[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvTaqGReICLwtylQRoLEuekxyVNpyiXR2VLnUICtz2Pc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},395,"Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät","Webb, J. B.",1805,1880,"395-webb-j-b-naomi-eli-jerusalemin-viimeiset-paivat","395__Webb_J._B.__Naomi_eli_Jerusalemin_viimeiset_päivät",null,"romaani",[],[],"fi",1841,1879,54824,361074,false,26055,[23,24,25],"Historical fiction","Jerusalem -- History -- Siege, 70 A.D. -- Fiction","Sieges -- Fiction",[27],"Historical Novels","\"Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät\" by Mrs. J. B. Webb is a historical novel written in the late 19th century. The story is set in the tumultuous time of the Jewish-Roman War and mainly revolves around the lives of Naomi and her friend Klaudia as they grapple with the impending doom of Jerusalem and their contrasting beliefs.   The opening of the novel introduces Naomi and Klaudia walking through the serene landscape surrounding Jerusalem, discussing the turmoil within the city as Roman forces press in. While Naomi expresses unyielding faith in divine protection and an imminent messianic rescue, Klaudia, raised in a Roman camp, urges a more pragmatic approach to their dire situation, advocating for surrender. Their conversation reveals their deep friendship and the cultural and religious tensions that arise from their differing backgrounds. As they navigate their surroundings and their thoughts on faith, destiny, and the looming threat of war, the stage is set for a compelling exploration of love, loyalty, and the struggle for identity amidst chaos. (This is an automatically generated summary.)",[],308,"Historiallinen romaani sijoittuu vuoteen 70 jKr. ja kuvaa Jerusalemin piiritystä sekä kaupungin viimeisiä päiviä. Tarina seuraa nuorta Naomia ja hänen kokemuksiaan roomalaisten valloituksen, uskonnollisten jännitteiden ja Jerusalemin tuhon keskellä.","J. B. Webbin Naomi eli Jerusalemin viimeiset päivät on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 395. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAOMI\n\neli\n\nJerusalemin viimeiset päivät\n\n\nKirj.\n\nJ. B. WEBB\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän kirjapainossa, 1879.\nH. F. Helmisen kustantama.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU\n\n\nAurinko vaipui hiljaksensa Sionin vuorta ympäröiväin komeiden\nrakennuksien taakse, heittäen viimeisillä säteillään hohtavan loiston\ntemppelin marmorimuureihin ja kullatuihin tornien huippuihin, kun nuori\nNaomi ja hänen ystävättärensä Klaudia lähtivät pappi Sadokin asunnosta\nja kulkivat pienen kauniin Siloe-joen vartta. He menivät Vesiportin\nkautta ja tulivat uhkeaan hedelmäpuu-tarhaan, jonka itäistä reunaa\nsaarsi Kidronin oja ja eteläistä kasteli Siloe, joka täällä yhtyi\nKidroniin. Täällä istuivat he nauttiaksensa ihanan illan suloisuutta ja\nkatsellaksensa kaupunkiin pyhään, joka oli heidän edessänsä ehtoon\nhiljaisuudessa.\n\n\"Naomi\", sanoi Klaudia, \"tämä rauhallinen hiljaisuus on suloista päivän\nhyörinän ja pyörinän perästä! Kun isäni lähetti minun romalaisesta\nleiristä teidän luoksenne tänne, toivoin pääseväni hiljaisuuteen ja\nrauhaan, mutta entisen rauhallisuuden sijassa, joka asui näiden muurien\nsisällä, jossa minä suurimman osan onnellisesta lapsuudestani teidän\nluonanne olen viettänyt, tapaan nyt ainoastaan epäsopua ja kapinaa.\nRohkeuteni katoo ajatellessani näytelmiä, joita epäilemättä vielä\nsaamme nähdä. Kun Galilean kaupungit ovat valloitetut, niin varmaan\nlegionamme marssivat Jerusalemia vastaan ja mitä voivat joukkonne\nVespasianon sotilaille, vaikka kuinkakin urhollisia olisivat?\"\n\n\"Emme teitä pelkää, Klaudia\", sanoi tämä innokas juutalaisimpi ja hänen\nmustat säihkyvät silmänsä säkenöitsivät tätä sanoessaan, \"kauniin,\npyhän kaupunkimme ei milloinkaan pidä joutuman niiden villien, julmien\nepäjumalan palvelijoiden käsiin. Suo anteeksi, Klaudia; vaikka he ovat\nsinun maanmiehiäsi ja sinä olet kasvatettu heidän jumalattomassa\nopissansa, sanon kuitenkin sisällisen vakuutukseni ja se on, että\nmeidän isäimme Jumala on puolustava meitä näitä pakanoita vastaan, eikä\nsalli niiden, jotka häntä eivät tunne, hänen pyhää temppeliänsä\nuudestaan tärvätä ja häväistä... Niin\", pitkitti hän, \"kohta on Hän,\nmeidän hartaasti odotettumme, ilmestyvä kunniassa ja loistoisuudessa\npelastamaan lapsiansa sortajilta. Silloin pölkkyjä ja kiviä rukoileva\nkansa ajetaan pois ja hänen omat valitut lapsensa ijäisesti\nkoroitetaan.\"\n\nNaomin tavallisesti kelmeät kasvot kirkastuivat ja hieman punastuivat\npuhuessaan näitä innostuksensa tunteita, samalla kun hän katseli yhä\nsynkistyvää taivasta sellaisella tunnon ilmauksella, kuin olisi hän\njuuri sillä hetkellä odottanut saavansa nähdä Messian tulevan pilvissä.\nJuuri usko tällä ajalla kohta tapahtuvasta Messian pikaisesta\nilmestymisestä oli sekä yleinen että lujasti juurtunut juutalaisissa,\nja selvä on, että tämä luja luulo myös suuresti kiihoitti heitä\nkapinaan ja itsepintaiseen vastustukseen romalaisia vastaan.\n\nKlaudia tunsi itsensä syvästi liikutetuksi ystävänsä kiihkoisesta\ntulisuudesta, mutta piti kuitenkin hänen toivojansa paljaina\nhaaveksimisina ja hetkisen kuluttua vastasi hän:\n\n\"Sinun villi-uskosi sokaisee ja pettää sinun ja sinä sen ohessa\nunhoitat hetken vaaran. Sen sijaan kun heittäyt tuollaiseen mitättömään\nhaaveksimiseen, olisi kaikin voimin koettaminen isääsi, kun vielä aikaa\non, jättämään tämä kaupunki ja rukoilemaan Vespasianon laupeutta.\nSadok'ia pitävät viisautensa, vilpittömyytensä ja rohkeutensa tähden\nsuuressa arvossa sekä sinun oma kansasi että romalaiset; jos saisi\nhänen ottamaan niin viisaan askeleen ja kehoittamaan maalaisiansa\nsamaan, seuraisi varmaan hänen erimerkkiänsä moni, ja ajattelepas,\nNaomi, kuinka paljon sen kautta verenvuodatusta ja kurjuutta\npoistettaisiin. Jos olisit nähnyt niin paljon sodan kauheuksia ja\nvaaroja kuin minä, niin luulenpa, että myös sinunkin rohkeutesi episi\nsaattaa sellaista onnettomuutta rakastetulle kaupungillesi. Sodan\nkaikkien kurjuuksien näkeminen myös varsinaisesti joudutti äitinikin\nkuulemaa. Jos jumalat olisivat hänen ja minun suoneet silloin jäädä\nJerusalemiin, kun isäni kutsuttiin sotajoukkoon, ei minun nyt vielä\ntarvitsisi itkeä hänen kuolematansa; mutta se oli hänen kohtalonsa ja\nminun oli taipuminen.\"\n\nKyyneleet virtana valuivat Klaudian kauniista silmistä, kun hän puhui\nrakkaasta äidistänsä ja turhaan haki hän rauhaa kylmistä filosofisen\nopinmietelmistä, mikä oli kaikki, mitä pakanallinen uskonnon järjestys\ntarjosi hänen lohdutukseksensa. Naomi koetti nyt, kuin usein ennenkin,\nhänen tummassa sielussansa herättää uskoa kaikkivaltiaasen Jumalaan,\njonka valvonnalla kaikki hallitaan ja johdetaan, mutta hänen ystävänsä\noli niin perinpohjaisesti vakaantunut oman uskontonsa totuudesta, että\nei ollut niin helppoa saada häntä siinä horjumaan tahi houkutelluksi\nkuuntelemaan halveksittua juutalaisoppia. Hän vaan alkoi taas puhua\nsodasta ja, huolimatta Naomin närkästyneestä vastauksesta, väitti hän\nolevan tarpeellista antautua romalaisen vastustamattoman ylivallan\nalaiseksi.\n\n\"Klaudia\", sanoi Naomi viimein, samalla nousten ylös ja ojentaen\nkätensä kohden kaupungin korkeita valleja ja torneja, jotka nyt olivat\npeittyneet myöhäisen illan varjoihin, \"minä tahdon kymmenen tuhatta\nkertaa enemmin hukkua noiden pyhien muurien alle, jos Jehovan tahto\nniin on, että ne taas syöstään maahan, kuin elää ja nähdä kansani vielä\nkerran romalaisten voittamana. Me olemme kerran jalolla kunnialla\nheittäneet päältämme heidän ikeensä ja, niin kauan kuin vielä\nhengitämme, emme koskaan taukoa vastustamasta heidän sortoansa ja\npuolustamasta vapauttamme. Kummastelet innostustani, niinkuin sitä\nnimität, mutta ole varma, että sama ajatus lämmittää jokaista Israelin\npoikaa ja tytärtä, ja kun legionanne rynnistävät noita muuria vastaan,\njoita on mahdotoin valloittaa, on vastaanottomme todistava isäimme\nluonnon vielä Jerusaleminsa elävän\".\n\n\"Sallikoon Jumalat meidän näkemästä taistelua,\" sanoi Klaudia\nväristyksellä ja nousi samansa saattamaan ystäväänsä kotio; \"minä\nkatuisin silloin pyyntöäni, kun pyysin isäni lähettämään minun tänne\neikä Caesareaan. Sydämeni veti minun luoksesi tänne, Naomi, ja minä\ntiesin täällä löytäväni osanottavaisuutta suruuni. Isäni syvällinen\nkunnioitus Sadok'ia kohtaan ja äitisi kutsumuskirjeet tekivät myös\npäätöksen. Silloin myös ei ollut ajatustakaan sodan pitkittämisestä\ntahi muuttamisesta Galileasta Judeaan. Jos Vespasiano antaa joukkonsa\nrynnätä Jerusalemia vastaan -- jommoiselle isäni viimeinen kirje\nvivahtaa -- isäni luonnollisesti tahtoo minun muuttamaan ystäväinsä\nluokse Caesareaan, josta minä helposti pääsen Romaan, missä veljeni\nMarcello vielä oleksii setämme Sulpition luona. Kaikista Marcellon\nkirjeistä olen saanut vilkkaita kertomuksia pääkaupungin komeudesta ja\nloistoisuudesta. Sieltä muuttaessamme Judeaan olimme molemmat niin\npienet, kuten tiedät, ettemme muista Roman näköä. Viimeksi kirjoitti\nMarcello knhta saavansa paikan keisarillisessa joukossa ja silloin\nvarmaankin hän lähetetään tänne, jos sota pitkittyy. Hupaistahan on\nsaada nähdä rakkaan hyvän veljensä; etköhän sinäkin, Naomi tervehtisi\nhäntä tervetulleena? Olitte aina niin hyvät ystävät, kun hän oli täällä\nja kaikissa kirjeissään kyselee hän sinua ja lähettää sydämellisiä\nterveisiä sinulle. Mutta ah, minä unhoitan, että hän tänne tultuansa on\nvihollinen ja julma sota on eroittava nekin, jotka lapsuudesta ovat\nrakastaneet toisiansa kuin veli ja sisar.\"\n\nMolemmat naiset olivat nyt tulleet Sadok'in asunnolle ja Naomi oli\niloinen, että täten pääsi vastaamasta kysymykseen, joka koski häneen\nenemmän kuin olisi tahtonutkaan ja ett'ei Klaudia sitä älyäisi.\nSadanpäämies Rufo oli monta vuotta ollut palkkasoturina Jerusalemin\nkarnisoonissa ja molemmin puoleinen yhdistys sekä toimensa luonteen\nkunnioittaminen oli synnyttänyt todellisen ystävyyden hänen ja Naomin\nisän, Sadok'in, välillä; vaikka viimeksi mainittu oli pappi ja erittäin\nisäinsä uskoon kiintynyt, huomasi hän kuitenkin romalaisen sotilaan\njalat omaisuudet. Heidän perheensä pitivät ahkeraa kanssakäymistä\nkeskenänsä ja heidän lapsensa kasvoivat yhdessä. Naomi ja Klaudia\npitivät toisiaan kuin sisarina ja Marcello oli heidän ainainen\nseuraajansa ja suojelijansa, kun he kulkivat ulkona kaupungin\nympäristössä. Vanhemmat kyllä huomasivat Naomin ja Marcellon\ntaipumukset toisiinsa ja heillä ei ollut mitään sitä vastaan, kun sekä\nNaomi että Marcello vielä olivat lapsia. Mutta sen mukaan kun he\nkasvoivat, suretti se Sadok'ia ja hänen rakasta vaimoansa Salometa,\njoille oli mahdotonta ajatella tyttärensä naimiseen meneminen\nepäjumalan palvelijan kanssa. Sellaista ajatusta ei myöskään\nNaomilla ollut, joka koko nuoren sielunsa tulisella innolla rukoili\nisäinsä jumalaa. Monesti oli hän koettanut kääntääkin nuoria\nleikkikumppaniansa, mutta ainoa mitä hän voi vaikuttaa, supistui\nsiihen, että myönsivät Jehovalle, Israelin Jumalalle, jumalallisuuden\narvon. Siinä tapauksessa olisi Naomi ennen valinnut kuoleman kuin\nmennyt yhteyteen pakanan kanssa, ja hän koetti vakuuttaa itsellensä,\nettä taipumuksensa Marcelloa kohtaan oli vaan ystävyyden tunne.\n\nMutta kun Rufo perheinensä kutsuttiin Jerusalemista ja Marcello\nlähetettiin Romaan saamaan täydellisempää sotilaskasvatusta, havaitsi\nNaomi sydämensä tyhjyydestä, että maallinen onnensa sangen paljon\nriippui Marcellosta, ja hän päätti lujasti tukehduttaa rinnassansa\njokaisen ajatuksen, mikä koski Marcelloa. Siihen aikaan kun\nkertomuksemme alkaa, oli Marcello jo ollut pois kaksi vuotta, ja Naomin\nkiitosta ansaitseva ponnisteleminen oli niin onnistunut, että hän oli\nmielessänsä voittanut tasapainon ja saattoi eloisuudella ja innolla\ntoimittaa tehtäviänsä. Hänellä oli luja luonto ja selvä ymmärrys, jotka\nantoivat hänelle voimaa hallita tunteitansa, ja myöskin äitinsä, joka\noli hänen uskottunsa niin surussa kuin ilossakin, luuli hänen jo\ntykkänään unhoittaneen tuon nuoren romalaisen.\n\nKlaudian takaisin tuleminen Jerusalemiin Sadok'in huoneesen turvaan,\nkun äitinsä kuoleminen teki mahdottomaksi oleskelemisen leirissä Rufon\nluona, oli ilon lähde Naomille, mutta myös senkautta heräsi monta\nhaihtumaisillaan olevaa muistoa. Monesti hän mielihyvällä kuunteli\nKlaudian kertomuksia veljestänsä, ja ystävällisiä tervehdyksiä häneltä,\nmutta koskaan ei hän puhunut hänestä muuna kuin lapsuuden ystävänä,\njota varmaan ei hän enää milloinkaan saisi nähdä.\n\nEhkäpä myöskin erillaisuus Marcellon ja hänen oman veljensä Javanin\nvälillä oli hänen silmissään saattanut ensin mainitun omaisuudet\nparempaan arvoon. Jo lapsena oli Javani ollut luonnoltansa julma ja\nynseä; hänen vallanhimoinen luontonsa oli usein synnyttänyt riitoja\nhänen ja Marcellon kesken, joka aina puolusti niitä, joita Javani oli\nsortanut. Naomin taipumus Marcelloon nosti hänessä mielikarvautta ja\nkateutta; hän usein varoitti häntä ystävyydestä epäjumalan palvelijaa\nkohtaan, ja Marcelloa vastaan ei hän säästänyt solvaussanoja, jotka\nehkä olisivat saattaneet loppua verisellä kahakalla, jollei sisaret\nolisi väliin menneet.\n\nKun Javani kasvoi, niin pikemmin pahentui kuin parantui hänen häijy\nluontonsa. Kaikkein enin sitä vielä lisäsi hurja uskon vimma\nsielussansa; uskonnon pyhät opit eivät nöyryttäneet ja pehmittäneet\nhänen sydäntänsä, vaan niiden varjossa tuli sydämensä kylmäksi, kovaksi\nja tekohurskaaksi. Isänsä Sadok kuului farisealaiseen lahkokuntaan ja\noli senvuoksi ankara ja tarkka kirkkomenois-la'in seuraaja. Mutta hän\nei kuitenkaan ollut sellainen tekohurskas, ulkokullattu farisealainen,\njoista meidän Vapahtajamme seitsenkertaisesti lausui: \"voi teitä!\"\nUlkonainen tunnollisen tarkka lain-määräysten seuraaminen kyllä oli\nvaikuttanut jossakin määrässä koko käytökseensä, mutta hän oli\nkuitenkin rehellisesti hurskas ja nöyrä mies, joka yhtä useasti\nyksinäisessä kammarissa vuodatti sydämensä rukouksessa kuin pappien ja\nfarisealaisten tavan mukaan seisoi ja rukoili katujen kulmissa ja\ntorilla.\n\nJavani kilvoitteli myös ja miltei voitti isänsä lain kaikkein\npienimpienkin määräyksien tarkassa täyttämisessä. Hän teki kaikki\nlaissa määrätyt ja muistossa pidetyt pesennät; hän maksoi kymmenyksen\npuutarhan mintuista, tillistä ja kuminoista, mutta, onnetonta kyllä,\nhäneltä tykkänään puuttui isänsä todellinen hurskaus; ja hänen\nhillitön, ylpeä luontonsa oli syynä hellän äitinsä ainaiseen suruun.\n\nSalome oli luonnoltansa paljon toisellainen kuin muut perheenjäsenet.\nHän oli lempeä, ujo ja myödenantavainen, ja miehensä johtikin\nhäntä kaikessa, mutta miehensä ollessa pois kotoa virkatoimilla\noli hän kykenemätöin hallitsemaan Javania ja Naomia; hänen\nmyödenantavaisuutensa olikin syynä moneen luonnevirheesen molemmissa\nlapsissa. Naomin hellä rakkaus äitiinsä, luonnollinen jalous ja\noikeuden tunto tekivät, että hän ei vallattomasta vapaudesta, mikä\nheillä oli, niin paljon pilaantunut kuin jäykkäluontoinen veljensä. Hän\noli sydämellisesti kiintynyt äitiinsä ja oppi häneltä hänen luonteensa\nmerkillisimmät puolet, hurskauden ja laupiuden, vaikka hän pontevan\nsielunsa puolesta oli paljon äitiänsä etevämpi käsityksessä ja\ntoimekkaassa velvollisuuksien täyttämisessä.\n\nNaomi oli vanhempiensa ylpeys ja ilo, ja heidän mielihyvänsä, joka,\nvaikkapa vasten tahtoansakin, osoittivat hänelle, myös tavallansa\nlisäksi katkeruuden herättämistä Javanin sydämessä. Naomi koetti kaikin\nkeinoin saavuttaa veljensä suosion, vaikka onnistui huonosti. Hän kutoi\nhänelle mitä kauniimpia tupsuja hänen juhlapukunsa liepeiden\nkaunistukseksi, samallaisia kuin Herra oli Moosekselle käskenyt, ja\njokaiseen tupsuun liepeessä hän kiinitti purpurasinisen nauhan\n(4 Room. 15: 38). Hän kirjaili Raamatunlauseita valkeoille\npergamenttikaistaleille, joita Javani kantoi ajatelmina käärittynä\notsansa ja rannettensa ympäri, sen väärän selityksen mukaan, jonka\nfarisealaiset antoivat 2 Moos. 13: 9. Kun hän tuli kotio nyreänä ja\ntyytymättömänä, oli Naomilla tapana ottaa harppunsa ja laulaa hänelle\nlaulun kuninkaallisen psaltari laulajan lauluista, ja usein vaikutti\nlaulunsa veljellensä saman kuin nuoren lammaspaimenen Sauliin;\npahahenki pakeni hänestä. Mutta ne eivät olleet parannus- ja\nkiitos-psaltaria, joita Javani enin rakasti; riemu- ja voittolaulut\ntahi ennustukset kostosta, joita on psaltareissa siellä ja täällä,\nolivat enemmin yhtäpitävät nuoren juutalaisen mielen kanssa ja veivät\nhänen sielunsa silmät nykyisestä surkeudesta tuleviin loistaviin\naikoihin, jolloin hänen kansansa kunnia olisi koroitettava ja\nviholliset rangaistavat.\n\nSadok ja hänen oppineimmat virkatoverinsa kokoontuivat usein\nvarsinaisesti tutkimaan niitä kohtia pyhässä kirjassa, jotka selvästi\ntodistavat juutalaisten tulevasta onnesta ja messialaisesta\nvaltakunnasta kuin myös päästäksensä selville, voipiko pian odottaa\nheidän tulevan kuninkaansa ja vapahtajansa tuloa. Javani oli aina\nsaapuvilla näissä kokouksissa; hänen innokkaat muistutuksensa ja\nrohkeat arvaamisensa vaikuttivat, että vakavat ja luonnoltansa tyynet\nrabbinit niiden johdosta toisinaan lausuivat mieltymyksensä ja\ntoisinaan moitteensa, kuitenkin aina suuresti kiittäen hänen\nahkeruuttansa ja intoansa Raamatun tutkimisessa. Hän oli syvällisesti\ntutkinut vanhan testamentin kirjoituksia ja oli useammat niistä\njäljentänyt pergamenttikääryille, jotka siihen aikaan olivat kirjojen\nsijaisina. Sadok'illa oli useoita kalliita käsikirjoituksia, sisältäviä\nVanhimpain Asetukset, joita farisealaiset pitivät yhtäsuuressa, jopa\nmilt'ei suuremmassa arvossa kuin Raamatun, ja näitä pergamenttikääryjä\ntutkisteli Javani ahkeraan, saadaksensa kerran maailmassa kunnian\npäästä Rabbin eli opettajan arvoon.\n\nTähän perheesen, jonka jäsenten luonteet olemme koettaneet kuvata, oli\nKlaudia, pakanallinen tyttö, tuotu ja otettu kuin tyttäreksi. Lukijasta\nehkä tuntuu kummalliselta, että hänen isänsä, joka oli epäjumalan\npalvelija, antoi hänen siten seurustella juutalaisten kanssa, mutta\nasia oli, että Rufo oli epäjumalan palvelija kasvatuksensa puolesta,\neikä sentähden että hän olisi katsonut kumartamisen Jupiteria ja\nMars'ia järjellisemmäksi kuin Jehovan palvelemisen. Alituinen\nsotapalveluksensa oli kääntänyt hänen huomionsa uskonnollisista\nasioista ja hänestä oli itse asiassa sama, mille jumalallisuudelle\nsuurin kunnioitus annettiin. Ei hän tahtonut tyttärensä kääntyvän\njuutalais-uskoiseksi ja mahdottomana pitikin hän, että tyttärensä\nsuosisi uskontoa, joka hänen mielestänsä oli sekä ankara että\nnaurattava; senvuoksi ei hän vastustanut tyttärensä harrasta halua\npäästä äitinsä kuoleman jäljestä muuttamaan Jerusalemiin sellaiseen\nperheesen, jota hänkin kunnioitti ja piti arvossa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä, kun edellä mainittu keskustelu tapahtui, oli suuri\nilopäivä Jerusalemissa. Silloin vietettiin Lehtimajan juhlaa, jolloin\nesikoiset vuodentulosta vietiin polttouhriksi Herralle ja Israelin\nlapset olivat iloiset Herran edessä, he ja heidän poikansa, tyttärensä,\npalvelijansa, palvelijattarensa, leviitat, muukalaiset, orvot ja\nlesket, kuin heidän porteissansa olivat (5 Moos. 16: 14). Tänä\njuutalaisten kansallisjuhlana, joka oli yksi kolmesta, kun vuodessa\nvietettiin, kokoontui Jerusalemiin kansaa kaikista Juudanmaan\nkaupungeista ja kylistä niin paljon, että kaduilla oli ahdinko, vaikka\nolot maassa olivat levottomat ja monta oli liittynyt kapinallisten\njoukkoon Galileassa, tahi varustautui odotettavaan sotaan. Soittoa\nkuului kaikkialla ja monet joukkiot nuoria miehiä ja naisia nousivat\ntemppeliin astuen juhlallisesti tahdissa samalla laulaen ihania hymniä\nsäestettynä psaltareilla ja harpuilla.\n\nNaomin sydän riemuitsi ilosta ja koko siinä nuorukaisjoukossa, jossa hän\noli, ei ollut kenenkään askeleet niin kevyet, eikä kenenkään ääni niin\nsuloinen kuin hänen -- niin ainakin hänen äitinsä ja ystävättärensä\najattelivat, jotka muitten seurassa menivät komeaan, loistavaan\ntemppeliin. Klaudia ei ottanut osaa seremoniaan, mutta kuitenkin tunsi\nhän liikutuksen nähdessään tämän lukemattoman ihmispaljouden, joka oli\nkokoontunut yhdellä sydämellä ylistämään Jumalaa ja uhraamaan hänen\nalttarillansa esikoista äskenkootusta rikkaasta vuodentulosta.\n\nTämä pulskea temppeli, joka yhdisti linnan lujuuden pyhän huoneen\nkomeuden kanssa, oli Makkabealaisten ajan jälestä paljon suurennettu ja\nkaunistettu ja muodosti nyt neliön, ottaen allensa koko vuoren huipun.\nVuoren jyrkät seinät olivat vuoratut mahdottoman suurilla kivillä ja\nluultavasti ovat ne nämät suunnattoman suuret kivet, erinomaisen\nhyvästi toisiinsa yhdistetyt, jotka saattoivat opetuslasten sanomaan\nJesukselle: \"Mestari! katso, minkäkaltaiset kivet ja minkäkaltaiset\nrakennukset ovat nämät!\" -- Hirmuisen ennustuksen, jonka hän silloin\nlausui: \"Ei näistä jätetä kiveä kiven päälle, jota ei maahan jaoteta\",\ntoteutuminen lähestyi, mutta sokeat juutalaiset eivät siitä tienneet,\neivätkä koettaneet nöyryydellä ja rukouksella vaaraa poistaa. Heidän\nylpeytensä ja parantumattomuutensa oli verraton ja semmoinen oli heidän\nrangaistuksensakin tuleva. He eivät tahtoneet kokoontua laupiaan\nvapahtajansa siipein alle ja katso -- heidän kaupunginsa oli autioksi\ntuleva ja jo kotkat kokoontuivat saadaksensa raatoja repiä.\n\nMutta kuitenkin tämän yleisen turmeluksen keskellä löytyi vielä\nmuutamia todellisia Abrahamin poikia ja yksi niistä oli Sadok. Hän\nseisoi alttarilla vastaanottamassa kansalta vakkoja, jotka sisälsivät\nlahjoja, ja kun hän siellä seisoi, oli sydämensä täytettynä\nsisällisestä kiitoksesta ja ylistyksestä Herralle, kaikkivoivalle.\nSalome katseli häneen rakkaudella ja kunnioituksella ja Naomin sydän\ntykytti anteeksi annettavasta ylpeydestä, kun nuorten kumppaniensa\nkanssa kulki ohitse ja silmänsä kohtasivat hänen hellät silmäyksensä.\nNaomi rakasti sydämestänsä molempia vanhempiansa, ja katseli isäänsä\nylenluonnollisena olentona, jonka tahto oli hänen lakinsa ja jonka\npieninkin sana hillitsi hänen hillimättömät ajatuksensa ja\nuneksimisensa.\n\n\"Ah\", sanoi hän äidillensä tavatessaan hänen taas pylväskäytävällä, sen\njälestä kun juhlakulku temppelipihan ympäri oli loppunut: \"jos vaan\nisäni olisi ylimäinen pappi tahi olisi jonkun lahkokunnan päällikkö\nJerusalemissa, niin vielä kaikki kääntyisi hyväksi. Hänen viisautensa,\nrohkeutensa ja jalot omaisuutensa sovittaisi kaikki riidat ja rettelöt,\njotka nyt rikki repivät meidän rakkaan kaupunkimme, ja jos Sadok olisi\nsotajoukkomme johtaja, niin pian kaikki romalaiset muureiltamme\nkarkoitettaisiin, jos uskaltaisivat niitä lähestyä... Melkein toivon\nheidän pian tulevan, sillä silloin ainakin olisi loppuva nykyinen\nriita ja eripuraisuus. Ah, äitini! Näen tämän komean temppelin\nmarmoripylväinensä ja kullatuine huippuinensa, näen sen kaunistetun\nliiton ja jalokiviset koristukset. Mutta missä on se Jumala, joka\nkerran asui kansansa se'assa, kunnioitettavana ja eroitettavana\nkaikista muista? Hän on eronnut meistä ja sentähden pakanat niin\njulmasti riehuvat meitä vastaan. Mutta hän on tuleva takasin -- Mesias\non tuleva takasin ja me saamme nähdä Jerusalemin koroitettavan kunniaan\nja loistavuuteen.\"\n\n\"Jumala sen suokoon, Naomi\", vastasi hänen vähemmän herkkäverinen\näitinsä, \"mutta myönnän, että joka kerta kun rukoilen tässä\ntemppelissä, valtaa minua surullinen aavistus, joka sanoo, että Jumalan\npalvelus pian tulee keskeytetyksi ja tuli sekä miekka tekevät autioksi\nmeidän kauniin, rikkaan kaupungin. Pelkään vielä tulevamme vajoomaan\nsyvempään, kuin jo olemme vajonneet ja vielä saavamme syvemmälle juoda\nHerran kostonmaljasta, ennenkuin sukumme synnit tulevat pois pestyiksi\nja Se, jota kaikki kansat odottavat, ilmestyy rakentamaan uudestaan\nisänsä Davidin valtakunnan.\"\n\n\"O äiti, miksi olet niin pelkuri ja kuinka annat sellaiset ajatukset\ntäyttää sielusi? Eihän Jehovah koskaan antane pakanain riemuita hänen\nvalitun kansansa yli ja polkea jalkainsa alle hänen alttariansa?\"\n\n\"Tiedämme, Naomi, että pakanallisten kansojen muinaisuudessa suotiin\nvalloittaa ja hävittää kaupunkimme ja temppelimme, ja kun nyt näen\nkansamme jumalattomuuden ja uppiniskaisuuden Herraa vastaan, en saata\nolla ajattelematta kauheain tuomioiden uudistamisesta, jotka jo ovat\nkohdanneet tätä muinoin niin suosittua maata. Oletko unhoittanut ne\nkauheat näöt ja äänet, jotka kaksi vuotta sitte, tämän julman sodan\nalussa, herättivät niin paljon hämmästystä ja pelkoa; sen hirvittävän\nleimuavan miekan, joka kaksitoista kuukautta häälyi kaupunkimme päällä;\nsen kirkkaan tulen, joka makianleivän juhlalla ilmestyi alttarin tykönä\ntemppelissä -- ja vaskiporttien pyhän rakennuksen itäisellä puolella\nitsestänsä aukeamisen, jotka suurella vaivalla vahdit uudestaan saivat\nsuljetuiksi? Moni ystävistämme otaksui sen merkitsevän Jumalan tahtovan\navata siunauksen portit, mutta Sadok ei sanonut niin. Hän oli paikalla\ntämän hirmuisen tapauksen tapahtuessa ja tuli kotio synkkämielisenä ja\nalakuloisena, sillä hän pelkäsi sen merkitsevän, että temppeli ei saisi\nkauan olla turvassa ja että pakanat piakkoin särkevät portit.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Naomi, \"varmaankaan ei isälläni enää ole semmoisia\npelkoja. Kuulen hänen kaikille puhuvan kehoittamalla ja hänen\nlohdutuksensa antaa kaikille toivoa ja luottamusta.\"\n\n\"Niin, lapseni; isääsi innostuttaa oma rohkeutensa ja luottamuksensa\nJumalaan. Mitään onnettomuuksia ei suorastaan seurannut näitten\nennustuksien jälestä. Ja samoin, kuin useat veljistänsä, pitää hän nyt\nvaaran olevan ohitse. Mutta minulla ei ole sama vakuutus; en koskaan\nvoi unhoittaa niitä merkkiä taivaalla ja uskoa, ett'ei ne olisi\nennustaneet mitään onnettomuutta, joka ei vielä ole kohdannut. Ja\nkatso, katso, tuolla tunkeikse joukon lävitse tuo hirvittävä,\nsalamielinen ihminen, joka sitte sodan alun on kaupungissamme ollut\nkuin paha henki -- jopa jo silloin kun meillä vielä oli rauha ja lepo.\nEi mitkään uhkaukset, eikä rangaistukset ole saaneet häntä vaikenemaan,\nja nyt, kun olemme kokoontuneet viettämään Herran juhlaa ja ylistämään\nhänen hyvyyttänsä, tulee Ananian poika häiritsemään meidän iloamme, ja\nsynkistyttämään jokaisia kasvoja\".\n\nHänen tätä puhuessaan kulki tuo kamala henkilö väkijoukon lävitse, mikä\nväistyi häntä niinkuin sitä, jonka paljas läsnäoleminen tuottaa\nkirousta. Hän meni sille paikalle, jossa virkaatekevät papit seisoivat,\nkohotti paljaat, laihat käsivartensa ja huusi niin kimakalla ja\nläpitunkevalla äänellä, että kaikki sen temppelissä kuulivat: \"Huuto\nidästä -- huuto lännestä -- huuto kaikista neljästä tuulesta -- huuto\nJerusalemista. Ja temppelistä -- surkea valitus yljän ja morsiamen\nylitse -- huuto myös kaiken kansan ylitse\". Sitte meni hän\ntemppelikartanon toiselle puolelle väkijoukkoon. Jokainen tunsi\nväristyksen; jokainen ääni vaikeni ja jokaisen silmät kääntyivät\nsinnepäin, minne onnettomuuden ennustaja meni. Ei yksikään käsi\nkohonnut pidättämään häntä, sillä tiedettiin, että vaikka hän\nensimäisen ilmaantumisensa perästä suomittiin luihin asti, hänen ei\nsuustansa päästäneen pienintäkään valituksen tahi huokauksen ääntä,\nvaan yhä pitkitti vapisevalla äänellä huutoansa: \"Voi, voi, Jerusalem.\"\nHän pidettiin hulluna ja kulki nyt vapaasti yöt, päivät ympäri\nkaupunkia huutaen: \"Voi, voi, Jerusalem!\"\n\nEnnen kuin tällä kertaa temppelissä oleva ihmispaljous oli tointunut\nsiitä surullisesta, vastenmielisestä tunteesta, minkä hänen\nilmaantumisensa aina saattoi, oli hän laskeutunut vuorelta ja kulki nyt\nmelkein tyhjiä, autioita katuja, joilla vielä kauan kaikui hänen kamala\nhuutonsa. Hetken kuluttua hajosi kansa ja iloinen hälinä kaupungissa\nvaikeni, kun jo ennen temppelipalveluksen loputtua kutsuttiin\nylimmäiset papit ja kansan vanhimmat keskustelemaan erään tärkeän\nsanoman johdosta, minkä juutalaisen sotajoukon päällikkö Galileassa oli\nlähettänyt. Mutta tämän tärkeän sanoman täydelleen käsittämiseksi on\ntarpeellista lyhyesti selittää Palestinan tilan ja suhteet tänä aikana\nja tapaukset, jotka tapahtuivat kapinan sytyttyä, mikä loppui tämän\nonnettoman maan perinpohjaisella hävittämisellä.\n\nUseampina vuosina ennen olivat juutalaiset koettaneet heittää päältänsä\nromalaisen ikeen, mutta kaikki heidän liikkeensä olivat pian tulleet\ntukahdutetuksi vereen. Heillä ei ollut liittolaisia eikä kunnollisia\njohtajia ja heidän nimi-kuninkaansa Agrippa oli julkisesti mennyt\nromalaisten puolelle. Ihme siis ei olekaan, että tämä kurja kansa näki\nolevansa voitettu ja julmilta hallitsijoiltaan tomuksi poljettu. Mutta\nromalaisien maaherrojen tyrannisuus oli siihen määrään julma, että\nkansa uudestaan nousi kapinaan, ja v. 66 j.Kr., kun Floro oli\nromalaisena maaherrana Palestinassa, syttyi viimeinen kapina, joka\nloppui Jerusalemin hävityksellä.\n\nKeisari Neroni sekä hämmästyi että pelästyi juutalaisten rohkeudesta ja\nkäski kohta Vespasianon -- yksi hänen taitavimpia sotapäälliköitänsä --\nottamaan ylipäällikkyyden Syriassa ja käyttämään tehokkaampia keinoja\nkapinan tukahduttamiseksi ennen kuin ehtisi levitä ympäri. Vespasiano\nlähetti poikansa Titon Aleksandriasta tuomaan viidennen ja kymmenennen\nlegionan, ja itse lähti hän kohta Syriaan, ja kokosi luoksensa tiellä\nkaikki romalaiset sotajoukot ja apuverot alusmaista, mitä koota\nsaattoi.\n\nNämä romalaisten pontevat toimet pelästyttivät monta ja saattoivat\nkiiruhtain heittäymään romalaisten armoihin; mutta useammat olivat\npäättäneet tehdä vastarintaa aina viimeiseen asti. Yleinen kokous\njohtajien ja päälliköin valitsemista varten ylimmäisten kanssa\npidettiin Jerusalemin temppelissä. Juoseppi Gorioninpoika ja ylimmäinen\npappi Anania asetettiin hallitusmiehiksi kaupunkiin; Juoseppi\nMathianpoika (yleisesti tunnettu nimellä Josephus, historian\nkirjoittaja) sai päällikkyyden Galileassa. Eleasar Simoninpoika, joka\noli ottanut toimekasta osaa ensimäisissä kapinaliikkeissä, ei saanut\nmitään etevämpää tointa, mutta kun hän oli temppelivartijoiden\npäällikkö, otti hän haltuunsa suuren osan aarteiston rikkauksista ja\nvoitti niillä kansan suosion, jota hän ei kumminkaan käyttänyt kansan\nhyödyksi, kuten tuonnempana tulemme näkemään.\n\nJosephus kiiruhti kohta virkaansa Galileaan, jossa sota ensin\nodotettiin alkavan. Tärkeän pääkaupungin Sepphorin varustamisen jätti\nhän kuuluisalle Johanille Giskalasta, rohkea, yrittävä ja toimekas\nmies, mutta kavala ja petollinen; sittemmin hän tekikin vastoin kaikkia\nkuvernöörin käskyjä ja toimia ja kiihoitti jo vireillä olevaa\neripuraisuuden tulta, siten häiriten voimakasta vastarintaa yhteistä\nvihollista vastaan. Jotapata, Tiberia ja muutamia solateitä vuoristossa\nlähellä Genetsarin järveä niinikään vahvasti varustettiin ja 60,000\nmiehinen armeija jalkaväkeä sekä lukuisa hevosväkijoukko koottiin.\nMutta juonikas Johan, joka ennen oli ollut hurjapäinen ryövärijoukon\njohtaja, saattoi kaikki Juosepin viisaat tuumat tyhjiksi ja tämä\npitkällinen kiista päällikköjen kesken heikonsi paljon ryntäävää\nvihollista vastaan käytettävää voimaa. Jerusalemissa varustettiin\nsotaan toimekkaasti ja innolla; kaduilla ja torilla kuului aseitten\nkalinaa ja tahdissa astumista, kun sotamiehet joukottain kulkivat\nharjoituspaikoille. Ananian käskystä korjattiin ja varustettiin\nkaupungin muurit; kaikenmoisia aseita valmistettiin ja ruokavaroja\nkoottiin siltä varalta, että kestäisi, jos kaupunki joutuisi\npiiritykseen. Mutta täällä myös vallitsi riita ja eripuraisuus ja\nkaupungin muurein ulkopuolella ryösti ja hävitti Simoni Gioranpoika\nryövärijoukkonensa. Anania lähetti sotajoukkoja häntä vastaan, mutta\npahantekijä pääsi pakenemaan Massada nimiseen kaupunkiin, josta sitte\nkävi Idumeassa ryöväämässä.\n\nSellainen oli tila Judeassa ja Galileassa keväällä vuonna 67, kun\nVespasiano voimakkaalla joukolla tuli Antiokiaan ja yhdistyi siellä\nkuningas Agrippan ja hänen armeijansa kanssa. Huolimatta Josephon\nuhkauksista ja rukouksista olivat Sepphorin asukkaat antautuneet\nromalaisille ja Vespasiano oli sinne asettanut suuren sotavoiman, jonka\npäällikkönä oli Placido. Josepho oli turhaan koettanut takasin\nvalloittaa pääkaupunkia, mutta kun myös Tito oli yhdistynyt isänsä\nkanssa, jonka sotaväki nyt nousi 60,000 mieheen, näki hän mahdottomaksi\ntehdä vastarintaa avonaisella kentällä niin peloittavalle viholliselle\nja antoi senvuoksi kaikille maalaisille käskyn muuttaa asumaan\nvarustettuihin kaupunkeihin. Itse meni hän Jotapataan, vahvin ja tärkein\nkaupunki kaikista Galilean kaupunkeista. Sinne riensi Placido\njoukkonensa toivossa voida äkkinäisellä päällekarkauksella valloittaa\ntämän linnan, mutta Josepho oli varoillansa ja rynnisti niin ankarasti\nromalaisia vastaan, että niitten täytyi peräytyä. Tämä oli ensimäinen\netevin voitto, mitä juutalaisilla oli vielä ollut ja se lisäsi suuressa\nmäärässä heidän rohkeuttansa ja luottamustansa.\n\nTähän asti oli päävoima Vespasianon joukosta ollut toimetoinna, mutta\nnyt päätti hän antaa sen rynnätä lopettaaksensa kapinan kerrassaan.\nSanoma tästä hämmästytti Josephon joukkoa, joka oli leirinsä Gorin\nluona; odottamatta hajosivat sotamiehet joka haaralle, jättäen\npäällikkönsä epäilykseen. Sen pienen joukon kanssa, mikä oli hänelle\nuskollinen, täytyi hänen hakea suojaa Tiberian muurien sisällä.\n\nSe oli kertomus näistä tapauksista kuin myöskin Gadaran valloitus ja\nhävitys perustukseen asti, joka tuli Jerusalemiin lehtimajan juhlana.\n\nJosepho kirjoitti, että oli joko lähetettävä vahva joukko Galileaan\ntahi kerrassaan pantava kaikki aseet pois ja pyydettävä rauhaa. Mutta\nniin erimieliset olivat jo eripuolueet keskenänsä, että kokous hajosi\npitkällisen ja kiivaan keskustelun perästä, tulematta mihinkään\npäätökseen. Javani tuskastui, kun hän kuuli ettei väkeä ollenkaan\nlähetetty Josepholle ja sanoi kohta aikovansa mennä vapaaehtoisena\nsotaan. Tätä hänen päätöstänsä seurasi moni muukin. He lähtivät heti\nensimäisenä Josephon lähettilään seurassa; ja kerkisivät ilman\nseikkailuja Tiberiaan niin hyvässä ajassa, että ehtivät yhtyä Josephon\njoukkoon, joka oli päättänyt jäädä Vespasianon uhkaamaan kaupunkiin\nJotapataan. Muuan vakooja kertoi tämän romalaisille, joka heti,\nvoittaaksensa vaarallisen vihollisensa, lähetti Ebution ja Placidon\nhevosväen kanssa piirittämään kaupunkia. Itse tuli hän seuraavana\npäivänä, toukokuun 15 p. 67 koko voimansa kanssa ja asettui ympäri\nkaupungin muuria. Erityisseikat nyt seuraavasta, pitkällisestä\npiirityksestä täytyy meidän toistaiseksi jättää palataksemme Naomiin ja\nhänen ystävättäreensä Jerusalemissa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nHälinä kaupungissa ja uhkaavat vaarat ulkopuolella sitä, eivät vielä\nolleet vaikuttaneet mitään asukasten tavalliseen elämään ja\naskaroimisiin. Puu- ja viinitarhojen viljeleminen kävi kuin ennenkin,\nja Sadok'in puutarhassa Kidronin varrella hääräili Salome ja hänen\napurinsa Naomi. Klaudia ja palvelijattaret, aivan kuin ennen, vaikka\nkuitenkin sydämessänsä oli synkkiä aavistuksia.\n\nKaikissa huoneellisissa askareissa oli Salomella parain apu\nDeborah'ista, vanha uskottu palvelijatar, joka oli koko elinaikansa\nollut Sadok'in huoneessa. Hän oli imettänyt ja hoitanut molemmat sekä\nJavanin että Naomin ja oli heihin niin mieltynyt että olisi mielellään\nuhrannut henkensä heidän edestä, jos siitä olisi heille ollut hyötyä.\nSamaten olivat nämät molemmat lapset sydämestänsä rakastuneet vanhaan\nhoitajaansa, ja silloin oli Javani paraimmalla tuulella kun sai pitkän\najan kuluttua vastaan ottaa ja palkita Deborahn hyväilyjä. Naomi oli\nkuitenkin Deborahn koko elämän ilo. Tämän nuoren naikkosen hyvyys ja\nJumalan pelko oli hänellä ainasena puheen-aineena ja ylistettävänä; ja\npuhuipa hän siitä Naomin kuullenkin aina siksi, että tämä nuori nainen\npiti itseänsä parempana muita naisia. Äidin neuvot ja rangaistukset\neivät voineet Deborahn ylistyksien synnyttämää ylpeyttä masentaa; sen\noli masentava ja taivuttava Herran oma käsi, välikappaleilla, joita ei\nkukaan vielä osannut edes uneksiakaan.\n\nEräänä päivänä lähetti Salome Deborahn asialle Bethaniaan, noin\nneljännes penikulmaa Jerusalemista. Naomi lähti hänelle seuraajaksi, ja\nkun olivat kulkeneet Kidronin ylitse ja viinitarhojen lävitse sen\nrannalla, alkoivat nousta Öljymäelle. Täältä oli kaunis näköala alas\nkaupunkiin ja täällä seisoi Vapahtajammekin kun hän itki Jerusalemin\nyli ja ennusti sen hävitystä (Math. 23: 37). Tätä ennustusta ei Naomi\ntuntenut ja sitä olisi hän halveksien kuunnellutkin kun oli pilkatun\nja ristiin naulitun Jesuksen natsaretista ennustama, jonka nimeä\nei hän koskaan ollut kuullut mainittavan muuna kuin petturina ja\npahantekijänä, vihatun Natsaretilaislahkokunnan ensimäisenä miehenä.\nMutta hän oli kuitenkin elävä silloin kun ennustus kaikessa\nhirmuisuudessaan täytettiin.\n\nNaomi ja Deborah olivat jo melkein mäen-huipulle pääsneet, kun\nhuomasivat vanhan vaimon istuvan tien vieressä. Kyyneleet valuivat\nhänen silmistänsä katsellessaan mäen alla olevaan kaupunkiin, ja koko\nhänen olentonsa osoitti niin syvää ja kalvavaa surua, että Naomi tunsi\nitsessään syvällistä sääliväisyyttä. Kun tämä vanha vaimo, joka oli\nhalvassa mutta siistissä pukimessa, huomasi nuoren naisen uteliaat\nsilmäykset, koetti hän äkisti nousta ylös ikäänkuin välttääksensä\nhuomioa, mutta sauva, johonka hän nojautui, luisti hänen kädestänsä, ja\nhän olisi langennut, joll'ei Naomi olisi kiiruhtanut ja ehtinyt sitä\nestämään. Vanha vaimo kiitti ystävällisesti, otti sauvansa ja tahtoi\npoikistua, mutta kun Naomi näki että hän oli matkalla Bethaniaan,\ntarjosi hän kätensä selittäen että heillä oli sama tie käytävänä.\nDeborah koetti tehdä esteitä ja huomautti Salomen käskeneen\nkiiruhtamaan kotio, mutta Naomi ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka\nkärsivät vastaan sanomisia. Hän käski Deborahn menemään yksin\nBethaniaan ja toimittamaan asian sillä aikaa kun hän pysähtyi uuden\nystävättärensä luona. Deborah myöntyi, kun hänestä ei ollut vaarallista\njättää lemmittyänsä yksin vanhan vaimon kanssa; mutta jos hän olisi\nvähänkään aavistanut seurauksia siitä puheesta, joka hänen poissa\nollessaan tapahtui näiden molempain naisien kesken, ei hän millään\nehdolla olisi myöntynyt lähtemään.\n\n\"Tahdotteko sanoa minulle\", sanoi Naomi ujosti, kun hän melkein pelkäsi\ntuppauttua arvoa ansaitsevan vanhan tunteisin, \"tahdotteko sanoa\nminulle, miksi, hyvä äiti, olette niin murheellinen? Minusta on niin\nikävää nähdä teidän itkevän ja tulisin varsin iloiseksi, jos voisin\nkuivata kyyneleenne.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, lapseni\", vastasi vanha vaimo liikutettuna;\n\"nämä olivat ystävällisimmät sanat, mitä moneen vuoteen on minulle\nsanottu. Minä olen nyt vanha yksineläjä. Kaikki, jotka olivat minulle\nrakkaimmat, ovat jo monta vuotta sitte kuolleet. Mutt'en sentähden itke\n-- minä itken niiden tähden, jotka elävät tuolla alhalla luulotellussa\nturvallisuudessa, eivätkä kavahda hävitystä, joka on heidän päällensä\ntuleva.\"\n\n\"Kuinka? Hävitystä?\" sanoi Naomi. \"Oletteko siis yksi niistä, jotka\npelkäävät romalaisten valtaa ja uskovat, että me tulisimme jätettyä\nheidän käsiinsä? Minun äitini niinikään pelkää samaa, mutta minä\nen ole samasta mielestä. Minä uskon profeettain sanan, että Herra on\ntuleva ja tappeleva pakanoita vastaan, kun ne kokoontuva Jerusalemia\nvastaan. Hänen jalkansa pitää Öljymäellä seisoman, sanoo profeeta\n(Zachar 14: 2-4); jospa eläisin sinä loiston päivänä, kun Messias tulee\ntänne maan päälle!\"\n\n\"Messias on jo tullut\", sanoi vanha lempeästi ja juhlallisesti.\n\nNaomi säpsähti ja katsoi hämmästyneenä seuraajatartansa.\n\n\"Kuinka!\" huudahti hän melkein pelästyneenä; \"oletteko te\nnatsarenilainen? Uskotteko te sitä galilealaista petturia, joka sai\nansaitun palkkansa kapinahankkeistaan ja petoksistaan?\"\n\n\"Minä olen nöyrä Jesuksen, kaikkivaltiaan Jumalan ainokaisen pojan\npalvelijatar, Jesuksen joka on annettu synteimme tähden ja siitetty\nvanhurskautemme tähden! -- Te, tyttäreni\", jatkoi hän ystävällisesti,\nnähtyänsä että Naomi miltei kammoen ja halveksien tahtoi vetäytyä\ntakaisin, \"olette kasvatuksenne kautta oppineet pitämään meitä\nhalveksittavana ja erehtyneenä lahkona, joka oikeuden mukaisesti on\nansainnut sen halveksimisen ja rangaistuksen, mikä meitä on niin\nraskaasti kohdannut, kun olimme jättäneet isäimme uskon ja selittäneet\nuskovamme hänen, jotka ylimmäiset pappimme ja vanhimmat pitivät hirveän\nkuoleman ansaitsevana, Herraksi Kristukseksi, luvatuksi Messiakseksi.\nMutta teidän käytöksessänne ja katsannossanne on sellainen avonainen\nrehellisyys, että olen vakuutettu ereyksessänne pysymisen tapahtuvan\nainoastaan sen vuoksi, ett'ette tunne uskontomme perustuksia ja olette\ntotutettu luottamaan niihin vääriin huhuihin, mitkä ovat levitetyt\npuhdistamaan elämän Herran murhaamista ja peittämään hänen ihmeellistä\nkuolleista nousemistansa.\"\n\n\"Tiedän\", sanoi Naomi, \"sanotuksi, että hänen opetuslapsensa tulivat\nyöllä ja varastivat hänen ruumiinsa ja sitte väittivät hänen\nylösnousseen. Mutta kuka näki hänen elävänä kuolemansa jäljestä\nristillä?\"\n\n\"_Minä_\", sanoi vanha. Silmäni näkivät hänen, kun opetuslapset olivat\nhänen ympärillänsä; minun käteni koskivat hänen pyhään ihmiselliseen\nolentoonsa, minun korvani kuuntelivat hänen suloista ääntänsä, sydämeni\nuskoi ja oli lohdutettu. Olin yhdessä hänen murheellisten\nopetuslastensa kanssa ylösnousemisen päivänä, kun olimme kokoontuneet\nvalittamaan hänen kuolemastansa ja kadonneista toivoistamme; pelkäsimme\njuutalaisia ja olimme sen vuoksi salvanneet ovemme, ja kun istuimme\nsiellä kaikkein enin surussamme, silloin ilmaantui hän keskellämme ja\ntervehti tavallisella tunnetulla äänellänsä: \"rauha olkoon kanssanne.\"\nAinoastaan läsnäolijat voivat käsittää tunteitamme tästä\nodottamattomasta ilmestymisestä. Mutta me emme voineet uskoa että hän\noli itse ruumiillisesti, sillä silmämme olivat peitetyt ja emme\nmuistaneet hänen sanojansa, kun hän oli sanonut meille, että hän\ntapetaan ja nousee ylös kolmantena päivänä; me luulimme sen hengeksi.\nMutta hän näytti meille kätensä ja kylkensä, äskettäin teloittajain\nnaulain ja keihään lävistämät -- ja silloin iloitsimme, kun näimme että\nhän oli itse. Minä näin hänen myös toisen kerran, kun hän otti leipää\nja söi meidän nähtemme, ett'ei enää ollut epäilemistä hänen\nylösnousemisestansa kirkastetulla todellisella ruumiilla. Ja kaikkein\nviimeksi näin hänen kun hän vei opetuslapsensa Bethaniaan ja sitte, kun\noli kehoittanut ja vahvistanut heitä lupauksella ainasesta\nläsnäolostansa, nosti hän kätensä ja siunasi heitä. Kun kaikkien silmät\nolivat kiintyneet häneen, kohotti hän itsensä hiljaa ilmaan ja nousi\nsiksi kunnes pilvi otti hänen näkyvistämme. O, kuinka palavana hengestä\nrukoilimme silloin meidän mennyttä ja koroitettua vapahtajaamme!\nJa kun me vielä lakkaamatta katsoimme taivasta kohti, seisoi kaksi\ntaivaallista sanansaattajaa meidän vieressämme loistavissa vaatteissa\nja sanoivat: \"Te seisotte ja katsotte taivaasen. Tämä Jesus, joka\nteiltä otettiin ylös taivaasen, on niin tuleva kuin te hänen menevänkin\nnäitte.\" -- Silloin tiesimme me, ett'ei hän enää näkyväisessä muodossa\ntule maan päälle ennenkuin viimeisenä päivänä, ja me palasimme\nJerusalemiin, ilolla ja kiitoksella täytettynä.\"\n\n\"Sananne ovat kummalliset minulle\", sanoi Naomi silmänräpäyksen\nvaitiolon perästä. \"En kuitenkaan saata uskoa, että kaikki nämä\nkummalliset tapaukset olisivat todella tapahtuneet, vaikk'en usko, että\ntahtoisitte minua pettääkään. Minun ei pitäisi kuunteleman teidän\nsanojanne, ja isäni, joka on pappina pyhässä temppelissä, tulisi\npahoillensa, jos tietäisi minun haastelevan natsarenilaisen kanssa,\nmutta minä tunnen selittämättömän halun saada enemmän kuulla\nkristittyin Jumalasta. Näittekö useinkin Jesuksen Natsaretista ennen\nhänen kuolemaansa? Tiedän hänen, opetuslastensa puheen mukaan, tehneen\nmonta ihmetyötä; meidän oppineet sanovat hänen ne tehneen Beelzebub'in\navulla, kuten noidat muinoin. Näittekö koskaan jotakin hänen\nihmetöistänsä?\"\n\n\"Näin, lapseni; minulle osoitettiin armo, että sain olla näkemässä\nyhden hänen laupiaamman ja suurimman ihmetyönsä. Minä olen Maria, sisar\nsille Latsarukselle Bethaniasta, jonka hän kuolleista herätti, ja minä\nnäin veljeni nousevan haudasta Jumalan Pojan kaikkivaltiaasta\nkäskystä.\"\n\n\"Ah, kerro minulle, kerro minulle siitä\", huudahti Naomi ihastuneena.\n\n\"Kyllä, sen teen mielelläni\", vastasi Maria; \"mutta tule, menkäämme\nvähän eteenpäin. Minun veljeni haudalle ei ole tästä pitkä matka.\"\n\nHe nousivat ja menivät vähän matkaa eteenpäin menevää tietä pitkin\njyrkän vuoren rinnettä. Siellä ja täällä oli syviä halkeamia kalliossa,\nja yhden kohdalle niistä, joka oli leveämpi ja syvempi kuin muut,\npysähtyi Maria ja antoi Naomille merkin, että astuisi alas muutamia\nharvoja astuimia, mitkä johtivat vähäiselle, tasaiselle paikalle sen\nhautakammion suulla, jonne Latsaruksen kuollut ruumis oli haudattu.\nTäällä istuivat he molemmat kivelle, ja yksinkertaisella,\nkoristelemattomalla tavallansa kertoi Maria vaarinottavaiselle Naomille\ntapaukset, jotka ovat meille kerrotut Joh. Evang. 11: 1-45.\n\nKun Maria oli lopettanut, istui Naomi kauan vaipuneena hiljaiseen\nmiettimiseen. Viimein kohotti hän päänsä ja eloisa loisto hohti hänen\nsilmistänsä.\n\n\"Ah\", huudahti hän, \"onko mahdollista, että joku on voinut nähdä\nsellaisia todistuksia hänen voimastansa ja hyvyydestänsä ja kuitenkin\npettämällä saattanut hänen vihollistensa käsiin? Kertomuksenne on\nhämmästyttänyt ja kummastuttanut minun; olenpa melkein uskoa, että\ntodellakin hän oli Messias. Mutta minkä vuoksi hän sitte oli köyhä,\nhalveksittu, hylätty ja lopuksi ristiinnaulittu? Miks'ei hän musertanut\nkaikkia vihollisiansa ja omistanut suurta voimaansa ja kohonnut\nvaltakuntansa Juudan kuninkaaksi?\"\n\n\"Minulla, tyttäreni, kyllä on vastaus näihin kaikkiin muistutuksiin,\nmutta ei nyt; minä näen seuraajattaresi tulevan ja itse olen väsynyt ja\nuupunut. Jos joskus taas tapaamme toisemme, tahdon kernaasti uudistaa\npuheemme ja koettaa saada sen vielä syvemmin teihin vaikuttamaan, kun\nnäen että sanani jo on koskenut sinun nuoreen sydämeesi.\"\n\n\"Jospa saisin useimmin tavata teitä ja enempi kuulla Natsaretin\nJesuksesta\", sanoi Naomi. \"Tiedän, ett'ei isäni sitä suvaitse, mutta\nuskallan vastustaa hänen tyytymättömyyttänsä. Minä rakastan\nvanhempiani, jotka ovat niin hyvät ja hellät minulle, ja en tahdo heitä\npettää missään muussa tapauksessa; mutta tunnen tämän koskevan sieluni\nrauhaa, ja suokoon Jumala minulle anteeksi, kun koetan oppia tuntemaan\nhänen tahtoansa.\"\n\nOlemme sanoneet, että Naomi oli itsepäinen ja kiivas; hänen tunteensa\nolivat palavat ja hillitsemättömät, ja yhtäpaljon kuin hän ennen\nhalveksi natsarenilaisia, kun hän ei tuntenut sitä herraa, jota he\nrukoilivat, yhtä paljon hän nyt ihmetteli Marian puhumaa Jesusta ja\ntoivoi saavansa kuulla hänestä enemmän. Kokenut Maria näki selvästi,\nettä Jumalan Henki oli alottanut työnsä nuoren tytön sydämessä ja piti\nitsensä velvollisena vastakin olemaan välikappaleena hänelle, vaikkeipa\nhänen erehtyneitten vanhempiensa suostumustakaan voitettaisi. Hän\nsuostui senvuoksi vastaan ottamaan nuoren ystävättärensä, milloin vaan\nhän pääsisi tulemaan, mutta pyysi hänen käydessään käyttämään\nvarovaisuutta, ett'ei vihamiesten vihaa sytytettäisi.\n\n\"Jää hyvästi\", lisäsi hän, \"ja olkoon Israelin Jumalan siunaus kanssasi\nja hänen poikansa Jesuksen Kristuksen armo ja rauha täyttäköön\nsydämesi.\"\n\nMaria nousi ylös ja Naomi puristi häntä kädestä, jota hän suuteli\nhellästi ja kunnioittamisella. Sitte kävivät he hitaasti Deborahta\nvastaan, jolla näytti olevan hyvin kiiru.\n\n\"Pelkään\", huudahti hän tultuansa, \"että olemme kauan viipyneet, mutta\ntulin pidätettyä kauemmin kuin luulinkaan. Nyt täytyy kiiruhtaaksemme\nkotio; Sadok varmaankin on pahoillansa, jos hän palaa temppelistä, eikä\nlöydä meitä kotona.\"\n\n\"Onko pappi Sadok isäsi?\" kysyi Maria hiukan pelosta levottomalla\näänellä.\n\nHän tiesi Sadokin olevan kiivaan farisealaisen, joka kamoksui kristityn\nnimeä, ja hän pelkäsi, että Naomissa äsken syttynyt usko tulisi kovasti\nkoeteltavaksi ja kenties sammutetuksi, jos Sadok saisi tiedon.\n\n\"On\", sanoi Naomi, \"ja olen ylpeä siitä, sillä mikä isä on niin hyvä ja\nhellä kuin Sadok? Toivoisin teidän, Maria, tuntevan hänen.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua\", sanoi taas vanha vaimo, ja kääntyi samalla\nympäri sekä lähti käymään Bethaniaa kohden.\n\nNaomi nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja kiiruhti kohta alas vuorelta\nja häntä seurasi vanha, uskollinen Deborah.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nToukokuun 15 p:nä oli Vespasiano koko joukollaan alkanut Jotapata\npiirittää, ja jo seuraavana päivänä tekivät piiritetyt niin ankaran\nulos hyökkäyksen, että romalaisten täytyi vähän perääntyä. Tappelu\nkesti aina siksi kunnes pimeä teki siitä lopun ja Josepho vei\nsotilaansa takaisin. Nuori Javani ja hänen seuraajansa kunnostuttivat\nitsensä hurjapäisellä rohkeudellaan, ja tästä päivästä otti hän nämä\nnuoret miehet henkivartijoikseen ja käytti Javania monissa tärkeissä\nasioissa.\n\nKaupunki oli erään korkean kukkulan harjalla, jota kolmelta taholta\nympäröitsivät syvät melkein pääsemättömät solatiet. Näiltä puolin näin\nsuojeltuna oli kaupunkiin helpompi päästä pohjoispuolelta, jossa\nkukkulan rinne oli loivempi aina tasaseen maahan asti. Tältä puolen\npäätti Vespasiano tehdä päähyökkäyksen ja antoi sen vuoksi koko\narmeijansa valmistaa korkean multavarustuksen, josta hän saattoi\nheitto- ja ampuma-aseilla levittää kuolemaa piiritetyissä. Nämä olivat\nvarovat ja ainasilla hyökkäyksillä saattoivat romalaisille tuntuvia\ntappioita, mutt'eivät kuitenkaan voineet työtä keskeyttää ja vähässä\najassa kohosi multavarustus yhtä korkeaksi kuin kaupunginkin\nvarustukset. Piiritettyjen ainoa tehtävä oli nyt varustuksiensa\nkoroittaminen, ja sitä varten käski Josepho tehdä lujat, vahvat\ntelineet varustuksille, ja niille päälle asettuivat sotilaat paksun\nhärännahkasen esiripun taakse, josta ampuivat vihollista.\n\nRomalaiset olivat luulleet hyvinkin pian valloittavansa kaupungin,\nmutta he eivät vielä tunteneet Josephon ja hänen upseeriensa\nloppumatointa kekseliäisyyttä ja juutalaisten kukistamatointa\nrohkeutta. Yhtenään tehtiin hyökkäyksiä ulos ja yhdessä sellaisessa oli\nJavani erään valitun joukon ensimäisenä. Äkkiarvaamatta ryntäsivät he\nyhden vallitustyössä olevan romalaisen osaston päälle, tappoivat monta\nja haavoittivat useamman kärsimättä itse vähääkään. Romalaisten tappio\noli melkein täydellinen kun heidän päällikkönsä joutui paikalle,\npalautti järjestyksen ja karkasi juutalaisiin sellaisella pontevuudella\nettä niiden täytyi väistyä ja tulivat estetyksi palaamasta. Nyt\ntunsivat kummatkin päälliköt toisensa, ja Rufo, kun ei tahtonut\nvioittaa vanhan ystävänsä poikaa, antoi sotilailleen merkin, että\nantaisivat juutalaisille vapaan tien palata takaisin. Javanilla ei\nollut romalaisen jaloutta; paetessaan kääntyi hän ympäri ja heitti\nheittokeihäänsä entiseen ystäväänsä niin voimakkaasti, että se lävisti\nsotapu'un ja haavoitti kyljen.\n\n\"Haa\", huusi Rufo, \"minun sääliväisyyteni oli heitetty hukkaan tuolle\nyltiölle! Edespäin, urholliset mieheni, ja näyttäkää hänelle, ettemme\npelosta vetäyneet takaisin.\"\n\nRomalaiset ryntäsivät eteenpäin ja saavuttivat pakenevat juuri muurin\njuurella. Portti, jonka kautta hyökkäys tapahtui, oli suljettu, ja\nennen kuin se ehdittiin avata, syntyi hurja käsikahakka. Javanin oikea\nkäsi haavoittui pahasti ja hän oli melkein turvatonna kun se romalainen\nsotilas, jolta hän haavan oli saanut, kohoitti lyhyen kaksiteräisen\nmiekkansa antaaksensa hänelle kuolin iskun. Samassa sattui sotamiehen\nkäsivarteen varustukselta heitetty kivi; hän pudotti miekkansa ja\nkaatui maahan. Javani tempasi miekan, syöksi sen vihollisensa sydämeen\nhuutaen: \"Herra taitelee kansansa puolesta!\" ja juoksi sen perästä\nsisälle.\n\nLukemattomat olivat tänlaatuiset kahakat, joita tapahtui miltei\njok'ainoa hetki tekemättä kuitenkaan mitään päättävää. Välttääksensä\nturhaa veren vuodatusta, päätti Vespasiano piirittää kaupunkia siksi,\nettä nälkä pakoittaisi asukkaat antaumaan.\n\nKaupunkiin oli koottu suuret joukot ruokavaroja, mutta vettä puuttui,\nkun ei ollut kaivoja ja koottua sadevettä ei riittänyt tarpeeksi asti.\nVeden puute tuli kohta tuntuvaksi, romalaiset alkoivat toivoa pikaista\nantaumista. Mutta Josepho päätti ilveillä heidän toivoillensa, ja\nsaattaaksensa vihollisten luulemaan, että vettä vielä löytyi kyllältä,\nantoi hän useoitten miesten kastella vaatteensa vedessä ja riipustaa ne\nsitte vallituksille kuivamaan. Hänen petoksensa onnistuikin; romalaiset\neivät voinee ajatellakaan veden puutetta kun sitä sillälailla\ntuhlattiin, ja Vespasiano antoi sen vuoksi ruveta uudestaan ryntäämään\nkaupunkiin, jota juuri Josepho toivoikin, kun juutalaisten rohkeus ja\nsotainto senkautta virkistyisi. Väsyneenä pitkällisestä piirityksestä\nkäski Vespasiano muurinruhjimia käyttämään. Tällainen peloittava\npiirityskone oli tehty siten, että mahdottoman suuri pölkky, jonka\ntoinen pää oli raudotettu, kiinitettiin neljän paksun maahan pystytetyn\nhirren päälle asetettuun poikki puuhun köydestä riippumaan. Tällaista\nruhjinta käytettiin sillälailla että nuoralla vedettiin riippuvaa\npölkkyä taaksepäin, joka sitte palasi muuria vasten niin kovasti, ettei\nvahvinkaan muuri voinut kauan sen kolauksia kestää. Josepho keksi\nkuitenkin keinon edes vähäksi aikaa poistaa uhkaavan vaaran. Hän täytti\nsäkkiä ruumenilla, jotka riipusti muurin ja ruhjimen väliin siten\nvähentääksensä kolauksien voimaa, mikä onnistuikin hyvin romalaisten\nsuureksi kummastukseksi. Nämä kyllä koettivat sirpeillä, mitkä olivat\nkiinitetyt pitkiin riukuihin, katkoa nuorat, joista säkit kiikkuivat,\nmutta juutalaiset ryntäsivät nyt äkisti ulos varustettuina\ntulisoiluilla ja palavilla oksilla, pakoittivat romalaiset peräytymään,\nja polttivat heidän piiritys-koneensa.\n\nTässä tilaisuudessa teki muuan juutalainen sellaisen urostyön, että\nhänen nimensä on säilytetty aina meidän aikoihimme asti. Hänen nimensä\noli Eleatsar Samaean poika. Kun Josepho sotilaittensa kanssa\nensimäisenä miehenä teki ryntäyksen, seisoi Eleatsar varustuksella,\notti hirmuisen suuren kiven ja heitti sen ruhjimeen sellaisella\nvoimalla, että ruhjin taittui ja putosi maahan. Sitte juoksi hän alas\nvarustukselta, syöksyi vihollisjoukon keskitse, otti ruhjin-pölkyn pään\nja kantoi sen riemuiten pois. Hurjistuneena tällaisesta häväistyksestä\nlähettivät romalaiset häneen nuolia ja heittokeihäitä oikein satamalla,\njoista viisi eli kuusi tunkeusi hänen ruumisensa. Kuitenkaan näistä\nhuolimatta kantoi Eleatsar saalinsa muurille ja näytti sitä riemuiten\nviholliselle. Hänen haavansa olivat kuolettavat, ja kun hän oli siellä\nvähän aikaa seisonut, putosi hän kuolleena muurilta alas, vielä pitäen\nkiini saalistansa, ruhjimen päätä. Hänen urhoikas esimerkkinsä\nkiihoitti maanmiehiänsä, jotka ajoivat romalaiset asemistansa ja\nniinikään pakoittivat urholliset legionat, viidennen ja kuudennen,\npakenemaan.\n\nMutta romalaiset eivät kadottaneet rohkeuttansa, ja vielä samana\nehtoona asettivat he uudestaan hirvittävän ruhjimen, jonka tähtäsivät\nsamalle kohdalle muuria kuin edellinenkin oli ollut. Tätä tehdessä sai\nVespasiano heittokeihäästä vaarallisen haavan päähänsä, ja sotilaissaan\nnousi tämän tähden suuri hämmenki. Mutta Vespasiano tointui pian ja\nhänen sanojensa kiihoittamana rynnistivät romalaiset muuria vastaan.\nHeitä vastaan tuli satamalla heittokeihäitä ja kiviä, ja miehiä kaatui\npaljon, sillä ympärillä leimuavien tulien valossa saattoivat\njuutalaiset tähdätä hyvin samalla kun ei alahalla oleva vihollinen\nheitä voinut nähdä. Mutta kun joku romalainen kaatui, otti hänen\nsijansa heti toinen, ja ruhjinkone sekä heittokoneet tekivät työtä niin\nankarasti, että jo aamupuolella yötä oli suuri rikko muurissa.\nVespasiano antoi väsyneet sotilaansa hetken levähtää, ennen kuin\njohti heitä väkirynnäkköön, ja käski heidän sitte nostamaan\nrynnäkkö-tikapuut.\n\nJosepho ei ollut sitä aikaa käyttänyt toimettomuuteen; hän asetti\nhuonoimmat sotilaistaan niihin paikkoihin, joissa vähin vaara uhkasi,\nmutta sijoitti kaikkein kelvollisimmat muurinrikon kohdalle. Kaikkein\nvaarallisimmalle paikalle asettui hän itse Javan'in ja neljän muun\nkanssa ja käski heidän tukkimaan korvansa, etteivät kuulisi romalaisten\npäällekarkaushuutoa, ja lyykistyä kilpiensä taakse, ampua viholliseen\nniin kauan kuin yksikin nuoli kontissa on sekä sitte syöksyä kaikin\nvoimin vihollisen päälle. Naiset ja lapset, joitten tuskan huudot\ntäyttivät ilman, poistettiin ja suljettiin huoneisiin ja käskettiin\nolemaan hiljaa.\n\nNyt soivat rummut hyökkäykseen ja romalaiset päästivät hirmuisen huudon\nja heittivät niin suuren paljouden heittoaseita muuria vastaan että\nilma pimentyi. Josephon urholliset kumppalit seurasivat hänen\nneuvojansa, ja kun olivat ampuneet nuolensa ryntäsivät romalaisia\nvastaan niin rajusti, että niiden täytyi peräytyä. Mutta kohta taas\nolivat he muurin juuressa ja tunkeusivat muurinrikkoonkin. Nyt antoi\nJosepho kaataa heidän päällensä kiehuvaa öljyä, joka juoksi tamineitten\nsaumoista iholle ja teki heidän hurjiksi tuskista. He heittivät aseensa\npois ja syöksyivät takaisin saattaen sekasortoa kumppaniensa joukossa;\nmoni heistä putosi päistikkaa kapeilta portailta, joita olivat\nasettaneet varustukselta muurin reunalle ja mitkä juutalaiset tekivät\nliukkaiksi siten, että heittivät niille erästä keitettyä yrttiä (foenum\ngraecum).\n\nIllalla täytyi Vespasianon antaa puhaltaa väsyneet joukkonsa\nperäytymään, joissa mieshukka oli suuri. Nyt ruvettiin taas\npiiritystyöhön; romalaiset rakensivat kolme korkeata tornia, ehkä\npiiritetyt koettivat sitä kaikin voimin estää, ja seitsemäntenäviidettä\npäivänä piirityksen alusta, kuu nämä tornit olivat valmiit, saattoivat\nromalaiset niistä nähdä kuolemaan vihityt asukkaat kaupungissa. Samana\npäivänä piti petoksen tekemän sen mitä urhollisuus ja rohkeus tähän\nasti ei ollut toimeen saanut. Eräs pelkuri juutalainen oli siksi\nkunniapattoinen, että luikahti romalaisten leiriin ja neuvoi\nVespasianoa vielä samana yönä hämmästyttämään ja valloittamaan\nkaupungin. Ensin luuli sotaherra tämän olevan sotapetosta Josepholta\nvietelläksensä hänen satimeen, mutta kun hän mietti, ettei seuraukset\nvoi tulla niin vaarallisiksi hänen vahvalle sotajoukollensa, päätti hän\nseurata neuvoa, ja antoi käskyn rynnätä kaupunkiin; mutta pani\nkarkulaisen tarkan vartion alle.\n\nPetturin ilmoittamana tuntina lähtivät romalaiset hiljaa kulkemaan\nmuuria kohden, ja erään pienemmän joukon, viidettä legionaa,\nensimäisinä marssi Tito ylös kukkulalle. Täällä tappoivat he kohta\nvahdit ennenkuin ne ehtivät antaa merkin vihollisen tulosta ja\ntunkeusivat sen perästä ilman vastustusta kaupunkiin, josta\nvalloittivat päälinnan. Avatuista porteista tuli nyt joka paikkaan koko\nromalainen joukko ja puolustusta ei enää ollut ajatteleminenkaan;\nsiellä ja täällä tekivät kyllä juutalaiset vastarintaa, mutta heidät\nylivoima pian voitti ja ennen puolta päivää olivat romalaiset herroina\nkaupungissa. Vespasiano antoi käskyn, että kaikki asekuntoiset miehet\ntapettakoon, naiset ja lapset tehtäköön orjiksi, kaupunki ryöstettäköön\nja sitte poltettakoon. Hänen käskynsä täytettiin myös tarkasti; likemmä\nneljäkymmentä tuhatta miestä lasketaan tapetuksi piirityksen alusta\nsiihen asti kun kaupunki uljaine torneinensa ja linnoituksinensa\ntuhaksi poltettiin.\n\nVerisaunan aikana oli Josephoa haettu, mutta turhaan. Kun hän oli\nnähnyt, että kaikki toivo pelastuksesta oli turha, oli hän kiirehtinyt\nyhteen kuivaneesen kaivoon, josta pitkä salainen tie johti erääsen\nmaanalaiseen luolaan. Täällä tapasi hän noin neljäkymmentä muuta\njuutalaista, niiden joukossa myös Javanin; yhdelle niistä oli\nonnistunut tuoda vaimonsa mukanaan tähän piilopaikkaan. Jo ensimäisenä\nyönä koettivat Josepho ja Javani paeta, mutta löysivät kaikki tiet niin\nromalaisten vartioimana, että heidän täytyi palata maanalaiseen luolaan\ntakaisin. Kolmantena yönä tarjoutui mainittu vaimo näyttämään\npäällikölle vartioitsemattoman tien, jota hän voisi paeta, mutta tuskin\noli hän luolan jättänyt, kun jo vaimo karkasi ja ilmoitti hänen\nromalaisille vartijoille. Kertomus Josephon piilopaikasta ilmoitettiin\nkohta Vespasianolle, joka lähetti kaksi tribunia, Paulinon ja\nGallicanon, kehoittamaan Josephoa antaumaan. Kun Josepho näki olevansa\nilmiannettu, päätti hän antautua ehdottomasti romalaisille; mutta\njuutalaiset, jotka olivat hänen kanssaan luolassa, eivät tahtoneet sitä\nsallia, vaan uhkasivat tappaa hänen, jos unhoittaisi itsensä ja\nkunniansa. Javani myöskin oli samasta mielestä ja näytti jo olevan\nloppu Josepholla, mutta hän ehdoitti, että kaikkien piti kuoleman sitte\nkun ensin arvalla olisi järjestys määrätty. Ehdotus hyväksyttiin, arpaa\nheitettiin ja yks toisensa perästä näistä uskaliaista miehistä paljasti\nrintansa ottamaan kuoleman iskun siltä, joka oli tuomittu hänen\nteloittajaksensa. Joko sattumuksesta tahi petoksesta tapahtui niin\nett'ei arpa langennut Josepholle ennen kuin kaikki jo olivat tapetut\npaitsi hän ja Javani, eikä sitte enää ollut vaikeaa saada tämä nuori\nJuutalainen valitsemaan vankeuden ennen ehdollista kuolemaa.\n\nMolemmat vangit vietiin sitte Vespasianolle, joka ensi\nsilmänräpäyksessä aikoi tapattaa he, mutta taipui Titon kehoituksesta\nsäästämään heidän henkensä ja lähettämään he keisari Neronille Romaan.\n\nTämä ei ollut Josephon tuumain mukaista. Hän pyysi kahden kesken puhua\nVespasianon kanssa, joka myönnettiinkin, ja sotaherran koko seurue\npoistui, ainoastaan Tito jäi. Viekas juutalainen sanoi, ett'ei hän\nrakkaudesta elämään antautunut romalaisille, vaan hän tahtoi ilmoittaa\nVespasianolle ja hänen pojallensa, että heistä molemmista tulee\nkeisari. Hän pyysi, ett'ei häntä lähetettäisi Neronille, vaan\npidettäisiin vangittuna vaikka siksi, jos tarpeelliseksi nähtäisiin,\nkun ennustuksensa on toteutunut.\n\nVespasiano hämmästyi vangin ennustuksesta, mutta epäillen hänen\nrehellisyyttään kysyi hän, miksei Josepho, jos hänellä todella olisi\nprophetallisia lahjoja, enemmin nähnyt ja ennemmin sanonut Jotapatan\nkukistumista. Vanki sanoi useasti varoittaneensa kansalaisiansa ja\nsanoneensa heille, että kaupunki joutuu vihollisille 47 p:nä.\nVespasiano antoi asiaa kuulustella vangeilta, jotka todistivat, yhdestä\ntahi toisesta syystä, niin olevan; siitä lempeentyi hän juutalaiselle\npäällikölle ja piti hänen aina läheisyydessään, ehkä tosin vangittuna.\n\nMyös Javanin henki säästettiin ja pantiin toisten vankien joukkoon,\njotka olivat säästetyt myytäviksi tahi voittajille orjiksi. Hyvä Rufo\nkävi usein hänen luonaan ja käytti kaikkia tilaisuuksia hankkiakseen\nhänelle pieniä mukavuuksia ja kehoittaakseen häntä toivoon ja\nluottamukseen. Hän ei kuitenkaan voinut olla muutamaa kertaa Javanille\nmuistuttamatta hänen petoksellista ja kiittämätöintä käytöstä ennemmin\nkerrotussa taistelussa, ja tämä romalaisen sadanpäällikön ystävällinen\nnuhde koski syvälle itsehurskaan farisealaisen sydämeen.\n\nSuokoon Jumala, ett'ei meidän joukossamme löytyisi semmoisia\nnimikristityitä, jotka itsekäitten töittensä kautta antavat\nkristinuskon vihollisille tilaisuuden puhua pahaa Herran pyhästä\nnimestä. Muistakaamme, että jos ei _ne_ olleet Abrahamin oikeita\nlapsia, jotka luottivat omaan vanhurskauteensa, niin emme me myös\nkaikki ole kristityitä, jotka kannamme kristityn nimeä, jos emme koeta\nolla Herramme ja Vapahtajamme kaltaisia sydämen laupeudessa ja\npuhtaudessa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nTieto Jotapatan valloittamisesta ja asukasten teloittamisesta saapui\npyhäpäivänä synnyttäen alakuloisuutta ja häiriötä kaupungissa. Heidän\netevimmät päällikkönsä ja paraimmat joukkonsa sanottiin kaatuneen ja\nyhden vahvimmista linnoituksista Galileassa valloitetun. Yksityisissä\nperheissä joka paikassa kuultiin itkua ja voivotusta, kun itkettiin\njoko puolisoa, poikaa tahi veljeä, ja Sadokin huoneessa vallitsi mitä\nsyvin suru, sillä varmaan luultiin Javaninkin tulleen tapetuksi.\nTurhaan koetti Sadok lohduttaa surevaa perhettänsä; hänen oma sydämensä\noli surun runtelema: hän suri kadotettua poikaansa, hän suri onnettoman\nisänmaansa pelastusta.\n\nHänen juuri ajatellessaan näitä synkkiä ajatuksia kuului torven ääni\ntemppelistä muistuttaen olevan iltauhrin hetken. Hänen vuoronsa oli\ntoimittaa alttaripalvelu; ei mikään erityinen suru tahi tärkeä toimi\nsaanut estää tämän pyhän viran toimittamista. Kun hän teki määrätyt\npesennät ja puhdistukset sekä pukeutui papilliseen pukuun, kuului\ntorvensoitto temppelistä toisen kerran ja hän kiiruhti temppeliin.\nEnnen kun hän ehti leveitä astuimia ylös temppelin pihalle, kuului\ntorven-ääni kolmannen kerran, kutsuen kansaa, pappeja ja leviittoja\nrukoilemaan Herran pyhään temppeliin.\n\nTänään ei ollutkaan tunkoa tässä suuressa, komeassa temppelissä; äsken\ntullut surullinen sanoma pidätti useammat kotona ja raskailla\naskeleilla ja synkissä ajatuksissa kulki Sadok melkein tyhjien\ntemppelipihojen kautta. Tultuansa temppelin sisimpään silmäsi\nhän sen marmoraseiniin, kulta- ja hopea-oviin, viinirypäle- ja\nkranatiomena-koristuksiin puhtaimmasta kullasta, purppurasta ja\ntulipunaisesta kankaasta tehtyyn esiriippuun ja komeaan alttariin\nkalleilla suitsuttimilla, joista temppeliin levisi mitä suloisin\ntuoksu. Hän aavisti romalaisten vähän ajan kuluttua seisovan\nJerusalemin muurien edessä -- ja kuinka silloin temppelille kävisi?\nKuinka voivat juutalaisten kuriin tottumattomat ja huonosti johdatetut\njoukot vastustaa hyvin järjestettyjä romalaisia joukkoja, mitkä siihen\nlisäksi ovat innostuneet äsken saaduista voitoista?\n\nSadok koetti haihduttaa tällaiset synkät ajatukset, mutta ne\nuudistuivat yhtenään. Vasta sitte kun hän seisoi alttarilla, jolle hän\noli asettanut teurastetun uhrielukan ja kun savu polttouhrista kohosi\ntemppelin lakeen, sai hän entisen rauhansa takaisin, sillä hän katseli\nuskossa Messiakseen, jota nämä uhrit kuvailivat, ja odotti apua\nkorkeudessa asuvalta Herralta, jonka piti lupauksensa mukaan ilmestyvän\nmaan päälle. Sadok oli joutunut harhateille ja hänen sydämensä odotti\nsitä, joka jo tullut oli, mutta hänen hurskautensa oli oikea, hänen\nrakkautensa Herraan palava, ja lohdutettuna sekä rohkealla mielellä\npalasi hän temppelistä kotionsa.\n\nSiellä kohtasi hän ensin Naomin, ja häntä kummastutti kohta hänen\niloiset kasvonsa, mitkä lähtiessään kyyneleillä kastellut, nyt\nloistivat ilosta ja riemusta. Naomi polvistui isänsä eteen, kuten\nhänellä oli tapana ottaissaan isältänsä siunausta, ja kun isä oli\nsiunannut hänen, hypähti hän seisoalleen, heittäysi hänen syliinsä ja\nhuudahti: \"Javani elää ... hän on pelastettu. Kiittäkäämme Herraa hänen\nhyvyydestänsä!\"\n\nKirje oli vastikään tullut Rufolta, jossa hän kertoi vankeudesta ja\nlausui toivon että Javani pian annettaisiin vanhemmilleen takaisin, jos\njuutalaiset antauisivat ja vankein vaihettaminen tapahtuisi. Sadok\ntiesi hyvin, ett'ei minkäänlainen antauminen tullut kysymykseenkään ja\nettä siis oli varsin tietämätöintä, saivatko koskaan nähdä poikaansa,\nmutta siitä ei hän mitään virkannut Salomelle ja Naomille, vaan iloitsi\nheidän kanssansa Javanin elossa olemisesta.\n\nKlaudia oli samalla kertaa saanut pitkän kirjeen veljeltänsä\nMarcellolta, ja kun tähän asti olemme sangen vähän tulleet tuntemaan\ntuota nuorta romalaista, tahdomme lukijoillemme ylimalkaan kertoa tämän\nkirjeen sisällön. Marcello kirjoitti:\n\n  \"Kauaan aikaan en ole ollut tilaisuudessa sinulle kirjoittaa,\n  rakkain Klaudiani, ja nyt lähetän tämän kirjeen erään hyvän ystävän\n  kanssa, joka lähtee sotatantereelle Galileaan. Sinä olet nyt vanhain\n  ystäväimme luona Jerusalemissa, ja että hyvin viihdyt heidän\n  luonansa, sen tiedän varmasti, jos ei Javani nyt kuin ennenkin saata\n  sinulle harmia. Sydämestäni halajaisin minäkin olla teidän luonanne,\n  sillä kaikki loistoisuus ja huvit Romassa eivät palkitse minulle\n  eroa lapsuuden ystävistäni. Usein ajattelen kaipauksella niitä\n  onnellisia hetkiä, kun sinun ja Naomin kanssa kuljimme laaksoja ja\n  puutarhoja.\n\n  Minä saan kohdakoin paikan armeijassa. Siitä olen iloinen. Setämme\n  Sulpitio on keisarin korkeassa suosiossa ja hän on luvannut minulle\n  paikan kymmenennessä legionaassa, joka nykyään on Titon johdannolla\n  Galileassa. Silloin saan olla yhdessä isäni kanssa ja toivon saavani\n  sinunkin tavata. Juutalaisten täytyy pian antautua romalaisten\n  ylivoiman alle ja minä toivon sen tapahtuvan ennen kuin Vespasiano\n  marssii Jerusalemia vastaan. Mimmoinen silloin olisi mieleni, jos\n  minun romalaisena sotilaana täytyisi ottaa osaa sen kaupungin\n  piiritykseen, jossa Salome ja Naomi asuvat, kaikki niin rakkaita\n  minun sydämelleni? Niin -- minun sydämeni on Jerusalemissa ja vaikka\n  olen ylpeä siitä että olen romalainen, tunnen kuitenkin kotoni\n  olevan Jerusalemissa.\n\n  Sinä tiedät sen huoneen, jossa Romassa asuimme, olevan revityn ja\n  samalle paikalle on rakennettu Merkurion komea temppeli. Sinä\n  varmaankin luulet minun käyvän siellä usein hartauden\n  harjoituksissa, mutta niin ei ole Klaudia. Vaikka minä asun keskellä\n  romalaisten jumalain pääkaupunkia ja olen heidän temppeleinsä ja\n  alttareinsa ympäröimänä, niin en enää notkista polviani heidän\n  edessänsä. Älä kuitenkaan luule, että minä, kuten useat\n  maanmiehistäni, olisin hyljännyt uskonnon tykkänään; en, sitä en ole\n  tehnyt, mutta minä olen oppinut rukoilemaan ainoata totista Jumalaa,\n  ja sano Naomille ettei hän tästälähin enää saa ajatella lapsuutensa\n  ystävän Marcellon olevan sokean epäjumalan palvelijan. En kuitenkaan\n  ele juutalainen, sillä minusta on moni juutalaistapa ja käytös\n  puhdasta hulluutta. Johdattakoon Herra myös sinunkin, Klaudia,\n  tuntemaan itsensä, kuten hän on johtanut minun. Hänen armonsa kautta\n  tulin tutuksi erään vanhan hurskaan ja pyhän Raamatun oppineen\n  miehen kanssa. Hän näytti minulle toteen, että epäjumalan\n  palveleminen on paljasta hulluutta ja että luja usko kaikkivoipaan\n  on autuaallista. Minä pyydän sinunkin ahkeraan ja tarkkaavaisesti\n  lukemaan Raamattua ja Herra on ohjaava sinua kuin minuakin\n  totuuteen. Vanhalla arvokkaalla ystävälläni on monta oppilasta\n  täällä, mutta häntä halveksivat ja vihaavat maalaiseni, joitten\n  synnillisyyksiä julistamansa sana ankarasti rankaisee. Keisari\n  kammoksuu molempia sekä juutalaisia että uuden opin harrastajia,\n  joita kutsutaan Natsaretilaisiksi. Kaikilla julmilla keinoilla, mitä\n  suinkin ajatella saattaa, vainoo ja tappaa hän heitä, kun eivät\n  tahdo polvistua epäjumalain kuvien eteen. Muutamat on hän\n  puetuttanut nahkoihin ja antanut kuljettaa sirkukseen, jossa koirat\n  ovat heidät raadelleet, toiset on hän ristiin-naulituttanut ja taas\n  toiset neulottanut päältäpäin vaksilla ja muilla palavilla aineilla\n  voideltuihin säkkeihin, jommoisina sitte sijoitettiin keisarillisiin\n  puutarhoihin, ja pimeän tultua sytytettiin palamaan kuin lamput,\n  joten onnettomat saivat kärsiä sanomattomat tuskat. Älä luule, että\n  itse olisin käynyt katsomassa kaikkia näitä julmuuksia -- niistä on\n  minulle kertonut serkkumme Camillo, joka on joutunut filosofien\n  eksyttäviin oppeihin ja hän uskoo hengen kuolemassa myös kuolevan ja\n  häviävän tykkönään. Hänen mielipiteensä mukaan pitäisi tässä\n  maailmassa kaikin tavoin koettamaan iloita ja nauttia elämää ja\n  heittää mietteet tulevaisuudesta sikseen.\n\n  Ihan täydellinen vastakohta hänelle on isänsä, Sulpitio, joka pitää\n  kunniana kaiken häntä ympäröivän loistoisuuden keskellä säilyttää\n  yksinkertaisuutta elämän laadussa ja tavoissa, mikä oli huomattava\n  tasavallan aikana vanhoissa romalaisissa. Lisääntyvä komeus ja\n  yltäkylläisyys surettaa häntä, mutta hän kyllä havaitsee olevansa\n  voimatoin pahaa vastaan, kun ei edes voi vaikuttaa omaan poikaansa.\n  Neronin kullattu huone -- niin nimitetään hänen asuntonsa -- häntä\n  kaikkein enin närkästyttää kuin todistuksensa koko kansakunnon\n  turmiosta ja ylenpalttisesta ylöllisyydestä. Se on todellakin komea\n  rakennus, ylöllisesti koristettu kullalla, hopealla, marmorilla,\n  kalliilla kivillä ja itämaisilla taidekutouksilla. Mutt'ei mikään\n  muu ole minua niin ihmetyttänyt kuin vesijohdot ja yleiset tiet,\n  jotka suoraan linjaan pääkaupungista menevät ympäristökaupunkeihin\n  kuin säteet keskipisteestä. Kaikki esteet ovat poistetut, vuoret\n  rikki lohkotut, laaksot täytetyt ja kallisarvoiset sillat rakennetut\n  virtojen yli. Tienkeskus on koroitettu ja laskettu suurista\n  hakatuista kivistä ja niin tiviisti toisiinsa saumattu, että luulisi\n  niiden siinä pysyvän niin kauan kuin maailma seisoo. Joka penikulman\n  päähän on rakennettu huone, jossa aina neljäkymmentä hevosta on\n  matkustavien varalle. Kaikki tämä on suurellainen todistus\n  romalaisten mahtavuudesta ja sivistyksestä, mutta häpeän puhua\n  maalaisteni pilaantuneesta mausta, kun uhraavat mahdottomia summia\n  jaloihin helmiin, suitsutuksiin, itämaalaisiin pukuihin j.n.e.\n  Parain todistus romalaisien tapojen turmiosta on, minun mielestäni,\n  kerskamainen orjain paljouden näyttäminen kussakin huoneessa.\n  Surullista on nähdä ihmisiä niin alennettavan. Camillo kyllä sanoo,\n  että ne ovat syntyneet orjiksi, mutta minä en usko, että suuri ja\n  armollinen Luojamme olisi määrännyt yhden su'un toisen vallan alle ja\n  sorrettavaksi. Surullinen jono vangituita juutalaisia, Vespasianon\n  tänne lähettämiä, kulki näinä päivinä kaduilla; olin niin heikko --\n  kuten Camillo sitä nimittäisi -- että kyyneleet valuivat nähdessäni\n  näitä onnettomia; enin minua liikutti, kun muistin niiden olevan\n  Naomin maanmiehiä ja että hänen isäänsä, veljeänsä ja häntä itseä\n  saattaisi kohdata sama kohtalo. Poistakoon Herra niin suuren\n  onnettomuuden. Ja avatkoon juutalaisten silmät näkemään vaaran, että\n  vetäyisivät takaisin ennenkuin syöksyvät kaikki kadotukseen! Jää\n  hyvästi, rakas sisareni! Sulje minä Naomin ystävällisen muistoon ja\n  tervehdä sydämellisesti hänen vanhempiansa ja veljiänsä. Jumalan\n  siunaus teille kaikille; kuulkoon Herra ne rukoukset, jotka veljesi\n  päivittäin edestänne rukoilee.\n\n                                           Marcello.\"\n\nKlaudia iloitsi tästä rakkaan veljen pitkästä kirjeestä. Vaikka hän\nhämmästyi hänen mielipiteitään uskon asioissa, ei hän siitä kumminkaan\ntullut pahoillensa, ja tästä alkaen kuunteli hän tarkkaamalla Naomin\npuhetta ja luki ahkerasti Raamattua, kuten veljensä oli häntä\nkehoittanut. Naomin sydän täyttyi ilosta kun hän kuuli, ett Marcello,\njota hän niin kauan oli kunnioittanut ja johon sydämensä oli taipunut,\noli jättänyt syntisen ja hullumaisen epäjumalan palveluksen, ja nyt hän\nmyös tunsi ett'ei taipumuksensa häneen enää ollut hyljättävä. Mutta\nsuuri muutos oli tapahtunut hänen mielipiteissään sen perästä kun hän\nensi kerran tapasi Marian Öljymäellä. Kaikki mitä oli kuullut tältä\nvanhalta Herran oppilaalta oli tunkenut hänen sielunsa sisimpään, ja\nHerra oli antanut heikon palvelijattarensa puhumat totuuden sanat\njuurtua syvälle nuoren juutalaisnaisen sydämeen. Hän ei saanut niitä\najatuksistansa poistumaan, ja luonnollinen voima sekä päättäväisyys\nluonnossansa kiihoitti hänen uskaltamaan vaikka mitä saadaksensa\nenemmän opetusta tässä aineessa, jonka arvosta ja merkityksestä\nijankaikkisuudessa hänellä oli aavistus.\n\nHän oli senvuoksi kääntynytkin hyvän luontoisen, myöntyväisen Deborahn\npuoleen ja saanut hänen useammin kuin yhden kerran tulemaan kanssansa\nMarian luokse Bethaniaan. Deborah ei tietänyt Marian kuuluvan\nnatsaretilaisten halveksittuun lahkoon, mutta kun hän ymmärsi, että\nhänen uskonsa erosi Sadok'in uskosta, lupasi hän puolestaan pitää\nsalassa koko asian, ja pitikin sanansa, kun hän näki ett'ei sillä\nvaikuttanut mitään pahaa.\n\nVanhemmillensa aina niin avonainen ja heitä niin rakastavainen Naomi ei\nolisi suostunut tekojansa salaamaan heiltä, jos hän ei olisi ymmärtänyt\nnyt olevansa eron-tiellä. Hän havaitsi totuuden Marian sanoissa ja\nRaamatussa oli kirjoitettuna, että isänsä ja äitinsä pitää jättämän ja\nseuraaman Herraansa. että hän vakuutuksensa puolesta jo oli kristitty,\nsitä hän ei ominut itseltänsä salata, ja varma tieto siitä ijäisestä\nperinnöstä, joka Kristuksessa oli hänelle annettu, vuodatti hänen\nsydämeensä riemua ja iloa sellaista, jommoista hän ei koskaan ennen\nollut tuntenut.\n\nMahtaneeko myöskin Marcello uskoa ristiin-naulittuun Jesukseen\nNatsarethista? Tämä oli kysymys, mikä usein tuli Naomin ajatuksiin ja\ntuotti hänelle paljon levottomuutta ja murhetta. Kuinka onnellinen ja\nkiitollinen hän olisi ollut, jos hän olisi tietänyt kaikki, jota ei\nMarcello uskaltanut kirjeessään kertoa! Hän oli jo paljon enemmän\nedistynyt hengellisessä valossa kuin Naomi, ja oli totinen, nöyrä ja\nvalistunut kristitty. Opettaja, jota hän oli kirjeessään maininnut, ei\nollut kenkään muu kuin Klementi Romano, apostoli Paavalin työkumppali\n(Philipp. 4: 3.) Kun hän enin oli työksennellyt Philippissä, muutti hän\nsieltä Romaan, jossa, tarun mukaan, Pietari asetti hänen yhdeksi\nensimäisiä pispoja sekä eli alkupuolelle toista vuosisataa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nRufon kirje sisälsi kertomuksen Josephon pelastuksesta ja vankeudesta\nromalaisten luona ja Sadok kiiruhti kertomaan tätä uutista kaupungin\netevimmille. Kertomus levisi nopeasti ympäri Jerusalemia ja yhtä\nnopeasti muuttui suru hänen luullusta kuolemastansa hurjimmaksi\nsuuttumukseksi hänen pelkurisuutensa tähden, kun jäi elämään\nmaanmiestensä jälkeen. Muutamat nimittivät häntä kurjaksi pelkuriksi,\njoka pelkäsi kohdata kunniallista kuolemaa, toiset panettelivat häntä\npetturiksi, ja halu saada kostaa heittolaiselle vahvisti vaan enempi\nheidän päätöstänsä vastustaa romalaisia. He toivoivat kohta saavansa\nnähdä Vespasianon lipun lähestyvän muuria ja olivat vahvasti\nvakuutetut, ett'ei mikään voima voisi vastustaa yhteistä uloshyökkäystä\nja että kaikki heidän onnettomuutensa ja vastoinkäymisensä pian\ntulisivat pestyiksi vihatun vihollisen verellä.\n\nMutta Vespasiano ei antanut heille sellaista tilaisuutta, jota niin\nhaaveksien odottivat. Yhdestä tahi toisesta syystä väisti hän\npääkaupunkia ja jätti kapinalliset sinne riitelemään keskenänsä ja sen\nkautta rikkirepimään ja heikontamaan voimiansa. Romalainen kenraali\nkävi Agrippan luona Caesareassa merenrannalla ja vetäysi sitte\nCaesareasta Philippiin pohjois-Galileassa, jossa hän antoi joukkonsa\nlevätä kaksikymmentä päivää.\n\nSen perästä meni hän tukehduttamaan kapinallisia liikkeitä Tiberiassa\nja Tarikeassa, kaksi kaupunkia Genetsaretin rannalla, jotka kuuluivat\nkuningas Agrippalle, mutta joilla ei ollut halua hänen kanssaan kääntyä\nromalaisten puolelle. Tiberia antaui pian, mutta yksi joukko\nkapinallisia pakeni Tarikeaan, jonka Josepho oli vahvasti varustanut.\nRomalaiset asettivat leirinsä kaupungin muurien ulkopuolelle ja\nrupesivat valmistelemaan piiritykseen. Romasta tuli sotajoukon\nvahvikkeeksi joukko nuoria rekryyttiä ja niiden joukossa oli\nMarcellokin, joka isänsä toimesta oli päässyt Titon allekuuluvaan\nratsujoukkoon.\n\nMuutamina päivinä jatkoi piiritysjoukko työtänsä häiritsemättömässä\nrauhassa, ja Marcello kulki joutohetkinänsä yksin ympäri ilahuttavia\njärvenrantoja. Palmujen varjoja katseli hän kummastuksella ja\nliikutuksella sitä ihanaa näky-alaa, joka oli edessänsä. Se kuitenkaan\nei ollut luonnon kauneus, joka valtasi hänen mielensä; hänen sielunsa\nvaipui ajatuksiin kuluneista ja hänen kuvituksensa maalasi hänelle\ntapaukset, ennen tapahtuneet juuri näillä rannoilla. Hän uneksi\nnäkevänsä sen laakson, jossa hän nyt oli, uudestaan kansoitettuna\ngalilealaisilla maamiehillä ja kalastajilla, vaimoilla ja lapsilla,\njotka kaikki hiljaisena ja tarkkaavana kuuntelivat keskellään\nseisovan miehen puhetta. Ei ainoatakaan ylenmaallista sädettä\nloistanut hänen päänsä ympäri -- hän oli muodoltaan kuin tavallinen\nihminen, ja kuitenkin mikä ero! Koko hänen olentonsa oli hiljainen\nmajesteetillinen, jumalallisen rakkauden ilmaus ja laupeus näkyi hänen\nlempeissä kasvojensa juonteissa, joiden kautta hän äärettömästi erosi\nkaikista muista. Ja hänen huuliltansa valui sellaisia runsasarvoisia ja\nläpitunkevia sanoja, sisältäviä opetusta, kehoitusta, rakkautta ja\nlaupiutta, että Marcello heräsi syvästä unelmastaan ja huudahti:\n\n\"Toden totta, ei kenkään ole puhunut niin kuin tämä mies!\nAh, rakas Herra Jesus, pidä minä sanassasi ja ruoki sieluni\ntaivaallisella mannalla, että minä aina olisin sinun sekä ajassa että\nijankaikkisuudessa! Minä toivoisin,\" pitkitti hän puoliääneen, \"että\nNaomi ja Klaudia olisivat täällä! Me puhuisimme Hänestä, joka täällä\nkerran saarnasi laupeutta kansalle, ja minä kertoisin heille kaikki\nmitä minun arvoisa opettajani minulle puhui Romassa. Naomi rukoilee\nyhtä totista Jumalaa, ehkä hän häilyy pimeydessä ja eksyksissä, mutta\nminun sisar-poloiseni palvelee vielä epäjumalia. Siunatkoon Herra hänen\nystävänsä sanat, että hän tulisi tietämään yhden ainoan totisen\nJumalan! Ja minun isäni -- pitääkö hänen aina pysymän epäjumalan\npalvelijana? Ei, ei; minä luotan lujasti siihen, että Herra myös on\nhäntäkin etsivä ja vetävä hänen kuin kekäleen tulesta! Herra,\ntapahtukoon sinun hyvä ja laupias tahtosi, silloin tapahtuu kaikki kuin\nhyvä on!\"\n\nSellaiset ajatukset liikkuivat äsken kääntyneen sydämessä silloinkin\nkun hän taas kulki leirin katuja. Isänsä teltassa hän tapasi Javanin,\njota hän ei ollut tavannut leiriin tulonsa jälestä. Ystävyys ei ollut\nkoskaan yhdistänyt näitä nuoria miehiä, kuten jo tiedämme, mutta Javani\noli nyt vanki ja Marcello oli saanut toisen mielen ja luonnon. Ja kun\nJavani oli Naomin veli, niin se kanssa vaikutti, että Marcello lähestyi\nvankia sydämellisellä ystävyydellä. Kun Marcellon ystävyydestä oli etua\nviekkaalle Javanille, niin hän puolestaan koki näyttää hyvin iloiselta,\nkun sai tavata entisen leikkikumppalinsa. Hän rupesi kohta puhumaan\nperheestänsä ja suhteistansa Jerusalemissa, mutta kun hän siinä lausui\nkerskaamalla juutalaisten lujasta päätöksestä ennemmin kuolla kuin\nantautua, ei voinut Rufo muuta kuin hymyillä ajatellessaan Javania ja\nJosephon omaa käytöstä. Javani huomasi ja ymmärsi tämän hymyilyn ja\nhänen sydämensä paisui kostonhimosta; itsekseen vannoi hän, että\njos hän joskus pääsisi vapaaksi ja saisi aseet käsiinsä, niin\nhyväntekijänsä saisi kalliisti maksaa tämän pilkkahymyilyn.\n\nTämän päivän perästä kohtasi Marcello hänen harvoin, sillä\nsodantapaukset veivät nyt koko hänen aikansa. Seuraavana päivänä meni\nTito kuudella sadalla miehellä, niiden joukossa myös Marcellokin,\nhajoittamaan erästä vahvaa, kaupungin edessä olevalle kedolle\nkokoontunutta, galilealaista joukkoa, ja niin tuima ja vastustamatoin\noli romalaisten ryntäys, että paljoa voimallisempi vihollinen ajettiin\npakosalle jo ennen kuin Titon perässä lähettämä varaväkikään ehti\ntulla. Useoita sellaisia romalaisille onnellisia taisteluita tehtiin,\nja asujamet näkivät, ett'eivät enää kauan voisi puolustaa kaupunkia,\njonka vuoksi yksi puolue heidän joukossaan vaati antaumista. Mutta\npakolaiset Tiberiasta ja muut vieraat vastustivat sitä, josta seurasi\ntulisia tappeluita. Kun Tito sai tämän tietää, ryntäsi hän, itse ollen\njoukkonsa ensimäisenä, kaupunkiin sellaisesta kohdasta, joka oli\nvähemmin vartioittu, valloitti sen ja tappoi kaikki, jotka vastustivat.\nUseoille kuitenkin onnistui paeta venheissä järvelle, mutta heitä lähti\ntakaa ajamaan romalaisten suuremmat alukset, jotka armahtamatta\npurjehtivat upoksiin pienemmät, väellä ylen täyteen lastatut\npakolaisten venheet. Yli koko järven pinnan kellui venheitten\nkappaleita ja kuolleita ruumiita, sen kirkas vesi oli verellä värjätty\nja pitkin rantoja makasi aaltojen heittämiä ruumiita lemullansa ilmaa\nmyrkyttämässä.\n\nTässä tilaisuudessa myös Vespasiano tahrasi nimensä teolla,\njota ei koskaan voida poispyyhkiä. Useita vieraita oli joutunut\nvangiksi Tarikean valloituksessa. Ne olivat antauneet sitä lupausta\nvastaan, että heidän henkensä säästettäisiin, mutta kun he olivat\nkapinoitsijoista enin hurjimmat, asetettiin heti tuomioistuimen eteen,\njoka tuomitsi heidät kuolemaan. Vespasiano ei kuitenkaan tahtonut\ntäyttää tuomioa itse kaupungissa tahi sen läheisyydessä, vaan oli\npitävinänsä vangeille antamansa sana ja käski heidän lähteä sitä tietä,\njoka viepi Tiberiaan. Vangit mitään pahaa aavistamatta lähtivät\nmatkalle; mutta pitkälle eivät ehtineet, kun heidän kohtasi romalaiset\njoukot kummallakin puolella tietä, mitkä armahtamatta tappoivat kaikki\nheikommat ja vanhat sekä vangitsivat muut, jotka olivat määrätty myytää\norjiksi.\n\nMonta kaupunkia Galileassa pani nyt aseensa pois ja avasi porttinsa\nromalaisille, pelästyneenä niistä hirvittävistä esimerkeistä, mitkä\nolivat kapinallisia kohdanneet; ainoastaan Gamala, Giskala ja Itabyrio\nsekä muutamia pienempiä kaupunkia pitkittivät vastustusta. Mutta yksi\ntoisensa perästä valloitettiin ja pitkän hirvittävän piirityksen\nkestettyä joutui Gamalakin viholliselle, joka kuitenkin pidettiin\nvahvempana linnaan kuin Jotapata. Jok'ainoa kaupungin asukas\ntapettiin, paitsi kahta, Philippin, Agrippan kenraalin sisarta, ja\nmonta sataa miestä tappoivat ensin vaimonsa ja lapsensa ja viimeksi\nitsensä siten välttääksensä romalaisten julmuutta.\n\nPelästyneenä toisten kaupunkien kohtalosta, tahtoi Giskalan asukkaat\nantautua, mutta etevä puolue, etupäässä Giskalan Johan, vastustivat\nsitä. Tito, joka lähetettiin kaupunkia valloittamaan, näki sen olevan\nhelpon kohta valloittaa, mutta tahtoen säästää onnettomia, kehoitti hän\nheitä heti antautumaan. Viekas Johan oli estänyt kaikki muut paitsi\nhänen puoluehensa kuuluvat näyttäymästä muurilla, ja nyt lupasi hän,\nkaupungin antaumisen, mutta pyysi parin päivän viivytyksen, kun\njuutalaiset juuri viettivät erästä juhlaa. Tito myöntyi pyyntöön, ja\nveti joukkonsa edemmäksi kaupungista.\n\nTämän viivytyksen käytti Johan päästäksensä itse turvaan, ja jo samana\nyönä lähti hän seuraajiensa ja myös koko joukon kanssa muita matkalle\nJerusalemiin. Kun Tito meni kaupunkiin ja sai kuulla petoksen, lähetti\nhän kohta takaa ajamaan Johan'ia, joka kuitenkin joukkonensa pääsi\npakoon, kun sydämittömästi jätti tielle naisia, lapsia ja voimattomia\nmiehiä, joita kaikkiansa kolmetuhatta ottivat romalaiset vangiksi.\n\nGiskalan antaumisen perästä seurasivat muutamat muut kaupungit sen\nesimerkkiä, ja kun vuodenaika jo oli käynyt sopimattomaksi sodalle,\nlopetti Vespasiano vuoden sotaretken ja vetäytyi joukkonensa\nCaesareaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nJohtajat Jerusalemissa eivät ollenkaan olleet lähettäneet apujoukkoja\nGalileaan eikä myöskään ryhtyneet mihinkään pontevimpiin toimiin\npääkaupungin täydelliseen puolustustilaan asettamista varten. Alituiset\nriidat ja rettelöt eripuolueiden kesken kuluttivat ajan ja moni mahtoi\nmyöskin ajatella, että romalaiset väsyneenä kovasta vastustuksesta\nGalileassa jättävät Jerusalemin rauhaan.\n\nHuhu Giskalan Johan'in paosta nosti monessa suuren ilon, ja se seikka,\nettä hän oli nyt vihatun Josephon kilpailija ja vihollinen, vaikutti\nettä häntä tervehdittiin tervetulleena kun hän väkenensä tuli\nJerusalemiin. Monta kyllä kummastutti hänen väkensä surkuteltava\ntila, mutta viekas Johan ymmärsi pian haihduttaa epäilemiset\nurhollisuudestansa ja rohkeudestansa ja väitti ihan julkeasti, että\nromalaisten voima jo oli kukistettu ja että heidän samoomisesta\nJerusalemia vastaan ei tulisi mitään, sillä heidän joukkonsa olivat\nsiksi alakuloisia ja sotaan kyllästyneitä.\n\nJohan'in seura lisääntyi paljon kaikellaisista sotahalukkaista ja\nraivoista nuorista miehistä, jotka eivät tahtoneet kuulla\npuhuttavankaan rauhasta romalaisten kanssa. Rauha- ja sotapuolue syntyi\nniinmuodoin, ja nämä jakaantuivat vielä pienempiin osastoihin, jotka\nsiitä suuressa pää-asiassa saattoivat yhtä pitää, mutta muutoin olivat\nomien tahtojensa ja toivojensa johtamina. Vallattomia joukkoja kuleksi\nympäri kaupunkia riistäen, ryöstäen ja murhaten ja yksi sellainen\npysähtyi Jerusalemiin ja lisäsi sotapuolueen voimaa. Mutta se myös\nlisäsi kurjuutta ja häirinkiä kaupungissa sekä vähensi tuntuvasti\nruokavaroja, jotka olivat kootut tuleviksi tarpeiksi.\n\nViisas ja kunnon Sadok, useoiden muiden jalojen miesten kanssa,\nkoetti saada rajan väkivallan harjoittajille, mutta mitä voivat he,\nkaikille näille villeille, hillimättömille joukoille. Kansa katseli\nvälinpitämättömänä, kuinka etevimmistä miehistä yksi toisensa perästä\npantiin vankiuteen tahi laitettiin tieltä pois; kansa kyllä pelkäsi\ntulevia aikoja, mutta niin kauan kun sai olla rauhassa pysyi se\nalallansa. Sitte kyllä kun rajut rauhanhäiritsijät kävivät temppelin\nkimppuun, puhkesi kansa raivoon. Ylimmäisen papin Ananon kiihoituksesta\nkarkasi kansa selootien päälle, joiksi pahantekijät itsensä nimittivät,\nja kun nämät sijoittuivat temppeliin, kaikui kohta pyhässä huoneessa\nraa'at laulut, vannomiset ja herjaukset. Kun selootit myös joukostansa\nvalitsivat erään Mathiaan ylimmäiseksi papiksi, liittyi Sadok ja kaikki\nmuut oikein ajattelevat papit Ananon kanssa ja kehoittivat kansaa\nhävittämään nämä jumalattomat joukot. Kansa nousikin kuin yksi mies ja\nhurja tappelu syntyi; selootit ajettiin takaisin ja pakoitettiin pois\nulommaisesta temppelipihasta, mutta kun ei Anano tahtonut tappelua itse\npyhässä temppelissä, käski hän kansan antamaan aseet levätä ja asetti\nympäri temppeliä vartijoiksi kuusituhatta miestä.\n\nGiskalan Johan, joka tähän asti oli olevinansa suurin vihamies\nselooteille, vaikka hän piti salaista yhteyttä niitten kanssa,\nlähetettiin nyt heidän luoksensa keskustelemaan. Hän kertoi\nystävillensä, että heillä oli loppu käsissä, jos eivät pian saa apua,\njosta pelästyneinä he lähettivät salaisen sanan idumelaisille pyytäen\nheidän apuansa. Tämä villi ja sivistymätöin kansa, joka oli\njuutalaisten kanssa yhdistynyt yhdeksi kansakunnaksi, mutta säilytti\nhillitsemättömän halunsa sotaan ja seikkailuihin, kokoontui kohta\n20,000 miehiseen joukkoon ja samosi Jerusalemia vastaan Lofon poikain\nJaakon ja Johanin, Simonin Cathlan pojan, Phinian Clusothan pojan\njohdolla.\n\nKun tämä joukko tuli kaupungin luo, lähetettiin Jesus niminen\nylimmäinen pappi heidän tykönsä sopimaan rauhasta. Hän kehoitti\nheitä joko rupeamaan kansan puolelle taikka aseettomina tulemaan\nkaupunkiin tahi myös poistumaan muurein luota. Ei ainoatakaan näistä\nehdotuksista hyväksytty; Simon sanoi että olivat tulleet suojelemaan\nisänmaanmielistä puoluetta niitä vastaan, jotka tahtoivat heidän myydä\nromalaisille, eikä palaamansa takaisin ennen kuin ovat täyttäneet\nvelvollisuutensa. Mitään aikaan saamatta täytyi Ananon lähettilään\npalata takaisin, ja idumealaiset leirittivät itsensä, niin hyvin kuin\ntaisivat, ulkopuolelle kaupunkia. Mutta yöllä tuli ankara myrsky;\nsalamat risteilivät toisiansa ja sade valui virtana, samalla kun\nmaanjäristyksen vaikutuksesta äkkinäisiä täräyksiä kuului ja tuntui.\nAnano, joka muuten oli huolellinen ja tarkka, laimiin löi tänä yönä\ntavallisen varovaisuuden tarkastaa vartijoita ja useat selootit\nkäyttivät tätä hyväksensä siten että kenenkään huomaamatta hiipivät\nulos ja avasivat yhden portin idumealaisille, jotka kohta ryntäsivät\nsisälle ja pelastivat temppeliin suljetut selootit.\n\nVerisaunaa, joka nyt alkoi, on mahdotoin kertoa ja kaikkein kauhein\nihmisteurastus tapahtui ympäri temppeliä, jossa kansan asettamien\nvartijoiden päälle rynnättiin kummaltakin puolen ja tapettiin\nviimeiseen mieheen asti. Ukkosen jyrinään ja myrskyn ulvontaan\nsekaantui vaimojen ja lasten hätähuudot, idumelaisten julma karjunta ja\naseitten kamala kalke. Ympäri temppelipihaa makasi kuolleita ruumiita\nylt'ympäriinsä, ja päivän tullessa oli ruumisten luku 8,500. Mutta\nverisaunaa pitkitettiin kaupungissakin, eikä ketään säästetty, joka\njoutui näiden hurjien riiviöitten käsiin. Anano ja Jesus Gamalan poika\ntapettiin ja hurjat tappajat tallasivat jaloin heidän ruumiinsa. Ananon\nkuolemalla tehtiin kaikki toivokin rauhasta romalaisten kanssa\nturhaksi, ja se on tästä verisauna-päivästä kun historian kirjoittaja\nlukee Jerusalemin hävityksen alkavan.\n\nNäiden verisien tapahtumien aikana, joista ainoastaan lyhyesti olemme\npuhuneet, oli Sadok'in perhe kovin levotoin. Muutamia päiviä ennen\nidumealaisten tuloa oli Naomi setänsä Amatfiah'in ja hänen vaimonsa\nJudithan kanssa mennyt heidän maatilalleen lähellä Bethaniaa, ja hänen\npiti palaaman juuri sinä päivänä kun julmat viholliset tulivat\nJerusalemin ulkopuolelle. Kaupungin portit suljettiin ja kova käsky\nannettiin ett'ei ketään saanut kaupungista päästää ulos eikä kaupunkiin\nsisälle. Anano kutsui Sadok'in neuvotteluun, ja mitä kauemmin hän\nsiellä viipyi, sitä levottomammaksi tuli Salome. Vihdoin päätti hän\nlähteä Ananoon saamaan sekä häneltä että Sadok'ilta neuvoa ja\nlohdutusta murheessansa. Tämä matka oli Salomelle erittäin vaarallinen\ntällaisena levottomana aikana kaupungissa, mutta onneksi olivat kaikki\nniin puuhissaan vaaran tähden, joka uhkasi kaupunkia kahdelta puolelta,\nettä hänelle onnistui rauhassa kahden aseellisen palvelijan ja vanhan\nDeborahn kanssa päästä ylimmäisen papin asuntoon.\n\nSadok hämmästyi suuresti nähdessään vaimonsa niin kaukana pois kotoa.\nHän oli tykkänään unhoittanut Naomin poissa olon, mutta nyt kun häntä\nsiitä muistutettiin, kävi hän sangen levottomaksi hänen tähtensä. Hän\nmeni kiireesti Ananon luo ja pyysi lupaa päästä jostakin kaupungin\ntakaportista ulos hakemaan Naomia ja varoittamaan häntä sekä\nAmatfiahsta. Anano epi, sillä hänelle oli tarpeen Sadok'in taitavat\nneuvot neuvotteluissa ja ilman sitä pelkäsi hän arvokkaan ystävänsä\njoutuvan vihollisten käsiin; pyyntöä ei hän kuitenkaan luullut voivansa\nkieltääkään ja oli juuri antamassa myönnytyksensä kun Theophilo\nAmatfiahn poika pyysi sisällepääsyä pyytämään lupaa mennä isäänsä\nhakemaan. Tämä pyyntö myönnettiin heti ja kun Theophilo kohta lähti\nmatkalle kävi Salome levollisemmaksi ja antoi Sadok'in kuljettaa\nitsensä kotio. Sadok kuitenkaan ei kerinnyt kotona viipymään, vaan\npalasi uudestaan neuvotteluun.\n\nPitkät ja ikävät olivat nyt tunnit kolmelle naiselle Sadokin huoneessa.\nAurinko laski ja pimeä tuli, silloin lähetti Sadok sanan, ett'ei häntä\nole kotio odottaminenkaan ennen puoliyötä. Mutta kun puoliyö tuli\nraivosi myrsky niin kauheasti, että Salome milt'ei toivoi miehensä\nolevan yötä Ananon huoneessa. Hetkinen sen jäljestä alkoi harvinainen\nkummallinen jyminä kuulua myrskyn huminassa; se kuului kuin hurja\nmurhakiljunta tahi hätähuuto, ehkä sitä tuskin saattoi selvään eroittaa\nSadokin huoneesen, kun se oli kaupungin ulkoreunalla, lähellä vallia.\nSalomen sydän täyttyi sanomattomalla tuskalla ja hänen mielestään ei\npitkä, musta yö tahtonut milloinkaan loppua. Mutta kun päivä tuli ja\nhän sai tiedon yöllä tapahtuneesta kauheasta verisaunasta -- kun\naseitten kalke, huuto ja meteli selvästi kuului joka haaralta kaupunkia\nja kaikkein enin temppelistä päin -- silloin raukesi hänen voimansa ja\nhän vaipui tunnottomana permannolle.\n\nOnneksi palasi samassa silmänräpäyksessä Theophilo tuoden levottavia\nuutisia Naomista. Theophilo oli hädin tuskin päässyt joutumasta\nmuutamien ympäri kuljeksivien idumealaisten käsiin, ja ainoastaan\ntarkka tietonsa kaikista Öljymäen poluista sekä nopsat jalkansa\npelastivat hänen. Jättäen vihollisen kauaksi jälkeensä tuli hän\nAmatfiahn asunnolle juuri silloin kun tämä oli vaimonsa ja Naomin\nkanssa lähdössä paluumatkalle takasin Jerusalemiin. Theophilon tuomat\nkertomukset saivat isän ensin pitämään huolta omaistensa\nturvallisuudesta niin paljon kuin oli mahdollista ja sitte poikansa\nkanssa kiiruhtamaan kaupunkiin, jonne seikkailuitta pääsivätkin. Kun\njulma taistelu kerrassaan syttyi, koettivat he kohta tunkeutua Ananon\nhuoneesen, mutta näkivät sen olevan hurjien selootien ympäröimänä,\njotka huusivat hänelle kuolemaa, kääntyi Amatfiah kotionsa ja Theophilo\nkiiruhti Salomea rauhoittamaan, joka suri Naomin tähden.\n\n\"Ah\", huudahti Salome, \"Sadok ei ole tänä kauheana aikana ollut kotona.\nHän oli Ananon luona, kun alkoi myrskytä ja nyt en minä tiedä onko\nelossa vai kuollut. Hänhän on isäsi oma veli, Theophilo -- etkö tahdo\npelastaa häntä eli edes toimittaa minulle jotakin tietoa hänestä? Ota\nkanssasi kaikki meidän palvelijat; he ovat uskolliset ja pitävät\nherrastansa paljon. Mutta joudu; älä kuluta silmänräpäystäkään turhaan\nja Herran siunaus on seuraava sinua.\"\n\nSalome'n suru liikutti kovasti Theophiloa; hän ei viipynyt kauemmin\nkuin tarvittiin palvelijoiden varustamiseen aseilla, ja niiden seurassa\nkiiruhti hän ylimmäisen papin asunnolle. Hirvittävä näkymö kohtasi\nsilmiä kaduilla, joita kulkivat. Kaikki huoneet näyttivät olevan autiot\nja hyljätyt ja joka paikassa makasi kuolleita, runneltuja ruumiita ja\nverta juoksi katuojissa. Tuonnempana muista osista kaupunkia kuului\nhurja huuto ja kirkuna -- todistus, ett'ei murhaajat vielä olleet\nlopettaneet päivätyötänsä, vaan ainoastaan menneet hakemaan uhrea\nmuualla päin.\n\nKun he tulivat Ananon asunnolle, oli myös sekin tyhjänä ja autiona\nihmisistä. Kaikki portit olivat avoinna ja kappaleita kalleista\nhuonekaluista ja talouden kapineista oli hajallaan pitkin kartanon\npihaa. Ison porstuan kuistilla oli ollut tuima tappelu, sillä siinä oli\nläjissä ruumiita, ja yhden sellaisen alta näki Theophilo vaatekappaleen\npistävän esiin, jonka hän kohta tunsi kuuluvan Sadok'ille. Joutuin\nnostettiin ruumiit pois ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli veriseltä\nja revityltä ruumiilta poistettu hirvittävä paino. Vielä hengitti vanha\npappi, ehkä heikosti, ja Theophilo antoi heti palvelijain pitkistä\nkeihäistä tehdä paarit, jonka päälle pantiin matrassi, jolle sitte\nnostettiin pahasti haavoitettu Sadok. Surullinen joukko lähti sen\nperästä liikkeelle ja ilman seikkailuja oli se jo ehtinyt lähelle\nkotoa, jossa kohtasivat joukon juopuneita idumealaisia, jotka uhkeasti\nkäskivät kantajat seisahtumaan ja kysyivät, mitä he kantoivat.\nTheophilo nosti vaatetta, joka oli levitetty kuolleen haavoitetun\nruumiille ja näytti että se oli lähellä kuolemaa oleva mies. Nähtyänsä\nsen, poistuivat idumealaiset, kuitenkin heitti yksi pahanilkinen\nheittokeihäänsä paariin, jolla haavoitti Sadok'in käsivarren. Jos hän\nolisi tiennyt, että paarilla makaava oli yksi Ananon paras ystävä, niin\neipä niinkään olisi tyytynyt ainoastaan tähän saattamaansa haavaan.\n\nHelppoa on kuvitella Salomen pelästystä ja hämmästystä, kun hän näki\nmiehensä tämänlaisessa tilassa, mutta hän voitti surunsa ja kiiruhti\nhaavoitettua kaikesta voimastansa hoitamaan. Sadok'in haavat kyllä\nolivat vaaralliset, mutt'ei kuolettavat, ja sitte kun hän tuli täyteen\ntuntoon, kertoi hän mitä oli tapahtunut Ananon huoneessa siihen asti\nkun hän itse haavoitettuna vaipui maahan. Anano oli sinä yönä jättänyt\nvartijat tarkastamatta, kuten jo tiedämme, ja neuvottelu oli kestänyt\nison aikaa jälkeen puolen yön, jonka äkkiä keskeytti hirveä meteli.\nKaikki kiiruhtivat ulos katsomaan, mikä se oli ja kun tulivat portaille\nnäkivät, että koko kartano oli täynnä hurjia aseilla varustettuja\nselooteja. Nämä antoivat kulkuistaan kuulua kamoittavan huudon, kun\nsaivat nähdä kaikki ylimmäiset papit ja kansan vanhimmat ja ryntäsivät\nhurjasti portaille saadaksensa sammuttaa vihansa vihatun vihollisensa\nveressä. Lyhykäinen sota seurasi; pian olivat muutamat papit\npalvelijoinensa voitettu ja Sadok makasi haavoitettuna ja melkein\nvereen tukehtuneena tietämättä mitä sen perästä tapahtui. Perästäpäin\nsaatiin tietää että Anano ja Gamalan Jesus olivat tapetut ja että\nraivot murhaajat olivat heidän ruumiitansa perässään vetäneet pitkin\nkatuja.\n\nOnneksi oli moni selooti nähnyt Sadok'in kaatumisen, josta syystä\nsanoma hänen kuolemastansa pian levisi ympäri kaupunkia ja joka todeksi\nuskottiin. Jos niin ei olisi tapahtunut, olisi varmaan hänen\narvokkaisuutensa kiihoittanut murhaajia etsimään ja tappamaan hänen.\nHaavojensa tähden täytyi hänen olla paikoillaan ja hänen vaimolleen ja\npalvelijoilleen onnistui niin hyvin pitää salassa piilopaikkansa,\nett'ei hänen omalla veljellänsäkään Amatfiahlla ollut siitä\npienintäkään aavistusta, ennenkuin hän tuli Salomen luo lohduttamaan\nhäntä surussansa.\n\nVerisaunaa kesti useampia päiviä, tahi siksi kun idumealaisten, joiden\nryöväys- ja kostonhimo olivat tyydytetyt, alkoivat tuntea kaihoa\nmatkaansaattamastansa verityöstä. He ilmoittivat sen vuoksi\naikomuksensa palata kotiansa, mutta ennenkuin lähtivät, avasivat\nkaikkien vankilain ovet ja päästivät irroilleen kaksituhatta hurjaa\npahantekijää, jotka kiiruhtivat yhdistymään Simonin Gioran pojan\nlaeista välinpitämättömään joukkoon. Kansa rupesi idumealaisten mentyä\nsaamaan takaisin rohkeutensa, ja piilossa olleet uskalsivat tulla\nnäkyville; mutta selootit eivät laanneet julmuuksiansa harjoittamasta,\nja päivittäin kaatoi heidän murhahimonsa uusia uhria. Vespasiano tiesi\ntarkoin tilan kaupungissa ja moni kehoitti häntä suorastaan marssimaan\nJerusalemia vastaan ja kerrassaan tekemään lopun sodasta. Mutta\nromalainen sotaherra katsoi edullisemmaksi antaa juutalaisten heikontaa\nvoimansa sisällisillä sodilla vielä entistä voimattomammaksi.\n\nTällä sekasorron ja häiriön aikana levitti Giskalan Johan\nkunniahaluisia tuumiansa ja vihdoin anastikin käsiinsä kaiken\ntodellisen vallan ja hallituksen kaupungissa. Selootit jakaantuivat nyt\nkahteen osaan, joista toinen puolue piti Johan'ia ylenvaltiaana\njohtajanansa ja toinen puolue oli lajittomana kansavaltana. Kaikkien\nniitten onnettomuuksien lisäksi, joita sota, tyrannisuus ja kapina,\njoka raivosi maassa, hyökkäsivät sicarit eli asfafinit (ryövärit),\nmitkä olivat valloittaneet Massada nimisen linnoituksen lähellä\nKuollutta merta, Engaddiin pääsiäis-yönä 68 ja tappoivat 700 asujanta.\nToisia ryövärijoukkoja kokoontui Jerusalemin lähitienoille ja maassa\nvallitsi nyt täydellinen sekasorto, ryövääminen ja murhaaminen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nIhan toisellaisissa tiloissa kuin mitä olemme kertoneet oli Naomi\nollut, ja jos hän ei olisi ollut levotoin vanhempainsa ja\nystävättärensä Klaudian tähden olisi hänestä rakkaiden omaistensa luona\nviettämänsä päivät olleet onnellisemmat elämässänsä. Jo ensimäisenä\niltana oli Juditha ehdottanut hänelle Bethaniaan menemistä, ja Naomi\nsekä hämmästyi että ilostui, kun tätinsä heti kylään tultuansa meni\nsuorastaan Marian asuntoon.\n\nVanha Maria oli yksin. Hän nousi ylös ja tervehti Naomia: \"Jumalan ja\nVapahtajamme siunaus ylitsesi, lapseni.\" Naomi kauhistui kun\ntervehtiminen tapahtui tätinsä läsnä ollessa.\n\nJuditha havaitsi mitä liikkui nuoren naisen mielessä ja kiiruhti\nrauhoittamaan häntä.\n\n\"Minä olen tuonut sinun tänne Naomi\" sanoi hän ja tarttui hänen\nkäteensä, \"saadakseni sinulle meidän arvoa ansaitsevan ystävämme\nläheisyydessä tunnustaa, että myös minä olen yksi arvotoin opetuslapsi\nsille Herralle ja Vapahtajalle, jonka nimeä olet oppinut rukoilemaan.\nMaria on ollut välikappaleena Herran kädessä nostamassa sitä mustaa\nhairauksien ja valeluulojen huntua, jolla minun ja mieheni sielu oli\npeitetty. Meidän on täytynyt tämä pitää salassa kaikilta; kyllä voit\nymmärtää minun sisällisen iloni ja kiitollisuuteni, kun sain tietää,\nettä Herra on myös sinunkin saattanut totuuden tuntemaan.\"\n\n\"Ah\", huudahti Naomi, \"nyt olen niin onnellinen kun en enää ole\nyksinäinen ja eroitettu kaikista muista, joita rakastan maan päällä!\nSuokoon Jumala että minun isäni ja äitini ja harhateillä oleva veljeni\nmyös tulisivat uskomaan Vapahtajan ja löytäisivät sen levon\nsieluissansa, jota minä en tuntenut ennen kuin tiesin syntini olevan\npuhtaaksi pestyt hänen veressänsä. Ja kaikesta siitä on minun\nkiittäminen teitä, minun rakasta opettajatartani. Herra palkitkoon\nteitä laupiutensa mukaan.\"\n\nPitkä ja elähdyttävä keskustelu tapahtui sitte näitten kolmen\nkristillisen ystävättären kesken. Juditha kertoi tarkemmin Naomille\noman sekä miehensä kääntymisen ja kasteen; Theophilo oli niinikään\nkääntynyt samaan uskoon ja kastettu jo useoita vuosia sitte. Nämä\nkaikki olivat sulia uutisia Naomille ja hän ihmetteli sitä suurta\nkristittyin paljoutta, kun oli ollut Jerusalemissa aina Jakopin, Herran\nveljen ja kaupungin ensimäisen pispan, martyrikuolemaan asti.\n\n\"Sen ajan perästä, jonka sinäkin kyllä muistat\", sanoi Juditha, \"ovat\nkristityt hajoitetut, ja Jerusalemissa jälellä olevat eivät uskalla\nilmaantua niin julkisesti kuin ennen heidän oivallisen pispansa\neläissä.\"\n\n\"Minä muistan hänen kuolemansa,\" sanoi Naomi, \"ja aivan hyvin muistan,\nettä isäni kunnioitti häntä suuresti hänen vilpittömyytensä ja\nlujuutensa vuoksi, vaikka hän piti hänen olevan johdetun harhateille ja\npetetyn. Kun hän kuljetettiin temppelivallin äärimmäiselle reunalle ja\ntoivottiin siellä kansan edessä sanovan, ett'ei Jesus olekaan luvattu\nMesias -- niin silloin näkevät kaikki pettyneensä toimissaan, kun pyhä\nJakoppi huusi, että Jesus todella oli Jumalan poika. Isäni ei yhtynyt\nhuutoon, hänen joka tahtoi syöksemistään muurilta alas -- hän olisi\ntahtonut pelastaa sen kunnia-arvoisen miehen, mutt'ei voinut. Ah, jos\nolisin tuntenut hänen tahi jonkun toinen apostolin! Mutta te, Maria,\ntunsitte varmaan heidän, puhukaat minulle paljon näistä pyhistä\nmiehistä!\"\n\n\"Tunsin\", vastasi Maria, \"minä olen nähnyt ja tuntenut he melkein mutta\nminun silmäni ovat myös nähneet mitä profetat ja kuninkaat halusivat\nnähdä ja eivät kuitenkaan saaneet nähdä -- minä olen nähnyt Herran\nJesuksen ihmisellisessä olennossa ja alennetussa tilassa, ja nyt on\nkoko sieluni ikävöitseminen saada nähdä hänen kuninkaana kaikessa\nloistoisuudessa isänsä Davidin istuimella. Kun hän tulee jaloudessansa\nnäkevät kaikki hänen ja tunnustavat hänen Jumalan pojaksi.\"\n\n\"Uskovatko kristityt Mesiaksen pian palaavan loistoisuudessaan?\" kysyi\nNaomi.\n\n\"Uskovaiset odottavat hänen tuloansa sekä pian että valmistelematta.\nMuutamat veljistämme odottavat häntä jo, kun vielä ainoa elävä\napostolinsa Johannes on maan päällä. Tämä kuitenkin on väärä käsitys\nsiitä, kun Jesus sanoi Pietarille hänen kysymykseensä rakastetun\nopetuslapsen kohtalosta: 'Jos tahtoisin hänen siihen asti olevan kuin\nminä tulen, mitä sinun siihen tulee?' Siitä on syntynyt puhe, ett'ei\nJohannes kuolisi ennen kuin Herra uudestaan tulee. Itse hän ei niin\nkäsittänyt Jesuksen sanoja, ja hän on nyt Ephesossa varroten ja\nodottaen ikävöimällä sitä päivää, jolloin hän kutsutaan täältä\nKristuksen läheisyyteen.\"\n\n\"Hän siis elää vielä?\" huudahti Naomi vilkkaasti.\n\n\"Niin, hän elää ja on vielä korkealla iällänsäkin Aasiassa olevien\nseurakuntien päällikkö, joille hän kirjoittaa herttaisia kirjeitä,\njotka todistavat samaa kristillistä rakkautta ja laupeutta, mikä koko\nhänen elämästänsä ja luonteestansa näkyy. Mutta hän ei ole aina ollut\nsama laupias ja rakkahainen Johannes; minä tunsin hänen nuorukaisena ja\nsekä hän että veljensä Jaakoppi olivat silloin tulisia ja kiukkuisia.\nSe oli Jesuksen rakkaus, joka muutti hänen ja teki sellaiseksi kun hän\non.\"\n\n\"Niin, Jesuksen rakkaudella on todella voima synnyttää meidän\nuudestaan\", huudahti Naomi. \"Kuka on niin rakastanut syntisiä kuin hän?\nKun ajattelen että hän on vuodattanut verensä minun synteini tähden ja\npessyt minun aivan puhtaaksi, niin tunnen itsessäni kuin uuden voiman\nja olen valmis kadehtimaan apostolia, Stephanoa ja kaikkia pyhiä\nmarttyria, jotka verellänsä ovat saaneet uskonsa todistaa.\"\n\n\"Älä luota vilkkaisiin tunteisiisi, rakas Naomini\", sanoi Maria\nlempeästi. \"Ajattele Pietaria, urheamielistä, pelkäämätöntä Pietaria,\njoka hädän hetkellä vaipui niin syvään sen vuoksi kun luotti omaan\nvoimaansa ja rohkeuteensa.\"\n\n\"Aivan niin, mieleeni muistuu se surullinen tapaus\", sanoi Naomi,\ntuntien itsensä nöyryytetyksi Marian lempeästä nuhteesta. \"Pietarin\nkieltämys ja toisten opetuslasten pakeneminen Jesuksen luota on aina\nminua kummastuttanut; opetuslapset olivat kuitenkin olleet aina hänen\nluonansa ja oppineet häntä pitämään paraana ystävänänsä.\"\n\n\"Niin, tässä on meillä nöyryyttävä todistus ihmissydämen heikkoudesta,\nkehnoudesta ja itsekkäisyydestä ja sen johdosta ovat apostolit itsekin\nsiitä puhuneet pyhissä kirjoituksissaan. Mutta tässä näemme myös\ntodistuksen Jesuksen rakkaudesta ja anteeksi-antavaisesta laupiudesta,\njoka ottaa syntisen vastaan, kun hän syntinensä nöyränä ja katuvaisena\ntulee hänen luoksensa. Sentähden sanoikin Pietari sitte: 'Pysykäät\nlujasti nöyryydessä, sillä Herra on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän\nantaa armon.' Älkäämme koskaan olko mitään olevanamme ja älkäämme\nkoskaan kiittäkö itseämme muusta kuin heikkoudestamme, niin Herra on\nvarjeleva meitä ja tekevä meidän väkeviksi.\"\n\nPäivä joutui loppuun ja aurinko oli laskemaisillaan, Kun Juditha ja\nNaomi vihdoinkin ottivat jäähyvästin Marialta luvaten pian tulla\nuudestaan. Palatessaan pelkäsivät he tapaavansa ympäri kuljeksivia\nryövärijoukkoja, joita liikkui seudulla, mutta ennenkuin olivat\nehtineetkään aivan etäälle Marian asunnosta kohtasi heidän Amatfiah,\njoka huolestuneena heidän viipymisestään oli lähtenyt heitä muutamain\npalvelijoiden kanssa hakemaan. Hän ei tahtonut heitä enään laskea\nkäymään Marian luona, kun he matkalla olisivat yhä alttiina uusille\nvaaroille, vaan esitteli, että pyydettäisiin Mariaa tulemaan muutamaksi\npäiväksi heidän luoksensa asumaan. Luonnollista oli että Juditha otti\ntämän esityksen ilolla vastaan ja jo seuraavana päivänä näki hän ja\nNaomi vanhan arvoisan ystävänsä muuttavan Amatfiahn oivalliseen\nmaakartanoon. Mutta yhtähyvin kaipasi Maria kaiken häntä nyt ympäröivän\nmukavuuden ja komeuden keskellä omaa rakasta vanhaa asuntoansa. Sen hän\nsanoi ja se hänestä näkyikin.\n\n\"Mitä ovat nämä marmoripermannot ja upeat huonekalut minulle\", sanoi\nhän yhtenä päivänä Naomille, \"sitä maata vastaan, jota Vapahtajamme on\npolkenut, ja sitä lavitsaa, jolla hän lepäsi, kun minä istuin hänen\njalkojensa juuressa ja kuuntelin hänen sanojansa? Ja mitä ovat nämä\nkorkeat pilarit ja kullattu katto siihen vuoren luolaan verrattuna,\njossa minä näin hänen seisovan ja kutsuvan kaikkivoivalla sanallaan\nminun kuolleen veljeni elämään? Ei mikään muu kuin ajatus, ollakseni\nsinulle, lapseni, hyödyksi totuuden etsimisessä ja löytämisessä, olisi\nsaanut minua edes muutamaksi päiväksi jättämään rakasta kotiani.\"\n\n\"Oletteko aina asuneet Bethaniassa, vielä sittenkin kun veljenne\nherätettiin kuolleista?\" kysyi Naomi.\n\n\"Olen; myös senkin perästä, kun hän toisen kerran laskettiin hautaan,\nolen aina asunut Bethaniassa. Jonkun ajan veljeni kuolleista\nherättämisen jälkeen kärsimme paljon vainoomista ylimmäisiltä papeilta\nja fariseuksilta, jotka harmilla näkivät monen kansasta uskovan\nJesukseen sitte kun hän oli tehnyt sen suuren ihmetyön. He koettivat\ntappaa veljeäni saadaksensa siten poistettua elävän todistajan Jumalan\npojan voimasta.\"\n\n\"Mutta kuinka he itse voivat olla häneen uskomatta, kun heillä oli\nsilmäinsä edessä sellainen todistus hänen jumalisuudestansa?\"\n\n\"Ylpeys, kunnianhimo ja omahurskaus teki heidät sokeaksi. He\nodottivat riemuiten kuninkaallista Messiasta ja eivät tahtoneet\nsiksi tunnustaa halveksittua Jesusta, joka valitsi likimmäisiksi\nseuraajikseen köyhiä kalastajia ja ylönkatsottuja publikaaneja.\nSellainen kuvaileminen Jesuksen loistoisuudesta ja vallasta hänen\nensimäisessä ilmaantumisessaan esti myös minunkin kauan aikaa uskomasta\nJesuksen olevan profeetailta luvatun Messiaksen. Nyt on minulle melkein\nkäsittämätöntä, kuinka minä ennen niin usein saatoin lukea profeeta\nEliasta ja kuitenkin epäillä, että hän puhui juuri Jesuksesta. Tämä\nkyllä oli 'enin halveksittu ja ylönkatsottu ihmisten seassa' ja tosin\nkyllä juutalaiset kätkivät kasvonsa hänen edessänsä. Ah, milloinkahan\non Herran käsi ilmestyvä sille kansalle, jota kutsutaan hänen\nkansaksensa? Me emme tiedä niistä ajoista ja hetkistä, jotka ovat yksin\nHerran kädessä, mutta sen hän on meille itse sanonut, että ennenkuin se\nsuloinen aika tulee, saamme kuulla sotia ja sanomia sodista ja paljon\nmurhetta ja vaivaa on tuleva.\"\n\n\"Ja luuletteko, Maria, näitten rangaistuksen päivien nyt olevan\ntulossa?\"\n\n\"Minä luulen, että kovat rangaistukset pian kohtaavat Sionin tytärtä ja\nettä ainoastaan ne tulevat säästettyä, jotka uskovat Herraan Jesukseen.\nHän käskikin tunnustajiensa lähtemään kaupungista, kun näkevät\nennustavaiset merkit ja sentähden onkin monta kristittyä sen perästä\nkun sota alkoi muuttanut Pellaan Jordanin toiselle puolelle. Minä en\nole vanha pakenemaan, mutta ikäni, vähäpätöisyyteni ja köyhyyteni on\ntähän asti suojellut minun ja jos Herran tahto on, niin mielelläni\nlopettaisin päiväni Bethaniassa. Jos kuitenkin näen vaaran uhkaavan,\nniin en tahdo hylätä Herran sanoja, vaan muutan Pellaan veljien luo.\nEpäilemättä muuttaa myös sinne Amatfiah ja Juditha ajallansa. Ja\nsuokoon Jumala, että sinä ja koko perheesi saataisiin kehoitettua\ntekemään samalla lailla.\"\n\n\"Sitä minä epäilen; isäni ei tahdo jättää Jerusalemia niin kauan kun\nsiellä on kivikin kiven päällä, ja äitini ei jätä häntä. Älä moiti\nminua, Maria, jos minä päätän jäädä vanhempieni luo -- käyköön sitte\nmiten hyvänsä. Minä tiedän Pelastajani elävän ja hänen käsiinsä jätän\nitseni huolettomasti, jos kuolema minua kutsuu.\"\n\n\"Hyvä on luottaa häneen, jonka kädessä on elämä ja kuolema, mutta\nmeillä ei ole mitään oikeutta lopettaa elämäämme. Kun päättämisen aika\ntulee, niin olen varma, että Herra on silloin sinua johtava, mitä sinun\ntekemän pitää.\"\n\nVielä samana päivänä, kun näin puhuttiin, valmisti Amatfiah vaimonsa ja\nNaomin kanssa paluumatkalle Jerusalemiin, ja Maria myös jätti hyvästi\npalataksensa asuntoonsa takaisin. Edellisestä tiedämme että juuri\nlähdön hetkenä tuli Theophilo tuoden sanoman idumealaisten tulosta.\nMatkasta sen vuoksi ei tullut mitään ja Mariaa lähetettiin heti\nhakemaan, kun katsottiin hänen olevan paremmassa turvassa Amatfiahn\nhuoneessa, joka oli lujasti rakennettu ja osaksi linnoitettukin\nviimeisten levottomuuksien jälestä Jerusalemissa ja sen ympäristöllä.\n\nKun Amatfiah palasi kaupungista, ei hän voinut itseltänsä salata,\nett'ei hän eikä perheensä enää kauempaa saattanut olla turvassa maalla,\nja hän päätti senvuoksi muuttaa Pellaan. Maria myös suostui ystäviänsä\nseuraamaan, ja kun Salome kirjeessä Naomille kertoi heidän, vanhempien,\ntoivovan, että hän vielä jonkun aikaa olisi setänsä turvissa ja\nseuraisi häntä sinne minkä hän katsoisi tarpeelliseksi muuttaa, ei hän\nenää epinyt seurata sukulaisiansa seudulle, jossa hänellä olisi\ntilaisuus tavata ja puhutella niin monta uskon sisarta.\n\nSisällinen sota raivosi yhtä ankarasti Jerusalemissa koko talven ja\nNaomille oli mahdotoin palata sinne takaisin. Hän sai kuitenkin aina\ntuon tuostakin kirjeitä vanhemmiltansa ja Klaudialta, joiden sisältö\noli rauhoittavaa laatua; Sadok oli jo ihan parantunut ja kaikki olivat\nterveet sekä vielä kapinan hirmuista säästetyt. Naomi ei kuitenkaan\ntäydellisesti rauhoittunut näistä kirjeistä, mutta hän jätti itsensä ja\nlevottomuutensa Herran käteen ja iloitsi siitä että hän yhdessä niin\nmonen uskon-sisaren kanssa sai avuksi huutaa ja ylistää häntä. Päivä\npäivältä kävi hänen uskonsa syvällisemmäksi ja sisällisemmäksi.\nKristittyin kaunis ja yksinkertainen Jumalan palvelus valloitti hänen\nsydämensä.\n\nKaikki oli rauhallista ja hiljaista heidän kokouksissaan; sisällisestä\nhartaudesta ja vilpittömästä sydämen murtumisesta valuivat kyyneleet\nmonen ennen paatuneen syntisen ja monen äskettäin kääntyneen poskille,\nkun he yhteisesti lankesivat polvillensa ja yhdistivät äänensä\nrukouksissa ja lauluissa. Usein pitivät he kokouksiansa yön\nhiljaisuudessa jossakin syrjäisessä vuoren-rotkossa, sillä vaikk'ei\njuutalaiset Pellassa yleisesti vainonneet kristityitä tahi osoittaneet\nkiukkuansa heitä kohtaan, niin kuitenkin varovaisuus vaati näitä\npakolaisraukkoja käyttäiksemään hiljaisesti, ett'eivät millään tavalla\nkiihoittaisi vastustajiansa.\n\nNäissä Jumalan palveluksissa kävi Naomi oikein halulla. Hän halusi\ninnokkaasti päästä kasteen kautta kristilliseen seurakuntaan, ja sitte\nkun hän oppilaana opettajiensa ja vanhempain edessä oli antanut\ntyydyttävän näytteen taidostansa ja uskostansa, sai hän pyhän kasteen.\nNyt tunsi hän itsensä kyllin väkeväksi tunnustamaan isällensä\nkääntymisensä kristilliseen uskoon, ja vaikka hän tiesi isänsä pitävän\npahoja luuloja natsaretilaisten uskonnosta ja hyvin aavisti hänen\nmielipahansa ja surunsa siitä, kun hän luopui isäinsä laeista, jätti\nhän kuitenkin itsensä huoletta Herran haltuun, tietäen että Herra oli\nkaikki asettava parhaimmaksi.\n\nKun Naomi oli kasteen saanut sai hän myös luvan käydä Herran\nehtoolliselle ja ottikin usein kiitollisuudella osaa siinä pyhässä\nateriassa sielunsa vahvistukseksi ja virvoitukseksi. Kristinuskon ensi\naikoina jaettiin ja nautittiin Herran ehtoollista sangen usein, ja\nChrysostomo kertoo, että kun kristinuskon henki vielä oli lämmin ja\nvoimallinen ja uskovaisten sydän täynnänsä palavaa rakkautta Herraan,\nnauttivat he hänen kallista ruumistansa ja vertansa joka päivä. Herran\nehtoollisen viettäminenkin tapahtui silloin ihan toisella tavalla kuin\nnykyään. Kaikki uskovaiset niin rikkaat kuin köyhät söivät yhdessä\nensin niin sanotun agapen eli rakkauden aterian, jossa oli sellaista\nruokaa kun rippivieraat olivat varainsa mukaan mukanansa tuoneet. Tämän\naterian perästä jaettiin ehtoollinen, jonka tehtyä erottiin ja kukin\nmeni hiljaisesti kotiinsa.\n\nNaomi ei voinut kylliksi ihmetellä kristittyin yksinkertaista pukua,\nkohtuullisuutta ruo'assa ja arvokkuutta käytöksessä. Mikä ero näitten\nyksinkertaisten ihmisten ja rikasten juutalaisten välillä, jotka\nylpeilivät kalleilla kivillä koristetuissa tiareissa, (omituinen\npäähin), silkkivaatteissa, hetuleisissa vyöhyeissä, kultaisissa\nrannerenkaissa ja soljissa! Hän olisi kernaasti myynyt kaikki isältänsä\nsaamansa koristeet ja antanut niiden arvon köyhille uskon-sisarille,\nmutta Juditha muistutti, ettei hänellä ollut käyttämisoikeutta isänsä\nantamiin lahjoihin ilman isänsä luvatta, varsinkin kun oli kysymys\nlahjoittaa ne sellaisille, jotka Sadokin mielestä olivat kelvottomat\nsamaan sitä ilmaa, jota hengittivät, ja joita lähestyä oikea Abrahamin\npoika ei saattanut ilman saastumatta.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nTalvi kului ja keväällä 68 alkoi sota uudestaan. Vespasianon leiriin\npaenneet juutalaiset kehoittivat häntä viivyttelemättä lähtemään\nJerusalemia vastaan, mutta hänestä oli parempi jättää se siksi kun muu\nosa maasta oli lannistettu. Kun Gadara, etevin kaupunki Peraeassa oli\nvalloitettu ja yksi romalainen karnisooni sinne sioitettu, palasi\nVespasiano muun joukon kanssa Caesareaan, käskettyänsä Placidon\nviidensadan ratsastajan ja kolmentuhannen jalkamiehen kanssa pakolaisia\ntakaa ajamaan. Tässä osassa romalaista joukkoa oli myös Rufo ja\nMarcello, jotka kuljettivat Javanin vankina mukanaan, kun katsoivat\nviisaammaksi pitää hänen omain silmäinsä alla kuin jättää muiden\nhuostaan.\n\nKun Placido oli saavuttanut ja tapattanut pakolaiset, joista\nviisitoista tuhatta murhattiin, kaksituhatta otettiin vangiksi, päätti\nhän joksikuksi ajaksi pysähtyä siihen osaan Peraeaa lannistaaksensa\nkoko maan ja asetti leirinsä Kuolleen meren rannalle.\n\nKuu oli korkealla taivaalla ja sen kirkkaat loistavat säteet valaisivat\nsuuren järven kirkkaan liikkumattoman pinnan, kun Marcello jätti leirin\nja lähti menemään pitkin meren rantaa. Kun hän näki tämän paikan\nkamalan autiuuden ja hävityksen, jossa muinoin Sodoma ja Gomorrah\nrikkaudessaan ja loistavuudessaan upposi pohjattomaan syvyyteen,\nvaltasi hänen tunto Jumalan vanhurskaudesta, joka ei anna itseänsä\npiikata. Hänen oma mielentilansa sopi hyvin yhteen sen jylhyyden\nkanssa, joka häntä ympäröitsi. Häntä inhoitti ajatellessaan niitä\njulmuuksia ja veren vuodatuksia, joita oli nähnyt. Romalaisena\nsotilaana oli hän velvollisuutensa täyttänyt ja taistellut\nurhollisesti, mutta kristittynä oli hän koettanut, missä vaan oli\nvoinut, estää ja poistaa julmuuksia. Ainoastaan harvoin oli hän siinä\nonnistunut ja alakuloisena haki hän nyt yksinäisyyttä antaaksensa\najatuksiensa häiritsemättä nykyisistä kääntyä siihen, joka\nlohduttavaisempi oli. Ja vaikka se varma tieto vahvisti ja elähytti\nhäntä, että sama Herra, johonka sydämensä luotti, oli kaikki saattava\nhyvään ja onnelliseen loppuun, ei hän kuitenkaan voinut olla\nlevollisena Naomin tähden. Hän oli nousnut ylös niitä jyrkkiä\nkallioita, jotka ovat Kuolleen meren länsipuolella ja niiltä katsoi hän\nkaukaa siintäviä Jerusalemin temppelin tornein korkeita huippuja ja\nkullatuita katon harjoja. Mikä on tuleva tämän kaupungin kohtaloksi?\nVoiko hän tästä epäillä, kun hän muisti Jesuksen omat sanat ja\njalkojensa edessä oli näkyvä todistus siitä, että Herran sanat ovat\ntodet ja hänen rangaistuksensa eivät hairahda. Eikä kukaan muu voi\nniitä välttää kuin Herran oikea kansa; saattoiko hän luulla Naomin\nkuuluvan niihin, kun hänen isänsä oli vimmainen juutalainen ja tytär\nsuuresti isäänsä ihanteli? Ja kuinka on käypä rakkaalle sisarelle?\nTähän asti ei Rufo ollut mitenkään voinut häntä Jerusalemista tuoda, ja\njos Vespasiano nyt ryntäisi kaupunkia vastaan, on vieläkin\nmahdottomampi saada Klaudian sieltä pois.\n\nMarcello oli niin vaipunut näihin synkkiin ajatuksiin, ettei hän\nvuorelta alasastuessaan huomannut mitä ympärillään tapahtui, ennenkuin\nhän kuuli jonkun kiiruhtavat askeleet, joka tuli häntä vastaan ja kohta\nnäkikin hän miekan välähtelevän silmäinsä edessä ja kuuli samassa\nynseästi kysyttävän, kuka hän oli. Marcello säpsähti, mutta tunsi heti\nJavanin ja arvasi hänen leiristä karanneen ja nyt olevan matkalla\nmaanmiestensä luo.\n\n\"Oletko Javani?\" kysyi hän. \"Pistä miekka tuppeen; minulta ei sinun ole\nmitään pahaa pelkääminen. Mutta sano, minkätähden olet täällä?\"\n\n\"Olen karannut vankeudesta, Marcello. Vapaus on jokaisen ihmisen ja\nvarsinkin jokaisen juutalaisen oikeus. Jos olisin täällä tavannut kenen\nmuun romalaisen tahansa, olisi kostonhimo tahi itsepuolustamisvaisto\nsaanut minun painamaan miekkani hänen rintaansa, mutta sinuun luotan.\"\n\n\"Minulta puuttuu voimia pakoittaakseni sinun kääntymään takaisin\nleiriin, muuton sen kyllä tekisin, ehkä vastenmielisesti. Mutta sinä\nolet juhlallisesti vannonut pysyväsi paalutuksen sisällä ja olet niin\nmuodoin rikkonut valan, jonka vannoit vartijallesi Klaudiolle. Anna\nminun muistuttaa sinulle tätä valaa ja palaa takaisin leiriin.\"\n\n\"Mikä sitova voima on juutalaisen valalla romalaiselle?\" vastasi Javani\nhalveksimalla. \"Yhden juutalaisen elämä ja vapaus on enemmän arvoinen\nkuin sadat lupaukset, ja juonilliset romalaiset eivät ole meiltä\nansainneet mitään luottamusta.\"\n\n\"Jokaisen miehen sana olkoon pyhä; kaikkivaltias Jehovah kuuli ja\nmerkitsi valasi ja hänen silmäinsä edessä olet tehnyt itsesi\nsyylliseksi väärään valaan.\"\n\n\"Mitä on Israelin Jumala sinulle, Marcello, ja minkätähden mainitset\nhänen suuren nimensä sellaisella kunnioituksella?\"\n\n\"Sentähden että olen oppinut tuntemaan Jumalasi kuninkasten kuninkaana\nja herrojen Herrana ja tiedän että kaikki meidän ajatuksemme, sanamme\nja tekomme ovat alastomana ja paljaana hänen silmillensä. Sentähden\npitäisi myös sinunkin, Javani, enemmän pelkäämän syntiä hänen pyhää\nlakiansa vastaan kuin vankeutta ja kuolemaakin.\"\n\n\"Vaikkapa sinä, Marcello, olet oppinutkin tuntemaan totisen Jumalan,\nniin Klaudio kuitenkin on pakana ja epäjumalain palvelija. Minä olisin\npitänyt valani juutalaiselle, mutta nyt minä olen vapaa ja arvostelen\nvapautta siksi korkealle etten siitä luovu romalaiselle antamani\nlupauksen tähden. Hyvästi Marcello; minä kiiruhdan Judeaan, ja kun\nensikerran tapaamme toisemme, niin tapahtuu se Jerusalemin muureilla.\"\n\n\"Kun olet päättänyt palata maanmiehiesi luo, niin erotkaamme kuin\nystävät\", sanoi Marcello ja ojensi kätensä hänelle.\n\nJavani otti sen käteensä kuitenkin epäillen Marcellon tarkoitusta, ja\npeläten petosta tarttui hän toisella kädellänsä miekkaansa.\n\n\"Sinä et tunne minua vielä Javani,\" sanoi Marcello; \"mutta minä toivon\nettä sen kerran tulet tekemään. Klaudia on isäsi huoneessa; ole veli\nhänelle siksi kun voimme hänen luoksemme noutaa. Tervehdi häntä\nsydämellisesti minulta ja vie samat terveiset sisarellesi, jota myös\nsisarenani pidän. Sano hänelle, että Marcello tekee kaikki mitä voipi\nheidän pelastukseksensa ja onneksensa, joita hän niin äärettömästi\nrakastaa.\"\n\nJavani tuli liikutetuksi.\n\n\"Anna minulle anteeksi, että hetkisen epäilin sinua\", sanoi hän. \"Kyllä\nvien tervehdyksesi sisarelleni, vaikka pelkään hänen antavan sille\nsuuremman arvon kuin olisi hänen levollensa toivottavaa. Jos niin\nonnettomasti kerran kävisi, että hän tarvitsisi romalaisen suojelusta,\nniin ei ole ketään, joille hänen niin kernaasti uskoisin kuin sinulle.\"\n\nTämän sanottuaan lähti Javani Marcellon luota, joka silmänräpäyksen\nkatseli hänen jälkeensä ja sitte kääntyi menemään leiriin. Kun hän\nsinne tuli, tapasi hän Klaudion melkein epätoivossa Javanin karkaamisen\ntähden. Luottaen vangin valantapaiseen lupaukseen, ett'ei lähtisi\nleirinpiiristä minkään, oli hän antanut hänelle tavallista suuremman\nvapauden ja pelkäsi nyt ankaraa rangaistusta huolimattomuudestansa.\nMarcello lohdutti häntä vakuutuksella, koettavansa, niin paljon kuin\nsuinkin lauhduttaa isänsä vihaa ja kun ei Rufostakaan ollut aivan\nvastenmielistä ystävänsä pojan karkaaminen, puhui hänkin Klaudion\npuolesta ylipäällikölle. Niin kova kuitenkin oli järjestys romalaisessa\nleirissä, että jollei arvossa pidetty Rufo olisi puhunut Klaudion\npuolesta olisi hän varmaankin saanut horjahduksensa hengellänsä maksaa,\nminkä hän nyt sai suorittaa helpolla rangaistuksella.\n\nSitte kun Placido oli valloittanut Peraean, pysähtyi hän Jerikon\nläheisyyteen odottamaan määräyksiä Vespasianolta, joka äskettäin oli\nRomasta saanut sanomia gallilaisen sotaherra Binder'in kapinasta\nkeisaria vastaan. Käsittäen, että hänen joukkonsa tulisi tarvittavaksi\nkapinan tähden syntyneessä sodassa, rupesi Vespasiano kiiruhtamaan\nsotaa Palestinassa loppuun. Sen vuoksi valloitti hän kaupungin toisensa\nperästä ja voittomatkan tehtyänsä Idumean lävitse tuli hän Jerikoon ja\nyhdistyi siellä Placidon sotajoukko-osastoon. Kaupunki antautui kohta\nkun suurin osa sen asukkaista oli paennut jo ennen romalaisten tuloa.\nJerikossa, jossa Vespasianolla oli päämajansa, lähetti hän osastoja\nkaikille haaroille ja jo uhattiin Jerusalemia piirityksen kauhulla.\nMutta Herra vielä sysäsi uskottomalle kansalle määrätyn rangaistuksen\ntuonnemmaksi ja pidensi sille armon aikaa, jos se sillä ajalla tahtoisi\netsiä häntä, joka sydämestänsä antaa anteeksi ja hyvin tekee. Romasta\ntuli sanoma, että Neroni oli tapettu, hallittuansa kolmetoista vuotta,\nja että Galba oli huudettu keisariksi hänen jälkeensä. Vespasiano\npysäytti sota-toimet ja kokosi kaikki joukkonsa yhteen käyttääksensä\nasianhaaroja, jos sattuisi sopiva tilaisuus romalaisen keisarin arvon\nanastamiseen.\n\nKun romalainen joukko lähestyi Jerusalemin seutua, lähetti Sadok sanan\nAmatfiahlle tervehtien häntä, että Judithan ja Naomin pitäisi jättämän\nPellan ja tuleman Jerusalemiin, jonka hän piti turvallisempana.\nAmatfiah luotti enemmän Herransa ja Vapahtajansa sanaan ja päätti\nkaikessa tapauksessa jäädä Pellaan, mutta kun Naomi hartaasti toivoi\npäästä vanhempainsa luokse, päätti hän saattaa hänen Jerusalemiin ja\nsitte palata takaisin Marian ja vaimonsa luo Pellaan.\n\nNaomin ottivat kotona sydämellisellä rakkaudella ja ilolla vastaan\näitinsä, Klaudia ja vanha Deborah; Sadok oli silloin temppelissä, jossa\nJumalan palvelusta vieläkin vietettiin, vaikka pyhä huone oli tullut\nhäväistyksi ja tahratuksi verellä. Naomi odotti isänsä tuloa; mutta hän\nvapisi sitä hetkeä, jolloin hänen piti tunnustaman luopumisensa isäinsä\nuskosta. Hän oli päättänyt niin pian kuin mahdollista tunnustaa\nkääntymisensä hänelle ja pyytää että saisi ottaa osaa uskon-sisariensa\nJumalan palvelukseen, mutta hän tunsi nyt että koko hänen rohkeutensa\nei voisi häntä kannattaa sillä hetkellä ja hän kohotti sen vuoksi\nsydämensä hiljaisessa rukouksessa Herran tykö, rukoillen hänen apuansa\nsiinä ristin kantamisessa, minkä Herra hyväksi näkisi hänen\nkannettavaksensa antaa.\n\nMahdotoin on kertoa Sadokin iloa, kun hän sai nähdä tyttärensä ja\nystävällisessä ja iloisessa keskustelussa kului ilta. Illallisen\nperästä kutsui hän perheensä tavalliseen iltarukoukseen, ja vaikka hän\nsiinä tarkoin seurasi juutalaisia muotoja, ei Naomi sentään epäillyt\nmuiden kanssa polvillensa langeta ja toimittaa hartauttansa. Vasta kun\nhän lopetti hiljaisen rukouksensa, lisäsi hän tietämättänsä kuultavalla\näänellä kristittyin tavallisesti rukoillessa käyttämät sanat: \"sinun\npoikasi Jesuksen Kristuksen tähden.\" Samassa huomasi hän\nmuistamattomuutensa. Hän nousi ylös ja näki isänsä levottomasti,\nkummastuksen sekaisella katsannolla silmäilevän häntä. Hän oli aikonut\njättää päättävän keskustelun seuraavaan päivään, mutta näki nyt\nsalaisuutensa huomatuksi. Arvelematta meni hän nyt isänsä luo, lankesi\npolvillensa ja sanoi:\n\n\"Isäni, minä olen ilmaissut itseni ennen kuin aioinkaan; minä olen\navuksi huutanut Herran Jesuksen nimeä. Älä hyljää minua, kun minä nyt\ntunnustan olevani hänen arvottomin palvelijansa.\"\n\nSanoja ei ole tarpeeksi kertoa niitä tuhansia tunteita, jotka\nliikkuivat Sadok'in sielussa kuullessansa tyttärensä avonaisen\ntunnustuksen. Kauhistuksesta ja hämmästyksestä oli hän hetken\nliikkumatoin. Sisällinen rakkaus esti vihan raivoon puhkeamasta, mutta\nkaikki hänen kansansa vale-luulot ja koko hänen lahkokuntansa ylpeys\ntukahdutti luonnollisen helleyden tunnon. Hän katseli Naomiin\nsilmäyksillä, jotka osoittivat katkeraa pettynyttä toivoa ja\nhalveksimista, ja voimattomana hillitä surua, joka kirveli sydäntänsä,\nrepäsi hän vaatteensa irrolle hänen vapisevista käsistänsä ja olisi\nmennyt huoneesta, ellei Amatfiah olisi estänyt häntä.\n\n\"Sadok, minun veljeni\", sanoi hän, \"älä jätä meitä noin kiivastuneena.\nSinun pitää kuuleman minua, sillä minä olen velkapää kantamaan vihasi.\nTäytyy tunnustaakseni, että sekä minä että vaimoni kuulumme samaan\nuskoon ja vakuutukseen kuin Naomi, ja kun kuulimme, että hän jo useoita\nkuukausia sitte oli tullut totuuden tietoon erään enin valistuneimman\nja armon saaneen Herran oppilaan johdatuksesta, kehoitimme me häntä\nilolla lujuuteen uskossansa ja tunnustuksessansa.\"\n\n\"O, sellainen houria kun olin\", huudahti Sadok, \"kun laskin aarteeni\nniin kauaksi luotani ja hoidostani! Mutta kuinka taisin sellaista\nodottaa omalta veljeltäni? Älä puhu minulle Amatfiah! Jos olisit\npainanut väkipuukon Naomin rintaan olisit vähemmin minua sillä\nloukannut kuin vuodatuksellasi hänen sieluunsa natsaretilaisen petturin\noppia. Hän oli minun ylpeyteni ja kunniani -- miksi on hän nyt tullut?\nKiroukseksi ja häpeäksi vanhemmillensa -- uskonhylkääjäksi, joka on\njättänyt ainoan totisen uskon -- häpeällisen uskonnon oppilaaksi,\nhuonoimman kuin epäjumalan palveleminen, perustettu petokselle ja\npahantekijän keksimä, joka ei voinut enempi itseään kuin muitakaan\npelastaa oikeudellisesta rangaistuksesta. O, Israelin Jumala kosta\nsuuren nimesi tähden, ja äläkä anna näiden Natsaretin petturein\nvietellä lampaita lammashuoneestasi. Tuo minun lapseni takaisin\nuskontoonsa ja vanhemmillensa, ja älä anna hänen olla kansansa\nhylkääjänä ja Aronin su'un häpeänä!\"\n\nSadok puhui innostuksella, mikä olikin hebrealaisen veren\nominaisuuksia. Hänen kätensä olivat kovasti kokoon puristetut, hänen\nsilmänsä säihkyivät tulta ja koko hänen olentonsa näytti vapisevan.\nSalome silmäsi välistä häneen ja välistä tyttäreensä, jonka pää oli\npainunut aina permantoon asti nöyristymisestä ja surusta. Äiti ei\ntuntenut sitä surua, joka täytti isän sydämen; hänelle oli mahdotoin\nunhoittaa, että Naomi, vaikkapa eksynytkin, kuitenkin oli hänen ainoa\ntyttärensä, ja koetti nostaa häntä ylös kuiskataksensa hänelle\nlohduttavia sanoja. Mutta Naomi ei tahtonut nousta ylös.\n\n\"O, äitini\", sanoi hän, \"eikö isäni ole kironnut minua? Anna minun\nmaata tomussa ja tuhassa siksi kun kuulen hänen peruuttavan ne\nkauhistuttavat sanansa ja siunaavan lastansa.\"\n\n\"Ei hän sinua kironnut, Naomi; hän ainoastaan puhui surua ja vihaa\nsinussa tapahtuneesta muutoksesta. Mutta sano hänelle, että taas tahdot\nkuunnella hänen opetuksiansa ja unhoittaa eksymisesi, niin hän tulee\njälleen sinun helläksi ja rakastavaiseksi isäksesi. Minä rukoilen\npuolestasi, eikä vielä koskaan hän ole minulta rukoustani kieltänyt.\"\n\nSadok ei saattanut katsoa vaimonsa kyyneleihin; hän tunsi itsensä\nliikutetuksi, lähestyi häntä ja nosti hänen ylös, kun hän oli langennut\npolvillensa Naomin viereen, ja sanoi:\n\n\"Sinun tähtesi, Salome annan minä tyttäremme horjahduksen anteeksi, jos\nhän minulle lupaa, ettei milloinkaan enää nimitä natsaretilaisten\nJumalan nimeä ja taas noudattaa kaikkia tapoja ja seremonioita. Lupaa\nminulle, Naomi, ja tule sitte taas syliini kuin rakas lapsi.\"\n\nSadokin malttavaisuus oli loppunut ja sydämensä luonnollinen hellyys\noli voittamaisillansa sen ylevän tyyneyden, mikä oli hänellä omituista.\nSalome, Klaudia ja Deborah itkivät ääneensä ja suurella levottomuudella\nodotti Amatfiah Naomin vastausta. Nuori nainen oli noussut ylös ja\nseisoi hetkisen kelmeänä kuin kuolema. Taistelevaiset tunteet näyttivät\nliikkuvan hänessä, mutta kerrassaan muuttuivat hänen kasvonsa juonteet\nhiljaisiksi, mutta päättäväisen näköisiksi, ja hän kohotti päänsä.\n\n\"Isäni\", sanoi hän, \"te olette käskeneet minun luopumaan uskosta,\njohonka olen kääntynyt sen vuoksi, että tiedän sen olevan toden.\nEnnemmin voin kieltää puolipäivän auringon olevan valkeutta kuin\nJumalallisuuden kunnian ja loistoisuuden ilmestymisen Jesuksessa\nNatsaretissa. Minun sieluni oli pimeä, sydämeni kova, luontoni ylpeä,\nja senvuoksi en tuntenut mitään lepoa; mutta kun kallis opettajattareni\nkertoi minulle, kuinka Jesus jätti isänsä loistavan valtakunnan\nastuaksensa maanpäälle ohjaamaan syntisiä elämän tielle, kantamaan isän\nvihan synnin vuoksi ottamalla kaikkein ihmisten synnit ja kärsimään\nkuoleman niiden tähden, kuinka hän astui isänsä luokse takaisin ja\nsiellä rukoilee puolestamme ja valmistelee uskovaisilleen ijäisiä\nasunnoita -- kun kuulin sen, muuttui sydämeni. Minä nautin Jesusta\nVapahtajaani ja minun sieluni sai levon. En koskaan, koskaan jätä minä\nhäntä, joka antoi elämänsä edestäni -- enkä koskaan kiellä sitä nimeä,\njonka kautta ainoastaan toivon autuaaksi tulevani.\"\n\nAina sen mukaan kun Naomi puhui, lisääntyi viehätys hänessä ja hilpeä\npunastus nousi poskillensa. Sadok ja toiset hämmästyivät hänen\nolentonsa juhlallisesta vakavuudesta, eivätkä voineet olla\nkummastelematta hänen viehättäväisyyttänsä ja vakavuuttansa. Amatfiah\niloitsi sentähden, että Naomi oli koetuksen kestänyt ja oli ylpeä siitä\nettä oli hänen sukulaisensa ja opettajansa.\n\n\"Suokoon Jumala, Naomi\", sanoi Sadok vihdoin, \"että kaikki nämä\nlämpöiset tunteet ja tämä luja luonto olisi johdettu totuuden tielle.\nMene nyt kammariisi ja odota siellä siksi kun minä tulen luoksesi\naamulla tahi lähetän rabbini Joatferin. Jos sinä palaat uskontoosi ja\nvelvollisuuteesi takaisin, jääköön kaikki unhoitukseen, mutta jos sinä\npysyt luopumuksessasi -- o, Abrahamin Jumala, anna minulle silloin\nvoimaa käytellä pyhien lakiesi mukaan ja olla ensimäinen, joka tuon\ntuomiolle heittolaisen omasta huoneestani.\"\n\nSadok jätti huoneen ja meni omaan erityiseen kamariinsa, missä hän\nvietti yönsä rukouksessa rakastetun lapsensa edestä. Kukaan perheestä\nei mennyt levolle. Salome ja Klaudia jäivät Naomin luo, joka nyt oli\nväsynyt ja uupunut sielun ponnistuksesta ja Amatfiah viipyi myöskin\nsaadaksensa kiihoittaa veljensä tytärtä rohkeuteen ja koettaa vaikuttaa\nmolempain toisten vakuutukseen. Jos Sadok olisi kuullut, mitä sinä yönä\npuhuttiin hänen huoneessansa, olisi hän kohta siitä lopun tehnyt.\nAmatfiah oli kaunopuhelias kun hän puhui Herrasta, johonka hän luotti,\nja Salome, luonnoltansa lempeä, oli jo hyvällä tuulella vihatuita ja\nvainotuita natsaretilaisia kohtaan. Jos hänen miehensä olisi ollut\nkristitty olisi hän ilman vaikeudetta ottanut hänen uskonsa, ja jos hän\nvaan yksinkertaisesti olisi pysynyt Jumalan sanassa ja rukouksessa\nhänen henkensä johtamana vakaisesti kysynyt totuutta, olisi hän pian\nlöytänyt sen ja säästänyt itseltänsä monta surua, epäilystä ja\nmurhetta, jotka tekivät hänen levottomaksi.\n\nKlaudialla ei ollut niin monta valeluuloa voitettavana. Aika ja\nmiettiminen, Raamatun lukeminen ja Naomin kanssa keskusteleminen oli\nvähitellen voittanut hänen hairahduksensa, ja kirje veljeltänsä,\njossa tämä sanoi jättäneensä kaikki pakanalliset Jumalallisuudet, oli\nmyöskin hänelle vakuuttanut, että kaikki ne olivat rukousta\nansaitsemattomat. Uskonsa ja vakuutuksensa puolesta oli Klaudia tällä\najalla juutalais-nainen, ja Naomi ei ollut hänelle sanallakaan\nmaininnut muutoksesta itsessään sen vuoksi ettei heikontaisi hänessä\näsken herännyttä uskoa ainoaan totiseen Jumalaan. Nyt tuli Amatfiah ja\npuhui Klaudialle Jumalan ainoasta pojasta, luvatusta Messiaksesta, joka\njo tullut oli, ja Naomi huomasi sittemmin kohta että Amatfiahin puhe\noli tehnyt syvän ja elävän vaikutuksen niin hyvin äitiin kuin\nystävättäreenkin, ja sydämellisesti rukoili hän Herraa, että hyvä\nsiemen saisi kasvaa ja kantaa hedelmiä ja että hän tulisi\nvälikappaleeksi johtamaan näitä molempia rakkaita olennoita\nijankaikkiseen elämään.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nOlemme maininneet Galban astuneen Neronin jäljestä romalaiselle\nkeisarin istuimelle ja Vespasianon koottuaan joukkonsa luokseen olleen\ntoimetonna odottamassa mitä seuraisi. Jos Jerusalemin asujamet olisivat\ntämän rauhan ajan käyttäneet kaupungin varustamiseen, vielä parempi,\njos olisivat päättäneet antautua romalaisille, kun vielä oli aika,\nolisi monta vaikeaa päivää heiltä säästynyt, mutta sokeudessaan ja\nynseydessään käänsivät he aseensa sitä hurjemmin toisiansa vastaan.\nGioran Simoni, tämä maansa vitsaus, synnytti uuden puolueen. Kilpaillen\nGiskalan Johanin kanssa julmuudessa ja hurjuudessa, kuitenkin heikompi\nälykkäisyydessä ja viekkaudessa, oli hän joukkonsa ensimmäisenä\nvalloittanut Massadan, jossa riehuivat laajalta ja lavealta; kun\npuolueensa lisääntyi, käänsi hän huomionsa Jerusalemiin, missä hän\ntoivoi voittavansa kaksi ennen löytyvää puoluetta ja itse kievahtavansa\nmahtavimmaksi henkilöksi.\n\nKun hän ryntäsi kaupunkia kohden tulivat selootit häntä vastaan, mutta\nlyötiin ja takaisin ajettiin. Simoni ei kuitenkaan uskaltanut kohta\nryhtyä kaupunkiin, vaan päätti ensin lannistaa Idumealaiset.\nKahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa karkasi hän maahan, mutta\nratkaisemattoman tappelun perästä vetäyi takaisin Nainiin, jonka hän\noli ennemmin varustanut. Sieltä lähetti hän yhden kenraalinsa,\nEleatsarin, vaatimaan Herodiumin linnoitusta ja sen miehistöä\nantaumaan, mutta väestö suuttui niin tästä kehoituksesta, että\ntappoivat Eleatsarin. Peläten Simonin kostoa, päättivät idumealaiset\nhankkia tarkat tiedot hänen voimastansa ennenkuin ryhtyisivät uuteen\ntappeluun ja siitä syystä lähettivät yhden ruhtinaansa, nimeltä\nJaakoppi, tiedustelemaan Simonin tuumia. Tämä Jaakoppi oli petturi, ja\nkun Simoni lupasi hänelle rikkautta ja kunnia-osoituksia, lupasi hän\npäättävällä hetkellä mennä Simonin puolelle. Kun tämä sen vuoksi koko\njoukollansa ryntäsi idumealaisia vastaan, oli Jaakoppi äkkiä\npelästyvinänsä ja meni väkinensä pakoon, jonka kautta idumealaisten\njoukko joutui epäjärjestyksen ja muutamassa silmän räpäyksessä\nhajoitettiin.\n\nSittekun Simoni sillälailla melkein veren vuodatuksetta oli\nvalloittanut Idumean, hävitti ja ryösti hän koko maan, ja hänen\nvallattomat joukkonsa, jotka yhä lisääntyivät, käyttivät itsensä niin\njulmasti ja raivoisasti onnettomia idumealaisia vastaan, että selootit\ntunsivat sekä sääliä entisiä liittolaisiansa että vihaa Simonia\nkohtaan. Eivät kuitenkaan uskaltaneet kohdata häntä avonaisessa\ntaistelussa, mutta sitte kun vakojoilta olivat saaneet tietää, että\nhänen vaimonsa oli matkalla hänen luoksensa, väijyivät he tätä, ottivat\nvangiksi ja veivät Jerusalemiin. Toivoivat löytäneensä välikappaleen,\nmikä pakoittaisi hänen suostumaan heidän ehtoihinsa, mutta siinä\npettyivät he. Sen sijaan, että lähestyisi heidän muuriansa nöyrästi\npyytäen vaimonsa henkeä säästämään, tuli hän kiljuen kuin haavoitettu\nvillieläin. Kaikki, jotka uskalsivat ulkopuolelle portteja, otettiin\nkiinni ja teloitettiin sanomattomasti piinaamalla. Toisilta antoi hän\nkatkaista kädet ja lähetti ne sitte kaupunkiin tervehdyksellä, että hän\non Kaikkivaltiaan kautta vannonut repivänsä kaupungin muurit ja samalla\ntavalla kohtelevansa jokaista sen asujanta, jos ei vaimoansa kohta\nhänelle lähetettäisi. Pelästyneinä näistä uhkauksista ja toivoen\nlauhduttavansa hänen vihaansa, myöntyivät selootit pyyntöön ja\nlähettivät hänen vaimonsa hänelle, jonka perästä hän vetäyikin muurien\nluota takaisin.\n\nJuuri kun hän oli lähdössä tuotiin hänen tykönsä nuori juutalainen,\nvartijoiden vangitsema. Se oli Javani, joka varomattomasti oli\nlähestynyt liian lähelle vihollista ja menetti nyt taas vapautensa.\nSimonin kysymykseen, kuka hän oli, sanoi hän rehellisesti nimensä ja\nkertoi vankeudestansa romalaisten luona.\n\n\"Minä olin paluumatkalla isänmaahani\", pitkitti hän, \"ja toivoin vielä\ntänä päivänä näkeväni omaiseni pitkän ajan perästä, mutta sinun\nsotilaasi hyökkäsivät minun päälleni ja ottivat minun vangiksi.\"\n\n\"Minkätähden et jo paljoa ennemmin tullut vapaaehtosena minulle\", sanoi\nSimoni, \"sen sijaan kun koetit hiipiä leirini sivutse? Minun ainoa\ntoivoni on pelastaa Jerusalemi noilta kurjilta selooteilta, jotka\nsiellä vallitsevat, ja kaikkien rehellisten juutalaisten pitäisi\nyhtymän minun kanssani yhteiseen asiaan.\"\n\n\"Jos sen olisin tietänyt, olisin jo aikoja sitte ollut miehesi. Nyt\nolen valmis vannomaan sinulle ja sinun asiallesi uskollisuutta, ja\nKaikkivaltiaan avulla voitamme pian selootit ja annamme pyhälle Herran\nkaupungille levon ja rauhan.\"\n\nJavanin puheen synnytti vankeudesta pelastumisen toivo sekä vimmainen\nharrastus ja kunnianhimo. Hän vihasi selootia ja olisi mielellään\nsuonut heidän valtansa masentuvan; siihen olisi Simoni nyt välikappale\nja vaikka hän tarkoin tunsi hänen julmuutensa ja raakalaisuutensa,\ntoivoi hän tulevaisuudessa keksivänsä jonkin keinon tyrannin\nkukistamiseksi, kun hän nyt vaan saattoi häntä käyttää tuumansa eduksi.\nNämä molemmat viekkaat miehet neuvottelivat kauan keskenänsä\nvarmimmasta keinosta, miten saada Jerusalemin valloitettua, ja päätös\nkeskustelusta oli, että Simoni tällä kertaa vetäyisi joukkonensa\ntakaisin ja odottaisi siksi kun selootit keskinäisten rettelöittensä\nkautta vielä enemmän heikontuisivat.\n\nRomalaisten lopettaminen vihollisuudet ja Simonin takaisin vetäyminen\nkehoitti monta kristittyä joksikuksi ajaksi jättämään Pellan ja\npalaamaan Jerusalemiin yksityisiä asioitansa järjestämään. Muitten\npalanneitten joukossa oli myös Amatfiah vaimonensa. Hän oli ennemmin\npäättänyt ainaseksi jättää isänmaansa ja perheenensä muuttaa Ephesoon,\njossa heillä oli kristittyin joukossa monta ystävää ja lankolaista.\nMutta ennen kuin lähtivät niin pitkälle matkalle tahtoivat ottaa\njäähyvästit omaisiltansa Jerusalemissa, ja olisivat niin mielellään\nvieneet heidänkin mukanansa sinne, mutta tiesivät sen olevan turhaa\najatellakin.\n\nHe löysivät Naomin uskossansa pysyneenä ja täydellisesti päättäneenä\npysyä siinä tunnustuksessa, johonka hän kerran oli mennyt, huolimatta\nkaikesta surusta ja kärsimisestä, joka siitä oli hänelle seurauksena.\nÄiti kyllä oli saanut hillittyä isän tulisimman vihan, mutta entinen\nhupaisuus ja ilo kodista oli loppunut. Sadok aina väisti häntä ja kun\ntapasivatkin toisensa, oli kasvoissaan luettavana syvällinen suru ja\nsorrettu närkästys, että Naomi melkein pelästyi ja vuodatti huoneessaan\nsurusta, eikä heikkoudesta ja päättämättömyydestä, monta katkeraa\nkyyneltä. Vaikein koetus hänelle oli kun hän käskettiin tulemaan isänsä\nja rabbini Joatferin luo, joka oli hänen kääntymisestänsä tiedon\nsaanut. Sadok toivoi tämän oppineen rabbinin saavan tyttärensä\nkääntymään uskoonsa takaisin, ja Joatfer ei säästänyt aikaa eikä\nvaivaa, mutta kaikista hänen pitkistä puheistansa ja otteista rabbinein\nkirjoituksista ja vanhempain asetuksista ei ollut muuta hyötyä kuin\nettä yhä selvemmin Naomille näyttivät hulluuden ja mahdottomuuden\nasettaa ihmisten keksinnöitä Jumalan sanan ylitse. Hän vastasi,\nosottain profeetain sanoihin, ja näytti toteen, että Jesus todellakin\noli Kristus, mutta silloin Joatferin mahdotoin sanavirta hämmensi hänen\npuheensa ja sai vaikenemaan, jollei hän vihassa ja levottomuudessa\nsuorastaan häntä lähettänyt pois.\n\nKlaudia oli hänen ainanen seurakumppalinsa ja se oli Naomille\nsanomatoin ilo nähdä, kuinka hänen ystävättärensä mielihyvällä kuunteli\nhänen kertomuksiansa tapauksista Pellassa. Pyhän Hengen työ oli alkanut\nnuoren romalaisnaisen sydämessä, vaikka se edistyi ainoastaan vitkaan,\nkun hänen luontonsa ei ollut niin vilkas ja ponteva kuin Naomin. Tämän\npuhe kuitenkin teki sellaisen vaikutuksen, että hän ikäänkuin pysähtyi\nsaadaksensa hengittää silmänräpäyksen, ennenkuin hän myös avonaisesti\nja vapaasti tunnusti uskostansa maailman Vapahtajaan.\n\nSalome oli pääasiallisesti kertonut miehellensä sisällön Amatfiahn\npuheesta, ja Sadok näki veljensä sanain tehneen tämän sielussa syvän\nvaikutuksen. Sen vuoksi hän häntä ankarasti käskikin olemaan toiste\ntästä asiasta vaiti tyttärensä läheisyydessä ja koetti voimakkaimmilla\ntodisteilla kristinoppia vastaan kääntää hänen ajatuksensa toiselle\nsuunnalle. Hänelle onnistuikin saada Salomen omantunnon ääni\nvaikenemaan ja hyvä siemen tämän rinnassa oli uinuksissa vanhojen\nvaleluulojen ja väärin käsitetyn kunnioituksen syystä tätä rakastettua\nja korkeassa arvossa pidettyä miestä kohtaan.\n\nSellainen oli tila Sadokin perheessä kun Amatfiah ja Juditha saapuivat\nJerusalemiin ja Sadok kutsui heidän vaikka vastenmielisesti, asumaan\nhuoneesensa, koska Amatfiahn talo kaupungissa kapinan ollessa oli\nryöstetty ja hävitetty. Erinäinen huoneus Sadokin avarassa talossa\nannettiin veljelle, ja Sadok piti vaaria että seurusteleminen hänen\nperheensä ja vierasten kesken oli niin vähäinen kuin suinkin.\n\nVanha Maria myöskin palasi Amatfiahn suojeluksessa Bethaniaan takaisin,\nja Naomilla ei ollut vähintäkään lepoa ennenkuin sai käydä tapaamassa\nrakastettua opettajatartansa. Deborahn vaarinpidolla annettiin hänelle\ntoisinaan lupa kävellä kaupungin ulkopuolella, ja vaikka vanha\npalvelija kyllä tiesi, ettei Sadok olisi antanut tyttärensä käydä\nnatsaretilaisten joukkoon kuuluvan vaimon tykönä, ja hän nyt selvästi\nnäkikin isän tyytymättömyyden Naomia kohtaan, oli hänelle kuitenkin\nmahdotoin kieltää Naomin pyyntöä, ja niin seurasi hän rakastettuansa\nmonta kertaa Marian luo. Naomi teki väärin, että hän niin käytti\nvastoin isänsä tahtoa ja emme mitenkään voi puolustaa hänen\nkäytöstänsä. Emme ole tahtoneetkaan kuvata pyhimystä, joka kaikessa\nolisi moitteetoin, vaan olemme tahtoneet antaa lukijalle kuvan\ntavallisesta syntisestä ihmisestä, joka horjahtui siinäkin, jonka\nkatsoi olevan oikeimman ja enin luvallisimman. Maria oli nyt niin\nheikko ja menehtynyt, että hänen elämänsä päivät täällä maailmassa\nnäyttivät olevan luetut.\n\nVäliin oli Klaudiakin seurassa näillä käynnillä, ja tunsi kummallisesti\nvirkistyneensä ja vahvistuneensa Marian opettavaisesta puheesta.\nJuditha ja Amatfiah olivat Marialle toimittaneet luotettava hoitajan, ja\nvanha Hanna -- se oli hoitajan nimi -- joka itse oli Jesuksen\nopetuslapsi, hoitikin uskon sisartansa mitä hellimmällä huolella.\n\nEräänä iltana jälestä auringon laskun palasi Naomi ja Klaudia vanhan\nDeborahn seurassa rakkaalta käynniltänsä Marian luona, ja kun olivat\njuuri tulleet Sadokin tuuheaan, synkkään puutarhaan, näkivät miehisen\nhenkilön hiipivän pitkin pimeitä käytäviä. Naomin seuraajat pelästyivät\nja aikoivat paeta, mutta Naomi kehoitti heitä kovalla äänellä\npysähtymään. \"Älkää pelätkö,\" sanoi hän koettaen tehdä äänensä\nvakaaksi; \"jos tuntematoin tahtoo meille tehdä jotakin pahaa, saavuttaa\nhän meidän pian, mutta jos menemme rohkeasti esiin, hän kenties jättää\nmeidät rauhaan.\"\n\nNaomi astui rohkeasti muutaman askeleen eteenpäin, mutta oli pelästyä\nkuoliaaksi, kun tuntematoin kerrassaan juoksi häntä vastaan ja pusersi\nhänen syliinsä.\n\n\"Naomi, rakas sisareni, etkö enää tunne veljeäsi Javania?\" kuuli hän\nsamassa tutun äänen huutavan.\n\nSilmänräpäyksessä oli Naomin pelästys muuttunut totiseksi iloksi\nnäkemästänsä veljensä, joka niin kauan oli ollut poikessa. Hän unohti\nkaikki mitä oli saanut kärsiä veljensä tulisen luonnon tähden, ja jos\nhäntä vähän kauhistuttikin ajatellessaan veljensä vihaa, kun hän saa\nkuulla puhuttavan hänen luopuneen isäinsä uskosta, tukahtui kuitenki\ntämä tunne siihen tunteesen, jonka hän tunsi tapaamisen ilosta.\n\nKlaudia ei voinut Javanin tervehdystä vastaan ottaa häiritsemättömällä\nilolla. Hän pelkäsi molempain sekä Naomin että itsensä tähden, ja tunsi\nikääskuin onnettomuutta sanovan aavistuksen niistä uusista ikävyyksistä\nja epäsovusta, joita tämän kotiin tulo tulisi matkaan saattamaan.\nDeborah sitä vastaan oli onnellisin saadessaan nähdä nuoren herransa\nvapaudessa. Javanin epävakainen ja tyly luonto ei ollut vähentänyt\nDeborahn mieltymystä häneen, ja kunniaksensa täytyy sanoa, että hän\ntodellisesti piti vanhasta uskollisesta palvelijattarestansa.\n\nPuhellessaan Javanin vankeudesta ja tilasta kaupungissa ehtivät pian\nkotiin ja Naomi kiiruhti edeltäpäin sisälle ilmoittamaan äidille\nJavanin tulosta. Hän löysi äitinsä istuvan Sadokin ja Joatferin kanssa\npenkereellä rakennuksen takana, josta oli kaunis näköala Öljymäelle ja\nympäristö seutuun. Naomi pysähtyi ehdottomasti nähtyänsä tämän pienen\njoukon, joka oli istunut ihanaan paikkaan. Sadok ja Joatferi\nkiintyneenä vakavaan keskusteluun, eivät kuulleet hänen kevyitä\naskeliansa, ja kun olivat selin sinne päin, josta hän tuli, eivät häntä\nhuomanneet. Hän tuli senvuoksi vastoin tahtoansa kuulemaan osan heidän\npuheestansa.\n\n\"Hän on kovapintainen heittolainen,\" huudahti rabbini innolla. \"Hän on\nkelvotoin kantamaan Sadokin tyttären nimeä. Hän tulkoon anathema\nmaranatha.\" [Manaussanat, joilla henkilö syöstiin seurakunnan\nyhteydestä.]\n\n\"O, älä sano sanoi niin\", sanoi Salome vapisevalla äänellä. \"Älä kiroa\nminun lastani, pyhä rabbini! Jos, kuin te sanotte, hänessä on\npahahenki, niin ennemmin rukoilkaamme hänen edestänsä!\"\n\nSadok oli aikomuksessa vastata, Naomin huokaus sai hänen sekä toiset\nkääntymään. Kivisen sydämen olisi pitänyt oleman sillä, jota ei olisi\nliikuttanut se surun ilmaus ja kärsiväinen nöyryys, joka kuvastui hänen\nkalpeista kasvoistansa, joihin kärsiminen jo oli jättänyt syvät jäljet\nja sammuttanut loiston hänen kirkkaista mustista silmistänsä.\n\nKyynel kierähti Salomen poskelle, kun hän näki rakastettunsa, ja kuten\nhän luuli, hairahtuneen lapsensa, ja Sadok kääntyi pois peittääksensä\nliikutuksensa, mutta rabbini ei tuntenut mitään liikutusta. Tämän\nnaisen kalpeassa muodossa näki hän vaan saatanan kujeita ja koetusta\npettää sekä häntä että molempia vanhoja vanhempiansa.\n\n\"Pois täältä, sinä perkeleen lapsi,\" huudahti hän, \"ja äläkä koeta\npettää leväperäisiä vanhempiasi. Jos olisit uskontoa harrastavan\nveljesi Javanin kaltainen! Silloin olisit sinä ilo ja lohdutus\nvanhemmillesi sen sijaan että nyt tuotat häpeää ja epäkunniaa Aronin\njälkeiselle! Perkele on pimittänyt silmäsi ja sulkenut taivaallisen\nvalon; ilman äitisi helleyttä olisit jo aikoja syösty kristillisestä\nseurakunnasta ja annettu saatanalle osaksi.\"\n\nOnnetoin Naomi ei vastannut tähän kiihkoiseen kiroomiseen. Hän ajatteli\nkuin Israelin kuningas paetessaan: \"Hän kirotkoon vaan, sillä Herra on\nhänen käskenyt,\" ja kääntyen äitiinsä sanoi hän:\n\n\"Minä tulin kertomaan, että veljeni raitisna ja terveenä on tullut\nkotio. Tulkoon hän siunaukseksi teille. Minulla on odotettavana\npaljasta kiukkua ja vihaa häneltä, kun hän saa kuulla minun oppineen\nkunnioittamaan nimeä, jota hän halveksii. Minun ylpeä, paha sydämeni\ntarvitsee kaikkea tätä tullaksensa käsittämään oman heikkoutensa ja\nkehnoutensa.\"\n\nJoatferi ei ollut odottanut Naomin puheen loppua, vaan kiiruhti\ntervehtimään entistä oppilastansa tervetulleena takaisin ja Salome\nkäytti tätä tilaisuutta kiihkeästi pyytääksensä miestänsä, ettei\npuhuisi Javanille mitään Naomin uskostaan luopumisesta. Sadok taipui\nsiihen vihdoin ja Naomi oli siitä iloinen ja kiitollinen, sillä hän\ntodella pelkäsi kovasti veljensä pikaista ja hurjaa luontoa. Mieluimmin\nolisi hän nyt mennyt omaan huoneesensa, mutta peläten sitä katsottavan\nepäkohteliaisuudeksi seurasi hän vanhempiansa, jotka menivät\ntervehtimään palannutta poikaansa.\n\nJavanilla oli paljon kerrottavaa vaaroistansa ja seikkailuistansa ja\ntoi uskollisesti Marcellon tervehdyksetkin. Naomi kävi niin iloiseksi\nterveisistä, että melkein unhoitti surunsa ja Klaudia niinikään oli\nhyvällä mielellä veljensä terveydestä ja hyvinvoinnista. Kauaan aikaan\nei Marcello ollutkaan saanut lähetetyksi terveisiä hänelle, mutta\nviimesessä kirjeessään mainitsi hän isänsä hartaimman halun olevan\nnoutaa hänen Jerusalemista, ennen romalaisten ryntäämistä pääkaupunkia\nvastaan, ja viedä turvallisempaan paikkaan. Kun hän ensin tapasi\nJavanin, luuli hän hänen olevan isänsä lähettämän noutamaan häntä\nturvallisempaan paikkaan; mutta kun hän pian sai tietää tämän tulleen\npakolaisena romalaisten leiristä, jonka kauan aikaa sitte oli jättänyt,\nkävi hän levottomaksi veljensä tähden, kun hänestä ei ollut mitään\nsittemmin kuulunut ja alkoi kysellä yhtä ja toista isästänsä ja\nveljestänsä. Tällä ajalla kutsui Sadok Joatferin erillensä ja pyysi\nhänen vielä jonkun aikaa Javanilta salaamaan Naomin uskostansa\nluopumisen. Rabbini, joka oli odottanut apua intoiselta oppilaaltansa\ntämän nuoren naisen kääntämisessä, suostui vasten mielisesti, mutta\nlupasi vihdoin komminkin Sadokin tähden pitää suunsa kiinni.\n\nErinomaisella halulla kuultelivat molemmat juutalaiset kun hän kertoi\nyhtymisestänsä Simonin kanssa. Hän kertoi heille tuumansa julki mitenkä\nhän aikoi Simonin avulla pelastaa kaupungin selootien ja Giskalan\nJohanin julmuudesta, ja hän oli luvannut Simonille ilmoittaa heti kun\non voittanut etevimpien miesten mielet kaupungissa. Pakonsa ajalla oli\nhän jonkun ajan oleksinut Peraeassa erään Maria nimisen vaimon luona,\nhänen, äitinsä sukulaisen, joka oli rikas ja pidettiin seudulla\nerinomaisen suuressa arvossa, että romalainen päällikkö Placidokin oli\nkatsonut viisaimmaksi jättää hänen omaisuutensa kajoomatta kun ryösti\nja hävitti ympäri Peraeaa. Javan oli koettanut kehoittaa häntä\npoikanensa muuttamaan Jerusalemiin. Ensin ei hän tahtonut kuullakaan\nsellaista ehdotusta, mutta kun romalaiset toisen kerran tulivat\nPeraeaan, ehkeivät silloinkaan hänen omaisuuteensa koskeneet, pelästyi\nhän niin, että ilmoitti suostuvansa ehdotettuun muuttamiseen. Parempi\nolisi hänelle ollut, jos olisi asunut Peraeassa Jerusalemiin\nmuuttamatta, kun hän siellä tuli osalliseksi kaikista niistä vaivoista,\nmitä pitkällinen piiritys kaupungille tuotti.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nJavanin palaaminen kotio supisti Naomin vapautta, ettei hän päässyt\nkäymään siellä, missä mieluimmin olisi halunnut käydä. Veljensä tahtoi\naina olla hänen seuraajanansa ja suojelijanansa kun hänellä vaan oli\naikaa Simonin eduksi työskentelemiseltä. Ja sen vuoksi sai Naomi\nainoastaan ani harvoin Klaudian ja Theophilon seurassa tilaisuuden\nkäydä rakkaan ystävänsä luona Bethaniassa.\n\nPalattuansa Pellasta Jerusalemiin oli hän oppinut paremmin tuntemaan\nserkkunsa. Tämä oli luonnoltansa ujo, ja kun hän uskonnossa tiesi\nolevansa toisesta mielestä kuin Sadokin perhe, niin tahtoi hän niin\npaljon kuin suinkin olla sukulaisistansa erossa. Salomea rakasti hän\nkuitenkin hänen lempeän luontonsa tähden ja uskoi vahvasti Herran pian\nhänen sydämessään löytävän hyvän maan pyhälle villallensa, mutta\nNaomista ajatteli hän ihan päinvastoin, senvuoksi kun tämä oli\nluonnoltansa ylpeä ja itseensä luottava. Mutta meidän ajatuksemme eivät\nole Herran ajatukset, ja Theophilo tuli sen pian havaitsemaan, kun hän\nnäki Pyhän Hengen kurituksen kukistavan Naomin ylpeyden, mutta Salomen\npakenevan tätä kuritusta ja luottavan omaan hurskauteensa.\n\nKlaudiaa kohtaan kävi Theophilo myötätuntoiseksi ja iloksensa huomasi\nvaarinottavaisen oppilaansa lukevan ja selittelevän Moseksen ja\nprofeettain kirjoituksia. Tällä tavoin vei hän hänen totuuteen ja esiin\ntoi hänelle Mesiaksen todellisen luonteen, näyttäen että hän jo tullut\noli ja oli sama, jota Jesukseksi kutsuttiin. Klaudia ei kuitenkaan\nvielä ymmärtänyt Theophilon olevan kristitty, mutta kun hän Naomin\npalattua Pellasta ja sen perästä kun ystävyys tämän ja isän välillä oli\nrikkoontunut vannoi nuorelle opettajallensa koettavansa kääntää Naomia\nisäinsä uskoon takaisin, ei Theophilo enää kauemmin epinyt mainita\nhänelle myös olevansa halveksitun natsaretilaislahkokunnan jäsen. Tämän\nperästä puhui hän vapaammin ja voimakkaammin sydäntänsä lähimpänä\nolevista aineista, ja Naomi iloitsi nähdessään, kuinka hänen ystävänsä\nvaleluulot kristinoppia vastaan päivä päivältä enempi ja enempi\nhaihtuivat. Kun Theophilon vanhemmat muuttivat Sadokin huoneesen,\nhuomasivat he poikansa myötätuntoisuuden Klaudiaan, ja heitä suretti\npoikansa mieltyminen pakanalliseen naiseen, jommoisena he Klaudiaa\npitivät; mutta kun saivat tietää, minkä vaikutuksen totuus jo oli\ntehnyt Klaudian sydämessä, muuttui surunsa iloksi ja he päättivät, että\nniin pian, kun hän avonaisesti tunnustaa Jesuksen opin ja kastetaan,\npyytää hänen isänsä suostumusta hänen ja heidän poikansa yhdistymiseen,\nja hän sitte muuttaa heidän kanssansa Ephesoon.\n\nNaomi iloitsi ystävänsä onnesta, mutta ajatus Amatfiahn ja Judithan\npikaisesta matkasta ja Klaudian muutosta heidän kanssansa teki\nhänen surulliseksi. Itse hän kuitenkin pysyi kylmänä kaikille\nystäviensä kehoituksille muuttaa heidän kanssansa. Vanhempiensa\nsuostumuksen olisi hän helposti saanut. Sadok kun näki mahdottomaksi\nhäntä saada kääntymään uudesta uskostansa, ei olisi tahtonut häntä\nestää matkustamasta, sillä sen kautta olisi hän päässyt häpeästä\nkaikille ilmoittaa tyttärensä lankeamisen. Salomen sydän kyllä oli\npakahtumaisillaan kun hän ajatteli eroamista tyttärestänsä, mutta hänen\nonneksensa ja turvallisuudeksensa olisi hän mielellään uhrannut vaikka\nhenkensä. Mutta Naomi ei mitenkään voinut päättää oman etunsa vuoksi\nerota vanhemmistansa niitten onnettomuuksien ajaksi, jotka hän aavisti\ntulevan. Ja Javani, joka ei luullut mitään paikkaa niin turvalliseksi\nkuin Jerusalemia, tahtoi kernaasti pitää sisarensa, että tämä saisi\nnähdä juutalaisten voittavan romalaiset, jonka hän varmuudella luuli\ntapahtuvan. Setänsä ja hänen perheensä kääntymisestä ei hänen ollut\nvähintäkään tietoa eikä minkään muun syyn nojassa estellyt Naomin\nmatkustamista kuin sen, että oli muka turhaa pelätä romalaisten\nvalloittavan Jerusalemin. Vaikkei sisarensa ollut samasta ajatuksesta,\niloitsi hän kuitenkin kun oli saanut puoltajan, joka puolusti\njäämistänsä vanhempainsa luo.\n\nOli kirkas ja kaunis iltapäivä kun Naomi Theophilon ja Klaudian kanssa\nmeni Bethaniaan Mariaa tervehtimään. Theophilo vei heidän vähän syrjään\nviimeisestä tiestä Bethaniaan ja näytti heille Getsemanessa sen paikan,\njossa Jesus, puheen mukaan, oli langennut polvillensa ja rukoillut.\nMeille on helppo kuvitella tunteita, jotka valtasivat nämä kolme nuorta\nkristittyä, kun he myöskin polvistuivat tällä samalla paikalla ja\nkiittivät ja ylistivät Herraa, kun rangaistus oli pantu hänen\npäällensä, että meillä rauha olisi. Kun he nousivat ja pitkittivät\nkulkuaan, ajattelivat he niin Jesuksen elämän viimeisiä tapauksia maan\npäällä, että puhuivat ainoastaan siitä, ja kun tulivat Marian asuntoon\noli heidän ensimäinen pyyntönsä, että hän oikein juurta jahkaen\nkertoisi heille jonkun näistä tapauksista, jotka hän suurimmaksi osaksi\noli itse nähnyt.\n\nMaria täytti ilolla heidän pyyntönsä ja kertoi heille kaikki mitä\ntapahtui viimeisinä päivinä Jesuksen eläessä maan päällä. Hän seurasi\nhäntä, niin sanoen, askel askeleelta hänen juhlallisesta ajamisestansa\nJerusalemiin, jolloin enin osa kansasta hajoitti vaatteensa tielle ja\nmuut karseivat palmupuun oksia ja hajoittivat tielle ja huusivat\nsanoen: \"hosianna Davidin pojalle, siunattu olkoon se joka tulee Herran\nnimeen!\" siihen asti kun sama kansa opettajiensa ja pappiensa\nkiihottamana ja eksyttämänä vei hänen teloituspaikalle,  huutaen:\n\"Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse! Hänen verensä tulkoon meidän\npäällemme!\" Joka ainoa rakkaan Herran sana oli syvästi painunut Marian\nsydämeen ja hänen silmänsä säteilivät taivaallisesta ilosta ja\nrakkaudesta, kun hän nuorille ystävillensä kertoi hänen sanojansa\nristillä -- hänen rukoustansa teloittajiensa edestä, hänen\nhuolenpitoansa äidistänsä, hänen viimeistä sanaansa: \"Se on täytetty!\"\n\nVäsyneenä paljosta puhumisesta vaipui Maria, kun oli lopettanut\npuheensa, takaisin vuoteellensa ja makasi siinä muutaman minuutin\nhiljaa ja liikkumatta. Hänen nuoret ystävänsä ja vanha Hanna, jotka\ntarkoin olivat kuunnelleet hänen sanojansa seisoivat äänetöinnä hänen\nympärillänsä niin kauan kun hän vähän virkistyi. Hän avasi silmänsä,\nkohotti vähän itseänsä ja katseli kummastuneena heihin, ikäänkuin olisi\nunhoittanut heidän läsnäolonsa. Vähitellen näytti hän rupeavan selvästi\ntajuamaan lähellä olevaiset ja lempeästi hymyillen sanoi hän kohottaen\nkätensä heitä kohden:\n\n\"Nyt on jo myöhäinen ja te olette liian kauan viipyneet luonani, minun\nlapseni. Minä en tahdo teitä pidättää kauemmin; jos vielä tapaamme\ntoisemme täällä maailmassa, niin puhumme enemmän siitä Herrasta, joka\nantoi henkensä lunnaaksi edestämme. Antakaat minä siunaan teitä\nennenkuin menette.\"\n\nHe lankesivat polvillensa hänen vuoteensa viereen ja kyyneleet silmissä\nottivat hänen siunauksensa. Kun olivat nousseet ylös ja hellästi\nsyleilleet vanhaa rakasta ystäväänsä, kiiruhtivat he kotio. Aurinko\npainui Sionin vuoren taakse, kun he laskivat alas Öljymäkeä, ja oli jo\nmelkein pimeä kun tulivat lähelle kotoansa. Kun menivät erään tiheän\nöljypensaston ohitse, tarttui Klaudia äkkiä Theophilon käteen ja\nkuiskasi hätäisesti:\n\n\"Kuule Theophilo, joku vakoaa meitä tuolla. Minä olen usean kerran\nkuullut astumisen ääntä takanamme, mutta kun en ketään nähnyt, niin en\nsanonut mitään sen vuoksi kun pelkäsin teidän pilkkaavan minua. Mutta\nnyt olen varma, että joku seuraa meitä. Näin äsköin mustan miehen\nhaamun hiipivän tuolla puitten välissä.\"\n\n\"Mitä sinun tarvitsee pelätä, Klaudia?\" kysyi Theophilo. \"Kukaan ei voi\nmeille tehdä pahaa. Me näemme jo kaupungin portit ja voimme helposti\nsaada apua, jos joku hyökkäisi päällemme. Minä myös olen aseilla\nvarustettu, äläkä turhaa pelkää\".\n\n\"Itseni tähden en pelkääkään, mutta sinun ja Naomin. Jos Javani\ntietäisi käyntimme Bethaniassa ja sinun sekä Naomin uskovan Jesukseen,\nniin ei mitkään sukulaisuuden siteet estäisi häntä ilmoittamasta teitä\nniille tyranneille, jotka uskonnon varjossa harjoittavat julmuutta ja\nmurhaa.\"\n\n\"Vait, Klaudia\", sanoi Naomi hiljaa, \"innossasi unhoitat, että näkemäsi\nhenkilö saattaa kuulla kaikki mitä puhut. Menkäämme joutuisammin. Minua\npeloittaa, että isäni kysyy, missä olemme olleet, jos viivymme järin\nkauan.\"\n\nKun tulivat kotio, kohtasi heidän Deborahn, ja oli levottoman ja\npelästyneen näköinen.\n\n\"Minkätähden tulette niin myöhään lapset?\" huudahti hän. \"Minä olen\nseisonut ja katsellut jälkeenne aina siksi kun tuli niin pimeä ettei\nvoinut eroittaa tietä Öljymäelle. Javani tuli kohta sisälle kun olitte\nmenneet ja kyseli tarkkaan, minnepäin menitte. Minä aavistin teidän\nmenneen Bethaniaan, mutta sitä en sanonut, vaan sanoin menneenne\nlaaksoa kohden. Hän näytti vakavalta ja närkästyneeltä, ja vastaamatta\nkiiruhti hän ulos.\"\n\n\"Sitte\", huudahti Klaudia, \"ei ollut pelkoni suotta, ja se oli Javani,\njoka seurasi meitä. Hyvä Jumala, pelasta meitä hänen vihastansa!\"\n\nMolemmat, sekä Theophilo että Naomi, kävivät levottomaksi Deborahn\nkertomuksesta, sillä he olivat äskettäin kuulleet Javanin puhuvan niin\näreästi natsaretilaisista, että varmasti uskoivat hänen kaikin voimin\nvainoovan ja koettavan hävittää niitä, jotka kantoivat sitä nimeä.\nKlaudia pyysi Theophiloa heti jättämään heidän, ett'ei Javani\npalattuansa näkisi heitä yhdessä ja tämä nuori natsaretilainen oli\njuuri aikomuksessa poistua, kun Javani tuli sisälle ja teeskennellyllä\nystävyydellä kutsui hänen takaisin.\n\n\"Tule, Theophilo\", sanoi hän, \"minulla ei ole näinä päivinä ollut aikaa\nolla paljoa kanssasi. Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa kun\nolet täyttänyt minun velvollisuuteni sisartani kohtaan ja häntä\nveljellisesti suojellut ja hoitanut. Menkäämme penkereelle vanhempieni\nluokse, niin siellä voit heille puhua, missä olette olleet; varmaankin\nolitte kävelyllä pitkän matkan tuolla puolen Hinnomin laaksoa.\"\n\nHuonosti peitetty ivallisuus piileksi Javanin sanoissa, ja ne, joihin\npuheensa koski, ymmärsivät sen hyvin. Molemmat naiset vaalenivat\nkauhistuksesta, mutta Theophilo pysyi rauhallisna.\n\n\"Niin\", vastasi hän, \"minä luulen että tilintekoni siitä, mitä olemme\nkuulleet ja nähneet kävelymatkallamme, on kiinnittävä kaikkein mielet,\nja minä tahdon sen itse kertoa. Naomi ja Klaudia eivät saa minua\nkeskeyttää.\"\n\nTämän sanottuansa katsahti hän molempiin naisiin silmäyksellä, joka\nsanoi, että hänellä oli tuuma, jota pelkäsi heidän tyhjäksi tekevän.\nUlkona penkereellä eivät kuitenkaan tavanneet vanhempiansa, ja kun\nJavani meni heitä hakemaan, sanoi Theophilo sillä välin Naomille ja\nKlaudialle, että hän hyvin ymmärsi Javanin tarkoittaneen heidän\nkävelyänsä.\n\n\"Mutta\" lisäsi hän, \"luulen voivani eksyttää hänen ja saattaa teidän\nturvaan, kun vaan te kumpikin lupaatte olla vaiti ja annatte minun\npuhua yksin. Tiedätte, että minä en sano muuta kuin mikä on totta ja\noikein.\"\n\n\"Ah niin\", sanoi Klaudia, \"minä jätän kaikki teille, ja vaikka Naomi\nmielukkaammin tahtoisi puolustaa itseänsä, pitää hänen nyt lupaaman\nolla vaiti. Minä puolestani en koskaan tahtoisi sanaa vaihettaa tuon\nvillin Javanin kanssa.\"\n\n\"Sinä, Klaudia, ajattelet aivan pahaa veljestäni\", sanoi Naomi. \"Hänen\nluontonsa on äkkipikainen, ja hänen kiivailunsa näyttää toisinaan\nkostonhimoiselta, mutta hänellä on luonnollinen sydän ja minulle on hän\npalattuansa osoittanut suurta ystävyyttä. Ehk'ei hän sentään tuntisi\nkävelyämme Bethaniassa tahi ainakaan sen tarkoitusta. Ennen sain minä\nsoitolla hänen kiivaan luontonsa rauhoittumaan; minä menen noutamaan\nharppuni ja koetan, vaikuttaako se vielä saman. Älä hätiköitse\nsanoissasi, Theophilo, ja minä lupaan olla puheesesi sekoittumatta.\"\n\nNaomi puhui enemmän luottoisuudella kuin suoraan, kun hän näki Klaudian\nolevan säikähdyksissä ja Theophilon päättäneen ottaa tärkeän askeleen.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSamassa tuli Javani takaisin iloisen näköisenä, mikä sopi huonosti\nyhteen sydämessään liikkuvien mustien tunteitten kanssa, käskien\nodottavia seuraamaan itseänsä.\n\n\"Äitini\", sanoi hän, \"odottaa meitä seeterisalissa, sinne on illallinen\nvalmistettu. Rabbi Joatferi on siellä hänen luonansa; isäni ei ole\nvielä tullut. Meillä tulee olemaan hauska ilta. Mutta sinä, Theophilo\net näytä ollenkaan iloiselta. Varmaankin ollet väsyksissä pitkästä\nkävelystäsi?\"\n\nTheophilo ei vastannut tähän ilkkuiseen kysymykseen. Sanaakaan\nsanomatta seurasivat he Javania saliin, jossa Salome istui kalliin\nhopeasta takomalla tehdyn lampun ääressä ja neuloi korko-ompelusta.\nJoatferi istui sohvalla katetun pöydän vieressä. Melkein samassa tuli\nSadok kuin nuoretkin sisälle ja sitte kun oli tehty tavallinen\ntervehdys istui koko perhe ruoalle. Javani kuitenkaan ei nauttinut\nmitään syyttäen pahoin vointia; mutta todellinen syy oli, että hän ei\ntahtonut saastuttaa itseänsä syömällä samassa pöydässä Theophilon\nkanssa, jonka hän arveli olevan uskonsa heittolaisen. Hiljaa ja ääneti\nodotti hän siksi kun ruoalta päästiin ja palvelijat menivät pois.\nSilloin kääntyi hän kohdastaan Theophiloon ja sanoi:\n\n\"Sinä lupasit kertoa meille hupaisen kertomuksen kävelystäsi tänä\niltana. Ennen kaikkia tahtoisin tietää mihinkä veit sisareni ja\nKlaudian. Aikomukseni oli lähteä seuraanne, mutta kun tulin kotio\nolitte jo menneet ennemmin kuin tunti sitte.\"\n\nJavanin käskeväinen ja halveksivainen ääni hämmästytti kaikkia, ja he\nrupesivat arvelemaan että jotakin erityistä piileksi sen alla. Klaudia\nja Naomi pelkäsivät, mitä piti seuraaman, mutta Theophilo pysyi\nlevollisna.\n\n\"Minä näen\", vastasi hän, \"sinulla olevan muita syitä kysymykseesi kuin\npaljaan uteliaisuuden saada tietää mihin menimme. Suorin tie on aina\nparain ja sen vuoksi tahdon sinulle suoraan sanoa, mitä jo olet\naavistanutkin, että minä kävin erään kipeän kristityn ystävän luona; ja\nsiihen lisään, ett'en käynyt hänen luonaan senvuoksi, että hän on\nvanha, kipeä ja kuolemaisillaan, vaan sentähden että hän on Herran\nJesuksen Kristuksen opetuslapsi.\"\n\n\"Kuule häntä kunnia-arvoinen Sadok\", huudahti Joatferi ja hypähti ylös\nsijaltansa. \"Kerittiläisyyden turmiollinen henki on taas löytänyt tien\nperheesesi.\"\n\n\"Hiljaa, Joatferi\", vastasi Sadok, joka pelkäsi Joatferin kiivaudessaan\nilmoittavan Javanille Naomin kääntymisen; \"anna Theophilon\ntäydellisesti selittää asiansa ennenkuin häntä tuomitsemme.\"\n\n\"Niin, minä tahdonkin selittää kaikki\", jatkoi Theophilo tyynellä\näänellä. \"Minä en häpeä enkä pelkää ilmoittaa, että minulla on sama\nusko kuin kuolevalla ystävälläni ja samoin kuin hänkin rukoilen Jesusta\nNatsaretista.\"\n\n\"Minä tiesin sen\", sanoi Javani ja silmänsä säihkyivät raivoisasta\nkinkusta, \"ja se on hyvä, ett'et koettanut minua pettää. Sanopas myös\nminulle suoraan: oletko uskaltanut viedä sisareni natsaretilaisen\nhuoneesen ja antanut hänen kuunnella kuolevan hourion hulluja loruja?\nMinä tunnen kysymyksessä olevan vaimon hullun uskon ja vieläkin\nhullumman väittämisen, estäköön Jumala kehenkään minun lähimpään\nsukulaiseeni tarttumasta sellaista hulluutta.\"\n\n\"Sinä, Javani, et tunne mitään siitä kristillisestä opista; jos sen\ntekisit, niin et kutsuisi sitä hulluudeksi. Sinä tiedät Klaudian olevan\nmorsiameni -- voitko siis ihmetellä, jos kaikin tavoin koen hänelle\nselittää sen kristinopin totuutta, jota itsekin uskon? Naomi seurasi\nminua, mutta rehellisesti voin vakuuttaa, etten millään tavoin ole\nkokenut vaikuttaa hänen uskonnollisiin tunteisinsa.\"\n\nHän katsoi Naomiin muistuttaaksensa hänen lupaustansa olla puheesen\nsekaantumatta. Myös Salome katsoi häneen ja aavistaen Naomin vilkkaan\nja rehellisen luontonsa tähden kiihkoittuvan tekemään avonaisen\nuskontunnustuksen nousi hän äkisti ylös ja käski molempien naisten\nseuraamaan häntä, muistuttaen Sadokille, että kenties on parain jos\nainoastaan hän, rabbini ja Javani jäävät keskustelemaan Theophilon\nuskon hairahduksesta.\n\nNaomi suostui vastenmielisesti äitinsä toivoon, sillä hän tunsi itsensä\nulkokullatuksi ja pelokkaaksi, kun antoi serkkunsa yksin kantaa syyn\nBethaniassa käynnistä. Mutta kun hän näki Salomen pelkäävän jo\najatellessaan että Javani saisi tietää Naomin uskostaan luopumisen,\nlupasi hän, tultuansa seuraavaan huoneesen, olla vaiti mitään\nvirkkamatta niin kauan kun se soveltui kristityn velvollisuudelle.\nMyöskin Klaudia lähti vastoin tahtoansa huoneesta, sillä hän pelkäsi\nJavanin rajun luonnon puhkeavan Theophiloa vastaan.\n\nSalomen kamariin kuulivat he aivan hyvin Javanin ja rabbinin kiivaat\näänet ja Theopbilon tyynekkäät vastaukset. Ennenkuin keskustelu oli\nloppunut tuli Juditha hakemaan poikaansa, ja kun hän sai tietää mitä\noli tapahtunut, pelkäsi hän rakastettunsa turvallisuutta, sillä\nparemmin kuin kukaan perheessä tunsi hän Javanin leppymättömän vihan\nkristityitä vastaan. Keskusteltuansa Salomen kanssa päätti hän\nkiiruhtaa lähtöä ja jättää Jerusalemi ennenkuin Javani ehtisi saada\nkaikenmoiset tuumansa toimeen, jotka tarkoittavat serkkunsa vapautta ja\nhenkeä. Juditha oli juuri aikeessa lähteä Amatfiahlle kertomaan, mitä\noli tapahtunut, kun Theophilo astui huoneesen.\n\n\"Minä tulen rakas täti\", sanoi hän liikutuksella Salomelle, \"ottamaan\njäähyväisiä teiltä ja Naomilta. Sadok on kovasti kieltänyt, etten enään\ntämän illan perästä saa olla teidän seurassanne. Mutta jos emme enää\ntapaa toisiamme täällä maailmassa, niin toivon varmasti sen kerran\ntapahtuvan Karitsan istuimen edessä. Sinun sydämesi on jo avattu\ntotuudelle ja rakas Naomimme on tuleva välikappaleeksi viemään sinun\ntykkönään totuuden tielle.\"\n\n\"Älä puhu siitä\", sanoi Salome; \"minä en saa kuunnella sanojasi tässä\naineessa. Tiedän olevan paraimman, että eroamme. Javani on suuttunut;\nsinua ei hän ole milloinkaan suvainnut, ja nyt pelkään hänen\nsuvaitsemattomuutensa muuttuvan vihaksi.\"\n\n\"Minä en häntä pelkää\", sanoi Theophilo, \"vaikka hän on uhannutkin. Emme\nkuitenkaan voi lähteä kaupungista, ennen kuin olemme saaneet Rufon\nluvan Klaudialle, että hän saa seurata meitä. Yksinomaisesti oman\nturvallisuuteni tähden en lähde täältä ilman hänettä.\"\n\n\"Minun tähteni älä jää tänne ja älä jätä itseäsi vaaraan\", sanoi\nKlaudia hilpeästi. \"Jos emme siksi saa isäni vastausta Amatfiahn\nkirjeelle, kun olette valmiit matkalle, niin seuraan äitiäsi, jos hän\ntahtoo ottaa minun suojelukseensa, Joppeen ja odotan siellä isäni\nmyönnytystä naimiseemme. Ah, jos Naomi myöskin tulisi kanssamme\nEphesoon niin kauaksi kun onnellisemmat päivät koittavat Jerusalemille\nja Javanin viha kristityitä kohtaan laimeentuu!\"\n\nKlaudia heittäytyi nuoren ystävättärensä syliin ja syleili häntä\nhellästi. Naomi näytti liikutetulta; hän tunsi syvällisesti, mitä hän\noli kohta kadottava ja kuinka yksinäiseksi hän oli jääpä, mutta ajatus\nvanhemmistansa teki hänen tälläkin kertaa kuuroksi kaikille\nrukouksille, ja hän vastasi lempeästi mutta päättäväisesti, että\npäätöksensä jäädä Jerusalemiin oli horjahtumatoin.\n\nJavani astui äkkiä huoneesen. Se keskeytti puheen.\n\n\"Sinun hyvästijättösi on ollut pitkällinen\", sanoi hän levottomasti\nTheophilolle; \"nyt on aika että äitini ja sisareni pelastetaan\nuskonheittolaisen läheisyydestä. Itketkö sinä, Naomi, sen vuoksi että\nsinun täytyy eritä Klaudiasta? Pakanallisen epäjumalan palvelijan\npäästäminen meidän perheesemme on tuonut mukanaan kirouksen; sitä\naavistinkin. Myös isäni veri on saastutettu vielä sillä, mikä on\npahempi kuin romalainen epäjumalan palveleminen; natsaretilaista\npetturia on rukoiltu isäni katon alla. Mutta minä tahdon puhdistaa\nmyrkyn ja pitää huolen siitä ettei se pääse leviämään. Jos sinä,\nJuditha, tiesit poikasi uskostansa luopumisen, olisi sinun pitänyt se\nilmoittaman meille -- olisipa pitänyt ilmoittamasi se neuvostolle. Mitä\novat maalliset siteet Jehovan kunnian rinnalla? Omalla kädelläni olisin\npyyhkäissyt epäjumaluuden merkin perheestäni, ja ehkäpä\", sanoi hän\nsynkkämielisesti, \"tuleekin se vielä jonakuna päivänä minun\ntehtäväkseni. Jos sinä Juditha ja Amatfiah olette suosineet poikanne\njumalattomuutta, niin varotan teitä; Sadok'in veljenkään ei pidä\npääsemän oikeuden kädestä. Vastaustasi ei tarvita. Minä epäilen sinua.\nSaamme nähdä onko epäilykseni perustettu. Jätä me nyt ja ota\nottotyttäresi mukaasi. Hän ei koskaan ole ollut sopiva seurustelija\njuutalaiselle naiselle. Varmaankin hänestä tulee sopivampi puoliso\nuskonsa hylkyrille, natsaretilaiselle.\"\n\nKristillinen kärsivällisyys ja huolenpito Salomesta ja Naomista\npidättivät Theophilon antamasta sellaista vastausta kuin hänen\nraakuutensa olisi ansainnut; sanaakaan sanomatta lähti hän äitinsä ja\nKlaudian kanssa. Näiden mentyä pyysivät Salome ja Naomi Javania olemaan\nryhtymättä mihinkään toimiin läheisiä sukulaisiansa vastaan, mutta\nvaikuttivat sangen vähän yltiöpäiseen juutalaiseen, joka ei käyttänyt\nsiivompia sanoja vanhempiansa kuin Theophiloakaan kohtaan.\n\nSeuraavana päivänä oli Javani kaupungilla melkein iltaan asti. Kun hän\ntuli kotiin, kertoi hän isällensä, että rikas sukulaisensa, Bethetsobin\nMaria, oli tullut kaupunkiin suuren palvelijajoukon kanssa ja että hän\n(Javani) oli hänelle luvannut asunnon isänsä huoneessa siksi kun\nkerkiäisi hankkimaan sopivan asunnon. Sadok kernaasti suostui siihen ja\nkiiruhti noutamaan häntä. Molemmat, sekä Sadok että Salome,\nkunnioittivat Mariaa, vaikka hänen loistoisa ja turhamainen\nelantotapansa oli täydellinen vastakohta sille yksinkertaisuudelle,\njoka vallitsi avarassa ja mukavassa asunnossa. Maria oli varsin nuorena\nkadottanut kuoleman kautta äitinsä ja jäi sitte hellän isänsä hoitoon,\njoka liiallisella lellittelemisellä pilasi hänen. Hän tuli nuorena\nnaimiseen nuoren ja jalon miehen kanssa. Tämän johdolla olisi hän\nkenties muuttunut, mutta kuolema kutsui pois miehen vuotta ennen\nJavanin käyntiä Peraeassa. Maria jäi leskeksi. Hän oli nuori, kaunis ja\nomisti suuren omaisuuden.\n\nMarian ja hänen pienen kaksivuotiaan poikansa Davidin ottivat\nsukulaiset sydämellisesti vastaan. Pikku David mielistyi heti Naomiin.\nHänen kanssaan askaroitsi Naomikin mielellänsä. Siinä löysi hän\nsurullensa lohdutusta. Judithan ja Klaudian tapasi hän ani harvoin,\nsilloinkin aina äitinsä tahi Javanin läsnä ollessa. He siis eivät\nsaaneet puhua mitään sydämensä lähimpiä tunteita.\n\nTähän aikaan sai Klaudia kirjeen isältänsä, Rufolta. Sen toi romalaisen\nkenraalin lähettiläs, joka vieläkin koetti saada juutalaisia rauhaan\nmyöntymään. Mutta uppiniskaisella halveksimisella käskivät he\nlähettilään pois. Tällä sanomalla palasi lähettiläs romalaiseen\nleiriin. Hän myös toi Klaudialta Rufolle kirjeen. Siinä Klaudia\nsydämellisesti kiitti isäänsä siitä, että tämä oli hyväksynyt Amatfiahn\ntoimet. Rufo iloitsi tyttärensä onnesta. Hän iloitsi myöskin siitä,\nettä tyttärensä lähti Jerusalemista. Hän tiesi Vespasianon päättäneen\npiirittää kaupungin, jos asujamet pitkittäisivät uppiniskaista\nvastustamistansa. Hän oli myöskin varma, että kaupunki valloitetaan\njoko ennemmin tahi myöhemmin. Hän tunsi ja kunnioitti Sadok'in veljeä.\nMitään uskonnollisia epäilyjä esitetyn naimisen suhteen ei hänellä\nollut, vaikka tosin mieluummin olisi suonut tyttärellensä mieheksi\nromalaisen kuin juutalaisen; mutta kun tyttärensä oli valinnut\nkunniallisen ja hyvän miehen, ei hän tahtonut naimista estää\nkansallisuuden takia. Marcello katsoi asiaa korkeammalta kannalta. Jos\nhän olisi tiennyt Theophilon olevan kristityn, olisi hän sydämestänsä\niloinnut. Nyt iloitsi hän vaan siitä, että sisarensa edes sai miehen,\njoka rukoili yht'ainoaa Jumalaa. Hän katsoi sisarensa sen kautta\ntulevan varjelluksi epäjumaluuteen lankeamasta. Ilolla hän siis suostui\nisänsä esitykseen, että koettaisivat saada ylipäälliköltä luvan lähteä\nJoppeen viettämään Klaudian häitä. Tämän kaikki kertoi Rufo\nkirjeessään. Hän esitti myöskin, että Sadok ja Naomi tulisivat\nsukulaisiensa seurassa Joppeen. Hän lupasi lähettää heille\nturvavartijan Lyddaan. Hän tiesi, että Klaudia iloitsisi, jos sai tähän\ntilaisuuteen ystävänsä luokseen. Hän myös itsekin halusi tavata vanhaa\nystäväänsä, saadaksensa häntä kiittää kaikesta siitä hyvyydestä, mitä\ntämä oli osoittanut hänen tyttärellensä.\n\nKlaudia meni juosten isänsä kirjeen kanssa Sadok'in tykö, eikä\nrauhoittunut ennen kuin sai hänen suostumaan ehdotettuun matkaan. Sitte\nkiiruhti hän Salomelle ja Naomille ilmoittamaan tämän iloisen sanoman,\njoka synnytti monta sekalaista tunnetta näissä molemmissa. Hän (Naomi)\nsaisi nyt monen vuoden kuluttua nähdä nuoruutensa ystävän, ja\nminkälaisena hän hänen nyt tapaa? Hän tiesi, ettei vielä ollut\ntykkänään unohdettu, mutta tärkeämpi oli tietää ystävänsä sielun tila.\nHän tunsi olevansa voimaton antamaan sydäntänsä ja kättänsä muulle kuin\nJesuksen tunnustajalle ja opetuslapselle. Mutta kuinka niin lyhyellä\najalla, ainoastaan muutamana päivänä, saisi tilaisuuden esittää\nMarcellolle pyhän totuuden, että hän sen käsittäisi? Mutta tämänkin\nsurun jätti hän luottamuksella Herran käteen ja iloitsi nyt Klaudian\nkanssa yhdessä heidän yhteisestä matkastansa.\n\nBethetsobin Maria oli jo muuttanut omaan komeaan taloonsa. Se oli\nlähellä Sadok'in kartanoa. Siellä eli hän ilossa ja seurassa, luontonsa\ntaipumuksen mukaan. Hänen asuntonsa tuli kokouspaikaksi kaikille\najattelemattomille tyhjäntoimittajille, jotka eivät välittäneet\nkaupunkia uhkaavasta kurjuudesta ja vaaroista. Mutta nähtiin siellä\neteviäkin miehiä. Näiden vuoksi kävi siellä Javanikin päivittäin,\nvaikka hän muutoin halveksi Marian kevytmielistä elämää. Hän koetti\nkaikissa tiloissa voittaa Simonille puoluelaisia. Sentähden hän\ntuppausi joka seuraan, missä vaan luuli jotakin toimittavansa tämän\nasian eduksi. Vihaansa Theophiloa vastaan ei hän ollut unhottanut.\nHän mietti vaan kostoa. Kaupungissa asui vielä muutamia\nnatsaretilahkokunnan jäseniä. Niistäkin oli hän tiedon urkkinut, ja\nuseoita heistä oli hänen ilmoituksestaan vangittu. Neuvosto, johon\nkuului pappeja ja vanhimpia, oli kutsuttu tuomitsemaan näitä, ja Javani\noli jäsen tässä neuvostossa. Hän äänesti kuolemaa, mutta pyysi tuomion\ntäyttämistä lykkäämään tuonnemmaksi, että hän ehtisi lisätä vankien\nlukua, ainakin -- yhdellä. Sen perästä kertoi hän Theophilon uskostaan\nluopumisen kuin myös epäilyksensä tämän vanhemmista. Tähän asti oli hän\nantanut serkkunsa olla rauhassa saadaksensa tarkempia tietoja setänsä\nja Judithan rikoksellisuudesta. Hän kun pelkäsi pojan kohtalon\naukasevan vanhempain silmät ja varottavan heitä vaarasta. Tuomioistuin,\njoka muodosti itsensä sellaiseksi, hyväksyi hänen esityksensä ja\nsuuresti ylisti hänen harrastustansa Jehovan kunniaksi. Tämä kiitos\nkiihoitti vielä enempi Javania hankkimaan todistuksia Amatfiahta ja\nJudithaa vastaan. Vainujia otettiin ja lähetettiin joka haaralle.\nMyöskin kuolemaisillaan olevan Marian luona Bethaniassa kävi sellainen.\nJavani saatuansa tiedon Marian tilasta päätti itse ensi tilassa mennä\nsinne, saadaksensa tietää mitä tämä tietäisi asiasta, jossa hänellä nyt\noli niin paljon tekemistä.\n\nMitä lähemmäksi matkapäiväksi määrätty päivä läheni, sitä\ntuskallisemmaksi kävi Klaudia; hän halusi päästä pois kaupungista. Hän\nrupesi pelkäämään Javania aina enempi ja enempi, ja vaikka tämä aina\nkoetti olla ystävällinen kanssapuheessa, niin Klaudian varova silmä\npian huomasi hänen viekkautensa ja teeskentelemisensä. Hänellä oli\nlevotoin aavistus jostakin onnettomuudesta. Tätä aavistusta ei saanut\nTheophilokaan hänestä poistumaan, ei silläkään vaikka vakuutti, ett'ei\nJavania ole laisinkaan pelkääminen. Naomi nähdessään ystävänsä pelon\nrupesi myöskin pelkäämään, hän kun havaitsi veljellänsä olevan jotakin\ntärkeää mielessä. Javani kyselikin Naomilta yhtä ja toista, toisinaan\nAmatfiahsta ja Judithasta ja toisinaan taas Theophilosta; mutta Naomi,\njoka tiesi kysymysten tarkoituksen, koetti väistää kaikkia pauloja ja\nluulikin jo saaneensa hänen pois oikealta tolalta. Javani ymmärsi\nkumminkin hankkia itsellensä tarpeellisia tietoja muilta haaroilta.\nSiinä hän onnistuikin. Hänen ei enää tarvinnut epäillä, olivatko\nsetänsä ja tätinsä sydämestä natsaretilaisia, vaan vielä pahempi, hän\nmyös tiesi, että sisarellensa oli opetettu sitä kammoksuttavaa oppia.\n\nKaikki epäilyksensä ilmoitti hän tuomioistuimen jäsenille. Nämä\nmääräsivät hänen menettelemään asiassa suurimmalla varovaisuudella\nja salaisuudella, kun oli kysymys niin arvoisien henkilöiden\nkiinniottamisesta. Sadok'in valta ja vaikutus teki sellaisen\nvarovaisuuden tarpeelliseksi, sillä verenhimoiset miehet kyllä\ntiesivät, ett'ei hän milloinkaan hyväksyisi julmuutta ja laittomuutta,\nvarsinkin kun se koski läheistä sukulaista. Vanha Maria oli myöskin\nmäärätty uhriksi, mutta hänen kiiniottamisensa jätettiin siksi kun\nAmatfiah perheinensä oli vangittu, koska nämä, kun usein kävivät\ntapaamassa vanhaa ystäväänsä, muutoin olisivat aavistaneet pahaa ja\nmenneet turvapaikkaan.\n\nMyöhään illalla meni Javani Bethaniaan tutkistelemaan Mariaa. Mitä hän\ntäällä näki ja kuuli, teki häneen syvän vaikutuksen, vaikka hän\nkammoksuikin hänen uskontoansa. Maria makasi vuoteellansa,\nkun hän astui huoneesen. Hanna istui vuoteen vieressä ja luki\npergamenttikäärystä Mattheuksen evangeliumia. Mielen-ilmaus Marian\nkasvoissa oli niin hiljainen ja lempeä, kun hän makasi tarkkaavaisesti\nkuunnellen pyhää sanaa, että Javani seisahtui kynnykselle ja katseli\nhäntä ihmetellen ja kunnioittaen. Hanna pysähtyi äkkiä lukemasta, kääri\npergamentin kokoon ja kätki sen vaatteensa poimuun. Vasta tullut oli\nvieras ja kokemus oli opettanut Hannan varovaksi.\n\nMariakaan ei tuntenut Javania, mutta hän tervehti ystävällisesti häntä\nja kysyi hänen asiaansa. Javani sanoi kuulleensa hänen olevan kipeän ja\nköyhän ja oli tullut hänelle apua tarjoamaan, varsinkin sen vuoksi kun\nhän luuli hänen kuuluvan siihen uskon lahkoon, joka oli kaikilta muilta\nvihattu ja halveksittu. Maria katsoi häneen epäilevästi, kun ei hän\nennen ollut tuntenut tätä vierasta Kristuksen tunnustajaksi, kiitti\nhäntä ja vakuutti, että hän ei kärsinyt mitään puutosta.\n\n\"Hyvä vanhus, älkää pelätkö tunnustaa, kun teitä käy tervehtimässä ja\napua tarjoomassa kristitty ystävä\", sanoi viekas Javani. \"Minä tiedän\nsen jo, ja olen tänne tullut saadakseni voimaini mukaan olla teille\navuksi. Minä olen vieras Jerusalemissa, ja te ette minua tunne, mutta\nuskonne ja luottamuksenne ovat minulle tutut.\"\n\n\"Oletko sitte kristitty?\" kysyi Maria juhlallisella vakavuudella.\n\n\"Toivon saavani enemmän tietää kristinopista ennenkuin tunnustan itseni\nopetuslapseksi,\" vastasi Javani kiertäen. \"Harvat ovat niin täydelliset\nminulle sitä opettamaan kuin te ja etevämmät kristityt, jotka kävivät\nluonanne.\"\n\n\"Oletko sitte tuttava minun ystävieni kanssa? Keitä niistä erittäin\ntarkoitatte?\" kysyi Maria pidätetyllä levottomuudella.\n\n\"Minä puhun Amatfiahsta ja hänen oivallisesta vaimostansa ja pojastansa,\nsekä hänen veljensä tyttärestä, Sadokin armahisesta tyttärestä. Hän on\nmyöskin kääntynyt Jesuksen natsaretilaisen -- uskoon eikö niin?\"\n\n\"Herra Jesus Kristus antakoon teille anteeksi, jos te petätte minun ja\nvainootte niitä vahingoittaaksenne, jotka minulle ovat ystävyyttä\nosoittaneet. Minä en voi kieltää, mitä jo näette tietävän, että\nAmatfiahn perhe tuli minulle tutuksi asuessaan tällä paikkakunnalla, ja\nvaikka minä olen köyhä ja yksinäinen ovat he aina olleet minulle\nystäviä. Jos minä tuntisin ja tietäisin heidän uskonsa ja\nvakuutuksensa, niin en siitä kuitenkaan tee tiliä vieraalle. Hänen\nkysymyksiensä alla voisi piileksiä huonot, pahat ajatukset; mutta mitä\nitseeni tulee, tunnustan suoraan, että uskon Herraan Jesukseen\nKristukseen ja kiitän olevani hänen opetuslapsensa.\"\n\n\"Te olette varsin varova\", sanoi Javani. \"Minkätähden epäilette minua?\nLuottakaa minuun pelkäämättä ja huomatkaa, että te opetuksillanne\nhyödytätte minun sieluani. Tuo pergamenttikääry, jonka palvelijanne\npiiloitti minun huoneesen tullessani, on varmaankin jäljennös\nteidän pyhistä kirjoistanne. Minä olen kauan halunnut sellaista\ntilaisuutta, jossa tulisin enempi tuntemaan ihmeellisiä kertomuksia\nnatsaretilaisesta Jesuksesta.\"\n\nMaria oli niin kauan elänyt maailmasta erillään, että hän unhoitti\nepäluulon. Hänen ainoa toivonsa ja ajatuksensa oli, että Herran nimi\ntulisi ylennetyksi ja ylistetyksi. Hän luuli siihen saaneensa\ntilaisuuden nyt juuri, ja unhottaen kaiken vaaran kääntyi hän paikalla\nHannaan, joka vielä oli huoneessa tarkoin kuuntelemassa kavalan Javanin\npuhetta.\n\n\"Anna, tyttäreni, kirja minulle\", sanoi hän. \"Tunkeutokoon ne totuudet,\njoita tämä kirja sisältää, sydämeenne, nuori mies, ja haihduttakoon\nsieltä kaiken levottomuuden ja epäilyksen!\"\n\nJavani otti kirjan ja oli rupeamaisillaan lukemaan kun Hanna hiljaa\nlähti huoneesta. Javani katseli hetkisen hänen jälkeensä ikäänkuin\nepäillen ja päättämättömänä.\n\n\"Anna hänen mennä\", sanoi Maria; \"hän on jalo ja oikein ajatteleva,\nmutta älkäämme ihan sokeasti luottako näinä aikoina jokaiseen. Teille\nolisi ehkä vahingoksi, jos tulisi tiedoksi, että täällä Bethaniassa\nvanhan Marian luona olette tunnustaneet olevanne kristitty.\"\n\n\"Kiitoksia, hyvä ystävä, huolestanne; uskokaa, minä olen yhtä varova\nkuin tekin. Mutta näyttäkää minulle nyt, mistä pitäisi lukemani uskoni\nrakennukseksi ja vahvistukseksi.\"\n\nMaria näytti hänelle muutamia kohtia pyhässä kirjassa, ja Javani luki\nääneen lehti lehdeltä. Maria selitti hänelle samalla luetun sisällön.\nKaunis yksinkertaisuus, korkea puhtaus opissa ja ihmeellisyys\ntapauksissa, joista hän luki, kiinitti koko hänen huomionsa; mutta niin\nlujat olivat ulkokullauksen ja harhauksen siteet, jotka vangitsivat\nhänen sielunsa, ett'ei pyhän sanan innottavimmatkaan kohdat voineet\nniitä katkaista. Kun hän istui kuolevan Marian vuoteen vieressä ja\nkuulteli hänen kertovan kaikki mitä Herra oli hänen edestänsä tehnyt ja\nnäki hänen uskonsa, toivonsa ja rakkautensa, mietti hän tapaa, miten\njättäisi Marian Farisealaisten ja pappien käsiin. Hän oli perkeleen\npalvelija, kun luuli palvelevansa Jumalaa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKun Hanna lähti huoneesta ei hän ajatellut niin paljon itseänsä kuin\nrakasta emäntäänsä. Hän aavisti, että tuntemattomalla vieraalla oli\npaha tarkoitus mielessä, tarkoitus vahingoittaa vanhaa Mariaa ja hänen\nystäviänsä. Vaikka ilta oli kiiruhti hän kuitenkin kaupunkiin. Sen\nsuuret portit olivat jo suljetut. Hän tiesi erään takaportin vievän\nsuoraan Sadokin puutarhaan. Senkautta oli hän ennenkin kulkenut\nkäydessään Marian asialla Amatfiahn ja Judithan luona. Sille portille\nmeni hän nytkin, kolkutti ja Sadokin palvelija tuli ja laski sisälle\nsekä saattoi hänen sitte Amatfiahn tykö.\n\nTässä perheessä oltiin iltarukouksella, kun Hanna tuli. Hänen tulonsa\nei häirinnyt tätä hartauden hetkeä. Hän lankesi myös polvillensa ja\nyhtyi rukouksessa heidän kanssansa. Amatfiah lopetti rukouksen\npyytämällä Jumalan armoa ja siunausta itsellensä ja kaikille\nkristityille veljille. Hän pyysi Herran kääntämään heidän vihollistensa\nja vainoojainsa sydämet, antamaan niille anteeksi, jotka koettivat\nvahingoittaa Herran palvelijoita ja saattamaan he autuuden tielle.\n\nKun tämä pieni seurakunta nousi rukouksesta, huudahti Hanna:\n\n\"Tulkoon rukouksemme kuulluksi ja puhukoon rakkaan emäntäni ja teidän,\njalojen hyväntekijöitteni, puolesta! Minä tulen Bethaniasta kertomaan\nteille, että meidän siunatun Herramme ja Mestarimme vihollisilla\nvarmaankin on jotain pahaa mielessä hänen palvelijoitansa vastaan.\nViimeisinä päivinä on useoita vieraita henkilöitä käynyt yksinäisessä\nasunnossamme. Jotkut niistä ovat ruvenneet puhumaan Marian kanssa, ja\nvaikk'ei hän heille ole suoraan tunnustanut olevansa kristitty, niin\novat he varmaan sen hänen puheestansa ymmärtäneet. Jotkut olen taas\nkäskenyt pois, ennenkuin ovat tavanneet Marian. Olen kuullut\nkerrottavan, että muutamat veljemme, jotka ovat jääneet kaupunkiin,\novat etsityt ja vankiuteen heitetyt. Nyt tänä iltana, kun istuin ja\nluin Raamattua Marialle, tuli meille eräs tuntematoin mies, ankaran ja\nvakavan näköinen. Hän koetti luulotella häntä olevansa kristitty ja\nhaluavansa opetusta totuudessa. Minä pelkään Marian luottaneen hänen\nsanoihinsa, koska hän hänelle tunnusti uskovansa Jesukseen ja antoi\nmyös Raamatun hänen käteensä. Monella tavalla koki hän urkkia häneltä,\nmitä hän tiesi Amatfiahsta ja hänen perheestänsä, mutta se ei hänelle\nonnistunut. Minä kiiruhdin tänne varoittamaan teitä, ja nyt siis\ntiedätte, minkätähden olen tullut\".\n\n\"Oliko vieras nuori?\" kysyi Klaudia pikaisesti. \"Oliko hän pitkä ja\nvaalea, painuneilla silmillä ja mustilla, yhteen vedetyillä\nsilmäluomilla?\"\n\n\"Oli; te olette kuvanneet hänen semmoiseksi kun hän on\", vastasi Hanna.\n\"Merkillistä oli, että kun hän hymyili, muistutti hänen kasvoinsa\nluonteet rakkaasta Naomista, ja se melkein aina poisti minusta kaiken\nepäilyksen. Mutta sisällinen aavistus sanoi minulle, että hän oli\npetturi sydämestänsä.\"\n\n\"Javani hän oli varmaankin\", huudahti Klaudia. \"Minä tiedän hänen\ntahtovan onnettomuutta päällemme. Ah, jos olisimme kaukana, ettei hän\nmeille mitään voisi!\"\n\n\"Älä anna pelkosi soaista muutoin niin selkeää ymmärrystäsi, rakas\nKlaudia\", sanoi Theophilo. \"Minä en usko Javanin tahtovan vahingoittaa\nlähimpiä sukulaisiansa. Kyllä olen kuullut, että useampia uskoveljiämme\non vangittu, mutta Javania ei koskaan ole vangitsijaksi mainittu. Hän\non myös viime aikoina ollut minua kohtaan niin ystävällinen, että\nluulen hänen kokonaan unhottaneen riitamme.\"\n\n\"Sinä tuomitset kaikki oman jalon mielesi mukaan\", vastasi Klaudia.\n\"Minä tunnen Javanin paremmin kuin sinä, enkä saata silmänräpäystäkään\nluottaa hänen teeskenneltyyn ystävyyteensä. Parainta on, että itse otat\ntiedon asiasta. Saata Hanna kotiinsa, niin kenties saat tilaisuuden\nenemmän nähdä ja kuulla tästä salaisesta vieraasta, joka minusta\nvarmaan on Javani.\"\n\nKlaudian esitys hyväksyttiin, ja Theophilo, joka kuitenkin morsiamensa\nhartaasta pyynnöstä huolellisesti pukeutui valepukuun, lähti saattamaan\nHannaa takaisin Bethaniaan. Perheen muut jäsenet odottivat levottomina\nja huolestuneina hänen palaamistansa. Mitä hän palattuansa kertoi, ei\nollut rauhoittavaa laatua. Hän oli tiellä mennessään tavannut mustaan\navaraan mantteliin puetun vieraan henkilön. Tämä oli hänestä ihan\nserkkunsa näköinen. Marian kertomus vielä vahvisti tätä hänen\nluuloansa. Maria oli kehoittanut heidän kiiruhtamaan matkalle eikä enää\nkäymään hänen luonansa. Hän oli nyt niin heikko, ettei hänen enää ollut\nmonta päivää jäljellä. Theophilo lupasi ainakin seuraavana päivänä olla\nhänen luonansa käymättä, kun sai häneltä lupauksen, että lähettäisi\nHannan heidän luoksensa ilmoittamaan, jos jotakin merkillistä\ntapahtuisi.\n\nPäivä tämän perästä piti Bethetsobin Maria loistavat kestit uudessa\nasunnossaan. Sinne olivat Sadok'in ja Amatfiahn perheet kutsutut. Tämä\noli kova koetus Naomille, sillä hän ei olisi tahtonut mennä juhlaan,\njossa oli niin paljon maallista ja syntistä iloa. Mutta Sadok toivoi\nsitä ja raskaalla sydämellä totteli hän isänsä tahtoa. Amatfiah ja\nJuditha pyysivät anteeksi, etteivät voineet tulla, mutta Klaudia, joka\nkernaasti käytti tilaisuutta saada vielä kerran puhua ystävänsä kanssa,\nsuostui pian Sadok'in kehoitukseen.\n\nJavani myös oli pidoissa, ja koskaan hän ei ollut niin iloiselta ja\nhilpeältä näyttänyt kuin nyt. Hän oli aina Naomin ja Klaudian\nläheisyydessä, mutta illallisen perästä kutsui joku hänen ulos\nyksityistä puhetta varten. Nyt saivat naiset tilaisuuden hiipiä\nyksinäisyyteen. He menivät puutarhaan, saadaksensa keskenänsä kenenkään\nhäiritsemättä jutella. Klaudia kertoi kaikki, mitä edellisenä iltana\noli tapahtunut ja sanoi vakuutuksensa olevan, että Javanilla oli\nsalajuonia koko perhettä, mutta erittäinkin Theophiloa vastaan. Hän\npyysi Naomin kehoittamaan isäänsä kolmen päivän kuluessa jättämään\nkaupungin, kun hän toivoi Amatfiahn olevan valmiin matkalle. Naomi\nsuostui siihen mielellänsä, varsinkin sen vuoksi, kun hänkin epäili\nJavanin tarkoituksia. Hän lupasi, jos mahdollista, pitää Javanilta\nsalassa lähtöpäivän. Vanhan Marian tila suretti häntä, ja se teki\nhänelle pahaa, kun ei enää saisi tavata rakasta ystäväänsä ja kuunnella\nhänen opetustansa.\n\n\"Ainakin vielä kerran pitää minun saada tavata hänen\", sanoi hän\npäättävästi. \"Maria ei saata enää elää monta päivää, ainakaan Hannan\npuheen mukaan. Mahdotonta taas on ajatellakaan, että hän saattaisi\nlähteä teidän kanssanne.\"\n\n\"Amatfiah, Juditha ja Theophilo ovat menneet hänen luoksensa nyt tänä\niltana, kun tiesivät Javanin olevan täällä\", vastasi Klaudia. \"He\ntahtoivat nähdä, olisiko mahdollista muuttaa hänen Amatfiahn taloon,\njossa hänellä olisi kaikin puolin hyvä ja mukava.\"\n\n\"Ehkä hän voidaan muuttaa, ehk'ei, yhtä hyvä -- minä aion käydä hänen\nluonansa ylihuomenna, kun !--Javanilla on kokous vanhimpien ja pappien\nkanssa. Jos hän saisikin tietää käymiseni siellä, niin en minä häntä\npelkää. Kauempaa aikaa en enää saata salata häneltä uskoani ja\nvakuutustani; enkä sitä tahdokaan, sillä sellainen petoksen tapainen\nkäytös minua kiusaa. Herramme tähden olen valmis uhraamaan vaikka\nelämäni. Ah, elämällä on hyvin vähän minulle tarjoomista, ja uhri ei\nolisi suuri!\"\n\n\"Älä puhu niin suruisesti, rakkahin Naomi. Sinulla kyllä on ollut monta\nkoetusta ja surua viime aikoina, mutta minun sisällinen uskoni on, että\nHerra on lähettävä sinulle lohdutusta ja auttaa sinua ristisi\nkantamisessa!\"\n\n\"Niin, Klaudia, kyllä tiedän hänen niin tahtovankin. Väärin on minulta\nolla näin alakuloinen, mutta sille en mitään voi. En pelkää niitä\nkoetuksia, joita Herra päälleni panee, mutta pelkään sitä hengellistä\ntyhjyyttä ja kolkkoutta, johonka joudun, kun uskon sisareni minun\njättävät. Mutta tiedänhän Herran olevan lähellä, ja Hän on aina\njäljellä! Älä kuitenkaan ihmettele, vaikka olen niin heikko ja pelkuri;\nsinä tiedät ett'en edes vanhemmiltani voi saada sitä lohdutusta ja\nkehoitusta, jota niin tarvitsisin. Milloin on se päivä tuleva, jolloin\nsaan kuulla vanhempaini kiittävän ja ylistävän sitä nimeä, joka\nyksistään autuaaksi tekee? Ah, Herra, minun Vapahtajani\", huudahti hän\ntulisesti ja puristi kätensä yhteen, \"kuule sydämeni rukous! Anna minun\nnähdä vanhempani sinun ristisi juuressa, anna minun kuulla heidän\nrukoilevan sinun nimeäsi, että he tulisivat pelastetuiksi ja saisivat\niäisen elämän!\"\n\n\"Herra kuulkoon rukouksesi, -- minä kyllä luulen Hänen sen tekevänkin!\nMinä olen varma siitä, että vielä sinulle onnellisemmatkin päivät\nkoittavat. Me saamme toisemme pian nähdä, silloin minun isäni ja\nveljeni pitävät huolta sinusta ja omaisistasi. Marcello on sydämestänsä\nkiintynyt sinuun -- Naomi. Rakas Naomi, tahtoisitko tulla sisarekseni,\njos Sadok siihen myöntyisi? Tahtoisitko ottaa Marcellon mieheksesi kun\nhän ei enää ole epäjumalan palvelija?\"\n\nNaomin kasvot punastuivat hetkeksi. Hän oli vähän aikaa ääneti ja\nvastasi sitte niin tyynesti kun hänelle oli mahdollista:\n\n\"Sinulta, Klaudia, en tahdo salata, että jos itse saisin määrätä osani,\nniin tahtoisin mieluimmin olla Marcellon vaimona kuin osallisena\nkeisarin kruunun kantamisessa. Minä olen aina hänestä pitänyt, aina\nlapsuudestani asti, ja nyt, kun hän uskoo yhtä ainoaa Jumalaa, on hän\nminulle vielä rakkaampi. Mutta kaikki ajatus hänen kanssansa\nyhdistymisestä on paljas uni, joka ei koskaan tule täytetyksi. Minun\ntäytyy haihduttaa se mielestäni -- niin olen usein ennenkin tehnyt.\"\n\n\"Saamme nähdä, rakas Naomi; minä toivon ja ennustan parainta\", sanoi\nKlaudia iloisesti; \"Minusta rupee kaikki nyt näyttämään valoisemmalta,\nehkäpä sen vuoksi kun tunnen itseni niin onnelliseksi. Kolmen päivän\nkuluttua saamme jättää tämän kaupungin, ja Javani, toivon, ei tee\nmeille tällä ajalla mitään pahaa. Tule, palatkaamme toisten luokse,\nett'eivät huomaa poissa oloamme.\"\n\nKun nousivat marmori-istuimelta, jolla olivat istuneet, kuului\nhiljainen ratina pensaista heidän takanansa ja kun äkkiä katsoivat\ntaaksensa, näkivät he mustan varjon, joka kiiruisasti hiipi pois.\n\n\"Javani!\" huudahti Klaudia äärettömästi pelästyneenä.\n\n\"Jumala varjelkoon!\" sanoi Naomi syvästi huoaten. \"Javani lähti isosta\nsalista peloittavan ystävänsä, raatiherra Isakin kanssa, ja minä en\nluule, että hän olisi löytänyt meidän täältä. Mutta jos joku epäystävä,\nolkoonpa ken tahansa, on kuunnellut puheemme, niin olemme hukassa.\nKiiruhtakaamme isämme luo, täällä emme enää ole turvassa.\"\n\nSamassa kuului hätä-huutoja isosta rakennuksesta ja valo pilkahteli\nedes ja takaisin. Harppujen ja sympalien iloinen ääni oli lakannut.\nJoukko naisia tuli juosten portailta ja hajosivat pitkin puutarhaa. Kun\nNaomi ja Klaudia kiiruhtivat sinne, kohtasivat he ensin emännän usean\npalvelian seurassa, jotka kantoivat kulta- ja hopea-astioita, kalliita\nmaljoja ja kankaita. Niitä he näyttivät olevan innokkaat hävityksestä\npelastamaan.\n\n\"Onko valkea valloillaan?\" kysyi Naomi pikaisesti.\n\n\"Ei\", vastasi Maria; \"pahempi on valloillaan kuin tuli. Huone on täynnä\nselooteja, jotka ryöstävät ja hävittävät mitä minulla on ja tappavat\njokaisen ken vaan vastustaa.\"\n\n\"Missä on isäni ja äitini?\" huudahti Naomi.\n\nHän juoksi rakennusta kohden, mutta pysähtyi äkkiä ja lisäsi:\n\n\"Ja missä on pieni David?\"\n\nMaria pudotti kantamansa kalliin takan.\n\n\"Ai, lapseni, lapseni!\" huudahti hän; \"olen hänen unhoittanut. Hän\njuoksi ja leikitsi eteisessä pikkuista ennen ryövärein tuloa. Etsi\nhäntä Naomi -- etsi häntä Jumalan tähden. Selootit ovat hänen kyllä\njättäneet rauhaan, sillä ne tulivat ainoastaan ryöväämään.\"\n\nNaomi katsoi kummastuneena hetkisen äitiin, joka kehoitti toisia\netsimään lasta samalla kun haki omaa turvallisuuttansa. Klaudian\nseurassa kiiruhti hän eteiseen. Se oli tyhjä. Ääntä ja aseitten\nkalsketta kuului muista huoneista. Kun olivat muutaman askeleen\nkäyneet, tuli Salome heitä vastaan taluttaen pientä poikaa.\n\n\"Siunattu olkoon Israelin Jumala, kun on pelastanut tyttäreni!\"\nhuudahti Salome, nähtyänsä Naomin. \"Olen sinua hakenut kaikista\nhuoneista ja kohtasin silloin Sadok'in, joka antoi minulle tämän pienen\nlapsi-raukan. Se itkee ja huutaa äitiänsä, mutta hän on kadonnut, enkä\ntiedä minne.\"\n\nNaomi otti pienen Davidin käsivarrellensa, käski äitinsä seuraamaan, ja\nmeni puutarhaan. Siellä löysivät he Marian piiloutuneena kaatuneen puun\ntakana. Kun hän näki poikansa, huudahti hän ilosta ja kiitollisuudesta\n-- ja hyväili pientä poikaansa.\n\n\"Miksi menit pois ja jätit Davidin ryövärein joukkoon?\" kysyi lapsi\nviattomasti. \"Ne olisivat tappaneet hänen, jos ei Sadok olisi tullut.\"\n\nMaria silmäsi kalleuksiansa ja kummasteli miten oli saattanut unhottaa\nainoan lapsensa pelastaessaan sellaista romua. Hän oli aina ollut\nhetkellisen päähän pälkähtämisen lapsi. Nyt tunsi hän, että poikansa\noli hänelle kalliimpi kuin elämänsä. Tulevassa silmänräpäyksessä\nsaattoivat hänen ajatuksensa jo pyöriä toisaalla.\n\n\"Minkä vien sinun rakas poikani?\" huudahti hän. \"Minä pakenen johonkin\nvuoren luolaan piiloittaakseni sinun. Jos ryövärit tulevat sinne olemme\nhukassa. Salome, pelasta minä, ja äläkä anna tappaa ainoaa lastani\nsilmäini edessä!\"\n\nMeteli alkoi kuulua selvemmin. Se todisti, että taistelijat lähenivät\npuutarhaa.\n\nPelästyneet naiset eivät tietäneet, minkä mennä. Mutta juuri silloin\nyksi palvelija muisti takaportin puutarhan muurissa. Sen kautta pääsi\nkapealle kujalle. Tämä portti avattiin ja pakolaiset olivat pelastetut.\nNaomi asettui ensimäiseksi ja vei heidän sille takaportille, joka johti\nSadok'in kartanolle; muutamia minuttia sen perästä olivat kaikki\nturvassa Sadok'in huoneessa.\n\nHeti kun Amatfiah ja Theophilo saivat tietää tapauksen, kiiruhtivat he\nvarustamaan itsensä aseilla ja sitte niin joutuin, kun oli mahdollista,\ntulivat muutamain palvelijain kanssa tappelupaikalle auttaaksensa\nystäviään mahdollisimman mukaan. Tällä ajalla oli Naomilla ja\nKlaudialla tilaisuus kenenkään häiritsemättä puhua Judithan kanssa,\njoka kertoi heille Marian Bethaniasta päättäneen muuttaa Amatfiahn\nkartanoon, mutta että hän ei tahdo tätä muuttamista ennen kuin illalla\npäivää ennen heidän matkalle lähtöänsä.\n\n\"Sinä, Naomi, tulet kanssamme, kun sinä iltana menemme Marian luokse\",\nsanoi Juditha. \"Amatfiah on jättänyt kartanonsa perään katsannon ystävä\nBenjamille, joka tosin ei ole kristitty, mutta luotettava ja meihin\nmieltynyt. Hän kohtaa meidän kantotuolin kanssa, jolla Marian\nkuljetamme. Vaikka Javanikin saisi tietää sinun käyneen ottamassa\njäähyvästit Marialta, ei hän sitä ihmettelisi eikä erittäin\nepäilisikään, kun hänkin tietää Marian olevan kuolemaisillaan.\"\n\nNaomi kiitti Judithaa hyväntahtoisesta toimellisuudesta ja kertoi juuri\nKlaudialle sanoneensa, että hän toivoi sinä päivänä saavansa käydä\nMarian luona. Hän kertoi myös puheensa muun sisällön Klaudian kanssa,\nkuitenkin ohi mennen kohdan mikä koski Marcelloa. Heidän puheensa\nkeskeytyi, kun Salome tuli ja kutsui Naomia, jonka isä oli palannut.\n\nSadok ja hänen ystävänsä olivat päässeet haavatta tappelusta, vaikka\nusea niiden ystävä oli kaatunut, ennen kuin saivat selootit pois\najetuksi. Kuormitettuna ryöstösaaliilla täytyi selootien vihdoin jättää\nkartano, joka oli niin revitty, että tarvitsi perinpohjaisen\nkorjauksen, ennenkuin siinä saattoi asua. Sadok tarjosi taas\nMarialle asunnon. Hänen tarjouksensa otettiin vastaan ilolla ja\nkiitollisuudella. Mutta vieraat palasivat niin vähittäin kotiinsa, että\nhiljaisuus ja rauha näytti taas kaupunkiin palanneen. Mutta mikä\nhiljaisuus ja turvallisuus saattoi olla tässä onnettomassa kaupungissa,\njossa tapaukset sellaiset kuin juuri kerrottu olivat päiväiset! Siellä\nriehui keskinäinen sota hirvittävimmällä tavalla. Kaupungin muurien\nsisällä oli monta taistelevaa puoluetta, uhkuen kuolettavinta vihaa\ntoisillensa. Murhat ja ryöväykset olivat jokapäiväiset tapaukset.\nUhrieläimen veri juoksi samalle alttarille, joka vielä oli saastainen\nihmisen verestä, mikä oli vuotanut hurjissa taisteluissa temppelin\nsisällä. Kukaan ei uskaltanut kulkea kadulla aseettomana, ja\nvarallisemmilla oli aina mukana luja vartio, kun kulkivat ulkona\niltasilla. Mutta kaiken tämän kurjuuden keskellä, jota keskinäinen sota\ntuotti, kuului rikasten asunnoista laulua, soittoa ja naurua todistaen\nsitä elämää ja ajattelematointa iloisuutta sekä hurjaa nautinnon himoa,\njoka valitsi onnettomassa kaupungissa. Oli kuin olisivat olleet\ntuttavat vaaran kanssa ja välittivät siitä vähän, kun olivat joka päivä\nsen suussa.\n\nJavani tuli vitkalleen kotiinsa puolen yön aikana. Hän mietiskeli\nkuinka voisi hyvin pian päästää Simonin kaupunkiin, jonka avulla hän\ntoivoi saavansa nykyään vallitsevan epäjärjestyksen loppumaan. Nämä\nhänen ajatuksensa häiritsi raatiherra Isak, joka tuli häntä vastaan\nerään palvelijan pukuun puetetun miehen seurassa.\n\n\"Javani\", sanoi raatiherra hiljaisesti, \"tällä miehellä on jotakin\nilmoitettavaa, joka läheisesti liikuttaa teitä. Kerittiläisyyden\nhappamuus on jo levinnyt enemmin ja syvemmin kuin luulittenkaan, ja\ntehokkaisiin toimiin on ryhtyminen, että kerrassaan juurinensa\nsaataisiin poistettua kaikki paha. Teidän oman sisarenne suusta on tämä\nuskollinen ja innokas mies kuullut tarpeeksi, ollaksensa luotettava\nvierasmies. Tämä on saanut hänen suustansa kuulla, että sekä hän että\nAmatfiah vaimonensa ja poikanensa kuin myös se romalainen nainen ovat\ninnokkaimmat natsaretilaiset.\"\n\n\"Haa! Onko todellakin niin?\" huudahti Javani. \"Sitä arvelinkin. Sillä\najalla, kun olin kaupungista pois, on Naomi ihan muuttunut. Tuo kirottu\nkerittiläisyys on siihen syyllinen. Mutta sano puhujan nimi. Kuka on\nkuullut sisareni tunnustuksen?\"\n\n\"Puhujan nimi on Rubeni. Hän on Bethetsobin Marian palvelija. Tänä\niltana kulki hän puiston kautta. Silloin istuivat siellä molemmat\nnaiset ja puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Uteliaisuudesta hiipi hän\nheidän luoksensa ja kenenkään älyämättä kuunteli heidän puhettansa.\nKerro, Rubeni, nyt Javanille kaikki, mitä jo olet kertonut minulle.\"\n\nPetollinen palvelija teki kuin käskettiin, ja Javani tarkoin kuunteli\nhänen kertomustansa. Tähän asti oli hän ainoastaan aavistellut ja\npelännyt Naomin luopuneen uskostansa. Mutta nyt oli hän siitä varma. Se\nloukkasi häntä, ja syvällisesti. Hänen vihansa nousi korkeimmalleen,\nkun Rubeni kertoi sen osan puheesta, joka todisti Naomin rakastavan\nMarcelloa ja toivovan sitä miehekseen. Töin tuskin voi hän hillitä\nkiivautensa, mutta hän päätti kuitenkin olla niin tyyni, ett'ei Rubeni\nhuomaisi hänen sisällistä liikutustansa. Sitte kun kertoja oli\nlopettanut puheensa, heitti hän rahakukkaronsa hänelle ja käski hänen\nhenkensä menettämisen uhalla pitämään suunsa kiinni siitä mitä oli\nkuullut.\n\nRubeni meni pois ja iloitsi palkinnosta. Javani meni kotio. Siellä\nkeskusteli hän Isakin kanssa, mitä olisi tehtävänä. Kaikkein ensin\npäätettiin vanhan, turvattoman Marian kohtalo. Sinä iltana, kun\nAmatfiah aikoi muuttaa kartanoonsa, päätettiin täyttää hirveä tuuma. He\npäättivät ylipapistolta pyytää vahvan vartion ja sillä piirittää Marian\nasunto, kun hänen ystävänsä olivat siellä koolla. He päättivät, että\nkun kerran nämä kaikki joutuvat heidän käsiinsä, ei mikään voi niitä\npelastaa. Javani luuli ettei isänsä tiedä oman veljensä luopuneen\nuskostansa. Sen vuoksi olikin hän varma, että ensimäinen kertomus\nsiitä, joutuneena isänsä korviin, katkaisisi kaikki siteet isänsä\nSadokin ja setänsä Amatfiahn väliltä.\n\nPitkän keskustelun perästä erosivat kummatkin ystävät, kun olivat\npäättäneet, että neuvosto on kutsuttava kokoon jo seuraavana iltana,\nvuorokautta ennemmin kun oli aikomus. Tänä iltana laskeusi Javani\ntyytyväisenä levolle, kun tiesi setänsä ja serkkunsa niin pian käsiinsä\njoutuvan. Varsinkin häntä huvitti viimeksi mainitun kukistaminen. Sen\nkautta hän kun sai tyydyttää koston himonsa sekä estää hänen naimasta\npakanallisen tytön, joka, Javanin mielestä, oli koko su'ulle\nalentavaista. Mitään keinoa, vaikkapa kuinka julmaakin, tarkoituksen\nsaavuttamiseksi ei Javani ainoastaan pitänyt anteeksi annettavana,\nmutta myös ansiollisena.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKokouksessa seuraavana iltana esitteli Javani suurella\nkaunopuheliaisuudella tarpeellisuudesta kutsua Simonin lukuisine\njoukkoineen kaupunkiin, jotka voisivat suojella asukkaat Giskalan\nJohanin tyranniudelta. Hänen esityksensä vaikutti moneen kuulijaan ja\nIsak erittäin puolusti sitä. Hän oli ainakin ollut taipuvainen\npäästämään Simonin kaupunkiin, mutta toivoi nyt erittäinkin häntä\nkostoksi selooteille niistä vahingoista, mitä nämä olivat tehneet\nkauniille Marialle.\n\nMarian kauneus ja kenties enempi hänen rikkautensa oli hurmonnut\nraatiherran, joka usein oleskeli hänen huoneessansa ja viimeisinä\naikoina oli tullut päätökseen tarjota hänelle kätensä. Ei siis ihmettä,\nettä Javani hänestä sai innokkaan puolustajan, eikä kauan viipynytkään,\nkun neuvosto yksimielisesti päätti kutsua Simonin pelastamaan kaupunkia\nselooteista. Sen perästä ilmoitti Javani että useampia jäseniä\nhänen tähän asti saastuttamattomasta perheestänsä oli ottanut\nnatsaretilaisten uskonnon, ja vimmaiset raatiherrat, jotka harrastivat\nMoseksen lain ja vanhimpain asetuksien pyhänä pitämistä, riemuitsivat\nnyt ilosta, kun saavat kiini ottaa ja ankarasti rangaista niin\narvokkaita uskonsa heittäjöitä. Javani kumminkaan ei tahtonut setänsä\nja sen perheen kuolemaan tuomitsemista, ja hankki virkaveljiltään\nlupauksen, että ennen ankarimpiin keinoihin ryhtymistä kaikin voimin\nkoetettaisiin heitä kääntää takaisin oikeaan uskoon. Myös yhdeksi\nehdoksi esitti hän, ettei sisartansa vangittaisi. Hän toivoi sisarensa\nkääntyvän takaisin isäinsä uskoon, nähtyänsä sukulaisiensa\nonnettomuuteen joutumisen. Mutta hän ei tuntenut sisarensa\nsielunvoimaa, tahi kristinuskon väkevyyttä vahvistamaan heikommankin\nsydämen pilkkaa, kärsimistä ja kuolemaa vastaan kuin sisarellansa oli.\n\nKokous loppui sen perästä. Isak saattoi Javanin kotiin. Kaikki Sadok'in\nhuoneessa näyttivät olevan iloisia ja tyytyväisiä, sillä Naomi ei ollut\nsanallakaan maininnut pelostansa, ja itse hän koetti olla iloinen,\nettei kukaan älyäisi hänen levottomuuttansa. Hän leikitsi pienen\nDavidin kanssa ja juoksenteli hänen kanssaan huoneesta huoneesen.\nNäytti kuin hän ei olisi ajatellut muuta maailmassa kuin tuon pienen\nlemmityisen iloa. Tämä vaikutti niin Isak'iinkin että hän salaisesti\nkehoitti Javania pitämään, jos vaan mahdollista on, vanhemmiltaan\nsalassa Naomin uskon asian siksi kun hän koettaisi häntä ereyksestänsä\npalauttaa.\n\nEnnen pois lähtöänsä puhui raatiherra Marialle toivonsa ja sai häneltä\nsopivaisen vastauksen. Maria halusi arvoa ja kunniaa. Sen vuoksi\nmyöntyi hän menemään Isak'ille puolisoksi. Hän toivoi siten\nkunniahimonsa tulevan tyydytetyksi. Hän lupasi sitte antaa kätensä\nIsak'ille, kun kaikki omaisuutensa Peraeassa oli laillisesti\ntunnustettu poikansa omaisuudeksi, jos hän kuolisi ennen poikaansa.\nTämä sopimus ilmoitettiin Sadok'ille ja hänen perheellensä. Heillä ei\nollut mitään asiaan sanomista, vaikk'ei heistä kukaan paitsi Javani\nollut kosiaan mieltynyt. Hän iloitsi tästä aiotusta avioliitosta, kun\nhän tiesi Isak'in vielä enempi sen kautta liittyvän hänen puolueesensa\nja rikkaudellaan antavan sille pontta.\n\nSeuraavan päivän aamupuolella puuhailtiin aivottua matkaa varten. Sadok\noli suostunut veljensä esitykseen, kiiruhtamiseen matkalle, vaikk'ei\nhänen mielestään ollut mitään pelkäämistä. Sadok'illa oli jalo luonne.\nHän ei tahtonut kuin poikansa kristittyin julmaa vainoamista, ja\nvarsinkaan läheisimpiä sukulaisiansa vastaan. Hänen tulinen vihansa,\njoka ilmaantui silloin kun hän huomasi tyttärensä hylänneen isäinsä\nuskon, oli jo kokolailla laimeentunut ja muuttunut lempeämmäksi surun\ntunteeksi pettyneestä toivosta ja rakkaudesta. Naomin lempeä ja\nrakastettava luonne, hänen hiljainen ja kärsiväinen suvaitsevaisuutensa\noli voittanut isän sydämen ja haihduttanut monta hänen valeluuloansa\nnatsaretilaisista. Naomin tähden tahtoi Sadok, niin paljon kuin hänen\nvoimassaan oli, suojella kaikkia Naomin ystäviä ja erittäinkin hänen\nsukulaisiansa. Hän oli iloinen, kun veljensä lähti Jerusalemista, sillä\nhän toivoi Naomin jäätyään yksinäisyyteen heittävän uskon, jonka\näskettäin oli omakseen omistanut.\n\nMuulit olivat satuloitut, hevospaarit kuntoon laitetut ja suuri joukko\npalvelijoita, sekä Sadok'in että Amatfiahn, olivat aseilla varustetut\nvarjelijoiksi matkalla. Sana myöskin oli Rufolle Joppeen laitettu\npyynnöllä, että hän lähettäisi lupaamansa määrän sotilaita Lyddaan.\nMatkatarpeet olivat matka-astioihin pannut ja kaikki muuton kuntoon\njärjestetyt. Jälellä vaan oli jäähyväisten ottaminen Marialta ja hänen\njättämisensä Benjamin huostaan.\n\nJuditha kertoi Sadok'ille aikomuksensa olevan vielä samana iltana käydä\nvanhan ystävän luona Bethaniassa ja pyysi häneltä lupaa Naomille saada\nmyöskin seurata sinne. Hän esitti, että se olisi viimeinen kerta kun\nhänen nuori sukulaisensa kävisi tämän pyhän naisen luona, jonka siunaus\nei mitenkään voisi hänelle tuottaa onnettomuutta. Hän myöskin huomautti\nSadokia ajattelemaan, minkä surun hän saattaisi tyttärellensä, jos hän\nkieltäisi hänen -- kenties viimeisen kerran -- ottamasta jäähyväisiä\nystävältänsä Marialta. Sadok'ia milt'ei väristi ajatus, että hänen\nlastansa siunaisi uskonsa heittolainen; mutta hänen hellyytensä Naomia\nkohtaan oli niin suuri, että hän ei saattanut nähdä häntä suruisena ja\nalakuloisena, ja sen vuoksi suostui hän, vaikka vastenmielisesti,\npyyntöön, kuitenkin ehdolla, ettei Naomi, tultuansa Joppeen, enää\nkoskaan kävisi Marian luona.\n\nJavani oli ollut poissa melkein koko päivän suureksi iloksi ja\nkevennykseksi Naomille, joka päivän laskussa lähti Bethaniaan setänsä\nja hänen perheensä seurassa.\n\nAmatfiah oli ottanut seuraansa muutamia aseellisia palvelijoita ja\nmolemmat, hän sekä Theophilo, olivat varustetut miekalla ja\nväkipuukoilla, jos joku vaara uhkaisisi. Marian huoneen ulkopuolelle\njättivät he vartijat kun menivät sisälle. Ensin katsoivat he vuoteesen,\njonka vieressä Hanna oli polvillansa ja luulivat Marian jo kuolleen,\nhän kun makasi siinä ihan liikkumattomana ja kyyneleet valuivat pitkin\nuskollisen palvelijan poskia. Mutta mentyänsä lähemmäksi näkivät\nsyällisestä ja raskaasta hengenvedosta sekä vienosta huulien\nliikunnosta, ettei henki vielä ollut ruumista jättänyt. Samassa aukasi\nhän silmänsäkin, ja huomattuansa ympärillään ne, joita oli niin\nhartaasti odottanut, kuiskutti hän hiljaa mutta kuultavasti:\n\n\"Herra, nyt annat sinä palvelijas mennä rauhaan! Rakkaat lapseni\nKristuksessa, tämä on ilo, jota tuskin uskalsin toivoa. Päivä on\nminulle ollut niin pitkä, kun tiesin etten saisi teitä nähdä ennen\niltaa ja melkein pelkäsin kuolevani ennen. Mutta Herra on vahvistanut\nvoimiani ja kuullut rukoukseni. Tulkaat lähemmäksi, että saan teitä\nkaikkia siunata!\"\n\nHe kaikki menivät lähemmäksi ja lankesivat hänen vuoteensa ympäri\npolvillensa. Maria kohotti kätensä ja siunasi heitä.\n\n\"Herra minun Vapahtajani\", sanoi hän, \"sinä joka kärseit kuoleman\ntuskat puhdistaaksesi synnistä ne, jotka uskovat sinuun, näiden sinun\npalvelijoittesi edessä tahdon minä todistaa voimaasi voittamaan\nviimeinen vihollinen ja tekemään kuolemanvarjojen laakso valoisaksi ja\nkunniarikkaaksi läsnäolollasi. Älä jätä minua, autuuteni Ruhtinas ja\ntodistakoon viimeiset sanani sinun rakkauttasi. Siunaa rikkaimmalla\nsiunauksellasi näitä lapsiasi, joita olet kutsunut tuntemaan nimeäsi.\nSuuresta armostasi pidätä heitä iankaikkisen elämän tiellä. Tulkoon\nelämänsä täällä maan päällä onnelliseksi, jos se on heidän sielullensa\nhyödyksi. Mutta jos näet surujen ja koettelemuksien olevan\ntarpeellisen, niin vahvista ja kannata heitä ja auta heitä voittamaan\njokainen kiusaus ja hengellinen vihollinen. Ja kun heidän maallinen\nelämänsä on loppunut ja kuolemattomuuden kruunu heille annetaan, anna\nsilloin ilolla tavata toisemme istuimesi ympärillä ja iäisesti laulaa\nkiitokseksesi, että sinä, Jumala, olet meidän verelläsi lunastanut!\"\n\n\"Amen!\" sanoivat polvillaan olijat yhdellä sydämellä ja suulla. Heidän\npäänsä olivat painuneet, ja kyyneleet valuivat jokaisesta silmästä --\nmutta ne eivät olleet surun kyyneliä.\n\nSamassa kuului melua ja meteliä ulkona. Kuului kuin aseelliset miehet\nolisivat väkisin tahtoneet avata ovea ja toiset estää sitä. Marian\nlävitse kävi väristys ja hän katseli ympärillensä sanomatoin\nlevottomuus sammuvissa silmissä. Amatfiah ja Theophilo juoksivat\nvastustamaan ryntääviä paljastetuilla miekoilla. Ovi avattiin ja\nuseoita aseellisia miehiä tuli huoneesen, mutta seisahtuivat kerrassaan\nliikkumattomiksi nähdessään kuolevan vanhan vaimon.\n\n\"Katsokaat,\" sanoi Amatfiah, \"tuossa on uhri, jota tulitte hakemaan;\nhäntä ei enää voi ihmisten julmuus vahingoittaa. Hänen sielunsa astuu\nnyt Herran, kaikki näkevän tuomarin, eteen todistamaan niitä vastaan,\njotka ovat häirinneet hänen viimeisiä hetkiänsä maan päällä.\"\n\n\"Älä sano niin\", sanoi Maria hiljaa, \"minä menen Herran eteen\nrukoilemaan heidän edestänsä niin kuin hänen Poikansa on meille\nopettanut: Isä, anna heille anteeksi, sillä he ei tiedä mitä he\ntekevät!\"\n\nHänen kasvoillansa näkyi hymyily sisällisestä rakkaudesta ja autuaasta\nilosta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä poistui kuin laskevan\nauringon viimeiset säteet lumitantereelta. Kaikki olivat hiljaa.\nYstävät ja vihamiehet unhottivat hetkeksi kaikki muut tunteet\nnähdessänsä tämän kamalan muutoksen. Kuolema oli laskenut kätensä hänen\nsydämellensä, ja hänen hengenvetonsa olivat hiljaiset kuin lapsen.\n\n\"Hän ei ole kuollut, hän makaa\", sanoi Amatfiah juhlallisesti.\n\"Suotakoon kuoltaksemme hurskaan kuolema ja viimeiset hetkemme olkoon\nhänen kaltaisensa!\"\n\nViholliset, jotka näkivät Marian kuoleman, olivat hetkisen olleet\nhämmästyksen masentamina ja hiljaa. Mutta pian tekivät he itsensä\nvapaaksi tuosta vastenmielisestä tunteesta, ja tarttuen aseisinsa\nkääntyivät kahta naamioittua miestä kohden, jotka juuri tulivat\nhuoneesen ja näyttivät heidän päälliköiltänsä. Toinen näistä oli\nkuullut Marian viimeiset sanat ja vavistus näytti käyvän läpi hänen\nruumiinsa. Näytti kuin olisi hän tahtonut äkkiä lähteä pois, mutta\ntoinnuttua pian kumppaninsa huudosta, nosti hän miekkansa ja juoksi\nTheophilon päälle. Klaudia näki tämän karkauksen. Hän tiesi ettei\nkukaan muu kuin Javani voisi tuolla tavalla uhata hänen sulhonsa\nhenkeä. Unhottaen kaiken vaaran juoksi hän päällekarkaajan eteen ja\nhuusi:\n\n\"Jos, Javani, janoot verta, niin vuodata minun; minä olen\nromalaisnainen, sinun kansasi katkerimpien vihollisten sukulainen. Älä\ntapa maanmiestäsi, sukulaistasi, perheesi kaunistusta!\"\n\nVieras seisahtui hetkisen, mutta sanaakaan sanomatta, ettei häntä\näänestä tunnettaisi, tarttui hän Klaudian käteen ja työnsi hänen\nsyrjään. Kun Theophilo otti Klaudian syliinsä estääksensä häntä\nlankeamasta, sai hän samalla väkipuukon iskun hartioihinsa. Veri\nvirtasi Klaudian vaatteille, joka vaikutti häneen niin, että hän meni\ntainnoksiin. Theophilo jätti hänen Naomin käsiin ja koetti päältänsä\ntorjua ryntäävää vihollista, mutta heikontuneena veren vuodatuksesta ja\navutta ystäviltänsä, sillä jokaisella heistä oli eri vihollisen kanssa\ntekemistä, uupui hän. Javani ystävinensä kiiruhtivat sitomaan häntä\nlujalla köydellä, ja koettivat viedä huoneesta ulos, mutta Naomi\nhuomasi tarkoituksen ja huusi korkealla äänellä Amatfiahta kiiruhtamaan\npojallensa apuun. Amatfiah tarttuikin kumpaankin ryöväriin ja pakoitti\nheidät pysähtymään; mutta kun useoita heidän miehiänsä kiiruhti heille\napuun ja kun Amatfiahn palvelijoista ainoastaan pari voi auttaa\nisäntäänsä, onnistui Javanille päästä ulos saaliinensa, jonka perästä\nkaikki hänen palvelijansa viittauksen saatuansa hajosivat eri haaroille\njättäen onnettoman perheen yksin kuolleen Marian ja tunnottoman\nKlaudian kanssa.\n\nAmatfiahn ensi ajatus oli kiiruhtaa kaupunkiin ja koettaa, niin paljon\nkuin hänelle mahdollista on, saada Sadokin ja hänen mahtavan puolueensa\nkautta pojallensa vapaus. Mutta kuinka jättäisi hän Klaudian tähän\nauttamattomaan tilaan? Heidän täytyi koettaa jollakin laitoksella viedä\nhänen kanssansa. Kun sitä puuhailivat virkosi Klaudia ja ensimäinen\nsanansa oli kysymys Theophilosta.\n\nKaikki olivat vaiti ja katselivat synkästi toisiinsa.\n\n\"Ah, muistanhan minä!\" huudahti hän. \"Se ei olekaan hirveä uni, vaan\ntäysi tosi. Javani on haavoittanut hänen ja vienyt pois. Eikö niin? Hän\ntahtoo surmata hänet. Minä tunsin aina että hän on musertava sydämeni,\nja nyt on hän sen tehnyt.\"\n\nKyyneleet virtasivat hänen silmistänsä. Hän hyppäsi ylös ja huudahti:\n\n\"Mutta miksi viivymme täällä kauemmin? Tule Naomi, kiiruhtakaamme\nkaupunkiin, heittäykäämme Javanin jalkojen eteen kerjäämään ja\nrukoilemaan siksi että hänen kivinen sydämensä sulaa. Älkäämme viipykö\nkauemmin -- tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!\"\n\nKlaudian tulinen päättäväisyys pani eloa ja virkeyttä toisiinkin, ja\nsitte kun Amatfiah oli antanut Hannalle muutamia määräyksiä koskevia\nMarian hautaamista, jonka piti tapahtuman, jos mahdollista, vielä\nsamana yönä, käskenyt hänen sitte tulemaan Jerusalemiin heidän\nluoksensa ja pysähtymään siellä toistaiseksi, jätti onnetoin perhe\nBethanian ja lähti paluumatkalle kotiinsa. He eivät ehtineet pitkälle,\nkun kohtasivat Benjamin palvelijain kanssa, joka tuli hakemaan Mariaa.\nHänen apuansa ei enään tarvittu siihen tarkoitukseen, mutta sitä sai\nsen sijaan nauttia Klaudia, joka rupesi väsymään. Hän sai sen vuoksi\nnousta Benjamin mukana olevalle paarille ja kuljetettiin sillä\nkaupunkiin. Kun tulivat sille kapealle kujalle, jota heidän oli\nkuljettava ennen kuin tulivat Sadokin talolle, näkivät kamalan,\nryysyisen henkilön kiiruhtain tulevan vastaansa. Hän oli Ananian poika,\ntuo kummallinen olento, joka ei väsynyt yötä päivää kuleksia kaupungin\nkatuja ja huutaa onnettomuutta sen asujamille. Hän meni paarien luokse,\nja katsoen hurjalla katseellaan Klaudiaan huusi hän: \"Huuto idästä,\nhuuto lännestä, huuto kaikesta neljästä tuulesta, huuto Jerusalemista\nja temppelistä! Ruskia valitus yljän ja morsiamen ylitse -- huuto\nkaiken kansan ylitse!\"\n\nSen perästä meni hän kiiruhtain pois, mutta hänen huutonsa kuului pian.\nSe kaikui kamalasti Klaudian sydämessä, ja kun hän luonnostaan oli\ntaipuvainen taikauskoisuuteen, luuli hän tämän hurjan ennustajan\nsanoissa kuulleensa kuolema tuomion kaikille maallisille toivoillensa.\n\nKun tulivat kotio ja kaikki kohta kiiruhtivat Sadokin huoneesen, jossa\nSadok perheinensä tavallisesti oleskeli, löysivät siellä myös suureksi\nihmeeksensä Javaninkin tavallisessa työpukimessa ja innokkaasti\nkääntämässä muutamaa osaa pyhästä Talmudista. Sadok, Salome ja heidän\nvieraansa, Bethetsobin kaunis Maria, olivat myöskin tavallisessa\ntyössään, ja kaikki näyttivät yhtä kummastuneelta sukulaisten\nodottamattomasta tulosta ja huolellisesta näöstä.\n\nJavani oli ensimäinen, joka täydellistä tietämättömyyttä osoittavalla\näänellä kysyi syytä heidän huoleensa, ja sitä tehdessään hän\nteeskenteli semmoista osanottoa, että jo alkoivat epäillä oliko hän se\nmies, jonka vast'ikään olivat nähneet. Naomi ja Klaudia tarkastelivat\nhäntä, samassa kun Amatfiah Sadok'ille kertoi, mitä oli tapahtunut,\nmutta he eivät hänen kasvoissansa voineet lukea mitään vahvistusta\nepäluuloihinsa hänen syyllisyydestään. Javani ei ollut huomaavinaan\nheidän tutkistelevia silmäyksiänsä ja jonkun aikaa jatkettuaan\nteeskentelemistään jätti hän huoneen, sanoen tahtovansa hankkia\nlähempiä tietoja Theophilosta ja luvaten palata niin pian kuin hän\nhänestä oli saanut jotakin tietää. Hänen mentyä, selitti Klaudia\nolevansa lujasti vakuutetun, että Javani oli syypää onnettomuuden\ntapaukseen ja että hän valepu'ussa oli ollut tilaisuudessa läsnä.\n\n\"Hänellä oli toveri, joka myös meiltä salasi kasvonsa\", lisäsi hän,\n\"mutta minusta on aivan kuin usein olisin kuullut hänen äänensä.\"\n\nMariaa säälien ei hän suorastaan tahtonut sanoa, että Javanin\nseuralainen hänen luulonsa mukaan oli raatiherra Isak.\n\nSekä Sadok että Salome vastustivat alussa kiihkeästi Klaudian syytöstä\nJavania vastaan, mutta kun pitemmälle kuulivat sukulaistensa kertomusta\nja liittivät tapahtumat toisiinsa, alkoivat he olla yhtä mieltä heidän\nkanssansa. He lupasivat käyttää koko vaikutusvoimansa taivuttaaksensa\nhänen hyvittämään sen pahan minkä hän oli tehnyt ja Maria, joka oli\nsuuresti mieltynyt Klaudiaan, koetti lohduttaa häntä vakuutuksella,\nett'ei hän säästäisi aikaa eikä rahoja saadaksensa Theophilo\nvapautetuksi. Klaudia toivoi enemmän hyötyä hänen vaikutuksestaan\nIsak'iin kuin hänen rikkauksistaan ja alkoi taas tuntea mielensä\ntyvenemmäksi ja turvallisemmaksi kuin ennen.\n\nJavani palasi myöhään ja sanoi viipymisensä syyksi vaikeuden saada\ntietoja Theophilosta.\n\n\"Vihdoin\", lisäsi hän, \"olen saanut tiedon hänestä, mutta ikäväkseni\ntäytyy minun kertoa ett'eivät häntä ole vieneet selootit tai edumeit,\njoiden käsistä olisi hänet ollut mahdollinen lunastaa rahalla, vaan\nettä hän on vangittu raatimme käskystä, syystä, niinkuin sanotaan, että\nhän on luopunut oikeasta uskosta. Minä surkuttelen hänen kohtaloansa,\nmutta juuri tämmöistä pelkäsinkin hänen mielettömyydestään seuraavan.\"\n\n\"Javani\", huudahti Klaudia, \"sinä juuri olet se, joka hänen on\npettänyt. Paitsi sinua ja rabbini Joatferia ei kukaan tuntenut hänen\nuskonnollisia mielipiteitään ja rabbini on valalla luvannut Sadok'ille\nett'ei hän niitä kellenkään ilmaise. Sinä olet tuottanut tämän\nonnettomuuden huoneellesi ja nyt koet saada julmuutesi teeskennellyn\nsurun peitteesen.\"\n\n\"Hiljaa Klaudia\", sanoi Javani kiivaasti, \"muista että vaikka minä\nylenkatseella torjun päältäni hullut syytöksesi, on minulla kuitenkin\nvoima ja mahti, jota sinun olisi parempi taivuttaa puolellesi\nnöyryydellä ja alammaisuudella. Minua johtavat korkeammat kehoittimet\nkuin personallinen kauna tai viha ja minä aion kulkea tietä, jonka\nkatson todellisesti hyödyttävän serkkuani ja sukuni kunniaa antamatta\npakanallisen tytön mielettömän puheen itseeni vaikuttaa.\"\n\nKlaudia vapisi siitä hurjasta päättäväisestä silmäyksestä, joka seurasi\nJavanin sanoja. Hän pelkäsi varomattomalla lauseellansa vaan\närsyttäneensä häntä Theophiloa vastaan ja päätti toisten hillitä\ntunteensa ja koettaa peittää sen kammon ja vastenmielisyyden, joka\nhänellä aina hänestä oli ollut. Hän ei vastannut mitään; sitä hän ei\nvoinut, sillä sydämensä oli niin täysi, mutta Naomi lähestyi Javania ja\nkoetti lempeästi vedota hänen parempiin tunteisinsa.\n\n\"Veljeni\", sanoi hän, \"älä puhu niin ankarasti Klaudialle. Hän on\nsurun musertama, eikä tiedä mitä hän sanoo. Sinun pitäisi pikemmin\nsäälimän kuin moittiman häntä. Etkö tahdo käyttää vaikutusvoimaasi\nonnettoman serkkusi pelastukseksi? Hän on aina ollut vanhempainsa ja\nKlaudia-raukan ilo ja onni. Mitä pahaa sinulle on siitä, että\nhänellä on toinen usko kuin sinulla? O, Javani, älä yhdisty hänen\nvihollisiinsa, vaan takaisin tuo hän niille, joitten elämä riippuu\nhänen elämästänsä; älä anna hänen vanhempainsa mennä surulla hautaan!\"\n\nNaomi laski kätensä hänen olallensa ja katsoi häneen rukoilevasti.\nJavani palkitsi tätä katsetta vihaisella silmäyksellä, ja pudistaen\npois Naomin käden, huusi hän:\n\n\"Kernaasti saat sinä antautua uskostansa luopuneen elämän ja vapauden\neduksi, sillä samaan pakanalliseen uskoon, joka iankaikkisesti on\nsaastuttanut hänen nimensä, olet sinäkin kääntynyt. Minä tiedän Naomi;\npetollisuutesi, ulkokullaisuutesi, kaikki on selvillä. Ja täällä\nvanhempaini läheisyydessä ilmoitan, että sinä olet natsaretilainen. Älä\nluule, että sinut jättäisin neuvostolle; en, mutta minä toivon isäimme\nJumalan voimallansa vaikuttavan sinuun ja kääntävän sydämesi, ja siihen\nasti kun se tapahtuu en tunnusta sinua sisarekseni. Nyt jätän sinun\nisällesi, kunnia-arvoiselle, oikeasti ajattelevalle Sadok'ille. Hän\nryhtyköön sellaisiin, että tämä häpeä pilkku tulee pestyksi\nhuoneestamme.\"\n\nJavani katsoi kummastuneena Sadok'iin ja Salomeen. Hän luuli saavansa\nnähdä hämmästyksen ja kauhun kuvautuvan heidän kasvoissansa kuullessaan\ntämän kertomuksen, mutta suru sekoitettuna sääliväisyyteen oli ainoa,\nmitä hän niissä luki.\n\nNaomi aikoi vastata veli, mutta Sadok ennätti hänen.\n\n\"Javani\", sanoi hän tyynellä vakavuudella, \"hairahduksen, johonka\nsisaresi onnettomuudeksi on joutunut, olemme molemmat sekä minä että\nhänen äitinsä kauan tienneet. Se on ollut surun lähde meille, ja miksi\nolisimme tehneet sinun yhtä murheelliseksi! Tunsimme sinun innokkaan\nrakkautesi Herraan ja tiesimme että siitä seurauksena olisi ollut vielä\nsuurempi suru Naomin lankeemuksen tähden. Sen vuoksi olemme sen\nsalanneet sinulta ja kaikilta, ja isänäsi käsken sinua, Javani, että et\nkenellekään ilmoita tätä onnetointa salaisuutta. Minulle on mahdotointa\najatella Naomia kovasydämisten, uskonvimmaisten veljieni käsissä. Hän\non kuitenkin lapseni, ja vaikka sydämeni tuomitseekin hänen, on hän\nsentään aina luonani löytävä turvapaikan, josta häntä ei mikään vaino\nvoi riistää.\"\n\nAjatus tytärtänsä uhkaavasta vaarasta saattoi hänen miltei vastoin\ntahtoansa tunnustamaan sisällisen rakkautensa häneen. Naomi hämmästyi\nja tuli liikutetuksi tästä, että hän lankesi polvillensa hänen eteensä\nja olisi suudellut hänen vaatteensa liepeitä, jos ei isänsä olisi häntä\nnostanut ylös ja hellästi häntä syleillyt. Myöskin Javani näytti\nliikutetulta ja Amatfiah käytti tilaisuutta vedota hänen\nsääliväisyyteensä.\n\n\"Katsos, Javani\", sanoi hän, \"mikä rakkaus sentään isällä on\nlapseensa! Poikamme on meille yhtä rakas kuin sisaresi isällesi.\nTuomitse siis mimmoiset tunteet meillä on, kun tiedämme Theophilon\nolevan vihollistemme käsissä, jotka eivät epäile vuodattaa hänen\nvertansa. Sinun vaikutusvoimasi on suuri; kuule siis perheesi rukouksia\nja pelasta poikamme.\"\n\n\"Amatfiah\", vastasi Javani, \"en ole tunnotoin luonnon ja ihmisyyden\ntunteille, ja jos saattaisin kuunnella rukouksianne loukkaamatta\nomatuntoani, niin sen mielelläni tekisin. Mutta isäini usko on minulle\nkalliimpi kaikkia sukulaisuuden siteitä. Poikanne on isäinsä uskosta\nlangennut, sen vuoksi on hän myös ulossyösty perheestänsä ja\nkansastansa. Pitäisikö sitte minun, Aronin pojan, pelastaman hänen\nansaitusta rangaistuksesta? Ei; Jumalan alttarin kautta vannon\nminä, että niin kauan kuin hän pysyy kerittiläisyydessänsä, en\nvoi enkä tahdo mitään pelastukseksensa tehdä. Ja minä neuvon\nteitä, Amatfiah, ajattelemaan omaa turvallisuuttanne; luopukaa\nkerittiläisyydestänne taikka paetkaa kaupungista! Juditha ja Klaudia\ntunnetaan natsaretilaisiksi ja Naomia epäillään. Häntä voin vielä\nsuojella, mutta sekään ei taida kauan onnistua. Teitä saatan\nainoastaan varoittaa, mutta älkää varoitustani halpana pitäkö, se on\nviimeinen neuvoni.\"\n\nJavani lähti äkisti huoneesta. Hänen sanansa olivat herättäneet\nsäikähdystä ja pelkoa kaikissa. Sadok koetti puhutella sukulaisiansa,\nettä taivuttaisivat Theophilon uskostansa luopumaan. Mutta Amatfiah\nsanoi heti, että ennen tahtoi nähdä pojastansa revittävän jäsenen\ntoisensa perästä kuin kuulla hänen heittävän Herran ja Jumalan, joka\nhänen edestänsä on ristillä kuollut. Kukaan muu läsnäolevista ei\nuskaltanut sanallakaan vastustaa näitä sanoja, murheellisen mutta\npelkäämättömän isän suusta lähteneitä. Raskaalla sydämellä erosivat\nkaikki etsimään sitä lepoa, jota väsymys kenties lahjoittaisi\nkullenkin.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nAurinko nousi seuraavana päivänä kirkkaana ja kauniina, päivänä, jota\nKlaudia oli niin hartaasti odottanut, joka piti hänelle oleman\nviimeinen Jerusalemissa. Mutta toivo oli hänen pettänyt, pettänyt näin\nkauheasti!\n\nYöllä oli Amatfiah lupauksensa mukaan ollut Marian hautaamisessa,\nja aamulla tuli hänen kotiinsa vanha Hanna, tuoden mukanaan\nkaikellaisia kuolleen pieniä omaisuuksia, niiden joukossa myös sen\nperkamenttikääryn, joka sisälsi jäljennöksen Mattheuksen evankeliumista.\nMaria oli toivonut, että Naomi saisi sen muistoksi häneltä ja syvästi\nliikutettuna otti Naomi vastaan tämän rakkaan lahjan, jonka hän\nhuolellisesti kätki jokaiselta sivulliselta silmältä. Hänen ja\nsukulaisiensa matkasta ei enään ajateltukaan. Amatfiah perheenensä\npäätti jäädä Jerusalemiin niin kauaksi kun Theophilo on vankeudessa,\neikä mikään pelko omasta hengestänsä saanut heitä muuttamaan\npäätöstänsä.\n\nPäivä kului monissa ja erilaisissa koetuksissa saada ylimmäisien\npappien puolustamaan onnetointa Theophiloa. Myöskin Sadok, hartain,\nnuhteetoin pappi, rukoili nuoren natsaretilaisen edestä, mutt'ei\nvoittanut muuta, kuin lupauksen, ettei hänen henkeänsä vastaan mitään\ntehdä ennen kuin häntä on tutkisteltu ja jos hän silloin tunnustaa\nerhetyksensä ja vannoo siitä luopuvansa, niin kunnioituksesta setäänsä\nkohtaan säästettäisiin hänen henkensä ja rangaistaisiin maanpaolla.\nBethetsobin Mariakin koki kohdaltansa vaikuttaa Isak'iin, joka oli\npuheenjohtaja itsemuodostuneessa tuomiokunnassa ja siis omasi suuren\nvaikutusvoiman. Tämä verenjanoinen ja kunniahimoinen raatiherra, jolla\nei ollut muuta elämän tarkoitusta kun rikkauksien kokoominen, vallan ja\narvon saaminen, ei tahtonut loukata rikasta Mariaa ja antoi sen vuoksi\nrunsaita lupauksia ja vakuutuksia sääliväisyydestänsä Theophiloa\nkohtaan. Maria uskoi niitä ja kiiruhti ilmoittamaan Klaudialle\ntoivojansa, joka niistä taas sai rohkeutta. Uppoomaisillaan oleva ottaa\npelästymisen toivossa mielellään kiinni mihin tahansa, vaikkapa\nolkikorteenkin.\n\nEnsimäinen tutkistelemuksen päivä oli tullut, ja korkean papillisen\narvonsa vuoksi ei voitu Sadok'ia kieltää olemasta siinä läsnä. Myös\nJavani oli sinne tullut, mutta, näyttääksensä puolueettomalta, ei hän\nistunut tuomarein joukkoon, muka syystä että oli sukulaisuuden kautta\njäävi. Levottomuudella odotettiin Sadok'ia takaisin, ja kun vihdoinkin\nhänen äänensä kuului porstuassa, kiiruhtivat kaikki häntä vastaan\nlukeaksensa hänen kasvoistansa tutkistelemuksen päätöstä. Sadok'in\nvastaukset olivat kiertävät.\n\n\"Theophiloa ei laskettu vapaaksi\", sanoi hän, \"muttei häntä\ntuomittukaan. Hänelle annettiin määrätty aika muuttaaksensa\nmielipiteensä, ja nyt on meidän koettaminen taivuttaa häntä siihen tahi\nhellyttää hänen tuomarejansa. Uskokaa minua, mitä hänen edestään voipi\ntehdä, se tehdään.\"\n\nNäissä sanoissa ei ollut paljon toivoa. Kaikki läsnäolijat ymmärsivät,\nettä Sadok niin varovasti kuin mahdollista tahtoi heitä valmistaa\ntulevaan onnettomuuteen. Myös Klaudia näki rakastettunsa olevan\nkadotetun, jos hänen pelastumisensa ei riipu muusta kuin valalla\nuskostaan luopumisesta, jota hän ei koskaan täytä. Hän oli kovasti\nmurheellinen ja surunsa oli sydäntä särkevä, muttei hän eikä Theophilon\nvanhemmatkaan tahtoneet hinnalla, jota ehdoteltiin, ostaa pojan\nvapautta, ja surussakin lohdutti heitä hänen luja ja vapaa\ntunnustuksensa Herrasta.\n\nJavani ei tullut isänsä kanssa kotiin. Hän pelkäsi Klaudian ja muitten\nnuhteita, ja kun tiesi sukulaisiensa häntä enemmän kuin epäilevän\nosallisuudesta serkkunsa vangitsemisessa, tunsi hän olevansa, kuten\ntodella olikin, heidän vastenmielisyytensä esineenä. Hän myös toivoi\npääsevänsä näkemästä heidän suruansa, ett'ei mielipiteissään rupeisi\nhorjumaan, sillä hänen mielestään, sitä piti hän omatuntonsa asiana, ei\nnatsaretilaista ollut vähintäkään sääliminen, jollei vannomalla\nluopuisi uskostansa. Hän olisi ollut iloinen, jos Theophilo olisi saatu\njulkisesti luopumaan tunnustuksestansa, mutta hän näki ettei siinä\nsuhteessa ollut toivoa, sillä tämän nuoren miehen koko olennossa ja\nkäytöksessä tuomioistuimen edessä oli jotain, joka sanoi, hänen\nennemmin tahtovan kuolla kuin kieltää Herransa.\n\nMaria tiedusteli tarkasti Sadok'ilta, mitä puoluetta Isak kannatti ja\njos hän oli pitänyt lupauksensa puolustaa Theophiloa. Sadok'in\nvastaukset eivät häntä tyydyttäneet, ja kun raatiherra kävi hänen\nluonansa seuraavana päivänä, nuhteli hän häntä tulisesti, ett'ei ollut\nkäyttäinnyt jyrkemmästi ja päättäväisemmästi. Hän sanoi hänelle\nsuoraan, päättäneensä tehdä mitä voi Theophilon eduksi, ja jos ei Isak\nlupaisi hankkia tälle nuorelle miehelle vapautta, jonka hän tiesi hänen\nkyllä voivan, niin olisi tästä hetkestä kaikki tuttavuus heidän kesken\ntykkönään loppunut. Kauniin lesken vakava puhe pelästytti Isak'in; hän\ntiesi hänen täyttävän uhkauksensa, jos ei hän täyttäisi hänen\ntoivoansa. Hän mietti kuinka suuri tappio hänelle siitä olisi.\nHuomattuaan sen suuruuden, vannoi hän juhlallisesti olevansa\nnauttimatta mitään lepoa ennen kun Theophilo on vapaa.\n\nMarian luota meni Isak suoraan Javanin tykö ja kertoi hänelle missä\npulassa oli. Hän luuli varmaan ystävänsä kohta auttavan häntä, kun\nolisi hänelle itsellensä sekä aikeillensa hyötyä. Ja sitä ei hän\nepäillytkään. Hän oli arvostellut Javania itsensä mukaan, ja sen vuoksi\noli hän erehtynyt. Javani oli innokas farisealainen ja hurja yltiö,\nmutta aina häntä johti mielipiteet, joita hän nimitti uskonnollisiksi.\nOma etu sai olla syrjässä; painavin hänelle oli, kuten hän luuli,\nJumalan kunnian ylentäminen. Hän sanoi ja vakuutti Isakille,\npuolustavansa Theophiloa, jos tämä palaantuu erhetyksestänsä, mutt'ei\nmuuton; ainoa keino olisi koettaa saada hänen luopumaan uskostansa.\n\nTämä oli kuolinisku Isak'in toivoille, mutta kaikki hänen rukouksensa\nja koetuksensa taivuttaa Javania olivat turhat. Hän koetti sitte\nparemmin vaikuttaa toisiin tuomareihin saadaksensa tuomioa langettaessa\nenimmistön puolellensa. Muutamat ainoastaan sai hän taipumaan, mutta\nenimmät olivat kiukkuiset natsaretilaisia vastaan, ettei heillä ollut\nhalua Isakin tähden luopua julmasta päätöksestään.\n\nPäivät kuluivat pian. Oli jo sen päivän aattoilta, jona Theophilon\nkohtalo piti ratkaistaman. Sadok oli usein ollut veljensäpojan luona\nkoettamassa luovuttaa häntä uskostansa, mutta turhaan. Amatfiah ja\nJuditha olivat jo kauan sitte lakanneet toivomasta apua keltään\nihmiseltä, sillä he tunsivat poikansa lujan päätöksen pysyä\nHerrassansa, mutta sydämessään uskoivat he avun tulevan samalta\nHerralta, ainakin avun heille raskaan kuorman kantamisessa kun se\npäällensä lankee. Klaudiaa sitä vastaan heittelivät taistelevat tunteet\nsinne ja tänne, ja hänen uskonsa ja lohdutuksensa oli monesti\nlankeamaisillaan. Hän ei uskaltanut ilmoittaa ajatuksiansa Naomille,\nhän tiesi jo edeltäpäin kuinka ne olisivat ja tulisivat tuomituiksi,\nmutta sydämensä aukasi hän Salomelle ja esitti kirjeen lähettämistä\nTheophilolle Sadokin kautta.\n\nSalome suostui mielellään esitykseen ja kehoitti Klaudiaa kaikin tavoin\nvaikuttamaan Theophiloon ja saattamaan hänen päätöksestänsä luopumaan.\nNämä kehoitukset sisälsivät samaa kuin hänen omatkin ajatuksensa ja hän\nkuunteli mielellään äidillisen ystävän neuvoja. Tunteiltansa soaistuna\nlainasi hän itsensä välikappaleeksi valheen isälle ja sen sijaan, että\nvahvistaisi Theophiloa päätöksessään, käytti hän kaikkia kehoittavia\nsanoja mitä löysi vietelläksensä häntä lankeamaan ja uskoansa\nkieltämään. Kauan istui hän ja kirjoitti, ja vihdoinkin oli kirje\nvalmisna. Hän oli tyytyväinen siihen, sen oli hän kirjoittanut\nsydämestänsä, mutta kun hän jätti sen Sadok'ille, nuhteli omatuntonsa\nhäntä siitä. Hän oli kahden vaiheella ja kun hän siinä seisoi\nhämmästyksissä sekä päättämättömänä, lähti Sadok äkkiä, ja nyt oli\nepiminen myöhäistä. Mutta sitte tuli hän tuskaan ja epäilykseen; hänen\nsilmänsä avautuivat ja hän näki, että oli enemmän kuunnellut oman pahan\nsydämensä viittauksia kuin Jumalan ääntä sanassa ja omatunnossa. Hän\nkiiruhti hakemaan Naomia, ainoa joka voi häntä ymmärtää ja lohduttaa.\nHänen löysi hän Judithan luona polvillansa tämän kanssa rukoilemassa\nHerraa Theophilon avuksi. O, tämän rukouksen loppusanat polttivat kuin\ntuliset kekäleet Klaudia-raukan sydäntä! Juuri kun astui huoneesen\nkuuli hän Naomin sanovan:\n\n\"Herra, me rukoilemme sinua olemaan lähellä rakasta, kärsivää veljeämme\nja vahvistamaan häntä kaikkia kiusauksia vastaan, jotka häntä tässä\nkoetuksessa kohtaavat. Älköön kuoleman pelko, tahi mitkään ajatukset\nmaallisista siteistä muuttako hänen pyhää päätöstänsä eli horjahduttako\nhänen uskoansa sinuun, Herra Jesus. Sinä olet vetänyt hänen luoksesi;\ntukea häntä oikealla kädelläsi ettei hän kompastuisi ja lankeaisi;\nkiittäköön hän Sinua ja tunnustakoon olevansa Sinun elämässä ja\nkuolemassa, että me, jos hyväksi näet ottaa hänen luotamme täältä\nalhaalta, näkisimme hänen pyhän istuimesi edessä sellaisena, joka on\ntunnustanut Sinun ihmisille ja jonka sinä tunnustat Isällesi\ntaivaassa.\"\n\n\"Amen, amen\", sanoi Juditha palavasti ja kyyneleet juoksivat pitkin\nposkiansa.\n\nKlaudia seisoi kalpeana ja liikkumattomana siksi kun Naomi ja Juditha\nnousivat ylös. Silloin juoksi hän ja heittäytyi Judithan syliin, ja\nhuudahti:\n\n\"O, äiti, äiti, minä olen kieltänyt ja hyljännyt Vapahtajani. Minusta\non tullut kavaltaja häntä vastaan ja hän ei tahdo enää kauemmin minua\nauttaa!\"\n\n\"Lapseni\", sanoi Juditha, \"suru on pimittänyt ymmärryksesi. Kuinka\nsaatatkaan puhua noin hirveitä sanoja? Kuinka olisit hyljännyt Herran,\njota aina ennen mielelläsi palvelit?\"\n\n\"Rauhoitu rakkahin Klaudia\", sanoi Naomi ja lähestyi onnetointa tyttöä,\njoka väristen vetäysi takaisin ikäänkuin olisi sitä hyväntahtoisuutta\nansaitsematoin, jota hänelle osoitettiin. \"Sinä olet jonkun äkkinäisen\nmielenliikutuksen uhri. Miksi aamulla jätin sinun, enkä vienyt sinua\ntakaisin Judithalle!\"\n\n\"Niin, miksi jätit minut?\" huudahti Klaudia; \"ehken olisi tehnytkään\ntätä rikosta. Antakaat puhuakseni kaikki, sillä sydämeni ilman\ntunnustuksetta halkeaa. Olen kirjoittanut Theophilolle ja rukoillut\nhäntä minun tähteni kieltämään Vapahtajan ja minun tähteni kääntymään\ntakaisin isäinsä uskoon; sanoin hänen tulevan murhaajakseni, jos hän\nhuomenna puhuisi sanoja, mitkä vahvistaisivat hänen kuolema-tuomionsa.\nÄlköön hän kuulko hullumaista puhettani. Hän on pyhä antaaksensa\nsaastuttaa itsensä sellaisella katalamaisuudella, mutta hän halveksii\nja kammoaa minua ja Herra Jesus hylkää minun, hylkää sellaisen, joka on\nkoettanut yhtä Hänen palvelijaansa vietellä lankeemukseen.\"\n\nJuditha ja Naomi hämmästyivät kuullessaan Klaudian tunnustuksen.\nVaikk'eivät pelänneet hänen kirjeensä saavan Theophiloa päätöksessään\nhorjumaan, niin tiesivät kumminkin ettei mikään olisi hänelle\nkuolemassa niin katkeraa kuin tieto Klaudian häilyväisyydestä ja\nepävakaisuudesta uskossansa. Näkivät kyllä Klaudian todellisesti\nkatuvan, mutta millä keinoin siitä ilmoittaisivat Theophilolle? Kun\nolivat saaneet epäilevän Klaudian rauhoittumaan, oli heillä ainoana\najatuksena saada puhua Theophilon kanssa tahi jotenkin hänelle kirjeen\nlähetettyä. Sadokilla oli lupa käydä veljensä pojan luona kehoittamassa\nhäntä pelastamaan henkensä. Ketään muita ei laskettu sisälle, ja Sadok\noli jo mennyt pois. Ainoa, joka voi tehdä palveluksen, oli Javani,\nmutta oliko varmaa, että hän tahtoisi tässä tapauksessa täyttää heidän\ntoivonsa? Naomi päätti kuitenkin koettaa hankkia luvan saadaksensa\nkäydä seuraavana päivänä, ennen tutkintojen alkamista, oikeudessa\nTheophilon luona.\n\nKun tästä puhuivat, tuli Amatfiah sisälle. Hän oli ollut poissa\nuseampia tunteja hakemassa apua pojallensa muutamien rikasten ja\nmahtavien ystäviensä luona. Niin oli hän tehnyt joka päivä, ja kun hän\nlähti syttyi toivo Judithan rinnassa, mutta kun hän palasi sammui se\ntaas, sillä hänen miehellänsä ei ollut mitään iloisia uutisia\nkerrottavana. Myöskin nyt näytti hän alakuloiselta ja väsyneeltä, mutta\nhän koetti olla tyynen ja lohduttavaisen näköinen, kun hän näki\nvaimonsa silmäykset, ja hellällä sydämellisyydellä vastasi hän hänen\nkysymyksiinsä.\n\n\"Minua on paljonkin lohduttanut ystäviemme syvällinen osanotto\nmurheesemme, ja moni on luvannut voimainsa mukaan auttaa meitä. Emme\nkuitenkaan saa aivan paljon toivoa näihin lupauksiin. Tuomareina istuu\nkireitä, hurjapäisiä miehiä, jotka eivät anna sydämessään sijaa\nsääliväisyydelle; ainoa puolellamme olija on Isak. Marian tähden tekee\nhän mitä voi, mutta Javani on kuuro hänen rukouksillensa ja\ntoisillakaan tuomareilla ei ole erinomaista halua kuunnella hänen\nsanojansa. Älkäämme sentään varsin epäilkö; muistakaamme Herran olevan\nläsnä ja kun kaikki ihmisellinen apu on ohitse, on Hän mahtava tekemään\nihmeitä. Turvatkaamme siihen, että mitä hän tekee, on hyvin tehty,\nvaikkapa tuntuisikin raskaalta ja kärsimättömältä lihalle ja verelle.\"\n\n\"Ah, ystäväni, sanasi lohduttavat minua surussa\", sanoi Juditha\nhellästi. \"Niin Herra on auttava ja saattava kaikki minun epäillykseni\nja pelkoni häpeään.\"\n\n\"Ah, nämä sanat minua vieläkin enempi masentavat ja nöyryyttävät!\"\nhuudahti Klaudia. \"Puhu, Juditha Amatfiahlle minun syntini ja\nkatumukseni ja pyydä hänen suomaan minulle anteeksi niinkuin tekin\nolette tehneet.\"\n\nKlaudian onnetoin historia oli tuotapikaa kerrottu Amatfiahlle joka\nhellällä ja ystävällisellä puheella rohkaisi häntä. Hän kehoitti Naomia\nkoettamaan tavata Theophiloa, että saisi hänestä poistumaan Klaudian\nkirjeen vaikuttaman surullisen tunteen. Naomi kiiruhti myös kohta\nhakemaan Javania, jonka hän tapasikin tulemassa Sadokin kanssa\netuhuoneesen. Hän kuunteli Naomin pyyntöä synkällä ja epäilevällä\nkatsannolla ja kysyi syytä, minkätähden hän tahtoisi tavata vankia.\n\n\"Viedäkseni hänelle viimeisen tervehdyksen onnettomalta Klaudialta ja\nantaakseni hänelle vanhempainsa siunauksen\", vastasi Naomi. He\ntahtoisivat niin mielellään antaa hänen tietää ajatuksensa ja\ntunteensa, ennenkuin hän asetetaan viimeisen kerran tuomioistuimen\neteen\".\n\n\"Hän tuntee ne jo\", vastasi Javani tulisesti.\n\n\"Olkoonpa niinkin\", lisäsi Naomi, \"mutta sinä tiedät hyvin mikä\nlohdutus olisi hänelle vielä kerran saada tervehdys rakkailtansa. O,\nveljeni, älä kiellä pyyntöäni! Suo Theophilolle tämä ilo, joka sinulle\nei maksa mitään. Jos voisin toivoa, että helpommin myöntyisit, niin\npolvillani rukoilisin sinulta tätä suosioa\".\n\n\"Hyvä\", vastasi Javani, \"jos tahdot vannoa minulle, ettet aio auttaa\nhäntä pakenemaan, niin annan sinun tavata hänen\".\n\n\"Minun käymiselläni hänen luonansa ei ole muuta tarkoitusta kun viedä\nhänelle terveisiä Klaudialta ja hänen vanhemmiltansa; sen vannon minä\nelävän Jumalan kautta.\"\n\n\"Mene sitte ja laita itsesi reilaan. Vielä tällä hetkellä täytyy meidän\nlähteä, sillä jos viivymme kauemmin, suljetaan vankila ja avataan vasta\nvähää ennen päivän nousua.\"\n\nJavani poikistui ja Naomikin aikoi kiiruhtaa huoneesensa, mutta isänsä\nkutsui häntä takaisin.\n\n\"Kas tässä lapseni\", sanoi hän, \"ota tämä kirje ja vie takaisin\nKlaudialle. Sano hänelle, että Theophilo aikoi vastata siihen, jos hän\nolisi voinut. Hän pyysi minun vakuuttamaan hänelle sydämellisestä\nrakkaudestansa; hän tahtoi vielä kuolevanakin siunata häntä ja\nunhoittaa sen karvauden, minkä kirje oli hänessä vaikuttanut. Koskaan\nen ole nähnyt niin lujaa päättäväisyyttä ja vahvaa uskonrohkeutta;\nmutta kohta saat itse kohdata hänen ja omasta suustansa kuulla, mitä\nhänellä on enempi Klaudialle sanottavaa.\"\n\nNaomi otti kirjeen ja kiiruhti Klaudian luokse. Tämä kuunteli hartaasti\nTheophilon tervehdystä ja otti vastaan onnettoman kirjeensä, ja heitti\nsen kauhulla pois.\n\n\"O, Naomi\", nyyhkytti hän, \"anna minulle anteeksi, mutta minä näen\nhänen halveksivan minua. Sano hänelle, että sydämeni halkeaa ja että\nhänen kunnioituksensa kadottaminen oli viimeinen kohtaus, joka musersi\nminun.\"\n\n\"Ei, Klaudia, sitä en sano\", sanoi Naomi, \"mutta minä sanon hänelle,\nettä sinä kovasti kadut kirjoitustasi ja pyydät Jumalalta anteeksi,\nminä sanon hänelle, että ennemmin tahtoisit nähdä hänen kärsivän\nkuoleman kuin kieltävän uskonsa ja että varmuudella toivot näkeväsi\nhänen taivaassa, jos ette enää kohtaa toisianne maan päällä. Hyvästi\nnyt hetkeksi. Theophilo kyllä saapi lepoa ja iloa, kun hän kuulee mitä\nminulla on hänelle sanottavaa. Ole siitä varma.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nTheophilo istui yksin suruisena kolkossa vankikomerossaan. Kuolemalla\nei ollut voimaa masentamaan häntä, mutta pelko siitä, ettei Klaudia\npysyisi lujana uskossaan, täytti hänen sydämensä surulla. Hän\nsurkutteli nyt kahdenkertaisesti onnetointa kohtaloansa, kun niin pian\ntäytyi erotaksensa hänestä ja kenties jättää hänen uhriksi epätoivolle\nja epäilykselle. Tässä hädässä ja murheessa oli rukous ainoa turvansa.\nHän rukoili Klaudian edestä, että Herra johtaisi häntä viisaudessa ja\nvahvistaisi totuudessa, vaikkapa se tapahtuisikin suuren surun kautta.\nHänen näin rukoillessaan pilkahti tulen valo mustan vankikomeron\nsisälle ja ovi kääntyi naristen saranoillaan. Suureksi kummaksensa näki\nhän Naomin astuvaa sisälle.\n\nOvi työnnettiin kohta hänen perässänsä kiini ja hän astui vangin tykö.\nNäiden molempain serkkujen tervehdys oli hiljainen ja surullinen, sillä\nkaikki tunteet, joita tähän asti olivat salassa pidättäneet, valtasivat\nnyt heidän sanomattomalla voimalla. Mutta myöskin molemmin puolisella\nilolla kohtasivat he toisensa, sillä paljon oli Naomilla puhuttavaa ja\npaljon oli Theophilolla kysyttävää. Kun tervehdyksen perästä vähän\ntointuivat, ei Theophilo väsynyt kuulemasta kertomusta vanhemmistansa\nja Klaudiasta. Syvimmällä liikutuksella kuunteli hän Naomin kertomusta\nKlaudian katumuksesta ja hätäisestä kirjeestä, ja hänelle tuntui kuin\nolisi saanut vastauksen rukouksestansa Herralle, kun Naomi vakuutti\nKlaudian ainoan toivon olevan, että hän _pysyisi uskossaan vahvana\nkuolemaan asti_.\n\n\"O, jospa kerta saisin nähdä hänen\", huudahti hän, \"saadakseni sanoa,\nkuinka sydämestäni annan hänelle anteeksi! Naomi, sano se hänelle; sano\nhänelle kaikki olevan unhotetun; johdata ja neuvo häntä, ett'ei hän\nsiitä uskosta lankeaisi, joka maailman voittaa!\"\n\n\"Minä en enää epäile hänen vakavuuttansa\", vastasi Naomi. \"Se oli\nainoastaan sinun elämäsi pelastamisen toivo, joka pimitti hänen\nsielunsa niin. Nyt ovat silmänsä avatut; nyt hän tuntee paremmaksi\nkadottaa sinun täällä ja jälleen nähdä taivaassa, kuin omia sinun\ntäällä, mutta turmella sielusi.\"\n\n\"Minulle on iloista kuulla hänestä puhuttavan, mutta sinun täytyy\nlopettaa, sillä muutoin tulee minulle raskaaksi kuolla. Rukoile\nkanssani, Naomi, ja auta minua saamaan samaa lepoa ja rohkeutta kuin\nminulla oli ennen Klaudian kirjettä. Vahva uskosi ja luottamuksesi\nHerraan on monta kertaa ennenkin minua kehoittanut ja vahvistanut, ja\nnyt olet tullut kuin Herran lähettiläs tuomaan rauhaa levottomaan\nsydämeeni. Langetkaamme polvillemme ja rukoilkaamme yhdessä.\"\n\nVaikeudella sai Naomi hillityksi liikutuksensa, kun hän totteli\nkäskyä. He rukoilivat palavalla rakkaudella ja ylös noustuaan tunsivat\nhe, että lepo ja rauha oli sydämiinsä palannut. Ainoastaan muutamia\nsanoja puhuttiin enään, ja kun vankilan ovi suljettiin Naomin jälestä,\ntiesi hän käyntinsä olleen todellisen lohdutuksen ja ilon Theophilolle.\n\nVankityrmän ulkopuolella odotti häntä isänsä. Tämä oli ottanut mukaansa\nmuutamia aseellisia palvelijoita, sillä tila kaupungissa oli sellainen,\nett'ei turvassa saattanut yksin kulkea kaduilla, varsinkaan pimeän\ntultua. Nojaten isänsä käsivarteen kävi Naomi vankilasta kaupunkiin\nvievää jyrkkää, kapeaa katua. Kaupunki näytti nyt uneen vaipuneelta.\nNiin hiljaista ja rauhaista oli kaduilla. Naomi ei saattanut olla\nsurulla ajattelematta kaikkia niitä ihmisiä, jotka makasivat varmaa\nsynnin-unta, sokeita sekä hengelliselle että ajalliselle vaaralle, joka\nheitä uhkasi. Näistä synkistä ajatuksistaan havauhti hänen äkkiä\nkamala, tunnettu ääni, joka huusi onnettomuutta kaupungille, ja kuun\nvalossa hän näki Ananianpojan lähestyvän tietä joutuisilla askelilla.\nNaomi vetäytyi sivulle aikoen vetää isänsä kanssaan pimeän\npatsaskäytävän varjoon, mutta profeeta oli heidän jo huomannut ja tuli\nsuoraan heitä vastaan.\n\n\"Voi sinuas, sinä Aroninpoika!\" huudahti hän. \"Voi koko huonettasi, ja\nvoi myös sinuas, Sionin kaunis neito! Sinun tähtesi on laskeva, mutta\nse on nouseva jälleen!\"\n\nHän kääntyi ja oli aikeessa poikistua, kun Sadok otti kiinni hänen\nryysyisestä pu'ustansa ja ystävällisesti sanoi:\n\n\"Tule kanssani kotiini, Ananianpoika ja anna minun antaa sinulle\nvaatteita ja ruokaa. Sinä huudat yhtenään onnettomuutta kaupungillemme\nja perheillemme, mutta minä tahdon palkita kirouksesi siunauksella,\nsillä minulle tekee pahaa nähdä kanssaihmistä noin yksinäisenä ja\nonnettomana. Tule kanssani ja lakkaa peloittelemasta naisia ja lapsia\nja riistämästä heidän untansa kamalalla huudollasi.\"\n\nProfeeta katsoi Sadok'iin ja vivahdus ihmisellistä ymmärrystä loisti\nhänen muutoin tylsistyneistä kasvoistansa; mutta se haihtui taas\nsamassa ja tavallisella villiydellään huusi hän:\n\n\"Älä minua estele; minulla on vielä monta onnettomuuden huutoa\nhuudettavana. Minun täytyy huutaa jokaisen Sionin asujamen korvaan,\nettä, onnettomuus on tulossa. Minä näen keräytyvät pilvet, minä kuulen\nJehovan vihan ukkosen jylinänä, ja minun täytyy varoittaa maamiehiäni\ntulevasta myrskystä. Pelastakaat itsenne -- ah, jos olisitte viisaita!\nMutta se onkin jo myöhäistä, tuomio tulee täytettäväksi! Minä kuulen\nsen nyt -- huuto idästä, huuto lännestä, huuto kaikista neljästä\ntuulesta, huutaen: voi, voi Jerusalem!\"\n\nMielipuolen voimalla riisti hän itsensä irti Sadokin kädestä ja kiiti\neteenpäin huutaen kamalaa huutoansa. Sadok ja Naomi kiiruhtivat\nkotiinsa. Heitä väristytti tämä kohtaus, sillä se tuntui heille niin\nonnettomuutta aavistavalta. Vasta sitte, kun Naomi oli tavannut\nKlaudian ja vienyt hänelle Theophilon ystävällisen tervehdyksen,\nhaihtui hänestä synkkämielisyys nähdessään rakkaan ystävänsä ilon ja\nkiitollisuuden.\n\nSeuraavana päivänä aikaseen meni Sadok Javanin ja Isakin kanssa\nkuulemaan tutkintoa oikeuteen, jolla oli istuntonsa vankilan suuressa\nsalissa, mutta sinne tuloansa hän melkein katui, sillä nähdessään jalon\nveljensä pojan valtasi hänen sekä sääli että ihmetteleminen. Isak kysyi\nvangilta, oliko tuomioistuimen ajatusaika saattanut häntä päätöstänsä\nmuuttamaan, oliko hän nyt valmis vannomaan erehtyneensä ja julkisesti\ntunnustamaan, että Jesus Natsaretista oli petturi, joka oli kärsinyt\nansaitun rangaistuksen vääristä ja kapinallisista opeistansa.\n\nPyhä suuttumus loisti nuoren natsaretilaisen silmistä, mutta ainoastaan\nsilmänräpäyksen ajan. Sen perästä vastasi hän tyynesti ja sellaisella\narvollisuudella, että vaikutti verenhimoisiin tuomareihinsakin.\n\n\"Suokoon Jumala sinulle ja virkaveljillesi anteeksi ne häväistyksen\nsanat, jotka olet uskaltanut lausua. Hänen armostansa tunnustan minä,\nettä Jesus Natsaretista on kaikkivaltiaan Jumalan ainoa poika, odotettu\nMessias ja maailman Pelastaja. Hänen kuolemansa oli Isä, ennenkuin\nmaailman perustus laskettiin, määrännyt sovittamaan koko maailman\nsynnit. Hän tuli oman kansansa luokse, mutta tämä kansa tappoi ja\nristiinnaulitsi hänen. Hänelle, joka on kuollut minun edestäni, olen\nitseni antanut, saadakseni hänen armostansa anteeksi, tullakseni\npelastetuksi ja autuaaksi. Pitäisikö kuoleman nyt peloittaman minun\nhänestä? Ei; Hänen rakkautensa on minua lähellä, ja kalliimpi on\nminulle tämä rakkaus kuin kaikki mitä maailma voi antaa.\"\n\n\"Onko tämä viimeinen sanasi, Theophilo?\" kysyi Javani ja katsantonsa\nosoitti levottomuutta. \"Oletko päättänyt kadottaa sekä ruumiisi että\nsielusi ja tulla iankaikkisesti ulossuljetuksi Israelin perinnöstä?\"\n\n\"O, Javani\", vastasi vanki, \"sinulle tahdon vastata: oletko vieläkin\nniin paatunut totuutta vastaan ja päättänyt ylönkatsoa Herran\npelastavan armon? Hukkuva, joka on saanut kiinni väkevästä,\npelastavasta kädestä, ei päästä sitä kevytmielisesti, ja minä olen\nlöytänyt kaikkivoivan käden, joka varjelee minun iankaikkisesta\nkuolemasta. Pitäisikö minun nyt päästämän sen ja putoomani takaisin\nsyvyyteen, josta olen ylösnostettu? Ei, Javani. Taivas on minun\nedessäni ja minä en tahdo katsoa taakseni. Viimeinen askel maksaa lihaa\nja verta, mutta Herra on auttava minua. Sydämestä suon minä teille\nkaikille anteeksi ja hyvästijättöni teille on rukous, että myös te,\nkuoleman kutsuessa, saisitte armon kohdata luottamuksella sitä, joka\njohtaa ja antaa minulle voimaa ja voiton.\"\n\nHälinä nousi tuomioistuimen jäsenten joukossa ja muutamien äänien\nkuultiin lausuvan sääliä ja ihmettelemistä nuoresta, innokkaasta\nvangista. Sadok puolusti hartaasti hänen vapaaksi päästämistänsä,\nsamoin myös teki Isak, mutta he eivät voineet vaikuttaa mitään\nenimmistöön tuomareissa, ja myöskin vangin oma vilkas esittely langetti\ntuomion, kun siitä näkivät, mikä vaarallinen natsaretilainen heillä oli\nkäsissänsä. Samassa kun tuomarit kiivaasti väittelivät keskenänsä ja\nTheophilo seisoi tyynenä ja kuunteli, lyötiin ovet kerrassaan auki ja\naseella varustetun joukon palvelijoita ja ystäviä ensimäisenä hyökkäsi\nAmatfiah huoneesen, juoksi poikansa luokse, pusersi hänet syliinsä\nhuutaen:\n\n\"Minä tahdon pelastaa sinun tahi kuolla, poikani!\"\n\nMeteli ja hämmenki tuli suureksi. Sitä kokivat enentää kaiken voimin\nmyös Sadok ja Isak toivossa, että vanki huomaamatta saataisiin vietää\npois ja näyttipä jo se kerran onnistuvankin, mutta kerrassaan muuttui\nkaikki.\n\nEnnenkuin Javani tänä aamuna lähti kotoa oli Rubeni, Marian petollinen\npalvelija, joka kerran ennen oli vakoomisestaan saanut runsaan palkan,\nhänelle salaisesti kertonut Amatfiahn aikomuksen väkivallalla pelastaa\npoikansa. Javani oli senvuoksi ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin\npäällekarkausta vastaan ja antanut ympäri vankihuonetta asettaa vahvan\naseellisen vartiajoukon; ja annettuansa merkin Rubenille, kiiruhti tämä\nkutsumaan sitä. Amatfiahn luuli jo melkein olevansa voitolla kun\nhän äkkiä näki tulleensa joukkoneen piiritetyksi lukuisemmalta\nviholliselta. Epäilemättä olisi Amatfiah paikalla tapettu tahi ainakin\nvangittu, jos ei pelko Sadokista olisi lannistanut raatiherrojen\nkiukkua. Mutta ne vihasta hehkuvat silmäykset, jotka seurasivat häntä,\nkun Sadok hänen talutti huoneesta, selvästi osoittivat, että he jo\nolivat hänen kuolemansa vannoneet. Theophilo vietiin takaisin\nvankiuteen. Vartijoita asetettiin ympäri joka paikkaan varaksi, ettei\nuudestaan keskeytettäisi tuomioistuimen keskusteluja. Isakin\nkehoituksesta, joka nyt teeskennyllä innolla tahtoi haihduttaa\npäällensä langenneen epäluulon, että hän olisi ollut osallinen\npäällekarkauksessa, kutsuttiin kaikki toiset natsaretilaiset,\nkaikkiansa kahdeksan, tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Kaikki olivat\nlujasti päättäneet pysyä vahvana tunnustuksessansa Herraan Jesukseen,\nja kun ei mikään voinut heitä siitä luovuttaa, tuomittiin kaikki\nvankihuoneessa mestattaviksi. Theophilollekin langetettiin sama tuomio,\njoka piti täytettämän seuraavana aamuna päivän hämärtäessä. Javanin\nvaatimuksesta lisättiin, että heidän ruumiinsa ensin ripustettaisiin\nvankilan muurille ja sitte vietäisiin Hinnomin laaksoon, sekä siellä\nheitettäisiin niihin yhtämittaa palaviin valkeisiin, joilla poltettiin\nkaikki kaupungista tuleva lika ja tunkio.\n\nItse raatiherrojen mielestä oli se tarpeetoin julmuus, mutta Janani\nväitti sitä varsin tarpeelliseksi syystä, että siten estettäisiin\nkuolemaan tuomittuin sukulaisten ottamasta ruumiita ja hautaamasta\nniitä tavallisella pakanallisella tavalla. Hän saikin tahtonsa\nmyönnytetyksi ja käski sen perästä viemään kaikki vangit takaisin\ntyrmiinsä. Heti kun tämä oli tapahtunut nousi Javani ylös ja teki\nkanteen Isakia vastaan syyttäen häntä kavaltamisesta uskontoansa ja\npuolueettansa vastaan sekä kertoi sen perästä kaikki mitä Rubeni oli\nhänelle ilmoittanut. Isak koki puolustaa itseänsä, mutta toiset\nsaivat hänen pian vaikenemaan, ja raivoisena tappiostansa lähti\nhän pikaa huoneesta ja kiiruhti kotiinsa. Täällä istui hän\nhuoneesensa, lukittujen ovien taakse ja kirjoitti kirjeen, jonka antoi\nuskollisemmalle palvelijallensa käskyllä viedä se Bethetsobin Marialle.\nSen perästä varusti hän itsensä aseilla ja lähti niiden palvelijain\nseurassa, jotka eivät tahtoneet jättää herraansa, temppeliin, joka\nvielä oli selootien ja idumealaisten vallassa, ja pyysi puhua Giskalan\nJohanin kanssa. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin kohta ja kun hän pyysi\npäästä heidän ystävyyteensä ja liittolaisekseen, otettiin tarjous\nilolla vastaan, sillä hän oli tunnettu mahtavana miehenä, ja hänen\neroamisensa kansanpuolueesta, kuten sitä kutsuttiin, katsottiin olevan\nsuuresta painosta ja merkityksestä, varsinkin kun hän oli sangen rikas.\n\nKohta kun Javani ja hänen virkaveljensä saivat tiedon Isakin menosta\nselootien puolelle julistettiin hän petturiksi ja hänen tavaransa\notettiin takavarikkoon; arvollisin osa siitä tosin oli jo viety varmaan\ntalletuspaikkaan. Kirjeessään Marialle rukoili hän lämpimästi häntä\nseuraamaan kanssaan temppeliin ja siellä tulemaan hänen avioksensa,\nMarian tähden hän kun oli joutunut tällaisiin seikkailuihin. Hän\nkirjoitti, että, jos Maria suostuisi tähän tuumaan, ei hän epäilisi\nlaisinkaan mahdottomaksi päästä pakenemaan Jerusalemista etsimään\nmuualla turvallisempaa asuinpaikkaa.\n\nMaria ei kuunnellut tällaista pyyntöä, kun hänen rakkautensa Isak'iin\nei ollut koskaankaan ollut erinomaisen palava. Hän vastasi siis\nkieltävästi selittäen pysyvänsä päätöksessään, ettei milloinkaan\nsuvaitse häntä silmäinsä edessä, kun hän ei täyttänyt lupaustansa\nhankkia Theophilolle vapaus. Maria tunsi mielensä keveämmäksi, kun\ntiesi Isak'in olevan selootien joukossa eikä siis enää palaavan\nedelliseen puolueesen. Mutta niin ei ollut Javanin laita. Hän ymmärsi\nraatiherran ilmoittavan Giskalan Johanille hänen tuumansa Simonin\nkanssa selooteja vastaan. Hän päätti sen vuoksi niin pian kuin\nmahdollista kutsua Simonin kaupunkiin, mutta ennen tämän tuloa tahtoi\nhän nähdä setänsä lähtevän Jerusalemista, jonka henkeä Simonin valta\nvielä enemmän uhkaisisi. Hän tahtoi säästää perheeltänsä surun\nnäkemästä Amatfiahn vietävän tähän julmaan kuolemaan. Mitkä\nvastakkaisuudet ja mikä kummallinen sekoitus hyvästä ja pahasta oli\nJavanin luonteessa!\n\nSadok onnettoman veljensä kanssa oli palannut kotio kun koetus pelastaa\nvankia oli huonosti onnistunut. Vankihuoneen ulkopuolelle oli\nkokoontunut suuri ihmispaljous, kun melua ja meteliä kuului sen\nsisältä. Pian oli huhu kansalle ilmoittanut melun ja metelin syntyneen\nsiitä, että äkkinäisellä päälle karkauksella oli tahdottu pelastaa eräs\nsyytetty henkilö. Se saattoi kansan vihaan ja raivoon. Natsaretilaisia\nkansa yleisesti halveksi ja työ sellainen, kun mainittu, pidettiin\nenemmin kuin mikään muu ansaitsevan rangaistuksen. Ainoastaan Sadokin\narvollisuus ja häntä kunnioittaminen pidätti joukon käymästä käsin\nkiini, mutta aina Sadok'in huoneelle seurasivat he onnetointa\nAmatfiahta parjaamalla ja ivalla ja vielä sittenkin, kun eivät häntä\nenään nähneet, seisoivat portilla ja melusivat.\n\nKukaan niistä, jotka levottomuudella odottivat Amatfiahn palaamista, ei\nedes uskaltanut toivoa rohkean yrityksen onnellista menestymistä, mutta\nkuitenkin vaikutti kertomus, jonka hän toi kotiinsa, heihin niin, että\nkadottivat rohkeutensa ja voimansa. Klaudia tuli sellaiseen epätoivoon,\nettä Naomin täytyi kantaa hänet huoneesensa. Kun nämä olivat menneet,\nkoki Sadok johtaa omia ja muiden synkkiä ajatuksia muulle suunnalle,\nvaatimalla Amatfiahta heti lähtemään kaupungista. Hän kun oli nyt itse\nnähnyt, miten oli vainottu ja vihattu sekä ylhäisemmiltä että\nalhaisemmilta kansaluokilta, ja tietämätöntä oli kuinka kauvan häntä\nvoisi Sadok vaikutuksellaan suojella. Amatfiah ei näyttänyt olevan\nkuuro sanoille, mutta Juditha ei tahtonut kuulla sanaakaan sellaisesta\npuheesta.\n\n\"Ei\", parkasi hän, \"mikään ei voi minua riistää täältä, ennenkuin\ntiedän poikani kuolleeksi. Vaikka vaarakin uhkaisisi, niin pysähdyn\nsiksi kun hän on vapaa kaikesta kivusta ja vaarasta. Sitte on minun\naika seurata miestäni ja etsiä jonkin nurkan, jossa olemme turvassa\nihmisten julmuuksilta.\"\n\n\"Minä ymmärrän tunteesi Juditha\", sanoi Sadok, \"ja ainoastaan ajatus\npelastuksestanne on saattanut minun kiiruhtamaan lähtöänne. Mutta jos\ntahdotte joksikuksi ajaksi vielä jäädä tänne, niin varjelen teitä,\nvaikkapa olisi henkenikin vaarassa, ja kun lähdette, tulen teitä\nsaattamaan Joppeen asti.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Juditha, \"olkoon sitte päätetty, että matkustamme\nhuomen illalla; sitte sen perästä ei meillä enää ole täällä mitään\ntehtävää.\"\n\nSiihen päätökseen tultiinkin, mutta kun Klaudialle ilmoitettiin aikomus\nmatkustaa seuraavana päivänä, ei hän tahtonut sitä. Kauan koetti Naomi\nvakuuttaa hänelle, kuinka hullumaista ja väärin oli niskotella vastaan\nja jäädä paikkaan, jossa heidän henkeänsä uhattiin; vasta sitte kun hän\nnäytti Judithan, joka siten olisi lapsetoin, tarvitsevan apua ja\nlohdutusta matkalla ja kun hän myöskin lupasi isänsä suostumuksella\nsaattaa heitä Joppeen asti, myöntyi Klaudia ja suostui lähtemään\nkaupungista.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraava päivä tuli. Oli puolen päivän aika. Hurja ilon huuto kuului\naina Sadok'in huoneesen. Se soi siellä kaikkien korviin kuoliniskuna\nheidän toivoillensa. Silloin riipustettiin yhdeksän teloitetun\nnatsaretilaisen ruumista vankilan muurille, ja kansajoukko, joka\nnurinalla otti vastaan ilmoituksen vankien teloittamisesta vankilan\nsisällä, riemuitsi nyt nähdessään murhattuin ruumiit. Sadok lähetti\nsalaisesti yhden palvelijansa hankkimaan tietoa teloittamisesta. Mies\noli tuntenut Theophilon hyvin, ja kun hän palasi kotiin, vapisi hän\nkauhusta kertoessaan sitä Sadok'ille. Murhattuin päitä ei oltu\nnäytetty, mutta hän oli ruumiin tuntenut vaatteista ja erittäin eräästä\nnutusta, jonka Klaudia oli kirjaellut, ja joka oli hänellä sinä iltana\npäällään, kun hän vangittiin. Kun palvelija oli lopettanut\nkertomuksensa, meni Sadok perheensä luo.\n\n\"Herra antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi\", sanoi hän\njuhlallisesti astuessaan huoneesen.\n\nSyvä epäillyksen huokaus oli vastaus, jonka hän sai. Kuoleman\nhiljaisuus seurasi hetkeksi. Sen keskeytti Amatfiah, joka nousi ylös ja\nlankesi polvillensa. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Korkealla\näänellä ja levollisuudella, joka hämmästytti Sadok'ia ja Salomea,\nkiitti hän Herraa, että hänen poikansa oli taistellut hyvän taistelun\nja ollut luja uskossaan loppuun asti. Korkealla äänellä lausuttu\n\"Amen!\" kaikilta hänen ympärillään olevilta lopetti rukouksen. Kun hän\nnousi ylös, vei hän veljensä sivulle ja puhui hänelle eräästä asiasta,\njoka painoi raskaana sydämellänsä. Hänelle oli kerrottu, että\nonnettomien ruumiit oli aikomus polttaa laaksossa, ja nyt pyysi hän\nSadok'ia koettamaan taivuttaa Javania antamaan Theophilon ruumiin\nonnettomille vanhemmille. Sadok lupasi täyttää tämän rukouksen ja lähti\nkohta Javania hakemaan, joka ei ollut käynyt kotonansa sitte kun tuomio\noli julistettu eilispäivän illalla. Hän tapasi Javanin erään\nvirkaveljensä huoneessa.\n\n\"Javani\", sanoi hän äänellä, joka ilmoitti hänen liikutuksensa, \"kauhea\nnäytelmä on loppunut ja minä en siis enää rukoile serkkusi elämän\nedestä. Mutta minä tulen pyytämään suosioasi itselleni, sinun isällesi.\nMinä pyydän, ettei hänen ruumistansa häväistäisi polttamalla Hinnomin\nlaaksossa. Sinä esittelit tämän julman teon, ja epäilemättä voit sen\nestääkin jos et kaikkia teloitettuja, niin kumminkin tätä yhtä.\"\n\n\"Isäni\", vastasi Javani, \"minä näen myös sinun tekevän minulle väärin,\nkun syytät minua kevytmielisestä julmuudesta, joka ei kuulu minun\nluontooni. Minä en toivonut serkkuni kuolemaa, vaan täytin ainoastaan\nvelvollisuuteni poistamalla Israelin leiristä sen mikä saastainen oli,\nsäälimättä omaa lihaa ja verta, kun Jehovan kunnia vaati uhria. Odotin\nsinun, isäni, hyväksyvän harrastukseni ja tukevan minua eteen\nottamisessani, mutta kun et sitä tee, niin on minun yksin seisominen ja\nomatuntoni todistaa oikein tehneeni. Mitä pyyntöösi serkkuni ruumiista\ntulee, niin täytyy ilmoittaakseni, että sitä en voi täyttää, vaikka\nkylläkin sydäntäni karvastelee; minun vallassani kun ei ole tuomion\nmuuttaminen. Sen on tuomioistuin vahvistanut, ja kysymykseenkään ei\ntule, että se minun pyynnöstäni muutettaisiin.\"\n\nSadok'in kasvot synkistyivät. Hän oli alentunut pyytämään poikansa\nsuosioa käskemisen sijasta, joka olisi ollut juutalaisten tapain\nmukaista. Mutta Javani oli jo aikoja sitten ravistanut päältänsä\nkuuliaisuuden pakon isällensä ja tunsi saaneensa voiton isältänsä, joka\nluonnollisen lempeytensä ja pehmeytensä kautta erosi ankarasta\nlahkostansa. Javani taas piti kunnianansa olla ankarin ankarista. Sadok\ntiesi, että vaikutuksensa poikaansa oli sama kuin ei mitään, ja ymmärsi\nheti että saman pyynnön uudistaminen olisi hyödytöin. Klaudian tähden\nteki hän sitte toisen pyynnön. pyysi sitä nuttua, joka Theophilolla oli\npäällä teloitettaessa ja siihen pyyntöön suostui Javani kohta sekä\nlähetti palvelijan sitä hakemaan. Klaudia ei tietänyt, minkätähden\nSadok oli lähtenyt kotoa, ja kiitti sen vuoksi kyyneleet silmissä hänen\nhyväntahtoista helleyttänsä, kuu Sadok jätti hänelle tämän kalliin\nmuiston rakastetultansa.\n\nJavani ei tullut sinä päivänä kotiin. Rubenilta sai hän kuulla kaikki\nmitä tapahtui Sadokin huoneessa, mutta tämän uskottoman palvelijan\nkummastukseksi ei Javani ryhtynyt mihinkään toimiin estääksensä setänsä\nmatkustamista ja jättääksensä vielä yhden uhrin tyrannisuudelle ja\nyltiöpäisyydelle. Jos ei Rubeni olisi pelännyt Javanin vihaa, olisi hän\nkiiruhtanut jollekin raatiherralle ilmoittamaan Amatfiahn lähtöä, jotka\nhartaasti odottivat sopivaa tilaisuutta saadaksensa lopettaa sen\nvihatun miehen. Tämän tiesi Javani aivan hyvin, mutta kun hän oli\npäättänyt pelastaa setänsä, valvoi hän tarkasti kaikkia Rubenin askelia\nkoko päivän eikä antanut hänelle tilaisuutta puhua kenenkään kanssa,\njonka uskollisuus oli epäiltävä.\n\nAmatfiahn oli siis tietämättänsä kiittäminen itsensä ja perheensä\nturvallisuudesta samaa Javania, joka heille äskettäin oli niin paljon\nsurua ja murhetta tuottanut; hänen ansionsa oli sekin, että he auringon\nlaskiessa vaaratta saivat kulkea Vesiportin kautta ja pitkin Josaphatin\nlaakson tietä myöten Ramaan ja Emaukseen. Samassa kuu lähtivät Sadokin\nhuoneesta, kuului etäämmällä Hinnomin laaksoon vievältä tieltä ratiseva\nratasten pyöräin ääni. Sadok ja Amatfiah katsoivat äkisti sinnepäin ja\nnäkivät kaksi suurta aseellisten miehien saattamaa vaunua, joita\nseurasi suuri kansan joukko. Matkan pituus ja hämärä estivät heidän\neroittamasta mitä vaunuissa kuljetettiin, mutta he tiesivät jo\nedeltäpäin, että ne sisälsivät jalojen, korkeasti rakastettujen\nuskontunnustajien ruumiit, ja heitä pöyristytti ajatus kohtalosta, joka\noli niille määrätty.\n\nHinnomin laakso oli kaupungin eteläpuolella, Salomonin lammikon ja\nsavenvalajan pellon välillä. Noro, joka sittemmin yhdistyi Kidronin\nojaan, juoksi sen lävitse, ja kuuma, löyhkävä höyry ainaisesti\npalavista tulista täytti laakson. Se oli tänne, kun raskaat vaunut\nohjasivat kulkunsa ja, kuu ne tulivat tulien luokse, pysähtyivät.\nJavani, joka Rubenin seurassa oli sinne jo ennemmin mennyt, piti\noikeuden palvelijoita silmällä, niiden heittäessä ruumiita roviolle ja\nkatsoi, että uhrien luku oli oikea. Näytti kuin olisi hän ollut halukas\ntoteuttamaan siitä itsensä ja muita, vaikka silloin, kun tuli kulutti\nviimeisen kuolleista ruumiista, häneltä pääsi juuri kuin kevennyksen\nhuokaus. Kansajoukko oli hajonnut ja oli melkein jo tyhjä ja autio\nHinnomin laaksossa, mutta vielä seisoi Javani paikoillaan hiljaisena ja\nliikkumattomana. Silloin tuli useoita miehiä ja naisia sammuvien\nrovioiden tykö, jotka juuri äsken olivat kuluttaneet yhdeksän marttyrin\nruumista; he pöyhivät tuhkaa ja kokosivat siitä rakkaitten ystäviensä\nja sukulaistensa luut ja laskivat ne mukanaan olevaan arkkuun. Sen\ntehtyään lähtivät ääneti ja hiljaa kulkemaan kaupunkiin takaisin.\n\n\"Seuraanko heidän perässänsä?\" kuiskahti Rubeni.\n\nJavani säpsähti kuultuansa hänen äänensä juuri kuin olisi hän\nvastenmielisesti herätetty unennäöstä.\n\n\"Seuraanko heitä?\" uudisti palvelija uudestaan. \"Vaikeaa ei ole\nnuuskia, missä yön piilevät ja huomenaamulla aikaseen voimme heidät\nvangita. Siten saamme heille pian samallaisen päivän kuin tämä.\"\n\n\"Vaiti katala!\" kiljasi Javani kammolla. \"Seuraa minua kaupunkiin, niin\nsaat huomenna palkan ansioistasi. Kun sitte heitä tarvitsen, kutsun\nsinua. Mutta muista, ettet koeta minua pettää, jos henkesi on sinulle\nrakas.\"\n\nSeuraavana aamuna sai Javani Deborahlta tietää, että Amatfiah\nperheenensä oli lähtenyt kaupungista Sadok'in ja Naomin seurassa,\nmyös Hanna ja kaikki muut palvelijat, joita epäiltiin uskostansa\nluopuneiksi, olivat tehneet heille seuraa. Ketään siis ei ollut\njäljellä, jota olisi voitu ruveta uskon tähden vainoamaan. Tämä\nkertomus saattoi Javanin iloiseksi. Hän kävi myös pikimältään äitinsä\nluona, mutta tämä oli heille molemmille sekä äidillensä että hänelle\ntuskallinen. Sitte antautui hän tykkönään valtiollisiin tuumiinsa.\n\nTällä ajalla olivat matkustajat onnellisesti kulkeneet Raman kautta\nEmaukseen. Sinne seisahtuivat he levähtämään. Sieltä jatkettiin matkaa\nLyddaan, jonne tulivat seuraavana päivänä aikaseen. Siellä kerrottiin\nheille, että eräs joukko romalaisia sotamiehiä oli viime aikoina joka\npäivä käynyt siellä Joppe'sta ja tarkoin kyselleet, eikö muutamia\nmatkustavia Jerusalemista ole tullut, mutta joka ilta nähtävällä\nmielipahalla palanneet Joppeen takaisin. Amatfiahlta oli liiaksi\nuskallettu lähteä perheinensä edemmäksi niin heikolla vartijolla kun\nheillä nyt oli. He olivat juuri aikeessa lähteä Judeasta Samariaan,\njoka melkein tykkänään oli romalaisten käsissä ja niitten erityisettä\nsuojeluksetta joutuisivat ehkä seikkailuihin ja vaaroihin. Mutta\ntietämätöntä oli, lähettäisikö Rufo enää uudestaan miehiään heitä\nvastaan ottamaan, mahdollista myöskin oli, että Rufo oli jo palannut\narmeijan luokse Caesareaan luulossa, että Klaudian lähdön Jerusalemista\noli joku este estänyt. Kaikki tämä teki sen, että Amatfiah päätti onnen\nkaupalla heti jatkaa matkaa Joppeen. Ennen kuin olivat ehtineet\npuolitiehenkään sinne, näkivät jo etäällä erään ratsastaja-joukon\ntulevan heitä vastaan ja sotilaiden uljaasta ryhdistä ja loistavista\naseista huomasivat kohta edessään olevan osan romalaista sotaväkeä.\n\nJoukon etunenässä ajoi nuori mies, joka tuskin oli älynnyt tulijat, kun\njo kannusti hevoistaan ja ajoi heitä vastaan. Tämä oli Marcello, ja\nvaikka monta vuotta oli kulunut siitä kun viimeksi näkivät hänen, tunsi\nSadok ja Amatfiah Klaudian veljen heti hänen jalosta, uljaasta\nryhdistään ja kasvojensa juonteista. Hänen silmissään loisti sisällinen\nilo, kun hän tervehtiessään antoi heille kättä. Se todisti, ettei\npitkällinen eron aika ollut haihduttanut muistoa entisestä\nystävyydestä.\n\n\"Missä on rakas sisareni?\" kysyi hän hilpeästi. \"En myös näe\nTheophiloa, mutta hän olleekin Klaudian läheisyydessä. Hän on\nonnellinen, hän; toivon omat tulevaisuuteni toiveet olevan yhtä\nloistavat!\"\n\nAmatfiah käänsi päänsä tämän kuullessaan ja Sadok otti Marcelloa\nkädestä, joka nyt vasta huomasi, ett'ei kaikki olleet niin onnelliset\nkuin hän luuli.\n\n\"Mutta mikä nyt on?\" kysyi hän tulisesti. \"Onko Naomi kipeä?\"\n\n\"Ei, poikani\", vastasi Sadok, \"hän ei tarvitse sinun lempeää\nosanottavaisuuttasi, mutta meidän Klaudia-raukka on tarpeessa lempeän\nlohdutuksesi.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut omalle kalliille sisarelleni?\" kysyi Marcello\näkkiä, vaikka vähän keveämmällä tunteella, kun kuuli pelkonsa Naomin\nsuhteen olleen perättömän.\n\n\"Kaikki hänen toivonsa ja koko hänen onnensa ovat tyhjiin rauenneet.\nTheophiloa ei ole enää, ja Klaudian sydän on muserrettu!\"\n\n\"Herra armahtakoon häntä!\" huudahti Marcello. \"Mikä tauti on hänen\nniin äkkiä korjannut? Mutta minä tahdon mennä sisareni luokse, niin\nsisar-raukkani. Hänellä kuitenkin on veli jäljellä ja tahtoo hänen\nkanssaan itkeä, mitä hän on kadottanut.\"\n\nHän astui alas hevosen selästä ja lähestyi paaria, jolla Naomia ja\nKlaudiaa kannettiin. Nämä olivat jo tunteneet hänen ja ennen kuin hän\nehti niitten luokse olivat he vetäneet esiriipun sivulle ja Klaudia\njuoksi häntä vastaan ja heittäysi itkein hänen syliinsä. Kaikki mitä\nveljellinen helleys saattoi ajatella niinkuin lohdutusta ja\nrauhoittamista, kuiskutti hän hänelle, ja sitte kun hiljaa oli nostanut\nhänen jälleen paarille, tervehti hän liikutetulla äänellä Naomia. Tämä\nnuori tyttö oli päättänyt olla vakava heidän ensi yhteentulossaan,\nmutta tunteensa voittivat hänen ja salaisesti iloiten näki Marcello\nhänen hämille tulonsa ja punastumisensa. Kauan hän kuitenkaan ei\nviipynyt naisten luona, vaan kiiruhti tervehtimään Judithaa ja\nlausumaan sisällistä osanottavaisuuttansa hänen syvään suruunsa.\n\nKun tulivat Joppeen, otti Rufo heidän sydämellisesti vastaan. Hänen\ntunteensa eivät olleet yhtä vilkkaat kuin poikansa, mutta kuitenkin\notti hän osaa tyttärensä suruun ja koetti lohduttaa häntä niin hyvin\nkuin osasi ja sanoi muun muassa hänen kyllä omista maanmiehistänsä\nlöytävän hyvän ja jalon miehen.\n\nNämä sanat sekä Rufon toivo, että hän seuraisi häntä leiriin,\nsaattoivat hänen milt'ei epäilykseen, ja hän kiiruhti Judithan luo ja\nrukoili häntä koettamaan Rufoa päätöksensä muuttamiseen. Tähän\npyyntöön suostui Juditha vielä siitäkin syystä kernaammin, kun hän\ntunsi, ettei voisi ilman Klaudiatta olla. Rufo suostuikin Judithan\npyyntöön ja myönsi, että tyttärensä saisi ystäviänsä seurata Ephesoon\nja pysähtyä sinne kun hän voisi hänen kuljettaa taas Romaan. Klaudia\noli tästä myönnytyksestä sydämellisesti kiitollinen isällensä. Hän myös\nkoki kaikin tavoin käytöksessään näyttää se hänelle ja kätki, niin\npaljon kun voi, surun, joka sydäntänsä kalvoi. Mutta Marcellon ja\nNaomin seurassa ei hän voinut hillitä tunteitansa ja hänelle oli suurin\nilo saada puhua rakkaan vainajan hyvistä omaisuuksista ja lujasta\nuskosta.\n\nSellaisessa tilaisuudessa sai Marcello ensin tietää, millä tavoin\nystävänsä kuoli.\n\n\"O, Marcello\", sanoi Klaudia, \"miten olisit kunnioittanut ja rakastanut\nhäntä, jos Herra olisi antanut teidän nähdä toisenne! Mutta sinä et\nolisi voinut arvostella häntä ansioittensa mukaan, sillä juuri se\njärkähtämätöin usko, joka vei hänen kuolemaan, olisi sinun silmissäsi\nollut hulluus ja mielettömyys.\"\n\n\"Mitä tarkoitat Klaudia?\" kysyi Marcello hämmästyneenä. \"Eikö Theophilo\nkuollut luonnollisella kuolemalla? Minä en ole tästä sen tarkemmin\nkuullut, kun ei minulla ole ollut tilaisuutta puhua Sadokin kanssa\nkahden kesken.\"\n\n\"Sinä et sitte ole kuullut, että hän kuoli marttyrina Natsaretin\nJesuksen pyhän nimen tähden ja sinä et myös tiedä, että sinun onnetoin\nsisaresi on häneltä oppinut autuuden tien ja nyt löytää kaiken\nlohdutuksensa ja toivonsa tässä uskossa?\"\n\n\"Minun rakas sisareni\", huudahti Marcello ja syleili häntä osottain\nmitä elävintä iloa ja helleyttä, \"uutinen sellainen, jota en koskaan\nole uskaltanut toivoa. Sitte olemme yhdistetyt vielä lujemmalla ja\npyhemmällä siteellä kuin sukulaisuus. Minä myöskin kiitän itseäni\nolevani kristitty ja sillä tavoin suren kahdenkertaisesti ystäväni\nkuolemaa, koska yhdistys hänen kanssaan olisi vahvistanut sinua\nuskossasi. Minä toivon, antakoon Jumala loppuun asti pysyä sen sinun\ntunnustuksenasi.\"\n\nKyyneleet ilosta ja hämmästyksestä täyttivät Naomin silmät, ja kun\nMarcello kääntyi, huomasi hän hänen liikutuksensa. Hän ei enää\nsaattanut epäillä, ett'ei hänen sisälliset rukouksensa ja toivonsa\nolleet täytetyt.\n\n\"Naomi\", sanoi hän, \"saanko jäädä toivoon, että myös sinäkin otat osaa\nsisareni tunteisin ja mielipiteisin? Minulle olisi sanomatoin autuus\nkuulla huuliltasi siunatun Jesus-nimityksen.\"\n\n\"Siunattu olkoon tämä nimi iankaikkisesti\", sanoi Naomi innolla. \"Minä\ntiedän, ett'ei löydy toista nimeä taivaan alla, josta voisimme autuaat\nolla.\"\n\n\"Kuinka Herra on ollut meille armollinen\", sanoi Klaudia, \"kun hän\nsillälailla ja eri teitä on johtanut meitä samaan uskoon, uskomaan\nhänen pyhää nimeänsä. Milloin kuulit puhuttavan Jesuksesta, rakas veli,\nja keneltä sait evankeliumin rikkauksia?\"\n\nMarcello kertoi tarkoille kuulijattareillensa kaikki kohdat\nkääntymisestänsä Romassa ja kuunteli sitte ilolla heidän\nkertomuksiansa. Nyt oli kerrassaan pelkonsa sisarensa ja Naomin tähden\nhaihtunut; hän näki ja huomasi Herran tehneen ihmeitä heissä, ja hänen\nilonsa oli vielä sitä suurempi kun hän ei koskaan ollut uskaltanut\ntäydellisesti toivoa tätä onnea. Kauan ei myös viipynyt, kun hän\nhuomasi että mieltymisensä Naomiin oli vastattu, ja ilman vaikeuksia\nsai hän häneltä lupauksen saada hänen vaimoksensa, jos kummankin\nvanhemmat antavat siihen suostumuksensa. Niin kauvan kun sota kesti ei\nyhdistämistänsä käynyt toivominenkaan, sillä Naomi ei millään ehdolla\ntahtonut jättää vanhempiansa, kaikkein vähimmän äitiänsä joka viime\naikoina oli käynyt heikoksi raihnaiseksi. Marcello kiiruhti\nyksityisesti puhuttelemaan Sadok'ia ja pyysi häneltä Naomin kättä.\nHänen pyyntönsä ei ollut varsin odottamatoin Sadok'ille, sillä hän oli\nkauan aavistanut tyttärensä taipumuksen; koski kyllä se häneen, että\ntyttärensä oli kiintynyt romalaiseen, kansansa viholliseen, mutta\nmonessa suhteessa oli Sadokin entiset mielipiteet muuttuneet, ja kun\nhän tiesi ett'ei Naomi milloinkaan antaisi kättänsä juutalaiselle,\nsuostui hän, vielä sitä mieluummin, kun ei voinut kieltää, että jalo,\noikea tuntoinen Marcello tulisi olemaan luotettavin maallinen turva\nhänen rakkaalle tyttärellensä. Iloisena kiiruhti Marcello ilmoittamaan\nNaomille isän suostumuksen, ja onneen, joka niin odottamattomasti\nolivat saavuttaneet, otti todellisella ilolla osaa niin Klaudia kuin\nJuditha ja Amatfiah'kin.\n\nKahdeksan päivää oli kulunut matkustajain tulosta Joppeen, ja laiva,\njoka sieltä tuli lähtemään Ephesoon, oli ottanut lastinsa. Amatfiahn\nkäskettiin toimittamaan kaikki tavaransa laivaan, kun ankkuri piti\nnostettaman seuraavana aamuna aikaseen. Se oli vaikea ja raskas hyvästi\njättö, jonka ystävät nyt ottivat toisiltansa, ja se olisi ollut vielä\nvaikeampi jos ei Sadok olisi kiiruhtanut selittämällä, että hän oli\nsaanut semmoisia sanomia Javanilta, mitkä pakoittivat hänen\nkiiruimmiten rientämään takaisin Jerusalemiin. Heti kun Amatfiah\nperheinensä oli astunut laivaan, palasivat Sadok tyttärenensä Lyddaan\nRufon ja Marcellon seuraamana. Tässä erosi heidän tiensä, ja suhteet\nolivat nyt ihan toiset, kun seuraavan kerran toisiansa tavatessa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nKotio tultuaan hämmästyivät Sadok ja Naomi, kun näkivät, miten\nturmiollisesti suru oli vaikuttanut Salomen sekä näköön että muuten\nruumiin ryhtiin. Hän oli aina ollut heikko ja terveydeltänsä huono ja\näskeiset surulliset tapaukset olivat murtaneet hänen voimansa ja\nlannistaneet hänen sielunsa lujuuden. Naomi koetti kaikin tavoin\nlohduttaa ja elähyttää häntä, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli\ntäytetty synkillä aavistuksilla tulevista onnettomuuksista, ja vaikka\nhän aina oli yhtä herttainen ja lempeä kuin ennen, oli kuitenkin hänen\näänessään ja silmäyksissään uneksivainen suruisuus, mikä vaikutti\nNaomin sydämessä surullisen pelon tunteen.\n\nBethetsobin Maria oli uudestaan muuttanut omaan taloonsa ja ottanut\npienen poikansa kanssaan, mutta tämä oli niin kiintynyt Salomeen ja\nNaomiin, että hän mielukkaammin vietti suuren osan päivää heidän\nluonansa ja viattomilla leikeillään ja iloisilla joruillaan auttoi\nNaomia haihduttamaan äidin surullisuutta. Ajattelematoin ja\nkevytmielinen Maria oli uudestaan jättäynyt huvituksiin ja\nhekumalliseen elämään ja pian unhotti kaikki, mitkä häntä olivat\nmielyttäneet asuessaan Sadok'in talossa.\n\nSadok itse oli nyt harvoin kotona, sillä hänen neuvojansa ja\nansioitansa käytettiin nyt yhtenään kaupungin hyväksi. Hän oli innolla\nottanut osaa Javanin ehdotukseen, että Simoni otettaisiin ylimmäiseksi\npäälliköksi kaupungissa. Kun tätä asia varten kaikki tarpeelliset\nvalmistukset olivat tehdyt, lähetettiin Javani kutsumaan Simonia ja\nhänen joukkojansa pelastamaan kaupunki tyrannisien seloottien käsistä.\n\nKohta sen perästä kun hän Jerusalemista oli lähtenyt, hämmästytettiin\nsen asujamia huhulla, että Vespasiano joukkoinensa oli tulossa\nkaupunkiin. Levottomana seisoi kansa kaupungin valleilla odottamassa\nSimonia, jota nyt pitivät ainoana pelastajanansa. Häntä odottaessaan\nnäkivät eräänä päivänä lukuisan romalaisen ratsujoukon tulevan\nkaupunkia kohden. Pelko valtasi kaupungin asujamet tämän nähdessään,\nmutta haihtui pian kun ratsastajat muutaman päivän perästä lähtivät\npois, kun olivat tulleet vakuutetuiksi onnettomasta tilasta\nkaupungissa, jossa eri puolueet kokivat toisiaan repiä ja masentaa ja\nsiten itse kevensivät romalaisten tulevaa työtä.\n\nRomalaiset päälliköt olivat tällä aikaa rynnänneet Idumeaan ja\nvalloittaneet siellä kaupungit yhden toisensa perästä, jolla ajalla\nSimeonin oli täytynyt joukkonensa olla Massadassa alallaan. Mutta\ntuskin olivat romalaiset lähteneet pois, kun Simoni Javanin kanssa,\njoka oli tullut hänen luoksensa Massadassa, lähti liikkeelle ja\nhävittäin sekä ryöstäen kulki Jerusalemia kohden, jossa hän luuli\nasujanten ilolla avaavan hänelle portit. Mutta siinä hän kuitenkin\npettyi. Sen perästä, kun romalainen ratsujoukko oli lähtenyt, oli\npuolue, joka vastusti Simonin päästämistä kaupunkiin, päässyt voitolle\nja piti portit suljettuna hurjalle ryöväripäällikölle, joka\njulmistuneena tästä ereyksestänsä, antoi tappaa jokaisen kaupungin\nasukkaan, joka uskalsi muurien ulkopuolelle. Muurien sisällä taas\nvallitsi ryöväys, murhat ja väkivalta, joita teki Giskalan Johanin\nlaista väliä pitämättömät joukot, jotka puettuna kalliisiin vaatteisin\nkulkivat pitkin katuja ja houkuttelivat kansaa yhteen joukkoon\nsaadaksensa sitte hyökätä sen päälle ja tappaa turvattomia ja mitään\npahaa aavistamattomia ihmisiä. Ei siis kumma, jos turvatoin kansa etsi\nturvaa ja myös monta valistuneimmistakin toivoi Simonin tulevan\nkaupunkiin. Mutta Johan oli voimakas, ja jos hänen puolueensa vaan\nolisi pysynyt yksimielisenä, niin varmaan ei Simoni milloinkaan olisi\nsaanut kaupunkia haltuunsa.\n\nTosin ei kauan kulunut, ennen kun eripuraisuus pääsi valtaan\nidumealaisten ja selootien välillä ja viimeksimainittuin päälle\nhyökättiin eräässä palatsissa lähellä temppeliä, jonne Johan oli\nkoonnut kaikki ryövätyt aarteensa. Johan'in täytyi mitä kiireimmiten\npaeta temppeliin. Idumealaiset rupesivat nyt ryöstämään rikasta ja\nhyvin varustettua aarrehuonetta, jonka olivat saaneet haltuunsa, mutta\nkun olivat paraillaan ryöstämässä, karkasi heidän päällensä selootit,\njoilla nyt oli ylivoima puolellaan. Idumealaiset pitivät neuvottelun,\njossa tulivat päätökseen, että ainoa pelastuminen heille oli kutsua\nSimoni kaupunkiin. Ylimmäinen pappi Mathias, jolla oli suuri vaikutus\nkansaan ja nyt virkaveljiensä kanssa oli kutsuttu neuvotteluun,\npuolusti kaikin voimin ehdotusta ja tarjoutui itse menemään Simonin\nluokse ja kutsumaan häntä kaupunkiin. Hän tekikin niin ja harhateille\njohdetun kansan ilohuutojen raikuessa tuli Simoni väkinensä kaupunkiin\nja otti haltuunsa sen kukkulaiset paikat.\n\nNiin oli Simoni saanut Jerusalemin allensa kansan ja ylimmäisten\npappien omasta tahdosta; ja tästä puhuessaan sanoo Josepho historian\nkirjoittaja:\n\n\"Jumala johti heidän tahtonsa tähän turmiolliseen työhön. Sillä Herra\nteki heidän sokeiksi, kun he eivät totelleet hänen ääntänsä ja niin\nolivat he itse turmionsa tekijät.\"\n\nKun Johan ja selootit huomasit olevansa saarretut temppeliin alkoivat\nhe peljätä henkeänsä ja omaisuuttaan ja uusi hallitsia ryhtyikin kohta,\nkoko kansan avulla, ahdistamaan heitä. Vimmainen taistelu alkoi, jossa\nselootit kumminkin pitivät puolensa, kun korkean asemansa puolesta\nvoivat vastustajilleen tehdä suurta vahinkoa. He rakensivat vielä eri\npaikoille neljä tornia, joista sinkoivat heittokeihäitä, väkipuukkoja\nja kiviä hyökkääviä vastaan ja pakoittivat heidän peräytymään suurilla\ntappioilla. Mutta kun tappelu loppui tänään niin se alkoi huomenna ja\nkansa raateli siten itseään ulkomaisten vihollisten yhä lähestyessä.\n\nSiihen aikaan kun Vespasiano vielä veteleiksi Caesareassa tuli tiedoksi\nettä Vitellio oli anastanut Roman keisari-istuimen. Tämä seikka herätti\nsemmoista närkästystä Vespasianon sotureissa että he kielsivät\ntottelevansa julmaa, nautinnon himoista Vitellioa ja huusivat oman\npäällikkönsä keisariksi. Vespasiano epäili, vaan kun sotamiehensä\nympäröiden häntä, paljaat miekat käsissä, uhkasivat tappaa hänen jos\nhän heidän pyyntöönsä ei suostuisi, päätti hän myöntyä. Keisariksi\nvalittuna hän ensityökseen päästi Josephon vankeudesta ja tästä,\njoka oli hänelle ennustanut kunniaa, tuli nyt hänelle ystävä ja\nneuvonantaja. Uuden keisarin huomio kääntyi nyt muutamaksi kuukaudeksi\npois Palestinan sodasta ja Jerusalemi sai vastaiseksi olla rauhassa,\nvaan, kun Vitellio oli voitettu ja tapettu, Vespasiano lähetti poikansa\nTiton suurella sotajoukolla (alussa v. 70 j.Kr.) päättämään Palestinan\nvalloittamista pääkaupungin kukistamalla.\n\nJerusalemin asukkaat kuulivat kauhulla että Tito oli joutunut\nsotajoukon päälliköksi. He tunsivat hänen rivakkaan, sotaisan luontonsa\nja että koko sotaväki ihmetellen häntä rakasti; he päättivät syystä\nettä häntä semmoisten sotajoukkojen etunenässä oli mahdotoin karkoittaa\nkaupungin muureilta, joiden sisäpuolella kolme eri puoluetta raivosi\nkeskenään.\n\nEleatsar, joka aluksi oli ruvennut selootien päälliköksi ja miehittänyt\ntemppelin, huomasi närkästyksellä että Giskalan Johan oli anastanut\nitselleen suuren vallan. Hän oli pyhästi närkästyvinään verisistä\ntuhoista, joita hänen kilpailijansa päivittäin sai toimeen ja siten\nonnistui hänelle vähitellen vetää puoleensa voimakkaimmat ja\nmahtavimmat Johanin puolueelaiset. Näiden ja heidän kumppaniensa kanssa\nerkani hän julkisesti entisistä tovereistaan, jotka pysyivät Johanille\nuskollisina ja anasti temppelin ensimäisen osan, jossa nämä\njumalattomat veitikat ripustivat veriset aseensa kaikkein pyhimmän\noville. Täällä, pyhyyden sisimmäisissä, kaikui nyt muurit villeistä\nlauluista ja raa'asta pilkkapuheesta ja alttarin portailla vieri\nkuolevia soturia, jotka olivat saaneet haavansa omilta kansalaisilta.\nSuuri paljous uhrieläimiä ja muita ruoka-varoja oli joutunut\nEleatsar'in käsiin ja hänellä väkineen ei ruo'an puolesta ollut mitään\nhätää; mutta he eivät rohjenneet karata muiden selootien päälle ollen\nheitä voimissa paljoa heikommat. Toiselta puolen kärsi Johan suuria\ntappioita ahdistaessaan Eleatsarin vahvaa asemaa, vaan hurjassa\nvimmassaan ei hän katsonut väen menekkiin ympärillänsä, kun hän vaan\nsai tehdyksi viholliselleen vähänkin vahinkoa.\n\nTällä välin oli Simoni ottanut valtaansa koko ylisen osan kaupunkia ja\nosan alemmasta, josta hän alinomaa hätyytti Johania. Mutta tällä oli\nsama etu ylhäisestä asemasta, kuin Eleatsarilla häntä vastaan ja\nSimonin täytyi tappiolla peräytyä. Tie temppeliin oli jyrkkä ja Simonin\nsotaväen päälle satoi selootien heittokeihäitä ja kiviä, jotka matkaan\nsaattoivat suuren turmion hyökkääville.\n\nSimoni ei siis voinut saada muuta toimeen kuin häiritä ja väsyttää\nvastustajaansa, mutta tämä alituinen sotiminen häiritsi enimmin\nrauhallisia ja hiljaisia asukkaita, jotka eivät päiväksikään saaneet\nrauhaa. Salaisesti toivoivat he sentähden, että romalaiset tulisivat\npikemmin, sillä muutoin ei heidän mielestään rauhaa voitu palauttaa.\nNäitä toivojaan eivät he kumminkaan rohjenneet julkisesti ilmaista,\nsillä vihassa romalaisia vastaan vetivät kaikki puolueet yhtä ja\nvainosivat kaikkia, joita epäiltiin toivovan heidän aseillensa\nmenetystä. Kauheata oli nähdä kansan kurjuutta, mutta vieläkin\nkauheampaa oli huomata miten julman kovasydämisiksi alituinen vaara ja\nhätä oli tehnyt ihmiset toisiansa kohtaan.\n\nLuonnon hellimmät siteet olivat irtautuneet, läheisimmät sukulaiset\njätettiin ja kun kuolema teki lopun heidän kärsimisistään, heitettiin\nruumiit kadulle sotamiesten poltettaviksi ja koirien revittäviksi.\n\nJavani oli palannut kaupunkiin Simonin kanssa ja oli tämän suuressa\nsuosiossa sekä sai tietää kaikki hänen aikeensa. Kaupungin tuttuus\nJavanille sekä tämän älykkäisyys ja pelottomuus olivat Simonille\nsuureksi hyödyksi ja hurjistunut juutalainen uskoi vieläkin, että\nGioras'in poika oli Jehovan valitsema välikappale kansan pelastukseksi,\njonka vuoksi hän halukkaasti uhrasi hänelle kaikki toimensa. Kauhulla\nnäki hän temppelin saastuttamisen ja hänen innokas rakkautensa\nesi-isien uskoon täytti hänen palavalla halulla kostaa niille, jotka\nsiten polkivat pyhyydet jaloillansa. Tämä viha tarkoitti etenkin\nIsakia, entistä ystävää, joka nyt tyyten oli luonut päältään\ntekopyhyyden ja useammin kuin kerran temppelin muureilta oli Javanin\njalkoihin heittänyt ihmisen verellä täytetyitä pyhiä uhri astioita,\nsamalla pilkallisesti sadatellen viholliselleen, jonka kiukkua ja\nuhkauksia hän nauroi luottaen tukevaan asemaansa. Kuitenkin oli ehkä\nkohtakin Javanin vuoro riemuita.\n\nEräänä iltana palasi tämä alla päin isänsä huoneesen. Palattuansa\nSimonin seurassa kaupunkiin oli hän harvoin käynyt kotonansa, ei edes\nöilläkään. Hän tunsi tukalan pakollisuuden painavan itseään perheensä\nkeskuudessa, etenkin Naomin läsnäollessa ja hänestä oli vaikka missä\nmuualla raittiimpi kuin lapsuutensa kodissa. Nyt tuli hän isänsä kanssa\nneuvoittelemaan aikeista, joita hänellä ja Simonilla oli mielessä.\nJättäkäämme heidän keskenään innokkaisiin mietteisiinsä käydäksemme\nSalomea ja Naomia katsomassa.\n\nSalome oli yhä alakuloinen ja suruissaan, jonka tähden Naomi harvoin\nvoi heittää hänet yksikseen. Naomikin tunsi nyt yksinäisyydessään\ntarpeellisemmaksi uskoutua äitillensä ja panna hänelle kaikki\nalttiiksi. Äiti, jolle rakkaan tyttären onnellisuus oli mieluisa,\nkäänsi usein puheen poissa oleviin ystäviin ja todellisella ilolla\npuhui hän Marcellosta kuin tulevasta vävypojastaan. Tämä luonnollisesti\nilahutti Naomia ja veti häntä äitiänsä likeisemmäksi.\n\nVaan tämä seikka ei ollut ainoa, joka hänen mielensä piti vireillä,\nhäneen vaikutti toinenkin, joka hänestä oli suuremmasta arvosta.\nPitkät, ikävät päivät vietti Naomi lukemalla Bethanian Marian\nlahjoittamaa kallista käsikirjoitusta ja ilolla huomasi hän, että\näitinsä aina halukkaammin kuunteli lukemista ja keskusteli luetusta.\nSalome oli ennen karttanut puhua kristitystä opista osaksi tehdäkseen\nmiehellensä mieliksi osaksi syystä että hän ei itse halunnut tulla\nvakuutetuksi sen totuudesta, jota kokonaan oli halveksinut ja epäillyt.\nKumminkin oli Amatfiahn ja hänen tyttärensä keskustelut näissä\nasioissa tehneet häneen vaikutuksen, joka ei koskaan hänestä luopunut.\nTheophilon jalo kestäväisyys oli myöskin syvästi liikuttanut häntä ja\nkun nyt ruumiillinen kivuloisuus ja heikkous teki hänen vieläkin\ntunnollisemmaksi ja halukkaammaksi oppimaan totuutta ei hän paheksinut,\nkun Naomi, Joppesta palattuaan, alkoi lukea hänelle Mattheon\nevankeliumista. Ja kuta enemmän hän kuuli Natsarethin Jesuksesta, sitä\nenemmän rupesi hän uskomaan kertomusta tämän rakkaudesta kadotettuun\nihmissukuun. Ne pitkät kuukaudet, jotka hän sen jälkeen eli kauhun ja\npelon alla ja joina Sadok, askareittensa puuhassa, usein oli poissa\nkotoa ja Salome yksinään Naomin seurassa, oli hänellä vieläkin enemmin\naikaa miettiä mitä hän oli lukenut ja kuullut siitä ihmeellisestä\nJesuksesta, joka lupasi rauhan kaikille, jotka tekivät työtä ja olivat\nraskautetut, kunhan vaan tahtoivat tulla hänen luoksensa. Jumalan henki\noli alkanut vaikuttaa hänen sydämessänsä ja hän salli sen; Naomi\nhuomasi sen ilolla ja kiitti hiljaisuudessa Herraa, joka salli itsensä\nkutsuttaa Ihmeelliseksi ja joka ihmeellisiä sai toimeen.\n\nTänä iltana istuivat myöskin äiti ja tytär keskustellen miten Herra\nneuvoo ja johdattaa ihmisiä; muistellessaan Theophiloa olivat he\njoutuneet tähän aineesen ja vaikka Bethetsobin Maria pienene poikaneen\noli tullut heitä tervehtimään pitkittivät he kumminkin alettua\nkeskusteluaan. Maria nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen huoneesen,\nvaan hänen pieni poikansa David juoksi ilakoiden lattialla silloin\ntällöin pysähtyen kuuntelemaan rakkaiden ystäväinsä puhetta. Kauan ei\nhän kuitenkaan malttanut leikeistään luopua ja oli juuri paraillaan\niloisessa naurussa kun hän yhtäkkiä taukosi ja säikähtäen katsoa\ntuijotti ovea kohti, josta Javani ja Sadok juuri astuivat sisään.\n\nPojan äkkinäisen vaikenemisen ja säikähtyneen katsannon huomasi Javani\nkohta ja hän tunsi itsensä siitä hellästi liikutetuksi.\n\nOlenko minä kaikkein mielestä niin inhoittava, kaikkein vihan ja kauhun\nalainen? hän ajatteli. Säikähtävätkö lapsetkin minua?\n\nHän kumartui alas ja nosti hiljaa pienoisen syliinsä kysyen häneltä\nlempeästi:\n\n\"Minkätähden sinä pelkäät minua, David?\"\n\n\"Sentähden, että hoitajani sanoo sinun tappaneen Theophilo-raukan\",\npoika vastasi vapisevalla äänellä.\n\nJavani laski hänen lattialle ja synkkiä pilviä nousi hänen muodolleen.\n\n\"Pidetäänkö minua murhamiehenä\", hän jupisi; \"ei, ei, se ei saa\ntapahtua!\"\n\nHän meni äitinsä ja Naomin luokse, jotka, vaikka kokivatkin häntä\ntervehtiä sydämellisellä hellyydellä, eivät voineet käytöksestään\npoistaa pakollisuutta, josta hän selvästi huomasi mitenkä surkeasti\nhänen läsnä olonsa muistutti Theophilosta ja kuinka todenmukaisesti\nlapsi oli ilmaissut heidän ajatuksensa serkkunsa kuolemasta. Javani oli\nväsynyt viimeisten aikain tapahtumiin joissa hän oli niin monen murhan\nja verenvuodatuksen todistajana ollut. -- Hänen intonsa edistää Simonin\nasiata ei ollut heikontunut eikä myöskään hänen päätöksensä että\ntarvittaessa vaikka uhrata henkensä rauhan saattamiseksi onnettomaan\nkaupunkiin, mutta kun päivä oli lopussa ja tappelon meteli herjennyt,\noli hän usein toivonut voivansa palata kotiin ja siellä sydämellisesti\ntervehdittävän. Hän halusi saada perheensä helmassa nauttia lepoa\nkaikista häiriöistä ja toimista, jotka häntä ahdistivat, vaan se että\nhäntä epäiltiin serkkunsa murhasta, teki kodin hänelle tukalaksi ja hän\nolisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut entisen tilansa kotonansa\nansaita.\n\nSillä aikaa, kun hän oli vaipunut näihin ajatuksiin, oli Naomi Davidin\nhartaasta pyynnöstä seurannut häntä puutarhaan ja sitoi siellä hänelle\nkukkaköynnöstä. Javani meni perässä ja seisoi hiljaa hänen vieressään\nsiksi kun hän oli työnsä lopettanut. Pikku David juoksi nyt riemuisena\näitinsä ja Salomen luokse näyttämään kaunista köynnöstänsä, ja Javani\notti sisarensa käden kainaloonsa ja vei hänen kauaksi puutarhaan.\n\nKauan kulkivat he siellä edes ja takaisin, vielä sittenkin, kun muut\nperheen jäsenet jo olivat lähteneet puutarhan penkereeltä. Kun\nvihdoinkin tulivat sisään, hämmästyivät kaikki siitä erinomaisesta\niloisuudesta ja tyytyväisyydestä, joka loisti heidän kasvoillansa, ja\njota ei kukaan heistä osannut selittää.\n\nJuuri kun astuivat huoneesen, kuultiin Javanin sanovan:\n\n\"Kuusi kuukautta, Naomi, muista että juhlallisesti olet minulle\nluvannut sen!\"\n\n\"En sitä unhota, Javani\", vastasi sisar, \"vaikka oletkin saanut minun\nvaikeaan koettelemukseen.\"\n\nIllallinen syötiin tavattoman iloisella jopa leikilliselläkin mielellä,\nsillä Naomi, perheen elo ja ilo, oli muuttunut melkein entiselleen ja\nhänen vanhempansa olivat iloiset nähdessään hänen niin muuttuneena,\nvaikk'eivät tienneet siihen syytä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nJerusalemin asujamet olivat olleet tuskallisessa odottamisessa sen\najan, mikä kului Titon tulosta Caesareaan ja romalaisen joukon lähdöstä\nsieltä, mutta pian toivat pakolaisten joukot sanoman, että pelätty\nvihollinen lähestyi, ja muutamia päiviä sen perästä asettivat\nromalaiset leirinsä lähelle Gabath-Saul nimistä kylää, noin puolen\npenikulman matka Jerusalemista.\n\nEräänä iltana, kun vielä säikäyttyneet asujamet muureilta ja tornista\nväjyivät pelätyn vihollisen tuloa, näkyi yksityinen ratsastaja\nJosaphatin laaksosta tulevan pitäen kädessään valkeaa lippua, merkiksi\nrauhallisista aikeistaan. Hän ajoi Vesiportille, jossa hän hebrean\nkielellä kysyi vahdilta päällikköä ja pyysi silmänräpäyksen ajan puhua\nvartijan kanssa. Upsieri suostui siihen ja kun portit varovasti\navattiin, näki hän edessään nuoren jalon näköisen miehen, joka\nkohteliaasti tervehti ja pyysi hänen perille, päällekirjoituksen\nmukaan, toimittamaan pienen mytyn, jonka antoi hänelle sekä kultarahan\nannettavaksi sille palkkioksi, joka mytyn kuljettaisi. Sen perästä\nkumarsi hän mielyttävästi upseerille ja ajoi täyttä laukkaa pois. Hän\nhyvin ymmärsi olevansa vaarassa, hurjain vihollisten ympäröimänä kun\noli.\n\nLukija varmaan on jo arvannut, että nuori romalainen oli Marcello ja\nettä mytty oli Naomille menevä. Myöhään samana iltana sai hän sen, ja\nkun hän aukasi sinetin, oli siinä hänelle kaksi kirjettä, toinen\nMarcellolta ja toinen Klaudialta. Marcello lausui siinä hellän\nlevottomuutensa Naomin tähden, koska nyt romalaiset olivat Jerusalemin\npiirittäneet ja Tito lujasti päättänyt pysyä siellä siksi, kun kaupunki\non hänen vallassaan. Kaikella sillä sulopuheliaisuudella, joka lemmellä\ntäytetty sydämensä hänelle lahjoitti, rukoili hän Naomia koettamaan\nsaada vanhemmiltansa lupaa lähteä kaupungista ja tulla hänen isänsä\nturviin. Hän lisäsi vielä, että jos Naomi Deborahn kanssa jollain\ntavalla voisi hiipiä Josaphatin laaksoon olisi hän siellä Rufon kanssa\nvastassa. He veisivät hänen sitte leiriin, jossa Tito itse oli luvannut\nantaa hänelle suojelusvartijan ja viedä hänen Caesareaan yhden\nystävänsä luo. Marcello lausui vielä sisällisen toivonsa, että Salome\nvoitaisiin kehoittaa seuraamaan tytärtänsä, vaikka hän pelkäsi, ettei\nmikään saa häntä luopumaan Sadokista, ja tämä taas tahtoi sata kertaa\nennen kuolla kuin jättää paikkansa. Hän määräsi hänelle tarkoin\nkohtauspaikan, jossa toivoi tapaavansa hänen Sadokin puutarhassa,\nKidronin ojan varrella, missä hän isänensä joka ilta odottaisi nopsilla\nhevosilla kuljettaaksensa hänen ja Deborahn turvaan. Hän pyysi häntä\npian ryhtymään tähän yritykseen, kun romalaiset kohta aikoivat ryhtyä\nsellaisiin toimiin, ettei kukaan pääsisi ulos kaupungista.\n\nMarcellon helleys saattoi Naomin kyyneliä vuodattamaan. Hän myös tiesi\nMarcellolla olevan syytä pelkoon. Mutta jättää vanhempiansa, varsinkin\näitiänsä, jonka terveys oli heikko ja nyt juuri, kun taivaallinen valo\nalkoi tunkeutua hänen sieluunsa, ja hän enempi kuin ennen tyttärensä\nhoitoa tarvitsi, tuntui vaikealta. Sen vuoksi päätti hän olla\nlähtemättä. Hän myös päätti, ettei vanhemmilleen virkkaisi sanaakaan\nMarcellon esityksestä, syystä, ett'ei tekisi heitä levottomaksi ja\nkenties myöskin saattaisi heitä vaatimaan hänen lähtemistänsä\nJerusalemista.\n\nKlaudia kirjotti:\n\n\"Rakas Naomini ymmärtää kyllä, millä ilolla käytän tätä tilaisuutta\nkirjoittaakseni, ja minä myös puolestani ymmärrän hyvin, kuinka\niloiseksi hän tulee saadessaan kuulla minulta jotakin. Eräs Amatfiahn\nystävä viepi kirjeeni romalaiseen leiriin ja Marcello kyllä sen sinulle\nlähettää. Jospa itse saisin tulla sinne, sillä sydämeni on Jerusalemiin\nhaudattu, ja minä olen onnettoman maanpakolaisen kaltainen, kun olen\nniin kaukana paikasta, jossa olen elänyt elämäni iloisimmat ja\nsurullisimmat päivät! Nyt on minulle tämä elämä vähästä arvosta, sillä\nkaikki, mikä teki sen minulle rakkaaksi, on minulta otettu, ja olisin\nollut iloinen, jos Herra olisi antanut minun lopettaa päiväni\nJerusalemin porttien sisällä. Mutta se on väärin ja kiittämättömästi\nminulta puhua näin. Suo anteeksi suruni, ja äläkä usko minun mutisevan\nJumalan tahtoa vastaan, vaikka olen masennettu hänen kurittavalta\nkädeltänsä. Minä suutelen sitä kättä, joka minua rankaisee, sillä\nymmärrän, minkätähden hän katsoi sen välttämättömäksi. Nyt näen\ntehneeni Theophilon epäjumalakseni, ja pikaisuus, jolla taivuin\nuskomaan Jesukseen, oli suurimmaksi osaksi seuraus mielihalustani saada\nnauttia hänen opetustansa ja toivoni olla hänelle mieliksi. Sydämeni\noli enemmän kiintynyt häneen kuin Herraan, ja sentähden täytyi Herran\nottaa hänen pois. Nyt uskallan sanoa, että suoremmin ja jakamattomimmin\nkuulun Herraan kuin ennen. Tehköön Hän armossaan minua nöyräksi ja\ntotuutta isoovaiseksi. Anna anteeksi, Naomi, kun kirjoitan niin paljon\ntunteistani, mutta minulle on suuri ilo saada puhua mitä tunnen\nsisässäni. Judithan läheisyydessä koetan aina peittää suruani ja\nlohduttaa häntä, joka on minulle enemmän kuin äiti. Sekä hän että\nAmatfiah ovat väsymättömän hellät minulle, ja minä en saata sanoa että\nelämäni on minulle arvotoin, kun ajattelen sitä rakkautta, jota\nminulle, arvottomalle osoittavat.\n\n\"Täällä olen usein uskonsisareini kanssa yhdessä ja otan osaa heidän\nJumalan palvelukseensa ja rakkauden aterioihinsa. Minä olen myös usein\ntavannut evangelista Johanneksen. Minä olen saanut katsoa niihin\nkasvoihin, joista säteilee rakkaus, puhtaus ja hartaus; saanut kuulla\nhänen sanojansa, kun kansa seisoi hänen ympärillänsä niin hiljaa, ettei\nhengenvetoakaan kuulunut, ja kuunteli hänen nyt jo heikkoa ääntänsä.\nMinä olen saanut vastaan ottaa hänen siunauksensa ja tuntenut hänen\narvoisat kätensä hellästi koskevan pääni lakea. Minä olen toivonut,\nettä sinäkin, Naomi, saisit kanssani jakaa sen autuaallisen ilon, jonka\nolen joka kerta tuntenut, kun hän on edessäni seisonut. Minä en osaa\nkertomalla selittää häntä sinulle; ainoastaan tahdon sanoa, että, kun\nnäen hänen, en ollenkaan kummastele, minkä tähden Jesus häntä rakasti\nenemmän kuin muita opetuslapsiansa. Suloista on nähdä häntä,\nnojautuneena pitkään sauvaansa. Hänellä on valkoiset hiukset\nja parta. Hiuksensa riippuvat olkapäille asti ja partansa peittää\nrinnan. Silmänsä loistavat nuoruuden elämää ja huulensa valuvat\nkaunopuheliaisuudesta, jonka täytyy tunkeutua kaikkiin sydämiin.\nNiitten luku, jotka ovat hänen sanojensa vaikutuksesta seurakuntaan\nliittyneet, on suuri, ja kuuluisa Dianakuva on kadottanut monta\nrukoilijaansa. Minä punastun tunnustaessani, että minäkin kerran olen\nkuulunut siihen taitamattomaan joukkoon, joka luulee sen kuvan tulleen\ntaivaasta ja olevan lahjoitetun jumalallisella voimalla. Se on asetettu\ntemppeliin, jonka komeudessa ainoastaan voittaa teidän oma uljas\ntemppelinne Jerusalemissa. Ah, jos sekin olisi pyhitetty ainoan,\ntotisen Jumalan palvelukseen ja että molemmat olisivat samalla tavalla\npyhitetyt hänen ainoalle Pojallensa!\n\n\"Uskollinen Hannamme on terve ja onnellinen. Hän on suureksi hyödyksi\nja iloksi meille kaikille ja koettaa rivakkuudella ja innollaan palkita\nsetäsi ja tätisi hänelle osoittaman ystävyyden. Hän lähettää sinulle\nsydämellisiä terveisiä. Juditha ja Amatfiahn tervehtivät sinua\nsydämestänsä ja yhdistyvät kanssani lämpimään rukoukseen edestänne sekä\ntäällä ajassa että iankaikkisuudessa. Älä unhota, rakas Naomi,\nluopumatonta ystävääsi Klaudiaa.\"\n\nTämä kirje antoi Naomille surua sekä iloa. Häntä suretti ne vaikeat\nkoetukset, joita Klaudia oli saanut kokea ja vielä tuli kokemaan, mutta\nhän iloitsi hänen uskonsa lisääntymisestä, mikä nyt niin selvästi\nnäkyi, Hän olisi nyt niin mielellään tahtonut olla hänen luonaan,\nlohduttamassa, vahvistamassa ja kehoittamassa!\n\nHänen lähin surunsa oli löytää keino, millä saisi Marcellolle\nlähetetyksi vastauksen, joka lopettaisi toivon saada kuljettaa hänen\nkaupungista. Hän päätti Deborahn tehdä uskolliseksensa, ja jo\nseuraavana aamuna kertoi hän hänelle Marcellon ehdotuksen ja oman\npäätöksensä, pitää asia vanhemmiltaan salassa ja antaa Marcellolle\nkieltävä vastaus. Deborah hyväksyi tämän ja esitti Rubenia\ntaitavammaksi ja luotettavimmaksi sananviejäksi, minkä tiesi. Tämä\nviekas palvelija oli näet koettanut päästä Deborahn suosioon\nsaadaksensa hänen kauttaan vakoilla Naomia, ja olikin onnistunut siinä\nniin hyvin, että vanha Deborah silmittömästi häneen luotti. Mutta niin\nei ollut Naomin laita. Hän inhosi Rubenia; mutta antoi kuitenkin vanhan\npalvelijansa jättää Rubenille mytyn Marcellolle lähetettäväksi.\n\nTuskin oli hän saanut mytyn käteensä, kun jo sen kanssa kiiruhti\nSimoniin. Tämä oli juuri keskustelussa Javanin ja muiden\nvaikuttavaisten miesten kanssa, kun sai ilmoituksen, että muuan\ntuntematoin toivoi saada puhua hänen kanssansa. Simon, kun tiesi\nitsellään olevan monta vihollista, jotka vainosivat hänen henkeänsä,\nepäili hetken, mutta nousi sitten äkkiä ylös, meni ensimäiseen\nhuoneesen ja käski tuoda miehen sisälle. Vähän ajan kuluttua tulikin\nRuben, ja yhdellä silmäyksellä huomasi Simon edessään olevan miehen,\njoka enemmän himosi hänen rahaansa kuin henkeänsä.\n\n\"Mikä on tuonut sinun tänne?\" kysyi Simon ja katsoi häneen\nläpitunkevasti samalla kun kätensä koski ikäänkuin vastenmielisesti\nväkipuukon päähän.\n\n\"Herra, tulin teille tekemään palveluksen\", vastasi Ruben. \"Tässä on\nkirje, joka teille sanoo, kuinka voitte pelastaa Jerusalemin ainakin\nyhdestä sen vaarallisemmasta vihollisesta.\"\n\nHän laski Naomin mytyn pöydälle Simonin eteen ja vetäysi sitte takasin\nhuoneen toiseen päähän, ikään kuin olisi toivonut, että hänen ja sen\npelätyn ruhtinan väliä olisi niin pitkältä kuin mahdollista.\n\nSimon otti mytyn ja leikkasi väkipuukollansa silkkinauhan poikki ja\nalkoi lukea Naomin kirjoitusta. Jota enemmän hän luki, sitä\nselkeämmäksi kävi hänelle, ettei Ruben ollut häntä pettänyt. Kun hän\noli lakannut lukemasta, käski hän vartijan viedä palvelijan pois,\nkohtelemaan häntä hyvin, mutt'ei antaa hänen seurustella kenenkään\nkanssa. Ruben alkoi nyt katua petostansa, mikä näytti hänelle tulevan\nkalliiksi ja koki väittää poisviemistänsä vastaan; mutta Simon antoi\nmerkin ja ensi silmänräpäyksessä oli Ruben viety.\n\nSimon oli kahden vaiheella, ilmoittaisiko Javanille kirjeen sisällön ja\nneuvottelisiko hänen kanssaan paraimmasta keinosta saada kiinni mitään\npahaa aavistamaton romalainen ja hänen isänsä. Javan oli äskettäin\nmuutamissa tilauksissa osoittainnut vähemmän opinraivoisalta ja\ninnokkaalta kuin Simon olisi toivonut, mutta tässä tapauksessa ei hän\nsentään voinut epäillä, ettei tämä mielellään antaisi apuansa,\nvarsinkin sen vuoksi -- jonka tämä viisas päällikkö muutamista\nlauseista kyllä ymmärsi, vaikka kirje oli allekirjoittamaton -- että\nsen oli kirjoittanut Javanin sisar, ja siis romalaiseen rakastunut.\nTämä suhde saattoi hänen kutsumaan Javanin luoksensa, ja heti tämän\ntultua antoi hän kirjeen hänelle.\n\nJavani tunsi oitis sisarensa käsialan. Viha leimusi hänessä, kun hän\nkirjettä luki. Hänen muotonsa muuttui, huulensa puristuivat yhteen ja\nsilmäluomensa supistuivat. Näistä Simon huomasi, millaisen sielun\nliikutuksen uhrina nuori juutalainen nyt oli.\n\n\"Ystäväni\", sanoi hän, \"tämä juutalaisen naisen tunnustus\nrakkaudestansa romalaiseen nostaa vihaasi. Se on hyvä. Sitä mieluummin\nolet apunani neuvoilla ja työllä rankaisemassa tuota rohkeaa romalaista\nja ilmi hankkimisessa, ken tuo Sionin tytär on, joka niin huonosti\nmuistaa kunnian ja velvollisuuden. Etkös näe, että hän myöskin on yksi\nniistä, joka uskoo natsaretilaista petturia.\"\n\n\"Simoni, näen ja ymmärrän kaikki. Tämä nainen on minun sisareni Naomi,\njoka kerran on ollut ylpeyteni ja perheen ilo sekä toivo. Kauan olen\ntiennyt hänen sielunsa olleen saastutetun natsaretilaisten\nkelvottomilla opeilla, mutta koskaan en osannut edes uneksiakaan hänen\nrakkaudestaan romalaiseen ja että tämä romalainen mies kuuluu\nkristittyjen puolueesen. Hyvä, hän on ollut olevinaan kristitty ja\nhänen pitää kuoleman kristityn kuolemalla. Isäni pitää saaman tietää\nnämä asiat, ja hän kyllä tietää keskeyttää kirjeenvaihdon sisareni ja\nromalaisen välillä, jos hän tänä iltana käsistämme pääsisikin. Mutta\nmitään pahaa ei saa Naomille tapahtua. Hän on sisareni ja häntä pitää\nsäästettämän.\"\n\n\"Vähät minä hänestä, hupsupäisestä tytöstä\", vastasi Simon, \"kun vaan\nsaan nuoren romalaisen ja hänen isänsä käsiini. Rufosta olen kuullut\nkerrottavan, enkä ollenkaan epäile, ettei hänen poikansa olisi isänsä\nkaltainen. Sen vuoksi on parastamme koettaminen pelastaaksemme kansamme\nnäistä kahdesta vaarallisesta vihollisesta.\"\n\nAuringon laskussa samana päivänä menivät Simon ja Javani muutamien\nvalittujen sotamiehien kanssa Kidronin ojan varrella oleviin\npuutarhoihin. Täällä määrätyssä paikassa piilousivat he puitten taakse\nja sitte kun oli suostuttu merkistä, jonka Javanin piti antaman\nhyökkäykseen ryhdyttäessä, palasi Simon kaupunkiin jättäen pahanteon\nystävänsä tehtäväksi.\n\nKun Simon taas kulki kaupungin katuja, vallitsi yön pimeys ja\nhiljaisuus. Hiljaisuutta ainoastaan silloin tällöin häiritsi ryöväri\njoukkojen hurjat huudot, jotka kuljekselivat pitkin katuja pitäen\nasujamet alituisessa pelossa päälle karkaamisesta. Tultuansa asuntonsa\nluo pysähtyi Simoni hetkeksi, katseli ympärillensä ja oli juuri\navaamaisillaan portin, kun kamala Ananian pojan olento tuli esiin erään\nporttiholvin varjosta. Hän meni suoraan kohden Simonia ja huusi\nsoinnutointa onnettomuushuutoansa kaupungille. Kun prohveeta näki\nSimonin, pysähtyi hän ja kiinnitti kamalan silmäyksensä häneen ja\nhuudahti sitte:\n\n\"Voi sinuakin Simon, voi sitä suurta ryöväriä, voi, voi!\"\n\nSimon oli monasti ennen kuullut hänen äänensä ja oli kerran hirveästi\nhäntä suomituttanutkin saadaksensa hänen vaikenemaan, vaikka turhaan.\nMutta koskaan ennen ei hänelle ollut tämä voihuuto tuntunut niin\nilkeälle kuin nyt, ja hän päätti ainaiseksi vaiettaa sen.\n\n\"Kirouksesi lankee oman pääsi päälle, väärä prohveeta\", sanoi hän. \"Ota\ntämä -- minä lähetän sinun pimeyden ruhtinaan tykö, jonka sanansaattaja\nsinä olet. Sano hänelle, että Sioni kiusoittelee häntä ja kaikkia sitä\nvoimaa, jonka hän lähettää vastaamme; sotajoukkojen Jumala on\nkanssamme.\"\n\nPuhuessaan tätä rohkeaa ja perusteetonta kerskausta heitti hän keihään\nprohveettaa kohden, joka seisoi liikkumattomana, tyynesti kuunnellen\nhänen äreitä sanojansa. Ase lensi prohveetan ohitse. Näytti kun ei ase\nhäneen pystyisikään. Simon veti miekkansa ja ryntäsi häntä kohden.\nAnanian poika pakeni niin joutuin, että Simonin oli mahdotoin häntä\nsaavuttaa, huutaen vielä paetessaankin: \"Voi, voi sitä suurta\nmurhaajaa!\"\n\nHengästyneenä ja vihan kuohussa kääntyi Simoni ympäri ja antoi heti\nkäskyn, että seuraavana päivänä on prohveeta etsittävä ja kiinni\notettava.\n\n\"Minä teen lopun hänen onnettomuutta ennustavasta raakunnastansa\",\nsanoi hän. \"Hän ei enään saa kulkea ympäri vähentämässä kansan\nluottamusta tulevasta pelastuksesta, joka varmuudella on ennustettu.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nSamaan aikaan kun tämä tapahtui, jätti Marcello seuraneen leirin ja\nlähti Josaphatin laaksoon. Ilta oli pimeä ja taivas pilvessä, kun\ntulivat määrätylle kohtauspaikalle. Marcello luuli huomanneensa joukon\nihmisiä tuuheiden puiden alla. Ne otaksui hän olevan Naomin seuraa ja\nkiirehti niitä kohden huutaen:\n\n\"Oletko siellä Naomi? Kiirehdi, kiirehdi, anna että viemme sinun\nturvaan!\"\n\n\"Naomi ei ole täällä, hurjapäinen romalainen\", vastasi Javanin ääni.\n\"Hän on turvassa kaupungin muurien sisäpuolella. Sinne toivon kohta\nvieväni sinunkin ansaituksi rangaistukseksi viekkaasta koetuksestasi\nvietellä häntä pois isänsä huoneesta ja isäinsä uskosta.\"\n\nSanoessaan näitä sanoja heittäysi Javani Marcellon päälle ja väkensä\nalkoi tuiman tappelun Rufon ja hänen väkensä kanssa. Juutalaisilla oli\nylivoima puolellaan mieslu'un puolesta, mutta romalaiset olivat\nparemmilla aseilla varustetut ja tappelivat uljaasti upseeriansa\npelastaaksensa. Näytti että romalaiset kohta ovat voittajat, kun useat\nJavanin väestä olivat jo kaatuneet. Mutta nämä saivat äkkiä apua\nkaupungin porttien vahdistolta. Kuitenkin ennen kun apu ehti paikalle\noli yksi romalainen sotamies kiirehtinyt noutamaan upseeriensa hevoset,\nja kun olivat hypänneet niille, tekivät niin tuiman ryntäyksen\nvihollisiansa vastaan, että niiden täytyi peräytyä. Toiset\nromalaiset sotilaat kiiruhtivat nyt hevostensa selkään, ja samassa\nsilmänräpäyksessä kun apu Javanille ehti käski Rufo väkensä pakosalle\nja vähässä ajassa katosivat he vihollisen näkyvistä.\n\nJavanin viha oli rajatoin onnistumattomasta päällekarkauksesta. Hän\npalasi heti kaupunkiin ja meni vielä samana iltana Simonin tykö\nonnettomuudesta kertomaan. Simon vihastui siitä yhtä paljon kuin\nJavanikin, mutta asiaa ei enää käynyt auttaminen. Nyt tuli heidän tämä\nNaomilta salata. Ruben käskettiin sisälle ja määrättiin, että hän\nseuraavana päivänä menisi Deboralle kertomaan, että hän on kirjeen\nvienyt perille ja itse nähnyt Marcellon sekä puhunut hänen kanssaan, ja\nettä Marcello muuttui suruisen näköiseksi Naomin kirjeen luettuaan.\n\nRuben teki tämän toimen niin todennäköisesti, että Deborah\ntäydellisesti pettyi. Hän antoi Rubenille luvatun palkan ja kiiruhti\nsitte Naomille kertomaan, että Marcello oli kirjeen saanut. Naomi tunsi\nitsensä iloiseksi, kun tämä vaikea askel oli otettu. Kyllä hänelle kävi\nsääliksi, että oli Marcellolle laittanut katkeran surun, mutta kun hän\ntaas katsoi äitinsä kelmeitä kasvoja ja heikontunutta vartaloa, kiitti\nhän Jumalaa, että oli kieltäinyt äitiänsä jättämästä. Salome pelkäisi\nromalaisten hyökkäystä ja kauhistui ajatellessaan rakkaan tyttärensä\nturvallisuutta ja elämää, kun pakanat kerran voittajina kaupunkiin\npääsevät. Hän ei voinut pelkoansa Naomiltakaan salata. Tämä taas koetti\nrauhoittaa äitiänsä vakuuttamalla, ettei hiuskarvaakaan hänen päästään\nputoa ilman sen Herran tahtoa, jolle hän oli sydämensä antanut, ja sen\njohdosta hän puhuikin rauhasta ja turvallisuudesta, jonka Herra niille\nlupaa, jotka turvaa hänen siipeinsä varjon alla etsivät.\n\n\"Naomi, rakas lapsi\", sanoi Salome kasvoistansa sanomattoman levottoman\nnäköisenä, \"sentähden, että liian paljon olen kuunnellut puhettasi,\nolen entisen sieluni levon kadottanut. Ennen olin tyyni ja tyytyväinen,\nkun täytin kaikki lain määräykset ja luotin uhrein sovittamaan voimaan;\nmutta nyt olen tullut huomaamaan, ettei niiden veri voi monia syntejäni\npestä ja minun sieluni heitetään sinne ja tänne pelosta ja\nepäilyksestä. Minä en saata ristiinnaulittuun Jesukseen niin\ntäydellisesti luottaa kuin tahtoisin. Minä en voi itseäni ja syntejäni\nhänen päällensä heittää, sillä minun uskoni on heikko. Jos varmuudella\ntietäisin hänen todellakin olevan luvatun Mesiaksen!\"\n\n\"Rakas äitini\", sanoi Naomi, \"minä ylistän Herraa sanoistasi. Hän on\nalkanut työnsä sielussasi ja myös on sen täyttävä. Vielä olet kiinni\nomassa hurskaudessasi, kun tahdot uskon, johonka voisit olla\ntyytyväinen; mutta vissiin tiedän kohta näkeväni sinun niiden\nopetuslasten joukossa, jotka eivät kiitä itseään muusta kuin\nheikkoudestaan, että olisi heille kaikki kaikessa.\n\n\"Jumala sen suokoon\", sanoi Salome suruisesti, \"mutta sinä et tunne\npahaa sydäntäni. Se on niin kauan Herraa vastaan ollut kylmäkiskoinen,\nettä Hänen täytyy sille olla kylmäkiskoinen.\"\n\n\"O, älä niin sano; sinulla on enemmän luottamusta Vapahtajaan kuin\nitsekään tiedät, ja parain todistus siitä on, että et kuitenkaan saata\nolla ilman häntä. Hän ei kenellenkään ole kylmäkiskoinen, vaan ottaa\nkaikki vastaan, jotka tulevat Hänen luoksensa, sillä Hän on sanonut:\n'Joka minua etsii, häntä en minä hylkää'.\"\n\n\"Kun kuulen sinun puhuvan Hänen rakkaudestansa syntisiä kohtaan,\ntunnen itseni lohdutetuksi, mutta kun olen yksinäni ja ajattelen\nkelvottomuuttani, niin epäilen armon ulettumisesta minullekin. Kauan\nolen tuntenut Herran puoleensa vetävän käden, mutta olen sille ollut\nvastahakoinen miestäni miellyttääkseni, jota rakastan enemmän kuin\nJumalaa. Naomi, sentähden olen paljon kärsinyt, mutta siitä on itseäni\nsyyttäminen. Mutta olen myöskin aina selvemmin ymmärtämään tullut, että\nminulle on vaikeaa potkia tutkainta vastaan. Jos vaan pääsisin huolesta\nja pelosta vapaaksi!\"\n\n\"Myöskin niistä siteistä on Herra Jesus sinun päästävä, kun tulet\ntyyneksi hänen sanallensa ja tunnustat oikeaksi mitä hän sanoo. Äiti,\nuskallathan sinä hänen voimaansa ja tunnet sen, koska sanot, ettet\nsaata potkia tutkainta vastaan. Opi tuntemaan hänen rakkautensa ja\nuskomaan siihen, niin saat kokea Hänen rauhaansa, joka käypi kaiken\nymmärryksen yli.\"\n\n\"Kyllä, kyllä uskon Jesuksen rakastavan minua, syntis-kurjaa; uskon\nHänen kaikki syntini anteeksi antavan; mutta Naomi, rukoile edestäni,\nettei uskoni tyhjään raukeaisi, rukoile että tulisin lohdutetuksi\nviimeisellä hetkelläni, joka mahtanee pian tulla.\"\n\nNaomi kääntyi, kätkeäksensä kyyneleet, jotka nousivat hänen silmiinsä\näitinsä puhuessa. Hän ei voinut kieltää äitinsä sanojen olevan totta.\nHän oli koetellut tottua ajatukseen kohta tapahtuvasta eronhetkestä,\nmutta hänen sydäntänsä vihlaisi joka kerta, kun hän tuli muistamaan\ntulevata tappiota.\n\nHän oli hetkisen ääneti, saadaksensa entisen levollisuuden ja sanoi\nsitte:\n\n\"Jos Herra tahtoo ottaa sinun luoksensa, vahvistaa hän uskosi ja antaa\nsinulle voiton kaiken pelon ja kiusauksen ylitse. Luota Häneen ja Hän\nsinun turvaan viepi. Hänen sauvansa lohduttaa sinua ja kun sinä Häntä\nhuudat ei hän jalkojesi kompastua anna.\"\n\n\"Jumala sinua lapseni siunatkoon\", sanoi Salome hellästi; \"minkä\nlohdutuksen ja ilon Jumala minulle on sinusta antanut. Mikään ei ole\nminulle niin lujasti vakuuttanut tunnustamasi opin voimasta ja\npyhyydestä, kuin muutos, minkä se sinussa on vaikuttanut. Kun kerran\ntapaamme toisemme Jumalan istuimen edessä, kiitän sinua silloin\nparemmin kuin nyt osaan.\"\n\n\"Vaiti, vaiti, rakas äitini, älä niin syntisesti puhu. Herralle yksin\nkunnia tulee, eikä niille kehnoille välikappaleille, joita hän käyttää.\nMinä en mitään voi -- en edes isääni enkä Javaniin. Äiti, rakas äiti,\netkö sinä tahtoisi heitä kadotuksen tieltä kääntää?\"\n\n\"En uskalla heille tästä aineesta puhua. En, minä pian vaikenemaan\nsaataisiin, sillä minä olen heikko sekä ruumiin että sielun puolesta\nvoidakseni heidän muistutuksiansa vastustaa. Ehkä nekin saisivat heikon\nuskoni horjumaan. Mutta minä rukoilen heidän edestänsä niinkuin sinä\nolet minun edestäni rukoillut. Herra antakoon minun rukoukselleni saman\nsiunauksen!\"\n\nNaomi ei tässä tapauksessa tahtonut kiistellä äitinsä kanssa, sillä hän\nnäki hänen todellisen heikkoutensa. Tämä keskusteleminen oli häntä\nväsyttänyt ja Naomi sen vuoksi esitteli ulos penkereelle menemistä,\nmissä aina hänelle oli lepopaikka. Salome teki niin. Naomi toi\nharppunsa ja lauloi hänelle siksi kun väsymys painoi hänen suloiseen\nuneen.\n\nKun hän heräsi, istui Naomi vielä hänen vieressään. Salomen kasvoilla\nloisti sellainen rauhaisa ja suloinen ilo, että Naomi kummastellen\nkysyi, oliko hän nähnyt hyvän unen.\n\n\"Olen\", vastasi Salome, \"minä olen uneksinut entisistä onnellisista\npäivistä, kun Javani ja Theophilo, Klaudia ja Marcello olivat meillä.\nOlin näkevinäni heidän askaroimassa lapsellisissa leikeissä kukkien\nkeskellä täällä penkereellä. Silloin tuli enkeli ja huusi Theophilon\nluoksensa. Mieluisasti kuuli poika kutsumusta ja meni pois! Sitte\nkutsuttiin sinä, sitte Marcello ja Klaudia, ja kaikki menivät niin\nmielellään. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni eikö Javani olisi\njoukossanne, mutta hän seisoi syrjässä, ja vaikka sama suloinen ääni\nkutsui häntäkin, pysyi hän liikahtamatta. Enkeli kääntyi sitte pois\nhänestä suruisella katsannolla ja kutsui minua. Minä epäilin ja\nviivyin, mutta menin vihdoinkin ja asetettiin teidän sivullenne. O,\nmikä joukko taivaallisia olennoita ympärillämme, valkeissa vaatteissa,\npalmut käsissä, laulaen Herralle kiitosta! Minä katsoin Javania ja\nSadokia pyytääkseni heitä luoksemme tulemaan, mutta heitä en nähnyt.\nPenkere ja kaikki täällä alhaalla olivat kadonneet. Samassa heräsin ja\ntunsin rauhan, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut. O, Naomi,\nluulen uneni kohta toteentuvan ja minä tulen onnelliseksi. Mutta Sadok\nja erehtynyt Javani-raukkani! Ah, minkä synnin hän on tehnyt. Hän on\nsyntiä tehnyt Herraa vastaan, kun hänen nimessään vainosi Theophiloa ja\nantoi hänen kuolemaan viedä!\"\n\n\"Mutta, rakas äitini, hän ei ollut niin julma Theophilolle kuin luulet.\nOlen varma, että hän kummeksi sitä kestäväisyyttä, jota Theophilo\nosoitti, ja olisi kernaasti suonut, ettei koskaan olisi ollut avullinen\nTheophilon vangitsemisessa.\"\n\n\"Mutta miks'ei hän sitte hänen henkeänsä pelastanut, Naomi?\"\n\n\"Ah, ylpeys ja uskonvimma kielsivät hänen katumistaan julki\ntunnustamasta, vaikkapa uskonraivoiset virkaveljensäkin olisivat\nantaneet hänen heihinsä vaikuttaa. Mutta puhukaa hänen kanssaan tästä\nja kuulkaa hänen mielipiteitänsä. Hän näkyy juuri tänne tulevan. Olen\nvarma, että sitte olet enempi säälivä häntä kuin nyt.\"\n\nJavani todellakin tuli samassa penkereelle ja hänen kasvonsa olivat\nkovin suruisen näköiset. Isä oli juuri kertonut hänelle huolensa\nSalomen terveyden tilasta, ja Javaniin, joka rakasti äitiänsä, vaikutti\ntämä uutinen ankarasti. Viimeisinä päivinä oli hänellä ollut niin\npaljon toimittamista, ettei ollut kerinnyt kotona olemaan. Kaikkein\nenin koski häneen isänsä mainitsema luulo, että suru ja murhe oli syynä\näidin heikkouteen. Javani tiesi hänen Theophilosta paljon pitäneen ja\nkuinka oma käytöksensä serkkuansa kohtaan oli häntä murhetuttanut. Hän\nlähestyi nyt hänen vuodettansa nöyrällä ja katuvaisella mielellä, ja\nkun Naomi näki hänen liikutuksensa nousi hän ylös ja jätti heidän\nkahden kesken.\n\nKauan puhuivat he keskenänsä, ja kun Naomi palasi, oli äiti niin\ntyytyväisen ja iloisen näköinen, ettei tytär häntä ollut semmoisena\nkaukaan aikaan nähnyt. Naomi ei kysynyt mitään, mutta kiitti\nhiljaisuudella Jumalan lempeyttä ja laupeutta.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nRomalainen leiri orjantappurain laaksossa ulkopuolella Jerusalemia oli\njo sillä lailla järestetty kuin tavallista oli. Se oli säännöllinen\nneliö, ympäröitty 12 jalkaa korkealla multavallilla, jonka harja oli\nvarustettu melkein läpipääsemättömällä paalutuksella. Vallin ympäri\nulkopuolelle oli kaivettu kaksitoista jalkaa leveä ja syvä hauta. Tämän\ntyön kaikki olivat sotamiehet tehneet, jotka olivat yhtä taitavat\nlapion ja kirveen kuin miekan ja keihäänkin käyttämisessä. Varustuksen\nsisälle oli jätetty kaksisataa jalkaa leveä avonainen paikka, johon\nraskaat heittokoneet olivat asetettu rivittäin ja suorat kadut jätetty\nrivien väliin. Titon teltta oli keskellä, jota koristi romalainen\nkotka. Luja torni oli rakennettu vallin jokaiseen kulmaan, joitten läpi\nneljä leveää porttia johtivat leiriin.\n\nLeirissä vallitsi ankarin kuri. Rummun levolle kutsuva ääni oli juuri\nvaiennut kun Rufo ja Marcello palasivat matkalta, jossa olivat vähällä\nonnettomuuden kitaan joutua. Titon luvalla tämä retki tehtiin, Marcello\nkun oli hänen suuressa suosiossaan. Marcello kiiruhti nyt heti Titolle\nkertomaan tapahtuneesta onnettomuudesta.\n\nTullessaan Titon telttaan istui tämä pöydän ääressä suuri joukko\nJerusalemin ja ympäristö-seudun karttoja edessä. Niitä tutki hän\ntehdäkseen ohjelman hyökkäykseen tätä kapinallista kaupunkia vastaan.\nHän otti nuoren upseerin ystävällisesti vastaan ja mielihalulla\nkuunteli hänen kertomustaan. Ainoa lohdutus, mitä hän saattoi antaa,\noli lupaus, että Marcello pian saisi kostaa petokselliselle Javanille,\nkun kaupunki, Titon luulon mukaan, oli kohta lankeava Romalaisien\nkäsiin. Marcellolla ei ollut sama ajatus kaupungin antaumisesta,\nsillä hän tunsi juutalaisten itsepäisen päätöksen olevan puolustaa\nkaupunkia viimeiseen asti. Mutta hän oli vaiti. Sisässään kätki hän\nlevottomuutensa Naomin suhteen, joka nykyään oli alttiina kaikille\nvaaroille, uhattuna sekä sisällisiltä että ulkonaisilta vihollisilta.\nMarcello palasi telttaansa ja ainoa mikä häntä huvitti, oli tieto\nsiitä, että hän saa kohta työskennellä, kun Tito vähän ajan perästä\naikoi alkaa varsinaisen piirityksen.\n\nSiinä ei hän erehtynytkään, sillä muutama päivä tämän perästä sai hän\nkäskyn olla tunnin kuluttua reilassa lähtemään hänen kanssaan\ntiedustusretkelle. Määrätyllä ajalla ratsastivat he leiristä, vahvan\nratsastajajoukon seuraamana. He kulkivat kaupunkia kohden ja olivat\npian kaupungin ympäristöllä olevain kukkuloiden harjalla. Eessänsä,\nmelkeinpä jalkojensa juuressa, Jerusalemin kaupunki. Suureksi\nkummastukseksensa ei näkynyt ainoatakaan miestä muureilla, ei\nmerkkiäkään vastarinnan tekoon ollut huomattavana, näyttipä portitkin\nolevan heitetty vartiotta. Tito antoi joukkonsa tehdä käänteen oikealle\nja kun hän oli ratsastanut kaupungin muurin itäisen kulman ohitse, jota\npuolustettiin niin sanotusta naisten tornista, kääntyi hän vielä kerran\nja lähti menemään Psephinan tornia kohden länsipuolelta kaupunkia.\nÄkkiä avattiin portit hänen takanansa ja lukematoin joukko sotamiehiä\nryntäsi ulos. Toiset kiiruhtivat katkaisemaan romalaisilta palausmatkan\nja toiset hyökkäsivät heitä vastaan. Tito, Marcello ja muutamat\nmiehistä näkivät kerrassaan olevansa muusta joukosta eroitetut. Heille\noli mahdotoin päästä eteenpäin, sillä maa oli sangen sopimatointa\nratsastukselle, jota joka taholta esti pensasaidat, puut ja pensaat.\nYhtä mahdottomalta niinikään näytti tienraivaaminen lukuisan\nvihollisjoukon lävitse, joka tuli vastaan takaapäin. Mutta Tito näki,\nett'ei muuta tietä ollut ja käski miehiensä yhtymään hyvin lähelle\ntoisiaan ja sitte häntä seuraamaan. Nyt kannusti hän hevostaan ja\nryntäsi Marcello sivullaan päällekarkaajain päälle. Lukematoin joukko\nnuolia ja heittokeihäitä lähetettiin heitä vastaan, kun he miekka\nkädessä raivasivat tietä vihollisen lävitse, mutta oli kuin romalaiset\nolisivat olleet lumotut nuolta kestämään, ja vähäisellä tappiolla,\nkahden miehen menettämisellä, onnistui heille taas yhdistettyinä muun\njoukon kanssa päästä leiriin. Niin vähäpätöinen kuin tämä kahakka\nolikin tuotti se kuitenkin tärkeitä seurauksia. Titon, ylpeän,\nvoittamattoman Titon oli täytynyt paeta, ja huhu siitä levisi pian\nympäri kaupungin ja saattoi sellaisen riemun, joka ei tahtonut\nloppuakaan. Toivonsa kadottaneet saivat rohkeutensa takaisin ja\nrohkeista tuli ylpeitä, ja kaikki suostuivat viimeiseen asti taistella\nromalaisia vastaan ja suojella kaupunkia, kun Herra Sebaot tällä\ntapahtumalla oli siihen selvän osviitan ja kehoituksen antanut. Javani\notti ihastukseen osaa ja isänsä kanssa antoi hän Israelin Jumalalle\nkunnian voitetusta voitosta. Myöskin Simon yhdistyi siihen, vaikka hän\nkyllä enemmän luotti omaan vahvaan joukkoonsa kuin Jehovan apuun; mutta\nkun hän näki olevan viisaasti pitää sotilaissa yllä uskonnollista\nintoa, puhui hän usein ja kuultavasti Herran Sebaotin erinomaisesta\navusta, mikä ei koskaan ennen ollut näyttäinyt niin ihmeellisesti kuin\nnyt.\n\nSiten kiiruhti kansa sokeudessaan yhä pikemmin turmioon; sen jonka\nHerra heille lähetti varoitukseksi otaksuivat he kehoitukseksi vieläkin\njatkamaan itsepintaisuuden ja paadutuksen tietä.\n\nTänä iltana palasi Sadok kotia täynnänsä toivoa, jota hän kiiruhti\nSalomelle ja Naomille ilmoittamaan. Mutt'ei kumpikaan ottanut hänen\nuutistaan erinomaisella ilolla vastaan. Naomi oli sydämessään varmasti\ntositettu rangaistuksen päivän tulemisesta sekä kansalle että\nkaupungille, kuten Herra oli ennustanut ja Salome oli häneltä oppinut\nuskomaan ettei ainoakaan piirto pidä Herran sanasta hukkuman. Kun Sadok\nlopetti kertomuksensa päivän tapahtumista ja lausui toivonsa\nkunniarikkaiden päivien alkamisesta hänen veljillensä, käänsi Salome\nkasvonsa pois ja itki. Sadok hämmästyi, mutta piti sen hänen\nheikkoutensa syynä ja nuhteli lempeästi Naomia, ettei paremmin kokenut\nhuvittaa ja miellyttää äitiänsä. Hänellä ei ollut vähääkään aavistusta\nniistä puheista mitä äiti ja tytär keskenänsä puhuivat; päinvastoin oli\nhän siinä suhteessa aivan rauhallinen, sillä hän oli käskenyt rabbi\nJoatferin olemaan Salomen sekä ruumiillinen että hengellinen lääkäri,\nkun hän itse oli paljolta puuhaamiselta estetty, ja rabbinin\nvalppauteen hän täydellisesti luotti. Mutta Sadokilla ei ollut\nkäsitystä näkymättömästä lääkäristä, joka käypi ympäri etsimässä\nraadeltuja sieluja saadaksensa niitä parantaa. Hänellä ei ollut\nvähintäkään tietoa Jesuksen voimasta vaikuttaa hiljaisesti heikoilla\nvälikappaleilla, ja kun hän luuli välttäneensä kaiken vaaran ja\nryhtyneensä kaikkiin varokeinoihin suojellakseen Salomen sielua\nkerettiläisyyden saastutuksesta, oli tämä jo sydämensä Herralle\nantanut.\n\nTito oli tullut leiriin takaisin kiukkuisena odottamattomasta\npäällekarkauksesta. Hän päätti piammiten käydä uppiniskaisen kaupungin\nkimppuun. Hän kutsui heti luokseen Emaukseen jättämänsä legionat ja\nantoi vielä samana ehtoona käskyn, että armeijan seuraavana aamuna\npitää oleman sotakunnossa. Kohta kun aurinko nousi otettiin teltat alas\nja asetettiin tavaravaunuihin samoin kuin muukin raskaampi tavara.\nEnsimmäisen rummun äänen kuuluessa ottivat kaikki sotamiehet, täydessä\nsotavarustuksessa ja kevyellä takalla, sijansa riveissä, rummun äänen\ntoisen kerran jyristessä sytytettiin leirissä kaikki helposti palavat\naineet palamaan ja kolmannella kerralla korotti sota-airut Titon\nvieressä äänensä ja kysyi, ovatko joukot valmiit sotaan. Yksi ääninen\nmyönnytyshuuto kaikui vastaukseksi; ja sitte kun kysymys ja vastaus\nkahdesti oli uudistettu, annettiin merkki ja koko armeija lähti\nliikkeelle.\n\nKomeata oli katsella uljaiden romalaisten soturien kulkua\nhuolellisemmassa järjestyksessä. Heidän loistavat aseensa välkkyivät\nauringon paisteessa. Ihan kaupungin muurin juurella pysähdyttiin ja\nuusi leiri perustettiin samanmuotoinen ja laatuinen kuin ennemmin\nolemme kertoneet. Jerusalemin olivat nyt viholliset sulkeneet ja\nkuuluisa piiritys alkoi, joka oli loppuva uhkarohkean kaupungin\ntäydellisellä hävityksellä ja juutalaisen kansan hajottamisella ympäri\nkaiken maailman.\n\nKolme kilpailevan puolueen johtajaa kaupungissa, Eleatsar, Johan ja\nSimon, oli, jokainen puoleltansa, nähnyt romalaisten tulevan kaupunkia\nkohden ja asettavan leirinsä kaupungin muurin juurelle. Ensikerran he\nälysivät, että ainoastaan yhdistetyillä voimilla voidaan ajaa\nvihollinen, ja sitte kun olivat siitä keskustelleet, päättivät tehdä\nyhteisen hyökkäyksen romalaisia vastaan. Javani ja hänen isänsä näkivät\ntässä päätöksessä uuden merkin, että Herra oli heidän puolellansa ja\nilolla varusteli edellinen osaa ottamaan yleiseen päällekarkaukseen\nromalaisia vastaan.\n\nNiin tapahtuikin kohta tämän perästä ja kaupungin itäisen portin kautta\nmeni koko juutalainen sotavoima ulos ja hyökkäsi kymmenettä legionaa\nvastaan, joka paraillaan asetti leiriään kuntoon. Useat romalaiset\nolivat aseettomat ja tapettiin, ennenkuin kerkesivät saada aseet\nkäsiinsä. Päällekarkaus tapahtuikin niin äkkiä ja odottamatta, että\nromalaiset pian joutuivat epäjärjestykseen, ja kaupungin portista yhä\ntuli uusia joukkoja. Tottuneet järjestyksessä tappelemaan, näkivät he\ntässä olevansa hajallisina, josta seurasi että olipa melkein vähältä\nett'eivät ruvenneet pakosalle otattamaan, mutta Tito, joka oli vaarasta\ntiedon saanut, kiiruhti sinne ja palautti järjestyksen. Legiona\nkoottiin nyt ja juutalaisten kimppuun käytiin oikein tositeolla,\nmutta ne saivat verestä väkeä kaupungista ja pitkittivät sotaa\nurhollisuudella. Romalaiset ajettiin takaisin ja Tito näki taas\nolevansa vihollisten kiertämänä, joita vastaan hänen oma pieni\njoukkonsa oli heikko vastarintaa tekemään. Hän seisoi erään kukkulan\nrintemellä ja hänen oli sen puolesta huojis torjua vihollista\npäältänsä, mutta taistelu kuitenkin oli liian epätasaista antamaan\nmitään toivoa pelastumisesta, jos ei apua pian tulisi.\n\nYksi juutalaisista sotilaista, joka osoitti erinomaista urhollisuutta,\nhuomasi ja tunsi Titon. Hän työnsi tieltänsä pois edessään olevat\nmaanmiehensä ja tuota pikaa seisoi hän romalaisen sotaherran edessä ja\nnosti miekkansa häntä lyödäksensä. Niin hurja ja odottamatoin oli tämä\nryntäys, ett'ei Tito ehtinyt sitä torjua, ja epäilemättä olisi häneen\nlyönti osannut, jos ei Marcello juuri siksi olisi siihen kerinnyt ja\nmiekallansa sen estänyt. Juutalaisen sotilaan silmät säihkyivät\nhirmuisella vihalla sitä vastaan, joka oli estänyt hänen tappamasta\nTiton ja siten häneltä voittoriemun vienyt, ja Marcello tunsi hänessä\nNaomin veljen. Kosto, tavallansa tauti, oli ja varttui Javanin sydämen\nsyvimmässä, ja nyt se puhkesi täyteen liekkiin nuorta romalaista\nvastaan. Kirous huulilla tähtäsi hän seuraavan lyönnin Marcelloa\nvastaan, mutta tässä kohtasi hän vertaisensa. Jokaisen lyönnin väisti\nromalainen taitavasti, ja selvään näkyi hän tahtovan säästää\nvihollisensa henkeä ja ainoastaan varjelevan omaansa. Epävarmaa\nkuitenkin on kuinka taistelu olisi päättynyt, kun nähtävästi Javanin\npäätös oli voittaa tahi kuolla, jos ei heitä pian olisi eroittanut\npäälle ryntäävät ystävät ja viholliset.\n\nKun romalaiset sotamiehet näkivät rakastetun päällikkönsä olevan\nvaarassa, sai heissä viha voiton ja häveten omaa käytöstänsä ryntäsivät\nhe vastustamattomalla tulisuudella juutalaisia vastaan, heittivät\nheidän alas kukkulalta ja ajoivat kaupunkiin. Ainoastaan askel\naskeleelta pakenivat juutalaiset niin kauvan kun tultiin tasaiselle,\nmutta siellä romalaiset oikein järjestyivät ja uudella hyökkäyksellä\npakoittivat juutalaiset joutuisasti hakemaan turvaa kaupungin porttien\nsisäpuolella. Tämän perästä asetti Tito vahvat vartiat ja vetäyi\nleiriin takasin, antaaksensa väsyneille sotilaille aikaa sangen\ntarpeelliseen lepoon.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nNyt oli pääsiäinen. Suuri paljous maalaisia oli tullut, vaaroista\nhuolimatta, Jerusalemiin saadaksensa temppelissä tätä suurta\njuhlapäivää viettää. Heidän lukunsa ei nyt kuitenkaan ollut niin suuri\nkuin edellisenä vuonna. Romalaiset eivät estäneet ketään kaupunkiin\nmenemästä, mutt'eivät antaneet kenenkään sieltä ulos tulla, ja siten\nlisäsivät vaan kurjuutta piiritetyssä kaupungissa, kun jokainen uusi\nkaupunkiin tullut henkilö vähensi ruokavaroja.\n\nTämä juhla myös antoi syyn sen rauhan rikkomiseen, jonka kummankin\npuolueen päälliköt olivat keskenänsä tehneet. Suuri uhripäivä oli\ntullut. Eleatsar oli antanut käskyn sisimmäisen temppelin porttien\navaamisesta, jossa hänellä vielä oli tyys-sija, Jumalanpalvelusta\nharjoittavia varten, ja papit seisoivat jo paikoillaan, kun joukko\nJohanin puolueelaisia, jotka miekat päälysvaatetten alla olivat\nväkijoukon muassa kulkeneet ja kaikkein pyhimpään tunkeutuneet, äkkiä\nheittivät kaapunsa pois ja avonaisilla miekoilla ryntäsivät aseettoman\nkansan päälle. Eleatsarin miehet peläten yleistä petosta vetäyivät\nmaanalaisiin huoneisiin temppelin alla ja laittoivat itsensä siten\nturvaan. Johanin hurjat puolueelaiset hävittivät ja rosvosivat, mitä\nvaan saivat. Muutamia temppelissä kävijöitä poljettiin kuoliaaksi,\ntoisia tapettiin julmuudesta tahi yksityisestä koston himosta, ja\nalttarein ympäriltä, joiden luo onnettomat olivat kokoontuneet, virtasi\nveri laattialle pitkin. Sitte vasta, kun murhaajat olivat tarpeensa\nsaaneet verestä ja rosvoamisesta, rupesivat Eleatsarin miesten kanssa\nrauhaa hieromaan, joiden antoivat tulla piilostansa ylös ja ottaa\naseensa ja nimeksi olla Eleatsarin käskyn alaisina vaikka hänen\nvaikutuksensa itse asiassa nyt oli loppunut ja kolme entistä puoluetta\nniin muodoin oli muutettu kahdeksi: Johan'in ja Simon'in.\n\nTällä ajalla oli Tito vitkalleen, mutta varovasti lähestynyt kaupunkia\nvieläkin lähemmäksi. Koko sen suuren kedon leirin ja Herodes'en haudan\nvälillä oli hän antanut perata; kaikki puut, pensaat ja aidat olivat\npois otetut, ja leveää tasaista tietä tehtiin leiristä aina kaupungin\nulkomuurille. Simon puoleltaan ei myöskään jouten ollut ja kun hän ei\nvoinut vihollistansa vastustella avonaisessa tappelussa, koetti hän\nsotapetosta, jonka hän antoi Javanin toimitettavaksi.\n\nEräänä päivänä hämmästyivät romalaiset joukosta juutalaisia, jotka\ntulivat kaupungin portista lähellä naisten tornia, juuri kuin olisivat\nkaupungista ulos ajetut. Tässä luulossaan vahvistuivat he vielä\nenemmän, kun näkivät miehiä muurilla käsillään merkkiä antavan ja niitä\nojentelevan ikäänkuin pyytäen romalaisia kaupunkiin tulemaan, ja osan\nulosajettuja kokoontuvan yhteen muurin juurelle, juuri kuin olisivat\nvihollisia sekä kaupungin sisältä että ulkoa pelänneet. Ensinmainitut\nnäyttivätkin näiden päälle heittelevän kiviä ja keihäitä. Romalaiset\ntahtoivat sinne joukossa rientää, mutta Tito esti, sillä hän pelkäsi\nväjymystä. Kuitenkin antoi hän vähemmälle osastolle Rufon johdannolla\nkäskyn mennä, tosin suurimmalla varovaisuudella, tutkimaan asian\ntodellista laitaa. Rufo tottelikin paikalla käskyä ja kiiruhti\nväkinensä perille. Romalaisten tullessa juutalaiset kauhistuneena\npakenivat, ja Rufo ajoi heitä takaa, siksi kun Javani väkinensä\nkerrassaan kääntyi ympäri ja, saaden myös apua kaupungista, kävi\nromalaisten kimppuun, jotka kärsivät sangen suuren tappion, ennenkuin\nonnistuivat turvaan päästä. Mieshukka koski Rufoon syvästi, mutta vielä\nkatkerammalta tuntui, kun juutalaiset muurilta romalaisia pilkkasivat\nja ivasivat että niin helposti antoivat itsensä pettää, ja sisässään\nlupasi hän sopivassa tilaisuudessa kostaa Javanille, joka nyt toisen\nkerran oli hänen ansaan vietellyt.\n\nJerusalemi oli siihen aikaan eri osiin jaettu, joita melkein saattoi\nkaupungiksi kutakin kutsua, sillä jokainen oli omalla erityisellä\nmuurilla varustettu. Ympäri kaupungin sitä paitsi oli suuri ulkomuuri,\nvarustettu niin vahvoilla ja lujilla torneilla, että niiden luuli\nkestävän mitä ryntäyksiä hyvänsä. Ensimmäinen eli ulommainen muuri oli\npohjoisen osan ympäri, jota Betsetaksi kutsuttiin. Sen oli\nrakennuttanut kuningas Agrippa ensimäinen suurista kivistä ja oli\nalkuansa seitsemäntoista jalkaa korkea sekä leveä. Sittemmin oli se\nkoroitettu viidenneljättä jalan korkuiseksi, ja rintavarustuksella\nvarustettu. Mutta tämä koroitus ei ollut niin vahva ja luja kuin\nalimmainen osa.\n\nToisen muurin sisällä oli kaupungin alaosa ja yhdistyi luoteisessa\nkulmassa vahvaan Antonian linnan varustukseen. Tämä oli rakennettu\nkorkealle kalliolle, jonka Betsetasta syvä hauta eroitti ja oli ynnä\ntemppeli erittäin tärkeä osa kaupungista. Vanhin osa muurista oli\nSionin ja kaupungin vanhimman osan ja n.s. Davidin kaupungin ympärillä.\nSe ulottui pitkin Hinnomin laakson reunaa pohjoista kohden temppelin\nitäiseen porttiin.\n\nUlommaiselle muurille ylt'ympäri oli sata neljäseitsemättä tornia\nrakennettu, ja kun väli kunkin tornin välillä oli noin kolmesataa\nviisikymmentä jalkaa, oli niin muodoin muurin koko pituus enemmän kuin\npuolentoista penikulmaa.\n\nTito koetti juutalaisia luopumaan kaikesta vastaisesta\npuolustamistuumasta, mutta kaikki hänen ehdotuksensa siinä asiassa\nhyljättiin. Eräänä päivänä oli hän ulkona ratsastamassa\nuskollisimpainsa seurassa, niiden joukossa myöskin Josepho, historian\nkirjoittaja, ja tämä pyysi saada vielä kerran koettaa eikö hänen\nmaanmiehensä hyväntahtoisesti tahtoisi romalaisille antautua. Erään\nromalaisen sadanpäämiehen kanssa hän läheni niin lähelle muuria, että\näänensä sinne hyvin kuului ja kaunopuheliaisuudella pyysi heitä,\netteivät uppiniskaisen yksipäisyytensä tähden syöksyisi turmioon; hän\nkertoi heille romalaisten voimasta ja urhollisuudesta ja kiitti Titon\nlempeyttä. Hänen vielä puhuessa sieppasi eräs juutalainen sotamies\njousen ja ampui Josephon rintaa kohden, ja nimitti häntä petturiksi.\nNuoli ei koskenut Josephoon, mutta sadanpäämiehen käden haavoitti\npahasti. Titon kärsivällisyys oli nyt loppunut, ja hän antoi heti\nkäskyn, että etukaupungit ovat hävitettävät ja kaikki kelvollinen\ntavara niistä pois vietävä. Samassa käski hän, että ensimmäinen ryntäys\non sitä ulommaista muuria vastaan tehtävä, joka ympäröi Betsetaa,\nyhdestä kohden lähellä ylimmäisen papin Johanin hautaa.\n\nKun kaupungin asujamet näkivät romalaisten piiritystyöt valmistuneeksi\nja että päivä, jona ensimmäinen ryntääminen tapahtuu, oli tullut,\nalkoivat ne, jotka aina olivat riidassa keskenänsä olleet, enemmin\nhuomaamaan ulkopuolista vihollista, ja rauhalliset kaupungin asujamet\nsaivat tilapäisen levon ja rauhan. Simonin päällikkyyden alla oleva\nsotavoima teki 10,000 miestä hänen omaa väkeänsä ja 5,000 idumealaista;\nGiskalan Johanilla oli 6,000 miestä ja Eleatsarilla 2,400. Simon oli\nrivakkaassa toimeliaisuudessa etevämpi toisia, eikä suonut itsellensä\neikä väellensä mitään lepoa. Koko joukko vanhoja sotakoneita kuntoon\nlaitettiin ja muurille asetettiin, mutta kun juutalaiset olivat\ntaitamattomat niitä käyttämään, saivat he niillä hyvin vähän\nromalaisille vahinkoa. Mutta romalaiset sen sijaan lingoittivat\nheittokoneillaan suuria kiviä yli muurin ja tekivät siten paljon\nturmioa kaupungissa. Vaikka piiritetyt ankarasti ponnistelivat,\nonnistui sentään romalaisille kolmessa kohden saada muuriin rikon, ja\nse hirveä pauke, joka syntyi kun heittokoneiden kivet lensivät muuriin\nsai rohkeimmatkin pelkäämään. Simon näki ettei pelastuksesta ollut\ntoivoakaan, jos ei yksimielisyys vallitsisi puolueitten välillä ja\nantoi julistaa anteeksi annon kaikille Johanin puolueelaisille, jotka\ntahtoivat hänen kanssaan yhdistyä kaupunkia puolustamaan. Vaikkei Johan\nitse uskaltanut kilpailijaansa luottaa, ei hän kuitenkaan estänyt\nväkeänsä kehoitusta kuulemasta, ja molemmat puolueet tekivät pian\nyhteisesti ponnistuksia estääksensä romalaisia pitkittämästä muuria\nvastaan ryntäämistä.\n\nSuurimmalle näistä piirityskoneista oli juutalaiset antaneet nimen\n\"Nike\" eli \"Voitto\", kun ei mikään näyttänyt voivan sen voimaa kestää.\nUseoita kertoja olivat piiritetyt hyökänneet ulos ja olivat joskus\nromalaisille suuren vahingon tehneetkin, mutta Tito oli valppaudessa\nväsymätöin ja joka paikassa, missä hän näyttäikse, lyötiin ryntääjät\ntakaisin. Päivät ja yöt jyskytti Nike muuria vastaan ja kun se vihdoin\nrupesi horjumaan ja kun romalaiset olivat tehneet korkean siirrettävän\ntornin, josta ampuivat nuolia oikein satamalla muurilla seisovien\njuutalaisten päälle, päättivät nämä jättää sijansa. He olivat kovasta\nvartijatoimesta väsyneet ja pelkäsivät myös tulevansa estetyksi\npalaamasta toisen muurin sisälle, jossa heidän huoneensa ja kotonsa\nolivat, ja sen vuoksi jättivät he Betsetan vihollisien käsiin ja\nvetäyisivät takaisin toisen muurin sisään.\n\nKaikki tässä kaupungin osassa vielä asuvaiset asukkaat muuttivat\nturvallisimpiin paikkoihin kaupungissa, mutta sen kautta myöskin\nlisääntyi hätä ja häirinki, joka jo ilmankin oli hyvin suuri\nonnettomissa asukkaissa. Ainoastaan jotkut pakolaiset saattoivat\nmukanaan tuoda ruokavaroja, suurimman osan täytyi sukulaisiltaan ja\ntutuiltaan pyytää sekä huonetta että ruokaa. Itsekkäisyys ja omanvoiton\npyyntö oli kuitenkin suuressa määrässä voitolle päässyt ja harvat\nantoivat huoneensa niille raukoille, joilla ei kattoa pään päällä\nollut. Sadok oli tosin esimerkkinä muille. Hän otti huoneesensa vastaan\nniin monta, kun suinkin saattoi ja käski tyttärensä heitä kestitsemään\nniin runsaasti, kuin talon tavarat myöten antoivat.\n\nNiin pian kun romalaiset kotkat olivat sioitetut ensimäiselle muurille\nja romalaiset ottaneet koko aution kaupunginosan valtaansa, antoi Tito\nkäskyn ryntäämiseen toista muuria vastaan. Sekä Johan että Simon\ntorjuivat ensimäisen rynnistyksen suurella urhollisuudella ja rohkea\nuloshyökkäys tehtiin; mutta romalaiset eivät sallineet itseänsä niin\nhelposti karkoittaa, vaan pitivät sen aseman, jonka olivat ottaneet.\nHeidän pääryntäyksensä johdettiin toisen muurin keskinäistä tornia\nvastaan ja tänne tuotiin peljätty Nikekin. Simon oli uskonut tämän\ntornin puolustuksen Javanille ja asettanut valitun vartiajoukon hänen\njohtonsa alle. Mutta romalaisten jousimiehet korkeissa liikkuvissa\ntorneissaan olivat tehneet suurta miestuhoa piiritettyjen joukossa ja\npian ei Javanilla ollut enemmän kuin kymmenen miestä jäljellä koko\njoukostansa. Hän halveksi pakoa ja turvasi erääsen sotasukkeluuteen,\njosta hän toivoi saavansa hiukan etua. Hän käski miestensä kyyristymään\nmaahan ja peittämään itseänsä vihollisen silmiltä niin paljon kuin\nmahdollista; itse astui hän esiin rintavarustukselle, otti\nrukoilevaisen asennon ja huusi korkealla äänellä Titoa. Romalainen\nsotapäällikkö, joka kuuli hänen äänensä antoi heti käskyn taistelun\nlakkauttamisesta ja kuulusteli Javanilta, mitä hän tahtoisi. Viekas\njuutalainen vastasi vilpittömän aikomuksensa olevan antautua\nehdottomasti Titolle, ja että hän oli koettanut kehoittaa miehiänsäkin\nsiihen. Samassa tulivatkin hänen kymmenen miestänsä juosten esiin ja\nviisi heistä menivät mukiin Javanin kanssa, kun toiset viisi selittivät\nennen tahtovansa kuolla, kuin joutua romalaisien orjiksi. Sanasodasta\nsyntyi käsikahakka ja juutalaiset näyttivät olevan taistelussa tornin\nylätasangolla, jolloin ne mitkä eivät tahtoneet antautua vangiksi\nromalaisille yht'aikaa juoksivat esille rintavarustuksen luo, työnsivät\nväkipuukon rintaansa ja kaatuivat kuolleina maahan. Nyt ei enää ollut\nepäilemistä juutalaisten vilpittömyydestä, ja Tito käski Josephoa\nmenemään tornin luo puhumaan jälellä olevien kanssa. Mutta Josepho,\njoka tunsi kansalaistensa petollisuuden, ei mennyt ja hänen sijastansa\nastui sinne muuan karkulainen Aeneas seurattuna muutamilta\nsotamiehiltä. Mutta kun he olivat aivan tornin juurella, viskasi Javani\nales suuren kiven, joka pahasti haavoitti yhtä sotamiestä. Nyt ymmärsi\nTito että kaikki olikin viekkautta ja suuttuneena käski hän taaskin\nheti alkaa taistelua. Javani antoi silloin sytyttää tornin tuleen, ja\nkun se parhaallansa paloi syöksi hän ja hänen miehensä liekin keskelle,\nniin että romalaiset luulivat heidän urhollisesti uhranneen henkensä.\nMutta tämäkin oli viekkautta, sillä erään salaisen tien kautta, joka\nmaan alatse vei kaupungin sisään, pelastivat he kaikki itsensä ja\nkehuivat sitten, että he niin kauvan olivat vastustelleet vihollista ja\nlopuksi pettäneet hänet.\n\nViidentenä päivänä sen jälkeen, kun Tito oli saanut valtaansa\nulkopuoleisimman muurin, joutui toinenkin hänen haltuunsa, ja\njuutalaisten oli tästä peräytyminen. Joukko romalaista sotaväkeä tunki\nvalloitettuun osaan kaupunkia, jossa parhaastansa asui käsityöläisiä ja\njossa ahtaat kadut kävivät ristiin rastiin päättyen muuriin. Toivoen\nvoittavansa asujamet puolellensa, oli Tito antanut käskyn ettei yhtään\nhuonetta saisi sytyttää tuleen eikä ketään aseetointa loukata. Asujamet\nluulivat tätä heikkouden merkiksi ja karkasivat romalaisten kimppuun,\nkun nämät kulkivat ohi, heittäen katoilta heidän päällensä keihäitä ja\nnuolia ja hyökkäsivät siellä täällä poikkikaduilta heidän niskaansa.\nJoll'ei Tito tyyneydellä ja maltilla olisi vienyt väkeänsä takasin,\nolisi heidän häviönsä tullut suunnattomaksi; nyt onnistui hänelle\npelastaa väkensä, mutta muurin, joka niin suurella mieshukalla äsken\noli valloitettu, menettivät romalaiset jälleen.\n\nTämä menestys herätti taaskin rohkeutta ja toivoa piiritetyissä, jotka\nnyt varmaan luulivat ett'ei romalaiset koskaan tulisi saamaan varmaa\njalan siaa kaupungissa. Mutta he tykkänänsä unhottivat toisen\nvihollisen, mikä askel askeleelta läheni heitä ja jota ei voitu\nkarkoittaa, nimittäin nälän. Tähän saakka olivat villityt sotamiehet\neläneet yltäkylläisyydessä siitä, mitä kansalta olivat rosvonneet ja\nryöstäneet, mutta heidän kokoamat varansa alkoivat vähetä ja\nryöstetyillä oli jo hätä suuri. Toisen muurin vartiaväestö kesti vielä\nneljä päivää, mutta koska se ei voinut saada tarpeellista apua ja tuli\nromalalsilta kovin ahdistetuksi, vetäysi se takaperin ja romalaiset\nottivat sen jälkeen muurin valtaansa, jonka Tito osaksi antoi repiä\nales.\n\nVielä oli romalaisten valloitettava Antonia-linna ja temppeli, sekä\nlinnoitukset Sionilla ja Davidin kaupungissa, ja vartiaväki näissä\npaikoissa pitkitti kovapintaisesti niiden puolustamista. Antaaksensa\npiiritetyille hiukan mietintöaikaa ja myöskin vaikuttaaksensa heidän\nmieliinsä piti Tito neljänä päivänä kaikkein joukkojensa katselmusta\nniin lähellä kaupunkia, että asujamet varsin hyvin voivat nähdä\njoukkojen liikenneet. Kaikki sellaiset paikat, mitkä tarjosivat\navaramman näköalan liikennekentän yli, olivat täynnä kaupungin\nasujamija, jotka hämmästyivät romalaisen sotajoukon voimakkuudesta ja\nkomeasta asusta. Mutta ei kukaan tahtonut, eikä uskaltanut puhua\nkaupungin antaumisesta, ja kun Tito huomasi kokeensa turhaksi, käski\nhän taaskin alkamaan piiritystä. Hänen ensimäinen toimensa oli\nkorkeiden maavallien rakentaminen Antonia-linnan vastapäätä kun myöskin\nsitä kolmannen muurin osaa vastaan, jota Simon puolusti. Juutalaiset\nolivat nyt oppineet paremmalla taidolla käyttämään heittokoneitansa ja\ntekivät romalaisille sangen suuria häiriöitä sillä aikaa, kun ne\nolivat valmistavien piiritystöiden puuhassa. Mutta alakuloisuus oli\nkansassa suuri, ja monet olivat alkaneet kallistaa korvansa niille\nvaroituksille, joita Tito heille oli antanut. Sitä ankarammin leimahti\nselotein viha ja raivo, koska huomasivat, minkä vaikutuksen nämät\nkehoitukset antautumaan moneen oli tehnyt. Heidän kostonhimonsa ei\ntiennyt mikään rajoja, ja hirmuisesti raivosivat he kansaparkaa\nvastaan. Moni myi silloin omaisuutensa ja hiipi romalaisten puolelle;\ntoiset nielivät koristuksensa ja kalliit kivensä ja ottivat sitten\npakonsa romalaisten leiriin, jossa heitä otettiin ystävällisesti\nvastaan ja sallittiin mennä mihin tahtoivat. Heidän menestyksensä\nkehoitti muita seuraamaan esimerkkiä, ja Johanin ja Simonin kokeet\nmonien karkaamisien estämiseksi olivat turhat. Näiden miehet vartioivat\ntarkasti kaikkia teitä ja polkuja, jotka johtivat kaupungista ja\nhakkasivat armotta kuoliaaksi kaikki, jotka luultiin aikovan paeta,\njolloin myöskin moni, jonka rikkaudet kiihoittivat voiton himoa\nsurmattiin; mutta sittekin onnistui monelle hiipiä ulos kaupungista ja\npelastaa itsensä siitä turmiosta, joka lähenemistänsä läheni komeata\nJerusalemia.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\n\nAnanian poikaa ei enään näkynyt Jerusalemin kaduilla jatkamassa\nvaroittavaa, profetallista huutoansa. Ei kukaan ollut nähnyt, eikä\nkuullut, häntä siitä päivästä saakka, kun piiritys alkoi. Se\nonnettomuus, jota hän niin kauvan ja itsepintaisesti oli ennustanut,\noli tullut koko hirvittävässä muodossansa. Nälkä kaikkine\nkauhistuksinensa teki itsensä tuntuvaksi koko kaupungissa, ja\nkapinallisten hillitöin menettelö paisui yleisen kurjuuden rinnalla.\nTorilla ei enään ollut viljaa ostettavana, ja jos villityt sotilaat\nhuomasivat että muonaa oli säilytetty huoneissa, hyökkäsivät he niihin\nja panivat ne heti puhtaiksi. Jos eivät löytäneet, mitä etsivät,\nrääkkäsivät ja vaivasivat he kaikilla suinkin ajateltavilla keinoilla,\nonnettomia asujamia pakoittaaksensa heitä ilmaisemaan kätköjänsä.\nIhmisellistä tunnetta kauhistaa lukiessa näiden hirviöiden ra'asta\nmenettelöstä ja heidän uhriensa kärsimisistä, jotka vielä lisääntyivät\nsiitä että heidän täytyi nähdä kiusaajainsa elävän ylöllisyydessä sillä\nvälin, kun he itse kärsivät kovinta puutetta. Kaikki jalot tunteet\nolivat tukahtuneet siitä hirveästä nälästä, joka raivosi jokaisessa\nsäätyluokassa. Hellimmät ja vahvimmat siteet olivat ratkenneet, ja ne\njotka onnenpäivinä olisivat mielellään panneet alttiiksi henkensä\nvaimojen, miesten, lasten ja sukulaisten edestä, tempasivat nyt\nviimeisenkin ruokapalan heidän kuolevista käsistänsä ja nielivät sen\nahnaasti heidän silmäinsä alla. Ei vanhuuden harmaat hiukset, eikä\nlapsuuden turvattomuus herättänyt mitään sääliä; kaikki uhrattiin\njulmalle itsekkäisyydelle, joka riemuiten piti valtaa tässä rikoksien\nja kauhistusten kodissa.\n\nMuutamia perheitä oli kuitenkin, joissa toinen henki vallitsi\nja näiden joukossa oli Sadokinkin huone. Javanin vaikutusmahti\nSimonin sotamiesten yli oli suojellut hänen perhettänsä ryöstäjien\ntervehtimisistä, ja jos joku yksityinen näistä veitikoista koki tunkea\nSadokin huoneesen, tapasivat he sen hyvästi suojeltuna ja tulivat\nsieltä voimakkaasti torjutuiksi pois. Tähän saakka ei nälän seuraukset\nollutkaan tuntuneet niin raskailta täällä, kuin muualla, sillä Sadok\noli aavistanut mitä tulossa oli, koska riitaiset puolueet kaupungissa\nnäin huolimattomasti olivat menetelleet muonavarojen kanssa piirityksen\nedellä ja hän oli sentähden ollut kyllin varovainen kokoamaan sangen\nsuuren varaston viljaa ja muuta muonaa. Kapinalliset eivät tietäneet\nsitä, muutoin olisi Simoninkin suojelus ollut riittämätöin, ja varat\npian tullut ryöstetyiksi. Mutta Sadok ei pitänyt itsensä ja perheensä\nvaralta näitä aarteita, vaan jakoi hyväntahtoisesti niillekin jotka\nhänen huoneessansa olivat löytäneet pakopaikan tahi salaisesti tulivat\nsinne samaan apua. Hän itse ja kaikki hänen perheensä jäsenet eivät\nsaaneet enempää, kuin mitä tarvittiin hengen ylläpitämiseksi ja heidän\nvaalea, rauennut muotonsa todisti kylliksi, etteivät he eläneet\nylöllisyydessä, samalla kun se poisti kaiken epäluulon, että heillä\nvielä olisi tallella runsaampia ruokavaroja.\n\nMutta päivät kuluivat yksi toisensa perään ja Sadokin aitta alkoi käydä\ntyhjäksi. Kirvelevällä sydämmellä täytyi hänen ruveta rajoittamaan\nanteliaisuuttansa ja kieltää kaiken vastaisen avunannon niiltä, jotka\neivät olleet hänen perhettänsä. Hänen vieraansa täytyivät lähteä pois\ntoiselta haaralta etsimään apua, ja Naomi vuodatti katkeria kyyneleitä\nsen kurjuuden tähden, jonka hän näki, mutta ei enään voinut lievittää.\nItse oli hän vaan varjo siitä mitä hän muinoin oli ollut ja hänen ainoa\nilonsa oli äitiänsä hellästi hoitaminen, joka päivä päivältä kävi yhä\nheikommaksi ruumiillisten voimainsa suhteen, mutta näytti vahvistuvan\nuskon voimassa. Sadok näki sydämen surulla kuinka hänen vaimonsa läheni\nlähenemistänsä maallisten kärsimysten loppumista, mutta keskellä tätä\nsurua hän riemuitsi hänen poispääsöstänsä. Hän ei ollut vielä hyljännyt\ntoivoa, että Herra itse vihdoin tulisi vapahtamaan kansaansa; mutta hän\nnäki, että odotuksen ajalla oli kurjuus ja hätä niin suuri, että heikko\nSalome ei voisi sitä kestää, ja ymmärsi, ettei hän koskaan enään\nvoittaisi terveyttänsä takaisin.\n\nMitä Salomeen itseensä tulee, hän sekä toivoi kuolemata ja kauhistui\nsitä. Hänen toivonsa ijankaikkisesta autuudesta oli tullut vakavammaksi\nja varmemmaksi ja hellimmällä luottamuksella nojasi hän Vapahtajaansa,\njoka oli voittanut kuoleman ja kaiken helvetin voiman, mutta vaellus\nkolkon kuolonlaakson läpi saattoi häntä vapisemaan. Monta harrasta\nrukousta lähetti Naomi Herralle, että hän irroittaisi rakastetun äidin\ntästä, sekä kaikista muistakin siteistä, ja väsymättä koki hän\nvahvistaa hänen sieluansa huomauttamalla Herran lupauksesta olla läsnä\nomiansa kuoleman hetkellä. Ajaksi näytti hänen sanansa vaikuttavan\nrauhoittavasti ja Salome sai levon sydämessänsä, mutta ennen pitkää\nsaavutti häntä taaskin epäilys ja pelko. Hän huusi silloin Naomia\nluoksensa ja sillä aikaa, kuin tämä istui hänen vieressänsä ja puhui\nlohdutuksen sanoja, oli kaikki taaskin hyvin, mutta niin pian kuin tämä\nmeni pois, vajosi taaskin hänen rohkeutensa ja ahdistus tuli sijaan.\nNiin kiusasi perkele hänen sydäntänsä ja väijyi sitä väliin yhdeltä\nväliin toiselta haaralta tulisilla nuolillaan ja vasamoillansa; mutta\nHän, joka oli hänen puolellansa, oli suurempi, kuin se, joka oli häntä\nvastaan ja antoi Naomille armon rauhoittaa äitinsä pelkoa ja\nkarkoittaa hänen epäilyksensä. Joka päivän vietti siis Naomi hellässä\nhuolenpidossa äidistänsä ja hänen ponnistuksensa tarkoittivat äidin\nsekä sielun että ruumiin vahvistamista hengellisellä ja ruumiillisella\nravinnolla. Mutta mitä ruumiilliseen ravintoon tulee, oli se nyt varsin\nniukka ja ilman sitä sopimaton sairaalle. Eikö siis Naomi voinut\nsaattaa hänen polttaville huulillensa mitään viileyttä koettamalla\nhankkia joitakuita noista mehevistä hedelmistä, joita vielä oli jälellä\nSadokin puutarhassa muurin ulkopuolella ja jotka niin hyvin näkyivät\npenkerykselle heidän huoneensa edustalla? Se oli vaarallinen yritys,\nmutta Naomi päätti uskaltaa sen virkkamatta kuitenkaan äidillensä\nmitään päätöksestänsä.\n\nUskollisen Deborahn seuraamana kiiruhti hän horjuvin askelein Sadokin\nhuoneesta johtavan takaportin kautta ja meni ulos kaupungin muurin luo.\nVahti oli asetettu tälle portille, jota jo monta kertaa on mainittu\ntässä lyhyessä kertomuksessa, ja Naomi pelkäsi hänelle olevan\nmahdotointa päästä ulos. Mutta vahti oli eräs hänen isänsä palvelijoita\nja vaikka hän ensiksi eväsi avata porttia, taipui hän kumminkin vihdoin\ntämän hartaista pyynnöistä, koska hän myöskin lupasi joutuin tulla\ntakasin. Hänen henkensä olisi menetetty, jos joku saisi tietää, että\nhän on rikkonut tuota kovaa käskyä vastaan ettei päästää ketään ulos\nportista, mutta hän ei tätä ajatellutkaan nähdessänsä isäntänsä\ntyttären niin innossansa päästä ulos.\n\nSadokin puutarha oli vallan suuri ja osa siitä ulottui melkein muuriin\nsaakka ja oli säilynyt siltä hävitykseltä, joka oli kohdannut kaikkia\nmuita puutarhoja kaupungin ulkopuolella. Monta puuta seisoi siinä\ntäynnä hedelmiä ja Naomi kiiruhti kokoamaan niitä niin paljon kuin hän\nja Deborah voivat poimia ales. Nopeilla askeleilla palasivat molemmat\nvaimot portin luokse, joka heidän huudostansa taaskin avattiin, ja he\nluulivat jo olevansa turvassa kaikesta vaarasta, kun joukko Simonin\nsotamiehiä läheni ohjaten askeleensa suoraan heitä kohti. Naomin\nvaltasi pelästys ja hän alkoi juosta, seurattuna Deboralta, mutta\nvillit sotamiehet saavuttivat ja ympäröivät heidät pian. Naomi vaipui\nalas polvilleen ja peitti hameensa poimuihin kasvonsa, jolloin\nhedelmät, mitkä niin suurella vaivalla olivat ko'otut putosivat\nkadulle. Hänen rukouksensa armosta ja säälistä ei näyttänyt tekevän\nmitään vaikutusta hänen pyöveleihinsä, jotka ilkkuen olivat ympäröineet\nhäntä. Mutta samassa tapasi hänen korviinsa Javanin ääni, ja kun hän\nkatsoi ylös, kohtasi hänen silmäyksensä Javanin silmiä, jotka olivat\nkiinnitetyt häneen osottaen kummastusta ja tyytymättömyyttä. Lujalla\näänellä käski hän sotamiehiä peräytymään ja sallia neidon mennä pois;\nhe tottelivat vastahakoisesti ja jos he eivät olisi peljänneet\nrangaistusta, eivät olisi välittäneet käskystä. Javani ei huolinut\nheidän nurinastansa, ja Deborah meni kokoomaan kadulle vierineet\nhedelmät; mutta nostettuansa ylös sisarensa ja kuultuansa tältä hänen\nrohkeasta yrityksestänsä äidin hyväksi, ei hän voinut olla kiittämättä\nNaomin rohkeutta. Hän käski tätä kiiruusti menemään kotia sanoen tämän\nei enään kauemmin olevan turvassa, koska hänen nyt täytyi lähteä pois\ntärkeälle asialle, ja Naomi ei viipynyt totella kehoitusta.\n\nSitten kun hän oli kadonnut näkyvistä, palasi Javani sotamiesten\nluokse, jotka vielä seisoivat samalla paikalla. Heidän vihansa ei vielä\nollut lauhtunut ja laimentaaksensa sitä antoi hän heille luvan\nsammuttaa verenjanoansa onnettomalla vartialla, joka säälien isäntänsä\ntytärtä, oli rikkonut annetun käskyn. Silmänräpäyksessä hyökättiin\nhänen päällensä, hän hakattiin ales ja runneltiin, jonka jälkeen hänen\nruumiinsa asetettiin Sadokin portille varotukseksi Naomille, ettei enää\nheittäisi itseänsä ja omiansa vaaraan.\n\nSalome oli kannettu penkerykselle ja hän lepäsi siinä, kun Naomi\npalasi, tavallisella vuoteellansa entistä vaaleampana ja kovasti\nliikutettuna, mutta hilpeän ilon kuvaus kasvoillansa.\n\n\"Missä olet ollut, lapseni?\" sanoi Salome. \"Olet viipynyt kauan poissa.\nOletko käynyt Marian luona ja tuonut nämät ihanat hedelmät hänen\npuutarhastansa?\"\n\n\"Ei, äitini, Marian puutarha on aikaa sitten ryöstetty kaikesta mitä\nsiellä oli. Nämät viinarypäleet olen poiminut meidän puutarhastamme.\"\n\n\"Mitä tarkoitat? Oletko rohjennut mennä muurin ulkopuolelle? Ethän\nlienekään ollut niin vallatoin?\"\n\n\"Minä näin sinun kuivat huulesi ja kuumeentapaisen janosi; enkö olisi\nkoettanut hankkia sinulle lievitystä vaivoissasi?\"\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, mutta vaara oli kovin suuri, etkä\nsinä saa tehdä sitä uudestansa.\"\n\n\"Oi, ei; sitä en enää tahtoisi tehdä,\" vastasi Naomi huokauksella.\n\"Näetkös, äitini, meidän puutarha pannaan puhtaaksi ja autioksi; sen\nkauniita puita ja viinaköynnöksiä ei ole enään. Meidän omat\nmaanmiehemme hävittävät, mitä vihollinen on jättänyt koskematta.\"\n\nNaomilla oli oikein. Huolimatta Javanin varoituksista riensivät\nsotamiehet puutarhaan, riistivät hedelmät puista ja hakkasivat niitä\nsitten maahan niin monta, kuin taisivat. Tämä hävittämisen näky oli nyt\nNaomin silmäin edessä.\n\nHän käänsi päänsä toisaalle, ettei hänen kauemmin tarvitseisi nähdä\ntätä. Hänen huomiotansa veti onneksi puoleensa pieni David, joka\njuosten tuli hänen luoksensa. Hän oli tottunut joka päivä tulemaan\nSadokin huoneesen saamaan ruokaa ja Naomi oli aina säästänyt pienelle\nsuosikillensa jonkun herkkupalan, jota hän itse ei hennonut maistaa.\nNyt tarjosi hän tälle viinarypäletertun ja pieni poika poimi muutamia\nrypäleitä, jotka hän ahnaasti söi. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja\nhuudahti:\n\n\"Minä tahdon viedä ne kotiin äidilleni; hän sanoi äsken olevansa kovin\nnälissään ja hän näytti kalpealta, kun tänne lähtiessäin häntä\nsuutelin. Näitä rypäleitä tulee hän halulla nauttimaan.\"\n\n\"Sinun täytyy ottaa vähän enemmän mukaasi\" sanoi Salome; \"minä pelkään\nettä hän kärsii puutetta. Suokoon Jumala että minä voisin auttaa häntä!\"\n\nKiitollinen lapsi otti vastaan lahjan ilolla ja kiiruhti kotia äitinsä\nluo seurattuna vaalialtansa. Maria oli todellakin joutunut puutteesen,\njoka tuntui hänestä, verrattuna hänen entiseen ylölliseen elämäänsä\nkovin tukalalta. Hän istui synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena\nhuoneessansa, kun David tuli juosten sisään ja ojensi hänelle hedelmät\nlapsellisella ilolla. Maria tempasi ne itsellensä ja söi ne kiiruusti.\nHän ei näyttänyt niin iloiselta, kuin hänen pieni poikansa toivoi;\noudoilla silmäyksillä tuijotti hän tämän päälle ja rupesi itkemään.\n\n\"Miksi itket, äitini?\" sanoi lapsi. \"Minä ajattelin, että sinä\nhymyileisit ja kiittäisit minua, niinkuin minä kiitän hyvää Salomea.\"\n\n\"Minä itken sentähden että minun sydämeni on murheellinen,\" vastasi\nMaria. \"Minusta on tullut keppikerjäläinen ja minun lapseni elää\ntoisten anteliaisuudesta. Kaikki mitä minulla oli, on riistetty ja\nryövätty, minun ystäväni on hyljänneet minut, minun palvelijani ovat\njuosseet tiehensä, ja minä olen yksinäni ja kurja.\"\n\nTämä oli liiankin totta. Maria oli elänyt hyvästi ja ne, jotka\nmielellänsä olivat käyneet hänen kotonansa, kun siellä oli kaikellainen\nylönpalttisuus, hylkäsivät hänet, kun hän ei enää voinut kestittää\nheitä. Hän oli ollut välinpitämätöin Sadokista ja hänen perheestänsä,\nja vaikka hänen poikansa usein meni sinne, ei hän itse ollut astunut\nheidän kynnyksensä yli sen koomin, kun hän oli sieltä muuttanut. Nyt\nkun hän oli puutteessa, kielsi ylpeys häntä hakemasta ylös entisiä\nystäviänsä ja milt'ei suuttumuksella oli hän ottanut vastaan heidän\nantimiansa, ainoat, mistä hän nyt voi elää. Kostonhimoinen Isak ja\npetollinen Ruben olivat auttaneet toisiansa häntä perinpohjin\nryöstämisessä. Hän oli umpisilmin luottanut Rubenin rehellisyyteen ja\ntämä, joka siten sai tietää, missä hänen kalliin omaisuutensa oli\ntalletettu, kiiruhti antamaan asian ilmi Isakille. Eipä viipynytkään\nkauan, kunnes joukko julmia seloteja mursivat hänen huoneesensa,\nryöstivät, hävittivät ja veivät pois kaikki, mikä oli jostakin arvosta,\nerittäinkin ruokatavarat, ja menivät vasta sitten tiehensä, kun turhaan\nolivat nuuskineet koko huoneen löytääksensä sen omistajankin ja\nviedäksensä hänetkin Isakin luokse.\n\nMutta ei Maria yksistänsä kärsinyt tällaista puutetta; kurjuus oli\nyleinen ja ei rikkaammatkaan asujamet olleet säästetyt nälän\nkauhistuksilta. Mitta jauhoja punnittiin painollansa kultaa ja oli\ntuskin mistään saatavissa; kehnoimmat perkeet ostettiin mahdottomiin\nhintoihin ja pidettiin herkullisena ravintona. Kaikki nurmi ja kasvit,\njoita kaupungista voitiin koota käytettiin ruuaksi ja monta oli\nniitäkin, jotka öisin rohkenivat mennä muurien ulkopuolelle koettamaan\nhankkia itsellensä jotakin syötävää. Mutta romalaisten vimma kaupungin\nvastustamisesta oli nyt tukahduttanut kaikki heidän ihmiselliset\ntunteensa ja harvoin pääsi joku noista onnettomista pakoon kaupunkiin.\nNe otettiin kiinni ja ristiin-naulittiin armotta heti muurien\nulkopuolella ja niin monta ristipuuta oli lyhyen ajan sisään\npystytetty, että ei enää ollut useampiin tarpeellisia puuaineita\nsaatavana. Tätä petomaista julmuutta Titon puolelta ei voi millään\ntavalla puollustaa; hän oli luullut tällä ankaruudellaan voivansa\npeloittaa asujamia antautumaan, mutta hän erehtyi. Selotit kiihtyivät\nvielä ankarampaan raivoon sekä romalaisia, että niiden vielä hengissä\nolevia heimolaisia vastaan, jotka olivat joutuneet uhriksi\nrohkeudellensa koettaa hankkia itsellensä ruokavaroja muurien\nulkopuolella. Antautumisen ajatusten sijaan keksi Giskalan Johan\nsotapetoksen, jonka kautta romalaisille tapahtui suuri vaurio, mutta\njolla tuon onnettoman kaupungin hirveätä perikatoa joudutettiin.\n\nJohan antoi nimittäin kaivaa miinoja sille paikalle, johon romalaiset\nolivat asettaneet raskaimmat heitto- ja murtokoneensa, ja viedä sinne\njoukon palavia aineita, näiden joukossa pikiä ja tulikiveä. Kun kaikki\nkoneet olivat paikallansa ja piti pantaman käymään, antoi hän sytyttää\nkootut tuliaineet ja pian syöksyivät raskaat koneet palavaan syvyyteen.\nRomalaisen sotajoukon rohkeus masentui tästä onnettomuudesta, mutta\nTito antoi kutsua kokoon sotaneuvoston, jossa päätettiin, että\nkaupunkia piti mitä ankarimmin piiritettämän ja asukkaat näljällä\npakotettaman antautumaan. Päätös pantiinkin heti toimeen ja kolmen\npäivän perästä oli kaupunki ympäröity haudalla ja multavallilla. Naomi\nsaattoi hyvin nähdä tätä työtä tehtävän ja hänen mieleensä johtui\nvälttämättömästi Jesuksen sanat: \"Sillä päivät tulevat sinulle, että\nvihollises saartavat sinun valkeilla ja ympäripiirittävät sinun ja\nahdistavat sinun joka kulmalta\" (Luuk. 19: 43) Tämä osa Jesuksen\nennustuksesta alkoi nyt toteutua; ja sitten varmaan toteutuisi\njatkokin: \"Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses, jotka sinussa\novat, eikä jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes etsikkos aikaa\ntuntenut.\" (Luuk. 19: 44.)\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\n\nTämän ankaran piirityksen lähin seuraus oli, että nälkä kiihtyi\nhirvittävimpään määrään. Koko perhekuntia makasi kuolleina huoneissa ja\njoka haaralla nähtiin kaduilla kuolleita ja kuolevia. Ei kukaan heitä\nitkenyt, ei kukaan heitä haudannut. Ei mitään huutoa tahi ääntä\nkuulunut sillä noilla onnettomilla ei edes ollut enään voimia\nvalittamiseenkaan; ainoa ääni, mikä häiritsi kuollon hiljaisuutta\nkaupungissa, oli ympäri kiertelevien rosvojen jyrinä, jotka mursivat\nauki huoneita ja etseivät ruokavaroja.\n\nSotamiehet yrittivät joku aika haudata kuolleita, koska pelkäsivät\nnäiden maan päällä mätänemisen vaikuttavan ruttoa, mutta pian nousi\nkuolleiden luku liian suureksi ja he tyytyivät heittämään ruumiit\nmuurien yli hautoihin ulkopuolella. Mutta tätäkään varovaisuutta ei\nkauan noudatettu ja koko kaupungin saastutti löyhkä mätänevistä\nruumiista. Tie muureille oli nimenomaan täynnä kuolleita ihmisiä, mutta\nJohanin ja Simonin sotilaat eivät kamoksuneet tavata ruumiita\nkiiruhtaessansa epätoivon rohkeudella ja tylsämielisellä\nvälinpitämättömyydellä määräpaikallensa.\n\nTähän aikaan tapahtui vielä rikos, mikä lisäsi Sionin syntein kauheata\nluetteloa. Ylimmäinen pappi Matthias murhattiin sen tekosyyn nojassa,\nettä hän olisi pitänyt petollista kirjevaihtoa romalaisten kanssa ja\ntämän murhan julmuutta lisäsi se seikka, että kolme hänen poikaansa\ntapettiin isän silmäin alla. Tämä hirvittävä ilkityö herätti kansassa\nsellaisen vimman, että se päätti heittää pois niskoiltansa ikeen, jonka\nalla se niin kauan oli hiljaisuudessa huokaellut. Eräs mies Judas\nnimeltä pani toimeen kapinan, jolla tarkoitettiin yhden tornin\nantamista vihollisten valtaan. He tarjosivatkin sitä romalaisille,\nmutta ne olivat oppineet epäilemään sellaisia tarjomuksia ja eivät\ntahtoneet taipua niihin. Sillä aikaa ilmoitettiin kapinallisista\nSimonille, joka heti antoi ottaa kiini ja teloittaa Judaksen ja hänen\nkapinatoverinsa. Kansa saatiin täten luopumaan sellaisista yrityksistä,\nmutta tämän sijaan alkoivat taaskin ne monet karkaamiset kaupungista,\njoita ennenkin oli tapahtunut. Nälkä pakoitti heitä ylönkatsomaan\njokaista vaaraa ja nämät eivät todellakaan olleet vähäisiä. Monet,\njotka olivat ehtineet romalaiseen leiriin ja tulleet siellä Titon\nkäskystä ystävällisesti vastaanotetuiksi, ahmasivat niin kiivaasti\nruokaa, jota heille tarjottiin, että he siitä kuolivat, mutta useampain\npäälle karkasivat siellä täällä romalaiset sotamiehet, jotka elävänä\nhalkasivat noiden onnettomain vatsan saadaksensa ne rahat ja kalliit\nkivet, joita heidän luultiin nielleen, ennenkuin lähtivät kaupungista.\n\nKun Tito sai tämän kuulla, antoi hän ankarasti kurittaa julmia\nsotamiehiänsä ja jyrkästi kieltää sellaisia ilkitöitä, mutta\nylipäällikön silmät eivät ulottuneet kaikkialle, ja monta juutalaista\ntapettiin sittenkin hirveästi romalaisilta. Kurjuus Jerusalemissa\neneni enenemistänsä. Muurein sisäpuolella raivosivat puolueet toisiansa\nvastaan, sitten kun eivät enään tarvinneet yhtyä romalaisia vastaan,\njotka eivät nyt tehneet mitään hyökkäystä kaupunkiin, ja muurein\nulkopuolella oli romalainen piirityslinja ja sotajoukko, joka piti\nkaupungin lujasti suljettuna. Ylhäisten Juutalaisten suviasunnot ja\npuutarhat olivat pannut maan tasalle ja niin oli hävitys kohdannut\nkaupungin koko ympäristöä, ettei enää voinut tuntea paikkoja, missä\nmuinoin iloisia parvia oli ollut huvikävelyllä puiden siimeksessä.\nJokapäiväiset uhrit olivat jo aikoja lakanneet, sillä uhrieläimiä ei\nenään ollut saatavissa. Koirat ja korppikotkat mässäsivät kaduilla\nruumiista; joka haaralla näkyi autioita, puoleksi poltettuja huoneita,\njoidenka ovet ja akkunat olivat auki tahi viedyt pois, laipiotkin\nolivat pudonneet sisään ja suuria rakoja näkyi seinissä. Varjojen\nkaltaisina hiipivät hengissä olevat ympäri vaaleina ja riutuneina,\nsisään painuneilla kolkosti tuijottavilla silmillä hakien kehnointa\nruokaa nälän sammuttamiseksi; kauheita rikoksia harjoitettiin ja\nihmishengestä ei pidetty väliä, jos oli kysymys ryöstää itsellensä\njotakin syötävää. Mutta kuinka syvälle vajonneita hengellisessä\nsuhteessa olivatkin, tapahtui tähän aikaan seikka, joka kauhisti\nkaikkia.\n\nSekä Simonin että Johanin puoluella oli vakojia lähetettynä ympäri,\njoiden tuli tiedustella niitä ruokavaroja, joita mahdollisesti jossain\nvielä voisi löytyä, ja eräänä päivänä tuli petollinen Ruben Isakin\nluokse ja ilmaisi, että hän, käydessänsä Marian luona, jossa hän tätä\nnykyä harvoin oleskeli, oli tuntenut käryn ruoasta aivan kuin jos lihaa\nolisi paistettu. Isak otti moniaan miehen mukaansa ja kiiruhti sinne\nRubenin seuraamana. Portti oli salvassa sisältäpäin, mutta antoi perään\nryövärein lujista ponnistuksista ja he syöksivät kaikki huoneesen,\nmissä Marialla hyvän vointinsa aikana oli tapana koota ympärilleen\nystävänsä ja tuttavansa.\n\nSe oli nyt tykkänänsä ryöstetty kaikista kalliista huonekaluista ja\nkoristuksista jotka olivat viedyt pois tahi hävitetyt ryöstäviltä\nlaumoilta, mutta permannolla keskellä suurta huonetta istui Maria itse.\nKuinka hän nyt oli muuttunut! Hänen suloinen vartalonsa oli muuttunut\neläväksi luurangoksi, hänen kauniit kasvonsa olivat kuihtuneet ja\njulman näljän kalvistamat; outo tuli säihkyi hänen silmistänsä ja\nposkilla hehkui punainen leimuava pilkku, osottaen kuumetautia ja\nhulluutta.\n\nKun Isak astui sisään, istui hän nojaten käsivartensa polviansa vasten\nja peittäen kasvojansa käsillään. Hän ei ollut kuullut, tahi huomannut\nsitä jyrinätä, jota kutsumattomat vieraat olivat aikaansaaneet\nja ei liikahtanut ennenkuin heidän askeleensa kuului kovalla\nmarmorilaattialla. Silloin katsoi hän tuimasti ylös ja huomattuansa\nIsakin nousi hän äkkiä ylös ja huusi särkyneellä, kumealla äänellä:\n\n\"Ah, Isak, minun sulhaseni, tuletko vihdoinkin noutamaan morsiantasi?\nMinä olin kauniimpi entisinä onnellisimpina aikoina, koska ensin näit\nminun kaikessa loistossani ja rikkaudessani. Mutta nälkä ja surulliset\nmietteet ovat runnelleet kauneuden, jota ennen niin kovin ihantelit.\"\n\nIsak ei vastannut mitään. Muisto toisista näyistä heräsi hänessä ja\nhänkin tuli liikutetuksi nähdessänsä sitä haaksirikkoa jonka Marian\nsekä sielu että ruumis oli kärsinyt.\n\n\"Sinä näet, Isak, etteivät huoneeni ole koristetut häitä varten,\"\njatkoi Maria, seuraten omituista ajatuksenjuoksuansa; \"kaikki minun\nkalliit huonekaluni ovat viedyt pois. Mutta\", lisäsi hän kuiskaten ja\nlaski kätensä hänen käsivarrellensa, \"minä olen varustanut aterian,\nhää-aterian. Älä mainitse siitä tovereillesi, sillä se ei riitä\nkaikille. Minä olen syönyt ja kylläinen, mutta olen säästänyt lopun\nsinulle. Käyppä katsomaan!\"\n\nHän veti tämän kanssansa vuoteen luokse huoneen nurkkaan ja kohotti\nyhtä kulmaa uutimista. Siinä makasi vuoteella pienen lapsen runneltu\nruumis, joka oli paistettu valkealla; osa lihasta oli poisleikattu ja\nsyöty.\n\nVeren himoinen julma Isak otti inhon huudahduksella askeleen takaperin\nja väristys kävi hänen voimakkaan ruumiinsa läpi sill'aikaa, kun veri\nhyytyi hänen seuralaistensa suonissa, jotka, halukkaat päästä\nosallisiksi luvattuun ateriaan, olivat seuranneet johtajansa perässä.\n\n\"Miksi sinä väriset?\" huusi Maria tuimasti. \"Onhan hänen äitinsäkin\nsyönyt ja sinä et tahdo syödä? Väitätkö että olen murhannut kauniin,\nrakkaan poikani? Näitkö minun viimeisen kerran syleilevän häntä ja\nhuomasitko, kuinka hänen siniset silmänsä hymyilivät minulle kyynelten\nalta? Minä pidin häntä puristettuna murtuvaan sydämeeni, mutta minussa\nasuva hornan henki kuristi hänet -- minä sitä en tehnyt. Voi älä katso\nminuun tuollaisella inholla, perkelehän, joka niin kauan sieluani on\nvallinnut ja nälkä se oli, joka houkutteli minua, Isak. Parempi, että\nhänen äitinsä käsi otti hänestä hengen, kuin että hänen silmänsä näkisi\nhänen kiusaantuvan ja kuolevan nälkään!\"\n\n\"Päästä minut, luonnoton peto ihmishaamussa,\" huusi Isak, riivaisten\nitsensä irti hänen kouristansa. \"Päästä minut, taikka työnnän\nväkipuukon sydämeesi\", jatkoi hän, kun Maria hullun voimalla riippui\nkiinni hänessä.\n\n\"Ooi, sehän olisikin suurin hyvänteko, jonka minulle voit osoittaa\",\nvastasi onnetoin äiti. \"Jumala ja ihmiset ovat ylönantaneet minut ja\nperkeleet ovat vallanneet saaliinsa. Kas tässä, työnnä vaan ja tee\nloppu kurjuudesta, jota en kauemmin enää voi kantaa.\"\n\nHän vajosi Isakin jalkain juureen, väsyneenä liikutuksesta. Isak\nkiiruhti menemään pois, mutta tultuansa ovelle, kääntyi hän takasin ja\nnäki että kuolema jo oli satuttanut kätensä tuohon onnettomaan, joka\nhengetöinnä makasi pitkänänsä lattialla.\n\nKahtena päivänä oli Naomi turhaan odottanut suosikkiansa ja säästänyt\nhäntä varten ne vähät ruokavarat, joita tämä joka päivä oli tottunut\nsaamaan hänen kädestänsä. Mutta Davidia ei kuulunut ja koska hän oli\npoissa kolmannenkin päivän, rukoili tämä isäänsä menemään häntä\nkatsomaan. Sadok oli jo saanut kuulla tuosta Marian huoneessa\ntapahtuneesta hirveästä tapauksesta, josta tieto pian oli levinnyt\nympäri koko kaupunkia ja jokaisessa herättänyt kauhistusta, oli\nkuitenkin olevinansa tästä tietämätöin ja lupasi mennä Marian luokse\nkatsomaan, kuinka hänen ja hänen poikansa laita oli. Takasin\npalattuansa ilmoitti hän tyttärellensä, että molemmat olivat kuolleet;\nmutta jotakin Sadokin äänessä ja muodossa sanoi Naomille, että kamala\nsalaisuus lepäisi kaiken tämän alla, ja hän ei päästänyt isäänsä ennen,\nkuin tämä oli kertonut kaikki tietonsa noiden onnettomain kuolemasta.\nNaomin valtasi syvin suru ja kammo kuullessansa kertomusta; hän ei\nvoinut muuta, kuin vuodattaa katkerimpia kyyneleitä säälistä onnetonta\näitiä kohtaan, jota nälkä oli pakoittanut tähän hirveään tekoon, josta\nihmiset eivät voineet häneltä tiliä vaatia, ja polvillansa rukoili\nNaomi Herraa, ettei hän sallisi hänen saada nähdä niin kamalata\ntapausta, kuin sitä, että joku hänen heimolaisistansa hänen silmäinsä\nalla kuolisi nälkään.\n\nOlemme maininneet, että romalaiset toistaiseksi olivat luopuneet\nkaikista yrityksistä rynnätä muureille, mutta viimeisinä aikona olivat\nhe kaivaneet miinoja muurin alle yhdelle kohtaa ja, huolimatta\njuutalaisten vastustamisesta, asettaneet tänne muutamia murtokoneita,\njotka hellittämättä tekivät työtä. Samana yönä, kun yllä mainittu\nseikka tapahtui, murtui suuri kappale muuria kovalla jyrinällä ales ja\nromalaiset hyökkäsivät heti aukkoon tunkeaksensa sen läpi kaupunkiin.\nMutta Giskalan Johan, joka tässä paikassa johti puolustusta, ei ollut\ntoimetoinna; edeltäkäsin aavistaen mitä tapahtuman piti, oli hän\nteettänyt toisen muurin alesmurtuneen sisäpuolelle, ja tämä tukkesi nyt\ntien romalaisilta. Tito kiihoitti miehiänsä voittamaan tämänkin esteen\nja eräs syrialainen Sabino nimeltä rupesi johtajaksi joukolle rohkeita\nsotureja, jotka kilpiensä suojassa hyökkäsivät aukkoon ja ylös toiselle\nmuurille huolimatta siitä keihäs-, nuoli- ja kivisateesta, joka heitä\nkohtasi. Sabinollekin onnistui päästä muurille, mutta samassa hän\nkompastui ja kaatui ja putosi suin päin raivoisten vihollistensa\nsekaan, jotka ensi silmänräpäyksessä heittivät itsensä hänen päällensä\nja tappoivat hänet. Hänen miehensä vetäysivät nyt takasin ja romalaiset\njättivät tällä kertaa yrityksensä päästä tunkemaan tätä tietä\nkaupunkiin.\n\nMutta siitä aikomuksesta ei kumminkaan luovuttu ja pari päivää sen\nperästä päätti Marcello pimeänä yönä koettaa uudestansa. Hänen\nsydäntänsä kirveli nähdessänsä kaiken kurjuuden ja hän oli langeta\nepätoivoon ajatellessansa Naomia ja hänen tilaansa, vieläkö hän edes\nolisi elossakaan. Ainoa mahdollisuus pelastaa häntä oli että kaupunki\nniin pian kuin mahdollista joutuisi romalaisten valtaan ja sen tähden\ntahtoi hän koettaa parastansa tässä suhteessa. Kaksikymmentä valittua\nsotamiestä liittyi häneen ja seurattuna näiltä sekä urholliselta\nisältänsä onnistui hänelle hiipiä kaupunkiin aukon kautta, hyökätä\nvahdin päälle toisella muurilla ja sijoittaa sinne romalainen\nsotalippu. Marcello käski sitten torven soittajaa puhaltamaan merkin ja\nkun muut vahdit valleilla siitä huomasivat, että viholliset olivat\nheitä likellä, pakenivat he suin päin sieltä, ei aavistaen romalaisen\njoukon olevan niin pienen, kuin se todellakin oli.\n\nKun Tito kuuli torven äänen, ymmärsi hän että päälle karkaus oli\nonnistunut ja vahvalla joukolla kiiruhti hän heti paikalle sill'aikaa\nkuin yhä useampia romalaisia samosi sinne aina sitä mukaan kuin\nennättivät järjestää itseänsä. Marcello ilmoitti Titolle juutalaisten\npaenneen ja että olisi syytä heti karata Antonia-linnaa vastaan,\nennenkuin he olisivat toipuneet säikähdyksestänsä. Tito havaitsi\nesityksen viisaaksi ja antoi käskyn, että linnan päälle hyökättäisiin.\nHämmästykseksensä huomasivat romalaiset sen olevan milt'ei tyhjän\npuolustajista ja melkein mitäkään tappiotta oli tämä tärkeä paikka pian\nheidän vallassansa. Mutta Tito ei suonut miehillensä mitään lepoa;\njuutalaiset sotamiehet olivat menneet temppeliin ja nyt oli kysymys\nsaada sitäkin valtaansa. Täällä kohtasi romalaisia kumminkin innokas\nvastarinta ja kun kahakka oli kestänyt kymmenen tuntia suurella\nmiestuholla kummaltakin puolelta, käski Tito sotamiehiänsä vetäytymään\ntakasin Antonia-linnaan. Hän oli tyytyväinen saatuansa tämän\nvarustuksen valtaansa ja kutsutti heti Marcellon luoksensa. Hän kiitti\ntätä hänen loistavasta urhoteostansa ja antoi hänelle luvan anoa joku\npalkinto sen edestä. Marcello anoi heti että Sadokin huone\nsäästettäisiin, kun kaupunki lopullisesti oli valloitettu ja että\nkaikki jotka asuivat siinä, jätettäisiin rauhaan. Tito myönsi heti\nhänen pyyntönsä ja ankarin käsky annettiin koko romalaiselle\nsotajoukolle, ettei kukaan saisi tehdä väkivaltaa Sadokin perhettä tahi\nhuonetta vastaan, jonka asema tarkoin selitettiin.\n\nSe oli alkupuoli heinäkuuta, jolloin Antonia-linna joutui romalaisten\nkäsiin. Tito tahtoi vielä kerran tehdä koetuksen saadaksensa\njuutalaiset antautumaan, sillä hän tahtoi säästää temppeliä, missä he\nnyt olivat suljetut. Hän käski Josephoa puhumaan heidän kanssansa ja\ntämä teki tehtävänsä niin hyvin, että hänen vakuuttavat sanansa\nvaikuttivat moneen. Mutta, kun Johan näki tämän, joutui hän vimmaan ja\nselitti, etteivät romalaiset ikänänsä saisi temppeliä valtaansa, sillä\nHerra Sebaoth olisi itse suojeleva sitä ja hukuttava kansansa\nviholliset. Samassa antoi hän käskyn ottaa kiinni Josephon ja joukko\nrohkeita juutalaisia kiiruhtivatkin ulos täyttämään käskyä; mutta\nJosepho onnistui pääsemään heidän käsistänsä ja pelastaa itsensä\nromalaisen etuvartialinjan taakse.\n\nKun Tito havaitsi, ett'ei hän laisinkaan voinut vaikuttaa\nkovapintaisiin juutalaisiin, antoi hän käskyn hajoittaa maan tasalle\nsuurin osa valloitetusta linnasta ja tehdä leveä tie sen kautta, niin\nettä koko romalainen sotajoukko voisi astua sitä myöten kukkulalle,\nmissä linna oli. Tämä tapahtuikin heti ja seitsemän päivän perästä oli\ntie valmis, jonka jälkeen valleja tehtiin neljään erikohtaan\nulkopuolisen temppelipihan vastapäätä.\n\nKaikille olisi nyt pitänyt olla selvä, että temppelin häviö oli\nvälttämätöin, mutta vielä oli muutamia, jotka tästä epäilivät ja\nodottivat Herralta apua ja näiden joukossa oli sekä Sadok että\nJavanikin. Kumpikin viettivät he aikansa temppelin muurein\nsisäpuolella, esimerkillänsä kehoittaen sotilaita rohkeasti kestämään\nviimeiseen asti. Öiksi palasi Sadok kotiansa hoitamaan sairasta\nvaimoansa ja silloin koetti hän aina lohduttaa ja ilahuttaa häntä\nvoiton toiveilla, jonka Herra pian antaisi kansallensa heidän\nvihollisistansa. Mutta Salomen kanssa oli tällä ajalla suuri muutos\ntapahtunut. Hänen ruumiinsa voimat olivat yhäti vähenneet, mutta hänen\nsielunsa oli vähitellen irtautunut kaikista siteistä. Kuolemanpelko oli\nkadonnut ja hän odotti ilolla ja toivolla sitä päivää, jona Herra,\njolle hän oli antanut koko sydämensä, päästäisi hänet vapaaksi\ntomumajastansa. Suurin ilo oli Naomille kuitenkin äitinsä vakaasta\npäätöksestä ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa tunnustaa uskonsa\nJesukseen. Monta kertaa oli Naomia vaivannut ja peljästyttänyt, että\näitinsä oli näyttäinyt araksi ja epäileväiseksi tässä kohdassa ja hän\noli huutanut Herralle, että hän antaisi Salomelle rohkeutta julkisesti\ntunnustamaan hänen nimeänsä, ennenkuin tätä kutsuttaisiin hänen\ntuomioistuimensa eteen. Naomin rukous oli kuultu ja hänen ilonsa\nsanomatoin.\n\nEräänä iltana kun Sadok tuli kotia ja, istuen Salomen vuoteen vieressä,\nkertoi hänelle toivojansa kaupungin pelastuksesta, silmäili tämä häntä\nsurullisilla katsannoilla.\n\n\"Oi, Sadok\", sanoi hän, \"älä puhu minulle pelastuksesta. Meillä ei ole\nmuu, kuin perikato odotettavana ja muutaman päivän ylöslykkäys ei\nmerkitse mitään. Sitä ennen toivon kumminkin olevani muuttanut siihen\nmaahan, jossa ei enää ole surua, ei itkua, eikä kuolemata.\"\n\n\"Nyt täydyn minä pyytää sinua, ettet siitä puhuisi. En voi kestää\najatusta, että me eroaisimme, vaikka minä näen eron lähestyvän ja en\nsuinkaan kadehdi sinulta vapautusta siitä tuskasta ja kurjuudesta, joka\nmeitä tätä nykyä painaa, mutta joka pian on muuttuva voittoriemuksi.\"\n\n\"Ei, Sadok, siihen kuluu kauan, sillä nyt on Israelin hädän ja\nhajoamisen aika, josta kaikki meidän pyhät profetat ovat ennustaneet.\"\n\n\"Kuka sinua on saattanut niin ajattelemaan, Salome? Pelkäämpä, että\nNaomin typerät haaveksimiset ja toivomiset ovat tarttuneet sinunkin.\nSinulla oli ennen tapana myöntää minulla olevan oikein, kun puhelin\nsinulle tulevasta Messiaksesta ja kaikki merkit viittaavat, että hän\nnyt on tuleva. Meidän maamme on poljettu muukalaisilta, ja meidän\nkansamme on vajonnut syvimpään kurjuuteen. Nyt, nyt juuri, on aika\ntullut, että ylimmäisen enkelin torvi on soiva pilvissä ja ilmoittava,\nettä se joka hallitsee korkeudessa, tulee auttamaan ja vapauttamaan\nkansaansa. Salome, minä odotan häntä joka päivä ja yöllä kuultelen minä\njoka ääntä ja katselen synkkiin pilviin, nähdäkseni ensimmäisen säteen\nsiitä suuresta valkeudesta joka ilmaisee hänen tuloansa.\"\n\n\"O, Sadok, jos mielestäsi voisit karkoittaa nämät uneksemiset ja että\nsinun silmäsi avaantuisi näkemään meidän kansamme todellista tilaa! Me\nolemme todellakin rikokselliset. Raskas syntivelka painaa Abrahamin\njälkeläisiä. Sadok, minä kauhistun itsekin sanojani, mutta totuus on\njulkaistava. Minä tiedän, että ei muu, kuin Kristuksen veri voi\npuhdistaa sitä kansaa joka sokeudessansa huusi: 'Hänen verensä tulkoon\nmeidän ja meidän lastemme päälle'.\"\n\n\"Salome\", huudahti Sadok ja säpsähti, \"olenko voinut kuulla oikein?\nMitä tarkoitatkaan?\"\n\n\"Älä katso niin ankarasti minuun Sadok-kulta\", vastasi Salome vavisten.\nÄlä kiroa kuolevata vaimoasi, vaikka hän tunnustaa sinulle, että koko\nhänen toivonsa nojautuu ainoastaan Nazarethiläisen Jesuksen ansioon ja\nkuolemaan. Hänen sovittavassa veressä on minulla syntein anteeksi\nsaaminen ja hänen haltuunsa tahdon minä käskeä sieluni, sillä hän on\nminun lunastanut\".\n\n\"Ja minä elän kuullakseni tämän selityksen omalta vaimoltani!\" huusi\nSadok kiivaasti. \"Oi minun isäni Jumala, minun surujeni mitta on nyt\ntäytetty. Salome, Salome! tämäkö sinulta, sinulta joka aina olet\nkulkenut rinnallani ja et koskaan tähän asti ole pettänyt toivojani.\nMinä luulin, isä Abrahamin puhtaan uskon olevan turvasi näillä\nviimeisillä päivilläsi maan päällä, ja että me kerran samassa uskossa\nkohdattaisiin hänen helmassansa. Missä on nyt toivoni? Sinä olet\nhyljännyt Herran, kumartaaksesi ihmistä ja kiinnittänyt vanhan uskosi\nristiinnaulittuun petturiin.\"\n\nSalome vapisi ankarasti. Hän oli odottanut, että Sadok kiivastuisi\nkuultuaan hänen tunnustuksensa, että hän uskoi Jesukseen ja sen vuoksi\noli hän viivyttänyt sitä päivä päivältä, mutta hän ei voinut kuvitella\nsellaista suruun puhkeamista ja se riisti häneltä melkein kaiken\nrohkeuden jatkamaan. Hän katseli miehensä levottomia kasvoja ja rukoili\nhiljaa voimaa tässä tukalassa silmänräpäyksessä. Hänen rukouksensa tuli\nkuulluksi ja ottaen Sadokia kädestä sellaisella voimalla, kuin jos hän\nolisi peljännyt tämän menevän luotansa, lausui hän:\n\n\"Sadok, minä olen rakastanut sinua niin palavalla rakkaudella, kuin\nsinun sanomatoin helleytesi minua kohtaan kyllä on ansainnut. Elämäni\nmääränä olen pitänyt olla sinulle mieliksi ja minä pelkään, että minä\nmonta kertaa olen enemmän ajatellut olla sinulle mieluinen, kuin\nHerralle. Voitko siis uskoa minun kevytmielisesti omistaneen mietteitä,\njotka sotivat sinun uskoasi vastaan? Minä olen kauan taistellut sitä\nvakutusta vastaan, joka jo kuukausia on tunkenut päälleni; mutta Herra\non minua voimakkaampi.\n\n\"Hän ei suvainnut minun kauemmin harhailla erehdyksissä ja\nuskottomuudessa vaan vähitellen hälvensi hän ne epäuskon pilvet, jotka\nsieluani pimittivät ja osoitti minulle pelastuksen tien poikansa\nJesuksen Kristuksen kautta. Minä en voinut sulkea silmiäni evankeliumin\nkirkkaalta valolta, jonka Jumalan henki minulle ilmaisi. Yhtä helposti\nolisin voinut katsella kirkasta taivasta puoli päivällä, näkemättä\naurinkoa, kuin kuulla ja lukea Jesuksen historiaa, eikä huomata hänen\nolleen Jumalan pojan, Davidin luvatun siemenen.\"\n\nSadok ei vastannut; häntä kamoksutti näyttää tunteitansa ja hän salli\nSalomen jatkaa:\n\n\"Se oli Jumalan sana, kirjoitettu palvelijoiltansa ja annettu hänen\nlapsillensa kaikista ikäkausista vakuutukseksi ja lohdutukseksi, joka\nvaikutti tämän muutoksen minun sielussani. Ja nyt, Sadok, kuultele\nrukoustani; se on viimeinen täällä maailmassa, jonka enään lausun\nsinulle; älä anna sen tulla ensimmäiseksi, jonka koskaan vielä olet\nkieltänyt. Herran meidän Jumalamme nimessä pyydän sinua lukemaan\nevankeliumia, kuultelemaan kaikkia, mitä Naomi on minulle kertonut ja\nennen kaikkia rukoilemaan Jumalata, että hän armollisesti tahtoisi\nvalaista sinun järkesi käsittämään ja vastaan ottamaan totuutta.\nSilloin tiedän minä, että sinä Jesuksessa Nazarethista tulet näkemään\nluvatun Messiaksen, joka oli kasvava niinkuin juuri ja vesa kuivasta\nmaasta, ja sinä tulet huomaamaan propheta Elian tarkoittaneen juuri\nhäntä, kuvaellessansa tätä kaikilta ylön-katsotuksi ja hyljätyksi,\ntäynänsä kipua ja vaivaa. Oi, jos vaan voisit uskoa, että hän tuli\nlyödyksi meidän synteimme tähden ja hosutuksi meidän pahain tekomme\ntähden, niin löytäisit levon sielullesi ja sinä täytettäisiin ilolla.\nLupaa minulle täyttäväsi rukoukseni! Minä olen liian heikko puhumaan\nsinulle niin, kuin minä toivoisin.\"\n\nSadok tuli liikutetuksi hänen yksivakaisuudestansa ja kävi hämillensä\nsiitä rohkeudesta ja voimasta, joka häntä elähytti.\n\n\"Mikä se on sitten tässä uudessa opissa\", sanoi hän, \"joka niin\nhurmaavalla voimalla valtaa tunnustajiansa? Naomi on aina ollut reipas,\ninnostunut tyttö, mutta minä luulin, että sinulla, Salome, olisi\ntyynempi luonto. Miksi et kääntynyt minun puoleeni, kun nämät\nepäilykset ensiksi alkoivat ahdistaa sinua. Minä olisin kumonnut ne ja\nsaattanut sinut takasin entiseen luottamukseesi ja uskoosi meidän\npyhään oppiimme?\"\n\n\"Minä pelkäsin sinun vihaasi, Sadok, sillä minä tiesin mininkä määrään\nsinä moitit evankeliumin oppia. Mutta minä tiedustelin lakia ja\nprophetoita ja tutkin kirjoituksia hartaasti rukoillen ja kaikkialla\nhuomasin minä, että ne kaikki puhuivat kärsivästä Messiaksesta. Ja tämä\nMessias on tullut Jesuksessa. Hän kutsui kaikkia luoksensa ollessansa\nvielä maan päällä; nyt kutsuu hän heitä pyhän sanansa kautta. Etkö\ntahdo tulla? Etkö tahdo lukea ja kuulla hänen pyhää sanaansa, rakas\nSadokini?\"\n\n\"Älkäämme puhuko nyt pitemmältä\", vastasi hän hellästi. \"Sinä olet niin\nväsynyt ja heikko, että tarvitset lepoa. Minä lupaan sinulle lukevani\nsitä, mitä sinä nimität ilmoitetuksi sanaksi, minä tiedän Naomilla\nolevan jäljennöksen siitä ja minä tulen tarkasti lukemaan sen, en\ntullakseni vakutetuksi sen sisälläpidon totuudesta, vaan voidakseni\nparemmin paljastaa sen viat ja vaillinaisuudet.\"\n\n\"Kiitoksia, rakas Sadok lupauksestasi. Lue sitä vaan, niin on selvä\njärkesi ja terävä älysi pian huomaava sen totuuden. Tunnen itseni\nonnellisemmaksi kuin pitkään aikaan olen ollut, sillä nyt olen saanut\nlausua sinulle sieluni sisimmät tunteet ja minulla on kipene toivoa,\nettä sinä vihdoinkin käsität ja suostut niihin.\"\n\nSadok lähti huoneesta ja meni heti tyttärensä luokse, jonka tapasi\nlukemassa pyhää kirjaa. Hän pani sen säikähtyneenä syrjään isänsä\ntullessa, mutta suuresti hän riemastui, kun tämä kertoi keskustelunsa\näidin kanssa ja sinne tulemisensa tarkoituksen. Naomi sai\ntosin nuhteita siitä osasta, kuin hänellä oli ollut äitinsä\nuskonmuuttamiseen, mutta nämät otti hän vastaan nöyryydellä ja\nhiljaisella ilolla. Hän pyysi Sadokilta anteeksi, että tässä ainoassa\nsuhteessa ehdollisesti oli ollut tottelematon, mutta hän rohkeni\nsamalla kertaa muistuttaa velvollisuudestansa enemmän totella Herran\nsanaa, kuin ihmisten.\n\nSadok ei vihastunut hänen rohkeudestansa, eikä kieltänytkään häntä\nvast'edes puhumasta äitinsä kanssa tästä asiasta. Hän huomasi\nmolempienkin uskon olevan lujan ja järkähtämättömän, ja luontonsa ei\nollut sellainen, että hänellä olisi ollut huvia ankarasta\nmenettelemisestä. Hän otti perkamenttikääryn ja Naomi näki ilolla että\nhän ennen poismenoansa kätki sen vaatteensa laskokseen. Hän kiiruhti\näitinsä luokse tämän kanssa riemuitsemaan siitä onnellisesta\npäätöksestä, jonka tämä kauan peljätty keskustelu oli saanut ja\nrukoilemaan että Herra siunaisi kalliin sanansa vaikuttamaan isänkin\nsydämeen.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nRomalaiset olivat nyt tykkänänsä saaneet valtaansa Antonia-linnan ja he\nomistivat koko paikan linnan ja temppelin välillä. Komea, ylirakennettu\nkatto-käytävä yhdisti kummankin rakennuksen ja teki jonkunmoisen sillan\nniiden välillä, jonka juutalaiset päättivät hävittää, ettei vihollinen\nvoisi käyttää sitä hyväksensä näiden turmioksi. He sytyttivät sentähden\ntämän tuleen ja vähän perästä oli koko kaunis pylväskäytävä savuavana\nrauniona. Temppelin muureilta katselivat juutalaiset tyynesti tätä\nhävitystä ja toivoivat nyt olevansa romalaisia vastaan turvassa vahvan\ntemppelipihan sisäpuolella. Mutta ylt'ympäri läntisen muurin\nsisäpuolta, joka näytti olevan vihollisilta enemmästi uhattu johti\nmyöskin katollinen käytävä, jonka katto oli kallellansa ulommaisen\ntemppelipihan puoleen. Tässä päätti Johan valmistaa romalaisille\nkuolemata ja turmiota, jos he uskalsivat muurilta ales katolle\ntullaksensa sieltä pihaan. Hän antoi täyttää aukon pylväskäytävän\norsikerran ja ullakon välillä kuivilla puilla, sekä muilla palavilla\naineilla, jonka perästä hän käski miehensä vetäytymään takaperin\nmuurista, ikäänkuin he, väsyneinä sodasta, ei kauemmin olisi voineet\ntehdä vastarintaa. Romalaiset näkivät heidän pakenevan ja joukko\nrohkeita sotilaita toivat heti esille tikapuita, kiipesivät muuria\nmyöten ylös ja juoksivat ales katolle huolimatta tovereinsa ja\npäälliköidensä varoittavista kielloista.\n\nNiin pian kun Johan älysi viekkautensa onnistuneen, käski hän että\npalavat aineet katon alla useammasta kohdasta sytytettäisiin ja äkkiä\nnäkivät romalaiset itsensä ympäröityksi liekeiltä ja savulta. Epätoivon\nvallassa kiiruhti monet muurille takasin ja hyökkäsivät tikapuita\nmyöten ylös, jotka katkesivat painon alla, ja jolloin ne, jotka olivat\nkokeneet pelastaa itseänsä tätä tietä, musertuivat kivikadulla muurin\njuuressa. Toiset heittivät itsensä ales pihalle mutta juutalaiset,\njotka nyt olivat kokoontuneet tähän paikkaan kävivät heidän päällensä\nja tappoivat heidät heti. Tito näki soturinsa perikadon, mutta ei\nvoinut pelastaa heitä ja vihamielisenä hurjia juutalaisia kohtaan käski\nhän kiiruhtamaan piiritystyötä mitä suurimmalla innolla.\n\nElokuun kahdeksantena päivänä oli sotajoukot saaneet valmiiksi\nmultavallit ja Tito antoi heti asettaa muurinmurtajat temppelin\npohjaispuolista kalteria vastaan. Kuusi päivää työskentelivät he\nalinomaa, mutta muurien vahvuus teki kaikki yritykset turhaksi. Koetus\ntehdä miinoja pohjoispuolisen portin alle ei myöskään onnistunut, eikä\nmuuta keinoa ollut jäljellä, kuin pystyttää tikapuut ja koettaa\nhyökkäämällä valloittaa muureja. Juutalaiset olivat hiljaa kunnes\npäällekarkaajat olivat ennättäneet muurien korkeammalle harjalle,\njolloin he hyökkäsivät esille miehissä ja heittivät ales tikapuut,\njotka kaatuessansa musersivat romalaiset sotamiehet. Se oli verinen\npäivä sekä päälle karkaaville, että ahdistetuille, mutta viime mainitut\nsaivat kumminkin voiton ja kun muurit olivat puhdistetut vihollisista,\npäättivät he etsiä hetkeksi lepoa tuon väsyttävän työn perästä, joka\nseuraavana aamuna taasen oli alkava.\n\nTämä päivä oli Naomillekin ollut raskas ja surullinen. Tullessansa\naamusella äitinsä huoneesen, luuli hän näkevänsä huomattavan muutoksen\ntämän kasvoissa ja Deborah vahvisti hänen luuloansa, ettei Salomella\nenään ollut monta päivää, kentiesi ei monta tuntiakaan elettävänä.\nSadok oli hänen luonansa siihen asti, kunnes Javani lähetti kutsumaan\nhäntä nopeasti tulemaan temppeliin ja vastahakoisesti jätti hän\npaikkansa Salomen rinnalla. Naomi jäi hiljaa istumaan ja, huomasi\nahdistetulla sydämellä, kuinka joka ryske ja huuto, joka taistelevien\npuolelta tunki äidin korviin, saattoi hänen heikkoa ruumistansa\nvavahtelemaan sill'aikaa, kun hänen kätensä oli tuskallisesti\nyhteenväännettyinä ja hänen silmänsä käännetyt ylöspäin, ikäänkuin\nolisi hän sieltä etsinyt voimaa ja lohdutusta.\n\nPuolen päivän aikana palasivat Sadok ja Javani kuulustamaan, miten\nsairas voi, mutta he eivät saattaneet kauan olla hänen luonansa ja\nNaomi oli taaskin yksin äitinsä luona. Nämät oli puhuneet päivän\npitkään vaan vähäsen; kauhea kuumuus, jota ei tuulen puuskakaan\nlaimentanut uuvutti häntä ja pusersi hien hänen kalpeilta\nohimoisiltansa. Mutta iltasella auringon jo lasketessa, ja kun\nelähdyttävä tuuli puhalsi kaupungin halki, näytti hän saavan taaskin\nvoimia ja suloisella hymyllä kääntyi hän Naomin puoleen.\n\n\"Näetkös, ehtoo joutuu\", lausui hän hiljaa, \"ja Herralle olkoon\nylistys, että minunkin elonpäiväni loppu lähestyy. Minä saan mennä\nkotia sen luokse, joka ei heitä ulos ketään, jotka hänen luoksensa\ntulevat. Älä itke, Naomi, minä olen niin sanomattoman onnellinen.\nAinoa, mikä minua nyt surettaa, on ajatus kuinka sinulle sitten käynee,\nja huoli isäsi ja veljesi sieluntilasta. Mutta nämätkin huolet tahdon\nheittää sen päälle, joka pitää murheen meistä. Minä toivon ja luulen,\nettä hän on kuullut rukoukseni; hän tulee myöskin antamaan minulle\narmon loppuun asti olla hänelle uskollinen luottamuksessa ja uskoni\ntunnustuksessa\".\n\n\"Niin niin, hän kyllä tekee\", lausui Naomi vakutuksella. \"Ja jos\nepäilyksesi tulivatkin takasin, niin muista, ettei meidän toivomme\nautuudesta riipu uskomme lujuudesta, vaan siitä, mitä Jesus on meille,\nja mitä hän on tehnyt edestämme. Jumala on hurskas ja oikea, eikä voi\nrikkoa lupaustansa; ei kenenkään niistä, jotka tulevat hänen luoksensa\nainoan Pojan nimessä, pidä hukkuman\".\n\n\"Minä tiedän sen ja tähän lupaukseen minä luotan. Minä olen halpa\nsyntinen, mutta Herra Jesus on pessyt minut puhtaaksi veressänsä ja\nkuka silloin on se, joka tahtoisi kantaa päälleni ja tuomita. Oi että\nSadok ja Javanikin olisivat löytäneet tämän varman jalansian, kun\nkaikki tässä maailmassa hukkuu!\"\n\n\"Herra antakoon sen! Suokoon hän armon aikaa näille meidän\nrakkaillemme, että he voisivat miettiä mitä heidän rauhaansa sopii.\nMinä vapisen joka hetki heidän henkensä puolesta niin kauan kun tämä\nverinen piiritys kestää; kuinka helposti voisi tapahtua, että he\näkillisesti kutsutaan pois tekemään tiliä ennenkun vielä ovat oppineet\nHerraa tuntemaan!\"\n\n\"Niin se on hirveä ajatus. Ja mikä on oleva heidän osansa, kun\nromalaiset saavat käsiinsä kaupungin? Ehkä lyödään he maahan, ehkä\nviedään he orjina pois maahan, jossa Herran nimi vielä ei ole tunnettu.\nOi, minun täytyy karkottaa nämät kauheat ajatukset, sillä ne vihlovat\nminun sydäntäni. Ota harppusi, Naomi, ja laula minulle. Minä olen kovin\nväsyksissä ja tämä päivä on ollut niin pitkä, niin pitkä.\n\n\"Ihmettelempä, miksi ei isäsi vielä ole palannut; sodan melske näyttää\nlakanneen sillaikaa kun me olemme puhelleet.\"\n\nSalomella oli oikein. Sota oli lakannut, mutta muu seikka estikin\nSadokin palajamista. Kun hän ja Javani olivat aikeissa jättää temppeli\npalataksensa kotiinsa, kiinnittyi heidän huomionsa erääsen kirkkaaseen\ntuli patsaaseen, joka kohosi ylös siltä haaralta kaupunkia, missä suuri\nvankihuone oli. He pysähtyivät silmänräpäyksessä ja saivat pian sen\nvakutuksen että tuli raivosi vankihuoneessa, johon sen luultavasti oli\nsytyttäneet jotkut kapinallisista. Javani keräsi äkkiä miehiänsä ja\npyysi isäänsä palajamaan kotia ilman hänettä.\n\n\"Minun täytyy joutua vankihuoneelle\", sanoi hän; \"siellä on eräs, joka\nei saa hukkua\".\n\n\"Kestä puhut, Javani? Ovathan jo meidän jaloimmat miehemme viety sieltä\nkuolemaan? Mutta olkootpa kuka tahansa; minä seuraan sinua koettamaan\npelastaa häntä kauheasta kuolemasta.\"\n\n\"Käydään sitten isäni; älkäämme viivytelkö vähäistäkään aikaa, niin\ntulet näkemään jonkun, jota et enään luullut tapaavasi maan päällä.\nTheophilo on salvattu tuonne ja me tahdomme pelastaa hänet!\"\n\n\"Theophilo elää! Oi kiiruhtakaamme!\" huusi Sadok innossansa. He\nkiiruhtivat katujen kautta seurattuina miehiltänsä ja pääsivät pian\nvankihuoneen luokse, jonka selotit olivat sytyttäneet tuleen sittenkuin\nturhaan olivat koettaneet murtaa portit ja pelastaa moniaita\ntoveriansa, jotka Simonin käskystä olivat tänne suljetut. Alahalla\nkadulla oli ankara taistelu Johanin ja Simonin puoluelaisten välillä,\njoista edelliset tahtoivat auttaa ulos ystäviänsä sillä välin kun\ntoiset kokivat estää sitä tapahtumasta.\n\nSavu ja ryske palavasta rakennuksesta, hurjat kuoleman huudot niiltä\nonnettomilta, jotka olivat palamaisillansa sisällä ja ottelu kadulla,\nmissä tuota mieletöntä sotaa taisteltiin, kaikki yhdistyi matkaan\nsaattamaan huomattavaa meteliä ja hämmennystä.\n\nJavani oli suuresti rohkea ja päätöksissänsä pikainen. Keräten\nmiehensä ympärilleen hyökkäsi hän taistelevien keskelle, raivasi\ntieltään kaikki, kutka teki hänelle vastarintaa ja onnistui päästä\npienenläntiselle portille, joka oli vankihuoneen muurissa. Sadokin\nihmeeksi otti hän lakkaristansa avaimen, aukasi portin ja kiiruhti\nsitten pihan yli vankihuoneesen huolimatta tulesta ja savusta, mikä\ntuprusi häntä vastaan. Sadok seurasi häntä pelkäämättä ja he\npysähtyivät pian kammion ovelle, jonka Javani myöskin aukasi. Sisällä\nmakasi Theophilo olkivuoteella kädet vastakkain ja tyyni levollisuus\nkalpeilla kasvoillansa. Kun ovi avattiin, loi hän katseensa sinnepäin\nja samassa silmänräpäyksessä, kun hän kummaksensa oli tuntenut Sadokin,\nmakasi hän likistettynä tämän syliin.\n\n\"Tule, isäni,\" sanoi Javani maltittomasti, \"täällä ei ole aikaa\nhelleyden osoituksiin eikä selityksiin. Tuli lähenee ja meidän täytyy\nkiiruhtaa, ettei paluumatka meiltä sulkeentuisi.\"\n\nSadokin avulla nousi Theophilo ylös ja kaikki kolme jättivät kammion.\nJuuri kun olivat päässeet ulos pihalle, kaatuivat vankihuoneen portit\nsuurella rytinällä ja koko joukko syöksi kadulta vankihuoneesen. Siinä\nsekamelskassa, joka nyt syntyi onnistui ystävillemme kenenkään\nhuomaamatta hiipiä sieltä pois ja niin sukkelaan kuin Theophilo jaksoi\nastua, kiiruhtivat he eteenpäin kaduilla ennättääksensä Sadokin kotia.\n\nSiellä oli Theophilolla tilaisuus nähdä, minkä hävityksen piiritys\noli matkaansaattanut kaupungissa. Javani oli käydessään häntä\nvankihuoneessa tervehtimässä kertonut sodan vaiheista, mutta ei\nTheophilo koskaan ollut ajatuksissansa voinut kuvitella, mitä hän nyt\ntodellisuudessa näki. Innolla kysyi hän Salomesta ja Naomista ja sai\nsuureksi murheeksensa kuulla että tuon edellisen elonhetket pian olivat\nlasketut. Sadok ei ollut arvannut vielä että Salomella samoin kuin\nNaomillakin oli tieto Theophilon salaisesta pelastuksesta, jonka Javani\noli pannut toimeen palauttaaksensa, jos mahdollista, serkkuansa hänen\nerehdyksistänsä. Nyt sai hän tietää tämän kuin myöskin, että Javani oli\npukenut Theophilon vaatteet erään surmatun marttiran päälle, joten sekä\nhänen pyövelinsä, että sukulaisensa huomio johdatettiin väärälle\nsuunnalle. Javani oli sitten käynyt tervehtimässä häntä miltei joka\npäivä vankihuoneessa, vienyt hänelle ruokaa ja koettanut vaikuttaa\nhänen uskontoonsa, mutta siinä oli kaikki hänen kokeensa mennyt turhaan\nja vaikka se oli häntä suututtanut ei hän kuitenkaan voinut olla\nihmettelemättä serkkunsa järkähtämättömyyttä. Vaikka Javanilla viime\naikoina oli ollut paljon puuhaa, oli hän kuitenkin pitänyt huolta ettei\nTheophilo kärsisi puutetta vankihuoneessa ja usein oli hän itse ollut\nsyömättä voidaksensa säästetyllä ruo'alla yllä pitää Theophilon henkeä.\nYhä toivoi hän vielä että tämä luopuisi uskostansa ja hän ei suonut\ntämän kuolevan hyljättynä petturina isäinsä uskolle. Kun Theophilo\nseuraajinensa oli ennättynyt Sadokin huoneesen ja päässyt ovesta\nsisään, kohtasi heitä ensiksi vanha Deborah, joka luuli ensin näkevänsä\naaveen, eikä voinut toipua säikähdyksestänsä ennen kuin Theophilo\nystävällisesti oli puhutellut häntä. Hänen säikähdyksensä muuttui nyt\nyhtä kiihkoiseksi riemuksi ja Javanilla oli täysi tekeminen saada sen\ninnokkaita osoituksia hillityksi.\n\nHiljaa astui Theophilo sitten huoneesen, jossa Salome makasi ja jossa\nviimeiset säveleet Naomin laulusta vielä värähtelivät. Hän meni sairaan\nvuoteen viereen ja syvästi liikutettuna nähdessänsä, mitkä jäljet tauti\nja kärsimiset olivat jättäneet hänen kasvoillensa, laski hän vuoteen\nviereen polvillensa. Salome katseli häntä silmänräpäyksen ikäänkuin\nihmetellen, kuka tämä olisi, mutta kerrassansa valkeni hänen\nkatsantonsa ja hän tunsi Javanin. Sanomattomalla ilolla ojensi hän\ntälle kätensä ja kuulteli tarkastuksella Sadokin kertomusta päivän\nviimeisistä tapauksista. Hän tuli suuresti liikutetuksi Javanin\nalttiiksi antavasta huolen pidosta serkustansa ja silmäyksellä, joka\nilmaisi puhtainta iloa katsahti hän poikaansa. Mutta hetken perästä\nantoi hän merkin, että hän tahtoi levätä, ja kaikki erkanivat hänen\nluotansa paitsi Sadok, joka jäi hiljaa istumaan hänen vuoteensa\nviereen.\n\nTheophilolla ja Naomilla oli paljon keskusteltavaa. Theophiloa ilahutti\nkuulla Klaudian hurskaasta nöyryydestä ja vahvasta uskosta. Hän näki\nnyt että Herra oli johdattanut kaikki parhain päin ja kääntänyt\nonnettomuudenkin onneksi, koska Theophilon luultu kuolema oli vaan\npakoittanut Klaudiata lähemmäksi Herraa. Heidän tästä vielä puhellessa\ntuli sana, joka vaati heitä Salomen luokse ja he kiiruhtivat\nnoudattamaan sitä. He tapasivat Sadokin ja Javanin hänen luonansa ja\nensi katsannolla sairaaseen kävi selväksi, että kuolema jo oli laskenut\nkätensä hänen päällensä.\n\n\"Minä olen kutsuttanut teitä kaikkia\", sanoi hän heikolla äänellä,\n\"sanoakseni teille jäähyväissanan. Sinua Theophilo minä kiitän sen\nedestä, että esimerkilläsi ohjasit ja vahvistit minua siinä uskossa,\njossa nyt kuolen autuaana. Siunatkoon sinua Herra taivaassansa ja\ntäällä maan päällä. Tässä Jumalan ja niiden läsnä ollessa, jotka ovat\nminulle kaikista kalliimmat, tunnustan minä että Jesus Natzarethista on\nse luvattu Messias ja minun sekä kaikkein ihmisten vapahtaja. Oi minun\nrakas puolisoni ja sinä minun poikani, kääntykäät hänen puoleensa. Hän\ntulee pelastamaan ja vapahtamaan teitä nyt kun pahat päivät ovat\ntulleet kaupunkimme yli.\"\n\n\"Äiti\", huudahti Javani, joka ei kauemmin voinut vaijeta; \"lakkaa,\näläkä anna viimeisen sanasi olla sadatus. Älä puhu Nazarenilaisesta,\ntahi salli minun mennä, ennenkuin unohdan rakkauteni ja nöyryyteni\nsinuun Jumalan kunnian puolustamisen tähden.\"\n\n\"Javani, Javani oletko niin juurtunut vale-luuloihin? Niin kauan kun\nhengin, en saata olla puhumatta mitä Jesus on tehnyt sinun ja minun\nedestäni; suokoon Jumala, että ääneni voisi tunkea sydämmesi sisimpään.\nEtkö tahdo viipyä kuulemaan todistustani? Hyvästi poikani, olkoon se\nvapahtaja, jota ylönkatsot sinulle armollinen ja johtakoon sinua\nmietiskelemään.\"\n\nJavani tarttui käteen, jonka äitinsä hänelle ojensi ja suuteli\nhelleydellä hänen poskeansa, jonka perästä hän riensi ulos.\n\n\"Hän on poissa ja Herra häntä auttakoon\" lausui Salome huoaten. \"Sinä,\nSadok, olet vähemmin ankara. Minä näen, että mielesi alkaa pehmitä. Älä\nväitä sitä; älä riistä minulta toivoa, joka tekee minut niin iloiseksi.\nKun olen kuollut, tulet muistamaan, mitä minä olen sinulle sanonut ja\ntunnustamaan, että se oli totta.\" Taaskin vaikeni hän hetkeksi,\nsaadaksensa voimia. Sitten jatkoi hän heikommalla äänellä:\n\n\"Naomi, lapseni, tule tänne vastaanottamaan siunaukseni!\"\n\nNaomi lankesi polvillensa ja nojaten päätänsä äidin vuoteeseen koki hän\npidättää itkuansa, kun Salome laski kätensä hänen päänsä päälle ja\nsanoi:\n\n\"Isäimme Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala siunatkoon sinua, Naomini,\nja varjelkoon sinua kaikilla teilläsi. Palkitkoon hän satakertaisesti\nsen mitä olet minulle tehnyt. Tehköön hän sinut välikappaleeksi\nisäsikin sielun pelastamiseen niinkuin sinä olet ollut minunkin. Ja kun\nsinut kutsutaan pois tästä elämästä; sallittakoon minun silloin taaskin\ntavata sinua Jumalan kunnia-istuimen edessä, jossa yhdessä saamme\nveisata hänen ja karitsan kiitokseksi.\"\n\nNaomi painoi äitinsä kättä huulihinsa ja kasteli sitä kyyneleillänsä\nvoimatta lausua sanaakaan. Sadok ja Theophilo vajosivat polvillensa\nhänen rinnallansa.\n\n\"Rukoile minun puolestani Sadok\", lausui Salome. \"Kuolon varjot\nlaskeuvat ympärilleni ja minä soisin että sinun äänesi olisi maailmassa\nviimeisin, mitä kuulen.\"\n\nSadok rukoili ja hänen huulensa ilmaisivat koko hänen sielunsa tilan.\nHän lopetti rukouksensa toivolla, että, jollei hän vielä tunne\ntotuutta, se tulisi hänelle ilmoitetuksi.\n\nSalome oli ummistanut silmänsä ja makasi liikkumatta sillä välin kun\nSadok rukoili. Kun tämä oli lopettanut, vilkasi hän äkkiä ylös ja riemu\nloisti hänen silmistänsä.\n\n\"Jumalan siunaus sinulle näistä sanoista, rakastettuni\", lausui hän\nvilkkaasti. \"Nyt minä erkanen täältä rauhassa ja riemulla, sillä minä\nluotan Vapahtajani sanaan, että se ken etsii, hän löytää, ja se ken\nanoo, hänelle annetaan! Oi, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, ylistää\nhänen pyhää nimeänsä!\"\n\nHän puristi Sadokin kättä omaansa ja vajosi taaskin hiljaiseen\nhorrokseen. Niin makasi hän moniaan hetken, jonka perästä hän jälleen\navasi silmänsä ja sopersi:\n\n\"Kuolema, kussa on sinun otas, hauta, kussa on sinun voittos?\"\n\n\"Sano meille, rakas Salome, onko kaikki hyvin ja onnellisesti?\" lausui\nTheophilo kumartuen hellästi hänen puoleensa.\n\n\"Riemua, riemua, kaikki on hyvin, kaikki on onnellisesti,\" kuiskasi\nhän.\n\n\"Eikö mikään epäilys, mikään pelko, mikään pimeys vaivaa sinua?\" jatkoi\nTheophilo innollisna saada huomaamaan kuinka vahvaksi Salomen usko\nhänet teki.\n\n\"Oi, ei\", kuiskasi hän hiljaa, mutta kuultavasti. \"Kuolonlaakso on nyt\naivan valoisa. Sen yli näen minä taivaan avoinna ja kaikki pyhät,\nkultaiset harput kädessä; mitään pimeyttä ei ole, sillä karitsa itse on\naurinkona siellä!\"\n\nNämät olivat hänen viimeiset sanansa. Niin hiljaa ja vaivatta veti hän\nviimeisen huokauksensa, ettei kukaan huomannut, koska tämä tapahtui.\nSadok tunsi hänen kätensä heltyvän omastansa, ja samalla valaisi uuden\npäivän säteet huonetta, joka nyt oli muuttunut ruumishuoneeksi.\n\nNe onnettomat suhteet, jotka kaupungissa vallitsi, matkaansaattoivat\nettei mitään juhlallisempia peijaisia voitu pitää, joissa tavalliset\nhautajaismenot olisi noudatettu. Sadok ei myöskään tahtonut että Salomen\nruumis vietäisiin kauaksi ja hän käski sen vuoksi että hauta\nkaivettaisiin puutarhaan. Vielä samana päivänä laskettiin hänen tomunsa\nviimeiseen leposijaansa ja sekä Sadok että Naomi saattoivat kesken\nsurujansakin sydämmestänsä kiittää Herraa, siitä että hän oli\npelastanut tuon rakastetun kaikesta hädästä ja kärsimisestä.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\n\nTuskin oli Salomen hauta suljettu niin tuli sana Johanilta, joka kutsui\nJavania temppeliin, jossa kaikki puolustusvoimat nyt olivat tarpeen kun\nTito oli sytyttänyt valkean porttien edustalle. Javani kiiruhti sinne\nja huomasi asian laidan todellakin olevan sellaisen. Hopealevyt, joilla\nnämät olivat varustetut mutkistuivat kuumuudesta ja pian heittäytyi\ntuli muurin ohitse ales pylväskäytävään, joka siellä täällä syttyi\ntuleen. Javani ja Simon kokivat kehoittaa miehiänsä sammuttamaan tulta,\nmutta heitä näytti valloittaneen äkkinäinen arkuus ja äänettöminä sekä\nvälin pitämättöminä katselivat he liekkiä jotka joka haaralta\nympäröivät heitä ja vireästi toimittivat hävitystyötänsä. Koko päivän\nraivosi tuli ankarasti ja illan tullessa olivat kaikki nuot komeat\npylväskäytävät raunioina. Sadok palasi kotia Naomin luokse sillaikaa\nkun Javani jäi jälelle lujasti päättäneenä ennen ei lähteä temppelistä,\nkun sen kohtalo oli ratkaistu.\n\nKun päivä koitti valmisti Sadok itseänsä taaskin jättämään kotinsa ja\npalaamaan temppeliin. Naomin valtasi synkkä aavistus kun isä tuli\nottamaan jäähyväisiä häneltä; tuntui kuin olisi joku sanonut hänelle,\nettei hän enää saisi nähdä isäänsä hengissä ja hän ei malttanut olla\nsitä sanomatta ja rukoilematta isäänsä pysymään kotona.\n\n\"Älä heitä itseäsi sellaisten ajatusten valtaan,\" sanoi Sadok\nystävällisesti. \"Kaikki ei ole vielä hukassa ja vaikka minun toivoni\nvoitosta ja vapautuksesta ovat menneet, voimme me vielä niinkin\nvastustaa vihollisia, että hänen täytyy myöntää meille kohtuulliset\nehdot. Jos ankarampi vaara uhkaa kaupunkia, palajan minä heti luoksesi;\nTheophilo jää nyt tänne olemaan sinulle avuksi. Pyhä velvollisuus\nkutsuu minua temppeliin ja elävän Jumalan palvelijana en saa pettää\nhänen pyhyyttänsä. Hyvästi, Naomi. Jumalan siunaus tulkoon sinulle!\"\n\nHän meni pois ja Naomi katseli hänen jälkeensä kunnes pihan portit\nsuljettiin hänen jälestänsä. Theophilo ei tahtonut jättää orpanatansa\nyksin; hän tiesi ettei hänen läsnä olonsa voisi estää temppelin\nhäviämistä, ja sen vuoksi jäi hän Naomin luokse lohduttamaan ja, jos\nniin tarvittaisiin, puolustamaan häntä.\n\nNyt oli elokuun 10 päivä, päivä joka jo oli osoittanut itsensä niin\nonnettomaksi Jerusalemille, koska babylonilaiset silloin hävittivät\nSalomonin temppelin. Tito näki raivoisan tulen, joka uhkasi hävittää\nJehovan toisenkin temppelin ja hänet valtasi sääliväisyyden tunne\najatellessansa, että niin paljon komeutta ja loistoa katoaisi. Hän\nkutsui kokoon sotaneuvostonsa ja huolimatta monen vastustuksista, jotka\nväittivät, että temppeli ei olisi pidettävä pyhyytenä vaan linnana,\njota ei tulisi säästää, päätettiin että romalaiset itse olisivat\navullisna tulen sammuttamisessa.\n\nMutta korkeampi voima, kuin Titon oli päättänyt että temppeli oli\nhävitettävä ja romalaisen sotapäällikön legionat eivät voineet estää\nJumalan vihan miekkaa iskemästä. Kun romalaiset työskentelivät tulen\nsammuttamisessa, tekivät juutalaiset, jotka nyt olivat saaneet\nrohkeutta Simonin ja Javanin johdon alla raivoisan päällehyökkäyksen\nitäisen portin kautta. Romalaiset kokoontuivat ja vastaan ottivat\nhyökkäyksen suljetuissa riveissä ja kun Tito itse tuli apujoukon\nkanssa, ajoivat he päällekarkaajat takasin temppeliin. Tito läksi tämän\njälkeen pois aikoen seuraavana päivänä tehdä yleisen rynnistyksen\ntemppeliä vastaan. Mutta kohta hänen poismenonsa jälkeen tekivät\njuutalaiset uuden hyökkäyksen. Silloinkin ajettiin he takasin ja\nkiivastuneet romalaiset vainosivat heitä aina temppelin portille\nsaakka. Muuan sotilas kiipesi toverinsa hartioille, tempasi tulisoiton\nkäteensä ja viskasi sen onnettomuutta tuottavalla tarkkuudella erään\npienemmän portin kautta itse temppeliin. Yht'äkkiä leimahti ilmituli\nsen sisällä ja vimmastuneina tästä temppeliä häpäisevästä teosta\nkohottivat juutalaiset hirmuisen huudon, tarttuivat miekkaansa ja\nhyökkäsivät romalaisten päälle. Tito oli jo makuulla kun Marcello tuli\nilmoittamaan hänelle että temppeli paloi. Hän kiiruhti sinne ja koetti\nhillitä sotamiehiänsä, mutta turhaan.\n\nRomalaiset soturit puolestansa vimmastuneina juutalaisten\nkovapintaisesta vastarinnasta tunkivat eteenpäin; moni heitti\ntulisoittoja sisimmäiseen temppelipihaan ja tarttuivat miekkoihinsa\nalkaaksensa teurastamista. Tuhansittain juutalaisia kaatui jo\nensimäisessä kahakassa ja pitkin temppelin portaita virtasi veri ales,\nvaikka Tito teki kaikki, minkä voi, estääksensä veren vuodatusta. Vielä\neivät liekit olleet päässeet pyhyyden sisimpään osaan ja romalainen\npäällikkö toivoi voivansa säilyttää tämän osan rakennuksesta kun muuan\nhänen sotilaistansa vei tulisoiton temppelin esirippuihin, jotka\nsilmänräpäyksessä syttyivät. Titon täytyi silloin vetäytyä takasi ja\nkoko tuo komea rakennus hukkui tuleen ja liekkeihin. Osa toisensa\nperästä syöksin kokoon suurella rytinällä; tornia ja huippuja kohosi\ntulipatsaiden välissä, seisoivat huojuen muutaman minutin ja kaatuivat\nsitten, levittäen kaatuessansa ylt'ympäri tulisateen kipinöistä ja\nliekeistä.\n\nTässä kauheassa tilaisuudessa ilmestyi Ananian poika vielä kerran.\nAaveen kaltaisena hiipi hän temppelipihan yli, kiipesi horjuvalle\nmuurille ja katseli sitä hävitystä, jota hän niin prophetallisesti oli\nennustanut. Äkkiä huusi hän korkealla äänellä: \"Voi minuakin\" ja\nsamassa tapasi häntä kivi heittokoneesta ja hän kaatui takaperin\nsuitsuaviin raunioihin.\n\nEmme yritäkään kertoa niitä kauheita näkyjä jotka nyt seurasi kun tuli\nja romalaisten miekat olivat toisillensa avullisna surmaamassa kaikki,\njotka olivat temppelin muurien sisäpuolella. Tämän häiriön ajalla\nonnistui kuitenkin Giskalan Johanin murtaa itsensä lävitse seurattuna\njoukolta selotteja ja hakea turvapaikkaa ylimmäisessä osassa kaupunkia,\njohon sitten useampia pakolaisia kiiruhti saamaan satunnaisen\npelastuksen.\n\nRyöstönhimoisia laumoja romalaisista sotureista etseivät joka haaralta\nrikkauksia joita tiesivät temppelissä säilytetyksi ja sanomaton olikin\nsaalis, jonka onnistuivat temmata pois tulen vallasta. Mutta toisella\npienellä joukolla romalaisia Marcellon johdon alla oli etsiessänsä\ntoinen tarkoitus; he hakivat pappia, Sadokia, pelastaaksensa häntä jos\nmahdollista, ja viimein löysivätkin he hänet, mutta maaten kuolleena\nsen alttarin juurella, jossa hän oli tottunut toimittamaan virkaansa.\nKun Marcello nosti kuolleen ruumiin ylös laattialta löysi hän tämän\nvaatteiden sisällä otteen Mattheuksen evankeliumista. Marcello kävi\nhämille; kuinka tämän asian laita olikaan? Voisiko olla mahdollista\nettä Sadok uskoi Jesusta Nasarethistä? Vaijeten pisti hän tuon\nkallisarvoisen kirjoituksen talteen ja seurajiensa avulla kantoi hän\nSadokin ruumiin siihen osaan temppeliä, jossa tuli enimmästi riehui ja\nheitti sen liekkien keskelle, ettei kuollut ruumis joutuisi alttiiksi\nryöstäjien ivalle ja pilkanteolle.\n\nJohdattaen miehiänsä kiiruhti Marcello sitten hyvin tunnetuita teitä\nmyöten Sadokin huoneesen pelastamaan Naomia. Yö oli valoisa kuin päivä,\nsillä loiste palavasta temppelistä levisi lavealta ylt'ympäri; mutta\nMarcello ei tarvinnut tätä valoa löytääksensä tietä. Kuinka hän vapisi\nlevottomuudesta päästyänsä Sadokin huoneen portille! Se oli suljettu\nmutta antoi pian jälkeen romalaisten sotamiesten iskuille. Marcello\nasetti useammat miehistänsä portille estämään ryöstäviä pääsemästä\nsisään. Itse kiiruhti hän huoneukseen ja etsei kaikki huoneet läpi,\nmutta ne olivat tyhjät. Hän juoksi ulos penkeristölle, mutta sieltäkään\nei hän löytänyt ketään. Silloin huomasi hän puutarhassa kolme henkeä:\nnuoren tytön joka oli polvillansa maassa, yhden miehen hänen\nvieressänsä, joka näytti olevan valmis suojelemaan häntä viimeiseen\nasti ja erään vanhan vaimon, joka seisoi nuoren miehen rinnalla. Hän\ntunsi heti keitä ne olivat, mutta ne eivät tunteneet häntä. Kun Deborah\nhuomasi hänet tulevan penkeristölle, huusi hän:\n\n\"Tapa Naomi, Theophilo; työnnä miekkasi hänen rintaansa. Parempi on\nnähdä hänet kuolleena äitinsä haudalla, kuin villittyjen romalaisten\nviemänä pois vankeuteen.\"\n\nTheophilo luotti kuitenkin Herran apuun, missä ei ihmisellinen silmä\nhuomannut mitään apua; hän otti Naomin syliinsä ja odotti tyynenä\nvihollisensa tuloa.\n\nMarcello kiiruhti portaita ylöspäin.\n\n\"Naomi, oma Naomini\", huudahti hän; \"sinulla ei ole mitään pelkäämistä;\nMarcellohan on tulemassa.\"\n\nNaomi, joka oli pyörtynyt ei kuullut hänen sanojansa. Marcello juoksi\nesiin ja sulki hänet syliinsä; kyyneleet vuotivat Marcellon silmistä\nkun hän katseli hänen kuihtuneita, kalpeita kasvojansa.\n\n\"Katso ylös, Naomini\", lausui hän; \"katso ylös niin saat nähdä\nMarcellon olevan luonasi. En ole koko tämän verenvuodatuksen ajalla\najatellut muuta kuin sitä hetkeä, jolloin jälleen saisin sinua nähdä.\nTulenko kadottamaan sinut samassa kun taaskin olen sinun saanut?\"\n\nViipyi tuokion aikaa ennenkun Naomi jälleen toipui, mutta vihdoin\naukasi hän silmänsä ja katseli oudosti ympärillensä. Hän oli odottanut\nnäkevänsä viholliset ympärillänsä! Kuinka selittääkkään hänen iloansa\nnähdessänsä Marcellon ja kuullessansa tämän riemuhuudon! Deborah ja\nTheophilo olivat hänen luonansa ja heidän kasvonsa loisti onnesta,\nmutta näitä Naomi tuskin huomasikaan, sillä olihan Marcellokin hänen\nluonansa ja mitä puuttui häneltä silloin?\n\nVaan tämä itsekäs ajatus valtasi häntä ainoastaan hänen onnellisuutensa\nensimmäisessä silmänräpäyksessä. Hän ei nähnytkään isäänsä ja kysyi\nheti Marcellolta eikö tämä ollut nähnyt häntä. Marcello antoi väistävän\nvastauksen; hän ei tahtonut yhdellä kertaa ilmaista Naomille sitä\nsurullista asiaa, joka hänellä oli tälle julkaistavana. Mutta Naomi\nälysi heti miten asian laita oli.\n\n\"Minä arvaan kaikki\", lausui hän nopeasti. \"Minun isäni on kuollut,\neikö niin?\"\n\n\"Niin on\", vastasi Marcello. \"Hän kaatui alttarin juurella, jota hän\nniin miehekkäästi puolusti viimeiseen hengen vetoon asti. Ja näetkö,\nNaomi\", lisäsi hän ottaen esille tuon tunnetun perkamentti-kääryn,\n\"tämä pyhä kirja lepäsi hänen sydämellänsä; emmekö saattaisi toivoa\nettä hän tunsi sen pyhät totuudet ja uskoi ne?\"\n\n\"Jumala suokoon sen! Hän oli herennyt ylönkatsomasta niitä, mutta Herra\nyksin tietää, kuinka runsaassa määrässä hän oli omistanut niitä\nitsellensä. Hän oli uskollinen ja vilpitön Herran palvelija ja minä\ntoivon että hän nyt on mennyt Herran rauhaan\".\n\n\"Entä äitisi, Naomi, onko hänkin mennyt pois?\"\n\n\"Sitten eileispäivän lepää hän tämän turpeen alla; mutta minun ei sovi\nsurra, sillä hän kuoli uskossa meidän Herraamme Jesukseen Kristukseen\nja hänen viimeiset hetkensä olivat täynnä siunausta\".\n\n\"Herra olkoon ylistetty!\" sanoi Marcello. \"Sinä olet vanhemmitta,\nNaomi, mutta minun isäni tulee olemaan sinunkin isäsi, ja Jumalan\navulla on kirkas aamu seuraava tätä murheen yötä, jonka sinun on\ntäytynyt elää. Tulkaat nyt, käykäämme huoneeseen. Meidän on pitäminen\nhuolta teidän turvallisuudestanne ja minä haluan kuulla sinun\nmerkillisiä onnen vaiheitasi, Theophilo. Minä olen surrut sinua niin'\nkuin kuollutta ja olen löytänyt sinut elävänä jälleen\".\n\nTheophilo kertoi lyhykäisesti ystävällensä, mitä hänelle viimeisinä\naikoina oli tapahtunut ja sai tältä tervetulleita tietoja Klaudiasta.\nMutta aika ei myöntänyt pitempiä keskusteluja. Koko viimeimmäksi\nvalloitettu osa kaupunkia oli sytytetty tuleen ja liekit lähenivät jo\nSadokinkin huonetta. Romalaiset sotamiehet kuljeskelivat ryöstäen ja\nmurhaten pitkin katuja ja töin tuskin oli tähän asti vahdille\nonnistunut pidättää heitä Naomin kodista. Marcello huomasi, ettei Naomi\nenään olisi turvassa siellä. Hän teetti pikaisesti paarit Naomia ja\nDeborata varten ja käski miehiänsä saattamaan heidät romalaiseen\nleiriin. Itse seurasi hän ja Theophilo suojeluvartijoina ja monien\nvaarojen perästä ennättivät he vihdoin leiriin, jossa Naomi ja Deborah\nsijoitettiin Rufon majaan ja Theophilo jäi heidän luoksensa sillä välin\nkun Marcello kiiruhti takasi kaupunkiin.\n\nKoko roomalainen sotajoukko oli tänä päivänä ottanut asemansa\nkukkulalle missä temppeli seisoi ja roomalaiset sota liput olivat\nistutetut savuaviin raunioihin. Suuri uhri oli toimitettu heidän\nepäjumalillensa ja raikkaat riemu huudot ilmaisivat Titon voittoa.\nSaalis oli niin mahdottoman suuri että sotamiehet eivät pitäneet kultaa\nkuparia kalliimpana ja heidän tyydytetty saaliin himonsa enensi heidän\niloansa. Kesken kaikkea iloa kiintyi heidän huomionsa pieneen\njuutalais-joukkoon jotka olivat ottaneet pakonsa jälelläolevalle osalle\ntemppeli muuria. Roomalaiset eivät huolineet hyökätä näiden päälle ja\nviisi päivää kestivät nämät paikallansa, kunnes nälkä vihdoin pakoitti\nheidät tulemaan ulos. He pyysivät Titolta armoa ja yksi heistä oli\nIsak, joka niin kammoittavalla nöyryydellä kerjäsi henkensä edestä,\nettä romalaiset tunsivat vihan ja ylenkatseen syttyvän itsessänsä. Tito\noli taipumaton ja hänen käskystänsä mestattiin ne kaikki.\n\nKuten jo mainitsimme oli joukko seloteja Johanin johtamina pelastaneet\nitsensä temppelin palosta ja ottaneet pakonsa ylimpään osaan kaupunkia.\nTäällä uudistettiin taaskin piirityksen kaikki kauhistukset ja\nsyyskuun seitsemänteen päivään asti puolustivat juutalaiset itseänsä\nkovapintaisesti vihollisiansa vastaan. Kun roomalaiset vihdoin olivat\nsaaneet tämänkin kaupungin osan valtaansa, antoi Tito käskyn, että\nsekin hajotettaisiin maan tasalle ja ainoastansa kolme tornia jätettiin\npystyyn muistoksi roomalaisten voitosta.\n\nSotavankia saatiin sellainen paljous että siitä syntyi voittajallekin\nhankaluuksia ja sittenkun ne voimakkaammat ja pulskimmat heistä olivat\nvalitut kaunistamaan Titon kunnia-retkeä Roomassa, tapettiin heikot ja\nsairaat kuin myöskin vaimot, lapset ja vanhukset. Muista sotavangeista\nlähetettiin monta tuhatta vuorikaivantoihin roomalaisen valtakunnan eri\nosissa, taikka vietiin maakuntiin miekkailijoina tekemään palvelusta\nkansanhuviksi.\n\nSotavankien luku nousi yhdeksänkymmeneen seitsemään tuhanteen.\nAsujanten luku, jotka nälkä tahi miekka surmasi, arveltiin nousevan ei\nvähempään kuin miljoonaan yhteensataantuhanteen.\n\nVielä etseivät roomalaiset kapinan johtajia voimatta löytää heitä. Sekä\nGiskalan Johani että Simon näyttivät olevan peräti kadonneet. Edellinen\noli paennut maanalaisiin kuoppiin, jossa hän sekä useat hänen\nseuralaisistansa pitivät itseänsä piilossa. Vihdoin löysivät\nroomalaiset kumminkin muutaman kuopan suun, mutta kun he aikoivat\ntunkea näihin sisään, kohtasi heitä niin inhottava löyhkä mädänneistä\nruumiista, että heidän oli vetäytyminen takasin ja he otaksuivat, ettei\nketään elävää olentoa olisi kuopissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita,\nmutta vihdoin kävi niissä oleminen Johanillekin ja hänen miehilleen\nmahdottomaksi ja heidän täytyi heittää itsensä voittajan valtaan,\nehdoilla että heidän henkensä säästettäisiin. Tämä lupaus annettiin ja\ntäytettiinkin, mutta Johani, samaten kun muutkin, tuomittiin\nelinkautiseen vankeuteen.\n\nSimonin luultiin kuolleen johonkin kuoppaan ja häntä lakattiin\nkokonansa etsimästä. Tito valmistihe lähtemään autiosta kaupungista, ja\nMarcello oli iloinen tietäen nyt saavansa viedä Naomin pois paikasta,\njossa kaikki muistutti hänelle entisten päivien onnesta ja nykyisistä\nkatkerista kärsimyksistä. Veljensä kohtalo raskautti suuresti Naomin\nmieltä; ei ollut toivoakaan hänen enään olevan elossa, mutta kaikki\nMarcellon hankkeet löytää hänen ruumistansa olivat turhat ja Naomin\ntäytyi jättää kaupunki tietämättömänä jos hän oli saanut surmansa, vai\nviety sotavankina johonkin maakuntaan. Rufon kohtelemana ikäänkuin\nolisi hän tämän tytär, seurasi hän Deborahin kanssa sotajoukkoa\nKaisareaan meren rannalla. Siellä pyysi Marcello virkavapautta\nitsellensä ja isällensä saattaaksensa Naomia Ephesoon. Hänen pyyntöönsä\nsuostuttiin, ja kun muuan laiva sattumasta oli satamassa valmiina\npurjehtimaan Ephesoon, astuivat he kaikki laivaan ja jättivät hävitetyn\nJudean ohjaten retkensä tuohon kuuluisaan kaupunkiin, missä Theophilo\ntoivoi saavansa jälleen tavata rakkaita heimolaisiansa.\n\nHeidän pois lähtönsä jälkeen tuli sanoma Jerusalemista Kaisareaan että\nSimon sekä yksi hänen upseereistansa olivat joutuneet vangiksi. Joukko\nromalaisia sotamiehiä, joita oli jätetty hävitettyyn kaupunkiin olivat\neräänä päivänä hämmästyneet nähdessänsä miehen savuavien\ntemppeliraunioiden keskellä. Puettuna loistavaan purppura pukuun\nvalkeiden vaatteiden yllä oli hän äkkiä ilmestynyt heidän joukkoonsa\nikäänkuin olisi hän noussut ylös maan alta. Ensi silmänräpäyksessä\nolivat he säikähtäneet, mutta sitten kun he toipuivat ja kysyivät kuka\nhän oli, oli hän vastannut: \"Simon, Gioran poika.\" Hän otettiin\nseuraajansa keralla, joka ei ollut kukaan muu kuin Javani, heti kiini,\nja he kertoivat silloin aikomuksensa olleen hämmästyttää vartijoita,\nsekä paeta koska eivät enää voineet kestää siinä maanalaisessa\nkuopassa, missä tähän saakka olivat olleet piilossa. Tämä ilmoitus oli\ntervetullut Titolle, joka heti käski tuoda molemmat vangit hänen\nluoksensa olemaan läsnä hänen kunnia-retkessänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDianatemppelin kupulat ja torni huiput loistivat kuin tuli laskevan\nauringon säteissä, jolloin suuri ihmisjoukko kokoontui Epheson\nlaivasillalle ottamaan vastaan alusta, jonka tulemisella satamaan\nvahtitornista juuri annettiin merkki. Tämän tiedettiin olevan erään\nkauppalaivan Syyriasta, ja kaikki olivat uteljaita saada tietää uutisia\nsodasta Judeassa. Niiden joukossa, jotka maltittomuudella odotti\nlaivaa, olivat myöskin Judith ja Amatfiah jonka käsivarteen heidän\nottotyttärensä Klaudia nojasi itseänsä.\n\nVihdoinkin laski laiva sillalle ja astuinpalkit pantiin ulos. Mutta\nsiinä suuressa väen paljoudessa, joka liikkui kannella oli Klaudia\nluullut nähneensä henkilön, jota hän jo aikaa sitten piti kuolleena. Hän\npuristi ikäänkuin kouristuksen tapaamana Amatfiahn käsivartta ja\nosoitti äkillisesti laivaa kohti, sillä välin kun hänen suuret siniset\nsilmänsä tuijotti sinnepäin sanomattomalla hämmästyksen ja pelästyksen\nkatseella. Judith ja Amafiah loivat turhaan silmänsä samaan suuntaan\nvoimatta huomata mitään omituista. Olento olikin kadonnut kannelta.\nKlaudian käsi vaipui hervotonna ales, jolloin hän huoaten kuiskasi:\n\n\"Oi, se oli ihana, mutta hirveä erehdys!\"\n\n\"Mitä se oli, lapseni?\" kysyi Judith. Luulitko nähneesi jonkun, joka\nmuistutti meidän ystävistämme Judeassa?\"\n\n\"Niin äitini; minä näin samat kasvonjuonteet, joita minä yöllä näen\nunissani ja päivällä pilveissä. Ne olivat kumminkin enemmän elävän\nolennon kaltaiset, kuin ne enkelin kasvot, joita minä nukkuen ja\nvalvoen näen unelmissani. Vaan katso, tuossa on hän taaskin! Katso,\näiti, katso! Ja tuolla on toinenkin. Oi, Herra, älä anna minun soaistun\njärkeni kauemmin pilkata minua sellaisilla unikuvituksilla! Mutta he\ntulevat, he astuvat maalle; he eivät olekaan aave-olentoja! Menkäämme\nheitä vastaan, että saisin tietää, miten asian laita todellakin on,\ntahi kuolla!\"\n\nKlaudia ei ollut erehtynyt; ensi silmänräpäyksessä oli hän, Amafiah ja\nJudith Naomin ja Theophilon syleiltävinä. Kuka voi selittä tämän niin\näkki-odottamattoman kohtaamisen riemuja! Molemman puolisen ilon ensi\nhetkenä ei Marcelloa, eikä Rufoa huomattukaan; mutta pian saivat hekin\nosansa sydämmellisestä tervetulemis-toivotuksesta ja kaikki menivät\nyhdessä Amafiahin asuntoon, jossa ei kukaan näyttänyt kyllästyvän\nkysymisiin tahi kuulemiseen niitä kertomuksia, joita toinen toisillensa\ntehtiin seikoista mitä viimeisinä aikoina oli tapahtunut.\n\nMuuan viikko oli kulunut laivan tulosta Ephesoon, ja Naomin surulliset\ntunteet olivat vähän haihtuneet, kun Rufo lausui täytyvänsä matkustaa\nRomaan, mihin Tito voittajana pitäisi kunniaretken. Marcello oli saanut\npäälliköltänsä luvan jättää romalainen sotajoukko, ja hänen päätöksensä\noli asettautua Ephesoon, mihin Theophilokin aikoi ottaa asuntonsa.\nEnnen Rufon lähtöä vihittiin molemmat nuoret miehet morsiamiinsa\nja piispa Epheson kristillisessä seurakunnassa yhdisti heidät.\nMonilukuiset todistajat tähän toimeen olivat enimmästi tämän kristityn\nseurakunnan jäseniä ja uskovaisia pakolaisia Palestinasta, jotka kaikki\nhellimmästi ottivat osaa nuorten morsianten onneen, koska nämät niin\nmonien ja kovien koettelemuksien perästä, joita he vakavuudella olivat\nkestäneet, nyt tunsivat itsensä palkituiksi niin suurella autuudella,\nkuin he koskaan voivat toivoa löytävänsä maan päällä.\n\nRufo otti jäähyvästit lapsiltansa ja palasi Romaan lupauksella tulla\nheitä tervehtimään niin pian, kun mahdollista. Tätä lupausta ei hän\nkumminkaan voinut täyttää ennenkun seuraavana kevänä, mutta silloin ei\nhän tullutkaan yksin. Häntä seurasi mies, jolla, vaikka ollen vielä\nnuori ijältänsä, oli kalpealla otsallansa syviä uurtoja kärsimisistä ja\nhillitsemättömistä himoista. Mutta hänen silmänsä katseet olivat\nvähemmin ylpeät ja rohkeat, kuin ennen, sillä vankeus ja petetyt\ntoiveet olivat nöyryttäneet hänen sydämmensä, joka kerran hehkui\nkunnian- ja kostonhimosta. Ilon ja helleyden kyyneleitä vieri hänen\nposkipäillensä sulkiessansa Naomia syliinsä ja ojentaessansa kätensä\nhänen miehellensä sekä Theophilolle. Se oli Javani. Rufo oli löytänyt\nhänet orjuudesta Roomassa ja jalomielisyydellä, joka sopii kristitylle,\noli tämä unohtanut kaikki kärsimänsä vääryydet ja ostanut vapaaksi\nnuoren, ylpeän fariseuksen.\n\nHerran kuritus ei ollut jäänyt kokonansa vaikuttamatta Javaniin. Hän ei\nmilloinkaan unohtanut isänmaatansa, eikä koskaan lakannut suremasta sen\nhäviötä, mutta tämä ei tapahtunut samalla kiukkuisella katkeruudella\nkun ennen, sillä hän oli tottunut pitämään ne vitsaukset, jotka\nkansaansa olivat kohdanneet, ansaittuna kurituksena heidän synteinsä\ntähden ja toivomaan sen loistosaa uudestansa rakentamista, kun se\nJesus, jonka nimeä hän niin usein oli pilkannut, palajaa taivaan\npilvissä kaikkein pyhien enkeleiden kanssa istumaan isänsä Davidin\nvalta-istuimella ja hallitsemaan kansaansa ijankaikkisesti.\n\n\n\n"]