[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGaYyc4JEYqhawT_lB8IAC3Z7a8OueW6dgcg3da5_Wqk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},387,"Juoseppi lumessa","Auerbach, Berthold",1812,1882,"387-auerbach-berthold-juoseppi-lumessa","387__Auerbach_Berthold__Juoseppi_lumessa",null,"romaani",[],[],"fi",1860,1863,28273,171050,false,25806,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Juoseppi lumessa: eli onnettomuus vaihtelehtaa onneksi\" by Berthold Auerbach is a novel written in the mid-19th century. The story revolves around the life of Juoseppi, a young boy, and the complexities of his family dynamics, particularly revolving around his mother and the challenges they face in their community. The narrative delves into themes of love, loyalty, and the contrasts between joy and misfortune, suggesting that life can shift unexpectedly.  The opening of the novel introduces Juoseppi, who is unable to sleep and repeatedly asks his mother if it is morning yet. The mother, tired from her day, tries to comfort him while reflecting on her own troubled past and the burdens she carries. We also get a glimpse of the emotional weight she bears due to unresolved issues in her life, particularly concerning Juoseppi's father and her struggles with the community's perceptions. This sets a tone of introspection and hints at the deeper themes of familial relationships that will unfold throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Costiander, Malakias",402,"Saksalaisen kirjailijan kertomus pienen Juoseppi-pojan katoamisesta lumimyrskyyn ja sitä seuraavasta etsinnästä. Tarina kuvaa kyläyhteisön ponnisteluja lapsen pelastamiseksi ja perheen jälleennäkemistä talvisissa tunnelmissa.","Berthold Auerbachin 'Juoseppi lumessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 387. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JUOSEPPI LUMESSA\n\neli\n\nOnnettomuus vaihtelehtaa onneksi\n\n\nTarina\n\nBERTHOLD AUERBACH'ilta\n\n\nSuomentanut Malakias Costiander.\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund'in kustannuksella.\nJ. Simeliuksen perillisten kirjapainossa, 1863.\n\n\nImprimatur: L. Heimbürger.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n 1. Eikö jo päivä?\n 2. Sointo keskeytetty, vaan ei häiritty\n 3. Rajut Pentinpojat\n 4. Martinan kotia palaaminen\n 5. Päivä on pilvinen\n 6. Kuinka kirkkoherra, sairaan tykö kutsuttu, vastaanotettiin\n 7. Kello-Taavetilla\n 8. Lämmin ja hupainen kirkkoherran huoneessa\n 9. Kosiokulku ja karkaaminen\n10. Isä, poikaansa etsivä\n11. Kirkko pitää seisoa keskellä kylää\n12. Missä Juoseppi?\n13. Yötisen joukon edespäin kulku\n14. Anna neuloo ja juttelee väsymättömästi\n15. Lapsi, etsivä isäänsä\n16. Maataan ja valvotaan Heljemyllyllä\n17. Suurta pienessä tuvassa\n18. Lapsen tähden\n19. Yksi ääni sydänyön hetkenä\n20. Jo tulee päivä\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nEikö jo päivä?\n\n\n\"Äite, eikö jo päivä?\" kysyi lapsi nousten ylös vuoteella.\n\n\"Ei, ei vielä hetkeen. Mitä se on? -- ole hiljan ja makaa!\"\n\nLapsi makasi ääneti vähän aikaa, ja kysyi taas äänehköön: \"Äite, eikö\nvieläkään päivä?\"\n\n\"Entä mitä, Juoseppi? Ole nyt hiljan! Anna minun maata ja makaa itse!\nRukoile vielä kerran, niin kyllä uni tullee!\"\n\nÄite luki edellä vielä kerran lapselle sen ehtoorukouksen, sanoen sitte\npäätökseksi: \"Hyvää yötä, nyt!\"\n\nLapsi makasi ääneti ison aikaa. Mutta kuulten äiden kääntäivän\nvuoteellansa, huusi hän äänehköön:\n\n\"Äite!\"\n\nEi saanut vastausta.\n\n\"Äite, äite!\"\n\n\"Mikä nyt on? Mitä tahdot?\"\n\n\"Äite, eiköhän ole jo päivä?\"\n\n\"Sinä olet vallaton poika, sangen vallaton. Etkö taida suoda minulle\nyörauhaa? Minä olen kovin väsyksissä, ollut kolmin ottein metsässä\ntänään. Herätät minut vielä kerta, niin saan luvan käydä vitsan\nmetsästä, ja sen teenki mielelläni. Hyvää yötä nyt! Makaa makeasti!\nKuules, kello tornissa lyö kaksitoista.\"\n\nLapsi huokasi vielä kerran syvästi ja sanoi: \"Hyvää yötä huomeneen\nasti!\" kätkevä sitte hiljaa päänsä tyynyihin. -- Se oli vähäinen pimeä\nkammio, ullakolla, missä tämä kanssapuhe pidettiin. Ruudut pikkaisen\nakkunan olivat jäässä, jotta kuun kirkas valo ulkoa ei taitanut\ntunkeuta sisään. Äite nousi nyt ylös ja kumartui lapseen. Poika makasi\nlevollisesti ja syvästi, itse saattanut ei äite maata, ehkä kuinka\nnopeasti olisi rientänyt takaisin vuoteellensa ja kokenut ummistaa\nsilmänsä. Äänehköön saneli hän itsellensä:\n\n\"Veisikö hän myös kotiin minun aviopuolisona -- sen uskon kuitenki,\nkaiketinki, hän ei taida muka muuta, hänen täytyy -- veisikö hän myös\nkotiin minun, -- kuinka paljon eikö hän kuitenkin ole rikkonut sekä\nminua että lastani kohtaan? Vuodet eivät palaja! Ah, joka saisi elää ne\nuudestansa, ja paremmin! Jos kerran on horjahtanut, niin saa sitte\nkantaa kuormansa elinkauden, ei kukaan sitä purkaa. Olleeko tosi, mitä\nihmiset sanovat, että nuorena olin niin iloinen? Mutta mitä se\nmerkinnee, että lapsi kolmasti kysyi: eikö jo päivä? Mitä tuonee päivä\nmyötänsä? -- Ah, Uoti! Uoti! Etpä tiedä, mitä täydyn kärsiä, jos\ntietäisit, et sinäkään saisi maata...\"\n\nVirta, pytingin takana juokseva, oli jäässä, mutta yön hiljaisuudessa\nkuului veden kohina jääpeitteen alta.\n\nUnettoman ajatukset seurasivat virran juoksua ylöspäin ja niinkuin\nvirta, juostuansa laaksot ja rotkot, seisahtuu Helje-myllyllä, siksikun\nheti pauhaten putoo isolle vesipyörälle, niin pauhasivat ja pyörsivät\nunettomankin ajatukset yön synkeydessä. Siellä myllytuvassa asui se\nhäijy neito, johon Uotin vanhemmat ovat luoneet silmänsä. Myllärin\ntytär Elsa on aina kuulunut olevan hyvä neito, ja kuitenki taisi hän\nkäyttäitä niin häijysti... Mitäs tahdot myllärin Elsasta? Hän on\nsinulle viaton. Mutta hän -- Uoti!... Unettoman kädet pusertuivat\nyhteen ja äänehköön sanoi hän hammas-salveesta:\n\n\"Taitaisiko hän osottaita uskottomaksi! Ei, hän ei taida; jos\ntaitaisiki, niin minä en sitä kärsisi; minä menen sinne, kirkkoon,\nJuoseppini kanssa. Kuitenkin, ei! Minä en ota poikaa mukaani; minä\nmenen yksin sinne; minä huudan kovasti: minä en salli sitä, minä olen\nhänen morsiamensa! ja niin tahdon nähdä, jos joku pappi tohtii hänen\nsitoa toiseen.\"\n\nVirta juoksee taas tyyneesti ja hiljaa laakson tienoita. Muin siellä,\nmuin täällä seisoo rannalla lehtipuu, mutta tuolla ja missä vuorilla\nkohoaa ylös tihku ja pitkärunkoinen hakometsä. Kohta putoo taas virta\nyli kivien rotkoihin; kohiseva ja nopea on juoksu. Tuossa näemme yhden\nmerkki-kiven! \"Nyt olemme jo kotona!\" niin sanoi kerran Uoti tällä\npaikalla, josta kuitenki vielä oli hetki matkaa Siltalaan, missä Uoti\nPentinpojan rikkaat vanhemmat asuivat. Se oli kaunis kesäpäivä -- eilen\noli jylistänyt ja salahmoinnut, jotta taidettiin uskoa ettei yhtään\npuuta metsässä ollut jäänynnä pystyyn. -- Jaa, niin se on täällä\nylhäällä, niin ulkona metsässä, niin sisällä huoneessa -- usein on ryty\nja melske, niinkuin särkyisi kaikki -- ja päivänä sen perään on kuin ei\nolisi mitään tapahtunut. Kaunis oli kesäpäivä silloin; kaikissa\nnoroissa juoksi vesi ja purot kiiruhtivat edespäin surinalla, niinkuin\ntieten, elettävänä heillä olevan ainoasti yhden päivän -- ja päivänä\njälkeen olevansa kuin eivät olleetkaan olisi. Linnut laulavat, ja\nneito, purolla sotkuva, täytyy myös laulaa; miksi ei hän laulaisi? on\nniin nuori vielä ja murheeton! Hän taitaa monta laulua, opituita\nisältä, joka niin somasti ja hyvin ymmärtää laulaa. Tuolla tulee useita\nmiehiä myötä virtaa, sillä siinä on tarpeeksi vettä, hirsiä lautata.\nKatso, mikä sukkeluus! Tuossa tulee Uoti Pentinpoika, seisoen aarniolla\npuurungolla; runko käännäksen ympäri, mutta Uoti on tottunut, hän pysyy\npaikallansa ja pystyssä. Ja koska hän pääsee neidon kohdalle, laskee\nhän hirren menemään; itse lujittaa hän airon virran pohjaan, kohoaa\nsillä -- ja yksin hyvin harppauksin hoippaa hän rannalle. Neito nauraa,\nnähdessänsä miehen väkevän, isoin vesisaappahin, häälyvän ilmassa;\nmutta sydän vapisee koska mies äkkiä seisoo edessänsä.\n\n\"Minä olen jo aikaa tahtonut sanon sinulle, kiitoksia\" -- virkkaa Uoti.\n\n\"Mistä sitte?\"\n\n\"Siitä ettäs kestät äiteni tykönä!\"\n\n\"Minä palvelen, saan palkkani ja täydyn jotakin sentähden kestää. Sinun\näites, hänen on itse vaikea. Hän riitelee meidän kaikkien Herramme\nkanssa, että hän sallei veljes kuoliaaksi lyötää hakkauksen alla\nmetsässä. Ämmä marisee Jumalaa ja koko mailmaa, ja siitä on hänellä\nitsellä pahin vaikeus.\"\n\nUoti katsoi neitoa suurin silmin. Änköittäen sanoi hän: -- \"Sinä --\nsinä olet -- sinä ...\" Hänen nytkähytti kasvoissa; mutta juurikun aikoi\npitkittää, kohotti hän keksin ja huusi: \"Ettekö tahdo kulkea! pois te!\"\n\nHän juoksee nyt jokeen, jotta vesi präiskyy kauas ympäri, ja hirret,\nyhteen rannan kierteesen päällyksyttäisin kokountuneet, syöksee hän\ntaas väkevällä väellä ulos virran juovaan.\n\nMartina katselee hämmästyksin hänen menoansa. Mitä tapahtuu Uotille?\nHän katoo; neito kuulee hänen alaspäin virtaa huutelevan toisten\nlautta-miehien kanssa; senjälkeen tulee taas äänettömyys.\n\nMonena viikkona ei puhu Uoti sanaakaan Martinalle, hän tuskin\ntervehtääkään. -- Syksypuoleen syövät lehmät sonnin kanssa niitulla.\nMartina käy ohi niitun, alas mäkeä, vettä noutamaan lähteestä toiselta\npuolen; silloin näkee Martina, sonnin äkkiä kohottavan päänsä ja\nrupeevan juoksemaan. Näkyy kauniilta, kun raskas eläin hyppien juoksee\nlähespäin; mutta paimenpoika huutaa peljästyksestä: \"varo Martina,\nsonni tahtoo puskea!\"\n\nMartina parkasee, kääntyy takaisin ja juoksee; mutta lankee. Hän kuulee\njo sonnin nuhkimisen, kohta sen jälkeen kuuluu sen mylvinäki pitkin\nmaata. Uoti on rientänyt paikalle, tarttunut sonnin sarviin ja pitänyt\npään alaspäin taivutettuna, siksikun toiset miehet ovat ynnä apuun\npäässeet.\n\nMartina on pelastettu, ja Uoti sanoo ainoasti: \"Toisten, kun tulet\nkulkemaan ohi niitun, niin älä ota päähäs tuota punaista vaatetta!\"\n\nUoti on verinen, ja Martina kysyy: \"Jumalan nimessä, eihän ole sonni\nvahingoittanut sinua?\"\n\n\"Älä huuda! ei se mitään ole; sonnin juoksi vähän verta kuonosta, ja\nsiitä olen saanut minäki päälleni. Mene nyt ja nouda vettä!\" Sitte\nkääntyi hän pois ja meni vähään lammikkoon pesemään itsensä.\n\nVasta siellä alhaalla lähteellä havaitsi Martina koko vaaran tästä\nseikasta; hän ymmärsi nyt, missä vaarassa oli pyörinyt ja kuinka\nUoti oli hänen pelastanut. Hän itki, ja kyyneleet vuosivat myös\nkiitollisuudesta ja ihailemisesta sitä väkevää, hyväsydämellistä miestä\nkohtaan. Päivällisaterialla kuuli hän Uotin äiden, toruen, sanovan\npojallensa: \"Sinä mar olet yksinkertaisin, hyödyttömin itikka mailmassa;\nheittäyt hengenvaaraan, pelastaakses semmoisen tytön henkeä.\"\n\n\"Enpä tee niin enään,\" vastasi Uoti.\n\n\"Uskon kyllä sen,\" sanoi isä, leveästi nauraen. \"Sitä et mar tee'kään\ntoista kertaa: seisahduttaa sonnin sarvista ja päästä itse hengissä se\non urostyö, josta koko pitäjä, luulen, saa pakista.\"\n\nUoti tervehti siitä hetkestä ystävällisesti Martinaa, vaan ei muuten\npuhellut mitään hänen kanssansa. Hän näkyi ainoasti tytyväiseksi siitä,\nettä neito oli antanut hänelle tilaisuuden osoittaa varman näytteen\nsiitä väkevyydestä, kuin on tehnyt Siltalan isännät mainittaviksi koko\npaikkakunnassa.\n\nYksi päivä seuraa toista! Vielä kerran seisoo Martina puron rannalla,\nja äkkiä näkee hän Uotin kookkaan muodon edessänsä.\n\n\"Voitko hyvin?\" kysyi hän tervehdykseksi. \"En!\" -- tuli vastaukseksi --\n\"minä tunnen vielä jäsenissäni kauhun silloiselta, ja sinua tulee minun\nkiittää hengestäni, niin kauan kuin minä\"...\n\n\"Ei kestä puhua semmoista. Sonni ei ole oikeasti vihainen. Ei mikään\neläin ole vihainen, ei hevoinen, sonni eikä koira, ellei niitä ensin\nhärsytetä ja peljätetä... Mutta puhuakseni toista niin ... niinkuin nyt\non asia, niin ymmärrät kyllä, että minä tahtoisin sinulle sanoa,\nkuinka\"...\n\nHän ei taitanut puhua paljoa, mutta hänen silmäinsä katsannossa, jonka\nheitti neitoon laskiessansa kätensä hänen olkapäällensä -- siinä\nkatsannossa makasi sorrettu, syvä, sisällinen helleys. Hän suuta antoi\nhänen silloin ensi kerran; ja kukaan ei olisi uskonut Uotin taitavan\nolla niin lempeän ja ystävällisen. Kuitenki tekee kipeätä, koska\ntarttuu hänen kaulaansa; Uoti ei ymmärrä sen tuntuvan kovalta; ja\nnauraaki somasti, koska Martina häntä siitä soimaa. Hän pyytää neitoa\nsiis: \"opeta sinä minua kuinka sen tekisin paremmin ja herkemmin! Asetu\nnyt tuohon puun pölkylle. Niin, jaa!\"\n\nJa koska Martina nyt kiertää käsivartensa hänen kaulallensa, kantaa hän\nhäntä ympäri niinkuin vähäistä lasta, ja kuitenkin on neito itse sekä\nsuuri että kelvollinen.\n\nHe seisovat nyt rinnatuksin tammen alla, ja Martina katsoo ylöspäin\nlehtien keskitse, joihin auringon säteet vinoon lankeevat.\n\n\"Katso, tuommoista kaunista puuta!\" sanoo hän.\n\n\"Ei suurin kelpaa\", vastaa Uoti, \"siinä on enimmiten oksia, ei sen\npahempi runkoa lainkaan.\"\n\n\"En minä niin ajattele. Katsoa vaan, kuinka se nyt välkkyy kullalta ja\nvehreältä!\"\n\n\"On oikein, puu on kaunis,\" sanoo Uoti, ja hänen silmänsä ovat niin\nlempeät, ja hänen vaurailla kasvoillansa leikitsevät väriseväiset\nauringon säteet. Ensi kerran näkyi hän oivaltavan, että puussa\ntaidetaan muutaki katsella, ei ainoasti sen rakennusaineeksi\nkelvollisuutta.\n\nNiin usein kuin Martina on ajatellut tätä hänen katsantoansa ylöspäin\npuuhun, on hän aina luullut kuin loistaisi se sama auringon säde\nikuisesti ja ei koskaan sammuisi.\n\nTarttuen Martinaa käteen niinkuin vannoaksensa, sanoi Uoti: \"puun annan\nminä seisoa sijallansa; sitä ei saa kukaan kantaa. Puu, sinä tulet myös\nhäihin! Eli ei, seiso sijallas, saat kuulla kaunista hääsoitantoa. --\nMartina, lahjoita minulle jotakin.\"\n\n\"Minä olen köyhä, ei minulla mitään!\"\n\n\"Ompa sinulla! minä näen jotakin, jonka tahtoisin saada. Tuon kiini\nneulotun rintatikan tuossa nimines; anna se minulle.\"\n\n\"Mieluisesti minun sydämeniki tahdon niin antaa sinulle!\" Sen sanoen,\nratkasi hän ulos paidasta sen hienomman rintatikan ja antoi sen\nUotille.\n\n\"Minä en anna sinulle mitään, sanoi hän, mutta katso ympärilles, niin\npitkälle kuin näet, kaikki ovat sinun!\"\n\nTästä puheesta, kuinka rikas Uoti oli, ja kuinka köyhä Martina, tahtoi\nmurhe voittaa neidon; mutta Uoti piti häntä kädestä, ja silloin ei\nmikään mailmassa ollut väkevämpi.\n\nSe oli voittoisa, raivokas, kaiken unohtava rakkaus, kuin oli vallannut\nheidät molemmat. Pian seurasi sekä kurjuus että murhe.\n\nUoti lähetettiin ensi kerran eläessänsä hirtten asioissa pääkaupunkiin\n-- ja hänen poisollessansa ajettiin Martina häpiällä ja pilkalla pois\nhuonekunnasta...\n\nSenkaltaiset olivat edesmenneet kuvat, onnelliset ja surkeat; ne\nvaelsivat taas ohi Martinan silmäin, missä hän unettomana makasi\nvähäisessä kammiossa, ullakolla.\n\nHän kätki silmänsä pään-alusiin. Kukko lauloi nyt kylässä merkiksi,\nettä puoliyö oli ohitse.\n\n\"Se on Lauri Pietarinpojan kukko, kun niin lauloi. Lauri on hankkinut\nitsellensä yhden noista ulkomaalaisista kukoista. Kuinka leveästi ja\nkarkeasti se lauloi; hauskemmalta kuuluu meidän kotomaalaisilta. Lauri\non kuitenki hyvä ihminen, ja lasta kohtaan on hän niin sydämellisesti\nhyvä ja herttainen. Hän tarkoitti kai hyvää sanoessansa minulle:\n'Martina, minun silmissäni olet sinä leski, ja oiva leski päälliseksi!'\n-- Jaa, mutta minun mieheni elää kuitenki! -- Minun tulee surkea sinua,\nLauri! mutta en taida -- en, en\"...\n\nLepoa saamatta, odotti Martina päivää. Usein tuntui kuin olisi uni\ntahtonut armahtaa häntä; mutta tuskin oli hän sulkenut silmänsä, kuin\ntaas vavahti horrosta. Hän oli kuulevanansa sen raivon äite Pentinpojan\nja näkevänänsä hänen kolkat, pilkkaavaiset kasvonsa -- ja äänehköön\nsanoi Martina itsellensä: \"eikö jo päivä?\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nSointo keskeytetty, vaan ei häiritty.\n\n\nSamana hetkenä, jona lapsi vähäisessä kammiossa oli häirinnyt äiden\nunen, istui pappilassa kolme henkeä pyöreän pöydän ympäri salissa.\nSiellä tuntui lämpöiseltä ja hupaiselta sisällä; lamppu pöydällä antoi\nsuloisen valon, totto-valkean ääressä kihisi muutamia omenia,\npaistumassa, ja vesi vyöryi teekattilassa. Pöydän ympäri istuivat\nkirkkoherran rouva, hänen nuorin veljensä, maanviljeliä, ja kirkkoherra\nitse. Vaikka muuten erinomaisen kohtuullinen, näkyi kirkkoherra nyt,\nsuoverinsa kunniaksi, juovan lasin karvaampaa, jaa, seuruun vuoksi\npolttelevanki. Kirkkoherra silmäili näkyvällä mielisuosiolla\nsuoveriansa, ja rouva vilkasi tuo tuostakin ylös neulomukseltansa,\njotta sisällisellä lempeydellä ikäänkuin paremmin mielehensä painaa\nveljen ja puolison rakastetut muodot.\n\n\"Siinä sinä teit oikein,\" kertoi kirkkoherra, ja hänen hienoinen,\nsoikeain kasvojensa ylitse, kauniilla suulla, sinisillä silmillä ja\nkorkealla, kupuralla otsalla loisti vielä selkeämpi näky sisällisestä\nmielisuosiosta, kuin tavallisesti. \"Siinä sinä teit oikein, ettäs otit\naikaa ja tulit meille, mutta,\" lisäsi hän hymyten, silmätessään pyssyä,\novensuu-nurkassa seisovaa, \"sinun ampu-asees, luulen, ei tuota sinulle\npaljoa täälläpäin, ellet onnistu tavata sitä sutta, joka nykyjään\ntienoilla temmeltää.\"\n\n\"Minä en ole tullut ainoasti tervehtämään eli metsästämään,\" vastasi se\nnuorimies raikkaalla, heleällä äänellä, \"minä toivoisin myös panna\nsydämellenne vanhempain pyynnön, että peräyttäisitte hakemuksenne\nSalomaan seurakuntaan, ja odottaisitte siksikun avonaisuus ilmestyy\npääkaupungista.\"\n\n\"Pääkaupunkiin\", vastasi kirkkoherra, \"en tahdo milläkulla, ehkä kuinka\nhalajaisin asua läsnä rakastetun vaimoni vanhempia. Käytöstapa\npääkaupungissa ei kelpaa minulle. Se väärä vapamielisyys, kaikkiin\nsuostuva, on minulle yhtä inhoittava, kuin tuo teeskelty omantunnon\nhelleys, joka lakkaamatta etsii uusia lääke-pilettiä kipeän laumansa\nhoidossa. Minun mielestäni pitää kasvettaman ylös ja vanhennuttaman\nniiden ihmisten keralla, joissa jotakin toivotaan vaikuttaa. Minä siis\nen harrasta muuttelemisia -- enkä olisikaan täältä pois hakenut, ellen\nolisi ruvennut havaitsemaan itseäni liian vanhaksi seikkoihin tässä\nseurakunnassa. Muuten tunnen itseni syvästi liikutetuksi raakuudesta\nja aivotusta vääryydestä, jota luultavasti en voi estää. Mutta,\nruvetkaamme nyt laulamaan!\"\n\nHän nousi ylös ja, istuivat pianolle, alkoi alkusoiton lempinuottiinsa,\njolla rouva ja veli harjaantunehin äänin sitte kahden ynnä lauloivat:\n\n    Onni, murhe tasatkaamme.\n\nOli kuin olisivat ystävät pusertaneet toinen toisensa kättä ja\nsyleilleet toinen toistansa, yhä sen alla kuin ne molemmat äänet\nsointuvasti hengittivät nuottia helläsydämellistä.\n\nJo laulaessa oltiin kuulevinansa piiskan-näpäyksiä ulkoa. Nyt laulun\ntauottua antoi uusi piiskan-näpäys itsensä selvästi kuulua ulkona\nasuinhuoneen edustalla. Kirkkoherran rouva aukasi akkunan ja huusi\nulos yön synkeydessä: \"onko siellä kukaan?\"\n\n\"Juu, juu mutta!\" vastasi karkea miehenääni.\n\nLaulusta lämmittynyt kirkkoherran rouva sulki äkkiä akkunan kylmältä\nyö-ilmalta. Nuori maanviljeliä tahtoi nyt mennä ulos katsomaan kuka se\noli; mutta peräänajatteleva sisär ei suvainnut sitä, sillä velikin oli\nhiessä. Rouva lähetti siis yhden piian sinne alas ja vaikeroitsi sillä\nvälillä siitä, että miehensä, kukatiesi vielä samana yönä vilussa ja\npimeydessä, täytyi ulos retkille ja matkoille.\n\nPiika palasi pian ja kertoi, että reki oli Siltalasta ja että kova äite\nPentinpoika pyytää herra kirkkoherraa kohta luoksensa tulemaan.\n\n\"Onko se Uoti Pentinpoika eli joen renki?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Renki se on.\"\n\n\"Anna hänen tulla ylös ja saada jotakin lämmintä, siksikun kerkeän\ntulla valmiiksi!\"\n\nKirkkoherran rouva rukoili ja pyysi miestänsä, ettei tänä yönä antauisi\nhengenvaaraan, kulkemaan sitä pitkää ja vaivalloista matkaa Siltalaan.\n\n\"Jos lääkäri -- vastasi kirkkoherra -- on tullut kutsutuksi sairaan\ntykö, saako hän kysellä ilmaa ja tuulta? Kuinka paljon vähemmän sitte\npappi!\"\n\nRenki tuli nyt sisään; kirkkoherra antoi hänelle lämpymän lasin ja\nkysyi: \"onko nyt äite Pentinpojan laita niin kova?\"\n\n\"Oh, suita ei niin vaarallista olla. Hän voi hyvin vielä haukkua ja\nsadatella.\"\n\nKirkkoherran rouva pyysi vielä miestänsä taivuttavilla sanoilla\nviivyttämään menonsa aamupuoleen. Näkyi kuitenki kyllä tietävän,\nettei vastustuksensa mitään auttaisi; sillä näitä puhuessansa laski\nhän konjakkia yhteen ylipunottuun pulloon, otti naulasta ison\nlammasnahka-turkin ja pisti pullon sen taskuun.\n\nNuori maanviljeliä tahtoi seurata suoveria, mutta tämä kielsi ja sanoi\novella: \"jää sinä kotiin ja käy levolles aikanansa! Älä mene ulos,\näänes vaan sortuu, ja minä tahtoisin pyhinä kuulla sinun laulavan\nkahden vaimoni kanssa. Sitä kaunista nuottia, jota äsken lauloimme; sen\npitää seuraaman minua tiellä\".\n\nVeli ja sisär seurasivat häntä kuitenkin alas pihalle, ja\nviimeksimainittu, käärivä villavaipan ympäri kirkkoherran jalkoja,\nsanoi tytymättömin äänin rengille: \"Miksi otitte rekeä ja ette oikeata\npyörtävää vaunua?\"\n\n\"Siellä ylhäällä ylimaassa on meillä paljon lunta.\"\n\n[Saksanmaalla, missä asiat kuvataan tapahtuneiksi, lankee etenki jo\njoulun aikaan korkeimmille vuorille lunta, vaan alamaat, ehkä\njäävuoretkin, ovat kauemmin paljaat. Suom. muist.]\n\n\"Jaa, niin on laitanne siellä ylhäällä Siltalassa; ette huoli kuinka\nmuualla on, vaikka tolkuttais itsensä turmiolle routaisella tiellä. Aja\nnyt kuitenki kauniisti Pekkolaan! Varo itseäs, Ottoni, nouse reestä\nKermu-rinteessä! Ei vaan, istu paikalla, muuten taitaisit itses\nkylmetyttää! -- Jumala varjelkoon teitä!\"\n\n\"Hyvää yötä!\" kuului hymisevästi vastaukseksi kirkkoherralta, missä hän\nistui reessä turkinkaulus ylöskäännetty ja pää hyvin turvattu. Nyt\nlähdettiin, ja kauan kuului ajokalu kirkuvan ja kolkkuvan routaisella\ntiellä.\n\nVeli ja sisär palasivat taas arkiosaliin.\n\n\"Minä en taida selittää sinulle, kuinka paljon minua ilahuttaa nähdä ja\nkuulla sinun miestäs,\" sanoi veli sisärellensä. \"Minä uskon melkein,\njota vanhemmaksi sinun miehes tulee, sitä paremmin ja enemmän jaloksi\nmuuttuu hänen rikas luontonsa!\"\n\nKirkkoherran rouva nyökkäsi ja vastasi: \"jaa, kyllä sinä rakastat minun\nOttoani, mutta et sentään taida etees-asettaa hänen sielunsa puhtautta\nja hyvyyttä. Sanokaat vaan ihmiset, ettei minun mieheni ole kyllin\nkirkollinen; minä väitän hänen itse olevan kirkon! Hänestä tulee\njumaliseksi; tuskin ei tarvitse hän muuta kuin olla paikalla ja antaa\nhyvät luonnonlahjansa vapaasti vaikuttaa; siveytensä, väsymätön\nrakkautensa ja taipumaton rehellisyytensä, kaikki tekevät, että ihmiset\nkaikki tarvitsevat ainoasti nähdä hänen, tullaksensa jumalisiksi ja\nhyviksi. Senkaltainen on saarnoissansaki, niissä on jokainen sana\nytimellinen, sillä ne käyvät sielusta. Miehelläni on myös menestys:\nilkeys ja raakuus häpeevät hänen edessänsä ja täytyvät välttää. Ennen\nkarvasteli minua usein se ajatus, että mieheni korkealla ja vienolla\nsivistyksellänsä oli vaadittu ikäänsä kuluttamaan raakain talonpoikien\nkeskellä; sittemmin olen oppinut havaitsemaan, korkeimman sivistyksen,\nyksinkertaisen niinkuin raamatun, juuri täällä olevan oikealla\npaikallansa.\"\n\nVaikea on päättää, kuinka jos se ihailus, millä sisär puhui, oli\nsuurempi kuin se, millä veli kuulteli häntä, niinkuin se on vaikea\nsanoa, kuinka jos yhdelle hyvälle sydämelle ihastus katsella toisen\ntäyttä onnea on yhtä suuri, vähempi eli kukatiesi suurempi kuin itse\nnautinto. Sillä kaikilla hyvillä ihmisillä on se onnellisuuden tunto\nyhteinen, että taitavat lähimmäisessä löytää ja arvossa pitää sydämen,\njoka on hyvä, puhdas ja ihmiskerno.\n\n\"Mitä tiedän missä hän nyt on\", jatkoi kirkkoherran rouva, tirkistellen\neteensä, kuin olisi nähnyt sen; \"nyt on hän isolla myrttipensaalla, ja\nnyt he poikkeevat Pekkolassa; siellä käy aina tuuli. Kääräise hyvin\nitses, Ottoni! Minä uskon vielä, sinun onnistuvan särkeä äite\nPentinpojan jäykän mielen, jaa, minä uskon sen, sillä sinulla on iso\nvoima! jaa, minä uskon, sinä vielä saat yhteen vihkiä Uotin ja\nMartinan, -- ja silloin tahdomme mieluisesti jäädä paikallemme tähän\nseurakuntaan.\"\n\nVeli rohkeni tuskin keskeyttää innostunutta sisärtä, lopulta kysyi hän\nsentään: \"Mitä on oikein sanomista tuosta äite Pentinpojasta, ja keitä\nsinä tarkoitat Uotilla ja Martinalla?\" -- \"No hyvä!\" vastasi\nkirkkoherran rouva, \"istu tähän, niin tahdon kertoa sen sinulle. Minä\nen kuitenkaan saisi unta ennen, kuin tiedän että mieheni on\nonnellisesti pääsnyt katon alle.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nRajut Pentinpojat.\n\n\n\"Niitä löytyy vielä rajuja jättejä täällä ylhäällä metsissä, ja heistä\novat Pentinpojat rajuimmat. Monta heitä, luulen, ei sentään ole, mutta\nniin kuvattomia jättejä, ja rikkautensa tekee heidät ylpeämmiksi.\nSiltalan nykyisen omistajan isä kutsuttiin Pauhu-Pentiksi, ankaran\näänensä tähden. Hänen paras huvituksensa oli, että, syötyänsä\njossakussa laskupaikassa, hierteli tinalautaiset kokoon oikeiksi\nkuuliksi. Nykyisen omistajan oli välistä, nuorempana kun kävi\njossakuissa tanssipidoissa, tapana kanniskella taskuissansa semmoisia\nrautavaajoja, kuin käytetään metsänhakkauksessa. Senkaltaisilla\nvaajoilla pitkän jakkunsa taskuissa taisi hän, hyvin arvattavasti,\nkyllin etäällä pitää riitakosiat ja muut tanssaajat. Sitte sen ajan\nkantaa hän nimeä: Vaaja-Pentti. Kerran kielsi Pauhu-Pentti poikansa\nviipymästä yli työtä Venkerässä, missä tämä piti vierastaman yksiä\nhäitä; sillä pojan piti päivänä jälkeen oleman kotona niittämässä yhtä\nniittua Vehrärinteen alla. Kova huonekuri ja kuuliaisuus on aina ollut\nPentinpojilla. No hyvin! Poika menee häihin. Aamulla jälkeen käy isä\nniitulle, ja ei ensin näe mitään, mutta kuulee tanssisoiton. Lopulta\näkkää hän eriskummaisen haamun niittämässä. Se on poika, kun käy\ntuimasti edespäin viikatteinensa, ja hänen niittäessänsä soi kihnupeli,\njota kantaa selässänsä, isossa kesselissä. Saatuansa niitun näin\nniitetyksi, palasi Vaaja-Pentti tanssaavin askelein ja pelikoneen\nsoidessa häätaloon Venkerässä. Sananlasku sanoo: paljon taidetaan\nvarastaa, vaan ei myllynkiviä. Sentään teki Vaaja-Pentti kerran\nmyllärille Helje-myllyllä sen pilan, että yhtenä yönä kantoi\nmyllynkiven puoliväliin ahdetta ja heitti sen siinä tienojaan. --\nVaaja-Pentillä on ollut kaksi poikaa, Antti ja Uoti. Vanhin, Antti,\nollut ei niin erinomaisen väkevä, mutta äideltänsä perinnöksi oli hän\nsaanut sitä enemmän kavaluutta ja pahantapaisuutta. Antti vaivasi väkeä\nSiltalassa paljon; vaan eräänä päivänä tuli hän metsänhakkauksessa\nkuoliaaksi lyödyksi puulta. Jutellaan -- ja Oton edellinen kirkkoherra\npäätti vissiksi -- että metsänhakkaajat olivat sen niin ehdollisesti\nsäälineet. Sitte sen ajan on äite Pentinpoika, ennenkään ei erinomaisen\nlempeä, muuttunut oikeaksi pedoksi; hän kutsutaanki 'kärmeeksi'. Hän on\nse ainoa pitäjäässä, kun vihaa miestäni, ja vaan sentähden ettei\nmieheni anna jokaisen kuolevan, jonka tykö kutsutaan, ripittää itseänsä\nja tunnustaa ehkä jos olevansa pojan murhaaja. Puu, joka kuoliaaksi löi\nAntin, makasi kauan liikuttamatta metsässä; mutta eräänä päivänä sitte\nkäski kärme karsia rungon. Koska tämä niiltä toimitettiin, jotka olivat\nolleet ynnä metsässä tapaturman tapahtuessa, miltä Antti kuoliaaksi\nlyötiin, seisoi äite Pentinpoika työväen vieressä. Hän havainnu ei\nsentään mitään, ja nyt käski hän, että risut piti koottaman yhteen\nläjään. Risut sytytettiin ja samoihin pantiin myös kuolleen vaatteet\npoltettaviksi. Kärme seisoi tämän tulirovion ääressä, huutaen\ntavantakaa: 'Palakoon niin se tai ne, jotka ovat Antiltani hengen\nottaneet!' Iso joukko juhtia valjastettiin sitte puurunkoa taloon\nvetämään. Matka oli sentään järin pitkä ja louhikko, saada edes sitä\naarniota hirttä. Silloin käski äite Pentinpoika, että runko piti\nsahattaman kolmelle kappaleelle ja taloon vedettämän. Sitte ovat kolme\nhirren pätkää maanneet Siltalassa, läsnä käytävää isoon pytinkiin. 'Puu\nmakaa siinä ja vartoo käytettää hirsipuuksi sille, joka on minun\nAnttini kuoliaaksi lyönyt!' on äite Pentinpojan tapa usein sanoa.\nErittäin ilahuttaa se kun joku vieras kompastuu niihin hirvittäviin\npölkkyihin. Vainajan kunniaksi on hän muuten antanut, tien oheen\nHelje-myllylle, pystyttää yhden niin kutsutun kuvapatsaan.\n\n\"Poikaa Uotia kohtelee hän hyvin äitepuolisesti; sanotaan antavan\nhänelle selkäänki, niinkuin olisi hän lapsi ja ei iso, täysikasvoinen\nmies. Uoti kärsii sen sentään, ehkä hänkin on jo näyttänyt merkin\njättivoimasta. Kerran, kun tuli sepälle kyläksi, löysi hän siellä yhden\ntalonpojan, kauppailevan hevoista. Kehuakseen tavaraansa, sanoi\ntalonpoika: 'Elukka on oivallinen; se kestää siinä kuin kolme muuta\nhevoista!'\n\n\"'Ohhoh!' huusi Uoti niin ankarin äänin, että talonpoika peräytyi ja\noli vähillä langeta lysyyn.\n\n\"'Ohhoh!' sanoi Uoti, 'tahdotko panna elukan tuosta täyttä hintaa\nvastaan rahassa, niin lyön vetoa, että kolmin taakoin kannan vaunut,\nhernesäkit ja kaikki tuonne kauas kapakkaan!'\n\n\"'Mene hiiteen!' vastasi talonpoika.\n\n\"Hevoinen riisuttiin. Uoti otti ensin hernesäkit, tyhjensi ne yhteen\nisoon pakkaloimeen ja kantoi kaikki tyyni kapakkaan; sitte kantoi hän\nvaunuvaljaat -- lopuksi neljä suurta pyörää, kaksi kummallakin\nolkapäällänsä. Vihdoin kysyi hän hämmästyneeltä talonpojalta: 'No!\neikös kaakki ole minun?'\n\n\"Sitte sen on Uoti saanut ison arvon väkevyydestänsä ja kutsutaan\nkempiksi. Uotin isä on sangen ylpeä, ja pojan arvo ilahuttaa häntä;\nmutta kavahtaen pahaa vaimoansa, ole hän ei sitä malttavanansa.\n\n\"Meidän akkunasta täältä näemme, tuolla toisella puolen polkua,\nvähäisen huoneen. Siellä asuu Kello-Taavetti, niin kutsuttu siitä, että\ntekee seinäkello-päällisiä. Hän on yksi vähimmän voivista pitäjäässä,\nmutta oikea kunnonmies. Hänen kynttilänsä on usein viimeksi sammuva\nkylässä, sillä hän on ahkera työssänsä ja ahkera raamatun lukemisessa.\nHän on seitsemäntoista kertaa läpi lukenut raamatun kannesta kanteen.\nHänen pipliansa -- jota kerran tapasin saada katsella -- näyttääki\nsangen erinomaiselta -- taitaisipa sanoa rikki murennetulta. Sillä se\non maltettava, että Taavetti lukeissansa noudattaa neljin sormin\npuustaveita. Puhutaan Kello-Taavetin olleen nuoruudessa erinomaisen\niloisen ja rakastetun kaunisten laulujensa tähden...\n\n\"Taavetin vaimo on yksi noista erinomaisista luonnoista, jotka kaiken\nikänsä puoleksi makaavat! He käyvät ympäri, tekevät askareensa oikein,\nvaan eivät muuten osoita yhtään liikutuksia, ilosta enempää kuin\nmurheestakaan. Lisäksi sen on vaimoraukka viime vuosina tullut melkein\nperin kuuroksi. Hänellä on ollut viisi tytärtä. Neljä ovat seuranneet\nulosmatkustajia Amerikaan. He ovat jo naimisessa ja kirjoittaneet\nperään vanhempiansa, mutta Taavetti, vaikka kuinka köyhä, pitää kiini\nvanhasta maasta...\n\n\"Taavetin nuorin tytär, Martina, oli aina isänsä kopeus ja ilo; sillä\nhän istui ensimmäisnä kyläkoulussa. Sinä et taida etees asettaa kuinka\nsenkaltainen lapsi kylässä arvoitetaan -- erittäinki jos on tyttö.\nHänelle osoitetaan kaikellainen kunnioitus. Martina oliki siivo ja\nkaunis lapsi. Hän oleskeli usein täällä kotona meillä; sillä mieheni\npiti paljon lapsesta. Hän oli täyttänyt viisitoista, kun laskettiin\nripille, ja jotakuta kauneempaa olen harvoin nähnyt, kuin koska hän\nyksinkertaisessa, mutta siistissä vaatetuksessansa edes astui alttarin\nliinalle. Joku päivä jälkeen tapasi mieheni kohdata Martinan ulkona\nkedolla. Hän sanoi olevansa sitte lukuajan päädyttyä kuin pois ajettu\nvanhempain kodosta. Lapsi raukka! hän tuliki pian kodosta mailmaan\npakoitetuksi! Ollut ei muuta kuin kuudentoista, koska hän meni\nSiltalaan palvelukseen. Pentinpojat antavat hyvän palkan, sentään ei\nole heillä yksikään palkollinen pysynyt kauempaa kuin yhden vuoden.\nMartina oli siellä kuitenki kaksi kokonaista vuotta...\"\n\nÄkkiä keskeytettiin kirkkoherran rouva kertomuksestansa, edespäin\npitkäänsä, läpi kylän kulkevalta kilinältä.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Edvard.\n\n\"Rengit Helje-myllyltä jauho- ja riista-säkkinensä. Olisin kernaasti\njollakulla rengeistä lähettänyt muutaman sanan; se on nyt kuitenki\nmyöhäistä.\"\n\nKirkkoherran rouva syventyi taas ajatuksiinsa; viimein herätti hänen\nniistä veli, joka kiivaasti kehoitti häntä pitkittämään kertomustansa.\n\nKirkkoherran rouva alkoi taas.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nMartinan kotia palaaminen.\n\n\n\"Yhtenä lauvantai puolipäivänä edellä metsumaarian istui yksi\nvaimonhaamu köyryssä erään, virran puolelta jyrkän, kallion verhossa.\nSilloin tulee ompelia Anna, joka oli saanut sen ällin, että\npaluumatkalla Helje-myllyltä ottaa katsellaksensa sitä paikkaa, missä\nhän kerran lapsena oli käynyt harhaan.\n\n\"Anna on hyvin taika-uskoinen, ehkä kukaan ei taida saarnata enempää\nsitä vastaan kuin hän. Koska hän nyt lauvantaina kävi kallion ohitse ja\näkkäsi haamun, huusi hän korkeasti. Aaveellinen haamu nousi ylös; se\noli Martina. Hän katsoi Annaan, ja valitti hänelle, kuinka oli aikonut\nitsensä tappaa, mutta että hänen täytyi elää lapsen tähden; vaan heti\nkoska se oli tullut mailmaan, piti hänen tekemän lopun hengestänsä.\nAnna lupasi silloin ruveta kummiksi lapselle. Näillä paikoilla,\nniinkuin tiedät, uskotaan että lapsi, jolle ennen syntymistä luvataan\nkummiksi, sen kautta tulee onnelliseksi täällä ajassa ja autuaaksi\ntoisessa mailmassa. Anna viipyi kauan Martinan luona, lohduttamassa\nhäntä, ja onnistuiki vihdoin saada hänen kanssansa kylään.\n\n\"Se oli jälkeenpuolipäivä; minä istuin mieheni kanssa puutarhassa.\nSilloin kuulimme tuolta toiselta puolen virtaa valitutushuudon, joka\ntunki läpi luitten ja ytimen. Tuskin olimme nousneet ylös norosta,\nennenkuin Anna juoksee vastaamme, hengästynyt ja kalpea. 'Herr\nkirkkoherra, joutukaatte Jumalan tähden Kello-Taavetille! Hän tahtoo\ntappaa Martinan,' ähkyi hän.\n\n\"Minä tahdoin ynnä; mutta Otto kielsi, ja etääntyi itse kiiruhtavin\naskelein. Kun Anna oli kerjinnyt vähän malttamaan mielensä, tarjosin\nminä hänelle kupin kahveeta. Hän kertoi minulle sitte Martinan\nlankeemuksen ja heidän tulonsa kylään. Koska Taavetti, tuvan edessä\npuita hakkaava, oli havainnut tyttärensä, nosti hän kirveen häntä\nkohden, ikäänkuin olisi tahtonut hänen tappaa. Tytär päästi silloin\nhuikean huudon, monta naapuria tuli sinne, ja kirves otettiin pois\nTaavetilta. Raivossansa oli hän sitte asettunut tuvan ovelle, ja\nkalliisti vannonut, kuristaa Martinan jos rohkeni yli kynnyksen. Joukko\nkylänvaimoja, sillaikaa kokoontuneita, pakoitti kuitenki pois Taavetin,\nja vei Martina raukan isänmajaan. Koska hän siellä sattui silmäämään\nehtoollistodistustansa, seinällä lasissa ja raameissa, parkasi hän\nsydäntä viiltävästi, ja kaatui takaisin kuin kuollut. Me koetimme\nsaattaa häntä virkoomaan, mutta Taavetti ei tahtonut sitä. Hän huusi\nkerta toisen perään. 'Älkäätte herättäkö häntä eloon, sillä minä tapan\nhänen sitte! Herra Jumala! neljä lasta on minulta mennyt pois, ja\ntämä...'\n\n\"'Hän rynkäsi tässä silmänräpäyksessä varsin raivokkaana kohden\nuupunutta tytärtä. Täydyttiin väkisin pysyttää häntä, ja minä kiiruhdin\ntänne.' Niin päätti Anna kertomuksensa.\n\n\"Viipyi kauan ennenkuin mieheni palasi. Vihdoin näimme hänen tulevan,\nTaavetti kainalossa. Viimeksimainittu hoiperteli käydä kuin sokea;\nhänen oli hattu syvästi painettu silmille ja änköitti murtaen puhua:\n'Herr kirkkoherra! minä rukoilen, antakaatte sulkea minä sisään, minä\nolen mieletön, en taida hillitä itseäni! Minun lapseni, minun paras\nja ainoa lapseni! Hän oli minun kruununi, niinkuin olimme sen\nkirjoittaneet hänen ehtoollistodistukseensa -- ja sentään hänen... Ah,\nherr kirkkoherra, koska näkee lapsensa syövän ja kuinka syöminen sille\nmaittaa, kuinka paljon eikö ihastu siitä, jaa seitsemän kertaa enemmän\nkuin jos itse söisi. Ah, kuinka eikö hoida senkaltaista lasta ja\niloitse, että se vauristuu ja kasvaa, että se puhelee jotakin, mikä on\nhyvää ja siistiä, että se käyttää itsensä hyvin ja on oppivainen\nkoulussa, että se toimittelee vähiä asioita -- ja silloin tulee eräs\nihminen ja turmelee tämän kaiken! Minun toiset lapseni ovat\nulosmatkustaneet, he elävät, mutta minun ei ole hyvää siitä. Martinani\non ollut kotona, hän elää silmäini edessä, ja on sentään minulle kuin\nkuollut. Minä mietiskelen, enkä voi käsittää...'\n\n\"Nyt sattuivat hänen silmänsä minuun ja nuuskuttaen pakasi hän: 'Rouva\nkirkkoherran, tekin piditte hänen aina niin rakkaana! Tyttäreni on\nantanut minulle kuolemahaavan, minä tunnen sen...'\n\n\"Se onneton taisi vaivoin seisoa jaloillansa. Me veimme hänen sisään\nmeille, ja siinä istui hän kyllä hetket aikaa, kuin hengetön; hän piti\nkätensä kasvoillansa, ja sormien välistä vuosi herkkiä kyyneleitä.\n\n\"Vihdoin nousi hän ylös ja lausui: 'Jumala palkitkoon teille teidän\nhyvyytenne, herr kirkkoherra! Tuossa on käteni, etten tahdo mitään\npahaa lapselleni. Jumala on rankaisnut minua hänen kauttansa, olinkin\nylön kopea lapsistani, erinomattain hänestä! Martina raukka minun tulee\nsurkea häntä; hän on nyt sangen onneton.'\n\n\"Mieheni tahtoi seurata Taavettia kotiin; mutta tämä kielsi sen\nkuitenki, sanoen:\n\n\"'Minä saan luvan toki tottua käymään yksin tietäni. Olen ollutkin ylön\nkopea. Pääni on kallistettu hautaan. Vielä kerran tuhannen kiitosta!\nJumala palkitkoon sen teille!'\n\n\"Se muinen kopea mies hiipi nyt edes niinkuin hengensairas pitkällisin\naskelein.\n\n\"Mieheni ei virkannut sanaakaan siitä, mitä oli kokenut Taavetin\ntuvassa; mutta muut ihmiset juttelivat sen sijaan, että mieheni\nkärsivällisyys ja ihmisrakkaus olivat tulleet pannuiksi kovaan\nkoetukseen. Harvoin olenki -- jos koskaan -- nähnyt Ottoa niin\nväsyksissä, kuin sinä hetkenä, jona Taavetti meiltä läksi.\n\n\"Anna piti puheensa ja seisoi kummina vähälle Juosepille ja isä Uoti\ntuli myös kylään ristiäisiin. Uoti olisi suonut Taavetin tulla\nsaattamaan häntä läpi kylän, saadaksensa näyttää kaikille, kuinka\nsuuressa arvossa hän piti Taavetin. Tämä ei kuitenkaan myöntynyt\nsiihen. Puhutaan että Uoti kotona on saanut kalliisti palkita\nkäymisensä kylässä -- ja sitte sen vartioitaan hän pahalta äideltä\nniinkuin vanki.\n\n\"Taavetti oli aina hyvin ahkera kirkonkäviä; mutta sitte vähän Juosepin\nsyntymän viipyi kaksi kuukautta, ennenkuin hän tuli kirkkoon. Joka\nkerta kuin soitettiin jumalanpalvelukseen, lausui hän valittaen, ettei\nrohjennut häpeän tähden käydä ylös Herran huoneesen. Sillä välillä,\nuskoen ettei sitä kukaan nähnyt, otti hän pojan käsivarsillensa ja\nkanniskeli häntä mielellänsä ympäri tuvassa.\n\n\"Taavetti on kuin äite huolta pitänyt lapsesta. Hamasta siitä kuin\npoika on ruvennut kävelemään ja juoksemaan, ovat äiden isä ja\nlapsenlapsi uskollisesti noudattaneet toinen toistansa. Jos Juoseppi\nleikittelee toisten lasten kanssa kylässä ja näkee äidenisän tulevan,\njättää hän heti leikin ja toverit, ja liittyy seuraamaan Taavettia. Jos\nolisi helpompi turmella lasta, kuin oikeammin on, niin olisi Taavetti\nsen jo tehnyt turhamaisuudellansa; sillä hän elää melkein yksin ja\nainoasti tyttärensä lapsen nimin ja mainein. Jokapäivä kertoo hän\njonkun älykkään lauseen vähältä Juosepilta. Taavetti ei aavista, paitsi\nrehellisyyttänsä muuten, valehtelevansa lapselta monta lausetta, jota\nei ole puhunut. Joka kerta sentään kuin äidenisällä on jotakin\nkerrottavaa vähän Juosepin ymmärryksestä, lisää hän tavallisesti: 'Jaa,\njos olisimme ehtineet kaksikymmentä vuotta edemmä ajasta, niin olisi\nkoko tienoolla paljon kerrottavaa Juosepistani! Minä kuulin itse joku\npäivä sitte siltä vähäiseltä pojalta yhden lauseen, joka hänestä\ntodistaa erinomaisesta peräänajatuksesta. Täällä kylässä oli samana\npäivänä yksi lapsi syntynyt ja toinen lapsi siirtynyt pois ajasta.\nJuoseppi lausui siitä äidenisälle: Eikö tosi, äidenisä! kun synnytään,\nniin nukutaan taivaassa ja herätään maan päällä, kun kuollaan, niin\nnukutaan maan päällä ja herätään taivaassa?'\"\n\n\"Miksi et kerro jotakin Martinasta?\" kysyi nyt herr Edvard\nsisäreltänsä, kirkkoherran rouvalta.\n\n\"Hänestä ei ole paljon kerrottavaa -- vastasi sisär -- hän elää\nhiljaisesti ja ahkerasti, auttaen mieluisesti siinä huoneessa, kuta\nhätä ja tauti ovat tulleet etsiskelemään. Hän ei puku paljon.\nTaavetille on hän alammainen ja rakastaa häntä sydämmellisesti. Sen\npalkitseekin isä parhainpäin hänelle rakkaudellansa vähää Juoseppia\nkohtaan\".\n\n\"No, entä Uoti Pentinpoika sitte -- mitä hän aikoo?\"\n\n\"Uoti elää hiljaisesti ja ääneti ja -- niinkuin jo mainitsin --\nvartioitaan kuin vanki vanhempiensa talossa. Hän kärsii tätä ja\nuskoo tehneensä kaikki, mitä taidetaan tarvita, kun pysyy siinä\npäätöksessä: että, ellei hän Martinaa saa, niin ei hän mene naimiseen.\nLuonnollisesti kokee äite kaikkia, vapauttaaksensa häntä Martinasta.\nNiin on tehty Martinalle kiiltäviä tarjomuksia, lähetetty hänelle\nkosioita, ja Pentinpojilta on luvattu rikkaat antiaiset ja\nläksiäislahjat; mutta Martina ei tahdo lainata korviansa näihin\nkaikkiin. Hän vastaa vain: 'Minä taitaisin saada toisen miehen, jos\ntahtoisin, olkoon; mutta Juoseppi ei saa toista isää, jos ainaki kuinka\ntahtoisi.'\n\n\"Täällä kylässä on yksi orpana Martinalle, hyvinvoipa suutari, nimeltä\nLauri Pietarinpoika. Hän on nuorimies, näkyy kuin ei tahtoisi mennä\nnaimiseen, niin kauan kuin hänellä on yksiki kipenä toivoa, että\nMartina ottaa hänet. Punaisin naamoin ja nikutuksin puhuessa, on\nhänessä jotakin erinomaisen naurullista; hän pakiseeki niin ristiin,\nettä on vaikea eroittaa, mikä yksivakaisuutta, mikä leikkiä.\nEloisuutensa ja avullisuutensa tähden on hän hyvänä pidetty kaikilta\nvaimoilta kylässä. Martina hyvänä pitää hänen samalla muotoa, kuin\nmuutki vaimot -- ja mikään naiminen ei tule kysymykseen...\n\n\"Jumalan kiitos!\" keskeytti tässä kirkkoherran rouva, \"nyt on Otto pian\nmatkan perillä ja katon alla, jos ei, jonka Jumala estäköön! mikään\nvahinko häntä ole kohdannut. Enempi kuin mitkään muut iloiset äkkitulot\njouluksi, ilahuttaisi se minua, jos mieheni onnistuisi murtaa äite\nPentinpojan kankean sisun. Uotin isä myöntyisi sitte kohta -- ja me\nsaisimme pysähtyä tänne -- sillä se sama ikävä Uotin ja Martinan, on\npakoittanut miestäni etsimään itseänsä pois täältä. Kärme, sanotaan\nsentään, tahtoo huomispäivänä kihlata Uotin Myllärin Elsalle. Elsa\nraukka on saanut nuoren äitepuolen, ja sentähden tahtoo hän mieluisesti\npäästä pois, joutuisi hän sitte vaikka mihinkä. Siltalan ja Heljemyllyn\nsuvut ovat etevimpiä paikkakunnassa, se tahtoo sanoa rikkahimpia. Minä\nsaan kuitenki tunnustaa, en tahtovani elää sitä päivää, jona Uoti Elsan\nkera kirkkoon astuu. Kuinka paljon murheellisempaa se sitte on\npuolisolleni! Kuinka karvastelisi se häntä, että, koska hän on\nvelvollisuudeltansa vaadittu vuodattamaan rikasta sydäntänsä\nsanankuulioillensa ja saarnaamaan heille jumalisuutta ja ihmisrakkautta\n-- hän silloin näkisi edessänsä kirkossa istuvan ihmisiä etevimmissä\npenkeissä -- ihmisiä, joista ei taitaisi pois kääntää katsantoansa --\ntietäen että näille ihmisille on kaikki, mitä hän voi sanoa, ainoasti\ntyhjiä sanoja, ilman johtoa! Kuules!\" keskeytti kirkkoherran rouva --\n\"tornikello lyö kaksitoista. Nyt on Otto katon alla! Nyt tahdomma meki\nkäydä levolle.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nPäivä on pilvinen.\n\n\nMartina oli levoton kaiken yösen, eikä saanut unta. Hänestä oli, kuin\nolisi hän tahtonut juosta ylös ja ulos mailmaan, äkkiä muuttaaksensa\nkoko elämänsä. Yksi kukko alkoi toisen perästä laulamaan, sen jälleen\nammui yksi lehmä, heti haukkui yksi koira -- päivä oli tulossa. Martina\nnousi nyt ylös ja teki valkean huoneesen. Se oli tosin varaista, mutta\ntänäin piti laitettaman erinomaisempi suurustaa, sillä Anna oli tuleva\nneulomaan Juosepille uuden jakun vehreästä mansjesteristä. Pöydällä\nmakasi vielä rihvelitaulu edellisen päivän ehtoolta. Vähä Juoseppi oli\ntaululle kuvannut yhden mokoman ison miehen, hirvittävän näköisen -- ja\nitse oli hän siitä sanonut, kenenkään kysymättä: \"Se on minun isäni!\"\nSe oli Martinasta jotakin sangen erinomaista, koska hän taululta pois\npyhkäisi lapsen piirustuksen. Kuinka? taisiko hän myös palauttaa mitä\nhän edellisen päivän ehtoolla oli virkannut lapselle sen isästä, ja\nkuinka hänen piti tuleman tänäin. Sentähdenhän oli lapsi yön kuluessa\nkolmasti kysynyt: \"Eikö jo päivä?\"\n\nMartina tirkisteli kauvan liehuvaa valkeata ja, itse tietämättänsä,\nlauloi hän:\n\n    Rakkaus polttaa sydäntä,\n    Luja rakkaus palaa,\n    Ah, kuink' on sydän iloinen,\n    Joka vilppiä vihaa.\n\n    Käyn mä ulos aamuhetkin,\n    Kaikki katsovat mua;\n    Silmäni on kyyneleissä,\n    Unoksiss' en unohda.\n\nMartina kävi ovelle; tuuli puhalsi kylmästi; hän käärei hyvin ympäri\npäänsä ja kaulansa punaisen villavaatteensa, otti ämpärit ja vaelsi\nkaivolle.\n\nPäivä on kylmä; kaikki kaivot ovat jäässä; mutta lähde kirkon vieressä\njuoksee vielä. Iso joukko naineita ja naimattomia vaimoja seisoi ympäri\nlähteen kantta, ja kun joku huolimattomasti ammentaen läikkäsi vettä\nmaahan, nostettiin iso huuto ja meteli, sillä läikähtänyt vesi jäätyi\nkohta ja teki vaikeaksi seisomisen jäätiköllä. Aamu-aurinko vilahtaa\nnäkyviin ainoasti hetkeksi, mutta kätkeyy kohta sitte pilvien taakse,\nikään kuin olisi peräytynyt. Maa on kivikova kylmästä, vaan paljas;\nainoasti kukkuloilla ja vuorilla on lunta.\n\n\"Onko tosi,\" kysyi yksi vanhempi vaimo tulevalta Martinalta -- \"onko\ntosi että kirkkoherra yönä menneenä on tullut kutsutuksi anoppis tykö?\"\n\n\"Minä uskon,\" sanoi toinen, \"että appes mieluisesti tahtoisi\nhirrestä, joka kuoliaaksi löi Antin, kehätä kistun ja siihen panna\nkotoperkeleensä!\" \"Hyvä olisi, jos hän, se häijy ämmä, tahtoisi pian\nkoota kokoon; sitte tietysti saisit Ollisi.\"\n\n\"Minä puolestani,\" virkkasi neljäs, \"antaisin rukoiltaa kärmettä\nkuolemaan. Hoetaan, että räätälinvaimo Venkerässä ymmärtää sen keinon\".\n\n\"Turhia,\" hörähti eräs toinen, \"rukoukset eivät siinä auttaisi -- kärme\nlukee paljaita noitumuksia, siksikun kuolee.\"\n\nNiin kuului vaihteleva puhe ympäri Martinan. Koska viimemainittu oli\ntäyttänyt ämpärinsä, läksi hän sieltä sanoen: \"Älkäätte puhuko niin\njumalattomia, onhan nyt juhla-aatto.\"\n\nMartina käveli kotia päin viivyttelevin askelein, ikään kuin olisi\nvaimoilta lähteellä kuultu pakina pidätellyt häntä -- ja hänen\nsydämensä varsin lämpeni, kun se taikamainen ajatus nousi hänessä, että\nJuoseppi oli levoton ollut, saanunna salatuilta voimilta aavistuksia\nniistä kuin tapahtui ja oli tapahtuva. Hän muisti kuinka yöllä oli\nitseksensä soimannut Uotia siitä, ettei hän myös kärsinyt, -- ja nyt\noli kärsiminen häntäkin etsiskellyt...\n\nVaimot lähteellä eivät kiiruhelleet; vaan seisoivat lähteen tykönä\nvielä ehkä astiatki ja ämpärit olivat täytetyt -- ja pakisivat\nMartinasta.\n\n\"Martina tahtoisi nyt kernaasti mennä pappilaan uutisia kuulemaan.\"\n\n\"Tyttö on jotenki tyytymätön -- vanha Pentti on tarjonnut hänelle kolme\ntuhatta riikintaaleria, jos tahtoisi jättää vaatimuksensa, mutta hän ei\ntahdo.\"\n\n\"No, jaa! vanha Taavetti ei tahdo myöskään.\"\n\n\"Ei, katsos! hyvää huomenta, Lauri Pietarinpoika!\" kuului nyt äkkiä.\n\n\"Kuinka kanat jaksavat, hyvin vaan, luulen!\"\n\n\"Onko tosi, kuules, että kukko puhuu hispanialaista? -- ymmärrätkö\nsinäkin ehkä sitä kieltä?\"\n\nNäin tervehdettiin sitä miestä, joka nyt nauru-suin, leviöin kasvoin\noli lähestynyt lähdettä.\n\n\"Martina oli äsken tässä,\" sanoi nyt eräs vanhempi vaimo pois\nmennessänsä, \"tyttö tulee kyllä pian takaisin.\"\n\nHymy Lauri Pietarinpojan kasvoilla kiitti sen hyvän sanoman edestä.\n\nLaurin täytyi nyt ei ainoasti odottaa siksikun kaikki olivat saaneet\nvettä, vaan myös huvikseen autella siihen kaikkia. Juuri kun hän\nlopuksi kousulla täytti omaa ämpäriänsä, tuli Martina takaisin.\nMolemmat auttivat nyt toinen toistansa ja seurasivat sitte ynnä\nkappaleen matkaa tietä, sillä Lauri Pietarinpojan oli asunto etäämpänä\nTaavetin mökistä. Siellä jutteli Martina, kuinka kirkkoherra yönä\nmenneenä oli tullut kutsutuksi äite Pentinpojan luoksi. Hän ei\ntaitanut, puhuessansa siitä, jättää mainitsematta sitä toivoansa, että\nkirkkoherra kukatiesi nyt onnistuisi taivuttaa äite Pentinpojan kankean\nsisun. Tähän vastasi kuitenki Lauri: \"Ah, älä usko sitä! Susiki, joka\nnyt tienoilla temmeltää, taitaisi kauniisti tulla meille ja sallia\nminun sitoa itsensä, niinkuin lammas, ennenkuin äite Pentinpoika\ntaitaisi myöntyä. Olenpa minä jutellut sinulle jokaisen sanan\nkanssapuheestani Uotin kera, koska minä sitte kahdeksan päivää olin\nsiellä viemässä hänelle saappaat? Uoti tulee kyllä tänäin luokses\nniinkuin lupasi. Tiedätkös, minä puolestani uskon, mitä ihmiset\nsanovat, että sinä viimein lasket Uotin vapaaksi!\" Martina vastannut ei\nmitään, seisoessansa oven edessä asuntoonsa; välttämällä sanoi hän sen\nsijaan: \"Katsos vaan, tuolla tulee isä provasti jo takaisin!\"\n\nMaantietä, toisella puolen virtaa, kulki yksi reki edespäin. Siinä\nistui kirkkoherra, hyvin käärittynä nahkoihin ja matkalakki syvästi\npainettuna silmille; sivulla istui ajaja, hupaasti poltteleva piippua\nja ruoskin tervehtävä Martinaa. Se oli renki Siltalasta; Martina tunsi\nhänen ja kiitti käsin tervehdyksestä. Neito aukasi nyt tuvan oven, ja\nLauri pitkitti yksin tietänsä kotia.\n\nKoska Martina juuri aikoi sulkea oven, huusi yksi vaimonääni: \"Aukaise,\nminä tahdon myös tulla sisään!\"\n\n\"Hyvää huomenta, Anna! Sievästi, että tulit niin aikaisin,\" sanoi\nMartina, ja ompelia oli nyt niinkin ystävällinen, että autti vettä\nsisään nostamisessa. Se oli suuri kohtelevaisuus Annalta, kun ryhtyi\njohonkin, mikä ei juuri kuulunut neulomiseen. Jaa, olipa sekin jo\npaljon, että hän oli näin joulun edellä ottanut aikaa, uhrata\njollenkulle kokonaisen päivän, sillä hänen oli paljon työtä. Hän oli\nmyös paljon arvossa pidetty taitavaisuutensa tähden koko paikkakunnassa\nja korkeasti kunnioitettu. Sepä näkyi tässäkin. Martina löi kammarin\noven selkiseljällensä, antaakseen Annan ensin astua sisään. Sentään\nkohdeltiin Anna jo kynnyksissä huonolta tervetulolta, sillä vähä\nJuoseppi huusi varsin kovaa: \"Uih! Annapa se on!\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nKuinka kirkkoherra, sairaan tykö kutsuttu, vastaanotettiin.\n\n\nKirkkoherran rouva seisoi jo kauan nurkka-akkunassa, katsellen ulos\nruudusta. Ainoasti tästä akkunasta taidettiin nähdä edemmä tienoota,\ntoisista ei ollut mitään näköä. Tämä viimemainittu asianhaara tuli\nsiitä, että eräs talonpoika, riidellyt nykyisen kirkkoherran\nedelläkäviän kanssa, oli sielunpaimenensa harmiksi rakentanut eteen\nkuvattoman ison ladon, suipolla korkealla katolla, ja niinmuodoin\nehkäisnyt pappilalta näön tienoolle. Nurkka-akkunastaki taisi sentään\nkirkkoherran rouva nähdä sangen vähän, sillä päivä oli pilvinen, ja\naurinko vilahti harvoin näkyviin paksuista lumipilvistä. Koska\nkärsimättömästi vartova puoliso vihdoin näki reen tulevan, nyökkäsi hän\nseisaaltansa akkunasta, vaan ei jättänyt paikkaansa, eikä mennyt\nvastaanottamaan miestänsä. Kirkkoherran rouva noudatti tässä, niinkuin\nmonessa muussaki, miehensä mieltä. Hän tiesi nimittäin hyvin kyllä,\nettei miehensä yksinkertainen luonto taitanut suvaita mitään julkista\nja kaunistelevaa liikutusten osoitusta.\n\nTehdäksensä sentään jotakin, asetteli hän vielä kerran paremmaksi\nkahveepöytää, jossa kaikki jo ennenkin oli paraassa järjestyksessä.\n\n\"Hyvää huomenta, Liina!\" sanoi kirkkoherra, vihdoin sisään tuleva.\n\"Jumalan kiitos, että taas olen kotia pääsnyt!\" Hänen oli nyt vähän\ntyöläs vapauttaita raskaasta matkaturkista, jonkatähden rouva riensi\nauttamaan häntä.\n\n\"Makaako Edvardi vielä?\"\n\n\"Ei, hän on metsästämässä. Minä lähetin hänen sinua vastaan. Etkös ole\nkohdannut häntä?\"\n\n\"En!\"\n\nIlma kammarissa tuntui kirkkoherralle järin variksi; hän meni akkunaan\nja aukaisi vetoruudun. Sulkeva sen taas jonkun silmänräpäyksen perästä,\nmeni hän ääneti istumaan kahveepöytään.\n\n\"Jumalan kiitos, että sinä taas olet kotona!\" sanoi kirkkoherran rouva,\n\"istahda nyt alas! Taidat kyllä tarvita jotakin lämmintä! Juo! minä\ntoivon, kahvee on hyvää! Ai, sinun sormes ovat ihan kylmän kankeat!\nAnna, minä kaadan kuppiin, ja juo vähän enemmän minun tähteni.\"\n\nKirkkoherra kiitti nyökäten, ja antoi mieluisesti passata itseänsä.\nHänen juodessansa silmäili rouva kysyväisesti häneen, vaan ei lausunut\nsanaakaan.\n\n\"Liina!\" sanoi kirkkoherra, ja erinomainen hymy levisi hänen järkeville\nkasvoillensa; sinä saat olla kopea miehestäs. Tiedätkös, minä mahdan\nolla yksi taitavimmista keskustelioista! Ajattele'pas vaan, tornikello\nkaukana Venkerässä löi yksi, kun tulin Siltalaan. Vastaanottamiseni oli\nerinomaisen. Tungettiin ympärilleni korkeilla tervetuliaisilla, eikä\nsallittu nousta reestä minun, ennenkuin koirat, susien tähden irti\npäästetyt, jälleen olivat kahleissa. Tiedätkös ylhäällä siellä on lunta\nkaksi vaaksaa. Hyvä! minä nousin reestä, kahlasin lumessa porstuaan, ja\nolinpa onnellinen kyllä, etten tiellä tupaan kompastunut niihin lumelta\nkätkettyihin hirrenpölkkyihin. Missä on isäntä? kysyin minä eräältä\nrengiltä. -- Hän makaa. -- Onko hänkin sairas? Ei, hän lepää. -- Vai\nniin! Kutsutaan minä ripittämään hengensairasta vaimoa, ja hänen\nmiehensä makaa ja lepää! -- Missä kummallisessa mailmassa kuitenkin\nelämme! -- Minä menen sisälle sairaan kammariin. Jumalan kiitos, että\nolette tulleet, herr kirkkoherra! Kuinka? Onko tämä kuolevaisen ääni?\n-- Minä kysyin, minkätähden oli kutsuttu minua sydän yöllä? Ah, kunnian\nherr kirkkoherra, te olette niin sydämellisesti hyvä ja taidatte\npakinoida ja puhella niin kauniisti, että kovin sairaskin unohtaa\nkipunsa. Nyt on seitsemättä yötä, kuin makaan unta saamatta, ja ikävyys\nrasittaa minua niin, etten taida sitä sanoa. Aika ei tahdo laisinkaan\nkulua -- ja niin lähetin minä teitä perään, kunnian herr kirkkoherra.\nMieheni ei saa tästä mitään tietää, ettäs olen lähettänyt perään teitä;\nhän menee tiehensä niin usein kuin taitaa, ja kotona ollessaan puhuu\nhän kanssani tuskin sanaakaan. Hänen olisi, luulen, mieleensä että\nkuolisin, -- ja minun ainoa poikani, Uoti, hän oletteleksen juuri kuin\nei häntä olisikaan. Ah, kunnian herr kirkkoherra, koska näin täytyy\nmaata yöt ja päivät yksinänsä talossa kolkassa, itse taitamatta mitään\ntoimittaa, silloin muuttuu jokainen päivä ijankaikkisuudeksi, ja\njokainen yö vielä kolme kertaa pitemmäksi. Jos vaan minun Anttini vielä\neläisi; kyllä hän istuisi tykönäni ja pitäisi kanssani seuruutta; hän\ntaitaisi puhua kanssani, hän! Olkaatte nyt niin hyvä ja istukaatte\nvähän kanssani pakisemaan. Ettekö tahdo ensin, minä tarjoisin teille\nvähän kuminaviinaa! Se lämmittää; ette saa kieltää! -- No, Liina,\nmilläs uskot mielellä minun olleen, akan liukkahin kielin tällä muotoa\nhöristessä?\"\n\n\"Sinun sijassa olisin minä työläästi taitanut olla puhkeamatta pahoihin\nsanoihin ja toivotuksiin. Häijy elävä! tempaa sinun kotoa keskellä\nkylmää talvi-yötä senkaltaisten syiden tähden! Sinä sanoit kai hänelle,\ntoivon minä, mitäs melkein ajattelit asiasta?\"\n\n\"Totta kai. Kuitenki tahdon tunnustaa sinulle, taitaneeni olla ikään\nkuin hiukan kopean malttavaisuudestani tilaisuudessa. Minä melkein\nnauroin sydämessäni tuota lapsellisesti luontevaa huolettomuutta muiden\nsuhteen. Lapset ovat ikään senkaltaiset, he ajattelevat vaan itseänsä,\neivätkä yhtään niitä rasituksia, kuin muilta vaativat. Sanos, etkö\nluule sen olevan erinomaisen luontevaa? -- Minä sentään en salannut\nhäneltä, sen olevan melkein liian vapaasti tehdyn, niin häiritä muiden\nyörauhaa, ja myös olevani kohtuullisesti mieletellyn siitä, että hän\nniin korkiasti arvasi minun puheliaisuuteni. Kuitenki, kun olin siellä,\nja uneni kerran kaiketi häiritty, aloin minä äite Pentinpojan kera\nkanssapuheen, eli, oikeammin sanottu, annoin hänen puhua. Hän pakisi\nnyt kaikellaisista, erinomattain ihaillen puhua huonouksista ja\nsoimata pahoista taivuttavaisista syistä. Herra Jumala! -- sanoi hän\nynnä huo'aten jos minun kohta pitää kuoleman, rukoilen minä Jumalalta\nsitä niinkuin erinomaista armoa, että hän sitä ennen antaisi minulle\nmerkin, mistä saisin tietää kuka on lopettanut minun Anttini! Ah,\njoska saisin elää ja nähdä murhaajan hirtettynä ja hänen huoneensa\npoltettavan tuhvaksi, olisi vaikka puolen kylää, sitä parempi! Minun\nAntti parkani! -- Sinä tiedät että puhe tästä pojasta on loppumaton\naine. Kuitenkin on minulla varmat todistukset, ettei hän rakastanut\npoikaa, eläessä suinkaan. Nyt tahtoo hän luuloittaa itseänsä, että\nrakasti häntä viehkeällä rakkaudella ja että poika on hautaan vienyt\nkaikki hänen lämpymimmät ja parhaimmat tuntonsa. Syy on se, luulen,\nettei yhtään sydäntä löydy niin pahaa, joka ei muka etsisi jotakuta\nkiiltoperustusta haikeuteensa, ja usko rakastavansa jotakuta,\njonkatähden kaikki muut pitää tyhjäksi tehtämän, vihattaman eli\nvainottaman. Minä koetin nyt puhua hänen omaantuntoonsa ja eteensä\nasettaa kuinka se kyllä kävi päinsä, rakastaa edesmenneitä, mutta että\npiti tehtämän oikeutta ja hyvää elävillenki, ja hänen vihdoin myöntymän\nUotin toivotuksiin, ja osoittaman sääliväisyyttä. Minä kuvailin\nhänelle sen ilon ja ihastuksen, kuin hän saisi poikansa pojasta. Minä\nkoetin vakuuttaa häntä siitä, että hän juuri tästä johdatuksesta oli\nkutsunutki minun, ehkä ei tahtonut sitä tunnustaa. Mutta -- taidatkos\nuskoa -- peto puhkesi nyt äkkiä kirkumaan ja ilkeydestä ulvomaan niin\nhirviästi, että se tunki läpi luuni ja ytimeni. Hän rahmei kynsin\nseinää, kaatui takaisin vuoteelle väsyneenä, mutta nousi taas ylös ja\nkirkui: Minä kiitän sinua Jumalani! anna minun vaan saada elää, vaikka\ntälläki muotoa, hyvä minulle, anna minun taitaa vaan kirkua! Jaa,\nkirkua taidan minä, ja niinkauan kuin hengitän, tahdon minä kirkua:\nminä en salli sitä, minä en kärsi sitä, että semmoinen kerjäläistyttö\nkantaisi meidän nimeä. Senkaltaiset ovat papit tähän aikaan, laiskurit,\nvaativat hyvällä palkitsemaan viettelystä ja irstaisuutta. Se olisi\nhänelle kohtuullista, että pantaisiin olkikruunu päässä kirkonmäelle\nhäpeemään. Mutta katso! tänne ylös ei saa hän tulla, vaikka meidän\nHerra lähettäisi luokseni kuinka monta mustakauhtanaa; jaa, vaikka\nniskani väännettäisiin nurin, kirun minä sentään; minä en kärsi sitä,\nen, en! ja tänäin pitää loppu tuleman siitä asiasta, sen minä lupaan.\n\n\"Äite Pentinpojan kirkuna oli herättänyt isän ja pojan, jotka nyt\nmolemmin tulivat. Ukko teetteli kohta itsensä ikään kuin olisi uskonut\nminun lähetetyksi Kello-Taavetilta ja siitä syystä huoneesen\ntunkeneeksi. Uoti seisoi siinä varsin ääneti kädet ristissä ja katseli\nrukoilevin silmin minuun. En tosiaankaan olisi uskonut, Uotin taitavan\nluonnossansa osoittaa niin paljoa tuntoa. Mielestäni oli kuin olisin\nollunna joutunut keskelle pahoja henkiä! Mitä ajattelin, ovatko nämät\nihmisiä, joille jo kymmenen ajastaikaa parauteni jälkeen olen\nsaarnannut rakkauden evankeliumia? Minä taitanut en saada sanaakaan\nvastatakseni -- käskin ainoastaan lyhyesti: valjastakaa! Uoti tarjosi\nkohta itsensä ajajaksi, pyytäen minulta ynnä nöyrästi anteeksi heidän\nkaikkien edestä.\n\n\"Ei! kirkasi nyt se vanha, Uoti ei saa mennä, pidä poika kotona, Antti!\nHän olisi kyllä valmis antamaan vihkiä itsensä kerjäläisluuskan kanssa.\n-- Isä käski Uotin jäämään kotia. Heti senjälkeen antoi hän myös\nitsensä vaimolta taivutettaa panemaan sormensa piplialle ja vannomaan,\nettä hän, vielä samana yönä, piti päättämän kihlauksen Uotin ja\nMyllärin Elsan välillä.\n\n\"Tarkoin en tiedä, kuinka tulin ulos; en havainnut rekeä pihalla, enkä\nsen perään kysellytkään; minä en tahtonut rahtuakaan aikaa enämpi\nviipyä siinä vastahakoisessa talossa; kävelin myös aamuhämärässä yksin\nja kiiruhtavin askelein alaspäin ahdetta metsässä. Viipyi kauvan\nennenkuin renki tuli perässä reellä; mutta se huolettanut ei minua;\nminä ajattelin vaan sitä kuva-esimerkkiä pahasta vaimosta. Jaa, koko\nsinä hetkenä, kuin minä horroksissani reessä istuin, tuntui se häijy\nvaimo uneksivassa mielessäni niinkuin öinen painajainen. Kuningas\nSalomo ja Jesus Sirach ovat muinen kuvailleet millinen paha vaimo on;\nnyt olen minäki saanut siitä jonkunlaisen tiedon. Tosiaan onkin se\nmieleeni, ettän olen hakenut pois täältä. Minä olen jo viidenkymmenen\nja kaipaan vähemmän raskasta työtä, kuin nämät ovat. Ja jos kuinka\ntapahtuisi, seison minä lujana päätöksessäni: minä en yhteenvihi Uotia\nkenenkään muun kanssa kuin Martinan.\"\n\nVetäen pitkään henkäyksen lausui kirkkoherran rouva, salaa sivuva pois\nyhden kyyneleen: \"Jaa, hyvä olisi jos pääsisimme toiseen paikkaan,\nihmisiin lempeämpi-mielisiin, ihmisiin, jotka taitaisivat ja\ntahtoisivat tuntea sinun oikean arvos.\"\n\n\"Älä unohda, Liina!\" vastasi kirkkoherra, \"jos me täällä myös olemme\nsaaneet kiistellä paljoa raakuutta vastaan, niin olemme sentään\ntavanneet hyviäkin ihmisiä. Tulemme toiseen paikkakuntaan, löydämme\nsieltäki hyviä ja pahoja ihmisiä sekä paljon työvaivaa. Mutta\ntiedätkös, minä saan tunnustaa, olevani nyt hyvin väsyksissä! Minä\naivon siis käydä nukahtamaan, ja pyydän sinun niin laittamaan että\nhuoneessa ollaan hiljaksiin. Jos en sitä ennen herää, niin pyydän sinun\nherättämään minä yhdentoista aikaan. Siis hyvää yötä, eli oikeammin,\nhuomenta nyt! Koskan Jumalan avulla taas nousen ylös, tuntunee\nluultavasti minusta kuin olisi tämä yö Siltalassa ollut vaan paha\nunennäkö, eli joku kaukaisiin aikoihin ennen tapahtunut asia.\"\n\nKirkkoherra meni nyt kammariin, ja huoneesen tuli heti syvä hiljaisuus,\nniinkuin sydänyön. Rouva itse kävi ympäri varpaillansa, ja lintuhäkin,\npienin visertävin asujaminensa, peitti hän isolla vaatteella. Kun sitte\nyön ja hiljaisuuden ehdoton valta näin oli järjestetty, istui\nkirkkoherran rouva taas ompeluksellensa nurkka-akkunan ääreen.\nKello liki kahdeksan näki hän postintuojan lähestyvän asuinhuonetta\nja, peljäten ettei äkisti soitettaisi, meni hän ulos miestä\nvastaanottamaan. Postissa tuli useita kirjeitä ja sanomia\npääkaupungista, mutta ei missään päällekirjoitusta kirkkoherran\nrouvalle.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nKello-Taavetilla.\n\n\n\"Uih, Annapa se on!\" oli vähä Juoseppi sanonut, ja samassa\nsilmänräpäyksessä saanut äidenisältä kelpo korvapuustin. Poika porasi,\näidenisä torui ja Martina sekä itki että torui, sillä ukko ei suvainnut\nyhdelläkään hyvällä sanalla hillitä lasta. -- Anna sitä vastaan lausui\nmahtavasti nenäänsä puhuen: No, sitä säikähdyttävää vastaanottamista\nminulle! Olisinpa taitanut kääntyä takaisin ja mennä matkoihini\ntäältä, jos olisin taika-uskoinen! Mutta Jumala varjelkoon meitä\ntaika-uskoisuudesta ja kaikista jaarituksista! Sehän on kaikkein\npahinta kaikista; ihmiset vaivaavat itseänsä silloin pelvolla ja\nlevottomuudella asioista ja kappaleista, joita ei löydy. Jumala tietää,\nettä on tekemistä kyllä niistäkin asioista ja kappaleista, jotka\ntyöllisesti löytyvät! Minä pysähdän siis tänne. Hyvää huomenta,\nJuoseppi! sano nyt kauniisti hyvää huomenta! Niin, jaa! Lyö kättä\nminulle!\"\n\n\"Poika ei ole saanut unta yöllä, eikä tiedä mitä sanoo,\" virkkasi\nMartina, anteeksi pyytäen.\n\n\"Tarvita ei anteeksi pyyntöä; emmekä siitä asiasta puhu sen enämpi,\"\nlausui Anna, raskaan ompelustyynyn pöydälle laskeissansa. Ompelustyynyn\nsisällys oli yksi kokonainen tiilikivi, peitetty kaikellaisella\ntoppauksella ja päältä verhottu mustalla sametilla. Ompelustyynylle\nlaski hän ymmärtäväisesti ensin yhdet niinkutsutut räätälinsakset ja\nniiden ohelle vähemmät sakset, sitte suuren palaisen vaksia ja vihdoin\nkaikellaisia neulomuskaluja. Näin oli Anna valloittanut koko huoneen,\nja hallitsi sitä niinkuin vakauneelta istuimelta; sillä koska hän\nkerran oli hyvin asettunut istumaan ja saanut jonkun pallin jalkojensa\nalle, kuului se ihmeeksi nähdä hänen siitä nousevan, ennenkuin päivän\ntyö oli loppunut. Anna istuutui nyt oikein ja, sen tapahduttua, alkoi\nhän heti hallituksensa näillä sanoilla: \"Martina, pane ruoka pöytään!\"\n\nMartina teki niin ja Juoseppi luki ruokaluvun.\n\nPoika oli jo kuivannut kyyneleensä, ja oli nyt ääneti ja hiljaa, istuen\näidenisän ja Martinan keskellä. Tuvassa oli nyt rauha ja sangen\nkotohauskaa, sillä kaikki oli erinomaisen siistiä, ehkä kyllin\nkohtuullista. Totonseinällä, ison vanhanaikaisen nojaustuolin päällä,\nloisti sangen suuri messinkinaula. Siinä oli muinen kiikkunut taulu,\nMartinan ehtoollistodistuksin; mutta nyt oli taulu pois, ja naula, jota\nei muuten viljelty, vaan jäljellä jätteenä. Martina ei katsonut\nmieluisesti sinne päin; mutta Taavetti oli kovasti kieltänyt sitä\npoisottamasta.\n\nIsäntä huoneessa, ukko Taavetti oli vanha mies, ehkä työläs oli sanoa\nhänen ikäänsä. Hänellä oli vielä hyvin paksut, lumivalkeat hiukset,\nkihara parta. Ukon muoto näkyi jotenki terveeltä ja nuorelta,\nerinomattain loisti tämä tykisinisissä silmissä, jotka tuuheilla\nsilmäripseillä antoivat kaikelle sangen omituisen näön.\n\nTaavetin vaimo oli jotenki kookas, mutta laihan kälpeä; hänen\nkasvoistansa oli vähän näkyvissä, sillä hän piti ne aina maahan päin ja\nhuputettuina. Sangen harvoin kuultiin hän lausuvan joitakuita\nlyhykäisiä sanoja, ja silloin taisi matalasta, häälyvästä puheesta\nselvästi havaita, ettei ämmä itse käsittänyt ääniä.\n\nOmpelia Anna oli vieno, vaalea olento, jotenkin pian sanottuin\nherramaisin käytöksin; hän oli jo vanhahko, vaan jälkiä näkyi vielä\nselviä kadonneesta, tavattomasta kauneudesta. Anna vaatetti itsensä\nhyvästi ja vienosti. Muuten oli hän itsellensä ottanut erään vanhempain\nvuosien etuuden: hän nuuskasi, vaan ei tahtonut olla sitä tietävänänsä.\nKoskaan ei nähty toosaa, vaan ainoasti kuinka hän välistä vei äkkiä\njotakin sormiensa välissä kauniisen nenäänsä.\n\nMitä tulee Juoseppiin, olisi tuskin taidettu uskoa, että hän varsin\nnykyisin oli täyttänyt kuusi vuotta, olisipa taidettu luulla hänen\nolevan vähinnäki kolme vuotta vanhemman. Iso ja tukeva ruumiilta, oli\nhän muuten hilpeän näköinen, vaalea, kihara tukka, mustat silmät ja\nleveät tuuheat silmäripseet. Vähä Juoseppi oli se oikea keskus\nhuoneessa, ja se havaitaan jo kyllä siitä hälinästä, kuin hänen\nsäädytön tervehdyksensä taisi matkaan saattaa.\n\nÄäneti oltiin aterialla ensin alussa. Sentään jutteli Anna heti, kuinka\nkirkkoherra oli yöllä saanut kutsumuksen ja etsimässä käynyt äite\nPentinpoikaa. \"Me täällä emme puhu mitään äite Pentinpojasta,\" sanoi\nTaavetti, heittävä painavan katsannon ensin Annaan ja sitte vähäiseen\npoikaan.\n\nNiin noustiin taas pöydästä. Anna otti jakun mitan Juosepista, sitte\nvedettiin piirut kriitulla vehreälle mansjesterille, ja isot sakset\nleikkasivat sitte kankaan omin surisevin äänin vasten pöytää. \"Sinä\nsaat jäädä tänne,\" sanoi Taavetti Juosepille, noustuansa ylös\nmennäksensä vähäiseen työhuoneesensa pytingain toisessa osassa. Vähä\nJuoseppi seisoi siinä nyt kuin hyljättynä, sillä hän oli tottunut\nsaamaan seurata äidenisää joka paikassa. Äite nousi heti kuitenkin ylös\nja otti pojan kanssansa saunaan, ja siellä kysyi hän häneltä\nystävällisesti: \"Kuinka sinun on laitas, Juoseppi? Minkätähden olit\nniin pahankurinen ja huusit: uih! Anna! Onpa hän niin hyvä sinua\nkohtaan, on ollut kummanas ja neuloo nyt sinulle kauniin jakun?\"\n\nVähä Juoseppi ei vastannut tähän sanaakaan.\n\nLapsi tietää tuskin mitä on tehnyt joku hetki takaperin; kuinka paljon\nmahdottomampi on sen sitte tehdä selkoa jostakusta tekemisen ja\najatusten johdosta. Lapsen puhe on melkein kuin linnun laulu,\npaloitettu ja riimitön, vaan lähtevä kuitenkin yhdestä salatusta\nelämästä.\n\nHetken perästä alkoi Juoseppi itsestänsä: \"Äite! eikö hän siis isä tule\ntänäin? Sanoittepa kuitenki niin!\"\n\n\"Hän tulee kyllä, tietysti,\" vastasi Martina, syvästi huokaava. Nyt\nvasta selkeni hänelle, minkätähden Juoseppi oli huutanut: \"uih! Anna!\"\nKoska hän oli lyönyt oven silkiseljällensä ompelialle, oli poika\nvarmaan uskonut tulian isäksi, mutta nähtyänsä sen toiseksi, huusi hän:\n\"uih!\" vieraalle. Koska Juoseppi kerran oli alkanut, pitkitti hän nyt\npuhua, kuinka isä piti hänen nostaman hevoisen selkään ja että isä piti\nlahjoittaman hänelle yhden oikean, omaksi hevoiseksi.\n\nMartina olisi mieluisesti tahtonut kääntää lapsen miettimiset pois\nisästä, vaan ei se tahtonut onnistua hänelle. Hän oli usein kylläkin\nitse antanut sydämensä halun pukeita sanoihin pojan kuulten, ja siitä\nolivat nyt lapsen puolinaiset ajatukset ja mietteet isään tarkoitetut.\nHän teki itsellensä kaikkia mahdollisia seikallisia eteenasetuksia, ja\noli useammin kuin kerran kysynyt: \"minkätähden isänisä ja isänäite\nolivat niin häijyt, etteivät tahtoneet laskea isää Uotia kotia\ntulemaan?\"\n\n\"Mitä tietä isä tänäin tulee?\" kysyi nyt Juoseppi varsin äkkiä.\n\n\"En minä tiedä.\"\n\n\"Kyllä te tiedätte; sanokaa vaan! te saatte luvan sanoa sen,\" valitti\npoika itkien. Äite veti nyt pojan puoleensa, sanoen: \"Ole hiljaa, hyvin\nhiljaa, ettei kukaan kuule mitään. Jos olet hiljaa ja ääneti, niin minä\nsanon sen.\"\n\nPoika nieli nyt ängäten kyyneleensä; ja äite kertoi hänelle nyt niin\nmonista ja koreista joululahjoista, joita piti saaman -- kysyen ynnä,\njos olisi jotakin, kuin erinomaisesti tahtoisi saada jouluksi. Poika\ntahtoisi vaan yhden hevoisen. Hän oli kuullut muilta juteltavan, kuinka\nisällä oli neljätoista hevoista, ja nyt luki hän jälleen samaa lukua:\nisästä -- ja taas kertoi hän kysymyksen: \"Sanokaatte mitä tietä hän\ntulee?\"\n\nHiljaa vastasi äite: \"Sinä et saa yhdellenkään ihmiselle sanaakaan\nhiiskua siitä, että isä tänäin tulee. Anna kättä minulle! kuules nyt,\net kenellenkään!\" Poika antoi äidelle kättä ja katseli häntä\nimehdellen, kyyneleet silmissä.\n\nMartina oli ääneti. Hän uskoi pojan tulleen rauhoitetuksi, mutta tämä\nkysyi taas kestävällä suuttumattomuudella: \"Mitä tietä hän tulee sitte,\nsanokaatte se minulle!\"\n\n\"Niitä on monta tietä; minä uskon kuitenkin, että hän tulee Suitselan\ntietä. Mutta nyt saa olla jo kyllä puhuttu kaikesta tästä. Mene nyt\nvilppaasti ja nouda minulle männynkäpyjä valkeaan!\" Poika meni\ntottelevaisesti noutamaan pyydettyjä, ja äiti, naurahti sydämessänsä\ntälle ajatukselle: siitä pojasta tulee vielä koko mies; mitä hän kerran\ntahtoo, sitä ei hän helposti hellitä!\n\nJuoseppi tuli pian takaisin; ja äite meni hänen kanssansa jälleen\ntupaan; mutta Anna sanoi nyt: \"Lähetä pois poika! ei saa puhua'kaan\nhänen tähtensä.\"\n\n\"Juoseppi! mene Lauri Pietarinpojan luoksi, katsomaan että saat sinun\nuudet saappaas!\" sanoi äite. Poika ei tahtonut mennä; mutta äite otti\nhänen käsikynäänsä ja vei ulos kammarista. Ulkona pysähtyi poika ja\nsanoi uhkaavaisesti: \"Kun isä tulee, pitää hänen saaman tietää, etten\nminä saa olla missään, en äidenisän tykönä, enkä tuolla sisällä äiden\ntykönä.\" Poika meni kuitenki kohta Laurille ja siellä oli hän sekä\nlystillinen että iloinen.\n\nLauri rakasti poikaa paljon, ja ymmärsi hyvin huvittaa häntä. Koska\npoika näkyi leikittelemässä kaikkein niiden kalujen kanssa, kuin Lauri\noli saanut hänen eteensä, aukasi Lauri hyvän sanasäkkinsä, ja poika\nkuulteli mieluisesti ja imehdellen sitä erinomaista vaihtelehtavaa\npuhetta. Jos poika näkyi enemmän tavallisuutta kärsimättömäksi, uudisti\nLauri taas vihdoin sen jo -- ajastaikaisen lupauksensa koiran\nantamisesta hänelle. Lahja eli, oikeammin sanottu, toivo siitä ei\nkoskaan häirähtänyt avaamasta pojan ajatuksille laveata miettelemistä.\nJuosepin täytyi nimittäin Laurille tarkasti ilmoittaa, minkäkaltainen\nse koira oikein piti oleman, jota hän tahtoi. Koiran suuruus, sukkeluus\ny.m. tahdottiin luonnollisesti milloin miksikä -- ja Laurilla oli\nnäissä asianhaaroissa luonnollisesti kelvollinen syy lykätä ylös\nlupauksen täyttämistä.\n\nHeti koska Juoseppi oli saatu pois, alkoi Anna juttelemaan hänen\näitensä kanssa; edellinen näki sen varsin käsittämättömäksi, ettei\nMartina ollunna tiedustellut, josko hänen pahin vihamiehensä oli jo\npois muuttanut mailmasta eli ei. Miksi ei hän mennyt pappilaan\nkuulustelemaan, kuinka oikein oli laita vanhan äite Pentinpojan?\n\n\"Tiedätkös,\" vastasi Martina, \"että kirkkoherra ennen mieluisesti näki\nminun pappilaan tulevan, mutta että hän nyt oli varsin toisenmoinen. En\ntohdi, hänen ollessa kotona, mennä sinne ilman asiatta.\"\n\n\"Hyvä, mene kotia meille! isossa porslini-krunnussa piirongilla on yksi\nmyssy kirkkoherran rouvalle. Ota se myssy, tervehdä kirkkoherran\nrouvaa minulta -- ja niin olisi erinomaista jos et ynnä taitaisi keksiä\njotakuta tietoa kirkkoherran matkasta Siltalasta.\"\n\nMartina meni kohta ja mieluisesti tekemään niinkuin ompelia sanonut\noli...\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nLämmin ja hupainen kirkkoherran huoneessa.\n\n\nLieneekö ihmisellä, senkaltaisella, kuin äite Pentinpoika, myös\njuhlapäivää? Taitaako löytyä ihmisensielua, valmista jättämään tämän\nmailman, joka koskaan ei sentään ole tuntenut sitä pyhän ilon\nliikutusta, kuin muuttaa ja uudistaa sekä oman että koko ihmiskunnan\nelämän autuaaksi riemuksi? Että niin pahoja ihmisiä löytyy, se\ntosiaanki heittää yhden paksun varjon ylitse mailman ja poisottaa yhden\nosan meidän juhlapäivä-ilostamme.\n\nMelkein tainkaltaiset olivat kirkkoherran rouvan ajatukset, istuessansa\nakkunan ohessa. Hän poisajoi kuitenki pian kaikki varjot, ja hänen\nsielussansa loisti taas valo siitä auringosta, joka ei koskaan laske.\nHän nousi ylös ja kävi ympäri niinkuin hiljainen ja rauhallinen henki\nasuinhuoneessa. Lähestyväiset juhlapäivät, ja lisäksi ajatus, että\nhänellä oli veliki vieraana -- tämä antoi koko hänen olennollensa\nrauhallisen iloisuuden, joka taas lainasi esiköille hänen ympärillänsä\nomituisen ihastuttamisen. Niinmuodoin kun kirkkoherran rouva oli\nlaittanut rikkaan aamu-aterian metsästämästä tulevalle veljelle,\nnaurahti hän näille laitoksille, ikään kuin kiitokseksi, että ne\npitivät kelpaaman rakastetulle veljelle.\n\nTunnot ovat sukusuhtaiset, ja huonekunnan vanha piika lausui juuri nyt,\nikään kuin olisi arvannut perheen emännän ajatukset: \"Kirkkoherran\nrouvan veli on yksi vieno ja pulskea herra. Eilen illalla kun tuli,\nluulin minä tosiaankin ensin alussa, hänen olevan meidän prinssin,\nsillä ne ovat hyvin yhdenmuotoiset.\"\n\nHerr Edvardi palasi lähes kello kymmenen. Kirkkoherran rouva ilmoitti\nkohta, että miehensä makasi, ja veli liikkui nyt niin ääneti ja hiljaa\nkuin mahdollinen. Kutsuva suurusateria veti hänen heti puoleensa, ja\nkirkkoherran rouva neulomuksineen istui heti veljen viereen.\nViimemainittu kertoi nyt metsästämisestänsä, ja kuinka hän oli\nnoudattanut isoja jälkiä, luultavasti suden; jäljet olivat kuitenki\nkadonneet erääsen rotkoon Heljemyllyn tienoolla. Ihastuksella kuvasi\nhän nyt sen liikutuksen, minkä se suurenmoinen maanpaikka oli hänessä\nvaikuttanut; erinomattain kaltaili hän innollisesti vesiputoukset,\nmuutetut jäätyneiksi aalloiksi, ja ne lumesta ja härmästä\nkimaltelevaiset kukkulat. Jota elävämmin veli kuvaili sen jylhän\nluonnon ulkoa, sitä suloisemmalta tuntui siellä sisällä, ja kuin hauska\nja hiljainen lämpymä oli asuinhuoneessa, niin hauskasti istuivat siskot\nmolemmat hiljaa puhellen keskenänsä. Näpäykset ison seinäkellon\nheilurista ja puiden paukkina liedeltä kuuluivat korkeammalta kuin\nsiskosten kanssapuhe. Ulkona vapaassa putoilivat pitkään ja verkallensa\nisot lumihöykäleet, jota vastaan olo huoneessa istuvaisille tuntui kuin\nkaksin hauskemmalta.\n\n\"Minä saan luvan jutella sinulle vähäisen välikertomuksen päiväisestä\nmetsänkäynnistäni,\" alkoi Edvardi taas.\n\n\"Etkö tahdo viivyttää sitä siksi kun Otto herää, niin pääset kertomasta\nkaksin ottein asiata?\"\n\n\"En; minä tahdon jutella sen ainoasti sinulle, ja sinun pitää lupaaman,\nettes mitään siitä mainitse hänelle. -- Kuules! Minä olin heittäynyt\nmaahan metsässä muutamien pensasten verhoon, ei etäällä Heljemyllyltä;\nkun sain nähdä kaksi neitoa tulevan pitkin tietä. He seisahtivat, ei\nkaukana lymystäni, ja yksi neidoista sanoi toiselle: Niin tahdon minä\ntässä sanoa sinulle hyvästi; minä kiitän sinua hyvyytes edestä. Minun\näiteni taivaassa palkitsee sen sinulle, mutta minun on ohitse kaikki;\nei ole yhtään valitsemista -- minä täydyn. Sanotaan pahat vaimot ennen\nvanhaan välistä muutetun kaarneiksi -- ja jos minä olisin kaarne, niin\ntaitaisin kumminki lentää pois enkä tulla vaadituksi, niinkuin nyt,\nmenemään ylös sinne punaiseen syvyydenpesään. Katsos! Lumi on kylmää,\nmutta se sulaa kuitenki, koska kyyneleeni putoovat sen päälle; se häijy\nvaimon sydän siellä kotona ei sula kuitenkaan sellaisesta, ja isäni ei\nole enään moisensa, niinkuin muinen oli.\"\n\n\"Neito ei taitanut itkulta enämpi puhua, ja toinen meni tietänsä.\nItkevä neito kääntyi takaisin myllylle päin, ja minä asetuin hänen\ntiellensä. Minä melkein kaduin sitä, sillä niillä nuoruuden ihanilla\nkasvoilla makasi raskas murhe merkittynä. Minä kadotin tajuni, ja\nsanoakseni jotakin, tervehdin minä hänelle hyvää päivää. Neito\nseisahti, katsoi imehdellen ääneti minun puoleeni ja etääntyi heti\nsitte kiiruhtavin askelein.\"\n\n\"Se oli Myllärin Elsa,\" ilmoitti kirkkoherran rouva, yksi oikein hyvä\nja kelpo neito; hän pitää nyt kihlattaman Uoti Pentinpojan kanssa.\"\n\n\"Se on sanomatonta!\" lausui Edvardi.\n\n\"Jaa, se on kauheata,\" sanoi sisär. \"Elsa on ainoa lapsi huoneessa.\nÄite oli kelpo ihminen kaikkia päin ja yksi tuki ja apu kaikille\nkärsiväisille ja köyhille seurakunnassa. Ei ole paljoa enämpi kuin\nneljä vuotta sitte kuin Elsa taukosi koulua käymästä. Hän oli hyvin\nahkera, eikä laimiin lyönyt siellä itseänsä löydyttää, vaikka hänellä\noli penikulman matka tietä. Lapsi, jota niinkuin Elsa, älyllä\nlahjoitettu, monet vuodet yksinänsä vaeltaa pitkää tietä, Jumalan\nvapaassa luomisessa, tulee aina miettiväiseksi ja aikaisemmin\nvalmistuneeksi. Neito on myös hyvin tärkeä ja ymmärtäväinen. Kaksi\nvuotta sitte kuoli hänen äitensä ja isän kanssaholhoojaksi tyttärelle\npantiin silloin Hulttinen Venkerässä. Suruvuosi oli kuitenki tuskin\nkulunut, ennenkuin Elsa sai äitepuolen Hulttisen sisärestä -- ja sitte\nsen ei ole neito raukalla ollut rauhaa eikä holhousta kotona.\"\n\nÄkkiä nousi kirkkoherran rouva ylös keskeyttäen puheensa. \"Onko\nmahdollista että portti seisoo auki? Joku tulee ylös portaita!\"\n\n\"Hss! hiljaa kaikin mokomin!\" virkkasi kirkkoherran rouva, oven\navatessansa tulevalle.\n\n\"Ah, sinäkö se olet, Martina! Mitä asiaa sinulla?\"\n\n\"Minä sanoisin paljon terveisiä Annalta, hän lähettää tämän myssyn\nkirkkoherran rouvalle.\"\n\n\"Miksi ei hän itse tullut?\"\n\n\"Hän on kotona meillä, ompelemassa uutta jakkua Juosepille.\"\n\n\"Sinä vaatetat pojan liian vienosti ja pilaat hänen\", lausui rouva.\n\n\"Anna ei ota mitään maksoa minulta,\" vastasi Martina, ujolla\nkatsannolla taa'päin, ja samassa putosi se punainen vaate, jota kantoi\npäässänsä, alas niskaan. Edvardi katseli nyt erinomaisella huvituksella\nniitä kauniita kasvoja isoilla mustanruskeilla silmillä. Martina\nhoksasi heti sen nuoren miehen tutkivan katsannon ja löi alas silmänsä.\nKirkkoherran rouva täytyi auttaa oveakin aukaisemisessa hätäytyneelle;\nsiellä ulkona virkkasi edellinen;\n\n\"Sinä tahtoisit, uskon minä, kai mielelläs tietää, kuinka äite\nPentinpojan on laita. Hän on häijy, hän, ja pahasti käy hänen vihdoin.\nHän lähetti yönä menneenä miestäni perään, kuitenkaan ei ole hän\nvaarallisesti kipeä -- vastapäiten!\"\n\n\"Jumala on todistajani, etten minä toivo hänen kuolemaansa,\" sanoi\nMartina.\n\n\"Minä uskon sinun,\" vastasi rouva. \"Miehelläni oli kova kamppaus hänen\nkanssansa; hän oli myöntymätön; mutta mieheni pysyy siinä, ettei hän\nyhteenvihi Uotia kenenkään muun kanssa kuin sinun. Toisella erää kerron\nenemmän sinulle,\" lausui kirkkoherran rouva, kääntyvä ympäri\nmennäksensä saliin. Martina sanoi nyt itkien:\n\n\"Ah, paras kirkkoherran rouva! en tiedä mitä on tullut hyvälle\npojalleni sitte muutaman päivän. Hän ajattelee ja puhuu ainoasti\nisästänsä. Minä täydyn jutella Uotista siksikun poika nukkuu, ja\nhuomeneltain on taas hänen ensimmäinen sanansa isästä. Kouluun ei mene\nJuoseppi enään millään ehdolla, sen on hän kalliisti vakuuttanut; pojat\novat myös kovin häijyjä; he ovat antaneet Juosepilleni haukunta-nimen:\n'maitosuu', lisäsi Martina hymyten kyynele silmin, ja kirkkoherran\nrouva naurahti myös, mutta heti kohta tuli viimemainittu taas\nyksivakaiseksi, sanoessansa:\n\n\"Herra tuolla sisällä on minun veljeni; minä täydyn nyt käydä hänen\ntykönsä. Sinä taidat joskus pyhinä tulla tervehtämään. Anna nyt nähdä,\nettäs pidät pojan vähän kurissa. Minä uskon, ettet ainoasti sinä, vaan\nmyös koko kylä pilaa pois piltin. Hyvästi nyt! Lykkää portti hiljaa\nkiini!\"\n\nMartina kävi nyt kotiapäin raskain askelein, ja sydämessänsä kuului\ntaas rivi:\n\n    Käyn mä ulos aamuhetkin,\n    Kaikki katsovat mua,\n    Silmäni on kyyneleissä,\n    Unoksiss' en unohda.\n\nKirkkoherran rouva oli taas palannut saliin, ja veli selitti nyt\nhänelle surkuttelemisensa, että yksi niin kaunis vaimo kuin Martina\npiti riutuman pois surussa ja köyhyydessä.\n\n\"Sinä mahdat uskoa,\" sanoi sisär, \"että Martina nyt on varsin\ntoisenmuotoinen, kuin vuotta jälkeen pojan syntymisen. Puhutaan että se\noli Anna kuin sai hänen taas virkoomaan lausumisellansa melkein\ntainkaltaisella: että jos Martina antaisi muotonsa ja olentonsa sillä\nmuotoa raueta, niin juoksuttaisi hän vettä niiden myllyihin, jotka\nväittivät Uotin tehneen siinä hyvin ettei nainut senkaltaista mahoa.\"\n\nNäin jutellessa veljensä kanssa ja vaihetteeksi kuunnellessa hänen\npuhuvan, piti kirkkoherran rouva myös korvaa sisälle toiseen kammariin.\nNyt havaitsi hän kirkkoherran nousneeksi; hän hyräili nuottia, jota\nehtoolla ennen oli laulettu. Kirkkoherran rouva istui pianolle ja\nlauloi taas veljen kanssa:\n\n\"Onni, murhe tasatkaamme!\"\n\nKirkkoherra tuli nyt sisään, iloisesti hymyten laulaville.\n\nMaatessansa oli hän kuitenki mahtanut kuulla yhtä ja toista, sillä hän\nsanoi pian kyllä jotenkin yksivakaisesti:\n\n\"Liina sä, Martina oli äsken täällä. Minä saan pyytää, että se on niin\nkuin olen sanonut! Meidän huoneessa ei saa hän enään käydä ulos ja\nsisälle niinkuin ennen.\"\n\n\"Kuinka? Suoveri on toki muuten niin lempeä,\" vastasi Edvardi.\n\n\"Olkoon miten onkin hän surkuteltava,\" lausui kirkkoherra vissillä\nkovuudella, \"mutta hän ei ole käyttänyt itseänsä oikein, ja pitää siis\nvarttoman kärsivällisesti, siksikun taidetaan luottaa hänen\nparannukseensa.\" -- \"Edvardi!\" keskeytti kirkkoherra, \"annas minulle\nyksi sinun oivista sikarreistas!\"\n\nTämä oli hyvän merkki. Edvardi täytti pyynnön, ja pian istuivat he taas\nkaikin kolmin ystävällisesti keskensä puhellen ympäri pyöreätä pöytää.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKosiokulku ja karkaaminen.\n\n\nSiltalassa ei tiedetty mitään suloisista soinnoista, jaa, ei yhtään\nlaulua ollunna kuultu siellä ylhäällä seitsemään vuoteen, se tahtoo\nsanoa hamasta siitä ajasta kuin Martina sen paikan jätti. Muuten\nelettiin isosti talossa, siellä keitettiin ja paistettiin alinomaa;\nmutta ei kenenkään köyhän ollut siitä hyvää, sillä äite Pentinpoika\nantoi ylijääneen ruuan ennen pahentua, kuin tahtoi siitä mitään\npoislahjoittaa. Itse asuinhuone näkyi kummalliselta siinä lumisessa\nmaanpaikassa. Se oli yltäyli, ankaraa ilmaa vastaan, siellä ylhäällä,\nverhottu lastupeitteellä ja nämät lastut olivat sivutut erinomaisella\ntulipunaisella värillä. Jotta siellä kun asuttiin, oltiin useammassa\nkuin yhdessä päällekatsannossa kuin ylhäällä keskellä tulta.\n\nTänä aamuna oli meno erinomaisen kuuma siellä ylhäällä Siltalassa. Äite\nPentinpoika oli ainakin ollut levoton ja kiusoittava, mutta sitte\nunettomuutta potevan oli hänen kiusoituksensa tullut melkein\nsietämättömäksi, ja käsittämätöntä oli, kuinka hän itse sitä taisi\nkestää.\n\nVarhain tänä aamuna oli hän huutanut miehensä ja pojan tykönsä: \"Minä\nolen terves, minä menen ulos, jos vaikka henkeni heityisi, sen parempi,\nainoasti minä kerta saan asian selväksi ja päätetyksi. Menkäätte ulos\nmolemmin, minä tahdon pukea itseni vienosti nyt. Tänä aamuna pitää\nkihlaus tapahtua Myllärin Elsan kanssa! Älä sinä seiso neuvottomana,\npoikani pieni! Ole iloinen sinä, että minä autan sinua; sillä muuten ei\ntästä tulisi yhtä eikä toista. Mutta katso! sen minä vannon, että jos\nei muu kukaan taida Kello-Taavetille ja kaikelle joukolle näyttää mitä\nhe ovat -- niin taidan minä ja tahdon minä sen myös!\"\n\nMiehet molemmat täytyivät nyt mennä ulos ja pukea itsensä\njuhlavaatteisin. Äite Pentinpoika itse, vaikka ei ollut ajastaikaan\nkäynyt ulkona talosta, näytti tänäin itsensä ripeäksi, kuin olisi ollut\nnuori neito. Iso reki ajettiin porrasten eteen, vällyt ja peitot\npantiin siihen, ja vanhemmat Uotin kanssa lähtivät Heljemyllylle.\nRatsastava viesti lähetettiin edelläpäin sanan kanssa. Myllyn\nherrasväki otti luonnollisesti suurin ihmein vastaan sen harvinaisen\netsikon; Mylly-äite näytti itsensä erinomaisen sydämelliseksi, ja Elsan\ntäytyi olla ystävällisen, ehkä itkeneilläki silmillä. Uoti antoi vietää\nitsensä tupaan, niinkuin ei olisi hänellä itsellä ollut laisinkaan\ntahtoa -- ja samassa kuin ensimmäiset lumihöykäleet alkoivat pudota\nlaaksoihin, lyötiin kättä. Uoti oli nyt ylkä. Se oli kuin ei hän itse\nolisi ollunna tarjonnut elävää kättä, sillä käsi oli kylmä ja kankea;\nmutta vielä hengettömämpi ja vileämpi oli se käsi, kuin hänelle\nannettiin. Se oli kuitenkin yksi kädenkiinitys, ja Uoti autteli\nneuvottomuudessa ja murehessa itseänsä, kuinka parhain taisi; hän joi\nsyvissä siemenissä runsasta juomaa. Niin istuttiin nyt siellä ylhäällä\nkestin liki ehtoota. Isä Pentti ei ollut myöskään väsyvä syömään ja\njuomaan, missä hän istui, kaksi suurta koiraansa, yksi kummallaki\npuolella, heittäen niille tuotuostakin isot möhkäleet ravinnosta.\nSelvästi näkyi isä Pentillä olleen se ajatus, että ihminen juuri siinä\noli paljon etevämpi elukoita, kuin taisi nauttia väkeviä tuopittain ja\nkannuttain. Usein silitti hän juodessansa nyt yhtä nyt toista koiraa\npäähän, ikään kuin olisi hän tahtonut sanoa heille: tämän pidätän minä\nitselleni. Uoti oli vaadittu pysähtämään kyökkiin morsiamensa luoksi,\ntämän laitellessa joulu-lökäriä. Ukot molemmat ryyppivät aina\nhupaisemmin, jota enämmin aika kului, ja vaimot naineet istuivat tämän\nkaiken alla ahkerassa kanssapuheessa. Koska ukkojen molempain puhe\nsattui Uotiin, ja kuinka piti saataman loppu Martinan kohdasta, sanoi\nMyllyn-isä hymyten: \"nuoruus on huono tähän aikaan.\"\n\n\"Jaa, ei siinä kelvollisuutta,\" vahvisti ukko Pentti. \"Tuossa on nyt\nUoti, poikani, sen saman tyhmyyden tähden vaivannut itseänsä ja meitä\nlähes seitsemän ajastaikaa: Mekös olisimme niin tehneet nuoruudessamme:\nemme suinkaan!\"\n\n\"Mepäs olimme iloiset kuin käki, ja teimme asian yhtä hupaiseksi ja\nlyhyeksi, kuin hänkin tavallisesti. Eläköön vanha ja iloinen elo!\nMaljaas vanha kukku!\"\n\n\"Maljaas ilo-käköinen!\"\n\nNiin istuivat ukot ryyppien ja pohjalla kerta toisen perään\ntyhjennettyjen lasien huutaen toinen toisellensa: käki ja kukku.\n\nLökätty viini tuotiin nyt sisään ja ukot täyttivät sillä korkeat lasit,\njoita he alinomaa tyhjensivät, helistellen keskenänsä ja jutellen yhden\nniinkutsutun lystillisen seikan toisen perään. Loppurivi oli\nmuuttumatta: nykyinen nuoruus, ei se kelpaa.\n\nKyökissä istui Uoti kauan, sanaa hiiskumatta. Vihdoin lausui hän:\n\"Sanos, minkätähden sinä otit minun, tietävä kyllä minun laitani!\" Itkien\nvastasi morsian:\n\n\"Niin kauan kuin mailma on seisonut, ei ole, luulen, kukaan niin\npuhutellut morsiantansa. Mutta katsos, Uoti, se on yhtä minulle, että\nsinä niin kysyt, se on kunniallista ja hyvä alku, jos Jumalan tahto\nniin on, että me otamme toinen toisemme -- ja siltä se tosiaanki\nnäyttää. Katsos, Uoti, sinä et saa Martinaa, ja minä raukka -- minun on\ntässä enämpi viheliäistä olla, kuin sinä taidat aavistaa'kaan. No niin,\nminä ajattelin näin: minä olen viheliäinen, enkä taida kestää\näitepuolen tykönä, minä täydyn pois. Uoti ei saa sitä kuin hän tahtoo\nja on myös viheliäinen: kukatiesi me kahden taitaisimme auttaa toinen\ntoistamme. Ah, Uoti, sinä et taida ymmärtää mitä se tahtoo sanoa, että\nseisoa tuossa ja vaan nähdä päältä kuinka toinen, yksi vieras riipii ja\nraapii yhden rakastetun äiden kätköjä. Ajatteles, ainoasti\nhäikittääkseen ja haavoittaakseen minua, antoi hän, kylläs ymmärrät --\näiden oman kupin yhdelle palvelioista. Se on murhe loppumaton, katsella\nkuinka hän vääntää ja kääntää isän ja tekee hänelle kaikkea mitä\ntahtoo. Tiedätkös koska minä katselen kaikkea häijyyttä täällä kotona,\nniin nousee sappi kielelleni, ja jos täällä kauemmin viivyn, niin tulen\nyhtä pahaksi, kentiesi pahemmaksi. Ennemmin näkisin itseni kuusi jalkaa\nmaan alla, ja olisiki jo kaiketi niin, ellei se hyvä kirkkoherran rouva\nolisi minua vähän ilahutellut.\"\n\n\"Minun on kauheasti mieleni paha sinusta,\" vastasi Uoti. \"Mutta kuinkas\non minun laitani, uskotkos? Minun äiteni pitäisi olla oikea äite, ja\nkuitenkin on hän kyllä häijympi kuin joku äitepuoli. En minä puhu\nkernaasti pahaa, mutta minä täydyn. Martina on auttanut minun kestämään\nkaikkea ja jos ei olisi häntä ollut, niin olisin jo aikaa juosnut\ntieheni. Ihmiset ovat muka syytelleet minua kevytmielisyydestä; minä en\nole huolinut siitä; mutta nyt pelkään minä, tämän olevan minulta oikein\npahasti tehdyn! Minä olisin hetemmin nähnyt sinun ilkeäksi ja häijyksi,\njotta olisin saanut vaatia sinua, siksikun olisit hyljännyt minun. Nyt\non mieleni haikea sinusta, ja minä en taida olla paha. Minä tosiaankaan\nen tiedä kuinka olettelisin. Minä luulen, asia on kyllä haikea sinusta,\nmutta minustakaan ei ole se parempi.\"\n\nYksivakaista oli se puhe, kuin he näin pitivät keskenänsä, morsiamen\nlaitellessa viini-lökäriä. Mutta kun se oli valmis, kantoi hän sen ison\nmaljan sisälle tupakammariin, sitä ennen -- kantava lasin Uotille.\nKoska hän jälleen palasi, ryyppäsi Uoti hänelle muistoksi, ja neito\ntäytti uudestaan hänen lasinsa, helistääkseen hänen kanssansa. Uoti\nsanoi nyt: \"sinä olet tosiaanki kauniimpi kuin koskaan olen nähnyt.\nEikä kentiesi ole niin tyhmästi, että he ovat vaatineet minua. Jos ei\nvaan olisi sentään sitä hakaa, niin olisin hyvinki tyytyväinen. Olisin\nnähnyt sinun seitsemän ajastaikaa sitte, semmoisena kuin nyt, jaa,\nsitte olisin tänäin huvillisin poika ja iloisin ylkä koko tienoolla.\nAh, kuinka nyt juuri viiltää sydäntäni! Ole kärsivällinen minulle, minä\nen taida puhua sanaakaan enään!\"\n\nUoti istui alas tuolille ja piti kädet silmillänsä; jonkun\nsilmänräpäyksen perästä lausui hän kumisevalla äänellä: \"Katsos niin on\nasiani! Kuules nyt, sinä et saa mitään puhua minun eli sinun\nvanhemmille! Tahdotko antaa kättä minulle sen päälle?\"\n\nElsa antoi hänelle käden, vähän ihmetellen, ja Uoti jatkoi: \"Juuri\ntänäin olen viestin kautta luvannut Martinalle, tulla häntä katsomaan.\nMinä en ole ajastaikaan puhutellut häntä, enkä poikaa, ja nyt minä\ntäydyn täyttää lupaukseni. Sinä olet kelpo neito, ja minä tahtoisin\nkernaasti suudella sinua -- mutta ei, minä en tee sitä; se olisi synti,\nniinkauan kuin en ole vapa!\"\n\n\"Sinä olet kelpo mies, ja taidat somasti puhella'kin,\" sanoi Elsa\nhymyten; \"kuinka tyhmiä ihmiset sentään taitavat olla: ne sanovat\nsinusta, ettet ole oikein järkevä!\"\n\n\"Ihmiset eivät tunne minua, kukaan ei tunne minua paremmin kuin\nMartina; hän on ymmärtäväinen. Minun mitään lausumattani, on hän nähnyt\npäältäni ja ymmärtänyt, että, samassa kuin minä olen yksi rikkaimmista\ntalollisen pojista koko tienoolla, olen minä kentiesi kaikkein köyhin.\nMartina on jutteleva sen sinulle; sillä hän taitaa sen paljoa paremmin\nkuin minä. Et sinä taida uskoa kuinka ymmärtäväinen hän on, kuinka\nsiivo ja hyvä-sydämellinen -- ja samalla kertaa niin iloinen ja ...\nja...\"\n\nUoti taukosi äkkiä ja tirkisteli eteensä. Kenelle oli hän tätä puhunut?\nSille, jolle hän äsken oli käden antanut! -- Neito tirkisteli ei\nvähemmällä ihmeellä Uotia ja vaikea oli hänen saada selkoa ja käsitystä\najatusten erinomaisesta keskinäisestä sovusta. Tupakammarista kuului\nukkojen korkea-ääninen kanssapuhe ja hekotus, huumaava kokonansa\nvaimojen molempain ahkeran ja matalaisen lörpötyksen. Vihdoin sanoi\nUoti: \"Niinmuodoin on minulla sinun sanas, ettet mitään hiisku kaikesta\ntästä kenellenkään, kuka hän olisi. Minä käyn pois nyt sinun tyköäs\nminun Martinani tykö -- Martinani tykö -- ja -- ja -- katsomaan minun\n-- sinä tiedät -- siellä alhaalla kylässä. Koska joulukuusi sytytetään,\nolen minä takaisin, ja olen silloin joko ... mutta minä en tiedä enään,\nmitä sanon -- Jumala olkoon sinun kanssas!\"\n\nMorsian taitanut ei vastata; hän seisoi vaan ihmetellen ja ääneti\nkatsellen Uotia, joka painoi karvalakin päähänsä ja otti pahkasauvan\nkäteensä. Siinä kun Uoti nyt seisoi, hupaisesti heiluttava raskasta\nsauvaa, näkyi hän sangen pulskealta, ja ei leikiteltävältä. Hän läksi\npois heti kohta sitte kiiruhtavin askelein, ja Elsa istui alas liedelle\nsyventyäkseen miettelemisiin. Palan ajan perästä kurkisti isä Pentti\nkyökkiin ja kysyi: \"kuinkas on laita? Koirat vinkuvat sisällä. Missä\nUoti?\"\n\n\"Poissa.\"\n\n\"Mihinkä?\"\n\n\"En saa sanoa. Mutta hän ei viivy kauaa.\"\n\n\"Vai niin! Minä tiedän kyllä missä hän on -- älä sano mitään siitä\nämmälleni, äläkä Heljenukolle. Onko sitte kauanki kuin Uoti läksi?\"\n\n\"Joku minuuti vaan sitte.\"\n\n\"Kuules nyt, hiivi hiljaa kammariin ja tuo minulle hattu ja sauva; mut\nälä anna koirien päästä ulos! Ah, mikä hassu se Uoti, mutta sinä --\nsinä olet yksi muhkea neito!\"\n\nElsa vetäyi takaisin ukon muistoista ja meni heti kohta noutamaan hatun\nja sauvan. Varoittaen neitoa sanomaan, häntä perään kysyttäessä, että\noli kohta tuleva takaisin, etääntyi isä Pentti. Sauva pitkällä edessä,\nennen askeletta, kulki ukko nyt eespäin. Käyntö oli kuitenki vankka ja\nhorjumaton.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nIsä, poikaansa etsivä.\n\n\nUoti, tultuansa ulko-ilmaan, oli äkkiä kuin heräävänänsä ylös, ja hän\nkysyi itseltänsä: Mitäs on tapahtunut? ei mitään -- niin lohdutteli hän\nitseänsä -- ei juuri mitään jos en itse sitä tahdo. -- Häntä\nkauhistutti kuitenki, kun ajatteli sitä kylmää kättä, kuin äsken oli\nhänen kiinittänyt, ja ikään kuin auttaaksensa sitä, lämmitti hän\ntietämättä omaa oikeata kättänsä kuumalla piipunpesällä.\n\nTässä pyydämme lukialta anteeksi unohduksemme, kuin emme ole jo aikaa\nennen maininneet sitä, kuinka Uotin piippu monena vuotena oli hänen\nainoa seuraajansa ja paras tietoinen neuvonantajansa.\n\nTie Heljemyllystä kylään ei ollut eksyttävä, kuitenki täytyi olla\nhoksaava, sillä toisella vierellä tietä oli äkkijyrkkä mäki alas\nlaaksoon päin, ja lisäksi satoi nyt lunta isoissa höykäleissä. Uoti ei\npian nähnyt laisinkaan tietä, kulkeissaan edespäin, itse muuttuneena\nvaeltavaiseksi lumi-äijäksi.\n\nHyvin tunteissa jokaisen puun, jokaisen pienen kivenki tien ohella,\nollut ei hänen sentään vaikea pysyä tiellä. Jouduttuansa niin pitkälle,\nettä seisoi mäen kukkulalla toisella puolen, käännähti hän tahtomatta\ntaaksensa; monet kynttilät viittasivat hänelle Heljemyllyltä, ja hän\nkuuli sydämessänsä äänen kuiskuttavan: Neito hän on muhkea; monet\nmonituiset ovat tehneet niinkuin sinäki ja kuitenki tulleet\ntyytyväisiksi ja onnellisiksi; käänny takaisin!...\n\nUoti kuitenkaan ei lainannut korviansa näihin; hän pitkitti menoansa,\nja sitä tehden kuin astui alemma mäkeä, katosivat myös houkuttelevaiset\nkynttilät Heljemyllyllä. Hänen mielensä tuli huokeammaksi ja vakaasti\nsanoi hän itsellensä: \"Minä en käänny takaisin kotia, en, minä tahdon\nennemmin renkinä kaiken ikäni palvella muita, kuin hyljätä Martinan ja\npojan. Minä en ole puhutellut heitä sitte vuosi ja päivä; mutta nyt\npitää se tapahtua, ja minun Juoseppini saa riemun kutsua minua isäksi!\"\n\nÄkkiä seisahti Uoti, niinkuin naulattu. Isä! isä! huusi yksi lapsenääni\nsyvältä metsästä. Ja vielä kerran kuului selkeämmin kuin ennen: isä! --\n\"Sinä erehdyt\", sanoi Uoti itsellensä, \"ryypyt ovat menneet päähäs!\"\n\nHän viritti uuden piipun ja siinä kun veti valkeata, osoitti hänelle\nvalonvilaus isot jäljet nuoressa lumessa. Suittaa olla joku koira,\njoutunut harhajäljille -- ajatteli Uoti -- ja nyt pitkitti hän taas\nvaellustansa.\n\nMutt' oles vai! tuolta huutaa taas, kauempaa, se on miehen ääni: Uoti!\n-- kuinka on laitas; oletko juovuksissa eli riivaavatko sinua\nhäijynelkiset velhot?\n\nUotia kauhisti silmänräpäyksen; mutta hän rohkaisi taas mielensä,\nsanoen itsellensä: \"Ihmiset eivät ole myöskään hyviä taistella vastaan.\nKuinka tyhmästi minulta, ettän monet vuodet olen käynyt ja uskonut,\näiden vihdoinki myöntyvän -- kyllä kai! -- Oletko nähnyt kenenkään\ntaitavan hevoisen kenkää hilloksi keittää! Vielä tyhmempää, että minä\ntänäin annoin viekoiteltaa itseni käden-lyöntöön. Mutta katso! siitä ei\ntule mitään, vaikka äite ja koko mailma sitä tahtoisi, kun en minä\ntahdo. Mutta mikä se on, ku liikkuu tuolla etäällä. Se on varmaanki\nkoira, jonka jäljet näin äsken! No tule tänne, kuuletkos! -- Hän,\nniinkuin minäkin, ei tahdo!... Herra, minun luojani! se on susi, jota\nniin kauan olemme hakeneet!\"\n\nUoti tunsi taas lievän kauhistuksen, mutta heilahutti heti kohta\nvoimakkaasti raskasta pahkasauvaansa, sanoessansa: \"Tuossa on kamaus,\nku kelpaa -- tuossa toinen -- ja vielä kolmas, niinpä niin, nyt olet\nsaanut aivotun osas!\" Epäellen sentään vielä asiatansa, hyöritti Uoti\nsauvallansa sutta. Ja koska hän vihdoin oli viskeytynyt sen kuolemasta,\notti hän pedon niskasta kiini ja laahasi perässänsä sitä pitkin tietä.\nMatkustajamme kaipasi nyt vasta piippuansa, tappeluksessa kadonnutta;\nvaan sitä oli kuitenkin enään vaikea etsiä, ja suden turkki sai palkita\nharmin. Vähän hetken perästä näki Uoti kynttilät pilkuttavan kylästä;\nhän tuli jälleen varsin iloiseksi, hymyten ajatteleva: \"Kuinka\nkummastunevat kylässä, nähdessänsä minun tulevan ja tuovan sitä sutta,\njoka niin kauan on heitä peljättänyt. Mitä sanonevat siitä, kuin minä\nolen sauvallani sen lopettanut? Mitä sanonee Juoseppi? Siitä tullee hän\narvossa pitämään isänsä -- ja minä tahdon antaa hänelle lahjaksi suden\nsydämen; siitä hän sanotaan tulevan voimaa.\"\n\nLukiamme kukatiesi keskeyttää tässä kysymään: kuinka oikein oli laita\nniiden erinomaisten huutojen, joita matkustaja kuuli metsässä? Me\npyydämme saada muistuttaa siitä, että isä Pentti kävi samaa tietä, ja\nettä se oli kaiketi ukko, joka huusi: Uoti! Uoti! Mitä taas tulee\nsiihen lapsenääneen, kuin syvältä metsästä huusi: Isä! isä! -- siitä\nemme vielä tiedä mitään...\n\nYlhäällä Heljemyllyllä tuli pianki tiedoksi, kuinka isä ja poika olivat\nvarsin oudosti kadonneet; äite Pentinpoika tiesi sentään hyvin kyllä,\nmihinkä olivat menneet. Hän oli kuitenkin olevansa tietämätön siitä, ja\nhäväisi kumpaaki poisolevaista pilkkasanoilla. Uoti sai hänen hyvän\nosansa, mutta isä Pentti pahimman, että uskalsi pois mennä, asiasta\nhänen ajatustansa tiedustamatta. Mylly-äite sovitti tähän sangen\nkonstillisesti sen kohteliaisuuden, että äite Pentinpoika oli ruvennut\nleikillänsä antamaan isälle ja pojalle haukunta-nimiä, tietensä miesten\nmolempain ansaitsevan paljaita kunnia-nimiä. Pahuuden sukusuhta yhdisti\nne molemmat vaimot; he ymmärsivät toinen toisensa hyvin kyllä; mutta he\neivät taitaneet salata kummastustansa, koska Elsa yksivakaisesti\nvälitti: \"Uotilta en minä kuullut muuta kuin mikä on hyvää,\nystävällistä ja kunnollista niin kauan kuin hän oli kanssani kyökissä.\"\nToiset vaimot rupesivat tästä, niinkuin yhtä, heti kurkkuunsa\nnauramaan, ja äite Pentinpoika sanoi: \"Sinä olet viisas tyttö, sinä\nymmärrät kuinka miehiä pitää pideltämän ja opetettaman taipuvaisiksi.\nSe on myöskin oikein. Miehet eivät kelpaa mihinkään; vaimo tekee miehen\nsiksi mikä hän on. Minä en eroita ketään muita paitsi Heljen-isän, hän\non kelpo mies, jaa, oikein erinomainen ukko.\" Se josta hän puhui,\nmalttanut ei kuitenkaan kohteliaisuutta; hän istui vaan tuossa\nlalluttava perästä kaikkia mitä toiset puhuivat. Vihdoin muuttui ukon\nlöperrys niin kiihkeäksi yskäksi, että taidettiin peljätä, hän oli\nkuolemaisillansa. Mikä rohkeus oikein Heljen-ukolla, tahtoa ryypellä\nkilpaa isä Pentin kanssa! Sitä ei ollunna kukaan yrittänyt monena\nvuotena. Mylly-äite osoittihen nyt erinomaisen huolelliseksi isää\nkohtaan ja talutti hänen sisälle lähimmäiseen kammariin. Vähän hetken\nperästä palasi hän jälleen ja sanoi: \"Jumalan kiitos! hän nukkuu nyt\nsikeästi; äijäni piti kuitenkin ymmärtämän ettei hän jaksa puoltansa\npitää yhtä Pentinpoikaa vastaan.\"\n\nMielitelty kohteliaisuudesta vastasi äite Pentinpoika: \"Koska ukollas\non noin kova yskä, niin kehoitan minä sinun toimittamaan, että hän\ntekisi pianki testamentin.\"\n\n\"Minä mahdan sanoa! te olette ylön hyvänlainen!\" lausui Mylly-äite\nkavalasti; \"ja kuitenki taitavat ihmiset olla niin ilkeitä ja sanoa --\nJumala anteeksi antakoon! että kerron sen -- kuitenki väittävät\nihmiset, että äite Pentinpoika on häijy! Löytyykö mitään jalompaa kuin\nettä niin sääliä yhtä hyljättyä leski-raukkaa.\"\n\nMylly-äite piti jo itsensä semmoisena, ja rupesi luonnollisesti\nhieromaan silmiänsä, mutta kun ei onnistunut saada ulos yhtä\nkyynelettä, taukosi hän siitä, löi kätensä ristiin ja lausui, varsin\nhartaasti katsoen äite Pentinpojan päälle: \"Ja minulle tahtoo äite\nsuoda niin hyvää, että toivoisi Uotin saavan ottaa kaikkea!\"\n\nÄite Pentinpoika ajatteli sydämessänsä: suon sen ennemmin kenelle\nhyvänsä, kuin sinulle -- mutta taitaensa ei juuri sitä sanoa vaikeni\nhän kauniisti ja kiitti kohteliaisuudesta parahimmalla hymyllänsä.\n\nÄite Pentinpoikaa rupesi heti ahdistamaan tavallinen levottomuutensa.\nEnsin tahtoi hän, että piti lähetettämän etsimään rakasta isää ja\npoikaa Uotia; kohta miettei hän taas toisin ja käski, että hevoisensa\npiti ajettaman tuvan eteen; hän tahtoi matkata kotia, ja siellä odottaa\nniitä tyhmiä miehiä. Mylly-äite oli olevanansa oikein murheellinen,\nettei äite Pentinpoika tahtonut viipyä Heljemyllyllä yli yöseen. Elsaki\nrukoili yksinkertaisesti ja sydämellisesti, ettei äite vanha pitänyt\nlähteä talosta pois pimeässä ja rajuilmassa. Teeskellyn vastuksen\nperästä myöntyi äite Pentinpoika kernaasti, ja osoittaakseen iloansa\nsiitä, käski äitepuoli Elsan sytyttämään kaikki kynttilät isossa\njoulukuusessa. Nämät olivat ne monet kynttilät, kuin Uoti näki\nkäännähtäessänsa mäen päällä katsomaan taaksensa Heljemyllylle...\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nKirkko pitää seisoa keskellä kylää.\n\n\n\"Koska minulla on rakas vieras niinkuin sinä esimerkiksi, tuntuu\nminulle hauskuus kaksinkertaiseksi, tiedätkö minkätähden? Ensiksi\nmaistuu minulle kaikki paremmalta. Sanotaan mitä sanotaan ihmisellisen\nsydämen huonoudesta; on se kuitenkin yksi kaunis omaisuus tällä\nsydämellä, että löytää suuren mielisuosion kanssaihmisiänsä\nkestaamisessa.\"\n\n\"No toiseksi?\" kysyi nuori suoveri.\n\n\"Toiseksi,\" vastasi kirkkoherra, \"koska minulla on vieras juhlina,\ntarvitse minun ei jättää kotoa ja kulkea siellä ja täällä. Mailma on\ntullut matkustajan kera luokseni kotia, ja minä teen vierahan kanssa\nmatkan pitkän toistamiseen tarvitsematta liikkua paikasta.\"\n\nSe oli sanomattomin mielisuosioin kuin kirkkoherra, heti jälkeen\npäivällis-aterian tämän sanoi suoverillensa. Ehkä tuskin oli\npuolipäivä, rupesi jo hämyttämään; mutta tämä ei häirinnyt, vaan\nparemmin lisäsi hauskuutta ystävällisistä juttelemisista.\n\nKanssapuhe oli kestänyt hyvän aikaa, koska se ke keskeytyi useista\nihmisten äänistä, jotka ulkona portaalla kopistivat lunta jaloistansa.\nEtsiväiset olivat kirkonisännät Ollinen, Kello-Taavetti ja Saarivaara.\nKirkkoherran rouva meni kohteliaisesti vastaan ottamaan tulevaisia ja\nvei heidät sisälle saliin. Tutuksi tehnyt maanmiehille veljensä, herr\nEdvardin kuiskasi hän viimemainitulle: \"Jättäkäämme he rauhaan!\"\n\nKoska veli ja sisär olivat lähtemäisillänsä huoneesta, sanoi Taavetti\nkumartaen: Rouva kirkkoherran ja te myös -- herr veli, olkaatte hyvät\nja pysähtykäätte sisään! Mitä meillä on puhuttavaa, sopii juuri hyvin\nteidän korvillenne.\"\n\n\"Olkaatte hyvät ja istukaatte!\" sanoi kirkkoherra ystävällisesti niille\nkolmelle talonpojalle.\n\n\"Kiitoksia paljon, mutta me taidamme yhtä hyvin seisoa,\" vastasi\nTaavetti, joka näkyi olevan toisten puhujamies. \"Kunnian herr\nkirkkoherra\" -- jatkoi hän -- \"te olette saarnanneet meille ja panneet\nsen sydämillemme, että koska kuulemme jotakin outoa kanssaihmisistämme,\nniin pitää meidän rehellisesti kysymän heiltä itsiltä ja ei luottaman\njuoksu-juttuihin. No hyvä, kunnian herr kirkkoherra, nyt on asia\nlyhyesti se, että koko kylässä puhutaan ainoasti siitä, että meidän\nsielunpaimenemme aikoisi meidät ylönantaa. Pyydän anteeksi, mutta\ntohdinko kysyä: 'onko se tosi?'\"\n\n\"On,\" kuului lyhyt vastaus.\n\nNyt oltiin varsin ääneti huoneessa. Vähän hetken perästä alkoi Taavetti\ntaas. \"No, me täydymme uskoa sen. Ah, kunnian herr kirkkoherra, edellä\nteidän aikaa oli meillä yksi paimen, joka ei taitanut kärsiä meitä,\nemmekä me häntä. Olleeko mailmassa jotakuta kauheampaa? Kuinka taitavat\njumalisuus ja rakkaus kasvaa ja menestyä siellä, missä sanansaarnaaja\nei sovi sanankuuliainsa kanssa? Kuinka kauheasti, jos meillä vielä\nkerran niin tapahtuisi. Me tiedämme hyvin, meidän pitäjäässä löytyvän\nmuutamia, jotka paljon loukkaavat kirkkoherramme jaloa sydäntä; mutta\nkoska Herra Jumala olisi tahtonut säästää Sodoman, jos olisi\nkaupungissa löytynyt kaksikin hurskasta -- taitaisitteko te, meidän\nsielunpaimenemme, jättää meidät ainoasti sentähden että seassamme\nlöytyy kaksi, kentiesi kolme, oikein pahaa ihmistä?\" Tässä vaikeni\npuhuja; mutta kun kirkkoherra ei mitään vastannut, pitkitti edellinen\n\"Kunnian herr kirkkoherra, me emme tarvitse teille sanoa, kuinka olette\nliittyneet sydämihimme, ja meidän kylässä ei löydy miestä, vaimoa eikä\nlasta, joka ei rakasta ja kunnioita herr kirkkoherraa. Me toivotamme\nnyt, että teille kävisi hyvin, ja saisitte paremman oltavan uudessa\npaikassa! Viimeiseksi rukoilemma, että kunnian herr kirkkoherra\ntahtoisi kirjoittaa sisään hyvän sanan puolestamme ja toimittaa että\nsaisimme tänne kelvollisen sielunpaimenen; emme pyydä että olisi niin\nhyvä kuin kunnian herr kirkkoherra, sillä semmoista olisi vaikeata\nsaada, mutta me tahtoisimme vaan itsellemme yhtä kelpo miestä.\"\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia!\" lausui kirkkoherra, näkyvällä liikutuksella --\n\"mitä minä voin asiassa vaikuttaa, sen mieluisesti teen.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, kunnian herr kirkkoherra\", välitti nyt kirkonisäntä\nOllinen, \"ukko Taavetti ei ole vielä sanonut teille mitä oikein\ntoivoimme. Sillä niin me aivoimme rukoilla kunnian herr kirkkoherraa,\nettei menisi pois meiltä. Sanoopa sananlasku: Kirkko pitää seisoa\nkeskellä kylää, ja kunnian herr kirkkoherra hän on meidän kirkkomme\nsaarnaaja!\"\n\n\"Kiitoksia hyvät ystäväni; mutta minä en taida peräyttää hakemustani,\njos tahtoisinki.\"\n\n\"Sitte saamme rukoilla kunnian herr kirkkoherralta anteeksi, että\nolemme vaivanneet\", sanoi ukko Saarivaara, varsin kopeana sen ylitse\nettä hänkin sai tilan jotakin lausua.\n\nNe kolme ukkoa kumarsivat nyt ja jättivät huoneen; kirkkoherran rouva\nseurasi heitä kohteliaasti portaalle, ja viivyttelevälle Taavetille\nsanoi hän: \"Minun ei ole mitään osaa kirkkoherran päätöksessä;\nsentähden sopii vielä tulla meille ja puhua joku toinen päivä hänen\nkanssaan asiasta. Mieheni on tänäin vähän alakuloinen; äite Pentinpoika\nlähetti hänen peräänsä ja antoi hänen ajaa siellä sydän yönä\nvähimmättäkään aiheetta!\"\n\n\"Niin olen kuullut,\" sanoi Taavetti, \"niin suittavat he nyt kaikin\nistua siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja viettää kihlausta. Minä en ole\ntahtonut uskoa sitä; mutta nyt, koska meidän sielunpaimenemme tahtoo\njättää meidät, uskon minä kaikki. Kihlaus ylhäällä myllytalossa ei pidä\nsentään mitään vaikuttaman, sillä me emme aivo myöntää hiuskarvaakaan.\"\n\nTaavetti kumarsi sitte, ja kirkkoherran rouva palasi omaistensa luoksi.\nTäällä istuivat he taas kaikin kolmin ympäri pyöreätä pöytää, mutta\nkukaan ei hiiskunut sanaakaan. Vähän hetken perästä keskeytettiin\nvaiti-olo kirkon kolmelta kellolta, jotka yhtä haavaa rupesivat soimaan\njoulujuhlalle. Kirkkoherran rouva sanoi nyt \"Sentään tuleeki minun\nikävä, koska en enään saa kuulla näitä kelloja!\"\n\nKirkkoherra ei vastannut siihen; hän meni ääneti akkunan oheen istumaan\nja siellä puhui hän äänehköön itseksensä: \"Tottumisen voima on suuri ja\nvaikea on sitä särkeä. Kuitenki, koska päätökseni on kerran otettu ja\nkaikille tunnettu, olisi ei soveliasta peräytyä takaisin! -- Liina\",\nkeskeytti hän äkkiä, \"anna sytyttää kynttilä työhuoneeseni! Yhden\nhetken perästä, eli niille paikoin, tulen minä jälleen teidän tykönne!\"\n\nKirkkoherra meni senjälkeen pitkällisin askelein kammariinsa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nMissä Juoseppi?\n\n\n\"Missä Juoseppi!\" kysyi Taavetti, heti kun kotia tuli.\n\n\"Ei hän ole täällä.\"\n\n\"Minä lähetin hänen kuitenki kotia, mennessäni provastille.\"\n\n\"Poika ei ole ollut kotona.\"\n\n\"Juoseppi ei saa juosta niin ympäri, lupaa pyytämättä?\"\n\n\"Hän on kaiketi mennyt takaisin Laurille. Kyllä minä menen\ntiedustelemaan häntä,\" sanoi Martina, nousten ylös tuolilta.\n\n\"Anna hänelle sitte kelpo korvapuusti minun puolestani,\" huusi Taavetti\nperään.\n\nMartina tuli takaisin ja sanoi: \"Juoseppi ei ollut Laurilla, ja minä en\nnähnyt poikaa missään muuallakaan.\"\n\n\"Jumala tiesi mihinkä poika on ottanut tiensä. Minä täydyn siis itse\nlähteä hakemaan häntä.\"\n\nTaavetti meni nyt pois ja kyseli huoneesta huoneesen. Kukaan ei ollut\nnähnynnä poikaa. Ukko kääntyi sitte kotia, ajatellen tiellä: \"poika on\nkyllä kotona ennen minua.\"\n\nTaavetti kohtasi Martinan kyökin ovissa, ja äite, näkevä ukon\nyksinänsä, kysyi levottomasti: \"Mutta missä on Juoseppi?\"\n\n\"Tulee kyllä kohta,\" vastasi ukko; mutta itse meni hän ympäri etsimään,\nhamasta kellarinporstuasta ylös ullakolle, jossa hän melkein peljätti\nitseänsä suurullisella huudollansa: \"Juoseppi! Juoseppi!\" Myös ulkoa,\npuodeista ja aitoista, etsei ukko poikaa. Koska Taavetti väsynyt ja\nsuuttunut taas tuli tupaan, kohtasi häntä Lauri, kantaen Juosepin uusia\nsaappaita. Taavetti kertoi kohta hänelle kahdakesken, etsineensä\nJuoseppia ja olevansa melkein levoton, että jotakin pahaa olisi\ntaitanut pojalle tapahtua.\n\n\"Oletteko käyneet ukko Raskisella, poika kuultelee mielellänsä ukon\nsoittavan torvea?\"\n\n\"En\", kuului vastaus.\n\n\"Sitte kiiruhdan minä sinne,\" virkkasi hyväntahtoinen Lauri, kohta\nrientävä pois toiseen päähän kylää. Jo kaukaa kuului hupaisesti\ntorvenääni, ja Lauri ajatteli: Poika on varmaan siellä. Raskinen ollut\nei sentään nähnynnä Juoseppia koko päivänä. Lauri palasi murheellisena\ntakaisin äidenisälle; mutta tämä sanoi: \"Ole nyt vaan hiiskumatta ja\nälä mitään sano vaimoille! sillä siitä he rupeisivat uikuttamaan.\nPysähdä tänne vähäksi aikaa! Poika on varmaan lymynnyt; kentiesi käy\nhän ympäri ja tulee joulupoikien kanssa, vietelty heidän koreuksiltansa\nja lauluilta. Kyyneleet päättävät sen veisun, sen saa Juoseppi oppia\näidenisältä.\"\n\nNäkyvästi levollisena istui Taavetti alas viheltelemään ja pieksi\nvälistä ilmaan kämmenillä, ikään kuin ajatellen vaan sitä kuria, jonka\npoika piti saaman kärsiä.\n\n\"Minä olen levollinen ja odotan,\" sanoi hän ikään kuin itsellensä,\nviritti sitte piippunsa, ja kertoi Laurille, että poika oli oikea\nveitikka lystillisin vehkeinensä; mutta tästä leikistä pitäisi hän\nkuritettaman. Taavetti otti nyt piplian, aikova pitkittää lukemista\nsiitä, missä oli ennen lopettanut. Ukko sulki kuitenki nyökäten taas\nsen pyhän kirjan, sillä paikka, josta luki, oli Kuningas Taavetin\nvalitus sairaasta lapsesta. (2 Sam. 12 l.)\n\nUkko nousi nyt ylös ja meni kerta toisen perästä kuultelemaan. Heti\nrupesivat kaikki kirkonkellot soimaan joulujuhlalle kunniaksi. Nyt\ntulee hän varmaan, ajatteli ukko -- mutta Juoseppi ei tullutkaan. Lauri\nesitteli nyt, että hän menisi vasemmalta ja ukko Taavetti oikealta\npuolen läpi kylän, kyselemään taloista. Hyvän hetken perästä tapasivat\nhe toinen toisensa Taavetin tuvalla: eivät olleet mitään tietoa\nsaaneet. Pian tulivat joulupojatkin; mutta Juoseppi ei ollut niidenkään\nkanssa. Nyt olisi hyödytöntä ollut enämpi salata mitään.\n\n\"Martina, Juoseppi meidän on kadonnut,\" sanoi nyt äidenisä. Äite raukka\nkorotti nyt surkean huudon ja valitti:\n\n\"Se oli niinmuodoin sentähden, kuin hän herätti minun yöllä kolmasti ja\nkysyi: eikö jo päivä? Juoseppi! Juoseppi! missäs olet? huusi onneton\nläpi koko huoneen -- pitkin tietä -- läpitse kaiken kylän ja ulos\nkedoille.\n\n\"Ah, jos hän on kadonnut, niin kuolen minä,\" valitti ukko, mutta\nMartina ei kuullut sitä, hän oli jo kaukana pois. Ukon kasvot olivat\nnyt varsin vääristetyt murheesta, hän tahtoi pidättää itkua, mutta ei\nvoinut. \"Juoseppi on kukatiesi kirkossa,\" johtui ukon mieleen, ja kohta\nriensi hän sinne. Oli juuri jo kaikki valmistettu sydänyölliseen\njumalanpalvelukseen, ja lukkari-koulumestari kävi siellä vielä ympäri,\nvaksikynttilä kädessä, katsahtamassa valmistuksia.\n\n\"Juoseppi, oletko täällä?\" huusi Taavetti kirkkoon, niin että väkevästi\nkajahti.\n\nLukkari, peljästynyt, pudotti kynttilän ja vastasi vapisten: \"Täällä ei\nole ketään muuta kuin minä. Mikästä on?\"\n\n\"Te olette sallineet, että poikaa on haukuttu 'maitosuuksi'. Te olette\nmyöskin syy onnettomuuteen\", huusi poisrientävä Taavetti. Lukkari\nseisoi nyt siinä yksinänsä ja ällästyksissä, ja yhtä hämärä kuin oli\nympärillänsä -- ennenkuin taas löysi vaksikynttilän -- yhtä hämäräksi\njäi hänen sisällänsä tarkoitus niiden huutojen kuin oli äsken kuullut.\n\nKoko kylä juoksi nyt kokoon. Ukko Raskinen löydyttihen myös ja\ntarjosihen kohta vahvasti puhaltamaan torvea. Eräs toinen sanoi: \"Ei,\nanna olla, ei se mitään auta; äite Pentinpoika on antanut varastaa pois\nlapsen, vaatiaksensa Martinaa ylönantamaan Uotin. Kärme hän on tänäin\nkihlannut Uotin Myllärin Elsan kanssa, sen kuulin äsken eräältä,\nmyllytalosta tulleelta rengiltä.\"\n\n\"Turhia!\" lausui Martina, \"minä en usko sitä. Mutta minun Juoseppini,\nminun lapseni, missä on hän?\"\n\nKoska nyt tällä muotoa epäilevinä seisottiin, tuli yksi erinomainen\nkuva käyden pitkin tietä. Se oli hattumaakari Venkerästä, vähäinen\nukko, tilaisuudessa varsin kätketty ja verhottu vutraaleilla ja\nhatuilla.\n\n\"Mikäs on hätänä tässä kylässä?\" kysyi ukko.\n\n\"Etsitään yhtä lasta, Juoseppia, kadonnutta.\"\n\n\"Onko lapsi vanhakin?\"\n\n\"Kuuden vuotinen.\"\n\n\"Tysevä ja isonkokoinen poika, isoin päin ja vaalehin kiheröin\nhiuksin.\"\n\n\"Jaa, se on hän; sano Jumalan tähden, missä hän on?\" huusi Martina,\nrynnäten vasten vähäistä hattumaakaria semmoisella vauhdilla, että tämä\npudotti yhden osan taakastansa ja oli vähissä itseki tuupertua ojaan.\n\n\"No, no!\" sanoi ukko vähän pahoilla mielin, \"minä en ole kätkenyt\nhattuihini poikaa, enkä kanna häntä vutraaleissa. Mitä muuten tulee\npoikaan, tapasin minä hänen metsässä kaukana tuolla. Minä kysyin\nhäneltä: Mitäs näin yksinä teet metsässä? -- Isääni vastassa; hän tulee\ntätä tietä. Ettekös ole nähneet häntä? -- Minkämoinen isäs on sitte? --\nIso ja hyvin väkevä. -- En ole nähnyt häntä. Mutta tule kanssani\nkotias, lapsi parka! -- En minä; isän kanssa minä tulen. -- Minä\ntartuin nyt poikaan ja tahdoin vaatia häntä seuraamaan minua, mutta hän\noli yksipäinen ja heti äkkiä kievahti hän käsistäni ja takanani kuulin\nminä hänen huutavan metsässä: Isä! isä!\"\n\n\"Se oli Juoseppi; Jumalan tähden käykäämme etsimään häntä!\"\n\n\"Me kaikin tulemme ynnä,\" huusi nyt usea joukosta.\n\n\"Seisahtakaatte!\" huusi nyt Taavetti, \"kysykäämme mieheltä josko\ntahtoisi tulla kanssamme?\"\n\n\"En jaksa millään muotoa -- eikä se hyödyttäisikään mitään; nyt on jo\nenämpi kuin yksi tiima sitte kuin minä näin pojan. Kuka tietää missä\nhän nyt on? Minä taidan kuitenki tarkoin sanoa missä lapsen tapasin.\nKermumetsässä, läsnä sitä puron rannalla seisovaa isoa tammea. Puu on\nhelposti löydettävä, sillä se on ainoa iso puu niillä paikoilla, ja sen\ntuntevat kaikki tässä kylässä.\"\n\n\"Hyvä, siitäpä puusta minä taitan muutamia oksia, piestäkseni poikaa,\"\nsanoi Taavetti vakaasti.\n\n\"Ei, älkäätte lyökö lasta\", huusi Martina; vaan ei taitanut kertoa,\nkuinka tämä oli se paikka, missä Uoti oli häntä ensi kerran suudellut.\nAh, kukatiesi makasi nyt lapsi samalla paikalla -- viluttuneena --\nkuolleena.\n\n\"Nyt on yö. ja emme näe mitään, ja lunta sataa ehtimiseen; ottakaamme\nvalkia-soitot ja soitettakoon isolla kellolla! Kirkkoherra myödenantaa\nsen kyllä!\" huusi nyt Lauri kiivaana.\n\nVaimot veivät Martinan kotia. Koska hän täällä sai nähdä Juosepin uudet\nsaappaat pöydällä, pyrskähti hän ääneensä itkemään, valittaen: \"Tuossa\novat saappaat, joita hän niin ihaillen toivoi, ja nyt ovat ne vähäiset\njalat kankeat, paleltuneet -- hän itse kuollut.\"\n\nHäntä koetettiin lohduttaa, ja eräs vaimoista oli niinkin viisasteleva,\nettä sanoi: \"Ah, paleltua kuoliaaksi, lienee hyvinki helppo kuolema:\nnukutaan, ja ei enään herätä.\"\n\n\"No, jaa, nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa! Juoseppini\nennustiki niin. Poika oli ylön hyvä ja ymmärtäväinen tälle mailmalle,\nsentähden piti hänen kuolla. Mutta katso, minä tahdon elää! Ja koska\nse, tuo toinen, hänen kanssansa tulee kirkkoon ja tahtoo istua\nmorsiamen asemeen, silloin huudan minä kaikin voimin, ja Juoseppi on\nhuutava taivaasta: ei! ei! -- Se hyvä poika! Isä! isä! huusi hän, mutta\nisänsä hän ei vastannut. Minkätähden piti hänen vastaaman? -- Hän ei\ntunne'kaan lapsensa ääntä! Mutta hänen pitää sen äänen tunteman; hänen\npitää kuuleman sen huutavan korvissansa yöt ja päivät: sinun omassa\nmetsässäs on lapses paleltunut kuoliaaksi, ja juuri sinun tähtes! Ah,\nUoti! sydämes on kivi, ei muu kuin kivi...\"\n\n\"Olisipa niinki parempi pojan paleltuminen kuoliaaksi, pahempi\njoutumisensa suden omaksi,\" kuiskasi eräs naapurivaimo toisellensa.\nOnnettomuudella on tarkka kuulo, ja Martina, lauseen kuuleva, parkasi\nnyt kesken puheensa: \"Susi! susi!\" Äite raukka tirkisteli nyt raivosti\nympärillensä, ja kun katsantonsa siinä tapasi sattua ompeliaan, sanoi\nhän hänelle, valittaen: \"Anna! Anna! miksis istut siinä niin ahkerasti\nneuloen? Ah, miksi enään neulostella jakkua, lapsi on kuollut -- poissa\n-- kadonnut...\"\n\n\"Minä en kuule sillä korvalla, minä en laisinkaan kuule mitä sinä eli\nne toiset sanovat! Tiedät sä, minä en ole taika-uskoinen; mikään ei\nmailmassa ole onnettomampi kuin taika-usko! Mutta niin paljon on toden\ntotta: niinkauan kuin joku neuloo ja kutoo toiselle, ole toinen ei\nvielä kuollut. Lörpöteltäköön mitä tahdotaan! Minä neulon vain! Minä\ntaidan kertoa siitä yhden totisen ja sangen merkillisen tarinan. Olipa\nkerran yksi kuningas...\"\n\nHuolimatta jos yhteisessä häiriössä oltiin kuultelevinakaan, alkoi niin\nAnna kertomaan historiaa Odysseista ja hänen uskollisesta puolisostansa\nPienelopasta, mutta niin monin erinomaisin lisäyksin, toisinnoin ja\nkoristuksin, että historia oli melkein tuntematon.\n\nAnnalla oli syynsä uskoa, ettei häntä erinomattain kuunneltu; sitä\nnäyttikin hän kainosti pyytävän. Hän kertoi vaan yhä ja ompeli\nehtimiseen, katsomatta ylöspäin. Niinkuin koska hän kerran oli istunut,\nhän ei kernaasti nousnut ylös ennen työpäivän loppua -- niin hän\njuttelikin sen tarinan, minkä kerran oli alkanut päästä päähän;\nkummassaki tapauksessa kentiesi antamatta häiritä itseänsä, vaikka\nolisi katto pudonnut alas eli huone syttynyt ilmi tuleen.\n\nNäin ollessa laita vaimojen Taavetin tuvassa, oli koko miesten joukko\nkokounut kylästä pappilaan.\n\nMitä kylän lapsiin tulee, olisivat he kernaasti seuranneet ynnä, mutta\näidet putkahtivat itkuun ja kyyneleihin, jotta isät ajoivat lapset\nkotia kylään, sekä sanoilla että töillä.\n\nNiin siis taidettiin sanoa, koko kylän olleen liikkeellä, ikään kuin\nolisi ollut asia lähteä talosta vastaan...\n\nYmmärrettävä on itsestäänkin, että niin isossa joukossa myös oli\njoitakuita epäileväisiä, jotka väittivät, yhtä hyödytöntä olevan\nsenkaltaisessa lumipyryssä hakea lasta metsästä kuin nuppineulaa\nheinäsuovasta. Mutta Lauri, jonka piti olla puhuja, huusi ääneensä\nvastahakoisille: \"Joka ei tohdi seurata, hän menköön kotia!\" Se\nvaikutti; yksikään ei kylänmiehistä eroinnut, ja kukaan ei enämpi\ntehnyt vastuksia. Lauri meni nyt ylös kirkkoherran tykö ja pyysi saada\nsoittaa isolla kellolla. Kirkkoherra osoitti sangen surkuttelevansa\nsitä onnettomuutta kuin oli kohdannut Taavettia ja Martinaa; mutta\nsanoi kuitenkaan ei taitavansa sallia jotakuta hätäsoittoa: siten vaan\ntarpeettomasti saatettaisiin liikkeelle ja peljätettäisiin pitäjäät\nympäristöllä.\n\n\"Se on kuitenki kaunista teiltä, että otatte osaa onnettomuudesta, ja\nse ilahuttaa minua, että niin moni tahtoo käydä etsimään poikaa,\" --\nnäillä sanoilla lopetti kirkkoherra puheensa.\n\n\"Ei yksikään joka on ollut terve ja pääsnyt käymään, ole tahtonut\npysähtää kotia kylään,\" lausui Lauri kiivaasti.\n\n\"Se ilahuttaa minua,\" vastasi kirkkoherra; \"mitä minuun tulee,\"\npitkitti hän, \"niin jään minä kotia, sillä minun täytyy valmistaa\nitseäni aamusaarnaan. Me, kotia jääväiset, rukoilemme kirkossa teidän\nedestänne, jotka olette maissa ja metsissä.\"\n\n\"Jahka minä käyn suoverin sijaisena!\" sanoi herr Edvardi, astuen\nkylänmiesten eteen. \"Kuka on teidän päämiehenne?\"\n\n\"Ei meillä ole ketään; ettekös te tahtoisi ruveta siksi -- herr\nsuoveri?\" kysyi Lauri.\n\nKaikki nauroivat nyt Laurille, että kutsui sen nuoren herran\nsuoveriksi. Edvardi naurahti siitä myös, ja ilmoitti itse nimensä,\nsanoen: \"Nimeni on Edvardi Tulinen!\"\n\n\"Onko teistä kukaan, joka taitaa puhaltaa ilmoitus-merkkiä?\" kysyi\nvalittu päämies.\n\nUkko Raskinen astui nyt esiin kopeana torvinensa.\n\n\"Hyvä!\" sanoi päämies. \"Sinä jäät minun kanssani tänne ylös\nRitarivaaralle, jossa tahdomme sytyttää vartio-tulen. Kukaan ei saa\nkävellä yksinänsä, vaan kaksin. Se joka löytää lapsen, tuo hänen tänne\nminulle, eli lähettää uskottavan sanoman. Niinkauan kuin ei lapsi vielä\nole löydetty puhaltaa merkinantaja kolme ääntä peräksyttäisin\npitkäänsä; sitä vastaan koska poika on löydetty, tyytätään torveen\nkaksi ääntä lyhyesti aika toisen perästä, siksi että kaikki ovat\njälleen kokouneet. Vielä yksi asia; seassanne löytyy kukaties muutamia,\njoilla on pyssyjä?\"\n\n\"Kyllä! kyllä!\" huusi usea.\n\n\"Tuokaatte siis tänne pyssyt; tarkoitukseni on, että koska lapsi on\nonnellisesti löydetty, me myös ammumme kolme merkki-laukausta. Sillä\nmuotoa ei kukaan tarvitse teistä, tiedon puutteessa lapsen\nlöytymisestä, turhaan kulkea lumessa ja pimeydessä.\"\n\n\"Hän on viisas -- oikein puhuttu -- hän on ymmärtäväinen,\"\nkuiskutettiin äänehköön joukossa.\n\nPäämies kiitti hymyllä tästä hyvästä ajatuksesta, ja sanoi taas: \"Vielä\nyksi asia; löytyykö yhtään koiraa kylässä, ku on tutustunut ja kerno\npojalle?\"\n\n\"Kaikki koirat tuntevat pojan ja pitävät hänen hyvänä\", sanoi Lauri.\n\"Jekku!\" huusi hän nyt yhdelle isolle koiralle lähellä -- \"eikö tosi,\nJekku, sinä tunnet Juosepin.\"\n\nJekku vastasi kohta puheesen iloisella haukauksella.\n\n\"Antakaatte siis päästää koirat irti! ne auttavat meitä etsimisessä,\"\nsanoi päämies. \"Ensin täytyy meillä kuitenkin olla joku pojan vaate,\njotta virkistää koirien haistimet.\"\n\nLauri meni kohta Taavetin tupaan ja palasi pian takaisin Martinan\nkanssa, joka kantoi muutamia pojan vaatteita.\n\nKoirat juoksivat nyt edes vasten äite parkaa semmoisella vauhdilla,\nettä hän oli vähissä kaatua kumoon. Sitte koska päämies oli antanut\nkertoa itsekullenki koiralle sanat: \"Juoseppi! etsi Juoseppia!\" jakoi\nhän tunnussanaksi ja vastahuudoksi \"Juoseppi\" sekä komentierasi niin:\n\"Edespäin, astukaa!\"\n\n\"Seisahtakaa!\" huusi nyt väkevä ääni toisaalta päin, \"mitäs nyt on\nasiana?\"\n\n\"Oletko se sinä, Uoti?\" kysyi Lauri. \"Me haemme Juoseppia!\"\n\n\"Ketä Juoseppia?\"\n\n\"Sinun poikaas -- hän on kadonnut\" -- ja nyt kertoi Lauri lyhyesti sen\nmurheellisen tapauksen; mutta hän ei ollut ehtinyt päättää, koska\nMartina juoksi edes ja huusi toivotonna:\n\n\"Uoti! Uoti! meidän Juoseppi on poissa -- kuollut -- mutta mitä sinulla\non tuossa kädessä?\"\n\n\"Se on susi, minä tapoin sen pahkasauvallani.\"\n\n\"Susi!\" kirkasi Martina, kiertävä käsiänsä; \"susi on repinyt meidän\nlapsemme!\"\n\nSyttynyt surusta ja katkeruudesta, pudisti Uoti sutta kuollutta ja\nviskasi sen tyköänsä kauas toiselle puolen ojaa, sitte puhkesi hän\nsanoihin: \"Minä vannon teidän kaikkien läsnäolevaisten edessä: jos\nlapsi löydetään, eli ei, niin on Martina minun elämässä ja kuolemassa.\nAntakoon Jumala minulle anteeksi, että niin monta vuotta olen ollut\nyksi veltto, heikko ja hyödytön olento. Te kuulette sen! Mahtaa kuka\nhyvänsä teistä panetella minua haukunta-nimillä, jaa, sylkeä silmiini,\njos en ota Martinaa aviopuolisokseni -- vaikka myös isä ja äite ja koko\nmailma olisi vastaan.\"\n\n\"Ah, ällös nyt siitä puhu!\" rukoili Martina, kätkiessään kasvonsa Uotin\nrintaan; ja vasta nyt löysi hän herkässä kyynelvirrassa lievityksen\nsurullensa. Mies väkevä vapisi surusta myös ja vihdoin vyöryivät, hänen\nitse tietämättä, isot kyyneleet alas pitkin sasupäitä. Kukaan ei nähnyt\nsitä paremmin kuin Lauri, perään seisahtanut päresoitto kädessä; koko\nmuu joukko oli jo vaeltanut heidän ohitsensa. Uoti poispyykäisi pian,\nikään kuin vihoissaan, kyyneleensä ja sanoi: \"Tule, Martina, me\nlöydämme kyllä pojan! Minä en taida päähäni saada, että hän on kuollut.\nKuulinpa hänen huutavan metsässä; mutta en uskonut sitä oikeaksi\nlapsenääneksi, vielä vähemmin oman lapseni ääneksi.\"\n\n\"Ah, kuinka monta sataa kertaa hän on yön pimeydessä huutanut sinua --\nja sinä et ole kuullut häntä!\"\n\n\"Jos hän elää, niin ei pidä yksikään ainoa hänen sanansa menemän\nminulta kadoksiin.\"\n\n\"Jumala sen suokoon! Amen!\" sanoi Lauri varsin hiljaa, käydessänsä\nsoitto kädessä Uotin ja Martinan edellä, jotka nyt seurasivat häntä\nrientävin askelein.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nYötisen joukon edespäin kulku.\n\n\n\"Anna, minä kannan vaatteita, anna minulle ne\", sanoi Uoti.\n\n\"Ei,\" vastasi Martina, \"minä en anna niitä pois.\"\n\nEdespäin kuljetessa, käytiin ohi kyynnelpajun, siinä seisovan\nsurullisena lumitaakkoinensa tien ohessa. Martina puhkesi nyt sanomaan:\n\"Ah, tuossa on puu! Tiedätkös Uoti! -- poika ei ollut kuin kolmen\nvuotinen, koska minä kerran hänen kanssansa kävin tästä ohitse.\nNähtyänsä puun, sanoi hän: 'Äite, puu sataa lehtiä!' Ah, Juoseppi oli\nniin ymmärtäväinen ja hyvä ja sillä välillä puhui hän niin, että olisi\nuskottu hän enkeliksi. Ja niin väkevä oli hän samassa, ja niin hilpeä\n-- ja nyt kuollut -- se on kauheasti! Juoseppi! rakas lapseni!\nJuoseppi! tule tänne! Äite huutaa sinua; isäs on täällä myös! -- Uoti!\nmiksi et sinäki huuda? Etkös taida huutaa?\"\n\n\"Juoseppi!\" räjähytti nyt Uoti, jotta humisi metsä. Hän, joka\nsilmänräpäyksiä ennen vain tahtoi kuiskata tätä nimeä, huusi nyt usean\nkerran sitä niin väkevin äänin, kuin suinkin. Viimein taukosi hän\nsiitä, sanoen Martinalle: \"Ei se hyödytä mitään; mutta rauhoitu\nvähäisen, muutoin tulet kukatiesi kipeäksi.\"\n\n\"Jos Juoseppini on kuollut, en tahdo minäkään enämpi elää; minulla ei\nole mitään minkätähden eläisin.\"\n\n\"Vai niin! se on merkillistä! Minä uskoin muuten, sinun minunki perääni\nvähän kysyvän.\"\n\n\"Ah, miksi riitelet minun kanssani?\"\n\nKauan kävelivät he nyt ääneti edespäin. Mutta äkkiä pysähtyi Martina\nja, tarttunut kovin kiini Uotin käsivarteen, huusi: \"O, näetkö sä\nkalliota! Siellä tahdoin minä tappaa itseni ja lapsen ennenkuin se oli\ntullut mailmaan. Juoseppi makaa nyt kukatiesi vaan joku askele siitä\nkuoliaaksi paleltuneena, ja minä elän. Minkätähden en minä kuole? Sano\nminulle: minkätähden minä eläisin, koska sen viattoman lapsiraukan\ntäytyi kuolla.\"\n\n\"Rauhoitu, älä mietiskele!\" keskeytti Uoti. Mutta Martina vastasi\nhäntä, huulta purren: \"Jaa, te miehet, te olette häijyt, häijymmät\nmeitä! Isä, hän taitaa kieltää lapsensa ja käydä sen ohitse; mutta\näite, hän ei tee niin, hän ei taida, ei tahdo sitä tehdä. Sinä olet\nhäijy!\"\n\n\"Minkätähden sinä soimaat minua sillä muotoa?\"\n\n\"Enpä minä sinua soimaa. -- Enkö minä saa vaikeroita?\"\n\n\"Rauhoitu vähäisen! Tästä päivästä saa loppunsa kaikki häijyys!\"\n\n\"Minkätähden sinä puhut häijyydestä? Minkätähden riitelet kanssani?\"\n\n\"Minä en tahdo enään puhua yhtä sanaa -- minä vaan pyydän sinun\nrauhoittumaan. Ota käsivarteeni ja pidä kiini minusta! Niin --\npitkittäkäämme nyt kulkua.\"\n\nKiiruusti kävi nyt edespäin, ikään kuin olisi Tapio itse metsästänyt,\njoukko miehiä soitoilla ja lyhdyillä, rajuilla huudoilla, ruoskan\nroiskeilla ja kulkusten helinällä, sekä parvi koiria, kaikki haukkuen\nerinäisiltä tahoilta. Kohteliko kaksi hakiaa yhden toisen parin, eivät\nhe tunteneet toinen toistansa, sillä lumipyry oli heidät kaikki\nmuuttanut kulkevaisiksi lumiäijiksi. Pimeys, vajaavaisesti valaistu\nsiellä ja täällä soitoilta ja lyhtyvaloilta, teki kaiken tämän\nerinomaisen kummalliseksi, jotta ihmisille näytti kuin olisivat metsät\nja vuoret imehdelleet tätä yötistä tunkua heidän maillensa...\n\n\"Katso tuota kuinka rakas hän oli koko kylälle\", sanoi Martina Uotille\n-- ja nyt kertoi hän, kuinka poika, menneenä yönä, oli hänen kolmasti\nherättänyt, ja kuinka varhain aamulla oli kysynyt: Mitä tietä isä aikoo\ntulla? Äite soimasi nyt itseänsä kovasti siitä, että oli taitanut\nkuunnella Annan kehoitusta pojan pois lähettämiseen. \"Minun olisi\npitänyt kuitenkin aavistaa, että päivä oli tuova kauhean\nonnettomuuden\", sanoi hän lopuksi vaikeroiten.\n\nUoti tunsihen syvästi murheelliseksi; hän ei tietänyt mitä hänen piti\nsanoman -- ja vielä kauheampaa oli tämä kaikki mielestänsä, koska hän\najatteli niitä odottavaisia ylhäällä Heljemyllyllä ja sitä huonoa\ntyötä, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi kädenantamisella.\n\nÄkisti kuului riemuhuuto. \"Mitä se on? Mikä? Jumalan kiitos, he ovat\nvarmaan löytäneet hänen! Missä? Missä on hän?\"\n\nVihdoin tuli kylänseppä Uotin ja Martinan tykö? \"Tuossa on jo lakki,\"\nsanoi hän heille, \"nyt löydämme hänen kohta!\"\n\nMartina vastaan otti lakin, lumesta läpikastuneen, ja hänen kyyneleensä\nvuosivat kuumina sen päälle. \"Ah, voi! nyt on hän lakitonna, ja jos hän\nvielä elää, tulee hänen päänsä varsin turmiolle paljosta lumesta!\"\n\nMartina sivui käsin yli kasvojensa, ja tirkisti sanantuojan\neriskummallista näköä. Seppä ei ollut ehtinynnä pesemään pois nokea\nkasvoistansa ja nyt oli lumi niille piirustanut ihmeellisiä kuvia -- ja\nisosta parrasta, muuttuneesta suureksi lumipalloksi, pilkutti muutamia\nyksinäisiä, tulipunaisia hiuskarvoja...\n\nRaju jahti kulki edespäin läpi metsän -- ja metsässä oli yksi mies,\nnäkevä sen elävin silmin. Vaaja-Pentti, ajanut poikaansa Uotia takaa,\noli astunut paitsi ja kierinnyt alas yhteen rotkoon laaksossa, puron\nrannalla. Siellä alhaalla selkeni hän äkkiä, iloitseva päästyänsä\nainoasti muutamilla naarmoilla. Tietämätön pimeydessä, kävikö ylös eli\nalaspäin virtaa, pitkitti kuitenkin ukko kulkuansa löytääkseen jonkun\npaikan, mistä oli vähemmin vaikea ylösnousta äkkiselle äyräälle.\nSilloin luuli hän löytäneensä paremman tien ja nyt alkoi hän kiivetä\nylöspäin. Lämmin ja raskautettu lumelta, usein jalan sijatta liukahtava\ntakaperin, ollut ei Pentti kuitenkaan perään antava. Viimein seisoi hän\njälleen sangen oikein mäen kukkulalla. Hän käveli nyt tietä edespäin;\nsilloin sattui hänen jalkansa johonkuhun pimeässä, ja tietämättä\nminkätähden kumarsi hän alaspäin ... se oli yksi piippu ja sen\nerinomaisesti muokatusta puupesästä tunsi hän Uotin piipun. Ukko\nmietiskeli nyt hetken ja kääntelihen monille tahoille, havaitaksensa\npojan jälkiä; mutta lumi oli ne kaikki varsin peittoon lakaisnut. Ukko\ntuli nyt levottomaksi; sillä hän ei ollut varma, jos piti mennä tietä\noikealle tahi tietä vasemmalle. Hän kävi jonkun askeleen tietä\noikealle, heti pysähtyi hän kuitenki taas, kävi takaperin ja kääntyi\nvasemmalle. Tällä muotoa edestakaisin kävellessänsä, ikään kuin vietelty\nmetsänhaltialta, seisahti hän äkkiä, niinkuin naulattu. Kuules kuinka\npauhaa metsässä: ruoskat roikaavat, jahtitorvi soi, koirat haukkuvat!\nMitä se on? Ah, voi! se on se raivo jahti! Kuules kuinka humisee metsä!\nmikä koirien haukunta! -- mikä kirkuna tuhannen tuhansilta\nhengenääniltä! Tapio itse hiirenkarvaisella ruunallansa ratsastaa eellä\nsen verettömän joukon, ja se kuolevainen, ku seisoo tiellä, muutetaan\nheti tuhvaksi. -- Syvyys kaikin kauhistuksinensa ympäri piiritti\nukkoraukan. Hän, joka niin usein oli väittänyt, että aaveet ja\nvelhot olivat ainoasti lastenjuttuja, ja kernaasti ylpeillyt\npelkäämättömyydestä vasten kaikellaista noituutta ja taitausta -- tunsi\nnyt semmoisen kauhun sydämessänsä, että hiukset pöyhistyivät päässä.\nJoukko lähestyy! varo itseäs; sinä rangaistaan epäuskos tähden! Ukko\notti nyt väkevän harppauksen ulos tieltä metsään, paetaksensa kuolemata\nja antaaksensa joukon ohitse kulkea. Niin makasi hän nyt ja kuuli\nsanomattomalla kauhulla sen raivon jahdin lähemmä ryntäävän. Ukko\nkuoputti käsin lunta, saadaksensa pitää kiini jostakusta puunjuuresta\njäätyneen maan päällä... Varo itseäs! Pidä lujemmin kiini! Tulet muuten\ntemmatuksi ylös ilmaan, sitte pudotessa särkyväksi ja murentuvaksi. --\nRaivon jahdin hengenäänissä oli myös yksi lapsenääni, joka huusi sille\nmuinen väkevälle, nyt särjetylle ukolle: \"Tämä hän on sinun metsäs,\neikö tosi! Mutta, näet sä, et sinä itse, eivätkä sinun metsänvahtis\ntaida estää sitä raivoa jahtia täällä edespäin kulkemasta! Tunnetkos\nminua!\"\n\nNiinkuin se kylmä lumi suli ukon henkityksestä, missä hän makasi kasvot\nmaata päin, tunsi hän mielestänsä myös kuin olisi jotakin sulanut hänen\nsydämessänsä -- ja piiritetty kuoleman kauhulta, huusi hän sisälle\nlumikuoppaan: \"Juoseppi!\" niinkuin olisi se ollut joku muoto\nlunastamaan häntä itseä pimeyden valloilta. \"Minä vannon sen!\" lisäsi\nhän, niinkuin kumotaksensa kaiken epäilyksen ja väitteen. Vähän\nmalttanut, nosti ukko päänsä ja kuunteli. Metsässä pauhasi vielä, vaan\nei niin kovin... Äkkiä meni ukko taas tainnoksiin kauhusta: joku\ntarttui häntä niskaan -- se oli yksi peikko joka tahtoi rikki musertaa\nhänen -- yksi ihmis-susi, joka oli lyönyt häneen terävät kyntensä. Yksi\nääni kysyi: \"kuka sinä olet?\"\n\n\"Minä -- minä olen Pentti Pentinpoika, yksi suuri ja viheliäinen\nsyntinen...! Armoa -- ole laupias ja päästä minä irti!\"\n\n\"Niin, olet vihdoinki käsissäni!\" sanoi ääni, ja nyt kohottihen yli sen\nmakaavan yksi kuva, joka sanoi: \"Sinun pitää kuoleman! Sinä olet\ntappanut minun lapseni lapsen, hyljännyt sen, syösnyt sen\nonnettomuuteen!\"\n\n\"Kuinka? Mitä lajia? Kukas olet?\"\n\n\"No, niin! ennenkuin minä tapan sinun kirveelläni, pitää sinun saaman\ntietää, kuka minä olen. Minua kutsutaan Kello-Taavetiksi. Nyt, nyt\ntäytyy sinun kuolla!\"\n\nUkko Pentti palasi nyt heti kohta sekä voimiinsa että malttiinsa.\nTaistelu oli lyhyt, ja pian makasi Taavetti maassa, ja ylitse hänen\nkohottihen Pentti kirveellä, kaatuneen kädestä pois väännetyllä.\n\n\"Näetkö sä!\" sanoi Pentti riemuiten, \"nyt olen minä, ku taidan tappaa\nsinun!\"\n\n\"Tee se!\" huusi Taavetti epäilyksissään, \"ulosjuurita koko suku; minun\nJuoseppini olet sinä tappanut, tapa nyt minäkin!\"\n\n\"Nouse ylös! minä en tahdo sinulle mitään pahaa!\" vastasi Pentti. \"Minä\nen tiedä,\" sanoi hän taas, \"kuinka on laita! Olenko minä hassu ja sinä\nvimmattu ja koko mailma hullupäinen? Kuinka sinä olet tänne tullut?\nMikä meno täällä metsässä?\"\n\nTaavetti alkoi nyt lyhyesti kertomaan Juosepin katoamista, mutta pian\nkeskeytti hän herjaus-sanoilla vasten Penttiä ja hänen vaimoansa.\n\n\"Sinä kova, häijy ihminen, nosta pääs ylös niin korkealle kuin tahdot,\nhelvetin portit ovat tarpeeksi korkeat sinua sisälle laskemaan,\ntarvitsemattas kumartaa itseäs!\" -- semmoiset olivat Taavetin\nloppusanat.\n\n\"Herjaa sinä minkä tahdot,\" vastasi Pentti, \"minä olen väkevä. Mutta\nkuules mitä minä sanon sinulle. Sinä näet, vaatia ei taida kukaan\nminua, ei kukaan mailmassa taida minua vaatia, ja kuitenki tahdon minä\nsanoa sinulle jotakin. Lupausta, sitä ei tarvitse minun pitää: yksikään\nihminen ei ole sitä kuullut, ja tuo raivo jahti on yhtäkaikki; se on\ntaika-uskoisuus, näen minä. Mutta maltas nyt mitä minä sanon sinulle.\nEi se liikuta ketään, ei sinuakaan, koska ja missä ja kenelle minä olen\nantanut sen lupauksen. Tämä on minun metsäni, täällä olen minä herra,\nja jos minä löydän sinua täällä kirves kädessä, taidan minä antaa sitoa\nsinun ja köyttää sinun, jos koetat karata -- jos mä tahdon. Vaan se\nollut ei kaikkea tuota kuin tahdoin sanoa -- ei, kuules! minä tahdoin\nsanoa: kukaan ei taida vaatia minua, mutta minä tahdon, ja sentähden\npysyy se siinä, ja katso, tässä on minun käteni sen päälle, jos lapsi\nvielä elää, jos me löydämme sen, minulle yhtä elävänä eli kuolleena --\ntuossa on käteni sen päälle: minulla ei ole mitään sitä vastaan.\"\n\n\"Mitä lajia?\"\n\n\"Minun myöntymiseni on hänellä. Koska minä oikein ajattelen asiata,\nniin en minä oikein juuri koskaan ole sitä vastoin ollut. Minä olen\nvain antanut ämmäni vallita. Tiedätkös, minä olen juosnut ympäri täällä\nmetsässä hyvin kauan, kuinka kauan, sitä en taida sanoa, no yhtä\nkaikki, se kirottu myllymäki on syy siihen. Katso, minä putosin tuolta\nylhäältä, ja koska minä kierisin alas rotkoon ja luulin metsät ja\nvuoret mullertuvan perässäni musertamaan minun litteäksi kuin\npannukakon -- katso, silloin olin minä kuulevanani yhden lapsenäänen,\nhuutavan: 'Isä! isä!' Nyt tiedän minä kuinka se oli ja kuka se huusi.\nMuuten en taida sanoa, kuinka se ääni kävi sydämelleni, ja minä lupasin\nsilloin itsekseni, että jos vielä taidan asiassa jotakin tehdä, niin\ntahdon minä tehdä sen; kernaasti minun puolestani naikoon Uoti Martinan\n-- minulla ei ole mitään sitä vastaan!\"\n\n\"Vai niin! mutta se on myöhään sulkea häkkiä, linnun pois lennettyä.\nMinulla ei ole mitään iloa, mitään onnea enään, kun poika on poissa.\nKatso, joku aika oli, koska minä luulin, etten taitanut, Juosepin\ntähden, astua kunniallisten ihmisten eteen -- ja nyt olen minä valmis\nsiirtymään mailmasta Juosepin tähden. Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs\nhuutaa sinua!\" luikahti Taavetti kyyneleiltä hämmenetyllä ja\nvapisevalla äänellä.\n\n\"Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs huutaa sinua!\" räjähytti nyt Pentti\näänellä, niin väkevällä, että pauhasi metsä. Ukko Taavetti vavahti ja\nkatsahti ylös erinomaisella hämmästyksellä, ikään kuin olisivat\nerehtyneet, ja ettei se mahdollisesti taitanut olla Pentti Pentinpoika,\njoka niin huusi hänen sivullansa. Taavetti, joka vasten annettuja\nkäskyjä oli kulkenut yksinänsä, sai nyt myös kumppanin -- ja kunka\nkumppanin!...\n\nKaukana kuului vielä torven tyyttäyksiä, vuorten kajauksilta\nmoninkerrottuja; lyhdyt ja soitot vilkuttivat siellä ja täällä kuin\npienet pisteet, ja koirat haukkuivat erinäisillä tavoin -- molempain\nukkojen, Taavetin ja Pentin, rauhallisesti kävellessä ynnä, ikään kuin\ntottunetten jo lapsuudesta ottamaan toinen toisensa keralla tasaisia\naskeleita. Vihdoin näkivät he valon etäältä; valo enäni kirkkaudessa;\nse seisoi alallansa, se tuli eräästä isommasta, valaistusta huoneesta.\n\nUkot molemmat kulkivat -- kahtalaisessaki jos niin sopii sanoa\ntarkoituksessa -- edespäin valoa kohden.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nAnna neuloo ja juttelee väsymättömästi.\n\n\nTaavetin ahtaassa tuvassa valtasi nyt liike ja levottomuus. Ihmisiä\nkävi joukottain sisälle ja ulos; moni ei sulkenut oveakaan; mutta\nTaavetin vaimo kiiruhti silloin aina ääneti ja hiljaa vetämään sen\nkiini. Kaikki tulevaiset toivat myötänsä isot kokoukset lunta, jotta\npermanto pian olisi muuttunut isoksi lammikoksi ellei Taavetin vaimo\naina välistä olisi hiipinyt esiin yhä levittämään uusia ryysyjä\npermannolle, joista hän alati kiersi veden isoon paljuun kyökissä.\n\nNe monet tulevaiset ja meneväiset muuttivat kammarin kuin\nvahtihuoneeksi -- ja Anna, tottumaton muuhun kuin puhtauteen ja\nvienouteen, siirsi nyt niin liki puoleensa kuin mahdollinen oli pallin,\njotta ei joku etsiväisistä olisi saanut siitä niin rahtuakaan osaa.\n\nEttä koko kylä oli revitty ja epäjärjestyksessä, sen olemme jo ennen\nmaininneet. Sentään ei pidä salattaman, että kylässä kuitenkin oli\nkaksi kappaletta, yksi elävä ja toinen kuollut, jotka eivät antaneet\nhäiritä itseänsä, vaan pitivät saadun paikkansa ja tasaisen tahtinsa --\nne olivat: Tiimakello kirkontornissa ja Anna ompelustyynynsä ohessa.\n\nVaikka Martina oli jättänyt tuvan, seurataksensa kylänmiehiä, löytyi\nsiellä kuitenkin useita vaimoja naapuritaloista. Koska muutamat näistä\nvalittivat, että heidän miehensä, unohtaen omat lapset, olivat toisten\npojan tähden antauneet hengen vaaraan, sanoi Anna vahatessaan uutta\nlankaa:\n\n\"No niin! mutta käydä harhaan metsässä, on kauheata, erinomattain\nlapselle; siitä tiedän kertoa asian omasta lapsuudestani. Minä rukoilen\nJumalan tähden, ettei kukaan koskaan antaisi vieteltää itseänsä käymään\noikotietä, jota ei itse tunne. Oikotie tulee usein perkeleentieksi!\nMinä muistan sen niinkuin olisi tänäpänä tapahtunut -- kuka tietää,\nettei Juoseppi kävisi samaa tietä! -- Jumala varjelkoon häntä kuitenki\nkäymästä minun tietäni, sillä siitä ei tahtonut tulla loppua. No niin!\nse oli kaunis jälkimetsu-maaria silloin ja korea ilma sinä päivänä, kun\nminä vaelsin Venkerään, vievä yhtä myssyä, neulomaani rikkaan\ntalonpojan Hulttisen tyttärelle. Minä vaelsin siis edespäin laaksoon.\nTultuani kappaleen matkaa metsässä, kohtasin minä kaksi lasta -- yhden\npojan ja yhden immen -- vuohia kaitsemassa. Silloin sain ällin -- en\ntiedä minkätähden -- kysyä immeltä, jos eikö löytyisi jotakuta\noikotietä Venkerään. Kyllä, vastasi tyttö, teidän täytyy jättää iso tie\nja poiketa vasemmalle katajapensailla. Minä pyysin nyt jompaa kumpaa\nlapsista saattamaan itseäni, mutta kumpikaan ei tahtonut jättää\ntoistansa, ja molemmat eivät taitaneet eritä vuohista. Minä vaelsin\nsiis yksin. Tultuani kappaleen matkaa ylös metsämäkeä, käännyin\nkysymään, oliko se oikea tie. On, vastasivat tyhmät lapset -- niin olin\nkuitenki kuulevanani. -- No hyvä! minä kiipesin mäkeä ylös ja mäkeä\nalas, mutta tiestä, jaa, siitä ei tahtonut tulla loppua. Mitä tahtoo\ntämä sanoa? -- olenko minä eräällä sysimiesten tiellä? En ymmärtänyt\nsilloin mitä sysimiesten tie tahtoo sanoa -- mutta minä sain sen oppia\nkerran kaikkeissansa. Ei taideta olla vääremmällä tiellä, kuin\nsysimiesten polulla. Sillä ei se johdata ihmisiin, vaan pois ihmisistä.\nNo niin! minä kävin käymistäni, ja tulin tihkuun hakometsään. Siellä\nedessäni puiden välissä makasi joku. Mikä se on? Se oli peura, lepäävä.\nPeljästyksestä kirkasin minä, ja peura heräsi ylös ja katseli minua\nsuurilla silmillänsä, ikään kuin tahtova sanoa: sinä tyhmä elävä,\nmiksis häiritset päivällisuntani? Minä rännäsin tietäni minkä jaksoin;\nminä uskoin muka peuran askele askeleelta ajavan minua takaa,\npuskeakseen sarvensa selkääni. Jumalan kiitos olkoon! sanoin minä\nvihdoin itsekseni, kun metsä loppui ja minä tulin yhdelle niitulle.\nKoskaan en kuina päivinäni ole nähnyt perhoisia niin paljon kuin\nsiellä; ajelin takaaki niitä hetken aikaa. Nyt et saa kauemmin viipyä,\nsanoin itselleni; kävelin sitte poikki niitun ja tulin vielä kerran\nmetsään. Täällä oli yksi jalkapolku -- ja se ilahutti minua\nsanomattomasti. Nyt olet kohta maalin päässä, ajattelin minä; kyllä\nkauniisti! Minä kävin käymistäni, ja polku loppui; mutta metsä se\ntahtonut ei ottaa koskaan loppua. Viimein tulin taas yhdelle niitulle.\nTäällä surisi varsin erinomaisesti. Ajatteles, jos olet tallannut\njonkun vaapsiaispesän, sanoin kauhistuen itselleni. Äiteni oli sanonut\nminulle, tietäkää, että kun tapaa vaapsiaipesän pariin, niin ei löydy\nmuuta neuvoa kuin syöstä itsensä veteen; mutta niitulla ei ollut vettä\npisaraakaan. Hetken perästä rauhoitun, mutta nyt tapasi toinen murhe,\nmetsätie loppui, ja edessäni toisella puolen oli vuorta, ei muuta kuin\nvuorta. Yhtäkaikki, ajattelin minä, ja niin aloin kiipeemään. No hyvä!\nminä kiipesin muin ylös muin alas, lankeilin ja nousin; vihdoinki näin\nvuoret takapuolella ja edessäni lavean kedon ja yhden laakson. Nyt olin\ntaas iloinen ja vaelsin alaspäin yhtä metsämäkeä. Mutta äkisti\nkatsahdin minä taakseni suurimmalla hämmästyksellä. Missä, luulette,\nminä seisoin? En muualla missään kuin kolera-kalmistossa. Sanottu oli\nminulle, että sillä paikalla oli muinen monta sataa vuotta takaperin\nasunut yksi rikas ja sangen häijynelkinen talonpoika. Yhtenä päivänä,\nkoska Jumala oli kaikkiin talonpojan väärintekoihin jo suuttunut --\nlankesi tuli taivaasta, kuoliaaksi lyövä talonpojan ja sytyttävä\nhuoneen; sitte aukeni maa ja nieli koko talon kaikkine sen rakennuksine\nja karjoine. Sitä kaikkea oli minulle juteltu. Ei se ole oikein,\njutella semmoisia lapsille; se tekee heidät taikauskoisiksi ja\npimeänpelkuriksi. En ollut pimeänpelkuri, -- olikin päivä valkea. Minä\nkirkasin kaikesta väestä: ei se ole totta, ja sitte juoksin jotta\nluulin kaatuvani...\"\n\nLanka, jolla Anna ompeli koristuksia kaulukseen, meni poikki siinä\nsilmänräpäyksessä. Tosin olisi hän nyt taitanut jo vähäisen levähtää --\nsillä jakku oli jo aikaa valmis --, mutta siihen ei myöntynyt Anna\nmilläkäänkulla mailmassa. Me tiedämme, että, Annan ajatuksen mukaan,\nmikään ei taitanut olla sitä todempi ja varmempi, kuin että niinkauan\nkuin neulotaan ja kudotaan yhdelle ihmiselle, niinkauan ei taitanut se\nihminen olla kuollut; sentähden ompelikin Anna väsymättömästi, siihen\nkehoitettu hellimmältä omantunnon velvoitukselta.\n\nTaavetin tuvassa kokouneet naapurivaimot pelkäsivät Annan suuttuneen\njuttelemasta; sentähden rukoilivat he kohteliaisilla sanoilla häntä\nheidän ylösrakennukseksensa pitkittämään huvittavaista historiaansa.\nTämä ilahutti Annaa erinomaisesti; mutta hän ei ollut siitä minäkään\nolevinansa. Hän vahasi nyt isosti uuden langan ja rupesi taas neulomaan\nväsymättömästi. Vähän hetken perästä otti hän salaa näpillisen nuuskaa,\nyskähti vähäisen ja sanoi:\n\n\"No hyvä! koska se teitä huvittaa, niin täytyy minun pitkittää. Koska\nminä seisoin siellä ylhäällä vuorella, olin minä luullut laakson ja\nkedon makaavan sangen lähellä; mutta tultuani metsään sisälle, sain\nkävellä hyvinki kauan, näkemättä loppua siitä. Viimein tulin minä\nyhdelle vuorimäelle. Tässä täydyin tehdä pitkät kierrot alas\nkiivetäkseni. Vihdoin sen seitsemän pulan kärsittyäni seisoin minä\nlaaksossa. Sen ylitse lensi parvi pääskyisiä. Ah, mitä se ilahutti\nminua! Silloin kuulin myös yhden kukon laulavan. Ei mikään ilolintu\nlaula niin somasti, kuin kukon laulu kuuluu -- nimittäin eksyksissä\nkäyneelle ihmiselle. Niinmuodoin olin minä taas mailmassa. Minä kuulin\nuseita kanoja kaakoittavan ja kotkoittavan. Missä kanat kaakoittavat,\nsiellä löytyy munia, ja missä munia löytyy, siellä asuu myös naitu\nvaimo. Yksi koira haukkui. Missä koira haukkuu, siellä löytyy varmaan\njoka mies lähellä. Minä olin siis jälleen keskellä ihmisiä. Heti\nsenjälkeen kuulin yhden myllyn jyskäävän ja kolkkuvan. Missä olin\nsilloin? -- Minä en ollut vaeltaissani metsissä ja maissa taitanunna\nitkeä ahdistuksestani; mutta nyt, pelastunut, havaitsin minä\ntäydellisesti vaaran, jossa olin pyörinyt. Minä rupesin siis itkentään\nniin herkästi, että luulin olevani pois vuotamaisilla kyyneleistä.\nVähän hetken perästä lähestyi eräs puunhakkaaja. Minä kysyin: missä\nminä olin? Tuolla ylhäällä on Siltala, vastasi mies ja aikoi etääntyä.\nMinä huusin silloin pois menevälle: Paljonko kello on? -- Viisi lyönyt.\nMinä olin siis kävellyt täyttä seitsemän tiimaa; olisin ollut\ntaikamainen, niin olisinpa uskonut itseni metsänemännältä olleeksi\nvietellyn. No hyvä! Minä olin nyt oikealla tiellä ja vaelsin ylöspäin\nmäkeä Heljemyllylle. Mylly-äite, nimittäin Heljenukon edellinen vaimo,\nkohteli minua hyvin ja antoi minulle kuivat vaatteet. Lopulla\nkäymistäni oli nimittäin ruvennut satamaan, kuin olisi taivas ollut\nauki. Vihdoin olin minä taas kotonani. Ja koska niin käytyä eksyksissä\ntaas ollaan kotona -- se on jotakin se! -- Ei usko, vaeltaessansa,\nkotona olevankaan, ei, vaikea on uskoa paikkaa löytyvän, missä on oma\nsänky, peili, piironki ja virsikirja. Kuinka rakkaiksi eivätkö tunnu\nnämät ystävät kotia tulleelle; jaa, ollaanpa oikein valmiit sanomaan\nkiitoksia tuoleille ja pöydille, että ovat olleet niin hyvät\nja seisahtaneet kotiin, eivätkä menneet omiksi huviksensa\njaloittelemaan...\"\n\n\"Minä en soisi kenenkään, en itse äite Pentinpojankaan, joutuvan minun\nretkelleni. Se oli kuitenki keskellä kesää; mutta ajatelkaatte, kuinka\npaljon kauheampaa se täytyy olla, niin harhaella sydäntalvella, yöllä\nja paksussa lumessa, päälliseksi niin nuorelle kuin Juoseppi. Silloin\ntosiaankaan ei mikään muu keino auta, kuin laskeuta maahan ja kuolla!\nAh! minä näen lapsen edessäni: Tuossa puutuu hän lumeen eli yhteen\nkallionrakoon ja tekee työtä käsin ja jaloin; mutta ne istuvat kiini ja\nlapsi ei pääse irti, ja hän huutaa: äite! ja hän kuuntelee ja luulee\njonkun tulevan, mutta kukaan ei vastaa; kukaan ei muu kuin kaarne\nylhäältä puussa. Nyt juoksee yksi jänes ohitse pojan -- huis, kuinka se\nharppaa lunta! Jänes pelkää lasta ja lapsi katsellen jäneksen menoa\nunohtaa palan ajaksi viheliäisyytensä. Äite! äite! huutaa lapsi taas,\nja se on kuitenkin onneksi että lapsi heti kohta nukkuu, ei koskaan\nherätäksensä!...\"\n\n\"Anna puhuu tyhmyydessä; siitä näkyy ettei hän ole ollut äite,\"\nkuiskasi nyt eräs naapurivaimoista toisellensa; mutta toinen nyökkäsi\nvaikenemaan. Ompelia neuloi väsymättömästi, ja ettei hän kuullut sitä\nkelvotonta muistutusta, ei hänen puheliaisuutensakaan häirääntynyt.\nHuuaten sanoi hän: \"Ah! minä olen kuitenki hyvin onneton, joka niin\nelävästi täydyn nähdä ja eteeni asettaa kaikki; mutta niinpä se on\nminun suvussani. Äiteni on sunnuntaina syntynyt, niinkuin minäkin.\nMutta -- puhuakseni taas eksyneistä ihmisraukoista -- olettekos\nkuulleet mitä kerran tapahtui Venkerän ukon isälle? No, hän tuli kerran\nohitse Vauhkokiven avoimelle kedolle, ja silloin lankesi äkkiä niin\npaksu sumu, ettei nähnyt kämmentä edessänsä. Ukko samosi seitsemän\nkertaa ympäri kylän, eikä taitanut kuitenkaan osata sisään. Kylässä\nsoitettiin kelloilla, vaan ukko luuli aina äänen kuuluvan toisaalta.\nVihdoin kuuli hän muutamia hanhia kaakoittavan, hän kulki niiden ääntä\nkohden ja tuli viimein kylään sisälle; mutta minkämoiselta näkyi mies,\nuskottekos? -- no, vaalealta kuin ruumis ja rauenneelta kuin\nmielipuoli! -- Mutta kuulkaatte nyt! yhden asian olin unohtamaisillani\nsanoa teille: Heljenukko...\"\n\nAnna taukosi äkisti tässä ja vavahti huudosta, kuin siinä\nsilmänräpäyksessä kuului ulkoa Taavetin pihalta.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nLapsi, etsivä isäänsä.\n\n\nAnna ompelia, tottunut hallitsemaan aamusta iltaan sitä huonetta, kuhun\noli neulomaan istunut, näki sen sangen luonnolliseksi, että Martina\nJuosepin ulos ajoi, heti kun hän oli päivällistä syönyt. Taidettu ei\nmuka, pojan läsnä ollessa, puhua siitä, josta ennen kaikkea piti\nväiteltämän!\n\nAnna, ylipään tunteva kaikki mahdolliset, kuin paikkakunnassa tapahtui,\ntiesi myös kertoa Martinalle, kuinka yksi Heljemyllyn renki oli\nkaupungista tuonut joukon mauksia ja juomatavaroita. Ompelia puheli\nlaveasti kaikista niistä makeista laitoksista, kuin piti siellä\nylhäällä säälittämän, Uotin ja Myllärin Elsan sopiviksi kihlaajaisiksi.\nOmpelian virkeä mielikuvitus osan otti myös itsessä makuviinan\nvalmistuksessa, hän ei laimiinlyönyt myös itse lisätä siihen mauksia,\nvaikka ihan toisenlaisia. Hän oli tahtomaisillansa sekoittaa siihen\nmyrkkyä, jotta sitä nauttivaiset olisivat siitä kuolleet. Kuitenkin oli\nhänen vaikea päättää kenelle ensin olisi toivottanut kuolemata: äite\nPentinpojalle tai Heljenukolle, joka surkeuteen saatti oman lapsensa.\n\nMartinan teki melkein kipeätä, että hän tänäin ajoi ulos Juosepin.\nHavaitsi sentään samassa, sen olleen sangen oikein ettei lapsi saanut\nkuunnella mitä Anna oli puhunut. Martina tosin ei ollut osaa ottanut\nompelian pahoissa toivotuksissa, mutta hänellä oli, Juosepin\nhäiritsemättä, kuitenki tilaisuus vapaasti valitella ja itkeä.\n\nMartina oli lähettänyt Juosepin vielä toistamiseen Lauri\nPietarinpojalle, mutta poika -- tänäin jo kylliksi puhunut koirasta,\njota koskaan ei saanut -- ei mennytkään sinne, vaan käyskeli edespäin\nkylän katua. Heti kohteli hänen eräs naapurivaimo, joka surkutellen\nkatseleva häntä lausui: \"Lapsi parka! tänäin on sinulla kova päivä.\" --\nJuoseppi ei vastannut tähän, mutta luuli mielestänsä ämmän sanoneen\noikein. \"Minä olen tänäin ajettu ulos,\" ajatteli hän. -- Vähän hetken\nperästä kohtasi hänen eräs toinen akka, joka älykkäästi peitellen\nsanomaa, kuta tahtoi hänelle ilmoittaa, kysyi pojalta: \"Mitä isäs\ntekee? sinä tosin et ole nähnyt häntä moneen aikaan?\" Poika hoksasi\ntästä kaikesta, jotakin kylässä hänen suhteensa tapahtuvan; kuitenki\npiti hän äidellensä annetun lupauksen: ettei kenellenkään sanoa mitään,\nisän tulosta tänäin.\n\nSatoi lunta ehtimiseen, ja Juoseppi meni hetkeksi jäälle luistelemaan;\npian suuttui hän kuitenki siihen ja päätti kotia mennä äidenisän tykö.\nHän teki niin; vaan ulkona oven takana äidenisän työhuoneesen seisahti\nhän epäilevänä, sillä sisältä kuului vieraita ääniä. Hän tunsi kohta\npuheesta ne molemmat kirkonisännät Ollisen ja Saarivaaran. Kuunteleva\ntajusi nyt, kuinka he kertoivat Taavetille, että pappilan kyökkipiika\noli kielitellyt, isäntänsä aikovan muuttaa seurakunnasta pois, ja tähän\nkirkkoherran päätökseen -- kyökkipiian arvelun mukaan kumminkin --\nolevan syynä äite Pentinpojan, Myllyn väen ja Uotin, joka antoi\npakoittaa itseänsä, mihin tahansa. Poika Juoseppi, vaikka ei hän asian\ntarkoitusta ymmärtänyt, tuntenut ei siitä paljon hauskuutta, ja menikin\ntiehensä. Hän ei ollut kuitenkaan pitkälle kävellyt, ennenkuin\nsaavutettiin kirkonisänniltä ja äidenisältä. Viimemainittu lausui nyt\nkarkeasti pojalle, heti hänen äkättyänsä: \"Vai niin, oletko se sinä,\nJuoseppi? laita itses kotia ja juuri kohta! minä tulen pian perässä.\"\nPoika seisoi hetken paikallansa ja jotenki nurruksissa, sillä äidenisä\nei ollut, kuin tavallisesti, ottanut häntä käteen; mutta äkkiä kääntyi\npois ja juoksi kaikin voimin pois kylästä ja ulos vapaalle kedolle,\nikään kuin olisi hän jahtipillin puhallukselta tullut kutsutuksi\nkohtaamaan isää. \"Hän on kyllä oleva hyvä minulle, hän on oleva\nkumminkin ystävällinen, ja antava minun istua hevoisen selkään. Ah,\nkuinka lystiä!\" -- niin ajatteli poika. Hupaisin hyppäyksin mentiin nyt\nylitse kedon alaspäin metsään. Juoseppi pyyhkäsi vaan välistä lunta\npois kasvoiltansa ja ryntäiltänsä, tehden siitä vähäisiä lumipalloja,\njotka puihin tien vierellä nakeltiin. Metsässä heikeni sentään kulku ja\nJuoseppi katsahti tässä taaksensa. Yhdessä pihlajassa istui pari\npunarintaa ja tiukuttivat silloin tällöin, ikään kuin unillansa; sillä\nvälillä noukkivat he puusta marjoja; mutta niistä putoili maahan enämpi\nkuin syötiin. \"Te maagan olette oikein kuvukkaat herrat ja\nhuolimattomat Jumalan lahjoille; haaskaatte ruokaa enemmän kuin\nsyötte,\" sanoi Juoseppi mennessänsä edespäin. Kauempana alhaalla\nlaaksossa, puron varrella, lauloi yksi lintu niin erinomaisen somasti\nja kauniisti, kuin olisi se ollut metsärastas. Mikä lintu se mahtaa\nolla! Ja lintu lauloi ja lensi yhä kauemma edespäin, jota kauemma\nkäytiin, aina edellä ja pitkin puron vartta; lintu houkutteli, kuin\nolisi tahtonut sanoa: Tule peräss', tule peräss'; tääll' asun; hyvä\ntäällä! Ja kun tultiin perässä, oli hän aina tuolla edempänä, yhä\nkauempana ja kauempana. Yhdessä paikassa, missä tie teki äkkisen\nmutkan, oli korkea lumikinos. Juoseppi vajosi myös ensi askeleessa\nsiihen polviin saakka. Kuitenkin oli hän älykäs kyllä, kiipeemään ylös\nyhtä vuorimäkeä kaarittaaksensa kinoksen. Taas vaeltava edespäin tietä,\nsanoi hän itseksensä: \"Ompa hyväkin että tähän äkkijyrkän reunaan on\nistutettu pihlajia tuommoinen rivi, siitäpä hoksataan missä tie kulkee.\nIhmettelen\" -- lausui hän päälliseksi äänehköön -- \"ovatko nämät\npihlajatkin isän?\" Puut eivät tienneet vastata, ja ketään ihmistäkään\nei löytynyt siellä, kuin olisi sen selittänyt. Ei kaukana tiestä\npienessä metsässä kurkisteli yksi kettu päin poikaa. Mikki mahtoi vähän\nihmetellä, mikä näky se oli, sillä hän seisoi kauan alallansa ja\nsilmäili poikaa, siksi kuin tämä huusi: \"Mene pois tiehes!\" Pois\nluntustiki kettu, vaan ei lainkaan kiiruusti, ja vähä Juoseppi sanoi\nitseksensä: \"Ah, äidenisä, se on oikein, kuin olette sanoneet, nyt olen\nminäkin sen nähnyt. 'Mikki lahaa häntää perässänsä pitkin maata, ja\nniin lakaisee hän kiini jälkensä, jotta ei kukaan löydä niitä.' --\nMikki on sentään hyvin viisas!\" Joukko harakoita istui puissa ja\nkrakistivat pojalle niin että rupesi häntä harmittamaan; mutta hän\nunohti sen pian, koska sai nähdä yhden käpylinnun kivellä tien\nvieressä. Lintu nyökkäsi ystävällisesti päätänsä ja Juoseppi nyökkäsi\nsamoin takaisin. Lintu ei tosin sanonut mitään, mutta aukeli ja sulki\nnoukkaansa, selvästi osoittaakseen isoovansa. \"Tuossa on,\" huusi\nJuoseppi, heittäessänsä hänelle ainoan vielä jäljellä olevan leipänsä\npalan. Pelkäävä sen olevan kiven, kuin hänelle viskattiin, lensi\nkäpylintu kuitenki tiehensä -- ja leivänpalainen -- jaa, se makasi\nhaudattuna, tiesi missä, paksussa lumessa.\n\nJuoseppi vaelsi levollisesti edespäin, pysähtäen vähän välistä, muin\nyhden puun alla, muin yhden ulkovan kallion verhossa, huvikseen\nkatselemaan suuria lumihöyhäleitä, jotka putoilivat niin taajaan, mutta\nverkallensa maahan. \"Huomenna täytyy isän antaa minun ajaa reellä,\"\nsanoi Juoseppi itseksensä -- ja isää ajatellen kävi hän taas yhä\nkauemma ja kauemma. Nyt alkoi jo hämärtämään ja poika rupesi tulemaan\nsurulliseksi; se oli kuitenkin onni, että äidenisä oli kokenut varjella\nhäntä taika-uskoisuuden kauhuista. Lauri hyväluontoinen oli sentään\npojassa istuttanut uskonsa ja peloittanut häntä sillä, että\nedesmennetten sielut öisin pieninä valoina hyppelevät ympäri\nkalmistoissa, jaa, välistä metsissäkin. Juoseppi oli nyt lähestynyt\nkiviristille mäen alla, jossa oli juteltu erään murhan tapahtuneen\nvanhaan aikaan; ristillä istui yksi kaarne, huuteleva. Vähän levoton,\nmietiskeli Juoseppi palan aikaa; mutta heti malttanut, teki hän ison\nlumipallon, ja viskasi sillä kaarnetta, joka kohta lensi tiehensä.\n\nNyt käytiin taas edespäin. Pian seisoi Juoseppi erään kuvapatsaan\ntykönä ja katseli kummastellen yhtä joukkoa puoleksi lumettuneita\nihmisenkasvoja, jotka kurkistelivat ulos patsaan vuotemasta. Juoseppi\notti yhden kuusenoksan ja lakaisi pois lumen, sitä paremmin kuvia\nkatsellaksensa. Hän näki sitte viisi miestä kuvattuina, seisovan\nrivissä kirveet kädessä, niiden edessä yhden jätin, varsin yksinänsä ja\nhänen ohessansa yhden ihmisen, makaavan maassa juuri kaatunut puu\npäällä. Taulun alapäässä oli kirjoitus: \"Antti Pentinpoika sai\nmetsänhakkauksessa tällä paikalla suuren puun päällensä 17 p. Elokuuta.\nKovat kivut kärsittyä kuoli hän 23 p. Elokuuta. Jumala antakoon hänelle\nijäisen rauhan ja rangaiskoon Ylimmäisen käsi kaikki syypäät!\"\n\nJuoseppi kauhistui; kuvat katselivat muka häntä, kuin olisi ollut\nsyypää. \"Kukahan Pentinpoika se on ollut?\" kysyi Juoseppi itseltänsä.\n\nMerkiksi, olevansa viaton, laski Juoseppi nyt patsaan päälle sen\nviherän kuusenoksan, ei pelkäämättä kuitenkaan kuvia, silmäileviä hänen\nperäänsä, kuin olisivat hyvinki halunneet ajaa häntä takaa.\n\nMutta katso! mikä tuo, tuolta tietä tuleva? Taitaako se olla ihminen.\nHän näkyy niin vähäiseltä ja velhomaiselta. Kuva tulee yhä lähemmäksi.\nJuoseppi rohkasihen kuitenki ja kävi hahmoa kohden sekä sanoi: \"Hyvää\niltaa!\" -- \"Jumal' antakoon!\" vastasi nyt vähäinen ukko, varsin\npeitetty hatuilta ja vutraaleilta. Ukko tahtoi nyt ottaa Juosepin\nkanssansa kylään, mutta tämä repäsihen irti ja juoksi edespäin, huutava\nmetsässä: \"Isä! isä!\" Aina kauemma kävi hän edespäin tietä, ja sanoi\nitseksensä: \"Isä tulee kyllä kohta; hän kuuli kyllä huutoni!\" Yö tuli\naina pimeämmäksi; mutta hän kävi käymistänsä, huutaen: \"Isä tulkaatte\ntänne!\" Hänen poskensa hehkuivat niin, että lumi, niille putoova, suli\nkohta.\n\nJuoseppi luki ehtoorukouksensa monin kerroin. Sitte alkoi hän taas\nvaeltamaan. Silloin kuuli hän alhaalta laakson notkosta jonkun rätinän\nja huokouksen -- vaan ei! heti tuli taas kohta hiljaisuus. Mutta, missä\nnyt oli tie? -- Löytynyt ei mitään tietä enään, se oli kadonnut. --\nPoika juoksi edespäin itkien ja asettui muin yhden, muin toisen puun\nnojalle. \"Isä! äite! Jumala hyvä! auta minua!\" niin huusi hän -- ja\nJumala oli kuullut hänen. Kolme enkeliä tuli, kynttilät kädessä; heillä\noli valkeat vaatteet yllä ja kultaiset kruunut päässä, ja he veisasivat\nniin kauniisti ja ihmeellisesti:\n\n    Herätkää, herätkää,\n    Tyköni kaikki tulkaa!...\n\nHe tulivat aina lähemmä ja lähemmä, ja Juoseppi kävi uskalluksella\nheitä kohden, huutaen: \"Hyvät Jumalan enkelit ottakaatte minä kanssanne\nja viekäätte minä isäni ja äiteni tykö!\"\n\n\"Herra Jumala, henki se on! Herra Jumala, Kristus lapsi!\" huusivat ne\nkolme enkeliä ja samosivat kynttilöinensä niin nopeasti pois, kuin\nolisi heillä oikein ollunna siivet.\n\nJuoseppi rientää heidän perässänsä; hän lankee, mutta nousee taas -- o,\nvoi! kaikki oli kadonnut -- mutta malta'pas! -- tuolta vilahti yksi\nkynttilöistä. Kiiruhda! -- Juoseppi oli pudottanut lakkinsa; hän ei\nhoksannut sitä, hän juoksi minkä jaksoi, huutaen: \"Vartokaa! vartokaa!\nolenpa Juoseppi!\" Mutta enkelit eivät odottaneet, eivätkä enämpi heti\nnäkyneetkään. Kuitenki näkyivät heidän jälkensä tiellä, ja Juoseppi\nnoudatti niitä edemmä ja kauemma, ja vihdoin, ylhäällä mäen päällä --\nJumalan kiitos olkoon! -- sieltä näkyi yksi kynttilä, monta kynttilää;\nsieltä näkyi suuri, kirkkaasti valaistu huone! suloinen tieto, että\nihmisiä asui siellä nokisen katon alla, läpivavahti nyt eksyneen pojan.\nUudistettuin voimin juoksi hän kynttilöitä kohden, ja tuli oikein edes\n-- Heljemyllylle. Ne kolme enkeliä nousivat juuri nyt isoa porrasta\nhuoneesen. He veisasivat:\n\n    Kuulkaas! kuningasta kolmea pyhää,\n    He veisaavat laulua hyvää:\n    Herätkää, herätkää,\n    Tyköni kaikki tulkaa!...\n\nJuoseppi kävi veisaavaisten takana hartaasti, ja meni heidän kanssansa\nsisälle esitupaan. Enkelit veisasivat nyt laulunsa kolmesta kuninkaasta\nloppuun asti. Heitä kuunneltiin varsin ääneti, heille annettiin syödä\nja juoda ja muuten lahjoitettiin heille rahaakin, jonka kaiken edestä\nne luullut enkelit sangen kauniisti kiittivät. Juoseppi, joka ei ennen\nkonsa ollunna nähnyt joulupoikia, tajunnut ei oikein maskuraatia,\nennenkuin pojat olivat poismenneet. Pysähtänyt jälleen, heidän\nperäänsä, äkättiin Juoseppi vasta nyt huoneen asukkailta.\n\n\"Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Mitä sinä täällä teet?'\nsenkaltaisilla kysymyksillä kohdeltiin hän nyt äite Pentinpojalta,\nHeljen-äideltä ja Elsalta.\n\n\"Syö ensin vähäisen ja lämmittele itseäs myös; sinä olet niin viluisa\nja märkä!\" sanoi Elsa ystävällisesti, tarjotessansa hänelle ravintoa,\nsekä ottaessansa hänen päältänsä jakun, kuivamaan valkean eteen.\n\n\"Pulska poika tuo,\" sanoi mylly-äite, Juosepin maistaessa muutamasti\nlökäriä.\n\n\"Enkelit toivat minun kuitenkin oikeaan paikkaan; tainkaltaista juomaa\nsaadaan taivaassa,\" sanoi Juoseppi.\n\nÄite Pentinpojan silmät sähähtivät erinomaisesti, koska hän kuuli nämät\nsanat ja sen äänen, jolla ne lausuttiin; hän siirsi pois oluthaarikon\nedestänsä, sekä silmäili poikaa, melkein samalla muotoa kuin kettu\näsken oli katsellut häntä metsässä.\n\n\"Mistä sinä olet?\" kysyi Elsa.\n\n\"Virtalasta.\"\n\n\"Kuka sinun isäs on?\"\n\n\"Hän ei asu kylässä.\"\n\n\"No sinun äites?\"\n\n\"Niin -- hänen nimensä on Martina, ja minun äidenisä, hän on\nKello-Taavetti.\"\n\n\"No, niin olet vihdoinki käsissäni!\" kirkasi äite Pentinpoika\npahanelkisellä ilolla. \"Herr Jestakoon! Tuopas on Uotin poika.\" Hän\njuoksi äkkiä ylös paikaltansa ja löihen poikaan, ikään kuin olisi ollut\njoku petolintu.\n\n\"Jaa,\" sanoi Juoseppi vilkkaasti, \"isääni, häntä kutsutaankin Uotiksi.\nTunnettekos häntä?\"\n\n\"Tule minun kanssani, vähä poika, niin saat panna maata!\" sanoi äite\nPentinpoika teeskellyllä ystävyydellä, tahtoessansa vetää poikaa\nsisälle sivukammariin.\n\n\"Enpä tule!\" vastasi Juoseppi, \"sinä olet velho-akka, tahtoisit vaan\nkeittää minun liemeksi. Hellitä minä, muuten puren sinua!\"\n\n\"Niin, niin! kyllä minä keitän sinun,\" sanoi äite Pentinpoika,\npahanelkisesti hymyten. \"Ah, niin onnellisesti -- lisäsi hän -- se on\noikein hyvin, että poika on juosnut tänne ja että olemme saaneet hänen\nkäsiimme. Nyt me lymytämme hänen koko mailmalta, ja, poika meidän\nvallassa, taidamme vaatia sekä yhden että toisen, ja ensinkin Uotin.\"\n\n\"Ette saa ottaa poikaa,\" sanoi Elsa arvollisuudella, astuessansa äite\nPentinpojan tykö.\n\nJuosepille virkkasi hän taas: \"Älä pelkää, älä ollenkaan pelkää; tule\nja istu tänne minun polvelleni -- niin jaa! Maltas, minä otan pois ne\nmärät vettyneet kengät jalastas, ja panen omani sijaan! Niin jaa, nyt\nolet lämmin ja kuiva. Sanos minulle nyt tietääkö äites, että sinä olet\npois kotoa? Ja minkätähden olet sinä näin kulkuteillä myöhään yöllä?\"\n\n\"Minä läksin isää kohtaamaan. -- Ne ovat sangen häijyjä kylässä: isälle\novat he antaneet haukuntanimen Kemppi, että hän on muka niin väkevä! ja\nisänäiden kutsuvat he oikeaksi perkeleeksi; mutta minä olen sanonut\nheille, minä...\"\n\n\"Varro'pas, ilkeä poika, minä annan sinulle, minä, perkeleestä!\" kirkasi\näiti Pentinpoika, karkaava lyömään lasta. Elsa puollusti kuitenki\nJuoseppia väkevästi, ja taistelun vielä kestäessä sisään astuivat\nPentti ja Kello-Taavetti.\n\n\"Ah, katso tuossa tulee äidenisä!\" riemahutti Juoseppi ja juoksi\nTaavetin tykö.\n\n\"Onko tämä minun eksynyt poikanipoika?\" kysyi Pentti. \"Tule tänne,\npojut, tässä on sinun isänisä! Ompa se pulska poika. Olisipa synti\nollut, jos senkaltainen poika olisi kadoksiin joutunut.\"\n\n\"Mutta minä, minä kirkasen: ei, ei, siksikun läkähdyn!\" huusi äite\nPentinpoika hurjapäisessä kiukussa.\n\n\"Se on oikein, ämmä kulta, kiru ei, sinä -- mutta se nyt ei auta. Eikö\nse ole ilmainen ilme, että yksi lapsi, sillä muotoa joutunut kadoksiin,\ntaas on löydetty? Siellä, ulkona metsää juoksevat koko kylän asujamet\netsimässä lasta. Sepä on oikea kunnia ja ilo, saada senkaltaisen\nlapsen, joka niin hyvänä pidetään, että moni lapsen tähden antauu\nhengen vaaraan. Herra Jumala on lapsen suhteen tehnyt ison ihmeen;\nkukatiesi tekee hän sen sinunki suhtees, ämmä vähäinen. Annas nähdä,\nettäs olet hyvä nyt ja myönnyt! Joskus myötenkin antaminen ei haita. --\nElsa, onko sinulla mitään asiaa vastaan?\"\n\n\"Jos ei muusta ole kysymistä, niin minä tosin en tahdo ottaa tältä\nlapselta sen isää,\" vastasi Elsa.\n\n\"Ja minä kirun ei, ei, ei, vaaleaan kuolemaan asti!\" huusi äite\nPentinpoika.\n\nKello-Taavetti ei ollut vähintäkään malttanut kaikesta tästä puheesta;\nhän piteli lasta sylissänsä, hän pyyhkäsi sitä kasvoihin ja vaatteisin,\nikään kuin ei olisi uskonut itseänsä, että lapsi oikein oli hänen\nedessänsä; sitte hiipi hän ulos, poika käsivarsissa. Hän tietänyt ei\noikein mitä tahtoi; kukatiesi teki hänen mielensä olemaan yksin kotona\nlapsen kanssa. Kuitenkin oli hän tuskin pääsnyt pois ovesta, ennenkuin\ntunsi, etteivät polvensa tahtoneet kannattaa, ja että koko ruumiinsa\noli kuin rikki runneltu; hänen täytyi istahtaa ulkoportaalle\nlevähtämään.\n\nSiinä istui nyt Kello-Taavetti. Silloin lähestyi äkkiä yksi mies\npikaisin askelein. Se oli Lauri Pietarinpoika. Tämä riemahti ilosta,\näkätessänsä Juosepin. Poika taas kertoi kielevästi vanhalle ystävällensä,\nettä äidenisä parka oli aivan väsyksissä.\n\n\"Lauri! mene pian takaisin metsään, sanomaan että olemme löytäneet\nlapsen; se olisi väärin, antaa kylänmiesten vaeltaa ympäri turhaan,\"\nlausui Taavetti vapisevin ja heikoin äänin.\n\nLauri kiirehti kohta pois korkealla riemuhuudolla: \"Hän on löytty! hän\non löytty!\" kirkui hän ehtimiseen, juostessansa mutkivaa tietä, jotta\noli hengästymäisillänsä.\n\nTaavetin tykö tuli nyt Elsa; hän sanoi: \"Antakaatte minulle lapsi!\"\n\n\"Ei, minä en laske poikaa enään pois tyköäni. Mitä sinä lapsesta\ntahdot?\"\n\n\"Minä kantaisin lapsen ylös ja panisin hänen maata kammariini.\nTulkaatte ynnä!\"\n\n\"Sinä olet erinomainen impi, niinkuin äiteskin oli kelpo akka. Minä\ntulen kanssas, mutta minä uskon tuskin jaksavani ylös trapuista...\"\n\n\"No, tulkaatte sitte talliin! Siellä on myös lämmin,\" sanoi Elsa\nnerokkaasti.\n\nTyhjään pilttuusen pöyhittiin nyt heti sija horroksissa olevalle\npojalle hajahtaviin heiniin -- ja Taavetti alas istui kuin äite\nvalvomaan rakastettunsa unen ylitse. Vasta kaiken tämän säälittyä,\nvaelsi Elsa hiljaisin askelein tallista.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nMaataan ja valvotaan Heljemyllyllä.\n\n\nKummaltaki vanhemmalta -- heti kun mäen päältä näkivät kynttilät\nHeljemyllystä -- oli Lauri lähetetty tiedustamaan mitä siellä tapahtui.\nUotin ja Martinan piti sen aikaa odottaman.\n\nLauri palasi pian, vaan ei löytänyt niitä molempia paikalta, johon oli\njättänyt heidät. \"Minä uskon olevan kuin kaikki tyyni olisi noiduttu\ntänäpänä,\" pakasi Lauri, käydessänsä ympäri, etsien kaikilta tahoilta.\n\nUotilla ja Martinalla oli varsin toista tehtävää: he olivat jahtaamassa\nniitä kolmea enkeliä. Uoti oli väkevällä äänellä huutanut heitä\nseisahtumaan, kun tulivat tietä edespäin. Pojut, peljästyneet ukkosen\näänestä, eivät luonnollisesti pysähtäneet, vaan juoksivat minkä\njaksoivat.\n\nSaaden kipenän toivoa, lausui Martina Uotille: \"Saatpas nähdä, että\nJuoseppi on mennyt niiden laulavien poikain kanssa!\" Uoti ei tarvinnut\nkuulla muuta, ennenkuin hän painavin askelein juosta luntusti\npakenevien perässä. Juurikun karhujahti oli onnistunut ja Uoti aikoi\nkuulustella yhtä niistä kolmesta enkelistä, edesastui Lauri,\nkähiseväisesti lausuva, jotta tuskin tajuttiin: \"Hän on siellä! hän on\nsiellä!\"\n\n\"Kuka on siellä!\"\n\n\"Juoseppi toki!\" vastasi Lauri kähisten.\n\n\"Missä? missä? missä sitte?\" kysyi Martina, luoksi juokseva. \"Missä?\"\nkertoi hän kärsimättömästi, \"sano Jumalan tähden, onko hän elävä eli\nkuollut?\"\n\n\"Hän istuu siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja juo lökäriä!\"\n\n\"Minun Juoseppini! Juoseppi!\" huusi Martina suurimmalla ilolla, ja\njuoksi hetikohta niin nopeasti alas mäkeä, että Uoti vaivoin taisi\nseurata. Pian lensi hän ylös portaita pytinkiin, tempasi oven auki\nväkiväellä, ja huusi: \"Juoseppi! Juoseppi! missä siis on Juoseppini?\"\n\n\"Laita itses hiiteen Juoseppines!\" rämäsi yksi tyly vaimoääni.\n\nMartina oli tuskin kuullut ja tuntenut tämän äänen, ennenkuin hän --\näsken niin väkevä ja iloinen -- hermotonna kaatui permantoon. Uoti,\nehkä seisova Martinan takana, hämmästyi tätä niin, ettei hän\nkokenutkaan estää lankeemista. \"Äite! äite!\" oli ainoa sana kuin sai\npakastuksi. \"Mene!\" kuiskasi saapuille rientävä Elsa Uotille, \"mene\nsinä, minä autan Martinaa. Anna minulle kuitenkin ensin vähä lökäristä\ntuolta, minä koetan kastella sillä hänen huuliansa! Tuo minulle sitte\nvähän lunta, pannakseni hänen ohimuksillensa!\"\n\n\"Haha!\" nauroi pahanelkisesti äite Pentinpoika. \"Koko mailma on\nhullupäinen, vaan en minä. Menkööt he niin pyörryksiin kaikki --\nviimeinen sanani on kuitenkin: ei, ei ja taas ei!\"\n\nUkko Pentti, vastaamatta tähän puheesen, meni sen sijaan Martinan\ntykö ja sanoi ystävällisesti: \"Kuules, Martina! ole nyt hyvä ja\nymmärtäväinen ja koeta muuttaa itses! Niin-jaa! nouse ylös ja kuule\nmitä minä sanon sinulle! Juoseppi on nukkununna makaava tuolla alhaalla\ntallissa ja Taavetti on hänen luonansa.\"\n\n\"Jos tahdot, Martina,\" lausui nyt Elsa, \"niin tule kanssani kamarini!\nUoti menee noutamaan lapsen, ja me panemme hänen maata minun sänkyyni.\"\n\nKoska Uoti viivytteli epäilevänä, pitkitti Elsa: \"Mene sinä vaan, ei\nmitään pahaa tapahdu Martinalle. Minä olen hänen tykönänsä!\"\n\n\"Ja minä myös!\" lausui Pentti vakaalla äänellä. Uoti meni alas talliin.\nTäällä löysi hän ukon Taavetin makaavan niin sikeästi, ettei raskinnut\nhänen untansa häiritä, mutta horroksissa olevan pojan otti hän\nkäsivarsillensa ja kantoi ylös Elsan kamariin.\n\nMartina oli niin liikutettu, ettei hän taitanut mitään puhua; hän\nkumartui ainoasti alas nukkuvan lapsen puoleen ja kuunteli\nhimarruksella sen hiljaista hengitystä.\n\n\"Panen nyt vähäksi aikaa lepäämään tänne lapses luoksi,\" sanoi Elsa\nliikutetulle äidelle. Viimemainittu katsahti ylös ihmetellen.\n\"Iloitse!\" lisäsi ensinmainittu, \"että kaikki on onnellisesti päätynyt!\nSinun Uotis ja minä olemme tosin kihlatut; vaan ei se merkitse mitään;\nse on tapahtunut vaatimuksesta. Uoti on siihen pakoitettu niinkuin\nminäkin. Sinun Uotis on kelpo mies; hän ei ole puhunut minun kanssani\nmuuta kuin sinusta, jaa -- hän ei suonut edes minulle suunantoa,\"\nlisäsi Elsa puolella hymyllä.\n\n\"No, niin suon minä sen!\" sanoi Martina, hellästi halaten ja suudellen\nElsaa.\n\n\"Ah, joka saisi ynnä tehdä tuota!\" virkkasi Lauri, ääneti oleva\ntodistajana tähän kaikkeen. \"Ah!\" sanoi hän maiskien huuliansa, \"te\nolette erinomaiset immet ynnä molemmat. Elsa, minä luulisin sen nyt\nolevan soveliasta, että sinä ottaisit minun, koska et saa tuota\nroistoa. Etkö tahdo? yhden asian täytyy sinun kuitenki suoda minulle --\nettä saan tehdä sinulle vihkikengät.\"\n\n\"Kernaasti,\" sanoi Elsa, \"koska se tulee kysymykseen. Mutta nyt saan\nkutatiesi tarjota vähän kihlauslökäriä?\"\n\n\"Jaa, niinpä kyllä!\" sanoi Lauri, \"sitä paremmin kuin minun sitte pitää\nrientämän Ritarivaaralle ilmoittamaan vahdille, Juosepin löydetyksi.\"\n\nHeti kohta senjälkeen poisläksi Lari Pietarinpoika.\n\n\"Mutta missä on isäni?\" kysyi äkkiä Martina.\n\n\"Hän makaa siellä alhaalla heinissä nukuksissa\", vastasi Elsa.\n\n\"Ah, voi! jos hän herää ja ei löydä poikaa vierestänsä, tulee hän\nraivoksi,\" sanoi edellinen.\n\n\"Rauhoitu!\" lohdutti Elsa, \"minä menen alas talliin ja odotan siellä,\nsiksikun herää.\"\n\nNyt oltiin hiljaisesti Heljemyllyllä. Sivukammarissa uinueli Juoseppi,\nja hänen luonansa valvoivat Uoti ja Martina. Tallissa heinävuoteellansa\nuneksui levottomasti väsynyt Kello-Taavetti, ja hänen tykönänsä valvoi\nElsa. Siellä ylhäällä kammarissa luhdilla makasi Heljenukko. Somalla\nnojaustuolilla salissa istui äite Pentinpoika yksinänsä ja puoli\nuneksivana. Hetken perästä nousi kuitenki viimemainittu; hänen\nylöntäytetty sappensa kaipasi tyhjentämistä. Hän astui siis ylös\nluhdille, herättämään Heljenukkoa. Koska tämä, huolimatta kaikista\nhänen kokeistansa, ei antanut mitään ääntä, tuli hän varsin hurjaksi,\nkirkui ja sadatteli: \"tämä sika jauhosäkiksi taitaa ihan levollisesti\nmaata, vaikka huoneessa on kaikki ylösalaisin käännetty.\" Äite\nPentinpoika meni sitte taas alas ja löysi miehensä edellä häntä isossa\nkammarissa. Hän aikoi juuri taas istua entiselle sijallensa, kun äkkiä\nkarkasi ylös. \"Mitä se tahtoo sanoa!\" huusi hän, \"onko mailman loppu\nkäsillä?\" Pamaus pamauksen perästä humisi vuorten välillä metsässä ja\nlaaksossa. Pamaukset lähestyivät ja pauhinasta kuului pian\nsekasäyräinen moure torventyyttäyksistä, kulkusten helinästä ja koirain\nhaukkumisista.\n\n\"Varo itseäs! sinä olet niin usein huutanut sitä mustaa sorkkinensa,\nettä hän nyt tulee. Anna myöten koska vielä aika on,\" sanoi Pentti\npistätellen.\n\n\"Tuleeko paha, sen parempi,\" vastasi äite Pentinpoika, \"hänen kanssansa\ntaitasin puhua sanan, ja kelvollisen. Mutta sinä ja kaikki, mitkä\nmiehiksi kutsutaan, ette kelpaa. Te ryömitte kohta ristille; kiitän,\ntiedän yhden vaimon oikeasta luonnosta; hän ei myötenanna koskaan. Minä\nen myös perään anna koskaan; ennenpä kuolenkin.\"\n\nRaju jahti tuli yhä likemmä; pian seisahti se myllypykingin edustalla.\nJuuri tässä silmänräpäyksessä kuului talista yksi vaimoihmisen parku ja\nvalitus yhdeltä miehenääneltä. Päämies seisahti kummastellen, mutta\nheti kohta juoksahti hän sisälle talliin, sinne seurattu Lauri\nPietarinpojalta.\n\n\"Auttakaa! auttakaa!\" huusi Elsa sisään tuleville, \"hän on hurjistunut,\nuskoo minun varastaneen lapsen, ja tahtoo sentähden minun tappaa.\"\n\nTaavetti, josta tämä sanottiin, ei kuunnellut sitä, hän vaikeroitsi\nhassumaisesti ja repeli hurjasti hiuksiansa.\n\n\"Taavetti!\" sanoi herr Edvardi kannattavalla äänellänsä, \"rauhoitu!\"\nTartuttu väkeviltä käsivarsilta, nousi Taavetti istuallensa heiniin, ja\nvilunväreet vapisuttivat ukko parkaa. Vähän hetken perästä oli hän\nrauhoittunut ja antoi Elsalle käden, pyytäen anteeksi. Herr Edvardi\ntarttui nyt ukon toiseen käteen ja autti hänen seisoallensa. \"Te olette\nhyvät ihmiset ynnä molemmin,\" sanoi Taavetti hellästi. Edvardi tukesi\nKello-Taavettia vasemmin käsin ja oikean tarjosi hän Elsalle, tieten ei\nminkätähden -- ja neito antoi hänelle kätensä, oikein tietämättä mitä\nvarten, ja niin pitivät he nyt käsin toinen toistansa. Kummanki tuella\nkävi Taavetti sitte ulos tallista.\n\nKohtaus Taavetin ja Martinan välillä oli lyhyt ja harvasanainen; tytär\nkorotti vaan isää kohden lasta, jota kyyneleillä syleili; sitte menivät\nhe muiden tykö isoon kammariia. Lauri jahkasi täällä äite Pentinpojan\nkanssa ja koki leikillänsä taivuttaa häntä, antamaan ruunun ja ristin\neroittaa, jos Juosepin piti saaman kutsua häntä isänäideksi taikka ei.\n\nIsossa salissa näyttihen nyt myös Heljenäite komeasti puettuna,\nkiiltävästi hoitaakseen emännyyttä. Koska kaikki läsnäolevaiset olivat\nsaaneet osansa lökäristä ja Heljenäiden teeskellystä kohteliaisuudesta,\nsanoi herr Edvardi: \"Nyt on jo aika käydäksemme kirkkoon.\" Kaikki\nriensivät heti liittäymään ulkona odottavaisiin kylänmiehiin; mutta\njuuri kun järjestetty joukko piti pois lähtemän, seisahdettiin taas.\nYlhäältä isosta kammarista kuultiin Lauri huutavan: \"Hurratkaa äite\nPentinpojalle! hän sanoo jaa!\" Kaikki siellä ulkona olevaiset\nnostivat nyt korkean hurrahuudon, seuratun pyssynpamauksilta ja\ntorventyyttäyksiltä. Että äite Pentinpoika silmänräpäyksen osoittihen\nyhdessä avetussa akkunassa -- sitä ei kukaan ihmetellyt. Oliko\nkuitenkin aikomuksensa jotakin sanoa, niin pettyi hän siinä, sillä\nhänen huutonsa ei taitanut läpäistä sitä yhteistä meteliä.\n\nPauhaava matkue ojensi nyt vaelluksensa edespäin kylään. Elsa kävi\nMartinan keralla. Mutta tulleet ensimäiseen mäkeen sanoi edellinen:\n\"Minä tulisin mielelläni kansanne kirkkoon; mutta en tiedä mikä on;\njuuri nyt lankee päälleni suuri ahdistus sentähden, ettei isä herännyt\nmetelistä. Minä olen tehnyt pahasti, että unhotin peräänkatsoa isää.\nHyvästi siis te kaikki!\" Niin sanoen antoi hän kärtä Martinalle, sitte\nUotille. \"Hyvää yötä, Juoseppi!\" sanoi hän, kätellen poikaa. \"Hyvää\nyötä teille kaikille!\" Hän kävi viimeksi ohitse joukon päämiehen, herr\nEdvardin. Neito tunsi nykäyksen kädessänsä; nuori maanviljeliä havaitsi\nsamankaltaisen tunnon; vaan ihmisten edessä eivät he kuitenkaan\nkätelleet toinen toistansa.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi Edvardi hiljaa, ja vielä hiljempää vastasi neito:\n\"Hyvää yötä!\" Lauri oli jälleen saanut täyden äänensä; sen osoitti hän\nparhaiten pakaisemisellansa Elsalle korkean hurrahuudon, johon koko\njoukko sydämellisesti yhdistyi.\n\nMatkue kävi nyt yhä kauemma edespäin. Pian seisottiin päällä pitkän\nkylämäen. Lauri huusi nyt Edvardin luvalla koko joukolle korkeasti:\n\"Seisahtakaa levähmään!\"\n\nJuuri siinä toisella puolen ojaa, makasi se tapettu susi samalla\npaikalla, johon oli Uotilta viskattu. Uoti, kaiken matkaa kantanut\nvähää Juoseppia, laski hänen nyt maahan ja talutti kuolleen suden tykö.\n\"Katsos,\" sanoi hän kopeasti pojalle, \"tuon olen minä tappanut\npahkasauvallani.\" Poika tuli kaikesta tästä liikutetuksi, vaan eivät\nmitkään Uotin kehoitukset voineet häntä taivuttaa petoa koskemaan. \"Se\non hyvä, näen minä!\" sanoi Uoti harmistuneena, \"sinä tarvitsit toki\njoutua isäs käsiin, sillä jos olisi kestänyt sitä tekoa, niin ei\nsinusta milloinkaan olisi tullut oikeata Pentinpoikaa.\"\n\nJoukko läksi jälleen sitte kulkemaan. Uoti kävi ensimmäisinä, Juoseppi\noikeassa kädessä ja laahaava susi vasemmassa. Pian seisahti matkue\nulkona Taavetin tuvan edustalla.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nSuurta pienessä tuvassa.\n\n\n\"Yhden asian olin unohtamaisillani sanoa teille: Heljenukko...\", niin\npuhui Anna, koska hän äkkiä keskeytettiin huudolta ulkoa...\n\n\"Hän on löytty; me olemme löytäneet Juosepin. Hurraa!\"\n\nKaikki vaimot sisältä juoksahtivat ulos ja kysyivät: \"Kukaan ei ole\nkaiketi saanut vahinkoa, eli tärvellyt itseänsä?\"\n\n\"Ei!\" kuului vastaus; \"kaikki olemme hyvin vahingotta.\"\n\nYksi vaimoista pysähti kuitenki kaiken tämän alla sisään, ja se oli\nompelia Anna. Hän istui häirähtämättä paikallansa, sioitti ainoasti\njalkansa lujemmin pallille, joka nyt rupesi huiskumaan monista ja\nraskaista askelista, kuin permannolla nyt käveltiin. Sitä visummin\nvarustaakseen sijaansa, otti Anna salaa yhden näpillisen nuuskaa -- ja\nnyt oli hän sonnustettu sekä näkemään että kuultelemaan ja kyselemään.\n\n\"Perästäki löysimme hänen, kuules!\" huusi Lauri muiden edellä sisään\nrynkäävä.\n\n\"Ja minun jakkuni, jota olen ommellut, on myös valmis,\" lausui Anna,\nvasten kaikkea kainouttansa täysin vakuutettu siitä, että hän\nväsymättömällä neulomisellansa oli pitänyt pojan hengissä. Koska\nyksinkertainen Lauri kuitenkaan ei näkynyt hoksaavan tätä, kysyi hän:\n\"Mistä te pojan löysitte?\"\n\n\"Heljemyllyltä.\"\n\n\"No niin, sitä ei olisi minun oikein tarvinnutkaan kysyä,\" vakuutti\nAnna, katsoessaan ympärillensä, levollisella luottamuksella. \"Minä\ntiesin missä hän oli; minä olen muka maininnut tienki, jota hän on\nkulkenut: juuri koska huuto kuului täältä ulkoa, lausuin minä sanan\nHeljenukko. -- Kaikki vaimot täällä sisällä taitavat sen todistaa.\"\nParas asia kaikista oli, Annan mielestä, se ihmeellinen lahja, jolla\nhän uskoi itsensä varustetuksi -- lahja nähdä missä hän ei itse\nruumiillisesti ollut saapuilla. Niinmuodoin koska kaikki olivat sisään\ntulleet, ja Martina ilosta pusersi ja taputti Annaa, sanoi tämä: \"Minä\ntiesin sen ennen, minä sanoin sen ennen, Heljemyllyssä poika on!\nSamana minuutina, kuin Lauri tänne sisään rynkäsi, mainitsin minä\nsanan: Heljenukko -- ja nyt aavistan minä että sinä saat Uotis!\"\n\n\"Jaa, niin se on! tuolla tulee hän!\" huusi Martina iloisesti.\n\nAnna katsoi kainosti maahan päin; hän ei tahtonut olla taitavanansa\naavistaa ja ennustaa, siinä oli kyllä hänen mielestänsä, että hän itse\noli siitä vakuutettu. Hän ei enempää osoittanut mitään viittausta\nihmeellisestä lahjastansa; nyökkäsi ainoasti kaikille ja jokaiselle,\njolla oli jotakin juteltavaa. Hänen päänsä kumarrus ja silmäpeittonsa\nmerkitsivät kaikki, hänen itse mielestänsä kumminkin, että mitä te\ntaitaisitte jutella minulle, sen olen minä nähnyt ja tietänyt ennen, ja\nmikään ei tästä kaikesta kummastuta minua.\n\n\"Tiedättekös,\" sanoi Juoseppi, juosten Annan tykö, \"minulla on nyt\nyksi, kaksi, kolme isää; tuossa he ovat kaikin kolmin!\"\n\n\"Se on hyvä, mutta nyt pitää Juosepin menemän maata,\" käski äidenisä.\n\n\"Martina, mene ja pane poika maata!\" Kääntynyt vaimonsa puoleen, huusi\nhän hänelle korvaan: \"Jumalan kiitos, että kaikin taas olemme kotona!\"\nÄmmä nyökkäsi lempeästi. \"Mutta kuules, isä, onko siellä satanut\nheiniä?\" kysyi hän heti senjälkeen, nykiessään ukon valkeasta parrasta\npois muutamia heinän korsia. Kaikki nauroivat nyt sitä, ja ämmä kuuro\nseisoi myös itse siinä suu hymyssä sekä käänsihen ympäri katsellaksensa\nvieraita. Nähtyänsä Pentin ukon, antoi hän hänelle kättä ja sanoi:\n\"Istukaa, istukaa sitte!\"\n\nUoti astui nyt ämmän tykö, antoi hänelle kättä ja huusi korvaansa\nukkoisenäänellä: \"Jumalan rauha anopille!\"\n\nÄmmä nytkähti takaisin, ikään kuin kelpo nyhjäyksen saanut. \"Minä\nkuulen kaikki; en ole niin kuuro sentään.\" sanova tämän, meni ämmä\nistumaan tavalliselle sijallensa liedellä, jota hän aina sitte eräällä\narkuudella katseli Pentinpoikia kookkaita ja heidän jättisuuria\nkoiriansa. Taavetin matalaan tupaan ei olisi mahtunutkaan monta\nsenkaltaista vierasta.\n\nVähä Juoseppi oli nyt sitä vastaan käynyt palaksi aikaa istumaan Pentti\nPentinpojan polvelle. Hyväellen sanoi hän ukolle: \"Lahjoittakaatte\nminulle iso susikoiranne; minä tahtoisin sen saada.\" -- \"No niin, ota\nse sitte,\" sanoi ukko leppeästi. \"Sinä olet minun; kuules,\" virkkasi\npoika, juosten silittelemään koiraa. Tämä ei kuitenkaan ollut taanansa\nsiitä, vaan meni ja laski kuononsa entisen isäntänsä polvelle.\n\nTaavetti, vähän kateillaan siitä hyvätahtoisesta mielyttelemisestä,\nkuin Juoseppi osoitti Pentille, sanoi nyt eräällä kärsimättömyydellä\nvaimollensa: \"Etkö tahdo sitte ottaa poikaa pois täältä ja viedä häntä\nmaata?\" Talutettu siis äidenäideltä täytyi nyt Juosepin jättää huoneen.\nTuskin oli ovi suljettu heidän molempain peräänsä, ennenkuin Anna esiin\nastui ja kaikkien ihmettelemiseksi lausui vakaalla äänellä: \"Nyt,\nMartina, pitää sinun pukeuta morsiameksi! Tule, minä puetan sinun, sen\nolen minä luvannutkin. Te Pentinpojat, jos olette oikeat miehet,\ntoimittakaatte niin, että vihkimys tapahtuu vielä tänä yönä!\nMinkätähden tirkistelette minua niin ihmettelevillä silmillä? Menkäätte\nkirkkoherran tykö, ja jos oikein asian ajatte, niin myöntyypi hän\nkyllä. Tule, Martina, minä tahdon puettaa sinun nyt. Se olisi kovin\nsurkea sinulle, käydä sydänpäivänä ja peitellä kasvoja; olet tosin\nkyllä jo kauan ilmanki sekä nähnyt harmia että saanut hävetä. Tule!\"\n\nVaiti oleva hämmästys oli vallannut jokaisen, vaan Anna ei ollut\nmillänsäkään; hän veti Martinaa kanssansa kammariin. Vähän hetken\nperästä tuli Martina takaisin, yksinkertaisesti puettuna. Uoti astui\nnyt edes ja osoitti hänelle jotakin, kuin kantoi hyvin käärittynä ja\nerinäisellä nauhalla kiinitettynä rahakukkarossansa. Sitte kääntyi hän\nhuoneessa ja sanoi iloisesti: \"Rakas isä ja te rakas appe, nyt on\nkaikki oikein asia. Tulkaatte kanssani kirkkoherran tykö! Vielä tänä\nvuorokautena täytyy hänen antaa meidät toinen toisellemme!\"\n\n\"Ei se käy laatuun,\" virkkasi Pentti.\n\n\"Täytyyhän koettaa,\" vastasi Uoti.\n\n\"Vielä olisi asia,\" lausui Taavetti vakaisesti, \"koska joku\nilmoittaaksen kuulutukselle, täytyy hänen taitaa katekismuksensa,\netenki kymmenet käskyt. Taidatko sinä lukea ne ulkoa minulle, Uoti? Et\ntaida. Sinä vaikenet? No, katso tässä, ota poikas katekimus, mene\nkammariin ja lue ylitse ne kymmenet käskyt.\"\n\n\"Minä tahdon auttaa sinua,\" sanoi Martina, ja nyt meni hän Uotin kanssa\nkammariin.\n\nTyö oli raskasta. Uoti tavasi ja luki niin, että isot hikipisarat\nherneilivät otsallansa, mutta sentään ei taitanut hän saada käskyjä\nyksinkertaisia päähänsä, sekautuva erinomattain niiden keskinäisessä\njärjestyksessä. Hän tunsi sydämensä myöski syvältä liikutetuksi, koska\nhän yön hiljaisuudessa luki Jumalan kaikkivaltiaan ijankaikkista lakia,\njota hän ei paljon ollut ajatellut aina hamasta lapsuudestansa ja\nkoulunajasta.\n\n\"Taitaako meidän Juoseppi ne kymmenet käskyt ulkoa?\" kysyi Uoti\nnöyrällä äänellä Martinalta.\n\n\"Taitaa tosiin, sanasta sanaan.\"\n\nAnna pelasti nyt Uotin murheellisen; hän tuli kammariin ja sanoi:\n\"Älkäätte nyt kauemmin viivytelkö sen kanssa! Jos et taida kymmeniä\nkäskyjä, niin käypi laatuun luvata kirkkoherralle, että luet ne\nperästäki päin.\"\n\n\"Jaa, niinpä se on!\" vahvisti Uoti iloisempana, kuin jos ompelia olisi\nnostanut pois hänen olkapäiltänsä taakan raskahimman.\n\nNyt palasivat he taas kaikin kolmin isoon kammariin.\n\nTaavetin vaimo, ukoltansa sillä välillä saanut tiedon hankkeista, kysyi\nnyt, kun kaikki olivat lähtemisissä: \"Pitääkö minun jäämän kotia,\nkatsomaan Juoseppia? Minä tahtoisin kuitenkin olla kernaasti läsnä, kun\nMartinani vihitään.\"\n\n\"Anna kukatiesi on hyvä ja jää kotia pojan tykö?\" lausui Taavetti.\n\n\"Ei, minä en ole niin hyvä,\" vastasi Anna, haavoitetulla arvoisuudella.\n\"Minä olen luvannut olla läsnä Martinan vihkimisessä, ja en taida olla\nsieltä pois, jos tahtoisinkin.\"\n\nOnneksi tuli nyt sisään kaikkien auttaja tarpeessa, Lauri\nPietarinpoika, koreasti vaatetettu vihkimisessä aivoitussa läsnä\nollaksensa. Martina sanoi heti hänelle: \"Orpana, joka on aina ollut\nhyvä minulle ja Juosepille, mielistyy, luulen, jäämään pojan tykö;\nmuuten ei taida äite tulla ynnä kirkkoon; jonkun täytyy jäädä pojan\nluoksi.\"\n\n\"Jaa, koska niin on, niin pysähdän minä lapsen tykö,\" sanoi Lauri, ja\nnyt läksivät muut matkalle pappilaan.\n\nTulleet sinne astuivat toiset sisään kirkkoherran tykö saliin, mutta\nAnna meni kyökkiin, jossa hän pian sai neitsyen, kummankin hyvin\nymmärretyksi eduksi, aukaisemaan vähäisen akkunaa saliin päin.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nLapsen tähden.\n\n\nKirkkoherralle ja hänen rouvallensa oli viimekuluneen vuorokauden yö,\nniinkuin edellisenki tullut päiväksi muutetuksi. Ehkä kirkkoherra ei\ntahtonut sallia soittamista isolla kellolla, oli hänellä kuitenki\nsydämellinen tuntoisuus, ja vaikka ei taidettu nähdä sitä hänen\npäältänsä, odotti hän yhtä levottomasti peräänetsimisen loppua, kuin\njoku toinenki. Vihdoin, kauvan viivyttyä, oli joukko takaisin palannut;\ntieltä ulkoa kuului sekaisia ääniä ynnä torventyyttäyksiä, ja kohta\nsisään astui kirkkoherran suoverikin, herr Edvardi.\n\nViimemainittu kertoi kuinka Juoseppi oli löytty Heljemyllyltä.\nHimarruksella ylisti hän sitte rehellisiä kylämiehiä. \"Näillä\nmiehillä,\" sanoi hän, \"ei ole enempää kuin heidän henkensä ja terveet\njäsenensä, joilla täytyvät ansaita leipänsä, ja kuitenkin ovat he,\nepävakuudella, kuin jostakusta välttämättömyydestä, vuovanneet ja\nvaaraan antaneet tämän kaikkensa pelastaakseen yhtä kadonnutta lasta!\nSepä, jos mikään, osoittaa sydämen löytyvän näissä ihmisissä -- ja minä\nen ollenkaan ihmettele sitä, rakkain suoveri, että sinun on raskas ja\nvaikea, jaa, melkein mahdoton luopua heistä.\"\n\nKirkkoherra kuunteli tätä kaikkea, sanaakaan lausumatta, oliko\nsuostumisesta eli vastustamisesta; rouva sen sijaan kysyi nopeasti:\n\"Niinmuodoin on Myllärin-Elsa kaiketi luopunut tahtomasta Uotia?\nJumalan kiitos olkoon! Tytöllä on hellä ja hyvä sydän, ja minä toivon,\nhänen käy pian kyllä hyvin mailmassa. Miksi ette ottaneet häntä\nkanssanne kylään? Ah, jos olisitte tuoneet hänen ynnä, tänne meille,\nEdvardi! Tyttö parka tarvitsee nyt suojelusta ja pelastusta, isänsä,\nilkeän äitepuolensa ja häijyn äite Pentinpojan suhteen.\"\n\nEdvardi veti hiljaisen huokauksen, vaan ei vastannut mitään sisären\npuheesen; sen sijaan virkkasi kirkkoherra: \"Olkaatte rauhoitetut Elsan\nsuhteen! Hän on sydäntervettä luontoa; muuten ei taideta vältyttää\njoltakulta ihmiseltä hänen töidensä seurauksia, olkoot hyviä eli\npahoja. Jolla on voimia vaikuttaa, hänellä täytyy olla ja on useinki\nvoimia kantaa töidensä seuraukset.\"\n\nEdvardi näkyi rauhoittuvan tästä, kuitenkin hehkuivat hänen poskensa,\nkoska sisar silitteli hänen päätänsä. Sivistyneen naisen\nkunnollisuudella sanoi kirkkoherran rouva: \"Hyvä Edvardi, sinä olet\nväsyksissä, ja minä kehoitan sinua kohta menemään levolle. Itse tulen\nvähän hetken perästä ja tuon sinulle lämmintä teetä.\"\n\nEdvardi oli iloinen saada etääntyä ja kiitti sydämessänsä sisärtä,\nhänen hellätuntoisuudestansa, samassa kun iloitsi, saada niin pian\nsisärelle jakaa osan sydämensä salaudesta.\n\nOvi oli tuskin kerjinnyt kiini Edvardin perään, kuin ulkoa porstuasta\nkuului naputus. Kirkkoherran rouva huusi kohta: \"Tule sisään!\" kuitenki\nviivyteltiin ulkona. -- Viimein sisään astuivat Pentti Pentinpoika,\nKello-Taavetti ja hänen vaimonsa, ja heidän perässänsä Uoti ja Martina.\n\n\"Herr kirkkoherra,\" lausui Kello-Taavetti, \"Jumala on ihmeellisesti\nauttanut meitä; olkaatte nyt, kunnian herr kirkkoherra, myös niin hyvä\nettä autatte mitä vielä puuttuu, jotta kaikki kävisi järjestykseen ja\ntulisi oikealle kannalle!\"\n\n\"Mitä te pyydätte minulta?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Puhu sinä!\" sanoi Taavetti Pentille, vetäytyvä takapuolelle.\n\n\"Minä ajattelen,\" alkoi Pentti, pyyhkäisevä vielä kerran paljasta\npäälakeansa, ikään kuin olisi vielä yksi lakki kohteliaisuuden tähden\nollut pois otettava -- \"minä ajattelen, jaa, minä tahtoisin sanoa,\nettei minulla ole mitään sitä vastaan, että kunnian herr kirkkoherra\nantaa minun Uotini ja Martinan toinen toisellensa.\"\n\n\"Ah, sepä nyt jalosti!\" lausui kirkkoherran rouva, ja Uoti astui edes\nMartina kädessä ja sanoi: \"kunnian herr kirkkoherra, me rukoilemme sitä\nnöyrästi.\"\n\n\"Me rukoilemme sitä nöyrästi!\" kertoi Martina matalalla äänellä.\n\n\"Kärsivällisyyttä, odottakaatte vähän!\" sanoi kirkkoherra, \"yljän ja\nmorsiamen pitää käydä minun kanssani kammariin.\" Hän meni nyt edellä,\nja ne kaksi muuta seurasivat.\n\n\"Istukaatte!\" sanoi hän siellä sisällä. Koska olivat istuneet, alkoi\nhän taas puhumaan: \"Kuule'pas, Uoti! uskotkos kukatiesi sentähden, että\nolet rikkahin paikkakunnassa, taitavas kaikki ostaa rahalla, myöskin\nsyntein anteeksi saamisen? Uoti, Uoti! se ihmeellinen ruumiinvoima,\njolla Herra on sinun varustanut, on tehnyt sinun ylpeäksi, ja tässä\nsinun röyhkeydessäs olet sinä unohtanut hänen lakinsa, joka sinun on\nniin ylönpalttisesti varustanut ja lahjoittanut. Tuletko tänne samalla\nröyhkeydellä, samalla ylpeydellä, samalla unohduksella Herrasta? Käänny\nsitte takaisin! minä en taida auttaa sinua!...\" Kirkkoherra keskeytti\ntässä puheensa, ja Uoti vastasi: \"Kukaan ihminen mailmassa ei tunne\nminua, ei isäni, ei äiteni, ainoasti tämä Martina tuntee minun. -- Te,\nkunnian herr kirkkoherra, tunnette tosin myös minun, vaan ette oikein.\nTosi on, kuin kunnian herr kirkkoherra äsken sanoi, että minä olen\nollut röyhkeä ja raivo veitikka, joka kernaasti olisin hakannut kaikki,\nmitä tielläni on seisonut, pieneksi kuin kryynit. Tosi on myös, Jumala\nparatkoon! etten ole vielä saanut lopen pohtia tästä rajusta veitikasta\nsisälläni; mutta hän alkaa jo kuitenki lannistua ja Herran avulla,\nteidän avullanne, Martinani kanssa ... minä ... minä...\"\n\nUotin kasvot nytkähtivät kovin ja liikutus ylitsevoitti sen väkevän\nmiehen.\n\nKirkkoherra lausui nyt: \"Laki sanoo: että pitää kuulutus tapahtua\nkolmena sunnuntaina perätyksin.\"\n\n\"Ah, sanokaatte, mitä tekemäni pitää, että se nyt tapahtuisi yhdellä\nkertaa. Kunnian herr kirkkoherra ei suinkaan taida eteensä asettaa,\nmiten asia on minua kivistellyt ytimiin asti, lapsen tähden. Ah,\nolkaatte kanssakärsivällinen meille!\"\n\n\"Ah, kunnian herr kirkkoherra!\" rukoili Martina, \"emmekö me jo kauan\nkyllä ole rangaistut? emmekö kyllä kauan ole kärsineet?\"\n\n\"Ei niin. Sinä olet tosiaan käyttäinnyt hyvin tällä sinulle raskaalla\najalla, mutta niinpä myös on syntis ollut raskas. Ei se saa tapahtua,\nettä ne, jotka ovat ylitse käyneet Herran lain, nyt lisäksi tallaisivat\nmeidän kirkolliset asetukset jalkainsa alle. Minä en tahdo sitä myöten\nantaa!\"\n\n\"No, josko se on varsin mahdotonta, niin saamma me Jumalan nimessä\nodottaa,\" sanoi Uoti. Martina taas ei taitanut itkulta virkata\nsanaakaan.\n\nKirkkoherra antoi murheellisten istua vähän hetken ja rauhoittua, sitte\nsanoi hän: \"Tulkaatte nyt minun kanssani ulos toisten tykö saliin.\"\n\n\"Onko kaikki suora?\" kysyi kirkkoherran rouva hyvätahtoisuudella.\n\nUoti ja Martina pudistivat päätänsä; ukko Pentti astui nyt edes ja\nkysyi: \"Kunnian herr kirkkoherra, onko se kuulutuksen tähden?\"\n\n\"On, on!\" vastasi Uoti.\n\n\"No, jos ei muuta ole,\" sanoi Pentti rynnästellen, \"niin maksan minä\nkernaasti sakot, ehkä kuinka suuret olisivat.\"\n\n\"Kuule'pas Pentti!\" vastasi kirkkoherra vakaisesti, \"joka on rikas, hän\nuskoo taitavansa suorittaa ja silitellä kaikki rahoillansa; mutta ei se\nniin ole. Minä tahdon sanoa, Pentti, paljon olevan, mitä Pentti ei\nkymmenellä hevoisellansa taitaisi saada liikahtamaan. -- Vielä yksi\nasia: onko vaimonne antanut luvan kihlaukseen ja naimiseen?\"\n\n\"Lauri sanoi niin,\" virkkasi Edvardi, \"kutsuttakoon Lauri Pietarinpoika\ntänne!\"\n\nUoti kiiruhti heti matkaan ja palasi pian takaisin Laurin kanssa.\n\nKoska kirkkoherra kysyi jos äite Pentinpoika oikein on antanut\nsuostumuksensa, rupesi Lauri vapisemaan ja vastasi: \"Ei! minä vaan\nviettelin; ei hän ole!\"\n\n\"Hyvä, ettäs puhut totuutta,\" vastasi kirkkoherra, \"kuitenki tahdon\nminä itse, äite Pentinpojan suostumuksettakin, ottaa sen omantuntoni\npäälle että vihin teidät. Mutta nyt täydyn minä sanoa teille jotakin:\nminä myönnyn -- en sinun uhallas, väkevä Uoti! en myöskään osoitetun\nkatumukses tähden, ehkä toivon sen olevan pysyväisen; enkä minä myönny\nmyöskään sinun röyhäilemises tähden sakkojen maksamisesta, isä Pentti;\nvaan se on yksin ja ainoasti...\"\n\n\"Vähän Juosepin tähden,\" taitanut ei kirkkoherran rouva olla väliin\nsanomatta; \"vähän Juosepin tähden sinä myönnyt. Mitä ajattelisi lapsi,\nviisas ja utelias, siitä, että vanhempansa nyt vasta kuulutettaisiin?\nPaljon pahentavaista saisi poika kentiesi kuulla siitä muilta lapsilta.\nJa kuka tietää, ettei myrkyllinen pisara senkautta lankeisi hänen\nsieluunsa. Kuka tietää, mitkä onnettomat seuraukset se vaikuttaisi\ntuleviin aikoihin?\"\n\n\"Niin se on!\" vakuutti kirkkoherra, \"lapsi makaa nyt kahtalaisin\nsuhdin, eikä vielä ymmärrä mailman koukkuteitä ja sekaisia kohtia.\nLapsi kävi kuitenki turvallisesti kuolemaa vastaan, kohdataksensa yhtä\nisää, joka kaikin väkinensä oli heikko raukka, niinkuin isänisäkin on\nollut heikko mies, löyhä vaimonsa ilkeydelle ja kopea rikkaudestansa.\nAinoasti Jumalan kunnioituksesta, joka pelasti lapsen kuolemasta ja\ntämän lapsen tähden, jonka Herra pelasti sen lujan uskon vuoksi --\ntahdon minä myöntyä ja yhteenvihkiä teidät, vielä tänä yönä!\"\n\nMartina juoksi edes, lankesi kirkkoherran eteen ja suuteli hänen\nkäsiänsä ilokyyneleillä. Uoti olisi nähden kernaasti tehnyt samalla\nmuotoa, mutta niin pitkälle kuin polville lankeemiseen ollut hän ei\nvielä pääsnyt; hän laski kätensä raskaasti Martinan hartioille, ikään\nkuin kehoittaaksensa tekemään sitä kaksinkertaisessa mitassa, jotta se\ntapahtuisi hänenkin asemestansa ja sijastansa.\n\nVaiti-olo hallitsi nyt salissa. Vähän hetken perästä sanoi kirkkoherra:\n\"kirkossa me näemme taas toinen toisemme!\" Vieraat läksivät nyt pois,\nja yön hiljaisuus tuli taas pappilaan. Mutta siellä alhaalla kylässä\noli virkeys; ja ennenkuin Uoti Martinan, isänsä, appensa ja Laurin\nkanssa oli ennättänyt kylän ison kadun alkupäähän, meni sanoma jo\nheidän edellänsä kuin kulovalkea: \"Uoti ja Martina vihitään vielä tänä\nyönä. Anna on niin kuullut.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nYksi ääni sydänyön hetkenä.\n\n\nKellot soivat yön synkeydessä, ja avetusta kirkonovesta tunki leveä\nvalosäde haudoille, lumelta peitetyille. Kirkossa oli koko seurakunta\nkokouneena, jokaisella kynttilä edessä; urut kuuluivat ja koko\nseurakunta rupesi veisaamaan virttä.\n\nUrut taukosivat, äänet vaikenivat, ja saarnatuolissa seisova\nkirkkoherra alkoi:\n\n\"Mitä te teette vähimmälle, sen olette tehneet minulle! Näin sanoo\nHerra, ja tämä on juuri nyt myös toteutunut meidän kolkoissa\npaikkakunnissa...\"\n\nHän kuvaili sitte kuinka ihminen ei taida itsellensä tehdä jotakuta\nenempää tahi suurempaa hyvää, kuin mitä tekee lähimmäisellensä, ja\n\"koskaan,\" puhui hän, \"koskaan eivät ole ihmisen kasvot enemmän kauniit\nja kirkastetut, kuin sinä hetkenä, jona yksi hyvä työ lähimmäistä\nkohtaan on osoitettu.\"\n\nHän saneli sitte tämän sydänöisen jumalanpalveluksen merkityksestä. \"Te\nolette keskeyttäneet ruumiillisen unenne, kokoontuaksenne täällä,\nHerran huoneessa; keskeyttäkäätte nyt myöskin sielunne uni ja\nvalvokaatte ja rukoilkaatte, jotta sielunne silmät avettaisiin!\nValvominen on monta laatua. Tuossa istuu rakkaus murheellisena hädän ja\nkärsimisen vuoteella: se on valvominen surulla, mutta jos on rakkaus\noikea, niin löytyy siinä myös toivoa ja lohdutusta. On vielä yksi\nvalvominen, se on ylöllisyyden ja irstaisuuden valvominen, se on tyhjä,\nonhe valvominen; mailma kutsuu senkaltaisen valvomisen huvitukseksi --\nse on kuitenkin murheellinen huvitus, ajan päälle turmeleva ruumiin\nvoimat ja murhaava sielun. Vielä on yksi valvominen, murheellisin\nkaikista: se on pahan omantunnon valvominen, koska rikoksenalainen,\nherätetty pahalta teoltansa, sekä saarrettu yön ja rikoksen kauheudelta\nepäilevänä huutaa: eikö jo päivä? Voi sitä meistä, joka niin\nvalvoisi!... Onpa vielä yksi muukin valvominen, koska sydän\nlapsellisella turvalla käy läpitse yön pimeyden etsimään isää. Totisesti\nsanon minä teille! joka niin valvoo, hänelle on päivä tuleva, hän on\nkerta näkevä taivaan itsellensä avettuna, hän on näkevä ja lähestyvä\nsitä Ijankaikkista, joka istuu armoistuimella, ja hän on kuuleva äänen,\nsanovan:\n\n    \"Käy sisälle sinun Herras iloon,\n    Käy sisälle hyvä ja uskollinen palvelia!\"\n\n\"Senkaltaiseen valvomiseen rukoilen minä itselleni ja teille kaikille\nvaloa ja voimaa ijankaikkiselta Jumalalta. Amen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarsinaisen jumalanpalveluksen jälkeen toimitti nyt kirkkoherra\nyksinkertaisilla, mutta liikuttavilla sanoilla vihkimyksen Uotin ja\nMartinan välillä. Juhlallisesti hartautettu kansa läksi senjälkeen\nkirkosta, ja itsekukin meni ääneti ja hiljaa kotiansa.\n\nKoska kuu sitte yhtä hetkeä jälkeen puoliyön tuli näkyviin kirkkaana\ntaivaalla, pois hajoittava lumipilvet, silloin valaisi se heleällä\nvalollansa levollisesti makaavan kylän, jonka asujanten sydämet olivat\nravitut taivaallisella mannalla ja tunsivat itsensä onnellisiksi\ntehdyiksi...\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nJo tulee päivä.\n\n\nIloinen oli heräjäminen seuraavaisen päivän aamuna. Jokainen silmä\nloisti kirkkaasti ja jokainen huusi toisellensa iloisella äänellä:\n\"Hyvää päivää!\" Ilma oli kaunis ulkona, mutta kauniimpi oli kuitenkin\nilma sisällä sielussa. Tosin paistoikin aurinko kirkkaasti taivaalla\ntänäpänä, ja lumelta peitetyt vuoret ja puut kimaltelivat aamuisen\nvalon säteistä; paras kuitenkin oli se sentään, että jotain vähemmän\nmuuttelehtavaa löytyi kuin ilma. Yksi lapsi oli pelastettu, ja hänen\nvanhempansa, sekä myös äiden ja isän vanhemmat olivat onnelliset, ja\nsiinä makasi yksi kestipidon ilo, parempi, kuin mikään muu; se oli\nkestipito, josta kaikki taisivat nauttia ja kyllä saada. Kuinka hyvin\neikö kirkkoherra ollunna säälinyt tätä kaikkea! Mikä vahinko, että hän\ntahtoi jättää seurakuntansa! Senkaltainen arvollinen pappi ja\nsielunpaimen olisi ollut pidettävä...\n\nYlikammarissa Taavetin huoneessa seisoivat Uoti ja Martina vähän\nJuosepin vuoteen ääressä. Juoseppi lepäsi vielä, vaikka yksi valonsäde,\nniin leveä kuin pienestä akkunasta mahtui, kävi läpitse huoneen ja\nvalaisi pojan pään ja olkapäät.\n\n\"Minä tahdon herättää hänen nyt; kyllä jo aika on siksi,\" sanoi\nMartina.\n\n\"Tee minulle se palvelu,\" vastasi Uoti, \"että annat pojan vielä maata\nvähän hetken! Niinpä on minunki laitani; koska olen saanut päätetyksi\njonkun vaikean ja raskaan työn, lepäjäisin minä yhtä uinuelemista kolme\nvuorokautta. Kuinka koreaksi poika näkyy unessansa! minä en ole koskaan\nnähnyt hänen makaavan nukuksissa.\" Niin puheli Uoti ja Martina katsahti\nhänen päällensä ihmetellen.\n\n\"Minä tahdon istua siksikun hän heräjää,\" olivat isän loppusanat, ja\nMartina kertoi uudestaan, kuinka Juoseppi toisna yönä oli monta kertaa\nhuutanut: Eikö jo päivä? Poika käänsihen nyt vuoteellansa levottomasti,\nkun äite lausui nämät sanat, ja, heräämättä, ravisti hän itseänsä,\nikään kuin torjuaksensa jotakin pahaa ja harmittavaista. Äite ajatteli\nsentään, ettei pojan nyt kauemmin pitänyt makaaman, hän nojasi\nsentähden lapsen puoleen ja sanoi leikillisin ja selvin äänin: \"Äite,\neikö jo vieläkään päivä? Jo nyt on päivä, Juoseppi! Heräjä! Isäs on\ntäällä nyt.\"\n\nHeräävä Juoseppi katsahti ylös ja ympärillensä sanomattomalla\nkummastuksella, mutta hetikohta puhkesi hän isoon itkuun ja parkuun,\nkoska isän jättimäinen varsi nousi seisoalle ahtaassa ja matalassa\nkammarissa. Puoleksi ainoasti heränneen lapsen luuloitukselle oli isän\nmuoto ilmestynyt eriskummaisena unihahmona, ehkäisevänä kuin paksu\npilvi auringon valon ja levittävänä pimeyden huoneesen. Martinan täytyi\nrukoilla Uotia jättämään kammarin, ja vastus oli äiden kyllä saada\npoikaa rauhoittumaan niin paljon, että taisi hänen vaatettaa. Uoti\nviipyi ulkona oven edessä, ja kun kuuli äiden kokevan lohduttaa lasta,\nleimahti muisto rikoksestansa läpi hänen sielunsa niinkuin salahma,\nmutta katosi yhtä pian jättäen tilan kiukulle sen ylitse, ettei poika\nrakastanut ja hyväillyt häntä. \"Minä tahdon opettaa kovuudella vielä\ntänäpänä, että hänen pitää minussa kunnioittaman isäänsä!\" niin puhui\nääni Uotin sydämessä.\n\nKoska Juoseppi astui ulos kammarista, juoksi hän kiiruusti ohi Uotin\nalas trapuista.\n\n\"Pojan pitää oppiman toista; niin ei sovi kohdella isää,\" sanoi Uoti\ntäynnä kiukkua Martinalle. Äite selitti kuitenkin hänelle, kuinka\nrakkaana lapsi piti hänen, koska lumessa ja pimeydessä oli mennyt\nkohtaamaan häntä; nyt oli tämä taas yksi lapsen isälle tavallinen\nujous. Uotin piti kärsivällisyydellä ja hyvyydellä vetämän lapsen\nsydämen puoleensa, ja ei uskovan taitavansa vaatia pojan sydäntä.\n\n\"Se on oikein, varsin oikein!\" sanoi Uoti mennessänsä alas trapuista\nniin raskahin askelein, että koko mökki järkkyi. Siellä alhaalla isossa\nkammarissa seisoi seppi äidenisän polven nojalla. Koska Uoti nyt astui\nsisään, sanoi hän kohta, voittaaksensa pojan: \"Kuuleppas, Juoseppi!\nminä tahdon tänäin antaa sinulle jotakin kaunista ja julkista! Sanos\nnyt vaan!\"\n\nPoika ei vastannut mitään, katseli vaan isää ujoilla silmillä ja\nrypitetyillä silmänripseillä. Hän jätti sijansa äidenisän tykönä, vaan\nei mennyt Uotin luoksi, hän meni muutetulla katsannolla silmäilemään\nmessinkinaulaa, jossa nyt kiikkui yksi kirjoitus lasin ja raamien\nvälissä. Jo kauaa ennen päivää oli nimittäin Taavetti siihen ripustanut\ntyttärensä ehtoollistodistuksen entiselle paikallensa. Yksi valonsäde\nlankesi juuri nyt raamatunpaikalle, näin kuuluvalle:\n\nPidä mitä sinulla on, ettei kukaan ota sinun krunnuas. Ilm. K. 3:11.\n\n\"Nyt on meillä vielä yksi asia,\" virkkasi Taavetti, \"minä olen\nunohtanut jotakin. Kirkkoherra sanoi oikein: niitä on päätöksiä ja\naikomuksia, joista ei saa vilpistyä; ja minä olen aikonut jotakin, kuin\npitää täytettämän. Tule tänne, Juoseppi, tule tänne!\" Juoseppi havaitsi\nkohta, ettei äidenisän ääni kuulunut tavalliselta; kuitenki meni hän\nedes ja äidenisä lausui nyt: \"Vasten minun käskyäni ja luvattomasti\nmenit sinä pois eilen illalla, ja jos ei Herra olisi ollut armollinen,\nolisit sinä surkeasti hukkunut, ja saattanut meille kaikille\nsydämellisen murheen; senkaltaisesta tottelemattomuudesta pitää sinun\nsaaman kuria,\" tätä puhuessansa oli hän ulos ottanut vitsan paikaltansa\npeilin takaa, ja pieksi auttavaisesti kyllä sillä sitte itkevän\nJuosepin. Kohta senjälkeen antoi Taavetti vitsan Uotille, sanoen: \"Ota\nse! Tästedes on asia sinun käyttää sitä, vaan käytä varovasti ja ei\nkoskaan vihassa!\" Tyttärelle taas, joka näkyi jotenki tyytymättömältä,\nlausui ukko varsin hiljaa: \"Se oli myöskin sinun hyväkses: kaikki\nkylässä tahtovat pilata pois pojan, ja yksi tahtoo vetää häntä sinne,\ntoinen tänne; mutta nyt pitää hänen muistaman kurituksen, ja ei\nseuraaman ensimmäistä, ku tahtoo vietellä häntä kanssansa.\"\n\nKaiken tämän alla itki Juoseppi kovin; ilopäivän aamu ei ollut\nerinomaisen lupaava hänelle.\n\nMyöskin eräässä toisessa huoneessa, pitäjään paraassa, vuodatti toinen\nihminen kuumia kyyneleitä tänä poutaisena aamuna. Pappilassa istui\npiika kyökissä ja itki katkerasti, sillä se kelpo hanhi, joka piti\nlaitettaman päivällispaistiksi, oli varastettu naulalta kyökin\nporstuasta, jossa se oli kiikkunut möyreyntymistä varten kylmässä. Sekä\nkirkkoherran että hänen rouvansa täytyi mennä kyökkiin, lohduttamaan\nuskollista palkollista -- ja vielä heidän siellä viipyessä, tuli sinne\npostintuoja kirjeillä ja sanomilla.\n\nKirkkoherra läpikatsoi heti virkamääräykset ja löysi mitä etsei! Siinä\nseisoi sangen oikein, että yksi nuorempi pappismies oli määrätty\nkuninkaalliseen seurakuntaan Salomaassa. Kirjetten seassa taas oli yksi\npispalta meidän kirkkoherralle, kehoituksella etsimään paikkaa\npääkaupungissa.\n\n\"Huihai!\" virkkasi kirkkoherra, \"pääkaupunkiin minä en tahdo suinkaan\nmuuttaa. En huoli siitä paikasta; minä pysähdän tänne.\"\n\nKirkkoherran piika, joka sittemmin meni ravintolaan, ostamaan\npäivällispaistia (varastetun hanhen asemeen), vei sinne kaksi sanomaa,\nihmeellisin tavoin yhdistettyä, ikään kuin olisivat olleet\neroittamattomat; nämät uutiset olivat: hanhi, pois varastettu, ja\nkirkkoherra, seurakuntaan jäljelle jäädä aikova.\n\nKellot kutsuivat herran huoneesen; pian astui kirkkoherra ulos\nasunnostansa, ja liikutuksella näki hän kylän asujamet,\nseisovina kaksinkertaisessa jonossa kirkonovelta pappilaan asti,\nkunnioittaaksensa ja kiittääksensä häntä siitä, että tahtoi jäädä\nseurakuntaan paikallensa.\n\nVähä Juoseppi oli vanhempainsa kanssa ja seurasi heitä yhden tuttavan\ntyköä toisen tykö. Poika näkyi vähän ihmetteleväiseltä; hän tosin ei\npuhunut mitään, vaan pusersi välimiten isän kättä. Tulleet\nkirkonovelle, jättivät vanhemmat Juosepin tovereillensa, itse\ntemppeliin meneväiset. Koska Juoseppi oli hetken leikitellyt\ntovereittensa kanssa, kysyi heiltä yksi varsin yhtäkkiä: \"Tiedätkös\nmikä sinun nimes nyt on?\" -- \"Juoseppi Pentinpoika, niinkuin\ntavallisesti!!\" -- \"Ei, Juoseppi lumessa sinä nyt olet, ja senpä nimen\nsuitatki saada kantaa!\"\n\nEhtoolla tänäpänä juotiin ravintolassa monta maljaa kirkkoherran\nkunniaksi ja vähälle Juosepille, eikä väsytty kertomasta toinen\ntoisellensa epälukuisia seikkoja yötisestä retkestä. Oli toinenkin aine\npuhuttavana, mutta se oli jo puolipäivän aikaan melkein lopen pakistu;\nme tarkoitamme sitä onnettomuutta, kuin oli tapahtunut Heljemyllyllä.\n\nPuolipäivän aikaan oli nimittäin yksi sanoma tullut kylään, ilmoittava\nettä Heljenukko jo ehtoolla oli kuollut äkkiä, vaikka kuolemaansa ei\nhuonekunta havainnut ennenkuin aamupuoleen yötä. Heljenukon hurjuus,\ntahtoa kilvoitella Pentti Pentinpojan kanssa juomisessa, sanottiin\nolleen vienynnä häneltä hengen.\n\nKukaan ei peljästynyt enemmän äsken mainitusta kuoleman tapauksesta\nkuin Anna ompelia. Siitä näkyi muka, että hän taisi enemmän kuin muut\nihmiset: hän taisi toivottaa ihmiset kuoliaaksi! Hän oli muka\ntoivottanut myrkkyä Heljenukolle kihlauslökärissä! Väristys ilosta ja\nahdistuksesta läpivavahti ompelian koko olennon ajatellessa sitä, että\noli varustettu senkaltaisella ihmeellisellä voimalla.\n\nAnna ei tohtinut mennä ulos; jokainen taisi muka selvästi nähdä hänen\npäältänsä, mitä hän oli tehnyt, ja hän katui sitä nyt vilpittömästi,\nniin vakaisesti ollut hän ei sitä tarkoittanut. Tästedes kavahdan minä\n-- noin lupasi hän itseksensä -- joskuskaan tekemästä mitään\nsenkaltaista; minä tahdon toivottaa koko mailmalle paljasta hyvää,\nmyöskin äite Pentinpojalle. Vihdoin rohkeni hän hiipiä Taavetin tupaan\nja Martinalle siellä ylhäällä luhdilla sanoi hän salavitiä: \"Minä\npyydän sinua, toimita niin taitavasti, ettei kukaan vaimoista\nkielittele minun eileisiä toivotuksiani Heljenukosta. Ihmiset ovat niin\nkauheasti taikamaisia ja luulisivat vihdoin, minun voivan enemmän kuin\nmuiden ihmisten, mutta Jumala varjelkoon minua olemasta ja käymästä\njonakuna semmoisena!\" Anna tunsi ainoastansa puoleksi rauhoittuvansa,\nkoska Martina vakuutti, kenenkään ei ajattelevan mitään senkaltaista ja\nmailman ei olevan juuri niin tyhmän, että semmoista luuloa kantaisi.\n\nTässä ajatteli Anna itseksensä: \"Sinä olet sentään hyvin tyhmä,\nMartina! mutta, Jumalan kiitos! minä tiedän kuinka on asiain laita\nmailmassa.\"\n\nMyöhemmä päivää, kun Annan tykö tuli muutamia naapurivaimoja, vakuutti\nhän heille: \"Minä toivotan hyvää koko mailmalle, ja kukaan ei taida\nsitä tehdä korkeammassa mitassa kuin minä. Minä toivotan kaikille ja\nitsekullenki kaikkea mahdollista hyvää, ketään eroittamatta.\"\n\nTosin ei ymmärretty, mitä ompelia tällä tarkoitti; mutta kuitenki\ntodistivat he kaikki, että on aina osottainnut hyväksi ja\nhyväntahtoiseksi kaikille ihmisille.\n\n\"No! tiedättekös mitä minä sanon?\" lausui ompelia, loistavin silmin,\n\"minä en sano muuta kuin pappila ja Myllärin Elsa. Ajatelkaatte mitä\nminä nyt olen sanonut teille; minä en sano sen enempää!\"\n\nKohta kun sanoma Heljenukon kuolemasta tuli julki, meni kirkkoherra\nrouvinensa myllytaloon. Tämän etsikon tarkoitus oli erinomattain,\ntarjota Elsalle kotoa pappilassa. Tarjomuksen otti hän ilolla vastaan,\nsitä paremmin kuin äitepuoli kuoleman tapauksen kautta oli muuttunut\noikeaksi hurjaksi. Eikä tämä ollutkaan ihmeellistä, sillä hänen\nmiehensä kuolema oli vetänyt leveän piirun ylitse hänen viekasten\nlaskujensa; hän sai tyytyä vähäiseen osaan irtaimesta tavarasta; mutta\njättää enemmän osan ja itse talon Elsalle. Muutettu tila tuli hänelle\nmyös niin sietämättömäksi, että hän vähän ajan perästä miehen\nmaahanpaniaisten jälkeen muutti pois paikkakunnasta, koskaan enään\nsinne palataksensa.\n\nMyllärin Elsa vietti koko suruvuotensa pappilassa, ja kirkkoherran ja\nhänen rouvansa seurassa vauristui hän sangen säädylliseksi ja\notolliseksi naisihmiseksi.\n\nHeljentalo seisoi autiomena kaiken talven; suven kuluessa toimitettiin\nsiellä paljon parannuksia ja kaunistuksia, kirkkoherran suoverin, herr\nEdvardin, peräänkatsomuksella, ja kun syksy tuli, muutti viimemainittu\nsinne nuoren aviopuolisonsa, entisen Myllärin Elsan kanssa.\n\nAnnalla oli koko talvi ja kevät ollut paljon tekemistä ja neulomista\npappilassa. Ompelia olisi tästä ja kotoelämästä pappilassa taitanut\nyhtä ja toista kertoa; vaan hän ei tehnyt sitä. Heljenukon kuolemasta\nsaakka oli Anna tullut erinomaisen äänettömäksi ja varovaiseksi\npuheissansa. Ainoa paikka, missä hän osoittihen entisen Annan\nkaltaiseksi, oli Siltala. Tätä ihmettelee kukatiesi halullinen lukia,\nei unohtanut vanhaa äite Pentinpoikaa ja hänen tylyä sisuansa; mutta\nviimemainittua ei ollut enään! Jo ennenkuin se lumi ennätti sulamaan,\njohon Juoseppi eksyi, oli hänen katkera vastustajansa siirtynyt pois\najasta. Vaikka ei ollut sitä hoksaavanansa ja ulkonaisesti helpoittanut\nviimeisiinkään samasta entisestä kopeasta mahdistansa, tunsi äite\nPentinpoika kuitenki mahtinsa sisällisesti särkyneeksi. Kauhea muisto\nsiitä, että oli sadatellut Heljenukon kuollutta ruumista, noudatti\nhäntä lakkaamatta, ja toisaalta taitanut ei hillimätön sisunsa sulattaa\nMartinan voittoa.\n\nAnna menestyi niin muodoin Siltalassa; eikä ollutkaan ihmeellistä,\nsillä niinkuin itse isopykinki oli muuttanut värinsä tulipunasesta\nvehreäksi, niin oli siellä sisälläki muuttunut kaikki paremmaksi. Ukko\nPentti oli niin helppo isänsiä, kuin joskus taidettiin toivoa, ja Uoti\noli ymmärtäväisen vaimonsa seurassa kadottanut paljon entisestä\nraakuudestansa, menettämättä sentähden mitään omituisesta\nväkevyydestänsä. Annalle lausui Uoti useammin kuin kerran: \"Katsos,\nrakas Martina, se on jotakin se, ku kelpaa!\"\n\nJuoseppi sai vuosia kuluen, useita siskoja, kuitenki piti hänen äite\n\"kultapoikanansa\", niinkuin ei Uotikaan konsa unohtanut, kuinka lapsi\noli kuolemaa pelkäämättä käynyt häntä kohtaamaan.\n\nTalvisaikaan asui Juoseppi äidenisän tykönä, ollaksensa lähempänä\nkoulua, ja etsei silloin vapaina hetkinä vanhaa ystäväänsä Lauri\nPietarinpoikaa. Viimemainittu taidettiin sanoa vaihettaneen kohtaa\nTaavetin kanssa; sillä nyt oli se hän, joka ei väsynyt kaikille ja\nitsekullenkin ylistämästä Juoseppia. Hänen tavallinen lauseensa oli:\n\"että lapsesta, joka eläessänsä on nähnyt jotakin niin erinomaista,\ntäytyy myös tulla yksi erinomainen ihminen.\"\n\nKoska ompelia Anna kuuli Laurin tainkaltaiset sanat, vastasi hän\ntavallisesti: \"Älä millään muotoa ennustele, siten kartuttaa ihminen\npäällensä suuren edesvastauksen. Minä tiedän melkein, mikä siitä\nlapsesta tullee, mutta en sano!\"\n\n\n\n"]