[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGSv3c__8EpPIVmmUqrCHVXTvw5KXQc0dHaLYws0AV7A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},393,"Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi","Jännes, Arvi (oik. Genetz, Arvid)",1848,1915,"393-jannes-arvi-muistoja-ja-toiveita-ystaville-jouluksi","393__Jännes_Arvi__Muistoja_ja_toiveita_ystäville_jouluksi",null,"runous",[],[],"fi",1889,10395,63713,false,25790,[22],"Finnish poetry",[24],"Poetry","\"Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi\" by Arvid Genetz is a collection of poetry written in the late 19th century. The compilation encompasses themes of nostalgia, cultural pride, and personal reflection, particularly focusing on the Finnish identity and the beauty of familial and national connections.  At the start of the work, the author expresses his hesitation about publishing this collection, revealing his reliance on his mentor, Aug. Ahlqvist, for guidance and approval. Through a personal note, the author reflects on significant relationships in his life, particularly emphasizing the importance of his homeland, family, and the literary heritage of Finland. The opening sets the tone for a heartfelt collection that intertwines personal memories with broader cultural themes, highlighting the author’s deep connection to his roots and the warmth of shared experiences during the Christmas season. (This is an automatically generated summary.)",[],324,"Runokokoelma sisältää isänmaallisia lauluja, sukutarinoita, naisten muotokuvia sekä matkakuvauksia Pietarista ja Ruotsista. Teos yhdistelee tekijän omia runoja ja suomennoksia, ja se on omistettu kirjailijan ystäville.","Arvi Jänneksen 'Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 393. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","MUISTOJA JA TOIVEITA YSTÄVILLE JOULUKSI\n\nKirj.\n\nArvi Jännes\n\n\nWeilin & Göös'in Osakeyhtiö, Helsinki, 1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPuolustukseksi\nOksaselle\n\nI. Isänmaallisia lauluja.\nHerää, Suomi!\nKarjala\nKalevala, Suomen kruunu\nVäinölän lapset\nHakkapeliitta\n\nII. Naisten kuvia.\nKolme tyttöä\nVaimolleni\nÄitini muisto\n\"Talla\"\n\"Elli\"\nAune\nIsoäiti\nEmma täti\nVanha impi\nPäästökirja Oprille\n\nIII. Sukuni ja kulkuneuvot.\nKuinka Giovanni Genovesesta tuli Ruotsalainen\nKuinka iso-isäni pääsi herraksi\nPoku\nMatkamiehen kerskaussanat\nVeljelleni\nLauri Árpád\nSotalaulu pojilleni\n\nIV. Tuokiokuvia eräältä matkalta.\nJuna lähtee Pietariin!\nRuneberg'in kuvapatsaan näköala\nUusia katuja\nSieniä ja sekamelskaa\nSuomesta Ruotsiin\nElma rouva\n\nV. Yhtä toista.\nLapsen rukous\nUskovainen\nEräälle ystävälle\nKeisarin tulenta\nKulta-unelma\nKoulunjohtajan malja\nY. K:lle\nEräälle naiskirjailijalle\nInhuuden ihantelijalle\nHäädistikhoni\nKaarlo Blomstedt'in hautaseppeleeseen\nHautauslaulu\nPihlajanmarjat\n\nVI. Käännöksiä.\nEesti mä oon\nJäänlähtö Kääpän joesta\nSyksyiset mietteet\nVieraalla maalla\nSatakieli\nJulistus\nMäärä kävi väärään\nAgnes\nBor ritari\nToldi. Neljäs runo\nVanhan Aaron kaupunginmatka\nLumihiuteet\n\n\n\n\nPuolustukseksi.\n\n\nKoska minä monen mielestä olin ennen \"pilpattanut pahasti\", enkä itse\nole milloinkaan luottanut runokykyyni, vein tämän kokoelman\nkäsikirjoituksen viime Lokakuun lopussa vanhan opettajani ja isällisen\nystäväni Aug. Ahlqvist'in luo, pyytäen häneltä ankaraa arvostelua siitä.\nOlin nim. kahden vaiheella, kannattaisiko kokoelmaa semmoisenaan\njulkaista, vai olisiko parempi painattaa ne uudet runoelmat, joilla oli\nyleisempi sisällys, Valvojaan ja jättää muut siihen ahtaaseen piiriin,\njohon ne aineensa puolesta alkujaan kuuluvat. Hän kuitenkin heti vastasi\nkysymyksellä: \"Mitä sinä niitä huolit Valvojaan haudata?\" ja huomautti\nsamalla, että kaikki lyyrillinen runous on oikeastaan semmoista\nsubjektiivista laatua kuin ne runot, jotka olivat minua arveluttaneet,\nmutta lupasi muuten täyttää pyyntöni. Muutaman päivän kuluttua hän\ntoikin runot minulle takaisin, antoi niistä yleensä odottamattoman hyvän\nlausunnon ja teki muutamia pieniä muistutuksia, enimmiten kieleni\nkarjalaisuuksista, mutta -- nimen omaan kysyttyäni -- ei ehdottanut\nyhtäkään runoa pois jätettäväksi. Hän oli siis ottanut vastaan sen\nomistuksen, jonka olin pannut kokoelman alkuun, ja tämä astuu nyt\njulkisuuteen hänen edesvastuullaan. -- Syyskuun 25 p:nä olin\nkirjoittanut \"Oksaselle,\" lopettaen sanoilla:\n\n      \"Kauvan viel' eläös, kunnia syntymämaan!\"\n\nMarraskuun 23 p:nä olin kantamassa häntä hautaan, ja tuo toivomukseni\njäi siis täyttymättä -- tavallaan. Niin, tavallaan vaan, sillä hän elää\ntäällä maankin päällä Suomen tieteessä, Suomen kirjallisuudessa, Suomen\nrunoudessa ja\n\n      \"Sydämissä Suomalaisten\n      Yli kaiken Suomen maan.\"\n\n\"Herää, Suomi\" runosta ei ollut Ahlqvist'in kanssa erittäin puhetta,\nsillä minä en epäillytkään, ett' ei hän sitä hyväksyisi. Mutta koska\nolen ruvennut nostamaan vainajia tuekseni, turvakseni, niin panen tähän\nsitä koskevan otteen kirjeestä, jonka toinen opettajani ja ystäväni\nJulius Krohn, lempeä mies, kirjoitti minulle Toukok. 17 p. 1882: \"Se on\n-- -- -- niinkuin omasta sydämestäni puhuttu. Pääasiallisesti sama\najatus on jo vuoden aikaa ollut mielessäni -- --.\"\n\nSitä vastenmielisyyttä, joka on tullut tuon laulun osaksi monelta\ntaholta, jossa varmaankaan ei ole mitään syytä ottaa sitä itseensä, en\nsaata selittää muulla tavalla kuin sen kautta, että eräs\nsanomalehden-kirjoittaja kerran puoluetaistelun riehuessa ehdotti sitä\notettavaksi \"Maamme\" laulun sijaan ja siten loukkasi monen hellimpiä\ntunteita. Kuinka lieneekin, niin minä tahdon käyttää tätä tilaisuutta\nlausuakseni, että mainittu lauluni ei ollut aijottu miksikään muuksi\nkuin oman tunteeni ilmituojaksi, joka näkyy siinä käytetystä yksikön\nensimmäisestä persoonastakin.\n\n      Helsingissä 11 p. Jouluk. 1889.\n\n      _Arvi Jännes_.\n\n\n\n\nOksaselle.\n\n\nKellekä kantaisin minä lahjaks lauluni koelmat,\nKellen, Sulle jos en, henk'-isän', ohjoajain,\nJolta ma oppinut oon tätä Suomen soipoa kieltä\nLapsuudestani ast', viel' ikämiehenäkin;\nJolta ma oppinut oon tätä poimentaa runopolvein,\nLaulujen laadintaa, käyttöä kantelehen;\nJosta ma huomata sain, miten mies voi kantoa murheen,\nKuinka hän kunniataan nöyränä kantoa voi;\nJosta jo nuorena näin, kuin tehdähän työ kotimaalle,\nJosta ma oppia sain Suomea lempimähän!\n\nVerta sa Castrén'in sekä Lönnrot'in jalotöisten,\nVäinön kantelehen kaikuhun saattaja taas!\nKatsos kasvelevaa yhä oppilahittesi seuraa,\nTöitäsi jatkavien, jälkiäs astelevain!\nKatsos, kuin valo uus, valahuttama tutkijakuntos,\nYmpäri maailmaa ääreti paisuelee!\nNähkösi rakkaus tuo, \"Säkenöidesi\" syttämä Suomeen,\nTaas kokountuneheks ympäri harmajan pääs!\nKuulkosi, ystävies kuin kaikuelee tuhat ääntä:\n\"Kauvan viel' eläös, kunnia syntymämaan!\"\n\n1889.\n\n\n\n\n\nI.\n\nISÄNMAALLISIA LAULUJA.\n\n\n\n\nHerää, Suomi!\n\n\nSuomeni, kansani, synnyinmaa!\nÄitini kurja ja kallis!\nKärsinyt ain' olet sorrantaa;\nVieläkö kärsisit kauvempaa,\nVieläkö luontosi sallis?\n\nSuottako, kansani, keskeen jään\nRaivasit maan ihanimman,\nSuottako suojasit suojas tään,\nSuottako välkytit peitses pään\nKeskellä taisteluvimman?\n\nTurhanko kantelo soinut lie\nVäinämön tenhosa, raikas?\nTurhanko synnyt kaikk' opit sie,\nTurhako Sammon nou'anta-tie,\nTurha sun muinainen taikas?\n\nVieras sun runteli ruumistas,\nSuomeni suur', jalopeuran',\nSorti sun äänes ja valtas kaas,\nIlkkuen kuolon-taisteluas,\nNiin kuni isketyn teuraan.\n\nPoikas myös, moni kunnoton, oi,\nPöyhkänä päätäsi tallaa,\nMaidon, jonk' utaristas joi,\nPilkoin palkiten, min vain voi --\nRintansa täynnä on hallaa.\n\nHerää, Suomi, niin loppuu yö,\nNouse jo pois, jalopeura!\nKen sua kieltävi, sortaa, syö,\nLuotasi luo, tahi maahan lyö!\nSuuri on lastesi seura.\n\nVasta kun leijona valveutuu,\nLoppuvi kärsimys Suomen;\nKun, ken kansoa halveksuu,\nSortuvi niin kuni juureton puu,\nSilloin on Suomessa huomen.\n\nSuomeni, kansani, synnyinmaa!\nÄitini kultainen, kallis!\nKyllin jo kärsit sä sorrantaa,\nEllös kärsikö kauvempaa,\nEi sitä Luojasi sallis!\n\n1881.\n\n\n\n\nKarjala.\n\n\nKuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,\nKuss' Imatran innot raukes,\nKuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö:\nSiell' ensin silmäni aukes,\nSiell' leikin lasna ma rantamalla,\nSiell' lepää heimoni nurmen alla,\nJa siellä neitonen Karjalan\nSai lempeni leimuamaan.\n\nSiell' elää kansa niin sitkeä\nKuin vaahteren latva nuori;\nSe kyllin saanut on itkeä,\nMut vankkana on kuin vuori;\nSe orjana ollut on ounaan herran,\nSe vaivaa nähnyt on toisen verran\nKuin Suomi muu, mut murtumaton\nJa hilpeä vielä se on.\n\nSe soittaa vieläkin kanneltaan --\nSit' usein lasna ma kuulin --\nJa vanhoja Väinön-laulujaan\nSe laulavi partahuulin;\nJa urhoot astuvat kumpuin yöstä\nJa kertovat muinaiskansan työstä\nJa neuvovat polvea nousevaa --\nOi Karjala, muistojen maa!\n\nSiell' ensin lempimähän mä sain\nTätä Suomen kansoa oivaa,\nJa puolueetuutta Ruotsin lain,\nJok' orpoisintakin hoivaa,\nJa puhdast' uskoa Lutheeruksen,\nMi mielen vaativi uudistuksen,\nEi tyydy paastohon, tuohuksiin,\nEi suitsutus-uhreihin.\n\nJa siell' opin ensin kammoamaan\nSit' inhaa oppia uutta,\nEtt' ihminen on vain muodos maan,\nEtt' ei ole kuolottomuutta:\nSe tarjovinaan on tiedon kultaa\nEik' anna muuta kuin kalman multaa\nJa ympäristönsä saastuttaa --\nOle valpas, Karjalan maa!\n\nJa siellä näin minä murheeksen',\nKuin kärsiä kansa saapi,\nJok' ei ole vaan sopusointuinen,\nVaan kahtia raukeaapi:\nKuink' alla kauhean veljesvainon\nJa alla vierahan vallan painon\nOot, Karjala, kauvan värjyillyt --\nYksmielinen olkosi nyt!\n\nKun oikeuttasi, uskoas\nJa Väinön-kieltäsi hoidat,\nEi pelkoa sull' ole kateistas,\nEi voittaa voi sua noidat:\nSä keväin kukkiva vanha tuomi;\nSä jälleen nuortuva vanha Suomi,\nSä talvet vihreä vanha kuus,\nSä Suomi Vanha ja Uus!\n\n1889.\n\n\n\n\nKalevala,\n\nSuomen kruunu.\n\n\nI.\n\nJoki juoksevi jolea,\nKymi vieno virtoavi\nSuomen suurella salolla,\nKalevalan kankahalla;\nIllan kuu kuvasteleikse\nPinnassa joen pimeän,\nTaivas siintävi sininen\nSynkän virran välkkehessä;\nSiinä joutsenet joluvat,\nSinisotkat soutelevat\nSuomen vuon syväntehillä,\nPoukamissa pohjattoman;\nNäkinkengät kehkeävät,\nSikiävät simpsukaiset\nAlla aaltojen syvien,\nPäällä mustien mutien. Mistä\nsynty vuon valion? --\nAamun pitkiltä pihoilta. --\nMinne lasku laajan virran? --\nIhmisyy'n ikimerehen.\n\nAstui seppo äärtä virran,\nTietä tietäjä käveli,\nIhmeluontoa ihaten,\nVuota katsellen Kalevan;\nLöysi raakun rantiolta,\nSiitä simpsukan heleän,\nKeksi kiiltoa ve'essä:\nSe on kulta kuultavainen.\nVirkkoi seppo seisahtuen,\nItseksehen ihmetellen:\n\"Kusta on kulta tänne saanut,\nMistä simpsukka sijinnyt?\"\n\nRunon joutsen joikueli,\nLaulun sotka lausueli:\n\"Kullat on koiton kalliosta,\nAamun aikaisen mäestä;\nHelmet on heristynehet\nAlle aaltojen tuhansin\nVanhan Väinön kyynelistä,\nItkuista ikirunojan.\"\n\nSeppo sotkoa pyritti\njou'utteli joutsenutta:\n\"Saaos, joutsen, johtajaksi\nTuonne koiton kalliolle!\nSotkani, sukelteleite,\nTuo syvältä simpsukoita!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSai sotka sukeltamahan\nAlle aaltojen syvien,\nNosti helmet herke'immät.\nToi ne tietäjän kätehen;\nJoutsen johteli urohon\nAamun kultakunnahille,\nJossa viljalti viruivat\nLaulun kullat kuun ikuiset.\n\n\nII.\n\nKun viimein koossa kaikki on laulun kullat\nJa helmet, itkemät ikilaulikon,\nTaas virtaa myöten tietäjä-seppo kulkee\nJa saapuu suojahan kotikuusiston.\n\nJa uuras alkaa työ: pajan urho laittaa\nSen kuusen alle, pilvien korkuisen,\nJon kuiskutusta kuuntelemaan hän oppi\nEmoltaan armaalt' aikana lapsuuden.\n\nHän kullan sirpaleet neron ahjoon ahtaa\nJa lemmen liekein kuumenemaan ne saa,\nKun tuuli taivainen, pyhä kansanhenki\nKäy kiinni palkeeseen sekä painaltaa.\n\nJo ilmaan yölliseen kipunaiset kiitää\nKirkastain oksat kuusikon korkean,\nJa kansan valppaat valveutessaan lausuu:\n\"Kas enteet uuden aamusen alkavan!\"\n\nMut kulta kuumentuu yhä kuumemmaksi,\nJa juottuu sipru toisehen sipruseen,\nJa harkon nostaa seppä jo ahjoksesta:\nSill' ompi muoto kaunihin kanteleen.\n\n\"Ei kelpaa vielä tää\", puheleepi seppä,\nJa ahjoon työntää kantelon uudestaan,\nJa taaskin yltyy valkea rakkauden,\nJa kansanhenk' käy jällehen lietsomaan.\n\nJo ympyräksi kantelon kaartuu laidat,\nEi kulmaa jää, ei liittoa siinä näy;\nAlaisimelle ahkeran innon hän jo\nTulesta nostain sen, taetyöhön käy:\n\nPihdillä tarkkuuden piteleepi kultaa\nJa tarmon taidokkaan vasaralla lyö\nJa huokaamatta, taukoamatta takoo,\nJott' ei ois kesken työnsä, kun päättyy yö.\n\nViiskymmen-särmäiseksi hän laidan laittaa\nJa särmiin kiintää helmiä kiiltämään --\nEi tunnu ainutkaan vasarasta jälki,\nEi tunnu pihtien pitämistäkään.\n\nKun aamu alkaa, valmis on kultakruunu,\nJon vertaa vaivoin nähtynä maassa on:\nSe loistaa niinkuin koitto ja kuu ja päivyt,\nJa kaiku siin' on Väinämön kantelon.\n\nJa kruunun kantaa pois pajasesta seppo\nJa päähän köyhän Suometar-äidin vie,\nJa kansat lausuu: \"Laulujen maailmassa\nEi arvokkaampaa valtiatarta lie!\"\n\n\nIII.\n\nLönnrot-Ilmarinen, joka kruunasit äitisi köyhän,\nKatso, kansasi tää työtäsi siunaelee!\nLönnrot-Ilmarinen, tule maahan korkeudesta,\nKaikkiin kaihoaviin henkesi lempeä luo!\nLönnrot-Ilmarinen, opetelkosi kaikkia meitä\nSuomea lempimähän, Väinöä vuottelemaan!\n\nEliaksenpäivänä 1884.\n\n\n\n\nVäinölän lapset.\n\n\nKas Suomen lahdella hyrskyt\nJa laajat Laatokan ve'et\nJa vuolaan Tornion tyrskyt\nJa Maanselän harjanteet\nNe halkoo Suomea suurta,\nNe pilkkoo kansaa sen,\nNe katkovat Sammon juurta,\nEi juurru se uudelleen:\n\nVaan kaikki Väinölän lapset\nJo eksyi toisistaan,\nKuin tuulispäässä hapset\nNe kaikk' ovat hajallaan:\nEi Aunus, Vepsä tunne,\nKust' Eestein kulkee tie,\nEi Karjala tiedä, kunne\nJo Kainuu häipynyt lie.\n\nMut \"jäljet Väinämön laivan\"\nHalk' aaltojen haimentaa,\nJa \"viikatteens'\" yli taivaan\nHän vieläkin kuljettaa;\nYli Maanselän kaskein sauhun\nHän nostavi harmaan pään,\nJa kautta kuohujen pauhun\nIkitietäjän kuuluu ään'.\n\nJa vanhan Väinämön haamu\nSe silloin laulavi noin:\nVois sullekin koittaa aamu,\nSä kansani onnetoin;\nEi viel' ois aikas ilta,\nJos _heimoushenkeä_ ois,\nVaan syntyä voisi silta,\nMi kansani yhteen tois.\n\n1882.\n\n\n\n\nHakkapeliitta.\n\n(Osaksi G. Moser'in mukaan.)\n\n\nOn usvast' astunut aamu\nJo Lützen'in aukeillen,\nKun mustempi, murheen haamu\nTaas peittävi päivyen:\n\nOn poissa Kustavi suuri --\nHepo juoksee haltiaton --\nJa puhtahan uskon muuri\nHänen kanssaan murtunut on.\n\nEräs urhosa poika Suomen\nOn maassa, haavoissaan;\nEi koittane uusi huomen\nTuon silmähän milloinkaan.\n\nMaa ruskovi rinnan alta,\nJo silmiä peittää yö; --\nMut kuolla hän viel' ei malta,\nKun kesken on kaikki työ.\n\nJa toivoen tuskissansa\nHän selvähän aistelee,\nKuin Ruotsin ja Suomen kansa\nTaas eistyen taistelee.\n\n\"Gud med oss!\"[1] kasvaen kaikuu\nTaas puolelt' ystävien,\nJa \"Hakkaa päälle!\" jo raikuu\nKuin pauhina Pauvanteen.\n\nHän tempaa suitset ratsaan,\nTaas säihkyvi säilän suu,\nJa lailla paatisen patsaan\nHän selkähän istautuu.\n\nJa kussa taistelu kuumin,\nEtumaisna hän raivoaa\nJa johtaja-urhon ruumiin\nVihamiehiltä valloittaa.\n\nKun viimen on voitto saatu,\nJa tehtynä kaikki työ,\nHymysuin hän maahan kaatuu,\nJa silmät peittää yö.\n\nKustaa Aadolfin päivänä 1882.\n\n\n\n\n\nII.\n\nNAISTEN KUVIA.\n\n\n\n\nKolme tyttöä.\n\n\nTieän Helvin hienohelman,\nSulosuun, soleavarren;\nValmis ois vaeltamahan,\nKerallani keikkumahan\nVaikka tunturin laelle,\nTahi santahan Saharan;\nVaan on pikkuisen pilalla:\nYlen äijän ymmärtäjä,\nViisastelija visuinen.\nMinä tuhmaksi tulisin,\nMenisin mitättömäksi\nRinnalla tytön rivakan.\n\nTieän sirkeän Selinan,\nPunaposken, pulleaisen,\nMielialalta mieluhisen,\nAina ihmehen iloisen.\nTaitaisi minulle tulla,\nRuveta kotiratoksi;\nVaan ompi vähän vialla:\nYlen äijän ääntelijä,\nMelke'in kovin meluisa,\nLaulelija, taitelija,\nSoittojen sovittelija.\nTuosta korvani kuluisi,\nLukkohon lupistuneisi,\nSaisi vielä kuuromykkä\nTästä potrasta pojasta.\n\nTieän, tieän Elli kullan,\nMuistan impyen ihanan!\nEilen iltamyöhäsellä\nEllin silmiä nähessä\nTähet tuikki kirkkahammin,\nMaa ja taivas leimahtivat,\nOma syömmeni sykähti:\nKaikki kaihoni katonut,\nLemmen tuli tukehutettu\nAstui alta jäisen kuoren\nEhommaksi entistänsä;\nKaikki syntini syvimmät,\nSyöjätärten syytelemät,\nÖisnä häyrynä hävisi,\nHimot hurjat hiljenivät.\nTuli tyyni tuntohoni,\nTyyni myrskyjen tyköinen,\nTuli riemu rintanani,\nRiemu murhe'en mukainen. --\nTuopa neiti turvissani,\nJaksaisin jaloille töille\nIsänmaalleni iloksi;\nVaan on virhi suuren suuri:\nKylmä on kysynehelle,\nLemmen liekin tuntematon.\n\n1875.\n\n\n\n\nVaimolleni.\n\n(Matkakirje.)\n\n\nMinä kiittelen onnean' aimoa,\nJoka suuntasi lempeni Sinuun,\nJa ma kiitän Luojoa taivahan,\nJa ma Sulleki kannan kiitostan',\nKuin kiintyi lempesi minuun:\nSinä vartia mieleni puhtauden,\nSinä ensi ja ainoo armahuen',\n         Sua kiitän!\n\nVuoskymmentä toista jo vierinyt on,\nKun mulle Sa itsesi annoit,\nJa Sa kestit kanssani kaiken työn,\nLevätessänikin monen valvoit yön,\nSekä päivän heltehen kannoit:\nTyökumppani kallis, kultainen,\nOsan-ottaja kaikkien rientojen,\n         Sua kaipaan!\n\nKaks tainta meiltä jo Taivainen,\nTien viittoen luokseen, niitti,\nJa mun tarhani täällä, mun pienoseni,\nSinun kantamasi, Sinun vaalimasi,\nMeit' yhdemmäks yhä liitti:\nEmo lasteni hellä ja suuttumatoin,\nYhä rakkaudessasi muuttumatoin,\n         Sua siunaan!\n\nJos vielä mä kanssasi yhtyä saan\nSekä istua taas sylityksin,\nNiin suutelen ääneti silmääs Sun,\nJa Sa kuulet vain, miten rintani mun\nLyö Sulle, ja Sullen yksin:\nKotilieteni Sie hyvä haltiatar,\nSinä mieleni yksin-valtiatar,\n         Sua lemmin!\n\n1889.\n\n\n\n\nÄitini muisto.\n\n\nJerusalemin tiell'\nLiki porttia lampaitten\nOli ihme-lampi Betesda,\nJoka poisteli sairaudet,\nKun enkeli taivahinen\nTuli tenhoista vettä sen vellomaan;\nJoka terveeks taas teki rammat,\nSai kuurot kuulemahan,\nPalautteli silmien valon,\nSai vaimenemaan joka vaivan,\nTeki ehjäks raajan ruhjouneen,\nMin turmio murskas.\n\nNiin meilläkin viel'\nIlon-aikana lapsuuten'\nOli ihme-lampi Betesda,\nJoka poisteli saastaudet,\nPois huuhteli riettauden,\nSai syntien tarmon taittumahan;\nJoka hääteli mielien vammat,\nSai itkevät riemuamaan:\nSe ol' onnisa taattola-talon';\nJa se puhtonen enkeli taivaan,\nJoka liikutti kirkkaan lammikon ve'en,\nOli äitini hurskas.\n\n1871--89.\n\n\n\n\n\"Talla.\"\n\n\nTuli niinkuin tuuliainen\n\"Talla\" tähän maailmaan,\nPieni, laiha lapsukainen,\nKituvainen alkujaan.\n\nMutta Luoja kasvun antoi,\nPäästi lapsen taudista:\nToisna vuonna jalka kantoi,\nKiiteli jo kolmanna.\n\nNyt hän on jo aika likka,\nAuttaa vähin äitiään,\nTyötä tekee niinkuin tikka,\nJoutuu myöskin leikkimään.\n\nKieli niinkuin kivitasku\nHyppii suussa sukkelaan,\nKaikki käy kuin mäenlasku --\nHiukan vinoon toisinaan.\n\nHaasta, \"Talla\", laulahdellos\nIsän, äidin iloksi,\nLuontoasi noudatellos:\nKyll' on tuppisuitaki!\n\nAnna luistaa leikkis, työskin,\nLapsi ollos huoleton:\nKyllä hitaita on myöskin,\nKyllä parsijoita on!\n\n1889.\n\n\n\n\n\"Elli.\"\n\n\n\"Elli\", pieni peiponen,\nHellämieli hempuen',\nUskollinen umppuen',\nEron tuskan tuntia,\nKaihon pitkän kantaja!\nPaljon ovat kärsineet,\nKovin hellät sydämmet:\nElköön sinun hellyyttäs\nHellimätön herjatko,\nElköhön sun sydäntäs\nSydämmetön sortako,\nUskollista lempeäs\nElköön saako uskoton,\nHerra sua suojatkoon!\n\n1889.\n\n\n\n\nAune.\n\n\nMiks, Aune, armas lapsuen',\nMiks, sinisilmä sirkkusen',\nOn suusi pieli ryppyinen?\nOletko nauranut?\n\nEi paljon Aune nauranut,\nEi monta kertaa muhoillut,\nIloinnut ei kuin lapset muut,\nIkänsä itki vaan:\n\nIkänsä itki ailuitaan\nJa vaikeroitsi vaivojaan,\nJa jäljet hänen tuskistaan\nSuupieliin painuivat:\n\nSyvälle poskiin painuivat\nNuo tuskain jäljet tuikeat,\nNuo kärsimysten kertojat;\nMut kerran aamulla...\n\nEräänä talviaamuna,\nKun päivä alkoi valjeta,\nJa kaikk' ol' hiljaa huoneessa,\nJo kuivi kyynelvuo:\n\nJo Aunen kuivi kyynelvuo,\nKatosi tuskan jäljet nuo,\nKun käymähän tul' Aunen luo\nTaivaasta enkeli:\n\nTul' Aunen luokse enkeli,\nMi posket siivin silitti\nJa sinisilmät himmensi --\nMe jäimme itkemään.\n\n1889.\n\n\n\n\nIsoäiti.\n\n\nTalossa taattoni ol' ennen vanha muori:\nMe \"_gulle Farmor'iksi_\"[2] häntä kutsuimme.\nOl' tarkka hällä silmä, juhlallinen kuori,\nMutt' ystävällinen hän oli kaikille;\nHän pyylevänä istui liekkutuolissaan\nJa aina nuuskasi ja aina neuloi sukkaa,\nJa valko-_négligé_ se peitti valkotukkaa,\n-- Hän oli köyhän nimismiehen leski vaan.\n\nHän puhui suomea kuin muukin Turun nainen,\nSen hullunkurisuutta nauroin \"monda kerdaa\",\nJa ruotsinkieltä lauloi hän kuin Ruotsalainen,\nJa hänen lauseparsillaan ei ollut vertaa.\nJo Ruotsin aikana ol' hältä mennyt nuoruus,\nKesk'-iällään ol' tullut \"Vanhaan Suomehen\",\nJa Ruotsin prameus ja Suomalaisen suoruus\nHänessä solminneet ol' liiton herttaisen.\n\nMä aamuin nousin ennen muita useinkin\nJa puolihämärissä yksin leikitsin;\nMut kello kuus ma hiivin mummon luoksi:\nSiell' oli valkeaa, siell' oli lempeä,\nJa tarjona ol' kahvitilkka lämpimä;\nJa sitten pitkin sekä poikki juteltiin,\nJa hauskat kertomukset virtanansa juoksi:\nHän haasteli, mä kyselin ja kuuntelin.\n\nAjoista menneistä hän kertoili jos jotaan:\nIsänsä lähtöä hän muisti Kustaan sotaan,\nNiskassa kankipalmikko ja miekka vyöllä,\nKun sotaan yhtyä ol' tullut käsky yöllä.\nKuin eilispäiv' ol' Suomen sota muistossansa.\nKun kurja neljäs Kustaa pantiin viraltaan,\nHän oli Tukholmassa sisartensa kanssa\nJa tunsi Adlercreutz'in, maansa kostajan.\n\nHäll' isoäit' ol' ollut Silfversparreja --\nSe nimi mummon suusta vasta helkähteli --\nJa presidentti Feuerstern'in johdolla\nHän nuorna Télémaque'in ranskaks opiskeli.\nJa Suomen valta-ylimysten joukkioon\nLikeinen tuttavuus tai heimo hänet kytki:\nHän tuns Depont'it, Rehbinder'it, Armfelt'itki,\nOl' kummi -- turha työ -- myös Casimir von K:n.\n\nHän oli niinkuin keskipiste kodissan',\nKuin aurinko, jonk' ympärillä kaikki pyöri,\nJon silmäin alla kaikki liikkui, toimi, hyöri\nJa jolle kaikki teki tilin toimistaan;\nVoi piikoja, jos päivällist' ei tuonehet,\nKun mummo huomautti: \"_Hon är redan ett!\"_[3]\n\nKun valkolakissan' ens-lyyry välkkäeli,\nJa jouduin eukon kysymysten uhriksi,\nJa kaikki vaiheeni hän tarkoin tutkiskeli,\nJa \"kalaasista\" tunnustin, kuin minut kaas se,\nNiin mummo murahtain: \"_Nej si man på de' ase'!_\"[4]\nToi kihlasormuksensa muistoks sormeeni.\n\nVälistä koreissaan tul' meille Maija-Liisa,\nJok' aikaisin mun hurmas silmin kaunehin,\nMut mummon katsehet ne kääntyi pukimiin,\nJa tulleelle hän virkkoi lausein lempein:\n\"_Kom hit, mitt gull, och dina agremanger visa!_[5]\n\nPostilloja ol' meillä montakin, ja niistä\nEnimmin ukko Lutheerusta viljeltiin,\nMut välistä me, noudattaen mummon mieltä,\nOtimme jälkiruuaks saarnan Hagberg'istä:\nKas siin' ol' miestä, siinä Ruotsin aijan kieltä!\nSchaumann'in ääressä hän saattoi uinahtaa,\nSanoen sitten: \"_Biskopen var läng i da'!_\"[6]\n\nKun vanhus sairastui, ja tohtor' niinkuin kaarne\nAjokseen tahtoi iskeä, niin sairas pani top:\n\"_Nej, nej, min nådiga herr Doktor, sota barne',\nFor Guds skull inga knifvar på min gamla kropp!_\"[7]\n\nVanhuuden vaivoista hän nukkui rauhaan Herran.\nJo aikaa monta on, kun hältä viime kerran\nSai kuulla tunnettua: \"_mjuka tjänarinna!_\"[8]\nMut muistonsa, kuin Syyskuun ilta ihana,\nKuun kirkastama, tyyni, lämmin, taruisa,\nMuistoistan' muinaisist' on milt'ei herttaisinna.\n\n1889.\n\n\n\n\nEmma täti.\n\n\nEmma täti, taaton sisko,\nÄiti perheen armahan!\nVaalenisko, vanhenisko\nKuvas kaunis muistostan'!\n\nKesti kotiin eellä joulun\nNeljä päivää kulkea,\nPäivää neljä oltiin kouluun\nTammikuussa matkalla.\n\nPaljon silloin talvisäässä\nPienet saimme kärsiä;\nMut Sa \"täti niemenpäässä\"\nTiemme olit keskellä.\n\nKohmettuneet koululaiset\nLempeästi lämmitit,\nVatsat nälkää naukuvaiset\nRunsain ruuin täyttelit.\n\nLaulus korvat lauhdutteli\nPorokelloin huumaamat,\nHaastelusi haihdutteli\nKodin-kaipuut katkerat.\n\nSuussa illan kävit vielä --\nTokko tohdin virkkaakaan? --\nSaahan yhtä toista tiellä:\nPäitä kävit kampaamaan!\n\nYöksi patjat pöyhyyväiset,\nPeite lämmin laitettiin,\nSiihen nukkui retkeläiset\nNiinkuin helmaan Aapramin.\n\nUuden aamun valjetessa\nTiellä taas ol' miehyet,\nTädin ruoka vatsasessa,\nSydämmessä kiitokset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon mulle, rakkahillen'\nSenkin jälkeen hyvää teit;\nMin teit meille pienosillen\nSilläpä jo syömmen' veit:\n\nEmma täti, taaton sisko,\nÄiti perheen armahan,\nVaalenisko, vanhenisko\nKuvas kaunis muistostan'!\n\n1889.\n\n\n\n\nVanha impi.\n\n\nHän rauhass' istui aukiossa akkunan\nJa vähät huoli mylläkästä maailman,\nJa ase häll' ol' terävä ja katsekin,\nSen kiinnitti hän ihmisien lapsihin.\n\nEi ollut mikään syöjätär hän kuitenkaan\nHän kangasta vain kirjaeli neulallaan,\nHän elättihen ompelija-neitinä\nJa koululaisten kasvattaja-äitinä,\nJa runsas häll' ol' käs ja sydän lempeä,\nMut komennon hän vankan piti kodissaan.\n\nEi saanut hänen huoneissansa vihellellä,\nEi saanut hänen tuolejansa \"rinkuttaa\",\nEi, Herran tähden, Mosse-kissaa härnäellä!\nEi sortaa saanut pienempäänsä heikompaa,\nEi itkeä kuin tyttö-parat \"tossukat\";\nEi vilpin sanaa hälle saanut hiiskahtaa,\nEi katuloilla haihattaa kuin retvanat. --\n\nJa lakkaamatta neuloi käsi känsäinen,\nJa työtä oli tehtävä myös poikien,\nHän silmäns' alla aina piti lapsiansa.\nMut kyllä saattoi viihtyäkin, \"Tädin\" kanssa:\nHän kaikki tiesi Suomen miehet mainiot,\nKuin Nimikirja, muisti niiden kohtalot\nJa kertoeli heistä pitkin iltoja\nJa taaksepäin ja eteenpäin loi siltoja,\nJoit' astua sai nuorukaiset aatteissansa.\n\nEns-jouluks hältä \"Säkeniä\" Oksasen\nMä sain, mä poika Karjalan kaks-murteinen:\nNiist' innostuin ja Suomen opin kirjakielen.\nJa kertomuksin Castrén'ista kallihista\nJa veljestänsä, kuuluisasta Wallin'ista\nHän minussa jo varhain nosti kaukomielen.\n\nEns-matkallen' kun ulkosin ma sittemmin,\nMä siunauksen hältä sain ja kompassin,\nArapiassa käyneen kanssa Wallin'in.\nSen johtehella korpisoista Karjalan\nYön helmassa ma kylätietä noutelin,\nSen johteella ma suussa meren Valkean\nSumussa yksin Turjanmaalle soutelin,\nJa kallihina perintönä Wallin'ein\nMua kaikillen on seurannut se matkoillein.\n-- Mut kasvattaja-äidin muisto tahraton\nMull' elon teillä johtimenan' ollut on.\n\n1889.\n\n\n\n\nPäästökirja Oprille.\n\n\nSaloilla kolkon Suistamon\nOl' synkkä synnyntäsi;\nLapspuolen kovan kohtalon\nSait siellä kärsiäsi;\nValotta vartuit lapsuus-aijan,\nPuol'-pakanuuden näit ja taijan,\nJa pyhimysten haamuja\nSait jumaloinas palvella.\n\nSä neinnä rengintöitä teit\nJa miesten kanssa raadoit,\nSä rahtikuormin rautaa veit\nJa kuormista sen kaadoit;\nMut puhtahana pysyi kieles,\nJa neitsyellisenä mieles,\nJa viimein palveluksehen\nSait meille, rannan puolellen.\n\nOl' sydän sulla paikoillaan,\nJa silmäpari sirkku,\nOl' pääsi herkkä oppimaan,\nJa käs' ja jalka virkku:\nSun liitti kuntos meihin kiinni,\nKuin niinipuuhun liittyi niini,\nJäseneks perheen meille jäit,\nKanssamme riemut, murheet näit.\n\nJa meillä hankit aapisen,\nSä suuri piika uusi,\nJa tavuun liitti toisehen\nSun murteellinen suusi,\nLuther'in virret veisaelit\nJa taika-uskot unhottelit,\nSait tuttavakses piplian,\nSait uskon yhteen Jumalaan.\n\nKun isän kuollen katkesi\nKodistan' kurkihirsi,\nJa kohta jälkeen kaikuili\nEmoni kuolinvirsi:\nSä \"rouva-vainaas\" orpoloille\nOsotit, ett'ei paateroille\nSe rakkaus ollut ravissut,\nJot' olit hältä nauttinut.\n\nSä autoit meitä itkemään,\nSyliisi meidät suljit,\nJa pesän uuden etsintään\nKanssamme kauvas kuljit. --\nJa lemmittyn' kun mulle jälleen\nToi onnen, annoit lempes hällen,\nTaas meitä kauvan palvelit\nJa lapsiamme lemmitsit.\n\nNyt, armas, oiva Oprini,\nSä palvelija parhain,\nJo päättyi palveluksesi\nJa nousus aamuin varhain:\nOot viimeisellä vuotehella,\nJa silmälläsi rauvenneella\nSen katsot Herran puolehen,\nKu lausunut on nöyrillen:\n\n\"Ketk' ovat tääll' alentuneet,\"\n\"Teen tuolla ylimmiksi,\"\n\"Esimmiks joutuu viimeiset,\"\n\"Esimmät viimeisiksi;\"\n\"Sä hyvä huoneenhallitsija,\"\n\"Sä uskollinen palvelija,\"\n\"Käy saamaan palkka palvelun,\"\n\"Käy sisään Herras riemuhun!\"\n\n1889.\n\n\n\n\n\nIII.\n\nSUKUNI JA KULKUNEUVOT.\n\n\n\n\nKuinka Giovanni Genovesesta tuli Ruotsalainen.\n\n\nKerran tään tarinan mun mummoni jutteli mulle:\nGolfin kiiltävi pinta, ja laivoja lykkivi laineet,\nTuul' yli vetten käy, koin-ilman huokuva henki;\nMuiden laivojen eell' on muhkea \"Genova\" uusi,\nKulkeva Intiahan tavaroita ja toivoa täynnä;\nLaivaa ohjaelee perämiehenä nuori Giovanni,\nGeenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka.\nKohta jo Korsika jää kera Sardinian vasemelle,\nOikeellen Baleaarit jää Pityuusien kanssa,\nKolmann' iltana lasketahan jo Ibeerian aukkoon,\nAamu kun alkavi taas, eteläänpäin kääntyvi kulku.\nSiinäpä synkistyi yht' äkkiä taivahan ranta,\nSynkkeni myös merimiehien mieli, kun uhkaavaisna\nAfrikan äärilt' ilmautui iso kaapparilaiva.\n\"Kaupit, antaukaa! Tavaroista jo luopua saatte,\"\nHuutavi torvellaan etähältä jo Maurien päämies.\nVastaus annetahan karbiini- ja nikhaka-paukkein,\nPakoon pyrjitähän; mut rosvojen eistyvi laiva,\n\"Genovan\" äärihin entraushaat pian iskien kiinni.\nTappelutantereheks saa laivan kiikkuva kansi,\nVinguntaan vihurein sekauntuvi taisteluhuudot,\nVihreyteen merilainehien punahurme jo vuotaa.\nGeenualaiset puoliahan piti leijonan-innoin,\nKaksipa Mauria on koht' yhtä Itaalialaista,\nKaks merirosvoa täys-asehista ja harjaunutta;\nKauvoja kestänyt ei, kun rauhaisat merimiehet\nKaikk' oli kaatunehet tai kahleiss' syöstyna ruumaan,\nEi toki kaikki: Giovanni on haavaumatta ja vapaa,\nVaikka jo häntäkin uhkaelee verisurma ja vankeus.\nKun kadotettuna siis oli kaikki jo laiva ja toivo,\nHyppäsi haaksestaan merehen meren urhea poika,\nLähtien uiskelemaan. Tuul' laivat vei mukanansa.\nYksin taisteli mies Neptuunon varsoja vastaan,\nEessään vellova ves', takanaan vain taakea taivas,\nSiks kuni taas näkyviin nous uhkea haaks etelästä,\nJonk' oli maston pääss' sinikeltava liehuva lippu.\nVoimin riutunehin päin laivoa uipi Giovanni,\nGeenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka,\nViittaelee sekä huutavi noin: \"Apu tuokate mulle!\"\nHäntä jo huomaavat sekä purren laskevat aaltoon,\nSoutavat uivan luo, nuo Ruotsin rohkeat urhoot,\nAuttavat uupunehen venoseensa ja laivahan vievät,\nRuokkivat einehitöntä ja hoitavat armeliaasti,\nKulkien taas päin pohjasehen, Karlskronoa kohti.\n\nNiin, näet, palvelemaan tuli lippua uutta Giovanni,\nGeenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka:\nHengestään elämäns' avun antanehelle hän antoi.\nRuotsia palveli hän elin-aikans' iltahan asti,\nRuotsinmaalle hän jäi, sekä Bleekingittären otti\nVanhana vaimoksensa, ja Ruotsiin lapsia siitti,\nJoissa Itaalian hehku ja Pohjan jää suli yhteen.\n\n1889.\n\n\n\n\nKuinka iso-isäni pääsi herraksi.\n\n      \"Lars Andreas är mit namn\n      mig till ära och ingen skam\n      dett är mig, år 1770 d. 3/2 mån\n      i dopet gifvit och i lifsens\n      --k inskrifvit. NB: i Carls--ona.\"\n\n      _Vanhan virsikirjan kannesta_.\n\n\nPoijat vanhan Juhanin\nJoutui eri toimihin:\nYhdestä sukesi paakar',\nLassista satulamaakar'.\n\nKisälliksi päästyään\nMatka-into syttyi tään:\nReppu selkään, taskuun passi!\nPatikoimaan läksi Lassi.\n\nTaittuessa vuosisa'an\nLassi läksi Eurooppaan:\nKulki Venäät, Puolat, Tanskat,\nPreussit, Itävallat, Ranskat.\n\nPaljon lienee saanutki\nSatuloita kaupaksi:\nSota syöpi satuloita,\nNiinkuin niissä istujoita.\n\nVäsynyt kun Tuoni on,\nVoitettu Napoleon,\nLassi Pohjaan palauupi,\nVanhaan Suomeen asettuupi.\n\nLassi oli kunnon mies,\nLuvun, kirjoituksen ties,\nValtakielet hältä luisti,\nRuotsin lait hän vielä muisti,\n\nKansankielen taitoa\nKysyttihin harvalta:\nEihän silloin ollut meitä\nSuomenkielen lehtoreita.\n\nSiispä tehtiin ukkoni\nHerra vallesmanniksi,\nVanhan Suomen vartioiksi,\nUutehen sulattajoiksi.\n\n1889.\n\n\n\n\nPoku.\n\n(Karjalan hevos-ystäville omistettu.)\n\n\nPoku, kaunis Karjalan orhi,\nIsän' armaan ylpeys aikoinaan,\nJalo, kirkassilmä ja tyyni,\nOli parhain juoksija Suomenmaan.\n\nRodun oivimman valikointa,\nHyvä, hellä kasvatus aikainen,\nHyvä ruokko, Karjalan kaura\nSekä työ ol' saanehet aikaan sen.\n\nJa se korvas hoitajan huolet,\nHepo säysy, ketteräsääri tuo,\nJa se kaiken korvasi ruokon,\nStepa rengin vaivan ja kaurat nuo.\n\nKun ol' ukko konttorityössään\nKamarissaan istunut kyllikseen,\nTai huolet mieltä kun painoi,\nPokun tuotti hän sekä kilpareen.\n\nJa hän valjait' tutkivi ensin,\nJopa kouraans' ottavi ohjat hän\nSekä korjaan istuvi viimein;\nPoku poika lähtevi lönkkimään.\n\nJa kun lahden pääsivät jäälle,\nPoku tehtävänsä jo tarkoin ties:\nLumitierat lensi, ja poijaks\nOli käynyt harmajapäinen mies.\n\nPunan nostaa poskihin tuuli,\nVeret vanhat nuorena kiehuvat,\nLumitierain lailla jo tuuleen\nMurehetkin lentävät mustimmat.\n\nPekunoineen tuolta ja täältä\nMoni yhtyy naapuri kilpaan nyt;\nPoku poijallenpa se mieleen:\nLikimailleen yhtä ei päästänyt.\n\nPoku kilpaan kiihteli varsat\nSekä miehet Karjalan kaunihin;\nHevosmiesten nosti se innon,\nHepokunnon myös koko Suomenkin.\n\nNevan jäällä näytti se sitten,\nMiten eespäin rientävi Suomenmaa,\nSekä Moskovan pajareille,\nMiten oivan meilläki kyydin saa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäsivars kun herposi herran,\nTutun ään' kun kaikunut enää ei,\nPoku hiljalleen, alapäisnä\nIkirauhaan herransa ruumiin vei.\n\nJa se meiltä muutaki silloin\nVeti rattaillaan ikipäivikseen:\nElinvoiman äitini hellän\nSekä nuoruus-aikani riemuineen.\n\n1889.\n\n\n\n\nMatkamiehen kerskaussanat.\n\n\nJo poikana uin yli Impilahden\nJa ohjailin ulapoille hahden\nKera lapsuus-ystävän armahan,\nJa veikkoni kanssa ma luistin kahden\nYli Laatokan syysjään notkuvan\nJa hiihdin korkeimman kotimäen.\n\nJa nuorukaisina ratsastimme\nKera tarkan tutkijakumppanin\nHalk' Aunuksen sekä Vepsänkin\nJa Karjalan kankait' astelimme.\nJa sulhasmiesnä mä pulkassain\nPoron vuohisen kapsetta kuulla sain\nSekä säihkyntää revontulten näin.\n\nJa nuorikon kanssa mun kiidätteli\nHepo höyryn Unkari-heimon luo;\nJa miesnä mun laivoin liidätteli\nTsheremissihin, Mordvahan Volgan vuo,\nJa Jasvan joen yli haapiollaan\nMun Permin mies meloellen loi,\nVoguulipa hurjalla valjaikollaan\nUraalin harjujen poikki mun toi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMut runoratsuin kuitenkin\nOn kulku kaikkein hupaisin:\nSen kaviot on kultaa,\nSen turpa tuiskuu tulta,\nSen karvat kipunoivat,\nSen silmät salamoivat,\nJa siivet sill' on oivat,\nJa lento sill' on verraton,\n_Fantasia_ sen nimi on.\n\nTuo vapaa hengen tuoma\nOn Luojan mulle luoma,\nSe tulee, kun sen aika saa,\nJa lähtee, konsa haluaa,\nEn tiedä kusta, kunne.\nEi kammitsaa se tunne,\nEi satulaa se kanna,\nEi kannustaa se anna.\n\nOtavan olkapäitse\nSe tähtitarhaan minut vie,\nJa pohjoisnavan jäitse\nVilahtaen sen käypi tie;\nSe Hornan huokaajoihin\nYht'äkkiä mun vaivuttaa\nJa Luojan kartanoihin\nSe samassa mun nostaltaa;\nSe tuokiossa tuopi\nTaas aijan ammoin mennehen\nJa vastaisuutta suopi\nIhailla minun silmien'.\n\nKun nousen sille selkään,\nSen lyytä väliin pelkään,\nMut runoratsuin kuitenkin\nOn kulku kaikkein hupaisin.\n\n1889.\n\n\n\n\nVeljelleni.\n\n      \"Minä olen laulaja poika\"\n      \"Mull' on laulun-ääni.\"\n\n\nArmas ainoa veikkosen',\nKasvinkumppani kultainen,\nParhain ystävä nuoruuten',\nKantama äitini rakkaan!\n\nVarhain voimasi riutuivat,\nPäättyi päiväsi riemuisat,\nToivees hautasit armaimmat,\nKärsiä sait ylimäärin.\n\nMutta Sa voittelit aineen lait:\nLaulun lentimet oivat sait,\nNiillä Sä tuskihis unheen hait,\nHenkesi lens vapahaisna.\n\nLauluin viehätit armaitan',\nLapseni veit satumaailmaan,\nMurheen multakin poistumahan\nSoittosi sai useasti.\n\nKauvan näin elelimme myö.\nMutta jo nyt erohetket lyö,\nToisaall' alkavi Sullen työ:\nJäähyväisiksi mä laulan.\n\nKestit vaivasi niinkuin mies;\nViimein valkeni Sunkin ties,\nKohta jo Sull' oma leimuu lies,\nLaulusi viet lavealle.\n\nKauvas soipi jo äänes Sun,\nYhtyy kansa jo lauluhun,\n\"Herää, Suomi\"-kin Sun ja mun\nKaikuva on yli Suomen.\n\nSorja soittaja-veikkosen',\nLaulinkumppani kultainen,\nParhain ystävä miehuuten',\nKiitos veljeydestäs!\n\n1889.\n\n\n\n\nLauri Árpád.\n\n\nNiinkuin Balaton'in pinta\nEsikkon' ol' kaunoinen;\nNiinkuin Tihany-vuoren rinta\nToivon' nousi korkeellen;\nTäys' ol' perheonneni,\nKuin Füred'in rypäleet --\nMutta Tuoni katkasi\nMaiset riemut, toivehet:\nTauti julma taloon hiipi,\nKallistihe kätkyehen,\nPoskusilta ruusut riipi,\nKohta kasvoi enkel'-siipi\nHartiohon pienosehen. --\nMaiset toiveet haihtuivat,\nMutta aukes taivahat,\nJa ma syömmin särkyvin\nHautakiveen kirjoitin:\n\"Maan on laina maan povessa\",\n\"Taivon lahja taivahassa.\"\n\n1879--1889.\n\n\n\n\nSotalaulu pojilleni.\n\n\nEi aasinkyytiin tyytyä\nKäy teikäläisten laihin,\nEi istuimiinne hyytyä,\nKiinn' kasvaa leipämaihin:\nTe Suomen poijat reippahat,\nTe hevosmiesten aaluvat,\nEi veltostella kelpaa!\n\nViel' leikkijousin urhoat,\n\"Tutoni\", varma piltti,\nJa leikkitorvees toitotat,\nPien' Eljas poika kiltti;\nHyv' on: käsivarsi varmistuu,\nJa silmän tarkkuus tarmistuu,\nJa korva tottuu torveen.\n\nYkskolmatta kun täytätte,\nSoi torvi toisenmoinen,\nTe miekat saatte vyöllenne,\nJa leikki alkaa toinen;\nTe raisut saatte ratsahat,\nJa silloin niinkuin patsahat\nSelässä istukaatte!\n\nJos silloin päälle täyttäen\nVihollisjoukko karjuu,\nPelotta, tyynnä olkaatten\nKuin Kangasalan harju!\nKun käsky soipi: eteenpäin!\nRivissä Suomen ratsuväen\nKuin leivot lentäkäätte!\n\nNiin, entäkää kuin lentimin\nVastaamaan vainolainen,\nJa saakaa nimi sankarin\nKohottain maanne maineen,\nJa eestä ehjän Suomenmaan\nJa uskollisen ruhtinaan,\nJos tarvis, kaatuotte!\n\nEi aasinkyytiin tyytyä\nKäy teikäläisten laihin,\nEi istuimiinne hyytyä,\nKiinn' kasvaa leipämaihin:\nTe Hakkaa-päällit nousevat,\nTe uudet Suomen rakuunat.\nEi veltostella kelpaa!\n\n1889.\n\n\n\n\n\nIV.\n\nTUOKIOKUVIA\n\nERÄÄLTÄ MATKALTA.\n\n\n\n\nJuna lähtee Pietariin!\n\n\n\"Juna lähtee Pietariin!\"\nRinkaiseepi Riihimäen asemamies:\nMatkustajat rientää vaunuihin,\nJäänehistä iäks eroten kenties.\n\nRistiin rastiin suudellen,\nViime jäähyväisten jätännässä kai,\nVeljespari hieno, partainen\nSoperoipi vielä: \"Brat, prashtshai, prashtshai!\"\n\nKeitä ryssät lieneekään? --\nSuomen ruotsalaista parhaimmistoa;\nIsä kenraalina Venäjän --\nIso-isä Sandels'in ol' urhoja.\n\n1885.\n\n\n\n\nRuneberg'in kuvapatsaan näköala.\n\n\nSeljin seisot ruotsikkoteaatteriin,\nKyljin käännyt Uusmaalaisten penaattiin,\nVilkaista et viitsis _alma mater_'iin,\nEikä silmäs kantais pieneen senaattiin.\n\nMitä nähnet, kaukokatse runoojan? --\nNäät kenraalikuvernöörin hovilan,\nItäisellä rannalla myös taivahan\nKathedraalin katto näkyy nousevan.\n\n1885.\n\n\n\n\nUusia katuja.\n\n\nPääkaupunkimme kaunokainen, nuori\nLaventumistaan laventuu,\nJa levitäikse kivityksen kuori\nAloille, joill' ol' ennen röykkelikkövuori\nTai suo, tai jäyhä luonto muu.\n\nKas korkeutta kiviroukkioiden\nJa hiekkaläjäin laajuutta,\nJa laumaa katso kadunlaskijoiden:\nOn kirjopaita päällä roimahousuloiden\nJa housut saapasvarsissa.\n\nSulasta armost' työnsä meille myövät\n-- Markoista -- taiturimme nää:\nHe kivistämme limppujansa lyövät,\nJa limppunsa he tosin kyllä itse syövät,\nMut kivet omiksemme jää.\n\n1885.\n\n\n\n\nSieniä ja sekamelskaa.\n\n\nKun astuin \"väntsaliin\", taas hauskan parin näin:\nHämeestä herrasmies, jok' oli mulle tuttu,\nPuhuttel' outoa, ku, selin minuun päin,\nPiteli hinkkiä: siin' oli pieniä\nSantarmilt' ostetuit' oravisieniä.\nHänellä yllähän ol' pitkä musta nuttu,\nJa hattu päässänsä leveälierinen;\nKun katsoin tarkempaan, niin alta lierien\nAlaspäin pyrkivän ylitse kauluksen\nHiustulvan tuuheen näin; mut suomeks sujui juttu:\n\n_Herrasmies Hämeestä_:\n\nNo, eikös naukkua?\n\n_Sieniherra_:\n\n                        Mie, kiitoksii, en juo:\nRakastain rahvasta oon njiistä kieldäydynnä;\nEn njiin oo tunnotoin kuin Suomen papit nuo,\nKutk' ei oo kansoaan eig' aigoans' älynneet,\nVoan piispan hourehet hyväksyin hälynneet;[9]\nMeist' on jo monjigi viinasta jeäksiyvynnä.\n\n(Nyt tuttu näki mun:)\n\n_Herrasmies Hämeestä_:\n\n                           Päivää, saan esittää:\nKirkherra Gribakof ja herra Jännes.\n\n_Sieniherra_:\n\n                                Ää!\n\n_Minä_:\n\nPuhutte Suomea jo niinkuin Venäjää.\n\n_Sieniherra_:\n\nMie Suomess' oongi\n\n_Asemamies_:\n\n          Juna lähtee!\n\n_Sieniherra_:\n\n                      Syndynynnä.\n\n1885.\n\n\n\n\nSuomesta Ruotsiin.\n\n\nKitkat katkat\nPitkät matkat\nKeravalta Porvooseen,\nAhtahassa\nKarsinassa\nAika kuluu verkalleen.\n\nPikku \"jäärä\"\nMatkan määrää\nPiipitellen ilmaisee;\nNikulassa,\nMarttilassa,\nHinthaarassa viipyilee.\n\nIlma himee,\nPilvi pimee\nPeittää taivaan, tantereen;\nKitkat katkat\nPitkät matkat\nKeravalta Porvooseen.\n\n1885.\n\n\n\n\nElma rouva.\n\n\nKeväinen tuuli tuoksusi\nKesäinen lämmin läikähti,\nVaikk' oli kylmä, synkkä syys,\nKun matkan päähän tultuani\nTul' Elma rouva vastahani\nJa luoksensa mun pyys.\n\nJa siellä, hänen kodissaan\nKuink' aika lensi sukkelaan,\nKuink' oli hetket herttaisat:\nHän vilpas ompi Suomen vaimo,\nJa Suomen mies on miehens' aimo,\nJa lapset reippahat!\n\nNiin, joka perhe pienonen,\nMiss' suusta säätyvaimosen\nSoi Suomen kielen kauneus:\nOn pilke pimeimmässä yössä,\nOn solki Väinämöisen vyössä,\nOn Suomen linnoitus.\n\n1889.\n\n\n\n\n\nV.\n\nYHTÄ TOISTA.\n\n\n\n\nLapsen rukous.\n\n      Gud, som hafver barnen kär.\n\n\nPimeässä peljäten\nYksinäni astelen\nMetsätieltä eksyneenä,\nLasna kymmenvuotisena.\n\nTuuli tuima puhaltaa,\nJäiset raidat rasahtaa,\nMusta varjo liikkuu tuolla:\nSusi ulvoo mäntysuolla.\n\nYksi pilkkii tähti vain\nHaljenteesta hattarain,\nSiihen siirtyy katseheni,\nSanat saapuu huulilleni:\n\n\"Isä lasten armias,\"\n\"Kaitse mua, pienoistasi\"\n\"Vaikka kunne kulkenenki,\"\n\"Turvanain on Herran henki.\"\n\nTähtitaivas selkesi,\nÖiset hirmut hälveni,\nKohta silmiäni kohti\nKodin valkeat jo hohti.\n\n1871.\n\n\n\n\nUskovainen.\n\n\nUlos aattehin uhkein kuljin\nSulolaaksosta lapsuuteni.\nPian rinnast' uskonki suljin,\nEmo armas! sun neuvomasi.\n\nMinä järkeni vuorehen luottain\nFilosofian lähtehen hain.\nSiit', arvelin, mieltäni juottain\nSelon maasta ja taivaasta sain.\n\nMut ei kauvas se kallio kanna,\nJären vuor' sai horjumahan;\nElon vettä ei lähde se anna,\nJanon jätti se polttelevan.\n\nTuli kauhuni mun, kuni miehen,\nPimeässä jok' eksyen käy,\nKun tul' äkkiä jyrkkämä tiehen,\nSyvä, synkkä, jon pohja ei näy.\n\nEpätoivo jo valtasi mielen',\nJa se myötähän muutakin toi:\nOlin syntien orja, ja kielen'\nKatumusta vain huoata voi.\n\nTulin, kaivaten armoa Herran,\nEmon' uskoa muistelemaan:\nTykö Luojani taas tulin kerran\nRukoellen -- ja lohtua saan.\n\nKun hän hiljaa rintahan' astuu,\nSydän riemusta sykkimähän!\nJa mun mieleni kuihtunut kastuu\nLäpivirvoten lähteessään.\n\nElo uus minuss' uhkuta alkaa,\nElo uusi ja toivokin uus,\nEikä kiedo sen siipeä, jalkaa\nSide Kalman, ei kuolevaisuus.\n\nYli yöhisen Tuonelan lentää\nValon valtahan toivoni tuo,\nEikä tyydy se, ennenkuin entää\nIankaikkisen Jesuksen luo.\n\n1870.\n\n\n\n\nEräälle ystävälle.\n\n\nSä vieno Eino veikkonen,\nOpetuslapsi Jesuksen,\nSinulla harhatoin on ohja\nJa Sull' on horjumatoin pohja:\nSä olet onnen mies!\n\nJos kuinkin vaihees muutteleis,\nJos maisen onnes turma veis,\nJos syömmenverta vuotais haavas:\nIjäisen kruunun tiedät saavas,\nSä kuolematoin oot!\n\nJa onnen tuotit muillekin:\nJaloilleen autoit juomarin\nJa sairaita Sa oppielit\nJa kuolevia lohduttelit\nSanalla Herrasi.\n\nElämäs, oppis, uskosi\nJumalan luokse johteli\nUsean mielen horjuvaisen,\nUsean mailman-matkalaisen:\nSä olet suola maan!\n\n1889.\n\n\n\n\nKeisarin tulenta.\n\n(Nälkävuoden muisto.)\n\n\nMaaliskuun raitis päivä on tuskin noussut yövuoteeltaan ja koreilee\nvielä rusottavalla aamuvaipallansa; hanki kannattaa. Otan sukset\njalkaani, pyssyn viskaan olalleni. Kaikkialla on mäkiä ja kinoksia\nviljalta, mutta tuolla Huunukan harjulla, Impiniemen tutkamessa teiret\nkukertaa, pyyt pyrähtelevät. -- Sinne läksin. Koivut olivat yltänsä\nvalkoisessa huuteessa, ja silloin tällöin pujahteli niiden alta yhtä\nvalkea jänis levostaan pakoon. Mäkien alla näkyi Laatokka avarana,\ntasaisena lumikenttänä.\n\nMikäpä tuolla kaukana näkyy? Onko se peuraparvi, joka pyrkii Töysän\nsaareen etsien suojaa ja ravintoa, vai lienee nälkäinen susilauma? Ei\nole peuroja eikä susia: ihmisiä on pitkä jono, Impilahdesta lähteneitä.\nNyt nousevat saareen ja kiirehtivät pieneen asumattomaan mökkiin, jonka\nkalastajat ovat rannalle rakentaneet. -- Minä hiihdin sinne heidän\njälkeensä, tiedustelemaan, minne heillä matka ja mikä toimena.\n\nMökki oli saatu asuttavaksi; vilpas tuli paloi kiukaassa ja valaisi\npirtin sisustan. Mutta mikäpä siinä oli nähtävänä? Nälästyneitä,\nryysyisiä vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka keskenänsä riitelivät\nparaimmista paikoista ja paloista. Jo olin kääntyä pois tästä sydäntä\nkouristavasta näöstä, kun huomasin harmaapartaisen arvokkaannäköisen\nukon, jonka tunsin vanhaksi Kuikaksi. Kaikki äänet vaikenivat, kun\nvanhus loihe laulamaan:\n\n      \"Tuiki turvamme Jumala,\n      Isä ihmisten ikuinen,\n      Kujerrusta kuule Kuikan,\n      Vaikerrusta vaivahisen!\n      Ota orvot turvihisi,\n      Vaippas alle vaipuvaiset,\n      Saata saarehen Valamon,\n      Päästä paikkahan pyhä'än! --\n      Huhu kuului Hunttilassa,\n      Sanoma Sumerjan suussa\n      Keisarimme kerkiävän,\n      Kulkevan kuningaskullan\n      Linnasta Nevan likeltä,\n      Kaupungista kaukaisesta\n      Manasterin mahtavaisen\n      Valamon on valkamoille\n      Kansoansa katsomahan,\n      Armottomi' auttamahan,\n      Tuskistansa tuike'ista\n      Vanhoja vapahtamahan.\n      Kauvan hänt' on kaivattuna,\n      Kaivattuna, kaihottuna,\n      Tosin häntä toivotahan,\n      Toivotahan, tarvitahan:\n      Laita lailla lentäväisen,\n      Tuomana merisen tuulen!\"\n\nHetken ääneti istuttuansa joukko taas alkoi valmistaita matkaan, yöksi\nluostariin päästäksensä. Minäkin kiirehdin kotiini.\n\nIllalla olin rauhassa, omassa huoneessani ja päivän rasituksista\nväsyneenä, mutta nukkua en kuitenkaan voinut. Merestäpäin syntynyt tuuli\noli kiihtynyt kiihtymistään ja puhui nyt, myrskynä ikkunoita\ntärisyttäen, minulle seuraavan tarinan:\n\n\"Minä tuulin pitkin avaraa jäätä, kun puolikymmentä virstaa Valamosta\ntapasin joukon ihmisiä ja heidän keskessään vanhan Kuikan; aijoin mennä\nystävällisesti heidän ohitsensa, mutta eivät kärsineet kylmää henkeäni,\nkun olivat väsymyksestä ja näljästä voimattomia. Siihen kaatui jäälle\nKuikka ynnä pari hänen kumppaliansa, ja sivuitse mennessäni kuulin vielä\nvanhuksen viimeiset sanat:\n\n      \"\"Herra kuuli Kuikan äänen,\n      Riutunehen ruikutuksen.\n      Tulit, kultainen kuningas,\n      Ko'istasi korkeasta,\n      Simasuu suloinen kuolo,\n      Tulit tuulen tuottamana\n      Vieäkses väsynehiä\n      Saattoas samonnehia\n      Tuskattomihin tupihin,\n      Aivan ailuettomihin:\n      Pysyväisehen pyhä'än\n      Tai vahan iki-ilohon.\"\"\n\n1868.\n\n\n\n\nKulta-unelma.\n\n(Vanhan miehen kertoma.)\n\n\nNäin unta lasna ollessani\nHopeeta, kultaa kokoovani,\nÄveriääksi paisuvain;\nJa kautta nuoruus-aikani\nMua kulta-unen' seurasi. --\nJo sainkin kullan oman,\nMut kullan kullattoman:\nRikasta neitt' en noudellut,\nEn Mammonaa ma muistanut,\nKun köyhän lemmittyni nain.\n\nJa nuorikkoni kanssa rinnoin\nMä nuorukaisen toivoin, innoin\nLevähtämättä työtä tein;\nJa työmme Luoja siunasi:\nMaa kasvoi, koti korkeni,\nJo kullan helkkeen kuulin,\nRikastuvain jo luulin --\nMut kerran kultaliekkeinä\nNous koti kohti taivasta:\nMaantielle jouduin joukkoinein.\n\nMutt' uudestaan ma toimeen tartuin,\nTaas uurastin ja taaskin vartuin\nJa työni hedelmät jo näin:\nNäin tähkäpäät jo täyttyneet,\nNäin laihon kultalainehet,\nRunsasta toivoin viljaa --\nMut hiipiellen hiljaa\nTul' halla yöllä pellollen',\nJa vaimoineni, lapsinen'\nTöin tuskin leipähän mä jäin.\n\nTok' jälleen toivoin, metsää kaadoin\nJa maata kuokin, suota raadoin,\nJa suosta löysin aartehen:\nNäin kullan kiillon mudassa\nJa aloin tuota huuhtoa --\nEn saanutkaan kuin multaa\nJa hiukan kiiltokultaa.\nEn rikkautta löynnytkään,\nVaan köyhyyttä jäin kärsimään. --\nJo petti uni kultainen!\n\nMut lapset kasvoi puutoksessa\nJa työssä, Herran nuhtehessa\nKuviksi äidin hurskahan;\nEik' eine heiltä loppunut,\nEik' enää Herra koetellut,\nVaan menestystä lasten\nNäin harmetessa hasten;\nJa toisiansa seuraten\nIsänmaan palveluksehen\nHe lähtevät jo maailmaan.\n\nHopeisna on jo partan', pääni,\nLähestymäss' on kultahääni,\nEik' arkussani kultaa näy;\nMut rikkautt' on rakkaus\nJa perheonnen kukoistus\nJa lapsieni kunto\nJa puhdas omatunto:\nEn muuta kultaa kaipaakaan,\nVaan kiitän Luojaa lahjoistaan --\nUnelmani jo toteen käy.\n\n1889.\n\n\n\n\nKoulunjohtajan malja.\n\n\nNiinkuin korkea kuus, vesakossa mi sorjana seisoo,\nJuuren juuttanut on Suomen maaemähän,\nRunkopa suora ja huolametoin päin taivoa täyttää,\nLatva se tuuhea on, leyhkeä-lehvähinen;\nEi sitä vuoren tuul' voi taivuttaa tahi taittaa,\nToukat, maan matoset juuria jäytele ei;\nVaikkapa huuteellaan hopeoiki sen oksia talvi,\nEi kado silloinkaan virttymätöin viheryys;\nNuorna se vanhana viel' yhä nuoria taimia suojaa,\nJotk' ovat ympäri sen taajana kasvanehet;\nPäivän paistoa lientävi vain, ei estele niiltä,\nIlmoa salpaa ei, myrskyjä murtavi vain,\nIhmenolapset myös, sen lehväin all' asuvaiset,\nKuusen tuon huminaa tarkkana kuuntelevat:\n\nNiin veli, ystävä Sie, joka seisot johtajanamme,\nNuor' oot, murtumatoin, vaikka jo harmeni pääs;\nVaivoja vanhuuden, väsymyst' et vielä Sä tunne,\nVuossata-neljännys vaikka jo vierinyt on\nSiitä kun tuimistui Sinuhun tuo taivahan Ukko,\nKun \"pedagoogiks\" Sun sai viha Juppiterin.\nNäet, kell' ystävinään on Apollo, Minerva ja Dike,\nHänt' ei haitata voi Juppiterin vihakaan;\nSullapa johtiminas _tosi_ on sekä _kauneus_, _oikeus_\nSiksipä aijan vuo ei Sua voittanut oo.\nOikea oot, kova et, vaan lempeä velttoudetta;\nLempeä kylvänyt oot, lempeä leikata saat.\nSuomea lempinyt oot, opetellut lapsia Suomen,\nSuomi se määränäs on, voimas on _inhimisyys_.\nKauvan siis eläös, suvun uuden nousua nähkös,\nJossa jo yhtyvä on Suomen mieli ja kiel'!\n\n18 28/4 83.\n\n\n\n\nY. K:lle.\n\n(Sähkösanoma.)\n\n\nUuden valkeuden Sinä loit tään maan takavuosiin;\nKirkkaamp' on nykysyys, loistaen soihtusi Sun;\nKauttasi koittava on myös vastaisuus valosampi;\nItse Sä työstäsi saat kansasi rakkauden.\n\n18 23/4 87.\n\n\n\n\nEräälle naiskirjailijalle.\n\n(Ruusun muassa.)\n\n\nNiinkuni kukkasvars, täys umppuja, puhkeamallaan,\nSuomen on kirjallisuus, Sunkin hoitelemas.\nKukkien hoitajatar! Ota tääkin lempesi huomaan:\nKohta se kastamanas työntyvi tuoksuamaan!\n\n18 15/5 87.\n\n\n\n\nInhuuden ihantelijalle.\n\n\nSä kolme synnyinlahjaa suurta sait:\nSait tietoniekan silmän salamoivan\nSyvälle ihmissieluun nähdäkses,\nJa maalarin sait siveltimen oivan\nKuvaillas kauneutta kansalles,\nJa laulajan sait äänen kauvas soivan\nJumalan kunniata julistaas --\nMut kuink' oot käyttänynnä lahjojas?\n\nTahallas tallaat kauneuden lait,\nRumuuden katsot esiin kaikenlaisen,\nJa kilvoin kanssa juopporenttujen\nSä päästät rahjus-äänen raakamaisen,\nJa siveltimes aine mieluinen\nOn inha kuva naisen lankeevaisen,\nJon verhoat vain hoikin viivasin\nTai hameryysyin läpikuultavin.\n\nSä varjopuolet kansastasi haet:\nNäet maasi vaimot valapattureiksi\nTai veltoiks, joill' ei voimaa, kuntoa,\nKuvailet maasi miehet perkeleiksi\nTai sortajiksi ilman tuntoa,\nJa maasi kodit laulat helveteiksi!\nPahuuden valtaan vaivut yhtenään,\nEt jumaluutta näytä missäkään.\n\nJo lakkaa laulamasta, ole vait!\nJo karsastunut katsehesi peitä!\nJa saastutettu siveltimes tuo\nKäsihin toisiin, puhtaampihin heitä,\nTai käänny polvillasi Luojan luo!\nKenties hän viel' ei armoansa eitä,\nKenties sun tahraamias lahjojaan\nHän vieläkin vois käyttää aseinaan.\n\n1889.\n\n\n\n\nHäädistikhoni.\n\n(Sähkösanoma.)\n\n\nOnnea nautiten ain' eläötten Leila ja Atle;\nUsko ja toivo ja lemp' elköhöt eksykö pois!\n\n1883.\n\n\n\n\nKaarlo Blomstedt'in hautaseppeleeseen.\n\n\nOivalle \"Opettajalle\",\nKultasuulle kumppanille,\nRahvahan rakastajalle,\nSuomen suoralle pojalle.\n\n1888.\n\n\n\n\nHautauslaulu.\n\n(Tsheremissiläisen aiheen mukaan.)\n\n\nNousee taivahan laellen hattarat harmaat,\nPeittyy pilvehen päivän katsehet armaat,\nMyrskyt riehuvat, vait on lintujen kieli,\nSateet syöksyvät, synkk' on ihmenon mieli:\nAurinkoiseni eestä haihdu jo, häivä,\nIlman kansi jo seestä, päästä jo päivä\nTaas yli maiden ja metsien loistelemaan!\n\nKalman lautojen all' on ainoa kulta,\nLautain päälle jo luotiin muikea multa,\nRiehuilee sydämessän' kaihoni myrskyt,\nKyynel vierevi, kuuluu itkuni tyrskyt:\nAnna saalihis jälleen, aukene, hauta!\nNouse, muikea multa! Laukene, lauta,\nEttä mä kultani kasvoja katsoa saan!\n\n\n\n\nPihlajanmarjat.\n\n\nMetsäss' seisovi mullen mieluhinen\n             pihlaja sorja,\nJuuret kiinsi se Suomen tanterehen,\n             latva sen norja\nHuojuin pyrkielee päin tai vähäsen\n             korkoamaan,\nEik' ole puu tuo ainoankaan\n             tarhurin orja.\n\nKevään tultua taas kun kostuen maa\n             nestehen suopi,\nUuden ain' elon-innon pihlaja saa,\n             voimoa juopi,\nRintaa maan imiellen uhkuavaa;\n             karttuvi syy\nRunkohon uus, puu lehteytyy,\n             kukkia tuopi.\n\nNiihin kun kesäpäivän koskevi suu,\n             ruskovat marjat,\nKohdakkoin punanaan on yltähän puu;\n             lintujen karjat\nKilvoin pihlajan ääreen parveutuu,\n             terttuja syö;\nMarjoja maistain leikkiä lyö\n             lapsien sarjat.\n\nSyyskin vaikka jo saa, vaikk' inkuvi säät\n             maall' avaralla,\nNoit' ei marjoja haittaa huutehet, jäät,\n             ei pane halla:\nKylmäin vasta ne täysin kypsenevät,\n             konsa jo on\nKultaiset lehdet pihlajikon\n             jäätehen alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin myös olkohot myöhään raikahuneen\n             lauluni teelmät,\nMaallein joita ma nöyräst' tarjoelen,\n             virtteni veelmät,\nJoihin koottuna kaikk' on rakkauten':\n             syntymämaan\nNuoriso käyköön poimimahan\n             hintelät heelmät!\n\n1889.\n\n\n\n\n\nVI.\n\nKÄÄNNÖKSIÄ.\n\n\n\n\nEesti mä oon.\n\n(M. J. Eisen.)\n\n\nEesti mä oon sekä Eestiksi jään,\nKunnekka kalma mun peittävi pään'\nEestiksi Luoja mun syntyä antoi,\nEestiksi äiti mun ilmoille kantoi,\nEestiksi ruokki mun äitini rinta,\nEestinä astelin taattolan pintaa,\nEesti mä oon sekä Eestiksi jään,\nKunnekka kalma mun peittävi pään'\n\nEesti mä oon sekä Eestiksi jään,\nKunnekka kalma mun peittävi pään'.\nEestien henkeä suoneni tykkii,\nEestien verta mun syömmeni sykkii,\nEestien kieli mun suustani raikuu,\nEestien miel' läpi aivoni kaikuu.\nEesti mä oon sekä Eestiksi jään,\nKunnekka kalma mun peittävi pään'.\n\nEesti mä oon sekä Eestiksi jään,\nKunnekka kalma mun peittävi pään'.\nTää nimi Eesti on auvoni oiva,\nLempeni leima ja yllyke voiva;\nVaikk' olis tarjona kulta ja maine,\nEn nimeäin tätä kiellä mä vainen.\nEesti mä oon sekä Eestiksi jään,\nKunnekka kalma mun peittävi pään'.\n\nEesti mä oon sekä Eestiksi jään,\nKunnekka kalma mun peittävi pään.\nKantaen Eestien onnettomuutta,\nSuojaten Eestien onnea uutta\nEestien kanssa ma riemuan, huolen,\nEestien eestä mä hengin ja kuolen.\nEesti mä oon sekä Eestiksi jään,\nKunnekka kalma mun peittävi pään'.\n\n\n\n\nJäänlähtö Kääpän joesta.\n\n(A. Piirikivi.)\n\n\nKauvan kattoi rantoasi\nLunten laajat peittehet,\nKauvan kietoi aaltojasi\nJäiden kylmät kytkyet.\nUsein päälle peittehesi\nUhkuit, hanget hautoen,\nMut sait kelpo harteillesi\nKatteen kaksinkertaisen.\nValtoas on vaimennellut\nTalvi, vanha vainomies.\nOotko suotta ponnistellut,\nSuotta mereen käynyt ties?\n\nUkko pilvivaippahansa\nKätkee armaan auringon;\nTuul' vie pilvet helmassansa\nHajalleen ja roukkohon.\nUkon ään' käy korkealla,\nPilvist' ampuu Pitkäinen.\nMaassa hirmu-hirnunnalla\nKulkee myrsky raivoten,\nPaljon turmaa aikaan saapi,\nSade maahan virtoaapi.\n\nPuro pieni lainehtiipi,\nMäeltä rientää notkoon päin;\nLäpi tien ja maan se hiipii,\nKääpän puoleen käännähtäin.\nTuuli vinkuu,\nLumi sinkuu,\nOksat ohkaa,\nVeet ne vohkaa\nTäyttäin Kääpän tupo tulvilleen:\nVesi nousee valkovaahtoineen.\n\nKauvas kuuluu Kääpän roiske,\nVetten loiske,\nJäiden jyske,\nRantain ryske:\nJää jo lohkee -- lohkee lähtien!\nHuimast' huudan sille riemuiten:\nRiennä, lennä,\nJoesta ennä,\nKahle lauhain lainehien,\nKate kaunorantasien!\nPauvanne kun pauhoaa,\nVoiman, voiton Kääppä saa.\n\nNiin sun kylmän kahlehista\nKevät päästi kaunoinen;\nLäpi surun sulkusista\nJouduit riemujuhlallen.\nNyt sä uhkut uusin toimin,\nNouset vapauden voimin,\nRannan hanget hajoovat,\nVetten vaahtoon vajoovat.\nNouse, mutta muista taas:\nÄyrään all' on armas maas!\n\nÄärihinsä astuu hyrsky,\nLaine heittää loiskunnan,\nMöyryynnästä taukoo myrsky?\nPäivyt paistaa rauhaisaan.\nKas, mi tuolla veessä väikkyy\nKaikuvasti kalskaten?\nKalevaisten kalpa läikkyy\nLäpi laineen hiljaisen.\n\n\n\n\nSyksyiset mietteet.\n\n(L. Koidula.)\n\n\nKoivun latvasta jo lankee lehti,\nKylmä tuul' käy yli kesannon, --\nIltakellon viime lyönnit kaikuu,\nVaijenneet jo riemun äänet on.\n\nArmas päivyt, ootko uupununna?\nVaivoin päätäs yllä kantelet;\nSurullisna katsot lapsiasi,\nJoit' on syksyn myrskyt riistäneet.\n\nPilvet korkeell' yli merten, maiden\nLiitelee kuin pelvon ajamat;\nKurkein huudot kaikuu kaipaellen,\nKotiin päin nuo lentää oikovat.\n\nKotiin päin! Oi koti -- sana armas!\nSydän kärsiös! Jo sinunkin\nLäsn' on lähtöaikas, sillä Herra\nViimein kutsuu sunkin kotihin.\n\n\n\n\nVieraalla maalla.\n\n(Viron kielestä.)\n\n\nYksinäin, yksinäin\nTäytyi pois mun rientämäin!\nSilmän' täyttää kyynel karmas,\nLoitos jäi mun maani armas,\nKauvas kaunis Synnyinmaan'!\n\nSynnyinmaan', synnyinmaan'!\nKonsa taas sun nähdä saan?\nKonsa kumpus mulle loistaa,\nHelmas hellä huolen poistaa\nKaipaavalta kyynelin?\n\nKyynelin, kyynelin\nVierahissa kuljeksin!\nÄidinkiel' ei täällä kaiju,\nHuuliltain ei laulu raiju:\nKaukana on äidinkiel'!\n\nÄidinkiel', äidinkiel'!\nLemmekäs kuin äidin miel'!\nVieras kiel' on outo, vento,\nTuosta taukos laulun lento,\nVieras ään' on lemmetön!\n\nPohjolain, pohjolain!\nSiell' on hauska kulkeain!\nSiellä laulut vienot liikkuu,\nKukkaumput siellä kiikkuu\nPäällä niittyin loistavain!\n\n\n\n\nSatakieli.\n\n(Mordvalainen kansanlaulu.)\n\n\nMinä lintunen satakielinen\nRusorintainen, kupukaunoinen.\nPesän laatisin tarhaan rikkahan,\nAlle katoksen, päälle ortisen;\nMutta sielläkin minä varajan:\nPojat pienoset kisakiihkoiset\nPesän rikkovat, kesän hukkaavat.\n\nMinä lintunen satakielinen,\nRusorintainen, kupukaunoinen,\nPesän laatisin köyhän tanhuaan,\nAlle katoksen, päälle ortisen;\nMutta sielläkin minä varajan:\nKatos kaatuvi, pesä rikkoutuu,\nPesä rikkoutuu, kesä hukkautuu.\n\nMinä lintunen satakielinen,\nRusorintainen, kupukaunoinen,\nPesän laatisin valtavainioon,\nValtavainioon, pellon pientaroon;\nMutta sielläkin minä pelkäisin\nKyntöpoikoa pölypaitoa:\nPesän rikkoisi, kesän hukkaisi.\n\nMinä lintunen satakielinen,\nRusorintainen, kupukaunoinen,\nPesän laatisin nurminiitulle,\nNurminiitulle viherjäiselle;\nMutta sielläkin minä pelkäisin\nNiittopoikoa valkopaitoa:\nPesän rikkoisi, kesän hukkaisi.\n\n\n\n\nJulistus.\n\n(M. Vörösmarty.)\n\n\nJärkähtämättä palvellos,\nMagyari, maatasi!\nSe kehtos on, se hautanas\nSun kerran kätkevi.\n\nTään ainoon paikan päällä maan\nSoi sulle sallimus;\nTäss' elää, kuolla täytyy sun,\nTul' onni, onnettuus.\n\nSit' isäis hurmein kasteli\nJo vuostuhantinen\nJa nimin suurin, kallehin\nPyhäksi vihki sen.\n\nTäss' eestä maansa sotivat\nNuot urhoot Árpád'in;\nTäss' orjan kahleet katkesi\nTarmosta Hunyad'in.\n\nVapaus! Tässä kannettiin\nVeristä lippuas,\nJa tässä parhaat miehemme\nLoputon vaino kaas.\n\nMut kansa kaikki koettanut,\nNää vaivat nähdessään,\nJos harventuikin, murru ei,\nRohkeena soi sen ään':\n\n\"Eloa vaatii kärsimys\"\n\"Tää tuhatvuotinen,\"\n\"Eloa, taikka kuolemaa!\"\nNiin lausuu mailmallen.\n\nTurhaanko syömmet kaikki nuo\nVert' oisi vuodelleet,\nJa kelpo rinnat tuskiinsa\nMaans' eestä riutuneet!\n\nJa jäiskö järki, jäntevyys\nJa tahto tahraton\nKirouksen alle kitumaan?\nSe mahdotonta on.\n\nViel' aika tulee parempi,\nSen tulla täytyykin,\nJot' anoo kansa harrasna\nSuin sadointuhansin.\n\nTai tulee kuolo verraton,\nJos tulla täytyy sen,\nJolloinka hautajaisissa\nMaa kaikk' on hurmeinen.\n\nJa haudallen tään heimomme\nKaikk' kansat saapuvat,\nJa kyyneleitä vuodattaa\nMurheesta miljoonat.\n\nJärkähtämättä palvellos,\nMagyari, maatasi!\nSe kantoi sun, ja sortuissaan\nPoveens' sun kätkevi.\n\nTään ainoon paikan päällä maan\nSoi sulle sallimus;\nTäss' elää, kuolla täytyy sun,\nTul' onni, onnettuus.\n\n\n\n\nMäärä kävi väärään.\n\n(A. Petöfi.)\n\n\nMä pitkin tietä kotiinpäin\nTuot' aina aattelin,\nKuink' ammoin nähtyä äitiäin\nMä tervehyttäisin:\n\n\"Mit' armasta ja kaunista\"\n\"Sanoa keksinkään,\"\n\"Kun mulle kallis kantaja\"\n\"Levittää syliään?\"\n\nJa määräti mun mielehen'\nTul' lauseet armaimmat; --\nMutt' aika tuntui tauvonneen,\nVaikk' kiiti rattahat.\n\nJo riensin pikku kammioon,\nLens' äiti vastahan' --\nHuul' huulta vasten ... vaiti oon,\nKuin marja varressaan.\n\n\n\n\nAgnes.\n\n(J. Arany.)\n\n\nVirran reunall' Agnes nuori\nHurstiansa huhtoo, huhtoo;\nValkoliinaa, hurmehista\nVirta vuolas tempoo, ruhtoo.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nKylän lapset sinne kertyy:\n\"Miksi, Agnes, huhdot tuota?\" --\n\"Vait, tais verta kananpoijan\n\"Aivinaiseen hurstiin vuotaa.\"\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nSinne rientää naapur'naiset:\n\"Missä miehes, teeppäs selko?\" --\n\"Tuolla nukkuu huonehessa,\"\n\"Elkää, armaat, nostatelko!\"\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nSaapuu lain mies: \"Vankilahan\n\"Joudu, Agnes, rautaan nilkka!\" --\n\"Voi, en jouda, täytyy pestä\n\"Hurstistani hurmepilkka!\"\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nSyv' on tyrmä: säde kaita\nSynkeyttä sen ei voita;\nSäde pien' on tyrmän päivä,\nYö sen täynn' on hirmuloita.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nAgnes parka päiväkaudet\nPäivää kohti tirkistääpi, --\nValon saa vain toinen silmä,\nYöhön mustaan toinen jääpi.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nPois kun kääntyy, ympärillään\nKarkeleepi aavekansa;\nJoll' ei tuot' ois valkeutta,\nPelkäis hullauntuvansa.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nMutta viimein, aijan tullen,\nTyrmän uksi aukeneepi:\nAgnes eteen oikeuden\nAsun mukaan asteleepi.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nPukuansa järjestääpi,\nHuivihinsa kääntää huolen,\nTukan suorii, jott' ei luultais\nOlevaksi mielipuolen.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nPöydän vihreen ympärillä\nOikeus on arvokkainen,\nSääliväiset kaikkein katseet,\nYksikään ei moittivainen.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\n\"Agneksein, mit' oot sa tehnyt?\"\n\"Julm' on kanne, synti suuri;\"\n\"Lempijäs, päärikollinen,\"\n\"Itse kantaa päälles juuri.\"\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\n\"Hän, sun miehes murhamiesi,\"\n\"Huomenna jo mestatahan;\"\n\"Vettä leipää sinä syöden,\"\n\"Iäkses jäät vankilahan.\"\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nYmpärilleen Agnes katsoo:\nOnko järkens' ennallansa?\nSanan kuulee, ymmärtääkin,\nEi siis viel' oo suunniltansa.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nMut min kuuli miehestänsä,\nTuntuu oudon-ilkeällen;\nSe vain selvää, ett'ei suoda\nHänen mennä kotiin jälleen.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nTuosta kyynel vieremähän,\nNiinkuin kaste liljaselta,\nTaikka niinkuin vierähtävät\nVesihelmet joutsenelta.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\n\"Hyvät miehet, suuret herrat,\"\n\"Päästäkää jo Herran tähden!\"\n\"Koissa mull' on kiire suuri,\"\n\"En voi jäädä, sinne lähden.\"\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\n\"Purskui hurme hurstilleni,\"\n\"Sen mä poijes huhdaltaisin!\"\n\"Jos tuo pilkku hurstiin jäisi,\"\n\"Kunne kurja silloin saisin!\"\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nSilmät yhtyy tuomaritten\nValituksen kuultuansa.\nKaikk' on hiljaa. Suut on vaiti,\nÄänestävät katseillansa.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\n\"Kotiis lähde. Huhdo pilkku\"\n\"Hurstistasi tahratusta;\"\n\"Kotiis lähde. Luoja suokoon\"\n\"Siihen voimaa, armahdusta.\"\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nSiitä virran reunall' Agnes\nHurstiansa taaskin huhtoo;\nValkoliinaa, tahratonta\nVirta vuolas tempoo, ruhtoo.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nVeri poiss' on hurstisesta,\nLiina puhdas, mutta turhaan:\nAgnes vielä verta näkee,\nNiinkuin tuolloin yönä murhan.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nAamust' yöhön Agnes seisoo\nVe'essä poukkutuolinensa:\nMurtuu varjons' aallokossa,\nTuul' vie hapset hajallensa.\n   Oi laupias Isä armahda!\n\nKuutam'-öinä kirkkahina,\nVirran väreen välkkyellen,\nKarttu valkee kauvas loistaa\nPontevasti poukutellen.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nTyötä kestää kesät talvet,\nVuosi vuodelt' yhtä lyytä;\nPäivä paahtaa posket hienot,\nJalat pienet kylmä hyytää.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nTukka, ennen kaarneen-karva,\nHapsittain käy harmajaksi;\nRypyt muuttaa kasvot kauniit\nIrvinaamaks inhoisaksi.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\nVirran reunall' Agnes muori\nRyysyänsä huhtoo, huhtoo, --\nValkohurstin repaleita\nVirta hurja tempoo, ruhtoo.\n   Oi laupias Isä, armahda!\n\n\n\n\nBor ritari.\n\n(J. Arany.)\n\n\nPäivä pilviin piil', on ilta;\nUsmaan uupuu laakso, vuori,\nRitar' lausuu ratsahilta:\n\"Terveeks jää, mun impen' nuori!\"\n\nUsmaan uupuu laakso, vuori,\nTuuli puita ryskyttääpi.\n\"Terveeks jää, mun impen' nuori!\"\nRitar' rientää, kulta jääpi.\n\nTuuli puita ryskyttääpi,\nLeivo[10] pieni tietä astuu.\nRitar' rientää, kulta jääpi,\nMurheest' immen silmä kastuu.\n\nLeivo pieni tietä astuu:\nKunne matka kiurukoisen?\nMurheest' immen silmä kastuu:\nIsä määräs sulhon toisen.\n\nKunne matka kiurukoisen?\nMetsä öinen huokaileepi.\nIsä määräs sulhon toisen:\nImpi häitä pakeneepi.\n\nMetsä öinen huokaileepi,\nSiinä liitää haamukansa.\nImpi häitä pakeneepi:\nRitar' noutaa armastansa.\n\nSiinä liitää haamukansa,\nTäyttäin korven kulmakkehen.\nRitar' noutaa armastansa,\nHaamu urhon kaatunehen.\n\nTäyttäin korven kulmakkehen\nVeisaa joukko tuonelainen.\n\"Haamu urhon kaatunehen,\"\n\"Sua seuraan, armahainen!\"\n\nVeisaa joukko tuonelainen,\nNuoteet lähtee liikkehille.\n\"Sua seuraan, armahainen!\"\n-- \"Pois sun vienkin vihkimille.\"\n\nNuoteet lähtee liikkehille,\nLuokse kirkon raunioiden.\n\"Pois sun vienkin vihkimille.\"\nAlttar' oottaa virtten soiden.\n\nLuokse kirkon raunioiden;\nKirkko loistaa ennallansa\nAlttar' oottaa virtten soiden,\nPappi vainaa asussansa.\n\nKirkko loistaa ennallansa,\nLamput palaa kuumotellen.\nPappi vainaa asussansa\nKädet liittää siunaellen.\n\nLamput loistaa kuumotellen, --\nMetsä synkk' on ulkopuolla.\nKädet liittää siunaellen;\nPoski kalvas morsiolla.\n\nMetsä synkk' on ulkopuolla,\nHuuhkain huutaa vuoristosta.\nPoski kalvas morsiolla --\nKuollut löyttiin rauniosta.\n\n\n\n\nToldi. Neljäs runo.\n\n(J. Arany.)\n\n\nNiilo Toldista, Unkarin keskiaikaisesta kansansankarista, on Arany,\nsäilyneiden tarujen perusteelle runoillut suuren trilogiian, joka\nluetaan hänen merkillisimpiin teoksiinsa. -- Selitykseksi mainittakoon\ntässä, että Niilo on myllynkiven kappaleen heittämällä surmannut erään\nvanhemman veljensä Yrjön juomatovereista ja häijyn Yrjön kostoa peljäten\nlähtenyt kotoansa pakoretkelle. Tällä matkalla hän viimein joutuu\nBudaan, voittaa siellä kaksintaistelussa mahdottoman ison ja väkevän\nTshekkiläisen, joka kauvan on pilkannut Unkarilaisia, ja saavuttaa siten\nkuninkaan suosion. -- Koittaren III vihosta löytää halullinen lukija\nmuutamia muitakin kääntämiäni runoja Toldista.\n\nNiinkuin hirvi haavoitettu,\nNuolen noutama urakko,\nKiitävi kivun pakosta\nKorven synkeän sylihin\nSekä lähtehen lähelle,\nKylmän lainehen kylylle,\nHaavallensa haukkimahan\nTuhatlatvan tutkaimia;\n\nVaanpa sinne saatuansa\nLähe on kaikki kuivillansa,\nEikä hän haavan hauteheksi\nTuhatlatvoja tapoa:\nRisutki hänt' on nipinynnä,\nKaikki karsinna karangot,\nJott' on raukka raukeampi\nPaljon ennistä pahemmin.\n\nNiinpä Niilokin pakeni,\nHartioilla huoli raskas,\nKu hänen kupehiansa\nKannuksinsa kaivelevi;\nNiinkuin hepo hinkalossa,\nJon päällä laki palavi,\nNiin hänellä heitteleksen\nSyän sykkien povessa.\n\n\"Kahilistoa\" käveli,\nOsasi \"Ojantohonki\",\nSiin' ei löytänyt sijoa,\nKuhun päätä painaltoa.\nTurhin tuotakin tavotti:\nYksin olla, itseksehen,\nEi vaan vammalle syämen\nLöyä lääkettä mitänä.\n\nJa kuin hukka, jonka hääti\nLammaspaimen laumastansa,\nNiin hän suurehen solahti\nKuivahan kahilasuohon:\nSiinäkin sopottelevi,\nJoka kaisla kuiskoavi:\nEi kukana ilman alla\nOle orvompi sinua.\n\nMätäs päätyi päänsä alle,\nKaislan sänki sängyksensä\nSekä yllensä sininen\nKansi taivahan katoksi,\nKunnes yhtyi yö pimeä,\nOtti alle siipiensä,\nPannen mustan palttinansa\nUroholle uutimeksi.\n\nJopa joutuvi unonen,\nSinne saapuvi simainen\nVälkkyvissä vaattehissa,\nPerhon lailla liihytellen,\nVaan ei vielä tohtinunna\nUron silmille aleta\nEnnen huomenen hämyä,\nAamukoiton alkamista.\n\nUnta sääkset säikytteli,\nKaislat pistävät pelotti,\nEnemmin peto pelotti\nKaisloissa kahahteleva;\nUni jo kaukoa kavahti\nVainomiehien melua,\nMutta kaikkia kovemmin\nToldin huolta haikeata.\n\nVaan kun valkoi aamu kaunis,\nPäivä koitti kirkkahasti,\nAlas istuihe itikka\nEikä kuulunut kumua:\nSilloin hiipi hiljallehen\nUni poian päälaelle,\nLevittäen lentimensä\nSen on silmälle kahelle.\n\nSiitä suuteli simansa,\nPojan huulille hunajan,\nYön varaksi vaalimansa\nUnikukkasen kuvusta;\nSe oli tenhon tarmollista\nUnen mairetta metoista,\nJotta tuosta Toldillenki\nVesi kielelle vetihe.\n\nVaan sitäki tuskan tuoja\nNälkä kalvava kaehti\nJa välehen valveutti\nTuon unesta aamuisesta;\nSitte poikoa patisti\nSekä roiski ruoskallahan,\nKunnes luhtoa kuleksi\nPitkittäin ja poikkipuolin.\n\nSiinä hän etsivi samoten\nLuhtalintujen pesiä,\nRannanraukujan, kajavan,\nSorsan, suokanan kotoja,\nAuki murteli asunnot,\nAitat tyynni tyhjenteli\nJa munilla kirjavilla\nNälän vaivoja vajenti.\n\nNälän näillä poistettua,\nHalun häättyä munilla,\nMieli läikkyi lainehina\nTuumissa tulevan aian:\nKunne kummalle menisi,\nMihin puuttua pitäisi?\nEi tieä tulinen sielu,\nKulle laskisi laulle.\n\nKyllä poies poikkeaisi,\nPian lähtisi pakohon,\nEllei eessä silmiensä\nArmas äitinsä olisi:\nSenp' on murhe murtaneisi,\nHuoli särkisi syämen,\nJos ei viesti vierähtäisi,\nSaisi poiasta sanoma.\n\nNäillä tuumin nääntelihe\nKolme päiveä kovoa,\nPäivänäpä kolmantena\nKaislat vieressä kahahti;\nSen sueksi arvelevi\nEikä kättänä kohota:\nEi ole muut kuin Yrjö yksin\nHukka hulmiva hänelle.\n\nSep' oli Pentti palkollinen,\nVanha orja uskollinen,\nJonk' on äiti jou'uttanut\nPojan etsohon emonen;\nNyt kovasti nyyhkyttäen\nNiilon kaulahan kavahti\nJa hänelle noin nimesi\nVähän aian oltuansa:\n\n\"Oi, kuin miekkonen osasin,\nLöysin sun, syänkäpyni!\nJo sua etsin yötä kolme\nPitkin suota suunnatonta,\nKatsellen joka kahilan,\nHajotellen heinikotkin,\nEnkä luullut löytäväni\nTänä päivänä enämpi\".\n\n\"Kuin elelet, poika kulta?\nEikö jo nälkä näännyttänyt?\nEikö syönehet sutoset,\nAron aution elävät?\nKatso, tässä konttiseni,\nOta, syö'ös onneksesi!\nSiin' on paistit, siinä vehnät,\nTaskumattikin mukana\".\n\nSiitä orja uskollinen\nPyyhki silmänsä pivolla,\nPivoapa pyyhkäisevi\nNukkavieru-nuttuhunsa;\nJo panihe polvillensa,\nLaski laukkunsa olalta\nSekä siitä järjestänsä\nKaikki kaivavi käsille.\n\nVielä pöyänkin varusti,\nVaikka vaan hätävaroiksi,\nPöyän laittoi laukustansa,\nKontinkannesta rakenti,\nSen päälle panevi paistin,\nViinileilin, vehnäisetki,\nKaunolla kahen omenan\nViimein valmisti veronsa.\n\nVeitsen etsivi esille,\nVarren tähtitäplikkähän,\nTuota Toldille taritsi,\nPani herransa pojalle:\nHänpä veitsellä hyvällä\nViilti vehnäiset paloiksi,\nSitte söi halukkahasti\nLeipeä lihan keralla.\n\nVoi iloa Pentin vanhan\nTuon on tuota katsellessa!\nMaistuvi makeammalle,\nKuin jos itse atrioisi;\nNiin hänellä leuka liikkui,\nKuin ois hänkin herkkuellut,\nJopa joskus kyynelytki\nRipsen harmajan hämärti.\n\nKunp' oli Toldi kyllin syönyt.\nNälän Niilo häätänynnä,\nSilloin orja uskollinen\nKaulan kiertävi Matilta:\nMatti kerran kiljahtavi,\nPunahurme purskahtavi,\nValui vanhuksen käsille,\nPäälle Pentin kämmenien.\n\nPentti viiniä punaista\nOtti onneksi isännän,\nKulausta kaksi, kolme,\nKielen vierehen valellen,\nSitten poialle putelin\nAntoi käellä oikealla,\nSuuta pyyhkien samassa,\nHuulta paian helmuksihin.\n\nViini viehätti tulinen\nMiehen vanhan mielihinsä,\nSittepä syän avoihe,\nSitte kielensä kerittyi!\nPakinan perusteheksi\nPani Niilon taaton taaton,\nKuin oli ollut aikoinahan\nHärkäpoikana hänellä;\n\nSitten siirtävi sanansa\nNiilon äitihin, isähän,\nVanhempahan veljehensä,\nNiinpä Niilohon lopulla;\nKuka tiesi, konsa oisi\nPuhevirta vierähtänyt,\nKuin ei Niilo noin olisi\nSanan virkkanut suruisen:\n\n\"Oi, kuin silma kuunnellessa\nTuiki läyläksi tulevi!\nHeretkös jo, heitä poies\nTuo pakina tuskallinen!\nMuinoin kiukoan kylessä,\nMaissin päitä riipiessä,\nÖisin kuunnellut ikäni,\nPuhettasi puhki polven\".\n\n\"Kuin monesti jo kuvasit\nTuota taaton urheutta!\nPian puoliyö lopetti\nJoka iltaman jutelmat;\nJa kuin sitten kauan kesti,\nKunnes uinota osasin!\nVasta aamun alkaessa\nSilmät ummistui unehen\".\n\n\"Ollut aika myös on mennyt,\nArmas aikani alennut;\nKirjan on lehti kääntynynnä,\nOnni poikennut pahanne:\nTuli työ, tapoin urohon,\nJou'uin pillan piilijäksi,\nOi, ken saattavi sanoa,\nKonsa tuosta kostunenki?\"\n\n\"Vaan ma luotan Luojahani,\nHeitän huoleni hänehen,\nKu on orvonkin isänä\nJa tukena turvattoman;\nEhkäpä vereni vielä\nHävyn huuhtovi minusta,\nJonka viljon veljyeni\nMulle surmaksi sukesi\".\n\n\"En ole siksi syntynynnä,\nSen jo tunnen ja tajuan,\nTässä sammakon tavalla\nKaislikoissa kykkimähän;\nEnkä orjaksi ylennyt,\nHärkien hätyyttäjäksi,\nKasakaks' en kasvanunna,\nMieron heinämies rukaksi\".\n\n\"Nyt vain tuota tässä vuotan,\nJotta joutuisi hämärä,\nIllan tullen ihmisetki\nMailta kääntyisi kotihin;\nSitten täältä pois pakenen,\nSaan maailman markkinoille,\nEtt' ei tuone tuulikana\nTeille tietoa minusta\".\n\nPenttipä puhetta tuota\nYlen äijälti apeutui,\nHänen on surku herraansa,\nKun nyt lähtevi kululle;\nKauan istui äänetönnä,\nPian itkuhun puheten,\nSekä kynsin kenkähänsä\nRistilöitä riimustellen.\n\nViimeinpä sanoihin saapi,\nAivan nöyrästi anovi,\nEtt' ei Niilo närkästyisi,\nNuori herra harmistuisi,\nHänpä huiman hankkeheksi\nTuota tuumoa näkevi,\nJotta piilijän jälille\nRupeaisi noin rutosti.\n\n\"Näätsen, nuori herraseni,\nViikon puolen viivyttyä\nTaaskin Yrjänä isäntä\nPois palannevi Budahan:\nSilloin ollehet asiat\nUnehesen uppoavat,\nJa kuin pikkuinen kuningas\nOot oleva näillä mailla\".\n\n\"Ethän hennonne hylätä\nKelpo käskylaisiäsi,\nKutka kuin omoa lasta\nNiin suaitsemme sinua?\nKuin härätki hylkeäisit,\n\"Hatasarven\" ja \"Kukanki\",\nJoien ei kaltaista kohata\nMaan kaheksan markkinoilla\"?\n\n\"Kuinka kaikki hylkeäisit\nHilpeät huvittelusi?\nKuka myllyhyn menisi,\nKaksi säkkiä selässä?\nKen kivet kohotteleisi\nKäsivartensa varassa\nMyllypoikien peloksi,\nHaitukkojen hämmästellä?\"\n\n\"Elä poikani pakene,\nEllös kauaksi karatko,\nKatkeraksi kaipu'uksi\nKoko Suurelle-kylälle;\nEllös herratta hylätkö\nToldin vanhoa taloa\nEläkä anna äitiäsi\nSurun saattoa Manalle\".\n\nRenki noin rukoelevi,\nVaan ei tuosta toinen huoli;\nSilloin tällöin päätä puisti,\nKons' ei suostunut sanoihin,\nKunpa ennätti emosta\nVanhus virkkoa sanasen,\nKiven sillä kierittävi\nPoialle syämen päälle.\n\nKotvan katsoi huokaellen\nKaisloja kahisevia,\nVaan ei vastannut mitänä\nPakinahan palkkalaisen;\nSinnes tuossa tuijotteli\nKaisloja kahisevia,\nKunnes kyynel suuri, lämmin\nSilmän ripsihin rupesi.\n\nNiilo niinkuin pyyhkäiseisi\nHikihernehen otsasta,\nNiin pivolla pyyhkäisevi\nKumman kuokkavierahansa:\nKyynel maahan kierieli\nPitkin pikkusormeansa,\nNiilopa kohti kääntyneenä\nSanan virkkoi vanhukselle:\n\n\"Vieös viesti, Pentti kulta,\nSaata äitille sanoma:\nNyt on Niilon onnen tähti\nSurupilven peittelemä,\nEi nyt poikoa näkyne\nEikä kuulu kotvallana\nMainehens' on maahan pantu,\nKuin olisi kuollehena\".\n\n\"Vaan ei kuole kuitenkana,\nEikä vaivu vainajihin,\nNiin vain on, kuin konsa miesi\nVaipui valhekuolemahan:\nSe kun aian oltuansa\nHeräjävi hurmiosta,\nIhmiset imehtelevät,\nKummat kuuluvi hänestä\".\n\n\"Minustakin moinen viesti\nVielä hälle vierähtävi,\nKuta lapset kuullessansa\nImijätkin ihmehtivät,\nSilloinpa särähtänevi\nSielu armahan emoni,\nKunpa ei pakahtuneisi\nSyän suuresta ilosta.\"\n\nToldi tuon sanoa käski.\nSilloin orja uskollinen\nViinilaskun laukkuhunsa\nTyhjän työntävi takaisin,\nVeitsen tähtitäplikkähän\nHyvin pyyhki puhtahaksi\nSekä rasvariepusenki\nKääri tarkasti kokohon.\n\nSitten kontin kaikkinensa\nOtti toiselle olalle\nJa hyvästi heitettyä\nJalat matkahan järesti:\nJalka käski, toinen kielsi,\nKatse taakse kääntelihe,\nViimein teitä tiettömiä\nKautta kaislikon katosi.\n\n\n\n\nVanhan Aaron kaupunginmatka.\n\n(Ote Runeberg'in Hirvenhiihtäjien 7:nnestä laulusta.)\n\n\nTäydellinen käännös on ilmestynyt G. L. Söderström'in kustannuksella,\nPorvoossa 1884. Tässä olen kuitenkin vielä tehnyt muutamia muutoksia.\n\nMaass' oli näet katovuos, oli leivättyys pitäjissä,\nMaanmies pettua söi, sekä mieronmies näki nälkää.\nKaupungissapa lie väki rikkaamp', maat väkevämmät,\nNoin minä miettielin, sekä kämmin kerjäten eespäin.\nJalkani vanha se nous väkisesti, ja pussini painoi\nSelkää tyhjänäkin. Väsyneenä ja nälkäyneenä\nSain toki kaupunkiin sekä näin näkemättömän ennen\nIhmehen ihmeimmän: hyvät ystävät, ol' taloloita,\nMut talon ympäri peltoja ei, ei niittyjä ollut,\nNurkiss' en tupakaista ma piipun täyttänä nähnyt.\nKartanot ylvät vain, monikarvat, maalatut, uhkeet,\nIkkunarikkaat näin; rivilöinä ne pitkinä seisoi,\nJoiden keskite tiet kävi risteillen satamäärin.\nTeilläpä pauhasi ään' kuni ukkosten tahi myrskyin,\nVankkurit entelivät hopeoitut, kartanomaiset,\nSälköin kapsasivat kaviot, rytäytteli rattaat,\nRuoskat roiski, ja huus ajajat, jymis ilma ja mantu,\nRuudut ruskasivat, sekä seinät kaikk' kajahuivat.\nMut joka vankkurisess', ilopäiviä huoleti viettäin\nKullan kiilteliäit' yliherroja, rouvia istui,\nNiin kuni kukkain päiss' asuloissaan kiiltelevissä\nPerhot nyökkyelee, kun lämpösä käy suvituuli.\nIhmein syrjäydyin sekä seiniin mekkoa hieroin,\nLakkini kourassain yhä tervehtäin pysäynnyin,\nMut mua nähtynä ei, vaan kaikki he kiitivät eespäin.\nHuomaamatta ma noin tasapintaiseen, kivitettyyn\nPaikkahan aavaan sain, jota piirteli kartanot uhkeet.\nHuoleti, mielissäin, kädet yhteen laskien ihmein\nSiinä mä seisahduin. Etevinnäpä loisteli huoneus\nHarjun korkuhinen, kyläryhmän laajuhinenkin.\nKylläni katsoa en tätä jättien työtä mä voinut,\nJättien, moisia näet ei ihmeno sais raketuksi.\nSiinäpä vieressäin mies uuttera raittia laasten\nLykkeli luudallaan likatukkuja suuria yhteen;\nHälle mä viimeinkin, kysyäkseni kaikkea, virkoin:\n\"Lausuos, ystävä, kirkkoko tuo, vai valtiahille\nAihehdittuna lie; imehissään mieleni kaikk' on.\"\nHän puri huult', oli vait sekä nauraen vain kavalasti\nTemppua mielessään häpeällist' aatteli mulle.\nKun näet katselemaan, ihatakseni taas minä käännyin,\nLuudan laskevi tuo likahan sekä selkähän' iskee;\nIlkeä jäi likapilkku ja tahrasi mekkoni pestyn.\nRiitoa välttääksein ajatonta, ma poistime murhein,\nNiin kuni vierahan tunkion pääll' on kukkokin arka;\nMut tukalampaan sain torahan: näki lyöntiä poika\nRyysysä, musta ja nälkähinen; kädet iski hän yhteen,\nHyppeli korkeellen, hohotellen, sinne ja tänne\nKatseli, veikkoja huus. Heti räyhää tuolta ja täältä,\nLanta se roiskuelee, avojalkoja nulkkeja laukkaa\nHuutaen meihin päin, mua nähdessään ilakoivat,\nNostain jalkojahan, ja mun yhtyvät ympäri kaikki.\nLuokseni rohkeemmin tuli yksi ja mekkoa nytkäs,\nToinen potkasi vain uhaten kuni varsa, ja kolmas\nPolviins' iski ja huus, mua nokkelasuisena ilkkuin;\nParvipa liikkuva kasveli vain sekä uskaliaammin\nLuo tuli, paeten taas. Minä vimmassain, häpe'issäin\nMilloin minneki päin yhä ryntäelin kiroellen.\nViimein viekkaudella kun yhden sain toki kiinni,\nParveen paiskoan tuon sekä toisen keilana kaadan;\nYhtäpä aikaa taas minä tartuin kumpasehenkin\nKiinni, ja kumpaakin käsin ankein selkähän annoin.\nSiinä he sätki ja huus, laveallepa kaikkosi toiset.\nKohta jo kansaki parveutui, sapel'-urhoa kaksi\nKiinni mun otti ja vei läpi räyhäävän väkijoukon\nPitkin tietä, ja vankeuteen mun pistivät oitis.\nKunpa ma taakseni sulkeuvan näin vankilan uksen,\nMurhe jo mieleni murs', ja ma vaivuin heltyen itkuun,\nMuistaen, kuinka ma näet elin ennen kunniakasna,\nMuistaen, kuin piti nyt, päin harmennein, kera vankein\nVankina olla, ja valkeudest' en riemuta saisi.\nHaikeest' itkielin, mut vieressäin lavitsalla\nNilkoin kahletetuin oli veikkoa kaks älykästä,\nJotk' urotöit' omiansa ja muiden haasteli riemuin.\nSuuttuen itkustain he jo tiuskasi kumpiki noituin,\nToinen heistäpä huus äreästi: \"Sä ryöstäjä kirkkoin,\nSäästele kurkkuas nyt, jott' äänesi sois sulosesti,\nKun nelikymmenisen taas tahdinlyöntiä selkääs\nVeisuumestari lyö, ja sa vanhaa nuottia vangut!\"\nToinen myös heti noin puhelee: \"Sinä harmajaparta,\nTäällä jos et sinä viihtyä voi, niin ken sua kutsui?\nHitto, kun ahtautuu joka mieronkiertäjä viimein\nTännekin, ett' ei saa kotonaankaan rauhoa toinen!\"\nMoisia haastelivat sekä yhdenlaisia paljon,\nPitkin päiveä niin mua ilkkuen herkeämättä;\nPäiväpä ristikot ikkunien kun jätti jo laskein\nSaapui vartiamies sisähän sekä katkasi riidan.\nToi hän ruokiakin: pani kulhon lientä ja myöskin\nLeipää penkillen, sekä sitten löi vasarallaan\nRautoja, koettaakseen, ett' onko ne viel' eheöinä.\nKaiken tehtyähän siis säälleen, tuimana poistui,\nKäskipä lähteissään mua syömään: \"Syö, mörökölli,\nSuolau nyt, kukaties täss' sitten viikkoa neljä\nVettä ja leipeä syödä sä saat, janosuuttasi jäähtäin.\"\nVirkki, ja sulkihen uks. Minä säikyksissäni kohta\nSyömään töytäysin, varatakseni vatsani paastoon;\nHiukkapa mullen jäi: kuni ahmat, karkasi toiset\nSinne, ja kohdakkoin näkyviin tuli pohja jo kulhon.\nKunp' oli syöneet nuo, sekä luita ma kaivelin yksin,\nKuiski he keskenähän vähän aikaa, suuria aikoin,\nSiksi kun äkkiä karkasivat mun päälleni kahden,\nVeitsiä välkyttäin hiotuita ja tuimina lausuin:\n\"Lyömme, jos äännähdät; jos kuolla et tahtone, vanno\nLuojasi kautta, et ilmasevas pakoamme tän' yönä!\"\nRiemua, toivoa täynnä mä vastasin: \"Ystävä-hullut,\nPiippuakaan tupakaista en aivoistanne nyt antais:\nVeitsin, vannomisin pakotatte te ves'kopin äijää\nIhmisruokahan, irralleen! Toki vannoa tahdon\nLuojani kautt', ett' en teit' ilmase, vieläpä autan.\"\nKumpiki siis mun jätti ja kätköstään veti viilan,\nIstautui sekä hankoamaan kävi kahlehiansa.\nVerkkahan eistyy työ, hiki miesten tippuvi päistä,\nRautapa kestävi vaan, vaikk' ennestään hivutettu.\nVuoroten autoin heitä ja vaivaa näin ilomielin,\nPois ikävöitsin näet. Sydän-yöksipä raukeni raudat,\nNilkat pääsivät irti, ja naurain hyppeli miehet.\nMutta jo ennaltaan nämä hirrenpään asemiltaan\nIrt' oli leikanneet sekä vuoteen pöyhein oljin\nPeittänehet vakojalta: jo seinäst' otti he sen nyt\nPois, sekä vankeudest' ilomiellä me tunkeusimme;\nPäähän kaupungin pian hiipivin askelin ehtein.\nSiinäpä seisahtuu pikapäätä ja virkkavi toinen:\n\"Hei pojat, ei sovi näin jänöjussina puikkia metsään\nArkana, tyhjillään; paras ois toki tutkia ensin\nAittoja porvarien sekä matkan tarpehet ottaa.\"\nToinen mies heti myöns. Minä tahdoin moittehetonna\nKäydä ja jäähyväset tein herttaiset tovereille.\nKyynelin erkausin sekä käynnin kerkein astuin,\nToiset varkahisin meni huoneihin lähimäisiin. --\nNiin kävi matkani kaupunkiin; en toist' omin ehdoin\nTee, enk' arvele myös pakotettuna saavani sinne.\n\n\n\n\nLumihiuteet.\n\n(Z. Topelius. Leila T.-G:lle omistettu käännös.)\n\n\nVajoopi maahan\nMyrjaadit henget,\nSylistä Luojan\nErottamat;\nHymyillen, itkein,\nNe lempii, kärsii,\nNe kukkii kotvan\nJa kuihtuvat.\n\nJokaisen hengen\nSisällä piillen\nOn ihmissielu,\nMiel' lämmin on;\nJokaisen sielun\nSyvyy'ssä piillen\nAjatusmailma\nOn ihmenon.\n\nSiin' aina syntyy\nMyrjaadit aatteet,\nMiljoonat pyyteet\nSekunnittain,\nYläälle nousten\nLuo alkulähteen\nLaill' aamutalmain\nHajaantuvain.\n\nJa Kaikkivalta\nHän punnitseepi\nMyrjaadit aatteet\nSalaiset nää;\nJa pahain antaa\nHän kuolla yöhön,\nHyvätpä kukkaan\nIäksi jää.\n\nMiljoonat toiset\nSydänten luomat\nPahuuttomat ja\nHyvyyttömät,\nPään pälkähykset\nNuo turhat, tyhjät\nLuvalla Luojan\nElähtävät.\n\nHän istuimenaan\nNe hiutaleina\nSydännä talven\nPudottelee.\nJa aurinkoinen\nKun hiutaleesen\nLuo katsehensa,\nSe liukenee.\n\nNiin haihtuu aatteet\nNuo turhat, tyhjät\nValossa päivän\nJa keväimen.\nMi huokaus vaan\nEi Hälle kelpaa,\nUneesen kuolee,\nKuin hiutonen.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSETf:\n\n[1] Jumala kanssamme!\n\n[2] Isoäiti-kullaks.\n\n[3] Kello on jo yksi.\n\n[4] Kas vaan sit' raatoa!\n\n[5] Tul' tänne kuldasein ja näytä koristeesi!\n\n[6] Pispa oli pitkä tänään!\n\n[7] Ei, armollinen herra Tohtor', lapsi kulda, Ei Herran tähden veist'\nmun vanhaan ihooni!\n\n[8] Nöyrä palveljanne!\n\n[9] Lienee tarkoittanut pappien kokousta Kuopiossa v. 1885.\n\n[10] Leivo on Unkarin kansanrunoudessa sanansaattajana; tässä se tulee\nilmoittamaan, että ritari on kaatunut. _Suomentajan muistutus_.\n\n\n\n"]