[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6KC0ohqpRihItLqJefFaMI6CXp8vy8aVWB2OhN0aaqk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},394,"Taistelu Heikkilän talosta","Linnankoski, Johannes (oik. Peltonen, Vihtori)",1869,1913,"394-linnankoski-johannes-taistelu-heikkilan-talosta","394__Linnankoski_Johannes__Taistelu_Heikkilän_talosta",null,"romaani",[],[],"fi",1905,10000,61861,false,26188,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Taistelu Heikkilän talosta\" by Johannes Linnankoski is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the mysterious and complex dynamics within the Heikkilä estate, focusing on the formidable character of the housewife, Anni. As the narrative unfolds, it hints at deeper tensions and struggles within the household, reflecting personal ambition, family legacy, and societal expectations.  The opening of the novel introduces the Heikkilä house as a seemingly welcoming place that harbors a more profound, enigmatic atmosphere. The narrative reveals the housewife Anni, previously joyous, who has become somber and withdrawn following her marriage. The contrasts between the vibrant life she once led and the oppressive aura of her current surroundings set a stark tone. Tensions rise with the arrival of various characters—servants, townsfolk, and the new master of the house. As the unfamiliarity of relationships and the weight of secrets loom, the initial admiration for Anni morphs into speculation about her past choices and present struggles as she grapples with power dynamics influenced by her husband’s descent into alcoholism and their family's rickety fate. (This is an automatically generated summary.)",[],305,"Heikkilän talon emäntä Anni on voimakas ja arvostettu nainen, joka varjelee perheensä julkisivua ja salaisuuksia ulkopuolisilta. Kertomus seuraa sisukasta taistelua suvun kunnian ja kodin säilyttämiseksi vastoinkäymisten ja vaikean avioliiton keskellä.","Johannes Linnankosken 'Taistelu Heikkilän talosta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 394. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TAISTELU HEIKKILÄN TALOSTA\n\nKirj.\n\nJohannes Linnankoski\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1907.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSe oli niinkuin sulettu kello -- se talo.\n\nEi ulkonaisesti, sillä sen portit olivat kaikille avoinna, jokaiselle\ntalossa kävijälle riitti ystävällinen sana ja jokainen puutteenalainen\ntiesi saavansa Heikkilän emännältä runsaimman annin -- ja saavansa sen\nlämpimästä kädestä.\n\nMutta sisällisesti se oli niinkuin kaappikello, joka kyllä näyttää\nnumerotaulunsa ja viisarinsa ja lyö tuntinsa jokaisen kuullen, mutta\nsalaa tarkoin sisusrakennuksensa.\n\nOn ihmisiä, jotka eivät paljasta sisäisestä olemuksestaan edes eteisen\nsoppea lähimäiselleen. Mutta näidenkin näköään täydellisesti sulettujen\nkellojen sisusrattaitten liikkeistä luiskahtaa kuitenkin aina joku ääni\nsyrjäisten korviin.\n\nHeikkilästä ei kuulunut vuosikausiin ainoatakaan selvää rattaan\nrasahdusta, vain jonkunlaista humua, joka ikäänkuin väreili koko talon\nympärillä ja hiipi salaperäisenä kaikuna kaikkien sen toimien pohjalla,\nmutta jonka oikeasta olemuksesta ei kukaan ollut täysin selvillä.\n\nArvotuksen keskuksena oli emäntä.\n\nHän oli pitkä, lujapiirteinen nainen ja hänen koko olemuksessaan oli\njotain suoran hyvää ja avonaista jokaista kohtaan. Mutta ainoastaan\nmäärättyyn rajaan saakka -- ken sen yli astui, hän sai katua.\n\nJotkut olivat yrittäneet.\n\nEräät lapsuudentoverit eivät malttaneet olla hänen avioliittonsa\nalkuaikoina utelematta jotain kahdenkeskistä, oliko hän onnellinen ynnä\nmuuta siihen suuntaan. Mutta silloin tuo ennen niin lempeä ja\nystävällinen Heikkilän Anni jäykistyi kuin kiveksi ja loi sanaa\nsanomatta kysyjään sellaisen katseen, että tämä tunsi puhuneensa\nsopimattomia ja ikäänkuin anteeksipyytäen käänsi jutun toisaanne.\n\nNauhankaupustelijat ja sen semmoiset talossakävijät koettivat niinikään\nonneaan -- kautta rantain tietysti. Mutta he ennättivät tuskin suutaan\nsuipistaa, kun jo näkivät emännän edessään niin kylmän läpitunkevana,\netteivät tienneet millaisin kielenpyörähdyksin ovesta puikahtaisivat.\n\nMerkillisintä oli etteivät palvelijatkaan tienneet mitään -- ikäänkuin\nhekin olisivat Heikkilän kynnyksen yli astuessaan vannoutuneet\nainaiseen vaitioloon. Kiellettiinkö heitä puhumasta? Ei -- he vaan\neivät muka mitään tienneet. \"Isäntä nyt on sellainen kuin on, niinkuin\njokainen näkee, ja emännän vertaista saa hakea seitsemästä pitäjästä --\nniinkuin jokainen näkee.\" Siinä kaikki. Tunsivatko he samaa kuin\nmuutkin -- emännän kylmänsalaperäisen arvokkuuden äänetöntä\nvaateliaisuutta, joka sitoi kielenkannan? Vai mikä se oikein oli, joka\nkietoi kaiken tätä taloa koskevan läpitunkemattomaan hämärään?\n\nSelvää kuitenkin oli että sen pohjalla virtasi syviä vesiä ja sen\nseinien sisällä kamppaili väkeviä voimia -- siitä oli nähty eräitä,\njoskin harvoja vaahdonpirskeitä, jotka antoivat aikoinaan paljonkin\npuheenaihetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmäntä oli sen talon ainoa tytär ja joutui aivan nuorena naimisiin.\nSilloin, heti häiden jälkeen, tapahtui hänessä ensimäinen kaikkien\nsilmään pistävä muutos -- hilpeä, avomielinen tyttö muuttui yhtäkkiä\nvakavaksi ja umpimieliseksi. Se oli sitäkin ihmeellisempää, kun hilpeys\nja avomielisyys kuului aivan sukuun, niin että Heikkilän naiset olivat\nikimuistoisista ajoista olleet vielä kuuden-, seitsemänkymmenen\nvuotisina yhtä hilpeitä kuin enimmät kuusitoistavuotiaina.\n\nIlma oli arveluita täynnä. Olivatko vanhemmat pakottaneet hänet vasten\ntahtoaan naimisiin? Siitä ei kellään ollut aavistustakaan, eikä se\nollut edes käsitettävää, sillä nuori isäntä oli isoisena ja rikkaana\npidetystä suvusta hänkin, vaikka hiukan toisenluontoisesta kuin\nheikkiläiset itse. Oliko hänellä ollut joku nuoruudenrakastettu, joka\nyhä kummitteli mielessä? Sekään ei ollut mahdollista, sillä sellaiset\nasiat eivät säily salaisuutena. Oliko nuorten väli huono? Siitä ei\nollut mitään todistuksia -- ainoa, mitä tiedettiin, oli että nuoressa\nemännässä oli tapahtunut kummallinen muutos, että kaikki oli hänessä\nikäänkuin harmaaseen pilveen kietoutunut.\n\nKerran sentään välähti ilon pilkahduskin -- lapsen syntyessä. Se oli\npoika ja se levitti ikäänkuin lämmintä päiväpaistetta nuoren emännän\nelämään. Mutta sitä kesti vain lyhyen aamurupeeman -- sen jälkeen\npainui kaikki taasen harmaaseen.\n\nSitten sattui talossa pieniä muutoksia. Vanha isäntä kuoli, ja eräitä\nviikkoja myöhemmin hänen vaimonsakin -- senkin sanottiin kuuluvan\nsukuun, että Heikkilän naisista ei kukaan elä kauan miehensä jälkeen.\n\nJa nyt nähtiin se kumma, että talon ohjaksiin tarttuneessa nuoressa\nisännässäkin tapahtui muutos. Mikään raataja hän ei ollut koskaankaan\nollut, olihan vain pistäytynyt silloin tällöin kiireisimmissä\nulkotöissä, mutta muuten kuluttanut päivänsä paraastaan nikartelussa ja\nsen semmoisissa sisäaskareissa. Nyt, isännäksi päästyään, hän heitti\ntyöpuuhat kokonaan miesten varaan, kehuskellen vain mitä kaikkea hän\naikoi tehdä, mitä uutismaita raivata ja uusia rakennuksia rakentaa --\nhän aikoi kerta kaikkiaan \"reilata Heikkilän uuteen uskoon.\" Itse\nasiassa hän alkoi \"reilata\" läheisessä kievarissa, raivaten\nolutpullojen suilta tulppia ja rakennellen siihen aikaan uutukaisesta\nmuotijuomasta, rommista, höyryäviä laseja.\n\nKaupunkimatkat niinikään tihenivät ja tuo ennen niin siivo,\nvähäpuheinen mies palasi nyt kotiin vasta iltamyöhällä, hurjaa karkua\najaen, käännekohdissa ja kyläpaikoissa kimeästi hihkaisten ja\nnahkasiimaista ruoskaa ilmassa heilutellen. \"Ilmetty isänsä, vaikka\npaljoa hullumpi!\" huudahtivat ihmiset päätään pudistaen, sillä virmat\nhevoset olivat olleet miespolvia suvun tunnuksena ja nahkaruoska oli\nkulkenut kuin perintövaltikkana jo kahdessa polvessa -- suvun silloisen\npään, hurjan markkinainkävijän muistona. Ja aivan samoin kuin nyt poika\noli ukkolautamieskin aikoinaan hihkunut ja juonut viinaa kuin laho puu,\nvaikkei kuitenkaan koskaan jalkoja altaan eikä jonkunlaista\nlautamiehenryhtiä käytöksestään. Pojassa olivat kaikki suvun\ntunnusmerkit äkkiä versoneet -- saamatta oli jäänyt vain tuo korskea\nryhti, joka piti entisten edustajien selkärankaa jäykkänä.\n\nJotkut olivat nyt ymmärtävinään emännän aikaisemman muutoksen --\nhänellä lienee ollut jonkunlainen aavistuksentapainen pelko että näin\ntulisi käymään. Vaikkei puuttunut niitäkään, jotka arvelivat isännän\nruvenneen juomaan sentähden, että emäntä oli sellainen.\n\nEmäntä itse muuttui näinä aikoina entistäkin umpimielisemmäksi. Häneltä\ntuskin sai sanaa vastaukseksi ja hänen suurissa sinisissä silmissään\nnäkyi tuskainen, hätääntynyt ilme, ikäänkuin hän olisi kysellyt koko\nmaailmalta mitä hänen nyt piti tehdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin sattui peräkkäin pari tapausta, joilla oli ratkaiseva vaikutus\nHeikkilän vastaiseen elämään.\n\nIsäntä saapui eräänä iltana tavallista hurjemmalla tuulella kotiin.\nUusi punaisella varsinauhalla koristettu ruoska vilahteli jo kaukaa ja\nhän ajoi pihalle niin rajusti, että toinen portinpylväs kaatui\nromahtaen ja hevonen siitä peljästyneenä laukkasi muutamia kertoja\npihatanhuan ympäri. Juopunut tuosta äimistyi ja suuntasi hevosen\nsuoraan tallin seinää kohti, jota vasten se syöksyi jotta polvet ja\naisat kolahtivat. Nyt alkoi rangaistus. Ruoska läjahteli ja värisevä\neläin hyppi sen pakottamana korkealle seinää vasten, jotta kavioiden\nirrottamia sälöjä sinkoili ympäri.\n\nSamassa näkyi emäntä portailla.\n\n\"Jätä syytön eläin rauhaan!\" kuului värähtävä ääni ja hän astui pihalle\nisäntää kohti.\n\nPuhuteltu vilkaisi kuin salaiskun saanut olkansa yli, hyppäsi kärryiltä\nalas, jätti hevosen paikkaansa ja riensi huojuvin askelin emäntää\nkohti.\n\n\"Kyllä minä, piru vie, opetan ämmätkin tanssimaan!\" karjaisi hän\nlähelle päästyään ja iski ruoskallaan emännän olkapäähän. Toinen\nsivallus sattui kasvoihin -- korvan juuresta alkoi tihkua punaista.\n\nSilloin ryntäsi piha-aidan vieritse kulkevalta kylätieltä pari miestä\nkiireisesti tanhualle -- he olivat niityltä palaavia naapuritalon\nheinämiehiä, jotka olivat juuri sattuneet paikalle eivätkä voineet\nmalttaa mieltään inhottavaa kohtausta katsellessaan.\n\n\"Antakaa olla! En tarvitse vielä vieraan apua -- en _kenenkään_ apua!\"\nkuului emännän ääni niin kylmän pidättävänä, että miehet ehdottomasti\npysähtyivät.\n\nRaaka mies silmäili katselijoihin. \"Sopii vaan tulla,\nkaupungintuliaisille -- kyllä tästä riittää naapurillekin!\" huusi hän\nilkkuen. Ruoskanläjähdykset alkoivat taasen läiskyä.\n\nMutta emäntä seisoi kuin patsas paikallaan -- hievahtamatta, kasvoja\nväräyttämättä. Se oli niin kummallista, ettei heinäväki voinut jatkaa\nmatkaansa eikä vastoin kieltoa apuunkaan mennä.\n\n\"Huomenna lisää, jos tarvitaan!\" sanoi ruoskija, lyöden vielä viimeisen\nkerran ja astellen sitten toinen käsi mahtavassa puuskassa, toisessa\nilkamoiden ruoskaa kylätielle päin viuhutellen, portaille ja sivaltaen\nvielä ohimennessään toisesta kuistinikkunasta lasit helähtäen alas.\n\nMutta emäntä seisoi yhä liikahtamatta keskellä pihaa -- niinkuin hän ei\nolisi ollut oikein selvillä mitä oli tapahtunut. Ja jäi yhä seisomaan\nheinäväen lähtiessä päätään pudistellen ja hiljaa puhellen tiehensä.\n\nKului pari päivää -- Heikkilästä ei kuulunut hiiren hiiskausta, kaikki\nnäytti tasaantuneen ennalleen.\n\nMutta kolmantena päivänä tapahtui odottamatonta.\n\nOli syöty murkina ja koko heinäväki lojui pihalla aamiaisleposillaan --\nisäntäkin oli ilmestynyt joukkoon paksuja juoponsukkeluuksiaan\nlasketellen. Emäntä yksin oli puuhassa, mitaten paraikaa aitassa jyviä\nmuutaman heinäntekijän vaimolle.\n\nSilloin aitan ovi avautuu ja emäntä astelee heinäväkeä kohti --\nniinkuin hänellä olisi jotain asiaa.\n\n\"Uudenaikaisia jyviä nyt Heikkilän pelloissa kasvaakin!\" kuuluu\nvihlovanvärisevä ääni ja hän kohottaa korkealle ilmaan piilossa\nkantamansa suurehkon läkkileilin. \"Vaan kun ei vanhan isännän tekemät\nlaarit ole sellaisia varten, niin niitä ei säilytetä, ei nyt eikä\nvasta!\" Ja ennenkuin kukaan on ennättänyt edes oivaltaa mistä on\nkysymys, on hän asettanut leilin halkovajan edessä seisovalle\nveistotukille ja temmannut sen vieressä olevan kirveen -- kirves\nkohoutuu ja painuu ja punainen rommi räiskähtää pitkin pihaa.\n\n\"Perkele!\" Isäntä on hypähtänyt kasvot mustana ylös ja juoksee nyrkki\nojona emäntää kohti.\n\nKaikki ovat kuin ukkosen iskemät. Talon pieni poika, joka on\njuoksennellut leikkien pihalla ja juuri sattunut äitinsä läheisyyteen,\npudottaa säikähdyksissään leikkitoverinsa -- isän punanauhaisen ruoskan\n-- maahan ja juoksee itkien miesten luo.\n\nNainen näkee tuon kaiken, tempaa äkkiä ruoskan käteensä ja asettuu\nuhkaavaan asentoon. \"Pysy loitolla!\" huutaa hän lähenevälle miehelle\nsäkenöivin silmin.\n\nRuoskanläjähdys! Mies kiroo, nostaa toisen kätensä kasvojensa suojaksi\nja ryntää uudelleen.\n\n\"Pysy loitolla, rommi- ja ruoskarenttu!\" kuuluu taasen ja ruoska\niskeytyy elämän ja kuoleman voimien vimmalla miehen hartioihin, niin\nettä hän vetäytyy kiljahtaen takaperin. Seisoo silmänräpäyksen kuin\npyörtynyt, vilkaisee jälleenkohotettuun ruoskaan, sitten hätäisesti\nheinäväkeen, josta osa on noussut seisoalleen, ja lähtee lopulta\nnolona, pää nuupallaan ja kädet hervottomina sivuilla tupaa kohti\nhiipimään.\n\nMutta emäntä astuu uudelleen veistotukin luo ja katkoo ruoskan\nsiimoineen kirveellä pienen pieniksi palasiksi -- niinkuin sen\njokainoassa tuumassa eläisi onnettomuudensiemen, joka hänen täytyy\ntuhota.\n\nHeinäväki tuijottaa ällistyneenä.\n\n\"Ja nyt niitylle!\" kuuluu luja, käskevä ääni. \"Kyllä olettekin näinä\nvuosina ruoka-aikoja pitäneet.\"\n\nJotkut katsovat hämmästyneinä tuohon hentoon, vielä miltei tyttömäiseen\nemäntään, joka seisoo nyt komentajan ryhti vartalossaan ja käskijän\nilme katseessaan heidän edessään -- toiset hymähtävät. Muuan\npuolikasvuinen päiväläispoika, joka yhä loikoo nurmella, ilmaisee\nkäsityksensä uuden käskijän esiintymisestä siten, että vääntäytyy\nveltosti lyngälleen, siristää toisen silmänsä kiinni ja toisella katsoa\ntiirottaa hävytön virnistys pulleilla kasvoillaan.\n\nSiunaaman tuokio -- emäntä on kapsahtanut pojan eteen, temmannut hänet\nseisoalle ja ravistelee rintapielistä niin, että pää pyörii keränä.\n\n\"Etkö ymmärrä -- niitylle!\" Ja hän lennättää pojan luotaan sellaisella\nvimmalla, että tämä tömistää pitkin syöksyaskelin loitos pihalle.\n\nVäki katsoa toljottaa.\n\n\"Ja se olen minä, joka tästä päivästä lähtien tässä talossa käsken --\nniin että sen nyt jokainen tietää!\"\n\nVäki on ymmällä, mutta alkaa suoriutua liikkeelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahteen päivään ei Heikkilästä kuulunut mitään. Isäntää ei kukaan\nnähnyt edes vilaukselta -- hän oli sulkeutunut häpeissään ja harmissaan\nkamariin.\n\nMutta toisen päivän jälkeisenä yönä tapahtui taas jotain.\n\nTuvassa nukkuvat palvelijat havahtuivat siihen, että välikamarin ovi\näkkiä aukeni ja tuvan läpi riensi kuin vaalea haamu kiireisesti\neteiseen.\n\nHavahtuneet syöksähtivät unisilmin pihanpuoleisiin ikkunoihin.\n\nUlkona näkyi kärryt tanhualla tallin edessä ja sen ovenpielirenkaaseen\nsidottuna hevonen, jonka päälle isäntä asetteli paraillaan valjaita.\n\n\"Vai niitä maita?\" kuului kuistilta päin -- peränurkan ikkunasta oli\nkuuman ilman vuoksi irrotettu toinen puolisko, niin että jokainen sana\nkuului tupaan. Ja he näkivät emännän rientävän alusvaatteisillaan\nmiltei juoksujalkaa valjastajaa kohti.\n\nTallin luota kuului karkea kirous, mutta mies jäi hetkiseksi neuvotonna\npaikalleen.\n\nEmäntä jo läheni, nopein, päättävin askelin -- niinkuin näytti suoraan\nhevosen pääpuolta kohti, isäntään huomiotaan kiinnittämättä.\n\nSilloin katselijat näkivät miehen hypähtävän kuin saalistaan vartioivan\notuksen tulijaa vastaan. \"Sinä perkeleensikiö!\" -- oikean jalan kärki\nvilahti polvea kohti.\n\nPihalta kuului tukehtunut huudahdus. He näkivät emännän pysähtyvän\nsilmänräpäyksessä ja kohottavan vasenta jalkaansa varpaiden varaan,\ntuska kasvoillaan, käsivarsia jännittäen ja käsiä nyrkkiin puristaen.\n\nKatselijat valtasi aavistuksensekainen pelko. He näkivät emännän\ntekevän tuollatavoin vielä pari kertaa, sitten jalka laskeutui kuin\nkoetellen suoraksi maahan -- nainen läksi itsepintaisesti päämaaliaan\nkohti.\n\nIkkunoistatähystäjät huoahtivat vapautuksen huokauksen.\n\nMutta mies, joka oli seisonut koko ajan liikkumattomana paikallaan,\nikäänkuin havahtui, hiaisi kirahtaen hampaitaan ja syöksähti jälessä,\ntavottaen toisella kädellään menijän olkapäästä.\n\nSilloin nainen kääntyi, uhkaava lieska silmissään -- he syöksyivät kuin\nkaksi kipenöivää tulenkielekettä toistensa rintapieliin. Tuokio tuimaa\nnujerrusta molemmin puolin, sitten vaatteenrepeämisen ääni ja emännän\npaljastuneen olkapään välähdys kesäyön hämyssä -- kädet kiertyivät\nvartaloiden ympäri. Kiertämistä, kaartamista ja vääntämistä, sitten\nmolemmat kaatuivat. Sen jälkeen voi erottaa vain epäselvää myllerrystä,\njalkojen ja käsien liikkeitä, valkean ihon välähtelemistä ja\nkamppailijain viereksimistä toistensa yli, kunnes nainen riistäytyi\näkkiä ylös -- yläruumiiltaan puolipaljaana, revennyt hiha sivulla\nriippuen. Mies heittäytyi vikkelästi nelinryömin ja kahmaisi kädellään\njälestä juuri kun toinen oli pääsemäisillään, kahmaisi ja sai jalasta\nkiinni -- nainen kaatui ponnettomasti suulleen.\n\nMutta hän huomasi samassa jotain edessään ruohikossa, teki epätoivoisen\nliikkeen ja tapasi sen käteensä.\n\nSilmänräpäys -- nainen pyörsi hurjana vastustajaansa päin ja katselijat\nnäkivät hänen samassa tuokiossa kohoavan polvilleen miehen niskaan,\ntoisella kädellään painavan hänen päätään ja toisella lyövän käden\nympäri kierretyn sitolkkahihnan rengaspäällä minkä kerkesi.\n\n\"Ymmärrätkö -- tästä pitää -- tulla selvä! Sinä et potki -- etkä revi\n-- etkä renttuile -- et vaikka taittuis! Ja hevosta ei liikuta -- ei\nkukaan -- ei minun luvattani -- omasi olet juonut!\" kuului läähättävä\nääni lyöntien keskeltä.\n\nSamassa nainen keikahti nurinniskoin nurmelle. Taas viereksimistä ja\nkahdenkamppailua -- katselijat näkivät kuinka mies tavotti hihnaa joka\nkäänteessä. Mutta nainen ponnisteli epätoivon vimmalla, ja hetkisen\npäästä he näkivät hänen jälleen miehen hartioilla ja iskevän\näskeistäkin hurjemmin.\n\n\"Siitä _pitää_ tulla -- selvä! -- Nyt on _talosta_ kysymys -- sanoi isä\n-- silloin. Niin, nyt se on -- kuuletko -- _nyt on talosta kysymys_! --\nSitä ei rommilla -- eikä ruoskalla -- rakennettu -- eikä revitäkkään!\n-- Heikkilä on _minun_ -- ja minä sen _pidän_ -- ymmärrätkö?\"\n\nMies väänteli ja ponnisteli. Turhaan! Hetkisen päästä hän alkoi vuoroin\nkirota, vuoroin ulista ja valittaa, ja lopulta rukoilla armoa. Mutta\nhän sai kauan rukoilla, ennenkuin toinen vihdoin väsyneenä ja\nhengästyneenä hellitti.\n\n\"Mene kamariisi ja pysy siellä -- ruoka kannetaan eteesi! Ja ellei se\nkelpaa, niin suoriu sinne, mistä olet tullutkin!\"\n\nJa katselijat näkivät kuinka mies laahusti sisään voihkien ja\nhervottomana kuin märkä rääsy, ja katosi etukamariin.\n\nJonkun ajan päästä tuli emäntäkin ja riensi tuvan läpi omaan kamariinsa\n-- palvelijat olivat jo vetäytyneet vuoteilleen ja tekeytyivät\nnukkuviksi. Mutta emännän mentyä he alkoivat kuiskailla.\n\nSilloin hän ilmestyi äkkiä uudelleen ja seisahtui täysissä pukeissa\nkeskelle permantoa.\n\n\"Näittekö mitä täällä tapahtui?\" kuului tiukka ääni.\n\n\"Emme ... emme me mitään tiedä\", hätäili joku.\n\n\"Valehtelet!\" helähti permannolta. \"Minä näin päitä ikkunassa. Ja minä\nsanon että jos tästä asiasta kuuluu hiiskaustakaan näiden seinien\nulkopuolelle, niin minä pehmitän teidät jokainoan samalla hihnalla!\"\n\nHän seisoi vielä hetkisen paikoillaan, ankarana ja ryhdikkäänä --\nväestä tuntui niinkuin hän olisi sinä yönä kasvanut päätään pitemmäksi\nja ikääntynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä temmellyksen yötä seurasi monta rauhan vuotta.\n\nJokainen voi huomata, että Heikkilän asioissa tapahtui sinä heinäaikana\nkokokäänne.\n\nIsäntä oli kuin olemattomiin häipynyt, kuin eläkevaari kamarissaan,\nluikkien nolona ja salakuiluisena työväen ohi, milloin sattui heitä\nvastaan pihalla.\n\nMutta emäntä oli sitä enemmän näkösällä -- kaikkialla, joka paikassa.\nMiehet yrittivät ensi päivinä hymähtelemään, kun hän kyseli heidän\ntöitään ja antoi määräyksiään, mutta määräysten takana oli sekä järkeä\nettä sellaista terästä, joka sai hymähdykset hyytymään.\n\nUuden kurssin jälkiä alkoi näkyä kaikkialla. Hän lisäsi työväen\nkaksinkertaiseksi ja vaati kaksinverroin työtä entiseen nähden.\nUutismaita raivattiin, kaivettiin ojia ja pantiin aitaa. Komento oli\nankara, mutta ruoka oli hyvä, palkka hyvä ja koko touhussa jonkunmoista\nkummaa ryhtiä, niin että palkolliset ja päiväläiset pian alkoivat pitää\nkunnianaan kuulua Heikkilän taloon.\n\nEikä emännän puuhissa ollut ainoastaan ryhtiä, vaan hiukan muutakin.\nKylällä kerrottiin että hän oli eräänä päivänä ilmestynyt\nnaapurikartanon konttoriin, pyytänyt nähdä navetat, tallit ja riihet,\nkoetellut työkaluja pellolla ja kolunnut joka kolkan. Pian sen jälkeen\nnähtiin Heikkilän pelloilla uudenaikaisia muokkausaseita, navetta\nuusittiin perinpohjin tallia korjattiin j.n.e.\n\nTuo kaikki antoi paljon puheenaihetta -- vielä enemmän isännän ja\nemännän väliset suhteet. Oliko heidän välillään mitään suhteita\nensinkään? Vai oliko toinen vain uusi talonhaltija, toinen eläkkeelle\nsiirtynyt entinen? Siltä näytti -- ainakin isäntä näytti vähitellen\ntottuvan uuteen asemaansa. Kamari tosin oli edelleenkin hänen\nvarsinainen pesänsä, mutta nyt hän jo liikkui silloin tällöin entisissä\npikkupuuhissaan ja söi miesten kanssa yhteisessä pöydässä. Mutta\nsisälliseltä ihmiseltään hän oli kuin kirjotukseton kivipatsas. Saattoi\nkulua päiviä, jolloin hän ei avannut kertaakaan suutansa; toisinaan\nsieltä taas tuli -- kummallisia kompia ja sutkauksia, joista ei\nuseimmiten tiennyt olivatko ne hullun vai viisaan puheita, mutta jotka\nsaattoivat joskus olla hyvinkin myrkyllisiä. Kaiken tuon päällä lepäsi\njonkunlainen kuiva salahymy, joka tuntui miltei pelottavalta, sentähden\nettei kukaan tiennyt mitä sen alla piili.\n\nMutta millä taialla emäntä oli saanut tuon häijynsisuisen miehen\ntuollalailla lannistetuksi, jopa hänen juomahimonsakin hillityksi,\nsillä tosiasia oli ettei häntä nyt enää nähty milloinkaan humalassa tai\njuopotteluretkillä renttuilevan? Se oli niitä Heikkilän salaisuuksia,\njoita saattoi aavistaa, vaan ei selittää. Jotkut väittivät varmaksi,\nettä isäntä toisinaan tuoksahti väkeville. Mitä se merkitsi? Itse hän\nei hommannut juomatavaroita. Hankkiko niitä emäntä, joka nyt ajoi\nkaikki kaupunkimatkat, ja antoi määräannoksittain? Mutta kukaan ei\nollut häntä nähnyt viinakaupassa tai hänen tuomistensa joukossa\nsellaisia tavaroita.\n\nMiten tahansa, joka tapauksessa emännän menettely herätti kunnioitusta\n-- että hän ei laskenut taloa häviöön ja että hän teki rentusta ainakin\nvaarattoman tyhjäntoimittajan -- vielä enemmän sen salaperäisen ryhdin\nvuoksi, jolla hän tuon kaiken suoritti.\n\nIhmisten ajatukset askaroivat usein hänessä. He näkivät hänen aikaa\nmyöten pyöristyvän ja vihannoituvan, mutta kasvojen lujat piirteet\neivät pehminneet. Lapsiin nähden jäi poika ainoaksi -- olivatko kaikki\nhellemmät suhteet puolisoiden välillä katkenneet? Mitä tuo voimakas,\nluoksepääsemätön nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi? Kaipasiko hän\njotain, kärsikinkö ehkä? Tuntuiko hänen elämänsä kaikesta menestyksestä\nhuolimatta yksinäiseltä? Vai oliko hän ehkä hyvinkin tyytyväinen\nriippumattomaan valtiaan-asemaansa? Ne olivat kysymyksiä, joihin ei\nkukaan uskaltanut edes viitata -- ei ystävyyden, ei osanoton eikä\nminkään muun tunteen nimessä.\n\nMutta vuodet vierivät ja ihmiset tottuivat asiain tilaan, heittäen\nlopulta kaikki hyödyttömät arvailemiset. He näkivät vain että\nHeikkilän peräsintä ohjasi sama voimakas käsi ja että talo vaurastui\nvaurastumistaan. Isäntäkin näytti osaansa tyytyväiseltä -- tylsine\nkatseineen, salahymyineen ja piikkipäisine pistopuheineen, joista ei\nkukaan enää loukkaantunut, koska tiedettiin ne hänen ainoaksi\nhuvikseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitte eräänä kevännä tapahtui taas jotain, joka kiinnitti\nihmisten huomion hetkiseksi Heikkilään.\n\nPoika oli sinä vuonna ennättänyt rippikouluikään -- oli jo käynytkin\nkoulunsa ja odotti vain ripillepäästöpäivää, joksi oli määrätty\nhelluntai.\n\nSitä ennen oli häntä varten tehtävä muutamia pieniä ostoksia. Mutta\nemännälle sattui pahimmoikseen eräitä töitä, joita ei sopinut jättää\nmuiden varaan, niin ettei hänestä ollut kaupunkiin menijäksi.\n\nSilloin isäntä tarjoutui lähtemään pojan seuralaiseksi -- hänellä oli\nhyvää aikaa.\n\nEhdotus tuntui oudolta, mutta emännällä ei ollut mitään pätevää sitä\nvastaankaan, sillä isäntä oli jo edellisenä talvenakin tehnyt eräitä\nkaupunkimatkoja. Tosin vain lankkukuorman ajajana miesten mukana, mutta\nhän oli käyttäytynyt niin kaikin puolin moitteettomasti, että kaikki\nluulivat hänen unohtaneen vanhat kujeensa ja alkaneen paikata\nmiehuusvuosiensa mainetta. Isä ja poika lähtivät.\n\nJoutui päivällisaika -- kaupunkimiehiä ei kuulunut. Kello iski kaksi,\nkolme ja neljä -- palvelijat huomasivat emännän poskilla punaiset\npilkut, mutta näkivät hänen muuten niin tyynenä, kuin ei mitään\nerikoista olisi ollut kysymyksessä. Itsellään heillä alkoi tuska nousta\nkurkkuun.\n\nKello viiden aikana kuului maantieltä räikyvää rattaitten rätinää. Jo\nkimahti hihkaisu -- suuri ja valtava kuin riemuhuuto, ja sen jatkona\ntoinen, lapsellisen kimeä ja ikäänkuin arasteleva. Toinen kärryillä\nolijoista heilutti punanauhaista ruoskaa, toinen istui etukumarassa,\npitäen toisella kädellään istuimenkaiteesta ja huojuen sinne tänne\nrattaitten heilahdusten mukaan.\n\nRätinä läheni. Ohjaksennykäisy ja ruoskanläjähdys -- he ajoivat täyttä\nkarkua Heikkilän ohitse ja hihkaisivat yhtaikaa juuri talon kohdalla.\nPiiat seisoivat sydän kurkussa pihalla -- muuan joukosta juoksi\nhengästyneenä tupaan. \"Näkikö emäntä --- isäntä ja...\"\n\n\"Entäs sitte...?\"\n\nTyttö karahti korviaan myöten punaiseksi ja vetäytyi kuin pahanteosta\ntavattu masentuneena takaisin.\n\nHeikkilänmäeltä voi nähdä kuinka kaupunkimiehet kaarsivat sillan yli ja\najoivat kylän päässä olevaan kievariin. Piiat odottivat joka hetki\nemännän astuvan ulos ja suuntautuvan kievaria kohti. Mutta mitään ei\nkuulunut. Sen sijaan hän ilmestyi jonkun ajan kuluttua kuistille ja\nkysyi eikö talossa enää mitään työtä ole, kun he tuollalailla\ntoljailevat. Itse hän oli aivan entisellään, puhuen tavallisella\ntyynellä äänellään, ei edes punaisia pilkkuja näkynyt enää poskipäillä.\nMutta palvelijat puhuivat kuiskaten ja liikkuivat varpaisillaan -- he\neivät voineet sille mitään.\n\nKello yhdeksän aikaan kuului taasen rattaitten rätinää.\n\n\"Höm Härmästä, pojat -- alamäki ja akka aisoissa!\" hihkaisi isäntä\nportista sisäänajaessaan.\n\nHe pysähtyivät keskelle pihaa. Poika pyrki ensinnä alas, mutta horjahti\nja kaatui ja jäi siihen nelinryömin makaamaan.\n\nIsäntä rähähti nauramaan, hihkaisi uudelleen, iski ruoskalla hevosta ja\najoi vielä yhden kierroksen pihan ympäri.\n\nHän oli kuin entisestään kasvanut, korskean ja mahtavan näköinen,\nsilmäillessään ylpeästi ympärilleen.\n\nEmäntä ilmestyi kuistille ja pysähtyi sinne hetkiseksi. Palvelijat\nolivat kadonneet mikä minnekin, uskaltaen tuskin pielen takaa\nkurkistaa. Kärryistä laskeutuvan isännän suusta kuului rämähtävä\nivanauru, kun hän huomasi emännän kuistilla.\n\n\"Kaikki on taas tallella, hih!\" kimitti hän kuin kileällä kellolla,\nvilkuttaen merkitsevästi ruoskaa ilmassa. \"Ja kaupanpäälliset myös!\" --\nhän osotti nurmella makaavaa poikaa, nauraa hohottaen selkäpiitä\nvihlovaa pirullista naurua.\n\nEmäntä läheni -- katselijain teki mieli ummistaa silmänsä. Mutta hän\nkulki kuin omia aikojaan, niinkuin ei olisi nähnytkään isäntää, joka\nyhä seisoi korskeana ja hajasäärisenä paikallaan, ruoska puuskaan\npuristetussa toisessa kädessään ja kiiluva voitonriemu punaisilla\nkasvoillaan -- niinkuin hän ei olisi mitään nähnyt eikä kuullut, vaan\nainoastaan nauttinut hetken valtavasta huumauksesta.\n\nNykäisy -- ruoska vilahti emännän kädessä.\n\n\"_Sisään_!\" helähti samassa niin ankaran nujertavasti, että tuvassa\nolijatkin säpsähtivät.\n\nValtikkansa menettänyt mies tuijotti tajutonna käsittämättä heti mitä\noli tapahtunut.\n\n\"Kamariisi!\" kuului uudelleen -- äänessä värisi tuska ja kiehahti vihan\nporeet.\n\nJa katselijat näkivät kuinka tuo äsken niin korskea mies kutistui kuin\nheinäruko rankkasateessa ja läksi niska lyyhyssä, ikäänkuin iskua\npeläten, sanaa sanomatta tupaa kohti painumaan.\n\nEmäntä seurasi kintereillä -- molemmat katosivat etukamariin. Sieltä\nalkoi kuulua vinkunaa ja läiskinää, ulinaa ja voivotusta ja yhä vain\nherkeämätöntä läiskinää, niin että tuvassaolijain pintaa karmi.\n\nHetkisen päästä ilmestyi emäntä tupaan.\n\n\"Riisukaa hevonen ja käykää uittamassa!\" sanoi hän tuimasti, työntäen\nkädessään olevan ruoskan padan alla palavaan tuleen.\n\nItse hän läksi uudelleen ulos -- otti nurmella makaavan pojan syliinsä\nja kantoi hänet kuin pienen lapsen omaan kamariinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna ilmautui sekä äiti että poika pyhävaatteissaan\ntupaan. Väki näki heidän astuvan piennarpolkua alas rantaan ja soutavan\nruuhella joen poikki -- vähää alempana, joen polvekkeessa, häämötti\npappila koivujen keskellä.\n\nSitte painui kaikki entisille teloilleen.\n\nKetään ei ihmetyttänyt, että isäntä taasen pysytteli pitkät ajat\nkamarissaan, eikä liioin sekään, että hän nyt näytti entistä\nraihnaisemmalta, jopa unohti miltei kokonaan kokkapuheensakin.\n\nPojasta tiedettiin kesällä kertoa, että hän oli käynyt vakavaksi kuin\nvanha mies. Ja syyskesällä hän katosi kokonaan talosta. Emäntä itse oli\nkyydissä ja viipyi sillä matkalla kolme päivää.\n\n\"Jo hän ennätti nähdä, mitä kotona nähtävää olikin\", kuului lyhyt\nselitys.\n\n\nVielä kerran antoi Heikkilä itsestään puheenaihetta -- yllätyksenä\ntällä kertaa, niinkuin usein ennenkin.\n\nTalossa kävi kuolema vieraana.\n\nJoulu oli juhlittu ja Heikkilän lähimmässä naapurissa, kylän sepällä,\noli paraikaa puutalkoot. Sen jatkoksi olivat nuoret hommanneet\njonkunlaiset \"Jussinpäivä-tanssit\", joihin Heikkilänkin palvelijat\nolivat viimeistä myöten vetäytyneet.\n\nSilloin, polkan paraillaan pauhatessa, riuhtaistaan tanssituvan ovi\näkkiä auki ja ovensuuhun ilmestyy Heikkilän isäntä -- puolipukeissa,\nsilmät pyöreinä, kauhu kasvoillaan.\n\n\"Jos Heikkilän väki tulisi heti kotiin!\" Muuta hän ei saanut sanotuksi,\nvaan katosi saman tien.\n\nKaikki ymmärsivät että jotain erikoista oli tapahtunut tai\ntapahtumaisillaan -- tanssijat alkoivat painautua joukolla Heikkilään.\n\nIsäntä vei tulijat suoraan emännän kamariin.\n\nSiellä makasi talon valtiatar yöpukeissa vuoteellaan -- kyljellään,\nkasvot huoneeseen päin käännettyinä, mutta kalpeana ja molemmat kädet\nrinnan alla, ikäänkuin sydänalaansa painaen. Nyt kertoi isäntä -- ääni\ntäristen ja silmät kauhusta pyöreinä -- kuinka hän oli kamarissaan\nherännyt äänekkääseen valitukseen ja voihkinaan, luullut sen ensin\nkuuluvan ulkoa ja arvellut talkoomiehiä olevan liikkeellä, mutta\nvihdoin hoksannut että se tulikin emännän kamarista, rientänyt tuvan\nkautta sisään, nähnyt hänen vielä likistävän sydänalaansa, ja\näännähtävän -- sitte painuvan sanattomaksi. Hän, isäntä, pelästyi niin,\nettei uskaltanut edes sormellaan kajota, vaan riensi suoraapäätä\ntanssipaikkaan.\n\nPelästynyt hän todella olikin, vavisten joka luusolmustaan. Sama kaamea\ntunne valtasi katsojatkin. Jokainen ymmärsi että emäntä oli saanut\näkillisen \"kohtauksen\" -- sellaisia tapauksia oli ennenkin nähty -- ja\nettä se oli tapahtunut tuokio takaperin, sillä ruumis oli vielä lämmin.\n\nSyrjäiset poistuivat syvä apea mielessään ja talon omat naiset\nryhtyivät ruumista pesemään. Isäntä oli koko ajan mukana, nostellen ja\nautellen, kannattaen päätä kun hiuksia kammattiin j.n.e. -- yhä\nkalpeana ja värisevänä, mutta auliina ja huomaavaisena. Palvelijat\nsuorastaan ihmettelivät kuinka hänkin osasi kerran olla ihmisiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin milloinkaan on vainajan luona käynyt niin paljon katsojia kuin\nnyt Heikkilässä -- aina kirkkoherrasta ja nimismiehestä alkaen.\nKuolonsanoma oli yllättänyt niin äkkiä ja Heikkilän emäntä oli ollut\ntavallista merkillisempi ilmiö -- salaperäinen ja kummallinen, mutta\nkaikkien kunnioittama. He olivat seisoneet kuin varjokuvien edessä,\nnähneet hämäriä, ohikiitäviä katkelmia, aavistaneet kokonaisuuden\npiirteitä ja niiden takana syvää ja selittämätöntä, joka kerran\nselviäisi. Mutta nyt oli kaikki lukittu tuonen murtamattomalla\nsinetillä. Näytti niinkuin ihmiset eivät olisi tahtoneet näkemättään\nuskoa, että edes kuolema voisi sellaista omanvoiman ihmistä\ntavallisilla keinoilla lannistaa.\n\nMutta lannistettu hän oli, leväten kauniina ja rauhallisena laudallaan\n-- se pieni kulmien rutistus, kuolonkamppauksen sormenjälki, joka näkyi\nsilmien välissä, sekin vain kohotti hänen ankaraa arvokkuuttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHautajaiset olivat suuret ja komeat, niinkuin sellaisen talon ja\nsellaisen vainajan arvolle sopi.\n\nJa nyt nähtiin se kumma, että isäntä pysyttäysi koko ajan täysin\nselvänä, kertoen tuon tuostakin vavahtelevalla äänellä kuinka hän\nheräsi valitukseen ja voihkinaan j.n.e. Ihmiset miltei unohtivat\nentisen vastenmielisyytensä ja tunsivat jonkinlaista säälintapaista\nmiestä kohtaan, johon tapaus näytti tehneen niin syvän vaikutuksen.\nEmäntä kaikesta päättäen, arvelivat he, antoi kuolemallaan hänelle\nkestävämmän ojennuksen kuin koskaan elonsa päivinä.\n\nPoikaa ei näkynyt hautajaisissa -- hänen olinpaikkansa ei ollut\nkenenkään tietona.\n\nMutta maahanpaniaiset olivat tuskin ohi, kun Heikkilästä alkoi taasen\nkuulua kummia.\n\nNiinkuin vanhat salaperäiset voimat olisivat yhtäkkiä manautuneet\nesille.\n\nTaas heilui ruoska Heikkilän tanhualla, taas kuului hihkaisuja ja\nhevonen laukkasi vaahdossaan.\n\nIsäntä oli kuin pirultariivattu -- aivankuin hänen sukunsa entiset\njuopot, markkinankävijät ja yltiöpäät olisivat alkaneet kummitella\nhänen hahmossaan. Aamupäivällä hän saattoi juoda kaupungissa,\npuolenpäivän aikaan jossakin kievarissa, illalla toisessa ja yöllä\nkolmannessa. Kotona hän kävi ainoastaan silloin tällöin\nhevosta vaihtamassa ja palvelijoita kiusaamassa kaikenmoisilla\npirullisuuksilla, joita ainoastaan juopon aivot saattavat keksiä. Tai\nhän karautti pihalle reki täynnä renttuja ja pani toimeen hurjat\njuomingit. Silloin hän saattoi komentaa haarikat pöytään ja täyttää ne\nreunojaan myöten rommilla. Hetkinen, ja hän sai päähänsä että heidän\npiti syödä. Ei muuta kuin lammas karsinasta, se sydänyönä kokonaisena\nmuuripataan ja sellaisena pöytään, jonka ympärillä urhot sitte\nmässäsivät. Mutta kesken kaiken hän saattoi kiljahtaa kuin hullu,\nnousta silmät pyöreinä pöydästä ja läimiä ruoskalla ympärilleen,\nhöpistä käsittämättömiä sanoja, rynnätä ulos ja ajaa karkuuttaa huutaen\nja ulvoen tiehensä.\n\nHän ei ainoastaan juonut, vaan räiski muutenkin minkä kerkesi.\nRavintoloissa hän huimi ruoskallaan ikkunoita sirpaleiksi ja laseja ja\nposliineja pöydiltä lattiaan. Kaikesta näkyi että hän oli päättänyt\nhankkia korvausta puolitoistakymmenvuotisesta paastostaan ja hävittää\nHeikkilän nurkkakiviään myöten.\n\nIhmiset katselivat tuota hävityksen kauhistusta kylmät väreet\nselkäpiissään. Se ei oikeastaan heitä ihmetyttänyt, päinvastoin tuntui\nmiltei luonnolliselta että tuo juopporenttu nyt riehui tuhon ruoska\nkädessään -- nyt kun este oli poissa.\n\nMutta niinkö piti Heikkilän, emäntävainajan silmäterän, hävitä? Eräiden\nmielestä siinä oli muutakin kuin pelkkää juopon hurjistelemista. Vanha\nsalaperäisyyden sumu ei ollut vieläkään hälvennyt Heikkilän ympäriltä,\nmutta sen ydin oli heidän mielestään selvä -- se oli kaikesta päättäen\nollut taistelua talosta, ties Jumala kuinka ankaraa ja hellittämätöntä.\nKaikki kokonaisuutena katsottuna esiintyi tuo parin vuosikymmenen\ntaival vastakkaisten voimien kamppailuna talon ylivallasta --\nnykyinenkin oli vain sen jatkoa.\n\nOliko toinen jo kokonaan poistunut temmellyskentältä ja jättänyt toisen\nvoittajaksi? Hävityksen voimako se tässä viimeisen sanan sanoi?\n\nSiltä näytti.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMaaliskuun kuutamo asteli hohtavalla keväthangella ja kurkisti pienen,\nyksinäisen mökin ikkunasta sisään.\n\nMökin asukas ei ollut vielä makuulla, vaikka lamppu oli ollut jo aikoja\nsammutettu, vaan istui täysissä pukeissa ikkunanpielessä, päätään\nkäsivarteen varaten.\n\n\"Terve, Väliportin Matti!\" virkkoi kuu tuttavallisesti. \"Mitäs siinä\nnyt noin toimessasi valvot...?\"\n\nMutta mies ei kuullut eikä nähnyt mitään, istui vain yhä ajatuksissaan\n-- kuun katsellessa miettiväisenä hänen päätään, joka oli jo keskeltä\npaljas, ja hänen laihoja, kuivettuneita kasvojaan, joilla näkyivät\nelämän kovat sormenkosketukset.\n\nHän oli istunut tuollalailla pitkän aikaa, vaikka puoliyö läheni. Oli\naikonut mennä ulos, mutta jäänytkin istumaan ja miettimään, sillä hän\nsuunnitteli semmoista, jota ei ollut koskaan ennen tehnyt, mutta joka\nikäänkuin pohjautui ennenkulettuun elämäntaipaleeseen.\n\nSen taipaleen varrelta kulki nyt hänen editseen kirjavia kuvia, toiset\nselvempiä, toiset himmeämpiä, ohikiitäviä kuin pilvenhattarat, mutta\njokaisessa pisara hänen oman elämänsä mehua.\n\nSe ensimäinen oli kevään lapsi -- kauniin, onnellisen kevään.\n\nHän oli silloin kahdeksantoistavuotias ja palveli renkinä Paavolassa.\nJa sinä kevännä hänelle puhkesi rakkaus niin suurena ja valtavana, että\nhän tuskin uskoi sitä itsekkään todeksi ja ikäänkuin vaistomaisesti\naavisti, että sen täytyisi särkyä. Sillä se onni, joka hänelle hymyili,\noli liian suuri ollakseen pysyväinen.\n\nMutta se kevät oli kirkas kuin hopea ja se kesä lämmin kuin kulta, ja\nmolempien talojen välisellä pellonmäellä kasvava iänikuinen pihlaja\nkuuli sinä kesänä kuiskauksia, jotka saivat sen vanhan sydämen\nsykähtelemään.\n\nKuinka suloista onkaan rakkaus, kun se on salaista -- kun sitä uskaltaa\nvain hiipien lähetä ja siitä vain kuiskaten puhua ja ainoana uskottuna\non vanha puu, joka ei kieli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä se tapahtui -- se, jota hän oli vaistomaisesti pelännyt ja\njoka oli levännyt tummana pilkkuna tytönkin katseen pohjalla, vaikkei\nkumpainenkaan ollut uskaltanut siitä koskaan puhua.\n\nTytön vanhemmat saivat asiasta vihiä ja se selvitettiin rutosti.\n\"_Heikkilänkö_ isännäksi _renki_? Olisivat he luulleet Heikkilän\ntyttärellä olevan sen verran oman arvon tuntoa ja kunnioitusta\nvanhempiaan ja sukuaan kohtaan! Eikö hän, ainoa lapsi, ymmärtänyt, että\nnyt oli sukutalosta kysymys?\"\n\nTyttö itki ja rukoili ja hän itse oli kuin järjiltään. Mutta\nhe ymmärsivät, että heidän täytyi taipua, sillä he eivät\ntunteneet ainoatakaan esimerkkiä, että rakkaudelle olisi annettu\nisännänvaltakirja tällaisissa tapauksissa. Sitäpaitsi tämä oli ainoa\nkerta, kun tyttö pahotti vanhempiensa mielen, ja se koski heihin\nkumpaiseenkin kovasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka elävästi hän muisti heidän viimeisen tapaamisensa vanhan\npihlajan alla -- muisti, ja kuitenkin kaikki sen-iltainen oli kuin\nepäselvää humua. Hänen kurkkuaan kuristi ajatellessa, että se olisi\nviimeinen kerta. Entä tytön kohtalo -- hänen kuuliaisiinsa oli vain\nmuutama päivä.\n\n\"Mutta kuinka sinä voit elää hänen kanssaan?\" kysyi hän tuskaisena.\n\n\"Sitä minä en vielä tiedä -- sitä minä en totisesti tiedä\", vaikeroi\ntyttö käsiään rutistaen.\n\nMutta se ei ollutkaan hänelle itselleen pääkysymys -- oli muuta, joka\nahdisti häntä vielä ankarammin ja josta hänen täytyi saada selvä.\n\n\"Ja meidän välimme...?\" sai hän vihdoin esiinpuristetuksi. \"Täytyykö\nkaiken loppua tähän? Minä...\"\n\nHän ei saanut enempää sanotuksi, vaan jäi kalpeana ja henkeään\npidättäen katsomaan tytön kasvoihin.\n\nJa hän näki kuinka tyttö värisi ja kamppaili väkevän mielenliikutuksen\nkanssa, toivon ja epätoivon riehuessa hänen omassa rinnassaan.\n\n\"Täytyy\", sanoi tyttö lopulta vavahtelevin huulin. \"Kaiken täytyy\nloppua tähän, niinkuin ei koskaan olisi mitään ollutkaan -- sillä minä\nen tahdo tehdä mitään sopimatonta, en ajatuksissa, enkä sanoissa, enkä\ntöissä... Etkä sinä saa koskaan minua muistuttaa siitä, mitä on\nollut...\"\n\nHän tunsi kaiken mustenevan silmissään. Hän oli toivonut jotain, ei\ntiennyt itsekkään mitä, mutta kuitenkin jotain muuta kuin mitä tyttö\nsanoi.\n\nHe olivat nousseet -- niinkuin kumpaisellakaan ei olisi enää mitään\nsanottavaa.\n\nSilloin tyttö tarttui hänen molempiin käsiinsä.\n\n\"Sen täytyy olla niin\", sanoi hän värähtävällä äänellä. \"Mutta jos minä\nvielä joskus olisin vapaa tekemään oman tahtoni jälkeen, niin sinä\ntiedät minun ajatukseni... Ei, nyt minun täytyy lähteä!\" lisäsi hän\nhätääntyneenä, puristi hänen käsiään ja vetäytyi taaksepäin.\n\nMutta hän kääntyi vielä ja puhui kuin huumeissaan: \"Ja jos kerran\ntulisi se päivä, etten minä jaksaisi yksin, vaan tarvitsisin apua, niin\nsinä tiedät ettei minulla ole ollut ketään muuta ystävää, eikä tule --\nja jos _sinä_ tarvitsisit...\" tyttö purskahti itkuun puristaen hänet\nkiihkeästi itseään vasten.\n\nSilmänräpäys -- täysikuun pilkahdus pilven alta ja sen kalpean valon\näkkitulvahdus kedolle, tuulen hohahdus pihlajan kuivuneissa lehdissä ja\nkyyneleisten silmien värähdys -- tyttö oli riistäytynyt irti ja juoksi\npois.\n\nHän seisoi pitkän aikaa huumautuneena, voimatta paikaltaan liikahtaa.\nTuossa kaikessa oli jotain salaperäisen juhlallista -- niinkuin kaikki\nolisi nyt heidän välillään katkennut, leikattu kuun kalpeilla säteillä,\nmutta kuitenkin jäänyt joku säije, jota ei voinut sanoin selittää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäät -- hän oli vähällä tulla hulluksi. Talojen väliä oli tuskin puolta\nvirstaa. Hän kuuli pitojen hälinän, pelin pauhun ja ihmisäänten\nhelinän. Hän hiipi vanhan pihlajan luo ja odotti tuntikausia. Ketä? Hän\nolisi tahtonut nähdä valkean hunnun häämötyksen pimeässä ja kuulla\nkuiskauksia...\n\nOliko hän hullu? Hän hiipi häpeissään tiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka kummallinen kappale onkaan ihmissielu! Niinkuin kaikki painava\nja ahdistava olisi äkkiä poispyyhkäisty, nyt kun kaikki oli\nperuuttamatonta. Hän oli vapaa -- niinkuin ei koskaan olisi mitään\nollutkaan.\n\nHän muisti kuin eilisen päivän tuon ajan, jolloin hänet tempasi\nselittämätön elämis- ja raatamisinto. Hänkö renkinä -- hävetkööt! Oma\npieni maatilkku -- se oli helposti hankittu. Oma mökki -- se kohosi\nkuin loihtien.\n\nMitä varten? Hän ei tiennyt sitä itsekkään, mutta hän ei voinut olla\npitämättä silmällä erästä miestä. Hän tarkasteli vastaantullessaan\nhänen hyvännahkaista naamaansa, hänen honteloa vartaloaan ja velttoa\nryhtiään -- ja tunsi samana hetkenä oman vartalonsa ikäänkuin\nsuoristuvan ja pitenevän ja selittämättömän voiman jänteitään\npingottavan. Hän tarkasteli hänen puuhiaan ja toimiaan, ja kun hän ei\nhuomannut mitään puuhia lainkaan, niin hän ei voinut olla\nvoitonriemuisesti hymyilemättä ja ponnistamatta vieläkin ankarammin --\nniinkuin hän olisi ollut salaisesti kilpasilla tuon miehen kanssa.\n\nVuosien kuluttua hän ei enää voinut itseltään kieltää, että heidän\nvälillään oli selvä suhde olemassa. Jos tuo mies olisi kiivennyt\nkirkonharjalle, niin hän itse olisi kavunnut kellotapulin huippuun.\nSinulla on talo, minulla on mökki -- näyttäköön nyt kumpikin\nisännänkuntoaan.\n\nKylällä alkoi kulkea outoja kuiskeita -- outoja, mutta kuitenkin kuin\ntuttuja ja odotettuja hänelle. Ja kun hän sitte kerran omin silmin\nnäki, että huhu oli tosi, niin hän tunsi äkkinäisen mielenliikutuksen\nkuohuntaa rinnassaan, ja kun Heikkilän nuori isäntä oli ajaa\nkarkuuttanut kiljuen hänen ohitsensa, niin hän kääntyi ympäri ja alkoi\nkeskellä tietä heiluttaa vimmatusti hattuaan. Samassa hän häpesi ja\npainoi hatun päähänsä, mutta tunsi niinkuin heidän kohtalonsa nyt\nolisivat liitetyt toisiinsa katkeamattomilla siteillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe tapahtui seuraavana kesänä -- eräänä kauniina heinäpäivänä, väen\npalatessa niityltä.\n\nMies oli juovuksissa ja raivosi kuin hurja, lyöden vaimoaan kerta\nkerran perään.\n\nSitä nähdessään hän vasta tunsi mikä hänen oikea suhteensa tuohon\nmieheen oli -- syvä, sammumaton viha! Ja hän tunsi selvää riemun\nhuumausta saadessaan kerrankin syöksyä häneen käsiksi, lyödä ja\nnujertaa häntä mielin määrin.\n\nMutta nainen iski väliin.\n\n\"En tarvitse vielä vieraan apua\" -- ja erikoisesti häneen katseensa\nkiinnittäen: \"en _kenenkään_ apua!\"\n\nHän huojui takaperin niinkuin pyörryttävän iskun saanut. Ja sinä\nhetkenä hän tunsi, ettei hänellä itse asiassa ollutkaan mitään\ntekemistä tuon miehen kanssa, vaan ainoastaan naisen.\n\nMutta nainen työnsi hänet kylmästi takaisin niinkuin vieraan\ntunkeilijan. Oliko hän \"vieras\", vai joku muu -- joka tapauksessa\nmiehen ruoskaniskut olivat mieluisemmat kuin hänen apunsa. Vai oliko\nnainen sanonut niin ainoastaan syrjäisten tähden?\n\nHän odotti -- levotonna, kiihkeän epätietoisuuden rintaa raastaessa.\n\nSilloin kerrottiin kuinka nainen lannisti tuon juopon ruoskalla, kuinka\nhän sulki hänet kamariin ja esti kaikki renttuilemiset -- jopa\nkuiskailtiin että hän itse hankki hänelle salaa väkeviä, koskei mies\nvoinut aivan ilmankaan aikaan tulla.\n\nHänet valtasi kamala tunne -- siis lopultakin \"vieras\", niinkuin ei\nmitään olisi koskaan ollutkaan! Jos tuo nainen olisi ollut \"oikea\",\nniin hän olisi antanut tuon rentun juoda itsensä kuoliaaksi, sen\nparempi mitä pikemmin -- itse hän olisi saattanut vaikkapa sekottaa\nmyrkkyä hänen viinoihinsa. Mutta nainen esti ja vaali kuin pientä lasta\n-- tottakai tuo mies oli hänelle rakas!\n\nMitä varten hän oli nämä vuodet raatanut ja reutonut? Ja kuka oli\nviitannut johonkin mahdollisuuteen tulevaisuudessa, mutta nyt iski\nvastaan tapausten luonnollistakin kulkua, jotka näyttivät ikäänkuin\nrientävän tapahtunutta vääryyttä korjaamaan? Hänessä leimahti kiihkeä\nkatkeruuden ja koston liekki -- hän tahtoo näyttää koko maailmalle,\nettä jotain on tapahtunut, ja tuolle ainoalle, joka voi sen ymmärtää,\nettei hän ollut unohtanut vanhaa pihlajaa pellonmäellä eikä erästä\nsilmänräpäystä kuun kalpeassa valossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe olivat elettyjä kysymyksiä -- hänelle, tuolle naiselle!\n\nMitä tuo nainen silloin ajatteli, kun kuuli hänen jättäneen mökkinsä ja\nkukoistavan viljelyksensä ja kadonneen jäljettömiin? Hän tiesi että\nsiitä puhuttiin ja syytä arvailtiin. Kukaan ei tiennyt -- tuo nainen\nyksin ymmärsi. Mitä hän silloin ajatteli -- tunsiko hän pistosta\nrinnassaan? Kuuliko hän mitä sen jälkeen tapahtui? Kerrottiinko hänelle\n\"Markkina-Matista\", kuuluisasta hevosmiehestä, joka kulki kaupungista\nkaupunkiin, möi, osti ja vaihtoi? Kuuliko hän että hänellä oli\nhirtehisen onni, että hän ansaitsi satoja, juuri sen vuoksi että hän\npani kaikki yhdelle kortille ja että oli aivan samantekevää voittiko\nhän vai tappasi? Mitä hän silloin ajatteli?\n\nKerta vuodessa hän kulki itse kuin elävä kysymys hänen ohitseen. Ajoi\nmarkkina-aattona heläjävin kelloin kylän läpi -- kolme virmaa hevosta\nkärryjen edessä, kaksi takana juosten, itse kuin ruhtinas keskellä,\nherroiksi puettuna, ylpeänä ja itsetietoisena. Ja hän pysäytti\ntahallaan aivan Heikkilän kohdalle maantielle, komensi sen vieressä\nolevasta mökistä kahvit kärryille ja maksoi setelillä, josta ei\ntakaisin huolinut. Hän ei vilkaissut kertaakaan Heikkilään päin, mutta\ntunsi kyljessään tuon naisen katseet ikkunasta maantielle. -- Mitä hän\nsilloin ajatteli? Tuliko hänelle kiire kamariin, vai aikoiko hän\nräiskiä piioille että töllistelevät kaikkia maantienkulkijoita?\n\nMarkkinaväen kera hän jo taas lähetti terveisiä ja kysymyksiä --\nvarmaan ne perille joutuivat, sillä ne kulkivat kaskuina suusta suuhun.\nKuinka hän ajatutti karusellissa kaikkia, jotka lähelle sattuivat.\nKuinka hän kutsui kokonaisen torinkolkallisen väkeä ravintolaan,\nvarsinkin kaikki kotipuolen ihmiset, juotti ja syötti mitä millekin\nmaistui. Ja varmaan tuo nainen kuuli senkin, kuinka hän itse ajaa\nhurautti seurahuoneen pääovesta sisään hevosineen ja kärryineen, jotta\npyöräraudat iskivät tulta kivisissä porrasaskelmissa -- ajoi suoraan\njuhlasaliin ja maksoi siitä lystistä satoja markkoja? Mitä hän siitä\narveli?\n\nJa kuuliko tuo nainen _että hän ei juonut pisaraakaan_? Aivan varmaan\nhän sen kuuli! Mitä hän siitä ajatteli? Hurja markkinamies, eikä\nkuitenkaan juo, vaikka kaikenmoiset kuivanmaan kapakalatkin juovat --\noliko hänellä siinä suhteessa mitään ajattelemista...?\n\nJa kuuliko hän korttien läiskettä? Hevosista, kelloista, takeista ja\nlakeista, kuinka vaan kutakin halutti -- vaikka kerjäläisen kanssa\nmaantienojassa. Ymmärsikö hän etteivät ihmiset sillälailla läiski\nhuvikseen, ja ymmärsikö hän _mistä_ hän oikein pelasi?\n\nMitäpä jos hän rupeisi säästäväiseksi, keräisi rahaa ja ostaisi talon\n-- Heikkilän naapuritalon, sen jossa hän ennen _renkinä_ palveli? Mitä\nhän silloin sanoisi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhminen on narri! Mitä ihmettä hänellä oli tekemistä Heikkilän emännän\nkanssa? Mikä ihmelintu hän oli olevinaan? Nainen, jolla aikoinaan oli\nletti niinkuin kaikilla tytöillä, ja hame niinkuin kaikilla muillakin,\nja istui eräänä keväänä puun alla ja haaveili rakkaudesta, niinkuin\nkaikki muutkin. Joutui sitten naimisiin juopon miehen kanssa, jota\nruokki nyt ryypyillä ja ruoskalla.\n\nJa tuollaisen letin ja hameen vuoksi hän oli rehkinyt ja räiskinyt --\nkaikilla on nuoruudenhullutuksensa!\n\nHän kuulee taasen hevosten hirnuntaa ja rattaitten ratinaa, sateen\nrapinaa ja tuulen ulvontaa pimeässä syysyössä -- ne vievät häntä\neteenpäin, yhä eteenpäin, markkinoilta markkinoille, kaupungista\nkaupunkiin, vuodesta vuoteen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikö häntä hävettänyt -- kun hän vihdoin palasi kotikyläänsä, ennen\naikojaan vanhentuneena ja kuihtuneena, ankara kolotus käsissä ja\njaloissa?\n\nMiksi? Siksikö, ettei hän tullut hevosella ja heläjävillä kelloilla --\noliko hän hevosella lähtenyt? Siksikö, että hän oli heikko ja\nkivuloinen -- moni muu olisi hänen matkojensa jälkeen maannut mullat\nsilmillään!\n\nEikö Heikkilän emäntääkään hävettänyt? Heikkilän emäntä -- kuka se oli?\nOh, nyt hän jo muisti -- olihan hän kerran tuntenut sellaisenkin tytön!\nVaan mitäpäs häpeämistä siinä oli, ei hän ollut tullut siitä\ntuttavuudesta eläkettä pyytämään.\n\nHän oli kuollut maailmalle ja maailma hänelle -- kun hän saisi\nVäliportin nurmettuneet peltosarat jälleen kasvukuntoon, niin hän olisi\neloonsa tyytyväinen.\n\nKuka voi tutkia ihmissydämen pohjattomat syvyydet?\n\nHän ei ollut vuosikausiin edes muistanut Heikkilää, mutta nyt, kotiin\npalattua, alkoivat Heikkilän tytär ja vanha pihlaja jälleen häämöttää\nhänen elämänsä taustalla niinkuin korkeat puut iltaruskoa vasten.\n\nOliko se vanha rakkaus, joka alkoi taasen hänen rintaansa raastaa? Ei,\nhänestä oli yhdentekevää kenellä tuo nainen oli. Mutta tuo nainen\npiinasi häntä pelkällä olemassaolollaan. Jos hän olisi luisunut\ntaloineen samaa alamäkeä kuin hän itse, saanut kärsiä köyhyyttä ja\npuutetta, niin kaikki olisi ollut tasassa. Mutta nainen liikkui\nkukoistavana yhä vaurastuvan talonsa tanhuvilla -- niinkuin hän olisi\nkoko hänen poissaolonsa ajan ollut salaisesti kilpasilla hänen kanssaan\nja nyt ilkkunut hänen lopulliselle kukistumiselleen. Toisinaan hänestä\ntuntui niinkuin heidän välillään kuitenkin olisi ollut jotain -- koko\najan, kaikesta huolimatta. Niinkuin Heikkilässä lopultakin olisi ollut\nkaikki, mitä hänellä oli elämässä ollut. Hän oli kerran ollut sinne\npuolimatkassa ja oli ollut onnellinen -- sen jälkeen oli kaikki\nluisunut alamäkeä.\n\nMutta kenen oli syy? Tuo nainen ajoi kaikessa tahtonsa perille --\nmiksei hän silloin ajanut? Ja oliko hän itse onnellinen? Ei, ja\nvähintään kaksi miestä hän oli tehnyt onnettomaksi. Nyt hän ymmärsi\ntuon toisenkin kohtalon -- tuo nainen piinasi heitä molempia, toista\nnäkyvällä, toista näkymättömällä ruoskalla. Hän ei rakastanut ketään ja\nhän oli kietonut sekä itsensä että koko talon sellaiseen\nsalaperäisyyteen, että siitä saattoi ajatella vaikka mitä.\n\nAikaa myöten nuo ajatukset sakeutuivat ja myrtyivät. Hän ei tahtonut\nenää kauemmin kestää tuon naisen salaisia ruoskaniskuja. Hänen tarvitsi\nvain mennä hänen luokseen ja sanoa tuo koko-totuus -- silloin hän oli\nainaiseksi vapaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanat olivat valmiina, käret terotetut ja kantoihin myrkkyä valettuna.\nNyt sen täytyi tapahtua!\n\nMutta hän ei päässyt puolitiehenkään, kun jo kääntyi takaisin --\nhäpeissään ja neuvotonna.\n\nMitä hän oikein aikoi? Mitä ihmettä hänellä olisi tuolle naiselle\nsanomista!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin -- nyt hän oli sen keksinyt!\n\nHän oli humalassa ja asteli terhakkana Heikkilää kohti. Ei enää\nhävettänyt eikä uupunut sanoja, päinvastoin hänellä oli yksi syy\nlisäksi -- kenenkä tähden hän oikeastaan oli kieltäytynyt siitä, mikä\nnyt kulki lämpöisenä tulena hänen suonissaan? Nyt hän ymmärsi miksi\nHeikkilän isäntä tahtoi juoda, miksi kaikki ihmiset joivat -- ja niin\ntekee hänkin tästäpuoleen, juo niin että nyrkit savessa!\n\nMutta jo maantiellä lähellä Heikkilää tuli emäntä häntä vastaan.\n\nSe oli yllätys. Mutta \"hyvä\", ajatteli hän, \"kahdenkeskistä minulla\nsinulle olikin!\"\n\nHe lähenivät -- hän tunsi selvästi horjuvansa. Koetti karskistaa\nitsensä, mutta kurkkua kuristi niin, että hän ei varmaan saisi\nsanaakaan suustaan. Ja kun hän nyt vuosikausien päästä näki tuon naisen\nniin kauniina ja arvokkaana, niin hän veti äkkiä hatun syvempään\nsilmilleen ja aikoi painautua kuin mitään huomaamatta ohitse.\n\nMutta nainen pysähtyi -- hänen omat jalkansa naulautuivat kuin\nnäkymättömän voiman pidättäminä maantiehen.\n\nNainen katsoi aivankuin ei olisi silmiään uskonut.\n\n\"Matti\"! kuului liikutuksesta värähtävä ääni. Ja tuossa yhdessä\nainoassa sanassa värjyi kaikki, mikä hänellä oli ollut rakasta ja\nkaunista: kevät, auringonpaiste ja pihlaja, kesäyön hämy ja kuun\nkummallinen valo. Hän olisi tahtonut heittäytyä maantielle hänen\neteensä ja rukoilla vielä kerran kuullakseen tuon ainoan sanan.\n\n\"Pitääkö sinustakin tulla renttu -- niinkuin kaikista muistakin...?\"\n\nNainen meni jo menojaan, hän itse seisoi häpeissään tiellä.\n\nMitä merkillistä tuossa naisessa oli? Ja mitä hän oikein ajatteli?\nMiksi hän sanoi tuon yhden sanan niin, että siinä värähti koko\nentisyys, mutta lopun niinkuin hän ei olisi koskaan häntä tuntenutkaan?\nHän ymmärsi, että nyt se oli sanottu tuo viimeinen sana, mutta että\nsanoja ei ollutkaan hän, vaan nainen.\n\nJa miksi hän tunsi niin ääretöntä nöyryytystä että tuo nainen oli\nnähnyt hänet humalassa ja vielä viiltävämpää pistosta että häntä oli\nverrattu \"muihin\" -- niinkuin hän todella olisi ollut muita parempi,\nhän joka oli katunut ettei hän ollut heidänlaisensa? Hän olisi tahtonut\njuoda, kiusallakin, mutta se oli aivan mahdotonta tuon kohtauksen\njälkeen. Hän ei voinut sitä selittää, mutta tunsi vihaavansa tuota\nnaista -- juuri tuon selittämättömän pakon vuoksi, jota hän kaikkia\nmuita kohtaan harjotti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän seisoi juuri perunapeltonsa saralla, kun maantieltä kuului kiivasta\nkärryjen rätinää. Kuka se? Hän tunsi samaa kiihkeätä odotuksen\nlevottomuutta kuin kerran ennenkin.\n\nJo vilahti ruoska ja kuului hihkaisu. Se oli siis _hän_ -- ja poika\nmukana. _Poikakin_ mukana!\n\nHänet valtasi niin äkillinen kostonriemu, että polvet rupesivat\nvapisemaan. Heikkilän isännässä oli siis lopultakin miestä -- hän kosti\nheidän molempain puolesta!\n\nHän tiesi että se loppuisi lyhyeen, että ruoska taasen tanssisi isännän\nselässä. Mutta se oli joka tapauksessa uhmaava vastalause tuota\nsalaperäistä pakkovaltaa vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmännän kuolema! Se oli yllätys hänelle niinkuin muillekin, sillä se\ntuli niin odottamatta ja leikkasi valmistumatonta viljaa. Olisiko hän\ntahtonut sitä estää? Ei. Hänen ajatuksensa tuosta tapahtumasta olivat\nkummallisen sekavat, mutta hän ei voinut olla ensi hetkenä tuntematta\nliikutuksen väristystä ajatellessaan että heidän välillään oli ollut\njotakin -- kosketuksia ja suhteita, rakkautta ja vihaa, ja että tuo\nkaikki oli nyt vain muisto.\n\nMutta mitä se sekään oli lopullisesti ollut? Mitä hän itse asiassa\ntiesi tuosta naisesta, silloista kevättä ja kesää lukuunottamatta -- ei\nmitään! Mitä tuo nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi, eli ja kärsi,\ntoivoi ja pettyi -- se kaikki oli hänelle lopullisesti kuin sulettu\nkirja. Ja tiesikö tuo nainen hänestä sen enempää -- siitä kaikesta,\njoka oli kulkenut kuin punaisena lankana hänen elämänsä läpi -- oliko\nedes kertaakaan häntä todenteolla ajatellut? Oliko heidän välillään\nitse asiassa ollut muuta kuin pieni viaton nuoruudenmuisto, jonka\ntoinen oli heti unohtanut, toinen kauemmin säilyttänyt, jopa senvuoksi\ntuskiakin kärsinyt? Kuinka kummallista onkaan elämä! Eivätkö ihmiset\nkule kuin sumussa, riehuen, taistellen ja toisistaan riippuen, mutta\nkuitenkaan tietämättä toistensa sisimmästä ihmisestä mitään, edes\nnekään, jotka luulevat olevansa kaikkein läheisimpiä?\n\nKun hautajaiskellojen ääni kumahti hänen mökkiinsä, niin hänestä tuntui\nniinkuin se olisi kertonut jostakin hyvin kaukaisesta -- lapsena\nkuulemastaan sadusta, joka oli aikoinaan tehnyt häneen syvän\nvaikutuksen, mutta nyt vaipunut ainiaaksi unhotuksen sumuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen editseen kiitää taasen kuvia -- Heikkilän isäntä\njuomaveikkoineen.\n\nNe elvyttivät tuon toisenkin asian, joka jo oli sammunut.\n\nTuo nainen oli lopultakin ollut tuhon naula hänen elämänsä veneessä!\nMiksi hän taipui vanhempiensa pakotukseen -- ja oliko tuo pakko edes\nollut niin painava? Miksi hän muuttui sen jälkeen kovaksi, ylpeäksi ja\nkäsittämättömäksi? Eikö hän ollut sinä hetkenä kuunvalossa puhunut,\nmelkein vannonut jotain? Eikö jotain siitäkin, että \"jos sinä joskus\ntarvitsisit...?\" Oliko hän tarvinnut -- sen kait Heikkilän emäntä\nparaiten tiesi. Ja apu? Nenäkäs kysymys maantiellä rentunnimineen!\n\nHänestä tuntui nyt kuin sallimuksen lahjomattomalta tuomiolta, että tuo\nnainen temmattiin niin äkkiä epäjumaliensa: rikkautensa ja\nmenestyksensä keskeltä. Ja Heikkilän isäntä oli kuin koston ase ikuisen\noikeuden kädessä, joka tahtoi tuokiossa hävittää mitä kovuus ja\nsydämettömyys oli vuosikausien kuluessa koonnut.\n\nTuo ajatus oli muutenkin, eräästä erikoisesta syystä, kuin\nkäärmeenmyrkkyä hänen veltostuneelle verelleen. Nykyinen talvi oli\nhänelle joka suhteessa muita ankarampi. Hän kasvatti tavallisesti\npellossaan perunoita, joita sitten möi pitkin talvea, ja teki sen\nlisäksi juurikopsia. Mutta nyt olivat perunat jo keskitalveen mennessä\nmyydyt, valmiita kopsa-aineksia oli kyllin, mutta hänellä ei ollut\nmitään halua tarttua niihin käsiksi -- köyhyys tunkeutui ovista ja\nikkunoista sisään.\n\nSilloin Heikkilän isännän hurjistelu ikäänkuin kirkasti hänessä sen\najatuksen, että hän kärsi vääryyttä ja että elämä oikeastaan oli\njärjetöntä hyörimistä ja häärimistä, kokoomista ja hävittämistä. Miksi\nrikkaat elivät yltäkylläisyydessä, miksi hänen piti nälkään nääntyä?\nEikö hänellä ollut yhtä suuri elämisen oikeus kuin heillä? Heikkilän\nisäntäkö se yksin oli tasajakoon oikeutettu? Jo monesti olivat hänen\najatuksensa tehneet retken Heikkilän ja Paavolan väliselle\npellonmäkikunnaalle. Siellä oli pieni palsta kylän yhteismaata jossa\nkullakin talolla oli humalistosarkansa ja kunnaan rinteessä\nperunakuoppansa. Miksei hän mennyt sinne ja ottanut säkkiä tai paria\nperunoita kustakin kuopasta -- sellaista erää ei kukaan edes huomaisi.\nVeisi ne ensin kotiinsa ja sieltä vähitellen kaupunkiin, niinkuin muina\nkevättalvina omiaan, ilman että kellään olisi kaukaisinta\naavistustakaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä iltana hän oli vihdoinkin päättänyt mennä, sillä oli oivallinen\nhankiainen ja kuu tietä valaisemassa. Oli jo varannut säkitkin\nvalmiiksi ja kelkka odotti oven edessä.\n\nMutta tulen sammutettuaan hänestä tuntui niin kummalliselta, niinkuin\nvielä kerran pitäisi miettiä lähteäkkö vai ei, sillä hän ei ollut\nmilloinkaan kajonnut toisen omaisuuteen eikä edes hevoskaupoissa\nkoskaan alentunut suoranaiseen puijaukseen. Ja niin hän istahti\npenkille ikkunapieleen ja alkoi ikäänkuin tehdä tiliä menneen elämänsä\nkanssa.\n\nHän oli nyt päässyt tilinsä loppunumeroihin -- kiihottunein mielin,\nvoimattomuuden ja katkeruuden tunne rinnassaan. Asia oli selvä, mutta\nhän istui yhä edelleen kuin selittämättömän saamattomuuden lamaamana.\n\nSilloin kuuluu kaukaa maantieltä kovaäänistä aisojen solinaa ja\nhihkuvia ääniä -- hän tietää näkemättä kuka se on.\n\nSolina jo kajahtelee hänen mökkinsä nurkissa, keskellä tietä laukkaa\nhevonen ja tienohessa sen suuri, aavemainen varjo. \"Kiirut -- Kiirut --\nhei perkele, Kiirut!\" matkue kiitää kuin tuulispää hänen ikkunansa\neditse.\n\nHänen sydämensä alkaa jyskyttää, tuo kaikki tuntuu niin omituiselta.\nHän tietää että \"Kiirut\" on Heikkilän isännän oriin nimi, mutta nyt hän\nei sitä muista -- niinkuin tuo mies ajaisi varta vasten hänen mökkinsä\nohi ja huutaisi: \"mitä vielä mietit, etkö näe kuinka minä teen, --\nkiirut, kiirut, kiirut!\"\n\nHän ponnahtaa seisoalleen ja rientää mökistä ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsin jonkun matkaa maantietä, sitten aidan yli peltoon -- hän alkaa\nnousta pitkää, loivaa rinnettä kuoppakunnasta kohti.\n\nKuu paistaa heleään ja kuvajainen kulkee melkein hänen edellään.\nOlivatko ne hänen polvensa, nuo jotka näyttivät niin koukkuisilta ja\nkuihtuneilta? Ja oliko se hänen vartalonsa, tuo kumarainen ja\nkäpertynyt? Hoh-hoi-jaa!\n\nHän ei jaksa nousta koko rinnettä yhteen palaan, vaan pysähtyy\nhuohottaen puhaltamaan. Niinkö heikko hän jo oli? Ja hänkö vielä mietti\nja tuumi olisiko oikein ottaa muutamia perunasäkkejä henkensä\npitimiksi! Veri syöksähtää hänen päähänsä -- tulkoot nyt vaikka koko\nkylän isännät häntä vastaan ja kysykööt minne matka, niin hän vastaa\nsuoraan: teidän perunakuopillenne -- vastaa ja täyttää säkkinsä, vaikka\ntoiset seisoisivat vieressä!\n\nHän saapuu rinteen laelle ja suuntautuu kuoppia kohti, jotka\nhäämöttävät kuin suunnattoman suuret valkeat muurahaiskeot kummun\nrinteellä.\n\n\"Tuolta taemmaisesta minä alotan\", ajattelee hän, \"ja siirryn\nsitten...\"\n\nSilloin joku lyödä hipaisee häntä äkkiä päähän, niin että lakki\nvierähtää hangelle. Hän säpsähtää ja kohottaa katseensa -- hänen\nedessään seisoo vanha pihlaja, suurena ja mahtavana, muuan alaspainunut\noksa vielä hiljalleen hänen päänsä kohdalla keinuen.\n\nHän seisoo hetkisen kuin lamautuneena, ja hänen mielensä läpi kiitää\nelosalamoina kevät, auringonpaiste ja vienot kuiskaukset. Mutta sitten\nhänen rinnassaan riehahtaa sellainen katkeruus, että hän kiroo\npihlajan, erään naisen ja oman itsensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHanki taasen narisee ja kuvajainen kulkee hänen edellään.\n\nMitä nyt? Niinkuin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyisi toinen.\nHän luulee sitä ensin säkin varjoksi, mutta huomaa pian että se liikkuu\nerikseen ja pitenee ja että sillä on ihmisen piirteet -- ikäänkuin joku\nkulkisi kiireesti hänen jälessään, askeleita vain ei kuulu. Hän kääntyy\nhätäisesti ympäri.\n\nAivan hänen kelkkansa takana seisoo nainen, tyttö, jonka hän tuntisi\ntuhansien joukosta. Hän on aivan samanlainen kuin sinä silloisena\nsyysiltana ja yhtä vakavan kalpea kuin sinä silmänräpäyksenä\nkuunvalossa -- seisoo liikkumattomana, kädet sivuilla riippuen ja\nkatsoo häntä kiinteästi silmiin.\n\n\"Heikkilää hävitetään -- nyt minä tarvitsen apua!\"\n\nÄänessä värähtää tuska ja hätä. Silmänräpäys -- nainen on kääntynyt\nselin ja astelee poispäin. Mutta hänen hartioillaan ei riipukkaan\npalmikko, vaan hiukset ovat sykeröllä ja sykerön alta välähtää kuun\nvalossa tumma, kiiltävä nuppi -- niinkuin suuren hiusneulan nuppi.\nVielä silmänräpäys -- nainen on kadonnut.\n\nHän seisoo tuokion kuin paikkaansa naulattuna, rinnan kiivaasti\njyskyttäessä. Mitä se oikein oli, onko hän valveilla vai unissaan?\n\nHän tarkastelee ympärilleen, kaikki on ennallaan. Kuopat häämöttävät\nkummullaan ja kuu helottaa hangella, ei edes varjon häivettä missään --\nainoastaan vanha pihlaja seisoo hänen takanaan suurena ja mahtavana ja\nikäänkuin oksiaan ojennellen.\n\nSilloin hän ymmärtää että se oli tuo hänen vanha kiusanhenkensä, joka\noli taasen asettunut hänen tielleen. \"Senkin rietta!\" Hänen tekisi\nmieli repiä se juurineen ylös. \"Mitä p----lettä Heikkilän asiat minua\nliikuttavat -- hävitettäköön, se on oikein, minulla on asiaa kuopille!\"\nJa hän lähtee uhman terästämänä päämääräänsä kohti...\n\n\"Mutta missä ne nyt ovatkaan -- kuopat?\"\n\nHän pysähtyy ja katselee ympärilleen -- ja huomaa seisovansa aivan\nrinteen reunalla, samalla kohdalla mistä oli äsken ylös kohonnut.\n\nJalat alkavat vavista ja rinta taasen jyskyttää -- ei, nyt ei ole\nkaikki niinkuin olla pitää! Hän istahtaa voimattomana kelkkaansa ja\nlaskee rinnettä alas maantielle.\n\nSeuraavan yön hän makasi kotonaan -- kiihottuneena ja odottavana.\n\nOliko sen takana jotakin, vai oliko se pelkkää mielen harhausta? Jos\nsiinä jotain oli, niin tänä yönä hän kyllä saa siitä selvän, sillä\nkuolleet eivät jätä asioitaan keskeneräisiksi -- se on tunnettua.\n\nToisinaan tuntui miltei luonnolliselta, että hän oli ollut sellaista\nnäkevinään. Hänen oman mielensä jännitys, isännän hurja ajo kuunvalossa\nkummallisine huutoineen ja tuo vanha puu kaikkineen mitä siihen\nliittyi.\n\nMutta oli outoa ja asiaan kuulumatontakin -- sykerö ja hiusneula. Hän\nei ollut koskaan nähnyt hänen hiuksiaan muulla tavoin kuin palmikolla,\nja muisti aivan varmaan, että ne sinäkin syksyisenä kuuvaloyönä olivat\nletillä.\n\nYö kului. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ei valveilla eikä unissa.\nHän raivostui, ajatellessaan millainen raukka hän oli ollut ja että\npihlaja ja Heikkilän tytär yhä seisoivat hänen tiellään -- toinen vielä\nvainajanakin. Kaksi oivallista yötä oli mennyt hukkaan, jolloin hän\nolisi ennättänyt käväistä ainakin kolmessa neljässä kuopassa.\nLuullaanko häntä semmoisilla tempuilla pelotettavan? Ei, jumaliste,\npelotetakkaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmantena yönä hän on taasen matkalla kuoppamäelle.\n\nMutta tällä kertaa hän kulkee hiukan toista suuntaa ja väistää\npihlajan. Hän kulkee hitaasti, katsahtaen tuon tuostakin taakseen --\nmitään ei näy eikä kuulu. Nyt hän ymmärtää mikä osuus vanhalla\npihlajalla oli ollut ensimäisen yön harhanäyssä.\n\nHän saapuu jo kuoppakunnaalle ja alkaa irrottaa rivakasti reunimaisen\nkuopan katelautoja. Kukaan ei häiritse, ei elävät eikä kuolleet. Jo\ntulevat oljet näkyviin ja hän kuuristautuu niitä irrottamaan --\nvilkaistuaan vielä kerran joka taholle ympärilleen.\n\nSilloin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyy taas toinen. Hän\ntuntee sen heti ja kääntyy kavahtaen ympäri.\n\nMuutaman askeleen päässä seisoi nainen -- samanlaisena kuin ensi\nkerrallakin, kasvot vain vieläkin kalpeampina ja katse entistä\nläpitunkevampana.\n\n\"Heikkilä hävitetään -- minä _tarvitsen_ apua!\"\n\nSe värähtää kuin maan alta, rukoilevasti, mutta samalla uhkaavasti.\nYksi läpitunkeva silmäys vielä, ja nainen astuu jo poispäin. Taas tukka\nsykeröllä ja sama suurinuppinen neula sykerössä. Mutta kun hän astuu,\nniin neula kohoutuu tuuman verran hiusten sisästä ja painuu taasen. Kun\nse tapahtuu toisen kerran, niin hänen mielensä läpi kiitää kuin\nhäikäisevä välähdys -- niinkuin ei se olisikaan neula, vaan joku\nsuurempi ja vankempi. Hän jännittää tyrmistyneenä katsettaan, esine\npainuu kokonaan hiusten sisään -- näky on kadonnut.\n\nMies lysähtää hervotonna kuopansuun reunalle ja vapisee kauttaaltaan.\nKestää kauan ennenkuin voimat palautuvat sen verran, että hän jaksaa\nasettaa laudat paikoilleen ja lähteä kotiinpäin hilautumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain seuraavana aamuna ilmestyi kirkkoherran keittiöön kummallisen\nnäköinen, mielenliikutuksen valtaama mies. Hän sanoi itsellään olevan\nkiireellistä asiaa ja pyysi päästä heti kirkkoherran puheille. Piikojen\nolisi tehnyt mieli kysyä asian laatua, mutta mies näytti niin\nomituiselta, että he vain kävivät ilmottamassa kyökissä olevan\nsellaisen ja sellaisen puheillepyrkijän.\n\nKirkkoherra ei ollut vielä pukeutunutkaan, mutta käski kuitenkin\npäästää miehen kansliaan.\n\nSiellä mies alkoi kertoa -- hätäisesti, kasvot nytkähdellen ja ääni\nvavisten -- kuinka hän oli kahtena yönä nähnyt haamun, Heikkilän\nemäntävainajan haamun. Hän oli kulkenut kuunvalossa ulkona, siellä se\noli hänet tavottanut ja sanonut niin ja niin. Ja se tapahtui kahtena\nyönä...\n\nKirkkoherra katseli pitkään miehen omituista kasvonilmettä ja\nrepaleista pukua. Hän tunsi hänet -- oli kuullut yhtä ja toista hänen\nmatkoistaan ja retkistään. Kertomuskin tuntui kovin hataralta. --\nMitenkä hän sellaiseen aikaan ulkona liikkui, ja missä se oikein\ntapahtui?\n\nSilloin mies alkoi hätäillä ja sotkea kertomustaan yhä enemmän. Hän\nvain liikkui -- asioilla, ja silloin hän sen näki, ja tapaus on tosi.\n\nSelvä epäilys kuvastui kirkkoherran silmässä:\n\n\"Hm ... meitä ihmisiä on niin monta lajia -- on, tuotanoin, sellaisia,\njoilla on erinäinen taipumus nähdä kummallisia unia ja sen semmoista.\nTäälläkin on käyty kertomassa yhtä ja toista, eikä niistä ole\nkuitenkaan mitään ollut.\"\n\nEi, ei hän ollut koskaan ennen nähnyt eikä kuullut mitään.\n\n\"Hm, jaa jaa. -- Mutta ryypiskelettekö te...?\"\n\nEi sitäkään. Hän ei ole kuin yhden ainoan kerran koko elämässään ollut\nhumalassa, ja siitäkin on jo pitkä aika.\n\n\"Ettäkö...? Jaa, jaa, paljon mahdollista... Mutta oliko, tuotanoin,\nemäntävainaja teille tuttava, ja oletteko mahdollisesti näinä\nviimeisinä aikoina noin niinkuin erikseen ajatellut Heikkilän asioita?\"\n\nKyllä, aivan lapsuudentuttu, ja kyllä hän on Heikkilän asioita paljokin\najatellut.\n\n\"Kas niin, siinä se nyt oli!\" Kirkkoherra kopisti nuuskarasiansa\nlaitaa, otti hyppysellisen ja alkoi kertoa erästä tapausta. Se oli\nsattunut hänelle itselleen ja koski erästä hänen koulutoveriaan joka\noli vähää ennen kuollut -- sekin oli hyvin kummallinen juttu.\n\n\"Mutta tämä ei ole senlaatuinen\", penäsi mies. \"Se sykerö ja hiusneula\n-- hän ei käyttänyt tyttönä sellaisia.\"\n\n\"Mutta ettehän te, hyvä ystävä, ole itsekkään selvillä oliko se neula\nvai mikä -- se kohta teidän kertomuksessanne juuri on kaikkein\nepäselvin.\"\n\n\"Ei, ei se epäselvä ole, kyllä minä sen tiedän ... mutta minä en\nuskalla sitä itsekkään uskoa.\" Miehen huulet kävivät aivan kalpeiksi\nja ääni värisi kuin vilun puistatuksissa. \"Se oli -- niin, kyllä se\noli ... rautanaula.\"\n\n\"Rautanaula...?\"\n\n\"N-iin!\"\n\n\"Mutta mitä te sillä oikein...? Ajatteletteko te että, tuotanoin...?\"\nKirkkoherra keskeytti epäillen lauseensa.\n\n\"Siitä juuri minä tahdoin kysyä kirkkoherran ajatusta -- että jos ...\njos siinä on ollut jotain kamalaa?\"\n\nKirkkoherra oli hetken vaiti ja hänen silmissään näkyi mielenliikutus.\n\n\"Hm, jaa jaa -- totisesti ovat Heikkilän asiat olleet jotensakin\nkummalliset\", sanoi hän vihdoin. \"Niistä on tiedetty hyvin vähän ja\nemännän kuolema sattui niin äkkinäisesti. Ja jos nyt sanon oikein\nsydämeni puhtaaksi, niin, tuotanoin, oli minullakin siihen aikaan\nsamankaltaisia epäluuloja. Mutta minä kävin juuri senvuoksi itse\nvainajaa katsomassa -- ja katso, hän lepäsi tyynenä ja rauhallisena\neikä missään kohti näkynyt mitään väkivaltaisen kuoleman merkkiä. Ja\nnyt minä luulen, ystäväni, että kun te olitte vainajan lapsuudenystävä\nja teitä ovat kalvaneet samat salaiset ajatukset vielä väkevämmästi,\nniin, tuotanoin, ne ovat kuvanneet teidän silmiinne senmukaisia\nnäkyjäkin. Niin minä totisesti luulen, ja menkää te nyt rauhassa kotiin\nja uskokaa mitä minä olen omin silmin nähnyt.\" -- Kirkkoherra nousi\nkeinutuolistaan.\n\nMutta mies seisoi kuin kivettynyt yhä paikallaan. Hänen kasvoillaan\nkuvastui suuri hätä ja otsalla helmeili tuskanhiki.\n\nKirkkoherra aikoi ojentaa kätensä hyvästiksi, mutta jäi ihmettelemään\nmiehen sisällistä ahdistusta.\n\n\"En minä voi näin mennä\", puhui mies hätäisellä, rukoilevalla äänellä.\n\"Jos se jääpi tähän, niin en minä saa missään rauhaa. Enkä minä ole\nmitään epäillyt, en yhtään mitään, mutta minä en ole puhunut kaikkea,\nmitä tähän asiaan kuuluu.\"\n\nJa hän alkoi kertoa uudestaan, alusta alkaen. Pihlajasta pellonmäellä\nja mitä sen alla tapahtui. Kohtauksesta Heikkilän pihalla, kun hän\naikoi rientää apuun. Mitä kaikkea hänen sydämessään oli näinä\nkahtenakymmenenä vuotena liikkunut ja riehunut. Kuinka hän nyt viimeksi\noli tuntenut selvää iloa että Heikkilä hävitetään, melkein toivonut,\nettä hänellä itsellään olisi osuus tuossa hävitystyössä. Kuinka tuo\nnainen kerran oli pelastanut hänet juopoksi tulemasta -- niin hän nyt\nymmärsi tuon asian sen jälkeen, mitä viime yönä oli tapahtunut. Kuinka\nhän oli lähtenyt yölliselle retkelleen, ja kuinka tuo nainen taas oli\nseisonut hänen tiellään ja estänyt hänen lankeemasta varkaaksi ja\nheittiöksi. \"Nyt minä olen antanut itseni ilmi\", päätti hän\ntyyntyneenä. \"Ja lähtekää nyt, herra kirkkoherra, nimismiehen luo, että\nminä saisin tekoni jälkeen. Mutta älkää Jumalan tähden jättäkö sitä\ntoistakaan asiaa sikseen, sillä niin totta kuin minä itse olen\ntarvinnut ja saanut hänen apuaan, niin minä uskon että hänen oma\navunhuutonsakin on totinen tosi.\"\n\nKirkkoherra seisoi pitkän aikaa syvän liikutuksen valtaamana.\n\n\"Nyt minä näen Kaikkivaltiaan sormen!\" sanoi hän väräjävällä äänellä.\n\"Menkää, paljon kokenut mies, renkitupaan ja käskekää valjastaa hevonen\n-- me lähdemme nimismiehen luo.\"\n\nHauta avattiin vielä samana päivänä. Vainajan takaraivosta, hiussykerön\nalta, löytyi vankka kuusituumainen rautanaula.\n\nSe oli isketty suoraan aivoihin ja niin syvälle takaraivokuoppaan, että\nsen kanta vain vaivoin keksittiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäräjätalon eteissuojat kihisivät väkeä täynnä -- kaikki eivät edes\nmahtuneet sisälle, vaan osa odotteli pihalla. Tuomio kyllä tiedettiin\nedeltäkäsin, mutta Heikkilän talon kohtalo oli jokaiselle niin\nläheinen, että tuntui kuin he olisivat kokoontuneet oman asiansa\npäätöstä kuulemaan.\n\nLiikutuksen väristys kulki joukon läpi, kun Heikkilän isäntä astui\nrautoihin puettuna kuistille. Koukkuinen, riutunut ruumis vapisi, pää\noli kuin olkapäiden väliin painunut, tuhkanharmailla kasvoilla näkyi\npitkä, ajamaton parransänki, tylsät silmät tuijottivat verestävinä.\n\nHän ei sanonut sanaakaan eikä näyttänyt edes huomaavan kansaa\nympärillään -- katselijat seisoivat yhtä äänettöminä, saamatta\nkuiskaustakaan esiin.\n\nVanki nousi jo kärryille. Silloin syöksähti joukosta esiin\nvanhanpuoleinen nainen ja riensi kärryjen luo. Hän tarttui vangin\nmolempiin käsiin, leuka nytkähteli ja huulet liikkuivat, mutta hän ei\nsaanut mitään sanotuksi, vaan purskahti äänekkääseen itkuun. Vangitun\nsilmissä näkyi välähdys, niinkuin hän olisi hänet tuntenut, mutta\nsitten hän käänsi päänsä toisaanne -- kärryt lähtivät vierimään.\n\nIhmiset keräytyivät itkevän naisen ympärille, äänetön osanotto\nkasvoillaan -- hän oli vangitun sisar, ainoa mitä siitä suvusta enää\noli jälellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTodistajainkamarin ovi taasen avautui ja kuistille astui toinen mies.\nHänkään ei puhunut mitään, mutta hän katseli avoimesti väkijoukkoon ja\nhänen laihoilla kasvoillaan kuvastui tyyni, miltei riemuinen rauha --\nniinkuin ihmisellä, joka kauan harhailtuaan ja kaiken toivon\nmenetettyään tuntee itsensä äkkiä, odottamattomalla tavalla jälleen\nliitetyksi elämänsä syviin sydänjuuriin.\n\nMies astui kuistilta alas ja nousi -- vankikärryille.\n\n\"Mitä nyt...? Mitä se...?\" kyselivät ihmiset.\n\nMutta mies yhä hymyili tyyntä hymyään, katsellen kuin kaukaiseen\navaruuteen, kärryjen vieriessä hiljalleen poispäin.\n\nSisältätulijat tiesivät kertoa mitä tuomiosalissa oli tapahtunut. Mies\noli pyytänyt itsepintaisesti rangaistusta varkausyrityksestä -- joka\noli aivan samaa kuin varkaus, niinkuin hän selitti, koskei sen\nkeskeytyminen riippunut hänen omasta tahdostaan. Juttu oli käsiteltävä,\nkoska se tuli itse pääasian yhteydessä esiin, ja nimismiehen täytyi\ntäyttää syyttäjävelvollisuutensa. Sen tehdessään hän samalla jätti\nkirkkoherran puolesta oikeuteen kirjeen, jossa tämä yhtyi Väliportin\nMatin pyyntöön, vakuuttaen sielunpaimenena, että se oli hänen\nsisälliselle ihmiselleen tarpeen. -- Oikeus määräsi hänelle kaksi\nviikkoa.\n\nIhmiset pudistelivat päitään. He kyllä ymmärsivät että tapauksen oli\ntäytynyt vaikuttaa häneen syvästi ja synnyttää toiselta puolelta\ntyydytyksen tunnetta siihen osuuteen nähden, mikä hänellä oli tämän\nsalaperäisen asian selvillesaamisessa. Mutta rangaistuksen pyytäminen\nja ilmeinen ilo sitä suorittamaan lähtiessä jäi heille lopullisesti\narvoitukseksi.\n\nVäkijoukko hajautui surunvoittoisin, mutta keventynein mielin. Niinkuin\nolisi vapauduttu pahasta painajaisesta ja niinkuin Heikkilän talo, joka\nkahden vuosikymmenen ajan oli ollut salaperäisiin ukkospilviin\nkiedottuna, taas olisi seisonut kirkkaassa päivänvalossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Heikkilän lehmät sinä kevännä laskettiin laitumelle, asteli\nVäliportin Matti -- eli \"Vanha-Matti\", niinkuin häntä nyt sanottiin --\neväskontti olalla niiden jälessä.\n\nHän oli heti vankilasta palattuaan käynyt nuoren isännän puheilla, joka\nvihdoinkin oli saanut kotoisista tapahtumista tiedon, koteutunut ja\ntarttunut talon ohjaksiin käsiksi. Tämä oli ottanut hänet loppuiäkseen\ntalon vakinaiseksi karja- ja navettaukoksi.\n\nJa kun hän nyt asteli leikkisiä komentosanoja huudellen ja reippaasti\npiiskaansa viuhutellen karjan jälessä, niin hän ei voinut olla\niloisesti säpsähtäen vilkaisematta pihatanhualle. Siellä isäntä seisoi\nkädet taskuissa ja nauroi nuorta raikasta naurua, katsellessaan kuinka\nhiehot kirmailivat jotta sora sinkoili ja tomu pölähteli ilmaan\nkapealla karjakujalla.\n\nHän tunsi nuo molemmat: sinisen silmänloisteen ja naurunhelinän! Hän\noli nähnyt ja kuullut, melkein omistanut ne kerran, ja hänestä tuntui\nniinkuin hän olisi nyt äkkiä ne jälleen löytänyt -- nuo, jotka olivat\nolleet kadoksissa aina niistä ajoista, jolloin hän itse asteli isännän\nikäisenä.\n\nKun hän pääsi kujan suuhun ja kääntyi maantielle, niin hänen piti\ntaasen vilkaista pihalle, vakuuttautuakseen että nuo molemmat olivat\nyhä siellä tallella. Mutta isäntä asteli jo poispäin. Ja hän näki\nripeät, tarmokkaat askeleet, näki nuorekkaan vartalon, joka uhkui\ntoiminnanhalua, mutta jossa kaikki oli samalla varmaa, käskevää ja\nhallittua. Silloin hänelle selvisi yhdellä välähdyksellä, että takaisin\noli palannut kolmaskin kadoksissa ollut -- tuo, joka oli Heikkilän\nluonut ja kohottanut. Hän ymmärsi että noilla pihoilla taas liikkui\nsama voimakas henki ja että talon tulevaisuus oli turvattu.\n\n\"Hei, he-hei!\" huusi hän karjalleen, riemuisesti piiskaansa heilauttaen\n-- niinkuin hän itse olisi nyt päässyt sen taipaleen päähän, joka\nkerran nuoruuden päivinä oli puolitiehen katkennut.\n\n\n\n"]