[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsMcQsaR9GTQrk14yXCxe0IqpfB-kp0NzbJnRzEgDlH0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},386,"Valittuja runoja","Fröding, Gustaf",1860,1911,"386-froding-gustaf-valittuja-runoja","386__Fröding_Gustaf__Valittuja_runoja",null,"runous",[],[],"fi",1891,1895,7093,42059,false,25052,[23],"Swedish poetry -- Translations into Finnish",[25],"Poetry","\"Valittuja runoja\" by Gustaf Fröding is a collection of selected poems written in the late 19th century. This work reflects Fröding's lyrical talent and contains themes ranging from the beauty of nature to the complexity of human emotion, making it a vibrant representation of his poetic voice. The collection draws from his earlier works, showcasing the evolution in his style and thematic focus during this period of literary exploration.  In \"Valittuja runoja,\" Fröding expresses a deep connection with nature and a profound understanding of human suffering and joy. His lyrics often reflect a personal struggle with pessimism, illness, and existential themes while finding solace and inspiration in the beauty around him. The poems depict a variety of characters and situations from rural life, infused with humor and a keen observation of everyday experiences. Through vivid imagery and emotional depth, Fröding weaves a tapestry of life that resonates with both the melancholic and the celebratory aspects of the human condition. His work stands out for its musicality and authenticity, offering readers an engaging glimpse into the mind of one of Sweden's most celebrated poets. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Weijola, Yrjö",508,"Kokoelma sisältää suomennoksia Frödingin varhaisista runoteoksista. Mukana on vermlantilaisia kansankuvauksia, humoristisia lauluja sekä vakavampia pohdiskeluja. Teos sisältää myös Kasimir Leinon kirjoittaman katsauksen runoilijan vaiheisiin.","Gustaf Frodingin 'Valittuja runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 386. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenberg\nEuropen DP oikolukijat.","VALITTUJA RUNOJA\n\nKokoelmista \"Guitarr och Dragharmonika\",\n\"Nya Dikter\" ja \"Räggler å Paschaser\"\n\n\nKirj.\n\nGUSTAF FRÖDING\n\n\nSuomentanut Yrjö Weijola\n\nTarkastanut ja lyhyellä luonteenkuvauksella varustanut Kasimir Leino\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1895.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nGustaf Frödingin omatekemä biografiia\nKaunista säätä\nKävi maantiellä tanssi\nOhmon Elli\nKuijan Lassi\nMaantien Mari\nSoi, soi kaisla!\nUudenvuodenlaulu\nRuot'-Jussi (suoment. _U. T. S._)\nPeki-Saska herrosskäynt (suoment. _U. T. S._)\nYstäville sairasvuoteella\nMaailman meno\nMikä on totuus?\nNiin puhui Zarathustra\nNuoruudessa\nMefisto\nPieni Aune\nMetsässä\nTalvilaulu\nPublius Pulcherille\nPetturi\nRukoushuoneessa\nHyvät ja jalot\nSyksy\nHosianna!\nSe on täytetty!\nPaimenääniä (suoment. _R. Roine_)\nJos oisin (suoment. _O. M._)\n\n[Toimittajan huomautus: Otto Mannisen suomennos _Jos oisin_ on jätetty\npois kokoelmasta tekijänoikeudellisista syistä.]\n\n\n\n\n\n\nVALITTUJA RUNOJA.\n\n\n\n\nGustaf Fröding.\n\nLyhyt kuvaus hänen runoilijaluonteestaan.\n\n\n\nPuoli kymmentä vuotta sitten ei Ruotsinkaan kirjallinen yleisö tiennyt\nmitään _Gustaf Fröding_ nimisestä runoilijasta. Yliopistossa muisteltiin\nkyllä sen nimisen kivulloisen miehen muutamia vuosia laiskotelleen, vaan\nhänen opinnoistaan ei koskaan tolkkua tullut ja ennen pitkää hän\nkatosikin muihin toimiin. Pienen maaseutukaupungin, Karlstadin,\npaikallislehdessä oli hän sittemmin tavallisella sanomalehtimiehen\ntyöllä jonkun aikaa ansainnut leipänsä, mutta lehdellä oli pieni\nlukijakunta ja vaikea lie ollut senkin aavistaa kaikellaisten pikku\npätkäin takana miestä, joka muutamia kuukausia myöhemmin oli\näkkirynnäköllä kohoutuva Pohjoismaiden nykyään etevimpäin lyyrillisten\nrunoilijain joukkoon.\n\nFröding on jo pitkät ajat ollut kivulloinen ja mietiskelevä mies ja\nomatekemässään elämäkerrassa hän vakuuttaakin, ettei hän oikeastaan ole\nkoskaan ollut mikään \"nuori runoilija\".[1] Kun hän v. 1890 julkaisi\nensimmäisen runokokoelmansa nimeltä \"_Guitarr och Dragharmonika_\",\nhämmästytti hän sentään kaikkia mitä reippaimmilla, kansanomaisimmilla\nja tuoreimmilla \"Vermlantilaisilla lauluilla\", joissa muodoltaan\nerittäin luonteva ja vallaton, sisällykseltään oikein tarttuvan\nhumoristinen iloisuus kävi käsikädessä tosirunollisen tunteen kanssa.\n\nHermostunut ja pessimistinen aikamme kaipaa juuri tuollaista runoutta,\njoka luonnon tuoreudellaan vaikuttaa tunteisiimme kuin kylpeminen\nraittiissa merivedessä väsyneeseen ruumiiseen. Senpä vuoksi\nhuomattiinkin tässä kokoelmassa melkein yksinomaisesti tuo\nkansanlaulujen tapainen runo-osasto. Siitä piti suuri yleisö ja sitä\njuuri esim. _Georg Brandeskin_ kiittävässä arvostelussaan erityisesti\nylisti.\n\nSille joka tahtoo saada oikean käsityksen Gustaf Frödingin todellakin\nsisällysrikkaasta ja lahjakkaasta runoilijaluonteesta, ovat mielestäni\nsentään nuo toiset osastot, \"Griller och grubblerier\", \"Stämningar och\nstämningsbilder\" sekä \"Likt och olikt\" melkein tärkeämpiä kuin\n\"vermlantilaiset laulut\". Sillä nämä ovat ainoastaan hänen kehityksensä\ntulostuotteita, jota vastoin noista muista näemme, mitä tietä hän on\njoutunut kansanlauluja tapailemaan.\n\nEnsistäänkin huomaamme heti kohta, ettei Fröding ole mikään itsetiedoton\nkansankirjailija, joka luontonsa vaistosta vain on tarttunut\nkäsiharmoonikaan soitellakseen noita reippaita kansansäveliä, sillä\ntodellakin olemme kuulevinamme sävelet noiden musikaalisten, rytmikästen\nrunoelmain takana. Hän sovittaa sanansa sellaisella taidolla, että hän\nsuorastaan pakottaa lukijan hyräilemään niitä jollakin kansanlaulun\nsävelellä.\n\nMutta mikäli voimme hänen muista runoistaan päättää, johtaa häntä tässä\nitsetietoinen taiteilijan äly liittyneenä tietysti syvään runolliseen\ntunteeseen. Fröding on runoelmistaan päättäen paljo kärsinyt, paljo\nmiettinyt ja seisoo kerrassaan aikansa sivistyksen kannalla. Hän on\nhänkin ollut pessimisti, hän on sairasvuoteella katsonut kuolemaa\nsilmiin (katso runoa \"Döden\"), hän on muiden mukana tehnyt hänkin nuo\nkolme vastaamatta jäänyttä kysymystä: mistä? minne? ja miksikä? ja hän\non nähnyt entisten ihanteiden ja lapsuuden uskon pala palalta murenevan\ntutkivan järjen edessä. Ja kaikkea ivaava sekä ilkkuva Mefisto, joka\ntällaisia henkilöitä oikein ahdistaa palveluksillaan, on hänellekin\nkäynyt tarjottelemassa silmälasiansa, joiden läpi katsottuna maailmassa\n\n      -- -- -- \"allt är dumt och dåligt.\n      och allting lytt och fult -- -- --\n      och alla ljus, som prisats, äro dankar.\n      och glädje är en lögn och kärlek fal.\n      och vishet är en bakfram lek med tankar\".\n\nMutta samalla miehekkäällä tavalla kuin hän vastaa ystävilleen, jotka\njoutavilla loruilla ovat lohduttelevinaan häntä sairasvuoteella (\"jag\nvill ha rätt att ensam genomlida Mitt eget kval -- jag vill ha tröst af\ningen\") samalla lailla karkoittaa hän ilkkuvan hengenkin luotaan, sillä\nhän pyrkii sopusointuun maailmaa kanssa, hän _tahtoo_ nauttia elämästä\nja laulaa muihinkin elämäniloa:\n\n      \"jag vill, jag vill, jag skall, jag måste ut\n      och dricka lif, om blott för en minut,\n      jag vill ej långsamt kväfvas bakom gallret\".\n\nHän ei luule sentään koskaan pääsevänsä tuon rauta-aidan läpi, joka\noikeastaan on hänen luonteensa surumielisyys ja kivulloisuus. Mutta hän\ntaistelee kuitenkin ja sellaisesta lannistavasta maailmankatsomuksesta\nhuolimatta kuin se on, joka niin mestarillisen lyhyesti ja kuvaavasti on\nesitetty runossa \"Världens gång\", on hänen kuitenkin onnistunut läpäistä\ntuo pessimistisyyden rauta-aita ja kirjoittaa elämäniloa ja vallatonta\nhuumoria uhkuvat \"vermlantilaiset laulunsa\", myöhemmissä \"_Uusissa\nrunoissaan_\" (v. 1894) tuo kaunis kokoelma \"Från Värmland\" sekä vihdoin\nnuo lystikkäät, naurattavat juttunsa \"_Räggler och Paschaser_\" (v.\n1895), joissa hauska kielimurrekin osaltaan vaikuttaa kuvausten\ntuoreuteen.\n\nKirjallisuushistoriasta voimme selvästi nähdä, kuinka eri aikakausien\nhienommat runoilijaluonteet, todellisuuteen kyllästyneinä, ovat etsineet\nmieleistänsä mielikuvituksen ravintoa milloin uskonnon helmasta, milloin\nvanhemmilta, runollisemmilta ajoilta, milloin taas pelkästään oman\naatepiirinsä ihannemaailmasta. Kaikkia näitä keinoja näyttää myöskin\nGustaf Fröding käyttäneen. Hän laulaa syvällä tunteellisuudella ja\nyksinkertaisuutensa kautta vaikuttavasti uskonnollisista aiheista ja\npieni koruton sä'e liikuttaa meitä enemmän sekä puhuu paremmin\nihmisrakkauden puolesta kuin pitkät, pontevat saarnat. Vapauden ja\nrakkauden evankeliumia hän julistaa ja kärsimysten keskellä kituvalle\nSaulille antaa hän Davidin harppunsa säestyksellä laulaa, kuinka paljo\nmaailmassa sentään on hyvää ja kuinka -- \"efter natten kommer alltid\ndag, och såret läks och sorgen har en ände\". Vanhempia aiheita tapaamme\nmyöskin sekä Ruotsin että ulkomaan historiasta (Den svenske Celadons\nklagovisa, Herr Lager och Skön fager, En fattig munk från Skara, Sigurd\nJorsalafar, Tersites, Apelles i i Abdera, Till Publius Pulcher,\nFörrädarn, y. m.), mutta kaikista näemme, että hän käyttää niitä vain\nvoidakseen niissä esittää omia tunteitaan ja ajatuksiaan.\n\nPitkän ja ankaran kamppailunsa kautta on hän saavuttanut sopusointuisen\nja rakkauteen perustuvan maailmankatsomuksen. Enkä luule sitä pelkäksi\nsattumaksi, että juuri tuo tällaista katsantokantaa parhaiten todistava\nruno \"En fattig munk från Skara\" on tekijän ensimmäisen kokoelman viime\nrunoksi joutunut. Se on mielestäni pidettävä jonkunlaisena kuvauksena\nFrödingin omasta sielunkehityksestä. Hän on matkoillaan kärsittyään,\nrevittynä ja verissään palannut takaisin kotiinsa, mutta toivo on\nhänellä tallella, että \"det som brister och felas, kan ännu lagas och\nhelas\". Ja elämänilonsa on hän niinikään säilyttänyt samoin kuin halun\nnauttia luonnosta ja sen ihanuuksista.\n\n      \"Men suset i skogen och forsens röst\n      och morgonens sken, som gär upp i öst,\n      och regn, som i hösten gråter,\n      de gåfvo mig kärleken åter\".\n\nTäten on hän saavuttanut sen, mikä ehdottomasti on välttämätöntä\nvoidakseen oikein kuvata luontoa ja herttaisella huumorilla esittää\nkansanelämää, nimittäin rakkauden kuvattavaansa. Kaikki nuo\nluettelemamme eri runo-osastot osottavat meille, mitä teitä hän on tälle\nkannalle tullut, ja me näemme hänen käyneen saman kehityskulun, jonka\nmelkein jokainen hienotunteinen, kehityskykyinen ja runollisella\nvaistolla varustettu kirjailija tekee. Kadotettuansa lapsuutensa\nillusioonit todellisuuden suhteen, etsii hän parannusta sairaalle,\npettyneelle sielulleen kaukaisemmilta mailta (Jag ville jag vore i\nIndialand) ja ajoilta, joissa hän saa vapaalla mielikuvituksellaan\nmieleisekseen muovata henkilöitään ja ympäristöään. Mutta jos hänessä\nsamalla asuu se tosirakkaus luontoon ja kanssaihmisiin, jota paitsi\neheää, sopusointuista maailmankatsomusta ei voi olla, palaa hän\nparantuneena, laajempisieluisena ja hellempänä takaisin todellisuuteen,\nmissä hän nyt näkee paljo enemmän hyvää ja oikeutettua kuin ennen, sillä\nnyt on hän selvillä kaikkeuden välttämättömistä kehityslaeista ja\nkokonaisuutta johtavista, yhtenäisistä perusaatteista.\n\nParhaimman lääkkeensä on Fröding sairaalle sielulleen löytänyt luonnossa\nja parhaimman oppinsa antaa hän meille saattamalla meidät niin hyvin\nhienoissa luonnonmaalauksissaan kuin kansanelämän humoristisissa\nkuvauksissaan lähemmäksi kaikkien kehitysten alkua ja loppua, luonnon\nelämää. Hän ei ole _Oscar Levertinin_, _Verner von Heidenstamin_ tai\n_Axel Lundegårdin_ tavalla hienontunut elegantiksi ylimystörunoilijaksi,\njotka varsinaiselle kansalle aina tulevat pysymään vieraina, vaan on hän\nterveen runoilijavaistonsa avulla käynyt kehityksensä itsetietoon,\npalatakseen takaisin luonnon lähteiden alati pulppuaville hetesuonille.\n\nTässäpä juuri onkin Gustaf Frödingin erikoismerkitys ja tämä se myöskin\nselittää, miksi hermostunut ja ylenpalttisesti hienontunut\nkulttuuri-ihminen voi lukea hänen runojansa yhtä suurella nautinnolla\nkuin rahvaan mies. Luontaiseen vaistoon ja runolliseen ihanteellisuuteen\non nyt liittynyt vakaumus, taiteellisempi silmä ja laajempi,\nsydämmellisempi rakkauden tunne, joka juuri antaa myötätuntoisen\nviehkeytensä vähäpätöistenkin henkilöiden elämänvaiheille (esim. Elin i\nHagen, Lars i Kuja, Landsvägsmaja, Gamle Skam, Bärgslagstroll, Jäntblig,\nMordet i Vindfallsängen, I valet och kvalet, En nyårslåt, Säf, säf susa,\nSkalden Vennerbom y.m.). Niinikään ei nautintomme hänen kauneissa\nluonnonkuvauksissaan suinkaan häiriy siitä runollisen tunteen\nkannattamasta ja vertausten verhoamasta filosofiiasta, jolla hän\n\"Metsässä\", \"Lahden rannalla\", \"Suolla\" ja merellä liikkuessaan antaa\ntunteidensa vaikutuksille laajemman ja syvemmän taustan. Siten on hän\nvain ajatuksilla runoseppeleensä solminut ja senpä vuoksi on ajatteleva\nlukija tuon yksinkertaisen, musikaalisella rytmillä mukaansa tempaavan\nmuodon takana löytävä niistä paljo enemmän kuin mitä ne ensi\nsilmäyksellä sisältävän näyttävät.\n\nGustaf Fröding on täydellisesti omituisen, etsivän ja pessimistisen\naikansa lapsi ja runoelmistansa päättäen on häntä vaivannut sama\nhajanaisuus, epäilys ja haparoiminen, mikä koko vuosisadalle on\nluonteenomaista. Mutta hän on ainakin osaltaan viitannut siihen, mitä\ntietä muutos terveempään, sopusointuisempaan elämään on tästä tilasta\nmahdollinen. Ja siinä suhteessa on hänen vermlantilaisia laulujansa ja\nkuvauksiansa pidettävä käännekohtana Ruotsin nykyisessä runoudessa enkä\nluule erehtyväni, jos ennustan hänen vielä saavan monta aljetun ladun\njatkajaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeillä täällä Suomessa on luonnollisista syistä pysytty toistaiseksi\njotenkin vieraana ulkomaiden kirjallisille virtauksille eikä\nkaunokirjallisuutemme ole menettänyt todellisuuden maaperää enemmän\nkuin runouskaan. Myöskin on kansan elämän ja olojen kuvauksilla\nkirjallisessa tuotannossamme ehkä suurempi sija kuin minkään muun maan\nrunoudessa. Niin että mistään palautumisesta luontoa lähemmäs ei meillä\nvoi juuri olla puhettakaan. Mutta siitä huolimatta pitäisi sellaisen\nomituisen ja itsenäisen runoilijan kuin Gustaf Fröding on, saavuttaa\nmeilläkin kylläksi lukijoita, sillä varsinaista humoristista runoilijaa\nei meillä ole, vaikka huumoria muuten pidetään huomattavana\nominaisuutena suomalaisten luonteessa.\n\nMeidän on siis mielestäni oltava kiitollisia hra _Yrjö Weijolalle_\nsiitä, että hän on saattanut suomenkielisenkin yleisön nautittavaksi\npienen kokoelman näitä tuoreita, heleitä säveliä, joita lukiessa\nvanhakin nuortuu.\n\nMitä runojen valikoimiseen tulee, on suomentaja siinä nähtävästi\nseurannut yksinomattain subjektiivista mielitekoansa: mikä on häntä\nmiellyttänyt, sen on hän kääntänyt. Mitään periaatetta ei siis pidä\nvalinnan suhteen vaatiakaan. Allekirjoittaneen tehtävänä taas on ollut\nsuomennosten muodollisen asun tarkastaminen[2] ja sitä olemme hra\nWeijolan kanssa koettaneet saada niin alkukieltä vastaavaksi ja\nrytmiltään sointuvaksi kuin suinkin olemme voineet. Työtä ja vaivaa ei\nkyllä ole säästetty, mutta Frödingiä tunteva lukija on luultavasti oleva\nkanssamme yhtä mieltä siitä, että hänen runonsa ovat mitä vaikeimpia\nkääntää vieraalle kielelle. Jos olisimme sentään onnistuneet niinkin\nhyvin, että lukija voisi pahemmin häiriytymättä nauttia näistä\nsuomennoksista ja saada niistä edes jonkunlaisen käsityksen Frödingin\nomituisen alkuperäisestä runottaresta, niin olisimme tyytyväisiä\ntyöhömme.\n\nHelsingissä, marraskuussa 1895.\n\nKasimir Leino.\n\n\n\n\nGustaf Frödingin omatekemä biografiia.\n\n\nOlen yli 33 vuoden[3] enkä niin muodoin ole juuri mikään \"nuori\nrunoilija\", vaikka minua siellä täällä on niin kutsuttu. \"Nuori\nrunoilija\" en ole koskaan ollut, ja siitä olen iloinen, sillä mahtaa\nolla vaikeata säilyttää tasapaino kirjallisen turhamielisyyden\nmarkkinoilla, kun ei vielä ole kehittynyt itsearvostelemisen asteelle.\nKirjoittelin tosin lauluja silloin tällöin kasvavana nulikkana ollessani\n-- enimmäkseen parodiioja ja ylioppilasmaisia toverilauluja, jotka\nlaadultaan eivät olleet erittäin \"ylösrakentavia\". Mutta vasta kun\nlähestyin 30 vuotta ja pysyväinen tauti erotti minut muusta maailmasta,\nsatuin kyhäämään kokoelman runoja[4] kylliksi suuren julkaistavaksi. Se\nolisi luultavasti saanut vaeltaa samaa tietä kuin monet vertaisensa,\nellei runojen joukossa olisi ollut pöllömäinen positiivirenkutus \"mister\nJohanssonista\".\n\nPositiivimaku on nyt kerran kaikkiaan yleisimmin levinnyt, ja minun\nkirjastani tuli kansalle niin mieluinen, että siitä saattoi ilmestyä\ntoinen painos. Mister Johansson on tuottanut minulle kosolta kunniaa --\nmuun muassa tulin mainituksi kandidaattina Ruotsin Akatemiaan niinkuin\n\"runoilijakuningas\" Ahlstrand ja \"runoilijanuorukainen\" Chronvall.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinun elämäni vaiheet eivät ole olleet erittäin runolliset. Olin sangen\nlaiska ja saamaton koulupoikana, sangen laiska ja leväperäinen\nylioppilaana. Ainoa opinnäyte, jonka olen suorittanut, oli muuan\ntutkinto professori Svedeliukselle, joka tutkinnon aikana ääneen lausui\nmielipiteensä minun persoonastani. \"Tuosta ei minun nähdäkseni tule\nopintähteä; -- tuo oli varmaan eilen juomingeissa, hänhän vastailee\nnurinpäin kuin kävisi unissaan\" j. n. e. Me nauroimme molemmat, kun\npuristimme toistemme kättä erojaisiksi, ja toivoimme kohtaavamme\ntoisemme tutkinnossa, josta ei tullut mitään. Vanha professori oli\nmuutama vuosi sen jälkeen laskenut kummallisen, mutta rehellisen päänsä\nlepoon, ja minä olin joka tapauksessa sitä ennen lähtenyt yliopistosta\nräätälilaskujen ja vuokravaatimusten ahdistamana.\n\nSen jälkeen on olemmassaoloni ollut sangen epäsäännöllinen, osaksi olen\ntoiminut kirjallisena köyhimyksenä osaksi aputoimittajana\nKarlstadstidningissä, joka on minua aina kohdellut sangen sävyisästi,\nniin vallaton, epätasainen ja laiska kuin kynäni on ollutkin.\n\nSanomalehtimiehenä olen saanut kärsiä useita kovia kolauksia. Kerran\nsekoitin hullun talonpojan lapsenruokkojuttuun oikeusosastossa. Tuo\nhullu talonpoika tuli vaatimaan korvausta, mutta meidän onnistui\nlepyttää hänet, niin että hän tyytyi nöyrään oikaisuun. Kerran olen\nkeksinyt historiantakaisen veneen kivikaudelta, joka sittemmin\nhavaittiin nykyaikaiseksi vesialtaaksi. Vähintäin kolme kertaa olen\nkirjoittanut nekroloogin Stanleysta, joka elää vieläkin. Kerran olen\nkäynyt Arvikassa ja arvostellut seuranäytelmää -- sillä seurauksella,\nettä paikkakunnan lehti uhkasi minua selkäsaunalla, jos vielä\nnäyttäytyisin heidän kauppalassaan.\n\nNykyään valmistaudun Karlstadin kaupungin juhlarunoilijaksi ja olen jo\nkirjoittanut pitkän ja ikävän proloogin eräisiin teaatterin avajaisiin.\nSamoin olen minä sangen käytetty albumirunoilijana -- erittäin hauska\ntoimi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, tässä se olisi se pyydetty omatekemäni biografiia, paras, jonka\ntoistaiseksi voin saada aikaan. Kun ennätän tulla kyllin kuuluisaksi ja\nihmisviholliseksi, kirjoitan minäkin minun \"Beichte eines Thoren\".\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Siinä allekirjoittaneelle osotetussa kirjeessä 7 p:ltä viime\nlokakuuta, jossa hän erityisellä ilolla antaa suostumuksensa näiden\nrunojen suomentamiseen, pahoittelee hän, ettei hän osaa suomenkieltä,\n\"nyt kun suomalainen kirjallisuus jo on käynyt niin arvokkaaksi\".\nElämäkertaansa ei hänellä sitten v. 1893 ole suuria lisättävänä. \"Olin\nkauhean kipeänä koko viime vuoden ja vielä tämänkin alulla, vaan olen\nnyt kummallisesti parantunut, siinä kaikki, mitä voin sanoa.\nRunoileminen on luonnollisesti ollut laimeata tämän surkeuden ja\nmurheen aikana, mutta toivon vielä pääseväni uuteen vauhtiin,\n\"du kommer däk\", kuten norjalaisen isäntäni on tapana sanoa tyynellä\ntalonpoikaismurteellaan\". -- Gustaf Fröding oleskelee nim. tätä nykyä\nNorjassa, Lillehammerin pienessä kaupungissa terveyttänsä hoitamassa.\n\n[2] Kaikkien muiden paitsi runojen \"Paimen ääniä\" ja \"Jos oisin mä\"\nsekä parin murrejutun, jotka kaikki on otettu kokoelmaan semmoisina kuin\nne on jätetty ulosantajille.\n\n[3] Tämä kirjoitettiin ennen joulua 1893.\n\n[4] Sen jälkeen kun tämä kirjoitettiin, on Fröding julkaissut uuden\nrunokokoelman \"Nya Dikter\" ja juttukokoelman \"Räggler å Paschaser\"\nVermlannin murteella.\n\n\n\n\n\n\nVALITTUJA RUNOJA JA JUTELMIA\n\n\n\n\nKaunista säätä.\n\n\nTaivas kirkas, lahti tyyni,\nPäivä paahteinen.\nHonkalassa vellikello\nSoittaa ruuallen.\nHarjun kirkko loistaa niinkuin\nHelykruunuin morsian.\nPäällä Ohmon koivumetsän\nNiinkuin harso herrasneidin\nPilvi taivahan.\n\nJa kuin vankat lautamiehet\nKihlakunnan käräjäin\nTummat vaarat seisoo tuolla\nVeljellisnä vierettäin.\nJa kuin juhlivaiset laivat\nUivat saaret Sorsamaan,\nKeulan päässä kuuset huojuu,\nKeskiteljoillansa koivut,\nMännyt perätuhdollaan.\n\nVanha Luoti tuvan eessä\nMäkirinteellään;\nEhkä vanhass' sydämmessään\nLoistaa päivä, loistaa toivo\nLämpimämmin entistään.\nVanha Luoti, vanha Luoti\nMiettii ehkä laillain hän:\nSuloista on elää sentään,\nMikä ihmeen kaunis ilma,\nIlma päivän selkeän.\n\nMitä siellä, tirske kuuluu\nKautta niemien ja saarten?\nMikä riemu raikuukaan?\nLahden pohjassako immet uivat\nVaiko soutaa\nImmet venhollaan?\nKymmenkunta hattupäätä\nPuljahtaapi kaislikosta\nSalmen suusta keikkuen,\nKymmenkunta neittä mulle\nNauraa ilkkuen.\n\nMokomakin naurutulva!\nSuutunko vai huolin viis!\nSoudan sentään lähemmäksi,\nSillä onhan joukoss' itse,\nItse ainoinen Alice.\nJa mä venheessäni nousen,\nHaparoiden lakkihini\nTartun neuvoton,\nJa mä punastun ja lausun:\n\"Äärettömän kaunis ilma,\nKaunis ilma tänään on!\"\n\n\"Sangen totta, nerokasta,\nHyvä, hyvä, hahhahhaa,\nRunollista, nerokasta,\nRunollista, hahhahhaa\".\nTytöt mulle ilkkuaa,\nViskoo vettä niskahani,\nArmotonna muiden lailla\nSydämmettä myös Alice!\nHämilläni hoiperrellen\nLankeen polvillein ja lausun\nSurkeesti kuin Cæsar: \"Siis\nSinä myöskin, sinä myöskin,\nSinä myös Alice!\"\n\n\n\n\nKävi maantiellä tanssi.\n\n\nKävi maantiellä tanssi, ol' lauvantai-ilta,\nSoi nauru ja soitto sen seutuvilta,\nOli hih, oli huh, oli hei!\nJa pelmanni Niilosen soi vetopeli,\nTuon hupsujen hupsun, mi kaikkein on veli,\nHei heisuli, heisuli, vei!\n\nOli tanssissa Takkulan uhkea Lotta,\nHän on sorja ja viini, mut köyhä kuin rotta,\nHän reipas ja veikeä on.\nOli Kirstikin kulkija rohkea, hurja,\nOli Kalselan Riitta ja Malviina kurja,\nHupa Liisakin Kantiomon.\n\nOli Topsalan Kusti ja Pietari Nasta,\nNepä heilakka poikia tanssissa vasta\nKyliin tyttöjä nostelemaan.\nOli torppari Matti ja Mustolan renki\nJa rekryytti Pyssy ja Paltainenki\nJa räätäli Autiomaan.\n\nOli heillä kuin liekkejä vaatteissansa,\nKuin sirkkaset hyppeli Pekkalan kansa,\nKivet, anturat vaan salamoi.\nJa liepehet lensi ja liinaset leiskui\nJa lettiä leijui ja helmoja heiskui,\nPeli vinkui ja vonkui ja soi.\n\nPajupehkoissa, lehdoissa, leppien alla\nKävi nyt puhe lemmekäs kuiskaamalla\nJa hälveni pensaikkoon.\nJa louhikko kangas se leikistä raikui,\nJa soitimen naurusta metsiköt kaikui.\n-- Jos huolit sä, tässä mä oon!\n\nJa kirkkahat tähdet ne taivaalla loisti,\nKuvat tuikkivat tyynehen pintaansa toisti\nSydänlammikko pienoinen.\nOli tuoksua hurmaavaa apilaissa,\nHavutuoksua hulmusi männikkömaissa\nYli seutujen leijaillen.\n\nRepo yhtyi soittohon riemuisahan,\nHuu! huuteli huuhkain laulantahan,\nSitä huomattu, kuultu nyt ei.\nHuu! toisteli kaikukin tuntureihin\nJa vastasi Niilosen heisuliveihin\nHei, heisuli, heisuli, vei!\n\n\n\n\nOhmon Elli.\n\n\nTuoll' Ohmon tölli on rinteen alla,\nAsunto Anteron harmajan.\nMä muistan, tyttönsä ainut Elli\nKuin kulki kaitsien kankahalla\nLivertäin aamusta iltahan.\n\nIloisin ain' oli iloisista,\nTansseissa, leikeissä parahin,\nKot'-töissä nopsa ja riihess' uuras.\n-- Mut usein kuihtuvi kukkasista\nKauneimmin kasvava, lupaavin.\n\nMies vieras Ohmoon sai kiertäväinen,\nKäy metsäss' seurana paimenen.\nMut juorut ilkeät kylää kulki,\nTul' Elli raukasta hourupäinen.\n-- Keväällä tappoi hän lapsosen.\n\nMä muistan, kuinka hän vangittihin,\nEi itkenynnä, vaan valkeni.\n-- Hän neljä vuotta sai vankeutta\n-- Niin Ohmo murheella mustattihin.\nKen sinne mennä nyt hennoisi!\n\nJa vanha Antero, ukko parka,\nHän hakkaa käyränä halkojaan,\nHän ennen ain' oli naurusuinen,\nVan nyt on katseensa synkkä, arka,\nHän tarkkaa työtään ja jalkojaan.\n\nHän välttää ihmisten katseloita,\nEi puhu koskaan, ei kellekään;\nHän riutuu, sielua tuska kalvaa,\nHän väistyy vastahan kulkijoita,\nJa itkee ollessa yksinään.\n\n\n\n\nKuijan Lassi.\n\n\nPerk'kankaalla, Hallalan tiellä\nOn Kuijan Lassilla mökki siellä.\nMuistaakseni Hallalan tiluksess'\nOn Lassilla muijinensa\nOsa yks'satakolmansi kymmenes\nSen maista ja niityistä satoinensa.\n\nMut niitty on annolle niukka,\nJa maa on laiha ja työ on tiukka,\nJa, kaikki, mi kasvaa, on kiveä,\nJa kivist' ei ees elä Kuija.\nMut Lassill' on käsiä, sääriä,\nJa sitkeä, saita on muija.\n\nHän raataa ja kaivaa ja kyntää maan,\nJa muijallaan\nOn lisänä rikkakin rokassaan.\nJa pettua pistävi Kuija.\nJa ruunu se ryöstää saataviaan,\nMies raataa, akka se säästää vaan,\nJa vaikkei Lassilla paitaakaan,\nNiin Lassi se kestää toivossaan\nJa niin myös Lassin muija.\n\n\n\n\nMaantien Mari.\n\n\nJa ilta kun päättyi pilvehen\nYli kankaan korsien kuihtuvien,\nMä ryysyt ja kiiltävän silmäparin\nNäin Maantien Marin,\nTuon Korpselän hullun tyttösen.\n\nHän hyppeli liikkehin särmäisin\nIkivanhoin laulellen sävelin:\n\"Hei tuuti vaan\nNyt Tuonelaan,\nOn meillä siell' lepo vihdoinkin\".\n\nMuka lasta hän kuiville rinnoilleen\nNyt viihdytti, paineli syömmelleen:\n\"Hei tuuti vaan,\nNyt Tuonelaan,\nMe päästään multahan lämpöiseen\".\n\nSen kietoi vaippahan kurjimpaan:\n\"Nyt vaappuvat vainajat Tuonelaan!\"\nHän mättään istua sai kanervasta\nJa soudatti lasta\nNäin rauhaan parhailla lauluillaan.\n\n\n\n\nSoi, soi, kaisla!\n\n\n      Soi, soi, kaisla,\n      Laineet loiskikaa!\n      Pien' Aune, immyt puhtahin,\n      Nyt missä taivaltaa?\n\nHän huus kuni ammuttu sorsa, kun hukkui hän,\nOl' aika kevään viherjän.\n\nMaailma hälle nurja ja aina armoton\nSe koski mieleen hentohon.\n\nMaailma hälle nurja vuoks' aarteiden,\nJa lempensä vuoksi keväisen.\n\nNe silmäterään pistivät okahan,\nNe heittivät liljan lokahan.\n\n   Siis murhe-, murhevirttä nyt\n   Te aallot laulakaa,\n   Soi, soi kaisla,\n   Laineet loiskikaa!\n\n\n\n\nUudenvuodenlaulu.\n\n\nOn murhe kullai,\nOn murhe mullai,\nOn kurjuus vuodella kullakin.\nKun madot söivät,\nJa rakeet löivät,\nSai tyhjäks' aittakin viljavin.\nMut ällös itke, mun tyttö pieni,\nKaikk' kyllä kääntyvi parhain päin!\nEns' uunnavuonna, ens' uunnavuonna,\nEns' uunnavuonna, mun ystäväin!\n\nMut paloi talo --\nJa onnen valo?\nSen synkkä sammutti korpimaa!\nOn karvas hätä,\nEi ystävätä,\nEi löydy köyhällä auttajaa!\nViis nälästämme, mun tyttö pieni,\nTaas käymme työhön me rynnistäin!\nEns' uunnavuonna, ens' uunnavuonna,\nEns' uunnavuonna, mun ystäväin!\n\n\n\n\nRuot'-Jussi.\n\nG. Frödingin kokoelmasta \"Räggler å Paschaser\".\n\n(Jääske haasti viisii jääskentänt U. T. S.)\n\n\nMuistaha mie Ruot'-Jussi.\n\nHää ol' ruot'ukko siell Rouheelass ja muuttel' tallost talloo ympär'\nvuotta -- oleksel' enimittäi vaa suuriss talos's, pienemmiss senku vaa\npistäikse. Monjaiss paikos's eijj ollt ku neljätoist päivää eikä missää\nhää oikee kotteitunt.\n\nEnimmäksee hää sai assuuksee huonom'mass sopess, mikä hänele vaa voitii\nlöytää -- hää ku ol' nii ilkijä ja ruokoto, jott ei häntä ihmisiss voitu\nkärsii. No en -- herra varjele! -- oo näht rähnäsempää ruumista! Ol'\nsemmone tutiseva, viistoo mänevä, koukkuselkäne ja vääräsäärine mies.\nPää ol' vinokieross ja nenä ol' pitkä ja levijä, silmät kassoit haapaa\nja alaleuka ol' suur ja neliskolkkane. Käs'varret riipottiit pitkält alas\npolvii ja nyrkit olliit ku sontatarikot.\n\nNo ei häntä justii ihmise näköseks osant sannoo -- enemmä hää ol'\nkallallee vieritety närreekanno ja oikee sanimalise -- näköne ja\nsielustaa hää ei justijaa olit enemmä eistynt ku vanha rähnäne sus', mikä\neijj ennää mihikää kelpaa.\n\nEi sitä oikee tient, mitä hänest pitt' ajatella, ku ens kerr näk tuleva\nmaantietä myöte. Parraite sitä arvel', jott se ol' vanha piru isse: siin\nriippu paikka paikast seläss ja koiviss. Kurottel' ja vääntel' issijää\njoka askeleell, ku otti. Pitkä harmaa tukka riippu silmill ja leuvvall\nja suumällist tirsku ves' yynää.\n\nJos hänelle siitt tek hyväpäivä, ni hää käännäis pois ja sylkäs' ikkää ku\nilkkuuksee. Kuul ain, ku hää män' ja syleks ja haukkuu mutis' nii kauvva,\nku hää luul kuuluva.\n\nEi hää taas osannt niittää tehä ruuvvastakkaa, minkä hää sai -- eikä\nhää sunkaa koittantkaa. Ku hää ol' viel nuor', ol' häntä lyöt kepill,\njott saaha työhö. Sev verra se autto, jott hää saatii hakkaamaa vähä\nhalkoi nii kauvva, ku jokkuu kasso päält, mutt ku hää vaa jäi taas\nisseksee, viskas' hää kirvee hiitee ja män' luhtii ja vettäis' pitkäksee.\nNii jott se selkäsauna, minkä hää sai, tek häne vaa häjyks ja jänist\nsiitt ihmisii yynää -- yhtä laiska ja issepäine ol' hää ja jäi ennallee.\n\nAinuva, minkä hää pit' jonkuu verosen, ol' ruoka -- puuro, maito ja\npannupaisti -- vot siin ol' se korkei, mitä hää maailmass ties ja tuns.\nMutt jumala armaha! -- jos vaa puuro ol' pohjaa palant, sillo hää viskas\npuurokupi pitki lattijaa ja alko syleksii ja noituu. Niinikkää ol' hää\nhyvi kärkäs näpistelemmää ja varastammaa, minkä vaa tapas ja puhtaast\nhäijjyyvestää vaa.\n\nMonet tuumasiit, jott'ei se ruoja ollt ruokajaa väärt -- ei moise otukse\nois' pitänt saaha ellääkää. Ei hää millokaa ees kiittänt kaikest siint,\nmitä ihmiset hänelle ol'liit tehneet ja kaikk häness ol' ilkijää ja\nkatteellista.\n\nMut mie oo tuumant niinikkää, jott ku jokkuu jo alkujaa o' viinnoo\nkiertyrit ja kokkoo kolhittu ruumiiltaa ja sielultaa, ni ei herra nähköö\nookkaa helppoo ellää ihmisiks, voiha se Ruot'-Jussi olla paras mikä\nhänest missää tappauksess tulla voi. Se o' liijjaks vaajittu, jott\nalkujaa sokija pittää nähä, kuuro kuulla ja ramma kävellä -- ja eikhä\nsekkii lie mahotonta, jott semmone, joka o' ilkijän syntynt, tulis'\nhyväks.\n\nToiseksee ni kyll Ruot'-Juhanass ol' hyvvyyttäkkii ja yks ystävä hänell\nol' koko maailmass, vaikk se vaa ol'kii vanha, ihmisille vihane\nrakkikoira, joka maleks ympär' Hämälälä puolell pitäjää. Kaikkii ihmisii\nse haukku ja ku kiin pääs', ni kyll se pur' -- mutt Ruot'-Jussi ja hää\nol'liit hyvvii ystävii. Ukko varastel' makupalloi koiralle ja tää ol'\nukolle ratoks ja seuraks -- hyö ol'liit ikkää ku kaks veljestä.\n\nMonta kertaa oom mie näht höijjä molempii laiskoi elukkoihe makkaava\nmessäliepeell -- ja miu mielestäi ol' yhtä mahollista, jott siin makas'\nkaks pahaks potkittuu rakkikoiraa, ku kaks vanhaa ränsistynyttä\nruot'ukkoo. Hyö eivät olleet missää kotonnaa täss maailmass ja\nkumpanekkii hyö ol'liit ihmisvihol'lissii koko maailmaa kohtaa ja\nsentakkee hyö pysyttel'liit yhess.\n\n\n\n\nPeki-Saska herrosskäynt.\n\nG. Frödingin kokoelmasta \"Räggler å Paschaser\"\n\n(Jääske haasti viisii jääskentänt U. T. S.)\n\n\nPeki-Saska ol' hyvi selvä vetelemmää sirmankkaa ja soittelemmaa violii.\nKu millo vaa potattitalkoiss tanssittii ja muuta lystii kyläpojat\npit'tiit, ol' hää ain auttamass, jott'ei vaa ikäväks käis. Kyll häne\npel'värkissää ol' monelaisii äänii -- ol' jumalissii ja ol' taas\nhullukurisiikii. Oikee herrasmiehetkii ol'liit kärkkäitä kuulemaa, ku\nhää soittel', ku hää istu ja vinguttel' pel'värkkijää tuvass ja\nmessäpenkereell.\n\nJa siitt hää ol' nii eriskummane ja äkomane monell viisii: ei hää\nasustant missää huoneiss niiku muut ihmiset, mutt maantiell ol'\nkotonnaa. Kesäll makas' messäss ja talvell sai maataksee tuvauuni raviss,\nmut ei hää millokaa maannt yhtä yötä enempää yhess paikkaa ja mihi\nikkää hää tul' sai hää yhe vero syyvväksee, ku soittel', mitä osas' ja ku\nihmisill ol' synti hänt kurjaa rahjusta. Ei höill olit antaa hänelle\nrahhaa eikä se Peki-Saska paljo siint piitantkaa, hää ku nääs luul, jott\nse isse \"musta\" o rahass. Mutt tupakast ja viinast hää hyvi tykkäs' ja\notti mielellää, ku hänele tarjottii.\n\nKyll sen jo näk päältpäi, jott'ei hää olit oikee järissää. Enimmäksee\nhää kävel' paljai jaloi ja pääss hänell ol' vanha kirkkohattu, mikä ol'\nenne olit ihka musta, mutt ol' luopunt hyvi ruohottavaks ja ol' hyvi\nkokkoo ryttäitynt sekä eest ett takkaa. Sannoit, jott Saska ois'\nvarastant sen jostakii variksepelättimest, mutt mie vaa luule, jott\nrovastvaarilt hää ol' sen saant. Ja päällää hänell ol' paltto, mikä ol'\nhyvi ränsistynt tuuliss ja satteess ja sitä hää pit' nii päiväll ku\nyölläi, kesin sekä talvin ja siin ol' sekä häne aittaase jott konttiise,\nhää ku nääs ol' ratkont auk taskuompeleet, njott koko nuttu ol' ikkää ku\nyks tasku. Ja siin hää siit säilytel' kaikkii mitä ikkää hänell ol'\nirtonaista ja kiintijää.\n\nJa häne naamase se ol' hyvi ilkijä nähä. Häne partaase ja hiukseesa\nriippuit yynää pörröllää häne ympärillää ja nii ol' hää musta ikkää ku\nmustalaine konsanaa. Ja hää kassel' tuijjottel' hiuksii alt ja ol' hyvä\nlyhytpuhheine ja äksy käänteissää. Us'jatkii häntä vähä pölästyit, ku\näkkiistää messäss näkkiit, mutt muute ni hää ol' hyvi sävysä ihmine eikä\ntahtont kellekää mittää pahhaa.\n\nYhe kerr mie tuli ruukille yhten helatorstain, ku alko jo hämärtää.\nPeki-Saska istu siilo mylly ojall sillakorvall' ja soittel'\nsirmankkaijjaa -- sitä säveltä, mitä hää ain yksinnää ollessaa ruukkas'\nsoitella. Se ol' teht yhe vanha lystillise ralli mukkaa, mikä alko täll\nviisii:\n\n      \"Kuulkaas pojat ja kuulkaas pojat,\n      miks työ ootta nii ilkeitä\".\n\nMie nyökäyti hyväpäivä hänelle ja istahi vastapäätä kuuntelemmaa. Nuor'\npatruuna tul' kävel' siihe siitt ja.\n\n\"Hyväpäivä Saska\", sano hää, \"se ol' hyvi kaunista tää\".\n\n\"No kohtalaista\", sano Peki-Saska ja kassel' toiseeppäi. \"Kyll mie ossaa\nmonta parempaa säveltä\" ja alko siit:\n\n      \"Istui ranna kivellä ja lui lainehia\".\n\n\"Se ol' hyvä se\", sano patruuna, \"Saska pitäs' tulla mei kans hovvii ja\nsoittaa vähä mei kuullakseena. Siell o' muutama nuorii ryökkinöi, mitkä\novat kuulleet Saskast ja mielellää tahtosiit kuulla Saska soittava\".\n\nSaska ei virkkant sannaakaa, mutt pist soittovärkkiisä kainaloo ja alko\ntulla mukan. Hää ei ruukannt millokaa kieltää, ku häntä pyyvvettii\nsoittamaa.\n\nMie mani peräst, mie ku pelkäsi, jott Saska tekis' jottai hulluutta, jott\ntarvissis' appuu.\n\nJa nyt tietäät kaikk, minkälaista väkkii se herrasväk yl'päätää on.\nNiili ejj oo justii paljo tekemistä ja siks niitä huvittaa nähä\nsemmos'ta, mikä o' semmos'ta kummallista ja erinäisempää.\n\nJa ku jokkuu vanha raukka o' moukkamaine tahi o' teht jottaikkii pahhaa\ntahikka o' eriskummane jollaikkii muull viisii, ni sillo ne semmoset\nihmist vast ilos'soot laskemall leikkii häne kansaa ja näyttämäll muille,\nmite lystilline as'ja höill o' käsill. Ja nii kauvva ku jokkuu o' kylliks\nihmeelline, ovat ne hyvillää ja ku parraimmat eriskummallisuuvvet ovat\ntapahtunneet, aijjaat ne ulos. Isse mie oo ollt samass peliss yhe kerr\nja samall viisii se käi Peki-Saskallekkii.\n\nHet ku myö tultii perille ryytmaaha, miss ryökkinät ol'liit ja patruuna\nsano, jott se ol' isse Peki-Saska, ku hänell ol' muvassaa, ni alkoit hyö\nlyyvvä käsijää polvii ja virnistellä ja tul'liit oikee intoheese.\nPatruuna anto hänelle yhe lasi konjakkii ja käsk siitt istumaa ja\nryökkinät alkoit kysellä hänelt, mist hää ol' kotosi ja mikä häne\nvanhempiisa niin ol' olit ja miss hää ol' oppint soittamaa.\n\n\"Mikä höi nimmeesä ol', sen taitaat tietää tuoll toisell puole tähtii ja\nmie asusta siell, miss revot kuleksiit ja soittamaa mie oo oppint\npaholaiselt isseltää -- njott nyt työ sen tiijjättä\", sano hää ja ol'\nhyvi kummallise näköne. Monet hullut, jott Saska eijj ollt semmone\nmörökölli, ku miks hää tekkeity ja jott hää haastel' semmos'ta koiruutta\npilol'laa vaa.\n\nRyökkinät virnistel'liit ja vikisiit ja kasseliit toisijaa ja patruuna\nsano, jott \"ompas siull hyvvää seuraa\".\n\n\"Niihä se o'\" tuumas' Saska -- \"se o' hyvi huonoo herrasväkkii koko\nliuta\".\n\n\"Mie tahtosi maalata hänet\", sano yks ryökkinöist, \"hää o' mainio\nmalliks\".\n\n\"O-juu -- mutt siitt pitäs' hää kammata vähä paremmi\", sano patruuna.\n\n\"Ei -- justijaa tuommone pitäs häne olla\", sano ryökkinä -- \"mutt soita\nSaska parasta, mitä ossaat\", tuumas' siitt.\n\nSiilo otti Saska esille sirmankkaase ja alko iskii jalkaa ja soittaa\npel'värkillää pitkii, metkukkaisii sävelii ikkää ku lukkar' enne ku virre\nalkaa. Ja siitt hää alko soittaa \"Sotilaspoikaa\" ja \"Meill pohjolan\nlumine\" ja monta sentapasta herraslauluu.\n\n\"Jaa -- kyll se o' hyvä tuo, mutt tuota sie et oo oppint vanhalt\npaholaiselt -- tuo myö ollaa kuultu enne, mutt soita jokkuu semmone,\nmikä o' tähtii toiselt puole\".\n\nSillo käänäisii Saska höist ikkää ku ois hävennt ja soitti vanha viisu,\nminkä mie oli monta kertaa kuullt mammai laulava, yhest rinsessast, joka\nol' yksi vieraall maall ja sur' isseesä pahapäiväseks. Kyll se kuulost\noikee hyvält ja kauniilt, arveli mie, mutt ryökkinät ja patruuna\nnauroit, jott veet silmiss, hyö ku ol'liit tottumattomat kuulemaa\nsemmosta sirmankall soitettava.\n\n\"Ku aurinko laskoo, tulloo ilves iloseks\", sano Peki-Saska, hänell ol'\nain sanapars varul'l, mutt ne eivät olleet mittää oikeita sanalaskui,\nmutt ol'liit semmosii omatekosii.\n\nMut patruuna ja ryökkinät nauroit yhä enemmä, ku näkkiit, jott Saska\nol' raivos'saa.\n\nSiilo hää pist \"Saksapolkaks\", jott vinku ja vonku ja siitt hää äksyst\nlopetti ja rupes lähtemää.\n\n\"Vuotas vähä Saska\", sano patruuna ja män hattu kääss ryökkinöi luo ja\npyys höijjä kokkoomaa lahja Saskalle. Hyö ottiit ja antoit jokkaine\nkymmene pynnii ja siit pist patruuna kymmene niinikkää ja ojens hatu\nSaskalle. Mutt hää vaa käänäis' seli ja sano \"hui\".\n\n\"Sie taijjat olla kopija, luulem mie\", sano patruuna, \"kas täss o', ota\nnyt\", sano hää ja tyrkytti hänele hattuu. Mutt Saska löi läimäytti\nhattuu, jott lantit lensiit ympäriisee ja pist pel'värki kainaloo ja\nläks tiehee.\n\n\"Senkii konna\", sano patruuna ja käänäis ryökkinöihi ja sano: \"siin sen\nnyt näkköö, mite se käyp, ku o' ystävälline mokomille ihmisille\".\n\nMutt ku mie tuli sillalle takasii istu Saska silla reunall ja soittel'\nvanhaa laulujaa.\n\nMie kysyi hänelt, miksei hää tahtont ottaa lanttiloi, hää ku ol' nii\nköyhä ja sanoi, jott hää ol' käyttäytynt siivottomast.\n\n\"Se kuka ottaa rahhaa pellaamisest, se o' paholaiselle myöty\", sano\nPeki-Saskaja alko vejellä taas:\n\n      \"Kuulkaas pojat ja kuulkaas pojat,\n      miks työ ootta nii ilkeitä\".\n\nSen koommi hää eijj oo ennää missää herros's käynt.\n\n\n\n\nYstäville sairasvuoteella.\n\n\nPuhutte sanoja kuin taivahasta,\nSoitatte kyökkimoraalilla suuta.\nTeill' lahjat on -- jo laatkaa saarnaamasta!\n-- Ne teitä lohduttaa, ei ketään muuta!\nMut kielenne, mä pyydän, sitokaa,\nJa viisautenne keuhkot tukkikaa,\nPois mahtisuus, se kellekään ei sovi!\nMä tahdon rauhaa, suunne tukkikaa!\n-- Kun sielu sairastaa, ei fraasit sovi.\nPois virsienne hälinä,\nJa vanhain manaustenne tuttu pärinä,\nMi käskee: lennä! vaikka siivet kuoli!\nPois sormet haavoista, ne vuotaa verta,\nMä yksin tahdon täysin tuta kerta\nMun oman tuskain -- lohtua en huoli!\n\n\n\n\nMaailman meno.\n\n\nMyrsky mertä myllerti,\nLainehet vyörivat syvyyksiin.\n\"Mies laivasta suistunut kapteeni!\"\n           Vai niin.\n\n\"Viel' auttaa voitte te, kapteeni!\"\nMyrsky mertä myllerti.\n\"Voi vielä hän tarttua renkaisiin!\"\n           Vai niin.\n\nLainehet vyörivat syvyyksiin.\n\"Hän upposi hyrskyhyn, kapteeni!\"\n           Vai niin.\nMyrsky mertä myllerti.\n\n\n\n\nMikä on totuus?\n\n\n\"Pilaatus kysyi silloin: mik' on totuus?\"\nJa kaiku vastasi -- profeetta ei.\nJa mykkänä sen suuren selityksen\nMies Natsaretin hautaan kanssaan vei.\n\nJumalan kiitos, ett' on oppineita:\nNe muka tietoon tulleet etsittyyn;\nOn legioona, sillä heit' on monta,\nKuin Rooman miehen vastaa epäilyyn.\n\nKuitenkin oudoksun, kun yksi totuus\nVoi muuttaa muotoaan ja karvoaan;\nMi Jeenassa ja Berliiniss' on totta,\nOn Leipzigissä pahaa pilaa vaan.\n\nOn niinkuin Hamlet prinssi pilvilöistä\nPoloniusta ivais lausuen:\n\"Minusta näyttää pilvi kärpäseltä,\n-- Ei, kameelin se onkin näköinen\".\n\n\n\n\nNiin puhui Zarathustra.\n\n\nMutta koska ehtoo tuli, menivät Zarathustra ja hänen opetuslapsensa\nvuorelle tarkastamaan tähtiä.\n\nJa koska he vuorella istuivat ja ylös taivaasen silmänsä nostivat tai\nalas laaksoon katsoivat, jossa metsä kasvoi pitkin jyrkänteitä, painoi\nZarathustra alas päänsä ja vaipui ajatuksiinsa.\n\nSen jälkeen kohotti hän taaskin päänsä, puhui ja sanoi:\n\n\"Kuinka usein en ole teille sanonut nämät sanat: paetkaat hyvää ja\nahkeroitkaat sitä, joka pahaa on! Sillä te tiedätte, että siveys on\ntyhmien orjien puhe ja paha sille hyvä on, joka pahan herra on ja ei sen\npalvelija. Ja kuinka en ole kehoittanut teitä rakastamaan ja edistämään\nteitänne ja ei teidän lähimäistänne! Sillä elämä on lyhyt ja se, joka\ntekee toisen tekoa ja ei hänensä, hän on oleva kuivan puun kaltainen ja\nse kuiva puu ei koskaan tule olemaan tarvepuuna siinä sillassa, joka\nyli-ihmiseen johtaa.\n\nMutta konsa olen minä teille sanonut, että teidän pitää sitoman ihmiset\nkahleilla, että te itse vapaina olisitte? Se on orjien kaltaista, jotka\nvaltaan tulleet ovat. Tai koska olen minä teille sanonut, että teidän on\nlyöminen ja polkeminen niitä, jotka teidän kanssanne vallasta\nkilvoittelevat? Se on orjien tapa.\n\nKääntäkäät katseenne alas metsän puoleen, kussa monet latvat yli\ntoistensa kohoovat! Tuleeko korkea puu korkeammaksi, jos matalat puut\nalaslyödään? Eli nostakaat silmänne ylös tuhansia, aina satoja tuhansia\ntähtiä kohti, jotka avaruudessa tuikkivat! Luuletteko te, että tähti\nSirius loistaa kirkkaammalla valolla, jos muut tähdet sammuisit? Se on\npilttien usko.\n\nNiin kavahtakaat orjien tapaa ja pilttien uskoa, kun te annatte\nyli-ihmisen teissänne kasvaa! Ken tietää, jos hän, joka hänensä\nsuurimmaksi luulee, on suurin? Ja eikö se vielä vähäkasvuinen, jolla\nsuuri kasvuvoima on, ole suurempi kuin jo suurikasvuinen, jolla vähemmin\nvoimaa on syntymästä ja jo on täyttänyt kasvamisensa mitan? Niin\nantakaat jokaisen kasvaa ja loistaa oman laatunsa ja kykynsä mukaisesti\nja älkäätte olko alhaisia! Se, joka voimakkaimmin loistaa ja suurin\nkaikista on, koska kaikki on täytetty ja täydellisyydessään, hänen\nsiemenestänsä ja väkevyydestänsä on yli-ihminen nouseva!\"\n\nNiin puhui Zarathustra ja opetuslapset ihmettelit suuresti.\n\n\n\n\nNuoruudessa.\n\n\nJoki tuikkivi kauniisti välkkyellen,\nJa lauluja raikuvi kuusi.\nKuin turmeltu lapsi mä laiskottelen,\nNukun, maaemo, mairitteluusi.\nMaa laulaa ja tuoksuu ja hymyilee,\nJa taivahat loistaen riemuitsee.\n\nOn kuin mulle tuulonen viestejä tois,\nIlon päivä on valkenemassa.\nVeri rauhaton on, tääkö lempeä ois?\n-- Kehen? -- Kaikkehen maailmassa!\nJospa taivas ja maa mun rinnoillain\nTytön muodossa hetkisen uinuis vain!\n\n\n\n\nMefisto.\n\n\nHän tekeytyy, hän on kuin ystävä.\nTahtoisin roistost' olla osatonna.\nNyt mene helvettiin sen vietävä!\n-- Ei kuule hän, vain virnistää se konna.\n\nNäin pukinkavion jo lapsena,\nSielt' ajoi mun, miss' oltiin riemukkaina.\nMun kietoi viekkahilla pauloilla\nTuo henki katkera, mi kieltää aina.\n\nHän mua varjon lailla piirittää,\nPahaksi kaikki näyttää murhaavasti,\nRammaksi, rumaks', sen, mi räikeää,\nHän osoittaa ja nauraa kamalasti.\n\nOn suuruus kuorta vaan, hän todistaa,\nKiitetty valo vain on päreen tuike,\nValett' on riemu, rakkautt' ostaa saa,\nOn viisaus ajatusten hullu huike.\n\nKun väsynyt mä olen kaikesta\nJa tahdon murheitani kertoella,\nNe saada sointuun, muotoon muovata\nJa luulen osaavani runoella,\n\nRyppyihin otsansa hän kurtistaa,\nViisaihin niinkuin Rooman Senecalla,\nTraagillisesti maita osottaa,\nJa lausuu paatoksella suurimmalla.\n\nKun sattuu sanomaan kuin \"turhaa, oi!\"\n\"Oi kauvan sitten\", \"haavat taisteluisi\",\nNiin pilkkaa nauraen, hän vaikeroi\nJa niistää, rykii niinkuin tukehtuisi.\n\nHäll' ääni tyrehtynyt itkusta\nJa joskus kimakasti piipattaapi,\nIvaten heittää hatun sulkia\nJa teatraalisesti kumartaapi.\n\nJos hermostun, jos mielein raivostuu,\nJos isken runoissain', ett' terät sinkuu,\nHän virnuu, että leuvat nurjahtuu,\nJa nauraa, että niveleissään vinkuu.\n\nTuo kettu silmää iskee minulle.\n-- Mä ymmärrän -- oon vallan neuvotonna --\nMun huonokuntoisille iskuille,\nEi isketyille naura hän, se konna!\n\nJa viekas ääni hirnuu kimakka:\n\"Hyvästi kirjoitit, se kohta paina!\"\nSuus kiinni otus, väisty saatana!\n-- Hän jääpi vain, hän mua seuraa aina!\n\n\n\n\nPieni Aune.\n\n\nPieni Aune, Aunosein, mull' laulele sa,\nNiin yksin on sieluni maailmassa,\nOn murhe mulla pohjassa rinnan.\nPieni Aune, Aunosein, mull' laulele sa,\nSe soipi mulle onnea, se soipi lohtua\nNiin lempeänä yössä mun linnan.\n\nPieni Aune, Aunosein, mull' laulele sa,\nMun puolen valtakuntain sen annan sulle ma\nJa kullat kaikki säilöistä linnan.\nMun lempeni on kultani kalliit linnassain,\nJa puoli valtakuntain on puoli murheestain.\nSä peljännetkö murhetta rinnan?\n\n\n\n\nMetsässä.\n\n\nSydänmetsien varjostossa\nOn tyyntä ja rauhaisaa,\nKylän kuiskehet viestinä sinne\nSuvituulonen tuudittaa.\n\nJa pilviä viertävi tuuli\nJa päivän ne himmentää\nJa lintujen lakkaa laulu\nJa painava, raskas on sää.\n\nMitä kuiskivi kuusissa tuuli,\nSitä tiedä ei ainoakaan,\nNäät huokaavaa humukieltä\nNuo metsät taitavat vaan.\n\nSe uusia töitäkö hornan\nNyt rotkoissa kuiskailee\nJa vilppiä taisteluvimmaa,\nJoka ihmiset villitsee.\n\nSurumielinen murheenharso\nSe peittävi hongat nuo,\nPurot, lähtehet synkiksi käyvät,\nKun tuulonen viestejä tuo.\n\nVihakatseita peikkojen luulis\nJoka pensaasta ilkkuavan,\nSalaviekkaat askelet tuntuu\nIhan taakseni tassuttavan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMä rastahan tunsin, mi lauloi\nKoko aikansa armaalleen,\nKanervan- sekä puolukanvarret\nNe nyökkäsi laululleen.\n\nSen lemmenhehkua säistäin\nSinikelloset nurmella sous,\nJa tähdikön silmyet loisti,\nPuna mansikan poskelle nous.\n\nMut siipienräpsettä kuului\nJa rastahan rintahan\nLöi kyntensä haukka -- ja laulu\nKuol' lempivän laulajan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa mairehin metsänlampi,\nNiin kirkas ja hiljainen,\nSe päivyttä heijastaissaan\nLepäs ihmeitä uinaillen.\n\nSen pintahan aarteena päilyi\nVärivaihtelut, valkeus,\nJa metsän ja vuorien kesken\nSuli sointuhun kaikkeus.\n\nAvaruuksien auhtoja maita,\nIkiloistoa uinaillen\nNäki tanssissa tahdikkaassa\nIkimaalimat tähtöisten.\n\nNyt kaihi jo metsän silmän\nIkipäiviksi peittänyt on,\nTuo kuollut ja kiilloton pinta\nOn saaliina sammalikon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli orava latvassa kuusen,\nAlas katseli vaieten,\nNäki jäntevän, kaunihin hirven,\nJoka käyskeli ylpeillen.\n\nOli parhain soitimen aika,\nOli siksi hän uskalias.\nNäät viettien mahtava kuohu\nKävi suonissa voimakas.\n\nKuninkaisella ryhdillä kantoi\nHarasarvisen kaunihin pään,\nMut pensahan suojasta tähtäs\nSala-ampuja pyssyllään.\n\nTomun helmahan heilahti kruunu\nTuon voihkivan ruhtinaan,\nJa kaatunut kanervan kukkiin\nVuos hurjoa hurmettaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo rohkea mänty, mi nostaa\nPäin taivasta latvoaan,\nMä tiedän sen ylpeän riennon\nJa toivonsa voimakkaan.\n\nSä luulet, taivahan tähden\nTuon kaunihin nouset sä luo,\nSata vuotta jos kohtakin kestäis\nVäkikaihosi uskova tuo.\n\nJa turvassa taivaan tähti\nSun oksilla keijuileis,\nJa latvasta lakkapäästä\nValo lempeä tuikkaileis.\n\nJa voimakkaana sä nouset\nNoin toivosi korkeuteen,\nSä raivaat tietä, sä kasvat\nNiin varmaan ja vitkalleen.\n\nMut kuolo sun runkoa kalvaa,\nSyö juuresi hiljalleen,\nJa tähtesi häipyy, häipyy\nNiin varmaan ja vitkalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn huoli mä kulkea tuolla\nMun vanhassa metsässäin,\nEron hetki on tullut meille,\nSen tunnen, sen vasta mä näin.\n\nOn metsäni lempeä vielä,\nMyös hertas ja hellä se on,\nMun ääneni vaan ei soinnu\nTuon metsän laulelohon.\n\nMun mietteissä turmeltuneissa\nHyvä luontokin turmeltuu,\nHavutuoksuhun, lauluhun kuusen\nSorasointuja sotkeutuu.\n\nKylätielle mä taaskin tahdon,\nVihavimmahan, taisteloon!\n-- Myös katkerat mietteet siellä\nElon sointuvat soitantoon.\n\n\n\n\nTalvilaulu.\n\n\nMä surra, mä surra, mä surra voin vaan,\nNiin kylmät ovat tähtöset taivahallaan.\nOn maailma kolkko, kylmä jäässä.\nJa ihmiset ne hangissa kamppailevat,\nNe käyvät ja kulkevat, kuolevat,\nTe minne käytte, mit' on matkan päässä?\n\nNe virvatulen huomaavat eksyessään,\nOn kiire heillä itseään lämmittelemään\nJa taloon, jossa ystävät ovat.\nJos sattuu joku tielle, se maahan poljetaan,\nNe taintuu sitten itse, ei herää konsanaan.\nOi, älkää olko ihmiset kovat!\n\n\n\n\nPublius Pulcherille.\n\n\nKun sinun pöydälläs tuo Kreikan vaahtosa viini,\nLesbon ja Kiioksen rypäleet korukristalliloissa\nLoisti fasaanien kanss' sekä pronssien hehkuva ryhmä\nLoi valon hurmaavan, min säihkyäviss' sätehissä\n             Marmori loisti,\n\nKun sua houkuttivat nuo Memfin untuvapatjat\nHelmaansa uinumahan sybariittien kaunista unta,\nTuudittaess' unehen sua Attikan viehkeät huilut,\nLaalage hurmasi sun, kun mattoja tanssien lensi,\n             Hurmasi viini,\n\nSilloin kiittelivät sua patriisit imarrellen,\nSilloin senaattorikin hymysuin sun viiniä nautti,\nSilloin ystävät nuo sadottain sua kerskuen kiitti:\nRooman oot suurin mies, mies suurin Laatsiuminkin,\n             Publius Pulcher!\n\nKolkko on nyt talo sun ja pöydällä tyhjällä yksin\nViinisi murhehtii sun atrias kelvottomuutta,\nKöyhän leipää vaan sekä köyhän huonoa ruokaa.\nTyhjä on sun asumus, niin valju ja kolkko se on kuin\n             Kaaprean vuoret.\n\nVarjo on vieraasi nyt, se vanhana veljenä aina\nIstuvi vieressäs, ja tuimana ääneti nyökkää.\nKaikki on hiljaa nyt ja veikkojen ääniä kaipaa.\n-- Autio on talo sun, on mykkä ja ääntä et kuule\n             Tuttua missään.\n\nSaapuva kerran on toki päivä se, jolloin sä toivot\nKurjahan pirttiisi taas, joka nyt niin tyhjältä tuntuu.\nKattoa etsit -- suojaa ei saa särkevä pääsi,\n-- Nöyränä turvatteis käyt vielä sä vanhojen luona\n             Kerjäten leipää.\n\nMieroa kulkien kun matalaiseen krouvihin joudut.\nAiheena pilkaksi oot, jota laskevat portot ja roistot,\nKenties tuhlaamas tuhatmääräsi Laalage muistain\nTarjoo juopunehin sekä kuivettunein käsivarsin\n             Viiniä sulle.\n\nÄlkösi sentään surko, jos aika sun onnesi käänsi,\nYstävies sokas silmät, ne etteivät sua tunne,\nTyhjensi aarteet sun, sinut orjan arvohon painoi!\n-- Naamarin heittänyt on elämäs, nyt helpommin sulle\n             Aukeaa Haades.\n\n\n\n\nPetturi.\n\n\nKas, yössä tuikkii valo\nLoiren rannalla.\nOn krouvi, tanssitalo\nLoiren rannalla.\n\nSuuvuoron vaatinunna\nOn Guy de Montcontour.\nJa ylös kavunnunna\nOn Guy de Montcontour,\n\nJo hiljaa varrotahan\nHän mitä laulelee,\nNyt tarkkaan kuunnellahan\nHän mitä laulelee.\n\n\"Siis tuomitkaa Bretagne, Provence\nJa Ranska velkansa,\nHäll' oli kyllä \"gaye science\",\nMut möi sen kullasta.\n\nJa laulunsa hän palkasta\nMöi valheen käytäntöön,\nSiis tuomitkaatte armotta\nGuilbert du Mont de Meune!\n\nSoi lauluns' ylväs nuorena,\nEi siipisatoinen,\nHän kasvoi miessä uljaana\nJa lauloi riemuiten.\n\nHän hiipi hovin luolahan\nPois laulun vuorilta,\nMöi itsensä -- ja kunnian\nHän osti valheella.\n\nHän silkkivaattein laulelee\nNyt kultatuoleilla,\nJa katse sammuu, raukenee,\nOn laulu onttoa.\n\nSe imarrust' on imelää\nTuo laulu tarmoton.\nOn puku kyllä eheää,\nVaan sielu rikki on.\n\nTuo mies on myynyt sielunsa,\nOn tyhjä kuori vaan,\nOn tuhkaa kultalippaassa\nJa orja loistossaan.\n\nNäät, itsensä hän palkasta\nMöi valheen käytäntöön,\nSiis tuomitkaatte armotta\nGuilbert du Mont de Meune!\"\n\n\n\n\nRukoushuoneessa.\n\n\n\"Voi! Kuolema on synnin seurausta,\nOn syntins' suur', on tarvis rukousta,\nTuo meidän veli raukka Andersson,\nOn langennut, hän mailman lapsi on\".\n\n  Vaeltaissamm' synnin teitä\n  Herra laupias armahda meitä!\n\n\"Hän armon runsaan kyllä taivahisen\nTää Barnabamme, lahjan ihmeellisen\nSai sanan voiman -- moist' ei pappia,\nJa käänsi monta, enin naisia.\nHän suloinen kuin Joosef tottamaar,\nMyös häntä pyysi rouva Potifaar.\nVoi nuorukaiset, vaara suuri on!\nMe luultiin sentään, vahv' on Andersson,\nHän taistelee ja voittaa pirun hän\n-- Mut pirun näimme voivan enemmän\".\n\n  Oi, Ischabod, oi, Ischabod,\n  Viel' liha synnin kahleissa oot.\n\n\"Me hänet naitimme, sai vanhan lesken,\nJonk' kanssa eläissänsä kahden kesken\nHän suojaa saisi pauloiss' saatanan\nJa lihan viettelyksiss' sekä maailman.\nSai eukon hartaan, hiljaisen ja aimon,\nSai vahdiksensa hurskaan, hellän, vaimon,\nMi joka hetki oli varuillaan\nJa Anderssonin jäljess' ainiaan.\nMut turhaa ompi viisaus maailman,\nKai seurakunt' on kuullut varmahan:\nOn Amerikkaan mennyt Andersson\nJa Fiia Bergman mukanansa on!\"\n\n  Voi synnin hätää, tuskia,\n  On murheen laakso tämä maailma!\n\n\n\n\nHyvät ja jalot.\n\n\nEn tahdo olla hyvä, en olla jalokaan!\nKas jalot, hyvät itse he laittaa patsaitaan,\nNe nostaa pylvähille ja valoon kauniimpaan\nJa omat mainetyönsä myös niihin uurretaan.\n\nHe siinä sitten seisoo ja nauttii kuvastaan:\nVoi kuin on jalo katse ja hellä luonniltaan --\nNe miettii sydämmessään: kas kuin on oivaa tää!\nMut taampana on Hiisi ja heille irvistää.\n\n\n\n\nSyksy.\n\n\nJo pyökkimetsän kattaa syksyn puna,\nKuin sairaan, joka kuoloon kallistuupi:\nSen posket ohimennen ruskottuupi,\n-- Ne ruusut kohta ovat mullattuna.\n\nKuin puro sulattaen vuoren lunta\nNiin äänetönnä hiipii alankohon,\nNiin hiipii veikko kuolinkammiohon,\nHän ettei ryöstäis elon viime unta.\n\nTääll' löytää murheellinen lohdutusta,\nOn luonto kesän nähnyt pilvettyvän,\nJa riemun jäätyvän ja kellertyvän;\nJa kuulee valittaen valitusta.\n\n\n\n\nHosianna!\n\n\nLaita korkeiksi portit ja laajoiksi ukset\nSido vihreät köynnökset muureihin!\nTytär Siionin tehkösi kaunistukset,\nEttä käy kuninkaasi\nKuin kunnian kuningas\nKuin kunnian kuningas kaupunkihin!\n\nSoita harpuilla, huiluilla riemuiten kansa\nLaske tiellensä palmuja, vaatteita,\nSalli kansasi palvella kuningastansa\nSoiden riemun ja laulun,\nRiemun ja laulun,\nSoiden laulun ja riemun Herraansa!\n\nHunajasta ja viinistä hällä on valta\nSotajoukkoineen yllä pilvien.\nTänne lemmen Herra käy köynnösten alta!\n-- Soi, soi: Hosianna!\nSoi: Hosianna!\nHosianna, Daavidin Jälkeinen!\n\n\n\n\nSe on täytetty!\n\n\nSuru kattanut suurin\nOn templin ja muurin\nJa raskaana vierivi ukkonen,\nJa maan yli kertovi myrskyjen seura,\nNyt Juudaan jalopeura\nOn naulittu ristihin pilkaten.\n\nJa kautta myrskyn äänet räikeet raikuu\nKuin itkijöiden huudot taivohon,\nJa hurjaan lännet sekä idät kaikuu:\nSe mennytt' on! Se mennytt' on!\n\nNyt se on täytetty, kuin kirjoitettu,\nTaas elo pimeyteen on pakotettu,\nGoogille, Maagogille alennettu,\nTaas mailma vaipui orjan arvohon!\n\nSuru kattanut suurin\nOn templin ja muurin,\nAvaruus suree poikaa ihmisen,\nUi pilvet raskaina taivaan selkää\nJa ihmiset pelkää\nJa raskaana vierivi ukkonen.\n\n\n\n\nPaimen-ääniä.\n\n\nKuuletko kellot ja laulun kirkkaan\nKaitsevan, eksyvän kaitsiessaan?\nLehmät ne ammuu, kiirevilkkaan\nHölkkää seuraten paimentaan.\n\nKuule kuin kankahat vastahan soi:\nLilja -- mun Liljani -- lehmäni hoi!\nVuorten äyrähät kaikuja loi,\nKunnahat kumajaa\nHongikot humajaa:\nLilja -- mun lehmäni -- hoi!\n\nKalkatus kellojen uupuvi, toipuu,\nLehtien liipotus raukenee,\nMetsä jo vaijeten unteloks voipuu.\nPaimenen hoilotus,\nKutsuva loilotus\nYksin nyt korpia kiertelee.\n\nUsvia huokuvi lammikon pinta,\nYö on ja päiväkin karkuhun saa.\nKas kuin tummeni metsikön rinta,\nVarjot taajat sen verhoaa!\n\nUinuvi mänty ja uinuvi kuusi,\nKoski vain yltyvi kuohussaan.\nKaukana helkkyvä nais-ääni huusi,\nKaitsevi, eksyvi kaitsiessaan.\n\n\n\n"]