[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3_esBGX11fDh9blJs24bo3xrziGxuTQk_ScKJ-UkHRs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},391,"Kohtaloonsa kompastunut","Rauanheimo, Akseli",1871,1932,"391-rauanheimo-akseli-kohtaloonsa-kompastunut","391__Rauanheimo_Akseli__Kohtaloonsa_kompastunut",null,"romaani",[],[],"fi",1899,14696,95041,false,25881,[],[23],"Novels","\"Kohtaloonsa kompastunut\" by Akseli Järnefelt Rauanheimo is a novel written in the late 19th century. The story follows Tauno Tavasti, a restless man grappling with deep sorrow following the death of his parents and lost love. As he travels through Europe, he encounters various struggles, including his longing for a sense of belonging and connection amidst his loneliness and unresolved grief.  The opening of the novel introduces Tauno Tavasti as he reflects on his tumultuous emotions while traveling by train, haunted by memories of his childhood and the pain of loss. The narrative unfolds with Tauno observing other passengers, particularly a mysterious man who exhibits signs of distress. Their eventual encounter leads to a tentative friendship, revealing both characters’ shared experiences of suffering and their search for solace. Tauno’s compassionate desire to understand and help this stranger deepens as he becomes entwined in the man's enigmatic past, setting the stage for a profound exploration of human suffering, fate, and connection. (This is an automatically generated summary.)",[],343,"Romaani kertoo levottomasta miehestä, joka matkustelee ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa paetakseen menneisyyden suruja ja menetettyä rakkautta. Matkoillaan hän tutustuu Tauno Tavastiin ja pohtii elämänsä suuntaa kohdaten erilaisia ihmisiä ja kohtaloita. Teos yhdistää matkakuvauksen ja sisäisen etsinnän.","Akseli Järnefeltin 'Kohtaloonsa kompastunut' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 391. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOHTALOONSA KOMPASTUNUT\n\nKirj.\n\nAkseli Järnefelt [Akseli Rauanheimo]\n\n\nHelsingissä 1899,\nKustannusosakeyhtiö Otava.\n\nKuopiossa,\nOsakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMatkustelin ulkomailla silloin, kun tutustuin Tauno Tavastiin.\n\nLevoton luontoni oli ajanut minut liikkeelle ja karkoittanut\nkotimaastani sekä kiidätti sitte ympäri Euroopan, kaupungista\nkaupunkiin. Vanhempani olivat kuolleet, ja omakseni oli jäänyt hyvä\nperintö. Tempasipa kuolema minulta elämäni unelmankin, nuoruuden\nrakkauteni esineen. Tuolla rakkaalla haudalla myös iloni hautasin. Niin\njätin virkaurani ja keski-ikäisenä miehenä, elämän toiveissa murtuneena\nkoetin oudoissa oloissa kaihoani tyrehyttää.\n\nJuuri kun luulin jossakin päässeeni taas tuntemaan nautintoa elämästä,\npakotti ikävä muuttamaan toisiin oloihin, ja se tätä leikkiä kujeili\nkanssani lakkaamatta. Niin olin kulkenut Eurooppaa ristiin rastiin\nviihtymättä kauvempaa yksillä tienoin.\n\nVälistä kiertyi muistoni maille kotiseutu, lapsuuteni aikaisemmat\nelenteet, ne ajat, jolloin ei vielä mikään tuska rintaani repinyt,\njolloin kotipellon pientareita muiden yhdenikäisten kanssa\npiehtaroitiin. Oi hauskat lapsuuden ajat! Mutta sen kipeämpi oli niiden\nsurullinen loppu. Siksipä kun muistot yksinäisyydessä pyrkivät esille,\nne levottomuutta lisäsivät. Silloin oli sydämmeni särkyä enkä\nmatkoillani lohdutusta löytänyt. Kumminkin ajatukseni kantautuivat\nniihin vallattomasti eikä minulla ollut kykyä niitä karkoittaa pois.\nPikemminkin, kun tapasin jotakin kotimaan oloja muistuttavaa, takerruin\nsiihen kiinni, en tiedä minkä voiman valtaamana.\n\nSellaisessa ristiriitaisessa mielentilassa istuin taas muutamana iltana\nrautatievaunussa matkan teossa, kuten tavallista.\n\nOudon kaupungin olin jälelleni jättänyt, ja tuntemattomia seutuja\nkuletti kiivas kyyti. Hämärä antoi vauhtia tuskallisille tunteille.\nVaikka pitkällinen matkusteleminen ja vieraissa viivyntä oli kokenut\ntunteita turruttaa, niin sittenkin kolkkous rinnassa kojotti.\n\nKoetin ponnistaa ajatuksiani oleviin oloihin ja joutaviin\njokapäiväisyyksiin. Mittasin seinän korkeutta ja katselin savun\nhulmuamista ikkunan takana. Jos seutu, jota kulettiin, olisi ollut\nvaihtelevampaa, ehkä se olisi karkoittanut mustat mietteet. Mutta yhtä\nja samaa yksitoikkoisuutta! Ikävä alanko pakeni toisen yhtä ikävän\ntieltä. Toivoinpa, että olisi ollut kupeella kumpaisellakin juhlallista\nkuusikkoa, lehteviä vaaroja tai siintäviä vesiä, olisihan se toki\ntoista ollut. Mutta niitä ajatellessakin kotimaan muistot vaan\njuoksuttivat mielen synkempiin sokkeloihin, ja kipeämmin kaihottivat.\nAjattelin, että onni olisi, jos ihminen toisinaan voisi tylsittyä\nkokonaan, tai pitää siian surutonta mieltä, aallon ahvenen onttoa\najatusta.\n\nVäsyttyäni miellyttämättömiin maisemiin silmäilin matkustajia samassa\nvaunuosastossa. Useimmat istuivat totisina ja äänettöminä. Matka näkyi\nikävästyttävän, hiiren hiljaisuus harmittavan. Muudan äiti pajatti\nensin pikku poikansa kanssa, vaan sitte pienokainenkin painautui\nnukkumaan. Tuskallinen mielentila ilmeni kaikissa.\n\nErittäinkin erään, siinä aivan vastapäätäni istuvan herrasmiehen\nkärsivällisyys näkyi kerrassaan loppuneen. Hän ummisteli silmiään ja\ntaas hiukan raotteli, koki heittäytyä hervottomana selustinta vastaan,\nvaan ei niinkään näyttänyt hyvä olevan. Kohenteli jalkojaan ja\nvuorotellen ristitti niitä, vaan levottomuus lisääntyi. Hänen\nkäytöksensä herätti pian yleistä huomiota ja jotkut huvia etsien\ntarkastelivat hänen ähkyröimistään.\n\nMinäkin silmäsin hänen eleitään, ja se tuotti jonkunlaista tyydytystä.\nOsaa sitä ihminen nauttia toisen tuskistakin, varsinkin silloin kun\nitsekin kärsii.\n\nHän näytti hienolta herrasmieheltä, ehkä hiukan elähtäneeltä. Ei\npuvusta eikä ulkonäöstäkään voinut päättää mitä kansallisuutta hän oli,\nvaikka aikani kuluiksi olin matkustellessani myös huomioita tällä\nalalla koettanut tehdä. Huoleton näytti hän olevan puvussaan, joka\nkyllä muuten oli moitteeton. Kasvoissa kiintyi huomio ensin omituisiin\nsilmiin. Ne olivat syvälle painuneet ja lasimaiset, kumminkin niistä\nloisti kumma, melkeinpä hurjamainen katse. Otsa oli korkeanlainen, vaan\nhuomattavasti luisu, kulmakarvat vähän viistossa ja sen takia silmätkin\nnäyttivät hiukan olevan tuossa asemassa. Tavanmukainen pujoparta,\ntypistetty ja sileästi suipossa. Kasvot olivat kalpeat ja kuvasivat\nsuuria kärsimyksiä. Melkein näytti hän kammottavalta siinä\nhermostuneessa, tuskallisessa tilassaan.\n\nPelko pakotti minua hiukan peräytymään, ja vasta syrjempää rohkenin\nvapaammin tarkastella outoa miestä. Levottomuus yhä lisääntyi, ja\nvähitellen aloin arvella, ettei pelkkä matkan ikävyys eikä siitä\nsyntynyt kärsimättömyys voinut yksinään noin armottomasti vaivata ja\nviskellä ihmisparkaa. Ehkä oli hän ryöväri, murhaaja, jota paha\nomatunto vaivasi. Eli ehkä oli muukalainen, suruja kokenut hänkin, ja\nkatkerat muistot raivottarina ajatuksissaan riehuivat.\n\nHän näytti pelkäävän omaa itseään ja lieneekin tuskallisimmat hetket\nviettänyt yksinään ajatuksiensa kanssa. Niinpä noita tuntui hän\nkammoavan ja väkipakolla koetti riuhtaseutua todellisuuteen. Mutta\nvaikeata se vaan oli. Ja viimein loppui kärsivällisyys kokonaan. Vielä\nkerran koetti ilmisissä aivan kuin työntämällä työntää pois luotaan\nturmiollisia tuumailuja. Kun ei se onnistunut, niin päästi hän\nsydämmensä pohjasta äärettömän katkeruutensa kevennykseksi tuskan\nhuudahduksen, sanan selvän -- suomenkielellä.\n\nKaikki vaunussa matkustavat käsittivät mutkattomasti tarkoituksen,\nvaikkeivät itse sanaa ymmärtäneet. Kauvan kaikui se heidän korvissaan\nja osoitti, että se se oli näytöksen loppupamaus, pommi, joka kotvan\nsihistyään viimein räjähtää ja särkee lisän kanssa sen, mitä oli\naikomus murtaa.\n\nMutta minä höristin korviani. Suomalainen! Mikä oli lähettänyt\nkansalaisen vieraaseen maahan tuskittelemaan ja kiroilemaan ahtaassa\nrautatievaunussa? Onneton, kuinka kovat kärsimykset sinua\nmahtanevatkaan ahdistaa! Tuliset tuskasi eivät liene vähäiset, kun ne\nnoin ankarasti pyrkivät ulos pakkautumaan. Sydämmesi lienee\nkipukattila, jossa kaikki maailman murheet kiehuvat ja viimein paisuvat\nyli reunojen.\n\nMinä koetin lähetä onnetonta maalaistani. Yrittelin päästä puheikkain\nhänen kanssaan. Salaman leimahdettua ja ukkosen jyräiltyä tuntui ilma\nhänen sisällään raitistuneen ja puhdistuneen. Tyynenä istui hän\nkyynäspäät polvia vasten, kädet kannattaen päätä, joka oli eteen\nkumartuneena.\n\n-- Oletteko suomalainen -- Suomessa syntynyt? kysyin minä\näidinkielelläni.\n\n-- Olen, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti.\n\nHän näkyi kumminkin hämmästyvän, vaikka koetti sitä peittää. Silmät\nkuvasivat kummastusta ja synkästä elottomuudestaan kirkastuivat\nkostuakseen sitte taas entistä enemmän. Mutta pitempiin puheisiin\nvältti hän tarttumasta. Odottamaton tuttavuus huomattavasti huvitti\nhäntä, vaan luontainen jörömäisyyskö vai mikä lienee hänet noin\nkolkkona ja kuivapuheisena pitänyt. Minä siirtäydyin penkilläni\nlähemmä, vaan hän puolestaan peräysi saman verran. Esittelin itseni ja\nsilloin sain vastauksen.\n\n-- Dunsten.\n\n-- Tavast.\n\nJa niin olimme me tuttavat. Mutta keskustelua ei tahtonut syntyä.\nVastaukset hän antoi niin lyhyet ja välttelevät kuin mahdollista.\nOlisin halunnut tietää jotain hänestä ja myös keskustella yhteisestä\nkotimaasta, mutta puheen johtaminen sinnepäin teki keskustelusta lopun.\nKaupungin nimen, jossa viimeksi oli viipynyt sain tietää, ja matka\ntuntui olevan samaan mihin minullakin.\n\n-- Joko kauvankin olette oleskellut ulkomailla?\n\n-- Kauvan, useita vuosia.\n\n-- Kenties asuttekin tässä maassa?\n\n-- En.\n\n-- Lienette jollakin stipendillä vaiko vaan huviksenne?\n\nHuvikseen kuului matkustavan. Tätä sanoessaan katkerat, muka hymyilyn\npiirteet varjostuivat suupieliin.\n\n-- Koska aijotte takaisin palata kotimaahan?\n\nEi tiennyt sitä. Sitte koetin minä johtaa puhetta kotioloihin ja\nsukusuhteisiin, vaan niistä hän ei tahtonut keskustella. Ynseänä\nsiirtyi hän syrjemmäksi, ja tuttavuutemme yritti loppua siihen.\n\nMutta minä en tahtonut heittää häntä vähällä. En ollut huomaavinanikaan\nhänen vastenmielisyyttään seuranpitoon ja tein vähä väliä kysymyksiä.\nSuutuksissaan minun tunkeilevaisuuteeni ei hän ollenkaan salannut\nkärsimättömyyttään.\n\nJuna vihelsi, ja saavuimme määräpaikkaan. Minä kun olin outo\nensikertalainen kaupungissa ja hän sitä vastoin usein käynyt, niin\npyysin päästä hänen kanssaan yhdessä etsimään asuntoa. Sangen\nvastenmielistä näytti hänestä olevan myöntyä tuohon, vaan ei kuitenkaan\nhennonnut kieltää.\n\nJa niin lähdimme me yhdessä ajamaan komeasti valaistuun ja väkeä\nvilisevään kaupunkiin.\n\nKohdata kansalainen vieraalla maalla muukalaisten keskuudessa ei\ntunnu aivan vähäiseltä hauskuutukselta, varsinkin niinä aikoina kun\nkoti-ikävä ja selittämätön kaipuu tekee olon ulkomailla liian\nyksinäiseksi. Minä ainakin olin hyvin huvitettu ja iloissani\nodottamattomasta tuttavuudesta. Minä tunsinkin, että omaa suruani en\nnyt niin tullut ajatelleeksi. Se hetkinen vastenmielisyys, minkä\nvaikutuksen minuun alussa teki Tavastin kolkko kasvojen ilme, pakeni\npian, ja minä koetin vaan etsiä keinoja, miten voisin jatkaa\ntuttavuutta kauvemminkin. Mutta hänpä ei näyttänyt ollenkaan pitävän\nseurastani.\n\nMikä mahtoi hänellä olla, miksi karttoi hän keskustelua kotimaasta ja\nitsestään, miksi vältteli kansalaistaan, joka myöhemmin lähteneenä\nkentiesi olisi yhtä ja toista voinut kertoa yhteisistä tutuista tai\nainakin kotimaan oloista? Jotakin salaperäistä siinä oli, ja se nosti\nminussa suurinta uteliaisuutta.\n\nKärsinyt hän oli paljon, siitä minä olin varma. Se levottomuus, millä\nhän rautatievaunussa herätti yleistä huomiota, saattoi äkkiä jäykistyä\nmitä kankeimmaksi tyyneydeksi. Toisinaan voi hän kuin kylmä kiviveistos\ntuijottaa pitkiä aikoja yhteen kohti jäsentäkään liikuttamatta, sillä\naikaa kun sielu matkusteli, missä lieneekin avaruuden äärillä. Olin\ntekevinäni hänestä sen havainnon, ettei kaikistellen henkikykyjen\ntoiminta ollut aivan säännöllinen, välistä näin hänessä melkein\nmielenvian oireita.\n\nMyöskin tein havainnon, että hän synkkämielisyytensä pahimpina hetkinä\noli itsemurhan aikeissa. Matkatamineittensa joukossa oli hänellä nuoran\npalanen, joka oli silmukalle solmittu. Erään kerran kun äkkiä tulin\nhänen luokseen, oli hän hyvin epäilyttävästi käsittelemässä revolveria.\nNähtyään minut sukelsi hän sen nopeasti taskuunsa. Mutta ei hän ollut\nvihastuksissaan minulle odottamattomasta häiritsemisestä. Päinvastoin\nnousi hän iloisena ylös ja näytti hyvin kiitolliselta, aivan kuin\nolisin pelastanut hänet.\n\nTämäkin teki sen, etten tahtonut jättää hänen seuraansa. Vaikka hän ei\nmuuten näennäisesti pitänyt seurastani, alkoi hän kumminkin vähitellen\ntottua minuun, ja muutamien päivien perästä keskustelu yleisistä\nasioista luisti helposti. Yhdessä kävimme me katselemassa\ntaidekokoelmat ja muut merkillisyydet. Hän näytteli ja opasti minua.\nHyvin tottunut ja asian tunteva näkyi olevankin.\n\nMutta keskustelua en saanut hänen omiin elämänkokemuksiinsa johtaa.\nSilloin muuttui hän paikalla synkkämieliseksi ja jöröksi.\n\n-- Kovia kärsimisiä ja tuimia kohtalon iskuja on minulla ollut,\nmyönsi hän jo kyllä, mutta ei ruvennut lähemmin selkoa tekemään.\nUteliaisuuteni kiihtyi vaan sitä mukaa kun ystävyyteni häneen lujittui.\nMutta ei ollut toivoakaan saada selitystä arvoitukselle. Itseäni en\nsuurin ajatellut, niin olin häneen kiintynyt. Ja mitäpäs ne minun\nvähäiset kärsimiseni olisivat hänen rinnallaan --\n\nEräänä aamuna, kun olin aikeessa astua huoneestani hotellissa käytävän\nläpi hänen luokseen aamutervehdykselle, oli hän matkatamineissa ja\nlaukku kädessä. Kun minä kummastuksissani kysyin, mikä oli aikomuksena,\nselitti hän matkustavansa pois, toiseen kaupunkiin.\n\nSiis hän yritti paeta minua! Ei ollut mitään edeltäpäin koko matkasta\nvirkkanut. Meillähän oli sillekin päivälle edellisenä iltana oma\nohjelma jo laadittu. Minä sanoin lähteväni nyt hänen matkaansa, jos\nvähän odottaisi. Hetken hän epäröi, mutta ynseänä läksi kumminkin,\nilman hyvästiä, ilman kädenpuristusta.\n\nNyt aloin ymmärtää häntä hiukan. Hän pelkäsi minua, pelkäsi sitä, ettei\nelämänsä salaisuutta jaksaisi kauvemmin minulta pitää. Helpommin luulin\nnyt tajuavani muutamia kohtauksia viime päiviltä. Hän oli ollut\ntavallista levottomampi ja epäillyt enemmän itseään. Ja muun ei kai\nluullut auttavan kuin kiireellisen paon.\n\nNyt jos koskaan piti minun pysyä hänen seurassaan. Katsoin sen\nvelvollisuudekseni, kun näytin olevan hänen ainoa ystävänsä. Muutenkaan\nen tiedä mikä tenhovoima lienee minua kiinnittänyt häneen. Niitä on\nnoita kummallisia mielijohteita aina ihmisillä. Eikä niitten alkusyytä\nmonestikaan tiedä.\n\nMinulla vaan oli vastustamaton halu työntyä hänen matkaansa, ajaa\nyhdessä ainakin siksi kunnes pääsisin osalliseksi hänen varmaankin\nsurullisesta elämäkertomuksestaan ja ystävänä ehkä voisin häntä hiukan\nauttaa. Kaiketi oli minulla hieno, hämärä aavistus siitä, että tuo\nkummallinen mies, joka näytti niin synkältä ja pelottavalta, oli\nkokenut samoja kärsimyksiä, tuntenut samoja tuskia kuin minäkin, ja\nvielä suuremmassa määrässä. Hänen elämänlankaansa kehrätessään lienevät\nkohtalon korkeat jumalattaret kerrankin vallattomina kisailleet,\nkoskapa lanka tuntui paikoin liian hienoksi ujuneen, paikoin painuneen\nsolmuille ja sykkyröille. Niin ainakin minä ajattelin.\n\nJa nuo hienonnukset, solmut ja sykkyrät ne minun piti saada tietää.\nSiihen olinkin ollut aivan pääsemäisilläni, mutta hän nyt noin äkkiä\nluiskahti käsistäni.\n\nMinä valmistauduin kuin hengen hädässä lähtemään jälestä. Asemalle\ntultuani ja lähtevän junan vaunurivejä sivuuttaessani näin hänen\nistuvan eräässä osastossa. Samalla näin myös hänen kahtalaisen\nkatseensa, jota en oikein osannut selittää oliko se harmin vai ilon\nilmettä.\n\nJuna oli aivan liikkeelle lähdössä. Minä hyppäsin matkaan, ja niin olin\ntaas matkaamassa hänen kanssaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnkä minä häntä hevillä heittänyt. Minne hän meni, sinne minäkin. Ja\najan kuluttua luulin jo saaneeni hänen luottamuksensa ja ystävyytensä\nvallatuksi.\n\nKumpikin olimme kodittomia kuin taivaan linnut ja rauhattomia kuin\nkuolleitten sielut. Aikaa oli meillä summamäärältä ja lääniä laajalti.\nHalusimme kumpikin elää vaan päiväkseen, unhottaa oma entisyytemme,\nupottaa se syvyyteen, josta se ei enää milloinkaan nousisi rintaa\nrepimään ja sydäntä syömään. Mutta sitä ennen piti minun välttämättä\ntietää mitä hän halusi hukuttaa, että olisin saanut olla siinä apuna.\n\nSitä lienee hänkin vähitellen ajatellut. Epäluulo ja salaperäisyys\nhiljoitellen häipyi. Minä vakuutin hänelle ystävyydestäni ja koetin\nvoimieni mukaan ottaa osaa kärsimyksiinsä. Hän ymmärsi rehellisyyteni.\n\nKun hän milloin yritti tulla synkkämieliseksi, ehätin minä\nkarkoittamaan sitä teeskennellyllä iloisella puheella tai uusilla\nmatkaehdotuksilla. Välistä se ei luonnistunut, varsinkin kun hän oli\nherkkä huomaamaan väärää väriä äänessä kokkapuheita keksiessäni. Mutta\nusein hän myös jälestäpäin tarttui käteeni ja sanoi: \"Kiitos!\"\n\nEräänä iltana -- silloin oli tavattoman sateista ja ränsyistä -- oli\nhän entistä alakuloisemmalla mielellä. Hän oli mailmanmanaajatuulella\nja tyytymättömänä kaikkeen oloon ja elanteeseen. Meillä oli ollut\naikomuksena taas muuttaa majaa, mutta sään sopimattomuus oli tullut\nesteeksi. Mikä sitä semmoisessa ilmassa matkan tekoon! Satoi kuin\nturkinhihasta, aivan kuin taivas olisi ollut auki. Akkunoitakin pitkin\nulkopuolella vesivirrat valuivat. Ja kun milloin vedentulo lakkasi\nvähemmäksi, rynkäsi tuima tuulispää isojen kivikartanoiden komeroihin,\njotka härnäsivät sen surkeasti vonkumaan. Minä istuin hänen huoneessaan\n-- omani oli seinän takana. Hän istui akkunan ääressä ja äänettömänä\nkatseli ulos mustaa pimeyttä. Kasvot vaan väliin värähtelivät ja\nosoittivat elon merkkejä. Näytti siltä kuin ihohiiri olisi ne saanut\nliikkeeseen vaan kukatiesi olikin se rinnan polttava tuska --\n\nEn ollut minäkään puhetuulella. Se tavallinen haikea kaihomielisyys,\njoka tuommoisina ikävinä iltoina ahdistaa, ei antanut minullekaan\nrauhaa. Nojasin tuolin selkää vastaan ruumis jäykkänä. Sieluni se\nmatkasi omia maitaan eikä antanut kahlehtia itseään. Se pistäysi ensin\nlapsuuden kotiin, siitäpä -- hautausmaalle ja lopuksi pysähtyi _hänen_\nhautakummulleen, paikalle, jossa oli myös onneni, iloni hauta. Siellä\nviivähti sieluni kauvan, hyvin kauvan eikä olisi sittekään hennonnut\nlähteä pois. Se olisi halunnut sulattautua hänen sielunsa kanssa\nyhteen.\n\nSitä olin aina ennenkin uneksinut, usein ja kiihkoisesti. Ja silloin\nolin tuntenut kajastusta onnesta sekä siitä hurmautuneena luullut\nhaudatun uudelleen eloon nousevan. Mutta todellisuus, tuo enkeli\nvälkkyvine miekkoineen oli ajanut Aatamin toivottomuuden korpeen, jossa\n\"joka koivu koikkoavi, joka havu hakkoavi\". Ihanasta unesta\narmottomalla tavalla herättyä todellakin masentui mieli ja pyrki\naraksi.\n\nYstäväni murjotti nyreissään. Hän oli suutuksissa huonoon säähän,\nsuutuksissa omaan itseensä ja kaikkeen, niin syylliseen kuin\nsyyttömäänkin. Mitä myrkyllisiä mietteitä lienee miettinytkin siinä\ntuijottaessaan silmiään räpäyttämättä ulos synkeyteen? Toinen kätensä\nnojasi kelmeätä poskea vasten ja toista kouraansa vaistomaisesti aika\najoin nyrkkiin puristeli, aivan kuin olisi tahtonut lyödä jotakin.\nSilloin aina pakkautui verta päähän, tummaksi pullistutti otsakulmat ja\nmustensi hiukan muotoa. Muuten elottomissa silmissä näkyi tällöin\nenemmälti tuota outoa välähdystä.\n\nMies oli noiden raivostuspuuskauksien aikana kuin raudasta. Kaikki\njäntereet kovottuivat ja jalka näytti olevan valmis potkasullaan\nmurtamaan puhki vahvan lattian. Hän oli kuin jousi jännitettynä\nviimeisimpään virepykäläänsä, valmiina laukeamaan. Mutta siitä\npingoituksesta se vähitellen lauhkeni, voima meltoutui ja hetken\nperästä kuoli.\n\nKärsimyksien alainen ystäväni tapasi silloin takaraivoansa ja hierasi\nsitä hiukan. Pelkäsi kai aivojansa, eikä se pelko suotta ollutkaan. Jo\nsitä ihminen näennäisesti vähemmissäkin sieluntuskissa järkensä saattaa\nmenettää. Kauheita muistoja hänellä lienee, kun noin vallattomina\naivokopassa rynkäilevät.\n\nMinua pyrki taas pelottamaan, kuten aina kun hän tuolle päälle sattui.\nSama kammo, mitä tunsin ensi kerralla häntä kohdatessani, valtasi minut\ntaaskin. Kumma ilme kasvoissa synnytti vastenmielisyyttä.\n\nVasta sitten kun hän rauhoittui täydellisesti, tyynnyin minäkin. Ja kun\nhän lauhtui lopullisesti, huokasi syvään helpotuksesta ja katsoi\nsurumielisesti minua silmiin, -- silloin olin taas sama ystävä, joka\npidin päämääränä lievittää hänen tuskiaan.\n\nMutta silloin tein minä erään havainnon. Mainitsematta on minulta\njäänyt, että ystäväni piti paljon absintista, tuosta huumaavasta\nnesteestä ja monta kertaa oli sillä sulattanut sydämmensä, keventänyt\nmielensä. Kyllähän siten hankitut ihanat toiveet jälestäpäin pettivät\nja katkeroina irvikuvina kouristivat, mutta hermojen turruttaminen\nväkevällä nesteellä antoi hetkeksi unhotusta.\n\nAbsinttilasi oli nytkin hänen vierellään pöydällä, mutta sen rinnalla\nnäin nyt pienen pullon, jossa oli epäilyttävää ainetta. Sen lienee hän\ntuskan aikana ottanut taskustaan ja hiukan aavistin, mitä siinä\npullossa oli. Kun hän oli nyt rauhoittunut eikä nähtävästi ollut\nkäyttänyt pullon sisustaa, en minä hätäillyt. Vaan kyllä olin\ntarkkaavainen vartioimaan hänen liikkeitään ja valmis tempaamaan myrkyn\npois. Myös heitin häneen surkuttelevan, vaan nuhtelevankin katseen.\n\nHän huomasi tämän, mutta hymähti sitten surullista hymyään ja sanoi:\n\n-- Elä pelkää, ystävä! Ei minulla ole rohkeutta. Jokin mahtava voima\nestää käyttämästä kättäni silloin kun tahtoisin. Tästä elämän\nkurjuudesta haluaisin päästä, mutta minun ei sallita. Minun määräni ei\nole vielä hyvitetty eikä tulisi kuolemallanikaan maksetuksi. Minun\ntäytyy kärsiä, nähdä kidutusta jo elämässä. Raivottaret ajavat minua ja\ntäyttävät kostoansa. Se on välttämättömyys. Minä en voi sille mitään.\n\n-- Ehkäpä sinäkin vielä voit saada hoivaa, unhotusta, koetin minä\nlohdutella.\n\n-- Unhotusta en koskaan elämässäni, enkä hoivaakaan ennenkun luonnon\njärjestyksen mukaan ruumiini riutuu ja henkeni pääsee vapaaksi.\n\n-- Niin kauvan kun on elämää, on toivoakin, sanoin minä vastaukseksi\nhänen toivottomaan päänpudistukseensa.\n\nHän painoi päänsä alas ja vapisi liikutuksesta.\n\n-- Elämälläni minuun itseeni nähden ei ole mitään tarkoitusta enää.\nMinä olen kuin haaksirikkoinen laiva, joka harhailee elämän merellä\ntietämättä suuntaa ja ilman päämäärää. Monet muutkin mahtanevat niin\nmatkailla, mutta tuskin kenenkään alus on niin hylyksi joutunut kuin\nminun, ilman peräsintä, ilman purjeita, ilman mastoja ja ilman\nkompassia.\n\n-- Kerro minulle elämäsi tarina, pyysin minä, kun näin hänen nyt olevan\navomielisellä tuulella.\n\nJa hän nyt oli siihen valmis.\n\nHyväntahtoinen lukija, käsittele tätä nyt seuraavaa kertomusta\nmyötätuntoisuudella ja säälillä. Silloin on sinulla sama tunnelma, mikä\nminulla oli ystäväni kertomusta kuullessa, silloin ymmärrät onnettoman\nihmissydämmen kärsimykset. Oletko nähnyt aavalla aholla kasvavan\nnuoren, yksinäisen petäjän? Vapaana on se paisunut, vapaana kasvanut ja\niloissaan kohottaa päätänsä taivasta kohti, ehkäpä ylpeänä luullen\npilviäkin tapaavansa. Mutta sitte tulee jumalanilma. Salama välähtää\ntaivaalta, iskee tuohon mitään pahaa aavistamattomaan petäjään,\nkatkaisee sen latvan ja kannostakin vielä kiskaisee sälön ydinjuuria\nmyöten.\n\nNiin, sellainen kuva jäi ystävästäni, kun kuulin hänen kertomuksensa.\n\n\n\n\nII.\n\n\n-- Sinä pidät minua kovin onnettomana -- alotti ystävä kertomuksensa --\nja niinhän minäkin sitä tunnen. Mutta usein myös on ajatukseni ja\ntunteeni niin turtana, etten käsitä minkäänlaisia tuskia. Ja nykyisin\nen enää sen onnellisempia hetkiä uskalla toivoa. Oletko kuullut kuinka\nihminen ennen kuoliaaksi paleltumistaan rupeaa tuntemaan suloista\nlämpöä ruumiissaan, ja kylmän vihat ovat tuntemattomia? Niin saatan\nminäkin usein olla kokemattomana kivuistani.\n\nMutta olen minä todella ollut onnellinenkin. Oi kun ajattelen\nsyntymäpaikkaani, pientä merenrantakaupunkia Pohjanlahden rannalla!\nMinä muistelen sitä ja lapsuuteni aikaa kaihomielellä niinkuin\nensimmäinen ihmispari lienee ajatellut kadotettua paratiisiansa. Myös\nminä olen ollut lapsi, iloinen, huoleton, rakastettu ja onnellinen.\n\nMinulla oli suloinen, herttainen äiti, joka maailmassa ei rakastanut\nmitään niin paljon kuin minua. Hän oli lempeä olento, yksi niitä\nsieluja, joitten luulisi enkeleinä tähän maailmaan tulleen. Oi sitä\narmautta mikä oli hänen silmissään, ja hempeyttä kaikessa\naskartelemisessa! Minä en ole ainoa, joka näin arvostelen. Koko\nseutukunta tunnusti samaa.\n\nIsäni oli pienestä pojasta oleksinut merillä. Hän oli \"sivistyneestä\nperheestä\" peräisin, mutta nuorena koulupoikana oli saanut\nvastustamattoman halun lähteä merille. Kun ei kotoa annettu tähän\nlupaa, karkasi hän omin päinsä. Niin hän jo nuorena tottui ja rakastui\nmerielämään. Ensin palveli hän laivapoikana, mutta sitte kykynsä\nnojalla nousi parempiin paikkoihin ja pääsi jo nuorena perämiehen\napulaiseksi.\n\nLuonteeltaan oli isäni omituinen, hetkellisten mielialojensa ja\noikkujensa orja. Hänelle saattoi yhtäkkiä pälkähtää päähän mitä\nkummallisimpia tuumia ja niitä hän äkkipäisyydessään pani täytäntöön.\nMutta ne, jotka kaupungissa hänen tarkemmin tunsivat, sanoivat, että\ntuossa olikin hänen ainoa vikansa.\n\nHän oli kaunis mies. Rannikkokaupungin neitosten sydämmet tulisemmin\nsykkivät, kun tuli meriltä \"kultatukkainen meripoika\", kuten häntä\nhiustensa värin mukaan kutsuttiin. Merillä kulkevat toverinsa\nrakastivat häntä iloisuutensa, hilpeytensä tähden, mutta ihmettelivät\nsitä, että maissa hänen luonteensa hiljaiseksi, jörömäiseksi muuttui.\nTätä hiljaisuutta taas muut pitivät hyvänä merkkinä. Meripojat maihin\npäästyään tavallisesti ovat entistä rajummat, mutta tämä oli poikkeus.\nHän oli melkein alakuloinen.\n\nHän ja äitini olivat olleet lapsuuden tuttuja. Ja äitini rakasti häntä\nvilpittömästi sekä hänkin oli kieltämättä koko intohimonsa tulisuudella\nrakastunut äitiini. He menivät naimisiin, ja paria sanottiin hyvin\nonnelliseksi, kuten minulle vartuttuani kerrottiin. Isä heitti pois\nmerielämän ja päätti ainaiseksi asettua maalle asumaan. Hänen\ntodellinen tarkoituksensa oli tehdä äitini onnelliseksi. Kummallakin\noli vähän rahoja ja he ostivat pienen huvilantapaisen talon kaupungin\nlaidassa. Minun äidilläni oli veli, joka oli naimaton ja rikas. Hän\nomisti sen puolen kaupungin ympäristöä, mihin tuo huvilakin oli\nrakennettuna.\n\nOnnellisina olivat he eläneet vuoden, toista, kun minä tulin heidän\nrakkautensa pantiksi. Erinomainen lempeys, mikä oli äitini\nominaisuutena, sai oikullisen isänikin viihtymään ja tuntemaan itsensä\nhyvinkin onnelliseksi. Kummallisia päähänpälkäyksiä sattui hänelle\nharvemmin. Minun varsin pienenä ollessani oli hän aivan ilman mitään\naihetta tehnyt matkan Tukholmaan. Mitään ei hän äidille tai kenellekään\nsiitä virkkanut. Levottomuus kotona oli ollut suuri, mutta pian oli hän\npalannut ja nolona oli pyytänyt äidiltä anteeksi tekoaan. Toisen kerran\noli hän niinikään aivan äkkiä puikahtanut sisämaahan -- muka\ntukkikauppoja välittämään. Muutaman päivän perästä oli hän sieltäkin\npalannut tekemättä mitään ostoja. Sellainen mielijohde oli vaan osunut\nhänen päähänsä ja koko tuo matka oli enemmän kuin tahdottomasti tehty.\nLieneekö hänet tuollaisiin johtanut jokin herännyt seikkailuhalu vai\noliko se vaan joku niitä hämäriä johteita, joille ei mitään selitystä\nlöydy ja joista ihmiselämän moninaisuus on niin rikas? Kussakin\nihmisessä on ongelmallisia ominaisuuksia, joita ei ihminen itse eikä\nhänen seurapiirinsäkään voi käsittää.\n\nMutta huolimatta näistä kahdesta oikullisesta tapahtumasta ei mikään\nsumentanut perhe-elämän rauhallisuutta ja hiljaista onnea. Isä oli\nnoiden harhailujen jälkeen vielä herttaisempi, jos mahdollista. Mitään\npahaa sanaa ei heillä välissään tiettävästi ollut koskaan. Ja äitini\npuolesta se olisi ollutkin tuiki mahdotonta. Minä olin heidän yhteinen\nriemunsa. Isäni harras tehtävä oli opettaa minua kävelemään, ja\njokainen edistys lisäsi iloa. Kun jo totuin liikkumaan, sain seurata\nisää, missä vaan kykenin. Ensin olin hänen hupitoverinaan pihalla ja\npuutarhassa, missä isä yhtä ja toista askarteli. Sitte jo sain juosta\nhänen mukanaan kaupungilla, tuossa pienessä ja rauhallisessa sekä\nsiistissä kylässä. Niinpä kävin enolassakin, yksinäisen miehen\nhauskassa ja hienosti sisustetussa kodissa. Sielläkin opin olemaan kuin\nkotonani ja tulin rikkaan enon lemmikiksi. Hän oppi minua pitämään\naivan kuin omana lapsenaan ja oli äidilleni puhunut, että kun aika\nhänet jättää, tekee hän minut suuren omaisuutensa perilliseksi.\n\nAineellisesta toimeentulosta ei vanhemmillani ollut suurin\nmurehtimista, vaikka ei tietysti varoja ollut liiaksi. Enon apua ei\ntarvittu, jota hän ei kyllä olisi kieltänyt. Menot olivat pienet, ja\nisäni monenlaisilla toimilla niihin tarvittavat rahat ansaitsi.\nPuutarhamme oli pääasiallisin tuottaja. Kyllä olisi isäni saanut\nparempituloistakin tointa, jos olisi meriammatin kokemusta tahtonut\nhyväkseen käyttää. Myös olisi enoni liikkeestään tahtonut hänelle\nluovuttaa laivain varustamista koskevan alan. Vaan isä ei siihen\nsuostunut. Satamaa hän näytti pelkäävän ja vältti sinne menemästä.\nToverit, jotka tapasivat, moittivat häntä tästä, pilkkasivat, että\nentinen \"tervajakku\" on tullut niin merikammoiseksi.\n\nAivan niin ei kumminkaan ollut asianlaita, että isä olisi itse merta\npelännyt. Ei, päinvastoin kaikista päättäen rakasti hän sitä entisellä\ninnolla. Mutta lempielementtiään hän ei katsellut satamasta eikä laivan\nkannelta. Sen sijaan souti hän usein lahdelmaan kaupungin vierellä,\ntyyneen ja hiljaiseen. Se oli varsinaisesta satamasta erotettuna niemen\nkautta. Harvoin meren myrskyt siihen muuten kuin maininkeina\nvaikuttivat. Lahden suussa oli saari ja se esti tuimat hyrskyt\npääsemästä, vaan etenkin myrskyisinä aikoina saaren ja niemen lomitse\nnäkyi mustat aallot vaahtoharjoineen soutavan ohi. Ja siellä se oli se\naava meri, jonka rajaa ei näkynyt, vaan sulautui yhteen taivaan kanssa.\nMissä taivaan ranta, missä meren ääri? sitä minä ihmetellen kysyin\nitseltäni, kun myöhemmin kasvavana siellä ongiskelin.\n\nTäältä käsin isä merta ihaili. Olen jälemmin ajatellut, että hän ihaili\nsitä kaiholla, kuten kadotettua nuoruuttaan. Vaan hiljaisesta lahdesta,\nrauhallisesta kotielämästä ei hän pyrkinyt pois. --\n\nTämä onnellinen kotielämä sai äkkiä kovan kolahduksen.\n\nMinä olin viiden vuoden vanha, lapsuuteni riemuisassa ajassa, jolloin\nensimmäiset kestävät muistot painuivat mieleeni. Paikkakuntalaiset, nuo\nrauhaisan, hiljaisen pikkukaupungin asujamet olivat oppineet pitämään\nisääni hiljukaisena miehenä, joka pääasiallisesti seurusteli vaan\nkotiväen piirissä. Milloin hän ei ollut kotona tai enolassa, istui hän\nmeren lahdelmassa päiväkausia ahvenruohoston keskellä onkimassa. Siellä\noli hänellä aikaa yksinäiseen mietiskelyyn, joka oli hänelle mieluista.\nNiin pian kuin minä kykenin, sain olla isän kanssa noilla\nonkimatkoilla.\n\nEräänä päivänä istuimme taas siellä veneessä. Isä itse onki useammalla\nongella yhtä aikaa: antoi vavat nojata veneen laitaa vasten ja milloin\nahven näykkäsi ja koho painui, kiskasi kalan veneeseen. Minulle hän\npani täkyä ja koetin myös onneani.\n\nMutta nyt eivät tahtoneet kalat syödä. Isä oli niitä tosin muutamia\nsaanut nostetuksi ylös, vaan minulle ei tullut mitään. Tämä oli\nensimmäinen kerta, kun itsenäisesti sain hoitaa onkeani. Tähän asti\nolimme isän kanssa olleet yhteisissä ongissa ja isän avulla olin\nnostanut kalat, mitä olin saanut. Tietysti olin erittäin kiihkeä\nsaamaan yhden kalan. Sehän olisi itsetuntoani nostanut. Mutta kalaa ei\ntullut, ei, vaikka koetimme kaikki lahden ruohostot. Kun oli ylipäätään\nhuono syönti, olisi isäni ollut halukas lähtemään kotiin, mutta minä\npyysin, ettei vielä lähdetä ennenkun minäkin olen kalan saanut. Isäni\nolisi niin mielellään suonut minulle sen ilon, mutta odotus oli turha.\n\nSilloin isäni mietteissään lausui: -- Ehkäpä käymme koettamassa\nonneamme niemen toisella puolen, satamassa päin. Myös siellä on hyvää\nahvenruohistoa ja kentiesi paremmin näykkäisi sekä sinäkin saisit\nkalasi.\n\nArastellen isä tätä puhui, ei sentähden että minä olisin vastenmielinen\nsuostumaan ehdotukseen vaan pikemmin itsensä tähden. Ja hän alkoikin\nsoutaa lahden pohjukkaan, venevalkamaan päin, josta tavallisesti kotiin\nkulimme. Mutta minä rupesin itkemään ja pyysin että vielä lähtisimme\nkoettamaan sieltä niemen toiselta puolen, ehkä minäkin kalan saisin.\n\nNiin käänsi isä veneen. Souti niemen nenään, josta aukeni aava meri.\nSiitä kierrätti hän nopeasti veneen taas suojaan sataman puolelle.\nKulimme vähän matkaa pitkin rantavettä ja asetuimme sopivalta\nnäyttävään ahvenruohistoon, jossa heitimme taas onkemme pyydystämään.\n\nOlimme nyt joutuneet satamaan, lähelle paikkaa, missä suuret\nulkovesillä purjehtivat laivat laskivat ankkurinsa. Minä kiinnyin oitis\nonkimiseen enkä paljon tarkannut sitäkään, että siinä aivan meidän\nvierellämme parhaillaan käännettiin suurta ulkolaista laivaa, joka oli\näskettäin tullut, tiesi mistä. Iloinen merimieselämä kuului laivasta.\n\nMyös isä oli heittänyt onkensa, vaan hetken kuluttua ei hän niitä enää\ntarkannut. Hänen huomionsa oli kiintynyt kokonaan muualle, tuohon\nlaivaan, köysien kitinään ja merimiesten huutoihin. Yksi vapansi putosi\nveteen, vaan sitä hän ei huomannut. Uljas mustakylkinen laiva kääntyi\nhiljalleen, majesteetillisesti köysien ja koneiden voimasta. Sitä\nsilmäsi hän innosta hurmautuneena. Merimiehet juoksivat reippaina\ntoimissaan laivankannella, ja ne, jotka olivat kiinni köysissä,\nhoilottivat iloista merimieslaulua.\n\nKaikkea tätä katseli ja kuunteli isä kuin haltioissaan. Ja vihdoin\nyhtyi hänkin lauluun, joka näkyi hänelle vallan tuttu olevan.\n\nKun vihdoin kala nykäsi onkeani, katsahdin minä nopeasti isääni, vaan\nhän näytti niin kummalliselta. Mutta minä en joutanut tarkemmin\nkatsomaan, taas nykäsi ja minä vetäsin aimo ahvenen veneeseen.\n\n-- Isä, katso isä! huusin minä. Mutta hän ei huomannut, ennenkun\ntoistamiseen päästin ilohuudon.\n\n-- Kas vaan poikaa! sanoi hän melkeinpä vieraalta sointuvalla äänellä\nja jotenkin välinpitämättömästi. Minua kummastutti se, kun ei hän\nlämpimämmin ottanut osaa riemuuni.\n\nMerimieselämä laivalla kiihtyi. Isä kuunteli sitä kuin jotakin\nhurmaavaa soitantoa. Hänen rintansa aaltoili sisällisestä\ninnostuksesta.\n\n-- Eikös se kuulu hauskalta tuo? sanoi hän aivan kuin itsekseen.\n\nMinä olisin vielä tahtonut onkia ja pyysin isän panemaan täkyä, mutta\nhän ei sitä ottanut huomioonsa. Sanoi vaan vilkkaana:\n\n-- Kun sinä nyt olet kalasi saanut, saatamme lähteä kotiin. Vaan ennen\nsitä käykäämme katsomassa laivaa, että sinäkin näkisit läheltä,\nmillainen se valtameren kyntäjä oikeastaan on.\n\nMinä olin tullut hänen luoksensa. Hän puristi minua kovasti rintaansa\nvasten.\n\n-- Kuule, Tauno, tahtoisitko sinäkin tulla merimieheksi?\n\nMinä en vastannut. Minua värisytti, sillä tunsin, että isäni ei ollut\nsama kuin ennen. Tuntui koko olentonsa muuttuneen. Uinailevasta isästä\noli tullut jäntevä ja ryhdikäs mies, jonka silmissä paloi outo tuli.\nMinua pelotti ja nyt pyysin, että lähtisimme suoraan kotiin.\n\nIsä souti kumminkin laivan luo, kiinnitti veneen nousuportaisiin,\nkoppasi minut syliinsä ja pian olimme yläällä.\n\nVieraalla kielellä, jota en ymmärtänyt, tervehti hän merimiehiä ja\nsamassa olivat he hyvin vilkkaassa keskustelussa. Mistä lienevätkään\npuhuneet, mutta hauska oli isälläni. Hän naurahteli ja laski leikkiä,\njota en ollut nähnyt hänen koskaan tekevän.\n\nMinä olin siinä yksinäni laidan suojassa nuoratikapuiden alla ja\nkatsoin outoja esineitä laivassa sekä väliin isääni. Kukaan ei minua\nmuistanut. Merimiehiä kokoontui yhä useampia isäni ympärille.\nKeulapuolelta tuli päivänpaahtama keski-ikäinen merimies. Isäni,\nnähtyään tämän, juoksi vastaan ja he rakkaasti syleilivät. Olivat\ntietysti vanhoja tuttuja, ystäviä entisiltä merimatkoilta. He\nistuutuivat vierekkäin. Ja puhetta olisi riittänyt vaikka kuinka\nkauvan.\n\nMutta minä rupesin itkemään, tunsin itseni niin yksinäiseksi. Menin\nisän luo ja pyysin, että hän lähtisi pois.\n\nIsä käsitti asemani, mutta ei malttanut luopua. Hän otti minut syliinsä\nja näkyi selittävän minusta toverilleen.\n\n-- Tietysti sinusta tulee merimies, sanoi hän silitellen päätäni.\nTutustu laivaan! Saat tällaisella purjehtia meren toisesta äärestä\ntoiseen, saat nähdä kaukaisia maita. Ja kun tuuli puhaltaa ja laiva\nheiluu, vettä kannelle pärskyy, silloin sinulla on hauska.\n\nTuo outo merimieskin kiikutteli minua polvellaan ja koetti viihdyttää.\nMutta minä uudelleen rupesin itkemään ja rukoilin isää lähtemään äidin\nluo. Kun en antanut rauhaa, täytyi isäni vihdoin taipua. Vaikea näytti\nolevan erota vanhasta toverista ja laivasta. Kun isäni, pitäen minua\nsylissään, laskeutui portaita alas ja irroitti veneen, näkyi kyyneleet\nhänen silmissään. Eikä hän minulle sanaakaan puhunut.\n\nHän kuunteli vielä hetken aikaa merimiesten hilpeitä huutoja, painoi\nsitte päänsä alas ja huokasi syvään, kun alkoi soutaa venettä niemen\nympäri.\n\nEpävarmana ja äänettömänä kulki hän kotiin. Olisi unehuttanut ongitut\nahvenetkin veneeseen, ellen minä olisi häntä siitä huomauttanut. Minä,\nvaikka olinkin vähäinen lapsi, ihmettelin mielessäni mikä isässä teki\nnoin oudon muutoksen. Muistan vielä kuinka hän koetti vältellä\nkyseleviä katseitani. Hän ei luottanut itseensäkään.\n\nKotona äitikin ihmetyksellä tarkasti isän outoa käytöstä, mutta ei hän\nmitään puhunut. Isä pysytteli nyt enimmäkseen omassa huoneessaan ja\nvihelteli laulujen rallatuksia, joita ei ennen kuultu ja jotka eivät\nhänen entiselle luonteelleen ollenkaan sopineet. Kun äiti yritti\nmenemään isän luo, tapasi hän oven lukossa. Vähän ajan perästä tuli isä\nluoksemme hyvin hämmästyneen näköisenä. Hänen katseensa oli niin\nrukoileva, niin sydämmeen tunkeva, että minä vieläkin muistan sen.\nOudolla kiihkolla syleili hän äitiäni ja vakuutti rakkauttaan. Sitte\notti hän minut syliinsä ja puristi niin kovasti, että minä oikein\nparkasin.\n\nTällaista hämmennystilaa kesti pari päivää. Minä näin, että äitikin oli\nhyvin levoton. Hän käytti kaiken lempeytensä ja alttiutensa sekä koetti\najaa pois oudon tunnelman isästä. Isä liikuskeli enimmäkseen yksinään,\netsi hiljaisuutta ja oli kuin jonkin yliluonnollisen voiman hurmauksen\nalaisena. Eräänä aamuna sitte oli isä kadonnut. Häntä ei näkynyt\nmissään. Oli yöllä hiipinyt vuoteelta ja mennyt ulos. Kiihkossa nousi\näiti ylös, tarkasteli kaikki mahdolliset merkit, jotka olisivat\nsaattaneet viitata minne isä oli mennyt. Onkivavat olivat paikoillaan\npystyssä tikapuita vastaan, pyssy oli seinällä naulassa poronsarvien\nnojassa. Puutarhassa ei näkynyt mitään merkkiä.\n\nSitte riensi äiti enolaan, siellä ei tiedetty mitään isästä. Eno kertoi\nsuuren ulkolaisen laivan lähteneen varhain aamulla satamasta. Tuon\nkuultuaan valtasi äidin kauhea epäilys, joka jo ennen oli pyrkinyt\nvoittamaan häntä.\n\nHän juoksi kotiin ja etsi isän kamarista eikö siellä johonkin olisi\nmerkkiä jäänyt. Aivan vaistomaisesti tuli hän aukaisseeksi myös pienen\nkotelon, joka oli laatikossa. Siinä säilytti isä omain sanainsa mukaan\n\"kalliinta muistoa\", nimittäin sormusta, jonka kannassa oli vaimonsa\npienoiskuva ja hiussuortuva lasin sisällä. Nyt oli sormus poissa, vaan\nsijalla oli kirjelippu, jossa sanat:\n\n  \"Minun täytyy lähteä. En voi seista vastaan. Vien tämän muiston\n  mukaani. Elä tuomitse kovin ankarasti.\n\n                                             Jaakko\".\n\nItkien tuli äiti huoneesta ja vaipui tuolille surun sortamana. Hän ei\npuhunut mitään, vaan ajatuksensa on helppo havaita. Hän ajatteli\nmiestään, joka karkasi kodistaan, missä kumminkin rakkaus ja\nonnellisuus häntä ympäröitsi. Hän ihmetteli, ettei vaimon eikä lapsen\nrakkaus voineet häntä tyydyttää.\n\nMutta äidillä oli vielä toivo. Olihan isä ennen äkillisten\nmielijohteitten ajamana käynyt poissa kotoa tuolla tavalla, ja olihan\nhän sitte tullut takaisin. Merkillistä vaan, että tuo mielentila hänet\nvielä tapasi, vaikka olisi luullut sen jo häipyneen.\n\nHartaasti odotettiin isää kotiin. Kului päiviä eikä häntä kuulunut.\nKului viikkoja, kuukausia -- vuosia -- ja yhä hän pysyi poissa. Tapaus\nkoski syvästi äitiin. Kaikki kuulustelut olivat turhia. Isä oli\nhävinnyt vieraan laivan muassa.\n\nVoin sanoa, että siitä saakka olen ollut isätönnä. Sen koommin en ole\ntuntenut oman isäni hellää rakkautta. Itse olisin minä tuon voinut\nsietää -- lapsen kaipuu pian unehtuu -- mutta minua säälitti äitini\nkärsimys. -- -- -- --\n\n(Ystäväni keskeytti tässä lyhyeksi ajaksi kertomuksensa ja jatkoi sitä\nsitte uudistuneella innolla.)\n\n\n\n\nIII.\n\n\n-- Me asuimme edelleenkin tuossa huvilassa enon maalla kaupungin\nlaiteella.\n\nMinä olin isäni jo kotvan sitte unehuttanut, mutta äitini oli tuon\ntapahtuman jälkeen muuttunut unelmoivaksi ja surumieliseksi. Eno oli\nkoettanut ottaa selvää siitä laivasta, jossa isä arvatenkin oli\npoistunut, mutta vähän valaistusta hän sai hämärään asiaan. Laiva oli\nmennyt jonnekin Espanjaan. Silloin kun eno teki kysymyksensä laivan\nkapteenille, ei siinä enää ollut yhtään suomalaista merimiehenä. Jos\nniitä oli ollut, olivat ne jolloinkin ennen poistuneet. Ei jälkiäkään\nsiis isästä. Hän oli ja pysyi kadonneena.\n\nMikään aineellinen hätä ei meitä ahdistanut. Äidillä oli siksi tuloja,\nettä säästäväisyydellä hyvin tultiin toimeen. Puutarhasta pidettiin\nhuolta, kuten ennenkin, olihan äitini aina ollut isän apuna hoitamassa.\nPienessä kaupungissa oli kasviksilla hyvä menekki ja äiti kyllä torille\nyhtä ja toista toimitti. Myös kasvatti hän siemenistä huonekasveja ja\nniistäkin sai hyvää ansiota.\n\nMutta ellei äidillä itsellään olisikaan ollut riittävästi varoja, ei\nmeillä sittekään mitään hätää olisi ollut. Eno, rikas huoltajamme kyllä\nolisi ollut apuna. Hän oli minulle aivan kuin isä, ja veljen\nrakkaudella kohteli äitiäni. Hän koetti surussa lohdutella ja usein,\nkun vaan liiketoimiltaan pääsi, oli hän vieraana pienessä kodissamme.\nMutta vielä useammin juoksin minä enoni luona. Se oli toisena kotina\nminulle. Silloin oli siellä elämää, kun minä juoksentelin muuten\nihmisistä tyhjissä huoneissa.\n\nOi niitä hauskoja, minun elämässäni huolettomia aikoja! Iloisena minä\nkasvoin noiden kahden kodin suojassa ja yhdenikäisten kaupunginpoikien\nkera. Sanottiin, että minä tulin äitiini, olin niin hänen näköisensä,\nettä hyvästi voitiin kumpikin yhdestä kuvasta tuntea. Ja siinä määrässä\nkun isääni unehutin, kasvoi rakkauteni, lapsen kiintymys äitiini.\n\nKun tulin kouluikään, aloin käydä kaupungin koulussa. Siellä sain\nleikkitoverinikin, joita vielä kaipauksella muistelen. Tarkoitus oli\näidilläni, että minä tulisin virkamieheksi, mutta enoni tahtoi\nkäytännölliselle alalle. He sopivat niin, että asiasta päätettäisi\nvasta kun taipumukset rupesivat ilmenemään. Koulunkäyntini oli siis\npääasiallisesti vaan alkeistietojen hankkimista eikä luvuistani suuria\nvälitetty.\n\nMinä olin jo tullut kolmentoista vanhaksi, kahdeksan vuotta oli kulunut\nisän katoamisesta. Äiti oli usein iltasilla vakuuttanut minulle, että\nkyllä se isä vielä tulee takaisin. Näin kyllä, että tuolla\nvakuutuksella äiti enemmän vaan tahtoi uskottaa itseään. Minusta se oli\nmelkein yhdentekevää tulisiko isä tai ei. Uteliaisuus kyllä toisinaan\nvaivasi ja olisin minäkin halunnut nähdä minkälainen se isä nyt oli.\nHyvähän hän aina oli minullekin ollut, olin aina saanut olla hänen\nkanssaan ongella.\n\nTalven jälkeen hanget suli. Nurmi rupesi vihoittamaan ja puut alkoivat\nlehteä tehdä. Silloin koulu loppui taas alkaakseen syksyllä. Kesä on\nkoulupojan ihanin aika. Vapaana juoksentelin minä kaupungin\nympäristöllä. Ja vanhan tottumuksen mukaan mieluisana huvipaikkana oli\nminulla tuo lahdelma kaupungin vierellä. Isääni olin tullut siinä, että\nolin uuttera kalastaja.\n\nKesä oli lämmin, lämpimämpi kuin tavallisesti. Minä olin ollut ongella\nja iltamyöhällä palasin kotiin raskaanlaisen ahvenkimpun kanssa. Tultua\nhankin vettä ja panin kalat siihen likoomaan. Ilta oli ihana enkä vielä\nmalttanut mennä makuulle. Oi ne Suomen valoisat kesäyöt, löytyneekö\nmissään niiden vertaa!\n\nMinä istahdin tikapuun puolalle ja tahdoin vielä nauttia yön\nihanuudesta. Minussakin oli vähän tuota isästäni perittyä\nhaaveiluluonnetta ja se erittäinkin ilmestyi näin kesäisinä iltoina.\nUsein ennenkin olin myöhään istunut samoilla tikapuilla antaen\najatukseni vapaasti liidellä.\n\nPieni kaupunki näytti niin unelmoivalta edessäni. Lähinnä oli ensin\nvähän heinämaata, talo siellä ja täällä jotenkin harvassa, vihdoin\nuseampia taloja yhdessä ryhmässä kirkon ympärillä. Yön hämärä asetti ne\nhyvin viehkeään valoon. Kauvempaa metsän puolelta kuului yöllisen\nlaululinnun lauleloa. Taivaanrannalta ruskotti. Aurinko oli vasta\nmaille mennyt. Ruskotus laajeni sille suunnalle, mistä päivän valtias\ntaas hetken kuluttua uudella pirteydellään nousisi.\n\nJonkun aikaa istuttuani kuulin astuntaa yökosteassa, nuoskeassa\nnurmessa. Ja huoneuston takaa esiintyi outo, muukalainen mies.\nHiljaisena, alla päin käveli hän pihalla, ei huomannut minua, sillä\ntikapuut olivat kuistin suojassa eikä hän suuresti ympärilleen\nkatsonut.\n\nVihdoin käveli hän ovelle ja yritti menemään sisään. Minä näin selvästi\nhänen kasvonsa. Kullankellervä tukka, silmät unelmoivat, syvälle\npainuneet. Mitä! Isä, isähän se oli. Olin huudahtaa hämmästyksestä.\nMinä tunsin nuo vieläkin kauniinmuotoiset kasvot. Paljon hänessä tosin\noli muutosta tapahtunut, mutta entisyyden muisto ei pettänyt.\nVarhaisessa lapsuudessa mieleenpainunutta kuvaa oli kasvaessani\nvalokuva täydentänyt. Korvaparta, jota olin tottunut kaupungilla\ntoisinaan liikkuvissa englantilaisissa näkemään, oli oudointa\nuudistusta, mikä isässä nyt silmään pisti.\n\nMutta minulla ei ollut kauvan aikaa tehdä huomioita. Isä seisoi vielä\novella. Mieleeni johtui, että tämä odottamaton tapaaminen vaikuttaa\nehkä häiritsevästi äitini terveyteen. Aijoin juuri kiiruhtaa äitiäni\nvalmistamaan, kun puutarhan portilta kuului sydämmeen tunkeva ilohuuto.\nÄiti olikin vielä ollut puutarhassa kauniin illan houkuttelemana\nkitkemässä kukkapenkkejä. Sattumalta hän tuli tähän täydentämään\nkaunista perhenäytöstä.\n\n-- Tiesinhän minä, että sinä tulet, huudahti hän ja lankesi isän\nkaulaan.\n\nIsä näytti tuosta säikähtävän, mutta rakastavana hän vastasi äidin\ntervehdykseen. Minä juoksin siihen, ja ilo oli kolminkertainen. --\n\nTaaskin oli isä kotona. Entisen elämäntapansa hän heti otti, ja\nsyrjäisille lienee näyttänyt elämä kodissamme samanlaiselta kuin se oli\nennen isän lähtöä. Yhdessä isä ja äiti hoitivat puutarhaa, eikä isä\nollut unehuttanut tuota lahdelmaa tai kalastushaluaan.\n\nMutta asiat eivät sittenkään olleet ennallaan. Vaikka isässä voi\nhuomatakin hellyyttä äitiä kohtaan, oli hänen käytöksessään jotakin\nhyvin vierottavaa. Hän oli entistään synkkämielisempi ja aivan kammoi\nitseään. Siitä, missä hän oli nuo kuluneet kahdeksan vuotta viettänyt,\nei hän maininnut vähääkään, ja näytti siltä, että hän pelkäsi\najatustakin sinne päin. Siksi hienotuntoinen oli äitini, ettei\nviitannut sanallakaan tuohon. Hänestä oli hyvä näin, hyvä että isä oli\ntullut kotiin.\n\nOnnellisesti kului nyt vuosi, kului toinenkin. Isä oli kyllä\nalakuloinen ja omituinen, mutta sellainen oli hän ennenkin ollut,\nvaikka ei samassa määrässä kuin nyt. Usein oleskeli hän yksinään, ei\nainoastaan ulkosalla vaan omassa huoneessaankin. Mitä hän lienee\ntoimittanut? Sanomalehtiä hän uutterasti luki ja tuli niitä\nvieraskielisiäkin. Myös näytti hänellä olevan kirjevaihtoakin, sen oli\näiti huomannut, mutta ei mitään kysynyt. Parhaimpansa koetti äiti häntä\nhoitaessa. Näytti siltä, että isä tyyntyisikin, että häviäisi pois se\nikävä tunnelma mikä oli häneen jäänyt viime matkan jälkeen. --\n\nTaaskin oli kesä, kaksi vuotta isän palauksen jälkeen. Tapana oli\nisällä noutaa posti kaupungin postikonttorista. Huvikseen käveli hän\ntuon matkan eikä suvainnut minun sitä hakea. Toisinaan sain kumminkin\nolla hänen matkassaan.\n\nMe kulimme nytkin postikonttoriin. Sanomalehtien joukossa annettiin\nsieltä isälle kirjekin. Tuskin oli hän nähnyt sen, kun kiireesti\nsivalsi taskuunsa. Minä ihmettelin tuota. Ehdin kirjettä nähdä vaan sen\nverran, että siinä oli amerikkalainen postimerkki päällä. Me koulussa\nkeräilimme postimerkkejä siihen aikaan ja niin olivat amerikkalaiset\nmerkitkin minulle tuttuja.\n\nKonttorista lähtiessä näytti isä hyvin hermostuneelta. Kadulla hän\nantoi minulle sanomalehdet ja käski kiiruhtamaan kotiin. Minä tottelin.\nKun olin jo ehtinyt kaupungin laitaan, näin isän tulevan kaukana\njälessä ja lukevan kirjettään. Minä en häntä enemmin katsonut,\nkiiruhdin kotiin ja minusta isä tuntui taas niin omituiselta.\n\nIsä tuli kotiin, vaan vältteli äidin katseita ja taas pian poistui\nkaupungille palatakseen illalla. Ja yöllä sitte katosi hän. Hän oli\nsalaa lähtenyt kotoa.\n\nPöydällä oli kirje äidille. Kun hän kiireesti sen avasi, putosi sieltä\nsisältä setelirahoja, jotka minä otin ylös ja näin niiden arvon tekevän\ntuhantisen markkaa. Enempää huomiota en minäkään joutanut niihin\nkiinnittämään, sillä luettuaan kirjeen parkasi äitini kauhistuksesta,\naivan kuin olisi elämän jänne hänessä katkennut. Hän vaipui tunnotonna\nmaahan. Minä juoksin hakemaan apua, ja äitini nostettiin sänkyyn.\nLattialta otin tuon onnettoman kirjelapun, johon isäni oli\nkirjoittanut:\n\n\"Minun on mahdoton jäädä, olen tehnyt suuren rikoksen. Jää hyvästi --\nainiaaksi. Sovitukseksi rikokselleni ei riitä anteeksi saanti.\n\n\"Ainoa mitä voin, on turvata aineellisesti asemaasi, -- josko sitä\nottanet vastaan.\"\n\nNopeasti nämä rivit silmäsin, juoksin sitte enolaan, josta lähetettiin\nminut hakemaan lääkäriä. Kotiin palatessani kulin samoja teitä kuin\neilen tullessamme postista. Tie huvilalle oikeni heinämaana käytetyn,\nkaupungin asumattoman tonttiryhmän poikki. Siellä sattui silmiini\npaperipalanen, ja kun näin tuossa postimerkin kiiruhdin sitä ottamaan.\nPaperi oli revitty kirjeenkuori, jotenkin nuhraantunut jalkain\ntallaamana. Postimerkki oli amerikkalainen. Arvasin, että se oli isäni\nkirjeestä. Minä pistin sen taskuuni ja arvelin sitä tarkemmin katsoa\nkotona.\n\nKun saavuin kotiin, oli äiti hyvin huonona. Kuume ahdisti häntä ja hän\nhouraili. Lääkärillä oli suuri työ pelastaessa häntä. Useita päiviä oli\näidin tila epävarma. Ankara mielenliikutus oli sortanut hänet.\nVähitellen hän kumminkin rupesi tointumaan. Kärsimyksensä olivat\nkauheat. Hän valitteli itsekseen: \"Miksi menit pois? Niinkö maksoit sen\nhuolenpidon ja rakkauden, mitä olin osoittanut kohtaasi? Enhän minä\nkysynyt salaisuuksiasi, en rikoksiasi.\" Ja toisinaan näihin valituksiin\nliittyi ankarampaakin: \"Joka noin voi jättää rakastavan vaimonsa, ei\nansaitse rakkautta. Rahallako luulit tuskani huojentavan?\"\n\nKun äiti vihdoin tervehtyi, oli hän suuresti muuttunut entisestään. Hän\noli kuin hauraaksi poltettu rauta, oli ilman jäntevyyttä, ilman voimaa.\nMelkeimpä näytti siltä, ettei hän elänyt enää tätä maailmaa. Mutta\nmiestä kohtaan, joka oli hänet toisen kerran noin katalasti hylännyt,\ntunsi hän nyt todellakin katkeruutta, ehkä myös vihaakin. Sitä oli hän\nsanonut enollekin. Tämä mieliala oli poikkeus äidin tavallisesta\nluonnosta. Mutta herttainen, rakastava sydän oli ylen kurjaa kohtelua\nsaanut kokea. Isäni jättämät rahat käski hän minun viedä enolle. Hän ei\ntahtonut niihin koskea. Mutta ei hän mitään muuta virkkanut niiden\njohdosta, lieneekö edes kummastellut mistä isä nuo rahat oli saanut,\njoka seikka minua usein ajattelutti.\n\nEnnenkun vuosi oli umpeen kulunut, peitettiin rakas, hellä äitini maan\nkylmään poveen. Kuolinvuoteellaan kutsui hän minut luokseen ja sanoi:\n\"Jos milloin tapaat isäsi ... sano hänelle ... että ... minä...\"\n\nSen enempää en minä kuullut. Kuiskattu ääni vaipui kuulemattomaksi.\nMitä tarkoitti hän sanoa? Mutta hänen kasvoillaan lepäsi sellainen\nautuaallinen rauha, ettei se voinut olla vihan ja tuomion sekoittama.\nTaistelun voittaneena nukkui hän onnellisena.\n\nHautajaisten jälkeen jäin minä enolaan ja siitä saakka kasvoin hänen\nyltäkylläisessä, isällisessä kodissaan. Oma isäni tuli kyllä toisinaan\nmieleeni, mutta minä muistelin häntä vihalla äitini kärsimysten takia.\n\nIsäni pysyi edelleenkin poissa, ei kumminkaan aivan jälkiään\nnäyttämättä. Vähän jälkeen äitini kuoleman tuli enolleni häneltä kirje,\nlähetetty Rio Janeirosta, Brasiiliasta. Kirjeen sisällä oli\npankkiosoitus tuhannelle markalle, ja isä pyysi enoani toimittamaan se\näidille. Hän arveli, että paremmin äiti ottaisi rahan vastaan, kun se\ntulisi enon käden kautta. Itsestään hän ei mitään tietoja lähettänyt.\nSeuraavassa postissa palautti eno tämän rahalähetyksen sekä samassa\nlähetti nuo isän ennen antamatkin tuhat markkaa ja kirjoitti, ettei\näiti niitä tarvitse, ja vaikka hän olisi tarvitsemassakin, ei hän niitä\nkuitenkaan käyttäisi. Sen tarkempaa tietoa ei eno antanut äidin\nkuolemasta. Ajatteli, ettei se enää kuulu kunnottomalle isälle.\n\nMutta minun postimerkkikokoelmassani oli paitsi tuota brasilialaista\nmyös se Yhdysvaltain merkki, jonka olin löytänyt tieltä seuraavana\npäivänä isäni karkauksen jälkeen. Siinä oli jotenkin selvä leima: New\nYork. Nuhraantuneen kuoren olin heittänyt pois, vaan havaitsin siitä\nkumminkin, että osoite kirjeessä ei ollut isälleni. Sen vuoksi en\npannutkaan sille suurempaa arvoa ja rupesin epäilemään tokko se\nlöytämäni kuori olikaan isälle tulleesta kirjeestä. Lienee joku muu\nviskannut sen tielle. Kun nyt isäni kirjoitti Brasiiliasta, en enää\ntehnyt mitään arveluita. Enoni ei mitään puhunut. Ehkä uskoi hän isän\nkuleksivan syvän meren laivoissa, kun oli niin seikkailuhaluinen ja\nrakasti merta. Enoni kouluutti minut läpi lyseon, ja polyteknillisessä\nopistossa valmistauduin sitte insinöörin tutkintoon. Konealalle oli\nhaluni, ja sitä tuumaa enonikin kannatti. Vuosi oli enää minulla\njälellä, kun olisin saanut tutkintoni suoritetuksi. Enoni sairastui\nsilloin äkkiä ja minut kutsuttiin kotiin. Saavuin juuri hänen\nkuolinvuoteelleen. Rakas, hyväntahtoinen enoni siunasi minua ja sanoi:\n\n-- Sinä olet perilliseni, suorita tutkintosi ja matkusta sitte\nAmerikkaan, siellä on uusi maailma, jossa toimesi menestyy loistavasti.\nSiellä voit edelleen kehittyä.\n\nVähän ajan kuluttua oli hän ruumiina. Testamenttinsa mukaan lankesi\nkoko suuri omaisuutensa minulle. Tuo omaisuus nousi miljoonaan.\n\nNyt olin minä rikas, mutta orpo, yksinäinen nuorukainen. Isästäni en\nkuullut mitään ja minusta olikin yhdentekevä, mikä oli hänen\nkohtalonsa.\n\nJärjestin omaisuuteni niin, ettei minun tarvinnut antautua\nliikehuoliin. Sitte kävin minä vielä itkemässä äitini ja enoni\nhaudoilla, jotka olivat vierekkäin lehtevän koivun alla pienen\nkaupungin hautausmaalla.\n\nSen jälkeen en ole kotiseudullani käynyt. Vuoden perästä suoritin\ntutkintoni ja lähdin nuorena, toiverikkaana insinöörinä Amerikkaan.\nMitkään leipähuolet eivät luonnollisesti minua ahdistaneet, mutta\ntahdoin edistyä alallani. Toisekseen tuntui siltä kuin olisin\nhuvimatkalla. -- --\n\n-- Mutta se oli minulle onnettomuuden matka, lausui ystäväni ja painoi\npäänsä surullisena alas.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- Nyt alkoi uusi ajanjakso elämässäni, jatkoi ystäväni taas\nkertomustaan, kun oli hetken aikaa levännyt ja huulten kostukkeeksi\nkulauttanut siemauksen absinttilasista. Edellisessä jaksossa ei minulla\nomasta puolestani ollut mitään suurempia kärsimyksiä. Tosin oli\nkohdallani suruja, jotka minuunkin vaikuttivat, mutta kompastukseni\nkohtasin vasta uudessa maailmassa.\n\nOlin viidenkolmatta vuotias, kun tulin Amerikkaan. Haluni oli saada\nammattitaitoa ja sen vuoksi käytin kaikkia tilaisuuksia hyväkseni.\nMaalle astuin New Yorkissa, jossa heti näin kuinka suuret tutkintoalat\ntäällä aukesivat silmilleni. Ihmetellen katsoin insinööritaidon\nmestariteosta, rautaista riippusiltaa, joka yhdistää kaksi\nmiljoonakaupunkia, New Yorkin ja Brooklynin, toisiinsa. Vaikka\npääsinkin selville rakenteiden yksityisseikoista, ei se kunnioittavaa\nihmetystäni vähentänyt. Laskuissaan piti mestarin olla senkin\ninsinöörin, joka uskalsi ohuille rautapatsaille nostaa rautatien\nsuurkaupungin katujen päälle.\n\nOitis innostuin alaani ja rupesin hankkimaan käytännöllistä oppia\nsuurissa tehtaissa. En viipynyt kaukaa New Yorkissa, kun jo matkustin\nChicagoon ja niin kaupungista kaupunkiin, suurista tehtaista toisiin.\nKauvemmin oleskelin Pennsylvanian mahtavissa konepajoissa ja\ntutkistelin koneistoja Massachusettsin kutomoissa. Tein kovaa työtä,\nkun näin sen kehittävän itseäni. Aloin, suoraan sanoen, alusta, kävin\noppikurssin uudestaan, kun vihdoin rupesin luottamaan itseeni ja\ntaitooni.\n\nItse asiassa tutustuin minä pian Amerikan oloihin, onhan kotiutuminen\nluonteeni ominaisuuksia. Englanninkielen opin hyvin ja rupesin saamaan\narvokkaita tuttavuuksia amerikkalaisten parissa, etupäässä omasta\nammattipiiristäni.\n\nTulevaisuuteen nähden ei minulla ollut mitään mietittyjä suunnitelmia.\nElin vaan päiväkseen. Työ huvitti minua, tarttuipa olentooni kiihko,\nmikä on omituista tuolle kummalliselle maalle. Aloin suunnitella itse\nkoneistoja ja niiden kautta rupesin saamaan nimeä sekä arvoa\ntehtailijain silmissä. Kun minulle vihdoin tarjottiin neuvottelevan\ninsinöörin paikka eräässä toiminimessä, asetuin siihen.\n\nTässä asemassani ei työ ollut mitään rasittavaa. Joutoajoillani hain\nseurapiiristä huvitusta. Minua miellytti Amerikan teeskentelemätön,\nvapaa elämä. Sitä jäykkyyttä ja muodollisuutta, mikä eurooppalaisessa\nseurapiirissä tympäsee, ei ollut täällä nähtävänä ollenkaan. Insinöörit\nvielä lähentyvät siinä suhteessa taiteilijoita, että ovat käytöksessään\nmutkattomampia kuin esimerkiksi tiedemiehet, joiden syvällinen\nperiaatteellisuus ei ota oikein sulaakseen yhteen hauskan seuraelämän\nkanssa.\n\nLuonteeni samoin kuin ulkonäkönikin olen pääasiallisesti perinyt\näidistäni, mutta kyllä minussa silti on aina ollut taipumusta myös\nisäni synkkämielisyyteen ja jörömäisyyteen. Vaan tämä ei minua\nAmerikassa päässyt huomattavasti vaivaamaan. Tekee mieleni sanoa, ettei\nminulla ollut aikaa siihen. Ja mitäpäs minulla olikaan huolehtimista!\nOli mieluisata työtä, ja olinhan varakas sekä itsenäinen.\n\nMinä olin amerikkalaisiin oloihin niin mielistynyt, että melkein\nunehutin syntyperäni. Tuttavistani tuskin yksikään osasi pitää minua\nmuuna kuin amerikkalaisena, ehkäpä puhtaana jenkkinä. Jos kielessäni\nhavaitsivat vähän outoa sointua, saattoivat ajatella minun olevan\nsaksalaisesta kodista tai seurapiiristä lähteneen. Mutta syntyperä\nAmerikassa herättää yleensä hyvin vähän, tuskin ollenkaan huomiota. Ei\nkysytä mistä olet peräisin tai mikä olet ollut. Eletään vaan\nnykyisyydessä ja tehdään ihmisistä sen nojalla johtopäätöksiä. Niin ei\nollut koskaan puhetta kansallisuudestani.\n\nKun olin nelisen vuotta ollut Amerikassa, olin kuin kotonani. Suomea en\nsuurin tullut muistelleeksi, ja ikävät muistot lapsuutenikin ajoilta\nolivat enimmäkseen hälventyneet. Orvosta tulee pian kosmopoliitta,\njolle on koti jokapaikassa. Varallisuuteni salli minun elää, kuten\nhienot seurapiirit Amerikassa. Tuttavanikin olivat sieltä, etupäässä\ntoimeliaisuutensa kautta rikastuneista teollisuusperheistä.\nElämäntapani muodostui niiden mukaan. Talvisin olin töiden touhuissa,\nja kesät kuluttelin huvitteluissa. Yhden kesän olin erään Philadelphian\nrautatehtailijan kanssa kylpemässä Atlantic Cityn matalilla, toisena\nkesänä kyntelin muutaman Connecticutin suutarimiljonäärin seurassa\ntämän mahtavalla huvilaivalla Atlantia. Merellä on minuun erityinen\nviehätysvoima, kaiketi perintö isästäni. Silloin amerikkalaisten\nkesämatkailijani tavoin, päästyämme Euroopan rannoille, pistäysimme\nPariisissa ja Monte Carlossa. Palasimme ihanain Azoorien ja\npalmurikkaan Bermudan kautta, jossa viimemainitussa oli\nvierasvaraisella laivaisännälläni huvila.\n\nYhdeksi kesäksi asetuin minä sitte Newportiin, tuohon pieneen, ihanaan\nmerikaupunkiin Rhode Islandissa, jossa kesällä komeat ajopelit,\nAmerikan hieno seurapiiri, kaunottaret y.m. ovat nähtävänä.\nVanderbiltien ja muiden upeat marmoripalatsit todistavat, että täällä\nhyvin viihdytään. Heti kun vesi meressä lämpiää, rientää tänne väkeä\nAmerikan kaikista suuremmista kaupungeista. Asumattomat huoneukset\nmuuttuvat ylellisiksi, silkkiverhot akkunoissa nostetaan ylös,\nportaitten messinkiset kaiteet kiilloitetaan kullanvärisiksi ja\nvaraovet poistetaan. Ravintoloissakin alkaa tällöin elämä. Komeita\najopelejä seisoo edessä, kukkaisverannat ovat kunnossaan, uutimet\nantamassa varjoa. Ja neekerit liikkuvat vilkkaina ansaiten\npalveluksellaan nyt muutamissa kuukausissa enemmän kuin tavalliset\nravintolapalvelijat vuodessa.\n\nKaduilla ja ajopuistoissa oikein kuhisee komeutta. Vaunuja, satoja eri\nmalleja, liikkuu tuossa kirjavana joukkona, osa hevosettomia sähköllä\ntai puristetulla ilmalla liikkuvia, toiset syöttiläsvaljakoiden\nvetämiä. Hevosten harjat ja hännät ovat leikatut, sääli niitä, kun\nmuoti on ruvennut eläinten kidutusta edistämään. Tuossa urheilija\nyksinään ohjaa vaunupariansa, tuossa on neitosella ohjakset kädessä, ja\nraisu hevonen tottelee hänen komennustaan. Tuossa ajaa kokonainen perhe\nnelivaljakon vetämänä, edessä istuu ajuri ja lakeija univormuihin\npuettuina. Komeutta ja loistoa!\n\nJa tuolla vaunutien vierellä puistossa kulkee ratsastajain tie. Siinä\nravaa useita ratsuja, kantaen miestä ja naista siroissa\nratsupukineissa. Toisella puolen on sementillä laskettu tie\npolkupyöräilijöille. Yhtenä nurinana lentää jalkarattaat. Muiden\njoukossa on siinä tandemeja, jopa polkupyöriä koko perhettä varten.\n\nMutta mitäpä näistä kertoilen? Jotakin sellaista voit nähdä muissakin\nhuvilakaupungeissa kesäisin, vaikka tuskin aivan niin yksinomaisesti\nkomeassa muodossa.\n\nVilkkainta ja iloisinta on kumminkin elämä Newportin hietarannalla,\njossa hieno väki virkistelee itseään uinnilla. Kuumimman päiväpaisteen\naikana tuntuu siltä kuin koko kaupunki olisi sinne siirtynyt. Satoja,\nehkä tuhansia ihmisiä pulikoipi ilakoiden rannan vedessä tai hautoo\nitseään hietikossa. Herrat seurustelevat naisten kanssa kuni\ntanssisalissa. Se on vapaata, hauskaa elämää. Kaikki seurustelu käypi\nhienosti ja kohteliaasti.\n\nSiellä on tapana viettää muutamia tunteja päivässä. Joillakuilla\nperheillä on omat pukuhuoneensa, mutta toiset vuokraavat itselleen\nsellaisen, vaan ainoastaan harvat ovat ilman omaa uimapukua. Naisilla\non noissa puvuissa tarkat muotinsa, kuten muissakin pukineissa, ja\nihmetellä täytyy niissä esiintyvää aistikkaisuutta ja siroutta.\n\nOikeastaan on ranta jaettu eri perheitten ja yleisempien uimahuoneitten\nvälillä. Välimatkaa on muutamia kymmeniä sylejä. Pingoitettu nuora\nmäärää nuo rajat ja ulettuu veteenkin, jossa nuorista pidetään kiinni\nja annetaan aaltojen huuhtoa ruumista. Varsinaisesta uinnista ei ole\npaljon puhetta, sillä harva rohkenee mennä syvemmälle ja heittäytyä\nuimasilleen. Onpahan se sellaista vedessä räpiköimistä. Pilaa lasketaan\nja syydetään vettä toistensa päälle.\n\nMutta verrattain vähäinen on se aika, minkä \"uija\" tavallisesti tuossa\nrannan matalassa vedessä oleskelee. Enemmän viipyy hän hietikolla,\nmissä istuskellaan ryhmissä, hautaudutaan hiekkaan ja otetaan\n\"aurinkokylpyä\". Monet naiset kumminkin suojelevat päivänvarjoilla\npäätänsä liian kuumilta säteiltä. Toiset kävelevät tasaisella\nhiekkapermannolla välittämättä nuorain merkitsemistä rajoista. Niin\nkuljetaan uimapaikalta toiselle, tehdään tuttavuuksia ja juodaan\nvirvokkeita.\n\nNäyttää siltä, että tuo uimatapa ei ole syntynyt niinkään uimisen\nhalusta, vaan sentakia, että näin kuumimpana aikana päivästä voidaan\npukeutua kevyempään pukuun ja saada vilvoitusta.\n\nTuolla minäkin toverieni kanssa tavallisesti parituntia keskipäivästä\nloikoilin uimarannan hietikossa tavanmukaisessa uimapuvussa.\nKaskuilimme, polttelimme sikaretteja ja väliin maistelimme\nvirkistysjuomia. Olin vasta lyhemmän aikaa ollut seudulla, joten\ntuttavapiirini oli pieni eikä siihen lukeutunut yhtään naista. Toverit\nolivat nuoria miehiä, iloisia kaikki. Ja leikkiä lasketellen katseltiin\nuipaa yleisöä pitkin aavaa, valkoista rantaa.\n\nAurinko paistoi heleästi. Aallot leveinä vyöryinä syöksyivät rantaan\nhuuhtoen paljaita jalkojamme, jotka olimme haudanneet hiekkaan.\nVihreällä paistoi aurinkoa vastaan tuo vesi, laineiden vaahtopäät\nvalkoisina pärskyivät uimakansan ilakoidessa.\n\nKussakin nuora-aitauksessa oli uijia tai päivän paistattajia.\nMonenvärisiä hameita hulmusi vedessä. Posket punottivat virkistyksestä\nja elämän ilosta. Nuoret miehet saattelivat hietikolla neitosiaan,\njotka pitkissä sukissa ilman kenkiä, lyhyissä hameissa, avokauloin ja\npäin sipsuttelivat päivänvarjo kädessä.\n\nMinä loikoessani hiekassa olin haaveellisella tuulella, katselin merta\nja aaltojen loisketta rantaan. Jäin siinä sanattomaksi ja annoin\ntoverieni pitää hauskaa. Kaikesta huolimatta tunsin itseni niin\nyksinäiseksi tässä ihmisvilinässä.\n\nKumminkin huomioni kiinnitti puoleensa kaksi naista siinä vähän matkan\npäässä. He näkyivät olevan vähän muista erillään, nojasivat vedessä\nmuudanta nuoraa vasten selkäulapalle päin ja ottivat vastaan vyöryviä\nlaineita. Vanhempi nainen oli kääntyneenä meihin päin, lihava rouva\nkauniilla kasvonpiirteillä. Nenä ohut, vaan kauniisti kaareva, otsa\nkunnioitusta herättävä ja leuka päättävä. Hänen vierellään seisoi\nmelkein ujona nuori tyttö. Kasvoja en kyllä nähnyt, vaan siro oli\nvartalo, jonka piirteet selvästi näkyivät, kun vesi oli väljän puvun\npainanut ruumista vasten. Kaula valkoinen, soma kuin joutsenella.\nHiukset näyttivät vaaleankellertäviltä, olivat kumminkin päälaelta\npeitetyt. Kun vesi vallattomasti huuhtoi hänen jalkojaan ja hulmuutteli\nvalkoista hametta, koetti tämä häveliäänä käsillään painaa sitä alas.\nSilloin sattui hänen kasvonsa minuun päin. Mikä viehätys! Vaaleaverinen\nhän oli, posket terveenpunaiset, otsa kirkas ja juovaton, -- niin\nmitäpä yritänkään, enhän kumminkaan täysin ansiollisesti voisi kuvata\ntuota kylpevää nereiidiä kauniissa ympäristössä. Voinetko kuvitella\nhäntä seisovaksi kirkkaassa paisteessa, korkea vihreä aalto kuvan\ntaustana ja laineen päät pärskähtäen vaahtona hänen silmilleen.\n\nNeitonen naurahti riemastuksesta, pyyhki veden silmistään, ja oli kuin\nkaksi kirkasta tähteä olisi kääntynyt meitä kohti. Minä olin\nhaaveissani, näkevinäni ihanaa unta. Ennenkun pääsin oikein selville,\noli näky kadonnut.\n\nToverini sattuivat silloin nousemaan kävelylle. Minä seurasin heitä. Ei\naikaakaan kun kulimme rantamalla heidän ohitsensa. Tytär ja äiti\nistuivat jo matolla keskustellen keskenään. Me kulimme ohitse, vaan\nvähän matkan perästä käännyimme takaisin. He olivat silloin menneet\nveteen huuhtomaan itseään ja nousivat juuri nähtävästi mennäkseen\npukuhuoneeseen.\n\nMinä kiirehdin omalle aitauksellemme, nopeasti huuhdoin itseni vedessä\nhiekasta ja menin kammiooni vaihtaakseni uimapuvun tavalliseen\nvaatetukseen. Olin pian kadulla, jota myöten rannalla liikkuva yleisö\nkulki, odottamassa -- ketä? Nähtävästi tovereitani, mutta ajatuksissa\nkulki toivomus, että saisin nähdä tuon nuoren neidon. Kävelin siinä\nhermostuneena. Ei toverinikaan vielä tulleet. Komeita vaunuja kulki\nohitse ja iloista kylpykansaa.\n\nSamassa näkyivät toverini. Minä kävelin heitä vastaan. Mutta nyt tuolta\nviereisestä kylpyhuoneesta tulivat ne toisetkin. He tulivat aivan\nvastaani. Neidon verevät kasvot ilmaisivat terveyttä, elävyyttä. Ohi\nkulkiessaan sattui sulotar vilkaisemaan minua suurilla, kauniilla\nsilmillään, vilkaisi vapaasti, mutta niin viattomasti ja\nteeskentelemättömästi, että minusta oli oikein ihme tavata sellainen\nkatse suurmaailman ihmisten joukossa.\n\nVoin sanoa, että tuo hetki teki muutoksen elämässäni. Sen jälkeen en\nollut enää sama huoleton ihminen. Tuo viaton katse tunkeutui\nsisällisimpään olemukseeni. Toverini huomasivat sen ja kysyivät\nkummastuneina:\n\n-- Mikä sinuun tuli, Tauno?\n\nSeuraavana päivänä ja aina siitä lähtien säännöllisesti olin minä\ntuolla uimarannalle menevällä tiellä, mutta uimaan ei minua haluttanut.\nMilloin tovereja lyöttäytyi matkaani, koetin minä tekeytyä innokkaaksi\ntenniksen pelaajaksi. Tenniskenttä ja verkko oli nimittäin tien ohessa\nnurmikolla. Siinä kulutin minä aikaani odotellen aatoksieni ihannetta.\nJa usein näinkin tuon tytön äitinsä matkassa. Joka päivä määrätyllä\najalla menivät he uimarannalle ja palasivat hetken kuluttua takaisin.\nKoskaan en nähnyt muita heidän seurassaan. Vaikka äitinsä oli\ntummaverinen, oli tyttö kumminkin vaalakka. Neidon vaaleanpunervat\nkutrit olivat niin tuuheat, että kasvot näyttivät melkein olevan\nkääriytyneinä kokonaan niiden sisään.\n\nMinä olin näihin saakka ollut huikentelevainen ja ajattelematon. Mutta\nnyt valtasi minut jonkinlainen pyhä tunne, joka väkisinkin teki minusta\nvakavan henkilön. Mitään varsinaista näkyvää aihetta ei minulla ollut\ntuohon. Mitä minuun koski tuo viattomuuden ilmiö suurmaailman\nhuvipaikalla? Näin koetin kysellä itseltäni. Mutta se vaan enemmän\nvangitsi minua. Minä pidin itseäni kuin rikollisena, joka uskalsin\nihannella tuollaista katsetta.\n\nEn voinut olla katsomatta häntä, en etsimättä hänen silmäystään. Ja\njoka kerta hän loi silmänsä minuun ohi kulkiessaan. Merkillistä, että\nminä tästä aina hämmennyin. Tarkoitukseni oli jotenkin hankkia\ntilaisuutta tuttavuuden tekemiseen, mutta aina minä sotkeuduin. Toivoin\nettä tennispeli olisi minulle apuna, mutta ei hän näyttänyt olevan\nniitä urheilevia naisia, joita Amerikassa on niin paljon.\n\nSain tietää, että hän oli hyvin toimeentulevan liikemiehen tytär ja\näitinsä kanssa vietti kesää Newportissa. Isä itse kuului melkein\nalinomaa olevan liikematkoilla. Varsinainen asuinpaikka oli heillä New\nYorkissa.\n\nEräänä aamuna oli hyvin tuulinen ilma. Taaskin palasi ihanteitteni\nesine äitinsä kera rannalta. Tuuli lennätti hänen kaulaltaan hienon\nsilkkisen huivin maahan. Minä kiiruhdin luo ja nostin huivin sekä\ntarjosin hänelle. Neito loi minuun miellyttävän kiitollisen katseen;\näiti puolestaan katsoi terävästi ja tutkivasti.\n\nHe seisahtuivat siihen ja katsoivat peliä. Minä lausuin muutamia\nkohteliaisuuksia ja pyysin neitiä yhtymään leikkiin. Ei hän ruvennut.\nJa samassa minäkin herkesin sekä aloin enemmän puhelemaan. Kun he sitte\nlähtivät kävelemään, sain minä näin tilaisuuden liittäytyä matkaan.\n\nSitte oli minulla onni joka aamu tehdä heidän kanssaan kävelymatka.\nKuljimme rannikolla, puistossa ja missä milloinkin. Neidon äiti oli\ntarkkakatseinen, huolta pitävä nainen. Hän seurusteli aina tyttärensä\nkanssa. Ja minä olin todella iloinen saadessani olla kolmantena. Vaikka\nnäinkin, että minun onnistui vähitellen voittaa muorin luottamus, ei\nhän kumminkaan sallinut tyttärensä käyskennellä yksin kanssani. Siinä\nsuhteessa hän kokonaan poikkesi Newportin muusta seurapiiristä.\n\nIhanteeni nimi oli Irene Davis. Ajattelin hänen olevan kuuluisasta\namerikkalaisesta Davissuvusta enkä koskaan tästä enempää kysynyt.\n\nVähitellen tulimme hyviksi tuttaviksi. Minäkin opin heitä paremmin\ntuntemaan. Isän alinomaisten matkojen takia oli äiti kodin ja talouden\njohtajana. Hän näytti olevan määrääjänä perheessä. Irene oli hyvin\nkasvatettu tarkan huolenpidon alla. Hän oli nyt seitsentoista vuotias.\nMinun ikäni oli jo kolmessakymmenessä, mutta en tätä eroa pitänyt\nminään suurena.\n\nOnnellinen oli se kesä minulle. Lämmin päiväpaiste ukkosilman edellä.\nMinä hylkäsin melkein kokonaan muun seuran ja olin Davisien kanssa\nyhdessä rannalla, päivällisillä, kilpa-ajoissa, huviretkillä y.m.\nMeillä nuorilla oli jo varsinainen salainen liitto olemassa, vaikka\nsanaakaan ei sinne päin oltu vaihdettu. Irenen äiti oli väsymätön\nseuralainen, ja minun täytyy sanoa, minä tunsin olevani niin turvassa\nnoiden kahden naisen seurassa, aivan kuin pelastettuna suuren,\nviekoittelevan maailman käsistä. Minä tunsin päivä päivältä tulevani\nparemmaksi, jalommaksi ihmiseksi, niin oli ylentävää tämä seurustelu.\n\nEn oikein voinut tuntea itseäni. Sen minä tunsin, että jokin tavaton\nvetovoima veti minua Ireneen. Olinko minä rakastunut? Olin,\nepäilemättä. Mutta minun tunteeni oli jotain erilaista kuin olin\nrakkaudelta kuvitellut. Se oli vapaampi intohimosta ja tulisuudesta.\nMinä koetin tutkistella itseäni, ja loppupäätökseksi sain, että Irenen\nviattomuus oli rakkauteni pyhittänyt, jalostanut. Minä todella rakastin\nhäntä, rakastin äärettömästi ja kuta kauvemman aikaa me seurustelimme,\nsitä valtavammaksi tuo rakkaus paisui. Minä näin, että Irenen laita\nomalta kohdaltaan oli sama. Arvasin aivan hänen tunteensa, arvasin --\nniin, minulla oli paljon todisteita päätökselleni.\n\nUsein ajattelin kosimista, miten tuo tapahtuisi. Mutta joka kerta\ntuntui se minusta niin omituiselta, melkein peloittavalta. Mieleeni\najautui kummallinen tunnelma, ettei Irene minulle kuulu. Mutta tätä\nkoetin karkoittaa pois, sillä olihan minulla jo vakuutusta, ettei Irene\nolisi vastaan, kun milloin pyytäisin vaimokseni. Tästä epävakaisesta\nasemasta kehittyivät asiat itsestään. Irenen äiti oli oppinut\nluottamaan ja kunnioittamaan minua. Hän oli arvatenkin tehnyt\ntutuilleni kysymyksiä minusta ja varmaankin olivat vastaukset\ntyydyttäviä, sillä ei hän enää meitä kumminkaan erillään koettanut\npitää. Hän luki minut kuin perheeseensä kuuluvaksi ja melkeinpä näytti\nodottavan jotakin, jota tiesi meidän itsessämme ajattelevan.\n\nMutta minussa ei näkynyt rohkeutta löytyvän astuakseni ratkaisevata\naskelta. Huvikausi Newportissa läheni loppuaan. Muutamat perheet olivat\nmuuttaneet pois ja toisten talviasuntoja suurissa kaupungeissa\nlaitettiin kuntoon. Rouva Daviskin puuhasi lähtöä ja puhui siitä\nkanssamme.\n\nMe kolme olimme taas kävelyllä puistossa. Kuljimme kapeata polkua, jota\nkummaltakin sivulta tammet ja muut puut varjostivat. Päittemme päällä\npuitten oksat ystävällisesti tervehtivät toisiaan, että olimme aivan\nkuin lehtikatoksen alla. Aina jonkun matkan päässä oli penkkejä\nväsyneille istumasijoiksi. Irenen äiti sanoi tuntevansa väsymystä ja\nistuutui. Me jatkoimme hiljalleen matkaa suoraan kulkevaa tietä pitkin.\nÄiti sanoi istuutuessaan:\n\n-- Emme joudakaan nyt kaukaa kävelemään, kun pitää ruveta valmistamaan\npaluuta New Yorkiin.\n\nJatko tähän muistutukseen jäi sitte kuin itsestään meillä puheen\naineeksi.\n\n-- Joko on äitinne määrännyt lähtöpäivän? kysyin minä Ireneltä.\n\n-- On hän puhunut, että jo huomenna lähtisimme, vastasi neito melkein\nalakuloisesti. Valmistukset eivät meillä suuret ole ja palvelijat ovat\nniitä jo tehneet.\n\nMinä säpsähdin. Nytkö ihana uneni olisi loppuun nähty? Muistooni\npalautui kaikki se onnellisuus, mitä olin tuntenut kesän aikana\nseurustellessani Irenen kanssa. Tunsin, että se oli elämäni ihanin\naika. Taasko minun täytyy vetäytyä entiseen sisällyksettömään elämääni\njoka nyt tuntui niin kolkolta ja vieraalta? Ei, minun täytyy nyt itseni\ntarttua onnen ohjaksiin kiinni, muuten ei se minun hallussani pysyisi.\nOi kuinka ihminen kumminkin tekee vääriä johtopäätöksiä, kun ei\nkohtalostaan mitään tiedä! Minä aloin onneani tavoitella.\n\n-- Jospa tätä kesää olisi kestänyt ijankaikkisesti! Tuntuu niin\ntyhjältä taas heittäytyä arkihuoliin ja runottomaan elämään.\n\nHän käveli miettiväisenä rinnallani, mutta kumminkin vastasi ikäänkuin\npuhuen itsekseen:\n\n-- Tosiaankin on tämä ollut kesä täynnä runoa ja ihanuutta.\n\n-- Niin, neiti Davis; on iloista kuulla, että Tekin ajattelette niin.\nSe on ollut minulle päiväpaiste yksinäisen elämäni tiellä. Ja nytkö se\nolisi lopussa, nytkö taas jäisi osakseni harhailla hämärässä? Onneaan\nkohden kukin pyrkii, niinpä tulisi minunkin, mutta niin peloittaa,\nvavistuttaa, ei oman itseni tähden, mutta -- en tiedä miksi.\n\nHän ei puhunut mitään. Me kävelimme vielä hiukan. Vihdoin rohkasin\nluontoni ja sanoin:\n\n-- Neiti Irene, minä rakastan Teitä, rakastan pyhästi ja puhtaasti.\n\nOlinhan edeltä päin huomannut hänen ajatuksensa ja tunsinhan tässäkin,\nmitkä mietteet hänessä asuivat äänettömästi kulkiessaan. Ja nyt, kun\nolin saanut tunteitteni tärkeimmän hänelle esitetyksi, ei hän\nteeskennellyt eikä ilmoitustani oudoksunut. Hän katsoi minuun\nsilmillään, joiden syvyyttä ja tunnetta on minun mahdoton kuvata. Jos\nsanon, että noista tunkeutui minuun koko autuus, -- ei se ole muuta\nkuin tunnelmani sillä hetkellä. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä\nhellästi, mutta merkitsevästi. Mitään hän ei puhunut, vaan siinä oli\ntarpeeksi vastausta minulle.\n\nPuiden lehdet rapisivat ystävällisesti päämme päällä. Aurinko niiden\nraosta tirkisti kahta onnellista. Linnut hyppelivät oksilla, ja etempää\nkuului puiston ajotiellä kavionkopsetta ja vaunujen hyrinää.\n\nPalatessa äidin luo olimme aivan vaiti ja kävelimme erillämme. Irene\nnäytti hyvin hämmentyneeltä. Minä tunsin itseni onnelliseksi, mutta\nsamalla tuntui minusta kuin olisin jonkun rikoksen tehnyt. Minä\najattelin, että Irene oli liian hyvä minulle.\n\nIrenen äiti havaitsi heti, mitä oli tapahtunut. Olimme ehkä niin\nhätääntyneen näköisiä. Hän auttoi meidät pulasta.\n\n-- Minä olen jo pitemmän aikaa huomannut teidän äänettömän\ntaipumuksenne, sanoi hän ja lisäsi, että hän antaa ilolla siunauksensa.\n\nJa herättääkseen meitä vielä enemmän todellisuuteen asetti hän Irenen\nkäden minun käteeni. Minä puristin sitä lämpimästi, ja mieleni olisi\ntehnyt ottaa morsiameni syliini, mutta jokin pyhä kainous esti minua\nsiitä.\n\nSeuraavana päivänä matkusti Irene äitinsä kanssa New Yorkiin\nvalmistamaan häitä. Irenen äiti tahtoi niin, enkä minä siihen mitään\nsanonut vastaan. Ei morsiamenikaan mitään puhunut. Äiti tahtoi nämä\nasiat määrätä. Hän sanoi, että nyt on juuri vuokralle tarjona talo\nheidän talonsa vieressä.\n\n-- Ja siihen teidän tulee asettua, lisäsi hän. Minä en voi ajatella\nsitä, että Irene muuttaa kauvas luotani. Hän on ainoa lapseni, ja kun\nisä on alati poissa, on hän ollut ainoana toverinani. Nyt on talo\nsaatavana, ja kaikki sopii niin hyvin. Kyllä minä ilmoitan isälle\nasiasta. Hän luottaa minuun. Tulee kotiin jos voipi, sillä hän pitää\nIrenestä paljon. Mutta jos ei voi, kyllä me asian saatamme itsekin\njärjestää.\n\nIrenen äidin mielestä olimme me koko kesän saaneet seurustella\nkeskenämme, joten nyt kyllä voisimme kaivata toisiamme parin viikon\najan.\n\n-- Meillä Irenen kanssa on nyt niin paljon järjestämistä asian\njohdosta, sanoi hän. Ei hän nyt joutaisi sulhaselleen seuraa pitämään,\nja Taunolla olisi vaan ikävä yksinään olla. Parin viikon perästä on\nkaikki valmiina ja silloin saatte toisenne omaksenne. Huoneustosta me\npidämme huolta. Tauno voipi väliajalla järjestää omia asioitaan.\n\nSille kannalle asiat jäivät.\n\nLähtiessäni painoin minä suudelman Irenen otsalle, kunnioittavasti ja\npyhästi, melkein kuin veli sisarelleen. Irene oli minusta kuin puhdas,\nhento kukka, jota en minä käteni kosketuksellakaan tahtonut saastuttaa.\nOnnellisena aloin minä valmistautua häihin.\n\n\n\n\nV.\n\n\n-- En voi kuvata niitä riemun tunteita, jotka valtasivat minut\nsaapuessani New Yorkin satamaan Newportista. Olinhan tullut häitäni\nviettämään, onneni kruunua valmistamaan. Morsiameni oli siveyden\nihanne. Hän oli mielessäni niin pyhä, että minä häntä aivan jumaloitsin\nkuin jotakin yliluonnollista olentoa. Onnellisissa unelmissa ihantelin\nlaivan lähetessä miljoonakaupunkia, joka minulle entisestään oli tuttu.\nOli viileä syyspäivä, ei mitään kylmyyttä eikä liikaa kuumuuttakaan.\nTuntui kuin kotimaassa parhaimmalla kesällä. Aurinkokin näytti hyvin\nystävälliseltä. Kesän paahtoisuuden sijasta antoi se nyt vaan ihmisten\nyleiseksi tyytymiseksi lämpöään. Merituuli paineli virkistävästi\nkasvoja. Kaikki tuntui minusta olevan sopusoinnussa sydämmeni kanssa.\nOlin siinä mielentilassa, että olisin tahtonut syleillä koko maailmaa,\nen tuntenut minkäänlaista vihaa sydämmessäni, ei mikään soraääni\nhäirinnyt onnellisuuttani.\n\nAjattelin, että ollappa nyt äitini ja enonikin elossa näkemässä\nriemupäivääni, näkemässä minua onneni kukkulalla. Isäni -- niin\nhäntäkin muistin. Oliko hän elossa tai ehkä hän oli jo kuollut.\nNuhtelin itseäni, että olin kantanut nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ei\ntuo nurjuuteni ollut oman itseni vaan äitini kärsimyksien tähden. Nyt\nolisin minä valmis kutsumaan häntä isäkseni, valmis antamaan anteeksi\näitinikin puolesta, olin valmis unhottamaan, että isä syyttä pakotta\nhylkäsi rakastavan perheensä, jopa poistui ainaiseksi, saattaen äitini\nmurheella hautaan. Mutta ihmisen ei ole tuomio. Hän oli kumminkin\nisäni, on vieläkin. Nyt tänään olen minä valmis antamaan hänelle uuden\nlapsen, nuoren, kauniin, viattoman miniän, enkelin, joka mielellään\nminun kauttani tulisi hänen tyttärekseen. Minä oikein kaipasin isääni.\nOlihan hän ainoa omaiseni, joka mahdollisesti saattoi olla vielä\nelossa. Olisihan hauskaa, jos hän olisi onneani todistamassa.\n\nRannalla oli rakas Irene äitineen ottamassa minua vastaan. Että kohtaus\noli sydämmellinen, on minun tarpeeton kertoa. Tapasihan nyt sulho ja\nmorsian toisensa hääpäivänsä aamulla. Irenen äiti oli kolmas onnellinen\nliitossa.\n\nNoustessa vaunuihin selitti Irenen äiti, että hänen veljensä, päämies\nsuuressa kahviliikkeessä Havecle & C:o, jossa myös mr. Davis oli\nosakkaana, oli pyytänyt minua nyt aamupäivällä puheilleen konttorissaan\nBroadwaylla.\n\nKoska nyt oli vielä jotenkin varhainen, ajoimme kumminkin ensiksi\nkotiin, -- minä kutsun Irenen kotia omakseni. Ja sinne vierellehän\nse olikin varustettu se meidän uusi kotimme, jonka piti tulla\nonnen pesäksi. Vaunujen hiljaa liikkuessa ja usein pysähtyessä\nvilkasliikkeisillä kaduilla me sisällä elimme omassa maailmassamme\nemmekä huolineet edes ulos katsoa.\n\nIrene oli hyvin puhelias ja iloinen. Hän kertoi niistä valmistuksista\nmitä häitä varten oli tehty, kertoi ystävistään, jotka tulevat olemaan\nläsnä juhlatilaisuudessa. Hän kyseli olinko minä vaan muistanut\nparhaimmat ystäväni kutsua. Hän tahtoi oppia tuntemaan ne, ja oli varma\nsiitä, että hänen ystävänsä miellyttävät minuakin, sillä hän oli hyvin\ntarkka valitessaan ystäviä, oli tuon arvostelevaisuuden perinyt\näidistään. Minä koetin selittää, ettei minulla juuri huomattavia niitä\nole, ainoa todellinen ja rakas ystävä on Irenessä itsessään, ja häneen\nminä olen kokonaan tyytyväinen, hän oli minulle enemmän kuin olisi\nollut kokonainen legioona muita. Irenestä oli tämä hyvin mieleen, ja\nluonnollisesti hänkin vakuutti muitten ystäviensä ei olevan mitään\nminun rinnallani.\n\n-- Minusta tuntuu, sanoi hän äkkiä, kuin olisimme me hyvin vanhat\nystävät, aivan kuin veli ja sisar. Minusta tuntuu vähän niin\nomituiselta ajatella, että sinä tulet minun miehekseni. Voisimmehan me\nolla yhtä hyvin ystävät näinkin, vai mitä?\n\n-- Miks'ei, vastasin minä todellisuudella, ystävyytemme ei lisäänny\nvihkimisellä. Mutta se on maailmassa niin, että kun nuori mies ja nuori\nnainen pitävät toisistaan, niin menevät he naimisiin, viettävät häänsä.\n\n-- Mutta olemmehan me sittenkin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin? kysyi\nhän ja katsoi avomielisesti minuun.\n\n-- Luonnollisesti, sanoin minä ja vedin hänet hellästi luokseni.\n\nIrene oli todellakin harvinainen tyttö löydettäväksi noin suuressa\nmaailmassa.\n\nSitte puhui hän taas paljon kaikesta mikä erittäin hänen mieleensä oli\nvaikuttanut. Siitä oli hän pahoillaan, ettei isänsä vielä ollut\npalannut matkoiltaan, mutta iltapäivällä on hänkin kotona. Heti New\nYorkiin tultua oli äiti sähköttänyt isälle Rio Janeiroon meidän\nkihlauksestamme. Sähkösanoma oli lyhyt ja pikemmin vaan ilmoitus, sillä\näiti se oli joka perheasiat järjesti ja oli tottunut pitämään oman\npäänsä sekä tiesi isän hyväksyvän hänen toimenpiteensä. Isä oli niin\nkiintynyt liikeasioihinsa ja matkoihinsa, että kotiasioissa ei\nsananvaltaa pitänyt. Irene muisti sähkösanoman muodonkin. Siinä\nsanottiin: \"Irene on kihloissa minun suostumuksellani. Häät ovat kahden\nviikon kuluttua. Voitko tulla kotiin?\" Vastaus ei heti tullut, sillä\nisä oli ollut jossakin sisämaassa, mutta sitte saapui sanoma: \"Koetan\njoutua. En tahdo Irenen onnen päivää viivyttää.\" Mutta muutama päivä\nsen jälkeen oli hän Irenen enolle, mr. Haveclelle sähköttänyt, että jos\nasianhaarat estäisivät hänen tuloansa määrälleen, olisi hän, eno, isän\nasemassa. Kumminkin hän pian tulee. Ja hän nyt tuleekin, ehtii\nmäärälleen, sillä hän oli jo saapunut Jacksonvilleen, Floridassa ja\nsieltä lähtenyt junalla joutuakseen tänään iltapäivällä.\n\n-- Ette maininneet sähkösanomassanne mitään sulhasesta, huomautin minä\nIrenen äidille, joka oli vaunuissa hiljaa istunut ottamatta osaa\npuheluun.\n\n-- Se oli tarpeetonta, hän vastasi tavallisella itseensä\nluottavaisuudella. Tarkempaa selitystä en kumminkaan olisi voinut\nantaa. Ja hän on tyytyväinen siihen, mihin minä suostumukseni annan.\n\nEnempää en joutanut tätä asiata ajattelemaan. Irene jatkoi puhelua\nisästä ja veti tietysti huomioni puoleensa. Avomielisesti hän puhui,\nettä isä on hyvin rakastettava henkilö, vaikka onkin hänellä\nomituisuuksia erittäin muitten mielestä. Ireneä kohtaan oli hän aina\nollut hyvä. Enimmäkseen oli hän matkoilla. Irene ja äitinsä kyllä\ntahtoisivat, että hän jo asettuisi kotiin ja palkkaisi eri henkilöitä\nmatkustamaan, mutta siihen ei isä suostu, vaan sanoo liikkeen\nmenestymisen vaativan hänen innokasta työtään. Se oli hänen luontonsa\nmukaista. Mutta kun hän oli kotona, oli ne päivät erittäin herttaisia,\nsillä isä tuolloin omisti kaiken huomionsa ja rakkautensa ainoalle\nlapselleen. Toisinaan häntä vaivasi kova synkkämielisyys, mutta kun\nIrene astui hänen luokseen ja pyyhki hänen otsaansa, silloin tuli isä\ntaas hyvälle tuulelle ja huolet haihtuivat. Hänellä oli liikkeessään\nniin paljon ajattelemista, että kotonakin ne huolet pyrkivät välistä\nvaivaamaan.\n\nTähän tapaan jutteli Irene ja lopuksi sanoi:\n\n-- Olen varma siitä, että sinä hyvin tulet pitämään isästäni. Hän tulee\nsamalla sinunkin isäksesi. Eikös niin, äiti, että isäkin mielistyy\nsuuresti vaaliini?\n\nMyöntävästi nyökäytti äiti päätään, ja silloin olimmekin me jo\nsaapuneet Irenen kotiin.\n\nPalvelija aukasi vaunujen oven ja me laskeuduimme tasaiselle\nkatukäytävälle. Talo oli ulkoapäin juhlalliseksi, vähän kuin kirkon\nnäköön koristeltu juhlapäivän vuoksi. Punainen leveä matto oli vedetty\nkäytävältä ruskeita kiviportaita myöten ovelle. Viereinen talo\nniinikään oli koristettu ulkoakin. Se oli jo valmiiksi sisustettu\nmeitä, nuorta pariskuntaa varten.\n\nIrene oli katoolilainen uskonnoltaan ja katoolilaisia pappeja oli\nkutsuttu illaksi vihkimään meitä. Isä Duncanin apulainen siitä\nkirkosta, johon perhe kuului, johti vielä koristelemisia sisällä, että\nkaikki tulisi asianmukaiseen kuntoon.\n\nMe astuimme sisälle kauniihin huoneisiin, jotka todistavat hyvinvointia\nja samalla sisustuksen puolesta kauneusaistia. En nyt viitsi ruveta\nkertomaan amerikkalaista asuntojärjestystä. Mainitsen vaan, ettei\nsiellä yhden perheen huoneusto ole samassa tasapinnassa. Talot\nkun ovat pienelle maa-alalle rakennetut, ei siinä aina yhdessä\nkerroksessa sovi olemaan kuin pari kolme huonetta. Kyökkihuoneusto on\nkellarikerroksessa. Kadun tasalla on ruokasali ja mahdollisesti isännän\nvastaan ottohuone. Toisessa kerroksessa on vierassalit, kolmannessa\nperheenjäsenten yksityishuoneet, neljännessä huoneita vieraita varten\nja viidennessä palvelijain huoneet. Palvelija saattoi minut huoneeseeni\nneljänteen kerrokseen ja hetken kuluttua olin valmis tapaamaan Irenen\nenoa, kahvifirma Havecle & C:on päämiestä. Morsiameni saattoi minua\nvaunuissa sinne ja meni sitte ostoksille sekä tunnin kuluttua lupasi\ntulla hakemaan. Painoin suudelman Irenen otsalle ja laskeuduin alas.\nHavecle & C:on liikehuoneusto on New Yorkin liikekeskustassa. Vanha\nnäytti rakennus olevan ulkoapäinkin katsoen. Kymmenkunta kerrosta näkyi\ntalossa olevan, seinä täynnä liikehuoneiden osotteita, mutta kääpiöltä\nnäytti se mahtavien uudenaikaisten liikepalatsien, noiden\npilvenpiirtäjäin välissä. Pari leveätä akkunaa oli kadulle päin, mutta\nne hyvin niukasti antoivat valoa pitkään konttorihuoneeseen. Yhtä\nseinämää vastassa oli kymmeniä kahvisäkkejä avoinna ja oli kuhunkin\nniistä puikolla pistetty leima osoittaen kahvin laatua. Siinä oli\nkahvia etelä-Amerikan kaikista kahvimaista ja useampia luokkia\nitsekutakin, oli kahvia Jaavalta, Mokasta y.m. kaukaisemmilta\nseuduilta. Tuskinpa muu kuin ammattimies niiden moninaisuutta ja arvoa\nvoi eroittaa. Vasemmalla puolen aitauksen sisällä eri koppiloissa oli\nkymmeniä konttoristeja ja liikkeenpitäjiä. Taka-osassa huonetta paloi\nsähkölamput kirjurien edessä, vaikka ulkona olikin valoisa päivä. Kiire\nnäkyi kaikilla olevan.\n\nAnnoin nimikorttini lähimmälle miehelle ja pyysin tavata firman\npäämiestä. Hän poistui huoneuston takaosaan ja hetken kuluttua palasi\nsekä alkoi ohjata minua isännän luo. Kuljimme kapeata väylää pitkän\nmatkaa, kunnes saavuimme huoneen äärimmäiseen päähän, jonne hiukan\npäivänvaloa tuli pienestä akkunasta, joka vei rakennuksen keskellä\nolevaan ilma-aukkoon. Kapea silta vei tämän aukon poikki ja niin\nvihdoin aukaistuamme oven tulimme sähköllä valaistuun pieneen\nhuoneeseen. Täällä korkean pöydän ääressä istui Pat Havecle,\nkahvikuningas. Sisarensa näöstä heti tunsin hänet, sama\nmajesteetillinen, johtava katse, sama arvokkaisuus. Harmaat hapset\nolivat kruununa päässä, partakin oli jo osaksi harmaantunut.\n\nKonttoristi poistui, ja isäntänsä viittauksesta siirtyi\nyksityiskirjurikin kirjoituskoneensa äärestä, ja ovesta, mistä hän\nhävisi, näin minä varastohuoneen täynnä kahvisäkkejä. Tiesin, ettei\ntuossa vielä liikkeen kaikki kahvivarasto ollut, sillä aamulla laivalla\ntullessani olin nähnyt eräällä rannalla koko joukon makasiineja, joihin\njokaiseen isoilla kirjaimilla oli maalattu osoite Havecle & C:o.\n\nAntaen kättä tervehdykseksi ja viitaten istumaan tuolille alkoi tuleva\nsukulaiseni, kun olimme kahden kesken, keskustelun. Hiljainen oli tämä\nliikemiehen yksinäishuone suuren taloryhmän sisällä. Ei kuulunut sinne\nhumuakaan jättiläiskaupungin touhinasta, hiukan vaan tärisi jalkain\nalla.\n\n-- Halusin puhelua kansanne, mr. Tavast, sanoi hän, alkujaan sentähden,\nkun ei ollut tiedossa tokko lankomieheni itse ehtii tulemaan tänne\nhääpäiväksenne. Nyt kumminkin on jo varma, että hän saapuu heti jälkeen\npuolenpäivän eikä siis minun tarvitse esiintyä hänen sijassaan, kuten\nhän itse toivoi, kun ei vielä voinut päättää tulostaan. Mutta joka\ntapauksessa on hauskaa tehdä tuttavuuttanne.\n\nMinä lausuin muutaman kohteliaisuuden ja iloni siitä, että mr. Davis,\nmorsiameni isä todellakin voi saapua kunnioittamaan elämäni\nonnellisinta päivää.\n\nHän katsoi terävästi minua ja sanoi sitte hiukan hymyillen:\n\n-- Minä näen, ettette ole syntyperäinen amerikkalainen ettekä\ntäkäläisissä oloissa kasvanut. Käytöksessänne ja puheessanne on\ntuntuvasti eurooppalaista, jota minä olen tottunut havaitsemaan, kun\nolen ollut tekemisissä kaiken maailman kansalaisten kanssa.\n\nMinua hämmästytti tämä huomatus, sillä en ollut itsekään enää tullut\nsyntyperääni ajattelemaan moneen aikaan. Myönsin olevani\neurooppalainen, joka kumminkin olin useita vuosia ollut täällä suuressa\nvapaavallassa.\n\n-- No niin, tietysti olette jo oppineet tuntemaan elämänohjeemme:\nliiketoimet ennen kaikkea. Senpätähden ehkä olisitte myös käsittäneet\noikein senkin, vaikka lankoni ei tähän teille tärkeään tilaisuuteen\nolisi saapunutkaan. Todellakin on hänen matkustuksensa aina suuresta\narvosta liikkeellemme, joten hänen paljon on täytynyt kieltäytyä siitä\nsuloudesta, minkä rauhallinen perhe-elämä tuottaa. Häntä ei pidä\nymmärtää väärin. Paitse sitä että hän on liikekumppanini, on hän paras\nystäväni. Mielelläni soisin, että hän voisi kotonakin olla, ja todella\nolisin ollut pahoillani, ellei hän olisi malttanut saapua tähänkään\ntilaisuuteen. Hän on ollut tekemässä sopimuksia kahvinkasvattajien\nkanssa etelä-Amerikan eri osissa. Meillä täytyy olla kontrollimme\nkahvimailla selvillä voidaksemme vallita hintoja pörssissä. Sentähden\ntäytyy hänen aina olla matkoilla, melkeinpä asuakin kahvimailla.\nPerheensä voisi kyllä yhtä hyvin asua Rio Janeirossa, La Guayrassa tai\n-- Bataviassa! Mutta enemmän hän ei kotona voisi olla sielläkään, sillä\nhänen alaansa kuuluu kaikki kahvinkasvatusmaat yli koko maapallon.\nVälistä on hän Amerikassa, välistä Aasiassa. Ja iloista on minun sanoa\nettä on minulla toimeensa innostunut, hyvä liikekumppani. Hän on\nnykyisin liikkeessämme yhtä tärkeä henkilö kuin minä itse. Liikkeen\nedistyksessä on hänellä suuri osansa.\n\nTaaskin lausuin minä iloni siitä, että minun rakastettuni isä saa noin\nkauniin kiitoslauseen liiketoveriltaan ja isännältään.\n\n-- En minä enää hänen isäntänsä ole, oikaisi hän minua ja käännähti\ntuolillaan. Hän on kyllä ollut palvelijana luonani, tehnyt\nkonttorissani työtä samalla palkalla kuin muutkin, mutta on itse\nnostanut asemansa kykynsä ja kunnollisuutensa kautta.\n\n-- Kuinka kauvan olette jo olleet yhdessä liikkeessä? kysyin minä\nenemmän vaan jotain sanoakseni, kun en muutakaan keksinyt. Ikävöin\nIreneä ja jo odotin, että määrätty tunti pian kuluisi.\n\nHän tarttui heti kysymykseeni.\n\n-- Jo yli parikymmentä vuotta on mr. Davis ollut liikkeessäni ja\nosakkaana myös lähes yhtä monta vuotta, s.o. vähän ennen kun meni\nsisareni kanssa naimisiin, ansaitsi hän itselleen osansa. Mutta nyt --\njatkoi hän -- kun olemme jo keskustelussa tähän tulleet, katson\nvelvollisuudekseni kertoa tarkemmin nämä asiat. Te olette Euroopasta ja\nkun minäkin olen syntyäni sieltä vihreästä Irlannista, tiedän, että\nsiellä pidetään välttämättömänä tuntea perheseikat, kun suhteet niinkin\nläheisiksi tulevat kuin on Teidän laitanne meidän sukuumme. Tätä\ntahdonkin kertoa, koska omasta mielestänikin on se luonnollista. Ettei\nsisareni ole siitä merkittävimpiä kohtia kertonut, olen ihan varma.\nIrene taas ei näitä kaikkia seikkoja tunne.\n\nHän oli valmis alottamaan esityksensä, mutta ensin antoi kirjurilleen\nmuutamia määräyksiä ja tiedusteli kahvipörssistä uutisia.\n\n-- Niin, minä olen irlantilainen, puhui hän. Tulin nuorena ja rahatonna\ntänne ansaitsemaan elantoani. Pääsin erääseen konttoriin työhön ja kun\näitini kuoli kotona -- isä oli jo aikoja ennen kuollut -- kutsuin\nsisarenikin tänne, hän oli vasta 12 vuoden vanha. Kumminkin hän rupesi\npitämään taloutta minulle pienessä vuokrahuoneessa vanhan rakennuksen\nylimmässä kerroksessa. Minua säälitti, että hänen täytyi jättää\nIrlannissa alettu koulunkäyntinsä, mutta ei auttanut. Minä tein kovasti\ntyötä ja ansaitsin tavallisen hyvän päiväpalkan, josta aina suurimman\nosan panin talteen. Sitte menin naimisiin ja myös sain vähän rahaa\nvaimoni mukana. Nyt sai sisarenikin helpommat päivät. Minulla oli jo\npieni summa koossa ja onnistuin pääsemään vähäisiin mutta sitä\notollisempiin keinotteluihin kahvipörssissä. Sillä tavalla opin\nkahviliikkeeseen ja pörssikauppoihin. Sen konttorin isäntä, jossa\naluksi olin työskennellyt, luotti minuun ja antoi apuaan. Näin en\ntarvinnut suuria käsirahoja, vaikka jo uskalsin isompiinkin panoksiin.\nVoin sanoa, että onnistui minulla hyvin, ja pääsinkin vähitellen\nperehtymään pörssisalaisuuksiin. -- Ette liene ollut milloinkaan\nliikealalla? kysyi hän äkkiä minulta.\n\nVastasin kieltävästi.\n\n-- Jaa, puhui hän; kumminkin tiedätte, että jokaisella edistyvällä\nliikemiehellä on aina erikoisala, jota hän kehittää tarkan suunnitelman\nmukaan. Minun alani oli se, että minä otin sopimustilauksia kaupoista,\njoissa vähittäin myydään kahvia, sitouduin määrätystä keskimaksusta\nläpi koko vuoden toimittamaan kahvia, tietysti sopien kuinka paljon oli\nkunakin aikana hankittava. Pian oli sopimuskauppoja minulla ei\nainoastaan New Yorkissa, mutta kaikissa maamme suuremmissa\nkaupungeissa. Vuotuinen välityssumma oli minulla suuri. Konttorissani\noli jo useita miehiä työssä. Muiden muassa olin eräänä päivänä sinne\nottanut kapteeni Davisin. Hän oli silloin nuorenlainen mies, oli\njohtanut pienempää laivaa rannikolla ja hädin tuskin pelastunut\nhaaksirikosta. Hän oli tullut kovasti sairaaksi ja makasi viikkokausia\nkatoolisessa hospitaalissa, jonka meidän kirkkomme oli perustanut.\nKirkkoomme kuuluville naisille on ollut tapana käydä täällä\nvuorottaisin hoitamassa sairaita. Niin oli siellä toisinaan\nsisarenikin, ja sallimusko lienee ohjannut, että hän tuli hoitamaan\nhaaksirikosta pelastettua kapteenia, joka taisteli elämän ja kuoleman\nvälillä. En ole koskaan kysynyt sisareltani, vaan arvaan, että jo\nsiellä tämä rakastui hoidettavaansa. Sairas parani lääkärien sanan\nmukaan sisareni uutterasta ja huolellisesta hoidosta, mutta lääkärit\nkielsivät häntä ainakaan muutamien kuukausien aikana merille menemästä.\nKirkon toimesta etsittiin hänelle työpaikkaa kaupungissa enkä tiedä\nvarmaan oliko sisarellani osaa siinä, mutta varma on, että hän tuli\nkonttoriini työhön. -- Se oli minun onneni.\n\nPat Havecle oli tästä vieläkin niin mielissään, että hykersi käsiään.\n\n-- Niihin aikoihin sattui eräs seikka, joka oli äkkiä saattaa minut\nvararikkoon. Olin taaskin tehnyt paljon, jopa entistä enemmän\nsopimussitoumuksia. Monta laivanlastia kahvia piti minun toimittaa\netelä-Amerikasta sadon korjattua. Sopimukset sain tehdyksi edullisilla\nhinnoilla, sillä oli odotettavissa jotenkin huono kahvisato. Pörssissä\nhuudettiin tuota satoa hyvinkin huonoksi, vaan minulla oli syitä, jotka\nennustivat parempaa. Kumminkin sillä kerralla erehdyin laskuissani.\nKahvisato Brasiiliassa ja Venezuelassa tuli niin huonoksi, ettei sieltä\njuuri mitään markkinoille ylettynyt. Jo aikaiseen sain minä tästä\nerittäin tarkat tiedot, en kumminkaan niin ajoissa, että olisin ehtinyt\nkontrahdit sen mukaan tehdä. Mutta pörssissä ei vielä täydellisestä\nkadosta tiedetty, vaan kyllä jo iloittiin minun vahingostani, kun hinta\njo oli noussut korkeammalle kuin millä minä olin sopimukset tehnyt.\nSiihen aikaan New Yorkissa spekuleerattiin melkein vaan Amerikan\nkahvilla. Minä aloin olla jo suuressa hädässä, vaikka koetin tyyneltä\nnäyttää.\n\nHikeä pyyhki kahvikuningas otsaltaan muistellessa tätä.\n\n-- Alakuloisena tulin minä pörssistä. Koko omaisuuteni ja nimeni oli\nvaarassa. Viikko tätä ennen oli Lontoon pörssissä myös hinta suuresti\nnoussut ja nyt pysyi tasaisena korkealla. Siitä meillä New Yorkissa\npäätettiin, että myös Aasiassa oli tulossa huono kahvivuosi. Mutta\nsilloin sain yksityistiedon, että Lontoon hinta olikin vaan\nkeinotekoisesti korotettu \"koornerin\" toivossa. Aasiassa oli siis vielä\ntoiveita, ja mahdollista oli, että \"koorneri\"-yritys särkeytyy. Nyt\npiti minun saada ostaa, mutta jos minä nimelläni ilmestyisin ostajaksi,\nolisi se varma merkki hintain yhä nousemiseen. Oston täytyi tapahtua\nsalaa itse kahvimailla Aasiassa. Nyt johtui ajatukseni kapteeni\nDavisiin. Puheistaan olin kuullut, että hän oli siellä matkustellut ja\njo olin tullut huomaamaan nerokkaisuutensa. Kutsuin hänet luokseni eikä\nminun tarvinnut monta sanaa sanoa, ennenkun hän jo ehdotteli asiaa\nsamalta kannalta kuin minäkin. Hänellä oli tuttava Bataviassa ja hän\ntahtoi tämän panna jo hieromaan kauppoja kahvinkasvattajien kanssa\nkaikissa Aasian kahvimaissa. Itse hän oli valmis heti lähtemään\njatkaakseen kauppoja. Minä olin tähän erittäin tyytyväinen. Hän lähti\nja onnistui aivan erinomaisesti. Ennenkun hän ehti sinne, oli\n\"koorneri\" jo särkynyt, vaan kyllä siltä koettivat kilpailijani pitää\nhintoja korkealla, ja heitä auttoikin se, että täydellinen kato\nAmerikan kahvimaissa alkoi tulla varmemmin muitten tietoon. Nyt he\nolivat varmat minun kukistumisestani, mutta minä olin jo aivan tyyni,\nsillä Davisin asiamies oli ehtinyt tehdä edullisia sopimuksia Aasiassa\nja pian alkoi Davisilta kuulua tietoja, että hän oli päättänyt kaupat\nja saanut tehdyksi yhä lisää. Minä sain ostetuksi kahvia paljon enemmän\nkuin oli minulla sitoumuksia. Ja sen jälkeen olen minä ollutkin se,\njoka olen kahville hinnat määrännyt.\n\nVoitonriemuisena löi irlantilainen rintaansa ja nauroi makeasti.\n\n-- Kun Davis palasi, syleilin minä häntä ilosta ja otin osakkaaksi\nliikkeeseeni. Laskin nimittäin hänelle hyvän prosentin sen vuoden\nvoitosta, ja se oli niin suuri, että Davis tuli osalliseksi\nliikkeeseen. Sen jälkeen on hän ollut oikea käteni, on ollut ystäväni,\nja me olemme edistyneet lakkaamatta. -- Niin, paitsi tätä palkkiota,\nannoin minä hänelle muutakin. Olin huomannut sisareni mieltymyksen\nhäneen ja niin eräänä päivänä voitto-osinkoja laskiessamme sanoin minä\näkkiä: \"Kuules Jack, me olemme ystäviä ja yhtiötovereita. Minä antaisin\nsinulle mitä vaan voisin, sillä olethan sinä pelastanut minut. Mutta\nkiitos lankeaa myös sisar Lucylle, joka pelasti sinut kuolemasta,\nYhtykäämme vielä lähemmin; ota sinä Lucy, hän on rakkain mitä voin\nantaa.\" Ennenkun hän ehti tointua hämmästyksestä, kutsuin minä Lucyn\nsisään ja vein hänet Jack Davisin luo. Mutta Lucy ei ollut siihen\ntyytyväinen, hän on aina ollut niin omapäinen. Hän sanoi: \"Minua ei\ntarvitse kenenkään antaa. Minä olen pelastanut mr. Davisin ja minulla\non oikeus häneen. Itse minä annan itseni hänelle, koska teillä näkyy\nsiitä jo olleen puhetta.\" Hän pani kätensä Davisin kaulaan ja kutsui\nhäntä sulhasekseen. Minä olin niin iloinen, että heti kutsuin papin ja\nheidät yhdistettiin siinä tuokiossa. Se tapahtui minun kotonani vaimoni\nja muutamien todistajien läsnäollessa. Niin köyhä, haaksirikkoinen mies\ntuli rikkaaksi mieheksi ja kahvikuninkaan langoksi, -- no, ei minua\nkyllä vielä silloin tuolla nimellä kutsuttu. En suinkaan tahdo sanoa,\nettei tässä olisi ollut vaikuttamassa Davisin oma ansio, päinvastoin\nsehän se juuri sai kaiken aikaan.\n\nKahvikuningas muisti taas pörssiä ja riensi ottamaan selkoa hintain\nvaihtelusta sekä antoi määräyksiä. Sitte hän istuutui tuolilleen ja\njatkoi:\n\n-- Mr. Davis on ollut aina hiljainen mies ja elää kokonaan matkoissaan\nja liikkeessään. Ei hän malttanut pitää pitkää kuherruskauttakaan. Pian\nmatkusti hän taas kahvinkasvatusmaille Aasiaan. Siellä ilmoitti hän\ntulleensa kovin kipeäksi ja lääkärit olivat sanoneet, että kuumassa\nilmanalassa oleskeleminen veisi hänet pian hautaan, Hänen täytyi\nmuuttautua, niin pian kun hiukan sai voimia, Euroopan lauhkeampaan\nilmanalaan, jossa piti viettää pitemmän aikaa kylpylaitoksissa ja aivan\nrauhassa ajattelematta liikeasioita. Näin hän kirjoitti, ja tuo kirje\nmuutenkin oli hyvin merkillinen ja sisällölleen epäselvä. Minä jo\nsäikähdin, että tauti oli tunkeutunut hänen aivoihinsakin. Se oli myös\nainoa kerta, jolloin hän näytti olevan kiukustuksissaan minuakin\nkohtaan vaan en oikein saanut syytä selville. Tulin minäkin siihen\npäätökseen, että hän tarvitsee lepoa. Jo kaduin, että ehkä\nliikeinnossani olin vaivannut häntä liiaksi. Lucy olisi tahtonut myös\nmatkustaa Eurooppaan hoitamaan häntä, mutta hän oli siinä tilassa, että\nei aivan sillä hetkellä voinut. En minäkään häntä kehoittanut, kun ei\nDavis kirjeessään mitään maininnut. Me kirjoitimme hänelle, mutta\nkirjeet eivät tavanneet, vaan saapuivat takaisin. Davisilta ei tullut\nmitään tietoa. Kyselin liiketuttavilta siellä, missä Davis sairasti,\nsillä ajattelin, että ehkä hän oli kuollut. Sain vastaukseksi, että\nDavis oli matkustanut Eurooppaan. Kun ei vieläkään mitään tietoja\nkuulunut, ajattelin, että hän tahtoo parantua aivan häiritsemättömässä\nrauhassa. Mutta Lucy ei siihen tyytynyt. Hän ajatteli, että ehkä Jack\non uudelleen tullut kipeäksi tai mahdollisesti kuollut. Hän oli muka\naina niin itseensä sulkeutunut ollut, ettei nytkään tahtonut meitä\nlevottomaksi tehdä. Kun sitte Irene syntyi ja äiti voimistui, matkusti\nLucy lapsineen Eurooppaan, kävi monessa kylpypaikassa, vaan ei kuullut\nmitään miehestään. Vihdoin sain minä Davisilta kirjeen, jossa hän\nrauhoitti meitä ja pyysi minulta, että saisi olla rauhassa.\nTerveydestään hän ei maininnut mitään, mutta arvasin hänen vielä olevan\nlääkärinhoidossa. Oitis ilmoitin Lucylle, että Davis on elossa eikä\nhänellä ole mitään hätää sekä pyysin Lucya saapumaan tyynesti kotiin.\nHän tuli. Minä kirjoitin myös Davisille, että sydämmestäni soisin hänen\nparanevan niin pian kun suinkin, sillä liike kärsi tuntuvasti hänen\npoissa olostaan. Kerroin Lucyn hädästä kuinka minä ainoastaan suurella\nvaivalla sain hänet palaamaan Euroopasta, jossa hän olisi tahtonut\nviipyä niin kauvan, kunnes olisi vaikka miehensä luut löytänyt.\nTietysti en unohtanut mainita Irenestä, jonka olemassa oloa hän tuskin\nosasi aavistaakaan. Seuraus oli, että Davis oli pian kotona, näytti\njotenkin tervehtyneeltä, oli vaan vielä alakuloinen ja Lucyn mielestä\nentistä sulkeutuneempi. Ireneen, esikoiseensa oli hän suuresti\nmieltynyt ja viipyikin nyt muutamia kuukausia kotona. Sitte lähti hän\ntaas matkoille, ja on niin jatkanut uutteruudella, pysähtyen ainoastaan\nsilloin tällöin lyhyen aikaa kotonaan. Hän on ollut erinomainen apu\nliikkeessä.\n\nKun Pat Havecle oli ehtinyt kertoa tähän saakka, tuli konttoristi\nsisään kysymään vastaanottoa, mutta samalla pilkisti tulijankin pää\novesta. Irene oli huoneessa. Kunnioittavasti meni hän enonsa luo ja\nsuuteli häntä otsalle. Sitte tuli hän luokseni ja teki samaten.\n\n-- Näinkö se on teidän keskenne tavallista? sanoi eno hymyillen.\n\nIrene punastui häpeissään ja ujona istuutui taakseni.\n\nVaihdoimme vielä muutamia sanoja. Eno laski leikkiä Irenen ujoudesta ja\ntoivoi, että se vähitellen häviäisi. Minä en osannut juuri mitään\nsanoa.\n\nHyvästellessä sanoi vielä kahvikuningas:\n\n-- Mr. Tavast, kun olette eurooppalainen, olen sentähden teille\nkertonut morsiamenne suvusta. Meillä Amerikassa se ei ole tavallista.\nToivotan parasta onnea! Illalla siis tavataan.\n\nLiikemies, joka oli uhrannut jotenkin paljon kalliista ajastaan\nkohteliaisuuteen eurooppalaisia vaatimuksia kohtaan, sai taas\n\"bisnes\"luontonsa. Melkein kylmästi viittasi hän meidät poistumaan ja\nistuen majesteetillisena tuolillaan alkoi ottaa vastaan monilukuiseksi\nkarttunutta, odottavaa asiamiesjoukkoa.\n\nMe puolestamme ajoimme kotiin. Meillä oli niin paljon puhelemista,\nIrenellä niin paljon näyttelemistä ennen iltaa. Tunsimme itsemme niin\nsanomattoman onnellisiksi. Mutta yhä vaan minun mielessäni väikkyi,\nettä tämä on liian suuri onni minulle ja ettei Irene minulle kuulu, hän\nkun on enkeli toisesta maailmasta. --\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun ystäväni saapui kertomuksessaan tähän saakka, pysähtyi hän hetkeksi\nja huokasi. Vastenmielistä oli hänestä jatkaminen. Minä en tahtonut\nhäiritä hänen ajatuksiaan. Vihdoin hän pääsi taas kertomukseensa.\n\n-- Tähän saakka kestää kertomus onnestani, jatkoi hän surullisena.\nLopun esitän niin lyhyesti kuin suinkin.\n\nJouduttuani yksin huoneeseeni tunsin itseni hyvin alakuloiseksi.\nIhmettelin itse tätä enkä voinut ymmärtää, mutta oli aivan kuin olisin\njotakin kamalaa aavistanut. Turhaan koetin tuota selittämätöntä\ntunnelmaa ajaa pois.\n\nMutta Irene pelasti minut alakuloisesta tunnelmasta hääpäivänäni. Menin\nviereiseen huoneeseen ja pian tuli sinne Irene kevyessä, aistikkaassa\nja kotoisessa päivällispuvussa. Hän oli kuin päiväpaiste levittäen\nvaloa kaikkialle missä liikkui. Hän istui minun syliini, ja me\npuhelimme rakkaita sanoja, joilla kihlatut tuovat edes vähäiseksi\nosaksi niitä tunteita ilmi, mitkä heidän povessaan liikkuivat.\n\nHetken siinä puheltuamme astui odottamatta sisään Irenen äiti. Hän oli\nnähtävästi innolla touhunnut ja järjestänyt asioita illan juhlahetkeä\nvarten. Irene säpsähti aivan kuin olisi keksitty pahanteosta ja hypähti\nkainona pois sylistäni. Mutta rouva ei sitä pannut huomioon. Hänellä\noli kiire ja sanoi vaan:\n\n-- Tahdon huomauttaa Irenelle, että mene nyt näyttämään sulhasellesi\nhuoneustoa, johon tulette asumaan.\n\nSitte hän kääntyi pois toimiinsa.\n\nPian olimme alakerrassa. Kevyen keepin autoin Irenen hartioille, itse\nheitin päällystakin päälleni ja katuoven kautta kiersimme viereiseen\nhuoneustoon. Tuntui omituiselta avata ovi tuohon rakennukseen. Tässä on\nsiis tuleva kotimme, koti tämän illan jälkeen.\n\nOlimme taas hilpeällä mielellä. Irene iloisena johdatti minua huoneesta\nhuoneeseen. Sirosti ja arvokkaasti olivat ne sisustetut. Huomasin, että\nIrene ja äitinsä olivat ottaneet selville, mistä minä pidin,\nmillaisesta sisustuksesta ja järjestelystä. Juoksulla kulimme\nkerroksesta kerrokseen enkä minä säästänyt mielihyväni ilmaisua.\n\nYksi huone oli vielä käymättä, vaan Irene riensi sen ohitse.\n\n-- Mikäs tämä on? kysyin minä.\n\nIrene juoksi jo portaita alas eikä vastannut mitään. Työnsin oven auki\nja näin sen komeasti kalustetuksi makuuhuoneeksi.\n\nVasta vanhempien kodin ovella tapasin Irenen. Sisälle tultuamme vei\nIrenen äiti meidät saliin, mikä oli laitettu illan juhlallisuutta\nvarten. Takaosassa oli kukilla ja köynnöksillä koristettu katos, jonka\nalla vihkimisen oli määrä tapahtua. Äiti pyysi koetteen vuoksi meitä\nasettumaan katoksen alle, että hän saisi päättää tokko kaikki laitokset\nhäntä tyydyttivät asiaan nähden. Hyvin oli hän tyytyväinen.\n\nNäin kuluttelimme aikaamme illan tuloa odotellessa.\n\n-- Luulen, että isä on pian kotona, sanoi rouva Davis, kun oli\nviimeistelysilmäyksen heittänyt kaikkiin varustuksiin.\n\n-- Tule, Tauno, huusi Irene, minä näytän sinulle nyt isän kuvassa, että\nvoit jo ennen tuloaan tutustua hänen piirteihinsä.\n\nJa kädestä taluttaen hän vei minut perhesalonkiin, jossa oli seinällä\nmaalattuja kuvatauluja.\n\n-- Tässä hän on, sanoi Irene, morsiameni.\n\nJa me pysähdyimme suuren miehenkuvan eteen, jolla oli ... punerva tukka\n... kauniit kasvot ... synkkämielinen katse...\n\nMinä katsoa tuijotin tuota kuvaa kuin manalan haamua. En voinut liikkua\npaikaltani, tuntui kuin koko maailman paino olisi laskeutunut päälleni.\n\n-- Onko tuo sinun isäsi? sain minä hädin tuskin kurkustani\nsoperretuksi.\n\n-- On, vastasi Irene ja säikähti minun kamalasta näöstäni.\n\nMinä parkasin rämeästi ja niin vahva kuin olinkin vaivuin sortuneena,\npyörryksissä lattialle.\n\nKun siitä havahduin tunnoilleni, olin minä leposohvalla ja Irene\näitinsä sekä lääkärin kera valelivat päätäni. Minä näin hädän mikä\nIrenellä oli ja olisin tahtonut häntä lohduttaa, mutta en voinut. Oi,\neihän Irene vielä tietänyt kauheinta!\n\nNähtyään minun tointuvan riemastui suloinen, naisellinen olento, jota\nminä morsiamekseni olin oppinut kutsumaan. Lääkäri sanoi, ettei mitään\nhätää ollut, kaikki oli tullut vaan äkillisestä mielenliikutuksesta.\nSitte istuutui Irene tuolille viereeni ja äitinsä istui hiukan\nkauvempana. Minä en voinut puhua mitään, katsoin vaan kammolla Ireneä.\nHän ei ymmärtänyt katsettani ja ratkesi itkuun. Hänestä lienee tuo\nkatse tuntunut niin vieraalta entiseen verrattuna. Mutta samalla tulin\nminä surumieliseksi, ja sääli valtasi minut. Tartuin Irenen käteen ja\npuristin sitä hellästi, mutta taas äkkiä tuntui minusta kuin olisi tuo\nkäsi ollut hehkuva tulikekäle, ja minä heitin sen pois.\n\nSilloin aukeni ovi. Sisälle astui komea mies ... punerva tukka ...\nkauniit kasvot... Väristys valtasi minut. Hän ei nähnyt minua ja\nkääntyi oitis vaimoonsa.\n\n-- Ihmettelin, kun en ketään tavannut portailla vastassa; sanottiin,\nettä Irenen sulhanen on tullut sairaaksi, puhui tuo mies.\n\nIrene riensi isäänsä syleilemään ja hän selitti muutamalla sanalla,\nmitä oli tapahtunut. Tulija kääntyi nyt uteliaana minun puoleeni. Mutta\nheti pysähtyi hän ihmeissään, asetti kätensä otsalleen, ja entisiä\nmuistoja näkyi johtuvan hänen mieleensä. Taas lähestyi hän pari askelta\nminua kovassa mielenliikutuksessa. Leukansa tärisi, ja kauhu kuvautui\nkasvoillaan.\n\n-- Irenen sulhanenko? sopersi hän. Häät ... tänään ... sinä .... Irenen\npuolisoksi...? Tauno...\n\nNuo sanat tulivat kuin ankarasti työntämällä ulos.\n\nVarsinkin viimeisen sanan karjasi hän kuin kuolemanpiston saanut. Tämän\nperästä hän riensi pois ja sulki oven jälkeensä.\n\nMinä olin vielä liian heikko, tuo uusi mielenliikutus saattoi minut\ntaas pyörryksiin. Maailma musteni silmissä enkä minä tiennyt mitä sen\njälkeen tapahtui. Jälestäpäin sain kuulla, että Irenen äiti oli oitis\nrientänyt miehensä jälestä, mutta tämä oli sulkeutunut omaan\ntyöhuoneeseensa eikä laskenut ketään sisälle.\n\nMinä heräsin kovaan paukaukseen, joka kuului jostakin huoneesta\nrakennuksessa. Tuo saattoi jäntereihini voimia. Minä hyppäsin sohvalta.\nIrene oli kokonaan hämmennyksissä. Hänestä oli kaikki tämä\nkäsittämätöntä. Hän aavisti vaan, että jotain kauheaa oli tapahtunut.\nHän tarttui minun käteeni ja menimme sinne, mistä laukaus kuului.\nIrenen äiti ja Pat Havecle, joka oli kutsuttu kiiruusti taloon, yhdessä\npalvelijoiden kanssa olivat murtamassa ovea, joka johti isännän\ntyöhuoneeseen. Rouva Davis oli veljelleen selittänyt tapahtuman\npääkohdat, mutta selittämätön arvoitus se oli molemmille. Me jouduimme\nparhaaksi kun ovi särkyi saranoiltaan auki ja kaikin kävimme sisään.\n\nSiellä mies istui pöytänsä ääressä tuolillaan hervotonna. Veri virtasi\nohimosta, joka oli ammuttu puhki. Revolveri oli pudonnut lattialle.\n\nIrene vaipui tainnoksiin ja minä kannoin hänet sohvalle. Vanha rouva\nveljensä kera rupesi miestään virvottelemaan, mutta lääkärin tutkinto\nosotti, että hän oli juuri kuollut.\n\nItsensä murhanneen puoliso ja liikekumppani itkivät ääneensä.\nIrlantilainen huitoi käsillään ilmaa ja oli onnettoman näköinen. Hänen\nsisarensa painoi kuolleen päätä rintaansa vastaan ja oli kokonaan\nsortunut. Vihdoin huomasi hän pöydällä paperipalan ja sen päällä oli\nkultainen sormus. Paperille oli kirjoitettu: \"Kohtalo on yllättänyt\nminut. Tämä on synnin palkka. Herra armahtakoon sieluani.\"\n\nRouva Davis ojensi paperin minulle ja samalla sormuksen sekä katsoi\nminuun kysyvästi. Itkunsa lomassa sai hän tuskallisesti sanatkin\nesille: Mitä tämä merkitsee? Irenekin havahtui ja toisti saman.\nIrlantilainen istuutui viereeni ja tarttuen käteeni pyysi minua\nantamaan hämärään asiaan valaistusta, jos voisin.\n\nMinä katsoin sormusta, tunsin sen samoin kuin myös pienoiskuvan\nsormuksen kannassa. Minä viittasin kuollutta miestä ja sanoin:\n\n-- Kova kohtalo on satuttanut, että hän, joka oli minun isäni, on myös\ntullut Irenen isäksi.\n\nSormusta näytin mr. Haveclelle.\n\n-- Katsokaa kuvaa tässä kannassa. Se on minun äitini kuva. Minua\nsanotaan hyvin äitini näköiseksi. Tarkastakaa näyttääkö niin teistäkin.\n\nSiinä oli selvä todistus puheelleni, kun tapahtuneet asiat otettiin\nhuomioon. Minä kerroin lyhyesti historiani. Ääneni pyrki monessa\nkohdassa katkeamaan. Kauhistuneina tuijottivat onnettomat minuun\nkuullessaan sanojani. Tietysti ei epäilemiselle ollut vähintäkään\nsijaa.\n\nArvata saatte minkä vaikutuksen tuo hirveä ilmoitus teki niihin kahteen\nnaiseen, jotka minulle nyt olivat rakkaimmat maailmassa. Kaikki toiveet\noli sortuneet, kaikki ilo kuollut. Tuntui kuin olisi tuuli Manalan\nmailta käynyt ja puhaltanut kuolemaa ei ainoastaan vainajaan vaan\nhenkiin jääneisiinkin.\n\nIllalla, joka oli aijottu meidän häittemme vietoksi, päästettiin\nsisälle vaan papit. Heille selitettiin tapahtumat. Täysi työ oli heillä\nlohduttaessa surevaa leskeä ja tämän onnetonta tytärtä. Myöhään yöhön\nviipyivät papit näitten luona. Pat Havecle lahjoitti suuren summan\nsielumessujen pitämiseksi kuolleelle liikekumppanilleen. Irenen ja\nhänen äitinsä tahdosta perustettiin kirkkoon yksi rukousalttari lisää.\n\nSeuraavana päivänä meni sisareni Irene luostariin. Jälestä päin en ole\nhänestä mitään kuullut eikä minulla ole sydäntä tiedusteluihinkaan.\n\nMinä tiedän vaan, että hänen maallinen onnensa on murtunut kuten\nminunkin.\n\nNiin olen minä nyt kuin vesiajolla kulkeva laivanhylky, harhaillen\nulapalla, kunnes aallot upottavat pohjaan.\n\nYstäväni, ethän enää ihmettele käytöstäni? Ja nyt tiedät surullisen\nhistoriani, tiedät että olen kokonaan kompastunut kohtalooni. --\n\nTähän lopetti onneton ystäväni kertomuksensa. Minä kunnioittavasti\nvaikenin. Ulkona pauhasi syksyn myrsky yön pimeydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen jälkeen kun tulin osalliseksi Tauno Tavastin elämäntarinasta\nlujittui ystävyyteni vielä enemmän häneen. Näin kyllä, etten minä häntä\nonnettoman osansa kantamisessa voi auttaa, mutta ei hän sitä\nodottanutkaan. Minä en tosin enää tuntenut itseäni niin sairaaksi kuin\nennen tätä tuttavuutta, en kumminkaan kyennyt häntäkään taluttamaan.\n\nMe matkustelimme vielä monilla seuduin yksissä. Ja kun sitte tieni\njohti hänestä eroon, sain silloin tällöin tietoja häneltä. Rauhattomuus\nei häntä jättänyt. Sielu ei saanut lepoa missään.\n\nKerran sitte satuin lukemaan alppionnettomuudesta sanomalehdissä. Nuo\ntapahtumat eivät suinkaan ole harvinaisia. Joka vuosi useita rohkeita\nmatkailijoita sortuu ylhäällä vuoristossa kuiluihin. Jalka sattuu\nlivettämään iljanteella ja onneton vyöryy syvänteen reunalle ja siitä\nalas kadotakseen tietymättömiin.\n\nSellainen oli tämäkin onnettomuus. Yksinäinen matkailija oppaan kera\noli kiivennyt korkealle vuoristoon. Ja opas näki kuinka herransa\nhävisi. Näin surmansa saaneen nimi oli nyt Tauno Tavast.\n\nTaivas oli siis vihdoinkin armahtanut häntä ja lopettanut ystäväni\nsurullisen elämänmatkan.\n\n\n\n"]