[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUBTfn2vy5EEdO3RgYvVxkYSY053wwuib6ALScZfr54k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},389,"Vuosisatojen perintö II","Elfving, Betty (nimim. Aura)",1837,1923,"389-aura-vuosisatojen-perinto-ii","389__Aura__Vuosisatojen_perintö_II","Murrosaikana","romaani",[],[],"fi",1902,null,48278,303490,false,25668,[23],"Historical fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Vuosisatojen perintö 2\" by Betty Elfving is a historical novel written during the early 20th century. The narrative unfolds in a post-war context, primarily set in Finland, amidst the socio-political turmoil between Russia and Sweden. The story centers around the characters Maria and Attila, exploring themes of love, loyalty, betrayal, and the quest for national identity during a time of conflict.  At the start of the novel, we are introduced to the village of Vilajoki, where tensions remain high following the Great Northern War. Maria Sprengtportiin struggles with her personal conflicts and relationships, especially with Martti and Attila, amidst the backdrop of ongoing military strife. The opening emphasizes Maria's internal battles as she grapples with love and loyalty, culminating in a moment of desperation as she attempts to rescue Attila. As the narrative unfolds, the village is thrust into chaos with a violent clash between the Swedish and Russian forces, entwining personal relationships with larger nationalistic struggles. Maria's efforts to navigate her complex feelings and protect those she loves become increasingly precarious, highlighting the intertwining of personal and political stakes. (This is an automatically generated summary.)",[],385,"Elfvingin historiallinen romaani sijoittuu 1700-luvun puolivälin rajaseudulle pikkuvihan aikoihin. Teos kuvaa Vilajoen kylän asukkaiden elämää ja sopeutumista uusiin valtiollisiin rajoihin sekä suomalaisten ja venäläisten välisiä suhteita muuttuvassa poliittisessa tilanteessa.","Betty Elfvingin 'Vuosisatojen perintö II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 389. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenberg\nEuropen DP oikolukijat.","VUOSISATOJEN PERINTÖ II\n\nMurrosaikana\n\n\nKirj.\n\nAURA [Betty Elfving]\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1902.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nII Osa.\n   I Luku. Siemen tuuleen\n  II  \"    Uusi päällikkö\n III  \"    Manifesti\n  IV  \"    Levottomia päiviä\n   V  \"    Katkaiseva askel\n  VI  \"    Tilinsuoritus\n VII  \"    Kaarlolaisten jäähyväiset\nVIII  \"    Entisyys ja tulevaisuus\n\n\n\n\nI Luku.\n\nSiemen tuuleen.\n\n\nKun Venäjä ja Ruotsi suuren pohjoismaiden sodan jälkeen sovittelivat\nrauhaa, vaati ensinmainittu itselleen osan Suomea Kymijoesta pohjoiseen\npäin Lappeenrantaa myöten, niin että osa Saimaata olisi joutunut\nVenäjälle. Myöhemmin vedettiin raja kuitenkin Vehkalahden kirkon itäitse\npeninkulman matka pitkin rannikkoa Vilajokeen, josta se kolme\npeninkulmaa Viipurista kääntyi luoteeseen ja pohjoiseen Kirvun ja\nKaukolan pitäjiin. Tätä valtiorajaa varten oli Vilajoesta hakattu metsän\nläpi leveä katu, lähtökohta merkittynä kivipyykillä, jonka keskustaan\noli pystytetty puinen paalu. Puoli peninkulmaa siitä itäänpäin sijaitsi\nVilajoen kylä samannimisen virran rannalla. Sinne oli rakennettu uusia\nmökkejä venäläiselle rajavartiastolle, ja niiden yli kohosi\nruununmakasiineja, joiden tavaroita tänne sijoitetut vartioitsivat.\nEnemmistö kylän varsinaista väestöä oli kuitenkin suomalaisia, ja aluksi\nhe kauhulla; näkivät kylässään noita entisiä vihollisia. Isonvihan\nhirveät julmuudet olivat siksi syvästi juurtuneet väestön muistiin, että\nkyllä oli vielä 1809 tarpeen Aleksanteri I:sen laupiaat sanat mielten\nrauhoittamiseksi. Mutta kaikesta huolimatta ei Vilajoen väestöstä elämä\n1741 tuntunut rasittavammalta kuin monessa paikoin ruotsalaisessa\nSuomessa. Lahjoitusmaiden talonpoikain valitukset muissa pitäjissä\ntunkivat kyllä tännekin, ja olihan täälläkin sama kohtalo varrottavana,\nmutta toistaiseksi oli elämä hiljaista. Majoituksestakin sovittiin\nkutakuinkin. Olihan nyt rauha molemmin puolin rajaa, ja suomalaiset\nlapset saivat helposti ystäviä venäläisistä sotamiehistä, jotka omista\nkodeistansa kaukana, mielellään ja suopeasti nostivat pienokaisia\nsatulaan, leikkasivat heille paperihevosia, nukkeja ja ajopeliä ja\njakelivat heille limpuistaan, joihin ei koskaan ollut sekotettu pettua.\nAsukkaat näkivät vieraiden sotamiesten joka päivä nöyrästi ja hartaasti\nseisovan pirtin seinällä riippuvan pyhimyskuvan edessä ristinmerkkiä\ntehden ja rukoillen, ja ymmärrettiinhän silloin, että hekin olivat\nkristityitä ja palvelivat samaa Jumalaa kuin kansa Suomessakin, vaikka\nmuodot olivat erilaisia. Syvästi koskivat suomalaisiin sotamiehen\nkärsimykset kovien päällikköjen kourissa. Myötätuntoisuus synnytti\nhyväntahtoisuutta, ja yhteinen oli kaikilla se kokemus, että maailmassa\npienet ovat alttiit suurten mielivallalle ja sorrolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä senjälkeen kun parooni Buddenbrock oli sanonut jäähyväiset Maria\nSprengtportille ajoi kaksi rekeä Vilajoen kylään. Niiden jälessä\nratsasti neljä kasakkaa, ja kaikki pysähtyivät ensimmäisen mökin\nedustalle. Tiheä lumisade oli ryöpyttänyt tiet umpeen ja hidastuttanut\nheidän kulkuansa, niin että he, vastoin matkasuunnitelmaansa, olivat\npakotetut etsimään yösijaa. Attila joka istui pienessä, avonaisessa\nreessä, hypähti ylös, koputti ovelle, mutta vastausta ei tullut. Ei\nnäkynyt valoakaan, kaikki oli hiljaista ja pimeätä, koko kylä näkyi\nolevan unessa. Uudet koputukset ja vakuutukset, että oltiin ystäviä,\njotka pyysivät yömajaa aamuun saakka, eivät tuottaneet mitään\nseurauksia. Ei ollut kukaan kuulevinaan.\n\nSillä aikaa oli Mariakin noussut reestä ja katseli ihmetellen ja\niloisena ympärilleen. Hänen oli ollut hyvä olla mustassa\nsamettiturkissaan ja pehmeässä nahkareunuksisessa päähineessään. Taivas\nkaareili tähdikkäänä hänen yllään, ja metsän takana kuumotti nouseva\ntäysikuu. Öinen valo näytti leviävän kimmeltävänä seudun yli ja sulatti\nyhteen mökkien katoilta riippuvat kinokset ympäröivän erämaan kanssa.\nKoko kylä oli sillä hetkellä kuin ryhmä lumenpeittämiä kumpuja.\n\nAttila luuli kuulevansa ääntä mökistä ja päätti odottaa, jott'ei\nsäikähyttäisi asujamia. Samassa astui kaksi kasakkaa hevosenselästä,\nlähestyivät häntä, viittasivat erämaahan päin ja kuiskasivat muutamia\nsanoja, jotka tuskin olivat sanotut, kun jo kiiti mies suksillaan\npaikalle, sieppasi Marian kainaloonsa ja katosi yhtä nopeasti kuin oli\ntullutkin. Kimakka hätähuuto ilmaisi mihin suuntaan hänet oli viety,\nmutta pimeys ja korkeat kinokset estivät pikaista takaa-ajoa. Sekä\nhevoset että miehet vajosivat syvään lumeen.\n\n-- Minä se olen, Maria, kuiskasi pois kiitävä mies. Olen Martti. Etkö\ntunne minua? Älä pelkää, jatkoi hän lempeästi. Kreivi Lewenhaupt on\nSäkkijärvellä Ruotsin armeijan kanssa. Hän aikoo valloittaa Pietarin\nvoittaaksensa takaisin venäläisen Suomen. Meitä on täällä viisikymmentä\nmiestä tiedustelemassa ja ryöstääksemme venäläisten muona-aitat.\n\nHe olivat päässeet metsään, ja samassa valaisi heitä kirkas kuuvalo.\nMartti asetti Marian lumenpeittämän puun juurelle, mutta yksi ainoa\nsilmäys riitti ilmoittamaan hänelle, että se Maria, jonka hän oli\njättänyt Lappeenrantaan oli toinen kuin se, joka seisoi tässä.\n\n-- Anteeksi! pyysi hän sydämmellisesti tarjoten kättä. Tahdon muuttaa\ntaas kaikki hyväksi.\n\n-- Minulle et ole missään velassa. Paluutan sinulle lupauksesi.\n\n-- En ollut toisia huonompi, sanoi Martti liikutettuna. Kuningas ja maa\non suonut meille anteeksi, etkö silloin sinäkin?\n\n_Maria_. Jos Ruotsin valtakunta on sovitettu, niin vähänpä siitä mitä\nminä ajattelen.\n\n_Martti_. Teeskentelet! Et ajattele mitä sanot.\n\n_Maria_. Itse teeskentelit kun kehotit minua syöksymään vaaraan ja\nvannoit tekeväsi kaikki minun puolestani.\n\n_Martti_. Et tiedä!\n\n_Maria_. Tiedän kyllä. Sinä päivänä oli Ruotsin miehillä yksi ainoa\ntehtävä.\n\n_Martti_. Älä lausu vielä viimeistä sanaasi! Odota! Tahdon alkaa\nuudestaan.\n\n_Maria_. Pohjatonta ei voi täyttää.\n\n_Martti_. Mutta jos onnistun? Tuletko taas omakseni?\n\n_Maria_. Kun kuljimme käsi kädessä kuolemaa kohti, silloin olin sinun.\nTaistelun vaarassa yhdistettyinä ei olisi kuolemakaan meitä erottanut.\nNiin uskoin. Suru oli keveä ja kuolema suloinen, sillä se ei ollut\nikuinen. Jumala oli meidät herättävä isänmaan mullasta, jossa olisimme\nsaaneet levätä elämän taistelujen jälkeen. Olin vahva uskossani, enkä\npuoleksikaan ymmärtänyt mitä sinä tarkoitit, kun vähää ennen taistelua\nrupesit salaperäisesti puhumaan paosta ja pyysit minua ajattelemaan\npelastustani. Huonosti ymmärsin sinua vielä silloinkin, kun kaupunki jo\noli hukassa. Enkä silloinkaan, kun meidät vietiin vangittuina leiriin,\nymmärtänyt, että rakkaus saattaa sammua, että uskollisuus pettää ja että\nomat miehet isänmaata kavaltavat. Nyt sen kyllä tiedän, ja kaikki, jotka\novat sen kuulleet tietävät sen niinikään.\n\n_Martti_. Vannon sinulle, Maria, ettei rakkauteni ole sammunut,\nuskollisuuteni pettänyt. Jos en olisi rakastanut sinua yli kaiken, en\nolisi niin rajattomasti pelännyt menettää sinua.\n\n_Maria_. Pelkosi oli veruketta, sillä jos olisin kaatunut taistelussa,\nmikä esti sinua myös kaatumasta. Mutta olit pelkuri, et rohjennut\nseurata. Sinä haudoit vaan omaa onneasi, sen piti pysyä, raukesipa\nvaikka kaikki muu. Kävit omaa tietäsi, nyt minä kuljen omaani.\n\nMartti seisoi liikahtamatta kuin kuvapatsas, väri poistui hänen\nahvettuneista kasvoistaan. Hän loi pitkän, epätoivoisen katseen Mariaan,\nmutta valtavasti taas sydän sykähti ja kolkolta tuntui ääni kun hän\nvastasi: -- Olet sittenkin Maria. Et olisi se mikä olet, jos\nmenettelisit toisin. Minä voitan sinut takaisin tahi kuolen!\n\nHän syöksyi pois.\n\nHiljaisena ja elotonna jäi Maria seisomaan paikalleen. Se suoritus, joka\noli tuleva ennen tai myöhemmin, oli nyt tapahtunut, ja se hänestä tuntui\nvapautukselta, mutta sen äkkipikaisuus huumasi kaikki hänen ajatuksensa.\nTajutonna silmäili hän ympärilleen. Täällä on valoisaa, viileätä ja\nvapaata. Ja tuolla oli yksi, joka häämöitti hänen sielussaan, joka veti\nhäntä puoleensa. Hän oli rehellinen ja uljas mies.\n\nKaukaa kuului muutamia laukauksia, ja rajuja huutoja kajahti ilmassa. Se\nherätti hänet tajuntaan. Pois täytyi hänen täältä lähteä. Mutta mihin.\nMartti oli hiihtänyt aukean kentän yli. Sinnepäin täytyi Marian palata.\nRaskas talvipuku teki lumessa kahlaamisen vaivaloiseksi, mutta\nponnistettuansa muutamia syliä eteenpäin joutui hän tallatulle polulle.\nKylästä näkyi ainoastaan kaukaa häämöittävä valo, mutta laukaukset ja\nhuudot kuuluivat vastaiselta puolelta. Hän seisahtui kuuntelemaan, mutta\nnyt ei enään mitään kuulunut. Mitä tuo melu tiesi? Puhuiko Martti\nruotsalaisesta armeijasta? Sanoiko hän, että se oli täällä Vilajoella?\nOlivatko Attila ja hänen miehensä joutuneet vihollisen ansaan? Ei\nvastannut kukaan näihin kysymyksiin, mutta se vaan oli varmaa, ettei\nAttila levähdä ennenkuin löytää sen, joka oli uskottu hänen huostaansa.\n\nLevottomuus riennätti Mariaa, mutta tuo autio tie näytti loppumattomalta\nja hiljaisuus erämaassa tuntui kammottavalta. Ja nyt laukaukset taas\nkuuluivat taajemmin ja voimakkaammin. Epälukuisia ääniä sekaantui\ntoisiinsa, ja taivaanrannalla välähtelivät kiväärien salamat. Maria\npysähtyi, sillä täällä muuttui polku avonaiseksi tantereeksi, jossa lumi\noli tallattu kovaksi kuin lattia. Kaukaisuus ja kuusipuuryhmä esti häntä\nnäkemästä mitä tuolla ulompana toimitettiin, mutta huudot ja yhä\nkiivaampi ampuminen saivat hänet vakuutetuksi siitä, että täällä\nruotsalaiset ja suomalaiset ottelivat. Oliko Attila joukossa? Ja missä\nLeena oli? Mihin hän itse joutuu? Tässä voi Jumala yksin auttaa, itse\nhän ei tiennyt mitään neuvoa. Tietämättä niissä hän oli, mihin hän tuli,\nastui hän eteenpäin, pysähtyi epäröivänä ja jatkoi taas matkaansa.\n\nMartti oli puhunut totta kertoessaan Lewenhauptin olevan marssimassa\nPietariin armeijansa kanssa ja että hänen etujoukkonsa oli lähetetty\nedeltäpäin ryöstämään venäläisten muonamakasiineja. Löfving johti\nretkeä, ja kaikki oli hyvin menestynyt, kunnes eräs vartioiva sotamies\nja Attila kasakkoineen olivat häirinneet heitä. Nuo harvalukuiset\nvastustajat olivat kuitenkin pian kaatuneet, mutta ampuminen ei ollut\njäänyt huomaamatta. Tänne sijoitettu venäläinen komppaniia heräsi ja\nsyöksyi ulos mökeistä vielä tietämättä mitä oli tekeillä. Uhkaava vaara\nsai heidät kokoon ja huutamalla: \"ruotsalaiset ovat täällä!\" herättivät\nhe talonpojatkin. Kaikki aseisiin kykenevät pakotettiin seuraamaan\nsotamiehiä. Viljamakasiini oli jo tyhjennetty, kruunun kaurat kuletetut\npois, ja paraikaa käytiin heinälatojen kimppuun. Heinäkuorma oli jo\nvalmis pois vietäväksi ja toista kuormaa teki kiireissä joukko\nsotamiehiä, joita toiset kivääri kädessä suojelivat. Vimmatut talonpojat\nsyöksyivät kilvan sotamiesten kanssa ottamaan taloa haltuunsa, mutta\nheidät karkoitettiin. Löfving johti kahakkaa ja oli kaikkialla. Pimeys\nesti häntä käyttämästä aseitaan yhtä vikkelästi kuin tavallisesti, mutta\nmissä vaan vastustaja tuli likelle, oli se kuoleman oma. Nyt tunkeutui\nhän talonpoikaisjoukkoon, ja kaadettuansa likeisimpiä voimakkaalla\nnyrkiniskulla, huusi hän uhaten:\n\n-- Niinkö pidätte uskollisuusvalanne Ruotsille? Hävetkää nostaa aseita\nomaa esivaltaanne vastaan. Katsokaa, kirkasi hän viitaten metsään,\nsiellä seisoo itse kuningas kruunu päässään, ottamassa takaisin sitä\nmitä häneltä on ryöstetty. Ettekö tiedä, että Vilajoki on hänen ja hänen\non Viipurikin?\n\nTalonpojat olivat kokoontuneet Löfvingin ympärille surmataksensa hänet,\nmutta tuo odottamaton tiedonanto, kapteenin varma ääni ja valtaava tarmo\nsaattoivat heidät epäröimään. Harmaahapsinen talonpoika pyysi selitystä,\neikä Löfving viivytellyt sen antamista.\n\n-- Aseet alas! huusi hän. Kun ette häpeä astua meitä vastaan, jotka\ntulemme vapauttamaan teitä Venäjän orjuudesta. Luuletko etten tunne\nsinua Ojamo, ja sinua, Kaski? Oletteko unohtaneet, että me kolme nuorena\nollessa vannoimme uskollisuutta samana päivänä samalle lipulle? Mutta\nminä, näemmä, olen ainoa uskollinen.\n\n-- Onpa sekin uskollisuutta, huusi kaksikymmen vuotias talonpoika.\nRosvoina tulitte tänne ja riistitte meiltä kaikki. Millä ruokimme\nelukat, kun tyhjensitte latomme?\n\n-- Kyllä me ruotsin-nälän tunnemme, huusi toinen, ja nyt kohottivat\nuseat aseensa surmataksensa Löfvingin, mutta tämä torjui vikkelästi\niskut, ja pian hänen ympärilleen kokoontui joukosta puolustajiakin,\nsillä, arvelivat he, koska Ruotsin kuningas nyt on täällä ottaaksensa\ntakaisin venäläisen Suomen, niin pitäähän häntä auttaa. Tiesihän koko\nmaailma, että Vilajoki tosiaan oli hänen samoin kuin Viipurikin ja koko\nKarjala. Ja vaikka ei ollut hupaista Ruotsin puolella, niin ei ollut\nhupaista venäläisenäkään. Suo siellä, vetelä täällä, mutta siellähän on\noltava mihin kuulutaan.\n\nToiset olivat kuitenkin toista mieltä. Ruotsalainen kurjuus ja\nruotsalainen sotamiehenotto olivat nyt mennyttä. Nythän toki oli talossa\nleipää, eikä noita pelättyjä vouteja näkynyt Vilajoella. Niinä 20\nvuotena kun kylä oli kuulunut Venäjälle oli talonpojan pelto saanut\nkasvaa rauhassa, itse oli hän ollut veroista vapaa eikä yhtään miestä\noltu otettu sotamieheksi. Ruotsille palaaminen olisi samaa kuin\nheittäytyä vaimoineen lapsineen ratsuväen tallattavaksi, sillä Venäjä ei\nhyvällä luovu, ja Ruotsi on liian heikko varjellaksensa sitä mitä Venäjä\ntahtoo ottaa takaisin. Sitä paitsi oli koko kylä vannonut uskollisuutta\nVenäjän kruunulle, ja siinä aikoivat miehet pysyä.\n\nMutta Löfving ei hellittänyt. Hän kertoi, että kreivi Lewenhaupt oli\nmarssimassa Pietariin, muassaan 7,000 jalkamiestä, 50 ratsua ja 10\nkanuunaa. Ennen huomisiltaa on hän Vilajoella, ei vihollisena vaan\nvenäläisten parhaana ystävänä, sillä se vääryys, jota Ruotsille tehtiin,\nkun Karjala siltä riistettiin, ei ollut Venäjän vaan ulkomaan herrojen\nsyy, jotka valehtelivat keisarille ja sekaantuivat hänen asioihinsa,\ntehden semmoista jota venäläiset eivät tahtoneet. -- Tässä saatte itse\nnähdä! huusi hän, vetäen povitaskustaan esille pinkan julistuksia ja\njaellen niitä väestölle. -- Lukekaa itse. Siinä seisoo selvästi miten\nasianlaita on. Kreivi Lewenhaupt tulee itse tänne tuota vyhteä\nselvittämään, ja sentähden on jokaisen rehellisen miehen velvollisuus\nolla kinastelematta ja auttaa asiata sujuamaan.\n\nTalonpojat sieppasivat lehtiä käsiinsä, mutta pimeässä eivät voineet\nlukea sanaakaan eivätkä tietäneet niitä uskoa. Seuraukset semmoisesta\nratkaisevasta tapauksesta jokainen ymmärsi, mutta kun toiset pitivät\nparhaana kohta luopua Venäjästä, arvelivat toiset varmemmaksi pysyä\nlujasti viimeksi vannotussa valassa. Koko ryhmä oli vaiti, epäröivänä ja\nmiettivänä.\n\n-- No? kysyi Löfving kärttyisästi.\n\n-- Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi vanhanpuoleinen talonpoika\nratkaisevasti. Minkä mä Venäjälle vannoin, siinä pysyn.\n\n-- Ruotsin alamainen oli isäni ja Ruotsin alamaisena olen syntynyt,\narveli toinen, ja näiden mielipiteiden mukaan jakaantui joukko kahteen\nryhmään, liittyäksensä toinen Venäjän, toinen Ruotsin lippuun ja\nsotiaksensa sotamiesten keralla toinen toistansa vastaan.\nMolemmanpuolinen voimain lisäys kiihotti vieläkin taistelua, ja\nkaatuneiden luku lisääntyi joka hetki. Kuu oli noussut yhä korkeammalle\nja valaisi viholliset toisillensa. Tuo pieni talo oli nyt syrjäseikkana.\nKansallisviha, ikimuinoiset kärsimykset, mutta ennen kaikkea viime\nkuluneet kolmekymmentä vuotta kaikkine kurjuuksineen ja verineen\nlisäsivät raivoa. Kosto oli tunnussana molemmin puolin. Kukapa ei\ntahtoisi kaatua, kun vaan sai vihollisensa kaadetuksi.\n\nMitä likemmäksi Maria pääsi, sitä epäröivämmäksi hän tuli. Tuolla\netäällä näkyi nyt yksinäinen huone ja yksityisiä miehiä, kun tuli heidän\nomista tahi muiden kivääreistä välähti. Katolla seisoi useita miehiä\npyssyt kädessä. Milloin he ponnahtivat ylös, milloin heittäytyivät\npitkäkseen, ja joskus putosi joku heistä päistikkaa maahan. Mutta tuon\nkaiken hävitti hänen silmistään näkö, joka pakotti hänet äkkiä\npysähtymään. Maassa hänen jalkainsa edessä makasi mies joko\nhaavoitettuna tahi kuolleena, sillä lumi oli veren punottama. Maria ei\nnähnyt häntä kuin puoleksi ja sivulta, kun hän pysyi liikahtamatta kädet\npitkin kylkiä. Tuntui niin kolkolta puhutella tässä jylhyydessä miestä,\njoka ehkä ei enään voinut vastata, mutta olihan sydämmetöntä lähteä\nkatsomatta, elikö hän ja oliko hän avun tarpeessa. Puvusta tiesi hän\nhänet venäläiseksi soturiksi, mutta kasvot teki tuntemattomiksi\nmiekanhaava otsassa ja hyytynyt veri, joka peitti silmät ja posket.\nMaria kosketti keveästi hänen kättänsä. Se oli kylmä, mutta ainoastaan\ntalven pakkasesta, sillä hän taivutti sormiansa, tajuten että joku oli\nhänen läheisyydessään.\n\n-- Voinko teitä auttaa? kysyi Maria.\n\nMies ei vastannut, mutta kohotti kätensä ja yritti istualleen. Tästä\nliikkeestä veri uudestaan pääsi juoksemaan, ja hän vaipui taas alas.\nVaatteistaan revityillä rievuilla alkoi Maria sitoa hänen päätänsä ja\nsai vihdoin verenjuoksun taukoamaan. Sitten lämmitti hän lunta käsissään\nhuokuen siihen, jotta voisi sillä viruttaa pois hurmeen hänen\nkasvoistaan. Silloin tunsi hän Attilan, joka koetti uudestaan nousta.\nHänkin tunsi Marian, ja se ilo antoi hänelle uutta virkeyttä. Hän\nistahti, mutta hänen silmiänsä huikasi, jottei hän voinut nähdä.\n\n-- Maatkaa vielä hetkinen, pyysi Maria ja riisui turkkinsa\nlevittääksensä sen hänen alleen.\n\n-- Ei, ei, viittasi hän, mutta vaipui samassa alas.\n\nMaria seisoi neuvotonna. Pyörtyneekö Attila? Hän kääri turkin kokoon,\nasetti sen Attilan pään alle ja rupesi silmäilemään apua. Samassa näkyi\npari suomalaista sotamiestä, jotka kiirein askelin riensivät häntä\nkohti. Hän asettui heidän tiellensä, osoitti Attilaa ja pyysi heitä\npysähtymään.\n\nTuo outo kohtaus, nainen kaatuneen soturin vieressä, sai heidät\npyytämättäkin seisahtumaan.\n\n-- Jos olette ihmisiä, sanoi Maria, niin viekää tämä herra johonkin\nmökkiin, muutoin kuolee hän viluun.\n\n-- Vieläkö hän elää?\n\n-- Elää, mutta täällä hän kuolee.\n\nMiehet katselivat kysyväisinä toisiansa. Olihan heillä muuta tehtävää\nkuin vihollisen pelastaminen. Tappamaanhan he olivat tänne tulleet.\nMutta tässä oli tarjona vanki, vieläpä upseeri. Siitä saa kunniaa. Siis\n--. Sotamiehet ottivat Attilan käsiinsä, kantaaksensa häntä mökkiin,\nmutta se oli kaukana. Semmoiseen kiertomatkaan ei ollut aikaa. Lähtivät\nsiis suoraan taistelukenttää kohti avonaiseen hevosvajaan. Se oli sopiva\npaikka, ja Attila asetettiin hajoitetuille oljille, kädet ja jalat\nsidottuina. Sotamiehet tekivät lähtöä, mutta Maria huomasi heidän\nepäluuloiset katseensa ja ymmärsi, että he epäilivät häntä, vaikka hän,\nsuomea puhuvana, oli meikäläisiä. Hän päätti siis näyttäytyä varsin\nlevolliselta ja sanoi varmalla äänellä:\n\n-- Ellen käsitä väärin, pelkäätte te aseetonta, haavoitettua vankia,\nsillä minua ette pelänne. Olen majuri Sprengtportin tytär ja jouduin\nvangiksi Lappeenrannassa, mutta keisarillisesta armosta olen päästetty\nvapaaksi, ja olen nyt kotimatkalla. Tämä herra oli annettu minulle\nsuojaksi Haminaan saakka.\n\nSotamiehet olivat ymmällään, mutta toinen hymyili pilkallisesti. Tuliko\nheidän uskoa tuota kaunista naista, joka yksinään kulki venäläisen\nupseerin kanssa? Kyllä he olivat nähneet majurin tyttären, ja olihan\ntämä sen näköinen, mutta oli hänessä sittenkin jotakin outoa, eikä näinä\naikoina saanut luottaa kehenkään.\n\nMaria kuitenkaan ei hämmentynyt. Hän kertoi lyhyesti, että rouva Löfving\noli muassa. He olivat yhdessä tulleet Viipurista, mutta nyt joutuneet\nerilleen toisistaan, kun suomalaiset soturit, vastoin oikeutta, olivat\nhyökänneet vapaaksi päästettyjen naisten suojelusväkeä vastaan.\n\nSotamiehet olivat toista mieltä. Heillä ei ollut tekemistä suojelusväen\nvaan venäläisten muonatavaroiden kanssa, joita Ruotsin armeija tarvitsi.\nTuo suuri makasiini oli juuri heitä varten, ja vahdille olivat he\nsuorittaneet pikaisen laskun, mutta sitten oli koko kylä joutunut\njaloilleen ja siitä oli noussut niin kiivas melu. Asiaa näin\nselitettyään riensivät he pois.\n\nMaria hengitti helpommin ja katseli ympärilleen. Hän huomasi suuren\nkasan hevosloimia sekä heiniä ja olkia. Niistä hän valmisti Attilalle\nvuoteen, irroitti nuorat, joilla hän oli sidottu, ja peitti häntä\nloimilla. Lämpö ja lepo näkyivät tekevän hyvää, ja potilas tuntui\nnukahtavan. Lepo hänelle nyt olikin paras lääke. Maria istui oven suuhun\nolkikasalle kuuntelemaan. Tappelumelua jatkui vielä, mutta heikompana ja\ntuontuostakin tauoten. Mitä tästä syntynee? Oikeassa oli Tasma kun hän\nkehoitti Mariaa olemaan lähtemättä. Viipykää vielä edes yksi päivä, oli\ntietäjätär sanonut, mutta Leena ei suostunut. Olihan Tasma rukoillut,\nettä hänetkin otettaisiin mukaan, mutta Leena pelkäsi tuota noitaa, ja\nsillä kertaa täytyi Marian taipua Leenan tahdon mukaan. Mutta jos Tasma\nolisi ollut mukana, olisi kai käynyt toisin. Niin kiertelivät ajatukset\nMarian päässä, mutta vihdoin hän uupuneena kallisti päänsä seinää\nvastaan siten odottaaksensa päivän tuloa. Nukkua hän ei rohjennut, mutta\nhyvää teki sittenkin suljetuin silmin levossa istuminen.\n\nJo oli puoliyö ja taistelu lopussa. Kummallakin puolella oli mieshukka\ntuntuva, mutta Venäläisten pieni joukko oli vihdoin sortunut ylivoiman\nalle, ja voitto jäi ruotsalaisille, jotka nyt saivat levähtää.\n\nMaria nousi. Hän huomasi Attilan olevan hereillä ja meni häntä\nvaalimaan.\n\n-- Vieläkö olet täällä? kysyi hän hiljaa ja ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Missäs muutoin, vastasi Maria lempeästi. -- Tiedäthän sen.\n\n-- Niin, tiedän että rakastat minua ja tiedän myös että rakastan sinua\nrakkaudella, joka on ijankaikkinen. Mutta nyt meidät erotetaan ehkä koko\nelinajaksemme.\n\n-- Jos ruotsalainen armeija, niinkuin väitetään, on Säkkijärvellä, niin\non isäni muassa, ja hänen kauttansa saan hankituksi sinulle suojaa ja\nhoitoa. Hän ei meitä erota.\n\nAttila katsoi häneen surullisesti, ja surullinen oli hänen äänensäkin,\nkun hän sanoi: -- Ennenkun joudut Säkkijärvelle ja tuhansista löydät\nisäsi, saattaa paljon tapahtua, mutta koeta päästä jonkun kelpo\nruotsalaisen upseerin puheille ja pyydä häntä tänne, jotta saisin uskoa\nsinut hänen huostaansa.\n\nHän istahti. Uni oli tehnyt hyvää. Pyörrytys oli lakannut ja elinvoima\npalasi. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi. Ensi hädässä kiedottu\nolkikääre oli irtaantunut, ja Maria koetti korjata sitä vaatteistaan\nrevityillä uusilla kaistaleilla. Työn tehtyä suuteli Attila hänen\nkättänsä ja painoi poskensa sitä vastaan: -- Sinä olet kuin hyvät\nenkelit, sanoi hän. Ne eivät koskaan väsy.\n\nSamassa kulki joukko hämäläisiä ohitse, niiden joukossa Marttikin. Kun\nhän näki Attilan pitävän Marian kättä, ärjäsi hän sotamiehille: -- Tuo\nnainen tuolla ei ymmärrä lopettaa eikä hävetä!\n\n-- Siltä näyttää, hohotti raaka ääni, ja Martti jatkoi:\n\n-- Jos Suomen naiset niin helposti tulevat venäläisten herrojen\nystäviksi, niin tiedämme kyllä minkä arvoinen heidän ylpeytensä on.\n\nMaria asettui suorana Martin eteen ja katseli häntä äänettömällä\nylevyydellä. Martti puolestaan silmäili häntä uhmaten ja huudahti\nvihdoin:\n\n-- Saat kyllä katsella minua jos tahdot, mutta etpä kauemmin seisoa\ntuossa muiden pilkkana ja omaksi häpeäksesi! -- Hän syöksyi esiin\ntarttuaksensa Marian käsivarteen, mutta tämä väistyi, ja Attila, joka\nvaivaloisesti oli noussut, työnsi hänet pois. Martti kääntyi nyt\nrynnätäksensä hänen kimppuunsa, mutta Maria asettui hänen eteensä.\n\n_Maria_. Luuletko tulevasi paremmaksi sillä että muita häpäiset, tahi\nminun kunniani tahrautuvan sillä että solvaat minua. Huoletonna kohtaan\nomia kansalaistani tuolla kotona, yhtä hyvänä kuin sieltä lähdinkin.\n\n_Martti_. Ja tuo tuolla on kai vieläkin parempi?\n\n_Maria_. Niin, hän minua puolusti, kun sinä pakenit. Hän oli suojanani\nvaaroissa, joita sinä et enään nähnyt.\n\n_Martti_. Sanoja sinulla riittää, mutta vilppiä vielä enemmän.\n\n_Attila_. Hävetkää! Jos viha saattaa teitä raivoon minua vastaan, niin\nälkää toki unohtako mitä olette velkaa hänelle, joka syyttömästi on\nkärsinyt sodan vaiheita, mutta joka sittenkin, ensin miekka kädessä ja\nsitten vankeuden vaivoissa samalla rohkeudella ja samalla lujalla\nmielellä on vastustanut kaikkea mitä häpeäksi sanotaan.\n\nMartti vastasi katkeran vihan katseella turhaan koettaen näyttäytyä\nkylmältä: -- Ettette te häntä paljasta, se on selvää, mutta sitäkin\nselvemmin todistan minä, ettei teillä ole niin paljon valtaa kuin\nluulette olevan.\n\nHän syöksyi esiin, heittäytyi raivokkaana Attilan päälle ja tarttui\nhänen kurkkuunsa. Tämä koetti torjua, mutta vaipui maahan. Sotamiehet\nseisoivat ällistyneinä ja saamattomina. Mutta Maria riensi heittäytymään\nriitelevien väliin. Hän oli jo nostanut käsivartensa, kun Löfving\nsalamana ryntäsi sisään ja viskasi Martin syrjään.\n\n-- Olisipa edes tuo jäänyt sinulta tekemättä, huusi hän. Oletko\nmieletön, Martti, kun ryntäät turvatonta vankia vastaan. Kuulithan, että\nhän seurasi neitiä suojelusvartiana.\n\n-- Ikäänkuin en minä olisi voinut häntä suojella, karjasi Martti, ja\nvimmatusti kääntyen Marian puoleen: -- vai enkö ehkä innokkaasti\npyytänyt sinua karttamaan sotaa? Enkö pyytänyt sinua jättämään minut\nvapaana ja huolettomana kumppanieni seuraan? Mutta et kuullut minua.\nMiksi tunkeuduit meidän riveihimme ja minun rinnalleni? Miksi vedit\nsydämmeni puoleesi, kun minun olisi pitänyt unohtaa kaikki muu paitsi\nkuninkaani ja maani?\n\nMaria katseli vakavasti Marttia.\n\n-- Oletko sinä Martti?\n\n-- Ellen ole mikään parempi, niin ainakin itse perkele! Sinä riistit\nmeiltä voiton ja teeskentelet nyt kavaltajana viattomuutta vihollisen\nrinnalla.\n\n-- Ei hän tiedä, mitä hän puhuu, katkasi Löfving. Tule pois, poika.\n\nKapteeni tarttui Martin käsivarteen ja vei hänet ulos, sanoen: -- Älä\najattele häntä. Joku toinen vielä vast'edes rakastaa sinua enemmän.\n\nMartti horjui ulos silmät suljettuina ja kumeasti koristen: -- Tyhjyyttä\ntoinen voi antaa, ja pelkkää tyhjyyttä voin minä antaa toiselle. Maria\ntäytti koko sieluni ja hänen kanssaan on kaikki lopussa. Hän heittäytyi\nlumelle ja vaikeroi hiljaa kuin kuoleva.\n\nLöfving jätti hänet ja palasi vajaan. Siellä makasi Attila uudestaan\nverta vuotavana. Martin käsi oli repinyt kääreet. Kapteeni ymmärsi\nkuinka oli käynyt ja synkistyi.\n\n-- Semmoista vääryyttä ei meillä ole ennen tapahtunut, vakuutti hän.\nTiedätte itse, mikä siihen on syynä. Antakaa hänelle anteeksi.\n\nAttila puoleksi nousi ja vastasi: -- Harvoin seisoo toinen niin toisen\ntiellä kuin minä hänen tiellään. Mutta suorituksen hetki oli huonosti\nvalittu. Itse näette, mihin minä nyt kykenen, mutta jos Jumala suo\nminulle elon päiviä, niin kohtaan häntä koska ja missä hän tahtoo.\nHansikkaani on jo ennen heitetty.\n\nHaava vuoti taas, ja Attila painoi kädellä otsaansa pidättääksensä\nverta, mutta voimat olivat lopussa. Löfving pyysi häntä pysymään hiljaa\nja kääri itse olkitukon hänen päänsä ympäri. Kyllä hänestä vielä tehdään\nmies. Kapteeni veti esille taskupullon: -- Juokaa, se on järkevintä mitä\nmies voi tehdä teidän tilassanne. Ja Attila joi. Sitten repäsi Löfving\nkaistaleen hevosloimesta, kääri sen Attilan pään ympäri vilun vuoksi, ja\nkäski miehiänsä kantamaan hänet likimpään mökkiin. Siellä naiset häntä\nkyllä hoitavat. Sinne Mariakin menköön.\n\nKaikki kolme lähtivät matkaan hyvillään siitä, että vihdoinkin pääsevät\nihmisten pariin. Mutta tultuaan taloon huomasivat he sen tyhjäksi. Väki\noli paennut.\n\nRakennus oli etehisellä jaettu kahteen osaan. Oikeanpuolinen tupa oli\ntalon omaa väkeä varten, mutta nyt siellä ei ollut ketään.\nVasemmanpuolista salia ja kamaria sen takana käyttivät majoitetut ja\nkaikki matkustavaiset, jotka kruunun asioissa kävivät Vilajoella,\nkortteerin tarpeessa. Nyt olivat nämäkin huoneet tyhjinä ja kylmillä.\nTuvan sisimmässä sopukassa istui levotonna Leena, mutta kun Maria astui\nsisään nousi hän ilosta huudahtaen. Hän oli jo surrut majurin tytärtä\nkuolleena. Attilankin näkeminen ilahutti häntä, mutta hän ei saanut\njäädä heidän pariinsa. Löfving itse vei hänet kamariin, sulki oven ja\nasetti kaksi sotamiestä vartioimaan. Niille antoi hän käskyn, etteivät\nsaa päästää sisään ketään muuta kuin Marian ja Leenan, joiden piti\nvaalia sairasta. Kapteeni itse sulki huoneen ulkoluukut ja varoitti\npysymään hiljaa. Hänen täytyi lähteä tiedustusretkelle, mutta toisena\npäivänä hän lupasi saapua kuulustamaan kuinka heidän käy.\n\nKohta leimusi tuli uuninpesässä ja pata riippui hahloissa sen yllä,\nsillä nyt piti valmistettaman ruokaa ja sitten laskeutua levolle.\nPäresoihdut kädessä tutkivat naiset talon ruokavaroja, mutta täällä oli\nmuita käynyt edellä, eikä mitään syötävää tavattu. Talosta oli kiireessä\npaettu, olipa vaatemytty pudotettu etehiseen, ja kaikki ovet olivat\nselki selällään. Nuo kaksi, jotka nyt puuhasivat talossa, ymmärsivät\nhyvin paenneiden tuskat ja heidän kärsimyksensä talven pakkasessa.\nVieläköhän onnettomat kodittomat saanevat nähdä omiansa? Vihdoin löysi\nLeena seinäkaapista vähän maitoa ja puuroa. Siinä kylliksi, ja pian se\noli lämmitetty.\n\nKapteeninrouvan valmistaessa illallista lähti Maria katsomaan potilasta.\nAstuessaan etehisen läpi näki hän kuun valossa Martin tirkistämässä\npihassa, mutta Marian huomattuansa vetäytyi hän pois syrjään. Seisoiko\nhän siinä verivihollistansa väijymässä? Kauhun valtaamana aikoi Maria\nensin huutaa vahtia ja kertoa mitä hän oli nähnyt, mutta vähän\nmietittyänsä päätti hän olla väijyvää huomaamatta. Varovaisesti astui\nhän saliin, puhui muutamia sanoja vahdille ja aukasi hiljaa oven. Puut\npesässä olivat jo puoleksi hiiltyneet, mutta niiden himmeässä valossa\nnäki hän Attilan uinailevana. Yhtä hiljaa kuin hän oli tullut, aikoi\nMaria poistuakin, mutta sairas oli herännyt ja pyysi häntä astumaan\nsisään. Maria viritti päreen, pisti sen seinään ja kysyi kuinka hän\njaksoi. -- Paljon paremmin. Lämpö ja lepo olivat vaikuttaneet\nvahvistavasti.\n\nMaria poisti verisen kääreen, leikkasi pois osan tukkaa ja pesi kasvot\nja haavan, jonka jälkeen hän asetti uudet kääreet. Leena kantoi sisään\nmaitoa ja puuroa, mutta toistaiseksi tyytyi Attila pelkkään maitoon,\njota juotuansa hän taas laskeutui lepäämään. Maria huomasi, että hän\ntodellakin oli paranemaan päin, ja kun Leena oli lähtenyt, kertoi hän\nmitä oli nähnyt ja mikä vaara uhkasi Attilan henkeä. Maria ei voinut\nhetkeksikään tyyntyä niin kauan kuin he olivat ruotsalaisella alueella.\nHän tunsi Martin ja tiesi, että jos tämä kerran oli saanut päähänsä\nsurmata vihollisensa, niin kyllä hän sen tekeekin, jos ei kohtakaan niin\nainakin sopivalla hetkellä. Sentähden tuntisi Maria itsensä\nrauhalliseksi, jos Attila pääsisi takaisin Viipuriin ennenkuin oli liian\nmyöhäistä.\n\n-- Henkeni on Jumalan eikä Martin kädessä, vastasi Attila, mutta samassa\njohtuivat tapahtumat hänen mieleensä. Ruotsalaiset olivat tunkeneet\nrajan yli, Viipuriin oli pari kasakkaa lähtenyt tietoa viemään, mutta\nitse oli hän vielä täällä, manifesti povessaan. Lewenhaupt tapaa hänet\nvangittuna ennemmin tahi myöhemmin, ja silloin on kaikki hukassa. Oli\nsiis tärkeätä päästä pois ja vapaaksi. Se ajatus elähytti häntä. Hänen\ntäytyi paeta, maksoi mitä maksoi.\n\nMaria oli samaa mieltä ja lupasi tehdä minkä voi. Hänen tähtensä oli\nAttila täällä sairaana ja vankina. Hänen asiansa oli siis vapauttaa\nhänet.\n\nSilloin katsoi Attila tuskallisesti Mariaan: -- Oletko ajatellut mitä se\nmaksaa sinulle? Ymmärrätkö sitä?\n\n_Maria_. Kyllä, mutta tahdon tehdä minkä voin sinun tähtesi.\n\n_Attila_. Jos pääsenkin pakenemaan, niin tietäväthän he, että joku on\nauttanut minua. Sinua epäillään kohta, ja sinä olet hukassa.\n\n_Maria_. Silloin jätän sinun tehtäväksesi mitä en ole itse saanut\nsuorittaa.\n\n_Attila_. Ei, Maria, se uhri on liian suuri. En voi sillä tavoin jättää\nsinua alttiiksi. Mutta lähtekäämme yhdessä. Rohkenetko?\n\n_Maria_. Kaikessa sinun kanssasi!\n\n_Attila_. Mutta jos meidät saavutetaan, niin on henkesi ja kunniasi\nmenetetty.\n\n_Maria_. Sinun kanssasi tahdon kantaa elämän taakkaa ja käydä kuolemaa\ntietä, kestää kaikki mitä niiden välillä saattaa tapahtua, sillä minä\nrakastan sinua. Ellet minua ymmärrä, niin et ansaitse rakkauttani.\n\n_Attila_. Ymmärrän että ansaitset rajatonta rakkautta ja että olet minun\nyhtä varmasti kuin minä olen sinun elämässä ja kuolemassa.\n\nHän tarttui Marian käteen, piti sitä omassaan ja suuteli sitä. Silloin\nkumartui Maria punastuen ja painoi suutelon hänen huulilleen.\n\n-- Martin kosto, sanoi hän, etsii minua niinkuin sinuakin, mutta sama\nolkoon kohtalomme, ja yhdessä menkäämme sitä vastaan.\n\nMaria lähestyi akkunaa, tarkasti noita pieniä ruutuja, palasi vuoteen\nluo ja sanoi matalalla äänellä: -- Koetan ulkoapäin avata luukut ja\nsaada ne raolleen. Sitten täytyy sinun murtaa akkuna ja olla valmiina.\nJos näet pihalla palavan päreen tahi kuulet naputusta seinään, niin\nsilloin on aika.\n\nAttila otti Marian puukon ja kätki sen sänkyyn. Maria lähti huoneesta.\nEtehisessä pysähtyi hän epäröivänä. Onnistuneeko tämä uhkayritys? Eikö\nliene parempi polttaa manifesti ja ilmoittaa kapteenille ja Leenalle\nMartin hankkeet? Eipä, he pitäisivät häntä lapsellisena ja\nliioittelevana ja aavistaisivat hänen rakkauttaan, jota he kiroisivat.\nEnnemmin tahi myöhemmin makaisi Attila kuolleena joko ammuttuna tahi\nmiekalla tapettuna, ja hänen kanssaan kukistuisi heidän yhteinen suuri\ntehtävänsä. Tässä ei ole kuin yksi pelastus.\n\nHänen siinä mietiskellen seisoessaan tuli Leena häntä hakemaan. Hän\naikoi itse vielä katsahtaa sairasta, ja sitten oli aika käydä levolle.\nKun Leena palasi tupaan, makasi Maria jo rahilla oven suussa.\nKapteeninrouva piti sitä huonona sijana ja ehdotti että he tekisivät\nitselleen tilan suureen seinään kiinnitettyyn sänkyyn, mutta Maria\nvastasi vältellen, että hän mieluummin makasi yksin. Sikseensä se jäi,\nja pian oli Leena syvässä unessa. Hetki oli siis tullut. Marian piti\nnousta, mutta painostava taakka pidätti häntä. Hän tunsi itsensä\nkokonaan voimattomaksi. Mutta sen täytyy tapahtua. Väkivaltaisella\nponnistuksella nousi hän ja silmäili pimeydessä ympärilleen. Öinen\nrauhallisuus vallitsi kaikkialla, mutta äänettömässä hiljaisuudessa\nkuuli hän oman sydämmensä tykytykset, levottomina, rajuina, ikäänkuin\nolisivat tahtoneet häntä tukehuttaa. Hän ei jaksanut hengittää. Entisyys\nvaati häntä äkkiä tilinteolle isän edessä, tuon isän, joka oli hänelle\nyli kaiken rakas. Mitä hän sanoo? Tämä ajatus sai hänet kovasti\nvapisemaan, ja jääkylmät kädet etsivät jotakin tukea. Mutta näiden\ntunteiden ohessa tuli muitakin vielä valtaavampina, ja ne pakottivat\neteenpäin. Hänen täytyi ratkaista, ja valitsemisen varaa tässä ei ollut.\nPuoleksi jähmettyneenä mielenliikutuksesta seisoi hän vielä hetkisen\nkuuntelemassa rahin vieressä, mutta sitten hän hiljaa hiipi ulos.\n\nKylässä oli kaikki hiljaista, ei ketään elävää olentoa näkynyt. Lyhyen\nkävelyn jälkeen joutui hän sille paikalle, jossa he tullessaan olivat\npysähtyneet ja jossa Martti oli häneen käynyt käsiksi. Hänen edessään\nseisoi metsä synkkänä ja Viipuriin vievän tien leikkaamana, mutta\nsielläkään ei näkynyt mitään vaaraa. Vielä kauemmas hän kuitenkin tahtoi\ntiedustella, ja niin hän kulki eteenpäin. Silloin kuului rahisevaa ääntä\nja muutaman sylen päässä häämöitti jotakin mustaa, joka liikkui\nedestakaisin. Hänen sydämmensä lakkasi tykyttämästä. Mitä se on? Hän\nseisoi liikahtamatta, tirkisteli, mutta ei rohjennut edetä, kunnes tuo\nouto vihdoin rupesi saamaan jotakin muotoa. Vaikkei hän kaikkea\nerottanutkaan, havaitsi hän kuitenkin, että tuossa oli se reki, jossa\nhän oli tänne tullut. Hevonen oli vielä valjaissa. Säikähtynyt eläin oli\npaennut kylästä päästäksensä kotiin, mutta ohjat olivat takertuneet\nviidakkoon, josta se nyt turhaan ponnisteli vapaaksi.\n\nSiinäpä oli käsi tarjona myrskyssä uppoavalle. Mikä ihmeellinen\npelastus! Nyt menestyy kyllä kaikki sujuvasti. Maria veti reen esiin,\nvapautti hevosen, sitoi sen puuhun ja riensi takaisin. Hän ei kohdannut\nmitään estettä, ja pian hän seisoi hengästyneenä Attilan akkunan alla\nhiljaa koputtaen. Attila astui ulos, ja niinkuin ajetut hirvet kiitivät\npakolaiset pois. Sanaa lausumatta istahtivat he rekeen ja nyt laukkasi\nhevonen Viipuria kohti. Vihdoinkin he saattoivat vapaasti hengittää ja\nMaria purskahti itkuun. Hevonen ymmärsi että täytyi tehdä parastansa ja\nlensi kuin siivillä. Puut tien varrella näyttivät ikäänkuin rientävän\nheidän ohitsensa, ja taivaan rannalla valoi kuu lumoavan hopeahohteensa\nheidän tiellensä. Päivän sarastaessa piti heidän olla onnellisina ja\nvapaina.\n\n-- Seis! huusivat äkkiarvaamatta muutamat Turun rakuunat, jotka vaativat\ntunnussanaa. Attila läimähytti hevosta ja onnistui pääsemään ohi, mutta\nratsumiehet ajoivat takaa huutaen: -- Pysähtykää, muutoin ammumme.\n\nVastaamatta kohotti Attila piiskansa ja ruoski raivokkaasti hevosta,\njoka jo ponnisti viimeisiä voimiaan. Kaikki riippui hiuskarvasta.\nSilloin pamahti laukaus ja sattui hevosen päähän. He olivat hukassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän valjetessa Vilajoella istui Maria vankina ja yksinään tyhjässä\npirtissä. Kädet yhteensidottuina oli hän polvistunut lattialle ja\nnukkunut kyynärpäänsä varaan penkille ja pää siihen nojautuneena. Hänen\nkaunis tukkansa valui alas hartioille ja hän näkyi itkeneen paljon,\nsillä silmät punoittivat ja olivat turvoksissa; äsken kukoistavat posket\nolivat tuhotut, ja koko nuorekkaissa kasvoissa kuvastui tuska semmoinen\nkuin ei koskaan ennen. Ei ollut kuitenkaan hänen unensa siksi sikeä,\nettei hän olisi herännyt kun Leena kristillisestä laupeudesta tuli häntä\nkatsomaan.\n\nKapteeninrouva silmäili ääneti onnetonta ja istahti odottamaan kunnes\nlapsiparka heräisi. Kertomus Marian paosta Attilan kanssa ja heidän\npalaamisestaan vankeina oli siksi koskenut Leenaan, että hän meni\ntainnoksiin. Siis niin pitkälle oli menty. Voi tuota majuriraukkaa, ja\nentäpä majurinrouvaa! Koskihan tyttären häväistys heihinkin, vaikka\nolivat syyttömiä, ja Maria itse oli tykkönään hukassa. Kuumia kyyneleitä\nvalui Leenan poskille, kun hän ymmärsi, että Marian elämä oli ainiaaksi\nturmeltu. Mitä olikaan tähän verrattuna Martin suru morsiamensa\nmenettämisestä. Vihollisen soturin vapauttaminen ja lisäksi pakeneminen\nhänen kanssaan -- tämmöisinä aikoina -- sehän oli avointa kavallusta, ja\ntiettyä oli mitä siitä seuraa.\n\nMaria liikahti. Hänen näytti olevan vaikeata herätä, mutta ruumis oli\nväsynyt epämukavassa asennossa ja pakotti häntä ojentumaan suoraksi.\nAuaistuaan silmänsä näki hän Leenan, katseli häntä unen horroksissa eikä\nlausunut sanaakaan.\n\n-- Lapsi raukka! sanoi rouva Löfving vihdoin.\n\n-- Tiedättekö missä hän on? kysyi Maria rauhatonna. Luuletteko että he\novat tappaneet hänet?\n\n-- Vielä ei tiedetä kuinka käy. Sotavangit saavat jäädä henkiin, ja\nkohtelu riippuu käytöksestä, mutta nyt on toista. Kuka olisi tätä voinut\najatella?\n\nMaria oli vaiti, ja Leena alkoi taas: -- Varoitinhan minä teitä\nvakavasti Viipurissa, mutta ette kuullut minua, Mitä nyt majuri sanoo?\n-- Maria purskahti taas itkuun.\n\n-- Olen puhunut Löfvingille ja pyytänyt häntä esittämään asianne\nmahdollisimman lievänä. Vielä on hän siksi vimmastunut, että on\nyhdentekevää mitä puhuu, mutta jahka ensi kiihtymys asettuu, silloin hän\nkyllä taas muuttuu leppeämmäksi; niin hänen tavallisesti käy. Nyt on hän\nsitäpaitsi pahoin uhossaan saadaksensa asiansa järjestykseen, kun\narmeija saapuu tänne päivällisaikaan. Taistelu yöllä vei paljon aikaa,\nväki on uupunut, mutta miehet uhkaavat vielä tänään lähteä suoraa päätä\nPietariin vaatimaan takaisin Karjalaa. Sääli tulee noita tämän kylän\ntalonpoikaraukkoja, ne eivät tiedä mitä tehdä. Toinen pitää Venäjän\nkruunua laillisena isäntänä, toinen sanoo siksi ruotsalaista, vaikkei se\nolekkaan voinut puolustaa valtakuntaa. Mutta tulkoon mikä loppu tahansa,\nniin aina jäävät köyhät vasaran ja alasimen väliin. Se kruunu, joka\ntänään joutuu tappiolle, vaatii huomenna omansa takaisin.\n\nMaria näytti kuollakseen väsyneeltä, ja tuntui siltä ettei hän oikein\ntajunnut mistä puhe oli.\n\n-- Kreivi Lewenhauptia, jatkoi Leena, sanotaan mainioksi sotajohtajaksi.\nMiehet sanovat, ettei hänen vertaistaan ilmaannu sataan vuoteenkaan.\n\nMaria rupesi kuuntelemaan. -- Saanko siis odottaa isääni tänne tänään?\nkysyi hän.\n\n-- Voi ei, huokasi Leena. Majuri ei tule ollenkaan tänne. Hänet on\nlähetetty Käkisalmeen ratsuväki-osaston kanssa. Kyllä heille sielläkin\ntyötä riittää.\n\nSe tieto vaikutti musertavasti Mariaan. Isän saapuminen oli ollut hänen\nainoa toivonsa. Hän kokonaan luhistui.\n\n-- Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta teille, sanoi Leena leppeästi.\n\n-- Luulin varmaan hänen tulevan, nyyhkytti Maria.\n\nLeena ei tiennyt mitä vastata, ja Maria jatkoi: -- Tiedän kyllä että he\nampuvat minut. Pyytäkää isääni antamaan minulle anteeksi, en voinut\nmuuta tehdä. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa omaisilleni -- jota\neivät aavistakaan.\n\n-- Tahdotteko sanoa sen minulle? Minä kätken mieleeni joka sanan.\n\n-- Ei, Leena kulta. Emme ymmärrä toisiamme. Te käsitätte kaikki toisin\nkuin minä. Mutta viekää Martille viimeinen tervehdykseni. Ehkä tein\nhänelle eilen illalla vääryyttä. Koska kuningas ja valtakunta on antanut\nhänelle anteeksi, olisi minunkin pitänyt. Tähän saakka on se minusta\nnäyttänyt mahdottomalta, nyt sen teen mielelläni. Sanokaa hänelle että\nrakastan toista enemmän kuin mitään maan päällä, mutta häntä kiitän\nsiitä mitä hän minulle on antanut. Ymmärrän häntä nyt paremmin kuin\nerotessamme, ja toivon vilpittömästi, että hän joskus löytäisi ystävän,\njota hän tarvitsee ja jolta hän voi saada myötätuntoisuutta ilossa ja\nsurussa.\n\nLeena itki, hän ei löytänyt sanoja. Mariakin vaikeni ja vaipui siihen\npuoleksi voimattomaan horrokseen, johon hän sitä ennen oli nukkunut.\nVähän ajan päästä kuului ohikulkevien miesten meluavia ääniä.\n\n-- Mitä se on? kysyi hän äkkiä.\n\nLeena kurkisti ulos ovesta ja vastasi: -- Ne tulevat taistelupaikalta.\nNe ovat panneet kaikki putipuhtaiksi. Kuolleet tarvitsevat vaan haudan,\nmutta haavoitetut kaipaavat hoitoa. Niille Löfving tekee mitä hän voi,\nmutta teitä voi yksin Jumala auttaa.\n\nMykkänä ja surullisena nyykäytti Maria myöntäen päätänsä, ja kyyneleet\nvaluivat taas hänen poskilleen. Leena olisi mielellään lohduttanut,\nmutta ei löytänyt sanoja ja kysyi myötätuntoisesti: -- Jos haluatte\nkeventää sydäntänne hengelliselle miehelle, niin tuon tänne rykmentin\npastorin, kun hän saapuu kylään.\n\nMaria katsahti ylös ja pyyhki kyyneleet silmistään: -- Kyllä, silloin\nkun minut viedään kuolemaan.\n\nTämä ajatus vaikutti hänessä polttavaa tuskaa, hän istahti penkille.\nHänen äsken herpautunut ruumiinsa kaipasi ilmaa ja valoa.\n\nLeena huomasi hänen tuskansa ja peläten että tuo onneton menee\ntainnoksiin, tarjosi hän hänelle vettä. Maria torjui kupin luotaan.\n\n-- En voi hengittää täällä sisällä. Pyytäkää heitä viemään minua ulos.\nMaallista kevättä en näe enään koskaan, mutta talvikin on kaunis, kun se\non valoisa niinkuin tänään.\n\n-- Toivotte siis, neiti, saavanne elää yli tämän päivän.\n\n-- Sitä en tiedä. Huomispäivä saattaa olla vieläkin kauniimpi. Kerran\nvielä tahdon kuitenkin seisoa tuolla ulkona sitomattomana ja antaa\nauringon loistaa pääni päälle.\n\n-- Tahdotteko, että puhun siitä miehelleni?\n\n-- Tehkää se, Leena hyvä. Sieluni haluaa päästä pois tästä pienestä\nhuoneesta. Minun tekee kovin mieleni päästä ulos. Pyytäkää puolestani.\nMinun on niin raskasta olla.\n\nLeena riensi ulos ja löysi Löfvingin sotamiesten ja talonpoikien\nparissa. Leena odotti kunnes väki oli hajaantunut ja esitti sitten\npyyntönsä, mutta sai karkean vastauksen: -- Ei!\n\nLeena yritti vieläkin, mutta Maria ei ansainnut mitään laupeutta. Hän\nolisi huonona esimerkkinä kaikille, jos häntä lelliteltäisiin. Eikä\nkukaan tiedä mihin Martti ryhtyisi, jos hän saisi nähdä häntä. Eihän\nhäntä voitu sulkea sisään toisen rikoksen tähden, ja kapteenilla oli jo\nollut kylliksi ikävyyksiä heidän tähtensä.\n\nLeena huokasi hiljaa ja aikoi vetäytyä pois, mutta ajatellessaan Marian\ntuskaa, yritti hän vieläkin. Hän pyysi miestänsä muistamaan, että tyttö\noli nuori ja rakkauden eksyttämä. Eihän tiedä kuinka hänen rakastajansa\noli häntä kiusannut. Sitäpaitsi ei pitänyt Löfvingin unohtaa sitä\nhyvyyttä, jota he kaikki, semminkin Martti, olivat nauttineet majurin\nkodissa. Vaikka Maria olisi menetellyt satakertaisesti pahemmin, niin on\nhän kuitenkin majurin ainoa tytär ja hänen kaivatun puolisonsa lapsi.\n\nKun Löfving vielä pysyi taipumattomana, pyysi Leena että hän itse\nilmoittaisi Marialle, ettei hänen pyyntöönsä käy suostuminen, -- sillä,\nsanoi Leena, minä en rupea kumoomaan hänen viimeistä maallista\ntoivettaan. Sitäpaitsi sanotaan vielä kieltoasi kostoksi siitä mitä\nMartti on kärsinyt hänen tähtensä, enkä soisi että me kumpikaan\nnäyttäisimme kansan silmissä halpamielisiltä. Kas tuossa, sanoi hän,\ntemmasten oven auki, tuolla hän istuu.\n\nLöfving oli aikeissa lähteä, mutta nähdessään oven auaistuna astui hän\nvastentahtoisesti sisään. Siinä nyt oli tuo ennen niin itsetietoinen,\nnyt kokonaan murtunut nuori nainen, ja se pehmitti Löfvingin karkeata\nmieltä. Semmoisena hän ei ollut koskaan nähnyt Mariaa, tämmöisenä olikin\nhän miellyttävämpi kuin ennen.\n\n-- Mitä haluatte? kysyi kapteeni, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut\nMariaa.\n\nMaria aikoi vastata, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.\nLöfvingin läsnäolo riisti häneltä kaiken voiman.\n\nKapteeni huomasi sen ja astui muutamia askeleita lähemmäksi. Sillä välin\nMaria uudestaan toipui ja vastasi: -- Tiedän että minun tulee kuolla, ja\nettä lain mukaan sen ansaitsen. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä seisoa\nkahleitta ja vapaana tuolla ulkona. Tahtoisin mielelläni nähdä auringon\nennenkuin sanon elämälle jäähyväiset.\n\n-- Katsokaa siis tuonne! vastasi Löfving viitaten avonaiseen oveen.\nSiellä paistaa aurinko, eikä kukaan estä teitä näkemästä.\n\nMaria kohotti rukoilevana kyyneleiset silmänsä: -- Älkää olko kova,\nLöfving. Suokaa että käteni päästetään siteistä. Olenhan voimaton ja\naseellisten miesten ympäröimänä, mutta lupaan teille sittenkin, etten\nkäy itseeni käsiksi enkä pyri pakoon.\n\nKapteeni kääntyi mykkänä pois. Hän ei tahtonut enempää kuulla eikä\nnähdä, mutta Maria polvistui hänen eteensä ja rukoili tuskallisesti:\n\n-- Isäni tähden. Hän teiltä kerran kysyy viimeisiä hetkiäni, ja teidän\non silloin iloista ajatella, ettette kieltänyt viimeistä pyyntöäni.\n\nSen hetken, muistuttaminen, jolloin Löfvingin tuli laskea tämä\nsuruntaakka vanhan majurinsa hartioille, vaikutti ratkaisevasti.\n\n-- Irroita hänen kätensä ja vie hänet ulos! huusi hän vartioivalle\nsotamiehelle. Mutta muista, sinun edesvastuullasi pitää hänen puolen\ntunnin päästä oleman täällä takaisin. Jos hän yrittää pakoon, niin ammu\nhänet. Sen sanottuaan hän lähti.\n\nKun Maria tuli ulos, silmäili hän ympärilleen, mutta samassa hän\nnojautui olallaan seinään ja nyyhki hiljaa. Tämä liikutus kuitenkin pian\nmeni ohi. Päivä oli raitis ja kaunis, koko kylä oli auringon valaisema,\nja huurteiset puut kimaltelivat mihinkä vaan katsoi. Tämä valoisa\nnäköala loi häneen uutta voimaa. Hän kuivasi kyyneleensä ja katseli taas\nympärilleen. -- Missähän hän on? Tuleeko meidän ainiaaksi erota?\n\nTukahuttava tuska puristi uudestaan hänen sydäntänsä. Tuolla sisällä oli\nhän kuvitellut, että kun vaan Löfving päästää hänet ulos kävelemään, saa\nhän kyllä pian ja helposti tietää mihin Attila on viety. Nyt hän\nkuitenkin turhaan tähysteli, ei vähintäkään jälkeä siitä, joka oli\nhänelle kaikki. Kysyä hän ei rohjennut, olisi vaan ilkuttu. Sentähden\nnähköön yksin Jumala mitä hän kärsii.\n\nVähän matkan päässä siitä missä Maria seisoi näkyi pieni lato.\nSammaltunut ja ajan kuluttama se oli, mutta paremman puutteessa oli\nsinnekin heinät korjattu. Toisen päädyn vieressä seisoi tuuhea mänty,\njonka oksat vielä eilen olivat lumen painamat, mutta nyt kimalteli\nniissä härmä. Kuinka kaunis oli pieninkin kide sen neulasissa, ja entä\nkuinka kaunis aurinko oli! Se loisti vielä kaikesta huolimatta, niinkuin\ntoivo, joka ei sammu. Mutta Marialta oli kaikki hukassa. Pian haihtuu\nMaria Sprengtportin muisto, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Ei häntä\nkukaan muu kaipaa kuin isä, jolle hän niin suuren-suuren surun tuotti,\nja ehkäpä äitipuolikin, joka joskus kertonee hänen kohtaloansa pienelle\nYrjö Maunulle. Jaakko itkee hänen kuolemaansa, mutta niin nuorella\nijällä sellaiset ajatukset pian haihtuvat. Toisten veljien parissa oli\nhän vähän ollut. Mutta Attila? Hän ei unohda ikinä sitä jota hän\nrakasti. Ehkä he kumpikin pian astuvat elämän rajan yli. Missä hän on?\nMihin he ovat hänet vieneet? Ja taas hän silmäili ympärilleen.\n\nHänen edessään oli tuo aukea kenttä, jossa niin monet olivat kaatuneet.\nNyt oli se tyhjä, paitsi että siinä kulki sotamiehiä edestakaisin. Huhu\nMarian öisestä paosta oli joutunut heidänkin korviinsa, ja missä hän\nnäkyi, pysähtyivät miehet häntä katselemaan, milloin surkutellen milloin\nilkkuen. Mitä hän siitä huoli; hänen viimeinen päivänsähän nyt oli\nkulumassa. Hän tiesi ansainneensa kuoleman ja että pian hän menee pois,\nmutta vielä vaati elämä kaipuilleen, tuskineen ja toiveineen oikeutensa.\n\nHuolimatta ympäristönsä tarkastavista katseista lähestyi hän latoa ja\npysähtyi sen nurkkaan. Vankat tikapuut nojasivat sen ränstynyttä kattoa\nvastaan. Koko tuo hökkeli näytti niin pörröiseltä ja surkealta kuin\nolisi se saanut kyliänsä elämän levottomuudesta. Mutta sen harjalta\nnäkyi koko kylä. Ehkä voisi Maria sieltä huomata jonkun jäljen siitä\njota hän etsi.\n\nPikaisesti tutkittuansa lahonneita pienoja astui Maria vitkalleen niitä\nmyöten katolle ja sitten harjan yli toiselle puolelle. Vartioiva\nsotamies seurasi häntä ihmettelevin katsein ja pyssynhana vireillä.\nHänen vankinsa oli ehkä rohjennut enemmän kuin oli luvallista.\n\nYhä useampia kokoontui kentälle katselemaan katolla seisovaa vangittua\nneitiä. Enimmät pysyivät loitommalla, näkyihän se sinnekin. Mutta mitä\nhän siellä aikoi? Miksi hän seisoi liikahtamatta, katse taivaaseen\nkohotettuna, ikäänkuin olisi hän siellä huomannut jotakin, jota muut\neivät nähneet. Valoisana ja selkeänä kaareili avaruus hänen yllään,\nauringon säteet taittuivat korkeassa ilmassa muodostaen utukuvia\näärettömään näköalaan siniselle, punertavalle ja keltaiselle taustalle.\nTämä kauneus hurmasi Mariaa, ja mieli täynnä pyhyyden ja\nkuolemattomuuden tunteita haudan toisella puolella rukoili hän: Jumala,\nturvani! Tulen luoksesi kaikkien hylkäämänä ja avutonna. Ota minut, älä\nylönanna minua. Suojele nyt ja kuolemassakin. Suojele häntäkin. Auta\nmeitä ijankaikkiseen elämään.\n\nHän hengitti helpommin. Siitä kalliosta häntä ei karkoita kukaan.\nKaikkivaltias oli sanassaan itse luvannut varjella kaikkia, jotka\npakenevat hänen luoksensa. Mikä autuus kun saa kallistaa päänsä häneen,\njoka voitti maailman ja jolla on taivaan ja kuoleman avaimet. Köyhänä\nMaria lähti hänen luoksensa. Hänen korkein onnensa oli muuttunut hänen\nkorkeimmaksi surukseen ja vienyt heidät hautaan. Mutta Jumala, joka\nlähetti rakkauden maailmaan, näki hänen sydämmeensä ja tiesi, että jos\nhän oli syyllinen, oli hän sitä sentähden että oli rajattomasti\nrakastanut. Sen rakkauden kautta oli hän kasvanut suureksi ja tuntenut\nitsensä kutsutuksi julistamaan hänen tahtoansa. Herran ääni oli kuulunut\nhänen sielussaan ja kehoittanut häntä palvelemaan kansaansa. Jumalan\nkäskyä oli hän tahtonut julistaa, tuottakoon se iloa tahi surua,\nkorkeutta tahi alhaisuutta, häpeätä tai kunniaa, elämää tai kuolemaa.\nKaikkea oli hän valmis kestämään, kunpa vaan hänen sallittaisiin olla se\nvalittu, joka virittää uuden ajan. Mutta nyt hänet temmattiin\ntehtävästään pois, ja Attilankin täytyy kuolla. Kun he kumpikin olivat\npoissa, kuka silloin tien raivaa uudelle, vielä syntymättömälle\nSuomelle, ja kuka rakastaa tätä raivaamistyötä niinkuin he?\n\nSe ajatus, että hän ensi keväänä makaa maan mullassa, tuntui\nmusertavalta, sillä silloinhan keisarinna aikoo juhlallisesti esittää\nehdotuksensa. Miksi sitä viivytetäänkin kevääseen asti? Onhan elämä niin\nlyhyt sillekin, joka kantaa kruunua päässään. Nyt olisi manifestin\npitänyt olla täällä. Nyt olisi hänen, Maria Sprengtportin, pitänyt saada\nlevittää sen lehtiä ja selittää sen sanoja kansalle.\n\nÄsken niin kirkkaana kohotettu katse aleni kenttään, ja kaikkialla\nkohtasi se kysyväisiä, tuijottavia talonpoikia, sotamiehiä, naisia ja\nlapsia. Kaikki seisoivat odottamassa; -- miksei hän puhuisi heille?\n\n-- Tulkaa tänne! huusi hän nostaen oikean kätensä. Tulkaa kuulemaan\nsanani ennenkuin minut viedään kuolemaan! Kun Lappeenranta\nvalloitettiin, jouduin vangiksi ja minut vietiin Viipuriin. Jumala\nlähetti minut sinne kokeakseni sellaista mitä ei kukaan aavista. Ruotsin\nviholliset olivat minulle niin suopeat kuin jos olisimme olleet ystäviä,\nja Venäjän keisarinna päästi minut vapaaksi. Keisarinna Elisabet suo\nmeille hyvää ja tarjoo meille ystävyyttänsä. Hän kantaa pohjoismaiden\nmahtavinta kruunua ja tahtoo käyttää valtansa auttaaksensa Suomea, sillä\nhänen sydämmensä kärsii, kun hän muistaa mitä me olemme kärsineet. Se\npäivä on tulossa, jolloin hän ehdottaa, että me ruotsalaisen Suomen\nasukkaat eroamme Ruotsista ja otamme Venäjän suojassa omat kohtalomme\nomiin käsiimme.\n\nVäki oli vaijeten kokoontunut kuulemaan mitä hänellä oli sanottavana.\nMarian sanat synnyttivät ihmettelyä ja hämmästystä, mutta ei kukaan\nkeskeyttänyt häntä ennenkuin hän puhui Ruotsista eroamisesta. Silloin\nkuiskasi muuan sotamies kumppanilleen: -- Lieneekö hänessä perkele?\n\n-- Mitä hän puhuu? kysyivät toiset, ja sitten kävivät nuo sanat suusta\nsuuhun.\n\n-- Älkää sanoko, huusi Maria, ettemme voi emmekä tahdo. Valehtelisimme\nsiten esi-isiemme haudan edessä ja niiden edessä, jotka meidän jälkeemme\nperivät tämän maan. Olkaamme yksimielisiä, sillä ensi keväänä kutsutaan\nSuomen säädyt kokoon neuvottelemaan siitä, mikä meille on parasta.\nRauhassa saamme sitä tehdä keisarinnan hyvyyden suojassa, hän kun ei\ntahdo enään nähdä vertamme ja kyyneleitämme, vaan takauksena sanoillensa\nantaa meille Viipurin takaisin.\n\nVäki katseli häntä epäröiden. Oliko niin paljon jalomielisyyttä kruunun\nkantajassa? Saattoiko se, joka itse oli mahtava, sääliä tätä turvatonta\nsurujen maata? Mitä uskoa?\n\n-- Tietääkö kuningas tästä mitään? kysyi eräs sotamies. -- Mitä arvelet?\n\n-- Kuningas? toisti Maria. Oletteko miehiä? Vai ettekö tahdo minua\nymmärtää? Kuninkaan kanssa en ole neuvotellut, mutta hän tietää mitä\nolemme kärsineet, ja jos hänellä on sydän, niin täytyy hänen iloita,\nettä kansa, joka hänen sotiensa kautta on joutunut perikadon partaalle,\ntoisen valtakunnan toimesta saa semmoisen avun, että se vielä voi elää.\nKäsitättekö mitä se merkitsee, että Suomi Venäjän suojassa saa säilyttää\nmitä sillä on. Kansan vero käytetään silloin itse kansan hyväksi, ei\nenään viedä yhtäkään pojistanne rajan ulkopuolelle sotaan vieraisiin\nmaihin, eivät vieraat miehet estä suomalaisten valtiopäivämiesten toimia\noman maan vaurastumiseksi. Ei mikään veri enään punaa kenttiämme. Sodan\npauhun sijaan soivat rauhan äänet, ja maasta, jota kyyneleemme ovat\nkostuttaneet, nousee rikkaita satoja. Vapaana, tarmokkaana ja\nonnellisena on Suomi kukoistava oman kirkkonsa ja omien lakiensa\nsuojassa, jos vaan olemme yksimielisiä ja osoitamme että hyvin voimme\nsuoriutua ilman holhoojaa, ja että palvelusaikamme Ruotsin kuninkaan\nluona on lopussa.\n\nTaas seisoi väki epäröivänä. Ei sentähden, että olisi pidetty näitä\nloistavia tulevaisuuden kuvia mahdollisina. Eihän tyhjä pala, eivätkä\nmoiset tuulentuvat tule kysymykseen. Ei, mutta oliko tuo nainen hullu\nvai perkeleen lähettämä? Vai oliko se epätoivoinen yritys makeilla\nsanoilla pelastaa henkensä?\n\n-- Kunpa vaan tuo ei olisi yksi niitä, jotka aikovat myydä maamme,\nlausui vanha talonpoika, joka samoin kuin muutkin oli kuullut, että\nvenäläiset rahat olivat tuhonneet Lappeenrannan.\n\nUkon sanat iskivät sytyttävänä kipinänä sotamiesten mieliin. Ukko oli\noikeassa. Majurintytär oli Viipurissa muuttunut toiseksi kuin mitä hän\nennen oli ollut. Tai ehkä hän jo Lappeenrannassa ajoi herrojen asioita.\nVenäläinen linnanpäällikkö oli ehkä palkannut hänet viettelemään\narmeijaa. Ja kuka tuo komea herra oli, jonka kanssa hän aikoi paeta?\nHänelle ehkä annetaan koko Suomi lahjoitusmaaksi, jos hänen onnistuu\nhoukutella kansa luopumaan laillisesta kuninkaastaan.\n\n-- Astukaa alas, neiti Sprengtport! huusi Löfving, joka kaukaa huomasi\nhänet. Alas toki, en vastaa enään hengestänne.\n\n-- Ei ole tarviskaan, vastasi Maria, sillä nyt on sanottu se mikä oli\nsanottava, se mikä ei enään voi kuolla. Elävinä siemeninä liitelevät\nsanani ilmassa etsien sydämmiä, joissa voivat itää. Joka kerta kun niitä\ntahdotaan tukehuttaa, tunkevat ne valittaen ihmisten mieliin. Kun\nyritetään niitä tappaa, kätkeytyvät ne maahan ja juurtuvat siellä,\norastaaksensa kenenkään aavistamatta ja pakottaen ihmisiä rakastamaan\nniitä samalla rakkaudella kuin minäkin. Suomalaiset, rakastakaamme ja\nhoitakaamme omaamme!\n\n-- Alas kavaltaja! huusi Löfving kaukaa.\n\n-- Hirteen hänet! vaativat sotamiehet. Hän aikoo myydä ja kavaltaa\nmeitä. Hirtettävä hän on! -- Ja samassa juoksi kaksi miestä tikapuille.\nVahti tahtoi estää heitä, sillä lahonnut katto saattoi luhistua, mutta\nuhaten: tahdotko pelastaa hänet? työnsivät he hänet pois. Marian luo\npäästyänsä tarttui toinen hänen käsivarteensa, mutta Maria tempautui\nirti sanoen:\n\n-- Tiedän tieni ja seuraan vapaaehtoisesti, mutta antakaa minun käydä\nyksin.\n\nMiehet kuitenkaan eivät siitä huolineet ja torjuivat väkivaltaisesti\nhänen yrityksensä päästä vapaaksi. Silloin ilmaantui Marttikin katolle.\nMistä hän tuli, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Maria, joka oli nähnyt\nhänen kiipeävän pitkin mäntyä ladon päädyn vieressä.\n\n-- Pois! huusi hän. Antakaa hänen olla. Antaa hänen mennä.\n\n-- Vai niin, tiuskasi eräs sotamies, tekö autoitte häntä pakenemaan!\nKavaltaja.\n\nMartti veti miekkansa ja iski solvaajaa, niin että tämä kellahti maahan.\nToinen näki kumppaninsa haavoitettuna ja syöksyi Marttia vastaan, mutta\ntämä hurjasti pisti ja löi.\n\n-- Mielettömät! huusi Löfving, kohta alas, ihan paikalla! Muutoin ammun\nteidät kaikki! -- Ja varoitukseksi laukasi kapteeni pyssynsä. Luoti\nlensi ilmaan, mutta palava pyssyntulppa putosi heiniin ja sytytti ne.\nTuulenpuuska lisäsi tulta, joka leimusi katolle. Silmänräpäyksessä oli\nkaikki umpiliekissä. Sotamies riensi tukehuttavan savun sisästä\ntikapuille, jotka hajosivat, ja hän syöksyi alas. Martti koetti\ntavoittaa Mariaa, mutta liekit erottivat heitä. Savu, tuska ja kuolema\npimittivät Marian silmiä, hänen vaatteensa syttyivät Marttikin oli tulen\nvallassa, mutta hän sieppasi Marian kainaloihinsa paetaksensa jos\nmahdollista. Tukehtumaisillaan kuiskasi hän: -- Sittenkin lähdemme\nyhdessä!\n\nYmpärillä seisovat odottivat tuskissaan heidän poistumistaan. Mutta kun\ntuuli hetkeksi ajoi savun syrjään, nähtiin heidät vielä katolla.\n\n-- He palavat! he hukkuvat! huudettiin, mutta kukaan ei ryhtynyt heitä\npelastamaan. Löfving yksin riensi paikalle. Hänkin yritti tikapuille,\nmutta kun ne olivat rikkuneet, koetti hän kiivetä pitkin mäntyä, jonka\nlatva jo oli tulessa.\n\n-- Älkää menkö sinne, kapteeni, huudettiin hänelle, menette kuolemaan.\n-- Mutta Löfving ei siitä välittänyt. Mänty paloi ja ratisi, savu\ntupruili Löfvingin pään yli, ja kuumuus oli sietämätön, mutta mitään\ntuntematta kiipesi Löfving ylöspäin.\n\n-- Tulkaa pois, kapteeni. Jo on liian myöhäistä. Kuolema siellä perii,\nhuudettiin taas.\n\n-- Mies on hullu! supisivat sotamiehet. Käykäämme häntä pelastamaan!\n\nMiehet riensivät vetämään kapteeniansa pois. Samassa romahti katto alas\nja Löfving kaikkien kauhuksi putosi pyörtyneenä maahan. Sieltä\nkannettiin hänet Leenan luo, joka ei ollut hennonut seurata Mariaa eikä\naavistanut mitä oli tapahtunut.\n\nNe kaksi, jotka hukkuivat liekkeihin eivät enää kärsineet, mutta heidän\nrovionsa ympärillä seisoivat elossa olevat valittaen. Kukaan ei enään\nmuistanut mitä he olivat rikkoneet, itsekukin ajatellen omaa\nsyyllisyyttään siunasi heitä, jotka nyt astuivat sen tuomioistuimen\neteen, jossa inhimillinen oikeus lakkaa. Kalman hiljaisuus vallitsi, ja\nkauhusta kalpeina poistui väki paikalta. Silloin kajahti torventoitotus\nilman halki ja sai poislähtevät pysähtymään, ja samassa näkyi kaksi\nratsastavaa sanansaattajaa. He toivat käskyn kreivi Lewenhauptilta, että\nLöfvingin piti väkineen viipymättä palata Ruotsin armeijaan\nSäkkijärvelle.\n\n\n\n\nII Luku.\n\nUusi päällikkö.\n\n\nKun kreivi Lewenhaupt Tukholmassa määrättiin ylipäälliköksi vastaisessa\nsodassa, tahtoi hän viipymättä lähteä Suomeen, mutta kun hänen\nvaltiopäivillä istuvat ystävänsä halusivat pidättää häntä kunnes kaikki\nasiat olivat ratkaistut ja sotajulistus allekirjoitettu, päätti hän\njäädä. Vasta Elokuun 23 p:nä, samana päivänä jolloin Wrangel ponnisteli\nepätasaisessa taistelussa, purjehti Lewenhaupt Tukholmasta. Kaartin ja\nmuiden rykmenttien piti myös lähteä, mutta upseerit tekivät tenää, ja\nmonet pyysivät virkaeroa, niin että lähtö tapahtui vasta 27 päivänä.\nLewenhaupt väkineen astui maihin Haminassa, ja millä toiveilla Ruotsissa\nodotettiin hänen sotaisia urostöitänsä, pääsi ilmoille muun muassa\nseuraavissa säkeissä:\n\n      Taashan taivaan aurinkoinen\n      Säteitänsä lähettää,\n      Ja se Svean vielä pukee\n      Purppuransa loistohon.\n\n      Sulle kunnia valmistelee\n      Maineen, jok' ei unohdu,\n      Urostöitäs mainioita\n      Jälkimaailma ylistää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ruotsalaiset sotajoukot saapuivat Haminaan, oli kurjuus Suomessa yhä\nlisääntynyt. Tuntuva puute oli kaikkialla ruokavaroista, hevosista ja\nrehuista, ja ihmiset Lappeenrannan onnettomuuden tähden epätoivossa.\nTieto tästä tappiosta oli saattanut mielet niin kovaan kuohuun, että\nkerrottiin ihmisiä äkkiä kuolleen sen surusanoman kuullessaan, ja\nitsekukin luuli, että nyt ovat taas isonvihan kauhut uudistumassa. Siinä\nsyy miksi asukkaat suurella vastenmielisyydellä näkivät yhä uusien\nsotajoukkojen tuloa, niin että täkäläiset ruotsalaisetkin vastaanottivat\ntulokkaita haukkumasanoilla ja katkerasti soimaten kuningasta ja\nsäätyjä. Moni suorastaan sanoi mieluummin tahtovansa olla Venäjän kuin\nRuotsin alamaisena. Kun saapui tieto uusien sotajoukkojen tulosta,\npakenivat talonpojat hevosineen metsiin, pelastaaksensa erämaissa sen\nvähän mikä heillä vielä oli tallella, ja luultiinpa itse maaherroissakin\nhuomattavan kylmäkiskoisuutta. Suomalaiset sotamiehet napisivat ääneen,\nkun heitä hellittämättä rasitettiin linnoitustöissä Haminan\nulkopuolella, sillä eihän ihmisvoima saanut näitä valleja kestäviksi. Se\nlöysä hieta, jota niihin lakkaamatta kasattiin, vieri taas alas, ja tämä\ntoivoton työ sai vihdoin sotamiehet täydelliseen raivoon.\n\nSyyssateet valuivat alas virtoina, ja ilma kävi päivä päivältä\nviileämmäksi, mutta asumusten hankkimista ei oltu ajateltukaan. Armeijan\ntäytyi sentähden turvautua maakuoppiin, joiden kosteudessa vaatteet\nhomehtuivat käyttäessäkin. Ruokatavarain puute ja hävittävä ruttotauti\nkävivät päivä päivältä uhkaavammiksi, miehiä kuoli tuhansittain, ja\nvaikka kaivettiin 1,000 kyynärää pitkiä, 6 kyynärää leveitä ja 4\nkyynärää syviä hautoja, eivät nekään riittäneet. Ruumiit täyttivät\nhaudat liiaksi, ja henkiin jääneet näkivät niistä milloin käden, milloin\njalan pistäyvän ilmoille.\n\nKaikki tämä teki elämän Hattujen iloisille veikoille aivan toiseksi kuin\nmiksi he sitä olivat kuvanneet, ja pian rupesivat vilkasverisimmätkin\nhuomaamaan aseman kolkoksi. Talvi teki tuloa jo marraskuussa. Armeijan\nmuonat olivat jääneet Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, mutta niitä ei\nvoitu enää kuljettaa meritse, eikä maata myöten kuljettamista varten\nollut hevosia. Lewenhaupt ei luullut voivansa ruveta hyökkäykseen, ja\nkun ei käynyt edes pitää joukkoja koossa, päätti hän sijoittaa ne\ntalvimajoihin, niinkuin venäläiset olivat tehneet. Likeisimmät rykmentit\nsaivat palata ruotuihinsa, ja toisia hajoitettiin pitkin Uuttamaata,\nHämettä ja Turun lääniä aina sen mukaan kuinka muonavaroja oli\nsaatavissa.\n\nMutta se lepo ei tullut pitkäaikaiseksi. Hajoitetusta armeijasta\nkutsuttiin äkkiä kokoon 7,000 miestä, ja Marraskuun 19 p:nä marssi\nLewenhaupt Venäjän rajaa kohti. Sanottiin ruotsalaisen armeijan kunnian\nvaativan, että sen ennen talvimajoihin menoansa ensin piti käydä\nvihollista vastaan, siten näyttäen valheeksi niiden ulkomaalaisten\nkirjeenvaihtajien kuvaukset, jotka enimmiten Venäjän palkkaamina\nväittivät Ruotsia kykenemättömäksi suoriutumaan tästä sodasta.\n\nNiiden joukossa joihin raivoava rutto oli tarttunut olivat myös Hubert\nja Segebaden. Siitä syystä ei kumpikaan päässyt Lewenhauptin muassa\nhänen ensimmäiselle sotaretkelleen. Se oli surun aiheena sekä noille\nsairaille että heidän ystävilleen. Nyt olivat kuitenkin nuoret sankarit\njotensakin toipumaan päin. Segebaden jo liikkui ulkonakin, ja Hubert oli\naikeissa yrittää samaa hänkin, mutta kun ehkä oli paras olla\nhätäilemättä kylmänä vuodenaikana, kokoontuivat kaupunkiin jääneet\nystävät hänen asuntoonsa viihdyttämään hänen maltittomuuttansa ja\nmahdollisuuden mukaan haihduttamaan painostavaa ikävyyttä.\n\nNyt kuten ainakin kohdistui useimpien keskustelu suurpoliittisiin\nkysymyksiin. Ylipäällikkö oli niissä keskustana, eikä Segebaden väsynyt\nylistäessään tämän ihailtavan miehen ansioita:\n\n-- Missä tavataan mies, jota selvän käsityksen, jalon ajatusmuodon,\nhyvyyden, rehtevyyden, itsensäkieltämisen, urheuden ja isänmaanrakkauden\npuolesta kävisi vertaaminen Lewenhauptiin? Ajatelkaapa vaan sitäkin,\nettä hän, vaikka itse on aatelismies, 1734 vuoden valtiopäivillä puhui\naatelin ylellisistä vaatimuksista ja koetti supistaa niitä yleisen hyvän\neduksi. Minä en olisi mahdollinen semmoiseen suureen ja ylevään\nitsenikieltämykseen.\n\nToverit yhtyivät Segebadenin kanssa ihailemaan jaloa ylipäällikköä, ja\nitse kukin riensi kertomaan jotakin niistä ansioista, joista tätä suurta\nmiestä tähän aikaan kaikkialla ylistettiin. Niinpä tiesi yksi, että\nLewenhaupt joillakin edellisillä valtiopäivillä oli esiintynyt vapaan\nvaltiolaitoksen ja yksinvallan supistamisen hartaana puolustajana.\nToinen muisti, että säädyt 1734 vuoden valtiopäivien jälkeen tahtoivat\nsaada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän oli kieltänyt,\nkoska ei tahtonut sivuuttaa vanhempia kumppaneita. Vieläkin yksi kertoi,\nettä hänelle samaan aikaan oli tarjottu 15,000 hopeataalaria\npöytärahoiksi, mutta itse hän ne vähensi 12,000:teen. Nuorten ihailu oli\nniin yksimielinen ja vilpitön, ettei yksikään ääni kuulunut tätä yleistä\nkiitosta vastustavan, ja kuten ainakin myönnettiin, että Lewenhaupt\nselvemmin kuin yksikään muu Ruotsin suurmiehistä oli luotu johtamaan\nsotaa Venäjätä vastaan.\n\nSiten oli nyt päästy päivän polttavimman kysymyksen alalle, ja Segebaden\njohti keskustelua nytkin semmoisena, joka ihmeellisesti oli tutustunut\nei ainoastaan yleiseen asemaan vaan vieläpä kaikkiin yksityiskohtiin,\njoista muilla ei ollut aavistustakaan. Hän esitti suurella varmuudella\nsyyt Lewenhauptin äkkipikaiseen lähtöön Venäjän rajalle ja antoi\nsensuuntaisia viittauksia, että arvoitus oli helposti niiden\nratkaistavissa, jotka tunsivat asianhaarat perinpohjin. Hän oli paremmin\nkuin koskaan selvillä siitä, että tekeillä oleva sotaretki paremmin kuin\nmitkään entiset urostyöt valaisisi ja todistaisi ylipäällikön\nerinomaista nerollisuutta.\n\nSellaisilla puolihämärillä viittauksilla sai tuo kaikkitietävä\nnuorukainen yleisen uteliaisuuden herätetyksi. Ne, jotka olivat\nseisoneet loitommalla, lähestyivät, ne jotka olivat pelanneet heittivät\nkortit ja noppaset sikseen, voidaksensa häiritsemättä kuunnella puhetta.\n\nSegebadenin sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, ei niin paljon siitä,\nettä hän tiesi enemmän kuin muut, vaan sentähden, että hän nyt sai\nesittää toiveittensa ihannetta, kreivi Lewenhauptia koko loistossaan ja\nsuuruudessaan.\n\n-- Tiedättehän, alkoi hän taas, että aina tsaari Pietarin kuolemasta\nsaakka ja sitäkin ennen on valtaistuimen perimisestä asiat olleet niin\nja näin. Ensiksi kävi suuriruhtinas Aleksejn pahasti, niin ettei hänestä\nollut kysymystäkään, jota paitsi hän kuolikin. Tsaarin jälkeläiseksi\ntuli hänen puolisonsa Katarina I, mutta hänkin kuoli hallittuansa pari\nvuotta, ja hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa poika\nPietari Aleksejevitsh, mutta sitten kuoli hänkin. Sitten seurasi\njärjestyksessä tsaarin veljenpojat sukulaisineen, ja monien kohtaloiden\njälkeen julistettiin Venäjän keisariksi pieni Iivana, joka vielä makaa\nkehdossa.\n\n-- No niin, mutta mitä se tähän kuuluu? Tuohan kyllä tiedettiin.\n\n-- Älkää hätäilkö! pyysi Segebaden rauhoittaen. Kyllä tiedätte että\nIivana tuli keisariksi ja että hänen äitinsä Anna johtaa hallitusta\nhänen puolestaan. Tiedätte myöskin, että asiasta syntyi rettelöltä,\nmutta minä yksin tiedän, että tyytymättömyys vallitsee kaikkialla.\nKaikki järkevät ihmiset Pietarissa ovat sitä mieltä, etteivät he tahdo\nolla saksalaisen Anton Ulrik Braunschweigiläisen puolison eikä hänen\npienen poikansa hallittavina, semminkin kun tämä on vaan tsaari Pietarin\nveljentyttären tyttärenpoika.\n\nSegebaden vaikeni ja katseli kysyväisenä ympärillensä. Kaikki myönsivät,\nettä tyytymättömyys oli käsitettävissä, mutta koska tsaari Pietarin\npoika ja pojanpoika olivat haudassa eikä likempää perillistä ollut, niin\ntottakai täytyi käydä niinkuin käynyt on.\n\n-- Eipä! huudahti Segebaden virkeästi. Juuri sentähden, ettei saa mennä\nsillä tavoin, on Lewenhaupt nyt matkalla Pietariin.\n\n-- Sen tähden?! Minkätähden?! Kuinka?! -- kuului kaikilta tahoilta.\n\nSegebaden kasvoi yhä mahtavammaksi jatkaessaan: -- Tsaari Pietarin\npuoliso peri miehensä kruunun, ja saattaahan hänen tyttärensä Elisabet\nsamoin periä sen äitinsä jälkeen.\n\n-- Tottakai! Tietysti!\n\n-- No niin, siten ajattelevatkin järkevät Pietarissa, mutta valta ei ole\nniiden käsissä. Sentähden tahtoo Lewenhaupt ajaa heidän asiatansa ja\nauttaa suuriruhtinatarta hänen isänsä valtaistuimelle.\n\n-- Vai niin! Vai sen tähden. -- Nythän oli saatu langan päästä kiini,\neikä yrityksestä ollut sanottavana muuta kuin hyvää, sillä sehän voisi\ntuottaa onnea sille, joka siihen oli ryhtynyt.\n\nHubert oli ainoa joka ei riemuinnut. -- Eiköhän olisi ollut parempi,\narveli hän, että pietarilaiset olisivat saaneet itse suorittaa asiansa,\nkuin että armeija pantiin alttiiksi talviretken aavistamattomille\nseurauksille.\n\nMutta Segebadenista oli juuri tuo aavistamaton loistokohtana\nylipäällikön suunnitelmassa.\n\n-- Luuletteko te, kysyi hän reippaana ja iloisena, että mies semmoinen\nkuin Lewenhaupt tekee mitään hullua tahi astuu semmoisen askeleen\nturhinpäin? Se, mitä hän jo on saavuttanut, on siksi suurta, ettei häntä\nkoskaan voida kylliksi palkita.\n\n-- Mutta, rohkeni Hubert inttää, kuka takaa, että hän sillä tekee\npalveluksen Ruotsille?\n\n-- Sen takaan minä, joka tiedän mitä hän jo on saanut aikaan. Tuskin\nsitä vielä voi kuiskatakaan, mutta sanon sen kuitenkin teille:\nSuuriruhtinatar Elisabet on otettu vangiksi, ja nyt ehdottaa Lewenhaupt,\nettä Elisabet hänen avullaan ottaa Venäjän valtakunnan haltuunsa.\n\n-- Sepä! Vai niin!\n\n-- Mutta korvaukseksi vaatii hän, että Venäjä luovuttaa Ruotsille kaikki\nmitä tsaari Pietari on meiltä riistänyt.\n\nNyt nuoret eivät enään voineet hillitä tunteitaan. Hurmauksen vallassa\npuhkesi heidän onnellisista sydämmistään raikas eläköön ylipäällikölle\nja hänen suunnattomalle urostyöllensä.\n\nHubert oli, samoin kuin muutkin, iloisen hämmästyksen vallassa, mutta\nvähitellen syntyi hänessä taas arveluita, ja hieman epävarmana esitti\nhän aran kysymyksen: lieneekö varmaa että suuriruhtinatar suostuu\nsiihen.\n\nSegebadenista oli suorastaan naurettavaa, että sitä epäiltiinkään.\nKukahan ikinä lienee ollut kahden vaiheella, kun on valittavana vankeus\nvieraassa maassa tai isäin valtaistuin?\n\nHubert myönsi kyllä tämän oikeaksi, mutta kuka takaa, etteivät mahtavat\nPietarissa riennä vapauttamaan ruhtinatarta ansaitaksensa itse\npalkinnon? Sitäpaitsi onhan pieni Iivana --\n\nPitemmälle hän ei joutunut, sillä oven aukasi vanha invaliidi, joka\nverkalleen ja juhlallisesti astui huoneeseen ilmoittamaan alakuloisena\nRuotsista saapuneen tiedon, että kuningatar Ulrika Eleonora oli kuollut.\nSitä paitsi oli Venäjän puolelta kuultu, että kreivi Levenhaupt oli\nsaapunut Säkkijärvelle, mutta että hän kohta oli peräytynyt palatakseen\nkotiin. Sekä hän itse että osa armeijaa oli jo tänä iltana tuleva\nHaminaan.\n\nNämä odottamattomat uutiset syrjäyttivät kaikki muut puhelut, ja\nmielissä vaihteli suru ja ilo. Mutta olihan kuningatar vanha, hänellä ei\nollut lapsia, ja vaikka kysymys valtaistuimen perimisestä oli Ruotsissa\npolttava, oli se täällä oleville vielä kaukaisuudessa häämöittävä.\nToista oli Lewenhauptin. Hänen suurtyönsä oli suoritettu, ja uusi aika\noli hänen kauttansa koittava. Nythän täytyi olla mukana, ja kaikki\nsyöksyivät ulos. Hubertkin, vaikka hän vielä oli heikko sairautensa\njälkeen, riensi toverien perässä.\n\nOli viikko ennen joulua. Talvi oli paraillaan, ja Haminan vartiaväki\nkulki tavattoman reippaan näköisenä hengittämässä raitista ilmaa.\nPainostava elämä Suomessa oli niin räikeänä vastakohtana sille iloiselle\najalle, jolloin ritarihuoneessa, kahviloissa ja Tukholman hauskoissa\nseurapiireissä äänestettiin sotaa, että monikin ei luullut enään\nvoivansa kestää. Mutta nyt olivat surut poistuneet, sillä matkustavilta\ntalonpojilta oli kuultu, että Lewenhaupt oli kotimatkalla, muassaan niin\nrunsas saalis, ettei mistään saatu tarpeeksi hevosia sen kulettamiseen.\nLukemattomia vankeja oli saatu, ja niiden joukossa komea nainen.\nTalonpojat olivat itse nähneet, että hän itki ja koki peittää kasvonsa.\nIhmeitä saadaan kuulla ennen iltaa, ja nyt piti näytettämän loistavalla\nvastaanotolla, että ymmärrettiin pitää päällikön loistavaa sotaretkeä\noikeassa arvossa ja että haluttiin seurata häntä vastaisissa loistavissa\nvoitoissa.\n\nSegebaden ystäviensä etupäässä suuntasi kulkunsa kaupungin portille.\nSinne oli jo kokoontunut väkeä, ja toivorikkailla katseilla silmäilivät\nhe toinen toistansa, yhä useampien rientäessä paikalle kirjavana\njoukkona. Heidän edessään aukeni kinosten välillä Viipuriin vievä tie,\nja kummallakin puolella seisoi havumetsä tuoreena aamun valossa. Puiden\nviheriä nousi kauniina valkosesta lumesta, ja suurina punasina terttuina\npihlajissa riippuvat marjat, jotka kimalsivat kelmeässä auringonvalossa,\nlisäsivät luonnon komeutta. Tätä nähdessä syntyi nuorissa sankareissa\najatus käyttää näitä luonnon tarjoomia koreuksia juhlalliseen\ntervehdykseen voitonsaajalle.\n\nSegebadenin kehoituksesta kokoontui tuo iloinen joukko tienvarrella\nolevaan linnansarveen. Neuvoteltiin, ja pian oli päätöskin tehty. Tien\nyli kohosi äkkiä komea kuusista ja männyistä rakennettu kunniaportti.\nYhteen taivutetut puun latvat muodostivat mahtavan kaaren, jonka sivusta\nja holvista riippuvat pihlajanmarjat lisäsivät laitoksen juhlallisuutta.\nYlimpänä liehui sinikeltainen lippu.\n\nTämä komea tervehdyslaitos antoi uutta vauhtia voittohuhuille, ja pian\ntiesi jokainen jotakin Lewenhauptin menestyksestä. Moni kaupungin asukas\noli itse puhutellut matkustavia talonpoikia, toiset olivat kuulleet\nheidän uutisiansa niiltä, jotka olivat heitä puhutelleet, ja vieläkin\ntoiset olivat jo aavistaneet tahi ennakolta kertoneet kaikki, aivan\nniinkuin nyt oli käynyt, mutta kaikki pitivät tuota suurta voittoa aivan\nluonnollisena asiana. Lewenhauptin neroon nähden ei voinut toisin käydä,\nsemminkin kun Sprengtport ja Löfving olivat muassa. Kumpikin oli jo\nyksistään urostöiden ja voiton takeena.\n\nTalonpojat, jotka olivat tuoneet nuo suuret uutiset, olivat tulleet\nHaminaan saadaksensa maksua armeijalle suoritetuista kyydeistä tahi\nhevosista, joita oli heiltä otettu. Heiltä nyt nuoret upseerit koettivat\ntiedustella kaikkea mahdollisimman tarkasti, mutta valitettavasti täytyi\nkeskustella tulkin avulla, sillä ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea.\nTulkin kertomuksen mukaan eivät talonpojat itse olleet nähneet\npaljonkaan sodasta, mutta sitä enemmän he olivat kuulleet muilta, ja\nsuurimmaksi osaksi sopi kaikki yhteen niiden tuumien ja toiveiden\nkanssa, joita Lewenhauptilla oli ollut matkaan lähtiessään. Enimmin\npuhuttiin salaperäisin sanoin siitä mikä koski suuriruhtinatar\nElisabetia. Varmaan tiedettiin, että hän tähän aikaan aikoi lähteä\nVenäjän Karjalaan metsästämään, ja silloin täytyi pitää varansa.\nKuiskattiin myös, että Sprengtport ratsumiehineen oli saanut\ntehtäväkseen asettua väijyksiin ja ryöstää tuon korkean naisen, mutta\noliko se onnistunut? Tietysti, sillä olivathan talonpojat itse nähneet\nvangitun naisen, joka peitti kasvonsa ja kääntyi pois. Minkä vuoksi hän\nolisi niin tehnyt, ellei hän olisi ollut häpeissään ja surrut menetettyä\nkruunuansa. Mitä enemmän Segebaden mietti tämän sankaritoimen\nseurauksia, sitä rajummin sykki hänen sydämmensä.\n\n-- Mikä käänne tästä tuleekaan koko sodalle! huudahti hän.\nSuuriruhtinattaren vankeus on meille rajattoman menestyksen takeena! Nyt\non meidän vuoro laatia lakia Venäjälle, jopa Europalle.\n\n-- En voi ajatella semmoista onnea, vastasi Hubert miettiväisenä.\nElisabet ruhtinatarko täällä? Vangittuna noin vaan. En hevin pidä sitä\nmahdollisena.\n\n-- Miksi ei? kysyi Segebaden tulisesti innostuneena. Oltiin\nmetsästämässä, seurue hajaantui, ruhtinatar pyrkii eteenpäin, jää yksin\n-- ajatelkaa erämaahan -- ja silloin syöksyvät meikäläiset väijyksistä.\nSprengtport tuntee seudut, ja Lewenhauptin nero johtaa heitä. Minä pidän\nasiaa ratkaistuna.\n\nYmpärillä seisovat kääntyivät Segebadenin puoleen. Hänen rohkea\nedellytyksensä nosti yleistä hämmästystä ja ihailua. Vihdoin rohkeni\nkuitenkin Hubert inttää:\n\n-- Mielestäni olisi ollut parempi, jos he olisivat saaneet Iivanan\näidin, Annan, käsiinsä.\n\n-- Ei ikinä! huudahti Segebaden. Hänestä ei huoli kukaan Venäjällä.\nAnnan puoliso oli muukalainen, ja hänen ystävänsä ovat muukalaisia,\njotka ovat syrjäyttäneet oman maan miehiä. Kansa sitävastoin rakastaa\nElisabetia, ja jos autamme häntä valtaistuimelle, niin antaa hän meille\nkaikki mitä vaadimme.\n\n-- Ainakaan ei hän anna kaikkea mitä sinä vaadit, nauroi Hubert, luoden\npilkallisen katseen Segebadeniin.\n\n-- Niin otamme väkisin! Joko ruhtinatar peruuttaa kaikki mitä tsaari\nPietari on anastanut, tahi menettää hän Venäjän kruunun. Sen verran toki\nymmärrät.\n\n-- Olkoon onneksi, toivon että pyydät minua metsästämään Salmiin,\nhymyili Hubert ivallisesti.\n\n-- En unohda ketään, joka ansaitsee ystävyyttäni ja on Lewenhauptin\nmiehiä, mutta sinua kiellän tappamasta kärpästäkään maillani.\n\n-- Mutta Reif on Salmin herra, ja hän on pyytänyt minua metsästykselle.\n\n-- Ette kumpikaan tule sinne! karjasi Segebaden.\n\n-- Kah! kah! huusi tiellä seisova kansa. -- Kah! kah! kaikui yhä\nloitommalta. Ja totta tosiaan, tuo kiihkeästi odotettu oli tulossa.\n\nSegebaden juoksi pikaisesti takaisin kunniaportin kautta ylös läheiselle\nvallinsarvelle, ja toverit seurasivat häntä, sillä sieltä sopi nähdä\nkauemmaksi tielle päin. Siellä näkyi ensin muutamia ratsumiehiä, sitten\nairue, sitten seurueen herrat ja heidän edessänsä Lewenhaupt, pää syvään\npainuneena turkin kaulukseen, arvattavasti pakkasen tähden. Näiden\njälessä kulki jalkaväen osasto, mutta varsinainen armeija näkyi\nmyöhästyneen, sillä nyt tuli heinäkuorma, josta pisti ulos huiveihin\nkääritty naisen pää. Kuorman takana häämöitti jotakin, josta ei voitu\nsaada selkoa.\n\n-- Näetkö tuota naista? huudahti Segebaden tarkastaen heinäkuormaa. --\nMitkä silmät! Se on hän! -- Eläköön voittaja! Eläköön Lewenhaupt!\n\n-- Eläköön voittaja! kaikui miehestä mieheen.\n\nKaikki nuoret Hatut olivat samoin kuin Segebaden nähneet tuon heinistä\npistäytyvän pään. Kuka tämä nainen oli? Oliko se hän? Lieneekö\nmahdollista?! Oi Jumala!\n\nLewenhaupt ratsasti juhlallisesti kunniaportin kautta, mutta sitten hän\nkääntyi tieltä ja pysähtyi vallinsarven alle, josta nuo voitonhurmaamat\nnuorukaiset katselivat häntä. Ylhäiset ja alhaiset riensivät\ntervehtimään suurta miestä, mutta hänen ylhäisyytensä viittasi\ntorjuvasti heille kaikille. Nähtiin että hän tahtoi olla yksin.\n\nHeinäkuorma yhä läheni, ja nainen joka oli ollut siellä peitettynä nousi\nkatselemaan ympärillensä. Hän näkyi tuntevan seudun.\n\n-- No ilmeinen ihme! huusi rehevä porvarivaimo harmaalle äidillensä. --\nTuohan on Löfvingin Leena. Kuinka saattoivat herrat sanoa häntä Venäjän\nkeisarinnaksi. Ehk'eivät olekaan saaneet häntä käsiinsä.\n\n-- Ei sitä niinkään hevin oteta, vastasi muija. Helpommin löytää\npienokainen rikan maasta kuin suuret sieppaavat tähden taivaasta.\n\nNuoret upseerit seisoivat hämmästyksen murjomina. He tunsivat itsensä\nkokonaan pettyneiksi. Mikä kurjuus, kun yhdellä iskulla menettää kaikki.\n\n-- Tuoko se on sinun keisarinnasi? kysyi Hubert ivaten.\n\n-- Suus kiinni! ärjäsi Segebaden ja kääntyi pois. Sananvaihto lakkasi\nsiihen, sillä nyt näkyi pitkä jono työrekiä, joita vetivät härät,\nsarvissa liehuvat töyhdöt. Jokaisessa reessä oli komeita, lujasti\nraudoitettuja ja suurilla lukoilla varustettuja arkkuja. Tämän loistavan\nosaston perässä kulki ratsastava vartioväki, ja ensimmäisellä arkulla\nistui livreaan puettu kuski.\n\n-- Pois tieltä! huusi hän töllistelevälle väelle, joka tunki eteenpäin.\nTehkää tilaa! Tämä on parempaa kuin veriset liput. Tässä on hopeata ja\nkultaa, hyviä päiviä ja suuria palkinnolta niille jotka sitä\nansaitsevat.\n\n-- Mitä tuo on? kysyi väki hämmästyneenä ja ihmetellen. -- Mitä tuo on?\n\n-- Hopeata ja kultaa sanon minä. Koko Venäjän aarreaitta! Tehkää tilaa!\nNäin sanottuaan läimähytti hän pitkällä piiskallaan hitaita härkiä ja\najoi juhlallisesti kaupunkiin kunniaportin kautta.\n\nLewenhauptin ystävät, jotka jo olivat vähällä nolostua, hengittivät taas\nvapaasti ja juoksivat esille juhlallisesti tervehtimään voittajaa. Mikä\nvoima olikaan näissä aarteissa! Hänen ylhäisyytensä itsekin tunsi samaa,\nja nyt hän teki lopun siitä pitkästä vaitiolosta, jolla hän oli\nympäriseisovia ihmetyttänyt.\n\n-- Hyvää päivää herrat, sanoi hän ja ratsasti esille syrjäisestä\npaikastaan. Näen, että tahdotte kunnioittaa palaamistani, ja minä kiitän\nteitä. Voittomme ei tullut suureksi, mutta se tuli kallisarvoiseksi.\nRatkaisevasta taistelustakaan ei tällä kertaa tullut mitään, mutta se on\ntuleva, herrani, se tulee. Näette nuo jykevät arkut pitkin tietä.\n\n-- Näemme! huusi eräs nuori intoilija. Teidän armonne on palannut\nVenäjän aarteet muassaan.\n\n-- Luulitteko siis, että lähdin lapsenleikkiin? kysyi sodanjohtaja\nylpeästi. Arkut ovat asetettavat pääkortteeriin ja varmaan talteen.\nNiiden kanssa ei saa kevytmielisesti menetellä.\n\n-- Kuulkaa, kuulkaa! huusivat nuoret. Suunnattomia rikkauksia niissä\nlienee.\n\n-- Tiesinhän sen! vakuutti eräs nuorukainen. Hän on meidän miehemme!\nEntä suuriruhtinatar?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, kysäsi Segebaden, missä _hän_ on?\n\nLewenhaupt yskäsi. -- Hän tulee toiste -- yhtaikaa sen suuren voiton\nkanssa. -- Hän käänsi hevosensa, ratsasti tielle ja poikkesi kaupunkiin\npäin. -- Hyvästi, herrani, tapaamme toisemme vasta, sanoi hän lyhyesti\nja jyrkästi, rientäen pois.\n\nSegebaden riensi jälessä, juoksi minkä voi ja onnistui vihdoin\nsaavuttamaan hänen ylhäisyytensä. Lewenhaupt huomasi hänet ja kiristi\nohjaksia. -- Tahdotko mitään? kysyi hän.\n\n-- Tahdon, huohotti Segebaden. Mihin jätitte suuriruhtinatar Elisabetin?\n\n-- Hän istuu Venäjän valtaistuimella. Myöhästyin. Hän ei ansainnut\nystävyyttämme. Lewenhaupt tahtoi rientää pois, mutta Segebaden rukoili:\n\n-- Tätini tähden! Setä, annan henkeni teidän edestänne! Mutta mitä nuo\nkallisarvoiset arkut sisältävät?\n\n-- Arkut? Vai niin! Ne kätkevät suurimman salaisuuteni.\n\n-- Mutta mitä? Setä, vannon etten ilmaise sitä.\n\nYlipäällikkö hengähti syvään: -- Olkoon, poikani, olet todellakin\nminulle uskollinen, ja minä tarvitsen jonkun, jolle voin keventää\nsydäntäni. Nuo kallisarvoiset arkut eivät sisällä mitään.\n\nSegebaden kalpeni. -- Miksi pilkkaatte uskollisinta palvelijaanne, joka\ntahtoisi kuolla edestänne.\n\n-- En pilkkaa. Tuumani eivät onnistuneet. Suuriruhtinatar ei näyttänyt\nsilmiänsä. Omalla uhallaan antoi hän julistaa itsensä keisarinnaksi.\nMitään muuta emme saaneet kuin vähän viljaa ja heiniä venäläisistä\nmakasiineista, mutta mitä olemme menettäneet kuolleissa ja sairaissa, se\non korvaamatonta. Hevosemme kaatuivat nälästä ja uupumuksesta, tykit\njäivät tienvarsille, ja saadaksemme ne mukaamme täytyi meidän valjastaa\ntalonpoikia vaimoineen ja lapsineen niitä kuljettamaan. Onneksi emme\ntavanneet vihollisia, mutta kun retkemme ei vastannut sitä mitä\ntoivottiin, olen tällä tavalla tahtonut korvata sitä loistoa, jota\nsotaonnestamme puuttuu.\n\n-- Mutta, sopersi Sagebaden. Jos arkut ovat tyhjiä -- niin --\n\n-- Tyhjät tahi ei, se on syrjäasia. Arvoni on säilytettävä armeijassa ja\nkoko kansassa. Jollei niillä ole muuta ajateltavana kuin tuo\njokapäiväinen nälkä ja ravitun vihollisen tulo, niin ne nääntyvät, mutta\njos uskovat, että olen anastanut miljooneja, on niillä yhä toivoa että\nkulta muuttuu leiväksi ja ne haluavat taistella minun kaltaiseni\nurhoollisen miehen johtamina.\n\n-- Mutta, intti Segebaden, jos vihdoin saavat tietää totuuden, kuinka\nsilloin käy?\n\nLewenhaupt viuhtoi huolimattomasti kädellään: -- Älä pelkää. Olen\nantanut käskyt Louis'lleni. Häneen voin luottaa, hän pitää kaikesta\nhuolen. Hän ajaa itse arkut pääkortteeriin, siellä niitä säilytetään ja\nvartioidaan niin ettei kukaan aavista pahaa, mutta jokainen ohikulkija\nnäkee ne, ja se on tarpeellistakin kunnes saan sotatuumani oikeaan\nvauhtiin. Ja nyt, poikani, rauhoitu, mutta pidä hampaittesi takana mitä\ntiedät. Hyvästi! Tämän sanottuansa Lewenhaupt kannusti hevostansa ja\njatkoi matkaansa, mutta Segebaden ei seurannut enään.\n\n-- Mitä uutta?! kysyivät vastaan rientävät toverit. Mitä sait tietää?\nMitä hän sanoi?\n\nSiihen ei tullut mitään vastausta.\n\n-- Mikä sinun on, Segebaden? ihmettelivät toverit. Luulisi että sinun on\ntäytynyt niellä kaikki nuo pihlajamarjat kunniaportissa. Ha, ha, ha!\n\n-- Niin olenkin, vastasi Segebaden, katsomatta heihin. Hyi, hitto, hyi!\n\n\n\n\nIII Luku.\n\nManifesti.\n\n\nVaikka 1741--1742 vuosien välinen talvi oli ollut tavattoman ankara,\nmursi sen vallan kuitenkin vihdoin kevät. Varhain Maaliskuussa alkoivat\nräystäät tippua, aurinko lämmitti ja päivät kävivät valoisemmiksi.\nParempi aika oli tulossa. Eräänä semmoisena päivänä sattuivat\nSprengtport ja Löfving yhteen autioksi jätetyssä torpassa Haminan\nulkopuolella. Marian ja Martin kuoleman ensimmäinen musertava vaikutus\noli jo hälvennyt näissäkin kahdessa sydämmessä, joihin se likimmin\nkoski. Sekä majuri että Löfving olivat saaneet surusanoman Leenalta,\nmutta vaikka hänen kertomuksensa oli ollut samanlainen, oli hänen\nsanansa otettu eri lailla vastaan.\n\nKun Löfving surkean loppukohtauksen jälkeen heräsi tainnoksista, näki\nhän olevansa sotilaiden ympäröimänä, jotka levottomasti odottivat miten\nhänen kävisi. Lewenhauptin lähettiläs oli kiireissään saadakseen\nperäytymiskäskyn perille viedyksi, ja kapteenin silmäin tuskin auettua\nhän jo ryhtyi puhumaan. Täytyi rientää, sanottiin, sillä koko Pietari\noli riemuiten tervehtinyt Elisabetia keisarinnaksi, ja nyt oli Lascy\nhänen käskystään valmis marssimaan armeijansa kanssa Haminaa vastaan.\n\nPuoleksi huumaantuneena ja tästä uutisesta hämillään ei Löfving saanut\najatuksiansa selville eikä käsittänyt asemaa. Hänet siis jätettiin\nvaimonsa huostaan, ja saivat toiset järjestää paluumatkaa. Silloin sai\nLeena kertoa tapahtuman, mutta tuskin oli kapteeni sen kuullut, ennenkun\nhän rajusti nousi huutaen: sinä valehtelet! Mutta kun Leena vapisevalla\näänellä vakuutti: en valehtele, en, niin selvisi asia äkkiä, ja Löfving\nvaipui alas ikäänkuin kuolleena. Semmoisessa tilassa hän jäi pitkänään\nmakaamaan, eikä vaimo tietänyt puhuiko hän hänelle vai itsekseen, kun\nhän vihdoin sanoi: -- Minä häntä varoitin, mutta hän ei kuunnellut. Hän\noli vielä niin nuori. Hän oli lumottu. Kunpa vaan se ei olisi tapahtunut\npelastaessa kavaltajaa. Oi, Jumala olkoon hänelle armoinen!\n\nVihdoin Löfving nousi horjuen ja pyyhki kyyneleen silmistään. Kyllä\nhän sittemmin aina ajatteli Marttia, häntä kaipasi hän yhä enemmän\nmikäli aika kului, mutta suru ei kuitenkaan lamannut hänen\nsotilasvelvollisuuksiensa täyttämistä. Niistä, jotka eivät likemmin\ntunteneet Löfvingiä, näytti hän jotensakin kovan iskun koskemattomalta.\nHän oli vaan entistä tuimempi.\n\nToisin oli majurin laita. Lewenhauptin lähtiessä sotaretkelleen oli\nmajuri lähetetty Käkisalmeen sikäläisiä venäläisiä karkoittamaan. Tieto\nhänen tulostaan oli saanut talonpojat liikkeelle. Täällä oli\ntyytymättömyys Venäjän valtaan suurempi kuin Vilajoella, ja kunpa vaan\nmajuri käskisi, niin olisivat talonpojat valmiit liittymään häneen.\nSuuria tuloksia hän ei saavuttanut, muutamia heinäkuormia vaan ja kolme\nvangiksi otettua kasakkaa.\n\nSprengtport saapui Haminaan jouluaattona, ja kohta kun hän oli jättänyt\nlinnanpäällikön talon, jossa hän oli raporttinsa antanut, seurasi Leena\nhitaasti ja vähän matkan päässä onnetonta miestä hänen asuntoonsa,\npieneen vinttikamariin kaupungin syrjässä. Majurin päästyä kamariinsa\nrupesi Leena surun raskauttamilla askeleilla kiipeämään portaita myöten,\nmutta se ei tahtonut onnistua. Tukehuttava tuska pakotti hänet\npysähtymään, mutta vähitellen alkoi hän sitten taas kulkunsa. Ovea\navatessaan Leena näki, että majuri oli yksin, mutta jaksamatta puhua\nistahti hän oven suuhun. Sprengtport yllätettynä aikoi nousta häntä\ntervehtimään, mutta nähdessään tuon kalpean naisen murtuneen haahmon hän\npysähtyi säikähtyneenä. Hänellekö tuo on tuomassa surusanomaa?\n\nLeena nousi, ja unohtaen kaikki millä hän oli aikonut vähitellen\nvalmistaa majuria, kertoi hän suoraan kuinka Marian oli käynyt ja koetti\nsitten lieventää ja selittää hänen syyllisyyttänsä. Mutta sitä hänen ei\nolisi pitänyt tehdä. Jokainen sana onnettoman tytön puolustukseksi koski\nisään yhtä syvästi kuin hänen kamala loppunsakin. Miksi tuota\nkaunistelua? Mariaa ei tarvinnut puolustaa, hän ei ollut tehnyt sitä,\nmistä häntä syytettiin. Majuri tunsi tyttärensä ja tiesi että hän oli\nsyytön. Toiset, jotka olivat rikkoneet, tahtoivat nyt sysätä syyn\nhäneen, joka ei enään voinut puhua puolestansa. Mutta kuinka oli\nmenetelty hänen nuoren, kokemattoman tyttärensä kanssa? Voi, jospa hän\nitse olisi tässä puhumassa isällensä kaikki. Mutta, Jumalan kiitos,\npuhtaana ja viattomana kohtaa hänen sielunsa kerran isänsä, joka ei\nkoskaan lakkaa häntä rakastamasta, ja joka ei suo itselleen mitään\nlepoa, ennenkuin on puhdistanut tahran hänen nimestään.\n\nLeena ei väittänyt vastaan, hän vaan vetäytyi horjuvin askelin syrjään,\nkun majuri huoahtaen: lapseni, rakas lapseni! kääntyi hänestä pois\nsaadaksensa jäädä yksin. Ulkovinttiin tultuansa kuuli Leena, että hän\nsulki oven salpaan, ja hetkisen sen jälkeen näki hän avaimenreijän\nkautta majurin polvistuneen lattialle. Yhä enemmän hämärtyi, ja vihdoin\nsulki pimeys kaikki öiseen huntuunsa. Kun majurin rouva seuraavana\naamuna koputti ovea, aukasi majuri salvan, mutta pysyi yhä useat päivät\nhuoneessaan. Ilmoitettiin, että hän oli sairastunut, ja niin olikin.\nNiin ylhäiset kuin alhaiset tahtoivat lohduttaa kovasti koeteltua\nmiestä. Mutta ei kestänyt kauan ennenkuin uudet tapaukset tempasivat\nhänet mukaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Lewenhaupt Säkkijärvellä luopui tuumastaan valloittaa Pietarin,\nlähetti hän sanansaattajan Lascyn luo pyytämään aselepoa. Keisarinnan\nsuostumuksella se myönnettiinkin epämääräiseksi ajaksi, mutta nyt tuli\nsuomalaisille tieto, että venäläiset 3 päivän perästä aikovat ryhtyä\nsotatoimiin. Vakoojat tiesivät kertoa, että 60,000 miestä lisäksi\nkasakoita ja husaareja, oli lähdössä Viipurista marssimaan kahdessa\nkolonnassa Haminaa vastaan. Toisen osaston tuli kulkea Lappeenrannan\nkautta Keltin yli, saartaaksensa sitä miehistöä, jonka Lewenhaupt sieltä\npäin oli kutsunut kaupunkiin. Toinen osasto aikoi käydä jäitse pitkin\nSuomenlahtea. Kumpikin kolonna saattoi jonkun päivän perästä olla\npaikalla, sillä venäläiset tunsivat tarkoin tiet, ja vahva jää kannatti\nkyllä sekä miehet että tykit.\n\nUutinen synnytti yleistä kauhua. Kaupunkilaiset kokosivat kiireessä mitä\nheillä oli arvokkainta ja rupesivat pakenemaan, semminkin kun Lewenhaupt\nitse kehoitti heitä siihen äkkiä uhkaavan vaaran tähden. Sotaneuvosto\nkokoontui Maaliskuun 1 päivänä, mutta läsnäolijoista äänesti ainoastaan\nkenraali Bousquet ja eversti Wrede taistelua. Kaikki muut pitivät\nvastustusta mahdottomana ja äänestivät peräytymistä, kunnes\njouduttaisiin kokoamaan maalle hajoitetut rykmentit. Kenraali\nLagercrantz lisäksi ehdotti, että Hamina ja kaikki kylät penikulman\nmatkalla sieltä aina Anjalan siltaan saakka, johon aiottiin peräytyä,\npoltettaisiin, että järeät tykit räjähytetään, sekä että kaikki kaleerit\nja kuormalaivat upotetaan. Siihen ehdotukseen yhtyi Buddenbrockkin.\nSyyksi tähän esitettiin, että kaupungissa löytyi vaan 3,000 miestä,\nvaikka laajan linnan puolustukseksi 6,000 miestä olisi tarpeen.\nVallihaudat olivat täynnä lunta ja linnaväki oli tyytymätön ja kärsi\npuutetta. Haminan puolustaminen oli siis mahdoton.\n\nNoita peljättyjä Venäläisiä kuitenkaan ei näkynyt, ja pian kuultiin,\nettä Savonlinnan linnanpäällikkö oli pakottanut heidän pohjoisen\nosastonsa peräytymään. Samaan aikaan oli jatkuva suojailma siksi\nheikontanut jäät, ettei siitäkään puolen vihollista ollut odotettavissa.\nKokoonkutsuttu miehistö siis lähetettiin taas ruoduillensa ja sai\njälleen kevään pahimman kelirikon aikana tallustaa 15--20 penikulmaa\njäillä ja lumisohjussa. Tänään oli majuri päästänyt kotiin kokoontuneet\nratsumiehensä ja palasi nyt melkoista keveämmällä mielellä. Miehistö oli\ntietysti kovaa kokenut Käkisalmen retkellä, mutta ne, jotka olivat\nkestäneet talven kurjuutta olivat reippaalla mielellä. Löfvingin\ntapaaminen ilahutti häntä lisäksi.\n\nNämä kaksi eivät olleet tavanneet toisiansa sitten kun tuo odottamaton\ntieto sotatointen jatkamisesta oli saapunut, ja siitä oli jo viikkoja\nkulunut. Sanottiin että kapteeni oli Porvoossa tarkastamassa kruunun\nvarastoja ja kuljettamassa niitä Haminaan. Mutta tapansa mukaan\nilmaantui hän tänään sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Reippaan\ntervehdyksen jälkeen olivat molemmat asettuneet auaistun eväspussinsa\nviereen pöytään, mutta nyt makasi majuri piippua polttaen sängyssä, ja\nLöfving puhdisteli uunin ääressä pitkää muskettiansa. Aliupseerit, jotka\nolivat seuranneet Sprengtportia, olivat paluumatkalla kaupunkiin, ja\npalvelija oli päästetty lepäämään huomiseksi torpan saunaan. Herroilla\noli siis täysi vapaus illan viimeisinä tuntina. Täällä ei häiritse heitä\nkukaan.\n\nHeidän yksityis-asiansa olivat pian suoritetut, ja keskustelu oli nyt\nkohdistunut keisarinnan manifestiin, joka jo oli usealla taholla\nlevinnyt väestön keskuuteen. Ruotsalaisen hallituksen puolelta oli\njulaistu vastakirjelmä, jossa suomalaisia kehoitetaan uskollisuuteen\nlailliselle esivallalleen. Viimeinen suuri uutinen oli kuitenkin se,\nettä parooni Lagercrantz oli lähetetty Pietariin anomaan aselevon\njatkamista, mutta uhkarohkeana oli hän sitä paitsi omin päin koettanut\nsaada aikaan häpeällisen rauhan, josta kuitenkaan ei tullut mitään.\nLisäksi tuli, että synkkä tulevaisuus oli ruotsalaisessa armeijassa\nsynnyttänyt niin yleistä tyytymättömyyttä, että joukko upseereja oli\npyytänyt virkalomaa palataksensa kotiin. Huhuiltiin näet uusista\nvaltiopäivistä, ja siihen tahtoivat sotaan kyllästyneet vedota. Näitä\noloja tahdottiin kyllä pitää salassa, mutta tuota pikaa kaikki nämä\nhuhut liikkuivat ilmassa, ja viime päivinä olivat ne varttuneet täysiksi\ntosiksi. Sen lisäksi tiesi Löfving kertoa, että Lagercrantz oli\nLewenhauptin käskystä pantu arestiin Porvoossa. Kapteeni oli itse ollut\nsaapuvilla, kun Lagercrantz rannalla pakotettiin luovuttamaan miekkansa,\nkoska hän oli, niin sanottiin, pelannut väärillä korteilla ja pettänyt\nylipäällikköä.\n\nNämät tämmöiset tapaukset saivat majurin veren niin tuimasti kuohuksiin,\nettei hän enään pysynyt vuoteellaan. Jalat sängyn laidalta riippuvina,\nviskasi hän piippunsa lattialle ja huusi kiivastuneena: -- Kyllä nuo\nvetelykset nyt poraavat rauhaa. Ensin he tekevät mahdollisensa\nsytyttääkseen sotaa, rohkenematta sitte kuitenkaan taistella, -- se on\nhäpeä, joka painaa minut maahan.\n\n_Löfving_. Se häpeä ei satu teihin eikä minuun. Emme kumpikaan ole\nantaneet semmoisia käskyjä.\n\n_Sprengtport_. En ymmärrä Lewenhauptia. Ennen taisteli hän urhoollisesti\nniinkuin muutkin.\n\n_Löfving_. Siihen aikaan tempasi virta hänet mukanaan siihen suuntaan.\nNyt se vie häntä toiseen suuntaan. Kuolleet kalat kulkevat aina virtaa\nmyöten, ja ylipäällikkö on kuollut kala.\n\nSprengtport oli vaiti. Vastenmielistä oli hänestä synkistää varjoja\nmuutenkin jo niin himmentyneen Lewenhauptin ympärille. Vihdoin sanoi hän\nepävarmasti: -- Ehkäpä hän on heikkojen ystävien käsissä.\n\n_Löfving_. Arvelette siis, että häntä ovat ystävät neuvoneet, semminkin\nystävä Buddenbrock? Kavaltaja!\n\n_Sprengtport_. En ymmärrä miksi aina tuomitset Buddenbrockia ankarammin\nkuin muita. Hän toki pitää päällikkönsä puolta, eikä koeta niinkuin\nLagercrantz vieroittaa kaikkia hänestä.\n\n_Löfving_. Mutta hän koettaa itse ja muiden kautta eksyttää\nLewenhauptia. Sillä tiellä vie hän varmimmin meidät kaikki perikatoon.\n\n_Sprengtport_. Jätä semmoiset puheet! Sellaista ei saa koskaan lausua\nilman todistuksia.\n\n_Löfving_. Ikäänkuin niitä ei olisi riittämään saakka.\n\n_Sprengtport_. Siinä tapauksessa esitän minä vastatodistuksia.\nBuddenbrock ja minä olemme vanhoja tovereita. Koko parhaan aikamme\nseurasimme Kaarlo kuningasta. Pelkuri hän ei ole, paitsi --. Mutta se ei\nkuulu tähän.\n\n_Löfving_. Te arvelette, paroonissa on aina miehuutta, paitsi silloin\nkun hän tarvitsee miehuuttaan. Hän tietää, että niinkauan kun Lewenhaupt\npitää häntä neuvonantajanaan, on hän varsinainen päällikkö, joutumatta\nmihinkään edesvastuuseen. Että Buddenbrock tekee kaikki pysyäksensä\ntässä asemassa, se on luonnollista, mutta kuinka Lewenhaupt on joutunut\nhänen talutusnuoraansa, sitä en ymmärrä.\n\n_Sprengtport_ Myrskyisessä meressä vaanii neuvoton pelastavaa lankkua,\nja nyt on Lewenhaupt semmoisen tarpeessa.\n\n_Löfving_. Mutta kuinka on hän siksi valinnut Buddenbrockin?\n\n_Sprengtport_. Kun ylimielisyys tahtoo sitoa ystävyyden niin täytyy\nmyöntyväisyyden kiristää solmua. Buddenbrock, osaa taipua, sentähden\nsujuvat asiat hänen kanssaan, mutta ei ikinä Lagercrantzin kanssa, joka\nmuutoin ei ole rakentanut ystävyyttä kenenkään muun kuin oman itsensä\nkanssa.\n\n_Löfving_. Sen uskon. Hän luikertelee käsistä kuin ankeriainen.\n\n_Sprengtport_. Buddenbrockin suurin vika on, että hän on totellut, missä\nhänen olisi pitänyt käskeä, ja että hän on käskenyt, milloin hänen olisi\npitänyt totella. Sentähden äänesti hän valtiopäivillä sotaa, vaikka\nUkrainan päivien muiston olisi pitänyt saada häntä harrastamaan rauhaa.\nSentähden pyrki hän päälliköksi Suomeen, vaikkei hän luottanut itseensä.\nSentähden vitkasteli hän, kun Vrangel pyysi häntä rientämään, ja\nsentähden horjuu hän nyt toisesta päätöksestä toiseen ja antaa joka\ntaholta moitteelle sijaa.\n\n_Löfving_. Paitsi veljensä taholta.\n\nSprengtport vaikeni taas miettien.\n\n-- Olkoon miten onkaan, sanoi hän. Jos Gotthard Buddenbrock todellakin\non ollut täällä juonittelemassa, niin on se käynyt naiskäden kautta.\n\nLöfving katsoa tuijotti häneen kysyväisenä. Hän ei käsittänyt majuria.\n\n_Sprengtport_. Kuinka moni mies onkaan, samoin kuin Buddenbrock, raukka\nvaimonsa edessä. Ei se ole mikään salaisuus, että paroonitar Buddenbrock\nohjaa miestänsä kovalla kouralla. Hän määrää maalin, johon hänen tulee\npyrkiä, hän liehtoo hänen kunnianhimoansa ja itseensäluottamusta, ja hän\npitää huolta suvun tulevaisuudesta.\n\n_Löfving_. Mitä tuo tähän kuuluu?\n\n_Sprengtport_. Rouva Lisbet elää yksinomaan vihasta Venäjää vastaan, ja\nhänen miehensä täytyy nyt yrittää toteuttaa sitä kostoa, jota hän on\nuneksinut kaksikymmentä vuotta. Jollei vanhalla toverillani olisi tuota\nkotiristiänsä, istuisi hän nyt kotona haavojansa hoitamassa. Minä\npuolestani säälin häntä.\n\n_Löfving_. Sääliä tuommoista! Minun mielestäni pitäisi sen, jonka\nomaatuntoa Lappeenrannan kohtalo painaa, panna taivas ja maa liikkeelle\nparan taaksensa sen vähän, minkä hän kykenee. Mutta mitä tämä\nBuddenbrock tekee? Ensiksi hyväksyy hän kaikki hulluudet, joita\nLagercrantz tyrkyttää Lewenhauptin päähän, ja kun ne ovat tehdyt,\nmoittii hän niitä, puhumattakaan hänen omista kurjista neuvoistansa,\njotka ovat myrkyttäneet koko armeijan. Seisotaan ikäänkuin ruutitynnyrin\npäällä, joka milloin tahansa saattaa räjähtää.\n\n_Sprengtport_. Lagercrantz olisi valmis myymään sielunsa, jos hän voisi\nsillä kukistaa Lewenhauptin, mutta syyttää Buddenbrockia kaikista, se on\nväärin!\n\n_Löfving_. Väärin! Jos Buddenbrock olisi tahtonut pelastaa Suomea, olisi\nhän yhtynyt Bousquet'hen. Siinä mies! Vaikka hän onkin 78 vuotias,\nkuuluu hän olleen ainoa, joka puhui kuin kunnon soturi. Kun vihdoin\nkukaan ei tahtonut kuulla häntä, ponnahti hän ylös ja huusi, että jos\nruotsalaiset upseerit tahtovat kerjätä armoa Lascylta, niin ampukoot\nensin vanhan toverinsa, sillä muutoin lähtee hän kuriirin jälissä ja\npanee koko Venäjän armeijan edessä vastalauseen semmoista häpeätä\nvastaan.\n\nMajuri huoahti pää alas painuneena. Hän oli tähän aikaan vielä ollut\nraihnas ja palveluksesta vapaa, eikä sentähden tietänyt paljon\nneuvotteluista, mutta se ajatus, että viholliset nyt nauravat Ruotsin\narmeijaa, se häneen syvästi koski.\n\nLöfving käsitti Sprengtportin vaitiolon väärin, ja lisäsi sentähden\nkatkeroittuneena: -- Jollei Buddenbrock olisi se, joka hän on,\nseisoisimme me nyt voittajina Viipurissa, jopa Pietarissa.\n\n_Sprengtport_. Sitä en tiedä.\n\n_Löfving_. Olisimme voineet Säkkijärveltä tunkea sinne. Rukoilin saada\nkulkea etupäässä.\n\n_Sprengtport_. Sinä, joka olit tainnoksissa?!\n\n_Löfving_. Kun tulimme Säkkijärvelle, en ollut murtunut mies. Tunsin\njoka kiven Viipurin tiellä, tunsin lapsuudesta saakka linnan ulkoa ja\nsisältä. Tiesin että linnaväkeä oli vaan 50 miestä, sillä venäläinen\narmeija oli, kuten meidänkin, talvimajoilla. Vallihaudat olivat täynnä\nlunta, ja linnanpäällikkö istui kamarissaan niin synkkänä, että yksin\nsihteeri rohkeni käydä sisälle. Varmana itsestäni ja asiastani menin\nLewenhauptin luo ja pyysin: Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle 200\nmiestä ja minä valloitan Viipurin. Huomispäivän yöllä liehuu Ruotsin\nlippu siellä.\n\n_Sprengtport_. No, sitten?\n\n_Löfving_. Hänen ylhäisyytensä luuli minua hulluksi, mutta minä sanoin:\n-- Lähdemme Viipuriin yön hiljaisuudessa, kiipeemme varjoina muurien\nylitse, mutta kyllä sitten meistä saadaan kuulla.\n\n_Sprengtport_. Entä Lewenhaupt?\n\n_Löfving_. Hän hymyillen lausui: Rohkea yritys, eikä niinkään hullu. --\nTeidän ylhäisyytenne, pyysin minä taas, tulkaa sitten avuksemme, ja\nsaatte nähdä, että sillä aikaa kuin Lascy istuu pesän edessä\nlämmittelemässä Moskovassa, menee Ruotsin armeija suorastaan Pietariin.\n\n_Sprengtport_. Se ehdotus oli kyllä sinun kaltaisesi, mutta ymmärsikö\nLewenhaupt sinua?\n\n_Löfving_. Olisittepa nähnyt kuinka hän säteili. Aurinkona! -- Kapteeni\nviuhtoi innostuneena kättään ilmassa. Kuin aurinko! Ylipäällikkö oli\nsiksi rehellinen, että hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta kun hän\nkääntyi Buddenbrockin puoleen, oli kaikki lopussa. -- Petollinen parooni\nkatsoi minuun ylenkatseellisesti ja ihmetteli, kun Levenhaupt\nhetkeksikään oli voinut kuunnella semmoista, jolla ei ollut yhtään\noikeutta antaa hänelle neuvoja. Mutta minä rukoilin vieläkin: -- Teidän\nylhäisyytenne, tehkää minulle mitä tahdotte kun olemme voittaneet.\nOttakaa pääni! Annan teille sittenkin Viipurin, mutta antakaa minulle\ntänään 2000 miestä! Lewenhaupt pehmeni taas, mutta sanoi ensin hiljaa\nBuddenbrockille, että minusta yhteen aikaan puhuttiin Tukholmassakin.\nParooni vaan kohotti olkapäitään ja vastasi: -- Mistäpä ei\npääkaupungissa puhuta; jos siinä on kylliksi, niin rohkene sitten\nyrittää, mutta ole varma siitä, että pian puhutaan enemmän sinun\nhupsuudestasi kuin sinun voitostasi. Jos hän menestyy, himmennyt itse,\nmutta jos hän sortuu, laukeevat seuraukset sinun niskallesi. Ne sanat\nratkaisivat kaikki. Lewenhaupt seisoi siinä kuin lammas ja vastasi\nhämillään: -- Vai niin, niin luulet Buddenbrock, olet oikeassa. En olisi\njalosukuinen, jos etsisin epävarmaa onnea roistoväen kautta. Sitten\nkääntyi hän minun puoleeni ja sanoi: Lähtekää virkaanne ja hoitakaa\nkomppaniianne.\n\n_Sprengtport_. Sen olisi voinut sanoa edeltäkäsin. Ei tikapuilla tähtiin\nkiivetä.\n\n_Löfving_. No ei! Mutta siten viskattiin varma voitto käsistämme. Jos\nylhäiset silloin olisivat sallineet minun toimia, niin seisoisimme nyt\nkaikki tsaarin pääkaupungissa. Koko Suomenlahden ympäristö olisi meidän,\nja Ruotsin lippu olisi etevin pohjoismaissa.\n\n_Sprengtport_. Niin ei käy enään koskaan, sen minä uskon.\n\n_Löfving_. Ei ainakaan tällä tavoin. Venäjä pääsee taas voitolle, eikä\nole sanottu että he enää jättävät Suomen takaisin.\n\nKiihtyneessä mielentilassaan oli kapteeni joutunut keskelle lattiaa, ja\nseisoi siinä hajasäärin ja suuriäänisenä, kun ovi aukeni ja nuori mies\nastui sisään. Ensi silmäyksellä huomasi jo että hän oli kaukainen\nmuukalainen. Asetta hänellä ei ollut, mutta olalla kantoi hän\nmatkalaukkua ja kainalossa sitraa säkissä. Harmaata ihokasta peitti\nosaksi lyhyt nahkavuorinen viitta, ja päässä oli leveälierinen hattu,\njonka alta valui vaalea tukka.\n\nVieras nosti hattuansa ja kumarsi syvään.\n\n-- Pyydän, että joku olisi hyvä ja neuvoisi minulle, missä saisi tavata\nmajuri Sprengtportia. Olen täällä vieras, mutta minulle on sanottu, että\nhän on kylässä.\n\n-- Minä se olen, vastasi Sprengtport nousten. Mitä tahdotte?\n\nVieras ei vastannut. Kalveten pysyi hän liikahtamatta.\n\n-- Kuka olette? kysyi majuri astuen pari askelta eteenpäin.\n\nElonväri ilmeni taas äskentulleen poskille, hän ojentui suoraksi ja\nvastasi vankasti: -- Olen laulaja.\n\n-- Laulaja! huudahti Sprengtport, äänellä semmoisella kuin olisi vielä\nollut joku kipinä iloa hänen sydämmensä pohjalla. Olette siis poikkeus\nmeidän aikanamme.\n\n-- Saattaa olla, mutta kauniit säveleet ovat siitä ajasta saakka kuin\nmuistan syvästi koskeneet sydämmeeni.\n\nSprengtportin kasvot seestyivät yhä enemmän: -- Semmoinen olin minäkin\nnuoruudessani, hymyili hän suruvoittoisesti. Perin sen taipumuksen\näidiltäni. Hän polveutui Hollannista ja oli kasvanut säveleiden\nympäröimänä.\n\n-- Se on onni, virkahti tuntematon.\n\n-- Äidilläni oli suloinen ääni, jatkoi Sprengtport vireästi, ja hän\nusein kokosi lapsensa laulamaan.\n\n-- Minulla on teille tervehdys eräältä, joka oli teille ylen rakas. Pyhä\nlupaus pakotti minua tuomaan sen itse, muutoin ei olisi sieluni saanut\nrauhaa.\n\n-- Kukahan se on, joka lähettää minulle tervehdyksen.\n\n-- Eräs, joka pyytää teitä ajattelemaan sitä aikaa, jolloin teidät sai\nkyyneleihin laulu kreivi Egmontin kuolemasta, ja jolloin te hehkuvalla\nsydämmellä lauloitte Wilhelm Oranialaisesta, kuinka hän älyllä ja\nmiehuudella vapautti isänmaansa Espanjan ikeestä. Elähyttävätkö teitä\nvieläkin ollenkaan nämät vanhat alankomaalaiset muistot?\n\n-- On siitä aikoja, sanoi majuri miettiväisenä. Kukapa vielä elää, joka\ntunsi minun silloin. Äitini ja ainoa veljeni ovat kuolleet. Sisareni ja\nvanha vaalijani olivat sitä ennen menneet, ja sitten en tiedä ketään?\n\n-- Se, joka lähetti minut tänne, sanoi että olitte saaneet\nristimänimenne Wilhelm Oranialaisesta. Nimenne on Wilhelm?\n\n-- On kyllä, mutta kuka sen on sanonut? Miksi ette ilmoita nimeänne\nettekä mainitse sitä, joka lähetti minulle tervehdyksen?\n\n-- Sen sanon kernaasti, mutta laulajana täytyy minun saada sanoa se\nlaulussa.\n\nMuukalainen otti esille sitransa ja istahti katse kiinnitettynä\nSprengtportiin: -- Näen että olette paljon kärsinyt; niin minäkin,\nsentähden ymmärrämme toinen toistamme. Sen sanottuaan alkoi hän hiljaa\nsoittaa, mutta vähitellen vahvistuivat säveleet ja muodostuivat\nsuloiseksi melodiiaksi.\n\n-- Kuinka kaunista, virkahti Sprengtport hänkin istahtaen, taas kuulla\nnoita armaita säveliä.\n\n-- Eikö totta, myönsi muukalainen. Kuinka ne viihdyttävät ja sovittavat.\nTietäkää, oli aika jolloin kaikki syntini, kaikki suruni, koko\nelämäntaisteluni toiveineen ja tappioineen olivat kokoontuneet yhdeksi\nainoaksi kauheaksi taakaksi, joka painoi minua maahan. Mikä on silloin\nihminen? Kaikki mikä elämässä on valoisata, kaikki mikä meitä kuitenkin\npitää pystyssä tuntuu ikäänkuin poispuhalletulta ja toivoton pimeys\nvaltaa sielun. Kenen luo silloin mennä? Siihen aikaan en tiennyt ketään.\nOlihan vaan yksi ainoa taivaassa ja maassa, mutta hän oli minua niin\nruhjonut, ettei apua ollut näkyvissä. En voinut toivoa enkä rukoilla.\nSilloin liitelivät laulun hiljaiset säveleet huoneessa ja kuulin\nlapsikuoron laulavan:\n\n      Kas siemenkin virkoopi, vaikka\n      Sen maaks oli muuttanut multa,\n      Kun joutuupi hedelmän aika\n      Se tähkänä kiiltää kuin kulta.\n\nJos joku olisi minulle puhunut, niin olisin hänet karkottanut, mutta nuo\nlempeät soinnut tulivat kuin enkeliäänet. Ne liitelivät sieluni ympäri,\nmieleni keventyi, voin itkeä ja vihdoin rukoilla. Yö oli pimeä, mutta\nkun aurinko nousi, oli epätoivo haihtunut sielustani.\n\n-- Jumalan sana eikä laulu teitä lohdutti, huomautti Löfving.\n\n-- Eikö totta, jatkoi vieras huolimatta kapteenista, eikö totta, herra\nmajuri, olette varmaan itse kokenut, että samoin kuin myrskyisen päivän\nmuuttuminen tähtikirkkaaksi yöksi asettaa meren aallot, samoin voivat\nsäveleiden vaihtelut viihdyttää rauhattomuuden rinnassamme. Sentähden\ntäytyy sydämmen purkautua laulussa. Sentähden täytyy minun nyt laulaa\nteille.\n\nLaulajan viehkeä kosketus sitraan, jolla hän oli säestänyt sanansa,\nmuuttui nyt voimakkaiksi akordeiksi, ja vieras rupesi taas laulamaan,\nmutta tällä kertaa vanhaa alankomaalaista kansanrunoa Wilhelm\nOranialaisesta, joka urhoollisesti taistellen Espanjan kuningas Filippiä\nvastaan vapautti maansa kauheasta sorrosta.\n\nHän ei kuitenkaan päässyt loppuun, ennenkun Löfving asettui hänen\neteensä ja epäluuloisena kysyi:\n\n-- Kuka te olette? Luulen nähneeni teidät ennen.\n\n-- Mahdollista kyllä.\n\n-- Tähän aikaan, jatkoi kapteeni, ei saa uskoa muuta laulua kuin rummun\nääntä ja esivallan käskyjä. Jos olisin majurin sijassa, niin tekisin\nmatkan lyhyeksi sellaiselle, josta ei tiedä kuinka paljon petosta hän\nsalaa mielessään.\n\nVieras laski sitran pois ja nousi.\n\n-- Minä en mitään salaa, pyydän päinvastoin luoda valoa pimeyteen. Olen\nlähettiläs tuonelan tuvista julistamassa elämää. -- Näin sanoen veti hän\nesille keisarillisen manifestin ja tarjosi sitä Sprengtportille, mutta\ntämä pysyi liikkumatta, katseli vaan terävästi ja kysyväisesti\ntuntematonta.\n\n-- Teidän armonne tuntee sen jo, sanoi hän, mutta velvollisuuteni on\nitse jättää tämä asiakirja teille tyttärenne Marian viimeisen\ntervehdyksen kanssa.\n\n-- Maria! toisti Sprengtport kalveten.\n\nEnempää hän ei voinut sanoa, ja Attila jatkoi:\n\n-- Hän kuoli tämän pyhän asian puolesta, mutta jätti minun\ntoteutettavaksi sen minkä hän oli alottanut. -- Ehkä olette näihin\naikoihin kuullut puhuttavan Attilasta? Minä se olen. Teidän\ntyttärellenne olin enemmän kuin ystävä. Minä rakastin häntä ja hän\nrakasti minua. Keisarillisesta armosta --\n\nSprengtportin huulet liikkuivat vastausta varten, mutta sanat\ntakertuivat hänen kurkkuunsa ja haihtuivat käsittämättöminä. Attila\nhuomasi tämän sisällisen taistelun ja vaikeni odottaen, mutta kun\nSprengtport ei saanut sanaakaan kuuluviin rupesi hän uudestaan:\n\n-- Tyttärenne vapautettiin keisarillisesta armosta vankeudestaan, ja\nennen kun lähdimme Viipurista suotiin hänen aavistaa uuden ajan nousua\ntälle maalle, jos kansa itse keisarinnan suojeluksessa tahtoi ottaa\nasiansa omiin käsiinsä. Maria oli se, joka ensimmäisenä julisti tätä\nteidän miehillenne. Siitä häntä herjattiin ja elävänä poltettiin, sillä\nhäntä ei ymmärretty. Sama kohtalo on ehkä oleva minunkin, mutta en voi\nmuuta.\n\n-- Onneton! huusi majuri vapisevalla äänellä.\n\n-- Älkää minua surkutelko. Olen onnellinen. Kun kerran totuus on\nsyntynyt sielussa, elämme ainoastaan siinä. Kaikki muu kulkee ohitsemme\nniinkuin liitelevät pilvet ilman elämää ja muotoa. Semmoinen olen nyt.\nMaria ei ole enään keskuudessamme, mutta hänen rakkautensa tähän maahan\nja hänen toiveensa tämän manifestin vaikutuksesta elävät minussa ja\nvahvistavat uskoani siihen tulevaisuuteen, joka siihen liittyy, niin\nettä mikäli elän, sen elän tätä tiedonantoa varten, ja mikäli kuolen,\nsen kuolen sen puolesta, sillä Jumalan tahto puhuu siinä.\n\nSprengtport oli noussut, mutta nämät sanat kuullessaan vaipui hän alas\nja sanoi: -- Siis oli se viekotellut Mariankin.\n\n-- Oi, pyysi Attila, älkää puhuko niin. Mikä muu olisi häntä viekotellut\nkuin korkein elämässä!\n\n-- Parasta on, että majuri jättää tämän linnun minulle, keskeytti\nLöfving. -- Ei sovi, että mokomia poikia kiertelee leirissä.\n\nAttila vastasi kylmästi: -- Ei ole tarvis jättää minua kellekään. Tänne\ntultuani jättäydyin majuri Sprengtportin käsiin.\n\nKääntyen hänen puoleensa jatkoi Attila: -- Kun teidän tyttärenne minun\nsuojassani jätti Viipurin, oli hänen sydämmensä minun.\n\nMajurissa ilmeni rakkautta, vastenmielisyyttä ja surua, kun hän ääneti\nja kalpeana suuntasi katseensa hänen edessään seisovaan. Olihan Leena jo\naikoja sitten kertonut tästä, mutta hän ei ollut tahtonut eikä voinut\nsitä uskoa.\n\n-- Toivoni oli, että joskus saisin rakkaana poikananne tulla suljetuksi\nteidän syliinne. Sitä onnea minulle ei suoda koskaan, mutta kuulkaa edes\nne sanat, joilla tyttärenne lähetti minut tänne.\n\n-- Jumalan nimessä. Mitä tarkoitatte?\n\nAttila astui askelta likemmäksi: -- Marian korkein toivo oli saada itse\nnäyttää teille tämän manifestin, mutta hän pyysi minua, jollei hän saisi\nenään nähdä teitä, tekemään sen hänen puolestaan. Hän vannottaa teitä\nminun kauttani ja sen rakkauden nimessä, jolla aina olette häntä\nkohdellut, toteuttamaan ne jalot aikomukset, joita tässä esitetään\nSuomen kansalle.\n\n-- Kiusaaja! keskeytti Sprengtport. En usko teitä.\n\n-- Siinä tapauksessa ette tuntenut tytärtänne, sanoi Attila\nsurullisesti. Jääköön hän siis mainitsematta. Kuulkaa sen sijaan minua\nsemmoisena, jolla on julistettavana teille testamentti.\n\n-- Nyt tiedän kuka olette, keskeytti Löfving. Meiltä molemmilta on yhtä\nja toista jäänyt suorittamatta.\n\n-- Eipä niinkään vähän, kuului synkkä vastaus.\n\n-- Jatkakaa, pyysi Sprengtport liikutettuna. Mitä teillä on minulle?\n\n-- Ensiksi, muistakaa kenestä polveudutte. Muistakaa että sama suku,\njoka antoi Witt-veljille heidän sankarimielensä, jätti teillekin\nurhoutensa perinnöksi. Tämä perintö velvoittaa nyt niin kuin ennenkin\nsuuriin tehtäviin ja jaloihin urostöihin.\n\nMajuri oli tointunut ja vastasi vakavalla tyyneydellä: -- Se aika\njolloin Wittit taistelivat Hollannissa on jo vaipunut vuosisatojen\nhautaan, ja yhtä vähän kuin heidän aikansa on minun, voin minä muuttua\nheiksi. Se mikä lepää maan mullassa ei kuulu tähän.\n\n-- Oi, älkää sanoko niin. Mitä teidän edeltäjänne ovat voineet, sitä\ntäytyy teidän ei ainoastaan tahtoa vaan voidakin. Mitä olisi Hollanti\nilman näitä Wittejä ja ilman Wilhelm Oranialaista? Teurastuslammas\nEspanjan kynsissä! Kuinka sytytettiinkään rovioita, kuinka valuikaan\nveri kaikkialla Filipin käskystä, kuinka sorrettiinkaan kansan\nuskonnollista mieltä, kuinka kuoletettiinkaan kaikki ne tunteet, joilla\nsen vapaa henki etsi Jumalaa hädässään jä rukoili luojalta apua.\n\nSprengtport teki torjuvan liikkeen kädellään:\n\n-- Asiaan, jos tahdotte että siedän tätä.\n\n_Attila_. Hyvä! katsokaa tätä samaa Hollantia millainen se nyt on kolme\nihmispolvea taistelujensa perästä. Vapaana ja onnellisena kansana omassa\nmaassaan saattaa se tehdä muitakin onnellisiksi. Ja missä muinoin\nvallitsi ainoastaan kurjuus ja telottajavallan kauhu, siellä kuuluu nyt\nrauhan vienot äänet ja lauletaan voittolauluja päättyneestä taistelusta.\n\n_Sprengtport_. Mitä tuo tähän kuuluu?\n\n_Attila_. Se on kehoitus menneisyydestä; teidän sankarisukunne tahtoo\nkutsua teitä töihin semmoisiin, jotka kysyvät suurmiestä. Mitä Hollanti\nkärsi, sitä kärsii Suomi nyt.\n\n-- Se on valhe! huusi majuri kiivaudella, joka osoitti, että hän nyt\nvasta ymmärsi mitä Attila tarkoitti. -- Se ei ole totta! Täällä ei ole\nrovioita eikä kuningas Fredrik ole mikään Filip.\n\n-- Eikä Lewenhaupt mikään Alba. Mutta sittenkään ei Suomen kohtalo ole\nsen parempi. Rikkaan Hollannin henki sidottiin väkivallalla ja sitä\npakotettiin tottelemaan luostarikuria ja teloittajia, mutta se joka\ntaipui paavin käskyjen alle, se jäi rauhaan ja eli hyviä päiviä. Nyt\ntaas jää miehen omaksi se minkä hän ansaitsee, ja viljelty pelto korvaa\nomistajansa vaivat. Täällä on toista. Missä tapaatte niin huutavaa\nkurjuutta kuin täällä, välttämättöminkin puuttuu. Karu maaperä ei anna\nmitään leipää, jokainen jyvä on väkivoimalla anastettava, ja sen\ntekeekin suomalainen, joka ei hellitä. Mutta kun laiho on päässyt\nhetimään, silloin saapuu halla veronkannolle ja nielee vuoden sadon.\nPelastaaksensa henkensä täytyy väestön tyytyä pettuun, kun jauhoja ei\nriitä. Mutta sittenkin kynnetään lakkaamatta uudestaan ja kylvetään\nkestävyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Mutta sekään ei jää\nviljelijälle. Idästä ja lännestä tulevat vieraat, jotka himoavat maata\nsaaliikseen. Missä kaikki vaativat eikä kukaan anna perään, siellä\nsyntyy taistelu semmoinen kuin täällä, ja kuin ajettu riista, jota ei\nkukaan sääli, vuodattaa Suomi verensä turvatta ja armotta.\n\n-- Siinä kyllä olette oikeassa, huokasi Sprengtport. -- Mutta ette te\nenkä minä voi asettua kohtaloa vastaan.\n\n_Attila_. Te voitte. Oi, ottakaa minut avuksenne! Hän levitti\nmanifestin: -- Kehoittakoon tämä teitä tarttumaan pyörään! Älkää\nlaiminlyökö hetkeä, joka lentää. Tehkää kuin Witt, kuin Oranialainen, ja\nkuinka suureksi tahansa vaivanne käyneekin, niin suuremmaksi koituu\nteille vapautetun kansan siunaus. Ja kun sitten elämän rajapyykistä\nsilmäilette takaisin, kuinka lohduttavaksi käykään, virheitänne\nkatuessanne, tämä jalon miehen suurtyö!\n\n_Sprengtport_. Kyllähän niin on, että jokainen, joka on astunut elämään\nvihdoin kuollaksensa, joutuu kiusaukseen, se on, koeteltavaksi. Toinen\nlankee heti, toinen myöhemmin, mutta ei ole sitä, jolla ei olisi mitään\nkaduttavana. Itse olen liiankin pian langennut, milloin intohimon\ntähden, milloin muusta syystä, mutta tällä kertaa ette sittenkään\nonnistu. Tyttäreni nimi ei merkitse tässä mitään.\n\n_Attila_. Ja kuitenkin tuli manifesti siksi maailmaksi, jonka puolesta\nhänen sydämmensä sykki.\n\nMajuri hymyili surullisesti: -- Lapsen mieli rakentaa helposti sattuman\npohjalle, mutta sitä ei tee mies, joka on elämää kokenut.\n\n-- Sattuma, toisti Attila. Mitä sitten sattuma on? Tilaisuus, jonka\nJumala suo meille täyttääksemme hänen aikomuksiansa. Mikä nostaa suuren\nmiehen arki-ihmisten yli, ellei juuri se, että osaa valita oikean hetken\ntoiminnalleen?\n\n-- Mutta monet ovat ne, jotka sortuvat yrityksessä ja vetävät\nlangetessaan suuren tehtävän muassaan.\n\n-- Käy kyllä niinkin, mutta ei tuomita ketään meistä siitä, mitä emme\nole voineet. Meidän Herramme tuomitsee meitä tahtomme mukaan. Jos\nvaivumme ja sorrumme, ei sittenkään oikea kuole meidän kanssamme.\n\n-- Ei tiedä, mutisi majuri hiljaa.\n\n-- Ei, lisäsi Attila, se tehtävä, joka sulkee itseensä elämän, se kyllä\naikanaan löytää oikean miehensä. Olkoonpa etten minä ollut se ja että\nminun jälkeeni tulee toinen, olenhan kuitenkin ollut avustamassa.\n\nSynkkyys majurin silmistä oli vaihtunut miltei avonaisuudeksi ja\nhyväntahtoisuudeksi, ja hän vastasi leppyisästi: -- olette puhunut\npaljon, jota en voi ruotsalaisena upseerina hyväksyä, mutta se ei estä\nminua Wittin jälkeläisenä myöntämästä, että olette oikeassa. Suomessa\ntuo kuitenkaan ei menesty. Rikas, tiheästi asuttu Hollanti saattoi\nkuohuttaa aaltoja, jotka vihdoin syöksivät espanjalaisen hirmuvallan\nhaaksirikkoon. Mutta täällä? -- Harvalukuinen kansa, joka ei pyydä muuta\nkuin saada elää rauhassa.\n\n-- Juuri tätä rauhaa manifesti meille tarjoo.\n\n-- Kuinka pitkäksi ajaksi arvelette? Ja entä ennen kun sen saavutamme!\nOlen vanha soturi, ja tiedän, että rauha viihtyy paraiten tykin takana,\nja tykki kaipaa miestänsä. Se, jolla ei ole voimaa lyödä ketä tahansa,\nse älköön esiintykö omalla lipullaan Europan eteen. Hän ei saa\nlapsellisesti luottaa mihinkään muuhun valtaan, kuin siihen, jonka voima\nhänelle antaa.\n\nVerevä puna nousi Attilan poskille ja hän kohotti uudestaan manifestia:\n-- Tässä, sanoi hän, antaa Venäjän voima meille oman vallan. Se antaa\nmeille lepoa ja vapautta, antaa meille tulevaisuutta. Lukekaa itse sen\nlupaukset!\n\n-- Mutta jos tuo suuri valtakunta katuu? Mitä heikko Suomi silloin\ntekee?\n\n-- Mitä jalous lupaa, sitä ei voima kadu. Muutoin tiedätte yhtä hyvin\nkuin minäkin, että joka elää vapaana, se kasvaa voimakkaaksi.\n\n-- Niin te luulette. Minä puolestani tiedän, että heikossa täytyy olla\npaljon tarmoa, kun sen pitää kuolettaa rakkautensa ja tallata sitä,\nvoidakseen edes sillä keinoin säilyttää sitä, jota sen voimattomuus ei\nvoi suojella. Mitä Löfving arvelee?\n\nKapteeni loi katseen puhujiin ja hänen sanoissaan tuntui olevan täyttä\ntotta, kun hän lausui: -- Minä arvelen, että se olisi hirtettävä, joka\nkiusaa meitä luopumaan kuninkaastamme. Teillä ei ole mitään tekemistä\nmaamme kanssa, tiedätte vähän siitä, mitä me tarvitsemme. Hoidamme\nasioitamme itse omin neuvoin. Mutta jos tahdotte palkkaa tänne\ntulostanne, niin etsitte turhaan Venäjän kultaa, Ruotsin tappara on\nlikempänä.\n\nAttila ei vastannut, ja yleinen vaitiolo syntyi. Vihdoin sanoi Löfving:\n-- Tunsin isänne, hänkin aikoinaan kulki Venäjän asioissa.\n\nAttilan silmät leimahtivat kun hän vastasi: -- Isäni pysyi vielä\nihmisenä kun te muutuitte pedoksi.\n\n_Löfving_. Mieluummin peto kuin kavaltaja. Jos luulette minun muuttuneen\nsiitä ajasta huonommaksi, niin petytte. Ruotsin puolesta olen elänyt ja\nRuotsin puolesta tahdon kuolla. Venäläinen Suomi on kotimaani, ja kevään\ntultua otan minä ruotsalaisen armeijan kanssa sen takaisin.\n\n_Attila_. Siihen ette kykene.\n\n_Löfving_. Ette ainakaan te meitä estä, ettekä vältä ansaittua\npalkkaanne.\n\nLöfving oli uhkaavana asettunut Attilan eteen, mutta tämä katsoi\nterävästi kapteeniin ja vastasi uhmaten: -- Ajattelette kai poikaanne ja\nsyytätte minua hänen kuolemastaan, mutta minä puolestani ajattelen\nisääni ja asetan teidät syytteeseen ei ainoastaan siitä laukauksesta,\njolla te riistitte häneltä hengen, vaan siitä kohtalostakin, jonka\nvalmistitte minulle, äidilleni ja lukemattomille muille, jotka eivät\nsaaneet kuolla.\n\n_Löfving_. Nehän vietiin rajan toiselle puolelle, ja saivat kai siellä\nnauttia sitä onnea, jota te meille kaikille tarjootte.\n\n_Attila_. Sen kirouksen tunnette yhtä hyvin kuin jokainen lapsi\nSuomessa.\n\n_Löfving_. Te siis muutatte mielipidettä.\n\n_Attila_. En muuta mitään.\n\n_Löfving_. Tottakai muutatte, kun ensin yrititte viedä koko Suomen rajan\nyli ja samassa hetkessä surkuttelette itseänne ja kaikkia muita, jotka\nvietiin pois Ruotsista. Katsokaa, niin on käynyt ja niin käy\nijankaikkisesti kaikille luopioille.\n\n_Attila_. Luopioille! Siksi en tullut koskaan, mutta orjaksi kyllä\nteidän ansiostanne. Hän tempasi auki ihokkaansa ja paljasti rintansa.\n\n-- Tässä! Näette! Tämän sain siellä, sitten kun ensin olitte tehnyt\nminut isättömäksi. Kummalla meistä on oikeus tuomita? Ja kellä on\nenemmän sovitettavana? Antakaa takaisin mitä minulta riistitte. Antakaa\nminulle isäni, kotini, sisaruspiirini, kotimaani! Poistakaa poltettu\nkotka hartioistani, tehkää minut vapaaksi niinkuin vapaana synnyin\nSuomessa.\n\nLöfving tuijotti vaijeten tuohon kalpeaan olentoon, joka seisoi siinä\nniin kuohuksissaan, ja Attila jatkoi: -- Vaikka koko ikänne olisitte\npolvillanne edessäni ja itkisitte verisiä kyyneleitä, ei se sittenkään\nvoisi poistaa sitä tuskaa, jota sieluni on kärsinyt yksinomaan teidän\ntähtenne.\n\n-- Ehkä, sanoi Löfving myöntyväisesti. Ehkä, mutta en voinut muuta.\nKapteeni kääntyi pois. Näkyi että hän tahtoi salata liikutustansa.\n\n-- Jollette, sanoi Attila lauhkeammin, jollette silloin voinut muuta,\nniin nyt voitte. Käsittäkää minua vihdoin, kun pyydän teitä muistamaan,\nettä meidän jälkeemme tulee uusia miehiä, jotka perustavat uusia\nperheitä tässä maassa. Niiden tulevaisuudesta minä puhun. Olemme nyt\nkerran mitä olemme. Meitä ja meidän kohtaloamme ei kukaan enään muuta,\nmutta tulevaisuutta voimme muuttaa, ja se meiltä odottaa ratkaisua.\n\n-- Älkää meiltä vaatiko mahdottomia, vastasi Löfving hiljaisesti,\nmelkein nöyrästi. Olemme vannoneet uskollisuutta Ruotsille, kuningas\nFredrik on herramme ja kuninkaamme, kotimaamme kuuluu hänelle, eikä\nmikään oikeuta meitä muuttamaan sitä.\n\nAttila seisoi siinä, levottomuutta, epäilystä ja tuskaa\nkasvojenpiirteissä. Tämä taistelu oli ehkä toivoton, mutta hän ei voinut\nvieläkään hellittää. Hän alkoi uudestaan ja lausui intohimoisesti: --\nEtte kai tunne Oranialaista, ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan\nWittistä? Mutta Engelbrektistä olette kuullut. Mainitkaa edes yksi mies\nkoko Ruotsin valtakunnassa, joka ei siunaa häntä ja hänen tekoansa. Hän\npelasti maansa Tanskan vallasta. Tehkää niinkuin hän, vapauttakaa Suomi!\n\nSoturiveri kuohahti taas Löfvingissä: -- Olen tehnyt mitä minä voin ja\nniin teen vieläkin tällä hyvällä miekallani. Kun ammuin isänne, tein sen\npelastaakseni talonpoikaisvapauttamme ja isäimme uskoa, eikä mitkään\nrukoukset saa minua uhraamaan niitä nyt. Vähän on elämä teille\nopettanut, jos uskotte, että mies, joka on uhrannut koko elämänsä sen\npuolesta, mitä hän pitää pyhänä, heittäisi haudan partaalla kaiken tämän\npois ja möisi sielunsa sille, joka vie hänet ijankaikkiseen kadotukseen.\n\n-- Ette ymmärrä minua, sanoi Attila, pää kumarassa.\n\n-- Minä teitä ymmärrän, puuttui Sprengtport puheeseen, mutta te olette\nhaaveilija ettekä ymmärrä meitä. Olette nyt vankimme ja lain mukaan\nkuoleman mies. Mutta minun kauttani ette kaadu. Mitäs kapteeni Löfving\nsanoo?\n\nLöfving katsoi syrjään vastatessaan: -- Olen jo kerran ottanut hänen\nhenkensä katkerammin kuin tappamalla. Kaatakoon hänet ken tahtoo. Minä\nen voi.\n\nSprengtport lähestyi Attilaa. -- Näette nyt mikä teitä odottaa Suomessa.\nOlkoon se teille kylliksi.\n\n_Attila_. Katkeran opetuksen annatte minulle muistoksi.\n\n_Sprengtport_. Mutta se on terveellinen. Tahdotteko luvata minulle mitä\npyydän?\n\n_Attila_. Mitä on minulla annettavaa, jota te ette voi ottaa? Olen vanki\nvallassanne, ja te olette Marian isä.\n\n_Sprengtport_. No siis, poikani, lupaa minulle, ettet enään koskaan\nRuotsin rajojen sisällä nosta kysymystä manifestista. Sillä ei Suomi\nmitään voita, mutta kaikki saattaa joutua alttiiksi, jos kansa heittää\nkaiken mitä meillä on, tavoittaaksensa sitä, mitä se ei voi koskaan\nsaavuttaa.\n\n_Attila_. Voi maata, voi kansaa!\n\n_Sprengtport_. Lupaatte siis luopua yrityksestänne?\n\n_Attila_. Ei ole tarvis luopua siitä, joka itsestään raukee. Kenen luo\nnyt enään menisin, kun ne miehet, joihin luotin, kieltäytyvät\najattelemasta asiata?\n\nSprengtport kääntyi Löfvingin puoleen.\n\n-- Koska olemme saaneet hänen lupauksensa, niin annamme mekin omamme ja\nlupaamme saattaa tämän aseettoman miehen ehjänä vahtien ohi.\n\nLöfving pysyi vielä synkkänä, mutta vastasi ratkaisevasti: -- Minun\nkäteni sai hänet isättömäksi, tahdon nyt tehdä hänen hyväksensä mitä\nvoin ja pelastaa hänet vaarasta tahi kaatua Anteron pojan kanssa.\n\nMutta Attila korotti torjuen kätensä ja vastasi kylmästi: -- Tunnustan\nhyväntahtoisuutenne, mutta en tarvitse sitä. Jos teidän kenttävahtinne\nampuvat aseetonta miestä, niin tehkööt sen. Sanon heille silloin\nkuolinhetkelläni, kuka olen. Mutta jos tahtovat sotaoikeuden edessä\ntietää asiani, niin saavat tuta, että sittenkin on ollut yksi mies, joka\ntavoitteli kotimaansa vapautta.\n\nVireä tuli syttyi Sprengtportin silmiin, ja hän ojensi äkkiä kätensä: --\nMe kaksi olisimme voineet hyvin ymmärtää toisiamme.\n\nAttila seisoi hetkisen epäröivänä. Nyt hän ei halunnut enään tarttua\ntuohon äsken hänelle niin rakkaaseen käteen. Sprengtport huomasi sen ja\nsanoi: -- Älkäämme niin erotko toisistamme. Se, mikä on oikeata teille,\nse on väärää minulle, mutta keskinäinen kunnioitus vahvistuu usein\nparemmin kun pidämme kiinni mielipiteistämme, kuin jos käännymme\ntoiseen, joka on ristiriidassa parhaan ymmärryksemme kanssa. Uskotteko\nminua?\n\nMajurin äänessä oli jotakin vienoa, joka vaikutti sovittavasti, ja\nkaikesta huolimatta tunsi Attila seisovansa Marian isän edessä.\n\n-- Ette siis kiellä minulta kunnioitustanne? kysyi hän kalpeana.\n\n-- Olisin kernaasti sanonut teitä pojakseni!\n\nSprengtport aukasi sylinsä, ja nyyhkien heittäytyi Attila hänen\nsyleilyynsä.\n\n-- Uskon että Maria rakasti sinua, sanoi majuri hiljaa. Uskon sen.\nKyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän ei voinut sanoa enempää.\n\n-- Häntä piti Maria rakkaana, vakuutti Löfving. Häntä eikä ketään muuta.\nNäinhän itse, ettei hän huolinut ollenkaan Martista.\n\nAttila kääntyi Löfvingin puoleen: -- Antakaa minulle anteeksi se suru,\njonka tein teille ja pojallenne. Se tapahtui vastoin tahtoani. En ole\nkoskaan toivonut teille pahaa.\n\n-- Ette voinut sille mitään, sen tiedän, vastasi Löfving liikutettuna.\nMinäkään en voinut mitään sille, mitä teille tein. Omatuntoni ei voinut\nmuuta. Anteeksi!\n\nAttila tarttui tarjottuun käteen, joka etsi sovintoa: -- Paljoa\nvaarallisempi on hyvä vihollinen kuin huono ystävä, vastasi hän\nvienosti. Edellinen valloittaa vähitellen sydämmemme, jälkimmäinen\ntyöntää sen vihdoin pois.\n\n-- Älkää vielä jättäkö meitä, pyysi Sprengtport. Jumala tietää kuinka ja\nkoska tapaamme toisiamme toiste.\n\n-- Ehkä ei koskaan. Maria liitelee sieluni edessä, ja minä kuulen Suomen\nvalitukset. Tulin tänne toimiakseni teidän kanssanne, mutta ette tahdo,\nsentähden täytyy minun lähteä.\n\nSprengtport pusersi häntä vielä kerran rintaansa vasten ja kätteli\nlempeästi. Sitten saattoi Löfving häntä ulos pimeään yöhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Löfving seuraavana aamuna kulki Haminan torin poikki, tulivat\nBuddenbrock, Ring ja Segebaden häntä vastaan. Kaikki kolme näyttivät\nyrmeiltä ja uhkaavilta.\n\n-- Eikö teillä ole mitään raporttia annettavana? kysyi parooni\nvastaamatta kapteenin tervehdykseen.\n\n-- Kaikki on rauhallista, teidän armonne. Sittenkun Tatistsheff vei\nviimeiset joukkonsa Ykspäästä ei ole mitään kuulunut.\n\n-- Entä te itse, Löfving? Missä olette kuleksinut viime yönä? Ja kenen\nkanssa?\n\nVähääkään hämmästystä osoittamatta katseli Löfving päällikköä\nlevollisella viattomuudella: -- Minun askeleeni ovat helposti\nluettavissa ja seuranikin. Kello kolmeen aamulla olin Tammelan torpassa\nja sitten tein kävelyretken ulkoseutuun. Minun tietääkseni ei ole mitään\ntapahtunut.\n\n-- Konna! huusi Buddenbrock. Tahdotte luikertaa käsistä. Ette rohkene\ntunnustaa kenen kanssa kuljitte! Olkaa varuillanne. Ei täällä kukaan\nrangaistuksetta saa kavaltaa.\n\n-- Se, joka rohkenee syyttää minua semmoisesta, on itse kavaltaja.\nMinuun se ei satu.\n\nBuddenbrock loi kysyväisen katseen nuoriin seuraajiinsa. Silloin astui\nSegebaden askeleen eteenpäin ja sanoi: -- Löfving ei saata kieltää, että\nte viime yönä seurasitte erästä kummallista miestä kauas matkalle\nViipuriin päin vartiomme ohitse. Kuljitte ensin jalkaisin, mutta sitten\notitte hevosen ja annoitte toisen muukalaiselle. Ratsain palasitte.\n\n-- Ja, jatkoi Ring, tänä aamuna löydettiin metsänlaidassa\nvaaleakiharainen peruukki, aivan samanlainen kuin se jota kumppaninne\nkäytti. Kenen se on ollut? Ja kuinka tahdotte selittää, että ensimmäinen\nkenttävahti näki teidän seuraavan nuorta sitransoittajaa, mutta toinen\nvannoo, että seurasitte sairasta kulkukauppiasta.\n\n-- Vai niin! huudahti Löfving ihmetellen. Sitäkö tarkoitatte? En voinut\nkäsittää, että herrat panevat minut syytteeseen henkilön tähden, jolla\noli herra paronin omakätisesti allekirjoittama matkapassi.\n\n-- Matkapassi!? kysyi Buddenbrock. Minulta? Mitä se tietää?\n\n-- En tiedä lieneekö se salaisuus, mutta ainakin minusta tuntui kuin\nolisi soittaja tahtonut salata että hän oli ollut teidän ylhäisyytenne\npuheilla. Vasta sitten kun olin uhannut panna hänet syytteeseen ja\nvankeuteen, sain tietää asian oikean laidan ja päätin saattaa hänet pois\nmeidän alueeltamme. Luulin tehneeni hyvän työn, kun en ollut tietävinäni\nmitään koko asiasta.\n\nBuddenbrock näytti kuin pilvistä pudonneelta. -- Onko tuo Löfving\nmenettänyt järkensä? Kuinka hän uskaltaa sekoittaa minun nimeni tähän\nasiaan?\n\nOsoittamatta vähintäkään hämmästystä vastasi kapteeni varsin tyynesti:\n-- Muukalaisen tapasin kello seitsemän aikaan eilen illalla kaupungin\nulkopuolella, ja koska hän tuntui epäluulonalaiselta, kysyin häneltä\npäivän tunnussanaa. \"Jumalan kanssa\", vastasi mies selvästi, mutta\nsittenkin pyysin nähdä hänen passiansa. Hän veti sen esille, ja omilla\nsilmilläni näin, että sen oli antanut neuvosto Tukholmassa. Muukalainen\nsanoi olevansa Rostockista kotoisin, vaan sieltä oli hänet kutsunut\nherra Gyllenborg, joka tahtoi lähettää hänet Suomeen hauskuttamaan\nsotaväkeä Haminassa soitollaan.\n\n-- Mitä hiton juttuja nuo ovat? huudahti Buddenbrock yhä enemmän\nihmeissään.\n\n-- Kyllä uskon, että mies puhui totta, vakuutti Löfving.\n\n-- Mutta sitä minä en usko, keskeytti Segebaden. Ellette te itse\nvalehtele, niin valehteli ainakin tuo toinen.\n\nLöfving katseli vastustajaansa suoraan silmiin: -- Jos hän oli petturi,\nniin kai hänet jo aikoja sitten olisi otettu kiinni. Ei ole niinkään\nhelppo kulkea luvattomissa asioissa Turusta tänne saakka.\n\n-- Kuka sanoo, että hän on ollutkaan Turussa? kysyi Ring.\n\n-- Ainakin on hän ollut Porvoossa, mikäli minä ymmärrän. Epäilin minäkin\nalussa aivan kuin tekin, mutta sitten kun hän oli kuvannut minulle\nkaupungin ja kirkon aivan semmoisiksi kuin ne olivat täytyi minun uskoa.\nYksi asia vaan epäilyttää.\n\n-- Mikä niin? kysyi Buddenbrock huomaavaisuudella, jommoista hän ei\nollut tähän saakka osoittanut.\n\n-- Hän väitti että eversti Lagercrantz oli vangittu.\n\n-- Vangittu! toistivat Ring ja Segebaden hämmästyneinä katsellen\nBuddenbrockia. Tämä kalpeni.\n\n-- En tiedä, jatkoi Löfving viattomasti, mutta niin se muukalainen\nkertoi. Se tapahtui rannalla, jossa eräs upseeri muutamien rakuunain\njohtajana veti käskykirjeen esiin ja vaati everstin miekkaa. Ensin\neversti Lagercrantz ei tahtonut antaa sitä, mutta antoi sitten\nkuitenkin. Hänet vietiin laivaan, joka oli lähtövalmiina, ja siinä\ntäytyi everstin vankina kulkea Tukholmaan. Ties Jumala puhuiko\nmuukalainen totta, mutta niin hän vaan kertoi.\n\nBuddenbrock seisoi siinä hämillään ja ääneti. Tämä salaisuus ei voinut\nolla tunnettu muuten kuin että joku juuri äsken oli tuonut sen\nPorvoosta. Itse hän ei ollut vielä saanut raporttia.\n\n-- Tahdon tavata tuota miestä, sanoi hän kiivaasti. Laittakaa hänet\ntänne!\n\n-- Voi, kun en tietänyt ennen! huudahti Löfving. Nyt on liian myöhää.\nTuo kummallinen mies uskoi minulle että hänet oli lähetetty herra\nparonin veljen luo Viipuriin ja hän katosi käsistäni niin äkkiä ja\nselittämättömästi kuin olisi ollut itse paholainen.\n\n-- Valehtelet! huusi Buddenbrock. Jotakin sinulla on ollut tekeillä, ja\nnyt pelkäät joutuvasi kiinni.\n\nKapteeni loi tyynen ja vakavan katseen esimieheensä.\n\n-- Ketä pelkäisin? En pelkää koskaan, sillä minulla on laupias Jumala ja\noikeutta tekevä kuningas. Vihollistanikaan en pelkää, sillä hänen\niskuunsa vastaan iskulla. Jos kaikilla olisi ollut minun rohkeuteni, kun\nolimme Säkkijärvellä ja minä pyysin 2,000 miestä, niin olisi teidän\nylhäisyydellänne 24 tunnissa ollut Viipurin avaimet kädessään.\n\nVihan piirre ilmaantui Buddenbrockin kasvoissa: -- Sinä kai halusit\nkomppaniiasi kanssa toistaa samaa mitä teit Lappeenrannassa, kun sitä ei\nmillään keinoin saatu paikkaansa pitämään.\n\n-- Ei ikinä, teidän ylhäisyytenne. Kyllä se tällä kertaa olisi\nsuorittanut asiansa niin hyvin, että teidän ylhäisyytenne lastenlapset\nolisivat olleet pakotetut ylpeydellä sanomaan: \"Olivat sentään\nsuomalaiset rykmentit miehiä, joihin saattoi luottaa.\"\n\n_Segebaden_. Semmoista on nyt helppo sanoa.\n\n_Ring_. Kuka takaa, ettette olisi kaikki hukkuneet?\n\n_Löfving_. Sitä ei olisi tapahtunut. Semmoisessa pyryilmassa olisi\nkaikki sujunut kuin rasvattuna.\n\n_Segebaden_. Ainakaan ei mikään estä teitä nyt kerskaamasta.\n\nLöfving kohotti ylpeästi päätänsä. -- En ole koskaan kantanut kunniaani\nsuussani, mutta sitä uskallan väittää, että epäilkööt mieheni ketä\ntahansa, minua ne eivät epäile, enkä olisikaan jättänyt heitä pulaan.\nSentähden olimme voitosta varmat.\n\n-- Epäileekö väki täällä ketään? kysyi paroni tutkien.\n\n-- Kyllä, niitä, joihin se ei luota.\n\n-- Ei luota. Siis kuitenkin johonkuhun?\n\n-- Se ajattelee samaa kuin se ajatteli silloin kun menetimme\nLappeenrannan ja Wrangelin. Susi ei itke koiran kuolemaa.\n\nTumma puna nousi Buddenbrockin poskille, mutta hänen ryhtinsä pysyi\narvokkaana ja ääni tyynenä, kun hän vastasi: -- Kapteeni Löfving ei tee\nensi kertaa näitä viittauksia, mutta tämä on oleva viimeinen. Kunnes\nolette antanut tyydyttäviä selityksiä kaikkeen siihen, mitä täällä\nolette puhunut, antakaa pois miekkanne.\n\n-- Miekkanne! pyysi Segebaden.\n\nHeti seisoi Löfving miekka kädessään, valmiina antamaan sen pois, mutta\nsiinä oli hän pakotettu purkamaan sydäntänsä, ja kylmällä tyyneydellä\nlausui hän lujasti ja katkerasti: -- Voi teitä päälliköitä ja kuninkaan\nmiehiä! Te hajoitatte missä teidän pitäisi koota, tapatte sitä mitä\npitäisi säilyttää, ja tallaatte sitä minkä pitäisi elää. Mutta yhtä\nvarmasti kuin te nyt kavallatte tätä maata, on se päivä koittava,\njolloin teitä kavalletaan, sillä Jumala on oleva kostajamme.\n\n\n\n\nIV Luku.\n\nLevottomia päiviä.\n\n\nHaminan kaupunki mainitaan perustetuksi vuonna 1632 nimellä Vehkalahti\nsamannimisen pitäjän mukaan. Syrjäisenä kylänä pysyi se kauan\nhuomaamattomana ja erillänsä suurista valtiollisista tapauksista, mutta\nkun Viipuri oli menetetty, täytyi Ruotsin etsiä uutta puolustuslinnaa\nEtelä-Suomessa, ja silloin kääntyivät silmät Haminan puoleen.\nEnsimmäinen linnoitus rakennettiin 1722, mutta vähäpätöinen se oli, ja\nsentähden kun ruvettiin valmistuksiin 1741 vuoden sotaa varten,\nlaajennettiin sitä, ja tämän kertomuksen aikana oli kaupunki kaikilta\ntahoilta ympäröitty linnoitetuilla valleilla, jotka sitä enemmän\nrasittivat mieliä mikäli ne valmistuivat. Semminkin synnyttivät\nlevottomuutta valleihin sijoitetut ruutikellarit, kun huhuttiin, että ne\nolivat huonosti varustetut ja kaupunkilaisille hengenvaaralliset. Eikä\nluontokaan tarjonnut mitään virkistävää mielelle, sillä Hamina ei ollut\nmitenkään sen puolesta suotuisa. Ympäröitsevät linnoitukset olivat kyllä\nlaajat, mutta itse kaupunki oli pieni ja useimmat talot olivat vaan\nmatalia puuhökkeleitä. Niiden keskellä kohosi kuitenkin suuri, komea\nrakennus, jota sanottiin kuninkaalliseksi varastohuoneeksi, sekin\npuusta, mutta kopeillen suurella, kullatulla F:llä kuninkaallisen\nkruunun alla. Tämä upea koristus oli asetettu korkealle harjalle ja\nloisti päivänpaisteessa puolen penikulman päähän kaupungin ulkopuolelle.\nMonen mielestä oli tuo kultainen merkki kunniana kaupungille ja enteenä\nsen vastaisesta suuruudesta, mutta toiset pitivät sitäkin vaarana, koska\nviholliset jo kaukaa saivat siitä selvän maalin palaville\npikivannikoilleen ja pommeilleen.\n\nTähän aikaan lisäsi huolia myös kivulloisuus. Laivasto, joka ankkuroi\nHaapasalon ja Kursalon luona, lähetti joka päivä sairaita ja kuolevia\nmaille, eikä ollut tila parempi armeijankaan väestössä. Huono ruoka,\nhuono vesi ja epäterveelliset asunnot olivat synnyttäneet kuumeita ja\npunatautia, jotka vaativat epälukuisia uhreja. Ahtaus ja hoidon puute\nlevitti ruttoa, niin ettei vihdoin, ollut yhtään taloa, jota kuolema\nolisi säästänyt.\n\nKevät kului kuitenkin ilman erityisiä tapauksia, sillä uudistettu\naselepo jatkui määräämättömäksi ajaksi. Pohjoisessa, Marttilan\ntienoilla, tapahtui joskus kahakoita, mutta vaikka olivatkin verisiä,\neivät ne tuottaneet tärkeämpiä seurauksia. Ruotsalainen pääkortteeri oli\nyhä vielä Myllykylässä, kolme virstaa Haminasta pohjoiseen. Armeija,\njohon kevätpuolella oli tuotu lisäväkeä, oli nyt luvultaan 15,000 miestä\nja majaili osaksi Haminassa, osaksi pitkin Kymijokea, estääksensä Keltin\nja Anjalan luona venäläisten pääsöä. Laivastossa oli 15 linjalaivaa ja 5\nfregattia paitsi kaalerilaivastoa 3,700:dan miesvoimalla. Idässä\nvartioitsi kaupunkia 600 jalka- ja 72 tykkimiestä, joiden 24\nkenttätykkiä olivat asetetut vuorisolaan Mäntylahdella 5 virstaa\nkaupungista.\n\nSiten varustettuna taistelua varten oli koko seutu jännityksessä ja\nlevottomuudessa. Kukaan ei tiennyt milloin aselepo päättyy, mutta että\nse voi tapahtua minä hetkenä tahansa, sen tiesivät kaikki. Ja mitä\nsitten tulee? Alituinen epätietoisuus rupesi vihdoin painostamaan\nrohkeimpienkin mieltä, ja moni piti jo lopullista ratkaisua parempana\nkuin tätä ijankaiken uhkaavaa vaaraa.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun yksi Lewenhauptin ajutantti äkkiä\nsairastui ja kuoli. Hänen edeltäjänsä oli sama kuume jo sitä ennen\ntemmannut pois, ja kun useat muutkin upseerit tunsivat saman raivoavan\nruton heitä uhkaavan, pääsi kauhu ja levottomuus yleiseksi. Ei ollut\nylhäinen enemmän turvattu kuin alhainenkaan. Täällä saattoi ken hyvänsä\nensi päivänä maata paareilla.\n\nHuolimatta tarttumasta ja yleisestä alakuloisuudesta, tahtoi Lewenhaupt\nkunnioittaa ajutantti-vainajansa muistoa ja saada hänen viimeisen\nmatkansa niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Ruumis siunattiin muutama\npäivä ennen juhannusta kirkossa, ja siellä ympäröivät arkkua ylhäisimmät\nesikunnan upseerit. Itse Lewenhaupt näytti kovin liikutetulta, kun\nsotapappi pitkässä puheessa ylisti vainajan ansioita, tulkitsi jälkeen\njääneiden kumppanien kaipuuta, ja hartailla sydämmillä yhtyivät kaikki\nvirteen, jolla toimitus lopetettiin.\n\nPieni kirkko oli ahdinkoon saakka täynnä, ei ainoastaan likeisiä\nystäviä, vaan uteliaitakin, jotka tavalla tai toisella olivat hankkineet\nitselleen pääsyn. Mutta vaikka monikaan ei voinut nähdä muuta kuin\nkorkeiden herrojen hattuja, pysyttiin kuitenkin hartaina loppupuoleen.\nJo oli aljettu viimeinen virsi, kun ovenpuolella syntyi häiriö. Mitä se\non? Mitä merkitsi tuo kumea sorina ja liike, joka aallon tavoin vyöri\nyhä ylemmäksi? Joka mies ehdottomasti käänsi päänsä nähdäksensä, eikä\naikaakaan niin huomattiin venäläinen sanansaattaja kirkon ovella ja\nnähtiin kapteeni Mörnen tunkeutuvan joukon läpi tuoden kirjettä, jonka\nhän antoi Lewenhauptille. Tämä kiihkeästi repi kuoren ja punastui. Sillä\nvälin loppui virsi, ja kun viimeiset säveleet olivat haihtuneet, lausui\nkreivi matalalla äänellä likimmäisille jotka kovassa jännityksessä\nolivat odottaneet hänen sanojansa -- Aselepo on päättynyt. Kolmen päivän\nperästä aikoo Lascy olla meitä vastassa.\n\nNyt syrjäytti tämä kysymys kaikki muut ajatukset, ja tuota pikaa oli\nkirkko tyhjänä. Uutinen levisi miehestä mieheen, ja koko Hamina joutui\nkauhun valtaan. Väkijoukko hajaantui kuin akana tuuleen, ja\nsotapäälliköt kokoontuivat linnanpäällikön, eversti Villebrandin luo\nneuvottelemaan. Neuvottelu oli lyhyt mutta kiivas, sillä eversti\nBousquet asettui mitä jyrkimmästi useimpien ehdottamaa peräytymistä\nvastaan. Hän huomautti mitä seurauksia olisi siitä, että ilman muuta\nHamina lahjoitetaan pois, vaikka se aivan äskettäin oli maksanut 23\ntynnyriä kultaa. Olkoonpa vaan, että Ranska eikä Ruotsi maksoi nuo\nrahat, tappio on yhtäkaikki sama. Hamina oli koko muun Suomen avain.\nSitäpaitsi oli tänne koottu suurin osa sitä viljaa, niitä ampumavaroja\nja muuta muonaa, mitä maassa löytyi. Tahdottiinko nyt heittää tämä\nkaikki?\n\nTämä kaikki voidaan pelastaa, arvelivat toiset, mutta se käy\nmahdottomaksi, jos päistikkaa peräydytään.\n\nJos saataisiinkin varastot kuljetetuiksi pois, millä korvataan linna,\njoka tarkoittaa koko Etelä-Suomen suojelemista ja armeijan tukea. Eikö\nperäytymisellä saada aikaan sama epätoivo kuin Lappeenrannan\nhävityksessä. Ja kuka takaa, että päällikkyys moisen siveellisen häviön\njälkeen vielä jaksaa pitää johdon käsissään? Omasta puolestaan varoi\nBousquet pahinta ja kehoitti virkeällä innolla taisteluun.\n\nTämän johdosta syntyi uusi neuvottelu. Edut ja vaikeudet otettiin vielä\nkerran harkittaviksi, mutta mitä likemmin asemata tarkasteltiin, sitä\nselvemmältä tuntui jokaisesta, että oli täytymys peräytyä. Hamina ei\nollut paljonkaan parempi kuin hiirenpesä. Sen katuja voitiin joka\nhaaralta ampua, eikä vihollisen ollut vaikeata päästä parinsadan\naskeleen päähän kaupungista, sillä ollessaan korkean rannan suojassa ei\ntarvinnut hyökkääjän pelätä, että häntä ennen aikoja huomataan, vielä\nvähemmin että häneen ammutaan. Sitäpaitsi oli koko puolustuslaitos\nnurinpäin. Ei ollut ulkovarustuksia ympäröivien kunnaiden pyyhkimistä\nvarten. Ja millainen oli itse linnoitus? Ikäänkuin tehty tarjoamaan\nvalloittajalle voiton. Nostosiltain sijassa oli kiinteitä siltoja ja\nkelvottomia puuportteja ilman yhdistysvalleja. Ja vallit! Ne saattoi\nsadekuuro viruttaa pois. Juoksuhaudat olivat kyllä riittävän syviä,\nmutta paaluaitauksia puuttui saatikka muuta, mikä ryntäävää vihollista\nestäisi. Sitäpaitsi oli linnoitussuunnitelma niin laaja, että sen\npuolustukseen tarvittiin 10,000 miestä. Mutta ruotsalaisessa armeijassa\nei ollut kuin 14,000 miestä. Lascy sitävastoin oli tulossa 22,000 miehen\nkanssa. Täällä ei voitu mitään saada aikaan.\n\nEversti Bousquet ikäänkuin kairasi terävät silmänsä tuohon loistavaan\njoukkoon, joka niin avomielisesti hylkäsi jokaisen puolustamishankkeen.\n\n-- Hamina, ärjäsi hän, on siis hiirenpesä, kurja hökkeli, kokonaan\narvoton ja mahdoton puolustaa!\n\n-- Siihen asiaan ei maksa vaivaa tuhlata sanojakaan, huudettiin monelta\ntaholta.\n\nMutta Bousquet ei hellittänyt: -- No olkoon! Veremme on siis liian\nkallis vuodatettavaksi Haminan puolesta! Mutta miksi olemme siis\nviipyneet täällä ikäänkuin tämä linna olisi paras turvamme. Vastoin\nparempaa tietoamme olemme houkutelleet tänne talonpoikia Venäjän\npuolelta saadaksemme siedettävää ruokaa ja voidaksemme puolustaa asemaa.\nOlemme kestäneet kelvotonta juomavettä, joka on vienyt hengiltä\nsadottain nälkäisiä miehiämme, olemme rasittaneet suomalaisia\nrykmenttejä vallien korjaamisella ja jo entiseltään syvien vallihautojen\nsyventämisellä. Olemme luulotelleet kuninkaalle ja kansalle, että he\njuuri tässä paikassa saavat nähdä uskollisten ruotsalaistensa\ntaistelevan viimeiseen veripisaraan ennenkun luopuvat siitä. Olemme\nentisillä erehdyksillä synnyttäneet alakuloisuutta ja avonaista\nnurjamielisyyttä niissä, joiden pitäisi meihin luottaa, ja joita ilman\nemme mitään voi. Minkä tähden? Totta tosiaan, siksi vaan että he\nvoisivat syystä leimata meitä julkisiksi kavaltajiksi.\n\nSyntyi ääretön hälinä. Bousquet'n viimeiset sanat olivat nostaneet\nvimmattua suuttumusta, joka purkautui uhkauksiin ja solvaaviin sanoihin,\nmutta vanha eversti ei peruuttanut mitään. Ranskalaisena ja\nkaarlolaisena hän tiesi, mitä sellainen armeija, joka taistelee henkensä\npuolesta, voi saada aikaan, ja Hamina oli kyllä hyvä, jos sitä\npuolustivat miehet eikä jänikset. Muutoin ei ollut tarvis päästää\nvihollista kaupungin luo. Olihan Mäntylahden sola, jota voitiin\npuolustaa maailman loppuun saakka.\n\nTämä viime lausunto sai mielet vähän rauhoittumaan. Neuvoteltiin\nuudestaan ja ryhdyttiin vihdoin äänestykseen, mutta tulos oli sama.\nSolalla ei ollut varsinaista merkitystä kaupunkiin nähden. Peräytyminen\noli välttämätön mieluimmin Summaan, josta sitten käännyttäisiin joko\nMarttilaan tahi Haminaan. Sieltä voitiin pitää auki tie Kymijoelle, joka\noli oikea puolustuslinja. Tätä ehdotusta puolustivat kaikki muut paitsi\nBuddenbrock ja eversti Freidenfelt, jotka yhtyivät Bousquet'hen.\n\nArmeijalle annetaan käsky peräytyä, ja vähälukuisen miehistön kanssa\njätetään ainoastaan Bousquet paikalle suoriutuman miten parhaiten voi.\nRaivostuneena kuin ärsytetty leijona tempasi 78 vuotias eversti peruukin\npäästään, iski sen pöytään ja kysyi eikö jo Säkkijärven ja Lappeenrannan\nhäpeä riittänyt. Sitten huomautti hän taas mitä seurauksia\nperäytymisestä olisi ja syytti kaikkia jotka Hatun nimen omistavat.\nErityisesti puhui hän Lewenhauptia varmaankin kohtaavasta edesvastuusta,\nja kuinka hän kerran vielä saa katua sitä erehdystä, jonka nyt teki,\nsillä puolustaa sitä ei voitu koskaan.\n\nLevotonna ja tuiki pahalla mielellä lähti Lewenhaupt pois. Säkkijärven\nmuisto oli haava, joka ei tahtonut parantua, ja nyt oli Bousquet iskenyt\nsitä syvemmäksi. Voi tuota onnetonta talviretkeä, josta häntä\nalituisesti soimattiin! Buddenbrock huomasi synkän ystävänsä\nalakuloisuuden ja seurasi häntä lieventääksensä hänen ahdistustansa\nlohduttavilla sanoilla. -- Miksi yhä tuskitella tuosta vähäpätöisestä\nSäkkijärven asiasta? Sitä ei enään kukaan ajattele. Sinua ei moitita\nsotaliikkeistäsi, vaan kuninkaanvaalista, kun pidät Birkenfeldin etkä\nKaarlo Ulrikin puolta.\n\n-- Tiedän sen, vastasi Lewenhaupt suuttuneena. Mutta minkätähden sitte\nhuudetaan tuota holsteinilaista nulikkaa? Selvästi vanhan ystävän\nloukkaamista varten. Tahdotaan pettää Ranska ja vaihtaa tämä vanha\nliittolainen Venäjän ystävyyteen. Venäjä ja Ruotsi ystävyksiä! Sepä\njotakin. Mikä halpa mielettömyys!\n\n-- Mutta, intti Buddenbrock varovaisesti, sillä voimme saada rauhan ja\nkeisarinnan ystävyyden. Armeija saisi palata kotiin, ja tämä kurja\nrajamaa pääsisi jatketusta hävityksestä.\n\nVihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä, kun hän pysähtyen puoleksi\nuhkaavalla äänellä kysyi:\n\n-- Oletko sinäkin niitä? Luuletko etten tiedä mikä käärme noissa rauhan\nlaupeissa sanoissa piilee? Kadehditaan valtaani, tahdotaan kukistaa\nminut, jotta päästäisiin itse peräsimeen. Siinä se rauha, jonka tähden\nmeidän miehemme nyt matelevat verivihollisemme edessä. Mutta vielä minä\npysyn ohjaksissa, eikä kukaan minulle määrää lakia, sillä itse minä olen\nheidän lakinsa.\n\nBuddenbrock laski kätensä ystävän olalle: -- Sinun täytyy punnita\nsanojasi, Lewenhaupt. Tuonlaiset lausunnot saattavat käydä raskaiksi,\njos meidän suupaltit sattuvat niitä kuulemaan.\n\n-- Ikäänkuin ei kaikki kävisi raskaaksi, kun vaan ei tanssita junkkarien\npillin mukaan. Mutta minä sanon sinulle, tällä kertaa Ruotsi valitsee\nkuninkaansa siitä huolimatta mitä nuo pöyhistyneet onnenonkijat\nkäskevät. Vielä on Fredrik kuningas elossa, ja hänen jälkeläisensä\nvalitaan julkisilla valtiopäivillä. Kansa äänestää Birkenfeldin\nherttuata, sillä hän voi luoda Ruotsin onnen. Kaikki muut ajattelevat\nvaan omaa etuansa.\n\n-- Toivokaamme että niin käy, vastasi Buddenbrock, hyvillänsä kun sai\naihetta päästä polttavasta pääkysymyksestä. Toivokaamme että herttuasta\nkehittyy sinun onnesi ja Ruotsin. Muistathan millaista loistoa kaikki\nennustivat sinulle, kun Tukholmassa astuit laivaan purjehtiaksesi\nSuomeen?\n\nLewenhaupt seestyi ja katsoi luottomielisesti asekumppaniansa. -- Kun\nnousen loistoon, niin sinäkin Buddenbrock nouset kunniaan. Tahdon\npalkita ystäviäni kuninkaallisesti, mutta vihollisiani tallaan, kunnes\nhe kiemuroivat kuin madot ja menehtyvät.\n\nBuddenbrock nyökäytti kiitollisesti päätään, ja Lewenhaupt jatkoi: --\nTiedän semmoisen päivän tulevan, sillä eräs tietäjätär on minulle\nennustanut enemmän kunniaa kuin mitä voin kestää.\n\n-- Koska? Missä?\n\n-- Ranskassa, Hän sanoi että voin odottaa hallitsijanvaltikkaa, ellen\nkompastu 2:teen ja 3:een. Varon näitä numeroita, sillä ne näkyivät\npaarini alla.\n\n-- No niin, ruumispaaria he voivat ennustaa meille kaikille, mutta\nvaltikkaa! Oletko koskaan ajatellut itseäsi hallitsijan valtikka\nkädessä?\n\nLewenhaupt punastui äkisti, ja hänen silmänsä leimahtivat: -- Miksi ei?!\nMutta valtikkaan kuuluu kruunukin. Hän viittasi itään: -- Ehkäpä se\nriippuu tuolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTieto armeijalle annetusta peräytymiskäskystä levisi kuin kulovalkea\nkaupunkiin, ja samaan aikaan kiiti kuriiri pääkortteeriin ilmoittamaan,\nettä aselepo oli päättynyt. Odottamaton uutinen sotaväen lähdöstä nosti\nHaminassa hämmästystä ja kauhua. Ennen niin taistelukiihkoiset Hatut\nolivat nyt siksi sävyisiä, että pahoittelivat kun ei oltu rauhallisilla\nkeinoilla sovitettu selkkauksia. Pääkortteerin ei tarvinnut heti tehdä\nlähtöä, oli siis riittävästi aikaa päästää tunteet purkautumaan, ja sitä\nkyllä käytettiinkin joka taholla. Eräästä teltasta Myllykylän\nkanervakankaalla kuului jo meluavia ääniä.\n\n-- Koko tämä kurjuus tulee yksinomaan Lewenhauptista ja hänen\nranskalaisista ystävistään! huusi kornetti Hubert, joka samanikäisten\nkumppanien parissa tahtoi purkaa sydäntänsä.\n\n-- Kenestäpä muista, myönsi Reif. Ranskalaiset kujeilijat ovat saaneet\nmeikäläiset mielipuoliksi.\n\n-- Valehtelet, tiuskasi Segebaden, iskien nyrkkinsä pöytään. Jos kaikki\nolisivat Lewenhauptin lailla äänestäneet Birkenfeldin herttuaa, olisivat\nasiat selvillä, ja silloin voisi valtakunta yksimielisesti hieroa\nrauhaa.\n\n-- Mainio rauha! ivasi Reif. Jänisten ja kavaltajien ostama\nranskalaisella kullalla.\n\nSegebaden astui uhkaavana hänen eteensä.\n\n-- Toista se! Jos uskallat.\n\n-- Uskallan! Kaikki, jotka eivät ole hulluja, tahtovat rauhaa, ja sen\nvoisimme saada, jos tekisimme Peter Ulrikin kuninkaaksemme. Hän on\nkeisarinnan sisarenpoika, ja hänestä olisi valtakunnalle suurta hyötyä,\nmutta Lewenhaupt tahtoo tasavaltaa, päästäksensä itse hallitsemaan, ja\nsentähden hän jättää maan ja valtakunnan hunningolle.\n\nRaivokkaana kohotti Segebaden käsivartensa hyökätäksensä nyrkillä\nvastustajaansa; Reif niinikään tarttui pikaisesti miekkaan, mutta\nennenkun hän sai sen tupesta, olivat hänen ystävänsä rientäneet estämään\nhäntä. Segebaden tahtoi tunkea vastustajansa syrjään, mutta Reifin\nystävät eivät väistyneet, ja kun samassa Segebadenin hengenheimolaiset\nasettuivat hänen ympärilleen, ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa\nsuunpieksämistä.\n\n-- Ruotsi, huusi Segebaden, saa kiittää Jumalaa, kun sillä on\nLewenhauptin kaltainen mies, joka vielä valvoo, että sen kuninkaan\nvalitsevat valtiosäädyt eikä muutamat jänissydämmiset sotapäälliköt.\n\nReif, Hubert ja muut samanmieliset tahtoivat käydä Segebadeniin käsiksi,\nmutta Lewenhauptin puoluelaiset tunkivat heidät pois. Siinä huusi Reif\nhäntä ympäröivästä ryhmästä: -- Odotapa, Segebaden, sen saat vielä\nmaksaa. Björnberg, Stjerneld ja monet muut ovat vannoneet, etteivät\ntaistele Venäjää vastaan jos Peter Ulrik tulee kuninkaaksemme, ja siksi\nhän tulee. Tehköön Lewenhaupt mitä voi.\n\nNe sanat saivat aikaan uuden, vielä hurjemman mylläkän, ja pian\nsyöksyivät nuoret, hurjistuneet soturit taivasalle. Sieltä kuului muiden\nkovaäänistä puhetta. Joukko vanhempia upseeria joi vallan lähellä heitä\nkeisarinna Elisabetin sisarenpojan, Peter Ulrikin maljaa ja kohottivat\nsitten lasinsa juodaksensa Venäjän menestykseksi. Silloin lähestyi\nLewenhaupt kulkien käsikynkässä Buddenbrockin kanssa, tosin jotensakin\nkaukana, mutta kuitenkin siksi lähellä, että jo saivat sanoista selkoa\nja ymmärsivät mistä oli puhe. Ei ollut ensi kerta kun alapäällikkökunta\ntäten uhmasi hänen tahtoansa, mutta kun hän ei kyennyt ryhtymään\nmihinkään näitä uppiniskaisia vastaan, poikkesi hän syrjään ja katosi\nystävänsä kanssa, ikäänkuin eivät olisi mitään kuulleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä levoton päivä oli nyt lopussa, ja uupuneena heittäytyi Lewenhaupt\nvuoteelle nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa. Neuvottelut olivat\nsuoritetut, kirjeet kirjoitetut ja kuriirit lähetetyt. Palvelevat\nherratkin olivat poistuneet. Hän halusi lepoa, voidaksensa unhottaa\nvaivat ja huolet. Ahdistetun ylipäällikön sisu oli kuitenkin siksi\nkuohuksissa, ettei uni saapunut, ja taas tunki kiivaita sanoja hänen\nkorviinsa, niin ettei unta ollut ajateltavissakaan. Liikahtamatta koetti\nhän käsittää näitä ääniä ja huomasikin, että etehisessä vartioiva\nsotamies oli joutunut sanakiistaan jonkun kanssa. Lewenhaupt kuunteli\nvieläkin, mutta kun kiistaa jatkui, tarttui hän pieneen soittokelloon,\njolla hän kutsui vahdin sisään. Tämä aukaisi oven, mutta samassa tunki\nSegebaden sisään ja heittäytyi polvilleen Lewenhauptin eteen, joka vielä\noli vuoteella.\n\n-- Suokaa minun lausua muutamia sanoja! pyysi nuorukainen huohottaen.\nÄlkää käskekö minua pois. Sanani ovat vaan teitä varten.\n\nLewenhaupt nousi, käski sotamiehen ulos ja tarjosi kättä Segebadenille,\nnostaaksensa hänet polvistuneesta asemastaan.\n\n-- Mikä on? kysyi kreivi levottomana. Mitä tahdot?\n\n-- Voi setä, jos tietäisitte! Kaikki ovat teitä vastaan. Ylhäiset\npäälliköt aikoivat tehdä salaliiton keisarinnan sisarenpojan eduksi.\nOlen kuullut heidän vannovan, etteivät aijo taistella Venäjää vastaan,\nkoska Kaarlo Pietari Ulrik on saava Ruotsin kruunun eikä kukaan muu.\nUseat upseerit valmistavat jo matkamyttyjänsä palataksensa Tukholmaan ja\najaaksensa siellä tahtonsa perille.\n\n-- Lähtekööt, vastasi Lewenhaupt kalpeana mutta ylpeänä. He eivät ole\nyksin maailmassa. Minä saan tahtoni perille ilman heitä.\n\n-- Teidän pitää tietää kaikki! Ne komeat arkut, joita juhlallisesti\najettiin tänne -- voittosaalis Säkkijärveltä --\n\nLewenhaupt säpsähti: -- No, mitä niistä?\n\n-- Niistä puhutaan kaikkialla. Sotamiehet väittävät, että te olette\nsalassa tyhjentänyt ne, ja pistänyt kullan omaan taskuunne. Luullaan\nettä olette saanut nämä aarteet palkkioksi kavalluksesta. Päälliköt\nhuutavat rauhaa, mutta sotamiehet vaativat taistelua. Ääretöntä\nkatkeruutta on nostanut Haminan heittäminen ilman puolustusyritystäkään.\nSuomalaiset ja ruotsalaiset sotamiehet ovat yksissä tuumissa, ja kuulin\nheidän sanovan, ettei tämä peräytyminen ole muuta kuin sen jatkoa, mitä\nBuddenbrock teki Lappeenrannassa. Armeija lisäksi uskoo, että\nLagercrantz ja Löfving ovat vangitut sentähden, että tahtoivat taistella\nja koettivat estää Suomen jättämistä vihollisille.\n\nSegebaden vaikeni, ja vasta silloin hän huomasi minkä vaikutuksen hänen\nsanansa olivat tehneet. Lewenhaupt oli kavahtanut pystyyn, hänen värinsä\noli muuttunut tuhkaharmaaksi, ja hän seisoi tuossa liikahtamatta\ntuijottaen uskolliseen sanansaattajaansa. Näytti siltä kuin olisi hänen\nsydämmensä lakannut tykyttämästä. Painostava vaitiolo alkoi, jolloin\nLewenhaupt tajuttomasti kairasi katseensa Segebadeniin.\n\n-- Suomen jättäminen viholliselle?! huudahti hän vihdoin. Nuo ilkiöt!\n\n-- Niin, armas setä. Väestö uskoo, että te ja muut päälliköt aijotte\nmyydä Suomen. Moni arvelee, että se jo on tapahtunut ja että\nvastustaminen on turhaa.\n\nLewenhaupt seisoi ääneti huulet yhteen puserrettuina, ja Segebaden\njatkoi: -- Jos kuulisitte mitä ilkeitä renkutuksia teistä lauletaan.\nSanotaan, että kävitte Säkkijärvellä ainoastaan juodaksenne veljenmaljaa\nLascyn kanssa ja saadaksenne hänen kultansa.\n\n-- Kahleisiin nuo konnat! kirkasi Lewenhaupt ja polki lattiaa niin että\nhuone tärisi. Jok'ikinen, joka niin puhuu, on vangittava.\n\n-- Ei ole meillä tilaa niille kaikille. Ette tiedä.\n\nKreivi oli hetkisen vaiti, sitten naurahti hän äkkiä teeskennellen\niloisuutta, ikäänkuin olisi hän kuullut hyvän pilan: -- Ho, ho, ho!\nLuulevat voivansa pelottaa minua! Kirkukoot, poikani! Äänekäs parkuminen\nrauhoittaa mielet, ja kun sitten esiinnyn niin he tottelevat.\n\nSegebaden tunsi suojelijansa ja tiesi, ettei ollut helppoa saada häntä\nuuteen ajatussuuntaan, mutta hän tahtoi kuitenkin vielä yrittää ja\njatkoi siis:\n\n-- Moni uskoo, että olette syytön ja että voidaan suoriutua, jos\nrohkeasti puolustatte Mäntylahtea. Kansa saisi siitä suurta lohdutusta,\njos ottaisitte tämän huomioon. Asettukaamme vastarintaan!\n\nLewenhaupt hengitti helpommin. Hän näkyi päässeen oikealle uralle: --\nVai niin! Minuun ei luoteta turhaan. Olen aina ollut sotamiehen ystävä\nja otan asiata harkitakseni. Ehkä ei olisi hullumpaa. Voi, kunpa vaan\ntietäisi mitä tulevaisuus kantaa helmassaan.\n\nVirkeä ilo näkyi Segebadenin kasvoissa, ja varmana hyvästä menestyksestä\nhuudahti hän innostuneena: -- Tiedän yhden, joka voi teille ilmaista\nkaikki! Se tietäjätär, joka ennusti Lappeenrannan hävityksen, on täällä.\nHän tuntee koko maailman salaisuudet. Kysykäämme häneltä. Hän puhuu\nyksinomaan suomea, mutta olen jo siksi oppinut tätä kieltä, että voin\nolla tulkkina.\n\nKreivi vaipui ajatuksiin. Kaunis tietäjätär Lyonissa oli jo ennustanut\nhänelle katoamatonta kunniaa. Mutta täällä Suomessa ei siitä näkynyt\njälkeäkään. Ehkä voisi tämä suomalainen noita sanoa hänelle, missä ja\nkuinka menestystä oli saatavissa, ja ennen kaikkea kuinka hän saisi\nvastustajansa kukistetuiksi.\n\n-- Tuo tänne se nainen. Mutta kenenkään tietämättä.\n\nSegebaden riensi ulos ja palasi heti, mutta ei yhden vaan kahden\ntietäjättären parissa. Ring oli muuttanut vahtimiestä ja seisoi nyt\nsamoin kuin hänen toverinsakin jännityksessä odottaen salaisen\nkohtauksen tuloksia.\n\nLewenhaupt oli valmistanut pienen kehoittavan tervehdyksen\nrohkaistaksensa tuota halpaa naista, ja saadaksensa hänet haltioihinsa,\nmutta nähdessään nämä molemmat ilmautuvan yhtaikaa, astui hän\nhämmästyneenä taapäin ja kääntyi sitten kysyvästi katsomaan\nSegebadeniin.\n\n-- En tiedä kuka heistä on oikea, sopersi tämä neuvotonna.\n\nKorkeana ja tarmokkaana, mustapukuisena ja vakavana astui toinen\nnaisista pari askelta huoneen sisään, ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät\nvielä kalpeammiksi. Lewenhaupt katseli häntä ääneti, hänestä näytti\nnainen uhkaavalta kuin onnettomuutta ennustava, välttämätön kohtalo,\nmutta sittenkin tuntui hänestä tuo toinen nainen, joka valkoisessa\npuvussaan palavine silmineen katseli häntä, vieläkin kolkommalta. Hän\nkäsitti nyt, että tuo se olikin Tasma, tietäjätär. Hänen yliluonnollinen\ntyyneytensä vaikutti sietämättömästi. Mutta vastenmielinen oli tuo\ntoinenkin. Sehän oli Löfvingin vaimo. Mitä varten hän oli saapunut\ntänne? Ehkä muiden kanssa syyttääksensä häntä. Mitä tuolle\nkutsumattomalle vieraalle olisi tehtävä?\n\nLeena vaan ei epäröinnyt. Hän astui esille, tarjosi polvistuen\nanomuskirjan Lewenhauptille ja sanoi: -- Armahtakaa, teidän\nylhäisyytenne, onnetonta. Olen kapteeni Löfvingin vaimo ja rukoilen\nmieheni puolesta, joka syyttömänä on pantu vankeuteen.\n\nTuskainen ääni kuului etuhuoneeseenkin ja lisäsi siellä seisovan Ringin\nuteliaisuutta. Hän raotti ovea ja näki vilahdukselta kreivin sillä\nhetkellä, jolloin tämä jätti anomuskirjan Segebadenille. Leena oli\nnoussut, ja sinne uloskin kuului hänen kiivaat sanansa, jotka kaiketi\nkoskivat Lewenhauptin vastausta hänen armonanomukseensa.\n\n-- Oi, teidän ylhäisyytenne, kuka on niinkuin Löfving kaikkialla\nseisonut vahvana tornina, johtavana majakkana pimeydessä? Kuka on\nniinkuin hän viittonut tietä epäröiville? Ei hän ole koskaan pelännyt\neikä pettänyt. Olen seurannut häntä kotona ja ulkomailla niinkuin ei\nyksikään toinen, ja vannon, että hän on ollut vahvana linnana, jonka\nkoko maailma näki kaukaa ja josta vihollisemme sanoivat: auta meitä,\nJumala, tuosta. Hän on Ruotsin tuki, kotimaan maine ja kunnia.\nSemmoisiako miehiä teidän ylhäisyytenne aikoo tuomita kuolemaan?\n\nNyt sulki Segebaden oven, Lewenhaupt oli antanut Segebadenille\nviittauksen, mutta sittenkin tunki vielä yksityisiä sanoja ulos. Ring\nkuuli selvästi: \"kavallus\" -- \"sotaoikeus\" -- \"lievittäviä kohtia\" --\n\"vapaus ja armo\". Enempää ei mitään.\n\nKun Leena heti sen jälkeen lähti huoneesta, tarkasteli Ring häntä\nlöytääksensä vastausta selittämättömään arvoitukseen. Mutta se ei\nonnistunut, sillä yhtä lujana ja läpitunkemattomana kuin Leena oli\ntullut lähti hän pois.\n\nTasma oli kuitenkin jäänyt, ja Lewenhauptin ovi pysyi suljettuna, mutta\nkauan ei kestänyt ennenkuin Segebaden tuskallisena syöksyi ulos. Ring\ntarttui kiireesti hänen käsivarteensa ja kysyi: -- Tietäjätärkö siinä\nlähti?\n\nSegebaden viittasi kädellään torjuvasti: -- Ei, ei!\n\nRing seisoi hämmästyneenä: -- Hän oli kai sittenkin tietäjätär? Vastaa\ntoki.\n\nKylmänväreet pudistuttivat Segebadenia: -- Hän oli sitäkin pahempi,\nsopersi hän. Hän oli itse kolkko totuus. Lewenhaupt lupasi armahtaa\nhänen miestänsä, ja kiitokseksi siitä luetteli nainen kaikki vaarat ja\nvihamiehet, jotka ympäröitsevät kreiviä. Hän tunsi ne kaikki ja tietää\nkaikki. Olen itse sanonut tuota kaikkea, mutta varovaisemmin ja\nlievemmin. Oi, et voi aavistaa!\n\n-- Tuon minä tiedän ennalta, mutta tietäjätär. Mitä hän sanoi?\n\n-- Älä kysy. Tuo vanha noita tuolla sisällä ennustaa semmoisia\nkauheuksia, etten rohjennut ilmoittaa niitä Lewenhauptille. En kertonut\nmuuta kuin että hänen täytyi välttää numeroa 23, ja että hän vahvisti\nsanojansa sillä -- sillä --\n\n-- Millä?\n\n-- Hän sanoi, että onnettomuuden ollessa lähimpänä oli kreivi juova oman\nmaljansa silmästä silmään katsoen itseänsä. Tämä ennustus koski häneen\nniin syvästi, että minä käänsin kaikki muut varoitukset onneksi ja\nkunniaksi.\n\n-- Konna sinä! huusi Ring uhaten. Annan sinut ilmi!\n\n-- Tee se, vastasi Segebaden, pyyhkien tuskanhien otsastansa. Tee se, ja\nota edesvastuullesi, jos Ruotsin ensimmäinen mies menettää järkensä.\n\nRing jähmettyi kauhusta. Hänet kätensä riippuivat hervottomina ja hän\njäi liikkumattomana seisomaan.\n\nSegebaden purskahti itkuun ja jatkoi: -- Kunpa vaan en olisi niin varma\nsiitä, että tuo vanha yökkö puhui totta, mutta sitä hän teki. En pääse\nhänen sanoistaan. Lewenhaupt tulee vangituksi, häväistyksi,\nsurmattavaksi!\n\n-- Surmattavaksi? toisti Ring kauhistuneena.\n\n-- Niin, mestattavaksi. Ehkä tappavat meidätkin, sillä useat hänen\nmiehistänsä saavat kyllä kärsiä hänen kanssansa.\n\nNyt uudistui Ringissä hänen tarmonsa, ja hän lausui pontevasti: -- Miksi\net puhu kaikkea puhtaaksi. Tahdon tietää kaikki. Tahdon itse tavata\ntuota ihmeellistä naista. Tule!\n\nSegebaden piti ehdotusta hyvänä, ja nuoret miehet koettivat sitten\nkaikin mokomin saada naisen käsiinsä, kysyäksensä häneltä kohtaloansa.\nMutta hän oli poistunut kreivin luota ja koko tienoilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme päivää oli kulunut aselevon päättymisestä, mutta Lascya ei vielä\nnäkynyt ja pidettiin varmana, että tuskin hän liikkuu rajamailla.\nKuohuvat tunteet rupesivat viihtymään, ja moni näki jo kaikki\ntoivokkaammassa valossa. Ehkäpä Lascy oli katunut. Ehkä tämä\nvitkaileminen ennustaa uutta, onnellista asiain käännettä, ehkä\nkunniakkaitakin päiviä. Jos asema vaan seestyy, kyllä Hatut silloin\nvalvovat etujansa.\n\nJuhannuspäivä sarasti auringonpaisteisena ja iloisena. Luonto oli\ntäydessä kauneudessaan kukkineen ja viheriöitsevine metsineen. Ilmassa\noli ylt'yleensä kukkaistuoksua ja lintujen viserrystä, joka ylisti suven\nihanuutta.\n\nJo aamupuoleen nähtiin Lewenhauptin seurueensa kanssa valmistavan lähtöä\nMäntylahdelle. Uusia tuumia ja toiveita oli taas syntynyt hänen\npäässään. Sotamiesten taisteluinto ja toimintahalu teki olon\npääkortteerissa kreiville raskaaksi, ja hän päätti sentähden äkkiä\ntarkastaa sotajoukkojansa. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli ratsastaa\nSumman leiriin, mutta sitten päätettiin kuitenkin lähteä Mäntylahteen.\nTämän paikan oli luonto valmistanut vahvaksi tueksi, ja otaksuttiin että\nsitä voitiin puolustaa monenkertaista vihollista vastaan. Itse paikka\noli alhainen kenttä, jota etelässä ja pohjoisessa rajoittivat kummut ja\nidässä vuolas, liejurantainen joki. Joen yli johti silta, suojeltu\npaaluaidalla, jota tarpeen tullessa voitiin avata niille, joilla oli\noikeus kulkea sen kautta. Joesta itään oli vahva metsämurros, ja tässä\nestekohdassa, jonka yli jo muutenkin oli varsin vaikea päästä,\nvihollinen suorastaan jäi kunnailla olevan tykistön syötiksi. Pohjoiset\nkunnaat olivat vihollisen puolella äkkijyrkät, mutta alenivat vähitellen\nkankaaksi Haminaan päin, joten tykkien kuljetus korkeammalla oleviin\nlinnoituksiin tuntuvasti helpottui. Tämä luonnon valmistama asema\nhallitsi koko seutua kauas ympäristöön ja suojeli puolustajia kunnes\npäästiin käsikahakkaan. Solasta etelään oli Suomenlahti, ja pohjoisessa\nsuojeli luonto varustustansa soilla ja nevoilla, joihin nyt oli tokeilla\nnostettu vettä ja siten saatu ne sekä ihmisille että eläimille\nylipääsemättömiksi. Tämä puolustuspaikka oli uskottu eversti Fröbergille\n2,500 miehen kanssa, ja tänne suuntasi nyt Lewenhaupt matkansa.\n\nVarsinaisena aiheena kreivin matkasuunnitelman muuttamiseen oli kirje\neverstiluutnantiksi korotetulta Sprengtportilta, päivätty 21 kesäkuuta,\njossa tämä ilmoittaa että ne tokeet, jotka nostivat vedet nevoihin ja\nolivat tehneet ne pääsemättömiksi, oli edellisenä yönä puhaistu, joten\ntulvavesi nyt virtasi mereen. Kuka tämän ilkityön oli tehnyt, siitä ei\nollut aavistusta, mutta koska vaara oli ylimmillään, pyysi Sprengtport\npikaista käskyä ryhtyäkseen korjaustöihin. Semmoista ei kuitenkaan\nkuulunut, mutta pari päivää sen jälkeen päätti Lewenhaupt kerrankin itse\nhuvin vuoksi tarkastaa tuota tärkeätä solaa, jonka puolustusrakenteita\nhän ei ollut koskaan nähnyt.\n\nKomeannäköinen tuo pitkä solakka mies oli hevosensa selässä, niin monen\nloistavan herran seuraamana. Buddenbrock ratsasti hänen rinnallaan, ja\npölyn vuoksi kulkivat nämä kaksi toisten edellä, mutta kun jouduttiin\nmatkan loppuun käskettiin seurueen rientää edelle.\n\nRatsastettuansa vähän aikaa hiljaista hölkkäjuoksua pysähtyivät\nLewenhaupt, ja samoin Buddenbrock tarkastamaan seutua. Matkaa Haminasta\nsolaan oli vaan 5 virstaa. Tie kulki pitkin kaitaa maakaistaletta, jonka\netelärantaa Suomenlahden aallot huuhtoivat, mutta pohjoispuolella oli\nsisäjärvi ja aavat hyllyvät nevat.\n\nLewenhaupt viittasi mereen päin, jossa kalereja makasi ankkurissa, ja\nsanoi: -- Noissako nyt on väestö sukupuuttoon kuolemaisillaan, kuten\neilinen raportti tiesi?\n\nNyt katseli Buddenbrock merelle päin, kierteli viiksiänsä ja vastasi\nsurullisella äänellä: -- Arvattavasti noissa. Olihan niillä eilen\nkymmenen ruumista. Rauha on nähtävästi ainoa pelastuksemme.\n\n-- Siihen sinä aina palaat, vastasi Lewenhaupt kärttyisesti, hillitsi\ntulisen ratsunsa ja näytti tyytymättömältä.\n\n-- Olenko minä ainoa? Tiedät itse, että jokainen ajatteleva ihminen\ntoivoo tästä onnettomasta sodasta pikaista loppua. Useimmat upseerisi\nvaikkapa väkisin estävät taistelua Venäjää vastaan.\n\n-- Mutta sittenkin, tiuskasi Lewenhaupt pikastuen, olit sinä\näänestyksessä Bousquet'n puolella, kun tämä vaati meitä puolustamaan\nHaminaa.\n\nBuddenbrock katseli tyynesti asetoveriansa silmiin. -- Tiedät varsin\nhyvin, että jos olisin muiden kanssa äänestänyt peräytymistä, olisi\nminua tavallisuuden mukaan sanottu kavaltajaksi. Nyt ei kukaan voi\nsyyttää minua pelkuruudesta, mutta yhtymiseni Bousquet'hen oli kaikessa\ntapauksessa ilman merkitystä, kun muut vaativat peräytymistä.\n\nLewenhaupt nyökkäsi myöntävästi päätään ja Buddenbrock jatkoi: --\nPääasia on, että saamme aikaa ja että vältämme kaikkea, mikä saa\nviholliset vimmastumaan, sillä vielä on venäläinen päällystö sangen\nmukaantuvainen.\n\n-- Mukaantuvainenko? toisti Lewenhaupt selvästi hämillään.\n\n-- No niin, sano Lascyn menettelyä miksi tahansa, mutta ajatteleppa\nkuinka kohteliaasti hän Säkkijärvellä myönsi meille pitkäaikaisen\naselevon, vaikka hän suuremmitta vaikeuksitta olisi voinut ruhjoa\nmeidät. Ja nyt. Ensin lähettää hän meille tiedon aselevon lakkaamisesta,\nja sitten jättää hän meidät kuitenkin rauhaan. Sellaista menettelyä\nsanon minä jalomieliseksi.\n\nLewenhaupt mietti ääneti hetken aikaa, sitten vastasi hän hitaasti ja\nikäänkuin epäröiden: -- Otaksukaamme, että voimme saada Lascyn\nsuostumaan aselevon pitentämiseen. Eikö meidän silloin pitäisi vahvistaa\nsotavarustuksiamme?\n\n-- Ei, vastasi Buddenbrock hätäisesti, ei vahvistamista vaan rauhan\nsaamista varten. Siten pelastamme isänmaamme ja pelastumme itse.\n\nLewenhaupt katseli toveria silmiin, kysyen melkeinpä epäluottamuksella:\n-- Rauhaa! Nyt jo! Mitä olemme siis voittaneet? Ja mistä otamme sen\nkunnian, jonka menetämme, jos palaamme kotiin vihollista karkoittamatta?\n\n-- Jos tässä otamme voitot ja kunniat lukuun, niin älkäämme unohtako\nmitä siitä tulee, jos viholliset lähtevät ajamaan takaa meitä, kun\nmeidän pitäisi karkoittaa heidät?\n\nLewenhaupt yhä synkistyi: -- Siinä tapauksessa olisi Suomi menetetty\nijäksi ja Birkenfeldillekin saisimme sanoa jäähyväiset, ja se taas\nmerkitsee sitä, että Ruotsista tulisi Venäjän käskyläinen.\n\nBuddenbrock kallisti nöyrästi päänsä. -- Mitäs auttaa jos ei vähemmällä\npäästä. Muutoin lausuit itse riidellessäsi Myssyjä vastaan, ettei\nRuotsille paljoa merkitse, onko sillä yksi erämaa enemmän tai vähemmän.\nSuomi kernaasti menköön. Ja minä olen samaa mieltä. Vahinkoa siitä ei\nsynny, sillä luopumalla tästä rajamaasta saa Ruotsi rauhan, jota muuten\nei tule isoon aikaan, niin kauan kun suomalainen erämaa riippuu\nkaulassamme ja imee voimamme. Mutta jos Venäjä nielee tämän palan, niin\nse vaikenee ja lahjoittaa meille kaupanpäälliseksi Birkenfeldin.\n\n-- Täytyneekö minun vielä joskus myöntää sinun olevan oikeassa?\n\n-- Ole siitä varma. Usko minua, Lewenhaupt, Ruotsille tulee onneksi jos\nse menettää Suomen, sillä siten ja ainoastaan siten saamme rauhaa ja\nlepoa.\n\nTaas kävi Lewenhaupt miettiväksi ja uudestaan kysyi hän epäröiden: --\nMutta entäs voitto? Kunnia? Miten saamme sen?\n\n-- Eikö se riitä, kun saamme rauhan ja Birkenfeldin?\n\n-- Entä kunnia? Sehän meitä tänne houkutteli, ja se yksin siellä kotona\nturvaa meitä. Mistä saamme kunnian?\n\n-- Etujen saavuttaminen on jo kunniaa, ja enemmän saamme kun rauha on\nturvattu.\n\n-- Olkoon, mutta koska ja miten saamme sen turvatuksi? Buddenbrock\nkiristi ohjaksia vasemmalla kädellään ja nojasi oikealla kupeeseen. Hän\nkatsoi vakavasti ja itsetietoisesti Lewenhauptiin ja kysyi tyynesti: --\nOletko unohtanut kuka välitti Lascylta pitkän aselepomme?\n\n-- En, Buddenbrock, sitä en unohda koskaan. Tiedän että sinä sen sait\naikaan, mutta rauhaa ei ole yhtä helppo saada. Rehellistä rauhaa,\nymmärräthän. Kunniakasta rauhaa.\n\nLewenhaupt oli puhunut ilman ylpeyttä, melkein pehmeästi, ja Buddenbrock\ntarjosi hänelle kätensä: -- Ole levollinen. Sinun kunniasi ei ole\nsuuremmassa vaarassa kuin minunkaan, ja ruotsalaisia olemme molemmat.\nVeljeni on venäläinen, ja mielellänsä olisi hän tahtonut että minustakin\nolisi tullut bojaari, mutta matkamme kulkee nyt auttamattomasti\nerilleen. Se ei kuitenkaan estä meitä joskus ajattelemasta samaan\nsuuntaan. Me kaikesta sydämmestämme kammoksumme sotaa ja pidämme rauhaa\nkalliimpana. Sen opimme molemmat Ukrainassa.\n\nLewenhauptin silmät salamoivat. Hän katsoi terävästi toveriinsa ja\nhuudahti ylenkatseellisesti: -- Sinä olet kaksoisihminen, Buddenbrock.\nSinä räpyttelet sinne tänne niinkuin yökkö.\n\n-- Lewenhaupt! huusi Buddenbrock myöskin kiihtyneenä. Ajattele kenelle\npuhut! Enkö minä ole jalosukuinen niinkuin sinäkin ja sotilaana\nkunnioituksen arvoinen? Mitä tarkoitat tuolla kaksoisihmisellä?\n\n-- Mitäkö tarkoitan? Niin, tarkoitan, ettei kukaan enemmän kuin sinä\nvaltiopäivillä kiihoittanut sotaan, vaikka sinä Gotthardin kanssa\nhalusit rauhaa. Et koskaan tunnustanut totuutta. Kiellä se, jos voit.\n\nNämä sanat saivat Buddenbrockin ihan muuttumaan. Hänen uljas\nsankariryhtinsä veltostui, silmistä katosi loiste ja puoleksi neuvotonna\npuoleksi suruvoittoisena lausui hän vienosti: -- Veli, jos tietäisit,\nanna minun sanoa --.\n\nMutta Levenhaupt ei tahtonut kuulla. -- Ei, älä keskeytä minua! Sinun\ntäytyy kerran kuulla totuus. Sinä tahdoit rauhaa, mutta äänestit sotaa\nja astuit minun sijalleni Suomessa. Silloin pyytää Wrangel sinua\nrientämään hänen avukseen, mutta sinä jäät liikahtamatta leiriisi\nMyllykylässä, ja kun sinut vihdoin saadaan jalkeille, kuljet sinä\narmeijan kanssa kuin kilpikonna, vaikka kaikki jo on pantu arpaan. Ja\nvihdoin, puhumattakaan muusta, äänestät Bousquet'n kanssa ja vaadit\ntaistelemaan Haminassa, mutta kun minä yksin olen sinua kuulemassa,\nhuudat taas rauhaa. Jollei tämä ole väärää peliä, niin en ymmärrä sitä.\nMiten sinä kerran aijot puolustautua valtakunnan neuvoston edessä?\n\nBuddenbrockin kasvojenpiirteet veltostuivat yhä enemmän, ja nähtävästi\nhänessä riehui sisällinen taistelu. Hän näkyi jännittävän kaiken\ntarmonsa pysyäksensä lujana, kunnes vihdoin puistuttavainen huokaus\nhelpotti tukehtunutta hengenkulkua.\n\n-- Sinä, Lewenhaupt, olet onnellinen. Sinun tarvitsee vaan ajatella\nvaltioneuvostoa ja vastata järkevien ja tyynten miesten edessä.\n\n-- On sitä siinäkin. Heidän peruukkinsa kummittelevat edessäni yöt\npäivät, ja jos nukun, kummittelevat he unessani.\n\n-- Mutta kun olet heistä suoriutunut, olet vapaa.\n\n-- Entä sinä? Mitä tarkoitat?\n\n-- Minä tarkoitan, että silloin vasta on tosi edessäni.\n\n-- Ajattelet kai Gotthardia? Tuota linnanpäällikköä?\n\nBuddenbrock pysyi sanatonna.\n\n-- Et kai siis tarkoita Gotthardia? Hän on kyllä veljesi, mutta myös\nRuotsin vihollinen.\n\n-- Kaukana siitä! vastasi Buddenbrock. Hän ei ole kenenkään vihollinen.\nTätä nykyä säälii hän Suomea ikäänkuin se olisi kerubien asunto, ja\nkoettaa estää kaikkea mikä rasittaa kansaa. Hän on innokkaampi rauhamme\npuolustaja kuin yksikään muu, ja hän on saanut minut ymmärtämään, mitä\nRuotsi voittaa, kun se menettää Suomen.\n\n-- Ilkiö! kuului Lewenhauptin kurkusta. Vaikka olet ruotsalainen\nupseeri, olet siis levoton siitä, kuinka sinä sodan päätyttyä voit\nvastata Viipurin linnanpäällikön edessä. Eikö niin?\n\nBuddenbrock sai entisen ryhtinsä. -- Ei niin! vastasi hän hämillään\nhymyillen. En laisinkaan pelkää veljeäni, kuten luulet, ja syyttömäksi\nminut muuten valtioneuvosto julistaakin.\n\nBuddenbrock kääntyi taapäin ja silitteli kädellään uljaan ratsunsa\nselkää: -- Katsopa tätä lointa, sanoi hän, katkerasti hymyillen. Tämä\nkultakirjainen silkkivaate pitkine hepsuineen on Lisbettini huivi. Hän\nkääri sen ympärilleni kotoa lähteissäni ja sanoi, että nämät kultaiset\nkukat, jotka hän itse on neulonut, muistuttakoot minulle hänen\nsilmiänsä, kun minä Suomen erämaissa en enään voi nähdä häntä itseään.\nJa niin ne todella tekevätkin. Ne eivät koskaan satu silmiini\nmuistuttamatta hänen katsettaan, jonka hän loi minuun valtiosalissa,\nsaadaksensa minut vastoin tahtoani äänestämään sotaa. Hän se tahtoi,\nminä en tahtonut. Niin, niin, Lewenhaupt, katsele vaan minua. Semmoista\net ymmärrä. Mutta eipä ole leikinasia, vastata hänen edessään, jollei\nhän myönnä, että olemme saavuttaneet kunniaa ja kostaneet Ruotsin\nviholliselle.\n\n-- Eikö sinua hävetä sanoa tuota minulle?\n\n-- Ikäänkuin et sitä tietäisi ennen.\n\nParooni oli esittänyt asiansa matalalla äänellä. Nyt hän hengitti\nhelpommin ja nosti hattunsa pyyhkiäksensä hien otsaltaan. Kuinka\ntuskallista olikaan vanhan kaarlolaisen ollut tehdä tällainen tunnustus!\nJokainen sana oli vähällä tukehuttaa hänet, mutta sanottu se nyt oli.\n\nHämmästyksen, säälin ja ylenkatseen valtaamana katseli Lewenhaupt\nystäväänsä, kun tämä puolustukseen kykenemättömänä kuin antautunut\nkaupunki, tirkisti vaimonsa välkkyvää saalia. Hienotunteisuudesta kreivi\nkuitenkin vaikeni. Ääneti, katse maahan luotuna hän ei tiennyt mitä\nsanoa. Ylpeä päällikkö käsitti kai miltä toverista tuntui. Mitä kasakka\nei voinut, sen on siis Lisbet voinut, ajatteli hän itsekseen. Oi teitä\nnaisia!\n\nBuddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavaa, ja katkaistaksensa\näänettömyyden kysyi Lewenhaupt vihdoin: -- Vaimosiko siis pakotti sinut\ntänne lähtemään?\n\n-- Niin teki, Lewenhaupt. Usein me tosin peittelemme totuutta\npelastaaksemme kunnian.\n\n-- Mutta se on väärin, Buddenbrock, aivan väärin!\n\n-- Kaiketikin varsin väärin, mutta en ole minä semmoisessa ainoa.\nItsekin salaat totuutta.\n\nTulinen puna nousi Lewenhauptin kasvoille: -- Koska olen minä semmoista\ntehnyt?\n\n-- Koska? toisti Buddenbrock hymyillen. Jääkööt nyt sivuseikat sikseen;\nmainitsen vaan suurimmat: sinun raporttisi Tukholmaan. Armeija elää\ntäällä toinen jalka haudassa, ja sinun valtasi horjuu, sydämmesi on\ntäynnä levottomuutta, mutta sittenkin kirjoitat valtioneuvostolle\nkaikissa kirjeissäsi, että tulevaisuus pilkistää toivokkaana kuin\nkevätaurinko.\n\n-- Lakkaa, tämä ei kuulu tähän!\n\nMutta Buddenbrock hymyili säveästi: -- Ehkä ei, mutta katsopa, nyt olet\nsinä vuorostasi kiikissä.\n\nLewenhauptin kasvojen lihakset värisivät harmista ja tuskasta. Hän olisi\ntahtonut ruhjoa kaikki tyyni murskaksi, mutta Buddenbrock taputti\nystävällisesti häntä olalle: -- Teethän niin kunnian tähden. Tämän\nylpeän, loistavan jumalattaren tähden on moni, niinkuin sinäkin, astunut\nharhaan. Sinä rakastat kunniaa ja tahdot kuolla sen puolesta. Minä\nrakastan ennen kaikkea rauhaa. Taisteluista sain tarpeekseni Ukrainassa,\nmutta asianhaarat ovat pakottaneet minua äänestämään sotaa. Sen tein\nainoastaan rauhan vuoksi.\n\nÄäneti katselivat herrat toisiansa, sillä Buddenbrockilla ei ollut sen\nenempää sanottavana, ja Lewenhauptin oli hänen sanansa saanut mykäksi.\nKreivin päätä pyörrytti, ja kirkas päivä kävi pimeäksi, mutta hän ei\ntiennyt hänkö horjui, vai horjuiko koko maailma. Säälien katseli hän\nkumppaniaan, joka oli ollut pakotettu semmoiseen tunnustukseen: --\nSellainen et ollut ennen.\n\n-- Etkä sinäkään ole entiselläsi. Emme ole kumpikaan sitä mitä olimme\neilen saatikka silloin.\n\n-- Tosin emme. Mutta tahdon löytää entisen itseni ja voittaa\nkunniakkaasti tahi kuolla.\n\nHän kannusti hevostansa, Buddenbrock seurasi, eikä aikaakaan, niin\nilmoittivat jylisevät tykinlaukaukset, että nuo ylhäiset herrat olivat\nsaapuneet Mäntylahden solaan.\n\n\n\n\nV.\n\nRatkaiseva askel.\n\n\nJuhannusaatto oli säteilevän iloisena noussut Mäntylahden ja sen\nlinnoitusten yli. Luonto hymyili juhlivana ja meren tuulahdukset toivat\nmukanaan raitista viileyttä, jossa tuntui kaadetun metsän tuoksua.\nKeuhkot laajenivat jokaisella hengittäjällä, ja mieli virkistyi\nraittiissa ja hyväilevässä ilmassa.\n\nSolaan kokoontuneiden soturien elämä kului näennäisesti rauhallisesti.\nVasta tarkemmin katsoen heissä huomasi jonkinmoista mielten jännitystä.\n\nErään kunnaan rinteellä istui Kolmhalko, Hohti ja muutamia nuorempia\nsotamiehiä. Ne olivat yöllä olleet mukana kuljettamassa kukkuloille\näsken saapuneita tykkejä ja nauttivat nyt levon suloisuutta. Heidän\nuurtuneet, ahavoittuneet kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja\nalakuloisuutta. Eihän kuultu muuta kuin surkeutta. Yleistä kurjuutta\nlisäsivät yhä uudet, aavistamattomat, toinen toistansa pahemmat\ntapaukset. Ei ollut helppo säilyttää rohkeuttansa, kun ei mikään toive\nnäkynyt toteutuvan. Keväällä jo olivat nuo kummalliset huhut ylhäisten\nvangitsemisesta synnyttäneet levottomuutta, semminkin se, että eversti\nLagercrantz oli vartioittuna viety Tukholmaan. Sen johdosta arveltiin\njos jotakin, mutta kun ei sen koommin mitään kuulunut, vaikeni se asia\nvähitellen. Uutinen Löfvingin vangitsemisesta vaikutti sitä vastoin\nvaltaavasti. Kaikki suomalaiset rykmentit, mutta semminkin hämäläiset ja\nkarjalaiset, pitivät sitä uusien onnettomuuksien enteenä. Mitä!\nTämmöisenä aikana pannaan kahleisiin mies semmoinen kuin Löfving! Mitä\nnuo korkeat herrat ajattelivatkaan? Näin käsittämättömät vangitsemiset\nlisäsivät painostavaa mielentilaa armeijassa ja synnyttivät uudestaan\nepäluuloa päälliköitä kohtaan. Jos vastakin käy samoin, niin eihän\nrehellinen mies tiedä milloin hänet pistetään rautoihin. Mutta ehkäpä\njuuri rehelliset tahdotaankin poistaa.\n\nÄsken annettu käsky, että Mäntylahden solaa oli puolustettava, oli\nkuitenkin johonkin määrin rauhoittanut mieliä, ja ajan vieriessä heräsi\ntoivo, että nyt siitä kai jotakin kelvollista syntyy. Nyt oli kaikki\nkunnossa, eikä nyt enään tarvittu muuta kuin että täällä olevat joukot\npysyivät varuillaan. Silloin saapui äkkiä tuo kamala tieto, että tokeet\nolivat puhaistut, ja että nosto vesi valui mereen. Kuka tuo kavaltaja\noli, sitä ei kukaan tietänyt, mutta ei voinut myöskään kukaan tukehuttaa\nniitä epäluuloja ja arveluja, jotka siitä virisivät eloon. Ilkiöt, jotka\nottavat semmoista tehdäksensä, eivät ole tavallisia ihmisiä, eivätkä ne\nsitä ilmaiseksi tee. Mutta kuka heille maksaa? Ehkä juuri nuo suuret\naarteet, jotka Säkkijärvellä miekaniskutta valloitettiin, olivatkin\naijotut tällaisiin salaisiin hankkeisiin. Miksi ei niistä, kuten herrat\nlupasivat, sotamiehet mitään hyötyneet? Tokeiden murtamisesta oli\nkuitenkin jo kulunut kaksi päivää, eikä vielä mitään kuulunut, mutta\nvakoojat olivat tietäneet, että Venäjän koko armeija oli lähtenyt\nViipurista, ja että 10,000 miestä kulki Mäntylahtea kohden. Vähän aikaa\ntämän uutisen jälkeen levisi tieto, että Lewenhaupt itse oli tulossa\ntänne kaiketikin saadaksensa selvän tuosta hirveästä ilkityöstä. Tämä\ntoivo viritti uutta rohkeutta mieliin, sillä nythän päästään asian\nperille. Jos vaan kreivi itse on rehellinen mies, niin kyllä hän saa\ntotuuden ilmi, ja hänen käskystään saadaan tokeet taas korjatuiksi\nhyvissä ajoin. Siitä sovittiin, että jos korkea herra aikoo pitää\nkatselmusta, niin kyllä joka mies osottaa olevansa luotettava.\n\nSe sotamies, joka oli tuonut Kolmhalolle ja hänen seuralaisilleen tiedon\nLewenhauptin tulosta, kertoi myös, että tuolla laaksossa tehtiin\nsuuremmoisia valmistuksia. Eversti Fröberg, joka oli koko ajan ollut\nhuonolla tuulella, säteili nyt kuin aurinko, eikähän kukaan tiedä,\nvaikkapa vanhimmat sotamiehet saisivat kulauksen siitä suuresta\nviiniastiasta, joka kokin valvonnanalaisena oli tuotu ilmoille. No niin,\nkerrankin kuultiin jotakin huvittavaa. Tulkoot nyt Keith ja Lascy kyllä\nheitä osataan kestittää.\n\nNuori sotamies lausui reippaasti: -- Jos vihollisia on 10,000 ja meitä\n2,000, niin tulee jokaisen osalle viis.\n\nKolmhalko vakavana veti savun piipustaan, otti sen suustaan ja vastasi\nisällisestä: -- Älä laske sillä tavoin vaan näin: krenatöörejä,\nkaarttilaisia, kasakoita, kalmukkeja ja tuhansia muita, mutta ei\nainoatakaan miestä, jolle tämä sota on minkään arvoinen. Vieraina\ntulevat he tänne vieraaseen maahan ja taistelevat koska heidän täytyy,\nmutta jos sitten he itse tahi Turkki, tahi me saamme pitää nämä vuoret\nhallussamme, niin se ei venäläiseen sotamieheen koske, kun hän itse vaan\npääsee kotiin. Toinen on meidän laitamme. Tämän kautta käy tie koko maan\nhalki Turkuun. Sentähden on joka kivi täällä ikäänkuin osa itsestämme,\nja jokaista maakaistaletta on puolustettava niin kauan kuin sydän\nsykkii. Eikö niin?\n\n-- Niin tosin on, myönsivät muut, ja Kolmhalko jatkoi:\n\n-- Sentähden me pidämme taistelua niin yksinkertaisena asiana. Me joko\nvoitamme tahi kaadumme paikalle. Kummassakin tapauksessa on maa meidän.\n\n-- Totta kaiketi, lisäsi Hohti, jos emme me saa pitää maata niin pitää\nmaa meidät, ja saamme siinä rauhassa levätä.\n\nVanhuksen sanat elähyttivät, ruvettiin arvioimaan milloin päästäisiin\ntoimeen. Ehkä jo huomenna juodaan veljenmaljat odotettujen kanssa.\n\n-- Mitä pikemmin sitä parempi. Kyllä kilistetään laseja niin että\nkuuluu!\n\nNuori sotamies heilutti hattuansa: -- punaista se viini on oleva!\n\nInnostus tuli yleiseksi. -- Ei yksikään meistä peräydy ennenkuin\nsydänveri on vuotanut loppuun. -- Ei, ei yksikään! -- Nyt taistelemme\nmiehinä. -- Emme antaudu koskaan. -- Ei koskaan! näin kuului kaikkialta,\nja jokainen tunsi vannoneensa kalliin valan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä aikaa seisoivat päälliköt solassa odottamassa kreivi Lewenhauptia.\nVihollisen lähestyminen oli tietty asia, ja pikasana oli puoli tuntia\nsitten lähetetty pääkortteeriin viemään tätä tietoa, mutta kysymys\ntoeaidan repimisestä pysyi yhä käsittämättömänä salaisuutena ja aiheutti\nyhä uusia neuvotteluja. Tuo ihmeellinen arvoitus oli jo monta kertaa\nollut puheena ja tarkastettu joka taholta. Tahdottiinpa ensin tehdä\nSprengtport vastuunalaiseksi, koska tärkeimpien paikkain vartioiminen\noli täällä olevan ratsuväen velvollisuus. Syy oli siis hänen. Siihen\nvastasi Sprengtport, että jos omat puolustuslaitokset omalla maalla ovat\nvartioittavat omia puolustajiansa vastaan, niin oli siinä tehty yhtä\nsuuri virhe, kun ei valleille asetettu ratsumiehiä. Hän puolestaan oli\nluullut sen riittävän, kun oli tiedusteluilla pitänyt vihollista\nsilmällä, mutta jos valtakunnan puolustajiakin olisi vartioittava, niin\nhän myönsi tehneensä virheen kun ei sitä tiennyt.\n\nTämän selityksen johdosta syntyi uusia riitoja, joissa itse kukin koetti\ntodistaa syyttömyytensä ja tietämättömyytensä tästä käsittämättömästä\nilkityöstä. Toinen ei tahtonut toistaan epäillä, ja siten ensimmäinen\njännitys laimeni, mutta kun sittenkään kukaan ei voinut saada asiata\nmielestään, ryhdyttiin taas yksityiskohtiin. Täytyihän vielä tänään\nantaa joku selitys.\n\nLewenhaupt saapui ja otettiin vastaan yleisellä riemastuksella. Nyt\nsaadaan kaikki kuntoon. Kreivi huomasi tuon vilpittömän ihastuksen, ja\nnämä iloiset tervehdykset tietäjättären valoisien ennustusten lisänä,\nsillä semmoisiksi ne Segebaden oli tulkinnut, kohottivat hänen\ntoiveitansa yhä korkeammalle.\n\nEnsimmäiset kunnianosoitukset olivat suoritetut, ja säteilevin silmin\nkatseli korkea vieras kaikille tahoille. Hänen sydämmensä riemuitsi, ja\nhoukutteleva voitontoive näkyi hänessä muuttuvan varmuudeksi. Tässä siis\noli hänen nimensä saatava kuolemattomaksi. No niin, tällä linnoituksella\noli suuri merkitys, ja hän aikoi näyttää Lascylle, että hän osasi sitä\nkäyttää.\n\nBuddenbrock, joka oli saapunut kreivin rinnalla, oli nyt vetäytynyt\nsyrjään, ja muutkin pysyivät kunnioittavasti hänestä ulompana. Yksin\nSprengtport lähestyi ylipäällikköä iloisella luottamuksella.\n\n-- Asemamme täällä on oivallinen, sanoi Lewenhaupt.\n\n-- On tosin, teidän ylhäisyytenne. Tahtoisin sanoa sitä mahdottomaksi\nvalloittaa, ellei julkinen kavaltaminen saa kaikkea mahdolliseksi.\n\nSiten jouduttiin kysymykseen veden alle upotetuista nevoista, ja\nSprengtport kehoitti Lewenhauptia omin silmin tutkimaan tilaa. Siihen\nsuostui kreivi, ja tuota pikaa hän, ratsasti herrojensa kanssa tuon\ntärkeän joen luo. Täällä yhä virtasi vesi ja todisti Sprengtportin\nsanojen totuutta, mutta kun tämä pyysi käskyä korjata tokeet, tiuskasi\nhänelle kreivi: -- Ette te, Sprengtport, ole se, jolla täällä on käskyn\nvalta, vaan minä.\n\nBuddenbrock, joka huomasi minkä katkeran vaikutuksen nämä sanat tekivät\nmoneen läsnäolijaan, yritti saada Lewenhauptia vakuutetuksi siitä, että\njohonkin täytyi ryhtyä, mutta se tapa, jolla hän esitti mielipiteensä\ntuntui kreivistä loukkaavalta, ja hän luuli arvonsa vaativan häntä\npysymään sanoissaan. Sprengtport ei saanut käskyä.\n\nÄsken niin eloisa mieliala alkoi masentua. Kreivi huomasi seurueensa\nsynkistyneet katseet, ja vastoin tahtoansa kääntyivät hänen ajatuksensa\nonnettomaan Säkkijärven retkeen. Tuo häpeällinen tapaus esiintyi\nvarottavana aaveena, ja sen ohessa muisti hän Lappeenrannan verisen\nkohtalon. Sanottiinhan Wrangelin onnettomuuden etenkin aiheutuneen\nsiitä, että miehistö epäili päälliköitä, ja kuka takasi, ettei hän itse\nnyt ollut samassa pulassa. Ruotsalaiseen sotaväkeen saattoi kyllä\nluottaa, olihan hänellä koko Ruotsin sydän, mutta entä nuo kirotut\nsuomalaiset! Kuinka heidän laitansa lienee? Ja sinä hetkenä Lewenhaupt\nmuisti liiankin selvästi, että suomalaiset edustajat valtiopäivillä\nolivat rukoilleet rauhan säilyttämistä, mutta että hän oli pilkannut\nheidän anomuksiansa. Silloin hän arveli, että menköön vaan Suomi, mutta\nnyt oli toista. Hänen nimensä kunnia vaati, että nämä erämaat hänen\ntoimestaan saisivat entiset rajansa. Sitä varten hän välttämättömästi\ntarvitsi suomalaisia sotamiehiä ja heidät taivuttaakseen tahtoi hän\nsanoa heille kuka hän oli. Suomea hän ei osannut, mutta Sprengtportin\npiti seisoa hänen rinnallaan ja kääntää joka sana. Sitten pitää majurin\nitsensä puhua koska suomalaiset rykmentit häntä suuresti ihailivat,\nkäyttäköön hän nyt vaikutustansa valtakunnan hyödyksi. Näin päätettyänsä\nlähestyi kreivi Sprengtportia ja ilmoitti hänelle muutamilla\nkehoittavilla sanoilla aikomuksensa.\n\nMutta nyt oli Fröbergin vuoro tullut, ja hän pyysi kaikkia läsnäolevia\nupseereja aterialle, toivoen, etteivät arvoisat vieraat sitä ylenkatso.\nHänen saksalainen kokkinsa oli kyllä tehnyt parastaan, mutta nyt oli\nkehnot ajat, ja kun ei ollut mitään saatavissa, niin ei ollut mitään\ntarjottavissakaan.\n\nVieraat noudattivat kutsua vilpittömällä mielihyvällä, kiittelivät\nvieraanvaraisuudesta ja vakuuttivat että aamu-ilma tuntuvan ruokahalun\nlisänä kyllä höystää yksinkertaisimmatkin laitokset. Mutta suuresti he\nällistyivät, kun tapasivat rosoisen kallioseinän vieressä runsaasti\nruoalla ja viineillä katetun pöydän. Kymmenen miestä oli samoillut vesiä\nja maita etsimässä ruokatavaroita, ja kun kalaa ja lintuja y. m.\nrahalliselle oli runsaasti tarjona, ei kokilla ollutkaan suurta vastusta\nmonenkaltaisten maukkaiden ruokien valmistuksessa. Viinin oli eversti\ntuottanut muassaan Tukholmasta. Hän ei lähtenyt koskaan pääkaupungista\nolematta hyvin varustettuna, ja kun hän nyt toeaidan repimisen johdosta\nsaattoi edellyttää ylipäällikön tuloa Mäntylahdelle, oli toimeliaan\nisännän ensimmäisenä huolena ollut valmistaa mitä suinkin voi.\n\n-- Tämäpä vasta oivallista lohta! huudahti Buddenbrock riemastuneena,\nmaistettuansa sirosti asetettua kalaa.\n\nFröberg lähestyi kumartaen viinipullo kädessä: -- Ehkä teidän\nylhäisyytenne sallii sen päästä uimasilleen. Eikö niin? Ha, ha, ha!\n\nKohteliaalla hymyilyllä täytti hän ahkerasti pikareita, ja jokaisen\ntyhjennetyn maljan jälkeen haihtuivat huolet yhä kauemmaksi. Nuorten\nupseerien piirissä tosin suuresti ihmeteltiin ja moitittiin sitä\nvälinpitämättömyyttä, jolla johtavat henkilöt käsittelivät tuota\nsilminnähtävää kavaltamista tokeiden rikkomisessa, mutta koska Lascy\nvielä oli kaukana ja päivää vielä kesti, niin eihän kukaan tietänyt\nmihin toimiin päälliköt vielä ennen illan tuloa saattoivat ryhtyä. Kuka\nrohkenisikaan Lewenhauptia epäillä! Nautittiin siis huoletonta iloa.\n\nMutta päivän sankariin ei mikään näkynyt koskevan. Hänelle\nosoitettu kunnioitus ja hyväntahtoisuus, isännän suuremmoinen\nvieraanvaraisuus, hänen tuliset viininsä ja vihdoin heleänsininen\ntaivas auringonpaisteineen ja metsäntuoksuineen sekä raitis ilma saivat\nkaikkien mielet hilpeiksi, kaikkien paitsi itse Lewenhauptin. Hän tosin\nei kieltäytynyt nauttimasta mitä tarjottiin, mutta ei näyttänyt sitä\nerikoisesti huomaavankaan. Hän näytti välinpitämättömältä, ja ikäänkuin\nuneksivana käänsi hän katseensa pois tästä yleisestä ilosta, etsien\nkaukaisuudessa sitä, mitä hänen henkensä ikävöi, mutta joka ei täällä\nollut. -- Kunnia! Oliko tuo korkea, hurmaava jumalatar täällä? Kaiketi,\nniinhän tietäjätär äsken oli sanonut Segebadenin tarkan käännöksen\nmukaan.\n\nKaikki muut vieraat sitävastoin keksivät yhä uusia aiheita riemastukseen\neikä säästetty kiitosta ja kauniita sanoja. Buddenbrock tyhjensi\ninnostuneena pikarinsa ja lausui: -- Välkkyvän säiläni kautta vakuutan,\netten ole tuntenut itseäni yhtä hilpeäksi ja rohkaistuksi, sitten kun\nvoitimme Narvan luona. Sen jälkeen saimme oppia jyrsimään luita, ja\nUkrainassa sai kylmyys niin pysyväisen sijan sydämmessäni, ettei se sitä\nmyöten enään ole sykkinyt entisellään. Mutta nyt! Nyt kohoaa rintani\nniinkuin kuningas Kaarlon järkähtämätön tahto. Nyt tunnen itsessäni\nvoimaa astua koko maailmaa vastaan.\n\nBuddenbrockin hurmaus aiheutti riemullisen maljan isännälle ja hänen\nerinomaisille laitoksilleen. Fröberg vastasi puheeseen monilla\nkumarruksilla ja kertoi sitten, että hän itse mielellään otti osaa\nkyökkitehtäviin, joihin hänellä jo nuoruudesta saakka oli taipumusta, ja\njoista häntä jo silloin oli kiitetty. Semminkin kastikkeissa hän oli\naina onnistunut, mutta jänistäkin ja lintuja hän osasi eri tavalla saada\nmaukkaiksi.\n\n-- Nähkääs, hyvät herrat, puhui hän vikkelästi, tärkein siinä on, että\nsaadaan oikea lämpö, ja se tarpeen mukaan sovelletuksi.\n\nImarreltu isäntä pyysi nyt kaikkia niitä vieraitansa, jotka sitä\nhalusivat, katselemaan hänen hätävaraista kyökkiänsä vuoren rotkossa, ja\nsinne kekseliäästi laitettua hellaa, jossa viime yönä oli käytetty\nkolmattakymmentä kattilaa. Kyökkiin tultua puki Fröberg vikkelästi\nyllensä esivaatteen, sieppasi kynityn pyyn ja näytti, kuinka näppärästi\nhän osasi täyttää ja sitoa tuon maukkaan linnun. Sitten käänsi hän\nkatselijain huomion siihen, millä tavalla tällaiset paistit parhaiten\nasetetaan pataan, niin että nesteet sisältä ja ulkoa saattavat\nsopusointuisesti yhdistyä. Mutta kun kukaan ei näkynyt oikein käsittävän\ntällaisen taidon tärkeyttä, palattiin taas pöytään, jolloin Fröberg\nlaveasti ylisti kokkinsa monenlaatuista taitoa.\n\nAteria vihdoin päättyi, ja isäntä ehdotti että ajankuluksi ruvettaisiin\nkorttipeliin tahi ehkä noppasille. Hän näytti ranskalaisia korttejansa\nja tarjosi kumartaen nuo neljä loistavaa kuningasta Lewenhauptille.\n\n-- Neljä kruunattua päätä tarjoutuu palvelukseenne, sanoi hän,\nmielistelevällä hymyllä. Teidän ylhäisyytenne on meidän parissamme\nkuningas yli kaikkien kuninkaiden.\n\n-- Ja minä täytän kuninkaan velvollisuudet, vastasi tämä arvokkaasti\ntorjuen kortit luotaan. Herrani, kun tosi on käsissä, on leikki lopussa.\nNyt on aika ryhtyä toimeen.\n\nNäin sanottuaan loi kreivi katseensa Sprengtportiin, ja tämän riennettyä\nesille lausui Lewenhaupt ylpeällä vakavuudella: -- Nyt on minun päiväni\ntullut, mutta minun kaltaiseni mies ei halua joutua Wrangelin kohtalon\nalaiseksi. Sanokaa siis, mihin miehistönne kelpaa?\n\nSprengtport seestyi. Olihan tämä nyt toimen alkua, ja tyynellä\nvarmuudella hän siis vastasi: -- Teidän ylhäisyytenne on niinkuin\nminäkin elänyt ja taistellut kuningas Kaarlo-vainajan silmien alla,\nmutta siten olette myös tullut tuntemaan hänen suomalaisia joukkojansa.\n\n-- Älkää kerskatko siitä, mikä on ollut. Tahdon tietää kuinka nyt on.\n\n-- Olkoon! En puolusta meikäläisten menettelyä Lappeenrannassa, mutta\nvoin vannoa, etteivät he ikinä olisi paenneet, jollei tuo onneton huhu\nkavalluksesta olisi levinnyt vanhoihin ja nuoriin ja sitä olisi tullut\nuskotuksi. Teidän armonne saavuttua Suomeen elpyi parempien aikojen\ntoivo. Nyt ovat tosin onnistumaton retki Säkkijärvelle ja täällä\nmurretut tokeet herättäneet paheksumista ja epäilystä, mutta kaikki\nuskovat, että kreivi Lewenhaupt kyllä tahtoo ja voi saada asemamme\nkorjatuksi. Tässä toivossa takaan kunniallani suomalaisten poikiemme\npuolesta.\n\n-- Hyvä, vastasi kreivi mieltyneenä. Ei Wrangelkaan ollut syytön, mutta\nminä olen toista.\n\nSprengtport synkistyi ja vastasi yrmeästi: -- Jos kenraali Wrangel onkin\nsyypää, on hänen erehdyksensä helposti selitettävissä. Ainakin on varma,\nettä me taistelussa olleet kunnioitimme häntä kuin isää.\n\nLewenhaupt kuohahti: -- Täällä siis rohjetaan puolustaa rikosta. Sekö on\nkunnioitusta -- tottelevaisuutta päälliköille!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne tehköön niinkuin Wrangel; viekää meidät\ntaisteluun, niin kyllä teitä jokainen kernaasti tottelee.\n\nLewenhaupt tuijotti tiukasti tuohon nyt hänelle niin vastenmieliseen\nmieheen ja kysyi uhkaavasti: -- Tekö täällä käskette vai minä?\n\nSprengtport vaikeni, mutta tällä hetkellä hän sattui olemaan\nLewenhauptille tarpeellinen. Tämä siis vaan käänsi häneen selkänsä\nlyhyesti käskien rummuttamaan väen kokoon. Luoden silmäyksen taaksensa\nlisäsi hän sitten: -- Pysykää valmiina rinnallani.\n\nLewenhaupt tahtoi puhua sotureille. Puhujalavakseen valitsi hän vuoresta\nulkonevan penkereen. Sen vieressä viheriöitsi korkea, ikivanha honka.\nKaunis se oli tuuheine oksineen, joissa riippui viljavasti käpyjä,\nmyöskin menneenvuotisia, ja joita vieno tuulahdus puun latvassa\nheilutteli levittäen pihkaista tuoksua avaruuteen. Tuntui ikäänkuin tuo\nvanha honka, olisi imettänyt parhaat nesteensä näille lapsillensa\nvalmistaaksensa heistä uusia sukupolvia. Alhaalla maassa oli kyllä\nsammal viheriöinnyt korkeilla kalliolohkareilla, mutta solassa riehuvat\nsäälimättömät kädet olivat täälläkin riistäneet rusottavalta maaperältä\nluonnon kaunistavan verhon. Honkakin oli jo tuomittu kuolemaan, mutta\nsotamiehet olivat pyytäneet armoa tälle vanhalle muistomerkille, jonka\njuurella tarina kertoi Mikael Agricolan kerran istuneen erään munkin\nkanssa ja silloin täällä rukoilleen Jumalaa suojelemaan luterilaista\noppia Suomessa. Vuoripenkereeltä tämän hongan alla saattoi kokoontunut\nsotaväki nähdä puhujan ja tästä tahtoi Lewenhaupt puhua.\n\nNyt kaikui kutsuvia pärrytyksiä pitkin koko solaa, ja hetken perästä\nseisoi tänne sijoitettu miehistö kokoontuneena harjun rinteelle.\nLewenhauptin sydän sykki tavallista kovemmin, ja kun hän hyppäsi\npuhujalavalleen, leimusivat hänen silmänsä tavatonta loistoa. Korskealla\nliikunnolla kohotti hän käsivartensa ja lausui:\n\n-- Soturit! Armollinen kuninkaamme on määrännyt minut johtamaan\nvaltakunnan armeijaa niin kauan kun sotaa kestää. Eikä tätä sotaa\nleikkinä käydä eikä se häpeällä pääty. Ruotsin kunnia vaatii, että joka\nmies syöksee esiin leimuavana salamana ja musertaen kaikki mikä ei\nväisty. Ehkä vihollisemme nyt uskoo Lappeenrannan raunioissa löytäneensä\nTukholman avaimet, mutta me osoitamme hänelle, että hän on erehtynyt, ja\nettä se päivä on käsissä, jolloin Ruotsin valta raivaa itselleen tien\nPietariin. Maailma saa vielä nähdä Ruotsin kunnian koko säteilevässä\nloistossaan. Verrattomia voittoja, kunnian riemua te saavutatte minun\njohdollani, ja jokainen teistä saa siitä osansa, sillä sen vallan on\nminulle Ruotsi myöntänyt. Missä minä johdan, siellä ei tarvitse\nkenenkään epäillä, kun vaan uskollisesti seuraa jälissäni ja\nehdottomasti noudattaa käskyjäni.\n\nSamassa kuului hiljainen rasahdus. Käpy oli pudonnut puusta ja sattunut\nmaahan, mutta vinhassa vauhdissaan oli se koskenut Lewenhauptin otsaan\nja poskeen, joihin se jätti punertavan jäljen.\n\nVaistomaisesti pyyhkäsi Lewenhaupt kasvojansa kädellään, mutta moisesta\nvähäpätöisyydestä huolimatta loi hän hurmautuneen katseen ympäristöön ja\nastui alas, mielessään ainoastaan se korkea päämäärä jota hän\ntavoitteli. Alhaalla kentällä kerääntyivät upseerit lasit kädessä hänen\nympärilleen valmiina juomaan hänen menestyksekseen. Fröbergin\nviittauksesta riensi palvelija tarjoamaan hänen ylhäisyydellensä varatun\npikarin, jonka Lewenhaupt otti vastaan. Se oli vanhanaikaista siroa\ntekoa vaikka vaan tinainen. Etusivuun oli kiireessä kiinnitetty hänen\nylhäisyytensä rintakuva ja sen päälle kreivillinen kruunu.\n\nSegebaden tarttui Ringin käteen. -- Näetkö, kuiskasi hän levottomana.\nÄlköön vaan kreivi juoko siitä.\n\n-- Voi, voi, huokasi Ring, tämä ei ikinä pääty hyvin.\n\n-- Kunpa vaan joutuisin varottamaan häntä. -- Ja sen sanottuaan\nSegebaden riensi niin varovasti kuin suinkin herransa luo.\n\nEversti Fröberg kohotti lasinsa: -- Pohjoismaiden tähden malja!\nSankarien sankarin malja!\n\nRiemuiten juotiin malja ja Lewenhaupt nosti voitonvarmana pikarin\nhuulillensa.\n\n-- Jumalan tähden! pyysi Segebaden tuskan tukahuttamana. Mutta kreivi ei\nhuomannut häntä. Hän oli jo juonut.\n\n-- Älkää oman itsenne kanssa juoko! kuiskasi nuorukainen kauhistuneena\nja kuuluvammin. Tänään on 23 p. kesäkuuta.\n\n-- Tänään! toisti kreivi ikäänkuin unesta heränneenä.\n\nSegebaden viittasi pikariin: -- Tuossa näette itsenne.\n\nVasta nyt kreivi huomasi oman hymyilevän kuvansa ja kalpeni. Siitä\npikarista ei hänen olisi pitänyt juoda.\n\nÄkkinäisestä vilunvärähdyksestä kreivi tuli pahoinvoivaksi, ja kylmä\nhiki kihosi hänen otsalleen. Äsken niin voimakas sydän lakkasi hetkeksi\ntykyttämästä. Hän oli juonut omaksi turmiokseen. Hän oli juonut oman\nitsensä kanssa.\n\nSammunut oli loisto Lewenhauptin silmissä, eikä äskeisestä innostuksesta\nnäkynyt mitään. Aseistaan luopuneen sotamiehen kaltaisena kääntyi hän\nympäristönsä puoleen ja sanoi alakuloisena: -- Ei tässä muu auta kuin\nodottaminen.\n\nVastenmielisyyden piirre synkisti Sprengtportin kasvot, kun hän\nvakavasti vastasi: -- Teidän ylhäisyytenne, nyt täytyy meidän käydä\nasiaan käsiksi ja toimia. Ainoa ajatuksemme olkoon sota.\n\n-- Ei, huusi Fröberg, ei, ei mitään sotaa. Täällä ei voi kukaan\ntaistella.\n\n-- Herra eversti, keskeytti Sprengtport, tänään on teillä ollut päivänne\nja nyt tulee minun. Vaadin käskyä ja vaadin miehiä nevojen uudestaan\ntekemiseen. Lascy saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa, ja silloin\non korjaaminen myöhäistä.\n\nLewenhaupt hymyili alakuloisena: -- Tämä kelpo Sprengtportimme\nhätiköitsee kuten ainakin. Päivänä tämmöisenä älköön olko mitään hoppua.\n\nHilliten harminsa kääntyi Sprengtport Buddenbrockin puoleen toivoen että\nainakin tämä ymmärtäisi häntä, mutta parooni vastasi vältellen, ettei\nhän varmasti tiedä, voidaanko vauriota korjata uudella parsimisella.\n\n-- Olkoon sitten! huudahti Sprengtport, tahdon näyttää että sitä\nilmankin rohkenemme.\n\nYmpärillä seisovat huomasivat majurin uhkaavan vakavuuden ja tiesivät\nettä hän miehen lailla pysyy sanassaan.\n\nFröberg pahoillansa esitti yhä uusia epäilyksiä. Nevat olivat kuivaneet,\nne siis eivät estä vihollista. Etumurrokset, joita oli kiitetty, olivat\nliian laajat. Hänen, Fröbergin, oli mahdotonta puolustaa niitä\nvähäpätöisellä miesvoimallaan, jonka vuoksi hän vaati ainakin 1,000\nmiestä avukseen.\n\n-- Vai 1,000 miestä! huudahti Lewenhaupt hämmästyneenä. Minun\nseitsemästätuhannestani tuhat miestä? Lascylla on 10,000. En luovu\nyhdestäkään miehestä, saatikka tuhannesta.\n\nSprengtportin sanat jylisivät varmoina ja kovina, kun hän esitti\nmielipiteenään, että Lewenhaupt kernaasti pitäköön miehensä. Lisäväkeä\ntäällä ei laisinkaan kaivattu, sillä vieläkin oli nevojen poikki\nmahdotonta päästä. Mäntylahden solaa ei voida valloittaa, eikä täällä\noleva miehistö luovu siitä niinkauan kuin heissä sydän sykkii.\n\nTuo uudestaan puhjennut riita lisäsi vielä Lewenhauptin mielipahaa.\nHänen parempi tunteensa myönsi että Sprengtport oli oikeassa, mutta\nFröbergin vastustus tuntui varoitukselta -- paikka oli itse turmion\npaikka. Mihin ryhtyä? Epäröivin silmin katseli kreivi Buddenbrockia,\njoka ehkä voisi neuvoa.\n\nParooni vastasi ratkaisevasti, että hän piti Fröbergin vaatimusta\noikeutettuna. Olisi kaiketi lyhytmielistä ylönkatsoa täällä esitettyjä\nepäilyksiä. Omasta puolestaan piti Buddenbrock kyllä solan puolustamista\nsuotavana, mutta toiselta puolen ei ollut mitään takeita siitä, ettei\nsitä voitu kiertää, ja silloin oli kaikki alttiiksi pantuna vaikka\nFröberg saisikin lisäväkeä. Jos täällä olevat joutuvat saarrokseen, on\nheillä tarjona joko vankeus tahi varma kuolema, ja niin ollen täytyy\nsolan puolustamista pitää kevytmielisyytenä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne on aivan oikeassa, myönsi Fröberg kiihkeästi. Se\nolisi järjetöntä.\n\n-- Järjetöntä on se mitä te vaaditte, huudahti Sprengtport liikutuksesta\nvärähtävällä äänellä. Se ei sovi kunnon miehille.\n\nLewenhaupt oli nyt vähitellen tajunnut asemansa ylipäällikkönä ja\nkatseli ylevän ryhdikkäänä Sprengtportia: -- Puhutte rohkeasti. En tiedä\nmillä oikeudella.\n\n-- Sillä oikeudella, joka meillä kaikilla on puolustaa lapsiemme\nkätkyeitä ja isiemme hautoja. Minä rukoilen teidän ylhäisyyttänne,\nottakaa menneistä tapauksista oppiaksenne mitä on tulossa.\n\nLewenhauptin katse harhaili kysyväisenä Buddenbrockiin, hänestä\nSegebadeniin ja jälleen edelliseen, mutta kun ei kumpikaan heistä mitään\nvirkkanut, ja kun Fröberg yhä kiivaammin esitti jäämisen vaaroja, ryhtyi\nLewenhaupt ratkaisevasti puheeseen: -- Päiväni teidän keskuudessanne ei\nole alkanut edullisesti. Nyt täytyy pahalla pelastua pahemmasta. Sota ei\nmeille sovellu.\n\n-- Teidän armonne, intti Sprengtport lämpimästi, tämä sola on Suomen\navain. Tiedän ettette tarkoita sitä mitä sanoitte.\n\n-- Tarkoitan että meidän täytyy luopua solasta. Turmiopäivänä ei saa\ntaistella.\n\nKalpeana ja liikahtamatta silmäili Sprengtport Lewenhauptia. Samassa\npalvelija ilmoitti, että punssimalja oli valmiina, mutta nyt ei\nLewenhauptilla ollut aikaa semmoisiin. Kun Fröberg kehoitti hänen\nylhäisyyttänsä astumaan alas laaksoon, asettui Sprengtport kreivin eteen\nsynkkänä kuin syyttävä kohtalo, ja uhkaavalta tuntui hänen äänensä, kun\nhän kysyi: -- Voineeko teidän ylhäisyytenne tulevaisuudessa, kestää sitä\nedesvastuuta, joka kohtaa teitä ja meitä, jos nyt luovumme tästä\nverrattomasta asemasta yrittämättäkään puolustaa sitä?\n\nVihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä kun hän kopealla äänellä\nvastasi: -- Se asia ei koske teitä. Kuningas ja neuvosto tiesivät kenen\nkäsiin uskoivat valtakunnan edut. Olen soturi, joka osaa voittaa, mutta\nolen myös kyllin valistunut tietääkseni, että se joka asettuu kohtalon\ntahtoa vastaan ja häiritsee sen kulkua kohtalon turmiopäivinä hän\nmusertaa itsensä ja kaikki, jotka häntä seuraavat. Mutta kun pahalle\nonnelle suo aikansa ja sitten astuu esiin kun vuoro on mennyt, silloin\ntulee onni suloisesti hymyilevänä, ja sitä minä tavoittelen.\n\nSamassa hän tarttui Buddenbrockin olkaan ja kuiskasi: -- Tule! Meidän\ntäytyy rientää pois. Levottomana käski hän tuomaan hevosensa, lausui\nmuutamin sekavin sanoin jäähyväisensä ja riensi kelmeänä ja vakavana\nsotajoukkonsa luo Summaan.\n\nSitä alakuloisuutta, joka solassa vallitsi Lewenhauptin lähdettyä,\nlisäsivät vielä Fröbergin valmistukset peräytymiseen. Jo samana iltana\neversti liikkui kyökissään valvoaksensa itse tavaroittensa kuormaamista.\nSiellä patojen ja laatikkojen keskellä huomasi hän äkkiä rääsyisen,\nkelmeän pojan kuiskivan väen kanssa, ja samassa tuokiossa toi kokki tuon\ntuntemattoman lapsen herransa luo. Tämän kysyttyä kertoi poika saaneensa\ntuotavakseen sen ilmoituksen, että venäläinen armeija paraikaa kulki\nnevojen poikki saartaaksensa everstin väkineen.\n\nNyt tuli kiire kaikkialla, ja yrittämättäkään tutkia oliko pojan jutussa\nperää valmistettiin kaikki matkaa varten. Peräytymistä kyllä salattiin\nvielä mikäli mahdollista, mutta pojan uutisesta nousi yleinen häly, jota\nvielä lisäsivät nuo kummalliset käskyt, jotka eivät mitenkään\nennustaneet puolustusta. Auringon noustessa saapui laivastosta kirje,\njossa sen päällikkö ilmoitti, ettei hän väenpuutteen tähden voinut enään\nviipyä Kuorsalossa. Kirje julaistiin, ja tuo surullinen uutinen päättyi\nkäskyyn vitkailematta lähteä matkaan.\n\nMiehistö tämän käskyn kuullessaan osoitti suuttumusta ja nurisi vallan\njulkisesti. Masennusta lisäsi vielä pojan kertomus, että kellot Anjalan\nkirkossa olivat edellisestä illasta saakka soineet, vaikka ei kukaan\nniihin koskenut. Välistä ne vaikenivat, mutta alkoivat uudestaan\nikäänkuin kutsuisivat jumalanpalvelukseen tai maahanpanijaisiin. Mutta\neihän kukaan keskellä yötä saarnannut eikä silloin kuolleita haudattu.\nOlihan tuo kummallinen juttu, mutta sotaväellä ei enään ollut aikaa\nkuunnella moisia. Nythän oli pötkittävä tiehensä tykkineen ja\nkuormastoineen.\n\nKun keväällä oli kokoonnuttu Mäntylahteen, oli Jumalalta rukoiltu apua\nja voitononnea. Toisin oli käynyt, ja syytä siihen ei osattu arvostella.\nKavaltamiselta se vaan näytti, mutta sotamiehen ei auttanut muuta kuin\ntotella, ja epäluulon, alakuloisuuden ja pettyneiden toiveiden tunteilla\nsanoivat sotamiehet jäähyväisensä solalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsin armeija oli peräytynyt Summaan, mutta Haminaan oli vielä jäänyt\npieni osasto kenraali Bousquet'n johdossa. Ihanan Ranskan poikana oli\nhän saanut sotilaallisen kasvatuksensa Ludvig XIV:nen voittoisten\nlippujen alla. Saatuansa sotavankina kokea onnen vaihtelevaisuutta,\nsaapui hän vihdoin Puolan kautta ruotsalaiseen armeijaan, siihen aikaan\nkun Kaarlo kuningas vielä uneksi Venäjän kukistamista, ja hänelle hän\ntuolla itämaalla vannoi uskollisuusvalan, jonka miehuullisesti pitikin.\nTuo Ruotsin palveluksessa harmaantunut linnanpäällikkö kuuli katkeralla\nmielellä sanoman Fröbergin peräytymisestä, semminkin kun tämän kertomus,\nettä hän oli ollut vähällä joutua saarrokseen, huomattiin\nturhanaikaiseksi hälytykseksi ellei joksikin vielä pahemmaksi.\n\nNyt istui Bousquet vastaanotto-huoneessaan odottamassa majuri\nFreidenfeltiä, joka oli palannut matkalta Summaan, ja jonka oli siitä\nannettava raportti. Päivä oli aamusta helteinen ja painostava, raskaita\npilviä oli kasaantunut taivaanrannalle, ja vinhat tuulenpuuskat\nennustivat myrskyä tai sadetta. Levottomana liehui linnan lippu\nBousquet'n asunnon katolla, ja valleilla kävivät Suomen pojat vahtina.\nKuinka heidän käy, kuinka käy Haminan ja hänen itsensäkin? Miten Suomi\nja Ruotsi pääsevät tästä kamalasta leikistä? Surkea oli alku ollut.\nFreidenfelt astui sisään ja Bousquet iski katseensa häneen.\n\n-- No, kuinka kävi? kysyi hän tuimasti.\n\n-- Niinkuin saattoi arvata. Lewenhaupt itse näyttää täydellisesti\nneuvottomalta, ja kaikki muut kielsivät puolustamasta Haminaa, kaikki\npaitsi Buddenbrock, joka vaati taistelemaan.\n\nMajuri otti esille sinetityn käskykirjeen, mutta luomatta siihen\nsilmäystäkään viskasi Bousquet sen pöydälle ja kysyi kiihkeästi: --\nEntäs te, Freidenfelt? Ettekö kannattanut häntä?\n\n-- Tietysti minkä voin, mutta olivathan he jo kuulleet teidän\nylhäisyytenne esittämät syyt. Sanani kumottiin kaikilta tahoilta\ntodistuksilla, jotka merkitsivät enemmän kuin Suomen menettäminen ja\nRuotsin häviö.\n\nBousquet ei vastannut, hän vaan alakuloisena naputti sormillaan pöytää\nja viittasi vihdoin Freidenfeltiä istumaan. Tämä nyt asettui avaraan\nnojatuoliin pöydän toiseen päähän. Tuokion kuluttua kysyi Bousquet: --\nKuinkas Fröberg peräytyessään suoriutui solasta? Onhan todistettu,\netteivät venäläiset mitenkään voineet kulkea nevojen poikki, saatikka\nsitten että olisivat kulkeneet.\n\n-- Siitä kysymyksestä ei kukaan välittänyt. Lausuin mahdolliseksi että\ntuo sanansaattaja, joka varoitti Fröbergiä saarroksiin joutumasta, oli\njossakin yhteydessä hävitettyjen tokeiden kanssa, mutta yleinen\nmielipide oli se, ettei pitäisi nostaa epäluuloja, jotka ehkä\nsattuisivat syyttömiin. Ja olihan Fröbergillä sitäpaitsi turvanaan\nLewenhauptin käsky valmistaa hiljaisuudessa peräytymistä, koska solassa\nei ollut mahdollista taistella.\n\nBousquet vaipui taas äänettömyyteen ja luhistui ikäänkuin raskaan painon\nalla. Kutrinen peruukki paisui yhä hänen päänsä ympärillä; oli kuin\nolisivat ajatukset sen alla olleet liian katkeria ja tuimia pysyäksensä\naivojen sisässä, jossa ne kiihkoisesti ajoivat toisiansa. Sinä hetkenä\nnäytti vanha soturi siksi murtuneelta, että Freidenfelt säälillä ja\nmyötätuntoisuudella ajatteli sitä tehtävää, sitä häpeätä ja sitä surua,\njohon johtavat miehet Summassa olivat tuominneet kunnollisen toverinsa.\n\nSanaakaan lausumatta istui Bousquet hetkisen tässä asennossa, mutta\nsitten hän äkkiä iski nyrkkiä pöytään ja hypähti ylös.\n\n-- Se ei voi olla mahdollista! huudahti hän nuorukaisen tulisuudella.\nLähden sinne itse. Ette ole sanonut heille kaikkea.\n\nFreidenfeltkin nousi: -- He saivat kuulla teidän omat sananne. Sanoin\nheille, että ratkaisu koski tietä Turkuun, asukkaita, omaisuutta ja\nkruunun varastoja. He tietävät yhtä hyvin kuin mekin, että Haminaa\nvoidaan puolustaa 10,000:nella miehellä, ja Lewenhauptilla on 11,000. He\ntietävät että me täällä teemme mitä voimme ja että he saattavat tulla\nmeidän avuksemme milloin vaan tahtovat. Sanoin heille, että kunpa vaan\nvoimme kestää pari viikkoa, niin on Lascyn pakko muonan puutteesta\nvetäytyä takaisin, mutta he pysyivät käsityksessään, että Hamina on\nmitättömyys, jonka tähden ei saa panna armeijaa alttiiksi.\n\nSuuttumuksen murina keskeytti Freidenfeltin puheen, mutta kun ei sanoja\nseurannut, jatkoi hän taas: -- Siitä he olivat yksimielisiä, ettei linna\nvoinut kestää vakavata ryntäystä. Sitäpaitsi luulivat he, että saatoimme\njoutua kierrokseen, ja siinä tapauksessa olisivat kruunun varastot\nPorvoossa ja Helsingissä menetetyt. Vielä lisäsi joku heistä, että\nlaitumet Haminan ja Kymijoen välillä olivat niin loppuun syötetyt, että\nhevosemme kuolevat nälkään.\n\n-- Ettekö voinut sanoa heille, että he valehtelevat?\n\n-- Valheistaan vastatkoot itse, mutta minä ilmoitin heille rukouksenne,\nettä Ruotsin armeija Jumalan tähden saapuisi miekka kädessä kaupunkia\npuolustamaan, ja että se ennemmin kaatuisi kuin pettäisi, mutta sitä ei\nyksikään läsnäolijoista ottanut kuuleviin korviinsa, eikä sekään auta,\nvaikka itse sinne lähtisitte, sillä Kaarlo kuningas on kuollut ja\nRuotsin sankarihenki on hänen kanssaan kuopattu.\n\nBousquet vaipui taas tuoliinsa. Freidenfelt oli oikeassa. Saattoihan jo\nennakolta tietää miten kävisi, mutta sittenkin --. Vanha linnanpäällikkö\nei voinut käsittää, että hänen linnansa, hänen miehensä ja hänen\nkunniansa heitetään häviöön tavalla, jota ei voida enään korjata.\nPidättäen rinnastaan puhkeavaa huokausta tarttui hän sinetittyyn\nkäskykirjeeseen, repäsi kuoren ja luki. Freidenfelt seurasi häntä\nsilmillään ja näki auringon paahtaman värin linnanpäällikön poskissa\nmuuttuvan tuhkanharmaaksi. Pikaa silmäiltyänsä paperia katsahti Bousquet\nylös ja lausui vimmastuneena:\n\n-- Lewenhaupt syyttää tästä kirotusta toimesta minun miehistöäni.\nHänelle on muka sanottu, että linnanväki on uppiniskainen ja\ntottelematon.\n\n-- Miehet, keskeytti Freidenfelt, ovat kyllä suutuksissaan kun ovat ensi\nvaarassa jättäneet heidät alttiiksi. Mutta se on vaan veruketta.\n\nBousquet'n silmät salamoivat. -- Nuo kurjat! Väkeni ei pelkää vaaraa,\nmutta se pelkää ettei kukaan Summassa välitä heidän kohtalostaan eikä\nHaminasta. Lewenhaupt väittää syyksi suomalaisten tyytymättömyyttä ja\ntottelemattomuutta; ei sano voivansa sallia, että moisella väellä\nmennään ylivoimaista vihollista vastaan. Sepä kepponen! Hävetä pitäisi\nhänen. Jos hän olisi täällä, kyllä näyttäisin minkätähden väki nurisee.\n\n-- Hän ei teitä ymmärtäisi, sanoi Freidenfelt surullisen\nylenkatseellisesti.\n\nBousquet ei vastannut. Lujasti suljetut huulet ja leimuavat silmät\nilmaisivat rajatonta harmia, mutta sanat hän tukehutti ja jatkoi\nkäskykirjeen lukemista.\n\n-- Lähteä linnasta, mutisi hän. Räjähyttää tykit ja polttaa kaupunki. --\nKuuletteko Freidenfelt?! He eivät edes suo meille aikaa pelastaaksemme\nvarastot. Jospa auttaisivat meitä edes niin kauan että saisimme aseet ja\nviljat korjatuiksi.\n\n-- Niin on käynyt pitkin matkaa, hymyili Freidenfelt katkerasti. Jos\nherrat Summassa olisivat toisia kuin ovat, eivät he viruisi rauhassa\njonkun tunnin matkan päässä kun Lascy käy päällemme.\n\nBousquet pisti käskykirjeen povitaskuunsa, heittäytyi istualleen ja\npeitti kasvonsa käsiinsä. Pari minuuttia sen jälkeen hän nousi, asettui\nkädet puuskassa Freidenfeltin eteen, kairaten häneen silmänsä: -- Mitä\narvelette? kysyi hän tuimasti. Ruvetaanko nyt työhön?\n\nFreidenfelt kohautti olkapäitään: -- Muuta neuvoa en tiedä. Puolessa\ntunnissa ovat venäläiset täällä, emmekä saa apua.\n\n-- Olkoon siis. Hälyttäkää. Käskekää asukkaita pelastumaan. Ilmoittakaa\nettä teemme kaupungista tuhkaläjän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kirkonkellot Anjalassa soivat itsestään Juhannusyönä, lauloivat ne\nomaa hautavirttänsä ja valitusta Haminan tuhosta. Neljä päivää sen\njälkeen tuo vanha temppeli paloi ja Hamina sytytettiin. Vinha tuuli ajoi\nliekit talosta taloon, eikä aikaakaan niin ei näkynyt muuta kuin tulta\nja savua. Epätoivo sydämmessä peräytyi Bousquet miehineen Summaan ja\npelastui töin tuskin, sillä venäläiset astuivat jo itäisen portin kautta\nsisään, kun suomalaiset läntisen portin kautta tekivät lähtöä. Majuri\nEhrensparre oli muutamain miesten kanssa jätetty valleille salaamaan\nperäytymistä ja räjähyttämään tykit rikki.\n\nKello kävi yhdeksättä illalla, aurinko laskeutui pilviin, mutta\npalavasta kaupungista nousevat liekit saivat taivaan punertavaksi ja\nhehkuvan valon alla vyöryi avaruudessa tukehuttava kuumuus tuhansissa\nvivahduksissa. Kauhun, raivon ja surun valtaamana syöksyi kansa\nkaupungista rajusti paeten ja sen muassa ne eläimet, joita oli maltettu\npelastaa. Mutta niistä oli kuitenkin enin osa unohdettu, taikka ei ollut\naikaa niiden irroittamiseen. Tuskallinen tosin oli näiden kytkettyjen,\nkuolemaan tuomittujen eläinten tila, mutta sitäkin kauheammassa asemassa\nolivat jälelle jätetyt neljäsataa sairasta, ne kun olivat kahlehditut\nvuoteeseen ja kykenemättömät pakenemaan.\n\nMonta sankaritekoa tässä hädässä kyllä suoritettiin, mutta rajaton oli\nsittenkin kurjuus siellä, missä kiire ja oma hengenvaara teki ihmiset\nkokonaan tajuttomiksi. Voivotusta, tuskaa ja kauhua kuului pitkin katuja\nja vielä kaupungin ulkopuolellakin. Äidit, lapset kainalossa tahi\nympärillä riippuen kokivat viimeisine voimineen pelastaa nääntyvää isää\ntahi äitiä. Heikot ukot ja vanhat, tutisevat eukot vetivät läähättäen\nturvattomia lapsia tai sairaita. Nuoret ja reippaat kantoivat selässään\ntahi sylissään jotakin onnetonta, muita kannettiin säkeissä tahi\nmatoissa, jotta heidätkin saataisiin matkaan, mutta useimmat sairaat\njäivät kuitenkin joko ajan tai voimien puutteessa liekkeihin\nmenehtymään. Noista onnettomista pelastui kuitenkin jokunen, kun tuuli\nkääntyi ja ajoi tulen takaisin, joten noin neljäsosa kaupunkia säästyi.\nNe jotka onnellisesti olivat poistuneet sitä tuskin tajusivat. Kauhusta\njähmetyksissään loi moni pakolainen vielä metsän rannasta tahi\nmaantieltä katseen kotimökkiin kuullaksensa vaan tulen ja vihurin ilmaa\ntäyttävää huminaa, jonka yli tuon tuostakin kajahti Ehrensparren\nräjähyttämien tykkien pauke. Mutta sitäkin mahtavammin jyrisivät ilmaan\nlentävät ruutikellarit, joista uusia tulimeriä purkautui ryskeellä, joka\nmuistutti viimeistä päivää. Vihdoin kuitenkin hiljeni kaikki, ja silloin\nnähtiin Venäjän kotkan liitelevän Haminan raunioiden yllä, sieltä ijäksi\npäiväksi karkoittaen Ruotsin upean lipun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsalainen armeija jatkoi askel askeleelta peräytymistään ja oli\nvihdoin jättämäisillään Kymijoen taaksensa. Osa ratsuväkeä oli käsketty\nkulkemaan etupäässä, ja se läheni nyt Ahvenkoskea. Yhä selvemmin kuului\nvellovan veden kohina, ja jopa näkyi siltakin, jonka yli soturien piti\nratsastaa. Kauniiden, metsäisten harjujen ympäröimänä lepäsivät\nKyminlaakson hymyilevät rannat, joita koivut ja lepät varjostivat.\nEdempänä pohjoisessa pauhasi koski jyrkkien kallioseinien välissä ja\npirskoitti vaahtonsa helmiä tuuheisiin kunnaisiin. Mutta täällä alempana\naallot valuivat ylevällä tyyneydellä. Ne olivat voimakkaasti raivanneet\nitsellensä tien ja etenivät hiljaisen vakavina, siinä turvallisessa\ntiedossa, etteivät mitkään esteet enään voi sulkea niiden syvää uomaa.\n\nVäriskää te vihannat harjut, kääntäkää pois katseenne, te humisevat\nhongat, verhotkaa paitanne te kukoistavat pensaat ja ruohot, epätoivo\nsaapuu. Mutta se ehkä ei häiritse rauhaanne, sillä se on syvä ja äänetön\nkuin kuolema. Eipä kukaan muu kuin Kaikkivaltias näe kuinka soturin\nsydän vuotaa verta, kun hän luopuu isänmaastaan ja ajattelee kansan\nkurjuutta.\n\nPitkin joen rantoja ja sillankin luona vallitsi tavallisina aikoina\nerämaan hiljaisuus, vaan ei tänä päivänä. Joukko ympäristön rahvasta oli\nkokoontunut tänne. Mitä se tahtoi? Äänetön, uhkaava levottomuus kuvastui\nsekä miehissä että naisissa, kun he seisoivat siinä kirveet ja seipäät\nkäsissä, mutta askelta astumatta, sanaa sanomatta. Ryhmän edessä joen\nitäisellä rannalla näkyi Leena jäykkänä ja suorana tähystäen metsää\nkohden, josta odotettiin sotajoukon tuloa. Tiedettiin että armeija oli\nperäytymässä. Nyt kuten ennenkin oli Suomi uhrattava Ruotsin eduille.\nHämmästyksellä ja tuimalla vimmalla kuultiin näitä huhuja, mutta maan\nasukkailla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvänään mitä Venäjä tahtoi\nottaa tai antaa.\n\nNiiden joukossa, jotka edellisinä päivinä olivat neuvotelleet siitä,\nmitä nyt pitäisi tehdä, oli Leenakin ollut. Mutta kun enemmistö\nneuvotonna ja alakuloisena pohti toista ehdotusta toisen perässä, astui\nLeena esiin ja kehoitti kaikkia kunnon ihmisiä seuraamaan häntä\nAhvenkoskelle, sillä Lewenhaupt väkineen aikoi siellä käydä joen yli.\nSiitä toki ei tule mitään, jos kaikki ajattelevat niin kuin Leena. Mikä\nestää repimästä siltaa ja pakottamasta armeijaa kääntymään vihollista\nvastaan!\n\nEhdotus oli hyvä ja nyt oltiin paikalla, mutta siltaan ei koskettu\nvielä. Ensin piti nähtämän oliko puheissa perää ja odotettiin siis.\nTänäänhän heidän pitäisi tulla.\n\nUupumatta seisoi Leena tähystämässä ja kuuntelemassa kuten sotapäällikkö\nainakin. Oli jo kauan näin seisottu, eikä ketään näkynyt. Mutta vihdoin\nkuului selvästi tuhansien miesten omituista ryhdikästä astuntaa.\nKuunneltiin pinnistyneessä levottomuudessa. Ei kukaan tuossa odottavassa\njoukossa luiskahtanut. Silloin huudahti Leena ja useat hänen kanssaan:\n-- He tulevat! Tuolla! ja samassa hän heilutti punakeltaista huiviansa\nmerkiksi että nyt oli hetki tullut.\n\nÄänetönnä mutta tarmokkaasti lähti väkijoukko siltaa kohden ryhtyäksensä\ntyöhön. Kun ensimmäiset soturirivit häämöittivät metsässä, astui Leena\näkkiä pontevasti heitä vastaan huutaen: -- Kääntykää, te miehet. Tästä\nei mitkään kavaltajat pääse kulkemaan. Kääntykää!\n\nTuo kehoitus tuli sotureille aivan odottamatta, se teki vaikutuksensa\nainoastaan etumaisiin riveihin, joihin sanat kuuluivat. Ennenkuin täysin\ntajuttiin tarkoitusta tunkivat taaemmat rivit esiin, eikä siis ollut\njouduttu miettimään. Täytyihän tästä läväistä. Esteet pois!\n\nSilloin kääntyi Leena omiensa puoleen huutaen: -- Purkakaa silta! Tätä\nkäskyä sentään ei tarvittu. Jo tekivät kirveet tehtävänsä, ja kun nyt\nkäskykin oli saatu, kävivät kaikki yhtenä miehenä sillan kimppuun. Ei\npuhuttu sanaakaan, mutta kaikki tekivät parastansa. Kyllä Leena puhuu\nheidän puolestansa. Ja kääntyen ratsuväen puoleen hän huusikin taas:\n\n-- Ettekö häpeä jättää kotimaatanne turvattomaksi! Häpeä teille, jotka\ntaistelematta saavutte Kymin rannoille. Näettekö! Tuossa haudassa\nsammaltuneen paaden alla lepää muinoin kaatuneita sankareita! Monen\nnaisen kyyneleet ovat kostuttaneet tätä maata, kun he kalpeina ovat\nnähneet onnensa ijäksi tuhottuna, mutta sen ajan suruista oli kuitenkin\nlohdutustakin. Voitetut olivat kaatuneet kunnialla. Säteillen kimaltaa\nheidän muistonsa Kymin kallioiden välissä ja kotimaan tyttäret laulavat\nheidän sankaritöitänsä uuden aikakauden miehille! Mutta mitä teille jää?\nTahdotteko tulla kirotuiksi?\n\nHurmaantuneena oli hän puhunut, mutta turhaan. Pysähtymättä soturijoukko\nyhä enemmän lähestyi rantaa. Silloin Leena poistui heidän tieltään ja\nriensi sillalle. Siellä hän kääntyi hautakummun puoleen ja huusi\nväristen: -- Te nukkuneet sankarit! Kaikki uhrauksenne ovat rauenneet\ntyhjiksi! Katsokaa kuinka ne, jotka ovat teiltä perinnön saaneet,\nkavaltavat tätä maata! Nouskaa haudoistanne tuhoamaan heitä!\n\nMutta kuolleet eivät vastanneet, ja Leena kääntyi jatkamaan puhettaan\njoelle: -- Pysähdy sinä Kymijoki! Kätke aaltosi syvyyteen, kun et voi\nkätkeä kotien surua ja Suomen miesten häpeää!\n\nÄänettöminä ja synkkinä olivat soturijoukot ilmaantuneet metsästä,\näänettöminä ja synkkinä ratsastivat ne kentällä, mutta likellä rantaa\nseisahtuivat ensimmäiset rivit ja sen jälkeen muutkin. Kaikki olivat nyt\nkuulleet ja ymmärtäneet Leenan sanat.\n\n-- Eteenpäin! komensi Sprengtport, joka istui hevosen selässä sotajoukon\netupäässä: -- Eteenpäin!\n\nKomentoon vastasi kaiku vuorten rinteistä, mutta ainoakaan mies ei\nliikahtanut. Uhmaavina ja jylhän lujina seisoivat miehet rivissä\nsanaakaan lausumatta, mutta puserretut huulet ja synkät katseet selvästi\nilmaisivat heidän ajatuksensa: -- Emme kulje edemmäksi.\n\nPinnistynyt odotus; kuului ainoastaan kirveiden kalke sillalta. Käsipuut\nolivat jo kaadetut tahi horjuivat, nyt oli kannen vuoro tullut.\nSprengtport, joka miehineen oli edennyt katseet luotuina raivoisaan\nnaiseen, huomasi vasta liian myöhään mitä oli tekeillä. Kun asema\nhänelle selveni laukkasi hän rannalle ja sitten sillalle.\n\n-- Pois tieltä! huusi hän tuimasti. Pois täältä!\n\n-- Ei lähdetä, kuului vastaus. Ei päästetä kavaltajia sillan yli. Ennen\nkuolemme.\n\nLeena heittäytyi hänen hevosensa eteen polvilleen ja rukoili kohotetut\nkädet ristissä: -- Jesuksen nimessä, puolustakaa maata!\n\n-- Pois sillalta! kirkasi Sprengtport hurjistuneena.\n\nSamassa kuului kumea ryske, osa sillan kantta heitettiin jokeen. Leena\nponnahti ylös ja sieppasi tuimassa epätoivossa kirveen ollaksensa hänkin\nmukana. Sprengtport tempasi sen hänen kädestään ja viskasi sen jokeen.\nSitten tarttui hän pistooliinsa ja laukasi ilmaan.\n\n-- Lapset! huudahti hän, miksi tätä meille teette?! Eikö meidän\nmuutoinkin ole kyllin raskasta. Kuulkaa minua.\n\nTyö keskeytyi, tahdottiin kuulla mitä sanottiin, ja Sprengtport jatkoi:\n-- Armeija on saanut käskyn peräytyä, ja meidän täytyy totella käskyä,\nmutta jos voisimme itkeä verta, niin sen tekisimme teidän kanssanne!\nPois alta, muutoin runtelemme teidät hevostemme jalkoihin. Älkäät\njoutuko epätoivoon! Jumala elää, ja vielä kerran valkenee päivä, joka\nvie teidän jälkeläisenne takaisin niihin seutuihin, jotka nyt heitämme\ntaistelematta. Kun yö on synkimmällään, silloin Herra virittää\naurinkonsa uutta päivää varten. Perästäpäin Ruotsi viisastuu. Minä\nkäsken teitä kuninkaan nimessä, väistykää!\n\nMutta rahvas ei väistynyt, ja Sprengtport kääntyi sotajoukon puoleen: --\nEteenpäin pojat! Älkää uudistako Lappeenrantaa!\n\nLappeenranta, se koski rakuunain sisimpään. Kamala sana se oli, mutta\nsittenkään ei kukaan liikahtanut. Sotamiehet ja maanmiehet silmäilivät\nepäröivinä toisiansa. Miten onkaan?\n\nSilloin kuului taas Leenan ääni: -- Väistykää, ne eivät voi muuta. --\nHänen äänensä värisi, mutta kansa totteli häntä. Väki vetäytyi syrjään\nja katseli kyynelsilmin ratsuväen kulkua, mutta kun kaikki oli ohitse,\nkokosi Löfvingin vaimo heidät vielä kerran ja sanoi: -- Kun ihmiset\nvaikenevat pitää kivien puhua.\n\nHänen kehoituksestaan pystytettiin suurista kivistä kumpu ikuiseksi\nmuistoksi siitä, että tällä rannalla olivat Ruotsin johtavat miehet jo\ntoisen kerran yhdessä vuodessa kavaltaen heittäneet Suomen Venäjälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiten alotettu peräytyminen jatkui pysähtymättä. Porvoossa saatiin\ntietää, että valtiopäivät olivat kutsutut kokoon, ja sen johdosta\npitivät useimmat ylhäiset upseerit oikeutenaan poistua armeijasta\nottaaksensa Tukholmassa osaa väittelyjen meluun. Johto oli sentähden\nvihdoin jätettävä majureille ja kapteeneille. Niiden kesken, jotka\njäivät paikalleen, vallitsi eripuraisuus, josta sekasorto vielä\nlisääntyi. Suomalaisten katkeruus kasvoi päivä päivältä, sotamiehet\nkarkasivat joukottain, ja kulkupuheet, että Suomi oli jätetty\ntuhottavaksi, nostivat kaikkialla vihaa ja kauhua. Armeijan lähestyessä\npakeni väestö ikäänkuin vihollisen edestä, ja venäläiset etenivät\nruotsalaisten kintereillä. Lewenhaupt toivoi kuitenkin vielä pääsevänsä\nTurkuun, mutta Elokuun 11 p:nä ilmoitettiin hänelle Helsingin edustalla,\nettä venäläiset olivat senkin tien miehittäneet. Hän oli siis\nsaarroksissa.\n\nNäin ollen kehoitti Lascy lähetystön kautta suomalaisia sotureita\nluopumaan Ruotsin lipusta ja vannomaan uskollisuutta keisarinnalle, joka\ntarjosi heille turvaa ja armoa. Tästä kehoituksesta kuitenkaan ei ollut\nmitään seurauksia.\n\nLewenhaupt oli asettunut Helsinkiin, ja siellä aikoi hän vahvistaa\nasemaansa ja koettaa onneansa taistelussa. Itse tahtoi hän määrätä\ntaistelupaikan, joko Domarbyn kentällä tahi Helsingin malmilla.\nKummankin läheisyydessä liikkuivat Venäjän sotajoukot, joutuen\nkahakoihin jonkun pienemmän ruotsalaisen osaston kanssa tahi umpimähkään\nlähettäen luotejansa niitä vastaan, jotka olivat tahi luultiin olevan\nläheisyydessä.\n\nTässä luotituiskussa nähtiin usein komea ratsastaja yksin autiolla\nkentällä. Hän oli puettu valkoiseen viittaan ja suuntasi aina hevosensa\nsinne, missä vaara tuntui suurimmalta, ikäänkuin osoittaaksensa noille\nlentäville kuolemanlähettiläille maalin ja kutsuaksensa niitä luoksensa.\nTämä yksinäinen mies oli kreivi Lewenhaupt.\n\nKerran semmoisen päivän jälkeen hän palasi illalla auringon laskiessa\nHelsinkiin, josta häntä vastaan täyttä laukkaa läheni Segebaden.\nIkivanhojen koivujen suojassa hyljätyn mökin vieressä oli nuori\najutantti tarkoin seurannut herraansa, rohkenematta ratsastaa hänen\nluoksensa tahi häiritä häntä, mutta kun kreivi nyt hyvää vauhtia ajoi\nkotia päin, ei Segebaden enään epäröinnyt. Hänen hevosensa oli\nsatuloittu, ja tuossa hetkessä kiiti hän ulos kentälle ja Lewenhauptin\nläheisyyteen, tervehtien häntä. Mutta olematta ajutanttia huomaavinaan\njatkoi Lewenhaupt matkaansa torppaan. Täällä hän pysähtyi ja silmäili\nympärillensä ikäänkuin varmana siitä, että hän mökissä ja sen\nulkopuolella tapaa muita. Ei kuitenkaan näkynyt ketään muuta kuin\nSegebaden, jolle Lewenhaupt tiuskasi: -- Oletko unohtanut käskyni vai\netkö aijo totella?!\n\nSegebaden loi rukoilevan katseen kreiviin, ja joku selitys tuntui\npyrkivän hänen huulillensa, mutta Lewenhaupt keskeytti hänet: -- Tiedät\nettä inhoan vartijoita ja vakoojia.\n\n-- En kuulu kumpiinkaan, soperti Segebaden. Olen palveleva ystävä, joka\nei pyydä parempaa kuin saada nöyränä aseenkantajana seurata teitä\nkuolemaan.\n\nLewenhaupt painoi vaieten päänsä alas ja Segebaden jatkoi: -- Kreivi\nLewenhauptin ystäviä ei ole enään niin monta, että ne poistavat ilman\nhänen ympäriltänsä. Jos he kaikki tunkeutuisivatkin ympärillenne, olisi\nsiinä sittenkin riittävästi tilaa.\n\n-- Ja, lisäsi kreivi vienommin, jos karkoittaisin ne kaikki, niin jäisi\ntähän sittenkin yksi ainoa tyhjä sija, se jossa sinä seisot. Tiedän\nvarsin hyvin, että niistä epälukuisista, jotka ovat minulle vannoneet\nystävyyttä ja uskollisuutta, sinä olet ainoa valassasi pysynyt. Mutta\nmiksi juuri sinä olet se, joka oljenkorren tavoin uit ympärilläni kun\nkaikki muut pakenevat, sitä en tiedä.\n\nHän astui maahan, heitti ohjakset satulaan ja jätti hevosen omiin\nhoteisiinsa.\n\nKreivin sanat olivat siksi koskeneet Segebadeniin, että hän, unohtaen\nkaiken ympärillänsä sykkivin sydämmin puhkesi puhumaan:\n\n-- Nuo muut ovat kaikki unohtaneet teidän suuruutenne yletäksensä itse.\nMutta minä näen teidät, kreivi Lewenhaupt, vielä samana kuin Tukholman\nsaleissa. Nerossa voititte vanhat ja nuoret, ja teidän pyrintönne olivat\nverrattomia. Valtiomarskina ja jo kauan sitä ennen olitte, niin kuin\nainoastaan harva, oikea ruotsalainen miehuudessa ja kunniassa ettekä,\nniinkuin moni muu, kädestä käteen kulkeva kalu niiden ylennettäväksi ja\npalkittavaksi joilla enimmin valtaa oli.\n\nKalpeana ja liikahtamatta oli kreivi kuunnellut nuorukaisen sanoja mutta\nnäytti kuin ei se lämmin myötätuntoisuus, jolla ne lausuttiin olisi\nollenkaan koskenut häneen, sillä jo ennestään synkkiä kasvoja pimensi\nyhä syvempi raskasmielisyys ja kauniit huulet värähtelivät, kun hän\nvitkalleen vastasi:\n\n-- Se, jonka nyt näet edessäsi on ihan toinen kuin se, jonka silloin\nnäit. Sinun entinen Lewenhauptisi oli aurinko, joka levitti loistoa\nRuotsin valtakunnan yli. Häneen kääntyi jokainen silmä, häneen luotti\njokainen tarmo, häntä tahtoi jokainen sydän seurata. Itse tunsi hän\nvoimansa paremmin kuin kukaan muu, ja siihen luottaen hän ryhtyi\njättiläistoimeen, jonkamoista maailma ei ollut koskaan nähnyt ja jota\njälkimaailma tuskin enään suorittaisi. Siinä toivossa astuin Ruotsissa\nlaivaan ja saavuin kaikkien ystävieni kanssa Suomen niemelle.\n\n-- Ne pettivät teitä. Nuo vilpilliset! Jos olisivat muut rakastaneet\nteitä niinkuin minä ja kestäneet miehinä, silloin tämä häväistyksen aika\nolisi kunnian aika.\n\n-- Ehkä. Mutta ne ovat kaikki pettäneet ja jättäneet minut yksin, ypö\nyksin. Se aurinko jota rakastat ei paista enään, se laskee sammuen ja\nmuuttuu tyhjäksi.\n\n-- Älkää puhuko niin, jalo herra. Ehkei ole kaikki sitä, miltä se\nnäyttää.\n\nMutta Lewenhaupt pudisti vaan päätä: -- Sinun sankarisi on utukuva, joka\nkammottaa ja ajaa kaikki luotansa, sillä kun hänen menestyksensä teki\nhaaksirikon, katosi se taikakalu, jonka korkeata arvoa ei kukaan muu\naavista kuin se, joka sitä on kokenut. Nyt näkevät entiset ystävät\nainoastaan vaaroja, ja jokainen, joka seuraa minua, luulee syöksyvänsä\nsamaan kuiluun, jonka partaalla minä seison.\n\nKreivi irroitti äkkiä viittansa ja viskasi sen maahan ikäänkuin se olisi\nahdistanut hänen hengitystään. Segebaden tahtoi sen nostaa, mutta\nLewenhaupt viittasi kieltäen.\n\n-- Antaa sen olla. Se on kuten moni muu palvellut loppuun ja saa nyt\ntodistaa kuinka kaikki minua hylkii, kun eivät edes vihollisen luodit\ntahdo tervehtiä sitä miestä, jonka kädenpuristuksesta maailma riiteli.\n\n-- Jalo setäni, miksi etsitte kuolemaa?\n\n-- Olisi mieluista haudata levottomuutensa ja päästä viemästä tuskiaan\nkotia Ruotsiin.\n\n-- Näyttäkää, että maailma tuomitsee teitä väärin! Kootkaa meidät, jotka\nvielä olemme täällä, ja viekää meitä taisteluun. Me voitamme!\nMiehuutemme ei ole hävinnyt eikä tarmomme, nyt kun kunnia, vapaus, elämä\novat pelastettavat tai ainiaaksi menetettävät. Vannon, että jokainen\nsydän kääntyy teihin, jos vaan pidätte mitä kerran lupasitte.\n\nLewenhaupt teki vaieten torjuvan liikkeen, ja Segebaden jatkoi taas: --\nMiksi nyt enää epäröitte? Nostakaa lippu! Johtakaa, järjestäkää!\nNäyttäkää kuka olette!\n\n-- En voi!\n\n-- Oi, miksi annatte epätoivolle sijaa, miksi epäilette itseänne ja\nkaikkia ympärillänne. Te varmaan kykenette, ja teidän täytyy uskaltaa\nsitä mihin kykenette, ja mihin velvollisuus teitä vaatii.\n\n-- On liian myöhä. Minua ei ole enään.\n\nNäin sanoen veti kreivi taskustaan kaksi kirjettä, näytti ne pikaisesti\nja jatkoi käsi toisen kirjeen päällä:\n\n-- Tämä on Lascylta. Hän ilmoittaa, että Savonlinna on antautunut, ja\ntarjoo meille aseheittoa samoilla ehdoilla, joista on ollut puhetta,\nmutta minä --\n\n-- Oi, olkoon ainoana ehtonamme taistelu. Älkäämme antautuko! Sehän\nhäpäisee lippuamme.\n\n-- Samaa mieltä ovat Didron ja Bousquet. Muut tahtovat aselepoa ei\ntaistelua vaan neuvotteluja varten.\n\n-- Sen tiedän. Ne sanovat, että armeija on liian heikko, ja että meidän\nkeskinäinen eripuraisuutemme on siihen määrään turmellut sen henkeä,\nettä taistelu voiton toivossa nyt on suoraa hulluutta. Mutta älkää tätä\nuskoko! Rukoilen teitä. Ajatelkaa mikä häpeä meitä kotona odottaa, jos\nloppu kaikesta on antautuminen.\n\nLewenhaupt ei vastannut, mutta veti hiljakseen kuorestaan toisen\nkirjeen, levitti sen ja viittasi allekirjoitukseen ja sinettiin: --\nTässä näet kuninkaan käskyn, joka kutsuu Buddenbrockin ja minut\nTukholmaan. Minulla ei täällä ole enään mitään valtaa.\n\nKalpeana ja kauhistuneena tuijotti nuori ajutantti vuorotellen\nLewenhauptiin ja kuninkaalliseen käskykirjeeseen, mutta vielä hän ei\nkyennyt käsittämään mitä oli kuullut. Lewenhaupt silmäili\nsurunvoittoisesti, melkein hellästi tuota ainoata, joka todella oli\npysynyt hänelle uskollisena ja sanoi vihdoin:\n\n-- Kun olen poissa, saatat ajatella tätä hetkeä ja muistaa mitä nyt\nsanon: -- Segebaden on ensimmäinen, joka on saanut tämän tiedon. Ei\nkellään toisella Suomessa ole aavistustakaan siitä.\n\nSegebaden yritti vastata, mutta kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä, ja\nLewenhaupt jatkoi: -- Olkoon se todistuksena ystävyydestäni ja kiitos\nmyötätuntoisuudestasi ja uskollisuudestasi.\n\n-- Oi, nyyhkytti Segebaden, jospa minulla olisi tuhat elämää. Kaikki ne\nantaisin teille, elääksenne onnessa ja kunniassa.\n\nJähmettyneenä tarjosi Lewenhaupt hänelle kätensä: -- Elämä on vaan yhden\nkerran elettävänä, ja kun seisoo, niinkuin minä, loppunsa alussa,\nsilloin luo vielä kerran silmänsä menneisyyteen. Niin teen minäkin ja\nnäen kirjavan jonon unelmia ja todellisuutta, joiden langat ovat\nsekautuneet toisiinsa ja kietoneet minut pauloihin. Jos teko voitaisiin\ntehdä tapahtumattomaksi ja asettaa uudelleen alusta alkain oikealle\ntolallensa, tekisin varmaankin monessa kohden toisin kuin nyt.\nTodistakoon nämät sanat, että ymmärrän sinua.\n\nKreivi ojensi taas hänelle kätensä: -- Jos jäät eloon, niin annan\nsinulle jäähyväissanan matkallesi: -- Älä etsi onnea ja kunniaa, etsi\nHäntä, joka niitä antaa. Minä rakensin ilman mestaria ja muserruin.\n\nPäivä oli sammunut ja Heinäkuun yön hämärässä palasi Lewenhaupt leiriin\nainoan uskolliseksi jääneen seurassa. Aamulla hän ilmoitti eroamisensa\nja lähti samana päivänä Buddenbrockin kanssa Ruotsiin. Ylipäällikkyys\nuskottiin Bousquet'lle. Ruvettiin uusiin välittelyihin Lascyn kanssa, ja\nkuusi päivää sen jälkeen, Elokuun 24 p:nä, suostuttiin antautumisesta.\nSiten oli koko Suomi valloitettu, ja Hattujen korskeat tuumat\nmusertuneet muruiksi.\n\n\n\n\nVI Luku.\n\nTilinsuoritus.\n\n\nTämän surkeuden ja hämmingin aikana istui Löfving vangittuna Birger\njaarlin vahvassa linnassa. Hänelle oli annettu yksi niitä huoneita,\njoissa onnettomat tuomitut joutuivat erilleen kaikesta yhteydestä\nulkomaailman kanssa. Kyllä oli hänelle tarpeen paljon tarmoa ja paljon\nuskallusta pysyäksensä lujana.\n\nHänen matalasta ovestansa oikealle oli olkivuode, joka oli kyhätty\npukeille pannuista laudoista, ja vasemmalla seinällä seisoi penkki,\nsiinä koko sisustus. Tänne ei saapunut yhtään muuta ihmistä kuin\nvartija, jonka huostaan vanki oli uskottu, ja paitsi hänen raskaita\naskeleitaan ei kuulunut tänne muuta ääntä kuin kaijakan ja naakkojen\nhuudot tahi Vanajaveden aaltojen loiske, kun myrsky niitä ajoi kallioita\nvastaan, joiden päälle linna oli rakennettu. Huoneen kolkkoutta lisäsi\nvielä se hämärä valo, joka niukasti tunki paksuun muuriin tehdyn,\nrautaristikolla varustetun aukon läpi. Auringon noustessa pilkisti\nkuitenkin joku säde vastaiseen seinään, ja yöllä kulki tuikkiva tähti\nhitaasti ohi. Nämä valonvilahdukset eivät kestäneet kauan, mutta Löfving\nniistä sai aina hiljaista lohdutusta ja virkistystä. Niitä hänen\nsydämmensä kaipasi, kun hän päivällä istuen penkillään koki pysyttää\nrohkeuttansa, ja niihin katseli hän öisin kovalta vuoteeltaan\nrukoillessaan apua.\n\nVapauden ja toiminnan halu oli hänessä herättänyt monta pakoyritystä,\nmutta tämä linna ei hevin päästänyt kynsistään niitä, joiden piti pysyä\nsen muurien sisällä. Niin rohkean ja yritteliään miehen kuin Löfving\noli, olisi ehkä onnistunut pujahtaa pois, mutta mitä arvoa olisi\nvapaudella hänelle ollut semmoisessa tilassa. Hänen toimintansa\narmeijassa oli lopussa, ja Suomeen hän ei voinut jäädä, eikä hän enään\njaksanut maleksia pakolaisena maailmalla. Ei, parempi on odottaa\nlaillista tutkimusta. Tuomarin edessä hän kyllä suoriutuu, ja hänen\nkaltaisensa miehet olivat tähän aikaan siksi merkille pantuja, ettei\nhäntä unohdeta. Näillä toiveilla koetti hän viihdyttää itseänsä, mutta\npäivä vieri toisensa perästä turhassa odotuksessa, ja suvi läheni\nloppuansa, mutta ei vaan mitään kuulunut. Vihdoin pääsi kuitenkin tieto\narmeijan peräytymisestä ja Haminan hävityksestä Löfvinginkin korviin;\nedellisen päivän illalla oli hän lisäksi kuullut, että Savonlinna oli\nantautunut, ja että tämä uutinen oli siksi koskenut Hämeenlinnan\nsotamiehiin, että he pitivät kaikki menetettynä. Upseerien sanottiin\nolevan vallan epätoivossa miehistön tähden, joka näkyi menettäneen sekä\nmalttinsa että rohkeutensa. Löfving toivoi, että näissä oloissa upseerit\nvapauttaisivat urhoollisen kumppanin vankeudesta, ja antaisivat hänelle\ntakaisin miekkansa. Hän, Löfving, kykenisi kyllä saamaan rohkeutta\nmiehiin ja heidän luottamuksensa palautetuksi. Nuoruudestaan saakka hän\noli epätoivoisimmissa oloissa pysynyt lujana ja kestänyt tähän saakka.\nKyllä hän näyttää että täälläkin vielä osataan taistella.\n\nAjatellessaan mitä hän itse kykeni tekemään ja mitä täällä olisi\ntehtävänä, innostui siihen määrään Löfvingin mieli, että hän heti sai\nvalmiiksi sotamiehille pidettävän puheen. Semmoisia sanoja kuultuansa\nkoko miehistö kyllä seuraisi häntä, eikä heidän taistelunsa jäisi\nlapsenleikiksi. Rohkeutensa ja hyvän tahtonsa elähyttämänä luuli\nkapteeni vihdoin itsensä vallan välttämättömäksi, niin että hän joka\nhetki odotti näkevänsä koppinsa oven aukeavan, ja jonkun astuvan sisään\npyytämään häntä toimeen. Niin kuitenkaan ei käynyt, ja kuta useampia\ntunteja turhassa odotuksessa kului, sitä enemmän kiihtyi kapteenin\nkärtyisyys. Mitä ajateltiinkaan, kun hänet jätettiin koppiinsa eikä\npyydetty hänen apuansa! Ihmekö se, että kaikki meni hullusti, eihän\nollut enään kenessäkään järkeä.\n\nJatkuva jännitys ja sielunkamppaus masensivat vihdoin hänen henkisiä\nvoimiansa, ja hän rupesi tuntemaan kovaa nälkää. Ollen liian levoton\npysyäksensä paikallaan, astui hän lakkaamatta edes takaisin mikäli ahdas\ntila myönsi ja tuon tuostakin yritti hän syvässä akkunareijässä katsella\ntai kuulla jotakin siitä kaikesta, mitä tapahtui maailmalla. Aika kävi\nsietämättömän pitkäksi. Miksi vartija nyt viipyi kauemmin kuin koskaan?\nPäivää oli jo kulunut paljon, vaan einettä ei kuitenkaan tuotu, eikä\nedellisenä iltanakaan hänelle annettu ruokaa. Vähätpä siitä, ellei hän\nolisi toivonut sen ohessa saavansa jotakin tietoa oloista. Kiihtynyt\nmielentila oli tukehuttanut kaikki ruumiilliset tarpeet, mutta sen\nmukaan kuin hänen kauniit tuulentupansa hajosivat, astuivat aineelliset\ntarpeet voimaansa, ja nyt täytyi saada ruokaa.\n\nUnettoman yön, nälän ja levottomuuden uuvuttamana heittäytyi Löfving\nvihdoin vuoteelle. Pakollisen toimettomuuden tunne riisti häneltä hänen\nkoko elämänhalunsa ja rohkeutensa. Ei hän voinut millään estää asioita\nmenemästä menoansa, toinen lohduton ajatus seurasi toista, mutta\nsittenkään epätoivo ei sopinut Löfvingin luonteelle. Entä jos heittäisi\nsikseen kaikki huolet ja yrittäisi nukkua. Silmät suljettuina odotti hän\nunhoa ja lepoa, onnellisena kun tunsi ainakin jonkinlaista turtumusta.\nMutta äkkiä tunki hänen korviinsa riemuinen soitto, joka esti unta\najattelemastakaan. Nuo oudot säveleet olivat alkaneet heikkoina ja\nkaukaa, mutta vähitellen ne kuuluivat lähemmältä, ja nyt Löfving huomasi\näkkiä, että säveleet olivatkin tsaari Pietarin voittomarssi, joka kaikui\nkaupungissa, ehkäpä jo linnan pihallakin.\n\nTämä varmuus teki lopun kapteenin mielenmaltista. Nyt hänen täytyy olla\nmuassa. Jäntevänä kuin jousi ponnahti hän ylös, tempasi laudan vuoteesta\nja alkoi sillä työntää oveen ja lujasti huutaa, kunnes ääni kävi\nkäheäksi ja lauta pirstaantui, mutta sittenkään hän ei saanut muuta\nvastausta kuin onton kaiun. Oliko hänet unohdettu? Kaiketikin. Tsaari\nPietarin marssi todisti, että ruotsalaiset täälläkin olivat heittäneet\nlinnan, ja nyt tietysti kaikki vanha heitetään tiehensä ja tila annetaan\nvoittajalle. Oli kai jo vanha vanginvartijakin kadonnut, eikä kukaan\nenään huoli kurjasta vangista, jonka oloa eivät aavistakaan. Löytyihän\nkyllä linnan avainten seassa tämänkin kopin avain, mutta ennenkuin\nmuukalaiset joutuvat tarkastamaan tätä syrjäistä sopukkaa, saattaa kyllä\nsen asukas nääntyä nälkään.\n\nEi muuta neuvoa; kapteeni päätti paeta, maksoi mitä maksoi. Ehkä tuon\nahtaan reijän kautta? Jos sen kautta mahtuu, sopii rikkirevityistä\nvaatteista punoa nuora ja laskeutua sen avulla alas. Mutta entä tuo luja\nristikko, venäläinen vahti ja Vanajan aallot? Ei ollut paljonkaan\ntoivoa. Mutta kapteenin näitä miettiessä kuului vihdoin yhä läheneviä\naskeleita, avain kirskui lukossa, ja vartija astui sisään Hänen\njälissään tuli Tasma hiljaa, ikäänkuin karttaaksensa häiritsemistä.\nEpäröivänä jäi hän ensin seisomaan ovelle, kyykistyi sitten, ja istahti\nkynnykselle. Mutta kapteeni tällä hetkellä ei välittänyt muusta kuin\nvartijasta. Kun hän nyt oli varma siitä, ettei häntä toki elävänä\nhaudata, palasi uskallus häneen, ja uhkaavana asettui hän\nkäskijänryhtiin sen miehen eteen, jonka vallassa hän oli.\n\n-- Niinkö te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita ja\nvankeja, huusi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä. En aijo täällä\nkoko ikääni istua, ja silloin käy teille tämä aamu kalliiksi.\n\n-- Täällä saattaa kyllä paljonkin käydä meille kalliiksi, mutisi\nvartija. Tietysti huudatte sentähden, että teidän on nälkä, mutta\nkosk'en ennenkään ole kiusannut teitä nälällä, en olisi nytkään,\nellei --\n\nLöfvingin jäseniä puistatti. Kauan pidätetyt tunteet vaativat\nmonenkertaisella voimalla saataviansa, ja tulvasivat esiin valloilleen\npäässeen luonnonvoiman lailla. Vartija katseli häntä hämmästyneenä.\n\n-- Elkää toki vaan kuolko, kapteeni! sanoi hän.\n\n-- Itse kuolkaa! ärjäsi Löfving. Minä tahdon tietää mitä kuuluu! Kuinka\nkäy?\n\n-- Ei käy ollenkaan. Kaikki on lopussa. -- Hän istahti penkille\nikäänkuin eivät hänen jalkansa enään olisi kannattaneet häntä.\n\n-- Lopussa? toisti Löfving. Mikä on lopussa?\n\n-- Me ja koko maa. Katsokoon nyt Ruotsi miten tästä selviää. Meistä\nsillä ei ole apua. -- Ukko, murtuneena ja kädet ristissä, vaappui\nedestakaisin eikä voinut enempää sanoa.\n\nLöfving tuijotti hengittämättä kamalaan sanansaattajaan ja pyysi vihdoin\nmelkein nöyrästi: -- Sanokaa toki jotakin. Enhän tiedä mitään.\n\nVanhus oikasi itsensä kertoaksensa mitä tiesi ja alkoi hitaasti ja\nkolkosti: -- Venäläiset sotajoukot saapuivat tänne viime yönä, eikä\nvastustusta voitu ajatellakaan. Herrat lähettivät siis viholliselle\ntiedon, että linna antautuu vapaaehtoisesti.\n\nVartija katsoi kysyen kapteeniin. Hän ikäänkuin odotti, että kapteeni\ntaas kuohahtaisi, mutta tämä seisoi ääneti ja liikahtamatta. Niinhän\npitikin käydä kuin käynyt on, sitä hän oli jo aikoja sitten itsekseen\naavistanut, mutta tämä viimeinen ratkaisu tuntui sittenkin salaman\niskulta, siksi äkilliseltä ja ankaralta, etteivät mitkään sanat voineet\nsitä lieventää.\n\n-- Ei saa syyttää päälliköitä, jatkoi vanhus. Mitä he voivat ilman\nmiehiä. Niitä oli jälellä vaan kuusikymmentä. Muut olivat karanneet.\n\nKapteeni rupesi vähitellen tointumaan ja asettui vuoteen laidalle: --\nKorkeat herrat ovat kai nyt hyvillään, kun kaikki on käynyt heidän\nmielensä mukaan, nauroi hän ivallisesti ja katkerasti.\n\n-- No niin, ei ole kaikki puhdasta, myönsi vartija, surullisesti\nnyykäyttäen päätänsä.\n\nKumpikin vaikeni ja jäi tuijottamaan jäykkänä lattiaan ikäänkuin\nolisivat siinä nähneet jotakin erittäin huomattavaa. Hetkisen perästä\nkysyi Löfving näennäisesti tyynenä: -- Meikäläiset ovat kai kaikki\nvankeina?\n\n-- Ei, ei ainakaan vielä. Sanotaan että heille on suotu vapaa lähtö, kun\nvaan vannovat uskollisuuden valan Venäjälle. Sitäpaitsi ovat aseet\nluovutettavat, ja sen he tekivät paikalla. Tunnin perästä vaaditaan\nmeitä valalle, mutta ennenkun lähden sinne, tahdoin vielä palvella teitä\nviimeisen kerran, miten voin.\n\n-- Päästäkää minut ulos, pyysi Löfving kuumeentapaisella kiiruulla.\nTänne en jää enään.\n\nVartija mietti hetkisen, sitten hän nousi hitaasti ja juhlallisesti: --\nSe ei saata olla syntiä jos vapautan teidät. Ruotsia en saa enään\npalvella, enkä ole vielä mitään venäläisille luvannut, mutta teitä, joka\nolette kärsinyt molempien puolelta, teitä, joka olette saanut potkun\npalkaksenne, teitä tahdon auttaa matkaan. Suotte kai anteeksi, että\ntänään unohdin suuruksen ja eilen illallisen. Olen ollut siksi\nhölmistyneenä, etten ole joutunut siunaamaankaan.\n\n-- Kenen luulette nyt syömään joutavan, mutisi Löfving. Paras oli, että\njätitte ruoan, se olisi vaan vienyt meiltä aikaa.\n\n-- Ties Jumala, olisinko ollenkaan muistanut teitä, ennenkun olisi ollut\nliian myöhäistä, ellei tuo tuossa (hän viittasi Tasmaan) olisi tullut\nvastaani. Hän tiesi, että teidät oli viety tänne ja pyysi saada tavata\nteitä.\n\nNyt vasta Löfving katsahti tuohon naiseen, joka huomaamattomana oli\nkuullut kaikki. Vanha, kalpea, tuntematon oli tämä nainen. Puvusta\npäättäen oli hän tullut kaukaa. Välinpitämättömänä kääntyi kapteeni pois\nvieraasta. Leena hän ei ollut, eikä Löfving joutanut muista huolimaan.\nParasta on että hän lähtee. -- Ja kiitos nyt teille, sanoi kapteeni,\nliikutettuna tarjoten kättä vanhukselle ja katsellen ympärilleen\nepävarmana mihin nyt ruveta.\n\n-- Tahtoisitte kai nyt mieluimmin paeta? kysyi vartija. Helposti se ei\nkäy mutta ehkä sentään.\n\nLöfving ei vastannut. Hän seisoi miettivänä, ymmärtämättä mitä tehdä\nsaavutetulla vapaudellaan ja voimatta siitä iloita, niinkuin oli\nennakolta luullut. Epäröivänä lausui hän vihdoin: -- Joko nyt pakenen\ntahi jään, semmoinen on laita nyt, että tulin tänne miehenä ja lähden\nkoirana. Toista olisi ollut, jos olisin päässyt linnaa puolustamaan.\n\n-- Myöhäistä on lähteä myllyyn kun akanat ovat syödyt, huokasi vartija.\nMinun täytyy rientää täältä. Kun olette puhutellut tuota naista, on\nteidän parasta tulla alas meidän luoksemme.\n\nNainen? No, hänet oli kapteeni unohtanut, ja nyt hän olisi mieluimmin\ntahtonut päästä hänestä, mutta vartija huomautti, ettei pitäisi jättää\nkuulematta sitä, joka semmoisena hädän hetkenä oli tullut häntä\nvankeudessaan tapaamaan; eihän se voi mikään vihollinen olla. -- Mutta\npitäkää kiirettä! Muistakaa että olette puettu univormuun! -- Näin\nsanoen lähti hän huoneesta.\n\nLöfving kääntyi naisen puoleen ja katseli häntä tutkivasti silmiin.\nTasma nousi ja katseli niinikään häntä.\n\n-- Tunnetteko minua? kysyi Tasma, ja hänen surullisiin kasvoihinsa\nilmaantui yhä selvemmin lempeä, eloisa valo. -- Kyllä te vielä muistatte\nminua, Annikkaa, Anteron Annaa!\n\nKatse tuijottavana astui Löfving askeleen seinää kohden ja jäi siihen\nnojautuneena seisomaan kädet selän takana. Kun Tasma ei enempää puhunut,\nkysyi hän: -- Mitä tahdotte?\n\n-- Kun kuulin teidän suuren surunne, ja että teidät oli suljettu\nlinnaan, halusin nähdä teitä vielä kerran.\n\n-- Onko mieleenne, että löydätte minut täältä? Ehkä luulette, että\nJumala on minua vielä liian vähän koetellut?\n\n-- Paljon on muuttunut siitä ajasta, jolloin viimeksi tapasimme\ntoisiamme. Mitä ennen ajattelin, sitä en ajattele enään.\n\nSisällisen liikutuksen piirre ilmaantui Löfvingin kasvoihin: -- Oletteko\nlakannut vihaamasta minua?\n\n-- En vihaa enään ketään. Ainoa toivoni on saada tilini elämän kanssa\nsuoritetuksi.\n\nLöfvingin sydän rupesi heltymään: -- Se ei käyne teille vaikeaksi, sanoi\nhän surullisesti hymyillen. Teidän on vaan annettava anteeksi niille,\njotka ovat teille pahaa tehneet.\n\nTasma loi ylös kostean, kimaltelevan katseensa ja silmäili kapteenia\nhiljaisella myötätuntoisuudella: -- Tuntuu niin oudolta tavata teitä\ntaas, Löfving. Kahteenkymmeneen vuoteen emme ole nähneet toisiamme,\nmutta nyt on kaikki edessäni niinkuin jos emme koskaan olisi eronneet.\n\n-- Uskokaa tai elkää, Anni, mutta sitten kuin jouduin tänne vankilaan,\nolen ikäänkuin odottanut teitä. Yksinäisyys on herättänyt niin monta\najatusta, ja mitä syvemmälle elämä vaipuu, sitä enemmän vanhat muistot\nastuvat esille, aivan niinkuin kuu ja tähdet kun aurinko on laskenut.\n\n-- Ehkä tarvitset lepoa ja sovitusta niinkuin minäkin.\n\n-- Niin, lepoa ja sovitusta! Anna minulle anteeksi, Anni! Olen tarvinnut\ntämän kolmekymmenvuotisen taistelun käsittääkseni että olit oikeassa.\n\n-- Kunpa vaan et olisi sinä ollut oikeassa. Elämä Volgan rannoilla\nopetti minulle paljon, josta en tiennyt ennen. Semmoisesta tahdoit meitä\npelastaa.\n\n-- Mutta sinnepäin sittenkin mennään.\n\n-- Kyllä. Sinnepäin varmaankin, mutta sekin tie saattaa tulla paremmaksi\nkuin mitä ihmiset uskovat, kun vaan kansa menettelee niin, että Herra\ntahtoo sitä varjella.\n\nLöfving ei vastannut. Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin menneisiin\naikoihin: -- Silloin, sanoi hän, en ymmärtänyt sitä, mitä minun olisi\npitänyt ymmärtää. Sittemmin olen koettanut sovittaa mitä olen voinut,\nmutta siitäkään ei ole tullut mitään, ja nyt se on liian myöhäistä.\n\n-- Elämää eletään vaan yksi kerta.\n\n-- Jos sitä voisi elää toisen kerran, niin paljon tekisin toisella\ntavalla.\n\n-- Niin minäkin. Mutta nyt on kaikki jo takanamme. Olen koettanut\npaikata ja puhdistaa minkä olen voinut. Sen vuoksi olen tännekin tullut\npuhumaan teidän kanssanne, niin että kaikki tulee selvitetyksi. Martin\nkuoleman jälkeen on ainoana halunani ollut tavata teitä vielä kerran.\n\nTuskan piirre kasvoissaan lausui Löfving: -- Jospa tietäisitte kuinka\nminä häntä kaipaan äärettömästi!\n\nTasma istahti hiljaa penkille: -- Jos kuka kaipuuta ymmärtää, niin kyllä\nminä. Sen huomaatte kyllä, Löfving, jos ajattelette menneitä aikoja.\n\nLöfving punastui äkkiä, mutta kalpeni taas: -- Jos olette tullut tänne\nsyyttämään minua, niin syyttäkää! Mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi\nsaa, ja jos nyt olisi samat olot kuin silloin, niin tekisin samoin\nvieläkin. Mutta jos käy niinkuin nyt näyttää, niin olette oikeassa. Te\nnäitte silloin edemmäksi kuin minä.\n\n-- Ellette olisi silloin halveksinut mieheni sanoja, olisitte jo aikoja\nsitten tiennyt mihinkä kohtalo vie.\n\n-- Minulla oli vaan yksi tie. Olin ruotsalainen sotamies, ja semmoisena\ntäytyi minun elää ja kuolla. Mihin Jumala on asettanut, siinä täytyy\nseisoa.\n\n-- Ikäänkuin ei Jumala silloin olisi niinkuin nytkin nöyryyttänyt meitä\nvieraiden aseiden alle. Mutta siihen aikaan tahdoitte yksin hallita, ja\nsentähden luulitte voivannekin.\n\n-- Jos olisin sen tehnyt oman edun vuoksi, ei mikään minua epätoivosta\npelastaisi, mutta Jumala on todistajani, että mitä teinkin, sen tein\nvaltakunnan eduksi parhaan ymmärrykseni mukaan.\n\nTasma ei vastannut, hän vaan istua huojutteli synkkänä ja miettiväisenä,\nja Löfving jatkoi taas: -- Olisinhan, niinkuin moni muu, voinut heittää\nkaikki sikseen ja pelastaa nahkani, mutta se ajatus tuntui minusta\nkamalammalta kuin kuolema, sillä aseista luopuminen oli samaa kuin olisi\nomin käsin polttanut lapsiinsa orjanmerkin.\n\nNytkään ei Tasma vastannut. Hän vaan kuunteli. Mutta Löfvingin sydän\nhalusi palavasti anteeksiantoa, ja kun Tasma ei vielä ymmärtänyt minkä\nuhrin Löfving teki ampuessaan parhaan ystävänsä, tahtoi hän sitä\nvieläkin selittää.\n\n-- Mitä tulee vaimooni ja lapseeni, niin olisinhan voinut saada heidät\nmaasta ulos ja itsekin paeta. Maailma oli meille avoinna niinkuin\nmuillekin, ja tsaari Pietari olisi palkinnut minua kuin mies, jos olisin\nruvennut hänen palvelukseensa. Mutta joka kerta kun semmoinen ajatus\njohtui mieleeni, nousi taas toinen ajatus, joka huusi: Juudas! Aijotko\nmyydä kotimaasi ja saattaa äitisi orjuuteen? Ja silloin vastasin\nitselleni: Ruotsin kuninkaan puolesta olen miekkani paljastanut, ja\nSuomen puolesta tahdon kuolla. Mutta kun Antero ei tahtonut enään\nseurata minua, ammuin hänet.\n\nTasma katsahti häneen: -- Ette te, vaan minä tapoin hänet.\n\nTuon surullisen naisen katse oli siksi kummallinen ja hänen sanansa\nsitäkin kummallisemmat. Eiköhän suru hänet tehnyt mielettömäksi?\n\n-- Tekö? kysyi Löfving, tutkivaisesti katsellen hänen kalpeita\nkasvojansa. Kuinka saatatte niin sanoa?\n\n-- Antero tahtoi mennä teidän kanssanne, eikä hän olisi koskaan luopunut\nellei minua olisi ollut. Mutta minä puhuin hänelle sissien toivottomasta\ntaistelusta, minä hänelle todistin kuinka te ja teidän miehenne turhaan\nuhrasitte naisia ja lapsia, ja kun hänen sydämmensä vihdoin heltyi, vein\nlapset hänen syliinsä ja asetin heidän kätensä hänen kaulansa ympäri ja\nkastoin hänen poskiansa kyyneleilläni, kunnes hän vihdoin ei voinut\nkestää suruani.\n\nTasma vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi pian: -- Siihen aikaan en\nymmärtänyt mitä tein. Olisi ollut parempi että itse olisin tarttunut\naseisiin kuin että estin muita.\n\nLöfving tuijotti hämmästyneenä hiljaiseen, riutuneeseen naiseen. Ei\nkukaan ollut enemmän kuin hän kironnut sodan kauhuja, ei ketään veriset\naseet syösseet epätoivoisempaan tilaan kuin häntä. Nyt kun kaikki tuo\noli mennyttä, nyt vanhoina päivinään, haudan partaalla hän katui, ettei\nitse ollut lisännyt kurjuutta.\n\n-- Onko se mitä sanotte todellakin vakaumuksenne?\n\n-- On, niin totta kuin minua Jumala auttakoon! Silloin olisi meidän\nkaikkien täytynyt pitää yhtä ja yhdessä kaikki hukkua. Olisi ollut\nparempi jos nuoret olisivat saaneet hautansa oman turpeemme alle, niin\nei olisi kukaan saanut kokea sitä mitä he ja minä.\n\nTasma vaikeni ja kääri auki liinan, jossa oli säilytettynä\nkokoontaitettu paperi.\n\n-- Tulen kaukaa, lausui hän, ja tuon teille terveisiä Säkkijärven\nhautausmaalta. Siellä lepää yksi, jonka te tunsitte.\n\n-- Montakin, mutta yksi niistä seuraa minua yöt, päivät. Hän tahtoo\npäästä vihittyyn maahan.\n\n-- Marttiko?\n\n-- Niin.\n\n-- Sanottiin, että hän teki semmoista, jota hänen ei olisi pitänyt\ntehdä.\n\n-- Hän teki niin hyvin kuin hän ymmärsi. Ehkä itse pakotin häntä\nankaruudellani.\n\n-- Sitä en usko, mutta semmoista johtuu mieleemme, kun joku meille rakas\non kuollut.\n\n-- Oi, tiedän kyllä itse, mutta niin minä menettelin siitä syystä että\nhän oli minulle niin rakas. Hän oli ainoa, muisti mitä minulle oli\nsäilynyt hänestä jota rakastin, ja hänen kuoltuaan keskittyi koko\nrakkauteni lapseen. Sentähden annoin hänet pois hädän aikana, sillä\nhänen oli parempi olla majurin kuin minun ja Leenan luona, me kun olimme\nmieron tiellä. Ja sentähden, että rakastin poikaa yli kaiken, koski\nminuun hänen pakonsa ja hänen suhteensa Mariaan kipeämmin kuin kuolema.\nMinua saivat solvata, häntä ei. Ymmärrättekö?\n\n-- Ymmärrän.\n\nKapteeni astui askeleen eteenpäin ja istahti vuoteelle! -- Nyt kun hän\non poissa, johtuvat mieleeni kaikki kovat sanani, ja tahtoisin kestää\nmitä tahansa, jos saisin vielä sanoa hänelle kuinka paljon hän on ollut\nminulle ensi päivästään saakka.\n\n-- Tuon kyllä käsitän.\n\n-- Martti oli minulle mitä on hongalle yksinäinen käki, kun se, täynnä\ntoiveita, laskee alas autiosta avaruudesta rauhassa katsellaksensa\nmaailmaa. Hänestä liitelivät parhaat ajatukseni tulevaisuutta kohden, ja\nhäneen ne palasivat takaisin.\n\nLöfvingin ääni rupesi värisemään. Uinaileva suru oli herännyt hänen\nsielussaan ja esti häntä puhumasta enempää. Tasma ei häirinnyt häntä\nkysymyksillä, mutta hetken kuluttua hän sanoi: -- Teidän ei tarvitse\nluulla, että hänen tuhkansa on tuuleen hajonnut. Kun minä saavuin Martin\nkuoleman jälkeen Vilajoelle, oli se paikka, missä nuoret hukkuivat\ntuleen, vielä koskemattomana. Siitä korjasin heidän jäännöksensä ja vein\nkaikki kirkkomaahan. Ne lepäävät nyt vihityssä maassa. Kummulle on\npystytetty pieni risti, jonka ympärillä ruoho jo nousee, ja ristissä on\nkukkasseppele. Niistä otin nämät teille.\n\nAuaistusta paperistaan otti hän nyt ulos muutamia kuivettuneita\nkukankorsia, ja Löfving ottaen ne liikutettuna käteensä sanoi: -- Olette\nkuin Herran enkeli, Anni, kuinka jaksatte laupeudella palkita semmoista\nkuin minä?\n\n-- Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt oman itseni tähden ja hänen\ntähtensä, joka lepää maan povessa. Hänen tähtensä olen tännekin tullut,\nja nyt tahdon kiittää ja siunata teitä kaiken sen edestä mitä olette\nMartille tehnyt, sillä hän oli minun poikani eikä teidän.\n\n-- Valehtelette! kirkasi Löfving ponnahtaen ylös, silmät raivokkaasti\npyörien. Mutta Tasma ei menettänyt korkeata tyyneyttään, ja hänen\nvastauksensa kuului juhlalliselta: -- Jospa tietäisitte kuinka maa vetää\npuoleensa ja vaatii omaansa! Tunnen kuinka kuolon ruumis päivä päivältä\nlakastuu minussa ja kuinka ikuisen elämän ruumis kypsyy ja haluaa\nvapautumista.\n\nTasma näytti tuossa istuessaan niin liikuttavalta, ettei Löfving voinut\nhänestä irroittaa silmiänsä, ja Tasma lisäsi juhlallisesti: -- Kun\nihminen on joutunut niin pitkälle, käsittää hän, että suorituksen päivä\non tullut, eikä silloin valehdella.\n\n-- Viettekö minulta Martin? nyyhkytti Löfving vaipuen alas ja peittäen\nkasvonsa käsillään.\n\n-- Älkää itkekö. Lapsi, jonka sieppasitte penkiltä, kun Antero kaatui,\noli minun lapseni. Marttinne jäi ja hän elää vielä.\n\nTasma nousi ja meni ovelle, aukasi sen, ja nyt näkyi siinä Attila.\nSamassa hetkessä seisoi hän, käsivarret levitettyinä Löfvingin edessä:\n-- Isäni, rakastakaa minua! pyysi hän kalpeana mutta säteilevin silmin.\n\nMutta Löfving pysyi liikkumattomana kuin kuollut. Koko menneisyys tuntui\nhänen sielussaan murskatulta. Tämä uusi, odottamaton oli tullut kuin\nmyrsky, joka herpasi hänen voimansa ja sokaisi hänet näkemästä mikä\nvielä oli olemassa.\n\n-- Tapani, sanoi Tasma vienosti, olkaa hänelle hyvä. Hän on kärsinyt\nniin paljon. -- Mutta Löfving ei jaksanut kestää mitä kuuli. Kasvot\nkäsiin kätkettyinä huojui hän edestakaisin suuressa tuskassa ja puhui\nmurtuneena itsekseen: -- Herra, miksi olet luonut kärsimykset maailmaan?\nSinun taakkasi käy minulle liian raskaaksi. Auta minua!\n\nTasma katseli häntä suruisena ja säälien, mutta nyt oli kaikki saatava\nselville, ja hän lausui: -- Muistattehan menneitä, Löfving. Kun sinä,\nkivääri kädessäsi, viimeisen kerran kävit meillä, istuivat kasakat\npöydän ääressä, ja sen kulmassa istui Antero poikansa kanssa. Uunin\nvieressä istuin minä sinun Marttisi kanssa joka nukkui pää sylissäni.\nItse seisoit oven suussa näkemättä meitä. Kun Antero kaatui, sieppasit\nsinä lapsen häneltä, mutta sitä poikaa, jonka kanssa pakenit, et\ntuntenut paremmin kuin omaasikaan. Siten sinä petyit.\n\nLöfvingin pää oli vaipunut rintaa vastaan, ja kädet ristissä istui hän\nmykkänä ja liikkumatta, ikäänkuin eivät Tasman sanat olisi hänelle\nkuuluneet. Attilakin seisoi ääneti, ja onnen kajastus hänen piirteistään\nrupesi haihtumaan. Pettyneiden toiveiden kylmyys pääsi voitolle, ja\nkäsivarsi Tasman hartiain ympärillä sanoi hän vihdoin surullisena: --\nItse te ette saa mitään kiitosta, sentähden tahdon kerran puhua julki:\n-- Mitä olette ollut minulle viidennestä ikävuodestani saakka, sitä en\nvoi kertoa enkä palkita, sen voi yksin Jumala.\n\nTasma kallisti harmaan päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi\nkyynelsilmin: -- Mitä tein, sen tein siitä syystä etten muuta voinut,\nsillä sinä juurruit pian sydämmeeni mutta nyt minun täytyy antaa sinut\npois.\n\nHän oli nämä sanat lausuessaan katsonut Löfvingiä silmiin, ikäänkuin\nolisi toivonut, että tämä ainakin nyt heltyisi. Mutta kapteeni pysyi yhä\njäykkänä. Tämä äänetön kylmyys mursi Attilan rohkeuden, lämpö hänen\näsken niin hehkuvassa sydämmessään haihtui, ja kylmänä lausui hän: --\nTullessani tänne luulin löytäväni isän, mutta jos olen erehtynyt niin\nlähden taas. Tehtäväkseni jää ainoastaan päästää teidät vapauteen.\n\nVihdoin Löfving nosti silmänsä lattiasta: -- Älä lähde vielä. Hitaasti\nherää entisyys talvihorroksista, mutta olet äitisi näköinen, ja\ntäytyyhän minun uskoa mitä Tasma kertoo.\n\nAttilan surulliset kasvot seestyivät taas. Hän hymyili vienosti\nLöfvingille ja vastasi: -- Lapsena ollessani Volgan rannoilla kysyi\nmoni, olinko minä Kirsti Löfvingin poika. Sanoivat minussa tuntevansa\nAlcenius-suvun piirteet.\n\nLöfving kohosi suoraksi, mutta kädet olivat vielä ristissä ja ääni\nkuului epävarmalta, kun hän Attilaan katsellen sanoi: -- Kun äitisi\nmakasi kuolinvuoteellaan, valvoin minä eräänä yönä oljilla hänen\nsänkynsä vieressä, mutta edellisten päiväin raskaasta työstä olin niin\nväsyksissä että nukahdin. Puoliyön aikaan kuului hiljainen valitus, joka\nherätti minut ja kuulin Kirstin sanovan: Tapani, nouse ja rukoile\nJumalaa puolestani. Minun on kovin vaikea olla.\n\nKyynel vieri kapteenin poskelle, ja hän lisäsi tukahtuvalla äänellä: --\nNyt sanon samat sanat teille, sillä aallot käyvät sieluni yli.\n\nEi Attila eikä Tasma vastanneet, ja Löfving heti jatkoi: -- Kun avasin\nsilmäni, istui hän vuoteella ja hänen kauniit hiuksensa valuivat hänen\nhartioilleen. Hänen katseensa oli kuin enkelin, ja hän osoitti sinuun\nsanoen: Pidä huolta lapsestani, kun olen poissa. Ja Jumalan edessä\nlupasin vaalia sinua, mutta huonosti se on tullut tehdyksi. Ja Löfving\nitki.\n\n-- Jumala sen on teidän sijassanne tehnyt, kuiskasi Attila.\n\n-- Katsokaa, Tapani, huudahti Tasma, näettekö! Eikö hän nyt ole äitinsä\nelävä kuva.\n\nElämä palasi Löfvingin sydämmeen. Hänen ryhtinsä muuttui suoremmaksi, ja\näänessä kajahti ponteva avomielisyys, kun hän elävästi vilkaisten\nAttilaan sanoi: -- Kun majurin kanssa tapasin sinut Haminassa, en saanut\nsinusta silmiäni irroitetuiksi. Vaikka kernaimmin olisin tahtonut\nhalaista kallosi, veti sydämmeni minua oudosti puoleesi, kaiketikin tuon\nnäköisyyden tähden, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.\n\nAttila katsoi vakavasti tutkien Löfvingiin: -- Tahdotteko siis tervehtiä\nminua poikananne?\n\nLöfvingin sydän tykki rajusti ja hänen silmänsä kimaltivat: -- Koska\nolet entinen pikku Marttini, niin täytyyhän minun.\n\nKapteeni hypähti ylös levittäen käsivartensa: -- Rakas lapseni!\n\nAttila kiersi käsivartensa isän kaulan ympäri: -- Isäni! Teitä olen\nikävöinnyt, vaikka, niin vähän aavistin ensimmäisessä kohtauksessamme,\nen kuitenkaan enään voinut unhottaa teitä.\n\nLöfving katsoi iloisesti ja hellästi poikaansa, mutta nyt hän näki\npunaiset liivit viheriän takin alta pahana enteenä, ja käsi pojan olalla\nsanoi kapteeni ystävällisesti mutta ratkaisevasti: -- Kuninkaani lippu\non sini-keltainen. Minä kannan Ruotsin värejä, ja niin pitää poikanikin\ntehdä.\n\nAttila katseli isää suruisella hymyllä. Vangittu siis ei tietänyt vielä\nkuinka kaikki oli muuttunut. Täytyyhän se sanoa.\n\n-- Isä, alkoi hän hitaasti, sinikeltainen lippu on ijäksi paennut\nRuotsiin, ja Venäjän kotka liitelee nyt Suomen yli. Ahvenanmaakin on\nvenäläisten sotajoukkojen vallassa. Elokuun 24 p:nä riisui Lewenhauptin\narmeija aseensa, ja Lascy salli miesten valita, tahtovatko palata\nRuotsiin lippuineen, aseineen ja kuormastoineen vai jäädä Suomeen,\nluopua kaikesta ja vannoa uskollisuutta keisarinna Elisabetille.\n\nLöfving ei vastannut. Tuntui kuin olisi hänen sydämmensä haljennut.\nKesti kauan ennenkun hän taas toipui ja kysyi epävarmalla äänellä: --\nKumman suomalaiset miehemme valitsivat?\n\n-- Ensimmäisinä kutsuttiin esille Turkulaiset, ja kun kapteeni Fock\nkysyi heiltä, tahtoivatko Ruotsiin vastasi yksi sotamies: -- Emme! On jo\ntarpeeksi juostu. Tahdomme kotia, ja muutkin tahtoivat kotiin. Jo samana\npäivänä vannoi koko armeija uskollisuutta Venäjälle.\n\nLöfving pyyhki kyyneleen silmästään ja lausui ikäänkuin itselleen: --\nElämä kangastaa elävälle vaikkapa haudan partaalla.\n\n-- Teillekin, isä, myönnetään vara valita.\n\nAttila vetäytyi syrjään ja katseli Löfvingiä ikäänkuin olisi hänen\nelämänsä riippunut tästä vastauksesta. Vanha, jäykkäluontoinen\nkuitenkaan ei miettinyt kauan. Tämä hetki oli tehnyt hänestä murtuneen\nmiehen, ja hän vastasi nöyrästi: -- Mikä olen minä taistelemaan Herraa\nvastaan. Hänen kauttansa on tämä tapahtunut.\n\n-- On käynyt niinkuin sanoin teille silloin, kuiskasi Tasma. Jumala\ntahtoi jo silloin viedä meidät toiselle puolelle.\n\nTätä kuullessaan tunsi Löfving että hänen sydämmensä vielä eli, se\nrupesi tykkimään kuin nuoruudessa. Hän kohotti nyrkkinsä ja huusi\nleimuavin silmin: -- Voi teitä, kavaltajat! Petoksella on maa myyty!\n\nMutta Tasma vastasi varoittaen: -- Jättäkäämme tuomio Jumalalle.\nKorkeampi valta löi heitä sokeudella, sillä Ruotsin tuli nyt menettää se\nystävä, jonka se ylenantoi hädässä. Kaikki pahat kostetaan.\n\nMiehet vaihtoivat kyseleviä silmäyksiä, ja Tasma seurasi heitä hiljaa\nsilmillään. Täällä häntä ei enään tarvittu. Hän vetäytyi hiljaa pois ja\nlähti huoneesta.\n\n-- Ja nyt tulette kanssani, pyysi Attila, sydämmellisesti ojentaen kättä\nLöfvingille.\n\n-- Ei, poikani, sinua en voi seurata. Minun ijälläni ei enään vaihdeta\naseita, mutta palvele sinä sitä lippua, jolle olet vannonut, ja tee se\nniinkuin mies; puhu myös kansasi puolesta Venäjän johtaville miehille.\n\n-- Mihinkä siis itse aijotte? Jätättekö Suomen?\n\nLöfving pudisti surullisesti päätänsä: -- Mihin menisin? Koti-ikävä oli\njo kerran viemäisillään minut hautaan. Nyt en enään kestä moista\ntaistelua, eikä siihen ole aihettakaan.\n\n-- Jumalan kiitos. Te jäätte tänne.\n\n-- Jään, vastasi Löfving päättävästi. Jos minulta vaaditaan\nuskollisuuden vala, niin vannon, mutta univormustani en luovu.\nSuomalaisena kapteenina tahdon kuolla.\n\nAttila ymmärsi isänsä. Hän olisi itse vastannut samoin, ja nyt tuli\nheidän ainaiseksi käydä yhdessä.\n\n-- Isä, pyysi hän, älkäämme enään koskaan erotko. Kun olemme löytäneet\ntoisemme, en voi enään teitä jättää.\n\nMutta Löfving pudisti kieltävästi päätänsä: -- Uskotko että minä\nnuoruudessani tapoin parhaimman ystäväni ja tein ainoan lapseni\nisättömäksi palvellakseni maani voittajia?\n\n-- Minähän palvelen, ettekä te, joka tarvitsette lepoa.\n\n-- Lepoa, toisti kapteeni pikaisella katkeruudella. Kyllä, niinkuin\njärsitty luu heidän hopeakulhossaan.\n\nVastaus sai Attilan värisemään. Sanat tuntuivat kovilta ja kylmiltä kuin\nmiekanisku, mutta autiommalta kuin erämaan jylhyys tuntui hänestä\nluopuminen ainoasta jälelle jääneestä. Sentähden tahtoi hän vieläkin\nuudistaa pyyntönsä: -- Armoleipää ette tule koskaan syömään. Olemme isä\nja poika. Paitsi teitä ei ole minulla enään ketään.\n\n-- Mitä sinulla ei ole, sen voit saada. Ehkä sinua odottaa suurikin\nloistavuus. Se ei sovellu minulle eikä omaisilleni.\n\n-- Ette siis tahdo?\n\n-- Tosin on niin, en tahdo. Erotkaamme ystävinä, ja jos kohtalo vielä\ntuo meidät yhteen tapahtukoon se sovinnossa. Parempi on siten, kuin jos\ntulisi päivä, jolloin kadumme ettemme eronneet.\n\nAttila seisoi kalpeana ja mykkänä. Hän ei voinut sanaakaan sanoa.\n\n-- Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon! sanoi Löfving. Anna anteeksi\njos suretan sinua, mutta toisin en voi.\n\nSanattomana tarttui Attila Löfvingin käteen, puristi sitä ja lähti.\nOvessa hän kääntyi ja sanoi: -- Olin vähällä unohtaa majuri\nSprengtportin tervehdyksen teille. Hän makaa sairaana Porvoossa. Häneltä\nsain tietää että olitte täällä vankina, ja minä lupasin tuoda teidät\nhänen luoksensa. Välskäri Göhle sanoi minulle, ettei hän enään kestä\nkauan.\n\nLöfvingin silmiin nousi kyyneleitä. Hän oli päässyt vapauteen\nitkeäksensä isänmaatansa, hän oli löytänyt poikansa menettääksensä\nhänet, ja nyt tuli kutsu vanhan kumppanin luo sanomaan jäähyväiset\nhänelle haudan partaalla.\n\n-- Täytyykö minun ensin vannoa uskollisuutta? kysyi kapteeni kalpeana.\n\n-- Kyllä täytyy, vala vannotaan tuolla pihalla.\n\nLöfving oikaisi itsensä, loi jäähyväiskatseen vankilan muureihin ja\nvastasi jäykällä tyyneydellä: -- Lähtekäämme yhdessä. Miehen täytyy\njaksaa kestää kaikkea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli kapteenin ainoana ajatuksena päästä tervehtimään rakasta\nmajuriansa. Mutta esteitä syntyi uudestaan. Kun venäläiset viranomaiset\nsaivat tietää että Löfving oli vangittu valtiorikollisena, ei\ntyydyttykään hänen vapaaehtoisesti vannomaansa valaan, vaan täytyi hänen\nuudestaan alistua vangitsemiseen, kunnes saatiin kirjeillä ja\nselityksillä selville, että hänet voitiin vapauttaa. Nyt oli hän vihdoin\noma herransa, ja nyt oli toteutettavissa hänen rakkain toivonsa käydä\nmajuria tervehtimässä.\n\nMutta paljon oli tapahtunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisiansa.\nKyllä jo silloin asema Suomessa näytti toivottomalta, mutta jokaisen\nsydämmen pohjassa kyti sittenkin kipinä, jota viimeiseen saakka\ntahdottiin säilyttää. Ehkä vielä joku ihme saa kenraalit järkiinsä ja\nantaa heille rohkeutta taisteluun. Niin ajateltiin silloin vielä. Mutta\npian sen jälkeen kutsuttiin molemmat ylipäälliköt Tukholmaan ja\njohtajaksi määrättiin Bousquet. Häpeän ja surun murtamana yritti tuo\nvanha, koeteltu soturi koko tarmollaan estää viimeistä alentavaa\naskelta. Hän kyllä huomautti, että hänen korkean ikänsä vuoksi toinen\nmäärättäisiin tähän edesvastuulliseen tehtävään, mutta kun siitä ei\nollut apua, ja kun armeija oli kokonaan hajaannuksen tilassa, täytyi\nepätoivoisen päällikön vihdoin suostua Lascyn ehdotukseen ja riisua\naseet. Ruotsalaiset saivat palata kotiin, suomalaiset saivat joko\nseurata heitä tai jäädä omaan maahan. He valitsivat jälkimmäisen ehdon\nja marssivat venäläiseen leiriin, jättääksensä sinne lippunsa ja aseensa\nja vannoaksensa uskollisuutta keisarinnalle.\n\nSinä päivänä heittäytyi moni soturi itkien maahan, kun toiset surusta\nmykkinä ja jäykkinä antoivat asiain mennä menoansa. Seisoen rinnatusten\nkatselivat Hohti ja Kolmhalko kuinka toinen osasto toisensa perässä\nkulki ohitse, pysähtyi ja laski alas miekkansa ja kiväärinsä. Liput\nolivat jo viedyt. Kun heidän oma rakas lippunsa otettiin heiltä, oli\nvieno tuulenpuuska levittänyt kunniakkaan kankaan ja kohottanut sen\naaltoilemaan ikäänkuin viimeisiksi jäähyväisiksi. Nyt oli näiden\nsotavanhusten vuoro tullut. Vapisevin käsin ja kovaan puristetuin huulin\nirroitti Kolmhalko miekan vyöstään ja lähti jäykkänä ja kalpeana\nmääräpaikkaan, josta hän tyhjin käsin palasi yhtä jäykkänä kun oli\nmennytkin, mutta toverit huomasivat kyyneleitä vierivän ukon poskille.\nHusulankin vuoro tuli, mutta viime hetkellä jäi hän seisomaan, silmät\nkiiluivat ja hän kohotti käsivartensa pontevasti ja väkivaltaisesti,\nikäänkuin olisi tahtonut murtaa uskolliset ystävänsä sirpaleiksi, mutta\nnähdessään kumppanien arvokkaan ryhdin pidätti hän iskun ja lähti hänkin\nantautuaksensa uuden vallan alle. Saapuvilla oli siellä Sprengtportkin,\nja siellä hänen sydämmensä sai kuolinhaavan, josta hän ei enään\ntoipunut.\n\nKaikkialla synkkyyttä, epätoivoa ja -- häpeätä.\n\n\n\n\nVII Luku.\n\nKaarlolaisten jäähyväiset.\n\n\nPäiviä ja viikkoja oli taas kulunut, ja syksy eteni suurin askelin.\nGammelbackan kartanossa tehtiin hiljaisuudessa valmistuksia talvea\nvarten, ja jokainen palvelija teki parastansa miellyttääksensä sairaana\nkotiutunutta majuria ja voidaksensa suoriutua talon emännän edessä, kun\nhän palaa Ruotsista. Aamu oli ollut päiväpaisteinen mutta tuulinen;\npuolenpäivän jälkeen ilma tyyntyi, ja ilta näytti rupeavan kauniiksi.\nVanha aurinkokello heitti jo pitkän varjon itään, ja metsästä kuului\npaimentytön torvi, jolla hän kutsui karjansa kotiin. Aamulla oli puitu,\nja väki riensi nyt saunaan, joka oli lämmitetty ja lemusi tuoreita olkia\nja löylyä. Talossa oli kaikki hiljaista, ei näkynyt elävää olentoa, ja\nvanha, pitkä asuinrakennus näytti niin kolkolta tuolla kunnaalla, kun\nuseimmat akkunaruudut olivat kiinni naulatut ja ovet suljetut. Yhdestä\nhuoneesta vilahti kuitenkin valkeahapsinen mies, joka kurkisti ulos\npienistä akkunoista, ja kun tarkemmin katseltiin, niin nähtiin lisäksi\nosa miehen vartaloa kuluneessa soturipuvussa, semmoisessa jota majuri\nSprengtport käytti, sillä hän se oli.\n\nPäivä oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä tässä yksinäisyydessä,\nja lähestyvä ilta uhkasi tulla vieläkin pitemmäksi. Hän oli palannut\nsodasta murtunein voimin, oli ollut vuoteen omana ja kärsinyt paljon,\nmutta elämänvoimaa kesti yhä, hän toipui, ja vihdoin jaksoi hän liikkua\nei ainoastaan huoneissa vaan lyhyemmän ajan ulkonakin. Mutta mihin\nryhtyä ilman työkykyä ja ilman ketään, jolle hän voisi avata sydämmensä!\nHänen naapurinsa, eversti, vapaaherra Bildstein oli Lappeenrannan\ntaistelun jälkeen viety Venäjälle, ja hänen perheensä, joka ennen oli\nasunut tilallaan Drägsbyyssä Gammelbackan läheisyydessä, oli nyt\nhajallaan, poika sotapalveluksessa, tyttäret naimisissa ja vapaaherratar\npakolaisena Ruotsissa. Porvoo tosin oli lähellä, ainoastaan jonkun\nvirstan päässä, mutta sielläkään ei ollut ketään, jota hän olisi voinut\nodottaa, saatikka halusi tavata. Voudin ja rengin kanssa olivat päivän\nkysymykset suoritetut, naisten tehtäviä järjesti emännöitsijäksi\nmäärätty vanha talon palvelijatar, ja siten ei ollut majurilla muuta\nseuraa kuin hän itse. Onneksi oli tuuli tyyntynyt, ehkä oli paras lähteä\nulkoilmaan.\n\nViitta hartioilla ja matala töyhtöhattu päässä seisoi hän pian portailla\nja silmäili ympärilleen, mutta korkea tivis aita kaariporttineen\nrajoitti näköalaa, eikä sallinut mitään ilahuttavaa vapauden tunnetta.\nTähän hän ei voinut pysähtyä. Majuri lähti siis pihasta, mutta\npäästyänsä portin läpi seisahtui hän taas epäröivänä. Hänen edessään\nolivat leikatut vainiot autioina kuin kaikki muukin. Ylempänä oli tosin\nviheriöimässä äsken kylvetty pelto harvoine oraineen, mutta ei tehnyt\nmieli kulkea pitkin uurteista ajotietä. Talon toisella puolella näkyi\nainakin järvi, ja sinne hän nyt meni. Hitaasti astui hän etelään alas\nsiltä kunnaalta, jonka päälle talo oli rakennettu. Pitkin rannalle\njohtavaa käytävää seisoi korkeita, tuuheita puita edellisiltä ajoilta,\nja rinteen alapuolella alkoi vaatimaton puutarha, jota sanottiin\nentisten munkkien raivaamaksi. Nyt ei ollut siitä jälellä muuta kuin\nhoitamaton kirsikkametsä ja muutamat omenapuut, mutta ennen oli kaikki\nollut toisen ja paremman näköistä, sen huomasi metsistyneistä\nviinimarja- ja ruusupensaista, jotka kuihtuvina ja rikkaruohon vallassa\nolivat kokonaan kuolemaisillaan. Täällä olivat Maria ja Martti luoneet\ntuumiansa suurista uudistuksista hyödyksi ja huviksi. Tuo pieni kaistale\nunikukkineen, piooneineen ja reseedoineen todisti vielä heidän hyvää\ntahtoansa.\n\nSyvästi surumielisillä tunteilla katseli majuri nuorten työtä, joka nyt\noli hyljätty ja rappeutunut ja jatkoi kulkuansa rantaa kohti. Täällä\nlaaksossa oli hänen lempipaikkansa eräällä penkillä, joka jo aikoja\nsitten oli asetettu kauniiseen metsälehtoon, jonka vanhinta puuta\nsanottiin Juhana Flemmingin istuttamaksi, kun hän myrskyn ajamana lepäsi\nGammelbackassa kotimatkallaan Puolasta. Nyttemmin oli tuon vanhan\nniinipuun ympäri vyötetty pari rautavannetta hajoamisen estämiseksi,\nmutta kyllä se antoikin siimestä kaikille taloon kuuluville, ja mitä se\npuolentoista vuosisadan elämänsä ajalla oli saanut nähdä, sitä ei voinut\nkukaan nyt elävä kertoa. Tämän ikivanhan muistomerkin alla oli\nSprengtportin tapana mieluimmin levähtää, ja täältä katseli hän seutua.\nTäältä näytti tumina hakometsä kaukaisuudessa viehättävimmältä, täällä\nviheriöitsi suvi tuoreimpana, ja tässä oli hänen edessään kaunis\nSuomenlahden poukama, josta purjehtija laski ulos ulapoille.\n\nTähän lempipaikkaansa laskeutui hän nytkin levolle ja katseli\ntavallisuuden mukaan syksyistä maisemaa. Vähänpäässä seisoi vanha\nhuvikoju, jonka huippukaton yli muutamat korkeat lehmukset ja tuuhea\npihlaja heiluttivat latvojansa, ja etempänä rannasta kuljui tummilla ja\nlevottomilla aalloilla kaksi venettä paaluissaan, todistaen että ihmisiä\nkyllä oli läheisyydessä, vaikka niitä ei näkynyt. Majuri katseli kaikkea\ntätä, niinkuin oli sitä monet kerrat katsellut, ja otti vihdoin esille\nennen auaistun kirjeen lukeaksensa sitä vielä kerran. Hän ei kuitenkaan\npäässyt alkuunkaan, ennenkun yksinäinen soutaja ilmaantui lahdelle.\nAikoneeko hän Gammelbackaan? Siltä melkein näytti, koska hän suuntasi\nrantaan päin. Mutta ei, hän katosi pian muutamien leppäpensasten taa\neikä enään näkynyt.\n\nHän souti ohitse, ajatteli majuri, katsellen yhä kirje kädessään\njärvelle päin ja vaipuen ajatuksiinsa. Vihdoin rupesi hän taas\nsilmäilemään kirjettä, mutta silloin kuului vankkoja askeleita\nkahisevissa lehdissä, ja majuri kääntyi. Seuraavassa hetkessä seisoi\nhänen edessään Löfving, mutta kykenemättä sanomaan sanaakaan nousi\nmajuri ja ojensi tervehdykseksi hänelle kalpean, laihtuneen kätensä.\nLiikutettuna piti Löfving sitä lujasti omassaan, ja suuret kyyneleet\nnousivat hänen silmiinsä. Sprengtportin kamalasti muuttunut ulkomuoto\nnäytti kapteenista valloitetun Suomen esikuvalta. Hän ei aavistanut että\nhän teki majuriin samanlaisen vaikutuksen. Eihän tuo riutunut,\nsammuvakatseinen mies toki ollut Löfving. Semmoisena hän ei ollut\nkoskaan ollut.\n\nSeisottuaan näin silmä silmää vastaan uskollisesti puristaen kättä, veti\nSprengtport vihdoin kätensä pois ja lausui surumielisellä vakavuudella:\n-- No, rakas Löfving, tämmöisiltä näyttävät nyt entiset kaarlolaiset.\n\nLöfving käsitti näissä sanoissa piilevän tuskan, mutta vastausta hän ei\nlöytänyt.\n\n-- Kaikki oli ainoastaan laina, lisäsi majuri.\n\n-- Kyllä kaiketi, mutta kuka olisi sitä silloin voinut ajatella?\n\n-- Oi, veli, ihmisajatuksia ja ihmistöitä! Mutta meidät uhrattiin kuin\nkoirajoukko. -- Sprengtport tunsi voimansa horjuvan, istahti ja pyysi\nLöfvingiä istumaan vastakkaiselle penkille. Löfvingkin istahti, ja taas\nkului hetki kummankaan sanaa sanomatta. Kummallekin näkyi omat\najatuksensa riittävän, mutta vihdoin lausui Löfving: -- Mitähän Kaarlo\nkuningas sanoisi, jos näkisi tätä kaikkea.\n\n-- Hän se kuitenkin sen alkuun pani, mutisi Sprengtport. Hän ja me\nkaikki.\n\nNämä sanat tuntuivat Löfvingistä joltakin moitteelta hänen korkeasta\nihanteestaan, ja hän oli vähällä kuohahtaa, mutta hillitsi itsensä\nkuitenkin. Sprengtport huomasi vieraansa närkästyksen ja käänsi\nkeskustelun toiseen suuntaan kysymällä kuinka Löfvingin laita oli ollut\nsitten kun erottiin.\n\nNo niin, siitä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän oli tavannut Leenan\nsairaana eräässä Janakkalan torpassa, ja siellä hän vielä oli nuorimman\ntyttären kanssa. Muut lapset olivat ympäri maata leipäänsä etsimässä.\nKun vaimo nyt oli parantumaisillaan, aikoi Löfving lähteä Turkuun,\netsimään jotakin tointa, sillä näin hän ei voinut elää. Mutta sitä ennen\ntahtoi hän vielä kerran tavata majuria sanoaksensa jäähyväiset. Enempiä\ntietoja itsestänsä ei kapteeni näkynyt haluavan antaa, sillä tiesihän\nmajuri jo entisestä kuinka syyttömästi hänet oli vangittu ja kuinka\nhänet vihdoin vapautettiin, mutta kuitenkin hän jotakin vastatakseen\nsanoi hiljaisesti:\n\n-- Kovallehan otti, mutta kun rohkeus rupesi loppumaan, ajattelin, että\njos Herra tahtoo olla minulle armoinen, niin päästää hän minut täältä,\nniin että saan kiittää häntä hänen kartanoissaan, mutta jos hänestä on\nparempi että kuolen kurjana vankina, niin olkoon sekin. Häntä vastaan ei\nkäy riiteleminen.\n\nMajuri ei joutunut vastaamaan, sillä kapteenin tullessa oli kirje\nhuomaamatta pudonnut maahan, ja tuulenpuuska rupesi sitä nyt mukanaan\nlennättämään. Löfving riensi sitä noutamaan ja antoi sen majurille.\n\n-- Se on vaimoltani, sanoi tämä huolellisesti taittaen sen kokoon. Sain\nsen jo viikko sitten, mutta täällä yksinäisyydessäni olen sitä lukenut\nyhä uudestaan. Hän ikävöi kotiin.\n\n-- Sehän on luonnollista, kun hän on niin kaukana teistä, majuri.\n\n-- On siinä muutakin. Ruotsi on kyllä hänen oikea kotimaansa, mutta\nsittenkin hän on sekä Boksvikissa että Tukholmassa oppinut tietämään,\nettei hän enään kuulu sinne.\n\nLöfvingin silmät laajenivat kysyvinä ja ihmettelevinä, ja majuri jatkoi:\n-- Köyhänä lähti hän täältä, eikä se, mitä hänen miehensä on kärsinyt\nvaltakunnan edestä ole enemmän arvoista, kuin se tolva [12 skillingin\npaperiraha siihen aikaan], jonka armot viskaavat kirkkohaaviin. Mutta\nniin se nyt on --.\n\nNuo katkerat sanat koskivat kapteenin sydämmeen, mutta yhä vielä\numpimielisenä pysyen kumartui hän sanattomana eteenpäin ja jäi siihen\nasemaan kädet ristissä polvien välissä. Kun hän siten oli hetken\nkatsellut maata ja omia jalkojansa, oikasi hän taas itsensä ja kysyi\nhiljaa: -- Mitä tiedetään rauhasta? Loppuuko sota?\n\n-- Siitä ei vaimoni tiedä mitään muuta, kuin että Ruotsi on kyllästynyt\nleikkiin, kun Tanskakin uhkaa sodalla, ja Venäjän ylivoiman pelko on\nsiksi vallannut mielet, että kernaasti luopuvat koko Suomesta, kun vaan\nitse saavat olla rauhassa. Toiset taas arvelevat, että pitäisi luopua\nainoastaan puolesta Suomesta, koska siten oltaisiin paremmassa turvassa.\nKuinka meidän käy, se on heille yhdentekevää.\n\n-- Murtuneella sankarilla ja hampaattomalla hevosella ei ole kosolta\nystäviä. Mutta ehkä sentään joskus kaivataan sitä apua, joka nyt menee.\n\nNiin majurikin luuli. Ruotsi sai nyt kantaa seuraukset siitä sokeudesta,\njoka puolue-etujen ja persoonallisen voiton tähden pani alttiiksi\nkunnian ja valtakunnan. Löfving huokasi syvään: -- Kun Kaarlo kuningas\nkuoli, vei hän kaiken vanhan muassaan hautaansa.\n\n-- Siinä olet oikeassa, myönsi majuri. Näen kuinka uusi aika sarastaa.\nUudet sukupolvet nyt tehkööt mitä voivat. Meitä vanhoja ei enään\ntarvita.\n\nHukka, joka oli tallipojasta ja sotamiehestä ylentynyt palvelijaksi,\nlähestyi kantaen tarjotinta, jossa oli kinkkua, leipää ja suomalaista\nolutta, jonka hän asetti pöydälle.\n\n-- Täytä lasit, poikani, pyysi Sprengtport, ja Hukka varovaisesti kaatoi\nolutta kannusta, katsellen sitten kysyväisesti majuriin. Pitäisikö hänen\nmyös tarjota?\n\n-- Anna seisoa siinä. Mutta sano, että järjestävät sinisen kamarin\nkapteenia varten. Hän jää tänne yöksi.\n\nLöfving koetti estellä, mutta majuri kielsi häntä tyhmyyksiä puhumasta,\nja vaikka Löfving vakuutti, että hänen aikansa oli täpärällä, tuli\nlopuksi että hän jäi.\n\nKun he olivat vanhoina ystävinä kilistelleet lasia, sanoi Sprengtport:\n-- Olen hyvilläni kun nyt olet täällä, sillä aikani ei ole enään pitkä\nja tahdon suorittaa kaikki. -- Löfvingistä se oli luonnollista. Majuri\nasettui ylemmäksi penkille ja nojasi selkälautaan.\n\n-- Mitä Gammelbackaan ja muuhun omaisuuteeni tulee, sanoi hän, niin\nsiitä ei jää suuria kun olen ummistanut silmäni, sillä olen veloissa,\nmutta toivon kuitenkin että asiat selvenevät niin, että vaimoni saa\njäädä pesään. Vanhemmat pojat tulevat vähitellen omin neuvoin toimeen ja\nhajaantuvat maailmaan, mutta kuinka Yrjö Maunun käy, sitä ei tiedä.\nAluksi hän tietysti jää äitinsä hoimeen, mutta sitten? Nuoruuteni\ntoverit ovat hajalla tahi kuolleet, ja ainoa veljeni on ilmoittanut\nminulle, että hän jää Ruotsiin. Suomi venäläisenä, siihen ajatukseen hän\nei voi taipua, ja hän koettaa yllyttää minuakin siirtymään pois.\n\n-- Sitä kai te majuri ette kuitenkaan tee? keskeytti Löfving melkein\nrukoillen.\n\n-- En, Löfving hyvä, sitä en tee. Et ole sinä enkä minä pitänyt\nkotimaata majatalona, josta vihdoin ainiaaksi juoksemme. Siperia opetti\nminulle, että Suomesta olen tullut ja Suomeen täytyy minun palata. Sanon\nsinulle, Löfving, jos siihen aikaan joku olisi antanut kourallisen\nsammalia omista vuoristamme, niin olisi se, vaikka olinkin köyhä, ollut\nkaiken maailman kultaa kalliimpi.\n\n-- Terveydeksenne, herra majuri! Olette tuntenut samaa kuin minäkin.\n\nLöfvingin sanat sytyttivät Sprengtportin sydäntä. Tuntui niin hyvältä\nsaada pitkistä ajoista puhua sydämmensä puhtaaksi ja lievittää mieltä\npalaamalla vanhoihin muistoihin semmoisen kanssa, joka oli kokenut\nsamaa.\n\nKapteeni laski lasin kädestään ja katseli majuriin myötätuntoisesti: --\nOli sekin päivä, kun te, herra majuri, jouduitte Tobolskiin.\n\n-- Entä se, jolloin saavuin tänne! Maa oli hävitetty, koti oli kadonnut,\nja kaikki joita ikävöitsin olivat kuolleet. Mutta sittenkin! Olivathan\nvielä kivet ja metsän tuoksu ennallaan. En ole koskaan kokenut\nsamallaista tunnetta kuin silloin. Oli sielläkin metsiä mutta niiden\ntuoksu oli toinen samoin kuin puiden humina. Kyllä on niin että mikä\nkotimaan mullassa kasvaa, se on toista kuin mitä maailma sen\nulkopuolella tarjoo. Ehkäpä merenkin tuuli sai henkeni semmoiseen\nlentoon. Tiesi Jumala, mutta minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa,\njoka oli auttanut meitä kotiin.\n\n-- Ei minun siis enään tarvitse ajatella miltä tuntuisi, jos tekin,\nhyväntekijäni, muuttaisitte meren toiselle puolelle.\n\n-- Ei, rakas Löfving, sitä sinun ei tarvitse. Täällä on kehtoni seisonut\nja tänne kaivettakoon hautanikin. -- Niin oli kapteeninkin mielestä.\nMihin Jumala on asettanut, siellä täytyy seisoakin.\n\nKun uudestaan oli lasia maistettu, alkoi majuri taas: -- Yrjö Maunusta\ntahdoin puhua ja vaimostanikin. Jos hän tulee avun tarpeeseen ja sinä\nvoit häntä auttaa, niin tee se, Löfving. Lupaatko sen?\n\nMajurin silmiin oli palannut niiden entinen kirkkaus, ja hän loi ne nyt\nkimaltelevina Löfvingiin, kun tämä juhlallisesti lupasi tehdä minkä voi.\n\n-- Kiitoksia, Löfving! Ja jos Yrjö Maunu joskus joutuu matkoillesi, älä\nunohda että hän on poikani.\n\nOli kuin olisi tuo kova kuori kapteenin sydämmen ympärillä puhjennut.\nHän nousi liikutettuna ja polvistui äkkiä majurin eteen ja syleili pää\nkumarassa hänen polviansa. Tähän hän olikin pyrkinyt siitä päivästä\nasti, jolloin hänet päästettiin vankilasta. Martti oli koputtanut hänen\nsydäntänsä ja pyytänyt kertomaan majurille kaikki, ja Attilakin oli\nhäntä kehottanut. Hän teki nyt lyhyesti selkoa kaikesta tapahtuneesta,\nja siitä kävi ilmi, että ero hänen oikeasta pojastaan kalvoi hänen\nmieltänsä, mutta tehty kuin tehty. He olivat ainiaaksi erotetut.\nJonakuna lohdutuksena oli saada palvella Yrjö Maunua ja nähdä hänen\nvarttuvan.\n\nSprengtport ojensi Löfvingille kätensä kiitokseksi, ja tämä lisäsi\nliikutettuna: -- Ellen muutakaan voi, niin lupaan, että kun Yrjö Maunu\nsurren seisoo haudallanne, niin on muisto hänen isänsä ja esi-isänsä\nteoista antava hänelle lohdutusta ja rohkeutta, aivan niinkuin taivaan\nkimaltelevat tähdet luovat valoansa pimeille kallioille ja osoittavat\nerämaassa vaeltavalle hänen tiensä.\n\nSitten kun majuri sydämmellisellä tavallaan vielä kerran oli kiittänyt\nLöfvingiä lupauksesta, vaikenivat kumpikin hetkeksi. Kumpikin tyhjensi\nlasinsa ja vaipui ajatuksiinsa. Maria, joka oli niin syvästi vaikuttanut\nheidän elämäänsä, astui nyt, kuten ainakin esiin menneisyydestä.\nKumpikin näki hänet muistossa ihanana ja kovaonnisena, mutta kumpikaan\nei maininnut hänen nimeänsä. Olihan hän kuollut.\n\nVihdoin Löfving lausui: -- Mitä enemmän elämää ajattelee, sitä\nkummallisemmalta se tuntuu. Olkoon miten onkaan, mutta kummallisinta on\nkuitenkin, että pahuus on saanut niin suuren vallan maailmassa, vaikka\nJumala on kaikkivoipa.\n\nMajuri oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän: -- Tosin Jumala on\nkaikkivoipa, mutta hän loi ihmisen vapaaksi. Hän siis ei pakota ihmistä\nylivoimalla, koska hän tahtoo vapaan rakkautta eikä orjan pelkoa.\nSentähden on ihmisellä oikeus ja vara valita kumpaa noudattaa, Jumalan\ntahtoa vai omaansako. \"Hyvän ja pahantiedon puun\" nimi paratiisissa on\nvapaus. Kun ihminen noudattaa omaa tahtoansa luopuen Jumalasta, silloin\npääsee paha valtaan ja paisuu ylimmilleen, kunnes se vie niin suureen\nkurjuuteen, että ihmisten taas täytyy etsiä apua Jumalalta.\n\n-- Olkoon niin. Paha siis ei ole Jumalasta vaan ihmisestä, ihmisen\ntahdon asettaminen Jumalan tahtoa ylemmäksi. Mutta kuinka Jumala tätä\nsallii?\n\n-- Sen ymmärrät, jos ymmärrät mitä on vapaus ja mitä on orjuus.\nAinoastaan vapaassa voi löytää rakkautta ja jaloutta, mutta vapaa voi\nmyös vaipua törkeimpiin rikoksiin. Eläin on orja, se ei voi joutua\nrikoksiin, mutta ei kohota jalouteenkaan. Vapaa on edesvastuun alainen,\nja sentähden on hänelle sanottu: \"joita ei silmä ole nähnyt, eikä korva\nkuullut, ja ei ihmisen sydämmeen astunut, niitä on Jumala valmistanut\nniille, jotka häntä rakastavat\", mutta myös: \"siellä pitää olla itku ja\nhammasten kiristys.\"\n\nAjopelien kolina keskeytti puhelun. Ruvettiin kuuntelemaan. Ajajat\ntulivat yhä lähemmäksi, ja tuntui kuin olisivat pysähtyneet portin\neteen. Samassa näkyi Hukka astuvan heitä vastaan, mutta hän kääntyi\näkkiä ja syöksyi täyttä juoksua mäkeä alas.\n\n-- Rouva on tullut kotiin! huusi hän läähättäen. Armo on jo pihassa. Ja\nsamaa vauhtia juoksi hän takaisin tervehtiäksensä odottamattomasti\nsaapuneita.\n\nHeikko väristys tuntui Sprengtportissa, kun hän käsitti, että nuo\nikävöidyt olivat kotiutuneet. Odottamaton ilo sai hänet huomaamaan,\nkuinka mennyttä hänen voimansa oli. Hän tahtoi rientää, mutta kivistys\nlonkassa ei sietänyt kiireitä liikkeitä. Löfving tarjosi apuansa, mutta\nsitä ei otettu vastaan. Majuri mieluummin kulki itsekseen nojautuen\nsauvaansa, mutta kapteenin piti kuitenkin tulla muassa, ja niin\nkuljettiin hitaasti ylöspäin. Pitkäksi ei heidän kulkunsa kuitenkaan\ntullut, sillä virkeänä ja nopeana riensi rouva lapsi sylissään häntä\nvastaan, jota hän oli ikävöinyt ja joka nyt näkyi tuolla. Pysähdy\naurinko radallasi, älä kiidä aika, kun onni kerrankin täyttää ihmisen\nsydämmen! Nyt oli tullut tuo hetki, jonka odottaminen oli huojentanut\nkaipuun; nyt oli toteutunut toivo, joka niin usein oli pettänyt. Tullut\noli hän, tuo kaivattu kodin ilo ja aurinko.\n\nKun majuri tahtoi ottaa Yrjön syliinsä, kääntyi poika pois, mutta se oli\nsiksi tottunut olemaan vierasten parissa, että äiti pian sai sen\nviihdytetyksi iloisesti kysymällä: -- Kuinka sinä tervehdit?\n\nLapsi hymyili sievästi ja vastasi ujostelematta: \"hyvää päivää\".\n\nSepä Sprengtportille iloinen yllätys. Hän taputti lapsen vereviä poskia:\n-- Hyvä että palaat maasi poikana.\n\n-- Kyllä varmaankin, vakuutti Ulla, joka seisoi vieressä. Minä opetin\nhänelle sanat, eikä Yrjö Maunusta koskaan saa sanoa että hän, kuten moni\nmuu isonvihan jälkeen, on palannut Suomeen vieraskielisenä ja\nruotsalaisena.\n\n-- Oikein se, vastasi talon herra, kääntyen sinisilmäisen,\nvaaleatukkaisen Ullan puoleen. Niiaten ja onnea säteilevänä tervehti\ntämä ja palasi sitten kartanoon, ryhtyäksensä vanhan tapansa mukaan\naskareihinsa, ja kiittäen Jumalaa, joka oli auttanut hänet onnellisesti\nkotiin.\n\nEntä rouva? Ilon kyyneleitä kotiintumisen, surun kyyneleitä miehen\nriutuneen ulkomuodon tähden, semmoinen oli alku, ja sitten istahdettiin.\nOlihan nyt niin paljon kysyttävää. Kuinka hän oli viihtynyt?\n\n-- Milloin paremmin, milloin huonommin. Armoleipä on aina katkeraa. Moni\noli kyllä ollut siksi hienotunteinen, ettei pannut kiveä taakan päälle;\nmutta sittenkin on liikanainen aina tiellä, ja sitä olen tuntenut\nniidenkin parissa, joilta en olisi semmoista odottanut. Täällä kotona en\naavistanutkaan vähäpätöisyyttäni, vaikka en ollutkaan silkkiin ja\nsamettiin verhottuna niinkuin Tukholman upeat rouvat, mutta jalosukuinen\nolin niinkuin hekin. Se vaan, että olin tullut Suomesta.\n\nKatkera piirre synkisti kuuntelevien miesten kasvot, mutta sitä\nhuomaamatta kertoi rouva kuinka muutoinkin vaan kuului rauhattomuutta ja\npahoja aikoja. Kyllä kohta ainakin Lewenhaupt ja Buddenbrock saavat\npalkan teoistansa. Heidät oli kohta Ruotsiin tultuansa pantu arestiin\nvastaamaan toimistansa ja yleisesti vaadittiin, että heidän piti\nmenettämän henkensä.\n\n-- Jumalan tuomio, arveli Löfving. Paha työ pahan perii. Mutta entä\nrauha? Ja Suomen kohtalo? Mitä siitä kuuluu?\n\n-- Kyllä siitä paljonkin kuuluu, mutta yksin Jumala tietää, mitä lopuksi\ntulee, huokasi rouva. Hatut olivat jo johonkin määrin nolatut kenraalien\nkohtalon tähden, mutta nyt ovat taas saaneet tuulta siipiensä alle\nvastaisen kuninkaanvaalin kautta.\n\n-- Sepä kummallista, lausui kapteeni. Vielähän kuningas Fredrik elää.\nEihän ole laillista ennen hänen kuolemaansa valita uutta kuningasta.\n\n-- Laillista se ei ole, myönsi rouva, mutta se tehdään kuitenkin. Monet\novat jo liittyneet Holsteinin herttuaan Kaarlo Pietari Ulrikiin, koska\nhän oli Kaarlo kuninkaan sisaren pojanpoika ja lisäksi keisarinna\nElisabetin sisarenpoika. Hatut toivovat, näet, lievempiä rauhanehtoja,\njos antavat Ruotsin kruunun venäläisen keisarihuoneen sukulaiselle.\n\nTämä kertomus nosti lämpimän punan Sprengtportin poskille, ja tähän\naikaan jo harvinaisella tuimuudella iski hän nyrkillään pöytään. Sitten\nrupesi hän sormillaan rummuttamaan ikäänkuin taisteluun ja ärjäsi\nkuohahtaen: -- Niin pitkälle on siis ylpeä Ruotsi joutunut, että se\nryömien antaa pois kruununsa!\n\nKukaan ei kieltänyt tätä surkeata tosiasiata. Kyllähän Ruotsissa\nsurkuteltiin katkerasti isänmaan kohtaloa, mutta siihen Hatut olivat\npyrkineetkin. Kuitenkin oli kuninkaanvaali jo joutunut uudelle uralle,\nsillä kun Ruotsin lähettiläät saapuivat Pietariin neuvottelemaan\nKaarlo Pietari Ulrikin vaalista, oli tämä prinssi jo määrätty\nVenäjän valtaistuimen perijäksi. Hän oli kastattanut itsensä\nkreikkalaiskatoliseen uskontoon ja oli valmis ottamaan hallituksen\nkäsiinsä keisarinnan kuoleman jälkeen. Yllätyksen huudahdus kuului\nmolempien miesten huulilta. Kuka sitten saa johdon Ruotsissa?\n\n-- Niin, siitäpä juuri nyt riideltiin. Keisarinna oli antanut Ruotsin\nlähettiläille tiedon, että hän suostuu lieventämään rauhanehtoja, jos\nRuotsi valitsee toisen holsteinilaisen prinssin, joka oli Pietari\nUlrikin serkku.\n\n-- Eihän vaan tuota piispaa? keskeytti Löfving hämmästyneenä. Hänet näin\nusein Kööpenhaminassa.\n\n-- Kyllä, hän se juuri on, huokasi rouva. Täytyy tyytyä siihen mitä\ntarjotaan, ja yhdentekevää on se Suomelle, sillä sen on nyt valloittanut\nVenäjä, joka varmaankaan ei siitä luovu koskaan. Jumala yksin tietää\nmihin tuo kaikki vienee. Ranska puuhaa saadaksensa Birkenfeldin kreivin\nvaltaistuimelle, ja useimmat Hatut liittyvät häneen, kun taas\ntalonpoikaissääty tahtoo Tanskan kuninkaan nuorempaa poikaa.\nSuomalaisilla on kuitenkin vielä edusmiehensä valtiopäivillä Tukholmassa\nja nämät monien muiden järkevien kanssa vaativat sitä vastoin\nehdottomasti Aadolf Fredrikiä, sillä siitä kaikki riippuu. Jos Tanskan\nprinssi pääsee voitolle, niin kyllä olisi siltä taholta apu\ntoivottavissa, mutta sitä vastoin olisi Suomi menetetty, sillä\nkeisarinna oli ilmoittanut ettei hän aikonut luovuttaa vähintäkään,\nellei Aadolf Fredrikiä valita. Sitä vastoin lupasi hän antaa suurimman\nosan Suomea takaisin, jos hänen vaatimukseensa suostutaan. Kun tämä tuli\ntiedoksi, neuvottelivat suomalaiset valtiopäivämiehet keskenään, ja\nHenrik Wrede avonaisesti ja kaikkien puolesta ilmoitti aateliston\ntäysistunnossa, että suomalaiset vapaana kansana mieluummin heittäytyvät\nVenäjän huostaan kuin antautuvat tanskalaisen ikeen alle. Sillä\nkannalla, lopetti rouva, olivat asiat Ruotsista lähtiessäni.\n\nTuijottavin silmin katselivat molemmat miehet toisiansa ja yhä syvempi\nkatkeruus ilmaantui heidän kasvoissaan. Siis hierottiin taas kauppaa\nSuomesta, ja aijottiin, jos tarve vaatii, silpoa se, jakaaksensa palaset\neri tahoille. Semmoinen oli siis emämaan kiitollisuus kaikesta. Jos\nvaara olisi uhannut itse Ruotsia, niin ei olisi mitenkään ruvettu tähän\nsotaan, eikä olisi puolustusta jätetty onnenonkijain käsiin. Vieläkin\nvähemmin olisi toinen osa heitetty sinne toinen tänne. Mutta nythän oli\nvaan kysymys kurjasta Suomesta. Muukalaisille ja vihollisille olisi\nsemmoinen menettely anteeksi annettava, mutta sille maalle, jonka eduksi\nvuosisatojen kuluessa oli uhrattu, -- ei ikinä!\n\nSyvä alakuloisuus oli lamannut mielet, mutta kenessäkään ei näkynyt\nhalua purkaa sydäntänsä. Oli niin hiljaista kuin olisivat kaikki\nturtuneet. Lapsi oli nukkunut äidin syliin, ja tämä kietoi lämpöisen\nvaippansa hänen ympärilleen, sillä ilma tuntui jo viileältä. Kapteeni\nistui eteenpäin kumartuneena, kädet polvillaan ja piirsi kuvioita\nsantaan, kenties ollakseen häiritsemättä majuria, joka silmät ummessa\nnojautui selkälautaa vastaan. Hetken kuluttua Sprengtport avasi\nsilmänsä.\n\n-- Onko todellakin aikomus silpoa Suomi? kysyi hän näennäisesti tyynenä.\n\n-- On. Niin yleisesti uskottiin Ruotsissa, ja sitä pidettiin halpana\nhintana rauhasta.\n\n-- Voi, mikä kohtalo, mikä hirvittävä kohtalo! Lähteä tulevaisuutta\nkohti maa silvottuna ja raadeltuna, kansa jaettuna kahtia!\n\nLisääntyvä kalpeus toisten poskilla oli ainoa vastaus, ja majurikin\nvaikeni, mutta hetken kuluttua hän lausui surullisesti: -- Vaikka kuinka\nsilmäilen taapäin, en näe muuta kuin levottomuutta, tuskaa ja häviötä,\nsilloin tällöin vaan -- hän kurotti kätensä vaimolleen -- rakkauden\nihmeellisen voiman lieventämänä. Mutta minä saan lohdutusta siitä\ntoivosta, että tuolla ylhäällä on toisin, ja ikävöin hänen luoksensa,\njoka antaa ijankaikkisen rauhan. Mutta sinä jäät vielä tänne, ja mitä\nlapsesta tulee?\n\nRouva puristi lasta rintaansa vasten: -- Hänestä tulee mitä Suomesta\ntulee, eikä sitä voi kukaan ennustaa. Vai kuolemaanko toinen menisi\nniinkuin toinenkin?\n\n-- Ei, huusi Löfving, Jumala ei meitä ylenanna! Hän, joka nosti rantamme\nmerestä ja sulki kuohuvat aallot rajoihinsa, joka puki vuoremme metsillä\nja laaksomme viheriällä ruoholla ja antoi kansalle leipää erämaasta,\nhänkö ei lähettäisi meille vielä apuansa niinkuin ennenkin!\n\n-- Jos Kaikkivaltias suo, niin kaikki vielä kääntyy hyväksi, sanoi rouva\nhiljaa. Mutta kuka hänen välikappaleeksensa?\n\n-- Se, joka on valittu.\n\nRouva loi kauniin katseen mieheensä ja huudahti lämmöllä: -- Mitä\nhuolisimme kaikista sinun kärsimyksistäsi, Vilho, mitä kaikista minun\nkyyneleistäni, jos Jumala tahtoisi uskoa tämän tehtävän sinun pojillesi.\nAh, jos uskaltaisin ajatella, että meidän pieni Yrjömme tulisi täksi\nvälikappaleeksi Jumalan kädessä.\n\n-- Turhamainen äiti, hymyili majuri surunvoittoisesti. Et ymmärrä mitä\ntämmöisen kansan yhteenliittämiseen ja uudestaan synnyttämiseen\nvaaditaan, kun ei ole valtaa eikä edes leipää. Siitä tulisi hänen\nperikatonsa.\n\n-- Mutta hänestä voisi sittenkin tulla se silta, joka johtaa kansan\nuuteen aikaan. Hänet itsensä taakka ehkä murtaisi, mutta hänen maansa\npelastuisi.\n\nKyyneltynein silmin katseli äiti poikaansa: -- Sanotko minua joskus\nkovaksi? kysyi hän nukkuvalta lapselta. Kuulepa sinä pikku Yrjö Maununi,\nsinun äitisi on uhraamaisillaan sinut, ja isäsi tuntee jo tuskaa sinun\nkärsimyksistäsi.\n\nMutta Sprengtport vastasi vakavasti: -- Jos hän sen kautta tulisi\nkärsimään, siitä en välitä, sillä kaikkien meidän täytyy kärsiä. Enkä\nsiitäkään välitä, vaikkei hän koskaan saisi inhimillistä\nvoitonpalkkiota, sillä tämän maallisen laita on semmoinen, että jollei\nloistoa oteta meiltä pois, niin otetaan meidät pois loistosta. Mutta\nsitä minä haluan pojalleni, että hänen tekonsa sietäisi tuomarien\ntuomarin tarkastusta, ja että kun se on läpikäynyt koetuksen tulen ja on\npuhdistunut maallisen katoavaisuuden tomusta, sen sittenkin\nhavaittaisiin sisältävän siemenen, josta voisi kasvaa joku tälle maalle\nvielä tuntematon siunaus.\n\nRouva ei vastannut, vaan kallisti kasvonsa lapsen kasvoja vastaan ja\nitki.\n\n-- Tien raivaaminen uudelle ajalle, jatkoi majuri, on on itsensä\nuhraamista tahi ainakin alttiiksipanemista. Raivaamaton maa kysyy uutta\nauraa, ja sen joka semmoisen valmistaa, täytyy itsensä sulattaa rauta ja\ntakoa se pelvotonna, vaikka tuli häntä itseään kärventää.\n\nLöfving ponnahti ylös, ja salama leimahti hänen silmistään: -- Niin\ntosin on! huusi hän. Hän ajatteli sankariansa, Kaarlo kuningasta.\nTämäkään ei väistynyt koskaan tieltänsä.\n\n-- Ja kun hän sitten, lisäsi Sprengtport hiljaisella surumielisyydellä,\ntakomallansa auralla kääntää vanhan nurmen, silloin ne ehkä kivittävät\nhänet kuoliaaksi, jotka eivät häntä ymmärrä.\n\nRouva pyyhki kyyneleensä, ajatellessaan että hänen pienokaisensa vielä\noli niin kaukana tästä hirveästä tulevaisuudesta eikä ehkä saisi koskaan\nsitä kokeakaan.\n\n-- Sitä ei kukaan meistä tiedä, lausui majuri nöyrästi. Eikä meitä\nsilloin ole. Mutta jos Yrjö astuisi sitä tietä, olisi hyvä, jos se onni,\njota hän luo, heittäisi säteen poismenneen työnjohtajan haudalle ja\nselittäisi ne erehdykset, joita ei voi välttää niin kauan kun toimimme\ntässä epätäydellisyyden maassa.\n\nJa tätä sanoen silitti Sprengtport vienosti lapsen vaaleata päätä: --\nNuoret, sanoi hän, arvostelevat meidän tekojamme, ja ehkä syyttävät\nmeitä niistä taakoista, joita jätämme heille perinnöksi, mutta sitten\nelämä heille opettaa, ettei kaikki käy tahtomme mukaan.\n\nLapsi loi ikäänkuin kysyväisenä suuret silmänsä isään, mutta ummisti ne\ntaas ja nukahti uudestaan.\n\nTämä rakkautta huokuva kohtaus liikutti Löfvingin sydäntä, ja iloisesti\nhymyillen sanoi hän hienosti: -- Te katselette poikaanne aivan samalla\nlailla kuin Jakob Josefiansa eräässä taulussa, jonka kerran näin\nKööpenhaminassa. Ja totta puhuen, Yrjö Maunua ja meitä kaikkia ovat,\nsamoin kuin Josefia, veljemme kavaltaneet.\n\n-- Mutta tuskinpa me pääsemme Josefin lailla sortajiamme hallitsemaan,\nmuistutti majuri synkästi.\n\n-- Eipä Josefkaan sitä olisi uskonut silloin kun veljensä hänet möivät.\n\n-- Te ajattelette rohkeasti, Löfving.\n\n-- Ajattelen, että koska Jumala niin ihmeellisesti on johtanut\nkohtaloltamme ja säilyttänyt meidät tähän päivään saakka, niin totta kai\nhän sillä jotakin tarkoittaa, ja mitä muuta hän saattanee tarkoittaa,\nkuin että Suomi joskus, samoin kuin Josef, nousee alennustilastaan ja\nsuorittaa hyvän työn niiden kesken, jotka ovat tahtoneet tuhota sitä.\n\nNämät sanat palauttivat elämänilon rouva Sprengtportin sydämmeen, ja\ntarmoa osoittavalla äänellä lausui hän: -- Toivokaamme että sanat\nsuustanne joutuvat Jumalan korvaan.\n\n-- Niin, toivokaamme, toisti Löfving nousten ja lisäsi:\n\n-- Tätä toivoen sanon jäähyväiseni.\n\n-- Mutta eipä vaan; nyt te Löfving vielä vähemmin saatte lähteä.\n\nKapteeni ei kuitenkaan taipunut, sillä eihän majuri nyt enään ollut\nyksin, ja odottajansa oli Löfvingilläkin. Sitä paitsi oli vielä paljon\nvalmistuksia pitkää matkaa varten suorittamatta. Ehkä täytyi kapteenin\nmennä Tukholmaan saakka, ja sentähden tahtoi hän ennen yötä joutua\nPorvooseen.\n\n-- No, mitä siihen voi, sanoi majuri tarjoten kättä Löfvingille. Tahtosi\nmukaan olkoon! Jäähyväisemme ovat kuitenkin pian sanottavat. Pian ei\nminua olekaan enää, mutta erotkaamme kaarlolaisina, iloisella\nrohkeudella niin elämässä kuin kuolemassa. Hyvästi!\n\n\n\n\nVIII Luku.\n\nEntisyys ja tulevaisuus.\n\n\nEdellä kerrotusta kohtauksesta oli 12 vuotta kulunut, kun Löfving eräänä\nsyyspäivänä kahden nuorukaisen kanssa saapui Lappeenrantaan. Kapteeni ei\nollut astunut tälle maalle sitten kun hän täällä Wrangelin johdolla oli\nmukana ruotsalaisen armeijan epätoivoisessa taistelussa, ja siitä ajasta\noli paljon muuttunut Suomessa. Aadolf Fredrik oli valittu Ruotsin\nkuninkaaksi, Venäjä ja Ruotsi olivat ystäviä, mutta ystävyys oli ostettu\nrajamaiden sydänverellä. Venäjän rauhanehdoissa vaadittiin näet uusi\nkaistale Suomea, ja Ruotsi piti itsensä onnellisena päästyänsä sillä\nhinnalla pulasta. Aadolf Fredrikin vaalin tähden lahjoitti keisarinna\ntakaisin toisen puolen Suomea. Venäjän kruunulle joutuneille asukkaille\nvakuutettiin heidän uskontunnustuksensa ja lailliset oikeutensa, ja he\nolivat vapautetut sotamiesotosta, mutta sittenkin tuotti irtimurtaminen\nmuusta Suomesta semmoisen tuskan ja voipumuksen tunteen, että se likeni\ntäydellistä epätoivoa. Ruotsille jääneessä Suomessa ei ollut suru\nvähempi. Levottomuus, katkeruus ja kaipuu vaikuttivat kaikkialla sen\ntunteen, että asema oli mahdoton, ja kysymys milloin uusi isku oli\nodotettava, ja mimmoiseksi isänmaan kohtalo lopullisesti muodostuu, kyti\nkaikkien mielessä.\n\nUusi valtioraja oli avattu pitkin Kymijokea ja siten, että Hamina,\nLappeenranta ja Savonlinna joutuivat Venäjälle. Vedettynä suorana\nviivana jakoi se kahtia pitäjiä ja kyliä, lukuun ottamatta\nyhteiskunnallisia oloja, niin että saman pitäjän itäinen osa vannoi\nuskollisuuden valan keisarinnalle, mutta läntinen Ruotsin kuninkaalle.\nNe voivotukset, joita siihen aikaan kuului Suomessa, ja ne kyyneleet,\njoita silloin vuodatettiin, eivät ole historian lehtiin piirretyt, mutta\nkansan sydämmessä ne äänettöminä ja salaisina jäytivät luottamusta\nemämaahan. Isonvihan muistot elpyivät koko hirmuisuudessaan,\nyhteenkuulumistunne Ruotsin kanssa heikkeni, ankarasti tuomittiin\nhallituksen kevytmielisyyttä, ja sen anteeksiantamatonta\nhuolimattomuutta puolustuksen aikana.\n\nKaikki nämä tunteet riehuivat nytkin Löfvingin sydämmessä, kun hän\nlähestyi entistä Lappeenrantaa. Hänen mieleensä muistui, että juuri tänä\npäivänä oli kulunut noin 40 vuotta siitä, kun hän täällä oli seisonut\neräässä mökissä, aikeissa lähteä vihollisen kuormastoa väijymään ja\nodottamassa tovereita, jotka olivat luvanneet auttaa häntä. Hänen\nhengestään oli pantu 300 ruplan palkkio, seudussa vilisi vihollisia, ja\nniin turvattomana kun hän nyt oli, saattoi minä hetkenä hyvänsä murhaaja\nilmaantua. Toverien kanssa tehtyä välipuhetta hän kuitenkaan ei voinut\nrikkoa. Elävänä tai kuolleena piti heidän tavata hänet täältä.\n\nVilkastessaan ulos akkunasta, huomasi hän mökin läheisyydessä\nvanhanpuolisen naisen, joka painoi sormensa huulilleen, ikäänkuin\nmerkiksi, ettei Löfvingin pitänyt puhua. Sitten näytti hän ruskeata\nnahkavyötä, jonka solki oli suljettu, mutta keskeltä oli nahka katkaistu\nja riippuvista päistä vuoti verta. Kun nainen kohotti sen ilmaan, tunsi\nLöfving sen kumppanin vyöksi ja ymmärsi että se tiesi jotakin vakavaa.\nNainen kutsui hänet ulos viittaamalla ja riensi sitten metsään. Löfving\nseurasi niin nopeasti kuin voi, mutta tienopastaja kiiti vieläkin\nnopeammin ja katosi välistä näkymättömiin. Hän vaan viittaamalla yhä\nvaati Löfvingiä seuraamaan. Vihdoin he saapuivat lammen luo, mutta kun\nLöfving aikoi pyytää selitystä tähän kummalliseen kulkuun, oli nainen\nkadonnut. Vähän sen jälkeen sai kapteeni tietää, että ne miehet, joita\nhän odotti, olivat tapetut parin kivenheiton päässä mökistä, jossa hän\nodotti, ja viimeisenä tapetun miehen vyö riippui sitten kauan puussa\ntien varrella.\n\nJollei tuntematon nainen olisi houkuttanut häntä ulos, olisi hän\njoutunut hukkaan. Jumalan enkeli oli se, joka hänet pelasti. Ja senkin\njälkeen oli hän samoin tuntuvasti nauttinut Kaikkivaltiaan suojelusta.\nNyt oli hän vanha, ja entinen tarmo oli katoamaisillaan, mutta elämän\nkoulu oli sitä vastoin tehnyt hänen luottamuksensa Jumalaan\njärkähtämättömäksi. Koko sydämmellään oli hän kiinnitetty Suomen\nkohtaloon, joka rauhan jälkeen näytti huojuvan yhä enemmän Venäjän\npuolelle kallistuvassa vaa'assa. Mutta eihän tiedä, ehkäpä Ruotsi vielä\nosaa heittää siihen raskaan vastapainon. Luultavaa se ei ollut, mutta\nJumalalle ei ole mikään mahdotonta.\n\nLöfvingin oma kohtalo rauhan jälkeen ei ollut kovinkaan valoisa. Hän oli\npäättänyt jäädä Ruotsin puolelle ja koetti monin tavoin tulla aikaan,\nmutta köyhyyttä, kiusauksia ja surua hän vaan kohtasi tiellään.\nVastaukseksi hänen moniin anomuksiinsa oli hänelle vihdoin annettu\nmajurin valtakirja ilman palkkaa, ja kun hän ei voinut millään ansaita\nleipäänsä, oli hän siihen aikaan epätoivoon joutumaisillaan. Hänen\npalkintonsa näkyi olevan se, että kaikki häntä hylkivät, ja ettei hän\nkenellekään kelvannut. Toisella tavalla oli Venäjä palkinnut miehiänsä,\nja se kykeni sitä tekemään vieläkin. Mikä pimeyden ja sisällisten\ntaistelujen aika! Valoa pilkisti kuitenkin, kun hän 1752 sai 120\ntaalarin eläkkeen ja asunnon Hommansbölen virkatalossa Porvoon\nläheisyydessä. Eihän tuo mitään loistavaa ollut, sillä maanviljelykseen\nei Löfvingillä ollut koskaan ollut halua, ja talo oli, samoin kuin koko\nSuomi, rappiolla, mutta laihat sarat antoivat kuitenkin sen verran,\nettei ollut pakko kerjätä tahi kuolla vieraalla tunkiolla. Hänen\nuskollinen Leenansa ei ollut kestänyt näitä katkeria koettelemuksia.\nÄkkinäinen rintatauti vei hänet hautaan, ja siitä ajasta tuntui Löfving\nsiipipuoli-linnulta, kaikesta välinpitämättömältä. Vähitellen hän rupesi\nkuitenkin toipumaan, eikä hän vastenmielisesti kuullut vanhan\nsotaprovasti Lauraeuksen kehoitusta, kun tämä ehdotti hänelle naimista\nhyvämaineisen Maria Fontinin kanssa. Ihmisten nähden saattoi tuo\nurhoollinen kaarlolainen vielä elää monta onnellista vuotta tämän\nkolmannen vaimonsa kanssa. Toivo saada jälellä olevalle ijälleen koti ja\nhyvän naisen hoitoa, oli osaksi virittänyt entisen tarmon kapteenissa,\nja se kyllä heijastui hänen vakavista kasvoistansa, joiden virkeät\nsilmät katselivat yhtä terävästi kuin ennenkin.\n\nSiinä hän nyt seisoi entisen Lappeenrannan partaalla. Mutta mikä muutos!\nTäällä, missä Wrangelia ja ruotsalaista armeijaa _silloin_ kansa\nriemuten tervehti, näkyi vaan yksinäinen Venäjän sotamies vahtikojunsa\nedessä, ja tullivirkamies venäläisessä univormussa venäläisiin väreihin\nmaalatun tullisalvan vieressä. Mitähän jalo kenraali sanoisi, jos tätä\nnäkisi? Kuinka toivokkaana kansa häntä tervehti, mutta pitkin samaa\ntietä oli sitten hänen oma rykmenttinsä juossut pakoon jättäen hänet\nvihollisten valtaan. Täällä oli urhoollinen mies joutunut asekumppaninsa\nja ystävänsä kavallettavaksi. Ketä enään voi uskoa? Ihmisvoima ja\nihmiskunnia ei ole enemmän arvoinen kuin taivasta kohti nouseva savu,\njoka hetkessä katoo. Eivätköhän nuo korkeat herrat Lewenhaupt ja\nBuddenbrock ajatelleet samaa matkallaan mestauslavalle?\n\nKoko seutu muistutti vielä tuosta suuresta hävityksestä, joka 14 vuotta\nsitten oli kohdannut kaupunkia, mutta väsymättä työskentelevä luonto oli\njo joutunut luomaan sovittavia näköjä keskelle hävitystä. Poltettujen\nkotien rauniot seisoivat vielä paikallaan, mutta niiden tuhasta oli\nnoussut tuore nurmikko, ja sen yli oli versonut nuori metsä kaikenlaisia\nseudun puita. Edempänä nähtiin kivi- ja soraläjiä hävitettyjen\nlinnavallien jäännöksiä, mutta nekin viheriöitsivät ja muistuttivat,\nsamoin kuin edellisetkin, hautakumpuja. Kaupungin keskiosassa oli sitä\nvastoin elämä päässyt oikeuteensa. Venäläinen kasarmi ja talo\nlinnanpäällikköä varten seisoivat valmiina muiden rajavartijoille\ntarpeellisten kruununrakennusten yhteydessä. Maan omista asukkaista\nolivat muutamat porvarit vaimoineen ja lapsineen palanneet uuden\nkruununvoudin ja hänen perheensä kanssa. Suomalainen rihkamakauppa\nkahden venäläisen kauppapuodin naapurina sekä jotkut kalastajamökit\nrannalla osoittivat, etteivät suomalaiset olleet ainiaaksi hyljänneet\ntätä surun saarta. Oltiinpa aikeessa rakentaa luterilainen kirkkokin,\nmutta toistaiseksi täytyi seudun suomalaisen väestön käydä joko Luumäen\ntahi Taipalsaaren kirkossa. Vihkiäiset, lasten kastaminen ja\nmaahanpanijaiset tuottivat siten monta vaikeutta, mutta mitä ei voitu\nauttaa, sitä täytyi kestää.\n\nLöfving päätti nyt holhottiensa kanssa lähteä kaupungin rajojen sisälle\netsimään jotakin mökkiä, jossa voisivat lämmitellä kun aamu oli kylmä ja\nrauhassa auaista eväspussinsa. Nuo hänen kaksi seuraajaansa olivat,\nvaikka vasta ensimmäisessä nuorukais-ijässä, kaikessa hyvin erilaiset.\nVanhempi, Yrjö Maunu Sprengtport syntynyt 1740, oli kadetti ja väri\nhänen verevissä poskissaan sointui hyvin hänen sinikeltaisen\nruotsalaisen univormunsa kanssa. Nelivuotiaana isättömäksi jääneenä ja\nköyhänä kehdosta saakka oli hän kyllä ollut puutteiden karaistavana,\nmutta hänen ijälleen luonnollinen reippaus ei ollut kuitenkaan kadonnut.\nPiirre hänen somasti muodostuneen suunsa ympärillä ja loisto hänen\nsilmissään ilmaisivat haaveilevaa ja tulista mielenlaatua.\n\nEi voinut enään kukaan huomata kuinka kovaa koulua hän lapsuudessaan oli\nkäynyt. Kaikki olikin jo voitettu, sen suuren taitekohtauksen jälkeen,\nkun hän ensi kerran astui jalkansa Ruotsin mantereelle. Rouva\nSprengtport oli vuonna 1752, kun Aadolf Fredrik kuninkaana matkusti\nSuomessa, esittänyt silloin yksitoistavuotiaan poikansa hänen\nmajesteetillensa, pyytäen hänelle sijaa itse kuninkaan äsken\nperustamassa kadettikoulussa. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, mutta kun\noppilaitos muutama vuosi sen jälkeen, kuningattaren yrittämän\nrevolutsioonin tähden suljettiin, otettiin nuori kadetti konduktööriksi\nlinnoitustöissä ja joutui siten suuren Ehrensvärdin johtoon Viaporissa.\nTästä käännekohdasta alkoi uusi aika Yrjö Maunulle. Ylevämielinen,\nnerokas mestari tuli hänen ihanteekseen, ja hänen isänmaanrakkautensa\nsiksi tarkoitusmääräksi, joka liiteli nuorukaisen unelmissa. Kunpa vaan\nSuomi saisi useamman semmoisen miehen, niin olisi se pelastettu.\n\nEnsimmäistä matkaansa Ruotsiin Yrjö Maunu ei unohtanut koskaan. Niukalla\neväspussilla lähetettiin hänet kodista mukanaan kirje sedällensä,\nHenrikille, joka oli everstiluutnanttina Itägöötinmaan rykmentissä, vaan\njonka siihen aikaan piti saapuman Tukholmaan. Alus lähti purjehtimaan,\nmutta syysmyrskyt ja merivahingot viivyttivät matkaa monenkertaisesti,\nja kun vihdoin päästiin satamaan, oli Yrjö Maunu puilla paljailla. Kirje\noli kuitenkin hänen povessaan ja sinä hyvänään lähti hän maille.\nAvuliaat ihmiset opastivat häntä Ladugårdslandetiin, jossa kuningas piti\nsuurta paraatia, ja monien loistavien herrojen joukossa huomasi hän\nsetänsä. Kun tämä äkkiä näki edessään kalpean, risaisen pojan, joka\nnöyrästi kumarsi ja tarjosi hänelle kirjettä, huudahti setä: -- Suuri\nJumala, oletko sinä Yrjö Maunu? Kun asia oli selvillä, pantiin poika\nkouluun. Kyllähän nyt kaikki vastoinkäymiset olisivat jääneet\nunohduksiin, mutta olo kuninkaallisten oppilaiden seassa tuntui nuoresta\nkadetista painostavalta, koti-ikävä rasitti häntä, ja ne monet\nnöyryytykset, joita suomalainen maalaispoika sai kokea Tukholman\nhienojen kumppaniensa puolelta, eivät koskaan hävinneet hänen\nmielestään.\n\nHänen nykyinen kumppaninsa, Juhana Henrik Hästesko, oli syntynyt 1741.\nHänkin oli koko kaunis, mutta toverin innostunutta näköä hänessä ei\nollut. Harmaa nuttu ja valkonen kaulaliina tekivät hänen kalpeanpuoliset\nkasvonsa vieläkin kalpeammiksi. Raskasmielisyyden vivahdus varjosti\nhänen siniharmaita silmiänsä, ja suun hymyssäkin tuntui joskus salainen\nalakuloisuuden piirre. Kahdeksan kuukautisena oli hän jo menettänyt\nisänsä, ja äidin köyhyys sekä heidän muutoinkin ahtaat olonsa olivat\nmuiden vaikeuksien ohella painaneet leimansa nuoreen mieleen. Kunpa\nolisi hänelläkin, niinkuin Yrjö Maunulla, ollut setä avustamassa!\nIsänsä, luutnantti Hästesko-vainajan ystävien ja kumppanien toimesta oli\nhän päässyt kuninkaalliseen tykkiväkeen, mutta kun hän ei voinut\npienellä palkallaan tulla toimeen Tukholmassa, palasi hän Turkuun ja\nkoetti siellä jatkaa opintojaan. Hänen toivonsa oli päästä niiden\nonnellisten joukkoon, jotka Ehrensvärdin johdossa työskentelivät\nViaporissa, mutta vielä hän ei ollut onnistunut. Juhana oli suvella\nkäynyt linnassa uudistamassa pyyntönsä, ja täällä suostuttiin Yrjö\nMaunun kanssa matkasta Lappeenrannan taistelutantereelle, jossa heidän\nisänsä olivat tapelleet, ja josta luutnantti Hästesko haavoitettuna\nkannettiin vangiksi, eikä sen koommin enään palannut. Rouva Sprengtport\nkuitenkaan ei ollut suostunut heidän tuumaansa muulla ehdolla, kuin että\nLöfving ottaisi heitä opastaaksensa. Siihen oli vanha kapteeni varsin\nvalmis, ja niin lähdettiin matkaan ja täällä nyt oltiin.\n\nKaikki kolme astuivat, suoritettuansa kaikki temput tulliportissa,\nkaupungin alueelle. Siellä he poikkesivat ensimmäiseen hökkeliin, jonka\nsisustus osoitti köyhyyttä kaikkialla. Alastomaan seinään kiinnitetty\nleveä penkki teki kai vuoteen virkaa, sillä semmoista ei näkynyt, ja\nsiinä olikin ryijyllä peitettyjä patjoja. Sen edessä seisoi pieni pöytä\nja akkunan alla tuoli ilman selkänojaa. Muita huonekaluja ei näkynyt\npaljon: vaatearkku ja rukki, villakoppa, mustunut virsikirja ja vähän\nastioita hyllyllä, siinä kaikki. Mökin asujammena oli vanha,\nhyväntahtoiselta näyttävä eukko, joka kernaasti suostui vierasten\npyyntöön saada vähäksi ajaksi tyyssijaa ja jos mahdollista lämmintä\nmaitoa. Sitä oli saatavissa ja emäntä viritti tulta pesään. Pojat\nistuivat pöydän ääreen ja kuuluivat virkeästi keskustelevan\nlempiaineestaan, Viaporin linnasta, jonka pääpiirteitä Yrjö Maunu kuvasi\nhänen eteensä levitettyyn paperiin ja selitti kumppanilleen. Löfving\nasettui pienen akkunan eteen katselemaan seutua. Kun hän oli siinä\nkotvan aikaa seisonut, herätti hänen huomiotaan joukko maarahvasta,\nmiehiä ja naisia, jotka pyhävaatteissa, toiset ajaen, toiset jalkaisin,\npitkin maantietä riensivät tulliportille, jossa alaslaskettu salpa\nkuitenkin esti heidän pääsöänsä kaupunkiin. Venäläisen sotamiehen täytyi\nensin tarkastaa heidän passejansa ja tutkia heidän myttyjänsä, etteivät\nsisältäneet mitään tullattavia tavaroita. Kun kaikki oli suoritettu,\nnostettiin salpa ja koko joukko riensi sisään.\n\nLöfvingille ei tämä ollut mitään uutta, olihan hän äsken ollut saman\nmenettelyn alainen, mutta häntä huvitti katsella näitä kokemattomia\nihmisiä, jotka ällistyneinä seisoivat uuden kruunun vartijamiehen\nedessä. Minkä tähden lienevät he tänne saapuneet. Lappeenrannassa ei\npidetty markkinoita ja kaupankäynti ruotsinpuolisten pitäjien kanssa oli\nkielletty. Jotakin erinomaista oli kaiketi tekeillä, sillä\nvähäpätöisestä syystä eivät nämät kaukaa tulleet olisi matkustaneet\nvieraaseen kaupunkiin. Kun askareilla ollut emäntä samassa astui sisään,\nkysyi häneltä Löfving pidettiinkö nyt markkinoita kaupungissa.\n\n-- Ei maar, selitti eukko, ne kokoontuvat kuulemaan saarnaajaa. Häntä\nodotettiin eilen Vehkalahdelta, ja nyt virtaavat kaikki ihmiset hänen\nluoksensa. Minunkin pitää lähteä sinne ennenkuin hän alkaa. Kai\nherratkin tulevat?\n\n-- Vai niin! Käykö Vehkalahden pastori täällä, vai onko se joku vieras\npappi? kysyi Löfving.\n\n-- Ei hän olekaan mikään oikea pappi. Kerrotaan, että hän useita vuosia\non kierrellyt Jumalan sanaa saarnaamassa, ja kaikkialla on hän vetänyt\nihmiset puoleensa. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole muuta kuin mitä\nhyvät ihmiset antavat, mutta hän ei kerjää koskaan eikä jää kenenkään\nluo asumaan. Sanotaan hänen tulleen semmoiseksi surusta.\n\nKun ei enempää kysytty, rupesi emäntä asettamaan ruokaa pöydälle.\n\n-- No joko olette selvillä? kysyi Löfving pöydän ääressä istuvilta\npojilta.\n\n-- Heti, vastasi Yrjö Maunu nousten. Kaikki olisi valmista, mutta\nlinnoitukset Wargössa ovat kovin mutkikkaat.\n\n-- Vai niin. No onhan semmoisissa monta mutkaa. Näytäpä.\n\nKapteeni veti paperin luoksensa, tarkasti piirustuksen ja sanoi: -- Tämä\nsiis on Viapori.\n\n-- Niin on. Katsokaa näitä saaria. Everstiluutnantti Ehrensvärd väittää\nrakentaneensa Suomelle pesän, jota ei voida valloittaa, jos sitä\nymmärretään puolustaa.\n\n-- Vai niin, vastasi kapteeni, ikäänkuin olisi hän kuullut suurenkin\nuutisen. Hän oli itse pari kertaa käynyt Viaporissa omin silmin\nnähdäksensä näitä puolustuslaitoksia. Viime kerralla oli Ehrensvärd itse\nkuljettanut häntä ympäri ja selittänyt luonnoksiansa ja toiveitansa,\nmutta vanhaa soturia huvitti nyt kuulla nuorten mieltä ja tutkia mihin\nentisten kumppanien pojat kelpasivat.\n\n-- Kuinka tuon monimutkaisen suunnitelman laita oikeastaan on? kysyi\nLöfving ollen olevinaan tietämätön.\n\nYrjö Maunu osotti sormellaan paperiin: -- Katsokaa herra kapteeni.\nEhrensvärd on linnoittanut nämät saaret tavalla, jolla ei ole vertaista\nRuotsissa. Tämä suuri saari on Wargö. Nämät kaksi kohtaa ovat\npäälinnana, mutta pienet saaret muodostavat niinikään linnoja, jotka\nvoivat taistella itsenäisesti. Sitä paitsi on aikomus laittaa\nmakasiinit, varastohuoneet, pajat ja asuinhuoneet tavallansa linnoiksi,\nniin että niistä on kaksinkertainen hyöty. Kaikki nämä rakennukset\nWargössä ovat niin sijoitetut, että ne kokonaisuudessaan muodostavat\nsuuren linnan päälinnassa. Ja nämä muut saaret muodostavat Wargön kanssa\nmahtavan kokonaisuuden.\n\nLöfving naurahti: -- Totta tosiaan, kun nyt vaan saadaan Viapori\nmiehitetyksi urhoollisilla sotureilla.\n\nJuhana ojensihe. Hänkin halusi saada sanansa joukkoon ja lausui: --\nLuulen, että everstiluutnantti Ehrensvärd aikoo saada aikaan uuden\ntykistökoulun Viaporia varten. Kun pyysin saada oppia hänen johdollaan,\npaheksui hän entisen koulun lakkauttamista. Hän sanoi välttämättömäksi\nparantaa rajapuolustusta ja kasvattaa miehiä, jotka kykenevät korjaamaan\ntehdyt erehdykset.\n\n-- Hän sanoi, keskeytti Yrjö Maunu vireästi, että Suomi oli uhrattu\nanteeksi antamattomalla tavalla, mutta nyt pitää hän huolta siitä, että\nRuotsin uskollinen rajavartija joutuu parempaan tilaan. Rajavartijalla\ntarkoitti hän meitä, jotka asumme Suomessa.\n\nLöfving nyykäytti myöntävästi; -- Ehrensvärd on viisas ja kunnon mies.\nTunsin hänen isänsäkin, mutta hänen nimensä oli Schaeffer. Ukko oli\nrehellinen porvari Turussa, ja hänen veljensä elää siellä vielä. Hän\ntekee kauppaa tuossa pienessä talossa vastapäätä kenraalirakennusta.\n\nIhmettelyn huudahdus kuului nuorten huulilta. Eivät olleet\naavistaneetkaan, että Ehrensvärd oli heidän kotimaallensa niin likeinen.\n\nKapteeni jatkoi: -- Ehrensvärd pitää kyllä itseänsä ruotsalaisena, koska\nhän, niinkuin moni muu suomalainen, ison vihan aikana syntyi Ruotsissa\nja jäi sinne, mutta hän rakastaa Suomea isäinsä maana, ja neuvon teitä\npitämään mielessä mitä hän opettaa.\n\n_Yrjö Maunu_. Hän sanoi, että jos Suomi menetetään, joutuu Ruotsin\nvapaus vaaraan.\n\n_Löfving_. Saattaapa joutua vaaraan muutkin pohjoisvallat. Katsokaa\npojat, vapautemme ja uskomme puolesta olemme me vanhat taistelleet, ja\nniiden puolesta tulee teidänkin seisoa.\n\n_Juhana_. Emme kammoksu taistelua eikä kuolemaa.\n\n_Yrjö Maunu_. Emme kuole, me voitamme.\n\nEmäntä oli jo saanut vaatimattomat laitokset pöytään ja ruvettiin\nruoalle. Löfving katseli häntä nyt tarkemmin ja huomasi että eukkokin\nhäntä katseli. Tuossa naisessa oli jotakin tuttua. Lieneekö hän ennen\nnähnyt häntä?\n\n-- Ettekö kapteeni enään tunne minua? kysyi nainen vihdoin. Minä olen\nmajurinrouvan Ulla.\n\n-- Rouva Sprengtportin Ulla? toisti Löfving itsekseen. Mutta samassa\nhänelle selveni kaikki. Totta tosiaan, olihan siinä majuri Sprengtportin\nentinen palvelijatar, naimisissa Raskin kanssa Löfvingin omasta\nkomppaniiasta. Niin oli, vaikka hän ei tuota alussa huomannut.\n\nSitä vastoin oli Ulla kohta tuntenut kaikki kolme. Miksei hän tuntisi\nkapteenia, majurin oikeata kättä, ja kuinka hän ei käsittäisi, että tuo\nvälkkyväsilmäinen kadetti oli hänen oma, pikku Yrjö Maununsa. Ja olihan\ntuo kolmas herra aivan isänsä näköinen. Ulla muisti hänet hyvin ihan\nsemmoisena kuin hän seisoi Lappeenrannassa samana päivänä kun naiset\nlähtivät Wrangelin luo pyytämään apua. Kaikki nämät muistot saivat hänen\nmielensä niin virkeäksi, että hän itkien ja nauraen tervehti rakkaita\nvieraitansa lämpimillä kädenpuristuksilla.\n\nUllan elävät kertomukset virittivät Yrjö Maunussa hänen lapsuutensa ja\nkaiken sen hyvän muistoja, mitä hän oli kuullut tästä uskollisesta\nhoitajasta. Unennäön, kaltaisia, mieluisia tapauksia astui äkkiä esille\nja lämmitti hänen sydäntänsä. Ne häntä yllyttivät antamaan Ullalle\njonkun merkin kiitollisuudestaan, mutta millä tavoin? Hänen\nmatkakassansa ei sietänyt mitään ylimääräistä menoa, ja muuta hänellä ei\nollut. Ehkä sopisi lainata toverilta. Mutta Juhana sanoi sitä\nmahdottomaksi. Suurella vaivalla oli hän saanut kokoon matkaa varten\nvälttämättömän summan, ja epätietoista oli, riittäisikö se edes.\n\nEntä lainata Löfvingiltä? Ei, häneltä kai saisi jonkun järkevän saarnan.\nMutta jättääkö Ulla ilman mitään kiitollisuuden muistoa? Ei sitäkään.\n\nHetkisen mietittyänsä otti nuorukainen esille rahapussinsa. Hiiteen\nhuolet, suoriutaan miten voidaan. Hopeariksin sieppasi hän sieltä ja\nastui vakavin askelin Ullan luo laskeaksensa sen hänen käteensä.\n\nÄllistyneenä ja hämmästyksissä tahtoi tämä kieltää, mutta kun Yrjö\npunastuen pyysi häntä pitämään hyvänään rahan hänen muistokseen, otti\nUlla sen ja käänteli sitä äänettömänä kädessään. Hän vaan katseli sitä\nkatselemistaan, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Olihan tuo\nruotsalainen raha Ruotsin Suomesta kotoisin. Kuinka paljoa se muistutti!\nKuninkaallisessa kuvassa näki hän taas kotimaan, nuoruutensa ja kaiken\nmikä hänelle oli rakasta.\n\nYrjö Maunu ymmärsi kyllä, että hän, Ullan kyyneleistä huolimatta, oli\nsaanut hänet onnelliseksi, ja sehän teki Yrjönkin onnelliseksi.\nMatkakassan vajavuus sai jäädä huomispäivän huoleksi. Kun Ulla sitten\ntuhannesti kiittäen ja siunaten puristi hänen kättänsä, unohti hän että\nkirkas riksi kyllä joutuu muistiin viimeisessä tilissä Löfvingin kanssa.\n\nKapteeni oli mitään sanomatta, mutta kahdella päällä katsellut tuota\npientä kohtausta. Hyvin hän tiesi, mitä riksi merkitsi kadetin ja hänen\näitinsä taloudessa, ja ihmetteli itsekseen koska tuo nuorukainen tulee\njärkiinsä. Mutta se tapa ja se katse, jolla Yrjö Maunu antoi lahjansa,\nliikutti hänen sydäntänsä ja vahvisti, huolimatta tuosta\nkevytmielisyydestä, hänen hellyyttänsä vanhan majurinsa poikaa kohtaan.\nOlihan tuo veitikka pahanpäiväinen huimapää, mutta sydän oli kuin kulta,\nja järki tulee kai vuosien kanssa. Tuon köyhän naisen ilo oli kyllä\njonkun uhrauksen arvoinen.\n\nUlla oli vanhentunut, hän kuten muutkin, mutta keltainen tukkansa ja\nlapsenhurskaat silmänsä hänellä vielä olivat. Nöyryys ja luottamus loi\nhänen lempeisiin kasvoihinsa hiljaisuuden ja rauhan ilmeen, vaikka kyllä\nnäkyi, että hän kuluneina vuosina oli saanut monta kovaa kokea. Sodan\nedellisenä vuotena oli Rask tullut kysymään eikö mentäisi pappilaan ja\nvihille. Lappeenrannan taistelun jälkeen häntä ei ollut näkynyt, ja Ulla\nsuri häntä vainajana, mutta kun hän äkkiä ilmaantui, piti Ulla asiata\nJumalan säätämällä ja päätti seurata Raskiansa. Täysin iloisena hän sitä\nei tehnyt, sillä täytyihän hänen luopua rouvasta, joka oli leskenä ja\nkaipuulla päästi Ullansa lähtemään. Lisäksi oli ruotsalainen Suomikin\njätettävä, sillä Raskin torppa oli Venäjän puolella. Häät vietettiin\nsittenkin hyvän emännän luona, itkusilmin erottiin ja Ulla lähti, mutta\nse onni, jota hän toivoi, katosi pian kuin unelma. Torppa oli köyhä,\nparina vuotena vei halla vuodentulon, ja vihdoin täytyi se myydä.\nMolemmat hänen lapsensa kuolivat pieninä, ja vihdoin sai hän saattaa\nmiehensäkin hautaan. Tämä oli joku kuukausi sitten kuollut\nponnistuksista ja puutteesta. Siitä ajasta ei ollut Ullalla kuin yksi\nmaallinen toivo: hän halusi takaisin majurinrouvan luo, ja herrojen piti\nnyt puhua hänen puolestaan. Ensi kevännä aikoi hän, mytty kainalossa,\nvaeltaa Ruotsin Suomeen, sillä siellä tahtoi hän kuolla. Täällä ei\nhänestä tietänyt kukaan eikä hän kenestäkään. Ne perheet, joissa hän\npesi vaatteita ja lattioita, huolivat hänestä yhtä vähän kuin hän\nniistä. Useimmat Lappeenrantalaiset olivatkin muukalaisia Venäjältä.\n\nNuorista oli erittäin hauskaa tutustua Ullaan. Hän oli ollut muassa\nsodan alusta ja oli tuntenut heidän isänsä. Hänen sanansa olivat\nhistoriallisia todistuskappaleita, ja nuorukaisista tuntui ikäänkuin\nolisivat tämän naisen kautta tulleet viedyiksi uuteen ja merkilliseen\nentisten aikojen kuvakokoelmaan. He kuuntelivat hänen kertomuksiansa\navosuin, ja Ulla katseli heitä hymyillen ja lempeästi.\n\n-- Eikö teidän mielestänne, kapteeni, nuori herra Hästesko ole hyvin\nisänsä näköinen? Huomasin kasvoista heti kuka hän oli.\n\nKapteeni käänsi päänsä Juhanaa kohden, katseli häntä tarkasti ja\nvastasi: -- Mielestäni on hän sekä isän että äidin näköinen. Molemmilla\noli kova aika.\n\n-- Sanokaas muuta, herra kapteeni. Muistan sen päivän, jolloin sota\njulistettiin. Voi niitä aikoja! Samana päivänä kun lähdimme Marttilaan\noli rouva Hästesko pienen lapsensa kanssa meillä. Herra Juhana oli\nsilloin puolen vuoden vanha vaan. Näen vielä kuinka luutnantti\njuoksujalkaa tuli suuressa kiireessä pirttiimme sanomaan jäähyväisiä,\nsillä tieto oli tuotu, että vihollinen on tulossa, eikä kukaan saanut\npoistua asemastaan. Mutta everstiluutnantti Brandenburg oli kuullut,\nettä luutnantin rouva aikoi lähteä kaupungista ja antoi sentähden\nneljäsosa tunnin loman luutnantille.\n\nJuhanin sydän tykytti yhä kovemmin: -- Oliko se viimeinen kerta? kysyi\nhän.\n\n-- Oli. Teidän äitinne lähti meidän seurassamme Marttilaan ja taistelun\njälkeen kannettiin luutnantti pois vangiksi.\n\n-- Olen kuullut, sanoi nuori Hästesko, että univormu, jossa isäni\nvietiin, pian oli repaleina. Ne hän kuitenkin piti säilyssä, sillä hän\ntahtoi saada ne ruumispuvukseen, koska äiti itse oli kutonut kankaan.\nKun isä kuolinvuoteellaan jätti tovereillensa hyvästit, leikkasi hän\nkappaleen univormun rintapielestä ja pyysi että se toimitettaisiin\nminulle sillä tervehdyksellä, että hänen sydämmensä oli sykkinyt Ruotsin\nhyväksi, mutta kiitokseksi uhrattiin Suomi ja sen kansa kavallettiin.\nTuota muistan vielä.\n\n-- Jos kertoisimme moisia asioita Ruotsissa, sanoi Yrjö Maunu\nreippaasti, niin vastattaisiin ylpeästi, että Ruotsin rykmentit tekivät\nminkä voivat Lappeenrannan pelastamiseksi, mutta suomalaiset pakenivat.\nEi kukaan tiedä kuinka kauhealta se tuntuu, kun Tukholmassa matkitaan\nmeidän suomenvoittoista puhettamme ja meidän sotamiehiämme haukutaan\npelkureiksi.\n\nUllan kasvot värähtelivät. Pakoa hän ei voinut kieltää, mutta toivoi\nkuitenkin että Jumala tuomitsee erehtyneitä lievemmin kuin ihmiset.\nPaljon entisaikojen tapauksista aaveili sinä päivänä.\n\nYrjö Maunu loi kysyväiset silmänsä alakuloiseen naiseen. Mitä hän\ntarkoittanee?\n\n-- Isonvihan kauhut, jatkoi Ulla, turmelivat sielua pahemmin kuin\nruumista. Iloinen rohkeus, luottamus, uhraavaisuuden halu olivat\nkadonneet.\n\n-- Saattaa olla, kuului Löfvingin ääni akkunan luota, jossa hän veteli\nsavujansa, saattaa olla, mutta tuo kurja pako ei ollut sodan syy. Sotia\non ollut kaikkina aikoina, mutta eivät Suomen pojat ole koskaan ennen\nhäväisseet itseänsä sillä tavoin. Mihin olisivat Ruotsin kuninkaat\njoutuneet, jos olisimme heille lähettäneet moista väkeä.\n\n-- Miehen urhous ei ole hänen käsivarsissaan, vaan hänen sydämmessään,\nsanoi Ulla. Mutta Suomen miesten sydän oli haavoitettuna niinkuin heidän\nisänmaansakin. Se oli heissä kai perintönä.\n\n_Löfving_. Sitä en usko.\n\n_Ulla_. Kun lisäksi kerrottiin, että herrat olivat myyneet maan, kävi\nepäluottamus niin toivottomaksi, että heitettiin kaikki.\n\n_Yrjö Maunu_. Ensi sodassa valloitamme takaisin venäläisen Suomen.\n\n_Ulla_. Ei kirkkoa unelmilla rakenneta. Moni sanoo, että käy vielä\npahemmin kuin ennen sille, joka rohkenee ruveta taisteluun. Ettekö\ntekin, kapteeni, luule samaa.\n\nKapteeni kohotti päänsä ja nojautui seinää vastaan. Hän ei voinut\nkieltää, että kaikki oli mennyt hirveästi taapäin. Oh! kun hän ajatteli\nRuotsia semmoisena kuin se oli hänen nuoruudessaan. Ja nyt? Tuo loistava\nvaltakunta oli vaan entisyytensä varjo. Poissa oli Liivin-, Viron- ja\nInkerinmaat linnoineen. Poissa oli Viipuri, ja Suomi oli halaistu.\n\n-- Otamme takaisin kaikki mikä on meidän, huusivat nuorukaiset\nkuohahtavalla rohkeudella. Vääryydellä on Suomi anastettu. Eikö niin\nkapteeni?\n\n-- Vääryydellä, toisti kapteeni. Sitä en tiedä. Voittaja piti itsensä\noikeutettuna ottamaan mitä omistaja heitti. Olihan koko Suomi yhteen\naikaan hänen vallassaan, vaikka hän sitten luopui toisesta puolesta.\n\nSitten kapteeni kertoi, että ensin puhuttiin semmoista, että Suomi oli\njaettava Hankoniemestä pohjoiseen, niin että Ruotsille jäisi ainoastaan\nkapea kaistale. Sitten sanottiin toisena päivänä, että maa oli tehtävä\nvenäläiseksi maakunnaksi ja toisena taas, että keisarinna tahtoi tehdä\nsiitä itsenäisen kuningaskunnan Aadolf Fredrikille.\n\nYrjö Maunu nykäsi toisten huomaamatta toveria kylkeen: -- Nyt kuulet\nettei ne olleet satuja ja valhetta mitä sinulle kerroin sisarestani.\nMaria oli ensimmäinen, joka ilmoitti keisarinnan päätöksen.\n\nJuhana ei vastannut, ja Löfving kertoi lisäksi, että kyllä moni\nVenäjällä harrasti Suomen tekemistä eri valtakunnaksi. Arveltiin, että\nmaasta siten saataisiin sopivin erottaja Ruotsin ja Venäjän välille.\n\nHaaveilevina katselivat nuorukaiset avaruuteen. He etsivät tuota\nvaltakuntaa, mutta sitä ei näkynyt. Itsenäistä Suomea tuntui\nmahdottomalta ajatella. Yrjö Maunu kääntyi Löfvingin puoleen kysyen: --\nMiltähän semmoinen näyttäisi? Löfving veti suunsa täyteen savua, puhalsi\nsen ilmaan ja viittasi sitten noihin keveisiin tupruihin: -- Tämmöiseltä\nSuomen valtakunta näyttäisi. -- Ja sitten hajotti hän kädellään\nhattaran, joka siten haihtui.\n\nNuoret pitivät näitä sanoja kovina ja kylminä, mutta Löfving selitti\nsäälimättä: -- Köyhä maa, semmoinen kuin meidän, ei tule aikaan omin\nneuvoin. Me tarvitsemme mahtavamman suojaa. Tähän saakka on Ruotsi ollut\nsemmoisena, mutta nyt täällä on kaksi herraa, toinen itäistä toinen\nläntistä puolta varten, ja saattaa tulla aika, jolloin moni on kahdella\npäällä kenen kanssa kulkea. Ruotsi ei voi enään suojella rajaansa, ja\nkahden herran palveleminen on meidän perikatomme.\n\n-- Mitä arvelette? kysyi Yrjö Maunu katsellen Ullaan.\n\nTämä pani surullisena kätensä ristiin: -- Mitä minä ymmärtäisin arvella!\nJos ei hyvä Luoja meitä auta, niin ei tässä auta ihmisneuvot.\n\nNuorukaiset katselivat toisiansa ahdistettuina. Näytti niin ihmeellisen\nsalaperäiseltä ja toivottomalta. Mutta hetken perästä Yrjö Maunu hypähti\nylös, heitti päänsä taapäin kuin virma varsa ja huudahti reippaasti: --\nTahtoisin olla kuningas! kuningas!\n\nLöfvingistä oli mieluista nähdä pojan tulista luonnetta, ja hän kysyi\niloisesti: -- Mitä kadetti silloin tekisi?\n\n-- Minä kiipeisin korkeimmalle huipulle rajalla ja rummuttaisin kunnes\nkoko Ruotsin Suomi kuuntelisi. Sitten puhaltaisin torveeni ja huutaisin:\n-- Tulkaa tänne! Tänne luokseni! Kaikki! Menemme yhdessä!\n\n-- Ja sitten? naurahti Juhana.\n\n-- Sitten huutaisin: -- Katsokaa! Tuolla on Venäjän Suomi! Mutta se on\nmeidän ja me sen otamme!\n\n-- Mutta jos eivät tottele, pilkkasi toveri.\n\nYrjö Maunu loi häneen puoleksi uhmaavan katseen: -- Oletko unohtanut\nmitä Ehrensvärd puhui eri aikakausien taistelusta keskenään.\n\n-- Minkä aikakausien?\n\n-- Etkö muista? Ehrensvärd sanoi, että kun suurten miesten sanoja\nymmärretään, niin ne koskevat ihmisten sydämmiin ja nostavat\nvastakaikua, joka kantaa ne ulos maailmaan. Sentähden huutaisin\nvaltakunnan rajalta ulos maailmaan. Jos kansa ei tottelisi\nvapaaehtoisesti, niin käsken: Nyt täytyy mennä. Valitkaa. Joko seuraatte\nminua tahi ammun teidät, sillä minun _täytyy mennä eteenpäin_!\n\n-- Mutta, keskeytti Löfving musertavalla hymyllä, oletteko, kadetti, te\nsiis semmoinen suuri mies?\n\nNuorukainen punastui tuimasti, mutta malttiansa menettämättä vastasi hän\nreippaasti: -- En sanonut olevani suuri mies, minä haluaisin olla\nkuningas vapauttaakseni Suomen. Mutta sitä, joka sitä voi ja sen tekee,\nminä sanon suureksi mieheksi, ja semmoinen tahtoisin olla.\n\nKapteeni, joka virkeästi oli seurannut lemmikkiänsä silmillään, ei\njoutunut vastaamaan, sillä ovi aukeni, ja sisään astui mies, jonka\nLöfving ensi silmäyksellä luuli tuntevansa Attilaksi, omaksi pojakseen.\nMutta voi kuinka hän oli muuttunut.\n\nKapteeni seisoi siinä hervaistuneena. -- Attila! huudahti hän. Martti\nsinäkö se olet? Sinähän se olet!\n\n-- Niin, mikäli minä enään olen sama kuin se, joksi minua luulette. Minä\nolen nyt toinen.\n\n-- Sen näen. He ovat jättäneet sinut leivättömäksi samoin kuin minutkin,\nmutta Jumala on auttanut niin, että minulla nyt on leipää meille\nmolemmille. Sinun ei tarvitse enään kerjätä.\n\nLöfving ojensi hänelle kätensä. Attila tarttui siihen, mutta vastasi\nvakaasti: -- Jos maallinen onni olisi ollut silmämääränäni, olisin\nvoinut saavuttaa sen jo aikoja sitten, sillä hyväntekijäni Viipurissa\nhalusi kernaasti saada minut perillisekseen ehdolla, että ottaisin hänen\nnimensä ja naisin hänen sisarentyttärensä. Olihan se loistava tarjous\nsuurine maallisine etuineen, mutta viskasin kaikki luotani, ja olen nyt\nyhtä paljaana kuin alottaessani elämään tässä köyhässä maassa, mutta\nsittenkin onnellisena toivossa, että voin ennen kuolematani laskea\nperustuksen, jolle onneton kansamme saattaa rakentaa vastaisen\nkorkeamman ja kauniimman maailman.\n\nLöfving seisoi kuin ukkosen iskemänä. Oliko tämä hänen ennen niin uljas\nja rohkea poikansa?\n\n-- Sinuako he sanovat saarnaajaksi? kysyi kapteeni toinnuttuansa.\n\n-- He sanovat minua myös lohduttajaksi, tienoppaaksi. Suokoon Jumala\nettä olisin semmoinen.\n\nIsä ja poika katselivat toisiansa ääneti. Vihdoin kysyi Löfving: -- Mikä\non pakottanut sinua tähän kulkurielämään? Itsekö sinä vai muut?\n\n-- Onko sitten minulla muuta kuin yksi tehtävä tässä maailmassa. Ettekö\ntiedä mitä lupasin _hänelle_? Sen työn, jonka vannoimme suorittaa\nkotimaassamme, on sen oma kansa jo aikoja sitten ruhjonut. Se ei\ntietänyt mitä se teki, mutta minä tiedän mitä lupasin. Maallista\nvaltakuntaa emme enään saa aikaan, mutta me luomme toisen, joka on\nylevämpi. Ristin lippu kohoo korkeammalla kuin mahtavien kruunut, ja sen\nalla tulee kansamme vast'edes pyrkiä vapautukseen.\n\nLöfving tarkasti surullisena tuota niin ihmeellisesti muuttunutta, mutta\nAttila hymyili hellästi isälle ja silmäili tyynesti ympärilleen.\n\n-- Keitä nuo ovat? kysyi hän, haaveilevat silmät kiinnitettyinä nuoriin,\njotka olivat vetäytyneet syrjään.\n\nLöfving vastasi viitaten Yrjö Maunuun: -- Hän tuossa on Sprengtport ja\n_hänen_ velipuolensa.\n\nAttila ei vastannut, mutta sielunelämä hänen silmissään virisi\nylevämmäksi, kun hän liikahtamatta katseli sitä, joka oli Marialle niin\nlikeinen. Tämäkin huomasi sen, ja hänestä vihdoin tuntui\nepämiellyttävältä tuon vieraan tutkiva katse. Kuuma puna nousi\nnuorukaisen poskille ja hän vetäytyi puoleksi hämillään kumppanin taa.\nSilloin Attila astui esiin, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi: -- Herra\nsinua varjelkoon, nuorukainen. Tulkoon sinusta se, joka tekee mitä me\nemme voineet.\n\nYrjö Maunu kiinnitti silmänsä kirkkaina ja kysyväisinä vieraaseen. Hän\nei tiennyt mitä ajatella ja mitä vastata.\n\n-- Olen tuntenut isäsi.\n\n-- Isäni?\n\nVastaamatta tarttui Attila pojan hartioihin ja käänsi häntä päivää\nkohden, tarkastaen kauniita kasvoja ja vetäytyi sitten takaisin syvästi\nliikutettuna. Yrjö Maunu seurasi häntä kysyvillä, jopa uhmaavilla\nkatseilla. Kerjäläisen ihmeellinen tunkeilevaisuus loukkasi häntä, mutta\njonkinmoinen surullinen hellyys tuossa rohkeassa miehessä sekä\nluontainen arvokkuus hänen ryhdissään pidätti nuorukaisen käsivartta,\nkun hän aikoi työntää hänet pois. Löfving ymmärsi mitä nuorukaisen\nmielessä liikkui, ja lähestyi ystävällisesti:\n\n-- Tämä on Attila, josta olemme puhuneet, kuiskasi hän.\n\nÄllistyksen tunne yhdistettynä vastenmielisyyteen vihloi Yrjö Maunua.\nSemmoiseltako tuo Attila näyttää? Mieronkiertäjältä. Ei ollut\nmahdollista että Maria olisi rakastanut semmoista. Joko oli koko hänen\nhistoriansa valhe, tahi valehteli Löfving nyt. Nuorukainen kääntyi pois.\n\n-- Hän ei ole aina ollut semmoinen, sanoi Löfving ääntään hiljentäen.\nHän on nyt murtunut ja köyhä.\n\nNämät sanat koskivat uuteen kieleen nuorukaisen sisussa. Köyhyys, sehän\noli jotakin, jota hän ymmärsi. Se nosti sääliä.\n\nJuhana, joka oli kuullut Attilan sanovan, että hän tunsi Yrjö Maunun\nisän, toivoi, että ehkä vieras tietää jotakin hänenkin isästään, mutta\nepävarmana kuinka menetellä pyysi hän kumppaniansa: -- Kysy sinä tuolta\nmieheltä, tunsiko hän isäni.\n\nYrjö Maunu muisti hyvin, että Attilan ja hänen isänsä tuttavuus oli\nlyhytaikainen. Toisin oli Marian laita, ja hänen ihmeellisestä tarustaan\nhän ei koskaan saanut kyllikseen. Ehkä hän nyt saa siitä selvän. Mutta\noliko se toivottavaa nyt vierasten läsnäollessa? Marian hairahdus oli\nkyllä tunnettu, mutta aika oli sen saattava unohdukseen. Hänkö, hänen\nveljensä, nyt pyytäisi verestyttämään rakkaan nimen häpeätä. Hetkisen\nnuorukainen epäröi, sitten hän vastasi pää poiskäännettynä: -- En kysy\nmitään. En tahdo. Sillä hän luuli päässeensä enemmistä tiedusteluista.\n\nSillä välin oli Attila pyytänyt Ullalta lupaa paistaa muutamia nauriita\ntuhassa. Tämä tarjoutui keittämään ne, sillä tuhka oli jo jähtynyt, ja\nkun Attila aukasi pussinsa, kaatoi Ulla sisällyksen pataan.\n\nLöfvingiin oli tämä ihmeellinen yhtymys syvästi koskenut, ja hänen\nkiihkein toivonsa oli, että nuorukaiset jättäisivät hänet yksin poikansa\nkanssa. Kun hän sitä varten kysäsi, näennäisesti välinpitämättömänä,\neivätkö nuoret miehet tahtoneet omin päin katsella kaupungin ympäristöä,\nvastasivat molemmat mieluummin jäävänsä tänne, ja kapteeni laskeutui\nsanattomana istumaan akkunan ääreen vedellen savujansa.\n\nUlla oli poistunut uunin tyköä, ja Attila seisoi pesän edessä\nlämmittämässä kohmettuneita käsiään. Vihdoin hän asettui selin seinään\nja katseli tutkivasti noita neljää, jotka niinikään tarkkaavasta\nkatselivat häntä.\n\nHetkisen kuluttua kysyi hän tyynellä vakavuudella: -- Mikä on sielujenne\ntyö?\n\nEi vastannut kukaan, katseltiin vaan, ja kun äänettömyys jatkui, alkoi\nhän uudestaan.\n\n-- Tietääkö teistä kukaan että ihminen saatetaan myydä orjaksi, mutta\nettä hän silti voi olla vapaa? Tiedättekö minkä arvoinen semmoinen\nvapaus on?\n\nNytkään ei kukaan vastannut, mutta ihmetellen olivat kaikkien katseet\nkiintyneet häneen, joka puhui niin kummallisesti. Attilaan heidän\ntarkastuksensa kuitenkaan ei pystynyt, ja hän toisti taas kysymyksen: --\nMikä on sielujenne työ? Tahi oletteko oppineet, että elämämme täällä\nmaan päällä on työpäivä, josta meidän tulee suorittaa tili? Tahdotteko\nseurata Herraanne ja Mestarianne matkalla ijankaikkiseen elämään, tai\noletteko myyneet itsenne sille, joka asuu kultaisessa vasikassa ja lupaa\nkaikki, jos palvelette hänen maallista loistoansa?\n\n-- Hänen kanssaan meillä ei ole mitään tekemistä, vastasi Löfving\nvakaasti.\n\nAttila jatkoi: -- Miksi olette tulleet rajan yli? Nähdäksennekö kuinka\nelämme täällä, vai kertoaksenne kuinka eletään siellä? Ikäänkuin emme\ntietäisi kaikki, että Suomi makaa paareilla. Onnettomuus asuu sen\nkukkuloilla, kyynelten virta juoksee jokaisessa laaksossa, ja suru\nkalvaa kansan rintaa, sillä Suomen jäntereet ovat katkaistut ja sen\nsydän vuotaa verta. Tiedättekö sen?\n\nKyllähän sen kaikki tiesivät.\n\n-- Nyt, alkoi Attila taas, maa tarvitsee rakkautta enemmän kuin koskaan,\nja tämän rakkauden täytyy vireimpänä elää nuorissa, sillä niiden asiaksi\njää tarttua työhön, kun me vanhat olemme menneet. Jotakin täytyy tehdä\nkansan pelastamiseksi, sillä Suomi on kansa, mutta kellä on rohkeutta\ntoimia ja kuka voi uhrautua? Minä tunsin _yhden_, joka osasi kumpaakin,\nmutta hänet ruhjottiin. Häntä ei ole enään.\n\nNuorten katseet tapasivat toisiansa. Ymmärsivätkö he ketä hän tarkoitti?\n\n-- Neiti Sprengtportko? kysyi Juhana, jonka tarkkaavaisuus yhä\njännittyi. Hän ei tahtonut luopua toivosta saada tältä kummalliselta\nmieheltä tietoja isästänsä, ja miksipä ei myös tuosta tarumaisesta\ntytöstä, jonka kohtaloa vanhemmat aina kokivat salata.\n\n-- Hänen veljensä seisoo tässä, lisäsi hän katsellen kumppaniin\nikäänkuin vahvistaaksensa, että hän tunsi Marian kohtalon.\n\nYrjö Maunu ei ollut voinut taipua lausumaan sisarensa nimeä, mutta nyt\nkun toinen oli sen tehnyt, poistuivat hänen arastelemisensa, kun kerran\noli tullut puheeksi Attilan rakkaus Mariaan ja Attila itsekin oli siihen\nviitannut.\n\n-- Muistatteko häntä vielä? kysyi nuorukainen tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nSalama leimahti Attilan silmistä ja uusi sävel kaikui hänen äänessään,\nkun hän vastasi: -- Se, joka on nähnyt Marian sellaisena kuin minä, se\nhäntä ei unohda koskaan. Mutta kelle hän kuuluikin, niin unohtakaamme\nitsemme, älkäämme mainitko häntä sisarena, tyttärenä eikä ystävänä. Hän\noli sitäkin enemmän. Hänen muistonsa on elävä isänmaanrakkauden\nkirkastuneena enkelinä, sen kauneimpana ilmauksena. Kantakaa hänen\nkuvaansa sydämmissänne ja muistakaa, että hän kuoli Suomen kansan\nhenkisenä kuningattarena.\n\nHehkuva hurmaus säteili Attilassa, kun hän lausui nämät sanat, ja hänen\nsielunsa tuli tarttui molempiin kuunteleviin nuorukaisiin. Mutta\nkapteeni oli toisilla tunteilla häntä kuullut. Hän nousi ja sanoi: --\nLevätkööt kuolleet rauhassa, ja se kunnia, joka seurasi majuri\nSprengtportia hänen hautaansa, seuratkoon Mariankin muistoa. Mutta\npysyköön oikea oikeana ja mainittakoon petos oikealla nimellään. Siinä\nse, mitä minulla on sanottavana. Löfving istahti taas ja näytti\nsynkältä.\n\n-- Älkäämme enään riidelkö, vastasi Attila lauhkeasti. Rauhaa\ntarvitsemme kaikki. Näen, että te nuoret aijotte miekan miehiksi\nniinkuin teidän isännekin, mutta minä pyydän, pankaa pois kaikki aseet\nja tukehuttakaa kaikki taistelun ajatukset, sillä pelastuksemme on nyt\netsittävä ainoastaan rauhan pyhällä tiellä. Tahdotteko luopua\nsotilaspuvusta ja kaikesta mikä taisteluun kuuluu?\n\nNuorukaiset katselivat häntä kummastellen. Noin ei kukaan ollut ennen\npuhunut heille. Yrjö Maunu kysyi jyrkästi: -- Tiedättekö että Ruotsi\nvarustaa rajansa ja että meidän täytyy sitä suojella?\n\n-- Antaa Ruotsin suojella sitä mitä se pelkää menettävänsä. Ruotsilla on\nvielä oma itsensä, mutta Suomella ei ole mitään, sillä sen voima on sama\nkuin hengeltä tuomitun, joka on kahteen hevoseen sidottuna ja revitään\nkahtia.\n\n-- Ei sanaakaan enään, kirkasi Löfving ponnahtaen ylös. Ainakaan ei\nmeille. Pois täältä pojat!\n\nKapteeni sieppasi hattunsa lähteäksensä, mutta Attila asettui hänen\ntiellensä. -- Jääkää, pyysi hän hiljaisesti. Antakaa minun puhua\nloppuun. Antakaa minun neuvoa heille tie.\n\n-- Ei, mikäli minusta riippuu. Ovatko nämä miehen sanoja vastaisille\nmiehille? Puhut kuin akka.\n\n-- En, puhun kristittynä. Heittäkää kaikki valtiolliset tuumat ja\netsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa. Rakentakaa se tähän vereen\nupotettuun maahan, ja Jumala on teitä auttava.\n\nLöfving oli kohottanut käsivartensa syöstäksensä saarnaajaa tieltään,\nmutta Attilan viime sanat pidättivät häntä ja hän jäi seisomaan.\n\nAttila jatkoi: -- Mitä olisikaan tullut Jerusalemista, jos se olisi\ntotellut kutsuvaa ääntä, joka tarjosi ijankaikkista elämää. Pimeydestä\nja synnistä olisi Davidin kaupunki voinut rauhassa kasvaa säteileväksi\nauringoksi, jonka valo olisi levinnyt koko maailmaan. Sitä olisi sanottu\npyhäksi paikaksi ja sen lapsia Jumalan omaksi kansaksi. Mutta he\ntyönsivät rakennusmestarin pois luotansa ja samoilevat siitä ajasta\njuurettomina ympäri maailmaa. Mutta vieläkin kaikuu Kristuksen kehoitus:\nrakentakaa valtakuntani maan päälle. Se kutsuu Suomea niinkuin se kutsui\nneljätoista vuotta sitten, vaikka toisella tavalla.\n\n-- Mitä loruja tuo on? katkaisi Löfving kärtyisenä. Neljätoista vuotta\nsitten ei Kristus ollut täällä enemmän kuin nytkään, eikä hänen äänensä\nsilloin kutsunut muuta kuin Jumalan pyhässä sanassa, mutta siinä ei\npuhuta tämän maailman valtakunnista, kaikkein vähimmin Suomen\nvaltakunnasta.\n\nAttila kohotti äänensä ikäänkuin varoitukseksi: -- Älkää uskoko, että\nkeisarinnan manifesti kirjoitettiin hänen kädellään, jollei Jumala ensin\nolisi sitä kirjoittanut tuon mahtavan naisen sydämmeen. Semmoiset asiat\neivät ole ihmistekoja. Kaksi valtaa on niitä johtamassa. Tällä kertaa\njohti itse Herra.\n\nLöfving yritti vastaväitettä, mutta Attila jatkoi siitä huolimatta: --\nNiinkuin Jumala muinoin tarjosi juutalaisille tilaisuuden ruveta\nkristillisen kirkon airueiksi, ristin lipun alla valloittaaksensa\nmaailman, samoin hän neljätoista vuotta sitten tarjosi tälle kovin\nkoetellulle kansalle tilaisuuden ruveta Jumalan työmieheksi Kristuksen\nlakia levittämään.\n\n-- Niinkö sinä saarnaat Jumalan sanaa! huudahti Löfving vimmastuneena,\nmutta minä sanon, että teet sitä sutena lammasnahoissa. Kristus on\nkuollut syntiemme tähden ja avustaa kyllä niitä, jotka seuraavat häntä,\nmutta hänen valtakuntaansa ei voi kukaan maan päällä rakentaa. Se on\nhänen kanssaan haudan toisella puolella, mutta meillä ei täällä\neläessämme ole muuta neuvoa kuin noudattaa Jumalan kymmeniä käskyjä,\nmikäli voimme, rauhan aikana lapiolla ja auralla, sodassa kiväärillä ja\nmiekalla, mutta aina maallisen lain ja kuninkaan käskyjen mukaan.\n\n-- Kuninkaan käskyjen, toisti Attila, hyvä se. Mutta tänään vaatii\ntoinen, huomenna taas toinen kuningas teidän uskollisuuttanne. Se joka\nensiksi ehtii riistää teiltä vaivojen ne hedelmät, sillä se mitä hän\nvalloittaa, se on hänen. Toisena päivänä saapuu tuo toinen ja vaatii\nitselleen kaikki, ja koska hän on väkevämpi, niin olette hänen, mutta\nte, jotka seisotte heidän välillä, ette voi pelastua kuin yhdellä tapaa.\nHeittäkää miekkanne ja kaikki maallinen suuruus, ja säilyttäkää isienne\nusko. Älkää etsikö muuta kuin sielun tulevaisuutta, mutta rukoilkaa\nJumalan voimaa ei yksistään itsellenne vaan kaikille niille tuhansille,\njotka vast'edes joutuvat samoihin kärsimyksiin, joita te olette\nkestäneet. Rukoilkaa kaikkien niiden kotien puolesta, jotka tuhotaan,\nkaikkien tuskassa taistelevien, kaikkien niiden onnettomien puolesta,\njotka teidän jälkeenne raastetaan tästä maasta, kantaaksensa orjan\nmerkkiä hautaansa saakka. Rukoilkaa, rukoilkaa! Silloin voitte kestää\nkaikkea eikä teistä mikään tunnu sietämättömältä. Se varmuus, että\nruumiin kuolema on oleva sielun elämä, antaa teille lohdutuksen, jota ei\nkukaan teiltä riistä.\n\nUlla oli itkien kuullut Attilan sanoja, mutta toiset kuuntelivat häntä\nsekalaisin tuntein, ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä vähemmin sopivat\nsaarnaajan sanat heidän mielipiteisiinsä ja tuumiinsa. Nuoret olivat\nsemminkin pahoilla mielin. Mitä tulee maasta ja heistä semmoisen\nohjelman mukaan? Ehrensvärd, hänen linnoitustyönsä ja opetuksensa\njuohtuivat heidän mieleensä, ja kun Attila oli lopettanut, kysyi Yrjö\nMaunu: -- Aijotteko kehottaa meitä heittämään kaikki ja jättämään\nvaltakunta oman onnensa nojaan. Niin en minä ainakaan ajattele.\n\n-- Enkä minäkään, lisäsi Hästesko.\n\nLöfving, joka vaivoin oli voinut hillitä itsensä tukkimasta Attilan\nsuuta, oli synkistynyt yhä, mutta nuorukaisten sanoista hän taas muuttui\niloiseksi, ja hän puhui pojallensa: -- Pysyn siinä mitä jo lausuin: sinä\nsaarnaat sutena lammasnahoissa, ja se, joka kuuntelee puolitotuuksia, ei\ntiedä koskaan missä raja on, sillä niin totta kuin Jumala on olemassa,\nniin totta on olemassa elävä saatanakin. -- Näin sanoen asettui kapteeni\nsuoraksi ja jäykäksi kuin järkähtämättömän totuuden kuva ja katseli\ntoisia vakavasti silmiin. Ullan kyyneleet lakkasivat valumasta.\n\n-- Oletteko nähnyt saatanaa? kysyi hän hämmästyneenä.\n\n-- Olen kyllä. Hän esiintyy jokaista ihmistä kiusaamaan, mutta hänen\nparas kujeensa on, että hän osaa tehdä itsensä olemattomaksi. Jumalan\nsanan valossa näemme ja tunnemme hänet kyllä. Siten näin hänet.\n\n-- Mitä? Kuinka?\n\n-- Hm; ei ole hyvä koskea semmoiseen, mikä jo on ollutta ja mennyttä,\nmutta ehkä kuitenkin tällä kertaa. Isonvihan jälkeen oli Ruotsin\nmahtavuus loppunut ja Suomi silvottuna erämaana. Ennen kuin se pääsi\nvähänkään toipumaan syttyi uusi sota, jota käytiin ennen kuulumattomalla\nsurkeudella, ja rauha ostettiin taas Suomen lihasta leikatulla\nkaistaleella. Ihmekö että suomalaisten katkeruus nousi ylimmilleen, ja\nkeisarinna Elisabetin manifesti tarkoitti takomista raudan kuumana\nollessa koettamalla viekottaa suomalaisia luopumaan Ruotsista.\n\n-- Jumala, noita aikoja! huudahti Ulla.\n\n-- Entä perkele? Koska hän ilmaantui? kysyivät nuoret hieman\npilkallisesti.\n\n-- Voi noita nuorukaisia, jotka eivät ymmärrä, että hän koko ajan oli\nollut toimessa, huokasi Ulla.\n\n-- Kyllä niin oli, jatkoi Löfving. Moni minua parempi oli taipuvainen\nerottamaan Suomen Ruotsista, sillä, arvelivat he, muutoin emme ikinä saa\nrauhaa maassa, ja minuakin tahdottiin mukaan. Olin siihen aikaan vähällä\nkuolla nälkään, minä halusin työtä ja ruokaa, mutta turhaan. Tuhansia\najatuksia kierteli aivoissani, ja kun kerran heittäydyin vuoteelleni\nsaadakseni lepoa, nukuin vihdoin. Mutta silloin se perkele astui eteeni.\n\n-- Herra siunaa ja varjele! huudahti Ulla.\n\n-- Niin ihmisen ajatuksissa ja mielessä hän liikkuu. Hän tiesi hätäni ja\ntarjoutui auttamaan minua työllä ja palkalla, jos suostuisin edistämään\nhänen toimiansa. Tiedän kyllä että hän olisi pitänyt lupauksensa. Hän\nolisi antanut minulle rikkautta, kunniaa ja valtaa, mutta sieluni rauhan\nja ijankaikkisen elämäni hinnalla. Sentähden kielsin ja käskin häntä\nJeesuksen Kristuksen nimessä poistumaan.\n\n-- Poistuiko hän? kysyi Ulla.\n\n-- Hänen täytyi. Ei hän tahtonut, mutta Kristuksen korkeata nimeä\nvastaan ei kukaan jaksa seisoa. Se joka ei ano Jumalan apua\nkiusauksessa, on hukassa.\n\n_Attila_. Olenko minä sitten muuta sanonut! Onnettomuus painaa meitä\nsentähden että hylkäsimme Jumalan kutsumuksen emmekä ottaneet\nsuorittaaksemme Jumalan omaa työtä. Tahi kenenkä muun kuin meidän asia\nolisi ollut vapautettuna kansana näyttää mahtaville kuinka kristityn\nkansan tulee elää. Täällä, missä mahtajat kiistelivät voitosta, vallasta\nja kunniasta, olisi meidän pitänyt vihkiä kaikki ihmisrakkaudelle ja\narmahdukselle. Meistä olisi pitänyt tulla Jumalan valtakunnan esikartano\nja esimerkki muille kansoille. Mutta kukaan ei ryhtynyt tähän tehtävään,\nja niin saimme vapauden, elämänvoiman ja tulevaisuuden sijaan\ntoivottomuutta, voipumusta ja surua. Kuoleman varjo uhkaa tiellämme,\neikä onnea näy missään. Se on pakottanut minut lähtemään veljieni luo,\nsillä se mikä koskee heitä koskee minuakin. Meidän täytyy ymmärtää\ntoisiamme. Maallinen toivomme on haihtunut, sentähden täytyy meidän\netsiä katoavaisuuden raunioista se mikä on ijankaikkista, rakentaaksemme\ntälle perustukselle uutta. Katsokaa, syntinen Jerusalem on kadonnut,\nmutta hän, joka tahtoo pelastaa sen lapsia, elää vielä, ja hänen äänensä\nkaikuu yhtä lohduttavana kuin silloin: \"tulkaat minun tyköni kaikki,\njotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä\nvirvoittaa.\" Kuulkaa häntä ja etsikää Hänen rauhaansa. Jättäkää kaikki\nkiista ja kaikki maalliset voitot, sillä muutoin taistelu kääntyy omia\nparhaita pyrkimyksiämme vastaan. Ymmärtäkää minua oikein! Niinkuin\njalokivi vasta pitkän hiomisen jälkeen saa kauniin kirkkautensa, niin\novat sydämmemmekin puhdistettavat ja kirkastettavat, mutta ei hiomisella\nveljiä vaan sielun kuolettavia himoja vastaan. Se on vaikeata työtä,\nsillä sekä maalliset että hengelliset vallat asettuvat teitä vastaan,\nmutta te voitatte lopuksi.\n\nAttila vaikeni, mutta jäi seisomaan liikkumatta. Hänen ajatuksensa\nolivat selvästi kaukana täältä. Kun hän taas pääsi omaksi itsekseen,\nlähestyi häntä Ulla liikutettuna, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: --\nMinun täytyy kiittää teitä. Olette lohduttanut sieluani.\n\nMutta muutkin tunsivat Attilan sanojen vaikutuksen, ja nuorukaisten\nsilmät seurasivat häntä yhä lämmöllä ja ihailulla. Yrjö Maunu oli\nhelläsydämminen luonne, ja häneen painuivat helposti mitä vaihtelevimmat\ntunteet. Se kuva, jonka saarnaaja avasi hänen silmiensä eteen, nosti\nhänessä ei ainoastaan valoisia ja ihania tulevaisuuden toiveita, vaan\nniiden ohessa muistoja omista ja muiden suruista, joita hän oli kuullut\nlapsuudestaan saakka. Semminkin hän muisti isän kärsimyksiä ja äidin\nkoti-ikävää Ruotsissa, jossa häntä sanottiin \"lappalaiskuningattareksi\"\nja muita pakolaisia \"kerjäläislaumaksi\" ja \"nälkäisiksi suomalaisiksi\",\nvaikka kaikki kyllä tiesivät mistä syystä he olivat tulleet, ja mitä\nolivat kotiin jättäneet. Kuinka toisin olisikaan, jos olisi noudatettu\nkeisarinnan manifestia. Sitä ei kukaan muu ollut ymmärtänyt kuin Maria,\nmutta häntä ei kukaan ollut kuullut Tämä saarnaaja nyt tahtoi korjata\nkansan erehdyksen, mutta hänen ehdotuksensa oli niin uusi, niin\nyli-inhimillinen, että kuninkaallisen kadetin oli vaikea päästä selville\nsemmoisesta. Juhanakin epäröi. Tämä ohjelma tuntui melkein hurskaalta\nsadulta, unelmalta. Mitähän Yrjö Maunu ajattelee?\n\nVaihdettuansa kysyväisiä silmäyksiä, kääntyivät molemmat Löfvingin\npuoleen, kuullaksensa mitä hän arveli tästä ennustetusta valtakunnasta.\nHän oli tarkkaavasti kuunnellut Attilaa ja istui yhä hiljaisena\ntuolillaan akkunan edessä, mutta kun nuorukaiset kysyivät, kumartui hän\nmiettivänä eteenpäin, aprikoi hetkisen ja sanoi sitten:\n\n-- En usko, että tuo menestyy. Pelkkä kärsiminen, pelkkä myöntyminen,\npelkkä anteeksiantaminen, mihin se vie. Jumala sanoi: \"otsasi hiessä\nsinun pitää leipääsi syömän\", ja Kristus sanoi: \"antakaa keisarille kuin\nkeisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.\" Mutta jos emme mitään\nomista, ei meillä ole mitään annettavana, ja jollemme mitään puolusta,\nniin emme saa mitään pitää. Sentähden luulen parhaaksi jos pidämme\nitsemme sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan palvelijoina. Mutta\nsilloin täytyy meidän myös taistella kummankin aseilla.\n\nSamoin ajattelivat kadetitkin. Kapteenin sanat olivat keventäneet heidän\nsydämmiänsä.\n\nLöfving huomasi sen ja jatkoi: -- Minun nuoruudessani sanottiin, että\nrauhassa tulee antaa anteeksi, mutta sodassa tappaa, ja niin olen tehnyt\nkaikesta sydämmestäni. Mitä useamman vihollisen kaadoin, sitä iloisempi\nolin, sillä sota on sotaa, ja sen, joka ei jätä maatani rauhaan, sen\nminä tapan. Jos se on syntiä, niin Jumala minulle anteeksi suokoon.\nMutta synniksi sitä en usko vielä.\n\n_Attila_. Neuvotteko näitä nuoria miekka kädessä kohtaamaan sitä\nmurrosaikaa, joka on tuleva? Otatteko päällenne niin raskaan\nedesvastuun?\n\n-- Edesvastuuta siitäkin on, jos pyydän heitä luopumaan miekastaan.\n\n-- Näettekö te vuodatetusta verestä mitään hyvää versovan? Minä sitä en\nnäe. Kuoleva maa, semmoinen kuin meidän, ei voi säilyttää valtiota eikä\nkirkkoa, vielä vähemmin lahjoittaa mitään kruunua, mutta sitä, mihin\nsielumme pyrkii ei meiltä kukaan voi riistää.\n\n_Ulla_. Mitä meistä suomalais-raukoista olisi ilman Jumalaa.\n\n_Attila_. Meidät voidaan saaliina jakaa mahtavien kesken, mutta\nKristuksen seuraajina pidämme kiinni oikeuksistamme ja kiellämme kun\nhukuttajamme pakottaa meitä hukuttautumaan veljiemme vereen. Se kauhun\naika, joka vastakerralla saa pohjoismaat järisemään, nähköön meitä\nkernaammin vääryyttä kärsivinä kuin sitä tekemässä, ja kukapa voi miekka\nkädessä tehdä sitä mikä oikea on?\n\nLöfving veteli ääneti muutamia savuja. Näytti siltä kuin olisi hän\nniillä tahtonut saada vaikenemaan ne tunteet, jotka uhkasivat taas\nmurtaa salpojansa. Selvittyään vastasi hän sitten hiljaisesti:\n\n-- Olen vanha soturi, joka en ole saanut muuta opetusta kuin mitä itse\nolen voinut hankkia, mutta se Jumalanpelko, jonka perhekoti jätti\nminulle perinnöksi, on ollut hyvänä oppaana sekä tyynessä että\nmyrskyssä. Sentähden noudatan sen ääntä hautaani saakka.\n\nSyntyi äänettömyys. Attila katseli tuota tuimaa kapteenia\nsurunvoittoisella vakavuudella ja sanoi vihdoin: -- Olemme jo ennen\nseisoneet kerran tienhaarassa ja lähteneet eri tahoille. Silloin minä\ntahdoin tarttua asiaan, mutta te panitte vastaan. Nyt on päinvastoin.\nEmme koskaan ymmärrä toisiamme.\n\nNäkyi että nämät sanat koskivat kipeästi Löfvingiin. Jonkinmoista\nsurullisuutta tuntui hänen äänessään kun hän hitaasti jatkoi: -- Saattaa\nkyllä näyttää siltä, että samantekevätä meille suomalaisille on vaikka\nheittäisimme kaikki oman onnensa nojaan, koska suuret eivät ikinä kysy\nmitä toivomme tai voimme, vielä vähemmin kiittävät tai palkitsevat.\nValehtelisin, jos kieltäisin ajatelleeni samaa. Mutta joka kerta kun\nsemmoinen kiusaus on tullut, olen vedonnut vanhan isäni sanoihin, kun\nhän lähetti minut maailmalle itse ansaitsemaan leipääni. -- Kapteeni\nkumartui ja katseli silmiään räpäyttämättä lattiaan, ikäänkuin olisi\nsiellä tavannut vanhoja muistoja.\n\n-- Mitä hän sanoi? kysyi Attila.\n\n-- Päivämme hupenevat, sanoi hän, ja elämän tie loppuu, mutta sitten on\nvastattava siitä, kuinka on kuljettu. Sentähden on paras sulloa\nrensselinsä niin, ettei sitä tarvitse salata kuninkaalta eikä maalta.\nSilloin siitä tulee hyvä päänalus odottaessamme tuomion suurta päivää.\n-- Sentähden olen tehnyt niin hyvin kuin olen voinut. Suorittakoon\nJumala nyt loput. Jokaisen täytyy menetellä omantuntonsa mukaan.\n\nKapteeni tarjosi kättä Attilalle, joka sanoi: -- Totta kai. Olette ehkä\noikeassa omalla tavallanne, mutta minäkin olen oikeassa minun tavallani.\n\nLöfving loi katseen ulos pienestä akkunasta ja huomasi että aurinko oli\nlaskemaisillaan. Oli siis aika viedä nuorukaisia ympäristöä katsomaan.\n\nSamassa kuului kaukaa pitkä torven toitotus, joka muistutti kapteenille\nniitä taistelusignaaleja, jotka ennen kokosivat hänen miehiänsä.\n\n-- Mitä tuo merkitsee? kysyi hän jännitetyssä odotuksessa.\n\n-- Se tarkoittaa minua, vastasi Attila. Annetaan tieto että olen\nsaapunut ja kutsutaan väki kokoon. Saarnaaja otti hattunsa lähteäksensä.\n\n-- Nauriit ovat juuri kypsät, muistutti Ulla rientäen padan luo. Älkää\nvielä menkö.\n\n-- Kiitoksia, palaan illalla. Löfving riensi hänen jälkeensä ja\nnuorukaiset seurasivat heitä pikaisesti, mutta hiljensivät pian\naskeleitansa. Näytti, että kapteeni mieluummin tahtoi olla yksin, koska\nhän mitään sanomatta oli jättänyt heidät.\n\nSiellä ulkona läikkyivät Saimaan aallot tummina ja kolkkoina rantaa\nvastaan, mutta aurinko valaisi vielä ruohoisia kunnaita ja syksyn\nkellastuneita lehtiä. Syksyn sulosuruinen valo kultasi luonnon\nsammuvalla loistollaan niinkuin rakkaus, joka kaikki voi, mutta joka nyt\nelämän rajalla sanoo jäähyväisensä.\n\nNuorukaiset seurasivat miettivinä noita miehiä. Heidän sydämmensä oli\ntäynnä kaikkea sitä, mitä olivat kuulleet. Semmoista ei kukaan muu ollut\npuhunut.\n\nJuhana katseli Yrjö Maunua: -- Kuka mielestäsi oli oikeassa? kysyi hän.\n\n-- Kyllä Löfving oli oikeassa. Ehrensvärdkin olisi samaa mieltä.\n\n-- Niin minustakin.\n\nHe pysähtyivät ja katselivat toisiansa silmiin.\n\n-- Pysykäämme aina ystävinä, sanoi Yrjö Maunu lämpimästi.\n\n-- Niin pysykäämme niinkuin David ja Jonathan.\n\n-- Ja Akilleys ja Patroklus.\n\n-- Niin.\n\n-- Luvatkaamme valloittaa takaisin vanha Suomi, kun tulemme miehiksi.\n\n-- Lupaan!\n\nSäteilevin katsein löivät he kättä. Heidän sydämmensä tykyttivät\nrajusti, kun ajattelivat vastaisia urostöitänsä. He tunsivat itsensä\nkykeneviksi kaikkeen.\n\nSamassa kohosi joutsen valittaen Saimaasta. Se liiteli hitaasti ja\nraskain siivin; sen näkyi olevan vaikeata pysyä korkealla radallaan.\nNähtävästi se oli haavoitettu.\n\n-- Katso, sanoi Yrjö Maunu. Se vuotaa verta. Kunpa laskeutuisi alas,\nniin pelastaisimme sen. -- Ja sääliväisyyden vallassa kohotti hän\nkätensä. Mutta aavistamatta, että yksikään maan päällä soi sille hyvää,\nlenteli lintu yhä kauemmaksi ja katosi vihdoin.\n\nAttila ja Löfving olivat niinikään pysähtyneet katselemaan tuota\nkaunista lintua, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Kun Löfving taas\njatkoi kulkuansa ja poikkesi Myllymäelle päin, kysyi Attila: -- Mihinkä\nmenette?\n\nLöfving pysähtyi. -- Aijomme taistelutantereelle. Nuorten isät ovat\nsiellä vuodattaneet vertansa niinkuin mekin.\n\n-- Vai tappelutantereelle. Entä sitten?\n\n-- Sitten täytyy meidän palata kotiin. Seuraa meitä sinne.\n\n-- En voi.\n\nTuo jyrkkä, ratkaiseva vastaus vaikutti äkkinäisen värähdyksen Löfvingin\nriutuneissa kasvoissa. Hän laski kätensä Attilan olalle ja sanoi:\n\n-- Kuule Martti, tahdon sanoa sinulle pari sanaa. Mitä Jumala itse on\nantanut se pysyy. Eikö niin?\n\n-- Totta kaiketi.\n\n-- Paljon on tapahtunut, johon emme ole syypäitä ja jota emme kumpikaan\nole tahtonut. Yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä, mutta olethan\nkuitenkin poikani.\n\nKapteeni nosti hatun päästään ja jatkoi: -- Katso tuota harmaata päätä.\nSemmoiseksi tulin sinä yönä, jolloin kohtalo riisti minulta pikku\nMarttini. Sitten olemme muutamia kertoja tavanneet toisiamme\nvihollisina, mutta miksi satuimme yhteen nyt kun taistelu on päättynyt?\nEiköhän sentähden että olen ikävöinyt sinua niin, että itse kohtalo on\nheltynyt. Ainakin minut tämä ikävä on jo masentanut.\n\nSurun piirre liiteli Attilan silmissä, mutta hän ei vastannut, ja\nLöfving jatkoi:\n\n-- Katso, poikani, nuoren mieli kasvaa ja haluaa urostöitä; vaarat\nylentävät sieluamme ja lisäävät käsivarsiemme voimaa. Sankarin tekojen\nhurmaamana syöksyin minä kuten muutkin vihollisiin käsiksi,\nsuorittaakseni suurtöitä tai kaatuakseni kunnialla. Mutta kaikki on nyt\nmuuttunut. Poissa on voimani, poissa ovat nuoruuden kumppanit. Muiston\nhaamut ainoastaan lisäävät kaipuuta, ja uudesta ajasta vieraantuneena\nolen kaksinkertaisesti yksinäinen. Ymmärrätkö minua?\n\n-- Oi, täydellisesti!\n\n-- Muistatko sitä päivää, jolloin erosimme linnanpihassa -- tuolla\nHämeenlinnassa -- valan jälkeen?\n\n-- Isä, sitä en unohda koskaan.\n\n-- Silloin kasvoit sydämmeeni, ja siitä ajasta on sieluni kaivaten\nvaaninut sinua, mutta vasta nyt on ikävöimiseni saanut lohdutusta.\n\n-- Ja nyt täytyy meidän erota.\n\n-- Ei, Martti, seuraa minua tuonne Ruotsin Suomeen. Hommansbölen\nvirkatalossa on minulla koti, joka riittää meille molemmille. Älä pelkää\nriitaa. Miekkani riippuu ainiaaksi Porvoon kirkossa. Vein sen sinne\nsamana päivänä kun rauha julistettiin ja kiitin Jumalaa hänen\nihmeellisestä armostansa. Hiljaisuutta sinä siellä kohtaat.\n\n-- En voi. Valtakunnan raja erottaa meitä.\n\nVaalea puna nousi äkkiä Löfvingin poskille, ja ääni värähti kun hän,\ntukehuttaen pahaa mieltänsä, sanoi: -- Et tahdo?\n\nAttila loi katseensa ylös: -- _Hän_ se ei tahdo! _Hän_ tietää, että\nminua tarvitaan täällä. Sieluni ei elä maassa, se elää _hänen_ luonansa\nja tehtävässäni. Minun täytyy pitää lupaukseni ja suorittaa se, minkä\nalotimme yhdessä. Muutoin seuraisin teitä.\n\nSyvä suru synkistytti Löfvingin mieltä, kun hän hiljaa vastasi: -- Emme\nsiis koskaan tapaa toisiamme?\n\n-- Ei täällä, mutta ehkä tuolla ylhäällä. Tien tunnemme molemmat, ja\nsillan, joka johtaa haudan yli, tunnemme myös.\n\n-- Hyvästi, poikani, nyyhkytti Löfving, sulkien Attilan syliinsä. Suo\nminulle anteeksi!\n\n-- Kiitoksia rakkaudestanne, kuiskasi hän kyyneleissä kallistaen päänsä\nisän rintaan ja suudellen hänen valkosia hiuksiansa. Sitten hän lähti.\n\nAuringon säteet olivat ehtineet kauas länteen, syksyn hämärä laski\nhienon huntunsa maitten ja vetten yli, ja vaahterat varistivat\npunakeltaisia lehtiään kunnaille. Syksy oli luonnossa, ja Löfvingkin\ntunsi voimansa murtuneeksi, mutta tuolla mäntyjen luona odottivat\ntulevaisuuden miehet. Löfving meni nuorten luo.\n\nHiljaisella myötätuntoisuudella kohottivat nuorukaiset katseensa\nkalpeaan mieheen. He olivat kuulleet hänen sanansa. Mutta kapteeni\nsalasi surunsa ja sanoi jämeällä äänellä:\n\n-- Nyt lähdemme taistelutantereelle ja kuuntelemme mitä kaatuneet\npuhuvat haudoistansa. Kätkekää sitten mieleenne heidän sanansa ja\npyytäkää heiltä neuvoa. Minä en enää voi viittoa teille tietä.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Suomi tarvitsee jotakin uutta. Mikä on tuleva, sen yksin Jumala\ntietää, mutta tällaisenaan se ei voi pysyä. Entiset ovat menneet.\n\n\n\n"]