[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foNywV2a52bxfMmUuyD1syIvX8Ka1iEGAjtyOS_Z_VkE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},39,"Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja","Kailas, Uuno",1901,1933,"39-kailas-uuno-tuuli-ja-tahka-ynna-muita-runoja","39__Kailas_Uuno__Tuuli_ja_tähkä_ynnä_muita_runoja",null,"runous",[],[],"fi",1922,4031,24406,false,12178,[22],"Poetry",[22],"\"Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja\" by Uuno Kailas is a collection of poetry written in the early 20th century, reflecting the emotional and existential themes prevalent in the literature of that time. The poems explore topics such as longing, nature, and the complexities of human emotions, showcasing a deep connection to the Finnish landscape and culture.  The collection is structured into thematic sections that capture various moods and reflections through evocative imagery and rich language. In the first section, \"Kaipaus\" (Longing), Kailas expresses yearning and the beauty of fleeting moments in nature; in \"Sota\" (War), he confronts the harsh realities of conflict, revealing the impact of war on the human psyche. Themes of love, loss, and the passage of time resonate throughout, and the poet's philosophical inquiries into the nature of existence add depth to the emotional arcs of the poems. Ultimately, Kailas's work is a poignant exploration of life’s transient beauty and the human condition, making it a compelling read for those interested in lyrical and reflective poetry. (This is an automatically generated summary.)",[],331,"Runokokoelma sisältää neljään osaan jaettuja runoja, joissa liikutaan kevään, kaipauksen ja nuoruuden tunnelmissa. Säkeet tarkastelevat luonnon heräämistä, sisäistä levottomuutta sekä elämän peruskysymyksiä.","Uuno Kailaan 'Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 39. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUULI JA TÄHKÄ YNNÄ MUITA RUNOJA\n\nKirj.\n\nUuno Kailas\n\n\n\nK. J. Gummerus, Jyväskylä, 1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPrologi\n\n  I Kaipaus\n    Kevät\n    Keskikesällä\n    Vanha mylly\n    Illan kanssa kahdenkesken\n    Nuori Hjalmar\n    Hellettä\n    Ah, anteeks anna\n    Kumpi?\n    Ruusujen alla juhannuksena\n\n II 1 Sotatieltä\n    2 Tuokiokuva\n    Puistosta\n    Kehtolaulu\n    Syyshuokaus\n    Midas-sydän\n    Peikon lahja\n    Tuskan yö\n    Yksin\n    Resignaatio\n\nIII Aika\n    Rikas Latsareus\n    Neljäs ulottuvuus\n    Kello\n    Narri\n    Mikä milloinkin\n    Eräs analyysi\n    Ihmisaivoituksen tiet\n    Futuristinen ilta-aaria\n    Käsi\n\n IV Laulu kesäillassa\n    Vuoren vanhus\n    Pääsiäisyö\n    Tuuli ja tähkä\n    Niin moni heistä\n    Sydämet\n    Muistikirjaan\n    Nuoremmalleni\n    Pieni sana\n    Onni\n\nFinaali\n\n\n\n\nPROLOGI\n\n\nAavistuksien linnut lentää\nsielussa levottomasti.\nJaksatko purtesi perille soutaa\nelämän sieluun asti?\n\nSydämen tulinen rauta on tuotu\nelämän alasimelle.\nKuinkahan kohtalo, sydänten seppä,\ntilinsä tekee ja kelle?\n\n\n\n\nI\n\n\nKAIPAUS.\n\nTän' iltana ken mulle soittelis,\nkun aurinko on painumassa mereen.\nAh, aavain rauhan sanomattoman\nken sävelissä valais kuumaan vereen.\n\nTän' iltana ken mulle soittelis,\nkun tuuli yöksi nukkuu kaislanpäihin.\nNiin olen sairas. Sydän ikävöi\nnyt pilvien ja iltaruskon häihin.\n\nTän' iltana ken mulle soittelis\nja laulais mulle laulun ikävästä.\nOi, että kimmeltävin siivin vois\nkuin muuttolintu lentää elämästä!\n\n\n\nKEVÄT.\n\nTänään syntyi kevät.\n\nMeri suuteli rantansa jäättömiksi.\nLokit ovat siipensä pesseet\nkaukaisten karien keskellä.\nTaivaan telttakatto oli vielä eilen harmaa.\nJoku on vetäissyt sinistä verkaa sijaan.\nLounatuuli on oppinut puhumaan\nja tuo viestejä ihmiselle.\n\nRepäise auki mielesi akkunat,\njoihin pahantuulen hämähäkki\ntalvisaikaan kutoi verkkojaan.\nPäästä kaipauksen häkkilintu valloilleen\nja anna sen kisailla kaukaisten karien keskellä\nlokkiparven parissa.\n\nAnna sen lentää levottomin siivin,\nkurkien keralla kauas kattojen yli\njonnekin, toiseen maailmaan,\nvainioille, jotka odottavat,\nkorpeen, jossa elämä herää.\nLähetä tunteesi kultakiharaiset lapset\ntervehtimään kevättä,\njoka tänään syntyi\nluonnon sydämessä,\nauringon säteissä\nja ihmisessä.\n\n\n\nKESKIKESÄLLÄ.\n\nTähän on ihana oikaista.\nKallion kämmenelle.\nAlastomana.\nUimasta päästyä juuri.\nOtsalla vielä\nmärkien hiusten liuta.\n\nTässä on kesä.\nVieressä, yllä ja eessä.\nNeilikan terissä telmien.\nMansikan punassa posket.\nIlojaan ilmoille huutaen\nlauluna rantarastaan.\nKurotat kätesi vain\nja kas -- se on kesää täynnä!\n\nTässä on ihana olla.\nKesäkiireitä katsella muurahaisten.\nTämä on onnea, tämä.\nKatsella.\nAatoksitta.\nTaivas telttana yllä\nniinkuin sininen silkki.\nKatossa huikean kiiltävä kultaraha.\n\nOn nyt nahka jo kypsä, on totta maarin.\njo, jopa onkin\noikea Luojan leivinuuni\nkallio tämä.\n\n\n\nVANHA MYLLY.\n\nAjanharmain, sammaltunein seinin\nvasten iltataivaan ruskotusta seisot\nrantatörmälläsi horsmankukkaisella.\nSiipitynkäs tuuliin kurkoitat\nniinkuin käsivarret rukoukseen ojetut.\n\nPiennarpolkus on jo ruohottunut,\npitkiin vuosikausiin sill' ei astujaa.\nMyllykuormat kulkee ohitsesi.\nYksinäisenä ja hyljättynä olet\noiva siivellisten pesäpaikka.\n\nLehtokurpan iltaan äännellessä,\nriihen lämmitessä, lemutessa\nuudisviljan tuoksun kartanolla\nviljantuojaa turhaan vuottelet.\n\nKurpan yksinäisen iltaan äännellessä\non kuin hiljaa, hiljaa surisit.\nNiinkuin vanha, rujo, masennettu ihminen,\njok' on elämästä syrjään jäänyt.\n\n\n\nILLAN KANSSA KAHDENKESKEN.\n\nKanervaista tietä pitkin\nillan kanssa kahdenkesken.\nKuinka tänne uskalsitkin?\n\nTosiaankin: vaarallista\nillan kanssa kahdenkesken\njäädä kanervien tuoksuun...\n\nJuovut. Turhaan kilpajuoksuun\njoudut kanssa kaipauksen.\nKullan välke kiharoilla,\nmaanitellen: Kiinni ota,\nannan sata suutelota! --\nedelläs se hypähtelee\nkangastiellä, kallioilla.\n\nTavoittelet silkkisukkaa\nkangastiellä, kallioilla.\nSaitko kiinni kultatukkaa?\nVielä vai! Sait uuden pinteen:\nse jo alla nurmirinteen\nsuunsa punaa mansikoilla,\nkarkaa pois ja kämmenellään\nkahmaa vettä lähtehestä.\n\nTätä kilpaa et, et kestä.\nKompastuit jo ahon aitaan.\nJoka paikkaan tulet turhaan,\nniitylle ja nevan laitaan.\nTurhan turha enää jatkaa.\nNääthän: ajatuksen verran\nkaipuullas on etumatkaa.\n\nPäivän laskevaisen luota,\njoka kahlaa rämeen rantaa,\nkaukaa viittoo se jo kättään.\n\n-- Kultatukka, vuota; vuota,\nitseäni toista kertaa\npuijata en aio antaa! --\n\nLöydät soman sammalmättään.\nIstut siinä ikävässä.\nIllan kanssa kahdenkesken.\n\n\n\nNUORI HJALMAR.\n\nÄäriä käyn kotirantain,\nkaipaus sydäntä syö.\nValkeiden kuohujen kutsuja kantain\naallot paasihin lyö.\n\nJos kotivuorelle nousen,\nah, miten alhaalla oon!\nSaisinpa taattoni jäntevän jousen\n-- ampuisin aurinkoon!\n\nKun kotilaaksoja harhaan,\nkaipaus yltyy vaan:\ntäälläkö, täälläkö aikani parhaan\njäisin mä kuluttamaan!\n\nMaanala-vankilan koppiin\nkuin sydän teljetty ois!\nEi! Ulos aavalle, myrskyjen oppiin,\npäänmenoleikkihin, pois!\n\nTääll' olet tielläni, taatto,\ntielläni uljahat työs.\nLaakerilehvät ja sankarisaatto\npoikas on saatava myös!\n\nTaattoni tappelumiekan\nvyölleni vyöttävä oon.\nVoittajaks jään tahi jossakin hiekan\nhurmeeni punertakoon.\n\n\n\nHELLETTÄ.\n\nRappusilla vanhan tavan mukaan\nsilmäpuoli Musti loikomassa.\nPihaportin pylväspuulla kukko\nkiekumassa, kaulaa oikomassa.\n\nSeinän puna niinkuin liekki paistaa\npäivänruusu-jättiläisten takaa.\nKynnyskivi polttaa jalan alla. --\nEine-untaan niittoväki makaa,\n\nkuorsaa ... niinkuin kuorsata se aikois\naina ensi heinäkuuhun hamaan,\nvaikka Mirri ruohonpäitä purren\nryhtyy ukonilmaa ennustamaan.\n\nTiellä tomupilven alta pakoon\njoku ajaa jyrisevin rattain.\nVaris vaakkuu. Nousee ukonpilvet\nkoillistaivaan niinkuin kaihi kattain.\n\n\n\nAH, ANTEEKS ANNA.\n\n(Anna Haavan mukaan).\n\nAh, anteeks anna, että rakastan.\nEn tohdi pyytää mitään enempää.\nMun ainoaksi osakseni jää\nse riemu, tuska, että rakastan.\n\nAh, anteeks anna, että rakastan.\nJos mielit vihata, niin vihaa vaan.\nSun luotas lähden, kärsin -- kuitenkaan\nma unhoita en, että rakastan.\n\n\n\nKUMPI?\n\nSinäkö elät vai elänkö minä:\ntoinen meistä nyt kuollut on.\nSullako onni vai lieneekö mulla:\ntoinen meistä on onneton.\n\nHaudassa toinen ja maanpäällä toinen.\nKumpi on ehtinyt päähän tien?\nAh minä tiedän: haudassa sinä\n-- kuitenkin minä se kuollut lien.\n\n\n\nRUUSUJEN ALLA JUHANNUKSENA...\n\nSanoisit minulle,\nonnellinen,\nsattuiko sinulle\njossakin, joskus\ntuokio onnen täydellisen.\n\nNiin ei koskaan sattunut minulle.\n\nNytkin tosin\nruusujen alla juhanuksena\nvieraakseni minä onnea kosin.\nOnkin onnea kyllä,\nonnen kultia taskullinen.\n\nSentään puuttuu yks onnen muru,\npienen pieni, mut varsin tärkeä,\nsillä sen puutteessa kaikki puuttuu\nja onnesta voi tulla suru.\n\nMitä voi kaivata\nruusujen alla juhanuksena?\nMikä voi vaivata,\nonnen puute?\n\nLapsia ollaan ruusujen alla.\nSiis sanon hiljaa kuiskaamalla:\n-- Ei ole kättä,\nkallista kättä\nminulle ruusun taittajaksi.\n\nPieni on puutos, -- mut tarpeeksi suuri\ntekemään onnettomaksi.\n\n\n\n\nII.\n\nSOTATIELTÄ.\n\n\n\n1.\n\nUIMANÄYTÖS.\n\nTaas joukkueemme Suoju-virran luona\non vahdiss' ollut monta tovia.\nJuur kupposista suuhun siirtyi muona\nja haastain 'pehmeitä' ja 'kovia'\nvoi kukin hetken vailla vahtihuolta\n-- juur vahdinvaihtajamme palaa tuolta --\nnyt päivää paistatellen loikoa\nja työkseen raajojansa oikoa.\n\nNiin märehtineet monta tuttua\nja uutta oomme roimaa juttua.\nMyös eksyy joukkoon pieni ilve, ilkku:\n\"On taikakonstit tällä Kallella.\nMies reistailee, mut viel' ei ole nilkku\nja viel' on kaikki värkit tallella.\"\n\nJa siitä luikkahasti juttu luisti.\n\"Niin taistelussa hiljan\", joku muisti,\n\"tää Kalle kiipee hautaristille\nja kättä viittoo bolshevistille.\nPään ympärillä ryssän rakeet räiski,\nmyös Kallen kiväärissä lukko läiski.\nJo näytti siihen mies se tupertui,\nkun, äkkiä hän maahan kupertui.\nMut Kalle ärjäsi, Hyi hiivattu!\nKun ristin poikki ampui riivattu!\"\n\n\"On komeljanttiveri ruojalla.\"\n-- \"Mi aatos liekään ollut Luojalla,\nkun sillä lailla lahjojaan on jaannut.\"\n\nMut Kalle, vain on ruohikossa maannut\nkuin juttu häntä liikuttais ei lainkaan.\nKuin vihollista ei ois näillä mainkaan\nhän haukotellen tuumii: \"Lähden uimaan.\nSe miestä virkistää näin aamutuimaan.\"\n\nJo ällistyimme moista käytöstä\nmies suunnittelee uimanäytöstä\ntäss' ihan vihollisen nenän alla.\n-- Näet tuolla vastarannan kukkulalla\nsen kenttävahti kyttää, lymyää.\n\nHän takin, saappaat riisuu, hymyää.\n\"Se yritys on arveluttava,\nvoit pian olla Ahdin tuttava,\ntai ainakin saa työtä lääkäri\",\nniin varoitamme. Noituu jääkäri.\nMut Kalle lyhyesti kiellot kuittaa:\n\"Kai sentään passais vähän täitä uittaa.\"\n\n-- \"No, ehkä siitä sisu tasaantuu,\nkun lyijyä sun pöksyys kasaantuu.\"\n\nKuin aatoksissaan, muuna miesnä Kalle\nkäy sauhutellen rantatöyryn alle\nja piipun kopistelee huolella,\nsen panee kivelle ja kahlaa jokeen.\nTää mitä tietää: ryssän puolella\nviel' äänetöntä on...\n\n                  Tään uintikokeen\nkuin tekis itsekunkin oma veli\nmielt' ahdisti -- suu pilaa yritteli:\n\"Jo pitää olla kelpo kihinä...\"\n\nNyt! -- Laukaus ja luotisihinä.\nMut veitikka vain kättä huiskutti.\nTaas uusi ryöppy tulla tuiskutti.\nHän sukelsi jo sillä hetkellä.\n-- \"Se mies on viimeisellä retkellä,\nkas, vesi kiehuu niinkuin rokkapata!\nHei tulta! tulta! -- ryssiä on sata!\"\n\nMut jääkärimme hoitaa kiikaria\nja sillä tarkastelee viikaria.\nJa ihmeellistä: tällä Kallella\non vielä vanha kurssi tallella.\nHän säärin vimmatusti: polskutti,\nkuin kana kaukalossa, molskutti,\nmyös muisti tehdä kuperkeikkoja.\n-- Se pyrki naurattamaan veikkoja. --\nVoi, varmaankin nyt luoti hipaisi:\nhän kädellänsä päätä sipaisi.\nJa nyt hän uppoaa ... jää veden alle...\n\nEi! jälleen sukeltanut oli Kalle.\n\nJo alkaa ryssän pauke loppua.\nEi nytkään pidä Kalle hoppua,\nei lymyile, ei askeltakaan juokse.\nKas, piippu unohtui, -- taas rannan luokse.\n\nJa niinpä nähdään, kun jo päättyy paluu:\nei, poskillansa punan puutosta,\nei miehess' ole muuta muutosta,\nvain niskaan. ohut verijuova valuu.\n\nJa ensi sana häll' on -- tupakka.\n\n\"Täst' uhkas tulla paha jupakka.\nPääs, ihme kyllä, viel' on tallella.\nMut taisi sentään hiukaa sattua\",\nniin myhäellen toruu jääkäri.\n\nMut vanha nuotti viel' on Kallella:\n\"Tais luoti tutkistella hattua\nja sille passais olla lääkäri.\"\n\n\n\n2.\n\nTUOKIOKUVA.\n\n(Ruokailu kenttävahdissa)\n\n\"Piru otti jo nyt! Koko moskahan saavista\non heinille valunut kuin vesi haavista!\nSyö soppasi, kuski!\" --\n\n                 \"Meill' ehjää ja tivistä\nei saavia ollut ja tiekin on kivistä.\"\n\n\"Kupit tänne ja ala Antti kauhalla ropsia.\nSotamies voi heinätkin puurona popsia.\"\n\n\"Mitä sorttia siellä on?\" -- \"Vanhaa tuttua.\"\n\"Voi pannut ja kattilat! Taas sitä huttua?\nEi särvintä muuta. Ei leivästä tietoa.\nTämä muona on vatsalle helkkarin mietoa.\"\n\n\"Pojat, kokkimme on ihan ilmiö alallaan.\"\n-- \"Totisesti. Sen vannoisi vaikkapa valallaan.\nSyvä taiteensa tuntija, laiska ja lihava.\"\n-- \"Mut huttunsa on vähän muikea, vihava.\"\n\"... kuin parhainta, makeinta marmelaatia.\"\n\"Kupin syötyäs huoli et toista vaatia, --\nmahan täydeltä ei näet ahmita herkkua.\"\n\n\"Mut katsohan juutasta, Iivari-serkkua,\nmies pullosta pulittaa puuroonsa maitoa.\nihan Mansikin aamuista antia aitoa.\"\n-- \"Oveluutta sen hankinta vaatii ja taitoa,\nse todistaa melkoista liikeneroa,\nnäet mutsjoilta maito ei helposti eroa.\"\n\n\"Sata sen ja sen sarvea! Ruisku papattaa!\nTaas ryssällä halu on itsensä tapattaa.\"\n-- \"Ylös! Ketjuun! -- ei enää nyt huttua maistella,\"\n\"... vaan jälkiruuaksi saamme nyt taistella.\"\n\n\n\nPUISTOSTA.\n\nVanha, pikkuruinen mummo kävelyllä\nsuuren, mustan rotukoiran myötä.\n\nVarmaan vanhan vaivalloinen kulku\ntuntui nuoremmasta liian verkkaiselta,\ntai lie mikä mielen puuska ollut, --\npäätä käänsi se ja ilmaa nuuski, haukkui,\nsitten lähti hölkkäjuoksuun tietä pitkin.\nMummorukka voimattomin käsin\nketjun kiristyvän päässä teki tenää,\nmutta vastustuksen turhaks nähden\npian myöten antoi vanhemmalleen.\n\nPuistotietä siinä mennä vilistivät\nuljas rotukoira kiiltokarva,\nsekä vanha, pikkuruinen mummo,\n-- jälkimmäinen tosin, kuten näytti,\nonnettomana ja vastahakoisena.\n\nAnteeks suotaneen, jos hymyilimme.\nMeistä muista moinen promenaadi\noli kielttämättä hiukan hupainen.\n\nTulin myöskin arvailleeksi syytä\nrotukoiran epähienoon käytökseen,\n-- ilman syytä eihän unohtaisi\njalosukuinen ja hyvin kasvatettu koira\nsopivan ja säädyttömän rajaa.\nEhkäpä se tahtoi rientää tapaamaan\njotain vanhaa, hyvää tuttavaansa.\nMut en nähnyt muuta kunnon koiraa.\nTosin joku ruippa, vääräsääri,\npienen pieni piski tallusteli\njonkun ikäneidon hameen kuuluvilla.\nOtus sellainen nyt oli sentään\nylimyksen ystäväksi liian kehno.\n\nSilloin huomasin: nyt kevät oli.\n-- Miksei kevät olis koirillakin...\n\n\n\nKEHTOLAULU.\n\nTuuti, tuuti pulmustain,\ntuuti häkkilintustain...\n-- Maailma on häkki,\nEttet syntynyt sä vaan\nsiihen siipes taittamaan,\nmaammon västäräkki.\n\nTuuti, tuuti nukkumaan.\nEtten tuutis hukkumaan...\n-- Satumaailmastas\nettet arkeen havahtais\nettet tuskaa vavahtais,\nmaammon laulurastas.\n\n\n\nSYYSHUOKAUS.\n\nJo aikoja lähteneet ovat kurkien aurat.\nMaan pohjoisen jätti jo suvi kuin kurkien aurat.\n\nAh! lyijynharmaina taivasta pilvet peittää.\nMaan martahan tuulet lehtien keltaan peittää.\n\nVerentummana hehkuu puistossa pihlajan puna.\nJa akkunanruuduilla palaa ruskon puna.\n\nÖin maata valtioi suvensurma, halla.\nSyö ihmisen rintaa myös ilonsurma, halla.\n\nVeri verkkaan pulputen kiertää valtimoissa,\nkuin jäätyvä ois veri ihmisen valtimoissa.\n\n\n\nMIDAS-SYDÄN.\n\nOon nälänkuoloon vihkinyt\nsun monin kyynelein.\nSait, pyysit liioin. Siksi nyt\noot köyhä, sydämein.\n\nJo ajast' aikaan toivoton\non Midas-kohtalos\nsun suurin onnes ollut on\nsun suurin turmios.\n\nMit' auttaa, vaikka kyyneleen\nvoit kullaks kirkastaa.\nSun kaipaukses poltteeseen\net lievitystä saa!\n\n\n\nPEIKON LAHJA.\n\nSun leikkejäsi katselen --\nja nielen kyyneleni.\nOi tietäisitpä, lapsonen,\nmun suuren köyhyyteni.\n\nNäin lasna laumat peikkojen\nmun hiipi kehdolleni.\nNiin kaipuun, tuskan, kyynelen\nsain kumminlahjakseni.\n\nMa tuijotin ja tutkailin,\nja auringolta vieläkin\nnää silmät kyynel kaihtaa.\nLaps kaiken antaisin ma pois,\nsun kanssas sallimus jos sois\nmun elon arpaa vaihtaa.\n\n\n\nTUSKAN YÖ.\n\nMinä valvon illasta aamuun.\nHetket kulkivat verkkaan ohitseni\nniinkuin mustakauhtanaiset kulkueet.\nSaattoivatko ne hautaan jotakuta? --\n\nPimeys oli äänetön ja peloittava.\nNyyhkikö joku orpo jossakin?\nEikö kumahtanut arkun kansi kolmasti? --\n\nMinä valvoin vavisten illasta aamuun.\nEnkä saanut tuskaltani itketyksi yhtään kyyneltä.\n\n\n\nYKSIN.\n\nKäyn yksin. Eelläkö muista?\nVai jälemmäksikö jäin?\nEn tiedä. On kauan siitä,\nkun ihmisen toisen näin.\n\nEhk'en minä koskaan nähnyt.\nSe on häipynyt muistostain.\nKenties se on syntymässä\noma äitini ollut vain.\n\nVai lienenkö unessa nähnyt,\nsun, toisen ihmisen.\nKenties sinut kerran löydän,\nkenties sua löydä en.\n\nMikä viestisi lie: ilo? tuska?\nSitä en minä tiedä lain.\nMut, varma on: itseni löytää\nmina voin sinun kauttas vain.\n\n\n\nRESIGNAATIO.\n\nYö, päivä, illan ruskotus, aamun koitto,\nhymy aavain tyynten ja korska myrskysää --\nse kaikki on yhtä sulle. Ei määrä loitto\nnyt enää mieltäs houkuta vilhtyvää.\n\nMyös yhtä kallis sulle on tappio, voitto.\nMut kallein kaikesta on syvä rauha tää,\njoka raskain lainein kuin meren iltasoitto\nverenkäyntiis yhtyen nyt sinun sieluus jää.\n\nKuin vanha aallonkyntäjä kariin juuttuin\njoka tuulelta yöksi jo suljet purjeitas.\nMuun kaiken kalliin pettäen, kaiken puuttuin\njo tyytymys vartioi sinun porttias.\nMuun kaiken murentain sekä itse muuttuin;\nniin, aika nöyrtyvä on sinun kohdallas.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAIKA.\n\nAika on aluton ja loputon.\nSe yhdistää kaksi ajattomuutta.\nSe on portti kahden pimeyden välillä.\nSe on päätön rihma,\njota tuntematon käsi kerii\nolemattomasta olleeseen\nmaailmain vavistessa.\n\nMe näemme siitä kulloinkin pisteen,\nyhden ainoan\nikuisesti etenevän pisteen,\njonka ohi me kuljemme\nmatkallamme tuntemattomuuteen.\nSiihen lankeaa valo,\njota me nimitämme elämäksi.\n\n-- Kenen on se käsi, joka kerii?\nMiksi se kerii?\nMistä, mistä lähtee valo,\njoka lankeaa ajan rihmalle?\nJa miksi se sitä valaisee?\n\nTätä kaikkea on kysytty.\nTätä kaikkea kysytään.\nMutta hapuileva ajatus\ntapaa vain tyhjyyden,\njonka edessä kaikki sydämet värisevät.\n\n-- Eikö kukaan\nmissään, milloinkaan;\nratkaise ongelmaa,\njonka jokin tuntematon oikku\nasetti ihmisen arvattavaksi\npiloillaan ehkä --?\n\n\n\nRIKAS LATSAREUS.\n\nPois heitä kerjäläisen ryysyt yltäs\nja vartes verhoo kultaan, purppuraan.\nEi koiran pariss' oven ulkopuolla\nnyt enää paikkas sinun -- kuninkaan.\n\nKäy saleihis ja anna viinis vuotaa,\njaa vihdoin oikeutta itselles.\nJuo maljas pohjaan, pöytäs herkut nauti,\nniin liennä jano huultes, sydämes.\n\nHääyötäs hurman sulhasena vietä.\nAh, päätä paastos pitkä ikuisuus.\nKuin köyhyytes, niin olkoon näännyttävä\nnyt rikkautes ylenpalttisuus.\n\n\n\nNELJÄS ULOTTUVUUS.\n\nKen kaipauksen sydämeensä joi,\nhän tekemättömätkin tehdä voi.\n\nNiin etäällä ei voisi milloinkaan\nkaks ikuisuutta olla toisistaan,\nma linnunrataa etten rakentais,\nmi yhdistäis ne, -- etten nähdä sais,\nniill' otsillaan on kirjoitettu mitä.\n\nEi mulle lännest etääll' ole itä.\nEi vahvin muuri edessäni kestä,\nei syvin kuilu askeltani estä.\nEi salatuinkaan salaiseksi jää.\nVoin nähdä kuolemassa elämää.\n\nVoin hiljaisuuden kuulla myrskyn aikaan.\nJa kuinka paljon ystäville saikaan\nmun suuni puhutuksi puhumatta.\nja hengen kahleetta ja sitojatta\nma syksyt, keväät, kesät itse luon.\nJos tahdon, taivaan kaikki tähdet tuon\nja auringotkin lahjaks sydämelle.\n\nTää oikeus on suotu ihmiselle,\ntää avain salattujen ihmeiden.\nMut ani harvat tallettivat sen.\n\n\n\nKELLO.\n\nIhmiset elävät\ntiukasti tuntien rajoissa.\nSyövät ja nukkuvat\nkellonsa komennon mukaan.\nTekevät työtä määrätunnit.\nTuntien tahtiin ilonsa elävät.\n\nMinullakin kello on seinälläni,\nmutta se riippuu mykistyneenä.\n\nVuosia sitten tahallani\njätin sen vetämättä.\nSen tapoihin näet\ntuiki tuskastuin.\n\nSe valehteli:\najan tunnein se jakoi\ntasamittaisin aivan\n-- kuin muka olisi\naika aamusta uuteen aamuun\njoka kerralla yhtä pitkä,\nkuin ei muka oiskaan\ntämä tunti tuhannen kertaa\ntuota ikuisempi.\n\nNiin valehteli kelloni mun.\nEi valehtele enää.\nSaa riippua seinällä joutilaana.\nSaavat ruostua rattaat.\nMitä tunneista minä! --\n\nKai jossakin ... jollakin\nlienee tarkempi kello,\njonka mukaan minulle\nelämäntunteja jaetaan.\n\n\n\nNARRI.\n\nTän maisen matkani päässä\nminä naamarin riisun näin.\nSen sinkoan matkani päässä\nnyt lauman naamoja päin.\n\nNyt tullut on naurun loppu\nja narrinilveitten.\nKun tullut on naurun loppu,\nois, tuokio syytöksen.\n\nMut moista en lammaslaumaa\nedes ryhdy ruoskimaan.\nOn ruoskana lammaslauman\nvain sääli paikallaan.\n\n-- Te kuljette sokkosilla\nkanss' outojen ihmisten.\nMyös ootte te sokkosilla\nkanss' oman sydämen.\n\nTe näytätte kirkkaan kilven\nja kuljette pöyhkeillen.\nJok' ainoan kirkkaan kilven\ntakapuoli on tahrainen.\n\nTe käytätte väärää vaakaa,\nmyös punnukset väärät on.\nNiin käyttäen väärää vaakaa\non arvokas arvoton.\n\nKell' aina on täytenä vatsa,\nhän viisaaks kiitetään.\nJos vain oli täytenä vatsa,\nsopi tyhjänä olla pään.\n\nMyös jokaisella ma teistä\nomat narrintiukuset näin.\nja myös jok' ainoa teistä\nkävi niitä helistäin...\n\n\n\nMIKÄ MILLOINKIN.\n\nSimasuu, hymyhuuli --\nmiten milloinkin.\nMut huulilla vilppi.\nyhä silloinkin,\nmeilt' ihminen toinen\nkun tuomion kuuli.\n\nHyve, kunnia myötiin --\nmikä milloinkin.\nPelitemppuja tehden\nyhä silloinkin,\nelon, kuoleman arpa\nkun pöytään lyötiin.\n\n\n\nERÄS ANALYYSI.\n\n(Entinen kemisti pitää hourujenhuoneella tavanomaista luentoaan.)\n\nHyvät kuulijat, nähkääs, pullo tää...\n-- sen vietävät, kieltänne hillitkää! --\nniin, kemistikuningas Salomon\ntää kristallipullo täyttämä on.\n\nHyvät, rakkaat kuulijat, katsokaa\ntätä nestettä, pullossa kimaltavaa.\n-- Joka hetki se vaihtaa väriään. --\nTämä neste on elämä nimeltään.\n\nOn ollut se tieteelle arvoitus,\non tuntematon sen kokoomus.\nMinä myös tätä nestettä tutkia koin,\nsadat yöt sitä turhaan analysoin.\n\nSillä nähkääs: niinkuin väriltään\nse vaihdella mustaan synkimpään\nvoi valkoisesta, sen kokoomus\nmyös muuntuu. Turha sen tutkimus.\n\nRunoniekkojen kielellä haastellen\nse on synteesi vihan ja rakkauden,\nse on itku ja nauru ja lepo ja työ,\nja taivaan manna ja hornan yö.\n\nTeen kokeen. -- Tummempi pullo tää,\nhyvät kuulijat, kuoleman sisältää. --\nSen toiseen pulloon tyhjensin:\nupo-uuden tein siten synteesin.\n\nHaa, näättehän: neste katoaa!\n-- Hyvät, rakkaat kuulijat, rauhoittukaa:\nei pulloissa nestettä ollutkaan,\nnäköharhaa, houretta, tyhjyyttä vaan.\n\n\n\nIHMISAIVOITUKSEN TIET.\n\n(Eräälle haihattelijalle.)\n\nSalamyhkäiset,\nsyvästi ihmeelliset\novat ihmisaivoituksen tiet.\n\nKatsokaas, miten uljaana\nse syöksyi tyhjimpään tyhjyyteen\npyydystämään hyttysiä\nkunnianhimo-mammuttinsa ruuaksi.\nMitä, varastiko se pyrstön riikinkukolta\nja läksi kosimaan laakeri-neittä\nsydän povitaskussa!\nOh, sydän!\n-- Sehän unohtui aikoja sitten\n(kumarrusmatkalla)\nmuutamaan avaimenreikään.\n\nSalamyhkäiset,\nsyvästi ihmeelliset\novat ihmisaivoituksen tiet.\n\nSe on kylpevinään Hippokrene-lähteessä\nja sukeltaakin -- viilivatiin.\nSuloista on sentään sukeltaa viiliin\nja unohtaa hometahrat turkissaan.\nIhanaa, kolminkertaisesti ihanaa\non nousta kylvystä\nuutena ja sileäkarvaisena\nniinkuin vastanuoltu vasikka.\nMutta vielä, vielä ihanampaa\non keinua, keinua,\nheilahdella edestakaisin\nkaukana ja korkealla\nsinisessä äärettömyydessä\nniinkuin lehmän häntään juuttunut takiainen.\n\n\n\nFUTURISTINEN ILTA-AARIA.\n\nKuulitko, veliseni,\nkuinka kukko kiekui\nkolmannen ehtoorukouksensa?\nEtkö huomannut,\nkuinka ensimmäinen yöllinen unelma\nvast'ikään istahti tuuliviirin harjalle\ntekemään kymmeniä kuperkeikkojaan\nniinkuin viinissä uitettu ajatus.\n\nTällä värisevällä hetkellä\npurjehtii huokaus minun huulillani\nvalmiina ylenantamaan aurinkoja\nja rakentamaan tomusta pyramiideja pilviin.\n\nNyt kuiskasi joku minulle\nyhdeksän valtameren takaa\nviimeisen salaisuutensa.\nSe on vilpillinen ja ihana\nniinkuin pieni alastomuus\nnaisvartalon viivoissa.\nSieluni,\nvirittikö kaipaus sinulle ansan,\n-- sinulle,\njoka voit onkia tähtiä lätäköistä\nja ripustaa ne narrien napinläpeen.\n\nOle valmis, veliseni;\nkukonlaulun nuottiin yhtyen\nveisaamaan ilta-aariasi,\njota tällä hetkellä\njoku rasvainen kokki keittää\nnauravia kyyneleitä hämmennellen\nhapantuneen tunteen liemeen.\n\nTiedätkö, veliseni,\nmitä teki mies,\njoka pantiin maailmaa rakentamaan?\nHän veisasi aariaa kukonlaulun noottiin,\nistui pankolla\nja antoi isäntänsä yksinään\nkylvää kalliot kohdalleen\nja puhallella pilviä taivaalle.\n\n\n\nKÄSI.\n\nMiten pelkään tuota kättä!\nOn se tehnyt työtä monta\nkunnotonta, tunnotonta.\nHyvät jätti tekemättä.\n\nSorti, kun sen auttaa piti.\nMit' ei myödä saisi, möi se.\nIlman lyönnin syytä löi se.\nKylvöstänsä kyitä iti.\n\nPelkään kättä pöydälläni.\nKunpa kuivettuis se heti!\nAh, se mustan ristin veti\nyli oman elämäni.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nLAULU KESÄILLASSA.\n\nMaa viileydellä ja tuoksulla siunataan.\nAhoaukeilla suolaheinästä punervilla\non vaientunut siritys heinäsirkkain.\nJoku paimen jossakin kutsuu karjojaan\nja kaiku vastaa vuorilla kaukaisilla.\n\nViel' aurinko, lännen ruhtinas, sätein kirkkain\npunas akkunat äsken ja puut sekä portinpatsaat.\n-- On tuokion päästä jo sammunut silmä sen,\njoka hetki se veristyy yhä himmeten.\nAvaruudessa kuin surusaattona pilviratsaat\nkäy tummina, verkalleen, tulenliekki-harjoin.\n\nVeet tyyntyen odattaa syvin, selvin varjoin.\nKäy tuuli vielä leyhkinä lyhkäisinä,\npian rinnemetsiin uupuen lennostaan.\nPajut rannalla muistelevat salamyhkäisinä,\nmitä laine kertoa ties kotarantaa kaartain\nmeren kaukaisimmilta ääriltä tullessaan.\n\nSyvä rauha ja hartaus käy joka kukkulan saartain,\nmeren yllekin laskeutuin sekä laaksoihin.\nHedelmöittävä on jo sen siunaus hiljaisin.\nTätä onnea kaipasi helteen hetkinä maa,\njoka taivasta päin ilouhrina suitsuttaa\nnyt kaste-rukouksia parahiltaan.\n\nNäin tuntenut et sinä ennen milloinkaan,\nmiten rauha ja hartaus käy yli kaiken maan.\nPois huulilta kuolee nyt joka kysymys,\nsyvin kieles on pyhä äänetipysymys:\nmitä ennen ei, nyt silmäsi näkevät.\n\nKuin ois ajan, luonnon keskipiste tässä.\nKuin ois mua liki, kuin sydäntä kiertämässä\nsuvet menneet kaikki, myös menemättömät.\n\n\n\nVUOREN VANHUS.\n\nSammalvuoteelle majani nurkkaan,\naamun rientäessä rinnettä alas,\nminä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta,\njolla on kätköissään\nkaikkien salaisuuksien avain.\n\nEi ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.\nKaikella muulla on rajansa.\nKaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.\nKaiken muun voi ymmärtää.\n\nMinä olen rakentanut majan vuorelle\nollakseni turvassa ihmisiltä,\njotka alinomaa rikkovat hiljaisuutta vastaan.\n\nAuringottomina hetkinä\nminä tapaan istua oveni edessä\nhiljaisuutta ihmettelemässä.\nJoinakin iltoina\non se huhuillut huipulta huipulle\nja opettanut minulle paljon viisautta.\n\nUseina öinä\nilmoitti se minulle unessa itsensä.\nMutta sarastuksen ensimmäisenä hetkenä\nse jo levitti siipensä ja pakeni,\nennenkuin ennätin oppia sitä ymmärtämään.\n\nEi ole kuitenkaan kauan kestävä,\nennenkuin se ainiaaksi asettuu majaani\nja ilmoittaa minulle viimeisen ihmeensä.\nHämmästykää silloin, ihmiset,\nsillä minä olen sanova teille salaisuuksia,\njoita jumalatkin vapisevat!\n\n\n\nPÄÄSIÄISYÖ.\n\nTuhat yötä jo nöyrin sydämin\nSinun merkkiäs vuotimme, Ylhäisin.\n\nSuur ollut on mielemme ahdistus.\nMonet kerrat voitti jo uupumus,\nkun näännytti helle ja rakeet löi,\nmaanpiiriä pimeys ympäröi,\nrikos siitteli sirkkalaumojaan,\nviha ruttona saastutti kaiken maan.\n\nMut tuskan hetkinä kuitenkin\nSinun armoos luottaen, Ylhäisin,\nSua vartoen omme valvoneet,\nSinun tähteäs taivaalta etsineet.\n\nMe vyötimme uskolla kupehet,\nsydän-ovemme pihtipieliset\nveren lämpimän kaipuulla pirskottain.\n-- Nyt antaos, Jahve, sun merkkis vain.\n\nViel' ei Sinun tähtesi yössämme näy.\nMut tiedämme: ihmeenä ilmi se käy.\nTämä yö kova on Sinun kostosi yö,\nvavistuksella Pharaon huoneen se lyö;\nkenen nähdään nukkuvan vuoteessaan,\ntotisesti ei vältä se tuomiotaan;\nken soi vihan mieltänsä saastuttaa,\nhänet nielee liekkejä suitseva maa;\noman voimansa tunnosta korska ken on,\ntänä yönä hän tuiki on voimaton.\n\n-- Mut valvojat hartaat, hiljaiset\nja, joilla on nöyrät sydämet,\ntänä yönä ne matkaan kutsutaan\nja ihmisen kruunulla kruunataan.\n\n\n\nTUULI JA TÄHKÄ.\n\nImit mullasta voimaa,\nvain pienin hiukoin.\nSait hellettä paljon\nja vettä niukoin.\n\nKaru kasvupaikkas\nkiven syrjässä mätäs.\nKoet sentään täyttää\nsun tehtävätäs.\n\nElojuhlaa varten,\npian lähestyvää,\nmehus tuhlaten kaiken\nloit, kypsytit jyvää.\n\n-- -- --\n\nKiviturpeen tähkä,\nminä vapisen vuokses,\nkun koillistuuli\nkäy korskana luokses.\n\nYli vainion kiitäin\nse kiukusta puhkaa,\nraekuurolla ruoskii\nja ulvoo ja uhkaa.\n\nSen tahto jo taittaa\nikimetsien hongat,\nsen tahtoon taipuu\nukonpilvien longat.\n\nMiten monta se mursi\nsun ystävääsi!\nAlas mahtajan eessä\njo taivuta pääsi.\n\n-- -- --\n\nMut kulkijan korva\nmykän kuiskeen kuuli:\nLyö, sorra ja surmaa,\ntee työtäsi, tuuli!\n\nMinut, heikon ja hauraan,\nolet murtava kyllä.\nMut voittava tahto\non tahtosi yllä:\n\npyhä luomisen tahto,\niankaikkisin, ylväin.\nMinut löit, minä kuolen\n-- elon siemenen kylväin.\n\nSuven suuremman tullen\nsato kallis kerran\non karttuva laariin\nelonkorjuun herran.\n\n\n\nNIIN MONI HEISTÄ\n\nNiin moni heistä, jotka milloinkaan\nei kärsimystä tulleet tuntemaan;\nniin moni heistä vaikertaen kulki.\n\nMut moni heistä, joilla tuska vaan\nja orjantappurat on osanaan,\nei sitä muille kuuluttanut julki,\n\nvaan moni heistä hymy huulillaan\non käynyt kärsimyksenpolkuaan,\n-- he tuskan mykkään sydämeensä sulki.\n\n\n\nSYDÄMET.\n\nVaikenevat sydämet\nturhan melun tähden.\nMies miestä vastaan\nsaaliin nähden.\n\nJäätyvät sydämet\nlämpöä vailla.\nKuka voi hehkua\nauringon lailla?\n\nKuka voi jäässäkin\nsyttyä paloon?\nSysimustat sydämet\nvihkiä valoon?\n\nEtsiä taivaalta\neksyneen tähden?\nKuka voi ruokkia\nnälkää nähden?\n\nItkevät sydämet\nkuollutta lastaan.\nKuka veisi ihmisen\nihmistä vastaan?\n\n\n\nMUISTIKIRJAAN.\n\nKuin lehti, jota tuuli lennättää,\nniin kalpeaks ja kuihtuvaksi jää\njok'ainut sana, kirjoitettu tähän.\nJa sill' on sulle sanomista vähän.\nOn mykkänä se unohtuva pois.\nkuin sit' ei koskaan kirjoitettu ois.\n\nJos ehkä kirjoittikin rivin, kaks,\njäi vieras sulle sentään vierahaks.\nJa sanoja et kaipaa ystävältä.\nSaat katseen kaikki ymmärtävän hältä;\nse katse sanaton jää unelmiis\nja kieliin sydämen ja kyyneliin.\n\n\n\nNUOREMMALLENI.\n\nNiin tulvehtii veri suonissas\nkuin mahla maan kevätaikaan puussa,\nja päivä päivältä sielustas\nkuvat nousee kuin kukat toukokuussa.\n\nTarun haltijattaret kruunupäät\nkuin auki löis lumolinnan ukset\nyhä uusia ihmeitä tielläs näät,\nunes luo yhä uudet kangastukset.\n\nSuven leikkiä sun elos ollut on,\nkevättaivaan kuultoa, kimmellystä,\nsädesäihkyä äitimme auringon.\n-- Et tuntenut outoa väristystä,\n\njoka kunkin ihmisen yllättää,\nsydänyönä varkahin hiipii rintaan,\nkun ihminen etsii eikä nää\ntien varrelle jäänyttä kallehintaan.\n\nKäyt hetkessä vieraaks itselles\nvälähdyksenä sun oman sielus nähden.\nHätäläppänä lyö sinun sydämes\nyön, tyhjyyden, elos turhan tähden.\n\nOle mies, veli. Muista: ankkurin\nkukin heittänyt on saman rannikon luona.\nMoni hukkui, mut moni voittikin,\nmoni ihminen syntyi hetkenä tuona.\n\n\n\nPIENI SANA.\n\nKen mulle lausuikaan sanan pienen sen.\nEn muuta kuullut, muuta en muistaa voi.\n  Mut niinkuin vinha tuulenpyörre\n    kauas se kiidätti sydämeni.\n\nKen mulle lausuikaan sanan pienen sen.\nEn muuta kuullut, muuta en muistaa voi.\n  Mut niinkuin ylimmäisin tähti\n    lentänyt ois ohi sydämeni.\n\nVei laaksoon siniseen, yli vuorijään,\nvei halki merten kuohujen huimimpain,\n  vei suutelemaan otsaa taivaan\n    tuskassa polttavan kaipauksen.\n\n\n\nONNI.\n\nSe tulee niinkuin kuiskaus,\njoka sähkönä värähtää jäsenestä jäseneen.\nSe on kohta niinkuin huikaisevan kirkas sävel,\njoka polttavana riemuna imeytyy vereen.\nSydämen ovelle tullessaan\nse kumahtaa kuin portinkolkutin.\nKynnyksen yli se astuu kaikuvin askelin.\n\nJa samassa joku,\njoka siellä sisällä istui ja odotti,\nvavahtaa niinkuin täyttymyksen edessä\nja sytyttää kaikki kynttilät palamaan\nja panee piikansa\nvieraalle verhoksi kutomaan\nsinisintä silkkiä\naavistusten arimmista rihmoista.\nToisen se lähettää\ntuliaismaljaan tyhjentämään\nkaiken keväisenä mahlana kertyneen\nihmeellisen ikävän,\nkolmannen käskee\nkaikkia ilon käkiä kukuttamaan.\n\nMutta itse se on kynnysalla vastassa,\nsyleilyvalmiina käsivarret.\nTulijan se taluttaa sisimpään saliinsa\nvarta vasten varatulle istuimelle.\n\nJa jokainen askel\njää vuosia kimmeltämään,\nkultaisena täplänä.\n\n\n\n\nFINAALI\n\n\nLieneekö lauluni laatu\nluontunut mielesi mukaan.\nJoskus ei oikkuja polttavan pääni\nymmärrä kukaan.\n\nElämän keskellä kerran\nkaunista untani nähden.\nNääntävin riemu ja tuska on ollut\nkauniin tähden.\n\nYlväs on laulajan latu:\nsiunaten laulua, lastaan\nastua otsin korkein\nunhoitustansa vastaan.\n\n\n\n"]