[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa2BwxBVFOcGydFZCvHMbs8-h1tWNijbBT9sZflgSKJA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},388,"Vuosisatojen perintö I","Elfving, Betty (nimim. Aura)",1837,1923,"388-aura-vuosisatojen-perinto-i","388__Aura__Vuosisatojen_perintö_I","Arpaa heitettäissä","romaani",[],[],"fi",1902,null,55910,349169,false,25669,[23],"Historical fiction",[25],"Historical Novels","\"Vuosisatojen perintö 1\" by Betty Elfving is a historical novel written in the early 20th century. The narrative is set against the backdrop of the tumultuous 18th century, specifically during the years of the Great Northern War and its aftermath, focusing on the socio-political landscape and the personal stories of its characters. The book explores themes of conflict, loyalty, and the struggle for identity within the context of Finnish history, particularly highlighting how the events of that era shaped the lives of the Finnish people.  At the start of the novel, the reader is introduced to the lingering effects of war in Finland, specifically the chaos and suffering that resulted from prolonged military conflict. The narrative begins with a description of Lappeenranta, a town situated at a strategic point during wartime, where tensions run high among its inhabitants. It features characters like Major Sprengtport, his family, and various military figures as they grapple with the uncertainty of impending conflict. As they anticipate the arrival of news regarding a potential war with Russia, the story delves into the lives of these individuals, their relationships, and the overarching fear that the horrors of the past might repeat themselves. Overall, the opening sets a stage filled with emotional depth and historical significance, inviting readers into a world fraught with peril and resilience. (This is an automatically generated summary.)",[],372,"Historiallinen romaani sijoittuu 1700-luvun puolivälin Lappeenrantaan ja kuvaa Suomen kohtaloita Ruotsin vallan loppupuolella. Lappeenrannan taistelun ja Isonvihan jälkeiset tapahtumat nostavat esiin kansallista heräämistä, sotaa ja kasvavaa epäluuloa emämaata kohtaan.","Betty Elfvingin 'Vuosisatojen perintö I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 388. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenberg\nEuropen DP oikolukijat.","VUOSISATOJEN PERINTÖ I\n\nArpaa heitettäissä\n\n\nKirj.\n\nAURA [Betty Elfving]\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1902.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI Osa.\nJohdatus\n  I Luku. Vanhat ja nuoret\n II  \"    Marttilan leirissä\nIII  \"    Lappeenrannan taistelu\n IV  \"    Taistelun jälkeen\n  V  \"    Vangit\nViiteselitykset\n\n\n\n\nEpäluulo vieroitti ensin yksityiset mielipiteet. Nyt tunkeutui se,\nnostaen vihaa, niiden kansojen keskeen, jotka silloin yhdessä\nmuodostivat Svean valtakunnan. Suomalaiset luulivat itsensä\nkavalletuiksi, pahoin kohdelluiksi, ja se tuntui sitä ilettävämmältä,\nkun se tuli niiden puolelta, joiden edestä he olivat uhranneet verensä\nja henkensä.\n\n      _Fr. Cygnæus_.\n\n\n\n\nJOHDATUS.\n\n\nSuomen aavoista, monasti ylistetyistä vesistöistä on Saimaalla etusija.\nKeskellä milloin hymyilevän valoisia milloin synkän, vakavia\nvuoriselänteitä leviää Saimaa laajana kuin meri, ja katselijan eteen\naukenee tummanvihreiden rantojen sylissä loppumattomasta yhä uusia\nsaaria ja salmia, luotoja ja kareja. Yhdestä sen lahdesta Viipurin\nläänin Lapveden pitäjässä pistää niemimaa pohjoiseen. Sitä rajoittaa\netelässä Salpausselkä ja sen muita sivuja huuhtovat Saimaan aallot.\nTämän niemen muinoin tuuheata lehtimetsää kasvavassa kärjessä sijaitsi\naikanaan köyhä kylä, arvoton muille kuin sen omille asukkaille, joista\nseudun kauneus ja oma koti erämaassa olivat kallisarvoisempia kuin koko\nmuu maailma. Tämä, Lappeenrannaksi sanottu paikka, oli vanhastaan\ntunnettu niiden tavaroiden purkauspaikkana, joita pohjoisesta tuotiin\n5:den peninkulman päässä olevaan Viipuriin. Isonvihan jälkeen\nperustettiin siihen samanniminen kaupunki, joka, sittenkun Viipuri oli\nmenetetty, sai sotaisen merkityksen puolustuskohtana idästä päin tulevia\nvaaroja vastaan. Sitä varten rakennettiin linna kärjen pohjoisimpaan\npäähän tahi oikeastaan likeiselle saarelle, mutta kun sillä ei luultu\nolevan lujempaa vastustusvoimaa, ympäröittiin itse kaupunki tykitetyillä\nmultavalleilla. Piankin tuli ilmi, että nämä puolustustoimet kyllä\nolivat tarpeen.\n\nKaarle XII:nen sotainen ura oli 1718 päättynyt. Peljättynä ja ihailtuna,\nrakastettuna ja vihattuna oli hänet kaatanut ei vihollisen vaan, kuten\nväitettiin, omista riveistä lähtenyt luoti. Ruotsi seisoi perikatonsa\npartaalla ja Suomessa oli kurjuus ylimmillään. Tahdottomana\nvälikappaleena oli valtakunta viimeisiin ääriin saakka myöntynyt\nkuninkaan vaatimuksiin, ollen tottuneena hänen edeltäjiensä aikana\nnäkemään kuninkaan persoonassa kansalaisen kunnian ja onnen turvaajan.\nSe tapa, millä Kaarle XII oli väärinkäyttänyt valtaansa, aiheutti\nyrityksiä saada rajaton yksinvalta supistetuksi. Ensimmäiset askeleet\nkävivät kansanvaltaiseen suuntaan, mutta ohjakset luisuivat pian\nylimystön käsiin, joka sitten saattoi Kaarlen jälkeläisen, Fredrik\nI:sen, pelkäksi varjokuvaksi, mutta aateliston kaikkivaltiaaksi. Se\nsuunnaton joukko upseereja, joka 1721 vuoden rauhan jälkeen kasaantui\nRuotsiin, synnytti mielissä levottomuutta, joka tavalla jos milläkin\npyrki pääsemään ilmoille. Rauhan toimet eivät soveltuneet niille, jotka\nosasivat käyttää ainoastaan miekkaa, semminkin kun heillä suurimmaksi\nosaksi tuskin oli jokapäiväistä leipää, ja parempiosaiset kohtelivat\nheitä ylönkatseella, jos he hädässään turvautuivat porvarilliseen\nelinkeinoon.\n\nEri mielipiteitä harrastaen, hajaantui voitolle päässyt puolue pian\nkahteen leiriin, Hattuihin ja Myssyihin, jotka taistelivat keskenään\nhengen edestä. Omat edut ja ulkovaltojen houkutukset tukahuttivat yhä\nenemmin harrastukset isänmaan hyväksi. Sota! siinä päivän tunnussana, ja\njohtajien sokaisemana huusi väkijoukko suurten mukaan, joita vastaan se\nennen oli taistellut. Ruotsin kansalle oli sota kuitenkin\nvastenmielinen, mutta Tukholmassa ajateltiin toisin. Siellä vaativat\nvanhat ja nuoret kostoa Venäjälle, joka rauhan teossa oli saanut\nhaltuunsa Itämeren maakunnat ja Inkerin ja kokonaan valloitetusta\nSuomesta pidätti itselleen Viipurin ja osan Karjalaa. Hatut uhkuivat nyt\nkostoa, jota tietysti paljastetuin miekoin oli voittajalta etsittävä.\nRanskakin hautoi tuhoa Venäjän kasvavalle vallalle ja sieltä oli jo\nsaatu ei ainoastaan loistavia lupauksia, vaan helisevää kultaakin.\nMyssyt, jotka tahtoivat rauhaa ja yhteyttä Venäjän kanssa, olivat nekin\nkäyttäneet apurahoja hyväkseen, vaan joutuivat kuitenkin tappiolle. Sota\nnäytti yhä uhkaavammalta vaan ei kuitenkaan vielä välttämättömältä.\nLopullinen ratkaisu riippui valtiopäivistä, jotka kokoontuivat\njoulukuussa 1740.\n\nJo edellisenä vuonna oli Suomeen siirretty 1,600 ruotsalaista\nsotamiestä, mutta kun Venäjä kysyi syytä siihen, vastattiin, että\nmiehistö käytetään suomalaisten linnarakennusten töihin ja ettei Ruotsin\nhallituksella ollut muuta kuin rauha mielessä. Silloinen ylipäällikkö\nSuomessa, paroni Cronstedt, teki kirjeessä kuninkaalle selkoa yleisestä\nhädästä Suomessa, rukoillen, ettei hallitus rikkoisi väliänsä Venäjään,\nkoska suomalaiset nyt jo olivat nääntymäisillään siitä yleisestä\nkadosta, joka oli maata kohdannut, ja koska edellisen sodan seuraukset\nvielä kaikkialla tuntuivat. Tämän kunnon miehen mielestä oli\nhyökkäyssota jumalaton huimapäisyys, jota hän hartaasti pyytää kuninkaan\ntorjumaan. Näille varoituksille olivat vallanpitäjät kuitenkin kuurot,\njonka vuoksi Cronstedt vihdoin ilmoittaen, ettei hänen älynsä eikä\ntarmonsa riittäneet siihen toimeen, jota kuninkaan ja isänmaan etu\nvaati, pyysi virkaeron, joka hänelle myönnettiinkin. Hänen\njälkeläisekseen määrättiin yksimielisesti kreivi Kaarlo Emil Lewenhaupt,\nsyntynyt 1691, Aurora Königsmarkin sisarenpoika.\n\nHarvassa on niitä, jotka ovat alottaneet uransa niin ihailtuina ja\nrakastettuina kuin tämä ulkomuodoltaankin upea mies. Hänen hyvä\nsydämmensä, hänen suoruutensa, omanvoiton-pyytämättömyytensä,\nrehellisyytensä ja lämmin isänmaanrakkautensa olivat ominaisuuksia,\njoita jokaisen täytyy pitää arvossa, ja vihdoin oli yleinen mielipide\nse, että hän oli Ruotsin etevin mies. Kaunopuheliaisuutensa ja intonsa\noli hän käyttänyt puolustaaksensa kansan miestä, rauhaa rakastavaa\nHornia. 1734 vuoden valtiopäivillä pani Lewenhaupt koko tarmonsa\nliikkeelle hillitäksensä aateliston ylenpalttisia vaatimuksia, ja kun\nhän siinä menestyi, tahtoi sama aatelisto saada hänet ylennetyksi\nkenraaliluutnantiksi, mutta hän sen esti, koska ei tahtonut syrjäyttää\nvanhempia kumppaneitaan. Hänelle pöytärahaksi tarjotut 15,000\nhopeataalaria vähensi hän itse 12,000:teen. Semmoiset olivat ne\nominaisuudet, joilla Kaarlo Emil Lewenhaupt saavutti kunnioituksen ja\nihailun, joka näytti rajattomalta. Jokunen luuli huomanneensa, että\nhäntä huimasi hänen ylevä asemansa, mutta näiden muka kadehtivien\npärjääjien äänet tukahutettiin. Hattupuolueen etevimpänä miehenä\nvaikutti Lewenhaupt sielunsa koko hehkulla Venäjätä vastaan, ja riemu\nnousi ylimmilleen kun hänelle uskottiin Ruotsin kunnian suojeleminen\nvastaisessa sodassa. Hän ei kuitenkaan voinut kohta ryhtyä toimeensa,\nkoska hän oli maamarsalkkana valtiopäivillä. Väliaikaisesti uskottiin\nylipäällikkyys paroni Henrik Maunu Buddenbrockille, 55 vuoden ikäiselle\nmiehelle. Tämä suku oli alkuperäisestä Westfalista kotoisin, mutta jo\npuolitoista vuosisataa sitten oli yksi sen haara muuttanut Liivinmaahan\nja asettunut Lemburgiin. Polvi polvelta olivat sen jäsenet sotureita, ja\neräs niistä, Henrik Gothard Buddenbrock Keipenin herra Kissegalissa\nkohosi 1650 vuoden vaiheilla everstiksi Ruotsin armeijassa. Hänen\npoikansa, Henrik Maunu, kulki samaa uraa ja palveli Kaarlo XII:nen lipun\nalla, jota hän uskollisesti seurasi. Nyt oli hänet jo ylennetty\nkenraaliluutnantiksi, ja Lewenhauptin sijaisena lähti hän Syyskuussa\n1740 Suomeen, ruveten kaikkien siellä kokoontuneiden sotajoukkojen\nylikomentajaksi.\n\nSodankiihkoisena kuten muutkin Hatut lähti hän Ruotsista, mutta\nsaatuansa kuninkaan käskyn koota 10--12,000 miestä itärajan puolelle,\nvastasi hän seuraavana keväänä kuvaamalla niitä vaikeuksia, jotka\nkaikkialla olivat kohdanneet häntä, semminkin hevosmuonan puutteen\ntähden. Muuten eivät puutteet näy muuttaneen hänen mielipidettänsä\nRuotsin varustuksista, eivätkä ne estäneet häntä yhä puuhaamasta sotaa.\nJoukkonsa sijoitti hän kuninkaan käskyn mukaan kahteen leiriin.\nPäävoima, 5,000 miestä, kokoontui hänen itsensä johdossa Myllykylään 3/4\npeninkulmaa Haminasta pohjoiseen, ja muu armeija 2,500--3,000 Kaarlo\nHenrik Wrangelin komennossa Marttilaan (nykyinen Taavetti) 5 peninkulmaa\nlänteen Lappeenrannasta, jonka varusväkeä komensivat everstiluutnantti\nBrandenburg ja eversti Ernesti Kustaa Willebrand, hänkin kaarlolainen,\nsyntynyt Liivissä 1680. Haminan linna oli uskottu 78-vuotiaalle eversti\nBousquet'lle, Kaikki oli siis järjestetty sotaa varten, mutta Suomen\nkirkoissa rukoiltiin vielä Jumalalta armahdusta. Täällä ei ollut vielä\nkukaan unohtanut mitä sota merkitsee.\n\nKun rauha suuren pohjoisen sodan jälkeen solmittiin 1721, oli Suomi\nsurkeasti raadeltu. Nälkä ja rutto vuosina 1704--1709 täydensivät\nhävityksen, mutta kruunu, joka tarvitsi omansa, otti viimeiseen saakka\nmitä otettavissa vielä oli. Mitä oma hallitus ei ollut joutunut\nanastamaan, sen vei vihollinen, joka nyt täydellä todella rupesi\netenemään. Pakolaiset Liivistä, Virosta ja Inkeristä, jotka etsivät\npelastusta Suomessa, lisäsivät kertomuksillaan kauhua ihmisten mielissä.\nVihdoin rupesi 1710 Isoviha raivoamaan Suomessakin. Asukkaat pakenivat\nmetsien luoliin tahi meren toiselle puolelle, kunnes koko maa näytti\nhävityksen kauhistukselta. Kun sekä hallitus että armeija oli jättänyt\nmaan oman onnensa nojaan, tarttuivat yksityiset miehet aseisiin, panivat\nkaikki alttiiksi ennenkun jättivät mitään viholliselle, joka sitten\nvuorostaan kosti kaikille, ketä se teillään tapasi. \"Vielä kaikuu\nkorvissani\", sanoo yksi sen ajan miehistä, \"se valitus, itku ja parku,\njoka kuului pitkin teitä ja metsiä. Vanhat ja sairaat vaalittiin reissä\nja kelkoissa, pienet imevät lapset itisivät äitiensä rinnoilla, isommat\nsidottiin rattaille tai hevosen selkään, raskaat vaimot synnyttivät\nmetsissä, kaikkialla oli semmoinen voivotus, tuska, pelko ja valitus,\nettä se saattoi liikuttaa kivistäkin sydäntä ja pehmittää sitä.\"\n\nSemmoinen oli tila ollut 20 vuotta siten. Onko nyt Suomea kohtaava sama\nkurjuus, johon sen täytyisi ijäksi päiväksi hukkua?\n\n\n\n\nI Luku.\n\nVanhat ja nuoret.\n\n\n\n\n1.\n\n\nSillä harjulla, jonka rinteellä Lappeenranta sijaitsee, näkyi eräänä\naamuna elokuun keskivaiheilla 1741 kirjava joukko kaikenlaista väkeä.\nKaupungin koko väestö, siviilit ja sotilaat, liikkui sekaisin tahi\nmuodosti ryhmiä, mitkä keskustellen, mitkä harvasanaisina tahi mykkinä,\nmutta kaikissa huomattiin sisällistä levottomuutta, ja silmät tähtäsivät\nlänteen pitkin n. s. Turun tietä, joka kiemurteli kivisen, mäntyä\nkasvavan kankaan poikki. Tiedettiin että sota oli tulossa, olihan siitä\nkeskusteltu parasta aikaa koossa olevilla valtiopäivillä Tukholmassa, ja\nsiellä ehkä oli säätyjen päätös jo tunnettukin, mutta Suomessa olivat\nvielä sekä ylhäiset että alhaiset epävarmassa levottomuudessa. Vielä\nuskallettiin toivoa, että Isonvihan kauhujen ja tappioiden muisto\nsaattoi estää säätyjä uusista seikkailuista ja pakottaa heitä kuulemaan\nsuomalaisten valtiopäivämiesten rukouksia säästämään heidän\nkotimaatansa. Mutta viime yönä oli levinnyt huhu, että Tukholmasta\ntullut kuriiri oli Haminan kautta kulkenut Pietariin Ruotsin\nsotajulistus muassaan. Sama huhu oli niinikään tietävinään, että\npalanneet valtiopäivämiehet ja useita uusia ruotsalaisia rykmenttejä oli\nmatkalla Lappeenrantaan, ja että niitä voitiin minä hetkenä tahansa\nodottaa. Lisäksi oltiin tietävinään, että suuri sotavoima oli lähtenyt\nWrangelin leiristä Marttilassa puolustamaan kaupunkia, jonka arveltiin\nolevan vaarassa. Nämät uutiset olivat salaman nopeudella levinneet\nmiehestä, mieheen ja nostaneet yleistä hämmästystä. Ei viihtynyt enään\nkukaan arkitoimissaan; kuka vaan jaloille kykeni, riensi tapaamaan\ntoista, joka ehkä tiesi asiasta enemmän. Tästä kuitenkaan ei ollut\nmitään tietoa päällystön puolelta, joka kaiketi tiesi enemmän kuin\nyksikään muu, ja sen nojalla virisi toivo uudestaan, mutta Myllymäeltä\nei tahtonut kukaan poistua, sillä siellä näkyi ja kuului paraiden mitä\ntämä merkillinen päivä ehkä toisi mukanaan.\n\nNiiden joukossa, jotka kiihkeimmin tirkistelivät maantielle päin, oli\nmajurinrouva Sprengtport. Liikkumattomana kuin patsas seisoi hän siellä,\nyksivuotinen poikansa sylissään ja vasen käsi varjostamassa silmiä.\nVanhempia ja nuorempia upseereja näkyi jonkun matkan päässä nousevan\nmäkeä ylös, ja niiden joukossa tunsi majurinrouva everstit Bildsteinin\nja Willebrandin, everstiluutnantit Du Rietzin ja Bredenbergin sekä\nmajurit Grönhagenin ja Fieandtin. Nähneekö joku heistä häntä? Voi jospa\njoku suuntaisi askeleensa sinne, missä hän seisoi! Kyllä tosin hetkeksi,\nmutta sitten he poikkesivat toisaalle ja näkyivät vasta uudessa ryhmässä\nWrangelin edessä. Olisipa hän mielellään rientänyt sinne, kysyäksensä\nolivatko mitään tärkeätä kuulleet. Mutta koko eilispäivän oli levottomia\nihmisiä tunkeillut heidän luoksensa, eikä ollut soveliasta alituisesti\nvaivata niitä, joiden hartioita painoi niin suuri edesvastuu ja niin\nmonet huolet. Majurinrouva päätti levollisena jäädä paikalleen.\nSolakkana ja arvokkaana seisoi hän siinä tytärpuolensa Marian ja\nluutnantinrouva Löfvingin parissa, viime mainittu tunnettu Leenan\nnimellä ja Isonvihan ajoilta mainehikkaan sissin, Tapani Löfvingin,\nvaimo. Majurinrouva ei ollut koskaan ollut kaunis, mutta hänen\nryhdissään ja liikkeissään oli arvokkaisuutta ja suloa, joskus myös\njonkinlainen kylmyys, mutta sitä lievensivät pirteät kasvot, joiden\näkilliset vaihtelut ilmaisivat lämpöveristä, kiihkeätä luonnetta. Maria\nSprengtport,[1] majurin tytär edellisestä naimisesta, oli\nkaksikymmenvuotinen, keskikokoinen tyttö. Hänen tuikkivat silmänsä\nviittasivat ulkomaalaiseen syntyperään, mutta vaaleat, vähän kiharaiset\nhiukset olivat äidin, suomalaisen papintyttären Anna Amnorinin perintöä.\nKasvojen muoto, niiden sirot piirteet ja terve hipiä tekivät hänet\nkauniiksi tytöksi, mutta tuntuvimmin eroitti hänet muista jonkummoinen\nvaloisa, säteilevä ilmaus hänen sisällisen elämänsä lähteestä. Iloiselta\nei näyttänyt kukaan Suomessa tähän aikaan. Edelliset ja nykyiset surut\nolivat painaneet leimansa vanhoihin ja nuoriin, eikä Maria ollut minään\npoikkeuksena. Mutta kun syystä jostakin hänen intonsa virisi tahi\nhymyily nousi hänen huulilleen, silloin koitti tämä sisällinen kimellys\nvielä selvempänä ja levitti noihin nuoriin kasvoihin heleyttä, jommoista\nei nähty muissa. Hän yksin pitikin vielä päänsä ympärillä tuota\npunasinistä otsanauhaa, jota hän lapsuudestaan saakka oli käyttänyt\nihanassa Karjalassa. Kotikankaasta valmistettua sinistä kaulan kohdalta\nvähän avonaista hametta sulki kiiltävä hevosenkengän muotoinen,\nkuparinen solki.\n\n-- Katsos! tuolla tulee joku, huudahti hän äkkiä, tarkasti katsellen\nkaukana maantiellä nousevaa pölyä. Äkkiä oli se ilmaantunut ja varmaan\nsen verhossa joku riensi tännepäin.\n\n-- Jumala varjelkoon meitä siitä sanansaattajasta, lausui majurinrouva.\nHän lentää henkensä kaupalla. Kunpa ei täällä vaan pian pahoja kuuluisi.\n\nLeena oli samoin kuin muutkin huomannut kiitävän ratsastajan, mutta\nhäneen ei tämän tulo koskenut. Hänen ryppyiset kasvonsa ja pitkä\nvartalonsa kulmikkaine liikkeineen näyttivät, ettei häneen pystynyt\nmikään levottomuus tai pelko. Tuo tarkkaava katse osoitti sittenkin,\nettä hänessä kyti uteliaisuus niin kuin toisissakin. Kaikki muutkin\nharjulla olivat huomanneet ratsastajan ja tarkastelivat jännityksellä\ntämän suuntaa. Upseerien joukossa näkyi liike ikäänkuin aikoisivat\nlähteä kohtaamaan häntä, mutta kun ratsastaja, joka jo oli karauttanut\nlinnaan päin, äkkiä kääntyi harjua kohti, pysähtyivät he odottamaan,\nmitä tulossa lienee. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin rakuuna palasi\nheidän luoksensa, heittäytyi hevosen selästä ja ojensi kirjeen paroni\nWrangelille, joka päivää ennen oli saapunut kaupunkiin. Tämä repäsi\nkuoren toisten seuratessa häntä kysyvillä katseilla.\n\n-- Kirje on Gripenhjelmiltä, lausui hän, silmäillen ensi rivejä. Sitten\nluki hän levollisemmin ja sanoi puoliääneen: -- Sprengtport on saapunut\nMarttilaan ja vahvistaa tiedon, että Ruotsin sotajulistus on lähetetty\nPietariin. Upseerit vaihtoivat puhuvia silmäyksiä, mutta ei sanaakaan\nlausuttu. Äänettömyyden kestäessä käski Wrangel rakuunan odottamaan\nkäskyä päävahdissa, ja kun tämä oli lähtenyt, kertoi hän: -- Gripenhjelm\nkirjoittaa, että Sprengtport yhtämittaa jatkaa matkaansa tänne. Saatamme\nodottaa häntä minä hetkenä tahansa.\n\n-- Kiitos Jumalan! huudahti Bildstein. Nyt vihdoin saamme tosia tietoja.\n\nVilkas keskustelu syntyi vanhempien upseerien kesken. Asiat olivat\nkääntyneet uudelle tolalle, ja mielten jännitys yltyi vieläkin\nsuuremmaksi. Ajutanttiensa ja muiden upseerien seuraamana vetäytyi\nWrangel, lyhyen sananvaihdon jälkeen, syrjään, ja keskustelua jatkoivat\npaikalle jääneet.\n\n-- Saapa nähdä, sanoi Grönhagen, joutuuko Buddenbrock tänne takaisin\nennen Spengtportin tuloa.\n\n-- Hänen pitäisi jo aikoja sitten olla täällä, mutisi Willebrand\ntyytymättömän näköisenä. Viipurista Lappeenrantaan on vaan 5:den tunnin\nmatka, ja hän lähti jo toissa päivänä. -- Minun mielestäni, lisäsi\nBildstein, on tuo käynti venynyt liian pitkäksi, semminkin kun se on\nkolmas näinä kuukausina, mutta eihän tiedetä miksi hän viipyy.\nOnnettomuutta ei olisi pitänyt tapahtua, sillä tiet ovat rauhalliset, ja\nkun sitä paitsi Löfving oli hänen kanssaan, niin hän kaiketi lienee\ntullut perille kuin mikäkin prinssi.\n\n-- Arvattavasti hän nyt kemuileekin Viipurissa kuin prinssi, naurahti\nGrönhagen. Mutta, lisäsi hän vakavampana, en oudoksu, että Buddenbrock\nviipyy. Veljekset tietysti mielellään seurustelevat keskenänsä, mutta\nsittenkin näyttää minusta jotensakin omituiselta tuo pujahteleminen\nrajan yli, ja vielä järjettömämpää on siellä viipyä siksi kuin pamahtaa.\n\nBildstein piti varsin luonnollisena, että Maunu Buddenbrock halusi vielä\nkerran tavata Gothard veljeänsä ja sanoa hänelle jäähyväiset. Heidän\nvälinsä näytti hänestä varsin hellältä.\n\n-- Siinä tapauksessa, intti Willebrand, on se käynyt sellaiseksi varsin\näskettäin. Buddenbrock itse on minulle sanonut, että veljesten välit\novat pitkät ajat olleet kireällä.\n\nBildsteinkin luuli kuulleensa jotakin semmoista. Asia lienee koskenut\njotakin perintöä tahi senkaltaista. -- Eipä, selitti Willebrand, ei ne\nolleet perintöriitoja, vaan kysymys oli Buddenbrockin tiloista Liivissä,\nkun Itämeren maakunnat Isonvihan jälkeen joutuivat Venäjälle.\nKummallakin veljellä oli niihin osa, mutta he eivät sopineet niiden\nhoidosta. Gothard tahtoi, että Maunu, samoin kuin hän oli tehnyt,\nluopuisi Ruotsista ja asettuisi Venäjän alamaisena heidän omistamaansa\nkartanoon tai ainakin Riikaan, mutta Maunu tahtoi pysyä ruotsalaisena ja\nvaati kartanoa myytäväksi tahi että veli lunastaisi sen. Ei kumpikaan\nperäytynyt, ja siten he erosivat riidassa. -- Niin oli Grönhagenkin\nkuullut asian. Heidän välinsä murtui täydellisesti, mutta nyt, Gothardin\ntultua Viipurin komentantiksi, kuuluvat veljekset käyvän toinen toisensa\nluona ja sopineen täydellisesti.\n\nNuoremmat upseerit rupesivat kyselemään, lieneekö mitään perää\nkaikenmoisissa arveluttavissa huhuissa, joita kuului tästä yleisesti\ntunnetusta sovinnosta, mutta vanhemmat nähtävästi eivät tahtoneet koskea\nsiihen juttuun, ja luoden katseen majurinrouvaan päin sanoi Willebrand\näkkiä: -- Tuolla seisoo Sprengtportin vaimo, hänen pitäisi saada tästä\ntieto. Grönhagen myönsi kyllä, että hän olisi tiedosta kiitollinen,\nmutta sotajulistukseen nähden ei pitäisi unohtaa vanhaa kokemusta\nnaisista ja salaisuuksista. Nuoret upseerit naurahtivat, mutta Bildstein\nvastasi vakavasti: -- Sen naisen vaiteliaisuudesta vastaan minä.\nLähdetään, Willebrand!\n\nMajurinrouva näki herrojen tulevan, ja meni sykkivin sydämmin heitä\nvastaan.\n\n-- Sanotte minulle varmaan, herra eversti, mitä itse tiedätte? lausui\nhän, levottomasti katsellen everstiin ja tarjoten hänelle kättä.\n\nWillebrand käsitti tämän levottomuuden: valtiopäiviä kestää vielä, mutta\nSprengtport on lähtenyt pääkaupungista. Kirjeen mukaan, jonka Wrangel\njuuri nyt on saanut Gripenhjelmiltä, on miehenne nyt Marttilassa ja\nsaapuu tänään tänne.\n\nMajurinrouva ilosta punehtui. Tämä onni tuli niin odottamattomana.\n\n-- Meillä on vielä toinen uutinen, jatkoi Bildstein.\n\n-- Sota?! huudahti majurinrouva, silmät levällään. Tiedetäänkö siitä\nmitään?\n\n-- Kyllä; säädyt ovat päättäneet rikkoa rauhan Venäjän kanssa. Sota on\nvälttämätön.\n\nMajurinrouva vaaleni nähtävästi, mutta sanaakaan ei lähtenyt hänen\nhuuliltaan.\n\n-- Asiaa pidetään toistaiseksi salaisuutena, jatkoi Bildstein, mutta te,\nrouva, olette meille siksi läheinen, että epäilemättä voimme uskoa sen\nteille. Tiedän, että pidätte sen omana salaisuutenanne.\n\nVarmalla itseluottamuksella vastasi majurinrouva levollisena: -- kiitos,\nherra eversti, Wilho Sprengtportin vaimo ei ole koskaan luottamusta\npettänyt. Tiedän varsin hyvin mitä olen miehelleni, teille, hyvät herrat\nja itselleni velkapää.\n\nNyt seurasi lyhyt keskustelu siitä, mitä vastaisista tapauksista\nluultiin tahi ei luultu, jonka jälkeen molemmat herrat sanoivat\njäähyväiset ja lähtivät.\n\nKun majurinrouva palasi tyttärensä ja Leena Löfvingin luo, tiesivät\nnämät jo, että majuri oli likellä Lappeenrantaa. Olivat kuulleet osan\nkeskustelua ja arvasivat loput. Mutta kuinka kaivattu majuri olikin,\neivät Maria ja Leena oudoksuneet, että majurinrouva näytti enemmän\nalakuloiselta kuin iloiselta. Olihan varsin otaksuttavissa, että majuri\npikaisella matkallaan oli saanut suuria vaivoja kestää. Matka meren yli\noli tietysti näinä kovin myrskyisinä päivinä ollut vaikea, eikä kulku\nTurusta huonoilla kyytirattailla ollut suinkaan helppoa. Kivulloinen\nmies saattoi sellaisessa kokonaan murtua. Täytyi niinkin olla iloinen,\nkun hän nyt saapui kotia, ja oli vaan hankittava hänelle mahdollisimman\nmieluisa tyyssija.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMajurinrouva oli vielä outo Lappeenrannassa. Hänen kotinsa oli jo pari\nvuotta ollut Porvoon seuduilla Gammelbackan kartanossa, jonka majuri\nnoin yhdeksän vuotta sitte oli ostanut vanhalta toveriltaan. Sieltä oli\nnyt hänen vaimonsa tyttärensä, pienen poikansa Yrjö Maunun ja Leenan\nkanssa lähtenyt, sillä mies oli kirjeessä ilmoittanut palaavansa Suomeen\nja halusi tavata omaisiansa Lappeenrannassa. Hän näet ei saanut lomaa\nkäydäksensä heidän luonaan Gammelbackassa, vaan täytyi hänen Hämeen\nrykmentin upseerina matkustaa suoraan Wrangelin luo. Kotona ei\nmajurinrouvaa pidättänyt mikään. Majurin edellisissä naimisissa\nsyntyneistä kolmesta pojasta oli kaksi, Vilho ja Heikki ylioppilaina\nTurussa opintoja harjoittamassa. Nuorin, Jaakko, oli vähää ennen\nnimitetty kornetiksi Karjalan rakuunoihin, ja oli siis 14 vuoden\nikäisenä kruunun miehenä omintakeinen herra. Majurin ainoa tytär ei\nollut esteenä hänkään, sillä hänestä oli tämä matka oikea onnen sattuma.\nOmilla hevosilla, omissa vaunuissa ja kuskina naapurin luotettava Hukka\nsekä hänen rinnallaan lapsenhoitaja Ulla, lähti siis majurinrouva\nmatkaan. Vaunujen sisässä istui Maria, aina valmiina helpottamaan\npienestä veljestä aiheutuvia vaivoja, ja ylen onnellisena ajatellessaan\nisän palaamista ja sitä uutta maailmaa, joka hänelle nyt avautui.\n\nÄidistään ja varhaisemmasta lapsuudestaan oli Marialla ainoastaan\nharvoja ja hämäriä muistoja, koska hän äidin kuollessa oli varsin pieni;\nmutta isän kertomuksista oli hänelle selvinnyt, että vanhemmat veljet ja\nhän itse olivat syntyneet Siperiassa. Siellä oli majuri sotavankina\ntutustunut Anna Margareeta Amnoriniin ja hänen isäänsä, Jaakkiman\nkirkkoherraan, jonka kanssa tytär oli kuljetettu ilman että kukaan tiesi\nhäntä naiseksi. Majuri itse joutui vankeuteen Pultavan suuressa häviössä\nja vietiin usean muun kanssa Svijasckiin lähellä Kasania. Venäläiset\nolivat jo ennen kulettaneet pois suuret joukot miehiä ja naisia Virosta,\nLiivistä, Kuurinmaalta, Litvasta, Puolasta ja vihdoin valloitetusta\nSuomesta, ja sijoittaneet näitä valtakunnan eri osiin. Pultavan tappelun\njälkeen lisääntyi näiden vankien luku siksi, ettei mikään paikkakunta,\njoka kykeni heitä ruokkimaan, päässyt heistä vapaaksi. Eri kohtalojen\nalaisiksi joutuivat voitetut, mutta aluksi kohdeltiin korkeampia\nupseereja hyvin. He saivat pitää luonaan palvelijansa, ajopelinsä ja\nmuun omaisuutensa, sekä saivat kunniansanaansa vastaan vapaasti liikkua\nlähimmässä ympäristössä.\n\nSvijarschkiin sijoitettujen vankien keskuudessa tuumittiin salaliittoa\npakenemista varten. Mutta eräs Brink ilmoitti asian viranomaisille, ja\nseurauksena oli, että muiden muassa Sprengtport tuomittiin elinkautiseen\nvankeuteen ja suljettiin Kasanin pieneen tyrmään, jossa hän kitui 17\nkuukautta. Mutta vuonna 1711 lähetettiin sotavangit suurissa joukoissa\nSiperiaan, jossa he saivat enemmän vapautta ja luvan tehdä työtä omaksi\nedukseen. Moni heistä tulikin taitavaksi ammattilaiseksi, valmistaen\nmikä karkeampia mikä hienompia teoksia, jopa koruneulomuksia silkillä ja\nkultalangalla.\n\nRauhan jälkeen saivat vangit palata kotimaahansa. Sprengtport, joka oli\nasumapaikakseen saanut Tobolskin kaupungin, oli viimeisiä, jotka\nlähtivät, mutta joulun aikana 1722 pääsi hänkin paluumatkalle Suomeen\nvaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta Suomi oli autio erämaa, ja\nepävarmaa oli, pääsisikö täällä pelastumaan nälkäkuolemasta. Ensimmäisen\ntyyssijan sai majuri Husulan talossa Vehkalahdella. Tämän talon isäntä\nja hänen veljensä olivat, samoin kuin useimmat suomalaiset, seuranneet\nKaarlo kuningasta hänen rohkeilla retkillään. Veli kaatui Liesnan luona,\nmutta Husula itse oli päässyt hengissä Siperiaan ja vihdoin kotiin\nSuomeen. Palatessaan hän tuskin tunsi maatansa tahi taloansa. Ei ollut\nenään jälkeä siitä, mitä ennen oli ollut, mutta vähän ennen Husulaa oli\nhänen vaimonsa ja lapsensa sekä monta naapuria palanneet mikä Ruotsista\nmikä niistä metsistä, joissa olivat piilleet, ja siten oli kuitenkin\nparas tallella. Itku ei päästä pahoista päivistä, ja ruvettiin siis\nJumalan nimessä taas kyntämään ja kylvämään. Kun majuri seuraavana\nvuonna saapui heidän luoksensa sairaana ja tietämättä mistä leipä oli\nsaatava, otti Husula hänet ystävällisesti vastaan, ja sinne jäi\nSprengtport perheineen, kunnes voisi tavalla tahi toisella tulla omin\nneuvoin toimeen.\n\nMutta synkältä näytti tulevaisuus, sillä upseereja oli ylen määrin, ja\nnäin kaukana Tukholmasta hän ei voinut toivoa mitään niukoista kruunun\nvaroista. Hän siis ryhtyi Siperiassa harjoittamaansa käsityöhön,\nommellen semminkin tupakkakukkaroita kultalankakoristeilla. Ruotsissa\ntosin pidettiin tällaista elinkeinoa alentavana upseerille, mutta\nhävitetyssä Suomessa ei ajateltu samoin. Sprengtportin käsityöt menivät\nkaupaksi Turussa ja Tukholmassa, ja siten saattoi hän uskollisen\nvaimonsa avulla hankkia elatusta ei ainoastaan itselleen ja lapsilleen,\nvaan vieläpä Löfvingin poika-raukalle, pienelle Martille. Tämä oli pari\nvuotta vanhempi kuin majurin omat pojat, mutta kuitenkin liian nuori\ntullaksensa omin neuvoin toimeen, sitten kun isä ja äiti puutteen\npakottamina olivat lähteneet leipäänsä etsimään vieraisiin maihin.\nViimeisessä hädässä oli Löfving, tuo mainehikas sissi, lähtenyt\nSuomesta, mutta kuitenkin keveämmällä sydämmellä, kun Martti oli\njoutunut majurin luo, joka oli luvannut pitää hänestä huolta. Ja sen\nlupauksensa oli Sprengtport uskollisesti täyttänyt. Ei sitä päivää,\nettei majuri käyttänyt muutamia tuntia lastensa opetukseen, ja kun\nHusulan pojat varttuivat, otti majuri ne joukkoon, korvataksensa siten\nhänelle osoitettua vieraanvaraisuutta. Kun vihdoin ajat Ruotsissa\nkävivät valoisemmiksi, nimitettiin Sprengtport luutnantiksi Uudenmaan\nrakunoihin majurin arvonimellä. Silloin muutti perhe virkataloonsa\nRuovedelle, ja kun Sprengtport muutamia vuosia sen jälkeen sai perinnön\näidin puolelta, osti hän Gammelbackan säterin, ja sai siten toteutetuksi\nhartaimman toivomuksensa päästä oman turpeen omistajaksi Suomessa.\n\nMutta tätäkään kotia ei valaissut enään onnen aurinko. Hänen hellästi\nrakastettu vaimonsa, jonka hän oli kohdannut kuin hyvän enkelin elämän\nkovimmassa koettelussa, joka oli opettanut häntä taas rakastamaan,\ntoivomaan ja uskomaan, hän oli ijäksi nyt poissa. Kaksi vuotta sitten\noli kuolema korjannut hänet, ja yksin oli hänen miehensä jäänyt neljän\näidittömän lapsen kanssa. Gammelbackan väki näki usein uuden isännän\nkävelemässä talon ikivanhojen puiden keskellä pikku Mariaa taluttaen ja\nJaakko sylissä. Näkivätpä hänet joskus kyyneleitä vuodattamassa,\nsurkutellen häntä mutta voimatta lohdutusta antaa. Vähitellen nöyrtyi\nhän kohtalon iskun alle, ja nyt oli majuri jo pari vuotta ollut uusissa\nnaimisissa Elsa Katarina Ulfsparren kanssa. Hän oli vaaliinsa\ntyytyväinen, ja heidän pieni Yrjö Maununsa tuotti hänelle iloakin,\ntavallansa täyttäen sen tyhjän sijan, jonka muut pesästä lähteneet pojat\nolivat jättäneet.\n\nSaatuansa tiedon miehensä tulosta, mietti majurinrouva ainoastaan millä\ntavoin hänelle saisi hankituksi mieluisen olon ja viihtymyksen, jott'ei\nhänen tarvitsisi kestää samoja vastuksia, jotka olivat kohdanneet rouvaa\nitseään Lappeenrantaan saapuessaan. Kaupungin talot olivat ullakoita\nmyöten täynnä majoitettuja, eikä ollut ainoatakaan huonetta\nluovutettavana uusille tulokkaille. Kun yö jo oli tulossa, ei ollut\nmuuta neuvoa, kuin etsiä suojaa metsänrinteessä kaupungin ulkopuolella.\nVanhemmille tuo ei saattanut olla kovin vaarallista vaikka yöt jo\nolivatkin kylmiä, mutta miten kävisi pienen Yrjön? Hänen hoitajansa,\nsinisilmäinen, helläsydämminen Ulla oli itkemäisillään nähdessään mihin\nkurjuuteen hänen lemmikkinsä oli joutunut.\n\n-- Rukoillaan Jumalalta apua, sanoi hän hurskaasti, laskien siunaavasti\nkädet sylissään lepäävän lapsen yli. Sanattomina istuutuivat\nmajurinrouva ja Maria sen kylmän kiven viereen, josta Ulla loi silmänsä\ntuikkivaa tähteä kohden.\n\nSamassa he kuulivat metsässä outoa roisketta. Siellä rahisi ja ryski\nikäänkuin olisi metsä herännyt henkiin, ja kun he levottomina kääntyivät\nsinnepäin, näkivät he lehmän syöksevän ulos pensaistosta ja\nvanhanpuolisen naisen juoksevan sen jälessä vitsa kädessä.\n\n-- Totteletko! kirkasi eukko heristäen vitsaa; mutta kun hän samassa\nnäki nuo vieraat, pysähtyi hän ällistyneenä ja niiaten heidän eteensä.\n\nMajurinrouva käytti tilaisuutta kysyäkseen, eikö olisi mahdollista\nlöytää jotakin sopukkaa, johon voisi sijoittua ainakin yöksi.\n\nLöytyi kyllä, sillä eukko itse asui aivan likellä, mutta kaiketikin oli\nhänen mökkinsä liian halpa niin hienolle herrasväelle. Siitäpä vähät;\nmajurinrouva ilmoitti olevansa ylen kiitollinen ja pian kulkivat kaikki\nneljä lehmän jälissä likeiseen mökkiin. Matkalla kertoi eukko, että\nhänen miehensä oli kaupungin karjapaimen ja tänä iltana oli eukon ollut\npakko auttaa miestänsä etsimässä muutamia eksyneitä lehmiä, joista kaksi\nvielä oli kateissa. Piata oli vaimon nimi, ja sen oli hän saanut piispa\nSorolaisen hurskaasta tyttärestä, joka tosin oli aikoja sitten kuollut,\nvaan yhä vielä eli kansan muistissa. Beatasta oli kyllä tullut Piata,\nmutta siitä vähät; Piata oli varsin ylpeä ajatellessaan, että hän\nainakin nimen kautta oli ikäänkuin yhteydessä niin enkelinkaltaisen\nolennon kanssa.\n\nHeidän saavuttuaan köyhään hökkeliin pyysi Piata niiaten vieraita\nastumaan sisään. Hänen miehensä, paimen, oli vielä poissa, mutta häntä\nei kenenkään tarvinnut pelätä, hän kyllä oli hiljaisista hiljaisin ja\ntyytyisi kyllä pitämään heitä kotonaan.\n\nSemmoiset olivat olleet majurinrouvan vaiheet tultuansa Lappeenrantaan,\neikä seuraavakaan päivä ennustanut parempaa. Nyt kuitenkin odotettiin\nmajuria, ja hänelle täytyi parempaa hankkia. Mutta miten? Linnassa\nolivat kaikki asunnot täpö täysinä ja kaupungilla oli miltei vieläkin\nahtaampaa. Johonkin täytyi ryhtyä, semminkin kuin majurinrouva syystä\nvaroi, että hänen miehensä palaa raihnaana, ehkäpä kokonaan murtuneena.\n\nTässä pulassa tuli hänen avukseen Leena Löfving. Nämät naiset eivät\nolleet koskaan tavanneet toisiansa, mutta olivat kuulleet toinen\ntoisestaan. Olivathan heidän miehensä, vaikkakin eri osissa ja eri\narvoasteilla molemmat sotureita ja ystäviä. Myllymäellä oli Maria\ntutustunut Leenaan, joka kuultuaan majurin tulosta, tarjosi hänelle\npirttinsä ensi tyyssijaksi. Pitemmäksi ajaksi hän ei voinut sitä\nluovuttaa, sillä paroni Buddenbrock oli jo majoitettu hänen luoksensa,\nja oli talo niin täydellisesti hänen hallussaan, ettei Löfvingilläkään\nollut muuta leposijaa kuin tallinparvi. Mutta nythän oli Buddenbrock\nmatkalla, Löfving oli saanut käskyn seurata häntä, Leena luuli varmaan\ntietävänsä, että Löfving palaa paljoa ennen kuin Buddenbrock, joten ei\nmikään estänyt majuria asustamasta heidän luoksensa. Tästä huolesta\npäästyään odotti majurinrouva miestänsä milloin paimenen luona, milloin\nMyllymäellä.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSillä välin valmisti Leena talonsa uutta vierasta varten. Varhain\naamulla oli hän leiponut ja rupesi nyt kokoamaan jäähtyneet leivät.\nUunikin oli jo viilistynyt ja oli siis aika panna sinne paistumaan\ntuoreet muikut, ladottuina suurille kaarna- ja tuohikappaleille.\nLöfvingillä ei ollut suuria varoja, mutta vaikkapa Leenan olisi ollut\npakko myydä viimeinen hameensa, ei hän olisi jättänyt koetettua\nystävätänsä ilman tervetulo-ateriaa. Mielellään tahtoi hän myös\nkestittää sotavanhusta, ukko Kornatusta, joka tänään aamupuolella oli\nsaapunut Lappeenrantaan, kuljettuansa kaupunkiin Elimäeltä saakka. Ukko,\njoka jo oli sivuuttanut 90 vuotta, oli niinkuin muutkin kuullut, että\nrauha oli enään hiuskarvan varassa, ja kun hänen pojanpoikansa,\nsukutalon lähin perillinen, nyt palveli ratsuväessä Lappeenrannassa,\npäätti vanhus mistä hinnasta tahansa kömpiä sinne, ja hänen kaupunkiin\npäästyänsä kutsui Leena hänet toistaiseksi luoksensa. Kiitollisena ja\niloisena siitä, että hänet vielä niin pitkän ajan perästä tunnettiin,\nlupasi Kornatus tulla, mutta ensin täytyi hänen tavata pojanpoikansa.\nToivoen piankin löytävänsä hänet, meni hän linnaan, mutta siellä\nsanottiin, että Uudenmaan rakuunat ja Eero niiden kanssa olivat\nlähteneet Marttilan leiriin, eikä siis auttanut muu kuin levähtää\nLappeenrannassa ennen lähtöä Marttilaan. Nyt nukkui hän paitahihasillaan\nlavitsalla, johon Leena oli valmistanut sijan miehensä arvoisalle\nystävälle. Jaloistansa oli hän riisunut saappaat, mutta muutoin häntä ei\nrasittanut lämpö, sillä pitkä villainen musta, punakeltaraitainen ihokas\noli napitettu kaulaan saakka, ja kotikutoiset sarkahousut olivat\nniinikään riisumatta. Lämmöstä ja kylmästä ukko nähtävästi ei\nvälittänyt.\n\nKornatus ei ollut koskaan arvoasteissa korkealle kohonnut, vaikka hänet\njo 11 vuotiaana otettiin sotaväkeen, jossa hän ensin oli rummuttajana ja\nsitten miekalla palveli Kaarlo X:nettä kaukana vieraissa maissa.\nRuutisavussa ja veressä hän varttui ja ylennettiin vihdoin\nurhoollisuudesta aliupseeriksi. Semmoisena oli hän sittemmin osallisena\nKaarle XII:nnen verisissä retkissä ja sai virkaeron 1712 eläkkeellä,\njota kuitenkaan köyhien aikojen tähden ei hänelle koskaan maksettu.\nSiitä hän ei sentään valittanut. Miksi ei hän samoinkuin esi-isätkin\nkärsisi ja uhraisi kun valtakunnalla oli kovat ajat.\n\nKornatus oli kotoisin Elimäen pitäjän Muhuniemen talosta ja kuului\nsiihen talonpoikaisluokkaan, joka Husulan aatelin nimellä eli\nverottomilla tiloillaan. Hänen kotikontunsa oli vuosisatoja siirtynyt\nperintönä isältä pojalle, ja aina oli suku kulkenut kunnialla ja saanut\nmonta ihmeellistä merkkiä Jumalan suojeluksesta. Sitä kaikkea pidettiin\ntodellisena siunauksena siitä tavasta millä verovapaus oli saatu. Vanha\nkertomus tiesi näet, kuinka kuningas oli kerran, Ruotsin jouduttua\nperikadon partaalle onnettomassa sodassa, antanut julistuksen, että ken\ntahtoi ruveta valtakunnan palvelukseen vihollista vastaan, voisi sillä\nansaita verovapauden itselleen ja lapsilleen. Se joka ilmoittautui\npalvelukseen vihollista vastaan joko jalkaisin tahi hevosella ja\nasekatselussa hyväksyttiin, sai ikiajoiksi vapauden ja rälssin. Niille,\njotka siten saivat sen, annettiin yhteinen vaakuna, avoin vaakunakilpi\nja kypärä. Vaakunassa piti olla yksi sininen ja yksi keltainen kilpi,\nsiinä hopeoittu miekalla varustettu käsivarsi, sekä kypärässä kaksi\nhopeoittua oinaansarvea. Sen ohessa säädettiin, että ken oli\nmiehekkäästi käyttäytynyt, hän saisi vaihtaa tämän vaakunan hänelle\nerityiseen, jota paitsi hänen naimiskaupassa tai ostamalla saamansa tai\nmuutoin ansaitsemansa tilat nauttivat rälssiä ja etuuksia niinkuin\nmuutkin rälssimiehet Ruotsin maassa.\n\nKun tätä kuulutusta luettiin Elimäen kirkossa, kuuntelivat sitä\nMuhuniemeläiset samoinkuin muutkin ääneti. Mutta kun jumalanpalveluksen\njälkeen kokoonnuttiin kirkkomäelle neuvottelemaan, ja useat olivat\nepäröivällä kannalla, astui Heikkilän ukko esille ja piti puheen kansan\nvelvollisuudesta puolustaa kuningasta ja maata. Samaa puhetta\npitääksensä ratsasti hän talosta taloon pitkin pitäjätä, josta hän\nsitten sai pilanimen \"Karnatti\". Hyväksyttynä sotajoukkoon kirjoitettiin\nhänet kuninkaalliseksi ratsumieheksi Karnatuksen nimellä, joka sitten\nvähitellen muuttui Kornatukseksi ei yksistään sotamiesluetteloissa vaan\naateliskirjassa, kun kuningas tahtoi siten muuttaa hänen entisen\npilanimensä kunniaksi. Suku eli sitten kunnioitettuna jä siunattuna,\nmutta ei mikään menestys voinut houkutella sitä luopumaan\nvaatimattomasta elämästään isien maalla. Eikä heistä kukaan ollut\nvaatinut muuta aatelista oikeutta kuin mitä heillä alkuperäisesti oli.\nTyytyväisinä verovapauteensa omalla konnullaan olivat kaikki polvi\npolvelta palvelleet valtakuntaa milloin miekalla milloin auralla aina\ntähän vanhukseen saakka, joka nyt lepäsi Löfvingin luona.\n\nEikä Eljas Kornatus ollut suinkaan huonontunut suvustaan. Hänen pitkä\nsotilas-uransa oli alkanut siihen aikaan, jolloin vielä taisteltiin\nhaarniskoissa mies miestä vastaan, mutta kun ruudin kaikki nielevän\nvoiman tähden rautatamineet kaikiksi ajoiksi hylättiin, talletti hän\nvaraksensa kotopitäjän kirkkoon, kiitollisena muistona niistä\ntaisteluista, joista hänet monen monta kertaa Jumalan kaikkivoipa käsi\noli pelastanut. Nyt oli jo hävinnyt sekä sota-asu että vaakuna. Isoviha\noli korjannut ne samoinkuin paljon muutakin talon nuorempien tuntuvaksi\nsuruksi. Mutta Kornatus lohdutti heitä sillä, että kirkko edes oli\npaikallaan. Elämä oli hänelle, sanoi hän, opettanut kaiken maallisen\nkunnian turhuuden.\n\nHän nukkuu vanhurskasten unta, ajatteli Leena, kun hän hiljaisesti\ntoimien uunin ääressä katseli ukkoa. Kalat olivat vihdoin kypsät, mutta\ntarvittiinhan maitoakin, ja sidottuansa holsteinilaisen liinan päähänsä\notti hän pytyn ja lähti noutamaan mitä hänelle oli luvattu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelena Löfving oli kovaa kokenut nainen ja kovaa kokeneen miehen vaimo.\nTapani Löfving syntyi jouluiltana 1689 Narvassa, jossa hänen isänsä oli\nkorpraalina, ja kun tämä 9 vuotta myöhemmin siirrettiin Käkisalmeen,\notettiin poika mukaan. 13-vuotiaana alkoi Tapani tulla omin neuvoin\ntoimeen, ensin puotipoikana Viipurissa ja sitten kartanonomistaja\nAffleck'in kirjurina Pohjois-Karjalassa. Ensi taistelunsa taisteli\nLöfving 1710 venäläisten seutua tuhotessa, ja kohta sen jälkeen erosi\nhän isännästään rientääksensä eteläiseen armeijaan. Siinä käytettiin\nhäntä ensin katsastuskirjurina, mutta piankin häntä ruvettiin käyttämään\npartioretkillä, joissa kysyttiin neuvokkaisuutta ja rohkeutta. Kun\nIsoviha sitten koko kauheudessaan levisi yli Suomen, teki Löfving\nparastansa pelastaaksensa Ruotsin etumuuria. Vielä sittenkin kun väestö\njo oli alkanut suurissa joukoin paeta kotimaastaan ja armeijakin oli\nkäsketty siitä peräytymään, taisteli Löfving vapaajoukkoineen, jonka hän\noli koonnut ympärillensä. Senkin taistelun lopetti 1721 vuoden rauha,\nmutta silloin makasi Suomi kuolevana paarillansa ja Ruotsi oli\nvararikossa. Venäjällä vankeudessa olleet palasivat kohta sen jälkeen ja\npyysivät leipää, mutta sitä ei ollut, ei ainakaan Löfvingin kaltaisille,\nsillä Ruotsilla ei ollut mitään annettavaa ja Suomessa kasvoi vaan\nepätoivo ja suru. Sepä pakotti Löfvingin siirtymään vieraaseen maahan ja\nmukana seurasi hänen vaimonsa. He asettuivat Holsteiniin ja jäivät\nsinne, sillä vaikka perhe lisääntyikin, oli siellä kuitenkin leipää\nkaikille. Siten elettiin hiljalleen ja lapset kasvoivat, mutta kun\nLöfvingin korviin joutui huhu uusista kotimaata uhkaavista vaaroista,\nneuvottelivat puolisot ja kokosivat tavaransa lähteäksensä Suomeen, joka\nehkä oli heidän apunsa tarpeessa. Nyt oltiin kotona ja vanhin poika,\n12-vuotias Tapani, oli saanut tulla mukana Lappeenrantaan, jossa Leena\nilokseen löysi oman, enon rakentaman pirtin. Se oli pieni rakennus,\nalkuansa savupirtti vaan, mutta sittemmin varustettu uloslämpiävällä\nuunilla ja akkunoilla luukkuin sijassa. Erinomainen siunaus näkyi\nsuojelleen tätä katosta, koska se vielä oli paikallaan vaikka kaikki\nylt'ympäriltä oli hävitetty. Täällä toivoi hän nyt löytävänsä tyyssijan\nlapsineen, jotka kaikki, paitsi Tapani, toistaiseksi olivat jätetyt\nsukulaisten luo Turkuun.\n\n\n\n\n4.\n\n\nHelena Uggla oli Löfvingin toinen vaimo. Ensimmäinen, Kristina Magdalena\nAlcenius, oli jo ollut monta vuotta maanpovessa. Hän oli Löfvingin\nensimmäinen rakkaus, mutta heille tuli liian varhain ero, ja ainoa\nlapsi, jonka hän jätti miehellensä lohdutukseksi hänen surussaan, oli\nheidän pieni Marttinsa, joka hänen kuitenkin täytyi hädässään jättää\nmajurille. Siten olivat vuodet vierineet. Martti oli nyt 25-vuotias mies\nja vänrikkinä Hämeen rykmentissä. Siihen Löfvingkin palattuansa\nsijoitettiin luutnantiksi, ja siten olivat isä ja poika taas yhtyneinä.\n\nÄitipuolen ja pojan suhteet olivat niin hyvät kuin niin pitkän eron\nperästä voivat olla. He olivat tosin vieraantuneet toinen toisestaan,\nvaan olivathan molemmat Löfvingin omia, ja se johonkin määrin solmi\nyhteen katkenneet siteet, jota paitsi yhteiset hyvät, vaikkapa\nsurullisetkin muistot helpottivat lähentymistä. Mieluisempaa Leenasta\nkuitenkin olisi ollut, jos poika olisi ollut avomielisempi ja\npuheliaampi, mutta Martti oli luonteeltaan umpimielinen eikä isäkään\npäässyt hänestä selville. Hänen pohjaltaan kiihkoinen sydämmensä kaipasi\nkuitenkin ymmärtävää ystävää, ja sen oli hän löytänyt Maria\nSprengtportissa. Marian ympärillä liitelivät hänen ajatuksensa ja\ntoiveensa yhä enemmän mitä vanhemmaksi hän tuli, siitä päivästä saakka,\njolloin majuri ensi kerran lähetti pienen tyttärensä viittä vuotta\nvanhemman Martin luo läksyn kuulustamista varten. Kun silloin tyttö,\nkädet ristissä, kohotti silmänsä ja luki rukouksiansa, luuli Martti\nhänessä näkevänsä taivaan enkelin. Siten kävi useastikin, ja\nmonenvuotinen yhdessä-olo, yhteiset leikit ja vaivat virittivät vihdoin\nkeskinäisen mieltymyksen, joka Martin silmiltä peitti koko muun\nmaailman.\n\nLeena, kuten muutkin, oli kyllä tämän huomannut, mutta hänestä ei Martin\nvaali ollut sopiva, sillä Marttihan oli köyhä poika ja Maria paljon\nylemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän. Tapansa mukaan puhuen\nasian suoraan oli Leena kyllä Martille huomauttanut tätä, mutta vähän\nMartti siitä välitti. Isän palattua ja kuullessaan kertomuksia tämän\nurostöistä hän alkoi oppia katsomaan elämätä avarammalta kannalta. Hän\ntunsi itsessään sekä tahtoa että tarmoa, vaan ennen kaikkea pyrki hän\nosoittautumaan sen tytön arvoiseksi, joka oli hänelle kaikki maailmassa.\nNyt tuli hänenkin puolustaa isänmaata, ne unelmat olivat hänen suurin\nonnensa, ja hänestä se sotainen into tarttui ei ainoastaan ystäviin ja\ntovereihin, vaan vieläpä koko ympäristöön. Mutta hän tahtoi toimia omin\npäinsä, ja joka päivä saapui tietoja nuorukaisilta ja miehiltä, jotka\ntoistaiseksi olivat sotapalveluksesta vapaat, että he halusivat liittyä\nMarttiin ja tarttua aseisiin. Kunpa vaan Martti pääsisi kruunun takista\nja saisi heidän kanssaan vapaasti toimia, niin eivät mitkään vaarat\nkävisi liian raskaiksi, miehekkäästi hän niitä kohtaisi, ja rakastetun\nsilmät seuraisivat häntä. Siinähän onnea kylliksi. Näiden ajatusten\ninnostuttamana tuli hän kokouksesta ja kulki mietteissään toria kohden.\nLähellä kirkkoa näki hän isän tulevan vastaansa ja hänen silmissään\nleimahti. Löfvingin terävä katse huomasi kohta tämän ilon välähdyksen,\nja hän tunsi sydämmensä paisuvan. Eipä Martti turhaan ollut hänen\nlempilapsensa.\n\nMutta vaikea oli näitä kahta tuntea isäksi ja pojaksi, siksi erilaisia\nhe olivat kaikessa. Löfving oli varteva, ja hänen solakka, jäntevä\nvartalonsa ilmaisi suurta notkeutta ja voimaa. Kasvot olivat laihat,\nauringonpaahtamat ja uurretut, silmät syvään painuneet, kuvaten lujuutta\nja tyyneyttä. Ajan tavan mukaan olisi hänen pitänyt käyttää peruukkia\ntahi ainakin puuteroittuja kiharoita, mutta Löfving oli vapautunut\nkummastakin. Hänen harmaat hiuksensa olivat ohimoilta kammatut taapäin\nja ulottuivat keltaiseen univormukaulukseen asti, jonka alta pilkisti\npunainen liina. Hänen sininen takkinsa, joka tuskin peitti lanteet, oli\nkoristettu valkoisilla nyöreillä ja keltaisilla napeilla, rinnasta vähän\navoin, niin että vaaleansiniset liivit pääsivät näkyviin. Säännön\nmukaisesti olisi housujen pitänyt olla siniset samoinkuin lakki, mutta\nkun sotakassa oli tyhjä ja Löfving itse oli hankkinut itselleen kestävät\nnahkahousut, arveltiin että olkoon menneeksi, semminkin kun\nmiehistönkään vaatetus ei mitenkään täyttänyt edes niukkoja vaatimuksia.\nSiniset polviin ulottuvat säärykset ja korkeat jalkineet olivat sitä\nvastoin koko pulskat, eikä koko asiasta siis sen enempää. Valkoinen,\nsuureen ruusukkeeseen solmittu vyöhyt, jykeä miekka ja vihdoin hattu\nsinikeltaisine nauhoineen ja töyhtöineen ilmaisivat hänet suomalaiseksi\nupseeriksi Ruotsin valtakunnan palveluksessa.\n\nEttä Löfving oli ollut verileikissä mukana sitä todistivat hänen pois\nammuttu korvansa ja miekannaarmu poskessa. Känsäiset kädet ja juovaiset\nkasvot tiesivät kyllä kovaa elämän taistelua, mutta silmien terävyydestä\nja liekistä näkyi, että 55-vuotiaassa tarmo vielä oli kokonaan\nmurtumaton.\n\nMartti oli lyhyempi, vaan hartevampi ja vahvatekoisempi. Puku heillä oli\nmelkein samanlainen, mutta sittekin pysyi silmiinpistävänä heidän\nerinäköisyytensä. Vänrikin hehkeät posket, lempeä piirre suun ympärillä\nja tummat, synkät silmät eivät mitenkään olleet isästä. Hän oli kokonaan\näitinsä poika.\n\nSe kiire millä Martti nyt riensi isää kohden lisäsi hänen poskiensa\nhehkua ja masensi äänen, joka tuntui melkein ponnistetulta, kun hän\nkaukaa huudahti:\n\n-- Isä, minun täytyy pyytää apuanne. Ette saa kieltää.\n\n-- Mitäs tahdot?\n\n-- Meidän vapaajoukkomme on lisääntynyt 2,500 mieheksi, ja -- -- --\n\nLöfving synkistyi. -- Jätä se asia sikseen, Martti. Siitä ei tule\nmitään.\n\n-- Kaikki on valmiina, tokasi Martti kiihkeästi. Kun vaan levitimme\nmaaseuduille tiedon, että te ottaisitte johtaaksenne meitä, oli helppo\nmiehiä koota, ja kun he olivat päättäneet lähteä, lupasivat kotolaiset\napua. Nyt he ovat aseilla, vaatteella ja ruoalla varustetut, kaikkeen\nvalmiit.\n\n-- Lastenleikkiä ja juoruja, Martti!\n\n-- Onko se lastenleikkiä kun meillä on 500 hämäläistä, jotka\nvapaaehtoisesti rientävät taistelemaan. Sitäpaitsi kuuluu Karjalasta,\nettä sieltä voidaan toivoa 800. Pohjanmaalta saadaan 500, ja\nEtelä-Suomesta ainakin 700. Siis yhteensä 2,500 miestä.\n\n-- Mitä useampi sitä parempi, vastasi Löfving vakavasti. Pyydä poikia\nilmoittaumaan everstiluutnantti Brandenburgille; kyllä heidät\nluetteloihin otetaan.\n\n-- Sitä ne eivät tahdo. Olemme valinneet teidät päälliköksemme.\n\n-- Minut? Ja sinä kai aiot mukaan?\n\n-- Niin aion; kaikki on käynyt kuin vihurissa heti kun julistimme, että\nte rupeaisitte johtajaksemme.\n\nRatkaiseva päätös ilmaantui Löfvingin piirteissä.\n\n-- Ei, poikaseni. Minua he turhaan odottavat. Minun paikkani on\nrykmentissä, ja siinä on sinunkin. Meillä siis ei ole mitään tekemistä\nvapaaehtoisten kanssa. Älä niistä huoli.\n\nMartin sydän sykki rajummin, ja kostea pilvi suurensi hänen silmiänsä,\nkun hän käheähköllä äänellä vastasi: -- Niistä juuri huolin. Rakas isä,\nettekö tahdo olla hyvä ja neuvotella majurin kanssa. Pyytäkää häntä\npuhumaan ylipäällystölle, että he päästävät minut lähteinään muiden\nkanssa teidän johdossanne.\n\nLöfving tarkasti hetken poikaa vaijeten. Martti näytti hänestä sinä\nhetkenä huimalta hevoselta, joka riehuu päästäksensä valjaistaan ja\nohjaajastaan. Mutta isän velvollisuus oli nyt saada hänet järkiinsä.\n\n-- Olkoon sinulle sanottuna, alkoi Löfving, että tieto sinun\nvapaaehtoisistasi on joutunut päälliköiden korviin, ja majuri\nSprengtport on kuulustellut asiaa, mutta minun ei sallita erota\nrykmentistä, ja vielä vähemmin sinun.\n\n-- Puhun sitte itse majurin kanssa että hän saa tietää kaikki, huudahti\nMartti tulistuneena.\n\n-- Olethan jo sanonut hänelle sanottavasi.\n\n-- Kyllä, kaiken sen, mitä olin ajatellut, vaan en sitä mitä olen\ntehnyt. Kaikki toverini myöntävät, että minähän olen saanut hämäläiset\nkutsutuiksi ja koossa pysymään. Päälliköt luulevat, ettei nykyinen\nnuoriso kelpaa mihinkään, mutta me kelpaamme! Herrat itse tulevat\nkäsittämään mitä hyötyä on vapaajoukosta, joka myrskynä syöksee esiin,\nsinne mihin ei kukaan muu pääse.\n\n-- Ainakaan se ei tapahdu minun johdollani, vakuutti Löfving suurella\nponnella. Eipä, vaikka minut kymmenen kertaa valtuutettaisiin.\n\nMartti ei häntä ymmärtänyt. -- Miksi ei? huudahti hän. Koko maailma\npuhuu vielä siitä kuinka te 20 vuotta sitten veitte sissinne tuleen.\nSilloin olitte kaikkien kauhuna, mutta kun me nuoret tahdomme olla\nteidän vertaisianne, silloin työnnätte meidät pois.\n\n-- Näetsen, poikani, aikamme ei kaipaa sissejä. Silloin vei kuningas\nmiehiämme vieraisiin maihin, mutta nyt jää armeija kotimaahan ja saa\nlisäksi apua Ruotsista.\n\nMartti tuimistui: -- Armeijaahan me aijommekin tukea, aivan niinkuin\nsissit Isonvihan aikana. Ette uskokaan kuinka kunnostaisimme itseämme.\n\nJylhänä keskeytti hänen puhettansa Löfving: -- Et tiedä mitä on sissinä\noleminen, raadella omia yhtä paljon kuin vihollistakin. Se edesvastuu,\njoka painaa semmoista soturia, on raskaampi kuin se, jonka alaisena\nkuninkaallinen armeija on. Et tiedä mitä on yöt päivät elää kuin\njännitetty jousi aina laukeamaisillaan, aina katkeamaisillaan. Ei mitään\nrauhaa, ei mitään neuvoa päälliköltä, ei mitään tukea ja apua väestöltä,\nyhä vaan olla aiheuttamassa surua ja hätää, saada kirouksia eikä\nsuinkaan kiitosta osakseen, mutta pakotettuna kaikkea tätä kestämään.\n\nLöfvingin varma ryhti oli osaksi lauhtunut hänen kertoessaan\njärkähyttäviä muistelmiansa, ja haihtuva kalpeus näkyi hetkeksi hänen\nruskettuneissa kasvoissaan. Martti huomasi tämän muutoksen, ja mitä hän\nei siitä ymmärtänyt, sen selitti hänelle isän äänen sävy. Oli se kai\nvaikea aika, josta hän puhui.\n\n-- Luuletteko, kysyi hän hellästi, että meistä yksikään lähtee palkan ja\nkiitoksen toivossa? Mutta kyllä me kiittäisimme ja kunnioittaisimme\nteitä, niinkuin ei ole koskaan johtajaa kunnioitettu, jos vaan\nsuostuisitte rupeamaan meikäläiseksi. Sana, viittauskin veisi meidät\nvaarojen ja kuoleman läpi. Ei saisi yksikään niistä, jotka muinoin\nseurasivat teitä, sanoa, ettemme olleet kylliksi kelpoja astumaan heidän\njäljissään.\n\n-- Kuulethan, keskeytti Löfving tuimasti, etteivät herrat hyväksy teidän\ntuumianne. Se asian ratkaisee.\n\nMartti ei hellittänyt. -- Ettekö luule meidän tietävän miksi eivät\nhyväksy. Ei ole Hattuihin luottamista.\n\nNärkästyneellä liikenteellä kallistaen päätänsä taapäin laski Löfving\nkätensä pojan olalle ja sanoi:\n\n-- Antaa Hattujen hoitaa omaansa ja hoitakaamme me omaamme, niin kukin\nvastaa omasta puolestaan. Kuningas on itse nimittänyt päälliköt, ja\ntotta kai hän paremmin tuntee herransa kuin sinä ja minä. Se, joka on\n12:nnesta vuodestaan käynyt kruunun takissa ja on päässyt vänrikiksi, se\ntekee viisaimmin kun hoitaa virkansa innolla ja rukoilee Jumalalta\nuskollista mieltä. Muuten saat sanoa vapaaehtoisillesi, että heillä on\ntilaa kuninkaan lipun alla.\n\n-- Ne eivät tahdo!\n\n-- Sitten se on vaan juorua ja ilmaa, tiuskasi Löfving, närkästyneenä\nkääntyen pois. Ja jätä nyt se asia, lisäsi hän, tehden lähtöä.\n\n\n\n\n5.\n\n\nMartti ei seurannut häntä. Katkerin mielin jäi hän seisomaan, ikäänkuin\nolisi aurinko ainiaaksi laskenut. Nuoren vänrikin sankariunelma oli\nmurtunut ja sen kanssa ehkä hänen rakkautensa onnikin. Mitä hän nyt\nenään, köyhänä ja huomaamattomana saattoi olla Marialle, jonka mieli\naina tavoitteli suuria. Ja suureksi oli hän luvannut tulla. Kirjavia\ntuulentupia olivat he yhdessä rakentaneet Gammelbackan vanhojen puiden\nvarjossa. Onnea tahtoivat he luoda ihmisten kesken. Ei mikään tuntunut\nheistä vaikealta. Mutta silloin oli vielä rauha maassa, ja rauhallinen\npiti heidän tehtävänsäkin olla. He aikoivat rakentaa, viljellä, tehdä\nkäsitöitä, ja opettaa sitä muillekin, luodaksensa heille saman onnen,\njota itse nauttivat. Välskäri Göhle oli Marialle lahjoittanut\nTukholmassa painetun kirjan, jossa selitettiin kotimaassa ja ulkomaissa\nkasvavia yrttejä ja niiden käyttämistä sairaudenkohtauksissa. Samoissa\nkansissa oli myös puutarhahoidon oppikirja.[2] Ne hyödylliset tiedot,\njoita Maria ammensi näistä kirjoista, olivat kääntäneet hänen\najatuksensa uusille urille. Ennen tuntematon maailma oli hänelle\nilmaissut salaisuuksiansa, ja niitä ymmärtämällä voisi hänkin joksikin\ntulla. Sen sanoi hänelle hänen oma järkensä, vaan vielä selvemmin piispa\nPetrus Jonae'n kirjaan liitetty opastus lukijalle ja tekijän esipuhe.\nOlihan mahdollista rakentaa koko paratiisi moisten neuvojen mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyvällä surulla muisteli Martti sitä aikaa, jolloin hän kaiveli maata,\nistutti puita ja pensaita Marian kanssa, joka oli hänen aurinkonsa.\nTästä oli kuitenkin ajan rauhattomuus tehnyt lopun, ja se sankariunelma,\njohon hän toiveensa perusti, oli sekin rauennut. Majuri joskus sanoi: --\n\"Martti on hyvä työmies, mutta hän sopii paremmin kirjoituspöydän ääreen\nkuin ruotuun. Hän on kirja- ja numeromies.\" Sen johdosta ja ehkäpä\nSprengtportin tähden oli paroni Wrangel toimittanut Martille paikan\nLappeenrannan maaherranvirastossa. Virkaan tuli nyt astua, ja siten\nvoisi Martti saada oman leivän ja kohtuullisen palkan. Mutta siihenkö\nhän päämääränsä supistaisi? Tähän saakka oli hän hyljännyt jokaisen\najatuksenkin sinne päin, sillä eihän kanslian rauhallisissa toimissa\npäässyt laakereita leikkaamaan. Mutta nyt se uudestaan johtui hänen\nmieleensä. Ehk'ei kunniaa ja onnea ollutkaan missään hänen kaltaisensa\nsaavutettavana. Tuo uljas tuuma liittyä vapaaehtoisiin ei käynyt päinsä.\nOli siis valittavassa joko kruunun miekka tahi sen kynä, eikä ratkaisua\nsaanut viivyttää, sillä luutnantti Salonius pyrki samaan virkaan ja oli\nsen saava, jos Martti tahtoi jäädä sotaväkeen. Vaikealta tuntui\nratkaisu. Martin rohkeus oli murtunut, kaikki tuntui tuskalliselta.\nLienee sittenkin parempi kaatua miesten tappotantereilla kuin tukehtua\narkistojen tomuun.\n\nNäissä mietteissä seisoi Martti vielä paikallaan, kun näki äitinsä ja\nMarian edessään. Äiti kohta ilmoitti, että luutnantti Salonius oli\ntullut kaupunkiin ja tahtoi vielä tänään tavata Marttia, puhuaksensa\nvirasta.\n\nMartti sopotti jotakin sentapaista, ettei sillä ollut kiirettä, koska\nmaaherra vielä oli matkoilla läänissä, mutta että jos hän palatessaan\npitää Saloniuksen kaltaisen juopon parempana, niin olkoon menneeksi.\n\nSe vastaus nähtävästi suututti Leenaa, sillä puna nousi vähitellen hänen\nposkilleen ja suurella ponnella lausui hän: -- Minä sanon sinulle\nMartti, ohjaa tahtosi, sillä siitä riippuu elämä täällä ja\nijankaikkisuudessa.\n\n-- En tiedä että tahtoni on huonompi kuin muidenkaan, intti Martti\nsynkkänä.\n\n-- Huonompi tai parempi, se vielä olisi jotakin. Huonoa voi ohjata, ja\nhyvää saattaisi kiittää, mutta sitäpä ei ole laisinkaan, ja juuri\nsellaisesta kaarnasta kuin -- -- kuin --\n\n-- Rakentaa piru laivansa, lisäsi Martti katkerasti nauraen.\n\n-- Ei toki, sitä ei rouva Löfving tarkoita, sanoi Maria. Hänen tuli\nkumpaakin sääli.\n\n-- Tarkoitan, jatkoi Leena vakavasti, että horjuva tahto viepi\nonnettomuuteen. En sano, että Martin käy pahasti, Jumala siunatkoon\nsinua poika, mutta varoitan sinua, sillä ei mikään ole ihmiselle\nvaarallisempaa kuin tahdoton luonne, semminkin nykyään. Semmoinen\nihminen on kuin liinanen tuulessa, jonka perkele milloin tahansa poimii\nja pistää väripyttyynsä, nostaaksensa sen sitten lippuna houkuttelemaan\nmuita. Monet Hatut ovat sitä laatua.\n\nHatut! huudahtivat nuoret. Semmoista ei oltu koskaan kuultu.\n\nMutta Leena pysyi sanoissaan. Hän oli nuoruudessaan tuntenut heistä\nmonta. He olivat, sanoi hän, hyväsydämmisiä rehellisiä ihmisiä, mutta\nilman tahdon pontta, ja lujia oikeudenkäsitteitä, ja siten he olivat\njoutuneet siihen helvetinpyörteeseen, joka nyt uhkasi upottaa koko\nvaltakunnan vereen, ja pakotti heitä semmoisille asioille, joille ennen\nolisivat sylkeneet.\n\nMartti tirkisti synkkänä maahan. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tätä\nennen mitä hänen olisi pitänyt olla, eikä tiennyt mitä vastata. Mariakin\noli vaiti.\n\nHetken vaitiolon jälkeen alkoi Leena uudestaan:\n\n-- Etkö käsitä, että sinun täytyy päättää. Ei ota hallitus eikä Salonius\nodottaaksensa. Hän etsii sinua nyt kaikkialta.\n\nMartti kääntyi pois äidistään ja katsoi vieressään seisojaa. Leena\nseurasi tätä katsetta ja huomasi siinä äärettömiä kysymyksiä,\nlevottomuutta ja rakkautta. Kolmas oli tässä liikana. Oli paras lähteä,\njotta nuoret saisivat selvittää keskinäisiä kysymyksiään.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKornatus nukkui vielä Leenan palatessa. Hänen kasvojensa syvä\nlevollisuus vaikutti kuin rauhantervehdys Leenan kuohuvaan mieleen, ja\nsiunaten katseli hän vanhusta.\n\nPyhä on uni, ajatteli hän, purskahtaen itkuun, mutta tietämätöntä on\nkuka tämän jälkeen saa nukkua muutoin kuin kuoleman uneen.\n\nLeena oli kotimatkallaan tavannut miehensä ja vaihtanut hänen kanssaan\nmuutamia sanoja. Löfvingin tiedot vahvistivat hänen vakaumustaan, että\ntäytyi olla valmis odottamaan mitä tahansa, koska oltiin sodan\nkynnyksellä. Paljoa hänellä ei ollut korjattavana mutta sekin vähä oli\nkoottava mahdollisesti pikaisen paon varalle. Kalpeana ja hiljaisena\njärjesti hän kaikki suureen säkkiin. Välistä meni hän akkunasta\nkurkistamaan, ikäänkuin jotain odottaen, vaan kun ei näkynyt elävätä\nolentoa, ryhtyi hän uudestaan työhönsä. Mutta kyllä oli hänen\nlevollisuutensa ainoastaan näennäinen. Jännitetyt piirteet ja punaiset\ntäplät hänen poskillaan osottivat kuumeentapaista sisällistä\nrauhattomuutta. Hän tuon tuostakin pysähtyi kuuntelemaan, tirkisti\nakkunan läpi ja istahti vihdoin kädet helmassa. Silloin kuului äkkiä\nkeveitä, kiireellisiä askeleita, ja samassa näkyi Tapani ovessa. Hän oli\nLeenan vanhin lapsi, ja semmoisena pidetty ankarammassa kurissa kuin\nnuoremmat, vaikka hän olikin luonteeltaan lempeä ja sävyisä. Se sotainen\nhenki, joka tätä nykyä vallitsi Lappeenrannassa, oli tarttunut\npoikaankin, joka nyt tahtoi ruveta sotilaaksi. Äidille oli se\nsurman-isku, mutta Löfving arveli, että jos pojassa on tarmoa ja\nmiehuutta, ei pitäisi häntä estääkään. Vanhempien luvalla oli hän\nedellisenä päivänä lähtenyt linnaan everstin puheille, vaan sittemmin ei\nhäntä ollut kuultu eikä nähty. Vihdoin oli hän saapunut ja kertoi\nriemuiten olevansa nyt rummuttaja hämäläisissä ja että hänelle oli\nannettu töyhtöhattu arvonsa merkiksi. Eversti oli kysynyt, oliko hänellä\nvanhempien lupa, ja käski hänet sitten mukaansa valleille. Herrat\npuhuivat keskenään, että olin urhoollisen Löfvingin poika. Sitten asetti\neversti minut tykin ääreen ja kysyi tahdonko luvata pysyä siinä kunnes\nhän kutsuisi minut luoksensa. Tietysti lupasin. Jo tuli yö, mutta ei\nkuulunut kutsua everstiltä. En tiennyt mitä tehdä, palelin kovasti ja\noli nälkä. Teki mieli lähteä pois, mutta muistin antamani lupauksen. Kun\nsitten aamulla vaihdettiin vahteja, vei minut yksi miehistä mukanaan.\nHerrat olivat kai unohtaneet koko asian. Mutta eversti kehui minua ja\nsanoi, että rumpali saa opettaa minulle pärrytyksiä ja merkin-antoa, ja\nkäski panemaan töyhöt hattuuni, koska minusta, sanoi hän, jos saan elää,\nkyllä tulee oikea Suomenmies.\n\nTapani oli siis kruunun mies ja oli siitä koko ylpeä.\n\nMutta Leenan sydäntä ahdisti. Herra, sinä tiedä mitä teet, ja annat\ntahtosi mukaan, huokasi hän. Tue minua kuormani taakan alla!\n\nTapani ei aavistanutkaan mitä äidin mielessä liikkui, kun tämä hellästi\nveti pojan puoleensa ja sanoi: -- Kun nyt joudut maailmalle omin päin,\ntutki Jumalan sanaa ja säilytä se niin, että tiedät mistä sen hädässä\nlöydät. Mutta säilytä se syvälle, sillä saatana omiensa kanssa käy\nympäri kaivamassa tätä aarretta ihmisten sydämmistä. Näethän, poikani,\npimeyden ruhtinas tietää, että kun pyhä henki on karkoitettu, pääsee hän\nitse sisälle ja sieppaa saaliinsa, jota hän ei enään päästä. Älä pelkää\nkuolemaa, mutta pelkää synnin parissa elämistä, sillä pienet synnit ovat\nportaita suurille rikoksille. Koeta elää niin, että rohkenet kuolla.\n\nTapani loi häneen kirkkaat silmänsä: -- En pelkää kuolemaa, äiti!\n\nMutta hetken tehtävät joutuivat jo mieleen. Tapanilla oli kiireinen työ\nsuoritettavana. -- Eikö minun nyt tulisi kaivaa lusikat maahan. Syvään\nkuoppaan kai?\n\n-- Kuoppaan, no niin, vastasi Leena hajamielisenä, aikoen seurata\npoikaa. Mutta ei, parempi on että hän menee yksin. -- Tiedäthän oikean\npaikan?\n\n-- Kyllä. Pihlajan alla? Siellä kiven kyljessä. Tiedän kyllä, ja aikakin\non sopiva, sillä kaikki ihmiset ovat nyt Myllymäellä. Olihan poika\noikeassa, ja saatuaan leivän ja juustopalan lähti hän reippaalla\nmielellä.\n\nTapanin mentyä ryhtyi Leena taas kapineitansa sälyttämään tarkastaen\nhuolellisesti jokaista hänelle niin rakasta vaatetta. Vihdoin heräsi\nKornatus. Untevana ja puutuneena katsoi hän ympärilleen, hieroi\nsilmiänsä ja jäi istumaan käsivarret nojautuneina polviin ja kädet\nristissä. Vähitellen valveille päästyään hän kurotteli käsiään\nnähtävästi varsin hyvillään, kaivoi esiin piippunsa ja sytytti sen\nhiilellä, jonka tottuneilla sormilla otti ahjosta. Näin päästyänsä\nrakkaita savujansa nauttimaan istui hän taas rahille.\n\n-- Olette nukkuneet makeasti, Kornatus, sanoi Leena ystävällisesti.\nPelkäsin kärpästen häiritsevän teitä.\n\nKornatus veti aika sauvun ja vastasi hiljaisesti: -- Kärpäsiä ja\nkasakoita en ole koskaan sietänyt, mutta välisti on paras olla\nkumpaakaan huomaamatta. Lieneehän Löfving jo palannut? Tiesikö hän\nmitään rajalta?\n\n-- Hyörinää kuuluu sieltä. Vihollinen varustaa kuten mekin. -- Maamme on\ntaas pantava alttiiksi.\n\nMelkein riemulla puhalsi Kornatus savunsa kattoon. -- Tuhat tulimmaista!\nEi siis auta muu kuin ladata ja ampua vastaan.\n\n-- No niin, mikäli maksaa vaivan, intti Leena alakuloisena. Kuulin\ntänään että joku valtiomiehistämme oli kirjoittanut, että Hatut\nsota-innossaan ovat valmiit uhraamaan Suomen, kumpa vaan saavat rauhan\nrikotuksi.\n\n-- Se on valhe, huudahti Kornatus iskien nyrkillään polveensa.\n\nLeena katseli häntä kylmäverisesti. -- Mitä auttaa suuttuminen? Ei\ntotuus pala tulessakaan. Saattaa olla hyvä kuninkaalle ja neuvostolle\npäästä meistä. Kun lapsi on kuollut on kummius lopussa.\n\n-- Ette saa ajatella Ruotsista niin kehnosti.\n\n-- Miksi ei. Olemme kyllä saaneet kokea millä tavoin meitä on kohdeltu\nja palkittu.\n\n-- Kyllä ovat ajat rauhattomat, myönsi Kornatus. Mutta vaikka\nLappeenrannassa kuhisee kuin muurahaispesässä, olette täällä kuin\nrauhanpalmun alla.\n\n-- Olenhan minäkin täällä elämöinyt, mutisi Leena, sulloen pontevasti\nsäkkiin sälytetyt vaatteet. Hevoskavioiden kopse sai hänet kuitenkin\nrientämään akkunan luo, mutta kun ei mitään näkynyt, ryhtyi hän taas\ntoimeensa: -- Luulin että paroni Buddenbrock oli palannut, ja mieleni\nkävi noloksi, sillä nyt täytyy minun koota mitä meillä on, että saamme\nsen mukaamme jos siksi käy.\n\n-- Vai niin! mietittekö pakoa, nyt jo?\n\n-- En minä ensimmäisenä pakene, mutta en viimeisenäkään, sillä parempi\nkäsi tulessa kuin kasakka talossa.\n\nKornatus nousi. -- Onko teiltä paljon korjattavana? suokaa minun auttaa.\n\nLeenalla ei ollut aikaa katsellakaan häneen saatikka antaa mitään\ntehtävää, nyykkäsi vaan ystävällisesti. -- Kiitos Kornatus. Köyhän alus\non kepeä soutaa. Vaatteista on jo enimmät korjuussa ja hopeat kaivan\nmaahan, sillä maa säilyttää minkä sille antaa.\n\nKornatus näytti kysyväiseltä. Hän kai luuli, ettei Leenalla ollut mitään\nhopeita. Mutta Leena otti kirstusta pienen puulaatikon, jonka sisällä\noli toinen rautapeltinen ja lukittu. Sieltä nosti hän tuohisen kääreen,\njosta vihdoin tuli ilmoille kuusi suurta, liinaan käärittyä\nhopealusikkaa.\n\n-- Katsokaa noita, minusta ne ovat kauniita. Hän antoi ne vanhukselle.\n\n-- Ja painoa niissä on, vastasi tämä, punniten lusikoita kädessään.\nKauniisti kimeltelevät.\n\n-- Kaksikymmentä vuotta olen kutonut ja säästänyt saadakseni ne kokoon\nlapsille. Ne ovat heidän ainoa äidinperintönsä.\n\n-- Mutta onhan niitä kuusi. Kukapa kuudennen? Vai Marttiko, vaikka hän\nei ole oma poikanne?\n\nLeena vetäytyi takaisin pannaksensa kalleutensa taas kätköön, ja vastasi\nhiljaisesti ja vakavasti: -- Maailma laskee lapseni viideksi, mutta itse\nlasken ne kuudeksi, sillä kun Löfving otti minut vaimokseen, teki hän\nniin sentähden että saisi minusta hyvän äidin Martille, ja kun poika\nensi kerran seisoi edessäni, päätin tehdä hänen puolestaan mitä voin,\njottei Löfvingin ensimmäinen vaimo voisi suurena tilipäivänä sanoa, että\npistin hänen lapsensa poveeni niin että jalat roikkuivat paljaina.\n\nKornatus otti piipun suustaan ja päästi kätensä painumaan alaspäin.\nSemmoiset naiset olivat hänen mieleensä. Niihin saattoi luottaa. Mutta\nMartille on hän kuitenkin vieras, kun häntä oli kasvattanut majuri\nSprengtport.\n\nTähän kysymykseen vastasi Leena kylmähkösti: -- Martti ei ole minusta\nkoskaan huolinut, eikä ihmekään, mutta se sikseen. Olen häntä kohtaan\ntänään sama kuin eilen ja aina siitä päivästä saakka, jolloin tulin\nhänen äidikseen, sillä en minä pidä lupauksiani leikkinä.\n\n-- Luja kestää, sanoi ukko, ja Jumala sen kostaa lapsillenne.\n\n-- Omat lapseni, jatkoi Leena, ovat nyt Turussa, kaikki paitsi Tapani,\nja minä jo eilen pyysin Martin kuoppaamaan lusikat, mutta ei näkynyt\nolevan aikaa. Lienevät hänelle vähäpätöisiä perinnöitä minun jälkeeni,\nkun hän on herraskartanossa kasvatettu.\n\n-- Älkää niin ajatelko. Mikäli minä tiedän on Martti hyvä ja\noikeamielinen poika. Majuri ja hänen ensimmäinen vaimonsa pitivät\nMarttia aina omana lapsenaan, ja jos hän on käynyt teille vieraaksi, on\nsiihen se syynä, että olette olleet niin vähän yhdessä. Kuka käski\nLöfvingiä antaa pojan pois.\n\n-- Kuka käski, vastasi Leena pikastuneena. Nälkä se käski, ja kiitimme\nJumalaa kun majuri armahti meitä ja lupasi Marttia kasvattaa. Siihen\naikaan ei ollut hyvä tulla Suomessa toimeen.\n\n-- Ei suinkaan, myönsi Kornatus. Muistan, kun palasin vankeudesta\nVenäjältä, kulkeneeni Käkisalmesta Hämeenkankaalle näkemättä yhtään\nihmistä tai peltoliuskaa.\n\nNo niinhän se oli, tiesi Leena. Sentähden olikin hän rakkaineen ollut\nvähällä kuolla nälkään. Sentähden oli Löfving, turhaan koetettuaan\nomillaan tulla toimeen, kirjoittanut kuninkaalliselle neuvoskunnalle\nTukholmassa, saadaksensa työtä tahi vähän apua. Vähinkin olisi ollut\nhyvä, mutta nyt ei tällä uljaalla soturilla ollut suurta arvoa, vaikka\nhän vaaran aikana kyllä oli ollut suuri, ja lopuksi meidän täytyi lähteä\nSuomesta. Se kiitos siitä.\n\nKiristetyin huulin oli Kornatus tätä kuunnellut. -- Älkää luottako\nruhtinaisiin, lausui hän synkästi. Pieniä varten eivät ole koskaan\nkorkeat pienat tikapuissa.\n\n-- No, ei! huudahti Leena. Mutta läväistiin sittenkin, Jumalalle kiitos.\nLöfving sai hyvän paikan tarkastuskirjurina, ja minä neuloin räätälinä\nsen verran kuin joku mieskin. Ammatin olin oppinut äidinisältäni\nnuorena, ja nyt se kelpasi. Olisimme voineet ottaa Martin luoksemme,\nmutta hän viihtyi hyvin siellä missä oli, ja majuri piti hänet hyvänä.\nLöfvingin mielestä oli paras antaa hänen olla, niin ei tarvinnut hänen,\nniinkuin muiden lastemme kasvaa omalle maalleen vieraana.\n\nEnempiin kysymyksiin ei nyt ollut aikaa, sillä tupaan astui kaksi\nmiestä, Löfving ja Martti.\n\n\n\n\n7.\n\n\n-- Löfving! huudahti vanhus nousten ja ilosta säteilevin silmin rientäen\nkotiintulleita vastaan. Ränstynyt oli ukko, mutta kyllä näkyi, että hän\noli kaarlolainen ja niin oli Löfvingkin.\n\nEnsimmäinen tervehdys oli sydämmellinen kuten veljien kesken, ja Martin\njälleennäkeminen teki, niin vakuutti Kornatus, vanhan sydämmen uudestaan\nnuoreksi. Uusia oloja ja vanhoja muistelmia otettiin puheeksi, mutta kun\npäästiin istumaan, vanhemmat pöydän ääreen ja Martti vastaiselle\nseinälle, kysyi Leena, asettaen pöydälle täyden oluthaarikan: -- Vieläkö\nparoni on poissa, koska palaat yksin.\n\n-- Paronista en tiedä mitään. Kun tulimme Nurmeen, käski hän minut\ntiedustelemaan seutua ja saattamaan sana Wrangelille. Itse hän\narvattavasti nyt istuu veljensä ja Wiipurin esikunnan huostassa, mutta\nminulle lähetti hän kumppaniksi kotimatkalle venäläisen upseerin.\n\nKornatus höristi korviaan. -- Venäläisen upseerin! Mitähän se lienee?\n\n-- Hän on luutnantti ja adjutanttina venäläisen Buddenbrockin luona,\ntuon, joka on komentanttina Wiipurissa.\n\nUkko piti asiata kummallisena. Ei oltu koskaan kuultu, että vihollisten\nupseereja oli päästetty linnaan, kun sota oli kynnyksellä.\n\nLöfving nieli tunteensa oluen mukana ja vastasi levollisesti: -- Kyllä\nnyt kuullaan paljon mitä ei kuultu ennen, mutta muutoin kulkee mies\nvahdittuna ja antoi sitäpaitsi kunnia-sanansa, ettei hän urki\nasematamme. Pyysi tulla tänne yksityisenä henkilönä minun seurassani,\nsaadaksensa taas nähdä Saimaan seutuja, joista hänellä on, tiesi Herra\nmitä muistoja, ja kun rauhaa vielä kestää ei tahtonut kukaan häntä\nestää.\n\n-- Hm, myrähti ukko. Miten menetteli hän matkalla? Näennäisesti\nvälinpitämättömänä tietysti, mutta tähysteli kai kuin kotka. Kyllä hän\non vakooja! Ja tutkivana käänsi Kornatus silmänsä Löfvingin puoleen,\njoka jatkoi:\n\n-- Jumala ties mikä hän on. Mies ratsasti koko ajan vaiti kuin kala, ja\nnäytti vähän uinailevalta satulassaan. Mäkitörmillä hän välisti elpyi ja\nmulautti silmänsä milloin taivasta milloin maata kohden, ikään kuin\nolisi tahtonut niellä kaikki, mutta sitten vaipui hän taas unelmiin.\nTuntui osaavan suomea, mutta kun hän ei vastannut yritin sekä venäjäksi\nettä saksaksi, mutta kun hänestä ei lähtenyt ääntä, jätin hänet mykäksi\nminkä vaan tahtoi.\n\n-- Mitä kuuluu Pietarista? kysyi ukko näennäisesti levollisena puristaen\nsormellaan kuohuvan tupakantuhan. Kuulitko sieltä mitään?\n\n-- Siellä kuhisee sotaväkeä Muolasta Nummeen, selitti Löfving.\nKymmenentuhatta miestä Lascyn, viisituhatta Keithin komennossa, ja\nhuomenna lähtee Galitzin kymmenentuhannen miehen kanssa Pietarista.\n\n-- Hyvin varustettuja vai?\n\n-- Ainakin niillä on ruokaa, nauroi Löfving. Sotamiehen limppu painaa\nyhtä paljon kuin hän itse, ja hevoset ovat hyvät.\n\n-- Ne kyllä eivät ensi mäessä kompastu niinkuin meikäläiset, tokasi\nLeena salaisella harmilla. Mutta Löfving ei ollut huomaavinaan hänen\nkiihtymistään, vaan jatkoi huoletonna ikäänkuin olisi ollut puhe\nmistäkin vähäpätöisyydestä: -- Kevyt tykistö seuraa armeijan\nkintereillä, mutta raskaat tykit jäävät pari päivänmatkaa jälkeen,\n\nSotavanhuksen silmät rupesivat kimeltelemään. -- Ja tänne pyrkivät?\n\n-- Täyttä totta. Näkyy olevan kiire, sillä Krasnatscuk reipastutti\nseitsemää kasakkaansa kujajuoksulla, kun eivät olleet tarpeeksi\nvikkeliä.\n\nNuoren tulisuudella iski Kornatus nyrkkiä pöytään: -- Tuhat tulimmaista,\nkun nyt olisin nuori.\n\nTämä huudahtus sai vihdoin Martin vireille.\n\n-- Oletteko, Kornatus, kysyi hän, kuulleet että päälliköt ovat\nkieltäneet meitä varustamasta vapaajoukkoja isän komennettavaksi?\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Tuolla sanottiin juuri äsken, ettei isä sovellu muiden\nkomennettavaksi, ja että armeija kaipaa käsivarsia eikä päitä.\n\nLeenan mieli kuohahti näistä sanoista. -- He moittivat partiomiehen\nvikoja, mutta unohtavat kuninkaallisen soturin ansiot, sanoi hän.\n\n-- Mutta se on vääryyttä, huudahti Martti kiivaasti. Hylkäävät 2,000\nmiestä, jotka lähtisivät sotaan omin ruokinensa ja aseinensa ilman muuta\npalkkaa kuin että saavat taistella isän komennossa.\n\n-- Kornatus veli, keskeytti Löfving pojan puheen, lieventääksensä hänen\nkiivauttansa, tekisit minulle hyvän palveluksen, jos saisit tuon\nhärkäpään järkiinsä. Minulle se ei onnistu.\n\nÄllistyneenä varoitti Kornatus: -- Teidän ei pitäisi jättää armeijaa.\nMissä kuninkaan upseerit johtavat, ei ole kukaan liian hyvä seuraamaan.\n\n-- Mutta, niskoitteli Martti, jos saamme nyt yhtä kelvottoman\npäällyskunnan kuin viime sodassa, niin käy yhtä hullusti kuin silloin.\nKaikki vapaaehtoiset, joita olen tavannut sanovat, että Löfving vie\nheitä taisteluun kuin mies, mutta kuka tietää mitä kenraalit tekevät.\n\nSepä oli Kornatuksesta liikaa. -- Huuti poika! Olen taistellut niiden\nrinnalla, ja tiedän, että yksi ruotsalainen vetää vertoja viidelletoista\nviholliselle. Vereni on vuotanut heidän verensä sekaan Narvasta\nPultavaan asti, ja entäs sitä kunniata minkä me saavutimme!\n\nLeena, joka tähän saakka oli valjennut, lausui oikein soturin ryhdillä\nkatsellen Kornatukseen terävästi: -- Te, jotka taistelitte kuninkaan\nkanssa Venäjällä, saitte kunnian, me täällä Suomessa näimme kurjuutta ja\nhäpeää.\n\n-- Siis, me muodostamme vapaajoukkoja, väitti Martti.\n\nMutta siihen ei suostunut Kornatus. -- Yksi kuningas, yksi valtakunta,\nyksi armeija, se on jotakin kokonaista, johon voi luottaa. Vapaajoukkoja\nen sietäisi.\n\nPuoleksi uhmaten sanoi Leena: -- Keneenkä voi kuningas luottaa ellei\nLöfvingiin? Herrojen kehnouden tähden karkasivat miehet viime sodassa,\nmutta kun Lybecker vihdoin kutsuttiin pois ja Armfelt sai päällikkyyden,\nkuka muu silloin kokosi miehet armeijaan kuin Löfving? Armfelt taisteli\nkuin mies, mutta kaikki oli jo myöhäistä. Meidän rykmenttimme marssivat\nRuotsiin, ja kuka vaan pääsi meni samaa tietä, kaikki paitsi Löfving ja\nhänen kivekkäänsä. Ne eivät tunteneet pelkoa ollenkaan, ne panivat\nhenkensä alttiiksi.\n\nIkäänkuin omiin mietteisiinsä vaipuneena puhui Löfving enemmän itsekseen\nkuin muille: -- Siihen aikaan arvosteli Österman pääni 300:ksi ruplaksi,\nmutta ei ollut kavaltajaa yhtäkään.\n\nMiehensä sanojen elähyttämänä, jatkoi Leena: -- Rauhan jälkeen unohti\nRuotsi, että Löfving oli kahdenkymmenen vuoden aikana jättänyt henkensä\nalttiiksi valtakunnan puolustuksessa, ja kerjäläisenä sai hän etsiä\nleipäänsä. Nyt kun vaara taas uhkaa, riensi hän samoihin vaaroihin,\nsamoihin kärsimyksiin. Ja nyt tahdotaan sitoa hänen kätensä, ja ottaa\nhäneltä hänen vapaaehtoisensa.\n\nKeskustelu jatkui, mutta kaikki pysyivät mielipiteessään, kunnes Löfving\nnousi, otti hattunsa ja oli lähtemäisillään.\n\n-- Mihin menet? kysyi Kornatus, ehkä tulen mukaan?\n\n-- Ei vielä, kyllä seuraan sinua kaupunkiin. Mutta nyt menen Tapania\nauttamaan. Ystävällisesti nyykäten vanhukselle lähti Löfving.\n\n\n\n\n8.\n\n\nLeena asetti pöydälle paistettua kalaa, leipää ja maitoa ja pyysi\nKornatusta pitämään hyvänään; ja sinäkin Martti, istu pöytään. Martti\nlähestyi Leenaa, katsahti häneen lempeästi ja sanoi viehkeästi.\n\n-- Kiitos äiti, nyt teidän ei tarvitse enään olla minulle nyreänä siitä\netten tiedä mitä tahdon. Minä jään rykmenttiin.\n\n-- Oikein, poikani, hymyili Leena, tarjoten hänelle iloisesti ja\nreippaasti kätensä. Olkoon onneksi!\n\nMartti tarttui siihen hämillään ja kysyi punastuen: -- Mitä pyysitte\naamulla minua tekemään kun juoksin pois? Sitä en olisi tehnyt, ellei\nMaria --\n\nLeena synkistyi. -- Näin kyllä kuinka oli asian laita, mutta katso vaan\nettet turhaan juokse.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Tiedän kyllä että majuri on ollut sinulle isänä, mutta sillä ei ole\nsanottu, että saat hänen Mariansa.\n\n-- Hänet olen saanut! Hän tuli omakseni, kun te lähditte.\n\nLeenan kasvot värähtivät, eikä hän iloiselta näyttänyt. Tytön puolesta\noli siis asia ratkaistu, mutta mitä majuri sanoo?\n\nSe kysymys ei huolestuttanut Marttia. Majurinrouva oli puoleksi luvannut\npuhua heidän hyväksensä ja Maria piti varmana, että majuri suostuu.\n\n-- Asia lienee siis selvillä, vastasi Leena, ja meni taas kirstunsa luo,\njosta hän, monet kääreet aukaistuansa, otti esille ensimmäisen lusikan\nja puhui hellästi: -- Olin aikonut säilyttää näitä jättääkseni ne äidin\nperintönä kaikille lapsilleni, yksi kullekin, mutta sinulla on ikää\nkylliksi, jotta voit säilyttää mitä sulla on, ja saat siis osasi\neläissäni. Ota omasi! Älköön sinulta koskaan puuttuko leipää omalla\npöydälläsi. Tahdotko pitää sitä muistona isäsi toisesta vaimosta niin se\non ilo minulle; jos annat sen _hänelle_, niin sekin on hyvä.\n\n-- Kiitos äiti, kiitos! Tällä lusikalla ei syö kukaan, ennenkuin vanhin\npoikani. Nyt on kaikki hyvin.\n\n-- Nyt lähden ulos, sanoi Leena. Jos kuolen ennen kuin tapaan muut\nlapseni, pyydä heitä etsimään meidän suuren pihlajamme alta.\n\nMartti ojensi hänelle taas kätensä. Ensin hän aikoi lähteä mukaan, mutta\nsitten vetäytyi akkunan ääreen ja katseli liiteleviä pilviä, siten\nsalatakseen silmiänsä himmentävät kyyneleet.\n\nKornatuskin teki lähtöä, veti kengät jalkaansa ja otti valkoisen\ntakkinsa naulasta. Martti toipui unelmistaan ja nähdessään ukon kömpelöt\nliikkeet riensi hän auttamaan. Sitten näytti hän heltynein mielin\nlusikkansa.\n\nKornatus käänteli ja tarkasti sitä joka puolelta. -- Onpa tuo kelpo\nnainen, sanoi hän. Mutta teille hän ei saanut olla sitä mitä ensin\ntoivoi. Se jäi puolinaiseksi.\n\n-- Samoinkuin kaikki mikä minulla on ollut.\n\n-- Mitenkä niin?\n\nSuruvoittoinen piirre ilmaantui Martin kasvoihin.\n\n-- Minulla on isä, mutta puoleksi vaan, sillä hän antoi minut pois.\nMinulla on kasvatus-isä, joka rakastaa minua, mutta jonka lapsi en ole.\nMinulla on kolme äitiä, mutta ensimmäinen makaa maan mullassa, toinen on\näitipuoleni ja kolmas on kasvatus-isäni toinen puoliso. Minulla on\nuseita sisaruksia, mutta itse olen vaan heidän velipuolensa. Kaikki\nsujuu puoleksi mutta ei mikään täydellisesti.\n\nKornatus taputti häntä olalle: -- No niin, mutta nyt olet mies omilla\njaloillasi, ja se ainakin on jotakin kokonaista.\n\nMartin silmistä leimahti salama: -- Ja minun on Maria! Kokonaan kuten\nminä olen hänen. Enkä muusta välitä maailmassa.\n\nMutta nyt kuului äkkiä soittoa, riemuinen torvien ja rumpujen säestämä\nmarssi. Mikä se?\n\n-- Kuule, huudahti Martti iloisena. Nyt tulevat ruotsalaiset rykmentit.\nMennään, Kornatus.\n\nIkään kuin nuortuneena sieppasi Kornatus hattunsa. Riensivät ulos ja\nkulkivat Turun tietä kohti, sieltähän täytyi uusien asetoverien saapua.\n\nRuotsalaisten joukkojen iloisen soiton kaikuessa riensivät nuoret ja\nvanhat sitä katua kohti, josta nämät tulivat. Ensimmäisiä oli Tapani,\nhäntä seurasi vähän matkan päässä Löfving, mutta Leena jäi vielä\npihlajan alle tallataksensa maata. Kun hän palasi tupaan oli hänen\nmiehensä jo ovessa, ja molemmat astuivat sisään.\n\n-- Kiitos avusta! sanoi Leena, väsyneenä heittäen liinansa naulaan.\n\n-- Helppo työ, hymähti Löfving suruvoittoisesti. Nyt ovat lusikkasi\nhyvässä tallessa; vanhan pihlajapuumme alle löytävät kaikki lapsemme.\n\n-- Jos lapsemme koskaan etsivät sieltä. Ehkä sitä ennen heidät\nseivästetään aitoihin tahi poltetaan oljissa.\n\n-- Älä semmoisia latele, vastasi Löfving synkkänä, ja laskeutui istumaan\npenkille akkunan alla. Sieltä kysyi hän:\n\n-- Tiedätkö kuka tuo venäläinen herra oli, joka tuli tänne kanssani.\nLuulen nyt tietäväni, Tapani on siitä puhunut.\n\n-- Tapani? mitenkä se on mahdollista?\n\n-- Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Kun Tapani kaivoi pihlajan\njuurella, tuli tuo vieras sinne, katseli hänen työtänsä ja kysyi hänen\nnimeänsä ja kenenkä poika hän oli. Saatuansa siitä tiedon, kertoi hän,\nettä hänen nimensä pienenä oli ollut Sakari, mutta että hän nyt oli\nAttila, ja että hänen isänsä oli saanut surmansa Karjalassa paraan\nystävänsä kädestä. Ja tämä ystävä oli sitten paennut oman lapsensa\nkanssa, mutta ystävänsä lapsen oli hän jättänyt oudoille miehille.\n\nLöfving sieppasi seinästä puoleksi palaneen päreen, musersi sen rajusti\nsirpaleiksi ja heitti ne lattialle. Hänessä ilmaantui jotakin outoa,\njota Leena ei ollut huomaavinaan, mutta kun Löfving näkyi odottavan että\nhän puhuisi, kysyi hän epäillen:\n\n-- Uskotko, että tuo venäläinen herra on Sakarin poika.\n\n-- En usko mitään, mutta voihan se olla mahdollista.\n\nLeena vaikeni. Ei tiennyt mitä sanoa, mutta vihdoin lausui hän: -- Sillä\nei ole asia todistettu, mitä hän on kertonut Tapanille, mutta vaikkapa\nniin olisikin, niin sanon minä, että olit täysin oikeassa kun ammuit\nkavaltajan. Sitä ei tarvitse katua.\n\n-- Eipä tarvinne katua ampumista -- mutta lapsi! Tuo pieni viaton lapsi\non usein näyttäytynyt minulle, niin että nukkuessanikin olen halunnut\ntietää pelastuiko poika ja mikä hänestä on tullut.\n\n-- Ehkä voisit nyt saada tietää.\n\n-- Jos onkaan syytä tietää, vastasi Löfving hiljaa ja kumartui\nkäsivarret polville nojattuina. Tehty on tehty.\n\nHän peitti kasvot käsiinsä. Semmoisena ei Leena ollut häntä nähnyt\nkoskaan. Itkikö hän? Leena ei rohjennut häiritä häntä, ja siten jäi hän\nistumaan paikalleen, mutta kun hän vihdoin nosti päänsä, huomasi Leena,\nettä hän oli kalpea.\n\nItse hän ei ollut mistään tunteista tietävinään. Hän nousi reippaasti,\nsulki Leenan syliinsä ja kysyi ikäänkuin pilkalla:\n\n-- Kuule Leena, sano suoraan, etkö ole monta kertaa katunut, että otit\nminunlaiseni kivekkään mieheksesi, kun sentähden olet saanut kestää niin\nmonta kovaa?\n\n-- En toki, Löfving, siksi olet minulle rakas, eivätkä voimani olisi\nkestäneetkään, jos en vapaaehtoisesti olisi ruvennut sinulle.\n\nLöfving tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä lempeästi.\n\n-- Lue minulle Jumalan sanaa, pyysi hän.\n\nLeena otti virsikirjan kirstusta ja luki siitä sotarukouksen. Sitten\nrupesi hän lukemaan toistakin virttä, mutta ennen kun se loppui aukeni\novi ja Maria astui sisään. Huomattuansa missä toimessa oltiin, istuutui\nhän hiljakseen oven pieleen. Mutta kun Leena oli lopettanut tukemisensa\nja hiljaa rukoillut, nousi Maria tervehtimään. Kyllä hän oli tänään jo\nnähnyt sekä Löfvingin että hänen vaimonsa, mutta heidän kodissaan oli\nhän ensi kertaa.\n\n-- Kuinka lämpöiseltä ja iloiselta neiti näyttää, hymyili Leena. Ilo on\nharvinainen tätä nykyä.\n\n-- Isäni on jo tulossa muutaman virstan päässä. Mutta miksi ette tahdo\nsanoa minua Mariaksi, vaikka olen sitä niin hartaasti pyytänyt.\n\nLeena hieman pudisti päätänsä. -- Ei, se ei sovi minulle. Löfvingin isä\noli pelkkä korpraali, ja minun oli köyhä vänrikki. Kuinka sopisi meidän\nsinutella majuri Sprengtportin tytärtä.\n\nTyytymättömyyden piirre näkyi Mariassa. -- Kuinka olemme siis Martti ja\nminä voineet olla kuin sisarukset? Ja ehkä tulen hänen vaimokseen,\nvaikka Martti on Löfvingin poika ja minä Sprengtportin tytär.\n\n-- Se on toista.\n\nLöfving oli silmillään seurannut kumpaakin, ja nyt ryhtyi hän puheeseen:\n-- Jumala kerran maksaa isällenne sen, minkä hän on minulle tehnyt,\nkasvattamalla poikani mieheksi.\n\nMaria kirkastui ja vastasi vilkkaasti: -- Isä pitää Martista kuin omista\npojistansakin, ja on usein sanonut, että vaikka me yhteen aikaan olimme\nniin köyhät, ettei ollut leipää huomeneksi, niin ilmaantui aina joku\napu, ja isä uskoo, että Jumala lähetti sen sentähden että autoimme\nteitä.\n\nVakavuutta, lämpöä ja tarmoa kuvautui Löfvingin kasvoissa, kun hän\nvankalla äänellä lisäsi:\n\n-- Mikäli minuun tulee, ei saa majuri Sprengtport koskaan syytä katua\nhyvyyttänsä, sen tähden sanon suoraan mitä ajattelen, eikä neiti saa\nkäsittää sitä toisin kuin se on tarkoitettu.\n\n-- Minulle voitte puhua avonaisesti.\n\nJa Löfving jatkoi: -- Joskin Martti nyt on kasvatusvanhempiansa\nlikempänä kuin minua, niin tiedän mitä hän teistä ajattelee. Mutta ellei\nhän ole kyllin järkevä noudattaaksensa neuvoani, niin olkaa te\nymmärtäväisempi, ja valitkaa itsellenne toinen kuin Löfvingin köyhä\npoika.\n\n-- En huoli rikkaista ja mahtavista. Martti pitää minusta ja minäkin\nhänestä.\n\nLöfving katseli tuota somaa tyttöä mielihyvällä. Hän näytti niin jalolta\nja hyvältä.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, mutta Martin vaimoksi ette saa tulla. Viitaten\nLeenaan jatkoi hän: -- Tuossa näette yhden, joka ei ole rutistunut,\nmutta semmoisia ei ole monta. Hän on ollut kuin terästä. Surut ja vaarat\novat painaneet häntä maahan, hän on ponnahtanut ylös jälleen, mutta\nteidät ne musertaisivat.\n\n-- Ei laisinkaan, huudahti Maria reippaasti. En aio mennä naimisiin, en\nainakaan pitkään aikaan, mutta nyt tahdon miesten kanssa sotaan, ja\nMartti on luvannut ottaa minut mukaansa, jos rupeen hänen vaimokseen.\n\nLöfving naurahti, mutta tunsi itsessään melkein kauhua ja sanoi\nvaroittaen: -- Älkää häntä kuulko; kuulkaa isäänne.\n\n-- Sitten saisin istua uunin pankolla elinaikani, ja jos sota syttyy,\nniin minut lähetetään Tukholmaan, mutta sinne en tahdo. Tahdon tehdä\nRuotsin puolesta minkä voin.\n\nLeena oli vaijeten kuunnellut ikäänkuin asia ei olisi häneen koskenut,\nmutta nyt ryhtyi hän puheeseen ja varoitti hänkin: -- Niin teistä\ntuntuu, kun ette tiedä mitä sota on, mutta kuulustelkaa mitä ne ihmiset,\njotka elivät vuosina 1710--1720, kärsivät; silloin tiedätte paremmin\nolla varuillanne.\n\nMarian itsetunto syttyi, kun epäiltiin ettei hän mihinkään kelpaa, ja\nvähän moittivalla äänellä lausui hän kääntyen Leenan puoleen: -- Ettekö\ntiedä, että olen syntynyt Siperiassa, Tobolskissa, että olin vangin\nlapsi, kunnes meidän soturimme rauhan jälkeen palasivat? Ettekö luule\nminun tietävän mitä sota on? Kuinka sai isäni kärsiä!\n\n-- Ja äitinnekin, lisäsi Leena vakavana.\n\nMaria vastasi tyynesti: -- Ehkä tapahtuu vielä semmoista, mutta silloin\ntahdon olla mukana. Mitä isäni ja äitini ovat kestäneet, sitä minäkin.\nIsäni puhuu ihaillen äidistäni, ei hänen kauneutensa vaan hänen jalon\nluonteensa ja uhraavaisuutensa tähden. Hänen kaltaisekseen tahdon tulla.\n\nSamassa syöksi Martti sisään huudahtaen: -- Täälläkö sinä olet, Maria?\n\nÄllistyneenä säpsähti Maria ylös, hän oli kokonaan unohtanut asiansa.\nHän oli tullut kuulustamaan, sopisiko majuria saada majaa Löfvingin\nluona, vai odotettiinko jo paroonia tulevaksi.\n\nKun talonväki sai tietää mistä oli kysymys, arvelivat he, että se kyllä\nkäy päinsä. Sopu tilaa antaa. Majuri ajakoon siis suorastaan heidän\nluoksensa. Martti valmistui viemään tätä sanaa majurinrouvalle, ja Maria\naikoi mennä hänen kanssansa noutamaan isää varten patjoja.\n\nMartti tarttui Marian käteen ja veti hänet luoksensa.\n\n-- Tiedättekö että Maria on omani.\n\n-- Tiedän, vastasi Löfving, niin kauan kun hän voi sinua seurata, mutta\nkun myrsky puhkee ja vie teidät mukanaan, niin saa Maria sulloa pussinsa\ntäyteen kärsivällisyyttä ja uskollisuutta sekä lähteä Ruotsiin, siellä\nmuiden pakolaisten kanssa rukoillaksensa niiden puolesta, jotka ovat\nheille rakkaat.\n\nMartti katseli Mariaa hellästi. -- Sitä olen hänelle sanonut. Hän vaan\nei tahdo.\n\nMaria vetäytyi pois. -- Miksi tahtoisin sitä, joka ei ole oikeata.\nMiehuudesta aateloittiin isoisäni. Saksanmaalla taisteli hän Kustaa\nAadolfin lippujen alla luterilaisen uskonsa puolesta. Yhtä urhoollinen,\nuskollinen ja jalo on ollut isänikin, sen tiedätte. Kuinka olisin minä,\nhänen tyttärensä, heitä huonompi.\n\nLöfving synkistyi. -- Synnyttäkää poikia ja opettakaa heitä tuottamaan\nkunniaa Sprengtportin nimelle, niin teette isänne puolesta enemmän kuin\njos kaadutte miekka kädessä.\n\nMutta Maria ei tahtonut peräytyä. Hänestä oli vastenmielistä kun häntä\nei ymmärretty, ja puhkeamaisillaan oli se uhma, joka piili hänen\nsydämmensä pohjassa. Mutta olihan Löfving Martin isä, ja sentähden\nvastasi hän vienosti:\n\n-- Kuinka voisin opettaa muille sitä, mitä en ole itse tehnyt tai\nosannut. Sukuni on rakastanut suurta ja jaloa, sentähden että ovat\najatelleet suuresti ja jalosti, mutta kun minun tunteeni ovat samat kuin\nheidän, niin vaaditte minua kuolettamaan näitä tunteita tai vaihtamaan\nniitä kehnouteen ja itsekkäisyyteen.\n\nMartti näytti onnelliselta ja hymyilevältä. -- Nyt kuulette, olenko minä\nhäntä kehoittanut.\n\nPää kohotettuna lisäsi Maria: -- Wilho Sprengtportin tytär tietää itse\nmitä hänen on tehtävä. Tule Martti! Ystävällisesti nyykäten lähti Maria,\nja Martti seurasi häntä.\n\nÄäneti katseli heitä Löfving, mutta heidän lähdettyään hän lausui: --\nEnnen sopivat vesi ja tuli kuin nuoruus ja viisaus.\n\n\n\n\n10.\n\n\nLeenakin lähti toimiinsa, ja kun Löfving nyt oli yksinään, tunsi hän\nolevansa levon tarpeessa. Tapanin kertomuksen nostama kuohu oli jo\nhänessä talttunut, ja mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä selvemmäksi\nkävi hänelle, että kuka ikinä tuo venäläinen herra olikin, ei hän\nainakaan ollut Sakarin poika. Harhaan joutuneita oli tähän aikaan\nkosolta.\n\nIstuen penkillä tunsi Löfving väsymystä, nukkumiseen kuitenkaan ei ollut\naikaa, mutta savun vetäminen rakkaasta piipusta oli jo sekin jotakin.\nNahkamassistaan rupesi hän sitä täyttämään, mutta samassa aukeni ovi ja\nsisään astui tuo venäläinen herra, Attila. Valkoisella nupulla\nkaunistettu hattu päässään astui hän keveästä esiin. Komea mies hän oli\nja liikkeet olivat sivistyneen miehen. Kaunis Inkerin rykmentin univormu\nsopi hänelle hyvin. Ajan tavan mukaan oli hänellä tukka puuteroittuna,\nmutta kankipalmikon sijassa kiemuroidut kiharat korvien takana, joista\nhänen nuoret kasvonsa saivat pehmeämmän leiman kuin niissä ehkä muutoin\nolisi ollut.\n\nVenäläisen upseerin astuessa sisään tunsi Löfving tempovaisen pistoksen\nsydämmessään, mutta kohta oli se voitettu, ja vähintäkään\nmielenliikutusta ilmaisematta kohtasi hän varmalla katseella vieraan\nsilmää.\n\n-- Asutteko täällä, kysyi Attila, vähän murtavalla suomenkielellä,\nkatsellen ympärillensä huoneessa.\n\n-- Asun. Suvaitseeko luutnantti istua? Ja jos tyydytte karkeaan\ntupakkaan, niin olkaa hyvä, sanoi Löfving tarjoten toista piippua.\nVenäjän sotamiehet ovat usein minulle luovuttaneet leipänsä ja\ntupakkansa. Nyt olen minä tarjoojana. Vasta tarjoomme toisillemme muuta\nja pahempaa.\n\nAttila otti piipun keveästi kumartaen, mutta kun Löfving iski tulta\nsanoi Attila: -- Ei nyt!\n\nLöfving ei ollut millänsäkään, poltteli vaan yksin piippuansa ja\nkehoitti toistamiseen luutnanttia istumaan.\n\nAttila laskihe istumaan leveälle penkille akkunan alle; Löfving asettui\npolttelemaan uunin eteen.\n\n-- Kerrotaan, sanoi Attila, että Ruotsin sotajulistus jo on ollut useita\npäiviä matkalla Pietariin.\n\n-- Lienee kai totta.\n\nAttila katsoi Löfvingiin: -- Siis pian kohtaamme toisemme taas.\n\nLöfving silmäili melkein uhmaavana: -- Sanokaa sitten hyvästit\nViipurille.\n\n-- Ei koskaan!\n\nEntisen kivekkään ryhti kävi ylpeäksi: -- Viipuri on meidän, ja jos\nkerran vedämme miekan tupesta, niin emme sitä sinne pistä takaisin,\nennenkuin Suomi on yksi eheä kuin ennen isoavihaa.\n\nAttila hymyili synkkänä ja epäilevänä: -- Niin te luulette.\n\n-- Niin ajattelevat kaikki rehelliset miehet Ruotsin valtakunnassa.\n\n-- Ehkä, mutta eivät ainakaan ne, jotka ovat menneet kuolemaan\nsentähden, että Ruotsi on joko liian voimaton tahi välinpitämätön\npitääksensä Suomea.\n\n-- Valehtelette! tiuskasi Löfving. Näyttäkää yhtä edes.\n\nAttila nousi: -- Noista monista tiedän yhden, joka oli syntynyt\nValkjärvellä, ja jolla oli Narvassa syntynyt ystävä. Kun suuri\npohjoismainen sota alkoi, lähtivät he yhdessä Wrangelin armeijaan.\nNarvan taistelussa joutuivat he vangiksi, mutta molemmat karkasivat ja\nparin vuoden päästä tapasivat he toisensa Muolassa ja vangittiin taas\nPähkinäsaaren luona. Venäjältä karkasivat he vieläkin yhdessä, ja\nyhdessä heidät sitten nähtiin kaikkialla missä vaara oli suurin. Heidän\nystävyytensä oli ihmeteltävä.\n\nLöfving, istuen uunin ääressä, oli laskenut piipun alas. Hän unohti\npolttamisen ja vastasi hiljaisena: -- Sitä uskollisuutta, joka syntyy\nvaarojen kesken, eivät käsitä rauhan miehet. Sitä olen kokenut.\n\nAttila jatkoi uudestaan istuutuen: -- Sen tiedän, mutta niiden, joista\npuhun, oli laita varsin omituinen. He olivat kaikista urhoollisimmat,\nmutta sittenkin luonteiltaan jotensakin erilaiset. Toinen oli laupias ja\nlämminsydämminen, ansaitseva samaa rakkautta, jolla hän itse rakasti.\nToinen oli rohkea, kova ja kylmä, mutta ylevämielinen, jalo ja hyvä --\njos hän tahtoi.\n\n-- Tahtoi! huudahti Löfving kiihkeästi. Hyvä on sanoa. Hän oli\nponnahtanut ylös, mutta istuutui taas, ja Attila jatkoi tyynellä\nvakavuudella: -- Kaksi veljeä saattaa väärin käsittää toisensa, kadehtia\ntoisiansa, kinata ja erota vihassa, mutta nämä kaksi eivät semmoista\nymmärtäneet. Mitä toinen tahtoi, sitä oli jo toinen ajatellut, mihin\ntoinen ryhtyi, sitä riensi toinen panemaan toimeen, ja missä vaara oli\nsuurin ryntäsi kumpikin esiin suojellaksensa toista. Ja kuitenkin -- --\n\nLöfving katseli Attilaa terävästi silmiin: -- Mitä tarkoitatte?\n\nTyynesti, ikäänkuin ei asia olisi kumpaankaan koskenut, kertoi Attila:\n-- Isonvihan verisen kauhun tunnette. Mutta siitäkin tuli loppu, ja\nnääntyneenä makasi Suomi paarilla. Kuoleman rauha vallitsi kaikkialla,\nsillä itse vihollinenkin sääli onnettomuuttanne.\n\n-- Niin tosin, myönsi Löfving kalpeana, kuoleman rauha. Sitä ennen oli\nSuomi kuitenkin itkenyt verta.\n\n-- Mutta kaikki alistui vihdoin kohtaloa alle, kaikki paitsi noita kahta\nystävää ja heidän rajut miehensä.\n\n-- Mitä se teitä koskee? kysyi Löfving uhmaten.\n\n-- En puhu itsestäni, puhun kivekkäistä. He yhä uhmasivat ja tekivät\nmaan valloittajille vahinkoa minkä voivat. Viholliset olivat leppyneet,\nmutta kivekkäät virittivät uudestaan heidän vihansa, ja kun sissit\nolivat kadonneet kuin salama pilvessä, silloin saivat naiset ja lapset\nkärsiä koston heidän teoistaan.\n\n-- Aina on maalla viisaita, kun hätä on merellä, vastasi Löfving\nylpeästi, mutta Attila ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan\nhorjumatta: -- Siten tulivat kivekkäät kaikissa tapauksissa maan\npahimmaksi kiroukseksi, ja pahin niistä oli Löfving.\n\n-- Kyllä, niille jotka kavalsivat kuningastansa.\n\n-- Niin te sanotte, mutta ystävänne Sakari näki sen turmion, mikä\nkivekkäistä tuli, ja tahtoi ehkäistä heidän turhat taistelunsa. Ystävä\ntahtoi säästää maata, kun se ei enään ollut pelastettavissa, mutta\nLöfving pysyi leppymättömänä.\n\n-- Siinä tuomitkoon Jumala ettekä te. Tahdon kuulla niiden nimet, jotka\nrohkenevat väittää, että Suomi oli vapautettu velvollisuudesta taistella\nvapautensa ja kuninkaansa puolesta.\n\n-- Sitten kun moni muu oli sitä sanonut, sanoi sitä Sakarikin.\n\n-- Sakari! hän oli konna.\n\n-- Ja sittenkin olitte hänen ystävänsä kunnes tulitte hänen\nmurhaajakseen.\n\n-- Oikeastaan hän kavalsi minut, kuninkaansa ja Ruotsin valtakunnan.\n\n-- Hän ei kavaltanut, mutta sanoi totuuden teille ja miehillenne, mutta\nte ette tahtoneet häntä kuulla.\n\n-- Emme tahtoneet, emmekä rehellisinä ruotsalaisina tahdo vastakaan.\n\n-- Mutta saattaa tulla se päivä, jolloin myönnätte, että isäni oli\noikeassa.\n\nLöfving ponnahti pystyyn: -- Isänne? huudahti hän kauhistuneena;\nvoisitteko sanoa ne sanat Jumalan edessä?\n\nAttila lähestyi muutamia askeleita. -- Voin, Löfving, olen Sakarin,\nteidän ystävänne poika. Olen se lapsi, joka leikki teidän Marttinne\nkanssa vaimonne kuoltua ja kun ystävänne vei kodittoman poikanne\nvaimonsa hoidettavaksi.\n\nLöfvingin sydän ikäänkuin lakkasi tykyttämästä. Ei sanaakaan päässyt\nhänen huuliltansa, ja lasimaisella katseella tuijotti hän Attilaan. --\nElävän Jumalan nimessä, älkää pettäkö minua, puhkesi hän vihdoin\nsanomaan.\n\n-- Oma äitini, vastasi Attila, on tämän kaiken minulle kertonut.\nSentähden tunnen teidät ja tiedän kuka olen.\n\nLöfving seisoi pitkän aikaa äänetönnä. Vihdoin nousi kyynel hänen\nsilmiinsä ja vieri hänen poskilleen. -- Vai olette te pikku Sakari,\nsanoi hän masentuneella äänellä. Olen useasti kantanut teitä sylissäni.\nOletteko nyt täällä kostaaksenne?\n\nLiikutettuna kääntyi Attila pois, mutta katsoi uudestaan Löfvingiin: --\nKuka tietää mitä olisin tehnyt teidän sijassanne. Olen nuori, mutta olen\nkuitenkin elänyt tarpeeksi nähdäkseni, ettei korkein ole sama kaikille.\nTeidän ystävyytenne isääni ja hänen teihin takaa, että uhratessanne\nystävänne uhrasitte itsennekin.\n\nLöfving huomasi sekä Attilan piirteissä että hänen sydämmessäänkin syvää\ntuskaa ja vastasi vienosti: -- Kun minä sinä yönä aukasin mökkini oven,\nen vielä aavistanut mitään. Tulin auttamaan ja varoittamaan, mutta se\nmitä silloin näin, kun isänne ja äitinne suojelivat luonansa maan\nvihollisia, sai vereni hyytymään, ja rohkeasti ammuin mitä minulle\nmaailmassa oli kalliinta. Sitten juoksin, Martti sylissäni, juoksin\nminkä jalat jaksoivat. Palavat mökin liekit valaisivat metsän, taivaan\ntähdet tuikkivat mihinkä vaan katselin, mutta minulle oli maailma\nmustennut, eikä väkeni tuntenut minua toisena aamuna; tukkani oli\nyhdessä yössä harmaantunut.\n\nMolempien miesten katseet kohtasivat toisensa. Attila läheni varmoin\naskelin Löfvingiä: -- Ystäväksenne en voi koskaan tulla, mutta jos\ntahdotte tarttua rehellisen vihollisen käteen, niin tuossa se on.\n\n-- Minun käteni on verissä, sanoi Löfving värisevällä äänellä, mutta\nuskollinen ja rehti.\n\nLöfving ojensi kätensä ja Attila pusersi sitä.\n\n-- Paljon on puhuttu Tapani Löfvingistä, jatkoi venäläinen soturi, mutta\nsynkkiin sanoihin lisättiin aina, että hän oli mies kestämään kaikkia ja\nsankari, jommoista maailmassa ei ole monta.\n\nLöfving yritti hymyillä, mutta tuskallinen piirre siitä koitui: --\nOikeuden tunnustus vihollisen puolelta on enemmän arvoista kuin\nystävyyden kiitokset. Saattaisi minulla olla teille jotakin sanottavaa,\nehkä näkisitte minussa muuta kuin murhaajan, mutta isänne muisto on\nminulle pyhä, enkä menettele teitä kohtaan toisin kuin tahtoisin, että\nmuut menettelisivät minua ja poikaani kohtaan. Löfvingin pää vaipui ja\nhän katseli alaspäin.\n\nAttila tarkasti häntä vaijeten. Täällä hänellä ei ollut mitään\ntekemistä, hänen tiensä vei kauvaksi täältä.\n\n\n\n\n11.\n\n\nAttila teki lähtöä, kun Maria isän viitta olallaan ja patja kainalossa\npalasi. Nähdessään vieraan miehen vieraassa univormussa pysähtyi hän\näkkiä ällistyneenä katsellen vuoroon Löfvingiin ja vieraaseen. Tuo on\nkaiketi se ryssä, josta Tapani puhui.\n\nAttila huomasi hänen hämmästyneen katseensa ja sanoi kahdella päällä\nlähteäkö vai jäädä: -- Älkää peljätkö minua.\n\nNe sanat saivat Marian taas toipumaan. Katsellen Attilaa silmiin vastasi\nhän: -- Aseellistakaan miestä en pelkäisi Löfvingin rinnalla.\n\nLöfving loi silmänsä kumpaankin ja kysyi Marialta: -- Onko Martti\nkertonut että hänellä pienenä oli Sakari niminen leikkikumppani?\n\n-- On; se oli hänen kasvatusveljensä kun häntä hoidettiin Walkjärvellä.\nKuuden vuoden ikäisinä joutuivat he erilleen.\n\n-- Ja nyt ovat kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisiä. Sakari seisoo\ntuossa.\n\nSanomattomasti hämmästyneenä nosti Maria kauniit silmänsä Attilaa\nkohden: -- Onko se totta?\n\nAttila läheni häntä. -- On. Olen Suomesta kotoisin, yhtä varmaan kuin\nkukaan teistä.\n\nNyt astui Löfvingkin lähemmäksi ja lausui avomielisemmin kuin ennen: --\nTeissä ei mikään muistuta isästänne eikä äidistänne. Sittenkin tuntui\nminusta ikäänkuin tuntisin silmänne.\n\nMaria seisoi yhä ovenpielessä, mutta astui nyt Löfvingiä kohden ja\nsanoi: -- Isä on vihdoin tullut, mutta hänen täytyi kohta mennä linnaan.\nLuullakseni hänellä oli käskyjä eversti Willebrandille, mutta hän tulee\ntänne kohta kun pääsee. Valtiopäivät lienevät nyt päättyneet, mutta\nisällä oli tuskin aikaa tervehtimiseen, sillä Bildstein ja Grönhagen\nveivät hänet mukanaan, vaikka hän oli niin väsynyt, että tuskin pysyi\njaloillaan. Vanhat haavat ovat isää kovin vaivanneet matkalla; toin\nhänelle patjan, jotta hänellä kohta olisi jotain mihin nojautua.\n\nMarian kylmyys vaikutti Attilaan vastenmielisesti.\n\n-- En tahdo enään häiritä, sanoi hän Löfvingille, tarttuen hattuunsa ja\nhansikkaihinsa.\n\n-- Meitä ette häiritse. Majuri ei ehdi varsin pian, ja neiti on tottunut\nsotilaihin.\n\nAttila epäillen jäi.\n\n-- Älkää vielä lähtekö, pyysi Löfving. Tahtoisin mielelläni kuulla\nenemmän entisen ystäväni pojasta. Elääkö äitinne.\n\n-- Elää. Hän hoiti minua lapsena. Mutta sittemmin ovat hänen päivänsä\nkolkot ja ihmeelliset. Elämän suuret murheet ovat painaneet hänen\nsieluansa, ja niistä hän on saanut kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Hän voi\nennakolta sanoa ja varoittaa semmoisista, mitä ei kukaan aavistakaan.\n\nMarian kylmyys hävisi tätä kuullessa. Kääntyen Attilaan kysyi hän: --\nVoiko murhe tehdä ihmisen semmoiseksi?\n\n-- Ainakin sanoo äitini, että tuska, murhe ja kaipuu ovat hänet\nsemmoiseksi tehneet.\n\n-- Entä te? kysyi Löfving. Kuinka olette tulleet siksi, mikä olette?\n\n-- Ihmettähän se oli. Neljäntoista vuotiaana leikin eräänä päivänä\nmuiden sotavankien lasten kanssa Wolgan rannalla. Sinne tuli eräs\nkenraalin poika opettajansa kanssa soutelemaan kymissä. Huimapäinen\npoika juoksi kapealle laudalle, joka oli laskettu kahden proomun väliin,\nputosi siitä veteen ja upposi, vaikka koetimme auttaa. Kun kenraali sai\ntietää, että minä oman henkeni uhalla olin nostanut hänen kuolleen\npoikansa, tahtoi hän minua palkita, ja lopulta hän otti minut\nkasvatuspojakseen.\n\n-- Siis olette kasvatettu Venäjällä? kysyi Löfving.\n\n-- Ainoastaan kuudentoista vanhaksi. Kasvatusisäni oli synnyltään\nsaksalainen ja palasi rauhan jälkeen Mainziin. Siellä sain sen\nkasvatuksen, joka teki minut mieheksi.\n\n-- Ja nyt palvelette Venäjän lippua?\n\n-- Niin teen. Pari vuotta sitten tarjosi minulle Viipurin komentaja,\nparoni Buddenbrock, paikan luonansa Viipurissa. Edullisempiakin paikkoja\noli minulla tarjona Saksassa, mutta kasvatus-isäni oli kuollut, olin\nyksin ja halusin palata tänne.\n\nMaria oli tarkkaan kuunnellut; isän viitta alkoi tuntua painavalta ja\nhän etsi seinästä naulan, johon sen panisi riippumaan. Mutta naula oli\nliian korkealla, ja kun Attila huomasi hänen yrityksensä, tarjoutui hän\nauttamaan, mutta Maria kääntyi pois.\n\n-- Miksi en saa teitä auttaa? kysyi hän ystävällisesti.\n\n-- Autan itseäni, vastasi Maria ylpeästi.\n\n-- Vai niin, ymmärrän! Attila vetäytyi kylmästi syrjään.\n\nMaria katseli häntä tutkivaisesti. Ehkä oli hän ollut väärässä, ehkä\nmennyt liian pitkälle. -- Miksi, kysyi hän vienosti moittien, olette\nvihollistemme puolella, vaikka synnyitte Ruotsin lipun alla?\n\n-- Miksi on niinipuu niinipuu ja mänty mänty? Miksi ette te jäänyt\nSiperiaan, vaikka synnyitte siellä?\n\n-- Mistä sen tiedätte?\n\n-- Tiedän teistä paljon, mutta te ette tiedä minusta mitään, ja meitä\nylempänä on se, joka ehkä tietää, että kerran saattaa olla tälle maalle\nhyödyksi, että minä kuulun siihen valtakuntaan johon kuulun.\n\n-- Hyödyksi? huudahti Maria pahoillaan ja hämmästyneenä.\n\n-- Ainakin toivon voivani lieventää Suomen huolia, jos sota syttyy.\n\n-- Mitä meidän huolemme teihin koskevat?\n\n-- Luuletteko, että minulla on paljonkaan, mikä minuun koskee?\nNeljääntoista vuoteen en ole ketään voinut omakseni sanoa.\n\n-- Senpä tähden ette ole rakastanut ettekä kaivannut.\n\n-- Sen te, jolla on kaikki, vähimmin käsitätte.\n\n_Maria_. Jos olisitte rakastanut omaanne, niin olisitte tullut\ntiedustelemaan, ja jos olisitte tiedustellut, niin olisitte nähnyt mikä\nsurkeus tässä maassa on.\n\n_Attila_. Ettenkö tietäisi?\n\n_Maria_. Sitä pahempi teille, sillä joko ette ole tarpeeksi\ntiedustellut, tietääksenne kuinka tämän köyhän Suomen palasista on\ntapeltu, tahi ei meidän kärsimyksemme teitä liikuta. Olette ehkä valmis\nminä päivänä hyvänsä lisäämään niitä.\n\nAttila katseli katkerin mielin avaruuteen ja äsken ruskeat posket olivat\nnyt kalpeat.\n\n-- Tämä päivä on opettanut minulle paljon, sanoi hän. Kun siellä kaukana\nikävöitsin päästä tänne, riemuitsin toivossa saada vihdoin rakkaudessa\nja yksimielisyydessä nähdä näitä synnyinseutujani. Toivoin vielä\nkohtaavani isän ja äidin ystäviä, jotka olivat heitä tunteneet ja\narvossa pitäneet. Heille kaiketi minä olen tervetullut muistona niistä,\njotka ovat menneet, mutta joita ei saa unohtaa, ja luulin ettei entisen\nystävän poikaa ainakaan vihattaisi ellei rakastettaisikaan. Nyt olen\ntäällä, mutta unelmastani ei ole mitään toteutunut, ellei talvipakkanen.\nSe käsi, jonka olen tahtonut ojentaa ystävyydessä, siihen ovat\narastelleet tarttua. Ne, joita ikävöitsin ja tahdoin maanmiehinä\ntervehtiä, ne muljottavat ensin pukuani ja kääntyvät sitten pois\nikäänkuin telottajasta. Lyhyt on ollut tervehdykseni täällä, mutta pitkä\non oleva jäähyväiseni.\n\n-- Kyllä voi maa menettää miehen, jos mies voi menettää maan, sanoi\nMaria.\n\nLöfving tahtoi sovittaa. Hän ymmärsi kumpaakin ja kysyi katsellen\nAttilaa: -- Miksi tulette maan vihollisena?\n\n_Attila_. En minä mitään taida suurten rajuille riidoille. Minäkö voisin\nehkäistä Tukholman ja Moskovan vihan!\n\n_Löfving_. Tietysti ette, mutta voitte kyllä ratkaista kehenkä liitytte.\n\n_Attila_. Lähinnä Jumalaa on Suomen mies vaikuttanut sen, että nyt\nseison tässä.\n\n_Maria_. Suomen mies!? Pyysikö hän teitä palaamaan?\n\n_Attila_. Pyysi. Kasvatus-isäni oli kuollut ja minä olin yksinäni, mutta\nhänen ystävänsä tahtoivat kaikki avustaa minua. Saatoin valita monta\nuraa, mutta ei yksikään vetänyt minua kokonaan puoleensa. Niin seisoin\nepäröivänä eräänä suvi-iltana, jolloin aurinko laski Rheinin rantojen\ntaa. Silloin kaikui sävel, siihen liittyi useampia. Ne kasvoivat\nkokonaisuudeksi ja muodostuivat hiljaa lauluksi, joka herätti lapsuuteni\nmuistoja. -- \"Yksin istun\", kaikui joen toisella rannalla. \"Yksin\nistun\", kaikui mielessänikin, ja monet unohtuneet muistot virisivät ja\nkantoivat minut tänne kotia. Näin mökkimme erämaassa, näin isän ja äidin\nsurussa ja ilossa, mutta ennen kaikkea oman _elämäni_ järven rannalla ja\nhongan juurella. Näin sen kauhean yön, isäni kuoleman ja äitini surun ja\nsitten vangitun suomalaisen joukon Venäjän sisämaissa, Suomen\nkurjuudessaan, niin murheellisena ja kauniina, kehottaen minua tulemaan.\nSiellä saan tavata sitä mikä vielä on omani, ja ehkä löydän sen tien\nmitä minun pitää kulkea.\n\n_Maria_. Kuinka ihmeellistä!\n\n_Attila_. Sinne, sinne korkeaan pohjolaan. Sinne tahdon, sinne täytyy\nminun lähteä. Semmoista ei voi kertoa, se on elettävä. Kun tuolla\nrikkaan luonnon ylellisyydessä ja onnen suosiossa näin elämän loiston,\nmitä luulette sen minulle olleen? Pelkkä todistus siitä, kuinka köyhä\nitse olin. Köyhimmälläkin oli isä ja äiti, sisar tahi ystävä, mutta\nennen kaikkea oma maa. Siellä saattoi jokainen sanoa: se on minun,\ntäällä minua rakastetaan, sinne odotetaan minua palaavaksi. Mutta jos\nminulta kysyttiin mihin kuuluin, niin olin juureton, ajelehtiva lehti.\n\n_Maria_. Mistä sitten tuli se laulu? Kuka osasi laulaa suomeksi kaukana\nSaksassa?\n\n_Attila_. Nuorukainen Käkisalmesta, ratsumies, joka oli seurannut\nBuddenbrockia etelään. Hän ikävöitsi kotia ja veti minut hiljalleen\nmuassaan siihen maahan, josta olin lähtenyt.\n\n_Maria_. Mutta ei sen kuninkaan luo, jota teidän pitäisi palvella.\n\n_Attila_. Ehkä palvelette te, ennenkuin kuolemme, keisarillista Venäjän\nlippua.\n\n_Löfving_. Varjelkoon Jumala! Ennen kuolkaamme.\n\n_Maria_. Eikö teitä hävetä nostaa asetta veljiänne vastaan?\n\n_Attila_. Mitä teette itse, kun kohtaatte meitä, jotka seisomme\nViipurissa?\n\n_Maria_. Viipuri on meidän, ja meidän täytyy valloittaa se takaisin.\n\n_Attila_. Siitä ei tule mitään.\n\n_Maria_. Emme pyydä teiltä lupaa.\n\n_Attila_. Ruotsi on jo liian heikko meidän joukkojamme vastaan.\n\n_Maria_. Ei niin kauvan kuin sydämmemme on taistelussa mukana.\n\n_Attila_. Sydämmenne kääntyy meidän puoleemme. Niinkauvan kuin Suomi on\nRuotsin rajavartijana uhrataan se, tallataan aseiden kalskeessa ja\nveressä.\n\n_Maria_. Ehkä moni meistä kaatuu, mutta entä sitten; toisia kasvaa ja ne\nkaikki katsovat meihin ja kulkevat meidän jälkiämme. Jos nekin kaatuvat,\nniin kaatuvat he vapaina miehinä.\n\n_Attila_. Minä palvelen Venäjää ja pysyn sille uskollisena, mutta silti\nen ole orja.\n\nPuhe lakkasi kun äkkiä Martti astui sisään. Suorastaan meni hän Attilaa\nkohden, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: -- Terve tultua. Tiedän että\nolet Sakari, ja minähän olen Martti.\n\nAttila pudisti Martin kättä. -- On täällä siis yksi, joka sanoo minua\ntervetulleeksi. Enempää en pyydäkään ennen lähtöäni.\n\nMartti hymyili kummastellen. -- Minne siis menet? Heitä nuo venäläiset\nkorut. Rupee Wrangelin palvelukseen tahi Sprengtportin, niin seisomme\nsaman lipun alla.\n\nTyynesti vastasi Attila: -- Yhtä mahdotonta kuin on sinun käydä meidän\nkanssamme, yhtä mahdotonta on minun käydä teidän kanssanne.\n\nMartti päästi Attilan käden ja katseli kysyväisenä muita.\n\n-- Kyllä näet, ettei hän kuulu meihin, sanoi Maria jyrkästi ja kylmästi.\n\n-- Etkö kuulu meihin, kysyi Martti hämmästyneenä. Mihinkä sitten kuulut?\nTottahan jäät tänne.\n\nAttila vetäytyi takaisin: -- Minulla on velvollisuuteni niinkuin\nsinullakin, mutta jos tiemme käykin eri suuntiin, älkäämme riidelkö. Kun\nsota tulee, silloin on toista, silloin iskekäämme taistelussa.\n\nMartin reipas iloisuus hänen astuessaan sisään oli nyt haihtunut ja\npettynyt toivo ilmaantui hänen äänessään, kun hän sanoi: -- Luulin sinun\nhalunneen meille kuten kotiisi ja kuninkaasi luo.\n\n-- Tahdoin nähdä teitä, mutta meidän täytyy erota. En kuulu enään tänne.\nMinun täytyy lähteä.\n\n-- Sen kyllä näkee, ilkkui Martti. Olet meille liian komea ja liian\njärkevä.\n\n-- Teet mulle vääryyttä, sillä samalla oikeudella kuin sinä kannat\nvärejäsi, kannan minä omiani.\n\nAttilan kylmä tyyneys ärsytti Marttia vielä enemmän, ja hän jatkoi\npilkaten: -- Viisas kana munii joskus nokkosiin. Jos olisit ollut siksi\nviisas, että olisit tullut tänne virsuissa ja sarkatakissa, niin ei\nolisi sinun tarvinnut puhua kauniisti. Olisimme uskoneet sinua ilmankin,\nja siten olisit helpommin voinut vaania asematamme ja sitten luisua\ntakaisin herrasi luo kielimään mitä olit nähnyt.\n\nMenettämättä malttiansa katsoi Attila uhaten kiihkeään vastustajaansa ja\nvastasi väkisellä tyyneydellä: -- Venäjän soturin ei ole tarvis vaania\neikä luisua. Siitä saat kohta todistuksen, jos tahdot. Tuossa on\nhansikkaani!\n\nNäin sanoen viskasi hän toisen hansikkaansa Martin jalkojen eteen. Tämä\nnosti sen ja sanoi vihan vimmassa: -- Olen valmis!\n\nMolemmat olivat valmiit paljastamaan miekkansa, mutta Löfving riensi\nväliin ja eroitti heidät. -- Säästäkää veljesvihat, kunnes tapaatte\ntoinen toisenne lippujen alla! Nyt on minulla valta.\n\nAttila ojensi kätensä Löfvingille. -- Hyvästi, sanoi hän. Olette hyvä ja\nrehellinen vastustaja. Että olen saanut teitä nähdä on minulle kylliksi.\n\nVoimatta enään hillitä harmiansa, riensi hän pois. Mutta Martti ei\ntyytynyt. Hän kohotti nyrkkinsä ja loi salamoivan katseen Löfvingiin. --\nEi tuon olisi pitänyt saada lähteä kurittamatta!\n\n-- Anna hänen olla, vastasi Löfving hiljaisesti. Mistä sinä tiedät ketä\ntässä olisi ollut kuritettava?\n\nMartti vaikeni. Hänestä oli isä käsittämätön. Hänkin lähti.\n\n\n\n\n13.\n\n\nKun Martti oli lähtenyt, vallitsi hiljaisuus tuvassa. Löfvingistä tuntui\nkuin olisi lattia polttanut hänen jalkojansa. Paikalleen uunin ääressä\njäi hän seisomaan, mutta piippuansa hän ei sytyttänyt. Maria hyöri,\netsiäkseen sijaa isällensä, kun Buddenbrockille aiottua sänkyä ei saanut\nkäyttää. Mutta samassa olikin majuri ovessa, ja huudahtaen: -- Isä, isä,\nriensi Maria häntä vastaan. Löfvingkin tervehti iloisesti, ja paljon oli\nystävillä puhuttavaa. Majuri valitti matkan rasituksia, ja semminkin\nettei ollut mistään rahallakaan ruokaa saatavissa. Löfving tiesi, että\nsama oli laita ympäristön kylissä. Rahvas korjasi jo metsiin mitä sillä\noli.\n\n-- No, hyvä Löfving, sanoi majuri, nyt meillä taas on kaikki valmiina.\nEnnen iltaa julistetaan sota.\n\n-- Täällä Lappeenrannassa tiedämme sen ilman julistustakin.\n\n-- Olet tänään tuonut tärkeitä tietoja Venäjän puolelta.\n\n-- En tiedä lienevätkö ne uutisia asianomaisille; useita päiviä on jo\npuhuttu vihollisen tulosta. Armfeltin aikana kiitti päällystö saaduista\ntiedoista, mutta tätä nykyä palkitaan tiedustelijaa tiuskauksilla, ja\nraportit pidetään vaarallisena valheena, koska ei saa säikäyttää\narmeijaa.\n\nSprengtport ei voinut evätä tätä puhetta, mutta ei tahtonut myöntääkään.\n-- Meidän kaikkien täytyy kuitenkin antaa henkemme valtakunnan\npelastukseksi.\n\nMajurinrouvan tulo katkaisi keskustelun, ja tervehdittyänsä lähti\nLöfving ulos, ettei hän puolisoita häiritsisi.\n\nRouva riensi miehensä luo, syleili häntä:\n\n-- Vilho, ettäkö vielä kerran eläissäni näen sinut!\n\nSprengtport hellästi syleillen vaimoansa sanoi: -- Et usko, Elsani, mitä\nolemme saaneet kestää. Sota on julistettu.\n\nRouva kalpeni hieman. -- Hattujen juonia olemme kuulleet tänne saakka,\nja ken ei ole itkenyt, se on manannut.\n\n-- Ruotsin ystävyydestä olemme nyt selvillä, vastasi majuri. Suokoon\nJumala, että saisimme sanoa sille jäähyväiset.\n\nRouva alakuloisena oli vaiti, mutta alkoi sitten uudestaan: -- Totta te\nviimeiseen saakka koetitte säilyttää rauhaa.\n\n-- Koetimmeko! Taistelimme hengen edestä ja monet rehelliset\nruotsalaiset liittyivät meihin, mutta mitään järjestystä ei ollut\nolemassa enään. Ranskan rahoilla ostivat Hatut ääniä sodan puolelle.\nPuolueraivo ja sotainto leimusi niin, että Tukholma tuntui\nhulluinhuoneelta. Mitä ikinä meidän puoleltamme sanottiinkin, vastattiin\nsiihen röyhkeydellä, ja äänestyksessä meidät voitettiin. Niin kävi, kun\nDidron ja Liljenstjerna vaativat, ettei pitänyt lähettää mitään\nsotaväkeä Suomeen ilman säätyjen myöntymystä. Maamarsalkka Levenhaupt\npiti semmoista lainrikkomista vähäpätöisyytenä, joka ei ansainnut\nsemmoisen melun nostamista, jos siirrettiinkin muutamia rykmenttejä\nRuotsista Suomeen.\n\n_Majurinrouva_. -- Ja se mies pannaan ylipäälliköksi!\n\n_Sprengtport_. -- Sillä korvataan hänen intonsa sodan asian ajamisessa.\n\n_Rouva_. -- Oli kai semmoinen kiire saada sota julistetuksi, ettei\nodotettu meidän edustajiamme, jotka eivät Joulukuussa voineet päästä\nTukholmaan.\n\n_Sprengtport_. -- Tietysti, mutta kyllä me sentään pidimme melua. Isäsi\nja minut uhattiin heittää ulos.\n\n_Rouva_. -- Sepä oli selvää kieltä.\n\n_Sprengtport_. -- Kun sota vihdoin oli päätetty, sanoi yksi meidän\ntalonpojistamme: \"Veriset päät ja Suomen menettäminen siitä lopuksi\ntulee.\" Mutta siihen vastasi Lewenhaupt: \"Erämaita on Ruotsilla vara\nmenettääkin. Menköön Suomi!\"\n\n_Rouva_. -- Ne sanat kostakoon heille Jumala. Mutta sinä olet kalpea,\nkipeä, Vilho!\n\n_Sprengtport_. -- Olen liiaksi voimia kuluttanut; täytyy kestää mitä ei\nvoi välttää. Aina samaa uudestaan. Aina verta, aina valtiollisia juonia.\nJa kellä on Suomessa lapsia, hänen täytyy surra, että niillä on samat\nkärsimykset edessään. Jos hengissä palaan, niin saattaa kaikki käydä\nhyvin, mutta jos kaadun, ja ehkä sinäkin, mihin joutuu Mariamme ja pieni\nYrjö Maunumme!\n\n-- Älä meitä ajattele, sinun täytyy nyt levätä.\n\nMajurinrouva järjesti patjat penkille ja levitti huivin hänen ylitsensä.\nMutta samassa häämöitti kaksi sinikeltaista töyhtöä akkunan edustalla,\nja huolissaan ettei kukaan pääsisi majuria häiritsemään, riensi rouva\nulos. Mutta ovessa hän jo tapasikin Buddenbrockin ja Wrangelin. Hän\nkoetti estää heitä tulemasta, mutta väittely joutui majurin korviin, ja\nkäsittäen että se koski häntä, nousi hän ja tuli ovelle.\n\n-- Kas, tuossahan hän on! huudahti Buddenbrock avoimin sylin rientäen\nhäntä vastaan. Tunnetko minua, Sprengtport? 30 vuotta on siitä kun\nerosimme.\n\nMajuri teki ojennuksen esimiehen edessä. -- Kenraalimajuri Buddenbrock,\nvastasi hän tervehtien.\n\n-- Sinulle on vääryyttä tehty, Sprengtport! sanoi Buddenbrock, ojentaen\nhänelle kätensä. Sinun pitäisi olla kenraali samoinkuin minä. Syy ei ole\nminun, eikä se saa häiritä ystävyyttämme. Sano veljeksi kuten ennenkin.\n-- Tunnetko tuota? kysyi Buddenbrock osoittaen Wrangelia.\n\n-- Wrangel, oletko täällä?\n\nIlosta säteilevin silmin tervehtivät nuo kolme asetoveria toinen\ntoistansa.\n\n-- Mitä uutta Tukholmasta? kysyi Wrangel virkeästi, mutta odottamatta\nvastausta keskeytti Buddenbrock: -- Onko Lewenhaupt jo matkalla tänne?\n\n-- Ei vielä, vastasi Sprengtport. Lähdin Tukholmasta ennen valtiopäivien\nloppua. Olin saanut tarpeekseni.\n\nBuddenbrockin silmät loistivat tyytyväisyydestä. -- Koko Tukholma on nyt\nkai sodan puolella, kysyi hän.\n\nMutta synkkänä vastasi Sprengtport: -- Viha Venäjää vastaan on yltynyt\nraivoksi. Kreivi Bestusheff ei saa rauhassa liikkua kaduilla. Hänen\nakkunansa särjettiin, ja pelättiin että roistoväki ryntää taloon.\n\nVrangel piti asemaa arveluttavana. Niin pitkälle hän ei luullut\nhulluuden menevän.\n\n-- Tukholma, jatkoi Sprengtport, on nyt ihan hurjana ilosta, kun sota on\njulistettu. Riemulla ei ole mitään rajaa.\n\nMajurinrouva oli astunut tupaan, kuullut miehensä viime sanat ja kysyi\nsynkällä vakavuudella: -- Eikö edes naiset ymmärrä itkeä?\n\n-- Vaimoni, esitti Sprengtport. Paroonit Buddenbrock ja Wrangel.\n\nBuddenbrock lähestyi häntä sievästi tervehtien. -- Meidän on hauskaa\nSprengtportin tovereina tavata tuo vanha sotauros täällä onnen helmassa,\nse on, perheensä luona. Semmoista iloa ei hänellä ennen ollut.\n\n_Majurinrouva_. Ettekä sittenkään epäile riistää sitä häneltä. Kerrotaan\nvarmana asiana, että paroni Buddenbrockilla on sotajulistus taskussaan.\n\n_Buddenbrock_. -- Majurinrouva Sprengtportilla on oikeus ennen muita\nkuulla tämä uutinen, sillä paljon merkitsee, että on ollut kaikkein\nparhaita Kaarle kuninkaan seuraajista, ja sitä on Vilho Sprengtport,\nteidän puolisonne ollut.\n\n_Majurinrouva_. -- Tahtoisin että hallitus olisi tyytynyt niihin\nurhouden osoitteisiin, joita meidän miehemme ovat suorittaneet. Parempi\nolisi ollut säilyttää Venäjän ystävyyttä.\n\n_Buddenbrock_. -- Ja minä toivoisin, että voisitte kuulla, miten\ninnostuneita ruotsalaiset naiset ovat sotaan. Vakuutan teille, että\nheillä on puoleksi kunnia siitä, mikä meitä kaikkia elähyttää.\n\n_Majurinrouva_. -- Sitä en käsitä.\n\n_Buddenbrock_. -- Esimerkiksi minun vaimoni. Hän eräänä iltana sanoi,\nettä hän oli valmis 20 vuotta kestämään tuskia helvetissä, jos saisi\nilon nähdä meidän hyökkäävän kostamaan Venäjälle.\n\n_Majurinrouva_. -- Siitä vaan huomaa, ettei Ruotsi koskaan ole kokenut\nsitä mitä me. Siellä istutaan turvassa, kun meillä kaikki hävitetään ja\nmenehtyy. Ihmetellään sitten meidän pelkoamme. Mutta jos tätä kestää,\ntäytyy meidän turvautua Venäjän ystävyyteen. Ruotsi ajatelkoon sitten\nmitä tahtoo.\n\n_Buddenbrock_. -- Vahinko vaan ettei Bestusheff kuullut näitä sanoja,\nmutta onneksi teille, että sanoitte ne vaan minulle.\n\n_Majurinrouva_. -- Jos Hatut tunnottomuudessaan uudestaan heittävät\nmeidät Venäjän ja Ruotsin tykkien väliin, niin eipä heidän olisi pitänyt\nunhottaa sitä päivää, jolloin tsaari Pietari kuljetti kuningas Kaarlon\narmeijaa lippuineen, tykkineen Moskovan kunniaportin kautta. Me täällä\nSuomessa alotimme siitä uuden ajanlaskun.\n\nBuddenbrock punastui nähtävästi ja kääntyi selin rouvaan.\n\nKeskustellessaan olivat vastustajat lähentyneet tuvan peräseinää, ja\nseisoivat nyt kumpikin Wrangelin edessä. Sprengtport, joka oli tarkasti\nkuunnellut heitä, sanoi nyt: -- Kunnia Kaarlo XII:nen muistolle, mutta\nväärin hän teki jättäessään Suomen turvattomaksi.\n\n-- Jos ei Suomessa ollut hauska, niin eipä ollut hauskaa Ukrainassakaan,\nnaurahti Buddenbrock.\n\n-- Eikä Tobolskissa, lisäsi Wrangel virkeästi. Olemme yhtä ja toista\nsaaneet kokea. Kaarlolaisina taistelimme ja voitimme, joutuaksemme\nvihdoin Tobolskiin.\n\nNämät sanat viehättivät Sprengtportiakin. Ikäänkuin murtuneena kohotti\nhän päänsä ja sanoi, silmät säteilevinä: -- kyllä tunnemme onnen\nvaihtelua, mutta miehinä kestimme kaikki. Ja miehuus meille jäi.\n\n\n\n\n14.\n\n\nNyt saapui ajutantti ilmoittamaan, että kaupungin pormestari halusi\npuhutella Buddenbrockia, joka siihen suostui. Siten meni majurinrouvan\nviimeinen toivo saada pidättää miehensä luonaan ja hankkia hänelle\nlepoa. Rouva lähti huoneesta.\n\nPormestari astui sisään. Kuultuansa kaupunkia uhkaavasta vaarasta, oli\nhän saapunut Savonlinnasta ja pyysi nyt neuvoa, miten kaupungin kassojen\nja varastojen kanssa oli meneteltävä.\n\n-- Ne jätätte paikoilleen, vastasi Buddenbrock. Älkää tehkö mitään.\n\nPormestari ei näyttänyt tyytyvän semmoiseen vastaukseen. Hattu kädessä\nseisoi hän liikahtamatta kenraalin edessä, joka niinikään istui\nliikkumattomana. Pormestari oli tullut tänne saamaan hyviä neuvoja\nesivallalta, mutta kun korkeat herrat nähtävästi eivät käsittäneet\nhäntä, jatkoi hän:\n\n-- Porvaristo on pyytänyt minua ilmoittamaan, että jokainen on valmis\nauttamaan Lappeenrannan omaisuuden talteen saattamisessa.\n\nBuddenbrock teki kädellään torjuvan ja rauhoittavan liikkeen. --\nLappeenrannan kassat ja varastot ovat täällä yhtä hyvässä tallessa kuin\njos olisivat Tukholmassa.\n\n-- Mutta, intti pormestari, sodan pelko kasvaa joka hetki. Kaupungin\nasukkaat valmistautuvat pakoon.\n\nBuddenbrock kiihtyi: -- Paeta he eivät saa. Viekää heille paroni\nBuddenbrockilta käsky, että jokainen pysyköön alallaan. Kuningas on\nmäärännyt minut ylipäälliköksi, minä toistaiseksi hoidan maan\npuolustusta ja takaan ettei kaupunkia uhkaa mikään vaara. Sota\njulistetaan jo tänään, mutta nukkukoot rauhassa, sillä ensiksikin ei\nvihollinen rohkene tulla tänne, ja jos rohkeneekin, niin lyömme hänet.\n\nPormestari seisoi hetken epäröivänä, mutta sitten kumarsi hän ja lähti\nhuoneesta.\n\nTuskin oli hän mennyt, kun Wrangel nousi ja astui Buddenbrockin eteen.\n-- Mitä ajattelet kun kiellät naisia ja lapsia aikoinaan etsimästä\nturvaa?\n\n-- Aijon itse turvata heitä.\n\n-- Varsin hyvä. Mutta niin suurta edesvastuuta en tahtoisi kantaa. Mitä\nSprengtport sanoo?\n\nMajuri katsahti heihin syrjäisestä paikastaan: Minun mielipiteeni\ntunnette. Se saa jäädä sanomatta.\n\nBuddenbrock nousi: -- Otan edesvastuulleni että täällä kaikki jää\npaikoilleen, sillä jokainen paon yritys masentaisi sotamiehiä.\n\nSiihen ei vastattu. Yleinen alakuloisuus tuntui mielissä, ja Wrangel\nvalmistautui lähtemään, mutta Buddenbrock pyysi häntä vielä viipymään ja\ntoivoi, että vanhat toverit pitäisivät hyvänään aterian, jonka hän aikoi\nlaitattaa. -- Heittäkäämme nyt huono tuuli. Ei pidä huolehtia siitä,\nmitä ei voi muuttaa.\n\n-- Parempi olisi ennakolta ajatella, kuin katua sitä mitä ei saa\nmuutetuksi, vastasi Wrangel tuimasti, kävellen hattu kädessä.\n\nMajuri arveli, että kun nyt sotajulistus oli Pietarissa, niin oli teko\ntehty, mutta näin onnettomasta asemasta saattoivat hullut, vaan ei\njärkevät miehet iloita.\n\nBuddenbrock hengitti syvään ja lausui suurimmalla kummastuksella: -- Jos\nolisi koko maailma sanonut minulle, että urhoolliset asetoverini joskus\nesiintyisivät tuommoisina raukkoina, niin olisin pannut pääni pantiksi,\nettä se on valhe. Mutta nyt saa Ruotsi kiittää Jumalaa, että uusi polvi\nosaa säilyttää isien kunniaa vaikka vanhat -- --\n\n-- Vaiti! huusi majuri, iskien tuimasti nyrkillä pöytään. Raadellut\nruumiimme todistavat kuinka olemme isänmaata palvelleet.\n\n-- Rauhoitu, Sprengtport, pyysi Wrangel. Jos Lewenhaupt ja Buddenbrock\novat anoneet saada käydä Ruotsin hamerykmenttien edessä ja luulivat\nmeidänkin niihin kuuluvan, niin on se uusi todistus Hattujen\ntyhmyydestä.\n\nOnneksi astui sisään kaksi nuorta upseeria, Hubert ja Ring, tuoden\nkansliasta papereita Buddenbrockille, mutta tämä silmäiltyänsä niitä\npikaisesti laski ne pöydälle. -- Jos Myssyt saisivat hallita, niin pian\nRuotsi ryömisi Venäjän jalkain juuressa ja suutelisi keisarin kenkiä\npelastaaksensa Suomen. Mutta kiitos Hatuille, siten ei käy koskaan.\nMiekka kädessä osaamme suojella oikeutemme hallita Pohjassa. Eikö niin?\nsanoi Buddenbrock nuorille.\n\n-- Totta kai, huudahtivat nämä. Me taivutamme Moskovalaisen niskan,\nvakuutti Ring ylpeästi.\n\n-- Ja valloitamme takaisin kaikki Suomen lahden rannikot, lisäsi Hubert.\n\nSprengtport huokasi. -- Nyt tietää yksin Jumala mitä otetaan, mitä\nannetaan.\n\nMutta nuoret arvelivat, että helppo siitä on saada tieto. Olivat, näet,\nkuulleet eräästä ihmeellisestä ämmästä, joka äsken oli tullut\nLappeenrantaan ennustamaan ihmisille. Häntä sanottiin Tasmaksi, ja\npaljon väkeä kuului kokoontuvan hänen ympärilleen, sillä ihmeellisesti\nhän kertoi heidän salaisuuksiansa ja selitti tulevia asioita.\n\nPuoleksi piloillaan päätettiin hänet kutsua, ja nuoret upseerit lähtivät\nhäntä hakemaan.\n\nKun herrat olivat jääneet yksin, sanoi Sprengtport nolomielisenä: -- Ei\nole tarvis tutkia tulevaisia. Täällä ei voi käydä muuten kuin yhdellä\ntavalla.\n\nSuuttumuksen katse leimahti Buddenbrockin silmistä. -- Vielä sana, ja\nminä raporteeraan, että te molemmat miehuuden puutteesta olette\nkykenemättömät pysymään virassanne.\n\nWrangel tarkasti häntä ylevästi. -- Yksi valhe lisää Hattujen\nraporteissa.\n\nBuddenbrock punastui: -- Koska olen valehdellut?\n\n-- Viimeksi kun ilmoitit hallitukselle, että täällä kaikki oli hyvässä\npuolustusjärjestyksessä, vaikka suomalaiset käyvät rääsyissä ja näkevät\nnälkää.\n\n-- Minusta täällä kaikkialla tuntuu paistin haju, nauroi Buddenbrock.\n\n-- Kyllä se meidän nenäämme tuntuu, jatkoi Wrangel, mutta ei\nsotamiesten. Ja mitenkä on aseiden laita, terättömät miekat, lukottomat\npyssyt, ruuti vanhoissa tupakkamasseissa. Entä linnat? Wrangel kääntyi\nSprengtportin puoleen: -- Arvaappas, Haminassa ei ole yhtään\nulkovarustusta, joka pitäisi ympäristön ylänköjä puhtaina, ei yhtään\nnostosiltaa. En huoli puhuakaan kaikesta kurjasta mitä on tehty, enkä\nsiitä mitä olisi pitänyt tehdä.\n\n_Sprengtport_. -- Ja sittenkin tämä Buddenbrock kirjoittaa, että kaikki\non oivallisessa kunnossa.\n\n_Buddenbrock_. -- Mitä hyötyä olisi vaivata hallitusta asioilla, joita\nkuitenkaan ei voida muuttaa?\n\n_Sprengtport_. -- Mitä sitten koko puolustuksesta. Parasta on heittää\nSuomi oman onnensa nojaan.\n\nSiihen ei vastannut kukaan, mutta katkaistaksensa vaitioloa kysyi\nvihdoin Buddenbrock leppeästi: -- Ensikertaako täällä taistellaan? Yksi\nruotsalainen vastaa kymmentä vihollista.\n\nWrangel asettui kysyväisenä Buddenbrockin eteen. -- Olet näemmä\nunhottanut mitä sanoit, kun kuljimme punaisen torin yli Moskovassa.\n\n-- Minä vannoin kostavani, vastasi Buddenbrock.\n\n-- Kyllä, mutta sinä kirosit sitä mielettömyyttä, joka oli syössyt\nmeidät tähän kuiluun. Silloin huomasit erehdykset, nyt teet niitä itse.\n\nBuddenbrock keikautti itsetietoisena päänsä taapäin: -- Minä en ole\nsyyllinen hallituksen erehdyksiin. Minä pesen käteni.\n\n-- Ja minä, sanoi Wrangel lyhyesti ja ratkaisevasti, vaadin loppua tästä\nsanasodasta. Joka ei tahdo seurata, jääköön tänne.\n\nWrangel lähti nopein askelin, mutta pysähtyi hengittämään raitista\nilmaa. Tavallisesti oli kuja Löfvingin pirtin kohdalla ihmisistä tyhjä,\nmutta nyt sillä kulki väkeä, joka palasi kaupungista uutisia\nkuulustelemasta. Liikettä lisäsi kaupungin karja, kilisevine kelloineen\nja lasten ajamana. Buddenbrock ja majurikin tulivat ulos ja pysähtyivät\nsamoin kuin Wrangelkin. Rientäen saapui vihdoin Ring. -- Tuossa on ämmä,\nsanoi hän hiljaa. Kyllä hän ottaa povataksensa.\n\nNuo kolme päällikköä kääntyivät tuntemattomaan päin. Hän oli kalpea,\nhento muija, harmaahapsinen, silmät kummalliset ja syvään painuneet.\nHänen pukunsa oli tavallinen Viipurinpuoleinen, raitainen hame ja\nvalkonen linnikko päässä. Syvästi niiaten pysähtyi hän vähän matkan\npäähän korkeista herroista, mutta Buddenbrock viittasi häntä tulemaan\nlikemmäksi ja sanoi ruotsiksi: -- Kerropa mitä minulle tähän saakka on\ntapahtunut ja mitä vasta tapahtuu.\n\nKun Sprengtport oli kääntänyt sanat suomeksi, tarttui ämmä Buddenbrockin\nkäteen ja tarkasti sen viivoja. Sitten hän lykkäsi sen vähän\nloitommaksi, yhä silmäillen sen hienoja juovia, mutta silmät eivät enään\nnäyttäneet kiinnitetyiltä siihen mikä niiden edessä oli, vaan\ntuijottivat ikäänkuin avaruuteen.\n\n-- Teillä on korkea ja tuuhea sukupuu. Suuri kunnia ja suuret rikkaudet\novat takananne, sanoi hän.\n\n-- Ehkä vielä suurempia edessäni.\n\n-- Päänne yli kohoaa tuuheampi oksa kuin teidän.\n\n-- Se varmaankin on poikani.\n\n-- Ei ole poikanne. Hänen viivansa käyvät näin, ja --\n\n-- Ja mitä?\n\nTasma päästi hänen kätensä. -- En tiedä.\n\n-- Tiedät kyllä, ja tahdon tietää mitä näet.\n\n-- Ei se ole hyvää.\n\n-- Olkoon vaan. Tahdon tietää kaikki.\n\n-- Tuo suuri, tuuhea oksa kasvaa ylitsenne kaikilta tahoilta ja\ntukehuttaa teidät. Teitä odottaa väkivaltainen ja häpeällinen kuolema.\n\n-- Kuinka kamalaa! nauroi Buddenbrock. Anna hänelle tuo raha,\nSprengtport.\n\nMutta Tasma ei tarttunut siihen. -- Kiitos, teidän armonne, minä en\nkoskaan ota maksua.\n\n-- Miksi et, olethan köyhä.\n\nMutta Tasma hymyili surullisesti. -- Jumala soi minulle ennustuslahjan\nsairastaessani venäläisessä vankeudessa, ja sen sain kai neuvoakseni ja\nvaroittaakseni. Sentähden en ota maksua.\n\n-- No, entä te, hyvät herrat, ettekö tahdo kuulla kamalasta\nkuolemastanne? kysyi Buddenbrock.\n\n-- Olkoon menneeksi, vastasi Sprengtport ja ojensi kätensä ämmälle.\n\nMutta samassa kuului surkeita valitushuutoja, ja voivottaen näkyi\nlyhyenläntä, luiseva ukko, mekko yllään ja virsut jalassa astuvan\nkujalla naisväen ympäröimänä. -- Voi, voi! parhaat elukat, mihinkä nyt\njoudun?\n\n-- No, mikä nyt? kysyi Wrangel. Ei kukaan vastannut, mutta ukko lähestyi\naivan masentuneena ja väkijoukko seurasi häntä. -- Mikäs on? Sotako on\njulistettu?\n\n-- Ei taida olla, valitti ukko, mutta voi niitä ruotsalaisia, kruunun\nmiehiä! Voi, voi, missä on Löfvingin rouva? Ottivat hänen lehmänsä ja\nHiitolan ja Tellan.\n\n-- Onko totta mitä sanotte? kysyttiin usealta taholta.\n\n-- Kyllä on, nyyhkytti paimen.\n\n-- Kuka otti?\n\n-- Kruunu otti sotaväen tarpeeksi.\n\nSehän luonnollista, täytyihän väen saada ruokaa, ja kun ei itsellä\nollut, niin otettiin mistä saatiin.\n\n-- Kruunu ei ota ilmaiseksi, se maksaa kaikki, huomautti Wrangel.\n\n-- Kyllä tietysti, myönsi paimen. Kymmenen riksiä hyvästä lehmästä.\n\n-- Verirahoja, huudettiin joukosta. Ryöstävät meiltä köyhiltä\nsuomalaisilta viimeisetkin. Paras on viedä kaikki metsään, kaivaa\nmaahan.\n\nSamassa kuului rummunpärrytys. Kujanristeyksessä seisoi vääpeli\nrummuttajan kanssa ja suuri paperi kädessä, josta hän luki ilmoituksen,\nettä kuninkaallinen majesteetti oli ollut pakotettu julistamaan sodan\nVenäjää vastaan, kehoittaen kaikkia uskollisesti puolustamaan Ruotsin\nvaltakuntaa. Siihen lisäsi hän: Kenraali Buddenbrock käskee\nLappeenrannan asukkaita olemaan levollisina ja kieltää pakenemasta.\n\nVäki kuunteli kauhistuneena. Eikö saa henkeänsä pelastaa? Koko vanhempi\nsukupolvi oli ollut muassa Isonvihan hirmuisuuksissa. Tiedettiin mitä\nsota on.\n\n-- Voi meitä, kuului kaikkialta. -- Voi meitä!\n\nWrangel, joka toisten upseerien kanssa oli katsonut ja kuunnellut tuota\nmelua, kääntyi liikutettuna Buddenbrockin puoleen: -- Kamalaa on kuulla\nväen kauhistusta.\n\nBuddenbrock kohautti olkapäitään: -- Heidän täytyy alistua ja tukea\nmeitä.\n\n-- Entä jos sanoisin, että ehkä eivät tee sitä, intti Wrangel.\n\n-- Joutavia, meille puidaan nyrkkiä, mutta vihollista vastaan tapellaan.\n\nBuddenbrock kääntyi lähteäksensä, ja asekumppanit seurasivat häntä,\nmutta väki, huolimatta äskeisestä kiellosta, huusi uudestaan: --\nPaetaan, paetaan, kohta saattaa olla liian myöhäistä.\n\n-- Ei saa kukaan lähteä kaupungista, komensi vääpeli, se on kielletty.\n\nSiihen ei kukaan vastannut, mutta tiellä näkyi yksinäisenä ja jylhänä\nTasma.\n\n-- Tehkäät haudat avaroiksi! huusi hän. Kuolema käy ympäri etsien\nomaansa.\n\n-- Kuulkaa! Tuossa hän taas huutaa, kuiskasi väki kauhistuneena. Nyt jo\nkolmatta päivää.\n\nTietäjätär lähestyi ja huusi taas varoittaen:\n\n-- Tehköön myttynsä kellä on myttyyn pantavaa. Paetkoon ken voi!\n\nEnsimmäisestä hämmästyksestä toivuttiin vähitellen ja muuan vanha ukko\nrohkaisi mieltänsä. -- Oletko taas nähnyt jotakin? kysyi hän.\n\n-- Neljä kauheata tulikitaa! Etelästä pohjoiseen, idästä länteen, niiden\nvälissä hautausmaa ja kaikki kuolleet nousivat haudoistaan. Näin\njättiläishaamun kääreissään; sumuna kulki hän etsien kultaista kruunua.\nSe oli Kaarle-kuningas. Hänen edessään vyöryivät liekit palavana roviona\nja tulvivat Lappeenrannan yli, niin että se vaipui metsineen, vuorineen,\nkaikkineen. Ja kuningas väänteli käsiään, viittasi kuiluun ja huusi\nkuolleille: Kaikki on ollut turhaa! Mutta kuolleet kohottivat\nkäsivarsiansa taivasta kohti ja lauloivat pyhää virttä, häviten\nliekkeihin. Tuuli lauloi valitusvirttä niistä, jotka nyt kulkevat\nkuolemata kohti.\n\nKäsivarret riipuksissa ja hehkuvat silmät avaruuteen nostettuina seisoi\nsiinä Tasma. Ei rohjennut kukaan häiritä häntä, mutta liikahtamatta\npaikaltaan kuiskasivat ihmiset kauhun jähmetyttäminä: -- Se tietää\nmaailman loppua!\n\n-- Katso, huudahti tietäjätär äkkiä: Katso, verta pärskyy ilmassa.\nKatso! Kuolleet viittaavat. Paetkaa. Voi teitä! voi!\n\n\n\n\nII Luku.\n\nMarttilan leirissä.\n\n\n\n\n1.\n\n\nLappeenrannasta kulkee länteenpäin santaharju Luumäelle, missä se alenee\nja muodostaa Marttilan kankaan. Siellä haaraantui tie siihen aikaan\nTurkuun ja Haminaan. Rehevät hongat humisivat kanervatasangolla, ja sen\nulkosyrjässä sijaitsi Marttilan kylä, josta miehet nyt olivat otetut\narmeijaan. Tälle tasangolle oli Wrangel asettanut leirinsä, ja koko\nseutu oli senkautta muuttunut. Hakokojuja ja valkosia telttoja oli\nsekaisin, ja niiden välissä liikkui miehiä suomalaisista ja\nruotsalaisista rykmenteistä. Suven paras osa oli jo mennyt, mutta nummen\nkauneus pysyi vielä entisellään. Kanerva kukki, puolat punertuivat ja\nhongat levittivät siimestä ja tuoksuansa kaikkialle. Oli lämmin päivä,\nilma raitis ja puhdas. Keveät, valkoset hattarat liitelivät avaruudessa,\nja aurinko kallistui iltapuoleen.\n\nLeirin läntiseen syrjään oli laskeutunut muutamia sotamiehiä, ja niiden\nedessä mäntyä vastaan nojautuneena seisoi nuorukainen. Vanhin vanhoista\noli Kornatus, joka arvelematta oli lähtenyt Lappeenrannasta tavataksensa\ntäällä pojanpoikaansa, mutta nytkin oli hän tullut liian myöhään, sillä\nuusmaalaiset olivat sitä ennen aamulla ratsastaneet pääkortteeriin. Kova\niskuhan se oli, mutta tuo vastoinkäyminen tuntui kuitenkin helpommalta,\nkun hän täällä tapasi vanhoja kumppaneita. Heidän luonansa sopi levähtää\nja purkaa sydäntänsä sekä katsella kuinka tähän aikaan elettiin\nmaailmassa. Lohdutukselta tuntui Kornatuksesta, joka vielä seurasi\nnuorta soturipolvea koko rakkaudellaan, kun hän nyt sai nähdä nuo eri\nrykmentit vaan semminkin niiden päällikön Kaarlo Henrik Wrangelin ja\nhänen toimenpiteensä. Tuo nykyään korkea herra ei ollut mikään outo mies\nKornatukselle, joka oli ollut hänen myötänsä sinä aikana, jona Wrangel\n19 vuotiaana palavin sydämmin oli rientänyt lippujen alle\ntaistellaksensa Kaarlo kuninkaan riveissä. Palattuansa venäläisestä\nvankeudesta jäi Wrangel rykmentin päällikkönä Suomeen, ja siten oli\nsotavanhus, vaikkakin kaukaa, kuullut hänen elämästään ja toimistaan.\n\nNyt istui vanhus sammaltuneella kivellä korkeiden, humisevien honkain\nvarjossa, ja kahdella likeisellä kivellä istuivat hänen pitäjäläisensä\nKolmhalko ja Hohti, molemmat yli 50 vuoden ikäisiä, joiden isien kanssa\nKornatus oli ollut ystävä. Hekin kuuluivat Husulan aateliin, mutta he\nolivat nyt siirretyt hämäläisiin. Heidän edessään seisova nuorukainen\noli Vehkalahdelta ja Husulan talon nuorin poika. Vaaleansininen puku,\nvalkoinen kauluri ja valkoinen töyhtö ilmaisivat, että hän kuului\nKarjalan rakuunoihin. Vaikka olikin nuori, tunnettiin hänet innokkaaksi\nlaulunharrastajaksi. Isä oli nuorena kuollut, ja äiti koetti saada\nlapsellensa jotakin opetusta. Hänen pyynnöstänsä otti majuri Sprengtport\npojan muassaan Gammelbackaan. Täällä sai hän vapaina hetkinä kehittää\nlaululahjaansa, sillä majuri itse rakasti musiikkia, jota paitsi hänellä\noli naapureina kaksi saksalaista perhettä, jotka isonvihan aikana olivat\npaenneet Suomeen, johon jäivätkin kun Liivi joutui Venäjälle. Tässä\npienessä piirissä oli soitto ja laulu jokapäiväisenä ajanviettona, johon\nSprengtportkin mielellään liittyi erittäin kauniilla äänellään. Sinne\nhiipi Juhana Husulakin kuunnellaksensa harppua, klaveeria ja laulua, ja\nvihdoin valkeni sekin päivä, että hän sai olla mukana. Hän oli nyt\nerossa Gammelbackasta ja sikäläisistä ystävistä, mutta kanteleensa\nkuletti hän muassaan ilossa ja surussa. Nytkin oli se muassa, männyn\nnojassa niinkuin hän itsekin. Aateliskirjaan oli Husulan poika,\nsamoinkuin koko hänen sukunsa, kirjoitettu Pihlhjertan nimellä, mutta he\nitse olivat pitäneet alkuperäisen nimensä ainakin kotiseudulla.\nSanottiin että Pihlhjerta-suku oli varsinaista aatelia, eikä vaan, kuten\nmuut, talonpoikaisaatelia. Heidän vaakunassansa oli kuvattuna nuolen\nlävistämä sydän ja teräshansikas, ja oli se siis toisenlainen kuin\nmuiden ounaansarvi.\n\nPerintötarinoita isien urostöistä virtasi ukkojen suusta, mutta vaikka\nniitä mielihyvällä kerrottiin, niin vielä suuremmalla mielihyvällä\nHusulan nuorukainen niitä kuunteli. Varhain oli hänessä virinnyt halu\nkäydä isien jälkiä, ja siinä mielessä oli hän tutkinut sukunsa vanhoja\nmuistoja. Nyt oli tämä halu leimahtanut ilmituleen ja vuorotellen\nkertoivat vanhat muinaisia tapahtumia. Hohdin sankarina oli Eero, suvun\nlemmikki, joka 1611 oli lähtenyt talosta taistellaksensa Kustaa Aadolfin\naatelislipun alla. Nuorena kaatui hän, mutta hänen uskollisuutensa ja\nsankaritöittensä muistoksi käski Stålhandske sittemmin, että Eero Hohdin\nnimi oli maalattava ja poltettava akkunapeltiin Anjalan kirkossa, jossa\nse vielä tänään säteilee.\n\nMutta oli Kolmhalollakin muistelmia. Hänen isänsä isän-isä oli valittu\nniille valtiopäiville, jotka Kustaa Aadolf kutsui Helsinkiin,\npyytääksensä apua Puolan sotaan. Aika oli kova, ja uutta verotaakkaa\npelättiin, mutta silloin nousi vanha Kolmhalko sanomaan, että mitä hyvä\nja viisas kuningas pyytää, siihen täytyy kansan sitoutua, ja siten\nmyönnettiin sekä veroja että miehiä. Sama Kolmhalko kyyditsi sitten\nkuningasta, kun hän lähti Helsingistä, eikä ukko voinut kyllin kehua\nrakasta kuningasta. Ruotsinkin vastenmieliset säädyt myönsivät\nsota-avun, kun kehoitus siihen saapui Suomesta.\n\n-- Ja siunausta siitä sodasta koituikin, sanoi Kornatus. Kun rauha oli\ntehty ja väki päästettiin kotiin, sanoi kuningas meidän miehillemme:\n\"Kiitos, uskolliset Suomen pojat! Ilman teitä en olisi koskaan saanut\naikaan sitä, mikä nyt on suoritettu. Tervehtikää kotolaisia ja sanokaa,\nettette turhaan ole uhrautuneet. Laatokka erottaa nyt Suomen Ruotsin\nvihollisista, eikä sen yli helpolla kukaan pääse. Karjalaa suojelee nyt\njylhä Maanselkä, jonka yli ei kukaan kuljeta sotajoukkoja.\" -- Niin\nsuojeltuna jätti Kustaa Aadolf Suomen ja Ruotsin valtakunnan. Mutta nyt?\n\nEi vastannut kukaan, mutta synkät kasvot ja surulliset katseet\nilmaisivat mitä he ajattelivat. Viro ja Liivi olivat menetetyt, Nevajoki\nvirtasi Venäjän pääkaupungin läpi, ja kotimaasta oli laikka leikattu.\nSiitä ajasta vaikeni laulu Suomessa. Ihmiset eivät enään ilomielin\ntaistelleet vaan epätoivoisina ja lamaantunein mielin. Kahdenkymmenen\nvuoden lumi oli laskeutunut kuolleitten hautojen yli, ja kahdenkymmenen\nsuven aurinko vihdoin uudestaan virittänyt toivon elävissä. Kansa oli\nsiksi runsaasti vuodattanut verta, ettei se löytänyt sanoja surulleen.\nAinoastaan jokunen karaistumpi, paljon kokenut pusersi joskus\nsydämmestään veriset muistonsa laulun muodossa. Kolmhalko oli yksi\nsellainen, ja huolimatta siitä, mitä muut ajattelivat tai sanoisivat\notti hän kanteleen ja alkoi surullisen valitusvirtensä:\n\n      Voi Suomenmaata suurta\n      Kuka olis uskonut,\n      Monta tuhatta vanhaa, nuorta\n      On miekalla hakattu.\n\n      Voi Pälkänehen sota,\n      Kuin oli Suomen maal'\n      Siell vuoti monda verta,\n      Tsaari pääsi vallan pääl.\n\n      Voi sinuas Kyrönpeldo,\n      Näit mond' on ennen ol,\n      Ennen olit eloo täynäns,\n      Nyt kuolleita kuopattu.\n\n      Voi kuing monda vaimo\n      on jäänyt leskeksi,\n      Vihollinen wielä vaino\n      Jättä mond orvoksi.[3]\n\nOli vielä useita värsyjä, mutta Kolmhalko ei jaksanut enempää.\nMiespolvia kestää ennenkuin semmoiset haavat kuin isonvihan kasvavat\numpeen, ja nyt olivat näiden veristen aikojen muistot uudestaan repineet\nhaavat auki.\n\nLaulu oli houkutellut muita sotamiehiä ympärille kuuntelemaan.\nKanteleensoitto oli täällä harvinaista, ja mieluista vaihtelua oli se\nyksitoikkoisessa leiri-elämässä. Kyllä kuuntelijat tiesivät todeksi mitä\nukko lauloi. Niin tosiaan oli siihen aikaan. Uudistuisiko se taas?\n\n-- Ei susi koiran kuolemaa itke, mutisi eräs sotamies. Jos on totta mitä\npuhutaan, niin hullusti vaan käy.\n\nMonet muutkin olivat kuulleet pahoja enteitä. Hatut tahtoivat\nvaltakunnan turmiota, ainakin Suomen menettämistä. Eipä ruotsalaiset\nensi kertaa leikanneet kaistoja toisten selästä. Mitä nuo suuret\nvälittivät tästä kurjasta maasta. Jos käy Hattujen mielen mukaan, niin\non Suomi hukassa.\n\n-- Ei ole mikään hukassa, ellei Jumala salli, lausui Kornatus lujalla\ntyyneydellä, vetäen povestaan esiin pienen pussin. Pussista otti hän\nkirjan.\n\n-- Katselkaa tätä, sanoi hän ja kurotti kirjan Husulalle, joka selaili\nsen lehtiä. Muutkin tulivat katselemaan. Selväpränttiseksi\nrukouskirjaksi se huomattiin, vaikka kirjaimet olivat oudonlaiset ja\nvaaleammat kuin tavalliset painetut. Kannet olivat puusta ja selkä\nvahvaa nahkaa. Muoto oli tavallisen katkismuksen ja tuo kova karkea\nulkoasu muistutti panssaroittua miestä.\n\n-- Lieneepä tuo nähnyt yhtä ja toista, sanoi Husula, tarkastaen lehtiä.\nOmituisilta näyttivät. Onkohan se vanhakin?\n\n-- Ikä ei ole mainio, vastasi Kornatus, mutta mitä se on nähnyt, se on\nsiksi ihmeellistä, ettei moni uskoisikaan.\n\nSotamiehistä ei moniakaan tuntenut vanhusta, mutta ei kukaan epäillyt\nhänen sanojansa, pyydettiin vaan häntä kertomaan.\n\n-- Pultavan tappion jälkeen sijoitettiin minut Nishnii-Novgorodiin. Olin\nsiihen aikaan palvelijana everstiluutnantti Isendorffin luona. Hän oli\nhyvä ja jumalinen herra ja sääli kaikkia vankeja, joilla ei ollut\nlohdutuksena Jumalan sanaa. Itse oli hän saanut kirjoja Saksasta, sillä\nsieltä oli hän kotoisin, ja ystäviltään Tobolskista sai hän Jumalan\nsanalla lohduttavia kirjeitä. Useilta hän sai tietää että kapteeni\nHenrik Sprengtport oli suomentanut rukouksia ja virsiä ja että\nsotamiehemme olivat leikanneet kirjaimet puuhun ja painaneet siten\nkirjoja. Yksi lähetettiin meille, ja tämä se on. Se saapui meille\nMoskovan kautta puulaatikossa, johon kreivi Piper oli pannut yhtä ja\ntoista muutakin isännälleni. Mutta samana päivänä syttyi tulipalo\neräässä luostarissa kl. 2 j. p. p. ja levisi sieltä hirvittävällä\nnopeudella. Sitä päivää, Pietari-Paavalin päivää 12 p. kesäkuuta, en\nunohda koskaan. Kaupunki syttyi yhä useammista kohdista. Isäntäni kanssa\nkoetimme pelastaa hänen tavaroitaan. Äsken saapunut avaamaton laatikko\njätettiin, kun kaikki muut kapineet sullottiin säkkeihin, joita\nsotamiehet kantoivat kaupungista. Isendorff itse meni heidän mukanaan,\nja käski minun hoitaa laatikkoa kunnes hän palaa. Ei viittakaan\nminuuttia hänen lähtönsä jälkeen puhkesi tuli ylt'ympärillemme. Muuan\narmelias venäläinen auttoi minua kantamaan mitä jälelle oli jäänyt,\nmutta emme kuitenkaan päässeet kuin erääseen suureen puutarhaan kun\nmeidän oli pakko paeta henkemme pelastamiseksi. Siitä ei sittenkään\nollut paljon toivoa, sillä parissa tunnissa oli koko kaupunki\njäljettömiin kadonnut. Yksi ainoa etukaupunki tuulen yläpuolella säilyi,\nmutta likimain 4000:sta ihmisestä oli pelastunut vaan noin 800, eikä\nyhtäkään elukkaa. Erääseen kirkkoon paloi 50 nunnaa. Ihmisten ja\neläinten palaneita ruumiita tavattiin kasoittain.\n\n-- Entä te? kysyivät kuulijat, jotka jännityksellä olivat tuota kamalaa\nkertomusta seuranneet. Kuinka te pelastuitte?\n\nKornatus nosti silmänsä taivasta kohti: -- Se pelastus ei ollut\nihmistekoa. Jumala johti askeleemme ainoaan porttiin, mistä pako vielä\noli mahdollinen. Kun isäntäni näki minun tulevan, riensi hän vastaani,\nja kun pyysin anteeksi, että olin heittänyt hänen tavaransa, kiitti hän\nJumalaa, kun hän nyt oli päässyt siitä tuskastaan että oli minut\njättänyt. Kun vihdoin tuli oli sammunut, lähdin sille paikalle, johon\nherrani tavarat olivat jääneet, mutta niistä ei ollut muruakaan jälellä,\npaitsi kirjalaatikkoa, joka oli vahingoittumaton.\n\n-- Vahingoittumaton? kuinka se oli mahdollista? huusivat useat äänet.\n\n-- Kuinka se oli mahdollista, tietää ainoastaan yksi maailmassa, ja hän\ntietää senkin, etten valehtele. Läheisyydessä olivat puutkin palaneet ja\nruoho mustana, paitsi sillä paikalla missä laatikko seisoi.\n\nIhmettelyn huudot kuuluivat uudestaan. Luojan voimaa ei käsitä\nihmisjärki. Semmoista ei oltu ennen kuultu.\n\n-- Oli miten oli, kirjat olivat vahingoittumattomat. Niin voi Herra\npelastaa, kun hän tahtoo.\n\nKertomus oli lopussa, ja sitä seurasi yleinen hiljaisuus. Juhlallinen\nvakavuus kuvastui kaikissa, jotka olivat kuulleet vanhuksen ihmeellisen\nkertomuksen. Ei halunnut kukaan katkaista äänetöntä hiljaisuutta, kunnes\nvihdoin Husula kysyi mitä kirjoja laatikossa oli.\n\n-- En tiedä, ne olivat kaikki saksalaisia, paitsi tämä. Vähän se on\nsille, joka katsoo ulkomuotoon, mutta se, joka niinkuin minä siihen\naikaan, näkee kaiken maallisen turvan hajoavan, se ymmärtää mitä se\nmerkitsee, että on ankkuri, joka ei petä koskaan. Isendorff pyysi minua\npitämään sen pelastuksemme muistona, ja pelastuksena oli se kirja\nminulle vastakin, sillä ellei Jumalan sana olisi virvoittanut sieluani,\nolisi koti-ikävä ja suru varmaankin vienyt minut epätoivoon. Vakavia\naikoja on nytkin tulossa, ja se, joka on avun tarpeessa, kääntyköön\nJumalan puoleen, ennenkuin kaikki on myöhäistä.\n\nTaas seurasi vakava vaitiolo, mutta Husula otti kanteleensa ja rupesi\nlaulamaan:\n\n      Voi, Herra Jumala armosi suo,\n      Vie meitä pois pahan vallasta,\n      Sinulle jokainen tuskansa tuo,\n      Sinun on valta ja kunnia.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOmiin ajatuksiinsa vaipuneina ei ollut kukaan huomannut vanhaa miestä,\njoka hiipivin askelin oli tullut metsästä, aikoen laulun kestäessä\nkulkea heidän ohitsensa leiriin. Hänen pitkä, ruskea vieraskuosinen\ntakkinsa, samoin kuin hänen pitkät hiuksensa ja partansakin ilmaisivat,\nettä hän oli kaukaa kotoisin. Kainalossa kantoi hän liinaan käärittyä\nlaatikkoa sekä olallaan pitkää pussia. Kun hänet huomattiin, vaikeni\nlaulu, mutta ennenkuin oikein toinnuttiin, syöksyi metsästä kaksi äsken\nsaapunutta hämäläistä ja kävi vieraaseen käsiksi. Tämä yritti\nvastarintaa, mutta näytti liian heikolta päästäksensä noista\nlujakouraisista sotamiehistä, ja nyt riensivät muutkin paikalle\nkuullaksensa mitä oli tekeillä.\n\n-- Auttakaa, auttakaa, huusi tuntematon murteellisella suomenkielellä ja\nkurotti rukoilevana kätensä ympäröiviä kohden. Hyvät miehet päästäkää\nminut, pyysi hän, nöyrästi kääntyen vastustajiensa puoleen. Olen köyhä\nmies, ei ole minulla mitään ryöstettävää.\n\n-- Kyllä me sinulle ryöstöä opetamme, vastasi toinen sotamiehistä,\nvetäen ukon käsivarret taapäin ja pitäen niitä ranteista.\n\n-- Miksi käytte kimppuuni, kun en ole pahaa tehnyt?\n\n-- Eihän kunniaan päästä kurituksetta, lausui sotamies tyynenä, ja etsi\npatruunataskusta nuoran. -- Annapa siivosti sitoa itsesi, niin saat\nsitte vastata herrain edessä.\n\nVanhus tämän kuultuansa jännitti itsensä suoraksi ja huusi uhkaavana ja\npontevasti: -- Maksaa minun pitäisi teille kiinniottamisesta! Sitten\nmutisi hän jotakin venäjäksi, jota ei ymmärretty.\n\n-- Kuulkaapa! huusi sotamies, hän tulee Viipurista.\n\nMutta vieras rukoili taas nöyrästi suomeksi: -- Armolliset herrat,\npäästäkää minut menemään.\n\n-- Emme suvaitse maankulkijoita leirissä, vastasi sotamies. Mutta koska\nolet tänne pujahtanut, niin vastaa asiastasi herroille, ja niin sanoen\ntyönsi hän ukkoa selästä.\n\nMutta vieras ei nöyrtynyt. Rohkeasti nosti hän päänsä ja sanoi vihan\nvimmassa: -- Luuletteko, että venäläinen pyytää lupaa herroiltanne. On\naikoja siitä kun hän oli siksi yksinkertainen. Huomenna tähän aikaan on\nLascy Lappeenrannassa ja jauhaa teidät mäsäksi.\n\n-- Eipä niinkään. Meissä on miehiä antamaan takaisin ja enempiä saadaan\npääkortteerista.\n\nVanhus mulkoili silmillään ja nauroi pilkallisesti. -- Ha, ha, ha! Niitä\nsaatte odottaa. Kun Lascy tarttui hevostensa suitsiin, päästivät\nMyllymäen herrat omansa laitumelle, ja siellä ne vielä hyppivät, sillä\nmiehistö on käsketty tietä raivaamaan, jotta pääarmeija pääsisi\nperikatoanne katsomaan.\n\nYmpärillä seisovat olivat hämillään, ja vanha Hohti lausui epäilevästi:\n-- Ellei mies ole taivaan varoituksia tuomassa, niin kyllä hän ajaa\nperkeleen asioita. Tavallinen ihminen hän ei ole.\n\n-- Koskapa kivekäs lienee ollut muiden kaltainen! nauroi vieras,\nsingahuttaen uskomattomalla nopeudella pois takkinsa, partansa, hattunsa\nja valetukkansa.\n\n-- Löfving! huudahtivat ympärillä seisojat ällistyen.\n\n-- Entä kuka sitten olisin! vastasi nauraen Löfving.\n\n-- Onko totta mitä sanoitte Myllymäen armeijasta ja venäläisistä?\n\n-- Olenko koskaan valehdellut raporteissani? Vai ettekö luule, että\ntunnen aseman maassa yhtä hyvin kuin katkismukseni? Kuulkaa sitten:\n12,000 venäläistä oli jo kesäkuussa koolla Muolassa, ja viikko sitten\nvei heidät rajan yli kenraali Keith. Nyt on kuitenkin Lascy\nylipäällikkönä, ja panen pääni pantiksi, että he huomenna ennen\nauringonlaskua ovat Lappeenrannassa.\n\n-- Vai niin luulette. Sitte pitäisi meidänkin lähteä matkaan. Jumala\nauttakoon onnetonta kaupunkia ja meitä kaikkia.\n\n-- Kyllä Jumala auttaa, mutta vikkeliä täytyy meidän olla. Tunnen Lascyn\nedellisestä sodasta, jolloin hän kulki Galitzinin joukossa. Hän on\nkarski soturi, joka ei kursaile ystäviä eikä vihollisia. Mutta oikeutta\nharrastava hän on. Huvikseen hänen kanssaan tappelee.\n\nKuulijat nauroivat.\n\n-- Sepä se! älkää naurako. Lascy tulee tänne huonolla tuulella, sillä\nhänen tykkinsä jäivät jälkeen, kun tiet olivat niin huonot että hevoset\nuupuivat.\n\n-- Rientäkäämme kenraalin luo! huusivat vanhat sotamiehet. Kertokaa\npäällystölle.\n\n-- Luuletteko, että olisin täällä, jos ei päällystö olisi saanut\nraporttini?\n\n-- Mitä Wrangel sanoi?\n\n-- Mitäkö sanoi? Hm. -- Luulin hänen suoraa päätä syöksevän Lappeeseen,\nmutta ei se niinkään käy ilman käskyä pääkortteerista. Nyt, pojat\ntiedätte kaikki. Miesten kanssa on suu puhuttava puhtaaksi.\n\nKolmhalko katseli tyynenä ja vakavana entistä sissiä.\n\n-- Te olette kunnon mies. Sen ennenkin tiesin.\n\n-- Olitte kai samaa mieltä kuin muut. Koko Suomi kiroili kivekkäitä,\neikä ihmekään, sillä turvattomat kärsivät sanomattomasti. Mutta kun\nkaikki oli pantu yhdelle kortille, täytyihän kaikkea uskaltaa, ja kun\narmeija ei tehnyt mitään, täytyi meidän tehdä kaikki.\n\n-- Nyt tarvittaisiin monta teidän kaltaistanne.\n\nLöfving naurahti. -- Kaksikymmentä vuotta sitten oli monta semmoista.\nSiihen aikaan varttuivat puolikasvaneet pojat yhdessä päivässä miehiksi,\nja vaarat kasvattivat parhaita sissejä, sillä armeijassa ei tultu\nmiksikään.\n\n-- Senhän me vanhat tiedämme, puhui Hohti. Paitsi sitä lyhyttä aikaa,\njolloin Armfelt komensi, luovutettiin, kuten jokainen tietää, Suomi\nmiekan-iskutta.\n\nKolmhalko kohotti hitaasti suuren päänsä ja katseli taivaaseen: -- Voi\nhäntä, joka siihen aikaan toimi täällä kuninkaan nimessä.\n\n-- Hän ei tietänyt muusta kuin omasta pelostaan. Mutta sitä emme me\nkivekkäät tunteneet. Salamana iskimme sinne, missä meitä vähimmin\nodotettiin. Me kärsimme vilua ja nälkää, tappelimme, kuolimme, mutta\nmies se, joka parhaiten uskalsi!\n\nVaijettiin hetkisen. Löfving oli antanut heille paljon miettimisen\naihetta. Vihdoin kääntyi hänen puoleensa Kolmhalko:\n\n-- Merkillisiä uutisia tuotte Lappeenrannasta. Ehkä tiedätte enemmänkin.\n\n-- Tiedän kyllä, nauroi Löfving, mutta merkillisin uutinen on se, että\nolen tänään päässyt kapteeniksi.\n\n-- Kapteeniksi? huudettiin yhdestä suusta.\n\n-- Tietysti. Tässä valtuuskirjani. Olen saanut komppaniian Burmeisterin\njälkeen, joka on siirretty pohjalaisiin. Nyt olen majuri Sprengtportin\nkomennossa niinkuin moni teistä.\n\nKolmhalko ja Hohti tekivät hymyillen kunniaa, ja edellinen sanoi: --\nHerra kapteeni, minulla on kunnia kuulua teidän komppaniiaanne.\n\n-- Ja minulla, ja minulla, kaikui nuorten piiristä, kukin tervehtien\njollakin tavoin.\n\n-- Hyvä se, sanoi Löfving. Kohta siis palvelukseen. Kaksi teistä\nrientäköön artellista noutamaan sitä kunnianlahjaa, jonka sain\npäällystöltä, pikku tynnyriä hyvää Suomen olutta. Sen tahdon nyt teidän\nkanssanne tyhjentää. Tuokaa tynnyri ja runsaasti pikareita.\n\nSotamiehet pötkivät matkaan ja Löfving lähetti toiset kaksi kutsumaan\ntänne komppaniian muita miehiä.\n\nHusula oli pysynyt syrjässä ja vaiti, mutta nyt meni hän Löfvingin luo,\njoka seisoi yksinään. Onnen ilmaus kirkasti nuorukaisen muutoin niin\nhaaveksivat kasvot, ja kapteeni arvasi, että Juhanalla oli jotakin\nsydämmellään.\n\n-- No, poikani, ymmärräthän, että olen pyytänyt sinuakin, sanoi Löfving\niloisesti, tarjoten hänelle kättä. Husula kumarsi kiitollisena, mutta\nhänen ajatuksensa olivat muualla, ja hän kysyi melkein ujosti:\n\n-- Luuletteko että Maria Sprengtport päästetään puheille ja saa tulla\nmukaan.\n\nLöfvingin silmät laajenivat. -- Maria, kysyi hän ihmetellen. Mitä\nhänestä?\n\n-- Hän on täällä leirissä. Hän tuli isänsä kanssa tänne. Ettekö sitä\ntiedä?\n\n-- Majurin tulon tiedän kyllä; hänen sanottiin saapuneen vähää ennen\nminua. Mutta Maria, mitä hän täällä tekee?\n\nHusula elpyi ja vastasi nuorekkaalla vireydellä:\n\n-- Maria on saanut voiton isästänsä, joka otti hänet mukaansa. Maria\ntahtoo itse rukoilla Wrangelilta lupaa saada lähteä armeijan kanssa.\n\nLöfving polki jalkaa: -- Tuo hullu tyttö! kuinka hän voi saada järkevien\nmiesten päät pyörälle. Wrangel tietysti suostuu kun isä on suostunut.\n\nHusula oli mielissään kun oli saanut kertoa niin tärkeän uutisen ja\njatkoi innokkaasti: -- Tapasin Marian juuri kun he olivat saapuneet\nleiriin. Hän luuli pääsevänsä Wrangelin luo viimeistään huomenna ja oli\nvakuutettu, että Wrangel sallii hänen jäädä meidän joukkoomme.\n\nLöfving vimmastui, mutta kohta leppyen huokasi hän: -- Voi sitä hiirtä,\njoka tanssii kissan häissä! Lienee kuitenkin Wrangelissa siksi miestä,\nettä hän hallitsee eikä antaudu hallittavaksi.\n\nJuhani oli toista mieltä. Hän oli seisonut Wrangelin teltan edustalla\nodottamassa kirjettä eversti Lagerhjelmiltä, ja kuuli silloin katkelmia\nkenraalin ja Sprengtportin keskustelusta. Tuntui siltä, kuin majuri\nolisi puhunut Marian puolesta, sillä Wrangel vastasi nauraen, ettei hän\nkoskaan ole ollut sellaista sotaväkeä komentamassa, ja sillä hän kaiketi\ntarkoitti naissotureita. Ja sen jälkeen vastasi majuri aivan selvästi:\n-- Ei hän ole muiden kaltainen. Hänet on kasvatettu sankarikertomusten\nja suurten muistojen kesken, vaikka hän sitten, sydän hehkuvana, saikin\ntoimia vaan köyhän kodin askareissa maalla. Mutta Marialla on niin\nvoimakas mielikuvitus ja niin paljon elämän tarmoa, että sellainen\ntuntuu painostavalta ja näinä ratkaisevina aikoina vielä entistä\nenemmän. Vaaran lähestyessä on hänen toimintahalunsa saanut tuulta\nsiipien alle, mutta mahtisanain pidättäminä kuohuvat sisälliset tunteet\nnyt niin ylivoimaisina, että hän minusta näyttää valmiilta mieluummin\npanemaan kaikki alttiiksi kuin tottelemaan järkeä.\n\nHusula vaikeni ja katseli Löfvingiä tutkien. Eikö hänenkin täytynyt\nmyöntää, että majuri oli oikeassa? Mutta Löfving pysyi sanattomana. Hän\nvaan näytti tyytymättömältä ja katseli maahan.\n\n-- Maria ei ole muiden luontoinen, lausui vihdoin nuorukainen. Hän piti\nvelvollisuutenaan puhua Marian puolesta kun tämä ei voinut tehdä sitä\nitse.\n\nMutta kokenut soturi ei edes luonut silmiänsä Husulaan, mutisi vaan\nitsekseen: -- Lumi karistaa kevään lehdet, tuli polttaa ne, ja kuolema\non kaiken loppu.\n\nNuo synkät sanat eivät vaan koskeneet Husulaan. Innostuksen hurmaamana\nloi hän silmänsä haaveksivaisesti avaruuteen, nosti kätensä ja huudahti\nvirkeästi: -- Ah, kunpa vaan Wrangel suostuisi! Kun miehet heittäytyvät\ntaisteluun seuraa voitto tai tappio, mutta kun sellainen kuin hän on\nmukana ollaan voittamattomia!\n\nLöfving taputti nuorukaista olkapäälle. -- Poika parka, älä päästä\nhuuliltasi kaikkea mitä sydämmessäsi kannat. Maria on toisen morsian.\n\n-- Onko se totta? kysyi nuorukainen vaaleten.\n\nNuori kornetti seisoi hetken huumautuneena, sitten sieppasi hän hattunsa\nja pyöritti sitä korkealla päänsä yli: -- Marian kuva sydämmessä kaatuu\nilolla nuorenakin.\n\nLöfving oli yhä vaiti ja kääntyi pois, mutta Juhana sitä ei\nhuomannutkaan. Hänestä ei ollut ulkonaista elämää olemassakaan. Hän\ntarttui kanteleesensa ja asteli hiljalleen kangasta pitkin. Yksinäisenä\nillan varjossa istahti hän vihdoin, koski kieliin ja purki sydäntänsä\nsurullisissa säveleissä.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKomppaniia oli koossa, ja kun ensimmäinen pikari oli täytetty kurotti\nLöfving sen Kornatukselle: -- Vanhalle etusija. Terveeksi Kornatus!\nKaikkien urhoollisten poikien malja. Hämeen rykmentin lipun malja!\n\n-- Ja kapteenimme terveydeksi, kaikui raikuva vastaus. Eläköön!\n\nKun pikarit olivat tyhjennetyt, ryhtyi Löfving taas puhumaan: -- Olemme\nsittenkin alottaneet väärästä päästä. Eikö niin Kornatus? Päivänä\ntämmöisenä olisi ensimmäinen pikari omistettava nuoruutemme kuninkaalle\nKaarlolle ja hänen muistolleen.\n\n-- Sitä minäkin kapteeni, Kaarlo kuninkaan malja! huudahti vanhus. Hänen\nvertaistaan ei tule koskaan. Silloin kelpasi olla sotamiehenä, mutta\nnyt!\n\nJuotiin uudestaan ja vähitellen elpyivät juroimmatkin.\n\nLöfving täytti lasit ja huusi iloisena: -- Nyt juomme nuoruuteni\nkenraalin, Kaarlo Kustaa Armfeltin kunniaksi! Hänen kunniansa piti\npaikkansa kun toisten meni pussiin. Armfeltin malja! Hän oli kunnon\nmies.\n\nNiin tosin, hän oli kunnon mies, sen myönsivät kaikki. Hullusti oli\nkäynyt alusta loppuun saakka. Kuka voisikaan unohtaa sitä kamalaa aikaa,\njolloin maan puolustajia käskettiin yhä peräytymään Venäjän armeijan\ntieltä ja kun ne, joiden olisi pitänyt olla Suomiraukan turvana,\ntuomitsivat sen kuolemaan. Mutta kun Jumala näki, että kansa mieluummin\nkuoli kuin luopui vapaudestaan, valkenivat olot taas. Ihmisen ei pitäisi\nkoskaan joutua epätoivoon; ei ole niin kovaa koettelemusta jota ei\nkaikkivaltias voi muuttaa iloksi. Yksimielisiä oltiin.\n\nEräs nuori mies ihmetteli kuitenkin, kuinka pelkuri Lybecker ja ylpeä De\nla Barre saattoivat menetellä niin kuin tekivät.\n\n-- Katsos, poikaseni, vastasi Löfving, kun Jumala loi taivaan ja maan,\nniin käytti hän mahtavimmat sanansa, mutta perkele tarvitsi vaan\npunaista kultaa luodakseen helvetin ja piruja.\n\n-- Luuletko että he möivät maan?\n\n-- En luule mitään. Totuuden tietää yksin Jumala. Napueen taistelun\njälkeen sanoi minulle ruhtinas Galitzin, että hän jo piti voittomme\nvarmana ja valmistui peräytymään, kun De la Barre komensi koko ratsuväen\ntaistelusta pois ja siten kaikki oli hukassa.\n\nKolmhalko ja Hohti olivat olleet mukana. Voi kuinka katkeria nuo muistot\nolivat! Mutta kiitoksen ansaitsee ruhtinas Galitzin. Hän oli jalo mies.\n\n-- Oli tosin, huudahti Löfving innostuneena, oli tosin! Hänellekin\ntahdon omistaa maljan. Saakaa tästä, pojat! Sen miehen viiniä olisi\nteidän pitänyt maistaa. Hänenkin muistolleen malja!\n\n-- Ihmeellinenpä mies te olette, lausui Hohti. Yhtenä päivänä maksaa\nvihollinen palkan päästänne, toisena juotte viiniä hänen kanssaan.\nPuhutteko leikkiä?\n\nLöfving nauroi: -- Jos kertoisin teille, että kasakka on siksi\nsitkeähenkinen, että kun hänet hakkaa palasiksi, niin elää sittenkin\njokainen palanen, niin uskoisitte; mutta kun puhun totta, niin ette\nusko.\n\n-- Kuinka tulitte hänen luoksensa?\n\n-- Napueen taistelun jälkeen lähetti Armfelt minut Kokkolaan\nkuulustelemaan ruhtinaalta, miten oli sairaittamme ja kuolleittemme\nlaita. Ja sanon sen nyt niinkuin ennenkin, että venäläinen on\nhyväluontoinen, kun pitää häntä ystävänä, mutta vihollisena on hän pirua\npahempi.\n\n-- Niin on kuin sanotte, todisti Kornatus. Mutta mitenkä oli Galitzinin\nluona?\n\n-- Ruhtinas kohteli minua toverina. Kysyi Armfeltia, kehui häntä ja koko\nSuomen armeijaa sekä sanoi meitä urhoolliseksi ja kunnon väeksi. Omisti\nsitten maljan Ruotsin kuninkaalle, Armfeltille, De la Barrelle ja\nkaikille miehekkäille suomalaisille upseereillemme, toivoen heille onnea\nja menestystä.\n\nSuorana ja tarkkaavaisena oli Kornatus kuunnellut Löfvingin puhetta ja\nnuo vanhat kasvot seestyivät yhä enemmän. Hänkin muisti monta jaloa\ntekoa Venäjällä, mutta: -- ne sikseen, huusi hän iloisesti. -- Galitzin\noli ylevämielinen mies, mutta semmoinen oli kenraali Kindermankin.\nOikeus, hyvyys ja laupeus kulkivat hänen jäljissään. Venäläiset sanoivat\nhäntä pohjalaisten jumalaksi, siellä häntä ei unohdeta. Saatte tarjota\nvieläkin pikarin hänen muistokseen.\n\nPikarit täytettiin, Kornatus nosti omansa ja lausui tuikkivin silmin: --\nMalja hänelle, joka suojeli Suomea sen kuolontuskissa ja käänsi\nvoitto-onnensa siunaukseksi onnettomalle ja voitetulle viholliselle!\n\nKaikuvalla eläköön-huudolla tyhjennettiin malja, ja iloista keskustelua\njatkui, kun Löfving kertoi ihmeellisiä seikkailujaan, joissa hänet oli\npelastanut yksin Herra Jumalan silminnähtävä apu. Ihmetteleviä\nhuudahtuksia kuului tuon-tuostakin: -- kyllä tosiaan oli Löfving ollut\nJumalan suojeluksen alla.\n\nMuistelmia olisi riittänyt vaikka kuinka kauvan, mutta ne katkasi kaunis\nsoitto, joka kajahti kaukaa maantieltä, mutta yhä läheni. Se oli\ntietystikin odotettujen ruotsalaisten rykmenttien ensi tervehdys. Johan\ntuolla kimmelsi aseita. Paras oli jäädä paikalleen, sillä tästä piti\nrykmenttien kuitenkin kulkea. Eikä kestänytkään kauvan ennenkun joukko\ntoisensa perästä riensi ohitse, reippaalla hurraalla tervehtien\nmeikäläisiä. Kun vihdoin viimeiset plutonat olivat ohitse, aikoivat\nsuomalaisetkin tehdä lähtöä. Oli vaan korjattava tynnyri ja pikarit,\nmutta samassa sattui kapteenin korvaan heikko valitus. Mitä se oli?\n\nTuolla syrjässä vanhan puun juurella oikoi vanha ruotsalainen sotamies,\nsilmät suljettuina. Oliko hän sairas vai pyörtynyt, tahi nukkuiko hän?\n\nRiennettiin paikalle, ja lähin mies kumartui nähdäksensä elikö vanhus.\nSoturi huomasi tulijat ja aukasi silmänsä.\n\n-- Oletko kokonaan uupunut, ukko? kysyi Löfving säälivästi.\n\n-- Kyllä tosin, vastasi muukalainen, yrittäen istualleen. Vähän vettä,\njos on saatavissa.\n\n-- Saattepa parempaakin. Meillä on olutta.\n\n-- Kiitoksia, vesi olisi mieluisempaa.\n\n-- Oletko sairas?\n\n-- Olen. Hyvä olisi ollut saada kuolla kotona Ruotsissa. Paljon saimme\nkärsiä matkalla, ja Suomessa meitä vihataan emmekä suinkaan ole\ntervetulleita.\n\n-- Emme vihaa teitä, sitä ette saa uskoa.\n\n-- Kyllä se kaikesta näkyy. Helsingissä huusivat porvarit meille, että\nolimme maan kirous ja että toimme mukanamme vaan kurjuutta ja kallista\naikaa. Jopa varsinaiset ruotsalaisetkin, jotka olivat tänne muuttaneet,\nhuusivat, että olimme heille onnettomuudeksi.\n\n-- Tuossa on, sanoi kapteeni, tyhjentäkää tuo pikari, se tekee teille\nhyvää.\n\nVanhus joi ja näytti elpyneeltä. Äänikin tuntui voimakkaammalta hänen\nsanoessaan: -- Olin jo kokonaan lopussa kun saavuimme tänne, täytyi\nheittäytyä maahan.\n\nSotamies otti lakin päästään ja pyyhki hikeä. -- Onpa hän kalju,\nhuusivat nuoret ihmetellen ja säälien. Mitä on hiuksia, ne ovat ihka\nvalkoiset. Ja jalat kokonaan turvonneet. Miehet olivat pikamarsseissa\nrientäneet halki maan.\n\nHiljaa ja huomaamatta oli Kornatus saapunut likemmäksi tarkemmin\nnähdäksensä vastatullutta.\n\n-- Niilo Larsson! huudahti hän äkkiä.\n\n-- Hugg, vastasi ruotsalainen. Elätkö vielä, ja samassa tuokiossa\nsyleilivät he toisiansa.\n\n-- Ovat tuttuja, ihmettelivät nuoret hiljakseen. -- Mutta eihän\nKornatuksen nimi ole Hugg, kysyi eräs rekryytti.\n\nKornatus kääntyi hänen puoleensa: -- Armeijaan tullessani sain\nruotsalaisen nimen, ja Larsson luulee sen omakseni. Vanha toveri! Hän\nojensi kätensä sotavanhukselle.\n\n-- Nyt olemme vanhat, ja Kaarlo kuningas on mennyt, sanoi tämä\nsuruisena.\n\n-- Taistelkaamme vieläkin kuten muinoin.\n\n-- Olkoon, hymyili Larsson, kuninkaan lipun alla kuolkaamme.\n\nYleinen äänettömyys seurasi. Löfving ymmärsi noiden vanhusten tunteet\nparemmin kuin yksikään muu, mutta hänellä ei ollut aikaa odottaa: --\nMitä Tukholmasta kuuluu? kysyi hän.\n\n-- Pelkkää kurjuutta. Hatut suorastaan myyvät maan viholliselle. Papit\nja talonpojat yrittivät vastustaa, mutta mitä voi rahvas tämmöisinä\naikoina. Kiitoksia oluesta, se vahvisti minua.\n\n-- No, juokaa sitten vielä pikarillinen, kehoitti kapteeni iloisesti.\n\nVanhus joi, ja Löfvingin käskystä kannettiin hänet riemumarssissa\nleiriin.\n\n\n\n\n4.\n\n\nÄsken saapuneiden ruotsalaisten kanssa oli uusi ja elähyttävä aines\npäässyt Marttilaan. Semminkin nuoret upseerit olivat iloisia, kun saivat\ntavata kauvan kaivattuja kumppaneita. Kierreltiin katselemassa ja\nperehtymässä ja löydettiin vihdoin sopiva levähdyspaikka. Löfving ja\nhänen kumppaninsa olivat lähtemäisillään, kun yksi näistä parvista\nlähestyi istuaksensa vanhojen puiden alle. Ring ja Hubert olivat täältä\nkotoisin ja kulkivat vieretysten ystäviensä Segebadenin ja Reifin\nkanssa. Nähdessään puoleksi tyhjennetyn oluttynnyrin ja pikarit, joita\nparast'aikaa korjattiin, tekivät he Löfvingin kanssa kaupan, että kaikki\nsaisi jäädä paikalleen. Muutamat korkeiden kivien päälle asetetut lankut\ntekivät juhlapöydän virkaa, ja pikarit täytettiin uudestaan. Hilpeästi\npuheltiin asemasta Suomessa ja emämaassa, ja innokkaalla riemulla\nesitettiin vihdoin malja reippaille valtiopäiville, jotka olivat\npäättäneet vetää miekan tupesta.\n\nLöfving miehineen oli lähtenyt, mutta rattoisa puhelu puiden alla\nhoukutteli muutamia hänen poikiaan palaamaan, nauttiaksensa vaikka\nkaukaakin ilosta.\n\n-- Milloin Lewenhaupt saapuu? kysyi Ring vierailta.\n\n-- Mahdollisimman pian, mutta valtiopäivät eivät vielä päättyneet.\nHänestä tulee päällikkö jommoista tuskin ennen on nähty. Mutta mitä\ntäällä pidetään Buddenbrockista?\n\n-- Hyvää vaan, todistivat useat suomalaiset. Hän on todellinen Hattu.\nHänestä merkitsee sotainen urhous toki jotakin. Wrangel liiaksi kuulee\nporvarien ruikutusta.\n\n-- Aivan kuin kaikki Myssyt ja pelkurit, kannattivat kaikki muut.\n\nReif yksin pysyi vakavana. -- Minulla on tuomisia Buddenbrockille hänen\npuolisoltaan. Ratsastaisin mielelläni päiväksi pääkortteeriin itse\nviedäkseni hänelle rouvan terveiset.\n\n-- Buddenbrockia odotetaan tänne, vakuutteli Hubert. Hänen ylhäisyytensä\ntietää yhtä hyvin kuin me, että Venäjän armeija samoo Lappeenrantaan ja\nettä siellä tarvitaan apua.\n\n-- Emme tarvitse mitään apua! huudahti Segebaden. Yksi ruotsalainen\nsieppaa kymmenen ryssää noin vaan.\n\n-- Viisitoista, sanon minä, vakuutti Ring. Kun me myrskyämme esiin, niin\nhuojuu Lascy kuin ruoko.\n\n-- Me muserramme kaikki mikä ei antaudu. -- Niin muserramme. Pietari\nmurtuu kuin lasi kirveen alla, hoilasivat toiset innostuneina.\n\n-- Jos täällä taistelusta mitään tuleekaan, sanoi Segebaden tyynempänä.\nEi vihollinen rohkene.\n\n-- Ei rohkene! kaikui yhdestä suusta. Nowgorod on sekin pantava\nrauhanehtoihin, jatkoi Segebaden.\n\n-- Ja Moskova!\n\n-- Europa hämmästyy meidän voitoistamme.\n\n-- Ja kotoiset riemuitsevat meidän kunniastamme. Saakaat tästä! ja\npikarit tyhjennettiin myrskyävällä riemulla.\n\nSegebaden täytti pikarit uudestaan. -- Terveydeksenne, hyvät herrat!\nOlen jo valinnut itselleni mainion maahovin Venäjän Karjalassa. Siellä\ntoki saan tyydyttää omaa metsästyshaluani ja teidänkin. Tervetulleet\nluokseni kaikki!\n\n-- Kiitoksia, tulemme tietysti. Karjala on tunnettu metsänriistastaan.\n\n-- Semminkin Salmi, naurahti Segebaden, ja se on minun.\n\n-- Äläs vielä, veikkoseni, keskeytti Reif. Salmi on aikoja sitten minun,\nenkä aijo siitä luopua.\n\nSegebaden katseli uhmaavasti kumppania. -- En tiedä mikä parempi oikeus\nsinulla lienee tähän metsästysalaan.\n\n-- Mitä oikeutta siis sinulla on siihen?\n\n-- Sanoinhan että Salmi on minun. Valitse toinen!\n\n-- Valitse itse!\n\nSegebaden asettui seisomaan vasen käsi puuskassa ja pikari oikeassa ja\nlausui ylevällä tyyneydellä: -- Mitä sinä ajatuksissasi päätät, se ei\nkoske minuun. Se joka ensin myllylle tulee, se ensin jauhaa, ja tällä\nkertaa olen minä se.\n\n-- Aijot minua nolata, purskahti Reif hohtavin poskin. Mutta sitä minä\nen aijo sietää.\n\n-- Enkä minä! Luuletkos pelkääväni? ja samassa paljasti Segebaden\nmiekkansa.\n\n-- Olkoon! huudahti Reif, tarttuen hänkin miekkaan.\n\nHubert ja Ring riensivät heitä erottamaan. -- Valloittakaamme ensin\nSalmi, sanoi edellinen, ja ratkaiskaamme sitten kuka sen saa.\n\n-- En ole pyytänyt, mitään neuvoja, tiuskasi Segebaden.\n\n-- Enkä minä niitä tarjoo, nauroi Hubert, mutta taistella alueesta, joka\nvielä on vihollisen vallassa, se toki on hullunkurista.\n\n-- Eihän tiedä kukaan kelle se annetaan ennenkuin olemme voittaneet,\nkoki Ring sovitella.\n\n-- Se annetaan minulle, vakuutti Segebaden kovaäänisesti. Tyynempänä\njatkoi hän: -- Sain Lewenhauptin sanan, että Salmi on minun, kun lupasin\näänestää sotaa. Palkintoni pyysi hän minun itse määräämään. Valitsin\nSalmen, ja siinä se.\n\n-- Lewenhaupt ei ollut oikeutettu lahjoittamaan mitä hänellä ei ollut,\nmutta vapaaherratar Buddenbrock lupasi palkita minua, jos äänestäisin\nylipäällikkyyttä hänen miehellensä, ja minä kohta ajattelin Salmia.\n\n-- Ajattele mitä tahdot, mutta minä toimin ja voitan myös.\n\n-- Sen saamme nähdä, kirkasi Reif, vetäen miekkansa.\n\nHubert tarttui toverin käsivarteen. -- Hiljaa hiidessä, huudahti hän.\nEttekö näe, että Wrangel ja Sprengtport ovat tulossa.\n\nSegebaden oli niinikään vetänyt miekkansa, mutta pisti sen takaisin,\nsanoen: -- Kätkettykin pysyy muistissa.\n\n-- Toistaiseksi jääköön mutta ei ijäksi, vastasi Reif, jonka niinikään\noli pakko pysyä järjessään.\n\nKun päälliköt olivat joutuneet pöydän luo, olivat kaikki näennäisesti\ntyynet, ja luoden silmäyksen pikareihin, lausui Wrangel hymyillen: --\nHerrat tulistuttavat urhouttaan tulevaisuuden varalle.\n\n-- Tunnit meistä tuntuvat pitkiltä kunnes pääsemme toimeen, kuului\ninnokas vastaus. -- Koska paukahtaa?\n\n-- Tiedot tuntuvat uhkaavilta. Odotan lähtökäskyä joka hetki.\n\n-- Olemme jo juoneet maljan voitollemme, riemuitsi nuoriso.\n\n-- Suokoon sen meille Jumala, vastasi Wrangel vakavasti.\n\nSegebaden tunsi sankariverensä entistä kuumemmaksi, ja kysyi melkein\nuhmaten: -- Herra kenraali, ettehän epäile että voitamme?\n\n-- Ainakaan en epäile, että itsekukin täyttää velvollisuutensa.\n\n-- Sen teemme! Kyllä kannattaa taistella suomalaisten metsästysseutujen\npuolesta.\n\n-- Metsästysseutujen? toisti Wrangel ihmetellen. Vänrikki pitää siis\njäniksistä?\n\nReif ja toisetkin nauraa hohottivat.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne tietää varsin hyvin että täällä saadaan\nmuutakin, vastasi Segebaden ylpeästi.\n\nRing riensi hillitsemään toveriansa. -- Sanotaan että hirviä tavataan\nsuurissa laumoissa itäpuolessa, ja että hevoset ovat oivallisia.\n\n-- Kreivi Lewenhaupt pyysi meitä jo Tukholmassa metsästykselle Venäjän\nKarjalaan, lisäsi Segebaden.\n\nWrangel synkistyi: -- Jotensakin ennenaikaista. Emme ole vielä nähneet\npitkällekö pääsemme, mutta sen tiedämme, että vastustajat tekevät\nparastansa estääksensä meitä.\n\nNämät sanat tuntuivat entistä enemmän ärsyttävän Segebadenia, ja\näänellä, joka sai toverit levottomiksi, huudahti hän: -- Ruotsin voitot\neivät ikinä riipu sen vihollisten tahdosta! Ainakaan ei kreivi\nLewenhaupt aijo pyytää heiltä lupaa. Hän käy kyllä esiin kun hänen\netunsa sitä vaatii.\n\nMajuri Sprengtport oli pysynyt hiljaisena syrjässä, mutta nyt purkautui\nhänen harminsa: -- Jos suomalaiset valtiopäivämiehet olisivat tienneet,\nettä hevosilla ja jäniksillä on niin suuri osa tässä sodassa, niin\nolisivat he taanneet niitä riittävän joukon rauhan säilyttämiseksi.\n\n-- Ei se olisi auttanut, vastasi Reif, sillä metsästysinnon takana\nseisoo verisiä haamuja, jotka huutavat kostoa!\n\n-- Kostoa! kostoa! huusivat nuoret.\n\n-- Ei mitään lepoa ennenkuin tappiomme ovat korvatut, vakuutti\nSegebaden. Jos viholliset luulevat, että Ruotsi on unohtanut kärsityn\nhäväistyksensä, niin kyllä Hatut näyttävät heidän erehtyneen,\nmadelkootpa vaan Myssyt voittajien edessä.\n\nSuuttumuksen puna lensi Sprengtportin poskille, ja ääni värähti, mutta\nnäennäisesti tyynenä hän lausui: -- Sanotaan kuitenkin että Hattujen\nmiehuus perustuu Ranskan säteileviin lupauksiin, puhumattakaan sen\nsäteilevästä kullasta.\n\n-- Myssyt arvostelevat muita itsensä mukaan. Ei ole mikään salaisuus,\nettä kreivi Bestusheff on sekä lupauksilla että kullalla osannut hankkia\nitselleen vallan rauhanpuolueessa.\n\nSprengtporten olisi mieluimmin kurittanut Segebadenia korvapuustilla,\nmutta hän vielä hillitsi itsensä ja lausui niin tyynesti kuin\nmahdollista: -- Rauha voisi tätä nykyä paraiten päästää Ruotsin Venäjän\nvasalliudesta, mutta Hattujen salaiset välittelyt Venäjän vihollisen,\nTurkin kanssa olivat ilmeisessä ristiriidassa heidän rauhanvakuutustensa\nkanssa, eikä siis ihme, että kreivi Bestusheff pani salpoja heidän\nkavaluudelleen.\n\nKäin sanottuaan käänsi Sprengtport selkänsä nuorille ja lähti. Wrangel\nseurasi häntä, mutta Segebadenin sydämmen täytyi vieläkin purkautua:\n\n-- Kieltäköön vielä ken voi että Myssyt pitävät valtakunnan vihollisten\npuolta. Sprengtport ei häikäillyt puolustaa Bestusheffia.\n\nEi häikäillyt! Siis uusi todistus nuorille, että Myssyt olivat\nkavaltajia.\n\nSyrjässä seisovat sotamiehet olivat kuulleet kaikki alusta loppuun. Yhtä\nja toista olivat saaneet onkeensa, vaikka eivät kaikkea ymmärtäneet.\nSelvää oli kuitenkin, että kavaltamista harjoitettiin ja että oltiin\nSuomea kauppaamassa säteilevästä kullasta. Kuohuksissa ja katkeralla\nmielellä eivät he tahtoneet enempää kuulla. Upseerien puheet polttivat\nheissä, heidän oli tarvis jäähdytellä toverien seurassa ja lähtivät siis\npois.\n\nWrangel ja Sprengtport jatkoivat matkaansa ääneti ja nyreinä. Vihdoin\npuhui majuri: -- En voi huomata mitään, joka edes lieventäisi noiden\njunkkareiden esiintymistä. -- Nykyään nuorisossamme vallitseva henki on\nsietämätön. Sen itsekkäisyys ja kerskailu tekee kyllä Ruotsin\nkykenemättömäksi saavuttamaan suuruutta ja kunniaa.\n\nWrangelista tuo sentään oli liikaa. Hän arveli, että Suomen vaara teki\nmajurin liian ankaraksi nuoria kohtaan, jotka sittenkin olivat vaan\nkaikua vanhoista.\n\nMutta Sprengtport ei hellittänyt: -- Semmoisista sankareista, jotka\ntaistelevat ainoastaan omanvoiton pyynnöstä, tulee tyranneja kaikkia\nmuita kuin itseänsä kohtaan ja veren imijöitä, kun kuka heidän valtaansa\njoutuu.\n\nMajuri vaikeni ja viittasi liikutettuna sotamiehiin, jotka häämöittivät\nmetsänlaidassa. -- Mitä luulet nyt noiden tuntevan? Heistä ja heidän\nisänmaastansa oli puhe.\n\nWrangel loi silmänsä Sprengtportin viittaamaan suuntaan ja huomattuansa\nsiellä suomalaisia sanoi synkästi: -- Toivokaamme, etteivät he\nymmärtäneet mitä puhuttiin: Antaisinpa mitä tahansa, jos nuo äskeiset\npuheet olisivat jääneet puhumatta.\n\nMajuri katseli tarkasti pois rientäviä ja lisäsi samassa:\n\n-- Ainakin tuo nuori kornetti ymmärsi kaikki.\n\nTuskin olivat ne sanat lausutut, kun muuan kuriiri täyttä laukkaa\nratsasti heidän kohdalleen. Ratsastaja oli mustassa tomussa, ja hänen\nhevosensa vapisi ponnistuksista, kun mies kiristi ohjaksia ja nopeasti\nhyppäsi maahan.\n\n-- Mistä? kysyi äkisti Wrangel.\n\n-- Lappeenrannasta! läähätti sanansaattaja. Pyytävät apua.\nTiedustelijamme ovat ilmoittaneet, että ne venäläiset joukot, jotka\ntykistöineen majailivat Kananojalla, eilen aamulla lähtivät liikkeelle,\nja heidät on nähty täydessä kulussa kaupunkiinpäin.\n\nKuriiri ojensi Wrangelille kirjeen, jonka tämä kuumekiireellä repi auki\nja luki. Sillä aikaa puhui kuriiri kääntyneenä Sprengtportiin: --\nKaupunkilaiset ovat tuskissaan ja virtaavat leiriin apua pyytämään.\n\nWrangel oli silmäillyt kirjettä ja pisti sen taskuunsa.\n\n-- Brandenburg rukoilee minua tulemaan kohta, sanoi hän Sprengtportille.\n\n-- Älkää viipykö, teidän armonne! Tulkaa Jumalan tähden kohta, pyysi\nkuriiri, katsellen tuskallisesti kysyvin silmiä häntä, jonka kädessä,\nJumalaa likinnä, heidän kohtalonsa nyt oli.\n\n-- Helppo sanoa, vastasi Wrangel, neuvotonna katsellen Sprengtportiin,\njoka maltittomana Wrangelin epäröimisestä sanoi: -- Ajattele toki, että\nkaikki on alttiina.\n\nWrangel mietti hetkisen vaijeten. -- Onko pääkortteeriin lähetetty tieto\nkaupungin vaarasta? kysyi hän sitten.\n\n-- On.\n\nKuriiri tiesi, että kenraali Buddenbrockille oli lähetetty kirje samaan\naikaan kuin hän lähti matkaan tänne. -- Mutta, lisäsi kuriiri,\nkerrottiin että pääjoukko jo oli matkalla kaupunkiin, ja että\nsanansaattajamme ehkä tapaisi paroni Buddenbrockin jo pohjoispuolella\nMyllykylää.\n\nWrangelin kasvot seestyivät. -- Brandenburg siis toivoo samaa kuin\nminäkin, sanoi hän kääntyneenä Sprengtportin puoleen.\n\n-- Suokoon Jumala että niin olisi.\n\n-- Täytyy niin olla, huudahti Wrangel. Buddenbrock tuntee vaaran yhtä\nhyvin kuin mekin. Nyt on vaan saatava käsky. Ratsasta takaisin, puhui\nkenraali kuriirille, ja sano Lappeenrannan päällystölle, että teen\nkaikki mitä voin. En ole vielä saanut lähtökäskyä, mutta toivon pian\nsaavani.\n\nSanansaattaja katosi, ja Sprengtportin seuraamana riensi Wrangel\ntelttaansa. Siellä istui hän kirjoittamaan raporttia Buddenbrockille,\nantoi kirjeen kuriirille ja käski hänen rientää. -- Nopeasti, tässä ei\nriitä ratsastus, täytyy lentää, poika.\n\nKenraali katseli kelloansa. -- Kello on 10, sanoi hän, ja Myllykylään on\nrunsaasti neljä penikulmaa. Viidessä tunnissa on kirje perillä, ja\ntoisessa viidessä tunnissa saan vastauksen. Siis huomenna kahdeksan\naikaan, ellei Buddenbrock ole, kuten toivon, sitä ennen lähtenyt.\n\n-- Mutta, intti Sprengtport, otaksutaan ettei hän ole vielä lähtenyt\neikä käske sinuakaan lähtemään.\n\n-- No, annan hänelle sitten vielä 10--20 tuntia. Ainakin\nsunnuntai-aamuna on hän silloin Lappeenrannassa.\n\n-- Niin me laskemme, vastasi Sprengtport synkästi. He siellä ajattelevat\nehkä toisin, mutta meikäläisten vaara on varma ja elämä ja kuolema\nriippuvat silmänräpäyksestä.\n\n-- Kyllä, siis on lähtökäsky saatava.\n\n-- Joka ehkä saapuu liian myöhään.\n\n-- Jumala siitä varjelkoon!\n\n-- Sanon vaan -- ehkä Lascy on vikkelämpi.\n\n-- Liian myöhään, mutisi Wrangel itsekseen. Miten silloin Willebrandin\nkäy?\n\n-- Hän saattaa joko antautua armoille tahi taistella viimeiseen mieheen.\nJos voit tyynesti jättää hänet semmoiseen tilaan, niin tee se sitten.\n\nSe värisevä ääni, jolla tämä sanottiin, koski Wrangeliin enemmän kuin\nitse sanat.\n\n-- Voinko? kysyi hän tuimasti. Täytyykö? Ja miten sitte käy, jos\nWillebrand vapaaehtoisesti luopuu linnasta tai tulee voitetuksi?\n\n-- Kummassakin tapauksessa, vastasi Sprengtport kylmäkiskoisuudella,\njonka alla kuohui levottomuus, on tärkeässä taistelussa jouduttu\ntappiolle -- ja Lappeenranta -- --\n\nWrangel seisoi miettiväisenä. -- Jospa, alkoi hän uudestaan, edes\nLappeenrannan menettäminen riittäisi, mutta kun luovutaan kokonaisesta\nmaakunnasta miekaniskutta, emmekä me näin likellä riennä apuun! Mihin\nsillä lailla joudutaankaan?\n\n-- Samallaiseen peräytymiseen kuin Lybeckerin aikana. Väki alkaa uskoa\nettä kaikki päälliköt ovat kavaltajia, eikä armeija kykene mihinkään,\nkun se vaan vainuaakaan vihollista. Lisää siihen vielä maan epätoivo\nLappeenrannan uhraamisesta!\n\nTuska välähti Wrangelin silmissä. -- Onneton kaupunki! huudahti hän. Voi\nonnettomia koteja! Ja Brandenburg ja Willebrand väkineen! Näenhän tämän\nkurjuuden. -- Mutta käskyttä. -- En, en voi lähteä!\n\n-- Ellet voi, niin täytyy meidän kai odottaa. Kaikkeenhan sotamiehen\ntäytyy tottua.\n\nWrangel ei vastannut, astuskeli vaan rauhattomana, ja hänen vanha\nluotettava toverinsa seurasi häntä samoin ääneti. Satunnaisesti\npoikkesivat he Lappeenrantaan vievälle tielle. Eivät nytkään mitään\nvirkkaneet, mutta kumpikin katseli tarkasti eteenpäin, minkä silmä\nkannatti.\n\nVihdoin Wrangel äkkiä pysähtyi. -- Buddenbrock tiesi jo viisi päivää\nsitten, että Lascy kokoili joukkojansa ja kääntyi Lappeenrantaa kohden.\nHän siis ei voi kauvan viipyä, ja silloin lähdemme.\n\n-- Jos hän olisi tehnyt niinkuin me pyysimme ja yhdistänyt joukkomme,\nemme nyt olisi tässä kauheassa asemassa. Mutta sitä hän ei tehnyt.\n\n\n\n\n4.\n\n\nHusula syöksyi heitä vastaan. -- Eräs poika on ratsastanut tänne\nkaupungista, läähätti hän. Talonpojat ovat tavanneet kasakoita Taskulan\ntällä puolen. Ihmisiä kaupungista saapuu tänne rukoilemaan teidän\nylhäisyydeltänne apua.\n\n-- Jumala täällä auttakoon, huudahti Wrangel hämmästyneenä. Neuvo minua,\nSprengtport. Mitä minun on tehtävä?\n\n-- Herra kenraali, huusi Husula, unohtaen kaiken muun paitsi vaaran.\nÄlkää meitä heittäkö. Jumalan tähden älkää viipykö! Katsokaa!\n\nSprengtport yhtyi nuorukaiseen: -- Ole ihminen, Wrangel, sankareita\nsinulla on tukenasi.\n\n-- Katsokaa, huudahti nuorukainen uudestaan. Näettekö! Ja nyt hän\nviittasi tien puoleen, jossa näkyi joukko ukkoja, naisia ja lapsia\nsuuntaavan kulkunsa heitä kohden. -- Katsokaa, nämä ovat tulleet apuanne\nrukoilemaan.\n\nNäitä nähdessä haihtui väri Wrangelin poskilta.\n\n-- Te olette heidän viimeinen toivonsa, jatkoi Husula. Älkää pettäkö\nheitä eikä meitä. Suomen armeija näkee rakkaimpansa vaarassa ja hädässä,\nmutta jos komennatte meidät esiin, niin kaksinkertaiseksi jokaisen tarmo\npaisuu, jollei itse Jumala asetu meitä vastaan.\n\nTuskaa ja tulta oli Husulan sanoissa, mutta ne eivät näyttäneet\nWrangeliin koskevan, hän vaan tuijotti pitkin tietä ja riensi\nvastaamatta noita vastaan, jotka olivat hänet tunteneet siksi mieheksi,\njota etsivät.\n\nHeidän etupäässään kulki majurinrouva Sprengtport, ja hänen pitikin\npuhua heidän puolestaan. Pieni poikansa sylissään seisahtui hän nyt sen\nruotsalaisen päällikön eteen, joka enemmän kuin yksikään muu oli\nsaavuttanut hänen luottamuksensa ja mieltymyksensä, puhuen hänelle: --\nEilisestä jo on armeijaa odotettu Lappeenrantaan, mutta ei yhtään miestä\nole tullut. Vihollinen samoo pikamarssissa, ja kun ei mikään muu ole\nsaanut teitä liikahtamaan, ovat naiset ja lapset rientäneet tänne\nkerjätäksensä apua. Armahtakaa, auttakaa meitä, ennenkuin kaikki on\nmyöhäistä.\n\nWrangel oli kalpea, mutta hänen vastauksensa tuntui horjumattomalta: --\nJos se minusta riippuisi, olisin jo keskellä tulta, mutta alipäällikkönä\ntäytyy minun odottaa käskyä pääkortteerista. Ilman sitä en voi toimia.\n\n-- Kauvanko siis aijotte odottaa?\n\n-- Brandenburgin avunpyyntö saapui tänne puoli tuntia sitten, ja minä\nkirjoitin kohta pyynnön saada lähteä. Nyt täytyy minun odottaa\nvastausta.\n\n-- Ja odottaessanne marssii vihollinen Lappeenrantaan. Niiden ylivoimaa\nvastaan ei Brandenburg voi puolustautua. Väkineen joutuu hän vihollisen\nkäsiin, mutta kaikki turvattomat laahataan pois ja kaupungista tehdään\nrauniokasa. Otatteko tämän edesvastuullenne.\n\n-- Toista on mitä minä tahdon, toista taas mitä voin. Mutta eikö tämä\nedesvastuu olisi lievempi kuin se, jos ominpäin viskaisin väkeni\nylivoimaista vihollista vastaan ja joutuisin tappiolle? Kun olemme\nmenettäneet toisen puolen armeijaamme, niin te koko maailman kanssa\nkirootte Henrik Wrangelia, joka naiskyyneleistä pehmeni niin, että\nsyöksi turmioon hänelle uskotun väen. Sitä paitsi kostaa vihollinen\nLappeenrannalle vielä kovemmin meidän epätoivoisen taistelumme.\n\nMajurinrouva katseli Wrangelia pää kohotettuna ja vastasi ylpeästi: --\nEi voi tulla voittajaksi, jollei rohkene astua rintamaan.\n\n-- Joll'en olisi sotamies, niin myöntäisin että olette oikeassa, mutta\nminun asemassani on sääntönä: kuule ja tottele!\n\nTumma puna nousi majurinrouvan poskille: -- Olkoot teidän sääntönne\nkuinka julmat tahansa, niin armeijan velvollisuus on puolustaa meitä\nsodassa, jota olemme viimeisiin saakka vastustaneet, mutta jonka\nseuraukset me saamme kestää. Kenraali Buddenbrock kielsi meitä\nlähtemästä Lappeenrannasta, jottei sotamiesten mieli masentuisi, ja\ntuossa nyt olette miestenne kanssa aikeissa jättää meidät pulaan.\n\nJoukko upseereja ja sotamiehiä oli rientänyt paikalle kuullaksensa mitä\ntuosta tavattomasta keskustelusta koituisi, ja majurinrouvan sanoihin,\nettä soturit aikoivat jättää turvattomat oman onnensa nojaan, vastasi\nupseerien puolelta eloisa: -- Ei ikinä, ei ikinä, mikäli meistä riippuu.\n\nPuhelu kävi ruotsiksi, eikä siitä suomalaiset Lappeenrantalaiset eivätkä\nsuomalaiset sotamiehet ymmärtäneet mitään. Alistuen ja kärsivällisesti\nolivat he odottaneet, että hekin saisivat kuulla jonkun sanan tässä\nelinkysymyksessä, mutta kun ei kukaan näkynyt ajattelevan heitä ja kun\nupseerit alkoivat ottaa osaa keskusteluun, loppui heidän\nkärsivällisyytensä.\n\n-- Sanokaa meille mitä puhutaan, pyysi tuskallisesti eräs nainen,\ntarttuen kepeästi majurinrouvan käsivarteen. Sen kysymyksen jälkeen\nsärkyi ikäänkuin salpa rukoilevissa. Mitä puhuvat? Eikö kukaan tiedä\nmitä tuo korkea herra arvelee? Voi, kun ymmärtäisimme edes vähän.\n\nMajurinrouva kääntyi väen puoleen ja sanoi: -- Kenraali sanoo, ettei hän\nvoi lähteä ilman pääkortteerin käskyä. Kohta kun parooni Buddenbrockin\nvastaus saapuu, lähtee hän. Mutta silloin saattaa olla myöhäistä.\n\nEräs vanha porvari lausui: -- Jos parooni olisi ajatellut meidän\nparastamme, niin olisi hän käskenyt meitä pelastamaan henkemme ja\ntavaramme ja olisi kyllä itse täällä. Mutta hän ajaa ryssän eikä meidän\nasiata.\n\n-- Pelastakaa meidät! huusivat naiset itkien. Jumalan pyhässä nimessä,\nälkää jättäkö kaupunkia vihollisen käsiin! Olkaa armelias! Armahtakaa\nmeitä.\n\nWrangel kääntyi pois: -- En voi katsella noiden kyyneleitä; ja kyllä\nhänen kasvonsa todistivat, että hän puhui totta.\n\nMajurinrouva katseli upseereihin ja puhui heille: -- Armeija tietää mikä\nkohtalo Lappeenrantaa odottaa, ettekä sittenkään astu askeltakaan.\nTiedätte, että meidän sorruttuamme viholliset vielä raunioista etsivät,\neikö siellä joku olisi siksi hengissä että orjaksi kelpaisi.\n\n-- Auttakaa meitä, huusi väki rukoillen. Mutta siihen ei tullut\nvastausta.\n\n-- Ettekö enään ole ihmisiä, kun ei kukaan liiku? kysyi majurinrouva\nuhmaten, melkein raivostuneena.\n\nWrangel nosti päänsä ja vastasi: -- Oikein sanotte. Sota-aikana sotamies\nei ole ihminen eikä kansalainen, vaan pelkästään sotamies. Hänen\nsydämmensä on irtaantunut kaikesta, joka siihen saakka oli hänelle\nkallista ja pyhää. Hän ei saa tuntea, ei ajatella, yksinomaan totella.\n\nMajurinrouva lausui pää pystyssä ja ylpeänä: -- Olen urhoollisen miehen\ntytär ja sankarin vaimo, mutta kummaltakin olen kuullut, että soturi\ntarvitsee kahta valtaa kasvaaksensa todelliseksi sankariksi. Toinen on\nJumala ja toinen on isänmaa. Kun ne täyttävät hänen sydämmensä,\nrakastetaan ja siunataan häntä, vaikka hän kaatuukin menetetyssä\ntaistelussa. Jollei niitä hänellä ole, alentuu hän pelkäksi\nteurastajaksi.\n\n-- Totta kyllä, jos hän on saanut käskyn lähteä taisteluun. Mutta\nsilloinkaan hän ei saa tietää muusta kuin voitosta tahi kuolemasta. --\nJos vihollinen nyt seisoisi tuolla takananne, ja meidät käskettäisiin\nheitä vastaan, niin tekisimme sen teidän ruumiinne ylitse, tuntematta,\najattelematta. Hevosemme ja tykkimme musertaisivat ilman armoa kaikki\nmatkallaan, sillä armeijan täytyy päästä eteenpäin. Niin on sotamiesten\nlaita, ja sotamiehiä olemme nyt.\n\nMajurinrouva oli seisonut Wrangelin edessä silmää räpäyttämättä, mutta\nkun hän vaikeni, kääntyi hän väen puoleen sanoen: -- Katsokaa tätä\nmiestä, hän näyttää kovalta ja kylmältä, mutta hänen silmissään\nkimaltelee kyynel. Hänen velvollisuutensa alapäällikkönä käskee häntä\nodottamaan ja jättämään Lappeenranta vihollisen valtaan. Tuokaas esiin\nlapsenne! Jumala on auttava näitä pienokaisia vaikuttamaan häneen, jolla\nnyt on kaikki inhimillinen valta.\n\nNäin sanottuaan polvistui majurinrouva, poika sylissään ja pyysi: --\nSuokaa meidän mieluummin siunata teidän urhouttanne kuin kirota\narkuuttanne!\n\nMuutkin naiset olivat polvistuneet, hekin korottivat vavisten äänensä:\n-- auttakaa! Jumalan pyhässä nimessä.\n\n-- Meidän täytyy lähteä! kuului upseerien ryhmästä. Kunnia ja\nvelvollisuus vaativat, että meidät viedään taisteluun.\n\n-- Viekää meitä taisteluun, pyysivät sotamiehet. Ennenkuin on myöhäistä.\n\nKyyneleitä kimelsi Wrangelin silmissä. -- No, olkoon, huudahti hän\ninnostuneena. Tahdon uskoa, että korkeampi valta puhuu teidän\nrukouksissanne. Jumala auttakoon minua kantamaan tätä edesvastuuta.\nSotamiehet! Olkaamme tällä kertaa kansalaisia ja etenkin kristityitä.\nKutsukaa väki kokoon! Tunnussana on oleva: Jumalan kanssa.\n\n-- Hän tulee! riemuitsivat avunpyytäjät. Jumala kuulkoon ja palkitkoon\nteitä.\n\n-- Eläköön Wrangel! huusivat sotamiehet. Eläköön!\n\nRummunpärrytystä, käskyjä ja huutoja kuului. Minuutit olivat kalliita,\nja kiire oli kaikkialla. Majurinrouva pysyi vielä Wrangelin rinnalla ja\nnyt kääntyi kenraali hänen puoleensa: -- Buddenbrock, sanoi hän, joutuu\nkyllä paikalle, ja me voitamme. Mutta minun kaatumiseni on varma, ellei\ntaistelussakaan, niin ainakin sen jälkeen. Mutta jos pelastan\nLappeenrannan ja Ruotsin kunnian, niin olen elänyt kylliksi ja kaadun\niloisena.\n\n-- Kunniaseppele sankari-ohimollanne, huudahti majurinrouva hurmaus\nkatseessaan, kun hän lämpimästi ja uskollisesti ojensi kätensä\nkenraalille. Wrangel pusersi sitä ja katosi.\n\nKoko leiri oli joutunut liikkeelle valmistuaksensa matkaan. Tykit ja\nkuormasto täytyi jättää, koska niihin olisi kulunut liiaksi aikaa tässä\nkiireessä. Ainoastaan kolmeksi päiväksi sai sotamies ottaa muonaa\nmukaansa, koska, kuten Wrangel sanoi, jos voitamme saamme kaikkea\nkylliksi, jos kaadumme, emme tarvitse mitään.\n\nEnsimmäinen tulinen mielenkuohu oli talttunut ja sotaväki valmistui\nnopeasti ja tottuneesti matkaan. Lappeenrantalaiset seisoivat eri\nryhmässä; ei aikonut kukaan palata, ennenkuin olivat nähneet armeijan\nlähdön. Tässä ryhmässä näkyi jokaisen kasvoissa sitä tuskaa,\nlevottomuutta ja jännitystä, jota ehkä ikuisten jäähyväisten sanominen\nluo. Kysyen, toivoen ja rukoillen kiinnittivät nämä turvattomat\nkatseensa tuohon ripeään liikkeeseen, kun nuoret ja vanhukset astuivat\nviimeisiä askeleitaan ennen ratkaisevaa lähtöä.\n\nMajurinrouva Ullan ja lapsen kanssa oli vetäytynyt syrjäiseen mökkiin,\nja sinne riensi majurikin.\n\n-- Hyvästi, rakas puolisoni, sanoi hän kiireesti. Kiitos kaikesta.\nSitten otti hän vuoteesta lapsen syliinsä, suuteli sitä tulisesti ja\nasetti sen taas paikalleen. -- Kunpa tietäisin teidän olevan sadan\npenikulman päässä täältä!\n\n-- Älä meitä surkuttele, vastasi rouva itkien.\n\n-- Lukka seuraa sinua Porvooseen, jatkoi majuri, ja jos siksi käy,\nautetaan sinut sieltä Turkuun ja Ruotsiin.\n\n-- Niin kauaksi en lähde! Kyllä löydämme suojaa kotonakin.\n\n-- Ei, älä jää tänne. Sodan vaiheita emme voi aavistaa, eikä meistä\nkukaan taistele tyynenä, ennenkuin tiedämme, että naiset ja lapset ovat\nturvassa.\n\nRouva katseli kysyen ja rukoillen miestänsä: -- Ensimmäinen vaimosi sai\npitkät surulliset vuodet olla sinun rinnallasi Siperian erämaissa, ja\nminun et salli jäädä edes Suomeen, saadakseni vaikka kaukaakin tietää\nkuinka sinun ja muiden käy.\n\nKun hän tätä sanoi, virtasivat kyyneleet yhä viljavammin hänen\nsilmistään, mutta majuri ei hellittänyt.\n\n-- Älä puhu sellaista, Elsa, pyysi hän. Jos meitä kovaonni kohtaa, niin\njoudut vihollisten valtaan ja sinut viedään täältä hirveätä kohtaloa\nkohden. Yrjö Maunu on kasvava bojaarin ikeen alla, tahi parhaimmassa\ntapauksessa venäläiseksi kansalaiseksi, joka käyttää aseensa\nisänmaatansa vastaan.\n\n-- Ei, ei, vastasi rouva tuskaantuneena. Metsämme ovat jylhät ja\nläpitunkemattomat. Löfving on neuvonut minua mitenkä paeta, jos siksi\nkäy. Hän tietää luolan, josta meitä ei löydä kukaan, mutta taistelun\nratkaisusta saamme seudun talonpojilta pian kyllä tiedon.\n\n-- Joutuaksenne sittekin perikatoon.\n\nRouva pidätti kyyneleitänsä ja puhui pakollisen tyynesti: -- Sinulla on\nkolme poikaa elämän taistelussa, mutta minulla on vaan yksi sylissäni.\nTäytyykö tämän yhden aikanaan valittaa veljillensä, että hänellä on\nollut äiti, joka ei rohjennut jäädä Suomeen, saadaksensa tietää kuinka\npäättyi ottelu, jossa hänen isänsä pani henkensä alttiiksi. Etkö anna\nminulle sen suurempaa arvoa?\n\n-- Älä minua käsitä väärin, vastasi majuri hellästi.\n\n-- Vanhemmat poikasi ovat nähneet haavasi ja tuntevat koko elämäsi. Eikö\npieni Yrjö Maunumme ansaitse saada minulta kuulla, kuinka hänen isänsä\nvoitti tahi mihin hänen hautansa laitettiin?\n\nSyvä suru ilmaantui majurin kasvoissa, ja hellästi moittien kysyi hän\nvähän kärsimättömästi: -- Miksi selität sanani muuksi kuin rakkaudeksi,\nja teet tuskani katkerammaksi kuin se jo on?\n\n-- Sentähden, että rakastan sinua, Vilho! Yli kaiken maailmassa. Mutta\nei niin kuin ensimmäinen vaimosi, lempeästi ja itsensäkieltävästi, vaan\nsillä hehkulla, jonka tiedät polttavan sydämmessäni. Jos olisi Yrjö\nMaunu siksi varttunut, että hän saattaisi tulla aikaan ilman minua, niin\nseuraisin sinua miekka kädessä.\n\n-- Jumalan nimessä siis, tee niinkuin omatuntosi vaatii.\n\nSprengtport syleili häntä kiihkeästi, mutta samassa kuului\ntorvisignaali. -- Kiitos kaikesta, huusi hän ja syöksyi ulos.\n\nTuolla ulkona riensivät kaikki kiirehtien riveihin, mutta viime hetkenä\ntahtoi Husula vielä sanoa jäähyväisensä Marialle, ehkä ijäksi. Sitten\nkun hänelle oli selvinnyt, että Martti oli häntä onnellisempi, oli hänen\ntulevaisuutensa muruiksi musertunut. Ääretön tyhjyys oli vallannut\nkultaisten unelmien sijan; mutta sittenkin liiteli toivo tämän\nhävityksen yllä leikitellen ja houkutellen niin kuin virvatulet yöllä.\nRakastetun menettäminen tosin oli hänelle sama kuin kuolema, mutta oliko\ntuo menettäminen niin ihan varma. Kuka takaa, että Löfving oli oikeassa?\nMitä tuo tuima soturi tiesi nuorison tunteista. Ja vihdoin, saattoihan\nolla Marttiin nähden tosin niinkuin kapteeni sanoi, mutta tässä on\nkysymyksenä Maria. Hänestä tiesi Juhani enemmän. Kuinka suloisesti hän\noli _silloin_ tarjonnut hänelle hehkuvan unikukan. Kuinka\nsydämmellisesti! Oi noita tuhansia muistoja! Eivätkö ne mitään\nmerkinneet? Varmuutta, varmuutta hän tarvitsi. Mutta missä oli Maria?\nÄsken oli hän häämöittänyt ohimennen, mutta nyt?\n\nTuolla etäällä naisten ryhmän läheisyydessä seisoi vieras, nuori soturi.\nKuka hän on? Husula katseli katselemistaan, eikä voinut silmiänsä uskoa,\nmutta _hän_, Maria, se sittenkin oli.\n\nKelmeänä, mutta päättäväisesti astui hän Marian luo, ojensi hänelle\nkätensä ja lausui värähtävällä äänellä:\n\n-- Hyvästi! Pysy hänelle uskollisena.\n\n-- Kelle?\n\n-- Hänelle, jota rakastat, ja joka rakastaa sinua. Tiedän kuka hän on.\n\n-- Ja minä, hymyili Maria, tiedän että olet hänen ystävänsä.\n\nNuorukainen tunsi rintaansa ahdistavan tukehtumiseen saakka, mutta ei\nyksikään piirre hänessä muuttunut, kun hän rakastavaisesti ja\nkyynelsilmin vastasi:\n\n-- Minäkin olen ystäväsi ja toivon sen päivän valkeavan, kun voin sitä\ntodistaa.\n\n-- Suo sitten että ratsastan rinnallasi. En voi nyt seurata isääni.\n\n-- Ei, ei, pyysi Juhana vienosti, jää tänne. Jää Martin tähden!\n\n-- Pitäisikö minun jäädä Martin tähden, sitä en tiedä, mutta isänmaan\ntähden täytyy minun lähteä.\n\nHusula katseli häntä hartaasti silmiin: -- Tietänetkö kuinka köyhä ja\nturvaton tämä kotimaa on? Sillä ei ole ystäviä eikä turvaa muussa kuin\nJumalassa.\n\nMaria vaan vastasi: -- Älä unohda maan lapsia. Niinkauan kuin sillä on\nJumalansa ja kansansa, se ei ole yksin. Kun muut väistyvät, silloin\nseisomme me, sillä ainoastaan täällä on meillä kotimaa ja ainoastaan\nmeissä on tällä maalla tulevaisuus. Suomen täytyy elää, ja me sen\npelastamme!\n\nHusula nosti kunnioittavasti hattuansa. -- No, olkoon tahtosi! Seuraan\nsinua eespäin. Kohta ratsastamme tästä ohitse, liity silloin meihin. Hän\nriensi pois ja katosi.\n\n-- Häntä ette koskaan unohda, sanoi vanha akka, joka oli seisonut\nläheisyydessä. Hänen tuli noita nuoria sääli, sillä hän luuli heitä\nkihlatuiksi ja että Maria jäisi tänne. Mutta Maria vastasi reippaasti,\nettä hänkin aikoo sotaan.\n\n-- Älkäät lähtekö miesten mukaan, kyllä ne teidänkin puolestanne\ntaistelevat. Naisen osanotto on Jumalan kiusaamista.\n\nMutta Maria oli nuori ja pysyi päätöksessään. -- Hevoseni on satuloittu.\nSe tuo minut takaisin, niin kuin se toi tännekin. Hän ojensi kätensä\neukolle. -- Älkää unohtako minua rukouksissanne! Siinä kylliksi onnea,\nettä olen sankarin morsian ja seuraan häntä taisteluun, vaikka\nkaatuisinkin tänään.\n\nKello oli 2 yöllä. Tähdet tuikkivat kirkkaasti tummansinisellä\ntaivaalla, ilma oli purevan kylmä. Kamala hiljaisuus vallitsi, kunnes\nsen katkaisi torven toitotus pitkin kenttää, ja nyt seisoivat Karjalan\nrakuunat, sörmlantilaiset, taalalaiset, uusmaalaiset, hämäläiset,\nlänsipohjalaiset ja savolaiset valmiina lähtöön. Sotamiehet olivat\nriisuneet takkinsa, vaikka moni paita oli lopen kulunut ja liivit\nrisaiset. Mutta mikään ei nyt saanut estää vauhtia. Toisten posket\nolivat kelmeitä, toisten rusottivat tummasti; toiset loivat silmänsä\netsien jälelle jääviä, toiset, joilla ei ollut täällä omaisia,\nkohottivat katseensa sitä korkeuden valoa kohden, joka lievensi maan\npimeyttä. Oli pidetty lyhyt rukous, ja joukkojen liikkeelle lähtiessä\nsoitettiin 46:des virsi. Sen osasivat kaikki ulkoa ja sotamiesten\nvankkatahtisen astunnan yli kaikui tuhansista rinnoista: \"Sä kilpen\nsodassa, Aurinkon vilussa, mun turvan aina vakaa. Sun sanas mulle takaa,\nEtt' kunniaan mun kannat, Autuuden armost' annat.\"\n\nEi ollut kuitenkaan leiri kokonaan hyljätty. Eversti Lagerhjelm oli\nsaanut käskyn parin sadan miehen kanssa varjella paikkaa, ja hän lähetti\nratsastajan kiireesti ilmoittamaan Buddenbrockille Wrangelin lähdöstä.\n\n\n\n\nIII Luku.\n\nLappeenrannan taistelu.\n\n\n\n\n1.\n\n\nElokuun 22 päivä nousi sumuisena, ja aamusta vihmoi hieno sade, jonka\njälkeen aurinko taas kirkasti luonnon valoisaksi, lämpimäksi ja\nhymyileväksi. Mutta Lappeenrannassa ei hymyillyt kukaan. Tuskin yksikään\nlienee nukkunut edellisenä yönä, siksi suuri oli yleinen levottomuus.\nUseimmat olivat sitä paitsi käyttäneet näitä rauhaisia tuntia\njärjestääksensä kaikki sitä arvaamatonta varten, joka oli tulossa. Nyt\noli jo aamu kulunut, mutta arkitoimiinsa ei kukaan näkynyt ryhtyvän,\nvaikka useimmat pysyivät kotonaan. Muulloin niin ahkerat kädet näyttivät\nnyt hervottomilta, mutta kun joku sattui ohitse kulkemaan, aukeni ovi ja\nriennettiin tulijaa vastaan. Siten liike vilkastui vähitellen. Tulevat\nja menevät riensivät toisiansa vastaan tiedustellen. Akkunoista\ntirkisteli yhä useampi pää, ja harva se talo josta ei joku ollut ulkona.\n\nEttä vaara oli tulossa, sen tiesivät kaikki, mutta kukaan ei osannut\nsanoa kuinka se oli torjuttava, sillä Brandenburgin kuriiri ei ollut\nvielä palannut. Moni oli vapaaehtoisesti lähtenyt tähystelemään\nMyllymäen tielle, eikö kenties sattuisi näkemään pääkortteerista\nrientävää apua. Toiset samoilivat kauas kaupungin ulkopuolelle\nMarttilaan päin toivoen tapaavansa niitä, jotka olivat lähteneet\nWrangelia anomaan. Mutta ei näkynyt, ei kuulunut mitään, kaikki vaan\nyhtä toivotonta. Ei häirinnyt kankaan kolkkoa hiljaisuutta mikään muu\nkuin korpin vaakunta. Eversti Willebrand oli luvannut dukaatin sille,\njoka ensimmäisenä toi hänelle tiedon Wrangelin tulosta, sillä siitä\ntoivosta ei tahdottu luopua. Mutta tuleeko hän? Mitä käskyjä Buddenbrock\non hänelle lähettänyt? Ja missä pääarmeija oli? Tietysti matkalla\nkaupunkiin, mutta missä? Joutuuko apu ajoissa?\n\nTorilla seisoi Pieta itkien ja säälivien ystävien ympäröimänä. Hänen\nmiehensä oli muutamia päiviä ollut jäljettömästi kadonnut, ja useita\nlehmiäkin kaivattiin. Ei kukaan tiennyt, oliko karhu ne repinyt vai\nvihollinen siepannut, olivat kuin maan alle vaipuneet. Sureva vaimo\naavisti kyllä asian. Vihollinen oli siepannut Assarin ja vienyt\nonnettoman orjaksi tahi ehkä tappanut.\n\n-- Kai hänet yhtä hyvin on voinut karhu repiä, sanoi eräs poika\nlohduttaaksensa muka.\n\n-- Semmoinenko laiha ukko kelpaisi metsän kuninkaalle! nyyhkytti ämmä.\nKun on saatavissa lihavia lehmiä, ei karhu ihmiseen tartu. Jospa\nvarmasti tietäisin hänet kuolleeksi, niin pysyisin ääneti ja rukoilisin\nJumalaa hänen sielunsa puolesta, mutta siksi kun sen saan tietää, täytyy\nminun etsiä häntä kaikkialla.\n\n-- Ettekö ole kuullut, että hakamaan takana on nähty kasakoita? sanoi\npoika tunkien joukkoon.\n\n-- Vaiti! huusi eräs nainen. Älä kutsu paholaista, kyllä hän\nkutsumattakin tulee.\n\n-- Poika puhuu totta, vakuutti eräs vanhus. Kuulin itse vakoojien\nkertovan, että vihollisten ratsumiehiä on samonnut ympäristössä.\n\nNe sanat nostivat yleistä kauhua. -- Voi, suuri Jumala, huusivat ihmiset\nrientäen kotia kohden. Johan oli onnettomuus kynnyksellä. Mutta samassa\nkuului torin toisesta syrjästä kaikuvia huutoja. -- He tulevat! Jo\ntulevat! huusi kaksi poikaa, jotka salaman nopeudella riensivät ohitse:\n-- Wrangel tulee. Hän näkyy. Ja mistään piittaamatta lensivät pojat\nläähättäen Myllymäkeä kohden Willebrandin ja hänen herrainsa luo.\n\nÄsken niin riehuva ihmisparvi seisoi nyt hervottomana. Ensi hetkellä ei\ntiedetty oliko tuo mitä kuultiin hyvää vai pahaa. Mutta johan Wrangel\noli näkyvissä, ja nyt ihmiset heittäytyivät toistensa syliin,\nrientääksensä sitten loppumattomilla riemuhuudoilla tulevia vastaan.\nMutta ei yksin rahvas ollut matkalla. Sotamiehiä, upseereja, jopa itse\nWillebrand riensi mukana, ja kun Wrangel upeana, valkosen hevosensa\nselässä huomattiin, kohosi eläköönhuuto semmoinen, joka yksin sydämmestä\nvoi lähteä. Mutta tässä ilossa kuului Tasmankin varoittava ääni:\n\n-- Voi teidän iloanne. Pysähtykää, jalo herra! Ei ole vielä voiton aika.\nOdottakaa. Noudattakaa neuvoani! Kohotetuin käsivarsin tahtoi hän\nraivata itselleen tietä, pidättääksensä Wrangelia, mutta tämä piti häntä\nmielipuolena ja ratsasti vaijeten uusia joukkoja vastaan. Samoin\nvaijeten, vaan lempeästi tervehti hän riemuitsevaa kansaa. Huomattuansa\nWillebrandin huusi hän jo kaukaa: -- mitä kuuluu?\n\n-- Lascy on muutaman pyssynkantomatkan päässä.\n\n-- Entä Buddenbrock?\n\n-- Ei tiedetä!\n\n-- Siis ei vähääkään.\n\n-- Ei laisinkaan.\n\nWrangel ratsasti eteenpäin, ja yhä riemuiten kiiruhtivat vanhat ja\nnuoret kaupunkiin. Yksin Leena jäi tarkastamaan riviä, mutta nyt\nhuomatessaan Marian isänsä rinnalla myös ratsain, kohotti tuo luja,\nkarkea nainen kätensä, iloisesti huutaen \"terve tuloa\". Mariakin\ntervehti, poikkesi tieltä ja heittäytyi vanhuksen syliin.\n\n-- Siunattu sinä, ja kaikki ne jotka ovat rientäneet avuksemme, huudahti\nLeena, likistäen Mariaa rintaansa. Tämä pudisti tomut päältään, pyyhki\nhien otsastaan ja vastasi iloisesti:\n\n-- Kaikki on tehty mitä suinkin voitiin. On astuttu kuin hengen\npuolesta. Marttilasta lähdimme kello 2 yöllä ja lepäsimme Toikalassa\nkello 5 aamulla. Kun sinne saavuimme, heittäytyivät kaikki maahan\nuupuneina kuin niitetty ruoho, mutta kun rumpu uudestaan kutsui lähtöön,\nhyppäsivät vanhat ja nuoret taas pystyyn ikäänkuin eivät olisi\nuupumuksesta tietäneetkään.\n\nIhmeellisestihän tuo kaikki oli käynyt. Kello oli vasta 5 ja aurinko\nsiis vielä korkealla. Maria kertoi kaikki, naisten tulon leiriin ja\nmillä innolla Wrangel oli suoriutunut lähtöön, mutta lisäsi vakavana: --\nkuinkahan tämä kaikki päättyy?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- En tiedä mitä on tapahtunut, mutta kun sotamiehet suoriutuivat\nlähtöön, kuulin heidän keskenään puhuvan jostakin pahasta, jota he\nvaroivat. Olivat kaiketi kuulleet jotakin uutta Hatuista, ja kerran\nkuulin heidän sanovan, että kuka ties milloin he myyvät Suomen hevosista\nja kullasta.\n\n-- Eivät toki semmoisia piruja ole, vakuutti Leena luottavasti. En usko\nhyvää Hatuista, mutta kaikella on rajansa. Sitä paitsi kyllä Löfving\nvainuisi petosta. Hänellä on vainu kuin ketulla.\n\n-- Isä puhuu niin kuin tekin. Hän väittää, että pääni on täynnä\ntuulentuomia. Mutta outoa on sittenkin ett'ei Buddenbrockia kuulu; hän\ntietää että vaara on täpärällä.\n\n-- Hän tulee, lapseni. Jumalan kiitos, että ainakin Wrangel joutui\npaikalle.\n\n-- Voi kuinka mielellään väki seurasi häntä. Minun olisi pitänyt rientää\netukäteen tuodakseni teille tiedon, että tulevat. Olisi ollut hupaista,\njos kaupunki olisi voinut tervehtiä armeijaa aterialla. Itse\nWrangelillakaan ei ole muuta kuin mitä hän kiireessä sai konttiinsa\nsälytetyksi.\n\n-- Vai niin!\n\nLeena ei ainoastaan ymmärtänyt tuota, vaan hän kyllä kykeni saamaan\njotakin aikaankin. Kunpa vaan ei olisi niin monta elukkaa ollut\nkadoksissa onnettoman paimenensa kera. Mutta ennenaikainen valitus oli\nsamaa kuin portin avaaminen vaaralle, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin\nryhtyä toimeen. Reippain askelin astuivat he eteenpäin ja joutuivat pian\nsiihen taloon, josta Maria oli lainannut hevosen ja johon hän oli\nluvannut palauttaa sen. Tänne poikkesi hän, mutta Leena jatkoi\nmatkaansa. Talossa ei ollut ketään, tupa oli tyhjä, työt ja askareet\nkesken heitetyt. Vuoteella huomasi Maria vihdoin nukkuvan lapsen pään.\nHetken hän sitä katseli ja suuteli siunaten. Lähdettyään tuvasta juotti\nhän hevosen, vei sen vajaan, hankki sille appeita ja silitteli\nkiitokseksi hyvästä palveluksesta.\n\nMutta jo oli aika rientää matkaan. Tultuansa torille näki Maria Tasman,\njoka yleisessä hälinässä oli painautunut istumaan kirkon portaille selkä\nnojautuneena seinää vastaan ja näytti nukkuvan. Hevoskavioiden koputus\nherätti hänet. Hän huomasi Marian, joka aikoi poiketa syrjään\npäästäksensä tapaamasta tuota kamalaa akkaa. Mutta samassa ratsasti\npaikalle osasto Karjalan rakuunoita, jonka tähden Marian täytyi vetäytyä\nlähemmäksi kirkkoa. Tietäjä ei kuitenkaan Mariasta huolinut, riensi vaan\nrakuunoita vastaan ja tarttui etummaisen hevosen suitsiin, huutaen: --\nKääntykää takaisin! Ei olisi teidän pitänyt tullakaan!\n\n-- Päästä ohjakset, pyysi sotamies, mutta akka piteli vaan ja toisti\ntuskallisesti: -- Kääntykää takaisin. Ei heidän olisi pitänyt tullakaan.\n\n-- Katkaisenko käsivartesi, tiuskasi sotamies, tempasi ohjakset irti ja\nratsasti pois. Mutta säkenöivin silmin huusi Tasma: -- Pelasta vaimosi\nja lapsesi, jotteivät ne huomenna ennen auringon laskua kulje\nvankiraudoissa!\n\nKylmä väristys tuntui koko soturijoukossa. Tietäjättären varoitus oli\nkuin uusi vahvistus kaikille entisille onnettomuutta ennustaville\nhuhuille, ja masennetuin mielin jatkoivat miehet matkaansa. Mutta Maria\nlähestyi tuota pelättyä naista, ja kooten kaiken rohkeutensa lausui hän:\n-- Älkää suuttuko, jos pyydän teitä pidättämään kamalia sanojanne. Ne\nhyytävät veren rohkeimmissakin. Parempi olisi kehoittaa ja yllyttää\ntaistelunhalua.\n\n-- Luuletko että se, mitä olen sanonut, tulee itsestäni. Luuletko että\nihmissilmä näkee tulevaisia, ellei itse Jumala näytä sitä sille. Mutta\nsen hän tekee estääksensä onnettomuutta, jota vielä voidaan karttaa.\n\n-- Rukoukset ja kyyneleet taivuttivat Wrangelin rientämään ilman käskyä\navuksemme. Nyt on hän väkineen täällä pannen henkensä ja kunniansa\nalttiiksi, vaikka voittaisimmekin. Nytkö, kun olemme kerjänneet hänen\napuansa, tahdotte kehoittaa hänen väkeänsä pelkuruuteen ja palkita jaloa\nsankaria kiittämättömyydellä ja petoksella?\n\nTasma risti tuskallisena kätensä: -- voi, miksi ei Wrangel usko\nsanojani, että taistelu nyt on turha!\n\n-- Velvollisuuden täyttäminen ei ole koskaan ollut turha. Meidän\nsotureissamme palaa taisteluhalu; kaikki tahtoivat rientää onnettoman\nkaupungin avuksi. Mikä olisikaan Suomen kohtalo, jos armeija olisi\ntänään myöhästynyt. Pahoja enteitä ikäänkuin liiteli ilmassa. Ne yhä\nuudistuvat, eikä nyt kuulu pääarmeijasta hiiskaustakaan. Varotaan\nkateutta päälliköissä. Te, viisain, käsitätte kyllä minkä vaikutuksen\nsananne tekevät mieliin, jossa jo ennalta kytee epäilys Jumalan ja\nihmisten avusta.\n\nTasma tarkasti surullisena tuota reipasta, nuorta tyttöä, joka\nsäkenöivin silmin oli puhunut sitä mikä hänen mieltänsä ahdisti: -- Jos\nuskotte, että vaarat vähenevät kun minä vaikenen, niin onhan helppo\nsitoa kivi kaulaani ja upottaa minut Saimaaseen.\n\n-- Suokaa minulle anteeksi, rukoili Maria kelmeänä ja ääni epävarmana.\nEi teille kukaan pahaa suo, mutta kun tiedätte niin paljon, tiedättekö\nmitään pelastuksen keinoa meille?\n\n-- Tiedän, vastasi Tasma. Voiton antaa Jumala, mutta nyt hän sitä ei\nanna. Kootkaa siis kaupungin naiset ja tytöt, koettakoot he rukouksilla\nja lahjoilla taivuttaa vihollisen sydäntä. Vielä on kodeissa kalleuksia\nkaikenmoisia. Parhaat teistä lähtekööt niiden kanssa Ruotsin vihollisen\nluo ja koettakoot vaikuttaa niihin, joille eivät miehet mitään voi.\n\n-- Se valta, vastasi Maria harmistuneena, joka tulee miekalla\nvalloittamaan maata, ei huoli vapisevien naisten rukouksista, vielä\nvähemmin lahjoista.\n\nMutta lujalla vakaumuksella jatkoi Tasma: -- Tiedän että vihollisten\npäällikköä voidaan hellyttää, niin että hän päästää naiset ja lapset\nmenemään. Lascy on ennenkin taistellut täällä, hän oli Galitzinin\nmiehiä, hän sääli kansan kurjuutta ja säälii vieläkin. Koettakaa saada\nlykkäystä; sitten voitte taistella, mutta nyt ette.\n\n-- Nyt ymmärrän! huudahti Maria kasvot seestyneinä.\n\n-- Puhukaa sitten kansalle. Itse en voi, sillä kaikki pelkäävät minua.\n\nMaria katseli nyt vaaraa toisilla silmillä, ja hän riensi pois. Olihan\nvaan kysymys siitä, että Lascy saataisiin viivytetyksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli Leena kaikin voimin hyörinyt ruuan hankkimisessa\narmeijalle, ja apua sai hän viranomaisten puolelta. Kuka jaloille\nkykeni, se oli toimessa, ajasta oli tarkoin vaari pidettävä. Wrangelin\nväki oli täydessä työssä, vaan eivät tällä kertaa yksinään.\nValkotukkaiset ukot, naiset ja lapset tarjosivat apuansa ja raatoivat\nkunnes käsivarret puutuivat. Myllymäelle rakennettiin kiireessä\npattereita ja paaluaitoja. Tykit otettiin niistä valleista, jotka\nympäröivät kaupunkia, ja haalittiin kunnaan linnoituksiin sekä jätettiin\ntykkimiesten hoidettaviksi. Salaisia ruutimiinoja kaivettiin hyljättyjen\nvallinsarvien juurelle. Kaikki suoritettiin ripeästi ja hiljaa. Yksi\nsana vaan ei tahtonut kuolla, tuo: \"missä Buddenbrock on\", Wrangelin ja\nkaupungin toivo. Myllykylän tietä piti hänen saapua, ja kirkontorniin\noli asetettu vahti valkonen lippu puolitangossa. Buddenbrockin näkyessä\npiti lippu nostaa tangon päähän. Kaikkialla oltiin kuumeentapaisessa\njännityksessä. Joka mies oli valmis uhraamaan verensä ja henkensä.\n\nTuossa hyörivässä työssä olivat Husula ja Marttikin. Martti oli juuri\nollut haalimassa tykkiä ja oli nyt, ämpäri kädessä, menossa kaivolle\ntuomaan vettä valleilla janoaville tovereille. Alakuloisuuden ja harmin\nilme näkyi hänen kasvoissaan, ja ketään katsomatta syöksyi hän alas\nharjulta.\n\nKaivolla seisoi ennen häntä Husula, ja kun tämä mitään puhumatta oli\ntäyttänyt ämpärinsä, nosti hän sen kaivon arkulle ja tarttui salkoon\nikäänkuin nojataksensa siihen.\n\n-- Nyt tiedän, alkoi hän, tarkasti katsellen Marttia, kuka sun armahasi\non.\n\nMartti katseli häntä sumeana ja kysyväisenä: -- Onko hän puhunut\nsinulle?\n\n-- Ei ole, mutta tiedän sittenkin.\n\nMartti synkistyi yhä enemmän ja loi silmänsä melkein vauhkosti maahan:\n-- Ennen tiesin minäkin, mutta nyt on toisin.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Muistatko häntä, tuota koreata apinaa?\n\n-- Apinaa? toisti Juhani ihmeissään. Ketä?\n\n-- Sitä joka oli täällä. Ryssää!\n\n-- Kyllä; näin hänet.\n\nIlkeä hymy näkyi Martin huulilla: -- Maria näki hänet niinikään.\n\n-- Oliko se niin vaarallista? kysyi Juhani viattomasti. Mitä Maria\nsiihen voi että hän tuli?\n\n-- Eikä hän kaiketi siihenkään voi mitään, ettei hän nyt voi unhottaa\nhäntä?\n\nHusulan katse laajeni, ja tuimia sanoja pyrki hänen huulilleen, mutta\nhän hillitsi itsensä ja kysyi ystävällisesti:\n\n-- Miksi olet aina niin kummallinen? Nyt ajattelet pahaa Mariasta ja\nniin olet jo aikoja sitten tehnyt.\n\n-- En vielä, mutta joskus välähtää minussa, että ehkä ja -- silloin --\n--\n\nVireä puna nousi Juhanin poskille, silmä salamoi ja hän vetäsi\nmiekkansa, kohotti sen ja huusi rajusti:\n\n-- Jos tuota puhut todenperäisesti, niin maksaa se henkesi! Mutta Martti\npysyi tyynenä. -- Ei Juhani, me kaksi emme saa riidellä. Luuletko, etten\ntiedä sinun rakastavan häntä yhtä lämpimästi kuin minäkin.\n\n-- Ja sittenkään et häikäile puhua hänestä tuolla tapaa ja uskoa -- --\n\n-- En sano uskovani enkä tietäväni, mutta jos niin olisi, niin saisi hän\nseurata minua veriseen meluun, ja siellä heittäisin hänet _hänelle_, ja\njäisin paikalle, kunnes he olisivat tallanneet hänet lokaan tahi vieneet\ntuon kauniin orjattaren mukanaan.\n\nHämmästyksestä mykkänä oli Juhani kuunnellut noita rajuja sanoja, mutta\nhuudahti vihdoin: -- Jumala olkoon sinulle armollinen. Mitä Maria\nsanoisi, jos hän olisi tämän kuullut?\n\n-- Juhani, minä tiedän, ettei hän petä minua; mutta kuinka hän katseli\nhäneen silloin -- --\n\nJuhani pisti miekan tuppeen ja ojensi kätensä Martille: -- Jos vaan\nvoisin auttaa sinua, niin ettet koskaan epäilisi!\n\n-- Kiitos, Juhani! Uskon sinua enkä enään epäile. Täällä on kyllä muuta,\njoka pahemmin uhkaa meitä.\n\n-- Mitä muuta?\n\n-- Hatut! Etkö ole kuullut, että ne aikovat meidät kavaltaa?\n\n-- Sen tiesin ehkä ennenkuin sinä, olenpa kuullut sanottavan, että\nyhtähyvin me voisimme kavaltaa heidät. Minultakin kysyttiin tahtoisinko,\nmutta ainakaan minä en tahdo.\n\nMartin kasvot seestyivät: -- Enkä minäkään ikinä, eikä kukaan muu kun\nkovalle ottaa. Kuitenkin on Hatuilla valta, ja jos he pettävät, niin\nolemme kaikki hukassa.\n\n-- Jos tahtoisivatkin, niin eivät rohkene, sillä pettävät he silloin\nitsensäkin.\n\n-- Mutta, kuten tiedät, paljon pahaa heistä vaan puhutaan. Luuletko että\npääarmeija saapuu tänne?\n\n-- Saapuu tietysti. Mutta mitä oikeastaan tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan vaan, että Hatut ovat paholaisia. Olisi meillekin valjennut\nonnellisia aikoja, olisi voinut meilläkin olla koti rauhassa, mutta\nheidän juoniensa tähden täytyy meidän uhrata kotimaamme, rakkautemme ja\nkaikki, käydäksemme heidän asioitaan, ja kavaltamalla he meitä\npalkitsevat.\n\n-- Olkoot Hatut mitä ovatkin. Jos Myssyt ovat miehiä, niin kyllä hekin\nvoivat näyttää kuninkaalle ja maalle mihin kykenevät.\n\n-- Millä tavoin? huudahti Martti. Mitä me voimme, kun päällikkyys on\nHattujen käsissä. Semmoinenko joukkio, joka myy sielunsa kullasta,\nhuolisi siitä vajoommeko vai palammeko!\n\n-- Kuulepa sentään Martti! Mistä ne semmoiset sanat tulevat suuhusi?\nRauhoitu toki!\n\nMutta Martti ei vastannut. Hän riensi pois, kuulematta enempää ja\ntaaksensa katsomatta.\n\n\n\n\n2.\n\n\nWrangel oli saapunut Lappeenrantaan Elokuun 22 p. kl. 5 j. p. p. ja oli\ntuskin kaupungissa, kun Lascy miehineen kääntyi Viipurin maantieltä\nviereiselle kentälle. Vieras sotaväki oli liikkunut suurimmassa\nhiljaisuudessa, ja yhtä hiljaa kuin se oli tullut, vetäytyi se pian\ntakaisin. Kun siis suomalaiset patrullit ilmoittivat, että vihollinen\ntaas oli lähtenyt, luuli moni, ettei Lascy enään palaakaan, ja suuresti\nriemuittiin tästä odottamattomasta pelastuksesta. Johtavat miehet eivät\nkuitenkaan joutuneet ansaan. Kovaa saatiin sinä vuorokautena kokea, eikä\nlepäämisestä ollut puhettakaan. Miehistö sai kuitenkin vuorotellen käydä\nniissä paikoissa, mihin kaupungin naiset olivat valmistaneet heille\naterian teurastetuista elukoistaan ja mitä muuta oli saatu kokoon\nhaalituksi. Valitettavasti oli vielä useita lehmiä kadoksissa, mutta\nmitä sille voi. Tasan jaettiin mikäli vaan riitti.\n\nSyys-aamun ensi sarastuksessa nähtiin, että venäläinen armeija oli\npalannut ja asettanut leirinsä laaksoon vastapäätä Wrangelin väkeä.\nÄsken saapuneet joukot olivat virkeässä toimessa. Yksi osa järjestettiin\nkirjaviin ryhmiin, toiset nousivat kukkuloille laakson eteläpuolella,\ntoiset taas rakensivat pattereita ja asestivat niitä tykeillä. Aurinko\nnousi yhä korkeammalle, ja nyt alkoivat sekä ruotsalaiset että\nsuomalaiset aseet kimmeltää sen valossa. Pian kai oli veri kimmeltävä.\nIhmisten sydämmissä siltä tuntui, ja he ponnistivat tarmonsa viimeiseen\nasti.\n\nMyllymäellä oli Sprengtport istahtanut kivelle huoahtamaan ja silmäili\nsiellä noita kahta armeijaa, joiden kohta tuli törmätä vastakkain.\nMonena semmoisena päivänä oli majuri ollut mukana, mutta aina vieraassa\nmaassa. Oli sielläkin ollut yllin kyllin surua, tuskaa ja epätoivoa,\nmutta helpommalta oli sittenkin tuntunut kuin nyt, sillä olihan hän\nsilloin ollut nuori ja väkevä, eikä ollut hänen sydämmensä silloin niin\nkiintynyt tapauksiin kuin nyt. Kotiseutu oli kaukana pohjoisessa, eikä\nhän tiennyt tahi ainakaan ei nähnyt että rakkaat sielläkin taistelivat\nepätoivoista taistelua.\n\nVäsynein käsin otti majuri hatun päästään ja pyyhki hien kuumentuneelta\notsaltaan; sitten päästi hän vyönsä ja aukasi takin, kun hän luuli\ntuntevansa verta vuotavan kyljessä olevasta haavasta, joka ei koskaan\ntäydellisesti parantunut. Liina, jolla sairas paikka oli peitetty, oli\nkäännettävä ja uudestaan kiedottava. Kun hän sitten katsoi ylös, seisoi\nLöfving hänen edessään.\n\n-- Kuinka majuri jaksaa? kysyi hän, huomatessaan että haava taas oli\närtynyt.\n\nSprengtport mutisi jotakin verisistä rääsyistä ja nousi riisuaksensa\ntakin. Löfving tahtoi auttaa, mutta majuri ei sitä sallinut. -- Ei\nvielä, sanoi hän, niin kauvan kun tulen omin voimin toimeen.\n\n-- No, saanko sitten tarjota? kysyi Löfving, ja veti, lempeästi\nkatsellen uupunutta päällikköänsä, esiin leipäpalan ja suolattuja,\ntuoheen käärittyjä muikkuja.\n\nSprengtport tarttui halukkaasti ruokaan, edellisenä päivänä ei hän eikä\nmuut olleet maistaneet mitään.\n\n-- Jumalan kiitos, että nyt olemme joutuneet näin pitkälle; näitkö\nkuinka väestö liikutettuna otti meitä vastaan. Se oli valmis antamaan\nmeille sydämmen rinnastaan.\n\n-- Tietävät, että veremme on vuotava heidän edestään. Mutta mikä teidän\non? -- Sprengtport nosti paitansa vasemman kainalon alta. -- Kiristä\nkäärettä, Löfving. Kas niin, haavaa pitäisi hoitaa, mutta nyt se on\nmahdotonta, ja vasta ehkä ei tarvitakaan. Kuka ties!\n\n-- Ei, ei tiedä. Ei meistä kukaan Jumalan teitä viito. Kapteeni katseli\nSprengtportia ihaillen: -- Jumalan ihme se on, että vielä elätte.\n\n-- Niin kai. Eipä tämä ole meidän kummankaan ensimmäinen taistelu.\n\n-- Ei, herra majuri, taistella osaamme molemmat.\n\n-- Ja molemmat osaamme kuollakin, vastasi Sprengtport tyynesti.\n\n-- Varmaan osaamme; mutta kuinka monen muun käynee, sen tietää yksin\nJumala.\n\n-- Kuinka niin? mitä tarkoitat?\n\n-- Eikö ole johtunut majurin mieleen, että pääarmeija kenties jättää\nmeidät loukkoon.\n\n-- Itse olet, Löfving, kunnian mies. Kuinka semmoista juolahti mieleesi?\n\n-- Jos minä yksin sitä ajattelisin, niin mitäpä siitä! Mutta sama\nepäilys liikkuu miehestä mieheen koko rykmentissä.\n\n-- Koko rykmentissä? Minä en ole kuullut hiiskaustakaan siitä.\n\n-- Semmoista ei niinkään hoilata. Sitä ei huudeta, ei edes puhuta, sitä\nkuiskataan korvaan. Sana hiipii niinkuin käärme vuodattaa myrkkynsä\nmieliin. Niin, niin on asianlaita.\n\n-- Liikkuuko siis perkele vapaana keskuudessamme? Mistä se on alkuisin?\n\n-- En tiedä alkua enkä loppua, tiedän vaan, että torjuttava se on\najoissa.\n\n-- Totta kai, mutta kuinka?\n\n-- Emme me itse saa koskea tuohon huhuun, emmekä aavistaa sen olemista,\nsillä sotamiehen luottamus päällikköihin riippuu hiuskarvasta, ja\nvähinkin, mikä saattaa hänessä nostaa epäluuloa, pahentaa asian. Sanan\nvoima on sittenkin ainoa, joka voi auttaa. Teitä kansa vielä rakastaa.\nPuhukaa siis sille ystävällisesti, virittäkää sen rohkeutta ja\npalauttakaa usko päälliköihin. Mutta siihen uskoon tarvitaan\ntodistuksia.\n\nHämmästyneenä oli Sprengtport kuunnellut: -- Miks'et ole sanonut sitä\nennen? huusi hän kuohahtaen. Mitä he pelkäävät?\n\n-- He pelkäävät että Hatut myyvät Suomen ja luovuttavat suomalaiset\nrykmentit orjuuteen, jotta kaikki vastustus kävisi mahdottomaksi.\n\n-- Olet hullu, Löfving!\n\n-- Hullu tahi ei, mutta sellaista kuiskaillaan kaikkialla meidän\nsuomalaisissa rykmenteissämme, ja se vie pian epätoivoon.\n\nSprengtport vaikeni hetken ällistyneenä. Sitten kysyi hän: -- Entä\nruotsalaiset? Mitä sieltä kuuluu?\n\n-- Ne haluavat taisteluun, eivätkä aavista mitään, jollei mahdollisesti\nWillebrandin varusväki. Se on värvättyä ja sekalaista väkeä, ne ovat\nliitossa keskenään, mutta ei ole helppo päästä heidän mielensä perille,\nsillä kaikki mikä on suomalaista pysyy vaijeten koossa, niinkuin kivet\nmuurissa.\n\n-- Tuon tunnen, mutisi Sprengtport. Muut ihmiset huutavat julki surunsa\nja keventävät mielensä valituksilla, mutta Suomen mies kääntää tuskansa\nsisäänpäin ja antaa sen polttaa sydäntänsä.\n\nKelmeänä ja yrmynä istui majuri kyynärpäät polvien varassa ja huojui\nliikutettuna edes takaisin, mutta vihdoin hän nousi, asettui\nryhdikkäästi seisomaan Löfvingin eteen ja tarkasteli tutkivin katsein\nkoeteltua soturia: -- Voitko nyt, Löfving hyvä, sanoa mitä tulisi tehdä.\nViimeiset minuutit kuluvat, kohta saattaa paukahtaa, mutta tyhmyyksiin\neivät ne lurjukset saa ruveta.\n\n-- Kyllä ne tappelevat, arveli Löfving, mutta erotus sillä on, onko\nsydän muassa. -- Muutoin ei kapteeni tietänyt apua muusta kuin sanasta.\nHän kertoi koettaneensa usealla taholla piloilla ja vakavuudella poistaa\nsotamiesten epäluuloa, mutta näin kahden kesken hän kyllä tunnusti, että\nhänestäkin paljon näytti oudolta. Sittenkään ei auttanut muu kuin pysyä\ntyynenä ja palauttaa rohkeus ja toivo masentuneisiin sotamiehiin.\n\nSprengtport veti takin päällensä, ja sitten lähdettiin yhdessä alas\nkaupunkiin, jossa väki yhä sai ruokaa. Torilla oli vilkas liike. Nyt oli\ntaalalaisten levähdysvuoro, ja kaikkialla vilisi sotaväkeä. Saaveja\ntäynnä ruokaa seisoi siellä täällä ja niiden vieressä leipärattaat.\nNaiset täyttivät vateja ja jakelivat osansa kullekin. Hiljainen sorina\nkuului ilmassa, mutta äkkiä kajahti kirkonkellojen ääni, kutsuen kansaa\nkokoon. Mitähän se tiesi? Samassa näkyi kulkue nuorisoa ja poikia, joita\njohti pari vanhempaa miestä. Siinä oli koulun rehtori, konrehtori ja\noppilaat. Ensinmainittu oli pitkäkasvuinen ja harmaantunut mies, jonka\nluja ryhti osoitti, että hän ainakin jonkun aikaa oli enemmän puuhannut\nmiekka-kuin kirjatyössä. Rehtori Wallenius oli nuoruudessaan\nharjoittanut opinnoita ja oli jo valmistumaisillaan papiksi, mutta kun\nisoviha katkasi kaikki rauhan toimet, tarttui hänkin miekkaan kuten\nmuutkin. Kun oppilaitokset sitten uudestaan avattiin, sai hän täällä\nopettajapaikan ja oli sitten koettanut hyvällä ja kovalla kasvattaa\nkelpo miehiä tulevaisuutta varten.\n\nNyt astui rehtori kirkon portaille ja puhui kuuntelevalle väelle: --\nKellot soivat minun käskystäni, sillä kun pastorimme vielä makaa\nsairaana, olen minä hänen sijassaan koonnut teidät Herran huoneeseen\nviimeiseen yhteiseen rukoukseen. Mutta ennenkun astumme pyhien holvien\nalle, tahdon minä, koulun esimiehenä, jättää teille takaisin lapsenne.\nKirjamme seisovat hyllyillä, ehkä sinne jäävätkin, ja nyt tulee meidän\nnäyttää, että olemme oppineet ei ainoastaan elämää varten, vaan myös\nosataksemme kuolla.\n\n-- Aikovatko nuo nuoret myöskin taisteluun? Kestättekö, lapset, niin\nankarassa koetuksessa? kysyttiin levottomasti. Mutta oppilaat seisoivat\nvakavina, ja yksi pojista vastasi rohkeasti: -- Emmekö ole yhtä hyvät\nkuin pojat ennen? Kaikki hekin menivät mukaan, vaikka moni oli meitä\nnuorempi.\n\n-- Älä itke äiti, lohdutti toinen, nähdessään itkevän äitinsä. Jos\nvoitamme, niin rakennan teille oman tuvan mieheksi päästyäni, mutta jos\nkuolen -- ehkä kuolette tekin.\n\n-- Älköön mielenne masentuko, puhui rehtori. Vihollinen tunkee esiin\nkuin musta virta ja luottaa ylivoimaansa, kun me olemme näin pieni\nkansa, mutta meidänkin apumme on tulossa. Tiedämme että pääarmeija on\nmatkalla ja saattaa olla täällä varsin pian, ja siksi täytyy meidän\npitää puoliamme. Isämme ammensivat voimansa Hänestä, joka ei petä\nkoskaan, ja sitä olen opettanut teidän lapsillenne mikäli olen voinut.\nNämät nuorukaiset ovat nyt valmiit seuraamaan minua pattereihin. Oikea\nasiamme antaa heille rohkeutta, ja rohkeus antaa voimaa. Sitä olen itse\nkokenut taistellessamme Viipurin muureilla. Ei tarvitse kenenkään\npelätä, että Suomen sankarimaine meidän kauttamme himmentyy. Joko elämme\ntai kuolemme, tehkäämme se kuin miehet.\n\n-- Jumala olkoon kanssanne, lapset! kuului nyyhkivä vastaus monelta\ntaholta.\n\nRehtori astui kirkkoon ja hänen seurassaan koulunuoriso sekä kaupungin\nväestöstä jokainen, jolle se oli mahdollista. Taalain rykmentin oli nyt\nvuoro lähteä, ja sijaan astuivat hämäläiset. Synkkinä ja umpimielisinä\nottivat he vastaan tarjotut vadit; tuskin yhtäkään sanaa lausuttiin.\n\nTarjoilijain joukossa oli Maria innokkaimpia. Hän oli riisunut\nsotilaspukunsa ja oli nyt entisellään. Silmät tuikkivat tähtinä, vieläpä\nsaattoi huulilla näkyä haihtuva hymyily noille harmaantuneille ja\njäykille vanhuksille isän nuoruuden ajoilta. Kaksi heistä, Kolmhalko ja\nHohti, seisoivat siinä odottamassa osaansa ja heidän rinnallaan oli\nTapani.\n\n-- Tässä on, pilaili Maria täyttäessään heidän vatinsa kauhalla.\nJokaisessa annoksessani on yhdeksän miehen voima. Pysykää miehinä!\n\nKolmhalko vastasi tuimasti: -- Jos on tarkoitus, että armeijan tulee\ntapella, niin kyllä tappelemme niinkuin muutkin, mutta yksi sanoo yhtä,\ntoinen toista.\n\n-- Sanoja on maailmassa yllinkyllin, hymyili Maria, mutta onnellisin on\nse, joka kuuntelee omaatuntoansa, sillä se ääni antaa rohkeutta\ntaistelussa ja rauhaa kuolemassa. Pelkäättekö kuolemaa?\n\nVanhus loi vakavana silmät taivasta kohti ja synkkämielisyys kuvastui\nhänen huulillansa, mutta ääni oli vankka kun hän vastasi: -- Syntinen\nraukka pelkää aina astua Jumalan eteen, joka häneltä kysyy: Kuinka olet\nelänyt ja mitä tehnyt. Mutta lähteä täytyy jokaisen ja minä kaadun\nmielelläni, kun vaan taistelu on rehellinen.\n\n-- Entä sinä Tapani, jatkoi Maria ystävällisesti, mitä sinä sanot,\npelkäätkö?\n\n-- En laisinkaan, huudahti poika innostuneena. Husula ja minä olemme\nluvanneet taistella niin rajusti, ettei vihollinen ehdi silmiään ristiä.\nKun emme voi seisoa, ammumme vielä maastakin niin kauvan kuin elämme.\n\n-- Nyt tunnette sotamiesten mielialan, vastasi Hohti, ystävällisesti\nkatsellen Mariaa, mutta mitä te itse ajattelette?\n\nÄsken niin verevästi punottava tyttö seisoi muuttuneena niinkuin kuu,\nkun öinen pilvi himmentää sen valoa. Mutta arvelematta vastasi hän:\n\n-- Herran ääni on kaikunut sydämmeeni ja kuulin Hänen sanovan: Heidän\nonnensa on katoava niinkuin myrskyn hajoittama pilvi, ja heidän toivonsa\nkuin ajettu lintu, mutta minä tahdon kätkeä heidän perintönsä ja\nvarjella sitä.\n\nVanhukset vaihtoivat ihmetteleviä silmäyksiä. Kyllä kovalle ottaa. Mutta\nMaria jatkoi: -- Sitten kuulin vielä saman äänen sanovan: Minä tahdon\nkuulla sinun rukouksesi, niin ettei sinun työsi ole turha. Sinun pitää\njulistaman minun tahtoani niinkuin kylväjä, joka kylvää jyvät suven\nsatoa varten. Se ääni pelotti minut ensin melkein kuoliaaksi, mutta\nsitten on se minua lohduttanut, sillä Jumalan sana ei petä. Ja\nhurmaantuneena kohotti hän silmänsä ikäänkuin tuntematonta maata kohti.\n\nVirrenlaulu kuului kirkosta ja yhtenä miehenä paljastivat soturit\npäänsä. Ruokailu lakkasi hetkeksi, ja kaikkialla nähtiin karkeat kädet\nristissä rukousta varten. Löfving seisoi heidän keskellään ja lauloi\nmukana, mutta kun virsi oli loppunut, puhkesi hän puhumaan:\n\n-- Hyvä on laulaa ja rukoilla, mutta lopuksi riippuu kuitenkin kaikki\nmielentilasta. Sentähden tahdon nyt Jumalan kasvojen edessä kysyä teiltä\npojat, ymmärrättekö että te vannotun valanne kautta olette valtakunnan\nluottamusmiehiä ja turvana kuninkaallemme?\n\nKomppaniiat kääntyivät hänen puoleensa, joka seisoi siinä niin vankkana,\nmutta kukaan ei vastannut.\n\n-- Kuulkaa! huusi kapteeni, kaikki te, jotka palvelette kuningastanne,\nniin sanon teille mitä kruunu on meille ja me kruunulle. Nähkääs,\nkuningas on saanut valtakunnan Jumalan omasta kädestä, ja Kaikkivaltias\non hänet kerran tuomitseva. Mutta kansalle on kuningas turva ja suoja.\nMissä vääryys tunkee esille, siellä pitää kuningas huolta siitä, että\noikeus voittaa. Köyhillä on oikeus käydä kuninkaissa kun vääryys\ntapahtuu, ja hyvä kuningas tekee oikeutta kaikille, koska kuninkaan\nedessä on kauhistus väärää tehdä, sillä vanhurskaudella istuin\nvahvistetaan.\n\nVäki näkyi myöntävän. Kyllä he tuon tiesivät.\n\n-- Sentähden, nähkää, jatkoi Löfving, on kansan velvollisuus suojella\nkuningasta ja hänen valtakuntaansa ei ainoastaan niitä vihollisia\nvastaan joita nähdään vaan niitäkin vastaan, jotka salassa hiipivät.\n\n-- Se on totta! Se on totisen totta, myönsivät sotamiehet. Kuninkaalla\non monta salassa hiipivää vihollista.\n\n-- Niin on, mutta jos on vihollisia, niin on hänellä ystäviäkin, ettekä\nte kai tahdo olla huonoimpia.\n\nVäestö oli vaiti, eikä moni edes katsonut ylös.\n\nMutta kapteenin katse tunki heihin terävästi, ja tuimasti kysyi hän: --\nOnko teillä niin kiire syömään, ettei kukaan jouda vastaamaan? Tahi\nkannatteko sydämmessänne pahaa. Tahdotteko ottaa ruokaa kuninkaan\nkädestä ja pysyä uskollisina ainoastaan niinkauvan kun aurinko paistaa,\nmutta juosta kun myrskysää tulee?\n\nHohti katseli häntä ja vastasi tyynesti: -- Emme ole juosseet ennenkään.\n\nMoni ympäristössä mutisi, että kyllä se oli oikein sanottu, ja Hohti\njatkoi järkähtämättömällä tyyneydellään: -- Kun vaan kaikki olisi\nniinkuin olla pitää, niin kyllä teemme mitä tehdä pitää opettamattakin.\nMutta jos herrat pettävät, käy sittenkin kaikki hunningolle.\n\n-- Herrat? toisti Löfving. Ketkä herrat pettävät? Mitä puhetta se on?\nMeidän herramme on Wrangel, ja häneen kai luotamme niinkuin itseemme. Ja\nBrandenburg, Willebrand, Bildstein, missä on parempia päälliköitä?\n\n-- Kyllä niin on, mutta voisi toisinkin olla, kuului joukosta.\n\n-- Älkää viskatko lokaa upseereihimme, huusi Löfving uhaten.\nPuhdistakoon itsekukin kynnyksensä edustan. Kohta koetellaan kaikkia, ja\nsilloin tahdon että meidän pojat ovat parhaita. Ymmärrättekö?\n\n-- Kyllä ymmärretään!\n\n-- No siis, lupaatte kunnialla taistella tänään, niin ettette saa aikaan\nvahinkoa eikä häpeätä.\n\n-- Onhan kunnia parempi kuin häpeä.\n\nKapteeni seestyi: -- Sepä järkevästi vastattu. Tiesin kyllä että meidän\npojat olivat kunnon miehiä, ja tiedätte tekin, että minä teitä kohtaan\nmenettelen rehellisesti.\n\nMartti oli vaijeten pysynyt syrjässä, mutta kun ei kukaan vastannut\nvastasi hän: -- Ei teitä kukaan epäile, mutta muihin ei luoteta\nsuurestikaan. Sanotaan asiain olevan huonolla kannalla, ja tiesi kuinka\nlieneekään.\n\n-- Etkö häpeä, Martti, liittyä panettelijoihin omaa isääsi vastaan!\nhuusi Löfving julmistuneena. Ellet _sinä_ luota upseereihin, kuka\nsitten?\n\nKumeaa mutinata kuului usealta taholta, ja Kolmhalko lausui: -- Martti\ntietää, että on sitä nähty kavaltamista ennenkin, ja mitä silloin\ntapahtui, saattaa tapahtua nytkin.\n\n-- Ei koskaan maa olisi joutunut niin surkeaan tilaan, elleivät herrat\nolisi pettäneet, kuului kaukainen ääni. Mutta ei Löfving niitä ole.\n\n-- Olinpa minä niin tai näin, ärjäsi Löfving vimmastuneena. Ellei nyt\njoka mies tee velvollisuuttaan, niin kyllä vaan paha perii.\n\nArvattavasti olisi kapteeni jatkanut puhettansa, mutta rumpu vaati\nlähtöön, ja jo näkyi toinen osa samaa rykmenttiä astuvan vuorostaan\nlepäämään ja saamaan virkistystä höyryävistä saaveista. Uusia varoja\nkannettiin paikalle, ja naiset uupumatta koettivat tyydyttää jokaista,\nvaikka yksi parhaista oli poistunut. Mariaa ei näkynyt enään.\n\nTaas oli tori täynnä tanakoita hämäläisiä, ja taas oli ruokailu täydessä\nkäynnissä. Mutta vaikka ihmisiä oli kosolta, ei kuulunut sanaakaan.\nSoturit istuivat yrmeinä ja mykkinä, ja naiset paremmin kuiskailivat\nkuin puhuivat. Tuolla kaukana torin pohjoiskulmassa huomattiin vihdoin\njonkinmoista liikettä ja kuului hiljainen: pois tieltä, kun majuri\nSprengtport tyttärensä seuraamana raivasi itselleen tietä. Korkeana ja\nvakavana astui hän eteenpäin kirkon portaille saakka. Siihen istuutui\nMaria korkeimmalla portaalla seisovan isänsä jalkain juureen. Majuri\nhetken tarkasteli torille kokoontunutta väkeä, käski viittaamalla\nrumparia lyömään pärrytyksen, ja kun väki kääntyi hänen puoleensa, puhui\nhän varmalla ja tarmokkaalla äänellä:\n\n-- Kenraali Wrangel on käskenyt minua kiittämään Lappeenrannan asukkaita\nsotamiesten nimessä. Armeija tietää, että se, joka kylässä syö leipää,\nlähtee sieltä velallisena, ja velkaamme maksamme tänään verellämme. Eikö\nniin, pojat?\n\nVastaus viipyi, ja Sprengtport jatkoi: -- Nyt jos koskaan tulee meidän\ntaistella vaimojemme ja lastemme pelastukseksi.\n\nVanha sotamies nousi: -- Totta totisesti, herra majuri, mutta eivät kai\nkaikki ajattele samoin, koska naisia ja lapsia on kielletty pakenemasta\nkun kuultiin että vihollinen lähestyy.\n\n-- Olen kuullut samaa ennenkin, vastasi Sprengtport tyynesti.\nTodellakin, jotkut näyttävät uskovan, että tahallisesti tahdottiin\njättää turvattomat vihollisen käteen. Mutta se ajatus on siksi\njumalaton, etten ymmärrä kuinka se on päässyt mihinkään järkevään\npäähän.\n\n-- Oudolta kumminkin näyttää, mutisi väestö.\n\n-- Ajatelkaa itse, jatkoi Sprengtport. Jos olisi ollut aikomus jättää\nLappeenrannan asukkaat tuhottaviksi, emmehän olisi päätähavin rientäneet\ntänne. Olisihan ollut helppo jättää kaupunki oman onnensa nojaan. Linna\nheikkoine varusväkineen olisi ollut pian voitettu, eikä silloin mikään\nolisi estänyt valloittajaa.\n\nSprengtport katseli taas kysyväisenä ympärillensä, mutta turhaan\nodotettuaan vastausta jatkoi hän: -- Parooni Buddenbrock on pidättänyt\nperheet täällä, kun hän luuli ettei meitä koskaan voitettaisi,\nniinkauvan kun kaikkien niiden kohtalo, jotka meille ovat rakkaimmat,\nriippuu voitostamme tai tappiostamme.\n\nVanha sotamies nousi vieläkin: -- Saattaa olla, mutta minä en usko että\nvoitto riippuu meistä. Tapella voimme, minkä voimat riittää, mutta\nvoitto riippuu siitä, kenelle Jumala sen suo.\n\n-- Siinä olet oikeassa! Ja oikein on myös, että etsimme väkevyytemme\nJumalassa, sillä se tuki kestää vielä kun kaikki muu kukistuu. Mutta\njuuri sentähden ei saa yksikään ajatella olevansa niin vähäpätöinen,\nettei hän mitään voi. Mutta ei se riitä, että toimitaan reippaasti,\ntäytyy myös toimia esivallan käskyn mukaan, sillä kuski tietää kuinka\nmatka on suoritettava, eikä hevonen.\n\n-- Mutta, vastasi sotamies, jos kuski ajaa hullusti, niin on sekä kuski\nettä hevonen hukassa.\n\n-- Tietysti, mutta täällä ei ole kuin yksi tie, kunnian Siinä ei erehdy\nkukaan meistä. Vai kuinka? Onko täällä yhtäkään, joka ei tunne\nvelvollisuuttansa ruotsalaisena kuninkaallisena soturina? Onko?\n\nVanha sotamies vastasi vieläkin: -- Herra majuri, kunnian tien tunnemme\nja kuljemmekin sitä, kunpa vaan muut...\n\n-- Mitkä muut? Kuka voi kulkea toista tietä? Tai kuka luulee voittavansa\nenemmän muulla tavalla kuin me? Tiedättekö ketään? Katsokaa, lähes\nviisikymmentä vuotta olen ollut sotamiehenä ja olen oppinut, että\nvähäpätöisin voi tehdä paljon kuninkaalle ja maalle jos hän tahtoo ja\nrohkenee. Nähkäähän! Siihen aikaan kun kuningas Kustaa Aadolf loistavana\nvoittajana kulki Etelä-Saksassa, jäi kenraali Horn kauas pohjoiseen ja\noli joutumaisillaan vihollisten saarrokseen. Tärkeä kirje oli hänelle\nvietävä, ja sen uskoi kuningas nuorelle saksalaiselle Rolandille kahden\nStålhandsken ratsastajan seuraamana. Matkalla joutuivat he luostariin,\njossa enään oli vaan yksi munkki, tämä kun sanoi tahtovansa kuolla\nluostarissaan. Mutta Roland tiesi, ettei ole munkkeihin luottamista.\nVuorotellen pidettiin vahtia ja keskiyön aikana Roland itse valvoi.\nSilloin huomasi hän, että ylikerrassa sytytettiin kynttilä. Jotakin se\ntietää, ja hän herätti miehensä, mutta samassa näkyi sadottain\nratsumiehiä kiitävän luostaria kohti. Meidän miehemme koettivat paeta,\nmutta portti oli suljettu, munkki oli kavaltanut. Huonolla ruotsillaan\nhuusi Roland: spräng port! (räjähdä portti) ja onneksi löydettiinkin\nholvissa ruutitynnyri. Se vietiin portin eteen. Ruuti sytytettiin ja\nkauhealla pauhulla kukistui osa muuria ja portti. Viholliset ratsastajat\nsäikähtyivät ja pakenivat, mutta Roland miehineen pelastui pälkähästä,\nja monen muun vaaran läpi vihollisessa maassa toi Roland tuon tärkeän\nkirjeen Hornille, mutta kumppanit sanoivat häntä sittemmin\nSprengportiksi.\n\nMiehistö katseli vanhaa majuriansa kiiluvin silmin. Sehän oli hänen oma\nnimensä. Ja mikä sankari! Sprengtport puolestansa katseli väkeänsä ja\nsanoi: -- Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen aateloittiin tämä Roland,\njoka oli isäni, ja otti nimekseen Sprengtport, muistoksi siitä, kuinka\nJumala oli hänet ihmeellisesti pelastanut.\n\nKornatus oli seisonut syrjässä, mutta astui nyt esiin ja teki kunniaa\nmajurille. -- Minä olen nuorena Puolassa palvellut isänne johdolla,\nsanoi hän, ja olin saapuvilla, kun teidän isällenne, kapteeni\nSprengtportille, Gordin rykmentin edessä kenraali Wrangel antoi\nkuninkaan nimessä kultaketjut siitä, että hän oli oman henkensä uhalla\npelastanut kenraali Wittenbergin.\n\nNäitä vanhoja muistelmia kuullessa, unohti äsken niin alakuloinen\nmiehistö omat huolensa. Kunniakkaita aikoja, jaloja voittoja, huudettiin\nriemuiten.\n\n-- Tuolla tulee kenraali Wrangel itse, huudahti Sprengtport, nähdessään\nhänen Brandenburgin seurassa pyrkivän hänen luoksensa: -- Ette tänä\nvuonna kuole, herra kenraali, jatkoi hän pilaillen, puhuimme vast'ikään\nisästänne.\n\n-- Isästäni? toisti Wrangel. Onko täällä vielä ketään, joka muistaa\nhäntä.\n\nKornatus teki kunniaa. -- Minun isäni isä oli yksi niistä\nkolmestasadasta suomalaisesta, jotka isänne komennossa kulkivat\nLech-virran yli. Isäni isän jälkeen tuli armeijaan isäni, ja hän aina\nmainitsi Kaarlo Kustaa Wrangelin Ruotsin parhaimpien miesten joukossa.\nKerroin tässä kuinka tuo jalo kenraali antoi kapteeni Sprengtportille\nkuninkaan ketjut.\n\n-- Siinä kertomuksessa on perää, vastasi Wrangel. Mutta tiedättekö millä\nsanoilla kuningas antoi tämän tehtävän isälleni.\n\nEi, sitä ei tietänyt kukaan.\n\n-- Sano Sprengtportille, oli kuningas lausunut, että lähinnä Jumalaa\ntulee minun kiittää häntä, että Wittenberg vielä on hengissä. Siinä\nmiehessä olisin menettänyt sankarin, joka opetti minut voittamaan. Sano\nhänelle niinikään, että kultaketjuni on kallisarvoinen, mutta teräsketju\non vieläkin kallisarvoisempi, kun siinä on niin aito renkaat kuin\nWittenbergin suomalaiset pojat.\n\nNäiden sanojen jälkeen seurasi yleinen vaitiolo, mutta soturien tuimat\nkasvot säteilivät iloa. Kaikki epäluulo oli unohtunut ja monessa\nsilmässä kimelsi kyynel.\n\nWrangel katseli tuttua joukkoansa ja hänenkin silmissään kimelsi kostea\nvälke. -- Ruotsin suuret kuninkaat, sanoi hän, ovat ymmärtäneet luoda\nsankareita. Sentähden heitä miehet seurasivatkin, tehden mahdottomat\nmahdolliseksi. Ja nyt kuten silloin kuuluu teille kuninkaanne käsky.\nOletteko valmiit, pojat?\n\nOlemme, olemme, kaikui riemuisa vastaus, ja kaikki ponnahtivat pystyyn.\nWrangel viittasi, rumpu pärrytti, rivit järjestyivät ja tuokiossa oli\ntori tyhjänä.\n\n\n\n\n3.\n\n\nNaiset olivat tehtävänsä suorittaneet, ja jokainen rupesi nyt kokoamaan\nmitä oli tuonut, viedäksensä sen kotiin. Maria auttoi heitä, mutta\nkoneellisesti ja hajamielisenä, sillä Tasman puheet riehuivat hänen\nsielussaan ja painoivat häntä yhä raskaammin, kun hän ei rohjennut\nturvautua isäänsä, joka kaikista vähimmin olisi tahtonut moista kuulla.\nTuliko hänen noudattaa Tasman neuvoa, ja mikä olisi semmoisen rohkean\nteon seurauksena? Mikä edesvastuu hänelle ja kaikille niille, jotka ehkä\nnoudattaisivat hänen kehoitustaan? Mutta -- mistä oli tämä ihmeellinen\nnainen saanut ilmoituksensa, ja miksi oli hän kääntynyt Marian puoleen,\njollei sen vuoksi, että kumpikin oli korkeamman vallan valitsema maan\npelastukseksi. Ja mikä onnellisuus olisikin saada välikappaleena\nkorkeimman kädessä kääntää kaikki suru iloksi. Jumala näki hänet, hän\nnäki, että Maria tahtoi ajaa hänen asiatansa, ja hän oli apua antava.\n\nSuurella vaivalla sai Maria kootuksi suuren joukon noita uupuneita\nnaisia ja huusi korkealla äänellä: -- kuulkaa minua kaikki! Älkää enää\najatelko taistelua. Tänään on turhaa ryhtyä aseisiin. Tiedän pelastuksen\nkeinon jos seuraatte minua. Joutukaamme miesten edellä.\n\nLähimmät kuuntelivat häntä ihmeissään, mutta kaukaisemmat tuskin\ntiesivät että hän puhui. Heidän ajatuksensa liikkuivat toisaalla, ja nyt\ntäytyi heidän saada selko siitä, mitä ne kimakat huudot tiesivät, joita\näkkiä nousi läheisestä talosta. Mariakin ja häntä ympäröitsevät naiset\nkääntyivät niinikään sinne, nähdäksensä ja kuullaksensa jotakin\ntodellista, sillä olivathan Marian puheet pelkkiä lapsellisia unelmia.\nKaikki riensivät siis portille, jossa väki tunkeili huutaen ja viitaten\npihaan päin.\n\n-- Mitä se on? Mitä se on? huusivat naiset torilta ja riensivät sinne\npäin.\n\n-- Ettekö näe?! Epäjumala, kuultiin porttikäytävästä.\n\n-- Epäjumala! Epäjumala, toistivat toiset ikäänkuin kaikuna.\n\nPihassa kasvoi vanha pihlaja, ja sen tuuheissa oksissa heilui paimen\npyhävaatteissaan, lehmännahka hartioilla, sarvet rinnalla riippuen.\nLähemmin tarkastaessa huomattiin, että tuo kumma ei ollutkaan paimen\nitse, vaan hänen vaatteensa, jotka olivat nuken muotoon täytetty, ja\ntämän oudon kummituksen ympärille ryhmittyivät katselijat. Joukon\nkeskellä seisoi Leena korkeana ja mahtavana, ja hänen edessään seisoi\npaimenen pieni ja kuihtunut vaimo itkien. Kysyttiin kaikkialla mitä oli\ntekeillä.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Kuka tuolla riippuu? Miksi itkette Piata?\n\n-- Sanovat minua pakanaksi ja noidaksi, nyyhkytti akka. Siinä kiitos\nvaivastani. Minäkin tahdoin auttaa kuningasta ja maata.\n\n-- Mainio apu! huusi Leena ylenkatseellisesti. Hän pilkkaa Jumalaa.\nIhmekö siis, että hukumme. Kun muut kokoontuvat kirkkoon Jumalaa\nrukoilemaan, haalii hän paholaisen puuhun.\n\n-- Valehtelette! huusi Piata. Olenhan sanonut, että siinä on paimen ja\nlehmä.\n\n-- Hän vaan sanoo niin, meluttiin joukossa. Tuo kuva hankkii kirousta\nkaupungille.\n\n-- Ettekö enään usko Jumalaan, koska otatte paholaisen avuksi? kysyi\nLeena vakavasti. Mutta Piata vastasi rohkeasti: -- Olen kristinuskoon\nkastettu niinkuin tekin, mutta kun kehotettiin kaikkia tekemään minkä\nvoivat armeijan hyväksi, päätin minäkin tehdä mitä kykenin. Koetin siis\nviimeistä keinoa saadakseni elukat ja ukkoni takaisin. Sitten kertoi\nPiata rivakkaasti kuinka hän ollessaan muiden vankien kanssa Venäjällä\noli oppinut hankkimaan takaisin kadonneita ihmisiä ja kaluja. Tarvitsi\nvaan ripustaa jotakin kadonneen näköistä ja lukea loitsuja, niin kyllä\nse palajaa, jos se on hengissä. Sitä varten oli hän käyttänyt ukkonsa\nvaatteet ja lehmänvuodan.\n\nYmpäröivät seisoivat hämmästyneinä eivätkä tietäneet mitä sanoa, mutta\nvoitonvarmana jatkoi Piata: -- Se keino ei petä. Jos elukat ovat\nhengissä niin kyllä palaavat, ja ukko myöskin.\n\nLeena valmistui jo nuhtelemaan Piataa hänen synnistään, mutta samassa\nkuului huutoja:\n\n-- Katsokaa, tuolla hän tulee, tuolla! Ja nyt viittasivat portissa\nseisovat torin vastakkaiseen laitaan, jossa ilmaantui paimen ikäänkuin\npilvistä pudonneena.\n\n-- Kas, kas, tuolla hän tulee, huusi koko muu joukko. Assari se on! Ja\nsitten riensivät nuoret ja vanhat katsomaan häntä, joka tuli tomuisena,\nrepaleisena, ontuvana ja itkien.\n\n-- Missä olet ollut? Mistä tulet, sinkoilivat kysymykset sekaisin.\n\n-- Kaukaa, kaukaa, voi! Kasakka otti kiinni. Voi, voi! raahasi\nperässään, kunnes Armilan luona toiset kasakat sitoivat hevosen selkään.\n\n-- Kun et kuollut.\n\n-- Vähällä oli.\n\n-- Oletpa paljon kärsinyt.\n\n-- Ja olenpa paljon maailmaa nähnyt. Voi kuinka paljon kuullut. Voi\nminua poloista.\n\n-- Ymmärsitkö vieraitten puhetta.\n\n-- Olihan niissä suomalaisia Viipurin puolelta. Oli siellä veljenikin.\nKolmenkymmenen vuoden perästä tunsimme toisemme. Rauhan jälkeen jäi hän\nsinne ja minä tänne.\n\n-- Mitä tahtoi kasakka. Miksi otti sinut kiinni?\n\n-- Luulivat, että tiesin paljonko väkeä täällä oli ja paljonko vielä\nodotettiin. Voi voi!\n\nUteliaisuus ja jännitys lisääntyi ja kysymyksiä sinkoili kaikkialta.\nTahdottiin tietää mitä ukko oli sanonut ja uskottiinko häntä.\n\n-- Täytyihän heidän uskoa. Minä pyysin heitä katsomaan minua, ja sanoin:\n-- Armolliset herrat, näytänkö minä sellaiselta, joka istun suurten\nneuvostossa ja katselen heidän kirjojansa. En tiedä edes montako täitä\non päässäni, saatikka montako kuninkaalla on miestä.\n\n-- Mitä siihen sanottiin?\n\n-- Naurettiin, ja eräs loistava herra antoi minulle nämät kolikot ja\nkäski antamaan minulle ruokaa. Voi, kun olisivat antaneet minun niellä\nheidän kylmää terästänsä.\n\nYmpärillä seisovat aavistivat, että kyllä Assarilla vielä oli jotakin\nsydämmellään, ja kyseltiin uudestaan, jotta saataisiin täysi selko\nkaikesta, mutta lyhyet ja katkonaiset olivat paimenen vastaukset.\nSaatiin kuitenkin selville, että hän veljensä kanssa oli ajanut\nVirojoelle, ja että hän sieltä milloin jalkaisin milloin ratsastaen\nyksin oli käynyt Myllykylässä. Siellä oli hän nähnyt ruotsalaisten\ntekevän karjankauppaa venäjän-karjalaisten kanssa. Sotamiehet olivat\npuhuneet lähdöstä Lappeenrannan avuksi, mutta ei kukaan tietänyt milloin\nmennään, ja moni luuli, että aijottiin pysyä paikalla vihollista\nodottamassa, joko Myllykylässä tai Haminassa.\n\nKysymyksiä ja vastauksia jatkui vielä, kun joukko Karjalan rakuunoita\nsaapui järven puolelta, jossa olivat hevosiansa juottaneet. Ihmetellen\nkatselivat ratsumiehet levotonta ihmisjoukkoa, ja kun sieltä viitattiin\nheitä lähestymään, lähtivät hekin portin luo. Siellä näkivät paimenen\nistuvan maassa mykkänä ja murtuneena. Hänen ympärillään joristiin ja\nkilvan kerrottiin mitä oli tapahtunut. Yksi rakuunoista vihdoin\nylenkatseellisesti lausui: -- Hän valehtelee; emme kaikkia ämmänjuoruja\nusko.\n\n-- Saatte uskoa mitä tahdotte, purskahti paimen uudella tarmolla, mutta\nMyllykylässä olen ollut, ja asiaa minulla sinne oli.\n\n-- Mitä asiaa?\n\n-- Veljeni oli luvannut venäläisille herroille, että hän vie kirjeen\nruotsalaiseen pääkortteeriin, ja samassa tiedustella, aikovatko lähteä\nLappeenrantaan. Mutta Samppa kuuluu Venäjän kruunun alle, ja tiesi että\nhengellänsä saa hän maksaa, jos hänet otetaan kiinni, ja sitten pyysi\nhän minua kirjettä viemään. Jumala armahtakoon minua vaivaista syntistä!\n\n-- Ehkä kävit vihollisten asioita hyvästä maksusta? kysyi yksi\nratsumiehistä.\n\n-- Rahaa sain ja enemmän luvattiin, mutta raha ei vihan päivänä auta.\nOlin aikonut salata kaikki ihmisten silmiltä, mutta Herran ääni raikuu\nsielussani tuomiopasuunana, ja minun täytyy tunnustaa. Vein kirjeen\nruotsalaiseen leiriin ja vastauksen takaisin ja kerroin viholliselle\nkaikki mitä tiesin ja kuulin pääkortteerissa ja Haminassa. Mutta väärä\ntie on Herralle kauhistus ja Hänen vihansa polttaa päätäni kun tuli. Voi\nkaikkivaltias Jumala!\n\n-- Kuinka saatoit meitä kavaltaa.\n\n-- Niin, miten voin? Samppa vakuutti ettei sodasta tule juuri mitään.\nHän oli kuullut, että Venäjän sotajoukkoja oli kielletty tekemästä\nvahinkoa Suomessa. Hän sanoi että paras oli meidän pitää rauhaa kasakan\nkanssa, sillä sitten on Ryssäkin meille leppeä.\n\n-- Kuulkaa tuota viekkautta, huusi väki. Mekö kavaltaisimme laillista\nkuningastamme? Sinä Juutas!\n\nPaimen istui lyyhistyneenä ja sortuneena kuin tallattu ruoko. Kädet\nriippuivat ristissä polvien välillä, silmät tuijottivat sammuneina ja\nensin niin tarmokas ääni oli kuolevaisen kaltainen, kun hän jatkoi: --\nNiin kauan kuin Samppa puhui minulle ja kävin hänen asioillaan oli\nmieleni paatunut, enkä välittänyt vaikka omatunto soimasi. Mutta kun\nnäin, että hän antoi Ruotsin herrojen kirjeen kasakalle, ja kun sitten\nannettiin minulle rahaa, silloin löi Jumalan tuomio minua kuin ukkonen,\nja silloin työnsin puukon Sampan sydämmeen. Tuo kuollut makaa nyt\nVirojoen rannalla, hänen rahansa on syvyydessä ja veljeni veri huutaa\njälissäni missä kuljenkin. Virutin käsiäni ja mekkoni virrassa, mutta ei\nse auta. Tiedän että olen sieluni kadottanut.\n\nKaikki kuulijat katselivat kelmeinä ja hämmästyneinä toisiansa. Ei\nepäillyt enään kukaan paimenen sanojen totuutta. Rakuunat käänsivät\nmusertuneina hevosensa ja riensivät toverien luo, ja muut erosivat\nkauhistuneina hänestä, joka suuressa sieluntuskassaan ei jaksanut enään\nnousta. Hänen vaimonsa yksin jäi paikalle, kelmeänä ja jähmettyneenä. Ei\nhänkään enään voinut lohduttaa eikä itkeä.\n\nKauhun valtaamana lähti Mariakin muiden joukossa. Tasman sanat ja kaikki\nmitä hän oli aikonut puhua naisille oli kuin hävinnyt. Ei sitä kukaan\nollut kuullutkaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt päästä isän luo\nilmoittamaan hänelle kaikki. Kiireisesti kuin lintu riensi hän patterin\nluo. Siellä voisi hän silmäillä laakson ympäri ja löytää isän. Mutta\ntaas tuli Tasma häntä vastaan ja samassa palasivat hänen muistiinsa\ntietäjättären sanat. Tuliko tuo mahtaja kuulemaan naisen vastausta?\n\nMaria pysähtyi Tasman eteen ja sanoi nöyrästi: -- älkää suuttuko. Se on\nollut minulle mahdotonta.\n\n-- Niin, sen tiedän. Kaikki mikä lähtee ihmistahdosta on mahdotonta.\n\n-- Eikö se siis ollut pyhä käsky, jonka te ilmoititte?\n\n-- Ei, se lähti siitä kauhistuksesta, jonka näin. Se tuli minusta\nitsestäni ja raukesi tyhjäksi. Kohta liikkuu kuoleman tanssi täällä\nrannasta rantaan ja verisiä kyyneleitä valuu hiekkaan. Hän viittasi\nsormellaan harjulle, josta Martti nyt astui alas. -- Näetkö tuota; hän\netsii sinua. Rakastatko häntä?\n\nMaria katseli Marttiin päin ja vastasi varmuudella: -- Ettekö tiedä,\nettä me seuraamme toisiamme joko elämään tai kuolemaan? Ja sitten riensi\nhän Marttia kohden.\n\nMartti ojensi hänelle kätensä, ja kun Maria siihen tarttui, laski hän\nsiihen kultasormuksen.\n\n-- Saanko minä tämän, kysyi Maria punastuen.\n\n-- Saat, jos en enään palaa, olet sittenkin ainiaaksi omani.\n\nMaria pisti sormuksen sormeensa, ja Martti jatkoi:\n\n-- Olen etsinyt sinua, täytyy sanoa sinulle jäähyväiset.\n\nMaria katseli häntä hämmästyneenä. -- Tiedäthän että tulen mukanasi.\nTahdon seisoa rinnallasi.\n\n-- Et saa tulla. Et saa!\n\n-- Sekö sinun lupauksesi olikin?\n\n-- Sinun paikkasi ei ole kasakan tiellä. Tunnen itseni ja tiedän, että\njos kaadut haavoitettuna tahi kuolleena, niin puuttuu voimani ehkä juuri\nkun sitä parhaiten tarvitaan.\n\nMaria tahtoi keskeyttää häntä, mutta hän ei kuullut, jatkoi vaan\nintohimoisesti: -- Olet ollut auringonvaloni pimeydessä, ainoa tähteni\nautiossa, ja nyt ottaisin sinut mukaan kurjuuteemme. Ei, ei!\n\n-- Siten et saa minua suojella, lausui Maria, kirkastunut ilme kauniissa\nkasvoissaan, ja viitaten taivaanrantaan, jossa purppurakajastus hajoitti\npilvet ja loi niihin punertavan valon. -- Katso Martti! Mitä on tuo\nkajastus, sitten kun aurinko on sen sammuttanut? Ei muuta kuin vaalennut\nhattara. Ja mitä on tähdenlento avaruudessa? Haihtuva loiste vaan, joka\nsammuu yöhön. Mutta kummankin muisto on meille rakas, koska se levitti\nkauneutta taivaaseen ja maahan. Lyhyt ja nopea oli heidän kulkunsa,\nmutta minä tyydyn tähän kohtaloon, jos saamme sammua niin kuin ne.\n\n-- Oi, Maria, tahdon sanoa sinulle kaikki. Meillä ei ole enään mitään\ntoivoa. Armeijaa on kavallettu, etkä sinä jaksa minua seurata siinä,\nmikä nyt tapahtuu.\n\n-- Jumalan pyhässä nimessä, mitä tarkoitat?\n\nMutta hän ei vastannut. Silloin nojasi Maria päänsä hänen rintaansa\nkuumien kyyneleiden valuessa hänen silmistään. -- Herra varjelkoon\nsinua! Älä unohda sitä tietä, jota sinun tulee astua.\n\nMartti sulki hänet kiihkeästi syliinsä, mutta Maria vetäytyi pois,\ntarttui hänen käteensä ja vei hänet Tasman puoleen. Hän oli Marian\nviimeinen toivo, ehkä antaisi tietäjätär vielä neuvon. Molemmat\npysähtyivät tämän mahtajan edessä, joka kelmeänä katseli nuorukaisia.\nHän kohotti kätensä, ja laski sen lempeästi Martin paljastettuun päähän\nsanoen vapisevalla äänellä: -- Jos seisoisit siellä mihin kuulut, niin\nolisit toinen kuin olet. Rakas lapsi! Ja Tasma itki. Hän ei ollut enään\ntuo korkea kaikkitietävä mahtaja, hän oli vaan nainen sydän surua\ntäynnä. Mutta hän ei tahtonut enään kantaa tätä surua yksin. Nuo kaksi\ntietäkööt kaikki, sitten hän tyytyväisenä kuolee.\n\nVäristys kävi Martin ytimiin saakka. Hän tahtoi pois ja kysyi\nkeskeyttäen päättävästi: -- Onko tämä tyttö, jonka äsken suljin rintaani\nvastaan, kerran oleva omani alttarin edessä?\n\nTasma seisoi muuttuneena. Kyyneleiset silmät syttyivät taas ja\nkatselivat ikäänkuin kaukaisuuteen: -- Tänään hän on sinun, mutta ei\nkoskaan pappi lue siunausta teille.\n\n-- Kaatuuko Maria tahi minä taistelussa?\n\n-- Kaadut sinä syvemmälle kuin jos sinun kuolema iskisi, ja silloin\nkatkee teidän välinen side.\n\n-- Oi, ei koskaan minun olisi pitänyt teitä kuulla! huusi Martti\nkauhistuneena ja riensi pois.\n\nKuumetta kiiluvin silmin katseli Tasma menevää, ja lausui hiljaa. --\nIkäänkuin sillä pelastuisit itsestäsi. Voi Lappeenrantaa! Miksi eivät\nnuo harjut korkeine honkineen vieri sinua kätkemään ennenkun kaiken\nmaailman suru pusertaa valituksia pitkin kauniita rantojasi.\n\nMaria risti kauhistuneena kätensä: -- Miksi tulee meidän kärsiä niin\näärettömästi?\n\n-- Ihmeellinen on elämä, tyttö, ihmeellinen on kuolema, mutta kohtalo on\nkäsittämättömin. Ikäänkuin kolme sisarta käyvät ne käsi kädessä ja\nvaihdellen ympärillämme. Yksi antaa alun, toinen tekee lopun ja kolmas\nohjaa vaelluspäivämme. Kaikki pyytävät kohtalon suosiota, mutta\njärkähtämättömänä jakelee se lahjojaan ainoastaan sen käskyn mukaan,\njonka asioilla se käy. Toinen saa iloa, toinen surua, toinen jää\nalhaiseksi, toinen tulee suureksi. Kuka saa onnen? Tiedätkö kuka sen\nsaa?\n\n-- Kuka?\n\n-- Se joka voi, kun kaikki on lopussa, sanoa: -- Herra olen löytänyt\nsinut. Kiitos kaikesta. Usko minua, tuska ja kärsimys ovat portaita,\njotka vievät ylös ijankaikkiseen elämään. Älä poikkee tieltäsi oikeaan\neikä vasempaan, sillä jos tahdot välttää suoran tien vaivoja, niin\nkohtaa sinua turmio sivuteillä. Tässä näet yhden, joka tahtoi vältellä,\nmutta musertui pirstaleiksi.\n\n-- Suruako elämä siis yksinomaan tuottaa?\n\n-- Elämä tuottaa mitä elämän herra sallii. Et ymmärtänyt itse valita\nkohtaloasi, silloin kun et vielä ollut olemassa, ja nyt et tiedä, eikö\nkorkeimmassa halussasi piile sinun katkerin tuskasi.\n\n-- Ja kuitenkin neuvoitte itse minua poloista estämään taistelua.\n\n-- Niin tein. Sieluni näki, että se tie oli olemassa, ja uskoin, että\nJumala tahtoi johtaa teitä sinne minun kauttani. Mutta hän ei tahtonut.\nSentähden et voinut päästä perille.\n\nHeikko toivo virisi Mariassa, ja uudella tarmolla huudahti hän: -- Voin\npäästä vielä. Tulkaa mukana. Riennän Lascyn leiriin ja heittäydyn Lascyn\njalkain juureen. Pyytäköön mitä lunnaita tahansa, minä lupaan ne, ja\npidän sanani, jos hän odottaa yhden päivän. Ei ole vielä liian\nmyöhäistä.\n\nTasma hymyili surullisesti: -- Semmoinen kuin sinä, olin minäkin\nmuinoin. Nuorena uskotaan ja voidaan kaikkea, mutta kun loppu on\njoutumassa, silloin olemme oppineet tuntemaan voimattomuutemme.\nPuolinaiseksi jää elämän työ, enimmäkseen sirpaleista kootuiksi, ja\nainoa mikä todellakin on meidän, on halumme saada sovitetuksi se, mikä\non erehdyksestä, ymmärtämättömyydestä tahi synnin tähden tehty.\n\nHeltyneenä seisoi Maria liikahtamatta ja sanaa sanomatta. Tuon\nihmeellisen naisen tuskallinen katse, ehkäpä vielä enemmän nuo kamalat\nsanat Martille, musersivat taas hänen rohkeutensa, ja katsomatta Tasmaan\npurskahti hän itkuun ja nyyhkytti ääneen: -- Olen huutanut Jumalalle\nläpi taivaan ja maan, mutta hän ei kuule minua. Hän on kätkenyt itsensä\nja auttajani on poissa.\n\n-- Huuda niin kauvan kun sydämmesi sykkii. Elämä on minulle opettanut,\nettä hän vihdoin kuulee. Älä päästä epäilystä sieluusi, sillä sen\nlähettää perkele. -- Ja kirkastuneella katseella, ikäänkuin ei olisi\nkuulunut enää tähän maailmaan, katsoi Tasma taivaaseen ja puhui:\n\n-- Herra, sinä näet minut, niinkuin näit minut ensi päivästäni saakka,\nja niin kuin näit minun harhailevan maailmalla. Onni huusi maan\nyrttitarhasta: Olen täällä! Ja viha minussa huusi: Minä olen onni!\nKuolema sanoi: Minulla on onni; ja maa, meri ja ilma huusivat: Onni on\ntäällä, ota se! Ja ne ahdistivat minua, mutta en löytänyt mitään,\nennenkun sieluni luopui omasta itsestään, ja minä kohtasin sinut, Herra,\njoka sanot: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.\n\nMarian kyyneleet olivat lakanneet, mutta hän ei voinut lähteä. Hän\nseisoi kuin patsas, ja vihdoin kääntyi Tasma hänen puoleensa ja sanoi:\n-- Sinä et kuole vielä. Me seuraamme toisiamme toisiin seutuihin, kun\nmaa on valkean lumen peitossa. Olen nähnyt sen ja sentähden se toteutuu.\n\n\n\n\n4.\n\n\nWrangelin joukot olivat järjestetyt taisteluun. Tykistö hallitsi\nkukkulaa etelässä ja alempana seisoi jalka- ja ratsuväki. Oikeana\nsiipenä oli 500 sörmlantilaista ja 500 taalalaista. Edellisiä komensi\neverstiluutnantti Vasaborg, jälkimmäisiä eversti Gripenhjelm.\nKeskustassa seisoi 500 hämäläistä, joita johti eversti Bildstein ja 500\nlänsipohjalaista eversti Du Rietzin johtamina. Vasemman siiven\nmuodostivat eversti Willebrandin johdossa 300 värvättyä sotamiestä ja\n500 savolaista majuri Fieandtin komennossa. Ratsuväki, 500 karjalaista\nrakuunaa, oli asetettu kummankin siiven ääriin everstiluutnantti\nBrandenburgin komennettavina.\n\nEntinen levottomuus oli vaihtunut välttämättömyyden tyyneyteen. Jokainen\noli valmis kohtaamaan sitä, mitä ei enään voitu välttää. Valtaava\nvaikutus, jonka venäläisten monenkertainen lukumäärä ensin teki, oli\nhaihtunut, mutta kuitenkin rukoiltiin Jumalalta apua, ja katseet\ntähtäsivät yhä tuota odotettua merkkiä kirkontornista. Mutta lippu\nliehui yhä puolitangossa, eikä kuulunut mitään Myllykylän tieltäkään,\njossa tiedustelijat liikkuivat.\n\nTunti toisensa jälkeen odotettiin jännitettyinä. Kello oli jo 2, ja\nyleinen hiljaisuus rupesi tuntumaan sietämättömältä. Mutta antoihan se\ntoiveita siitä, että Wrangel sittenkin saa apua. Vielä saattoi\npääarmeija saapua, sillä vaikka päivä kului ei näkynyt kummaltakaan\npuolelta halua alkaa. Arvioitiinko molemmin puolin toisensa voimia, vai\ntuumittiinko itse elinkysymystä. Missä Buddenbrock on? Missä\nruotsalainen päävoima? Vihdoin palasivat venäläisten tiedustelijat\nkaukaa, ja Lascy tiesi nyt mitä tahtoikin tietää.\n\nNaiset ja lapset olivat käsketyt poistumaan pattereista, mutta\nlevottomuus ajoi monen takaisin harjulle päin, etsimään jotakin\nsuojapaikkaa, mistä saattoi nähdä vastaisia tapahtumia. Hämäläisten\nkyljessä seisoi Löfving liikkumatta, nojaten vanhaan muskettiinsa. Ei\nyksikään muu upseeri käyttänyt tätä asetta, mutta kapteeni ei ollut\nkoskaan ennenkään ollut retkillä ilman tätä uskollista toveria, eikä se\nsaanut nytkään puuttua. Heillä molemmilla oli niin monta yhteistä\nmuistoa. Avoimin, läpi tunkevin silmin katseli tuo karaistu soturi\nvenäläisleiriä, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän kaikesta. Tänä\nhetkenä hän ei ajatellut, mutta aavisti ja muisti. Nykyinen asema\nliittyi yhteen jo menneiden aikojen kanssa ja loi kuvauksia vaihtelevia\nja kirjavia niinkuin taikalyhdyssä. Kiväärin vankka piippu oli milloin\nuskollinen ystävä, milloin ammottava tulikita, josta lähti kauhua ja\nkuolemaa kauas ympäristöön, ja semmoisena oli se oleva tänään. Mutta oli\nhänen edessään lempeitäkin kasvoja, jotka karkoittivat kauhut. Ne\nsilmäilivät niin suloisesti ja lohduttavasti. Niiden takalistossa muisti\nhän toisia, synkkiä ja uhkaavia. Ja sittenkin tunki rakkaus esiin\nniidenkin muistossa, virittääksensä toisten ohessa hänen sydämmnssään\nnuoruuden ajan hehkun, syvän, äärettömän ja kaipaavan. Kapteeni katseli\nniinkuin haaksirikkoinen katselee, kun hän vieraasta rannasta silmäilee\nmerta ja ajattelee niitä, jotka ovat sinne vaipuneet ja jättäneet hänet\nyksin.\n\nLöfvingin vieressä seisoi Martti ja Maria, tämä kuten kaikki muut\nhämäläisten vaaleansinisessä univormussa. He eivät keskenään enää\nvaihtaneet monta sanaa. He kuten muutkin olivat puhuneet puhuttavansa ja\nseisoivat odotuksesta jännityksissään. Välistä katseli kumpikin\nLöfvingiä, joka näytti niin hajamieliseltä ja oudolta. Maria luuli\nhuomanneensa hänessä jonkinlaista kelmeyttä, kun hän vihdoin kääntyi\nheidän puoleensa ja sanoi: -- Sen pyydän teiltä, lapset, jos _hän_,\ntiedättehän, tuo muukalainen venäläisessä puvussa...\n\n-- Tiedän! katkasi Maria. Attila.\n\n-- Niin. Älkää häntä surmatko, jos hän muiden muassa lähestyy meitä\ntänään.\n\nSynkkä oli Martti ollut koko päivän, ja yhä synkemmäksi kävi hän, kun\nhän katkerasti kysyi: -- Ansaitseeko semmoinen sääliä? Luuletteko hänen\nsäälivän?\n\n-- Ellet voi olla tähtäämättä häneen, niin tähtää, mutta säästä hänen\nhenkeänsä, ja jos näet hänen kaatuvan läheisyydessäsi, niin kanna hänet\npois taistelusta, jott'ei hänen kasvojansa raadeltaisi kuolemassa.\n\nLöfvingin äänessä oli jonkinmoinen outo vienous. Martti katseli isää\nihmeissään: -- Semmoinen ette ollut ennen, isä. Silloin ette säälinyt\nennenkuin sääliä tarvittiin. Oletteko nyt tullut vanhaksi?\n\n-- Hänen isänsä tekisi samoin sinulle, jos hän eläisi, vastasi Löfving\nhiljaa.\n\n-- Hänen isänsä oli kavaltaja! Muutoin ei poika olisi sillä puolella\nmillä on. Mutta tänään näkyy olevan tapana pitää hänenlaistensa puolta.\nSitä kuitenkaan en teistä uskonut.\n\nAnkara ilme lensi Löfvingin kasvoille, mutta Maria valitteli\nystävällisesti: -- Luvataan se, Martti. Ainakin minä niin teen ja sanon\nmuillekin.\n\nLöfving ojensi hänelle kätensä, ja Maria pusersi sitä sydämmellisesti,\nmutta Martin synkille kasvoille nousi tumma puna, ja hänen iloinen\näänensä tuntui teeskennellyltä, kun hän sanoi: -- Kaarlo kuningas tiesi\nhyvin mitä teki, kun ei sallinut naisia miesten riveissä.\n\nNämä sanat nähtävästi eivät koskeneet Mariaan, joka seisoi kääntyneenä\nvenäläisleiriin päin. -- Katsokaa tuonne, sanoi hän Löfvingille,\nviitaten venäläisiin, missä Lascy seisoi koko esikuntansa ympäröimänä.\n-- Ei tuonne, vasempaan? Voitteko nähdä? Tunnetteko hänet?\n\nLöfving katseli viittauksen mukaan ja näki nuoren upseerin astuvan alas\nkunnaalta. Hän tuli Lascyn läheisyydestä ja oli ehkä lähetti.\n\n-- Minä tunsin hänet kohta, sanoi Maria. Hän näyttää kuninkaanpojalta.\nOlette oikeassa, kapteeni, sääli on musertaa hänen päätänsä hiekkaan.\n\nMartin silmistä iski tuiman vihan salama, ja hän nauroi lyhyesti ja\nrajusti. Sitten sanoi hän ilkkuen mutta näennäisesti tyynenä: -- Taitaa\njo kohta olla paras seisoa venäläisissä riveissä. Hupsu, miksi jäät\ntänne, Maria!\n\nVäri vaihteli Marian kasvoissa: -- Niinkö me astumme kuolemaa kohti?\nkysyi hän kylmällä vakavuudella.\n\nMartti oli vaiti. -- Kuka tietää, mutisi hän sitten, kuka täällä elää,\nkuka kuolee. Oi, Maria, jos kerrankin olisit katsellut minuun niin kuin\nsilloin katselit häneen, kärsisin tuhannen kuolemaa sinun edestäsi.\n\nMitään vastausta siihen ei tullut, sillä kenraali Wrangel pysähtyi\nheidän läheisyyteensä. Hän oli astunut pitkin rintamaa ahkerasti puhuen\nmajuri Sprengtportin kanssa tahi vaihdellen sanan jonkun upseerin kanssa\nmatkalla. Kenraalin jälissä kulki hänen hevoshoitajansa hyvin tunnetun\nvalkosen ratsun kanssa, ja nyt seisoivat kaikki kolme Löfvingin\nkomppaniian edessä. Lyhyesti tervehtien kääntyi Wrangel rintaman puoleen\nja sanoi sitten Marialle:\n\n-- Minulle on kerrottu, että Lappeenrannan naiset ovat päättäneet\nnäyttää meille sotureille hyvää esimerkkiä, ja jos mahdollista voittaa\nurheudessa meidät miehet itse taistelutantereella. Pitääkö minun uskoa\nsitä?\n\n-- Miksi ei teidän ylhäisyytenne sitä uskoisi? vastasi Maria tyynesti.\nOlen yksi niistä. Emme aijo kilpailla, vaan tehdä minkä voimme.\n\n-- En anna mitään käskyjä niille, jotka eivät ole luetteloissa, ja\nvastenmielistä on minun nähdä heidän verensä vuotavan.\n\n-- Onko parooni Wrangelin siis mieluisampaa nähdä meidän veremme\nvuotavan sitten kun miehet ovat kaatuneet?\n\n-- Siitä Jumala varjelkoon!\n\n-- On siis teidän arvollenne alentavaa, että heikompi tarjoo apuansa?\n\n-- Eihän niinkään, neiti Sprengtport, mutta olin ajatellut tätä apua\ntoisella lailla kuin kivääri kädessä.\n\nMaria katseli kysyväisenä Wrangeliin, ja tämä jatkoi:\n\n-- Toivon voittavani luottaen Jumalaan ja väkeeni. Mutta kuinka\nonnellisesti käyneekin, on sittenkin varma, että moni kaaduttuaan ei\nnouse tältä kentältä. Toiset kyllä jäävät eloon, mutta ijäksi\nonnettomina, ja niiden puolesta nyt pyydän teitä. Teillä on rohkeutta\nkatsoa kuolemaa silmiin, rohjetkaa siis katsella sitä kärsimystä, jota\nkuolema ei ole saanut lopettaa.\n\nKenraali näki kuinka levottomuus ja epäilys taisteli Mariassa, joka oli\nhyvää tarkoittanut, mutta jonka nyt pakosta täytyi poistua riveistä.\n\n-- Jättäkää meidät nyt, pyysi hän leppeästi. Tulkaa tänne taistelun\njälkeen. Ottakaa ystäviä mukaanne ja tehkää silloin mitä voitte. Me,\njotka nyt olemme täällä raadeltavina, ammennamme korkeampaa voimaa siitä\ntiedosta, että lempeät kädet illan tullessa tuovat sen avun, jota miekka\nei anna. Jos kaadumme kuollaksemme, niin nukumme rauhallisemmin\najatellen, että silmämme suljetaan rakkaudella ja rukous luetaan\nhaudallamme.\n\nWrangel vaikeni ja katseli kysyväisesti edessään seisovaan tyttöön.\nHiljaisuus kesti hetkisen. Sitten sanoi Maria: -- Kun itse asetuin\nriviin oli luja päätökseni, etten väisty muuten kuin kuollessani. Siitä\nolisitte voinut saada todistuksen, mutta huono sotamies olisin, jollen\nnyt ymmärtäisi lähteä.\n\n-- Oikein, vastasi Wrangel iloisesti ja tarjosi hänelle kättä. Ymmärrän\nvastauksenne. Sillä tavoin on univormua kannettava, mutta jättäkää se\nnyt. Viekää tervehdykseni kaupungin naisille, että luotan heihin.\nRukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme.\n\nKenraali nosti kätensä hattuun tervehtien ja viittasi esille hevosensa.\nSiinä tuokiossa oli hän satulassa. Samassa pamahti laukaus. Se tuli\nvenäläisestä tykistä. Lascy oli alkanut.\n\n-- Älkäämme sanoko jäähyväisiä, lapseni, sanoi Sprengtport, kun Maria\nkumartui ja suuteli hänen kättänsä. Hän totteli ja vetäytyi pois.\n\n-- Hyvästi Martti, kuului hetkisen perästä. Martti etsi Mariaa\nsilmillään, mutta häntä ei näkynyt enään.\n\nTaistelun alettua ajoi kauhu ja huolenpito vanhoista ja lapsista kaikki\nsivulliset kaupunkiin. Ainoastaan Kornatus ja Maria seisoivat vielä\nrinteellä ja astuivat yhä likemmäksi edustalle. Sieltä he voivat\nparemmin seurata taistelun kulkua. Venäläiset krenatöörit olivat\nrynnänneet oikeata siipeä vastaan valloittaaksensa patterit, mutta\nsörmlantilaiset syöksivät heidät takaisin.\n\n-- Näettekö, meidän aseemme voittavat! riemuitsi Maria.\n\n-- Suokoon Jumala, vastasi Kornatus vakavana, luoden tarkastavia\nkatseita laaksoon, jossa kiväärit jo kaikkialla paukkuivat. Samassa\nlaukasi vasen siipi ensi kerran kiväärinsä tervehdykseksi ja\nvastaukseksi ryntäävän vihollisen tulelle. Alku näytti hyvältä, mutta\nvenäläisten pataljoonain paraikaa varustautuessa lähettämään kolmatta\nyhteislaukausta, Willebrandin värvätyt jo kääntyivät ja pakenivat\npäistikkaa kaupunkiin. Savolaiset seurasivat esimerkkiä, ja nyt syöksyi\nvihollinen heidän joukkoonsa ja hävitti paaluaidat.\n\nKelmeänä ja mykkänä tuijotti Maria siihen paikkaan, jossa hän luuli\nolevan niin uskollisen vahdin. Kaikkialla vaan sekasortoa ja hävitystä.\nWrangelin valkonen hevonen ja korkea töyhtö näkyi milloin sieltä milloin\ntäältä pakenevien joukosta, joita hän vielä viime hetkellä koetti koota\nja järjestää. Mutta turhat olivat yritykset, sillä nyt kääntyivät\nKarjalan rakuunatkin ja kiitivät pois, nostamatta yhtään asetta\nvastustukseksi.\n\nKornatus kääntyi pois tästä kamalasta näystä. Hänen vanha sydämmensä ei\nkestänyt enää, se oli vähällä pakahtua surusta ja häpeästä. Vaikka\naseetonna ja vuosien murtamana, ei hän enään viihtynyt tuolla ylhäällä.\nHän oli kasvanut sankarien joukossa, ja hänen täytyi tälle kurjalle\naikakaudelle näyttää kuinka sotamies kuolee kuninkaansa edestä. Vielä\ntahtoi hän kuitenkin vilkaista oikeaan siipeen, joka niin reippaasti oli\ntorjunut ensi hyökkäyksen. Mutta sörmlantilaisia ei siellä näkynyt\nenään. Vastoin Wrangelin ankaraa kieltoa olivat he luopuneet asemastaan,\nvoiton riemussa ajaen krenatöörejä takaa, ja iloisina kulkivat\ntaalalaiset heidän jälissään.\n\nMaria hengähti helpommin. Tuolla ainakin meikäläiset taistelivat\nniinkuin miehet. Mutta Kornatus ei ollut yhtä mielissään. Hän oli\nkuullut Wrangelin vakavasti käskevän upseereja viimeiseen saakka\npysymään edullisessa asemassaan, mutta Vasaborg oli menestyksen\nhurmaamana kaikki unohtaen syöksynyt laaksoon paljoa etäämmäksi kuin\nhänen oli lupa. Alussa valloitetut venäläiset tykit olivat jääneet\nkäyttämättä eikä niitä edes kelvottomiksi tehty. Mutta kun ruotsalaiset\nolivat edenneet kentälle, joutuivat he omien patteriensa ampumalinjaan.\nRuotsalaisen tykistön täytyi siis lakkauttaa tulensa, vaikka venäläiset\njoukot jo kaikkialla tunkivat eteenpäin. Länsipohjalaiset olivat\ntaistelleet kunniakkaalla urhoudella, ja alussa avustivat heitä\nuskollisesti hämäläiset, mutta kun Bildstein kolmannen kerran komensi\nlaukaisemaan, lähtivät hämäläisetkin pakoon, jättäen upseerinsa ilman\napua.\n\nWrangel näkyi kaikkialla missä vaara oli uhkaavin, ja nyt kiiti hän\nauttamaan pulaan jätettyjä länsipohjalaisiansa. Nämät rohkaisivat vielä\nmielensä ja taistelivat suurella kunnialla. Eversti oli kaatunut, mutta\nelihän Wrangel vielä. Hänen puolestaan he tahtoivat elää ja kuolla.\nKyllä tosin. Mutta nyt suhisi ilmassa hehkuva kuula ja katkasi kenraalin\noikean käsivarren. Silloin horjuivat lujimmatkin, mutta kaikki lähellä\nolevat muodostivat hätäisesti piirin rakastetun johtajan ympäri ja\nsitoivat miten osasivat tynkän, niin ettei veri pääsisi vuotamaan. Siinä\nkoetti Wrangel sanoillaan ja esimerkillään rohkaista järkähytettyjä\nmiehiänsä.\n\n-- Pysykää miehinä, sanoi hän, älkää minusta huoliko! Tänään täytyy\njokaisen uhrata henkensä. Älköön suru teitä pimittäkö. Jumala on käypä\nedellänne ja auttava teitä paremmin kuin minä. Kaikkivaltias Herra\nJumala pysy apunamme! Mutta tänne Wrangel ei voinut jäädä. Muutamat\nsotamiehet kantoivat hänet käsivarsillaan kaupunkiin.\n\nTämänkin oli Maria nähnyt, ja kun Wrangel nojautuneena\nlänsipohjalaisiinsa poikkesi Myllymäeltä, tuli Maria heitä vastaan\ntarjotaksensa heille apuansa, ja niin he lähtivät lähimpään taloon.\n\nLänsipohjalaiset ja sörmlantilaiset sulkeutuivat yhteen ja taistelivat\nyhä, vaikka muut olivat paenneet. Kello 5 iltapuolella sortuivat nekin\nylivoiman alle ja vetäytyivät Myllymäelle. Siellä he tapasivat Wrangelin\nkivellä istumassa. Ei häntä saatu pysymään kaupungissa. Hänestä ei ollut\nmaailmassa muuta kuin hänen väkensä. Kuinka sen kävi? Vastaus siihen oli\nenemmän kuin elämä, ja levottomuus oli ajanut hänet puolikuolleena\ntakaisin taistelutantereelle. Verrattomalla urhoudella olivat hänen\nruotsalaisensa kestäneet ja hyvässä järjestyksessä vetäytyneet takaisin.\nParhaiten kaikista taistelivat kuitenkin länsipohjalaiset. Kaikki heidän\nupseerinsa olivat kaatuneet ja heitä komensi nyt korpraali Carlberg.\nWrangel oli koonnut viimeiset voimansa ottaaksensa vieläkin johdon\nkäsiinsä, mutta kivistys ja verenvuoto hänet melkein mursivat. Silloin\nriensi Carlberg hänen luoksensa ja sanoi: -- Herra kenraali, määrätkää\nmeille upseeri, niin ryhdymme vielä taisteluun. Surun tukahuttamalla\näänellä vastasi Wrangel: -- Jos voit, poikani, mitään saada aikaan\npuolustukseksemme, niin siihen saat lupani. Korpraali riensi takaisin ja\nryhtyi johtoon. Länsipohjalaiset sulkeutuivat hänen ympärillensä ja\nperäytyivät ampuen joka haaralle. Eräs venäläinen päällikkö tahtoi\nlähettää 6 pataljoonaa kiertämään tahi surmaamaan tuota pientä joukkoa,\nmutta kenraali Keith vastasi: -- Ei toki, sääli olisi ylivoimalla tuhota\nnoin urhoollisia miehiä. Häiritsemättä saivat länsipohjalaiset lähteä\nasemastaan ja seurata taalalaisia ja sörmlantilaisia kaupunkiin.\n\nTaistelu oli menetetty, mutta Willebrand koetti vielä väellä, jota hän\nkiireessä sai kootuksi, puolustaa linnaa pakottaaksensa sieltä, jos\nmahdollista, vihollista peräytymään. Mutta miehitys oli liian heikko\neikä ollut tarpeellista yhteistointakaan. Venäläiset ampuivat linnaa\nMyllymäeltä ruotsalaisten tykeillä ja pääsivät jo ulkovarustuksiin\nsaakka. Silloin saapui valkosen lipun turvissa sanansaattajia linnasta.\nVälittäjinä venäläisten puolelta ottivat heitä vastaan kenraali Ykskyl\nja eversti Lohman, jotka ruotsiksi kehoittivat kaupunkia antaumaan\nluvaten armahdusta. Mutta heitä ei ymmärretty ja huutaen: Kas perkele!\nlauaistiin muutamia kiväärejä, jotka kaatoivat heidät kuolleina maahan.\n\nTaistelu alkoi uudestaan, ja hurjistuneina ryntäsivät venäläiset joukot\nesiin, murtaen paaluaidat toisen toisensa perästä. Pahasti haavoitettuna\nlähetti Willebrand sanan Wrangelille, ettei hän enään voinut suojella\nkaupunkia, jonka johdosta tämä käski hänen ehdottaa antautumista.\nValkonen lippu nostettiin nyt linnan valleille, merkiksi että miehistö\ntahtoi antautua, ja nyt venäläisetkin lakkasivat ampumasta. Mutta useat\nvartiojoukot, jotka eivät olleet saaneet asiasta tietoa, jatkoivat\ntaistelua, ja niin suuri oli sekaannus, että kun yksi osa miehistöä oli\nvalmis riisumaan aseet, laukaisivat toiset tykkejä tai räjähyttivät\nmiinoja rauhaa tarjoovaa vihollista vastaan. Se oli öljyä tuleen, raivo\nkiihtyi. Venäläiset ryntäsivät uudestaan, tunkivat joka haaralta\nkaupunkiin, joka puolustautui epätoivoisena. Ei pyydetty eikä suotu\narmoa. Kaikki, ukot, naiset ja lapset tarttuivat aseisiin. Asukkaat\ntaistelivat pitkin katuja ja pihoja ja ampuivat katoilta. Veri juoksi\nvirtana, ja viha, kauhu, tuska ja kuolemankamppaus täytti ilman\nkamalilla äänillään.\n\nMariakin oli saanut käsiinsä verisen miekan ja riensi sen kanssa\nnaisjoukon etupäässä kirkkoon. Toisia pakenevia seurasi, sulkien rajusti\novet jälestään. Mutta tähänkin paikkaan rynnättiin. Aseet välkkyivät,\nakkunat ja ovet murrettiin, ja kaikilta haaroilta syöksyi voittaja\nsisälle. Selkä ovenpieleen nojautuneena taisteli Maria minkä voi,\nvarmasti päättäen puolustautua tai kuolla. Kasakka tarttui hänen\nkäsivarteensa, mutta miekallaan hakkasi häneltä Maria kaksi sormea.\nSilloin nosti kasakka piikkinsä lävistääksensä hänen rintansa. Tungos\nhänen ympärillänsä esti kuitenkin kasakan liikkeitä, ja vielä oli\nverinen ase Mariaa vastaan kohotettuna, kun kaksi venäläistä upseeria\nriensi soturia hillitsemään.\n\n-- Ei toki, huusi nuori Dmitri Mirovitsh. Älä tahraa aseittemme loistoa.\nJa samassa tuokiossa heittäytyi Attila toiselta puolelta estääksensä\nkasakkaa tahi itse vastaanottaakseen kuoleman-iskun. -- Seis, Venäjän\nhallitsija käy sotaa vihollisia armeijoja vaan ei naisia ja lapsia\nvastaan. Niin huutaen kääntyi Mirovitsh sisääntunkevia sotilaita\nvastaan, ja hänen onnistui vihdoin useamman saapuneen upseerin avulla\npidättää heitä. Kirkko tyhjennettiin ja voitetut vietiin muiden vankien\nkanssa venäläisten leiriin lähetettäviksi sitten Venäjälle. Seuraavana\npäivänä Lascy lähti matkaan rajalle päin.\n\nVangitut loivat vielä ennen lähtöänsä silmäyksen kaupunkiin, mutta\nsiellä ei näkynyt enään muuta kuin liekkejä. Voittajat olivat\nsytyttäneet Lappeenrannan.\n\n\n\n\nIV Luku.\n\nTaistelun jälkeen.\n\n\nSuotuansa hengähdysaikaa joukoillensa lähti Lascy elokuun 25 p:nä\npaluumatkalle Viipuriin. Wrangelin väestä ei näkynyt jälkiäkään. Kuten\npirstaleet myrskyssä samosivat suomalaiset ja ruotsalaiset hajaantuneina\nja neuvottomina pitkin erämaita, eikä Lappeenrannasta näkynyt muuta kuin\nsuitsevia raunioita. Siellä samoinkuin tappotantereella oli elämän\ntaistelu muuttunut kuoleman juhlalliseksi rauhaksi. Eikä mikään\nhäirinnytkään tätä haudan hiljaisuutta, paitsi niiden suurten, mustien\nlintujen siipien humina, jotka ahnaasti iskivät kuolleisiin ja joiden\nkesken muutamia surevia naisia ja miehiä hiljalleen kulki etsien\nrakkaitansa. Ehkä voitaisiin kaatunut vielä pelastaa, ja vaikkapa ei,\nniin täytyihän ainakin toimittaa hänet vihittyyn maahan. Ne, jotka\nolivat löytäneet mitä etsivät, soutivat hiljalleen takaisin Saimaan yli\ntahi ajoivat likimmäiseen taloon tahi kylään, jossa ehkä olisi apua\nsaatavissa. Kruunun kuormasto, joka kuljetti haavoitettuja Luumäelle\npäin, oli jo yöllä nähty, ja nyt liikkui toinen kuormajono sairaineen ja\nkuolevineen samalla tiellä. Pyrittiin Marttilaan, jossa leiri vielä oli\nkoskemattomana, ja siellähän oli mahdollisuus saada mitä tarvittiin.\nTärskyttävät rattaat ratisivat mäkiä alas ja ylös verisine uhreineen,\njoiden tuskia maan koleus monisti. Ajurit kyllä koettivat minkä voivat\nlieventää kurjuutta, mutta mitä siinä hyväkään tahto voi. Toiset\nhaavoitetuista vielä tavoittelivat elämää, toiset rukoilivat kuolemaa,\nmutta vieläkin toisilla ei ollut tietoa elämästä eikä kuolemasta, vaan\nainoastaan tuskista. Viimeisenä kulki puuantura-reki, jota ajoi Ulla\nnääntyneenä valvomisesta ja puuhista. Re'en toisella sivulla astui\nmajurinrouva Sprengtport. Nuo kaksi naista olivat edellisenä iltana\nlöytäneet majurin taistelutantereella likistettynä kahden hevosen\nväliin. Hän oli ollut tajutonna, mutta kuitenkin huomattiin elon\nmerkkejä. Suunnattomilla ponnistuksilla onnistui näiden kahden saada\nhänet tänne saakka, ja nyt he viimeisin voiminsa pyrkivät eteenpäin.\nRattailla heidän edellään makasi kaksi ruotsalaista ja Tapani.\nTaistelussa oli hän saanut monta haavaa, jotka kuitenkaan eivät estäneet\nhäntä jatkamasta, kunnes hän sai rintaansa luodin, joka tarttui\nkeuhkoihin. Vielä toivoi hän sittenkin jäävänsä henkiin, sillä tuskat\neivät olleet kovia, jopa hän nukkuikin melkein lakkaamatta. Naiset\nniinikään toivoivat, sillä useimmilla Suomen miehillä oli ollut vaikeita\nhaavoja, mutta olihan niitä sittenkin elossa. Marttilassa saataisiin\nkyllä apua, ja sitten on kaikki hyvä. Siihen luottaen puuhasivat naiset\nenimmän majurin ympärillä, jonka tila näytti arveluttavalta. Sprengtport\nkyllä eli, mutta harvoin oli hän silmänsä aukaissut, aina kohta taas\nsulkien ne äänetönnä. Nyt toki kuului heikko valittava ähky, joka\nilmaisi, että sairas heräsi.\n\n-- Seisahda, pyysi majurinrouva.\n\nUlla kiristi ohjia, ja rouva kumartui miehensä puoleen, nostaen sitä\nkevyttä liinaa, jolla hänen kasvojaan oli suojeltu kärpäsiltä ja\nauringonsäteiltä. Mikä ilo kun majuri loi häneen kirkkaan ja selvän\nkatseen!\n\n-- Vilho, tunnetko minua.\n\n-- Tunnen; äänesi oli se joka ensin herätti minut henkiin. Kiitos\nJumalalle, että näen sinut. -- Raukealla liikkeellä ojensi hän\nvaimolleen kätensä.\n\n-- Katsos, tuossa on Ulla.\n\n-- Oletko sinäkin täällä, kysyi sairas heikolla äänellä nähdessään\nuskollisen palvelijattarensa. Missä Yrjö Maunu on?\n\nMajurinrouva kertoi lyhyesti, kuinka hän oli saanut lapsen hyvään\nturvaan erään talonpoikaisvaimon luo, ja nyt sulki Sprengtport taas\nsilmänsä. Kysyen katselivat naiset toisiaan. Nukkuneeko hän, vai vieläkö\njoutunee tainnoksiin? Mutta majuri loi taas silmänsä auki.\n\n-- Joku puhui, että jouduimme tappiolle. Onko siinä perää?\n\n-- On.\n\nSairas käänsi tuskallisesti päänsä. -- Oi Herra Jumala! Elääkö Wrangel?\n\n-- Sanotaan hänen joutuneen vangiksi.\n\n-- Vangiksi, toisti majuri hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein\nkäsittänyt. Entä hänen väkensä. Ja Maria?\n\n-- Vielä tiedetään hyvin vähän, vastasi rouva välttäen. Mutta\nSprengtportin ajatukset selvenivät, hän tahtoi tietää kaikki, ja rouvan\ntäytyi nyt ilmaista että ensin luultiin Marian päässeen pakoon, mutta\nnyt kerrottiin hänen joutuneen vangiksi.\n\nÄkkinäinen kylmän värähdys tunki läpi majurin ruumiin. -- Aja\nauringonpuolella, pyysi hän täristen.\n\nUlla totteli ja seisautti taas hevosen. Hetkisen aikaa oltiin ääneti ja\nmajuri näytti levollisemmalta. Silmät sulkeutuivat ja hän makasi hiljaa\nkuin kuollut. Naisetkin seisoivat liikahtamatta, eivät tahtoneet häiritä\nhäntä eikä ilmaista tunteitaan. Vievätkö nämät surut hänet hautaan?\n\nVihdoin tarttui Ulla ohjaksiin ajaaksensa eteenpäin. -- Ei tässä\nviipyminen asiaa paranna, sanoi hän.\n\n-- Älä toki, pyysi rouva levottomana; ehkä majuri nukkuu. Ajaminen\nhäiritsee häntä.\n\nMutta odottamatta ja voimakkaammin kuin ennen vastasi Sprengtport: -- En\nnuku, mutta kuinka vastedes saatan kestää. Pettiväthän meikäläiset\nilmeisinä kavaltajina?\n\n-- Voi, eipä tiedä sanoa mitenkä olikaan, kuiskasi rouva tuskastuneella\näänellä. Älkäämme ajatelko sitä, Vilho. Ehkä Jumala vielä auttaa.\n\nHevonen rupesi taas liikkumaan, ja matkan vaivat ja tuskat saivat elämän\nsurut kelmenemään hetken kalvavaan kurjuuteen verrattuina. Iltapuolella\npäästiin vihdoin Marttilaan. Siellä oli kaikki entisellään, niinkuin\nWrangel oli sen jättänyt. Teltat kajastivat jo kaukaa kuutamossa,\nhevoset, tykit ja kuormasto katselivat niitä samoin kuin olivat\nkatsoneet niitä lähtiessä, mutta ihmistä tuskin nähtiin. Eversti\nLagerhjelm oli itse ratsastanut Buddenbrockia vastaan, kertoakseen\nhänelle Lappeenrannan hävityksestä, ja leiriä vahtiva miehistö samoili\nominpäin saadaksensa näkijöiltä erikoistietoja onnettomasta tappelusta.\nUseaan telttaan oli jo sijoitettu sairaita ja kuolevia ja kauan kesti\nennenkuin löydettiin sopiva tyyssija majurille. Syrjäinen mökki tarjosi\nvihdoin haluttua lepoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuorokausi oli kulunut. Leirissä oli kaikki yhtä hiljaista, ja\nhiljaisesti elettiin majurinkin luona. Lakkaamattomia vaivoja olivat hän\nja hänen hoitajattarensa kestäneet viimeisinä vuorokausina, eikä nyt\nauttanut muu kuin odottaa mitä tapahtuisi. Majuri makasi mökin ainoassa\nsängyssä, ja nyt nukkui hän levollisesti; olipa hän syönytkin hyvin.\nTapanin vuode oli vastapäätä penkillä leveän muurin vieressä, siis\nnäkymättömänä niille, jotka eivät astuneet edemmäksi huoneeseen.\nMajurinrouvan mielestä oli hän huonontunut, sillä ruokaa hän ei\nmaistanut ja pari kertaa oli hänellä ollut pelottavia\ntukehtumiskohtauksia. Nyt hän makasi posket kuumeesta punottaen ja\nkiiltävät silmät kattoon tähdäten, eikä näkynyt tietävän mitään siitä\nmitä hänen ympärillään tapahtui. Kuumat sormet hapuilivat yhä rinnalta\npuoleksi avonaista paitaa, ja huulet liikahtivat ikäänkuin puhuakseen,\nmutta ääntä antamatta. Majurinrouva ja Ulla olivat vuorotellen nukkuneet\nja istuivat nyt yhdessä pitkän pöydän ääressä pitkänseinän akkunan alla,\nvalmistaen keitetyistä tuohista kääreitä haavoitetuille. Niin he olivat\njo kauvan istuneet sanaa sanomatta. Tuon tuostakin silmäilivät he\nsairaita, mutta vaipuivat taas omiin ajatuksiinsa. Ullan mielessä\nhäämöittivät hänen kaksi veljeänsä, molemmat sotamiehiä Kyminkartanon\nrykmentissä. Mutta ennen kaikkea ajatteli hän sitä, jolle oli\nuskollisuutta luvannut ja jonka omaksi hän olisi ruvennut, ellei sota\nolisi tullut väliin. Nuo kolme olivat kaikki pääkortterissa, eikä heistä\nkukaan ollut taistelussa. Niitä ei siis kukaan saanut sormella osoittaa\neikä sanoa kavaltajiksi. Mutta jos oli perää kansan puheessa, niin\nolivat herrat pääsyyllisiä, ja sen kai sotamiehet tiesivät paremmin kuin\nkukaan muu. Miksi muuten Wrangelin väki olisi menetellyt niin\nkunniattomasti? Kauheata tuo oli, ja ehkä oli Yrjö Maununkin kauheata\ntuon vieraan talonpoikaisvaimon luona. Kuka kerkesi pienokaista\nhoitamaan kun oli omiakin ja kaikki tavarat olivat piilotettavat\nmetsään. Ulla oli vähällä purskahtaa itkuun. Kun hänkin kärsi niin\nkatkerasti, mitä sitten majurinrouva. Mutta mahtoihan tämä kurjuus olla\nJumalan sallima, ja Hän auttaa kestämään sitä mitä emme omin voimin voi.\n\nMajurinrouva puolestansa ajatteli levottomana menneitä ja tulevia\naikoja. Mitähän tulevaisuus tarjoo? Majuri kyllä jää henkiin, sen hän\nhuomasi, mutta mimmoiseksi? Ehkä raajarikoksi, joka ei voi hoitaa edes\nitseänsä. Vai palaako hän armeijaan entiseen kurjuuteen? Vieläpä\nkaikista pahinta, Buddenbrockin komennettavaksi, miehen, joka oli heidät\nhäpeällisesti kavaltanut. Mutta olihan todennäköistä, että niin\nmurtuneelle soturille kuin Sprengtportille annetaan virka-ero toisen\nnuoremman ja väkevämmän eduksi. Mutta millä sitten eletään? Virkatalo\nsiirtyy jälkeläiselle, heillä itsellään ei ole mitään, ja vaikka hänen\nenonsa, vanha luutnantti Ulfsparre ei suinkaan kieltäisi heitä asumasta\nhänen tilallaan, niin kyllä se oli viimeinen keino. Ukolla ei ollut\nmitään liikoja, mutta vaikka olisikin, jaksaisiko Vilho Sprengtport\nkestää armoleivän syöjän kohtaloa? Entä hän itse? Voi joutua miehen ja\nlapsen kanssa taakaksi sukulaisille. Ei ikinä! Ehkä täytyisi hänen\njättää Yrjö Maunu sinne, koska sekin olisi parempi kuin raahata häntä\nmuassaan. Ei toki, lapsestaan hän ei luovu. Mutta jos oli tulevaisuus\nsynkkä, niin ei nykyisyyskään ollut sen valoisampi. Lieneekö totta, että\nBuddenbrock on liitossa veljensä, venäläisen linnanpäällikön kanssa? Voi\nkauhua! Eihän silloin mikään urhous auta, ellei kuningas kutsu hänet\npois. Mutta sitä taas eivät Hatut salli. Eikä ollut luottamista\nsuomalaiseen armeijaan. Äärettömän häpeän alaiseksi oli se joutunut.\nHirveä oli sota, mutta miehekkäästi oli se kestettävä. Niin hänen\nmiehensä kyllä oli tehnyt, mutta hänen hämäläisensä ja ennen kaikkia\nMartti, josta majuri niin paljon piti ja joka oli saanut Marian\nrakkauden, hän oli pettänyt. Entä Maria? Tämä nuori, kaunis tyttö oli\nvankina, ehkä orjaksi myyty. Voiko enään enempää onnettomuutta ajatella?\nIsonvihan kauhut esiintyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa. Mutta\nmitä tuulen ajama voi? Hervotonna risti hän kätensä.\n\n-- Kuinka makeasti majuri nukkuu, kuiskasi Ulla aavistamatta niitä\nsynkkiä ajatuksia, jotka rouvaa ahdistivat Eilen en uskonut majurin\nenään nousevan, mutta nyt on toivoa.\n\n-- Oi, huokasi majurinrouva, kun luulin hänen kuolevan, tuntui elämä\nilman häntä niin raskaalta, mutta kun nyt ajattelen, että hänen täytyy\nuudestaan kestää elämän koettelemuksia ja taisteluita, niin se minusta\ntuntuu yhtä kauhealta. Onni olisi hänelle, jos hän nyt saisi kuolla.\n\n-- Älkää semmoisia puhuko, kyllä Jumala auttaa majuria, lohdutti Ulla.\n\n-- Sen kyllä tiedän, ja minä siitä kyllä saan suurta lohdutusta, mutta\nmajuri -- hän saa kovat kokea.\n\nItkien lähti majurinrouva vaalimaan Tapania ja tarjoamaan hänelle vettä,\nainoata mitä hän enään nautti. Hellällä kädellä vei hän lusikan Tapanin\nhuulille, ja raitis vesi näytti tätä virkistävän, hän näkyi tuntevan\nrouvan.\n\n-- Tahdotko lisää? kysyi majurinrouva ystävällisesti.\n\n-- En, vastasi poika ja käänsi päätänsä paremmin nähdäksensä rouvan.\n\nSamassa temmattiin ovi auki ja sisään astui kelmeä mies kasvojen\npiirteet vimmastuneina. Se oli Martti. Hänen katseensa kohtasivat\nensiksi Ullaa.\n\n-- Elääkö majuri? kysyi hän kiivaasti mutta epävarmalla äänellä\nrouvalta, jonka hän nyt huomasi Tapanin vuoteen ääressä. Majurinrouva\nääneti kääntyi häneen selin ja riensi estämään häntä pääsemästä majurin\nvuoteen luo. Nyt näki Tapanikin vastatulleen, tunsi veljensä ja ojensi\nhänelle kätensä. Martti riensi penkin ääreen, vaan ei saanut sanaa\nsuustaan.\n\n-- Elätkö sinä Martti? kysyi kuoleva.\n\n-- Elän!\n\n-- Etkö ole haavoitettukaan? kysyi poika ihmeissään. Ei sieltä kai\nmonikaan hengissä päässyt.\n\nMartti katseli ääneti muuanne. Hän olisi toivonut olevansa kaukana\ntäältä, mutta veli ei tahtonut päästää häntä.\n\n-- Kuinka on laitasi? kysyi vihdoin Martti käheällä äänellä.\n\n-- Huonosti, vastasi Tapani; katso, tuosta meni luoti sisään ja jäi\nrintaan niin etten voi hengittää, kyllä pian kuolen.\n\nMartti ei kyennyt vastaamaan, ja hetken ajan vallitsi hiljaisuus.\n\n-- Sanovat että Maria elää, alkoi Tapani uudestaan. Sano hänelle\nterveiset. Täytin mitä lupasin.\n\nNytkään Martti ei vastannut, mutta suuret kyyneleet tunkeutuivat hänen\nsilmistään ja vierivät poskia pitkin. Hän olisi tahtonut paeta maailman\nääriin saakka, mutta rakkaus veljeen pidätti häntä. Tapani huomasi hänen\nepäröimisensä ja ponnisti viimeiset voimansa saadaksensa hänet jäämään.\n\n-- Tiedätkö, sanoi hän vitkalleen ja hiljaa, Wrangel näki minut\ntaistelussa. Olin joutunut länsipohjalaisten joukkoon, mutta hän tunsi\nminut takistani. Kuulin hänen sanovan: siis ainakin yksi suomalainen\njälellä. Luulin silloin että olitte kaikki kaatuneet. -- Hänen silmiensä\nhohde lisääntyi ja katse tähdättynä kattoon jatkoi hän sammuvalla\näänellä: näen Jumalan kirkkauden.\n\nMajurinrouva, joka pöydän päässä ei oikein voinut kuulla Tapanin sanoja,\noli kovin pahoillaan kun Martti, häpeästään huolimatta, rohkeni käydä\nheidän luonansa. Jottei hänen suuttumuksensa pääsisi liian jyrkästi\nilmoille, päätti hän lähteä huoneesta ja viittasi Ullan seuraamaan.\nOlihan monta sairasta ilman hoitoa.\n\nSyvä tuska kelmeissä piirteissään meni hän vielä kerran vuoteen ääreen\nkatsomaan nukkuiko majuri todellakin. Silloin kohtasi hänen katseensa\nMarttia, ja voimatta enään hillitä itseänsä lausui hän karkeasti ja\nylenkatseellisesti: -- Oletko nyt hyvilläsi? Sitten kääntyi hän pois ja\nriensi ovelle. Martti vastasi kohottamalla nyrkkiä, mutta naiset olivat\njo ulkona.\n\nTapani makasi taas katse suunnattuna kattoon, ikäänkuin hän siinä olisi\nnähnyt uuden maailman. Martti huomasi, ettei veli enään tietänyt\nhänestä, mutta ei voinut sittenkään jättää kuolevaa. Ja ehkäpä majuri\nherää; ehkä saan kertoa hänelle kaikki ja sitten anteeksi. Jos\nkasvatus-isä vaan saisi tietää kaikki mitä Martti tiesi, niin ei hän\ntuomitsisi häntä ja hänen kumppaneitansa samoin kuin maailma. Näissä\najatuksissa vetäytyi hän seinän puoleen ja seisoi siinä katse liidellen\ntoisesta haavoitetusta toiseen. Olisihan hänen pitänyt menetellä\nniinkuin heidänkin, mutta eihän hän ennen taistelua tietänyt, että vielä\noli jonkunverran toivoakin. Kuka olisi voinut ajatella, sen jälkeen mitä\noli kuultu, että pelastus vielä oli mahdollinen. Voi jos tuo kauhea teko\nvielä olisi korjattavissa!\n\nMartti istahti penkille ja tuijotti haaveillen eteensä. Viime päivien\ntapaukset kuvastuivat hänelle uudestaan. Hän näki itsensä kumppanien\njoukossa, näki heidän epäilyksensä ja varomisensa, heidän horjumisensa\npäätöksestä toiseen, näki Marian lujan luottamuksen häneen ja sitten\nhänen kylmyytensä ja äidin varoittavan katseen. Hän näki itsensä\ntaistelun alussa, kuuli Bildsteinin komennon: \"Ammu\". Kolme laukausta\nolivat he ampuneet, ja sitte karjalaiset pakenivat. Värvätyt pataljoonat\nolivat jo sitä ennen laukanneet pois, ja silloin jo joka mies tiesi mitä\ntekeillä oli. Kunpa eivät olisi koskaan kuulleetkaan herrojen tuumista!\nKyllä sitten olisivat antautuneet Jumalan käsiin ja kaatuneet, eikä\nheitä nyt häpeä ja suru kiduttaisi kuoliaaksi. Olisivat kuolleet\nkunnialla, eikähän heidän raadellut ruumiinsa kelpaisi orjiksi.\n\nTapanin kiivas huuto katkaisi nämä mietteet. Poika oli äkkiä noussut\nistualleen ja kohotti käsivartensa ylös huutaen: äiti, äiti! Martti\nriensi avuksi, mutta Tapani ei sitä enään tarvinnut. Käsivarret\ntaipuivat hervottomina, pää kallistui rintaa vastaan, taistelu oli\nloppunut.\n\nTuo kiivas huuto oli herättänyt Sprengtportin, joka nyt näki Martin\nlaskevan kuollutta vuoteelle. Majuri ei sanonut mitään, vaan seurasi\nkatseilla kasvatuspoikaansa, joka seisoi veljen vieressä. Miksi ei\nMartti ollut saanut samanlaista loppua? Ilolla ja ylpeydellä olisi häntä\nmuistettu. Katkera tunne valtasi majurin. Hänenkin täytyi omaistensa\njoukossa nähdä yhden noista kurjista pelkureista. Mitä voitiinkaan\nmuilta odottaa, kun Marttiinkaan ei ollut luottamista? -- Mutta keneen\nvihdoin voitiin luottaa, kun kuninkaan etevin soturi, Hattujen ylpeys,\noli menetellyt Juudaan tavoin. Rajusti sykki tuon heikon miehen sydän.\nHän heitti oikean käsivartensa päänsä yli ja huokasi ikäänkuin olisi\nhäntä painanut raskas taakka. Martti kääntyi hänen puoleensa, astui\nmuutaman askeleen, mutta pyörähti ikäänkuin kysyen: rohkenenko lähestyä.\nSitten astui hän likemmäksi ja sanoi hiljaa ja surullisesti: -- Tapani\non kuollut!\n\n-- Tiedän sen, vastasi majuri. Näen hänet tästä.\n\n-- Isä, anna anteeksi! huusi Martti. Antoihan Jumala anteeksi\ntuhlaajapojalle. Hän heittäytyi polvilleen ja kätki itkien kasvonsa\nvuoteen olkiin.\n\n-- Kuinka saatoit menetellä niinkuin teit?\n\n-- En ikinä enään niin tee!\n\n-- Rukoile Jumalalta ja kuninkaaltasi anteeksi suurta syntiäsi.\n\nMartti pysyi yhä pää kumarassa nyyhkien ääneen.\n\n-- Älä itke, täytyyhän meidän antaa toinen toisellemme anteeksi. Mutta\nmitä Maria tekee, sitä en tiedä.\n\nMartti kohotti silmänsä: -- Hänen täytyy suoda minulle anteeksi. Minä\nteen kaikki jälleen hyväksi.\n\n-- Suokoon Jumala että sen voisit.\n\nHetkisen äänettömyys seurasi.\n\n-- Luuletko että Maria elää? kysyi vihdoin Sprengtport.\n\nMartti nousi. -- Elää, sen tiedän. Hänet vietiin muiden kanssa Venäjän\npuolelle. Kerrotaan, että kaksi upseeria oli hallituksen nimessä\nkäskenyt vartiaväen kohtelemaan vankeja lempeästi.\n\nMarian kohtalo nosti levottomuuden kuumeen tuon heikon miehen poskiin,\nmutta kun hän ajatteli kuinka monasti ja ihmeellisesti Jumala oli häntä\nitseään auttanut, virisi hänessä toivo, että sama taivaallinen suojelus\ntulee rakastetun lapsenkin osaksi, ja näiden muistojen viihdyttämänä\npysyi hän hiljaisena ja liikkumattomana kuin nukkuva. Martti oli hänelle\nkyllä vielä rakas, mutta vaikea oli häntä nähdä.\n\nMartti vetäytyikin Tapanin vuoteen puoleen, ettei häiritsisi, ja kun\nSprengtport vihdoin avasi silmänsä, näki hän avoimen oven kautta\nLöfvingin nopein askelin astuvan suoraan mökkiä kohti.\n\n-- Tuolla tulee isäsi, sanoi majuri. Oletko häntä tavannut sen jälkeen?\n\n-- En.\n\nKaihtien nojautui Martti uunin taustaa vastaan, niin että hän oli osaksi\nkätkettynä kun isä astui sisään.\n\nLöfvingin puku oli revitty, veren ja lian tahraama. Pää ja vasen\nkäsivarsi olivat kääreissä, mutta ryhti oli tarmokas ja uljas kuten\nainakin. Hän ei näkynyt huomanneen poikaansa, mutta kun Sprengtport\nojensi hänelle kättä, lensi ilon hohde noihin tylyihin kasvoihin.\n\n-- Majuri siis elää, Jumalan kiitos, huudahti hän rientäen vuoteen\nääreen.\n\nSprengtport synkistyi. -- Sitä olisit voinut sanoa jos olisin saanut\nkuolla. Mitä elämä on ilman kunniaa?\n\n-- Teiltä, majuri ei kukaan voi kunniaa riistää, mutta huonon palkan\nolette saanut kaikesta siitä hyvästä mitä olette tehnyt tuolle koiralle.\nSitä en ikinä voinut ajatella, enkä siihen mitään voinut.\n\nNämä viimeiset sanat lausuttiin tuskalla semmoisella, jota harvoin jos\nkoskaan oli nähty tuossa murtumattomassa sississä.\n\n-- Niin, rakas Löfving, vastasi Sprengtport, katsellen hänen ohitsensa\nMarttia, joka arastellen ja isän näkemättömänä viipyi uunin ääressä. --\nKuka olisi voinut semmoista ajatella?\n\n-- Toisin käy kuin luullaan, jatkoi Löfving kiihtyneenä, hitaasti\nlaskeutuen istumaan vuoteen syrjälle. Muistan sen yön, jolloin juoksin\nhänen kanssaan erämaassa. Lienee jo noin 20 vuotta siitä, sillä Martti\noli viiden, kuuden vuoden vanha. Oli niin kylmä, että tähdet\nsäkenöitsivät, ja riisuin takkini kietoakseni sen hänen ympärilleen, kun\nhän muutoin olisi paleltunut kuoliaaksi. Mutta nyt kadun. Parempi olisi\nollut, että hän olisi kuollut pakkaseen tahi palanut muiden lasten\nkanssa. Silloin olisi tämä jäänyt tekemättä.\n\n-- Et saa niin puhua, Löfving. Se on suuri synti.\n\n-- Se synti ei ole minun, hänen se on. Mutta ei ole vielä kaiken loppu.\nEn saa syödyksi enkä nukutuksi ennenkuin saan ne kaikki käsiini, ja\nellen kaikilta katkaise niskaa, niin ainakin Martilta.\n\n-- Jos aijotte tappaa minut, niin tehkää se, huusi Martti astuen\nLöfvingin eteen. Tämä ponnahti ylös, silmät salamoivina ja uhkaavana\nkuin ukkospilvi, mutta samassa hän huomasi Tapanin kelmeät kasvot. Tuon\nniin rauhaisasti lepäävän pojan näky vaikutti kuin asetta riistävä isku\nkiihottuneeseen isään. Hänen uhkaava käsivartensa vaipui alas, kun hän\nlähestyi muurin vieressä olevaa vuodetta. Hetkisen seisoi hän hiljaa\nselkä käännettynä toisiin, mutta he näkivät hänen nostavan käden\nsilmilleen ja sitten pyyhkivän hiussuortuvat Tapanin otsalta. Hän painoi\nTapanin silmät umpeen, veti paidan kokoon rinnan päälle ja lausui\nvihdoin: -- nyt on hän suorittanut tehtävänsä. Hänen on hyvä siellä\nmissä hän on. Hän kaatui nuorena kuninkaan ja isänmaan puolesta. Uskon,\nettä Jumala on hänelle armoinen.\n\n-- Sinulla on vielä poika, huomautti Sprengtport, joka levottomuudella\nodotti vastaista kohtausta.\n\nLöfving syöksi silmänsä Marttiin, joka seisoi siinä kalpeana mutta\nlujassa ryhdissä.\n\n-- Rohkenet siis näyttäytyä, lurjus! ärjäsi hän uhkaavasti.\n\n-- Jos tahdotte tappaa minut, niin tehkää se. En pelkää kuolemaa.\n\n-- Miksi siis juoksit, kun tosi oli edessä?\n\n-- En juossut pelosta, vaan sentähden kun herrat aikoivat pettää,\nniinkuin tekivätkin.\n\n-- Mitä hiidessä herrat teihin kuuluvat? Olisivatpa vaikka kymmenen\nkertaa tahtoneet myydä maan, niin olisi teidän pitänyt näyttää ettei se\nkäy, niinkauan kun sotamies panee vastaan.\n\n-- Helppo sanoa, vastasi Martti puoleksi uhmaten. Mutta Löfving huudahti\nankarasti:\n\n-- Jos olisitte tappaneet vihollisemme, mitä silloin kavaltajat olisivat\nvoineet? Ei mitään. Suomalaisia rykmenttejämme tulee meidän nyt kiittää\nkaikesta.\n\nMartti ei kestänyt isän katsetta. Hän loi silmänsä alas ja vastasi\nhiljaisesti: -- Kaikki olisi käynyt hyvin, jos olisimme tietäneet, että\nWrangel oli meidän puolellamme.\n\n-- No, kenenkä sitten puolella?\n\n-- Meillä oli todistuksia siitä, että herrat olivat pettureita, ja vähää\nennen taistelua kuulin monen vannovan, että aiottiin heittää suomalaiset\nrykmentit viholliselle.\n\n-- Wrangel?! huudahti Löfving. Wrangel, joka on ollut päällikkönämme\nkymmenen vuotta; joka oppi suomea ymmärtääksensä sotamiestä; joka on\npitänyt teitä omina lapsinaan. Se kunnon mies! Paholainenko teitä\nriivaa!\n\n-- Kyllä minä alussa puolustin Wrangelia, mutta --\n\n-- Älä syytäsi peittele! Jos olisit tahtonut puolustaa häntä, niin\nolisit seisonut siinä mihin hän sinut asetti, ja ellet olisi ollut\ntolkuttomana, niin olisit sanonut: älkäämme ajatelko herroja, niitä on\nvaan joku satanen, mutta meitä on monta tuhatta, ja Jumala on meidän\npuolellamme. Jos suuret tahtovat helvettiin, niin menkööt, mutta me emme\nseuraa. Semmoinen olisi joltakin kuulunut.\n\n-- Kyllä kai niiden mielestä, jotka eivät tietäneet asianlaitaa.\nOlisittepa kuullut minua Lappeenrantaan tullessamme, kun minä tahdoin\nkaikki ilmoittaa! Olisittepa silloin minua neuvonut!\n\n-- Saatoinko minä, keskeytti Löfving kiivaasti, saatoinko uskoa, että\noma poikani oli tullut hulluksi? Luulin teitä tyhmiksi, mutta en koskaan\nvoinut luulla teitä pelkureiksi.\n\n-- Pelkureita emme olleet! huusi Martti painostuneena. Olimme kuulleet\nettä herrat aikoivat myydä meidät ja heittää Lappeenrannan; sanottiin\nettä kaupunki säästetään, jos eivät suomalaiset ryhdy vastarintaan.\n\n-- Sotamies kuulee käskyjä eikä juoruja.\n\n-- Ei ne juoruja olleet. Minkä tähden kiellettiin naisia ja lapsia\nlähtemästä. Miksi ei saatu pelastaa kaupungin omaisuutta, jollei\nsentähden, että kaikki oli luovutettava valloittajille?\n\n-- Tiedät varsin hyvin, että se käsky annettiin siksi että sotamies\nvieläkin urhoollisemmin puolustaisi.\n\n-- Eipä! Vaan sentähden, että välit olisivat hyvät venäläisten kanssa ja\nettä kaikki joutuisimme satimeen. Sentähden kulkikin kirje toisensa\nperästä ruotsin ja venäjän pääkortteerien välillä, ja sentähden ei\npääarmeija joutunut avuksemme. Ikäänkuin emme olisi tietäneet kaikki.\n\n-- Ettekö myös tietäneet, että me itsekin voimme jotakin, jos pysymme\nmiehinä? huusi Löfving vihan vimmassa. Aseta kenraali joka komppaniiaan\nja katso mitä hän saa aikaan ilman sotamiehiä. Miehet viljelevät maata\nrauhan aikana ja puolustavat sitä sodassa. Jos kansa itse tahtoo säilyä\nja uskoo Jumalan apuun, niin se pysyy, mutta kun se ylenantaa itsensä,\non kaikki hukassa. Kuinka kehtaat nyt katsoa ruotsalaista sotamiestä\nsilmiin?\n\n-- Tiedätte itse, isä, ettei ruotsalaisilla ollut hätääkään. Heidän\nomaisensa asuvat meren toisella puolella, eikä ruotsalaisia rykmenttejä\nole koskaan myyty eikä lahjoitettu, mutta meille se on tehty, ja\naijottiin taas tehdä. Mutta eipä meidän ollut pakko antaa myydä itseämme\nniinkuin härkiä.\n\n-- Hyvä härkä olisi puskenut henkensä puolesta, mutta jänikset pötkivät\npakoon. Tuossa makaa veljesi. Hän kaatui kuin mies. Ei tarvitse minun\nhävetä piirtää sukunimeäni hänen haudalleen.\n\nViimeinenkin elonväri katosi Martin kasvoista, ja hän vastasi koleasti:\n-- Minun puolestani teidän ei tarvitse enään hävetä.\n\n-- Mitä siis aijot tehdä?\n\n-- Lähden, enkä ikinä palaa.\n\n-- Ei se auta, sanoi Löfving ankarasti, vaan tyynemmällä äänellä.\nParempi on jäädä ja vast'edes taistella kahden vertaisena.\n\nMartti loi katseensa alas. -- Ken meistä palaa armeijaan, se ammutaan.\n\n-- Ei toki jos minä takaan teidän puolestanne, ja sinun puolestasi voin\nluvata, vai kuinka?\n\n-- Voitte, niin totta kuin Jumala elää. Mutta ette myös saa minua\nkirota.\n\n-- Mikä tässä auttaa muu kuin anteeksi antaminen. Mutta, jatkoi kapteeni\nosoittaen majuria, tässä on sulla vielä lasku suorittamatta.\n\nMartti silmäili majuria rukoilevasti, mutta tämä vastasi vakavasti: --\nSinä puhut paljasta pahaa päälliköistä, eikä todistuksena ole kuin\ntyhjät sanat. Kaiketi sinä siis olet nähnyt paljon huonoa ja petollista\nupseeristossamme, semminkin minussa, sillä toisin tätä ei voi selittää,\nkun sinä kerran olet kasvatettu minun talossani.\n\n-- Ei, ei! teitä ei kukaan ajatellut, huusi Martti pontevasti, ikäänkuin\nviskaten päältään raskaan taakan, mutta Sprengtport keskeytti hänet: --\nMinä kaiketi olen antanut aihetta ensimmäisiin huhuihin armeijassa.\n\n-- Ette ikinä! Ei yksikään mies ole ajatellut pahaa teistä eikä\nalemmasta päällystöstä. Ensimmäiset epäilykset sai itse Buddenbrock\naikaan Lappeenrannassa, sitten kuulivat jotkut meidän komppaniiamme\nmiehet ruotsalaisten upseerien riitelevän muutamista pitäjistä\nKarjalassa. Sanoivat että parooni Leijonhufvud jo aikoja sitten oli\nluvannut ystävilleen taloja ja metsiä siellä. Sitten tuli ensimmäinen\nkuriiri Marttilaan, se sama joka perjantaina toi Buddenbrockin viestit\nWrangelille, ja hän uskoi meille ettei pääkortteerissa kaikki ollut\nniinkuin olisi pitänyt. Itse kuulin hänen sanovan, että Myllykylässä\nkaikki tiesivät vaaran lähestyvän, mutta korkeat herrat eivät olleet\ntietävinään. Sitte tuli lauvantaina toinen kuriiri, ja hän sanoi, että\nherrat vaan tahtoivat viivytellä. Sen sijaan että olisi pitänyt käskeä\nlähtöön, heittivät he arpaa siitä kuka enemmän voittaa, ja silloin me\najattelimme että Wrangelin ei auttanut muu kuin tehdä mitä käskettiin,\nvaikkapa vastoin tahtoansakin.\n\n-- Te aasit, huokasi Löfving. Semmoiseenko roskaan te perustitte\nliittonne?\n\n-- Ei niinkään roskaan! Kun naiset Marttilassa saivat Wrangelin sydämmen\nheltymään, tiesimme, että häneen saatoimme luottaa, ja kun sitte\nLappeenrannan torilla kuulimme puheenne, päätimme taistella viimeiseen\nmieheen. Moni halusi Herran ehtoollista voidaksensa kuolla rauhassa,\nmutta sitä ennen tuli taas sanansaattaja pääkortteerista. Hän oli yksi\nniistä, jotka olivat kuljettaneet kauppakirjoja Buddenbrockin ja hänen\nveljensä välillä, ja hän tunnusti itse julkisesti syntinsä. Huhu siitä\nlensi miehestä mieheen, ja me vannoimme pelastaa mitä pelastettavissa\noli.\n\nRaskas huokaus nousi Sprengtportin rinnasta. Mitä tuli hänen tähän\nsanoa? Niinkuin Uria muinoin lähetettiin kuolemaan, niin oli Buddenbrock\nnyt kavaltanut Wrangelin. Miksi siis murjoa noita nuoria eksyneitä ja\nepätoivoisia? Eikö tämän kurjuuden alottaja itse ollut ensin saatettava\nedesvastuuseen? Millä tavalla Buddenbrock koskaan voisi puhdistaa\nitseänsä ja puolustaa mitä hän nyt oli tehnyt. Ajatus tästä hirveästä\nkavalluksesta kiihdytti kuumetta majurin suonissa, ja kun rouva\nSprengtport samassa astui huoneeseen, näki hän ettei hänen miehessään\nenään ollut äskeistä toivoa herättävää tyyneyttä. Hän huomasi niinikään,\nettä Martille oli suotu armoa, mutta itse hän ei voinut poistaa sitä\nylenkatsetta, jota hän tunsi kaikkia kavaltajia kohtaan. Martti ymmärsi,\nettei majurinrouvan luja luonne sallisi hänen antaa anteeksi, ja tämän\nvarmuuden painostamana lähti hän ääneti huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe arvelu, että Marttilassa ehkä saataisiin tavata omaisia ja kuulla\njotakin Lappeenrannan tapauksista, oli houkutellut sinne joukon\ntalonpoikia, ja olipa siellä muutamia taistelusta paenneitakin. Vihdoin\nsaapui taas uusi kuormasto kuljettaen sairaita. Kun kansajoukko näki\nnäitä haavoitettuja ja kuolevia ja kuuli huhua kavalluksesta, muuttui\nsen syvä tuska katkeruuden vimmaksi. Pakolaiset, jotka tahtoivat\npeitellä omaa häpeällistä menettelyään, kaasivat öljyä tuleen\nsyyttämällä yksinomaan Buddenbrockia ja hänen väkeänsä. Siinä nyt oli\ntalonpoikia, suomalaisia sotamiehiä ja rakuunoita, jotka yhdessä\npurkivat vihansa armeijaa, vaan semminkin Buddenbrockia ja hänen\nherrojansa vastaan. Puhuttiin kirjevaihdosta pääkortteerin ja Viipurin\nvälillä. Syytöksiä sinkoili kaikilta tahoilta ja kaikkia vastaan. Olisi\nkyllä Myllykylästä jouduttu Lappeenrantaan, jos vaan todellakin olisi\ntahdottu. Mutta hevosia ei pantu hakemaan laitumelta, vaikka ne olivat\nhajallaan suurilla aloilla; valmistettiin matkaeväitä, vaikka sotamies\nkyllä olisi ollut tyytyväinen leivänpalaseen ja tupakkaan.\nLopputuloksena oli, että kavaluutta oli harjoitettu ja Buddenbrock oli\nkaikkeen syyllinen.\n\nMutta talonpoikien toivo tavata täällä omaisiansa oli pettänyt; ei\nyksikään onnistunut löytämään etsimäänsä. Ainoa surkea varmuus oli,\nettei yksikään heistä ollut kestänyt taistelussa. Mihinkähän erämaan\nkolkkaan he nyt kätkenevät itsensä ja häpeänsä?\n\nJo rupesi päivä kallistumaan iltapuolelle, ja oltiin lähtemäisillään\nkukin kotiinpäin. Mutta ei, ei vielä. Tuolla kaukana tiellä näkyi outoja\nratsastajia. Keitä he lienevät?\n\nKenraali Buddenbrock! Tunnen hänet, ilmoitti eräs vanhanpuoleinen\ntalonpoika. Hän oli tuonnoin kyydinnyt samaa herraa ja silloin saanut\ntietää kuka hän oli.\n\nTämä odottamaton kohtaus sai kaikki valitukset vaikenemaan, eikä tehnyt\nkenenkään mieli lähteä. Tahdottiin nähdä omin silmin tuota valapattoista\nkavaltajaa, joka lähestyi niin uljaana, nyt kun hänen apuansa ei enään\ntarvittu. Miksi hän nyt tuli? Ehkäpä tavataksensa täällä venäläisiä\nystäviänsä! Vai tuliko hän uskotellaksensa ihmisille että hän oli\nsyytön? Mutta sepä ei onnistu. Kyllä tiedettiin mitä miehiä\npääkortteerin herrat olivat. Mitä turmiota tämä päällikkö olikaan\ntuottanut maalle! Hänelle ei koskaan anneta anteeksi.\n\nNäiden pakinain kestäessä lähestyi Buddenbrock muutamien ruotsalaisten\nupseerien kanssa, mutta heitä vastaan ei käynyt kukaan. Eversti\nLagerhjelm oli kohta, saatuansa tiedon menetetystä taistelusta,\nrientänyt paroonia vastaan viedäksensä hänelle tuon musertavan tiedon.\nHän tapasi pääarmeijan Kurvilassa, mutta ei tiennyt enempää kuin mitä\njotkut hengissä pelastuneet kaupunkilaiset tiesivät kertoa. Buddenbrock\ntahtoi kuitenkin tarkempia tietoja, mutta kenen puoleen kääntyä, kun\nLagerhjelm ei ollut seurueessa. Kenraali oli itse lähettänyt hänet\netelään.\n\nOlisivatpa herrat kernaasti puhutelleet talonpoikia, mutta nehän\nymmärsivät ainoastaan suomea. Täytyi malttaa mieltä kunnes alhaisemmat\nja palvelijat saapuivat. Kun nyt Buddenbrock ratsasti synkän\ntalonpoikaisryhmän ohi, kuului sieltä uhkaavaa mutinaa, jota ei voinut\nväärin käsittää muukalainenkaan, ja sitten suhisi kivi Buddenbrockin\nkorvan ohi. Hän ei ollut sitä huomaavinaan ja jatkoi matkaansa. Vihdoin\näkkäsivät upseerit Löfvingin, joka seisoi kumarruksissa rikkinäisten\nrattaiden vieressä naulaten kokoon jotakin ruumisarkun kaltaista. Häntä\nhuudettiin tulemaan, mutta tuo muutoin niin valpas mies ei nähnyt eikä\nkuullut, ennenkuin Buddenbrockin palvelija laukkasi hänen luoksensa ja\nkäski kapteenia rientämään paikalle. Kun Löfving vihdoin saapui, huusi\nkenraali äkäisesti: -- Suu puhtaaksi!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, kaikki on menetetty.\n\n-- Entä Wrangel?\n\n-- Tiedetään ainoastaan että hän pahoin haavoitettuna joutui vankeuteen.\n\n-- Ja muut upseerit?\n\n-- Sanotaan että everstit Bildstein, Willebrand, Gripenhjelm,\nBrandenburg ja muut korkeat herrat ovat sotavankeina, mutta totuutta ei\ntiedä kukaan taata. Emme heitä löytäneet taistelukentällä, mutta se ei\nmerkitse mitään, sillä tuhansien hautaamattomien joukossa on useita\nkorkeita herroja.\n\nPiirteet jäykistyneinä tuijotti Buddenbrock avaruuteen, mutta hetkisen\nperästä kysyi hän taas:\n\n-- Entä täällä? Eikö täällä ole upseereja?\n\n-- On muutamia, vastasi Löfving hitaasti.\n\n-- Tahdon tavata heitä! Missä oleskelevat?\n\n-- Täällä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Löfving tarttuen kenraalin\nhevosen suitsiin ja kääntäen sitä läheistä suurta telttaa kohden. Sen\ntunsi Buddenbrock edellisestä käynnistään Marttilassa; siellä oli\nWrangel itse asunut, ja siellä olivat he tyhjentäneet maljan vastaisille\nvoitoilleen. Kun saavuttiin teltan luo, päästi Löfving suitset ja\nviittasi ääneti sisään. Siellä makasivat everstiluutnantti Du Rietz sekä\nmajurit Grönhagen ja Fieandt hakovuoteella. He olivat kaikki loppuneet.\nEnsinmainitut olivat kuolleet edellisenä iltana, Fieandt vasta tämän\npäivän aamuna. Nähdessään heidät kalpeni Buddenbrock, hänen ylpeä\nryhtinsä veltostui, ja tahtomattansa taipui hänen päänsä ikäänkuin\ntervehdykseksi. Hän astui hevosen selästä ja lähti teltan sisään,\nseurassaan niin monta muuta kuin tila salli.\n\n-- Tässä nähdään kuinka kovalle otti, sanoi Löfving viitaten Du\nRietziin, jonka oikea käsivarsi oli katkaistu. Mutta sittenkin taisteli\nhän, miekka vasemmassa kädessä.\n\n-- Eikö täällä ole ketään hengissä? kysyi Buddenbrock vihdoin.\n\n-- Majuri Sprengtport on hengissä, mutta haavoitettu, vastasi Löfving.\nTänään on hän kuitenkin vähän noussut vuoteeltaan.\n\n-- Tahdon tavata häntä. Seuraa minua.\n\nKenraali jätti hevosensa ratsumiehelle ja viittasi seurueelle että hän\ntahtoi lähteä yksin Löfvingin kanssa Sprengtportin mökkiin. Ei hän\npitkälle päässyt ennenkuin talonpojat taas seisoivat hänen tiellään,\nmutta huolimatta heidän nurjuudestaan ja suvaitsematta luoda heihin\nsilmäystäkään kulki hän upeana ja tyynenä heidän ohitsensa, pakottaen\ntoista toisensa jälkeen astumaan tien syrjään. Mutta tuskin oli hän\nläväissyt heidän ryhmänsä kun taas kaksi kiveä suhisi hänen päänsä\nohitse. Lieneekö ollut harhaheitto vai tahallisestiko ne eivät häneen\nosanneet? Kenraali ei edes kääntänyt päätään, ikäänkuin se tervehdys ei\nolisi tarkoittanut häntä. Löfving sitä vastoin katseli taapäin ja uhkasi\nnyrkillään joukkoa, joka nähtävästi ei aikonut lakata. Näin\nvaroitettuina seisahtuivat kuitenkin talonpojat. Löfvingiin he\nsaattoivat luottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajurinrouva Sprengtport oli jättänyt miehensä lähteäksensä noutamaan\npientä Yrjö Maunua torpasta, mutta oli luvannut pian palata. Löfving ja\nMartti olivat niinikään lähteneet. Ensin tuli heidän haudata kuolleet\nvihittyyn maahan ja sitten samoilla kootaksensa, jos mahdollista,\nWrangelin armeijan sirpaleita, semminkin onnettomia suomalaisia.\n\nMajuri istui yksinään avarassa tuvassa jalat riipuksissa vuoteen reunan\nyli ja kädet ristissä polvien välissä. Mihin ryhtyä, kun hän ei jaksanut\ntehdä työtä eikä matkustaa pois. Kunpa hän edes tietäisi mitä ulkona\nmaailmassa tapahtui. Onnistuisiko koota uudestaan hajoitettu armeija? Ja\nmikä oli noiden onnettomien tila? Mitä pääkortterissa ajateltiin? Kuinka\nBuddenbrock kaikesta tästä suoriutuu? Missä Lascy oli? Mitä kaikkea\npitäisikään nyt tehdä, mutta hänen täytyi istua suljettuna kuten vanki!\nMajurin sisuksia kuohutti, ja hän tunsi kuinka tämä kaiverteli hänen\nhitaasti palaavia voimiansa. Ei toki; täytyy ajatella muuta.\n\nHän nousi ja käveli horjuvin askelein ovenpielessä olevan akkunan luo.\nSiihen hän istuutui katselemaan ulos. Hänen edessään kohosi metsä\npimeänä ja synkkänä. Ei näkynyt sotamiestä eikä telttaa, sillä leiri oli\nasumuksen vastakkaisella puolella. Tässä metsän partaalla oli kaikki\nhiljaista ja autiota kuin haudassa. Sprengtportin katseet ajelehtivat\npilvien muassa puiden latvojen yli, sieltä alas kanervikkoon ja polkuun,\njoka kivisenä ja kaitana luikerteli puiden välitse kaukaisuuteen. --\nKaukanako hänen vaimonsa nyt lienee? Ja milloin hän joutunee takaisin\nMarttilaan? Siinähän toki oli valonpilkoitusta majurille. Vielä vähän\nkärsivällisyyttä, ja hän löytää taas omaisiansa. Se ajatus palautti\nkotirauhan onnen ja nuoruuden muistot, mutta vaihtelevina ja haihtuvina\nkuin unennäkö. Mihinkä kaikki nuo ajat olivat vaipuneet! Mihin oli elämä\nkadonnut. Nyt oli hän jättämäisillään sijaa muille. Täyttääkö sen joskus\nyksikään hänen pojistaan? Eivät ainakaan nuo kaksi vanhempaa. He olivat\nylioppilaita ja harrastivat yksinomaan rauhan toimia. He olivat\njoutuneet elämän taisteluun niin varhain, he olivat lapsuudessa\nkärsineet liiaksi. Toisin oli Jaakon laita. Hän oli syntynyt rauhanteon\njälkeen ja tuli muutoin isoisäänsä. Sama hehku sydämmessä, sama halu\nsuuriin tehtäviin. Poika, Jumalan kiitos, ei ollut mukana Lappeenrannan\nsurkeana päivänä, sillä Brandenburg oli lähettänyt hänet jo aikoja ennen\npitämään huolta niistä vartiorovioista, joita sytytettiin harjuille. Sen\nperästä Sprengtport ei ollut nähnyt häntä, mutta päättäen Jaakon\ntervehdyksistä ja kumppanien kiitoksista oli hän kunnollisesti\nsuorittanut tehtävänsä. Ehkä hänestä vielä tulee kelpo mies. Hänen\ntulinen sydämmensä, hänen uljas rohkeutensa muistutti nuorta kotkaa,\njoka valtaavasti pyrkii korkeuteen. Ja Yrjö Maunussa oli sama säteilevä\nkatse, niin pieni kuin hän olikin. Kuka johtaa näitä nuoria, kasvattaa\nheistä miehiä? Majuri itse ei jaksanut enään kauan, sen hän tunsi. Hänen\noma nimensä ei tule koskaan mainittavaksi suurmiesten parissa. Ja\nunohtukoon hän, kunpa vaan pojista tulisi parempia. Hänen rakas isänsä\noli taistellut uskonvapauden ja Lutherin ilmoittamien totuuksien\npuolesta, miksi siis eivät hänen pojanpoikansa voisi suorittaa suuria\ntehtäviä. Kunpa edes voisivat löytää vapauttavan sanan tälle\nonnettomalle, rikkiraadetulle maalle. Jospa aikojen myrskyt nostaisivat\nheidän siipiänsä ja osoittaisivat, mitä tulee tehdä kansan hyväksi.\nSynkkä oli aika, mutta oli toki vielä yksi rehellinen mies, niinkauan\nkuin hänen ainoa veljensä Heikki Sprengtport oli elossa. Hän oli\nnuorempi ja reippaampi johtamaan Jaakkoa ja Yrjö Maunua, hän, tuo\nrehellinen suomalainen, joka kahdennestatoista ikävuodestaan oli\nseisonut lippujen alla, joka oli pannut henkensä alttiiksi Narvassa,\nPälkäneellä ja lukuisissa muissa taisteluissa; hän joka ennen Napueen\ntaistelua lauloi virren väellensä, vaikka hengitys muuttui jäätyneeksi\nsumuksi. Lieneekö hän vielä Ruotsissa? Hänen sydämmensä ainakin oli\ntäällä, sillä Suomea hän ei unohtanut. Kuinka tulisesti hän olikaan\npuhunut valtiopäivillä suomalaisten talonpoikien puolesta, esittänyt\nheidän rukouksiansa rauhan säilyttämisestä Venäjän kanssa, ja mikä\nmestariteos olikaan hänen memoriaalinsa Suomen luonnottomasta\nkauppa-asemasta, josta oli hyötyä kaikille vaan ei itse suomalaisille.\nVakavasti oli hän varoittanut Hattuja panemasta Buddenbrockia\nylipäälliköksi. Ja siitä majurin ajatukset siirtyivät sitten\nluonnollisesti nykyiseen kurjuuteen, armeijaan, Wrangeliin ja\nLappeenrantaan.\n\nEpävarmuus ja ikävä oli vieläkin masentanut Sprengtportin voimia, ja hän\npäätti hetkeksi taas heittäytyä vuoteelle, mutta samassa avautui ovi ja\nLöfving astui sisään.\n\n-- Paroni Buddenbrock, herra majuri, sanoi hän ja vetäytyi pois ovelta,\nantaaksensa tilaa ilmoitetulle.\n\nSprengtport vavahti: -- olen sairas! En tahdo nähdä häntä! huusi hän\nkuohuksissa; mutta Buddenbrock oli jo huoneessa.\n\nViittauksella käski kenraali Löfvingin poistumaan, lähestyi sitten ja\nojensi kättä Sprengtportille, mutta tämä ei liikahtanut. Suorana ja\njäykkänä kuin kivettyneenä istui majuri tuijottaen Buddenbrockiin. Äkkiä\nelpyi hän kuitenkin. Silmät syöksivät tulta, käsivarret kohosivat, ja\nhän hypähti seisomaan Buddenbrockin eteen. Oikealla kädellään kävi hän\nkiinni Buddenbrockin kurkkuun ja vasemmalla tarttui hänen\nrintapieliinsä. Se tapahtui semmoisella rajuudella kuin olisi henki\nkysymyksessä.\n\n-- Kavaltaja! huusi majuri ravistaen miestä. Kavaltaja!\n\nTämä odottamaton vastaanotto sai Buddenbrockin ensi hetkessä hämille,\nmutta täysissä voimissa olevan oli helppo irtaantua, ja hän työnsi\nSprengtportin pari askelta luotaan. Tämä horjui ja oli vähällä pyörtyä,\nmutta kooten viimeiset voimansa pysyi hän pystyssä ja lähti pontevin\naskelin ovea kohden, lähteäksensä huoneesta. Buddenbrock riensi perässä,\nja tarttuen hänen olkaansa huusi kiivaasti ja mielenkuohussa:\n\n-- Kuule minua, Sprengtport! Sinun täytyy kuulla minua. Ja lievällä\nväkivallalla talutti hän murtuneen kumppaninsa takaisin. Majurin\nsilmissä huone pyöri, horjuen pääsi hän vuoteen luo ja heittäytyi siihen\nkokonaan voimattomana.\n\nVasta nyt Buddenbrock huomasi kuinka muuttunut Sprengtport oli.\nSemmoisia kärsimyksen merkkejä ei oltu hänessä ennen nähty. Kenraali\nhämmästyi; meneekö tämäkin hautaan! Hän asettui vuoteen viereen ja sanoi\ntyynesti ilman mitään moitteen vivahdustakaan: -- Ymmärrän, sinä uskot\nsamaa kuin muut, mutta minä olen syytön.\n\n-- Syytön!? toisti Sprengtport, ilon sävel äänessä. Oi, todista se!\n\n-- Ja sitä vaadit sinä, jota oma väkesi on kavaltanut.\n\n-- Heitä olit sinä jo ennen kavaltanut.\n\nBuddenbrock katseli majuria terävästi, asettaen kätensä puuskaan: --\nKuinka rohjetaan esittää mokomia syytöksiä? Ja mistä ne ovat kotoisin?\nkysyi hän uhkaavaisesti. Minä olen ylipäällikkö, mutta Wrangel ei\ntottele ja menettelee ihan käskyjä vastaan. Minua sitten syytetään\nseurauksista. Täytyy olla mielipuoli tahi yksinkertainen kuin Myssy, jos\nei näe missä syy on tahi ainakin ettei se ole minussa.\n\nBuddenbrock vaikeni ikäänkuin varmana voitostaan, eikä Sprengtport\nvastannutkaan. Huulet tiviisti suljettuina tuijotti hän liikahtamatta\neteensä. -- Vastaa minulle, Sprengtport, pyysi kenraali. Etkö usko\nminua?\n\n-- En, vastasi majuri lyhyesti ja kylmästi.\n\nHetken äänettömyys. Sprengtportin voimat olivat nähtävästi lopussa, hän\nolisi tarvinnut lepoa. Mutta Buddenbrockilla oli liian paljon\nsydämmellään voidaksensa kantaa sitä yksin, ja sentähden alkoi hän\nuudestaan:\n\n-- Sinä kohtelet minua aivan kuin valehtelijaa, petturia.\n\nToinen pysyi äänettömänä.\n\n-- Sellaistako, Sprengtport, ystävyytesi onkin? Että roistot ja ne,\njotka eivät ole koskaan minua nähneet, luulevat minun kavaltaneen heitä,\nsiitä en vielä välitä, mutta ettet sinä, joka olet tuntenut minut yli\nkolmenkymmenen vuoden, joka olet seurannut minua taisteluissa ja\nvaaroissa löytämättä mitään tahraa luonteessani, edes epäile sanoa minua\nkavaltajaksi ja kohdella minua ikäänkuin en olisi muuta tehnyt kuin\npettänyt, se -- --\n\nMajuri käänsi kasvonsa Buddenbrockin puoleen: -- Niin pitkälle en mene,\nsanoi hän, mutta mitä muuta sinä oletkaan tehnyt siitä ajasta, jolloin\nryhdyit ylipäällikkyyteen?\n\nKenraali yritti estää enempiä syytöksiä, mutta Sprengtport jatkoi\nkuumeentapaisella kiivaudella. -- Ellet sinä, samoin kuin muutkin Hatut,\nolisi sallinut kunnianhimon riistää itseltäsi kaikkea järkeä, niin et\nolisi ottanut sotamarskiksi ruvetaksesi. Mutta vaikka olisitkin\nTukholmassa uskonut itsesi siihen kykeneväksi, niin täällä ainakin, koko\nkurjuus silmiesi edessä, sinä huomasit todellisuuden. Ja kuitenkin! Sinä\ntulit tänne kuninkaan käskystä antamaan tietoja asemasta Suomessa, mutta\nsen sijaan että olisit sanonut hänen majesteetilleen suoran totuuden,\npeittelit sen ainoastaan palkitaksesi Gyllenborgia ja hänen juhtiaan,\njotka auttoivat sinua siihen missä nyt olet.\n\n-- Se ei ole totta! huusi Buddenbrock posket tulipunaisina.\nRaporteistani vastaan aikanaan itse, ja asemani Ruotsin armeijassa olen\nansainnut taistelemalla nuoruudestani saakka kuningas Kaarlon luona.\nSiksi kunniakas oli nimeni, että kun syyskuun 24 p:nä 1729 minut\nkirjoitettiin ritarihuoneeseen ruotsalaiseksi aatelismieheksi,\nonnittelivat Tukholman vapaasukuiset säätyänsä, kun vaakunani asetettiin\nheidän joukkoonsa.\n\nSprengtport ei vastannut, ja kun Buddenbrock huomasi, ettei hän aikonut\nmyöntää eikä kieltää, rupesi hän uudestaan moittimaan Wrangelin\nanteeksiantamatonta julkeutta, kun hän vastoin kaikkia käskyjä riensi\nLappeenrantaan. Hänen olisi pitänyt totella ja odottaa.\n\n-- Odottaa! huusi Sprengtport ylenkatseellisesti. Luuletko että Lascy\nolisi odottanut? Mutta mitä sinä itse odotit? Jos aikomuksesi oli jättää\nkaupunki tuhottavaksi, olisi sinun pitänyt sanoa se suoraan. Silloin\nolisimme suoriutuneet ilman sinua.\n\n-- Jätä ne semmoiset sanomatta, Sprengtport! Minunko syyni se oli että\nWrangel -- --\n\n-- Älä puhu Wrangelista! huusi majuri, puoleksi nousten vuoteelta. Hänen\nkunniansa ei kuole koskaan! Mutta miksi et itse tullut? Minkätähden\njätit meidät pulaan? Minkätähden lähetit meidät kuolemaan kuten David\nUrian?\n\nTuskanhiki nousi Buddenbrockin otsaan, mutta hän rohkaisihe ja vakuutti,\nettei hän uskonut vaaraa niin likeiseksi. Elokuun 23 p:nä kl. 6 aamulla\noli hän kyllä saanut kirjeen Wrangelilta, joka vaati lähtökäskyä, koska\nBrandenburg oli pyytänyt apua Lappeenrantaan. Wrangel itse oli valmis\nlähtöön. Sen kirjeen ohessa seurasi toinen Brandenburgilta, jossa tämä,\npyytäen apua, kertoi, että hänen tiedustelijansa olivat Kananojalla ja\nTaskulassa huomanneet vihollisten joukkojen kulkevan Lappeenrantaan\npäin. Buddenbrock kuitenkaan ei ollut siltä taholta kuullut olevan\nmitään sanottavaa vaaraa, eikä siis uskonut tarvitsevansa varoa\nhyökkäystä. Hän oli kuitenkin vastannut, että Brandenburgin tuli\ntarkemmin tutkia metsiä, ja jos varomisissa oli perää, pitäisi\nWrangelin, heti lähetettyään tiedon pääkortteeriin, itse viipymättä\nlähteä liikkeelle ja suurella varovaisuudella liikkua eteenpäin\ntarkimmasti tiedustellen. Jos Wrangel huomasi Lascyn siksi vahvaksi,\nettei käynyt hyökätä hänen kimppuunsa, pitäisi hänen valita itselleen\nsopiva paikka ja siellä odottaa Buddenbrockia pääarmeijan kanssa.\n\nMajurin oli vaikea hillitä kärtyisyyttä. Tuo pitkäveteinen\nlaverteleminen väsytti häntä silminnähtävästi, mutta kenraali tahtoi\npuhua suunsa puhtaaksi ja jatkoi huoletonna: Hänen vastauksensa\nWrangelille ei ollut vielä lähetetty, kun uusi lähetti kl. 11 e. p. p.\ntoi Lagerhjelmilta tiedon, että Wrangel oli lähtenyt. Sen johdosta oli\nBuddenbrock kirjeensä reunaan lisännyt, että Wrangelin piti odottaa\npääarmeijaa, joka nyt oli rientävä avuksi. Erittäin hyvänä\npysäyspaikkana oli hän maininnut Toikalaa, jonka valloittamista\nvaikeutti korkea harju ja järvi oikealla sekä suo vasemmalla puolella.\nSemmoisia käskyjä oli Wrangel saanut, mutta kuinka hän oli menetellyt?\nÄärettömällä kevytmielisyydellä oli hän sotalaeista ja käskyistä\nhuolimatta heittäytynyt vaaroihin, joita hän ei voinut torjua, ja kyllä\nhän vielä saa kaikesta vastata.\n\n-- Wrangel on syytön, keskeytti Sprengtport. Hän lähti Jumalan nimessä\nja olisi loistavasti voittanut, jollei Wasaborg vastoin käskyä olisi\nedennyt liiaksi ja murtanut rivin sekä estänyt meitä käyttämästä omia\ntykkejämme. Kun me luovuimme hyvästä asemastamme, jäi kaikki onnen\nnojaan, ja suomalaisten joukkojen pako sai turmiomme täydelliseksi.\nMutta Wrangelin ei ollut syy.\n\n-- Wrangelilla, huusi Buddenbrock raivostuneena, oli vielä\nviimeiselläkin kaksi mahdollisuutta. Joko olisi hän vienyt kaiken\nvarusväen kaupungista ja peräytynyt, tahi olisi hän heittäytynyt linnaan\nja puolustautunut kunnes olisin joutunut apuun.\n\n-- Kummassakin tapauksessa olisi hän uhrannut kaupungin. Sitäkö\ntahdoitkin?\n\nBuddenbrock epäröi. Pitikö hänen vaatia tämä paatunut kaksintaisteluun\nja tappaa hänet juuri nyt? Vai olisiko parempi kohdella näitä sanoja\nylenkatseella ja lähteä. Mutta ei! Tänä hetkenä tarvitsi tuo yksinäinen\nmies jonkun, jonka edessä hän voi puhdistaa itseänsä. Hän kaipasi\ninhimillistä sydäntä, sillä hän käsitti kuinka yksinään hän seisoi.\nSprengtport oli aina ollut uskollinen kumppani, ja kyllä hän katselee\ntätäkin asiaa toisilla silmillä kunhan saa kaikki tietää. Sprengtportin\nkatkeraan ivaan Buddenbrock sentähden vastasi kylmällä tyyneydellä: --\nPysykäämme tosiasiassa. Kuulin Lagerhjelmiltä, ettei Wrangel ottanut\nmukaan muonaa kuin pariksi päiväksi ja että hän jätti koko kuormaston\njälkeensä. Miehistö lienee heittänyt takitkin yltään.\n\n-- Olimme heittäneet sydämmemme, henkemme! huusi Sprengtport\nkiihtyneenä.\n\nMutta Buddenbrock jatkoi järkähtämättömänä: -- Olkoonpa, että Wrangel\nsalli semmoista; minulle se ei olisi käynyt. Syys on tulossa; rankkasade\nolisi voinut kastaa miehet läpimäriksi, mikä kahdeksan penikulman\ntaipaleella olisi voinut tuhota koko kolonnan. Wrangel jätti tykistön\njälkeensä, minä toin tykit mukanani. Sitäpaitsi oli väki tietämättäni\nottanut teltat mukaansa, ja oikein se olikin, sillä parempi on\nsotamiehen nukkua kuin samota metsissä seipäitä kokoomassa. Mutta vaikka\nolisinkin lähtenyt yhtä kevytmielisesti kuin Wrangel, en olisi\nsittenkään joutunut aikoinaan paikalle, sillä Wrangelin kuljettavana oli\nainoastaan 5:den penikulman paikoilla, mutta minun 8. Wrangel oli valmis\nkolmessa tunnissa, sillä hänellä oli kaikki koossa, mutta me saimme\nhevosemme vasta seuraavana aamuna. Valmistauduttaessa keitätin lihaa\nsotamiehille, joten sekin viivytys käytettiin edullisesti.\n\nTuo pitkä puhe oli majurista sietämätöntä, mutta kun ei ollut\npoistumisen mahdollisuutta, koetti hän, loikoen vuoteellaan, silmät\nummessa osoittaa ainoastaan välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä. Voimat\nvihdoin pettivät, hän ei enää hillinnyt itseänsä, vaan teki kiivaan\nliikkeen käsivarrellaan ikäänkuin heittääkseen luotansa kaikki\nselitykset. Sitten kohosi hän istualleen ja puhkesi kuumeentapaisella\närtyisyydellä puhumaan:\n\n-- No jääköön se sun lihankeittosi Herran nimeen! Näit kai liiaksi\nnälkää Ukrainassa, niinkuin me kaikki. En olisi sittenkään menetellyt\nsinun tavallasi. Mutta sano minulle lyhyesti ja selvään, oletko saanut\nkirjeitä venäläisestä leiristä ja vastannut niihin?\n\n-- Olen, sen myönnän, mutta senkin kykenen selittämään.\n\n-- Tietysti! huudahti Sprengtport kalveten ja värähtävällä äänellä. Sinä\nosaat selittää jos mitä. Mutta sittenkin tulee päivä, jolloin tuomio\nkohtaa sinua. Taivas ja maa todistavat, että sinä uhrasit Wrangelin ja\nmeidät kaikki. Mene! En tahdo enempää kuulla.\n\n-- En, en menekään! Ne kirjeet, joita sain, olivat veljeltäni ja\nyksityisiä. Koko maailma saa ne lukea. Tuossa on. Buddenbrock veti esiin\nkolme kirjettä ja antoi ne majurille. -- Näethän että ne ovat\nGothardilta.\n\nSprengtport otti yhden ja vilkasi kuoreen, jota kaunisti upea\nBuddenbrock-suvun vaakuna. -- No, entä sitte? sanoi hän tarjoten kirjeen\ntakaisin.\n\n-- Tiedät kai että Gothard on hoitanut perhekartanoitamme Liivissä, ja\nettä minä olen saanut niiden tuloista osan. Vai etkö tiedä?\n\n-- Tiedän kyllä.\n\n-- Lankomme Rudolfin ainoa poika hukkui Volgaan, ja hän itse palasi\nMainziin. Vähän sitä ennen oli sisareni kuollut Moskovassa, ja hänen\nperintöasiansa oli vielä selvittämättä, sillä Gothard oli minusta\nkaukana kun olin Etelä-Venäjällä. Sittenkään ei ollut tilaisuutta\nsiihen. Lankoni kuoli lapsetonna ennenkuin sai oikeuttansa nauttia,\nmutta hänen papereissaan oli kirje meille, hänen langoilleen, jossa hän\nlausuu toivomuksenaan, että hänelle tuleva perintö siirrettäisiin\neräälle hänen kasvatuspojalleen. Gothard, joka on lapseton, suostui,\nmutta minulla on poika ja hänestä on suku versova. Hänen oikeutensa oli\nvälttämättömästi ratkaistava ennen sotaa, semminkin kun en ikinä suostu\nRudolfin pyyntöön. Minun täytyi tavata Gothardia, ja samasta syystä\nolimme viimeiseen saakka kirjevaihdossa.\n\nTämän selityksen jälkeen alkoi Sprengtport nähdä esimiehensä vähän\nmuuttuneessa valossa. Miksi ei tuo olisi totta. Majuri tavallansa\nrauhoittui, vaikkei ollut tyytyväinen, ja nyt alkoi tyynempi neuvottelu.\nSprengtportin täytyi luvata apuansa ja neuvoansa Buddenbrockille. Täytyi\ntarmokkaasti koettaa koota hajaantuneet sotajoukot, sillä Buddenbrock\ntahtoi saada kaikki järjestetyksi ennenkun jätti paikkansa\nLewenhauptille, jota niinä päivinä odotettiin Suomeen.\n\nSittenkuin kenraali oli tullut vakuutetuksi, että Sprengtport jaksaisi\nastua palvelukseen, lupasi hän kaikella varmuudella, että Sprengtport\nasetetaan Karjalan rakuunain päälliköksi, kun entinen, Brandenburg, oli\njoutunut sotavangiksi, ja vaikka majuri vielä oli sangen heikko, tahtoi\nBuddenbrock saada hänet jo seuraavana päivänä mukaansa, kun hän kaikkine\nväkineen lähti paluumatkalle Haminaan.\n\nNäiden keskustelujen aikana oli jo yö tullut, ja tupa olisi ollut pimeä,\nellei kirkas kuutamo olisi sitä pienten ruutujen kautta himmeästi\nvalaissut. Kiistan tuimuudessa ei kumpikaan ollut tätä huomannut; olihan\nse heille kylliksi että näkivät toisensa. Mutta kun tyynnyttiin, tuntui\nkaikki helpommalta, ja nyt huomattiin että päivä oli mennyt ja että\nparas oli erota.\n\nBuddenbrock tarjosi kättä Sprengtportille jäähyväisiksi, mutta tämä ei\njoutunut vielä siihen tarttumaan, kun kaukaa kuului epäselvää hälinätä.\nBuddenbrock astui akkunan luo. Hänen edessään oli koko leiri yölevossa.\nSiellä täällä säteili heikosti tähti, ja teltat kuutamossa valkenivat\nniin kauas kuin silmä kantoi. Mutta äkkiä kajasti leimuava valo metsän\npuolelta, jota ei näkynyt tänne, ja kohta sen jälkeen ilmaantui joukko\ntalonpoikia kirveineen ja palavine soihtuineen. Mikä nyt? Väestön\nuhkaava käytös hänen tullessaan leiriin ja heitetyt kivet johtuivat\nBuddenbrockin mieleen. Ehkä hakivat häntä. Pitikö hänen semmoisella\ntiedonannolla huolestuttaa Sprengtportia? Mutta muuta keinoa ei enään\nollut, sillä raakoja ääniä kuului selvästi huoneeseen ja Sprengtportkin\nkuuli makuupaikalleen selvästi huudon: -- Tännepäin! Näin hänen käyvän\ntänne sisään. Poltetaan koko hökkeli!\n\nKenraali, joka ei ymmärtänyt suomea, kysyi kääntyen Sprengtportin\npuoleen: -- Tarkoittaako tuo minua?\n\nIkäänkuin vastaukseksi kuului muutamia kirveeniskuja akkunaan, joista\npienet lasiruudut sälähtivät sirpaleiksi. Samassa temmattiin ovi auki,\nja väki tunki meluten sisään. Talonpojat luulivat tapaavansa\nBuddenbrockin, mutta näkivät hämärässä vaan Sprengtportin, joka\nvastapäätä ovea nousi vuoteelta. Se seisautti etumaiset, mutta toisia\ntunki heidän takanaan eteenpäin saadaksensa myös katsella huoneeseen,\njossa eivät kuitenkaan hämärän tähden erottaneet esineitä. Vihdoin\nkuitenkin huomattiin Buddenbrock, kun hän kumarasta asemastaan akkunan\nvieressä ojentui suoraksi. Hän oli siis täällä.\n\nTalonpoikaisjoukko astui sisään silmäillen etsimätänsä. Kenraali\ntiukasti ja levollisesti katseli heitä, ja niin seisottiin vastakkain\npuolen minuuttia ääneti. Sprengtport jo läheni väkeä.\n\n-- Mitä tahdotte? kysyi hän seisoen keskellä lattiaa, selkä käännettynä\nBuddenbrockiin, ikäänkuin puhuaksensa hänen puolestansa.\n\n-- Vaadimme tuolta maksua Lappeenrannasta, vastasi yksi miehistä uhmaten\nja astuen likemmäksi kumppanien seuraamana. Tiedämme että hän se\nWrangelin kavalsi.\n\nBuddenbrock ymmärsi vaan sanan Wrangel, mutta arvasi muut. Hän olisi\nvastannut kansan uhkaan, mutta eihän se ymmärtänyt hänen puhettaan.\n\nYhä vielä majuri seisoi suojelusmuurina. Voimat eivät oikein kestäneet,\nmutta sitä ei kenenkään pitänyt huomata. Koko tarmonsa pani hän ääneensä\nja sanoi uhaten: -- Jos te tässä tahdotte käydä oikeutta istumaan, niin\naletaanpa pojistanne. Kuinka ne vaaran hetkellä menettelivät?\n\n-- Mitä muuta ne voivatkaan tehdä, vastasi ijäkäs talonpoika\nhiljaisemmin. Tiesivät olevansa petettyjä.\n\n-- Ja minä, huusi majuri, tiesin sen valheeksi, sentähden taistelin. Jos\nmiehemme olisivat puolustauneet niinkuin ennen, olisi Lappeenranta vielä\nehjänä. Mutta miksi te heidän pakoansa sanotte, ja mitä luulette sen\nmaksavan heille, jos eivät päälliköt pyydä kuningasta heitä armahtamaan?\n\nSekava hälinä oli vastauksena; sitten kuului ääni: -- Jos kavaltajat\nolisivat olleet köyhiä talonpoikia, kyllä sitten olisi toinen ääni\nkellossa, mutta korpit ja herrat eivät syö toisiansa.\n\n-- Korpit ja herrat! karjasi Sprengtport silmät salamoivina. Vai niin!\nKatsokaa! Onko tämä kavallusta? Ja majuri tempasi tuimasti auki paitansa\nrinnan kohdalta, antoi sen painua lanteille, repi pois veriset kääreet\nja viskasi ne pois. -- Katsokaas tätä! käski hän viitaten haavoitettuun\nruumiiseensa ja läpiammuttuun käsivarteensa, josta verta rupesi\ntippumaan. Katsokaa! niin me herrat taistelimme. Likemmäksi, jotta\nvoitte nähdä. Ken tahtoo, laskekoon arpeni ja haavani. Olenko pettänyt\nkuningasta ja valtakuntaa? Menkää tappotantereelle ja katsokaa, miten\nsiellä ruotsalaiset makaavat ja kuinka upseerit taistelivat, ja puhukaa\nsitten siitä mitä herrat ovat tehneet.\n\nTuo odottamaton verinen näky ja Sprengtportin uhkaava esiintyminen\nvaikutti kuin jäähdyttävä vesi. Buddenbrock haihtui mielestä,\nSprengtportin sankarihaamu seisoi edessä, ja kunnioituksella ja\nihailulla kokoontuivat katsojat hänen ympärilleen. Hänen epälukuiset\narpensa, hänen avoin haavansa, kalpeat kasvot ja kuumeenhehkuvat silmät,\nvaan enimmin ehkä tuo jalo sieluntarmo niin heikossa ruumiissa vaikutti,\nettä äsken niin tuimat miehet unohtivat kaiken muun paitsi edessään\nseisovan verta vuotavan sankarin. Vanha hopeahapsinen ukko oli astunut\nesille tutkiaksensa sormellaan noita kauheita muistomerkkejä, mutta\npitkälle hän ei päässyt ennenkun kyyneleet nousivat silmiin ja hän\nkääntyi pois huoahtaen: -- Hyvä Jumala kuinka olette kärsinyt!\n\n-- Olen kyllä, mutta nyt minulla onkin vapaakirja, joka tepsii. Vieläkö\nkukaan teistä pitää minua kavaltajana?\n\n-- Ei tietysti, mutta emme teitä tarkoittaneetkaan. Hänestä tuossa me\npuhuimme, vakuuttivat useat.\n\nMajuri katseli syytettyä ja kääntyi taas väen puoleen. -- Parooni\nBuddenbrock, sanoi hän, on ruotsalainen mies eikä ymmärrä mitä me\npuhumme, mutta te olette järkeviä ja ymmärrätte, että jos minä pidän\nkavaltajan puolta, niin en ole itse sen parempi. Sanon teille kuitenkin,\nettei yksikään meistä ole oikeutettu tuomitsemaan tätä herraa sen\ntähden, että hän saapui liian myöhään Lappeenrantaan, sillä ei kahdeksaa\npenikulmaa niinkään juosta, vieläpä tykit muassa. Jos paroonissa on\nsyytä, niin vastatkoon oikeuden edessä, mutta teitä neuvon olemaan\nlangettamatta tuomiota ennen aikojaan, vaan koettakaa sovittaa mitä maan\nnuoriso on rikkonut.\n\nTalonpojat olivat äänettöminä kuunnelleet, mutta monista kasvoista näkyi\nvielä epäluulo, ja katseet kääntyivät yhä Buddenbrockiin. Hän astui nyt\nihan likelle ja kysyi tuimasti: -- Mitä tämä merkitsee?\n\nSprengtport lausui ruotsiksi muutamia rauhoittavia sanoja ja jatkoi\nkääntyneenä talonpoikiin:\n\n-- Kenraali kysyy, mitä tämä merkitsee, mutta en tahtoisi puhua teidän\nälyttömyydestänne. Mitä jos hän vie teidät oikeuteen? Olisin silloin\npakotettu todistamaan, että te aseellisina tunkeuduitte asuntoomme\nuhaten tappaa kuninkaallisen ylipäällikön ja polttaa koko talon.\nLähtekää siis siivosti matkaanne, ja vakuuttakaa kaikille karkureille,\nettä saavat armon jos katuvat. No, jatkoi majuri katsellen likimmäistä,\ntuoppa nyt tänne nuo veriset kääreet ja auta minulle paitaa ylleni!\n\nTalonpoika totteli, ja sill'aikaa kun hän hiljaa ja varovaisesti laittoi\nkaikki entiselleen, lähti joukko ääneti huoneesta. Majuri ei vielä ollut\nreilassa kun tunsi lattian horjuvan allansa. Mielenliikutus ja ponnistus\noli uudestaan murtanut hänen voimansa. Buddenbrock huomasi sen ja\ntarjosi hänelle käsivartensa, mutta majuri ei jaksanutkaan. Hänet täytyi\nkantaa vuoteelle. Huone pyöri hänen silmissään, ajatukset seisahtuivat,\nmutta kiihtynyt kuume synnytti tuimia, levottomia haaveiluja.\nBuddenbrock huomasi että sairas houraili. Tässä neuvottomuudessa astui\nLöfving sisään raittiina ilmana ja huudahti: -- On saatu tietoja\nrykmenteistämme. Niitä on nähty Savonlinnassa ja Valkealassa.\n\nTämä antoi uuden käänteen puhelulle. Löfving käskettiin heti lähtemään\nSavonlinnaan, ja talonpoika, joka vielä seisoi ovella, tarjoutui\nlähtemään mukaan ja vakuutti, että useat kumppanitkin seuraavat, jos\ntarve vaatii. Toimeen ryhdyttiin heti, ja seuraavana aamuna auringon\nnoustessa lähti ylipäällikkö seurueineen pääkortteeriin.\n\nLeiri jäi autioksi. Sairaat ja kuolevat saivat tyytyä kohtaloonsa, ja\nväestö ryösti vihdoin jälkeen jätetyt varastot, kun ne kuitenkin\nolisivat jääneet taivaan lintujen saaliiksi. Monet tuhannet ruumiit\njätti Buddenbrock hautaamatta, ja siinä ne makasivat mihin olivat\nkaatuneet, kunnes vihdoin laupiaat kädet parin viikon päästä tekivät\nheille viimeisen surullisen palveluksen.\n\n\n\n\nV Luku.\n\nVangit.\n\n\nKun Lascy palautti joukkonsa Lappeenrannasta, vietiin myös vangit\nmukana. Siinä oli kirjava joukko miehiä, naisia, lapsia, toiset\nsairaita, toiset kuolevia, kaikki surun murjomina. Kasakkojen\nvartioimina näitä onnettomia kuljetettiin Viipurista Sisä-Venäjälle,\naluksi kenraali Kranashukin komennossa. Tämä oli reipas,\nseitsenkymmenvuotias, kookas ukko, lonkkaan sattuneesta luodista\nonnahtava. Hänen lyhyt vaalea tukkansa, tuuheat, ijästä huolimatta vielä\nruskeat viikset ja upea ryhti saattoivat luulemaan häntä parikymmentä\nvuotta nuoremmaksi. Hänestä, joka oli tottunut käskijävaltaan, olivat\nsuomalaiset ainoastaan uppiniskaisia luonteita, joita piti kurittaa,\nkunnes vihdoin oppisivat tinkimättä alistumaan Venäjälle. Ei siis yhtään\nkursailtu, ja kauhulla valitti sodan jälkeen moni vapautettu sitä\nkovuutta, millä kenraali kohteli komentoonsa annettuja. Yleinen kurjuus\npakotti vihdoin jättämään joukon naisia ja lapsia venäläiseen Suomeen.\nNiitä, joiden sallittiin jäädä Valkjärvelle, olivat myös Maria\nSprengtport ja Leena. Paikkakunta oli köyhä, jokainen mökki oli sullottu\ntäyteen sotamiehiä, joiden parissa asujamet saivat tulla aikaan miten\nosasivat. Vankien tulo ei suinkaan huojentanut asukasten mieliä, mutta\nei sentään valitettu. Olivathan nuo muukalaiset kyllin onnettomat, ja\ntulivathan ne rakkaasta kotimaasta, ruotsalaisesta Suomesta.\n\nWrangelille oli suurena lohdutuksena saada jäädä Valkjärvelle, sillä\nolihan se vielä Suomenmaata ja oltiinhan maanmiesten parissa. Yhteiset\nsurut synnyttivät keskinäistä luottamusta tulokkaiden ja vastaanottajien\nvälillä, ja aikaa voittaen sydämmet aukenivat. Kolmekymmentä vuotta\nsitten olivat kylän asukkaat kokeneet samaa, kärsimykset olivat niin\nsamankaltaiset, ja vihdoin lapsetkin huomasivat, etteivät nuo kaukaa\ntulleet olleet muukalaisia, vaan rakkaita sukulaisia, jotka Jumalan\ntahdosta olivat joutuneet samoihin koettelemuksiin kuin kotoväkikin.\nYksi kuitenkin yhä pysyi itseensä sulkeutuneena, niin että hänet vihdoin\njätettiin yksinäisyyteensä. Maria Sprengtport ei sanoin eikä kyynelin\npurkanut suruaan. Hän oli enemmän kuvan kuin ihmisen kaltainen. Toiset\npitivät häntä kovana ja kylmänä, toiset luulivat huomaavansa hänen\npiirteissään kätkettyä surua, kun joku illan rauhassa tarttui pirtin\nkanteleeseen ja soitti virren, tahi kun lapset, kädet ristissä, lukivat\nrukouksiansa. Maria ei huomannut, että hänelle tahdottiin olla\nmyötätuntoisia, ja tämä kylmäkiskoisuus vaikutti vihdoin, että itsekukin\nvetäytyi pois hänestä, kun hän ei enään näyttänyt olevan kenenkään\nihmisen tarpeessa.\n\nJo oli syyskuu loppupuolellaan, ja syksy alkoi päästä oikeuksiinsa.\nSilloin täytyi näiden ihmisjoukkojen pysyä huoneissa, mitenkuten\nsovittautumalla. Ankara talvi oli tulossa, mutta pikemmin kuin\naavistettiinkaan rupesivat rivit harventumaan. Nuo kauan hautaamattomat\nruumiit Lappeenrannassa saastuttivat ilman ja synnyttivät tauteja ei\nyksistään lähiseuduissa vaan kaukana ylt'ympäri. Kuten raivoisa\nmurhanenkeli lensi rutto paikasta paikkaan, niin että kokonaiset pitäjät\nolivat saastutetut. Ei kauan kestänyt ennenkuin väestö Valkjärvellä\nalkoi sairastaa kuumetta, joka vaati yhä useampia uhreja. Avuttomina ja\ntoivottomina horjuivat ne, jotka vielä kykenivät liikkumaan,\nvuoteenomaisten ja hourailevien keskellä. Pirtit, riihet ja ladot olivat\nmuuttuneet sairashuoneiksi, joissa ihmisiä makasi vierekkäin lattialle\nlevitettyjen olkien päällä tahi niiden puutteessa paljaalla lattialla.\nKuolema toimitti ahkerasti niittoansa, kurjuus lisääntyi joka päivä,\nmutta missä muut sortuivat, siellä kesti majurin tytär. Maria\nSprengtportiin ei pystynyt rutto enemmän kuin valitus ja kyyneleetkään,\nja vihdoin olivat hän, Leena ja eräs vanha krenatööri tuvassa ainoat,\njotka vielä kestivät.\n\nValkjärvelle saapumisesta saakka ei ollut Mariassa, mikäli ihmisen silmä\nvoi nähdä, ollut tunnetta eikä tarmoa, mutta kun kaikki muut sortuivat,\nvirkosi hän ja kulki uskollisena vartijana pirtistä pirttiin, vuoteelta\nvuoteelle, yhtä laupiaana venäläisille sotureille kuin omillekin.\nLöfvingin vaimon mielestä olivat kuitenkin vieraat soturit yhä vielä\nRuotsin ja semminkin Suomen vihollisia. Niistä pitäköön vanha\nIivana-äijä huolta. Leenasta oli Marian hyvyys liiallinen, hän sitä\nsuorastaan moitti. Maria siihen ei vastannut mitään, ja vihdoin Leenakin\nitsekseen ihmetteli tuota nuorta tyttöä, joka ilman nähtävää kärsimystä\ntyynenä ja jäykkänä väsymättä suoritti vapaaehtoista tehtäväänsä,\nlievittäen vihollisten ja ystävien kohtaloa. Vanha Iivana auttoi minkä\nvoi. Moni kuoli, toiset paranivat heidän hoimessaan, toiset taas elivät\nriutuen ja ilman toivoa. Entiseen tapaansa kulki Maria eräänä\nsunnuntai-aamuna sairasten sotilasten, hourailevien naisten ja itkevien\nlasten kesken, kun kolmivaljakon vetämät vaunut ajoivat pihaan. Nuori\nvenäläinen upseeri astui niistä kiireesti alas ja huusi kiivaasti\nIivanaa, joka lakki kädessä tuli häntä vastaan.\n\n-- Missä ruhtinas Mirovitsh on?\n\n-- Luulen hänen olevan tuolla, vastasi sotamies viitaten pirttiin, jossa\nMaria oli seisahtunut kuuntelemaan keskelle lattiaa. Puoli-avoimen oven\nkautta hän näki, että tulokas oli Attila. Tämä riensi sisään, ja nyt he\nseisoivat vastatusten, mutta Attila ei näkynyt enään tuntevan Mariaa.\n\n-- Oletteko te neiti Sprengtport? huudahti hän hetkisen päästä\nhämmästyneenä. Olivatko nämät kalpeat, riutuneet kasvot, tämä lasimainen\nkatse todellakin tuon äsken niin eloisan tytön omat. Epäröivänä, tuliko\nhänen poistua vai jäädä, Maria ei liikahtanut. Silloin kysyi Attila\nkunnioittavasti, melkein sydämmellisesti: -- Tunnetteko minua?\n\n-- Tunnen, vastasi Maria jäykästi ja kylmästi.\n\n-- Te elätte tässä kuolon valtakunnassa menehtymättä, yksinomaan\ntehdäksenne hyvää!\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Mutta minä tiedän. Puhutaan paljon eräästä nuoresta neidistä, jonka\nlaupeus on suurempikin kuin kärsimykset täällä. Puhutaan myös kovuudesta\nvankeja ja omia sotamiehiämme kohtaan. Pietarissa tiedetään kaikki, ja\nnyt olen täällä oloja tarkastamassa.\n\n-- Attila, kuului heikko ääni pirtin takaseinältä. Tule tänne!\n\nAttila kääntyi ja huomasi mustakiharaisen pään pistävän esiin olkien ja\nlevitetyn sotamiesvaipan alta.\n\n-- Juhana! Sinäkö täällä? huudahti Attila, rientäen sairaan luokse ja\nsulkien hänet syliinsä. Jumalan kiitos, että löysin sinut!\n\n-- Kiitos että muistit minua ja tulit tänne kurjuuteemme, sanoi ruhtinas\nMirovitsh, avaten ruskeat, uinailevat silmänsä.\n\n-- Kiitos itse, että lähetit meille tiedon täällä olemisestasi, vastasi\nAttila. Hän tarttui sairaan kuumeenpolttavaan käteen, istahti hänen\nviereensä ja jatkoi: -- Luulimme sinua kuolleeksi, mutta eilen tiesi\nDmitri kertoa, että sinä makasit sairaana täällä, ja nyt olen tullut\ntänne hankkiakseni teille parempia oloja. Ja neiti Sprengtportin tulee\nseurata meitä. Viipurissa voidaan teille toimittaa siedettävämmät olot\nkuin täällä.\n\n-- Entä sairaat? muistutti Maria. Katsokaa noita! Viipurissa ei minua\nkukaan kaipaa.\n\n-- Kaikki, jotka ovat kruunun palveluksessa, viedään jo tänään pois\ntäältä, ja piakkoin vangitkin. Apua on tulossa erityisesti tätä seutua\nvarten, ja silloin te käytte täällä tarpeettomaksi. Mutta Viipurissa ei\nunohdeta mitä täällä olette ollut.\n\nKun Maria ei vastannut, jatkoi Attila: -- Viipurin linnanpäällikkö on\nkäskenyt minua saattamaan teitä pois, ja toivon, ettette kieltäydy.\nParooni Buddenbrock tarkoittaa teidän parastanne.\n\nMaria sanoi Leenaan katsoen: -- Niin ollen en tarvitse lähteä yksin.\nSitä rukoilen teiltä.\n\n-- Pyytäkää mitä tahdotte!\n\n-- Kapteeninrouva Löfving, joka istuu tuossa, on ollut turvanani ja\nlohdutuksenani tämän vanhan sotamiehen ohessa. Sallikaa heidän lähteä\nminun kanssani täältä. He kaipaavat lepoa.\n\nVähän ajan päästä Maria jo istui Leenan ja Attilan kanssa suurissa\nvaunuissa, joita parooni Buddenbrockin tuliset hevoset kuljettivat.\nSeuraavana päivänä saisi Iivanakin lähteä, ja kaksi kasakkaa jätettiin\nhänen avukseen. Kolmas lähetettiin edeltäkäsin ilmoittamaan vieraiden\ntuloa.\n\nTorkel Knuutinpojan vuonna 1290 perustamana oli Viipurin linna siitä\nsaakka ollut Suomen uskollisena vartijana ja vaihtelevissa kohtaloissa\nestänyt Venäjän valloitusyrityksiä, kunnes se 1710 taisteli viimeisen\ntaistelunsa joutuen tsaari Pietarin haltuun. Rauhanteossa 1721\nsiirrettiin Ruotsin raja taaksepäin Käkisalmen läänin eteläosan\nlänsipuolitse pitkin Suomen lahtea. Viipurin kaupunki jäi entiselleen,\nja linnakin säilytettiin. Nyt siellä oli päällikkönä Gothard\nBuddenbrock, ja hänen käskystään oli linnassa järjestetty Mariaa ja\nhänen seuranaistansa, kapteeninrouva Löfvingiä varten kolme huonetta.\nParoonin toimesta oli tähän pieneen kotiin hankittu koko joukko\nsenaikuista mukavuutta ja somuutta. Nähtävästi oli talon isäntä tahtonut\nmikäli mahdollista lievittää vankeuden katkeruutta. Parooni Buddenbrock\noli noin 60 vuotias, pitkäkasvuinen, ryhti sotilaallinen, piirteet\nkauniit ja säännölliset. Kiivas ja ankara oli hän virassaan, mutta\nyksityisenä ihmisenä saattoi hän olla ystävällinen ja hyvä\nalhaisimmillekin. Hänen alkuansa hellä ja haaveileva luonteensa oli\nkovettunut elämän taistelussa, mutta pohjalla oli sitä senverran, että\nse, kun sattui jotakin hänen sydäntänsä koskevaa, puhkesi kylmän pinnan\nalta ja teki hänet miellyttäväksi. Jo useita vuosia oli hän ollut\nleskenä ja lapsetonkin. Taloutta hoiti hänen kälynsä, vanhimman veljen\nvaimo, ylpeä ja ennen kaunis kreivintytär Riiasta, alkusuku Hollannista.\nTämä rouva joskus hallitsi linnassa itsevaltaisempana kuin itse\nlinnanpäällikkö, jonka usein täytyi kotirauhan tähden taipua Dorotean\nlujan tahdon alle.\n\nKun Maria ja rouva Löfving saapuivat linnaan, otti heitä vastaan\nvanhanpuolinen nainen venäläisessä kansalaispuvussa. Murteellisella\nsuomenkielellä pyysi hän vieraita sisään pieneen saliin ja saattoi\nsitten kummankin omaan huoneeseensa. Kamareita erotti sali, mutta naiset\nsaivat mielensä mukaan pitää ovet auki tahi suljettuina. Näitä huoneita\nverratessa huomasi selvästi, että oli pidetty huolta ainoastaan\nMariasta. Hänen huoneessaan heikensivät raskaat silkkiuutimet valoa,\nhuonekalut olivat sirot, sohva pehmeillä itämaalaisilla patjoilla\npäällystetty, ja suuri peili loisti kullatuissa puitteissaan. Leenan\nhuoneessa ei oltu paljon vaivaa nähty. Niukat huonekalut näyttivät\nkiireessä kokoonhaalituilta ja asetetuilta ilman makua ja järjestelyä,\nmikä taas teki huoneen kolkoksi ja miellyttävyyttä puuttuvaksi.\nHyväntahtoisuuden osoitteeksi vietiin tulokkaat linnan saunaan, jossa\nheille oli varattu uudet, heidän ilokseen omasta maasta tuodut vaatteet.\nSamat loistavilla väreillä kirjaillut paidat, samat valkoiset\nvillaröijyt ja mustat punareunuksiset hameet, joita Viipurin puolen\nnaiset käyttivät. Ei ollut unohdettu edes taitavasti kirjailtuja\nesiliinoja eikä valkosta huntua Leenaa varten.\n\nPalattuansa omiin huoneisiinsa tapasivat he salissa runsaasti varustetun\nruokapöydän, ja siinäkin oli heidän paikkansa edeltäkäsin määrätyt.\nMarian lautasen edessä seisoi hopeinen pikari, Sprengtportin vaakuna\npiirrettynä syrjään kiinnitettyyn kilpeen; Leenaa varten oli vaan\ntinainen pikari. Mutta huolimatta tästä silmään pistävästä\nerilaisuudesta, ei rouva Löfving saanut tarpeeksi ihmetellyksi sitä\nhyväntahtoisuutta, joka kaikkialla tuli heidän osakseen. Attila oli\nkyllä sanonut että heidän tulisi hyvä olla, mutta kapteeninrouva ei\nollut sitä uskonut. Hän oli odottanut vankeutta, kuolemaa, ehkäpä\nelinkautista orjuutta.\n\nMaria ei tästä kaikesta huomannut mitään. Hän oli kykenemätön\najattelemaan. Kun häntä ei kukaan tarvinnut, oli hän turtunut ruumiin ja\nhengen puolesta. Matkalla Viipuriin oli hän joskus nukahtanut, mutta nyt\nyön tullessa ja ihmisten mentyä levolle hän vaan itki. Kaikki niin kauan\npidätetyt kyyneleet syöksyivät nyt esille, kalpeisiin kasvoihin nousi\näkkiä kuumeenpuna, ja seuraavana aamuna seisoi Leena tuskan vallassa\nhourailevan tytön vuoteen edessä, aavistaen, että hän oli piankin\nhautaan kätkettävä. Päivällä ilmoittautui Buddenbrock ja lupasi,\nsurkutellen Marian sairastumista, lähettää oman lääkärinsä, mutta vaati\nrouva Löfvingiä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän eikä hänen\nturvattinsa ryhtyisi vähimpäänkään pakoyritykseen. Leena puolestansa\npyysi Buddenbrockin suojelusta, ja tämä vakuutti tahtovansa antaa heille\nmahdollisimman suuren vapauden. Ennen lähtöänsä pyysi Buddenbrock Leenaa\nilmoittamaan hänelle kaikki tarpeensa, koska ei ollut tarkoitus panna\nheitä puutetta kärsimään.\n\nMarian sairaus kävi ankaraksi ja arveluttavaksi, mutta muutamia viikkoja\nuskollisesti häntä vaalittuaan huomasi Leena sanomattomaksi ilokseen,\nettä terveys vähitellen palasi. Ratkaisevina päivinä oli kenraali yhä\nkäynyt kuulustamassa hänen tilaansa ja Attilakin oli tarjonnut\npalvelustaan.\n\nMikähän nyt lienee Herran aikomus, ajatteli kapteeninrouva ihmetellen\ntuota suurta hyvyyttä turvattomia vankeja kohtaan. Mutta ei mitään\nvastausta.\n\nVaikka Maria jo oli toipumaisillaan, kuulusteli parooni joka päivä hänen\ntilaansa, ja kun vihdoin ilmoitettiin, että hän liikkui huoneissaan,\npyysi parooni lupaa käydä häntä tervehtimässä. Se kysymys sai Marian\nvarsin pahoilleen. Voimiensa lisääntyessä rupesi hän miettimään miksi\nhäntä, vankia, niin ylenpalttisella hyvyydellä kohdeltiin. Miksi oli\nhänen olonsa verrattomasti parempi kuin muiden suomalaisten? Miksi juuri\nMaria Sprengtport oli poikkeuksena? Hän puhui siitä Leenalle, joka\nniinikään piti asiata outona. Saattoi merkitä hyvää, mutta myös\npahaakin. Epätietoisuuden ja levottomuuden tuskassa hän vihdoin päätti\ntutkia syytä, ja olihan tuo korkea vieras ihan tulossa. Mikä mies tuo\nBuddenbrock oli? Kuinka hän Mariata kohdellee? Olihan hän, ruotsalaisen\npäällikön veli ja ehkä samoin kuin tämäkin, hylkiö. Semmoista hän ei\ntahtonut nähdä silmiensä edessä, mutta hän oli tämän vallassa\navuttomana, neuvotonna.\n\n-- Paroonin palvelija odottaa vastausta, sanoi kapteeninrouva levotonna.\nNeiti kai ottaa vastaan?\n\n-- En, en! Meidän luoksemme älköön hän tulko koskaan. En tahdo nähdä\nhäntä.\n\nRouva Löfving hämmästyi. Se vastaus käynee heille kalliiksi. Marian piti\najatella linnan herran valtaa ja sitä hyvyyttä, jolla heitä oli\nkohdeltu. Ellei neiti itse antaisi aihetta ikäviin rettelöihin, ei\nheille mitään pahaa tapahtuisi. Parooni oli varmaan kunnon mies, tätä\npaitsi he voisivat häneltä saada kuulla jotakin ruotsalaisesta Suomesta.\nSe vihdoin vaikutti, ja Maria antoi vastauksen, että parooni oli\ntervetullut. Palvelija oli tuskin lähtenyt, kun Maria jo katui ja koetti\nhuutaa häntä takaisin, mutta mies oli jo herransa luona.\n\nAavistamatta tätä vastenmielisyyttä tuli Buddenbrock sisään ja astui\nMariaa kohti lyhyesti tervehdittyänsä Leenaa. Valkonen Arkangelogorodin\nunivormu sopi hyvin hänen kauniille kasvoilleen ja lisäsi suurten,\nsinisten silmien loistoa. Sinä hetkenä näytti hän\nkolmenkymmenvuotiaalta. Teeskentelemättömällä sydämmellisyydellä tarjosi\nhän kättä sanoen: -- Ette tunne minua, neiti Sprengtport, mutta minä\ntunnen teidät. Tiedän että olette Vilho Sprengtportin, ikimuistettavan\nkumppanini tytär.\n\nMaria oli varustanut vastaukseksi kovia ja katkeria sanoja, mutta tuo\nodottamaton tervehdys sai hänet mykäksi, ja odottamatta vastausta jatkoi\nBuddenbrock:\n\n-- Ette ymmärrä minua. Huomaan ettette tiedä missä kiitollisuuden\nvelassa olen isällenne. Hän pelasti minut kun taistelimme Puolassa. Hän\nteki muutakin. En ole sen koommin tavannut häntä, enkä ole voinut\nkiittää saatikka palkita häntä, mutta sen teen teidän kauttanne.\n\nMaria ei vastannut nytkään, mutta hän loi ylös raukean katseensa ja\nunohti lujan päätöksensä saada tuo inhottava mies ovesta ulos. Rouva\nLöfving, joka oli pysynyt syrjässä, kiitti Jumalaa että tuo pelätty\nkohtaus oli niin onnellisesti luonnistunut.\n\n-- Elääkö isäni? kysyi Maria vapisevalla äänellä.\n\n-- Elää. Tänä aamuna sain siitä tiedon kenraali Kindermanin kirjeessä.\n\nMarian ruumiillinen heikkous teki hänelle mahdottomaksi pidättää\nkyyneleitään. Buddenbrock ei häirinnyt häntä, hän istui liikahtamatta\nsilmät luotuina alas, mutta kun Maria oli toipunut, jatkoi hän:\n\n-- Olen suuressa kiitollisuuden velassa teillekin, neiti Sprengtport. Se\nhyvyys, jolla te hoiditte meikäläisiä sairaita ja kuolevia Valkjärvellä,\non aina oleva poikkeuksena, ehkäpä ilman vertaista, kun ajattelee, että\nolitte yhtä laupias vihollisille kuin omille maanmiehillenne.\n\nHaihtuva puna leimahti Marian kalpeille kasvoille, ja kyyneleet olivat\ntaas puhkeamaisillaan, mutta hän pidätti ne ja vastasi tyynesti: --\nElämäni surut ovat muuttaneet minua. Ne ovat minulta paljon riistäneet,\nmutta paljon antaneetkin. Olin tulemaisillani raivottareksi, mutta\nKaikkivaltias armahti minua ja opetti minua ymmärtämään sekä vihollisen\nettä ystävän kärsimyksiä. En tahdo noita ajatella, jatkoi hän väristen\nja kääntyi pois.\n\nParooni huomasi, ettei hän tällä kertaa jaksanut enempää. Hän nousi\nlähteäksensä, eikä Maria pyytänyt häntä viipymään, mutta antoi hänelle\nluvan tulla toistekin. Ja Buddenbrock tulikin yhä useammin, mikäli\nMarian voimat lisääntyivät. Hän näytti huvitetulta Marian seurasta\npitkinä syysiltoina, ja Maria kuunteli mielellään vanhaa ja uutta, mitä\ntämä kokenut mies tiesi kertoa. Semminkin olivat hänelle mieluisia nuo\ntarumaiset seikkailut Kaarlo XII:nen sotaretkillä Venäjällä, joissa\nkenraali oli ollut mukana. Siten tutustui hän moneen ihmeelliseen\nurotyöhön, mutta myös noihin mielettömiin yrityksiin, jotka vihdoin\nveivät Ruotsin perikadon partaalle. Onneton sota, mutta semminkin\nItämeren maakuntien luovuttaminen Venäjälle oli saanut Buddenbrockin\nvannomaan uskollisuuden valan tsaari Pietarille, koska hän ei tahtonut\njättää isiltä perittyjä maatilojaan Liivissä. Hänen veljensä, Kaarlo\nMaunu, toivoi sitä vastoin paljon Ruotsista ja tulevaisuudestaan siellä.\nSiten olivat veljet eronneet.\n\nMaria puolestaan kertoi kotoisista oloistaan, isästään, äidistään ja\näitipuolestaan, isän monista huolista ja veljien menestyksestä, mutta\nMartista ei sanaakaan. Vihdoin tulivat puheeksi myös Lappeenrannan\nonnettomat päivät, ja Maria kertoi kuinka Attila ja ruhtinas Mirowitsh\nolivat hänet pelastaneet. Sen parooni näkyi tietävän. Attila olikin\nhänen sihteerinsä ja kunnon poika, sanoi hän. Marian kysymykseen, oliko\nBuddenbrock kauan tuntenut hänet, vastasi tämä, että heidän\ntuttavuutensa oli kaukaisilta ajoilta, mutta että he enimmäkseen olivat\neläneet erillään. Buddenbrock oli joskus ollut tilaisuudessa avustamaan\nAttilaa, ja siitä saakka saattoi hän olla varma Attilan mieltymyksestä.\nRuhtinas Mirowitsh oli tunnettu hyväksi ja kelpo mieheksi, vaikka\njotensakin itsepintaiseksi. Attila ja hän olivat olleet ystäviä monet\nvuodet.\n\nRuotsin ja kotimaan kohtalo oli kuitenkin ennen kaikkea Marian mielessä,\nmutta sitä tarkoittaviin kysymyksiin ei Buddenbrock antanut mitään\nvastausta. Ei hän tiennyt mitään lohduttavaa rouva Löfvinginkään\nmurheille, eikähän voitu pyytääkään, että venäläisellä päälliköllä\nvihollismaassa olisi tietoja kaikesta. Mitä Buddenbrock sodasta\najatteli, se oli ja jäi arvoitukseksi, sillä semmoisiin kysymyksiin hän\naina vastasi yleisillä puheenparsilla. Mutia ainakin saattoi parooni\nkertoa, millä tavoin hän oli saanut tietoa kurjuudesta Valkjärvellä.\nItse oli Maria luullut, ettei sikäläisiä kukaan muu ajatellut kuin\nJumala. No niin; parooni todellakaan ei tietänyt asiasta mitään ennenkun\nAttila oli hänelle siitä kertonut. Krasnatshuck oli hänelle ilmoittanut,\nettä joukko naisia ja lapsia oli toistaiseksi sijoitettu venäläiseen\nSuomeen, ja tutkittuansa oli hän vihdoin päässyt Marian jälille. Vasta\nsilloin oli Buddenbrock saanut tietää, että Vilho Sprengtportin tytär\noli vangittu Lappeenrannassa. Hän piti velvollisuutenaan huojentaa\nMarian oloa, ja raivoava rutto saattoi Buddenbrockin veren kuohumaan,\nkun sen kautta oli menetetty yhtämonta ihmishenkeä kuin itse\ntaistelussa. Ja minkä tähden? huudahti hän. Tietysti sen tähden, että\nvoittoja luullaan voitettavan kerskauksilla, uhkauksilla ja suurella\näänellä. Mutta huolenpitoa ja järkeä, mistä sitä tavataan? Totta tosiaan\nei missään, jos en ota lukuun Wrangelia. Mitä hänestä kerrotaan se\nosottaa kuntoa. Veljeni toimia arvostelemaan olen jäävi.\n\nMaria katseli tuota kiivasta miestä hämmästyneenä ja paheksumalla.\n\n-- No niin, pieni ystäväni, jatkoi parooni. Tunnen varsin tarkoin kaikki\nne uljaat urostyöt, joita Ruotsin ritaristo ja aateli suoritti viime\nvaltiopäivillä. Mutta toistaiseksi eivät ne ole muuta kuin\ntuulenpieksämistä. Tunnen myös Ruotsin vihan Venäjää vastaan. Se on\nvanha, mutta huippuunsa se ei ole vielä kohonnut, sillä tähän saakka he\novat ylönkatsoneet mutta vast'edes tulevat pelkäämään Venäjää.\n\nTuska ja harmi ajoi veren Marian poskiin, mutta hän oli vaiti. Kaikesta\ntästä tuli kiittää Hattuja, sillä heillä oli suuria sanoja, ja he olivat\nsaaneet Ruotsin pulaan. Mutta uhriksi jää Suomi eikä Tukholma.\n\nBuddenbrock huomasi Marian alakuloisuuden ja katui sanojansa. -- Älkää\nuskoko, sanoi hän, että tuomitsen kaikki samoin. Tiedetään varsin hyvin\nrajan tällä puolella, että järkevät Ruotsalaiset ja Suomalaiset\nkammoksivat sotaa, mutta --, parooni kohautti hartioitaan ja nousi. Hän\noli vastoin tahtoaan joutunut alalle, josta oli paras palata. -- Jos\nolen pahoittanut teitä, pyydän anteeksi, sanoi hän. Ei pitäisi koskaan\npuhua politiikkaa muutoin kuin miekka kädessä.\n\n-- Oi, huudahti Maria, tahtoisin kuulla paljoa enemmän Ruotsista, vaikka\ntoisilla sanoilla.\n\n-- Pysykäämme puolueettomalla alalla. Elämä ja historia ovat rikkaita\nlähteitä. Saatte nähdä. Minulla on runsas kirjasto hyviä teoksia. Saatte\nvalita mitä tahdotte. Ehkä rakastatte musiikkia, eiköhän niin? Isänne\nharrasti sitä ainakin nuorena. Tuotan tänne sisareni sitran. Hän on nyt\nkuollut, mutta häntä en unohda koskaan. -- Luontevasti ja\nsydämmellisesti tarjosi hän kättä Marialle ja lähti huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLokakuu oli tuottanut ankaran pakkasen, jota seurasi runsas lumisade.\nVarhainen talvi näytti tänä vuonna olevan tulossa. Maria oli senverran\ntoipunut, että raitis ilma varmaankin tekisi hänelle hyvää, ja\nBuddenbrock siis ehdotti että naiset lähtisivät ajelemaan. Hevosia oli\nmilloin hyvänsä saatavissa. Maria suostui kiitollisuudella tarjoukseen,\nja toisena päivänä astuivat Maria ja rouva Löfving portaita alas\nlähteäksensä matkaan. Eivät olleet vielä joutuneet rekien luo, kun\nAttila ja jotkut nuoret upseerit ratsastivat pihaan. Nähdessään Marian\ntervehti Attila iloisesti ja heittäytyi hevosen selästä auttaaksensa\nnaiset rekeen, mutta myöhästyi. He olivat jo istuutuneet.\n\n-- Olette sairastanut, neiti Sprengtport, lausui hän myötätuntoisesti\nkun palvelia kääri nahkasia heidän ympärilleen.\n\n_Maria_. Olen sairastanut, ja vasta nyt kun voimani palaavat on johtunut\nmieleeni, etten ole sanonut teille sanaakaan kiitokseksi kaikesta siitä\nhyvästä mitä olette minulle tehnyt. Mutta nyt tahdon sen tehdä. Kiitos!\n-- Hän ojensi hänelle kätensä.\n\n_Attila_. Saanko käydä teitä tervehtimässä palattuanne. Samassa\ntempasivat hevoset ja reki katosi, mutta Attila kuuli vastauksen:\nTulkaa!\n\nLyhyt syyspäivä oli lopussa, ja salissa olivat kynttilät sytytetyt.\nRouva Löfving istui mielipaikallaan uunin ääressä, jossa iltavalkea\nleimusi, ja hänen rukkinsa surisi vanhaa virttänsä, pellavan hienona\nlankana täyttäessä rullaa. Mariakin aikoi ryhtyä samaan työhön, kun\nilmoitettiin Attilan tulo. Siis vielä kerran tuli heidän tavata\ntoisiansa. Tätä ajatellessa virisi heikko vivahdus sitä säteilevää\nhohdetta, joka ennen teki hänen piirteensä niin henkeviksi ja\nvoittaviksi. Kuinka paljon olikaan tämä outo tehnyt hänen parhaakseen,\nvaikka hän oli häntä niin ankarasti ja ehkä väärin tuominnut, sillä\nniinhän hän oli sanonut, ettei hän itse ollut määrännyt nykyistä\nasemaansa. Mutta tuossa hän nyt oli.\n\nMaria osoitti vieraalle ja Leenalle sijat korkeanojaisiin\nkultanahkaisiin tuoleihin pöydän ääressä, mutta Leenasta oli\nmieluisempaa jäädä uunin viereen, missä hän parhaiten viihtyi. Attila\nsitävastoin mielellään noudatti tarjousta. Kun sitten oli istuttu,\nsaivat he tietää, että kun venäläiset Lappeenrannan taistelun jälkeen\neivät tavanneet eversti Brucea kuolleiden eikä elävien joukossa,\npäätettiin lähettää tiedustelijoita ruotsalaiseen pääkortteeriin,\ntiedettiinkö ehkä siellä mitään. Attila oli pyytänyt saada olla muassa\ntulkkina, ja siihen myönnyttiin. Haminassa oli hänen sitten onnistunut\ntavata Marian isä.\n\n-- Ettekö nähnyt äitiäni?\n\nEi, häntä hän ei ollut nähnyt, mutta everstiluutnantti oli käskenyt\nviedä terveisiä ja sanoa, että sekä äiti että pieni veli voivat hyvin.\nMuutoin ei Attila tietänyt mitään Haminasta, sillä venäläinen lähetystö\npääsi kaupunkiin ainoastaan sidotuin silmin. Sillä tavoin kuletettiin\nheitä pitkin katuja suureen saliin, jossa silmäverhot poistettiin. He\ntapasivat siellä kreivi Lewenhauptin, parooni Buddenbrockin, eversti\nBousquet'in ja everstiluutnantti Sprengtportin.\n\n-- Isäni on majuri, keskeytti Maria.\n\n-- Ei nyt enään. Ainakin mainittiin häntä everstiluutnantiksi ja\nKarjalan rakuunapäälliköksi. Sillä nimellä minä häntä puhuttelin, kun\nhän neuvottelun jälkeen tuli luoksemme kysymään, tiesimmekö ehkä mitään\npoisviedyistä naisista. Olin onnellinen, kun sain hänelle kertoa yhtä ja\ntoista lohduttavaa, mutta teistä puhuessaan unohti hän kaikki muut,\npyysi tervehtimään ja sanomaan, että kodissa oli kaikki hyvin.\n\nMaria loi Attilaan onnellisuutta säteilevän katseen. Olihan hänen\nsydämmestään vierinyt raskas taakka.\n\nMyöskin kapteeni Löfvingistä oli Attilalla tietoja. Kun lähetystö\nkuletettiin takaisin, puhutteli sitä joku murteellisella\nvenäjänkielellä. Attila tunsi kohta Löfvingin äänen ja kertoi hänelle\nsamaa kuin everstiluutnantillekin. Löfving puolestansa pyysi viemään\nterveisiä vaimolleen ja tiedon, että hän ja Martti voivat hyvin, mutta\nettä Tapani ja Husula olivat kaatuneet. Tapani oli viimehetkenään\najatellut vaan äitiänsä.\n\nTätä kuullessaan risti Leena hiljaisesti kätensä ja kiitti Jumalaa.\nPoika oli taistellut sankarina ja kaatunut kunnialla. Mutta Löfving ja\nMartti elivät. He kyllä hoitavat Ruotsin etuja. Suomessa ei kukaan pistä\nmiekkaa tuppeen niin kauan kun miekkaa tarvitaan, ja Jumalan avulla\nloppuu kaikki hyvin.\n\nAttila kertoi edelleen, että Buddenbrock oli jättänyt ylipäällikkyyden\nkreivi Lewenhauptille, ruotsalainen armeija samoin kuin venäläinenkin\noli hajallaan talvikortteereissa. Ennen ensi kevättä ei toimiteta mitään\nsotatantereella ja sitä ennen saattaa tapahtua paljon. Venäjä yhä halusi\nrauhaa.\n\nKun nyt naiset olivat saaneet tietää sen mitä enimmin halusivat, kysyi\nAttila mitä he pitivät nykyisestä olostaan. Molemmat olivat tietysti\nkiitolliset, mutta kaipasivat kotoansa, ja sen Attila kyllä ymmärsi,\nsillä yhteen aikaan oli häntäkin vaivannut koti-ikävä sairaloisuuteen\nsaakka.\n\n_Maria_. Missä silloin elitte?\n\n_Attila_. Eräässä puolalaisessa linnassa. Muistatte ehkä kertoneeni,\nettä erään kenraali Reichenbergin ainoa poika upposi Wolgaan. Seisoin\nrannalla kun poika vierähti veteen ja heittäydyin jokeen pelastaakseni\nhänet. Kaksi kertaa sain kiinni hänen kauluksestaan, mutta toisella\nkertaa veti hän minut syvyyteen. Silloin irtaannuin hänestä ja kelluin\nvähän sen jälkeen saman proomun vieressä, josta poika oli pudonnut.\nSiitä minut nostettiin ylös, mutta sillä aikaa oli Reichenberg saapunut\nkylästä ja saanut tietää poikansa hukkumisen. Toisena päivänä löydettiin\nruumis, ja maahanpanijaisten jälkeen tahtoi kenraali palkita minua\nsiten, että hän piti minua luonansa ottopoikana. Silloin annettiin\nminulle nimeksi Attila.\n\n_Maria_. Miksi ette saanut pitää omaa nimeänne?\n\n_Attila_. Reichenberg tätä kai ei tuntenut tahi ei pitänyt siitä. Sen\nvaan tiedän, että kasvatusisäni neuvotteli siitä ystäviensä kanssa. Hän\nsanoi, että koska en ollut venäläinen enkä saksalainen, ja koska\npolveuduin Hunnikansan jälkeläisistä, niin Attila oli sopivin nimekseni,\nja siitä asti minä käyn Attila Reichenbergin nimellä.\n\n_Maria_. Te puhutte vielä suomea hyvin.\n\n_Attila_. Rakastettua ei hevin unohdeta.\n\nAttila nousi sanoaksensa jäähyväiset, mutta pyysi saada palata, ja siitä\npäivästä nähtiin hänen usein suuntaavan askeleensa pientä linnansalia\nkohden. Hän oli paljon matkustanut ja tiesi kertoa vieraista maista ja\nkansoista. Paljon sellaista, jota hän oli nähnyt, oli hän myös\nmaalaillut ja näitä kuvia näytti hän Marialle. Mikäli Marian voimat\nlisääntyivät, karttui myös hänen harrastuksensa, eikä Attila väsynyt\nkertomasta kaikkea mitä hän tahtoi tietää. Eräänä päivänä toi hän\nmuassaan suuren laukun, jonka kirjavia lehtiä hän levitti pöydälle.\nSiinä oli suurenmoisia näköaloja vieraista maista, rauhaisia idyllejä,\nmuotokuvia ja muuta sekasin. Tästä kokoelmasta valitsi hän muutamia\nvärillisiä kuvia ja asetti ne Marian eteen, häntä ilahuttaakseen. Maria\nkatseli niitä. Hän näki järven korkeine, jyrkkine rantoineen, tumman\nkuusimetsän ja kallioisia saaria, joita vastaan aallot murtuivat\nvaahdoksi. Toinen näköala kuvasi auringonnousussa rusottavia lehteviä\nvuoristometsiä. Taas toisissa nähtiin erämaan hiljaisuus kaisloja\nkasvavan lahden ympärillä, viheriäniittyinen laakso, hitaasti virtaava\njoki kelluvine lummelehtineen. Sitten taas taulu, jossa lehtevän\nkasvullisuuden peittämänä vuoren juuressa seisoi pirtti tuuhean männyn\nvarjostamana. Aallot rannalla olivat laskeutuneet levolle, ja\nhajonneesta pilvestä välähti kuun kirkas säde syvyyteen.\n\n_Attila_. Tässä näette Suomen semmoisena jona se minulle muistuu\nlapsuudestani. Tuossa pirtissä oli kotini.\n\n_Maria_. Olette kuvannut sitä rakkaudella.\n\n_Attila_. Mutta saavuttamatta mitä tahdoin.\n\n_Maria_. Kuinka niin? Mitä mielestänne puuttuu?\n\n_Attila_. Kaipaan metsän juhlallista huminaa, kun tuulonen suhisee\npuiden latvoissa, puhumattakaan sen suloisesta lemusta. Tässä näette\nvalveilla olevan luonnon unennäköjä, kun se elää suviyön valoisassa,\nhurmaavassa hämärässä. Ette kuule aaltojen loisketta kun ne hyväilevät\nrantoja, ettekä lintujen viserrystä, kun ne aurinko herättää tahi\nillalla kun ne meille sanovat hyvää yötänsä.\n\n_Maria_. Ja semmoista muistatte vielä?\n\n_Attila_. Ne olivat lapsuuteni ainoa ilo. Semmoista ei unhota. Tässä,\nnäette, näiden pensaiden alla löysin kiiltomatoja kesäyönä ja tällä\npaadella sulatti aurinko ensimmäiseksi lumen keväällä. Kun silloin\npuolanvarret tulivat näkyviin, luulimme me lapset suven tulleen. Tuolla\nrinteellä noukimme myöhemmin mustikoita ja vadelmia.\n\nMaria katseli tauluja kauan ja miettivästi. Taas tarjosi hänelle Attila\nlehden. Siinä oli pieni kirkko tuuheiden puiden ympäröimänä, sen\nvieressä hautausmaa, jonka matalan kiviaidan yli näkyi ruohoisia kumpuja\nja puuristejä.\n\n_Attila_. Tunnetteko tätä paikkaa.\n\n_Maria_. Sehän on -- oi Jumala! -- Lappeenranta.\n\nAttila ojensi hänelle taas lehden: -- Entä tämä talo.\n\n_Maria_. Onhan se Löfvingin talo Lappeenrannassa. Ihan näköinen ja\nlisäksi tuo suuri pihlaja ja metsäruusupensas akkunan alla. Olette sen\nmaalannut täydessä kukassa, vaikka kukat jo aikoja sitten olivat\nvarisseet kun olitte siellä.\n\n_Attila_. Minulle tarjosi elämä sinä päivänä ruusuja ja kuvasin ne\nokaineen päivineen. Tämän akkunan edessä näin teidät ensi kerran.\nMuistatteko sitä?\n\n_Maria_. Varsin hyvin muistan.\n\nMaria tarkasti tauluja äänettömänä, ja vähitellen ilmaantui hänen\nkasvoihinsa taas tuo jäykkä piirre, jonka surut olivat niihin kaivaneet.\nSairaus oli poistanut näitä viivoja, mutta muistojen elpyessä\nesiintyivät ne uudestaan. Äsken niin eloisa puhelu taukosi, eikä\nkummassakaan tuntunut halua sen jatkamiseen. Vihdoin lausui Attila: --\nOlisin iloissani, jos tahtoisitte pitää nämät vähäpätöiset kuvaelmat\nmuistona yhdestä, joka mielellään tahtoi ilahuttaa teitä ja pitää teitä\nystävänä -- eikä vihollisena.\n\nMaria ei vastannut.\n\n-- Tiedän varsin hyvin, jatkoi Attila, että kyhäykseni ovat arvottomat,\nmutta tulin ajatelleeksi, että joskus tahtoisitte nähdä niitä paikkoja,\njoita ne kuvaavat.\n\n_Maria_. Ehkä on näillä lehtisillä yhtä suuri arvo teille kuin\nminullekin. Olisihan suurta kiittämättömyyttä, jos riistäisin teiltä\nsitä mitä pidätte rakkaana.\n\n_Attila_. Älkää moista puhuko! Kuvat ovat teidän, jos tahdotte ne ottaa,\nja se ilahuttaisi minua enemmän kuin uskottekaan.\n\n_Maria_. Jakakaamme. Te pidätte toisen, minä toisen.\n\nAttila punastui ilosta. -- Olkoon tahtonne mukaan. Kummanko suvaitsette\nottaa?\n\nMaria siirsi kuvat hänelle. -- Valitkaa itse. -- Attila tarttui\nlähimmäiseen. -- Minulle on mieluisempi Löfvingin talo.\n\n-- Ja minulle on Lappeenranta suuremmanarvoinen. Kiitos! -- Hän katsahti\nkiitollisena ylös. Ystävyyden aurinko oli sulattanut jäykät piirteet.\n\nRouva Löfving, joka ääneti istui rukkinsa kimpussa, loi ihmetteleviä\nkatseita nuoriin pöydän ääressä. Maria huomasi sen ja nousi.\n\n-- Tahdotteko nähdä? kysyi hän, näyttäen kuvia Leenalle. Kapteeninrouva\notti ne, mutta kalpeni. Kirkko oli poissa, kodit tuhkana ja maa\nhurmeinen. Liikutettuna jätti hän taulut takaisin, pyyhki kyyneleet\nsilmistään ja sanoi nöyrästi: -- Herra tarkoittaa kai jotakin näillä\nsuruilla, vaikka emme sitä käsitä, sillä yksistään ihmisten tekoa tämä\nei ole. -- Ja niin sanoen istuutui hän taas työnsä ääreen.\n\nMaria katseli tauluja uudelleen ja sanoi vihdoin: -- Te maalaatte niin\nkauniisti. Missä olette oppinut?\n\n-- Ensi alkeet sain Reichenbergiltä. Hän piirusti hyvin. Sotakoulussa\npiirustimme niinikään, mutta sitte sain yksityisopetusta.\n\nAttila veti esiin pienen kirjan, joka oli nidottu ruskeaan nahkaan ja\netukansi painettu kultaisilla kirjaimilla ja koristeilla. -- Tässä on\nvielä muisto, joka ehkä huvittaa teitä.\n\nMaria otti kirjan ja luki: \"Rukous kirja.\" Hän avasi kannen ja käänteli\nsuurilla kirjaimilla painettuja karkeita lehtiä. Tummasta, kuluneesta\npaperista huomasi hän, että kirja oli vanha.\n\n-- Onko tämä omanne? kysyi Maria.\n\n-- On, se on ainoa mitä minulla on Suomesta ja siltä kansalta, johon\nennen kuuluin.\n\nMaria pyysi häntä kertomaan ainakin jotakin lapsuudestaan. Hänen\nelämänsä kohtalot tuntuivat niin oudoilta.\n\nAttila kokoeli kuviansa ja kertoi sen ohessa:\n\n-- Siksi kunnes kenraali Reichenberg otti minut, olin elänyt\nsuomalaisten naisten ja miesten parissa Wolgan rannoilla. Olimme\nsotavankeja vieraassa maassa ja meitä vartioittiin, mutta kasakat olivat\nlempeät meille lapsille ja semminkin minulle, jonka he näkivät\nkuusivuotiaasta kahdentoista vanhaksi. Kaikkia meitä pidettiin työssä,\nmutta se ei minua rasittanut, ja halukkaasti kuuntelin vanhempien\nvankien kertomuksia sodasta ja heidän kohtalostaan ennen vankeuteen\njoutumista. Illoin lauloimme virsiä, runoja ja muita kotimaan lauluja,\npuhuimme Jumalasta ja kotimaasta. Suomea he rakastivat yli kaiken maan\npäällä. Se, joka ei ole ollut muassa, se ei voi käsittää, kuinka\nlohduttavaa näiden murheellisten oli huojentaa sydäntänsä lauluilla.\nMoni oli valmistanut itselleen kanteleen, ja vanhat sanoivat, että kun\nhe kuulivat kielien äänen, tuntui se tervehdykseltä Karjalasta, maasta,\njota he eivät ikinä voineet unohtaa. Sinne takasin ja siellä hauta, se\noli heidän kiihkein toivonsa. Tuo kaikki oli minullekin rakasta, mutta\nsen täytyi jäädä, kun Reichenberg vei minut muassaan.\n\n-- Käsitän teidän surunne! huudahti Maria myötätuntoisesti.\n\n_Attila_. Ajattelen viimeistä päivääni Wolgan luona, ja sitä mitä sitten\nseurasi. Katkeralta tuntui minusta eroaminen ystävästäni, mutta se\nkääntyi kuitenkin onneksi, sillä vähän sen jälkeen oli aikomus lähettää\nmeidät mikä mihinkin kruununtiloille ja pidättää meidät siellä\nainiaaksi.\n\n_Maria_. Orjina?\n\n_Attila_. Niin, semmoisiksi useimmat jäivät. Minutkin oli jo ostettu,\nmutta Reichenberg vapautti minut. Hyvästijätön tuska lähtiessäni koski\nsyvästi vanhuksiin. Kahdeksankymmenvuotias ukko laski siunaten kätensä\npääni päälle ja antoi minulle tämän kirjan, vaikka se oli hänen ainoa\nlohdutuksensa. Hän oli saanut sen kornetti Hornilta, ja siitähän oli\nopettanut minua lukemaan. Katsokaa; nämät kirjaimet ovat leikatut puuhun\nja sitten painetut paperille. Ajatelkaa mitä taitavuutta tarvittiin,\njotta joka sana saataisiin selväksi.\n\nKyllä oli Maria kuullut isänsä puhuvan näistä kirjoista. Isä oli itse\nkääntänyt useita rukouksia suomeksi, mutta kannet kai eivät olleet siltä\najalta? Ei, ne oli Attila teettänyt Nyrnbergissä. Tuo pieni kirja oli,\njos mahdollista, säilytettävä hänen kuolemaansa saakka. Se oli\nlohduttanut niin monta, ennenkun se joutui hänelle, ja ehkä lohduttaa\nvastakin.\n\nMarian kysyttyä, onko hän aina lukenut näitä rukouksia, vastasi Attila,\nettä kyllä oli hänen nuoruudessaan aikoja, jolloin hän halveksi kaikkea\nrukoilemista. Hän oli joutunut ihmisten pariin, joista kaikkinainen\nuskonto oli pappiskavaluutta, mutta vallan ja rikkauden saavuttaminen\nkaikki kaikessa. Kunnia ja omatunto siinä ei saanut tulla\nkysymykseenkään. Samaan aikaan saapui Mainziin ruhtinas Dmitri\nMironovitsh. Hänen vielä lapsena ollessa oli hänen koko perheensä\nkarkoitettu Siperiaan. Ruotsalaisten upseerien siellä avaamaan\nsaksankieliseen kouluun oli Dmitri ja hänen veljensä pantu oppilaiksi,\nja siellä he olivat tutustuneet pyhään raamattuun. Siellä kylvetty\nsiemen oli kauniisti orastanut ja kasvanut veljien sydämmissä. Yhä vielä\noli Dmitri hartaasti uskonnollinen ja vaikutti Attilaan tavalla, joka\npalautti häneen lapsuuden uskon, josta hän ei tahtonut Jumalan avulla,\nenään luopua. Silloin oli Attila sidotuttanut pienen rukouskirjansa,\njoka nyt oli hänelle rakkaampi kuin koskaan.\n\n_Maria_. Tämäkö mielenmuutos saattoi teidät takaisin tänne?\n\n_Attila_. Elämän vaiheet ja Jumalan johto sen vaikuttivat. Parooni\nBuddenbrock ei tietänyt Reichenbergin kuolemasta ja tuli häntä\ntapaamaan, sillä he olivat lankoja. Hän tarjoutui hankkimaan minulle\npaikan Venäjän armeijassa, mutta se ei miellyttänyt minua. En voinut\nmyöskään jäädä silloiseen kotiini. Maailma on kyllä avara, mutta minulle\nei näkynyt siellä olevan sijaa ja niin kävi, että nyt olen täällä.\n\nSuru silmissä loi Attila katseen Mariaan, joka kalpeana istui häntä\nkuunnellen, ja silloin heidän katseensa sattuivat yhteen.\n\nMaria luuli ymmärtävänsä mitä hän ajatteli ja muisti niitä kovia sanoja,\njoilla hän oli Attilaa loukannut. Sana \"anteeksi\"! liiteli jo hänen\nhuulillansa, mutta ujouden tunne pidätti häntä. Vihdoin kysyi hän\nvienosti: -- Olihan se joku meidän lauluistamme, joka palautti teidät\ntänne; eikö niin?\n\n_Attila_. Niin oli. Se ilta tuntuu minusta vielä unelmalta. Aurinko\nsammui vähitellen ja kuu teki nousua, kun minä seisoin palatsin\nakkunassa katsellen ulos. Ette tiedä, mitä on olla maailmaan viskattuna.\nMinä sitä olen kokenut, mutta en koskaan niin katkerasti kuin sinä\niltana. Oi, sinä isäni maa, sinun kauneutesi syttyi sielussani! Kuinka\nsinä vedit sydämmeni puoleesi!\n\nMarian silmät säteilivät yhä suuremmalla hohteella. Se sointu ja katse,\njoka noihin sanoihin liittyi, oli hänelle ihan uutta. Hän ei ollut\nsellaista ennen nähnyt eikä kuullut, mutta hän ymmärsi sen hyvin.\n\n-- Laulakaa se laulu minulle, sanoi hän.\n\nAttila tarttui sitraan, soitti muutamia akordeja ja lauloi:\n\n      Yksin istun ja lauleskelen,\n      Aikan' on niin ikävä,\n      Vesi seisoo ja linnut laulaa\n      Eikä tuulikaan vedätä.\n      Oisko pursi ja punapurje\n      Millä mennä merten taa,\n      Sieltä tuottaisin kullalleni\n      Pivon kultaa ja hopeaa.\n\nKun laulun viimeiset säveleet olivat vaienneet, laski hän sitran\npöydälle ja sanoi: -- Se on yksi lapsuuteni lauluista, jota lauloimme\nWolgan rannalla.\n\n-- Laulakaa vielä jotakin muuta, pyysi Maria posket punastuen. Surunsa\noli hän unohtanut.\n\nAttila lauloi katse tajuttomasti luotuna kuuntelijaan, ja laulajastakin\nsurujen muisto haihtui.\n\nLeena istui sillä aikaa uskollisena rukkinsa vieressä, tarkastaen\nnuoria. Kuinka tämä yhdessä olo päättynee? Jos Martti olisi täällä,\ntokkohan Maria hänelle niin hymyilisi kuin tälle viholliselle. Attilan\nvaikutus Mariaan oli silminnähtävä, mutta olihan neiti toisen morsian.\nMartti oli syynalainen, mutta ei toki muita huonompi, eikä häntä saanut\nkuulematta tuomita. Onhan se kauhea onnettomuus ja häpeä, jos Maria nyt\nunohtaa koko entisyytensä ja kiinnittää sydämmensä viholliseen.\n\nAttilan lähdettyä yritti Maria itse soittaa, johon hän lapsuudestansa\nsaakka oli harjaantunut, mutta siitä vaan ei tullut mitään; hän nousi ja\nlähti huoneeseensa. Kapteeninrouva päätti mennä tapaamaan häntä.\n\nSiellä istui Maria Attilan rukouskirja kädessään, mutta Leenan tullessa\nnousi hän ylös. Kapteeninrouva luuli huomaavansa, että Maria oli\nalakuloinen, mutta päätöksestään luopumatta astui hän esiin ja puhui\nvakavasti: -- Älkää paheksuko, neiti, mutta tahtoisin mielelläni sanoa\nsanasen.\n\nMaria katseli häntä kysyvästi, ja Leena jatkoi: -- Ei sovi kunniallisen\nneitsyen katsella niin iloisesti vieraaseen mieheen, saatikka kun hän on\nvihollinen. Se ei sovi milloinkaan, mutta semminkään ei sille, joka on\ntoisen morsian.\n\n-- En ole kenenkään morsian enkä siksi tule koskaan.\n\n-- Älkäämme tuomitko Marttia häntä kuulematta.\n\n-- Tuomitsen näkemäni mukaan. Jos Löfving teidän ylkänänne olisi juossut\npakoon, jättäen kaikki sattuman nojaan, olisitteko sittenkin hänen?\n\nKapteeninrouva ei vastannut, eikä Marikaan puhunut sen enempää, vaan\npurskahti itkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSemmoisissa oloissa eteni syksy. Oltiin jo Marraskuun puolivälissä.\nVarhainen talvi oli lauhtunut, kylmiä sadekuuroja valui alas, myrsky\nvinkui rajuja laulujansa ja meren aallot murtuivat tummina ja kuohuen\nlinnan muuria vastaan. Maria oli täydellisesti toipunut, ja tuo\nverrattain tyyni elämä oli saanut vaaleita ruusuja puhkeamaan hänen\nposkilleen. Päivät tuntuivat kyllä pitkiltä, ja vapaudenhalu vaivasi yhä\nenemmän, mutta ei auttanut muu kuin kärsivällisyys. Attilan ja paroonin\nkäynnit lyhensivät monta ikävää tuntia, mutta nyt ei ollut kumpaakaan\nnäkynyt moneen päivään. Vanha palvelijatar kertoi heidän lähteneen\nPietariin.\n\nMarian ja Leenan täytyi nyt tyytyä keskinäiseen seurusteluun, mutta\nentinen tuttavallisuus oli kadonnut ja kylmyys astunut sen sijaan.\nLeenasta oli Maria kova ja kylmä. Martin oli hän hyljännyt ilman\nainoatakaan kyyneltä. Hän ainakaan ei ollut rakastanut Marttia niinkuin\ntämä häntä. Säteilevin silmin hän kuunteli vierasta upseeria.\nTodellisesta uskollisuudesta hän ei näkynyt tietävän mitään. Martti\nraukka!\n\nMariata puolestaan tuntui kapteeninrouvan läsnäolo painostavan. Tämän\nlujan naisen äänettömyyskin tuntui moitteelta. Mitä se Leenaa koski,\nmitä Maria ajatteli. Martin sormuksen oli hän viskannut pois silloin kun\nMartti lähti pakoon. Heidän välinsä oli lopussa. Mutta jos hän nyt piti\nAttilaa ystävänä, niin siinä ei ollut mitään pahaa. Attila oli\nuskaltanut henkensä hänen tähtensä; hän oli etsinyt Marian jälkiä ja oli\npelastanut hänet Walkjärven kurjuudesta. Ja sittenkin Leena vaati\nkohtelemaan häntä vihollisena. Mutta siitä ei tule mitään. Tosin oli\nMaria kotona ollessaan ajatellut samoin, mutta eihän hän silloin\nymmärtänyt mitä Attila oli. Kerran päästyänsä takaisin Suomeen tunnustaa\nhän avonaisesti koko maailman edessä, ettei hän koskaan ole voinut\najatellakaan jalompaa miestä kuin Attila Reichenberg.\n\nMaria oli kehrännyt koko päivän ja nyt otti hän lukeaksensa Attilan\nrukouskirjaa.\n\n-- Lukekaa minullekin, pyysi Leena, ja Maria luki. Kun hän lopetti,\nkiitti kapteeninrouva ja sanoi:\n\n-- Oli se hyvä hetki. Toivon monta sellaista. Olen nähnyt, että olette\nollut minulle nyreissänne niiden sanojen tähden joilla varoitin teitä,\nmutta minä puhuin omantuntoni mukaan ja niinkuin olisin uskonut\nisännekin puhuvan.\n\nMaria ei vastannut, ja Leena jatkoi: -- Olkaamme ystäviä tässä vieraassa\nmaassa. Ellemme pidä toisistamme, niin ei meillä, ei ainakaan minulla,\nole ketään ystävää. Olisin kovin iloinen, jos tahtoisitte minulle\navomielisesti sanoa mitä ajattelette. Näen että teillä on jotakin\nsydämmellänne.\n\nMaria ojensi sydämmellisesti kätensä Leenalle: -- Kiitän, että olette\nminulle hyvä. On niin kuin sanotte. Me olemme toisillemme kaikki. Tiedän\nolleeni epäystävällinen, mutta suokaa minulle anteeksi. En ole enään\nsama tyttö kuin ennen, enkä siksi tule. Mutta luullun avomielisyyteni\npuute tulee siitä, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Annan elämän\nmennä menoansa mitään tuntematta tai ajattelematta.\n\nRouva Löfving katseli häntä hieman aikaa. Tyttö parka, ajatteli hän,\nmutta oli vaiti. Puhelu keskeytyi ja varjot huoneessa kävivät\nsynkemmiksi, sillä pesässä oli valkea sammunut ja kotitekoista\ntalikynttilää ei oltu edes niistetty. Naiset kuitenkaan eivät huomanneet\nhuoneen hämäryyttä, ennenkun ovi aukeni ja sisään astui vieras nainen.\nMaria meni kynttilä kädessä tullutta vastaan, ja molemmat tunsivat nyt\nTasman. Kun rouva Löfving näki tuon kammottavan tietäjättären, jähmettyi\nveri hänen suonissaan, sillä ainahan tuo onneton nainen tiesi uutta\nsurua. Kaiho ja alakuloisuus valtasi Mariankin, mutta tämän tunteensa\nvoittaen tervehti hän ystävällisesti, kun Tasma ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Sain kuulla että olitte täällä vankina ja pyysin lupaa käydä teitä\ntervehtimässä, sanoi Tasma kääntyen Leenankin puoleen tarjotaksensa\nhänelle kättä.\n\n_Maria_. Mistä tulette?\n\n_Tasma_. Asun täällä linnassa. Olen paroonin väkeä, mutta olin sairas\nkun teidät tuotiin tänne. Muutoin olisin tullut ennen.\n\n_Maria_. Palveletteko täällä?\n\n_Tasma_. Parooni osti minut nuorena, ja sittenkun hän joutui virkaan\ntäällä olen ollut orjana linnassa. Hän aikoi ensin jättää minut suurille\ntiluksilleen Liivissä, mutta kun rukoilin häntä, salli hän minun lähteä\nSuomeen kokin seurassa. Hän on hyvä ihminen.\n\nTasma oli istuutunut pesän eteen ja lämmitteli kuihtuneita käsiään\nahjosta leviävässä lämmössä. Hänen edessään seisoi Maria käsi muurin\npankolla ja pää nojautuneena käsivarteen. Kapteeninrouvaa vaivasi neidin\ntietäjättärelle osoittama myötätuntoisuus. Hän nousi ja lähti huoneesta.\nSäälien katseli Tasma edessään seisovaa tyttöä ja kysyi vihdoin:\nKaipaatteko häntä?\n\n_Tasma_. Olen nähnyt hänen suuntaavan askeleitaan tänne ja tiedän että\nhän palaa.\n\n_Maria_. Jos tarkoitatte herraanne, niin on hän ollut minulle hyvä,\nmutta en kaipaa häntä.\n\n_Tasma_. Tiedän että herrani on ollut teille hyvä, mutta häntä en\ntarkoita, vaan tuota toista. Eikö hän ole teille sanonut, että hän on\nminun poikani?\n\n_Maria_. Kuka? Luutnantti Reichenberg?\n\n_Tasma_. Niin pienen poikani nimi oli Paavo, ja siksi häntä vielä sanon\nrukouksissani.\n\n_Maria_. Paavo? Hän on puhunut lapsuudestaan, mutta teitä hän ei ole\nmaininnut. Miksi on hän tämän salannut?\n\n_Tasma_. Hän ei salaa mitään, mutta se joka piilee syvimmässä se\nviimeiseksi nousee.\n\n_Maria_. Oletteko tekin ollut vankina Wolgan tienoilla?\n\n_Tasma_. Olen, rakas lapseni. Jospa tietäisitte mitä olen kärsinyt!\n\n_Maria_. Ettekö tahtoisi kertoa niistä ajoista?\n\n_Tasma_. Tahdotteko siis kuulla minua.\n\n_Maria_. Oi, sangen mielelläni!\n\nTasma lykkäsi pois tuolin jossa hän oli istunut, ja kyykistyi lattialle\nkädet helmassa ristittyinä. Maria seisoi vielä, mutta laskeutui istumaan\nvihdoin hänkin, nojaten päänsä muuria vastaan, Tasman surumielisellä\näänellä kertoessa:\n\n-- Mieheni oli rakentanut meille oman mökin Käkisalmen luona, mutta kun\nsota alkoi, otettiin Antero sotamieheksi. Löfving ja hän olivat ystäviä\nja joutuivat samaan komppaniiaan, kestäen sitten yhdessä vaihtelevia\nkohtaloita. Löfving sai pian kätkeä rakkaan vaimonsa maan multaan.\nKatkera oli hänen surunsa, ja kun me molemmat itkimme vainajan ruumiin\nääressä, pyysi hän minua ottamaan luokseni hänen silloin yksivuotiaan\npoikansa, ja otinkin hänet, vaikka minulla jo oli kaksi muiden\nturvatonta lasta. Mutta sitten lähti Löfving muille seuduille, enkä\nmoneen vuoteen tiennyt hänestä muuta kuin mitä Anterolta kuulin, kun hän\njoskus kävi kotona. Isonvihan verineen ja kauhuineen tunnette, mutta\nsekin, niinkuin kaikki muu, päättyi. Nääntyneenä makasi Suomi verissään.\nKuoleman rauha oli kaikkialla vallitsemassa. Itse vihollinenkin tunnusti\nkurjuutemme ja rupesi säälimään. Kaikki olivat kohtalonsa alle\nalistuneet, kaikki paitsi kivekkäät. He uhmasivat ja tekivät maan\nvalloittajille kaikkea vahinkoa mitä voivat. Voittajat vimmastuivat\nuudestaan, ja kun kivekkäät jo olivat poistuneet, kostettiin syyttömille\nvaimoille ja lapsille miesten teot. Siten tulivat sissit maan kovimmaksi\nkiroukseksi, ja -- tuskallista sanoa -- mutta pahimpina heistä\nmainittiin Löfvingiä ja Anteroa.\n\nOli jouluaatto, ja monista ajoista oli Antero tullut muutamiksi päiviksi\nkotiin. Löfving ja hän olivat päättäneet lähteä kolmantena joulupäivänä\nryöstämään suurta kuormastoa, jota kasakat kulettivat sisämaahan. Siihen\naikaan ei kukaan rohjennut asua maantienvarrella eikä kylissä, ja\nsentähden olimme mekin laittaneet suojan erämaahan. Pieni ja köyhä se\noli, mutta lapset ja minä saimme Anteron heltymään, niin että hän päätti\npurkaa kauppansa Löfvingin kanssa. Joulupäivänä tuli Löfving meille\nkatsomaan poikaansa, jota hän ei ollut nähnyt viiteen vuoteen. Poika\npelkäsi isäänsä, ja siitä hän oli kovin pahoillaan. Löfving, joka\nmuutoin ei välittänyt elävistä eikä kuolleista, itki ja koetti lepyttää\npoikaa, joka kuitenkin pakeni häntä. Löfvingin meillä ollessa pyysi\nAntero hartaasti häntä jättämään viholliset rauhaan, sillä kyllä naiset\nja lapset saavat hengillään maksaa mitä sissit hyötynevätkin. Mutta\nturhaan hän puhui, ja ystävät erosivat kiivaassa riidassa. Kohta sen\njälkeen astui sisään muutamia venäläisiä sotureita, ja lepyttääkseni\nheitä juoksin heitä vastaan ja heittäydyin ensimmäisen eteen polvilleni,\nAnteron tarjotessa aseettomana leipää. Heltyneinä kokoontuivat miehet\nleimuavan pesän eteen ja jakoivat lapsille rensseleistään mitä riposi.\n\nNiin kului hetki ikäänkuin ystävien kesken, vaan vieraat koettivat\nkaikin mokomin tiedustella kuulumisia Löfvingistä ja lupasivat enemmän\nkuin mitä siihen aikaan kellään Suomessa oli, jos auttaisimme heitä\nelävänä tai kuolleena saamaan Löfvingin heidän haltuunsa. Vihdoin he\nkuitenkin huomasivat houkutuksensa turhiksi, ja päällikkö pyysi miestäni\nviereensä tupakoimaan. Minä taas panin nauriita paistumaan tuhkaan ja\npyysin vieraita syömään. Lapset tunkeutuivat heidän ympärillensä, ryssä\noli juuri leppeästi puhunut omaisistansa Donin varrella ja otti\npienimmän tytön syliinsä. Silloin astui Löfving sisään, katseli hetkisen\nympärilleen ja ampui miestäni sydämmeen.\n\n_Maria_. Kuinka se oli mahdollista? Olivathan he ystäviä!\n\n_Tasma_. Niin Anterokin uskoi.\n\n_Maria_. Mitä teitte silloin?\n\n_Tasma_. Minä? Minä en tehnyt mitään, sillä kirkuen löi Attila\nkäsivartensa kaulani ympäri. Yksi venäläisistä veti miekkansa, mutta\nenempää hän ei ehtinyt, sillä samassa silmänräpäyksessä hän kaatui pää\nmurskana. Kaksi kasakkaa, jotka riensivät apuun, kaatuivat niinikään,\nmutta Löfving syöksyi kuin susi ulos poikansa kanssa.\n\n_Maria_. Entä te ja lapset?\n\n_Tasma_. Hyvä on kasakka ystävänä, mutta viha tekee hänestä perkeleen.\nLöfving pääsi pakoon, koska hän vielä on hengissä, mutta minut\nsuljettiin tainnoksissa lasten kanssa palavaan mökkiin.\n\nTasma vaikeni. Yli 20 vuotta oli vierinyt siitä päivästä, mutta vieläkin\ntukahuttivat nämät muistot hänen äänensä, eikä Mariakaan rohjennut\nenempää kysyä. Vihdoin jatkoi murheellinen nainen:\n\n-- Jumala ei sallinut minun kuolla, sentähden virkosin ennenkuin savu\ntukehutti minut ja sieppasin ainoan lapsen, jonka sain käsiini. Se oli\nAttila ja hänet viskasin ulos akkunasta. Yksi kasakka aikoi syöstä minut\ntakasin tuleen, mutta toinen veti minut ulos. Yö oli kylmä, ja mökkiin\npaloivat sinne jääneet lapseni, mutta silloin en sitä paljon tajunnut.\nMinä ja poika kuljetettiin yhä kauemmaksi monien satojen muiden kanssa\nVenäjän metsiin.\n\nKaikkien kärsimysten perästä tuntui lepo siellä suloiselta. Vanhat\ntuuheat tammet, saarnet, niinipuut, kuuset ja männyt tarjosivat\ntuoksuvaa siimestä. Tämän viheriöivän seudun läpi virtasi Wolgan mahtava\nvesi, ja sen rannalle jäimme. Meidän miehet osasivat rakentaa laivoja\nVenäjän jokia varten. Naiset ja lapset saivat avustaa miehiä. Meidän\nkaltaisille kurjille olisi elämä tässä ihanassa seudussa ollut\nlievitystä, ellei koti-ikävä olisi vaivannut ja saanut useimmat miehet\nyrittämään pakoa. Valitettavasti se ei onnistunut, ja nyt vasta meille\nkovat päivät koitti. Meidät määrättiin vietäviksi kruunun tiloille,\nmiehet neljä yhdessä kahlehdittuina rautakankeen. Mutta sitä ennen...\nTasma vaikeni kauhun valtaamana.\n\n-- No, mitä? kysyi Maria kiihtyneenä.\n\n-- Voi, voi rakas neiti! Vangit olivat polttoraudalla merkittävät.\n\n-- Kauheata!\n\nTasman ääni kävi vaikeroivaksi. -- Tulipunaisella kämmenenmuotoisella\nraudalla, jonka pohjassa oli Venäjän kotka, painettiin merkki poskeen.\nKauhea oli nyt varmuus, ettei yksikään meistä pääse siitä vapaaksi eikä\npalaa kotimaahan. Naisten ja lasten vuoro oli kohta tuleva ja tulikin.\nMutta kämmen oli liian leveä pienille poskille ja merkki painettiin\nsentähden heidän hartioihinsa. Voivotus nousi ylimmilleen. Attila raukka\ntiesi, että meidän vuoromme yhä läheni, ja itki. Kun meihin tartuttiin,\nmusteni aurinko silmissäni, mutta ihmeellinen voima kannatti minua.\nJuuri samana hetkenä saapui muutamia loistavasti puettuja ratsastajia.\nHe suuntasivat meihin päin, minä tempasin itseni irti, syöksyin heitä\nkohden ja heittäydyin hevosten jalkojen eteen. Sidotuilla käsivarsillani\nviittasin noiden onnettomien puoleen tulirovion ääressä ja pyysin heitä\npelastamaan lapseni. Ratsastajat pysähtyivät, neuvottelivat ja lähtivät\nväkijoukkoa kohden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen antoi yksi herroista\nrahakukkaronsa sille, joka täällä komensi. Tämä vei Attilan vieraan\nluokse, joka oli ostanut hänet. Sillä aikaa oli poika merkitty, mutta\nnyt hän ei ollut enään kruunun oma. Ja sama herra osti minutkin.\nArvatkaa kuka hän oli?\n\nMaria tuijotti kalpeana ja liikutettuna Tasmaan, voimatta lausua\nsanaakaan, mutta hänen kyyneleensä virtasivat viljavasti.\n\n-- Te tunnette hänet. Isäntäni on parooni Buddenbrock.\n\nMaria ei voinut vastata, hän vaan nyyhki ääneen.\n\n-- Älkää itkekö enään, sanoi Tasma hiljaisesti. Hän vei meidät muassaan,\nja siten tulimme Moskovaan. Siellä oli siedettävämmät olot, sillä\nparooni oli hyvä herra.\n\nMutta Mariaa ei mikään voinut lohduttaa. -- Oi Jumala kuinka olette\nkärsinyt. Voi vankiraukkoja! Ja Attilakin. Kuinka voittekaan enää pysyä\nhengissä niin suuressa surussa?\n\nTasma risti kätensä. -- Jos suru voisi tappaa, niin olisin aikoja sitten\nkuollut. Mutta sairastuin kuitenkin, niin ettei kukaan luullut minun\ntoipuvan, ja siitä ajasta olen ikäänkuin muuttunut. Ihmiset pelkäävät\nminua ilman syytä, sillä se voima, joka minulle on annettu, on Jumalalta\nsaatu, ja hänen asioitaan olen koettanut ajaa.\n\nTuon Maria käsitti. Kovien koettelemusten kautta oli Jumala ottanut\ntämän naisen yhdeksi valituksensa. Ikäänkuin salaisen voiman lumoamana\ntuijotti hän yhä tietäjättäreen.\n\n_Maria_. Milloin palasitte Suomeen?\n\n_Tasma_. Täällä olen ollut monta vuotta. Ensikerran tulin tänne paroonin\nkanssa, sillä kun hän minut osti, niin olin hänen.\n\n_Maria_. Oi, Tasma, oletteko orja?\n\n_Tasma_. Olen tämän maallisen elämäni aikana. Mutta aikani ei ole enään\npitkä. Tuskin käsittänette kuinka lohduttava se tieto on. Olette vielä\nnuori, mutta minulle on kuolema ikäänkuin valo ylösnousemisen aamusta.\nAjattelen häntä, joka kantoi ristin kaikkien meidän puolestamme. Ette\nusko kuinka minä iloitsen siitä ajatuksesta, että saan laskeutua levolle\nainiaaksi. Tämä kuihtunut ruumis on kerran uudistuva ja kirkastuva\nluojani edessä, ja Jeesus on kaikkien edellämenneiden rakkaitteni edessä\nsanova, että olen hänen niinkuin hekin.\n\nTasma vaikeni, mutta nähdessään Marian kyyneleet sanoi hän lohduttaen:\n-- Parooni on ollut hyvä isäntä, eikä hän enään vaadi minulta mitään\ntyötä. Saan mennä ja tulla tahtoni mukaan kenenkään kysymättä, eikä\nminulta mitään puutu. Buddenbrockin perhe on rikas, mutta kreivinna on\nkova. Parooni saattaa pikastua ja rangaista, mutta hän on myös\nanteeksiantava, antelias ja hyvä. Mutta kreivinnan sydän on kivestä.\nHänestä orja ei ole linnankoiran arvoinen.\n\n-- Entä Attila? Onko hänkin orja.\n\n-- Ei, hän sai vapauden ja vietiin vieraisiin maihin. Nyt kevättalvesta\npalasi hän vihdoin, mutta silloin en tuntenut häntä enään.\n\n-- Voi Jumala, mitä suruja! vaikeroi Maria. Häntä pyörrytti ja kun hän\nkätki kasvonsa käsiinsä, astui Leena sisään. Kapteeninrouva ei voinut\nenään hillitä vastenmielisyyttään tuosta pitkästä puhelusta. Tasma sen\nhuomasi ja nousi ylös.\n\n-- Enpä ollut muistaakaan lähteä, sanoi hän, tarjoten kättä Marialle.\nSitten kääntyi hän Leenan puoleen sanoaksensa hänellekin jäähyväiset,\nmutta sisällisen katkeruuden vallassa tiuskasi kapteeninrouva\nkatkerasti: -- Olisi ollut parempi jos ette olisi muistanut tulla tänne,\nniin olisivat neidin kyyneleet säästyneet.\n\n_Maria_. Rouva Löfvingillä ei ole oikeutta karkoittaa sitä, jonka minä\nmielelläni näen luonani.\n\n_Leena_. Jos kerran nuo venäläiset kauhut sitovat sydämmenne\nvihollisiimme, niin olkoon onneksi. En kadehti ketään.\n\nVastenmielisyys paisui Marian sydämmessä ja kovat sanat liitelivät hänen\nhuulillansa, mutta Tasma riensi pysäyttämään tätä pikastumista.\n\n-- Älkää minua vihatko, pyysi hän surullisena, ei vaikkapa pitäisitte\nminua vihollisenakin. Suomi on kärsinyt kauheasti, mutta kärsinyt on\nVenäjäkin. Kaksikymmentä miespolvea ja enemmänkin kuluu ilman apua,\nmutta sitten tuo uusi aika lohdutusta ja vapautusta. Silloin ojentavat\nkansat kädet toisilleen ja käyvät veljinä yhdessä.\n\nLeena kääntyi ylenkatseellisesti pois. Mitä hän piittaa hullusta\nnaisesta. Mutta Tasma jatkoi näkemänsä tulevaisuuden hurmaamana:\n\n-- Kärsivistä kansoista syntyy profeettoja, jotka saarnaavat\nevankeliumia ja raivaavat tien maailman vapahtajalle, sillä hänen\näänensä tulee kerran kaikumaan synnyttääksensä uudestaan ihmisten\nsydämmet ja valitsemaan köyhät opetuslapsikseen.\n\nTietäjätär vaikeni. Näytti siltä, että se näky, joka häämöitti hänen\nsielussaan, vähitellen haihtui, mutta nykyisyyskään ei vielä ollut hänen\ntajuntaansa palannut. Sanaa sanomatta hän lähti.\n\nKummallisen ennustuksen hurmaamina pysyivät Maria ja Leena mykkinä,\nmutta kapteeninrouvan halu saada tietää enemmän Tasman käynnistä sai\nhänet vihdoin kysymään, oliko tuolla noita-akalla ollut mitään asiaa?\n\nMaria kertoi lyhyesti mitä oli kuullut, mainitsematta kuitenkaan\nLöfvingiä ja Attilaa. Leena ei aavistanutkaan kuka Tasma oli, mutta\npäättäen siitä mitä oli puhuttu kivekkäiden julmuudesta, arveli hän,\nettä hänen miestänsä oli kuvattu pahaksi konnaksi. Sitä toki ei Maria\nsaanut uskoa, sillä ei syy ollut Löfvingin eikä hänen miestensä, vaan\ntuon noita-raukan kaikkine viisasteluineen. Leena puolestansa kuvasi\nLöfvingin järkähtämätöntä uskollisuutta sille lipulle, jolle hän oli\nvannonut, hänen rakkauttansa Ruotsin vapauteen. Semmoisia suurtöitä\npitäisi majuri Sprengtportinkin tyttären ymmärtää. Jos Ruotsin kuningas\nolisi puolustanut maata niinkuin Löfving ja hänen miehensä, niin olisi\nmaailma saanut nähdä toista. Mutta oltiin liiaksi velttoja, ja sentähden\nLöfvingiä tuomitaan vääremmin kuin ketään toista ihmistä.\n\nKapteeninrouvan kiihoittunut mielentila sai Marian mykäksi. Hän ei\nluullut ansainneensa näitä moitteita eikä huolinut niihin vastata. Ja\nolihan jo päivä lopussa. Oli aika mennä levolle.\n\nSeuraavana aamuna ryhtyi kumpikin tavallisuuden mukaan rukkiinsa. Ei\nhaluttanut riidellä, mutta ei kummallakaan ollut ystävällistä sanaa\nsanottavana. Painostavalta tämä kuitenkin tuntui. Jospa Herra tässä\ntuskassa lähettäisi jotakin lohduttavaa.\n\nOdottamaton apu saapuikin, kun heidän palvelijattarensa Eudotja astui\nsisään kahden valkoseen puetun orjattaren kanssa, jotka kantoivat vasua,\nja Eudotjan käskystä asettivat sen Marian eteen, tuoden terveisiä\nkreivinna Buddenbrockilta, paroonin kälyltä. Eudotja käänsi venäläisen\npuheen suomeksi. Sitten nostivat orjattaret vasua peittävän liinan,\nilmoittaen että kreivinna lahjoitti siinä olevan puvun Marialle, jotta\nhän siihen puettuna saapuisi kreivinnan huoneustoon. Vasussa oli useita\nsilkki- ja samettihameita, hienoimpia liinavaatteita, helmiä ja\nkultaisia koristeita. Orjattaret tarjoutuivat kampaamaan neidin hiukset\nylhäisten tavan mukaan.\n\nEudotja selitti heidän puheensa, ja tytöt nostivat vasusta kaiken tuon\nkomeuden, mutta kun se oli tyhjennetty, käski Maria heitä panemaan\nkaikki takaisin vasuun ja sanomaan hänen puolestansa kiitokset ja\nanteeksipyynnön. Hän ei voinut ottaa kreivinnan lahjaa vastaan.\n\nÄllistyneinä katselivat orjattaret Mariaa ja toisiansa. Mitä tuli heidän\nvastata haltiattarellensa? Moista sanaa he eivät rohjenneet hänelle\nviedä. Olihan se tavaton armo, kun kreivinna suvaitsi tahtoa nähdä\nvangittua neitiä. Kukapa ei häntä kadehtisi.\n\n-- Mitä?! huudahti Eudotja. Aijotteko kieltää. Älkää rohjetko lähettää\ntakaisin kreivinnan lahjaa.\n\nSittenkin Maria pysyi päätöksessään, mutta ei Eudotjakaan hellittänyt.\nJuhlallisena asettui hän Marian eteen varoittaen: -- Älkää hyljätkö\nonneanne, sydänkäpyseni. Ette tiedä Jumalan aikomuksia. Ehkä tulette\ntässä puvussa yhtä onnelliseksi kuin kaunis Natalia Narishkin.\n\nKysyväisenä katseli Maria Eudotjaa, ja tämä jatkoi: -- Natalia Narishkin\noli yhtä kaunis ja yhtä köyhä kuin te, mutta Alexei Mihailovitsh,\nVenäjän suuri tsaari, otti hänet puolisokseen, vaikka sitä kyllä\nbojaarit vastustivat. Siitä näette, kuinka onnellisesti saattaa käydä\nsen, joka on hyvä ja sydämmestään nöyrä.\n\nMutta sittenkään ei Mariassa näkynyt mitään myöntymisen merkkiä.\nPäinvastoin luuli Eudotja huomaavansa yhä kiihtyvää uhmaa, ellei se\nollut suuttumus, joka nosti punaa vieraan tytön poskille. Kuinka tuo\ntyttö hupsu saattoi siten pilata onnensa? Eudotja päätti ryhtyä\nviimeiseen yritykseen.\n\n-- Te olette köyhä ja turvaton vanki ja kuitenkin ovat kaikki täällä\nteille hyviä. Kun korkea herrasväki sai tietää, että olitte ollut\narmelias köyhille, on teille osoitettu paljasta hyvää. Teidät on tuotu\ntähän upeaan linnaan, olette saanut hienoimpia ruokia, olette saanut\npitää ystävänne luonanne, ja sittenkin olette tyytymätön. Ja kun\narmollinen kreivinna tahtoo kunnioittaa teitä tällä lahjalla, niin\nhylkäätte sen. Se on rumaa, kiittämätöntä. Jos olisitte pukeutunut\nnäihin vaatteisiin, olisi teidät saatettu itse kreivinnan luo. Olisitte\nsaanut suudella hänen kättänsä ja pyytää mitä ikinä haluatte.\n\nMutta neiti vastasi: -- Sanokaa kreivinnalle että kiitän hänen\narmostaan, mutta etten voi ottaa sitä vastaan. Jos kreivinna tahtoo\nnähdä minua, niin mielelläni käyn hänen luonansa vapaaksi päästyäni,\nmutta silloin tässä puvussani.\n\nEudotja pudisti onnettomana päätänsä ja tahtoi todistaa tuolle\nitsepäiselle ettei semmoinen sopinut, mutta Maria ei kuunnellut häntä.\n\n-- Sanokaa hänelle, jatkoi Maria, että olen köyhä tyttö köyhästä maasta.\nÄidilläni ei ollut koskaan parempia vaatteita, ja hän oli kuitenkin\npaljon parempi minua. Osoittaakseni kuitenkin, että pidän arvossa sitä\nhyvyyttä, joka on tullut osakseni, tahdon ottaa muistoksi tältä ajalta\nja viedä kotiin Suomeen tämän hienon pitsihunnun.\n\nEudotja kiivaasti käski orjattaria viemään vasun pois, ja Maria\nnähdessään hänen nyrpeytensä pyysi: -- Älkää olko pahoillanne. Nähkää,\nsuru kotimaassani on nyt siksi katkera, etteivät sen tyttäret saata\nkoreilla niinkuin yksin onnelliset voivat.\n\nEudotja ei vastannut, mutta näkyi kyllä ymmärtävän. Hän kulki ovea\nkohti, mutta kääntyi taas, pysähtyi epäröivänä ja meni vielä kerran\nMarian luo.\n\n-- Ette ymmärrä mitä teette, Maria Wasiljewna! Mutta vaikka hylkäätte\nonnenne, rukoilen Jumalaa teidän puolestanne. Olette olleet armelias\nvenäläisten naisten pojille, hoitaneet minunkin Iivanaani, niin että hän\njäi henkiin. Sentähden tahdon palkita teitä sillä, mitä minulla on.\nOttakaa tämä, pyysi hän vetäen povestaan pienen vahakynttilän. Se on\nkirkossa siunattu pyhänä pääsiäisyönä. Jos toivotte jotakin, niin\nvirittäkää tämä kynttilä ja rukoilkaa, ja Jumala antaa sen teille, mutta\nteidän täytyy rukoilla niin kauan, ettei kynttilästä jää hituakaan,\nsillä muutoin siunaus haihtuu. Mutta jos uskollisesti kestätte, niin\nsaatte mitä anotte.\n\nMaria otti kynttilän ja aikoi kiittää, mutta Eudotja jatkoi: Ottakaa\ntämä ristikin ja kantakaa sitä povellanne. Tehkää niin, Maria\nWasiljewna, niin saatte nähdä että tulette onnelliseksi.\n\nHellyys Eudotjan äänessä ja hänen suuri kiitollisuutensa sai kyyneleet\nnousemaan Marian silmiin, mutta tahtomatta kuulla sanaakaan kiitokseksi\nriensi vanhus huoneesta.\n\nMaria seisoi äänetönnä huntu käsivarrellaan ja nuo oudot lahjat\nkädessään. Tuo kaikki oli niin ihmeellistä, ikäänkuin hän olisi herännyt\nunennäöstä. Hämmästyneelle Leenalle hän näytti mitä oli saanut. Leena\ntarkasti kaikkea ihmetellen ja kunnioituksella, semminkin tuota\nihmeellistä kynttilää. Semmoinenhan oli ihan kuulumatonta, ja vallan\nylevähän tuo venäläinen nainen oli ollut. Kapteeninrouva oli syvästi\nliikutettu.\n\n-- Katsokaa kuinka kaunis tämä on, huudahti Maria, levittäen huntua\nnähtäväksi.\n\nOnhan se kaunis, myönsi Leena. Mutta --, kapteeninrouva laski hellästi\nkätensä Marian olalle; häneltä ei riittänyt sanoja tarpeeksi\nkiittääksensä Mariaa, joka oli hyljännyt lahjat. Ei sitä olisi kestänyt,\njos Maria olisi ruvennut komeilemaan vihollisten koruilla, kunnes hänet\nvihdoin olisi tallattuna viskattu pois.\n\nNyt he vihdoin ymmärsivät toisiansa ja olivat ystäviä kuten ennenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyn likasäät olivat muuttuneet talveksi. Pakkanen oli ankara ja\neilis-illasta saakka pyrytti lunta laajoina hiutaleina, jotta huoneen\nmuutoinkin niukka valo vieläkin himmentyi. Maria seisoi akkunan edessä\nkatsellen ulos. Hänen edessään lepäsi Suomenlahti jäätyneenä ja\nrajattomana, yhtenä ainoana lumikenttänä. Sen äsken rauhattomat aallot\nolivat nyt pitkiksi ajoiksi laskeneet levolle ja kätkeytyivät yhä\nsyvemmälle talven kylmän vaipan peittoon. Miltähän maailma näyttää, kun\nne taas vapaina vyörivat ja maa viheriöitsee? Lumiraskaat pilvet ja\nkatkeamaton äänettömyys synnyttivät vaihtelevia ajatuksia, synkkiä ja\nsurullisia niinkuin kolkko luontokin. Tasman ihmeellinen kohtaloonsa\nalistuminen palasi yhä Marian mieleen. Päässeekö hän koskaan\nsemmoiseksi? Ehkä ei koskaan. Elämä oli kuitenkin kaunis, ja elää tahtoi\nhän ollakseen onnellinen ja luodaksensa onnea muille. Mikä tämä onni\nolisi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ja missä se asui tässä kauheassa\nmaailmassa, joka on kurjuutta täynnä? Suru kotimaassa, Tasma, Venäjän\norjat, kaikki ne tuhannet surun ja kurjuuden muodot, joista hän oli\nkuullut, kiitivät hänen silmiensä editse, eikä hän voinut auttaa\nainoatakaan. Itse oli hän vankina ja suljettuna erilleen kaikesta. Oi,\nvapautta! Pois täältä elämään ja toimeen. Sittenhän voi tyytyväisenä\nkuolla.\n\nLeena näki kyllä kuinka hän päivä päivältä kärsi täälläolostaan.\nKapteeninrouvalle oli elämä melkein entistä helpompi. Hänen ei tarvinnut\nenään huolehtia pikku Tapanistaan. Jumala oli hänet korjannut kaikista\nvaaroista ja kauheuksista. Mutta nuo toiset lapset! Turku oli tosin\nkaukana sodan jaloista, siellä oli ihmisillä leipää ja ehkä heistä\narmeliaat ihmiset pitävät huolta, eikä nyt kyyneleet auttaneet, täytyy\nluottaa kaikkivaltiaaseen. Todellista iloa tunsi Leena ajatellessaan\nettä Maria oli hyljännyt nuo vieraat puvut. Hänen sydämmensä oli siis\nyhä suomalainen. Mutta oliko se myös hänen tuolla kotona? Martin nimeä\nei mainittu koskaan. Oliko hän kokonaan menettänyt Marian rakkauden?\nOliko sovinto mahdoton? Ei hän yksin syyllinen ollut. Hän kyllä katuu\nvikaansa ja korjaa sen jollakin uljaalla teolla. Todellinen rakkaus\nantaa anteeksi.\n\nEttä nuo nuoret vielä saattaisivat sopia, se odotus täytti Leenan\nsydämmen ilolla. Silloin ei tarvinnut enään pelätä tuon komean herran\nsilmäyksiä täällä linnassa. Mutta oliko todellakin syytä tähän pelkoon?\nTosin Maria Attilan ollessa hänen luonaan näytti aivan toiselta,\neloisalta ja lämpimältä, mutta kaipasihan nuori nuoruutta semminkin\nheidän nykyisessä yksinäisyydessään. Olkoon! Mutta Tasman käynnin\njälkeen oli Maria kokonaan muuttunut. Ei kelvannut rukki, ja akkunassa\nhän seisoi niin haaveilevana kuin olisi odottanut vapauttavaa enkeliä\ntaivaan pilvistä. Eiköhän vaan itse linnan herralla ollut jotain osaa\ntähän tutkivaan levottomuuteen.\n\nMonenmoiset epäluulot olivat valaneet myrkkyä Leenan mieleen. Hänen\ntäytyi kerran puhua julki.\n\n_Leena_. Minulla on muutamia sanoja sydämmelläni, jotka minun nyt täytyy\nlausua. En ole aina ollut semmoinen kuin tahtoisin olla. Sanani\nsaattavat joskus olla epämieluisia, vaikka tarkoittavat hyvää, sillä\nnuorille on tapani puhua avonaisesti kiittäen tai moittien.\n\n_Maria_. En ymmärrä teitä.\n\n_Leena_. Ensiksi kiitän teitä vieläkin, ettette ottanut noita tarjottuja\ntavaroita vastaan.\n\nMaria puristi lämpimästi Leenan kättä ja vastasi entisellä viehkeällä\näänellään: -- Ette olisi itsekään ottanut niitä vastaan.\n\n_Leena_. En, sitä en olisi tehnyt, mutta se ilahuttaa minua isänne ja\nhänen -- --, sanat takertuivat hänen kieleensä. Ajattelen häntä, joka on\ntuolla kotona. Martti ei ikinä suo itselleen anteeksi -- mutta --\n\nMaria vetäytyi kalmankalpeana edemmäs.\n\n-- Minun puolestani tehköön mitä tahtoo. Sormuksensa hän saattaa löytää\nverisestä hiekasta, mutta Maria Sprengtportia hän ei löydä ikinä.\n\n-- Ei hän ollut muita huonompi.\n\n-- Se olkoon teidän lohdutuksenanne. Minä luulin häntä siksi miltä hän\nnäytti. Sitä minä suren, että hänen kuntonsa oli valhetta.\n\nLeenasta nämä sanat olivat kirveleviä iskuja, mutta hän vastasi\nlevollisena: -- En puolusta häntä, mutta rohkenen vakuuttaa, ettei\nsellaista ikinä enään tapahdu.\n\n-- Kyllä se jo riittääkin mikä on tapahtunut. -- Maria kääntyi\nkatkeroittaneena pois. Hän ei tahtonut kuulla enempää.\n\n-- Älkäämme tuomitko häntä kuulematta. Sitä on moni saanut katua, vaikka\nliian myöhään.\n\n-- Voi Leena! Minusta on kaikki koko elämässä liian myöhäistä.\n\n-- Älköön teille tulko onnettomuutta siitä, jos joskus saatte mitä\npyydätte.\n\n-- Ei minulla ole mitään pyydettävää.\n\nMaria kääntyi taas akkunan eteen katsellen ulos, mutta nuo sanat oli\ntuska pusertanut hänestä. Hänen kasvoissaan kuvastui taas tuo surun\nkylmä piirre, joka oli niissä näkynyt täälläolon ensi aikoina. Myöhemmin\nsiitä ei ollut tuntunut jälkeäkään; päinvastoin olivat neidin kasvot\nilmaisseet sisällistä iloa. Marttiko nyt kaikki synkisti? Kapteeninrouva\nkatui äskeistä puhettaan, mutta Marian ajatukset olivat toisilla,\nkaukaisilla poluilla. Silmät katselivat uneksivina avaruuteen ikäänkuin\ntavoittaaksensa tuota tuntematonta, jota hän etsi. Äkkiä juohtui hänen\najatuksiinsa Eudotjan pieni kynttilä. Entä jos hän virittäisi sen ja\nrukoilisi Jumalalta -- mitä? Hän ei rohjennut ajatella tätä ajatusta\nloppuun; sitä mitä hän tahtoi, sitä hän ei tahtonutkaan. Pelko ja suru\nsekaantui kaikkeen.\n\nLunta tuli yhä taajoina hipaleina ja teki ilman melkein\nläpikuultamattomaksi, mutta vähitellen muodostui kaukaisuudessa tummempi\nkohta, jossa hän vihdoin erotti kahden hevosen vetämän kuomureen. Linnaa\nkohden ne pyrkivät ja seisahtuivat vihdoin linnan pihaan. Attila! oli\nhänen ensimmäinen ajatuksensa. Oliko Buddenbrock palannut? Kiihkeän ilon\nvavahdus värisytti hänen mieltänsä, mutta se muuttui pian epävarmuudeksi\nja levottomuudeksi. Mitä nämät muukalaiset hänelle merkitsivät tahi hän\nheille?\n\nVähän ajan päästä saivat vangit Eudotjalta tietää, että linnan herra oli\npalannut sihteerinsä kanssa, ja Maria toivoi että Attila vielä samana\niltana kävisi häntä tervehtimässä, mutta turha oli odotus. Vasta\nseuraavana päivänä oli hänellä siihen aikaa, ja silloin oli itse parooni\nmuassa.\n\n-- Tulemme Pietarista, lausui Buddenbrock tervehdittyään. Siellä on\ntapahtunut ei ainoastaan Venäjälle vaan koko Europalle ja semminkin\nRuotsille tärkeitä tapauksia.\n\n_Maria_. Mitä on tapahtunut?\n\n_Buddenbrock_. Suuriruhtinatar Elisabet Petrowna on astunut Venäjän\nvaltaistuimelle.\n\n_Maria_. Haluaako hänen Majesteettinsa sotaa vai rauhaa?\n\n_Buddenbrock_. Saatte tietää kaikki, kaunis lapseni, sitten saatte itse\npäättää. Aluksi mainitsen, että tieto teidän hyväntahtoisuudestanne\nmeidän sairaita sotilaitamme kohtaan ja heille annetusta avustanne on\njoutunut itse hoviin. Sen johdosta olen nyt täällä tuodakseni teille\nHänen Majesteettinsa kiitoksen ja ilmoitan teille, että saatte pyytää\njonkun armo-osoituksen. Mikäli se koskee teitä itseänne, on se\nehdottomasti täytettävä.\n\n_Maria_. Pyydän saada palata Ruotsin Suomeen.\n\n_Buddenbrock_. Siinäkö kaikki.\n\n_Maria_. Kapteeninrouva Löfving kuuluu samaan pyyntöön.\n\n-- Toimitan anomuksenne perille, vastasi parooni, vetäen luoksensa\ntuolin, johon hän istuutui. Minulle on mieluista voida vakuuttaa teille\nHänen Majesteettinsa suostumus. Teen sen varmimmalla vakaumuksella,\nkoska tiedän, että keisarinna Elisabet surkutellen on saanut tiedon\nmonien raskaasta kohtalosta sekä Venäjällä että Suomessa, ja hän on\npäättänyt tehdä mitä mahdollista on luodaksensa tulevaisuudessa\nalamaistensa onnen.\n\nMaria katseli epäillen ritarillista vierastansa. Kauniisti hän kyllä\npuhui, mutta ehkä vaan hovin tapaan semmoista, jolla ei ollut mitään\nmerkitystä, ja laisinkaan punnitsematta sanojaan vastasi hän kylmästi\npää kenossa puolittain ylpeillen: -- Minua ilahuttaa, jos keisarinna on\ntullut huomaamaan niitä kärsimyksiä, joiden alaisiksi hänen armeijansa\non joutunut hyökätessään Ruotsia vastaan.\n\n-- Te puhutte kuin lapsi, vieläpä kuin ymmärtämätön lapsi, vastasi\nparooni synkistyen synkistymistään.\n\n-- Niin luulette, huudahti Maria, kun ette tunne minua. Mutta suokaa\nminun kantaa Venäjän kruunua yhtenä ainoana päivänä, niin saatte nähdä,\nolenko lapsellinen tai ymmärtämätön.\n\n-- Mitä siis tekisitte tuona merkillisenä päivänä? kysyi Buddenbrock\nhymyillen.\n\n-- Sanoisin kaikille Venäjän Suomessa asuville: Rakas suomalainen\nkansani, minua surettaa kun olette riistetyt erilleen veljistänne\nRuotsin Suomessa, sentähden tahdon olla jalomielinen ja lahjoittaa\nteidät takaisin kotimaallenne, luvaten etten enään koskaan vahingoita\nteitä.\n\n_Buddenbrock_. Tämä ajatus ei oikeuta teitä kruunua saamaan, mutta\nkeisarinna Elisabet, jolla se on Jumalan armosta, valmistelee\nkotimaallenne lahjaa, joka on hänen valtansa arvoinen.\n\n_Maria_. Mitä tarkoitatte?\n\n_Buddenbrock_. Keisarinna käsittää Venäjän aseiden menestyksen Jumalan\nsuojeluksen osoitteeksi, sillä Jumala ei koskaan edistä väärää asiaa, ja\nvääryydellä on Ruotsi ryhtynyt tähän kauheaan sotaan. Hänen\nMajesteettinsa tietääkin varsin hyvin, että useat valtiopäivämiehet\nsemminkin Suomessa vastustivat sotaa, ja keisarinna on sentähden\npysähyttänyt voitolliset sotajoukkonsa, suodaksensa Ruotsille\nmiettimis-aikaa. Venäjän valtakunta on siksi suuri, ettei se kaipaa\nlaajennettuja rajoja; ainoastaan ystävyyttä Hänen Majesteettinsa vaatii\nRuotsilta. Mutta koska Suomen kansa ensikädessä ja kovimmin on kärsinyt\nsotien rasituksista, tahtoo Hänen Majesteettinsa erityisesti kääntyä sen\npuoleen, antaaksensa itse kansan ratkaista, onko sen maa vastakin oleva\nVenäjän ja Ruotsin riitojen temmellyskenttänä, vai tahtooko se,\nkeisarinnan avulla, muodostaa siitä vapaan ja riippumattoman\nvaltakunnan.\n\n_Maria_. Venäjän avulla? En usko teitä.\n\n_Buddenbrock_. Jokainen sana on kuitenkin tosi. Jos suomalaiset tahtovat\npysyä rauhallisina ja erota Ruotsista, saavat he itse vapaasti määrätä\nheille soveliaimman hallitusmuodon. Voivat sen tehdä täysin turvattuina,\nsillä keisarinna lupaa heille suojeluksensa ja apunsa.\n\nMaria tuijotti sanattomana parooniin. Hän ei tietänyt mitä sanoa, vielä\nvähemmän mitä ajatella, ja Buddenbrock jatkoi: -- Teidän säätynne\nkutsutaan kokoon. Ratkaisu riippuu sitten Suomen säätyjen vastauksesta\nHänen Majesteettinsa esitykseen. Te ymmärrätte minua paremmin kuultuanne\ntämän asiakirjan.\n\nHän veti esille paperin taskustaan ja ojensi sen Attilalle käskien häntä\nlukemaan sen heille.\n\nAttila oli asettunut huoneen ovipuoleen, ja hän näytti Mariasta\nkalpeammalta kuin koskaan ennen, astuessaan likemmäksi ja pysähtyessään\nvähän loitommalle noista molemmista nojatuolissa istuvista. Attila alkoi\nlukemisen vähän epävarmalla äänellä, huomattavasti liikutettuna, mutta\nmitä edemmäksi hän pääsi, sitä suuremmalla voimalla ja elävyydellä hän\njatkoi.\n\n-- Keisarinna tekee manifestissaan jokaiselle semminkin säädyille ja\nasukkaille Suomen suuriruhtinaskunnassa tiettäväksi, että kun tuo\nRuotsin puolelta kauvan mietitty ja valmistettu jumalaton sota nyt on\nulotettu, on Jumala siunannut Venäjän aseet voitolla. Keisarinna, joka\naina on halunnut elää rauhassa kaikkien naapuriensa, ja semminkin\nRuotsin valtakunnan ja sen asukasten kanssa, on sydämmellisellä huolella\nnähnyt sodan tuottamaa häviötä ja viattoman veren vuodatusta ja on\nkaikilla keinoilla koettanut estää sen syttymistä ja saada rauhan\npalautetuksi. Hän oli ehkäissyt vihollisten joukkojensa marssin odottaen\nrauhanehdotuksia Ruotsin puolelta, vaikka turhaan, ja hän on kohdellut\nRuotsin alamaisia kaikella lempeydellä taivuttaaksensa Ruotsin kruunua\nsamanlaiseen menettelyyn. Sitä mieluummin on hän tämän tehnyt, kun hän\ntietää, ettei tätä väärää sotaa suinkaan ole alotettu kaikkien säätyjen\nsuostumuksella. Semminkin ovat suomalaiset, kuten luonnollista onkin,\nvastustaneet sotaa ja toivovat sen pikaista lopettamista, koska heidän\netukädessä täytyy kärsiä suurta vauriota. Heidän kärsimyksiänsä\nkeisarinna säälii sitä enemmän, kun hänen sotajoukkonsa eivät ole\nsamonneet Suomeen valloituksen aikomuksessa. Jos siis suomalaiset\npysyvät rauhallisina eivätkä ryhdy mihinkään vihollisuuksiin, eivätkä\nmillään tavoin auta ruotsalaista armeijaa, vaan osoittavat, että\ntodellakin tahtovat elää naapuriystävyydessä Venäjän kanssa, niin\nvakuuttaa keisarinna, ettei heille mitään vahinkoa tehdä, että saavat\npitää ja nauttia omaisuutensa ilman mitään sortoa keisarinnan\nsuojeluksen alla. Lisäksi tahtoo keisarinna mielellään myöntyä ja kaikin\ntavoin olla avullisena siihen, että Suomen suuriruhtinaskunta, jos se\ntahtoo vapautua Ruotsin vallasta, voidakseen vastedes välttää semmoista\nturmiollista sotaa, joka nyt raivoo muutamien henkilöiden\nomanvoitonpyynnön tähden, saattaa itsenäisenä, kenestäkään\nriippumattomana maana asettaa semmoisen hallitusmuodon, joka sen omaksi\neduksi ja ikuiseksi vahvistukseksi sopii. Siinä tapauksessa lupaa\nkeisarinna sen suojelukseksi niin suuren sotajoukon kuin tarvis vaatii.\nSillä tavoin saattaa Suomi, kun sillä on oma valtiolaitos ja\nhallitusmuoto, tulla väliaidaksi Venäjän ja Ruotsin rajalle, joka on\nRuotsillekin eduksi, koska se siten pääsee kaikesta vaarasta Venäjän\npuolelta, jos se vast'edes tahtoo olla Venäjän kanssa ystävällisissä\nväleissä.\n\n-- No, mitä arvelette siitä? kysyi Buddenbrock, kun Attila oli\nlopettanut.\n\nPilkallinen hymy näkyi Marian huulilla ja tuntui hänen äänessään kun hän\nvastasi: -- Onko se ajatus syntynyt keisarinnassa ruotsalaisen ja\nvenäläisen parooni Buddenbrockin välittelyjen johdosta?\n\n-- Ettekö siis ymmärrä, huudahti Buddenbrock ärtyneenä ja punastuen,\nettä Venäjän keisarinnan sydän haluaa luoda kansanne onnen, että hän on\nmyötätuntoinen teidän suruillenne ja tahtoo säästää teitä vastaisesta\nkurjuudesta. Venäjän mahtavan valtikan alla, mutta ainoastaan sen alla,\nodottavat Suomea rauhallisemmat ajat. Tässä näette -- hän viittasi\nAttilaan -- ensimmäisen lähettilään tämän sopimuksen toteuttamiseksi.\nSuojelijanne on nyt kapteeni, ja huomenna hän lähtee Suomeen\nneuvotellakseen tästä ehdotuksesta sikäläisten johtavien miesten kanssa.\nHän samassa voi olla saattajananne sinne, jos suvaitsette.\n\nMaria oli kuunnellut Buddenbrockia ikäänkuin uneksiva, ja hänen\nlopetettuaan tuijotti hän puhujaan mykkänä. Mutta äkkiä leimahti salama\nhänen silmissään, hän hypähti ylös, kasvot hurmausta säteillen huudahti\nhän riemuiten: -- Uskon teitä! Ette voi pettää minua! Oi, kunpa hänen\nmajesteettinsa olisi täällä, jotta saisin heittäytyä hänen jalkainsa\njuureen ja vakuuttaa hänelle, että tämä lupaus antaa hänelle Venäjän\nrajalla vartijan, joka ei koskaan petä, ja hänen kruunulleen ystävän,\njohon hän voi kaikessa luottaa. Sallikaa meidän rientää täältä\njulistamaan tätä tietoa kaikissa kirkoissamme, kaikissa kodeissamme,\nniin että Suomi saa sen siunattuna joululahjana!\n\nMolemmat miehet pitivät katseensa kiinnitettyinä häneen, kun hän onnen\nhurmaamana seisoi siinä; mutta ikäänkuin uhkaavana pilvenä astui äkkiä\nLeena esiin, posket tuhkaharmaina ja huulet mielenkiihkosta väristen.\n\n-- Niinkö te pysytte uskollisena Ruotsin kuninkaalle? kysyi hän\nterävästi ja huolimatta vieraista herroista, joille hän muutoin aina oli\nkunnioitusta osottanut. Tiedättekö mihin saman kruunun ja saman lipun\nalle kuuluminen velvoittaa? Ja tiedättekö mitä se tekee, joka rikkoo\nuskollisuusvalansa? En tahdo sanoa mitä te ansaitsette ja mitä saatte,\njos sen teette, mutta varoitan teitä, neiti. Peruuttakaa petolliset\nsananne.\n\n_Maria_. Väärin teette kun soimaatte minua ja sanotte minua\npetolliseksi. Älkää luulko että aion peitellä tekoamme tahi salaa sitä\nesittää. Ei toki! Julkisesti ja riemuiten on kansa kutsuttava kokoon, ja\navonaisesti miettikööt miehemme maan tarpeita.\n\n_Leena_. Mitkä miehet?! Luuletteko yhdenkään suomalaisen miehen\nantautuvan moiseen tekoon. Meillä ei yksikään rehellinen mies kuule tätä\nkehotusta eikä siitä kiitä.\n\n_Maria_. Niin te luulette, Leena, koska Löfving on semmoinen. Hän ei\nmuuta ymmärrä kuin taistella ja kuolla Ruotsin edestä, sama se\nkaadutaanko miekkaan vai tallaavatko Hattujen ylpeät miehet meidät\nkuoliaaksi. Mutta minä teille sanon: isonvihan ajoista kytee toinenkin\nmieli Suomessa, ja viimeksi olen kuullut sitä lausuttavan niiden kesken,\njotka vietiin Lappeenrannasta.\n\n_Leena_. Heidän sanansa jääkööt heidän itsensä varalle. Tähän ne eivät\nkuulu.\n\n_Maria_. Mutta ne kuuluvat tähän, sillä he sanoivat, että Ruotsi jo on\nliian heikko puolustaaksensa Suomea. Ehkä olette sitä itsekin kuullut.\n\n_Leena_. Monasti, ennenkin kuin te. Mutta uskon, että Jumala on se, joka\npäästää meitä valastamme, emmekä me itse.\n\n_Maria_. Eikö siis Jumalan ääni puhu keisarinna Elisabetin kautta?\nMuistakaa kuinka Jumala käski Moosesta viemään Israelin lapset\nEgyptistä, kun aika oli tullut, että heille oli annettava oma isänmaa.\nJumalan käsi johti heitä, ja samoin on Kaikkivaltias johtava meitä,\nkunpa vaan meillä on miehuutta ja näytämme että tunnemme oman tiemme.\n\n_Leena_. Israelin lapset olivat orjia Egyptissä, eikä heiltä otettu\nmitään valaa, mutta Suomen kansa on vapaa, vaikkakin lapsipuolen\nasemassa. Minkä arvoisina uusi hallitsija meitä pitää, se riippuu siitä\nmillä tavoin sanomme jäähyväiset entiselle.\n\n_Maria_. Olkoon! Lähden itse Tukholmaan. Teidän majesteettinne, minä\nsanon, iloitkaa köyhän Suomen kanssa, sillä kohta nousee aurinko\nsurevien erämaittemme ylitse. Olemme monet vuosisadat suojelleet\nvaltakuntaanne, mutta nyt on vartija-aikamme päättynyt ja niinikään\ntaistelujen päivä, sillä Suomi on nyt elävä omia tarkoituksiaan varten\nja sen pojat ovat vapaina seisovat oman ruhtinaansa kanssa. Me käännymme\nnyt pois Sveanmaasta Venäjän puoleen, joka tarkoittaa parastamme.\nJäähyväisiksi ojennamme uskollisen käden. Ystävyytemme on oleva luja\nniinkuin uskollisuutemmekin oli. Kiitos, oi Svea, siitä mitä meille olet\nantanut, vapaan yhteiskuntalain ja Jumalan sanan! Niiden puolesta olemme\ntaistelleet ja niiden puolesta kaatuneetkin. Nyt ne meitä seuraavat\nuuteen aikaan oikeutettuna perintönämme. Sinä, oi kuningas, riemuitse,\nkun näet onnen kasvavan kansassa. Se ei halua miekan kunniaa eikä\nloistoa. Niiden tähden on se liiaksi kärsinyt. Ei, Suomi sitoo\nvoittoseppeleensä rauhallisten kotien laakereista.\n\n_Leena_. Voi sinua onnetonta lasta!\n\n_Maria_. Tätä onnea ei Ruotsi eikä sen kuningas meiltä kiellä\npalkinnoksi siitä, mitä olemme heidän puolestaan tehneet.\n\n_Leena_. Parempaa emme saa, mutta kyllä --\n\nBuddenbrock nousi kyllästyneenä. -- Jättäkäämme nuo sikseen, sanoi hän.\nNeiti Sprengtport ymmärtää keisarinnaa, ja minä jätän tuon suuren\ntehtävän hänen käsiinsä, kun manifesti julaistaan Suomen kansalle.\n\nParooni kääntyi Marian puoleen: -- Huomenna tähän aikaan on kaikki\nvalmiina lähtöänne varten. Ennen iltaa palaan tänne sanoakseni teille\njäähyväiset.\n\nKeveästi kumarrettuaan lähti Buddenbrock huoneesta, mutta Maria oli yhä\nkuin haltioissaan. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, niin\nodottamattomasti ja pyöri nyt hänen päässään kuin sekava unennäkö. Hän\nei liikahtanut, ja katse puoleksi suljetuista silmistä harhaili\navaruudessa.\n\nLeena oli vetäytynyt pois kuohuksissa kaikesta mitä oli kuullut. Attila\nkatseli milloin Mariaa milloin sitä hienoa lankavyyhteä, joka oli ollut\nMarian käsivarrella, mutta joka nyt unohdettuna riippui tuolin selässä.\n\n-- Oletteko nähnyt keisarinnaa? tunnetteko häntä? kysyi Maria vihdoin\nikäänkuin herättyään.\n\n_Attila_. Olen nähnyt Hänen Majesteettinsa ja puhunutkin hänen\nkanssansa.\n\n_Maria_. Todellakin!\n\n_Attila_. Keisarinna käski minua luoksensa. Hän tahtoi tarkasti tietää\ntapahtumat Valkjärvellä ja Lappeenrannassa kun pelastin teidät. Kerroin\nhänelle kaikki ja vakuutin sen ohessa, että vaikka ei kukaan muu\nSuomessa ymmärtäisi keisarillista manifestia, niin ainakin te sen\nymmärrätte.\n\n_Maria_. Miksi ette kohta sanonut, että kaikki kotolaisemme riemuitsevat\nja siunaavat hänen majesteettiansa.\n\n_Attila_. Suokoon Jumala sen todeksi.\n\n_Maria_. Kukapa epäilisi kun on valittava, tahdommeko rauhan omassa,\nitsenäisessä maassa vai lakkaamattoman sodan kirousta ja lopullista\nperikatoa.\n\n_Attila_. Niinpä teistä. Mutta mitä nuo muut sanovat, kun täytyy toimia.\nSuomen täytyy olla yksimielinen toimiakseen pontevasti ja osoittaakseen,\nettä se osaa itse ottaa ohjakset käteensä.\n\n_Maria_. Suuri pohjoismaiden sota opetti meille paljon. Olen kuullut\nmiestemme puhuvan, mitä he vankeina Siperiassa ajattelivat maansa\nkohtalosta. Ja kun he sitte palattuansa kotia näkivät kaikki raunioina,\nsanoi moni, että Ruotsin aika oli mennyt. Kun pakolaiset vihdoin\npalasivat Ruotsista, ei heillä ollut enään muuta tuomisia kuin se,\netteivät enään ymmärtäneet kansansa kieltä. Olen kuullut kuinka\nkatkerasti soturimme valittivat isänmaan kohtaloa, ajatellessaan että\nnuoriso nouseva ei enään ymmärrä toinen toisensa kieltä.\n\n_Attila_. Tähän kokemukseen täytyy meidän perustaa tulevaisuutemme.\nVedotkaa isonvihan muistoihin, kun käännytte kansan puoleen. Opettakaa\nsitä toimimaan miehenlailla. Se kuulee ja seuraa teitä, kun te keväällä\nlevitätte keisarillista manifestia. Oi Maria, jos tietäisitte, mitä tämä\najatus on minulle, joka olen alottanut elämäni vankeudessa ja\nkaksitoista vuotiaana saanut orjanpolttomerkin hartioihini!\n\n_Maria_. Oi niin!\n\n_Attila_. Mutta Jumalan kiitos, nämät surut ovat laajentaneet sydämmeni\nniin, että siihen nyt mahtuvat kaikki kärsivät olennot ja että se nyt\ntykyttää ihmiskunnalle eikä vaan omalle onnellensa ja voitollensa. Se\najatus, ettei vastaisten sukupolvien tarvitse enään kärsiä niinkuin me,\nantaa hengelleni siivet ja valmistaa minua kohtaamaan mitä vaaroja\ntahansa, jos vaan sillä voin luoda valoisampia päiviä jälkeläisillemme.\n\n_Maria_. Kiitos!\n\n_Attila_. Mutta teidän puolestanne olen levoton. Minua pelottaa teidän\nturvallisuutenne, kun ryhdytte tehtäväänne.\n\n_Maria_. Itse tahdotte kaatua, jos siksi käy, mutta minulle ette soisi\nsamaa onnea.\n\n_Attila_. Kansallamme ei ole varaa menettää sellaista kuin te. Tiedän\nettä autatte minua ja voitte saada enemmän aikaan.\n\n_Maria_. Missä ei päästä ajoneuvoilla siellä ratsastan, missä ei voi\nratsastaa siellä kävelen. Kaikki jotka tahtovat minua auttaa tekevät\nsamoin, sillä jokaiseen mökkiin on saatettava tieto siitä mikä on\ntulossa. Pakkanen ei pysty jäseniini, lumi ei sulje tietäni, sillä minä\nkuljen Jumalan kanssa ja Herran enkeli varjelee minua.\n\n_Attila_. Ja kylvönne ei kuole, vaikka kaatuisittekin ennen aikoja. Jos\nsorrutte, astuu toinen sijallenne, ja jos hänkin hukkuu, niin nousee\nhänen verestänsä tuhansia, kunnes työ on suoritettu, sillä se ajatus,\njohon Jumala on kätkenyt tulevaisuuden, ei voi kuolla, vaikka sen\nprofeetat kaatuvat marttyyreina.\n\n_Maria_. Oi, kun saa elää ijankaikkisen edestä, sen edestä, joka ei voi\nkuolla.\n\nAttila ei vastannut, katseli vaan Mariaa, joka nyt seisoi hänen edessään\nniin ylevämielisenä ja puhtaana, jommoisena hän ei ollut vielä nähnyt\nyhtään naista. Ja Leena sopukastaan katseli näitä nuoria, joita hän ei\nymmärtänyt, mutta joita hänen täytyi sinä hetkenä rakastaa.\n\nInnostuneena ojensi Attila käsivartensa Mariaa kohti ja lausui Leenalle:\n-- Tuossa on se, jonka tulee ensimmäisenä kantaa Suomen kruunua. Sanokaa\nse kotolaisillenne. Sanokaa heille myös, että Katarina Jagellonikan\nkruunu odottaa perijäänsä. Vanhat Wolgan rannoilla tiesivät mihin se on\nkätketty Turun linnassa. Mutta he luulivat, ettei sen aika koskaan tule.\nNyt se häämöittää hänelle, joka seisoo tuossa.\n\nHän lähti huoneesta, mutta Leena oli kuin muuttunut. Attila oli taas\nRuotsin vihollinen ja kiusaaja, joka tahtoi vietellä heitä luopumukseen.\n\nMaria huomasi tuon ankaran naisen vastenmielisyyden ja kietoi\nkäsivartensa hänen kaulansa ympäri: -- Älkää vihatko häntä, pyysi hän\nliikuttavalla hellyydellä.\n\n_Leena_. Hänen valtansa ei ulotu edemmäksi kuin Jumala sallii, mutta\nkuinka sinulle käy, onneton lapsiparka?\n\n_Maria_. Ota henkeni, jos sitä ansaitsen, mutta anna minun nyt olla\nonnellinen. Minusta tuntuu kuin kaareutuisi pääni ylitse avoin taivas.\n\n_Leena_. Ole varoillasi. Pian saattaa olla liian myöhäistä.\n\n_Maria_. Pyydän yhden vuoden, ehkäpä vaan kuukausia. Sitten saatte\nmusertaa minua tai tehdä mitä tahdotte, vaan ei nyt. Ette tiedä kuinka\nonnellinen olen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBuddenbrock palasi illemmällä ja ilmoitti että orjattaret odottavat\nsivuhuoneessa, jossa Leena saisi valita, mitä matkavaatteita he\ntarvitsivat kotimatkaa varten. Kapteeninrouva läheni ovea ja Maria aikoi\nseurata, mutta Buddenbrock pyysi häntä jäämään. -- Rouva Löfving\ntoimittaa sen yksinkin, sanoi hän.\n\nMaria kokosi ajatuksiansa. Nyt hän kai viimeistä kertaa seisoi tämän\nhyväntekijänsä edessä. Mistä löytää sanoja oikein kiittääksensä häntä.\nHuomaamatta tätä hajamielisyyttä astui Buddenbrock edestakaisin\nlattialla. Sitten hän äkkiä pysähtyi Marian eteen, joka puoleksi\nnojautuneena pöytään seurasi häntä silmillään.\n\n-- Minulla olisi teille kysymys tehtävä, sanoi hän. Puhukaamme\navomielisestä. Mitkä kohtalot odottanevatkin isänmaatanne, niin nyt\nainakin ovat levottomat ajat. Suomi on köyhä, ja vastainen käänne tulee\nraskaasti painamaan sen perheitä. Sanotte, että isänne on ennen aikojaan\nmurtunut ja ehkä piankin jättää teidät. Silloin olette turvaton. Minä\ntaas olen jäänyt yksinäiseksi elämässä enkä voi semmoisena viihtyä.\nUljaalla Buddenbrockin nimellä on yksi ainoa kannattaja, ja isiemme\nmaatilat joutuvat vieraille, jos sukumme kuolee. Mutta se ajatus minua\nkatkerasti surettaa. -- Te ymmärrätte minua. Tahdotteko ruveta\nvaimokseni. Rakastan teitä vilpittömästi ja tahdon tehdä voitavani\nsaattaakseni teidät onnelliseksi.\n\nSanoja liiteli Marian huulilla, mutta hän ei kyennyt niitä lausumaan.\nHänen kurkkunsa oli kuin kuristettu. Hän vaikeni kuin kuollut.\n\n-- En tarvitse monta sanaa, sanoi parooni. Jaa tahi ei.\n\n-- Ei! huudahti Maria ja purskahti itkuun. Teidän ylhäisyytenne etsiköön\nnaista, joka sopii teille paremmin kuin minä.\n\n-- Siinä ei ole kylliksi aihetta kieltoonne.\n\n-- En mene koskaan naimisiin, nyyhkytti hän, mutta parooni Buddenbrockin\non helppo löytää sellainen, joka häntä rakastaa. Harvalla miehellä on\nniin paljon annettavana kuin teillä. Hän kohotti kyyneltyneet silmänsä\nparoonin puoleen ja lisäsi hiljaa: luulin teitä niin onnelliseksi.\n\n-- Loistollakin on surunsa, hymyili Buddenbrock. Minun isänmaani on\npirstattuna, ainoa poikani lepää maan mullassa, kaikki\nnuoruuden-ystäväni ovat poissa. Attila on ainoa, johon katseeni voi\nilolla kääntyä, koska hän on ainoa, joka luulee minun ansainneen\nrakkautta sen hyvän tähden jota olen tarkoittanut. -- Olette nuori, ehkä\nette ymmärräkään sellaista, mutta elämä sen teille opettaa.\n\nMaria yhä äänetönnä silmäili surullista miestä, ja hän jatkoi: -- Te\nolette yksi niitä harvinaisia naisia, jotka ymmärtävät mitään timantteja\nja kultaa korkeampaa. Teillä on sydän lihasta ja verestä. Säilyttäkää\nmitä teillä on. Täältä pääsette turvattuna. Attila seuraa teitä täältä\nja on edesvastuussa siitä ettei teille tapahdu mitään pahaa. Jos sitten\ntahdotte auttaa häntä hänelle annetussa toimessa, niin menettelette\noikein ja järkevästikin. Hyvästi.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Kirjasessa \"Beskrifning och Historia om Gammelbacka egendom,\nsammanstäld af V. M. v. Born\", luetaan: \"Maria Sprengtport, jota ei\ntavata Anrepin sukutauluissa, oli syntynyt 1720 vuosiluvulla, takertui\nonnettomaan rakkaudenseikkailuun 1746 ja kuoli naimattomana vuosien 1747\nja 1766 välillä\". Tekijä on luullut itsensä oikeutetuksi vapaasti\nkäyttämään niin vähän tunnettua henkilöä, kuvatessaan murrosaikana\nmielissä riehuvia myrskyjä.\n\n[2] \"Een Nyy Träägårdz Book sammandragen aff nägra trovärdighe och\nförfarne Män, som härvid godh Wettskap hafva. Alla flitighe Huusshållare\nsampt Träägärdsmästare och theras Läredrändar til nytta och gagn, och nu\nnyligen af Trycket uthgången.\"\n\n[3] Kts. Hengellisiä lauluja.\n\n\n\n"]