[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQF82MfRB-lr5GAyyI4aIWSKosRcv1NUo5SBTB54Xbjo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},385,"Aaveiden näkijä eli kuvauksia Nordlandista","Lie, Jonas",1833,1908,"385-lie-jonas-aaveiden-nakija-eli-kuvauksia-nordlandista","385__Lie_Jonas__Aaveiden_näkijä_eli_kuvauksia_Nordlandista",null,"romaani",[],[],"fi",1870,1877,26443,175256,false,24969,[23],"Norway -- Fiction",[25],"Novels","\"Aaveiden näkijä eli Kuvauksia Nordlandista\" by Jonas Lie is a novel written in the late 19th century. The narrative unfolds primarily through the experiences of its main character, an anonymous doctor, who reflects on his past and his connections to his homeland, Nordland. The book deeply explores themes of nostalgia, the contrast between city life and the natural beauty of Nordland, and the emotional weight carried by memories of youth and friendship.  The opening of the novel introduces us to a rainy and stormy evening in Kristiania, where the protagonist feels a strong urge to venture outdoors despite the inclement weather. This walk leads him to reminisce about his youth and his friendship with Taavetti Holsti, an old companion. As he navigates the streets, a chance encounter with an old acquaintance reignites memories and emotions tied to their shared past. The doctor eventually arrives at Taavetti's dwelling, where he notes the changes time has wrought, reflecting on their lives since they last met. The narrative builds anticipation for the unfolding story of friendship, personal struggles, and the poignancy of reconnecting with a once-vibrant friend now facing dire health challenges. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Hietala, Hj.",384,"David Holst on perinyt herkän ja näkyjä näkevän luonnon, mikä varjostaa hänen elämäänsä Pohjois-Norjan rannikolla. Nordlandin karuun luontoon sijoittuva kertomus yhdistää arkista merenkulkijoiden elämää kansanuskoon, enteisiin ja mystisiin kokemuksiin.","Jonas Lien 'Aaveiden näkijä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 385.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AAVEIDEN NÄKIJÄ ELI KUVAUKSIA NORDLANDISTA\n\nKirj.\n\nJonas Lie\n\n\nViidennestä norjankielisestä painoksesta suomentanut Hj. Hietala\n\n\n\nJyväskylässä, 1877.\nKeski-Suomen kustantama.\nWeilin ja Göös'in kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto\nToinen osa:\n      Nordlandi ja Nordlandilainen\nKolmas Osa:\n   I. Koti\n  II. Rannalla\n III. Renkituvassa\n  IV. Saaristossa\n   V. Ripillä käynti\n  VI. Lukkarin luona\n VII. Trondenäs\nVIII. Kotona\n  IX. Joulupidot\n   X. Myrsky\n  XI. Loppu\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nMinä tunnen monta ihmistä, joilla on sama halu, kuin väliin minulla\nitsellänikin -- valita juuri myrskysään ulkoilmassa kävelläkseen. Nämät\nihmiset ovat useimmiten sellaisia, jotka lapsuudessaan ovat eläneet\nvapaassa ilmassa maalla, mutta sitte siirtyneet toimiin, jotka vaativat\nenemmän paikoillansa istumista, ja joille huone väliin käy liian\nahtaaksi ja tukalaksi -- tahi ovat he runoilijoita. Heidän muistonsa ja\nmielenkuvittelunsa halajaa, enemmät tahi vähemmän heidän itsensäkin\ntietämättä, alituisesti ulos vapaasen ilmaan pois kaupungin\nkasarmielämästä.\n\nKun sitte jonakuna päivänä muistot maalta tulevat kaupunkiin rajun\nrankkasateen muodossa, joka puistelee kattokiviä ja silloin tällöin\nnakkaa jonkun niistä sinun niskaasi, sillä välin kuin kadut muuttuvat\nkanaloiksi, ja kadunkulmat väijypaikoiksi, josta vihurit hyökkäävät\nsateenvarjomme kimppuun ja runtelevat ja vääntelevät sitä sinne tänne,\nkunnes vihdoin seisomme paljas varsi ja alastomat kaaret kädessä --\nsilloin tapahtuu toisinaan, että hiljainen, arvokas virkamies, sen\nsijaan että hän päivän toimien jälkeen työhuoneessaan tavallisuuden\nmukaan viettäisi iltapuhdetta lämpöisessä, mukavassa suojassaan\nkotonaan, sanoo vaimollensa, että hänen, \"sen pahempi, täytyy mennä\npikimältään kaupungille.\" Ja syyksi, jonka tähden hänen \"sen pahempi\"\ntäytyy mennä ulos, ilmoittaa hän luonnollisesti -- \"toimet\". Sillä\neihän vakavan, järkevän miehen, joka ehkä on kaupungin pormestari tahi\nkylänvanhin, sopisi edes itselleenkään tunnustaa, että hän on kyllin\nlapsellinen mennäkseen ulos myrsky-säähän haaveksimaan, ja että hän\nvaan aikoo mennä sillalle, nähdäkseen miten aallot vaahtoen roiskuvat\nrannalle ja laivat valkamassa joutuvat haaksirikkoon. Hänellä täytyy\nluonnollisesti olla jotakin toimitettavaa tuolla ulkona, ellei juuri\nmuuta, niin kuitenkin yleensä katsoa perään, ettei \"_quid detrimenti\ncapiat respublica_\"; se on, ettei kaupunki, jonka onni ja menestys\nyhdessä tahi toisessa suhteessa on hänelle uskottu, tuulisi kumoon.\n\nPääsyy kuitenkin on, että kaduilla on meteli, mullistus -- ei\nvaltiollinen, Jumala varjelkoon häntä sellaisiin sekaantumasta -- mutta\nsellainen, joka vikittelee hänet ulos, syystä, että se herättää hänessä\nkaikki vanhat muistot eleille, ja jossa hän, häpeätä kyllä, mielellänsä\non mukana, vaikka sekin tavallansa mullistelee yhteiskunnallista\njärjestystä, särkee akkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii kattokiviä\nhuoneiden päältä, ruhtoo rikki sillat, katkoo nuorat, joilla laivat\novat rantaan kiinnitetyt ja ajaa järjestyksen ylläpitäjät ja\nmahtimiehet komeroihinsa. Se on luonnon mahtava sotahuuto, joka\nkeskellä sivistynyttä kaupunkia saa eleille kaikki hänen lapsuutensa\nmuistot, hänen mielenkuvittelonsa ja hänen mieltymyksensä luontoon, se\non ääni, jota hän kuuntelee niinkuin vanha sotaratsu, joka kuullessaan\nnuoruudesta saakka tutun sotasoiton, äkkiä laukahtaa aituuksen yli.\n\nParin tunnin kävely ulkona tuollaisessa ilmassa saapi veren tyyntymään,\nja kotiin palaa entinen hiljainen, arvokas mies, joka syvämietteisenä\nasettaa keppinsä ja kalossinsa totutulle paikalle etehisessä, samalla\nkuin hänen vaimonsa, joka on ollut levotoin hänen tähtensä, rientää\nhäntä vastaan, surkutellen että hänen on täytynyt olla ulkona\nmyrskysäässä, ja riisuu märkiä vaatteita hänen päältänsä. Hän itse on,\nihme kyllä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta erinomaisen hyvällä\ntuulella sinä iltana ja hänellä on niin äärettömän paljon kertomista\ntästä myrskystä -- kaikki luonnollisesti, aina asian haarain mukaan,\nesiteltynä ikääskuin hän muka olisi levotoin, että joku onnettomuus\ntapahtuisi, tahi että tuli pääsisi valloilleen kaupungissa juuri tänä\niltana.\n\nOli tällainen myrskyilma kun minä -- joka olen viran toimessa oleva\nlääkäri, ja jolla senlaisena sekä itse mielestäni että muidenkin\nsilmissä on kyllin syytä olla liikkeellä kaupungissa millä ajalla\nvuorokaudesta tahansa -- eräänä sateisena, sumuisena ja myrskyisenä\nlokakuun iltana kuljeskelin Kristianian kaduilla ja annoin huvikseni\nsateen piestä kasvojani, sillä välin kuin minun oivallinen sadeviittani\nsuojeli ruumistani.\n\nPimeys oli vähitellen kietonut maan mustaan vaippaansa, ja\ntuulenpuuskat panivat sytytetyt kaasulyhdyt välähtelemään niin, että ne\nehdottomasti johdattivat ajatukseni vilkkumajakoihin meren rannalla\nsumuilmassa. Siellä täällä paiskeloi tuuli kulkemattomia ulko-ovia\nkiinni ja jälleen auki, sellaisella paukkeella, että ne kuuluivat\nhätälaukauksilta. Hiljainen huomioni tämän johdosta oli, että meidän\narkahermoisessa aikakaudessamme kuitenkin löytyy hämmästyttävä joukko\nihmisiä, joilla ei ole hermoja laisinkaan; sillä tuollaiset jysähdykset\npanevat koko huoneuksen tärisemään ylös ullakkoon saakka, tuuli täyttää\nkaikki käytävät ja paiskelee ovia auki; kaikilla on haittaa ja harmia\nsiitä, mutta eipä kukaan viitsi mennä alas sulkemaan tuota pahan\nalkusyytä; portinvahti on kaupungilla ja niinkauan saavat kaikki olla\nkotirauhan puutteessa.\n\nJuuri tuollainen lukitsematon, väsymättömästi jyrähtelevä ulko-ovi oli\nalkuna siihen, mitä minulla tässä on kerrottavana.\n\nSamalla kuu kuljin erään sellaisen sivutse, kuulin nimittäin äänen,\njoka tuntui minusta niin ihmeen tuttavalta; vanhan rakkaan äänen --\nvaikk'en ensi alussa muistanut miltä ajoilta -- joka kärttyisesti huusi\nportinvahtia. Oli nähtävästi kysymys tuosta alinomaa jyrähtelevästä\nulko-ovesta. -- Mutta portinvahtia ei kuitenkaan kuulunut, ei näkynyt;\nsillä hän näkyi yhtä vähän pitävän lukua ovestaan kuin ihmisestä, jota\ntämä ovi häiritsi, ja joka turhaan koetteli avainta, saamatta sitä\nlukkoon soveltumaan.\n\nVihdoin tuli portinvahti ulos maanalaisesta luolastaan, ja siinä\nvähäisessä sanasodassa, joka nyt syntyi tuon sävyisäksi ja lempeäksi\nmuuttuneen, omaa kärttyisyyttään pelkäävän äänen ja äreän portinvahdin\nvälillä, tunsin, heräävän muiston koko voimalla, edessäni vanhan\nystävän ylioppilas ajoiltani, Taavetti Holstin, saman, jonka kanssa\nolen viettänyt kolme nuoruuteni rikkainta vuotta.\n\n\"Oletko siellä Taavetti, niin päästä veikkonen minut sisään ennenkuin\nsuljet ovesi,\" huusin minä, samalla tapaa kuin olisin tehnyt entisinä\naikoina, kaksikymmentä vuotta sitte.\n\nOvi avattiin selki selälleen, ja sieltä ulosastuvan himmeän olennon\nkädenpuristus ilmaisi, ettei hänen tarvinnut muistonsa aitassa hapuilla\nyhtä kauan minua tunteakseen kuin minun, ennenkuin hänen tunsin.\n\n\"Seuraa minua!\" olivat hänen ainoat sanansa, ja sitte astuimme\näänettöminä, hän edellä ja minä perässä, pimeitä portaita myöten, yksi,\nkaksi, kolme huone-kerrosta ja vielä sittekin korkeammalle paljon\nkaitaisempia portaita myöten. Siellä tarttui hän käteeni, taluttaakseen\nminua. Tämä olikin hyvin tarpeen, sillä siitä vähästä päättäen, minkä\nsilmilläni näin, oli meidän kulkeminen pilkoisten pimeän ullakon läpi,\njohon sitäpaitse oli vaate-köysiä viritetty -- hän varoittikin minua\nkulkemaan kumarruksissani, jotta en päätäni loukkaisi.\n\nTiellä ajattelin paljon. Hänen kätensä -- minä muistin, että hän ennen\naikaan kopeili niiden kauneudesta -- oli kylmän kostea, ehkä\nmielenliikutuksesta, ja hän seisahtui aina väliin rappusissa, ikääskuin\nhuoatakseen. Nuot kaitaiset, pimeät ullakkoportaat kuiskasivat myöskin\nminulle, ettei Taavetti ystäväni, jota kuitenkin ennen aikaan kehuttiin\nhyväpäiseksi, ole kohonnut kovin korkealle maallisiin etuuksiin nähden.\n\nHän aukaisi oven ja käski minun astumaan edellä sisään.\n\nPitkällä pöydällä seisoi lamppu, jonka varjostin kokosi sen kirkkaan\nvalon pienelle, tuskin kyynärää laajemmalle alalle lampunjalan\nympärillä, pienille kirjoituskaluille ja muutamille pöydällä makaaville\npaperille, joten äärimmäinen osa pöydästä ensi alussa näytti olevan\nkokonansa pimeässä. Sen takana näytti minusta ikääskuin olisi ollut\nmusta hauta, jonka kuitenkin, kun silmä tottui lampun valoon, huomasin\nsohvaksi, jonka edessä seisoi melkein yhtä pitkä maalattu työpöytä.\n\nKun kaksi nuoruuden ystävää tällä tavoin äkkiarvaamatta tapaavat\ntoisensa on tuon huikastelemattoman muodon alla kuitenkin jonkunmoinen\nsalainen ujous voitettavana; monivuotinen kerros erihaaralla elettyjä\ntapahtumia on ensin raivattavana pois tieltä.\n\nHetken ääneti oltuamme meni ystäväni, juuri kuin äkillisen päätöksen\njohdosta, ripeästi pöydän luoksi ja otti lampunvarjostimen pois\nlampulta, joten huone tuli kokonaan valaistuksi.\n\n\"Niinkuin näet,\" sanoi hän, \"on asuntoni aivan kuin ennen aikaan,\nainoastaan sillä eroituksella että minulla nyt on kaksi akkunaa yhden\nsijasta, joku hyllyllinen kirjoja enemmän ja hieman parempi palkka,\njonka saan siten kokoon, että yhdistän opettajatoimen eräässä\nköyhäin-lasten koulussa toisen vähän epävakaisemman viran kanssa\nsanomalehden toimituksessa. Näetsen, siinä on kaikki mitä minä\ntarvitsen. Minä muutin vuoristosta tänne vasta viime keväänä ja olen\nkyllä aikonut tulla sinua tervehtimään, mutta sitä en ole vielä tullut\ntehneeksi. Kaduilla sinulla aina on niin kauheasti kiire, että minusta\non näyttänyt juuri kuin alinomaa olisit virkatoimissasi. Mutta nyt kun\nolen saanut sinut omaan suojaani, niin puhelkaamme menneistä ajoista ja\nsinun nykyisistä oloistasi. Riisu nyt päältäsi, niin minä sillä välin\npyörähdän tuolla alhaalla toimittamassa meille vähän lämmikettä\".\n\nSamalla asetti hän lampun-varjostimen jälleen paikallensa ja katosi\nulos ovesta.\n\nTuo ystäväni kovin kiireinen alkupuhe tuntui minusta vähän\nkummalliselta; oli juuri kuin olisi hän jo edeltäkäsin tahtonut välttää\nkaikkia turhia kysymyksiä minun puoleltani.\n\nMe emme olleet vielä kunnolleen kädenlyöntiä vaihtaneet, enkä minä\nollut saanut sanaakaan sanotuksi, -- niin, enpä ollut nähnyt hänen\nkasvojansakaan, kuin vähäisen vilahdukselta vaan, silloin kun hän\nkääntyi asettaakseen lampunvarjostimen jälleen sijalleen. Ijän\ntekemistä muutoksista huolimatta tunsin kuitenkin heti samat laihat,\nhienot, kalpeat kasvot, jonka sävyt väliin kävivät niin ihmeen ihaniksi\nja raskasmielisen näköisiksi -- sellaisena oli hän muistiini painunut\n-- mutta kasvojen piirteet olivat nyt käyneet huomattavasti\nkulmikkaimmiksi ja se pikainen silmänluonti, jonka häneltä sain, oli\nsamalla niin kärsiväinen ja tutkisteleva, että se koski minuun\nsanomattoman kipeästi. Olen nähnyt sairaiden luovan minuun samanlaisen\nsilmäyksen, kun he ovat peljänneet, että olisi aikomus leikkaamalla\nparantaa kipeätä kohtaa, ja luulinpa niin paljon käsittäneeni tuosta\nsilmäyksestä, että parannettavana tällä erää oli ystäväni entinen\nluottamus ja että siihen toimeen tarvittaisiin koko minun taitavuuteni.\n\nEnnen aikaan uskoin minä, yhtä hyvin kuin joku muu auringon alla,\nhyvää kaikista ihmisistä; mutta siitä saakka kun tulin lääkäriksi ja\nhuomasin mimmoinen ihminen oikeastaan on, olen muuttunut kaikkein\nepäluuloisimmaksi ihmiseksi maan päällä. Minä epäilen kaikkea ja\nkaikkia, jopa, niinkuin lukija jo on huomannut, niitä kunnon miehiäkin,\njotka kävelevät myrsky-säässä. Indiani ei hiivi huomaamattomampana ja\nhiljemmin ikivanhain metsäin läpi kuin minä, tarpeen vaatiessa,\nhoitoni alla olevien sairaitteni luottamukseen, ja Taavetti ystäväni\noli heti muuttunut tällaiseksi sairaaksi. Minua ei hän enää kauan\nvoisi pettää jutuillaan \"entisistä ajoista\" ja punssi lasilla\n\"ylioppilashuoneessaan, joka oli aivan kuin ennen aikaan\".\n\nEnsimmäinen sotatemppuni oli tuota pikaa jatkaa sitä huoneen\ntutkimista, jonka ystäväni jo, vaikkapa kovin pintapuolisesti, oli\nantanut minun aloittaa. Minä otin sentähden lampun käteeni ja aloin\nkatsella ympärilleni.\n\nSohvan vastapäätä olevalla seinällä, siinä matalassa loukossa, jonka\nluisu katto muodosti, seisoi ystäväni vuode, pieni ympyriäinen pöytä\nedessä. Kirjahyllyllä, joka seisoi laattialla, seinää vasten kulmassa\nvuoteen laitapuolella, tunsin Henrik Vergelandin rintakuvan, nyt vielä\nvaillinaisempi leuvan ja nenän suhteen kuin silloin, kun viimeksi sen\nnäin; päälle päätteeksi oli sen toinen silmäkin nyt sokea; se oli\nmelkein yhtä pahoin pidelty kuin se visainen piipunpesä, josta minä nyt\npoltin, ja jonka myöskin olin heti tuntenut, vaikka sillä oli paljon\nuusia naarmuja ja lovia, sekä pitkin että poikittain. Ystävälläni oli\nnimittäin tapana nakerrella ajatusviivojansa piipunpesään tupakkia\npolttaessaan ja tuon tuostakin pistäessään jonkun sanasen keskusteluun\npuheen jatkoksi, sitä vireillä pitääkseen, aivan niinkuin puita\nheitetään tulennokseen -- hän näkyi enemmän pitävän lukua siitä että\njotakin puhuttiin kuin siitä mitä puhuttiin. Sitä tehdessään\nilmoittivat hänen kasvonsa tuota hiljaista syvämielisyyttä, joka\nsaattoi toisen uskomaan, että hän näki jotakin ihmeen ihanaa, jota me\nmuut emme havainneet.\n\nVuoteen ja kirjahyllyn välissä huomasin joitakuita pulloja, ja salamana\njuolahti mieleeni ajatus, että ystävästäni ehkä on tullut juomari. --\nNiinkuin jo sanoin olen minä oikein personaksi muuttunut epäluulo; se\nei ole minussa syntyperäistä mutta asianhaarain vaikutuksesta olen\nsellaiseksi käynyt.\n\nMinä asetin lampun laattialle. Yhdessä pullossa oli kirjoitusmustetta,\ntoisessa oli polttoöljyä ja kolmannessa, vähän pienemmässä, kalaöljyä,\njota hän siis nautti, varmaankin rintansa tähden.\n\nNyt muistui mieleeni hänen kylmänkostea kätensä, hänen pysähtymisensä\nja vaivaloinen hengittämisensä, kun portaita ylös nousimme; ja minä\nhäpesin oikein aika tavalla kun olin voinut luulla nuoruuteni rakkaan\nystävän ja, sen saatan suoraan sanoa, ihanteeni, idealini, kaikkien\nmuiden jokapäiväisessä elämässä tavattavien ihmisien kaltaiseksi, joita\nvälttämättömästi täytyy epäillä.\n\nAjatuksissani pyysin häneltä kuitenkin katuvaisena anteeksi tuosta\nepäluulostani, sillä välin kuin tarkastelin hyllyllä seisovien kirjojen\nselkä-kirjoituksia, joista monet olivat vanhoja tuttuja. Tämä hylly oli\nvarmaan hänen ylioppilas vuosistaan saakka säilynyt. Minä otin erään\npaksun kirjan hyllyltä käteeni, vanhan Saro Grammaticon, jonka muistan\nkerran ostaneeni eräässä huutokaupassa ja lahjoittaneeni ystävälleni;\nmutta nyt sain jotain toista ajateltavaa.\n\nMinun kävi samoin kuin sen, joka irroittaa kiven muurista ja\näkkiarvaamatta löytää salakäytävän -- minä seisoin äkkiä ystäväni\nsalaisuuden ovella, tosin vasta laajan, pimeän avaruuden edessä, jonka\nläpi mielenkuvittelollani taisin kulkea, mutta jossa toden teolla en\nvoinut eroittaa mit'ikinään, ennenkuin ystäväni itse lainasi minulle\nvaloa.\n\nEsine, joka niin suuressa määrin veti huomioni puoleensa ja ikääskuin\nkiinnitti kaikki ajatukseni ja muistoni yhteen ainoaan paikkaan, ei\nollut mikään salainen aukko, vaan muuan viulu, jonka kaula oli murtunut\nja jonka tappien väliin kielet olivat kihertyneet. Jännittämättömänä\nriippui baasi-kieli; liiaksi jännitetty, poikki pirahtanut kvintti oli\nkippurassa pääpuolella, ja kahden eheän kielen alla makasi, sen näin\nkun otin useampia kirjoja hyllyltä, talla lappeallaan. Minä tutkin\nviulua, jota en voinut vetää esille kirjain takaa, yhtä huolellisesti,\nkuin jos olisin löytänyt sairaan, nälistyneen ystävän -- ja huomasin\nettä sillä oli paikkaamatoin halkeama kyljessä. Vanhojen muistojen\nvaltaan joutuneena, kävin vastoin tahtoanikin alakuloiseksi, hyvin\nsurumieliseksi.\n\nMinä suljin tekemäni aukon jälleen kirjoilla, asetin lampun takaisin\npöydälle ja istauin sohvaan; tässä minä savua tupruttelevan piipun\nääressä, -- jonka visaisessa pesässä muun muassa huomasin omat\nnimikirjaimeni, mitkä itse olin siihen piirtänyt, -- antauin kokonansa\nmuistojeni valtaan, joista nyt tässä tahdon kertoa, vaikka ystäväni\nlukijan mielestä ehkä viipyykin liian kauan poissa punssineen. Tämän\nkertomuksen kautta astuu hän eteemme sellaisena kuin hän oli nuoruuteni\nmuistojen valossa, ja sellaisena, jonkalaisena lukijan täytyy tuntea\nhänet, voidakseen häntä käsittää.\n\nMeidän tuttavuutemme ylioppilaina ollessamme syntyi varsin\nluonnollisesti sen kautta, että me olimme Nordlandilaisia kumpainenkin.\nHän oli kolme, neljä vuotta minua vanhempi; ja se että hänelle oli\nuskottu teaateri kritikoitsijan toimi H... lehdessä, jossa toimessa\nhänen oikea nimensä tosin oli maailmalle tuntematoin, antoi sitäpaitse\nhänelle minun silmissäni sellaisen etevämmyyden että jo paljaastaan\nsentähden olin valmis kumartumaan hänen edessään.\n\nMutta enemmän kuin tämä, vaikutti koko hänen olentonsa minun\nlapselliseen mielenkuvittelooni. Oli jotakin tavattoman ylevää hänen\nsoleassa vartalossaan ja hänen hienoissa, kapeissa, yksvakaisissa\nkasvoissaan, tuolla korkealla otsallaan ja tuuheilla, mustilla\nkiharoilla ohimoiden ympärillä. Hänen suuret silmäluomensa ja\ntäydellisesti roomalainen nenänsä ikääskuin vetivät huomion pois hänen\nsilmistään, jotka olivat haalean sinervät ja enemmän sopusoinnussa\nhänen kalpeutensa ja parrattoman muotonsa, kuin hänen kasvojensa\nenemmän miehekkäiden juonteiden kanssa. Viimeksi mainitut pistivät\nkuitenkin jo heti ensi silmäyksellä katsojan silmiin. Myöhemmin opin\nminä toisin lukemaan näistä juonteista ja näin, että niihin oli\nkuvautunut hänen kahdenkertaisen luontonsa ristilaineet, joissa hänen\nelämänsä haahti vähitellen musertui.\n\nVieno hymy huulilla ja hänen hieman ujosteleva luontonsa antoivat\nhänelle jalouden, joka suuressa määrin vaikutti minuun. Hän oli ainoa\nniistä ylioppilaista, joita minä tunsin, joka ei käyttänyt\nylioppilaslakkia -- hän kävi aina matalassa, kapeareunuksisessa,\nsinisessä merimiehen hatussa, joka sopi hänelle erittäin hyvin. Kun hän\ninnostui, joka väliin saattoi tapahtua väittelyssä, sillä hän oli\nsuuresti mieltynyt ajatusoppiin, johon hän kuitenkin antautui\nainoastaan järjellään, mutta ei, minun käsittääkseni, koskaan\nsydämmellään ja syvemmillä tunteillaan, silloin ei hänen äänensä\ntahtonut riittää; se kävi rasitetuksi ja kirkuvaksi niinkuin\nkeuhkotautisen ääni. Tuollaisen kiihtymyksen jälkeen kävi hän aina\nheikoksi ja oli pitkät ajat jonkunmoisessa äreässä levottomuudessa.\n\nHänen omituisuuksiaan oli myös että hän tuon tuostakin sekä kesällä\nettä talvella jalkaisin teki retkiä maaseuduilla, jossa hän viipyi aina\npari päivää. Seuralaisesta ei hän huolinut matkoillensa. Jos hän olisi\ntahtonut ottaa jonkun mukaansa, niin hän varmaankin olisi valinnut\nminun seuralaisekseen, sen hyvin tiesin; minun ei sentähden koskaan\ntehnyt mieleni väkisin tunkeida hänen seuraansa.\n\nHän kulli matkoillaan ilman matkapussitta; sen huomasin kerran, kun\nmaalla vierailemassa ollessani sattumalta näin hänen tietä pitkin\nastelevan parin penikulman matkan päässä kaupungista. Näiltä retkiltään\npalatessaan oli hän aina mitä iloisimmalla tuulella, jota vastoin hän\nennen lähtöänsä aina oli harvapuheinen ja synkkämielinen. Hänellä oli\nikääskuin ilon- ja surunaikakausia.\n\nVarma merkki siitä, kumpiko aikakausi oli käsissä, oli juuri tämä\nviulu, jonka nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua löysin katkonaisine\nkielineen piiloitettuna hänen kirjahyllynsä taakse. Siinä tilassa,\nmissä se nyt oli, oli se jälleen tuollaisena merkkinä, mutta nyt ei\npäiväin, vaan vuosien mukaan laskettavasta aikakaudesta.\n\nTätä viulua piti hän ennen aikaan hyvinkin suuressa kunniassa; sillä\noli silloin paras paikka hänen seinällään, jousi vieressä. Hän oli\nsaanut sen eräältä vanhalta lukkarilta ylhäällä Nordlandissa; tämä,\njoka mahtoi olla joku noita monia älyniekkoja, jotka eivät joudu\noikealle paikallensa maailmassa, oli opettanut ystävääni viulua\nsoittamaan.\n\nTaavetti rakasti haaveksimista, ei ainoastaan tämän viulun avulla --\nsillä hänellä oli tarkka korva ja hän oli oppinut varsin paljon --\nmutta myös itse viulustakin, siitä nimittäin, mistä se alkujansa oli\nkotoisin ja kuinka vanha se saattoi olla. Erästä viulun sisällä\nlöytyvää epäselvää merkkiä, tahtoi hän erittäin mielellään tulkita\nnäin: \"onpa hyvin mahdollista että se on Cremonefari;\" tästä asiasta\noli hän hyvin arka ja tuo laaja ala, minkä se salli arvaamiselle, oli\nnähtävästi hänen mielestään viulun parhaimpia omiunisuuksia.\n\nTaavetti Holsti soitti pari kappaletta, joita hän kutsui klassilliseksi\nsoitannoksi; ne olivat muita pitemmät ja ne hän soitti nuottien mukaan.\nNämät olivat kuitenkin mielestäni vähemmin miellyttäviä, kuin hänen\nmuut kappaleensa, ja ne näyttivät olevan sukua sille, joka tuntui\nvieraalta hänen luonnossaan, kun hän ilmestyi ajatustieteilijänä. Ne\nolivat pikemmin ankaran hengellisen koulutuksen, kuin sydämmen\ntunteiden hedelmiä -- vaikka hän kyllä soitti nekin varsin hyvin ja\noikein.\n\nSilloin kun klassillinen soitanto tahi tutkisteleva, kritikoitseva\nkeskustelu oli vallan päällä hänen huoneessaan, oli hän itse\nparhaimmassa henkevyydessään. Mutta hän oli silloin vähemmin herttainen\nja ystävällinen yksin minuakin kohtaan.\n\nMutta sitte tuli aikoja, jolloin nuotit ja nuotinpitäjät saivat siirtyä\nnurkkaan. Silloin saattoi hän tuntikaudet istua ajatuksiinsa\nvaipuneena eteensä tuijoittaen, ja silloin soitteli hän viulullansa\nhaaveellisia säveleitä, joissa hänen tunteensa, hänen mielentilansa\nilmaantuivat, ja jotka paljon enemmän miellyttivät minun muutoin\nsoitannollisessa suhteessa vähän edistynyttä korvaani, kuin hänen\nklassillinen soitantonsa.\n\nHän soitteli silloin kaikenmoisia pieniä kappaleita, jotka vähitellen\nmuodostuivat hänen omaan moll-äänilaatuunsa; väliin, vaikka ani\nharvoin, soitti hän erästä hyvin omituista, surumielistä sävellystä, ja\nse tapahtui aina jonkunmoisessa itsensä unohtamisen tilassa. Tällaisina\nhetkinä tuntui minusta ikääskuin hän olisi tahtonut kertoa minulle\njostakin hyvin ihanasta ajasta elämässään, jonka hän nyt oli\nkadottanut, ja jota hän aina suri.\n\nKuta kauemmin hän oli tuossa mielentilassa, sitä säännöttömämmäksi\nmuuttui hän ja harvoin oli hän kotona tavattavana; silloin hän myöskin\ntoisinaan oikein katkerasti teki pilkkaa opettajistaan, tovereistaan\nsekä kaikista olosuhteista, -- ja onnetoin se, ken silloin joutui hänen\npilkkakirveensä silvottavaksi.\n\nMinulla oli lupa ottaa avain naulalta ja mennä hänen huoneesensa\nsilloinkin kun hän itse oli poissa kotoa. Jos minä silloin näin hänen\nviulunsa riippuvan virittämättömänä ja hoitamattomana seinällä, niin\ntiesin että asiat olivat huonolla kannalla, ja että hänen oma tilansa\noli aivan samanlainen kuin hänen viulunsa. Sillä ensi työkseen, kun\nhänen mielensä jälleen oli tyyntynyt, viritti ja puhdisti hän viulunsa\nmitä hellimmällä huolella.\n\nEnpä kuitenkaan koskaan siihen aikaan nähnyt tätä hänen silmäteräänsä\nniin piiloon viskattuna ja pahasti runneltuna kuin sen nyt\nkahdenkymmenen vuoden kuluttua tapasin -- kirjahyllyn taakse kätkettynä\nkatkonaisine kielineen ja halkinaisine kupeineen. Että mieleni, tämän\nnähdessäni, kävi surulliseksi ja että siitä saatoin arvata ystäväni\nilottoman elämän historian, sen lukijani nyt saattaa käsittää, ja\nsamalla, toivoakseni, suoda minulle anteeksi, että olen vienyt hänet\nmukanani Taavetti Holstin kamarista, jossa istuin odottaen että\nystäväni palaisi punssineen, niin kauaksi nuoruuteni muistojen\nmaailmaan. Kolmen vuoden ajan olimme melkein joka päivä olleet yhdessä.\nSitte täytyi Taavetti Holstin lähteä maailmalle kotiopettajana\nleipäänsä hankkimaan, ja meidän tiemme erosivat, niinkuin tässä\nelämässä usein käy.\n\nTänä iltana tapasimme jälleen toisemme.\n\nLasien kilinä kuului käytävästä, ja heti senjälkeen avasi Taavetti\nHolsti varovaisesti oven piialle, joka kantoi höyryävää kannua ynnä\nlasia, jotka näyttivät minusta varsin miellyttäviltä kun olin useamman\ntunnin ajan tänä ehtoopäivänä kävellyt ulkona myrskysäässä.\n\nTaavetti tapasi minun istumassa sohvassa, hänen piippunsa suussani ja\ntohvelinsa jaloissani, aivan samoin kuin ennen aikaan -- ja tämän minä\npidin ensimmäisenä sukkelana kepposenani; sillä näiden esineiden,\npiipun ja tohvelien, kautta osoitin, että olin asettunut entiselle\nystävyyden ja luottamuksen kannalle.\n\nKuu Taavetti ei päässyt tavalliselle paikallensa sohvassa, nosti hän\nlavitsan pöydän ääreen ja istahti itse siihen minua vastapäätä, samalla\nkun punssi-lautanen asetettiin pöydälle meidän välillemme.\n\nNyt istuimme jälleen yhdessä saman ilo-virran äärellä, josta niin monta\nkertaa olimme nuoruudessamme elähyttäneet itsiämme -- mutta nyt me\nkumpikin ammensimme varovaisemmin.\n\nKeskustellessamme kumartui hän alinomaa minun puoleeni, ikääskuin\ntarkemmin kuullakseen mitä sanoin, ja hänen päänsä joutui siten lampun\nkirkkaasen valopiiriin. Silloin huomasin, että hänen hiuksensa olivat\nharventuneet, jopa käyneet varsin harmahtaviksikin, ja että hänen\notsallaan, joka ei enää ollut rypyistä vapaa, kimelteli pieniä\nhikihelmiä. Hänen harmaankalvakkaat, terävät kasvonsa juonteet, sekä\nnyt myöhemmin ilmestynyt loisto hänen silmissään ilmaisivat, että\nhänessä, joko ruumiillisesti tahi hengellisesti kätkeytyi joku salainen\ntuli, jota tuskin enää saattoi sammuttaa. Ja kun minä nyt sitä paitse\nhänen alinomaa palaavasta yskästään huomasin, että syynä hänen\nkumartumiseensa eteenpäin yhtä hyvin saattoi olla se, että hän oli\nväsynyt ja koetti levähtää pöydän syrjään nojaamalla, kun hänen\nmieltymyksensä keskusteluumme, päätin suoraan kysyä miten hänen\nterveytensä laita oikeastaan oli, ja siten hankkia itselleni hyvin\ntärkeän välikappaleen hänen luottamukseensa päästäkseni.\n\nÄkkiä nousin sentähden seisoalle, totisena ja vakavana, ja sanoin että\nminä tottuneena lääkärinä, sen pahempi, huomasin, että hän ei ollut\nniin varsin vähäisen kipeä, kuin hän ehkä itse luuli, ja että hänen nyt\nkaikessa tapauksessa, koska hän silminnähtävästi oli väsynyt ja heikko\n-- minä huomautin hikihelmiä hänen otsallaan -- täytyi istahtaa tuohon\nmukavaan sohvaan, jonka minä siihen asti olin itselleni anastanut.\n\nHän myönsi ettei hän väsymättä ole voinut kulkea kaksi kertaa\nedestakaisin noissa jyrkissä portaissa -- ensi kerran hän oli mennyt\nalas ainoastaan saadakseen portin suljetuksi. -- Hän totteli sentähden\nmielellänsä käskyäni ja istahti sohvaan.\n\nRinnassa oli vika, sanoi hän. Kuulotorven ja koputtelemisen kautta\nhuomasin, suureksi surukseni, että hän puhui liiankin totta. Rinnassa\noli vika, mutta vika sellainen, ettei tässä enää ollut puhetta\npelastamisesta, vaan ainoastaan lopun viivyttämisestä; sillä toinen\nkeuhko oli jo kokonansa poissa ja toinen oli kovin pahoin vioitettu.\n\nLoppupuolella iltaa tunsimme kumpainenkin itsemme aivan kuin uudestaan\nsyntyneiksi entisiin oloihin. Minun arvoni lääkärinä antoi kuitenkin\nnyt minulle pienen ylipainon.\n\nKello yhdeksän sanoin minä hänelle, että hänen täytyi mennä levolle,\nluvaten seuraavana päivänä edellä puolen päivän palata takaisin\nmäärätäkseni hänelle, mitä aluksi pidin hänelle tarpeellisena. Köyhäin\nlasten jouluun hänen ei tarvinnut mennä ennenkuin kello yksitoista ja\nsiksi lupasi hän pysyä kotonaan.\n\nKotiin palatessani tapasin vaimoni suurimmassa tuskassa minun tähteni.\nHän ei voinut käsittää miten järkevä ihminen ja vielä lisäksi lääkäri,\njoka on niin kerkeä muille antamaan hyviä neuvoja, saattaa kävellä\ntuollaisessa hirmuisessa ilmassa enemmän kuin välttämättömästi\ntarpeellista on; ja minähän olin ollut ulkona melkein päivällisistä\nsaakka.\n\nTähän ei luonnollisesti ollut mitään vastaan inttämistä, ja hänen\npuhuessaan mietin vaan, miten parhaiten voisin voittaa hänen suosionsa\nsitä asiaa varten, joka nyt oli sydämmelläni. Vaimoni ei tuntenut\nvähintäkään minun haudan partaalla olevaa ystävääni, ja vieläpä hän\nsaattaisi, jos tunnen hänen oikein, pahastuakin, kun kertoisin hänelle,\nettä tällä henkilöllä tavallansa oli minun nuoruuteni rakkaus ennen\nhäntä.\n\nNiinpä kävikin, kuin pelkäsin; sillä vasta pitkän, jotensakin\nepäiltävän vaitiolon jälkeen tuli hän kiireesti luokseni ja vakuutti\nettä minun paras ystäväni luonnollisesti myöskin hänelle oli varsin\nrakas.\n\nJa tästä hetkestä saakka ei myöskään kukaan olisi voinut olla\ninnokkaampi kuin hän. Sillä mihin hän kerran ryhtyy sen hän toimittaa,\noikein juurta jaksain, ja vielä samana iltana oli hänellä aivan\nselvillä miten asia oli järjestettävä.\n\nKello kymmenen seuraavana päivänä menin vaimoni kanssa ylös ystäväni\nluo ja esittelin vaimoni hänelle, lausuen vaimoni toivon, että hän\ntahtoi pidettää yhtä vanhana ystävättärenä tälle minun ystävälleni kuin\nminä olin hänen ystävänsä. Minä kerroin hänelle niin lohduttavasti kuin\nsuinkin taisin, että hänen sairautensa välttämättömästi vaati, että hän\npysyisi sisällä hoidon alla kuusi kuukautta, kunnes lämmin kesä tulisi\nja täydellisentäisi hänen parannuksensa, sekä että toivoin hänen\nsuostuvan antamaan minun parhaimman mukaan pitää huolta hänen virastaan\nlasten koulussa.\n\nHän oli silminnähtävästi sekä hämmästynyt että liikutettu. Elämä ei ole\nhänelle ystävyyttä tarjonnut, sanoi hän; hän ei ollut tottunut sitä\nvastaanottamaan silloinkaan, kun sitä tarjottiin niin totisesti ja\nlämpimästi kuin tässä. Hyvän aikaa täten vastusteltuaan antautui hän\nvihdoin vaimoni valtaan, sillä vaimoni ei hellitä ennenkuin hän pääsee\nvoitolle.\n\nHän ei kuitenkaan tahtonut, niinkuin olin hänelle ehdotellut, muuttaa\nmeidän luoksemme asumaan, sillä tämä huone oli jo käynyt hänelle\nrakkaaksi, ja sen hän suoraan tunnusti -- hän ei tahtonut tähän asiaan\nsekoittaa taloudellisia kiitollisuuden velkoja, joihin hänen ei\nmyöskään tarvinnut joutua.\n\nTästä pitäen kävin minä hänen luonaan säännöllisesti joka edellä puolen\npäivänä ja laskettelin silloin pilaa kaikenlaisista tapahtumista\nkaupungissa, joiden luulin häntä huvittavan, tahi kumminkin antavan\nhänen ajatuksilleen vähän toisen suunnan.\n\nVaimoni ryhtyi toimiinsa omalla tavallaan. Hän ei pannut minkäänlaisia\nperinpohjaisia muutoksia ystäväni taloudellisissa suhteissa ja hänen\nvanhoissa tavoissaan toimeen, jota, suoraan sanoen, ensi alussa vähän\npelkäsin, kaikki parannukset tapahtuivat aivan ystäväni huomaamatta. Ei\nhän voinut arvatakaan että piialla oli syynsä miksi hän niin usein kävi\nystävääni katsomassa, ja että hän joka päivä pelvolla odotti vaimoni\näänetöintä tarkastelua oliko huone siivottuna sekä rikat ja tomut\npoistettuina. Ainoa, jonka vaimoni julkisesti pani toimeen, oli\nvahvistavien ruokien ja virvoittavien juomien lähettäminen\nystävällemme. Piikaa, joka näitä kävi viemässä, seurasi aina niin\nmielellänsä yksi meidän lapsistamme, jonka ystäväni väliin jonkun\nhetken piti luonansa hänen kanssaan puhellakseen.\n\nNämät uudet olot, joihin hän ei ollut ennen tottunut, näkyivätkin\njonkun aikaa häntä huvittavan ja rauhoittavan; mutta kuukauden kuluttua\nsynkistyi hänen mielensä jälleen. Meidän käyntimme hänen luonansa\nvaivasivat häntä silminnähtävästi, ja ne lakkautettiinkin sentähden\njoksikin ajaksi. Hän istui silloin melkein kaiket päivät sohvallansa\nhuoneensa pimeimmässä kolkassa.\n\nEräänä iltana kertoi piika että ystäväni huoneesta oli kuulunut aivan\nkuin joku olisi siellä itkenyt ja nyyhkyttänyt; hän ei sentähden mennyt\nsisälle, vaan pysähtyi ovelle. Hetken kuluttua luuli hän kuulevansa\nmitä hartaimman rukouksen huoneesta, mutta sanoja hän ei ymmärtänyt.\nSeuraavana iltana taas oli hän kuullut ystävämme soittavan jotakin\nvienoa sävellystä viululla, joka ei oikein antanut ääntä.\n\nSeuraavana aamuna, kun minä tulin hänen luoksensa, oli hänen\nmielentilansa kokonaan muuttunut, ja suureksi hämmästyksekseni huomasin\nettä hänen viulunsa nyt riippui seinällä, siivottuna ja uudelleen\nviritetyillä kielillä, mutta halkeama kyljessä. Pöydällä vuoteen luona\nhuomasin myöskin vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut hänellä\nnähnyt, arvatenkin siitä syystä että hän aina oli säilyttänyt tätä\naarrettansa kaapissaan.\n\nHän näytti tavallista heikommalta ja väsyneemmältä, mutta hänen\nkasvoillaan lepäsi kirkastettu tyyneys, juuri kuin hänen taistelunsa\nnyt olisi päättynyt ja hän olisi vihdoin voittanut rauhan ja levon.\n\nJos kävisi laatuun, sanoi hän, tahtoisi hän mielellään puhella vaimoni\nkanssa edellä puolen päivänä; mutta minun kanssani tahtoi hän haastella\nnyt heti, ja minun piti sentähden istahtaa hetkeksi hänen luokseen.\n\nHymyllä -- tuolla samalla hiljaisella, hänen oman ihanan salaisuutensa\nhymyllä, jonka minä niin hyvin tunsin entisistä ajoista, mutta joka nyt\nei enää näkynyt karttavan tulla huomatuksi -- kääntyi hän nyt\npuoleeni, laski kätensä olkapäälleni ja katseli minua silmiin. \"Rakas,\nsydämmein ystävä Fredrikki! Minä en voi sinulle sanoa miksi, mutta minä\ntunnen varmaan, etten minä voi elää niin kauan, että näkisin kevään\njälleen. Sen, mikä minulta puuttuu, et voi sinä eikä kukaan ihminen\nminulle antaa, ainoastaan taivaallinen Isämme; mutta kaikista ihmisistä\nolet sinä ollut minua lähinnä maailmassa, ja sinun ystävyytesi on\nulottunut sinne, jonne et itsekään ole aavistanut. Sinulla on oikeus\noppia tuntemaan hänet, josta on ollut sinun ystäväsi. Kun minä olen\npoissa ja se tapahtuu aivan varmaan tänä talvena, ehkä pikemmin kuin\nsinä tautini nykyisestä tilasta päättäen luuletkaan -- niin löydät\nkaappini laatikossa joukon papereita; niihin on aikaisimman nuoruuteni\nhistoria kirjoitettu, ja, niin yksinkertainen kuin se onkin, on se\nollut minulle raskas, hyvin raskas, ja siitä huomaat että minä iloisena\nkuin vapautettu lintunen liihoittellen täältä pois\".\n\n\"Oli aika,\" lisäsi hän hetken ääneti oltuaan, \"jolloin mieluimmin\ntoivoin tulla haudatuksi erään kirkon luokse ylhäällä Nordlandissa; nyt\nsitävastoin luulen olevan yhden tekevää missä lepään, ja ehkäpä täällä\nalhaalla saattaa levätä yhtä levollisesti kuin muualla\".\n\nNäin sanoen puristi hän kättäni ja käski minun noutamaan vaimoni hänen\nluokseen.\n\nKun vaimoni tuli, hämmästyi hän nähdessään ystävämme niin iloisella ja\nvilkkaalla tuulella. Sellaisena ei vaimoni luullut saavansa häntä\nkoskaan nähdä. Hän tahtoi, sanoi hän, vaimoni ystävyydeltä pyytää\npienen palveluksen. Se oli tosin oikku vaan; mutta jos hän\nkutsuttaisiin pois maailmasta, piti vaimoni luvata ensi keväänä\nistuttaa hänen haudallensa metsässä kesytönnä kasvaneen ruusupensaan.\n\nKuinka surullinen tämä pyyntö oli, sen käsitti vaimoni vasta sitte kun\nolin kertonut mitä juuri sitä ennen oli tapahtunut; sillä tästä\npuhuessaan oi Taavetti Holsti näyttänyt niin ilosta säteilevältä, että\nasian surullinen puoli oli kokonansa unohtunut.\n\nYstäväni ennustus itsestään näyttäytyi, sen pahempi, olleen kovin tosi\nVaikka hänen mielensä yhä kävi iloisemmaksi, jopa väliin tuntui kuin\nuusi elämän vireys olisi häntä elähyttänyt, kulki hänen tautinsa\nkuitenkin aina vastaista suuntaa pahempaan päin.\n\nEräänä päivänä tapasin hänen siirtyneenä vuoteeltaan -- jossa hän nyt\nvietti suuremman osan päivästään -- varsin huvitettuna katselevan kun\npieni Antti poikani ystäväni vanhasta viulun kotelosta, jonka kansi oli\npoissa, oli tehnyt itsellensä \"höyrylaivan,\" jolla hän nyt,\nlapsellisella mielenkuvittelollaan, purjehti kaiken maailman\nvalkamoihin. Kun minä lähestyin vuodetta, lausui ystäväni hymyillen,\nettä hän oli ajatuksissaan ollut kotona Nordlandissa ja vielä kerran\nleikitellyt meren lahdelmalla.\n\nVaimoni oli yhä hellemmällä huolella hoitanut sairasta ystäväämme. Hän\nkävi pari kertaa päivässä Taavetin luona ja istui aina kauan aikaa\nystävämme vuoteen laidalla. Sairas piteli silloin mielellään vaimoni\nkättä omassaan, tahi pyysi hän vaimoni lukemaan ääneen pipliasta.\nPaikat, joista hän enin piti, olivat ne, joissa puhutaan rakastavien\nhellimmistä tunteista. Etenkin tahtoi hän viipyä kertomuksessa\nJaakopista ja Rakelista.\n\nVaimoni, joka nyt oli oikein sydämmellisesti mieltynyt ystävääni,\nkertoi minulle eräänä päivänä, että hän kyllä luuli tietävänsä miksi\nystävämme kärsi; se ei varmaankaan voinut olla muuta kuin onnettoman\nrakkauden seurauksia.\n\nNiin liikuttavan ihanaksi, kuin ystävämme, joka tuossa makasi kuolemaa\nodoittaen, ei hän koskaan luullut ihmisen voivan muuttua. Kun hän\nlepäsi hiljaa ja hymyili, näytti siltä kuin hän olisi valmistautunut\nyhtymään jonkun kanssa, jonka luokse hän rientäisi niin pian kuin henki\npääsisi vapaaksi maan tomusta.\n\nEräänä iltana pyysi hän vaimoani viipymään hänen luonansa. Kello\nyhdeksän lähetettiin minua noutamaan; mutta kun minä saavuin ylös hänen\nkamariinsa, ei ystäväämme enää ollut meidän joukossamme.\n\nHän oli pyytänyt vaimoani ensimmäisen kerran lukemaan kappaleen\nkorkeasta veisusta, siltä paikalta, missä löytyi vanha merkki\npipliassa. Se oli toinen luku, jossa sekä ylkä että morsian puhuvat, ja\njoka alkaa näin: \"Minä olen kukka Saaronissa, lilja laaksoissa\" ja\nloppuu sanoilla: \"siksi kuin päivä valkenee ja varjot karkoittuvat\npois, käy ympäri, muutu kauriiksi, rakkahimpani! tahi nuoreksi peuraksi\nBetherin vuorilla\".\n\nYstävämme pyynnöstä oli vaimoni lukenut tuon paikan kahdesti, mutta\nlu'un kestäessä oli hän hiljaa nukahtanut viimeiseen uneen.\n\nTuossa hän makasi ihanana kuolemassa, vieno hymy huulilla ikääskuin\ntervehtisi hän nyt rakkahimpaansa haudan tuolla puolen Beterin\nmuovilla.\n\nSeuraavana suvena seisoi kaupungin hautausmaalla puu-risti ja kesytöin\nruusupensas eräällä haudalla. Siinä lepää ystäväni Taavetti Holsti.\n\nYstäväni elämän-historiaan löysin liitettynä eri lohkona jonkunmoisen\nalkupuheen, joka näkyi olevan myöhemmällä ijällä kirjoitettu. Se\nnäyttää kuinka vahvoilla siteillä hän oli kotiinsa kiintynyt, ja millä\nrakkaudella hän sitä aina muisteli.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nNordlandi ja Nordlandilainen.\n\n\nJos ihminen, joka elää niin kurjassa todellisuudessa, kuin minä,\nuskaltaa puhua mielenkuvitteloista -- mikä joukko ja kuinka suuria\nmielenkuvitteloja eikö minultakin ole murskaksi musertunut täällä\nKristianiassa näinä parina kolmena vuonna sittekuin jätin kotini\nNordlandissa ja tulin tänne ylioppilaana -- kuinka väritöin ja heikko\neikö maailma täällä ole Nordlandiin verraten, kuinka pieniä ja\nvähäpätöisiä ihmiset ja olot, siihen nähden mitä ennen olin mielessäni\nkuvaillut.\n\nTänään ehtoopuolella olin parin ystäväni kanssa vuonolla kalastamassa\nja meillä oli luonnollisesti hyvin hauskaa jokaisella -- paitse\nminulla, vaikka minäkin oivallisesti teeskentelin iloisuutta. Minulla\nei ollut hauskaa! Me istuimme matalassa, leveässä, hyvin rumassa\nkaukalossa, jota he venheeksi kutsuvat, rakennuksessa, joka oli aivan\npesinpunkan muotoinen, ja ongimme koko jälkeen puolen päivän jotensakin\nsavisessa vedessä, parin kyynärän syvyydellä, hienolla rihmalla, -- ja\nkoko saaliimme oli 7, summa seitsemän, salakkaa -- ja sitte soudimme,\nhyvin tyytyväisinä muka, rantaan. Minua oikein iletti; sillä\ntällaiselta veneeltä, ilman kööliä, joka estäisi sitä laitatuulessa\nsyrjäkaria menemästä, ilman purjeita, joita ei kunnolleen uskaltaisi\nsiihen pystyttääkään, ilman hyökylaineita, joita se tuskin voisi\nkestääkään, tällaiselta sekaiselta, harmaalta, aallottomalta vedeltä,\njoka on kaupungin edustalla, parilla pienellä salakalla uimassa --\ntällaiselta tuntuu minusta, suoraan sanoen, koko elämä täällä alhaalla.\nTäällä ei missään suhteessa ole muuta tarjolla kuin noita pieniä\nsalakoita.\n\nSillä aikaa kuin muut laskivat pilapuheitaan, istuin minä ääneti ja\nmuistelin kalaretkeä, jossa _hän_ oli mukana, tuolla kotona kallioiden\nvälissä, meidän pienessä kuusilauta veneessä, -- toista oli se päivä ja\ntoista se retki! Niin, kuinka jokapäiväistä, löyhää ja elotointa elämä\ntäällä alhaalla on näillä rikkailla, viljavainioin peittämillä\nsavimailla ja tällä höyrylaivasauhuin nokeamalla pääkaupungin vuonolla\nja täällä itse kaupungissakin kotiini verraten. Mutta jos kehuisin\nkovin paljon kotiseutuani, niin nämä kopeat ihmiset jäisivät silmät\nauki ja suu seljälleen.\n\nTäällä puhutaan kalastuksesta ja sillä tarkoitetaan pari nuotta-apajaa\nturskia ja hailia. Nordlandilainen tarkoittaa tässä kohden, niinkuin\nkaikessa muussakin, sadon tuhatkertaisena; hän ajattelee silloin\nLofotin ja Finnmarkin miljooneja, ja sen ohessa ääretöintä lajien\nmoninaisuutta, aina valaskalasta, joka, vettä ilmaan suihkuttaen,\nuiskentelee salmien läpi ajaen suuria kalalaumoja edellänsä, jotka\npanevat veden koskena ympärillään vaahtoamaan, -- aina alas pienimpiin\nkalasiin asti. Ainoa merkillinen kala, jonka tunnen täällä etelässä, ja\njota aina katselen, missä vaan sen näen, on kulta- tahi hopeakala, joka\nsäilytetään lasiastioissa aivan samoin kuin kanarialintua häkissä;\nmutta se on taas kotoisin muista lämpimistä maista etelässä.\n\nLinnuista puhuessaan ei Nordlandilainen myöskään, niinkuin ihmiset\ntäällä etelässä, tarkoita yhtä ja toista ruoaksi kelpaavaa metsälintua,\nvaan ääretöintä paljoutta kaikenlaista siipikarjaa, jota liehuu ilmassa\nniinkuin merenhyrsky luotojen ympärillä, suurta vilisevää ja kirkuvaa\nlumituiskun tapaista parvea tuhansien pesien ympärillä. Hän ajattelee\nhaahkatelkkiä, suorsia ja senkin seitsemän laatuisia vesilintuja\nuiskentelevina lahdelmissa ja salmissa tahi istuvina pitkin\nkallionlohkareita rannalla, kalakaijoja, kalakotkia ja tiiroja\nkiitävinä ilmassa, huuhkajaa, joka kamalasti kirkuu vuorenrotkoista --\nsanalla sanoen, hän ajattelee kokonaista lintumaailmaa, ja hänen on\nhyvin vaikea supistaa käsitteensä ainoastaan pariin metso-parkaan,\njotka sydämmettömät ihmiset äkkiarvaamatta, niiden parhaallaan\nlemmen-kukerrusta soittaessa, ampuvat alas hongan latvasta, jota\nauringon ensi säteet kultaavat.\n\nTämän seudun marjaväkeä vastaa Nordlandilaisen peninkulmain laajuiset\nmuuransuot; simpsukan-kuorista yksitoikkoisesti köyhän rannan sijaan\ntäällä, muistaa hän rannan, johon on kylvetty ihmeteltävä moninaisuus\nerivärisiä simpsukan kuoria.\n\nNordlandissa ovat ylipäänsä kaikki suhteet luonnossa jyrkemmät, ja\näärettömät vastakohdat ovat aivan rinnatuksin. Siellä löytyy äärettömän\nlaajoja autiomaita, aivan kuin alkuaikoina, ennenkuin ihmiset maata\nperkkasivat, mutta näidenkin keskellä löytyy suunnattomia\nluonnonrikkauksia. Siellä löytyy aurinko ja kesäinen ihanuus, jota\nkestää yöt ja päivät kolmen kuukauden ajan, ja jolloin useissa paikoin\ntäytyy käydä peite kasvoilla, varjellakseen silmiään sääskiparvilta;\nmutta tämän vastakohtana on taas yö pimeyksineen ja kauhuineen, jota\nkestää yhdeksän kuukautta. Vastakohdat siellä ovat suurenmoiset, mutta\nniiden välillä ei löydy tuota, vähäpätöistä keskinkertaisuutta, johon\ntämä iloinen elämä täällä etelässä perustuu. Tahi toisin sanoen,\nsuhteet siellä soveltuvat paremmin mielenkuvittelolle, seikkailuille ja\nsatumaisuuksille kuin tyvenelle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle\nasiain menolle.\n\nNordlandilaisen käy sentähden, kun hän ensin tulee tänne etelään, aivan\nkuin Gulliverin, joka joutui Lilleputien maahan; hän ei menesty\nasukkaiden joukossa, ennenkuin hän saa vanhat käsitteensä, joihin hän\nkotiseudullaan on tottunut, pienennetyiksi tämän vähäpätöisen\ntodellisuuden pienen mitan mukaisiksi, sanalla sanoen ennenkuin hän\noppii käyttämään järkeä mielenkuvittelon sijaan.\n\nLappalainen suksillaan, peuroineen, kainulainen, venäläinen --\npuhumattakaan alinomaa matkustelevasta, maalla hitaasta, mutta\nveneessään sukkelasta Nordlandilaisesta itsestään -- he ovat\nkieltämättä kaikki paljon hauskempaa kansaa kuin nämät harmaatakkiset\nkauranviljelijät, joiden mielenkuvittelo ei ulotu etemmäksi heidän\nomilta pelloiltaan, kuin ehkä miettimään mistä sisämaasta hän ensi\nvuodeksi saisi oikein rotevan rengin.\n\nKun täällä puhutaan myrskystä ja aalloista, niin tarkoitetaan vähäistä\ntuulta ja veden värähtelemistä Kristianian valkamassa, joka korkeintaan\nsaattaa vähän vahingoittaa siltoja; ja sitä pidetään mitä hirveimpänä\nonnettomuutena jos joku kömpelö merimies purjehtii kumoon. Minun\nmieleeni juohtuu jotakin perin toista: äkkiarvaamatoin rajuilma\ntuntureilta, joka vie huoneet ja rakennukset mukanaan -- jonka tähden\nne kotiseudullani sidotaankin maahan kiinni -- jäämerestä tulevia\naaltoja, jotka peittävät korkeat karit ja luodot vaahdolla, ja\npaljastavat merenpohjan monen sylen syvyydeltä, niin että laiva\nyhtäkkiä seisoo aivan kuivalla maalla ja musertuu murskaksi keskellä\nvalkamaa; parvi reippaita miehiä, jotka henkensä kaupalla purjehtivat\nrajuilmaa pakoon, ei ainoastaan oman henkensä tähden, mutta vaivoin\nvoitetun satonsa kanssa myöskin heidän tähtensä, jotka ovat kotona, ja\njotka kuolemankin uhatessa koettavat päästä kumoon purjehtineen toverin\navuksi; minun mieleeni johtuu, myrskystä puhuttaessa, usean veneen ja\nlaivan haaksirikko pimeänä talvi-iltana; minä ajattelen silloin aaltoja\n-- niin, olisipa hauskaa kerran nähdä pari sellaista (tavallisesti\nkolme peräseltään, viimeinen aina suurin) vaahtoharja korkeammalla kuin\ntullihuoneen katto ja ehkä vielä joku purjelaiva ylinnä, syöksähtävän\nsisään Kristianian rauhalliseen, kapeaan valkamaan, viskaten laivat\nkeskelle kaupunkia, ja seurattuina yhtä ankaroilta tuulenpuuskilta,\njotka nostaisivat katot huoneilta.\n\nJos ne tulisivat, niin kyllä tietäisin, että minua ne etsivät,\nminua, kaupungin sivistykseen piiloutunutta \"aaveiden näkijä parkaa\",\njoka niiden mielestä oikeastaan kuuluu heidän seuraansa; mutta\nkuoleman-tuskissanikin tervehtisin minä heitä ystävinä kodistani,\nvaikka ne tulisivatkin kantaen ruumiita ja laivainpirstaleita\nhartioillaan. Oi jospa ne vaan kerrankin näyttäisivät kaikille näille\nsivistyneille hiuksen halkaisijoille valtavan meren kauhuja ja sen\nsuuruutta, ja riputteleisivat vähän merisuolansekaista kuoleman tuskaa\nkaikkeen tähän leväperäisyyteen! Toivoisinpa kerrankin näkeväni\nvalaskalan ahdistettuna Prinssin- ja Tullikamari-kadun väliin\ntuijoittavan sisään jonkun perheen huoneisin yläkerrassa; tahi näkeväni\nnoiden hoikkasäärisien, kultanauhoilla punottujen poliisimiesten\nkulettavan raatihuoneelle itsepäistä merihirviötä! Tahtoisinpa myöskin\nnähdä kaupungin teaaterikritikoitsijain, jotka ovat tottuneet kaksi\nkertaa viikossa näkemään murhia ja valtiokumouksia näyttämöllä\nesiteltävän, seisovan, nenäpihdit nenällä, tuollaisen näytelmän edessä,\njoka kerrassaan tulvaisi kaikkein heidän arvostelu-käsitteidensä ja\nmusteastiainsa yli, ja näyttäisi heille kuolemaa ja kauhua\nlepyttämättömänä, ruhtovana todellisuutena.\n\nKuinka paljon paremmin eikö tuollainen kirjailija käsittäisi mitä\nsaduissa on miellyttävää ja suurta, jos hän vaan kerrankin eläessään\nsaisi nähdä \"hevois-miehen\" [Hevois-mies on omituinen vuoren-muodostus\nNorjan rannikolla] myrskysäässä 1700 jalan korkuisena, ratsastaen\netelää kohden aaltojen tyrskyssä, viitta hartioilla pohjoista kohden\nliehuessa; vilkkaalla mielenkuvittelolla saattaa aivan nähdä, paitse\nitse ratsastajan mahtavuudessaan, myöskin hevoisen pään, korvat, kaulan\nja sen komean rinnankin.\n\nTuonne pohjoiseen on myöskin pohjois-maiden kansain mielenkuvittelo jo\nsatuajoista saakka sijoittanut koko pahuuden lauman kotoperän; siellä\novat Lappalaiset harjoittaneet taika-temppujaan ja onpa ikääskuin\nvieläkin tuolla pimeän, talvisen, vaahtoaaltoisen jäämeren luona\nseisoisi nuot satuajan, maailman äärimmäisille rajoille tarkoitetut\njumalat, hirveät, peljästyttävät, muodottomat pimeyden vallat, joiden\nkanssa Aasat taistelivat, ja jotka vasta pyhä Olavi voittorikkaalla,\naurinkona loistavalla risti-kahvallaan sai kukistetuiksi.\n\nUsko, jota sivistyksen turvissa elävät ihmiset halveksimalla kutsuvat\ntaikauskoksi -- mutta joka kuitenkin luonnonvoimana elää itse kansassa\n-- kutistuu täkäläisien ihmisien mielenkuvittelossa hyvin\nlapselliseksi. Täällä peljätään pikku-tonttuja, hyvänsuopia\nhuoneenhaltioita, ja lemmestään laulelevaa ahtia, ynnä muita sellaisia,\njotka tuolla pohjoisessa oleskelevat meidän joukossamme taikauskon\nkesynä, tavallisena kotokarjana. Siellä luullaan myöskin löytyvän\nhyvänsävyisiä henkiä, jotka näkymättöminä kalastavat ja metsästävät\nihmisien rinnalla, heitä vähintäkään häiritsemättä. Mutta pelko on sitä\npaitse pohjan perillä asuvien mielenkuvitteloon luonut koko lauman\npahoja henkiä, jotka kiusaavat ihmisiä, hukkuneiden ihmisten haahmoja,\njotka harhailevat ympäri kun eivät ole haudatut siunattuun maahan,\nvuorenpeikkoja ja merihirviön, joka soutelee venepuoliskollaan ja\ntalviöinä kirkuu niin ilkeästi lahdelmilla. Moni, joka on joutunut\nvaaraan, on täytynyt jäädä avun puutteesen, kun on tuota hirviötä\npeljätty, ja \"aaveiden näkijät\" voivat sen nähdäkin.\n\nMutta vaikka tämä luonnon ylivaltaisuus ruhtoavana painona lepää yli\nkaiken elämän tässä talvipimeässä, vaahtoaaltoisessa ranta-maassa,\njossa yhdeksän kuukauden ajan hämärtää ja joka kolmen kuukauden ajan on\nkokonansa aurinkoa vailla, niin että ihmisten mielissä syntyy pelko ja\narkuus -- niin onpa Nordlandilla samassa ylenmääräisyydessä myöskin\nperin vastakkainen luonteensa lämpimässä, selkeäilmaisessa,\nkukkatuoksuisessa, värien äärettömällä rikkaudella ihanasti\nvaihtelevassa kesä-luonnossaan -- jolloin kymmenen -- kahdentoista\npenikulman matkan päässä olevat seudut tulevat niin lähelle, että\nluulisi huudon voivan kuulua sinne, jolloin tunturit peittyvät ruskean\nviheriällä ruoholla aina huipuille saakka -- Lofotissa käyden tuhannen\njalan korkuudelle -- jolloin pieni koivumetsä vuorenrinteillä ja\nkallionhalkeamissa muodostaa piirin, aivan kuin joukon tanssivia\nkuusitoistavuotisia tyttöjä, valkoisissa pukineissa, jolloin mansikat\nja vaadermamarjat täyttävät ilman tuoksulla sellaisella, ettei sitä\nmissään muualla tapaa, kun sinä, lämpimän tähden, kuljet\npaitahihaisillasi ahoilla, ja päivä on niin vari, että sinun tekee\nmielesi uida auringon valaisemassa, hiljalleen aaltoilevassa, pohjaan\nsaakka ihmeteltävän kirkkaassa lahelmassa.\n\nSyyksi siihen, että kaikki kasvit täällä pohjoisessa saavat niin\nvoimakkaan tuoksun ja niin kirkkaat värit, luulevat oppineet olevan\ntuon kirkkaan valon, joka täyttää ilman, sillä aurinko pysyy lyhyen\nkesän ajan näkyvissä taivaan kannella koko vuorokauden. Siksipä et\nvoi missään noukkia niin makeata mansikkaa tahi taittaa niin\nhyväntuoksuista koivun-oksaa kuin juuri täällä.\n\nJos ihmeen ihanalla luontorunolla on koti, niin on se Nordlandin\nvuomalaaksoissa kesällä. Näyttää siltä kuin aurinko sitä lämpimämmin,\ninnokkaammin suutelisi maata, kun se tietää että he niin lyhyen ajan\nsaavat olla yhdessä, ja ikääskuin kumpainenkin koettaisi tuon hetkisen\nunhoittaa, että heidän niin pian jälleen on eroaminen. Silloin ylenee\nruoho maasta ikääskuin lumouksen kautta ja ylellisessä moninaisuudessa\nilmestyy sinikelloja, voikukkia, päivänkukkia, sinivuokkoja,\nruusupensaita, mansikoita ja vaadermamarjoja joka puron rannalle, joka\nmättäälle, joka kallionrinteelle; silloin vilisee ruohikossa\ntuhansittain hyönteisiä, aivan kuin kuumissa ilmanaloissa; silloin\nlehmät, hevoiset ja lampaat ajetaan ylös vuorenrinteelle laitumelle,\nsamalla kuin lappalaiset tuntureilta laskeutuvat alas vuomalaaksoon\npeurojansa juottamaan. Silloin punoittavat virstanpituiset suot\nkypsyvistä muuramista; silloin on hiljainen tyyneys, rauha kussakin\nmajassa, jossa kalastaja nyt istuu kotonaan omaisiensa luona laitellen\npyydyksiään talvikalastuksen varalta; silloin on Nordlandissa niin\nihana kesä, että sitä harvoissa paikoin tapaa ja sellaista iloisuutta,\nluonnon runollisuutta ja tyyntä rauhaa tuskin löytynee missään koko\nmaailmassa.\n\nTämä luonnon hentoisuus, suloisuus vaikuttaa Nordlandilaisen\nluontoonkin; kun vaan sopii, elää hän mielellään herkullisesti,\npukeutuu komeasti ja asuu rauhassa; makeain ruokien suhteen on hän\noikea herkkusuu. Kapaturskan kielet, peuranydin, suolatut mullo-kalat,\nlohet ja kaikenlaiset parhaimmat suolavedenkalat, valmistettuina\nmaksoineen, mätineen, ravitseva peuranliha ja kaikenlainen metsänriista\nynnä herkulliset muuramet ovat hänen tavallisia ruokiaan. Sekä\nlappalainen että Nordlandilainen talonpoika ovat oikein lapsellisesti\nahneita kaikenlaisille makeisille ja heidän \"siirappi puuron päällä\" on\nyleiseen tunnettu.\n\nKasvaneena luonnossa, joka on niin täynnä vastakohtia, mahdollisuuksia\nja odottamattomia tapauksia vaihtelevaisuuksien koko askelman läpi\naina peljästyttävistä luonnon mullistuksistaan aina tyyneen,\nviehättävään, herttaiseen, oikein kyyneliin saakka liikuttavaan\nsulouteen, on Nordlandilainen ylipäänsä sukkela, usein varsin älykäs ja\nrunsasaatteinenkin. Hän on hyvin tuntehikas ja antautuu sentähden\nhelposti hetken tuomien tunteiden valtaan. Jos iloisuus loistaa sinun\nkasvoiltasi, niin käy hänki pian iloiseksi. Mutta hänen sävyisyyttänsä,\nsuopeuttansa älköön pidettäkö typeränä velttoutena -- vaikka usein\ntäällä etelässä niin tehdään. Hänen sielussaan on, hänen itsensäkin\ntietämättä, alinomaa vähäinen epäluulo hereillä aivan kuin valpas\nvesilintu, joka sukeltaa heti kun ruuti palaa pyssyn-sankissa, ja on\nsyvällä vedessä ennenkuin luoti ennättää sille paikalle, missä lintu\nvastikään oli uiskennellut. Hän on jo lapsuudestaan saakka tottunut\npitämään äkkiarvaamattomia tapahtumia, kaikkien mahdollisuuksien\nmahdollisuuksia luonnossa, miekkana, joka alinomaa riippuu jokainoan\nrauhallisen tyynen, onnellisen hetken yli, ja vaistomaisesti seuraa\ntämä pelko häntä hänen muiden ihmisten kanssa seurustellessakin. Kun\npuhelet hänen kanssaan sukeltaa hän, aivan sinun huomaamattasi, tuon\ntuostakin sielunsa sisimpään tutkiakseen, onko tässäkin vaaraa\ntarjolla; hän tekee sen silloinkin kun hän syvimmästi liikutettuna\nseisoo kyyneleet silmissä; se on hänen luonnossaan syntyperäistä, eikä\nluovu hänestä vielä silloinkaan kun hän elämästään luonnon helmassa\nmuuttaa sivistyneiden joukkoon. Hän on hyvin teräväsilmäinen ja keksii\nheti mitä oikeastaan tarkoitat. Vakoojana ja valtioviisaana olisi hän\ntodellakin verratoin, jos hänellä olisi enemmän mielen lujuutta ja ei\nniin lapsimaisesti helposti taipuisi hetken tunteiden valtaan, mutta\nnämät ovat, senpahempi hänen heikot puolensa. Tässä puhun ainoastaan\nkansan luonteesen juurtuneesta yleisestä luonteesta, mutta huomautan\nettei saa sanojani siten käsittää, ettei Nordlandissa löytyisi miehiä\nhyvinkin suurella mielen lujuudella -- täällä he päinvastoin useinkin\ntulevat karaistuiksi mitä lujimmiksi.\n\nUseimmissa syntyperäisesti Norjalaisissa perheissä löytyy -- se on\nkuitenkin minun luuloni -- moniaita pisaroita suomalaista verta.\nHuomattavaa myöskin on että kun saduissa puhutaan parhaimmista\ntalonpoikaisperheistä Helgelandissa, että ne ovat vuoripeikkojen ja\npuoli-noitain jälkeläisiä, tarkoitetaan sillä vaan suomalaista\nsyntyperää. Meidän kuningassukumme olivat suomalaisten jälkeläisiä ja\nFinn oli kauniilta kajahtava esinimi, jota maan parhaimmat miehet\nkantoivat, esimerkiksi Finn Aruesen. Harald Kaunistukalla ja Eerikki\nVerikirveellä oli kumpaisellakin suomalaisia tyttöjä vaimoina.\nTarunomainen vetovoima, mikä näillä sanotaan olleen, ilmaisee\nainoastaan jo ammon ajoin löytynyttä suurta kansallisyhdistystä näiden\nkahden eriluontoisen kansalajin välillä: haaleatukkaisen,\nsinisilmäisen, mieleltänsä tyynemmän Norjalaisen ja tummaverisen,\nruskeasilmäisen, sukkela-ajatuksisen, mielenkuvitteloltaan\nrunsasvaraisen ja luonnon salaperäisyyksien täyttämän mutta\nmielenvakavuuden suhteen heikomman Suomalaisen välillä, jonka\nluonnonlaatu vielä tänäkin päivänä piilee monen Norjalaisen luonteessa,\nvaikk'ei hän kansalliskopeudessaan voi aavistaakaan tätä kansain\nheimolaisuutta.\n\nYleensä olen havainnut että saattaa helposti eroittaa onko sekoitus\ntapahtunut heikon lappalaisen, tahi voimakkaan, uhkarohkean\nsuomalaisen, kainulaisen, kanssa. Eroitus luonteessa on aivan yhtä\nhuomattava kuin ero duuri- ja molliäänenlajien välillä samassa\nsoittokappaleessa. Kansamme väririkas monipuolisuus, joka astuu esiin\nrunoilija Vergelandin äärettömässä kuvausrikkaudessa, on suomalaista\nvaikutusta -- vaikk'ei sitä meidän vanhoissa saduissamme voi huomata.\nMutta siitä voimme kuitenkin arvata minkä miellyttävän lisän\nsuomalainen on tuonut mukanaan kansamme luonteesen. Suomalainen\nsekoitus on ollut suurena ja tärkeänä osana nykyisen norjan kansan\nhengenominaisuuksien muodostamisessa.\n\nTästä Suomalaissekoituksesta, jota ensimmäisissä polvissa vielä\npidetään jonkunlaisena häpeänä, olen puhellut hyvin monen kanssa ja\nolen huomannut että hämmästyttävän suuri luku kansalaisiani on\nhiljaisuudessa tehnyt saman huomion. Kainulais-suomalaisesta\nsekoituksesta on siinnyt voimakas, järkevä, uhkarohkea ja toimelias\nihmispolvi; tuo sekoitus on suuressa määrin karaissut meidän\nostlandilaisen ja throndhjemiläisen heimokunnan luontoa. Nordlandissa\nsitävastoin on lappalaissekoitus ollut voiton puolella ja osittain\nmuodostanut kansanluonteen sen mukaan. Kainulais-Norjalainen kestää\nhelposti Nordlandin luonnon kovuuden; Lappalais-Norjalaista rasittaa se\nenemmän.\n\nNordlandin luonnon vastakohdat ovat niin voimakkaat että ne\nvastustamattomasti vaikuttavat sen kansanheimon luonteesen, joka asuu\ntuolla ylhäällä. Tuolla alakuloisuudella ja mielen synkeydellä, joka on\nalhaisemmassakin kansassa huomattavana, ja joka usein viepi hulluuteen\nja itsemurhaan, on juurensa ja pääperusteensa pohjanperän omituisissa\nluonnonsuhteissa, pitkässä talvipimeässä, raskailla mieltä masentavilla\nilmauksillaan, ja niissä voimakkaissa, äkillisissä mielenvaikuttimissa,\njotka sekä pimeän että valoisan vuodenajan aikana kovin voimakkaasti\nvaikuttavat tunnon sisimpiin, hentoihin hermoihin. Näitä asioita olen\nminä ajatellut ehkä enemmän kuin kukaan muu, ajatellut sentähden että\nitse olen samaa kärsinyt, ja minä käsitän -- vaikka kun oma personani\ntulee kysymykseen, en laisinkaan sitä ymmärrä -- miksi \"aaveiden\nnäkeminen,\" \"Fremsynethed,\" niinkuin sitä Nordlandissa kutsutaan,\nsiellä samoinkuin Shetlandin ja Orkneysaaristolla voi syntyä ja kulkea\nperintönä perheessä. Minä ymmärrän, että se on sielun tauti, jota ei\nmitkään parannuskeinot, ei järki eikä järjellinen miettiminen voi\nparantaa. Aaveiden-näkijällä on jo syntyessä sielussaan, paitse\njärkevät silmänsä, vielä kolmaskin akkuna, akkuna joka on käännetty\nmaailmaan, minkä muut ainoastaan aavistavat, mutta johon aaveiden\nnäkijän tuon tuostakin täytyy luoda silmäys; sitä ei voi tukota\nkirjoilla eikä millään järjenjohteilla, sitä ei voi saada täällä\n\"valistuneessa pääkaupungissakaan\" suljetuksi; korkeintaan saattaa sen\nsaada hetken ajaksi himmennetyksi unohduksen akkunapeitteellä.\n\nAh! kun muistan minkälaiseksi tuolla kotona Nordlandissa mielessäni\nkuvittelin kuninkaan linnan Kristianiassa, huippuineen tornineen\nkohoavaksi korkealle kaupungin ylitse, ja kuninkaan miehiä kultaisena\nvirtana linnanpihasta aina ylös valta-istuin saliin saakka, tahi\nAkershusin linnoituksen, kun kanonat paukkuen ilmoittaisivat kuninkaan\ntuloa, samalla kun ilma olisi täytettynä sotasoitolla ja valtavilla\nkuninkaan käskyillä; kun muistelen minkälaiseksi \"valon korkea sali,\"\nyliopisto, kuvautui mieleeni, korkeana, valkoisena liituvuorena, jonka\nakkunoilta auringonsäteet alati kimeltellen heijastuvat, tahi\nmimmoiseksi ajattelin Valtiopäiväsalin ja niitä miehiä, jotka siellä\nistuivat ja joiden nimet mielenkuvituksen suurentamina kaikuivat\nkotiseuduilleni saakka, aivan kuin ilmassa kulkevat, voimakkaasti\nkajahtelevat kellot, nimet sellaiset kuin Foss, Sörensen, Jonas Anton\nHjelm, Schveingaard ja monta muuta; kun nyt vertaan sen, mitä kaikkia\nnäitä ajatellessani Nordlandissa mielessäni kuvittelin siihen, \"meidän\nvähäisiin olosuhteisin verraten kylläkin arvolliseen todellisuuteen,\"\njossa nyt elän ja oleskelen -- niin tuntuu siltä kuin Snöhättan\nkorkuinen tuulentupa murskaksi musertuisi päälleni. Minä olen siis aina\nparin ja kahdenkymmenen vuoden ikäiseksi elänyt Nordlaudilaisessa\nmielenkuvitusmaailmassa, ja olen nyt vasta syntynyt todelliseen\nmaailmaan; oma mielenkuvitteloni oli siis minut peihottanut.\n\nJos minä kertoisin kaiken tämän jollekulle kanssaihmiselleni, niin hän\nepäiltämättä -- ja kuta järkevämpi ihminen se olisi, sitä varmemmin hän\nsen tekisi -- tahtoisi väittää että minun tutkintoni, minun _Examen\nartium_ varmaankin oli ainoastaan onnen kauppaa. Mutta jos tietineinen\ntieto tulee kysymykseen, niin onpa minulla, Jumalan kiitos, yhtä hyvät\nperustukset kuin useimmilla muilla. Minä tiedän myöskin, että minulla\nsiinä suhteessa on kimmoava, jäntevä airopari, jolla, sen minkä\ntarvitsen, voin soutaa veneeni elämän läpi, karille joutumatta. Lastia,\njoka veneessä on, niin raskas, varsin raskas, ja taas ajoittain niin\nautuaaksi tekevän ihana kuin se onkin, sitä ei kenkään saa nähdä.\n\nMinä tunnen vastustamattoman halun kyyneleihin tyhjentää koko\nNordlandilaisen satu-elämäni, kunhan vaan voisin saada henkeni valumaan\nsamoissa kyyneleissä rinnastani. Mutta miksi toivon kadottaa kaiken\nihanuuden, kaiken mielenkuvitteloni, kun minun kumminkin kuolinhetkeeni\nsaakka täytyy kantaa sen raskaan taakan, joka on pantu päälleni!\n\nHuojentavana itkuna olkoon elämäni hiljaisina hetkinä kuvata muistojani\ntuosta kodistani, jota niin harvat täällä etelässä oikein voivat\nkäsittää. Se on onnettoman, sielultaan sairaan miehen kertomus, jossa\non enemmän omia tunteita kuin ulkonaisia tapahtumia.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKoti.\n\n\nIsäni oli maakauppias; hänellä oli ----ven niminen kauppapaikka\nLänsilofotissa. Hän oli syntyisin Throndhjemistä, josta hän varattomana\nnuorukaisena lähti pohjoiseenpäin eräällä niistä kauppalaivoista, joita\nsieltä lähetetään Lofotiin kalastusaikoina kauppaa tekemään.\nNuoruudessaan oli hänellä paljon kestettävänä; hän teki jonkun aikaa\ntyötä eräässä venekunnassa tavallisena kalastajanakin, kunnes hän pääsi\npuotipojaksi kauppias Erlandsenin luoksi, jonka vävyksi hän sitte\njoutui.\n\nNuorempana oli isäni varsin kaunis mies, mustatukkainen, tummaverinen,\nterävillä nerokkailla kasvojen juonteilla; kasvultaan oli hän pikemmin\nlyhytläntä kuin pitkä. Hän kävi aina ruskeassa merimiehentakissa,\nkiiltonahkainen hattu päässä. Luonteeltansa oli hän äreä ja vaikea\nsaada ystävälliseksi; sanottiinpa että hän oli kovasydämminenkin --\nmihin ehkä se kova elämän koulu, jossa hän oli käynyt, oli syynä. Jos\ntämä puoli hänen luonteestaan ei voinut hankkia hänelle monta ystävää,\nniin saavutti hän sitä suurempaa luottamusta toimissaan, joissa hän oli\ntarkka ja sukkela, vaikka hän itsepintaisesti pysyi siinä, missä hän\nluuli olevansa oikeassa. Häntä peljättiin, eikä kukaan mielellänsä\ntahtonut olla vihoin hänen kanssaan.\n\nTapahtumista kahdeksana ensimmäisenä ikävuotenamme ei jää muuta kuin\nhyvin hämärä muisto jäljelle; mutta nämä muistot seuraavat meitä kaiken\nikämme. Onnettomasta äitiparastani kannan sydämmessäni tuollaisen\nmuiston. Se luopi äitini kuvan eteeni paljon selvemmäksi kuin kaikki\nkertomukset, mitä jäljestäpäin olen hänestä kuullut. Näiden kertomusten\nmukaan oli hänellä muun muassa haalea tukka ja siniset, lempeät silmät,\nmutta heikko rinta ja kalpeat kasvot; varreltaan oli hän ollut\nmelkoisen pitkä, ja luonteeltaan hiljainen ja surumielinen.\n\nHän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän\nvielä ollessa Erlandsenin palveluksessa; ja kerrottiin että vanha\nErlandsen itse olisi pannut tämän avioliiton toimeen, kun hän luuli\nsiten parhaiten saavansa tyttärensä tulevaisuuden vakavalle kannalle\nasetetuksi.\n\nOli lämmin kesäpäivä; niityllä seisoivat niittomiehet paitahihasillaan\npitkillä, suoravartisilla viikatteillaan heinää niittäen; minä\nseurasin äitiäni, joka sukkaa kutoen käveli heinämiesten luoksi. Niityn\naidan luona oli alastoin kallionlohkare, jonka taakse äitini oli\nvalmistanut istuimen itselleen. Sen yläpuolella kasvoi kivien välissä\nvaadermapensas ja sen sivulla yksinäinen pienoinen koivu. Sillä aikaa\nkuin minä kiipeilin kivien välissä ja söin vaadermamarjoja, kutsui isä\näitiäni luokseen.\n\nHeti äitini mentyä tuli luokseni vastaiselta puolelta ko'okas, kalpea\nnainen, joka näytti vanhemmalta kuin äitini; hän oli mustaan pukuun\npuettu, valkoinen, poimuihin laskettu kaulus kaulan ympärillä;\nystävällisesti katseli hän minuun ja ojensi minua kohti, ikääskuin\nminulle antaakseen, kesyttömänä kasvaneen ruusukukan, joka hänellä oli\nkädessä.\n\nMinä en laisinkaan pelännyt, eipä edes tuntunut siltä, kuin hän olisi\nollut vieras minulle. Sitte nyykähytti hän surumielisesti päätänsä,\nikääskuin jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.\n\nKuu äitini palasi takaisin, kerroin minä hänelle, että luonani oli\nkäynyt niin ystävällinen, vieras nainen, joka näytti hyvin\nsurulliselta.\n\nÄitini -- sen muistan niin selvään, kuin jos se olisi juuri nyt\ntapahtunut -- seisoi hetken hiljaa, vaaleana kuin lumi ja katseli minua\nniin surullisin silmin, että olisi luullut meidän kumpaisenkin nyt\ntäytyvän kuolla; sitte löi hän kätensä ristiin päänsä ympäri ja kaatui\npyörtyneenä maahan.\n\nMinä peljästyin niin, etten voinut huutaakaan, mutta tahdon muistaa,\nettä minä, äitini maatessa tainnoksissa nurmikolla penkin edessä,\nheittäyin hänen päällensä ja huusin: \"Äiti!\"\n\nKohta sen jälkeen olin minä tullut juosten isäni luoksi, joka seisoi\npaita-hihasillaan niityllä muiden mukana heiniä niittäen, ja nyyhkien\nkertonut, että äitini nyt oli kuollut.\n\nTästä hetkestä saakka oli äitini mielipuolena. Monta vuotta täytyi\nhäntä tarkasti vartioida hänen huoneessaan, ja isälläni oli varmaankin\ntämän tähden monta katkeraa hetkeä kärsittävänä. Sitte vietiin hän\nerääsen hulluin-huoneesen Throndhjemissä, jossa hän kuoli kaksi vuotta\nmyöhemmin, hetkeäkään olematta selvällä järjellä.\n\nSe, joka tähän aikaan hoiti minua, oli vanha Anna Kainulainen,\nrokonarpinen vaimo, rivakka kuin mies, pienillä ruskeilla silmillä,\nkarkeilla teräsharmailla hapsilla ja melkein noita-akan tapaisilla\nkasvojen juonteilla; useimmiten riippui pieni, musta savipiipun-nysä\nhänen suupielessään. Hän oli ollut äitini hoitajana tämän lapsuudessa\nja oli koko sielullansa äitiini kiintynyt. Kun äitini tuli\nmielipuoleksi vaati hän innokkaasti saada olla vartijana \"sinisessä\nkamarissa\"; mutta tästä toimesta täytyi hänet pian eroittaa, sillä\nhuomattiin, että juuri hänen läsnäolonsa enin kiihoitti äitini kipeätä\nmielentilaa. Äitini ei myöskään kärsinyt nähdä isääni, ja minua he\neivät laisinkaan uskaltaneet hänelle näyttää.\n\nVanha Kainulais Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä elämässä. Hän\noli hyvin taikauskoinen ja kummallinen. Hän oli tositettu siitä että\nhaltijat ja tontut yhtä varmaan asustelivat ranta-aitassa ja\nveneladossa kuin isäni hallitsi asuinrakennuksessa, ja että kallion\nalla valkaman itäpuolella \"maan-alaiset\" näkymättöminä kalastelivat ja\npyydystelivät yhtä varmaan kuin isäni näkyväisesti itse lahdella. Hän\noli varmaankin täyttänyt onnettoman äitini pään haaveenomaisella\ntaikauskollaan samassa määrässä kuin minunkin. Kaiken päivää, aina\naamusta iltaan saakka, huomasi hän kaikenlaisia merkkiä ja ihmeitä, ja\nhänen kasvonsa sävyt ilmaisivat aina jonkunlaista levottomuutta, juuri\nkuin hän alati olisi ollut varuillaan. Kun joku vene tuli rantaan, piti\naina kääntyä merelle päin, sylkeä ja jupista joitakuita sanoja. Hän\nnäki jokaisen ihmisen näkymättömät seuralaiset. Senpätähden, sanoi hän,\nei pidä sulkea ovea kovin sukkelaan, kun joku menee ulos huoneesta; hän\nsanoi aina kuulevansa ratinaa ennenkuin isäni tuli kotiin matkoiltaan.\n\nKun Kainulais Anna ei enää saanut mennä siniseen saliin äitini luokse\nteki hän hiljaisuudessa kaikenlaisia taikatemppuja oven ulkopuolella.\nNiinpä muistan kerrankin kun seisoin portailla, Annin minua\nhuomaamatta, nähneeni hänen kumartelevan ja kyykistelevän, ja aina\nväliin syljellä piirtävän ovelle kummallisia piiruja, jupisten\nitsekseen, kunnes minä peljästyneenä pötkin tieheni.\n\nHänen loihtumasanoissaan mainitsi hän usein sanaa \"Jumala\", joka on\nBjarmien jumalan nimi, jolla ehkeis vielä tänäkin päivänä tuolla\nvuorien takana Finnmarkeissa on yksi ja toinen uhrikivi. Kun\nSuomalaisia veneitä tuli rantaan, oli hänellä myöskin eri varukeinonsa.\nLoihtumisissaan käytti hän sekaisin Kainulaisten epäjumalain ja\nkristittyjen Jumalan nimeä, siten voittaakseen Lappalaisten\nloihtumisen.\n\nTällaisien vaikuttimien alaisena kasvoin minä.\n\nPappila ja valkoinen kirkontorni sen vieressä olivat ainoastaan vähän\nmatkan päässä meiltä saman lahdelman oikeanpuolisella rannalla, jonka\npohjukassa minun kotini oli.\n\nPappilassa oli kotiopettaja -- me kutsuimme häntä \"maisteriksi\". --\nHänen edessään minä luin joka päivä yhdessä pappilan kahden lapsen\nkanssa, joista toinen oli vallatoin poika, Kalle nimeltä, vuotta minua\nnuorempi, siis kaksitoistavuotias, ja toinen hänen sisarensa, Susanna,\njoka oli aivan yhtä vanha kuin minä; hän oli sinisilmäinen, kiltti\nlapsi tuuhealla keltaisella tukalla, joka alinomaa oli otsasta pois\npyyhittävä; kun hän vaan sattui maisterin taakse väänteli hän\nhullunkurisesti kasvojaan ja teki jos joitakin kujeita saadakseen meitä\npoikia nauramaan.\n\nKotiopettaja oli hyvin ankara ja me pelkäsimme häntä suuresti. Meidän\ntuskamme kun tuollaisissa tilaisuuksissa koetimme pidättää nauruamme,\nuskaltamatta vilaistakaan toisiimme, jotta emme purskahtaisi ilmi\nnauruun, oli kaikkea muuta vaan ei hauskaa, sillä joka kerta kun\nnaurumme räjähti ilmi, oli siitä meille kaikille pahoja seurauksia;\nensinkin seurasi siitä aikamoinen \"tukkamylly\" ja lisahtelevia\nkorvapuustia ja sitte pitkiä, kirjallisia kertomuksia käytöksestämme\npäiväkirjoihimme.\n\nTässä kohden oli Susanna toisinaan melkein armotoin; oli nimittäin jo\nmennyt niin pitkälle että hän ainoastaan pienellä vilkutuksella\ntoisella silmäkulmallaan sai nauruhermomme liikkeelle; ja siinä\nistuimme sitte posket tulipunaisina kuin kypseneen omenan kylki, silmät\ntuimasti tuijottaen kirjaan, kunnes emme kauemmin voineet pidättyä vaan\npurskahdimme nauruun. Etenkin kiusasi hän minua, vaikka hän hyvin\ntiesi, että minä sain siitä kovasti kärsiä kotiin tultuani; sillä isäni\noli ankara ukko, joka varsin vähän tunsi lapsen luonteen.\n\nLupahetkillä leikittelimme niin iloisesti, että harvat lapset voivat\nvilkkaudessa vetää meille vertoja.\n\nVerrattuina ankara-kuriseen, ilottomaan elämään kotonani, jossa isäni\noli joko ulkona askareillaan tahi työhuoneessaan, jossa sinisestä\nsalista tuon tuostakin kuului melua ja kurjan, mielipuolen äitini\nhuudot, ja jossa Kainulais Anna yhä mellasteli melkein kuin ilkeä\ntonttu, olivat leikit pappilan lasten kanssa aivan kuin elämä toisessa\niloisemmassa, auringonvalaisemassa maailmassa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nRannalla.\n\n\nVielä enemmän kuin täällä etelä-Norjassa on merenranta Nordlandissa\nlasten mieluisin leikkipaikka; sillä pakoveden aikana on se siellä\npaljon pitemmälle kuivana kuin täällä.\n\nSavensekainen hietapohja on silloin niin kuiva, ettei löydy muuta kuin\nsiellä täällä joku vesilätäkkö, jossa kalanpoikia uiskentelee, sillä\nvälin kuin tuolla ulkona veden rajalla yksi ja toinen kahlaaja-lintu\nkävelee, tahi joku yksinäinen kalalokki istuu kivellä. Aallontapaiseksi\nmuodostunut hiekkapohja on täynnä uurteita, joita suuret kastemadot,\nmitkä täällä puikahtavat maan sisään, ovat kaivaneet. Lätäköissä kivien\nsuojassa makaavat pienet, vilkkaat, lasikirkkaat lierot, jotka, kun\nniitä ahdistetaan, luikertavat pakoon matalassa vedessä. Pienet pojat\nkäyttävät niitä syöttinä nuppineulaongella pyytäessään pieniä\nsärjenpoikia.\n\nKorkealle nurmitörmälle rannalla rakensimme me lapset litteistä\nkiviliuskareista kahden suuremman kiven väliin oman kauppapaikkamme\nynnä siihen kuuluvan ranta-aitan, venetallaan sekä näiden alapuolelle\nsillan.\n\nVenetallaassa meillä oli jos jonkinmoisia veneitä, pieniä ja suuria,\nnelihankasesta aina viisilautaseen saakka, sekä puusta että kaarnasta,\nvieläpä osaksi veneenmuotoisista, sinisistä simpukan kuoristakin.\nLempi-veneemme, tuo mielestämme suuri purjelaiva, joka oli tehty\nvanhasta paikatusta kaukalosta, yhdellä mastolla sekä lipputangolla, ja\njota uhkeasti varustimme matkalle Bergeniin -- el ollut somimpia\nmuodoltaan; ja muistanpa vieläkin että varsin usein istuin kirkossa\najatellen mahdollisuutta, että tuo komea, täydellisesti taklattu,\nkanuunilla varustettu laiva, joka riippui kirkon katossa, olisi meidän\nomanamme; muistan miten minä, papin saarnatessa, annoin\nmielenkuvitteloni tehdä mitä rohkeimpia purjehdusretkiä tuolla\nlaivalla, retkiä sellaisia, että Kaarlo ja etenki Susanna\nhämmästyksellä olisivat niitä katselleet.\n\nLahdelman pohjukassa, isäni sillan vieressä, oli meressä syvä uurre,\njossa syyspuolella uiskenteli parvittain särkiä ja muita pieniä kaloja,\nja siellä me lapset ongimme kukin liinalangallamme, jonka päähän oli\nnuppineulasta tehty onki kiinnitetty. Me perkasimme itse kalamme,\nlevitimme ne halaistuina tangoille, joita olimme pystyttäneet\nnurmikolle kauppalamme luo ja valmistimme siten niistä kuivia kaloja,\nsamalla kuin panimme maksan pieniin astioihin märkänemään, kunnes se\nmuuttui merirasvaksi. Nämät tuotteet ladoimme sitte säännöllisesti\nranta-aittaamme, sieltä lähettääksemme ne suurimmalla laivallamme\nBergeniin; ja, sen Taivahinen tietää, me puuhasimme, raastoimme ja\nteimme työtä yhtä innokkaasti ja täyttä totta tehden omissa\naskareissamme, kuin täysikasvuiset omissaan, vaikka ainoa puhdas\nvoittomme siitä oli se auringonpaiste, jonka saimme ahvettuneille\niloisille kasvoillemme.\n\nKaarlo oli heikkojäseninen poika, joka parhaasta päästä seurasi\nkaikessa rivakkaampaa siskoaan. Kumpaisellakin pappilan lapsella oli\ntuuhea, keltainen tukka; Susannan päässä se kihertyi luonnollisiksi\nsuorimoiksi, niin että koko pää näytti aaltoilevan, kun hän sitä\nheilahutti, jota hän hyvin usein tekikin poistaakseen tukan otsaltaan.\nKumpaisellakin oli sitäpaitse valkoinen, hieno iho ja herttaiset\nsiniset silmät. Enpä saata sanoa, oliko Susanna siihen aikaan isällensä\nlyhyt vai pitkä. Minun mielestäni hän kumminkin tuntui minun\nmittaseltani, vaikka hän varmaan mahtoi olla puolta päätä minua\nlyhempi; vajanaisuuden täytti minun ihailemiseni.\n\nMinä muistan selvään mimmoinen hän oli, kun hän sunnuntakisin meni\nkirkkoon äitinsä kanssa; tämä oli pieni kalpea, mustaverinen kodikas\nrouva, joka aina, paitse sunnuntaina, kutoi pitkää, pehmoista sukkaa.\nSusanna asteli hiekkaisella kirkkotiellä puettuna valkoiseen tahi\nsiniseen hameesen, tumma olkihattu päässä, pieni valkoinen nenäliina\nkäärittynä suuren, vanhan virsikirjan ympäri; hänen sukkansa olivat\naina lumivalkoiset ja hänen päältäpäin aukiolevat jalkineensa olivat\nristiinsidotuilla nauhoilla jalkaan kiinnitettävät. Enpä luullut\nauringon alla löytyvän niin somaa pukua kuin tämä Susannan juhlapuku\noli.\n\nKirkossa istui papin perhe ensimmäisessä penkissä ja isäni ja minä pari\npenkkiä taaempana; mutta Susanna ja minä vaihdoimme kuitenkin\nsalaisilla merkeillä, joita eivät muut ymmärtäneet, ajatuksia.\n\nKerran loukkasi Susanna minua hyvin suuresti -- vuodatinpa oikein\nkatkeria kyyneleitä sentähden. Minä huomasin nimittäin, että hän oli\nvalinnut isänikin hauskojen havaintojensa esineeksi. Sointuvalla,\nvoimakkaalla äänellään lauloi isäni maalaisen yksinkertaisella tavalla\nvirtensä hyvin kovaa, mutta viritti kunkin säkeen loppuun koko jakson\nääniä, joita ei nuotissa löytynyt, vaan jotka olivat isäni omaa\nkeksintöä; -- tämä tuntui väliin minusta ja muistakin hyvin\njuhlalliselta. Isäni laulu lienee joskus ollut puheen esineenä\npappilassa ja Susannan pienet korvat mahtoivat kuulla mitä siitä\nlausuttiin. Sillä kirkossa hän kääntyi päin isään ja selvään huomasi\nettä hänen oli hyvin vaikea olla nauramatta. Mutta kun hän havaitsi\nettä minä olin keksinyt hänen ilmeensä lakkasi hän siitä ja näytti\nvarsin surumieliseltä.\n\nKun Kaarlo tuli kolmentoista vuotiaaksi lähetettiin hän latina-kouluun\nBergeniin ja \"kallis\" kotiopettaja lähti pois viimeisessä höyrylaivassa\nsamana syksynä.\n\nSusanna sai tästä lähtien opetusta vanhemmiltansa ja minun täytyi etsiä\noppia kanttorimme luona; tämä hyväsydämminen vanha ukko el taitanut\nitsekään paljon muuta kuin soittaa viulua, mutta sitä hän teki\nkiihkoisesti ja vieläpä jonkunmoisella, vaikka kokonansa\nkehkeytymättömällä taiteellisella maullakin.\n\nKun kanttori oli saanut isältäni luvan opettaa minua soittamaan, ja kun\nminä, samoin kuin kanttorikin, enemmän rakastin tätä huvitusta kuin\nlukutunteja, kului kokonaista kolme vuotta, eli kunnes olin yli\nkuusitoista vuotias, tällä tavoin soittelemisessa ja joutilaana\nolemisessa.\n\nJos ajatukseni tällä ijälläni olisivat olleet jokapäiväisen työn\nankaran kurituksen alaisina niin olisi varmaankin paljo minussa\nmuodostunut varsin toisella tavalla. Mutta kun minä täten olin jätetty\nkokonansa mielenkuvitteloni valtaan pääsivät minussa ne mielentilat\njuurtumaan, jotka sitte niin turmiollisessa määrässä ovat elämääni\nhallinneet. Sitä juopaa haaveksittujen olojen ja todellisuuden välillä,\njoka kunkin ihmisen sisimmässä löytyy, tulee sellaisien ihmisien, jotka\novat vilkkaampien miekenkuvitusten vaikutuksen alaisina, huolellisesti\nja todenteolla pitää selvästi eroitettavana, muutoin kuluu se\npaikoittain pois ja haaveksiminen tulee hänessä jonkunmoiseksi\ntaudintapaiseksi tilaksi.\n\nVaikkemme nyt enää olleet tilaisuudessa olla yhtä paljon yhdessä, kuin\nennen, olimme Susanna ja minä kuitenkin koko nuoruutemme ajan\ntoisistamme luopumattomia leikkikumppalia ja uskotuita.\n\nKun hänellä oli jotakin minulle kerrottavaa, piti hän tavallisesti\nvaralta veräjän luona, joka sulki tien pappilan maan rajalla, kun menin\nkanttoriin tahi palasin sieltä takaisin.\n\nEräänä päivänä kun astuin tietä pitkin kotiini päin, kirjat kainalossa,\nistui hän sinisen-kirjavassa hameessaan ja olkihatussaan aidalla\nveräjän vieressä. Hän näytti olevan hyvin huonolla tuulella, ja minä\narvasin heti, että nyt saisin jotakin kuulla.\n\nHän ei vastannut minun tervehdykseeni; mutta kun minä, pikemmin kuin\nhän näkyi toivovan, koetin päästä veräjän läpi, kysyi hän kiihkeällä\näänellä, oliko totta mitä kerrottiin, että minä olin niin laiska ja\nunelias, ettei minusta ikipäivinä miestä tulisi.\n\nSusanna oli usein ilveillyt kanssani, enkä minä ollut siitä\nmillänikään; mutta se minua tällä kertaa niin syvästi loukkasi, kun\nhuomasin että pappilassa puhutaan meistä ja että Susanna kuuli kaikki\nmitä siellä sanottiin. Jospa olisin voinut aavistaa että Susanna sinä\npäivänä istui tuossa minun voitettuna puolustajanani, niin varmaankin\nolisin käyttäinnyt toisin kuin silloin tein, sillä minä jatkoin\nmatkaani hyvin loukatun näköisenä, sanaakaan Susannalle vastaamatta.\n\nKun saavuin kotiin sain minä kuulla että pastori ja isäni olivat\njoutuneet kiistaan eräässä kokouksessa. Pastori, joka oli kokouksen\nesimiehenä, oli lausunut, että isäni, hänen mielestään, oli kovin\njyrkkä jossakin asiassa, ja isäni oli antanut pastorille hyvin ankaran\nvastauksen. Seurauksena tuosta oli että jouduimme keskustelu-aineeksi\npappilassa.\n\nTämä epäsopu vanhempiemme välillä teki meidät lapsetkin aroiksi, ja\nminä muistan että ensi alussa pahoin pelkäsin kulkea pappilan sivutse,\nkun mahdollisesti tapaisin pastorin tiellä.\n\nSusanna koitti kuitenkin kaikin tavoin lähestyä minua; mutta kun minä\nvaan näin vilahduksen hänen sinisen-kirjavasta hameestaan, poikkesin\nminä tieltä metsään tahi piilouin puiden taakse, kunnes hän oli\nkadonnut näkyvistä.\n\nParina päivänä en minä nähnyt Susannaa laisinkaan; mutta kun eräänä\naamuna kuljin veräjän läpi, huomasin, maantien-jaossa pystytetyn paalun\nvalkoiseen päähän lyijyskynällä kirjoitetuksi: \"Sinä olet vihastunut\nminuun, mutta S. ei ole laisinkaan sinulle vihainen\".\n\nNuot lapselliset, suuret kirjaimet tunsin minä oitis, ja sinä päivänä\npalasin pari, kolme kertaa takaisin paalun luoksi lukeakseni ja jälleen\nlukeakseni noita riviä. Niiden kautta astui Susanna eteeni jälleen\nuudessa muodossa; ajatuksissani näin hänen kirjaimien takaa aivan kuin\npisteaidan lävitse.\n\nJälkeen puolen päivän kirjoitin siihen alle: \"katso paalun taakse!\" Ja\nsinne minä kirjoitin: \"T. ei myöskään ole vihainen S--lle\".\n\nSeuraavana päivänä seisoi Susanna valkamassa ranta-vallin luona, mutta\nhän ei ollut minua näkevinänsäkään kun menin hänen ohitsensa; hän\nvarmaankin katui, että hän niin pian oli lähestynyt minua.\n\nVaikka ulkonainen suhde isäni ja pastorin välillä näytti hyvin\nkohteliaalta, oli kuitenkin seurusteleminen heidän välillään siitä\npäivin pidettävä lakkautettuna: he eivät jalkaansa laskeneet toisensa\nkynnyksen yli muuta kuin tärkeimpäin asiain sitä vaatiessa ja erityisen\nkutsumuksen johdosta. Tämä antoi Susannan ja minun seurustelemiselle\njonkunmoisen salaperäisen muodon. Vaikkei mikään varsinainen kielto\nollut esteenä meidän kanssakäymisellemme, tapasimme kuitenkin toisemme\naivan salavihkaan.\n\nMe olimme kumpikin seura-kumppalia vailla. Susanna istui vangittuna\njokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa kodissaan, äitinsä ankaran\nkatsannon alla, ja surullisessa kodissani tuntui minusta ikääskuin\nminua aina vilustaisi ja peloittaisi, ja juuri kuin kaikki ilo olisi\nollut tuolla pappilassa Susannan luona. Eipä ihme, että me alati\nhalusimme saada tavata toinen toistamme.\n\nKuta vanhemmiksi kävimme sitä harvemmin saimme olla yhdessä, mutta halu\nja ikävä saada tavata toinen toisemme paisui sen kautta vaan vielä\nsuuremmaksi, ja ne hetket, joita me sitte saimme yhdessä viettää,\nsaivat vähitellen, itsemmekin tietämättä, aivan toisen muodon kuin tuo\nentinen lapsellinen seurusteleminen. Saada puhella hänen kanssaan oli\nnyt käynyt ainoaksi halukseni, ja monta kertaa kiertelin päiväkauden\npappilan ympärillä ainoastaan saadakseni nähdä häntä edes vilahdukselta\nvaan.\n\nMinä olin silloin kuusitoista vuotias kun hän kerran, kulkiessani\npappilan kukkatarhan sivutse, viittasi minua luoksensa ja ojensi\nminulle pienen kukkasen aidan yli. Hän kiiruhti sitte suoraa päätä\nkukkapensaitten läpi pois, ikääskuin olisi hän peljännyt, että joku\nolisi sattunut näkemään mitä hän teki.\n\nSilloin minä ensi kerran selvään huomasin kuinka kaunis hän oli; ja\nkauan aikaa pysyi hänen kuvansa muistossani sellaisena kuin hän oli,\nseisoessaan ruusupensaiden keskellä kirkkaan aamuauringon valaisemana.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nRenkituvassa.\n\n\nSe aave-uskoisuus, joka valliisi meidän talossamme, oli ylimmillään\nalhaalla renkituvassa, kun rengit ja piiat sekä matkustavat talonpojat,\njotka siellä etsivät yösijaa, iltasin istuivat räiskyvän takkavalkean\nympärillä ja kertoivat juttujaan kaikenmoisista aaveista ja\nkummituksista.\n\nRahilla uunin ja seinän välissä istui kaunis ja pulska Juonas renki,\npaikaten rikkinäisiä puuastioita, joita oli hänen ympärillään; hän\naskaroitsi vaan kaiken aikaa ja kuunteli äänettömänä mitä muut\nkertoivat. Uunin edessä rasvasi \"Pieksu-Niilo\" pieksuja ja nahkaremeliä\n-- Hän oli saanut nimensä siitä, että hän neuloi pieksuja. --\nPieksu-Niilo oli pieni veijari mieheksi, pörhöisellä, keltaisella\ntukalla, joka aina riippui otsalla; hänen naamansa oli pyöreä kuin\ntäysikuu, ja sen keskeltä ilmestyi nenä pienenä nyppylänä; kun hän\nhymyili, näytti hänen ohuthuulinen, leveä suunsa, suurine hampaineen,\nmelkein kuolleen irvistävältä suulta. Hänen pienet, haaleat silmänsä\nkipristyivät silloin salaperäisesti kokoon, samalla ilmoittaen että hän\noli terävä-päinen. Tavallisesti oli hänellä enin juttuja kerrottavina;\nmutta vielä suurempi oli hänen taitonsa saada matkustajat kertomaan,\naina asianhaarain mukaan, joko näkyväisestä tahi näkymättömästä\nmaailmasta.\n\nKolmatta renkiä kutsuttiin liikanimellä, jota ei kuitenkaan hänen\nkuullen lausuttu, Antti Tinahattu, syystä että hän väliin juomatuulelle\njoutuessaan joi ja mässäsi niin, että hän oli vähällä joutua pois\nvirastaan. Hän oli kuitenkin tavallaan oikein aimo mies. Kun hätä\nmyrskyilmassa nousi korkeimmalleen, uskottiin hänelle laivan\npäällysmiehen vaikea virka; sillä hänen erinomaista purjehdustaitoaan\ntäytyi kaikkien ihmetellen kunnioittaa. Mutta kun vaara oli ohi, vaipui\nhän takaisin entiseen vähäpätöisyyteensä.\n\nTalon palvelusväen joukossa oli myöskin muuan kahdenkymmenen vuotias\npiika, jota me kutsuimme \"ranskalainen Martine\". Hän oli aivan toista\nihmisrotua kuin muut Nordlandin asukkaat, vilkas ja sukkela; hänen\ntuuheat mustat kähäränsä ympäröivät hänen kapeita kasvojaan, joiden\nsäännölliset juonteet olivat silmiin pistävät. Hän oli heikko\njäseniltään, keskinkertainen pituudeltaan ja solea vartaloltaan.\nTummain silmäripsien alta säteilivät sysimustat silmät. Kun hän\nsuuttui, näyttivät ne säkenöivän. Hän oli rakastunut harvapuheiseen\nJuonaasen, ja oli ilman vähintäkään syyttä äärettömästi mustasukkainen.\nKerrottiin kyllä että heistä tulisi pariskunta kunhan Juonas vaan saisi\ntehdyksi pari kalaretkeä vielä lisäksi mutta yleisesti tunnettu ei asia\nkuitenkaan ollut, luullakseni siitä syystä ettei Juonas koskaan selvin\nsanoin kosinut. Sukuperältään oli Martine äpärä lapsia Norjan\nrannikolla, joiden isinä on vieraita kipparia ja merimiehiä. Hänen\nisänsä kuuluu olleen muuan ranskalainen merimies.\n\nIsäni oli ankarasti kieltänyt minua menemästä iltasilla renkitupaan;\nhän tiesi hyvin, että siellä puhuttiin yhtä ja toista, joka ei ollut\nlapsen korville soveliasta kuulla. Mutta vastapainona tuolle kiellolle\noli tieto, että juuri renkituvassa kerrottiin kaikkein hauskinta mitä\nsaatoin saada kuulla. Seurauksena siitä oli, että minä alinomaa salaa\nhiivin sinne. Muistanpa vieläkin miten eräänä pimeänä syysiltana, kun\njälleen olin salaa pistäytynyt renkitupaan, Pieksu-Niilo kertoi\nhirmuisen kummitustarinan niiltä ajoilta kun Erlandsen oli isäntänä.\n\nSiihen aikaan seisoi vanha ranta-aitta lähellä pappilaa. Oli joulu\nilta. Kauppalassa juotiin ja vietettiin iloista joulua. Kello\nyhdentoista aikaan loppui olut ja silloin lähetettiin muuan renki,\njonka nimi oli Rasmus, ja joka muutoin oli väkevä ja pelotoin mies,\nalas ranta-aittaan, jossa oluttynnyri oli, täyttämään suuri, hopealla\nreunustettu oluthaarikka, joka pantiin hänelle mukaan. Aitassa asetti\nRasmus lyhdyn tynnyrin päälle ja alkoi laskea olutta haarikkaan. Kun se\noli täynnä ja Rasmus juuri aikoi nostaa se huulilleen, näki hän\noluttynnyrin päällä kauhean suuren, mustan olennon, jonka ruumis\nulottui kellarin pimeään osaan saakka, missä tynnyreitä seisoi pitkässä\nrivissä; kylmä henkäys aivan kuin aukiolevasta ovesta kävi hirviösti\npäin; tämä vilkutteli hänelle suurta silmäpariaan, joka loisti kuin\nkaksi sarvilyhtyä, ja lausui: \"varas joulu-oluessa\". Mutta Rasmus ei\nvitkastellut. Hän paiskasi raskaan oluthaarikan vasten hirviön silmiä\nja lähti sitte hyvää vauhtia painamaan pakoon. Ulkona paistoi kuu\nvalkoiselle lumelle. Hän kuuli kiljuntaa ja ulvontaa rannalta, ja\nhuomasi miten kummitukset yhä suuremmissa parvissa ajoivat häntä takaa.\nKun hän saapui hautausmaan aidan luokse, keksi hän hädissään keinon\nhuutaa: \"auttakaa nyt minua kaikki kuolleet!\" -- Kuolleet ja peikot\novat nimittäin aina vihoin toisilleen. -- Silloin kuuli hän miten\nkuolleet nousivat haudoistaan ja miten ankara meteli ja ulvonta syntyi.\nRasmusta ajoi kuitenkin yksi kummitus takaa ja oli juuri musertaa hänet\nallensa, kun hän sai ovensalvasta kiinni ja pelastuneena pääsi\nhuoneesen. Mutta siellä pyörtyi hän keskelle laattiaa. Seuraavana\npäivänä, ensimmäisenä joulupäivänä, näki kirkkoväki haudoille\nhajoitettuina kappaleita ruumiinarkuista ja niiden seassa kaikenmoisia\nvanhoja, vedessä maanneita katkonaisia airoja ja laivansiroja,\njotka laineet ajavat rannoille haaksirikon jälkeen. Näitä aseita\nolivat kuolleet ja kummitukset tapellessaan käyttäneet; kaikesta\nsaattoi kuitenkin huomata, että kuolleet olivat päässeet voitolle.\nRanta-aitassa löydettiin myöskin sekä tinahaarikka että lyhty.\nTinahaarikka oli lyöty litteäksi hirviön otsaa vastaan ja lyhdyn oli\nkummitus murskaksi musertanut, kun renki pääsi pakoon.\n\nPieksu-Niilo osasi myöskin kertoa koko joukon tarinoita \"aaveiden\nnäkijöistä\" ja heidän näyistään, joko henkimaailmassa tahi\ntodellisuudessa. Tapahtumista on heillä usein jonkunlainen\nennakkoaavistus tahi saattavat he, aivan kuin kangastuksena heidän\nsisällisen näkynsä edessä, nähdä mitä juuri samalla hetkellä tapahtuu\netäisimmilläkin seuduilla. He saattavat istua iloisessa seurassa, mutta\näkkiä käydä kalman kalpeiksi ja levottomina, huomaamatta mitä heidän\nympärillään tapahtuu, tuijoittaa eteensä tyhjään ilmaan. Tapahtumat\njoita he näkevät, ovat monenkaltaisia. Väliin he huudahtavat: \"Nyt on\nvalkea valloillaan kauppias N. N:n talossa ... kaupungissa!\" Väliin he\ntaas näkevät pitkiä hautias saattojoukkoja, niin selvään, että he\nsaattavat kertoa kunkin siinä kulkevan ihmisen paikan ja ulkomuodon,\nitse ruumisarkun muodon ja kadutkin, joita pitkin joukko kulkee.\nSilloin he äkkiä lausuvat: \"Nyt haudataan suuri mies Kristianiassa.\"\nKun sitte ilmoitukset tapahtumista saapuvat, ovat ne aina yhtäpitäviä\nennustuksen kanssa. Merellä saattaa tapahtua, että tuollainen henkilö\ntulee päällikön luokse ja sanoo, että olisi parasta jos vähän aikaa\npoikettaisiin siitä suunnasta, johon silloin kuljetaan; ja häntä\ntotellaan aina; hän näkee silloin laivan edessä jotakin, mitä muut\neivät näe, mutta joka saattaisi tuottaa turmiota laivalle --\ntavallisesti merihirviön veneenpuoliskossaan tahi jonkun muun\nkummituksen.\n\nYksi Pieksu-Niilon kertomuksista oli tapahtunut eräälle hänen\ntuttavalleen tämän ollessa talvikalastuksellaan. Ilma oli parin päivän\najan ollut mitä inhoittavin, mutta kolmantena päivänä alkoi vähän\nseljetä, niin että muuan venekunta arveli että sinä päivänä varmaankin\nkävisi laatuun laskea pyydykset vesille. Toiset eivät sitävastoin\nuskaltaneet sellaista ajatellakaan. Nyt on tapana, että venekunnat\nauttavat toisiaan saadakseen veneet vesille ja niinpä piti nytkin\ntapahtuman. Kun he tulivat alas rannalle, huomasivat he, että airot ja\ntuhdot veneessä, joka oli vedetty hyvän matkaa ylös maalle, olivat\nasetut nurin ja takaperoisesti, ja sitä paitse oli aivan mahdotointa,\njospa kuinkakin olisivat ponnistelleet, saada venettä liikahtamaan\npaikaltansa. He koettelivat voimiaan kerran, kaksi jopa kolmekin kertaa\nyhtä huonolla menestyksellä. Silloin sanoi muuan mies joukosta, joka\noli tunnettu aaveiden näkijäksi, että olisi parasta antaa veneen sinä\npäivänä seisoa paikallaan; se oli miesmahtia raskaampi. Eräässä täällä\noleskelevassa venekunnassa löytyi myöskin muuan neljäntoistavuotias\nvilkas poikanulikka, joka koko ajan hauskuutti muita kaikenmoisilla\nkujeillaan, ja joka ei koskaan pysynyt hiljaa alallaan. Tämä otti nyt\nsuuren kiven ja heitti sen voimansa takaa veneen peräpuoleen. Siitä\nsyöksähti silloin kaikkein nähden kummitus, merimiehen puvussa. Se oli\nistunut takaperin veneessä, venettä painaen, ja heittäysi nyt mereen\nniin että vesi vaahdoten pauhasi sen ympärillä. Kun tämä oli tapahtunut\nsujui vene helposti veteen. Mutta aaveiden näkijä katsahti poikaan ja\narveli että olisi ollut parasta jos tuo työ olisi häneltä ollut\ntekemättä. Poika vaan nauroi ja ilvehti kuin ennen, vakuuttaen ettei\nhän ymmärrä tuollaisia uhkauksia peljätä.\n\nKun kalastajat iltasella olivat palanneet takaisin ja nukkuivat\nkalamajassa, kuulivat he puolen yön aikaan pojan huutavan apua. Muuan\nheistä luuli myöskin ihralampun himmeässä valossa näkevänsä vahvan\nkäden ojentuvan ovesta pojan vuoteelle saakka. Kirkuen ja ponnistellen\nvastaan oli poika kuitenkin näkymättömän voiman vetämänä joutunut oven\nsuuhun saakka, ennenkuin muut tointuivat niin paljon, että saattoivat\niskeä poikaan kiinni estääkseen häntä joutumasta kummituksen valtaan.\nMutta nyt syntyi ovessa ankara ottelu; kummitus veti poikaa sääristä ja\nkalastajat pitivät hänen käsistään ja muusta ruumiista kiinni. Siten\nkiskottiin keskiyön hiljaisina hetkinä poika parkaa, joka huusi ja\nvaikeroitsi, edestakaisin puoliavoimessa ovessa; väliin oli kummitus\nväliin taas kalastajat voitolla. Yhtäkkiä laski kummitus pojan irti, ja\nsilloin kaatui koko lauma mullin mallin toistensa päälle pitkin\nlaattiaa. Mutta silloin oli poika kuolleena, ja nyt vasta he käsittivät\nettei kummitus päästänyt saalistaan ennenkuin se oli häneltä hengen\nriistänyt. Seuraavana talvena kuului aina öisin kello kaksitoista\nvaikeroimisia kalamajasta. Ja sitte vasta vaikenivat ne kun maja\nmuutettiin toiseen paikkaan.\n\nSamoin kuin sisämaan talonpoika useassa paikoin pitää suurimpana\nkunnianaan omata parhaimman juoksijan, samoin, ehkäpä vielä\nkiihkeämminkin, on Nordlandilaisen suurin kunnia omata nopein\npurjevene. Oikein oivallinen vene joutuu tuolla pohjanperillä yhtä\nkuuluisaksi kuin oikea maan mainio juoksija etelässä. Kumpaistakin\nseuraa kaikenmoisia kertomuksia niiden oivallisuudesta ja nopeudesta\njossakin kilpailussa. Parhaimmat veneet saadaan nykyänsä Ranesta, jossa\nlaivan rakentaminen on kohonnut hyvin korkealle. Rakentaa sellainen\nvene oikealla vesilinjalla, on nerotyö, jota ei voi tieteellisesti\noppia; se riippuu nimittäin rakentajan älystä saada kaikki säntilleen,\nkunkin veneen eri laadun mukaan. Se rakennustapa, jonka Nordlandilainen\nrakennustaide jo kauan aikaa sitte on huomannut käytännöllisimmäksi,\ntuo keuloista korkea, teräväpohjainen vene, yhdellä mastolla ja\nleveällä, kauniisti leikatulla raakapurjeella poikittain, joka on niin\nerinomaisen sopiva siihen, johon sitä parhaiten tarvitaan, nimittäin\nnuolennopeaan myötä- ja laitatuuleen purjehtimiseen, vaikkei se olekaan\nniin mukava vastatuuleen risteilemiseen, on veden rajan alapuolelta\naivan saman muotoinen kuin ne nopeakulkuiset Kliperttilaivat, joiden\nkautta Englantilaiset ja Amerikalaiset laivanrakentajat ovat tulleet\nniin kuuluisiksi. Kuinka paljon vaivaa Nordlandilainen sai nähdä\nennenkuin hän keksi tämän veneen-muodon, joka tekee mahdolliseksi että\nhän pienissä veneissään melkein lentämällä kiitää tuulen mukaan noiden\nsuurien aaltojen alta pois, jotka vaahtoavina vyöryvät hänen jälkeensä,\nja jotka, jos veneen saavuttaisivat, varmaankin hautaisivat sen\nallensa; kuinka monta sukupolvea on saanut kärsiä ja taistella,\najatella ja tuumia tätä muotoa, niin sanoakseni kuoleman rangastuksen\nuhalla kustakin hairahduksesta; sanalla sanoen Nordlandilaisveneen\nhistoria sen sukupolven ajoilta, joka ensin rupesi otteluun meren\nkanssa tuolla pohjaisessa, tähän päivään saakka -- se on unohdettu\nNordlandilaissatu, täynnä alhaisen työmiehen sankari-töitä.\n\nEräänä tammikuun iltana, vähää ennenkuin talvi kalastus alkoi, oli\njälleen suuri joukko kalastajia koossa meidän tuvassamme. Kun he\nkuulivat Pieksu-Niilon kertovan joitakuita tarinoistaan, innostui muuan\nheistä myöskin kertomaan. Hän tahtoi näyttää, että siellä, josta hän\noli kotoisin, nimittäin alhaalta Dönöstä Helgelandissa, läheltä Ranea,\nlöytyi sekä yhtä ihmeellisiä kertomuksia että oivallisia veneitä kuin\nmeillä täällä pohjoisessa. Kertoja oli pieni sukkelakielinen mies, joka\nkoko ajan kuin hän kertoi heilutteli ruumistaan ja muutti yhä paikkaa\npenkillä, jolla hän istui. Terävällä nenällään ja pienine punaisine\npyöräsilmineen oli hän levottoman vesilinnun kaltainen ulkona karilla.\nHän vaikeni tuon tuostakin hetkiseksi, aivan kuin kootakseen uusia\nvoimia kertomustansa jatkaakseen. Kertomus oli seuraava: Kvalholmin\nsaarella, Helgelandissa, asui muuan köyhä kalastaja nimeltä Eljas,\nvaimonsa Karinan kanssa, joka ennen oli palvellut Alstadhaugin\npappilassa. He olivat saaneet pienen majan asuakseen, ja Eljas\nkalasteli nyt päiväpalkalla. Autio Kvalholmi ei ollut aivan vapaa\nkummituksista. Kun mies oli poissa kuuli vaimo kaikenmoisia ilkeitä\nääniä sekä melua, joka ei voinut olla muuta kuin kummitusta. Eräänä\npäivänä kun hän oli ylhäällä saarella niittämässä heiniä talven varalta\nniille muutamille lampaille, joita heillä oli, kuuli hän aivan selvään\nkeskustelua vuoren alta rannalta, mutta hän ei uskaltanut mennä\nkatsomaan mitä se oli.\n\nHe saivat lapsen joka vuosi, mutta kun he kumpikin tekivät uutteraan\ntyötä ei puute heitä hätyyttänyt. Kun seitsemän vuotta oli kulunut\nlöytyi tuvassa kuusi lasta. Silloin oli Eljaksella niin paljon varoja\nkoossa että hän arveli voivansa hankkia itselleen oman kolmisoutusen\npurren ja tästä lähin kalastaa omassa aluksessaan.\n\nEräänä päivänä kun hän kulki näissä mietteissään, pitkä, rautakoukulla\nvarustettu tanko kädessä, huomasi hän äkkiä kallionlohkareen alla,\nrannalla, kauheasti suuren hylkeen, joka makasi lämmittelemässä\nkylkeään auringonpaisteessa, ja jolle mies oli yhtä odottamatoin toveri\nkuin tämä miehelle. Eljas ei kuitenkaan kuhnastellut; ylhäältä\nkallionkieleltä, jolla hän seisoi, iski hän pitkän, raskaan rautapäisen\ntankonsa hylkeen niskaan.\n\nMutta silloinkos meteli syntyi! Hylje karkasi samalla pystyyn\npyrstöllensä, niin korkealle ilmaan kuin veneenmasto, ja katseli\nkalastajaa veristynein silmin niin äkäisesti ja myrkyllisesti, että\nEljas oli pelästyksestä käydä hulluksi. Sitte syöksähti se mereen, niin\nettä verinen vaahto pursueli sen ympärillä. Sen enempää ei Eljas sitä\nnähnyt, mutta venevalkamaan Kval-lahteen, jossa hänen mökkinsä seisoi,\najoi tuuli samana päivänä tangon, josta rautapiikki oli katkaistu.\n\nEljas ei ajatellut asiaa sen enempää. Hän osti samana syksynä\nkolme-soutupurren, jolle hän jo kesän ajalla oli rakentanut pienen\nladon.\n\nEräänä yönä, kun hän makasi ja ajatteli uutta purttaan, juohtui hänen\nmieleensä, että hänen ehkä pitäisi, paremmin venettään varjellakseen,\nasettaa vielä useampia tukeita sen alle. Hän oli niin äärettömästi\nmieltynyt tähän veneesensä, että hän varsin mielellään nousi lämpimältä\nvuoteeltaan ja lähti, lyhty kädessä, sitä katsomaan.\n\nHänen siinä seisoessaan, venettä lyhdyllä valaisten, huomasi hän äkkiä\ntallaan nurkassa erään pyydyskopan päällä kasvot, jotka olivat aivan\nhylkeen kuonon muotoiset; ne irvistelivät vähän aikaa tuimasti hänelle\nja valolle; sitte näytti siltä kuin kita olisi käynyt yhä suuremmaksi\nja äkkiä putkahti venetallaan ovesta ulos suuri mies, joka ei\nkuitenkaan kadonnut niin nopeasti, ettei Eljas lyhdynvalossa olisi\nhuomannut, että pitkä rautapuikko pisti esiin hänen seljästään. Ja nyt\nnäki hän paljonkin kummituksia. Mutta hän pelkäsi enemmän venettään\nkuin henkeänsä; hän istahti sentähden veneesen, sitä vartioidakseen, ja\nasetti lyhdyn viereensä. Kun hänen vaimonsa aamulla tuli rantaan,\ntapasi hän Eljaksen veneessä makaamassa, sammunut lyhty vieressä.\n\nSinä tammikuun aamuna kun Eljas lähti ulos kalalle omassa veneessään,\nkaksi miestä mukanaan, kuuli hän pimeässä äänen eräältä luodolta, juuri\nlahden suussa, joka nauroi pilkallisesti ja sanoi; \"Kun saat\nviisisoutusen, niin varo silloin itseäsi, Eljas!\"\n\nMonta vuotta kului kuitenkin ennenkuin Eljas sai viisihankaisen, ja\nhänen vanhin poikansa Bernt oli silloin seitsemäntoista vuotias. Sinä\nsyksynä kun tämä tapahtui, matkusti Eljas perheineen Raneen siellä\nmyydäkseen kolmisoutuisensa ja vähän rahaa lisää panemalla saadakseen\nviisihangan. Kotiin ei jäänyt muita kuin yksi juuri ripillä käynyt\nsuomalainen piika, jonka he olivat pari vuotta sitte ottaneet\npalvelukseensa.\n\nRanessa löytyi nyt kaupan muuan pieni viisihanka-pursi, jonka seudun\nparas veneentekijä edellisenä syksynä oli saanut valmiiksi ja\ntervatuksi. Sitä teki Eljaksen suuresti mieli. Hän ymmärsi mimmoisen\nveneen piti oleman, ja väitti ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt\nveneen, joka olisi ollut niin kauniisti rakennettu vesirajan\nalapuolelta kuin tämä. Päältäpäin oli vene sitävastoin kömpelömmin\ntehty, niin että se vähemmin kokeneen silmissä näytti pikemmin\nraskassoutuiselta kuin keveältä.\n\nVeneentekijä huomasi kyllä tämän yhtä hyvin kuin Eljas. Ja hän\nvakuutti, että vene tulisi olemaan paras purjehtija koko Ranessa; mutta\nlupasi kuitenkin myydä se Eljakselle helpolla hinnalla, kun tämä vaan\nlupaisi, ettei hän tekisi minkäänlaista muutosta veneessä, ei edes\nniinpaljon kuin juovan tervaan. Vasta sitte kun Eljas oli varmaan sen\nluvannut, sai hän veneen.\n\nMutta \"hiiden ämmä\", joka opetti veneentekijälle miten vene vesirajan\nalapuolelta oli rakennettava -- sen yläpuolelta sai hän, vointinsa\nmukaan, tehdä sen sellaiseksi kuin hän taisi, -- oli luultavasti jo\nedeltäkäsin käskenyt veneentekijän myymään vene niin helposta, että\nEljas sen saisi ja myöskin samalla tekemään sen ehdon, ettei veneesen\nsaanut tehdä minkäänlaisia merkkiä. Siten ei myöskään voitu\ntavallisuuden mukaan tervalla maalata ristit keulaan ja perään.\n\nEljas aikoi nyt purjehtia kotiinsa, mutta hän kävi ensin kauppalassa,\nhankkiakseen itselleen ja omaisilleen joulutarpeita, niiden joukossa\nhiukkasen viinaakin. Iloisena onnellisesta kaupastaan otti hän itse ja\nhänen eukkonsakin pienen naukun ja vanhin poika Bernt sai myöskin vähän\nmaistimeksi.\n\nSitte lähtivät he uudella veneellään purjehtimaan kotiin päin. Muuta\nvarapainoa kuin hän itse, hänen vaimonsa ja lapsensa sekä joulutarpeet,\nei veneessä löytynyt. Bernt piti toista ja vaimo sekä vanhin poika\ntoista jalusnuoraa, ja Eljas itse istui peräsimessä kiinni. Kaksi\nnuorempaa poikaa käyttivät vuoroon viskainta.\n\nHeillä oli kahdeksan penikulmaa merimatkaa purjehdittavana ja kun he\nennättivät ulapalle aukealle huomasivat he, että he heti ensi kerran\nvenettä käyttäissään saisivat koettaa mihin se kelpaisi. Tuuli paisui\nvähitellen myrskyksi ja meren valtavien aaltojen harjat alkoivat\ntaittua vaahtopäisiksi.\n\nNyt sai Eljas kokea minkälainen vene hänellä oli; se sukelsi kuin\nvesilintu aaltojen välitse, eikä edes pisaratakaan räiskähtänyt sisään;\nhän vannoi ettei mikään tavallinen viisisoutuinen kestäisi tällaista\nilmaa, purjeita pienentämättä.\n\nPäivän päällä huomasi hän vähän matkan päässä merellä toisen\nviisihankapurren, täydellä miehistöllä ja purje yhtä paljon auki kuin\nhänelläkin. Se kulki samaan suuntaan kuin Eljaskin, ja hänen mielestään\ntuntui vähän oudolta, ettei hän ollut ennen sitä huomannut. Näytti\nsiltä kuin tämä olisi tahtonut purjehtia kilpaa Eljaksen kanssa, ja kun\nhän sen huomasi laski hän heti purjeensa vielä suuremmaksi.\n\nNyt liiti vene nuolen nopeudella niemien, saarien ja karien ohitse,\nniin ettei Eljas muistanut koskaan olleensa näin pyöryttävässä\nhoijakassa, ja nytpä vene näyttäytyikin sellaisena kuin sen piti\noleman, nimittäin parhaana Ranessa.\n\nMeri oli tällä ajalla käynyt yhä rajummaksi; pari valtavaa aaltoa oli\njo syössyt veneesen; ne vyöryivät sisään etu keulasta, jossa Bernt\nistui, ja valuivat takaisin mereen peräpuolelta.\n\nHämärän tullessa oli tuo toinen vene lähestynyt sangen lähelle ja nyt\nei veneiden väliä enää ollut sen pitemmältä kuin että hyvin olisi\nsaattanut heittää viskain toisesta veneestä toiseen.\n\nTäten jatkettiin purjehtimista rinnakkain illan pitkään yhä korkeampia\naaltoja vastaan. Purjetta kyllä olisi pitänyt pienentää, mutta Eljas ei\nhevin tahtonut antaa perään kilpailuksessa, vaan antoi purjeen olla\nentisellään niin kauan, kunnes toisessakin veneessä purjetta\npienennettäisiin, sillä heille se näytti olevan yhtä välttämätöintä\nkuin Eljaksellekin. Tuon tuostakin kulki viinaputeli kädestä käteen;\nsillä oli taisteleminen sekä kylmyyttä että märkyyttä vastaan. Tuo\nomituinen sähkö-valo, joka välähteli mustissa aalloissa lähellä\nEljaksen omaa venettä, loisti niin kummallisesti toisen veneen\nvaahdossa jotta näytti aivan siltä kuin sen sivut kyntäsivät\ntulivakoja. Kirkkaan fosforivalon loistossa taisi Eljas eroittaa touvin\npäät vieraassa veneessä. Hän taisi myöskin selvään nähdä ihmiset\nveneessä, nahkaset merimiehen-lakit päässä; mutta kun tuulen puoli\nveneestä oli Eljakseen päin käännetty, asettuivat kaikki selin häneen\nja peittyivät suurimmaksi osaksi vedenpinnasta korkealle kohoavan\nveneenlaidan taakse.\n\nÄkkiä syöksähti hirmuinen aalto, jonka valkoisen harjan Eljas jo kauan\noli nähnyt pimeässä välähtelevän, sisään keulanpuolelta, jossa Bernt\nistui. Se pysähdytti koko veneen hetkiseksi, laidat tärisivät ja\nnatisivat sen painon alla, ja se valui sitte, kun vene, joka hetken\najan oli maannut puolikaatuneena, jälleen nousi pystyyn ja lähti\neteenpäin kiitämään, hiljalleen ulos peräpuolelta. Tämän tapahtuessa\nluuli Eljas kuulleensa ilkeän huudon toisesta veneestä. Ja kun kaikki\noli ohi lausui vaimo, äänellä, joka viilsi Eljaksen sydämmeen saakka:\n\"Herra Jumala, Eljas! tuo aalto vei Martin ja Niilon mukanaan!\" --\nNämät olivat heidän kaksi nuorinta lasta, ensinmainittu yhdeksän ja\ntoinen seitsemän vuotias; he olivat istuneet Bernt'iä lähinnä keulassa.\nTähän ei Eljas saanut muuta vastatuksi kuin: \"Älä laske vetoköyttä,\ntahi muutoin kadotat vielä useamman!\"\n\nEnsimmäinen tehtävä nyt oli pienentää purjetta, ja kun se oli tehty,\nhuomasi Eljas, että sitä täytyi pienentää vielä enemmän, sillä tuuli\nyltyi yhä rajummaksi; mutta toiselta puolen ei hän uskaltanut sitä\npienentää enemmän kuin hänen välttämättömästi täytyi, jotta vene\njaksaisi päästä yhä suurenevien aaltojen läpi. Niinpä kuitenkin kävi\nettä se purjeenkaistale, jota he uskalsivat käyttää, vähitellen\nkutistui yhä pienemmäksi. Aallot kuohahtelivat niin, että vesi räiskyi\nheidän silmilleen; ja vihdoin täytyi Berntin sekä häntä ijässä lähinnä\nolevan veljen, joka siihen asti oli auttanut äitiään vetonuoran\nkiinnipitämisessä, tarttua kiinni raakapuuhun, keino, johon ryhdyttiin\nainoastaan silloin, kun ei vene siedä mahdollisesti pienintäkään\npurjetta.\n\nSeuralaisvene, joka tällä välin oli ollut näkymättömissä, ilmestyi nyt\njälleen aivan lähelle, purjeet aivan samalla tavoin pienennetyt kuin\nEljaksenkin veneessä; mutta nyt hän rupesi vähän epäilemään\npurjehtijoita toisessa veneessä. Ne kaksi, jotka pitelivät raakapuuta,\nja joiden kalpeat kasvot näkyivät leveiden hattujen alta, näyttivät\nhänestä, merenvaahdon kummallisessa valossa, enemmän kuolleilta kuin\neläviltä, eivätkä he virkkaneet sanaakaan.\n\nVähän matkan päässä tuulen päällä huomasi Eljas jälleen uuden aallon\nkorkean, valkoisen harjan joka lähestyi häntä pimeästä, ja nyt\nvarustihe Eljas jo aikoinaan ottaakseen sitä vastaan. Keula käännettiin\naaltoa kohti ja purjeesen otettiin niin paljon tuulta kuin mahdollista,\njotta vene saisi kyllin vauhtia voidakseen halaista aalto ja jälleen\njatkaa matkaansa. Kosken kohinalla pauhasi aalto veneesen; jälleen\nmakasi tämä hetkisen aikaa puoleksi kaatuneena; mutta kun kaikki oli\nohi ei vaimo enää istunut vetoköyden päässä eikä Antoni enää pidellyt\nraakapuuta kiinni -- kummankin oli aalto niellyt mereen.\n\nMyöskin tällä kerralla luuli Eljas kuulleensa tuon ilkeän huudon\nilmassa; mutta kesken kaikkea kuuli hän vaimonsa tuskallisesti huutavan\nhänen nimeänsä. Kun hänelle selkeni, että vaimo oli mereen huuhdottu,\nsanoi hän ainoastaan: \"Jesuksen nimeen!\" ja istui sitte ääneti. Nyt hän\nolisi kaikkein mieluimmin seurannut vaimoansa meren syvyyteen, mutta\nsamalla tunsi hän myöskin, että hänen nyt tuli koettaa pelastaa loppu\nsiitä lastista, joka hänellä oli veneessä, nimittäin Bernt ja hänen\nkaksi muuta poikaansa, toinen kahdentoista ja toinen neljäntoista\nvuotias, jotka hetken aikaa olivat vuorotellen viskainta heilutelleet,\nmutta nyt saaneet paikkansa jalusnuoran luona.\n\nBerntin täytyi nyt yksin tukea raakapuuta ja hänen veljensä auttaa\nhäntä minkä taisi. Peräsintä ei Eljas uskaltanut laskea kädestään; ja\nkiinni hän pitikin sitä rautakouralla, joka jo kauan oli ollut aivan\ntunnotoin liiallisesta jännityksestä.\n\nHetkisen kuluttua sukelsi seuralais-vene jälleen näkyviin; se oli,\nsamoin kuin äskenkin, ollut vähän aikaa pois näkyvistä. Nyt hän myöskin\nvoi selvemmin nähdä tuon suuren miehen, joka istui vieraan veneen\nperässä, samoin kuin Eljas omassa veneessään. Tuon oudon miehen\nseljästä, aivan nahkatakin alapuolelta, pisti esiin noin korttelin\npituinen rautapuikko, jonka Eljas luuli hyvin tuntemansa. Ja samassa\nhänelle kävi kaksi asiaa aivan selväksi: ensiksikin, ettei se ollut\nkukaan muu kuin itse \"merenkummitus\", joka aivan hänen lähellä ohjasi\nveneen-puoliskoaan, ja joka oli saattanut hänen onnettomuuteen, ja\ntoiseksi, että vaihettarien kirjoissa oli niin määrätty, että hän sinä\niltana purjehti viimeisellä retkellään. Sillä se, joka näkee\nkummituksen merellä, se on varmaan kuoleman oma. Hän ei virkkanut\ntuosta mitään pojilleen, jotta ei heidän rohkeutensa masentuisi, mutta\nhiljaisuudessa uskoi hän sielunsa Kaikkivaltiaan huomaan.\n\nNäiden viimeisien tuntien kuluessa oli hänen myrskyn tähden täytynyt\nlaskea vähän sivulle oikealta reitiltä. Samalla tuli lumituiskukin,\nniin että hän hyvin tiesi, ettei hän saisi maata nähdäkään ennenkuin\npäivä rupeaisi koittamaan. Eteenpäin kuitenkin purjehdittiin niinkuin\nennenkin. Tuon tuostakin valittivat pikku pojat että heillä oli vilu;\nmutta minkäpä sille tässä märkyydessä nyt sai; ja Eljas istui sitä\npaitse aivan toisissa ajatuksissa. Hänessä oli syttynyt kiihkeä\nkostonhimo; ellei hänellä olisi ollut kolmen vielä elossa olevan\npoikansa henget pelastettavina, niin olisi hän koettanut äkkinäisellä\nkäänteellä purjehtia murskaksi tuo kirottu vene, joka yhä, aivan kuin\nivaten, pysyi hänen rinnallaan ja jonka pahat tarkoitukset hän kyllä\nhuomasi. Kun rautapuikko kerran saattoi kummitusta haavoittaa, niin\neiköhän puukko tahi muu ase sitä voisi myöskin tehdä, ja hän tunsi,\nettä hän mielellään uhraisi henkensä jos hän vaan saisi antaa oikein\naimo iskun tuolle hirviölle, joka niin armottomasti oli riistänyt\nhäneltä, mitä hänellä rakkainta elämässä oli, ja joka kuitenkin halusi\nvielä enemmän.\n\nKello kolmen, neljän ajoilla huomasivat purjehtijat jälleen pimeässä\nvaahtoisen harjan niin korkean että Eljas ensin luuli olevansa aivan\nlähellä jotakin kallioa, jota vasten hyökylaineet taittuivat. Hän\nhuomasi kuitenkin pian mikä se oikeastaan oli, nimittäin hirvittävä\naalto. Silloin luuli hän kuulemansa naurua toisesta veneestä ja äänen,\njoka sanoi: \"Nyt viisihankasi menee kumoon, Eljas!\" Eljas, joka arvasi\nmikä onnettomuus nyt seuraisi, lausui ääneen: \"Jesuksen nimeen!\" käski\nsitte poikansa pitämään lujasti kiinni vihtarenkaista aironhankain\nluona jos pursi kaatuisi, eikä laskemaan irti ennenkuin se jälleen\nolisi veden pinnalla. Hän antoi vanhemman pojan mennä Berntin luokse\netukeulaan; itse piteli hän nuorinta vieressään, silitteli pari kertaa\npojan poskea ja tunnusteli pitikö hän kyllin lujasti kiinni.\nVaahtoharja hautasi kokonansa veneen allensa; verkalleen kohosi sitte\njälleen etukeula ilmaan, mutta vajosi uudelleen. Kun se sitte ilmestyi\nvedenpinnalle, riippuivat Elias, Bernt sekä kaksitoistavuotias Kaarle\nkiinni vihtarenkaissa. Kolmas veljistä oli sitävastoin vajonnut\npohjaan.\n\nEnsi tehtävänä oli nyt saada köydet toiselta sivulta poikki\nleikatuiksi, jotta masto pääsisi nousemaan veden pintaan purren\nsivulle, sen sijaan kuin se nyt keikutteli venettä sen alla; sitte oli\npprkiminen istumaan levottomasti kelluvalle pohjalle sekä saada\ntapinreikä auki lyödyksi, jotta veneen sisässä oleva ilma pääsisi ulos\nja kumossa oleva vene siten painuisi syvemmälle veteen ja pysyisi\nvakavampana. Ankarain ponnistuksien jälkeen tämä onnistuikin, ja Elias,\njoka ensin pääsi veneen pohjalle, auttoi poikansakin sinne.\n\nJa siinä he nyt istuivat pitkän, pimeän talviyön, käsin ja polvin\npusertaen itseänsä kiinni veneen köliin, jonka yli aalto aallon perään\nhuuhteli. Jo parin tunnin kuluttua kuoli Kaarle liiallisesta\nponnistuksesta ja soljui mereen, vaikka hänen isänsä, voimainsa takaa,\nkoetti pitää häntä pystyssä. He olivat monta kertaa koettaneet huutaa\napua, mutta luopuivat siitäkin yrityksestä, kun huomasivat ettei siitä\nmitään apua ollut.\n\nNäin kahdenkesken istuessaan veneenpohjalla sanoi Eljas Berntille, että\nhän varmaan uskoi itsekin joutuvansa tuonne äidin seuraan, mutta että\nhän toivoi Berntin pelastuvan, kun hän vaan pitäisi itseänsä kiinni\nkuin aika mies. Sitte kertoi hän kummituksesta, jonka niskaan hän oli\nrautapuikon iskenyt ja joka nyt oli hänelle kostanut, \"eikä varmaankaan\ntyydy ennenkuin olemme kuitit.\"\n\nKello oli 9 paikoilla aamusella kun päivä alkoi hämärtää. Silloin\nojensi Elias Berntille, joka istui hänen sivullaan, hopeakellonsa ynnä\nsitä seuraavat messinkiketjut, jotka hän oli reväissyt poikki\nsaadakseen kellon kiinninapitetun liivinsä taskusta. Hän istui vielä\nhetkisen aikaa; mutta kun päivä valkeni enemmän, huomasi Bernt että\nhänen isänsä kasvot olivat kalman kalpeat, hiukset olivat lähteneet\nuseasta kohden hänen päästänsä, niinkuin usein kuoleman lähestyessä\ntapahtuu, ja nahka oli kokonansa kulunut hänen käsistään, joilla hän\npiteli itseänsä kiinni veneen pohjalla. Poika huomasi nyt että isän\nviimeinen hetki lähestyi ja aikoi, niin hyvin kuin veneen kiikunta sen\nsalli, siirtyä lähemmäksi ukkoa, häntä tukeakseen; mutta kun Eljas\ntämän huomasi sanoi hän: \"Pidä nyt vaan itseäsi lujasti kiinni!\nJesuksen nimeen! minä lähden äitisi luokse.\" Näin sanoen heittäysi hän\ntakaperin mereen.\n\nKun meri on omansa saanut, rauhoittuu se hetken ajaksi, niinkuin\njokainen, joka on kaatuneen veneen pohjalla istunut, hyvin tietää.\nBerntin oli nyt paljon helpompi pitää itseään kiinni; ja kuta enemmän\npäivä valkeni, sitä suuremmaksi kävi hänen toivonsa. Myrsky asettui, ja\nkun päivä kävi aivan selkeäksi luuli hän tuntevansa paikan, jossa hän\noli; hän olikin juuri oman kotinsa, Kvalholmin saaren, edustalla tuulen\najeltavana.\n\nHän alkoi taas huutaa apua, mutta pani suurimman toivonsa merenvirtaan,\njonka hän tiesi kulkevan maata kohti erään niemen luona, joka ulostui\nsaaresta meren aaltoja taittamaan, ja jonka takana oli aivan tyyni. Hän\nlähestyikin yhä lähemmäksi maata ja tuli vihdoin niin lähelle erästä\nkalliota, että masto, joka uiskenteli veneen sivulla, vieri ylös ja\nalas kallion rinteellä, hyökyaaltojen mukaan.\n\nVaikka hänen jäsenensä olivat kovin kankeat vaivaloisesta istumisesta\nja ankarasta jäsenten jännityksestä, onnistui hänen kuitenkin, kovasti\nponnisteltuaan, päästä ylös kalliolle, jonne hän sai mastonkin\nvedetyksi ja veneensä kiinnitetyksi.\n\nSuomalainen tyttö, joka oli yksin kotiin jätetty, luuli parin tunnin\najan kuulevansa avuksi-huutoja; ja kun niitä kuului yhä edelleenkin,\njuoksi hän ylös läheiselle kukkulalle paremmin nähdäkseen ympäristölle.\nSieltä huomasi hän nyt Berntin istuvan kalliolla ja viisihangan\nloukuttelevan ylös alas kallion kylkeä vastaan. Hän juoksi heti alas\nvenelatoon, työnsi vanhan veneen vesille ja sousi sillä pitkin rantaa\nsaaren ympäri Berntin luokse.\n\nBernt makasi sitte sairaana hänen hoitonsa alla kaiken talvea, eikä hän\nsinä vuonna päässyt laisinkaan kalalle. Siitä saakka vaipui hän tuon\ntuostakin synkkään alakuloisuuteen ja kävi varsin kummalliseksi\nluonteeltaan.\n\nMerelle ei hän enää tahtonut lähteä; siitä hän jo oli saanut kyllin.\nHän nai sitte tuon suomalaisen tytön ja muutti ylös Malangeniin, jossa\nhän sai vähän viljelysmaata, ja elää vieläkin oikein hyvissä varoissa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nSaaristossa.\n\n\nOli kesä. Susanna ja minä olimme nyt kumpikin seitsemännellätoista\nikävuodellamme, ja niin oli päätetty, että meidän piti ennen syksyä\nkäymän ripillä.\n\nSamana vuonna oli isäni sekaantunut epätasaiseen riitaan seudun\nvirkakunnan, niiden joukossa voudin ja papin kanssa siitä: pitikö\nkauppalamme tulevan vakituiseksi pysähdyspaikaksi höyryaluksille, vaiko\nei? Isäni menestys rippui siitä suuressa määrin, ja mainittu riita,\njoka koski koko piirikuntaa, alkoi käydä varsin ankaraksi.\n\nSe oli kieltämättä pääsyitä, miksi vouti sinä kesänä oli vieraisilla\npappilassa, sillä pappimme vaikutus oli hyvin suuri.\n\nSeurusteleminen isäni ja papin välillä ei kuitenkaan ollut kokonansa\nlakkautettu, ja se oli luultavasti tehdäkseen sen paremmin\nhuomattavaksi kun pappi pari kertaa kutsui isäni luokseen vieraisille.\n\nSeurauksena siitä taas oli, että isäni ja minä eräänä päivänä saimme\nkutsumuksen tulla mukaan venematkalle saaristoon, joka oli noin\npuolentoista penikulman matkan päässä. Siellä piti ensin kalastettaman\nvähän aikaa ja sitte syötämän viiliä Gunnarsplads'illa, talo, joka\naputalona kuului pappilan alle.\n\nTavallista juhlallisempaa oli kun pappilan valkoinen perhevene, neljä\nmiestä airoissa, kiiti ulos lahdelmasta, ja mielellään seisoi silloin\nmoni rannalla sitä katsomassa. Mainittuna päivänä seisoi isänikin\nportaillaan kiikari kädessä. Hän oli pyytänyt anteeksi ettei hän itse\nsaattanut seurata mukaan, mutta antoi kuitenkin, sovun ylläpitämiseksi,\nminun lähteä matkalle.\n\nVeneen peräkammiossa istui papin rouva ja voudin vaimo ja tytär ja sen\nedessä vastakkain pappi ja vouti, tuprutellen savua hopeahelaisista\nmerivahapiipuistaan ja pilapuheita lasketellen -- he olivat nuoruuden\nystäviä ylioppilasajoilta saakka. Susanna ja minä, sekä tilaisuutta\nvarten juhlapukuun puettu kamaripiika istuimme etukeulassa. Pappilan\nrouva tahtoi kaiken mokomin pitää sen osan talostansa, jota hän\nkuljetti mukanaan summattoman suuressa ruokakopissa, aivan silmäinsä\nalla. Suuri ruokakori ja laiha pappilan rouva tarvitsivat kokonansa\ntoisen puolen istuimesta ja voudin naiset, kankeine hameineen täyttivät\nlopun ahtaassa peräkammiossa.\n\nEi tuntunut tuulen henkäystäkään, ja länsi-vuomalla liikkui vaan\npitkät, kirkkaat mainingit. -- Taisteluista väsyneenä levähti se\nnyt. -- Tavattoman kirkas ilma salli silmän seurata vuoren\nharjanteita melkein äärettömiin saakka, sillä välin kuin kangastus\n-- nurinkäännetty vuoren huippu, jonka rinteellä talo seisoi ja pari\nvalaskalaa, jotka vettä ilmaan ruiskuttelivat -- loi eteemme kuvia\nsiintävällä merenpinnalla. Tuon tuostakin tapasimme vesilinnun\nuiskentelevan kirkkaissa mainingeissa.\n\nVähän ennen päivällistä saavuimme saaristoon ja asetuimme nyt\nkalastamaan tyvenessä vedessä; sanottiin nimittäin, ruokakoria lukuun\nottamatta, että meidän ensin tuli hankkia päivälliskeitto itsellemme.\n\nSaaren merenpuoleisella rannalla pauhasivat hyökylaineet kivikolle, ja\nlähettivät monen sylen pituisia valkoisia aaltoja rannikolle; mutta ne\nvetäytyivät samalla takaisin mereen; oli aivan kuin meri olisi\nsäännöllisesti ja syvään hengittänyt. Levotoin ja vilkas Susanna\nkumartui veneen laidan yli, niin että hänen kähäränsä melkein kastuivat\nhänen omaan kuvaansa vedessä, katsellakseen kaloja, jotka viidentoista,\nkahdenkymmenen sylen syvyydessä uiskentelivat haalean viheriällä\npohjalla ja parveilivat siimojen ympärillä, joilla vanhemmat\nkaksinkertaisilla koukuillaan nostivat usein pari kalaa kerrallaan\nylös. Monta kertaa kutsui hän innossaan minua perin sokeaksi kun en\nvoinut nähdä juuri sitä kalaa, jota hän tarkoitti. Ja lyhytnäköinen\nminä todella silloin olinkin, sillä Susannan pieninkin liike huvitti\nminua paljon enemmän kuin kaikki kalat.\n\nLuonto ympärillämme oli todellakin hurmaava. Valkoinen vene kellui\nkuvansa päällä, aivan kuin olisi se ilmassa riippunut. Veteen kuvautui\nGunnarspladsenkin, pelto alapuolella ja koivikko sen yläpuolella ja\nympärillä. Ilma, joka päivän päällä oli kuumuudesta käynyt utuiseksi,\noli täytetty niin väkevällä lehtituoksulla, ettei semmoista usein tunne\nmuualla kuin etelässä sateen jäljestä.\n\nTuskin oli tunti kulunut ennenkuin pytty oli täynnä kaloja; ja kun\nmeillä nyt oli kyllin yhdeksi keitoksi, menimme maihin.\n\nNurmikolle kalan viereen oli pappilan rouva toimittanut pöydän, jonka\nvalkoiselle peitteelle useampia viilipyttyjä oli asetettu. Hän antoi\nmyöskin keittää kermapuuroa ja lateli sitte pöydän täyteen ruokia\nruokakoristaan.\n\nViini ja juomat saivat vihdoin voudin pään vähän pyörälle. Hän kertoi,\npappilan rouvan suureksi peljästykseksi, että pappi, joka nyt\nharmaahapsisena ja ankarana istui tuossa, oli nuoruudessaan ollut\noikein aika iloinen vekkuli ja että he yhdessä olivat tehneet monelle\nmiehelle aika kepposet.\n\nKun hän huomasi että hän oli liian paljon pilapuhetta lasketellut,\nesitteli hän, saadakseen kaiken muun unhoittumaan, yksivakaisemman\nmaljan, jossa hän toivoi että pappi, piirikunnan onneksi, voittaisi\nuppiniskaisen ja juonikkaan naapurinsa -- tässä keskeytyi hänen\npuheensa kun pappi loi silmänsä hyvin yksivakaisesti puhujaan ja\nvilkasi minuun, joka istuin pöydän päässä. -- Puhe päättyi sitte\nmuutamilla tyhjillä korusanoilla, joiden piti saattaa ajatukset\ntoiselle tolalle.\n\nMinä tunsin kuinka veri pakeni poskiltani; ruumiini tuntui aivan\nkylmältä ja varmaankin istuin siinä kalpeana kuin kuollut. Isäni tähden\ntäytyi minun teeskennellä ikääskuin en olisi mitään kuullut; mutta\nruoka lisääntyi lisääntymistään suussani, sillä minun oli aivan\nmahdotointa mitään nielaista. Minä katsahdin Susannaan, -- hän istui\naivan tulipunaisena.\n\nSitte seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kukin ajatteli mitä\noli tapahtunut, kunnes kesä-päivän painava uneliaisuus pääsi voitolle\nja pappi sekä vouti, jotka kumpainenkin olivat tottuneet päivällisunta\nmakaamaan, esittelivät että nyt levättäisiin tunnin ajan ja että kukin\netsisi paikan itselleen jossakin varjopaikassa.\n\nMinä olin varsin onnetoin sen johdosta, mitä päivällispöydässä oli\ntapahtunut. Isästäni oli lausuttu ajatus, joka oli niin loukkaava, että\nminun oli aivan mahdotointa kauemmin viipyä seurassa.\n\nVähän matkaa talosta löytyi kaitainen notko, jonka kahden puolen kasvoi\nkoivuja ja havupuita mäkirinteillä. Notkon pohjalla lirisi kivikossa\npieni, kirkas puro. Sillä välin kuin muut nauttivat päivällisuntaan\nmenin minä pitkin puroa metsään ja laskeusin makaamaan siimekseen,\nyksinäisyydessä ajatellakseni suruani.\n\nEn tiedä kuinka kauan noin olin maannut, mutta, kun katsahdin ylös näin\nSusannan vieressäni. Hän sanoi, että hänen mielestään olivat muut\nolleet pahoja minulle, ja sitte pyyhkäsi hän hiukset otsaltani\nikääskuin hän ei olisi saattanut kärsiä nähdä minun surullisena.\n\nHänen kätensä oli niin lämpöinen ja hänen, itkun kanssa kamppailevissa\nkasvonsävyissä oli sellainen hellyys, ettei minun rakkautta kaipaava\nluontoni voinut sitä vastustaa.\n\nMinä en tiedä miten olikaan, mutta sen vaan muistan että minä painoin\nhäntä hellästi syliini, nojasin poskeni hänen poskelleen ja pyysin että\nhän vaan hiukkasen pitäisi minusta, niin minä rakastaisin häntä oikein\näärettömästi kaiken elinaikani. Muistanpa vieläkin että hän lupasi sen\ntehdä ja että me silloin itkimme kumpikin ilosta.\n\nHetkinen sen perästä seisoimme hymyillen käsi kädessä ja katselimme\ntoisiamme. Silloin syntyi meissä kumpuisessakin yhtaikaa uusi ajatus --\nse, että me nyt siis olimme kihlatut. Susanna puki ensin tuon ajatuksen\nsanoihin ja lausui, samalla luoden uskolliset, herttaiset sinisilmänsä\nminuun, että minun siitä hetkestä saakka aina piti muistaman, että hän\nrakasti minua, olipa muut kuinka ilkeitä tahansa.\n\nMeitä huudettiin takaisin seuraan; Susanna kiiruhti vähän matkaa edellä\nja minä tein pienen kierroksen, jotta me kumpikin palasimme eri\nhaaralta muiden joukkoon -- kepponen, jota aikaisemmin päivällä emme\nolisi tulleet ajatelleeksikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli jo ennättänyt korkealle taivaalla seuraavana päivänä kun\nKainulais Anna, tapansa mukaan aina lapsuudestani saakka, tuli minua\nherättämään, ja kertoi että isäni, aikaisin samana aamuna äkkiä oli\nlähtenyt Tromsöhön. Hän oli käynyt suojassani ennenkuin hän lähti\nmatkalle, ja kun hän palasi sieltä oli hän lausunut minusta: \"hän\nhymyili unissaan ja oli niin ylen onnellisen näköinen, poika parka.\"\n\nHarvoin kuulin isäni suusta lempeitä sanoja, ja senpä tähden nuot sanat\novat painuneet muistiini.\n\nSilloin oli isäni itse kaikkea muuta vaan ei iloinen. Yllämainitsemani\nhöyrylaivajuttu lepäsi raskaana hänen sydämmellään, hän tahtoi nyt\nkoettaa viimeistä keinoa, nimittäin saada asia perin juurin\nselvitetyksi sanomalehdissä ja siitä tahtoi hän nyt itse puhella jonkun\nasianajajan kanssa Tromsössä.\n\nNäistä asioista en minä kuitenkaan ymmärtänyt sen enempää.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nRipillä käynti.\n\n\nTällaisien suhteiden vallitessa vanhempiemme välillä, kävimme Susanna\nja minä samana syksynä ripillä. Kun minä tulin rippikouluun vasta\nsilloin kuin muut jo olivat ennättäneet sangen pitkälle, täytyi minun,\npaitse maanantakisin muiden lasten kanssa kirkossa, vielä sitäpaitse\nperjantakisin lukea kotona papin luona.\n\nLyhyellä tavallaan piti isäni minulle, ennenkuin lähdin rippikouluun,\npienen opetuspuheen lausuen toivonsa etten minä tuottaisi hänelle\nhäpeätä papin edessä.\n\nLukeminen papin lukusuojassa oli minulle kokonansa uusi hengellinen\nkehkeytyminen. Kookas, harmaahapsinen pappi, leveine kasvoineen ja\nlasisilmät, paksuine hopeasankoineen, tavallisesti nostettuina otsalle\ntuuhevien silmäluomien yli, istui sohvassaan suuri merivahapiippu\nsuussa ja selitteli uskonnon salaisuuksia, sillä välin kuin minä\njuhlapuvussani istuin tuolilla pöydän toisella puolella.\n\nYhä enemmän selkeni minulle, että pastori mahtoi olla rehellinen ja\nperinpohjaisesti totuutta rakastava mies, mutta samalla myös kova ja\nankara, sillä hän puhui aina velvollisuuksistamme ja sanoi, ettemme\nsaa luulla armon annetuksi meille siksi, että velvollisuuksista\npääsisimme. Väliin hän ryhtyi laveisin selityksiin, jotka eivät\nkuitenkaan voineet kaikki olla minulle aiotut; hän koetti kaikin tavoin\npoistaa sitä epäilystä, joka saattoi löytyä uskonnollisista asioista,\nmutta kaikki ihmeet koetti hän selittää luonnollisella tavalla. Sitä\ntehdessä saattoi hän väliin olla varsin leikillinen vertauksissaan ja\nsilloin luulin, niinkuin usein muulloinki, hänen jäntevissä kasvonsa\njuonteissa, kun hän puhui, tuntevani Susannan luonteen. Pienet, somat\nkätösensä ja hoikan, solean, vaikkei juuri pitkän vartalonsa oli\nSusanna myöskin silminnähtävästi perinyt isältään; samaa perintöä oli\nvielä tuo omituinen keikaus, minkä Susanna teki päällänsä kun\njollekulle sanalle oli pantava erinomaisempi paino. Mutta Susannassa\noli samalla lämpöä ja elävyyttä, hänen luonteensa oli niin sanoakseni\ntulivuoren kaltainen, jota et voinut huomata papin kylmissä, kirkkaissa\nsilmissä.\n\nPappi kehui minua siitä, että minä tarkkuudella seurasin hänen\nselityksiään, mutta muistutti minua usein, suureksi nöyryytyksekseni,\nettä minulla oli paha tapa luoda silmäni vältellen maahan, josta\ntavasta hän käski minun vieroittumaan. Pappi luuli varmaankin että minä\nolin ylenmäärin ujo tahi myöskin, että minä kärsin siitä kun tiesin\nmissä suhteessa isäni ja hän oli.\n\nAsia oli kuitenkin se, että hänen jääsiniset tahi harmaat silmänsä\nväliin tuijoittivat minuun, aivan kuin ne voisivat katsoa läpitseni ja\nsydämmeni sisimmässä sopessa huomata salaisuuteni Susannan kanssa. Olin\naivan kuin kavaltaja, joka petin hänen luottamuksensa; ja kovin\nkauhealta tuntui ajatella mitä hän, kun hän saisi tietää koko\nsalaisuutemme, minusta ajattelisi, joka noin valheellisena ja\npetollisena olin saattanut istua hänen edessään, valmistautuessani\ntärkeään autuuteni asiaan. Lukua jatkaessamme selkeni minulle yhä\nenemmän että suhteeni Susannaan, niinkauan kuin sen pidimme salassa\nhänen vanhemmiltaan, oli luvatoin, ja nyt piti minun, tämä tietty synti\nsydämmelläni, rohkeasti ja tahdon-peräisesti langeta polvilleni Herran\npöydän eteen.\n\nNämät tunnon vaivat vainosivat minua kotonanikin ja kävivät lopuksi\ntodelliseksi rasitukseksi. Pastori oli selittänyt, että kaikkinainen\nsynti voidaan saada anteeksi, mutta ei syntiä Pyhää Henkeä vastaan.\n\nKuta syvemmälle mielikuvitteloni tunkeutui miettimään tuollaista\nsalaperäistä rikosta jumaluutta vastaan, joka seisoo armon ulkopuolella\nja jota siis emme voi saada anteeksi, sitä suuremmaksi kävi tuska minun\nsisimmässäni, sillä arvelin että juuri se synti, jonka minä nyt tieten\nja mietittynä aivoin tehdä, olisi tätä laatua.\n\nPelkoni koski etenkin Alttarin Sakramenttia, jota minä nyt,\ntäydellisesti tietäen mitä tein, olin aikeessa saastuttaa, sillä\nsalatakseni, että petin sitä kättä, joka minulle sen ojensi. Turhaan\nkoetin poistaa kaikki nämät ajatukset luotani tahi edes saada ne\nunhoitumaan viimeisiin päiviin ennen ripille menemistä. Minun mieleni\nkävi vaan päivä päivältä yhä levottomammaksi, ja minun kiihoitetussa\nmielenkuvittelossani syntyi ajatuksia, jotka eivät enää riippuneet\nvapaasta tahdostani, mutta jotka tuottivat minulle mitä kauheimpia\ntuskia ja hirveimpiä näkyjä.\n\nHakea itselleni rauhaa koettamalla saada puhella asiasta Susannalle,\nsitä en minä tohtinut; sillä niinkauan kuin hän ei tietänyt että se,\nmikä nyt oli tapahtumassa, oli syntiä, niinkauan ei hänessä myöskään\nollut vikaa, ja ennen kuin hänet siihen syöksisin, ennen minä seisoin\nyksin taakkani kanssa. Viimeisessä silmänräpäyksessä ilmoittaa kaikki\nankaralle papille, olisi varmaankin tehnyt sen, että olisin kadottanut\nSusannan, ja sitä paitse enhän saanut salaisuudestamme hiiskua mitään\nilman hänen suostumustansa. Kaikki tämä kiertyi siis mahdottomuuksien\nkehäksi, josta kaikki tiet olivat suljetut.\n\nKahtena viimeisenä maanantaina kun seisoin kirkon laattialla papin\nmeitä luettaessa, katsahdin usein Susannaan. Hän seisoi raittiina,\nhymyilevänä eikä seurannut tarkkaan kysymyksiä; hän ei aavistanut\nmitään pahaa, eikä myöskään voinut minua auttaa.\n\nPäivinä ennen ripille menemistämme paisui synkkämielisyyteni\nkuumeentapaiseksi tilaksi, jolloin usein en ollut aivan täydellä\njärjellä; minä olin niin onnetoin kuin ihminen olla taitaa. Vihdoin\ntuntui minusta aivan silta kuin antaisin autuuteni altiiksi Susannan\ntähden. Öisin säpsähdin kauhistuneena ylös unista, joissa näin itseni\npolvillani alttarin edessä Susanna sivullani -- hän näytti silloin niin\nylen luonnollisesti ihanalta, hän kun ei mitään pahaa aavistanut --\nmutta pappi seisoi edessämme ukonilman kaltaisena, aivan kuin jos hän\nolisi tuntenut että yksi sielu nyt menee kadotukseen, ja että hän\nrippileivällä ja viinillä nyt täyttäisi Herran koston. Eräänä yönä taas\nheräsin siitä että luulin kuulevani pilkallisen naurun vuoteeni alta,\nja aaveenkaltainen luulo, että paholainen itse suuren käärmeen\nhaahmossa makasi vuoteeni alla, valloitti minut heti. Sykkivin sydämin\nmakasin piiloutuneena tyynyjen alle, kunnes seuraavana aamuna kuulin\nihmisien olevan liikkeellä, jolloin kiireimmiten pakenin\nmakuusuojastani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli rippi-pyhä.\n\nMinä seisoin aamulla ennen kuin kirkonmeno alkoi ja pu'in itseäni\nuuteen pukuuni peilin edessä \"Sinisessä salissa\", samassa huoneessa,\nmissä äitini oli pidetty lukittuna ne monet vuodet, joina hän sairasti.\nMinä näin pieni-lasisista akkunoista veneitä täynnä pyhävaatteisin\npuettuja rippilapsia juhlapukuun puettujen vanhempiensa keralla\nehtimiseen kirkkaana syyspäivänä kiitävän lahdelmaa ja laskevan maalle,\nmitkä meidän sillalle, mitkä pappilan rantaan.\n\nTämä juhlallinen näky sai minun epäilykseen; minä ajattelin että kaikki\nnämä taitaisivat päästä Jumalan autuuteen yhtä huokeasti kuin he nyt\nrauhallisena pyhäaamuna soutivat auringon kirkastamaan lahdelmaan, --\nminä yksin seisoin autuuden toivonkin ulkopuolella. Äkkiarvaamatta\nselkeni minulle, että minä suruisessa, hengellisesti pimeässä kodossani\njo lapsuudestani olin syvimmässä sielussani tuntenut aina, ettei onnea\neikä autuutta ollut minulle aiottu, ja että kaikki todellinen onni ja\nilo, mikä minua tähän saakka oli kohdannut, oli ollut ainoastaan\nlaina-valo pappilasta. Susannan voisin minä synnillä, jota olin\naikeessa tehdä, myöskin saada lainaksi kuolinpäivääni saakka; mutta\nsilloin pitäisi meidän eroaman, ja minun jälleen palaaman takasin\npahain onnettomuuden voimien luo, mitkä aikaisimmasta nuoruudestani\ntäällä kotona olivat ikäänkuin ottaneet minut omaisuudekseen.\n\nMinä käännyin seinään päin ja itkin.\n\nKun sitte jälleen aloin jatkaa pukemistani ja heitin silmäilyn peiliin,\nniin pelotta, vieläpä jommoisella rauhoittumisellakin näin lapsuuteni\nvanhan näyn: naisen ruusun kanssa seisovan takanani kamarin auki\nolevalla ovella, vaaleana ja surullisesti katsellen minua, kunnes hän\näkkiä katosi. Kirkon kellot soivat ja kaikki väki samosi kirkolle.\nTänään oli Kainulais Anna ja kaikki talonväki kirkkomatkalla. Isä\nsaattoi minua ja tervehti sivumennen kohteliaasti pappia, kun he\ntapasivat toinen toisensa kirkon ovella.\n\nJärjestys, missä meidän, rippilasten, tuli seisoa kirkon laattialla,\noli viime maanantaina määrätty. Minun tuli seisoa ensimmäisenä poikain\nniinkuin Susanna tyttöjen puolella.\n\nJo oli virsi veisattu kun Susanna tuli äitinsä kanssa, puettuna\nniinkuin täysikasvanut nainen mustaan silkkihameesen, kaula ja\nkäsivarret harsovaatteessa ja mitaljoni rinnalla. Hän jäi istumaan\npappilan penkkiin, kunnes voimallisesti vaikuttava saarna oli loppunut.\n\nLienen varmaanki näyttänyt sangen sairaalta ja väsyneeltä, sillä kun\npappi ylipäästä, minusta, alkoi kysymyksiänsä, hän vaikeni kesken\nkatsannolla, kuin olisi hän tahtonut kysyä, mikä minua vaivasi. Minä\nvastasin oikein ja pään nyykkäyksellä kääntyi hän Susannaan, joka\nseisoi siinä ristissä käsin, itkeentynein silmin ja kysymystä\nodottaessaan vaaleana jännityksestä. Hänen isänsä kysyessä katsoi hän\nhäneen siunatuilla, sinisillä silmillään niin uskollisesti ja\nsemmoisella luottamuksella, jotta selvää selvempi oli, ettei hänessä\ntällä hetkellä ollut rahtuakaan pahan omantunnon ajatusta. Kun hän oli\nvastannut ja hänen isänsä kulki edemmäs alaspäin laattiaa, hymyili hän\nvienosti vaikka vakavasti minulle, ikäänkuin olisin minä ollut toinen\nasian-omainen, johon hänen tuli pitää itseänsä tällä hetkellä.\n\nMinä katselin, sen kun taisin, kenenkään huomaamatta häntä, missä hän\nseisoi kirkkaana ja kauniina, rikkaat hivuksensa asetettuna\ntäysikasvaneiden tavalla. Aina tuon tuostakin loi hän silmänsä minuun,\nmutta nyt väistin minä hänen silmäilyksiään. Ne saivat nyt vaan\nsyntilukuni yhdellä enentymään, samaten kuin joka ainoa pyhä sana,\njonka kuulin oli ainoastaan lisäyksenä syntini painavuuteen -- ne\nvaikuttivat siunauksen vastakohdan.\n\nJumalanpalvelus kesti kauan ja hermojeni ylöllinen ponnistus vaikutti,\nniinkuin sittemmin niin usein minussa, että pääni rupesi suhisemaan ja\nmaailma tummeni, luoden mustia pilkkuja silmäini eteen. Hirmukseni näin\nminä näitä mustia pilkkuja kaikkialla, minne vaan käänsin silmäni ja\nkauhistuksella ajattelin että tämä jo ehkä oli kirouksen alkua. En\nuskaltanut nyt enää katsella Susannaan, jotten saisi häneenkin pilkkua,\nenkä voinut viimein pidättää itseäni tarkastamasta laattiaa, millä\nseisoin, nähdäkseni, eikö jalkojeni alla näkyisi palo-merkkejä. Minä\nmuistin vedenhaltijaa, joka Vaakenin kirkossa oli houkutellut papin\ntytärtä mukaansa, ja jonka vainu oli ajanut pois kirkosta siunausta\nluettaessa; minä, minä olin tuomittu seisomaan.\n\nHimmeästi muistan, että kun lupaukset olivat tehdyt, pidettiin taasen\npuhe ja veisattiin virsiä.\n\nKotomatkallani isäni kanssa, joka huolellisena tuki minua, oli\nviimeinen muistoni kaikesta, että Susanna, joka epäilemättä oli\nhuomannut, että minä olin sairas, Jumalanpalveluksen loppupuolella oli\nluonut silmänsä minuun juuri samankaltaisella katseella kuin aamulla\nnainen ruusun kanssa -- hiljaisena, vaaleana, surumielisenä, niinkuin\nse, joka mielellään tahtoo auttaa, mutta ei voi.\n\nMinä luulen ettei isäni varoitus, etten, näet, häpäisisi häntä papin\nedessä, niin aivan vähässä määrin ollut syynä siihen, että aina\nviimeiseen saakka koetin pitää itseäni pystyssä; sillä minä pyörryin\nkun pääsimme kotiin ja saatettiin makaamaan, jollaikaa isäni, joka nyt\ntodella oli pelästynyt, paikalla pani noutamaan lääkäriä.\n\nKuu lääkäri seuraavana päivänä tuli, tapasi hän minun raivoisassa\nkuume-houreessa. Minun kuvatusaistini oli paisunut, kuten virta, josta\nkaikki sulut ovat poistetut, mitä hurjimmaksi haave-lähteeksi. Oli\nminusta kuin olisi helvetillisiä olentoja tanssinut ja nyykkinyt\npäitään vuoteeni ympärillä, joista yhdellä oli pitkä, sinetillä\nvarustettu kirouskirjoitus, ja kuin Kainulais Anna olisi mulkoillut\ntirkisteleviä silmiänsä, Susannan ehtimiseen katsellessa minua\ntuskallisella katsannolla, ikäänkuin ei hän olisi voinut estää minun\nkadotustani.\n\nSen mukaan mitä sittemmin olen kuullut, arveli lääkäri alussa, että\nminulla oli kuumetauti, mutta muutamista oireista ja kuvatusteni\nlaadusta, joita Kainulais Anna, jolla oli omat ajatuksensa asiasta,\npiti huolenaan hänelle ilmoittaa, muutti hän mielensä kokonaan. Hän oli\nhoitanut äitiäni hänen hourutilassaan ja nyt huomasi hän minussa,\npojassa, vallitsevan samat luulot Naisesta ruusun kanssa ja pahojen\nvoimien pelon.\n\nKolmen viikon kuluttua olin minä, vaaleana ja pitkällisen hermotaudin\npuuskauksen heikontamana, taasen aivan terveenä. Koko syntituskani\nankara paino oli kadonnut rinnastani ja minä menin Herran Pyhälle\nEhtoolliselle tuntematta vähintäkään arvelua.\n\nOlin mielestäni aivan ansiollinen, kun seuraavana pyhänä mustassa\njuhlapuvussa menin rippi-tervehdykselle pappilaan. Tässä tilaisuudessa\nnäin Susannan -- joka vähän oli koristanut itseänsä minun tähteni --\nniinkuin täysikasvanut ainakin istuvan ompelupöytänsä ääressä\nylennyksellä akkunan vieressä. Kun hänen äitinsä meni ulos noutamaan\nviinimarja-viiniä ja leivoksia täytyi minun Susannan viittauksesta\nkiireisesti katsella tätä kallista ompelupöytää ja siinä olevia loovia\n-- niitä mitkä olivat pöydän yläpuolella, ja niitäkin mitkä tulivat\nesiin, kun ylimäiset loovat vedettiin ulos. Eräässä näissä viimeeksi\nmainituissa, mitkä Susanna vähän ivallisella katsannolla avasi, mutta\naivan pikaisesti jälle sulki, kun äiti samassa tuli huoneesen, makasi\nlasikivineen messinkisormus, minkä hän oli saanut minulta, ja sen\nvieressä pari vanhaa kirjepalasta lapsuudestani, jotka minä tunsin.\n\nKun lähdin pois hypähti sydämmeni minussa ilosta, sillä odottamatta\noli minulla ollut kohtaus, joka oli näyttänyt Susannan sydämmen\nuskollisuutta voimallisemmasti kuin mikään suusanallinen vakuutus.\n\nMieleeni lensi ajatus, että jotakin oli tapahtunut kotonani viime\naikoina, sillä isäni äkkinäinen, kylmä käytöstapa minua kohtaan oli\nnähtävästi muuttunut; hän näet lahjoitti minulle nyt kaksipiippusen\npyssyn, hylkeen nahkaisessa kotelossa, ja kellon, ja pani itsestään\nminun käyttö-valtaani, päiviksi ennenkuin läksin, sekä palvelija\nJensenin että veneen, milloinka vaan tahdoin lähteä ampumaan tahi\nkalastamaan.\n\nSelville tuli minulle mitä oli tapahtunut, kun tohtori eräänä päivänä\ntuli meille ja käski minun seurata häntä kamariini.\n\nKaljupäinen, leveähartioinen, pieni tohtori sarka-takissa,\nteräshankaiset lasisilmät tynkkänenällään oli noita kovakuorisia\nlääkäreitä, jotka pitävät kunnianaan matkustaa jos minkälaisessa\nilmassa. Parhaimmalla tuulella oli hän, kun hän tuli taloon\nrajuilmasta. Hän oli jäykkä, rehellinen mies, jonka mielipide\nvälttämättömästi antoi luottamusta; hänellä oli siihen lisäksi jotakin\nlempivää ja uskollista olennossaan, joka vaikutti, että hän, kun hän\nvaan tahtoi, taisi voittaa sydämmet. Hän oli sekä meidän että papin\nkotilääkäri ja molempien perheiden hyvä ystävä.\n\nKun tulimme kamariini, käski hän minun istumaan ja kuuntelemaan, mitä\nhänellä olisi sanomista, -- ja tätä sanoessaan mittasi hän itselleen\ntilan laattialla, jolla hän, kuten hänellä puhuessansa oli tapana,\ntaitaisi, kädet selän taakse asetettuina, kulkea edestakasin.\n\nHän oli, sanoi hän, tarkoin miettinyt, joko olla ilmoittamatta minulle,\nmitä hänellä oli sydämmellään, tahi puhua, niinkuin hän nyt teki; mutta\nhän oli päättänyt viimeksi mainittua, syystä että minun terveeksi\ntulemiseni riippui siitä, että itse saisin selvästi tietää, mikä minua\nvaivasi. Minun viime tautini oli näet ollut jommoisia mielen-vian\noireita, jonka hän tiesi perintötaudiksi äitini suvussa monta polvea\ntaaksepäin. Että tämä kohtaus nyt oli ilmaantunut minussa, siihen oli\ntosin syynä se, että minä liian mielivaltaisesti olin antaunut\nkaikenlaisiin hourekuvatuksiin, johon tuli lisäksi joutilaisuus, jota\nhän tiesi minun aina käyttäneeni kotona ollessani. Ainoa pätevä keino\ntätä vastaan olisi työ, jolla olisi määrätty tarkoituksensa,\nesimerkiksi lukeminen, johonka hän luuli minulla olevan luonnollisen\ntaipumuksen, ja siihen lisäksi raittiin elämänlaadun, käyntiretket,\nmetsästyksen, kalastuksen, toverit ja harrastuksen; mutta ei\njoutilaisuutta, ei jännittäviä romaaneja, eikä luonnottomia unelmia.\nHän oli puhunut isäni kanssa minusta ja vaatinut, että minä pantaisiin\nTrondenäsin seminarioon, jossa saisin tilaisuuden alkaa oppiani, ja\njossa samalla saisin tilaisuuden muuttaa nykyistä elämääni.\n\nKun tohtori vähän ajan kuluttua jätti minun, istuin minä kamarissani ja\nmietin tilaani vakavalla, liikutetulla sydämmellä.\n\nEttä näin olin tullut itseni tuntemaan ja saanut elämäni arvoituksen\nselville, sai minulle erinomaisen helpoituksen -- voinpa sanoa, että se\noli käänne elämässäni.\n\nTunto henkisestä pahanvoipaisuudestani, joka hiljaisena mielipainona,\npahana aavistuksena aina niin kauas taaksepäin kuin muistini ulettui,\noli salautunut sielussani -- vaikka väliin valoisempana kesä-aikana\nkanssa-käyminen Susannan kanssa työnsi sen syrjälle -- ei siis\nollutkaan mitään syntiä eikä rikoksen painavuutta, ainoastaan tauti,\ntauti vaan, jota oli kohdeltava tavallisilla parannuskeinoilla!\n\nEnpä usko, että kukaan ilomielin voi istua ja kuulla onnensanomana,\nettä hän on hullu tahi ainakin hulluksi tulemaisillaan; mutta nyt\ntiedän minä että semmoistakin voi tapahtua maailmassa.\n\nMinä rukoilin nyt, niinkuin minusta tuntui enskerran elämässäni\nlevollisesti ja turvallisesti Jumalaa, jota siis uskalsin lähestyä\nminäkin aivan niinkuin muutkin ihmiset, tahi, jos mitään eroitusta oli\nminun ja muitten välillä, vielä likemmin, sairas raukka kun olin.\n\nOli minusta kuin olisi Jumalan aurinko pitkän, raskaan sadepäivän\njälkeen koittanut minulle. Minä rukoilin oman itseni, Susannan ja isäni\nedestä ja tämän turvallisen olotilan nautinnossa jatkoin minä\nrukoustani ensinnä jokaisen yksityisen edestä kodissani, sitten\npappilalaisten ja lukkarin viimein, muitten puutteessa niinkuin\nkirkossakin \"kaikkien sairaiden ja viheliäisten edestä\" joiden lukuun\nminä sydämmestäni iloisena luin oman itseni.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nLukkarin luona.\n\n\nOli ainoastaan pari päivää lähtööni Trondenäsiin purjelaivalla, joka\noli valmis purjehtimaan pohjaiseen päin.\n\nMinun neuvotoinna aprikoidessa kaikenmoisia keinoja miten saisin vielä\nviimeisen kerran puhutella Susannaa ennenkuin lähtisin matkalle, tuli\nsana lukkarista, että minun välttämättömästi piti tulla hänen luoksensa\nseuraavana päivänä, määrältään kello yksiköistä myöhempänä hän ei olisi\nkotona.\n\nSamana päivänä kuin sana tuli lukkarista, oli Susanna käynyt siellä.\nHän oli sanaakaan sanomatta istahtanut pöydän ääreen ja kätkenyt\nkasvonsa käsiinsä.\n\nKun peljästynyt lukkari tiedusteli \"sydänkäpyltään\", niinkuin hän\nhädissään Susannaa kutsui, mikä häntä vaivasi, oli hän vihdoin\nkääntänyt itkusta kosteat kasvonsa hänen puoleensa ja sanonut että hän\nitki siksi, että hän oli niin perin, perin onnetoin.\n\n\"Mutta miksi, rakas Susanna?\"\n\n\"Siksi\" -- kaikui äkkiä lukkarin korviin -- \"siksi että minä pidän\nTaavetista ja Taavetti minusta, ja me olemme kihloissa, mutta siitä ei\nsaa kukaan kuolevainen tietää muut kuin sinä lukkari -- ja sinä et\nilmaise salaisuuttamme?\" Nämät viimeiset sanat lausuessaan heittäysi\nhän itkien lukkarin kaulaan, joka oli kokonansa huumautunut tästä\nuutisesta, ja jonka sydän jo oli voitettu, kauan ennenkuin hänellä oli\nselvillä mihin asiaan hän oikeastaan antausi.\n\nHän asetti Susannan takaisin istumaan tuolille, puhutteli ja lohdutteli\nhäntä niinkauan, kunnes hänessä kypsyi se viisas vastaus että meidän\npiti käyttää näitä kahta erossa-olon vuotta koetusvuosiksi, ja\nsentähden ei meidän pitäisi sillä aikaa kirjoittaakaan toisillemme.\nSitävastoin täytyi lukkarin luvata että me seuraavana edellä puolen\npäivänä saisimme silmänräpäyksen ajan tavata toisemme hänen luonansa\nviimeisen kerran puhellaksemme kahden kesken ja saadaksemme jättää\nhyvästi toisiltamme, ja että lukkarin, sillä ajalla kuin minä olin\npoissa, piti kertoman Susannalle kaikki mitä hän minusta tiesi.\n\nKun minä seuraavana päivänä tulin lukkarin luokse, tapasin hänet\nistumassa puutuolillaan hyvin ykstotisena ja syviin mietteisin\nvaipuneena, kyynäryspäät polville nojautuneina ja tuijoittaen\nlaattiaan, joka oli havuilla katettu, aivan kuin juhlaksi. Minun tuloni\nei näkynyt häntä häiritsevän hänen mietteissään, vaikka vähäinen\npäännyykkäys minun sisäänastuessani osoitti että hän oli minut\nhuomannut. Viuluaan heilutti hän kädessään edestakaisin polviensa\nedessä, hiljaa napsahuttaen kieliä, jotta ne kajahtelivat kuin etäiset\nkirkonkellot. Hänen lempeät, harmaat silmänsä katselivat minua\nkiireestä kantapäihin saakka vakavasti ja tarkastellen, ikääskuin hän\nensi kerran minua katseleisi, ja vähäinen hymy hänen huulillaan osoitti\nettä tarkastus oli ollut minulle edullinen. Hetkisen kuluttua näkyi\novessa varjo ja sisään astui, minun suureksi hämmästyksekseni --\nSusanna. Hän kiiruhti punastuen suorastaan minun luokseni ja tarttui\nminun käteeni, lausuen: \"Rakas Taavetti, lukkari tietää kaikki; hän on\nantanut meille luvan jättää toisiltamme jäähyväiset täällä.\"\n\n\"Niin, sen olen luvannut, lapset\", sanoi lukkari, \"mutta\nsilmänräpäykseksi vaan, siksi että Susanna pyysi sitä niin innokkaasti\nja jotta te kumpikin saisitte kuulla mitä minä, tarkoin asiaa\nmietittyäni itse asiasta arvelen.\"\n\nHän piti nyt pienen puheen, jossa hän lausui, ettei hän nähnyt mitään\nhullua siinä että me pidimme toisistamme, vaikka me tosin olimme hyvin\nnuoria kumpikin. Että me emme ilmaisseet salaisuuttamme vanhemmillemme,\ntoivoi hän -- ja hän sanoi tarkoin asiata ajatelleensa -- myöskin\nolevan anteeksi annettavaa, koska vanhempamme luultavasti eivät pitäisi\nasiaa täytenä totena, ja meidän tunteemme sentähden voisivat tulla\nloukatuiksi. Miksikään salaisien rakkauskirjeiden välittäjäksi, joksi\nSusanna oli häntä pyytänyt, ei hän tahtonut ruveta sekä itsensä tähden\nettä meidän tähtemme, sillä meidän pitäisi käyttää näitä kahta\nkoetusvuotta nähdäksemme oliko rakkautemme todellinen tahi oliko se\nvaan sellaisia lapsentunteita, jotka vanhempana tuuleen haihtuvat.\n\nTämän sanottuaan meni sävyisä lukkari ulos huoneesta.\n\nKun me jäimme yksin kertoi Susanna minulle kuiskuttaen miksi hän oli\nuskaltanut uskoutua lukkarille. Hän oli nimittäin kodissaan kuullut,\nettä lukkari kerran nuoruudessaan oli onnettomasti rakastanut ja että\nse oli syynä siihen ettei hän tahtonut mennä naimisiin ja että hän oli\nkäynyt niin kummalliseksi. Sitte otti Susanna kiireisesti taskustaan --\nhän kävi vielä vanhassa, sinisenkirjavassa, lyhyessä hameessaan, mutta\ntukka oli täysikasvaneen tavoin -- ristin pienistä, sinisistä\nlasihelmistä, jota minun piti kantaa kaulallani lähinnä rintaani\nsilkkinauhassa, jonka hän myöskin veti esiin taskustaan.\n\nTaskustaan, joka oli täytetty kaikenmoisella, veti hän sitte, hetkisen\netsittyään, pienet saksit. Nyt oli kähärä minun hiuksistani\nkysymyksessä, juuri tuo musta tuossa ohimoiden luona, \"jota hän jo\nkauan on tähtäillyt\", sanoi hän, ja jonka hän aikoi säilyttää\nmitaljonissaan. Kun minä sitte vastalahjaksi pyysin samanlaisen\nhäneltä, jota minä myöskin \"olin jo kauan tähtäillyt\", sanoi hän etten\nminä tarvitse sellaista, sillä helmet siinä ristissä, minkä olin\nsaanut, olivat pujotetut hänen omille hiuksilleen.\n\nSitte oli jotakin, jonka minun täytyi luvata hänelle ja joka oli\njuolahtanut hänen mieleensä hänen istuessaan kotona neulomapöytänsä\nääressä, sillä silloin ajatteli hän kaikenmoista. Se oli, että minä,\nkun pääsin ylioppilaaksi, lahjoittaisin hänelle kultaisen\nkihlasormuksen, jonka sisäpuolelle oli kirjoitettu \"Taavetti ja\nSusanna\" toiselle puoliskolle ja toisella piti seisoman \"niinkuin\nTaavetti ja Jonathan\". Meidän vanhempiemme epäsopu oli saattanut hänen\ntätä ajattelemaan. \"Mutta\", keskeytyi hän, \"ethän sinä kuule mitä minä\nsanon, Taavetti!\"\n\nMinä seisoin todellakin ja ajattelin jotakin aivan toista; se oli,\nuskaltaisinko suudella häntä jäähyväisiksi; minä muistin kesäpäivää\nsaaristossa.\n\nSamassa kuului kopinaa kiviportailla oven ulkopuolella, joka merkitsi,\nettä yhdessäolomme nyt, lukkarin mielestä, pian saisi loppua, ja\nsuureksi hämmästyksekseni kiiruhti Susanna heti piiloittamaan lahjat,\njotka minä vielä pidin kädessäni, minun rintataskuuni. Tuskin oli hän\nsaanut tämän tehdyksi ennenkuin lukkari astui sisään ja sanoi että\nmeidän nyt tuli jättää jäähyväiset toisillemme.\n\nSusanna katseli lukkaria hetkisen ajan ja sitte kalpeana ja kyyneleistä\nkostein silmin minuun, ikääskuin ajatus että meidän täytyi erota nyt\nvasta olisi käynyt hänelle oikein selväksi. Hän teki nopean liikkeen --\nhän tahtoi silminnähtävästi heittäytyä kaulalleni, mutta jätti sen\ntekemättä kun lukkari oli läsnä.\n\nNyt tarttui hän käteeni, nosti sen, sanaakaan sanomatta silmiensä eteen\nja kiiruhti pois.\n\nTämä oli enemmän kuin mitä minä voin kestää ja luulenpa liiaksi\nvanhalle lukkarillekin. Hän käveli edestakaisin laattialla, hiljaa\nnapsahuttaen viulunsa kieliä sillä välin kuin minä pöydän ääressä\nannoin kyyneleeni vapaasti tulvailla.\n\nEnnenkuin minä lähdin soitti hän vähäisen, soman marssin, minkä hän oli\ntehnyt kun hän oli kaksikymmentä vuotta. Se liikutti minua suuresti,\nsillä minusta tuntui että se oli tehty aivan kuin minusta ja\nSusannasta; se kaikui kauan senjälkeen korvissani, niin että minä opin\nsen ulkoa.\n\n\"Se on tosin tehty eräälle\", sanoi hän, kun hän lopetti, ja sitte --\nhetkiseksi pysähdyttyään aivan kuin joku katkera muisto olisi hänen\nmieleensä juohtunut -- \"mutta asia on vähän hullunkurinen eikä sovi\nsinulle.\"\n\nKun purjelaiva aikaisin seuraavana aamuna lähti, liehui nenäliina\npappilan salin akkunasta ja vastimeksi kiiltonahkainen hattu laivasta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nTrondenäs.\n\n\nEräällä niemellä Hindön pohjoispuolella Seujen'issä on Trondenäsin\nkirkko ja pappila. Viimeksi mainittu oli Olavi pyhän aikana\nkuningaskartano ja Thore Hundin veli Siver asui siellä. Bjarkö, jossa\nThore Hundin päähovi oli, on ainoastaan parin peninkulman päässä siitä.\n\nKirkko itse on monessa suhteessa merkillinen historiallinen\nmuistomerkki. Sen kaksi tornia, joista toinen oli neliskulmainen ja\npäältäpäin vaskella katettu sekä varustettu rautaisella puikolla ja\ntoinen kahdeksankulmainen, löytyy nyt ainoastansa sadussa, ja noista\nkuuluisista \"kolmesta ihmeen korkeasta patsaasta\" ei löydy enää kuin\nvähäisiä jäännöksiä länteisen sisäänkäytävän luona.\n\nTämä kirkko on kerran ollut kristikunnan pohjoisin rajalinna, on\nseisonut mahtavana valkoisine tornineen, kauaksi kai'uttaen kellojensa\nääntä, ja pyhällä laulullaan, ikääskuin sotilas-piispa valkoisessa\nmessu-puvussaan, joka kantoi pyhän Olavin kristityn alttarikynttilän\npimeyteen Finnmark'in noitain joukkoon. Tämän voima mielien yli on\nollut erinomaisen suuri. Sinne on menneet sukupolvet kirkkopuvuissaan,\nkulkeneet pitkät matkat ennenkuin muita kirkkoja tuonne pohjoiseen\nrakennettiin. Jos se vuolukivinen kaste-astia, joka seisoo kuorissa,\nvoisi luetella nimiä, eli alttari nimittää morsiusparia, jotka sen\nluona ovat vihityt, tahi kunnianarvoisa kirkko kertoa mitä se tietää,\nniin saisimme kuulla monta ihmeellistä satua.\n\nNyt on protestanttismi täällä, niinkuin kaikkialla, hävittänyt kirkkoa;\njäännöksiä sen maalatusta alttarikaapista löytyy ovina talonpoikain\nruokakaapeissa ja se, joka oli kaikkein merkillisintä siinä on nyt\nrauniona. Mutta kauemmaksi ei myöskään hävitystä ole voitu jatkaa.\nVanha katolisuskoinen henki seuraa sitä osaksi vielä tänäkin päivänä\nvanhoissa saduissa, jotka siitä käyvät ja jota vieraat maalaukset\nkuorissa, salaperäiset holvit ja kaikki nämä rauniot, jotka\nNordlandilaisen mielenkuvitus jälleen rakentaa epämääräisen suuriksi,\nylläpitää. Talonpoika tuolla pohjoisessa on sitäpaitse uskonnollisessa\nkatsantotavassaan ja taikauskossaan sangen paljon katolilainen. Ei hän\npidä laisinkaan luonnottomana hengen hädässä luvata vahakynttilöitä\nkirkkoon, eikä hän myöskään pidä sopimattomana sulkea neitsyt Marian\nrukoukseensa. Hän kyllä tietää, että neitsyt Maria on eroitettu\njumaluuksien joukosta; mutta sulkee hänet kumminkin hurskaasti\nrukoukseensa.\n\nMuistini viipyy kauemmin tämän kirkon ja sen ympäristön luona siksi,\nettä paikan mahtavuus niinä kahtena vuonna kuin minä oleskelin\nTrondenäs'issä, suuressa määrin vaikutti minun mielenkuvittelooni.\nOntelo maa luulluilla maanalaisilla holveilla oli minulle ikääskuin\nsuljettu pohjattomuus ja kirkossa -- jonka mieltäjännittävään\nhiljaisuuteen minä usein pakenin, sillä se oli melkein seinätysten\npappilan kanssa ja tavallisesti, seminarin urkuharjoituksia varten,\nauki -- loi päivänvalo varjoja käytäviin ja syvennyksiin ikääskuin\nsiellä liikkuisi olentoja toisilta ajoilta.\n\nMinä luin suurella menestyksellä latinaa ja kreikkaa lemmittävän,\noppineen papin kanssa, jonka perheessä minä asuin ja toisia\nkouluaineita erään seminarin opettajan kanssa; mutta vapaahetkilläni\netsin niitä paikkoja, jotka niin suuressa määrin jännittivät minun\nmielenkuvitteloani ja Trondenäs ei sentähden ollut laisinkaan sopiva\npaikka minun kipeälle mielentilalleni.\n\nMinun ylenmääräinen herkkähermoisuuteni on, niinkuin sittemmin olen\nhuomannut, yhteydessä kuunvaiheiden kanssa. Sellaisina aikoina\nvaikuttivat nuot paikat minuun melkein vastustamattomalla vetovoimalla;\nminä hiivin huomaamatta yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä useimpia\ntuntia, vaipuneena niiden monenlaisien kuvien katselemiseen, joita\nmielenkuvitteloni puoliselkeästi loi eteeni, niiden joukossa Susannan\nhimeätä olentoa, joka väliin näytti liihoittavan suorastaan minua\nkohtaan ilman että minä kuitenkaan koskaan sain oikein nähdä hänen\nkasvojaan.\n\nOli kevät puolella toisena vuonna olostani Trondenäs'issä, kun minä\neräänä päivällishetkenä, tuollaisen sairaan mielentilan vaikutuksen\nalaisena, istuin kirkossa eräällä ylennyksellä lähellä pääalttaria\najatuksiini vaipuneena Susannan sininen risti kädessä. Seinällä\nalttarin vieressä huomasin suuren epäselvän kuvan, jonka usein olin\nnähnyt, ilman että se oli minuun tehnyt sen syvempää vaikutusta. Se\nesittelee luonnollisessa suuruudessa marttyyria, joka on heitetty\norjantappurapensaasen, minkä terävät, tikarin pituiset piikit\nlävistävät hänen ruumiinsa useasta kohden ja joka sitä paitse ei voinut\nvalittaa, sillä suuri piikki kävi sisään kulkusta ja tuli ulos\navonaisesta suusta.\n\nNämät kasvot kävivät minulle äkkiä varsin hirveiksi. Ne katselivat\nminuun ikääskuin kumppaliin, jonka tulisi maata tuossa pensaassa\nsittenkuin marttyyri vihdoin oli kamppailuksensa päättänyt. Oli\nmahdotointa kääntää silmänsä pois kuvasta, se kävi aivan kuin eläväksi,\ntuli väliin aivan lähelle, mutta pakeni jälleen epäselvään etäisyyteen,\njonka houreileva pääni loi.\n\nOli ikääskuin tämä kuva olisi vetänyt sivulle osan esiripusta oman\nsieluni salaisen historian edestä ja ainoastaan lujalla tahdon\nponnistuksella, jonka pelko, että oma mielenkuvitteloni saattaisi minut\nliian kauvaksi, vaikutti, saatoin irroittua siitä.\n\nKun minä käännyin, seisoi valossa, joka akkunasta kirkkoon lankesi,\nlähinnä ylintä penkkiä, nainen ruusulla. Hänen kasvonsa ilmaisivat\nääretöntä surumielisyyttä, ikääskuin hän hyvin tuntisi yhteyden minun\nja tuon kuvan välillä ja ikääskuin ruusun-oksa hänen kädessään olisi\nsama orjantappurapensas, jonka päällä marttyyri makasi, mutta\npienemmässä muodossa.\n\nKirkon yksinäisessä hiljaisuudessa valtasi minut äkkiä sanomatoin\ntuska, rupesin hirmuisesti pelkäämään näkymättömiä voimia ja pakenin\nkiiruusti ulos.\n\nTultuani ulos huomasin että olin kadottanut Susannan sinisen ristin. Se\nei voinut olla muualla kuin kirkossa sen ylennyksen luona, jolla olin\nistunut. Tällä hetkellä, kun pelko vielä pani vereni kuohumaan, en\nolisi tahtonut mistään hinnasta mennä jälleen kirkkoon -- paitse\nSusannan sinisen ristin tähden. Minä löysin sen, aivan tyyneenä\nhakiessani sitä, laattialta, jossa olin istunut.\n\nToisen kerran kun hermostoni näinä kahtena vuotena tällätavoin ilmaisi\nsairautensa, oli jälkipuolella vuotta pari kuukautta ennenkun minun\npiti lähtemän kotia.\n\nEräs talonpoika oli, sillä välin kuin hän oli sisällä papin luona,\nsitonut kirkko-aitaan hevosen, jolla oli kaihi silmillä. Minä pysähdyin\nkatselemaan sitä vähän aikaa; mutta sen kuollut hengetöin katse vainosi\nminua muistissani kaiken päivää. Minusta tuntui ikääskuin sen silmät,\nkun ne eivät voineet katsoa ulospäin, katsoisivat meille näkymättömään\nmailmaan ja ikääskuin sen mielestä olisi luonnollista, kun unohdettiin\nkäyttää ohjia, kääntyä pois yleiseltä maantieltä tielle, jota kuolleet\nmatkustavat.\n\nKun minä jälkeen puolenpäivän näissä ajatuksissa istuin pappilassa,\njossa puhuttiin kaikenlaista, ilmestyi äkkiä eteeni kasvot kotoa,\nkalpeina ja vaivattuina, ja kohta kävi minulle selväksi, että mies\njonka nämä kasvot olivat, kamppaili vimmatusti päästäksensä kuohuvista\nhyökylaineista ylös kalliolle. Se ei ollut kukaan muu kun meidän\nrenkimme Antti. Hän kiinnitti minuun jäykän elottoman katseensa, sillä\nvälin kuin joku, jota minä en voinut nähdä, hänen jaloissaan esti häntä\nkalliolle pääsemästä ja pelastumasta. Näytti siltä, kuin hän olisi\ntahtonut sanoa minulle jotakin. Näky kesti ainoastaan pari\nsilmänräpäystä; mutta tuskaloinen tunne siitä, että tällä hetkellä joku\nonnettomuus tapahtui meille, pakoitti minut pois huoneesta ja\nlevottomasti kuleksimaan sinne tänne lopun päivästä.\n\nKuu tulin takasin kysyttiin mikä minua oli vaivannut kun yhtäkkiä\nkalman kalpeana riensin ulos huoneesta.\n\nNeljätoista päivää sen jälkeen tuli surullinen kirje kotoa. Isäni laiva\n\"Toivo,\" joka ajan tavan mukaan oli vakuuttamatta ja suureksi osaksi\nlastattu kaloilla, mitkä hän oli omilla rahoillaan ostanut, oli\nmatkalla Bergeniin myrskyssä joutunut haaksirikkoon. Laivan kylki oli\npuhjennut ja jälkeen puolen päivän oli täydytty laskea laiva rannalle.\nMiehistö oli päässyt hengissä maihin, mutta meidän Antti rengiltä oli\nkumpaisetkin jalat musertuneet.\n\nTämä haaksirikko antoi isäni varallisuudelle ensimmäisen tuntuvamman\niskun. Toinen tuli seuraavana vuonna kun toinen laiva \"Sovinto\" myöskin\nhukkui ja kolmas, vastaisuudessa painavin isku tapasi häntä kun\nhallitus vihdoinkin päätti että meidän kauppalamme ei tulisi olemaan\nhöyrylaivain pysähdyspaikkana.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nKotona.\n\n\nJoulukuussa olin jälleen kotona, jossa kaikki oli entisellään, ehkäpä,\näskeisien tapaturmien johdosta, vielä hiljaisempaa ja surullisempaa\nkuin ennen. Isäni oli herkeämättä toimessa, mutta harvapuheinen. Hän ei\nvarmaankaan pitänyt minua sopivana ottamaan osaa suruihinsa.\n\nSusanna, joka samoin kuin minäkin, nyt oli yli yhdeksäntoista vuotta\nvanha, oli vieraisilla erään perheen luona parin peninkulman päässä,\nja piti vasta jouluksi palaaman kotiinsa. Minä ikävoin häntä\nsanomattomasti.\n\nViimeisenä pimeänä ja myrskyisenä viikkona ennen joulua pakoitti\nrajuilma spanialaisen laivan \"Sancta Marian\" laskemaan lähelle meidän\nkauppalaa sangen vahingoitetussa tilassa, joka teki, että sen, meidän\nhuonojen työvoimain tähden, täytyi viipyä kuusi viikkoa paikallansa\nsaadakseen vikansa korjatuksi.\n\nKatteini, joka omi sekä laivan että lastin, oli kookas, kelta-verinen,\nkomeasti puetettu Spanialainen jotensakin harmahtavilla hivuksilla,\nmustilla silmillä ja voimakkailla kasvojen sävyillä. Häntä seurasi\nhänen poikansa Antonio Martinez, kaunis nuori mies oliiviruskeilla\nkasvoilla ja säihkyvillä silmillä, samoin kuin hänen isällänsäkin.\n\nIsäni oli suuressa määrin auttanut herra Martinez'ia lastin\npurkamisessa ja käski hänen nyt nordlandilaisella vieraanvaraisuudella\npitämään hyvänään mitä meidän talolla oli tarjottavaa.\n\nVaikka keskustelu meidän välillämme ei voinut olla erittäin vilkas, kun\nnämä vieraat eivät ymmärtäneet muuta kuin joitakuita norjalaisia sanoja\nja tavallisesti täytyivät käyttää tulkkia, huomasimme kuitenkin pian,\nettä he olivat varsin hyvänsävyisiä ihmisiä. Heidän päätoimensa oli\nkaiken päivää valmistaa ja polttaa papyrossia ja pitää työtä laivalla\nsilmällä.\n\nPimeä aika tuolla pohjoisessa painaa monen mieltä, etenkin niinä\npäivinä kun on vähemmin työtä. Jouluna ja etenkin jouluiltana oli\nsentähden isäni aina hyvin alakuloinen. Sill'aikaa kuin muut\ntalossa iloitsivat ja palvelijat juhlapuvussaan viettivät joulua,\nkolmihaaraisella talikynttilällä koristetun pöydän ympärillä, istui hän\ntavallisesti omissa ajatuksissaan suljettuna työhuonesensa, eikä\nsallinut kenenkään häiritä itseään.\n\nTänä jouluiltana oli hän kuitenkin herra Martinez'in tähden vähän aikaa\nmuiden joukossa, mutta istui kaiken aikaa äänetönnä ja alakuloisena\nikääskuin hän halaisi päästä yksinäiseen työhuoneesensa, jonne hän myös\nheti illallisen jälkeen vetäytyi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nJoulupidot.\n\n\nJoulun aikana tänä talvena oli meidän seudullamme koko joukko\nmuukalaisia enimmiten laivakatteinia, jotka, samoin kuin Martinez\nmeillä, rajuilman tahi merivahingon tähden oleskelivat eri paikoilla\nmaalla. Etelästä oli sitäpaitse virkatoimessa saapunut useampia\nylimyksiä. Seuraus tästä taas oli koko joukko pitoja, joissa isännät\nvieraanvaraisuudella koittivat voittaa toinen toisensa.\n\nUudenvuoden kolmantena päivänä olimme sentähden kutsutut päivällisille\nja tanssille rikkaan nimismiehen Röst'in luokse, jossa mainitut herrat\netelästä siihen aikaan majaelivat. Meillä ei ollut kuin puolitoista\npeninkulmaa matkustettavana; mutta monella oli kuusi ja kahdeksan\npeninkulmaa, josta suurin osa oli merimatkaa.\n\nRöstin laajoihin huoneisin sopi kyllä koko joukko vieraita, mutta tällä\nkertaa oli hän, saadakseen yösijaa kaikille kutsutuille, myöskin\npyytänyt naapuritalot käytettäväkseen.\n\nKun minä nyt siirryn kertomaan näistä pidoista, jotka minulle piti\noleman niin täynnä tapahtumia ja mielenliikutuksia, olen päättänyt olla\nhyvin harvasanainen, ja minulta jää sentähden monta kohtaa ja tapaa,\njotka kuuluisivat täydellisempään kuvaukseen elämästä tuolla\npohjoisessa, kertomatta.\n\nKutsumuksen mukaan piti syötämän kello kolme, mutta useimmat veneet\ntulivat pari kolme tuntia aikaisemmin. Sillä välin kuin naiset\nyläkerrassa pukeutuivat, kokoontuivat herrat erääsen huoneesen\nalakerrassa, joka taholla oli hyvin vähän valaistu ja jossa oli\n\"vähäsen haukattavaa\" ja pieni ryyppy, mitkä kyllä olivat tarpeen\nmatkan jälkeen. Täällä saattoi kohtelias isäntä vieraat tutuiksi\nkeskenänsä.\n\nKauan ja turhaan odotettiin pappia ja hänen naisiaan, kunnes vihdoin\ntäydyttiin käydä päivällis-pöytään heitä paitse.\n\nOvet avattiin nyt suureen, juhlallisesti valaistuun ruokasaliin\nyläkerrassa, vieraat virtailivat portaita ylös ja asettuivat, monen\npysähdyksen jälkeen ovissa ja pitkäin kohteliain riitain jälkeen\narvo-järjestyksestä, kukin paikoillensa suuren, komeasti katetun,\nhevoiskengänmuotoisen pöydän ympärille, joka juhlallisesti oli\nvarustettu tiheällä viinipullorivillä, kolmehaaraisilla\nkynttilänjaloilla ja kukkuroiduilla makeaisrovioilla; kunniapaikalle\noli asetettu suuri kokoelma hopea-astioita. Pappilan herrasväelle\npidätettiin kolme paikkaa ylimyksien vieressä. Isäni istui herra\nMartinez'in vieressä pääpöydän luona ja minä asetuin kainosti alemmaksi\nerään sivupöydän ääreen.\n\nPäivällisseura oli tuota suoraa, vanhaa, iloista laatua, joka nyt, sen\npahempi, käy yhä harvemmaksi Silloin syötiin vielä veitsellä eikä\nhopeakahvelista tietty mitään; mutta sen sijaan vallitsi seurassa\ntodellinen ilo, ja kauan aikaa senjälkeen oli ainetta moneen hauskaan\nkeskusteluun.\n\nAlussa, niinkauan kuin vielä istuttiin tuon tavallisen juhlallisuuden\nvaikutuksen alaisina, kävi kaikki hyvin kankeasti. Naapurit uskalsivat\ntuskin kuiskata toisillensa ja tanssipukuun puetut nuoret naiset, jotka\nkaikki ikääskuin magneetisen vetovoiman kautta olivat joutuneet\nistumaan vierekkäin, istuivat kauan syvässä, ujossa äänettömyydessä\nyhdessä rivissä ikääskuin sininen, punanen ja valkonen kukkaispensas,\njossa ei ainoakaan lintu uskaltanut laulaa.\n\nPäivälliset alkoivat sillä että isäntä tervehti vieraitaan\ntervetulleiksi. Parissa, kauemmin valmistetussa puheessa esitteli hän\nsitte maljoja läsnäoleville ylimyksille, joihin nämä taas vastasivat.\n\nNyt tunsivat kaikki, että oli päästy varsinaisen virallisen osaston yli\niloon.\n\nKeveämmällä mielellä esitteli isäntä nyt paljon lyhempiä ja hauskempia\nmaljoja poissaoleville, joiden joukossa ensimmäisenä tuli: \"Lemmittävä\npappi ja hänen perheensä.\" Tätä maljaa juotaessa huomasi kyllä useampi\nkuin minä, että isäni antoi lasinsa seista liikuttamattomana.\n\nSillä välin kulkivat ruo'at miehestä mieheen ja samassa määrin kuin\nviini pulloissa väheni, eneni iloisuus. Nyt tuli esiin monta sekä\nsukkelaa että terävää päätä, jotka täällä pääsivät oikealle\nottelukentälle ja se raesade sukkeluuksia, iloisia kokka puheita ja\nhauskoja puheita, joka täällä lankesi -- viimeksi mainitut useimmiten\nkertomuksen muodossa, jonka alla tavallisesti piili jotakin muuta, kuin\nmitä kerrottiin -- antoi vilkkaan kuvan Nordlandilaisen luonteen\nomituisuuksista.\n\nSiihen aikaan tapahtui usein seuroissa, että kun piti noustaman\npöydästä, löytyi joitakuita, jotka eivät jaksaneet ylös istuimiltansa\nja toisia, joita jälestäpäin kaivattiin seurasta kadonneina. Näiden\nviimeksi mainittujen joukossa, olin, sen pahempi, minäkin.\n\nHetken vaikutuksella on aina ollut suuri valta minun ylitseni ja\ntottumaton kun olin sekä tällaisiin pitoihin että väkeviin juomiin,\nolin minä varomattomasti antautunut iloisuudelle, joka valtasi\nympärilläni. Enpä luule koko elämässäni yhteensä nauraneeni niin\npaljon, kuin tämän päivällispöydän ääressä. Minun vastapäätäni istui\npunatukkainen tmi kauppias Kadel pitkillä, hullunkurisilla kasvoillaan,\nja laukasi sukkeluuksia toisen toisensa perään, ja sivullani kuiskasi\nkyttyräselkäinen konttoristi Gram, joka oli laajalle tunnettu terävän\npäänsä kautta ja peljätty pistävän kielensä tähden. Hänen sukkelat\nmuistutuksensa useimmista, jotka istuivat pöydän ympärillä, enenivät\nilkeyydessä samassa määrässä kuin hän joi ja jos hänen sanansa olisivat\ntulleet kuulluiksi, olisi varmaankin monen pöydän ympärillä istuvan\nloistavat kasvot muuttuneet. Luulenpa myöskin, että hän tämän ohessa\nkaikessa hiljaisuudessa hauskuuttelihe sillä, että hän saisi minut\nhumalaan; kumminkin oli hän kaiken aikaa väsymätöin täyttämään lasiani,\netenkin kun lämmin viini tuotiin esiin. Hänen vilkkaat käärme-silmänsä\nja pari korvaani kuiskattua sanaa johdattivat minun muutoin hyvin\nhimmeän tarkastukseni moneen hullunkuriseen näkyyn.\n\nVihdoin tuntui minusta aivan kuin huone ja pöytä olisivat kääntyneet\nnurin narin, niinkuin olisimme istuneet suuressa laivankajuutassa\nkovassa myrskyssä. Epäselvään muistan myöskin, että tässä purjehtivassa\nsalissa kahdelta eri haaralta tungettiin toistensa sivutse pöydän\nympäri, seinän ja tuolien välitse ja kiitettiin ruo'asta.\n\nKaiken tämän jälkeen en muista mitään ennenkuin heräsin pilkoisten\npimeässä ikääskuin raskaasta, sekanaisesta unesta ja tunsin, että\nmakasin pehmeällä höyhenvuoteella. Vähitellen selkeni tapahtumat\nmuistissani ja minä huomasin että olin saatettu vuoteelle erääsen\nvierashuoneesen naapurikartanossa. Sillä välin kun makasin näitä\nmiettien ja tunsin itseni ylen määrin onnettomaksi, tuli vanhempi\nMartinez luokseni, kynttilä kädessä, katsoakseen miten minä jaksoin.\nSilloin huomattiin että kello oli yli kaksi yöllä; ja sitä seikkaa,\nettä olin maannut kuusi, seitsemän tuntia yhtäpäätä, tuli minun\nkiittää, ett'en minä enään ruumiillisesti voinut pahoin; sitä enemmän\nsai häpeällinen tunne minut siveellisesti kärsimään.\n\nSen minkä huomasin kun pu'in päälleni oli että naapuri talo oli\nmuuttunut oikeaksi sairashuoneeksi samanlaisille päivällis pöydästä\nkuin minä, ja niiden joukossa huomasin jonkunmoisella koston himoisella\nilolla konttoristi Gram'in, kyttyräselkäisen sivukumppalini.\n\nHerra Martinez selitti minulle kaikenmoisilla iloisilla liikenteillä\nettä nyt oltiin innokkaassa tanssissa ja että minun piti olla mukana.\n\nAjatus, että Susanna nyt vihdoinkin oli mahtanut tulla ja\nturhaan odottanut, lensi yhtäkkiä salamana pääni läpi. Miten\nsilmänräpäykseksikään olin voinut häntä unohtaa oli minulle itselleni\narvoitus; mutta että olin tehnyt sen, makasi raskaasti mielelläni.\n\nRuokasali oli nyt muutettu tanssisaliksi ja useampina tuntina oli jo\niloisesti tanssittu viulun, klarinetin ja violonsel'in soiton\nmukaan. Sopivassa tilaisuudessa, keskellä erästä tanssia, hiivin\nhuomaamattomana sisään.\n\nSeisoessani avonaisen oven ääressä, jonka läpi lämpö virtaeli kylmään\nkäytävään, ahtaat, valkoiset hansikkaat käsilläni, kalpeana ja ujona,\nkärsin alussa suuresti tunteesta että kaikki nyt katselisivat minua ja\najattelisivat sopimatointa käytöstäni. Pari toisensa jälkeen tanssi\nsivutseni niin läheltä että naisten helmat koskettivat minuun, ja minä\naloin, sen minkä lyhytnäköisyyteni salli, ottaa selon keitä salissa\nlöytyi.\n\nPapin rouva istui sohvassa huoneen perällä, muutaman vanhemman naisen\nvälissä, pienen tohtorin kanssa.\n\nPappi pelasi luultavasti korttia alakerrassa -- mutta Susannaa en\nnähnyt. Salin perällä tanssi nuori Martinez, loistavin kasvoin,\npolkkatanssissa erään silmäänpistävästi kauniin, valkoiseen pukuun\npuetun naisen kanssa, jolla oli sininen, liehuva nauha vyötäryksillä.\nHänellä oli paksu, kaunis tukka, joka vivahti keltaseen; suuri hopea\nneula oli peitsenkaltaisesti pistetty sen läpi ja leveä kukkakiehkura\nlaskettu sen päälle. Tanssiessaan katseli hän aina laattiaan. Nainen\noli pitempi ja lihavampi kuin Susanna, mutta hänellä oli erityinen\nsulous koko olennossaan, joka muistutti minua hänestä. Keveä,\nverrattomasti kaunis tapa, joten hän käytti pieniä jalkojaan tanssissa\n-- olipa melkeen kuin hän liiteleisi ilmassa -- oli myöskin hänen\nkaltaistansa, ja minä seurasin sentähden tätä pariskuntaa\nvastustamattomalla osanotolla.\n\nMinun lyhytnäköisyyteni esti minua tarkkaan näkemästä ja kun he tulivat\nminun sivutseni, peittyi sitäpaitse naisen kumarruksissa oleva pää\nhänen oman käsivartensa alle, joka luottamuksella nojautui\nsilminnähtävästi onnellisen Martinez'in olalle. Ainoa, minkä näin, oli\nleveä, puhdas otsa, joka ei voinut kuulua kahdelle maailmassa ja että\nyksi alasriippuva kähärä leikitteli melkoisilla pyöreillä hartioilla.\n\nMinä tunsin että polveni horjahtivat. Tämä ko'okas, hieno,\nylimyksellinen nainen ei millään muotoa voinut olla Susanna!\n\nMustasukkaisella tunteella seurasin herkeämättä heidän tanssiaan,\nkunnes he ensikerran tulivat sivutse. Juuri ennenkuin he tulivat\nkohdalleni, aukaisi nainen silmänsä, hänen katseensa lankesi suorastaan\nminuun ja ankara pune valui äkkiä hänen kasvoilleen ja hartioilleen\naina hameen kaulukseen saakka. Se oli Susanna!\n\nSillä ajalla, vähäsen päälle kaksi vuotta kuin me olimme olleet erossa,\noli hänen kauneutensa kehkeytynyt niin ihmeellisesti rikkaasti.\nHienosta, seitsemäntoista vuotisesta nupusta oli tällä lyhyellä ajalla\nkasvanut esiin ihana, täydellisesti kehkeytynyt nainen.\n\nTanssivat istahtivat salin perään paikoillensa, lähelle vanhempien\nnaisien riviä.\n\nMinä huomasin nyt, että nämä kaksi paraikaa tanssivat pitojen viimeistä\npitkää tanssia, kotiljongia, jossa tavallisesti ääretöin joukko eri\ntanssia vaihteli, ja minun pisti mieleeni, että nuori Martinez illan\nkuluessa luultavasti oli voittanut Susannan suosion, koska hän oli\npäässyt hänen kumppalikseen juuri tässä tanssissa. Minä huomasin miten\npapin rouva silminnähtävästi suosi Spaanialaista ja katkerasti muistui\nmieleeni, että hän oli sekä rikas mies ja myöskin, vaikka lyhempi\nkasvultaan, näytti aivan toisella tavoin kasvaneelta ja\nmiehuullisemmalta kuin minä.\n\nOli aivan kuin puukko olisi pistetty sydämmeeni. Minä olin siis maannut\nhumalassa niinkuin eläin ja antanut vieraan ottaa Susannan minulta.\n\nRajulla mustasukkaisuudella huomasin miten kaunis, mykkä, mustilla\ntulisilmillään puhuva Martinez hymyillen ja kaikenmoisilla vilkkailla\nnyykkäysillä ja liikenteillä koitti tehdä hänelle selväksi uuden\ntuurin, joka nyt oli tanssittava, miten hän väliin kumartui hänen\nylitsensä ikääskuin salaa kuiskataksensa jotakin ja miten Susanna taas\npaikaltansa katsoi ylös häneen ja hymyili niin suloisesti kuin\nainoastaan Susanna taisi hymyillä. Hän otti Susannaa kädestä ja sai\nhänen tekemään kokeen laattialla heidän paikkansa edessä ja tämä näkyi\nolevan heistä varsin hauskaa.\n\nNuori Martinez miellytti häntä silminnähtävästi ja meidän vanha\nsuhteemme oli siis ainoastaan lapsen leikkiä, jonka kasvanut nainen\nmieluummin toivoi unohdetuksi. Päätöksemme mukaan kahdesta koetus\nvuodesta olikin kaikki tässä suhteessa meidän välillämme selvillä, niin\nettä me täysikasvaneena sopivassa tilaisuudessa voimme puhella ja\nlaskea leikkiä koko jutusta.\n\nVeri kohisi päässäni ja minä tunsin, että minun täytyi kostaa.\nEnnenkuin oikein olin ajatellut miten, päätin äkkipäätä ruveta\ninnokkaasti pilapuheita laskemaan, mutta niin, että näyttäisi siltä,\nkuin tahtoisin kosia maakauppias N--n kaunista tytärtä, joka juuri\nsattui seisomaan läheisyydessäni.\n\nKun Susanna senjälkeen uudessa tuurissa tanssi meidän sivutsemme katsoi\nhän minuun hämmästyneenä ja tutkistellen. Seuraavalla kerralla kun hän\ntuli takaisin pudotti hän vahingossa nenäliinansa juuri sille kohdalle,\nmissä minä seisoin. Minä otin sen ylös ja vein sen papin rouvalle, joka\n-- joko käytökseni johdosta päivällispöydässä tahi jostakin muusta\nsyystä -- kohteli minua silminnähtävästi kylmästi. Minä kumarsin yhtä\nkylmästi ja palasin takaisiin paikalleni jatkaakseni keskeytynyttä\niloista kanssapuhetta neiti N--n kanssa.\n\nHetkinen sen jälestä liihoitteli Susanna jälleen sivutseni ja hän\nkatsoi minuun yksitotisesti, mutta epävakaalla katseella, ikääskuin hän\nei olisi oikein selvillä, mitä hänen piti ajatteleman; sitte loi hän\ntahallansa joka kerralla silmänsä maahan.\n\nMielihyvällä huomasin että herra Martinez tarkemmin katsoessa tanssi\nkömpelösti. Sillä aikaa kuin minä vallattomalla iloisuudella nauroin ja\nlaskin leikkiä kauniin sivukumppalini kanssa, teki minun salaa mieleni\nhuomaamatta pistää jalkani vähän ulommaksi laattialle, jotta hän ehkä\nsaattaisi kompastua siihen. Ja enpä tiedä miten oikein olikaan, mutta\nkun Martinez seuraavan kerran tanssi sivutseni, kaatui hän koko\npituudellensa laattialle ja loukkasi varmaankin itseään sangen lujasti;\nhän oli nimittäin kaatuessaan kyllin ritarillinen laskeakseen irti sen\ntukeen, joka hänellä olisi ollut naisessaan ja siten horjahti Susanna\nvaan.\n\nHän nousi seisomaan ja katseli raivoten minuun, viatoin syy\nonnettomuuteen, joka näennäisesti olin niin innokkaassa kanssapuheessa\nsivukumppalini kanssa, etten vielä oikein ollut huomannut mitä oli\ntapahtunut. Katse, jolla minä vastasin hänen katseesensa, ilmaisi\nhänelle vastustamattomasti koko totuuden; sillä hän aikoi heti karata\nminun päälleni, mutta seisahutettiin sen kautta että Susanna, tosin\nhieman kalpeana, astui hänen eteensä ja vallasnaisen hienoudella\ntarjosi hänelle käsivartensa, jotta hän taluttaisi hänen\npaikallensa.\n\nKun Susanna ontuvan herra Martinez'in kanssa kulki laattian yli, käänsi\nhän äkkiä kasvonsa minuun ja ne olivat niin ilosta säteilevät, että\nminun katkera epätietoisuuteni muuttui onnellisimmaksi, iloisimmaksi\nvarmuudeksi.\n\nHän oli selvään huomannut, että Martinez'in onnettomuus oli kosto\nminulta hänen tähtensä ja siten saanut sen epäilyksen kevennetyksi\nrinnastansa, jonka minun käytökseni näiden parin viimeisen tunnin\najalla oli hänessä synnyttänyt; sillä etten minä ollut humalassa, sen\nhän pian oli huomannut, ja teeskentely oli niin kaukana hänen omasta\nsuorasta, totuutta rakastavasta luonnostaan, ettei hän voinut käsittää\nsellaista minussa. Järkähtämättömässä totuudessa oli hän oikeastaan\nvaan hienonnettu, naisellinen ilmiö hänen isänsä lujasta luonnosta.\n\nMinä menin nuoren Martinez'in luo ja pyysin häneltä, Susannan kuullen,\nväsymättä anteeksi vallattomuudestani, kunnes hän, hyväsydäminen kuin\nhän oli, vihdoin leppyi. Hänen kasvonsa nolostuivat hyvin suuresti kun\nSusanna esitteli, että minä tanssisin seuraavan tuurin hänen kanssansa,\njotta herra Martinez saisi levähtää loukkaantunutta jalkaansa\nseuraavaan tuuriin.\n\nNiin, minä tanssin hänen kanssaan, tuon kauniin, täysi kasvaneen naisen\nkanssa valkoisessa tanssipuvussa, jota minä hetkinen sitte en ollut\ntuntenut syystä että hänen oma, ihanasti kehkeytynyt kauneutensa teki\nhänet tuntemattomaksi.\n\nMe olimme opettaneet toisiamme tanssimaan, ja luulenpa että me kumpikin\ntanssimme jotensakin hyvin. Keveä kukkakiehkura hienoilla, valkoisilla\nkukilla viheriäisien lehtien välissä suikerteli hänen tuuhevissa\nhiuksissaan; minun käsivarteni oli hänen vyötärystensä ympäri ja minä\ntunsin miten hän notkeasti nojautui minuun hänen liidellessään\ntanssissa kanssani iloisena ja turvallisena kuin lapsi. Hänen otsansa\noli lähellä minun huuliani, ja meidän silmäilyksemme, jotka tanssissa\netsivät toisiaan, ilmoittivat joka kerta kuinka suloista oli tavata\ntoisensa kun kahden pitkän vuoden ajalla sydämmellisesti on kaivannut\ntoisiaan.\n\nKuu minä vein hänen jälleen paikoillensa sain minä kädenpuristuksen ja\nsilmäilyn, jotka saivat minun täydellisesti unhottamaan papin rouvan\nepäystävälliset suun mytistykset. Susanna sai nyt nuhteita\nsopimattomasta käytöksestään nuorta herra Martinez'ia kohtaan, mutta\ntohtori, joka istui hänen vieressään, piti hänen puoltansa.\n\nMinä seisoin jälleen paikoillani ja näin Susannan Martinez'in kanssa\ntanssivan uutta tuuria.\n\nHänen rypistetty huulensa ilmaisi alussa vanhaa, lapsellista\nuhkarohkeutta nuhteiden jälestä; mutta sitte muuttuivat hänen kasvonsa\nenemmän tyveniksi ja miettiviksi.\n\nMinun näin seisoessani vaipuneena hänen katselemiseen ja luultavasti\nheikkona näistä monista, vaihtelevista tunnonliikutuksista, tunsin\näkkiä, että tuo painava, levotoin, tuskan ja onnettomuuden tunne, joka\ntavallisesti kävi aavenäkyjeni edellä, tuli päälleni. Minä koetin\npäästä ulos salista, mutta näky ilmestyi sitä ennen eteeni.\n\nMinä näin Susannan kasvot, sillä aikaa kuin hän tanssi herra\nMartinez'in kanssa, kalpeina kuin ihanan ruumiin ja viheriäinen seppele\npienine, valkoisine kukkineen riippui hänen hiuksissaan ikääskuin märkä\nmeriruoho. Oli aivan kuin vettä olisi tippunut Susannasta.\n\nVeri syöksähti sydämmeeni; sali oli milloin pimeä, milloin pyöri se\ntuhansien kynttelien valaisemana ympäri silmissäni, tanssivat parit\nmukana.\n\nMinä olisin varmaankin pyörtynyt oven luona, ellei tohtori olisi\nottanut minua käsivarresta ja vienyt minua ulos viileälle käytävälle ja\nsieltä pieneen vierashuoneesen, jossa hän antoi minun juoda vettä ja\npani minut makaamaan vuoteelle.\n\nKun hän puoli tuntia tämän jälestä tuli takaisin ja näki, että minä\nolin toipunut, istahti hän lempeästi ja ystävällisesti vuoteen laidalle\nluokseni ja alkoi sydämellisellä tavallaan puhumaan niinkun hän sanoi,\n\"suoraan\" minun kanssani.\n\nHän oli, sanoi hän, sillaikaa kuin hän kynttilä saksilla miettiväisesti\nhalkaisi sydämen kynttilässä, -- jonka hän luultavasti paremmin minua\nnähdäkseen oli ottanut pöydältä ja piti nyt kädessään, -- siitä saakka\nkuin tulin saliin tarkastanut minua ja luullut huomaavansa, että minä\nolin mielistynyt ihanaan neiti Susanna L:iin ja olin mustasukkainen\nnuorelle herra Martinez'ille. Hän oli ennenkin kuullut erään linnun\nlaulavan samasta asiasta.\n\nSe oli tunne, josta monelle nuorelle ihmiselle oli ainoastaan hyötyä,\njonka vaikutuksen alaisina he selkeytyvät, mutta minulle olivat\ntällaiset kiihoittavat mielenliikutukset suurimmassa määrässä\nvahingolliset; hän oli, sitä pahempi, lisäsi hän hiljaa, huomannut sen\nminun äiti parassani, sillä se, että hän lapsuudessani huomasi minun\nperineen hänen mielentautinsa, oli ollut lähin syy että hän oli\nmenettänyt järkensä.\n\nLääkärinä ja ystävänä tahtoi hän nyt sanoa tämän minulle, sillä hän\narveli vielä olevan aikaa estää tämän tunteen saamasta syvempiä juuria.\nJa hän tahtoi sanoa tämän ei ainoastaan minun tähteni vaan myöskin\nSusannan tähden, jota hän suuresti rakasti ja ei millään muotoa\ntahtonut saattaa siihen, joka, sen minkä inhimillinen järki voi\nkäsittää, ainoastaan saattoi loppua surulla.\n\nErästä seikkaa pitäisi minun myöskin tarkemmin ajatella, lisäsi hän --\nkauan aikaa ääneti istuttuaan, jolla ajalla ikääskuin punnitsi pitikö\nhänen jatkaa puhettaan; mutta yhtäkkiä päätti hän lausua lausuttavansa\n-- ja se oli että minun onnetoin, perintönä käypä sairauteni teki\najatukseni mennä naimisiin sangen moitittavaksi; tätä saattoi, lisäsi\nhän liikenteellä, joka ilmaisi, että hän nyt vihdoinkin oli saanut\nkynttilän täyteen reilaan, pitää samanlaisena tapauksena kuin jos\nspitaalinen menisi naimisiin, huolimatta siitä että hän jättää tautinsa\nperinnöksi lapsilleen. Minun ei kuitenkaan pitäisi -- tämän lausuessaan\nnousi hän ylös ja laski kätensä lohdutellen olalleni -- paneman tätä\nkovin raskaasti mielelleni. Katkerimmat lääkkeet, ja sellaisena oli,\nsen pahempi, totuus tässä kohden pidettävä, ovat usein parhaimmat ja\nminun sairaalle, uneksivalle luonnolleni oli koristelematon, suora\ntotuus, hänen mielestään, yksivakaisesti ja tarkkaan asiaa ajateltuaan,\nainoa keino parannukseen ja pelastukseen.\n\nHetkisen ajan pidettyään kynttilätä ylitseni, meni hän ystävällisesti\npäätänsä nyykähyttäin; hän huomasi kyllä etten minä tällä hetkellä\nvoinut ryhtyä mihinkään kanssapuheesen eikä vastata mitään hänen\nsanoihinsa.\n\nSe oli kaikessa ystävällisyydessä kuolinisku kaikille minun unilleni ja\nmielenkuvitteloilleni.\n\nMinä tunsin tämän iskun kuolettavaisuuden, vaikk'ei sisempi tunteeni\nollut sitä vielä oikein selvään käsittänyt. Minun elämäni vanha\nonnettomuuden aavistus oli siis nyt mennyt toteen. Susanna oli siis\nminulle ollut ainoastaan lainattu auringonvalo, jonka piti sammuman kun\ntodellisuus tulisi kysymykseen.\n\nSill'aikaa kuin minä sisällisellä silmälläni enemmän katselin kuin\najattelin tätä ja soitto epäselvään kaikui tanssisalista, makasin minä\nniin rauhallisena ja tunsin itseni vähitellen hiljaisella tuskalla\nikääskuin kuolevan pois kaikesta siitä, joka oli ollut minulle rakasta\nmaailmassa. Oli aivan kuin ruumiini olisi jäykistynyt surun painon alla\nja Susannan elottomat kasvot olivat minulle nyt jotakin varsin\nluonnollista; olihan rakkauteni vaan kuollut tarina.\n\nMinun vielä näin maatessani synkässä, mieltä kangistavassa\nhuumaustilassa, jonka läpi kaikki ulkonaiset esineet näyttäytyivät\nminulle puolihämärässä, avaantui ovi ja nainen astui sisään. Hän\nlaittoi äkkiä peilin edessä nuppineulalla paikoilleen erään rikki\nrevityn palasen tanssihameessaan, mutta säpsähti äkkiä peljästyneenä\nkun huomasi että vuoteella puolipimeässä makasi joku ihminen.\n\nMinä tunsin heti Susannan; ja näytti siltä kuin aavistus olisi\nkuiskaissut hänelle, että tuo henkilö voisin olla minä, sillä hän\nlähestyi tarkastellen ja kuiskasi nimeni.\n\nLuultavasti luuli hän että minä nukuin, kun ei vastausta kuulunut ja\nhän ei varmaankaan pitänyt oikeana herättää minua, eikä siihen olisi\nollut aikaakaan. Hetkisen seisoi hän hiljaa vieressäni, aivankuin hän\nolisi miettinyt mitä tehdä; sitte kumartui hän ylitseni niin että minä\ntunsin hänen lämpöisen hengähdyksensä, sitte painoi hän hiljaa\nsuudelman minun otsalleni ja meni pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulupidot näissä pohjoisissa seuduissa kestävät tavallisesti pari\npäivää, useimmiten useampiakin. Tälläkertaa kävi niin, että meidän\nhuonekuntalaiset isäni ja herrain Martinez'ein kiireisien töiden tähden\npiti matkustaman viiden neljänneksen matkan kotiimme jo seuraavana\niltana pimeässä, jota vastoin useimpien muiden piti odottaa seuraavaan\npäivään.\n\nPapin perheen piti kuitenkin jäämän sinne vieraiksi \"ylimyksien\" kanssa\nviikon loppuun, lauvantaihin saakka. Kuitenkin piti papin ja hänen\nrouvansa jo seuraavana päivänä käydä tervehtimässä erästä perhettä\nläheisyydessä. Susanna sai luvan jäädä nimismiehen luokse.\n\nMinä olin niinkuin muut vieraat maannut hyvin kauan; mutta minun\npäässäni oli tohtori K--n sanat, että asemani oli verrattava\nspitaliseen, jyskyttänyt yhä kovemmin ja kipeämmin, kunnes niiden\nmerkitys yhtäkkiä seisoi edessäni aivan selvänä, kärkensä koko\nterävyydellä. Rakastinhan Susannaa tuhansin kerroin enemmän kuin\nitseäni ja pitikö minun oman onneni tähden kiinnittää hänet mieheen,\njoka oli heikkojärkinen, ainoastansa sentähden että tämä ihminen olin\nminä itse? Ja minun mielensairauteni saattoi ehkä elämän pitkään käydä\nvielä pahemmaksi.\n\nMinä rupesin tuntemaan, että saatoin hurskaalla mielellä tehdä\nuhrauksia ja tunsin samalla hyvää tekevän rauhan rinnassani. Olihan\ntämä kuitenkin, kun asiata kaikin puolin ajatteli, parasta minkä\ntiesin, nimittäin: uhrata elämä Susannalle, ja nämä ajatukset antoivat\nminulle vihdoin melkein kiihkoisen halun tehdä se.\n\nMinun päätökseni oli kaikessa tapauksessa tehty, se oli; puhua suoraan,\nvakavasti ja selvään hänen kanssaan; sillä pettää häntä jossakin\nsuhteessa sitä en tahtonut millään ehdolla tehdä.\n\nJälkeenpuolenpäivän hämärissä, sill'aikaa kuin muut olivat ulkona\nvirvottelemassa, sain minä tilaisuuden puhua kahdenkesken hänen\nkanssansa.\n\nSusanna oli sinä päivänä puettuna samaan mustaan silkki-hameesen, joka\nhänellä oli rippipäivänä, ja joka mukautui hyvin hänen ruumiillensa,\npitsikaulus ja ahtaat hihat, ranne-kauluksilla. Hopeainen nuoli piti\nhänen hiuksiansa ko'ossa, samoin kuin tanssissa, mutta muutoin oli\nhänen tukkansa ilman koristuksitta.\n\nHän istui nyt totisena ja kuunteli minua vastasytytetyn tulennoksen\nedessä, johonka me kumpikin olimme asettuneet istumaan. Joka kerta kun\nhän kumartui valoon, joka uunin suusta lankesi, valaistiin hänen\nhenkevät kasvonsa, sillävälin kuin minä, koettaessani pysyä totuudessa,\nmahdollisesti kuitenkin liian kirkkailla väreillä kerroin hänellen\nkaikki mielentilastani ja mitä tohtori K. siitä oli sanonut.\n\nSen mukaan kuin puhuin näin minä hänen kasvonsa käymän yhä\nyksivakaisemmaksi ja kalpeimmaksi, kunnes hän vihdoin, käsivarret\nnojautuneina polville, käsillänsä peitti silmänsä niin etten voinut\nnähdä muuta kuin että hänen huulensa vapisivat ja että hän itki.\n\nKun minä kerroin, että tohtori oli sanonut asemani olevan\nverrattavan spitaliseen ja että siis Jumala itse oli pannut esteen\nyhdistyksellemme, sekä lohdutellen koetin esitellä hänelle, että me\nkaiken ikämme, lukuun-ottamatta paria viimeistä vuotta, olimme\nrakastaneet toisiamme toisella tavoin kuin nyt, niinkuin veli ja sisar\n-- nosti hän äkkiä tulisella kiihkeydellä päänsä ylös, niin että minä\nsaatoin katsoa suoraan hänen kyyneleistä kosteihin kasvoihinsa, kietoi\nkätensä minun kaulani ympäri ja pakoitti minua siten polvilleni hänen\neteensä. Hän puristi voimakkaasti päätäni tykyttävälle rinnallensa,\nikääskuin hän tahtoisi suojella minua niitä vastaan, jotka tahtoivat\ntehdä minullen pahaa. Sitten silitteli hän kädellänsä hiukset otsaltani\n-- minä tunsin miten hänen kyyneleensä lankesivat minun kasvoilleni --\nja hän kertoi alinomaa lohdutellen sanansa, ettei kukaan mailmassa\nsaisi riistää minua häneltä.\n\nTämä oli liiaksi minun väsyneelle, vaivautuneelle luonnolleni; minä\ntartuin hänen kumpaiseenki käteensä ja itkin, pää leväten hänen\nsylissänsä. Minun itkuni kävi yhä kiivaammaksi, kunnes se viimein\nmuuttui epätoivoiseksi, suonenvedon-tapaiseksi nyyhkimiseksi, jota en\nenään voinut hillitä ja joka peljästytti Susannaa; sillä hän koetti\nsaada minua vaikenemaan, lausui nimeni ja suuteli minua sillävälin\nniinkuin lasta saadaksensa minua tyytymään. Minulla oli niin suuri\ntarvis saada oikein lujasti itkeä, ettei sitä enää voinut hillitä.\n\nKun minä vihdoin kävin levollisemmaksi, kietoi hän jälleen kätensä\nniskani taakse ikääskuin hän sillä tahtoisi pakoittaa minua\ntarkkaamaan, kumartui minun ylitseni ja katsoi minua kauan silmiin;\nhänen liikutetut, kauniit kasvonsa olivat samalla kertaa niin\nlepyttävän herttaiset ja niin voimakkaat. Minun täytyi, vakuutti hän\nvihdoin tuolla pään keikkauksella, jolla hän aina tahtoi antaa painoa\nsanallensa, uskoa häntä siinä, että hän tiesi tuhansin kerroin paremmin\nmitä Jumala aikoi tulevaisuudestamme, kuin mikään tohtori, ja\nainoastansa Jumalata piti meidän kumpaisenkin tässä totella, eikä\nminkään tohtorin inhimillistä viisautta.\n\nSellaiset ihmiset, kuin tohtori, sanoi hän, ei ymmärrä mitä rakkaus on.\nJos minä olisin ollut terve ja iloinen olisi varmaankin Jumalan tahto\nollut, että hän olisi jakanut kaiken hyvän kanssani ja niinpä mahtanee\nJumalan tahto myöskin olla että saman rakkauden pitäisi saada jakaa\nminun suruni ja tautini; mutta tässä kohden olivat tohtori K. ja\nTaivahan Herra eri mieltä -- kuta enemmin hän puhui tohtorista, sitä\nenemmän näkyi hänen vihansa häntä kohtaan enentyvän. Hän luuli\nsitäpaitsi niin varmaan ja hänen äänensä kävi tätä lausuessaan niin\nkummallisesti lempeäksi ja vienoksi, melkein kuiskuttavaksi -- että\njuuri se, että me niin sydämmellisesti rakastimme toisiamme, olisi\nparempi parannuskeino minulle kuin mikään tohtori voisi keksiä. Hän\ntunsi, että hänen mielensä kävisi sairaaksi ja että hän joutuisi\nepätoivoon, ellen minä enää rakastaisi häntä, sillä sitähän olimme jo\ntehneet siitä saakka kuin voimme muistaa, niin että nyt oli liian\nmyöhäistä koettaa saada meitä eroitetuksi.\n\nYksi asia oli nyt lujasti päätetty -- tätä ajatellessaan ilmoittivat\nhänen kasvonsa kukistamatonta tahdon lujuutta, joka muistutti minua\nhänen isästänsä -- ja se oli, että hän mitä pikemmin aikoi ilmoittaa\nkoko meidän suhteemme isällensä. Tämä ei enään, sekä minun että hänen\ntähtensä, saanut olla mikään salaisuus. Hänen isänsä rakasti häntä\nsuuresti, ja hätätilassa tahtoi hän yksivakaisesti sanoa hänelle, ettei\nhyödyttäisi häntä eikä ketään muuta -- hän tarkoitti tällä äitiään --\nkauvemmin koittaa saada jonkun lääkärin viekoittelemaan minua hänestä.\n\nKaikista vähin tahtoi hän tietää mistään \"veljeydestä ja sisaruudesta\"\nmeidän välillämme, niinkuin hän ylenkatseella lausui, ja ikääskuin\nsaadaksensa tämän ajatuksen oikein tukahdetuksi, käski hän minun, hänen\nseisoissaan minun edessäni ja kiihkoisella innolla katsellen minua\nkasvoihin, antamaan hänelle suudelman merkiksi siitä, että me vielä\nolimme ja aina kaikesta ja kaikista huolimatta tulisimme olemaan\nuskolliset kihlatut, jopa vaikken koskaan tulisi niin terveeksi, että\nme täällä maan päällä voisimme mennä naimisiin.\n\nMinä syleilin häntä, suutelin häntä lämpimästi ja kiihkoisesti kerran,\nkaksi ja kolme kertaa, kunnes Susanna irroittui syleilyksistäni.\n\nSillä aikaa kuin hän puhui, selkeni minulle että hän väkevällä,\nterveellä luonnollaan taisteli taistelun meidän kumpaisenkin edestä, ja\noikeuden edestä, jota mahdollisesti ei voisi sanoilla todeksi näyttää,\nmutta jonka pyhyyden minä tunsin seisovan yli kaikkein taidollisten\ntodistusten.\n\nMinä sain nyt Susannan takaisin onnellisemmin kuin koskaan olin voinut\nuneksia, samalla kuin minä käsitin, että kaikki se, jota voisi kutsua\nritarilliseksi itsensä uhraamiseksi minun puoleltani oli paljoa\nhalvempi kuin meidän rakkautemme. Todellisessa rakkaudessa kantavat\nkumpaisetkin rakastavaiset ristiä ja se joka \"ritarillisesti\" tahtoo\nkantaa sitä yksinään, pettää vaan toisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunti tämän yhdessäolon jälkeen Susannan kanssa, joka loppui\nuudistetuilla lupauksilla ja vakuutuksilla, istuin minä melkein\npimeässä talvi-illassa, kuun vaeltaessa pienien harmaiden pilvien\ntakana, viisi-hankapurtemme perässä, yhdessä isäni ja kahden\nMartinez'in kanssa.\n\nIsäni istui harvasanaisena ja piti perää, sillävälin kuin miehemme\nsoutivat melkoisesti ankaraa vastatuulta vastaan, joka puhalsi eräästä\nsalmesta, jotta me saisimme tuulta purjeisimme lopuksi matkaa. Minä\najattelin hiljaisuudessa kaikkea mitä oli tapahtunut tällä lyhyellä\najalla ja tunsin itseni niin äärettömästi onnelliseksi.\n\nMe tulimme kotia yöllä. Minä koetin maata hereilläni ja ajatella\nSusannaa ja kaikkea mitä hän oli minulle sanonut, mutta nukahdin kuin\nkivi ja heräsin niin terveenä, onnellisena ja iloisena, että ainoastaan\nse, jolle kohtalo on suonut saada nukkua oikein onnellisen unta, voi\nsitä tuntea. Ja niin kävi joka yö. Minä nukahdin ennen kun isämeitäni\noli lopussa, laulelin aamusilla ja olin melkein vallattomasti hilpeä,\niloinen ja työhön halukas kaiken päivää.\n\nKävi toteen mitä Susanna oli sanonut, että meidän rakkautemme tulisi\nolemaan minulle parempana terveyden lähteenä kuin mikään tohtorin\ninhimillinen viisaus voisi neuvoa minulle.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nMyrsky.\n\n\nSeuraavana Lauantaina jälkeen puolen päivän alkoi se kauhea, kaksi\npäivää kestävä myrsky, josta moni vielä puhuu kaikkein kauheimpana,\nmikä ikinä on Lofotissa raivonnut.\n\nKaikeksi onneksi ei kalastus vielä ollut alkanut -- myrsky puhalsi\nluode puolelta suorastaan Länsivuomaan ja toi mukanaan sumua ja\nlumiräntää sekä vyörytti kauheita aaltoja sinne -- muutoin olisi ehkä\nsaatu kuulla yhtä monesta haaksirikosta kuin tuon kuuluisan myrskyn\njälkeen vuonna 1849, jolloin yhtenä vuorokautena useampia satoja\nveneitä joutui haaksirikkoon. Nyt ei hukkunut muuta kuin joitakuita\nveneitä, jotka olivat matkalla kalalle, useampia purjeveneitä ja pari\nsuurempaa laivaa ajoi myrsky maalle.\n\nMyrsky kiihtyi yön kuluessa; me tunsimme miten rakennuksemme liikahti\njokaisesta myrskyn puuskauksesta ja natisi liitteissään; me valvoimme\nkaikki ikääskuin äänettömän suostumuksen johdosta kynttilän ääressä.\n\nUllakkoluukut, ovet ja akkunat suljettiin huolellisesti. Kattokivet\nputoilivat kolisten maahan, myrskyn viskeleminä, niin että me\npelkäsimme niiden puhkaisevan läven kattoon, ja uunin piiput ne\nvinkuivat niin ilkeästi ja kolkosti; kun tuuli oikein ankarasti puhalsi\nkuului se voimakkaalta, ilkeältä sankarinääneltä myrskyisessä yössä,\nväliin taas kurjalta hätähuudolta.\n\nOlimme kaikki koossa asunhuoneessa ja vallitsevaa hiljaisuutta\nkeskeytti ainoastaan jonkun huomauttaminen ilman vaiheista, tahi kun\njoku talon väestä palasi, tehtyänsä katselmus retken kartanon ympäri.\nIsälläni oli ankara pelko rantapuodista ja purrestansa, joka hänen oli\ntäytynyt päivällisen jälkeen kolmin kerroin kiinnittää ankarain\nsatamaan syökseväin hyöky-laineiden tähden. Usein näin hänen\nkiertelevän käsiänsä ikäänkuin rukouksessa ja senjälkeen astuskelevan\npermannolla hetken aikaa iloisempana, kunnes tuska taaskin valtasi\nhänet ja hän istuutui synkästi silmäillen eteensä.\n\nMyrsky kesti yhä. Ulkoa kuului kumahteleva jyske -- joka hyvin kyllä\nvoi tulla rantapuodista. Isäni otsallen kohoili tuskan hiki ja minua\nliikutti syvästi nähdessäni hänen ahdistustansa, voimattani kuitenkaan\ntuottaa vähintäkään lohdutusta.\n\nVähää jälkeen meni hän kynttilän valolla eteis-huoneesen, vaan palasi\nkohta kantaen kädessänsä vanhaa, suurilla kirjaimilla painettua\nVirsikirjaa, josta hän etsi muutaman rukouksen sekä meren-hädässä\nlaulettavan virren. Kaikki väki kokoontui kutsumatta asuinhuoneesen\nhartaushetkeä viettämään. Isäni laski suuret, ruskeat kätensä, joissa\nhän piti virsikirjaa, kahden pöydällä palavan kynttilän väliin. Aluksi\nluki hän rukouksen ja lauloi sen jälkeen virrestä joka värsyn, joita\nme, kukin taitonsa mukaan, säestimme. Todella oli tuo kuni rukous\nmyrskyjen ahdistaman aluksen kajuutassa ja varmaankin haaveili nyt tämä\nkuvittelu vaaroja rikkaasta nuoruudesta isäni sielussa. Myrskyn henkien\nluulimme jo hartauden hetkiä viettäessä tyyntyneen, vaan uusilla\nvoimilla alkoi sen päätettyä tuo turmiollinen luonnon raivo.\n\nYlhäällä makasi vanhempi Martinez vuoteensa vieressä polvillaan ja\nristi lakkaamatta itseänsä Kristuksen kuvan edessä. Varmaankin oli\nhänellä paljon vähemmän syytä huoleen kun meillä, sillä hänen brigginsä\noli laskenut ankkurin pienoseen lahdelmaan, joka sitä turvasi tuulta ja\naaltoja vastaan. Kuitenkin katui hän nyt katkerasti ei kiiruhtaneensa\nvaaran uhatessa poikansa ja väkensä luo.\n\nAamupuolella yötä näkyi ilma hiukan tyyntyneen ja väsyneinä astuimme\nlevollen, jättäen ainoastaan pari miehistä vahdiksi. Kello 10 paikoilla\nedelläpäivällisen valkeni päivä ja nyt voimme selvästi katsella\nhävitystä sen täydellisyydessä. Sadottain makasi päärakennuksen\nkattokiviä hajallaan pihamaalla, osa seinän laudoituksesta tuulen\npuolella oli irtautunut ja ylin osa sillasta makasi vinossa, järveen\nvaipuneena, kun aallot olivat huuhdelleet pois pari sen arkuista.\nVieläpä rantapuotikin oli kärsinyt vahinkoa.\n\nSillä välin liehui haaksi silminnähtävässä vaarassa. Kaksi maalle\nkiinnitetyistä touveista oli jo katkennut ja pelastus riippui\nainoastaan kolmannesta, joka oli kiinni laivan renkaassa rannalla,\nlahdelman suussa. Haahden kannella seisoi yksinään suuri, valkonen\nvillakoira, etukäpälät reunavarustuksilla, ulvoen, vaikkei sen ääni\naaltojen keulaa huuhdellessa ja tuulen riehuessa etäällen voinut\nkuulua. Asema tuli yhä vaarallisemmaksi, sillä maahan kiinnitetty touvi\noli sellaisessa jännityksessä, ettei sen keskustakaan sattunut mereen.\nSen lisäksi kävi niin ankara tuuli, että ihmisen oli mahdottoman vaikea\npysyä pystyssäkään, sitä vähemmin rientää avuksi. Minä kiipesin\nkukkulalle talon takana, jossa kallionlohkare suojasi myrskyä vastaan,\nja josta voin hyvästi silmäillä sekä meren että lahdelman yli.\n\nLänsi-vuonon yli liehui talvisessa ilmassa aaltoilevia, hopean-harmaita\npilviä. Rantaa lähellä kohoili äärettömän suuria, kuohu-harjaisia\nvesi-vuoria, jotka särkyivät roiskulla teräviä kallioita vastaan ja\nvetäytyivät sen jälkeen takasin, jättäen lavean alan rannikkoa\nkuivaksi.\n\nEräässä kohden, jossa kallio jyrkästi kohosi merestä, pieksivät aallot\nkorkealle ilmaan leveän vaahto pylvään, joka tuulen mukana syöksi savun\nkaltaisena maiseman yli. Toisessa kohden ahdisti meri jättiläis\nvoimallaan luisua kalliota, milloin peittäen sen kuohuillaan, milloin\njättäen sen tyhjäksi taas ja tämän näytelmän päällä taisteli usein,\nroikkuvin siivin, väsynyt lokki, joka luultavasti oli kolostansa\njoutunut tuulien valtoihin.\n\nTuskissani kiinnitin huomioni lahteen purttamme kohden.\nHämmästyksekseni huomasin kannella seisovan miehen ja tunsin hänen --\nse oli väkevä Jens, joka erään toisen miehen kanssa oli kiivennyt sinne\ntuulen puolelta.\n\nHetkisen tyvenen aikana laskeusi hän, sidottuansa nuoran vartalonsa\nympärillen, yksinään keulaan ja alkoi vetää haahtea vastatuuleen pitkin\nkovasti jännitettyä touvia. Pelolla odotin joka hetki haahden vaipuvan\nveteen ja minusta näytti usea laine syöksyvän sen kannelle. Haahden\nhiljaa kulkiessa eteenpäin seurasi isä ja väkemme levottomasti rantaa\nmyöten.\n\nSaavuttuansa luodoille, joiden yli aallot alinomaa tyrskyivät,\nkiinnitti vahva Jens purren ja alkoi vetää touvista, jota mies tarpeen\nmukaan laivan kannelta irroitti. Hän oli juuri kiini sitomassa sitä\nlaiva-renkaasen eikä enää ollut tehtävänä kuin pari käännöstä, kun me\näkkiä huomasimme kolme mahdottoman suurta aallon harjaa, joiden\nvälttämättä täytyi heittäytyä luotojen yli. Selvästi oli nyt vahva Jens\nhaaksineen suurimmassa vaarassa, sillä lii'oin jännitetty touvi tuskin\nvoi kestää enenemää painoa.\n\nMinä näin hänen lemmittynsä Martinen vääntelevän tuskissaan käsiänsä ja\nkiiruhtavan rantaa pitkin luodoille päin; kentiesi oli hänellä aikomus\nheittäytyä mereen ja kiiruhtaa hänelle avuksi, jota varmaan ei kukaan\ntoisista katselioista ollut ajatellutkaan.\n\nVaan vahva Jens oli jo huomannut vaaran; hän kiiruhti purteen alas,\njossa vielä suojaa voi löytää, -- ainoastaan ottaaksensa pitkän liinan,\nkääri sen rauhallisesti useita kertoja ympärillensä ja sitoi pään kiini\nlaiva-renkaasen, ei enää luottaen omiin jättiläis-voimiinsa.\n\nTuskin oli hän näin ehtinyt valmistautua, kun jo ensimäinen aalto, jota\nhän vastusti nojaten eteenpäin ruumiillansa, purkautui luotojen yli.\nEnnenkuin toinen vielä kerkesi seurata, lisäsi hän uutta jatkoa maahan\nsidottuun kiinnittimeen.\n\nAalto vierähti taaskin, vaan Jens seisoi järkähtämätönnä, kietoi\nlujasti viimeisen solmunsa ja pelasti laivan.\n\nJens tunsi nyt uhkaavan aallon koko voiman. Hän nosti lantioiltansa\nliinat leveille, väkeville hartioillensa, käänsi vielä, kukatiesi\nviimeisen kerran, vaaleat kasvonsa kotoa kohden jäähyväisiksi; sitten\ntaivutti hän päänsä kolmatta, viimeistä aaltoa vastaan, joka vieryi\nvaahtoisine harjoineen, kuten ainakin suurempana ja raskaampana\nedelläkäviöitänsä.\n\nKun laine oli hajonnut, ei Jens enää seisonutkaan luodolla.\n\nHädissäni juoksin rannalle muiden luo. Jo ennenkuin saavuin alas, oli\npaitsi haahtea, joka oli irtautunut luodolta, myöskin Jensin hengetön\nruumis korjattu merestä ja kannettiin ylös kartanoon.\n\nAalto oli riistänyt hänen kerallansa, sittenkun liina hänen\nhartioiltansa vaatteiden ja ihon keralla oli luiskahtanut irti.\nTunnotoinna makasi hän veden vaikutuksesta ja toinen käsi, raastettuna\nveriseksi, oli sijaltansa pois. Kalveana kävi isä, auttoi häntä kotiin\nkantaessa ja asetti hänet vuoteelle.\n\nKun Jens heräsi tulvasi hänen suustansa verta ja haastaminen kävi\nvaikeasti; vaan isä vakuutti iloisena, tutkittuansa haavaa, ettei\nhengen vaaraa ollut pelkääminen.\n\nVahva Jens tuli rohkean työnsä kautta, jolla hän pelasti laivan,\nlavealta kuuluksi; isäni luona oli hän siitä päivästä uskottu mies ja\nseuraavana kesänä vietti hän häänsä Martinensa kanssa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nLoppu.\n\n\nNyt voin kirjoittaa tuon vähäsen, minulle kuitenkin niin suuri\narvoisen, joka on kerrottavana -- kau'an aikaa on se ollut mahdotonta.\n\nMyrsky kesti Lauantain päivällisestä Maanantai yöhön, jolloin se päivän\nvaaletessa laimentui täydelliseksi tyveneksi; siellä täällä kohoili\nvielä joku hyöky laine. Samana päivänä laski Pappilan rantaan väellä\ntäytetty talonpoikanen viisi-soutu papin valkosen veneen asemesta, jota\nkotiin odotettiin.\n\nKartanoon ylös kantoi neljä miestä hitaasti paaria, joiden perässä kävi\nmies ja nainen käsityksin, kumartuneina. Se oli pappi puolisonsa\nkanssa.\n\nMinä tajusin kohta, mitä oli tapahtunut ja mieleni joutui synkkään\nepätoivoon.\n\nSurullinen sanoma, joka vähää jälkeen tuotiin meille, ei kertonut\nmitään uutta minulle -- se ilmoitti vaan, että se, joka paareilla\nmakasi, oli papin tytär -- oli Susanna.\n\nHeidän veneensä oli ainoastaan kolme neljännestä koto-rannasta, kun\nmyrsky niin äkisti nousi. Kalliolta puhalsi tuima vihuri salmen halki\nja kaasi arvaamatta maata jo läheisen venheen.\n\nPappi oli nopeasti saanut vaimonsa pelastetuksi kaatuneen venheen\npäälle ja väki piteli kiini laidoista, kunnekka tuuli heidät ajeli tuon\nlyhyen matkan rannalle. Vaan turhaan koki hän tähystellä veteen\nkadonnutta lastansa, rientääksensä häntä pelastamaan. Aaltojen rajusti\nkuohuessa venheen ympärillä irroitti voimakas mies epätoivossaan\nitsensä kolmasti siitä ja syöksi aina, ponnistaen kaikki voimansa,\nuiden harha kuvia kohden, joissa luuli tuntevansa lapsensa. Vielä\nkerran aikoi hän uudistaa yritystänsä, vaan vaimon valitusten ja\nrukouksien tähden esti väki häntä siitä. He kertoivat sittemmin\nnähneensä hikipisaroiden kiertelevän hänen otsallansa, hänen uidessansa\njääkylmässä vedessä ja hänen jo usein aikoneen irtautua venheestä,\nseuratakseen lemmittyä lastansa.\n\nLiian myöhään havaittiin Susannan joutuneen venheen alle. Nuoria oli\nkietounut hänen jalkoihinsa ja estänyt häntä kohoamasta ylös. Toki oli\nhänen kuolemansa ollut pikainen ja helppo.\n\nMyrskyn kestäessä täytyi heidän viettää koko Lauantai ja Sunnuntai\nläheisessä talonpojan pirtissä, jossa papin vaimo väsymyksestä ja\nsurusta riutuneena pysyi vuoteen omana. Pappi oleskeli koko ajan,\nhartaasti rukoillen, siinä kylmässä suojassa, jonne Susanna oli\nkannettu. Maanantai aamuna, jolloin heidän piti matkustaa kotihinsa,\noli hän vaan tyyneesti iloinen, järjesti itse kaikki ja lohdutteli\nhellästi katkerasti itkevää vaimoansa.\n\nKoko illan ja seuraavan pitkän yön vietin syvässä, toivottomassa\nsurussa ja päätin seuraavana päivänä mennä katsomaan Susannaani,\nlemmittyäni, viimeisen kerran.\n\nVarhain seuraavana aamuna astui pappi odottamatta pirttiimme ja pyysi\ntavata isääni. Koko odotusajan istui hän kalveana ja juhlallisena\nnojatuolissa, vaan isäni lähestyessä kohosi hän ylös ojentaen kyyneleet\nsilmissä hänelle kätensä.\n\nHe kävivät istumaan ja pappi lausui, että isäni nyt näki edessänsä\nonnettoman, nöyryytetyn miehen, jota Jumala oli tahtonut kovasti\nrangaista, kääntääkseen hänen mieltänsä kokonaan puoleensa.\nOnnettomuutensa tähden pyysi hän nyt, ettei isäni enää eroittaisi\nhänestä muinoista ystävyyttänsä.\n\nHän ei tahtonut haastella siitä ikävästä seikasta, joka oli ollut syynä\nystävyyden rikkomiseen; hän oli siinä tehnyt parhaan tuntonsa mukaan.\nMutta hänellä oli jotakin muuta painavaa sanottavana; hän laski kätensä\nolalleni, painoi minua ystävällisesti rintaansa vastaan ja istuutui\ntakasin nojatuoliin. Susanna oli, jatkoi hän huo'aten, avannut hänelle\nkokonaan sydämmensä muutamaa päivää ennen kuin Jumala kutsui hänet\nluoksensa; silloin oli hän ilmoittanut lempineensä minua jo pienuudesta\nsaakka sekä antaneemme toisillemme ikuisen rakkauden valan, aikoen\nasiasta kertoa vanhemmillemme vasta ylioppilaaksi tultuani.\n\nAlussa oli hän ankarasti vastustanut asiaa monesta syystä, niiden\nseassa erittäinkin kivuloisuuteni ja minun sekä hänen nuoruutensa. Vaan\nSusanna oli osoittanut tässä kohden niin syvää vakavuutta ja lujaa\ntahtoa, että hän, tuntien Susannan luonnon, oli selvästi huomannut\nkuinka tämä rakkaus, usean vuoden yhä vaan lisäännyttyänsä, oli jo niin\nlujaksi juurtunut, että sitä oli liian myöhä enää tukahuttaa. Nyt oli\nse hänen ainoana lohdutuksenansa, että hän, samana aamuna kuin heidän\noli lähteminen onnettomalle kotomatkallensa, oli myöntynyt lapsensa\nrukouksiin ja samassa myöskin luvannut hankkia isäni suostumus\nyhdistykseemme. Vaan nyt seisoi hän tuossa lapsetoinna, ainoastaan\nilmoittaen että isänikin kodossa onnettomuus oli majaellut ja kohdannut\nhänen ainoata lastansa. Tästälähin tahtoi hän aina, jos isäni vaan\nsiihen suostuisi, kohdella minua niinkuin omaa lastansa ainakin.\n\nTuokion aikaa istui isäni vaaleana ja vai'eten; hän näytti ainoastaan\nhitaasti käsittävän mitä hänelle haasteltiin. Viimein kohosi hän\nseisoalleen, tarjoten äänetönnä kätensä papille. Sen jälkeen laski hän\nraskaasti kätensä olalleni, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella,\nihmeellisen lempeällä äänellä: \"Poikani, olkoon Herra taivasten\nturvanasi. Nuorena on suru sinua kohdannut, vaan ole luja ja kanna sitä\nlannistumatta!\"\n\nHän oli jo ulos menemässä, jättääkseen meitä kahden kesken, vaan\nkääntyi ovessa takasin ja neuvoi minua seuraamaan pappia jättääkseni\nSusannalleni viimeiset jäähyväiset.\n\nVähää jälkeen astuimme papin kanssa vieretysten polkua myöten. Me\nolimme tulleet ystäviksi ja hän kertoeli lohdutuksekseni kaikki mitä\nSusanna oli sanonut, voittaaksensa hänen suostumustansa. Jumalan kiitos\ntiesi Susanna, lopetti hän puheensa, isässänsä löytävänsä sen ystävän,\njohon hän hädän hetkinä voi turvautua.\n\nPappi vei minut majaan, jonka ikkunoita valkeat uutimet varjostivat;\nhän seisahtui paarien viereen hetkeksi ja kyyneleet valuivat virtana\nhänen kasvoillensa, sitten kääntyi hän ympäri ja meni.\n\nTuossa makasi hän neitseellisessä, lumivalkoisessa pu'ussaan. He olivat\nkietoneet seppeleen viheriöitsevistä lehdistä valkoisilla ruusuilla\nhänen päähänsä -- ja silmiini kuvautui hetkeksi taaskin tuo näky, jonka\njo kerran olin nähnyt tavara-huoneessa. Hienot kädet lepäsivät ristiin\nlaskettuina hänen rinnallansa ja kihla-sormessa huomasin kyyneleillä\noman vanhan bronsi-sormukseni sinisine kivineen, jota hän oli kantanut\nsiitä hetkestä saakka, kun sai isänsä suostumuksen. Tuo elossa\nniin erinomanen kasvojen juonne oli kuolossa muuttunut vienoksi,\nonnelliseksi hymyilyksi, joka pyhällä kirkkaudella valaisi hänen\nsuloisia kasvojansa ja puhdasta, marmori-vaaleata otsaansa; hän lepäsi\nniin lapsellisesti turvallisena, ikäänkuin hän nyt tuntisi salaisuuden\nuskollisen rakkauden voitosta kaiken maallisen vähäpätöisyyden yli ja\nliihoittelisi tuolla edelläni valkoisine siipinensä, neuvoaksensa sitä\nminulle, koska kaikkivaltias Jumala ei tahtonut hänen täällä maan\npäällä kanssani eloansa viettämään.\n\nKun huomasin itseäni tahdottavan pois, lu'in hiljaa Isä-meidän hänen\nylitsensä viimeiseksi jäähyväiseksi, painoin keveän suudelman hänen\notsallensa, huulillensa sekä ristiin lasketuille käsillensä, missä\nbronsi sormus oli ja poistuin taakseni enää katsahtamatta.\n\nKaksi päivää sen jälkeen seurasin Susannaa hautaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli talvinen päivä ja aurinko valaisi kirkkaana taivasta, kun\ntavallisuuden mukaan kävin tervehtimässä sitä kohtaa kirkkomaalla,\njossa hän lepäsi; nyt oli tuisku ajanut suuren nietoksen haudan päälle.\nPuhtaan, huikaisevan lumen pinta loisti auringon valossa hohtavana\nmarmorina. Minusta tuntui niinkuin Susanna tahtoisi minun muistamaan\nitseänsä seisovana kirkkaassa pu'ussaan Kaikki-valtiaan istuimen\nedessä, sillä antaakseen voimaa minulle käymään yksinäistä polkuani\nelämän laakson läpi, pelkäämättä uhkaavan mielen heikkouden voivan\neroittaa meitä.\n\nKun myöhään kesällä ai'oin matkustaa etelään laivalla papin ja hänen\nvaimonsa kanssa, jotka lyhykäisessä ajassa olivat muuttuneet varsin\nvanhoiksi ja valinneet eteläisemmän seudun vaikutus alakseen, kävin\nviimeisen kerran hyväisillä ystäväni, surumielisen lauluniekan luona.\nHän soitteli taaskin minulle tuon viehättävästi iloisen lempivien\nlaulun, jota hän jo oli kaksi kymmen vuotiaana soitellut ja joka\nmielestäni sopi niin hyvin Susannalle ja minulle; myöskin toisen laulun\nsoitteli hän nyt -- ihmeellisiä, syvästi liikuttavia ja surullisia\nsäveleitä, joissa kuitenkin piileili hentoja lohdutuksen väreitä. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän loppukoon yksinkertainen historiani; en tahdo pitemmältä kertoa\nnoista asioista, kuinka isäni avulla -- hän kuoli samana vuonna kun\notin tutkinnon taiteissa, kunnioitettuna, vaan perin köyhänä miehenä --\npääsin \"laudatur'in\" ylioppilaaksi, olin hiukan kirjailiana, koti- ja\nkansakoulun opettajana, sillä se olisi vaan kertoelma sellaisesta\nyksityis elämästä, jonka aatelma kokonaan elää menneiden aikojen\ntapahtumissa.\n\nRakkauteni Susannaan oli, niinkuin hän itsekin sellaisella\nluottamuksella oli vakuuttanut, tuona terveyden lähteenä, joka varjeli\nminua uhkaavasta, kauheasta onnettomuudesta -- mielen heikkoudesta. Kun\nrauhattomuuden ajelemana harhailin läheisissä metsissä, tapahtui usein,\nettä havaitsin Susannan kirkkaan haahmon milloin liihoittelevan\nedelläni, milloin taaskin lempeästi hymyillen lähestyvän vastahani, ja\naaveilun kestäessä katosi vähitellen tuskani. Parina viimeisenä\nvuotena, tautini lisääntyessä, en ole voinut nähdä häntä ja sehtähden\non elämänikin tuntunut synkältä, ikäänkuin pimeys laajasti peittäisi\nkaikki ympärilläni.\n\nVaan nyt, viruessani eteishuoneessa tautivuoteellani ja täysi-kuun\nheleästi maisemia valaistessa, tuli Susanna liihoitellen luokseni\nvalkeissa morsius-vaatteissaan ja kukka-kiehkurainen soreilla\nsuortuvillansa sekä viittasi minulle kädellänsä, jossa sormukseni\nkiilteli. Minä tiedän hänen tuoneen ihanan sanoman, että kohta jo saan\nrientää pois tuonne kohden taivahia yhtymään jälleen nuoruuteni\nlemmityn kanssa.\n\n\n\n"]