytyy siis olla joku erehdys henkilön\nsuhteen. Se minua suuresti ilahduttaisi, jos asia niin olisi. Sillä\nnäin meidän kesken sanoen, rakkahin hra Méraut...\"\n\nJa sitten uskoi kunnon ukko kaikessa salaperäisyydessä ystävällensä sen\nuutisen, että kruununprinssi oli osoittanut erittäin suurta\nhuomaavaisuutta Colettea kohtaan... Ja kun Colette ei suinkaan ole\nniitä, joita noin vain ... niin voittehan ymmärtää, että ennen pitkää\nvoi sattua, että...\n\nTyytyväinen hymy levisi yli ukon työmiesnaaman, kun hän tähän lisäsi:\n\n\"Niin, niin, näettekös... Colette Suomen kuningattarena, mitä?... Ja\nminä, viinikauppias Sauvadon Bereystä, olisin silloin Suomen kuninkaan\neno, häh?... Mutta ehkä minä ikävystytän teitä...\"\n\n\"Aivan oikein, minua nukuttaa...\" sanoi Elysée, joka jo jonkun aikaa\noli levännyt silmät ummessa, huomauttaaksensa sopivalla tavalla tuota\nhyväntahtoista lörpöttelijää että hän tahtoi olla rauhassa...\n\nKun ukko oli poistunut, kokosi Elysée paperinsa ja puuhautui\nkirjoittamaan, mutta ei jaksanut saada riviäkään kokoon, niin kovin\nväsynyt hän tällä haavaa tunsi olevansa. Kaikki nuo ikävät jutut\ninhoittivat häntä? Edessänsä sängyn peitteellä lepäsi teos, jossa hän\nintomielin puolusti kuningasvaltaa, mutta se vähä verta, mikä hänellä\nvielä oli suonissansa, kiehahti hänessä, kun hän johtui ajattelemaan,\nettä hän, ennenaikojansa harmaaksi käynyt ylioppilas oli palanut,\nintoillut ja tuhlannut parhaat voimansa aatteen hyväksi, joka ehkä...\nJa nyt epäili hän ensi kerran elämässänsä... Oliko hän siis pettynyt?\nAina hän oli ruhtinaita puolustanut, ollut ikäänkuin noiden samojen\nmiesten apostolina, jotka noin tahrasivat itsensä paheilla ja\njoutavalla liekkumalla ... hyljäten oman asiansa ja...\n\nSurullisina harhailivat hänen katseensa alastomia seiniä, joille\nilta-auringon säteet heijastuivat vastapäätä olevasta katosta ja\nsattuivat tauluun, joka aikoinansa oli riippunut hänen isävainajansa\nsängyn ylitse ja jonka tomuisten kehysten sisässä hän luki sanat:\n_Fides, spes_.\n\nNyt näki hän edessänsä vanhuksen kauniit bourbonilaiset kasvot\nsellaisina, miksi ne kuolinvuoteella olivat jäykistyneet: yhäti ilmeni\nniissä sama jalo luottamus ja usko kuin silloinkin. Ja sitten näki hän\nseisahtuneet kangaspuut ... ja tuulimyllyt, jotka näyttivät jo\nrapistuvan raunioiksi ... ja etelän taivaan ... ja ijäti sinisen\nVälimeren... Ja kun näköpiiri laajeni, näki hän kerralla kaikki:\nReynhaan ja koko nuoruutensa ajan. Yhäti paksunevain pilvien lävitse\nnuo kuvat hänen sisäiseen silmäänsä kuvastuivat...\n\nSamassa avautui ovi raollensa. Hän kuuli kuiskivia ääniä ja hameiden\nkahinaa. Ehkä tuli joku Rialto-kapakan kilteistä tarjoilijattarista\ntuomaan hänelle jotakin vilpoisaa juotavaa... Hän sulki silmänsä\nniinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi karkoittaa jonkun häiritsevän\nvieraan...\n\nMutta askeleet kuulustivat niin lyhyiltä ja epävarmoilta ... vähitellen\nlähestyessänsä kylmän kivilattian poikki.\n\n\"Hyvää päivää, hra Elysée\", sanoi lempeä ääni hyvin hiljaa.\n\nSängyn edessä seisoi hänen entinen oppilaansa ujona ja avutonna\nniinkuin ovat ne, jotka kuulevat tahi näkevät huonosti. Surullisin ja\nhämmästynein silmin katselee poikanen hahmoltansa muuttunutta\nopettajaansa, joka lepää niin kalpeana huonolla vuoteellansa. Ovella\ntaas odottaa eräs hunnutettu nainen pää pystyssä ja selkä suorana.\nTänne oli hän siis tullut itsekin ja kiivennyt portaita ylös viidenteen\nkerrokseen välittämättä naurusta ja melusta porraskäytävissä... Tuo\nsiveellisesti kunnioitettava nainen oli siis sivuuttanut nuo ovet,\njoilla luettiin nimet: Alice ... Clémence j.n.e., kaikki kyllin\nselvästi ihan vastakkaisia naisia.\n\nKuningatar tahtoi, että Méraut ennen kuolemaansa saisi nähdä pikku\nZaran. Itse hän ei halunnut astua esille, mutta tuon pienen, ojennetun\nkäden kautta lähetti hän anteeksiantonsa.\n\nMéraut tarttui siihen ja painoi sen huuliansa vastaan. Luoden sitten\nsilmänsä sitä ylhäistä henkilöä kohti, jonka läsnäolon hän aavisti,\nhuudahti hän viimeisellä hengenvedollansa ja elinvoimallansa nuo tuskin\nkuulumattomat sanansa:\n\n\"Eläköön kuningas!\"\n\n\n\n\nXI.\n\nErään rodun loppu.\n\n\nSinä aamuna oli pallonlyönti ollut sangen kiihkeää. Ympäri laajan,\nkovaksi poljetun, sirkusmaisen urheiluradan oli viritetty verkko\nerottamaan katselijoista nuo kuusi pallonlyöjää, jotka valkeihin\npuseroihin ja erityisiin jalkineisiin puettuina kovasti huudahdellen\njuoksivat ympäri rataa heiluttaen raskaita sauvojansa eli mailojansa.\nPäivän valo tulvasi sisään ylhäällä olevista, korkeista akkunoista.\n\nViritetty verkko, käheät huudot, kieppaukset (valtit), valkoiset\npuvut, jäykät ja suoraselkäiset lakeijat, jotka kaikki olivat\nenglantilaisia ja vakavin askelin kävelivät ympäri rataa, aitauksen\nulkopuolella -- kaikki tämä vaikutti kuin mikäkin maneesi\nharjoittelevine voimistelijoinensa ja klowninensa. Viimemainittujen\njoukossa oli Axelin prinssi, jolle lääkärit olivat määränneet\nruumiillisia harjoituksia unitautia vastaan, ehkä suuriäänisin ja\nmeluavin. Edellisenä päivänä oli hän juuri saapunut takaisin Nizzasta,\nmissä hän kuukauden ajan oli mielistellyt Colettea, esiytyen nyt ensi\nkerran Parisissa. Huutaen kuin rantajätkä heitti hän pallonsa ja huitoi\nkäsillänsä tavalla, joka ehkä olisi saavuttanut ihailijoita jossakin\nteurastuslaitoksessa. Juuri kun hän oli täydessä vauhdissa, tuli eräs\npalvelija ilmoittamaan hänelle, että häntä odotti joku ulkona.\n\n\"Ssh!\" oli ainoa vastaus, minkä kruununperillinen ensin antoi ...\nkääntymättä edes puhujaan päinkään.\n\nKun palvelija vielä koetti herättää hänen huomiotansa ja sitten\nkuiskasi henkilön nimen prinssin korvaan, rauhoittui tämä ja näytti\nhämmästyvän.\n\n\"Hyvä, hyvä, hyvä on!... Pyydä, että hän odottaa hiukan ... minä tulen\nheti paikalla, kun peli on lopussa...\"\n\nKun hän sitten hävisi erääseen pieneen kylpyhuoneeseen, joita oli tehty\nuseampia ympäri gallerian, tapasi hän ystävänsä Rigolon, joka allapäin\nnuokkui sohvan nurkassa.\n\n\"Voi, rakas prinssi, millaisten kujeiden ja vehkeiden uhriksi minä olen\njoutunut!\" aloitti Illyrian eronnut kuningas katsahtaen ylös kovin\nsurullisen näköisenä.\n\nHän keskeytti puheensa nähdessänsä kylvettäjän samassa tulevan\npyyhinliinojen ja kuivaushansikkaiden kanssa. Sitten alkoi tämä muokata\nja harjata hänen kunink. korkeuttansa, joka hikoili ja uhosi kuin\nmikäkin ajurinkoni ankaran mäen päälle päästyänsä. Kun toimitus oli\nsuoritettu, jatkoi Kristian väristen ja kalpein huulin:\n\n\"Kuulkaas, mitä täällä on tapahtunut... Ehkä olettekin jo siellä\nNizzassa kuullut jutun kohtauksesta perhehotellissa?...\"\n\nKunink. korkeus tuijotti häneen hölmöillä silmillänsä:\n\n\"Pöllöjäkö suosammalessa, häh?\"\n\nKuningas nyökkäsi myöntäen ja käänsi kauniit silmänsä sivulle. Hetken\nvaiti oltuansa jatkoi hän:\n\n\"Voitte kuvitella, millainen näytelmä se oli... Polisi saapui keskellä\nyötä ... tyttö letukka itki ja vääntelihe... Milloin kynsi hän\npolisipalvelijoita, milloin taas tarttui minua polvista huutaen:\n'prinssi, prinssi, pelastakaa minut!' Koetin saada häntä vaikenemaan,\nmutta se oli jo liian myöhäistä... Ilmoitin keksityn nimen, mutta\nkomisario hymyili sanoen: 'ei se auta ... väkeni on tuntenut teidät ...\ntehän olette Axelin prinssi...'\"\n\n\"Paljo kiitoksia!...\" murisi prinssi ... kasvot pesuvatiin upotettuina,\n\"no, ja sitten?...\"\n\n\"Niin, Jumala paratkoon, minä tunsin itseni niin noloksi ja\nyllätetyksi ... sitä paitsi oli minulla muitakin syitä, joista joskus\nvasta teen selkoa... No niin, minä annoin miehen pysyä uskossansa,\nolletikin kun luulin koko jutun painuvan siihen. Mutta vielä mitä! Nyt\non se jälleen kaivettu esille ja kun asianhaarat voivat vaatia, että te\nsaatte kutsun saapua polisituomarin luo, niin aioin pyytää teitä...\"\n\n\"Ottamaan seuraukset niskoilleni oikeuden edessä...\"\n\n\"Ah, niin pitkälle ei se sentään menne... Mutta sanomalehdet voivat\njälleen ottaa asian puheeksi ... ja ilmoittavat ehkä nimen ... ja kun\nIllyriassa par'aikaa on syntymässä suurempi kuningasmielinen liike,\njosta voi olla seurauksena, että meidät kutsutaan takaisin, niin ...\ntällainen häväistysjuttu voisi turmella kaikki.\"\n\nKuinka surkealta hän näyttikään, poloinen Rigolo, vartoessansa\nvastausta \"orpanaltansa\" Axelin prinssiltä, joka vallan äänetönnä\npeilin edessä järjesti kolmea hiussuortuvaansa.\n\nVihdoinkin avasi hän suunsa vastaten:\n\n\"Vai niin, vai luulette te, että sanomalehdet...\"\n\nSitten vaikeni hän taas, kunnes uneliaasti ja veltosti jatkoi:\n\n\"_Chic ... très chic_!... Ehkäpä se tekee hyvää sedälleni ... voinpa\nkuvitella, kuinka hän on raivostuva.\"\n\nPrinssi oli valmis, otti kävelykeppinsä, asetti hatun kallellensa ja\nsanoi:\n\n\"Nythän me voimme mennä syömään aamiaista.\"\n\nJa sitten lähtivät hyvät ystävykset taivaltamaan kulkien yli\nFeuillants-terassin Tuilleriain puutarha-aidan luo, missä Kristianin\nvaunut odottivat. Oli kaunis, mutta kylmä talvinen päivä. Turkkeihin\nkääriytyneinä istahtivat he ajopeleihin ja tuulen nopeudella vierivät\nvaunut Café de Loudres'iin, minne toverukset saapuivat virkeinä ja\ntyytyväisinä kumpikin. Rigolo oli saanut lohtua surkeuteensa ja\nKukonpyrstöä, joka oli havahtunut ihan valveillensa pallonheitossa,\nhuvitti kuvitella itsellensä, kuinka koko Parisi pian puhuisi\ntuollaisesta \"skandalista\". Vendôme-torin yli ajaessansa, joka tähän\naikaan vuorokaudessa on jotenkin autio, huomasivat he käytävällä\nnuoren, hienon naisen, joka poikasta taluttaen katseli talojen\nnumeroja. Hänen kunink. korkeutensa, joka korkealta istuimeltansa\n(phaëton-vaunuissa) tähysteli kauniita naisia bulevardileijonan\ninnolla, keksi hänet sitä pikemmin, kun hän oli ollut kolme kokonaista\nviikkoa poissa Parisista ja sen huvituksista.\n\nHän säpsähti.\n\n\"Katsokaa tuonne, Kristian, luulisipa melkein, että...\"\n\nMutta Kristian ei välittänyt hänen huomautuksestansa, sillä hänellä oli\nkyllin tekemistä hevosensa hillitsemisessä, joka tänään oli ihan\nhurjalla päällä. Kun hän sittemmin kääntyi katsomaan kauniin\nkävelijättären jälkeen, oli tämä jo ehtinyt poikasen kanssa hävitä\noikeusministeristön palatsin vieressä olevan rakennuksen\nholvikäytävään.\n\nKaunottaremme kulki nopein askelin, mutta hieman empien niinkuin tekee\nnainen, joka menee ensimäiseen yhtymykseensä. Mutta vaikka hänen tosin\nvakava, mutta valittu pukunsa ja salaperäinen katsantonsa voikin antaa\nhieman tukea tällaiselle otaksumiselle, niin poistuivat varmaan kaikki\nepäilykset lemmenseikkailuista siltä, joka kuuli millä huolestuneella\näänellä hän puhutteli portinvartijaa, kysyen erästä koko tieteellisessä\nmaailmassa kuuluisaa nimeä.\n\n\"Missä tohtori Bouchereau asuu?\"\n\n\"Toisessa kerroksessa ... vastapäätä ylöskäytävää! Mutta onko rouvalla\nnumeroa? Muussa tapauksessa sinne ei kannata mennä.\"\n\nNainen ei vastannut, vaan riensi ylös portaita poikansa kanssa\nikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku hänet palauttaisi takaisin.\nToiseen kerrokseen tultuansa tapasi hän palvelijan, joka sanoi melkein\nsamaa kuin portinvartijakin:\n\n\"Ell'ei rouva ole ilmoittanut tuloansa jo eilen, niin on tarpeetonta\nollenkaan mennä sisään...\"\n\n\"Minä odotan\", sanoi nainen.\n\nPalvelija ei enää vastustellut, vaan saattoi hänet sisään ensimäisen\netehisen kautta, missä useita henkilöitä istui pakkilaatikoilla ja\nkirstuilla, ja sitten suureen saliin toisen etehisen läpi, joka\nniinikään oli kapineita täynnä. Kun palvelija sulki oven hänen\njälkeensä, näytti hän katseellansa sanovan:\n\n\"No, koska rouva tahtoo odottaa, niin ... odottaa te saattekin!\"\n\nSali oli suuri ja korkea niinkuin toisen kerroksen huoneet ovat\nkaikissa rakennuksissa Vendôme-torin varrella. Koristettu oli se\nseinämaalauksilla ja varustettu hienolla panelauksella. Tähän komeuteen\nei oikein soveltunut granatinvärinen huonekalusto, joka vaikutti\npikkukaupunkimaiselta ja sitäpaitsi oli liian harvalukuinen tuohon\nsuureen salonkiin. Samanväriset olivat myöskin akkuna- ja oviverhot;\nseinäin viereisiä aukkoja taas oli täytetty erikuosisilla tuoleilla ja\npyöreillä \"puhveilla\", jotka kaikki olivat päällystetyt korukudoksilla.\nKynttiläkruunu taas oli Ludvig XVI:n tyyliin; sen alla seisoi pyöreä\nsohvapöytä ensimäisen keisarikauden kuosia. Huonekaluston täydensi pari\nkandelabria ja näiden välillä oleva kuvioilla koristeltu pendelikello.\nEi mitään taide-esineitä eikä tauluja. Kaikki todisti siis, että oltiin\nelämäntavoiltansa vaatimattoman lääkärin luona, joka ei ollut\nvalmistautunut vastaanottamaan niin suurta potilasmäärää kuin mikä\ntäällä joka päivä vartosi, eikä myöskään pyrkinyt muotilääkäriksi.\n\nMutta mikä paljous vartojia! Tällaista ihmistulvaa tapaa ainoastaan\nParisin lääkärein luona, sillä näiden luo saapuu sairaita, rikkaita ja\nköyhiä, korkea- ja alhaissyntyisiä idästä ja lännestä, maaseuduilta,\nulkomailta, jopa kaikista Europan maista. Ja tätä menoa on jo kestänyt\nkymmenen vuotta lakkaamatta ja vähentymättä, kuten ammattitoverit\nkaikki tiesivät kertoa. Tohtori Bouchereau ei ollut saavuttanut\nmainettansa varmakätisenä leikkausten suorittajana, ei erinomaisen\ntaitavana anatoomina eikä ihmisruumiin suurena tuntijana, vaikka\nhänellä nämäkin avut olivat, vaan tiukalla katseellansa, joka oli\nterävä kuin hänen teräksiset koneensa ja asiain syvyyksiin tunkeva\nrunoilijan ja ajattelijan nerokas katse. Sellainen voi tieteessä tehdä\nihmeitä. Ja sellaiselta kysytään neuvoa kuin orakelilta, sillä häneen\nluotetaan sokeasti ja arvostelematta. Kun hän sanoo: \"ei se ole\nmitään\", niin saa ontuva käyntikykynsä ja kuolemaan tuomittu sairas on\nsamassa terve. Tässä syy hänen suosioonsa, joka voi käydä lääkärille\nraskaaksi ja ikäväksi, sillä hän ei saa aikaa hengittää eikä elää.\nBouchereau on suuren sairaalan ylilääkäri. Joka aamu tekee hän siellä\nkiertokäyntinsä vuoteelta vuoteelle, seurassansa tarkkaava\nnuorukaisparvi, joka katsoo häneen kuin puolijumalaan. Tarvitessansa\nleikkausveistä tai sondia lainaa hän sen joltakin läheiseltä --\nitseltänsä hänellä ei terä-asetta ole koskaan mukanansa -- eikä\ntavallisesti muista antaa sitä takaisin. Sairashuoneelta päästyänsä käy\nhän muutamia yksityisiä potilaita katsomassa ja palaa sitten kotiinsa\nniin pian kuin suinkin; mutta tuskin on hän ehtinyt aterioida, kun\nvastaanotto kotona alkaa jatkuen iltaan saakka.\n\nVaikka kello ei vielä ollut kahtatoistakaan, oli sali täynnä\nalakuloisia, levottomia ihmisiä, jotka istuivat vieretysten pitkin\nseiniä. Keskellä huonetta olevan pöydän ympärillä istui muutamia\nkatsellen kuvitettuja kirjoja tai sanomalehtiä. Kukin ajatteli vain\nitseänsä ja omaa tautiansa odottaen ahdistuneena tietäjän lausuntoa\nitsestänsä, sillä mitä hän muista välitti? Uuden potilaan saapuessa\nviitsivät toiset tuskin kääntää päätänsä sinne päin. Alakuloinen\nhiljaisuus vallitsi koko tätä sairasta, kapeakasvoista ja\nkankeakatseista seuraa; silloin tällöin leimahti sentään jonkun\nsilmissä luonnoton tuli todistaen kivun äkkiärtymystä. Naiset jaksoivat\ntoki peittää kärsimyksensä hienolla kiemailulla näytellen mikä\nkatsannolta ylpeää, mikä mitäkin. Mutta miehet, jotka sairaus oli\npakottanut luopumaan työstä ja toiminnasta, näyttivät yleensä synkän\nnäköisiltä miettien nähtävästi ainoastaan kipujansa.\n\nKeskellä tätä surullista kurjuutta ja itsekästä sairalloisuutta\nmuodosti ylhäinen äiti lapsinensa liikuttavan ryhmän: poikanen niin\nrihaisena ruumiiltansa ja laihana kasvoiltansa, joissa ainoastaan\ntoinen silmä enää eli, ja äiti liikkumattomana ja ikäänkuin\nahdistuksesta kivettyneenä. Ikävystyen odotukseen nousi poikanen kerran\nylös tuoliltansa etsiäksensä kuvia pöydältä, mutta silmäpuolena ollen\navuton ja arka liikkui hän niin epävarmasti, että kyynärpäällänsä tuli\ntyrkänneeksi erästä potilasta, joka samassa loi häneen niin synkän ja\nvihaisen katseen, että poika raukka hetipaikalla palasi paikoilleen ja\npysyi siinä jäsentä järkyttämättä pitäen sokeiden tavalla päänsä\nkallellansa kuin oksalla istuva lintunen.\n\nKaikki elämä näytti todellakin seisahtuneen täällä kuuluisan lääkärin\nluona ja kaikki olivat kuin taikauneen uupuneita. Hiljaisuutta häiritsi\nsilloin tällöin sentään joku huokaus, rykäisy, hillitty voihkaus,\nhameen kahina tai ovikello, joka ilmoitti uuden potilaan tulon. Joskus\nhuomaa tulokas kauhistuneena, että huone on täynnä odottavia, ja\nvetäytyy heti pois sulkien oven jäljessänsä; etehisestä kuuluu sitten\nkeskustelua, jonka päätös näkyy siitä, että avunhakija palaa takaisin\nja suostuu odottamaan. Bouchereaun luo ei näet kukaan pääse muuten kuin\nvuorollansa. Ainoastaan sairaansa kanssa saapuvalla parisilaisella tai\nmaaseutulaisella lääkärillä on etuoikeus toisten rinnalla. Niin pian\nkuin tilapäisesti Bouchereaun luona oleva potilas tulee ulos, pääsee\ntämä heti ammattitoverin puheille. Nämä kävijät tunteekin tavallisesti\nheidän koteutuneesta käytöksestänsä ja reippaasta käynnistänsä. He\nkatselevat kelloonsa ihmetellen, ettei vastaanottohuoneesta kuulu\nmitään, vaikka kello on jo yli kaksitoista. Alinomaan saapuu\nerisäätyisiä ihmisiä alkaen paksusta ja lihavasta pankkiirista, jolle\npalvelija jo varhain aamulla on vuoron kysynyt ja varannut kaksi tuolia\nistuttavaksi, ja päättyen vähäpätöiseen konttorikirjuriin, joka\nmiettii, että \"maksakoon mitä tahansa, niin Bouchereaulta minä kysyn.\"\n\nNaispukuja nähdään täällä mitä erilaisimpia; samoin hattuja alkaen\nkalleimmista vieraskäyntihatuista aina palvelijattarien pellavaisiin\nmyssyihin asti. Ja komeimman silkkihameen rinnalla voi tavata suppean,\nmustan villapuvun. Mutta kaikkien näiden eroavaisuuksien ohessa nähdään\nmyöskin yhtäläisyyksiä: molempien silmät voivat olla itkusta punertavia\nja molempain otsat huolten rypyissä. Sanalla sanoen: kaikille\nyhtäläiset surut ja vaivat näkyvät kaikkien kasvoilla täällä suuren\nparisilaislääkärin salissa.\n\nViimeksi saapuneiden joukossa oli eräs vaaleaverinen, karkeapintainen,\nleveänaamainen talonpoika, joka tuki pientä ja raihnaista,\nkainalosauvan varassa kulkevaa poikasta. Isä näytti pitävän liikuttavaa\nhuolta lapsestansa, milloin koukistaen työstä kyyristyneen selkänsä\npuhutellakseen poikasta, milloin taas auttaen tätä istumaan suurilla,\nkarkeilla ja jäykillä käsillänsä, jotka hän koettaa tehdä niin\ntaipuisiksi kuin mahdollista.\n\n\"No, onko sinun nyt hyvä olla? Nojaa itsesi tähän, odotahan, kun minä\npanen tyynyn allesi.\"\n\nNäin puhuu hän äänekkäästi ja mitään välittämättä ympäristöstänsä, jota\nhän häiritsee etsiessänsä meluavasti pojalle tuolia ja jalkajakkaraa.\nKärsimysten ujostamana ja hienostamana lapsi taas istuu äänetönnä\nkumarruksissa pitäen kainalosauvansa polviensa välissä. Vihdoinkin ovat\nhe sijautuneet, jonka jälkeen talonpoika nauraa väkinäisesti, vaikka\nkyyneleet välkkyvät hänen silmissänsä.\n\n\"Kas niin\", sanoo hän, \"nyt me olemme täällä!... Tämä tohtori on oikein\ntaiturimiehiä, saat uskoa, ja hän sinut kyllä parantaa, ole varma\nsiitä.\"\n\nJa sitten kääntyy hän ystävällisesti naureskellen vartovaan seuraan\npäin, mutta tyrmistyy kaikkien kylmästä ja tylystä katsannosta.\nAinoastaan tuo mustiin puettu nainen, jolla myöskin on poika mukanansa,\nkatselee häntä ystävällisin silmin. Ja niin ylhäiseltä ja kopealta kuin\nhän muuten näyttääkin, antautuu hän puheisiin talonpojan kanssa, joka\nnyt kertoo hänelle kokonaisen tarinan.\n\nHänen nimensä oli Raizou ja muuten oli hän vihannesten viljelijä\nValentonissa; ikävä kyllä oli hänen vaimonsa kovin kivuloinen ja lapset\nnäyttivät tulevan äitiinsä eivätkä isäänsä, joka taas kehui olevansa\nvahva ja luja mies. Kolme vanhinta lasta oli kuollut johonkin\nluustorakennusta vaivaavaan tautiin; muutamia kuukausia sitten oli tämä\nnuorinkin, joka on näyttänyt varttuvan hyvänne päin, saanut kolotuksen\nlanteihinsa niinkuin ne vanhemmatkin. Siispä ei auttanut muu kuin panna\ntyyny kärryjen istuimelle ja tulla kaupunkiin Bouchereaun puheille.\n\nKaiken tämän kertoi mies varsin levollisesti ja yksityisseikoissansa,\nkuten talonpojat aina asiansa kertovat. Ylhäinen nainen kuunteli häntä\nosanottavaisena ja sairaat poikaset katselivat toisiansa erityisen\ntarkasti. Yhteiset kärsimykset lähentävät meitä toisiimme, sillä vaikka\ntoiset meistä käyvätkin liinapuserossa ja villaisessa kaulahuivissa ja\ntoiset hienoissa turkiksissa, niin on molemmilla sentään surullisia\nyhdyskohtia.\n\nNyt kävi yleinen väräys läpi salin, kalpeat posket hieman punastuivat\nja kaikki kääntävät päänsä korkeaa ovea kohti, jonka takaa kuuluu\naskelia ja tuolien kolinaa. Hän on jo siellä. Hän on juuri saapunut.\nAskeleet lähestyvät. Nyt aukeaa ovi äkkiä ja ovelle ilmestyy\nkeskikokoinen, tanakka, leveäharteinen, ankaran näköinen ja hieman\nkaljupäinen mies. Yhdellä ainoalla silmäyksellä, joka kohtaa monta\nhuolestunutta katsetta, tarkastaa hän seuran huomaten heti jokaisen\ntutun ja oudon. Sitten menee ensiksi tullut potilas sisään ja ovi\nsulkeutuu hänen jälkeensä.\n\n\"Tuota ei liene niinkään hauska haastatella\", arveli Raizou puoliääneen\nkatsellen kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat vuorossa päästä tohtorin\npuheille ennen häntä. Näin paljon vartovia ja niin monta tuntia\nodotusaikaa! Täydet tunnit tuo pendelikello hitaasti ilmoitti.\n\nKunkin potilaan mentyä ilmestyy tohtori aina ovelle, mutta väliajat\ntuntuvat niin pitkiltä, sillä keskustelut ovat pitkällisiä. Mutta\njokainen poistuva potilas vie toista aina hieman lähemmäs päämäärää.\nOdottajat virkistyvät hieman jokaisesta oven avauksesta, mutta jo\nseuraavassa silmänräpäyksessä on kaikki taas hiljaista.\n\nMustiin puettu nainen ei tänne tultuansa ole ääntänyt sanaakaan eikä\nnostanut harsoansa ylös; tämä hänen äänettömyytensä vaikuttaa\ntalonpoikaan niin mahtavasti, ettei hän enää uskalla puhutella häntä,\nolletikin kun hänestä näyttää siltä kuin rukoilisi tuo nainen aivan\nhiljaa. Hän vaikenee hänkin huokaillen silloin tällöin. Sitten kopeloi\nhän lukuisat taskunsa ja ottaa esille pienen pullon, lasin ja paperiin\nkäärityn korpun, jonka hän nyt sangen huolellisesti paljastaa\nkäärystänsä. Hän tarjoo pojalle \"viini-korppua\". Poika viepi lasin\nhuulillensa, mutta hieman maisteltuansa lykkää hän luotansa sekä\nviinilasin että korpun sanoen:\n\n\"En minä välitä eikä minulla ole nälkä.\"\n\nSeisoessansa siinä tuon pienen poikasen edessä muisteli Raizou kolmea\nvanhempaa lastansa, sillä nämä eivät myöskään tahtoneet syödä mitään.\nHän sai kyyneleet silmiinsä ja tunsi sen johdosta poskipäissänsä\näkillisiä nytkäyksiä, mutta samassa muisti hän hevosensa ja kärrynsä.\n\n\"Elä liikahdu mihinkään!\" sanoi hän pojalle, \"minun täytyy mennä ulos\nkatsomaan, ovatko hevonen ja kärryt vielä tallessa pihalla.\"\n\nTämän tempun uusi hän moneen kertaan palaten joka retkeltänsä\nystävällisesti ja iloisesti hymyillen; mutta sitä hän ei huomannut,\nettä jokainen helposti näki, kuinka huoli selvästi ilmeni hänen\npunertavissa silmissänsä ja poskipäissänsä, jotka olivat käyneet\nsinertävän punaisiksi siitä, että miesparka koetti karkeilla käsillänsä\npyyhkiä ja hieroa kasvoiltansa kaikki kyynelten jäljet.\n\nNäin kuluivat vähitellen pitkät, ikävät tunnit. Sali kävi yhä\nhämärämmäksi ja odottajain kasvot yhä kalpeammiksi. Kärsivin ja\nrukoilevin silmin katselevat he tuota ankaran näköistä tohtoria joka\nkerta kun tämä ilmestyy puoliavoimelle ovelle. Vihannesten viljelijä\nValentonista miettii yhä huolestuneempana, ett'eivät he ehdi kotiin\ntänä iltana, että eukko käy levottomaksi ja että poikaparalle tulee\nkylmä palatessa. Hänen ahdistuksensa käy vihdoin niin voimakkaaksi ja\nliikuttavaksi nähdä, että ylhäinen rouva lapsinensa, jonka vuoro nyt,\nviiden tunnin kiusallisen odotuksen jälkeen, on tullut mennä sisään,\nluovuttaa tämän oikeutensa kunnon Raizoulle.\n\n\"Paljo kiitoksia, rouva, paljo kiitoksia.\"\n\nPitkällisiin kiitollisuuden purkauksiin ei hänellä ole aikaa, sillä\ntohtori on jo avannut oven. Hän tarttuu poikaansa, nostaa tämän ylös ja\nantaa hänelle kainalosauvan eikä kiireessänsä ja hämmennyksissänsä\nhuomaa, että ylhäinen rouva salaa pistää jotakin pikku ramman käteen\nsanoen: \"kas, tuossa sinulle jotakin, poikaseni!\"\n\nVoi kuinka pitkältä tuntuikaan äidistä tämä viimeinen odotus, jota\nhämärtyvä päivä ja surulliset aavistukset vielä ikävystyttivät! Ja nämä\naavistukset ne taas odottaessa kasvoivat ja saivat veren suonissa\njähmettymään. Vihdoin on ratkaiseva hetki tullut. Hän astuu poikansa\nkanssa soikeaan, suurehkoon kamariin, jota yksi ainoa Vendôme-torille\nantava akkuna valaisee jotenkin hyvin, vaikka iltapäivä onkin jo\nverrattain myöhäiseen kulunut.\n\nAkkunan ääressä oli Bouchereaun työpöytä, varsin yksinkertainen\nkirjoituspöytä, jommoisia maalaislääkäreillä, veronkantajilla\nja -kirjureilla näemme. Bouchereau istahti työpöytänsä ääreen, selin\nvaloon, joka taas sattui sisääntulijain kasvoihin; kun nainen oli\nnostanut harsoansa, näki tohtori edessänsä voimakkaan, nuorekkaan ja\niholtansa häikäisevän kauniin naisen, joka painoi päänsä alaspäin\nikäänkuin päivänvalo olisi tehnyt pahaa hänelle.\n\n\"Kuinka hänen laitansa on?\" kysyi lääkäri ystävällisesti ja veti\npojan isällisesti luoksensa. Vaikka hän ensi silmäyksellä tekikin\nankaran miehen vaikutuksen, oli hän sentään luonteeltansa sangen\nhellätuntoinen eikä hänen lämmin sydämensä ollut ensinkään kylmennyt\nnelikymmenvuotisen virantoimituksen aikana.\n\nEnnenkuin äiti vastasi tehtyyn kysymykseen, kehoitti hän poikaa\nvetäytymään sivulle, jonka jälkeen hän miellyttävän vakavalla ja hieman\nulkolaisesti murtavalla äänellä alkoi kertoa tohtorille, kuinka hänen\npoikansa vuosi sitten oli tapaturmaisesti menettänyt toisen silmänsä.\nViime aikoina oli toisessakin silmässä huomattu arveluttavia enteitä:\ntilapäisiä sokeuden ilmiöitä ja koko näköaistin heikkenemistä.\nVälttääksensä täydellistä sokeutta oli arveltu, että toinen jo\nsokaistunut silmä olisi otettava pois.\n\n\"Voiko se tapahtua? Kestävätkö lapsen voimat tuollaista leikkausta?\"\n\nBouchereau kuunteli häntä tarkkaavasti kumartuneena nojatuolinsa\nselkämystän ylitse ja koko ajan seuraten pienillä, vilkkailla\nsilmillänsä puhujan kopeita huulia, jotka nähtävästi eivät ikinä olleet\ntehneet tuttavuutta keinotekoisten värien kanssa, niin luonnontuoreilta\nja punaisilta ne näyttivät.\n\n\"Sellaisia leikkauksia, johon teitä on kehoitettu, rouva, tehdään joka\npäivä eivätkä ne vaarallisia ole, ell'ei erityisiä asianhaaroja satu...\nNiiden 20:n vuoden kuluessa, jotka minä olen toiminut lääkärinä\nLariboisièron sairaalassa, on tällainen leikkaus tuottanut potilaalle\nkuoleman yhdessä ainoassa tapauksessa. Mutta se olikin vanha ukko,\njuovuttavain juomain heikontama lumpunkerääjä, joka terveellisen ruuan\npuutteessa oli laihtunut luurangoksi. Poikanne ei tosin näytä vankalta,\nmutta terve ja vankka äiti hänellä on, jolta hän epäilemättä on perinyt\nterveen ja raittiin veren... Muuten voimme ottaa selkoa asiasta...\"\n\nHän viittasi pojan luoksensa, asetti hänet eteensä polviensa väliin ja\nalkoi ystävällisesti jutella hänen kanssansa huvittaaksensa lasta sillä\nvälin kuin hän tutki tätä.\n\n\"Mikä sinun nimesi on, poikaseni?\"\n\n\"Leopold.\"\n\n\"Ja sukunimesi?\"\n\nPoikanen katsahti kysyvästi äitiinsä eikä vastannut mitään.\n\n\"No niin, Leopold, riisu nyt takki ja liivit yltäsi, että minä voin\ntutkia ja kuunnella sinua oikein tarkkaan!\"\n\nPoika alkoi hitaasti ja kömpelösti riisuutua. Vapisevin käsin auttoi\näiti häntä ja vihdoin sai hän kiltin lääkärinkin avuksensa eikä hän\nsuinkaan ollut kömpelöin heistä kolmesta. Siinä oli sitten\npaljastettuna tuo hoikka ja rihainen vartalo, jonka olkapäät olivat\nvetäytyneet sisäänpäin painunutta rintaa vastaan kuin siipisatoisen\nlinnunpojan siivet ja jonka iho oli niin valkoinen, että rinnalla\nriippuva rukousnauha ja kultakotelot vaikuttivat kuin koristeet\nkipsisen martyyrin kuvan kaulassa. Ikäänkuin häpeisi hän hoidokkiansa\npainoi äiti päänsä alas sillä välin kun lääkäri tutki poikasta\nkoputellen kaikkialle ja tehden silloin tällöin kysymyksiä äidille.\n\n\"Isä on jo ijäkkäämpi mies vai kuinka?\"\n\n\"Ei suinkaan, hän on tuskin 35-vuotias.\"\n\n\"Sairastelee usein vai --?\"\n\n\"Ei, ei juuri koskaan.\"\n\n\"Kas niin, poikaseni, pue nyt jälleen päällesi.\"\n\nBouchereau oikaisihe istumaan mukavasti suureen nojatuoliinsa ja näytti\nmiettivän.\n\nSillä välin pukee poika jälleen yllensä sinisen takkinsa ja pienen\nturkkinsa, jonka jälkeen itsestänsä vetäytyy äskeiseen paikkaansa\nkamarin nurkassa. Vuoden kuluessa on hän niin tottunut sairauttansa\nkoskeviin salaperäisiin kuiskauksiin, ett'ei hän enää ole utelias eikä\nvälitä mistään. Mutta katsokaas, millä innolla ja ahdistuksella äiti\nsen sijaan luo katseensa lääkäriin!\n\n\"No, kuinka hänen laitansa on?\"\n\nPannen painon joka sanalle vastaa Bouchereau aivan hiljaa:\n\n\"Hyvä rouva, poikanne näkö on todellakin vaarassa. Mutta jos hän minun\npoikani olisi, en minä kuitenkaan suostuisi leikkaukseen. Vaikka minä\ntilapäisesti en voikaan saada tyydyttävää selkoa hänen heikkoutensa\nsyistä, niin täytyy minun huomauttaa niistä häiriöistä elimistössä,\nsiitä huonosta verestä ja samalla veren puutteesta...\"\n\n\"Mutta hänen suonissansa on kuninkaallista verta!\" huudahti Frédérique\nkiihkeästi nousten harmistuneena tuoliltansa. Samassa muisti hän pienen\nesikoisensa sellaisena kuin tämä lepäsi ruumiskirstussansa: vallan\nkalpeana ruusuisella vuoteellansa.\n\nBouchereau nousi myöskin istualtansa, sillä nyt tunsi hän äkkiä\nIllyrian kuningattaren, jota hän tosin ei ollut nähnyt koskaan (eikä\ntämä juuri esiydykään missään), mutta jonka muotokuvan hän oli nähnyt\nkaikkialla.\n\n\"Anteeksi, teidän korkeutenne, jos minä vain olisin tiennyt...\"\n\n\"Anteeksi teidän ei tarvitse pyytää\", sanoi Frédérique, joka jo oli\nehtinyt tyyntyä. \"Sillä teiltä olen minä saanut kuulla totuuden, jota\nkuninkaallisille ei tahdota juuri sanoa ... eipä edes maanpaossakaan.\nVoi, hyvä hra Bouchereau, kuinka onneton onkaan kuningatarten kohtalo!\nAjatelkaas, että minua on kaikin tavoin koetettu saada suostumaan tähän\nsilmäleikkaukseen, vaikka he siis tiesivät sen käyvän poika raukalle\nhengenvaaralliseksi. Mutta mitä merkitsee lapsen henki valtiosyitä\nvastaan?... Parin viikon kuluttua viimeistään saapuu luoksemme\nlähetystö Illyrian eduskunnasta... He tahtovat nyt siellä kuninkaan\nitsellensä. Sellaisena kuin hän nyt on voisi hänet ehkä vielä esittää\nlähetystölle... Mutta kuka välittää sokeasta kuninkaaksi? Sen vuoksi\ntäytyi minun suostua tähän tuumaan, vaikka se onkin vaarallinen\nyritys... Valittava oli: kruunu vai kuolema!... Ja minut ovat he\ntahtoneet tehdä kanssarikolliseksi näin inhoittavan kauheassa\nasiassa!... Pikku Zara poloiseni!... Ei, mitä siitä, istuuko hän\nkoskaan hallitusistuimella tai ei ... kunhan hän jää elämään. Oi, jospa\nhän sentään elämälle säästyisi!...\"\n\nKello löi viisi. Ilta joutuu. Alkavan päivällistunnin ja yleisen paluun\nvuoksi ajelulta Boulognen metsässä on Rivoli-kadulla liike tavallista\nsuurempi, niin että kaikkien täytyy ahdingon vuoksi Tuileriespuiston\nkohdalla ajaa käyden. Puistoaita heittää kärjekkäät varjonsa mailleen\nmenevän auringon paisteessa ikäänkuin aikoisi se sulkea tien ohi\nkiiruhtavilta viskaamalla eteen pitkät peitsensä. Voimakas punerrus\nvalaisee vielä läntisen taivaan rannan riemukaaren yllä, jota vastoin\nvastakkainen osa taivasta on puolisurun eli violetin värinen, kunnes se\nnäköpiirin ääriltä lientyy yhä tummemmaksi ja tummemmaksi.\n\nNyt juuri vierivät kuningattaren raskaat, Illyrian vaakunalla\nvarustetut vaunut ohitse. Castiglionen kadulla tunsi kuningatar heti\nHôtel des Pyramidesin parven ja muisti ne toivorikkaat unelmat, jotka\nhänellä ensimäisenä päivänä täällä Parisissa vielä oli, muisti nuo\nmielikuvituksen virvatulet, jotka kohosivat taivaalle torvisoiton\nsävelten kanssa ... juuri hänen akkunansa alta ... tuolta\nTuileriespuiston hyöteiden puiden lomasta.\n\nKuinka monet toiveet olivatkaan sen jälkeen rauenneet ja kuinka monta\nankaraa ottelua olikaan hän sittemmin taistellut! Ja nyt, nyt oli\nkaikki ohitse. Kuninkaallinen suku sammuu sukupuuttoon... Hän tuntee\nkuolonkylmyyden olkapäillänsä vaunujen vieriessä itää ja pimeyttä\nkohti, joka yhä sankempana kohtaa häntä. Eikä hän edes huomaa sitä\nhellän ujoa ja rukoilevaa katsetta joka hämärissä etsii hänen\nsilmiänsä.\n\n\"Voitko sinä pitää minusta sittenkin vielä, äiti, vaikka minä en enää\nkelpaisikaan kuninkaaksi?\"\n\n\"Oi, oma rakas lapseni!\" Kiihkeästi puristi hän pientä, ojennettua\nkätöstä. Nyt oli uhri täytetty.\n\nTämän hellyyden osoitus lohdutti ja vahvisti häntä. Tästä lähtien\ntahtoi hän olla ainoastaan äiti. Ja kun auringon viimeiset säteet\nkultasivat raunioituneen kuninkaallisen linnan, joka menneisyydestä\nmuistuttaen tällä hetkellä kohosi hänen edessänsä liekkien tuhoamassa\nsuuruudessansa, katseli hän noita kivikasoja vallan välinpitämättömästi\nja ilman muistoa aivan kuin olisivat ne olleet muinaisen Assyrian tai\nEgyptin raunioita tai ylipäänsä joku muistomerkki ammoisilta ajoilta,\ntosin suuremmoinen muistomerkki, mutta nyt jo aivan vanhentunut ja\nkuollut.\n\n\n\n"]