[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYsbRwAyo6kMgVTJ7l-bx17LuQWO9JOdOwdoaeiR5z80":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},398,"Kirjava joukko","Etlar, Carit",1816,1900,"398-etlar-carit-kirjava-joukko","398__Etlar_Carit__Kirjava_joukko","Novelleja","novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1868,1874,13463,84497,false,26428,[24,25],"Danish fiction -- Translations into Finnish","Short stories",[27,28],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Kirjava joukko: Novelleja\" by Carit Etlar is a collection of short stories written in the late 19th century. The book encompasses a variety of narratives that explore different aspects of life and social dynamics in Denmark, reflecting the culture and customs of the period. Through its engaging storytelling, it presents characters ranging from nobility to common folk, seemingly positioned to highlight contrasts in social status and moral values.  The opening portion introduces us to the world of Danish nobility, specifically focusing on a character from the illustrious Gyldenstjernan family. It delves into legendary tales surrounding this noble lineage, emphasizing their historical significance in Danish culture. A notable storyline features Knut Gyldenstjerna hosting friends at his mansion, where discussions ignite around their strength and prowess. Interspersed is the tension brought about by a strong peasant named Torkel, who challenges the existing notions of strength and class. This opening sets the stage for deeper explorations of themes like power, identity, and societal expectations, all against a backdrop of historical anecdotes and local lore. (This is an automatically generated summary.)",[],267,"Tanskalaisen kirjailijan novellikokoelma sisältää Juutinmaan kanervakankaille ja saaristoon sijoittuvia kertomuksia. Tarinat hyödyntävät historiallisia aiheita ja kansantaruja kuvatessaan paikallista elämää ja ihmiskohtaloita.","Carit Etlarin 'Kirjava joukko' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 398.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KIRJAVA JOUKKO\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nCARIT ETLAR\n\n\nSuomennos [\"Broget Sellskab\"].\n\n\nPorvoossa,\nG. L. Söderström'in kirjapainossa.\n1874.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Esipuhe\n  I. Väkevin\n II. Alamittainen\nIII. Ei nimeä\n\n\n\n\nESI-PUHE.\n\n\nTanskan vähälukuinen kansa ei nykyjään ole tullut kuuluksi voittajana\nsotatanterilla eikä ratkaisijana maailman suurissa tapauksissa, mutta\nsen sivistys ja kirjallisuus, sen työt tieteen ja taiteen alalla ovat\nantaneet sille arvollisen sijan Pohjoismaiden kansain joukossa. Tanskan\nsaarissa ja Juutinmaan kanervikankailla on syntynyt miehiä, jotka\nteoksilla ja kirjoituksillaan ovat tehneet kotimaatansa tunnetuksi ja\nmainioksi. Siellä ei ainoastaan ole ilmestynyt tarkkoja tutkijoita\ntieteissä, vaan myöskin runoelmain ja huvittavain romaanien sekä\nnovellien kirjoittajia. Juutinmaan kanervikankaitten omituisesta\nluonteesta ja köyhistä asukkaista on esimerkiksi kirjoitettu niin\npaljon oivallisia kertomuksia, että niitä on syntynyt kokonainen\n\"kirjallisuus\" ja niitä on käännetty useaan vieraasen kieleen. Mainion\nBlicherin \"Runoelmia Juutinmaalta\" on muutamia käännetty suomeksikin,\nvaikka käännöstä sen kankeuden ja kielivirheiden vuoksi ei sovi kiittää\nonnistuneeksi.\n\nJuutinmaalta ovat myöskin useat Carit Etlarin novellit syntyisin. Hänen\noikea nimensä on Juhana Kaarle Kristian Brosböll, vaikka hän vuodesta\n1838 saakka edellisellä nimellä on tunnettu Tanskan kirjallisuudessa.\nPienempien novellien kirjoittamisessa on hän etenkin taitava. Hänen\nkertomuksensa sisältävät paljon historiallista ja kansantaruista\nkerättyä ainetta sekä todistavat, että tekijällä on rikas\nkuvastinaisti, vaikka ei hän aina täydellisesti taiteen tavalla kääri\nkertomuksen eri osia kerälle, sovittele niitä sommelolle, niin että ne\nluonnikkaasti yhtyisivät yhdeksi kokonaisuudeksi. Koska hänen\nnovellinsa kuitenkin ovat sangen huvittavat, ovat ne käännettyinä\nlevinneet useaan valtakuntaan ja Carit Etlaria on tarinoitsijana\nverrattu Meyer Aaron Goldschmidt'iin, joka kentiesi on Tanskan paras\n\"kertoja\".\n\nCarit Etlar syntyi 7 p. Elok. 1820 Frederician kaupungissa Juutinmaalla\nja työskenteli nuorena isänsä kauppatoimissa, vaan halu kirjallisiin\nyrityksiin saattoi hänet kohta Kyöpenhaminaan. Hän on sitte yhtenänsä\nkirjoittanut novelleja, runoelmia ja tutkimuksia estetiikin alalta.\nHänen teoksiaan on kerätty kolmatta kymmentä vihkoa; novelleja on\npainettu kaksi vihkoa, joille on pantu yhteiseksi nimeksi \"Broget\nSellskab\". Carit Etlar tuli v. 1853 virkamieheksi kuninkaan suuressa\nkirjastossa, vaan on sitte toisinaan ollut matkoillakin, esimerk.\nPohjois-Afrikassa ja Unkarissa, joista hän on kirjoittanut kertomuksia.\n\n\n\n\nI.\n\nVÄKEVIN.\n\n\nGyldenstjernat ovat mitä vanhimpaa ja kunniallisimpaa sukua\nTanskassa. Kansa laulaa heistä ja historia on lehtiinsä piirtänyt\nheidän urotyönsä. Valtakunnan neuvostossa, piispanistuimilla,\ntappelutanterilla, kaikkialla, missä selvyyttä, ylevämielisyttä ja\nmiehuutta tarvitaan, tavataan myöskin heidän nimiään. Shakespearekin\nvalitsi heidän nimensä, kun hän tahtoi esittää uskollisen ja\nrehellisen Tanskan aatelismiehen. Heidän emäkartanona oli vanha\nThim, Ringkjöbingin lähistöllä, johon kentiesi liittäytyy useampi\nkansantarina, kuin mihinkään muuhun Juutinmaan paikkaan. Usea sellainen\ntarina kuuluu vieläkin kansan suussa; onhan se esimerkiksi tunnettu\ntaru, että Pietari Gyldenstjerna kosi erästä aatelisimpeä, joka lupasi\nhänelle suosionsa sillä ehdolla, että kosiomies rakentaisi\nherraskartanon, sen avaran suon keskelle, jota hän sormellaan osoitti.\nSamalla heitti impi sormuksen veteen, sanoen: \"herraskartanon\nrakentaminen tuohon kohtaan on yhtä mahdotonta, kuin että minä saisin\nsormukseni takaisin\". Sormus löydettiin pyydetystä kalasta ja Pietari\nherra rakensi kartanon. Kerrotaan, että hän Vestervigin luostarista\notti kiviä rakennukseensa; sentähden \"kohosi Thimgaard punaiseksi, vaan\nVestervig jäi autioksi\". Seitsemän vuotta kesti perustuksen paneminen.\nKun rakennusmestari oli saanut palkkansa ja lähtenyt pois, lähetti\nGyldenstjerna palvelijansa ratsastamaan hänen jälestä ja huutamaan:\n\"Perustus painuu maahan!\" Jos mestari kääntyisi ja katsoisi taakseen,\nolisi se todistus siitä, ettei hän luottanut oman työnsä kestävyyteen;\npalvelijan piti silloin lyödä häneltä pää poikki. Mutta jos mestari\nhuolimatonna ajoi edelleen, piti palvelijan antaa hänen mennä. Niin\ntapahtuikin. Palvelija huusi: \"perustus painuu maahan!\" mutta\nrakennusmestari ei ollut siitä millänsäkään; hän ei kääntynyt, vaan\nnaurahti palvelijalle ja sanoi: \"Sinä ynnä kumppanisi saatte suunne\ntäyteen multaa, ennenkuin Thim liikahtaa\".\n\nTunnettu on myöskin juttu Fredrik kuninkaasta, joka lupasi olla Pietari\nGyldenstjernan vieraana siksi kuin hän oli juonut tyhjäksi pikkuisen\nviinilekkerin, johon kuitenkin aina salaa laskettiin viiniä lisäksi\ntoisesta kellarista. Minä muistan vielä kolmannenkin tarinan eräästä\nThimin herrasta ja tahdon kertoa senkin.\n\nHän oli aikanansa aivan kuuluisa mies ja hänen nimensä oli Knut\nPietarinpoika Gyldenstjerna. Hän oli toisen Kristianin hallitessa\ntehoisasti ja kunniallisesti taistellut ruotsalaisia vastaan, oli sitte\nkauan aikaa sangen suosittuna kuninkaan hovissa, vaan selkkautui\nviimein Torben Oxen juttuun kuninkaan jalkavaimoa, Dyvekaa, vastaan.\nSiitä pääsi hän kuitenkin helpommin kuin Torben; hänet laskettiin\nvankiudesta vapaaksi, vaan hän joutui sitte hallitsijan epäsuosioon ja\najettiin hovista pois. Sepä olikin syy hänen alituiseen vihaansa\nDyvekaa kohtaan. Hän asetti porttinsa kupeesen kiven, johon Dyvekan\nkuva oli piirretty ja antoi käskyn alustalaisilleen, että he aina,\nohitse mennessään, pilkkaisivat sitä.\n\nPaitsi sukkeluutta ja miehuutta oli Knut Gyldenstjernalla myöskin\nmahdottoman suuret ruumiinvoimat ja niitä katsottiin silloin\ntärkeämmiksi kuin nykyaikoina. Ihmiset kertoivat, että hän jaksoi\nkantaa neljä vehnätynnyriä ylös Thimin korkeimpaan tornikammioon,\nvaikka yksi ainoa tynnyri muille tuntui aivan raskaalta. Hän voi\nmyöskin koukistaa yhteen sormenpaksuisen kuuden tuuman pituisen naulan\nja taas oikaista sitä suoraksi kuin ennenkin. Sen tempun teki hän\nkerran Kristian kuninkaan nähdessä ja sai silloin ison hopeamaljan\npalkinnoksi. Thimin porttikatokseen oli hän panettanut paksun\npoikkiorren. Kun hän ratsasti ulos tahi palasi kotiin, tarttui hän\ntoisinaan ratokseen käsin siihen orteen, rutisti jalkansa yhteen\nhevoisen vatsan alle ja nosti, niinikään orresta riippuen, sekä\nhevoisen että itsensä ylös maasta.\n\nEräänä kesäpäivänä ratsasti Knut herra kotiin metsäsoilta, missä hän\nmuutamain kunnon aatelimiesten kanssa oli käynyt sorsia ampumassa.\nHänen parvessaan nähtiin Hannu Krag Sögårdista, Åbergin ja Söndervangin\nherrat sekä vanha Ivar Skram Voldbergista, kaikki naapuruksia ja hyviä\nystäviä, joiden kanssa hän nyt kodissaan aikoi syödä päivällistä sekä\nvanhan tavan ja muodin mukaan juoda vähäisen iltapuolella, koska\nmetsästys oli hyvästi päättynyt. Päivällisellä olivat Thimin\nsuurimmassa salissa; jos jonkun mieli tekee tietämään millaiselta\nsemmoinen sali näytti Knut Gyldenstjernan aikana, niin saapi hän sen\nkuulla tässä.\n\nHirret la'essa olivat tammipuusta, vaan jotenkin kuhmuiset ja huonosti\nhöylätyt; niitten päälle oli pantu lankkukerta, jonka liitokset olivat\npeitetyt kaidoilla pienoilla. Sitä myöten kuin hirret ja lankut\nmustuivat, kalkittiin niitä valkeiksi; milloin mihinkin kohtaan\nmaalattiin sitte viiruja sekä kiemuroita, jotka päättyivät suureen\nluonnottomaan kukkaan. Seinät olivat epätasaisia, kalkittuja muuria,\njoihin vesivärillä oli maalattu keltaisia, sinisiä ja ruskeita juovia,\ntulpania sekä liljakukkia ja ylimmäiseksi punaisia ripsuja. Salin\nyhdellä sivulla oli möhkeä uuni, jonka läheisin ympäristö oli\naikalailla mustunut savusta ja no'esta. Uuni ei aina vetänyt savua yhtä\ntarkasti ulos, mutta siihen aikaan ei siitä paljon huolittu, jos savua\ntulikin saliin. Salin toisella sivulla oli kaksi kaitaa ikkunaa\npitkulaisine ruutuineen, jotka olivat sangen pienet, viheriät ja\nauringon paahtamat; puitteet olivat lyijystä. Lasi oli silloin\nmahdottoman kallis, sillä sitä täytyi tuoda Pyömistä saakka. Yksi ainoa\nikkuna oli avattava, muut olivat pieliin naulatut, mutta tuulta tuntui\nsittekin salissa. Salin kolmannessa seinässä oli kaksi ovea, ne olivat\ntammipuusta, paksut, möhkeät ja suurella rivalla varustetut.\nSeinäpuolella oli oviin isketty erinomaisen suuria lukkoja, joissa oli\nkonstikkaasti ta'ottuja, puolta toista vaaksaa pitkiä avaimia. Sekä\navaimet että lukot olivat kirkastetut. Neljänteen seinään oli\ntuntematon taideniekka maalannut suuren linnun, siivet levitetyt ja\njoku saalis nokassa. Mitä tuo lintu oikeestaan merkitsi, oli mestarilta\nkysyttävä. Lintu oli kumminkin lintu ja sen ympärillä näkyi kolme\nkeltaista seitsentähtistä; ne kuuluivat herran tunnettuun vaakunaan.\nSamalla salin sivulla seisoi iso, leveä nojaustuoli tammipuusta,\nkahdella tyynyllä topattuna. Se oli ainoa tuoli salissa, mutta se\ntekikin yhtä hyötyäkin kaksi. Sillä istui herra Gyldenstjerna, kun\nhänen alustalaisensa keskenäisissä riidoissa hakivat oikeutta hänen\nedessään. Kun juhlaa vietettiin, istui arvollinen rouva herran vieressä\nja tilaa löytyi kumpaisellekin. Salin muut istuimet olivat pitkiä\npenkkejä, jotka olivat päällystetyt ruskealla nahalla. Lattia oli\npaksuista tammilankuista, vähän epätasainen, tumma karvaltaan ja\nruskeaksi palanut uunin edestä, vaan muuten välttävä. Tuossa salissa\noli hiukan pimeää, varsinkin pilvisellä ilmalla ja joulun lähestyessä,\nmutta \"akuttimet\" eivät suinkaan sitä vaikuttaneet, sillä semmoisia ei\nollut olemassa -- eikä pimeä haitannutkaan. Uunin tuli loisti\noivallisesti ja juhliksi sekä aatoiksi pantiin vaksikynttilöitä\nseinien vähäisiin pihtiin; arkipäivillä täyttivät muutamat hyvät\ntalikynttilät pöydällä kaikki tarpeet ja vaatimukset. Niille, jotka\npitävät varsinaisista oloista enemmän lukua kuin kuvastinaistin\nsynnyttämistä, olen tässä kuvannut aatelissalin vuodelta 1502.\n\nKun Knut Gyldenstjerna ynnä hänen ystävänsä olivat syöneet\npuolipäivällisen, alkoivat he juoda; se oli huvituksen tärkein toimi ja\nsitä jatkettiin vielä seuraavana päivänä. Hannu Krag loikoi silloin\npöydän alla, itsekseen sopottaen ja piirsi kuvia katajanhavuihin, joita\noli riputeltu lattialle; vähän väliä päästi hän kovan mölinän,\nluultavasti muistuttaakseen muita läsnäolostaan. Knut Gyldenstjerna\nlojotteli penkillä ja lauloi pilkkaveisun Dyvekasta; vanha Ivar Skram\nistui avatussa ikkunassa, jalat riippuivat seinän ulkopuolella ja iso\nviinikannu edessään; hän lauloi ja riemuitsi miten vaan jaksoi, levähti\nvähän ja joi taas, uusia lauluvoimia saadakseen. Kesä-aurinko paistoi\nsaliin täydessä kirkkaudessaan. Ikkunalle astuttuasi, näit avaran,\nlakean seudun, jonka perällä oli Madumin suomat ynnä vähäinen salo,\njonka takaa Åbergin katto haamoitti, vielä etäämmältä näkyi\nRingkjöbingin kaupunki valkeine kirkkoine ja vähäisine huoneineen;\nsiniharmaa savu nousi siellä kaikista piipuista. Kello oli kaksitoista,\nporvarit varustivat lounaista. -- Kaukaisimmalta ilmanrannalta kimelsi\nsininen viiva, joka selkeällä ilmalla valkeni ja toisinaan hohti kuin\nkiehuva hopea; sieltä etäältä kuului töminää, ikäänkuin vaunuilla olisi\najettu pitkin siltaa. Se oli länsimeri, alituisesti valvova, laulava\nmeri, Tanskalaisten esi-isien urotöitten todistaja.\n\nVanha Ivar Skram istui ikkunassa, paksuilla koivillaan lyöden tahtia\nmuuria vasten; hän oli juuri virittänyt uuden laulun, joka toisinaan\nkuului messulta, toisinaan juomalaululta ja johon hän itse sepitsi\nnuottia, pihalle kokoontuneen kansan erinomaiseksi huviksi.\nÄkkiä avattiin pieni portti ja mies astui sisään. Hänellä oli\ntalonpoikaisvaatteet ja päässään punainen neulottu lakki, jonka alta\npaksu, musta, kiherä tukka riippui poskille; lammasnahkaisen liivin\nvillat olivat sisäänpäin käännetyt; paljaat jalat pistetyt uusiin\npuukenkiin. Kummastuttavat olivat miehen pituus ja tavattoman leveät\nharteet, jotka osoittivat harvinaista väkevyyttä.\n\nVanhan herran huomattuaan, seisahtui hän pihan keskelle, otti punaisen\nlakin päästään ja kumarsi kumartamistaan ikkunalle päin. Vähän aikaa\nkului, ennenkuin laulava herra älysi hänet; ukko oli jo ruvennut\nkeksimään uusia sanojakin veisuunsa. -- Kun vieras yhä vaan jatkoi\ntervehtämistään, huusi Ivar Skram viimein hänelle:\n\n\"Mitä perkele siinä kumartelet? Jos teet pilkkaa laulustani, niin paha\nsinun perii\".\n\n\"Tahtoisin päästä armollisen herran puheille\", vastasi mies\n\n\"Tulehan tänne ylös!\" sanoi Gyldenstjerna, joka oli lähestynyt ikkunaa.\n\nPuukengät ulkopuolelle heitettyään, astui talonpoika sisään ja jäi,\nlakkiaan käännellen, oven suuhun seisomaan, kunnes Gyldenstjerna käski\nhänen esiin asiaa ilmoittamaan. Hän meni silloin likemmäksi, suuteli\nomaa kättänsä ja pani sen sitte Gyldenstjernan käsivarrelle (sillä\nsiten tervehtivät alustalaiset herraansa). Hän kertoi sitte olevansa\npuuseppä, joka oli asettunut asumaan Maduminjoen varrelle, kankaan\nliepeelle. Se kankaan palsta oli ihan Thimin ja Åbergin välisellä\nrajalla. Jos hän tahtoi viljellä maata, täytyi hänen pyytää lupaa\nkumpaisenkin tilan omistajalta. Se asiansa.\n\n\"Huomenna tulen katselemaan maa-tilkkuasi\", sanoi Gyldenstjerna. \"Jos\nolet sukkela ja selvä mies, on asiasi kohta suora ja sinun tahtosi\ntapahtuu. Mitä naapuriini, Åbergin herraan, tulee, jolta sinun myöskin\ntäytyy pyytää lupaa, niin hän ei tänä päivänä ole oikein terve; parasta\non siis säästää se keskustelu huomiseksi. -- Mene nyt tiehesi!\"\n\nPuuseppä kumarsi taas ja läksi. Gyldenstjerna tuotti uudestaan täytetyn\nviinikannun ja kaati pikareihin.\n\n\"Miksi laskit tuon miehen menemään?\" virkkoi joku vieraista, \"hupaista\nolisi ollut nähdä edes muutamia näytteitä hänen väkevyydestänsä\".\n\n\"Onko hän sitte niin väkevä?\" kysyi Gyldenstjerna pilkallisesti.\n\n\"Hänen vertaistansa ei löydy koko tästä läänistä\", vastasi toinen.\n\"Kummaa, ettet ole kuullut sitä. Viimeisen osoituksen voimistaan antoi\nhän äsken Holstebron markkinoilla: hän tarttui rattaitten pyörään ja\npidätti niin vahvasti, ettei hevoinen mahtanut ajokaluja liikuttaakaan,\nvaikka sitä kyllä sipaisivat ruoskalla ja se kaikin voiminsa pyrki\nmenemään. -- Olethan sinäkin voimakas, sen myöntää jokainen, mutta tuo\npuuseppä Torkel sinut toki voittaa\".\n\n\"Se asia on ensin todistettava\", sanoi siihen Knut Gyldenstjerna.\n\n\"Sitä on helppo todistaa\", arveli toinen.\n\n\"En usko, ennenkuin näen\", väitti Gyldenstjerna.\n\n\"Sitä on vaikea todistaa\", muistutti Åbergin herra. \"Ensiksi\naatelismies ei voi taistella talonpojan kanssa. Toiseksi sinä et\nmillään tavalla voi nähdä sitä, sillä jos kerran käytte koettelemaan,\nniin notkistaa hän sinut yhteen niinkuin kääntöpää-veitsen ja pistää\nsinut taskuunsa\".\n\nHannu Krag oli pitkällään lattialla, kellehti ja lallatti; joka kerta,\nkun Gyldenstjernaa vastaan väitettiin, purskahti hän nauramaan, potki\njaloillaan ylöspäin ja huusi: \"Se on tietty, se on oikein! Paha sinun\nperii, jos yhtehen yhdytte\". -- Kun Hannu Krag oli juonut liiaksi, tuli\nhän aina ärsyttäväksi ja riitaiseksi. Gyldenstjernan kasvot olivat\ntulipunaiset, hän vihelsi, mäikytteli viinikannun kantta eikä vastannut\ntoisen pilkka-puheesen. Sillä kertaa ei virkattukaan sen enempää\npuusepästä. --\n\nSeuraavalla iltapuolella ratsasti Gyldenstjerna Åbergin herran luoksi\nja sanoi hänelle:\n\n\"Eilen käytit itsesi pahasti ja solvaisit minua kovasti, koska laskit\nleikkiä minusta ja tuosta puusepästä\".\n\n\"Vai niin!\" sanoi herra, \"älähän kuitenkaan ole siitä pahoillasi, koska\nminä olin aivan humalassa. Se, jolle tapahtuu kunnia tutustua Knut\nGyldenstjernan kanssa, ei suinkaan tahallansa loukkaa häntä\".\n\n\"Hyvältä tuo kyllä kuuluu\", sanoi Gyldenstjerna ystävällisesti nauraen,\n\"mutta minä en sittekään voi kärsiä sitä tahraa, jota kunniaani\nviskottiin. Eilen olin isäntänä, sentähden pysyin vaiti; tänä päivänä\ntäytyy sinun satuloita hevoisesi ja ratsastaa kanssani puusepän\nmajalle\".\n\n\"Mitä siellä?\" kysyi toinen. \"Ethän tokaan käy hänen kanssaan\nvoittosille?\"\n\n\"Tahdon vaan nähdä, jaksaako hän notkistaa minua yhteen kuin\nkääntöpää-veitsen ja pistää minua taskuunsa\", vastasi Knut\nGyldenstjerna. \"En voi malttaa mieltäni, ennenkuin se on ratkaistu;\nkaiken yötä olen sitä aprikoinut\".\n\n\"Ensin juomme tilkkasen\", sanoi Åbergin herra ja vei Knut\nGyldenstjernan vieras-saliin; siellä koputti hän veitsenvarrella pöytää\nja huusi kellari-pojalle: \"Tuo liukkaasti kannullinen viiniä paraasta\nlekkeristä; olen piirtänyt renkulan siihen merkiksi\". -- Hän otti sitte\nkaapista kaksi hopeapikaria, pyyhki niitä nutullaan, kaasi viiniä ja\nsanoi: \"Tämän pikarin juon pohjaan jalon Knut Pietarinpoika\nGyldenstjernan muistoksi, toivoen, ettei hän pane joutavaa leikinlaskua\npahaksi, vaan edelleenkin pysyy rakkaimpana ystävänäni, niinkuin\nennen\".\n\nGyldenstjerna tarttui toiseen pikariin, nousi seisoalle ja sanoi: \"Knut\nGyldenstjerna on eläissään kadottanut niin monta ystävää, että hän on\noppinut pitämään suuressa arvossa niitä, jotka vielä ovat jälellä\". He\npanivat pikarinsa pöydälle, syleilivät ja suutelivat toisiaan.\n\n\"Nyt se asia on suora\", sanoi Åbergin herra. \"Tahdon vaan helpoittaa\nmieltäni ja vielä virkkaa sinulle yhden ainoan lauseen: Sinä et\nsittekään ole niin väkevä kuin puuseppä Torkel!\"\n\n\"Piru sinun periköön!\" huudahti Gyldenstjerna. \"Hevoisen selkään ja\nlähde pois!\" -- He ratsastivat sitte Madumin soille. Puuseppä oli\nrakentanut majansa vähäiseen saareen, suon keskelle, Åbergin ja Thimin\nmaitten väliin. Eräs joen haara juoksi kolmella puolella leveänä,\nsyvänä kaivantona sen ympäri; neljännellä puolella oli kaita kankaan\ntaipale ja sitä myöten kulki raja molempain herrain tilusten välitse.\nKun Gyldenstjerna ja hänen ystävänsä saapuivat paikalle, istui Torkel\noven edessä vastoja tehden. Hänen vieressään istui vanha harmaapää\nmies, lammasnahkaiseen turkkiin verhottuna, jalat heinäläjään\npistettyinä. Päivä paistoi, Torkel lauloi. Vanhus oli sokea; hän istui\nedeltään hapuillen ja järjesti vastakset pojalleen.\n\nMolemmat herrat ajoivat huoneen edustalle ja Gyldenstjerna sanoi: \"Me\ntulemme kotiisi, Torkel, katsomaan mitä maatilkkua meiltä puistitkaan\npeltomaaksi. Tule näyttämään!\" -- Puuseppä jäi tuokioksi istumaan ja\nkatseli herroja; häntä hämmästytti se kohteliaisuus, jota osoittivat\nhänelle.\n\n\"Tulen\", vastasi hän sitte, \"kunhan armolliset herrat vaan sallivat,\nettä ensin autan isääni levolle, hän on sokea ja häntä yhä vilustaa\".\n\n\"Kenen kanssa puhut?\" tiedusteli vanhus.\n\n\"Täällä on Thimin ja Åbergin herrat\", vastasi Torkel.\n\n\"Thimin armollista herraa sanotaan mahdottoman väkeväksi\", ilmoitti\nsokea.\n\n\"Kiitetäänhän puuseppä Torkeliakin voimakkaaksi\", sanoi Gyldenstjerna.\n\n\"Niin; tähän saakka hän ainakin ei ole tavannut vertaistaan\", vastasi\nvanhus.\n\n\"Eihän siinä ole paljon syytä kerskailla\", sanoi Torkel. \"Tule pois\nsänkyyn!\" Näin lausuen nosti hän ukon syliinsä ja kantoi hänet kuin\nlapsen ikään. Tuvassa riisui Torkel vaatteet isältään ja pani hänet\nmakaamaan. Kun poika sovitteli peitteen vanhuksen päälle, nosti tämä\npäätään ja sopotti muutamia sanoja pojan korvaan.\n\n\"Pitääkö minun nyt maata?\" jatkoi hän sitte kovasti puhettaan.\n\n\"Pitää niin kauan kuin minä lähden armollisten herrain kanssa\".\n\n\"Älä unhota mitä sanoin!\" virkahti ukko vielä.\n\n\"Muuta isäsi sänky tuvan keskelle, jotta aurinko paistaa siihen!\" sanoi\nGyldenstjerna. -- Torkel tarttui sängyn päähän, sitä esille\nvetääksensä.\n\n\"Mitä vielä!\" sanoi Gyldenstjerna. \"Nosta sänky ylös ja kanna sitä,\nkoska olet niin lopen väkevä\".\n\nTorkel koetteli, vaan laski sen jälleen alas, päätään pudistaen. \"Se on\nvarsin raskas minulle\", vastasi hän.\n\n\"Minä tulen sitte auttamaan\", sanoi Gyldenstjerna. Hän löi käsivartensa\nsängyn ympäri ja nosti sen lattialta. Ensikerralla täytyi hänen laskea\nse takaisin; suonet paisuivat hänen leveässä otsassaan; toisella\nyrityksellä kohotti hän taas sängyn ja kantoi sen ilman näkyvää vaivaa\nlattian keskelle, päivän paisteesen. \"Etpäs kantamassa vedä vertoja\",\nsanoi hän.\n\nHe läksivät ulos kankaalle; hevoiset jäivät talon seinänvieruun\nseisomaan. Torkel pisti jalkansa uusiin puukenkiin. Tiellä kysyi\nGyldenstjerna mitä vanhus sopotti silloin, kun Torkel auttoi isänsä\nmakaamaan.\n\n\"Se oli vaan vähän minusta\", vastasi Torkel. \"Sen enempää en voi\nilmoittaa\".\n\n\"Kuules sinä, puuseppä! nyt virkan minä sinulle erään asian\", jatkoi\nGyldenstjerna pakinaa. \"Sinun väkevyydestäsi jutellaan niin monta\ntarinaa, että olemme tulleet tänne todistuksia saamaan. Itsekin olen,\nluullakseni, voimakas. Tekisipä mieleni näkemään, kumpiko väkevämpi\".\n\n\"Jos te, armollinen herra, säädyltänne olisitte minun vertaiseni, niin\nluulisin itseni väkevämmäksi\", vastasi Torkel, \"vaan nyt olette\nväkevyydessä niinkuin muussakin minua etevämpi\".\n\n\"Et sinä sillä pääse\", virkkoi Gyldenstjerna. \"Minä panen kultanuppisen\nkeppini vetoa, että voitan sinua; jos sinä kuitenkin voitat, niin on\nkeppi omasi\".\n\n\"Mitä hän sitte panisi keppiäsi vastaamaan?\" kysyi Åbergin herra.\n\n\"Uudet puukenkänsä\", vastasi Gyldenstjerna.\n\n\"Tahdonpa minäkin vielä lausua pari sanaa\", pitkitti Åbergilainen\nvälitystänsä. \"Jos sinä saat Knut Gyldenstjernan kultakepin\nvoittomerkiksi, annan minä sinulle ilmaiseksi sen maatilkun, jota\ntahdot ottaa alastani\".\n\n\"Ja jos minä voitan uudet puukenkäsi, niin annan ilmaiseksi sen saran,\njota minun maastani toivoit saavasi\", lisäsi Gyldenstjerna.\n\n\"Mitenpäs nyt voin suoriutua tuommoisesta sekasotkusta?\" sanoi Torkel.\n\"Jos toiselta puolelta katsoen voitan, niin kadotan toiselta. Minun\npitää olla sekä etevin että sukkelin meistä ja viimeksi mainittu ehto\non vielä vaikeampi kuin edellinen\".\n\nHe kulkivat edemmäksi kangasta myöten. \"Tuosta löysin hevoisen kengän\",\nsanoi Gyldenstjerna, \"voitkos oikaista sitä suoraksi? Se on ensimmäinen\nkoetuksesi\".\n\n\"Siinä joudun tappiolle\", vastasi Torkel, turhaan koettaen suorentaa\nrautaa. Gyldenstjerna otti Torkelilta kengän, kouraisi sitä\nkumpaisellakin kädellään ja oikaisi kiverän raudan ihan suoraksi.\n\"Käsivoimassa et vedä vertoja\", sanoi hän.\n\nKun he olivat menneet joen yli, seisahtui puuseppä kahden harmaan kiven\neteen ja sanoi: \"Minä en muistanut panna ovea lukkoon, porsas voi\npujahtaa sisään ja tehdä pahaa. Jos armollinen herra nyt tahtoo ottaa\ntuon toisen kiven, koska minä otan tämän, niin lähdemme tämän vähäisen\ntaipaleen takaisin ja panemme kivet oven eteen\".\n\nGyldenstjerna tarttui toiseen kiveen, mutta Torkelin täytyi auttaa\nhäntä sitä maasta irti tempaamaan. Herra myönsikin sitte, ettei hän\nkoskaan ollut kantanut sen raskaampaa taakkaa. Puuseppä otti niinikään\nkivensä; se luikahti ensin maahan, mutta hän sai sen taas käsilleen;\nmolemmat menivät takaisin majalle päin.\n\n\"Ompas pitkä matka kantaa\", virkkoi Gyldenstjerna, \"mutta ken ensin\npudottaa kivensä, on menettänyt kaikki\".\n\n\"Olkoon niinkuin sanotte\", sanoi siihen Torkel, \"lyhentäkäämmepäs tietä\njoen ylitse juoksemalla\". Samassa juoksi hän pari askelta ja putkahti\nvastaiselle rannalle; hän pääsi ylitse, mutta pudotti kiven joen\nkeskeen.\n\n\"Saas nähdä, jos minä hyppään paremmin\", sanoi Gyldenstjerna. Hän\nhypähti, ei päässytkään vastaiselle rannalle, vaan piti toki kiven\nsylissään. Silloin riisui puuseppä kenkänsä jalastaan, pisti ne\ntaskuihinsa ja läksi veteen kaalaamaan; hän nosti herran syliinsä ja\nkantoi hänen kivineen päivineen vedestä rannalle. Rantatörmä oli\njyrkkä. Torkelraukan täytyi sentähden astua vähän matkaa pitkin rantaa,\nennenkuin hän tapasi sopivampaa paikkaa. Kantaessaan, kuiskasi hän\nherran korvaan:\n\n\"Armollinen herra! Kun soditte Ruotsissa, toitte kotiinne kiitosta ja\nkunniaa miehuudesta ja urhoollisuudesta; sitä kaikki kertoivat. Kun\ntulitte kuninkaan neuvostoon, istuivat muut teidän sanojanne\nkuunnellen; se kuului salmen yli tänne asti. Minkätähden siis väkisin\nkoetatte voittaa niin vähäpätöistä miestä kuin minä olen? Jos tänä\npäivänä tulen tappiolle, ajaa voutinne minun pois enkä tiedä, mistä\nsitte pyytäisin elatusta itselleni sekä iäkkäälle isälleni. Heretkäämme\nsiis voimiamme koettelemasta!\"\n\nGyldenstjerna hymyili. Hän istui, kivi sylissä, Torkelin käsivarrella\nja Åbergin herra seisoi toisella rannalla, katsellen, kuunnellen, mutta\nhän ei voinut kuulla mitä he sanoivat.\n\n\"Mitä isäsi kuiskutti sinulle, kun autoit häntä sänkyyn?\" kysyi\nGyldenstjerna.\n\n\"En tohdi virkkaa\", vastasi Torkel.\n\n\"Mitä hän kuiskutti?\" kysyi herra toisen kerran.\n\n\"Hän sanoi: kumarru, tuulen tullessa\".\n\n\"Sentähden luultavasti et ollut jaksavinasi nostaa sänkyä?\"\n\n\"Minä muistin hänen sanansa\", vastasi Torkel.\n\n\"Sentähdenkös pudotit kivesi veteen?\"\n\n\"Noudatin hänen neuvoansa; älkää siitä pahastuko! Teillä on valtaa,\nvaraa, onnea, kaikki mikä ihmistä vaan satuttaa. Minulla on ainoastaan\nne ruumiinvoimat, joilla pyydän elatusta. Enkö siis jo pääse\nkilpaamasta teidän kanssa?\"\n\n\"Sinä olet sukkela kuin kettu\", sanoi Gyldenstjerna. \"Sinä osaat\nkäyttää sanoja sekä voimia yhtä selvästi. -- Minä teen mitä mahdan\".\n\n\"Tällkertaa joutui Gyldenstjerna tappiolle\", sanoi Åbergin herra, joka\nnyt oli kerinnyt sillan kautta joen yli.\n\n\"Armollisella herralla on toki vielä kivi sylessä, vaan minun luikahti\nveteen\", sanoi puuseppä.\n\nKun Gyldenstjerna oli pannut kivensä tuvan oven eteen, sanoi hän: \"Mitä\nkoetusta nyt keksimme?\"\n\n\"Minä olen jo väsyksissä enkä enää jaksa\", vastasi Torkel, rukoilevasti\nkatsellen herroja.\n\n\"Oletkos väsyksissä\" sanoi Gyldenstjerna; \"minun täytynee siis lainata\nsinulle keppini tueksi\".\n\n\"Kiitoksia!\" sanoi Torkel. \"Mutta herran jalat kastuivat kyllä pahasti\njoessa. Tahdotteko ottaa uudet puukenkäni lainaan?\"\n\n\"Sillä tavalla olette molemmat voitolla\", sanoi Åbergin herra.\n\n\"Eikö mitä!\" vastasi Gyldenstjerna, \"viekas puuseppä on sinänsä\nvoittanut, sillä siitä alkaen, kuin hän kävelee, minun keppini\nkädessään, on Åbergin maatilkku hänen omanaan ja siitä saakka, kuin\nminä sain hänen puukenkänsä, täytyy minunkin antaa hänelle sarka\nThimgårdin maata\".\n\n\"Onko se varma tosi?\" kysyi Torkel iloissaan.\n\n\"Huomenna voit tulla kotiini voudilta saamaan kirjallista todistusta\",\nvastasi Gyldenstjerna; \"vaan huoneesi on pikkuinen ja huono, tule\njoskus luokseni, niin keskustellaan, miten paremman saisit\".\n\nTorkel suuteli Gyldenstjernan kättä. Herrat nousivat sitte hevoisten\nselkään.\n\n\"Minä olin toki väkevin\", sanoi Gyldenstjerna. \"Eikö niin?\"\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Torkel, silmät loistavat; \"sitä tunnustamme me,\nminä sekä isäni, kaiken elinaikamme\".\n\n\"Hevoisen kenkää et jaksanut oikaista\".\n\n\"En, sitä en jaksanut, vaan herra unhottikin ottaa sen takaisin. Tässä\nse on\".\n\nKun Gyldenstjerna otti kengän, oli Torkel kiertänyt sitä toisesta\npäästä toiseen asti niinkuin lankaa kerrataan. Sitte oli hän vääntänyt\nsen semmoiseen sykkyrään, ettei se ollenkaan enää näyttänyt kengältä.\nGyldenstjerna katseli häntä kovin hämmästyneenä ja heitti raudan niin\netäälle kuin jaksoi kankaalle. Molemmat herrat ratsastivat sitte\ntiehensä. Puuseppä seisoi ojan äyräällä, heidän jälkeensä katsoen.\n\n\n\n\nII.\n\nALA-MITTAINEN.\n\n\nAalborgista lounaasen on suuri Restrup, vanha herraskartano\nkeskiajalta, jonka päätyseinät ovat ristikko-rakennusta ja jonka\nikkunain yläpuolella hirrenpäät ovat muodostetut monenlaisiksi kuviksi.\nSyvät, kivillä muuratut vallihaudat ympäröivät Restrupia etelässä ja\nlännessä; muilla puolilla oli ennen kaksi suurta metsikköä, joista\ntoinen vielä kesällä on Aalborgin nuorison yleinen yhtymäpaikka, koska\nsiinä pidetään tansseja ja se on myöskin rakas olopaikka kihlakunnan\nsala-kytille niitten metsävuohien ja muitten lukuisain otusten takia,\njotka ennen muinoin tekivät tuon vanhan herraskartanon ympäristön\nyhdeksi Juutinmaan paraista jahtipaikoista.\n\nViimeksi mainittu seikka oli syynä siihen, että Restrupin herrasväki\naina piti kytän, joka milloin metsästi, milloin kalasti miten vaan\nsattui ja joutohetkillään auttoi pehtoria, ilmoittaen kartanon\nlampuodeille, milloin heidän piti tulla kartanoon työhön.\n\nMuutamia tapauksia sellaisen kytän perhe-elämästä aion tässä kertoa.\nHänen nimensä oli Yrjö. Niinkauan kuin vaan muistettiin menneitä\naikoja, olivat hänen esi-isänsä kaikki olleet kyttinä Restrupissa ja\nsangen taitavina samassa toimessa, kuin tuo Tanskan urhoollinen\nkenraalikin, joka heitti viimeisen raskaan painon hyvän asian vaa'alle,\nnimittäin saukkojen pyytämisessä, joita jotenkin paljon liikkui\nmyllyjoessa.\n\nKun Yrjö oli päässyt kytäksi, oli hänellä ensivuosina monta jupakkaa\nseudun sala-ampujien kanssa, jotka, hänen vanhan isänsä eläessä, olivat\ntottuneet liian rohkeiksi. Melkein joka ainoa yö, kun kuu vaan paistoi,\nkuului laukauksia metsästä tahi siitä vähäisestä viidakosta, joka\nkasvoi kartanon vasemmalla puolella. Seuraavana aamuna osoitti\ntavallisesti verinen jälki ruohossa tahi maahan tallattu laiho\nmetsänrinteessä, että otus oli kaadettu. Yrjö piti sitä kunnian asiana\nestää tuota vapaata ja vallatonta metsästämistä. Hän nuuski yhäti\nympäri metsää, ottikin usein noita kutsumattomia vieraita kiinni,\npeloitti toisia ja sai viimein aikoihin mitä toivoikin: rauhaa metsässä\nja pelkoa varkaissa.\n\nSukkelin ja selvin kaikista salakytistä oli eräs pieni, halvannäköinen\nmies, jonka nimi oli Jussi Rörholm eli jokapäiväisessä puheessa Jussi\nAlamittainen. Viimemainittu liikanimi oli hänelle annettu, koska häntä\npienuutensa tähden pidettiin kelvottomana sotamieheksi eli senaikuisen\npuheenparren mukaan ala-mittaisena.\n\nJussi asui kankaalla vähäisessä mökissä ja oli Yrjön isän aikana monta\nvuotta häiritsemättä harjoittanut sala-ampumista herraskartanon\nalueella. Häntä kiitettiinkin paraaksi kytäksi ei ainoastaan Restrupin\ntienoissa vaan myöskin läheisissä kaupungeissa, joissa häntä ei enää\nlaskettu julkisiin ampujaisiin, koska hän joka kerta, kun hän vaan oli\nsaapuvilla, ampui maahan useimmat palkinnot.\n\nYrjö oli ainoa, joka ei koskaan myöntänyt, että alamittainen oli\ntaitava mies. Hän väijyikin Jussia suuremmalla innolla ja\nankaruudella, kuin muita sala-ampujia.\n\nEräänä syksy-iltana onnistui hänen tavata Jussia juuri kun tämä,\nammuttu metsäpukki selässä, hiipi metsänaitaa myöten kotiinpäin.\n\n\"Odota vähän, pikku alamittainen!\" huusi Yrjö ja kiiruhti aidan yli\nhänen luokseen.\n\nJussi heitti pukin maahan, viritti pyssyn hanaa ja kääntyi Yrjöä kohti.\nSiitä uhkaavaisesta tempusta huolimatta, meni kyttä pelotta häntä\nvastaan. Jussi malttoi mieltänsä, painoi hanan alas ja laski pyssyn\nmaahan päin.\n\n\"Enkö vai yhä ole sanonut sinulle, pikkuraukka, että sinun pitää heretä\nampumasta?\" aloitteli Yrjö.\n\n\"Sitä olet sanonut\", vastasi alamittainen huoaten. \"Mutta muistatko\nsinä mitä lupasit minulle kun menneenä vuonna, Mikonpäivän aikana,\npuhuimme kahden kesken?\"\n\n\"Ei, en muista\", vastasi Yrjö. \"Jos lupasin sinulle, että sinua kovasti\nkurittaisin, kun taas tapaisin sinua, pikku maamyyrä, niin olen nyt\ntullut lupaustani täyttämään\".\n\n\"Ei suinkaan\", virkkoi Jussi. \"Kun tulin tytärtäsi, pikku Katria,\nkosimaan, niin sanoit, että pitäisit minua kelpomiehenä ja että saisin\nhempukan kohta, kun voisin näyttää sinulle kaksisataa hopeataalaria,\njotta jaksaisin ostaa sen pienen talon tuolla myllyn lähellä\".\n\n\"Totta kentiesi nyt puhut, alamittainen!\" vastasi Yrjö, leppyneenä\nsiitä nöyryydestä, jolla Jussi puhui, \"vaikkapa olisitkin lopen\npikkuinen kelpomieheksi, mitä sitte?\"\n\n\"Niin! miten minä raukka jaksaisin hankkia niin paljon rahaa, koska\nolet näin kovaluontoinen, metsä-vouti\".\n\n\"Mene sinä hiiteen!\" huusi Yrjö vihastuneena. \"Luuletkos, että\nantaisin sinun varastaa herrasväen otuksia sitä varten, että sinulle\nhankittaisiin naimavaroja? Älä huoli, alamittainen! Kentiesi erehdyn,\nvaan melkein luulen, että paitsi sinua löytyy muitakin sieviä miehiä\nmaailmassa, vieläpä muutamiakin, jotka ovat melkein yhtä isot ja\nkauniit vartaloltaan kuin sinä, jotta pikku Katri hätätilassa voi saada\nkosijan ilman että hänen isänsä sentähden tarvitsee tulla konnaksi\nvirassaan. Jos sinussa olisi rahtuakaan ymmärrystä, niin menisit\nennemmin tuonne Sönderholmin puolelle; ne maat eivät kuulu Restrupiin;\nsiellä voisit estämättäni ampua kuinka paljon vaan tahdot. Silloin\ntekisit vielä senkin hyödyn meille, että säikäyttäisit muutamia otuksia\nmeidän alueellemme. Parasta olisi kuitenkin, jos tykkänään kääntyisit\nmuuhun ammattiin kuin metsästämiseen, sinä siihen et ollenkaan kelpaa,\nJussi parka! Typerät ne ihmiset ovatkin, jotka uskovat pyssyn semmoisen\nhuitukan huostaan, vaikka niin helposti voit tulla siitä vioille.\nAnnappas minun hiukan katsella kivääriäsi\".\n\nJussi ojensi hänelle pyssyn, Yrjö otti kääntöpää-veitsensä taskusta ja\nruuvasi veitsen hamaralla lukon tukista irti. \"Kas niin, Jussi!\nKahdeksaan päivään et saa tuhlata ruutia ja hauleja\". Näin sanoen,\npisti Yrjö hymyssäsuin lukon taskuunsa ja antoi pyssyn takaisin\nJussille.\n\n\"Koska otit lukon, niin voit samalla viedä koko pyssynkin\", virkkoi\nJussi.\n\n\"Mitä lörpötystä se on?\" vastasi Yrjö. \"Enpäs sitä tee; minä toivon,\nettä hankit itsellesi uuden lukon, poikaseni! sillä ethän suinkaan\nvielä malta olla minua tavoittamatta täällä metsässä. -- Hyvää yötä,\npikkuiseni! Nuku makeasti! Katso vaan, että teetät oivallisen lukon\npyssyysi. Paras olisi nallilukko, sillä näillä piilukoilla en tee\npaljon mitään. Siinä tapauksessa voit toivoa, että tulevalla kerralla\npidän sekä pyssyn että lukon omanani\".\n\nYrjö nauroi pilkallisesti näitä omia sanojaan. Jussi ei vastannut\nmitään.\n\n\"Mutta kuuleppas, pikku Jussi!\" jatkoi kyttä, \"auta minua vähäisen ja\nnosta tuo metsäkauris hartioilleni. En suinkaan sentähden pyydä apuasi,\nettä se olisi lopen raskas; se on päin vastoin syntiä ja häpeää ampua\nniin vähäinen metsäkauris-raukka, vaan sääreni on vikaunut, jotten voi\nkumartua\". Jussi totteli ääneti ja aikoi sitte lähteä, mutta kyttä\nkutsui hänet vielä kerran takaisin.\n\n\"Muista se, alamittainen, että annat viilata raon uuden hanan päähän,\njota tietysti teetät, niin käytetyt nallit eivät tartu hanan uurteesen.\n-- Saanko myöskin viedä sinulta terveisiä sydänkävyllesi, pikku\nKatrille? Voithan toki toisinaan tulla häntä katsomaan\".\n\n\"Kiitoksia siitä luvasta!\" vastasi Jussi. \"Nyt olet saattanut minua\nunhottamaan kaikki soimaukset, jotka tänä yönä olet lausunut. Jumalan\nhaltuun, metsävouti!\" Sillä tavalla he erosivat toisistaan.\n\nNoin neljätoista päivää senperästä varustettiin Restrupissa suurta\njuhlaa. Sisäpiika ja muut palvelijat puuhasivat kyökissä ja kellarissa,\nikkunoita kirkastettiin asumasuojissa ja lattioita pestiin. Vallihaudan\nulkopuolelle tehtiin korkea kunniaportti, jota puutarhanhoitaja koristi\nkuusen oksilla ja lehvillä. Ylhäisiä vieraita odotettiin, se oli\nselvää, ja tällä kertaa ei ketään alhaisempaa kuin perintöprinssiä,\njoka oli ilmoittanut tulevansa jahtia koettamaan hevoskartanon\nympäristössä. Yrjö sai myöskin osansa yleisestä kiireestä. Hamasta\naamusta kaalasi hän pitkin kankaita; kaukaa rahkasuolta kuului vähän\nväliä laukauksia. Teeri- ja peltopyyparkoja tuotiin suurina terttuina\nkyökkiin ja sittekin vaati rouva yhä enemmän.\n\n\"Kuule, Yrjöseni!\" sanoi hän kerran, kun metsävouti istui\nmurkinapöydässä palvelijain tuvassa. \"Sinun täytyy hankkia meille otus.\nKyökkipiika sanoo pyytäneensä sinulta semmoisen jo kahdeksan päivää\nsitte eikä sitä vielä ole näkynyt\".\n\nYrjö pani leipäpalan pöydälle, pyyhki sormia hirvennahkaisiin\nhousuihinsa ja virkahti:\n\n\"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, etten ole hankkinut tuota eläintä\".\n\n\"Vaan minkätähden se on jäänyt hankkimatta?\"\n\n\"Sentähden, ettei yhtäkään ollut saatavana\", vastasi Yrjö vitkalleen.\n\n\"Se on mahdotonta. Sinä et viitsi pyytää. Minä olen  vakuutettu, että\njo puolipäiväiseksi saisimme sen kotiin, jos vaan lähettäisimme sanan\ntuonne myllyn taakse Jussi alamittaiselle\".\n\nYrjö tuli tummanpunaiseksi, kuullessaan tuon muistutuksen, joka tuntui\nvarsin loukkaavalta. \"Pikku Jussi alamittainen?\" kertoi hän äänellä,\njoka vävähti vihasta.\n\n\"Juuri hän!\" vastasi rouva. \"Olen kuullut juteltavan, että hän on paras\npyssymies näissä tienoissa ja jos kohta pitää ottaa toinen kyttä tähän\nkartanoon, niin saapi hän varmaankin sen ammatin\".\n\nRouva lausui nämät viimeiset sanat omituisella äänen koroituksella ja\nkatsahti kyttään tavalla, joka selvästi ilmoitti, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Pikkuinen Jussi alamittainen!\" sopotti Yrjö taas, yhtä säikähtyneenä\nkuin masennettuna siitä ajatuksesta, että sellainen vähäpätöinen\nkilpailija voisi sysätä häntä syrjään.\n\n\"Aivan niin!\" virkkoi rouva, joka huomasi keksineensä oikean keinon\nYrjön virka-intoa kiihoittaakseen. \"Taidathan tuntea häntä, koska se on\nJussi, joka öillä ampuu otukset metsistämme eikä kukaan häntä estä\".\n\nYrjö ei nyt enää voinut malttaa mieltänsä. Hän keikahti ylös penkiltä,\nhänen silmänsä säihkyivät ja hänen äänensä vapisi, kun hän lausui nämät\nsanat:\n\n\"Rouva torukoon minua mies-raukkaa niin paljon kuin tahdotte, sillä\nrouva saa käskeä ja minun täytyy siihen tyytyä, mutta älkää suinkaan\nsanoko, että niin viheliäinen olento, kuin Jussi alamittainen,\nsaavuttaisi sitä kunniaa, että hän pääsisi tähän kartanoon herrasväen\nkytäksi minun jälkeeni; sitä en voi kärsiä. -- Kun olen syönyt tuon\npienen leipäpalan, joka jäi eteeni, lähden paikalla takaisin metsään ja\njos Jumala vaan on kasvattanut siihen sen verran elävää, että luoti\nsiihen voi tarttua, niin tuon sen tähän kyökkiin. Se on tapahtuva tai\nannan oman henkeni\".\n\n\"Niin, niin, Yrjörukka!\" vastasi rouva hymyillen; \"saas nähdä, että\nkoetat mitä parasta vaan voit; kyllä se sitte onnistuu. Jos tuot\nminulle oivallisen, suuren saaliin viimeistänsä huomispäivän lounaaksi,\nniin teen Martinaaton sinulle sangen iloiseksi. Jos et tuo, niin täytyy\nmeidän lähettää sana tuonne myllyn taakse alamittaiselle\".\n\nKun Yrjö vaelsi takaisin metsään, osoittivat hänen leveän otsansa syvät\nrypyt ja yhteenpuristetut huulet sitä häpeää, jota hän oli kärsinyt.\nHän talutti nuoralla kartanonhoitajan lintukoiraa, sillä hänen omansa\nalkoi tulla sokeaksi. Alhaalla ryytimaan takana pani hän pyssyynsä\nvahvan latingin ja astui sitte vainioitten yli, kysyen jokaiselta\ntyömieheltä, jota hän tapasi, oliko hän sinä päivänä nähnyt mitään\nmetsänelävää. Aurinko paahtoi pahasti aamupuolella. Mäkien väliltä\nlöysi koira jäljen eikä aikaakaan, niin näki Yrjö ketun luikkivan\nkorkeitten pensasten väliin. Mutta sillä kertaa tavoitettiin parempaa\nsaalista ja kettu pääsi rauhassa tiehensä. Yrjö kutsui koiran jäljeltä\nja kääntyi toista suuntaa menemään. Puolipäivä tuli, ilta tuli. Onneton\nkyttä ei vielä ollut nähnyt mitään elävää ja kaiken päivää huoletti\nhäntä lakkaamatta se ajatus, että pikku Jussi alamittainen, joka siihen\nasti oli hiljaisena kärsinyt hänen pilkkaa ja häväistystänsä, veisi\nhäneltä koko ammatin. Kaste laskeutui maalle; oli selkeä, kuunvaloinen\nilta. Yrjö kääntyi takaisin metsään ja kätki itsensä pensaan taakse\nerään polun varrella, jota myöten metsän riista tavallisesti kulki, kun\nse metsästä pyrki lakealle. Puut heittivät tummat varjot hänen edessään\nolevalle leikatulle ruismaalle. Tarhapöllö huutaa vinkaisi ylhäällä\npyökkipuussa, vaan muuten oli kaikki äänetöntä. Ammuttavia otuksia ei\nnäkynyt.\n\nKyttä oli toivotonna. Kyyneleet läikkyivät hänen silmissään; hän kirosi\nkovaa kohtaloansa.\n\n\"Ei se toimita mitään, jos tässä olen peittosilla\", kuiskasi hän\nviimein. \"Pitää taas lähteä liikkeelle, toista suuntaa koettelemaan.\nNälästynyt olen miesparka, kuin koira ikään; en ole aamusta saakka\nmaistanut ruokamuruakaan paitsi tuota leipäpalaa murkinaksi, vaan ei\nsille nyt mahda mitään. Täytyy mennä pienelle suolle, sillä sinne ne\nhelkkarin pedot illalla pujahtavat kosteaa ruohoa syömään\".\n\nHän läksi taas vaeltamaan.\n\nKun hän oli kävellyt niittyjen yli, näki hän tulen loistavan kaukaa,\nkankaan takaa, Jussi alamittaisen mökistä. Yrjö seisahtui; hän näytti\ntuumaavan jotakin.\n\n\"Mitäpäs, jos menisin Alamittais-raukan luoksi\", mietti hän, \"ja\npyytäisin häntä keralleni metsään! Kentiesi voisi hän sattumalta ampua\nelävän. Kotona on hän kyllä tähän aikaan, koska sieltä näkyy tulta\".\n\nKun päätös oli tehty, viittasi hän koiralle, että se panisi maata ja\nhiipi sitte varovaisesti ikkunalle katsomaan oliko alamittainen kotona.\nIkkunasta, joka oli peittämätönnä, näki hän alamittaisen istuvan\ntuvassa ja puhdistavan pyssyään.\n\n\"Voi tuota renttua!\" sopotti Yrjö, \"hän on taas pyssynsä pelissä. Hän\ntuumii varmaankin uutta sala-ampumista täksi yöksi. Ja millaisen soman\nlukon hän on teettänyt! Ei, ei, perkele! En voi nöyristyä niin syvälle,\nettä anoisin apua tuolta pieneltä kääpiöltä. Pitää vielä koetella onnea\ntuolla suolla. -- Katso kuinka kääntelee pyssyään ja hymyilee,\nikäänkuin hän aavistaisi hätääni ja tahtoisi pilkata minua. -- En\nviitsi mennä sisään\". Yrjö hiipi pois mökiltä hiljaa, kenenkään\nhuomaamatta, niinkuin hän oli tullutkin, viittasi koiralle, ja läksi\nliukkailla, pitkillä askeleilla suolle päin. Mutta hän ei sieltä\ntavannut sen enempää kuin muiltakaan paikoilta. Hirvet sekä metsävuohet\nolivat tykkönään kadonneet. Sitä vastoin löysi koira metsäsian, joka\njuoksenteli sinne tänne kuun valossa, katajanmarjoja etsien ja kiiruhti\ntien poikki muutaman askeleen päässä kytästä. Ampuma-into syttyi siitä\nviehättävästä näöstä. Yrjö pani pyssyn poskea vasten, mutta laski sen\ntaas huoaten alas.\n\n\"Hitoille kaikkityyni!\" sopotti hän, hampaita kiristellen. \"Sika ja\nkettu juoksevat melkein suoraan lakkariini ja sittekin täytyy laskea\nheidät menemään; laukaus karkoittaisi kaikki muut otukset hiiteen, jos\ntäällä muka löytyy yhtäkään\".\n\nPäivä alkoi jo valeta koillisesta, kun Yrjö läksi kotiin päin. Hän\nmuisteli lupaustansa rouvalle. Määrätty aika oli loppumaisillaan; miten\nlausuttu lupaus oli täytettävä?\n\nPaluumatkalla sattui hän taas menemään alamittaisen mökin sivutse.\nTuvassa oli pimeä.\n\n\"Mitäpäs, jos suotta aikojani antaisin hänelle luvan ampua otuksen ja\ntarjoisin hänelle vähän rahaa palkinnoksi? Eihän minun tarvitse virkkaa\nhänelle nöyryyteni syytä\".\n\nYrjö lähestyi taas ovea, taistellen ylpeyden viimeisen tähteen kanssa.\n\n\"Ei! Se konna voisi saada vihiä asian oikeasta laidasta ja sitte olisin\nhukassa. Mutta mihin minun, syntisparan, on ryhtyminen? Nyt löi kello\nneljä kaukana Freilevin kirkossa; parin tunnin kuluttua, tulee rouva\nkyökkiin ja kysyy saalistani. Jumala minua sitte armahtakoon! Niin on!\nKyllä minä kuitenkin lähden tuon pienen peukalopojan koppiin ja\nkehoitan häntä nousemaan sekä suoriutumaan metsästysretkelle. Siitä hän\nvissiinkin tulee iloiseksi. Kun hän saapi kuulla, että hänellä on lupa\nampua otuksia, niin hän ei tiedä miten olla, kuinka käyttäidä ja\nkiittää minua tuhat kertaa. Jaa -- oh! Tuleepa hänestä sittekin vävy\nminulle; anna hänen siis vähän lystäillä\".\n\nNäin tuumittuaan, astui Yrjö ikkunan edustalle ja koputti lasia.\nAlamittainen tuli sisäpuolella paitasillaan näkyviin ja kysyi kuka se\noli. Kytän hoksattuaan, sytytti hän kynttilää ja avasi oven. Yrjö astui\nsisään.\n\n\"Noh, alamittainen!\" puhui tämä sillaikaa kuin Jussi puki päällensä ja\nnäyttihe niin suruttomalta kuin suinkin voi. \"Vai sinä menit tänä yönä\nmakaamaan?\" -- \"Sen näet, Yrjö!\" vastasi Jussi haukostellen.\n\n\"Maltappas, pikku veitikka! Hitto sinua uskokoon. Anna minun ensin\ntulla tuntemaan onko sänky lämmin; muuten kentiesi narraat minua. Tulin\nhiukan katsomaan jälkiäsi, koska arvelin, että ehkä taas olet saanut\nuuden lukon pyssyysi\".\n\n\"Ei, metsävouti!\" vastasi Jussi. \"Minä olen sanonut Katrille, etten\nenää puutu ollenkaan ampumiseen, koska se nostaa riitaa minun ja sinun\nväliin\".\n\n\"Hyvä! aivan viisaasti tehty, pikkuiseni! Kun näkyy ja tuntuu, ettei\nkelpaa johonkuhun ammattiin, niin on paras ruveta toiseen. Mihin muuten\nolet aikonut kääntyä?\"\n\n\"Minä ostan itselleni pari tusinaa kintaita sekä muita villaisia\ntavaroita; sitte alan kuljeskella ympäri sukka-kauppiaana -- jos se\nvaan elättäsi miehen\".\n\n\"Luuletko myöskin, että voit pysyä päätöksessäsi?\"\n\n\"Niinpä luulen\".\n\n\"Minä en usko\".\n\n\"Saadaan nähdä\".\n\n\"Jos nyt antaisin sinulle luvan mennä ampumaan aamulla varhain, mitä\nsiihen sanoisit?\" kiitoksia!\"\n\n\"Ei, kiitoksia\".\n\n\"Jussi! sinä luulet, että suotta lasken leikkiä, mutta koska niin\nsievästi tämän yön pysyit kotona, vaikka arvattavasti olet kuullut\nkerrottavan, että eläväin juoksu-aika alkaa ja että sarviniekkoja\nvilahtaa joka haaralta, niin saat palkinnoksi luvan mennä vähän tuonne\nmetsään, pyssy muassa. En minä aina olekaan niin kovaluontoinen, kuin\nsuotta olen olevinani\".\n\nJussi katsoi hämmästyen ja tutkien Yrjöön. Tämä nyökkäsi ja sanoi:\n\n\"Mitä siihen vastaat, pikku ystäväni?\"\n\n\"Parempi on mennä takaisin vuoteelle; moneen päivään en ole ollut\noikein terve\".\n\n\"Ole nyt vaiti! Jos olet kipeä, niin olemme yhtä hyvät molemmat. Kaikki\njäseneni värisevät vilusta ja koska nyt, pikku Jussini, on parasta,\nettä puhumme suun puhtaaksi, niin tulin tänne seuraavasta syystä.\nArmollinen rouva lähetti eilen illalla sanan, että hänelle aamuksi piti\nhankkia metsä-kauris, vaan minä nyt en jaksa tallustaa metsään\".\n\n\"Enkä minä\", vastasi Jussi, jolle asian oikea laita vähittäin selveni.\n\n\"Onneasi pitää sinun kuitenkin koettaa, pikku vävyni!\"\n\n\"Eikö mitä, metsävouti!\" vastasi Jussi, viekkaasti hymyillen, \"eihän\nminulla ole hanaakaan pyssyssäni sen perästä kuin ryöstit viimeisen\nminulta\"\n\n\"Nyt taidat siis ihastua kovastikin, kun sanon sinulle, että saat\nlainata minun pyssyni\".\n\n\"Ei, en minä osaa ampua muilla, kuin omallani\".\n\n\"Noh! voinhan lähettää sinulle hanasi kohta, kun tulen kotiin\".\n\n\"Minulla ei ole luotia, eikä ruutia\", vastusteli Jussi.\n\n\"Tässä on ruutisarveni ja haulikukkaroni, tuossa on kaksitoista hyvää\nluotia ja useampaa laukausta et suinkaan taida laskea metsään, yhtä\notusta tavoittaessasi\".\n\n\"Mutta ei minua sittekään haluttaisi\".\n\n\"Minä annan sinulle puolen riksiä, jos tuot minulle kauriin\".\n\n\"Se on varsin vähän\".\n\nYrjön kärsivällisyys ei kestänyt niin monta kieltoa. Suonet paisuivat\nhänen otsassaan; hän löi nyrkkinsä pöytään ja kiljasi: \"Mitä sanot!\npilkkaatko minua?\" Samassa sieppasi hän kissannahkaisen lakkinsa päästä\nja viskasi sen Jussia kohti. Hän ei kuitenkaan osannut. Alamittainen\nei huolinut siitä vihan osoituksesta. Hän vastasi hiljaisesti.\n\n\"Herra Jumala, metsävouti! Kuinka niin vähästä suutut? Minä en tänä\nyönä huoli metsästyksestä. Anna minun olla rauhassa. Äsken vihastuit,\nkoska tahdoin ampua metsäpukin; nyt suutut, kun en tahdo ampua. Mitä\nkummaa minun pitää tehdä, sinua tyydyttääkseni?\"\n\nYrjö huomasi kiivastuneensa liian rutosti. Vieno päivänvalo, joka\nvähittäin alkoi tunkea pienien, auringon paahtamain ruutujen lävitse,\nmuistutti hänelle myöskin, että häntä odotettiin herraskartanossa.\nHänen täytyi siis nöyristyä vieläkin alemmaksi. Sentähden muuttui\näkisti hänen tuima katsantonsa luonnottoman ystävälliseksi ja\nherttaiseksi myhäilyksi; hän meni alamittaisen luoksi ja pani kätensä\nhänen olalleen.\n\n\"Noh, noh, pikku vävyni! älä pane pahaksi; tiedäthän, että suon sinulle\nhyvää, vaikka toisinaan hiukan närkästyn. Jos lounaaksi voit hankkia\nminulle kauriin, niin saat kaksi riksiä. Mitä siihen vastaat?\"\n\n\"Sn sitä voi luvata\", vastasi Jussi.\n\n\"Vai et voi!\" kiljasi Yrjö, lattiaa jalalla tömistäen; hän unohti taas\nteko-nöyryyttänsä ja töytäsi Jussia vasten. \"Herra Jumalan poika!\nPaljonko sitte tahdot?\"\n\n\"Suoraan sanoen\", vastasi pieni mies hiljaisena ja hymyillen, \"minä\ntahdon sata riksiä\".\n\n\"Mitä! oletko hullu?\"\n\n\"Ei, enpä ole. Eikä sinun tarvitse maksaa niitä järkiään, metsävouti;\nminä olen tyytyväinen, jos saan pikkuisen Katrin pantiksi rahoista\".\n\n\"Vai siihen tyydyt? Hyvähän tuokin!\" vastasi Yrjö vimmastuneena.\n\n\"Ja sitte saat minulta sekä Katrilta siunauksen\", sanoi Jussi, hänen\nkäteensä tarttuen, \"ja kun tulet vanhaksi, niin teemme me molemmat\ntyötä sinun edestäsi ja hankimme sinulle hyvät vaatteet, jottet kärsi\nmitään hätää; voithan suostua siihen kauppaan\".\n\n\"Kyllä sinä taidat tehdä työtä edestäni\", sanoi Yrjö, joka kuitenkin\nvasten tahtoansa tunsi itsensä mieltyvän tuohon tuumaan. \"Minä saan\nvainua ruudista. Sinä pyrit ammattiini, tahdot tulla kartanon kytäksi.\nEikö niin; sillä tavoinhan tahdot tehdä työtä?\"\n\n\"Ei suinkaan, Yrjö! älä luule niin pahaa minusta. Jos jolloinkulloin\ntulen kytäksi, joksi kyllä hartaasti pyrin, niin tahdon ensin, että\nKatri puhuu hyvästi edestäni, jotta pääsen sinun oppilaaksesi ja annat\nminulle vähän neuvoa tuohon taitoon, niin että sitte voin auttaa sinua,\nkun tulet vanhaksi ja vähäväkiseksi\".\n\n\"Niin, niin, alamittainen!\" vastasi Yrjö ja pyyhki silmiänsä käden\nyläpuolella, sillä Jussin sanat olivat hänen mieltänsä liikuttaneet,\n\"minä luulen, että oikein puhut tosissasi, mutta ampumataito ei ole\nniitä helpoimpia, vaikka niin arvelet, pikku poikaseni. Minä epäilen,\ntaipuneeko kätesi ollenkaan siihen taitoon; sinun täytyy ainakin\nharjoitella sitä kauan, hyvin kauan ja ottaa tarkka vaari\nopetuksestani, jos todellakin tahdot päästä kunnon kytäksi. Minä\nsuostun kuitenkin kauppaan, koska niin kauniisti ja nöyrästi rukoilet\nsitä. -- Sinä saat Katrin Jumalan nimeen. Mutta laita nyt, että joudut\nvaatteisin ja valmiiksi. Muuten voit olla vakuutettu, että sinua autan!\nSinun pitää lähteä tuossa paikassa. Kauris pitää olla pyydetty\nlounaaksi, vaikka sitä leikkaisin kylkiluistasi. Tuossa saat\nkaksipiippuisen putkeni; kumpainenkin piippu on vahvassa latingissa.\nSaas nähdä, jos varovaisesti käytät sitä\".\n\n\"Ei suinkaan!\" vastasi Jussi \"Jos minun välttämättömästi täytyy mennä\nmetsästämään, niin pidän omaa pyssyäni parasna ja tässä se on\".\n\nNiin sanoen, meni Jussi nurkkaan, sängyn taakse ja otti pyssyn esiin.\n\"Minä olen saanut uuden hanan tehdyksi lukkooni, vaan tällä kertaa et\nsuinkaan ruuvaa sitä irti; vai kuinka, metsävouti?\"\n\n\"Jussi, Jussi! Minä suon sinulle terveyttä ja pitkää ikää. Pyssy tänne!\nMinä lataan sitä, jottei tarvitse pelätä, että sinulle sattuisi joku\nvahinko ja katso tarkkaan miten sitä kannat; älä koskaan käydessäsi\nviritä hanaa täydellisesti ja pidä piippu ylöspäin, kun putkahdat ojien\nylitse. Kuulet sinä? -- Missä on leipäkannikka? Niin leikkaan sinulle\nkasan; sen voit pitää: jos muka matkalla tulisi nälkä. Kas niin! ja jos\net nyt tuo minulle kaikkein paraan kauriin, ku löytyy Restrupin maalla,\nniin kierrän pääsi irti, ikäänkuin tuonaan ruuvasin hanan pyssystäsi\".\n\nSillaikaa kuin Yrjö lausui nämät varoitukset, oli Jussi varustanut\nitseänsä lähtöön. Hän kaappasi pyssyn kainaloonsa ja puristi kytän\nkättä.\n\n\"Kaikkein paras kauris\", kertoi Yrjö vielä. \"Kuulet sinä, Jussi\nrumpupalikka?\"\n\n\"Kyllä, minä teen parastani\", lupasi Jussi, \"ja Jumalan avulla\nuskon, että kaikki hyvin onnistuu. -- Se onnisuu varmaankin,\nmetsävouti-rukka!\" lisäsi hän luottavaisesti; \"tänä päivänä teen työtä\nKatrin tähden ja silloin on onni myötä. Jumala siunatkoon sinua\nhempukkasi edestä!\"\n\n\"Kuules! Malta vähän!\" sanoi Yrjö. \"Eikö sinulla saatavilla ole pieni\nliitupala, niin kirjoittaisimme oven ulkopuoleen, että olet lähtenyt\npois\".\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Jussi hämmästyneenä.\n\n\"Noh! sitä varten, ettei kukaan sillaikaa odottaisi turhaan. Ei koskaan\nvoi tietää kuka sattuu tulemaan\".\n\nAlamittainen toi liitupalasen. Ovi suljettiin; sitte kirjoitti Yrjö\nsuurilla puustavilla oven ulkopuoleen:\n\n\"Jussi on mennyt Vorbassen markkinoille\".\n\nJussi ei voinut käsittää tuon varovaisuuden syytä, vaan antoi Yrjön\ntehdä mitä tahtoi, sanoi jäähyväiset ja läksi. Kyttä jäi vähäksi ajaksi\nseisomaan ja katsoi Jussin jälkeen; sitte hykersi hän hyvillään\nkäsiään, naurahti ja sopotti:\n\n\"Kas niin, pikku rouvaseni! Lähetä vaan sana Jussi alamittaiselle! Enpä\nluule, että se toimittaisi mitään\".\n\nJussi läksi ihan toiselle kulmalle kuin Yrjö oli vaeltanut. Hän meni\nlänteenpäin kankaalle ja tiesi niin hyvästi kaikki ne paikat, joissa\notukset tavallisesti oleskelivat, ettei hän menettänyt aikaa tyhjään\nrahkasuon katselemiseen. Sillaikaa oli hämärä valennut päiväksi. Hieno\nsiniharmaa savu alkoi sieltä täältä nousta hajallansa olevain\ntalonpojantalojen piipuista. Erään talon pihalla näki Jussi miehen ja\nvaimon pellavaita loukuttavan.\n\n\"Hyvä päivä ja Jumal'auta!\" sanoi hän. \"Oletteko tänä aamuna nähneet\nyhtäkään kelpo-otusta, koska ulkona olette työtä tehneet?\"\n\n\"Nähtiin\", vastasi mies, \"vähän aikaa sitte näimme Anni ja minä hirven\njuoksevan pitkin naapurin aitavierua. Jäljet näkyvät kyllä kasteessa,\nsillä se meni hyvin hitaasti\".\n\n\"Sinun ei pitäisi olla niin rohkea, Jussi alamittainen!\" sanoi vaimo.\n\"Varmaankin vielä joudut pahaan pulaan, kun Yrjö kyttä sinua tapaa\".\n\n\"Tänä päivänä hän ei tee minulle mitään, Anni rukka! Hänen\nsuostumuksellaan nyt kävelen\".\n\n\"Vai niin\", virkkoi mies. \"Tahdotko maistaa vähän kahvia, Jussi? Sillä\nmuija tarjoo tänään, koska olemme olleet näin aikaisin työssä\".\n\n\"Ei, kiitoksia vaan! Aika on täpärällä. Jumalan haltuun!\"\n\nJussi vaelsi alas tattarimaalle päin, löysi hirven jäljet ja kadotti ne\ntaas, kanervikolle tultuaan; hyvään onneensa luottaen, meni hän\nkuitenkin mielihyvillään eteenpäin. Aurinko nousi Restrupin metsän\ntakaa näkyviin, sumu kohosi alavilta sammalsoilta, kiuru nousi yksinään\nylös ilmaan, liirutteli pari kertaa ja vaikeni kohta taas; ainoasti\nsuokuikan surullinen hujellus häiritsi yleistä hiljaisuutta. Jussi\nseisahtui äkisti ja huudahti.\n\nHänen edessään mutkisti polku kahden mäen välitse; sitä myöten lähestyi\nnuori talonpoikaistyttö, maitopytty päänsä päällä, harmaata villasukkaa\nneuloen ja vanhaa kansanlaulua hyräillen. Hänen vaatteensa olivat seudun\ntavallista vaatteenpartta, silmänsä olivat suuret, mustat ja viekkaat;\niho oli valkea ja suu pieni, ruusunpunainen.\n\n\"Pikku Katri!\" huudahti Jussi ja antoi nuorelle neidolle kättä. \"Mistä\nsinä tulet näin varhain?\"\n\n\"Onko tää nyt sinusta varaista?\" sanoi Katri. \"Käypihän kello jo\nyhdeksättä. -- Minä tulen pappilasta. Sieltä lainasin meille pytyllisen\nmaitoa, koska lehmämme on mennyt mahoksi. Vaan mitä sinä, Jussi, tänään\naiot tehdä? -- Herra Jumala! Jos isäni nyt sattuu sinun näkemään, niin\nnousee taas teidän välille riitaa ja vihaa\".\n\n\"Ole huoletta!\" vastasi Jussi iloissaan, \"sano vaan hänelle, että minua\ntapasit; minä luulen, että hän sitte sanoo: kiitoksia, pikku Katri!\nHänen käskystänsä minä nyt marssin täällä. Tää päivä on onnen päivä ja\nsentähden toi Jumala sinunkin tänne tielleni. Hän tiesi kyllä, että\ntulisin iloiseksi, kasvojasi nähtyäni\".\n\nJussi kertoi sitte mitä kotona, hänen majassaan, oli tapahtunut.\nKatrille tuli siitä hyvä mieli; hän tarttui Jussin käteen ja rutisti\nsitä molempain kämmentensä väliin.\n\n\"Mihin nyt matkasi?\" kysyi tyttö.\n\n\"Pyrin vähän etäämmälle länteenpäin. Herra tuolla toisella puolella on\nvanha ja antaa eläinten olla rauhassa, koska hän ei jaksa niitä ampua\nja sentähden saan sieltä vissiin jonkun sarviniekan\".\n\n\"Kavata kuitenkin, Jussi! Sillä siellä on väkeä metsästämässä\".\n\n\"Eikö mitä!\"\n\n\"Vastikään tuli vieras kyttä vastaani\".\n\n\"Kuka se oli?\"\n\n\"Niin, kuinka minä sitä tietäisin. Hän näytti korkealta herralta ja oli\nniin ystävällinen, Jussini! Kun tultiin vastakkaa, sanoi hän: 'hyvää\nhuomenta, kaunis, pikku tyttö! Ah, malta vähän!' -- 'Minulla ei ole\naikaa', vastasin minä; 'täytyy mennä kotiin'. -- 'Jos menet kotiin,\nniin vie terveisiä kullallesi', sanoi hän ja sitä ollen nyt tehnyt.\nHyvästi, Jussi! Saas nähdä, jos pidät varasi tuolla herran alueella\".\n\n\"Jää hyvästi, pikku Katrini!\" sanoi Jussi. \"Muistele minua; Jos Jumala\nniin tahtoo, tulen kohta kotiisi ja silloin tuon hirven lahjaksi\nmorsiamelleni\".\n\nHe erosivat. Katri meni, taakseen katsomatta. Jussi jäi seisomaan.\n\n\"Katso toki yksi ainoa kerta tännepäin, Katri!\" huusi Jussi, kun impi\noli astunut vähän matkaa. \"Tässä minä seison ja nyökkään sinulle\".\n\n\"Minun on niin vaikea kääntyä, pytty pääni päällä\", vastasi Katri.\nSamassa käänsi hän kuitenkin aivan helposti tyttömäiset, hymyilevät\nkasvot rakastajaansa päin, viittasi hänelle kädellä tervehdykseksi ja\nläksi.\n\nJussi meni edelleen polkua myöten sitä suurta alavaa suota kohti, jolle\nhän alusta alkaen oli päättänyt lähteä. Ihan suon reunalta keikahti\nhirvi ylös, juoksi sitte pari askelta, käännähti kerran ja jatkoi sitte\ntasaisella ravaamisella karkuaan kaislikkoon, joka kasvoi suon\näyräillä. Kun Jussi huomasi hirven, kyykistyi hän maahan ja ryömi\nsitte polvillaan, käsillään suota lähemmäksi, yhä vaan piillen\njotenkin syvässä vedettömässä ojassa, joka oli rajana Restrupin ja\nnaapuri-kartanon maitten välillä. Hän aikoi juuri pujahtaa ojan\ntoiselle töyräälle, kun hän äkkiä hoksasi ruohonkarvaisen lakin,\nhopeanauha ympäri, liikkuvan vastaisella puolella. Kohta tuli pääkin\nnäkyviin; herra kohotti vartaloaan ja viittasi kädellä Jussille, että\noltaisiin varovaisina. Jussi nyökkäsi vastaukseksi.\n\nHerra osoitti sormellansa erääsen kohtaan päin, jossa kaislain välissä\nhuomattiin hiljaista liikettä.\n\nJussi nyökkäsi taas ja ojensi kolme sormea ylös ojasta. Vieras osoitti\nneljä. Jussi pudisti päätänsä vastaukseksi.\n\nTämän äänettömän keskustelun viimeiset viittaukset olivat\nilmoittavinaan hirven ikää, jota määrätään sarvien päistä eli\nhuipuista. Jussi oli nähnyt kolme haarukkaa, vieras neljä. Molemmat\nkytät jatkoivat sitte käyntiänsä, toinen toisella, toinen toisella\npuolella ojaa, kunnes Jussi tuli siihen kohtaan, missä polku kulki ojan\npoikki. Siinä lähestyi hän vierasta.\n\n\"Kantaako pyssysi kuinka kauas?\" kysyi herra.\n\n\"Oikein etäälle se viskaa\", vastasi Jussi.\n\n\"Sen tekee minunkin\".\n\n\"Kuka meistä ensin ampuu?\"\n\n\"Sinä taidat tahtoa?\"\n\n\"En ikään\", vastasi Jussi, joka yhä muisti, että hän oli vieraalla\nalueella. \"Ei se käy laatuun. Ampukaa te ensin ja jos te ammutte\nohitse, niin minä sitte koetan parasta taitoani\".\n\nMolemmat pyssymiehet jatkoivat, tämän liiton tehtyänsä, hiljaa ja\nsangen varovaisesti rynnistämistänsä suolle päin. He näkivät kohta\nselvästi hirven pään liikkuvan kaislain välissä. Suolintu lensi\näkisti ylös Jussin edestä. Se rapsuttava ääni, joka kuului linnun\nylöslehahtaissa, pelästytti hirveä; se nosti päätään ja hypähti\nsyrjään. Silloin saivat kytät paremmin nähdä sitä.\n\n\"Ampukaa!\" kuiskasi Jussi innoissaan. \"Ampukaa ja hyvästi!\"\n\nNäin sanottuaan, alkoi hän matkia emähirven tärrittävää ääntä.\nHirvi pettyi siitä tempusta; se seisahtui, nosti päätään ja tuijotti\nojalle päin, missä Jussi oli piilossa. Vieraan tähtääminen ja laukaus\ntapahtuivat samalla hetkellä. Hirvi keikkui korkealle kaislain yli,\ntunkeutui niitten välitse ja riensi ravakkaa vauhtia kankaallepäin.\nSilloin nousi Jussi ja ampui. Hirvi hypähti vielä pari kertaa; se\npysähtyi sitte, hoippui ja kaatui maahan.\n\n\"Kas niin!\" huusi alamittainen ilosta loistavin silmin ja heitti pyssyn\nolalleen. \"Nyt olemme ansainneet palkinnon\".\n\nKun tulivat sille paikalle, missä hirvi oli pitkällään, oli se jo\nkuollut.\n\n\"Kuka sen tappoi?\" kysyi vieras.\n\nJussi lankesi polvillensa ja alkoi tarkasti tutkia kaikki kohdat, missä\nveripilkut osoittivat, että haulit ja luodit olivat sattuneet. Kun\nalamittainen monta kertaa oli tarkastellut uudestaan, nosti hän päätään\nja virkahti, alakuloiselta, pettyneeltä näyttäen:\n\n\"Hirvi on teidän\".\n\n\"Mistäs sen tiedät?\"\n\n\"Sen näen siitä, että minun kolme luotia on tässä likellä toisiaan\nhirven kulkussa, teidän latinkinne on sitä vastoin osunut päähän ja,\nminun ymmärtääkseni, olitte te ladanneet järeillä kuulilla\".\n\n\"Niin teinkin\", vastasi vieras.\n\n\"Älkää sitte närkästykö, jos otan lakkini päästä ja kutsun teitä tämän\nnaapurikunnan paraaksi kytäksi -- Hitto! Kuinka korkeasukuiselta te\nnäytätte, valkeat hanskat kädessä ja läikkyvät saappaat jalassa! Tuskin\nluulinkaan, että kuulalla osaisitte noin etäältä\".\n\n\"NO, olenhan minä jo vähän tottunut ampumaan\", vastasi vieras, \"mutta\nhaukatkaamme nyt murkina-palasen tämän urotyön jälestä; tuntuu kuin\nolisi vähän nälkää. Onko sinulla ruokaa?\"\n\n\"Ono! vaikka sangen vähän: voitleipä ja hapan juustopala. Jos\nsuvaitsette, niin olkaa niin hyvä! Minä laitan sillaikaa hirven\nvalmiiksi teille\".\n\nJussi otti mytyn takkinsa taskusta, päästi voitleivän sinijuovikkaasta\nkääritystä kaulavaatteesta ja antoi sen vieraalle. Sitte otti hän\nveitsensä ja kävi hirveen käsin.\n\n\"Meidän pitäisi toki tietää toinen toisensa nimet, jos ei muuta, koska\nkerran olemme tulleet jahtikummmeiksi\", virkkoi vieras, metsästäjän\ntavallisella hulviudella syöden alamittaisen murkinaa. \"Mikä nimesi,\nystäväni?\"\n\n\"Nimeni on Jussi alamittainen\".\n\n\"Sepäs vasta hupaisa nimi!\"\n\n\"Onhan tuo\", vastasi Jussi. \"Se onkin vaan liikanimi, jonka ihmiset\novat antaneet minulle, koska olin varsin pieni, kun minua mittasivat\nsotamieheksi. Nyt olen jo tottunut siihen ja annan sen olla. Parempi on\nainakin, että kutsuvat minua Jussi alamittaiseksi, kuin Jussi\nsukkaneulaksi, joksi minua ennen sanottiin, koska olin niin hoikka.\nLuulenpa, että ihminen voi olla yhtä hyvä sentähden, vaikka hän onkin\nvähän hoikka varreltaan ja täytyyhän tyytyä siihen mittaan, jonka Herra\non suonut ruumiillemme; se on minun uskoni\".\n\n\"Se onkin hyvä usko se\", virkkoi vieras nauraen. \"Mutta mitä ammattia\nsinulla on?\"\n\n\"Malttakaa hiukan!\" vastasi Jussi, veistänsä kanervilla pyyhkiessään.\n\"Nyt minä rupean koulumestariksi ja teidän pitää vastata. Mikä mies te\nolette, koska näin tulette tänne Restrupiin aamukastetta kanervilta\nnuolemaan?\"\n\n\"Minä olen tuolta etelästä\", vastasi herra, \"ja ampuminen on\nammattini\".\n\n\"Siitä olen jo nähnyt varman todistuksen. Mutta kenen joukkoa te\nolette?\"\n\n\"Minä olen sen vieraan herrasväen kyttä, joka on tuossa\nnaapurikartanossa käymässä\".\n\n\"Te olette siis jo päässeet parempaan tilaan, kuin minä\", sanoi Jussi,\n\"sillä minä en ole muuta, kuin vähäpätöinen sala-ampuja, joka hiipii\nympäri, vähän riistaa etsien omaksi tarpeekseen ja pyytää killingin\nkukkaroon sillä, mitä hän ampuu. Tänä päivänä on kuitenkin säätyni\nparempi kuin onneni, sillä Restrupin kyttä antoi minulle luvan\nmetsästää. Vaan silloin juuri sattui, että te tulitte tielleni. -- Kas\nniin! Nyt on saaliinne valmis ja koivetkin yhteen sidotut; saanko\nnostaa sen teidän selkäänne?\"\n\nKyttä nousi, Jussi nosti eläimen hänen selkäänsä ja he menivät sitte\nyhdessä Restrupin maille päin.\n\n\"Minun pitäisi panna uusi latinki pyssyyn\", sanoi Jussi. \"Kentiesi\nvielä tapaamme jotakin\".\n\n\"Se on mahdollista. Olen kuullut, että teillä näissä tienoissa on\npaljon ammuttavia eläviä\".\n\n\"Niitä on kyllä\", vastasi Jussi, \"mutta ei semmoiselle raukalle, kuin\nminä olen, siitä tule suurta hyötyä. Jos kerran ammun pikkuisen otuksen\nja kyttä tuolla ainoastaan haistelee vähän savua, hiipii hän paikalla\njälestäni, ryöstää mitä olen ampunut ja viskaa törkeitä haukkumisia\nkiitokseksi; hyvä, jos pääsen silläkään hinnalla!\"\n\n\"Mutta minä en käsitä miksi sinä annat hänen ryöstää mitä itse olet\nampunut\".\n\n\"Ette vai käsitä?\" vastasi Jussi, erinomaisen viekkaalta näyttäen.\n\"Noh! Herraskartanon väellä on omituinen tapa, jolla kohtelevat\nalhaista kansaa, jotta heitä täytyy totella\".\n\n\"Millainen se tapa on?\"\n\n\"Kohtsillään saatte sen nähdä\", vastasi Jussi, vakaamielisenä\nolevinaan. \"Malttakaa vaan hiukan! Mitä tuolla alhaalla seisoo? --\nNäettekö tuon vaajan ojan reunalla. Se on rajapyykki ja me olemme siis\nRestrupin maalla\".\n\n\"Noh! mitä sitte --?\"\n\n\"Niin! Mitä hiton elävää sinä kannat tuossa säkissäsi, ukkoparka? Sinä\nolet vissiinkin harjoittanut sala-ampumista meidän alueella, eikö\nniin?\"\n\n\"Sala-ampumista!\" kertoi vieras ja katseli hämmästyen Jussia. \"Oletko\nhullu?\"\n\n\"Ei, en ole hullu, vaan minä olen kyttä tuossa toisessa hovissa; anna\nsiis tänne saaliisi! -- Jos tahtoisin tehdä oikeutta myöten, niin\nottaisin sinulta pyssynkin ja lähettäisin sinun aina Aalborgin\nkihlakunnan voudille saakka\".\n\n\"Mutta alamittainen! Hourailetko?\" virkahti vieras yhä kovemmin\nkummastuen. \"Luuletko todellakin, että antaisin viedä itseäni\nAalborgiin?\"\n\n\"Ei, en suinkaan sitä luule, sala-ampuja? Vaan sentähden aionkin\nkäyttää väkivaltaa. Minä kutsun vaan avuksi -- yhden, kaksi, kymmenen\ntalonpoikaa; -- jokainen auttaa minua ja sitte rattaille, joissa on\nvähän olkia; kädet ja jalat sidotaan -- koko toimitus on tehty, yhdessä\nsilmänräpäyksessä\".\n\nJussi taukosi hengähtääksensä niin ankaran sanavirran jälkeen. Hänen\näskettäin niin kova ja vihainen katsanto muuttui sitte äkisti; hän\nhymyili leppeästi, suopeasti ja sanoi:\n\n\"Kas se oli yksi keino, jota kyttä käyttää. En tiedä, onko toinen\ntemppu yhtä varma\".\n\nSen sanottuaan, laski alamittainen pyssynsä maahan, tempasi herran\nkäden kämmeniensä väliin ja virkkoi ystävällisellä, rukoilevalla\näänellä:\n\n\"Rakas herra kyttä! Te olette etevämpi minua sekä taidon että säädyn\npuolesta; sen olen kyllä huomannut. Minä olen köyhä mies, jolla ei ole\nmitään muuta, kuin se pikku impi, jota äsken kehoititte sanomaan\nterveisiä hänen kullalleen. Tänä päivänä on hänen isänsä suostunut\nliittoomme sillä ehdolla, että toisin hänelle hirven lounaaksi kotiin.\nMutta kello soipi tuolla tornissa ja minä en vielä ole löytänyt muuta\neläintä kuin sen, jonka te ammuitte. -- Jos tahtoisitte antaa sen\nminulle, niin tekisitte kaksi nuorta ihmistä aivan onnellisiksi.\nParaassa ilossamme muistelisimme sitte teitä ja rukoilisimme Jumalalta,\nettä hän suopi teille hyvää, missä ikänä te vaellatte\".\n\nJussi oli melkein langennut polvilleen vieraan eteen; hän loi selkeät\nläikkyvät silmänsä ylös herraan ja jatkoi miltei kuiskaten:\n\n\"Semmoisen pienen hirven voitte saada joka päivä, koska niin hyvästi\nammutte, vaan jos minä en tuo yhtäkään otusta lounaaksi kotiin, on koko\niloni tässä maailmassa ollut ja mennyt. Älkää siis kovasti kohdelko\nminua. Pikku Katri kertoi, että olette niin ystävällinen ja\nhyväluontoinen. Herra Jumala suokoon, että hänen ennustuksensa olisi\ntodenperäinen!\"\n\nVieras oli liikutettu; hän heitti pyssyn olalleen ja sanoi, syrjään\nkääntyen:\n\n\"Jussi, ota hirvi ja mene!\"\n\n\"Älkäähän niin menkö!\" huusi Jussi iloissaan ja kyyneleet juoksivat\nhänen päivettyneitä poskia myöten. \"Ensin pari sanaa jäähyväisiksi ja\nsitte kiitoksia meidän molempain puolesta. Jumala siunatkoon teitä,\nherra kyttä! Me luultavasti emme koskaan enää näe toisiamme tässä\nmaailmassa ja te unhotatte kohta sekä minua että Katriani, vaan siitä\nvoitte olla vakuutettu, että teitä muistelemme niin kanan kuin elämme\".\n\nNiin sanoen tarttui alamittainen uudestaan vieraan käteen ja likisti\nsitä monta kertaa huuliansa vasten. Sitte väänsi hän hirven olalleen,\notti pyssyn kainaloon ja meni takaisin herraskartanolle.\n\nVähän matkaa astuttuansa, kääntyi hän ympäri, pani käden torveksi suun\neteen ja huusi:\n\n\"Hyvästi ja kiitoksia, kyttä!\"\n\nTätä tervehdystä kertoi hän monta kertaa vielä silloinkin, kun vieras\njo oli kadonnut suon taakse, mihin hirvi oli kaatunut.\n\nSe oli toinen tapa, jolla Jussi arveli saalista saavansa.\n\nSeuraavana päivänä oli juhla Restrupissa. Kirkonkellot soivat ja\nkoulumestari saapui kartanolle, mustaan takkiin puettuna ja koko seudun\nsomasti vaatetettu nuoriso seurasi hänen jälessään; he pitivät kädessä\npainettuja lauluja. Kunniaportin kumpaisellakin puolella seisoi pitkä\nrivi ympäristön talonpoikia. Etummaisena näkyi Yrjö ruohonkarvaisessa\nfrakissaan; hänen nappinsa olivat kyttien muodin mukaiset ja pieni\nhopeinen ruutisarvi riippui vaaleanpunaisella nauhalla napinreiästä.\nHänen vieressään seisoi alamittainen ja piti Katria kädessä,\nmolemmat hymyilivät, näyttivät onnellisilta ja olivat paraissa\njuhlavaatteissaan, niinkuin kaikki muutkin.\n\nKaikkea tätä komeutta valaisi syysaurinko selkeästä, pilvettömästä\ntaivaasta; se kirkasti paisteellaan niitä moninaisia ja heleitä\nvärienvivahduksia, joita näkyi pyökkipuitten ja jalavain\npunankeltaisilla lehvillä kartanon vasemmalla puolella.\n\nIhmisjoukosta kuului äkkiä jupina. \"Hän tulee tuolta\" kuiskattiin joka\nkulmalta ja yleinen huomio kääntyi yhdelle tien kohdalle.\n\nPerintöprinssi ratsasti pienellä ruskealla hevoisella ja hänen\nympärillään ajoi ylpeitä herroja, jotka kaikki lähestyivät kartanoa.\n\nKoulumestarin laulanto onnistui hyvästi, sen tunnettua nuottia\nkertoivat kaikki läsnäolevaiset. Juuri kun viimeiset hurraahuudot,\njoilla tuo tervehtäminen päättyi, olivat vaienneet, onnistui\nalamittaisen niin voimakkaasti tunkea koukistetut käsivartensa edessä\nseisovain väliin, että Katri ja hän saivat tilaa ensimmäisessä rivissä,\nmistä hyvästi voivat katsella korkeaa vierasta.\n\nPerintöprinssi, josta sitte tuli kuningas, joka rakasti kansaa\nhellemmin kuin kaikki muut Tanskan kuninkaat, oli astunut alas hevoisen\nselästä, kun laulu alkoi. Hän meni sitte avopäin rivien välitse ja\ntervehti kummallekin puolelle. Kun hän lähestyi Jussi alamittaista,\nhuudahti tämä ja alkoi vapista: Sillaikaa kuin Katri hämillään koetti\nsaada häntä syrjään ja koko ihmisjoukon huomio oli häneen kääntynyt,\ntempasi Jussi äkisti itsensä irti, heitti lakkinsa maahan ja riensi\ntulevia vastaan.\n\n\"Herra Jumala!\" huusi hän, prinssin eteen polvistuen ja ojensi,\nsurkealta näyttäen, molemmat kätensä ylöspäin. \"Nyt olen varmaankin\nmenettänyt viheliäisen henkeni, vaan enhän minä ollenkaan sitä tiennyt,\nsentähden puhuin eilen niin rohkeasti, koska luulin teitä tavalliseksi\nkytäksi\".\n\nPerintöprinssi oli ensin katsellut tätä kohtausta yhtä hämmästyneenä\nkuin muutkin. Jussia tunnettuansa, hymyili hän sitte ystävällisesti,\nojensi kätensä häntä ylös nostaakseen ja sanoi:\n\n\"Älä huoli, Jussi alamittainen! Perintöprinssi ei kuullutkaan mitä sinä\njuttelit hänen kytälleen. Ennenkuin lähden Restrupista, tulen sinua ja\nKatriasi katsomaan\".\n\nHän astui sitte edelleen, Jussi nousi seisoalle ja pyyhkäisi silmiään.\nYlpein pariskunta, joka sinä päivänä läksi herraskartanosta, oli\nepäilemättä alamittainen ja hänen kultansa.\n\n\n\n\nIII.\n\nEI NIMEÄ.\n\n\nHän oli vielä kaunis, pitkä ja soleva, oikean sotamiehen esikuva.\nEtelämaitten aurinko oli paahtanut hänen kasvojaan tummemmiksi kuin ne\nmuuten olisivat olleet. Kun hän tervehti tahi puhui, muuttui hänen\nnäkösä eläväksi ja sen ylitse vilahti suloinen, surumielinen hymy\nikäänkuin aurinko vilahtaa näkyviin nopeasti lentävien ukkosenpilvien\nlomasta; se vilahdus näkyi, vaan hävisi kohta; vakaamielisyys, tylyys\njäi sen sijaan. Hänen otsansa oli korkea, vaan aika oli siihen kyntänyt\nsyviä, suuria ryppyjä, jotka todistivat, että mies oli paljon miettinyt\nja sureksinut. Ajatus panee aina kyltin työhuoneensa seinään.\n\nKun hän toisinaan unhotti itseään, käykistyi hänen vartalonsa; kasvojen\njänteet löyhistyivät ja huulet värisivät kuin vetotaudissa. Jos joku\nsilloin äkkiä puhutteli häntä ja hän loi silmänsä ylöspäin, kuvastivat\nhänen kasvonsa sanomatonta surumielisyyttä; hänen oli silminnähtävästi\nsangen vaikea kohta antaa silmilleen tavallista, levollista\nkatsantoa. Semmoisista hetkistä pitää juuri ottaa vaari; vähäisistä,\narvaamattomista tapauksista älyät usein toisen omituisuutta, ikäänkuin\npienet puustavit kirjassasi selittävät suuria.\n\n\"Hän on paljon kärsinyt ja kokenut\", vakuutti eräs ystävä, joka tunsi\nhäntä paremmin kuin kaikki muut ja oli ainoa, jonka kanssa hän oikein\ntuttavan tavalla piti keskuutta. \"Hänen elämänsä on noita vähäisiä\ndramoja, jotka tapahtuvat koko maailman nähtävinä, vaan joita ei kukaan\nkäsitä eikä hoksaa paitsi ne, jotka näyttelevät jotakin osaa samassa\nnäytelmässä. -- Olkoon menneeksi! -- Koska sitä pyydätte ja tahdotte,\nniin kerron teille, mitä tiedän\".\n\nHän syntyi Normandiassa rikkaan miehen poikana, onnellisen isän\nainoana lapsena. Koko maailma hymyili hänelle; hänen silmänsä näkivät\nkaikkialla vaan ennustuksia onnellisesta tulevaisuudesta. Koulussa\nistui hän aina ylimmäisillä sijoilla ja joka vuosi toi hän kotiin\ntodistuksia ahkeruudesta ja innosta. Hänen isänsä kartanon lähellä asui\nvanha aatelismies kuuluisaa, rehellistä sukua; tällä oli ainoa tytär.\nMolemmat naapurukset tulivat ystäviksi ja kävivät melkein joka päivä\ntoisiaan katsomassa; lapset noudattivat vanhempain esimerkkiä. Nuori\ntyttö oli mahdottoman pikkuinen olento, joka ihastutti kaikki; hän oli\nniitä onnellisia mutta myöskin vaarallisia, jotka jo näyttäimällä\nvoittavat ja jotka saavat yhtä monta ihailijaa kuin turhuutta\nharjoittavat, koska jokainen käytös heitä kaunistaa. Rikkautta,\nkomeutta ja mitä hennoimpaa ylellisyyttä oli tälle tytölle tarjona; hän\nkäytti näitä etuja tarkan kauneuden tunnon sekä aistin osoittamiseen.\n\nPoika rakasti tyttöä lapsuudesta asti, oli hänen parissa ennemmin kuin\nmuitten, haki häntä aina, eli vaan hänen tähden ja antoi hänen kuvansa\nkaunistaa kaikki ne tuumat, jotka johtuivat hänen mieleensä. Vuosien\nkuluessa kiihtyivät nämät tunteet yhä palavammiksi. Impi hymyili\nhänelle kuin kaikille muillekin, kentiesi toki vähän herttaisemmin;\nkentiesi puhutteli hän myöskin naapuripoikaa lauhkeammalla äänellä kuin\nmuita. Korea neiti vastaanotti leikkikumppalinsa ystävällistä\nkohteliaisuutta luonnollisena hyvittelynä, vaan haki häntä toki aina\nseuroissa ja kaihosi sekä tiedusti häntä, jos hän oli poissa.\n\nEräänä iltana ratsasti nuorukainen naapurikartanoon, jossa hänen\nhempukkaisensa asui. Hänen tulonsa oli tälle tietty ja impi oli\nsentähden odottamassa puutarhan aitavierussa, josta voi katsoa etäälle\npitkin tietä. Nuorukainen sitoi ratustimet veräjään kiinni ja hypähti\naidan yli; sitte vaelsivat he käsi kädessä, silmä silmää kohden,\nedestakaisin pitkin käytäviä; he sopottivat sitä hiljaista,\nystävällistä kieltä, joka tulvaa nuorista innostuneista sydämistä, joka\nottaa itselleen vertauksia auringosta sekä tähdistä ja antaa tulevaksi\najaksi kultaisia lupauksia ja ennustuksia. Mitä he keskenään puhuivat,\nei kukaan tiedä, mutta kun nuorukainen sanoi jäähyväiset, tuli immen\nmustiin silmiin kyyneleitä; hän nojasi päätänsä nuorukaisen rintaa\nvasten ja hymyten hänen käsiään, samassa sopottaen hänen korvaansa\nmuutamia sanoja, joita hän ihastuen kuunteli.\n\nHe erosivat. Impi seisoi taas mäellä, huivi päässä ja kaulavaatetta\nheiluttaen. Hän näytti sillä asemella, tuossa kuun sinertävässä valossa\nerinomaisen kauniilta unelmankuvalta. Kun nuorukainen oli ajanut vähän\nmatkaa eteenpäin, kääntyi hän takaisin, ikäänkuin hän olisi unhottanut\njotakin sen asian kohtaa, jonka takia hän oli tullut; vaan hän kertoi\nainoastaan sitä samaa, kuin hän jo oli sanonut. Mutta onhan maailmassa\nerästä kieltä, jossa kertominenkin aina tuntuu uudelta eikä koskaan\nikävältä. Ja on selityksiäkin, joiden arvon määrääjänä on se korva,\njoka niitä kuulee eikä se suu, joka niitä lausuu.\n\nHe erosivat taas.\n\nSeuraavana päivänä meni nuorukainen pääkaupunkiin tutkintoa seisomaan.\n\nKahden vuoden päästä tapasivat he toisiaan. Silloin oli nuorukainen\ntullut upseeriksi; hän oli alkanut astua sitä tietä, jolle hän kauan\noli pyrkinyt. Impi oli enemmän muuttunut; tyttö oli kehinnyt ihanaksi\nnaiseksi; mennyt aika oli täyttänyt kaikki runsaat lupauksensa hänelle;\nhän oli herttaisempi, viehättävämpi ja lumoovampi kuin koskaan ennen.\n\nNiissä pidoissa, jotka isä valmisti iloissaan pojan kotiintulosta,\nkohteli neiti, harsoon ja silkkiin puettuna, upseeria kuin kauan\nikävöittyä ystävää ikään; hän tanssi tietysti ensimmäisen tanssin\nleikkikumppalinsa kanssa ja niin toisenkin; hän hymyili ja kuiskasi\nsemmoisia suosiollisia sanoja, joita ihastuen kuunnellaan vaan jotka\neivät merkitse vähintäkään. Muitten mielestä oli neiti sama kuin\nennenkin, mutta upseerista oli hän muuttunut; vanha ystävä kaipasi\nentistä äänen heläjämistä; hehkuvissa silmissä oli jotakin epävakaista\nja teeskenneltyä, kun hän loi ne leikkitoveriinsa. Tämä puhui menneistä\najoista, impi antoi vaan lyhyitä vastauksia; hän kertoi muistelmiaan,\nimpi kuunteli, naurahti, oli vähän aikaa vaiti ja keskeytti sitte hänen\npuhettaan joutavalla kysymyksellä. Oikealla rakkaudella on omituisen\ntarkka aisti älyämään, käsittämään kaikki; niinkuin tuoksu, kukka tahi\nkäden puristus voi sitä virkistää, niin voi myöskin joka kalsea\ntuulahdus panna sitä värisemään. Rakkaus on niitten arkatuntoisten\nihmisten kaltainen, jotka aavistavat tulevaa raju-ilmaa ennen kuin\nkaikki muut ihmiset.\n\nSeuraavana päivänä ratsasti upseeri naapurikartanoon. Hopeahaavat ja\npähkinäpensaat kallistivat siellä mäellä oksiaan puutarhan aidan\nulkopuolelle niinkuin taannoisena iltanakin, mutta se olento, joka\nsilloin teki maiseman hänen mielestään oikein kauniiksi ja eläväksi, ei\nenää näkynyt siellä. Neiti istui arkisalissa, kaikki ne vieraat\nympärillään, jotka kuluttivat kesänkuukaudet herraskartanossa;\nsotaherra kuuli hänen huoletonta hilpeää naurua jo ennenkuin sisäänkään\nennätti. Neiti tuli ystäväänsä vastaan ja antoi hänelle kättä, niinkuin\nhän aina teki jokaiselle tuttavalle; nuori mies oli ääneti ja tuli\nalakuloiseksi; hän ei suinkaan ollut toivonut, että hän tapaisi\nmielitiettyänsä kaikkien noitten vierasten parvessa. Neiti soitteli\nhänen huviksensa, lauloi kenenkään käskemättä muutamia lyhyitä lauluja,\njoita hän tiesi sotaherran mielellään kuuntelevan ja näytti hänelle\nkukkiansa. Tämä ylisti tietysti kaikki, vaan mahdotonta oli\nsilmänräpäykseksikään päästä tytön kanssa kahden kesken puhumaan;\nsotilaasta näytti päin vastoin, kuin neiti tahallansa olisi karttanut\njokaista tilaisuutta semmoiseen yhtymiseen. He läksivät yhdessä\nratsastamaan ja ajoivat etäälle ympäristöissä, mutta aina oli useita\nyhdessä: joku suosittu ystävä, joku armas täti tahi nuoria vieraita\nherroja, jotka kukin kohdastansa pyysivät hempukan silmäyksiä ja hymyä\npaljon rohkeammin, kuin ystävä lapsuudesta asti ja silminnähtävästi he\nniitä paremmalla menestyksellä tavoittivatkin.\n\nEräänä iltana tapasi sankarimme vihoviimein entistä leikkikumppaniaan\nyksinänsä puutarhan lystihuoneessa. Hän istui ikkunassa; hänen valkeat\nsormensa piirustivat kukan, linnun ja konstikkaasti yhteen\nrahnikoittuja puustavia ruudun kasteesen. Hänen tummilla silmillä oli\nse haaveksiva, umpimielinen näkö, joka osoittaa, että ajatukset\nlentävät pitkät matkat. Kun sotilas astui sisään, säpsähti neiti ja\npyyhki sukkelasti sormillaan pois mitä ruudulle oli kirjoitettu; sitte\nhymyili hän ja antoi kättä.\n\n\"Hyvä, että tulitte, sillä me aiomme juuri huomiseksi määrätä pitkän\nratsastuksen\", sanoi neiti, johtaaksensa pakinaa sinnepäin, mihin hänen\noma mielensä teki.\n\nSotilas suostui siihen tuumaan, mutta tarttui samassa hänen molempiin\nkäsiin, istuutui hänen viereensä ja sanoi liukkaasti mutta hillityllä\näänellä:\n\n\"Minä tahdon puhua teidän kanssanne, -- ei! älkää pelästykö; ääneni\nvävähtää, mutta se vävähtää vaan ilosta, että viimeinkin tapaan teitä\nyksinänne. -- Oletteko minulle suutuksissa? Olenko jollakin tavalla\nloukannut teitä?\" kyseli hän nöyrästi ja rukoilevalla äänellä.\n\n\"Mistäs syystä semmoista luulette? -- Että te olisitte loukanneet\nminua? -- se on mahdotonta\".\n\n\"Kuinka te olette niin muuttuneet?\"\n\n\"Minkä suhteen olen sitte muuttunut? Enkö ole tarpeeksi kohtelias ja\nystävällinen? Enkö pidä teitä paraana ystävänäni?\"\n\n\"Herra Jumala! Enhän sitä tarkoittanut. Te koetatte pujahtaa\nkysymyksestäni syrjään; puhukaammepa suoraan keskenämme. -- Te olette\nunohtaneet sitä viimeistä iltaa, jona erosimme tuolla puutarhassa\".\n\nNeiti oli vähän aikaa ääneti ja katseli kumppaniaan loistavilla\nsilmillään. Sitte vastasi hän:\n\n\"Sinä iltana, josta puhuitte, lupasimme toisillemme -- vaan lapsiahan\nsilloin vielä molemmat olimme -- että aina rakastaisimme toinen\ntoistansa, kuin siihenkin asti, nimittäin niinkuin siskokset ikään\".\n\n\"Me lupasimme enempääkin\", sanoi upseeri.\n\n\"Aivan oikein. Kun erosimme, lisäsitte te: Jos joskus aika tulee,\njolloin tarvitsette vilpittömän ystävän apua, niin antakaa minulle\nsana; minä tulen paikalla. Eikö niin? vai olenko unohtanut jotakin,\nniinkuin äsken arvelitte? -- Nyt on se aika tullut, josta te puhuitte\nja jona tarvitsen apuanne\", sanoi neiti ujostelematta.\n\n\"Jatkakaa, jatkakaa!\" sopotti sotilas ja muutti tuolinsa likemmäksi\nneiteä. \"Ette voi käsittää, kuinka sanomattomasti se pyyntö ilahuttaa\nminua\".\n\n\"Te olette aina olleet minulle uskollisena, herttaisena veljenä; minä\nolen luottanut ja mieltynyt teihin, mutta joka kerta kun mieleeni\nkuvittelin läheisempää yhteyttä meidän kesken, säikäytti minua oma\nvähäpätöisyyteni. Minä olen teidän mieleenne, sen kyllä tiedän, täksi\npäiväksi ja huomiseksi, mutta se mieltymys ei kestä kauan; teillä on\njalo, mahtava luonto; minun täytyy aina ahkeroimalla yletä teidän\ntasalle enkä edelleen jaksa seurata teitä; minä olen huikentelevainen\nja pintapuolinen mieleltäni, -- oikein totta, -- teidän poissa\nollessanne, olen tarkasti tutkinut itseäni ja huomannut sitä\".\n\n\"Te rakastatte siis toista?\" kuiskasi sotilas tuskin kuuluvaisesti.\n\n\"Enhän sitä ole sanonut\", vastasi neiti hymyillen ja sitä mielenmalttia\nkummastellen, jota hänen leikkikumppalinsa näössään osoitti.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi upseeri. \"Te puhuitte äsken luottamuksestanne\nminuun; osoittakaa sitä ja uskokaa minulle hänen nimensä!\"\n\n\"Noh! Koska siis tahdotte, että joku olisi kultani, niin olkoon se\nsitte tuo serkkuraiskani, metsäherra, jolla aina on jotakuta asiaa\nmeidän kartanoomme. Häntä ei suinkaan voi verrata teihin -- pois se! --\nmutta hänen rinnalla olen minä etevämpi eikä minun sitte aina tarvitse\ntuntea vähäpätöisyyttäni; hän laulaa, hän tanssii, hän jumaloitsee\nminua, hän _huvittaa_ minua\".\n\n\"Mitä apua te toivoitte saavanne minulta?\" kysyi upseeri yhtä lempeällä\nja hiljaisella äänellä.\n\n\"Hm! eikö hän toki ole hyvin lystikäs?\" jatkoi neiti, muistelmilleen\nherttaisesti hymyillen. \"Ajatelkaapas sitä! Eilen, kun metsästämästä\npalasimme, muuttui hän äkisti luonteeltaan, tuli äänettömäksi,\nmiettiväiseksi ja näytti mahdottoman juhlalliselta. Kun kotiin\nsaavuimme, meni hän isäni luoksi, minulle sanaakaan siitä virkkamatta\nja ilmoitti, ettei hän voi muka elää ilman minua, että hänen toivonsa,\ntulevaisuutensa, henkensä ja onnensa ovat minuun kiintyneet ja hän\npyysi minua morsiamekseen\".\n\n\"Mitä isänne vastasi?\"\n\n\"Hän hämmästyi tietysti kuin minäkin, mutta ukko on kuitenkin mieltynyt\nmetsäherraan ja onhan hän muittenkin mieleen, sillä hän on niin lopen\nhyväluontoinen ja myöntyy kaikkiin ehdoituksiin. Isällä oli se _väärä\nluulo_, että te ja minä jo olimme kihloissa ja että hänellä oli\nvelvollisuuksia teitä kohtaan, joita hän ei voinut laiminlyödä.\nMetsäherra miltei sortunut murheesen. En raatsinut katsoakaan häneen.\nNyt arvelen, että yksi ainoa lause teiltä isälleni, lyhyt selitys vaan\n-- ymmärrättehän, mitä tarkoitan -- antaa hänelle tietoa koko asiasta.\nPyydänkö varsin paljon?\" lisäsi hän.\n\n\"Te siis rakastatte häntä?\" kysyi upseeri, \"vastatkaa minulle suoraan!\"\n\n\"Minä luulen, että kyllä voin kuluttaa päiviäni yhdessä hänen kanssa,\nsillä hän rakastaa minua niin selittämättömästi\".\n\n\"Minä menen isänne puheille\", vastasi sotilas, \"ja ilmoitan hänelle,\nniinkuin tahdotte, että me molemmat vaan olemme veljenä ja sisarena\ntoisillemme, sillä veljeksenne toki saanen jäädä; ja jos vastedeskin\ntarvitsette apuani, niin teette niinkuin tänä iltana: luotatte minuun\nja virkatte minulle kaikki; eikö niin?\"\n\n\"Ah! te olette kunnon mies\", puuttui neiti riemuiten puheesen; \"minä\ntiesin kyllä, etten väärin teitä tuntenut. Te olette jalo ja\nylevämielinen nyt niinkuin ainakin ennen\". Hän kiersi, tätä puhuessaan,\nkäsivartensa sotilaan kaulan ympäri ja suuteli hänen vaaleaa otsaansa.\n\nUpseeri keskusteli sitte neiden isän kanssa ja seuraavana talvena\nvietti metsäherra häitään.\n\nSilloin oli neiti seitsemäntoista vuoden vanha.\n\nKuusi vuotta kului, ennenkuin he taas näkivät toinen toisensa. Sotilas\nläksi pois ja seurasi rykmenttiään minne virka vaati. Nuori rouva asui\nkesällä maakartanossa, talvella kaupungissa. Kun upseeri läksi\nmatkalle, pyysi rouva, ettei entinen toveri häntä unhottaisi. \"Erillään\nolo ei suinkaan tee meitä vallan oudoiksi toisillemme\", sanoi hän, \"se\nei mahda mitään semmoisille sieluille, kuin meidän ovat. Teidän ilonne\novat minunkin, teidän murheenne niinikään. Kirjoittakaamme siis\ntoisillemme joka viikko; ei! se olisi kentiesi toki liian usein, mutta\nkerran kuukaudessa. Eikö niin, se on päätetty? Te annatte lujan\nlupauksenne?\" Upseeri vakuutti ja nuori rouva pysyi uskollisesti,\njärkähtämättä lupauksessaan -- kokonaista kolme kuukautta; sitte tuli\nhänen kirjeitänsä harvemmasti; puolen vuoden kuluttua, ei enää tullut\nriviäkään.\n\nKuusi vuotta kului. Sitte tuli uros takaisin siihen kaupunkiin, missä\nentinen leikkikumppali asui. Hän haki ystävänsä asuntoa ja löysi sen.\nPortinvartija osoitti ylös ovelle; se oli auki; ei ollut ketään, joka\nolisi ilmoittanut rouvalle vieraan tuloa. Hän odotteli hiukan\nporstuassa ja astui sitte edemmäksi. Kun hän avasi oven seuraavaan\nsuojaan, tuulahti lämmin, tuoksuava ilma häntä vastaan. Kuu paistoi\nsaliin; sen valossa huomasi hän naisen istuvan nojaustuolissa, uunin\nedessä, puoleksi mustunutta hiilosta katsellen. Koko tuo näkö tuntui\ntenhoovaiselta, viehättävältä. Nainen ei kääntynyt tulokasta vastaan,\nvaan, kun tämä jäi oven suuhun seisoman, virkahti hän: \"Mitä nyt taas\ntahdot? Enkö sinulta koskaan saa olla rauhassa?\"\n\nÄänessä oli jotakin julmasti pistävää ja vihaista, mutta se oli\nkuitenkin tuttu; kuusi vuotta ei ollut hävittänyt sen kaikua sotilaan\nsydämestä. Hän astui kaminia lähemmäksi, naisen eteen ja sanoi:\n\n\"Minä olen tässä. Ettekös tunne minua?\"\n\nNainen säpsähti tuolilta seisomaan, katsoi vähän häneen ja virkahti\nsitte kiivaasti niinkuin ennenkin aina, kun joku sana koski syvempään:\n\n\"Te olette -- te! --- todellakin! Mutta miten tänne tulitte?\"\n\n\"Minä tulin teitä tavoittamaan\", vastasi toinen; \"Porstuassa ei ollut\nketään, joka olisi ilmoittanut tuloani; minä olin hätäinen ja astuin\nsisään\".\n\n\"Hätäinen!\" kertoi rouva hymyillen, \"ja kuudessa vuodessa tulette nyt\nensikerta minua katsomaan\".\n\n\"Olen ollut matkoilla, niinkuin tiedätte, rykmenttini tuli vasta tunti\nsitte kaupunkiin\".\n\n\"Luuletteko, etten ole teitä kaivannut? -- Mutta nyt olette taas tässä\nluonani ja tästälähin puhumme ainoastaan teistä, muistakaa sitä! eikä\nmistään muusta. Tahdon tietää miten olette eläneet, mitä toimineet ja\nmiettineet, kaikki minä tahdon tietää. -- Enkö vielä ole teidän\nsiskonne, vai onko joku muu kentiesi päässyt sijaani ja sysännyt minun\nunhotuksiin?\"\n\nUpseeri istui, ystävän käsi omassa kädessään, ja pudisti päätään.\n\n\"Ei ole sitä maan päällä, joka olisi päässyt sijaanne\", vakuutti hän.\n\"Sen tiedätte varmaan\".\n\n\"Kuinka sitä tietäisin? Kuudessa vuodessa unohtuu mahdottoman paljon\".\n\n\"Eihän unohtamiseen aina tarvita kuutta vuotta; tapahtuu se toisinaan\nkuuden kuukaudenkin kuluessa\".\n\nKynttilöitä tuotiin. Rouva soitteli ja lauloi ystävälleen vanhoja\ntuttuja nuotteja, jotka herättivät muistoja onnellisemmista päivistä.\nHän kohensi yhä kynttiläin varjostimia ja pysyi varovaisesti pimennossa\nikäänkuin hän olisi tahtonut välttää niitä tutkivia, tarkastelevia\nsilmiä, jotka huomasivat jokaista hänen liikuntoansa. Se ei onnistunut.\nSiinä pilvessä, joka himensi hänen loistavia silmiään, luki vanha\nystävä kirjoituksen, joka osoitti murhetta; rouvan nuorekkaassa\nmuodossa älysi hän jotakin lakastusta, vaaleutta kuin kukassa, jota yön\nhalla on pannut. Hän huomasi, etteivät rouvan kälvehtyneet kasvot\noikein sopineet yhteen sen nähtävän huolettomuuden ja ilon kanssa,\njolla tämä jutteli tansseista ja seuroista, missä hän oli käynyt,\nkaupungin uutisista sekä salaisista kihlauksista. Tätä nainen siis oli\ntarkoittanut, sanoessaan, että upseerista vaan puhuttaisiin!\n\n\"Mutta miehenne?\" kysyi vieras, kun rouva viimein näytti puhuneensa\nkylläkseen. \"Kuinka metsäherra jaksaa?\"\n\n\"Oikein hyvästi\", vastasi hän, silmiään maasta nostamatta. \"Hän läksi\nkotonta melkein samaan aikaan kuin tänne tulitte. Hän palajaa\nluultavasti, ennenkuin menette pois\".\n\nSiihen pakina taukosi; pitkä vaitiolo seurasi; vähän ajan päästä toi\nvanha palvelija sitte teevettä.\n\n\"Tiedättekö, onko metsäherra tullut kotiin?\" kysyi rouva.\n\nTämä kysymys näytti hämmästyttävän palvelijaa. Hän katseli kummaksuen\nrouvaa ja pudisti päätään.\n\n\"Metsäherra!\" kertoi hän. \"En ole nähnyt häntä kolmeen päivään. -- Eikä\nhän suinkaan tänäkään iltana tule kotiin\", lisäsi vanhus, mennessään.\n\nTuli taas pitkä, vaikea äänettömyys. Rouva oli kääntynyt pois\nkynttilöistä ja istui kaminin hiilokseen tuijottaen. Sotilas meni hänen\nluokseen, tarttui hänen käteensä ja rupesi puhumaan: \"Näissä oloissa on\njotakin, jota en taida käsittää; joku onnettomuus, joka piilee\näänettömyytenne takana. Sitä olen aavistanut, pelännyt ja viimeaikoina\ntuntui ikäänkuin salainen ääni olisi kutsunut minun takaisin luoksenne.\nKun aamulla heräsin ja tiesin, että saisin tavata teitä, oli kuin\nraskas paino olisi ahdistanut rintaani. Kertokaa, ilmoittakaa minulle\nkaikki! Miksi olette ääneti? Ettekö enää turvaa minuun, enkö enää ole\nveljenänne?\"\n\nRouva ei vastannut, mutta hänen rintansa kohoili ankarasti; hänen oli\nsilminnähtävästi vaikea hengittää.\n\n\"Puhukaa!\" kertoi sotilas niin lempeästi kuin hänen äänensä suinkin voi\nlausua sen sanan ja pani kätensä entisen leikkikumppanin olalle.\n\nSilloin kallisti rouva päätänsä pöytää vasten, kätki kasvot käsiinsä ja\nrupesi itkemään.\n\n\"Älkäähän nyt itkekö niin katkerasti!\" kuiskasi toinen; \"kaikki siis ei\nole niinkuin olla pitää, mutta voihan se vielä muuttua paremmaksi.\nHyvät ja kovat päivät seuraavat toinen toisensa jälkeen; eilen myrsky,\ntänä päivänä paistaa aurinko\".\n\n\"Niin!\" vastasi naisparka innokkaasti ja otti kädet kasvoiltaan. \"Tänä\npäivänä paistaa aurinko, mutta se ei aina nosta pystyyn sitä kortta,\njota myrsky on taittanut. -- Minä olen onneton. Te, armas ainoa\nystäväni, olette sitä arvanneet! Mutta mitäs sille mahtaa? Minä olen\npettynyt ja pettynyt kaikessa, johon luotin ja turvasin. Ei! Älkää\nkoettako lohduttaa minua! Se on liian myöhäistä; niinkauan kuin vielä\nnäkyi vähintäkään pelastuksen pilkahdusta, lohdutin joksikin itseäni.\nNyt ei ole enää mitään jälellä, ei toivoakaan\".\n\n\"Hän ei enää teitä kunnioita -- hän, joka ennen teitä jumaloitsi?\"\n\n\"Hän!\" kertoi rouva ja hienot kulmakarvat rypistyivät sanomattoman\npilkallisesti. \"Hän kunnioittaa ja jumaloitsee ainoastaan itseänsä;\nhän ei koskaan ole käsittänyt muuta elämässä, kuin oman voiton\npyyntöä. Hänellä on seikkailuksensa, koska ne hyvittävät hänen\nturhamielisyyttään; hänellä on uhkapelit ja juomaveikkonsa, jotka häntä\nsuosivat, koska saavat tyhjentää hänen taskunsa. Hän kammoksuu kaikkia\nvelvollisuuksia, koska ne vaativat ponnistusta; häneen on tarttunut\nvähän jokaista vikaa, koska hänen typerässä mielessään puuttuu intoa ja\nkestäväisyyttä. Minä olen onneton, ilman pelastusta, ilman toivoakin,\nettä tilani joskus parantuisi. Ensialusta vaadin kentiesi liikaa; se on\nteidän syynne; te olitte pahasti totuttaneet minua. Minä kuvittelin\nmieleeni rakkauden niinkuin sillan ikään taivaan ja maan välillä; sen\npiti olla keskeymätöntä hyvän onnen vaihteloa enkä kuitenkaan vaatinut\nhäneltä enempää, kuin itse olin valmis osoittamaan. Kerran, yhden\nainoan kerran, puhuimme siitä, hän ja minä. 'Uskonhan minäkin, että\nrakkautta on olemassa', sanoi hän, 'mutta jos sitä luulet semmoiseksi,\nkuin koko maailman romaanit ovat sinulle opettaneet, niin en saa aikaa\npartaakaan ajaakseni'. -- Sitte totuin vaatimuksiani alentamaan. Jos\ntietäisitte, kuinka olen masentanut itseäni, nöyristynyt, taistellut,\nvähää ehkä pelastaakseni elämäni haaksirikosta, -- mutta turhaan; minä\nolen kadottanut kaikki\".\n\n\"Mutta tulevaisuus, tuleva aika!\" kuiskui ystävä, yhtä murheellisena,\nkuin rouva itsekin \"Luottakaa toki vähän siihen! Onhan miehenne\nhyväluontoinen, leppeä, helppo houkutella; taitaahan kumminkin löytyä\njoku lohdutuslamppu tässä pimeässä\".\n\nRouva oli vähän aikaa ääneti, ikäänkuin kamppaillen itsensä kanssa;\nsitte nosti hän päätään ja sanoi:\n\n\"Tiedättekö, missä viimeksi tapasin miestäni? Siitä on nyt kulunut\nkolme vuorokautta. Silloin seisoi hän tuossa kaapin edessä ja aikoi\nlaatikosta ryöstää kalliita kiviäni. Hän hymysi sangen ystävällisesti,\nkun minä astuin sisään. -- 'Nyt suutut varmaan\", sanoi hän, \"mutta se\non vaan pikkuinen laina pariksi päiväksi, pantti, jonka juutalainen on\nvaatinut minulta. Kun kilpa-ajo on loppunut, aioin tuoda ne takaisin,\nhuomaamattasikaan'. Samassa meni hän viheltäen ulos. Mitä tässä kerron\nteille, on salaisuuksia semmoisia, joita ei koskaan pitäisi kuulua\naviopuolison suusta; sen kyllä tiedän, mutta minä olenkin vakavasti\npysynyt vaiti; olen pettänyt parasta ystävääni ja hymyillyt oman isäni\nedessä, kunnes kuolema armollisesti sulki hänen silmänsä. Te olette\npyytäneet tunnustusta; jos tahdotte olla lääkitsijänä, niin täytyy\nteidän tuntea kipuakin; onpas ollut hetkiä, jolloin olen arvellut, että\nte johonkin määrään olette syypää onnettomuuteeni. Sentähden ilmoitan\ntänä iltana kaikki\".\n\n\"Minä syypää!\" kertoi upseeri, kovasti hämmästyen.\n\n\"Niin, juuri te! -- Te, jotka tunsitte minua niin tarkasti ja tiesitte,\nkuinka vähäväkinen ja veltto olin turhuutta vastaan, eikö teidän olisi\npitänyt neuvoa, varoittaa minua ja estellä tätä kurjaa avioliittoa?\"\n\nSe oli raskain kuorma, kuin koskaan oli painanut sotilaan hartioita.\nHän ei vastannut mitään, vaan kallisti päätänsä alas ja jäi kauaksi\nniinikään istumaan, eteensä tuijottamaan. Penteli ruokasalin kellossa\ntikutti säännöllistä tahtia, pieni lihava sylikoira heräsi sohvalla ja\nvirutteli, suoritti koipiaan, kuuluvaisesti haukostellen; muita ääniä\nei kuulunut, jotka olisivat häirinneet pitkällistä, tuskallista\nvaitioloa.\n\n\"Teillä siis ei ole mitään, ei niin mitään lohdutusta jälellä?\" kuiskui\nsotilas viimein.\n\n\"Ei!\" vastasi nainen kyynelsilmin, \"ei kunnioitustakaan ja minä olen\nvasta kolmenkolmatta vuoden vanha; eikö se ole hirmuista?\"\n\n\"Vaan miksi ette koskaan ennenkuin tänä iltana ole hiiskuneet minulle\nsanaakaan tästä asiasta?\"\n\n\"Mitä se olisi toimittanut? Ettehän kuitenkaan voi auttaa minua\".\n\n\"Kuka sitä tietää?\" sanoi hän, rouvan kättä suudellen. \"Se ei ole\nmahdotonta\".\n\nSamassa läksi hän huoneesta.\n\nEi ollut vielä myöhäistä, kun hän saapui Casinoon, erääsen\nyhtymäpaikkaan, jossa upseerit pitivät kokouksiaan. Kun hän astui\nsisään, nousi metsäherra juuri pelipöydästä. Tämä näytti vähän\nujostelevan vanhaa tuttuansa, puhui väkinäisesti ja loi silmät\nomituisen arasti syrjään, yhä vaan välttäin toisen silmäyksiä.\n\n\"Oletkos käynyt rouvaani katsomassa?\" kysyi metsäherra kerran kesken\npuhetta.\n\n\"Olin siellä vastikään. Miksi sitä kyselet?\"\n\n\"Tietysti sentähden, että hän on ikävöinyt sinun tuloasi. Paha vaan,\nettet tullut pari päivää ennemmin; huomenna on meillä komea kilpa-ajo;\nminä ratsastan oikealla arapialaisella, mokomalla hevoisella.\nKilpaveljeni on tuo ratsumestari tuolla. Meillä on esteitä kyllä:\nkaivantoja, aitoja ja viimiseltä syvä rotko; se on hengen päälle käypä\najo, mutta on siinä voittamistakin\".\n\n\"Pannaanko täällä henget altiiksi rahojen tähden?\"\n\n\"Rahojen tahi kunnian tähden, kumpaista vaan tahdot. Olisi ollut\nhauska, jos sinäkin olisit päässyt kiistaamaan; pidetäänhän sinua\ntaitavana ratsastajana\".\n\n\"Ei haita mitään. Jos en pääsekään kilpaamaan, voin toki katselijana\nihmetellä taitoasi. Pidetäänhän sinuakin hyvänä ratsastajana\".\n\n\"Sen saat kohta nähdä\", vastasi metsäherra tyytyväisesti hymyten. Kohta\nsen jälkeen istui hän taas pelipöydässä.\n\nSotaherra voi silloin, hänen huomaamattansa, tarkastella sitä\nmuutosta, joka hänessä muutaman vuoden kuluessa oli tapahtunut. Hänen\nveltostuneet kasvonsa osoittivat pahan elämän jälkiä, hänen ennen niin\nlopenkin siistit vaatteet olivat huolimattomat ja näyttivät sangen\nkuluneilta. Häntä ei juuri kohdeltukaan kunnioituksella siinä seurassa,\njossa hän istui; tarkkaan katseltiin hänen pelaamista ja jokainoaa\nkorttiakin, jonka hän veti pakasta.\n\n\"Luuletko, että pelaan petoksella?\" sanoi hän viimein, vastenmielisesti\nhymyillen, eräälle, joka lausui muistutuksen tehdystä vääryydestä.\n\n\"Luulenpa, että ihminen voi hairahtua\", vastasi toinen. \"Esimerkkejä ei\nsuinkaan puutu\".\n\nOnni ei sinä iltana suosinut metsäherraa. Kun hän oli kadottanut kaikki\npuhtaat rahansa, ehdoitti hän vielä kortinlyönnin jatkamista.\nVastaanpelaaja nousi pöydästä vastaten:\n\n\"Minä pelaan ainoasti puhtaista rahoista enkä velkakirjoista\".\n\n\"Eikö velkakirjani ole luotettava?\"\n\n\"Niitä ihmisiä löytyy, jotka vasta luotettavampiin suostuvat\", kuului\nvastaus.\n\n\"Minä maksan sitte huomenna\".\n\n\"Niin muka lupaatte ja aiotte\". --\n\nKun he olivat eroamaisillaan, toi lähettiläs kirjeen sille\nratsumestarille, jonka metsäherra äsken oli esittänyt kilpaveljenään\nhuomispäivän kiistassa. Ratsumestari mursi sinetin, luki kirjeen ja\nantoi sen sitte eräälle likellä seisovalle kumppanille.\n\n\"Sepäs vasta onnellista se!\" virkahti hän hartioitaan kohotellen.\n\"Tässä kirjeessä käskee päällikkö minun päivän valetessa, lähtemään\nsotajoukon kanssa rantalinnaan\"\n\n\"Mutta kilpa-ajomme?\" kysäisi metsäherra.\n\n\"Koska minun täytyy lähteä linnaan, niin en voi kilvotella teidän\nkanssanne; se asia on selvä\".\n\n\"Ei muulla tavalla suinkaan, jos ette anna toisen ratsastaa teidän\nsijassanne\", muistutti ystävämme.\n\n\"Kukapa siihen rupeaisi; kentiesi te, herra kapteini?\"\n\n\"Lähden minäkin, jos ette parempaa löydä\".\n\n\"En todellakaan tahdo parempaa. Se asia on siis päätetty. Minä menen\nlinnaan; te ratsastatte ja voitatte minun sijassani\".\n\n\"Minä koetan parasta taitoani\", vastasi kapteini.\n\n\"Se oli oikea ystäväntyö, jonka äsken teit minulle\", sanoi metsäherra,\nkun kotiinpäin menivät.\n\n\"Aikomukseni ei suinkaan ollut sinnepäin\", vastasi toinen.\n\n\"Yhtä kaikki; kättä annan ja kiitän sinua; luulenpa, että sinä olet\nasetettu tähän maailmaan, minulle ja perheelleni aina hyvää\ntuottamaan\".\n\n\"Vähän hyvää tahdonkin saada aikaan\", vastasi upseeri.\n\nSeuraavana aamuna oli suuri ihmisjoukko kokoontunut kaupungin\nedustalle, missä kilpa-ajo oli tapahtuva. Siinä oli tasainen tanner,\njoka tavallisesti oli rykmentin harjoituskenttänä ja jonka ympäri tätä\ntilaisuutta varten oli maahan isketty vaajoja; toisesta vaajasta\ntoiseen oli nuoria viritetty. Kilpa-ajain piti ajaa suoraan. Useaan\nkohtaan oli risuista ja turpeista tehty vallinmukaisia barrikadia ja\nlähellä tien loppua kulki sen poikki syvä, leveä rotko, jonka vierut\nolivat epätasaista louhikkoa. Niin syvässä, kuin päivä vaan paistoi ja\nvalaisi, näkyi siellä täällä pieniä pensaita kivien välissä. Alhaalla\nkohisi pohjaa myöten joki, joka usealla mutkalla oli löytänyt uran\nniitten lukuisain kivilohkareitten välitse, jotka sotamiehet, tannerta\ntasoittaessaan, olivat sysänneet syrjään rotkoon.\n\nTuo rotko oli viimeisenä esteenä ratsastajille. Noin kahden kymmenen\nsylen päässä istuivat vastaisella puolella kilpa-ajon tuomarit, joiden\npiti katsella ajoa ja määrätä, kuka voittajaksi oli päässyt.\n\nMetsäherra oli aikaisin paikalla. Hän käveli ympäri, ystäviä sekä\ntuttuja tervehtien; hän näytti röyhkeältä ja puhui kovalla äänellä,\nkoska hän muka tiesi, että ihmisjoukon huomio oli häneen kääntynyt.\nKoko hänen olennossaan osoittihe toki jotakin levotonta ja hätäistä\nodotusta. Sillaikaa kuin ensimmäiset kilpailijat ajoivat vuoronsa,\npuuhasi hän hevoisensa luona, kiinnitti sen vatsavyötä, taputteli sen\nkaulaa ja nousi viimein, kun merkki annettiin, sen selkään ja tervehti\nkilpaveljeään.\n\nIhmiset katselivat tarkalla huomiolla molempain herrain ratsastamista.\nKumpaisenkin hevoinen näytti yhtä hyvältä; ne riensivät tietä myöten\nniin nopeasti kuin nuolet, hypähtivät yhtä vikkelästi kaivantojen sekä\nvallien ylitse ja juoksivat sitte edelleen.\n\nHe olivat niinikään rinnakkaa saapuneet likelle rotkoa, kun eräs nainen\nkatsojien joukossa heilutti kaulavaatettaan, metsäherraa tervehtäen.\nTuuli sieppasi valkean huivin ja lennätti sen tanterelle. Metsäherran\nhevoinen pelästyi ja keikkui syrjään; kohta oli se kuitenkin taas hänen\nvallassaan ja juoksi rotkolle. Siihen hevoinen seisahtui ikäänkuin\npeläten niin pitkää hypähdystä. Metsäherra kannusti sitä kaksi kertaa\nreunalle; molemmat kerrat peräytyi se taapäin. Kolmannella kerralla\ntöytäsi se rotkon ylitse, mutta ratsumestarin hevoinen oli silloin jo\ntoisella puolella ja oli perille ehtinyt.\n\nMetsäherra oli kalmankarvainen, tuomarien keskelle astuessaan;\nkulmakarvansa olivat rypistyneet ja rinta hengitti raskaasti. Kun\nkapteini julistettiin voittajaksi, sanoi hän:\n\n\"Minä väitän sitä päätöstä vastaan. Sattumus vaan auttoi kilpaveljeäni;\nkaikki läsnä olevat voivat sitä todistaa. Eräs nainen heilutti huiviaan\nja hevoiseni sitä pelästyi -- sillä tavalla pääsi hän ennemmin perille;\n-- kova sattumus saattoi hänen voittajaksi eikä parempi taito\".\n\n\"Mitä siihen vastaatte, herra kapteini?\" kysyi eräs tuomari.\n\n\"Minä myönnyn tykkönään metsäherran väitökseen\", vastasi kapteini\nkaikkien hämmästykseksi; \"hänen hevoisensa pelästyi lentävää huivia\nenkä minä usko, että ratsumestari, jonka nimessä sain kunnian ajaa,\ntahtoisi sattumuksesta saada voittoa. Sentähden ehdoitan, että hiukan\nlepuutamme hevoisiamme ja sitte alamme uudestaan\".\n\nTämä ylevämielinen sekä omaa etua katsomaton ehdoitus vastaanotettiin\nyleisellä suostumuksella. Höyryyvät hevoiset vietiin takaisin,\npyyhittiin ja verhottiin loimilla niin kauaksi kuin saivat levätä.\nMetsäherra ja kapteini astuivat rinnakkain kentän vastaiseen päähän.\n\n\"Enkö vai sanonut totta?\" virkkoi edellinen. \"Sinä olet aina minun sekä\nperheeni hyvä enkeli; nyt osoitit minulle taas ystävyyttäsi\".\n\n\"Sitä et vielä voi tietää\", vastasi toinen äkeästi.\n\n\"Kuule! Minulla olisi ehdoitus mielessä, mutta älä virka kenellekään.\nSinä voit oman tahtosi mukaan suostua siihen tahi kieltää. -- Sinä\ntiedät kuinka suuri summa voittajalle on määrätty. -- Minä olen,\nvelikulta, pahassa pulassa ja tahtoisin helkkarin mielelläni voittaa --\nedes vähän; kaikkia en tarvitsekaan. Jos myönnyt tuumaani, niin\nmolemmat voitamme. -- Ymmärräthän -- anna minun vaan päästä pari\naskelta edelle, niin jaamme sitte rahat keskenämme. -- Mitä siihen\nsanot?\"\n\nKapteini astui allapäin eikä virkkanut mitään. \"Mitä vastaat?\" kysyi\nmetsäherra vielä.\n\n\"En ole kuulevinanikaan\", vastasi toinen.\n\n\"Sinä vihaat minua; sen olen aina huomannut. Se on hän siellä kotona,\njoka on kertonut jotakin minusta. -- Minä olenkin kentiesi käyttänyt\nitseni pahasti, mutta kaikki on nyt parantumaisillaan. Usko pois mitä\nvakuutan; kaikki vielä paranee niin totta kuin autuutta löytyy! anna\nminun vaan voittaa!\"\n\n\"Paremmaksi se asia ei enää voi tulla\", sanoi kapteini. \"Nyt vasta\nhuomaan, että on lopen myöhäistä\".\n\nSitte he erosivat.\n\nKohta senperästä alkoi kilvoitus uudestaan. Sillä kertaa oli\nihmisjoukko ajettu kauas aituukselta. Hevoiset huokuivat, hirnuivat ja\npäristivät. Ratsastajat olivat kuin satuloihin kiinni kasvaneet,\nkumartuivat eteenpäin ja riensivät, ratustimet höllällä, määräpaikkaa\nkohti; he kavattivat jokaista keikkumista ja arvasivat edeltäkäsin\njokaista estettä. Hiekka ryöppysi heidän ympäri. He lensivät\nkaivantojen sekä vallien ylitse yhtä onnellisesti ja ripsaasti; kun\nrotkolle ennättivät, hypähti kapteinin hevoinen ylitse; metsäherran\nseisahtui taas ja ojensi etujalat eteensä. Kun hän toisen kerran\nkoetti, iski hän kannukset hevoisen kupeisin; se keino auttoi; hevoinen\nhyppäsi, saapui etujaloilla vastaiselle reunalle ja pysähtyi tuokioksi\nsiihen; sitte päästivät ratsastaja sekä hevoinen yhtaikaa viuhuvan\näänen, joka kaikui ympäri tannerta. -- Maa luikahti hevoisen jalkain\nalta; se tavoitti vielä etujaloillaan, mutta katosi rotkoon.\n\nKapteini piti hevoistaan vallin reunalla ja näki metsäherran hevoisine\npäivineen kuppuroitsevan toiselta kiveltä toiselle näkymättömiin\nsaakka.\n\n\"Tällä kertaa se ei ole pelkkää sattumusta\", jupisi hän.\n\n\"Naikos hän sitte nuoren lesken?\"\n\n\"Jos hän nai!\" kertoi tämän tarinan juttelija, hämmästyneenä katsellen\nkysyjää. \"Ei! Te ette suinkaan oikein ole ymmärtäneet kaskuani. Hän\ntarkoitti vaan rouvan eikä omaa etua. Hän ei nainut, mutta kuukauden\nkuluttua oli hän suorittanut kaikki metsäherran velat. Sitte läksi hän\npois ja haki paikan toisessa rykmentissä. Hän ja hänen entinen\nleikkikumppaninsa eivät koskaan enää nähneet toisiaan\".\n\n\"Saanko julkaista tämän kertomuksen?\"\n\n\"Saat -- vaan ei nimeä\".\n\n\n\n"]