[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTZL8fO9Onic_KmjASH9RAknLHLX98FKmWLuBc_neS88":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},390,"Auringon noustessa","Roschier, Tekla",1870,1928,"390-roschier-tekla-auringon-noustessa","390__Roschier_Tekla__Auringon_noustessa","Kasvavalle nuorisolle","romaani",[],[],"fi",1898,null,17274,106349,false,15611,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Auringon noustessa\" by Tekla Roschier is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the lives of two young girls, Elsa and Aini, set in a serene countryside landscape as they prepare to welcome summer guests, while also reflecting on their youthful ambitions and evolving identities. Themes of friendship, personal development, and the contrast between urban and rural life begin to emerge from the tale.  The opening portion introduces Elsa, a lively and optimistic girl, who delights in the beauty of summer as she explores the waterfront with her cousin Aini, highlighting their youthful exuberance. As they gather flowers and prepare for the arrival of visitors, including the new summer guests living with Aini's family, the narrative subtly contrasts their innocent joys with the responsibilities they face. The arrival of Colonel Eek's children, Ester and Arvi, adds an element of excitement and hints at the personal growth and transformative experiences that await the characters throughout the season. Overall, the beginning establishes a whimsical yet heartfelt setting where the themes of youth, nature, and familial bonds are poignantly explored. (This is an automatically generated summary.)",[],297,"Nuorisolle suunnattu kertomus seuraa Elsan ja Ainin kesäisiä päiviä ja arjen askareita maaseudulla. Tarina kuvaa nuorten elämää, luonnon kauneutta ja valmistautumista vieraiden saapumiseen. Se on lämminhenkinen kuvaus kasvusta ja kotiympäristön merkityksestä 1800-luvun lopun Suomessa.","Tekla Roschierin 'Auringon noustessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 390. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","AURINGON NOUSTESSA\n\nKasvavalle nuorisolle\n\n\nKirj.\n\nT. R. [Tekla Roschier]\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1898.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n-- Kuinka ihmeen hauskaa täällä on!\n\nJa loistavin silmin, punaposkisena ja paljasjaloin hyppi Elsa pitkin\nrantaa kiveltä toiselle. Hameenhelmojansa piteli hän ylhäällä, etteivät\nkastuisi, kun hän silloin tällöin antoi lämpöisten aaltojen huuhtoa\njalkojaan. Kihara tukka oli joutunut ihan pörrölleen, ja paksu palmikko\nheittelihe edestakaisin joka kerta kun tyttö taas teki uuden hyppäyksen.\n\nHän läksi yhä edemmäs, vähän väliä katsoen taakseen rantaa kohti, johon\ntoverinsa oli jäänyt kukkia poimimaan. Vihdoin hän joutui suurelle\nkivelle, josta ei enään päässyt kauemmaksi, ja tänne hän nyt jäi\nseisomaan. Hän laski alas helmansa, pyyhki tukkansa silmiltään ja\nkatseli ympärilleen.\n\n-- Ja kuinka ihmeen ihanata täällä on! Katso toki tänne, Aini, -- en ole\nkoskaan elämässäni nähnyt mitään näin kovin kaunista!\n\nInnostuksessaan hän ojensi kätensä ja osoitti ympäri seutua, joka siinä\nheidän silmiensä eteen levitti koko kesäisen kauneutensa. Pitkin rantaa\njossa he seisoivat pisti toinen niemi toisensa perästä vaaleanvihreän\nhelmansa sinilahteen, ja toisella puolen taas kohosi korkea vuoriranta,\njonka synkkä havumetsä kuvastui syvään, tummaan veteen. Kumpaisellakin\npuolen ulotti pitkä niemi kärkensä melkein lahden poikki, ja kapean\nsalmen takana avautui aava ulappa, jonka toiselta rannalta näkyi kylä\nkirkkoineen ja taloineen.\n\n-- Lähdetään soutelemaan, Aini, tuo vene tänne, niin minä tästä yhtäkkiä\nhypähdän siihen. Kyllä minä airot hoidan, järvihän on ihan tyyni, ei\ntunnu pienintäkään tuulahdusta, -- oi, tule nyt, Aini, se olisi niin\nhauskaa, niin kovin, kovin hauskaa!\n\nJa hän kääntyi Ainiin kädet ojennetuina, ikäänkuin odottaen, että tämä\nheti lähtisi venettä tuomaan. Vaan Aini jäi seisomaan hymyellen\ntoverinsa innostukselle.\n\n-- Emme nyt jouda tässä soutelemaan, Elsa kulta, tiedäthän sen. Parin\ntunnin perästä saapuvat vieraamme; isä jo käski Heikin lähtemään niitä\nasemalta noutamaan. Ja uutimet ovat vielä panematta poikain ylishuoneen\nakkunoihin ja piparikakut leipomatta, sen sinä tiedät. Entäs kukat\nsitte, joita tulimme poimimaan, -- Elsa kulta, meillä on kiire! Joudu\nnyt pian, äiti jo varmaan odottaa meitä auttamaan!\n\nJa Aini kokosi kukat kaikki vyöliinaansa ja läksi rannalta nousemaan\ntaloa kohti. Elsa myös rupesi nyt hyppimään pitkin kiviä takaisin\nrantaan, jossa hän kivien ja ruohojen väliltä alkoi poimia\nlemmikkikukkia. Siinä niitä kasvoi niin suuria, sinisilmäisiä, --\noikeinpa ne mahtoivat nauttia siinä lämpöisessä, lauhkeassa\nsammalturpeessa, ajatteli Elsa. Hän ei oikein olisi malttanut niitä\ntaittaa, vaan jäi siihen kumartuneena niitä katselemaan.\n\n-- Lemmikki-kukka, kuinka hyvin tämä nimi sopiikin teille, puheli hän ja\nsilitteli niiden hienoja lehtiä. Siniväri, sehän on uskollisen lemmen\nmerkki; tahdon teitä koettaa, oletteko todellakin uskollisia -- -- -- --\n\nYht'äkkiä muisti hän Ainin varoituksen joutumaan, otti kiireesti kädet\ntäyteen kukkia ja läksi hänkin juosten koivujen lomitse taloon.\n\nSiellä oli tulinen kiire. Tuomari Berg ja hänen rouvansa odottivat\nvieraita, vanhaa ystävätänsä eversti Eek'iä rouvineen, jotka aikoivat\nlähteä vuodeksi ulkomaille ja nyt poikkesivat tänne jättämään lapsensa,\nEsterin ja Arvin, kesäksi tuomarin huostaan tänne maaseudun\nrauhaisuuteen. Nämä olivat melkein samanikäiset tuomarin Ainin ja Laurin\nkanssa, ja näiden raitisten maalaisten seura tulisi varmaankin\nvaikuttamaan heihin hyvin, arveli eversti kirjeessään, jossa pyysi\nlapsilleen asuntoa ja hoitoa. Tuomarin rouva oli myös kohta ollut\ntaipuvainen ottamaan heidät vastaan. Tuomarilassa oli huoneita\ntarpeeksi, ja vähän lisääntyvät taloustoimet eivät häntä\nhuolestuttaneet, -- ne olivat aina olleet hänen mielityönsä erittäinkin\nnäin kesällä, jolloin Aini oli kotona ja hänen ahkerana apuna kaikessa.\nJoka kesä oli heillä aina ollutkin sukulaisia kesävieraina, ja muutama\npäivä sitte oli Elsa serkku saapunut Tuomarilaan kesää viettämään. Elsa\noli 15 vuotias tyttö, herttainen ja iloinen ja aina valmis hänkin\nauttamaan, vaikkei siitä juuri sen enempää tullut. Vilkkaalla\nluonnollaan ryhtyi hän kaikkiin, vaan oli niin täynnä innostusta ja\nihailua, että usein unohti työnsä kesken. Kaikki kuitenkin pitivät\nhänestä, ja erittäinkin tuomari seurasi ihastuksella Elsan vilkkaita\nliikkeitä ja kauniita kasvonilmeitä, jotka niin muistuttivat hänen\nrakasta sisartaan. Laurin kanssa taas olivat he alituisesti\npikkukinassa, tämä kun aina teki pilkkaa Elsan innostuksesta. Vaan\nsilloin Aini aina piti serkkunsa puolta, jota hän sydämessään ihaili ja\njosta hän piti vanhemman sisaren hellyydellä.\n\nTänäpäivänä olivat molemmat serkukset sekä tuomarin rouva aamusta alkaen\nolleet täydessä toimessa vieraiden vastaanottamista varten. Tytöt olivat\nsiivonneet ja parhaimmalla tavalla koristaneet ylishuoneet, ja heidän\nollessaan kukkia poimimassa, oli tuomarin rouva ikkunoihin pannut\npuhtaat valkoiset uutimet. Elsa nyt järjesteli poimimansa kukat kimppuun\nja asetti ne pöydälle tyttöjen kamariin. Sinne olivat myöskin\njärjestäneet kirjoituspöydän kaikkine tarpeineen, sillä everstin Ester\nkuului olevan lahjakas tyttö, joka sekä kirjoitteli että piirusteli.\nSentähden oli Elsa myöskin seinälle ripustanut kauniin maisemataulun ja\ntämän alle Topeliuksen ja Runebergin kuvat. Ikkunasta oli kaunis näköala\nyli koko järven salmineen ja saarineen, -- tämäpä nyt mahtoi kelvata\nmille runoilijasielulle hyvänsä, ajatteli Elsa, kun lähtiessään vielä\nloi viimeisen katsauksen sievään, valoisaan kesähuoneesen. -- Poikain\nhuone taas oli rakennuksen toisessa päässä, ja tämänkin olivat tytöt\njärjestäneet ja siivonneet.\n\nAsetanko tännekin lemmikkikukkia, ajatteli Elsa; vaan kun sitte muisti\nLauria, joka varmaankin taas olisi nauranut hänen kukkasinnolleen,\npäätti hän jättää sinne panematta, -- ehkä tuo vieraskin poika sille\nvaan nauraisi. Sen sijaan toi hän tänne joukon kirjoja, jotka hänen\nmielestään sopisivat luettavaksi 16 vuotiaalle pojalle. Se oli\nsuomalaista kaunokirjallisuutta; hän oli nimittäin Arvista kuullut, että\ntämä oli suomenmielinen, vaikka olikin kasvanut ihan ruotsalaisissa\noloissa.\n\nElsan ollessa ylisillä oli Aini äitinsä kanssa mennyt kyökkiin\nvehnäleipiä ja piparikakkuja leipomaan. Tämän työn oli tuomarin rouva\naina itse tahtonut toimittaa eikä jättää palvelijoiden haltuun, ja tällä\ntavoin oli Ainikin jo pienestä asti oppinut kaikenlaisia leivoksia\nvalmistamaan. Nyt olivat leivät paraikaa kypsymässä ja kohta sen jälkeen\noli vehnäleivokset pantava uuniin. Tuomarin rouva katsoi kelloa; se oli\nkohta viisi, ja seitsemän ajoissa pitäisi jo vieraiden saapuman\nasemalta.\n\n-- Kyllä minä tässä jo leipiä katson, pane sinä vaan kahvipannu\nkiehumaan ja lähde sitte pukeutumaan! Sinähän olet ihan jauhoissa,\ntyttöseni.\n\n-- Niin, äiti, vartavasten otimme tänään huonommat vaatteet\nsäästääksemme puhtaat vieraita varten. Eilen illalla me Elsan kanssa\nsilitimme vaaleanpunaiset hameemme, ja uuden vyöliinan aijon myös panna\nylleni. Ne varmaankin ovat hyvin hienoa väkeä nuo everstiläiset, --\nonneksi muistin Laurille panna puhtaat vaatteet ja kauluksen kun läksi\nasemalle, hän kun koko päivän on ollut työväen kanssa pellolla.\n\nAini asetti kahvipannun tulelle ja läksi sitte ylisiin pukeutumaan.\nSieltä tuli jo Elsa häntä vastaan valmiiksi puettuna, vaaleanpunainen\nhame yllä ja punainen nauha tummassa tukassaan.\n\n-- Pukeudu pian, minä jo otin vaatteesi esille ja ompelin valkoisen\npitsin kaulukseesi. Sillaikaa valmistan minä kahvipöydän ja sitte\nlähdetään yhdessä veräjälle vieraita vastaan.\n\nJa hän juoksi portaita alas sellaisella vauhdilla, että melkein oli\njoutua tuomarin syliin, kun tämä kulki etehisen kautta katsomaan, oliko\nkaikki jo vieraita varten valmiina.\n\nTuskin oli Elsa ennättänyt saada kahvipöydän järjestetyksi ja rouva\nleivät uunista, ennenkuin jo kuului vaunujen ryminä pihalta. Rouva otti\nkiireesti kyökkivyöliinansa yltään, silitteli tukkansa ja meni\nverannalle. Siinä jo seisoivat tuomari ja hänen takanaan Aini ja Elsa\nuteliaina näkemään uusia tovereitaan. Eversti astui vaunuista komeana ja\nkauniina ja syleili iloisesti vanhaa tuomariystävätään, sillä välin kun\ntytöt auttoivat rouvaa ja hänen tytärtään.\n\n-- Tervetultua kaikki yksinkertaiseen kotiimme, tervehti tuomarin rouva\nja vei vieraat sisään. Te kai olette väsyneet matkan vaivoista ja\ntarvitsette jotain ravintoa. Kahvipannu tässä teitä jo odottaa, tehkää\nhyvin -- -- -- --\n\nVanhemmat astuivat sisään, vaan Arvi ja Ester viipyivät vielä\netehisessä, matkakapineitaan järjestämässä. Elsa jäi heitä auttamaan,\nsillä Lauri, joka tavallisesti oli ensimäinen kahvipöydän ääressä, oli\njo kiirehtinyt sinne ja Aini myös lähtenyt vieraille kahvia tarjoamaan.\n\n-- Täällä on niin ihmeen kaunista kaikkialla, sanoi Arvi katsoen ulos,\nen ole koskaan ennen oleskellut Suomen sisämaissa.\n\n-- Minä taas olen sisämaan lapsi ja oikein rakastan näitä seutuja,\nvastasi Elsa. -- Sitte auttoi hän Esteriltä hienon päällystakin, pyysi\nvieraat sisään ja seurasi heitä ruokasaliin, jossa kahvia juotiin.\n\nElsa nyt katseli heitä tarkemmin. Kuinka kaunis ja hieno oli tuo Ester!\nVaalea kihara tukka, suuret siniset silmät ja niin solakka ruumiiltaan!\nArvi taas oli vähän lyhyempi vaan hänkin hienon näköinen. Vaalea tukka\nhänelläkin vaan tummat silmät ja Elsan mielestä niin syvä katse.\n\n-- Raitis elämä ja ilma täällä maalla teidät kyllä pian saa voimakkaiksi\nja punaposkisiksi niinkuin minun lapseni ovat, sanoi tuomari ja\ntaputteli Elsan punaisia poskia. Täällä te saatte juosta ja soudella ja\nkalastaa ja käydä heinässä ja marjassa ja sitte syödä ja juoda oikein\nmaalaislasten tavalla. Sepä voimia antaa.\n\n-- Niin, ja sinä, Aini, otat Esterin huostaasi ja opetat hänet oikein\ntaloudelliseksi, lisäsi everstin rouva. Hän näet ei osaa tällaisia\npiparikakkuja leipoa eikä muitakaan ruokia valmistaa. Vaan hän kyllä\nmielellään oppii, eikö totta, Ester?\n\n-- Kyllä, kun ette vaan väsy minuun, sillä olen kovin tyhmä kaikissa\nkäytännöllisissä asioissa. Eihän niitä sellaisia Helsingissä tarvita. --\nKyllä niitä aina tarvitaan, vastasi tuomarin rouva, -- eihän kukaan voi\ntietää mihin sitä maailmassa joutuu. Ja sitä paitsi pitävät\ntaloudelliset toimet ihmisen terveenä ja raittiina sekä sielun että\nruumiin puolesta, sillä nämähän käyvät käsikädessä tässä maailmassa.\n\n-- Vaan kaupungissa useimmiten ei ole tilaisuutta totuttamaan lapsiaan\nsellaisiin, sanoi everstin rouva. Kyökkipiiat siellä eivät kärsi edes\nemännän pistävän nokkaansa kyökkiin, saatikka sitte lasten, ja\nleipominen siellä ei tule kysymykseenkään. Sentähden olen hyvin\nkiitollinen siitä, että olen saanut lapseni tänne kesäksi tutustumaan\nmaalaisoloihin ja käytännöllisiin toimiin.\n\n-- Niin, sekä myöskin näihin ihaniin sisäjärviseutuihin, lisäsi eversti.\nMeillähän on jo monta vuotta ollut oma huvila saaristossa ja siellä\nolemme tähän saakka oleskelleet kaiket kesät.\n\nKahvia juotuaan läksivät sitte kaikki ulos Tuomarilan ympäristöä\nkatselemaan. Tuomarila sijaitsi järven rannalla rehoittavien metsien,\npeltojen ja niittyjen ympäröimänä. Piha ulottui melkein rantaan asti ja\nsiinä kasvoi korkeita koivuja, joiden välistä järven aallot välkkyivät.\nPuiden suojaan oli asetettu valkoisia istumia pyöreän kivipöydän\nympärille, jossa kauniina päivinä usein aamupäiväkahvi juotiin. Tänne\nnyt istuttiin ihailemaan kaunista näköalaa järven yli, jota ilta-aurinko\nkirkkailla säteillään paraikaa kultasi. Tuomari oikein ylpeydellä\nhuomautti vierailleen ympäröivän seudun kauneuksia ja eversti, joka\nnuoruudessaan oli ollut vähän taiteilija, oli suuresti ihastunut.\n\n-- Sitte lähdettiin vieläkin lähemmä rantaa katsomaan veneitä ja\nkalastusneuvoja, joita Tuomarilassa ahkeraan käytettiin.\n\n-- Te kai olette siellä saaristossa oppineet kalastamaan oikein\nsaaristolaisten tavalla, kysyi Lauri Arvilta.\n\n-- Emme sitä juuri ole koettaneet muuta kuin leikiksi vaan, vastasi\nArvi. Kyllä kansa kauempana saaristossa melkein yksinomaan elää\nkalastuksella, vaan ei sitä siellä huviloiden keskuudessa paljo\nharjoiteta.\n\n-- Vaan täällä te saatte oppia kalastamaan oikein täydellä todella,\nlausui tuomari. Lauri kyllä teille näyttää parhaimmat kalapaikat ja on\nvarmaankin mielissään kun nyt saa toverin kalastusretkilleen.\n\nLauri katsoi vähän epäilevästi Arviin, jonka hienot käsivarret eivät\nsuinkaan näyttäneet siltä, että olisivat voineet saada Tuomarilan suurta\nkalastusvenettä liikkumaan. Ja Ester sitte, hän näytti vieläkin\nheikommalta eikä ollenkaan tuntunut välittävänkään minkäänlaisista\nkalastustoimista. Hän oli Elsan kanssa lähtenyt vähän kauemma toisista\nja seisoi nyt siinä Elsan lempipaikalla, korkealla kivellä, ihastuksella\nkatsellen kauniita näköaloja, -- niitä hän vielä tänä kesänä aikoi\npaperille piirtää.\n\nRannalta vei tuoman sitte vieraansa puutarhaan ihailemaan rouvansa\nkaikkia kukkas- ja kyökkikasvimaita. Nuoret menivät katsomaan\nhedelmäpuita ja marjapensaita, joista vielä toivoivat saavansa paljonkin\niloa.\n\n-- Voi, jos hedelmäaika jo pian tulisi, täällä ei ole vielä\nminkäänlaista syötävää, valitti Lauri.\n\n-- Niin, Lauri on aikonut itselleen sitte rakentaa majan tänne pensaiden\nväliin, että oikein saisi tarpeekseen nauttia, kertoi Elsa nauraen.\n\nIllallisen jälkeen läksivät sitte kaikki levolle, ja tuomarin rouva\nsaattoi jokaisen makuuhuoneesensa. Pojat menivät omaan kamariinsa ja\nmyös Elsa ja Ester läksivät yliselle, -- Aini jäi vielä äidin kanssa\nneuvottelemaan taloudellisista asioista huomispäivää varten. Kun hänkin\nsitte vihdoin meni ylisille yhteiseen makuuhuoneesen, olivat jo molemmat\ntoiset tytöt uneen uupuneet. Aini jäi heitä katselemaan. Siinä lepäsi\nEster niin suloisen kauniina valkoisessa yöpuvussaan ja toisella\nvuoteella taas Elsa punaposkisena ja tumma tukka hajallaan. Kuinka\nkauniita he olivat! Ja hän katsoi peiliin, josta hänen yksinkertainen,\njokapäiväinen ulkomuotonsa oikein pisti hänen silmiinsä. Eikö hänkin\nkuitenkin voisi näyttää vähäsen kauniimmalta, jos hän hieman enemmän\npitäisi huolta ulkomuodostaan? Elsallakin aina oli jokin soma nauha\ntukassaan tai helmiä kaulassaan. Jos hänkin koettaisi? Vaan Elsalla\nolikin niin valkoinen iho ja niin kauniit hiukset, kun sitä vastoin\nhänellä -- -- -- -- -- Hän levitti tukkansa ja huokasi, kun näki sen\nihan suorana riippuvan alas hartioilleen. Vaan yht'äkkiä hän sitte taas\npalmikoi sen kokoon, kääntyi pois peilistä ja alkoi riisuutua.\n\nMitä turhia hän olikaan tässä ajatellut? Eihän ulkonäkö ole minkään\narvoista, sen hän kyllä tiesi, kun vaan muuten on hyvä ja jalo ihminen.\nJa siksi hän tahtoi pyrkiä. Elämässään tahtoi hän kerran jotakin jaloa\nja hyvää toimittaa, -- ja täällä kodissaan tahtoi hän olla hyödyksi ja\niloksi, rakkaitten vanhempain, Laurin, Elsan, Esterin ja kaikkein\niloksi.\n\nJa näin mielessään päättäen hän laski kädet ristiin, niinkuin oli\ntottunut pienestä asti, ja vaipui pian rauhalliseen uneen.\n\n\n\n\nII\n\n\nRuokasalissa istui tuomarin rouva lukien sanomalehtiä. Posti tuli\nTuomarilaan joka toinen aamu, vaan tavallisesti hänellä ei ollut aikaa\nsitä tarkemmin tutkia ennenkuin näin iltapäivällä, jolloin taloustoimet\nvähäksi aikaa olivat pysähtyneet. Sanomalehdet luettiin tarkasti alusta\nloppuun asti ja päivän kysymyksiä ja tapahtumia seurattiin suurella\ninnolla. Sillä vaikka taloudelliset huolet Tuomarilassa ottivat suuren\nosan sen asukasten elämästä, olivat kuitenkin sekä tuomari että hänen\nrouvansa säilyttäneet intoa myöskin kaikille yleisille ja henkisillekin\nasioille.\n\nLauri ja Elsa istuivat siinä myöskin kumpainenkin sanomalehti kädessään,\ntutkien erittäinkin pikku-uutisia ja ilmoituksia.\n\n-- Katsokaa, tässä on taas uudestaan sama ilmoitus ihan ensimmäisellä\nsivulla, huudahti Elsa. \"Kaksi koululaista, sisar ja veli, haluavat\nkesäasuntoa jossakin seudussa, jossa he voisivat oppia suomea sekä\nharjoittaa urheilua.\" Täti kulta, ottakaa heidät tänne, täällähän heillä\nolisi tilaisuutta molempiin.\n\nJa Elsa oli taas täynnä innostusta.\n\n-- Ja silloin minäkin kerran saisin tovereita kalastus-ja\nmetsäretkilleni, lisäsi Lauri. Arvi on niin hieno ja hiljainen, ettei\nhänestä ole sellaisiin, ja tytöt ne ovat kerrassaan ihan mahdottomia.\n\n-- Olinhan minä kerran sinun kanssasi nuottaa vetämässä, vaan sinä\ntoruit ja mellastit koko ajan, niin ettei minulla enään ole halua lähteä\nsinun kanssasi, vastasi Elsa.\n\n-- Älkää nyt kinatko, lapset, lausui tuomarin rouva rauhoittaen. Nyt on\nvaan kysymys siitä, voisivatko he todellakin täällä oppia suomea. Tehän\npuhutte enimmäkseen ruotsia keskenänne.\n\n-- Niin, senjälkeen kun nuo hienot helsinkiläiset tulivat tänne,\npilkkasi Lauri. Nehän puhuvat niin huonoa suomea että oikein naurattaa.\n\n-- Ester käy ruotsalaista tyttökoulua ja Arvi ruotsalaista lyseota, niin\neihän kumma, jos eivät osaa suomea puhua, kun sitäpaitsi koko heidän\nympäristönsä on ihan ruotsalainen, selitti Elsa.\n\nNyt kuului pihalta Ainin ääni, joka käski heidät sinne kahvia juomaan.\n\nKahvipöydän ääressä tätä asiaa sitte jatkettiin kaikkien muidenkin\nläsnäollessa. Tuomari antoi rouvansa päättää asiasta, -- hän kyllä\npuolestansa mielelläänkin näki nuorisoa ympärillään. Arvi ja Ester eivät\nlausuneet mitään, vaan tuomarin rouva tahtoi tietää myös heidän\najatuksensa ja huomasi, että heidänkin mielestä seuran lisääntyminen\nolisi hauska.\n\n-- Oikein iloitsen siitä, että nyt todellakin ruvetaan suomea puhumaan,\nsanoi Arvi. Monta kertaa olen melkein hävennyt, etten osaa kansani\nkieltä.\n\n-- Oikein puhuttu poikani, vastasi tuomari. Joka tahtoo toimittaa ja\nvaikuttaa kansan hyväksi, sen täytyy myös rakastaa ja osata kansan\nkieltä.\n\n-- Kyllä minäkin puolestani tahdon oppia suomea, vaikk'en usko sillä\ntulevani ketään hyödyttämään, puhui Ester. Kun nimittäin olen lopettanut\nkouluni, aijon lähteä ulkomaille maalaustaidetta harjoittamaan.\n\n-- Vaan ethän kuitenkaan aijo jäädä sinne koko elinajaksesi, ja kun taas\npalaat kotimaahan, tulet sittekin tarvitsemaan suomenkieltä, vastasi\nAini. Varmaankin tahdot sinä kuvata myöskin oman maasi luontoa ja kansaa\nja silloin sinun täytyy elää sen keskuudessa sekä osata sen kieltä.\n\n-- Oma maa mansikka --, vaan luulen kuitenkin että minä tästä kohta\nlähden jonnekin kauas etsimään ihmisiä, joiden kanssa voisi pitää oikein\nhauskaa, keskeytti Lauri. Ollapa minulla polkupyörä!\n\n-- Sittekun kunnollisesti pääset kuudennelle luokalle olen luvannut\nsinulle polkupyörän, vastasi tuomari. Olisit kyllä voinut saada sen jo\ntänäkin kesänä, sen sinä tiedät.\n\nLauri ei vastannut mitään. Hän oli keväällä jäänyt luokalle, vaikk'ei\nsuinkaan ollut huonopäinen. Vaan lukeminen oli hänestä mitä ikävintä\ntekemistä. Hänen halunsa paloi kaikkiin muihin toimiin paitsi tähän. Hän\nkuljeskeli pitkin katuja, poikkesi kauppapuoteihin ja seisoi siinä\nihmisten kanssa juttelemassa, hän luisteli, kävi tyttöjen kanssa mäkeä\nlaskemassa, hiihto- ja kävelyretkillä y. m. Ja kaikki pitivät hänen\nseurastaan, sillä hän oli iloinen ja puhelias eikä vähintäkään ylpeä.\nHän oli perinyt isänsä kansallisen luonnon, ja kotona kansa oikein\nihaili tuomarin nuorta herraa, joka seurusteli heidän kanssaan pelloilla\nja niityillä sekä osasi kertoa niin hauskoja juttuja. Äiti kyllä ei\noikein pitänyt siitä, että Lauri niin paljon omin päin oleskeli ulkona\nkaikenlaisissa töissä. Sillä hän luuli tästä johtuvan hänen usein niin\nröyhkeän käytöksensä, joka yhä enemmän alkoi pistää silmiin Arvin ja\nEsterin rinnalla. Ja hän toivoi Ainin kanssa, että Lauri uusien toverien\nkautta enemmän tulisi oleskelemaan heidän joukossaan ja että hänen\nmielensä ja käytöksensä vähitellen tulisi muuttumaan.\n\nPäätettiin siis, että nuo kaksi koululaista otettaisiin kesäksi\nTuomarilaan asumaan. Nyt odotettiin heiltä vaan lähempää vastausta,\njotta sitte voitaisiin valmistautua ottamaan heidät vastaan.\n\nSeuraavana päivänä ehdoitti tuomarin rouva, että kaikki nuoret\nlähtisivät soutamaan kirkonkylään, sillä hänellä oli yhtä ja toista\nsiellä toimitettavaa eivätkä palvelijat joutaneet näin kiireellä\ntyöajalla. Kaikki suostuivat tähän iloisella mielellä. Laurikin oli\ntällä kertaa harvinaisen taipuvainen, ja kohta päivällisen jälkeen\nmenivät pojat laittamaan veneet kuntoon. Lauri, Elsa ja Ester astuivat\nAinin pieneen valkoiseen veneesen, Lauri soutamaan; toisessa taas, johon\nArvi ja Aini istuivat, souteli voudin Antti.\n\nIlma oli mitä kauniimmillaan ja kaikki mitä iloisimmalla kesätuulella.\nLaurikin, joka tavallisesti ei viitsinyt vaivata itseänsä soutamalla,\ntahtoi nyt oikein näyttää voimiaan ja souteli Antin kanssa kilpaa. Hän\noli voimakas, ja keveä vene pääsi pian toisen ohitse. Tytöt olivat\ntäynnä ihailua, ja kun Lauri nyt alkoi näyttää heille seudun kaikki\nkauniit paikat sekä kertoa heille kaikenlaisia kansantarinoita,\nkuuntelivat he syvimmällä hartaudella. Lauri oli oikein mainio kertoja,\nja tällaiset jutut olivat sekä Elsan että Esterin mieleen. Ester oli\nottanut piirustustarpeet mukaansa, vaan hän nyt ei joutanut\npiirustamaan, katseli ja kuunteli vaan. Elsan elävässä mielessä kuvautui\nkaikki niin todenperäiseksi, että hän melkein oli näkevinään ja\nkuulevinaan kaikki mitä Lauri kertoi. --\n\nToisessa veneessä taas oli Aini joutunut Arvin kanssa innokkaasen\nkeskusteluun. Arvin sanat edellisenä päivänä, että hän tahtoisi oppia\nkansansa kieltä, olivat Ainin mieleen painuneet. Hän olisi tahtonut\ntietää, asuiko todellakin lämmin isänmaanrakkaus tuossa pojassa, jonka\nhän oli luullut niin välinpitämättömäksi, mutta hän ei kuitenkaan\narvannut sitä kysyä. Vaan kun he sitte olivat soutaneet vähän aikaa ja\naava ulappa avautui heidän silmiensä eteen eikä Arvi voinut pidättää\nihailuaan tämän Suomenmaan ihanuudesta, silloin huomasi Aini\nerehtyneensä Arvin suhteen, iloissaan tästä avasi hänkin mielensä, ja\nnäin he nyt alkoivat kertoa toisilleen ajatuksistaan ja tuumistaan.\n\nHe olivat kumpainenkin luonnoltaan syvät, ja erittäinkin Aini oli jo\nlapsuudestaan ollut ajatteleva tyttö. Hän oli keväällä lopettanut\ntyttökoulunsa, jossa heidän äidinkielen opettajansa oli nuoriin\ntyttösydämmiin herättänyt rakkautta isänmaahan, sen kieleen ja kansaan\nja kehoittanut heitä tekemään työtä sen etehen. Ainin mieleen olivat\nhänen sanansa syvästi juurtuneet. Ja kun hän kotiin tultuaan kävi\nrippikoulua ja vanha rovastikin nuorille puhui isänmaanrakkaudesta\nJumalan käskynä, oli tämä käynyt Ainille oikein sydämen asiaksi. Hän\nmietti usein mielessään, millä tavalla hän voisi isänmaataan ja\nkansaansa hyödyttää. Hänen tuli nyt tästälähin jäädä kotiin vanhempiensa\navuksi ja kodin iloksi ja hyödyksi, -- se oli hänen pyhä\nvelvollisuutensa, sen hän tiesi ja tunsi. Vaan kuinka hän samalla voisi\nhyödyttää isänmaatansa ja kansaansa? Jos hän rupeaisi pitämään huolta\nTuomarilan alamaisten ja torpparien lapsista ja ompelemaan heille\nvaatteita ja opettamaan heitä, -- eikö tämä jollakin tavalla voisi olla\nisänmaan siunaukseksi? Ja hän oli päättänyt syksyllä alottaa oikein\ntäydellä todella.\n\nTästä hän nyt kertoi Arville ja tämä kuunteli ihmetellen. Tuolla tavalla\nhän ei koskaan ollut ajatellut isänmaanrakkautta. Hänelle se oli tuo\nlämmin tunne, joka virtaili läpi sielun ja sydämen, joka kerta kun hän\nnäki Suomen saariston ihanuutta tai täällä sen siintävien selkien\nsuloisuutta. Ja samaa tunsi hän myöskin lukiessaan isänmaan\ntaisteluista, sen kansan työstä ja kärsimyksistä kovina aikoina. Kyllä\nhänkin tahtoi isänmaan etehen työtä tehdä, vaan ei hän koskaan ollut\najatellut, että se voisi tapahtua opettamalla torpparien lapsia.\n\n-- Millä tavalla sitte aijot työskennellä isänmaan hyväksi, kysyi Aini.\n\n-- Tahdon saavuttaa sen nimelle kunniaa, sen kielelle arvoa, sen\nkansalle mainetta. Tahdon julistaa maailmalle, että tämä kylmä Suomenmaa\non niin ihmeen ihana, että tämä köyhä kansa on sitä rikkaampi henkisessä\nsuhteessa, että tämä halpana pidetty Suomi on muiden maiden vertainen.\nKun vaan kerran pääsen ylioppilaaksi, niin aijon kaikki voimani, kaikki\ntyöni uhrata rakkaalle isänmaalleni.\n\nAini kuunteli Arvia hehkuvin poskin. Kuinka kauniisti hän puhui,\n-- se oli aivan toista kuin hänen jokapäiväiset ajatuksensa\nisänmaanrakkaudesta. Jos hänkin voisi noin kauniilla, ylevällä tavalla\npalvella isänmaatansa!\n\nJo lähenivät veneet rantaa, ja kaikki sekä hauskat jutut että totiset\nkeskustelut saivat jäädä toistaiseksi. Nyt oli mentävä kirkonkylään ja\ntoimitettava kaikki asiat ja ostokset. Lauri ja Arvi lähetettiin\nsuutarille, Elsa ja Ester postiin ja Aini meni Antin kanssa ostoksille.\nSitte päätettiin yhtyä kahvi-Maijan pienessä mökissä kosken rannalla\nkahvia juomaan sekä levähtämään rasittavan soutelumatkan jälkeen.\n\nJo oli ilta joutumaisillaan, ennenkuin oltiin valmiit lähtemään kotiin.\nNyt ei Lauri enään viitsinyt soutaa vaan istui veneesen Esterin viereen.\nAini otti mielellään soutaakseen omaa venettään, -- se oli ollut hänen\nuskollinen ystävänsä monena tyynenä kesäiltana. Elsa istui tällä kertaa\nArvin kanssa toiseen veneeseen, ja kun oli päästy vähän matkaa järvelle,\nalkoi hän vuorostaan kertoa Arville kaikki Laurin kummitusjutut, lisäten\nniihin aina oman mielikuvituksensa piirteet. Silloin tällöin yhtyi\nAnttikin Elsan kertomuksiin, selittämällä ne kansan käsityksen mukaan.\nElsan tummat silmät oikein säihkyivät, kun he soutivat erään syvän\nlahden sivuitse, johon jyrkkä ranta kuvasti synkät honkansa. Siihen oli\nennen muinoin sota-aikana nuori tyttö heittäytynyt kuolemaan, kun\nvihollisten päällikkö oli tahtonut hänet vaimokseen, senjälkeen kuin\nhänen sulhonsa oli kaatunut sodassa. Eikö tuo ollut kauniinta\nuskollisuutta ja isänmaanrakkautta, kysyi Elsa. Niin hänkin varmaan\nolisi tehnyt, ennenkuin olisi jättänyt itsensä isänmaan ja sulhonsa\nsurmaajalle, lisäsi hän.\n\nArvi hymyili Elsan innolle vaan katseli ihastuksella hänen eloisia\nkasvojaan, jossa jokainen ajatus niin kauniisti kuvastui.\n\n-- Eihän tuollainen uskollisuuden uhraus nyt enään meidän aikanamme tule\nkysymykseen, vaan voimmehan muullakin tavalla osottaa uskollisuutta\nisänmaatamme ja rakastettuamme kohti, lausui Arvi totisena.\n\nToisessa veneessä souteli Aini hiljaa, ajatuksiin vaipunueena. Silloin\ntällöin nosti hän airot ja antoi niiden levähtää, siksikuin veden pinta\noli tyyntynyt kirkkaaksi peiliksi. Sitte laski hän ne taas ja katseli,\nkuinka kauniisti aurinko kimalteli vesipisaroissa, jotka roiskivat hänen\nympärillään. Tyyneys, hiljaisuus, -- olihan se suloista kyllä, vaan\nvielä ihanampaa oli kuitenkin, kun aurinko pääsi kimaltelemaan\nvaahtoisissa laineissa. Hän tunsi ikäänkuin aavistuksen, -- tulisiko\nhänenkin elämänsä tyyni pinta kerran särkymään ja auringon säteet sen\nlaineita sitte sitä kauniimmin kirkastamaan? -- -- -- -- --\n\n-- Oikeinhan tuo on meidän Tuomarilamme ranta, mainio piirtäjä sinä\noletkin, Ester, huudahti samassa Lauri. Ester oli nimittäin istunut\nsiinä ihan ääneti, piirtäen toisen kuvan toisensa perästä\npiirustuskirjaansa, ja Lauri oli katsellut hänen työtään, silloin\ntällöin lausuen arvostelunsa ja joskus hyväksymyksensäkin. Nyt kun hän\nviimeisellä lehdellä tunsi kotirannan koivikkoineen ja rakennuksineen,\nhän ei voinut pidättää ihailuansa.\n\n-- Kun vaan kerran pääsen ulkomaille oppimaan, niin saatpa vielä nähdä\nmitä kaikkia minä voin aikaan saada. Kaikki mitä kaunista on aijon\npiirtää paperille, ja kun sitte kerran olen voittanut kunniaa ja\nmainetta, niin et enään tule kysymään, miksikä tämä hyödyttää, vastasi\nEster puoleksi leikillä.\n\nLauri tunsi itsensä voitetuksi vaan olisi kuitenkin vanhan tapansa\nmukaan tahtonut vastata jotakin. Mutta hän ei löytänyt mitään sopivaa,\nennenkuin jo oltiin perillä. Pojat laskivat veneet rantaan ja veivät\nairot talaasen, sillä välin kun tytöt kantoivat ostamansa tavarat\nsisään.\n\nSiellä oli tuomarin rouva valmistanut teepöydän, johon nyt kaikki\nriemulla kiirehtivät. Nuoret olivat mitä iloisimmalla tuulella; Elsa\nkertoi tuomarille heidän matkastaan ja Ester näytti piirtämänsä kuvat,\njoista tuomari tunsi melkein kaikki, tuttuja paikkoja kun olivat. Lauri\njutteli suu täynnä vehnäleipää ja Arvikin oli tänä iltana oikein\npuhelias. Myös Ainin tavallisesti niin totiset kasvot melkein loistivat\nilosta, kun siinä teepöydän ääressä hoiti emännän virkaa.\n\nTavallista ilosempi ja kodikkaampi mieliala vallitsi nuorten kesken, --\nyhteinen hauska retki ja yhteiset keskustelut olivat yhdistäneet heidät\nlähemmä toisiaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTuomarin hevonen oli lähetetty asemalta noutamaan uudet kesävieraat,\nsisarukset Borgström, jotka olivat kirjoittaneet kiitollisuudella\nvastaanottavansa tarjotun kesäasunnon Tuomarilassa. Paljon valmistuksia\nei heitä varten oltu tehty, sillä kirjeestä oli käynyt selville, ettei\nnäillä nuorilla ollut suuria vaatimuksia. Tyttöjen avaraan, valoisaan\nhuoneesen oli vaan muutettu neljäs sänky, ja poikain kamariin samaten\nkolmas sija valmistettu. Tytöt olivat poimineet uusia kukkia, ja\ntuoretta kahvileipää oli taaskin leivottu.\n\nNyt istuivat kaikki verannalla kahvipöydän ympärillä odottamassa uusia\nkesävieraitaan. Silloin kuului yht'äkkiä suhiseva ääni, ja pitkin tietä\najoi aika vauhtia suoraan Tuomarilan pihaan kaksi polkupyörää. Ne\npysähtyivät verannan eteen ja alas hyppäsi reipas 14 vuotias tyttö ja\nvähän vanhempi poika. Heillä oli keveät polkupyöräpuvut yllä ja punaiset\nverkalakit päässään. Vieraat tervehtivät kohteliaasti, pyytäen anteeksi,\nettä tulivat näin odottamatta. Mutta oli ollut paljoa hauskempi ja\nmyöskin mukavampi ajaa polkupyörällä kuin hevosella, ja sitäpaitsi eivät\npolkupyörät mahtuneetkaan rattaille. Hevonen tuli kohta perästäpäin\ntuoden matkakapineet.\n\nTämän selityksen jälkeen muuttui ensi hämmästys pian iloksi ja uudet\ntulokkaat vastaanotettiin mitä ystävällisimmin. Heidän reipas,\nluonnollinen käytöksensä miellytti erittäinkin tuomaria, ja pian oli hän\nheiltä tiedustellut kaikki heidän sekä perheelliset että muutkin olonsa.\nHeidän isänsä oli varakas kauppias Helsingissä, äiti taas oli jo kauan\naikaa sitte kuollut. Kun isän kaiken kesää täytyi oleskella kaupungissa,\nolivat lapset aina omin päin viettäneet kesäänsä milloin missäkin\nsaaristossa. Vaan kun ruotsalaisesta yhteiskoulusta, jossa Väinö ja\nLeeni kävivät, niin moni oppilas tänä keväänä ylioppilaskirjoituksissa\noli saanut repposet suomenkielessä, olivat he isän kanssa päättäneet\ntänä kesänä oleskella jossakin seudussa, jossa voisivat oppia suomea.\n\nSanomalehti-ilmoitukseen olivat he sitte omasta puolestaan lisänneet\nurheilun harjoittamisen. Sillä he olivat saaristossa tottuneet\noleskelemaan merellä ja kaupungissa sekä ratsastamaan että ajamaan\npolkupyörällä, ja nyt he olivat peljänneet joutuvansa ehkä sellaiseen\npaikkaan, jossa ei olisi tilaisuutta kumpaiseenkaan. Vaan kun olivat\nkuulleet Tuomarilan sijaitsevan järven rannalla sekä kauniissa seudussa,\nolivat he kiitollisuudella ottaneet vastaan tuomarin tarjomuksen. He\ntoivoivat, etteivät tulisi olemaan millään tavalla vaivaksi sekä että he\ntäällä voisivat oppia oikein umpisuomalaisiksi.\n\n-- Niin, ja isä sanoi, että jos täällä voisin jonkun edessä harjoittaa\nvähän matematiikkaakin, niin olisi se kovin hyvä, sillä olen kaiken\nkouluaikani siinä aineessa ollut mahdottoman huono. Nyt sain ehdot\nalgebrassa ja se minua pelottaa, sillä kolmen vuoden perästä minullakin\non ylioppilastutkinto edessäni, selitti Leeni.\n\n-- Ehkä sinä, Lauri, joka olet vahva matematiikassa, voisit laskea\nLeenin kanssa jonkun tunnin päivässä, ehdoitti tuomari. Tehän olette\nsamalla luokalla, niin että sinun pitäisi osata laskea sen luokan\nkurssin.\n\nLauri oli vähän hämillään, mutta Leeni sitä ei huomannutkaan vaan kiitti\nkohta iloisesti.\n\n-- Kun en vaan tarvitse alottaa nyt heti, ennenkuin olemme ennättäneet\ntutustua tähän uuteen paikkaan ja koko tähän ihanaan ympäristöön. Minä\nnäin matkalla niin erinomaisia marjapaikkoja, ja niin mainioita\npolkupyöräteitä kun täällä sitte on! Eikö teillä muilla ole polkupyöriä?\n\nKaikki kielsivät, vaan Leeni siitä ei sen enempää.\n\n-- Se ei tee ollenkaan mitään, me kyllä voimme tulla toimeen\nkahdellakin. Tytöt saavat harjoittaa minun pyörälläni, -- ette tarvitse\nmuuta kuin lyhyemmät hameet vaan, siinä kaikki. Ja pojat taas saavat\nopiskella Väinön polkupyörällä. Ja sitte me lähdemme ajamaan aina\nvuoroin oikein pitkät matkat ja päin maan toimeen kilpailuja ja -- -- --\n\n-- Vaan luuletteko varmaankin, että nuo polkupyörät kestävät tuollaisen\nhirveän ajamisen, kysyi tuomarin rouva nauraen.\n\n-- Kyllä, ne ovat parasta lajia, vakuutti Väinö. Mennäänpäs kohta\nkoettelemaan, ehdotti hän.\n\nJa nyt he kaikki läksivät pihalle harjoittamaan. Tytöt menivät kuitenkin\nensin pukemaan yllensä lyhyemmät hameet ja sill'aikaa pojat vähän\npuhdistivat polkupyöriä. Vuorotellen sitä sitte istuttiin näille,\najettiin vähän matkaa, kaaduttiin, ajettiin uudestaan ja kaaduttiin\ntaas. Väinö ja Leeni olivat opettajina, auttoivat istumaan, taluttivat\npolkupyöriä ja antoivat hyviä neuvoja. Puolen tunnin perästä osasivatkin\njo Arvi ja Elsa jotakuinkin varmasti ajaa, -- Lauri oli jo kaupungissa,\noppinut toveriensa polkupyörillä. Ester oli vähän ujo eikä niin vikkelä\nkuin Elsa, ja Aini taas tahtoi ensin antaa muiden oppia, -- hän kyllä\nennättäisi sittekin.\n\nTuomari ja hänen rouvansa seisoivat verannalla katsomassa kun nuoret\nnauraen ja iloiten harjoittivat tätä uutta urheilua. Teki tuomarinkin\nmieli vähän koettaa ja Väinö auttoi hänetkin polkupyörälle. Vaan\ntyttöjen nauru, kun hän heti noustuaan hyvin kömpelösti kaatui, sai\nhänet tällä kertaa luopumaan polkupyörähalustaan.\n\nHetken kuluttua kokoontui harjoittajien ympärille talon kaikki väki,\njoka palasi heinäniityltä. Tämä oli näille maalaisille jotakin ihan\nuutta ja polkupyöriä nyt tutkittiin ja ihailtiin kaikilta puolin. Nuoret\ntahtoivat näyttää taitonsa, ja vuorotellen he nyt läksivät ajamaan\npitkin tietä minkä jaksoivat. Ukot ihmettelivät ja muijat seisoivat ihan\nhämmästyneinä. Poikien teki mieli heidänkin ruveta ajamaan, ja muutama\nvähän varakkaampi heistä alkoi jo tiedustella näiden pyörien hintaa.\nVaan kun kuulivat sen nousevan paljoa suuremmaksi kuin koko heidän\nvuosipalkkansa, pudistivat he päätään.\n\nMyöhään kesäiltaan asti nuoret tällä tavoin innostuneina harjoittelivat\npihalla ja pitkin teitä, ja heidän iloiset äänensä kaikuivat kauas yli\njärven. Väinön ja erittäinkin Leenin reippaus ja iloisuus tarttui\nmuihinkin, ja Lauri oli suuresti mielissään, -- nyt hän kerrankin oli\nsaanut tovereita, joiden kanssa hän voisi pitää oikein hauskaa. Leeni\nvasta Laurin mielestä oli tyttö! Aini oli aina niin totinen, Ester niin\nliian hieno ja Elsa taas niin kiusallinen. Ja Väinö oli myöskin aivan\ntoista kuin tuo hiljainen Arvi.\n\nTätä ajatteli Lauri itsekseen seisoessaan siinä odottamassa, siksi kuin\ntoiset palasivat polkupyörineen ja hänen vuoronsa taas tuli ajaa. Ei\nkukaan vielä ajatellutkaan väsymistä ja he olisivat siinä kyllä ajaneet\nvaikka kuinka kauan, ellei tuomarin rouvan ääni olisi kutsunut heitä\nsisään illalliselle.\n\n-- -- -- -- Väinön ja Leenin kanssa oli kesä tullut Tuomarilaan kaikkine\niloineen ja hauskuuksilleen. Ilmat olivat mitä ihanimmat, aamut\nloistavan kirkkaat ja illat niin vienon tyynet. Lehdiköt vihoittivat\nkauniimmillaan ja metsiköissä alkoivat marjat jo kypsyä. Talossa oltiin\ntäydessä työssä. Heinänteko oli onnistunut hyvin, vilja vainioilla jo\nkellerti, ja kaikki työväki nautti kesäilmojen ja kesätöiden\nhauskuudesta.\n\nMyöskin Tuomarilan nuoret olivat työssä mukana. Pari kertaa olivat\noikein täydellä todella kaiken päivää olleet heinäniityllä. Ja\nkalastajia olivat he oikein mainioita. Joka ilta läksivät he vuorotellen\nverkkoja laskemaan, ja aikaisin seuraavalla aamulla toi aina joku heistä\nkorin kaloja kyökkiin. Tämä olikin tarpeen, sillä näin keskellä kesää\noli usein vaikea saada muuta ruokatavaraa hankituksi, Tuomarila kun\nsijaitsi vähän syrjässä. Tuomarin rouva sitte valmisti näitä kaloja niin\nmonella vaihtelevalla tavalla kuin vaan keksi, ja Aini oli hänen apunaan\nnäissä kyökkitoimissa. Sentähden hän ei joutanutkaan niin paljon\nseurustelemaan toisten kanssa järvellä ja metsissä, kun käytiin\nsoutelemassa tai marjassa.\n\nTehtiin sitä kuitenkin nuorten kesken toisenlaistakin työtä. Muutama\npäivä, sen jälkeen kun olivat saapuneet Tuomarilaan, tuli Leeni kerran\nLaurin luo kirja kädessä. Jos he ehkä nyt alkaisivat tuota ikävää\nlaskemista; hän oli valmistanut heille niin hauskan pienen lukutuvan. Ja\nhän vei Laurin alas rannalle, jossa lehdikkomajaan oli asettanut pienen\npöydän ja sen viereen tuolia. Siinä hän nyt aikoi nauttia kesästä ja\nkauniista näköalasta, samassa kun hän laski noita ikäviä matematiikan\nesimerkkejä. Ei Laurin suinkaan tarvinnut siinä koko ajan olla mukana,\nhän vaan väliin tulisi näyttämään ja neuvomaan, niin kyllä Leeni sitte\nkoettaisi tulla toimeen omin päin.\n\nJa Lauri alkoi selittää ja laski Leenille koko joukon esimerkkejä. Ne\ntuntuivat niin kovin helpoilta, kun Lauri ne laski, sillä hän ne selitti\nomalla yksinkertaisella tavallaan eikä tehnyt pitkiä teoreettisia\nselityksiä, joita Leeni koulussa ei koskaan ollut ymmärtänyt. Laskeminen\nalkoi käydä oikein hauskaksi ja niin he siinä istuivat pitkän ajan,\nilman että Lauri ollenkaan ajattelikaan lähteä pois. He päättivät nyt\njoka päivä tällä tavoin laskea jonkun tunnin.\n\n-- Oi, jos sinä aina olisit minua auttamassa, sanoi Leeni kerran. Sinä\nosaat niin kovin hyvin selittää juuri sitä, mitä minä en ymmärrä.\n\nTämä koski Lauriin. Jo pari kertaa tätä ennen, kun toiset olivat\nkertoneet kouluoloistaan Helsingissä, oli Laurinkin tehnyt mieli sinne.\nEhkä hän siellä olisi tullut parempaan kouluintoon ja lukeminen\nonnistunut paremmin. Tuntui siltä, kun kaikki siellä Helsingissä\nolisivat sellaisessa täydessä kouluinnossa, jota Lauri ei koskaan ollut\ntuntenut. Ei hän tästä kuitenkaan voinut syyttää pikkukaupunginkaan\nkouluoloja, sillä olihan esimerkiksi Aini ollut luvustaan innostunut,\nvaikka oli käynyt koulua samassa pikkukaupungissa kuin Laurikin. Vaan\nhänen teki nyt kerran niin kovin mieli Helsinkiin. Siellä hän alkaisi\nihan uudestaan, -- niin, jos hän rupeaisi lukemaan oikein ahkerasti nyt\nkesän aikana, niin ehkä hän syksyllä voisi päästä 6:lle luokalle. Ja\nsitte hän jo kolmen vuoden perästä tulisi ylioppilaaksi, -- samaan\naikaan kuin Leenikin. Jos nimittäin Leeni vaan läpäisisi tuossa\nmatematiikassa, -- vaan siinä Lauri kyllä häntä auttaisi, jos vaan\npääsisi Helsinkiin.\n\nLauri kertoi tästä tuumastaan Ainille, joka taas lupasi puhua siitä isän\nkanssa. Tämä suostui mielelläänkin, jos Lauri vaan voisi päästä 6:lle\nluokalle.\n\nNyt rupesi Lauri ahkeraksi. Saksan ja venäjän kieliopit, joiden tähden\noli jäänyt luokalle, otettiin esille, ja hän pyysi Väinön korjaamaan\nhänen kirjoituksiaan. Leeni taas tarjoutui kuulustelemaan häneltä koko\nvanhan- ja keskiajan historian tapaukset ja henkilöt, -- hän taas oli\nhistoriaan hyvin perehtynyt. Leeni oli Laurin lukemisesta kovin\ninnostunut ajatellessaan, kuinka hauska heillä vielä tulisi olemaan\nyhdessä Helsingissä.\n\nSillä välin kun nämä molemmat tällä tavoin seurustelivat toistensa\nkanssa yhteisessä työssä ja tuumassa, istuivat toiset nuoret taas\nyhdessä milloin missäkin hauskassa paikassa tai tekivät yhteisiä\nmetsä-ja järviretkiä. Polkupyöräajelua harjoitettiin myöskin ahkerasti,\nvaan siinä ei voinut olla mukana muuta kuin kaksi kerrallaan, ja Elsa ja\nArvi olivat tähän eniten mieltyneet. Elsa oli itselleen valmistanut\nsievän polkupyöräpuvun sinisestä kankaasta, valkoisilla nauhoilla\nkoristettu, ja pieni valkoinen verkalakki sievästi hänen tummaa\npäätänsä, kun hän punaposkisena ja reippaana ajeli pitkät matkat Arvin\nseurassa.\n\nAini jäi tavallisesti heitä katsomaan vähän alakuloisella mielellä. Hän\nei joutanut niin ahkeraan harjoittamaan, kun aina oli niin paljon muuta\ntoimittamista, ja sitä paitsi Arvi näytti enemmän välittävän Elsan\nseurasta näillä retkillä kuin hänen. Sentähden oleskeli Aini enemmän\nEsterin ja Väinön kanssa, jotka olivat saaneet oikean taiteilijainnon ja\npitkät ajat istuivat piirustelemassa jollakin kivellä järven rannalla.\nVäinö oli nimittäin myöskin piirtäjä ja aikoi ylioppilaaksi tultuaan\npolyteknilliseen opistoon ja sitte arkkitehdiksi. Hänenkin mielessään\nkangasti ulkomaan tutkimusmatka, ja Italian ihanista taiderakennuksista,\njoista oli lukenut taidehistoriassa, hän innostuksella kertoi Esterille.\n\nAini kuunteli heidän tulevaisuuden tuomiaan vähiin katkeralla tunteella,\n-- ei hän suinkaan koskaan voinut päästä kaikkea tuota kaunista\nihailemaan. Eikä hänellä ollutkaan taipumusta mihinkään tuollaiseen,\nniinkuin kaikilla noilla muilla oli. Vai voisiko hänkin kelvata johonkin\nmuuhun, johonkin suurempaan kuin näihin pieniin toimiin täällä kotona?\nKun sitte Arvi ja Elsa tulivat sinne mukaan ja vuorostaan alkoivat\ntuumia omasta tulevaisuudestaan, joka heillekin kangasti iloisena ja\nkauniina, lisääntyi Ainissa tuo itseänsä epäilevä mieliala.\n\n-- Miksikä sinä sitte, Elsa, kerran aijot tässä. kysyi Ester eräänä\npäivänä Elsalta.\n\n-- Miksikä aijon? En ole sitä oikein vielä päättänyt. Vaan enköhän sitte\nrupea joksikin opettajattareksi, kun ensin olen käynyt tyttökoulun läpi\nja sitte oleskellut vähän aikaa Helsingissä laajentamassa tietojani ja\nehkä vähän huvittelemassakin, vastasi Elsa leikillisesti.\n\n-- Sinä sopisit parhaiten rouvaksi, Elsa, jonkun etevän miehen rouvaksi,\njonka kodin sinä hoitaisit ja kaunistaisit, sanoi Arvi, ihastuksella\nkatsoen Elsaan.\n\n-- Minäkö rouvaksi? Enhän minä osaa leipoa enkä ruokaa laittaa enkä\nmuutakaan sellaista. Ainihan se rouvaksi supisi, vastasi Elsa.\n\nAini punastui. Hän ei koskaan ollut ajatellut itseänsä rouvana, ei\nkoskaan muuna kuin oman kotinsa, ja äitinsä apuna. Vaan nyt avautui\nhänelle toinenkin tulevaisuuden mahdollisuus, -- voisiko hän todellakin\najatella -- -- -- --\n\n-- Tarvitaanhan siihen muutakin kuin vaan taloudellisia ominaisuuksia,\nväitti taas Arvi. Pitäähän vaimon voida olla miehensä apuna\nhenkisessäkin suhteessa eikä vaan aineellisessa.\n\n-- Minä tässä olen voittaja sittekin, -- katsokaa vaan, enkö minä\npäässyt ainakin kymmenen sekuntia ennen Lauria, -- huusi samassa Leeni,\njoka vuorostaan oli ollut Laurin kanssa polkupyörällä ajamassa. He\nolivat olleet kauas aina tuohon kauniisen kuusimetsään saakka, jossa\nkasvoi niin monta harvinaista kukkaa. Niitä he olivat tutkineet ja\nsieltä sitte taittaneet itselleen oksia ja koristaneet polkupyöränsä,\nniin että näytti, ikäänkuin olisivat tulleet jostakin juhannusjuhlasta.\n\n-- Ainahan sinä tuollaisissa oletkin etevä, mihin vaan tarvitaan\nvikkelät jalat, nauroi Väinö. Jo pienenä sinä kiipesit puihin niinkuin\npieni orava.\n\n-- Pieni orava sinä oletkin, tyttöseni, sanoi tuomari, joka samassa tuli\nulos katsomaan, mitä siinä nuoret toimittivat. -- Oikeinhan te istutte\ntässä parittain lintujen lailla, viserrätte kai iloisia lauluja. Niin,\nniin, lapset, visertäkää vaan, ei se kesä tässä maan kovin kauvan kestä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKesä oli kulunut loppuun ja Tuomarilassa valmistettiin kesävieraiden\nlähtöä. Vaatteita silitettiin, koreja ja matkalaukkuja tuotiin esille,\nja Aini kantoi puhtaat, silitetyt vaatteet sylillisen toisensa perästä\nylisiin ja auttoi tovereitaan niiden laittelemisessa. Nyt olivat vaan\nmuutamat pikkukapineet, piirustuskirjat, kuivatut kukkasvihot y. m.\nsellaiset jälellä, -- ne sitte viimeiseksi pistettiin matkalaukkuun.\nKyökissä leivottiin lämpömäisiä, ja puutarhassa oltiin marjoja\nnoukkimassa matkaeväiksi.\n\nPäivällä oli oltu jäähyväisretkellä metsiin ja lehdikköihin ja illalla\nlähdettiin vielä kerran järvelle. Soudeltiin pitkin rantoja kaikkia\ntuttuja paikkoja katsomaan, poikettiin milloin mihinkin pieneen lahteen\nja salmeen, vielä kerran niiden kauneutta ihailemaan. Vihdoin laskettiin\nmaalle erääsen pieneen saareen, jossa kesän kuluessa oli vietetty niin\nmonta hauskaa hetkeä. Siinä oli rannalla pieni koivikko, johon he kerran\nkesällä olivat turpeista laittaneet mukavia istuimia ja pienen pöydän.\nTänne nyt istuttiin lepäämään kauniin kesäillan tyyneydessä.\n\n-- Koskahan tällä tavoin taas kaikki ollaan yhdessä? alkoi Elsa. Kuinka\ntämä kesä onkin oikein lennähtänyt loppuun!\n\n-- Niin, mutta hirveän hauska se on ollut, sen vaan tiedän, sanoi Leeni.\nMinun tekisi mieli tulla tänne vaikka joka ikinen kesä.\n\n-- Vaan jos päätetäänkin, että ensi kesänä taas kokoonnutaan tänne,\nkaikki me, jotka olemme viettäneet kesää täällä yhdessä, ehdotti Elsa.\nTullaan tänne tietysti käymään vaan ja vietetään yhteinen muistojuhla,\n-- eikö se olisi kovin hauska taas tulla yhteen näkemään, mitenkä olemme\nkehittyneet tämän vuoden kuluessa?\n\n-- Minä tiedän vieläkin paremman ehdotuksen, -- kuulkaa vaan, lausui nyt\nArvi innokkaasti. Ensi keväänä toukokuun lopussa kutsun teitä kaikkia\nviettämään juhlaa Helsingissä, -- tai vielä paremmin meidän huvilassamme\nsaaristossa, -- katsokaa, minun ylioppilasjuhlaani. Silloin on minulla\nvalkolakki kultalyyryineen ja aijon kutsua muitakin tovereita sinne. Ja\nsilloin ovat isä ja äitikin kotona iloitsemassa minun onnestani ja\nsilloin tulette sinne kaikki! Ja me pidämme puheita ja laulamme ja\ntanssimme ja -- -- -- -- -- -- -- --\n\n-- Ja silloin olen minäkin jo lopettanut kouluni ja olen täysikasvanut\ntyttö ja laitan itselleni ihan valkoisen puvun sinun juhlaasi, -- onko\nsiellä hyvin kaunista siellä teidän huvilassanne? kysyi Elsa.\n\n-- On, siellä on korkeat kalliot ja aava meri edessä, -- oi, jos\ntietäisit, kuinka monta kertaa olen seisonut siinä kalliolla ja\nkuunnellut meren aaltojen loisketta ja kuusien kuisketta ja unelmoinut\nsuuria ihania unelmia, -- niin, Elsa, kun vaan tulet sinne, saat sinä\nnähdä ja tuntea jotakin sellaista, ettet koskaan ennen! Ja te kaikki\nmuutkin ja sinä Aini, tulethan sinäkin minun ylioppilasjuhlaani? kysyi\nArvi ystävällisesti kääntyen Ainiin.\n\nAini oli kuunnellut Arvia tuska sydämessään. Elsa, ja aina vaan Elsa!\nVaan kun hän sitte kääntyi Ainiinkin ja niin ystävällisesti pyysi\nhänetkin sinne, haihtuivat kaikki muut tunteet, ja hänen sydämensä\ntäyttyi ilolla siitä, että hänkin pääsisi mukaan ja saisi nähdä kaikkea\ntuota kaunista ja nähdä Arvin ylioppilaslakki päässä.\n\n-- Meidän, Leenin ja minun, on kylläkin helppo päästä sinun juhlaasi, me\nkun asumme Helsingissä, sanoi Väinö. Ja toivotaan että sinäkin, Lauri,\nsilloin olet siellä, -- minä ainakin annan sinulle pääsytodistuksen\n6:lle luokalle mihin kouluun hyvänsä.\n\n-- Historiansa hän myöskin osaa niinkuin vettä vaan, vakuutti Leeni.\nVielä tänä aamuna minä häneltä kuulustelin kaikki kuninkaat, ja hän\ntiesi sellaisiakin, joita ei mainita kirjassa.\n\n-- Kolmen päivän perästä saatte sen kaikki nähdä, vastasi Lauri\ntyynesti. Hän oli ollut erittäin ahkera viime aikoina ja nytkin oli\nhänellä saksan kielioppi mukana.\n\nEster oli mennyt vähän syrjälle ja istunut ihan hiljaa piirustaen\ntoveriensa kuvat, kun nämä siinä istuivat hauskassa piirissä innokkaasti\npuhellen. Nyt hän toi taulun heille katseltavaksi, ja jokainen siinä\nilolla tunsi oman kuvansa.\n\n-- Sitte kun tulet oikein taiteilijaksi, mainioksi taiteilijaksi, niin\nsinä maalaat meidät kaikki oikein suureen tauluun ja lähetät sen\nPariisin näyttelyyn. Vaan tämän taulun me jätämme Tuomarilaan muistoksi\ntästä hauskasta kesästä, ehdoitti Elsa. Ja Ester lupasikin sen antaa,\nkun hän ensin vähän oli sitä täydentänyt.\n\nTakaisin lähtiessä oli täysikuu jo noussut taivaalle ja kuvastui tyyneen\nlahteen. Kaikki istuivat ääneti, Aini ja Lauri soudellen, toiset vaan\nhiljaa katsellen luonnon kesäistä, ihanuutta, joka pian oli muuttuva\nsyksyn kellertävään kauneuteen.\n\n-- En tiedä, mistä enemmän pidän, aavan meren suurenmoisesta luonnosta\nvai sisäjärvien viehättävästä kauneudesta, sanoi vihdoin Väinö. Kun\nsitte kerran pääsen etelämaiden luontoa ihailemaan, niin tokkohan\nkuitenkaan koskaan tulen löytämään niin ihania, niin suloisia ja\nrakkaita paikkoja kuin täällä omassa maassa on?\n\n-- Niin, onhan isänmaa aina oleva ihanin ja rakkain maa koko maailmassa\nja kotiseutu rakkain paikka isänmaassa, vastasi Aini.\n\n-- Vaan sittekin mieleni palaa tuonne kauas suureen, avaraan maailmaan,\nsanoi Ester. Siellä saan nähdä kaikki mitä löytyy kaunista ja ihanata ja\nsuurta, siellä saan ihailla sellaisia taideteoksia, etten koskaan\ntäällä. Niin, isä on luvannut minulle, että kohta kun olen lopettanut\nkouluni pääsen muutamaksi vuodeksi ulkomaille maalaustaidetta\nharjoittamaan. Hänen olisi itse ennen nuoruudessaan tehnyt mieli lähteä\nsinne, vaan hänellä ei silloin ollut tilaisuutta sitä tehdä.\n\n-- Kummallista, kun minun ei ollenkaan tee mieli pois täältä omasta\nmaastani, vakuutti Elsa. Enkä luule tulevani koskaan lähtemään\nulkomaille, -- ellei kuitenkin hääretkelle, lisäsi hän nauraen. Viihdyn\ntäällä niin erinomaisen hyvin keskellä koivumetsiä ja sinijärviä ja olen\npäättänyt kerran rakentaa itselleni majan jonkun pienen järven rannalle,\njohon sitte kokoon ympärilleni joukon pieniä köyhiä lapsia. Tämä on\nminun tulevaisuuden tuumani.\n\n-- Aijon minäkin jäädä tänne omaan maahani ja oman majan aijon minäkin\nitselleni rakentaa, puhui Arvi. Ja valoa ja lämpöä täynnä tulee se\nmajani olemaan, sen minä vakuutan. Enkä aijo siinä yksin asua, vaan\nkaksi tulee meitä siinä elämään. En ole ajatellut köyhiä lapsia, vaan\nkaiken hyvän ja jalon, kodin, kansan ja isänmaan hyväksi aijon minä\nelämäni työn uhrata.\n\n-- Koti, kansa ja isänmaa, -- siinä ne, joille minäkin tahdon elämäni\nantaa, sanoi Aini totisesti. Vasta tänä kesänä on se minulle oikein\nselvinnyt, vaikk'en vielä tiedä millä tavalla sitä voin elämässäni\ntoteuttaa.\n\n-- Lauletaan Maammelaulu, nyt kun tulemme rantaan, ehdoitti samassa\nLeeni. Sehän sopisi niin erinomaisen hyvin nyt, kun olemme näin\njuhlallisia. Kah, siinä seisoo pihalla kaikki leikkuuväki, lauletaan\nheille, sepä vasta kuuluisi joltakin heidän korvissaan! Ja samalla se\nolisi jäähyväislaulu meidän hauskalle kesälle täällä Tuomarilassa.\n\n-- Niin, ja tervehdyslaulu minun uudelle elämänuralleni Helsingissä,\nlisäsi Lauri.\n\nJa Maammelaulun kaikuessa laskivat he veneet rantaan.\n\nVarhain seuraavana aamuna lähdettiin Tuomarilasta kahdella hevosella\nasemalle. Toisella vei renki kaikki matkatavarat, toisella taas ajoivat\nLauri, Ester, Väinö ja Leeni. Elsa ja Arvi olivat tahtoneet ajaa\npolkupyörällä, nämä kun myöskin olivat saatettavat asemalle.\n\nHe jäivät sentähden vielä vähäksi aikaa verannalle istumaan, siksi kuin\ntoiset olivat ennättäneet jonkun matkaa edelle. Vielä kerran johtuivat\nmuistiin kaikki hauskat kesäiset hetket ja oltiin yksimielisiä siitä,\nettei kukaan heistä ennen ollut viettänyt niin hauskaa kesää.\n\nYhtäkkiä nousi Elsa ja läksi verannalta alas rantaan. Sieltä tuli hän\npian takaisin kädet täynnä lemmikkikukkia.\n\n-- Muistatko, Aini, kun kesän alussa olimme lemmikkejä poimimassa samana\npäivänä kun Arvi ja Ester tulivat tänne? Silloin arvelin, tulisivatko ne\nkaiken kesää kukoistamaan yhtä kauniisti, ovatko ne todellakin niin\nuskollisia kuin heidän sinivärinsä ilmoittaa. Katsokaa nyt, eivätkö ole\naivan yhtä sinisiä kuin silloinkin?\n\n-- Anna ne minulle, Elsa, uskollisuuden merkiksi, pyysi Arvi hiljaa.\n\nElsa jakoi kukkia Arville ja Ainille ja järjesteli loput kimppuun\nverannan pöydälle.\n\n-- Nämä minä jätän tänne Tuomarilaan todistukseksi siitä, että minäkin\nolen uskollinen ja pian tulen tänne takaisin, sanoi Elsa iloisesti.\n\nKun Arvi ja Elsa lakkiaan heiluttaen läksivät polkupyörillään\nTuomarilasta, jäi Aini veräjälle heitä katselemaan, silmät täynnä\nkyyneleitä. Siinä he nyt menivät, Elsa serkku, josta hän oli pitänyt\nniin paljon ja Arvi, -- koko hänen kesäilonsa! Oi, jos hän olisi päässyt\nmukaan, jos hänkin olisi päässyt Helsinkiin lukemaan ja oppimaan\nniinkuin nuo muut ja Arvikin! Hän olisi tahtonut seurata häntä ja hänen\ntyötään, hän olisi tahtonut olla missä Arvikin oli. Olisi tahtonut\ntietää mitä hän siellä teki, mitä hän ajatteli ja tunsi -- -- -- -- --\n\nVaan hänen täytyi nyt odottaa kokonainen vuosi ja ainoastaan\najatuksissaan seurata Arvia siellä Helsingissä. Vaan kyllä hän sen\nmielellään tekikin, -- hän tahtoi jäädä tänne ilolla ja uskollisuudella\ntäyttämään velvollisuutensa. Sillä keväällä hän pääsisi Helsinkiin ja\nArvin ylioppilasjuhlaan!\n\n\n\n\nV.\n\n\nLauri oli päässyt realilyseon 6:lle luokalle ja oli tutkinnossa oikein\nkunnostanut itsensä. Hän kirjoitti tästä kotiinsa jonkunmoisella\nvoitonriemulla, sillä isä oli kaiken aikaa hyvinkin epäillyt Laurin\ntietoja. Kirjeen lopussa hän sitte ikäänkuin sivumennen kysyi, kuinkahan\ntuon polkupyörän kanssa nyt kävi, jonka isä oli hänelle luvannut, kohta\nkun hän pääsisi 6:lle luokalle. Isä ja äiti tuumasivat ensin yhdessä,\ntokkohan nyt enään näin syksyllä olisi syytä polkupyörän ostamiseen.\nVaan kun Aini sitte kehoitti heitä heti täyttämään lupauksensa, lähetti\nisä hänelle rahat, kuitenkin samassa varoittaen häntä syrjäyttämästä\nkoulutyötään polkupyörän tähden.\n\nLauri tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, kun uusi, kiiltävä\npolkupyörä nyt oli hänen omansa, ja hän säilytti sen huoneessaan\nsänkynsä vieressä. Hän asui erään vanhan neidin luona, joka oli tuomarin\nsukulainen ja jolla oli pari muutakin koululaista. Lauri oikein nautti\nuusista oloistaan. Koulussa oli kaikki niin peräti toista kuin siellä\npikkukaupungissa, -- niin järjestettyä, komeata ja kaunista. Hän kulki\nkoulun leveitä käytäviä niin suorana ja tietoisena siitä, että hänellä\nnyt oli täysi oikeus kaikkeen tähän, -- kesäisen kovan työnsä kautta.\nKorkeat, valoiset kouluhuoneet tekivät hänen mielensä kohta iloiseksi,\nja toverien paljous oli hyvinkin Laurin mieleen, hän kun luonnoltaan oli\nseuraihminen.\n\nJa toverit myöskin pitivät hänestä ja tahtoivat hänet mukaansa\npolkupyörä- ja muille retkille. Iltapäivällä läksivät he tavallisesti\nläksyt luettuaan kauas Kaisaniemen kautta Eläintarhaan, jossa sitä usein\npistäyttiin Alppilaan kahvia juomaan. Tämä oli kuitenkin toista kuin\nennen siellä pikkukaupungin leipäkaupassa, -- ja Lauri joi kahvia ja söi\nleivoksia ja tarjosi muillekin. Vaan maksoi se myöskin koko joukon\nenemmän kuin siellä. Isä oli kyllä Laurille antanut rahaa hänen\nyksityisiä tarpeitaan varten, vaan viikon kuluttua olivat hänen rahansa\njo melkein lopussa.\n\nTäällä olikin niin paljon sellaista, jota mieli teki! Nuo kauniit\nleivokset ja makeiset kauppojen komeissa ikkunoissa houkuttelivat Lauria\nniin voimakkaasti, ettei hän millään tavalla voinut vastustaa. Ja kaikki\nnuo ihanat hedelmät sitte halleissa ja kauppatorilla! Kun hän vaan ensin\noli saanut niitä kaikkia vähän maistaa, niin kyllä hän sitte taas olisi\nsäästäväinen, tuumasi hän.\n\nVaan kun tämän lisäksi tuli varsinaisten koulutarpeiden, uusien kirjojen\ny. m. ostaminen, niin Laurin täytyi isältä pyytää enemmän rahaa. Tämä\nkyllä lähettikin vaan kirjoitti samassa vakavan kirjeen, josta Lauri\nhuomasi isän epäilevän hänen säästäväisyyttään. Tämä koski Lauriin, isä\nkun oli hänelle viime aikoina antanut niin paljon rahaa, ja hän päätti\nkoettaa olla tuhlaamatta.\n\nJos hän kieltäytyisi menemästä toveriensa kanssa, niin hän ehkä paremmin\nvoisi vastustaa tuota tuhlaamisen halua, ajatteli hän kerran ja päätti\npysyä kotona koko iltapäivän. Vaan aika tuli hänelle pitkäksi, kun hän\nläksyt luettuaan istui yksin kamariinsa suljettuna. Silloin johtui\nyhtäkkiä hänen mieleensä kesäiset toverit, joita hän kaiken tämän\nuutuuden tähden melkein oli unohtanut. Arvi ja Ester ja Väinö ja Leeni\nsitte! Kuinkahan hänen matematiikkansa kanssa olikaan käynyt, -- ja hän\nkun oli luvannut Leeniä auttaa! Ja Lauri puki kiireesti päällensä ja\nläksi kauppias Borgströmin luo.\n\nSinne tultuaan soitti hän vähän ujosti, sillä komeat käytävät suuressa\nkivirakennuksessa olivat tehneet häneen hieman juhlallisen vaikutuksen.\nTämä kuitenkin kohta haihtui, kun etehisessä Leeni oikein riemusilmin\ntuli häntä vastaan.\n\nMiks'ei Lauri ollut ennen tullut, -- hän oli Lauria niin kovin, kovin\nodottanut ja olisi itse tullut hakemaan, jos vaan olisi tiennyt missä\nasui. Hän oli kuullut Laurin saaneen polkupyörän ja nyt hän tahtoi\nhänetkin mukaan, kun toveriensa kanssa läksi ajamaan. Vaan tänään\nhänellä kuitenkaan ei ollut aikaa siihen, sillä nyt oli taas tuo ikävä\nmatematiikan päivä, jolloin hän sai istua tuntikausia laskemassa eikä\nsittekään päässyt kaikista noista laskuista selville. Vähän helpompi\nhänellä kuitenkin oli ollut sen jälkeen kun Lauri oli hänelle näyttänyt\nnuo vaikeat \"knopit\", vaan nyt oli siinä taas joukko probleemeja, joista\nhän ei millään tavalla selvinnyt. Hän oli käynyt kahdenkin toverinsa\nluona, vaan eivät hekään niitä ymmärtäneet eikä hän enään kehdannut\nmennä muualta kysymään. Vaan mikä hätä tässä nyt enään oli, kun Lauri\noli tullut häntä auttamaan.\n\nLeenin sanoja kuunnellessa Laurin sydän oikein keveni. Isän kirje ja\nyksinäisyys siellä kotona olivat tehneet hänen mielensä alakuloiseksi,\nja nyt tuo Leenin ilo ja hänen luottamuksensa Lauriin oikein lämmittivät\nhäntä. Tuota luottamusta hän ei saisi pettää! Ja hän läksi Leenin kanssa\ntämän kamariin ja alkoi hänelle selittää, mitenkä nuo vaikeat probleemit\nolivat käsitettävät. Pian olivatkin ne kaikki suoritetut, ja iloisena\nvei Leeni Laurin veljensä luo, joka tavallisuuden mukaan istui\npiirtämässä.\n\nVäinö oli Leenin mielestä viime aikoina ollut niin kovin alakuloinen ja\nyksinään oleskellut kamarissaan eikä niin paljon kuin ennen seurustellut\ntoveriensa kanssa. Se varmaankin nyt ilahuttaisi Väinöä, kun taas sai\nnähdä Laurin, tuumaili hän. Ja siinä Leeni ei erehtynytkään. Nyt\nmuistuivat mieleen kaikki hauskat kesäiset hetket ja yhteiset iloiset\nretket, ja myöhään iltaan asti istuivat he juttelemassa. Väinö ja Leeni\nläksivät sitte Lauria saattamaan, jotta saisivat nähdä missä hän asui.\nJa Laurin täytyi luvata Leenille, että hän ainakin joka toinen päivä\ntulisi heitä katsomaan.\n\nVäinö oli todellakin kaupunkiin tultuaan jollakin tavalla muuttunut, sen\nkaikki toveritkin huomasivat. Lahjakkaana, iloisena ja kaikkien\nsuosittuna oli hän aina ollut ensimmäisenä kaikissa kouluhommissa.\nJuhlakonventeissa ja muissa tilaisuuksissa oli hän aina ollut ohjelmain,\nkuvaelmain y. m. toimeenpanijana, ja sanomalehteen hän sekä piirusti\nettä kirjoitti. Vaan tänä syksynä, kun taas aijottiin ruveta\nsanomalehteä ja konventteja toimittamaan, niin Väinö ei ollenkaan enään\nollut niin halullinen auttamaan. Hänellä ei ollut aikaa, koulutyö vaati\nniin paljon ja sitä paitsi täytyi hänen ahkerasti piirustaa, puolusti\nhän itsensä, kun toverit syyttivät häntä välinpitämättömyydestä. Leeni\nei oikein enään ymmärtänyt veljeään, ja hän päätti kysyä häneltä, mikä\nhäntä oikein vaivasi.\n\nKerran kun Väinö ikäänkuin sivumennen tiedusteli sisareltaan, oliko hän\ntavannut Esteriä, alkoi Leeni uskoa, että Väinöllä oli Arvia ja Esteriä\nikävä, he kun niin paljon kesällä olivat olleet yhdessä, -- aivan\nniinkuin hän ja Laurikin. Hän ehdoitti sentähden veljelleen, että he\nmenisivät heitä katsomaan.\n\nVaan silloin kertoi Väinö hänelle, että hän pari kertaa kadulla oli\ntavannut Esterin. Vaan tämä kun kulki toveriensa kanssa oli häntä vaan\nhyvin lyhyesti tervehtinyt eikä ollenkaan puhutellut, vaikka Väinö\nvartavasten oli pysähtynyt. Hänen toverinsa olivat olleet hyvin hienoja\ntyttöjä ja he olivat poikenneet Ateneumiin ja luultavasti myös jääneet\nsinne. Ainakaan hän ei nähnyt heidän tulevan sieltä pois, vaikka puolen\ntunnin aikaa oli käynyt siinä odottamassa. Ester oli kesällä kertonut\naikovansa ottaa piirustustunteja, ja tätä samaa oli nyt hänkin ruvennut\ntuumimaan. Koska hän aikoi arkkitehdiksi, niin tämä kyllä olisi hänelle\naivan välttämätöntä.\n\n-- Niin, kyllä se minustakin, sanoi Leeni vakuutettuna -- ja jos sinä\nvaan tulet yhtä iloiseksi kuin ennenkin, niin minä mielelläni kieltäydyn\nsinun seurastasi, ja sinä saat mielesi mukaan piirustaa niin paljon kuin\nsinua haluttaa. Vaan en tahdo uskoa, että Ester olisi ylpeä. Olihan hän\naina kesällä niin kovin vaatimaton ja ystävällinen, erittäinkin sinua\nkohtaan.\n\n-- Niin, se oli siellä maalla kesän aikana. Täällä kaupungissa hänellä\non niin paljon muita ja hienompia tuttavia, ettei hän meitä muistakaan,\n-- minä kerran näin hänet kävelevän erään hyvin hienon upseerin kanssa.\n\n-- Niin, nehän ovat olevinaan niin hienoa väkeä, nuo sotaherrat, ja\nmehän olemme vaan porvarikansaa. Vaan mitä me siitä, -- jos Ester\ntodellakin ylpeilee säädystään, niin hän ei ansaitse, että me hänestä\nvälitämme.\n\n-- Kyllä minä sittekin välitän, -- kunhan vaan saisin hänen kanssaan\npuhua! Meillä oli kesällä niin paljon yhteisiä asioita ja hauskoja\ntuumia. Hän ei ole niitä unohtanut, se on mahdotonta.\n\n-- No, mene hänen luokseen sitte ja puhu! Tai minä tiedän paremman\nkeinon, -- lähden sinne ja kutsun Arvin ja Esterin tänne. Sanon, että\nmeillä on kesäläisten kokous.\n\nJa kun Väinö ei tätä vastustanut, päättyi asia siihen, että Leeni eräänä\npäivänä meni Laurin luo ja pyysi hänet mukaan eversti Eekille. Sillä hän\nrohkeni paremmin Laurin kanssa kuin ihan yksin näin ensi kerran.\n\nEräs vanha hieno rouvashenkilö otti heidät vastaan ja kysyi heidän\nasiataan. Vai niin, he olivat Arvin ja Esterin kesätovereita, hän oli\nkyllä kuullut heistä puhuttavan. Vanhemmat eivät olleet kotona, vaan\nnuoret varmaan ilahtuvat heidät nähdessään.\n\nHe vietiin suureen komeaan saliin, täynnä kukkia, tauluja ja\ntaideteoksia. Leeni ei tiennyt pitikö hänen istua vai seisoa, ja Lauri\nseisoi ensin oven suussa vaan rupesi sitte kulkemaan ympäri huonetta\nkatsellen ja ihmetellen kaikkea tuota komeutta. Ketään ei näkynyt eikä\nkuulunut, ja he alkoivat jo epäillä, olivatko todellakin joutuneet\noikeaan paikkaan. Vihdoin kuitenkin aukeni ovi ja palvelija käski heidät\nastumaan sisään nuoren neidin kamariin.\n\nEster tuli heitä vastaan kylläkin ystävällisesti vaan kuitenkin vähän\nvieraana. Hän näytti vieläkin pitemmältä, solakammalta ja kauniimmalta\nhienossa kaupunkipuvussa kuin siellä maalla lyhyissä kesähameissaan.\nLeeni oli niin hämillään, ettei hän ollenkaan muistanutkaan varsinaista\nasiataan, vaan istui ääneti ja vastasi ainoastaan Esterin kysymyksiin.\nLaurille alkoi kaikki tämä juhlallisuus käydä ikäväksi, hän nousi ylös\nja rupesi täälläkin Esterin hienoja pikkukapineita katselemaan.\n\nSilloin tuli Arvi sisään, ja heti huomattuaan heidän vaikean asemansa,\nalkoi hän puhua heidän kanssaan yhteisistä kesämuistoista. Pian olikin\nvieras mieliala kokonaan haihtunut, ja kun Lauri sitte rupesi\njuttelemaan vanhalla hauskalla tavallaan, oltiin pian entisellä tutulla\nkannalla. Niin sydämmellisesti hän ei ollut nauranut sen jälkeen kun\nkaupunkiin tuli, väitti Ester, eikä Leeni hänessä enään huomannut\nminkäänlaista ylpeyttä. Väinö oli erehtynyt, Ester oli kai vain ollut\nvähän ujo häntä tavatessaan, arveli Leeni.\n\nArvi kysyi tarkkaan kaikkia, kysyi Ainia ja Elsaakin, oliko heiltä\nmitään kuulunut. Eikö kukaan heistä ollut kirjevaihdossa Elsan kanssa?\nOlisi ollut hauska, jos he kaikki olisivat voineet olla täällä yhdessä\nniinkuin kesällä hauskassa Tuomarilassa.\n\nNyt uskalsi Leenikin puhua varsinaista asiataan ja ehdottaa, että he\nkaikki kokoontuisivat heidän luokseen yhteisiä kesämuistoja\nvirkistämään. Kaksi heistä oli kyllä poissa, vaan he voisivat sitte\nvaikka kirjoittaa näille yhteisen kirjeen, niin että sittekin tuntuisi\nikäänkuin olisivat hekin olleet mukana. Arvi voisi sen tehdä, hän kun\nosasi niin kauniisti kirjoittaa. Ja Ester voisi siihen piirtää jotakin\nniinkuin ennen kesälläkin.\n\nLeenin ehdotus otettiin kohta vastaan suurella suostumuksella. Arville\nja Esterille tulisi tämä olemaan jonkinmoisena virkistyksenä heidän\nykstoikkoisessa elämässään vanhempien poissaollessa. Ja vaik'ei Ester\ntahtonut sitä itselleenkään myöntää, kaipasi hän kuitenkin tuota\nyksinkertaista toverimaista seurustelua, johon hän kesällä Tuomarilassa\noli tottunut.\n\nPäätettiin siis, että Arvi ja Ester jonakin päivänä seuraavalla viikolla\ntulisivat Väinön ja Leenin luo yhteistä kesäläiskokousta viettämään. Ja\nLauri ja Leeni läksivät iloisella mielellä kotia, -- Leeni veljelleen\nkertomaan, että Ester oli ollut niin kovin ystävällinen eikä vähintäkään\nylpeä.\n\n\n\n\nVI\n\n\nTuomarilassa oli syksy kulunut ahkerassa työssä ja toimessa. Syysilmat\nolivat olleet kirkkaat ja kauniit, ja kaikki oli sentähden onnistunut\nerittäin hyvin. Jo olivat riihet melkein kaikki tapetut, kevätvilja oli\nkylvetty ja perunat ja kyökkikasvit olivat otetut maasta. Papuja oli\npieniksi leikattuina suolattu suuriin pyttyihin, herneitä oli pantu\npulloihin, puoloja sekä omenia keitetty, ja kaikki sitte viety suureen\naittaan talven varaksi. Tuomari oli itse ollut pitämässä huolta kaikista\nulkotöistä, ja sisällä taas oli tuomarin rouva aamusta iltaan asti ollut\nalituisessa puuhassa. Aini oli häntä ahkeraan auttanut kaikissa näissä\ntoimissa ja tehnyt sitä iloisella mielellä.\n\nHänelle olivat nämä erilaiset syystoimet tuottaneet uutuuden viehätystä,\nhän kun nyt ensi kerran moneen vuoteen oli kotona näin syksyllä.\nErittäinkin miellyttivät häntä työt puutarhassa, jossa paikottain\nvieläkin vihreät puut muistuttivat kesäisiä päiviä. Joskus meni hän myös\nrantaan ja seisoi siellä syystuulessa, hengittäen rintansa täyteen\nraitista ilmaa; tuntui kuitenkin väliin niin kummallisen ahtaalta tuolla\nsisällä noissa alituisissa taloustoimissa. Ja kesävieraiden lähdettyä\noli joskus myös tuntunut niin tyhjältä. Hän ei oikeastaan heidän\nseuraansa ikävöinyt, sillä hän oli tottunut olemaan yksin ja pitikin\nyksinäisyydestä. Vaan jotakin hän tässä kuitenkin kaipasi, vaikkei\nitsekään tiennyt mitä.\n\nPäivät kuluivat kuitenkin nopeasti monenmoisissa toimissa, ja kun hän\niltasin laskeutui levolle, oli hän tavallisesti niin väsynyt, että uni\nhänet heti valtasi. Hän siis ei joutanut sen enempää antautumaan\nmielialojensa ja tunteittensa valtaan; joskus vaan, kun Laurilta tuli\nkirje Helsingistä, hän sitä lukiessaan ei voinut olla huokaamatta.\nKuitenkaan hän ei koskaan lausunut vanhemmilleen pienintäkään\ntyytymättömyyden sanaa.\n\nVaan syksyn kuluessa, kun työt ja toimet alkoivat vähentyä ja olot\nTuomarilassa tulivat hiljaisemmiksi, kasvoi yksinäisyyden ja tyhjyyden\ntunne Ainissa yhä valtavammaksi. Hän oli muuttanut ylisiltä omaan\npieneen huoneeseensa, ja tänne hän nyt järjesteli kaikki omat tavaransa.\nKirjansa asetti hän hyllylle, järjesti kirjoituspöytänsä samaan tapaan\nkuin ennen kouluaikana, ja usein istui hän tässä yksin kaikkea tätä\nkaiholla katsellen.\n\nHän muisteli kouluaikaansa ja opettajiaan, joihin hän kaikella\nsydämellään oli ollut kiintynyt. Hän olisi niin mielellään tahtonut\nkäydä koulua vielä monta vuotta, olisi tahtonut niin paljon vielä oppia.\nOpettajat olivat koulun loppuessa kehottaneet oppilaitaan laajentamaan\ntietojansa, tutkimaan yhä edelleen ja kehittämään sielunlahjojansa. Ja\nhän olikin hankkinut kaikenlaista kirjallisuutta, jota hän aikoi lukea.\n\nVaan ei se lukeminen oikein tahtonut näin yksinäisyydessä sujua ja sitä\npaitsi ei hän mielestään voinut istua kirjan ääressä, kun talo oli\ntäynnä työtä ja useinkin tarvitsi hänen apuaan. Ehkä sitte myöhemmin\ntalvella kävisi paremminkin, kun illat olivat pitkät ja syystoimet\nkaikki loppuneet.\n\nNyt tuli hänen ensin ajatella muita, sitten vasta itseään. Hän oli\naikonut ruveta opettamaan talon torpparien lapsia, ja sentähden läksi\nhän eräänä sunnuntai-iltapäivänä heidän luokseen. Hän kulki mökistä\nmokkiin, torpparin muijat kiittivät nuorta neitiä, joka tahtoi heitä\nauttaa, ja Aini käski lasten tulemaan Tuomarilaan ensi pyhänä; siksi\naikoi hän hankkia heille kirjat ja taulut. Tätä kuullessaan näyttivät\nlapset niin iloisilta, että Aini toivoi saavansa opetustuumastaan vielä\npaljonkin iloa. Täten hän nyt jollakin tavalla käyttäisi voimansa ja\ntietonsa muiden hyväksi, -- ei hän uskaltanut sanoa isänmaan hyväksi,\nvaikka niin mielellään olisi tahtonut. Sillä juuri siihen olivat\nopettajat heitä nuoria kehottaneet ja siihen myöskin hänen halunsa\npaloi.\n\nEräänä iltana tuli Ainille postissa kirje Helsingistä, jossa ei ollut\nLaurin käsiala. Aini ei ollut kirjevaihdossa muuta kuin parin\nmaaseutulaisen toverin kanssa, ja tämä oli sentähden aivan odottamaton\nkirje. Hän aukaisi sen, veri tunkeutui poskiin, -- se oli Arvilta!\n\n-- Kuinka ystävällistä ja kohteliasta, sanoi tuomarin rouva. Niin, Arvi\nolikin aina ollut niin erittäin hieno poika.\n\nAinin kädet vapisivat Arvin kirjettä lukiessaan. Siinä oli ensin\nterveisiä ja ystävällisiä sanoja kaikille Tuomarilan asukkaille; vaan\nsitte oli siinä vielä erityisiä sanoja Ainille, Arvin sydämen ajatuksia,\njoita hän sanoi lausuvansa ystävälle, joka häntä ymmärsi. Ainin sydän\nsykki ilosta. Arvin ystävä, -- niin, se hän tahtoi olla, se hän tunsi\nolevansa koko sydämensä pohjasta!\n\nKirjeen lopussa Arvi sitte kysyi Elsaa ja mitä Aini hänestä oli kuullut.\nHän tiesi Elsan syntymäpäivän olevan näin syksyllä ja tahtoi mielellään\ntietää päivän. Sentähden hän pyysi Ainin siitä kirjoittamaan, sitte kun\nhän muutenkin kirjoitti hänelle, sillä hän toivoi Ainin hyvinkin pian\nvastaavan hänen kirjeesensä.\n\nAini kätki Arvin kirjeen suljettuun laatikkoon pyhimpien muistojensa\njoukkoon. Iltasin kun hän sitte laski levolle, otti hän aina kirjeen\nesille ja luki sen uudestaan.\n\nHän päätti vastata siihen, vaan mitä hän Arville kirjoittaisi? Eihän hän\nvoinut sydämensä syvimpiä ajatuksia ilmi lausua, eihän hän voinut sanoa,\nkuinka hän häntä kaipasi, kuinka hänen mielensä paloi sinne? Arvi ei\nsuinkaan olisi sitä ymmärtänyt, Aini kun niin monta kertaa kesällä oli\npuhunut tehtävistään täällä rakkaassa kodissaan. Siitä hän nytkin voisi\nArville kirjoittaa, vaan mistä tehtävästä? Taloudellisista töistäänkö,\nsunnuntaikoulustaan vai luvuistaan? Se oli kaikki niin vähäpätöistä ja\npientä, ettei hän siitä kehdannut puhuakaan. Ei, jos hän tahtoisi olla\nsuora ja kirjoittaa Arville niinkuin todelliselle ystävälle, niin hänen\ntäytyisi paljastaa itsensä, tyytymättömyytensä ja kaipauksensa. Ja sitä\nhän ei tahtonut, ainakaan ei nyt vielä.\n\nSentähden hän nyt kirjoitti aivan lyhyesti, kiittäen kirjeestä ja\nkertoen yhtä ja toista Tuomarilan oloista. Samassa hän ilmoitti myös\nElsan syntymäpäivän, -- se varmaankin tulisi ilahuttamaan Elsaa, kun hän\nArvilta saisi onnentoivotuksen syntymäpäivilleen.\n\nLoppupuolella syksyä Aini sitte kerran sai Elsalta pitkän kirjeen. Se\noli täynnä iloisia kertomuksia koulusta ja huveista.\n\nTämä oli nyt Elsan viimeinen kouluvuosi, ja siellä pikkukaupungissa\nolivat korkeimman luokan tyttökoulu-ja lyseolaiset kaupungin tärkeimpiä\nhenkilöitä ja mukana kaikissa. Ja hänellä oli ollut niin kovin hauska!\nOli ollut mukana lyseolaisten juhlakonventeissa ja Suomalaisen Seuran\niltamissa ja kuvaelmissa ja tanssinut kaksi paria kenkiä ihan rikki\nrepaleiksi.\n\nNyt perustettiin par'aikaa luistinklubi, ja siihen saivat koululaisetkin\nottaa osaa. Hän aikoi itselleen valmistaa sievän luistinpuvun,\nsamanlaisen kuin hänen kesällinen polkupyöräpukunsakin, vaan oikein\npaksusta vaatekankaasta. Voi, jos Ainikin voisi olla mukana! Ja kaikki\nmuut kesätoverit, jos hekin olisivat siellä! Hän oli saanut Arvilta\nkirjeen syntymäpäiväkseen ja lahjan, -- Topeliuksen runot sinisessä\nnidoksessa. Ja lehtien välissä oli ollut kuivatuita kukkia,\nlemmikkikukkia.\n\nKun tuomarin rouva oli lukenut Elsan kirjeen ja kuullut kaikista\nhuveista, joissa hän oli mukana, ehdotti hän miehelleen, että Ainikin\nsaisi lähteä kaupunkiin vähän huvittelemaan. Kun nyt tässä talvi oikein\npääsi tulemaan lumineen ja rekikelineen, niin voisi hän lähteä sinne\njouluostoksille. Tuomari suostui tähän mielelläänkin, ja Aini oli siitä\näidilleen kiitollinen.\n\nEräänä aamuna joulukuun alussa, kuin yöllä oli satanut runsaasti lunta\nja keli oli mitä luistavimmillaan, läksi Aini kaupunkiin, jossa Elsa\nkävi koulua. Isä oli hänelle antanut rahoja kaikenlaisiin ostoksiin ja\nomiinkin tarpeisiin ja Ainilla olikin koko pitkä lista jouluostoksia.\nElsa oli hänen oppaansa ostoretkillä kaupungissa, kulki hänen kanssaan\nkaupasta kauppaan, neuvoi häntä joululahjojen ostamisessa ja oli mitä\niloisimmalla tuulella. Tämä oikein virkisti Ainin tavallisesti niin\ntotista mieltä, ja hän tuli pian Elsan kanssa vielä ystävällisemmälle\nkannalle kuin kesän aikana.\n\nViimeisenä iltana, kun tytöt istuivat Elsan kamarissa ja puhe johtui\nkesäisiin aikoihin ja kesätovereihin, sanoi Elsa aikovansa uskoa Ainille\njotakin, jos tämä vaan ei puhuisi siitä kenellekään. Ja hän otti\nlaatikosta esille joukon kirjeitä, jotka hän näytti Ainille. Aini tunsi\nkäsialan, -- ne olivat Arvilta!\n\n-- Niin, tiedätkö, Aini, hän kirjoittaa minulle aina vähän päästä,\nvaikk'en ole hänelle kirjoittanut muuta kuin kaksi kirjettä. Ja kaksi\nkirjaa on hän minulle lähettänyt, sillä hän tahtoisi minuakin lukemaan\nniitä kirjoja, josta hän itse pitää. Jos sinä tietäisit, kuinka\nkauniisti hän kirjoittaa! Niin kauniita, jaloja ajatuksia ja\nmielipipiteitä en ole koskaan ennen kuullut, aivan toista kuin minun\ntuttavani täällä, jotka tavallisesti vain puhuvat huveista ja sen\nsellaisista. Arvi sitä vastoin kirjoittaa niin totisia, kehottavia\nsanoja, aivan kun olisi joku vanhempi veli. Lue itse, Aini, -- kyllä\nsinä saat, Arvi varmaankin antaisi sinun sen tehdä, sanoi Elsa\nkehottaen, kun Aini näytti viivyttelevän.\n\nAini olikin ensin vetäytynyt takaisin nähdessään Arvin kirjeet. Hänen\nsydämeensä pisti niin kummallisesti, -- Arvi oli Elsalle kirjoittanut\ntuollaisen joukon kirjeitä ja hänelle ainoastaan yhden!\n\nVaan tämä olikin hänen oma syynsä, kun hän silloin niin lyhyesti oli\nvastannut Arvin kirjeesen. Nyt hän ei enään voinut odottaakaan useampia\nkirjeitä, -- ne olivat kaikki tulleet Elsan osaksi. Arvi oli nyt\nvalinnut Elsan ystäväkseen. Ja Elsasta olikin Arvi pitänyt jo ensi\nhetkestä asti, sen hän nyt ymmärsi lukiessaan Arvin kirjeet. Siinä oli\nsellainen hellä, lämmin tunne joka rivillä, jota ei ollut hänen\nkirjeessään. Ja vaikkei hän sitä sanoin ollut siinä ilmoittanut, niin\nymmärsi Aini sen selvästi, -- Arvi rakasti Elsaa.\n\nYmmärsikö Elsa sen itse? Hän oli vielä niin lapsellinen, oli niin\ntottunut siihen, että kaikki hänestä pitivät, ettei tämä ollut hänelle\nmitään niin erinomaista. Jos Elsa vain ymmärtäisi panna tähän oikein\narvoa, ymmärtäisi Arvin syvää tunnetta, niinkuin hän, Aini olisi sen\ntehnyt. Ja hän olisi Arville antanut takaisin koko sydämensä lämpimimmän\nrakkauden, jos hän olisi siitä huolinut. -- -- -- --\n\nSeuraavana aamuna läksi Aini kotiin joulua valmistamaan. Matkalla oli\nhänellä hyvää aikaa miettiä kaikkea mitä tämän viikon kuluessa oli\ntapahtunut, ja raittiissa talvi-ilmassa hän voikin sen tyynesti tehdä.\n\nLumi oli peittänyt maat ja metsät hänen ympärillään valkoiseen pehmeään\nvaippaansa. Aini koetti ikäänkuin koota voimia ympäröivän luonnon\npuhtaudesta voidakseen pitää itsensä vapaana siitä katkeruuden ja\nkateuden tunteesta, joka uhkasi valloittaa hänen mielensä.\n\nMitä oli sitte oikeastaan tapahtunut, -- hänestä tuntui ikäänkuin tämä\nolisi ollut käännekohta hänen elämässään. Oliko hän pettynyt Arvin\nsuhteen?\n\nVaan ei hän koskaan ollut ajatellut Arvia muuta kuin ystävänään,\nrakkaana ystävänään. Ja Arvin ystävänä hän itsekin oli tahtonut olla.\nEikö hän sitte ollut nyt enään? Vai oliko hänen ystävyytensä sammunut\nsamassa hetkessä, kun hän oli huomannut, että Elsa oli Arville rakkaampi\nkuin hän?\n\nJa kaikella vakavuudellaan Aini nyt tutki omaa sydäntään ja tuomitsi\nkuolemaan kaikki kateuden ja katkeruuden tunteet. Ne eivät saisi hänen\njouluiloansa häiritä. Eikö hänellä ollut koti, vanhempia ja veli, joille\nhän voi rakkautensa uhrata, -- ja kaikki nuo hänen pienet koululapsensa\nsitte? Heille hän oli kaupungissa ostanut kullekin oman pienen\njoulukirjansa ja aikoi heille toimittaa iloisen jouluillan. Kuinka hän\nvoisi heille puhua joulun rauhasanomasta ja Vapahtaja-lapsesta, oma\nsydän täynnä katkeruutta? Ei, kaikella voimallaan tahtoi hän tämän\ntunteen poistaa.\n\nJo alkoi pimetä ja tähdet syttyivät taivaalla, kun Aini läheni kotiaan.\nValo loisti sen ikkunoista, ja Aini tunsi kodin turvan niin suloiseksi,\nkun vanhemmat etehisessä sydämellisellä ilolla ottivat hänet vastaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVähitellen olivat Arvin ja Esterin käynnit Borgströmin nuorten luona\nmuuttuneet säännöllisiksi, ja myöskin Lauri kävi siellä melkein\njokatoinen päivä. Hän tiesi nimittäin, että ellei hän tulisi sinne, oli\nLeeni häntä kohta hakemassa, ja sitä hän toveriensa tähden tahtoi estää,\n-- nämä kun vain nauroivat Laurin hartaille tyttötuttaville.\n\nLeeni ei ollenkaan ymmärtänytkään tässä olevan minkäänlaista naurun\nsyytä. Hän oli yhteiskoulussaan oppinut käyttäytymään samalla tavalla\npoikatoveriensa suhteen kuin tyttötoveriensakin, ja hän oli sisaren\nhellyydellä kiintynyt Lauriin. Hän tunsi itsensä niin kovin\nkiitolliseksi Lauria kohtaan, kun tämä häntä auttoi siinä, missä ei\nkukaan muu ollut sitä voinut, tuossa vaikeassa matematiikassa. Tämä oli\nkoko hänen kouluaikanaan ollut hänen kauhistuksensa; vaan siitä oli nyt\nLauri ikäänkuin pelastanut hänet, ja Leeni tahtoi niin mielellään tehdä\njotakin palkitaksensa häntä siitä. Ja hän osti korutavarakaupasta\nkirjoitusmaton, jonka hän aikoi ommella Laurille joululahjaksi.\n\nVaan ei tämä kuitenkaan oikein tyydyttänyt Leeniä. Hän ikäänkuin tunsi,\nettä hän jollakin paremmalla tavalla voisi olla Laurille hyödyksi ja\nettä tämä tarvitsi hänen apunsa. Kuinkahan olikaan oikein hänen\nlaitansa? Leeni oli veljensä kautta kuullut, että Lauri oli joutunut\nhuonojen toverien seuraan, jotka tahtoivat hyötyä hänen anteliaisuudesta\nja hyvästä sydämestään.\n\nKerran kun Lauri ei ollut käynyt heidän luonaan moneen päivään ja Leeni\nsilloin oli mennyt häntä hakemaan, oli Lauri istunut kamarissaan hyvin\nsynkkänä. Eikä Leeni millään tavalla saanut häntä mukaansa. Hän oli\nsilloin koettanut saada selville syyn tähän Laurin alakuloisuuteen, ja\nvihdoin tämä hänelle kertoi joutuneensa kovaan rahapulaan. Hän ei\ntahtonut siitä isälleen kirjoittaa, koska tämä jo oli hänelle lähettänyt\nliiankin paljon rahoja, eikä hän tiennyt keinoa selvitä tästä pulasta.\nLeeni oli silloin häntä auttanut, oli antanut hänelle kaikki säästämänsä\njoulurahat. Ja Lauri oli ottanut ne vastaan sellaisella\nkiitollisuudella, että se ylin määrin palkitsi Leeniä hänen\nuhraavaisuudestaan.\n\nVaan tästä lähin oli Leenillä alituinen huoli Laurista, ja hän päätti\nkaikella tavalla koettaa estää Laurin joutumasta noiden toverien\nseuraan. Hän mietti keinoa, ja vihdoin hänen päähänsä johtui eräs tuuma,\njota hän muutenkin jo tätä ennen oli ajatellut.\n\nHän oli aikonut perustaa seuran, johon kuuluisivat kaikki hänen kesäiset\ntoverinsa ja sitäpaitsi pari muutakin sekä Leenin että Väinön toveria.\nNämä kokoontuisivat heidän luonaan kerran viikossa, ja näissä iltamissa\nolisi heillä aina jokin hyvä asia keskusteltavana. Ja sitte voisivat\nyhdessä lukea jonkun kirjan ja muutenkin esittää jotakin hauskaa ja\nhyvää kukin oman mielensä mukaan. Ja kun he aina kokoontuisivat heidän\nkotonaan, saisi Leeni esiintyä emäntänä ja olla siinä vierailleen\nkohtelias ja tarjota heille hedelmiä ja teetä. Se oli aina ollut Leenin\nmielitoimena istua emäntänä teepöydän ääressä, -- hän oli sitä\nharjoittanut aina äidin kuoltua.\n\nTästä tuumastaan Leeni nyt puhui veljelleen, ja tämä oli kaikin puolin\nsiihen taipuvainen. Leeni kyllä ymmärsi asian, -- Väinöllä oli tämän\nkautta tilaisuus olla Esterin kanssa yhdessä vielä useammin kuin\ntavallisesti. He olivat nyt joutuneet samallaisiin hyviin väleihin kuin\nennenkin, ja sen jälkeen kun Väinö oli alkanut piirustustunteja\nAteneumissa, oli heillä vielä enemmän yhteistä.\n\nEster oli kyllä jollakin tavalla ylpeä. Hän oli kasvanut hienoissa\noloissa, oli tottunut siihen, että kaikki ihailivat häntä ja pitivät\nhäntä kauniina ja lahjakkaana. Ja kodissaan oli hän viime aikoina ollut\nvähän mukana seuraelämässäkin. Vaan isältä peritty syvä taiteilijasielu\noli hänessä kuitenkin voittamassa, ja tämä hänet liitti Väinöönkin. Ja\nVäinön taiteilijainto kasvoi kasvamistaan juuri Esterin kautta.\n\nHän oli usein melkein jättää koulutyönsä tuon piirustuksen tähden, ja\nsen lisäksi kävi hän vielä yliopistossakin estetiikan ja taidehistorian\nluentoja kuuntelemassa. Siellä istui usein Esterikin, ja luentosalin\nkomeiden taideteosten ympäröimänä tuli Väinö niin syvästi liikutetuksi\npyhästä innostaan, että Ester väliin oikein nauroi hänelle, kun he sitte\nyhdessä palasivat luennoilta. Väinö oli viime aikoina kehittynyt ja\nkäynyt miehekkäämmäksi, ja Ester huomasi sen. Hän suosi Väinöä muiden\ntoveriensa rinnalla, puoleksi uhalla, puoleksi todellisella\nystävyydellä. Ja Väinö ei tätä sen enempää miettinyt, vaan oli\nonnellinen taiteilijainnossaan ja Esterin seurassa.\n\nLeenin toimeenpanema seura alkoi toimintansa pienellä juhlallisuudella.\nSiinä piti Arvi alkajaispuheen ja Lauri esitti leikillisen monoloogin,\njonka Väinö oli sepittänyt. Ester soitti pari kappaletta pianolla, ja\nlopuksi keskusteltiin tämän uuden seuran säännöistä ja muista\nvalmistavista asioista. Päätettiin sitte ensi kerran alottaa keskustelua\nurheilun hyödystä.\n\nHe olivat nimittäin kaikki ahkeria urheilun harjoittajia, ja nyt talven\ntullessa oli taas luisteleminen ja hiihtäminen edessä. Tätä\najatellessaan innostuivat he jo edeltäpäin, ja päätettiin joka\niltapäivä, kun vaan oli aikaa, yhdessä lähteä luistelemaan tai\nhiihtämään edes vähäksi hetkeksi. Sillä tavalla he ylläpitäisivät sekä\nruumiin että sielun voimat ja myöskin yhteishenkeä piirissään.\n\nKun kaikki toverit vihdoin iloisina ja kiitollisina lähtivät pois, oli\nLeeni täydellisesti tyytyväinen ensimmäiseen iltamaansa. Tämä seura\ntulisi varmaan pidättämään Lauriakin muista seuroista, ja hän tulisi\ntästälähin varmaankin viihtymään paremmin heidän joukossaan. Lauri oli\nesittänyt monoloogin oikein mainiosti, ja Leeni aikoi koettaa saada\nhänet joka iltamassa esiintymään jollakin tavalla. Sen kautta hän\nparemmin tuntisi itsensä seuraan kuuluvaksi.\n\nJa Väinö ja Ester sitte! Täällä he nyt saivat olla yhdessä vanhalla\ntutulla tavallaan, -- Ester tuntui paljo luonnollisemmalta ja\nyksinkertaisemmalta, ollessaan kesäisten toveriensa seurassa. Ja nuo\nheidän muutkin toverit saivat tässä olla osallisena heidän yhteisistä\nhauskoista hetkistään, joista Leeni usein oli heille kertonut. Ja kaiken\nlisäksi sai hän itse olla siinä ystävällinen ja kohtelias heitä kaikkia\nkohtaan ja keksiä kaikenlaisia hauskuuksia ja esiintyä pienenä emäntänä\nomassa kodissaan.\n\nLeeni oli kuitenkin, ennenkuin ryhtyi tämän seuran toimeenpanemiseen,\nisältä pyytänyt lupaa siihen. Hän puhui niin innokkaasti tuumansa\nhyvästä tarkoituksesta, Laurista ja tämän vaikeasta asemasta aivan\nyksinään vieraiden ihmisten luona, että isä, silitellen tyttärensä\nhehkuvia poskia, kohta suostui. Hän tunsi ilolla Leenissä\nrouva-vainajansa lämpöisen, kaikelle hyvälle sykkivän sydämen. -- -- --\n\nTalven kuluessa jatkettiin näitä Leenin seurailtamia aina kerran\nviikossa. Ne tulivat yhä hauskemmiksi, sen mukaan kuin kaikki jäsenet\noikein tutustuivat keskenään. Vähitellen seura sitte laajennettiin siten\nettä jokainen alkujäsen sai tuoda yhden toverin mukanaan näihin\niltamiin. Tämä oli Leenin keksintö, sillä hän tahtoi niin monen kuin\nvain mahdollista tulemaan osalliseksi heidän omasta ilostaan.\n\nLeenillä oli kaikki emännän huolet, ja hän hoiti ne niin erinomaisella\ntaitavuudella, että kaikki oikein ihmettelivät. Väinö taas oli seuran\npuheenjohtaja, -- isännän viran oli hän luovuttanut Laurille. Tämä\nottikin virkansa oikein täydellä todella, ja Leenin kanssa he yhdessä\nkeksivät kaikenmoista, jolla he huvittivat vieraitaan.\n\nTotistakin mieltä löytyi näissä iltamissa kuitenkin, ja moni hyvä ajatus\nlausuttiin näiden nuorten joukossa. Väinö johti keskustelua, hän kun\nkoulun konventeissa oli siihen tottunut. Ester taas esitti tavallisesti\njonkun soittokappaleen joko pianolla tai viululla, -- hän oli tätäkin\nvähän harjoittanut.\n\nMyöskin Arvi otti innolla osaa näihin Leenin iltamiin, vaikka hänellä\ntähän aikaan oli tavallista enemmän työtä ylioppilastutkintoa varten.\nArvi oli koko kouluaikansa ollut erittäin tunnollinen oppilas, ja\nvaikkei hän ollut niin monipuolinen kuin Väinö, oli hän kuitenkin\ntavallaan lahjakas. Luonnoltaan syvä ja ajatteleva oli hän pienestä\nsaakka ollut kirjoihinsa kiintynyt ja miettimiseen mieltynyt. Ja kodin\nkasvatus oli vielä enemmän antanut aihetta tähän. Korkean säätynsä\ntähden täytyi vanhempien usein olla mukana yleisessä sekä seuraelämässä,\nja lapset olivat tällä tavoin usein jääneet oleskelemaan omin päin.\nSilloin istui Arvi tavallisesti kirjojensa ääressä. Hän luki runoja ja\nerittäinkin mielellään historiaa. Sen suuret tapahtumat ja voitot\ntäyttivät hänen mielikuvituksensa ja saattoivat hänet vaipumaan\nloistaviin unelmiin suuresta tulevaisuudesta.\n\nVaan samalla eli hänessä lämmin tunne isänmaan luontoa ja sen kansaa\nkohtaan. Isä oli läpi elämänsä säilyttänyt nuoruutensa taiteilijainnon\nja runollisen luonnon, ja tämä oli painanut leimansa myöskin koko hänen\nkotiinsa. Sama henki elähytti hänen lapsiaan ja erittäinkin Arvia. Kun\nhän kesäisin oleskeli saaristossa ja siellä oppi Suomen ihanuutta\nihailemaan, tai kun hän siinä kallioisella rannalla kuunteli aaltojen\nloisketta, -- silloin oli hänessä herännyt tuo lämmin tunne isänmaata\nkohtaan, josta hän oli Ainille puhunut. Lukiessaan sitte tämän isänmaan\ntaisteluista, sen kärsimyksistä ja vaivoista, sykki hänen sydämensä\ntäynnä ihailua tätä kansaa kohti, joka oli saanut niin paljon kärsiä ja\nvaivaa nähdä. Ja hän olisi mielellään tahtonut uhrata elämänsä tämän\nmaan ja tämän kansan hyväksi.\n\nKoulussa oli hän kerran muutamassa juhlassa pitänyt puheen isänmaalle.\nJa kaikki olivat hämmästyneinä kuunnelleet tuon tavallisesti niin\nhiljaisen pojan innokasta puhetta, joka oli saanut hänen poskensa\nhehkumaan ja silmänsä säihkymään.\n\nSen jälkeen pitivät toverit Arvia etevänä ja lahjakkaana ja kääntyivät\naina häneen, silloin kuin puheen-tai esitelmänpitäjää tarvittiin.\n\nArvilla ei toverien joukossa ollut monta ystävää. Vaan näihin oli hän\nkiintynyt koko luonteensa syvyydellä, ja he ymmärsivät myöskin panna\narvoa hänen ystävyydelleen. Tyttötuttavia taas ei ollut ollenkaan, sillä\nEsterin toveriin hän ei voinut liittyä; siksi oli hänellä heidän\nkanssaan liian vähän yhteistä.\n\nVaan kesällä kun Tuomarilassa oli tutustunut Ainiin ja Elsaan, oli hän\nhuomannut heissä asuvan samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin\nitsessään.\n\nHän ihaili Ainin syviä mietteitä, ja tämän yksinkertainen vaan kuitenkin\njalo käsityksensä isänmaanrakkaudesta oli antanut hänelle paljon\najattelemista. Se oli avannut hänen silmänsä huomaamaan, kuinka\nisänmaanrakkaus voi osottautua myöskin jokapäiväisissä oloissa ja\nkääntänyt hänen ajatuksensa mielikuvituksen maailmasta todellisempaan\nelämään. Koko Tuomarilan ympäristö, seurusteleminen kansan kanssa heidän\ntyössään ja toimissaan, -- kaikki oli vaikuttanut häneen samaan\nsuuntaan. Ja tämän kesän jälkeen avautui nyt Arville elämä\ntodellisemmalta kannalta kuin ennen.\n\nKuitenkaan hän ei jättänyt mielikuvituksen maailmataan, ja tämän nyt\ntäytti Elsan kuva eloisine piirteineen ja loistavine silmineen. Hän ei\nitse voinut ymmärtää, mikä hänet oikeastaan kiinnitti Elsaan. Tämä ei\nollut niin syvä ja ajatteleva kuin Arvi olisi toivonut, vaan kuitenkin\nvaikutti hän häneen sellaisella tavalla, ettei kukaan ennen häntä. Elsan\navomielisyys, hänen herttainen sydämellisyytensä virkisti lämpöisen\nkevättuulen lailla Arvin suljettua luontoa. Eikä tämä kenenkään seurassa\ntuntenut itsensä niin vapaaksi kuin Elsan.\n\nHelsinkiin tultuaan hän oikein kaipasi heidän yhteisiä kesäisiä\nhetkiään, ja hän päätti ruveta kirjevaihtoon Elsan kanssa. Tämän\nsyntymäpäivä antoi hänelle tähän sopivan tilaisuuden. Elsa vastasi myös\nArvin kirjeesen, vaan kuinka lapselliset ja kehittymättömät hänen\najatuksensa vielä olivat! Arvi tiesi kuitenkin kaiken tämän\nlapsellisuuden alla piilevän syvempääkin mieltä, joka varmaankin kerran\noli kehittyvä täyteen voimaansa.\n\nJa hän päätti odottaa tätä sekä kirjevaihdon kautta ylläpitää heidän\nsuhdettaan. Elsa kyllä piti hänestä, sen hän luuli jo kesällä nähneensä,\n-- ja kun kevät koitti ja hän saisi valkolakkinsa ja Elsa tulisi sinne\nhänen juhlaansa, niin -- -- -- --\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJoulu oli mennyt menojaan ja Lauri joululoman jälkeen lähtenyt takaisin\nkouluun. Elsa-serkku oli myöskin pienen sisarensa kanssa käynyt enonsa\nluona ja virkeällä mielellään tuonut iloa ja riemua syksyn aikana niin\nhiljaiseen Tuomarilaan. Hän oli kaikkein mielestä kuitenkin käynyt vähän\nhiljaisemmaksi kuin ennen, -- vaan olipahan jo kohta täysikasvanut\ntyttö.\n\nLaurin kanssa olivat he nyt ruvenneet paljon paremmin sopimaan, niin\nettä hyvinkin viihtyivät toistensa seurassa mäenlaskuissa ja\nhiihtoretkillä ympäri Tuomarilan metsäisiä rantoja.\n\nLauri olikin kaikin puolin kehittynyt parempaan, ja vanhemmat kiittivät\ntästä uusia parempia kouluoloja Helsingissä. Myös Aini näki ilolla\nveljensä käytöksen muuttuneeksi. Vaan kun hän kuuli Laurin kertovan\nLeenistä, hänen seuroistaan y.m., ymmärsi hän kohta syyn siihen.\n\nAini oli käynyt entistään ehkä vieläkin totisemmaksi, vaikkei hän\nkuitenkaan ollut niin alakuloinen kuin syksyllä. Hän ei enään istunut\nitsekseen omissa mietteissään, vaan oli ruvennut niin kovin ahkeraksi.\nKuten ennen otti hän kyllä osaa kaikkiin taloudellisiin töihin, vaan kun\nhänellä oli vähänkin vapaata aikaa, istui hän ahkerasti lukemassa. Hänen\nomaisensa ihmettelivät usein, että hän viitsi tuollaisia ikäviä\nkoulukirjoja, historioita ja kielioppeja tutkia. Eiköhän olisi ollut\nparempi lukea kaunokirjallisuutta ja muita enemmän kehittäviä kirjoja,\nnyt kun hän jo oli koulunsa päättänyt? Aini tähän tavallisesti ei\nvastannut mitään; hänellä oli omat tuumansa, vaikkei hän vielä tahtonut\nniistä puhua.\n\nVaan kun joulun jälkeen kaikki olivat lähteneet pois ja olot\nTuomarilassa taas joutuneet vanhoilleen, päätti Aini tehdä täyttä totta\ntuumastaan ja puhua siitä vanhemmilleen. Eräänä sopivana iltana hän sen\nsitte tekikin.\n\nHän olisi tahtonut ensi syksynä päästä Helsinkiin, jatko-opistoon, hän\naikoi opettajattareksi!\n\nTuomari ja hänen rouvansa seisoivat hämmästyneinä. He eivät koskaan\nolleet edes aavistaneetkaan, että Ainilla olisi minkäänlaisia ajatuksia\nsinnepäin.\n\nAini, joka aina oli ollut niin hiljainen ja tyytyväinen, niin kotiinsa\nja vanhempiinsa kiintynyt ja niin kaikin puolin käytännöllinen ja\ntaloudellinen! Hän oli nyt muuttanut mielensä, hän nyt ei enään\nviihtynyt kodissaan, vaan tahtoi sieltä pois. Eikö hänellä sitte ollut\nhyvä olla kodissaan? Ja kuka sitte jäisi vanhempien luo, isän ja äidin\navuksi?\n\nAinin sydäntä kirveli. Hän oli todellakin kotiinsa ja vanhempiinsa hyvin\nkiintynyt, ja ajatus jättää heidät yksin vanhoiksi päiviksi vaivasi\nhäntä suuresti. Hän oli sentähden miettinyt keinoa tämän asian\njärjestämiseksi ja puhui siitä nyt vanhemmilleen.\n\nLöytyi niin monta varatonta nuorta tyttöä, jotka lopetettuaan koulunsa\nmielellään tahtoivat päästä johonkin kotiin maalle taloutta oppimaan\nsekä olemaan emännälle avuksi ja seuraksi. Jos he ottaisivat jonkun\ntuollaisen Tuomarilaan, niin voisi hän olla heille Ainin sijassa\nsill'aikaa kuin hän oli poissa, -- loma-ajoiksi hän kyllä aina tulisi\nkotia. Tämän kautta he varmaankin tekisivät hyvän työn ja auttaisivat\njotakin köyhää nuorta tyttöä, joka olisi heille tästä kiitollinen.\n\nVanhemmat myönsivät tämän kyllä; vaan kuitenkaan he eivät voineet sitä\nmielessään sulattaa, ettei Aini ollut tyytynyt kotioloihinsa vaan pyrki\nhänkin ulos maailmalle. Sekä tuomari että hänen rouvansa hyväksyivät\nkyllä uuden ajan mielipiteet naisen oikeudesta antautua sille uralle,\njohon hänellä oli taipumusta. Vaan he eivät kuitenkaan koskaan olleet\najatelleet, että Aini antautuisi muulle kuin omalle kodilleen. Ja he\ntoivoivat heiltä jäävän jälkeensä niin paljon, ettei Ainin koskaan\ntarvitsisi minkäänlaista puutetta nähdä, vaikka hän jäisikin ihan yksin\nmaailmaan.\n\nVaan sitä he eivät kuitenkaan uskoneet tapahtuvan, sillä Aini oli heidän\nmielestään ikäänkuin luotu rouvaksi, oman kodin helläksi hoitajaksi. He\ntiesivät myöskin monen nuoren tuomarinapulaisen, joita talven kuluessa\noli ollut Tuomarilassa, katsoneen Ainiin. Vaan tämä ei ollut niitä\nhuomannutkaan, hän oli vaan kulkenut omaa tietään omissa ajatuksissaan.\nJa nyt he ymmärsivät syyn siihen. Se oli uuden ajan henki, joka oli\npäässyt häneenkin juurtumaan. Se oli saattanut hänet unohtamaan\nvelvollisuutensa vanhempiansa ja kotiansa kohtaan tuon halun tähden\npäästä ulos maailmaan, -- muka kehittymään.\n\nJa äiti oli kuitenkin kaikella tavoin koettanut opettaa tytärtään\npanemaan arvoa kotiin ja sen tehtäviin ja rakkauden lujilla siteillä\nkoettanut kiinnittää hänet siihen. Nyt nämä siteet eivät olleet sen\nlujempia kuin että Aini ne katkoi ja riisti itsensä vapaaksi.\n\nNiin, hän mahtoi sitte koettaa tätä uutta vapautta, -- kun kerran hänen\nmielensä teki pois, niin he eivät tahtoneet häntä pidättää. Kyllä he\ntarkoittivat hänen parastaan ja hänen onneaan, vaikka he olisivat\ntoivoneet hänen löytävän sen omassa kodissaan.\n\nAini kärsi syvästi siitä, etteivät vanhemmat häntä ymmärtäneet. Vaan hän\nei voinut tätä heille sen lähemmin selittää. Se oli hänelle tullut\nikäänkuin luonnon vaatimana, tämä halu päästä täältä kotoa kehittymään\nja oppimaan, jotta hän sitte voisi jotakin elämässään toimittaa.\nOpettajain kehotukset koulussa ihmisen velvollisuudesta kehittämään\nsielunlahjojaan, Arvin innokkaat sanat isänmaasta ja kaikkea uhraavasta\ntyöstä sen hyväksi, -- kaikki oli hänessä herättänyt tämän halun.\n\nSe oli sitte kasvanut päivä päivältä syksyn yksinäisyydessä. Ja sen\njälkeen kuin hän joulun edellä oli käynyt Elsan luona, oli se hänelle\ntullut yhä selvemmäksi: hänen täytyi päästä oppimaan ja kehittymään.\n\nSillä sitä hän ei voinut kotona, vaikka hän kuinkakin koettaisi.\nTaloudelliset toimet ottivat täällä melkein kaiken hänen aikansa. Ja\nhänellä olisi kuitenkin ollut niin äärettömän paljo luettavaa ja\ntutkittavaa ja opittavaa. Ja sitä paitsi oli niin paljo, jossa hän olisi\ntarvinnut jonkun opettajan neuvoa ja johtoa. Eikä hänellä täällä ollut\nketään, jonka puoleen voisi kääntyä sellaisissa asioissa.\n\nSunnuntaikoulutyönsä oli silloin ollut hänen lohdutuksenaan, vaan ei\nsekään häntä tyydyttänyt. Hän tunsi oman kykenemättömyytensä niin kovin\nsuureksi. Hänen luokseen oli Tuomarilan tupaan kokoontunut joukko\nlapsia, joille hänen nyt tulisi opettaa sisälukua, kirjoitusta ja\nmuitakin opinalkeita sekä puhua Jumalasta ja isänmaasta. Vaan hänen oli\nollut niin kovin vaikea siinä päästä mihinkään järjestykseen, asettua\nkaikkien kannalle sekä saada pienimmätkin käsittämään opetustaan. Lasten\nsydämet hän kyllä pian oli voittanut, vaan hän ei mielestään\nopetuksessaan päässyt juuri minnekkään.\n\nTämä masensi hänen mielensä. Vaan se herätti samalla hänessä halua\nkehittää itsensä oikein hyväksi opettajaksi, joka todellakin voisi\njotakin aikaan saada. Ja sitä hän varmaan voisi, jos vain pääsisi\nHelsinkiin, pääsisi jatko-opistoon oppimaan. Hän oli kuullut eräältä\ntoverilta, joka jo kävi jatko-opistoa, kuinka opetus siellä oli niin\nkehittävää ja jalostuttavaa.\n\nJa sitä juuri hänkin kaipasi, hän tahtoi kehittyä jaloksi ja hyväksi.\n\nSitte hän voisi tehdä jotakin isänmaan siunaukseksi, -- Arvi saisi vielä\nnähdä, että hänkin oli voinut toteuttaa niitä aatteita, jotka kerran\nolivat heitä yhteisesti innostuttaneet.\n\nHän kirjoitti nyt tovereilleen Helsinkiin pyytäen tietoja jatko-opiston\nvaatimuksista y. m. Kun hän oli käynyt yksityistä tyttökoulua, täytyi\nhänen ensin suorittaa tutkinto päästäkseen sinne, ja hänen oli sentähden\nmuutamissa aineissa vähän lisää luettava.\n\nTähän hän nyt ryhtyi täydellä todella. Sillä siinä suhteessa hän aina\noli ollut kunnianhimoinen eikä tahtonut olla muita huonompi. Hän luki\nahkerasti, vaan kuitenkaan hän ei laiminlyönyt taloudellisia\nvelvollisuuksiaan tämän lukemisensa tähden. Päinvastoin koetti hän vielä\nentistä enemmän olla äidilleen avuksi ja isän seurana. Hän koetti\ntyössään ja toimessaan esiintyä iloisena ja tyytyväisenä. Ja tämä\nonnistuikin hänelle paremmin nyt, kun hänen mielessään kangasti tuo uusi\nelämän ura, jota hän pian saisi alottaa ja jolla hän vielä saavuttaisi\njalon elämäntarkoituksen. Ja hän lupasi itselleen, etteivät\nhänen vanhempainsa koskaan tarvitsisi katua, että he, vaikka\nvastenmielisestikin, olivat antaneet tyttärensä seurata omaa haluansa.\n\nArvia ja Elsaa Aini aluksi ei tahtonut ajatella, -- hän ei olisi sitä\nvoinut ilman katkeruutta.\n\nVaan kun Elsa joulun jälkeen kirjoitti Ainille uskoen hänelle kaikki\nnuoren sydämensä ajatukset, niin Aini ei voinut muuta kuin\nystävällisesti, melkeinpä hellästi vastata tähän kirjeesen. Ja samassa\ntunsi hän, kuinka entinen katkeruus vähitellen alkoi poistua. Ja pian\nhuomasi hän pitävänsä Elsa-serkusta vielä enemmän kuin ennen.\n\nArvi oli Elsan kirjeissä pääajatuksena, ja Aini näki ilolla, kuinka\nheidän suhteensa oli tehnyt Elsan mielen syvemmäksi ja vakavammaksi. Hän\nkyllä ei vielä itsetietoisesti käsittänyt tätä suhdetta, vaan pian oli\nse hänelle kyllä selviävä. Ja silloin varmaankin sekä Arvin että Elsan\ntosionneksi, -- ajatteli Aini.\n\nHelsinkiläisiltä tovereiltaan Aini myöskin talven kuluessa oli saanut\npari kirjettä. Leeni kun oli Laurilta kuullut Aininkin tulevan sinne\nHelsinkiin ensi syksynä, oli riemulla kirjoittanut hänelle pitkän\nkirjeen, kertoen seurastaan ja kaikenlaisista tuumistaan. Hän toivoi\nAininkin kohta liittyvän heidän seuraansa, -- se hänen kauttaan\nvarmaankin tulisi edistymään, Aini kun oli niin viisas ja vakava\nkaikissa.\n\nJa sitte oli Leenillä ollut vielä toinenkin asia, jonka hän tahtoi\nAinille uskoa, vaikkei hän vielä ollut siitä kenellekään muulle puhunut.\nHän oli nimittäin ajatellut, että koska heillä oli niin avara asunto ja\naivan tarpeeksi huoneita, niin olisi sopinut kovin hyvin, että Aini ja\nLauri tulisivat sinne heille asumaan ensi syksynä. Eikö se olisi ihmeen\nhauskaa? He olivat aina Väinön kanssa olleet niin yksin, kun isällä aina\noli ollut paljon kauppatoimia. Ja sentähden olisi Ainin ja Laurin seura\nheille niin kovin tervetullut. Hän, Leeni, saisi sen kautta kerran mitä\nkoko elämänsä aikana oli kaivannut, vanhemman, hellän sisaren. Ja Laurin\nei enään tarvitsisi asua vieraiden ihmisten luona, vaan saisi olla\nsiellä heidän kanssaan aivan niinkuin omassa kodissaan. Kun Ainilla vaan\nei ollut mitään sitä vastaan, niin hän kyllä puhuisi isän kanssa ja\nasettaisi kaikki kuntoon ensi syksyksi.\n\nAini hymyili mielessään Leenin innolle ja mietti ensin vähän tätä\nasiata, ennenkuin hän sitä vanhemmilleen ehdotti. Olisikohan se oikein\nviisasta antaa Laurille tilaisuutta aina oleskelemaan yhdessä Leenin\nkanssa? Vaan sitte hän ajatteli yhteiskouluja. Siinähän seurustelivat\npojat ja tytöt toistensa kanssa yhteisessä työssä ja toimessa. Ja tämä\noli varmaankin tehnyt Leenin käytöksen niin suoraksi ja luonnolliseksi.\n\nPian haihtuikin koko hänen pelkonsa. Olihan Aini sitä paitsi itse siinä\npitämässä huolta veljestään, -- hän oli alkanut tuntea itsensä niin\nkovin viisaaksi ja kokeneeksi tällaisissa asioissa.\n\nTätä vastaista elämätään ajatellessaan kävi Aini mieleltään yhä\niloisemmaksi, ja hän jatkoi sekä taloudellisia toimiaan että omia\nlukujaan entistä suuremmalla innolla ja ahkeruudella.\n\nMyös vanhemmat huomasivat tämän ilokseen. He alkoivat vähitellen\nsydämessään myöntää Ainille oikeuden päästä opintojaan jatkamaan,\nnähdessään hänen suuren sekä luku- että kouluintonsa. Hän oli nimittäin\nruvennut lastensa kanssa koulua pitämään useampia päiviä viikossa,\nennättääkseen heille jotakin opettaa, ennenkuin hänen tuli lähteä pois.\nOpettaminen kävi häneltä jo helpommin ja hän kiintyi yhä enemmän tähän\nkoulutyöhönsä.\n\nVaan samalla kävi hänelle yhä selvemmäksi, että häneltä itseltään vielä\npuuttui niin äärettömän paljon, että hänen täytyi saada oppia ja tutkia\nvielä paljon enemmän ja paljoa syvemmin. Hän tahtoi nyt lähteä itselleen\nhankkimaan enemmän tietoja, ja sitte hän tulisi takaisin jakamaan muille\nmitä itse oli saanut.\n\nSilloin olivat nämä hänen ensimmäiset pienet oppilaansa luultavasti jo\nmuissa kouluissa eikä hän enään heitä tulisi opettamaan Tuomarilan\ntuvassa. Vaan jossakin suuressa, valoisassa koulusalissa tahtoi hän\nnuorisolle puhua, opettaa heitä rakastamaan kaikkea mikä oli hyvää ja\njaloa, kaikkea, mitä hän nyt itse aikoi lähteä oppimaan. -- -- -- -- --\n\nNäissä ajatuksissa ja tulevaisuuden toiveissa kului talvi Ainille\nnopeasti. Kevät alkoi jo suurin askelin lähestyä, herättäen uutta elämää\njokaikiseen luonnon pienimpäänkin sopukkaan ja tuoden mukanaan uutta\ntyötä ja uusia toimia.\n\nTuomarilassa olivat kevät-työt alkaneet ja myöskin Ainilla oli siinä\npaljon toimimista. Tuomarilan koko avara asunto oli pitkän pimeän talven\njälkeen taas saatettava valoisaan kevätpukuunsa. Ikkunat otettiin pois,\nniin että raittiit kevättuulet taas saivat puhaltaa pois koko talven\ntomun. Huonekalut kannettiin ulos verannalle ja puhdistettiin suurella\nhuolella. Salin hienot tummanpunaiset sohvat ja tuolit peitettiin\nvalkoisilla päällyksillä voidakseen kestää kesäauringon säteitä. Ikkunat\nolivat kaiket päivät selkiselällään, -- oikein siinä nauttien hengitti.\n\nAinista tuntui kaikki niin raittiilta, niin keveältä ja valoisalta.\nKuinka hän olikaan voinut istua alakuloisena ja synkkänä, kun hän\nkuitenkin oli tiennyt kevään taas tulevan? Kuinka hän olikaan voinut\nolla tyytymätön ja kiittämätön Jumalaa ja vanhempiansa kohtaan?\n\nHän oli liian paljon ajatellut omaa itseänsä ja antautunut omille\najatuksilleen, -- hän tiesi, että hänellä oli taipumus juuri tällaiseen\nsyventymiseen omaan itseensä. Vaan ehkä hän sen kautta pääsisikin kerran\noikein täyteen selvyyteen, -- hän jo tunsi kuinka se ikäänkuin\nkevättuulen kanssa riemuiten puhaltaisi hänen sydämeensä.\n\n\n\n\nIX\n\n\nTalvi oli lopussa. Lumi alkoi jo sulaa, ja kadut olivat paikoittain\nmelkein kuivat. Hiihtoretkien ja luistelun aika oli mennyt, ja sen\nsijaan huvittelivat nuoret toisella tavalla. He kävelivät pitkin\nkaupungin katuja tai tekivät sunnuntaiaamuina kävelyretkiä Eläintarhaan,\nvieläpä joskus Vantaanjoellekin.\n\nErittäinkin harjoittelivat nuoret ylioppilaskokelaat tätä\nkävelyurheilua. Joukossa heitä nähtiin kuljeskelevan pitkin\nAleksanterin- tai Esplanaadinkatuja, innokkaasti keskustellen\narvosanoista, tutkinnoista y. m. Tai seisoivat he katujen kulmissa\ntarkastaen ohimeneviä. He kulkivat siinä täydellisesti tietoisina siitä\nsuuresta merkityksestä, joka heidän työllään ja toimillaan tähän aikaan\noli sekä omaisten että koko suuren yleisön silmissä. Olihan\nylioppilastutkinto jo useampia vuosia antanut aihetta lukemattomiin\nväittelyihin ja sanomalehtikirjoituksiin, ilman että se kuitenkaan\nmillään tavalla oli muuttunut. Se pysyi yhä vieläkin entisellä vanhalla\nkannallaan, -- muutamien kauhistukseksi, toisten iloksi.\n\nArvi oli kirjoittanut itselleen laudaturin kaikissa aineissa paitsi\nmatematiikassa, joka ei koskaan ollut häntä erityisesti miellyttänyt.\nSeuraavissa tutkinnoissa sai hän myöskin korkeimpia arvosanoja, sillä\nhänen varmat tietonsa pääsivät näissä nyt täysin näkymään. Hän oli\nsitäpaitsi lukenut paljon laveammin kuin monet muut hänen toverinsa ja\noli muutenkin monessa suhteessa heitä kehittyneempi. Kukaan siis ei\nihmetellyt, kun Arvi Eek koulun parhaimmalla todistuksella laskettiin\nyliopistoon.\n\nLeeni ja hänen piirinsä seurasivat uteliaalla innolla Arvin kirjoituksia\nja tutkintoja. Leeni oli oikein ylpeä siitä, että heillä oli tällainen\netevä poika seurassaan. Lauri taas oli jo edeltäpäin ollut kovin\ninnostunut matematiikan kirjoituksesta, sillä hän luuli voivansa laskea\nmelkein kaikki esimerkit. Vaan huomattuaan näihin tarvittavankin enemmän\ntietoja, kuin mitä hänellä vielä oli, hän sitte ei enään välittänyt\nmuista ylioppilaskirjoituksista.\n\nHänellä olikin kyllin tekemistä oman koulutyönsä suorittamisessa. Lauri\nei aikonut lukumieheksi eikä myöskään välittänyt loistavista\narvosanoista. Vaan hän tahtoi kuitenkin olla sen verran ahkera, ettei\nhänen isänsä tarvitsisi katua, että oli päästänyt hänet Helsinkiin. Ja\nkun Lauri jouluksi oli tullut kotiin jokseenkin hyvällä todistuksella\nuseimmissa aineissa, olivat vanhemmat myös täydellisesti tyytyväiset.\n\nVaan nyt oli lukuvuosi loppumaisillaan, kevät herätti mieleen\nkaikellaisia kesäajatuksia, ja parhaimmallakaan tahdolla ei lukeminen\nenään ottanut sujuakseen. Polkupyörät joutuivat liikkeelle ja niitä nyt\nnäkyi joka paikassa, missä vain tiet olivat edes vähänkin kuivanneet.\n\nTätä oli Lauri kaiken talvea odottanut. Ja Leenin sekä muiden toveriensa\nkanssa he nyt läksivät ajamaan pitkin Kaivopuiston ja Kaisaniemen\nsileitä teitä. Ilma oli keveä ja kirkas; tuntui niin ihmeen ihanalta\najaa eteenpäin aika vauhtia, koskematta jaloilla maahan, ihan kuin\nilmassa! Ei kuulunut muuta kuin hieno, suhiseva ääni vain, ja pitkässä\njonossa sitä sitte ajettiin Kaisaniemestä Töölö-lahden poikki\nEläintarhaan. Ja täällä vasta hauskaa! Puisto metsineen ja vesineen oli\nniin kaunis, -- Leenin mielestä tämä muistutti Tuomarilan kesäisiä\npäiviä, jolloin he tällä tavoin olivat Laurin kanssa ajaneet pitkät\nmatkat.\n\nKesäisiä päiviä maalla ja saaristossa! Niitä nyt odotettiin palavalla\nmielellä koulunuorison joukossa.\n\nArvin ajatukset eivät kuitenkaan ulottuneet niin kauas kuin kesään asti.\nHän odotti vain sitä aikaa, jolloin tutkinnot yliopistossa alkaisivat ja\nhän vihdoinkin saisi valkolakkinsa. -- -- -- -- --\n\nOli kesäinen ilta toukokuun lopussa. Pitkin Aleksanterin katua kulki\njoukko ihmisiä yliopistoa kohti ja kokoontui vähitellen sen edustalle.\nMuutamat läksivät sisään, toiset seisahtuivat portaille ja toiset taas\njäivät kadulle odottamaan. Siellä täällä seisoi tyttöjä kukkasvihko\nkädessä, -- olipa niitä kukkia muutamilla vanhemmillakin. Ihmiset\nkulkivat edestakaisin kadulla, pysähtyivät puhuttelemaan tuttaviansa,\nkatsoivat Nikolainkirkon kelloa ja ihmettelivät, ettei jo tultu sieltä\nyliopistosta. -- -- -- -- --\n\nSilloin kuului yht'äkkiä riemuhuutoja, ja juosten tuli joukko\nnuorukaisia ja nuoria tyttöjä yliopiston portaita alas. Vanhemmat,\nsisaret, veljet ja tuttavat kiirehtivät vastaan etsien omaisiaan nuorten\njoukosta. Kukkavihot kiinnitettiin rintaan, onnea toivotettiin.\n\nVaan nuorille tässä ei ollut aikaa sen pitempiin puheisiin. Heillä oli\nkiire, kova kiire, ja riemulla sitä nyt juostiin pitkin Aleksanterin\nkatua \"pasaassiin\". Sieltä olivat valkolakit lyyryineen jo pari päivää\nennemmin tilatut. Nyt sitä oikein tunkemalla käytiin sisään, pistettiin\nuusi lakki päähän, katsottiin sivumennen kuvastimeen ja lähdettiin\nuudestaan ulos.\n\nSinne olivat ystävät ja tuttavat kokoontuneet käytävä ihan täyteen. Ja\njoka kerta kuin uusi tulokas valkolakkineen taas astui ulos,\nkoroitettiin raikas eläköönhuuto. Ystävät ja tuttavat ympäröivät\nonnellisen nuorukaisen tai tytön ja onnittelivat häntä. Nyt sitä\nkysyttiin ääniä ja arvosanoja, nyt sitä ihailtiin uutta lakkia ja\nlaskettiin, montako oli kukkavihkoa.\n\n-- Jopa se sinua somistaa! -- Eikö tunnu kovin hauskalta? -- Mahdat olla\nonnellinen! -- kuului ääniä heidän ympärillään. Ja nuoret eivät\njoutuneet vastaamaankaan kaikkiin onnentoivotuksiin ja kysymyksiin.\n\nVähän syrjässä seisoi siinä myös Arvi, valkolakki päässään. Hänen\nympärilleen oli kokoontunut joukko tovereita sekä Leenin koko seura, ja\nnäiden joukossa oli myös Aini. Edellisenä päivänä oli hän tullut\nHelsinkiin ottamaan lähempiä tietoja jatko-opistosta ja ollakseen mukana\nArvin ylioppilasjuhlassa, niinkuin kesällä oli päätetty.\n\nAini katseli Arvia ja tätä suurta riemua ympärillään. Arvi oli\nonnellinen, hän oli päässyt toivonsa perille. Ja Aini tunsi, kuinka\nhänkin sydämestään iloitsi Arvin kanssa. Ja kaikki nuo toiset\nylioppilaat, kuinka onnellisilta hekin näyttivät! Hän näki heidän\njoukossaan tyttöjäkin, kukkavihot rinnassa ja riemusta loistavin silmin\nkantoivat he valkolakkinsa.\n\nJa Ainin sydämessä nousi yht'äkkiä halu päästä heidän joukkoonsa. Oi,\njos hänkin voisi! Ja miksei? Oliko hän sitte kaikkia noita muita\nhuonompi? Hänellä oli kuitenkin niin palava halu oppimaan ja lukemaan ja\ntutkimaan!\n\nTämähän olisi suora tie siihen opintarhaan, johon hänen mielensä paloi,\nsen kautta hänelle avautuisi vapaa tie mille alalle hyvänsä vaikuttamaan\nisänmaansa ja kansansa hyväksi. Äsken oli hän vapisevin polvin seisonut\nsiinä yliopiston portailla eikä uskaltanut mennä sen ylemmä, -- silloin\nolisi hänellä täysi oikeus siihen, silloin pääsisi hänkin osalliseksi\nsiitä, mistä kaikki nuo muut ja Arvikin. Silloin saisi hän seisoa siinä\nainoastaan valitsemassa mitä mielensä teki, mitä hänestä oli jalointa ja\nparasta.\n\nHän oli kuullut jatko-opistossa voitavan asettaa luvut niin, että kahden\nvuoden perästä saa suorittaa ylioppilastutkinnon. Jos hänkin rupeaisi\ntätä todella ajattelemaan! Entä jos hänkin voisi samalla kuin Laurikin\npainaa ylioppilaslakin päähänsä!\n\nOlikohan tämä turhamaisuutta, pintapuolisuutta, pyrkiä valkolakkia\nsaavuttamaan? Sitä hän ei uskonut, sitä hän ei voinut uskoa, hän tunsi\nvaan vastustamattoman halun nyt heti ryhtyä siihen ja sitte kaikin\nvoimin tehdä työtä tuon valkolakin voittamiseksi. -- -- -- -- -- --\n\nSeuraavana päivänä läksi Aini ottamaan selkoa jatko-opiston luvuista ja\nvaatimuksista. Kaduilla oikein vilisi valkolakkeja, ja Aini näki siinä\nuseita naisylioppilaitakin. He näyttivät muutamat niin kovin\nlapsellisilta, -- käsittivätkö he todellakin mikä suuri merkitys heidän\nylioppilaslakillaan oli? Moni piti sen ehkä vaan merkkinä siitä, että\nhän nyt oli koulunsa ja läksynsä lopettanut. Vaan hänelle se tulisi\nolemaan jotakin paljoa enemmän. Hän tulisi sen pitämään kalliina\ntodistuksena oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ylioppilaana ja\nkehoituksena pyrkimään eteenpäin sillä valon tiellä, jolle hän sen\nkautta oli elämänsä pyhittänyt.\n\nMinne tämä tie hänet veisi? Hän ei sitä vielä varmaan tiennyt. Vaan\ntaaskin kangasti hänen mielessään avara, valoisa koulusali, jossa hän\nsaisi puhua kansan nuorille. Kun hän vaan ensin pääsisi ylioppilaaksi ja\nsaisi laajentaa tietojaan, niin kyllä hän sitte kerran kiitollisuudella\nantaisi takaisin mitä oli saanut, palkitsisi vanhempiaan, opettajiansa,\nisänmaatansa. -- -- -- -- -- -- -- --\n\nIllalla kokoontui kauppias Bergströmin luo, jossa Ainikin asui, koko\nLeenin seura, jotta sitte mentäisiin asemalle Elsaa vastaan. Hän oli\nedellisenä päivänä päättänyt koulunkäyntinsä ja vanhemmiltaan saanut\nluvan kohta lähteä Helsinkiin, ollakseen hänkin mukana Arvin\nylioppilasjuhlassa. Vaaleassa kesäpuvussaan näytti hän niin sievältä,\nettä moni loi katseensa häneen, kun hän iloisena ja herttaisena seisoi\nrautatien edustalla toveriensa ympäröimänä. Hänellä oli hiukset\nylöspantuina ja pitkät hameet, -- kuinka hän näyttikin suurelta ja\nkuinka sievä hän oli, ajatteli Arvi, kävellessään Elsan vieressä\nasemalta.\n\nHe läksivät nyt kaikki Leenin pyynnöstä heidän luokseen illalliselle ja\nsamalla viettämään seuran eroamishetkeä. Aini ja Elsa olivat nyt ensi\nkerran mukana tässä Leenin seurassa, josta he olivat kuulleet niin\npaljon. Ja Ainin täytyi oikein ihmetellä sitä hauskaa yhteishenkeä, joka\nsiinä vallitsi, niin erilaisista piireistä kuin tämän seuran jäsenet\nolivatkin. Sen oli varmaankin aikaansaanut tuo Leenin luontainen\nkäyttäytyminen kaikessa ja hänen yksinkertainen sydämellisyytensä, --\ntuumi Aini nähdessään Leenin esiintyvän ystävällisenä ja herttaisena\nkaikkia kohtaan.\n\nLeenillä oli taaskin uusi tuuma, ja siitä tässä nyt toverien kesken\nkeskusteltiin. He aikoivat nimittäin kesällä lähteä oikein pitkälle\npolkupyörämatkalle, ensin pitkin Suomen rannikkoa aina Ouluun asti ja\nsitte takaisin sisämaan kautta.\n\nLauri ja Leeni olivat Suomen kartta edessään laatineet\nmatkasuunnitelman, joka nyt näytettiin tovereille. Muutamat sen\nhyväksyivät, vaan toiset taas tiesivät hauskempia teitä, ja vilkas\nkeskustelu syntyi nyt sopivimmasta matkasuunnitelmasta. Ja sitte\npuvuista! Pojilla niistä ei ollut suuria huolia, vaan tytöillä sitä\nenemmän, jotta puvut saataisiin sekä sieviksi että mukaviksi.\n\nJa sitä paitsi oli heillä vielä toinenkin huoli. Laskisivatko\nvanhempansa heidät tuolla tavalla omin päinsä kulkemaan halki koko\nSuomenmaan? Vaan siihen tiesi yksi tovereista neuvon. Hänen vanhempi\nveljensä ja sisarensa aikoivat hekin lähteä tuollaiselle\npolkupyörämatkalle. Jos he pyytäisivät heidät mukaansa ikäänkuin\nsuojaksi, niin kyllä varmaan vanhemmat eivät kieltäisi.\n\nJa tällä tavoin saisi ainakin osa heidän seurastaan taaskin viettää\nyhteisiä kesäisiä päiviä, siksikuin ensi syksynä taas Helsingissä\nyhdyttäisiin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOli kokoonnuttu Pohjoissatamaan, josta sitte aijottiin pienellä\nhöyrylaivalla lähteä eversti Eek'in huvilaan. Pari päivää sitte olivat\neversti ja hänen rouvansa palanneet ulkomaamatkaltaan, ja he tahtoivat\nnyt, niinkuin Arvi oli toivonut, pitää pienen juhlan hänen\nylioppilastutkintonsa johdosta.\n\nSiinä istuivat koko Leenin seura, muutamia Arvin tovereita sekä Aini ja\nElsa, kaikki mitä iloisimmalla tuulella. Ilma oli ihana, ja\niltapäiväaurinko loisti kirkkaasti sinisille laineille, kun pieni\nhöyrylaiva lippuineen kiiti eteenpäin saarien ja salmien välitse.\nEverstin huvila sijaitsi tunnin matkan päässä satamasta pienellä\nsaarella, jonka toisella puolella aava meri avautui. Kuusien ympäröimänä\nkohosi se kallioiselta rannalta ja näkyi tornineen, huippuineen kauas\nmerelle.\n\nLaivan lähestyessä saarta nousi nuorison mieliala yhä iloisemmaksi.\nHuvila näytti heistä kauniilta satulinnalta, ja he olivat kuulleet, että\nlinnassa tänä iltana tulisi oikein tanssiaiset. Useat heistä olivatkin\nsentähden pukeutuneet vaaleisiin kesäpukuihin. Ja muutama valkolakki yhä\nlisäsi kesäistä mielialaa nuorten keskellä. He olivat äskettäin\nlopettaneet lukukautensa läksyineen ja probleemeineen ja odottivat nyt\nkesää sekä illan juhlaa hilpeällä mielellä.\n\n-- Tämä kuuluu olevan myöskin jäähyväisjuhla Esterille, tiesi Leeni\nkertoa. Hän muutaman päivän perästä lähtee pariksi vuodeksi ulkomaille.\nEster on nimittäin kaiken talvea ollut hyvin heikko, ja sentähden\ntahtovat vanhemmat hänen viipymään siellä etelässä jonkun aikaa\nvahvistumassa.\n\n-- Onnellinen tyttö! Päästä Italiaan oleskelemaan siellä ihanissa\nlämpöisissä etelämaissa, sepä vasta olisi jotakin erinomaisen hauskaa,\nlausui eräs tovereista.\n\n-- Mitä hauskaa se olisi, vastasi Leeni. Eihän kuumuus ole mitään niin\nerinomaisen suotavaa, -- luulen, että se olisi hyvinkin esteeksi\nesimerkiksi polkupyöräajelulle. Ennen oleskelen minä omassa kylmässä\nmaassani ja nautin talvella luistelemisesta ja hiihtoretkistä, --\nkaikesta tästä saa nyt Ester luopua.\n\n-- Mitä tässä nyt puhutte talvesta, kun ollaan keskellä kauniinta kesää,\nsanoi Elsa katsellen ihastuksella ympärilleen. Hän ei ollut koskaan\noleskellut saaristossa, ja sen vaihteleva luonto kalliosine saarineen\ntai viheriöitsevine rantoineen vaikutti elävästi hänen mieleensä.\n\n-- Mutta katsokaa toki noin komeata huvilaa, huudahti samassa Lauri,\njoka ensiksi oli huomannut huvilan tornien vilahtavan puiden väliltä.\nTuollaisen aijon minäkin kerran itselleni rakentaa johonkin tänne\nsaaristoon aavan meren rannalle. -- Näissä lahdissa mahtanee löytyä\nmainioita kalapaikkoja, lisäsi hän sitte ja katseli tutkien ympäröiviä\nvesiä.\n\nLaiva kulki nyt pientä salmea suoraan rantaan, jossa eversti Eek'in\nhuvila sijaitsi. Molemmin puolin rantasiltaa oli asetettu lippuja ja\nniiden väliin köynnöksiä, jotka muodostivat ikäänkuin kunniaportin. Itse\nhuvila oli myöskin köynnöksillä koristettu, ja sisäänkäytävään oli\nripustettu kukkasista sidottu lyyry, -- sen oli Ester päivän kunniaksi\nsinne toimittanut. -- -- -- -- --\n\nTuli ilta saaristossa niin täynnä iloa ja onnea, ettei Arvilla ja\nEsterillä koskaan sitä ennen. Arvi oli isäntänä ja Ester emäntänä, --\nvanhemmat kulkivat vaan tyytyväisinä katsellen nuorten iloa. Pöydille\noli asetettu koreja täynnä kaikenlaisia hedelmiä, joita eversti oli\ntuonut mukanaan ulkomailta, ja muitakin herkkuja tarjottiin leikkien ja\ntanssien välillä. Everstin rouva soitti itse tanssin toisensa perästä.\nKaikista tuntui niin erinomaisen lystiltä pyöriä täällä avarassa,\nsuuressa salissa, jonka ikkunoista viileä kevätilma virtaili sisään. Ja\nsitte illallinen ulkona verannalla taikalyhtyjen loisteessa ja meri\nsiinä edessä niin punertavan kirkkaana ilta-auringon hohteessa! Oli\nikäänkuin juhla tuolla ulkona, ja juhla oli myöskin nuorten mielessä.\n\nEräs tovereista esitti maljan ylioppilaslakille ja erittäinkin Arvin, ja\ntämä vastasi lämpimin sanoin. Hän puhui ylioppilaan pyhistä\nvelvollisuuksista mikäli hän ne oli käsittänyt, puhui valosta ja\nvapaudesta, kansasta ja isänmaasta. Hän lausui kiitoksensa koululle ja\nkodille, vanhemmille, opettajille ja tovereille. Ja vihdoin kiitti hän\nmyöskin pientä ystäväpiiriä Tuomarilan kesäpäiviltä, jonka suojassa hän\nviime aikoina oli kehittynyt ja jossa niin sanoakseen hänen elämänsä\nkevätaurinko oli noussut.\n\nKaikki olivat liikutetut, ja kun hän lopetettuaan läheni vanhempiansa,\nsyleilivät he häntä sydämellisesti.\n\n-- Mistä oletkin oppinut tuolla tavalla puhumaan, poikaseni? kysyi\neversti häneltä. Sehän oli paljon parempi kuin mitä isäsi ennen muinoin\nnuoruudessaan osasi puhua, vaikka hänkin oli tunnettu kauniista\nsanoistaan.\n\nSillä välin olivat toiset pojat vetäytyneet vähän syrjään miettimään\npuhetta myöskin Esterille. Tämä oli koko illan ahkerasti pitänyt huolta\nsiitä, että tovereilla kaikin puolin olisi hauska.\n\nEster oli talven kuluessa kasvanut vieläkin pitemmäksi ja oli ainakin\nvanhempien mielestä käynyt niin kalpeaksi. Vaan tänä iltana oli hänellä\nkuitenkin punaa poskillaan ja oli niin erittäin kaunis hienossa\nparisilaisessa puvussaan. Toverit ihailivat hänen arvokasta, hienoa\nkäytöstään, -- oli aivan kuin olisi hän jo kauan aikaa ollut mainio\ntaiteilija, arveli Leeni.\n\nVäinö oli kuullut Esterin ulkomaille lähdöstä syvällä surulla. Tulisiko\nhän nyt kadottamaan Esterin? Tulisiko tämä kaiken sen rinnalla, jota hän\nsiellä ulkomailla saisi nähdä, unohtamaan kotimaansa, hänet ja kaikki\nmitä heillä tähän saakka oli ollut yhteistä? Ja saisiko hän tämän\njälkeen enää koskaan olla hänen uskottunsa, hänen ystävänsä? Ester\ntulisi jäämään sinne pitkäksi ajaksi, hän ehk'ei enään tuntisikaan\nVäinöä, kun sitte kerran tulee takaisin.\n\nVaan yht'äkkiä nousi toivo taas hänen rintaansa. Vuoden perästä oli\nhänkin ylioppilas, ja isä oli luvannut, että hän silloin saisi hänen\nkanssaan lähteä ulkomaille, kun hän itse aikoi kauppa-asioissa matkustaa\nsinne. Ehkä hän samalla pääsisi Italiaankin ja tapaisi Esterin siellä!\nEhkä hän tämän kanssa yhdessä saisi kulkea siellä omin silmin näkemässä\nkaikkea, mitä he täällä ainoastaan kuvissa olivat ihailleet! Ja\nsillaikaa kun hän tätä odotti, niin Ester ehkä joskus kirjoittaisi\nhänelle sieltä, -- hän aikoi sitä tänä iltana Esteriltä pyytää. Ja hän\nkyllä puolestaan muistuttaisi Esteriä kotimaasta ja heidän yhteisistä\nriennoistaan.\n\nNäiden iloisten ajatusten valtaamana rauhoittui hänen mielensä taas,\npienessä puheessa, jonka hän kaikkien toverien puolesta nyt piti\nEsterille, puhkesi hänen sydämensä tunteet ilmi toivorikkaihin sanoihin.\n\nJa kun sitte vihdoin eversti itse piti nuorille puoleksi leikillisen\npuheen, kohosi mieliala korkeimmilleen. Päivän sankarit, nuoret\nylioppilaat, kannettiin riemuiten ympäri salia, ja yhteisellä laululla\npäätettiin vihdoin iloinen juhla.\n\nMyöhään illalla läksivät sitte useimmat vieraat laivalla takaisin,\nvieläkin muutaman jäähyväislaulun kaikuessa. Toiset jäivät vielä\nhuvilaan, aikoen vasta seuraavana päivänä palata kaupunkiin. Nuorilla ei\nvielä ollut halua levolle, vaan Arvin johdolla läksivät he toiselle\npuolen saarta rannalle, jonka korkeilta kallioilta näköala oli laajin.\n\nMahtava olikin kuva, joka kesäyön kirkkaudessa levittihe heidän\nsilmiensä eteen. Länteenpäin avautui meri suurena ja avarana, vielä\näsken laskeneen auringon punertamana. Toisella puolella näkyi saaria\ntuhansittain, muutamat paljaina ja kallioisina, toiset taas alkavan\nkesän vaaleassa puvussa.\n\nNuoret seisoivat hetkisen ääneti. Vaan sitte istautuivat he sinne tänne\nkallioille.\n\nAini oli joutunut Arvin ja Elsan seuraan.\n\n-- Täällä olen kasvanut, täällä ovat nuoruuteni kaikki loistavat\najatukset ja ihanat unelmat heränneet, alkoi Arvi puhua. Nyt alkaa uusi\naika elämässäni, jolloin nämä kaikki ovat toteutettavat, -- vaan en\nvielä oikein tiedä millä tavalla. Olen kaiken aikani aikonut\ntiedemieheksi.\n\n-- Voithan sinä juuri sillä alalla saavuttaa jotakin suurta, vastasi\nElsa. Vaan tiedän, että tahdot jotain muutakin kuin suuruutta ja\ntiedemiehen kunniaa.\n\n-- Suuruutta ja kunniaa kyllä, mutta ei ainoastaan itselleni, vaan\nisänmaalleni toivon voivani sitä saavuttaa. En tahtoisi olla\nkunnianhimoinen, vaan kuitenkin, -- meren mahtava luonto on opettanut\nminua suuria ajattelemaan.\n\n-- Minusta se kehoittaa työhön ja toimintaan enemmän kuin mihinkään\nmuuhun, sanoi Aini. En ole koskaan tuntenut niin mahtavaa työhalua kuin\nnyt, -- tahtoisin olla valmis niinkuin sinä, Arvi, nyt jo heti\nalottamaan elämäntyöni.\n\n-- Ja mitä aijot sitte elämässäsi toimittaa? kysyi Arvi.\n\nAini ei heti vastannut. Hänen mieleensä johtui venematka kesällä,\njolloin hän Arville oli tehnyt saman kysymyksen. Nyt se oli hänelle\nselvinnyt.\n\n-- Ei ole minulla suuria ajatuksia, vaan kuitenkin toivon voivani\njotakin aikaansaada maani ja kansani hyväksi. Kun tässä ensin pääsen\nylioppilaaksi, niin aijon sitten lukea edelleen ja valmistautua\nkansanopistoa varten. Tämä ajatus on jo kauan aikaa siellä kotona\nikäänkuin tiedotonna elänyt minussa.\n\n-- Johan sinä tavallasi alotit kansanopetustyösi, kun siellä\nTuomarilassa opetit torpparien lapsia, keskeytti Elsa.\n\n-- Vaan en ollut siinä itseeni enkä opetukseeni tyytyväinen. Läksin\ntänne neuvoa saamaan, päätin ruveta ylioppilaaksi. Vaan keskellä teidän\nnuorten ylioppilasten riemua ja itsekin tuntiessani ikäänkuin sen\nesimakua, johtuivat taas mieleeni nuo pienet koululapseni siellä kotona.\nVoisinko tämän kautta tulla hyödyksi heille ja kansalleni? Silloin\njohtuivat ajatukseni kansanopistoihin. Ja samassa se minulle selveni:\nsiellä tahdon kerran työskennellä kansan nuorison hyväksi.\n\n-- Onhan kansanopistotyö jalo tehtävä, myönsi Arvi, vaikk'en ole tullut\nsitä tarkemmin ajatelleeksi. Ja voinhan vielä senkin hyväksi tehdä\ntyötä, nyt kun olen päässyt ylioppilaaksi, vaikk'en aijokaan sille\nantautua. Ylioppilasosakunnissahan ahkerasti toimitaan kansanopistojen\nkannattamiseksi.\n\n-- Ja ylioppilasten velvollisuus se onkin, väitti Aini totisesti.\nKansankin nuorisossa elää varmaan sama tiedon- ja opinhalu kuin\nmeissäkin, -- olen nähnyt pienten lasteni silmät oikein loistavan\nilosta, kun siellä Tuomarilan tuvassa saivat kuulla ja oppia jotakin\nuutta. He eivät koskaan pääse tänne opinhaluansa tyydyttämään, niinkuin\nme, -- silloin meidän täytyy lähteä sinne heidän luokseen jakamaan\nheille mitä itse olemme saaneet tiedon aarteista. Sillä tavalla olen\nkäsittänyt kansanopiston opettajan tehtävän. Ja se on varmaankin iloinen\ntehtävä, ettekö sitä usko?\n\n-- Sinä olet aina tyytynyt tuollaiseen hiljaiseen siunattuun työhön\nmuiden hyväksi, vastasi Arvi. Minä taas olen kaiken aikani ajatellut\nsuuria loistavia tehtäviä. Kun vain pääsen oikein selville\nelämäntyöstäni, niinkuin sinä. Aini, niin enköhän minäkin kerran voi\njotakin toimittaa kansani siunaukseksi.\n\n-- Olen varma siitä, -- ja tahdon sinua auttaa, Arvi, kaikessa\nelämäntyössäsi, sanoi Elsa hiljaa.\n\nAini huomasi hellän vivahduksen Elsan äänessä ja katsoi ylös. Siinä\nistui kalliolla Elsa hehkuvin poskin ja silmät niin loistavan kirkkaina.\nJa hänen vieressään istui Arvi, täynnä hellyyttä katsellen häneen. Hän\noli ottanut lakin pois päästään ja laskenut sen Elsan syliin. Ja Aini\nkuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan:\n\n-- Täällä on minulla kaikki, isänmaani, valkolakkini ja lemmittyni, --\nElsa, kuinka rikkaita ja onnellisia me olemme!\n\nAini kääntyi pois. Hän ei tahtonut nähdä eikä kuulla enempää. Hänen\nsydämeensä koski niin katkerasti --, niinkuin kerran ennen Elsan luona,\nkun oli nähnyt Arvin kirjeet.\n\nSiinä he istuivat, nuo kaksi, niin onnellisina, niin rikkaina, ja hänen\ntäytyi tässä kärsiä ja taistella päästäksensä voittoon ja onneen, --\ntehdä työtä ihan yksin, ilman rakasta ystävätä. -- -- -- -- Oi, miksikä\nhän ei ollut saanut osakseen kaikkea tuota onnea, Arvin rakkautta, --\nhän olisi voinut Arvia rakastaa niin syvästi, ettei Elsa konsanaan -- --\n\nVaan yhtäkkiä hän pysähtyi. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\nMitä olikaan tämä? Oliko se uudestaan herännyt, tuo tunne, jonka hän jo\naikoja sitte oli kuolemaan tuominnut, jota vastaan hän koko tämän vuoden\nkaikella voimallaan oli taistellut ja jonka jo oli luullut voittaneensa?\n\nOliko hänellä todellakin syytä kateuteen ja katkeruuteen? Oliko hän\nyksin, ilman ystävätä, hänellä kun oli Jumala, koti, vanhemmat, Lauri ja\nkaikki nuo pienet koululapsensa, jotka häntä rakastivat? Arvi ja Elsa\nolivat rikkaat ja onnelliset, -- oliko hän sitte köyhä ja onneton? Hän,\njolla oli koko elämä rikkaana edessään, joka oli asettanut itselleen\nelämäntarkoituksen niin suuren ja valoisan! Hän, jolla oli niin paljon,\njota hän rakasti ja jonka edestä hänen tuli elää! Ja valkolakki\nlyyryineen, joka hänelle korvaisi kaiken muun onnen, joka elämässä\nehk'ei ollut hänelle suotu.\n\nKuinka hän voisikaan kadehtia Elsan onnea, kuinka hän ei koko\nsydämestään soisi Arville hänen nuorta, herttaista morsiantaan? Ei, hän\ntahtoi ilman katkeruutta luopua kaikesta; hän tahtoi heille ja heidän\nrakkaudelleen rukoilla Jumalan siunausta, -- rakkaalle Elsa-serkulle ja\nArville, josta hän kerran oli pitänyt enemmän kuin muista -- -- -- -- --\n\nKun Aini ja Elsa sitte olivat päässeet pieneen makuuhuoneesensa ja Aini\nistautunut avonaisen ikkunan ääreen, kävi yhtäkkiä Elsa hänen luokseen,\nlaskeutui polvilleen Ainin viereen ja painoi päänsä hänen syliinsä.\n\n-- Aini, olen niin onnellinen, niin sanomattoman onnellinen, -- Arvi\nrakastaa minua, hän on sen minulle tänä iltana sanonut, -- ja minä, --\nminäkin rakastan häntä, sen minä tunnen, kaikesta sydämestäni -- -- --\n\nAini ei vastannut mitään. Hän silitteli vain serkkunsa pehmeitä hiuksia\nja polttavia poskia. Tämän oli hän tiennyt jo aikoja sitte, ja tänään\noli hän sen omin silmin nähnyt.\n\n-- Mehän olemme vielä niin nuoria, jatkoi Elsa, -- Arvi ja minä. Vaan\nArvi tekee työtä, ja kyllä hän pian sitte valmistuu, hän jolla on niin\nperinpohjaiset tiedot. Ja minä kyllä häntä odotan vaikka kuinkakin kauan\nja valmistaudun tulemaan hänelle avuksi kaikissa hänen töissään. Aijon\nlukea ja tutkia ja oppia niin paljon, ja tiedätkö, Aini, mitä olen\najatellut? Enköhän voisi päästä sinne teille Tuomarilaan vähäksi aikaa\noikein tutustumaan kaikkiin taloudellisiin töihin, -- etkö luule äitisi\nhuolivan minusta?\n\n-- Kyllä, Elsa, sehän sopii erittäin hyvin nyt, kun minäkin lähden pois\nkotoa. Sinä voit sill'aikaa olla siellä minun sijassani ja olla isälle\nja äidille iloksi ehkä paremmin kuin mitä minä tähän saakka olen voinut.\n\n-- Vaan jouluksi sinä kuitenkin tulet kotia ja kesäksi, Aini. Ja silloin\nme taas yhdessä vietämme hauskoja päiviä niinkuin viime kesänä\nTuomarilassa. Ja Arvi saa myöskin tulla sinne meitä katsomaan. Vaan emme\nkenellekään puhu tästä vielä paitsi sinulle, Aini, joka aina olet\npitänyt niin paljon Arvista ja minusta. -- -- -- -- --\n\nJa hän syleili Ainia sydämellisesti.\n\n-- Ja sinä tulet aina olemaan meidän ystävämme ja meidän uskottumme. Ja\nkuinka me Arvin kanssa iloitsemme, kun sinä kerran saat valkolakkisi.\nOdota vähäsen, Aini -- -- -- -- --\n\nHän kiirehti portaita alas etehiseen, josta hän heti tuli takaisin Arvin\nylioppilaslakki kädessä.\n\n-- Pane se päähäsi, -- kas, sepä sinua somistaa, Aini, -- kuinka\nonnellinen sinä olet, kun pian saat itsellesi tuollaisen! Vaikk'en minä\nkuitenkaan sinua kadehti, -- kyllä minunkin kesähattuni minulle hyvin\nsopii, -- lisäsi hän leikillisesti.\n\nAini otti lakin ja silitteli sen hienoa kangasta. Sellaisen hänkin pian\nsaa, -- se oli kuitenkin kauniimpi ja kalliimpi kuin kaikki muut lakit\nmaailmassa.\n\n-- Lähde nyt levolle, Elsa, sanoi hän ja laski Arvin lakin pöydälle.\nPäivä jo kohta koittaa, luulen auringon jo nousevan. Minä tässä vielä\nvähän aikaa istun, siksikuin uni sinut syliinsä sulkee, Elsa kulta. --\n-- -- -- --\n\nAini jäi vielä hetkeksi avonaisen ikkunan ääreen, sillä välin kun Elsa\npian oli vaipunut rauhalliseen uneen, -- kaiken uuden onnensa jälkeen.\nHän katseli yli meren ja kallioiden, jotka äsken olivat nähneet hänen\ntuskansa, hänen taistelunsa.\n\nOliko hän voittanut?\n\nHän laski kätensä ristiin ja rukoili. Tämä oli ollut viimeinen kerta,\njolloin hän oli antanut tuon entisen katkeruuden valloittaa sydämensä.\n-- -- -- --\n\nSiinä nousi aurinko, suurena ja loistavana, kirkastaen koko ympäröivän\nseudun ja luoden säteensä ikkunasta suoraan pöydälle, jossa Arvin lakki\noli. Ne leikkivät sen hienossa valkovaatteessa, kimaltelivat kultaisessa\nlyyryssä.\n\nAini katseli auringon kirkastamaa luontoa, katseli valkolakkia.\n\nJa hänen sydämeen nousi uusi elämäninto, -- siinähän oli hänellä koko\nmaailma edessään, rikkaana ja valoisana nousevan auringon loisteessa.\n\n\n\n"]