[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPjyvbJ7PNTUza_WxJ7cpqUroKay5PNtDc4yCOJDvplw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},392,"Kaleri-orja","Zschokke, Heinrich",1771,1848,"392-zschokke-heinrich-kaleri-orja","392__Zschokke_Heinrich__Kaleri-orja","Kertomus rahvaan perheille","romaani",[],[],"fi",1803,1864,7334,46789,false,25936,[23,24],"Fiction","Short stories",[26,27],"Historical Novels","Novels","\"Kaleri-orja: Kertomus rahvaan perheille\" by Heinrich Zschokke is a novel written in the mid-19th century, likely during the 1860s. The book delves into the themes of morality, sin, and redemption through the tale of Leonardo, a young man whose negligence towards his family leads him down a dark path, culminating in tragedy and despair.  The narrative follows Leonardo, who becomes increasingly disconnected from his responsibilities as a husband and father due to a reckless lifestyle filled with hunting and bad company. His life spirals out of control after he accidentally kills a forest officer during a confrontation. Riddled with guilt, he faces the repercussions of his actions both legally and personally, causing suffering to his wife, Sabina, and their children who are left in poverty. The story explores the tension between familial obligations and personal desires, culminating in Leonardo's path to redemption when he sacrifices his freedom to save others, specifically through the benevolent act of Vincent de Paula, who chooses to take Leonardo’s place in servitude. Thus, the book weaves a tale that starkly examines the consequences of sin and the possibility of forgiveness and moral recovery. (This is an automatically generated summary.)",[],403,"1700-luvun alkuun sijoittuva kertomus sijoittuu Etelä-Ranskan rannikolle Hyéresin pikkukaupunkiin. Tarina seuraa Leonardon perhettä ja kuvaa päähenkilön joutumista kaleri-orjaksi. Teos pohtii ihmisen onnellisuutta sekä synnin vaikutusta paratiisimaisessa ympäristössä ja on suunnattu kansanvalistukselliseksi lukemiseksi.","Heinrich Zschokken 'Kaleri-orja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 392.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALERI-ORJA\n\nKertomus rahvaan perheille\n\n\nKirj.\n\nHEINRICH ZSCHOKKE\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1864.\n\n\n\n\n\n\n        Imprimatur: _C. R. Lindberg_.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKolmen tunnin matkan päässä Toulon'in kaupungista Ranskan maalla,\nVälimeren rannalla, on vähäinen Hyéres niminen kaupunki, joka, jos\nmuutoin jotain paikkaa maan päällä voidaan kutsua paratiisiksi, ainakin\nansaitsisi tämän nimen. Vuorien keskellä, jotka kolmelta kannalta\nsuojaavat sitä meren kohisevilta aalloilta, on kaupunki ihanassa\nlaaksossa. Luojan oman käden tekemän puutarhan muotoinen, joka leviää\nkaikille puolin vuorien juurille saakka. Täällä ei talvesta tietä;\nnäyttää niinkuin luonto tässä yksinäisessä laaksossa ei tarvitsisi\nlepoa. Kun Saksan maalla kaikki on elotoinna ja paljaana, ja jää ja lumi\npeittää vuoret, laaksot ja kymet, ja jokainen mieluisemmin oleskelee\nlämpimässä tuvassaan, niin kukkii täällä oransi-puu, ja liittää hyvän\nhajunsa kassia-puun ja panskalaisen jasmini-kasvun hajuun. Ja tiheäin\npuistoin varjossa hakee väsynyt virkistystä ja viileystä. Kesä-aikana\ntosin nousee monista vähäisistä järvistä, kun isoon aikaan ei ole\nsatanut, märkiä utuja, jotka sumu-vaippana leviävät tämän\nparatiisinkaltaisen seudun ylitse, ikäänkuin muistuttaaksensa asukkaita\nettä maan päällä kuitenkaan ei ole todellista paratiisia; mutta kohta\npuhaltaa vuorilta vilvoittava tuulenhenki, joka ei ainoastaan huojenna\nrasittavaa kesähellettä, vaan karkoittaa myös tästä ihanasta seudusta\nnuoskeat sumut, että jälleen tulee yhtä ihastuttavaksi.\n\nEikö täällä luulisi ainoastaan onnellisia ihmistä asuvan? Ihmisen\nonnellisuuden voimalliset viholliset: moninaiset taudit, jotka hänen\nsielunsa ja ruumiinsa valloittavat ja sortavat, eivät täällä voi syntyä;\nsillä kaikki ruumiilta ja hengeltä sairaat, jotka eivät muualla\nparannusta ja pelastusta löydä, turvautuvat tänne, ja läheisen\nkuolemansa karttaminen heille enimmästi onnistuu. Mutta ihmisen toinen\nsukuperäinen vihollinen, joka asuu hänen omassa sydämmessään: oman\nvoiton pyyntö ja muut pahat himot, ovat myös täällä valtansa pitäneet,\nsillä missä vaan ihmisiä elää, siinä on myös synnillä asuntopaikka, ja\nturmellee Jumalan käden meille tekemän paratiisin.\n\n1700-sataluvun alussa seisoi pohjaiseen nousevan vuoren juurella puusta\nja tiilistä rakennettu huone, joka, ehkä vähäinen ja halpaa\nrakennus-muotoa, kuitenkin oli hupaisen ja siistin näköinen. Kolmelta\npuolelta piiritti sitä kaunis metsikkö sitruuna-puita, jonka varjossa\nasukkaat saivat levätä päivän varista ja rasituksesta ja iloita\nnähdessänsä kultaisia hedelmiä ja heleän sinisen taivaan, joka siellä\ntäällä näkyi oksain välistä. Kun aurinko lähestyi laskuaan, leikitteli\ntäällä lämpöisellä ja pehmeällä maalla kolme lasta, iästänsä kolmen ja\nseitsemän vuoden välillä, ja vanha hopea-hiuksinen mies katseli\niso-isällisellä mielisuosiolla näitä iloisia pieniä lapsia, kohenteli\nheidän leikkiään, asetti rauhaa heidän keskenään, kun niin tarvittiin.\nja kiikutti vähäistä tyttöä polvillaan. Lasten äiti, nuori 21-vuoden\nikäinen vaimo, tuli nyt ulos ja jakoi iltaista nälästyneille. Lapset\nmenestyivät kaikki terveinä ja iloisina, niinkuin kukkaset kedolla, ja\niso-isä katseli niitä tytyväisellä sydämmellä; eikö äitin siis pitänyt\nolla onnellisena? Ah! ei ollutkaan. Hänen kauniissa surullisissa\nkasvoissaan kuvautui raskas kärsiminen, joka teki hänen mielensä\nsairaaksi. -- \"Sabina\", sanoi vanha mies, \"olet tänä päivänä niin\nsuruissasi! onko poikani taas huolestuttanut sinua?\"\n\n\"Ah, hyvä Jumala,\" vastasi miniä kyynelsilmin, \"että minun täytyy tähän\nmyötäisen vastauksen antaa. Meillä on niin hyvä ja tuloisa arenti,\nlapsemme ovat terveet ja saattavat meille ainoastaan iloa, ja kuitenki\ntämä ei ole miehelleni mieliksi. Hän heittää työn palvelijoille, eikä\nhuoli lastensa opetuksesta, vaan kuleskelee sen siaan aikaisin aamusta\niltaan asti, usein myöhään yöhön, ympäri mailla metsissä, ja\neläin-poloisten ampuminen on hänen huvituksensa. Kotiin tullessaan on\nhän sitten suutuksissaan ja pahalla tuulella, ei puhu minulle\nystävällistä sanaa, heittää tuskin silmänsä lastensakaan päälle, jotka\nnostavat kätensä häntä vastaan, ja menee jälleen muutaman tiiman päästä\npois. Ah! pelkään hänen huonossa seurassa olevan.\"\n\n\"Eksynyt poika raukkani!\" huudahti vanhus. \"Leonardo oli ennen\nhyvä-luontoinen, oli aina vanhuuteni ilo ja lohdutus; ja nyt noin kaksi\nvuotta sitten on tuo onnetoin himo, tuo joutilas, laiska elämä\nvalloittanut hänen. Puheesi huonosta seurasta, Sabina, onkin aivan\ntotta; molemmat veljekset Lucilo ja nuori Francisco, joidenka kanssa hän\npitää seuraa, ovat sivistymättömiä ja raivokkaita nuorukaisia, jotka\neivät taivu kunnolliseen työhön ja elävät tuosta ajelehtamisesta. Tämä\nelämänlaatu on parannettava; vielä tänä päivänä tahdon puhutella häntä\".\n\n\"Ah, tee se, appi,\" rukoili nuori vaimo. \"Tuhansittain siunatkoon teitä\nJumala, jos voitte johdattaa miehen onnettoman vaimonsa tykö ja isän\nhylättyin lastensa tykö!\"\n\nSabinan jälleen mentyä tupaan valmistaaksensa illallista miehelleen ja\npalvelioille tuli nuorellainen mies käyden huonetta kohden. Hän oli\niso, vankka ja roteva, ja kasvonsa oli päivettynyt, pitkä pyssy oli\nolalla ja leveä veitsi vyössä. Pilkkuinen koira juoksi hänen edellään.\n\n\"Hyvää iltaa, Leonardo!\" huusi hänelle ukko. Tulia vastasi tähän\ntervehtimiseen nirppaasti ja vihaisesti ja tahtoi joutua hänen ohitse.\n\"Odota, poikani,\" lisäsi ukko, \"eikö sinulla ole ystävällistä\ntervehtimistä vanhalle isällesi? Etkö tahdo nähdä lapsiasi?\"\n\n\"Ei ole minulla aikaa,\" vastasi Leonardo. \"Minun täytyy jälleen tällä\nhetkellä lähteä pois.\"\n\n\"Ja mihin?\" kysyi isä. \"Aurinko on laskussaan, matkustaja hakee\nitselleen majaa, työmies palaa kotiinsa kedolta, jokainen kokoaa\nympärilleen omansa, joista päivän työt ja toimitukset ovat pitäneet\nhänen erillänsä; sinä yksin et ajattele, että sinunkin pitää kotona\noleman, ja että vaimosi ja lapsesi ikävöitsevät sinua.\"\n\n\"Eivät he minua tarvitse!\" vastasi Leonardo kylmäkiskoisesti. \"Olettehan\nte täällä, jos muutoin jotain turvaa kaipaavat!\"\n\n\"Mitä sanot?\" huudahti isä, kuitenkin enemmin kipeän hämmästyksen\näänellä, kuin nuhdellen. \"Luuletko, poikani, sinun niin sopivan muille\nantaa miehen ja isän pyhät velvollisuudet, jotka Jumala on sinulle\npannut? Onko ainoastan hätätilassa omiasi varjeleminen tämä\nvelvollisuutesi? Eikö sinun pikemmin tule olla uskollinen isäntä ja\ntalosi voimassa pitäjä? Eikö sinun tule ottaa vaimosi huolesta osa\npäällesi, ja olla saapuvilla työllä ja neuvolla huoneessasi ja ruveta\nisannuuteen? Puhut turvasta? Taitaako siis rosvoja ja murhajia taikka\nmetsän petoja tänne tulla, joita vasten vaimosi ja lapsesi turvaa\ntarvitsevat? Mutta totta puhut, poikani; tarvitsemme kaikki turvaa, vaan\ntoisella lailla kuin sinä arvelet. Tarkoitan turvaa taivaalliselta\nIsältämme, joka pitää kaikkivaltiaan kätensä suojellen kotielämän\nylitse; mutta hyvä kuitenkin on, kuin isäntä on perheensä luona auttaen\nheitä rukoilemaan ja kiittämään häntä.\"\n\n\"En tiedä,\" sanoi Leonardo synkeämielisesti, \"miksikä tänä päivänä\nnäette niin erinomaisen paljon nuhdeltavaa minussa.\"\n\n\"O, ei ainoastaan tänä päivänä,\" keskeytti ukko äkisti. \"Jo kahtena\nvuonna olen nähnyt käytöksesi olevan nuhteen alaisen; mutta en ole\nmitään virkkonut sen tähden että -- jaa, miks'en tuota voi tunnustaa,\nsen tähden ett'ei ollut minulla sydäntä sihen. Jos sanon sinulle, että\nhyvä Jumala on uskonut sinulle kolme lasta, joidenka kasvatus sinun\ntulee täyttää, niin täytyy minun myös uskoa sinun olevan kelvollisen\nniitä kasvattamaan. Mutta isän-isänkään ei sovi sanoa isälle, mitä hänen\ntulee tehdä lapsiensa tähden, sillä se pakottaa hänen katkeraan\nvisseyteen, että poikansa ei ole isäksi kelvollinen!\"\n\n\"Isä!\" huudahti Leonardo tuimasti ja uhkaavalla äänellä, \"tiedätte minun\nvoivan paljon kärsiä teiltä; mutta teidän pitää myös tietää, mitä\nisännän-oikeuteeni kuuluu.\"\n\n\"Niin kyllä, sen tiedän aivan hyvin,\" vastasi ukko äkisti, kuitenkin\nrauhallisesti ja vakavasti. \"Isännän-oikeutesi on siinä, että voit\njälleen hävittää talosi, kun lystäät. En kuitenkaan tarkoita tätä\npuusalvosta, vaan perhettäsi. Käsissäsi on monta keinoa talosi\nvarallisuuden hävittämiseen, vaimosi murhekuolemaan saattamiseen ja\nlastesi hengellisen ja ruumiillisen kadotuksen tielle johdattamiseen,\nvanhan isän viimeisen elämän ajan sulaan murheesen ja harmiin\nmuuttamiseen, niin että hänen surulla täytyy hautaansa astua. Tämä on\nisännän-oikeutesi, ja tahdotko sitä käyttää, niin en tiedä maan päällä\nketään, joka sinua siitä voisi estää!\"\n\nVanhus puhui nämät sanat sydämmestä surkuttelevalla äänellä ja\nnähtävästi silmänsä vettyivät. Liikutustaan salatakseen otti hän pienen\ntytön syliinsä, pyyhki hänen ruskeat käherä-hiuksensa otsalta ja suuteli\nhäntä; molemmat pojat seisoivat molemmin puolin häntä ja katselivat\nsurullisella kummastuksella milloin isää, milloin isän-isää, sillä\nvoivat hyvin ymmärtää kaiken ei niin olevan, kuin pitäisi.\n\nLeonardo tuijotti eteensä synkeällä katsannolla ja lykkäsi nurjalla\nmielin tyköään pilkkuisen koiran, joka hyväillen lähestyi häntä,\nepäilemättä sotivat hyvä ja paha henki toistensa kanssa hänen sielussaan\nja ensisti näytti niinkuin paha-henki saisi voiton. Leonardo astui\nepätasaisesti edestakaisin, otti pyssyn olaltaan, ripusti sen puun\noksalle, seisahtui sitten äkkiä ja sanoi: \"Isä, sano mikä minussa teitä\noikeammastansa pahastuttaa?\"\n\n\"Se minua pahastuttua, ettäs olet luopunut ensimäisestä rakkaudestasi,\"\nvastasi ukko Raamatun sanoilla, jonka näkyi varsin hyvin tunteman. \"Mitä\novat vaimo ja lapset sinulle tehneet, ettäs olet niistä niin\nhuolimatoin? Mitä on Jumala taivaassa sinulle tehnyt, että niin rikot\nniitä pyhiä käskyjä, joita hän on sydämmeesi kirjoittanut?\"\n\n\"Olette liian kova minua vastaan!\" vastasi Leonardo synkeä-mielisesti.\n\"Mitä minä siis teen! Onko metsästäminen niin rangaistuksen alaista ja\nsyntistä?\"\n\n\"Se on siinä, missä tiloissa se tapahtuu,\" vastasi ukko entistä\nleppeämmällä äänellä. \"Metsästys ei ole sinun virkasi, mutta jos jolloin\nkulloin harjoitat sitä, niin ei siitä ole mitään, mutta tuo\najelehtaminen on muuttunut himoksi sinussa; sinä laimin lyöt sen vuoksi\noman työsi, ja annat palvelijasi mielivaltaisesti sitä toimittaa. Usein\net tule kotiin öinä eikä päivinä, et huoli vaimosta ja lapsista, jotka\nikävöitsevät sinua; ja tullessasi et tuota rauhaa taloosi, vaan olet\nnirppaana, tytymätöinnä, suuttununna, eikä kukaan voi tehdä sinun\nmieltäsi myöten. Häirität sen kautta siveän ja uskollisen Sabinan\nrauhan; oudostut omille lapsillesi ja hukkaat heidän rakkautensa ja\nluottamuksensa sinuun. Sanalla sanoen, joutaviin mitättömiin\nhuvituksiisi unhotat miehen ja isän, sekä isännän velvollisuudet; ja\njosko,\" pitkitti ukko suru-mielisellä äänellä, \"omista lapsistasi olet\nkokenut, kuinka autuaallista vanhempain ilo lapsistansa on, niin saatan\nmyös lisätä, ettäs unhotat pojan velvollisuudet, etkä ajattele, kuinka\nkovalta ja katkeralta minusta tuntuu nähdä sinun vaeltavasi tietä, joka\nei suinkaan ole hyvä.\"\n\nTämä hänen elämänsä-laadun ja huolimattomuutensa kuvaileminen kävi\nkovasti Leonardon sydämmelle. \"En ole kaikkia tätä ajatellut,\" virkkoi\nhän. \"En tahdo kellekään pahaa tehdä!\"\n\n\"Mutta kuitenkin sitä teet, poikani,\" keskeytti isä innoissansa. \"Hyväin\ntöiden kokonansa laimin lyöminen on myös syntiä. Mutta pää-asia on,\nett'et näy tietävän, mihin huonoon joukkoon olet joutunut.\nJahti-kumppanisi, molemmat Lucilot ja nuori Francisco, ovat sinulle\nhuonoksi esikuvaksi. Kaksi heistä ovat naimattomina ja vanhempi Lucilo\non kuin karhu talossaan; hän kohtelee vaimoansa, niinkuin orjapiikaa,\neikä häpeä häntä lyömästä. Taloutensa on jo häviämässä ja, ellei\nmuutosta kohta tapahdu, joutuu se surkeaan loppuun. Etkös havaitse,\npoikani, että sama kohtalo on sinullekin tulemassa? Tavattoman\najelehtamisesi kautta vieraudut kaikesta vakaisesta työstä;\njahti-retkilläsi tulevat hyvät ajatukset harvoin mieleesi. Semmoiset\njahti-kumppanit, kuin sinulla on, rakastavat peliä ja juomista, ja sen\nkautta joutuu yksi hyvä ajatus toisen perästä hukkaan, eläinten\nampumisella aletaan ja ihmisten ampumisella lopetetaan. Leonardo, armas\npoikani! oletko nyt kerrassansa ruvennut minua niin varomaan, ett'et\ntahdo havaita, kuinka minä hyvää sinulle suon?\"\n\nLeonardo seisoi kovasti liikutetulla sydämmellä vanhan isänsä edessä.\nKatumuksen kivistys kuvautui nähtävästi hänen kasvoillensa ja ilmautui\nkun hän, seisoen vanhan isänsä edessä, hämyn ja hämmästyksen alaisena\nloi silmänsä maahan. Ja jos hän ei suoraan ja rehellisesti tunnustanut\nja todistanut katumustaan, niin oli se siksi, että hän häpesi omien\nlapsiensa edessä, ehkä eivät voineet kaikkea ymmärtää. Tämä häpy tulee\nkaikkiin, jotka tunnustavat ja katuvat syntinsä; tämä on niitä hetkiä,\nkun hyväin henkien pyhät äänet soivat sielussa, tämä on niitä tiloja,\njotka herättävät parantamisen päätöksen, jota ainoastaan vielä\nsyvemmällä paatumuksella voidaan saada mitättömäksi; tästä tulee väärä\nhäpy, jos ei ulkopuolisten asiain vallassa olemista voiteta, jos väärä\nkunnia, joka ihmisten edessä kelpaa, on painavampi kuin se, joka Jumalan\nedessä kelpaa, ja siis poistaa Hänen armonsa.\n\nKovaksi onneksi piti tämän tärkeän hetken päättymän pahoin Leonardolle.\nVaimonsa Sabina tuli ulos ja kiiruhti miehensä tykö. Lempeästi nuhdellen\notti hän miehensä käden ja sanoi: \"Sinä häijy mies, tuletkos toki\nviimein kotiin Sabinasi tykö? Etkös siis enää rakasta minua eikä\nlapsiasi, kun niin pitkään saatat olla poissa?\"\n\nJa mikä tuli näistä hyvää-tarkoittavista ja sydämmellisistä sanoista?\nSillä hetkellä katosi Leonardon kasvoista katumuksen ja hävyn jälet, ja\nviha, uhka, ylpeys ja pilkka kuvautuivat hänen kasvoillensa, hänen\ntulisiin silmiinsä.\n\n\"Sekö on tarkoituksenne?\" huudahti hän tuimasti. \"Molemmat olette te\nyksissä juonissa minua vastaan! Tahtoisitte minun vaivaisena syntisenä\nlankeavan polvilleni ja rukoilevan armoa? Menkäät hiiteen!\"\n\nSamassa sieppasi hän pyssynsä puusta, kutsui koiraansa ja rienti\nkerkeillä askeleilla pois. Sabina, lapset ja isä huusivat itkein häntä\ntakaisin; mutta ei ollut tästä millänsäkään, vaan ryntäsi niinkuin\nhurja-päinen pois ja katosi kohta silmistä metsään.\n\nTämä on oma-rakkauden kuolettava voitto ja sen halveksiminen Jumalan\npyhää kutsumista; voitto, joka jo on saattanut hirmuisimman kurjuuden\npaatuneen ihmisen yli.\n\nJos Sabina ei olisi tullut, eli jos olisi seisahtunut hiljaa ja ääneti\netäällä, niin olisi Leonardo heittäytynyt isänsä jalkain juureen,\nvaimonsa syliin, ja luvaten parannusta pyytänyt anteeksi; mutta Sabinan\näkillinen väliintulo, hänen jos lempeäkin nuhteleminen juuri sinä\nhetkenä, kun Leonardo kovasti syytti itseään, kuoletti kerrassansa\nheräävän paremman hengen, ja paha henki tuli jälleen sisään ja toi\nmuassaan seitsemän muuta, jotka olivat häntä vielä pahempia.\n\nTarkempi ihmisyyden tunteminen ja lähempi sielun tuttavuus saattaisi\ntosin monessa tapauksessa monta kovettunutta ja paatunutta sydäntä\nkatumukseen ja parannukseen, ja liian aikainen hartaus, kovat nuhteet ja\nmyös pahoin esitelty sydämmellisyys ovat usein pahentaneet, mitä\ntaitavasti käytetty varoittaminen olisi voinut panna oikealle kannalle.\nMutta eikö se kuitenkin aina ole surkeaa, että semmoisten seikkain pitää\nkääntää ihmisen heikon ja ynseän oman itsensä pois oikealta tieltä.\nTähän tulee myös väärä häpy, joka huolii ulko puolisista asioista, jota\nvastoin oikeaa nöyryyttä myös löytyy, jota ei mikään voi poistaa, ja\njoka rakastaa sitä enemmin kuin häntä kuritetaan, kun ylpeys todella on\nmurrettu ja oikea häpy Jumalan edessä täyttää sielun.\n\nTuhlaajapojan katumus, joka niin täydellisesti näytetään näissä\nsanoissa: \"En ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa;\" se on sydämmen\ntotinen uudestisyntyminen, sillä joka niin on Kristuksessa, hän on uusi\nluontokappale. Mutta Leonardo ei vielä tuntenut Herraa Kristusta, vaikka\noli kristitty, ja niin kulki hän tästä alotetun parannuksen hetkestä\nvielä joutuisammin eteenpäin kadotuksen tietä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNoin tiiman kuluttua puoliyöstä, joka seurasi tätä Leonardon perheelle\nniin surullista päivää, kuului kova ja hätäinen kolkutus huoneen ovelta.\nSabina, joka ei voinut nukkua, sillä suru ja huoli kalvoi hänen\nsydäntään, nousi ylös, kiiruhti ovelle ja kysyi: \"Kuka siellä?\"\n\n\"Avaa Jumalan tähden!\" vastasi miehensä ääni. Sabina avasi, ja Leonardo\nhyökäisi sisään kalveana ja hämmästynynnä ja salpasi oven perästänsä\nsemmoisella hädällä ja kiivaudella, että olisit luullut rosvoin ja\nmurhaajain häntä takaa ajavan.\n\n\"Leonardo, mikä sinua vaivaa?\" kysyi Sabina, vapisten säikähyksestä.\n\"Eihän sinulle ole mahtanut vahinkoa tulla? Puhu toki! äänettömyytesi,\nlevottomuutesi kuolettaa minun!\"\n\n\"Sabina,\" sanoi hänen miehensä, \"olet aina sanonut minua rakastavasi.\nTahdon sen uskoa; mutta näytä se myös nyt toteen! Jos joku sinulta\nkysyy, josko tänä yönä olin kotona, tahdotko silloin sanoa: oli?\nVastaa!\" jatkoi Leonardo tuskallisella kiiruudella. \"Jos et ole minua\npettänyt rakkautesi vakuutuksilla, tahdotko siis tehdä mitä mä sinulta\npyydän?\"\n\nMutta ennen Sabinan hämmästyksestänsä toinnuttua kuului raskaita\naskeleita portailta. Iso-isä, tästä eriskummaisesta kolinasta\nherättyään, tuli alas kysymään mikä nyt oli asiana. Leonardo juoksi\nisänsä vastaan, lankesi hänen jalkain juureen ja huudahti: \"Isä, en ole\nenää yhtäkään rakkautenne osoitusta ansaitseva! mutta jos surkuttelette\npoikaanne, niin auttakaa minua ja saakaa vaimoani samaa tekemään.\"\n\n\"En ymmärrä sinua,\" vastasi ukko. \"Mitä siis on tapahtunut? mitä\nsaatamme tehdä pelastukseksesi? ja kenestä? Kuka se on, joka sinulle\npahaa tehdä tahtoo?\"\n\n\"Ah, armahtakaa minua, olen tappanut ihmisen!\"\n\n\"Murhaaja!\" huusi vanhus kauhistuksella ja astui muutaman askeleen\ntakaperin. Sabina voihkasi kovaan voivotus-huutoon ja voipui voimatoinna\nalas tuolille.\n\n\"Isä,\" jatkoi Leonardo, \"älkää saattako minua kovimpaan kurjuuteen.\nÄlkää kuulematta minua tuomitko. Saatte tietää kaikki -- kaikki, mutta\nei nyt; ei ole minulla sanoja rikostani selittää mutta pelastakaa minä!\nMahdollista on ett'eivät löydä jälkeheni. Mutta jos niin olisi, jos\nteiltä ja Sabinalta kysytään, tahdotteko silloin todistaa minun tänä\nyönä olleeni kotona tykönänne?\"\n\n\"Siis väärää valaa, väärää todistusta vaadit meiltä?\" kysyi ukko.\n\n\"Ihmisten edessä, ei Jumalan edessä,\" lankesi Leonardo äkkiä puheesen.\n\"Tahdon katua millä tavalla vaan vaaditte, tahdon viettää koko\nelinkauteni kurjuudessa, kiron-alaisuudessa, mutta pelastakaa vaan minä\nihmisten oikeuden käsistä. Isä! Sabina! ettekö yhtään surkuttele\nonnetonta Leonardoanne?\"\n\nUkko oli vaiti, rakkaus ja surku poikaansa ja pelko Jumalaa ja Hänen\noikeuttansa kamppailivat hänessä kovan kamppauksensa.\n\n\"Minä teen sen!\" sanoi viimein Sabina päättävällä vakavuudella. \"Tahdon\nmennä hukkaan, jos voin pelastaa sinun, Leonardo!\"\n\n\"Pidä!\" huusi ukko, \"älä niin kerkeästi poista ijankaikkista autuuttasi!\nVielä en tiedä mitä pitää minun tekemän. Molempain pitää meidän\nkuitenkin sopiman Leonardon pelastuksesta, peräytä sanasi, Sabina!\nVarhain huomenna tahdomme neuvoitella, ja siksi pyytää Jumalalta\nvalistusta. Mene nyt levolle, poikani, jos vaan lepoa saat, ja rupee\nJumalaan rukouksissasi, että hän sanoisi, miten sinun on menetteleminen.\nSinun tulee saada olla yksinäsi nämä muutamat tunnit.\"\n\nUkko vetäikse takaisin kamariinsa ja kehoitti toisiakin samoin tekemään.\n\nTulevana aamuna puhuttiin koko kaupungissa miehen, liki-asuvan\nkartanoherran metsämiehen olevan metsään tapetun, epäilemättä\nmetsärosvoilta. Ruumis oli löytty veressään ja viety asuntoonsa.\n\nKoska molemmat Lucilon veljekset eivät olleet aivan hyvässä huudossa,\nkatsottiin todennimiseksi heidän olevan murhaajain, tahi ainakin siihen\nosallisten. Nuorta Franciscoa myös pelättiin, jonka ohessa\nvastenmielisesti ja arasti mainittiin Leonardonkin nimeä, ehkä kyllä\ntiettiin hänen usein ja mielellänsä ruvenneen näiden raivokkain\njahti-kumppanien pariin. Mutta kohta mykistyi rahvaan päättämys.\nPoliisin tuomio pelasti nämät kolme syytteen-alaista tästä kovasta\nsyytöksestä, sillä sekä molemmat Lucilot että myös Francisco olivat\njostakin ryöväyksestä edellisenä yönä pantu kiinni, ja murha oli vasta\npuoliyön aikana voinut tapahtua, koska murhattu metsästäjä oli kello 11\nasti ollut perheensä luona.\n\nMutta Leonardon talossa ei ollut hänen kotia tultuansa hengen rauhaa,\nainoastaan synnissä elähtynyt pahantekiä, joka on oman tuntonsa peräti\nkuolettanut, voi pahain tekoinsa päätettyä levolle mennä; mutta Leonardo\noli vielä jumalattomuuden alottelia; omatuntonsa kiusasi häntä\nhirmuisilla tuskilla ja karkotti vähäisemmänkin unen hänen silmistään.\nSabina vietti yönsä kyyneleillä ja rukouksilla, ja turhilla kokeilla\nmiestänsä ilahuttaa ja lohduttaa; iso-isä taas kamppaili rukouksissaan\nsen kovan kamppauksen, joka kiusaten veti hänen mielensä milloin\nisänrakkauteen, milloin Jumalanpelkoon.\n\nEnnen päivän koittoa astui hän poikansa huoneesen ja rauhaisella\nvakuudella vaati häntä kertomaan seikkansa, silloin vasta voisi hän\npäättää, miten tekisi.\n\nLeonardo alkoi näin: \"jätin teidän siinä onnettomassa sokeudessa, että\nmolemmat olitte yksissä neuvoin minua nöyristämään, saadaksenne\ntottelevaisuudestani iloita. Saatin itseni uskomaan elämänkeinoni ei\nolevan nuhteen-alaisen; olin vihastunut teihin että pitelitte minua kuin\nalaikäistä lasta, ja varsinkin olin vihastunut sinuhun, Sabina, kun olit\nyksistä puolin isäni kanssa minua vastaan, ja minä sen siaan olin\ntoivonut sinun puolustavan minua, niin jätin teidän täynnäni vihaa ja\nvimmaa, vieläpä lisäksi -- en tuota salaa -- teille molemmille kostoakin\npyytävänä. Muutaman tunnin kuljeskelin sinne tänne metsässä; yö oli\nselkeä ja kuutaminen; kaikki oli hiljaa ja tyyneä; minussa yksin kuohui\npahoja päätöksiä, ja jospa eläinkään olisi tullut pyssyni tienoille,\nniin olisi kentiesi verenhimoinen sydämmeni jäähtynyt, sillä verta se\njanoi. Mutta rankaiseva Jumala taivaassa näki turmani ja kadotukseni\nhyväksi toteen käymään. En nähnyt toista elävää metsässä. Kävelin siellä\nyksin murhamielineni. Kiihkeissäni heittäytyin sammalikolle alinomaa sen\nkysymyksen kiusattavana: mitä pitää minun tekemän? Yht'äkkiä kuului\nkäyminen ja samassa seisoi Mallé kreivin metsävartia edessäni. Tuikealla\näänellä kysyi hän minulta, mitä oli minun herransa jahti-metsässä\ntekemistä ja kutsui minua metsärosvoksi. Tämä saatti jo entisestä\nkuohuvan vereni tuliseen palavuuteen. Sieppasin pyssyni ja kolhasin\nmetsän vartiaa päähän. Hän kaatui maahan -- näin verensä juoksevan, ja\nnyt huusi tuhansia ääniä povessani: murhaaja! murhaaja! Sanomatoin hätä\nvalloitti minun; uutena Kainina riennin sinne tänne metsässä verimerkki\notsassani. Useamman kerran tahdoin jo itseni surmata -- mutta en voinut\nmieltäni siihen rohkaista, sillä te ja lapseni tulitte aina mieleeni. --\nAh! ei helvetissä ole kipuja, jotka olisivat näitä tuskiani kovempia.\nNiin tulin tänne takaisin ja nyt tiedätte koko asian. Henkeni on\nvallassanne; en tahdo sitä teiltä pyytää, sillä en sitä ansaitse. Tehkää\nkanssani miten teidän tulee tehdä. Olen nyt rauhoittunut, luulen itseni\ntässä hetkessä voivan kuollakin, jospa rikokseni sillä olisi sovitettu.\"\n\n\"Ei koskaan!\" huusi Sabina itkein. \"Ei sinun pidä kuoleman, Leonardo!\nRangaiskoon Jumala, jos olen armoonsa mahdotoin, syntini, mutta minä\npelastan sinun. Vannon autuuteni kautta, ett'et ole murhaaja.\"\n\n\"Sabina,\" sanoi ukko totisesti, päätänsä pudistaen, \"pidätkö Jumalan\npyhiä käskyjä, pidätkö omaa autuuttasi niin halpana, että kohta olet\nvalmis niiden menettämiseen.\"\n\n\"Miten aivotte tehdä, appi?\" kysyi Sabina tuskalla ja pelolla.\n\n\"Antaa totuudelle kunniansa!\" vastasi ukko rauhallisesti ja totisesti,\nmutta vesissä silmin. \"Poikani,\" jatkoi hän kääntyen Leonardoon, \"en\naivo olla syyttäjäsi; mutta jos tuomari minulta kysyy, oletko murhaaja,\nniin tahdon vastata: on! Jumalan armo on voimallinen ja suuri;\nkaikkivaltias ja kaikki-armahtavainen Jumala hallitsee ihmisten\nsydämmet, niinkuin vesipuroja; Jumala ainoastaan voi sinun pelastaa,\nmutta me ei. Tahdon tehdä mitä voin; tahdon todistaa muinoin\nhyväntahtoisesta sydämmestäsi, kentiesi voivat seitsen-kymmen-vuotisen\nukon esi-rukoukset liikuttaa tuomarien sydämmiä; kentiesi säälii\nkuningas nuoruuttasi. Mutta tämä asia on Jumalan, ei ihmisten. Leonardo,\nvoin nähdä pääsi putoavan, ehkä tämä näky on oma kuolemani; mutta en voi\nväärää sinusta todistaa, en voi ottaa pyhää ja vanhurskasta Jumalaa\nvalheen todistajaksi! Jos murhaajanki kuoleman kuolisit -- ryöväri\nristinpuussa sai armoa Jumalan edessä -- niin saatamme kuitenkin\nijankaikkisuudessa toisiamme löytää. Mutta jos nyt väärin sinusta\ntodistan, niin olemme molemmat ijankaikkisesti kadotetut.\"\n\nLeonardo kuunteli näitä sanoja kovalla tuskalla. \"Tiesin,\" virkkoi hän,\n\"ett'ette toisin tekisi; en olekaan parempaa ansainnut. En voi, eikä\nminun tule enää elää; en voi koko elinkauteni kärsiä omanatuntoni\nkalvaavia nuhteita. Tahdon kuolla -- sillä kuolema tuo minulle levon.\nJumala armahtakoon vaimoani ja lapsiani!\"\n\nSabina voikahti varsin katkeraan valitushuutoon; lankesi ukon jalkain\njuureen ja sanoi: \"isä, armahtakaa poikaanne! armahtakaa minua ja\nlapsiparkojani! Jumala on armias ja laupias, hän kyllä antaa meille\nsyntimme anteeksi!\"\n\n\"Sabina,\" vastasi ukko totisesti, \"et tiedä mitä sanot; älä erhety, ei\nJumala anna itseään pettää. Rauhene nyt; asia ei vielä ole niin pitkälle\nmennyt, vielä on meillä tuhansia teitä miehesi pelastamiseen, mutta se\ntie, jota sinä tahdot kulkea, vie hukkaan.\"\n\nNyt nousi kova hälinä kadulla, ja kohta sen jälkeen astui huoneesen\nneljä sotamiestä, jotka suurisuisesti ja pöyhkiästi kyselivät Leonardoa.\nSabina lykki hädässään ja tuskassaan Leonardoa, ja tahtoi vetää hänen\nmyötänsä likimmäiseen huoneesen; mutta Leonardo piti kovasti vastaan ja\nlausui; \"en tahdo pelastettaa! Käyköön se kirous, jonka olen itselleni\ntuottanut, toteen!\"\n\nSotamiehet tunkeusivat sisälle ja karkasivat Leonardoa vastaan.\n\n\"Mitä tahdotte?\" huusi onnetoin vaimonsa. \"Mieheni on syytöin! hän ei\nole metsävartiaa tappanut! Tahdon ottaa Jumalan ja kaikki Pyhät\ntodistajiksi, että Leonardoni koko tämän yön ei ole ollut kotoa poissa!\"\n\nSotamiehet hymyilivät kuitenkin valjusti ja yksi heistä sanoi: \"vaimo,\nälkää turhaa vaivaa nähkö! Kuollut on itse puhunut, ja hänen\ntodistuksensa on teidän todistustanne arvoisempi.\"\n\n\"Kuollut on puhunut!\" puhkesi Leonardo kauhistukseen. \"Mitä sillä\ntarkoitatte?\"\n\n\"Empä muuta,\" vastasi sotamies, \"kun että kuoleman kolahuksenne olivat\nyhtä vailla päästääkseen teitä rikoksenne päätodistajasta. Murhattu oli\nniin paljon tunnossaan, että voi tuomarille antaa nimenne ilmi. Eläneekö\nhän vielä, sitä en tiedä, mutta luultavaa se ei ole, sillä teillä on\nkova nyrkki ja luja käsi, sitä ei voi kieltää, Leonardo. Kuitenkin eli\nmurhattu mies niin kauvan, että voi teidän päällenne kantaa. Siis ylös!\nja seuratkaa meitä!\"\n\n\"Jumala ja Isä!\" huudahti ukko, pannen sormet ristiin rintansa yli,\n\"kaikki olet sinä hyvin asettanut! Olet pelastanut minun helvetin\ntuskistani ja heittänyt meille armon tien auki! Jumala, minä kiitän\nsinua!\"\n\nMutta Sabinasta nyt ei ollut semmoisiin tuntoihin. Hän lankesi\nsotamiesten jalkain juureen, syleili heidän polviansa ja rukoili Jumalan\nlaupiuden tähden armoa, vapautta miehelleen. \"Ottakaa minä hänen siaan,\"\nlisäsi hän, \"minä olenkin oikeammiten murhaaja! minä se olin, joka ajoin\nLeonardoni kotoa; minä sytytin vihan hänen sydämmessään; minä yksin olen\nsyypää! Jos ihmisen henki voi sovittaa murhan, niin ottakaa minun\nhenkeni!\"\n\n\"Nouse, uskollinen vaimoni!\" lausui Leonardo, nostaen häntä ylös. \"En\nole semmoista uskollisuutta ja rakkautta ansaitseva. Minun tulee\nansaitun velkani maksaa. Mutta rukoile Jumalaa edestäni, hän voi kaikki\nmuuttaa\".\n\n\"Sallitteko,\" kysyi hän nyt vahdilta, \"minun sanoa jäähyväiset\nlapsilleni?\"\n\nPäämies katseli Leonardoa tutkivilla ja epäilevillä silmillä; sitten\nsanoi hän: \"Menkää, ja tulkaa kohta takaisin, tahdon luottaa teihin!\"\n\nNyt meni Leonardo siihen huoneesen, jossa hänen kolme lastansa nukkui\nlevollisesti ja hiljaa aavistamatta ett'eivät kentiesi enää saisi\nisäänsä nähdä.\n\nSabina tahtoi seurata, mutta Leonardo esti häntä, ja muutaman minuutin\nkuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: \"Nyt olen valmis! Isä\" kääntyen\nhäneen -- \"älkää kirotko poikaanne! Teidän Jumalanne on myös minun!\nOnnellinen minä, joka nyt voin sen sanoa! Ja sinä, Sabina, pyyhki\nkyynelesi. Tiedän toisiamme vielä näkevän! Puhu lapsille, että olen\nlähtenyt pitkälle matkalle! Älä eritä minua rakkaudestasi, säälistäsi,\nja toivo minun kanssani Jumalaan!\" Sitten irroitti hän itsensä pois\nvaimonsa sylistä, halasi isänsä polvia, ja isä pani vapiseman kätensä\nhänen päänsä päälle, mutta ei voinut enempää virkkoa kuin nämät sanat:\n\"Herra olkoon sinun ja meidän kanssamme!\"\n\nJa nyt jätti Leonardo, vahdin keskellä, kodonsa ja astui kohta\nvankihuoneen pimeyteen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSotamiehen lause: \"kuollut on puhunut!\" olikin totta. Veressänsä makaava\nmies oli niin aikaisin löytty, että voitiin elvyttää ei vielä paennutta\nhenkeä, joskin vähäksi aikaa. Leonardon luja isku pyssyn perällä oli\nniin turmellut metsämies-poloisen, joka ainoastaan teki\nvelvollisuutensa, että hänen elostansa ei ollut paljon toivoa; varsinkin\npudisti lääkäri päätänsä nähdessänsä syviä haavoja päässä, Paitsi sitä\nihmisvelvollisuutta, joka vaatii jokaiselta lähimmäisensä hengen\npelastamista, oli tässä vielä erinäinen syy tarkkaan huolivaisuuteen\nlääkärin puolelta, nimittäin se, että Leonardon tulevainen elämä oli sen\nmukaan, josko haavoitettu mies parantui vai kuoli.\n\nJumala oli armollinen onnettomalle miehelle, jonka ynseä, pöyhkeä ja\nylpeä sydän oli saattanut hänen kadotuksen tielle. Kolmantena päivänä\ntapauksesta ilmoitti lääkäri melkeällä visseydellä haavoitetun kääntyvän\neloon; kuitenkin vaikutti se seikka, että hänen henkensä voitiin\npelastaa ainoastansa sen kautta että hän niin varhain löyttiin, paljon\nja erinomaisesti Leonardon rangaistuksen isontamiseen.\n\nOikeuden käyntö kesti monta kuukautta, jolloin Leonardon taitava\npuolustaja alinomaa keksi uusia perustuksia syytetyn rikoksen-alaisuuden\nhuojentamiseen, ja pitkitti tutkimista. Tämä oli tuskallinen aika vanki\npoloiselle, joka oli elämän ja kuoleman vaiheilla ja jolle ei ollut\nsitäkään lohdutusta, että olisi saanut omiansa nähdä ja puhutella. Ei\nkukaan muu kuin eräs vanha pappi tuli toisinaan hänen vankihuoneesensa,\nhänelle, niinkuin sanansa kuuluivat, uskon-opin lohdutusta antamaan.\nMutta tämä vanha mies, joka kyllä aivan hyvin taisi messunsa lukea, ei\ntuntenut ihmis-sydäntä vähääkään, ja oli itse niin taidotoin kristin\nuskon syvemmässä käsityksessä, ett'ei voinut sydämmen haavoja parantaa.\nKaikkein enimmän oli hän tottunut kiirastulen ja helvetin\nkuvailemisessa, ja piinasi sillä Leonardo raukan sydäntä, joka entisestä\nyltäkyllin tunsi ne sielussansa, ja huokasi siitä päästäksensä.\n\nVanha pappi, joka omassa elämässänsä ei ollut tuntenut\nautuaaksi-tekeväisen uskon voimaa, ja joka ainoastansa taisi saarnata\npalkinnosta ja rangaistuksesta, ja kirkonkiroukseen panna syntisen, ja\nhänen kuinka hyvänsä sitoa ja päästää -- ei hän voinut löytää avainta\nlunastuksen salaisuuteen ja autuuteen, eli ymmärtää ja selittää niitä\nnäillä raamatun sanoilla: \"Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi\nluontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi\ntulleet;\" ja uuden-syntymisen perustuskiviä ihmisessä näillä sanoilla:\n\"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa, ja ei\nlukenut heille heidän syntiänsä, ja on meissä sovinto-saarnan säännyt.\"\n\nJos vanha Leonardo olisi ollut poikansa rippi-isänä, olisi hän paremmin\nvoinut saattaa vangin sorretun sielun entiseen voimaansa; se oliskin\nollut itsellensä parempi. Sillä tuosta onnettomasta päivästä asti olivat\nukon voimat niinkuin kerrassansa rauvenneet. Ei toki niin että olisi\nvalittanut eli ollut lohduttamatoin surussansa, hän kantoi pikemmin\nsielunsa kivut hiljaisimmalla ja nöyrimmällä kärsivällisyydellä; kiitti\nJumalaa siitä kurituksesta, jonka vielä viimeisenä elämänaikanansa\ntäytyi kärsiä; puhui hellällä rakkaudella pojastansa, ja ilahutti\nminiäänsä lohdutuksella ja toivolla, että miehensä kyllä pian tulisi\ntakaisin. Hän jakoi virkeyttä ja voimaa kaikille, mutta itsellensä ei\nhänellä ollut yhtä eikä toista; nähtävästi horjui hän hautaa kohden,\nsillä siltä näytti, kuin olisi tuo onneton yö rikkonut hänen\nelämänsä-varren, ja että sen viimeinen loppu piankin tulisi.\n\nSabinan tila oli sen siaan toisenlainen. Kun oli voittanut ensimmäiset\ntuskansa ja ruvennut antautumaan Jumalan tahdon alle ja toivomaan\nmiehensä kohta tapahtuvaa takaisin tuloa, sai hän ihmeellisen kyvyn ja\ntyvenmielisyyden. Se varma tieto, että hänen nyt täytyi äitin\nvelvollisuuksiin yhdistää isänkin velvollisuudet, teki hänen hellän\nhuolenpitonsa lapsista ja talosta puolta suuremmaksi; hän oli niin\nonnellinen, niin autuas ajatuksissaan, kuinka hän kasvattaisi lapsensa\nruumiin ja sielun puolesta niin, että heidän isänsä kotia tultuansa,\njota Sabina ei vähääkään epäillyt, unhottaisi heitä nähdessänsä päästyn\nkärsimisensä. Vaimo parkaa! yhtä voi hän tehdä, mutta ei toista;\nlapsensa voi hän Jumalan avulla kasvattaa kristillisiksi ihmisiksi,\nmutta ei estää kurjuutta talostansa ja auttaa ajallista\nvarallisuuttansa.\n\nLain-asia nieli vähitellen vouraajan kaikki varat ja lopetettua oli se\nmaksanut niin paljon, että Sabina parka lapsineen ja henkeänsä potevane\nappineen olivat melkein paljaina ja köyhinä; hänen täytyi jättää\narentinsa ja ottaa asuinpaikaksensa huono mökki. Maksaaksensa\njokapäiväiset tarpeensa ei ollut hänellä muita neuvoja, kuin päivätyön\ntekeminen ja kerjääminen.\n\nNyt julistettiin tuomio; se määräsi Leonardolle kuuden-vuotisen\nkaleri-rangaistuksen. Kun isä parka kuuli tämän tuomion, pani hän\nkätensä ristiin ja sanoi: \"Herra Jumala, armahda!\" Sitten pani hän\nsilmänsä ijäksi kiinni.\n\nJuuri kun Leonardoa piti vietämän Marseillen kaupunkiin, vietiin hänen\nohitsensa ruumista, jota saattoivat ainoastaan kantajat, pappi ja\nmessupojat.\n\n\"Ketä siinä haudataan?\" kysyi Leonardo.\n\n\"Vanhaa Leonardoa,\" vastasivat kantajat, jotka eivät tunteneet vankia.\n\nSilloin loi Leonardo hirviällä surulla silmänsä taivaaseen. Mutta kohta\ntäyttivät kyyneleet hänen silmänsä; hän kätki kasvot käsiinsä ja kulki\nalla-päin niin edellensä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNeljä vuotta jälkeen tuli matknstavainen pappi Marseilleen. Oli noin\nkeski-ikäinen mies; halpa veljeyskunnan puku peitti hänen laihan\nruumiinsa, ja kalveat, kuopallansa olevat poskensa ilmaisi joko kuoleman\nalottaneen hävitystyönsä, tahi väsymättömän elämän sortaneen hänen\nvoimiansa, kun ei suonut itselleen tarpeellista lepoa ja virkistystä.\nKatsellessa papin silmiä, joissa loisti lempeys, rakkaus, sääliväisyys\nja hyvän-tahtoisuus, havaitsikin jälkeisemmän olevan oikean syyn hänen\nriutuneesen muotoonsa. Oli niinkuin lähetetty ottamaan onnettomain ja\nmurheellisten ristin omille hartioillensa, ja saattamaan lohdutusta,\niloa ja rauhaa kurjuuden majoihin.\n\nNiin pian kuin pappi tuli kaupunkiin, lähti hän heti satamaan ja kyseli\nniitä laivoja, joissa kaleri-orjat olivat.\n\n\"Onko lupaa,\" kysyi hän yhdeltä päällysmieheltä, \"käydä vanki-poloisten\nluona?\"\n\n\"Ompa kyllä,\" vastasi tämä äänellä, jossa oli mitä hyvänsä, paitsi\nsääliväisyyttä ja hyvyyttä. \"Olkaa varoissanne, kunnioitettava\nhallitus-isä,\" lisäsi hän. \"Jos teillä on rahoja, niin on parasta\nett'ette sitä ilmaise, sillä he kerjäävät niitä teiltä, ja jos yhdelle\nannatte, niin puuttuvat teihin toiset niinkuin pedot.\"\n\n\"Ole siitä huoletoinna, ystäväiseni,\" vastasi pappi surullisesti\nhymyillen. \"Jos rahat yksin voisivat auttaa ja huojentaa, niin olisi\nkäyntini aivan hyödytöintä; sillä niistä vähistä rahoista, jotka minulla\non, ei olisi paljon apua. Mutta sanokaa, pitääkö teidän seuraaman\nminua?\"\n\n\"Se on tarpeetonta,\" vastasi päällysmies lyhyesti ja kylmästi. \"Herrat\nkalereissa eivät voi pyrkiä matkoihinsa, ja ettehän te kahleita murra!\"\n\nJa sillä jätti hän papin, joka nyt alkoi surullisen kulkunsa kalerista\nkalerihin. Mikä surkea näky! Minne hyvänsä silmä näki, kohtasi häntä\nihmis-kurjuus hirmuisimmassa muodossaan, ihmisen vapaus syvimmässä\nalennuksessaan. Orjat, rauta-kahleilla taotut kiini laivaan, olivat\nkalveilla ja laihtuneilla kasvoillaan eläväin ruumisten näköisiä, jotka\npilkkasivat elämää; olivat ihan kuin haudasta ylös-nousseita\nsiirtolaisia, jotka muodollaan ja vaikealla työllään näyttivät olevan\nmäärätyt pilkkakuvaksi muuttamaan Jumalan isänrakkauden, ja kristinopin\nhyvät työt, niinkuin myös Raamatun sanat: \"Jumala tahtoo kaikkia ihmisiä\nautetuksi ja autuuden tietoon tulemaan.\"\n\nUseimmat toimittivat työnsä tuimalla ja synkeällä uhalla, kolkon\nepätoivon tuntomerkki; ja hirmuisilla koston mietteillä, jotka\nainoastaan toivoivat vapauden hetkeä saattaakseen kuolemaa ja turmiota\nihmiskunnan ylitse; ainoastaan muutamain kasvoista ja käytöksistä näkyi\nhiljainen nöyryys surkuteltavassa tilassaan, ja ne loivat silmänsä alas,\nkun pappi lähestyi.\n\nNäiden seassa oli eräs 30-vuotinen mies, johon matkustavainen etenkin\nmielistyi. Vaikka kurjuus ja rasittava työ oli painanut kuvasimensa\nhänen laihtuneihin ja surkahtuneihin kasvoihinsa, oli kuitenkin kaikessa\nhänen muodossaan liikuttava nöyryys ja kärsivällisyys, hänen synkistä\nsilmistään loisti lempeä ja sävyisä olemus, joka osoitti sekä raskaan\nkivun ja sydämmellisen katumisen niitä rikoksia, jotka olivat hänen\nsinne saattaneet, kuin myös kristillisen tyytyväisyyden kovaan\nkohtaloonsa. Varmaan pappi näki vielä selvästi, kuinka kyynel toisen\nperästä vieri kaleri-orjan poskia myöten ja putosi laivan-kannelle.\n\nLiikutettu syvimmästä sääliväisyydestä lähestyi pappi tätä nuorta miestä\nja sanoi: \"Ystäväni, sinä itket? mikä sinua vaivaa, mikä sinua niin\nsyvälti surettaa?\"\n\nVanki katsahti ylös, silmäili kysyjää raskaalla surumielisyydellä ja\npudisti päätänsä, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa ett'ei kukaan voisi\nauttaa häntä kurjuudessaan.\n\n\"Puhu!\" jatkoi pappi rukoillen, \"kentiesi voin jotakin tehdä tuskasi\nhuojentamiseksi. Jos se on rahalla autettava, niin puuttuu minulta tosin\nsitä, mutta Jumalan avulla tapaan kyllä ylevämielisiä ystäviä, jotka\nottavat asiasi. Ne vähät, kuin minulla nyt on, annan mielelläni\nsinulle.\"\n\nVanki pudisti vaan vielä surkeammalla hymyilemisellä päätään, viimein\nsanoi hän: \"Ah, kunnioitettava herra, kurjuuttani ei käy rahalla\nhuojentaminen eli pois-ottaminen. Mitä mä tähän viheliäiseen elämään\ntarvitsen, sen saan täällä, ja se on niin vähä, että tuo ei minua\nhuoleta. Mikä mieltäni pahoittaa, on eräs synti, jonka kauhea raskaus\nkohta sortaa minun; en voi kauvemmin sitä kantaa.\"\n\nKyyneleet keskeyttivät uudestansa vangin valituksen; tämä keski-ikäinen,\nvakainen mies itki kuin lapsi.\n\n\"Luota minuun,\" jatkoi pappi, \"kentiesi on se kuitenkin mahdollista\nsinua lohduttaa ja vaivojasi huojentaa. Ei ole syntiä niin suurta ja\nniin pahaa, ett'ei kaikkivaltias ja armahtavainen Jumala sanassansa ole\nsiihen huojennusta antanut.\"\n\n\"Oikein,\" huudahti vanki surumielisen ilolla, \"nämät sanat vahvistavat\npuheenne totuutta. Neljä vuotta olen nyt ollut tässä hirveässä paikassa;\npäivä päivästä ei mitään muuta toimitusta, kuin alhaisimpia, kaikkein\nhäpeällisimpiä töitä; minne hyvänsä silmäni luon, näen ainoastansa\nonnettomia kumppania, joidenka suusta ei käy muuta kuin valituksia ja\nkirouksia. Päällysmiehet ei vähääkään meitä surkuttele; pitävät meitä\nihmiskunnan heittiöinä; eivät huoli meitä parantaa, eikä kohtaloamme\nhuojentaa. Ystävällistä sanaa eivät vielä ikään ole meille sanoneet;\nherjaukset ja pilkkaukset, uhkaukset ja huimaukset ovat ainoat heiltä\nsaamat. Herra,\" jatkoi vanki hartaasti, \"näihin neljään vuoteen olette\nensimmäinen, joka ihmisellisesti on minua puhutellut, jonka on ollut\nsääli ja surku minun kurjuuttani; ja tämä sääliväisyytenne on minulle\nsemmoiseksi lohdutukseksi ja virkistykseksi, että minusta tuntuu,\nniinkuin ystävällinen valo valaisisi sieluni yöpimeyden. O, kostakoon\nteitä Jumala, kunnioitettava herra! Nyt kun mä tiedän armeliaisuutta\nlöytyvän maan päällä, tahdon jälleen toivoa sitä taivaasta.\"\n\n\"En päästä sinua,\" sanoi pappi kehoittavalla hyvyydellä. \"Sinun täytyy\nolla julkitotisempi minua kohtaan; sinun täytyy uskoa minulle\nkärsimisesi, huolesi, kentiesi voin toki sinua auttaa.\"\n\n\"Olkoon niin!\" vastasi vanki. \"Tahdon tunnustaa syntini edessänne.\nAinoastansa se, että saan panna murheeni surkuttelevaiseen sydämmeen,\ntuottaa minulle lohdutusta. Nimeni on Leonardo, ja olen erään vuoraajan\npoika Hyéres'estä; ei luullakseni löydy miestä, joka olisi hyvää isääni\nparempi ja rehellisempi. Eläissänsä saatti hän minuun niin monta hyvää\nopetusta ja omalla käytöksellään oli hän minulle Jumalalle otollisen\nelämän esikuvaksi. Mutta omassa povessani oli pahoja himoja; kumppanien\nlöyhkyys ja jumalattomuus voimassa pitivät oman haluni huolimattomaan,\ntyöttömään elämään. Kuljin yhdeltä harhatieltä toiselle, muutuin\nkylmäkiskoiseksi vaimoani ja lapsiani kohtaan, heitin talouteni\nleväperään, kuleksin yöt ja päivät, ja elin metsärosvon rietasta,\npahuuden ja syntien määräämää elämää. Olin siis parhaalla tiellä\najalliseen ja ijankaikkiseen hukkaan. Kovaksi onnekseni kadotin,\nennenkun tuota voin luullakaan, ajallisen onnellisuuteni. Eräänä päivänä\nnuhteli hyvä isäni minua isällisimmällä rakkaudella ja sääliväisyydellä\nsyntisestä elämästäni; tämä liikutti sydäntäni; jo olin langeta hänen\njalkainsa juureen ja rukoilla häneltä anteeksi. Silloin tuli yht'äkkiä\nvaimo poloiseni siihen; viettelevä häpy valloitti sieluni; luulin isäni\nja vaimoni minun pettäneen; paha henki löi minun valtansa alle. --\nVältin omaisteni varoituksia ja rukouksia, ja sydän täynnänsä hehkuvaa\nkoston himoa koko ihmiskuntaa vastaan karkasin ulos metsään, kohtasin\nmetsästäjän, joka kielsi minun metsästämästä, ja löin hänen tantereesen.\nLuulin hänen kuolleen, ja toivoin omaisteni väärän todistuksen kautta\npääseväni ihmisten rangaistuksesta; mutta kuollut virkistyi ja kantoi\nasian päälleni. Minä pantiin kahleihin, ja pitkään tutkisteltua\njulistettiin tuomioni, joka määräsi minulle kuusivuotisen\nkalerirangaistuksen. Vaikka tämä häpäisevä rangaistus kovasti minun\nnöyryytti ja teki minun onnettomaksi, niin tyhjää tuo oli toista\nsuurempaa toisen verran hirveämpää onnettomuutta suhteen, joka yht'aikaa\nrasitti sydäntäni ja omaa-tuntoani. Oikeuden käyntö kulutti hurjasta\nelämästäni jälelle jääneet vähät varani, ja vaimoni ja kolme lastani\njoutui kovimpaan köyhyyteen. Ja kun minä vietiin pois vankiuteen,\ntulivat isäni hautaan-saattajat minua vastaan; suru minua ja harmi sitä\nhäpeää, jonka olin saattanut hänen kunniallisen nimensä yli, olivat\nlopettaneet hänen elon päivänsä.\"\n\nLeonardo keskeytyi tähän, sillä katumuksen kova kivistys ja omantunnon\nkalvaava nuhteleminen ottivat häneltä puheen-voiman.\n\nPappi itse seisoi siinä ala-mielin, ja tällä hetkellä voi hän ainoastaan\näänettömyydellään näyttää sydämmensä surkuttelevaisuutta. Mutta kun hän\naikoi kääntyä onnettomaan Leonardoon päin lohduttaaksensa häntä, alkoi\ntämä taas puhua ja sanoi: \"Ja kuitenkaan ei tämä syntisen työni\nkamouttava muisto yksin vaikuta sitä kipua, joka minua tänäpänä kalvaa\nja tekee minun onnettomammaksi kuin ikänäni olen ollut. Tänä aamuna olen\nsaanut sen sanoman, että hyvä vaimo poloiseni, minun armas Sabinani, ja\nkolme lastani, ei ainoastaan minua suremisesta, vaan myös todesta\npuutteesta ovat perikatoon nääntymäisillään. Sabinani on pitkällisestä\nkärsimisestä ja murhehtimisesta minua tullut kivuloiseksi ja heikoksi,\nett'ei enää työhön kykene; lapseni ovat vielä liian pieniä jotain\nansaitaksensa. Niin ovat siis minun omaiseni saatetut kerjäys-sauvan\nnojaan ja määrätyt nälän hätään; ja tämä kaikkinaan häpeällisen,\nsyntisen elämäni kautta! Olen isäni, vaimoni, lasteni murhaaja ja\nkoto-onnellisuuteni hävittäjä! Ah, kunpa vaan olisin vapaana! Kentiesi\nei se vielä olisi aivan myöhäistä vereksillä käsilläni pelastaa heidät\nnälkään kuolemasta! Voi, herra, onko teillä lohduttavaa sanaa minulle?\nEi, -- ei ole sitä minulle koko maan päällä. Astun siis Jumalan\ntuomio-istuimen eteen isäni, vaimoni ja lasteni kiroamana; minun nälkään\nkuolevaisten lasteni surkeat huudot estävät vielä kuolemassakin minusta\nviimeisen lohdutukseni!\"\n\n\"Rauhoitu, onneton ystävä parkani!\" lohdutti häntä pappi. \"Jumalalla on\narmoa ja apua kaikille, miks'ei sinullekin. Tosi on, sinä olet tehnyt\nsuuren synnin ja ainoastaan vihasi tähden saat kuritusta; mutta nyt ei\nole aika sinua tästä nuhdella. Ei kukaan voikaan tuntuvammasti sinua\nsynnistäsi nuhdella kuin itse teet; sentähden uskonkin katumustasi.\"\n\n\"Ah,\" sanoi Leonardo, \"kuinka mielelläni tahtoisin kärsiä kovimmankin\nrangaistuksen, kuinka mielelläni tahtoisin tuhansin kerroin kärsiä\nkuoleman ja kaikki kivut, jospa vaan sen kautta voisin pelastaa vaimoni\nja lapseni kurjuuden ja nälän hirmuista!\"\n\n\"Ei kuolla!\" vastasi pappi. \"Rukoile pikemmin Jumalalta hyvin pitkää\nelon-aikaa, että kentiesi saattaisit parantaa kaiken sen pahan minkä\nolet tehnyt. -- Etkö sanonut Leonardo,\" jatkoi pappi, \"sinulla vielä\nolevan kaksi vuotta rangaistus-ajastasi jälillä?\"\n\n\"Niin,\" huudahti vanki, \"vielä on kaksi pitkää sietämätöintä vuotta,\njoidenka kuluessa vaimoni ja lapseni kymmenesti saattavat joutua\nperikatoon. Ne ovat minusta niinkuin kaksi vuosisataa, täynnänsä tuskaa\nja kurjuutta. Näiden kahden vuoden loppuun minä en elä! Sanoma omaisteni\nkuolemasta on syöksevä minun toivottomuuteen, ja, Jumala olkoon minulle\narmollinen -- mitä sitten teen, en tiedä!\"\n\n\"Ei niin rajuisesti;\" varoitti pappi. \"Kristityn ei tule milloinkaan\nolla toivotoinna Jumalan avusta. Sanopa, ystäväni, onko sinulla toivoa\nettä kuningas sinun armottaisi?\"\n\n\"Ei!\" vastasi Leonardo toivotonna. \"Kaleri-orjan valitushuuto ei ulotu\nsiitä kalerista johon hän on taottu kiini, ja ennenkuin se ynnä\narmo-rukoukseni tulee kuninkaan valta-istuimen eteen, niin vaimoni ja\nlapseni eivät enää tarvitse ihmis-apua; nälkä on sitä ennen tappanut\nheidän!\"\n\nPappi käveli hetken edestakaisin syvissä ajatuksissa ja seisahtui\nviimein vangin eteen sanoen: \"Leonardo, jos nyt tänne sinun siaasi\ntulisi joku, joka toimittaisi sinun työsi ja taottaisi itsensä sinun\nkahleihisi, pääsisitkö sinä silloin vapaaksi?\"\n\n\"Heti paikalla, herra!\" vastasi Leonardo elehtelevästi ja ihmeellinen\nloiste välähti hänen tummissa silmissänsä, mutta kohta levesi taas\nentinen kolkkous hänen päivettyneille kasvoillensa ja syvän\ntoivottomuuden äänellä lisäsi hän: \"Minä houru, minä kurja\nihmis-poloinen! kuinka taisin yhtäkään minuutia riemuita näistä\najatuksista? Mikä ihminen koko maan päällä tahtoisi syyttä, rikoksetta,\npakotta antautua semmoisen kurjuuden, semmoisen häpeän, ja niin\nvaivaloisen työn alle? Ei ole niin suurta omaisuutta, niin paljon\nkultaa, että se voisi pyyhkiä pois semmoisen häpeän!\"\n\nPappi ei ollut kuullut Leonardon viimeisiä sanoja; hän oli äkkiä mennyt\npois ja sen kautta saattanut vanki paran, joka ei voinut käsittää syytä\ntähän äkilliseen eroon, kovimpaan huoleen. Synkeimmän surumielisyyden\nsilmillä katseli hän ihmis-ystävän perään, tämän ainoan ihmisen, joka\nneljään vuoteen oli sanonut hänelle ystävällisen, surkuttelevaisen\nsanan. Se pahoitti syvästi hänen mieltänsä, että vieras hyvästi-jätöttä,\nsiunauksen sanaa sanomatta lähti häneltä pois; mutta hän kiitti häntä\nkuitenkin sydämmensä pohjasta niistä hetkistä, jotka hän oli viettänyt\nhäntä puhutellessa.\n\nMutta minne meni siis pappi? Hän esitetti itsensä upsierille, joka oli\nkaleri-orjain ylimäisenä päällysmiehenä, ja joka oli hänelle kuvailtu\nhyvänluontoiseksi mieheksi.\n\n\"Hyvä herra,\" sanoi pappi hänelle, \"ette minua tunne. Nimeni on Vincent,\neli jos sanon nimeni kokonansa, Vincent de Paula.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti upsieri hämmästynynnä ja kummastununna. \"Te olette\npappi Vincent de Paula, se sama joka väsymättä matkustaa ympäri,\ntehdäksensä onnettomille hyvää? joka menee kurjuuden ja onnettomuuden\nsyvimpiin luoliin lohdutusta ja apua tuomaan? se, joka maallisen\nomaisuuden puutteessa kuitenkin on rikas, loppumattoman rikas avusta\njokaista kohtaan? Te olette sama Vincent de Paula, joka jo Tunis'issa\nkantoi orjan kahleet?\"\n\n\"Minä se olen,\" vastasi Vincent, ja lisäsi: \"ehkä en ensinkään ansaitse\nsitä ihmettelemistä, jolla minua kohtelette, on se minulle kuitenkin\nmieleen, että tunnette minun; toivon sen kautta rukoukseni ja tärkeän\nasiani hyvin tulevan toimeen.\"\n\n\"Puhukaas vaan asianne, kunnioitettava herra,\" sanoi upsieri; \"mitä mä\nvoin, sen tahdon tehdä, näyttääkseni teille kuinka korkeassa arvossa\nteidät pidän, ja kuinka kaikkein onnettomain ihmisten nimessä teitä\nkiitän.\"\n\n\"Teillä on,\" jatkoi Vincent, \"kaleri-orjain joukossa eräs\nLeonardo-niminen nuori mies Hyéres'istä. Minkä maineen voitte hänestä\nantaa?\"\n\n\"Kaikin puolin hyvän!\" vastasi upsieri. \"Leonardo on niitä harvoja,\njotka rangaistus-laitoksessamme eivät tule pahemmaksi, vaan todesti\nparatuksi. Niihin neljään vuoteen, mitä hän täällä on ollut, ei ole\nvähintäkään valitusta ollut hänen päällensä; hän on väsymätöin töissänsä\nja toimittaa net nöyrästi ja mielellänsä. Hän on jo saattanut monta\nvierus-vankeistansa parempaan rikoksiensa tuntemiseen ja tunnustamiseen;\nhän kärsii varsin surullisen kohtalonsa semmoisella nöyryydellä ja\nkuuliaisuudella, jota harvoin tavataan. Jos kaikki hoitoni alla olevat\nvangit olisivat tä'n Leonardon laiset, niin voisi minulle onnea\ntoivottaa virkaani.\"\n\n\"Ylevämielinen herra!\" sanoi Vincent vielä, \"ei ainoastaan maineenne\nonnettomasta Leonardosta, vaan myös oma ihmisiä rakastava sydämmenne\nkehoittaa minua rukoustani esittelemään. Leonardon on vielä kaksi vuotta\nrangaistustansa kärsiminen. Hän on myös minulle maininnut, että hänen\npoissa kotoa olonsa on saattanut hänen vaimonsa ja lapsensa suurimpaan\npuutteesen ja että heidän täytyy nälkään nääntyä, joll'ei pikainen apu\nehdi. Tässä ei kuitenkaan kukaan voi enemmän auttaa kuin Leonardo itse;\nhän on voimakas ja tahtoo työtä tehdä, ja hän ansaitsee kyllä niin\npaljon kuin tarvitaan omaistensa elättämiseen. Mutta siksi täytyy hänen\nolla vapaana. Minulle on sanottu että Leonardo pääsisi vapaaksi samana\nhetkenä kuin löytää jonkun, joka tahtoo kahdeksi jälellä olevaksi\nvuodeksi astua hänen siaansa. Onko se totta?\"\n\n\"On kaiketi,\" vakuutti upsieri. \"Laki sallii vapauttamista sillä\nehdolla; mutta tämä voisi yhtä hyvin olla luvatonta, sillä tähän asti ei\nole vielä täällä ollut semmoista miestä, joka olisi tahtonut astua\nvangin siaan, ja tämä,\" jatkoi hän surullisesti hymyillen, \"helposti\nymmärrettävistä syistä.\"\n\n\"No, Jumalalle olkoon kiitos!\" huudahti Vincent liikutetulla sydämmellä,\n\"että toivo tällä kertaa ei tule häpeään. Ylevämielinen herra, minä olen\nlöytänyt erään, joka tahtoo astua Leonardon siaan. Minun tietääkseni on\ntämä mies nuhteetoin, eli ainakin semmoinen, jota ei julkinainen häpeä\nole saastuttanut, pääseekö Leonardo vapaaksi samana hetkenä kuin tämä\ntulee hänen siaansa?\"\n\n\"Heti, kunnioitettava herra,\" sanoi upsieri enenevällä kummastuksella.\n\"Mutta kukapa se olisi, joka vapa-ehtoisesti tahtoisi pukeutua kähleihin\nja ottaa päällensä semmoisen häpeän ja pahan nimen?\"\n\n\"Minä se olen itse!\" vastasi Vincent muuttumattomalla mielellä ja\njatkoi, kun näki upsierin tahtovan ruveta tätä kovin kummastelemaan:\n\"Älkää minulle tästä enää puhuko, ylevämielinen herra, päätökseni on\nniin luja, ett'ei mikään koko mailmassa voisi sitä muuttaa. Uskokaa\nminua, se joka Tunis'issa on kantanut orjan-kahletta epäuskoisten\nhirmuhallituksen ja raa'an ankaruuden alla, se ei pelkää kaleri-orjain\ntyötä Marseille'ssä niin kristillisen miehen hoidon alla, kuin te\nolette. Mutta muistakaamme, että joka minuutti, jonka me täällä\nvietämme, on Leonardo poloiselle tuskallinen ijäisyys.\"\n\n\"Mutta kunnianne?\" sanoi upsieri. \"Oletteko ajatelleet sitä, että\nkymmenen vuoden orjuus Tunis'issa ei vastaa kymmenettä osaa sitä häpeää,\njonka kaleri-orjan kahleet yhdessä tiimassa saattavat päällenne?\"\n\n\"Kunniani!\" vastasi pappi hymyillen. \"Onko mielestänne kunniani todella\nvaarassa? Ihmisten edessä olen kentiesi häväistynä; mutta ei niinkään.\nKadotanko orjan kahleita kantaessani teidän silmissä sen arvon ja\nkunnioituksen, jolla olette minua ennen kohdelleet? Ei suinkaan. Totinen\nkunnia on oma tuntomme siitä, että teemme jotain Jumalalle otollista, on\ntodella osoitettu rakkaus ihmisiä kohtaan. Ja mitä on kaksi vuotta\nkärsiväisen ihmiskunnan palveluksessa? Eikös kokonaisen perheen\npelastettu henki vuodata ylitseni semmoista rauhaa ja siunausta, että\ntunnen itseni runsaammasti palkituksi kuin ansaitsisin?\"\n\nUpsieri tahtoi vielä sanoa jotakin vastaan; mutta Vincent poisti kaiken\ntämän muuttumattomalla vakavuudella, ja viimein ei hänellä ollut muuta\nneuvoa, kuin kutsua tykönsä kaleri-seppä, ja hänen ynnä papin kanssa\nmennä siihen kaleriin, johon Leonardo oli kahleistaan taottu kiini.\n\n\"Leonardo, sinä pääset vapaaksi!\" huusi Vincent häntä vastaan. \"Muutama\ntässä on joka tahtoo astua siaasi!\"\n\nVanki raukka ei uskonut korviansa; niinkuin olisi hän kadottanut\njärkensä, silmäsi hän äänetöinnä ja hämmentynynnä tulevia. Kun nyt\nkuitenkin seppä upsierin käskyn mukaan löi kahleet irti hänen päältään\nja nämät roiskaen putoivat alas kannelle ja hän tunsi itsensä vapaaksi\nja irtaiseksi, lankesi hän polvillensa ja itki kuin lapsi autuallisesta\nilosta.\n\nMutta tämä ilo muuttui kohta katkeraksi, kun hän suureksi\nhämmästykseksensä näki papin antavan esiin kätensä ja jalkansa, ja sepän\nrupeevan takomaan kahleita niihin.\n\n\"Jumalan tähden!\" huudahti Leonardo, \"te itse, kunnioitettava herra? Ei\nikänä! Vaikka vapaus tekee minun niin sanomattoman onnelliseksi, en\nkuitenkaan tahdo tällä ehdolla sitä ostaa. Seppä, pane kahleet\npäälleni!\"\n\n\"Ei niin, jalo nuori ystäväni!\" vastasi Vincent iloisesti hymyillen,\nniinkuin olisi menemässä suureen iloon. \"Minulle ovat kyllä nämät\nkahleet huokeammat kuin sinulla. Minä olen yksinolevainen mailmassa, ja\nsen toimituksen, johon Jumala on minun määrännyt, voin tässä helpommasti\ntäyttää kuin muualla.\"\n\n\"Hyväntahtoinen, ylevämielinen mies!\" jatkoi Leonardo, \"mikä voi teitä\npakottaa tämmöiseen luopumiseen?\"\n\n\"Kiitollinen rakkaus Herraasi kohtaan, jonka palveluksessa minä olen!\"\nvastasi Vincent. \"Ja jos mä voisinki kymmenesti kärsiä ja kuolla sinun\nedestäsi, niin ei se olisi vähääkään, ei mitään sitä vastaan kuin\nHerramme Kristus minun edestäni on ristissänsä kärsinyt. Älä viivy,\nLeonardo, joudu, joudu vaimosi ja lapsiesi tykö! Jumala siunatkoon sinua\nja sinun kätesi työtä!\"\n\nKauvan seisoi Leonardo epäillen ja arvellen mitä hänen oli tekeminen.\nMutta kun hän näki tuon itsensä altiiksi antavan ihmisrakkauden\nVincentin onnellisissa silmissä, sai hän voimaa ottamaan vastaan uhrin,\njonka kautta tunsi itsensä ajaksi ja ijankaikkisuudeksi olevan Herran ja\nVapahtajan omaksi lunastetun. Hän syleili papin polvia, suuteli hänen\nkättänsä kovasti nyyhkien, ja sanoen: \"Tuolla ylhäällä autuain kirjossa\nsaatte, jos ei Jumala minua hylkää, lukea myös minunkin nimeni!\" nousi\nhän ylös ja kiirehti sieltä pois.\n\nHaluatko, lukia, kuvailemaa kuinka Leonardo mökissä jälleen tapasi\nsairaan Sabinan ja hänen nälkäiset lapsensa? Et! mutta jos tiedät, että\nLeonardo vaimonsa jalkain juuressa kuuli anteeksi-antamisen sanat,\nväsymättömän työ-ahkeruutensa kautta pelasti vaimonsa ja lapsensa\nhäviöstä, ja koko elämänsä ajan vaelsi Jumalan pelossa, niin tiedät\nkyllä.\n\nMutta vanha pappi, Vincent de Paula, vietti nuot kaksi vuotta\nkalerivanki-laivoissa, ulkonaisesti saastutettuna suurimmalla häpeällä,\nvaan kristillisessä sydämessänsä vapaana, kunnian kruunulla\nkaunistettuna Jumalan lapsena. Mitä hän vaikutuksestansa kalereissa oli\ntoivonut, se tuli täysimmin määrin toteen. Hän johdatti nuot\nruokottomat, jumalattomat kaleri-orjat kristilliseen tuntoon ja\nkatuvaiseen kärsivällisyyteen; hän oli onnettomain vanki-poloisten\nturvana, opettajana ja lohduttajana, ja kun hän kahden vuoden kuluttua\nlähti kalereista pois, voi hän lohdutta sydäntään sillä autuaalla\nvarmuudella, että oli koonnut nämä kadonneet ja eksyneet lampaat\nherransa tarhaan.\n\nVincent de Paula, Hermann August Francke'n vertainen katolisten kesken,\noli syntynyt vuonna 1576, Povi'n kylässä Ranskan maalla. Koko elämänsä\npyhitettiin kristilliseen hyvän-tekeväissyyteen; hän asetti, erään\nrikkaan ja Jumalata pelkäävän rouvan avulla, lähetyssaarnaaja-seuran,\njonka Lasaristeiksi kutsutut jäsenet etenkin ahkeroitsivat köyhäin\nhoitamista niin hengen että ruumiin puolesta, ja joidenka tulisi Herran\nhengessä täyttää tämä käsky: \"Köyhille pitää saarnaaman Evankeliumia.\"\nMyös oli hän Laupiaitten Sisarten yhdyskunnan ja Löytölasten Turvapaikan\nasettaja. Hän kuoli vuonna 1660, 84 vuoden ikäisenä, ja pantiin\nsittemmin katolin kirkon pyhäin miesten joukkoon.\n\n\n\n"]