[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f23KqX9FBc-gIvDHZqSx3jXMbHKONsT4dH7QZ6km_3xQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},399,"Taistelu Roomasta I","Dahn, Felix",1834,1912,"399-dahn-felix-taistelu-roomasta-i","399__Dahn_Felix__Taistelu_Roomasta_I","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1876,1904,121214,809150,false,26263,[23,24,25],"Byzantine Empire -- Fiction","Rome -- History -- Empire, 284-476 -- Fiction","Rome -- History -- Germanic Invasions, 3rd-6th centuries -- Fiction",[27],"Historical Novels","\"Taistelu Roomasta I\" by Felix Dahn is a historical novel published in 1876. Set during the fall of the Ostrogothic kingdom in sixth-century Italy, this epic work chronicles the struggle between the Ostroths and the Eastern Roman Empire following Theoderic the Great's death. Through complex characters torn by loyalty and fate, Dahn weaves a tale of heroism, intrigue, and tragic decline, where both Gothic warriors and Roman schemers fight for dominance—only to face catastrophe. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Tukiainen, Werneri",324,"Dahnin historiallinen romaani kuvaa goottien valtakunnan luhistumista ja taistelua Italian hallinnasta 500-luvulla. Teos seuraa goottikuningas Teoderikin jälkeläisten, roomalaisen prefekti Cetheguksen ja Bysantin valtakunnan välistä monimutkaista valtapeliä.","Felix Dahnin 'Taistelu Roomasta I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 399.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TAISTELU ROOMASTA I\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nFELIX DAHN\n\n\nSuomentanut Werneri Tukiainen [\"Ein Kampf um Rom\"]\n\n\n\nYrjö Weilin, Helsinki, 1904.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Teoderik\n  II. Atalarik\n III. Amalasunta\n  IV. Teodahad\n   V. Vitiges I\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\nTEODERIK\n\n\n    \"Dietericus de Berne,\n    de quo cantant rustici\n    usque hodie.\"\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nOli viileä kesäyö vuonna viisisataa kaksikymmentä kuusi jälkeen\nKristuksen.\n\nRaskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian päällä, jonka rannat\nja vesi sulautuivat yhteen epämääräisessä pimeydessä; vain kaukaiset\nsalamat loivat silloin tällöin väräjävän valon hiljaiseen Ravennaan.\nEpätasaisesti pysähdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissa\nkummulla, joka kohoaa hyvän matkan päässä kaupungin länsipuolella ja\njota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nyt\njäljettömästi kadonnut Neptunuksen temppeli.\n\nTällä metsäylänteellä oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepimä\nkallionkappale vieri silloin tällöin valtavaa ryskettä synnyttäen\nkivisiä rinteitä alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen,\njoka täytti merilinnoitusta kaikilta puolin ympäröivät kanavat ja\nhaudat.\n\nTai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta,\nputosi marmoriportaille ja musertui -- koko rakennuksen pikaisen\nhajoamisen enteitä.\n\nMutta näitä omituisia ääniä ei tuntunut huomaavan mies, joka istui\nliikkumattomana temppelinportaiden lähinnä ylimmällä astuimella nojaten\nselkäänsä ylintä astuinta vasten ja ääneti, herkeämättä katseli yhteen\nsuuntaan: kummun yli kaupunkiin päin.\n\nKauan hän istui niin liikkumattomana, mutta ikävöiden odotellen: hän ei\nhuomannut, että tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivat\nyksitellen putoilla, hänen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan,\nhopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyöhön saakka\npeittäen melkein kokonaan vanhuksen leveän rinnan.\n\nVihdoin hän nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alaspäin. \"He\ntulevat\", sanoi hän.\n\nAlkoi näkyä tulisoihdun loiste, joka nopeasti läheni temppeliä\nkaupungista päin, kuului nopeita, voimakkaita askeleita ja pian nousi\nkolme miestä portaita ylös.\n\n\"Terve, mestari Hildebrand, Hildungin poika\", huusi etumaisena kulkeva\nsoihdunkantaja, joka oli nuorin tulijoista, goottien kielellä\ntavattoman soinnukkaalla äänellä, kun oli päässyt pronaoksen eli\netusalin rappeutuneeseen pilarikäytävään.\n\nHän nosti soihdun ylös -- kädensija oli kaunista korinttilaista\nkuparityötä ja nelisivuinen varjostin läpinäkyvää norsunluuta -- ja\npisti sen kuparirenkaaseen, joka piti koossa haljennutta keskipylvästä.\n\nSoihtu valaisi apollomaisen kauniit kasvot, joita hymyilevät\nvaaleansiniset silmät kaunistivat; keskellä otsaa jakautui\nkullankeltainen tukka kahteen pitkään, pehmeään suortuva-aaltoon, jotka\nhyökyivät molemmilla puolin hartioille saakka; suu ja nenä olivat\nmelkein hennoista piirteistään huolimatta muodoltaan täydelliset, hieno\nvaaleankeltainen parranalku peitti ystävällisesti hymyilevät huulet ja\nhiukan halkonaisen leuan. Hän oli pukeutuneena aivan valkoisiin:\nhienovillaiseen sotavaippaan, jota oikealla olalla piti kiinni\nvaakalintua kuvaava kultasolki, ja pehmeästä silkistä tehtyyn\nroomalaiseen tunikaan, molemmat läpikudotuilla kultaraidoilla\nkoristetut; valkeat nahkahihnat kiinnittivät sandaalit jalkoihin ja\nulottuivat ristiin punottuina polviin saakka; paljaissa, hohtavan\nvalkoisissa käsivarsissa oli kaksi leveätä kultahihnaa. Kun hän nyt\nseisoi siinä ja lepäsi matkasta oikeassa kädessä pitkä keihäs, joka oli\nsamalla kertaa sauvana ja aseena, ja vasen käsi lanteilla, katsellen\nhitaampia seuralaisiaan, tuntui kuin olisi nuorekas jumalolento harmaan\ntemppelin parhailta ajoilta taas palannut sinne.\n\nToinen äskentulleista oli, huolimatta jonkinlaisesta\nsukuyhdennäköisyydestä, piirteiltään aivan toisenlainen kuin\nsoihdunkantaja.\n\nHän oli muutamia vuosia vanhempi, hänen vartalonsa oli suurempi ja\nleveämpi, hän oli melkein jättiläinen pituudeltaan ja voimiltaan;\npitkin voimakasta häränniskaa valui paksu, ruskea, kiharainen tukka.\nKasvoissa ei ollut sitä aurinkoista loistetta, sitä luottavaista iloa\nja elämäntoivoa, joka valaisi nuoremman veljen piirteet. Sen sijaan oli\nkoko hänen olennossaan karhumaisen voiman ja karhumaisen rohkeuden\nleima. Hänen pukunansa oli kulunut sudennahka, jonka yläosa peitti\nhänen päänsä päähineen tavoin; nahan alla oli yksinkertainen\nvillanuttu, ja oikealla olkapäällään hänellä oli lyhyt, raskas, kovasta\ntammenjuuresta tehty nuija.\n\nVarovaisin askelin seurasi kolmas, keskikokoinen mies, päättäväinen ja\nälykäs ulkomuodoltaan. Hänellä oli päällään goottilaisen jalkaväen\nteräskypärä, miekka ja ruskea vaippa. Hänen sileä, vaaleanruskea\ntukkansa oli leikattu tasaiseksi otsalta; ikivanha germaaninen tapa,\njoka jo esiintyi roomalaisten voittopatsaissa ja joka on meidän\npäiviimme saakka säilynyt saksalaisten talonpoikain keskuudessa.\nAvomielisten kasvojen säännöllisistä piirteistä, harmaista, terävistä\nsilmistä kuvastui miehevä viisaus ja raitis tyyneys.\n\nKun hänkin oli ehtinyt temppelin cellaan ja tervehtinyt vanhusta,\nhuudahti soihdunkantaja vilkkaasti:\n\n\"No, mestari Hildebrand, mahtaa olla ihana seikkailu, johon sinä olet\nmeidät kutsunut tällaisena myrskyisenä yönä ja tähän taiteen ja luonnon\nerämaahan! Puhu -- mitä on tekeillä?\"\n\nVastauksen asemesta vanhus kääntyi viimeksi tulleen puoleen ja kysyi:\n\"Missä on neljäs, jonka kutsuin?\"\n\n\"Hän tahtoi kulkea itsekseen. Hän käski meidät kaikki luotaan;\ntunnethan sinä hänen tapansa.\"\n\n\"Tuolla hän tulee\", huudahti kaunis nuorukainen, viitaten kummun toista\npuolta kohti.\n\nOsoitetulta suunnalta tulikin ulkomuodoltaan hyvin omituinen mies.\n\nSoihdun loiste valaisi aavemaisen kalpeita kasvoja, jotka tuntuivat\nolevan aivan verettömät; pitkät, kiiltävän mustat suortuvat valuivat\npeittämättömästä päästä hartioille epäjärjestyksessä kuin mustat\nkäärmeet; hyvin kaarevat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat\nsuuria, tummia, surumielisiä silmiä, jotka kuvastivat hillittyä hehkua;\nkotkannenä laskeusi terävin piirtein hienoa, sileäksiajeltua ylähuulta\nkohti; suun piirteistä kuvastui hillitty suru.\n\nVartalo ja ryhti olivat aivan nuorekkaat, mutta tuska näytti ennen\naikojaan kypsyttäneen hänen sielunsa.\n\nHänellä oli mustasta teräksestä tehty rengaspanssari ja sääriraudat ja\noikeassa kädessä säkenöi sotakirves, jonka varsi oli pitkä,\nkeihäsmäinen. Hän tervehti toisia vain päätään nyökäten ja asettui\nvanhuksen taakse, joka nyt antoi noille neljälle miehelle merkin tulla\nlähelle pylvästä, jossa soihtu oli, ja alkoi hiljaisella äänellä:\n\n\"Olen valinnut tämän kokouspaikan, koska vakavia sanoja on puhuttava\nkuuntelijoita pelkäämättä ja uskollisille miehille, jotka voivat\nauttaa.\n\n\"Olen katsellut kaiken kansan seasta miehiä kuukausmääriä -- teidät\nolen valinnut, te olette oikeat.\n\n\"Kun olette kuulleet, mitä minulla on sanomista, huomaatte itsekin,\nettä teidän on oltava vaiti tästä yöstä.\"\n\nKolmas, hän, jolla oli teräskypärä, katsoi vanhusta vakavasti ja sanoi\ntyynesti: \"Puhu, me kuuntelemme ja olemme vaiti. Mistä tahdot puhua\nkanssamme?\"\n\n\"Kansastamme, tästä goottien valtakunnasta, joka on perikadon\npartaalla.\"\n\n\"Perikadon?\" huudahti vaalea nuorukainen vilkkaasti.\n\nHänen jättiläismäinen veljensä hymyili ja kohotti kuunnellen päätään.\n\n\"Niin, perikadon\", huudahti vanhus, \"ja te kaikki voitte ylläpitää sitä\nja pelastaa sen\".\n\n\"Taivas antakoon sanasi anteeksi!\" huudahti vaalea innokkaasti, \"onhan\nmeillä kuninkaamme Teoderik, jota hänen vihollisensakin kutsuvat\nsuureksi, maailman ihanin sankari, viisain ruhtinas? Onhan meillä tämä\nhymyilevä Italian maa kaikkine aarteineen? Mitä on maailmassa goottien\nvaltakunnan veroista?\"\n\nVanhus jatkoi: \"Hildebrand, Hildungin poika tietää parhaiten, minkä\narvoinen ja kuinka suuri on kuningas Teoderik, kallis herrani ja rakas\npoikani.\n\n\"Kuudettakymmentä vuotta sitten minä kannoin hänet näillä käsivarsilla\nhoipertelevana poikasena isänsä luo ja sanoin: tämä on voimakas vesa --\nsinä saat iloa hänestä.\n\n\"Ja kun hän kasvoi suuremmaksi, veistin hänen ensimmäisen nuolensa ja\npesin hänen ensimmäisen haavansa! Minä saatoin häntä kultaiseen\nBysantin kaupunkiin ja varjelin häntä siellä ruumiin ja sielun\npuolesta.\n\n\"Ja kun hän kukisti tämän ihanan maan, kuljin hänen edellään askel\naskeleelta ja pidin kilpeä hänen edessään kolmessakymmenessä\ntaistelussa.\n\n\"Tosin hän on sittemmin saanut oppineempia neuvonantajia ja ystäviä\nkuin hänen vanha aseenkantajansa on, mutta tuskinpa ketään viisaampaa\nja varmaankaan ei uskollisempaa.\n\n\"Kuinka väkevä hänen käsivartensa oli, kuinka terävä hänen silmänsä,\nkuinka selvänäköinen hänen päänsä, kuinka hirmuinen hän oli kypärä\npäässä, kuinka ystävällinen pikarin ääressä, kuinka hän voitti pienen\nkreikkalaisenkin viisaudessa, kaiken sen olen huomannut satoja kertoja,\nkauan ennenkuin aurinko näki sinua, nuori haukka, joka et ole vielä\nlähtenyt pesästäsi.\n\n\"Mutta vanhan kotkan siivet ovat heikentyneet!\n\n\"Hänen sotavuotensa painavat häntä -- sillä hän ja te ja teidän\nsukunne, te ette jaksa enää kestää vuosia niinkuin minä ja\nleikkitoverini -- hän on sairaana, merkillisesti sairaana ruumiin\nja sielun puolesta kultaisessa salissaan tuolla alhaalla\nkorppikaupungissa.\n\n\"Lääkärit sanoivat, että, olkoon hänen käsivartensa kuinka voimakas\ntahansa, mikä sydämen lyönti tahansa voi tappaa hänet kuin salama ja\nminä iltana tahansa hän voi mennä alas kuolleiden valtakuntaan.\n\n\"Ja kuka on silloin hänen perillisensä, kuka tukee silloin tätä\nvaltakuntaa? Amalasunta, hänen tyttärensä, ja Atalarik, hänen\ntyttärensä poika -- nainen ja lapsi.\"\n\n\"Ruhtinatar on viisas\", sanoi kolmas, hän, jolla oli kypärä ja miekka.\n\n\"Niin, hän kirjoittaa kreikankielellä keisarille ja puhuu roomankieltä\nhurskaan Cassiodoruksen kanssa. Minä luulen, ettei hän edes\najattelekaan gootinkielellä. Voi meitä, jos hän on peräsimessä\nmyrskyssä.\"\n\n\"Mutta minä en näe missään myrskyä, vanhus\", nauroi soihdunkantaja ja\npudisti kiharoitaan. \"Mistä se puhaltaisi? Keisari on taas sovussa,\nRooman piispan on kuningas itse asettanut paikoilleen, frankkilaiset\nruhtinaat ovat hänen sisarensa poikia, italialaisilla on meidän\nhallituksemme aikana paremmat olot kuin koskaan ennen. Minä en näe\nmissään vaaraa.\"\n\n\"Keisari Justinus on vain heikko ukko\", sanoi miekkamies yhtyen\nedelliseen, \"minä tunnen hänet\".\n\n\"Mutta hänen veljensä poika, piakkoin hänen jälkeläisensä ja jo nyt\nhänen oikea kätensä, -- tunnetko hänetkin? Tutkimaton kuin yö ja\npetollinen kuin meri on Justinianus -- minä tunnen hänet ja pelkään\nhänen tuumiaan. Olin viimeisen lähetystön mukana Bysantissa: hän tuli\nmeidän seuraamme: hän luuli minun olevan liiaksi juovuksissa -- narri,\nhän ei tiedä kuinka paljon Hildungin poika jaksaa juoda! -- ja kyseli\nminulta kaikesta, tarkkaan kaikesta, mitä tarvitsee tietää --\nkukistaakseen meidät! Niin no, minulta hän sai tietenkin tarkan selon!\nMutta sen tiedän yhtä varmasti kuin nimenikin: se mies aikoo vallata\ntakaisin tämän maan, tämän Italian, eikä hän jätä jäljelle gootin\njalanjälkeäkään.\"\n\n\"Jos hän voi\", murisi vaalean veli.\n\n\"Sinä olet oikeassa, Hildebad ystäväni, jos hän voi; ja hän voi paljon.\nBysantti voi paljon.\"\n\nEdellinen kohautti olkapäitään.\n\n\"Tiedätkö sinä kuinka paljon?\" kysyi vanhus suutuksissaan. \"Kaksitoista\npitkää vuotta oli suuri kuninkaamme sodassa Bysantin kanssa eikä\nvoittanut sitä. Mutta silloin et sinä ollut syntynytkään\", hän lisäsi\ntyynesti.\n\n\"Tosin kyllä!\" -- tuli veli toiselle avuksi. -- \"Mutta silloin olivat\ngootit yksin vieraassa maassa. Nyt emme enää ole yksin: meillä on\nkotipaikka, Italia; meillä on aseveljiä, italialaiset.\"\n\n\"Italia, kotipaikkamme!\" huudahti vanhus katkerasti, \"siinä onkin\nhulluus; italialaiset auttajamme Bysanttia vastaan! Sinä nuori hullu!\"\n\n\"Ne ovat kuninkaamme omat sanat\", vastasi moitittu.\n\n\"Niin, niin, minä tunnen kyllä tämän hullun lörpötyksen, joka saattaa\nmeidät kaikki turmioon. Muukalaisia olemme me täällä, muukalaisia\ntänään samoin kuin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin laskeuduimme\nnoilta vuorilta, ja muukalaisina pysymme tässä maassa tuhannen vuoden\nkuluttuakin. Me olemme täällä barbaareita ikuisesti.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta miksi pysymme barbaareina, kenenhän syy se on,\njollei omamme? Miksi emme ota oppia heistä?\"\n\n\"Ole ääneti\", ärjäsi vanhus vihasta vavisten, \"pidä sisässäsi, Totila,\nsellaiset ajatukset: ne ovat olleet taloni kirouksena.\" Hän sai vaivoin\nitsensä levolliseksi ja jatkoi:\n\n\"Verivihollisiamme ovat italialaiset eivätkä veljiämme. Voi meitä, jos\nluotamme heihin. Voi, jos kuningas olisi tehnyt neuvoni mukaan\nvoittonsa jälkeen ja tappanut kaikki, jotka voivat kantaa miekkaa ja\nkilpeä, jokeltavasta pojasta loruilevaan vanhukseen saakka! He vihaavat\nmeitä iankaikkisesti. Ja heillä on oikeus. Mutta me, jotka ihailemme\nheitä, olemme hulluja.\"\n\nSyntyi hiljaisuus. Nuorukainen oli tullut totiseksi ja kysyi: \"Etkö\npidä ollenkaan mahdollisena ystävyyttä meidän ja heidän välillänsä?\"\n\n\"Ei voi rauhaa syntyä Gautin poikien ja etelän kansan välille! Mies\ntulee lohikäärmeen kultaluolaan ja painaa lohikäärmeen pään maahan\nrautakädellä. Lohikäärme kerjää henkeänsä. Mies säälii hänen kiiltäviä\nsuomuksiaan ja sallii silmänsä hekkumoida luolan aarteissa. Mitä tekee\nmyrkyllinen käärme? Niin pian kuin voi, hän pistää miestä takaapäin\nniin, että säästäjä kuolee.\"\n\n\"Niinpä tulkoot nämä pikku kreikkalaiset\", huudahti jättiläismäinen\nHildebad, \"ja näyttäkööt nämä kyykäärmeen sikiöt meille kieltään. Me\nmuserramme heidät -- noin!\" ja hän nosti nuijansa ja pudotti sen alas,\nniin että marmorilevy meni sirpaleiksi ja vanhan temppelin perustukset\nvapisivat.\n\n\"Niin, koettakoot vain\" -- huusi Totila ja hänen silmistään loisti\nsotainen tuli, joka teki hänet vielä kauniimmaksi.\n\n\"Jos nämä kiittämättömät roomalaiset pettävät meidät, jos petolliset\nbysanttilaiset tulevat --\" hän katsoi lemmekkään ylpeästi väkevään\nveljeensä -- \"katso, vanhus, meillä on miehiä vahvoja kuin tammi.\"\n\nVanha aseenkantaja nyökäytti päätään mielihyvästä:\n\n\"Niin, Hildebad on hyvin vahva, vaikka ei niin vahva kuin Vinitar ja\nValamer ja ne muut olivat, jotka olivat nuoria silloin kuin minäkin.\nPohjoismaalaisia vastaan on voima hyvä olemassa. Mutta nämä\netelämaalaiset\" -- hän jatkoi tukahdutetulla vihalla -- \"taistelevat\ntorneista ja muurien harjalta. He pitävät sotaa laskuesimerkkinä ja\nlaskevat lopuksi kokonaisen sotajoukon sinun sankareitasi nurkkaan,\njosta ne eivät voi liikkua eteen eikä taaksepäin. Bysantissa tunnen\nerään sellaisen laskumestarin, joka ei ole mikään mies ja kuitenkin\nvoittaa miehet. Tunnethan sinäkin hänet, Vitiges?\" -- Tämän kysymyksen\nhän teki miekkamiehelle.\n\n\"Minä tunnen Narseksen\", sanoi tämä tullen totiseksi ja miettiväiseksi.\n\"Sanasi ovat, ikävä kyllä, totta, Hildungin poika, aivan totta.\n\n\"Sellaista on jo usein minunkin mielessäni väikkynyt, mutta epäselvänä\nja himmeänä, pikemmin epämääräisenä pelkona kuin ajatuksena.\n\n\"Sanasi ovat eittämättömät: kuningas on haudan partaalla -- ruhtinatar\npuoleksi kreikkalainen nainen -- Justinianus väijymässä -- italialaiset\nkavalat kuin käärmeet -- Bysantin sotapäälliköt ovat taikureita, mutta\"\n-- hän henkäsi syvään -- \"me emme ole yksin, me gootit. Viisas\nkuninkaamme on hankkinut itselleen ystäviä ja liittolaisia ylenmäärin.\nVandaalien kuningas on hänen lankonsa, länsigoottien kuningas hänen\ntyttärensä poika, burgundien, herulien, tyyringien ja frankkien\nkuninkaat ovat hänen sukulaisiaan, kaikki kansat kunnioittavat häntä\nisänään, sarmaatit, vieläpä kaukaiset eestitkin Itämeren rannalla\nosoittavat hänelle kunnioitustaan lähettämällä hänelle turkiksia ja\nkeltaista merenpihkaa. Onko kaikki tämä --\"\n\n\"Kaikki tämä ei ole minkään arvoista, vain tyhjää imartelua se on ja\nkirjavaa romua. Auttaisivatko eestit merikultineen meitä Belisariusta\nja Narsesta vastaan? Voi meitä, jollemme voi voittaa yksin. Nämä langot\nja vävyt imartelevat niin kauan kuin he vapisevat, ja kun he eivät enää\nvapise, he alkavat uhata. Minä tunnen kuninkaiden uskollisuuden! Meillä\non vihollisia joka puolella, julkisia ja salaisia, eikä ketään ystäviä\npaitsi me itse.\"\n\nSyntyi hiljaisuus, jonka aikana kaikki huolellisesti punnitsivat\nvanhuksen sanoja. Ulvoen myrsky riehui rapautuneiden patsaiden ympäri\nja tärisytti murentunutta temppelirakennusta.\n\nVitiges puhui ensin; kohottaen silmänsä maasta hän sanoi levollisella\nja varmalla äänellä: \"Vaara on suuri, mutta ei mahdoton välttää,\ntoivoaksemme. Varmaankaan et ole kutsunut meitä tänne sitä varten, että\nvaipuisimme toimettomina epätoivoon. Apua täytyy saada, sano siis mistä\nluulet sitä saatavan?\"\n\nVanhus meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä: \"Urhoollinen\nVitiges, Valtarin poika, minä tunsin sinut ja tiesin hyvin, että sinä\nensin löytäisit miehevän luottamuksen sanan; minä uskon kuten sinäkin;\nvielä on apu mahdollinen ja sen saamista varten olen kutsunut teidät\ntänne, missä ei yksikään italialainen voi meitä kuulla. Puhukaa nyt ja\nantakaa neuvonne, sitten minä sanon sanottavani.\"\n\nKun kaikki olivat vaiti, hän kääntyi mustatukkaisen puoleen.\n\n\"Jos sinä ajattelet samoin kuin minä, niin puhu sinäkin, Teja. Miksi\nolet ollut tähän saakka vaiti?\"\n\n\"Olen ollut vaiti, koska olen ollut eri mieltä kanssanne.\"\n\nToiset hämmästyivät. Hildebrand sanoi: \"Mitä sillä tarkoitat, poikani?\"\n\n\"Hildebad ja Totila eivät näe vaaraa, sinä ja Vitiges näette sen ja\ntoivotte; mutta minä olen nähnyt sen jo aikoja enkä toivo.\"\n\n\"Sinä näet kaiken liian synkkänä; ei pidä koskaan epäillä ennen\ntaistelua\", arveli Vitiges.\n\n\"Kukistummeko miekka tupessa, taistelutta ja kunniatta?\" huudahti\nTotila.\n\n\"Ei taistelutta, Totila, eikä kunniatta, sen tiedän\", vastasi Teja ja\nsiveli hiljaa sotakirvestään. \"Me tahdomme taistella niin, että se\nmuistetaan aina; taistelemme kunniakkaasti, mutta voittamatta. Goottien\ntähti on laskemassa.\"\n\n\"Minusta tuntuu, että se nousee sangen ylös ensin\", huudahti Totila\nkärsimättömänä. \"Menkäämme kuninkaan eteen ja puhu sinä, Hildebrand,\nhänelle kuten olet puhunut meille. Hän on viisas, hän keksii keinon.\"\n\nVanhus pudisti päätään. \"Ainakin kaksikymmentä kertaa olen puhunut\nhänelle. Hän ei kuule enää minua. Hän on väsynyt ja tahtoo kuolla.\nHänen sielunsa on synkistynyt, en tiedä mistä varjoista. -- Mitä\nmietit, Hildebad?\"\n\n\"Minä mietin\", sanoi tämä ojentautuen pystyyn, \"että varustamme kaksi\nsotajoukkoa niin pian kuin vanha leijona on ummistanut silmänsä. Toisen\njohtavat Vitiges ja Teja Bysanttiin ja polttavat sen; toisen kanssa\nmenen minä veljineni Alppien yli ja muserran Pariisin, merovingien\nlohikäärmeenpesän, ainaiseksi. Silloin on rauha idässä ja pohjoisessa.\"\n\n\"Meillä ei ole laivoja, millä mennä Bysanttia vastaan\", sanoi Vitiges.\n\n\"Ja frankkeja on seitsemän yhtä meikäläistä vastaan\", sanoi Hildebrand,\n\"mutta sinä ajattelet urhon tavoin, Hildebad. Mitä sinä neuvot\nVitiges?\"\n\n\"Minä neuvon kaikkia pohjan heimoja tekemään valalla ja panttivangeilla\nvahvistetun liiton kreikkalaisia vastaan.\"\n\n\"Sinä luotat uskollisuuteen, koska itse olet uskollinen. Ystäväni, vain\ngootit voivat auttaa gootteja. Kuulkaa minua!\n\n\"Te kaikki olette nuoria, teillä on monenlaisia mielitekoja ja\nmonenlaisia iloja. Yksi rakastaa vaimoaan, toinen aseitaan, kolmannella\non toivo tai huoli rakastajattarestaan.\n\n\"Mutta uskokaa minua, aika tulee -- ja hätä voi loihtia sen esille jo\nteidän nuorina ollessanne -- jolloin kaikki nämä ilot, jopa huoletkin\nmuuttuvat arvottomiksi kuin kuihtuneet seppeleet eilisistä\njuomingeista.\n\n\"Monet muuttuvat silloin heikoiksi ja hurskaiksi ja unohtavat\nmaanpäälliset asiat sekä tavoittelevat vain haudan tuolla puolen\nolevaa.\n\n\"Minä en sitä voi, ettekä te, eivätkä monet muutkaan luullakseni.\n\n\"Minä rakastan maata vuorineen, metsineen, niittyineen ja kohisevine\nvirtoineen, elämää maan päällä, sen hehkuvaa kiukkua ja pitkää\nrakkautta, sen sitkeää vihaa ja äänetöntä ylpeyttä.\n\n\"Ilmaelämästä tuolla ylhäällä tuulipilvissä, josta kristityt papit\nopettavat, en tiedä mitään enkä tahdokaan mitään tietää.\n\n\"Katsokaa minua. Minä olen lehdetön runko; olen kadottanut kaiken, mikä\nilahdutti minua elämässä: vaimoni kuoli monta vuotta sitten, poikani\novat kuolleet, pojanpoikani ovat kuolleet paitsi yhtä, joka on\nmuuttunut italialaiseksi. Ja se on pahempaa kuin kuolema.\n\n\"Aikoja sitten ovat surmansa saaneet kaikki, joiden kanssa olin\nyht'aikaa reippaana poikana ja voimakkaana miehenä. Jopa menee\nhautaansa ensimmäinen rakkauteni ja viimeinen ylpeyteni: suuri\nkuninkaani.\n\n\"Nyt saatte kuulla, mikä minua vielä pidättää elämässä.\n\n\"Mikä antaa minulle rakkautta ja halua elämään ja mikä minua siihen\npakottaa? Mikä ajaa minut, vanhan miehen, nuorukaisen tavoin tänne\nvuorelle tällaisena myrsky-yönä? Mikä hehkuu kuuman liekin tavoin\ntäällä jäänharmaan parran alla puhtaana rakkautena, taipumattomana\nylpeytenä ja uhittelevana suruna? Mikäpä muu kuin palava halu, joka on\npoistamattomana veressämme; syvä vetovoima kansaani, hehkuva,\nkaikkivoipa rakkaus goottien sukuun, joka puhuu esi-isieni suloista,\nihanaa, kotoista kieltä; vetovoima niihin, jotka puhuvat, tuntevat ja\nelävät samoin kuin minä.\n\n\"Tämä rakkaus kansaan, se yksin säilyy uhriliekin tavoin sydämessä,\njosta muu hehku on sammunut, se on kallisarvoinen, rakas pyhäkkö, se on\nylin jokaisen miehen rinnassa, se on voimakkain mahti hänen sielussaan,\nuskollinen kuolemaan saakka ja taivuttamaton.\"\n\nVanhus oli puhunut innostuneena -- hänen hiuksensa liehuivat tuulessa\n-- hän seisoi kuin vanha, jättiläismäinen pappi nuorten miesten\nkeskellä, joiden kädet tapailivat aseita.\n\nVihdoin Teja sanoi: \"Sinä olet oikeassa; tämä liekki hehkuu vielä\nsiinäkin, missä kaikki muu on sammunut. Mutta se palaa vain sinussa, --\nmeissä, -- kenties vielä sadoissa veljissämme. Voiko se pelastaa koko\nkansan? Ei! Ja voiko tämä hehku tarttua suuriin joukkoihin, tuhansiin,\nsatoihintuhansiin?\"\n\n\"Voi kyllä, poikani, voi. Kaikki jumalat olkoot kiitetyt, se voi.\nKuulkaa minua!\n\n\"Neljäkymmentä viisi vuotta sitten olimme me gootit, useita satoja\ntuhansia, vaimoinemme ja lapsinemme saarretut Haemus-vuoren rotkoihin.\n\n\"Me olimme suurimmassa hädässä.\n\n\"Kreikkalaiset olivat kavalasti hyökänneet kuninkaan veljen kimppuun,\nlyöneet hänen joukkonsa, tappaneet hänet ja vallanneet kaikki\nruokavarat, jotka hänen piti tuoda meille. Me oleilimme vuoren\nrotkoissa ja kärsimme niin kauheaa nälkää, että keitimme ruohoja ja\nnahkaa ruoaksemme.\n\n\"Takanamme oli ylipääsemättömät kalliot, edessä ja vasemmalla meri sekä\noikealla ahtaassa solassa meitä kolme kertaa voimakkaampi vihollinen.\n\n\"Useita tuhansia meikäläisistä oli kuollut nälkään ja viluun;\nkaksikymmentä kertaa olimme turhaan koettaneet murtautua mainitusta\nsolasta ulos.\n\n\"Olimme joutua epätoivoon.\n\n\"Silloin tuli keisarin lähettiläs ja tarjosi meille hengen, vapauden,\nviiniä, leipää, lihaa -- vain yhdellä ehdolla: meidän oli erottava\ntoisistamme ja hajaannuttava ympäri koko Rooman valtakuntaa, kukaan\nmeistä ei enää saisi ottaa goottilaista naista vaimokseen, kukaan ei\nsaisi opettaa lapsilleen meidän kieltämme eikä meidän tapojamme,\ngoottien nimen ja olemuksen piti hävitä, meistä piti tulla roomalaisia.\n\n\"Silloin kuningas hyppäsi pystyyn, kutsui meidät kokoon, esitti meille\nnämä ehdot tulisessa puheessa ja kysyi lopuksi, tahdommeko mieluummin\nhylätä kansamme kielen, tavat ja elämän vai kuolla hänen kanssaan.\n\n\"Hänen sanansa lensivät satoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin kuten\nkulovalkea kuivissa puissa; nuo uljaat miehet päästivät huudon, joka\noli kuin tuhatääninen ärjyvä meri, heiluttivat miekkojaan, ryntäsivät\nsolaan, ja kreikkalaiset olivat poispyyhkäistyt ikäänkuin heitä ei\nolisi ollutkaan. Me olimme voittaneet ja olimme vapaat.\"\n\nHänen silmänsä loistivat uljaista muistoista ja vähän ajan perästä hän\njatkoi:\n\n\"Tämä yksin voi meidät nyt, kuten silloinkin, pelastaa: vasta sitten\nkun gootit tuntevat taistelevansa korkeimman hyvän puolesta, --\nnimittäin suojellakseen sitä salaista korua, joka on kansan kielessä ja\ntavoissa kuin ihmeitä tekevä lähde -- he voivat nauraa kreikkalaisten\nvihaa ja italialaisten petollisuutta.\n\n\"Ja ennen kaikkea kysyn teiltä vakavasti ja varmasti: tunnetteko te\nyhtä selvästi, yhtä täydellisesti, yhtä voimakkaasti kuin minä, että\ntämä rakkaus kansaamme on korkein hyvämme, ihanin aarteemme ja väkevin\nkilpemme? Voitteko sanoa kuten minä: kansani on korkein hyväni ja\nkaikkeni eikä muu mitään; sille tahdon uhrata olemukseni ja\nomaisuuteni; voitteko ja tahdotteko sanoa niin?\"\n\n\"Niin voin ja niin tahdon sanoa!\" nuo neljä miestä huusivat.\n\n\"Hyvä\", jatkoi vanhus, \"se on hyvä. Mutta Teja on oikeassa: kaikkien\ngoottien tunteet eivät vielä ole samat kuin meidän; mutta apua emme voi\ntoivoa, jollei sama henki innosta kaikkia. Sen vuoksi luvatkaa istuttaa\ntästä päivästä alkaen tämän hetken vaikutelmaa itseenne ja kaikkiin\nkansalaisiinne, joiden kanssa olette tekemisissä.\n\n\"Monelta, monelta on vieras loisto häikäissyt silmät: monet ovat\npukeutuneet kreikkalaiseen pukuun ja ajattelevat roomalaisten tavoin.\nHe häpeävät, että heitä kutsutaan barbaareiksi. He tahtovat unohtaa ja\nsaada muita unohtamaan, että he ovat gootteja -- voi niitä hulluja.\n\n\"He ovat repäisseet sydämen rinnastaan ja tahtovat elää; he ovat kuin\nlehdet, jotka ylpeinä irtautuvat rungosta. Tuuli tulee ja ajaa ne\nlokaan, jossa ne mätänevät. Mutta runko seisoo myrskyssä ja elättää ne\nlehdet, jotka ovat siinä uskollisina pysyneet kiinni.\n\n\"Sen vuoksi teidän on herätettävä kansanne ja neuvottava sitä aina ja\nkaikkialla.\n\n\"Pojille kertokaa isien satuja, heidän taisteluitaan hunnien kanssa,\nroomalaisvoitoista; miehille kertokaa uhkaavasta vaarasta ja\nosoittakaa, että kansallisuus on ainoa kilpemme; varoittakaa sisarianne\nsyleilemästä ketään roomalaista tai roomalaisen jälkeläistä; opettakaa\nvaimojanne ja morsiamianne uhraamaan kaikki, itsensä ja teidät hyvien\ngoottien onnen puolesta. Jos viholliset sitten tulevat, he tapaavat\nvoimakkaan kansan, ylpeän, yksimielisen ja lujan, jota vastaan he\npirstoutuvat kuin aallot kallioon. Tahdotteko auttaa minua siinä?\"\n\n\"Tahdomme\", he vastasivat.\n\n\"Minä uskon teitä\", jatkoi vanhus, \"uskon pelkkää sanaannekin. En\nsitoakseni teitä lujemmin, -- sillä mikä sitoo petollista --, vaan\nkoska minä uskollisesti pidän kiinni vanhoista tavoista ja koska\nparemmin onnistuu se, mikä tapahtuu esi-isien tapojen mukaan:--\nseuratkaa minua.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nTämän sanottuaan hän otti soihdun patsaasta ja kulki vinoon temppelin\nsisäsalin -- cellan -- läpi, hajonneen pääalttarin ja aikoja sitten\nmaahan kaatuneiden jumalankuvien jalustain ohi rakennuksen takaosaan --\nposticumiin. Ääneti kutsutut seurasivat vanhusta, joka johti heidät\nportaita alas ulkoilmaan.\n\nMuutaman askeleen kuljettuaan he olivat ikivanhan rautatammen luona,\njonka mahtavat oksat muodostivat taajan katon myrskyä ja sadetta\nvastaan.\n\nTämän puun alla ilmeni katsojien eteen omituinen näky, mikä kuitenkin\nheti muistutti näille gooteille harmaasta pakanuudesta, kaukaisesta\npohjoisesta kodista saakka säilynyttä vanhaa tapaa.\n\nTammen juurella olevasta ruohikosta oli leikattu useita kyynäröitä\npitkä, mutta vain yhtä jalkaa leveä turvekaistale, jonka molemmat päät\nvielä olivat irrallaan maassa. Keskeltä turvekaistale oli nostettu\nilmaan kolmen pitkän keihään avulla, jotka olivat pistetyt maahan\npystyyn siten, että keskimmäinen oli jätetty pisimmäksi, joten laite\nmuodosti jonkinlaisen kolmikulmion. Turvekatoksen alle keihäspylväiden\nväliin mahtui mukavasti joukko miehiä seisomaan.\n\nTurpeen jättämässä vaossa oli kuparikattila täynnä vettä, sen vieressä\nikivanha, terävä, kapea uhriveitsi, jonka varsi oli alkuhärän sarvea ja\nterä piikiveä.\n\nVanhus meni kattilan luo ja pisti soihdun maahan sen viereen, astui\nsitten oikea jalka edellä kuoppaan, kääntyi itään päin ja kumarsi\npäänsä alas; sitten hän viittasi ystäviään luokseen ja asetti sormen\nsuulleen, kehoittaen siten toisia olemaan vaiti.\n\nÄäneti miehet asettuivat vakoon, Vitiges ja Teja vanhuksen oikealle,\nmolemmat veljekset vasemmalle puolelle; kaikki tarttuivat toistensa\nkäsiin muodostaen juhlallisen ketjun.\n\nSitten vanhus päästi viereistensä, Vitigeksen ja Hildebadin, kädet irti\nja laskeutui polvilleen.\n\nEnsin hän otti kouran täyteen mustaa metsämultaa ja heitti sen vasemman\nolkansa yli.\n\nSitten hän pisti toisen kätensä kattilaan ja pirskotti vettä taakseen\noikealle.\n\nSen jälkeen hän puhalsi vasten tuulta, joka suhisten leikki hänen\npitkässä parrassaan.\n\nLopuksi hän heilautti soihtua päänsä päällitse oikealta vasemmalle.\nSoihdun hän asetti takaisin maahan ja sanoi itsekseen mumisten:\n\n\"Kuulkaa minua, vanha maa, läikkyvä vesi, keveä ilma ja leimuava\nliekki! Kuunnelkaa minua tarkoin ja muistakaa sanani:\n\n\"Tässä on viisi miestä Gautin sukua, Teja ja Totila, Hildebad ja\nHildebrand ja Vitiges, Valtarin poika.\n\n    \"Tää illan hetki tuonut meidät\n    on tänne luomaan liiton veljeyden,\n    mi vahva aina on ja iäisesti.\n    Osa yksi kuin heimon lapsilla vainen\n    meill' olkoon rauhan sekä vainon työssä,\n    yks' toivo elämän, yks' huoli surujen\n    kuin pisara yks', johon veremme\n    siteeks' veljeyden vuodatamme.\"\n\nNäin lausuen hän paljasti vasemman käsivartensa.\n\nToiset tekivät samalla tavalla. Aivan toisissaan kiinni viisi\nkäsivartta ojentui kattilan päälle. Vanhus nosti terävän kiviveitsen ja\nvetäisi äkkiä itselleen ja neljälle muulle kyynärvarteen haavan, niin\nettä kaikkien veri valui punaisina pisaroina kattilaan.\n\nSen jälkeen he asettuivat entisille paikoilleen ja vanhus jatkoi\nmumisten:\n\n    \"Ja valan me vannoen lupaamme\n    oman kaiken uhriksi antaa,\n    kodin, karjan ja kalleudet,\n    ratsun, aseet ja raavahat\n    ja vaimon, lapsen ja lempemme\n    ja voiman, veren ja henkemme,\n    ne goottein heimo meiltä saa,\n    sen onni kallein on.\n    Ja ken se meistä pettää kerran\n    tään valan kieltäin uhrejansa --\"\n\nNyt hän nousi vaosta -- hänen viittauksestaan toisetkin -- ja siirtyi\npois turvekatoksen alta:\n\n    \"Sen sydänveri juoskoon kostamatta\n    kuin tää vesi alle ruohoturpeen --\"\n\nHän nosti kattilan ylös, valoi verisen veden siitä vakoon ja jatkoi:\n\n    \"Sen päälle salama taivon syösköön,\n    sen jymystä hän maahan sortukoon\n    kuin tää raskas ruohoturve.\"\n\nHän löi yhdellä iskulla alta tukena olevat keihäänvarret, ja kumeasti\näännähtäen raskas turvekatos putosi takaisin vakoon.\n\nMiehet asettuivat käsikkäin turpeelle, ja vanhus jatkoi vilkkaammin:\n\n\"Ja sitä miestä, joka ei arvosta tätä liittoa ja valaa ja joka ei auta\nelämässä veriveljeään kuten omaa veljeään eikä kosta hänen kuolemaansa\nja joka kieltäytyy uhraamasta kaikkea goottien hyväksi, jos tarve\nvaatii ja joku veljistä häntä siihen kehoittaa, kiusatkoot maanalaiset,\nikuiset ja hävittävät voimat, jotka viihtyvät maan kamaran vihreän\nruohon alla. Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen nimensä on\nkunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja\npakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla, missä äiti hyväilee\nlastaan ja tuuli puhaltaa yli avaran maailman.\n\n\"Sanokaa nyt, veljet, niinkö käy kurjalle hylkiölle?\"\n\n\"Niin hänelle käy\", sanoivat toiset.\n\nJuhlallisen hiljaisuuden jälkeen Hildebrand irroitti käsien muodostaman\nketjun ja sanoi:\n\n\"Ja että tietäisitte, kuinka pyhä tämä paikka on minulle -- nyt tästä\nlähtien teillekin -- miksi minä olen kutsunut teidät juuri tänne ja\ntänä yönä liittoa tekemään --, tulkaa katsomaan.\"\n\nNäin sanoen hän otti soihdun ja astui toiselle puolelle mahtavaa\ntammea, jonka juurella he olivat valansa vannoneet.\n\nVaiti ollen ystävät seurasivat häntä vanhan puun vastaiselle puolelle\nja näkivät siellä ihmeekseen leveän avoimen haudan, jonka suulta\nkansikivi oli vieritetty. Haudan pohjalta loisti aavemaisesti soihdun\nvalossa kolme pitkää, valkeata luurankoa. Sitä paitsi näkyi siellä\nruostuneita aseenpalasia, keihäänkärkiä ja kilpiä.\n\nMiehet katsoivat hämmästyneinä vuoroin hautaan, vuoroin vanhusta. Tämä\nvalaisi soihdulla hautaa hyvän aikaa ja sanoi lopuksi levollisesti:\n\n\"Kolme poikaani. He ovat levänneet täällä jo neljästäkymmentä vuotta.\nHe kaatuivat tällä vuorella viimeisessä taistelussa Ravennasta. Tänään\non sen taistelun vuosipäivä. Riemuiten he syöksyivät keihäisiin --\nkansansa hyväksi.\"\n\nHän vaikeni. Miehet katsoivat liikutettuina eteensä.\n\nVanhus kohottautui lopuksi pystyyn ja katsoi taivaalle.\n\n\"Nyt on kylliksi\", hän sanoi, \"tähdet kalpenevat, puoliyö on jo\naikoja ohi. Menkää te muut takaisin kaupunkiin. Sinä, Teja, jäänet\nkanssani -- sinullehan on ennen muita annettu laulun ja surun lahja --\nkunniavahdiksi näille kuolleille.\"\n\nTeja nyökäytti päätään ja istuutui sanaakaan sanomatta haudan\npartaalle, jossa oli seisonut. Vanhus antoi soihdun Totilalle ja\nasettui vastapäätä Tejaa kalliolohkareelle. Muut kolme viittasivat\nkäsillään jäähyväiset ja lähtivät kaupunkiin päin totisina ja\najatuksiin vaipuneina.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMuutamia viikkoja edelläkerrotun Ravennan lähistöllä pidetyn yöllisen\nkokouksen jälkeen oli Roomassa kokous, samoin salainen, samoin yön\npimeyden suojassa, mutta sen pitivät aivan toiset miehet ja aivan\ntoisia tarkoituksia varten.\n\nSe pidettiin Via Appian varrella lähellä pyhän Kalixtuksen hautapaikkaa\neräässä puoliksi täytetyssä käytävässä katakombeissa, jotka\nmaanalaisine, salaperäisine teineen muodostavat ikäänkuin toisen\nkaupungin Rooman katujen ja torien alle.\n\nNämä salaperäiset käytävät -- alkuaan hautapaikkoja, jotka usein olivat\nnuoren kristityn seurakunnan pakopaikkana -- ovat niin sotkuiset ja\nniiden yhtymä- ja päätekohdat sekä ulos- ja sisäänkäytävät niin vaikeat\nlöytää, että niiden sisimpiin sopukkoihin voi päästä vain paikkaan\ntäysin perehtyneen oppaan johdolla.\n\nMutta ne miehet, joiden salaisia neuvotteluja nyt aiomme kuunnella,\neivät pelänneet mitään vaaraa.\n\nHeillä oli hyvä opas.\n\nSilverius, pyhän Sebastianin vanhan kirkon katolinen päädiakoni, oli\nnimittäin vienyt ystävänsä basilikansa kuorikellarin kautta jyrkkiä\nportaita myöten alas kirkon välittömässä läheisyydessä olevaan\nholvikäytävien osaan; ja kerrottiin roomalaisten pappien ensimmäisten\nmarttyyrien ajoista saakka tunteneen tarkoin tämän labyrintin.\n\nKokouksen osanottajat eivät näyttäneet olevan täällä ensi kertaa.\nPaikan kammottavuus ei näyttänyt vaikuttavan heihin vähääkään.\n\nVälinpitämättöminä he nojailivat tuon salaperäisen puolipyöreän huoneen\nseiniin, jota pronssinen kattolamppu niukasti valaisi. Huone oli\nmaanalaisen käytävän päätekohta. Välinpitämättöminä he kuuntelivat\nvesipisaroiden tipahtelemista katosta maahan, ja jos heidän jalkansa\nkoskivat siellä täällä valkoisiin, puoleksi maatuneihin ihmisluihin, he\npotkaisivat ne tieltään välinpitämättömän näköisinä.\n\nPaitsi Silveriusta oli läsnä muutamia muita oikeauskoisia pappeja ja\njoukko ylhäisiä roomalaisia Läntisen keisarikunnan aatelissuvuista,\njoilla jo vuosisatoja oli ollut melkein perinnöllisinä valtion ja\nkaupungin korkeimmat virat.\n\nÄäneti ja tarkkaavaisina he katselivat päädiakonin liikkeitä.\nTarkastettuaan kokoontuneita ja silmäiltyään sivukäytäviin, joiden\npuolipimeässä näkyi vartio pappispukuisia nuoria miehiä, tämä\nvarustautui nähtävästi virallisesti alkamaan kokousta.\n\nVielä kerran hän meni kookasvartaloisen miehen luo, joka\nliikkumattomana nojasi vastapäisellä seinällä olevaan patsaaseen ja\njonka kanssa hän oli useita kertoja vaihtanut silmäyksiä. Kun tämä oli\nhänen kysyvään silmäykseensä nyökännyt myöntävästi päätään, hän kääntyi\nmuiden puoleen ja sanoi:\n\n\"Rakkaat veljet kolmiyhteisen Jumalan nimeen! Taas olemme kokoontuneet\ntänne pyhään työhön.\n\n\"Edomin miekka on paljastettu päittemme varalta ja kuningas Faarao\njanoaa Israelin lasten verta. Mutta me emme pelkää niitä, jotka ruumiin\ntappavat eivätkä voi sielua tappaa. Enemmän pelkäämme sitä, joka voi\nsekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa.\n\n\"Me toivomme yön pimeydessä apua siltä, joka johdatti kansansa korven\nläpi päivällä pilvenpatsaassa ja yöllä tulenpatsaassa.\n\n\"Sen ohessa me tahdomme vahvasti uskoa ja aina mielessämme pitää, että\nmitä kärsimme, kärsimme Jumalan vuoksi ja mitä teemme, teemme hänen\nnimensä kunniaksi. Kiittäkää häntä, sillä hän on siunannut\nahkeruutemme. Alkumme oli yhtä pieni kuin evankeliumin. Mutta nopeasti\nkasvoimme kuin puu raikkaan puron äyräällä.\n\n\"Peläten ja vapisten kokoonnuimme alussa täällä. Vaara oli suuri, toivo\nvähäinen. Parhaiden miestemme jalo veri oli vuotanut -- tähän\nuskallamme rohkeasti väittää, että jos me lujana pysymme uskossamme,\nkuningas Faaraon valtaistuin seisoo kaislaisilla jalustoilla ja\nkerettiläisten päivät tässä maassa ovat luetut.\"\n\n\"Asiaan!\" keskeytti hänet nuori roomalainen, jolla oli lyhyt\nkiharainen, musta tukka ja säihkyvät, mustat silmät. Hän heitti\nkärsimättömänä sotavaippansa vasemmalta oikean olan yli, jolloin lyhyt\nmiekka tuli näkyviin. \"Asiaan, pappi! Mitä tänään on tehtävä?\"\n\nSilverius loi nuorukaiseen silmäyksen, joka oli tosin rauhallinen ja\ntyyni, mutta josta kuitenkin kuvastui vastenmielisyyttä tuollaista\nrohkeaa itsenäisyyttä kohtaan. Hän jatkoi ankaralla äänellä:\n\n\"Älkööt ne, jotka eivät näy uskovan päämäärämme pyhyyttä, silti\nhäiritkö toisten uskoa, ei ainakaan omien maallisten pyrintöjen vuoksi.\nMutta tänään, Licinius, rohkea ystäväni, otetaan liittoomme eräs hyvin\ntervetullut jäsen. Hänen yhtymisensä on ilmeinen osoitus Jumalan\narmosta.\"\n\n\"Kenet sinä aiot ottaa? Ovatko valmistavat ehdot täytetyt? Menetkö\ntakuuseen hänestä? Vai onko sinulla muita takeita?\" kyseli eräs toinen\nläsnäolijoista. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli säännölliset\nkasvonpiirteet ja joka istui aivan levollisena eräällä muurin\nulkonevalla osalla sauva jalkojensa välissä.\n\n\"Minä takaan hänestä, Scaevola; muuten on hänen olemuksensa riittävä\ntakaus --\"\n\n\"Siitä ei ole kysymys. Liittomme säännöt vaativat takausta ja minä\nvetoan niihin\", sanoi Scaevola levollisesti.\n\n\"Hyvä, hyvä, minä takaan, sinä lainoppineista vaativaisin!\" jatkoi\npappi hymyillen.\n\nHän antoi merkin erääseen vasemmanpuoleiseen käytävään.\n\nKaksi nuorta ostariusta talutti holvin keskiosaan miehen, jonka\npeitettyyn päähän kaikki suuntasivat katseensa.\n\nVähän ajan perästä Silverius otti päähineen, joka peitti äsken tulleen\npäätä ja hartioita.\n\n\"Albinus!\" huusivat toiset hämmästystä tai vihaa ilmaisevilla äänillä.\n\nNuori Licinius tarttui miekkaansa, Scaevola nousi hitaasti seisomaan ja\njoka puolelta kuului hurjia huutoja:\n\n\"Kuinka? Albinus? Petturi?\"\n\nAroin katsein solvattu silmäili ympärilleen. Hänen veltot\nkasvonpiirteensä todistivat synnynnäistä pelkuruutta. Hänen silmänsä\nkiintyivät pappiin apua anovina.\n\n\"Niin, Albinus!\" sanoi tämä levollisesti. \"Jos jollakin liittolaisista\non häntä vastaan sanottavaa, niin puhukoon.\"\n\n\"Kautta kotijumalani\", huusi Licinius nopeasti ennen muita.\n\"Tarvitaanko tässä vielä puheita? Tiedämmehän kaikki kuka Albinus on ja\nmitä hän on. Arka, kurja petturi --.\" Viha tukahdutti hänen äänensä.\n\n\"Solvaukset eivät ole mitään todistuksia\", sanoi Scaevola. \"Mutta minä\nkysyn häneltä itseltään, tunnustakoon hän tässä kaikkien läsnä ollessa.\nKuinka voit sinä, Albinus, joka yksin meistä kaikista olit syytettynä\nsilloin, kun salaliittomme paljastettiin tyrannille, sallia että noita\njaloja miehiä Boëthiusta ja Symmachusta, liittolaisiamme vainottiin,\nettä heidät vangittiin, että heiltä ryöstettiin omaisuus ja että heidät\nteloitettiin sen vuoksi, että he olivat urhoollisesti puolustaneet\nsinua raivoavaa raakalaista vastaan? Sitä vastoin sinä, varsinainen\nsyytetty, pelastit itsesi tekemällä häpeällisen valan, ettet enää\nsekaannu valtion asioihin, ja yht'äkkiä katoamalla. Sano, oletko sinä\nse mies, jonka pelkurimaisuuden vuoksi nämä isänmaan parhaat kuolivat.\"\n\nVastenmielisyyden murinaa kuului joka puolelta. Syytetty oli ääneti ja\nvapisi. Silveriuskin näytti hetkeksi kadottaneen mielenmalttinsa.\n\nSilloin kohottautui pystyyn mies, joka oli nojautunut pappia vastapäätä\nolevaan kallioseinään, ja astui askeleen häntä kohti. Tämän miehen\nläsnäolo näytti vahvistavan papin rohkeutta, ja hän alkoi uudestaan\npuhua:\n\n\"Ystäväni, mitä olette sanoneet, on tapahtunut, mutta se ei ole\ntapahtunut niin kuin te olette sanoneet. Tietäkää ennen kaikkea, ettei\nAlbinus ole kovin suuressa määrässä syyllinen siihen, mitä on\ntapahtunut. Hän teki tehtävänsä minun neuvostani.\"\n\n\"Sinun neuvostasi?\"\n\n\"Uskallatko sinä tunnustaa?\"\n\n\"Albinusta syytettiin erään orjan petoksen nojalla. Tämä oli tulkinnut\nBysanttiin lähetettyjen kirjeiden salakirjoituksen.\n\n\"Tyrannin raivo oli herännyt. Vastustuksen, liittolaisuuden varjokin\nolisi lisännyt vaaraa.\n\n\"Boëthiuksen ja Symmachuksen kiivas esiintyminen oli jaloa, mutta\nhullua.\n\n\"Sillä se osoitti raakalaisille koko Rooman aateliston mielialan, se\nosoitti, ettei Albinus ollut yksin.\n\n\"He menettelivät vastoin minun neuvojani ja saivat, ikävä kyllä, maksaa\nsen hengellään.\n\n\"Heidän intonsa olikin aivan turha, sillä Herran käsi riisti yht'äkkiä\npetollisen orjan pois elävien joukosta, ennenkuin hän ennätti tehdä\nlisää tunnustuksia, ja Albinuksen kirjeet ennätettiin hävittää ennen\nhänen vangitsemistaan. --\n\n\"Mutta uskotteko te, että Albinus olisi voinut olla ääneti\nkidutuspenkillä, kuoleman uhatessa, jos hän olisi voinut pelastaa\nitsensä ilmaisemalla muut liittolaiset?\n\n\"Sitä te ette usko, eikä Albinus sitä itsekään uskonut.\n\n\"Sen vuoksi täytyi ennen kaikkea voittaa aikaa ja välttää kidutusta.\n\n\"Se onnistui mainitun valan avulla.\n\n\"Mutta sillä aikaa vuoti Boëthiuksen ja Symmachuksen veri. Heitä ei\nvoitu pelastaa. _Heidän_ vaitiolostaan kidutuspenkilläkin olimme\nvarmat.\n\n\"Albinus pääsi vapaaksi vankeudestaan ihmeen avulla kuten pyhä Paavali\nFilippin luona.\n\n\"Kerrottiin hänen paenneen Ateenaan, ja tyranni tyytyi siihen, että hän\nkielsi Albinuksen palaamasta Italiaan.\n\n\"Mutta kolmiyhteinen Jumala oli varannut hänelle pakopaikan tänne\ntemppeliinsä, kunnes pakolaisellekin vapautuksen hetki lyö.\n\n\"Pyhän turvapaikan yksinäisyydessä on Herra ihmeellisesti kääntänyt\nmiehen sydämen. Huolimatta kuolemanvaarasta, joka kerran ennen on häntä\nuhannut, hän astuu taas piiriimme ja tarjoaa Jumalan ja isänmaan\npalvelukseen suunnattoman omaisuutensa.\n\n\"Kuulkaa: hän on lahjoittanut kaikki maatilansa pyhän Maria Majorin\nkirkolle liiton tarkoitusperää varten käytettäväksi.\n\n\"Halveksitteko hänen miljooniaan?\"\n\nHämmästyksestä kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Lopuksi Licinius\nhuudahti: \"Pappi, sinä olet viisas kuin -- pappi, mutta minua ei sinun\nviisautesi miellytä.\"\n\n\"Silverius\", sanoi lainoppinut, \"ota sinä miljoonat. Sinä voit sen\ntehdä. Mutta minä olin Boëthiuksen ystävä, minun ei sovi olla tuon\npelkuriraukan kanssa tekemisissä. Minä en voi antaa hänelle anteeksi.\nVie hänet pois!\"\n\n\"Vie hänet pois\", kaikui joka taholta. Scaevola oli lausunut kaikkien\nmielipiteen. Albinus kalpeni. Silveriuskin vapisi näiden vihan\nilmausten johdosta. \"Cethegus\", hän kuiskasi hiljaa apua anoen.\n\nSilloin astui joukon keskelle mies, joka oli tähän saakka ollut vaiti\nja kylmän yliolkaisesti silmäillyt puhujia.\n\nHän oli pitkä ja laiha, mutta voimakas. Rinta oli leveä ja lihakset\nterästä.\n\nToogan purppurareunus ja koristellut sandaalit ilmaisivat rikkautta,\narvoa ja aistia, mutta muuten pitkä, ruskea sotilasviitta peitti\nalusvaatteet.\n\nHänen päänsä oli niitä, joita ei unohda kerran nähtyään.\n\nPaksu, vielä kiiltävän musta tukka oli roomalaistavan mukaan leikattu\nlyhyeksi ja kammattu kaarevan, hiukan liian leveän otsan ja\njalomuotoisten ohimoiden yli. Kapeat silmät olivat syvällä hienojen\nsilmäripsien peitossa ja niiden epämääräisessä tummanharmaassa\nsyvyydessä läikkyi kokonainen meri hillittyjä intohimoja. Ennen kaikkea\nkuvastui niistä mitä kylmin itsehillintä.\n\nTeräväpiirteisten, parrattomien huulten ympärillä väreili ylpeä\nylenkatse Jumalaa ja koko hänen maailmaansa kohtaan.\n\nKun hän astui esiin ja ylhäisen levollisesti silmäili kiihoittuneita\nmiehiä, kun hän alkoi käskevän ja sangen vähän imartelevan puheensa,\ntunsivat kaikki kokoontuneet hänen etevämmyytensä. Harvat ihmiset\nvoivatkin olla hänen läheisyydessään tuntematta alemmuuttaan.\n\n\"Miksi te kinastelette\", hän sanoi, \"asioista, joiden täytyy tapahtua.\nSen, joka haluaa päämäärään, täytyy tyytyä välikappaleihin. Ettekö te\ntahdo antaa anteeksi? Sama se. Se ei merkitse mitään. Mutta teidän\n_täytyy_ antaa anteeksi. Ja te voittekin tehdä sen. Minäkin olin\nvainajain ystävä, kenties läheisin. Ja kuitenkin -- minä tahdon\nunohtaa. Minä teen sen juuri sen vuoksi, että olin heidän ystävänsä. Se\nheitä, Scaevola, rakastaa, se yksin, joka kostaa heidän puolestaan.\nKoston vuoksi -- Albinus, kätesi.\"\n\nKaikki olivat vaiti enemmän puhujan itsensä kuin hänen esittämiensä\nsyiden vuoksi.\n\nLainoppinut vain huomautti vielä:\n\n\"Rusticiana, Boëthiuksen leski ja Symmachuksen tytär, tuo\nvaikutusvaltainen nainen on liitollemme suosiollinen. Pysyisikö hän\nsuosiollisena, jos tämä mies otettaisiin liittoomme. Voiko hän antaa\nanteeksi ja unhottaa? Ei koskaan!\"\n\n\"Hän voi. Jollette minua usko, niin uskokaa silmiänne.\"\n\nNäin sanoen Cethegus kääntyi nopeasti ympäri ja meni erääseen\nsivukäytävään, jonka suun hänen selkänsä oli tähän saakka peittänyt.\n\nAivan käytävän suulla seisoi kuunnellen huntupäinen naishenkilö.\nCethegus tarttui hänen käteensä ja kuiskasi: \"Tule, tule nyt!\"\n\n\"En voi! En tahdo!\" vastasi tämä vastustellen. \"Minä kiroon hänet. En\nvoi nähdäkään tuota kurjaa.\"\n\n\"Sinun täytyy. Tule, sinä voit ja sinä tahdot, sillä -- minä tahdon.\"\nHän nosti hunnun, katse vielä ja nainen seurasi tahdottomana.\n\nHän astui käytävän kulmauksesta esille. \"Rusticiana\", huusivat kaikki.\n\n\"Nainen kokouksessamme\", sanoi lainoppinut. \"Se on vastoin sääntöjämme\nja lakejamme.\"\n\n\"Niin on, Scaevola. Mutta lait ovat liiton vuoksi eikä liitto lakien\nvuoksi. Ettekä te olisi koskaan uskoneet minua, jollette itse nyt\nnäkisi.\"\n\nHän laski lesken käden Albinuksen vapisevaan oikeaan käteen.\n\n\"Katsokaa! Rusticiana antaa anteeksi. Kuka vielä tenää vastaan?\"\n\nKaikki vaikenivat tuntien itsensä voitetuiksi.\n\nCethegus ei näyttänyt enää välittävän muusta kokouksen menosta.\n\nHän vetäytyi naisen kanssa huoneen takaosaan.\n\nPappi sanoi: \"Albinus on siis liiton jäsen.\"\n\n\"Ja vala, jonka hän vannoi tyrannille?\" kysyi Scaevola kauhuissaan.\n\n\"Oli pakollinen. Pyhä kirkko on hänet siitä vapauttanut. Mutta nyt on\naika erota.\n\n\"Vielä vain kiireellisimmät asiat, uusimmat tiedot. Tässä, Licinius, on\nNapolin linnoitussuunnitelma. Huomisaamuksi sinun on se jäljennettävä.\nSe lähetetään Belisariukselle.\n\n\"Tässä, Scaevola, kirjeitä Bysantista Teodoralta, Justinianuksen\nhurskaalta puolisolta. Sinun on niihin vastattava.\n\n\"Tässä, Calpurnius, on Albinukselta puolen miljoonan solidin\nmaksuosoitus. Sinä lähetät ne frankkien major domukselle. Hän kääntää\nkuninkaansa mielen gootteja vastaan.\n\n\"Tässä, Pomponius, luettelo Dalmatiassa olevista isänmaanystävistä.\nSinä tunnet sikäläiset olot ja ihmiset. Katso onko sieltä poissa\nhuomattavia nimiä.\n\n\"Teille kaikille tahdon ilmoittaa, että tänään Ravennasta saapuneiden\nkirjeiden mukaan Herran käsi lepää raskaana tyrannin päällä. Syvä\nsynkkämielisyys, liian myöhäinen katumus kaikkien syntiensä vuoksi\nraskauttanee hänen sieluaan, ja oikeauskoisen kirkon lohdutusta hän ei\nsaa. --\n\n\"Kestäkää vielä vähän aikaa. Pian kutsuu tuomarien ankara ääni hänet\npois. Silloin koittaa vapauden päivä.\n\n\"Ensi iduksena samalla tunnilla tapaamme taas toisemme.\n\n\"Herran siunaus olkoon kanssanne.\"\n\nKädenliikkeellä diakoni viittasi kokoontuneet hajaantumaan. Nuoret\npapit tulivat sivukäytävistä esille soihtuineen ja saattoivat\nkokoontuneet yksitellen eri suuntiin vain heille tuttuihin katakombien\nuloskäytäviin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nSilverius, Cethegus ja Rusticiana nousivat yhdessä pyhän Sebastianin\nbasilikan kuorikellariin vieviä portaita myöten ylös.\n\nSieltä he menivät kirkon läpi diakonin taloon, joka oli sen\nvälittömässä yhteydessä.\n\nSisään tultuaan isäntä tarkasti, oliko talonväki jo makuulla. Valveilla\nolikin vain vanha orja, joka oli vartijana atriumissa sammumaisillaan\nolevan lampun ääressä.\n\nIsäntänsä viittauksesta hän sytytti vieressään olevan hopeajalkaisen\nlampun ja painoi erästä marmoriseinän liitosta.\n\nMarmorilevyt kääntyivät akselinsa ympäri. Pappi lamppua kantaen edellä\nja toiset kaksi jäljessä menivät aukon kautta pieneen matalaan\nhuoneeseen, jonka ovi sulkeutui taas äänettömästi.\n\nEi piirtoakaan ollut seinässä oven paikkaa näyttämässä.\n\nTämä pikku huone, jonka yksinkertaisina koristeina oli suuri puuristi,\nrukouspalli ja muutamia kullasta tehtyjä kristinuskon tunnusmerkkejä,\noli nähtävästi pakanuuden aikana -- mikä näkyi pitkin seiniä olevista\npehmeistä lavitsoista -- ollut jonkin pienen seurueen juominkipaikkana,\nsellaisen seurueen, jonka hilpeää iloisuutta Horatius runoissaan\nylistää.\n\nNyt se oli diakonin salaisimpien maallisten ja hengellisten ajatusten\ntyyssija.\n\nÄäneti Cethegus istuutui matalalle lavitsalle ja katseli vastapäiseen\nseinään kudottua mosaiikkia tuntijan silmällä. Sillä aikaa kun pappi\nkaatoi sekoitusastiasta viiniä pikareihin ja asetti hedelmiä\nkolmijalkaiselle pronssipöydälle, seisoi Rusticiana Cetheguksen edessä\nsilmäillen häntä tyytymättömyyttä ja ihmettelyä ilmaisevin katsein.\n\nRusticiana oli tuskin neljääkymmentä täyttänyt. Hän oli nähtävästi\nollut tavattoman, vaikka hiukan miesmäisen kaunis. Ankarat intohimot\nolivat enemmän kuin ikä rumentaneet häntä. Ei vain harmaita, vaan aivan\nvalkoisiakin hiuksia oli hänen sysimustissa palmikoissaan, katse oli\nhiukan epävarma ja aina liikkuvan suun ympärillä oli syviä ryppyjä.\n\nHän nojasi vasenta kättään pronssipöytään ja siveli oikealla miettivän\nnäköisenä otsaansa koko ajan tuijottaen Cethegukseen.\n\nVihdoin hän sanoi: \"Ihminen, sano mistä olet saanut valtasi minuun? En\nrakasta sinua enää. Minun pitäisi vihata sinua. Vihaankin sinua. Ja\nsittenkin minun täytyy totella sinua tahdottomasti aivan kuin linnun\nkäärmeen katsetta. Ja sinä asetit minun käteni, _tämän_ käden tuon\nkurjan käteen. Sano, röyhkeä, mistä sinun valtasi johtuu?\"\n\nCethegus oli ääneti osoittamatta hänelle mitään huomiota.\n\nLopuksi hän sanoi taaksepäin nojautuen: \"Tottumuksesta, Rusticiana,\ntottumuksesta.\"\n\n\"Niin kai. Tottumuksesta! Tottumuksesta orjuuteen, jossa olen ollut\nniin kauan kuin voin muistaa. Luonnollista oli, että tyttönä ihailin\nnaapurin kaunista poikaa. Anteeksi annettavaa oli, että luulin sinun\nrakastavan minua -- suutelithan minua. Ja kuka voi -- silloin --\ntietää, ettet sinä voi rakastaa. Et ketään -- tuskin itseäsikään. Synti\noli, ettei Boëthiuksen puoliso voinut tukahduttaa hurjaa rakkauttaan,\njonka sinä taas leikilläsi liehdoit ilmiliekkiin, mutta Jumala ja\nkirkko ovat antaneet sen anteeksi. Naurettavaa hulluutta on kuitenkin,\nettä minun, vaikka tunnenkin sydämettömän petollisuutesi ja vaikka\nintohimojen hehku onkin sammunut rinnastani, täytyy vielä sokeasti\ntotella pirullista tahtoasi.\"\n\nHän nauroi ääneen ja siveli oikealla kädellään otsaansa.\n\nPappi pysähtyi kesken talouspuuhiansa ja katsoi salavihkaa Cethegusta.\nAsia näytti häntä kiinnostavan.\n\nCethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmorilistaan ja otti oikeaan\nkäteensä edessään olevan pikarin. \"Olet väärässä, Rusticiana\", hän\nsanoi levollisesti. \"Ja puhut epäjohdonmukaisesti. Sinä sekoitat\nEroksen kujeet Eriksen ja koston hengettärien tekoihin.\n\n\"Sinä tiedät, että olin Boëthiuksen ystävä. Siitä huolimatta suutelin\nhänen vaimoaan. Kenties juuri siitä syystä. Minusta se ei ole mitään\nihmeellistä ja -- sinullehan ovat Silverius ja pyhimykset antaneet\nanteeksi.\n\n\"Sinä tiedät vielä, että vihaan näitä gootteja, todella vihaan heitä ja\nettä minulla on tahtoa ja ennen kaikkea kykyä täyttää sinun hartain\nhalusi ja pyrintösi: kostaa näille raakalaisille isäsi puolesta, jota\nrakastit, ja puolisosi puolesta, jota kunnioitit.\n\n\"Senvuoksi noudatat ohjeitani. Ja siinä teet hyvin viisaasti. Sinulla\non sangen suuri kyky kutoa juonia, mutta kiivautesi himmentää usein\nkatseesi. Se turmelee parhaatkin suunnitelmasi. Siispä teet oikein\nseuratessasi kylmää ja harkitsevaa johtoa. Siinä kaikki.\n\n\"Mutta mene nyt kotiisi. Orjattaresi istua kyyhöttää unisena eteisessä.\nHän luulee, että olet ripillä Silverius-ystävän luona. Rippi ei saa\nkestää liian kauan.\n\n\"Sitäpaitsi meillä on vielä asioita. Kerro minulta terveisiä\nCamillalle, kauniille tyttärellesi, ja voi hyvin.\"\n\nHän nousi seisomaan, tarttui Rusticianan käteen ja talutti hänet hiljaa\novelle.\n\nRusticiana seurasi vastahakoisesti, nyökkäsi jäähyväisiksi papille,\nkatsahti vielä Cethegukseen, joka ei näyttänyt huomaavan hänen\nsisällistä liikutustaan, ja meni ulos hiljaa päätään pudistaen.\n\nCethegus istuutui ja joi pikarinsa pohjaan saakka.\n\n\"Tämä nainen taistelee merkillistä sieluntaistelua\", sanoi Silverius ja\nistuutui hänen viereensä kädessään kivikynä, vahatauluja, kirjeitä ja\nasiakirjoja.\n\n\"Ei se ole kovinkaan merkillinen. Hän tahtoo hyvittää uskottomuuttaan\nmiestään kohtaan kostamalla hänen puolestaan. Se seikka, että hän\nsaavuttaa koston entisen rakastettunsa avulla, tekee pyhän\nvelvollisuuden jokseenkin suloiseksi. Tosin hän itse ei tiedä tästä\nmitään. Mutta mitä meidän on nyt tehtävä?\"\n\nJa molemmat miehet ryhtyivät nyt työhön. He rupesivat ratkaisemaan\nsellaisia salaliiton kohtia, joita eivät pitäneet tarpeellisena\nilmaista liiton muille jäsenille.\n\n\"Tällä kertaa\", alkoi diakoni, \"meidän on ennen kaikkea saatava\ntäydellisesti käsiimme Albinuksen omaisuus ja sitten neuvoteltava sen\nkäyttämisestä. Tarvitsemme kieltämättä rahaa, paljon rahaa.\"\n\n\"Raha-asiat kuuluvat sinun alaasi\", sanoi Cethegus juoden. \"Minä olen\nkyllä perillä niistäkin, mutta ne ikävystyttävät minua.\"\n\n\"Sitten meidän täytyy saada puolellemme Sisilian, Napolin ja Apulian\nvaikutusvaltaisimmat miehet.\n\n\"Tässä on niistä luettelo, jossa on myöskin tietoja kustakin\nyksityisestä.\n\n\"Niiden joukossa on muutamia, joihin eivät tavalliset keinot tepsi.\"\n\n\"Anna tänne, niistä tahdon minä pitää huolen\", sanoi Cethegus ruveten\nsyömään persialaista omenaa.\n\nTehtyään muutaman tunnin ankarasti työtä he olivat saaneet\nkiireellisimmät asiat selvitetyiksi, ja isäntä pani asiapaperit\ntakaisin salalaatikkoonsa, joka oli suuren ristin takana muurissa.\n\nPappi oli väsynyt ja katseli kateellisena toveriansa, jonka teräksiseen\nruumiiseen ja väsymättömiin sielunvoimiin eivät näyttäneet pystyvän yön\nvalvominen eivätkä muut ponnistukset.\n\nHän huomautti siitä Cetheguksen täyttäessä taas hopeaista pikariaan.\n\n\"Harjoitus, ystäväni, vahvat hermot ja\", lisäsi hän nauraen, \"hyvä\nomatunto, siinä koko arvoitus.\"\n\n\"On siinä muutakin, Cethegus, totta puhuen. Sinä olet muuten koko mies\nminusta arvoitus.\"\n\n\"Sitä toivonkin.\"\n\n\"Pidätkö sitten itseäsi niin voittamattomasti ylempänä olentona?\"\n\n\"En ollenkaan. Mutta kuitenkin tarpeeksi syvänä ollakseni arvoitus\nmuille ja -- itsellenikin. Ylpeile vain rauhassa ihmistuntemuksestasi.\nEn itsekään tunne itseäni. Vain vesipisarat ovat läpinäkyviä.\"\n\n\"Olentosi avain\", jatkoi pappi, \"lienee todellakin hyvin syvällä.\nKatsohan esimerkiksi liittolaisiamme. Jokaisesta voi sanoa, mikä syy\nheidät on saattanut liittoomme. Liciniuksen hänen tulinen nuoruuden\nrohkeutensa, Scaevolan harhaanjoutunut, vaikka rehellinen\noikeudentunto, minut ja muut papit -- into palvella Jumalaa.\"\n\n\"Tietenkin\", sanoi Cethegus ryypäten.\n\n\"Toisia johtaa kunnianhimo tai toivo saada mahdollisen kansalaissodan\nkestäessä lähetetyksi saamamiehensä toiseen maailmaan. Toiset ovat\nikävystyneet goottien hyvään järjestykseen tässä maassa, tai he\ntoivovat voivansa kostaa jonkin muukalaisten tekemän loukkauksen.\nUseimmat ovat kuitenkin yhtyneet liittoon vastenmielisyydestä\nbarbaareita kohtaan ja koska ovat tottuneet pitämään keisaria Italian\noikeana herrana. Mutta sinuun ei voi sovittaa ainoatakaan näistä syistä\nja --\"\n\n\"Ja se on hyvin epämukavaa, eikö niin? Sillä ken tietää ihmisten syyt,\nhän voi heitä hallita.\n\n\"Niin, arvoisa ystäväni Jumalassa. En voi sinua auttaa.\n\n\"En todella tiedä itsekään, mikä syy minut on liittoon saattanut.\n\n\"Olen niin utelias tietämään sen, että aivan mielelläni sanoisin sen\nsinulle ja antaisin itseäni hallita -- jos vain voisin sen keksiä.\n\n\"Yhden tiedän ainakin: gootit ovat minulle vastenmielisiä.\n\n\"Vihaan noita vereviä, liinapartaisia roikaleita. En voi sietää heidän\nraakamaista hyväntahtoisuuttaan, heidän lapsellista nuorekkuuttaan,\nheidän tyhmänrohkeaa urhoollisuuttaan, heidän eheitä luonteitaan. On\nkerrassaan hävytöntä, että maailmaa hallitseva sattuma antaa\ntuollaisten jääkarhujen olla herroina tässä maassa, jolla on sellainen\nhistoria ja joka on synnyttänyt sellaisia miehiä kuin -- sinä ja minä.\"\n\nHän kallisti päänsä tyytymättömänä taaksepäin, sulki silmänsä ja\nryyppäsi hiukan viiniä.\n\n\"Olemme yksimielisiä siitä, että nämä barbaarit on karkoitettava tästä\nmaasta. Minusta onkin siinä tarpeeksi. Haluan vain näet sitä, että\nkirkko vapautetaan näistä harhauskoisista raakalaisista, jotka\nkieltävät Kristuksen jumaluuden ja tekevät hänestä puolijumalan.\n\n\"Toivon, että Rooman kirkko saa sitten kieltämättä ensimmäisen sijan\nkoko kristikunnassa, mikä sille kuuluukin.\"\n\n\"Mutta niin kauan kuin Rooma on kerettiläisten käsissä ja ainoa\noikeauskoinen ja laillinen keisari tukee Bysantin piispaa --\"\n\n\"Ei Rooman piispa ole kristikunnan ylin piispa eikä Italian herra. Sen\nvuoksi ei Rooman piispanistuin, vaikka joku Silveriuskin sille pääsisi,\nole mitä sen pitäisi olla: korkein koko kristikunnassa. Ja sitä\nSilverius tahtoo.\"\n\nPappi katseli hämmästyneenä Cethegusta.\n\n\"Älä tule levottomaksi, hyvä ystävä. Olen jo kauan tiennyt\nsalaisuutesi, vaikka et ole sitä minulle uskonutkaan. En kerro sitä\nedelleen.\"\n\nHän kaatoi pikariinsa taas viiniä: -- \"Falernolaisesi on hyvää ja hyvin\nsäilytettyä, mutta liian makeaa. --\n\n\"Toivot vain, että nämä gootit joutuvat pois Caesarien valtaistuimelta\nja että bysanttilaiset eivät pääse heidän sijaansa, sillä silloin on\nRooman piispalla taas Bysantissa ylipiispa ja keisari. Et siis voi\ntoivoa goottien sijalle -- keisaria -- Justinianusta, -- vaan -- jotain\nmuuta?\"\n\n\"Joko\" -- Silverius sanoi innokkaasti -- \"Länsi-Roomalle omaa\nkeisaria --\"\n\n\"Joka kuitenkin\", Cethegus täydensi, \"olisi vain nukke pyhän Pietarin\nkädessä --\"\n\n\"Tai roomalaista tasavaltaa, kirkkovaltiota --\"\n\n\"Jossa Rooman piispa olisi herra, Italia päämaa ja Gallian, Germanian\nja Espanjan barbaarikuninkaat kirkon kuuliaisia poikia.\n\n\"Hyvin, ystäväni.\n\n\"Ensin on kukistettava viholliset, joiden omaisuutta sinä jo jaat.\n\n\"Toistan senvuoksi erään muinaisroomalaisen sananparren: voi\nraakalaisia!\"\n\nHän nousi seisomaan ja joi papin maljan.\n\n\"Viimeinen yövartio on jo pian kulunut, ja orjieni täytyy löytää minut\naamulla makuukammiostani. Voi hyvin.\"\n\nHän veti vaippansa hilkan päänsä yli ja lähti.\n\nIsäntä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itsekseen: \"Hyvin tarpeellinen\nvälikappale. Onneksi hän on vain välikappale. Kunhan hän vain aina\npysyisi sinä.\"\n\nCethegus lähti Via Appialta, jossa pyhän Sebastianin kirkko kätkee\nkatakombien sisäänkäytävän, luoteeseen päin Kapitoliumia kohti. Hänen\nkotinsa oli Kapitoliumin juurella Via sacran pohjoispäässä koilliseen\nForum romanumista.\n\nViileä aamuilma hyväili virkistävästi hänen päätään.\n\nHän avasi vaipan ja pullisti leveätä, voimakasta rintaansa.\n\n\"Niin, sinä olet arvoitus\", hän sanoi itsekseen. \"Sinä käyt\nsalaliitoissa ja yöllisissä kokouksissa aivan kuin tasavaltalainen tai\nrakastunut kaksikymmenvuotias nuorukainen. Ja miksi?\n\n\"Kukapa tietää miksi hengitetään. Kai siksi, että täytyy. Niin minunkin\ntäytyy tehdä sitä, mitä teen.\n\n\"Yksi on varmaa. Tuo pappi pääsee kenties paaviksi: hänen kai täytyykin\npäästä siksi. Mutta ei ole välttämätöntä, että hän on kauan paavina.\n\n\"Muuten saan sanoa jäähyväiset teille, korkeat ajatukset, jotka vielä\nolette vain unelmia ja utukuvia. Kenties purkaudutte rajuilmana, joka\ntuo ukkosen mukanaan ja joka ratkaisee kohtaloni.\n\n\"Kas, idässä salamoi. Hyvä. Pidän sitä hyvänä enteenä.\"\n\nNäin sanoen hän meni taloonsa.\n\nMakuukammiossa hän löysi setripuiselta pöydältä vuoteen edessä nauhalla\nsidotun ja kuninkaallisella sinetillä leimatun kirjeen.\n\nHän leikkasi nauhat tikarillaan, avasi kaksinkertaisen vahataulun ja\nluki:\n\n\"Cethegus Caesariukselle, princeps senatus'ille, senaattori Marcus\nAurelius Cassiodorukselta.\n\n\"Herramme ja kuninkaamme on kuolemaisillaan. Hänen tyttärensä ja\nperijänsä Amalasunta haluaa puhutella sinua ennen isänsä kuolemaa.\n\n\"Saat erittäin tärkeän valtionviran.\n\n\"Riennä heti Ravennaan.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nAhdistava mieliala vallitsi Ravennan kuninkaanpalatsissa, kolkon\nkomeassa, epäkodikkaassa.\n\nVanha Caesarien linna oli vuosisatojen kuluessa joutunut alkuperäistä\nrakennustyyliä rikkovien muutosten alaiseksi.\n\nSen jälkeen kun paikan haltijaksi keisarin sijaan oli tullut goottien\nkuningas hoviväkineen, oli viimeinenkin sopusointu rakennusten väliltä\nkadonnut.\n\nSillä useat huoneet, jotka olivat olleet tarpeellisia roomalaiselämän\nomituisuuksia varten, olivat käyttämättöminä ja laiminlyötyinä vanhassa\nloistossaan. Hämähäkit kutoivat verkkojaan Honoriuksen komeiden, mutta\nnyt käyttämättömien kylpyhuoneiden mosaiikkiin ja Placidian\npukuhuoneessa sisiliskot matelivat muurissa olevien hopeapeilien\nmarmorilistojen yli.\n\nSitä vastoin oli useita väliseiniä revitty pois sotilaallisemman hovin\ntarpeiksi ja vanhanaikaisen talon pienistä huoneista muodostettu\nsuurempia huoneita, kuten asesaleja, juomasaleja ja vartiohuoneita.\n\nToiselta puolen oli uusilla muurilaitoksilla naapuritaloja yhdistetty\npalatsiin, joten siitä muodostui linnoitus keskelle kaupunkia.\n\nVaaleaveriset pojat leikkivät nyt villejä leikkejään Piscina maximassa,\nkuivaneessa kalalammikossa, ja goottilaisten vartijasotilasten hevoset\nhirnuivat palaestran marmorisaleissa.\n\nSiten tuo laaja rakennus oli toisaalta tuskin koossapysyvän raunion,\ntoisaalta keskentekoisen uudisrakennuksen näköinen. Tämän kuninkaan\nlinna tuntui olevan sopiva vertauskuva hänen roomalais-goottilaisesta\nvaltakunnastaan, hänen puolivalmiista ja samalla puoleksi\nrappeutuneesta valtiollisesta luomastaan.\n\nMutta sinä päivänä, jolloin Cethegus palasi taas tänne monien vuosien\njälkeen, peitti levottomuuden, surun ja synkkyyden pilvi raskaana tämän\ntalon, sillä Teoderikin kuninkaallinen sielu oli lähtemäisillään\nsieltä.\n\nSuuri mies, joka tästä palatsista käsin miespolven ajan oli johtanut\nkoko Euroopan kohtaloita, jota Länsimaat ja Itämaat ihailivat rakastaen\nja vihaten, vuosisatansa sankari, mahtava Didrik Berniläinen, jonka\nnimen satu jo hänen elinaikanaan oli ottanut haltuunsa ja kaunistellut,\nsuuri amelungikuningas Teoderik oli kuolemaisillaan.\n\nNiin olivat lääkärit sanoneet, elleivät juuri hänelle itselleen, niin\nainakin hänen uskotuilleen, ja tieto siitä oli levinnyt suureen,\nväkirikkaaseen kaupunkiin.\n\nVaikka pitkät ajat oli odotettu sellaista loppua vanhan ruhtinaan\nsalaperäisille kivuille, täytti kuitenkin tieto tuon kamalan iskun\nlähenemisestä kaikki sydämet vilkkaalla liikutuksella.\n\nUskolliset gootit surivat ja olivat levottomat; vieläpä\nroomalaisväestönkin keskuudessa oli painostava jännitys vallitsevana\ntunteena.\n\nSillä täällä Ravennassa, kuninkaan välittömässä läheisyydessä, olivat\nitalialaiset oppineet ihailemaan tämän miehen lempeyttä, ja hänen monet\nhyvät työnsä olivat antaneet siitä selvän todistuksen.\n\nVielä pelättiin, että uuden hallituksen aikana esiintyisi ankaruutta ja\nsortoa goottien taholta tämän kuninkaan kuoltua, joka koko\nhallituksensa aikana -- lukuunottamatta viimeistä kuninkaan ja senaatin\nvälistä taistelua, jossa Boëthius ja Symmachus menettivät henkensä --\noli suojellut italialaisia kansansa väkivaltaisuuksilta ja raakuudelta.\n\nLopuksi vaikutti eräs korkeampikin seikka: tämän sankarikuninkaan\nolemus oli suurenmoinen, niin majesteetillinen, että nekin, jotka\nolivat usein toivoneet perikatoa hänelle ja hänen valtakunnalleen,\neivät voineet tällä hetkellä, jolloin tämä aurinko oli sammumaisillaan,\nolla vahingoniloisia, pikemmin he tunsivat jonkinlaista pelkoa.\n\nNiinpä oli koko kaupunki aikaisesta aamusta saakka -- jolloin ensin\nnähtiin sanansaattajia lähtevän palatsista kaikkiin ilmansuuntiin ja\nyksityisiä palvelijoita ylhäisimpien goottien ja roomalaisten taloihin\n-- vilkkaassa liikkeessä.\n\nKaduilla, toreilla, kylpypaikoissa miehet seisoivat kaksittain tai\npienemmissä ryhmissä, kyselivät ja ilmoittivat toisilleen tietonsa,\nkoettivat saada käsiinsä jonkun palatsista palaavan ylhäisen herran ja\nkeskustelivat odotettavan tapahtuman vakavista seurauksista.\n\nVaimot ja lapset istuivat uteliaina talojen kynnyksillä.\n\nPäivän kuluessa virtaili jo läheisten kylien ja kaupunkien väestö,\nvarsinkin surevat gootit, Ravennan porteille uutisia kuulemaan.\n\nKuninkaan neuvosherrat, varsinkin praefectus praetorio Cassiodorus,\njoka oli näinä päivinä osoittanut suurta tarmoa järjestyksen\nylläpitämisessä, olivat odottaneet sellaista liikettä, kenties\npahempaakin.\n\nPuoliyöstä alkaen palatsin kaikki portit ja ovet olivat suljettuina ja\ngoottilaisten sotamiesten vartioimina. Honoriuksen torille, rakennuksen\npisimmän sivun edustalle, oli asetettu ratsumiesjono. Leveälle\nmarmoriportaille, jotka johtivat pääporttaalin komeihin\npylväskäytäviin, oli sijoittunut kauniisiin ryhmiin goottilaista\njalkaväkeä kiipineen ja keihäineen.\n\nVain tätä tietä voi, Cassiodoruksen käskyn mukaan, päästä palatsiin, ja\njalkaväen molemmat päälliköt, roomalainen Cyprianus ja goottilainen\nVitiges saivat antaa sisäänpääsyluvan.\n\nEdellinen laski sisään Cetheguksen.\n\nKun tämä kulki vanhastaan hyvin tuttua tietä kuninkaan huoneeseen,\ntapasi hän linnan saleissa ja käytävissä pienissä ryhmissä ne gootit ja\nitalialaiset, jotka olivat arvonsa ja maineensa perusteella päässeet\nsisään.\n\nJuomasalissa, josta tavallisesti aina kuului hilpeä hälinä, seisoivat\nnyt goottien nuoret tuhannen- ja sadanpäämiehet ääneti ja surullisina\ntai kuiskaten tekivät toisilleen jonkin huolestuneen kysymyksen. Siellä\ntäällä nojasi joku vanhempi mies -- kuolevan sankarin asetovereita --\nakkunanaukkoon salatakseen äänekästä suruaan.\n\nSalin keskellä, päätään pylvääseen nojaten, seisoi ääneensä itkien\nrikas ravennalainen kauppias. Kuningas, joka nyt oli kuolemaisillaan,\noli antanut hänelle anteeksi sen, että hän oli yhtynyt erääseen\nsalaliittoon, ja pelastanut hänen tavaravarastonsa julmistuneiden\ngoottien ryöstöltä.\n\nKylmästi, ylenkatseellisesti silmäillen Cethegus kulki kaikkien ohi.\n\nHän meni edelleen.\n\nLähimmässä huoneessa, joka oli määrätty vieraiden lähettiläiden\nvastaanottohuoneeksi, hän tapasi joukon ylhäisiä gootteja, herttuoita,\nkreivejä ja muita ylimyksiä, jotka julkisesti keskustelivat hallitsijan\nvaihdoksesta ja uhkaavista mullistuksista kaikilla aloilla.\n\nSiellä olivat urhoolliset herttuat Thulun Provinciasta, joka oli\nsankarillisesti puolustanut Arles'in kaupunkia frankkeja vastaan, Ibba\nLiguriasta, Espanjan valloittaja, Pitza Dalmatiasta, bulgarien ja\ngepidien voittaja, mahtavia, uhkamielisiä herroja, ylpeitä vanhasta\naateluudestaan, joka ei ollut amelungien kuninkaallista sukua paljon\nalempi, -- sillä he olivat baltien sukua, joka oli Alarikin kautta\npäässyt länsigoottien valtaistuimelle -- sekä sotaisista ansioistaan,\njoilla he olivat suojelleet ja laajentaneet valtakuntaa.\n\nHildebad ja Tejakin olivat heidän joukossaan.\n\nHe olivat sen puolueen johtajia, joka oli jo kauan vaatinut ankarampaa\nkohtelua italialaisille. He näet samalla kertaa vihasivat ja pelkäsivät\nnäitä ja vain vastenmielisesti mukautuivat kuninkaan lempeämpään\nmielenlaatuun.\n\nHurjia, vihamielisiä silmäyksiä sinkoili heidän joukostaan ylhäiseen\nroomalaiseen, joka pyrki suuren goottisankarin kuolinhetken\ntodistajaksi.\n\nLevollisesti Cethegus kulki heidän ohitsensa ja nosti raskaan\nvillaesiripun, joka oli ovena seuraavaan huoneeseen -- sairaskammion\netuhuoneeseen.\n\nSinne tultuaan hän tervehti syvään kumartaen kookasta, kuninkaallista\nnaista, joka musta surupuku yllään seisoi totisena ja ääneti, mutta\nvakavaryhtisenä ja kyynelittä asiapapereilla peitetyn pöydän ääressä.\nHän oli Amalasunta, leskeksi jäänyt Teoderikin tytär.\n\nVaikka hän olikin iältään jo puolivälissä neljääkymmentä, hän oli vielä\nerinomaisen, vaikkakin kylmän kaunis.\n\nHänen aaltoilevat hiuksensa olivat kreikkalaismalliin jakauksella\nkeskellä päätä. Korkea otsa, suuret, pyöreät silmät, suora nenä,\nylpeät, melkein miehekkäät piirteet ja vartalon majesteetillisuus\nantoivat hänelle valtavan arvokkuuden leiman, ja helleeniläiseen\ntyyliin laaditussa surupuvussaan hän näytti jalustaltaan laskeutuneelta\nPolykleteen Junolta.\n\nHänen käsivarressaan riippui pikemmin tuettuna kuin tukien noin\nseitsemäntoistavuotias poika tai nuorukainen, Atalarik, hänen poikansa,\ngoottien valtakunnan perillinen.\n\nHän ei ollut äitinsä kaltainen, vaan pikemmin hän oli luonteeltaan\nsamanlainen kuin onneton isänsä Eutarik, jonka kalvava sydänvika vei\nhautaan miehuuden kukoistuksessa.\n\nSurren Amalasunta huomasi pojastaan tulevan isän ilmeisen perikuvan,\neikä Ravennan hovissa enää ollut minään salaisuutena se, että pojassa\nilmenivät jo kaikki isän taudin oireet.\n\nAtalarik oli kaunis kuten kaikki muutkin tämän jumalista polveutuvan\nsuvun jäsenet.\n\nVoimakkaan mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat\nkauniita, mustia silmiä, jotka joskus ikäänkuin sulivat epämääräisiin\nunelmiin, joskus taas säkenöivät yliluonnollista loistoa. Tummanruskeat\nkiharat valuivat kalpeille ohimoille, joiden hienot, siniset verisuonet\nsuonenvedontapaisesti pullistuivat ankaroiden mielenliikutusten\nsattuessa.\n\nJaloon otsaan oli ruumiillinen kipu tai raskasmielinen alistuvaisuus\npiirtänyt syvät vaot, jotka näyttivät niin vierailta näissä\nnuorekkaissa kasvoissa. Marmorinvalkoinen kalpeus ja heleä puna\nvaihtelivat nopeasti läpinäkyvillä poskilla. Pitkä, mutta veltto\nvartalo tuntui tuskin pysyvän liitoksissaan ja vain erinäisissä\ntapauksissa se hämmästyttävän nopeasti ponnahti täyteen pituuteensa.\n\nHän ei nähnyt Cetheguksen tuloa, sillä hän oli äitinsä rintaan nojaten\nheittänyt kreikkalaisen vaipan yli päänsä, jonka piti pian kantaa\nraskasta kruunua.\n\nKaukana näistä molemmista, huoneen avonaisen kaariakkunan ääressä, joka\noli goottilaisten sotilaiden vartioimiin portaisiin päin, seisoi\nhaaveileviin unelmiin vaipuneena nainen, -- vai oliko hän neito? --\nhurmaavan, huikaisevan kaunis. Hän oli Matasunta, Atalarikin sisar.\n\nHänen vartalonsa oli yhtä pitkä ja jalo kuin äidinkin, mutta hänen\nterävämmissä piirteissään oli tulista, intohimoista eloa, jonka vain\nepätäydellisesti peitti teeskennelty kylmyys.\n\nTämä vartalo, jossa oli suloisessa sopusoinnussa kukoistava\ntäyteläisyys ja hieno notkeus, muistutti voitettua Artemista Endymionin\nkäsivarsilla Agesanderin ryhmässä, jonka Rhodoksen neuvosto sadun\nmukaan karkoitti pois kaupungista, koska tämä marmoriin hakattu\nkauneimman neitseellisyyden ja kauneimman aistillisuuden ihanin\nyhdistelmä saattoi saaren nuorukaisia hourupäisyyteen ja itsemurhaan.\n\nTäydellisimmän ja kypsyneen neitseellisen kauneuden tenho väreili tästä\nolennosta.\n\nHänen runsas, aaltoileva tukkansa oli tummanpunainen ja säteilevän\nmetalliloistonsa vuoksi niin erinomaisen kaunis, että se oli hankkinut\nruhtinattarelle nimen \"Kaunotukka\" tämänkin kansan keskuudessa, jonka\njoukossa on niin paljon kaunistukkaisia naisia. Hänen kulmakarvansa ja\npitkät silmäripsensä taas olivat kiiltävän mustat ja ikäänkuin\nlisäsivät hohtavan valkoisen otsan ja alabasterimaisten poskien\nkauneutta. Hiukan kaareva nenä kaunismuotoisine sieraimineen, jotka\nusein liikkuivat hiljakseen, laskeutui täyteläiseen suuhun. Mutta\nihailtavinta tässä ihailtavassa kaunottaressa olivat hänen harmaat\nsilmänsä, eivät niinkään paljon epämääräisen värinsä kuin ihmeellisen\nilmeensä vuoksi, joka tavallisesti oli uneksiva ja lempeä, mutta usein\nyht'äkkiä muuttui ja salamoi kuluttavana intohimona.\n\nKun hän seisoi akkunan ääressä oman mielikuvituksensa mukaan\nteettämässään aistikkaassa, puoleksi helleenisessä, puoleksi\ngoottilaisessa puvussa, valkoinen, kauniisti kaareva käsivarsi tumman\nporfyyripatsaan ympärillä ja katseli uinaillen ulos iltailmaan, oli hän\ntodellakin lumoavassa kauneudessaan niiden vastustamattomien metsän- ja\nvedenneitojen näköinen, joiden hurmaavasta rakkausvoimasta germaaninen\nsatu on laulanut ikimuistoisista ajoista saakka.\n\nJa niin suuri oli tämän kauneuden voima, että Cetheguskin, joka oli\nkauan tuntenut ruhtinattaren, tunsi kivisydämensä heräävän uudestaan\neloon.\n\nMutta hänen kimppuunsa kävi heti eräs mainittujen lisäksi huoneessa\noleva henkilö, nimittäin Cassiodorus, kuninkaan oppinut ja uskollinen\nministeri. Hän edusti hyväätarkoittavaa, mutta toivotonta\nsovinnollisuuspolitiikkaa, jota oli miespolven aika noudatettu goottien\nvaltakunnassa.\n\nVanhus, jonka kunnianarvoisissa ja lempeissä kasvonpiirteissä selvästi\nkuvastui suru kuninkaallisen ystävän kadottamisesta ja huoli\nvaltakunnan tulevaisuudesta, meni tulijaa vastaan. Cethegus kumarsi\nkunnioittavasti.\n\nKyynelsilmin vanhus katseli häntä ja heittäytyi lopuksi nyyhkien hänen\nrinnoilleen. Sydämessään Cethegus halveksi vanhusta tällaisen\nheikkouden vuoksi, vaikka hän käyttäytyikin kunnioittavasti.\n\n\"Millainen päivä?\" valitti Cassiodorus.\n\n\"Onnettomuutta tuottava päivä\", sanoi Cethegus totisena, \"se vaatii\nvoimaa ja mielenmalttia\".\n\n\"Oikein puhut, patriisi, ja kuten roomalainen\", -- sanoi ruhtinatar,\nirroittautuen Atalarikista -- \"ollos tervehditty\".\n\nHän ojensi Cethegukselle kätensä. Se ei vavissut ja silmätkin olivat\naivan kirkkaat.\n\n\"Stoan oppilas osoittaa tänään Zenonin viisautta ja omaa voimaansa\",\nsanoi Cethegus.\n\n\"Sano mieluummin, että Jumalan armo vahvistaa ihmeellisesti hänen\nsieluansa\", oikaisi Cassiodorus.\n\n\"Patriisi\", virkkoi Amalasunta, \"praefectus praetorio on suositellut\nsinua minulle erääseen tärkeään virkaan. Hänen sanansa olisi ollut\nriittävä suositus, vaikken olisi sinua tuntenutkaan ennestään. Sinähän\nolet sama Cethegus, joka on kääntänyt Aeneiin kaksi ensimmäistä laulua\nkreikankielelle.\"\n\n\"Infandum renovare jubes, regina, dolorem. ['Tahdot, kuningatar,\npalauttaa mieleeni sanomattoman surun': Aeneis-runoelman säe (II 3).\nNiillä sanoilla Aeneas alkaa kertoa Dido-kuningattarelle Troijan\nhävityksestä.] Nuoruudensynti, kuningatar\", nauroi Cethegus. \"Ostin\nkaikki jäljennökset ja poltatin ne sinä päivänä, jolloin Tullian\nkäännös ilmestyi.\"\n\nTullia oli Amalasuntan salanimi. Cethegus tiesi sen, mutta\nruhtinattarella ei ollut aavistustakaan tästä hänen tiedostaan.\nImartelu sattui ruhtinattaren arimpaan kohtaan ja hän jatkoi:\n\n\"Sinä tiedät, kuinka asiat täällä ovat. Isäni elinhetket ovat luetut;\nlääkärien lausunnon mukaan hän voi, vaikka näyttääkin niin\nvoimakkaalta, minä hetkenä tahansa kuolla. Atalarik tässä on hänen\nkruununsa perillinen. Mutta minä hallitsen hänen sijassaan ja olen\nhänen holhoojansa siksi, kun hän tulee lailliseen ikään.\"\n\n\"Se on kuninkaan tahto, ja sekä gootit että roomalaiset ovat jo aikoja\nsitten hyväksyneet tämän viisaan järjestelyn\", sanoi Cethegus.\n\n\"Sen he ovat kyllä tehneet, mutta rahvaan mieli on muuttelevainen.\nRaa'at miehet halveksivat naisen hallitusta\" -- ja hän veti otsansa\nryppyihin tätä ajatellessaan.\n\n\"Se sotii sekä goottien että roomalaisten valtio-oikeutta vastaan\",\nvälitti Cassiodorus, \"on aivan uutta, että nainen --\"\n\n\"Kiittämättömät kapinoitsijat!\" mutisi Cethegus ikäänkuin itsekseen.\n\n\"Ajateltakoon siitä mitä tahansa\", jatkoi ruhtinatar, \"niin on asian\nlaita. Kuitenkin minä luotan barbaarien uskollisuuteen yleensä, vaikka\nyksityiset aateliset mielellään ottaisivatkin itselleen kruunun. En\npelkää myöskään Ravennan italialaisia enkä useimpien muidenkaan\nkaupunkien. Mutta minä pelkään -- Roomaa ja roomalaisia.\"\n\nCethegus vavahti. Koko hänen olemuksensa oli mitä suurimmassa\njännityksessä, mutta hänen kasvonsa pysyivät jääkylminä.\n\n\"Rooma ei totu koskaan goottien ylivaltaan, se taistelee ikuisesti\nvastaan -- ja mitäpä se voisi muuta tehdäkään\", hän lisäsi huoaten.\nTeoderikin tyttärellä tuntui olevan roomalainen sielu.\n\n\"Me pelkäämme sen vuoksi\", lisäsi Cassiodorus, \"että kun saapuu tieto\nvaltaistuimen tyhjäksi jäämisestä, Roomassa syntyy kapina\nhallitsijatarta vastaan joko Bysanttiin liittymisen tai Länsi-Rooman\noman keisarin hyväksi.\"\n\nCethegus sulki silmänsä ikäänkuin miettiäkseen.\n\n\"Sen vuoksi\", jatkoi ruhtinatar, \"täytyy kaiken olla selvänä, ennen\nkuin kuolinsanoma ehtii Roomaan. Päättäväisen ja minulle uskollisen\nmiehen pitää vannottaa sotajoukoilla uskollisuusvala minulle --\ntarkoitan pojalleni --, vallata kaikki tärkeät portit ja paikat,\npelästyttää senaatti ja aatelisto, voittaa kansa minun puolelleni ja\nlaittaa valtani horjumattomaksi, ennen kuin sitä on uhattukaan.\n\n\"Tähän toimeen on Cassiodorus -- ehdottanut sinua. Sano, otatko sen\ntoimen vastaan?\"\n\nRuhtinattaren kädestä putosi maahan kultainen kirjoituspuikko.\n\nCethegus kumartui ottamaan sen ylös.\n\nHänellä oli vain tämä ainoa silmänräpäys niiden satojen ajatusten\nselvittämiseksi, jotka risteilivät hänen päässään tarjouksen johdosta.\n\nOliko katakombeissa tehty salaliitto tullut ilmi? Kenties samalla\ntiedettiin hänen osallisuutensa siihen.\n\nOliko tämä tuon viekkaan ja vallanhimoisen naisen virittämä ansa?\n\nVai olivatko nuo hullut todellakin niin sokeita, että pakottivat juuri\nhänet tähän virkaan? Ja jos niin oli, mitä hänen piti tehdä?\n\nPitäisikö hänen käyttää tätä hetkeä hyväkseen, ryhtyä taisteluun ja\nheti voittaa Rooma? Kenen hyväksi? Bysantinko! Tai Länsi-Rooman\nkeisarin? Kuka siksi tulisi?\n\nVai eivätkö asiat vielä olleet tarpeeksi kehittyneet.\n\nPitäisikö hänen nyt olla uskollinen voidakseen olla salaliitolle\nhyödyksi?\n\nTämän ja useiden muiden epäilysten ja kysymysten tekemiseen ja\nratkaisemiseen hänellä oli vain se silmänräpäys, jolloin hän kumartui.\nHänen nopea, päättäväinen mielensä ei tarvinnutkaan enempää, kun hän\nsitä paitsi oli kumartuessaan nähnyt avomielisen ja rehellisen ilmeen\nCassiodoruksen kasvoissa. Ojentaessaan kirjoituspuikon ruhtinattarelle\nhän sanoi päättäväisesti: \"Kuningatar, minä otan toimen vastaan.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi ruhtinatar. Cassiodorus puristi Cetheguksen kättä.\n\n\"Jos Cassiodorus on ehdottanut minua tähän toimeen\", sanoi Cethegus,\n\"niin hän on taas osoittanut syvää ihmistuntemustaan. Hän on kuoren\nläpi nähnyt sydämeni.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\" kysyi Amalasunta.\n\n\"Kuningatar, ulkonäkö olisi voinut pettää hänet. Myönnän, etten\nmielelläni näe barbaareja -- anteeksi -- gootteja Italian\nhallitsijoina.\"\n\n\"Tämä avomielinen puhe on sinulle kunniaksi, ja minä annan anteeksi\nroomalaiselle.\"\n\n\"Sitä paitsi olen jo vuosikymmeniä ollut kokonaan erilläni valtion\nasioista ja julkisesta elämästä. Intohimojeni raivottua loppuunsa olen\nelänyt rauhallisena huviloissani, huolimatta kuninkaiden suruista, ja\nomistan aikani vain laulun runottarelle ja hiukan kirjallisuudelle.\n\n\"Beatus ille, qui procul negotiis\" [\"Onnellinen se, joka erillään\npuuhista\": Horatiuksen erään runon alku], toisti oppinut rouva huoaten.\n\n\"Mutta koska kunnioitan tieteitä ja Platonin oppilaana tahdon, että\nviisaiden on hallittava, niin juuri sen vuoksi toivon, että\nsynnyinmaatani hallitsee kuningatar, joka vain synnyltään on\ngoottilainen, mutta mieleltään kreikkalainen ja hyveiltään roomalainen.\n\n\"Hänen mielikseen uhraan runottareni vihattujen valtion asioiden\nvuoksi.\n\n\"Mutta vain sillä ehdolla, että tämä on viimeinen valtionvirkani.\n\n\"Otan tarjoamasi viran vastaan ja takaan päälläni Roomasta.\"\n\n\"Hyvä, tässä on sinulle tarpeelliset asiapaperit ja valtakirjat.\"\n\nCethegus silmäili nopeasti kaikkia papereita. \"Tämä on nuoren kuninkaan\njulistus roomalaisille sinun allekirjoittamanasi. Hänen\nallekirjoituksensa puuttuu vielä.\"\n\nAmalasunta kastoi sulkakynän purppurapuneeseen, jota amelungit\nkäyttivät Rooman keisarien tavoin, ja sanoi: \"Tule kirjoittamaan\nnimesi, poikani.\"\n\nAtalarik oli koko edellisen keskustelun ajan seisonut molempia\nkyynärpäitään pöytään nojaten ja terävästi tarkastanut Cethegusta.\n\nNyt hän kohottautui pystyyn. Hän oli tottunut käyttämään kaikkia\nkruununperillisen ja sairaan oikeuksia.\n\n\"Ei\", sanoi hän kiivaasti, \"minä en kirjoita. En vain sen vuoksi, etten\nluota tuohon kylmään roomalaiseen -- ei, en luota sinuun ollenkaan,\nsinä ylpeä mies --. On sopimatonta, että te, kun korkea äidinisäni\nvielä hengittää, jo tavoitatte hänen kruunuaan, te kääpiöt jättiläisen\nkruunua. Hävetkää tunteettomuuttanne. Tuon esiripun takana kuolee\nvuosisadan suurin sankari -- ja te ajattelette vain hänen\nkuninkaallisen perintönsä jakoa.\"\n\nHän käänsi heille selkänsä ja meni hitaasti akkunan luo, pani kätensä\nsisarensa vyötäisille ja silitti hänen kimaltelevaa, kaunista\ntukkaansa.\n\nKauan Atalarik seisoi siinä sisarensa huomaamatta.\n\nÄkkiä neito heräsi unelmistaan. \"Atalarik\", hän kuiskasi tarttuen\nnopeasti veljensä käsivarteen ja viitaten marmoriportaita kohden, \"kuka\non tuo mies tuolla, päässään sininen teräskypärä, joka juuri näkyy\npylvään takaa? Sano, kuka hän on?\"\n\n\"Anna, kun katson\", sanoi nuorukainen kumartuen eteenpäin. \"Tuoko\ntuolla? Hän on kreivi Vitiges, gepidien voittaja, urhoollinen sankari.\"\n\nJa hän kertoi sisarelleen kreivin urotöistä ja voitoista viime sodassa.\n\nSillä aikaa Cethegus katsahti kysyvästi ruhtinattareen ja ministeriin.\n\n\"Antaa hänen olla\", huokasi Amalasunta. \"Jollei hän tahdo, ei mikään\nmahti maailmassa voi häntä pakottaa.\"\n\nCetheguksen kysymykset jäivät tekemättä sen vuoksi, että\nkolminkertainen esirippu, joka ehkäisi äänten kuulumisen etuhuoneesta\nkuninkaan makuukammioon, avautui.\n\nSairaan huoneesta tuli kreikkalainen lääkäri Elpidios ja kertoi, että\nsairas oli äsken juuri herännyt pitkästä unesta ja lähettänyt hänet\npois saadakseen olla kahden kesken vanhan Hildebrandin kanssa, joka ei\nkoskaan poistunut hänen vuoteensa vierestä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nTeoderikin makuuhuoneessa, jota jo keisarit olivat käyttäneet samaan\ntarkoitukseen, vallitsi myöhemmän roomalaisen tyylin synkkä komeus.\n\nLukuisat korkokuvat seinissä ja kultakoristeet katossa kuvasivat\nroomalaisten konsulien ja keisarien voittoja ja voittokulkueita.\nPakanallisten jumalat ja jumalattaret leijailivat ylpeinä niitten\npäällä. Kaikkialla sekä rakennustaiteellisessa puolessa että\nkoristeissa vallitsi painostava komeus.\n\nMerkillisenä vastakohtana näille oli kuninkaan puutteellisen\nyksinkertainen vuode.\n\nTuskin jalankaan korkeudella marmorilattiasta oli korkea, paksusta\ntammesta tehty vuode, johon muutamia peitteitä oli levitetty. Vain\nkallisarvoinen purppuramatto, joka verhosi jalkoja, ja vuoteen eteen\nasetettu, kullatuilla kynsillä varustettu jalopeurannahka --\nvandaalikuninkaan lahja Afrikasta --, ilmaisivat sairaan kuninkaallista\narvoa. Kaikki muut huonekalut olivat yksinkertaisia, vaatimattomia ja\nmelkein karkean jykeviä.\n\nEräässä pylväässä huoneen takaosassa riippuivat kuninkaan kuparikilpi\nja leveä miekka, joita ei ollut käytetty moneen vuoteen.\n\nVuoteen pääpuolessa seisoi pää kumarassa ja surullisena vanha\naseenkantaja tarkoin katsellen sairaan kasvonpiirteitä. Tämä nojautui\nvasempaan käsivarteensa ja käänsi ilmeikkäät, majesteetilliset kasvonsa\nhäneen päin.\n\nKuninkaan tukka oli harvaa ja ohimoiden kohdalla oli raskaan kypärän\npaino vuosien vieriessä kuluttanut sen, mutta se oli vielä kiiltävän\nvaaleanruskea eikä siinä näkynyt harmaita eikä valkoisia karvoja.\nMahtava otsa, säkenöivät silmät, hyvin kaareva nenä ja poskien syvät\nvaot kertoivat suurista ajatuksista sekä suuresta voimasta niiden\ntoteuttamiseksi ja antoivat kasvoille majesteetillisen, ylevän ilmeen,\nmutta hyväntahtoinen, vento piirre suun luona ilmaisi suuresta, hiukan\nharmahtavasta parrasta huolimatta, lempeyttä ja viisautta, jolla\nkuningas miespolven kuluessa oli palauttanut kulta-ajan Italiaan ja\nkohottanut valtakuntansa sellaiseen kukoistukseen, että se jo silloin\nmuuttui sananlaskuksi ja runoilijat siitä lauloivat.\n\nKauan ja rakkaasti hänen kullanruskeat kotkansilmänsä katselivat\njättiläismäistä sairaanhoitajaa.\n\nSitten hän ojensi hänelle laihan, mutta suonikkaan oikean kätensä.\n\"Vanha ystävä\", hän lausui, \"nyt sanomme jäähyväiset toisillemme\".\n\nVanhus lankesi polvilleen ja painoi kuninkaan kättä leveätä rintaansa\nvasten.\n\n\"No, vanhus; nouse. Täytyykö _minun_ lohduttaa _sinua_?\"\n\nMutta Hildebrand oli edelleen polvillaan ja nosti vain päätänsä sen\nverran, että hän voi katsoa kuningasta silmiin. \"Katso\", sanoi tämä,\n\"minä tiedän, että sinulla, Hildungin poika, on esi-isiltäsi ja\nisältäsi perintönä syvemmät tiedot ihmisten taudeista ja niiden\nparantamiskeinoista kuin kaikilla näillä kreikkalaisilla lääkäreillä ja\nlyydialaisilla puoskareilla.\n\n\"Ja ennen kaikkea: sinä olet luotettavampi.\n\n\"Sen vuoksi teen sinulle kysymyksen, johon sinun on rehellisesti\nvastattava. Onko, kuten itse tunnen? Sano, täytyykö minun kuolla? Jo\ntänään? Ennen yötä?\"\n\nJa hän loi Hildebrandiin katseen, jolta ei voinut mitään salata.\n\nMutta vanhus ei tahtonutkaan salata, hän oli taas saanut entiset\nvoimansa.\n\n\"Niin, goottien kuningas, amelungien jälkeläinen, sinun täytyy kuolla\",\nhän sanoi. \"Kuolema on jo pyyhkäissyt kädellään kasvojasi. Sinä et näe\nenää auringonlaskua.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Teoderik kasvonpiirrettäkään väräyttämättä.\n\"Kreikkalainen, jonka lähetin pois, lupasi minulle kokonaisen päivän.\n\n\"Ja minähän tarvitsen aikani.\"\n\n\"Tahdotko taas kutsuttaa papit tänne?\" kysyi Hildebrand pahalla\ntuulella.\n\n\"En, en voisi heitä käyttää. Enkä heitä enää tarvitsekaan.\"\n\n\"Uni on sinua paljon vahvistanut ja poistanut sielustasi varjon, joka\non sitä jo kauan synkentänyt. Terve, Teoderik, Teodemerin poika, sinä\nkuolet sankarikuninkaan tavoin.\"\n\n\"Minä tiedän\", sanoi tämä hymyillen, \"ettet sinä mielelläsi suvainnut\npappeja vuoteeni ääressä. Sinä olet oikeassa. He eivät voineet minua\nauttaa.\"\n\n\"Mutta nyt -- kuka on sinua auttanut?\"\n\n\"Jumala ja minä itse. Kuule!\n\n\"Ja nämä sanat olkoot jäähyväisemme. Kiitokseksi nelikymmenvuotisesta\nuskollisuudestasi kerron vain sinulle yksin, en tyttärelleni enkä\nCassiodorukselle, mikä minua on vaivannut. Sano: mitä kansa luulee ja\nmitä sinä luulet syyksi synkkämielisyyteen, joka yht'äkkiä valtasi\nminut ja sorti minut tälle tautivuoteelle?\"\n\n\"Italialaiset sanovat: katumus Boëthiuksen ja Symmachuksen kuolemasta.\"\n\n\"Oletko sinä sen uskonut?\"\n\n\"En. En voinut uskoa, että sinä surisit petturien verta.\"\n\n\"Siinä teit aivan oikein. He eivät olisi mahdollisesti ansainneet\nkuolemaa lain mukaan ja tekojensa vuoksi. Ja Boëthiusta rakastin sangen\nsuuresti.\n\n\"Mutta he olivat tuhatkertaisesti pettureita. Pettureita ajatuksissaan,\npettureita luottamustani, sydäntäni kohtaan. Olen pitänyt näitä\nroomalaisia parempina kuin kansani parhaita. Ja he ovat siitä\nkiitokseksi toivoneet kruunuani keisarille, kirjoittaneet\nbysanttilaiselle imartelukirjeitä. He ovat pitäneet Justinusta ja\nJustinianusta Teoderikin ystävyyttä parempana. En kadu ollenkaan noiden\nkiittämättömien kuolemaa. Halveksin heitä. Arvaa vielä! Mitä olet\nluullut?\"\n\n\"Kuningas, perillisesi on lapsi ja ympärilläsi on vihollisia joka\npuolella.\"\n\nSairas rypisti kulmakarvojaan:\n\n\"Nyt osuit lähemmäksi päämaalia. Olen aina tiennyt, mikä on\nvaltakuntani heikoin kohta. Pitkinä, unettomina öinä olen huokaillut\nsen sisällisen heikkouden vuoksi, vaikka edellisenä iltana olenkin\npidoissa vieraiden lähettiläiden läsnäollessa näytellyt ylpeää\nitseluottamusta. Sinä, vanhus, olet, tiedän sen, pitänyt minua liian\nvarmana. Mutta minä en uskaltanut näyttää kenellekään pelkoani, en\nystävälle enkä viholliselle. Muuten olisi valtaistuimeni vavissut. Olen\nhuokaillut yksinäisyydessä ja yksin olen suruni kantanut.\"\n\n\"Sinä olet itse viisaus, kuninkaani, mutta minä olin hullu\", huudahti\nvanhus.\n\n\"Katso\", jatkoi kuningas sivellen vanhuksen kättä, \"minä tiedän, miksi\nolet ollut minulle vihoissasi. Sokean vihasikin italialaisia kohtaan\ntunnen. Usko minua, se on sokea. Kenties samoin kuin minun rakkauteni\nheitä kohtaan.\"\n\nHän huokasi ja vaikeni.\n\n\"Miksi olet levoton?\"\n\n\"Anna minun lopettaa. Minä tiedän, että valtakuntani, maineikkaan,\nvaivalloisen elämäni työ voi helposti hajota. Ja kenties\njalomielisyyteni vuoksi roomalaisia kohtaan. Käyköön niin! Ihmistyö ei\nole ikuinen ja jos olen tehnyt virheen hyvyydestä -- niin olkoon se\nminun syyni.\"\n\n\"Suuri kuninkaani!\"\n\n\"Mutta Hildebrand, eräänä yönä, jolloin niinikään valvoin, huolehdin ja\nhuokailin valtakuntani vaaroja, -- silloin tuli sieluni silmien eteen\ntoisen virheen muisto, ei hyvyydestä vaan kunnianhimosta tehdyn\nvirheen, verisen väkivallan muisto. Ja voi, voi minua, jos goottien\nkansa joutuu perikatoon Teoderikin rikosten vuoksi! -- _Hänen, hänen_\nkuvansa näyttäytyi minulle.\"\n\nSairas puhui nyt vaivalloisesti ja näytti hetken ajan levottomalta.\n\n\"Kenen kuva? Ketä sinä tarkoitat?\" kysyi vanhus hiljaa, kumartuen\neteenpäin.\n\n\"Odovakaria\", kuiskasi kuningas.\n\nHildebrand painoi päänsä alas. Synkän äänettömyyden jälkeen Teoderik\njatkoi vihdoin:\n\n\"Niin, vanhus, tämä oikea käteni -- sinähän tiedätkin sen -- on\nsurmannut jalon sankarin pitopöydässä, hänen ollessaan vieraanani. --\nKuumana pärskähti hänen verensä kasvoilleni ja loppumaton viha liekehti\nvastaani hänen sammuvasta silmästään. Muutamia kuukausia sitten, tuona\nyönä, ilmestyi hänen verinen, kalpea, vihaa hehkuva kuvansa minulle\nkostonjumalan tavoin. Sydämeni vetäytyi kokoon kuin kuumetaudin\nkäsissä. Ja peloittava ääni sisässäni sanoi: tämän verityön vuoksi\nvaltakuntasi hajoaa ja kansasi joutuu perikatoon.\"\n\nHetken kuluttua Hildebrand rupesi puhumaan uhmamielinen ilme\nsilmissään:\n\n\"Kuningas, miksi olet peloissasi kuin nainen? Etkö ole tappanut satoja\nomalla kädelläsi ja eikö kansasi ole tappanut tuhansia käskystäsi?\nEmmekö tunkeutuneet tähän maahan noilta vuorilta ja raivanneet tietämme\nuseammassa kuin kahdessakymmenessä taistelussa, joissa kahlasimme\nveressä polviin saakka. Mitä on yhden miehen veri siihen verraten? Ja\najattele silloisia oloja. Neljä vuotta hän oli vastustanut sinua kuin\nikihärkä karhua. Kahdesti hän oli saattanut sinut ja koko kansasi\nperikadon partaalle. Nälkä, miekka ja rutto kaatoivat goottejasi.\nVihdoin, vihdoin ylpeä Ravenna antautui nälkiintyneenä. Voitettuna\nverivihollisesi makasi jalkojesi juuressa. Silloin kerrottiin sinulle,\nettä hänellä oli petos mielessä, että hän aikoi uudestaan ryhtyä tuohon\nkamalaan taisteluun. Hän aikoi hyökätä sinun ja miestesi kimppuun jo\nseuraavana yönä. Mitä sinun oli tehtävä? Haastaa hänet julkisesti\noikeuteen? Jos hän oli syyllinen, olisi hän ehtinyt tehdä tekonsa jo\nennen oikeuden istuntoa. Rohkeasti sinä ennätit edelle ja teit illalla\nsen, minkä hän aikoi tehdä yöllä. Ja kuinka sinä olet voittoasi\nkäyttänyt? Tämä ainoa teko pelasti koko kansasi, esti uuden,\nepätoivoisen taistelun. Sinä armahdit hänen liittolaisensa ja olet\nantanut goottien ja italialaisten elää kolmekymmentä vuotta kuin\ntaivaan valtakunnassa. Ja nyt sinä rupeat katumaan tuota tekoa. Kaksi\nkansaa siunaa sinua siitä ikuisesti. Minä -- minä olisin tappanut hänet\nseitsemän kertaa.\"\n\nVanhus vaikeni. Hänen silmänsä loistivat ja hän näytti vihaiselta\njättiläiseltä. Mutta kuningas pudisti päätään.\n\n\"Se ei merkitse mitään, vanha soturi, ei kerrassaan mitään. Satoja\nkertoja olen samaa vakuuttanut itselleni houkuttelevammin, hienommin\nkuin sinä olet innoissasi voinut tehdä. Se ei auta ollenkaan. Hän oli\nsankari -- ainoa vertaiseni! -- Ja hänet minä surmasin ilman mitään\ntodistusta hänen syyllisyydestään. Surmasin hänet epäluulosta,\nkateudesta ja -- tulkoon se nyt kerrankin sanotuksi -- pelosta, pelosta\nryhtyä uudestaan koettelemaan voimia hänen kanssaan. Se oli ja on aina\ntörkeä rikos. -- En saanut lepoa mistään verukkeista. Synkkä\nalakuloisuus valtasi minut. Hänen kuvansa vainosi minua siitä yöstä\nalkaen lakkaamatta: juomingeissa ja neuvotteluissa, metsästysretkillä\nja kirkossa, valveilla ollessa ja unessa. Cassiodorus lähetti silloin\nluokseni piispat ja papit. He eivät voineet minua auttaa. He kuulivat\nrippini, näkivät katumukseni ja uskoni ja antoivat minulle anteeksi\nkaikki synnit. Mutta rauhaa en saanut ja vaikka he antoivat minulle\nanteeksi, niin -- en itse voinut antaa anteeksi itselleni. En tiedä,\njohtuuko se esi-isiltäni peritystä pakanallisesta mielestäni, mutta\nminä en voi hiipiä ristin taakse murhatun varjoa pakoon. En voi uskoa,\nettä minua pelastaa verityöstäni viattoman, ristillä kuolleen Jumalan\nveri.\" -- -- --\n\nHildebrandin kasvoista loisti ilo.\n\n\"Sinä tiedät\", hän sanoi innokkaasti, \"etten ole koskaan voinut uskoa\nnoita ristipappeja. Sano, oi sano, uskotko sinäkin vielä Toriin ja\nOdiniin? Ovatko he sinua auttaneet?\"\n\nKuningas pudisti hymyillen päätään:\n\n\"Eivät, sinä vanha, parantumaton pakana. Sinun Valhallasi ei ole minua\nvarten. Kuule, mikä auttoi minua. Lähetin eilen piispat pois ja rupesin\nitse tutkimaan sydäntäni. Ajattelin ja rukoilin ja käännyin Jumalan\npuoleen. Ja minä tulin levollisemmaksi. Katso, viime yönä nukuin\nlevollisemmin kuin kuukausimääriin.\n\n\"Kun heräsin, ei kuume enää värisyttänyt jäseniäni. Olin levollinen ja\npääni oli aivan selvä. Ja minä ajattelin näin: Olen tehnyt sen, eikä\nmikään armo eikä Jumalan ihme voi saada sitä tekemättömäksi. Niinpä hän\nrangaiskoon minua. Ja jos hän on Mooseksen ankara Jumala, niin\nkostakoon hän minulle ja rangaiskoon minua ja minun huonekuntaani\nseitsemänteen polveen saakka. Minä vihin itseni ja sukuni Herran\nkostolle. _Meidät_ hän hävittäköön, hän on vanhurskas. Mutta koska hän\non vanhurskas, ei hän voi rangaista tätä jaloa goottien kansaa toisen\nrikoksesta. Hän ei voi hävittää sitä kuninkaan rikoksen tähden. Ei,\nsitä hän ei tee. Ja jos tämän kansan kerran täytyy joutua turmioon,\nsilloin -- tunnen sen selvästi -- ei se tapahdu minun tekoni tähden.\nTämän vuoksi vihin itseni ja huonekuntani Herran kostolle. Ja niin minä\nsain rauhan ja kuolen rohkeana.\"\n\nHän vaikeni. Hildebrand kumartui ja suuteli kuninkaan oikeaa kättä,\njoka oli tappanut Odovakarin. --\n\n\"Nämä olivat jäähyväiseni sinulle, testamenttini ja kiitokseni sinulle\nkoko elämän kestäneestä uskollisuudesta. -- Nyt käyttäkäämme jäljellä\noleva aika vielä goottien kansan hyväksi. Tule, auta minut seisoalleni,\nen voi kuolla patjoilla. Tuolla riippuvat aseeni. Anna ne minulle! --\nEi mitään vastaansanomista! -- Minä tahdon.\"\n\nHildebrandin täytyi totella. Reippaasti sairas nousi hänen avullaan\nvuoteeltaan, heitti laajan purppuravaipan hartioilleen, vyötti miekan\nkupeelleen, pani matalan, piikkisellä kruunulla varustetun kypärän\npäähänsä ja nojasi kädellään raskaan keihään varteen, selkä huoneen\nleveää doorilaista keskipylvästä vasten.\n\n\"No niin, kutsu nyt tyttäreni ja Cassiodorus ja kaikki muutkin, jotka\novat tuolla ulkona.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nHän seisoi siinä levollisena sillä aikaa kun vanhus työnsi oviverhot\nmolemmille sivuille, joten makuukammiosta ja etuhuoneesta muodostui\nyksi yhtenäinen sali. Kaikki läsnäolijat -- sillä välin oli paikalle\nsaapunut yhä useampia roomalaisia ja gootteja -- lähestyivät kuningasta\nihmetellen ja kunnioituksesta vaitiollen.\n\n\"Tyttäreni\", sanoi kuningas, \"ovatko ne kirjeet valmiit, joissa\nkuolemastani ja tyttärenpoikani valtaistuimelle nousemisesta\nilmoitetaan Bysanttiin?\"\n\n\"Tässä ne ovat\", sanoi Amalasunta.\n\nKuningas silmäili nopeasti kaikkia papyruskääröjä.\n\n\"Keisari Justinukselle. Ja tämä hänen veljenpojalleen Justinianukselle.\nMiksei. Hän saa pian kruunun ja on nyt jo herransa herra. Cassiodorus\non ne laatinut -- huomaan sen kauniista vertauksista. Mutta, mitä tämä\non?\" -- ja korkea, kirkas otsa synkkeni -- \"pyydän että ottaisitte\nminut, nuorukaisen, keisarilliseen suojelukseenne. Suojelukseen? Se\nmenee liian pitkälle. Voi teitä, jos teidän täytyy turvautua Bysantin\napuun. 'Pyytäen teidän ystävyyttänne.' Se on tarpeeksi Teoderikin\ntyttärenpojalta.\"\n\nHän antoi kirjeet takaisin.\n\n\"Tässä on vielä kolmas kirje Bysanttiin? Kenelle? Teodoralle,\nJustinianuksen jalolle puolisolle? Kuinka? Sirkustanssijattarelle?\nJalopeurojen vartijan hävyttömälle tyttärelle?\"\n\nHänen silmänsä salamoivat.\n\n\"Hänellä on suuri vaikutusvalta puolisoonsa\", huomautti Cassiodorus.\n\n\"Ei, tyttäreni ei saa kirjoittaa portolle, joka on häväissyt kaikkien\nnaisten kunnian.\"\n\nHän repi palasiksi papyruskäärön, meni sitten goottien luo salin\nkeskiosaan ja sanoi:\n\n\"Vitiges, urhoollinen soturi, mikä on toimesi minun kuoltuani?\"\n\n\"Minä katsastan jalkaväkemme Tridentiumissa.\"\n\n\"Siihen toimeen ei voitaisi saada parempaa. Sinä et ole vielä toivonut\nmitään, vaikka annoin sinulle oikeuden siihen gepidien kukistamisen\njälkeen. Eikö sinulla ole vieläkään mitään toivomista?\"\n\n\"On, kuninkaani.\"\n\n\"Vihdoinkin! Se ilahduttaa minua -- puhu!\"\n\n\"Tänään aiotaan kiduttaa erästä vanginvartijaa, joka kieltäytyi itse\nkiduttamasta muuatta syytettyä ja löi liktoria. Herra kuningas, vapauta\ntämä mies. Kiduttaminen on häpeällistä ja --\"\n\n\"Vanginvartija on vapaa. Tästä hetkestä alkaen ei goottien\nvaltakunnassa enää käytetä kidutusta. Pidä siitä huoli, Cassiodorus.\nUrhoollinen Vitiges, anna tänne kätesi. Lahjoitan sinulle muistoksi\ntänä eronhetkenä vaaleanruskean, täysverisen ratsuni Valladan, että\nkaikki tietäisivät, kuinka sinua kunnioitan. Jos joudut sen selässä\nollessasi vaaraan tai\" -- lopun hän sanoi aivan hiljaa Vitigekselle --\n\"jos se kieltäytyy kulkemasta, niin kuiskaa sen korvaan minun nimeni.\n-- Kuka vartioi Napolia? Thulunin herttua on liian töykeä. Sikäläinen\niloinen kansa on voitettava iloisilla kasvoilla.\"\n\n\"Nuori Totila tulee vartioimaan sikäläistä satamaa\", sanoi Cassiodorus.\n\n\"Totila? Tuo poika, joka on iloinen kuin auringon säde? Siegfried,\njumalien suosikki? Häntä eivät sydämet voi vastustaa. Mutta, se on\ntotta. Kenties näiden italialaisten sydämet!\" Hän huokasi ja jatkoi:\n\n\"Kuka vastaa meille Roomasta ja sen senaatista?\"\n\n\"Cethegus Caesarius\", sanoi Cassiodorus kädellään viitaten, \"tämä jalo\nroomalainen\".\n\n\"Cethegus? Tunnen hänet hyvin. Katso minua silmiin, Cethegus.\"\n\nVastenmielisesti puhuteltu kohotti silmänsä, jotka hän oli nopeasti\npainanut alas kuninkaan terävän katseen edessä. Ponnistaen kaikki\nvoimansa hän kuitenkin levollisesti kesti kotkansilmäyksen, joka tunki\nhänen sielunsa läpi.\n\n\"Ei ollut hyvä, Cethegus, että sinunlaisesi mies pysytteli niin kauan\npoissa valtion asioista. Ja meistä. Tai se oli vaarallista. Kenties\nvielä vaarallisempaa on, että sinä -- nyt -- ryhdyt valtion\npalvelukseen.\"\n\n\"Tämä ei ole tapahtunut minun tahdostani, kuningas.\"\n\n\"Takaan hänestä\", huusi Cassiodorus.\n\n\"Hiljaa ystäväni! Maan päällä älköön kukaan taatko toisestaan. --\nTuskin itsestään. -- Mutta\", hän jatkoi Cethegusta tutkivasti\nkatsellen, \"pikku kreikkalaisille ei tämä ylpeä pää -- tämä Caesarin\npää -- petä Italiaa.\" Cetheguksen täytyi kestää vielä kerran tutkivan\nkotkansilmän terävä katse ja hän saattoi vain vaivoin säilyttää\nmielenmalttinsa. Sitten kuningas tarttui Cethegusta käsivarteen ja\nkuiskasi hänelle:\n\n\"Kuule, mitä sinulle varoittaen ennustan. Ei yksikään roomalainen tule\nenää istumaan Länsi-Rooman valtaistuimella. Hiljaa, ei mitään\nvastaansanomista. Olen varoittanut sinua. -- -- -- Mikä melu ulkona\non?\" hän kysyi kääntyen nopeasti tyttärensä puoleen, joka antoi\nvartijana olevalle roomalaiselle käskyjä hiljaisella äänellä.\n\n\"Ei mitään, kuninkaani! Ei mitään merkillisempää, isäni!\"\n\n\"Mitä? Salaisuuksia minun edessäni? Kruununi kautta! Tahdotteko te jo\nhallita, vaikka vielä olen elossa? Kuulin vieraan kielen kaikua ulkoa.\nOvet auki!\"\n\nEtuhuoneesta ulompaan saliin vievät ovet avattiin.\n\nLukuisain goottien ja roomalaisten joukossa oli pieniä olentoja,\nomituisia ulkomuodoltaan ja omituisissa puvuissa. Keskiruumista peitti\nsudennahka, päässä oli suippolakki ja selässä pitkä, kulunut\nlammasnahkaturkki. Hämmästyneinä ja kuninkaan äkillisen näkemisen\nvaltaamina muukalaiset vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä.\n\n\"Ahaa, avaarien lähettiläät, ryövärijoukon, joka samoilee valtakuntamme\nitärajoilla. Tuotteko te säädetyn vuosiveron?\"\n\n\"Herra, me tuomme sen vielä tällä kertaa -- turkiksia -- villamattoja\n-- miekkoja -- kilpiä. -- Tässä ne ovat. Me toivomme, että ensi vuonna\n-- me tulimme katsomaan --\"\n\n\"Te tulitte katsomaan, oliko vanha Didrik Berniläinen jo tullut\nvanhuudenheikoksi? Te luulitte, että olin jo kuollut ja että voitte\nkieltäytyä maksamasta veroa jälkeläiselleni. Te erehdytte, vakoilijat.\"\n\nHän tarttui ikäänkuin tutkien erääseen niistä miekoista, joita\nlähettiläät olivat asettaneet hänen eteensä, otti toisella kädellä\nkärjestä, toisella kädensijasta --: nykäys vain ja miekka katkesi. Hän\nheitti palaset lähettilästen eteen.\n\n\"Avaareilla on huonot miekat\", hän sanoi levollisesti. \"Tule tänne,\nAtalarik, valtakuntani perillinen. He eivät tahdo uskoa, että sinä\njaksat kantaa kruunuani. Näytä heille, kuinka sinä käyttelet minun\nkeihästäni.\"\n\nNuorukainen riensi hänen luokseen. Kunnianhimon hehkuva puna peitti\nhänen kalpeat kasvonsa.\n\nHän tarttui äidinisänsä raskaaseen keihääseen ja heitti sen sellaisella\nvoimalla kilpeä kohti, jonka lähettiläät olivat ripustaneet erääseen\nsalin puupylvääseen, että se puhkaisi kilven ja upposi vielä syvälle\npuuhun.\n\nYlpeänä kuningas pani vasemman kätensä tyttärenpoikansa pään päälle ja\nhuusi lähettiläille:\n\n\"Menkää nyt ja kertokaa kotonanne, mitä olette täällä nähneet.\"\n\nHän kääntyi ja ovet suljettiin hämmästyneiden avarien mentyä.\n\n\"Antakaa minulle pikarillinen viiniä. -- Kenties viimeinen? Ei,\nsekoittamatonta! Germaanien tavan mukaan!\" -- Hän viittasi\nkreikkalaisen lääkärin pois luotaan. \"Kiitos, vanha Hildebrand, tästä\njuomasta. -- Minä juon goottien onneksi.\"\n\nHän tyhjensi pikarin hitaasti ja asetti sen vielä vakavasti\nmarmoripöydälle.\n\nMutta nyt kohtasi hänet yht'äkkiä, salaman tavoin se, mitä lääkärit\nolivat kauan odottaneet. Hän horjui, kouraisi rintaansa ja kaatui\ntaaksepäin Hildebrandin syliin. Tämä laskeutui hitaasti polvilleen ja\nantoi ruumiin solua marmorilattialle, pitäen kruununkypärällä\nkoristettua päätä sylissään.\n\nKaikki pidättivät kuunnellen henkeään, mutta kuningas ei\nliikahtanutkaan. Kovasti parkaisten Atalarik heittäytyi ruumiin päälle.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\nATALARIK\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nSyystä ystävät pelkäsivät ja viholliset toivoivat, että kuninkaan\nkuolemasta aiheutuisi suuria vaaroja nuorelle goottien valtakunnalle.\n\nEi ollut vielä kulunut neljääkymmentä vuotta siitä, kun Teoderik\nBysantin keisarin kehoituksesta oli mennyt kansoineen Isonzon yli ja\nriistänyt onnenonkijalta Odovakarilta, jonka germaanilaiset\npalkkasotilaat olivat eräässä kapinassa koroittaneet Länsi-Rooman\nvaltaistuimelle, kruunun ja hengen.\n\nKuninkaan viisaus ja suuruus eivät olleet voineet poistaa sitä\nepävarmuutta, joka alusta alkaen vallitsi hänen enemmän rohkeassa kuin\nhyvin harkitussa luomassaan.\n\nHuolimatta hänen lempeästä hallituksestaan tunsivat italialaiset --\nemmekä tahdo heitä siitä tuomita -- syvästi vieraan vallanalaisuuden\nhäpeän.\n\nNämä vieraat olivat kaksinkerroin vihatut barbaareina ja\nkerettiläisinä.\n\nSenaikaisen katsantokannan mukaan Länsi- ja Itä-Rooman valtakuntia\npidettiin jakamattomana yhtenäisyytenä, ja sen jälkeen kun keisarinarvo\nLännessä loppui, pidettiin Itä-Rooman keisaria Lännen ainoana,\nlaillisena hallitsijana. Bysanttiin olivat siis kaikkien roomalaisten\nisänmaanystävien ja kaikkien Italian oikeauskoisten silmät suunnatut.\nBysantista päin he toivoivat vapautusta kerettiläisten, barbaarien ja\ntyrannien ikeestä.\n\nJa Bysantilla oli sekä voimaa että halua tämän toivomuksen\ntäyttämiseen. Vaikka keisarin alamaiset eivät olleetkaan Caesarin tai\nTrajanuksen roomalaisia, niin Itä-Rooman keisarikunta kuitenkin oli\npaljon ylempänä goottien valtakuntaa korkean sivistyksensä ja hyvin\njärjestetyn valtiomuotonsa vuoksi.\n\nEikä siltä suinkaan puuttunut halua käyttää tätä etevämmyyttä\nbarbaarivaltakunnan kukistamiseksi, sillä molempien valtioiden välinen\nsuhde oli alusta alkaen perustettu juonille, epäluuloille ja salaiselle\nvihalle.\n\nEnnen Italiaan lähtöään gootit olivat majailleet Tonavan maissa ja\ntehneet Bysantin kanssa liiton, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan\nosakasta. Heidän kuninkaansa kunnianhimon ja keisarin petollisuuden\nvuoksi oli näiden erilaisten liittolaisten välillä melkein joka vuosi\nsyttyä ilmi sota. Useita kertoja Teoderik oli, vaikka keisari oli\nystävyyden aikana antanut hänelle valtakunnan korkeimmat kunniasijat ja\nnimittänyt hänet konsuliksi, patriisiksi ja ottopojakseen, vienyt\naseensa aivan keisarikaupungin porteille saakka.\n\nLopettaakseen nämä alituiset rettelöt keisari Zeno oli teräväpäisenä\nvaltiomiehenä keksinyt aito bysanttilaisen keinon saadakseen\nkiusallisen goottikuninkaan ja hänen kansansa pois läheisyydestään\nsiten, että hän antoi Teoderikille Danaon lahjana Italian, joka ensin\noli ryöstetty sankarillisen Odovakarin rautaisesta kädestä.\n\nPäättyipä molempien ruhtinasten välinen taistelu miten tahansa,\nBysantti voittaisi joka tapauksessa.\n\nJos Odovakar voittaisi, olisivat gootit ja heidän pelättävä\nkuninkaansa, jolle täytyi antaa hallittavaksi kauniita maakuntia ja\nmaksaa suuria pakkoveroja, ikuisiksi ajoiksi vaarattomat.\n\nJos Teoderik voittaisi, saataisiin kukistetuksi ja rangaistuksi\nvallananastaja, jota Bysantti ei koskaan ollut tunnustanut\nhallitsijaksi. Ja kun Teoderik keisarin nimessä ja toimesta voittaisi\nItalian ja hallitsisi sitä, olisi Länsi-Rooma taas yhdistetty\nItä-Roomaan kunniakkaalla valloituksella.\n\nMutta tämän hienosti ajatellun suunnitelman tulos ei ollut keisarin\ntoivon mukainen.\n\nSillä kun Teoderik oli voittanut ja perustanut valtakuntansa Italiassa,\nkehittyi heti hänen sielunsa koko suuruus ja hän hankki itselleen\naseman, jossa hän kaikista muodollisista kohteliaisuuksista huolimatta\noli täydellisesti riippumaton Bysantista.\n\nVain muutaman kerran, milloin se häntä hyödytti, hän vetosi muodon\nvuoksi siihen, että keisari oli hänet valtuuttanut valloittamaan\nItalian ja silloinkin hän teki sen vain heikentääkseen italialaisten\nvastahakoisuutta. Todellisuudessa hän hallitsi italialaisia samoin kuin\ngoottejansakin, ei bysanttilaisena valtionhoitajana eikä nimessä, vaan\noman oikeutensa voimalla, voittonsa voimalla goottien ja italialaisten\nkuninkaana.\n\nTästä tietenkin johtui keisarin kanssa eripuraisuuksia, jotka useita\nkertoja puhkesivat ilmisotana molempien valtakuntien välillä.\n\nOli siis selvää, että Bysantissa oltiin hyvin valmiita tekemään loppu\nitalialaisten huokauksista vapauttamalla heidät barbaarien ikeestä,\nniin pian kuin luultiin oltavan tarpeeksi väkeviä.\n\nEikä gooteilla ollut ketään liittolaisia näitä ulkonaisia ja sisällisiä\nvihollisia vastaan.\n\nSillä Teoderikin maine ja arvo sekä hänen sukulaisuussuhteensa kaikkiin\ngermaanilaisiin ruhtinaisiin olivat hankkineet hänelle vain\njonkinlaisen siveellisen yliherruuden, mutta ei mitään vahvistusta\nhänen vallalleen.\n\nGoottien valtakunta, jonka nerokas mies oli hurjanrohkeasti istuttanut\nroomalaisen sivistysmaailman sydämeen, ei ollut välittömässä yhteydessä\nvielä roomalaistumattomien kansojen kanssa. Se ei saanut lisää vereksiä\ngermaanilaisia aineksia, jotka yhä nuorensivat samoihin aikoihin\nsyntynyttä frankkien valtakuntaa ja suojelivat ainakin sen koillisosia\nroomalaistumisesta johtuneesta turmeluksesta, sillä aikaa kun\npientä goottilaissaarta kaikilta puolin huuhtelivat ja jäytivät\nroomalaiselämän vihamieliset aallot pienentäen sitä vuosi vuodelta.\n\nNiin kauan kun Teoderik, tämän uhkarohkean luoman mahtava laatija, eli,\npeitti hänen nimensä loisto vaarat ja hänen valtakuntansa heikkoudet.\n\nSyystä ajateltiin pelolla sitä hetkeä, jolloin tämän epävarman laivan\nperäsin joutuisi naisen tai sairaan nuorukaisen käteen. Pelättävissä\noli italialaisten kapina, keisarin sekaantuminen asiaan, kukistettujen\nkansojen luopuminen ja vihamielisten raakalaisheimojen hyökkäykset.\n\nJos vaarallinen hetki kuitenkin kuluisi rauhallisesti, tuli siitä\netupäässä kiittää kuninkaansa ystävän ja monivuotisen ministerin\nCassiodoruksen väsymättömän innokasta ja huolellista toimeliaisuutta.\nHän oli jo viikkoja ennen kuninkaan kuolemaa ryhtynyt tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin ja kaksinverroin huolellisempi hän oli nyt Teoderikin\nkuoltua.\n\nItalialaisten pysyttämiseksi levollisina annettiin heti julistuskirja,\njossa Italialle ja maakunnille ilmoitettiin ikäänkuin kaikessa rauhassa\njo tapahtuneena asiana, että Atalarik oli noussut valtaistuimelle\näitinsä holhoomana.\n\nValtakunnan joka osaan lähetettiin heti virkamiehiä vannottamaan\nkansalla uskollisuudenvalaa, mutta heidän oli samalla nuoren kuninkaan\nnimessä valalla luvattava, että uusi hallitus säilyttää kaikki\nitalialaisten ja maakuntalaisten oikeudet ja ottaa esikuvakseen suuren\nvainajan lempeyden ja suosion roomalaisia alamaisiaan kohtaan.\n\nSamalla pidettiin kuitenkin huolta suuren goottilaisen sotajoukon\nlähettämisestä rajoille sekä tärkeimpiin ja levottomimpiin\nkaupunkeihin, ettei valtakunnan ulkonaisilla ja sisällisillä\nvastustajilla olisi halua ryhtyä vihollisuuksiin. Keisarihovin kanssa\nuusittiin ja vahvistettiin hyvät suhteet lähettiläiden ja hyvin\nimartelevien kirjeiden avulla.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nMutta Cassiodoruksen ohella oli toinenkin mies, joka tänä murrosaikana\nnäytteli huomattavaa ja holhoojahallituksen mielestä hyvin ansiokasta\nosaa.\n\nTämä mies oli Cethegus.\n\nHän oli ottanut vastaan tärkeän Rooman kaupunginpäällikön viran.\n\nNiin pian kuin kuningas oli sulkenut silmänsä, Cethegus oli rientänyt\ntäyttä karkua palatsista ja Ravennan porteilta hänelle uskottuun\nTiber-kaupunkiin ja saapunut sinne, ennenkuin tieto kuninkaan\nkuolemasta ehti levitä.\n\nJo ennen päivän koittoa hän oli kutsunut senaattorit koolle\n\"Senaattiin\" s.o. Domitianuksen sirkukseen lähellä Janus Geminusta,\noikealle Severuksen kaaresta, ympäröinyt rakennuksen goottilaisella\nväellä, ilmoittanut hämmästyneille senaattoreille -- joista hän useita\noli äskettäin nähnyt katakombeissa ja joita hän oli kiihoittanut\nkarkoittamaan barbaarit maasta -- jo tapahtuneesta hallitsijan\nvaihdosta ja (huomauttaen muutamin sanoin kokouspaikkaankin näkyvistä\ngoottilaisen sotajoukon keihäistä) ottanut heiltä uskollisuuden- ja\nkuuliaisuudenvalan Atalarikille vastustusta sietämättömällä nopeudella.\n\nHän lähti \"senaatista\" jättäen isät sinne vartioituina ja meni\nflaavilaiseen amfiteatteriin, jonne oli kutsunut roomalaiset koolle.\nHän piti kokouksen vahvan goottilaisen sotaväenosaston vartioimana ja\nvoitti helposti käännettävät \"kviritit\" nuoren kuninkaan puolelle\nmestarillisella puheella.\n\nHän kertoi heille Teoderikin hyvistä töistä ja lupasi, että he saisivat\nosakseen samanlaista lempeyttä vainajan sisarenpojaltakin, jonka muuten\nkoko Italia, maakunnat ja tämän kaupungin isät olivat tunnustaneet\nhallitsijaksi. Hän ilmoitti, että Amalasuntan ensimmäinen hallitustoimi\nolisi Rooman kansan yleinen ruokkiminen leivällä ja viinillä, ja päätti\npuheensa ilmoittamalla seitsenpäiväiset sirkusleikit, -- kilpa-ajot\nkahdenkymmenen yhden espanjalaisen nelivaljakon välillä -- jolla hän\nviettää Atalarikin valtaistuimelle nousemista ja ryhtymistään\nkaupunginpäällikön virkaan.\n\nSilloin kohotettiin tuhat-ääninen riemuhuuto kuningattaren ja hänen\npoikansa kunniaksi, mutta vielä äänekkäämpi Cetheguksen kunniaksi.\nKansa hajautui iloisena, senaattorit päästettiin vapaiksi ja ikuinen\nkaupunki oli pelastettu gooteille.\n\nPrefekti kiirehti kotiinsa Kapitoliumin juurelle, sulkeutui\nhuoneisiinsa ja alkoi innokkaasti kirjoittaa kertomustaan\nhallitsijattarelle. --\n\nVähän ajan perästä kuului ankara koputus talon vaskiportilta. Koputtaja\noli Lucius Licinius, nuori roomalainen, jonka opimme katakombeissa\ntuntemaan. Hän löi miekan kahvalla porttia niin, että koko talo tärisi.\n\nHänen mukanaan oli Scaevola, lainoppinut -- joka oli myöskin ollut\nsuljettuna senaattiin -- otsa kovin rypyssä sekä pappi Silverius\nkavalan näköisenä.\n\nPortinvartija kurkisti varovaisesti muurissa olevasta pienestä aukosta,\nmutta päästi miehet sisään tunnettuaan Liciniuksen.\n\nNuorukainen riensi kiivaasti muiden edellä hyvin tuttua tietä eteisen,\natriumin ja sen pylväskäytävän kautta Cetheguksen lukukamariin.\n\nKun tämä kuuli nopeita askeleita, nousi hän lavitsalta, jolla oli\nmaannut kirjoittamassa, ja kätki kirjeet hopeaheloilla koristettuun\nrasiaan.\n\n\"Kas, isänmaan vapauttajat\", sanoi hän hymyillen ja meni heitä vastaan.\n\n\"Hävytön petturi\", huusi hänelle Licinius käsi miekan kahvassa -- viha\ntukahdutti häneltä äänen niin, ettei hän voinut jatkaa. Sen sijaan hän\nveti leveän miekkansa puoleksi ulos tupesta.\n\n\"Seis, anna hänen ensin puolustautua, jos hän voi\", läähätti juuri\nperille saapunut Scaevola ja karkasi kiinni nuorukaisen käteen.\n\n\"Mahdotonta on, että hän olisi luopunut pyhän kirkon asiasta\", sanoi\nSilverius tullessaan sisään.\n\n\"Mahdotonta?\" nauroi Licinius. \"Kuinka? Oletteko te hulluja, vai olenko\nminä? Eikö hän ole pitänyt meitä ritareita koteihimme suljettuina? Eikö\nhän ole panettanut portteja kiinni ja vannottanut roskaväellä valan\nraakalaisille?\"\n\n\"Eikö hän ole\", jatkoi Cethegus, \"vanginnut jaloja kaupunginisiä,\nkolmesataa luvultaan kuuriaan, kuten hiiriä hiirenpyydyksiin?\nKolmesataa ylhäistä hiirtä!\"\n\n\"Lisäksi hän pilkkaa meitä! Aiotteko te kärsiä tätä?\" huusi Licinius.\nScaevolakin kalpeni vihasta.\n\n\"Ja mitä te olisitte tehneet, jos teidän olisi annettu toimia\nvapaasti?\" kysyi prefekti pannen kätensä ristiin rinnoilleen.\n\n\"Mitäkö me olisimme tehneet?\" vastasi Licinius, \"mitäkö -- sen, mistä\nsinä olet satoja kertoja puhunut kanssamme? Niin pian kuin tieto\ntyrannin kuolemasta olisi tänne saapunut, olisimme tappaneet kaikki\nkaupungissa olevat gootit, julistaneet tasavallan ja nimittäneet kaksi\nkonsulia --\"\n\n\"Liciniuksen ja Scaevolan tietysti, se olikin pääasia. No ja sitten?\nEntä sitten?\"\n\n\"Entä sitten? Vapaus olisi voittanut!\"\n\n\"Hulluus olisi voittanut\", ärjäsi Cethegus pelästyneille miehille.\n\"Olipa hyvä, että teidän kätenne sidottiin. Te olisitte turmelleet\nkaiken toivon ikuisiksi ajoiksi. Katsokaa näitä ja kiittäkää minua\npolvillanne!\"\n\nHän otti muutamia asiapapereita eräästä papyruskotelosta ja antoi ne\nhämmästyneille salaliittolaisille.\n\n\"Lukekaa nyt! Vihollinen oli saanut varoituksen ja punonut\nmestarillisesti paulan Rooman kaulan ympärille. Jollen minä olisi\ntoiminut, olisi kreivi Vitiges kymmenen tuhannen gootin kanssa tällä\nhetkellä salarisella portilla pohjoisessa, huomenna olisi nuori Totila\nsulkenut Tiberin suun etelässä Napolista tuomallaan laivastolla; ja\nThulunin herttua oli tulossa kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa\nlännestä päin Hadrianuksen hautaa ja Aureliuksen porttia vastaan. Jos\nolisitte tänään koskeneet ainoaankaan goottiin, niin kuinka olisi\nkäynyt?\"\n\nSilverius alkoi hengittää vapaammin. Toiset kaksi vaikenivat\nhäpeissään. Mutta Licinius tointui pian hämmästyksestään:\n\n\"Me olisimme uhitelleet barbaareille muuriemme takana\", sanoi hän\nheittäen kauniin päänsä kenoon.\n\n\"Niin. Sitten kun _minä_ panen nämä muurit kuntoon, voimme uhitella\niäti, Licinius, mutta näin ollen -- emme päivääkään.\"\n\n\"Olisimme ainakin kuolleet vapaina kansalaisina\", sanoi Scaevola.\n\n\"Sen te olisitte voineet tehdä kolme tuntia sitten kuuriassa\", nauroi\nCethegus olkapäitään kohauttaen.\n\nSilverius astui häntä kohden kädet levällään ikäänkuin syleilläkseen\nhäntä, mutta Cethegus vetäytyi syrjään.\n\n\"Sinä olet pelastanut meidät kaikki, sinä olet pelastanut kirkon ja\nisänmaan! Minä en ole koskaan sinua epäillyt\", sanoi pappi.\n\nSilloin Licinius tarttui prefektin käteen, jonka tämä mielellään antoi\nhänelle.\n\n\"Minä olen epäillyt sinua\", huudahti hän rakastettavan suorasukaisesti,\n\"anna minulle anteeksi, suuri roomalainen. Tämä miekka, jonka piti\nlävistää sinut tänään, palvelee sinua tästä hetkestä alkaen ikuisesti.\nJa jos vapauden päivä koittaa, silloin ei konsuleita, vaan terve,\ndiktaattori Cethegus.\"\n\nJa hän riensi ulos loistavin silmin. Prefekti loi hänen jälkeensä\ntyytyväisen silmäyksen.\n\n\"Diktaattori, miksei, mutta vain tasavallan varmuuden turvaamiseksi\",\nsanoi lainoppinut ja seurasi Liciniusta.\n\n\"Niinpä kyllä\", hymyili Cethegus, silloin herätämme me Camilluksen ja\nBrutuksen taas eloon ja lähdemme viemään tasavaltaa eteenpäin siitä,\nmihin he sen jättivät tuhat vuotta sitten. Eikö niin Silverius?\"\n\n\"Rooman prefekti\", sanoi pappi, \"sinä tiedät, että minä\nkunnianhimossani luulin johtavani sekä isänmaan että pyhän kirkon\nasioita. Tästä hetkestä alkaen en sitä enää tee. Sinä johdat, minä\nseuraan. Mutta lupaa yksi asia: takaa roomalaisen kirkon vapaus ja --\nvapaa paavinvaali.\"\n\n\"Takaan\", sanoi Cethegus, \"kunhan vain Silverius on päässyt paaviksi.\nOlkoon menneeksi.\" --\n\nPappi meni tiehensä hymy huulilla, mutta mieli raskaana.\n\n\"Menkää\", sanoi Cethegus vähän ajan kuluttua katsoen noiden kolmen\njälkeen. \"Te ette kukista tyrannia -- te tarvitsette tyrannin.\"\n\nTämä päivä, tämä hetki oli ratkaiseva Cethegukselle. Melkein\ntahdottomasti hän ajelehti tapausten virran mukana uusiin mielialoihin\nja päämääriin, jotka olivat tähän saakka olleet epäselviä tai joita hän\noli pitänyt pikemmin unelmina kuin varsinaisina päämäärinä.\n\nHän tunsi tällä hetkellä olevansa tilanteen ainoa herra. Hänellä oli\ntäydellisesti käsissään aikansa molemmat suuret puolueet, goottilainen\nhallitus ja sen viholliset, salaliittolaiset.\n\nTämän mahtavan miehen rinnassa heräsi äkkiä mitä vilkkaimpaan\ntoimintaan päävaikutin, jonka hän oli luullut vuosikymmeniä sitten\nkuolleen. Rajaton halu, voisi melkein sanoa tarve _hallita_ teki äkkiä\ntämän lahjakkaan sielun kaikki voimat käyttökykyisiksi ja pani ne\nkiivaaseen liikkeeseen.\n\nCornelius Cethegus Caesarius oli vanhan ja suunnattoman rikkaan suvun\njälkeläinen, suvun, jonka esi-isä perusti sen maineen sotapäällikkönä\nja valtiomiehenä Caesarin aikana -- hänen sanottiin olleen suuren\ndiktaattorin poika. -- Cetheguksella oli monipuoliset luonnonlahjat ja\nsuuri omaisuus. Tulisia intohimojansa hän voi mielinmäärin tyydyttää\nrikkautensa nojalla ja rikkauttaan hän kartutti suurien\nluonnonlahjojensa avulla.\n\nHän sai huolellisimman kasvatuksen, mitä siihen aikaan roomalaiselle\naatelisnuorukaiselle voitiin antaa.\n\nParhaiden opettajien johdolla hän opiskeli kaunotaiteita. Parhaissa\nkouluissa Berytuksessa, Aleksandriassa ja Ateenassa hän harjoitti\nloistavalla menestyksellä lakitiedettä, historiaa ja filosofiaa.\n\nMutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän tunsi henkäyksen aikansa kaikkien\ntieteiden ja taiteiden rappeutumisesta. Filosofiakin hävitti hänestä\nvain uskon viimeisetkin jäännökset antamatta hänelle sijaan mitään\npositiivisen vakaumuksen tunnetta.\n\nKun hän oli palannut opintomatkaltaan, pani hänen isänsä hänet ajan\ntavan mukaan valtion palvelukseen. Tuo suurilahjainen mies kohosi\nnopeasti virasta toiseen.\n\nMutta yht'äkkiä hän luopui kaikista viroista.\n\nKun hän oli oppinut tarkoin tuntemaan valtion asiat, ei hän enää\ntahtonut olla rattaana suuressa valtiokoneistossa, joka\nrajoitti vapautta ja jossa hän sitäpaitsi joutuisi palvelemaan\nbarbaarikuningasta.\n\nSilloin hänen isänsä kuoli ja Cethegus, joka nyt oli päässyt oman\nitsensä ja suunnattoman omaisuuden herraksi, heittäytyi -- yhtä\nvoimakkaasti kuin hän muutkin työnsä teki -- huvien, nautinnon ja\nhekuman villeimpiin pyörteisiin.\n\nRooman huvitukset olivat pian nautitut. Hän teki pitkiä matkoja\nBysanttiin ja Egyptiin; menipä vielä Intiaankin.\n\nEi ollut sitä ylellisyyttä eikä sitä viatonta tai rikollista nautintoa,\nmitä hän ei olisi koetellut. Vain teräksinen ruumis voi kestää näiden\nmatkojen rasitukset ja kieltäymykset, seikkailut ja hurjistelut.\n\nKahdentoista vuoden kuluttua hän palasi Roomaan.\n\nKerrottiin, että hän aikoi rakennuttaa Roomaan suurenmoisen palatsin;\niloittiin jo edeltäpäin ylellisestä elämästä hänen taloissaan ja\nhuviloissaan. Mutta pettymys oli suuri.\n\nCethegus rakennutti vain pienen talon Kapitoliumin juurelle, sisusti\nsen mitä mukavimmin hienostuneen makunsa mukaan ja eli erakkona\nkeskellä väkirikasta Roomaa.\n\nAivan odottamatta hän julkaisi kertomuksen matkoistaan sekä selonteon\nvähemmän tunnetuista maista ja kansoista, joihin hän itse oli\ntutustunut.\n\nKirjalla oli tavaton menestys. Cassiodorus ja Boëthius kiistelivät\nhänen ystävyydestään; suuri kuningas tahtoi saada hänet hoviinsa.\n\nMutta äkkiä hän katosi taas Roomasta.\n\nHänen kohtalostaan ei tiedetty, vaikka ihmiset koettivatkin päästä\nsiitä selville, mitkä uteliaisuudesta, mitkä osanotosta, mitkä\nvahingonilosta.\n\nKerrottiin, että köyhät kalastajat olivat löytäneet hänet muutamana\naamuna Tiberin rannalta kaupungin porttien ulkopuolelta tainnoksissa ja\npuolikuolleena.\n\nMutta muutamia viikkoja sen jälkeen hän ilmestyi valtakunnan\nkoillisrajalle, harvasti asuttuihin Tonavan maihin, joissa parhaillaan\nriehui verinen sota gepidejä, avareja ja sklaveneja vastaan.\n\nSiellä hän taisteli kuolemaa halveksivalla urhoollisuudella näitä\nraakalaisia vastaan, seurasi heitä valitsemillaan ja palkkaamallaan\nvapaaehtoisten joukolla heidän kalliorotkoissa oleviin piilopaikkoihinsa\nsaakka ja nukkui joka yö routaisella maalla. Ja kun goottilainen\nsotapäällikkö antoi hänelle suuremman joukon partioretkeä varten,\nhyökkäsi hän sen sijaan Sirmiumia, vihollisen pääkaupunkia vastaan ja\nvalloitti sen, osoittaen siinä sekä suurta sotapäälliköntaitoa että\nurhoollisuutta.\n\nSodan päätyttyä hän matkusteli taas Galliassa, Espanjassa ja Bysantissa\nsekä palasi sieltä takaisin Roomaan, jossa hän eli täydellisesti\ntoimettomuudessa ja yksinäisyydessä hyläten kaikki sotilas-,\nvaltiolliset ja tieteelliset virat ja arvot, joita Cassiodorus tahtoi\nväkisin hänelle antaa.\n\nHän ei näyttänyt enää välittävän mistään muusta kuin tieteistään.\n\nMuutamia vuosia takaperin hän oli eräältä Gallian matkalta tuonut\nmukanaan kauniin nuorukaisen tai pojan, jolle hän näytteli Roomaa ja\nItaliaa ja jota kohtaan hän osoitti isällistä rakkautta ja huolenpitoa.\n\nSanottiin hänen aikovan tehdä hänet ottopojakseen. Sillä aikaa kun tämä\nnuorukainen oli hänen luonaan, luopui hän yksinäisestä elämästään ja\nkutsui Rooman aatelisnuorukaiset huvilaansa loistaviin juhliin.\nKaikissa niissä juhlissa, joihin hänet vuorostaan kutsuttiin ja joihin\nkaikkiin hän meni, hän osoittautui erinomaiseksi seuramieheksi.\n\nMutta kun hän oli lähettänyt nuoren Julius Montanuksen Aleksandrian\noppikouluihin ja hänen seuranaan suuren joukon opettajia, vapautettuja\nja orjia, katkaisi hän yht'äkkiä kaiken seurustelun ja vetäytyi\ntäydellisimpään yksinäisyyteen tyytymättömänä -- kuten näytti -- sekä\nJumalaan että koko maailmaan.\n\nSuurella vaivalla pappi Silveriuksen ja Rusticianan onnistui saada\nhänet luopumaan levostaan ja liittymään salaliittoon katakombeissa. Hän\nrupesi, kuten hän itse sanoi, isänmaanystäväksi pelkästä ikävästä.\n\nKuninkaan kuolemaan saakka hän oli todellakin melkein vastenmielisesti\nollut mukana tässä puuhassa, jonka johtajana hän kuitenkin oli yhdessä\ndiakonin kanssa.\n\nMutta nyt muuttuivat asiat.\n\nHänen olemuksensa syvin piirre, tarve koettaa kykyään hengen kaikilla\nmahdollisilla alueilla, voittaa vaikeudet, olla etevämpi\nkilpailijoitaan, hallita yksin ja vastustamatta kaikilla elämän\naloilla, joihin hän ryhtyi, ja voitonseppeleen saavutettuaan heittää se\npois ja hankkia itselleen uusia toimintamuotoja, ei ollut vielä tähän\nsaakka missään löytänyt täydellistä tyydytystä.\n\nTaide, tiede, nautinnot, valtiomiehen maine, sotilaskunnia -- kaikki ne\nolivat houkutelleet häntä ja kaikki ne hän oli saavuttanut\ntäydellisimmin kuin kukaan muu, mutta tyhjäksi olivat ne hänen sielunsa\njättäneet.\n\nHallita, olla ensimmäinen, voittaa epäsuotuisat olosuhteet\nkaikilla niillä keinoilla, joita muita voimakkaammalla miehellä on\nkäytettävänään, ja siten hallita rautakädellä tomussa ryömiviä ihmisiä\n-- se oli ainoa päämäärä, johon hän oli pyrkinyt tietensä ja\ntietämättään. Vain sellaisissa oloissa hän tunsi oikein elävänsä.\n\nHänen leveä rintansa kohoili sen vuoksi tällä hetkellä ylpeistä\ntäyteläisistä hengenvedoista. Hän, tuo jääkylmä, hehkui siitä tiedosta,\nettä hän tällä hetkellä voi yhdellä silmäyksellään hallita aikansa\nmolempia toisilleen vihamielisiä voimia, gootteja ja roomalaisia. Ja\ntämä hurmaava tietoisuus omasta vallastansa herätti hänessä\npirullisella voimalla vakaumuksen siitä, että hänellä ja hänen\nkunnianhimollaan oli vain yksi päämäärä, jonka vuoksi saattoi nähdä\nelämisen vaivan, vielä yksi ainoa päämäärä, kaukainen kuin aurinko ja\nmuille saavuttamaton -- hän uskoi mielellään polveutuvansa Julius\nCaesarista ja hän tunsi Caesarin veren kiehuvan suonissaan\najatellessaan:\n\nCaesar, Länsi-Rooman keisari, Rooman valtakunnan keisari! -- -- -- --\n\nKun tämä salama muutamia kuukausia sitten ensi kerran välähti hänen\nsielunsa läpi, -- ei ajatuksena, -- ei toivona, -- vaan varjona vain --\nja unelmana, -- hän pelästyi ja samalla hymyili määrätöntä rohkeuttaan.\n\nHän roomalaisen maailmanvaltakunnan uusijana ja keisarina! Ja Italia\nvapisi kolmensadan tuhannen goottisoturin askelten alla!\n\nJa suurin barbaarikuninkaista, jonka maine täytti koko maan, istui\nhorjumattomana valtaistuimellaan Ravennassa.\n\nJa jos goottien valta murrettaisiin, niin ojentaisivat frankit Alppien\nja bysanttilainen meren yli ahnaita käsiään italialaista saalista\ntavoittaakseen; kaksi suurta valtakuntaa häntä, yhtä ainoaa miestä\nvastaan! --\n\nSillä yksin hän todellakin oli kansansa joukossa! Kuinka hyvin hän\ntunsikaan kansalaisensa, suurten esi-isien arvottomat jälkeläiset, ja\nkuinka syvästi hän heitä halveksi! Kuinka hän nauroi Liciniuksen tai\nScaevolan haaveiluille, he kun aikoivat saada tasavallan ajat takaisin\nnäiden roomalaisten avulla.\n\nHän oli yksin.\n\nMutta juuri tämä kiihoitti hänen ylpeätä kunnianhimoaan. Ja juuri tässä\nsilmänräpäyksessä, jolloin salaliittolaiset olivat jättäneet hänet ja\njolloin hänen etevämmyytensä oli huomattavammin selvennyt sekä heille\nettä hänelle itselleen, juuri nyt kypsyi nuolen nopeasti hänen\nrinnassaan selväksi ajatukseksi ja varmaksi päätökseksi se, mikä ennen\noli ollut vain hurmaavaa leikittelyä haaveiluhetkinä.\n\nKäsivarret ristissä leveällä rinnalla ja voimakkain askelin kävellen\nhuoneessaan, kuten jalopeura häkissään, hän puheli itsekseen\nkatkonaisin lausein:\n\n\"Joku toinenkin voisi karkoittaa maasta gootit ja estää kreikkalaisia\nja frankkeja tulemasta sijaan, jos hänellä olisi takanaan kunnollinen\nkansa. Se ei olisi vaikeatakaan. Mutta tehdä tämä melkein uskomaton työ\nyksin, aivan yksin, näiden tahdottomien ja kunnottomien miesten enemmän\nestäessä kuin auttaessa, tehdä näistä pelkuriraukoista sankareita,\nnäistä orjista roomalaisia, näistä pappien ja raakalaisten nöyristä\npalvelijoista taas maailman herroja -- se työ maksaa vaivan! Luoda\nyksin tahtonsa ja henkensä voimalla uusi kansa, uusi aika ja uusi\nmaailma -- sitä ei vielä kukaan kuolevainen ole tehnyt -- se olisi\nsuurenmoisempaa kuin Caesarin työt, sillä hänellä oli johdettavanaan\nlegioonittain sankareita. Mutta -- sen voi tehdä, koska sitä voi\najatella. Ja minä, joka olen sitä ajatellut, minä sen teenkin. Niin,\nCethegus, se on päämäärä, jonka vuoksi kannattaa ajatella, elää ja\nkuolla. Ylös toimintaan! Ja tästä alkaen -- kaikki ajatukset ja kaikki\ntunteet vain tämän ainoan toteuttamiseksi.\"\n\nHän seisahtui valkoisesta Paron marmorista veistetyn jättiläiskokoisen\nCaesar-kuvan eteen, joka oli vastapäätä kirjoitussohvaa. Se oli\nArkesilaoksen mestariteos ja tämän talon jaloin koristus, melkeinpä\npyhä, sillä sen oli perhetarun mukaan Julius Caesar itse lahjoittanut\npojalleen.\n\n\"Kuule, jumalainen Julius, suuri esi-isäni! Jälkeläisesi tahtoo\nkilpailla kanssasi. On olemassa vielä korkeampi päämaali kuin mitä sinä\nolet saavuttanut. Pyrkiä sinua ylemmäksi, se jo ansaitsee\nkuolemattomuuden. Ja pudota, pudota niin ylhäältä -- se on suloisin\nkuolema. Onnittelen itseäni, kun taas tiedän, miksi elän.\"\n\nHän poistui kuvapatsaan luota ja silmäsi pöydälle levitettyä Rooman\nmaailmanvallan sotakarttaa:\n\n\"Ensin karkoitan barbaarit --: Rooma! -- Sitten valloitan takaisin\npohjoismaat --: Pariisi! -- Sitten saatan taas Itä-Rooman vanhan\nCaesarien kaupungin vallan alle --: Bysantin! ja kauemmaksi, yhä\nkauemmaksi. Tigrikselle, Indukselle, kauemmaksi kuin Aleksanteri Suuri\n-- ja takaisin länteen päin Skytian ja Germanian kautta Tiberille. --\nSiinä rata, jonka sinulta, Caesar, Brutuksen tikari katkaisi. -- Ja\nniin tulen suuremmaksi kuin sinä, suuremmaksi kuin Aleksanteri -- oi,\nseisahtukaa ajatukset!\"\n\nJa jääkylmä Cethegus hehkui; hänen suonensa jyskyttivät voimakkaasti\nohimoilla. Hän painoi tulikuuman otsansa Julius Caesarin kylmään\nmarmoririntaan. Caesar katseli majesteetillisesti jälkeläistään.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMutta tämä päivä oli ratkaiseva, ei ainoastaan Cethegukselle, vaan myös\nkatakombeissa tehdylle salaliitolle, Italialle ja goottien\nvaltakunnalle.\n\nIsänmaanystäväin salaliitto oli, silloin kun sillä oli monta\njohtajaa, jotka eivät aina olleet yksimielisiä keinoista, tuskinpa\nsuunnitelmiensa päämäärästäkään, saanut hyvin vähän aikaan. Toista\nlatua alkoivat asiat kulkea siitä hetkestä, jolloin puolueen lahjakkain\nmies, Cethegus otti johdon väkevään käteensä.\n\nLiiton entiset johtajat -- näköjään Silveriuskin -- olivat\nvastustelematta taipuneet prefektin johtoon, varsinkin kun hän oli niin\nvoimakkaasti osoittanut etevämmyytensä ja pelastanut heidän asiansa\nperikadosta.\n\nNyt vasta tämä salaliitto muuttui gooteille todella vaaralliseksi.\n\nVäsymättä Cethegus puuhasi heikentääkseen kaikin tavoin heidän\nvaltakuntansa voimaa ja turvallisuutta. Hän oppi pian tuntemaan\nihmisten heikot puolet, voitti heidät ja hallitsi heitä. Siten hän\nhankki liitolle päivä päivältä yhä enemmän vaikutusvaltaisia jäseniä ja\npuolueelle varoja.\n\nViisaan varovaisuudella hän osasi välttää epäluuloja goottilaisen\nhallituksen taholta, ja toiselta puolen hän esti salaliittolaiset\nryhtymästä liian aikaisin kapinaan.\n\nHelppoa tosin olisi ollut hyökätä yht'äkkiä samana päivänä kaikissa\nItalian kaupungeissa goottien kimppuun, alkaa kapina ja kutsua maahan\nvoittoa täydentämään bysanttilaiset, jotka jo kauan olivat odottaneet\nsopivaa tilaisuutta.\n\nMutta silloin ei prefekti olisi saanut suoritetuksi salaista\nsuunnitelmaansa.\n\nHän olisi hankkinut vain bysanttilaisen tyranniuden goottien\nsiedettävän vallan sijaan.\n\nJa me tiedämme, että hän koetti toteuttaa kokonaan toista päämäärää.\n\nSaavuttaakseen sen, täytyi hänen sitä ennen saada itselleen Italiassa\nsellainen valta-asema, jota ei kellään muulla ollut.\n\nHänen täytyi, vaikka hiljaisuudessakin, olla maan mahtavin mies,\nennenkuin ainoakaan bysanttilainen tuli maahan ja ennenkuin ensimmäinen\ngootti kaatui. Asiat piti valmistaa sille kannalle, että Cethegus voisi\nkarkoittaa barbaarit Italiasta bysanttilaisten sanottavasti auttamatta,\njolloin keisarin täytyisi antaa vapautetun maan hallitus vapauttajalle,\naluksi vaikkapa valtionhoitajan nimellä.\n\nSitten olisi hänellä aikaa ja tilaisuutta yllyttää roomalaisten\nkansallisylpeys \"pikku kreikkalaisten\" -- kuten bysanttilaisia pilkalla\nnimitettiin -- hallitusta vastaan.\n\nSillä vaikka kaksisataa vuotta sitten, Konstantinus Suuren aikana,\nmaailman herruus siirrettiin Roomasta kultaiseen kaupunkiin\nHellesponton rannalle ja valtikka näytti siirtyneen Romuluksen pojilta\nkreikkalaisille, vaikka Itä- ja Länsi-Rooman olisi pitänyt muodostaa\nyhdessä barbaarimaailman vastapainoksi sivistysvaltio, vihasivat ja\nhalveksivat roomalaiset nyt kreikkalaisia yhtä paljon kuin niinä\naikoina, jolloin Flamininus sanoi, että nöyryytetty Kreikka oli Rooman\nvapautettu orjatar. Nyt oli vanhan vihan lisäksi tullut kateus.\n\nSen vuoksi hän oli varma koko Italian innostuksesta ja avusta. Hän oli\nvarma siitä, että barbaarien karkoituksen jälkeen bysanttilaisetkin\najettaisiin pois maasta. Rooman ja länsimaiden kruunu olisi hänen varma\npalkkansa.\n\nJa jos hänen onnistuisi johtaa uudestaan herännyt kansallistunto\nhyökkäyssotaan Alppien toiselle puolelle, jos Cetheguksen onnistuisi\nuudelleen juurruttaa frankkien valtakunnan raunioille Aurelianumiin ja\nPariisiin Rooman keisarien ylivalta länsimaissa, silloin ei olisi enää\nliian rohkeata yrittää pakottaa itsenäisiksi irtautuneita Itämaita taas\nikuisen Rooman vallanalaisuuteen ja lähteä jatkamaan maailmanvaltaa\nTiberin rannalta, siitä, mihin Trajanus ja Hadrianus olivat sen\njättäneet.\n\nMutta tämän kaukana väikkyvän päämäärän saavuttamiseksi täytyi\nvarovasti harkita joka askel tällä huimaavan jyrkällä polulla.\nPieninkin kompastus veisi varmaan perikatoon.\n\nVoidakseen hallita Italiaa, voidakseen päästä keisariksi, täytyi\nCetheguksen ennen kaikkea saada Rooma puolelleen, sillä vain\nroomalaisten avustuksella oli mahdollista toteuttaa sellaiset tuumat.\n\nSen vuoksi pitikin uusi prefekti mitä parhainta huolta hänelle\nuskotusta kaupungista. Roomasta täytyi tulla hänen vallalleen kaikin\npuolin vankka tuki, joka aina olisi hänelle uskollinen ja jota ei\nvoitaisi häneltä riistää.\n\nHänen virkansa tarjosikin hänelle siihen hyvän tilaisuuden. Hän,\npraefectus urbi, oli velvollinen pitämään huolta väestön eduista sekä\nkaupungin turvallisuudesta.\n\nCethegus osasi mestarillisesti käyttää omien tarkoitusperiensä eduksi\nvirkansa tuottamia oikeuksia. Hän voitti pian kaikki säätyluokat\npuolelleen. Aateli kunnioitti häntä katakombeissa tehdyn salaliiton\npäämiehenä, ja papistoa hän hallitsi Silveriuksen avulla, joka oli\npaavin oikea käsi ja jota yleensä pidettiin tämän jälkeläisenä.\nSilverius osoitti prefektin puuhille mitä suurinta harrastusta ja\nosanottoa, mutta tämä ei näyttänyt siitä erityisesti välittävän.\n\nAlhaisen kansan kiinnitti Cethegus itseensä ei ainoastaan jakamalla\nomilla varoillaan leipää ja hankkimalla sirkusnäytäntöjä, vaan vielä\nenemmän rakennustöillä, joista tuhannet ihmiset saivat vuosikausiksi\nelatusta -- goottilaisen hallituksen kustannuksella.\n\nHän hankki Amalasuntan suostumuksen siihen, että linnoitukset, jotka\nHonoriuksen ajoista alkaen olivat rappeutuneet enemmän ajan\nvaikutuksesta ja roomalaisten rakennusmestarien itsekkyyden takia kuin\nlänsigoottien ja vandaalien hävityksistä, pantaisiin nopeasti ja\ntäydellisesti kuntoon \"ikuisen kaupungin kunniaksi ja -- kuten\nkuningatar kuvitteli -- suojaksi bysanttilaisia vastaan.\"\n\nCethegus oli itse laatinut suunnitelman näihin suurenmoisiin\nvarustuksiin, ja goottien ja bysanttilaisten niitä myöhemmin turhaan\npiirittäessä kävi selville, että hän oli laatinut ne todellisella\nsotapäällikön nerolla.\n\nHän joudutti suurella innolla jättiläistyötään ja muodosti tuon\nsuunnattoman, useita peninkulmia laajan kaupungin ensiluokan\nlinnoitukseksi.\n\nTuhannet työmiehet, jotka hyvin tiesivät, ketä heidän oli kiittäminen\ntästä hyvätuloisesta työstä, tervehtivät riemuhuudoin prefektiä, kun\nhän saapui varustuksiin, tarkasti, joudutti työtä, paranteli, vieläpä\nitsekin ryhtyi työhön, ja herkkäuskoinen ruhtinatar antoi miljoonan\ntoisensa jälkeen linnoitusta varten, jota vastaan piakkoin koko hänen\nkansansa sotavoimat pirstoutuisivat.\n\nLinnoituksen tärkein kohta oli nykyjään Castello St. Angelon nimellä\ntunnettu Hadrianuksen mausoleumi.\n\nTämä loistorakennus, jonka Hadrianus oli rakennuttanut Paron\nmarmorista, neliskulmaisista lohkareista, jotka olivat ladotut\ntoistensa päälle ilman mitään sideainetta, oli kivenheiton matkan\npäässä Aureliuksen portista. Mausoleumirakennus oli paljon korkeampi\nkuin muurit portin kohdalla.\n\nTerävällä silmällään Cethegus oli huomannut, että tästä verrattoman\nvankasta rakennuksesta, joka nykyisessä asussaan oli linnoitus\nkaupunkia _vastaan_, voitaisiin yksinkertaisin keinoin saada\npäälinnoitus kaupungin turvaksi. Hän rakennutti Aureliuksen portilta\nkaksi muuria haudan luo ja sen ympärille.\n\nJa nyt muodosti tornin korkuinen marmorilinna valloittamattoman\nvarustuksen Aureliuksen portille, varsinkin kun juurella juokseva Tiber\noli luonnollisena vallihautana. Mausoleumin muureilla oli noin\nkolmesataa kaunista marmori-, kupari- ja pronssipatsasta, jotka\nHadrianus ja hänen jälkeläisensä olivat teettäneet. Näiden joukossa oli\nDivus Hadrianus itse, hänen kaunis rakastettunsa Antinous, Zeus Soter,\n\"kaupunginsuojelijatar\" Pallas sekä useita muita.\n\nCethegus iloitsi suunnitelmastaan ja rakasti tätä paikkaa, jossa\nhänellä oli tapana joka ilta kävellä silmäillen Roomaansa ja katsellen\nvarustustöiden edistymistä. Hän oli sen vuoksi siirrättänyt tänne\nomista kokoelmistaan useita kauniita kuvapatsaita.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nCetheguksen täytyi noudattaa vielä suurempaa varovaisuutta\ntoteuttaessaan erästä toista seikkaa, joka oli myöskin välttämätön\nhänen päämäärälleen.\n\nVoidakseen itsenäisesti uhmailla gootteja, vieläpä hätätilassa\nkreikkalaisiakin Roomassa, _hänen_ Roomassaan, kuten hän\nkaupunginpäällikkönä mielellään sanoi, tarvitsi hän paitsi valleja\nmyöskin niille puolustajia.\n\nHän mietti ensin palkkasotureita, henkivartiota, jota senaikaiset\nylhäiset virkamiehet, valtiomiehet ja sotapäälliköt pitivät, kuten\nesimerkiksi Bysantissa Belisarius ja hänen vastustajansa Narses.\n\nHän olisi kyllä voinut Aasian matkoillaan saamiensa tuttavien avulla\nhankkia ja suurilla rikkauksillaan palkata urhoollisen joukon villejä\nisaurilaisia vuorikansoja, jotka niinä aikoina näyttelivät samaa osaa\nkuin sveitsiläiset 16:nnella vuosisadalla.\n\nMutta tällaisella menettelytavalla oli kaksi pahaa puolta.\n\nEnsiksikin hän saattoi tällä tavalla, tuhlaamatta kokonaan varojaan,\njoita tarvittiin muihinkin tarkoituksiin, hankkia vain verraten pienen\njoukon, vain sotajoukon rungon, ei sotajoukkoa.\n\nToiseksi oli mahdotonta tuoda näitä palkkasotureita Italiaan ja Roomaan\nniin suuressa määrässä, herättämättä goottien epäluuloja. Yksitellen,\nparittain tai pienemmissä joukoissa hän kuljetti niitä salaa ja hyvin\novelasti orjien, vapautettujen, hoidokasten ja kestiystäväin nimellä\nympäri Italiaa sijaitseviin huviloihinsa tai sijoitti ne merimiehiksi\nOstian satamaan ja työmiehiksi Roomaan.\n\nMutta kun sittenkin roomalaisten itsensä oli pelastettava Rooma ja\npuolustettava sitä, oli hänen viimeinen suunnitelmansa saada\nroomalaisensa taas tottumaan aseiden käyttöön.\n\nTeoderik oli viisaasti kyllä kieltänyt italialaisilta pääsyn\nsotajoukkoihin -- vain poikkeustapauksissa tämä oikeus sallittiin\nmuutamille täysin luotettaville -- ja määrännyt viimeisinä riitaisina\nhallitusvuosinaan, jolloin Boëthiuksen asiaa käsiteltiin oikeudessa,\naseet otettaviksi pois italialaisilta.\n\nViimemainittua käskyä ei koskaan pantu oikein tarkasti täytäntöön,\nmutta Cethegus ei voinut toivoa, että hallitsijatar sallisi muodostaa\nitalialaisista huomattavampaa sotajoukkoa vastoin suuren isänsä\nnimenomaista tahtoa ja vastoin goottien silminnähtäviä etuja.\n\nSiksi hän uskotteli ruhtinattarelle, että tämä voisi aivan\nvaarattomalla myönnytyksellä muuttaa tuon Teoderikin vihatun kiellon\njaloksi luottamukseksi ja pyysi, että hänen sallittaisiin varustaa vain\nkaksituhatta miestä Rooman porvaristosta Rooman suojelusjoukoksi,\nharjoittaa sitä ja pitää se aina aseissa. Roomalaiset olisivat\näärettömän kiitollisia siitäkin, että he edes näön vuoksi saisivat\nbarbaarien ohella vartioida ikuista kaupunkia.\n\nAmalasunta, joka tavattomasti suosi roomalaisia ja piti ihanimpana\npäämääränään roomalaisten rakkauden saavuttamisen, suostui ehdotukseen,\nja Cethegus rupesi muodostamaan \"nostoväkeään\", kuten sitä voi kutsua.\n\nJulistuskirjassa, joka kajahteli kuin torventoitotukset, hän kutsui\n\"Scipioiden pojat takaisin entisaikojen aseisiin\", hän nimitti\nnuoret ylimykset katakombeista \"roomalaisiksi ritareiksi\" ja\n\"sotatribuneiksi\". Hän lupasi jokaiselle roomalaiselle, joka\nvapaaehtoisesti ilmoittautuisi, omista varoistaan yhtä suuren\nlisämäärän kuin ruhtinatar maksoi palkkaa. Hän valitsi tuhansista\ntarjolle tulleista kelvollisimmat. Hän varusti köyhimmät aseilla ja\nlahjoitti niille, jotka olivat kunnostautuneet, gallialaisia kypäröitä\nja espanjalaisia miekkoja omista kokoelmistaan ja -- mikä oli kaikista\ntärkeintä -- erotti joukosta säännöllisesti kaikki, jotka olivat\nriittävästi harjaantuneet antaen heidän pitää aseensa. Sen jälkeen hän\nvalitsi taas uuden miehistön. Palveluksessa oli siis kulloinkin vain se\nmäärä, jonka Amalasunta oli säätänyt, mutta lyhyessä ajassa olisi saatu\ntuhansia aseilla varustettuja ja hyvinharjoitettuja roomalaisia\njumaloidun johtajan käytettäväksi.\n\nSillä aikaa kun Cethegus näin varusti tulevaa pääkaupunkiaan ja\nharjoitti tulevia pretoriaanejaan, kehoitti hän salaliittolaisia, jotka\ninnoissaan tahtoivat heti ryhtyä aseisiin, odottamaan siksi, kun kaikki\nvalmistukset olivat suoritetut. Mutta vain hän itse voi määrätä ajan,\njolloin kaikki oli valmista.\n\nKuitenkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Bysantin kanssa. Sieltä hänen\ntäytyi varata itselleen apujoukko, joka toisaalta oli valmis tulemaan\ntaistelupaikalle heti, kun hän kutsui, mutta toisaalta ei toiminut omin\npäin eikä ollut niin voimakas, ettei sitä olisi voitu ajaa maasta pois.\n\nHän toivoi Bysantista hyvää sotapäällikköä, jonka ei tarvitsisi olla\nsuuri valtiomies, ja sotajoukkoa, joka olisi kyllin voimakas auttamaan\nitalialaisia, mutta ei pystyisi voittamaan ilman heidän apuaan eikä\njäämään maahan vastoin heidän tahtoaan.\n\nSeuraavassa näemme, että paljon tapahtui prefektin laskelmien mukaan,\nmutta myöskin paljon vastoin niitä.\n\nGootteja, jotka tätä nykyä kiistelemättä pitivät hallussaan saalista,\nmistä Cethegus jo hengessään kamppaili keisarin kanssa, hän koetti\ntuudittaa huolettomaan itseluottamukseen, hajoittaa heidät puolueisiin\nja saada heidän hallituksensa mahdollisimman heikkoihin käsiin.\n\nEnsimmäinen ei ollutkaan vaikeata.\n\nSillä väkevät germaanit halveksivat barbaariylpeydessään kaikkia\nsalaisia ja julkisia vihollisia. Me olemme nähneet, kuinka vaikeata oli\nsaada muuten niin teräväpäinen ja selväjärkinen Totilakin huomaamaan\nuhkaavaa vaaraa. Ja Hildebadin ylpeä itseluottamus oli kuvaava goottien\ntaholla vallitsevalle yleiselle mielipiteelle.\n\nPuolueitakaan ei tämän kansan keskuudesta puuttunut.\n\nSiellä oli ylpeitä aatelissukuja, baltit monine sukuhaaroineen,\njohtajinaan herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, rikkauksistaan kuulut\nvölsungit, joiden johtajina olivat veljekset, Tuscian herttua Guntaris\nja Astan kreivi Arahad, sekä monet muut, jotka loistavien esi-isiensä\nvuoksi olivat melkein amalien vertaiset ja jotka mustasukkaisen\nhuolellisesti vartioivat asemaansa valtaistuimen ääressä.\n\nGoottien joukossa oli monta, jotka vastenmielisesti sallivat naisen\nolla holhoojana ja pojan hallitsijana, jotka mielellään olisivat kansan\nvanhan oikeuden mukaan syrjäyttäneet kuningassuvun ja kohottaneet\nkilpien päälle jonkun goottien koetelluista sankareista.\n\nToisaalta oli amaleilla sokeasti uskollisia puoluelaisia, jotka\nkammoivat sellaista ajatustakin lupauksen rikkomisena.\n\nLopuksi jakautui koko kansa kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat\nsäälimättömämmät, jotka jo kauan olivat olleet tyytymättömiä Teoderikin\nja hänen tyttärensä italialaisille osoittamaan lempeyteen. He\ntahtoivat, että nyt otettaisiin korvaus siitä, mitä maata\nvalloitettaessa heidän mielestään oli laiminlyöty ja että italialaisia\nrangaistaisiin julkisella väkivallalla heidän salaisen vihansa vuoksi.\n\nPaljon pienempi oli tietysti lukumäärältään toinen puolue, johon\nkuuluivat sävyisämmät ja jalomielisemmät gootit. Nämä olivat samoin\nkuin Teoderik taipuvaisia vastaanottamaan alamaistensa sivistyksen ja\nkoettivat kohottaa itsensä ja kansansa sivistyksessä näiden tasalle.\n\nTämän puolueen johtajana oli kuningatar.\n\nTätä naista Cethegus koetti pitää vallassa, sillä heikko naisellinen\nhallitus heikentää kansan voimaa ja pitäisi vireillä puolueriitoja ja\ntyytymättömyyttä.\n\nNykyisen hallituksen suunta esti täydellisesti goottilaisen\nkansallishengen vahvistumisen.\n\nHän vapisi ajatellessaan, että joku voimakas mies kokoaisi yhteen tämän\nkansan voimat.\n\nMonta kertaa huolestuttivat häntä ne suuruuden piirteetkin, jotka\nilmenivät tässä naisessa, mutta vielä enemmän ne pidätetyn hehkun\nkipinät, jotka silloin tällöin välähtivät Atalarikin sielusta. Jos äiti\nja poika useammin osoittaisivat sellaisia merkkejä, täytyisi hänen\ntyöskennellä yhtä innokkaasti kukistaakseen heidät kuin hän oli\ntyöskennellyt heidän valtansa turvaamiseksi.\n\nMutta toistaiseksi hän huomasi ilokseen, että hänellä oli kieltämätön\nvaikutusvalta Amalasuntaan.\n\nTämä oli onnistunut hänelle hyvin helposti.\n\nEnsiksi hän käytti hyvin viekkaasti hyväkseen ruhtinattaren taipumusta\nsyvällisiin, oppineisiin keskusteluihin. Näissä näytti hänet niin usein\nvoittavan ruhtinattaren kaikilla aloilla syvempi viisaus, että\nCassiodorus, joka usein oli läsnä tällaisissa väittelyissä, ei voinut\nolla surkutellen huomaamatta, että tämä kerran niin loistava nero oli\nhiukan ruostunut oppineen seuran puutteessa.\n\nMutta Cethegus, tuo täydellinen ihmistuntija, oli oppinut vielä\nsyvemmältä tuntemaan tuon ylpeän naisen sielun.\n\nAmalasuntan suurella isällä ei ollut poikaa, vain tämä ainoa tytär,\njonka korviin jo lapsuuden ajoista saakka oli tuon tuostakin\ntunkeutunut sekä kuninkaan että hänen kansansa toivomus miespuolisesta\nperillisestä goottien raskasta kruunua kantamaan.\n\nLahjakkaaseen tyttöön koski kovasti se, että hänet vain sukupuolen\nvuoksi syrjäytettäisiin mahdollisen veljen vuoksi, joka muka olisi\nsopivampi, vieläpä arvokkaampikin hallitsijaksi kuin hän. Niinpä hän\nitki usein lapsena katkerasti sitä, ettei ollut poika.\n\nKun hän oli tullut täysikasvuiseksi, kuuli hän tietysti vain isänsä\nsuusta tämän loukkaavan toivomuksen. Kaikki muut hovissa ylistivät\nloistavan ruhtinattaren ihmeellisiä ominaisuuksia, miehekästä sielua ja\nmiehekästä rohkeutta.\n\nEikä se ollutkaan tyhjää imartelua. Amalasunta oli todellakin kaikin\npuolin ihmeellinen henkilö. Hänen ajatuksensa ja tahtonsa voima ja\nvarsinkin hänen vallanhimonsa ja kylmä ankaruutensa menivät paljon\nniiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisällä viehkeän naisellisuuden\ntavallisesti katsotaan liikkuvan.\n\nTietoisuus siitä, että hän kätensä mukana antaisi miehelleen ylimmän\nsijan valtakunnassa, kenties kruununkin, ei suinkaan tehnyt häntä\nnöyremmäksi. Hän ei enää syvimmässään tuntenut kiihkeätä halua olla\nmies, vaan hän oli vakuuttunut siitä, että hän, nainen, oli yhtä\nkykenevä kaikkiin elämän ja hallituksen toimiin kuin lahjakkain mies ja\nkykenevämpi kuin useimmat miehet, että hän oli luotu loistavasti\ntodistamaan vääräksi yleisen mielipiteen naissukupuolen henkisestä\nalempiarvoisuudesta.\n\nTämän kylmän naisen avioliitto Eutarikin kanssa, joka oli erästä toista\namalien haaraa ja suurilahjainen ja rohkea mies, ei ollut pitkäaikainen\n-- Eutarik kuoli muutaman vuoden kuluttua ankaraa tautia sairastettuaan\n-- eikä liioin onnellinenkaan. Vain vastenmielisesti Amalasunta oli\ntaipunut puolisonsa tahtoon. Leskeksi jäätyään hän tunsi itsensä\nvapaaksi. Hehkuvan vallanhimoisena hän odotti sitä aikaa, jolloin hän\npoikansa holhoojana, hallitsijattarena voisi toteuttaa lempituumansa.\nHän tahtoi hallita niin, että ylpeimpienkin miesten täytyisi tunnustaa\nhänen etevämmyytensä.\n\nMe olemme nähneet, kuinka tämä kylmä sielu vallanhimonsa vuoksi kesti\nsuuren isänsä kuolemankin hyvin tyynenä.\n\nHän ryhtyi hallitukseen mitä suurimmalla innolla ja uutteran\ntoimeliaana.\n\nHän tahtoi tehdä kaikki itse, kaikki yksin.\n\nKärsimättömästi hän sysäsi syrjään Cassiodorus-vanhuksen, kun tämä ei\nkyllin nopeasti voinut seurata hänen ajatustensa lentoa.\n\nHän ei voinut kärsiä kenenkään miehen neuvoja eikä apua.\n\nMustasukkaisesti hän vartioi yksinvaltaansa. Vain yhtä\nneuvonantajistaan hän kuunteli mielellään ja usein. Sitä nimittäin,\njoka tuon tuostakin julkisesti ylisti hänen miehekästä itsenäisyyttään\nja joka vielä useammin tuntui hiljaisuudessa ihailevan sitä,\nuskaltamatta edes ajatellakaan voivansa hallita häntä. Hän luotti vain\nCethegukseen.\n\nSillä tällä näytti olevan vain yksi kunnianhimo, nimittäin\nhuolellisesti ja innokkaasti toteuttaa kuningattaren kaikki ajatukset\nja suunnitelmat. Hän ei koskaan Cassiodoruksen ja goottilaisen puolueen\njohtajien tavoin vastustanut kuningattaren lempipuuhia. Hän auttoi\npikemmin häntä niissä. Hän avusti kuningatarta, kun tämä kokosi\nympärilleen roomalaisia ja kreikkalaisia, koetti mahdollisuuden mukaan\nsulkea nuoren kuninkaan pois hallituspuuhista, poisti vähitellen\nhovista muka barbaareina isänsä vanhat goottilaiset ystävät, jotka\ntuntien ansionsa vanhan tavan mukaan lausuivat monta rohkeata moitetta,\nkäytti sotalaivoja, hevosia ja goottilaisen sotajoukon varustamista\nvarten määrätyt rahat tieteitä ja taiteita varten tai Rooman\nkaunistamiseen, ylläpitämiseen ja varustamiseen. -- Sanalla sanoen hän\navusti kuningatarta kaikessa, mikä voi vieroittaa tätä kansastaan,\ntehdä hallituksen vihatuksi ja heikontaa goottien valtaa.\n\nJos hänellä oli jokin suunnitelma, niin hän osasi aina antaa\nkeskusteluille sen käänteen, että ruhtinatar piti itseään suunnitelman\nkeksijänä ja käski Cetheguksen panna se käytäntöön.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nTietysti hänen täytyi saavuttaakseen sellaisen vaikutusvallan ja\nsäilyttääkseen sen olla usein hovissa ja siis kauan poissa Roomasta,\nusein kauemminkin kuin hänen tuumansa olisivat sallineetkaan.\n\nSen vuoksi hän koetti saada kuningattaren läheisyyteen henkilöitä,\njotka voisivat siellä valvoa hänen etujaan, ilmoittaa hänelle kaikesta\nja tarpeen vaatiessa lämpimästi puolustaa hänen tuumiaan.\n\nNiiden jalosukuisten goottilaisten naisten sijaan, jotka harmissaan\nlähtivät Ravennasta, täytyi Amalasuntan läheisyyteen saada toisia.\nCetheguksen mieleen juolahti, että hänen pitäisi nyt saada hovinaiseksi\nRusticiana, Symmachuksen tytär ja Boëthiuksen leski.\n\nMutta tämä tehtävä ei ollut helppo.\n\nSillä näiden maankavaltajina mestattujen miesten perhekin oli\nepäsuosiossa ja karkoitettu kuninkaankaupungista.\n\nEnnen kaikkea täytyi kuningattaren mieli saada käännetyksi.\n\nTämä onnistuikin heti, sillä jalomielinen ruhtinatar tunsi syvää sääliä\ntuota syvälle langennutta perhettä kohtaan.\n\nSitäpaitsi hän ei ollut koskaan sydämessään uskonut näiden jalojen\nroomalaisten syyllisyyttä, jota ei koskaan saatu täysin\ntodistetuksikaan. Toista heistä, Rusticianan puolisoa, hän kunnioitti\noppineena miehenä ja monella alalla opettajanaankin.\n\nLopuksi Cethegus huomautti, että tällainen menettely, olipa se sitten\noikeutta tai armoa, liikuttaisi varmaan kaikkien roomalaisten\nalamaisten sydämiä. Tällä tavoin saatiin hallitsijatar helposti\nvoitetuksi, ja armo annettiin.\n\nPaljon vaikeampaa oli saada tuomitun ylpeä ja intohimoinen leski\ntaivutetuksi armoa vastaanottamaan.\n\nSillä koko hänen sielunsa oli niin täynnä raivoa ja kostonhimoa\nkuningassukua kohtaan, että Cethegus pelkäsi hänen hillitsemättömän\nvihansa voivan helposti puhjeta ilmi \"tyrannin\" läheisyydessä.\n\nRusticiana oli useita kertoja hylännyt armon, vaikka Cetheguksella\nolikin kaikissa muissa asioissa suuri vaikutusvalta häneen.\n\nEräänä päivänä hän kuitenkin teki hyvin hämmästyttävän havainnon, joka\nkaikesta päättäen auttoi prefektin toivomuksen täyttymistä.\n\nRusticianalla oli melkein kuusitoista-vuotias tytär, Camilla. Tällä oli\naito roomalaiset kasvot jalomuotoisine ohimoineen ja kaunismuotoisine\nhuulineen ja kauniit, tummat, säihkyvät silmät. Hänen vasta äsken\ntäydellisesti kehittynyt vartalonsa oli muodoltaan hieno, melkein liian\nhoikka ja kaikki hänen liikkeensä olivat notkeat ja miellyttävät kuin\ngasellin.\n\nTällä rakastettavalla tytöllä oli suuret luonnonlahjat ja vilkas\nmielikuvitus.\n\nHän oli rakastanut isäänsä lapsellisen kunnioituksen hartaalla\nlämmöllä. Tämän kohtalo koski syvästi kukoistukseensa puhkeavan tytön\nherkkään mieleen. Lohduttamaton suru ja pyhä kaiho, johon lisäksi tuli\nintohimoinen, isän Italian hyväksi kärsimän marttyyrikuoleman\njumaloiminen, täyttivät Camillan unelmat neitseellisen kehityksen\naikana.\n\nEnnen perheensä kukistumista hän oli ollut mieluinen vieras kuninkaan\nhovissa, mutta tuon tapauksen jälkeen hän oli paennut äitinsä kanssa\nGalliaan, jossa eräs vanha kestiystävä antoi kovia kärsineille naisille\nturvapaikan useiksi kuukausiksi. Anicius ja Severinus, Camillan veljet,\nvangittiin ensin ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin sitten ja\najettiin maanpakoon. Heti vankeudesta päästyään he riensivät Bysantin\nkeisarin hoviin, jossa he panivat maan ja taivaan liikkeelle gootteja\nvastaan.\n\nKun vainon myrsky oli tauonnut, palasivat naiset Italiaan ja elelivät\nhiljaisessa surussaan Perusiassa erään vapautetun orjansa talossa.\nSieltä Rusticiana, kuten olemme nähneet, löysi tien salaliittolaisten\nkokoukseen Roomassa.\n\nKesäkuu oli tullut, vuodenaika, jolloin ylhäisillä roomalaisilla nyt\nsamoin kuin Horatiuksen ja Tibulluksen aikana oli tapana paeta\nkaupunkien tukahduttavasta ilmasta ja kätkeytyä viileihin huviloihinsa\nsabinilaisvuorilla tai meren rannalla.\n\nHemmotellut aatelisnaiset kärsivät huokaillen ahtaan Perusian kuumia\nkatuja myrkyttävää tomua ja hellettä ja ajattelivat kaihomielin\nihanoita maatilojaan Florentian ja Napolin luona, jotka olivat yhdessä\nheidän muun omaisuutensa kanssa joutuneet goottilaisen valtiorahaston\nomaksi.\n\nEräänä päivänä tuli uskollinen Corbulo hyvin hämillään Rusticianan luo.\n\nHän oli jo kauan huomannut, kuinka \"patrona\" oli kärsinyt olostaan\nhänen arvottoman kattonsa alla ja kuinka patronan oli täytynyt kärsiä\nkaikenlaisia vaivoja hänen käsityönsä vuoksi, -- Corbulo oli\nammatiltaan kivenveistäjä -- minkätähden hän oli äsken ostanut\nvuoristosta Tifernumin luona pienen, hyvin pienen maatilan sekä siihen\nkuuluvan pienoisen talon.\n\nTietenkään heidän ei pitäisi ajatella sitä Florentian luona omistamansa\nhuvilan tapaiseksi, mutta siellä lirisi metsälähde, joka ei kuivanut\nmätäkuun aikanakaan, siellä oli varjoisia tammia ja kornelleja;\nrappeutuneen Janus-temppelin ympärillä kasvoi rehevä muratti, ja\npuutarhaan hän oli istuttanut ruusuja, orvokeita ja liljoja, koska\n\"domna\" Camilla niistä piti. He voisivat nousta muulien selkään tai\nkantotuoleihin ja muuttaa huvilaansa kuten muutkin vallasnaiset.\n\nNaiset ottivat kiitollisina tarjouksen vastaan liikutettuina vanhuksen\nuskollisuudesta, ja Camilla, joka lapsellisen tyytyväisenä riemuitsi\ntästä pienestäkin vaihtelusta, oli iloisempi kuin koskaan isänsä\nkuoleman jälkeen.\n\nKärsimättömänä hän tahtoi matkalle heti paikalla. Jo samana päivänä hän\nläksikin edeltäpäin Corbulon ja tämän tyttären Daphnidionin seurassa.\nRusticianan oli määrä tulla perästä orjien ja tavaroiden kanssa niin\npian kuin hän suinkin pääsi.\n\nAurinko painui jo Tifernumin kukkulain taakse, kun Corbulo taluttaen\nohjaksista Camillan muulia saapui metsäylänteeltä sille mäenrinteelle,\njosta maatalon jo voi nähdä. Hän oli koko matkan iloinnut lapsen\nhämmästykselle, kun hän sieltä näyttäisi hänelle tuon ihanalla paikalla\nsijaitsevan talon.\n\nMutta hän seisahtui hämmästyneenä -- hän piti kättä silmiensä edessä\naivan kuin ilta-aurinko olisi ne häikäissyt. Hän katseli ympärilleen\nnähdäkseen, oliko hän oikeassa paikassa. Ei epäilystäkään! Tuossa oli\npiennar metsän ja niityn rajalla, tuossa harmaa rajakivi, joka kuvasi\nvanhaa, suippupäistä rajajumalaa Terminusta. Paikka oli oikea,\nmutta pientä taloa ei näkynyt missään, vaan sen sijalla tiheitä\nruokamänty- ja plataaniryhmiä. Muutenkin oli koko ympäristö muuttunut.\nSiellä, missä ennen kasvoi kaalia ja nauriita, oli nyt viheriäisiä\npensas-aitoja ja kukkapenkereitä. Ja sinne, missä santakuopat ja\nmaantie olivat olleet hänen vaatimattoman maatilansa rajana, oli nyt\nrakennettu siro huvila.\n\n\"Jumalan äiti ja kaikki taivaiset jumalat auttakoot minua\", huusi\nkivenhakkaaja. \"Olenko minä loihdittu vai onko tämä seutu loihdittu.\nMutta taikatemppuja täällä on tapahtunut!\"\n\nHänen tyttärensä ojensi hänelle nopeasti taikakalun vyöstään, mutta\nmitään selitystä ei hän voinut antaa, sillä hän oli ensi kerran\npaikalla. Niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin panna muuli mahdollisimman\nnopeaan liikkeeseen ja rientää paikalle. Juosten isä ja tytär\nseurasivat ravaavaa \"harmajaa\" pitkin nurmikkomäkeä.\n\nKun he tulivat lähemmäksi, löysi Corbulo tosin puuryhmien takana\nostamansa talon, mutta niin uusittuna, korjattuna ja kaunistettuna,\nettä hän tuskin tunsi sitä.\n\nHänen hämmästyksensä seudun muuttumisesta yltyi taas taikauskoiseksi\npeloksi. Hän jäi seisomaan suu auki, pudotti ohjakset käsistään ja\nlateli sekä pakanallisia että kristillisiä huudahduksia minkä ennätti,\nkunnes Camilla keskeytti hänet hämmästyneenä:\n\n\"Mutta tämähän on sama puutarha, jossa olemme ennenkin asuneet.\nHonoriuksen Viridarium Ravennan luona. Samat puut, samat kukkasarat ja\ntuon lammikon rannalla on samoin kuin Ravennassa meren rannalla\nVenuksen temppeli! Oi kuinka kaunista! Oi, millaisia muistoja se\nherättää! Corbulo, kuinka olet sinä saanut tämän kaiken aikaan?\"\n\nJa iloisen liikutuksen kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\n\"Kaikki pahat henget piinatkoot minua ja kaikki lemurit, jos minä olen\ntämän aikaansaanut. Mutta tuollahan tulee Cappadox kampurajalkoineen,\nvaikka aivan loihtimattomana. Sanoppas nyt, kyklooppi, miten tämä on\ntapahtunut?\"\n\nJättiläismäinen Cappadox, leveähartiainen orja lönkytti toisten luo suu\nnaurusta leveänä ja kertoi useiden kysymysten ja useiden ihmetyksen\nhuudahdusten keskeyttämänä seuraavan ihmeellisen jutun:\n\nNoin kolme viikkoa sen jälkeen kun Cappadox oli saapunut maatilalle\nhoitaakseen sitä isäntänsä puolesta, joka oli lähtenyt pitemmälle\nmatkalle Lunan marmorilouhokselle, tuli Tifernumista sinne ylhäinen\nroomalainen, mukanaan suuri joukko orjia ja työmiehiä sekä lastattuja\nvaunuja.\n\nHän kysyi, oliko tämä se tila, jonka perusialainen kivenhakkaaja\nCorbulo oli ostanut Boëthiuksen leskeä varten.\n\nKun tähän kysymykseen oli myöntäen vastattu, sanoi hän olevansa\nhortulanus princeps, s.o. Ravennan puutarhojen ylihoitaja.\n\nEräs Boëthiuksen vanha ystävä, joka ei uskaltanut mainita nimeänsä\ngoottilaisen tyrannin pelosta, halusi salaa avustaa vainottuja ja antoi\nsenvuoksi hänen toimekseen koristaa taiteensa kaikilla keinoilla\nnaisten tulevan olinpaikan.\n\nOrja ei saisi turmella aiottua ilahduttamista, minkä vuoksi ihmettelevä\nCappadox pidätettiin huvilassa puoleksi hyvyydellä, puoleksi\nväkivallalla.\n\nMutta ylihoitaja teki nopeasti suunnitelmansa ja pani työmiehet\nviipymättä työhön.\n\nUseita läheisiä maa-aloja ostettiin kalliilla hinnalla ja nyt alkoi\nsellainen repiminen ja rakentaminen, istuttaminen ja kaivaminen,\nvasaroiminen ja jyskäminen, siistiminen ja maalaaminen, että kunnon\nCappadox oli menettää sekä näkönsä että kuulonsa.\n\nKun hän rupesi kyselemään tai puhumaan, nauroivat työmiehet hänelle\nvasten silmiä.\n\nKun hän aikoi poistua paikalta, antoi ylihoitaja viittauksen, ja puolen\ntusinaa käsiä tarttui heti häneen kiinni.\n\n\"Ja\" -- päätti Cappadox kertomuksensa -- \"sitä menoa kesti\ntoissapäivään saakka. Silloin he olivat saaneet työnsä valmiiksi ja\nmenivät tiehensä.\n\n\"Alussa olin huolissani ja peloissani, kun näin näiden kallisarvoisten\nihanuuksien ikäänkuin kasvavan maasta. Minä ajattelin: jos lopuksikin\nmestari Corbulon täytyy maksaa kaikki nämä, niin surku tulee silloin\nselkäparkaani! Ja minä tahdoin lähteä ilmoittamaan sinulle tästä.\n\n\"Mutta he eivät laskeneet minua minnekään, ja sitäpaitsi olit sinä\nkaukana kotoasi matkoilla. Ja kun näin, kuinka määrättömästi\nylihoitajalla oli rahoja käytettävänään ja kuinka hän viskeli\nympärilleen kultakappaleita aivan kuin lapset piikiviä, rauhoituin\nvähitellen ja annoin asioiden mennä menojaan.\n\n\"Nyt voit sinä, herra, -- sen kyllä tiedän -- panettaa minut\njalkapuuhun ja pieksättää minua vitsoilla, vaikkapa vielä\nskorpioneillakin. Sinä voit tehdä niin. Ja miksi? Siksi, että sinä olet\nherra ja Cappadox orja.\n\n\"Mutta oikein se tuskin lienee, herra, kautta kaikkien pyhimysten ja\njumalien! Sillä sinä olet asettanut minut parin kaalipellon hoitajaksi\nja katso, ne ovat muuttuneet minun kädessäni keisarilliseksi\npuutarhaksi.\"\n\nCamilla oli aikoja sitten laskeutunut muulin selästä ja hiipinyt\ntiehensä kesken orjan kertomusta.\n\nIlosta sykkivin sydämin hän kiisi puutarhan, lehtokujien ja talon läpi.\nHän leijaili kuin siivillä, ja nopsa Daphnidion töin tuskin jaksoi\npysyä hänen mukanaan.\n\nHäneltä pääsi tuon tuostakin iloisen hämmästyksen huudahdus. Joka kerta\nkun hän pääsi jonkin tien mutkan ohi tai sivuutti jonkin puuryhmän,\ntuli hänen ihastuneen katseensa eteen taas uusi kuva tuosta Ravennan\npuutarhasta.\n\nMutta kun hän taas tuli taloon ja löysi siellä pienen huoneen, joka oli\nmaalattu, sisustettu ja koristettu aivan samalla tavalla kuin vastaava\nhuone keisarillisessa palatsissa, jossa hän oli leikkinyt lapsuutensa\nviimeiset vuodet ja uneksinut neitosen ensimmäiset unelmat, kun hän\nnäki samat kuvat niinestä kudotuilla esiripuilla, samanlaiset maljakot\nja komeat seetripuurasiat ja löysi samanlaiselta, kilpikonnanluusta\ntehdyltä pöydältä oman pienen, siron lempiharppunsa joutsenensiipineen,\nsilloin valtasivat hänet niin monet suloiset muistot ja vielä enemmän\nniin suuri kiitollisuus tällaista lämmintä ystävyyttä kohtaan, että hän\nilosta itkien vaipui leposohvan pehmeille patjoille. Daphnidion sai\ntuskin hänet rauhoitetuksi.\n\n\"Vielä on olemassa jaloja sydämiä, vielä on Boëthiuksen perheellä\nystäviä\", sanoi hän kerran toisensa perästä.\n\nCamilla kohotti hartaassa rukouksessa kiitoksensa taivaalle. --\n\nKun äiti seuraavana päivänä saapui, oli hän melkein yhtä hämmästynyt.\n\nHeti hän kirjoitti Roomaan Cethegukselle ja kysyi, ketä miehensä\nvanhoista ystävistä hän voisi pitää tänä salaisena hyväntekijänä. Hän\ntoivoi hiljaisuudessa, että Cethegus itse olisi tämän ilon heille\nvalmistanut.\n\nMutta prefekti pudisti miettiväisenä päätään kirjeen saatuaan ja\nvastasi heti, ettei hän tuntenut ketään, joka olisi voinut menetellä\nniin hienotunteisesti. Rusticianan tuli tarkasti ottaa huomioon kaikki\njäljet, joiden avulla arvoitus voitaisiin ratkaista.\n\nSe selvisikin hyvin pian. --\n\nCamilla ei väsynyt koskaan puutarhassa samoilemiseen eikä yhä uusien\nyhtäläisyyksien keksimiseen rakastetun esikuvan kanssa.\n\nUsein hän joutui näillä kävelymatkoillaan puistosta läheisille\nmetsäylänteille. Hänellä oli silloin tavallisesti mukanaan iloinen\nDaphnidion, joka, samanikäinen kun oli ja ehdottoman uskollinen, pääsi\npian Camillan uskotuksi. Usein oli Daphnidion huomauttanut emännälleen,\nettä metsänhenki varmasti seurasi heidän kintereillään, sillä usein\nkahahti pensaissa kuuluvasti, ja ruohikossa heidän takanaan tai\nvieressään kuului hiipiviä askelia. Mutta he eivät nähneet ainoatakaan\nihmistä eikä eläintä.\n\nCamilla nauroi hänen taikauskolleen ja sai hänet taas lähtemään ulos\njalavain ja plataanien viheriään siimekseen.\n\nEräänä päivänä, kun tytöt menivät kuumuutta pakoon yhä syvemmälle\nmetsään, löysivät he raikkaan lähteen, joka kirkkaana ja runsasvetisenä\npulppusi tummasta porfyyrikalliosta. Mutta sillä ei ollut mitään\nvakinaista uomaa, jonka vuoksi janoiset tytöt saivat helmeilevää vettä\nvain vaivalloisesti tipan sieltä toisen täältä.\n\n\"Vahinko, ettei tätä raikasta juomaa saa mukavammin\", huudahti Camilla.\n\"Sinun olisi pitänyt nähdä Triton-lähde Pinetumissa Ravennan luona.\nVesisuihku syöksyi niin ihanasti esille pronssisen merenjumalan\npullistetuista poskista, ja vesipisarat putosivat ja kokoontuivat\nruskeasta marmorista tehtyyn suureen näkinkenkään. Vahinko, ettei se\nole täällä!\"\n\nJa he jatkoivat matkaansa.\n\nMuutaman päivän kuluttua he tulivat samalle paikalle.\n\nDaphnidion, joka kulki edellä, seisahtui yht'äkkiä kovasti kiljaisten\nja osoitti ääneti sormellaan lähdettä.\n\nMetsälähde oli muutettu taiteelliseksi suihkukaivoksi.\n\nPronssisesta Triton-päästä syöksyi suihku ruskeasta marmorista tehtyyn\nsiroon näkinkenkään. Daphnidion, joka nyt varmasti uskoi taikatemppuja\ntapahtuneen, lähti suoraa päätä pakoon.\n\nHän juoksi pitäen käsiään silmiensä edessä -- metsähenkien näkemistä\npidettiin suurta onnettomuutta tuottavana -- kotiin päin ja huusi\nemäntäänsä seuraamaan itseänsä.\n\nMutta Camillan päähän pisti heti eräs ajatus: kuuntelija, joka oli\nheitä äskettäin seurannut, on varmaankin jossakin lähellä\nhuvitellakseen heidän hämmästyksellään.\n\nHän silmäsi terävästi ympärilleen. Erään villin ruusupensaan\nkahisevista oksista putoili lehtiä maahan.\n\nHän meni nopeasti pensastoon.\n\nSieltä tuli todellakin häntä vastaan nuori metsästäjä, jolla oli\nmetsästyslaukku ja heittokeihäs.\n\n\"Minut on keksitty\", sanoi tulija matalalla, ujolla äänellä.\n\nMutta Camilla peräytyi huudahtaen pelosta. \"Atalarik\" -- sammalsi hän\n-- \"kuningas!\"\n\nKokonainen tulva ajatuksia ja tunteita syöksähti hänen päänsä ja\nsydämensä läpi ja puoleksi taintuneena hän vaipui lähteen viereen\nnurmelle.\n\nNuori kuningas seisoi muutamia silmänräpäyksiä pelästyksestä ja\nihastuksesta sanattomana maahan vaipuneen hennon olennon vieressä.\nHänen hehkuvat silmänsä nauttivat täysin siemauksin noiden kauniiden\nkasvonpiirteiden ja kauniiden muotojen näkemisestä. Hehkuva puna\nsyöksähti salaman tavoin hänen kalpeille kasvoilleen.\n\n\"Oi, hän -- hän on minun kuolemani\", huokasi hän painaen molemmat\nkätensä sykkivälle sydämelleen -- \"nyt tahtoisin kuolla, -- kuolla\nhänen kanssaan\".\n\nCamilla liikautti kättään. Se saattoi Atalarikin taas järkiinsä. Hän\npolvistui neitosen viereen ja valoi lähteestä kylmää vettä hänen\nohimoilleen.\n\nCamilla aukaisi silmänsä. \"Barbaari -- murhaaja\", huusi hän, työnsi\nAtalarikin käden pois, hypähti pystyyn ja juoksi kuin pelästynyt kauris\ntiehensä.\n\nAtalarik ei seurannut häntä.\n\n\"Barbaari -- murhaaja\", huokasi hän surullisesti itsekseen ja kätki\npolttavan otsansa käsiinsä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nCamilla tuli kotiinsa niin liikutettuna, että Daphnidion oli\nvakuuttunut siitä, että domna oli nähnyt ainakin metsänneitosia tai\nmahdollisesti kunnianarvoisen metsänkuninkaan Picuksen itsensä.\n\nMutta tyttö heittäytyi rajusti pelästyneen äitinsä syliin.\n\nEpäselvien tunteiden taistelu puhkesi kuumiin kyyneliin, jotka virtana\nvaluivat. Vasta pitkän ajan kuluttua voi hän antaa vastaukset ja\nselitykset Rusticianan huolekkaisiin kysymyksiin.\n\nTämän lapsen sielun syvyydessä riehui ankara taistelu.\n\nKasvavalta tytöltä ei ollut Ravennan hovissa jäänyt kokonaan\nhuomaamatta se, että kaunis, kalpea nuorukainen usein loi häneen\nmerkillisiä, haaveilevia katseita tummista silmistään ja että hän\nmelkein hartaana kuunteli hänen äänensä sointua.\n\nMutta hän ei ollut koskaan saanut täyttä varmuutta aavistukselleen,\nettä prinssi salaisesti lempi häntä. Ujo ja umpimielinen nuorukainen\noli luonut silmänsä alas, kun Camilla tapasi hänet katselemassa itseään\nja katsoi häneen kysyvästi. Sitäpaitsi he olivat molemmat melkein\nlapsia silloin.\n\nCamilla ei voinut antaa nimeä Atalarikin tunteelle -- tämä tuskin sitä\nitsekään tiesi -- eikä hän koskaan tullut ajatelleeksi, miksi hän\nmielellään oli Atalarikin läheisyydessä, mielellään seurasi hänen\najatustensa ja mielikuvituksensa lentoa, joka oli aivan erilainen kuin\nmuiden leikkitoverien, ja mielellään käveli vaieten hänen rinnallaan\nhämyhetkinä rauhallisissa puistoissa, missä Atalarik puhui hänelle\nunelmoivaa, mutta aina helposti käsitettävää kieltä, jonka\nrunollisuuden, unelmoivan nuoruuden runollisuuden, hän niin\ntäydellisesti käsitti ja tajusi.\n\nTämän puhkeavan molemminpuolisen mieltymyksen lopetti yht'äkkiä hänen\nisänsä kamala kohtalo.\n\nIntohimoinen roomalaisnainen ei vain surrut murhattua, hän vihasi\nmurhaajia tulisen sielunsa koko voimalla.\n\nBoëthius oli alusta alkaen, ja sinäkin aikana, jolloin hän oli hovin\nsuurimmassa suosiossa, suhtautunut ylpeän ylenkatseellisesti\ngootteihin, koska nämä olivat barbaareita. Hänen kuolemansa jälkeen\ntietysti koko Camillan ympäristö, äiti, molemmat kostonhimoiset veljet\nja perheen ystävät hehkuivat vihaa ja ylenkatsetta ei vain veristä\ntyrannia ja murhaajaa Teoderikia, vaan myös kaikkia gootteja ja ennen\nkaikkea kuninkaan tytärtä ja tyttärenpoikaa kohtaan, joita pidettiin\nkuninkaan rikostovereina, koska he eivät olleet estäneet murhaa.\n\nSen vuoksi neitonen oli tuskin enää ajatellutkaan Atalarikia.\n\nJos tämän nimeä mainittiin tai jos hän, kuten usein tapahtui, näki\nhänet unissaan, niin kohdistui hänen barbaarivihansa ja -inhonsa\nennenkaikkea juuri häneen.\n\nTämän hän teki kenties senvuoksi, että hän vastahakoisesti aavisti\nsydämensä salaisimmassa sopukassa vielä olevan jäännöksen\nmieltymyksestä kauniiseen kuninkaanpoikaan.\n\nJa nyt -- nyt tuo hylkiö oli uskaltanut suunnata hänen pahaa\naavistamattomaan sydämeensä viekkaan iskun.\n\nHeti kun hän oli nähnyt hänen tulevan esiin pensastosta ja tuntenut\nhänet, käsitti hän, että Atalarik oli muuttanut lähteen uuteen muotoon\nja uudistanut koko huvilan.\n\nHän, inhoittava vihollinen, kirotun suvun jälkeläinen, jonka käsissä\noli hänen isänsä verta, barbaarien kuningas!\n\nIlo, jolla hän oli näinä päivinä tarkastanut taloa ja puutarhaa, poltti\nnyt hehkuvan vasken tavoin hänen sieluansa. Hänen kansansa, hänen\nsukunsa vihollinen oli uskaltanut antaa hänelle lahjan, ilahduttaa\nhäntä, tehdä hänet onnelliseksi. Sellaisen puolesta hän oli kohottanut\nkiitosrukouksia taivaaseen. Tuo murhaaja oli rohjennut seurata hänen\naskeleitaan, kuunnella hänen sanojaan, toteuttaa hänen pienemmätkin\ntoivomuksensa. Ja hänen sielunsa perimmässä sopukassa kohosi näitä\nkaikkia kauheampana ajatus: miksi Atalarik oli tämän tehnyt? Barbaari\nrakasti häntä, uskalsipa vielä näyttääkin sen. Italian tyranni uskalsi\ntoivoa, että Boëthiuksen tytär --. Se oli liikaa! Surkeasti nyyhkien\nhän kätki päänsä vuoteensa pieluksiin, kunnes väsyneenä vaipui syvään\nuneen.\n\nKiireesti saapui paikalle Cethegus, jota oli pyydetty heti tulemaan.\n\nRusticiana oli tahtonut samoin kuin Camillakin seurata ensimmäistä\npäähänpistoaan, paeta huvilasta ja vihatun kuninkaan läheisyydestä ja\nkätkeytyä lapsineen Alppien toiselle puolen.\n\nMutta Camillan tila oli tähän saakka estänyt matkalle lähtemistä ja kun\nprefekti saapui huvilaan, tuntui hänen läsnäolonsa tyynnyttävän\nkuumeista levottomuutta.\n\nHän otti Rusticianan mukaansa puutarhaan. Rauhallisesti ja\ntarkkaavaisesti hän kuunteli, selkä laakeripuuta vasten ja pää vasemman\nkäden nojassa, intohimoista kertomusta.\n\n\"Ja sano nyt\", päätti Rusticiana kertomuksensa, \"mitä minun on tehtävä!\nKuinka saan lapsiraukkani pelastetuksi? Minne vien hänet?\"\n\nCethegus avasi silmänsä, jotka hän nyt kuten tavallisesti miettiessään\npiti puoleksi suljettuina.\n\n\"Minnekö Camilla pitäsi viedä\", sanoi hän. \"Ravennan hoviin.\"\n\nRusticiana hypähti ylös: \"Mitä tuo myrkyllinen pila on olevinaan?\"\n\nMutta Cethegus ojentautui nopeasti pystyyn.\n\n\"Totta minä sillä tarkoitan. Ole hiljaa -- kuuntele minua. Kohtalo,\njoka nähtävästi tahtoo hävittää barbaarit, ei olisi voinut antaa\nkäsiimme parempaa tilaisuutta.\n\n\"Sinä tiedät, kuinka täydellisesti hallitsijatar on minun vallassani.\nMutta sinä et tiedä, kuinka voimaton olen tuon itsepäisen uneksijan\nsuhteen. Se on arvoituksentapaista. Tuo sairas nuorukainen on koko\ngoottien kansasta ainoa, joka, jollei perinpohjin tunne sieluani,\nkuitenkin aavistaa puuhani. En tiedä, pelkääkö vai vihaako hän minua\nenemmän. Se olisi minulle aivan yhdentekevää, jollei hän työskentelisi\npuuhiani vastaan hyvin johdonmukaisesti ja menestyksellisesti. Hänen\nsanansa vaikuttavat tietysti suuressa määrässä äitiin. Useinkin enemmän\nkuin minun sanani. Ja hän tulee yhä vanhemmaksi, kehittyneemmäksi ja\nvaarallisemmaksi. Hänen sielunsa kehittyy nopeammin kuin hänen\nruumiinsa. Hän ottaa vakavasti osaa hallitustoimiin. Joka kerta puhuu\nhän minua vastaan ja usein voittaakin.\n\n\"Vasta äskettäin hän sai vastoin tahtoani toimeen sen, että\ntummapintainen Teja tuli Roomassa, minun Roomassani olevien\ngoottilaisten joukkojen päälliköksi. Lyhyesti sanoen, nuori kuningas\nkäy hyvin vaaralliseksi. Ja tähän saakka ei minulla ole ollut mitään\nkeinoa, millä voisin häntä hallita. Omaksi turmiokseen hän rakastaa\nCamillaa. Neitosen avulla me voimme hallita tuota itsepäistä.\"\n\n\"Ei koskaan\", huusi Rusticiana. \"Ei niin kauan kuin minä elän. Minäkö\ntyrannin hoviin? Tyttärenikö Atalarikin rakastajattareksi? Boëthiuksen\ntytär? Mieheni verinen varjo --\"\n\n\"Tahdotko sinä kostaa tämän varjon puolesta? Tahdot tietysti. Tahdotko\nsinä syöstä gootit perikatoon? Tietysti. Niinpä sinun on hyväksyttävä\nne keinotkin, joita kostosi toteuttamiseen tarvitaan.\"\n\n\"En koskaan, sen vannon.\"\n\n\"Nainen, älä ärsytä minua. Älä uhittele minua vastaan. Sinä tunnet\nminut! Sinä vannot. Kuinka? Etkö sinä ole vannonut tottelevasi minua\nsokeasti, ehdottomasti, jos minä sinulle hankin koston? Etkö sinä ole\npyhimysten luitten kautta vannonut, että kirous tulkoon sinun ja\nlastesi päälle, jos valasi rikot? Katsokoon eteensä se, joka naisten\nkanssa ryhtyy puuhiin. Tottele minua -- taikka varo sielusi autuutta.\"\n\n\"Hirviö! Täytyykö minun uhrata vihani sinun ja sinun puuhiesi vuoksi?\"\n\n\"Minunko vuokseni? Onko nyt minusta kysymys? _Sinun_ asiaasi minä ajan.\n_Sinun_ kostoasi minä valmistan. _Minulle_ eivät gootit ole tehneet\nmitään pahaa. _Sinä_ olet saanut minut liikkeelle kirjojeni äärestä.\nSinä olet kutsunut minut kukistamaan näitä amaleja. Etkö enää sitä\nhalua? No hyvä. Minä palaan takaisin Horatiuksen ja Stoan ääreen. Voi\nhyvin!\"\n\n\"Älä mene, älä mene. Mutta täytyykö sitten Camilla uhrata?\"\n\n\"Hullutuksia! Atalarik uhriksi joutuu. Eihän Camillan tarvitse häntä\nrakastaa, hallita vain. Taikka\", lisäsi hän katsoen Rusticianaa\nsilmiin, \"pelkäätkö sinä hänen sydäntänsä?\"\n\n\"Halpautukoon kielesi! Tyttäreni? Rakastaisiko hän _häntä_? Ennemmin\nkuristan hänet kuoliaaksi omin käsin.\"\n\nMutta Cethegus tuli miettiväiseksi.\n\nMutta jos tyttö rakastuisi häneen, tuumi hän itsekseen. Atalarik on\nkaunis, sielukas ja haaveellinen.\n\n\"Missä on tyttäresi?\" kysyi hän ääneen.\n\n\"Naisten huoneessa. Mutta vaikka minä suostuisinkin, niin hän ei\nkoskaan suostu.\"\n\n\"Koettakaamme. Menen hänen luokseen.\"\n\nHe menivät taloon. Rusticiana aikoi mennä mukana Camillan luo, mutta\nCethegus esti sen.\n\n\"Tahdon puhua yksin hänen kanssaan\", sanoi hän, siirsi esiripun syrjään\nja meni sisään.\n\nNähdessään Cetheguksen tulevan nousi neitonen vuoteelta, jossa hän oli\nneuvottomana levännyt.\n\nKoska hän oli tottunut aina saamaan neuvoja ja apua tältä viisaalta ja\nvoimakkaalta mieheltä, isänsä ystävältä, tervehti hän nytkin häntä\nluottavaisesti, kuten sairas lääkäriään.\n\n\"Sinä tiedät, Cethegus?\"\n\n\"Kaikki.\"\n\n\"Ja sinä tuot minulle avun.\"\n\n\"Koston minä sinulle tuon, Camilla.\"\n\nSe oli uusi, mahtavasti vaikuttava ja elähdyttävä ajatus.\n\nHänen ajatuksissaan oli tähän saakka väikkynyt vain pako, pelastus\ntästä kiduttavasta asemasta, korkeintaan kuninkaallisen lahjan\nhalveksiva hylkääminen.\n\nMutta nyt tarjottiin kostoa. Korvausta näiden hetkien tuskista. Kostoa\nkärsitystä häväistyksestä. Kostoa hänen isänsä murhaajalle. Hänen\nhaavansa olivat verekset. Ja hänen suonissaan kiehui kuuma,\netelämaalainen veri.\n\nHänen sydämensä riemuitsi Cetheguksen sanoista.\n\n\"Kostoa? Kuka kostaisi minun puolestani? Sinäkö?\"\n\n\"Sinä itse! Se on suloisempaa.\"\n\nHänen silmänsä salamoivat.\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Hänelle. Hänen perheelleen. Kaikille meidän vihollisillemme.\"\n\n\"Kuinka minä, heikko tyttö, voin sen tehdä?\"\n\n\"Kuule minua, Camilla. Vain sinulle jalon Boëthiuksen jalolle\ntyttärelle uskon erään asian, jota muuten en voisi kenellekään muulle\nnaiselle maan päällä uskoa.\n\n\"On olemassa voimakas isänmaanystäväin liitto, joka tulee hävittämään\nbarbaarit jäljettömiin tästä maasta. Koston miekka heiluu tyrannien\npäiden päällä. Isänmaa, isäsi varjo vaatii sinua pudottamaan sen.\"\n\n\"Minua? Minä -- voinko minä kostaa isäni puolesta? Puhu\", huudahti\ntyttö tulisesti ja pyyhkäisi mustat hiukset ohimoiltaan.\n\n\"Sinun on tehtävä uhraus. Rooma vaatii sitä.\"\n\n\"Vereni, elämäni uhraan. Minä kuolen Virginian tavoin.\"\n\n\"Sinä saat elää ja nauttia voitostasi. Kuningas rakastaa sinua. Sinun\ntäytyy lähteä Ravennaan. Lähteä hoviin. Sinun on kukistettava hänet.\nTämän rakkauden avulla. Meillä ei ole kellään vaikutusvaltaa häneen.\nSinulla on valta hänen sieluunsa. Sinun on kostettava hänelle ja\nsyöstävä hänet turmioon.\"\n\n\"Hänetkö syöstävä turmioon?\" Omituinen tunne sai tytön vapisemaan hänen\ntehdessään hiljaa tämän kysymyksen. Hänen povensa kohoili, hänen\näänensä värisi keskenään taistelevista tunteista. Kyyneleet pyrkivät\nesiin hänen silmistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. --\n\nCethegus nousi.\n\n\"Suo anteeksi\", sanoi hän. \"Minä menen. En tiennyt, että -- sinä\nrakastat kuningasta.\"\n\nAivan kuin ruumiillisen tuskan aiheuttama vihan huudahdus puhkesi tytön\nrinnasta.\n\nHän hypähti pystyyn ja tarttui Cetheguksen olkapäähän.\n\n\"Ihminen! Kuka uskaltaa sanoa niin? Minä vihaan häntä. Minä vihaan\nhäntä niin, etten ole koskaan luullut voivani niin vihatakaan.\"\n\n\"Todista se sitten. Muuten en usko sinua.\"\n\n\"Minä tahdon sen todistaa\", huusi hän. \"Hänen täytyy kuolla. Hän ei saa\nelää.\"\n\nHän heitti päänsä taaksepäin. Säihkyvät silmät hehkuivat villisti.\nHänen musta tukkansa liehui valkoisten olkapäiden ympärillä.\n\nHän rakastaa Atalarikia, mietti Cethegus. Mutta se ei merkitse mitään,\nsillä hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Hän vihaa häntä samalla kertaa\nja sen hän tietää. Se onnistuu.\n\n\"Hän ei saa elää\", uudisti Camilla. \"Sinä saat nähdä\", nauroi hän,\n\"kuinka minä häntä rakastan. Mitä minun on tehtävä.\"\n\n\"Seurattava kaikessa minun neuvojani.\"\n\n\"Ja mitä lupaat sinä minulle siitä? Mitä on hänen kärsittävä?\"\n\n\"Riuduttavaa rakkautta kuolemaan saakka.\"\n\n\"Rakkautta minua kohtaan? Niin, niin. Sitä hän saa kärsiä.\"\n\n\"Hän, hänen perheensä ja valtakuntansa joutuvat perikatoon.\"\n\n\"Ja hän saa tietää, että minä sain sen aikaan --\"\n\n\"Hän saa sen tehdä. Milloin matkustamme Ravennaan?\"\n\n\"Huomenna! Ei, jo tänään.\" Hän pysähtyi ja tarttui prefektin käteen:\n\"Cethegus, sano, olenko kaunis?\"\n\n\"Kauneimpia naisia maan päällä.\"\n\n\"Haa\", huusi hän pudistellen irtipäässeitä kiharoitaan. \"Hänen täytyy\nrakastaa minua ja joutua perikatoon. Nopeasti Ravennaan. Minä tahdon\nnähdä hänet, minun täytyy nähdä hänet.\"\n\nHän riensi huoneesta. Hän toivoi koko sielustaan Atalarikin luo.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMainittuna päivänä lähdettiin jo pienestä huvilasta matkalle\nkuninkaankaupunkiin.\n\nCethegus hankki pikalähetin viemään edeltäpäin Rusticianan kirjettä\nhallitsijattarelle.\n\nBoëthiuksen leski selitti siinä, että hän Rooman prefektin\nkehoituksesta nyt oli valmis ottamaan vastaan monesti tarjotun\ntilaisuuden palata takaisin hoviin.\n\nHän ei ottanut sitä vastaan armona, vaan sovinnon ilmauksena, merkkinä\nsiitä, että Teoderikin sukulaiset tahtoivat korvata tämän väärinteon\nvainajia kohtaan.\n\nTämä ylpeä puhetapa oli kuin Rusticianan syvimmästä sydämestä lähtenyt,\nja Cethegus tiesi, ettei sellainen esiintyminen vahingoittaisi,\npäinvastoin se selittäisi äkillisen mielenmuutoksen ja poistaisi kaikki\nepäluulot. Matkan varrella matkalaiset saivat kuningattaren vastauksen,\njossa heidät toivotettiin tervetulleiksi hoviin.\n\nKun he olivat saapuneet Ravennaan, otti ruhtinatar heidät mitä\nkunnioittavimmin vastaan, antoi heille orjia ja orjattaria ja sijoitti\nheidät samoihin huoneisiin palatsissa, joissa he olivat ennenkin\nasuneet. Roomalaiset toivottivat heidät ilolla tervetulleiksi.\n\nMutta gootit vihastuivat tästä kovasti, sillä he halveksiva Boëthiusta\nja Symmachusta kiittämättöminä pettureina ja pitivät tätä toimenpidettä\nepäsuorana häväistyksenä Teoderikin muistolle.\n\nSuuren kuninkaan viimeisetkin ystävät lähtivät vihoissaan tiehensä\nroomalaistuneesta hovista. --\n\nVähitellen olivat aika, matkan hauskuudet ja iloinen tulo Ravennaan\nrauhoittaneet Camillan kiihtynyttä mieltä. Ja hänen vihansa ennätti\nhyvinkin asettua, sillä hän oli ollut useita viikkoja Ravennassa,\nennenkuin tapasi Atalarikin.\n\nNuori kuningas oli nimittäin vaarallisesti sairaana.\n\nHovissa kerrottiin, että hän oleskellessaan Aretiumissa -- hän oli\nsiellä pienen seurueen kanssa nauttimassa vuori-ilmasta, kylvyistä ja\nmetsästyksestä -- oli Tifernumin metsissä metsästyksestä hikisenä\njuonut erään kalliolähteen jääkylmää vettä ja saanut takaisin vanhan\ntautinsa puuskan.\n\nSe ainakin oli varmaa, että hänen seuralaisensa olivat löytäneet hänet\nmainitun lähteen luota tainnoksissa.\n\nTämä kertomus vaikutti merkillisesti Camillaan.\n\nHänen vihaansa Atalarikia kohtaan sekoittui hiukan sääliäkin.\n\nVieläpä hän jossakin määrin syytti itseäänkin. Mutta toisaalta hän\nkiitti taivasta siitä, että tämän sairastumisen vuoksi siirtyi\nkauemmaksi kohtaus, jota hän täällä Ravennassa pelkäsi yhtä paljon kuin\noli sitä toivonut Tifernumissa, kaukana Atalarikista.\n\nJa kun hän nyt vaelteli yksin laajassa linnanpuistossa, täytyi yhä\nuudestaan ihmetellä, miten huolellisesti Corbulon pieni tila oli\nmuodostettu aivan tämän esikuvan mukaisesti.\n\nPäivät ja viikot vierivät.\n\nSairaasta ei saatu muita tietoja, kuin että hän oli paranemaan päin,\nmutta että hänen täytyi vielä ehdottomasti pysytellä huoneissaan.\n\nLääkärit ja hovilaiset, jotka hoitivat häntä, ylistivät hänen\nkärsivällisyyttään ja voimaansa ankaroiden tuskien aikana, hänen\nkiitollisuuttaan jokaisesta pienestäkin ystävänpalveluksesta ja hänen\njaloa lempeyttään.\n\nMutta kun Camilla huomasi, miten mielellään hänen sydämensä kuunteli\nnäitä ylistyksiä, sanoi hän itsekseen:\n\n\"Mutta minun isäni murhaamista hän ei estänyt.\" Hänen kulmakarvansa\nvetäytyivät kokoon ja hän laski salaa nyrkkiin puristetun kätensä\nsykkivälle sydämelleen.\n\nEräänä kuumana heinäkuun yönä oli Camilla kauan ollut valveilla\nristiriitaisten ajatustensa ahdistamana. Vasta aamupuolella hän vaipui\nlevottomaan uneen.\n\nPahat unet vaivasivat häntä.\n\nHänestä tuntui, että hänen makuukammionsa katto korkokuvineen painui\nhänen päällensä. Aivan hänen päänsä kohdalla oli helleniläisen\ntaiteilijan muovailema nuorekkaan kaunis Hypnos, unen lempeä jumala.\n\nHän uneksi, että unenjumala sai kalpean veljensä Thanatoksen\ntotisemmat, surulliset kasvonpiirteet.\n\nVitkalleen ja hiljaa laskeutui kuolemanjumala häntä kohti. -- Se tuli\nyhä lähemmäksi. -- Sen piirteet tulivat yhä selvemmiksi. -- Hän tunsi\njo otsallaan sen henkäyksen. -- Sen ohuet huulet jo melkein koskettivat\nhänen suutaan. -- Silloin hän tunsi kauhistuneena nuo kalpeat piirteet,\nnuo tummat silmät. -- Tämä kuoleman jumala oli -- Atalarik. -- Hän\nhypähti kiljaisten pystyyn.\n\nSiro hopealamppu oli aikoja sitten sammunut. Kammion valaisi jo\naamusarastus.\n\nPunainen valo tunkeutui himmeänä paksun lasiakkunan läpi. Hän nousi\nvuoteeltaan ja avasi akkunan. Kukot lauloivat, auringon ensimmäiset\nsäteet nousivat juuri merestä, joka näkyi linnanpuiston toisella\npuolella. Hän ei enää voinut olla tukahuttavassa makuukammiossaan.\n\nHän heitti sinisen vaipan hartioilleen ja riensi hiljaa, hyvin hiljaa\nvielä uinuvasta palatsista marmoriportaita alas puutarhaan, jossa\nläheiseltä mereltä puhaltava raitis aamutuuli löyhähti häntä vastaan.\n\nHän riensi aurinkoa ja merta kohti.\n\nSillä idässä ulottuivat kuninkaallisen puiston korkeat muurit aivan\nAdrian sinisiin aaltoihin saakka.\n\nKullattu häkkiportti ja sen toisella puolen kymmenen valkoisesta\nHymetton marmorista tehtyä leveätä porrasta johtivat puiston pieneen\nsatamaan, jossa keinui siroja gondoleja keveine airoineen ja\npurppurapellavasta tehtyine, kolmikulmaisine, latinalaisine purjeineen.\nNe olivat kiinnitetyt hopeaisilla ketjuilla komeisiin, kuparisiin\noinaanpäihin, joita oli marmorilaiturin sekä oikealla että vasemmalla\nreunalla.\n\nPuiston puolella häkkiporttia puutarhalaitteet päättyivät laajaan\npyörylään, jota joka taholta ympäröivät lähekkäin toisiansa istutetut,\nvarjoisat ruokamännyt.\n\nPyörylässä oli maa rehevän, huolellisesti hoidetun ruohon peitossa.\nSiellä täällä oli hyvänhajuisia kukkaistutuksia ja ruohokentän poikki\nkulki siroja, hiekoitettuja käytäviä. Aistikkaasti reunustettu lähde\nlaski solisten vetensä mereen.\n\nPyörylän keskellä oli pieni, vanhuuttaan harmaa Venuksen temppeli,\njonka täydellisesti varjosi korkea yksinäinen palmu. Temppelin\nulkoseinän tyhjissä seinäkomeroissa kukoisti tulipunainen kivirikko.\n\nTemppelin vuosikymmeniä suljettuna olleen oven oikealla puolella oli\npronssinen Aeneaan kuvapatsas. Vasemmalla puolella sijainnut Julius\nCaesarin patsas oli vuosisatoja sitten luhistunut. Teoderik oli sille\njalustalle pystyttänyt perheensä tarunaikaisen kantaisän, Amalan,\npronssisen kuvapatsaan.\n\nTäältä, molempien patsaiden välistä, pienen temppelin oven edestä, oli\nmitä ihanin näköala häkkiportin kautta merelle, sen pensaita kasvaville\nlaguunisaarille ja suippokärkiselle kauniille kallioryhmälle, jota\nkutsuttiin \"Amphitriten neuloiksi\".\n\nSe oli vanhastaan Camillan mielipaikka.\n\nSinne hän riensi nytkin joustavin askelin pitkin kapeaa hiekkakäytävää\nlakaisten hameensa helmalla kastehelmiä, joita oli runsaasti molemmilla\npuolin tietä. Hän halusi nähdä auringon nousevan merestä.\n\nHän tuli temppelin takaa, nousi sen vasemmalle sivukorokkeelle ja oli\njuuri astumaisillaan sen etupuolelta häkkiportille päin johtavien\nportaiden ensimmäiselle astuimelle, kun äkkiä huomasi toisella\nastuimella oikealla puolellaan puolittain makaamassa valkoisen olennon,\njoka nojaten päätään portaan käsipuuhun, katseli merelle päin.\n\nHän tunsi heti mustan, silkinkiiltävän tukan. Se oli nuori kuningas.\n\nTapaaminen oli niin arvaamaton, ettei poislähtemistä voinut\najatellakaan. Neitonen seisoi kuin maahan juurtuneena ylimmällä\nportaalla.\n\nMutta Atalarik hypähti nopeasti pystyyn ja kääntyi Camillaan päin.\nHeleä puna valahti hänen marmorinkalpeille poskilleen. Hän tointui\nkuitenkin ensin ja sanoi:\n\n\"Suo anteeksi, Camilla. En voinut odottaa näkeväni sinua täällä tähän\naikaan vuorokaudesta. Minä menen ja jätän sinut yksin auringonnousua\nihailemaan.\"\n\nJa hän heitti valkoisen vaippansa vasemmalle olalleen.\n\n\"Pysähdy, goottien kuningas. Minulla ei ole oikeutta karkoittaa sinua\ntäältä -- eikä se ole aikomuksenikaan\", lisäsi hän.\n\nAtalarik meni lähemmäksi.\n\n\"Minä kiitän sinua. Mutta pyydän sinulta yhtä seikkaa\", lisäsi hän\nnauraen. \"Älä ilmaise minun karkumatkaani äidilleni eikä lääkäreilleni.\nHe pitävät minua päiväkaudet niin tarkasti vartioituna huoneissa, että\nminun täytyy hiipiä heidän käsistään ennen päivän koittoa. Sillä raitis\nilma, meri-ilma tekee minulle hyvää. Tunnen sen. Se jäähdyttää. Lupaa,\nettet ilmaise minua.\"\n\nHän puhui niin levollisesti. Hän katseli niin teeskentelemättömästi.\n\nTämä levollisuus hämmästytti Camillaa. Hän olisi ollut paljon\nrohkeampi, jos Atalarik olisi näyttänyt liikuttuneelta. Hän tunsi tämän\nteeskentelemättömän levollisuuden tuottavan tuskaa itselleen, vaikka ei\nsuinkaan prefektin tuumien vuoksi. Hän nyökkäsi ääneti päätään\nvastaukseksi ja painoi katseensa alas.\n\nNyt auringonsäteet ehtivät sille kukkulalle, jolla he seisoivat.\n\nVanha temppeli ja pronssiset kuvapatsaat hohtivat aamuauringon valossa.\nJa värisevästä kullasta muodostui idästä päin leveä silta meren\npeilikirkkaaseen pintaan.\n\n\"Katso, kuinka kaunista\", huusi Atalarik hetken lumoissa. \"Katso tuota\nvalon ja loiston luomaa siltaa.\"\n\nCamilla katseli merelle samanlaisten tunteiden valtaamana.\n\n\"Muistatko vielä, Camilla\", jatkoi hän hitaammin, ikäänkuin\nmuistoihinsa vaipuneena ja neitoon katsomattakaan, \"muistatko vielä,\nkuinka täällä lapsina leikimme? Me sanoimme: auringonsäteiden\nmerenpintaan muodostama tie vie autuaiden saarelle.\"\n\n\"Autuaiden saarelle\", toisti Camilla.\n\nHän ihmetteli mielessään, miten Atalarik hienotunteisesti ja jalosti\nvältti millään tavalla viittaamasta heidän viimeiseen tapaamiseensa ja\nkohteli häntä siten, että hän tunsi itsensä aivan aseettomaksi.\n\n\"Ja katso, kuinka tuolla nuo kuvapatsaat välkkyvät: tuo kummallinen\npari, Aeneas ja -- Amalat! Kuule, Camilla, minulla on sinulle pyyntö.\"\n\nNeitosen sydän alkoi sykkiä nopeasti. Nyt Atalarik varmaankin muistelee\nhuvilan ja lähteen kaunistamista. Veri nousi hänen poskilleen ja hän\noli ääneti tuskallisena odottaen.\n\nMutta nuorukainen jatkoi levollisesti:\n\n\"Sinä muistat, kuinka usein me, sinä roomalaisnainen ja minä gootti\ntällä paikalla kilvan kiittelimme kansojemme mainetta, loistoa ja\nkuntoa. Sinulla oli silloin tapana seisoa Aeneaan vieressä ja puhua\nminulle Brutuksesta, Camilluksesta, Marcelluksesta ja Scipioista. Minä\ntaas kanta-isäni Amalan kilpeen nojaten ylistin Hermanarikia, Alarikia\nja Teoderikia. Mutta sinä olit parempi puhuja kuin minä. Ja usein, kun\nsankariesi loisto yritti voittaa minut, nauroin minä vainajillesi ja\nhuusin: nykyisyys ja elävä tulevaisuus kuuluu minun kansalleni!\"\n\n\"Niin, ja entä nyt?\"\n\n\"En sano enää mitään. Sinä olet voittanut, Camilla!\"\n\nMutta puhuessaan näin hän oli ylpeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Ja\ntällainen etevämmyyden ilmaisu koski roomalaisnaiseen.\n\nHän oli muutenkin harmistunut siitä kylmästä levollisuudesta, millä\nruhtinas, jonka intohimoille he olivat suunnitelmansa perustaneet,\nkohteli häntä. Hän ei käsittänyt sitä. Hän oli vihannut kuningasta\nsenvuoksi, että tämä oli osoittanut rakastavansa häntä. Nyt leimahti\ntämä viha ilmiliekkiin siksi, että Atalarik osasi peittää rakkautensa.\nAikoen loukata hän sanoi senvuoksi:\n\n\"Myönnät siis, goottien kuningas, että barbaarisi ovat\nsivistyskansoista jäljessä.\"\n\n\"Myönnän, Camilla\", vastasi hän levollisesti, \"mutta vain yhdessä\nsuhteessa: onnessa!\n\n\"Sallimuksen onnessa ja syntymisen onnessa.\n\n\"Katso noita kalastajaryhmiä, jotka ripustavat verkkojaan rannalla\noleviin oliivipuihin.\n\n\"Kuinka kauniita ovat nuo vartalot. Ryysyistään huolimatta he ovat sekä\nliikkeessä että levossa kuin kuvapatsaita. Katso esimerkiksi tuota\ntyttöä, jolla on vesiruukku päänsä päällä, tai tuota ukkoa, joka\nnojaten päätään vasenta kättään vasten uinaillen katselee merelle.\nJokainen kerjäläinen teidän joukossanne on kuin valtaistuimelta syösty\nkuningas. Häiritsemätön onnen loiste väikkyy heidän ympärillään. Kuten\nlasten tai jalojen eläinten ympärillä. Se puuttuu meiltä barbaareilta.\"\n\n\"Eikö teiltä muuta puutu?\"\n\n\"Meiltä puuttuu myöskin kohtalon sallima onni.\n\n\"Suloinen kansaparkani! Me olemme sijoittuneet tänne vieraaseen\nmaailmaan, jossa emme viihdy. Me olemme kuin korkeiden Alppien kukka\nEdelweiss, jonka myrskytuuli on kuljettanut laakson kuumaan hiekkaan.\nMe emme voi juurtua tänne. Me kuihdumme ja kuolemme.\"\n\nJa hän katseli kaihomielisesti pitkin sinisiä aaltoja.\n\nMutta Camilla ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut\nkäsittää kuninkaan ennustuksia omasta kansastaan.\n\n\"Miksi sitten tulitte\", kysyi hän ankarasti. \"Miksi tunkeuduitte niiden\nvuorien yli, jotka Jumala on pystyttänyt ikuiseksi rajamerkiksi meidän\nja teidän välillenne. Sano, miksi?\"\n\n\"Tiedätkö sinä\", sanoi Atalarik katsomatta häneen ja ikäänkuin jatkaen\nomaa ajatuksenjuoksuaan, \"tiedätkö, miksi perhonen lentää kirkkaaseen\nliekkiin? Uudestaan, yhä uudestaan. Se ei ota oppiakseen kivuista. Se\nlentää liekkiin, kunnes kaunis, houkutteleva vihollinen on sen kokonaan\ntuhonnut. Minkä vuoksi? Suloisesta mielettömyydestä!\n\n\"Samanlainen suloinen mielettömyys, aivan samanlainen on houkutellut\ngoottini mäntyjen ja tammien luota laakerien ja oliivien siimekseen.\n\n\"He polttavat täällä siipensä, nuo hullut sankarit. Mutta he eivät voi\npysyä poissa täältä. Kuka voi heitä siitä moittia? Katsele ympärillesi.\nKatso, kuinka taivas on sininen, kuinka sininen meri, jossa kuvastuvat\nruokamäntyjen latvat ja marmorilta hohtavat pylvästemppelit. Tuolla\nkaukana kohoavat siniset vuoret ja aalloilla uivat viheriät saaret,\njoissa viinirypäleet kiertyvät jalavain ympärille. Ja kaikkea tätä\nympäröi pehmeä, lämmin, hyväilevä ilma. Millaisia ihmeellisiä muotoja\nja värejä silmä saakaan ihailla, mitä saavatkaan ihastuneet aistimet\nnauttia! Se on se taika, joka iäti houkuttelee meitä ja saattaa meidät\nturmioon.\"\n\nNuoren kuninkaan syvä ja jalo liikutus vaikutti Camillaankin. Näiden\najatusten traagillinen voima koski hänen sydämeensä, mutta hän ei\ntahtonut tulla liikutetuksi. Hän hillitsi tunteensa, jotka alkoivat\nkäydä herkemmiksi.\n\n\"Antaisiko koko kansa hurmata itsensä vastoin järkeä ja ymmärrystä?\"\nsanoi hän kylmästi ja katsoi epäillen Atalarikiin.\n\nMutta hän säikähti, sillä nuorukaisen tummista silmistä välähti salama\nja kauan pidätetty hehku murtautui äkkiä esille hänen sielunsa\nsyvyydestä.\n\n\"Antaa kyllä. Minä sanon sen sinulle, tyttö\", huudahti hän\nintohimoisesti. \"Kokonaisen kansan voi vallata hullu rakkauden unelma,\nsuloinen turmioon johtava mielettömyys yhtä hyvin kuin -- yhtä hyvin\nkuin yksityisen ihmisen. Niin, Camilla. Sydämessä on voima, joka on\nväkevämpi kuin järki ja tahto ja joka vie meidät avoimin silmin\nperikatoon. Mutta sinä et sitä tunne. Ja suotakoon, ettet tulisi sitä\nkoskaan tuntemaankaan. Hyvästi.\"\n\nHän kääntyi nopeasti ja poikkesi temppelin oikealle puolelle eräälle\nviiniköynnösten kattamalle polulle, jolta Camilla ei voinut nähdä\nhäntä, eikä kukaan linnastakaan.\n\nAjatuksissaan tyttö jäi seisomaan paikalle.\n\nKuninkaan viimeiset sanat kaikuivat kummallisesti hänen korvissaan.\nKauan hän katseli uinaillen merelle ja palasi lopuksi linnaan sekavin\ntuntein ja mieli muuttuneena.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nSamana päivänä Cethegus tuli käymään Rusticianan ja Camillan luona.\n\nHän oli saapunut tärkeiden asioiden vuoksi Roomasta ja tuli juuri\neräästä neuvostonkokouksesta, joka pidettiin sairaan kuninkaan\nhuoneessa. Hänen tarmokkaat piirteensä ilmaisivat pidätettyä vihaa.\n\n\"Toimeen, Camilla\", sanoi hän kiivaasti. \"Te viivyttelette liian kauan.\nTämä suurisuinen poika tulee liian mahtavaksi. Hän uhmailee minua,\nCassiodorusta ja heikkoa äitiänsäkin. Hän seurustelee vaarallisten\nihmisten kanssa. Vanhan Hildebrandin ja Vitigeksen ja heidän ystäviensä\nkanssa. Hän lähettää ja saa kirjeitä meidän selkämme takana. Hän on\nsaanut aikaan sen, että holhoojahallituksen neuvotteluja saa pitää\nainoastaan hänen läsnäollessaan. Ja näissä neuvotteluissa hän kumoaa\naina meidän suunnitelmamme. Siitä täytyy tulla loppu tavalla tai\ntoisella.\"\n\n\"En enää toivo voivani vaikuttaa kuninkaaseen\", sanoi Camilla totisena.\n\n\"Minkä vuoksi? Oletko sinä jo nähnyt hänet?\"\n\nCamilla muisti antaneensa Atalarikille lupauksen, ettei hän saattaisi\nlääkärien tietoon tämän tottelemattomuutta.\n\nMutta muistakin syistä oli hänen tunteilleen vastenmielistä kertoa\nmuille tämän aamun tapahtumista ja siten ikäänkuin häväistä ne.\n\nHän jätti kysymyksen vastaamatta ja sanoi sen sijaan: \"Jos kuningas\nvastustaa äitiänsä, hallitsijatarta, niin kuinka hän sallii minun,\nnuoren tytön, hallita itseään.\"\n\n\"Oi, pyhä yksinkertaisuus\", sanoi Cethegus hymyillen, eikä puhunut enää\ntästä asiasta Camillan läsnäollessa.\n\nMutta salaisesti hän neuvoi Rusticianaa järjestämään asiat niin, että\nhänen tyttärensä saisi usein nähdä ja puhutella kuningasta.\n\nTämä kävikin mahdolliseksi, kun Atalarikin tila parani nopeasti.\nNuorukainen muuttui silminnähtävästi sekä ruumiillisesti että\nhenkisesti miehevämmäksi, väkevämmäksi ja kypsyneemmäksi. Tuntui siltä,\nettä taistelu Cethegusta vastaan vahvisti hänen sieluaan ja ruumistaan.\n\nVähitellen hän alkoi taas viettää tuntikausia laajassa puistossa.\n\nSiellä tapasivat hänen äitinsä ja Boëthiuksen perhe hänet usein\niltaisin.\n\nJa sillä aikaa kun Rusticiana näytti korvaavan kuningattaren suosion\ntodellisella ystävyydellä ja kuunteli tarkasti Amalasuntan kertomuksia,\ntoistaakseen ne sana sanalta prefektille, kävelivät nuoret heidän\nedellään pitkin puutarhan varjoisia käytäviä.\n\nUsein pieni seurue astui johonkin gondoliin satamassa, jonka hyvin\ntunnemme, ja Atalarik meloi silloin omin käsin aluksen kappaleen matkaa\nmerelle, johonkin pensaita kasvavista saarista, jotka olivat verraten\nlähellä lahden suulla.\n\nMutta kotimatkalla nostettiin purppurapurje, ja auringon laskiessa\nmereltä puhaltava vieno tuuli keinutteli aluksen hiljakseen takaisin\nsatamaan. --\n\nKuningas ja Camilla olivat usein kahdenkin, vain Daphnidionin\nseuraamana, samoilemassa metsissä tai soutelemassa merellä.\n\nTosin Amalasunta pelkäsi, että tällaisilla retkillä hänen poikansa\nmieltymys roomalaisneitoon, mitä hän ei voinut olla huomaamatta,\nkasvaisi yhä ja tulisi voimakkaammaksi.\n\nMutta kaikista epäilyksistä huolimatta hän salli poikansa jatkaa\nseurustelua huomatessaan sen silminnähtävästi edullisen vaikutuksen\nkuninkaaseen, joka tuli Camillan läheisyydessä levollisemmaksi ja\niloisemmaksi, vieläpä myöntyväisemmäksi äidilleen, jota hän usein\nkohteli kiivaasti ja tylysti.\n\nAtalarik piti mieltymystään hyvin tarkoin salassa, mikä oli\nkaksinverroin ihmeellisempää, kun otetaan huomioon hänen muuten herkkä\nluonteensa. Sitäpaitsi ei kuningatar, jos tämä rakkaus olisi\nosoittautunut vakavaksi, olisi ollut tätä liittoa vastaan, koska sillä\ntäydellisesti voitettaisiin Rooman aatelisto ja sovitettaisiin\nviimeinenkin verityön muisto.\n\nMutta tytössä tapahtui merkillinen muutos.\n\nPäivä päivältä hän tunsi vihansa ja vastenmielisyytensä yhä vähenevän\nja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka sielun jalo\npuhtaus, hengen joustavuus ja syvä, runollinen tunteellisuus\nkehittyivät nuoressa kuninkaassa. Yhä vaikeammaksi kävi hänelle joka\nkerta vetää isän kuoleman muisto suojaksi lemmen kasvavaa taikavoimaa\nvastaan. Yhä paremmin hän oppi tekemään eron goottien ja amalien\nvälillä, yhä useammin hän huomautti itselleen, kuinka kohtuutonta oli\nvihata Atalarikia onnettomuuden vuoksi, jota tämä ei ollut estänyt ja\ntuskin olisi voinutkaan estää.\n\nJo aikoja sitten hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan aivan\nteeskentelemättömästi, mutta pelkäsi, että tällainen myöntyväisyys\nolisi synti isää, isänmaata ja vapautta kohtaan.\n\nVavisten hän huomasi, kuinka tämän jalon nuorukaisen kuva tuli hänelle\nvälttämättömäksi, kuinka hän kaivaten halusi kuulla tuota soinnukasta\nääntä ja nähdä noita tummia, miettiväisiä silmiä. Hän pelkäsi tätä\nrikollista rakkautta, jonka hän vain vaivoin sai salatuksi, ja ainoa\nase, jolla hän taisteli sitä vastaan -- Atalarikin osallisuus hänen\nisänsä kuolemaan -- ei tahtonut enää oikein tepsiä.\n\nHän horjui ristiriitaisten tunteiden välillä sitä epävarmempana kuta\narvoituksellisemmilta Atalarikin umpimielisyys ja levollisuus hänestä\nnäyttivät. Hän ei tosin voinut kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut,\nepäillä kuninkaan rakkautta -- mutta kuitenkin. --\n\nAtalarik ei ilmaissut rakkauttaan ei sanoin eikä silmäyksinkään. Hänen\nsanansa Venus-temppelin vieressä, kun hän nopeasti poistui Camillan\nluota, olivat merkitsevimmät, melkeinpä ainoat, mitä hän siinä\nsuhteessa oli lausunut.\n\nNeitonen ei aavistanut, kuinka nuorukaisen suuren sielun oli täytynyt\ntaistella ja kärsiä, kunnes hän oli saanut rakkautensa, jollei juuri\ntukahdutetuksi, niin ainakin kukistetuksi. Vielä vähemmän hän aavisti\nsitä uutta tunnetta, joka oli antanut Atalarikille voimia\nmiehuullisesti kestämään kieltäymyksensä.\n\nRusticiana, joka vihansa terävänäköisyydellä tarkasti kuningasta\nunohtaen vartioida omaa lastaan, ihmetteli vielä enemmän hänen\nkylmyyttään.\n\n\"Mutta kärsivällisyyttä\", sanoi hän Cethegukselle, jonka kanssa hän\nusein neuvotteli Camillan tietämättä, \"kärsivällisyyttä. Pian, kolmen\npäivän kuluessa sinä näet hänen muuttuvan.\"\n\n\"Jo olisikin aika\", sanoi Cethegus. \"Mutta mihin sinä perustat\nolettamuksesi.\"\n\n\"Erääseen keinoon, joka ei ole vielä koskaan pettänyt.\"\n\n\"Et suinkaan sinä aio valmistaa hänelle lemmenjuomaa\", sanoi Cethegus\nhymyillen.\n\n\"Sen juuri aion tehdä. Olen jo tehnytkin sen.\"\n\nCethegus katsoi häneen ylenkatseellisesti ja sanoi:\n\n\"Oletko sinäkin niin taikauskoinen, sinä suuren filosofin Boëthiuksen\nleski. Mutta teidät naisethan rakkaus tekee kaikki yhtä hulluiksi!\"\n\n\"Se ei ole hulluutta eikä taikauskoa\", sanoi Rusticiana levollisesti.\n\"Toista sataa vuotta on tätä salaisuutta säilytetty suvussamme. Eräs\negyptiläinen nainen opetti sen äidinäitini äidinäidille. Eikä keino ole\nkoskaan pettänyt. Ei yksikään nainen meidän suvussamme ole rakastanut\nilman vastarakkautta.\"\n\n\"Siihen ei tarvita mitään taikakeinoja\", tuumi prefekti. \"Te olette\nkaikki kaunottaria.\"\n\n\"Säästä pilasi toistaiseksi. Juoma vaikuttaa ehdottomasti ja ettei se\nole tähän saakka vaikuttanut --\"\n\n\"Sinä olet siis todellakin -- varomaton! Kuinka sinä olet voinut\nhuomaamatta?\" --\n\n\"Joka ilta, kun hän palaa kanssamme kävelymatkoilta tai soutelemasta,\njuo hän pikarillisen maustettua falernoviiniä. Lääkäri on hänelle sen\nmäärännyt. Viinin seassa on muutamia tippoja arabialaista palsamia.\nPikari on aina valmiina marmoripöydällä Venus-temppelin edessä.\nKolmasti on minun jo onnistunut kaataa siihen taikajuoma.\"\n\n\"Mutta\", arveli Cethegus, \"tähän saakka se ei ole erityisesti\nvaikuttanut.\"\n\n\"Siihen on ollut sinun kärsimättömyytesi syynä. Yrtit ovat poimittavat\nuuden kuun aikana -- sen kyllä tiesin. Mutta sinun yllytystesi\npakottamana koetin jo täysikuun aikana, mutta, kuten näet, se ei\nvaikuttanut.\"\n\nCethegus kohautti olkapäitään.\n\n\"Mutta viime yönä alkoi uusi kuu. Kultainen sirppini ei suinkaan ollut\ntoimeton ja jos hän nyt juo, niin -- --\"\n\n\"Toinen Locusta! No olkoon sitten, mutta minä luotan enemmän Camillan\nkauniisiin silmiin. Tietääkö hän sinun vehkeistäsi?\"\n\n\"Ei sanaakaan hänelle. Hän ei sitä sallisi. Hiljaa, hän tulee.\"\n\nTyttö tuli sisään kaikesta päättäen hyvin kuohuksissaan. Soikeat kasvot\nolivat heleän punan peitossa, hänen pitkästä mustasta tukastaan oli\nirtautunut suortuva ja valunut sirolle kaulalle.\n\n\"Sanokaa minulle, te, jotka olette viisaita ja tunnette ihmisiä,\nsanokaa minulle, mitä minun on ajateltava? Tulen soutelemasta. Oi, hän\nei ole koskaan rakastanutkaan minua. Tuo kopea, hän on surkuttelevinaan\nja säälivinään minua. Ei, se ei ole oikea sana. En osaa sitä selittää.\"\n\nJa puhjeten itkuun hän kätki päänsä äidin rinnoille.\n\n\"Mitä on tapahtunut, Camilla?\" kysyi Cethegus.\n\n\"Usein ennenkin\", alkoi Camilla huokaisten syvään, \"on hänen suunsa\nympärillä leikkinyt omituinen piirre ja hänen silmistään on kuvastunut\nkaihomieli, ikäänkuin minä olisin häntä loukannut, ikäänkuin hän\nantaisi meille jalomielisesti anteeksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt\nhyväkseni suuren uhrauksen --\"\n\n\"Kehittymättömät pojat kuvittelevat, aina uhraukseksi sitä, että he\nrakastavat.\"\n\nSilloin säihkyivät Camillan silmät, hän heitti kauniin päänsä kenoon ja\nkääntyi kiivaasti Cethegukseen päin: \"Atalarik ei ole enää mikään\npoika, ettekä te saa häntä pilkata.\"\n\nCethegus vaikeni laskien rauhallisesti katseensa maahan. Mutta\nRusticiana kysyi hämmästyneenä: \"Etkö sinä enää vihaa kuningasta?\"\n\n\"Kuolemaan saakka. Mutta hänet on tuhottava, eikä häntä pilkattava.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Cethegus toistamiseen.\n\n\"Tänään kuvastui tuo arvoituksellinen, kylmä ja ylpeä piirre hänen\nkasvoissaan selvemmin kuin koskaan ennen. Sattumalta hän purki sen\nvielä sanoiksi.\n\n\"Olimme juuri päässeet maihin. Eräs hyönteinen, koppakuoriainen, oli\npudonnut veteen. Kuningas kumartui ja otti sen ylös. Mutta pikku eläin\nkoetti puolustautua auttavaa kättä vastaan ja iski saksimaisen suunsa\nsormeen, joka oli sen pelastanut.\n\n\"Kiittämätön\", sanoin minä.\n\n\"Entä sitten\", sanoi Atalarik katkerasti hymyillen ja asetti\nkoppakuoriaisen eräälle lehdelle, \"tavallisesti haavoitamme niitä\npahimmin, jotka ovat tehneet eniten hyvää meille.\"\n\nSamalla hän loi minuun ylpeän, surullisen katseen ja lähti kylmästi\ntervehtien nopeasti tiehensä, ikäänkuin peläten sanoneensa liikaa.\n\n\"Mutta minä\" -- hänen rintansa kohoili ja ohuet huulet sulkeutuivat --\n\"minä en kärsi tätä enää. Tuo kopea! Hänen täytyy rakastaa minua tai --\nkuolla.\"\n\n\"Niin hänen täytyy\", sanoi Cethegus tuskin kuuluvasti. \"Jompikumpi\nhänen on tehtävä.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen hovi sai hämmästyksekseen uuden\ntodistuksen nuoren kuninkaan pyrkimyksistä itsenäiseksi. Hän kutsui\nitse kokoon holhoojaneuvoston. Tähän saakka tämä oikeus oli ollut\nkuningattarella.\n\nHallitsijatar hämmästyi suuresti, kun sai pojaltaan kutsun saapua tämän\nhuoneeseen, jonne kuningas oli jo kutsunut kokoon joukon valtakuntansa\nkorkeimpia virkamiehiä sekä gootteja että roomalaisia, niiden joukossa\nmyöskin Cassiodoruksen ja Cetheguksen.\n\nViimemainittu oli ensin päättänyt jäädä pois kokouksesta, ettei hän\nsinne saapumisellaan tunnustaisi sitä valtaa, jonka nuorukainen oli\nitselleen anastanut. Hän aavisti, ettei tämä toimenpide ollut suinkaan\nhyödyksi hänen tuumilleen.\n\nMutta samalla hänen mieleensä juolahti seikkoja, jotka saivat hänet\nmuuttamaan päätöksensä.\n\n\"En saa näyttää vaaralle selkääni, minun täytyy mennä sitä vastaan\",\npuheli hän itsekseen, valmistautuessaan noudattamaan vastenmielistä\nkutsua.\n\nHänen saapuessaan kuninkaan huoneeseen, olivat jo kaikki kutsutut\nläsnä. Hallitsijatar vain oli vielä poissa.\n\nKun Amalasunta astui sisään, nousi Atalarik -- hän oli puettuna\npitkäliepeiseen purppura-abollaan, Teoderikin kruunu loisti hänen\npäässään ja vaipan alla kalisi miekka -- valtaistuimeltaan, joka oli\nesiripulla peitetyn seinäkomeron edessä, meni äitiään vastaan ja\ntalutti hänet toisen korkeamman tuolin ääreen, joka kuitenkin oli\nvasemmalla puolella. Kun Amalasunta oli istuutunut, sanoi kuningas:\n\n\"Kuninkaallinen äitini, urhoolliset gootit, jalot roomalaiset! Me\nolemme kutsuneet teidät tänne, ilmoittaaksemme teille tahtomme. Tätä\nvaltakuntaa uhkaavat vaarat, jotka vain me, tämän valtakunnan kuningas,\nvoimme torjua.\"\n\nSellaista puhetta ei vielä tähän saakka ollut kuultu hänen suustaan.\nKaikki vaikenivat hämmästyksestä, Cetheguskin, ollen kyllin viisas. Hän\nodotti sopivaa tilaisuutta. Lopuksi Cassiodorus alkoi:\n\n\"Viisas äitisi ja uskollinen palvelijasi Cassiodorus --\"\n\n\"Uskollinen palvelijani Cassiodorus olkoon ääneti siksi, kunnes hänen\nherransa ja kuninkaansa kysyy häneltä neuvoa. Me olemme tyytymätön,\nhyvin tyytymätön siihen, mitä kuninkaallisen äitimme neuvonantajat ovat\ntähän saakka tehneet ja tekemättä jättäneet. On jo aika meidän itsemme\nryhtyä hallitukseen.\n\n\"Olemme tähän saakka ollut siihen liian nuori ja sairas. Mutta nyt emme\nme enää tunne olevamme liian nuori emmekä liian sairaskaan.\n\n\"Me ilmoitamme teille, että tästä hetkestä alkaen holhoojahallitus on\nlakkautettava ja että me itse ryhdymme tämän valtakunnan hallitukseen.\"\n\nHän päätti puheensa. Kaikki vaikenivat. Kenelläkään ei ollut halua\nruveta Cassiodoruksen tavoin puhumaan ja saamaan nenälleen.\n\nVihdoin sai Amalasunta, jonka pojan äkillinen voimanilmaisu oli aivan\nlamannut, takaisin puhekykynsä ja sanoi:\n\n\"Poikani, täysikäiseksi pääsemiseen vaaditaan keisarin lakien\nmukaan --\"\n\n\"Keisarien lakien mukaan, äiti hyvä, eläkööt roomalaiset. Me olemme\ngootteja ja elämme goottilaisen oikeuden mukaan. Germaanilaiset\nnuorukaiset tulevat täysikäisiksi silloin, kun kokoontuneet sotajoukot\novat julistaneet heidät asekuntoisiksi.\n\n\"Me olemme sen vuoksi päättäneet kutsua kaikki sotapäälliköt ja kreivit\nja kaikki kansamme vapaat miehet, jotka haluavat kutsuamme totella,\nkaikista valtakunnan ääristä yleiseen sotajoukkojen katselmukseen\nRavennaan. He saapuvat tänne ensi päivänseisauksen aikana.\"\n\nLäsnäolijat olivat hämmästyksestä äänettöminä.\n\n\"Mutta siihenhän on vain neljätoista päivää\", sanoi lopuksi\nCassiodorus. \"Kuinka niin lyhyessä ajassa voi enää lähettää kutsuja\nkaikkialle.\"\n\n\"Ne ovat jo lähetetyt. Hildebrand, vanha aseenkantajani, ja kreivi\nVitiges ovat pitäneet niistä huolen.\"\n\n\"Kuka on allekirjoittanut kutsut?\" kysyi Amalasunta rohkaisten itsensä.\n\n\"Minä yksin, rakas äiti. Täytyihän minun osoittaa kutsutuille, että\nolen kyllin kehittynyt toimiakseni oman pääni mukaan.\"\n\n\"Ja minun tietämättäni\", sanoi hallitsijatar.\n\n\"Se tapahtui sinun tietämättäsi, koska sen muuten olisi täytynyt\ntapahtua vastoin tahtoasi.\"\n\nHän vaikeni. Kaikki roomalaiset olivat neuvottomia ja ikäänkuin nuoren\nkuninkaan äkkiä puhjenneen voiman lamauttamia.\n\nVain Cethegus oli vakaasti päättänyt estää kansankokouksen millä\nkeinoilla tahansa. Hän näki kaikkien suunnitelmiensa perustuksen\nhorjuvan. Hän olisi mielellään kaunopuheisuutensa koko voimalla\nryhtynyt puolustamaan holhoojahallitusta, joka vaipui olemattomiin\naivan hänen silmiensä edessä; mielellään hän olisi jo useita kertoja\nkokouksen kuluessa tahtonut kukistaa nuorukaisen rohkean yrityksen\nlevollisella etevämmyydellään -- mutta omituinen seikka vangitsi kuin\ntaikavoimalla hänen ajatuksensa ja puhelahjansa.\n\nHän oli nimittäin ollut kuulevinaan pientä melua esiripun takana\nolevasta seinäkomerosta ja rupesi senvuoksi tarkaten katsomaan sinne\npäin. Silloin hän huomasi esiripun alapuolelta miehen jalat. Esirippu\nei nimittäin ulottunut aivan maahan saakka.\n\nJalat näkyivät tosin vain pohkeisiin saakka.\n\nMutta niiden pohkeiden peittona olivat teräksiset, omituisella tavalla\nvalmistetut säärivarukset.\n\nHän tunsi nämä säärivarukset. Hän tiesi, että niihin kuului samalla\ntavalla valmistettu täydellinen sotapuku. Hän tiesi myöskin omituisten\najatusyhtymäin kautta, että tämän varuksen kantaja vihasi häntä ja oli\nhänelle vaarallinen. Mutta hän ei voinut saada selville, kuka tämä\nvihollinen oli.\n\nJos hän olisi saanut nähdä säärivarukset edes polviin saakka.\n\nVastoin tahtoaankin täytyi hänen lakkaamatta katsella tuohon paikkaan\nja lakkaamatta arvailla.\n\nJa tämä seikka kahlehti hänen sielunsa nyt -- juuri nyt, jolloin kaikki\noli kysymyksessä. Hän suuttui itseensä, mutta ei voinut siirtää\nsilmiään seinäkomerosta.\n\nKuningas jatkoi kenenkään vastustamatta:\n\n\"Vielä olemme me kutsuneet takaisin jalot herttuat Thulunin, Ibban ja\nPitzan, jotka vihoissaan poistuivat hovista ja läksivät Galliaan ja\nEspanjaan. Meidän mielestämme on lähimmässä ympäristössämme liian\npaljon roomalaisia ja liian vähän gootteja. Nuo kolme urhoollista\nsoturia tarkastavat valtakuntamme puolustuslaitokset, linnoitukset ja\nlaivat sekä ottavat selville vauriot ja korjauttavat ne. He saapuvat\naivan pian tänne.\"\n\nJa heidän pitää taas pian poistua täältä, sanoi Cethegus nopeasti\nitsekseen. Mutta hänen ajatuksensa siirtyivät taas komeroon.\nTarkoituksetta ei tuo mies ollut tuolla piilossa.\n\n\"Sitten\", jatkoi kuninkaallinen nuorukainen puhettaan, \"olemme me\nkutsuneet takaisin hoviin Matasuntan, kauniin sisaremme. Hänet on\najettu maanpakoon Tarentumiin senvuoksi, että hän kieltäytyi rupeamasta\nerään iäkkään roomalaisen puolisoksi. Hänen täytyy palata takaisin\nhoviamme kaunistamaan, hänen, kansamme ihanimman kukan.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huusi Amalasunta. \"Sinä loukkaat sekä äidin että\nkuningattaren oikeuksia.\"\n\n\"Minä olen sukuni päämies niin pian kuin tulen täysikäiseksi.\"\n\n\"Poikani, sinä tiedät kuinka heikko olit vielä muutamia viikkoja\nsitten. Luuletko, että goottilaiset sotilaat julistavat sinut\nasekuntoiseksi.\"\n\nKuningatar karahti tulipunaiseksi puoleksi häpeästä, puoleksi vihasta,\nmutta ennenkuin hän ehti vastata, sanoi karkea ääni hänen viereltään:\n\n\"Älä siitä huolehdi, kuningatar. Minä olen häntä opettanut aseita\nkäyttämään. Minä sanon sinulle, että hän voi mitellä voimiaan minkä\nvihollisen kanssa tahansa. Ja kenet vanha Hildebrand julistaa\nasekuntoiseksi, sen kaikki gootit hyväksyvät.\"\n\nLäsnäolevien goottien äänekäs myöntymys vahvisti hänen sanansa.\n\nCethegus aikoi nyt puuttua keskusteluun, mutta liikahdus esiripun\ntakana käänsi hänen huomionsa taas sinne päin: Siellä on eräs\nvaarallisimpia vihollisiani, mutta kuka?\n\n\"Minulla on vielä tärkeä asia teille ilmoitettavana\", alkoi taas\nkuningas salaisesti silmäten komeroon. Vain prefekti huomasi\nsilmäyksen.\n\nOnkohan jotakin tekeillä minua vastaan, ajatteli hän. Minut tahdotaan\nhämmästyttää, mutta se ei onnistu! --\n\nHän hämmästyi sittenkin, kun kuningas yht'äkkiä huusi kovalla äänellä:\n\n\"Rooman prefekti, Cethegus Caesarius!\"\n\nHän vavahti, mutta tointui pian ja sanoi päätään kumartaen:\n\n\"Herrani ja kuninkaani.\"\n\n\"Eikö sinulla ole mitään Roomasta kerrottavana? Millainen on mieliala\nkviritien kesken? Mitä siellä ajatellaan gooteista?\"\n\n\"Niitä kunnioitetaan Teoderikin kansana.\"\n\n\"Pelätäänkö niitä?\"\n\n\"Roomalaisilla ei ole mitään syytä pelätä niitä.\"\n\n\"Rakastetaanko niitä?\"\n\nCethegus olisi mielellään vastannut: Roomalaisilla ei ole mitään syytä\nrakastaa niitä, mutta kuningas itse jatkoi:\n\n\"Siis ei tyytymättömyyden jälkeäkään? Ei mitään levottomuuden syytä? Ei\nmitään erityistä ole huomattavissa?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sinulle kerrottavana.\"\n\n\"Silloin on sinulla huonot tiedot, prefekti -- taikka sinulla on paha\nmielessä.\n\n\"Täytyykö minun, joka olen täällä Ravennassa äsken sairasvuoteelta\nnoussut, kertoa sinulle, mitä sinun silmiesi edessä Roomassa tapahtuu?\n\n\"Työmiehet vallituksissasi laulavat häväistyslauluja gooteista,\nhallitsijattaresta ja minusta. Legioonalaisesi pitävät harjoituksissaan\nuhkaavia puheita. Hyvin todennäköistä on, että on olemassa hyvin\nlaajalle levinnyt salaliitto, jonka etunenässä ovat senaattorit ja\npapit. He pitävät kokouksiaan öiseen aikaan tuntemattomissa paikoissa.\nEräs Boëthiuksen rikostovereista, maanpakoon ajettu Albinus on nähty\nRoomassa. Ja tiedätkö missä? Sinun talosi puutarhassa.\"\n\nKuningas nousi pystyyn.\n\nKaikkien läsnäolevien katseet suuntautuivat hämmästyneinä, vihaa\nuhkuvina tai pelästyneinä Cethegukseen. Amalasunta vapisi miehen\npuolesta, johon hän oli luottanut. Mutta tämä oli pian taas oma\nitsensä. Levollisesti, kylmästi ja äänettömänä katsoi hän kuningasta\nsilmiin.\n\n\"Todista itsesi syyttömäksi, jos voit\", huusi kuningas hänelle.\n\n\"Minäkö todistaisin itseni syyttömäksi? Varjoako vastaan? Huhunko\nvuoksi, syyttäjättömän syytöksenkö vuoksi? En koskaan.\"\n\n\"Sinut voidaan pakottaa.\"\n\nIva väreili prefektin kapeilla huulilla.\n\n\"Minut voidaan kyllä murhata pelkän epäluulon nojalla, -- meillä\nitalialaisilla on siitä kokemusta. Mutta minua ei saada todistetuksi\nsyylliseksi. Väkivaltaa vastaan ei voi puolustautua, vain oikeutta\nvastaan.\"\n\n\"Sinua kohdellaan oikeudella, luota siihen. Me annamme täällä olevien\nroomalaisten toimeksi tutkimuksen suorittamisen, Rooman senaatin\ntoimeksi päätöksen julistamisen. Valitse itsellesi puolustaja.\"\n\n\"Minä puolustan itse itseäni\", sanoi Cethegus kylmästi. \"Kuinka syytös\nkuuluu? Kuka on syyttäjäni? Missä hän on?\"\n\n\"Täällä\", huudahti kuningas ja veti esiripun syrjään.\n\nKiireestä kantapäähän mustaan varukseen puettu goottilainen soturi\nastui esiin.\n\nMe tunnemme hänet. Hän oli Teja.\n\nPrefektin silmät ummistuivat vihasta.\n\nMutta Teja sanoi:\n\n\"Minä Teja, Tagilan poika, syytän sinua, Cethegus Caesarius,\nvaltiopetoksesta goottien valtakuntaa vastaan. Minä syytän sinua siitä,\nettä olet kätkenyt ja suojellut talossasi Roomassa maanpakoon ajettua\npetturia Albinusta. Siitä on määrätty kuolemanrangaistus. Sitä paitsi\ntahdot saattaa tämän maan Bysantin keisarin valtaan.\"\n\n\"Sitä en tahdo\", vastasi Cethegus levollisena, \"todista syytöksesi.\"\n\n\"Olen omin silmin nähnyt Albinuksen neljänätoista yönä peräkkäin\nmenevän puutarhaasi\", sanoi Teja kääntyen tuomarien puoleen. \"Hän tuli\nVia sacralta päin vaippaan kääriytyneenä ja lerppahattu päässään.\nKahtena yönä oli kulkija päässyt ohitseni, mutta lopuksi tunsin hänet.\nKun menin häntä kohti, pujahti hän, ennenkuin olin ehtinyt saada hänet\nkiinni, pakoon erään oven kautta, joka suljettiin sisästä päin.\"\n\n\"Mistä alkaen on virkatoverini, Rooman urhoollinen komentaja näytellyt\nyöllisen vakoilijan osaa?\"\n\n\"Siitä alkaen, kun hänellä on ollut Cethegus rinnallaan. Mutta vaikka\npakolainen pääsikin minulta karkuun -- niin tämä käärö putosi hänen\nvaipastaan. Siinä on ylhäisten roomalaisten nimiä ja nimien vieressä on\nselittämättömällä salakirjoituksella tehtyjä merkkejä. Tässä on käärö.\"\n\nHän ojensi sen kuninkaalle.\n\nTämä luki: \"Nimet ovat: Silverius, Cethegus, Licinius, Scaevola,\nCalpurnius, Pomponius. -- Voitko vannoa, että naamioitu mies oli\nAlbinus?\"\n\n\"Minä vannon sen.\"\n\n\"Hyvä on, prefekti. Kreivi Teja on vapaa, moitteeton ja hyvämaineinen.\nVoitko sen kieltää?\"\n\n\"Voin. Hän ei ole moitteeton. Hänen vanhempansa elivät laittomassa,\nsukurutsaisessa avioliitossa. He olivat sisarusten lapsia. Kirkko on\nkironnut heidän vuodeyhteytensä ja sen hedelmän. Hän on äpärä eikä voi\ntodistaa minua, jalosukuista, senaattorin arvoista roomalaista\nvastaan.\"\n\nLäsnäolevat gootit päästivät vihaisen murinan.\n\nTejan kalpeat kasvot muuttuivat vielä kalpeammiksi. Hän vavahti. Hänen\noikea kätensä tarttui miekan kahvaan.\n\n\"Niinpä todistan minä sanani miekallani\", sanoi hän soinnuttomalla\näänellä. \"Minä vaadin sinut taisteluun, jumalantuomioon elämästä ja\nkuolemasta.\"\n\n\"Minä olen roomalainen enkä elä teidän verisen barbaarioikeutenne\nmukaan. Mutta goottinakin -- kieltäytyisin taistelemasta äpärän\nkanssa.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä\", sanoi Teja ja työnsi puoleksi paljastetun miekan\ntakaisin tuppeen. \"Kärsivällisyyttä, miekkani. Vielä sinunkin aikasi\ntulee.\"\n\nMutta salissa olevat roomalaiset alkoivat hengittää vapaammin.\n\nKuningas sanoi:\n\n\"Olkoon kuinka tahansa. Syytös on siksi hyvin perusteltu, että mainitut\nroomalaiset voidaan vangita. Sinä, Cassiodorus, koetat saada selvän\nsalakirjoituksesta, sinä, kreivi Vitiges, riennät Roomaan ja vangitset\nnuo viisi epäluulonalaista sekä tutkit tarkkaan heidän ja Cetheguksen\ntalot. Hildebrand, sinä vangitset syytetyn ja otat häneltä miekan\npois.\"\n\n\"Seis\", sanoi Cethegus. \"Minä annan koko omaisuuteni pantiksi siitä,\netten lähde Ravennasta, ennenkuin tämä riita on lopussa. Minä vaadin,\nettä tutkinnon kestäessä saan olla vapaalla jalalla. Se on senaattorin\noikeus.\"\n\n\"Älä suostu siihen, poikani\", huudahti Hildebrand-vanhus astuen esille.\n\"Salli minun vangita hänet.\"\n\n\"Jätä hänet rauhaan\", sanoi kuningas. \"Häntä kohdeltakoon oikeudella,\nankaralla oikeudella, mutta ei väkivallalla. Älä koske häneen. Häntä on\nsyytös hämmästyttänyt. Hänen täytyy saada aikaa puolustautuakseen.\nHuomenna samaan aikaan tapaamme toisemme täällä. Julistan kokouksen\npäättyneeksi.\"\n\nKuningas viittasi valtikallaan. Amalasunta riensi syvästi liikuttuneena\nulos huoneesta.\n\nGootit menivät iloisina Tejaa tervehtimään.\n\nRoomalaiset väistyivät nopeasti Cetheguksen tieltä rupeamatta puheisiin\nhänen kanssansa.\n\nAinoastaan Cassiodorus meni vakavin askelin hänen luokseen, laski\nkätensä hänen olkapäälleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:\n\n\"Cethegus, voinko sinua auttaa?\"\n\n\"Et, minä autan itse itseäni\", vastasi tämä ja lähti yksinään ylpein\naskelin huoneesta.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nAnkara isku, jonka nuori kuningas oli niin odottamatta suunnannut koko\nholhoojahallituksen järjestelmää vastaan, herätti pian palatsissa ja\nkaupungissa hämmästystä, pelkoa tai iloa. Boëthiuksen perheelle toi\nensimmäisen varman tiedon tapauksesta Cassiodorus, joka pyysi\nRusticianaa liikutetun kuningattaren luo, sillä tämä oli lohdutuksen\ntarpeessa.\n\nRusticianan levottomiin kysymyksiin vastaillen hän kertoi tarkasti\nkokouksen menon. Vaikka hän olikin vielä hämmennyksissään ja pahoillaan\ntapauksen johdosta, kävi hänen puolueellisestakin kertomuksestaan\nkuitenkin ilmi nuoren ruhtinaan osoittama voima ja rohkeus.\n\nCamilla kuunteli mielellään jokaista sanaa. Ylpeys, ylpeys rakastetusta\n-- rakkauden onnellisin tunne -- täytti valtavasti hänen sielunsa.\n\n\"Ei ole epäilemistäkään enää\", päätti Cassiodorus huoaten\nkertomuksensa. \"Atalarik on katkerimpia vastustajiamme. Hän on kokonaan\ngoottilaisen puolueen, Hildebrandin ja hänen ystäväinsä puolella. Hän\nsaattaa prefektin turmioon. Kuka olisi sitä uskonut? Aina muistuu\nmieleeni, kuinka toisenlainen hän oli oikeudenkäynnin aikana puolisoasi\nvastaan, Rusticiana.\"\n\nCamilla tuli tarkkaavaiseksi.\n\n\"Silloin saimme sen vakaumuksen, että hän tulisi koko ikänsä olemaan\nroomalaisten hartain ystävä, innokkain puolustaja.\"\n\n\"Siitä minä en tiedä mitään\", sanoi Rusticiana.\n\n\"Asia painettiin unholaan. Boëthius ja hänen molemmat poikansa olivat\ntuomitut kuolemaan. Turhaan olimme me kaikki, Amalasunta etupäässä,\nrukoilleet kuninkaalta armoa. Hänen vihansa oli lepyttämätön. Kun minä\nkerran toisensa perästä olin koettanut taivuttaa häntä, hyppäsi hän\nvihoissaan pystyyn ja vannoi kruununsa kautta, että se, joka vielä\nkerran uskaltaisi rukoilla armoa pettureille, heitettäisiin syvimpään\nvankilakomeroon. Silloin vaikenimme me kaikki.\n\n\"Paitsi yhtä. Vain Atalarik, lapsi, ei säikähtänyt siitä. Hän itki ja\nrukoili ja riippui äidinisänsä polvissa kiinni.\"\n\nCamilla vapisi. -- Tukahuttava tunne kuristi hänen kaulaansa.\n\n\"Eikä hän lakannut, ennenkuin Teoderik julman vihansa vimmassa karkasi\njaloilleen, tarttui poikaa niskasta, viskasi hänet pois luotaan ja\njätti hänet vanginvartijan käsiin. Julmistunut kuningas piti sanansa.\nAtalarik vietiin linnan vankilaan ja Boëthius mestattiin heti.\"\n\nCamilla horjui ja nojautui erääseen salin pylvääseen.\n\n\"Mutta Atalarik ei ollut rukoillut eikä kärsinyt turhaan.\n\n\"Seuraavana päivänä kuningas kaipasi aterian aikana lemmikkiään, jonka\nhän oli karkoittanut luotaan.\n\n\"Hän muisti, kuinka jalosti ja rohkeasti poika oli rukoillut ystäviensä\npuolesta silloin, kun aikamiehetkin mykistyivät pelosta. Hän nousi\nvihdoin iltajuomansa äärestä, jota nauttiessaan hän oli kauan istunut\nja miettinyt, meni itse vankilaan, avasi ovet ja syleili\ntyttärenpoikaansa sekä armahti hänen pyynnöstään molemmat poikasi,\nRusticiana.\"\n\n\"Pian, pian hänen luokseen!\" sanoi Camilla hiljaa itsekseen ja riensi\nulos.\n\n\"Silloin\", jatkoi Cassiodorus, \"silloin oli roomalaisilla ja\nroomalaisten ystävillä täysi syy olettaa, että tuleva kuningas oli\nheidän paras turvansa ja nyt -- hallitsijatar-parkani, äiti raukka!\"\n\nValittaen hän lähti ulos.\n\nRusticiana istui kauan kuin loihdittuna.\n\nHän näki kaiken, mille hän oli kostonsuunnitelmansa perustanut,\nhorjuvan. Hän vaipui synkkään velttouden tilaan.\n\nTornien varjot kasvoivat yhä pitemmäksi linnanpihalla, jonne hän\ntuijotti.\n\nYht'äkkiä hän heräsi kuullessaan huoneesta reippaita miehen askeleita.\nPelästyneenä hän hypähti pystyyn ja katsahti taakseen. Tulija oli\nCethegus, jonka kasvot olivat kylmät ja synkät, mutta levolliset kuin\njää.\n\n\"Cethegus\", huudahti huolestunut Rusticiana ja yritti ojentaa tälle\nkätensä, mutta tämän kylmyys pelästytti häntä.\n\n\"Kaikki on hukassa\", huokasi hän jääden seisomaan.\n\n\"Ei mitään ole hukassa. Nyt on vain toimittava levollisesti, mutta\nnopeasti.\"\n\nCethegus istuutui ja silmäsi ympäri huonetta. Kun hän huomasi olevansa\nkahden Rusticianan kanssa, pisti hän kätensä toogansa rintapoimuihin.\n\n\"Sinun lemmenjuomasi ei ole vaikuttanut, Rusticiana. Tässä on\ntoisenlaista, voimakkaampaa. Otahan tämä.\"\n\nNopeasti hän pisti hänen käteensä pienen, tummasta laavakivestä tehdyn\npullon.\n\nHirveän aavistuksen valtaamana Rusticiana katsoi häneen.\n\n\"Uskotko sinäkin taikakeinoihin ja lemmenjuomiin? Kuka tämän on\nvalmistanut?\"\n\n\"Minä\", sanoi Cethegus, \"ja _minun_ lemmenjuomani vaikuttavat.\"\n\n\"Sinä!\" -- Rusticiana tunsi jäätävää pelkoa.\n\n\"Älä kysele, älä urki, älä viivyttele\", sanoi toinen käskevästi. \"Sen\ntäytyy tapahtua tänään. Kuuletko? Vielä tänään!\"\n\nMutta Rusticiana empi ja katseli epäillen kädessään olevaa pikku\npulloa.\n\nSilloin Cethegus meni hänen luokseen ja kosketti hiljaa hänen\nolkapäätään.\n\n\"Sinä epäilet\", sanoi hän vitkalleen. \"Tiedätkö sinä, mikä on\nkysymyksessä? Ei vain koko suunnitelmamme, sokea äiti. Vielä\nenemmänkin. Camilla _rakastaa_ barbaarikuningasta nuoren sielunsa koko\nvoimalla. Tuleeko Boëthiuksen tyttärestä tyrannin jalkavaimo?\"\n\nKovasti kiljaisten hytkähti Rusticiana taaksepäin. Se, mikä oli viime\npäivinä väikkynyt hänen mielessään pahana aavistuksena, muuttui nyt\nvarmuudeksi. Hän katsahti vielä kerran julmaan mieheen, joka oli\nlausunut tuon hirveän sanan, ja riensi tiehensä puristaen nyrkkinsä\npullon ympäri.\n\nLevollisena Cethegus katseli hänen jälkeensä.\n\n\"Nyt, prinssi, saamme nähdä. Sinä olit nopea, minä olin nopeampi. -- Se\non omituista\", sanoi hän järjestäen toogansa poimuja. \"En luullut enää\nkokevani sellaisia äkillisiä mielenliikutuksia. Nyt on elämällä taas\nviehätystä. Minä voin taas puuhata, toivoa, pelätä -- vieläpä\nvihatakin. Niin, minä vihaan tuota poikaa, joka uskaltaa lapsellisella\nkädellään sekautua minun suunnitelmiini. Hän tahtoo uhitella minua --\npysäyttää minun kulkuni; hän asettuu minun tielleni. Hän -- minun\ntielleni. Hyvä! Kestäköön hän myöskin seuraukset.\"\n\nHän lähti hitaasti huoneesta ja meni hallitsijattaren\nvastaanottosaliin, jossa hän tarkoituksellisesti näyttäytyi\nkokoutuneelle väelle ja rohkaisi jonkin verran pelästyneitä hovilaisia\nomalla levollisuudellaan.\n\nHän piti huolta siitä, että lukuisat todistajat voisivat tehdä tiliä\nhänen jokaisesta askeleestaan tämän turmiollisen päivän kuluessa.\n\nAuringon laskiessa hän meni Cassiodoruksen ja muutamien muiden\nroomalaisten kanssa puutarhaan neuvotellen puolustuskeinoista seuraavaa\npäivää varten. Turhaan hän silmäili puutarhan varjoisiin käytäviin\nnähdäkseen siellä Camillaa.\n\nTämä oli kuultuaan Cassiodoruksen kertomuksen lopun rientänyt palatsin\npihalle toivoen tapaavansa kuninkaan siellä, sillä tämä oli\ntavallisesti tähän aikaan päivästä siellä aseharjoituksissa muiden\nhovissa olevien goottinuorukaisten kanssa.\n\nHän tahtoi vain nähdä hänet. Ei vielä puhutella häntä eikä polvillaan\nrukoillen pyytää anteeksi vääryyttänsä.\n\nHän oli halveksinut häntä, sysännyt hänet pois luotaan ja vihannut\nhäntä muka isänsä veren saastuttamana -- häntä, joka oli uhrannut\nitsensä hänen isänsä vuoksi ja pelastanut hänen veljensä.\n\nMutta hän ei löytänyt häntä pihalta. Päivän tärkeät tapahtumat pitivät\nkuningasta työhuoneessaan. Hänen toverinsakaan eivät tänään pitäneet\ntavallisia aseharjoituksia. He seisoivat tiheissä ryhmissä ääneensä\nylistäen nuoren kuninkaan rohkeutta.\n\nIhastuneena Camilla kuunteli näitä ylistyksiä. Ylpeydestä punastuen,\nautuaallisissa mietteissä hän käveli puutarhassa etsien sieltä kaikista\nlempipaikoista rakastettuaan.\n\nNiin, hän rakasti häntä. Rohkeasti ja iloisesti hän tunnusti sen\nitselleen. Tuhatkertaisesti oli Atalarik sen ansainnut. Mitä siitä,\nettä hän oli gootti, että hän oli barbaari. Hän oli jalo, ihana\nnuorukainen, kuningas, hänen sielunsa kuningas.\n\nUseita kertoja hän viittasi mukanaan olevan orjattaren pois läheltään,\nettei tämä kuulisi, kuinka hän yhä uudelleen lausui itsekseen\nrakastettunsa nimeä.\n\nSaavuttuaan vihdoin Venus-temppelin luo hän vaipui suloisiin\ntulevaisuuden unelmiin, jotka kuvastuivat hänen sielussaan epäselvinä,\nmutta kullalta hohtavina. Ennen kaikkea hän päätti ilmoittaa äidilleen\nja prefektille jo huomenna, ettei hän enää aio auttaa heidän tuumiaan\nkuningasta vastaan. Sen jälkeen hän aikoi itse sydämellisin sanoin\npyytää kuninkaalta rikoksensa anteeksi ja sitten -- sitten? Hän ei\ntiennyt itsekään, mitä sitten tulisi, mutta hän punastui ihanissa\nunelmissaan.\n\nPunaiset tuoksuvat mantelinkukat putoilivat tuulen heiluttamilta\noksilta. Tuuheassa oleanderissa hänen vierellään lauloi satakieli.\nKirkas lähde solisi hänen ohitsensa siniseen mereen, jonka aallot\nhiljaa, hyväillen vyöryivät hänen jalkojensa juureen.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nNäistä ikävöivistä unelmista herättivät hänet hiekkakäytävältä kuuluvat\naskeleet.\n\nNe olivat niin reippaat ja täsmälliset, ettei hän aavistanut tulijaa\nAtalarikiksi.\n\nMutta kuningas se oli, vaikka ryhti ja ulkomuoto olivatkin muuttuneet\nmiehekkäämmiksi, voimakkaammiksi ja jäykemmiksi.\n\nEnnen nuokkuva pää oli nyt korkealla ja Teoderikin miekka riippui hänen\nkupeellaan.\n\n\"Terve, terve, Camilla\", huudahti hän äänekkäästi ja reippaasti. \"Sinun\nnäkemisesi on paras palkka tämän kuuman päivän jälkeen.\"\n\nSiten hän ei ollut koskaan puhunut tytölle.\n\n\"Kuninkaani\", kuiskasi Camilla punastuen. Hän loi vielä loistavan\nkatseen ruskeista silmistään häneen ja laski sitten silmäripsensä alas.\n\nKuninkaani! Siten ei hän ollut koskaan häntä kutsunut. Siten ei hän\nollut koskaan häneen katsonut.\n\n\"Kuninkaasiko?\" sanoi Atalarik istuutuen hänen viereensä. \"Minä\npelkään, ettet sinä minua enää siksi sano, kun olet kuullut, mitä\nkaikkea tänään on tapahtunut.\"\n\n\"Minä tiedän kaiken.\"\n\n\"Tiedätkö sinä? Niinpä, Camilla, ole oikeudenmukainen. Älä tuomitse\nminua. En ole mikään tyranni.\"\n\nTuo jalo, ajatteli Camilla, hän pyytää anteeksi jaloimpia tekojaan.\n\n\"En vihaa roomalaisia, taivas sen tietää, -- nehän ovat sinun kansaasi!\n-- minä kunnioitan heitä ja heidän muinaista suuruuttaan, minä pidän\nheidän oikeuksiaan kunniassa. Mutta valtakuntaani, Teoderikin luomaa,\ntäytyy minun suojella ankarasti ja lahjomattomasti. Voi sitä kättä,\njoka nousee sitä vastaan. Kenties\", jatkoi hän hitaammin ja\njuhlallisesti, \"kenties on tämän valtakunnan turmio jo tähdissä\nmäärätty -- mutta sittenkin, minun, tämän valtakunnan kuninkaan, täytyy\nelää tai sortua sen kanssa.\"\n\n\"Totta puhut, Atalarik, ja kuninkaan tavoin.\"\n\n\"Kiitos, Camilla. Kuinka sinä olet tänään oikeudenmukainen tai -- hyvä.\nSellaista hyvyyttä osoittavalle voin kai kertoa millainen siunaus ja\nonni on osakseni tullut.\n\n\"Olin sairas, hapuileva uneksija. Elämäni oli iloton ja tarkoitukseton.\nToivoin kuolemaa. Silloin opin ymmärtämään tämän valtakunnan vaaran ja\nrupesin huolehtimaan kansani tähden. Ja huoleni kasvoi rinnassani\nrakkaudeksi, voimakkaaksi rakkaudeksi goottejani kohtaan. Tämä ylpeä,\nhuolekas ja valpas rakkaus kansaani on vahvistanut ja lohduttanut\nsydäntäni ... toisessa katkerassa, tuskallisessa kieltäytymisessä. Mitä\nmerkitsee minun onneni tämän kansan menestyksen rinnalla. Katso, se\najatus on tehnyt minut terveeksi ja voimakkaaksi. Nyt tunnen itseni\nkyllin vahvaksi voittamaan suurimmatkin vastukset.\"\n\nHän hypähti pystyyn heiluttaen käsiään.\n\n\"Oi, Camilla, tämä rauha kuluttaa minua. Oi, jos pääsisin raisun ratsun\nselässä rautapukuista vihollista vastaan! Katso, tuolla laskee aurinko.\nPeilikirkas meri kutsuu meitä. Tule, tule mukaan venheeseen!\"\n\nCamilla katseli epäröiden ympärilleen.\n\n\"Orjatarko? Anna hänen olla. Hän lepää tuolla palmun siimeksessä\nlähteen reunalla, hän nukkuu. Tule, tule nopeasti, ennenkuin aurinko\nlaskee. Katso kultaista tietä ulapalla. Se viittoo meitä!\"\n\n\"Autuaitten saareenko?\" kysyi suloinen neito katsahtaen lemmekkäästi\nAtalarikiin ja vienosti punastuen.\n\n\"Niin, tule onnellisten saareen\", vastasi tämä onnellisena, nosti hänet\nvenheeseen, irroitti hopeaketjut laiturin oinaanpäästä, hypähti itsekin\nvenheeseen, tarttui siroon airoon ja työnsi aluksen vesille.\n\nHän pani airon vasemmanpuoliseen hankaan ja seisoen aluksen\nperäteljolla ohjasi ja souti samalla kertaa aito germaanilaisella\ntavalla.\n\nCamilla istui keulapuolella diphroksella, kreikkalaisella,\nkokoonlaskettavalla saranatuolilla ja katseli Atalarikin jaloja\nkasvoja, joita punastuva ilta-aurinko valaisi. Tummat hiukset liehuivat\nilmassa ja sirorakenteisen soutajan nopeat ja voimakkaat liikkeet\nolivat silmää hivelevän kauniit.\n\nMolemmat olivat vaiti. Nuolennopeasti halkaisi keveä pursi sileätä\nvedenpintaa.\n\nRusottavat iltapilvet ajelehtivat pienissä joukoissa taivaan laella,\nhiljainen tuuli toi hyvänhajuista tuoksua rannan mantelipensaista.\nYltympärillä oli valoa, rauhaa ja sopusointua.\n\nVihdoin kuningas katkaisi äänettömyyden ja sanoi sysäten voimakkaalla\naironvedolla venettä eteenpäin:\n\n\"Tiedätkö, mitä ajattelen? Ihanaa mahtaisi olla ohjata väkevällä\nkädellä myrskyjen ja aaltojen kautta valtakuntaa, kansaa, tuhansia\nrakkaita olentoja onneen ja loistoon. -- Mutta mitä mietit, Camilla? --\nNäytit niin lempeältä, ajatuksesi olivat varmaankin hyviä.\"\n\nNeitonen punastui ja silmäsi sivulleen veteen.\n\n\"Oi, puhu toki! Ole avomielinen minulle tänä ihanana hetkenä!\"\n\n\"Ajattelin\", kuiskasi Camilla kuin itsekseen, hieno pää yhä sivulle\npäin käännettynä, \"kuinka ihanaa mahtaisi olla kulku elämän epävarmojen\naaltojen läpi uskollisen, rakkaan käden ohjaamana, käden, johon\ntäydellisesti luottaa.\"\n\n\"Oi, Camilla! Usko minua! Barbaarinkin haltuun voi uskoa itsensä.\"\n\n\"Sinä et ole barbaari! Se, jonka tunne on syvä, ajatukset jalot ja\nylevät ja joka voittaa oman itsensä palkiten kiittämättömyyden\nlempeydellä, ei ole barbaari. Hän on yhtä jalo ihminen kuin konsanaan\njoku Scipioista.\"\n\nIhastuneena kuningas lakkasi soutamasta, joten venhe seisahtui.\n\n\"Camilla! Näenkö unta? Puhutko sinä niin? Ja minulle?\"\n\n\"Vielä enemmänkin, Atalarik, vielä enemmänkin. Minä pyydän sinulta\nanteeksi sen, että sysäsin sinut niin julmasti luotani. Oi, se oli vain\nhäpeää ja pelkoa.\"\n\n\"Camilla, sieluni helmi --\"\n\nNeitonen, joka oli kääntänyt katseensa rannalle päin, huudahti äkkiä:\n\n\"Mitä tämä on? Meitä ajetaan takaa. Hovi, naiset, äitini?\"\n\nNiin olikin asianlaita. Rusticiana oli saatuaan prefektin viittauksen\nlähtenyt etsimään tytärtään puutarhasta. Hän ei löytänyt tätä. Hän\nriensi Venus-temppelin luo. Turhaan. Katsellessaan ympärilleen hän\nhuomasi molemmat, huomasi tyttärensä kahdenkesken kuninkaan kanssa\nvenheessä kaukana merellä.\n\nVihoissaan hän riensi marmoripöydän luo, jossa orjat parhaillaan\nsekoittivat kuninkaan iltajuomaa, lähetti heidät irroittamaan gondolia\nlaiturista, sai siten kenenkään näkemättä tilaisuuden kaataa jotakin\npikariin ja lähti yhdessä Daphnidionin kanssa, jonka hänen suuttunut\nhuudahduksensa oli herättänyt, portaita pitkin laiturille.\n\nSamalla ilmestyivät eräältä puutarhan käytävältä prefekti ja hänen\nystävänsä, jotka olivat sattuneet kävelyllään tulemaan sinne saakka.\n\nCethegus seurasi häntä portaita alas ja auttoi hänet gondoliin.\n\n\"Se on tapahtunut\", kuiskasi Rusticiana hiljaa venheen liukuessa\nrannasta.\n\nTällä hetkellä nuori pari huomasi rannalla syntyneen liikkeen. Camilla\nnousi pystyyn ja pyysi odottamaan. Kuninkaan pitäisi kääntää alus\ntakaisin rantaan päin. Mutta tämä huusi:\n\n\"Ei koskaan, he eivät saa ryöstää minulta tätä hetkeä, elämäni\nihaninta. Minun täytyy saada kuulla enemmän näitä suloisia sanoja. Oi,\nCamilla, sinun on sanottava minulle enemmän, sinun on sanottava minulle\nkaikki. Menkäämme maihin tuolla saarella. Sieltä he löytäkööt meidät.\"\n\nVoimakkaasti airoon tarttuen hän rupesi melomaan täysin voimin, niin\nettä alus kiiti kuin siivillä päämäärää kohti.\n\n\"Eikö sinulla ole enää mitään puhuttavaa?\"\n\n\"Oi, ystäväni, kuninkaani -- älä kysele minulta enää mitään.\"\n\nAtalarik katsoi vain edessään olevia suloisia kasvoja ja hehkuvia\nsilmiä, eikä pitänyt huolta suunnasta eikä päämäärästä.\n\n\"Odotahan -- tuolla saarella -- siellä täytyy sinun minulle --\"\n\nVoimakas aironvetäisy vielä -- silloin kuului kumea rätinä, alus sai\nankaran sysäyksen ja ponnahti taaksepäin.\n\n\"Taivas\", huusi Camilla hypähtäen paikaltaan. Hän kääntyi katsomaan\nveneen keulaan päin. Sieltä syöksyi häntä vastaan kokonainen vesivuori.\n\n\"Laiva on ajanut karille -- me hukumme\", sanoi hän kalveten.\n\n\"Tule tänne minun luokseni, anna minun katsoa\", huusi Atalarik juosten\nkeulaan. \"Oh, me olemme ajaneet Amphitriten neuloihin -- me olemme\nhukassa.\"\n\nAmphitriten neulat -- me tiedämme, että ne voi nähdä Venus-temppelin\nkorokkeelta -- olivat kaksi kapeaa teräväsyrjäistä kalliota rannan ja\nlähimmän lagunisaaren välillä. Ne tuskin kohosivat vedenpinnan\nyläpuolelle ja pienemmälläkin tuulella aallot löivät niiden yli.\n\nAtalarik tunsi hyvin tämän vaarallisen paikan ja oli aina osannut\nväistää sen, mutta tällä kertaa katsoi hän vain rakastettunsa silmiin.\n\nYhdellä silmäyksellä hän käsitti heidän vaaranalaisen asemansa.\n\nEi ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta.\n\nYksi heikosti rakennetun aluksen pohjalaudoista oli kalliota vastaan\ntörmätessään mennyt rikki ja vesi tulvasi aukosta virtana venheeseen.\n\nAlus vajosi joka silmänräpäys yhä syvemmälle.\n\nHän ei voinut toivoakaan jaksavansa uida Camillan kanssa lähimpään\nsaareen tai lähtöpaikkaan. Kapealla kallionhuipulla olisi tuskin\nmerikotkan jalka saanut sijaa, ja Rusticianan soutuvenhe oli tuskin\nlähtenyt rannasta.\n\nNuolennopeasti hän oli kaiken sen nähnyt ja laskenut kaikki\nmahdollisuudet. Hän katsahti surullisena tyttöön.\n\n\"Rakkaani, sinä kuolet\", vaikeroi hän epätoivoissaan, \"ja minä, minä\nolen siihen syypää\".\n\nHän syleili häntä rajusti.\n\n\"Kuolenko?\" huusi Camilla. \"Ei. Olen niin nuori. En vielä tahdo kuolla.\nTahdon elää, elää sinun kanssasi.\"\n\nHän tarttui Atalarikin käsivarteen.\n\nÄänenpaino ja sanat viilsivät tämän sydäntä.\n\nHän riistäytyi irti, hän katseli vielä ympärilleen keksiäkseen\npelastuskeinoa, mutta turhaan, turhaan -- yhä korkeammalle nousi vesi,\nyhä nopeammin vajosi alus.\n\nHän heitti airon kädestään.\n\n\"Kaikki on lopussa, kaikki on lopussa, rakkaani. Sanokaamme\njäähyväiset.\"\n\n\"Ei, me emme koskaan enää eroa. Jos meidän täytyy kuolla -- pois\nsilloin kaikki ujous, joka sitoo eläviä\" -- ja intohimoisesti painoi\nhän päänsä Atalarikin rintaa vasten -- \"salli minun sanoa sinulle,\nsalli minun tunnustaa, että minä rakastan sinua, että minä olen\nrakastanut sinua jo kauan -- aina. Vihanikin oli vain rakkautta.\nJumalani, minä rakastin sinua jo silloin, kun luulin, että minun täytyi\nhalveksia sinua.\"\n\nHän peitti hänen silmänsä ja poskensa tulisilla suudelmilla.\n\n\"Oi, nyt tahdon minäkin kuolla -- mieluummin kuolen kanssasi kuin elän\nilman sinua. Mutta ei\" -- ja hän riistäytyi hänestä irti -- \"sinä et\nsaa kuolla -- jätä minut tänne, juokse, ui, koeta! Sinä pääset kyllä\nyksin saarelle saakka -- koeta ja jätä minut.\"\n\n\"Ei\", huudahti Atalarik onnellisena, \"mieluummin kuolen kanssasi kuin\nelän ilman sinua. Niin pitkän, pitkän odotuksen jälkeen on toivoni\ntäyttynyt. Me olemme toistemme omat tästä hetkestä alkaen ikuisesti.\nTule Camilla, rakkaani, hypätkäämme pois tästä aluksesta.\"\n\nRakkauden ja kuolemantuskan väristykset vaihtelivat keskenään.\n\nAtalarik veti Camillan luokseen, kiersi vasemman kätensä hänen\nvyötäisilleen ja nousi hänen kanssaan perävantaalle, joka oli enää\ntuskin kädenleveyden vedenpinnan yläpuolella. Hän valmistautui jo\ntuhoisaan hyppäykseen -- kun he molemmat päästivät ilohuudon.\n\nHe näkivät erään laivan kääntyvän täysin purjein kapean maakielekkeen\nympäri, joka pisti lähellä heitä mereen, ja laskevan nopeasti heitä\nkohti.\n\nHeidän huutonsa kuultiin laivaan, uppoavan veneen hädänalainen tila\nhuomattiin sieltä, kenties tunnettiin kuningas. Oli miten oli,\nneljäkymmentä airoparia lensi samalla kertaa veteen lisäten nopean\naluksen vauhtia, aluksen, jonka kaikki purjeetkin olivat ylhäällä.\nKannella oleva väki huusi heille, että he kestäisivät vielä vähän aikaa\nja pian -- jo olikin aika -- seisahtui kaksisoutuisen aluksen kylki\ngondolin luo, joka upposi heti, kun nuori pari oli saatu pelastetuksi\nlaivaan alemman airokerroksen luukusta.\n\nAlus oli pieni goottilainen vartiolaiva. Pystyssä oleva kultainen\njalopeura, amelungien vaakuna, loisti sen sinisessä lipussa. Aligern,\neräs Tejan serkuista, oli laivan päällikkönä.\n\n\"Kiitos teille, hyvät ystävät\", sanoi Atalarik hiukan toinnuttuaan. \"Te\nolette pelastaneet paitsi kuningastanne myöskin kuningattarenne.\"\n\nHämmästyneinä sotamiehet ja merimiehet kokoontuivat onnellisen\nkuninkaansa ympärille, joka piti ääneen itkevää Camillaa rintaansa\nvasten painettuna.\n\n\"Eläköön kaunis, nuori kuningattaremme\", huusi iloissaan vaaleaverinen\nAligern, ja koko miehistö huusi huikeasti: \"Eläköön, eläköön\nkuningattaremme!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä kiiti purjelaiva Rusticianan venheen ohi.\nKaikuvat riemuhuudot herättivät onnettoman äidin tainnoksista ja\nhorrostilasta, johon hän oli vaipunut, kun pelästyneet soutajaorjat\nolivat huomanneet nuoren parin vaaran uppoavassa venheessä ja samalla\nselittäneet, että heidän oli mahdotonta ehtiä ajoissa perille\npelastaakseen onnettomat. Silloin hän kaatui taintuneena Daphnidionin\nkäsivarsille.\n\nNyt hän heräsi ja katseli epävarmasti ympärilleen. Hän hämmästyi. Oliko\nse, minkä hän näki, vain unikuva? Vai oliko todellakin hänen tyttärensä\ntuo neito, joka nojasi kuninkaan rintaan ylpeästi hänen ohitsensa\nkiitävässä goottilaislaivassa? Huusivatko todellakin riemuitsevat\näänet: \"Eläköön Camilla, kuningattaremme!\"\n\nHän tuijotti ohi kiitävään laivaan aivan sanattomana.\n\nMutta nopeakulkuinen purjelaiva oli jo jättänyt hänen purtensa\njälkeensä ja oli lähellä rantaa. Se ankkuroi matalan puutarhalahden\nulkopuolelle, vene laskettiin alas, pelastettu pari, Aligern ja kolme\nmerimiestä astuivat siihen ja pian nousivat he sataman portaita ylös.\nSinne oli paitsi Cethegusta ja hänen seuruettaan kokoontunut suuri\nihmisjoukko, joka linnasta tai puutarhasta oli nähnyt pienen venheen\nvaaran ja nyt riensi tervehtimään pelastettuja.\n\nOnnentoivotusten ja ilonhuudahdusten kaikuessa Atalarik nousi portaita\nylös.\n\n\"Katsokaa tänne\", hän puhui päästyään temppelin luo, \"katsokaa, gootit\nja roomalaiset, kuningatartanne, morsiantani. Meidät on kuolemanjumala\nliittänyt yhteen. Eikö niin, Camilla?\"\n\nTämä katsahti kuninkaaseen, mutta säikähti hänen kasvojensa ilmettä.\nMielenliikutus ja äkillinen muutos kuoleman tuskasta iloon olivat\nliiaksi koskeneet tuskin parantuneeseen nuorukaiseen. Hänen kasvonsa\nolivat marmorinkalpeat, hän horjui ja painoi suonenvedontapaisesti\nkättään rintaansa ikäänkuin ilmaa saadakseen.\n\n\"Jumalan tähden\", huusi Camilla peläten kuninkaan saaneen uudestaan\nvanhan tautinsa kohtauksen, \"kuningas ei voi hyvin. Nopeasti viiniä,\nlääkkeitä!\"\n\nHän riensi pöydän luo, tarttui hopeapikariin, jossa kuninkaan iltajuoma\noli, ja painoi sen hänen käteensä.\n\nCethegus seisoi aivan vieressä ja seurasi tarkasti kuninkaan kaikkia\nliikkeitä.\n\nTämä nosti jo pikarin huulilleen, mutta laski sen taas äkkiä alas ja\nsanoi hymyillen:\n\n\"Sinun on juotava minun onnekseni, kuten goottien kuningattaren tulee.\"\nHän ojensi pikarin Camillalle.\n\nTämä otti sen hänen kädestään.\n\nSilmänräpäyksen ajan prefekti tunsi polttavaa kuumetta suonissaan.\n\nHänen teki mieli syöksyä esiin, repäistä pikari Camillan kädestä ja\nheittää se maahan.\n\nMutta hän ei tehnyt sitä.\n\nJos hän olisi tehnyt sen, olisi hän ollut auttamattomasti hukassa.\n\nHuomenna tuomittaisiin hänet valtiopetoksesta, mutta nyt heti\nrangaistaisiin häntä siinä tapauksessa myrkyttämisyrityksestä.\n\nHänen kanssansa kukistuisivat hänen suunnitelmansa ja Rooman\ntulevaisuus.\n\nJa kenen vuoksi? -- Rakastuneen tytön, joka oli mennyt hänen\nverivihollisensa puolelle.\n\nNyt on kysymyksessä, sanoi hän itsekseen puristaen kätensä nyrkkiin,\nhän tai Rooma, siis -- hän!\n\nJa levollisena hän katsoi, kuinka tyttö joi hiukan punastuen pienen\nkulauksen pikarista, jonka kuningas sitten tyhjensi pitkin siemauksin\npohjaan saakka.\n\nAtalarik vavahti huomattavasti laskiessaan pikarin takaisin\nmarmoripöydälle.\n\n\"Tulkaa ylös linnaan\", sanoi hän väristen ja heitti vaippansa vasemman\nolkansa yli, \"minua palelee\".\n\nHän kääntyi ympäri.\n\nSilloin hänen katseensa sattui Cethegukseen. Hän seisoi silmänräpäyksen\nhiljaa ja katsoi tuikeasti prefektiä silmiin.\n\n\"Sinä täällä\", sanoi hän synkästi ja astui askeleen häntä kohti.\nSilloin hän vavahti toisen kerran ja kaatui kovasti kiljaisten suulleen\nlähteen viereen.\n\n\"Atalarik\", huusi Camilla ja heittäytyi horjuen hänen päälleen.\n\nVanha Corbulo juoksi ensimmäiseksi palvelijain joukosta esiin. \"Apua\",\nhuusi hän, \"Camilla kuolee ja -- kuningaskin\".\n\n\"Vettä, nopeasti vettä\", huusi Cethegus.\n\nHän meni päättäväisesti pöydän luo, tarttui hopeapikariin, kumartui ja\nhuuhtoi sen nopeasti, mutta perusteellisesti lähteessä, kumartui\nkuninkaan yli, joka makasi Cassiodoruksen sylissä, sillä aikaa kun\nCorbulo piti Camillan päätä polvensa nojassa.\n\nNeuvottomina ja kauhistuneina hovilaiset seisoivat näiden nähtävästi\nhengettömien ruumiiden ympärillä.\n\n\"Mitä on tapahtunut? Lapseni!\" huusi Rusticiana, joka juuri oli päässyt\nmaihin ja tunkeutui nyt tyttärensä luo. \"Camilla\", huusi hän\nepätoivoisena, \"mitä sinulle on tapahtunut?\"\n\n\"Ei mitään\", sanoi Cethegus tarkastaen molempia nuoria. \"Hän on vain\ntainnoksissa.\n\n\"Mutta kuningasta on kohdannut sydänhalvaus.\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\nAMALASUNTA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nAtalarikin kuolema tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta goottilaiselle\npuolueelle, joka oli juuri tänä samana päivänä saanut niin paljon\ntoiveita.\n\nKaikki toimenpiteet, joihin kuningas oli ryhtynyt heidän hyväkseen,\nolivat taas mitättömät. Gooteilla ei taaskaan ollut edustajaa\nhallituksessa, jonka etunenässä oli kuningatar yksin.\n\nVarhain seuraavan päivän aamuna Cassiodorus meni prefektin luo. Hän\nlöysi tämän rauhallisessa, syvässä unessa.\n\n\"Voitko sinä nukkua levollisena kuin lapsi sellaisen iskun jälkeen?\"\n\n\"Minä nukuin\", sanoi Cethegus kohottautuen vasemman käden nojaan,\n\"koska tunsin itseni taas turvalliseksi\".\n\n\"Niin, sinä olet kyllä turvassa, mutta toisin on valtakunnan laita.\"\n\n\"Valtakunta oli tämän pojan vuoksi suuremmassa vaarassa kuin minä.\nMutta missä on kuningatar?\"\n\n\"Poikansa avonaisen ruumisarkun ääressä hän on istunut sanattomana koko\nyön.\"\n\nCethegus hypähti vuoteeltaan.\n\n\"Se ei käy päinsä\", sanoi hän. \"Se ei ole oikein. Hän kuuluu\nvaltakunnalle eikä tälle ruumiille. Vielä vähemmin senvuoksi, että minä\nolen kuullut kuiskailtavan myrkystä. Nuorella tyrannilla oli paljon\nvihollisia. Kuinka sen asian laita oikein on?\"\n\n\"Se on hyvin epävarmaa. Kreikkalainen lääkäri Elpidios, joka tutki\nruumiin, puhui tosin muutamista epäilyttävistä asianhaaroista. Mutta,\njos myrkkyä oli käytetty, tuumi hän, täytyi sen olla jotakin hyvin\nsalaista, hänelle aivan tuntematonta. Pikarissa, josta kuningas raukka\njoi viimeisen kerran, ei ollut pienintäkään epäilyttävää jälkeä. Niinpä\nluullaan aivan yleisesti, että mielenliikutus oli palauttanut entisen\nsydänvian, joka tappoi hänet. Olipa hyvä, että voidaan todistaa kaikki\nsinun askeleesi siitä alkaen, kun lähdit kokouksesta, sillä tuska tekee\nihmiset epäluuloisiksi.\"\n\n\"Kuinka on Camillan laita?\" kyseli prefekti edelleen.\n\n\"Hän ei ole vielä tointunut tainnoksistaan. Lääkärit pelkäävät pahinta.\n-- Mutta minä tulin sinulta kysymään, mitä nyt on tehtävä? Kuningatar\nsanoi, että tutkimus sinua vastaan pitäisi lopettaa.\"\n\n\"Se ei käy päinsä\", sanoi Cethegus. \"Minä vaadin jutun jatkamista.\nRientäkäämme kuningattaren luo.\"\n\n\"Tahdotko sinä häiritä häntä poikansa ruumisarkun ääressä?\"\n\n\"Tahdon kyllä. Sinun hienotunteisuutesi ei sitä sallisi. Hyvä, tule\njäljestä sitten, kun minä olen jään puhkaissut.\"\n\nHän sanoi jäähyväiset Cassiodorukselle ja kutsui orjat pukemaan\nitseään.\n\nHiukan myöhemmin hän meni tummanharmaaseen surupukuun puettuna siihen\nholviin, jossa ruumis oli. Käskevästi hän viittasi tieltään vartijat ja\nAmalasuntan hovinaiset, jotka vartioivat ovella, ja astui ääneti\nsisään.\n\nSe oli sama maanalainen, holvattu sali, jossa muinoin keisarien ruumiit\nvalmistettiin roviota varten voiteilla ja polttoaineilla.\n\nTähän hiljaiseen saliin, joka oli laskettu tummanviheriäisellä\nserpentiinillä ja jota mustasta marmorista tehdyt doorilaiset pylväät\nkannattivat, ei koskaan päässyt auringonvalo. Nytkin valaisi\nseinälevyjen muodostamaa synkkää, bysanttilaista mosaiikkia vain neljä\npikisoihtua, jotka loivat himmeätä valoaan nuoren kuninkaan\nkivisarkofagiin.\n\nSiinä hän makasi tummanpunaisella purppuravaipalla kypärä, kilpi ja\nmiekka pääpuolessa.\n\nHildebrand-vanhus oli sitonut tammiseppeleen hänen tummien kutriensa\nympäri.\n\nJaloista piirteistä kuvastui totinen, kalpea kauneus.\n\nHänen jalkapuolellaan istui pitkän suruharson peittämänä\nkorkeavartaloinen hallitsijatar, pää sarkofagiin nojaavan vasemman\nkäden varassa. Oikea käsi riippui velttona sivulla. Kuningatar ei\nvoinut enää edes itkeä.\n\nPikisoihtujen rätinä yksin häiritsi täällä vallitsevaa\nhaudanhiljaisuutta.\n\nCethegus kulki äänettömänä eteenpäin. Paikan ja hetken synkkä\nrunollisuus ei ollut vaikuttamatta häneenkään.\n\nMutta kulmakarvojaan rypistäen hän karkoitti mielestään tämän tunteen,\nkoska se olisi voinut johtaa sääliinkin. Nyt tarvittiin selvää päätä,\ntuumi hän itsekseen, ja rauhallista mieltä.\n\nHän meni hiljaa lähemmäksi ja tarttui Amalasuntan rentoon käteen.\n\n\"Nouse, ruhtinatar\", sanoi hän. \"Sinä kuulut eläville etkä kuolleille.\"\n\nPelästyneenä kuningatar hypähti pystyyn.\n\n\"Sinäkö täällä, Cethegus?\" sanoi hän. \"Mitä sinä täältä haet?\"\n\n\"Kuningatarta.\"\n\n\"Oi, sinä löydät vain itkevän äidin\", sanoi hän nyyhkien.\n\n\"Sitä en usko. Valtakunta on vaarassa ja Amalasunta varmaan näyttää,\nettä nainenkin voi uhrata oman tuskansa isänmaan vuoksi.\"\n\n\"Niin voi\", sanoi kuningatar kohottautuen suoraksi. \"Mutta katso häntä.\n-- Niin nuori, niin kaunis --! Kuinka taivas voi olla niin julma.\"\n\n\"Nyt tai ei koskaan\", ajatteli Cethegus.\n\n\"Taivas on oikeutta harrastava ja ankara, mutta ei julma.\"\n\n\"Mitä sinä sanot? Mitä oli jalo poikani rikkonut? Uskallatko sinä häntä\nsyyttää?\"\n\n\"En minä! Mutta eräässä pyhän kirjan paikassa sanotaan: 'Kunnioita\nisääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.'\nTässä lupauksessa on samalla uhkaus. Eilen hän vastusti äitiänsä ja\nhäväisi häntä ylpeällä uhkamielisyydellään. Nyt makaa hän tuossa. Näen\nsiinä Jumalan sormen.\"\n\nAmalasunta peitti kasvonsa. Hän oli poikansa paarin ääressä antanut\nsydämestään anteeksi tämän omavaltaisen menettelyn. Mutta tämä\nkäsityskanta, nämä sanat vaikuttivat häneen valtavasti ja hänen surunsa\nväistyi vallanhimon kiihoituksen tieltä.\n\n\"Kuningatar! Sinä olet tahtonut keskeyttää minua vastaan aletun\ntutkimuksen ja kutsua Vitigeksen takaisin. Viimeksimainittu\ntapahtukoon, mutta minä vaadin oikeutenani, että juttua jatketaan ja\nettä minut juhlallisesti julistetaan syyttömäksi.\"\n\n\"En ole koskaan epäillyt uskollisuuttasi. Voi minua, jos minun joskus\ntäytyisi se tehdä. Sano minulle: minä en tiedä mistään salaliitosta.\nSilloin on kaikki selvillä.\"\n\nHän näytti odottavan Cethegukselta tätä vakuutusta.\n\nMutta tämä oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi levollisesti:\n\n\"Kuningatar, minä tiedän yhden salaliiton.\"\n\n\"Mitä sanot?\" huusi hallitsijatar ja katsoi häneen uhkaavasti.\n\n\"Olen valinnut tämän hetken ja tämän paikan\", jatkoi Cethegus silmäten\nruumiiseen, \"todistaakseni kerta kaikkiaan uskollisuuteni sinua kohtaan\nniin, että se lähtemättömästi juurtuu sydämeesi. Kuule minua ja päätä\nitse.\"\n\n\"Mitä sinulla on sanottavana?\" virkkoi kuningatar varovaisesti ja\npäätti itsekseen, ettei antaisi pettää itseänsä eikä vaikuttaa\nitseensä.\n\n\"Olisin huono roomalainen, kuningatar, ja sinun pitäisi halveksia\nminua, jollen minä ennen kaikkea rakastaisi omaa kansaani. Tätä ylpeätä\nkansaa, jota sinäkin, muukalainen, rakastat. Minä tiesin, -- ja sinäkin\ntiedät, että viha teitä vääräuskoisia ja barbaareita kohtaan kyti\nroomalaisten sydämissä. Isäsi viimeisinä vuosinaan osoittama ankaruus\nkiihoitti sitä. Minä aavistin, että salaliitto oli olemassa. Minä etsin\nsitä ja minä keksin sen.\"\n\n\"Etkä sinä ole mitään ilmoittanut\", sanoi kuningatar nousten vihoissaan\npystyyn.\n\n\"En ole mitään ilmoittanut. Tähän päivään saakka. Nuo sokeat tahtoivat\nkutsua kreikkalaiset avukseen ja antautua goottien kukistuttua keisarin\nalamaisiksi.\"\n\n\"Häpeämättömät\", huusi Amalasunta kiivaasti.\n\n\"Hullut! He olivat jo menneet niin pitkälle, että oli olemassa vain\nyksi keino, jolla heidät sai pidätetyiksi. Asetuin heidän etunenäänsä,\nrupesin salaliiton johtajaksi.\"\n\n\"Cethegus!\"\n\n\"Niin voitin aikaa ja sain nuo jalot, mutta sokaistuneet miehet\npalautetuiksi turmion tieltä. Rauhallisesti sain sitten heidän silmänsä\navatuiksi näkemään, että jos heidän suunnitelmansa onnistuisi, he\nsaisivat lempeän hallituksen vaihdetuksi tyrannimaiseen. He käsittivät\nsen, he seurasivat minun neuvoani eikä nyt yksikään bysanttilainen astu\njalkaansa tälle mantereelle, ennenkuin minä heidät kutsun, minä tai --\nsinä.\"\n\n\"Minäkö? Oletko hullu?\"\n\n\"Ihmisen ei pidä mitään vannoa, sanoo mielikirjailijasi Sofokles. Salli\nminun varoittaa itseäsi, kuningatar. Sinä et näe uhkaavaa vaaraa. Eräs\ntoinen salaliitto, paljon vaarallisempi kuin roomalaisten haaveilema,\nuhkaa lähimmässä tulevaisuudessa sinua, vapauttasi, amalien\nhallitusoikeutta -- goottien salaliitto.\"\n\nAmalasunta kalpeni.\n\n\"Eilen näit pelästyen, ettei sinun kätesi enää ohjaa tätä valtakuntaa.\nYhtä vähän tämä jalo vainajakaan, joka oli vain vihollisten\nvälikappale. Sinä tiedät, kuningatar, että useat kansastasi ovat\nverenhimoisia raakalaisia, ryöstönhaluisia ja raakoja. He tahtoisivat\nottaa pakkoveroa tästä maasta, jossa Vergilius ja Tullius ovat eläneet.\nSinä tiedät, että ylpeä aateli vihaa kuningassuvun ylivaltaa ja\nhaluaisi taas päästä sen kanssa yhdenarvoiseksi. Sinä tiedät, että\nraa'at gootit eivät pidä naista erittäin sopivana hallitsijaksi.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi hän ylpeänä ja vihoissaan.\n\n\"Mutta sinä et vielä tiedä, että kaikki goottien eri puolueet ovat\nyhtyneet. Ne ovat yhtyneet sinua ja sinun roomalaisystäväliistä\nhallitustasi vastaan. Ne aikovat syöstä sinut valtaistuimelta tai\npakottaa menettelemään heidän tahtonsa mukaan. Cassiodoruksen ja minun\ntäytyy poistua luotasi. Senaattimme hävitetään, oikeutemme riistetään\nja kuninkaan-arvo muuttuu vain varjoksi. Keisaria vastaan aletaan sota\nja meitä roomalaisia kohtaan ruvetaan harjoittamaan väkivaltaa,\nkiristystä ja ryöstöä.\"\n\n\"Sinä loihdit esille turhia hirmukuvia.\"\n\n\"Oliko eilinenkin tapaus vain turha hirmukuva? Jollei taivaan käsi\nolisi ryhtynyt asiaan, eikö sinulta itseltäsikin -- kuten minulta --\nolisi riistetty valta? Olitko sinä enää hallitsijatar valtakunnassasi,\nkodissasi? Eivätkö he jo ole niin mahtavia, että pakanallinen\nHildebrand, talonpoikaismainen Vitiges ja synkkä Teja uhmailivat sinun\ntahtoasi harhaan johdetun poikasi nimessä? Eivätkö he ole kutsuneet\ntakaisin noita kolmea kapinallista herttuaa? Ja tottelematon tyttäresi\nja --\"\n\n\"Se on totta. Se on liiankin totta\", huokasi kuningatar.\n\n\"Sinä kai vaadit todistuksia? Pelkään, että saat niitä liiankin pian.\nHuomaat kai jo nytkin, ettet voi turvautua gootteihin, jos tahdot estää\nnuo hirmutyöt. Heitä vastaan voimme vain me suojella sinua, me, joihin\nsinä epäilemättä kuulutkin hengeltäsi ja sivistykseltäsi, me\nroomalaiset. Jos siis nuo raakalaiset rähisten ahdistavat\nvaltaistuintasi, salli silloin minun lähettää turvaksesi miehiä, jotka\nkerran tekivät salaliiton sinua vastaan, roomalaisia isänmaanystäviä.\nHe suojelevat sinua ja samalla itseäänkin.\"\n\n\"Cethegus\", sanoi ahdistettu kuningatar, \"sinä hallitset ihmisiä\nhelposti. Mutta kuka, sano se, kuka takaa minulle isänmaanystävien ja\nsinun uskollisuutesi?\"\n\n\"Tämä luettelo, kuningatar, ja tämä. Edellinen sisältää tarkan\nselonteon roomalaisista salaliittolaisista -- sinä näet, että siinä on\nuseita satoja nimiä. Jälkimmäinen on luettelo goottilaisen salaliiton\njäsenistä, jotka tosin olen vain arvannut, mutta minä arvaan hyvin.\n\n\"Nämä luettelot luovuttamalla annan molemmat puolueet, annan itsenikin\ntäydellisesti sinun käsiisi. Sinä voit millä hetkellä tahansa ilmoittaa\nminut omalle puolueelleni petturiksi, joka on ennen kaikkea hakenut\n_sinun_ suosiotasi, sinä voit paljastaa minut goottien vihalle --\nminulla ei ole enää ainoatakaan puoluelaista, jos sinä niin tahdot.\nOlen kokonaan riippuvainen sinun suosiostasi.\"\n\nKuningatar oli hehkuvin silmin lukenut molemmat luettelot.\n\n\"Cethegus\", huudahti hän, \"minä muistan aina sinun uskollisuutesi ja\ntämän hetken.\"\n\nHän ojensi tälle liikutettuna kätensä.\n\nCethegus kumarsi hiukan päätään.\n\n\"Vielä yksi seikka, kuningatar. Isänmaanystävät, vastaisuudessa sinun\nystäväsi niin kuin nyt minun, tietävät, että turmion miekka, barbaarien\nvihan miekka heiluu heidän päittensä päällä. Pelästyneet tarvitsevat\nkehoitusta ja lohdutusta. Salli minun vakuuttaa heille sinun\nsuojeluksesi. Piirrä nimesi tämän luettelon alkuun ja salli minun siten\nviedä heille näkyväinen merkki armostasi.\"\n\nAmalasunta otti kultaisen kirjoituspuikon ja vahataulun, jonka hän\nojensi hänelle.\n\nSilmänräpäyksen hän mietti epäröiden, mutta sitten hän kirjoitti\nnopeasti nimensä ja antoi Cethegukselle takaisin taulun ja\nkirjoituspuikon.\n\n\"Tässä on! Pysykööt he yhtä uskollisina minulle kuin sinä.\"\n\nSilloin Cassiodorus astui sisään ja sanoi: \"Kuningatar, ylhäiset gootit\nodottavat sinua. He pyytävät päästä puheillesi.\"\n\n\"Minä tulen! He saavat tietää tahtoni\", sanoi hän kiivaasti. \"Sinä,\nCassiodorus, saat olla päätökseni ensimmäinen todistaja, päätökseni,\njoka on kypsynyt minussa tänä vakavana hetkenä ja jonka pian koko\nvaltakuntani saa tietää. Rooman prefekti on tästä lähtien ylin\npalvelijoistani samoin kuin hän on uskollisin. Hänellä on kunniapaikka\nluottamuksessani ja valtaistuimeni ääressä.\"\n\nHämmästyneenä Cassiodorus talutti hallitsijattaren pimeitä portaita\nylös.\n\nCethegus seurasi hitaasti. Hän nosti vahataulun ylös ja sanoi\nitsekseen:\n\n\"Nyt olet sinä vallassani, Teoderikin tytär. Sinun nimesi tässä\nluettelossa erottaa sinut ikuisesti kansastasi.\" -- -- --\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKun Cethegus oli tullut maanpinnalle palatsin maanalaisesta holvista ja\naikoi seurata hallitsijatarta, kuuli hän juhlallisia, valittavia\nhuilunääniä, jotka saivat hänet pysähtymään. Hän arvasi, mitä ne\nmerkitsivät.\n\nEnsin hän aikoi vetäytyä syrjään, mutta päätti kuitenkin jäädä\npaikoilleen.\n\nKerran se täytyy kuitenkin tapahtua, siis parasta antaa sen tapahtua\nheti, ajatteli hän. Täytyy ottaa selville, kuinka tarkat tiedot\nRusticianalla on.\n\nYhä lähemmäksi tulivat huilut, joiden soitto vaihteli yksitoikkoisten\nvalituslaulujen kanssa. Cethegus painautui leveään seinäkomeroon\npimeässä käytävässä, johon pienen saattueen alkupää jo kääntyi.\n\nEdellä käveli parittain kuusi roomalaista aatelisneitoa harmaiden\nsuruharsojen verhoamina, tulisoihdut käsissään. Heidän jäljessään tuli\npappi, jonka edellä kannettiin korkeata, pitkillä kielekkeillä\nvarustettua ristilippua. Hänen jäljessään kulki joukko vapautettuja\norjia Corbulon johdolla ja huilunsoittajat. Sitten seurasi neljän\nroomalaisneidon kantamana avonainen, kukkien peittämä arkku. Siinä\nmakasi valkoisella liinalla Camillan ruumis morsiameksi puettuna ja\nseppele mustalla tukallaan. Hymyilevä, rauhallinen piirre väreili\nhiukan auenneen suun tienoilla.\n\nArkun jäljessä hoiperteli hiukset hajallaan ja jäykästi eteensä\ntuijottaen onneton äiti jalosukuisten rouvien ympäröimänä ja tukemana.\n\nJoukko orjattaria päätti kulkueen, joka vähitellen katosi hautaholviin.\n\nCethegus tunsi nyyhkivän Daphnidionin ja pysäytti hänet.\n\n\"Milloin hän kuoli?\" kysyi hän levollisena.\n\n\"Ah, herra, muutama hetki sitten. Hyvä, kaunis, emäntäni.\"\n\n\"Tuliko hän kertaakaan ennen kuolemaansa täysin tajuihinsa?\"\n\n\"Ei, herra, ei kertaakaan. Ainoastaan hiukan ennen viimeistä\nhengenvetoaan hän avasi suuret silmänsä ja katseli ympärilleen\nikäänkuin jotakin etsien:\n\n\"Missä hän on? kysyi hän äidiltään. Ah, minä näen hänet, huusi hän\nsitten ja nousi vuoteeltaan.\n\n\"Lapseni, lapseni minne sinä menet? kysyi hänen äitinsä itkien.\n\n\"Tuonne, sanoi hän kirkastettu hymy huulillaan, autuaitten saareen.\n\n\"Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui takaisin vuoteelleen. Tuo\nautuaallinen hymy jäi hänen huulilleen -- ja hän oli lähtenyt\nautuaitten saareen, iäksi!\"\n\n\"Kuka on tuottanut hänet tänne?\"\n\n\"Kuningatar. Kun hän sai tietää Camillan kuolleen, määräsi hän, että\nvainaja on vietävä sulhasensa rinnalle ja haudattava hänen viereensä.\"\n\n\"Mutta mitä lääkäri sanoo? Kuinka Camilla saattoi niin äkkiä kuolla?\"\n\n\"Lääkäri silmäsi häntä vain pikimmittäin. Hän ajatteli vain kuningasta\neikä emäntäni sitäpaitsi sallinut vieraan miehen koskea tytärtään.\nEmäntäni sydän on murtunut, hänkin kuolee kai pian! Mutta hiljaa, he\ntulevat takaisin.\"\n\nKulkue palasi samassa järjestyksessä, mutta ilman arkkua. Daphnidion\nliittyi siihen. Rusticianakin oli poistunut kulkueesta.\n\nLevollisesti Cethegus käveli edestakaisin yksinäisessä käytävässä\nodotellen häntä.\n\nVihdoin tuli murtunut nainen portaita ylös. Hän hoiperteli ja oli\nkaatua.\n\nCethegus tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.\n\n\"Rusticiana! Toinnuhan toki!\"\n\n\"Sinäkö täällä? Hyvä Jumala! Rakastithan sinäkin häntä? Ja me, molemmat\nolemme hänet murhanneet.\" Hän nojasi päänsä Cetheguksen olkapäähän.\n\n\"Vaiti, onneton\", kuiskasi tämä silmäten ympärilleen.\n\n\"Oi, minä, hänen äitinsä olen murhannut hänet. Sekoitin juoman, joka\ntappoi Atalarikin.\"\n\nHyvä on, ajatteli Cethegus, hän ei siis aavistakaan, että tytär joi\nsamasta pikarista eikä tiedä, että minä näin hänen juovan.\n\n\"Se oli julma kohtalon isku\", sanoi hän ääneen, \"mutta ajattele, mitä\nolisi tapahtunut, jos Camilla eläisi? Hän rakasti Atalarikia?\" --\n\n\"Mitäkö olisi tapahtunut?\" huusi Rusticiana vetäytyen hänestä erilleen.\n\n\"Oi, jospa Camilla vielä eläisi! Kuka voisi vastustaa rakkautta? Hän\nolisi saanut tulla Atalarikin omaksi, hänen vaimokseen -- hänen\nrakastajattarekseen, kunpahan hän eläisi!\"\n\n\"Mutta sinä unohdat, että Atalarikin täytyi kuolla.\"\n\n\"Täytyikö? Miksi hänen olisi täytynyt kuolla? Siksi, että sinä saisit\nkunnianhimoiset suunnitelmasi toteutetuiksi. Oi verratonta\nitsekkyyttä!\"\n\n\"Sinun suunnitelmiasi minä toteutin, enkä omiani. Kuinka usein minun\ntäytyy se sinulle sanoa! Sinä olet loihtinut esiin kostonjumalan enkä\nminä. Miksi syytät minua siitä, että kostosi vaatii uhria sinultakin.\nMalta toki mielesi! Hyvästi!\"\n\nMutta Rusticiana tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa.\n\n\"Onko tässä kaikki? Eikö sinulla enää ole sanaakaan sanottavana? Eikö\nsinulla ole ainoatakaan kyyneltä lapseni muistolle? Ja sinä tahdot\nuskotella minulle, että sinä olet toiminut kostaaksesi hänen puolestaan\nja minun puolestani. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä. Sinä et ole\nkoskaan häntäkään rakastanut -- kylmäverisesti katselet sinä hänen\nkuolemaansa -- haa, ollos kirottu -- ollos kirottu!\"\n\n\"Vaiti, mieletön!\"\n\n\"Vaitiko? En vaikene. Minä tahdon puhua ja kirota sinut. Oi, jos\ntietäisin jotakin, joka olisi sinulle sama kuin Camilla minulle. Oi,\njospa saisit, kuten minä, nähdä elämäsi viimeisen, ainoan ilon\nsortuvan! Jos taivaassa on Jumala, niin sinä saatkin sen kokea.\"\n\nCethegus hymyili.\n\n\"Sinä et usko taivaan kostavaan voimaan. Niinpä usko surevan äidin\nkostoon. Vapise! Minä riennän hallitsijattaren luo ja ilmaisen kaikki.\nSinun täytyy silloin kuolla.\"\n\n\"Ja sinä kuolet mukana.\"\n\n\"Ilolla kuolenkin, kun vain saan samalla nähdä sinun turmiosi.\"\n\nHän aikoi rientää tiehensä.\n\nMutta Cethegus tarttui häneen tiukoin ottein.\n\n\"Pysähdy, vaimo! Luuletko, etten ole ryhtynyt turvakeinoihin sinun\nvaraltasi?\n\n\"Poikasi Anicius ja Severinus, maasta karkoitetut, ovat salaa\nItaliassa, Roomassa, minun talossani.\n\n\"Sinä tiedät, että heidän paluunsa rangaistaan kuolemalla.\n\n\"Jos sanot sanaakaan, niin -- he kuolevat meidän kanssamme. Silloin\nvoit viedä puolisosi luo poikasikin syöksemällä heidät turmioon, kuten\njo olet tyttäresi syössyt. Heidän verensä tulkoon sinun päällesi.\"\n\nHän poistui nopeasti käytävän kulmauksen taa.\n\n\"Poikani\", huusi Rusticiana ja vaipui murtuneena marmorilattialle.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen Boëthiuksen leski lähti Corbulon ja\nDaphnidionin kanssa iäksi kuninkaanhovista. Turhaan hallitsijatar\nkoetti pidättää häntä.\n\nUskollinen Corbulo saattoi hänet takaisin yksinäiseen huvilaan\nTifernumin luona. Hän katui katkerasti sitä, että oli koskaan sieltä\nlähtenyt. Hän rakennutti pienen Venus-temppelin paikalle basilikan,\njonka kuorikellariin pantiin uurna, missä molempien rakastavaisten\nsydämet olivat.\n\nRukoillessaan lapsensa autuuden puolesta rukoili hän samalla\nintohimoisesti kostoa Cethegukselle, jonka osallisuutta Camillan\nkuolemaan hän ei edes aavistanutkaan. Sen hän huomasi, että Cethegus\noli käyttänyt sekä äitiä että tytärtä välikappaleina omien päämääriensä\nsaavuttamiseksi ja sydämettömästi pannut vaaraan tytön onnen ja elämän.\n\nLakkaamatta kohosivat yksinäisen äidin rukoukset ja kiroukset\ntaivaaseen.\n\nVielä tuli päivä, jolloin hän sai tietää prefektin syyllisyyden\nkokonaisuudessaan ja tuli sekin päivä, jolloin hänen rukoilemansa kosto\nkohtasi prefektiä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMutta Ravennan hovissa kamppailtiin ankara ja katkera taistelu.\n\nGoottilaiset isänmaanystävät, joille nuoren kuninkaan äkillinen kuolema\noli ollut ankara isku ja jotka hetkeksi ainakin joutuivat alakynteen,\nkokoontuivat taas pian väsymättömien johtajiensa ympärille.\n\nHildebrand-vanhuksen suuri maine, Roomasta takaisin kutsutun Vitigeksen\nlevollinen voima ja Tejan valpas into saivat paljon aikaan.\n\nMe olemme nähneet, kuinka näiden miesten oli onnistunut riistää ylin\nvalta Amalasuntalta ja siirtää se hänen pojalleen. Nyt onnistui heidän\nhelposti koota goottien keskuudesta suuri puolue hallitusta vastaan,\njonka mahtavimmaksi mieheksi valtionpettäjänä vihattu Cethegus\nvähitellen muuttui.\n\nSotajoukkojen ja Ravennan germaanisen väestön keskuudessa vallitseva\nmieliala oli tarpeeksi valmisteltu ratkaisevaa iskua varten.\n\nVaivoin vanha aseenkantaja sai tyytymättömimmät odottamaan siksi,\nkunnes muutamia tärkeimpiä liittolaisia oli saapunut puoluetta\nvahvistamaan.\n\nNämä liittolaiset olivat herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, jotka\nAmalasunta oli karkoittanut hovistaan, mutta Atalarik kutsunut\ntakaisin. Thulun ja Ibba olivat veljekset, Pitza heidän serkkunsa.\n\nEnsinmainittujen kolmas veli, herttua Alarik, oli useita vuosia sitten\ntuomittu kuolemaan erään luulotellun salaliiton vuoksi, mutta pääsi\npakoon eikä hänestä senjälkeen kuultu mitään.\n\nHe polveutuivat baltien mainehikkaasta suvusta, joka oli ollut\nlänsigoottien hallitsijasukuna eikä juuri antanut amelungeille perää\niässä eikä maineessa. Heidän sukupuunsa ulottui, samoin kuin\nkuningassuvunkin, jumaliin saakka. Heidän rikkautensa ja suunnattomat\nmaatilansa sekä heidän sotaisten urotöittensä maine lisäsivät heidän\nsukunsa valtaa ja loistoa.\n\nKansa kertoi yleisesti Teoderikin usein ajatelleen, että valtakunnan\netujen vuoksi hänen olisi viisainta nimittää jälkeläisekseen voimakas\nThulunin herttua ja syrjäyttää tyttärensä ja tämän alaikäinen poika.\n\nIsänmaanystävät olivat nyt Atalarikin kuoltua päättäneet hätätilassa,\ns.o. jollei hallitsijatar muuttaisi hallitusjärjestelmäänsä, toteuttaa\ntämän ajatuksen.\n\nCethegus huomasi rajuilman lähestyvän. Hän näki, että goottilaisen\nkansan itsetietoisuus Hildebrandin ja hänen ystäviensä lietsomana nousi\nyhä kiihkeämpänä roomalaistunutta hallitusta vastaan.\n\nVastenmielisesti hänen täytyi myöntää itselleen, ettei hänellä\ntodellakaan ollut voimia tämän tyytymättömyyden kukistamiseen. Ravenna\nei ollut hänen Roomansa, jossa hän vallitsi linnoituksia, jossa hän oli\nuudestaan harjoittanut porvarit aseita käyttämään ja kiinnittänyt\nheidät itseensä kiitollisuuden siteillä. Täällä olivat kaikki\nsotajoukot goottilaisia ja hän pelkäsi, että ne nousisivat kapinaan,\njos Hildebrand tai Viteges vangittaisiin.\n\nSilloin hän teki rohkean päätöksen vapauttaakseen yhdellä iskulla\nitsensä siitä verkosta, joka häntä ympäröi Ravennassa. Hän päätti viedä\nhallitsijattaren Roomaan, omaan Roomaansa, hätätilassa vaikka\nväkivalloin. Siellä oli hänellä aseita, puoluelaisia ja valtaa. Siellä\noli Amalasunta ehdottomasti hänen vallassaan ja siten gootitkin.\n\nIlokseen hän huomasi, että kuningatar suostui mielellään hänen\ntuumiinsa. Amalasunta ikävöi pois näiden muurien sisästä, missä hän\ntunsi olevansa pikemmin vanki kuin hallitsijatar. Hän ikävöi Roomaan,\nvapauteen ja valtaan.\n\nCethegus ryhtyi tapansa mukaan nopeasti toimeen. Hänen täytyi luopua\nlyhemmästä maamatkasta, sillä sekä suurta Via flaminiaa että muitakin\nRavennasta Roomaan vieviä teitä vartioivat goottilaiset sotajoukot,\njoita Vitiges komensi. Senvuoksi oli pelättävissä, että heidän pakonsa\nhuomattaisiin liian aikaisin ja mahdollisesti keskeytettäisiinkin.\n\nHän päätti siis kulkea ainakin osan matkaa meritse. Mutta Ravennan\nsatamassa oleskelevia goottilaisia laivoja ei sitä tarkoitusta varten\nvoitaisi käyttää.\n\nOnneksi prefekti muisti, että navarkki Pomponius, eräs\nsalaliittolaisista, risteili kolmella kolmisoudulla, joissa oli\nluotettava s.o. roomalainen miehistö, Adrian meren länsirannalla\nAnconan ja Teaten välillä ajellen merirosvoja.\n\nHän lähetti Pomponiukselle käskyn saapua Epifaniasjuhlan jälkeisenä\nyönä Ravennan edustalle. Hän toivoi pääsevänsä palatsin puutarhan\nkautta onnellisesti laivaan yön pimeyden suojassa ja ihmisten\nviettäessä kirkollista ja maallista juhlaa. Laivalla he pujahtaisivat\ngoottien asemien ohi Teateen, josta pääsisi vaaratta ja nopeasti\nRoomaan.\n\nTämän suunnitelman rohkaisemana -- lähettiläs oli saapunut onnellisesti\nPomponiuksen luo ja tuonut häneltä lupauksen saapua täsmällisesti\nsovitulle paikalle -- prefekti hymyili goottien päivä päivältä\nkasvavalle, uhmailevalle vihalle, joka kohdistui häneen, kuningattaren\nsuosikkiin.\n\nHän kehoitti Amalasuntaa kärsivällisyyteen, ettei tämä\nkuninkaallisen vihansa raivossa \"kapinoitsijoita\" kohtaan turmelisi\npelastussuunnitelmaa.\n\nEpifaniasjuhla oli tullut. Kansa aaltoili sankoin joukoin kaupungin\nkirkoissa ja toreilla. Aarrekammion kalleudet olivat asetetut valmiiksi\nkääröihin, samoin arkiston tärkeimmät paperit. Oli puolenpäivän aika.\n\nAmalasunta ja prefekti olivat ilmoittaneet ystävälleen Cassiodorukselle\nsuunnitelmansa, jonka rohkeutta tämä ensin pelästyi, mutta jonka\nviisauden hän pian myönsi.\n\nHe aikoivat juuri lähteä neuvottelusalista, kun palatsin edustalla\nedestakaisin aaltoilevan ihmisjoukon melu kävi yhä äänekkäämmäksi ja\nkiivaammaksi. Sieltä kaikui suurena sekasortona uhkauksia, riemuhuutoja\nja aseiden kalsketta.\n\nCethegus siirsi syrjään suuren kaariakkunan uutimen, mutta hän näki\nvain avonaisesta palatsin portista sisään tunkeutuneen väkijoukon\njälkipään.\n\nMetelin syytä hän ei voinut keksiä.\n\nMutta pian läheni meteli portaita, väkijoukon ja linnan palvelijoiden\nvälinen kiista kävi äänekkäämmäksi, muutamia miekaniskuja kuului ja\nsitten aivan läheltä raskaita askeleita.\n\nAmalasunta ei vavissut. Hän piteli kiinni valtaistuimesta, jonka luo\nCassiodorus oli hänet saattanut.\n\nCethegus meni sillä välin sisään tunkeutuvia gootteja vastaan.\n\n\"Pysähtykää\", huusi hän salin ovelta, \"kuningatar ei ota ketään\nvastaan.\"\n\nSilmänräpäyksen ajan vallitsi hiljaisuus.\n\nSitten voimakas ääni huusi: \"Jos hän ottaa vastaan sinut, roomalaisen,\nottanee hän vastaan meidätkin, goottilaiset veljensä.\"\n\nTaas meteli kiihtyi ja sisään tuleva joukko työnsi kuin vastustamaton\nhyökyaalto Cetheguksen kauas salin toiseen nurkkaan. Joukon etumaiset\nsaapuivat aivan valtaistuimen ääreen.\n\nNämä olivat Hildebrand, Vitiges, jättiläismäinen gootti, jota Cethegus\nei tuntenut, ja heidän vieressään -- siitä ei ollut epäilystäkään --\nherttuat Thulun, Ibba ja Pitza täysissä varusteissa, kolme komeata\nsotilasta.\n\nTulijat kumarsivat valtaistuimen edessä. Sitten herttua Thulun huusi\nkääntyen väkijoukkoon ja hallitsijan tavoin kädellään viitaten:\n\n\"Te, gootit, odottakaa vielä vähän aikaa tuolla ulkona. Me koetamme\nteidän nimessänne päästä sovintoon kuningattaren kanssa. Jollei se\nonnistu -- niin huudamme teidät toimeen -- te tiedätte mihin.\"\n\nNöyrästi ja riemuhuudoin joukko poistui salista ja katosi vähitellen\nlinnan käytäviin ja saleihin.\n\n\"Teoderikin tytär\", alkoi herttua Thulun, \"me olemme tulleet, koska\npoikasi, kuningas, kutsui meidät takaisin. Valitamme, ettei hän enää\nole elävien joukossa. Me tiedämme, ettet mielelläsi näe meitä täällä.\"\n\n\"Kun sen tiedätte\", vastasi Amalasunta ylpeästi, \"kuinka sittenkin\nuskalsitte tulla silmiemme eteen. Kuka on antanut teille luvan\ntunkeutua tänne ilman meidän suostumustamme?\"\n\n\"Hätä käskee meitä, ylhäinen rouva, hätä, joka on murtanut vankemmatkin\nsalvat kuin naisen oikun. Me olemme tulleet esittämään kansasi\nvaatimukset, jotka sinun on täytettävä.\"\n\n\"Millaista puhetta. Tiedätkö, herttua Thulun, kenen edessä seisot?\"\n\n\"Amelungien tyttären, amelungien, joiden lasta rakastan, vaikkakin hän\ntekee erehdyksiä ja rikoksia.\"\n\n\"Kapinoitsija\", huusi Amalasunta nousten majesteetillisesti\nseisoalleen, \"kuninkaasi on edessäsi.\"\n\nMutta Thulun hymyili ja sanoi:\n\n\"Tekisit viisaimmin, Amalasunta, jos vaikenisit siitä seikasta.\n\n\"Kuningas Teoderik on uskonut sinulle, naiselle, poikasi holhoojatoimen\n-- se oli vastoin asetuksia, mutta me gootit emme tahtoneet vastustaa\nhänen toivomustaan.\n\n\"Hän toivoi perillisekseen tätä poikaa, lasta -- se ei ollut oikein.\n\n\"Mutta goottien aatelisto ja kansa ovat kunnioittaneet amelungien sukua\nja kuninkaan tahtoa, kuninkaan, joka muutoin oli niin viisas.\n\n\"Hän ei olisi koskaan toivonut emmekä me olisi koskaan suostuneet\nsiihen, että tämän pojan jälkeen nainen tulisi meitä hallitsemaan, että\nvärttinä tulisi keihästen hallitsijaksi.\"\n\n\"Siis te ette enää tahdo tunnustaa minua kuningattareksenne\", huusi\nAmalasunta hämmästyneenä. \"Sinäkin, Hildebrand, Teoderikin vanha\nystävä, sinäkin nouset hänen tytärtänsä vastaan.\"\n\n\"Kuningatar\", sanoi vanhus, \"poista syyt, joiden vuoksi olen nyt\nvastustajasi.\"\n\nThulun jatkoi:\n\n\"Me emme ole vastustajiasi -- emme vielä. Koska vetoat oikeuteesi,\nilmoitin vain ajatuksemme osoittaakseni, ettei sinulla ole oikeutta\nvaltaistuimeen.\n\n\"Mutta koska kunnioitamme syntyperäistä aatelia -- me kunnioitamme\nsamalla itseämme -- ja koska tällä hetkellä syntyisi suuria\neripuraisuuksia valtakunnassa, jos pakottaisimme sinut luopumaan\nkruunusta, niin tahdon lausua sinulle ne ehdot, joilla saat edelleen\nsitä kantaa.\"\n\nAmalasunta kärsi sanomattomasti. Mieluimmin hän olisi heittänyt tuon\nylpeän miehen teloittajan käsiin. Mutta voimattomana täytyi hänen nyt\nkärsiä kaikki. Kyyneleet tahtoivat väkisin nousta silmiin, hän pakotti\nne takaisin, mutta vaipui väsyneenä valtaistuimelle Cassiodoruksen\ntukemana.\n\nCethegus oli sillä aikaa mennyt hänen toiselle puolelleen.\n\n\"Myönny kaikkeen\", kuiskasi hän hänelle. \"Roomassa voit peruuttaa\nsanasi. Ensi yönä Pomponius saapuu.\"\n\n\"Puhukaa\", sanoi Cassiodorus, \"mutta säälikää naista, raakalaiset.\"\n\n\"Mutta\", nauroi herttua Pitza, \"eihän hän tahdo, että häntä\nkohdeltaisiin naisena; hänhän on kuninkaamme.\"\n\n\"Vaiti, serkku\", torui häntä herttua Thulun, \"hän on jalosukuinen,\nkuten mekin.\"\n\n\"Ensiksi\", jatkoi hän, \"on sinun karkoitettava läheisyydestäsi Rooman\nprefekti. Hän kuuluu olevan goottien vihollinen. Hän ei sovellu\ngoottikuningattaren neuvonantajaksi. Hänen sijaansa tulee\nneuvonantajaksi kreivi Vitiges.\"\n\n\"Suostutaan!\" vastasi Cethegus itse Amalasuntan sijasta.\n\n\"Toiseksi selität julistuskirjassa, ettei tästä lähtien ainoakaan\nkäskyistäsi ole pätevä, jollei Hildebrand tai Vitiges ole sitä myöskin\nallekirjoittanut, eikä ainoakaan laki astu voimaan ilman\nkansankokouksen hyväksymistä.\"\n\nHallitsijatar hypähti suuttuneena pystyyn, mutta Cethegus painoi hänet\ntakaisin istumaan.\n\n\"Ensi yönä Pomponius saapuu\", kuiskasi hän hänelle. Sitten huusi hän\nääneen: \"Siihenkin suostutaan.\"\n\n\"Kolmanteen ehtoon\", jatkoi taas Thulun, \"suostut varmaan yhtä\nmielelläsi kuin mekin. Me kolme baltia emme ole oppineet hoveissa\nkumartelemaan. Katot ovat täällä meistä liian matalat.\n\n\"Amalit ja baltit elävät mieluimmin erillään toisistaan kuten kotka ja\nhaukka.\n\n\"Ja valtakunta tarvitsee meidän käsivarsiamme rajamaillaan.\n\n\"Naapurit arvelevat, että maamme puolustusvoima on heikentynyt sen\njälkeen, kun suuri isäsi kuoli. Avarit, gepidit ja sklavenit tekevät\nrankaisematta partioretkiä meidän puolellemme. Näiden kolmen kansan\nkukistamista varten pitäisi sinun varustaa kolme sotajoukkoa, joissa\nkussakin on kolmekymmentä tuhatta miestä. Me kolme baltia johdamme\nniitä sotapäällikköinäsi pohjoista ja itää kohti.\"\n\nKoko sotavoima sitäpaitsi heidän käsiinsä -- se ei ole huono\nsuunnitelma! ajatteli Cethegus.\n\n\"Suostutaan\", huusi hän hymyillen.\n\n\"Mitä sitten jää minulle\", kysyi Amalasunta, \"kun olen tähän kaikkeen\nsuostunut?\"\n\n\"Kultainen kruunu valkoiselle otsallesi\", sanoi herttua Ibba.\n\n\"Sinähän osaat kirjoittaa kuin kreikkalainen\", sanoi taas Thulun.\n\"Sellaisia tietoja ei opita turhaan. Tähän pergamenttipalaseen on\nkirjoitettu -- orjani on tämän laatinut -- vaatimuksemme.\"\n\nHän ojensi pergamentin Vitigeksen tarkastettavaksi.\n\n\"Onko se oikein kirjoitettu? Hyvä. Tämä on sinun allekirjoitettava,\nruhtinatar. Hyvä, olemme siis valmiit. Nyt saat sinä, Hildebad, puhua\nroomalaisen kanssa.\"\n\nMutta Teja ehti ennen Hildebadia, vihasta vavisten, oikea käsi miekan\nkahvassa.\n\n\"Rooman prefekti\", sanoi hän. \"Verta on vuotanut, jaloa, kallista\ngoottilaista verta. Se on suuren sodan alku, sodan, joka pian puhkee\nilmiliekkiin. Veri, josta sinä saat maksaa\" -- viha tukahdutti hänen\näänensä.\n\n\"Rauhoitu\", huusi Hildebad siirtäen hänet tieltään -- tuo\njättiläismäinen gootti oli näet Hildebad -- \"älä nosta niin suurta\nmelua pienestä asiasta. Vaalealla veljelläni on kyllä varaa jonkin\nverran vuodattaa liikaa vertaan. Ja tuo toinen menetti paljon enemmän\nverta. Kuule, sinä musta piru\", huusi hän Cethegukselle ja piti aivan\ntämän silmien edessä leveätä miekkaa, \"tunnetko tämän?\"\n\n\"Pomponiuksen miekka\", huusi tämä kalveten ja peräytyen askeleen.\n\nAmalasunta ja Cassiodorus kysyivät pelästyneinä. \"Pomponiuksenko?\"\n\n\"Kas vain\", sanoi Hildebad, \"taisi sattua arkaan kohtaan. Niin, siitä\nlaivamatkasta ei nyt tule mitään.\"\n\n\"Missä on navarkkini Pomponius?\" kysyi Amalasunta kiivaasti.\n\n\"Haikalojen ruokana, kuningattareni, syvällä meressä.\"\n\n\"Kuolema ja kadotus!\" huusi Cethegus, joka ei enää voinut hillitä\nvihaansa. \"Kuinka se on tapahtunut?\"\n\n\"Hyvin hauskasti. Veljeni Totila, näetkös -- sinä kai tunnet hänet --\noli Anconan satamassa kahden pienen laivan kanssa.\n\n\"Ystäväsi Pomponius oli viime päivinä ollut häntä kohtaan kovin ylpeä\nja lasketellut suustaan niin hävyttömiä sanoja, että rauhallinen\nveljenikin lopuksi suuttui.\n\n\"Eräänä aamuna hän ja hänen kolme kolmisoutuaan olivat äkkiä kadonneet\nsatamasta. Totila alkoi aavistaa, etteivät asiat olleet oikealla\ntolallaan, nostatti kaikki purjeet, kiiti hänen jälkeensä, tavoitti\nhänet Pisaurumin kohdalla, laski Pomponiuksen laivan rinnalle, meni\nminun ja muutamien muiden kanssa hänen laivaansa ja kysyi matkan\nmäärää.\"\n\n\"Hänellä ei ollut oikeutta kysyä mitään. Pomponius ei ollut muka\nvelvollinen vastaamaan.\"\n\n\"Mutta, paras ystäväni, hän vastasi. Kun hän näki, että meikäläisiä oli\nhänen laivallaan vain muutamia, nauroi hän ja huusi: 'Minnekö\npurjehdin? Ravennaan, maitoparta, pelastamaan ruhtinattaren teidän\nkäsistänne Roomaan.' Ja samassa hän antoi miehilleen viittauksen. Mutta\nsilloin mekin sieppasimme kilpemme käsiimme ja pian olivat miekatkin\nesillä. Se oli kova taistelu, kymmenen neljääkymmentä vastaan. Mutta\nonneksi uljaat poikamme toisessa laivassa kuulivat miekkojen kalskeen\nja pian he olivat laivoineen Pomponiuksen laivan vieressä ja kiipesivät\nnotkeina kuin kissat siihen. Nyt oli meillä ylivalta, mutta navarkki --\nse olkoon hänen kunniaksensa mainittu -- ei antautunut, vaan taisteli\nkuin hullu ja iski miekkansa veljeni kilven läpi ja haavoitti häntä\nvasempaan käsivarteen niin, että veri lensi suihkuna ilmaan. Mutta\nsilloin veljeni suuttui ja paiskasi keihäänsä hänen lävitsensä, jolloin\nhän kaatui kuin teurashärkä. 'Viekää terveiseni prefektille', sanoi hän\nkuollessaan, 'antakaa hänelle tämä miekka, hänen lahjansa, takaisin ja\nsanokaa hänelle, ettei kuolemaa vastaan voi taistella. Muuten olisin\npitänyt sanani.' Lupasin täyttää hänen toivomuksensa. Hän oli\nurhoollinen mies. Tässä on miekka.\"\n\nÄäneti Cethegus otti sen vastaan.\n\n\"Laivat antautuivat ja veljeni vei ne takaisin Anconaan. Mutta minä\npurjehdin tänne nopeimmalla laivallamme ja tapasin satamassa nämä kolme\nbaltia juuri parhaaseen aikaan.\"\n\nSyntyi hiljaisuus, jonka aikana voitetut miettivät vaikeata asemaansa.\n\nCethegus oli vastustamatta myöntynyt kaikkeen varmassa pakenemisen\ntoivossa, mutta pako olikin käynyt mahdottomaksi.\n\nHänen parhaan suunnitelmansa oli Totila turmellut. Prefekti vannoi\nikuisen vihan tätä miestä kohtaan. Hänen julmat kostonhimoiset tuumansa\nkeskeytti Thulunin huudahdus: \"No, Amalasunta, kirjoitatko nimesi, vai\nryhtyvätkö gootit kuninkaanvaaliin?\"\n\nNämä sanat kuullessaan Cethegus sai taas entisen tarmonsa takaisin. Hän\notti vahataulun kreivin kädestä ja ojensi sen kuningattarelle.\n\n\"Sinun täytyy, kuningatar\", sanoi hän hiljaa. \"Ei ole muuta keinoa.\"\n\nCassiodorus ojensi kirjoituspuikon, kuningatar kirjoitti nimensä, ja\nThulun otti taulun takaisin.\n\n\"Hyvä\", sanoi viimemainittu, \"me menemme ilmoittamaan gooteille, että\nvaltakunta on pelastettu. Sinä, Cassiodorus, tulet mukaan todistamaan,\nettä kaikki on tapahtunut ilman väkivaltaa.\"\n\nAmalasuntan viittausta totellen senaattori lähti goottilaisten\nylimysten kanssa linnan edustalla olevalle torille.\n\nKun ruhtinatar ja Cethegus olivat jääneet kahden kesken, hypähti\nedellinen pystyyn. Hän ei pidättänyt enää kyyneliään. Intohimojensa\nraivossa hän löi kädellään otsaansa. Hänen ylpeyttänsä oli syvästi\nloukattu. Tämän hetken tapahtumat koskivat hänen sydämeensä kipeämmin\nkuin puolison ja isän kuolema, vieläpä kipeämmin kuin Atalarikin\nkadottaminen.\n\n\"Tällaista on siis miesten etevämmyys\", huusi hän ääneensä itkien.\n\"Raakaa, törkeätä väkivaltaa! Oi, Cethegus, kaikki on hukassa.\"\n\n\"Ei kaikki, kuningatar, vain yksi suunnitelma. Pyydän sulkeutua\nsuosioosi\", lisäsi hän kylmästi. \"Minä lähden Roomaan.\"\n\n\"Kuinka? Jätätkö sinä minut tällaisella hetkellä? Sinä, sinä olet\nhoukutellut minulta kaikki nämä lupaukset, jotka minulta riistävät\nkruunun, ja nyt sinä jätät minut. Parempi olisi ollut, että olisin\nvastustanut. Silloin olisin ollut kuningatar, vaikka he olisivat\nantaneetkin kruunun jollekin kapinallisista herttuoista.\"\n\nOlet oikeassa, ajatteli Cethegus, se olisi ollut parempi sinulle, mutta\npahempi minulle. Ei, tätä kruunua ei saa enää ainoakaan sankari ottaa\npäähänsä.\n\nCethegus oli nopeasti huomannut, ettei kuningattaresta enää ollut\nhänelle mitään hyötyä -- ja nopeasti hän hylkäsikin hänet. Hän katseli\njo uutta välikappaletta suunnitelmiensa toteuttamiselle. Hän päätti\nkuitenkin kertoa kuningattarelle osan tuumiaan, ettei tämä rupeaisi\nmenettelemään omin päin ja peruuttaisi antamiaan lupauksia sekä siten\njouduttaisi kruunun siirtymistä Thulunille.\n\n\"Minä menen, hallitsijattareni\", sanoi hän, \"mutta en silti hylkää\nsinua. Täällä en voi sinua enää hyödyttää. Minut on karkoitettu sinun\nläheisyydestäsi ja sinua vartioidaan mustasukkaisesti kuin\nrakastajatarta.\"\n\n\"Mutta miten minun on suhtauduttava herttuoille antamiini lupauksiin?\"\n\n\"Odotettava ja mukauduttava lupauksiisi. Ja nuo kolme herttuaa\", lisäsi\nhän epäröiden, \"he menevät sotaan. Kenties he eivät palaakaan sieltä\nkoskaan.\"\n\n\"Kenties!\" huokasi hallitsijatar. \"Mitä meitä hyödyttää tuo kenties?\"\n\nCethegus meni hänen luokseen: \"He eivät palaa -- jos niin tahdot.\"\n\nAmalasunta vavahti pelästyneenä.\n\n\"Murhaako? Onneton, mitä ajattelet?\"\n\n\"Sitä, mikä on välttämätöntä. Murha on tässä kohden väärä sana. Se\nolisi vain hätäpuolustus. Tai rangaistus. Jos sinulla olisi tällä\nhetkellä valta, niin olisi sinulla täysi oikeus mestauttaa heidät. He\novat kapinoitsijoita. He pakottivat sinun kuninkaallista tahtoasi. He\novat tappaneet navarkkisi, kuoleman ovat he ansainneet.\"\n\n\"Ja se heidät kohtaakin\", kuiskasi Amalasunta itsekseen puristaen\nkätensä nyrkkiin. \"He eivät saa elää, nuo raa'at miehet, jotka ovat\nkäyttäneet väkivaltaa kuningatartaan kohtaan. Olet oikeassa -- heidän\ntäytyy kuolla.\"\n\n\"Heidän täytyy kuolla -- heidän ja\", lisäsi hän vihoissaan, \"ja -- tuon\nnuoren merisankarin myös\".\n\n\"Miksi Totilankin? Hän on koko kansani kaunein nuorukainen.\"\n\n\"Hän kuolee\", sanoi Cethegus hampaitaan kiristäen. \"Jospa voisin tappaa\nhänet kymmenen kertaa.\"\n\nHänen silmistään välähti sellainen vihan salama, että Amalasunta, joka\noli tottunut aina näkemään hänet levollisena, kauhistui.\n\n\"Minä lähetän sinulle Roomasta\", lisäsi hän nopeasti ja hiljaisella\näänellä, \"kolme luotettavaa miestä, isaurilaisia palkkasotureita.\nNe lähetät sinä baltien luo niin pian, kun he ovat päässeet\nsotajoukkojensa leiripaikkoihin. Kuuletko, _sinä_, kuningatar, lähetät\nheidät, sillä he ovat pyöveleitä eivätkä murhaajia. Kaikkien kolmen\ntäytyy kuolla samana päivänä. -- Kauniista Totilasta pidän itse huolen.\n-- Isku pelästyttää kaikki. Kun gootit ovat vielä hämmennyksen\nvallassa, riennän Roomasta tänne avuksesi asevoimin. Voi hyvin!\"\n\nHän lähti nopeasti avuttoman ruhtinattaren luota, jonka korviin tällä\nhetkellä kajahti palatsin edessä olevalta torilta goottien riemuhuuto.\nHe iloitsivat johtajiensa voitosta ja kuningattaren häviöstä.\n\nHän tunsi olevansa aivan yksin.\n\nHän aavisti jo, ettei prefektin viimeinen lupaus ollut muuta kuin\nturhaa lohdutusta ja lähdön todellisen syyn kaunistelemista.\n\nAlakuloisena ja neuvottomana hän nojasi päätänsä kauniiseen käteensä ja\nvaipui synkkiin mietteisiin.\n\nSalin ovelta kuului pientä rapinaa. Eräs palatsin palvelijoista tuli\nsisään.\n\n\"Bysantista saapuneet lähettiläät pyrkivät puheille. Justinus on\nkuollut ja hänen veljensäpoika Justinianus on tullut keisariksi. Hän\nlähettää veljellisen tervehdyksensä ja tarjoaa ystävyyttään.\"\n\n\"Justinianus\", huusi hän äänellä, joka tuntui lähtevän hänen sisimmästä\nsielustaan.\n\nHän oli menettänyt poikansa, kansa uhkasi häntä, Cethegus oli jättänyt\nhänet. Turhaan hän oli hakenut ympäristöstään apua ja lohdutusta. Nyt\nhän tuntui taas hengittävän vapaammin, ja syvällä äänellä hän toisti:\n\n\"Bysantti -- Justinianus!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nFiesolen metsäisten vuorten välissä näkee vaeltaja näinä päivinäkin\nFirenzestä päin tullessaan oikealla puolen tietä laajan, huvilamaisen\nrakennuksen jäännöksen.\n\nMuratti, kivirikko ja metsäruusut kasvavat kilpaa raunioilla, joista\nläheisen kylän talonpojat ovat vuosisatoja vetäneet kiviä aidatakseen\nvuorenrinteillä olevat viinitarhansa, ettei sadevesi mennessään\nhuuhtelisi niistä ruokamultaa.\n\nMutta vielä nytkin näkee jäännöksistä selvästi, missä talon edustalla\noleva pylväskäytävä, missä päärakennus ja missä talon muuri ovat\nolleet.\n\nRehevä rikkaruoho rehoittaa siinä, missä muinoin kukoisti ihana ja\nhyvin järjestetty puutarha. Siitä ei ole jäljellä muuta kuin aikoja\nsitten kuivaneen kaivon marmorinen vesiallas, jossa nykyjään vain\nsisiliskot lämmittelevät itseään auringonpaisteessa.\n\nMutta niinä aikoina, joista tässä kertomuksessa puhutaan, oli siellä\nkaikki toisenlaista. \"Faesulaen mesenaatin huvilassa\", kuten rakennusta\nsiihen aikaan jotenkin syyttä kutsuttiin, asui onnellisia ihmisiä.\nTaloa hoitivat huolelliset naisenkädet, ja puutarhasta kuului iloista\nlapsennaurua.\n\nMetsäköynnös kierteli siroja korinttilaisia pylväitä talon edustalla ja\nviiniköynnös koristi talon tasaista kattoa.\n\nPuutarhan mutkaiset käytävät olivat valkealla hiekalla peitetyt ja\nläheisistä asuinrakennuksista loisti puhtaus ja niissä vallitsi\nsuloinen järjestys. Huomasi selvästi, ettei talossa ollut roomalaista\norjakomentoa. Oli juuri auringonlaskun aika.\n\nRengit ja piiat palasivat pelloilta. Heinillä lastatut rattaat tulivat\nhiljalleen taloa kohti. Niiden eteen valjastetut hevoset eivät olleet\nitalialaista rotua. Paimenet ajoivat suurten takkukarvaisten koirien\navulla vuohensa ja lampaansa kukkuloilta.\n\nMutta aivan takaportin ääressä tapahtui tämän kirjavan näytelmän\nvilkkain kohtaus. Pari roomalaista orjaa ajoi vihaisin elein ja\nkimeästi huutaen läähättäviä hevosia, jotka olivat valjastetut liian\nsuureksi kasatun kuorman eteen. He eivät lyöneet hevosia piiskalla,\nvaan pistivät eläinraukkoja rautapäisillä seipäillä ja aina samaan\nhaavaan. Siitä huolimatta päästiin vain nykimällä eteenpäin.\n\nNyt oli vasemman etupyörän tielle sattunut suuri kivi, jonka yli oli\nmahdoton päästä. Mutta raivostunut italialainen ei sitä huomannut.\n\n\"Eteenpäin, elukka ja elukan pentu\", kiljui hän vapisevalle hevoselle,\n\"eteenpäin, goottilais-laiskuri.\" Uusi pistos seipäällä ja uusi\nepätoivoinen nykäisy, mutta pyörä ei mennyt kiven yli. Rääkätty eläin\nkaatui polvilleen ja oli kaataa koko kuorman.\n\nTästä ajomies vasta oikein suuttui:\n\n\"Odota, senkin heittiö\", huusi hän ja löi vapisevaa hevosta päähän.\n\nMutta hän löi vain kerran. Seuraavana silmänräpäyksenä hän syöksyi kuin\nsalaman iskemänä itse maahan väkevän iskun kaatamana.\n\n\"Davus, ilkeä koira\", murahti karhumainen ääni ja eläinrääkkääjän\nääreen ilmestyi häntä melkein toista vertaa pitempi ja ainakin toista\nvertaa leveämpi mies, jättiläismäinen gootti, joka rupesi tanssittamaan\npaksua keppiä huutavan orjan selässä.\n\n\"Sinä kurja konna\", sanoi gootti lopuksi potkaisten orjaa. \"Minä opetan\nsinua kohtelemaan eläintä, joka on kuusi kertaa parempi kuin sinä.\nTaidatpa sinä hylkiö rääkätä hevosta senvuoksi, että se on kotoisin\nvuorten tuolta puolen. Jos vielä kerran näen sinun sellaista tekevän,\nniin muserran joka luun ruumiistasi. Nouse kuormaa purkamaan -- sinä\nsaat kantaa kaikki liiat ruot omassa selässäsi latoon. Eteenpäin!\"\n\nKuritettu nousi silmissä myrkyllinen katse ja rupesi pahasti ontuen\ntäyttämään käskyä.\n\nGootti nosti sillä aikaa vapisevan hevosen jaloilleen ja pesi\nhuolellisesti haavoittuneet jalat omalla iltajuomallaan, jona oli\nvedensekaista viiniä.\n\nTuskin hän oli saanut sen tehdyksi, kun läheisestä tallista kuului\nheleä pojanääni, joka huusi: \"Vakis, tule tänne, Vakis!\"\n\n\"Tulen heti, Atalvin, poikani. Mikä hätänä?\"\n\nHän meni hevostallin avonaiselle ovelle kauniin seitsemän- tai\nkahdeksanvuotiaan pojan luo, joka kiivaasti pyyhki pitkää, keltaista\ntukkaansa hehkuvilta poskiltaan ja sai töintuskin pidätetyksi\ntaivaansinisistä silmistään esille pyrkivät vihan kyyneleet. Hänellä\noli sirosti koristeltu puumiekka kädessään ja hän kohotti sen\nuhkaavasti päin tummaihoista orjaa, joka niska kyyryssä ja kädet\nnyrkissä seisoi uhkamielisenä hänen edessään.\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi Vakis uudestaan astuen kynnyksen yli.\n\n\"Päistärikkö ei ole taaskaan saanut juotavaa ja katsos vain, kaksi\npaarmaa on imeytynyt sen lavan yläosaan, minne se ei ulotu harjallaan\nenkä minä kädelläni. Tuo ilkeä Cacus ei totellut minua, vaikka sanoin\nsiitä hänelle. Ja varmaankin hän on haukkunut minua latinankielellä,\njota en ymmärrä.\"\n\nVakis meni uhkaavasti Cacusta kohti.\n\n\"Sanoin vain\", virkkoi Cacus vetäytyen hitaasti taaksepäin, \"että minä\nsyön ensin hirssini ja että elukka saa odottaa. Meidän maassamme\npidetään ihminen elukkaa parempana.\"\n\n\"Vai niin, tyhmeliini\", sanoi Vakis ja löi paarmat kuoliaaksi, \"meillä\nsaa ratsu ruoan ennen kuin mies; mene ja tee niinkuin sinua on\nkäsketty.\"\n\nMutta Cacus oli vahva ja uhkamielinen; hän nakkasi niskojaan ja sanoi:\n\"Me olemme nyt meidän maassamme -- siis on tehtävä meidän maan tavoin.\"\n\n\"Kirottu mustapää, aiotko totella?\" kysyi Vakis kohottaen keppiään.\n\n\"Totellako? En ainakaan sinua. Sinä olet vain orja kuten minäkin. Minun\nvanhempani asuivat tässä talossa jo silloin, kun sinun kaltaisesi vielä\nvarastelivat lehmiä ja lampaita vuorten tuolla puolen.\"\n\nVakis pudotti kepin maahan ja alkoi heilutella käsivarsiaan.\n\n\"Kuule, Cacus. Minulla on jo ennestään eräs asia selvittämättä\nkanssasi, sinä tiedät, mikä. Menköön se nyt yhdellä kertaa.\"\n\n\"Vai niin\", nauroi Cacus pilkallisesti. \"Koskeeko se tuota\npellavatukkaista lutkaa? En enää hänestä välitä, tuosta barbaarista.\nHän tanssiikin kuin lehmä.\"\n\n\"Nyt on loppusi tullut\", sanoi Vakis levollisesti ja meni\nvastustajaansa kohti.\n\nMutta tämä pujahti vikkelänä kuin kissa gootin käsistä, sieppasi\nvillatakkinsa rintapoimusta terävän veitsen ja heitti sen Vakista\nkohti. Tämä kumartui sivulle päin ja veitsi suhahti aivan hänen päänsä\nvierestä upoten syvälle oven pieleen.\n\n\"Odota, murhamies\", huusi germaani ja aikoi hyökätä Cacuksen kimppuun.\nSilloin hän tunsi, että joku oli tarttunut häneen takaa päin.\n\nSiellä oli Davus, joka oli odottanut sopivaa kostotilaisuutta.\n\nMutta nyt Vakis suuttui.\n\nHän ravisti Davuksen irti itsestään, tarttui vasemmalla kädellä tämän\nniskaan ja oikealla Cacuksen rintaan ja alkoi takoa molempien\nvastustajiensa päitä yhteen päästäen joka iskun aikana jonkin\nhuudahduksen: \"Kas niin, poikaseni -- tämä on veitsestä -- tämä\nsalakavalasta hyökkäyksestä -- ja tämä lehmästä\" -- ja kuka tietää\nkuinka kauan hän olisi lukenut litaniaansa, jollei äänekäs huuto olisi\nhäntä keskeyttänyt.\n\n\"Vakis -- Cacus -- lopetatteko te\", huusi täyteläinen, voimakas naisen\nääni ja ovelle ilmestyi siniseen goottilaispukuun puettu komea nainen.\n\nHän ei ollut pitkä, mutta kuitenkin muhkea. Hänen kaunis vartalonsa oli\npikemmin roteva kuin hoikka.\n\nKullanruskea tukka oli kiinnitetty pään ympäri paksuina, mutta\nyksinkertaisina palmikkoina. Piirteet olivat säännölliset, mutta\npikemmin voimakkaat kuin hienot.\n\nHarmaansinisistä, melkein liian suurista silmistä kuvastui\nrehellisyyttä, toimeliaisuutta ja luottavaisuutta. Paljaat, täyteläiset\nkäsivarret todistivat, ettei työ ollut niille vierasta.\n\nLeveässä vyössä helisi suuri avainkimppu. Vasemman kätensä hän piti\nlevollisesti lanteilla ojentaen oikean kätensä käskevästi orjia kohti.\n\n\"Eijaa, Rautgundis, ankara rouva\", sanoi Vakis päästäen toiset irti.\n\"Silmäsi ehtivät kaikkialle.\"\n\n\"Kaikkialle, missä palvelusväkeni tekee pahojaan.\n\n\"Milloinhan te opitte elämään sovinnossa?\n\n\"Te, italialaiset, kaipaatte isäntää. Mutta sinun, Vakis, ei pitäisi\ntehdä vastoin emäntäsikään tahtoa. Atalvin, tule kanssani.\"\n\nHän tarttui poikansa käteen ja vei hänet mukanaan.\n\nHän meni aittaan ja otti eräästä laarista ohria ruokkiakseen niillä\nkanoja ja kyyhkysiä, jotka heti alkoivatkin kokoontua hänen\nympärilleen.\n\nAtalvin katseli ruokkimista hetken aikaa ääneti. Sitten hän kysyi:\n\n\"Äiti, onko totta? Onko minun isäni ryöväri?\"\n\nRautgundis keskeytti puuhansa ja katsoi lapseen.\n\n\"Kuka niin on sanonut?\"\n\n\"Kukako? Naapuri Calpurniuksen veljenpoika.\n\n\"Me leikimme suuressa heinäkasassa hänen niityllään tuolla aidan\ntoisella puolen ja minä näytin hänelle, kuinka pitkälle meidän\ntiluksemme ulottui aidan tälle puolen -- laajalle ja pitkälle -- niin\nlaajalle kuin meidän renkimme niittävät heiniä ja niin pitkälle kuin\npuro lirisee. Silloin hän suuttui ja sanoi:\n\n\"'Niin, kaikki tämä maa kuului ennen meille, mutta sinun isäsi tai\nsinun iso-isäsi, senkin ryövärit, ovat sen varastaneet.'\"\n\n\"No, ja mitä siihen sanoit?\"\n\n\"En kerrassaan mitään, äiti.\n\n\"Heitin hänet vain pää edellä heinäkasalta alas.\n\n\"Mutta nyt, jälkeenpäin, haluaisin kuitenkin tietää, onko se totta.\"\n\n\"Ei, lapseni, se ei ole totta.\n\n\"Isäsi ei ole varastanut.\n\n\"Mutta hän otti julkisesti, koska hän oli parempi ja väkevämpi kuin\nnämä italialaiset. Kaikki väkevät sankarit ovat menetelleet niin\nkaikkina aikoina.\n\n\"Ja eniten italialaiset silloin, kun he olivat väkeviä ja heidän\nnaapurinsa heikkoja. Mutta tule nyt, menkäämme katsomaan\npellavakankaita, jotka ovat niityllä valkenemassa.\"\n\nKun he olivat nousemassa läheiselle, talosta vasempaan kohoavalle\nruohomäelle, kuulivat he vanhalta roomalaiselta sotilastieltä nopeaa\nkavionkapsetta.\n\nNopeasti Atalvin juoksi kukkulan huipulle ja silmäsi tielle päin.\n\nTiellä ajaa karautti ratsumies komealla, ruskealla hevosella\nmetsäiseltä mäeltä huvilaan päin. Kirkkaasti loisti kypärä sekä\nvinottain selässä olevan keihään kärki.\n\n\"Isä, äiti, isä\", huusi poika ja juoksi nuolennopeasti kukkulaa alas\nratsastajaa vastaan.\n\nRautgundis oli juuri päässyt kukkulalle.\n\nHänen sydämensä sykki kiivaasti.\n\nHän varjosti kädellään silmänsä nähdäkseen punertavaan iltaruskoon\npäin. Sitten hän sanoi hiljaisen onnellisuuden kuvastuessa kasvoista:\n\n\"Hän se todellakin on. Mieheni!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nSillä välin Atalvin oli päässyt ratsastajan luo ja kiipesi pitkin tämän\njalkaa ylöspäin.\n\nRatsastaja nosti hänet hellästi satulaan, asetti hänet eteensä ja lähti\najamaan täyttä laukkaa. Vallada, jalo eläin, joka oli aikoinaan ollut\nTeoderikin sotaratsuna, hirnahti iloissaan tuntiessaan kotinsa ja\nemäntänsä ja pieksi hyvillään kylkiään pitkällä, tuuhealla hännällään.\n\nRatsastaja oli nyt perillä, hän nousi ratsun selästä ja nosti poikansa\nmaahan.\n\n\"Rakas vaimoni\", sanoi hän syleillen hellästi Rautgundista.\n\n\"Oma Vitigekseni\", kuiskasi tämä nojautuen hänen rintaansa vasten,\n\"terve tuloa omaistesi luo.\"\n\n\"Olin luvannut tulla ennen uutta kuuta -- vaikeata kyllä oli --\"\n\n\"Mutta pidät sanasi kuten ainakin.\"\n\n\"Sydämeni veti minua tänne\", sanoi hän laskien käsivartensa vaimonsa\nvyötäisille.\n\nHe menivät hitaasti taloon päin.\n\n\"Sinusta, Atalvin, näyttää Vallada olevan tärkeämpi kuin isä\", sanoi\nVitiges hymyillen pienokaiselle, joka toimessaan talutti ratsua\nsuitsista.\n\n\"Ei, isä, mutta anna nyt minulle keihäskin -- tällaista tilaisuutta on\nminulla harvoin täällä maaseudulla --.\" Vaivalloisesti laahaten\nperässään raskasta keihästä hän huusi: \"Hoi, Vakis, Ansbrand, isä on\ntäällä. -- Tuokaa heti falerno-säkki kellarista. Isä on janoissaan\nkovan ratsastuksen jälkeen.\"\n\nHymyillen Vitiges siveli pojan pellavaista tukkaa. Atalvin riensi\nedelle.\n\n\"No, kuinka täällä oikein jaksetaan\", kysyi hän Rautgundikseen\nkatsellen.\n\n\"Hyvin, Vitiges, sato on saatu onnellisesti korjatuksi, viini on jo\npuserrettu, lyhteet keoissa.\"\n\n\"En sitä kysynyt\", sanoi hän puristaen hellästi vaimoaan, -- \"kuinka\nsinä voit?\"\n\n\"Kuten vaimo raukka voi\", vastasi hän katsellen miestään silmiin, \"joka\nkaipaa rakastettua miestään. Vain kova työ, ystäväni, ja alinomainen\npuuha kykenevät poistamaan sydämen kaihon. Usein olen ajatellut, kuinka\nolet mahtanut rasittua siellä vieraiden ihmisten parissa leirissä ja\nhovissa eikä kukaan ole pitänyt sinusta huolta.\n\n\"Kun hän tulee kotiin, ajattelin minä, täytyy ainakin hänen talonsa\nolla hyvässä kunnossa ja kodikkaana.\n\n\"Tällaiset ajatukset ovat tehneet ikävän työn mieluisaksi.\"\n\n\"Sinä olet kelpo vaimo. Mutta etköhän vain rasita itseäsi liiaksi?\"\n\n\"Työ on terveellistä, mutta palvelusväen ilkeys saa usein mieleni\napeaksi.\"\n\nVitiges seisahtui.\n\n\"Kuka uskaltaa pahoittaa mieltäsi?\"\n\n\"Italialaiset palvelijamme ja italialaiset naapurimme.\n\n\"He vihaavat meitä kaikkia. Voi meitä, jolleivät he enää meitä pelkää.\nCalpurnius, naapurimme, on röyhkeä aina, kun hän tietää sinun olevan\npoissa. Ja italialaiset palvelijamme ovat uppiniskaisia ja petollisia.\nVain goottilaiset palvelijamme käyttäytyvät hyvin.\"\n\nVitiges huokasi. He olivat saapuneet talon edustalle ja istuutuivat\npylväskäytävään erään marmoripöydän ääreen.\n\n\"Sinun on muistettava\", sanoi Vitiges, \"että naapurimme on täytynyt\nluovuttaa meille kolmasosan maistaan ja kolmasosan orjistaan.\"\n\n\"Mutta hän on saanut pitää kaksi kolmasosaa omaisuudestaan ja sen\nlisäksi henkensä -- kiittäköön hän Jumalaa\", huomautti Rautgundis\nylenkatseellisesti.\n\nSilloin Atalvin juoksi sisään kädessään korillinen omenia, jotka hän\noli poiminut puusta. Hänen perässään tulivat Vakis ja muut\ngermaanilaiset palvelijat tuoden viiniä, lihaa ja juustoa. He\ntervehtivät isäntäänsä reippaalla kädenlyönnillä.\n\n\"Hyvä on, lapseni, terve teille. Vaimoni on kiittänyt teitä. Mutta\nmissä piilehtivät Davus, Cacus ja kaikki muut italialaiset?\"\n\n\"Anteeksi, herra\", sanoi Vakis hymyillen, \"heillä on paha omatunto.\"\n\n\"Miksi? Mistä syystä?\"\n\n\"Hm -- minä luulen -- he ovat hiukan häpeissään -- sillä kuritin heitä\nhiukan.\"\n\nToiset palvelijat nauroivat.\n\n\"No, eipä se taida olla heille vahingoksi\", arveli Vitiges. \"Menkää nyt\nillalliselle. Huomenna käyn tarkastelemassa töitänne.\"\n\nPalvelijat menivät.\n\n\"Kuinka Calpurniuksen laita on\", kysyi Vitiges kaataen viiniä.\n\nRautgundis punastui ja näytti olevan hiukan ymmällä.\n\n\"Vuoriniityllä kasvaneet heinät, jotka renkimme niittivät, hän vedätti\nyöllä omaan latoonsa eikä tahdo antaa niitä takaisin\", sanoi\nRautgundis.\n\n\"Kyllä kai hän ne takaisin antaa\", sanoi Vitiges levollisesti juoden\nviiniään.\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi Atalvin vilkkaasti. \"Ja jollei hän anna\nniitä hyvällä -- niin sen parempi minusta! Silloin julistamme häntä\nvastaan ilmisodan ja minä menen sinne Vakiksen ja muiden suurten\nrenkien kanssa aseilla ja kilvillä varustettuina. Hän katselee minua\naina niin myrkyllisesti, tuo musta liukastelija.\"\n\nRautgundis rauhoitti häntä ja käski hänet nukkumaan.\n\n\"Minä menen\", sanoi hän, \"mutta, isä, kun sinä ensi kerran tulet tänne,\nniin tuo minulle oikea miekka tämän puikon sijaan. Tuothan?\"\n\nJa hän juoksi sisään.\n\n\"Taistelu näiden italialaisten kanssa ei lopu koskaan\", sanoi Vitiges.\n\"Se menee perintönä lapsille. Sinulla on täällä liian paljon ikävyyksiä\nkestettävänä.\n\n\"Mielelläsi suostut kai senvuoksi ehdotukseeni. Tule mukanani\nRavennaan, hoviin.\"\n\nVaimo katseli häntä hämmästyneenä.\n\n\"Sinä lasket leikkiä\", sanoi hän epäluuloisesti. \"Et ole koskaan ennen\nsitä tahtonut. Niinä yhdeksänä vuotena, jolloin olen ollut vaimosi, ei\nole koskaan juolahtanut mieleesikään viedä minua hoviin. Minä luulen,\nettei ainoakaan ihminen tiedä, että Rautgundista on edes olemassa.\nSinähän olet pitänyt avioliittoamme salassa\", lisäsi hän hymyillen,\n\"kuin rikosta\".\n\n\"Kuin aarretta\", sanoi Vitiges syleillen vaimoaan.\n\n\"En ole koskaan kysellyt sinulta, miksi olet niin tehnyt. Olin ja olen\nonnellinen ja ajattelin ja ajattelen: hänellä on kai syynsä.\"\n\n\"Minulla oli pätevä syy, mutta sitä ei enää ole. Nyt saat tietää\nkaiken.\n\n\"Muutamia kuukausia sen jälkeen, kun olin löytänyt sinut yksinäisten\nkallioittesi keskeltä ja rakastunut sinuun, sai kuningas Teoderik\nomituisen päähänpiston. Hän aikoi naittaa minut sisarellensa\nAmalabergalle, tyyringien kuninkaan leskelle, joka tarvitsi miehen apua\nlevottomia naapureitaan, frankkeja vastaan.\"\n\n\"Sinä olisit silloin päässyt kuninkaaksi\", sanoi Rautgundis loistavin\nsilmin.\n\n\"Mutta minulle oli Rautgundis rakkaampi kuin kruunu ja kuningatar ja\nsenvuoksi kieltäydyin.\n\n\"Kuningas pahastui siitä ja antoi minulle anteeksi vain sillä ehdolla,\nettä lupasin olla koskaan menemättä naimisiin.\n\n\"Enhän silloin voinut toivoakaan, että saisin sinut omakseni.\nMuistathan, kuinka kauan isäsi kohteli minua epäluuloisesti ja kylmästi\neikä tahtonut antaa sinua minulle.\n\n\"Kun vihdoinkin tulit omakseni, en pitänyt viisaana näyttää sinua\nkuninkaalle vaimonani, koska olin hylännyt hänen sisarensa.\"\n\n\"Mutta miksi olet salannut minulta tämän yhdeksän pitkää vuotta?\"\n\n\"Koska\", sanoi hän katsoen vaimoaan hellästi silmiin, \"koska minä\ntunsin Rautgundikseni.\n\n\"Sinä olisit alituisesti miettinyt, mitä olin menettänyt hylätessäni\nkruunun.\n\n\"Mutta nyt on kuningas kuollut ja minun täytyy alinomaa olla hovissa.\nKen tietää, milloin ensi kerran saan levätä näiden pylväiden varjossa\nja tämän rauhallisen katon alla.\"\n\nLyhyin piirtein hän kertoi vaimolleen prefektin kukistumisesta sekä\nuudesta asemastaan Amalasuntan luona.\n\nRautgundis kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta. Sitten hän puristi\nmiehensä kättä.\n\n\"Hyvä on, Vitiges, että gootit vähitellen huomaavat etevyytesi. Ja sinä\nolet luullakseni iloisempi kuin tavallisesti\", sanoi hän.\n\n\"Niin, tunnen itseni onnelliseksi saadessani minäkin kantaa osan siitä\nkuormasta, jonka tämä aika aiheuttaa. Paljon vaikeampaa oli seisoa\ntoimettomana ja katsella, kuinka ankarat ajat painoivat kansaani.\nKuningatarta vain käy sääli. Hän on vankina omassa linnassaan.\"\n\n\"Mitä hän on ryhtynyt miesten toimiin. Minulle ei sellainen koskaan\njohtuisi mieleenikään.\"\n\n\"Sinä et olekaan kuningatar, Rautgundis. Ja Amalasunta on ylpeä.\"\n\n\"Olen kymmenen kertaa ylpeämpi kuin hän.\n\n\"Mutta niin turhamainen en ole.\n\n\"Hän ei ole koskaan rakastanut miestä eikä ymmärtänyt miehen arvoa eikä\nluonnetta.\n\n\"Muuten hän ei olisi tahtonut astua miesten tilalle.\"\n\n\"Hovissa katsotaan asiaa toiselta kannalta. Mutta tule nyt mukaani\nhoviin.\"\n\n\"Ei, Vitiges\", sanoi Rautgundis levollisesti nousten seisoalleen. \"Hovi\nei sovi minulle enkä minä hoviin. Olen salokyläläisen tytär, enkä ole\ntottunut hovielämään. Katso tätä ruskeata niskaa\", sanoi hän nauraen,\n\"ja näitä karkeita käsiä. En osaa soittaa lyyraa enkä lausua runoja. En\nolisi kyllin hyvä noille hienoille roomalaisnaisille etkä sinä saisi\nminusta kunniaa.\"\n\n\"Et siis pidä itseäsi tarpeeksi hyvänä lähteäksesi hoviin.\"\n\n\"Päinvastoin pidän itseäni liian hyvänä.\"\n\n\"Sinun täytyisi vähitellen oppia suvaitsemaan ja kunnioittamaan\ntoisia.\"\n\n\"Sitä en koskaan tekisi. He kenties sietäisivät minua sinua peläten,\nmutta minä en koskaan sietäisi heitä. Minä sanoisin heille joka päivä\npäin silmiä, että he ovat pintapuolisia, petollisia ja huonoja\nihmisiä.\"\n\n\"Olet siis ennemmin kuukausimääriä ilman miestäsi.\"\n\n\"Mieluummin olen hänestä erossa kuin hänen vuoksensa kierossa, ikävässä\nasemassa.\n\n\"Oi, Vitigekseni\", sanoi hän kietoen kätensä miehensä kaulaan.\n\"Muistele vain, kuinka sinä minut löysit ja kuka olen.\n\n\"Siellä, missä goottien viimeiset uudisasutukset ympäröivät Alppien\nharjanteita, korkealla Scaranzian vuorijyrkänteiden välissä, siellä,\nmissä hento Isara kuohuen murtautuu kivirotkoista bajuvarien\nlaaksoihin, siellä oli isäni yksinäinen talo.\n\n\"Minulla ei ollut muuta huvia kuin ankara työ, kesällä yksinäisillä\nvuoristolaitumilla, talvella savun mustuttamassa tuvassa värttinän\nääressä.\n\n\"Äitini kuoli aikaisin ja veljeni olivat italialaiset tappaneet.\n\n\"Niin kasvoin yksinäni, yksin isäni kanssa, joka oli kova ja\numpimielinen kuin häntä ympäröivät kalliot, mutta myöskin yhtä\nuskollinen kuin ne.\n\n\"En tietänyt mitään maailmasta, jota oli sekä vuortemme oikealla että\nvasemmalla puolella.\n\n\"Ylhäältä käsin katselin vain usein uteliaana, kuinka kuormahevoset\ntaivalsivat viini- tai suolakuormat selässään kalliolaaksoissa\nkiertelevää tietä pitkin.\n\n\"Monena ihanana kesäiltana istuin korkean Arnin ryhmyisellä laella.\nKatselin aurinkoa, joka ihanana laski mailleen kaukana Licuksen\ntoisella puolen. Ja ajattelin, mitä kaikkea se oli nähnyt pitkänä\nkesäpäivänä siitä alkaen, kun se nousi taivaalle leveän Oenuksen takaa.\nOlisin mielelläni tahtonut tietää, miltä Karvändelin toisella puolen\nnäytti, tai tuolla puolen Brennus-vuorta, jonka yli veljeni meni eikä\nkoskaan palannut.\n\n\"Ja kuitenkin tunsin, kuinka kaunista oli olo siellä ylhäällä\nviheriäisessä yksinäisyydessä, jossa kuulin kotkan kiljuvan läheisessä\npesässään, jossa poimin kukkia niin komeita, ettei niiden vertaisia\nollut alhaalla tasangoilla, ja jossa kerran yöllä kuulin tunturisuden\nulvovan navettani oven edessä ja minun täytyi ajaa se pakoon\ntervassoihdulla.\n\n\"Aikaisen syksyn ja pitkän talven kuluessa oli minulla tilaisuus\nmiettiä ja tehdä havaintoja. Minä näin, kuinka valkoiset sumuharsot\nkääriytyivät korkeiden mäntyjen ympärille, kuinka vuoristotuuli repi\nkivet olkikattomme päältä ja kuinka lumivyöryt syöksyivät vuorilta\nlaaksoihin.\n\n\"Niin kasvoin minä tuntematta elämää meitä ympäröivien metsäin toisella\npuolen. Olin aina kotosalla ajatusteni hiljaisessa maailmassa ja elin\nvaatimatonta talonpoikaiselämääni.\n\n\"Silloin tulit sinä -- muistan sen yhtä hyvin kuin tämänpäiväiset\ntapahtumat --\"\n\nHän vaikeni vaipuen muistoihinsa.\n\n\"Minäkin muistan sen hyvin\", sanoi Vitiges. \"Minä komensin satamiehistä\njoukkoa ja olin menossa Augusta-kaupunkiin Licuksen varrella päästämään\nJuvaviaa vahdista. -- Olin eksynyt tieltä ja joutunut pois joukostani.\nKauan olin harhaillut tukahuttavana kesäpäivänä löytämättä tietä. --\nSilloin näin savun nousevan mäntymetsän takaa ja pian löysinkin\nyksinäisen talon ja astuin portista sisään. Kaivolla oli komea tyttö\nparhaillaan nostamassa vettä.\" --\n\n\"Ja minä pelästyin ja tunsin ensi kerran elämässäni veren nousevan\nposkiini, kun suuri, ruskettunut, kiharapartainen mies kiiltävä kypärä\npäässään tuli esille talon nurkan takaa.\"\n\n\"Niin, sinä punastuit hiusmartoon saakka ja minä pyysin sinulta\njuomista. Silmäni eivät olleet koskaan nähneet kauniimpaa kuvaa kuin\nsilloin, kun sinä kumarruit, nostit voimakkaalla kädellä ämpärin\nkaivon reunalle ja kaasit siitä vettä kurpitsiastiaan. Paksut,\nkeltaisenruskeat palmikot ulottuivat polviin saakka ja poskesi olivat\nkuin persikat. -- Oi, kuinka reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta\nsinä näytit. Ja reippaalta, terveeltä ja kukoistavalta sinä olet\nminusta aina näyttänyt.\"\n\n\"Ja senvuoksi, Vitiges, älä ota minua mukaasi hoviin, että yhä pysyisin\nkukoistavana.\n\n\"Täälläkin, Alppien eteläpuolella olevassa laaksossa, tuntuu minusta\nilma usein tukahduttavalta ja minä tahtoisin edes kerran hengittää\nmetsävuorieni raitista, männyiltä tuoksuavaa ilmaa.\n\n\"Mutta hovin ahtaissa kultakammioissa -- siellä menehtyisin.\n\n\"Jätä minut tänne -- kai tulen toimeen Calpurnius-naapurin kanssa.\n\n\"Ja sinä -- sen kyllä tiedän -- ajattelet kuninkaan palatsissakin\nvaimoasi ja lastasi.\"\n\n\"Ajattelen totisesti, Jumala sen tietää, ajattelen teitä kalvavalla\nkaiholla. Niinpä jää tänne ja Jumala sinua varjelkoon, rakas\nvaimoni.\" --\n\nSeuraavana päivänä Vitiges ratsasti taas tiehensä metsäisiä ylänteitä\nylös. Jäähyväiset olivat tehneet hänet melkein helläksi. Hän tarvitsi\nkaiken voimansa tukahduttaakseen tunteensa, joita hän häpesi näyttää.\n\nTämä urhoollinen mies oli kaikesta sydämestään kiintynyt toimeliaaseen\nvaimoonsa ja reippaaseen poikaansa.\n\nHänen perässään ratsasti Vakis, joka ei tahtonut luopua isännästään,\nainakaan saattamatta häntä jonkin matkaa.\n\nYht'äkkiä Vakis ratsasti isäntänsä rinnalle.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"minulla on sinulle hiukan kerrottavaa.\"\n\n\"Miksi et ole siitä ennen puhunut?\"\n\n\"Koska minulta ei ole tähän saakka kysytty.\"\n\n\"No, nyt kysyn sinulta.\"\n\n\"Kun minulta kysytään, niin minä rehellisesti vastaan. -- Emäntä on kai\nsanonut sinulle, että Calpurnius on huono naapuri.\"\n\n\"On kyllä. Mitä sitten?\"\n\n\"Hän ei ole kai sanonut sinulle, mistä alkaen Calpurnius on ollut huono\nnaapuri.\"\n\n\"Ei. Tiedätkö sinä sen?\"\n\n\"Tiedän. Lähes puoli vuotta sitten välit rikkoutuivat. Silloin\nCalpurnius tapasi kerran vaimosi yksin metsässä, kuten he molemmat\nluulivat.\n\n\"Mutta he eivät olleet kahden kesken.\n\n\"Eräs henkilö makasi läheisessä kuopassa päivällislevollaan.\"\n\n\"Se laiskuri olit sinä.\"\n\n\"Oikein arvattu. Ja Calpurnius puhui jotakin vaimollesi.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Sitä en ymmärtänyt. Mutta emäntä ei ollut hidas. Hän kohotti kätensä\nja iski Calpurnius-naapuria päin kasvoja niin että läiskähti.\n\n\"Sen ymmärsin.\n\n\"Ja siitä alkaen on naapurimme ollut huono naapuri. Minä sanoin tämän\nsinulle, koska arvasin, ettei vaimosi tahtonut pahoittaa mieltäsi\ntällä.\n\n\"Mutta parempi on, että tiedät sen.\n\n\"Katso, tuolla seisoo Calpurnius talonsa portilla -- näetkö, tuolla --\nja nyt, voi hyvin, rakas isäntä.\"\n\nHän käänsi hevosensa ja lähti täyttä laukkaa kotia kohti.\n\nVitigekselle nousi veri päähän.\n\nHän ratsasti naapurinsa ovelle. Tämä aikoi mennä sisään taloonsa, mutta\nVitiges käski vastustusta sietämättömällä äänellä hänen pysähtyä.\n\n\"Mitä sinä minusta tahdot, naapuri Vitiges\", sanoi hän arasti\nkatsellen.\n\nVitiges tarttui ohjaksiin ja pysähdytti hevosensa aivan naapurinsa\nviereen.\n\nSitten hän ojensi nyrkkiin puristetun, kuparilla panssaroidun kätensä\naivan toisen silmien eteen.\n\n\"Naapuri Calpurnius\", sanoi hän levollisesti. \"Jos _minä_ kerran lyön\nsinua kasvoihin, niin et sinä enää koskaan nouse.\"\n\nCalpurnius hätkähti pelästyneenä taaksepäin.\n\nMutta Vitiges iski kannukset ratsunsa kylkiin ja ajoi ylpeästi\ntiehensä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nPrefekti Cethegus makasi Roomassa työhuoneessaan ojennellen\nmielihyvästä jäseniään vuoteen pehmeillä patjoilla.\n\nHän oli hyvällä tuulella.\n\nOikeuden käynti häntä vastaan oli päättynyt siten, että hänet\njulistettiin syyttömäksi. Vain siinä tapauksessa, että hänen talonsa\nolisi äkkiarvaamatta perinpohjin tutkittu, kuten nuori kuningas oli\nmäärännyt, -- hänen äkillinen kuolemansa oli tehnyt mitättömäksi tuon\nmääräyksen -- olisi häntä vastaan voitu saada todistuksia.\n\nHän oli saanut aikaan sen, että Rooman varustustöitä jatkettiin hänen\nyksityisillä varoillaan, mikä seikka yhä lisäsi hänen vaikutusvaltaansa\nkaupungissa.\n\nViime yönä hän oli pitänyt katakombeissa kokouksen. Kaikki tiedot\nolivat ilahduttavia. Isänmaanystävien luku kasvoi ja varat\nlisääntyivät.\n\nAnkarampi menettely italialaisia kohtaan, mihin oli ryhdytty viimeisen\nRavennassa tapahtuneen vallankumouksen jälkeen, lisäsi vain\ntyytymättömien lukua ja -- mikä olikin pääasia -- Cetheguksella oli nyt\nsalaliiton kaikki langat käsissään. Vastustamatta kateellisimmat\ntasavaltalaisetkin myönsivät tarpeelliseksi sen, että lahjakkain olisi\njohtajana siksi kunnes vapauden päivä koitti.\n\nKaikkien italialaisten mieliala oli niin kiihoittunut barbaareita\nvastaan, että Cethegus täydellä syyllä toivoi voivansa ryhtyä\ntaisteluun ilman bysanttilaisten apuakin, niin pian kuin Rooman\nvarustustyöt olivat valmiit.\n\nSillä, hän sanoi yhä uudelleen itsekseen, vapauttajia on helppo kutsua,\nmutta niitä on vaikea saada lähtemään takaisin. Hänen lempiajatuksensa\nolikin saada Italia vapautetuksi omin voimin.\n\nKuten sanottu, prefekti makasi vuoteellaan. Hän laski käsistään\nCaesarin teoksen \"Kansalaissodasta\", jota hän oli lukenut, nojasi\npäänsä vasempaan käteensä ja sanoi itsekseen:\n\nJumalat aikovat sinusta varmaankin jotakin suurta, Cethegus.\n\nJoka kerta kun kukistut, putoat kissan tavoin varmasti seisoallesi.\n\nAh, jos meille hyvin käy, tulemme hiukan avomielisemmiksi.\n\nMutta luottavaisuus on vaarallinen huvi ja vaitiolo ainoa uskollinen\njumala. Ihminen on kuitenkin ihminen ja tahtoisi mielellään --\n\nSilloin astui sisään orja, vanha ostiarius Fidus, ojensi ääneti kirjeen\nlaakeassa, kultaisessa maljassa ja lähti.\n\n\"Sanansaattaja odottaa\", sanoi hän ovella.\n\nVälinpitämättömänä Cethegus otti kirjeen.\n\nMutta niin pian kuin hän huomasi vahassa, joka kiinnitti taulujen\nsidenauhoja, sinetin -- Dioskurit -- hän huudahti iloisesti:\n\n\"Juliukselta! Tämäpä tuli sopivaan aikaan!\"\n\nHän katkaisi nopeasti nauhat, otti vahataulut erilleen ja luki --\nkylmille, kalpeille kasvoille ilmestyi hiven iloista lämpöä, joka\nmuuten oli niille niin vierasta.\n\n\"Prefekti Cethegukselle Julius Montanus.\n\n\"Kuinkahan kauan siitä on, isällinen opettajani\" (-- kautta Jupiterin,\ntämä tuntuu verraten kylmältä --) \"kun sain tervehdyksesi, johon en ole\nvielä vastannut.\n\n\"Viime kerralla kirjoitin sinulle Ilisson viheriällä rannalla, missä\nminä hain Akademoksen rappeutuneesta lehdosta Platon jälkiä -- enkä\nlöytänyt.\n\n\"Tiedän kyllä, ettei kirjeeni ollut iloinen.\n\n\"Sikäläiset synkät filosofit, jotka käyskentelevät hyljätyissä\nkouluissaan ja joita keisari vainoaa, papit vihaavat ja kansa kohtelee\nvälinpitämättömyydellä, eivät voineet herättää minussa muuta kuin\nsääliä.\n\n\"Sieluni oli synkkä, en tietänyt miksi.\n\n\"Sadattelin kiittämättömyyttäni sinua kohtaan -- jalointa kaikista\nhyväntekijöistä -- --\" (tuota sietämätöntä nimeä hän ei ole minulle\nkoskaan ennen antanut, Cethegus huomautti itsekseen).\n\n\"Kaksi vuotta olen matkustanut kuin Syyrian kuningas sinun varoillasi\nja sinun vapautettujesi ja orjiesi saattamana ympäri Aasiaa ja\nHellasta, nauttinut kaikkea kauneutta ja vanhojen viisautta -- ja\nsydämeni tuntuu tyytymättömältä ja elämäni tyhjältä.\n\n\"Ei Platon uneksiva viisaus, ei Feidiaan kullalla silattu norsunluu, ei\nHomeros eikä Thukydides ole tarjonneet sitä, mitä minulta puuttui.\n\n\"Vihdoin, vihdoin täällä Napolissa, tässä jumalain siunaamassa\nkaupungissa olen löytänyt sen, mitä aina olen tietämättäni kaivannut ja\nkaikkialta etsinyt.\n\n\"Ei kuollutta viisautta, vaan lämmintä, elävää onnea\" (-- hänellä on\nrakastettu! No vihdoinkin, sinä kylmäsydäminen Hippolytos, kiitos\nteille, jumalaiset Eros ja Anteros! --) \"oi, opettajani, isäni!\nTiedätkö, millaiselta tuntuu onni saada kerrankin sanoa omakseen\nsydäntä, joka sinut täydellisesti ymmärtää?\" (-- ah, Julius, prefekti\nhuokasi harvinaisen hentomielisesti, jospa sen tietäisin! --) \"Sydäntä,\njolle voit täydellisesti avata sielusi. Oi, jos olet kokenut sellaista\nonnea, niin onnittele minua ja uhraa Zeukselle. Ensi kerran on minulla\nystävä.\"\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahti Cethegus hypäten pystyyn katseessaan\nmustasukkaisen tuskan ilmaus. \"Kiittämätön!\"\n\n\"Sillä, kuten hyvin tiedät, minulta puuttui tähän saakka ystävää,\nsydämen uskottua. Sinä, isällinen opettajani\" --\n\nCethegus heitti taulut kilpikonnanluusta tehdylle pöydälle ja rupesi\nkiivaasti kävelemään edestakaisin huoneessa.\n\nHullutusta! sanoi hän sitten levollisesti, otti kirjeen ja luki\nedelleen. --\n\n\"Sinä, niin paljon vanhempi, viisaampi, parempi ja suurempi kuin\nminä -- sinä olet pannut nuoren sieluni kannettavaksi sellaisen\nkiitollisuuden ja kunnioituksen kuorman, että vain peläten uskalsin\navata sinulle sydämeni.\n\n\"Usein kuuntelin arkana, kuinka sinä purevilla sukkeluuksilla pilkkasit\nsellaista tunteellisuutta ja heikkoutta. Eräs ankara piirre ylpeän,\nlujasti suljetun suusi ympärillä on aina tappanut kaikki sellaiset\ntunteet läheisyydessäsi, kuten yöhalla ensimmäiset orvokit\" (-- ainakin\nhän on suorasukainen! -- --).\n\n\"Mutta nyt olen löytänyt ystävän, avomielisen, lämminsydämisen, nuoren\nja vilkkaan, kuten itsekin, ja onneni on sanomaton.\n\n\"Meillä on vain yksi sielu kahdessa ruumiissa. Auringonpaisteiset\npäivät ja hopeaisen kuun valaisemat yöt kävelemme yhdessä näillä onnen\nkentillä, eivätkä lennokkaat puheemme koskaan lopu. -- Mutta minun\ntäytyy saada tämä kirje loppumaan. Hän on gootti\" (-- se vielä puuttui,\nsanoi Cethegus suutuksissaan --) \"ja on nimeltään Totila.\" --\n\nCethegus laski hetkeksi alas kätensä, jossa kirje oli. Hän ei sanonut\nmitään, mutta silmänsä hän sulki muutamaksi sekunniksi. -- Sitten hän\nluki levollisena eteenpäin:\n\n\"Ja on nimeltään Totila.\n\n\"Kun Napoliin tuloni jälkeisenä päivänä kävelin Neptunuksen torin yli\nja jäin erään talon porttikäytävään ihailemaan kuvapatsaita, jotka\nmuuan kuvanveistäjä oli sinne asettanut myytäväksi, hyökkäsi äkkiä\nluokseni harmaahapsinen mies, jolla oli edessään villainen esiliina ja\nkädessään terävä työase ja joka oli yltä päältä kipsin peitossa. Hän\nlöi minua olkapäähän ja huusi: Pollux, Pollux, vihdoinkin olet tullut.\n\n\"Luulin vanhusta mielenvikaiseksi ja sanoin:\n\n\"Sinä erehdyt, hyvä mies. Nimeni on Julius ja minä tulen Atenasta.\n\n\"Ei, huusi vanhus, nimesi on Pollux ja sinä tulet Olymposta.\n\n\"Ennenkuin tiesin, mistä oli kysymyskään, hän oli työntänyt minut\novelle.\n\n\"Silloin aloin vähitellen aavistaa, mitä vanhus minusta tahtoi. Hän oli\nkuvanveistäjä, joka oli asettanut kuvapatsaat näytteille.\n\n\"Hänen työhuoneessaan oli siellä täällä useita puolivalmiita teoksia.\nHän selitti, että jo useita vuosia oli hänellä ollut suunniteltu\nDioskuri-ryhmä.\n\n\"Kastoria varten hän oli äskettäin saanut malliksi erään nuoren gootin.\n\n\"Mutta tähän saakka olen minä turhaan -- jatkoi hän -- taivaalta\nrukoillut mallia Polluxia varten.\n\n\"Hänen täytyy olla Kastorin näköinen, hänen täytyy olla Helenan veli,\nZeun poika samoin kuin toinenkin sekä aivan samanlainen kasvoiltaan ja\nvartaloltaan.\n\n\"Mutta toisaalta heidän erilaisuutensa täytyy olla yhtä suuri kuin\nheidän yhdennäköisyytensä. Heidän täytyy kuulua yhteen ja kuitenkin\nolla aivan erilaiset.\n\n\"Turhaan kävin Napolin kaikissa kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa.\nEn löytänyt Ledan kaksoista.\n\n\"Mutta sinä tulit tänne jumalan, Jupiterin itsensä lähettämänä aivan\nakkunani eteen. Salaman tavoin iski päähäni ajatus: tuossa on Pollux\nilmielävänä. Enkä minä laske sinua elävänä tästä talosta, jollet lupaa\nminulle päätäsi ja ruumistasi.\n\n\"Mielelläni lupasin vanhalle narrille saapua hänen luokseen seuraavana\npäivänä.\n\n\"Lupaukseni täytin sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun kuulin, että\nraju ystäväni oli Xenarchos, suurin kuvanveistäjä, mitä Italiassa on\npitkiin aikoihin elänyt.\n\n\"Seuraavana päivänä palasin siis hänen luokseen ja tapasin siellä\nveljeni Kastorin -- hän oli Totila -- ja minun täytyy myöntää, että\nitseänikin kummastutti meidän suuri yhdennäköisyytemme, vaikka Totila\non vanhempi, pitempi, voimakkaampi ja verrattomasti kauniimpi kuin\nminä.\n\n\"Xenarchos sanoo, että me olemme sitruunapuu ja oranssipuu.\n\n\"Sillä Totilan iho ja tukka ovat vaaleammat, ja mestarimme vannoo, että\njuuri siinä suhteessa olivat Dioskurit yhdennäköiset ja erinäköiset.\n\n\"Siten opimme me Xenarchoksen jumalankuvien luona tuntemaan toisemme ja\nrakastamaan toisiamme. Meistä tuli todellisuudessa Kastor ja Pollux,\neroamattomat ystävät. Napolin iloinen kansa kutsuukin meitä jo niillä\nnimillä, kun me käsi kädessä kävelemme pitkin katuja.\n\n\"Nuoren ystävyytemme kypsytti erittäin pian eräs uhkaava vaara, joka\noli katkaista sen nupussaan.\n\n\"Eräänä iltana olimme tavallisuuden mukaan menneet Porta nolanalle\nhakemaan Tiberiuksen kylpylaitoksessa virkistystä päivän kuumuutta\nvastaan.\n\n\"Kylvyn jälkeen heitin leikilläni -- sinä olisit torunut minua siitä --\nystäväni valkean levätin hartioilleni ja panin päähäni hänen\njoutsenensiivillä koristetun kypäränsä. Hymyillen hän suostui\nvaihtokauppaan pukien ylleen minun vaippani. Ystävällisesti\nkeskustellen kävelimme ruokamäntylehdon kautta kaupunkiin heti pimeän\ntultua.\n\n\"Silloin hyökkäsi pensaikosta takaani mies minua kohti ja minä tunsin\nkylmän raudan kaulallani.\n\n\"Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän makasi jaloissani Totilan\nmiekan lävistämänä.\n\n\"Olin vain hiukan haavoittunut. Minä kumarruin kuolemaisillaan olevan\nmurhamiehen puoleen kysyen häneltä, miksi hän oli aikonut murhata\nminut.\n\n\"Mutta hän tuijotti minua kasvoihin ja kuiskasi:\n\n\"En minä sinua -- Totilaa, goottia -- ja hän veti viimeisen\nhenkäyksensä. Me katselimme pukua ja aseita. -- Hän oli isaurilainen\npalkkasoturi.\"\n\nCethegus laski kirjeen alas ja painoi vasenta kättään otsaansa.\n\n\"Mieletön sattuma\", sanoi hän. \"Mihin se olisi voinut johtaa.\"\n\nJa hän luki kirjeen loppuun.\n\n\"Totila sanoi, että hänellä on Ravennan hovissa paljon vihollisia.\n\n\"Me kerroimme tapauksen kreivi Uliarikselle, Napolissa olevien goottien\npäällikölle. Hän tarkastutti ruumiin ja pani toimeen tutkimuksen --\ntuloksetta.\n\n\"Mutta tämä vakava seikkailu on lujentanut nuorta ystävyyttämme ja\nvahvistanut sen verellä.\n\n\"Ystävyysliittomme on nyt totinen ja pyhä.\n\n\"Dioskurien kuvalla varustettu sinetti, jonka annoit minulle\nlähtiessäni oli ystävyyden merkki, joka on päättynyt ystävyyteen.\n\n\"Usein sanon itselleni, ketä minun on kiittäminen kaikesta tästä\nonnesta.\n\n\"Sinua, yksin sinua, joka lähetit minut tänne Napoliin, missä löysin\nonneni.\n\n\"Kaikki jumalat ja jumalattaret korvatkoon sinulle hyvät työsi.\n\n\"Mutta minä huomaan, että tässä kirjeessä puhutaan vain minusta ja\ntästä ystävyydestä. -- Kirjoita pian ja ilmoita miten voit. Vale!\"\n\nKatkera hymy väreili prefektin ilmeikkään suun ympärillä.\n\nTaas hän rupesi kävelemään edestakaisin huoneessaan hiukan levottomin\naskelin.\n\nLopuksi hän seisahtui nojaten poskeaan vasempaan käteensä.\n\n\"Kuinka voinkin olla niin -- lapsellinen suuttuakseni tuollaisesta\nseikasta. Onhan tämä kaikki niin luonnollista, vaikkakin hyvin typerää.\n\n\"Sinä olet sairas, Julius.\n\n\"Odota, minä kirjoitan sinulle lääkemääräyksen.\"\n\nHänen kasvoissaan kuvastui vahingonilo, kun hän istuutui\nkirjoitussohvalleen, otti pronssimaljasta papyruskäärön, tarttui\nsulkakynään, kastoi sen punaiseen musteeseen, jota oli sohvan laitaan\nkiinnitetyssä, agatista kaiverretussa, jalopeuranpään muotoisessa\npullossa, ja kirjoitti:\n\n\"Julius Montanus Cethegukselle\n\n\"Rooman prefekti.\n\n\"Napolista lähettämäsi liikuttava kirje on minua suuresti huvittanut.\n\n\"Se todistaa, ettet vielä ole kokonaan päässyt lastentaudeista. Kun\nolet tämän kestänyt, tulee sinusta aikamies.\n\n\"Jouduttaakseni taudin kulkua määrään sinulle parhaita lääkkeitä.\n\n\"Sinä haet heti käsiisi purppurakauppias Valerius Procilluksen,\nvanhimman kestiystäväni Napolissa.\n\n\"Hän on Länsi-Rooman rikkain kauppias ja Bysantin keisarin katkerin\nvihamies, koska tämä oli tapattanut hänen isänsä ja veljensä. Hän on\ntasavaltalainen kuin Cato ja jo senkin vuoksi uskottu ystäväni.\n\n\"Hänen tyttärensä Valeria Procilla on aikamme kaunein roomalaisnainen\nja vanhan pakanallisen maailman aimo tytär.\n\n\"Antigone tai Virginia kiittäisivät onneaan, jos heillä olisi sellainen\nystävätär.\n\n\"Hän on vain kolme vuotta nuorempi ja siis kymmenen kertaa\nkehittyneempi kuin sinä.\n\n\"Siitä huolimatta ei isä kiellä häntä sinulta, jos sinä sanot, että\nCethegus on puhemiehesi.\n\n\"Mutta rakastut häneen kuolettavasti heti ensi kerran, kun hänet näet.\n\n\"Sinä rakastut häneen, vaikka sen sinulle jo edeltäpäin sanon ja vaikka\ntiedät, että minä toivon sitä.\n\n\"Hänen sylissään unohdat kaikki ystäväsi. Kun aurinko nousee, kalpenee\nkuu.\n\n\"Tiedätkö sinä sitäpaitsi, että ystäväsi Kastor on hyvin vaarallinen\nroomalaisvihollinen?\n\n\"Olen kerran tuntenut erään Juliuksen, joka vannoi: Rooma ennen\nkaikkea. Vale!\"\n\nCethegus kääri papyrus-lehdet kokoon, sitoi ne punaisiksi värjätyillä\nniininauhoilla ja peitti nauhojen päät vahalla, johon hän painoi\nkauniilla Jupiter-päällä varustetun ametistisormuksensa.\n\nSitten hän kosketti marmoripaneelista ulkonevaa hopeakotkaa -- ulkona\neteisen seinässä löi kuparinen vasama hopeakilpeen, jota kukistettu\ntitaani piteli.\n\nOrja tuli sisään.\n\n\"Anna sanansaattajan peseytyä kylpylaitoksessani, anna hänelle ruokaa\nja viiniä, kultasolidi ja tämä kirje. Huomenna auringon noustessa hän\npalaa se mukanaan Napoliin.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nUseita viikkoja edellä kerrotun tapauksen jälkeen tapaamme totisen\nprefektin seurassa, joka ei näytä oikein soveliaalta, kun otetaan\nhuomioon hänen ylhäinen asemansa ja hänen ikänsä.\n\nEnsimmäisinä vuosisatoina Konstantinuksen kääntymisen jälkeen synnytti\nmurrosaika, jona Rooman valtakunnan asukkaat vähitellen kääntyivät\npakanuudesta kristinuskoon, räikeitä vastakohtia sen aikaisessa\nelämässä ja tavoissa. Varsinkin näyttelivät niinä aikoina huomattavaa\nosaa rauhalliset juhlat, joita pidettiin milloin vanhan milloin uuden\nuskonnon kunniaksi.\n\nKristillisen kirkkovuoden suurten juhlapäivien ohella vietettiin vielä\nmelkein kaikkialla vanhojen jumalien iloisia juhlia, vaikka ne\nolivatkin suurimmaksi osaksi menettäneet alkuperäisen merkityksensä ja\nuskonnollisen leimansa.\n\nKansa saatiin kyllä luopumaan uskostaan Jupiteriin ja Junoon ja\nlopettamaan pakanalliset juhlamenot ja uhrit, mutta sitä ei saatu\nluopumaan leikeistä, juhlista, tansseista ja juomingeista, jotka\nkuuluivat noihin juhlamenoihin. Ja kristillinen kirkko oli alussa\ntarpeeksi viisas ja suvaitsevainen salliakseen sellaista, mitä se ei\nvoinut helposti muuttaa.\n\nNiinpä vasta vuonna neljäsataa yhdeksänkymmentä kuusi saatiin töin\ntuskin poistetuksi aito pakanalliset luperkaliat, joihin liittyi\nraakoja taikauskoisia menoja ja kaikenlaista vallattomuutta.\n\nPaljon kauemmin olivat tietysti käytännössä viattomammat juhlat, kuten\nflorialiat ja paliliat. Useat näistä ovat säilyneet meidän päiviimme\nsaakka Italian kaupungeissa ja kylissä, vaikka niiden merkitys on\ntietysti kokonaan muuttunut.\n\nFlorialia-juhlan päivä oli käsissä. Sitä oli aikaisemmin vietetty\nkaikkialla niemimaassa leikkien ja tanssien erityisesti iloisen,\nvilkkaan nuorison juhlana. Näinäkin aikoina vietettiin sitä vielä\nainakin vieraskäynnein ja juomingein.\n\nNiinpä molemmat Liciniukset ja heidän seurapiiriinsä kuuluvat nuoret\nritarit ja patriisit olivat kokoontuneet florialiain pääjuhlapäivänä\npitoihin, joita varten kukin vieraista oli hankkinut osansa ruokaa tai\nviiniä, kuten nykyaikaisissa n.s. piknikeissä.\n\nIloinen seurue kokoontui nuoren Kallistratoksen, erään Korintosta\nkotoisin olevan miellyttävän ja rikkaan kreikkalaisen luo. Tämä oli\nasettunut asumaan Roomaan nauttiakseen siellä taiteilijaelämästä. Hän\noli rakennuttanut lähelle Sallustiuksen puutarhoja aistikkaan talon,\njosta oli tullut iloisten, elämänhaluisten ja hienosti sivistyneiden\nroomalaisten kokouspaikka.\n\nPaitsi Rooman rikasta ylhäisöä seurustelivat siellä parhaasta päästä\ntaiteilijat ja oppineet sekä sitäpaitsi se osa roomalaista nuorisoa,\njoka ei halunnut uhrata aikaa valtion asioihin hevostensa, vaunujensa\nja koiriensa vuoksi ja joka tähän saakka oli ollut prefektin\nvaikutusvallan ulkopuolella.\n\nHän tuli senvuoksi hyvin iloiseksi, kun nuori Lucius Licinius, muuan\nhänen innokkaimpia puoluelaisiaan, kutsui hänetkin mukaan.\n\n\"Tiedän kyllä\", sanoi nuorukainen arasti, \"ettemme voi tarjota sinun\nhengellesi täysiarvoista seuraa ja jolleivät sinua houkuttele vanhat\nkyprolaiset ja falernoviinit, joita Kallistratos on luvannut tarjota,\nlienee parasta, ettet tulekaan sinne.\"\n\n\"Ei, poikani. Minä tulen\", sanoi Cethegus. \"Minua eivät sinne\nhoukuttele vanhat kyprolaiset eikä falernoviinit, vaan nuoret\nroomalaiset.\" --\n\nKallistratos, joka oli ylpeä helleeniläisestä sukuperästään, oli\nrakennuttanut kreikkalaistyylisen talonsa Rooman keskukseen.\n\nTalo ei ollut sen aikaisen kreikkalaisen tyylin mukainen, vaan siinä\nvallitsi Perikleen Kreikan vapaa ja puhdas maku. Sen vuoksi hänen\ntalonsa olikin jalon yksinkertaisuutensa vuoksi vastakohtana ajan\nmauttomuudelle ja ylellisyydelle.\n\nKapean käytävän kautta tultiin peristyliumiin, pylväskäytävien\nympäröimään avonaiseen pihaan. Tämän keskellä oli soliseva suihkukaivo,\njonka vesiallas oli tehty ruskeasta marmorista.\n\nPohjoiseen päin avautuvassa pylväskäytävässä oli paitsi muita huoneita\nmyöskin ruokasali, jossa tämänpäiväinen pieni seura oli koolla.\n\nCethegus oli pidättänyt itselleen oikeuden olla saapumatta coenaan,\nvarsinaiseen juhla-ateriaan. Hän oli luvannut tulla vasta\ncommissatioon, päivällisten jälkeen alkavaan, koko yön kestävään\njuominkiin.\n\nNiinpä hän tapasikin taloon tullessaan ystävykset kauniissa\njuomasalissa, jossa kilpikonnanluulla peitettyihin seiniin kiinnitetyt\nsirot pronssilamput olivat jo kauan palaneet. Vieraat makailivat\nhevosenkengän muotoisen trikliniumin patjoilla ruusu- tai\nmurattiseppeleet päässä.\n\nOvella löyhähti tulijaa vastaan huumaava viinin ja kukkien tuoksun\nsekoitus. Kirkas soihtujen valo ja iloiset värit häikäisivät silmiä.\n\n\"Terve, Cethegus\", sanoi isäntä mennen tulijaa vastaan. \"Kuten näet on\ntäällä vain pieni seura koolla.\"\n\nCethegus käski orjansa, jonka hän oli tuonut mukanaan, riisua sandaalit\njaloistaan. Orja oli kaunis, hoikkavartaloinen maurilainen, jonka\nhentojen jäsenien kauneuden keveän tunikan helakanpunainen harso\npikemmin toi esille kuin peitti. Sillä aikaa kun orja irroitti\nsandaaleja, Cethegus laski vieraitten lukumäärän ja sanoi hymyillen:\n\n\"Meitä on vähemmän kuin sulottaria, mutta enemmän kuin runottaria.\"\n\n\"Riennä, valitse itsellesi seppele\", kehoitti Kallistratos, \"ja asetu\npaikallesi, kunniapaikalle tuonne keskimmäiselle sohvalle.\"\n\n\"Olemme valinneet sinut jo edeltäpäin symposiarkiksi, juhlan\nkuninkaaksi.\"\n\nPrefekti oli jo ennakolta päättänyt hurmata nämä nuoret miehet.\n\nHän tiesi siihen pystyvänsä ja tällä kertaa hän tahtoikin tehdä sen.\n\nHän valitsi ruususeppeleen ja tarttui norsunluiseen valtikkaan, jonka\nsyyrialainen orja polvistuen ojensi hänelle.\n\nAsettaen ruusudiadeemin otsalleen hän heilutti arvokkaasti sauvaansa.\n\n\"Siis teen lopun teidän vapaudestanne\", sanoi hän.\n\n\"Sinä olet kuin syntynyt hallitsijaksi\", huusi Kallistratos puoleksi\nleikillä, puoleksi tosissaan.\n\n\"Mutta tahdon olla lempeä tyranni. Ensimmäinen säätämäni laki olkoon:\nyksi kolmasosa vettä -- kaksi kolmasosaa viiniä.\"\n\n\"Kas vain\", huudahti Lucius Licinius juoden hänen onnekseen, \"bene te!\nSinun hallituksesihan on erinomainen. Sellainen sekoitus on\ntavallisesti väkevintä, mitä me nautimme ja sitäkin vasta juominkien\nloppupuolella.\"\n\n\"Niin, ystäväni\", sanoi Cethegus hymyillen ja heittäytyen pitkälleen\nkeskimmäisen sohvan kulmapaikalle -- konsulinpaikalle -- \"olen\nharjoittanut juomaopintoja Egyptissä ja juon vain puhdasta viiniä.\n\n\"Hei juomanlaskija -- mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Ganymedes -- hän on Frygiasta kotoisin. Kaunis vartalo, vai mitä?\"\n\n\"Siis, Ganymedes, tottele Jupiteriasi ja aseta jokaisen viereen patera\nmamertinilaista viiniä -- mutta Balbuksen viereen kaksi, koska he ovat\nsamasta maasta kotoisin.\"\n\nNuoret miehet nauroivat.\n\nBalbus oli rikas tilanomistaja Siciliasta. Hän oli hyvin nuori, mutta\nhyvin lihava.\n\n\"Puh\", sanoi nuori juomari nauraen, \"kun päässäni on murattiseppele ja\nsormessani ametistisormus -- uhmailen Bakkuksen valtaa.\"\n\n\"No, kuinka pitkälle olette päässeet viinin juonnissa?\" kysyi Cethegus\nja viittasi maurilaiselle, joka nyt seisoi hänen takanaan. Tämä antoi\nhänelle toisen ruususeppeleen, jonka hän tällä kertaa asetti kaulaansa.\n\n\"Viimeksi saimme settiläistä viiniä ja hymettolaista hunajaa. Maistele\nitse!\"\n\nPuhuja oli Piso, veitikkamainen runoilija, jonka epigrammit ja\nanakreonilaiset laulut olivat niin kysyttyjä, että kirjakauppiaat töin\ntuskin ennättivät saada tarpeeksi jäljennöksiä. Mutta runoilijan\nraha-asiat olivat siitä huolimatta aina runollisessa epäjärjestyksessä.\n\nHän ojensi prefektille omituisen muotoisen pikarin, pronssisen\nkäärmeenpään, joka oli niin tehty, että juoja sai siitä voimakkaan\nviinisuihkun suoraan kurkkuunsa, jollei hän hoidellut pikaria hyvin\nvarovaisesti.\n\nMutta Cethegus tunsi metkun, jonka vuoksi hän joi varovaisesti ja\nojensi pikarin takaisin.\n\n\"Pidän enemmän kuivista sukkeluuksistasi, Piso\", nauroi hän ja sieppasi\ntämän rintapoimuista täyteen kirjoitetun vahataulun.\n\n\"Anna se takaisin\", sanoi Piso, \"ei siinä ole runoja -- vaan\npäinvastoin -- siinä on vain viinin ja hevosten aiheuttamien velkojeni\nsumma.\"\n\n\"Mutta minä olen ne nyt anastanut\", väitti Cethegus, \"siis -- ne ovat\nminun. Saat käydä huomenna perimässä kuitin luotani. Mutta et sinä sitä\nilmaiseksi saa. Korvaukseksi on sinun tuotava pureva epigrammi\nhurskaasta Silverius-ystävästäni.\"\n\n\"Oi, Cethegus\", huusi iloinen runoilija, jota Cetheguksen menettely\nimarteli, \"vähemmästäkin kuin neljästäkymmenestä tuhannesta solidista\nihminen voi olla pureva! Varokoon nahkansa tuo pyhä Jumalan mies.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n\"Entä syöminen -- kuinka pitkälle olette siinä päässeet?\" kysyi\nCethegus. \"Joko olette ehtineet omeniin? Ovatko nämä niitä?\"\n\nJa hän viittasi kahteen palmunniinestä kudottuun hedelmäkoriin, jotka\nkukkuroillaan hedelmiä sijaitsivat norsunluisilla jaloilla varustetulla\npronssipöydällä.\n\n\"Haa, voitto\", huusi nauraen Marcus Licinius, Luciuksen nuorempi veli,\njoka luuli olevansa taiteilija sen ajan muodin mukaisessa\nvahanmuovailussa. \"Siinä näet, Kallistratos, kuinka taitava olen.\nPrefekti luuli oikeiksi vahaomeniani, jotka sinulle eilen lähetin.\"\n\n\"Oh, todellakin\", huusi Cethegus teeskennellen hämmästystä, vaikka\naikoja sitten oli tuntenut epämiellyttävän vahanhajun. \"Niin, taide\npettää parhaatkin. Kenen johdolla olet opiskellut? Tilaisin mielelläni\nsellaisia cyzigeniläiseen saliini.\"\n\n\"Olen oma mestarini\", sanoi Marcus ylpeänä, \"ja huomenna lähetän\nsinulle uusia persialaisia omeniani -- koska näyt pitävän taidettani\narvossa.\"\n\n\"Onko päivällinen jo päättynyt?\" kysyi prefekti nojaten vasemman\nkyynärpäänsä sohvan patjoihin.\n\n\"Ei\", huudahti isäntä, \"minulla on eräs tunnustus tehtävänä. Kun\ntiesin, että juhlakuninkaamme saapuisi tänne vasta juominkien aikana,\nolen varannut juomisen lomaan vielä hiukan syötävääkin.\"\n\n\"Oi, sinä kurja petturi\", huudahti Balbus pyyhkien lihavia, kiiltäviä\nhuuliaan purppuranvärisellä samettihihallaan, \"ja minä kun söin niin\nhirmuisen paljon viikunoilla täytettyjä rastaitasi.\"\n\n\"Se on vastoin sopimustamme\", huusi Marcus Licinius.\n\n\"Se turmelee minun tapani\", sanoi iloinen Piso totisena.\n\n\"Sano, onko tämä helleenistä yksinkertaisuutta?\" kysyi Lucius Licinius.\n\n\"Rauhoittukaa, ystäväni\", sanoi Cethegus lohduttaen toisia\nsananparrella: \"Roomalainen kestää levollisena odottamattomatkin\nonnettomuudet.\"\n\n\"Helleenisen isännän täytyy mukautua vieraittensa tapoihin\", sanoi\nKallistratos anteeksi pyytäen, \"pelkäsin, ettette te enää toiste tulisi\ntalooni, jos kestitsisin teitä maratonilaisella ruoalla.\"\n\n\"No, mutta tunnusta ainakin, mikä meitä vielä uhkaa\", käski Cethegus,\n\"sinä, nomeclator, luettele minulle ruokalajit. Sitten määrään, mitä\nviinejä minkin ruokalajin kanssa juodaan.\"\n\nOrja, kaunis lyydialainen poika puettuna pelusialaisesta\npellavakankaasta tehtyyn, polviin asti ulottuvaan takkiin, nousi aivan\nCetheguksen vieressä olevalle kypressipuiselle pöydälle ja luki\npienestä taulusta, jota hän kantoi kaulassaan kultaisissa vitjoissa:\n\n\"Tuoreita britannialaisia ostereita, toonikalakastiketta ja\nvihanneksia.\"\n\n\"Sen kanssa juodaan fundilaista falerno-viiniä\", sanoi Cethegus\nmiettimättä. \"Mutta missä on tarjoilupöytä pikareineen? Oikeata juomaa\npitää juoda oikeista astioista.\"\n\n\"Tuolla\", sanoi isäntä ja hänen viittauksestaan vedettiin syrjään\nesirippu, joka oli peittänyt vastapäätä vieraita olevan huoneen nurkan.\n\nHämmästyksen huutoja kuului joka suunnalta pöytien äärestä.\n\nPöydällä näytteillä olevien kallisarvoisten ja aistikkaasti\njärjestettyjen koruastioiden näkeminen hämmästytti näidenkin,\nkaikenlaiseen komeuteen tottuneiden miesten silmiä.\n\nPöydän marmorilevyllä oli avara hopeainen vaunu, jonka pyörät olivat\nkullasta ja aisat ja valjaat vaskesta. Se oli roomalaisissa\nvoittokulkueissa käytettyjen saalisvaunujen kaltainen. Vaunussa olikin\nnyt arvokkaana saaliina kaikenmuotoisia ja kaikenlaisista aineista\ntehtyjä pikareja, laseja ja maljoja näköjään aivan epäjärjestyksessä,\nmutta todellisuudessa ne olivat taiteellisen käden järjestämät.\n\n\"Kautta Marsin, voitonjumalan\", huusi prefekti nauraen. \"Ensimmäinen\nroomalainen triumfi kahteensataan vuoteen. Harvinainen tapaus! Saanko\ntämän voittokulun hajoittaa?\"\n\n\"Sinä olet mies paikallasi palauttamaan voittokulut\", sanoi Lucius\nLicinius tulisesti.\n\n\"Niinkö luulet? Koettakaamme sitten. Siis falernoviiniin käytämme tuota\nterebinti-puusta tehtyä kupposta.\"\n\n\"Tagulaisia rastaita ja tarentumilaista parsaa\", luki lyydialainen\nedelleen.\n\n\"Sen päälle juomme punaista sinuessalaista massikoa tästä\nametisti-pikarista.\"\n\n\"Nuoria trapezuntilaisia kilpikonnia ja flamingonkieliä --\"\n\n\"Pysähdy, pysähdy, pyhän Bakkuksen nimessä\", huusi Balbus. \"Minä kärsin\nTantaluksen tuskia. Minulle on aivan samantekevää mistä juon,\nterebinti- tai ametisti-maljasta, mutta en jaksa enää kuivin suin\nkuunnella näiden jumalaisten ruokalajien luettelemista.\n\n\"Alas, tyranni Cethegus, hän kuolkoon, jos hän aikoo antaa meidän nähdä\nnälkää.\"\n\n\"Minusta tuntuu kuin olisin imperator ja kuulisin uskollisen Rooman\nkansan ääniä. Pelastan henkeni myöntymällä. Kattakaa pöytä, orjat.\"\n\nSilloin kuului etuhuoneesta huilujen ääni ja sisään astui soiton\ntahdissa kuusi punaisiin vaippoihin ja valkoisiin tunikoihin puettua\norjaa murattiseppeleet kiiltävillä kiharoillaan, jotka olivat\nhajuvesillä voidellut.\n\nHe antoivat vieraille puhtaita pyyhinliinoja, jotka olivat tehdyt\nhienoimmasta sidonilaisesta pellavasta ja purppurareunuksilla\nkoristetut.\n\n\"Oh\", huudahti Massurius, nuori kauppias, joka etupäässä kaupitteli\nkauniita orjia ja orjattaria ja josta kaksimielisesti sanottiin, että\nhän oli sellaisen tavaran hienoin tuntija -- \"pehmein pyyhinliina on\nkaunis tukka\" -- ja hän kampasi sormillaan viereensä polvistuneen\nGanymedeen pitkiä kiharoita.\n\n\"Mutta, Kallistratos, nämä huilunsoittajat ovat toivottavasti\nnaispuolisia -- nostata ylös esirippu -- laske tytöt sisään.\"\n\n\"Ei vielä\", komensi Cethegus. \"Ensin juodaan, sitten suudellaan. Ilman\nBakkusta ja Cerestä -- tiedäthän sinä --\"\n\n\"Palelee Venus, mutta ei Massurius.\"\n\nSilloin kajahtivat sivuhuoneesta lyyran ja kitaran säveleet soimaan ja\nsieltä marssi juhlallisesti sisään kahdeksan viheriäisiin,\nkimalteleviin silkkihameisiin puettua nuorukaista, etumaisena\n\"järjestäjä\" ja \"leikkaaja\". Kuusi muuta kantoi päänsä päällä eri\nruokalajeja sisältäviä vateja. He marssivat ryhdikkäästi ja\ntäsmällisesti vieraita kohti ja pysähtyivät sitruunapuusta tehdyn\nruokapöydän ääreen.\n\nSillä aikaa kun he puuhailivat ruoan kanssa, kajahti erään seinän takaa\nkastanjettien ja symbaalien ääni. Suuret kaksoisovet kääntyivät\nkiiltävällä kuparilla vuorattujen, pylväsmäisten pieliensä ympäri ja\nhuoneeseen virtasi parvi orjia, joiden kauniit puvut olivat samanlaisia\nkuin korinttolaiset efebit käyttivät.\n\nMuutamat ojensivat vieraille leipää siroissa, silmustamalla tehdyissä\npronssikoreissa; toiset ajelivat hyttysiä leveillä, kamelikurjen\nsulista tai palmunlehdistä laadituilla viuhkoilla; muutamat kaatoivat\nmiellyttävin liikkein seinälamppuihin öljyä kaksikorvaisista ruukuista;\nmuutamat taas lakaisivat egyptiläisestä kaislasta punotuilla, siroilla\nvastoilla leivänmurut mosaiikkilattialta ja loput olivat Ganymedeen\napuna täyttämässä pikareita, jotka ahkerasti kiertelivät vieraiden\njoukossa.\n\nKeskustelu vilkastui ja lämpeni sitä mukaa kuin miehet päihtyivät, ja\nCetheguskin näytti olevan täydellisesti hetken vaikutelman vallassa\nhurmaten nuorekkuudellaan juhlijat, mutta pysytellen kuitenkin tapansa\nmukaan aivan selvänä.\n\n\"Mitä vieraat arvelevat?\" kysyi talon isäntä. \"Emmeköhän pelaisi\nnoppapeliä ruokalajien väliaikoina? Tuolla Pison vieressä on pikari\nnoppineen.\"\n\n\"No, Massurius\", tuumi Cethegus katsahtaen ivallisesti\norjakauppiaaseen, \"tahdotko vielä koettaa onneasi? Tahdotko pelata\nkanssani? Anna hänelle pikari, Syphax\", lisäsi hän antaen maurilaiselle\nviittauksen.\n\n\"Mercurius varjelkoon minua siitä\", vastasi Massurius ollen\nkauhistuvinaan. \"Älkää ryhtykö peliin prefektin kanssa -- hän on\nperinyt kantaisänsä Julius Caesarin onnen.\"\n\n\"Omen accipio!\" sanoi Cethegus nauraen. \"Otan sen vastaan Brutuksen\ntikarikin mukaan luettuna.\"\n\n\"Hän on loihtija, sen sanon teille! Aivan äsken hän voitti aivan\nmahdottoman vedon, jonka löi kanssani tuosta ruskeasta hirtehisestä.\"\n\nJa hän yritti heittää orjaa viikunalla kasvoihin, mutta tämä sieppasi\nsen taitavasti ilmasta kiiltävän valkoisilla hampaillaan ja söi sen\nlevollisesti.\n\n\"Hyvä, Syphax\", kiitteli Cethegus. \"Sinä poimit ruusuja vihollisen\nokaista. Sinä voit ruveta ilveilijäksi, kun vapautan sinut.\"\n\n\"Syphax ei tahdo päästä vapaaksi, hän tahtoo olla sinun Syphaxisi ja\npelastaa henkesi, kuten sinä pelastit minun henkeni.\"\n\n\"Mitä hän tarkoittaa -- henkesi?\" kysyi Lucius Licinius pelästynein\nkatsein..\n\n\"Oletko sinä armahtanut hänet?\" sanoi Marius.\n\n\"Vielä enemmän, olen ostanut hänet vapaaksi.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta minun rahoillani\", murisi Massurius.\n\n\"Sinä tiedät, että annoin hänelle heti sinulta vedossa voittamani\nrahat.\"\n\n\"Mitä se veto koski? Kertokaa! Kenties saan siitä aiheen epigrammiin.\"\n\n\"Antakaamme maurilaisen itsensä kertoa -- puhu, Syphax, minä annan\nluvan.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nArvelematta nuori orja asettui pöytien muodostaman hevosenkengän\nsisäpuolelle selkä oveen päin käännettynä. Säihkyvin silmin hän katseli\njuhlavieraita ja lopuksi hänen katseensa pysähtyi hänen isäntäänsä.\nKaikki katselivat ihaillen solakoiden jäsenien voimaa ja kauneutta.\nTumman pronssin väristä ruumista peitti vain lanteiden ympärillä\nheleänpunainen vyöhyt.\n\n\"Helppoa on kertoa sen, joka on kovia kokenut. Olen kotoisin auringon\nlempimaasta, missä sadat palmut varjostavat iäti vihertäviä\nkosteikkoja, jotka paitsi meitä, vain jalopeura ja pilkukas pantteri\ntunsi.\n\n\"Mutta eräänä onnettomuudenyönä viholliset löysivät vanhan\npiilopaikkamme.\n\n\"Ne olivat vandaalilaisia ratsumiehiä eikä pelastusta tullut mistään.\n\n\"Mustana ja punaisena nousi teltoistamme savu seetrien latvojen yli,\nhuutaen pakenivat naiset ja lapset. Silloin suhahtava keihäs osui\nminuun.\n\n\"Tulin tajuihini kreikkalaisella orjalaivalla, joka oli meidät ostanut,\nminut sekä useat muut heimoni miehistä ja vaimoista. En saanut muuta\npelastetuksi kuin jumalani, valkoisen käärmekuninkaan, jota pidin\nvyöhöni kätkettynä. He veivät meidät Roomaan ja minut osti eräs, jonka\nnimi olkoon kirottu.\"\n\n\"Se oli ystävämme Calpurnius\", selitti Cethegus toisille.\n\n\"Älköön ainoakaan tähti valaisko hänen öistä vaellustaan, hän\nmenehtyköön janoon kuumalla hiekalla\", huusi maurilainen vihasta\nhampaitaan kiristäen.\n\n\"Hän pieksi usein minua aivan syyttä ja antoi minun nähdä nälkää. En\nsanonut mitään, rukoilin vain jumalaltani hänelle kostoa.\n\n\"Häntä suututti, että niin levollisena kärsin hänen raivonsa.\n\n\"Hän ei tietänyt, että Syphax kantoi vyössään jumalaansa käärmeen\nmuodossa.\n\n\"Hän tuli eräänä aamuna vuoteeni luo ja näki käärmeen kaulassani.\n\n\"Hän pelästyi. Sanoin, ettei sen purema ollut kuolettava, mutta kenties\nsen kosto.\n\n\"Silloin hän vihastui, löi minua ja huusi: 'Tapa heti tuo mato!'\n\n\"Turhaan rukoilin häntä ja anoin polvillani armoa käärmeelle.\n\n\"Hän löi minua ja yritti lyödä jumalaanikin, ja kun suojelin sitä\nruumiillani, huusi hän yhä kiivaammin: 'Tapa tuo eläin!' Mutta kuinka\nolisin voinut totella.\n\n\"Silloin hän huusi orjiansa ja sanoi:\n\n\"'Ottakaa hänen petonsa kiinni ja keittäkää se elävänä. Hänen täytyy\nsyödä jumalansa.'\n\n\"Minä pelästyin sellaista julmuutta.\n\n\"Ja orjat tarttuivat minuun kiinni ja koettivat saada käärmeenikin\nkäsiinsä. Mutta jumala antoi minulle raivon voimat, nuolen haavoittaman\ntiikerin voimat. Ja minä karkasin huutaen heidän kimppuunsa.\n\n\"Iskin tuon kirotun maahan tällä nyrkilläni ja pääsin huoneen ovelle\nsekä sieltä ulkoilmaan, perässäni kolmekymmentä orjaa.\n\n\"Nyt oli kysymys hengestäni.\"\n\nVieraat kuuntelivat jännittyneinä kertomusta. Balbuskin laski pöydälle\npikarin, josta hän juuri oli aikonut juoda.\n\n\"Juoksen jokseenkin hyvin. Usein olimme me, kolme serkkuani ja minä,\najaneet tuulennopean gasellin väsyksiin.\n\n\"Ja orjat olivat hitaat ja raskasjalkaiset.\n\n\"Mutta he tunsivat kaupungin ja sen kadut, joita minä en tuntenut.\n\n\"Niin tuli kilpailu epätasaiseksi.\n\n\"Takaa-ajajat jakautuivat kolme- tai nelimiehisiin ryhmiin ja pääsivät\naina edelleni juoksemalla sivukatuja myöten ja pihojen läpi.\n\n\"Kaikeksi onneksi olin erään pajan ohi juostessani siepannut raskaan\npalohaan. Pari kolme kertaa käytin sitä peloittaakseni ja iskeäkseni\nvainoojiani, jotka tulivat vastaani edestäpäin.\n\n\"Tunsin, etten enää jaksaisi kauan paeta. Vaikka olinkin nopea ja he\nhitaat, täytyisi minun kuitenkin lopuksi joutua heidän käsiinsä.\n\n\"Silloin lähetti jumala, jota yhä pidin vasemmalla kädelläni rintaani\nvasten painettuna, hänet -- ja orjan kauniit silmät säkenöivät --\nherrani, tuon voimakkaan, joka on mahtava kuin Abaritanan jalopeura ja\nviisas kuin elefantti, hyvä kuin vieno sade pitkän poudan jälkeen ja\nsuloinen kuin --\"\n\n\"Nyt kerrot huonosti, Syphax. Minä kerron tapauksen lopun. Olin juuri\ntulossa vallituksilta Aureliuksen portin ja Hadrianuksen haudan luota.\"\n\n\"Kauniista, jumalain kuvilla kaunistetusta lempipaikastasi\", keskeytti\nKallistratos.\n\n\"Ja käännyin Kapitoliumin juurella Trajanuksen torille päin. Siellä\nseisoi töllöttävä, hoilaava kansanjoukko, joka uteliaana katseli\nihmismetsästystä. Maurilainen lensi kuin nuoli Nervan torilta päin\npaljon edellä takaa-ajajiaan.\n\n\"Mutta silloin tuli torille aivan minun viereeni vasemmalta viisi ja\noikealta seitsemän Calpurniuksen orjaa, valmiina ottamaan hänet kiinni\nniin pian kuin hän saapuisi sinne.\n\n\"Hän on hukassa\", sanoi vieressäni tuttu ääni. Se oli Massurius, joka\noli juuri tulossa Augustuksen kylpylaitoksesta.\n\n\"Kenen oma hän on?\" kysyin minä.\n\n\"Calpurnius on isäntämme\", vastasi vieressäni seisova orja.\n\n\"Voi häntä silloin\", sanoi Massurius minulle. \"Calpurnius rankaisee\norjiaan upottamalla ne kaulaa myöten kalalammikkoonsa, jossa hänen\nankeriaansa ja haukensa syövät ne elävältä.\"\n\n\"Niin\", sanoi orja, \"Syphax iski hänet maahan ja herrani huusi pystyyn\npäästyään: viekää tuo koira ankeriaiden ruoaksi. Joka saa hänet kiinni,\non vapaa.\"\n\nKatsoin torille päin maurilaista, joka oli tullut aivan lähelle meitä.\n\n\"Tuo on liian hyvä kalojen ruoaksi\", sanoin minä, \"millainen vartalo!\nLyön vetoa siitä, että hän pääsee karkuun.\"\n\nPakolainen oli juuri murtautunut sen orjajoukon läpi, joka oli häntä\nvastassa Via Julian suulla, ja juoksi suoraan meitä kohti.\n\n\"Ja minä lyön tuhannesta solidista vetoa, ettei hän pääse karkuun.\nKatso noita peitsiä tuolla\", sanoi Massurius.\n\nAivan meidän edessämme oli viisi peitsillä ja heittokeihäillä\nvarustettua orjaa.\n\n\"'Olkoon menneeksi', huusin minä, 'tuhat solidia.'\n\n\"Hän oli jo aivan edessämme.\n\n\"Kolme keihästä suhahti yht'aikaa häntä kohti. Mutta notkeana kuin\npantteri nuorukainen kumartui niiden alle ja hyppäsi taas korkealle\njäljellä olevien kahden keihään ylitse.\n\n\"Hengästyneenä hän putosi maahan aivan minun viereeni. Kivien ja\nnuolien haavoista vuoti verta, ja Forum Juliumilta päin tuli koko\norjajoukko.\n\n\"Epätoivoisena hän katseli ympärilleen ja aikoi juuri lähteä\nRauhantemppelinkatua pitkin, joka olisi vienyt hänet suoraan hänen\nisäntänsä taloon.\n\n\"Silloin huomasin, että aivan edessämme olevan Pyhän Laurentiuksen\npienen basilikan portti oli auki.\n\n\"'Juokse tuonne!' huusin hänelle.\"\n\n\"Omalla kielelläni! Hän osaa minun kieltäni\", huudahti Syphax.\n\n\"Minun luullakseni hän osaa kaikkia kieliä\", arveli Marcus Licinius.\n\n\"'Tuonne päin, siellä on turvapaikka.'\n\n\"Nuolen nopeudella hän riensi portaita ylös. Hän oli jo päässyt\nviimeiselle portaalle, kun häntä kohti heitetty kivi kaatoi hänet\nmaahan. Lähin takaa-ajajista oli myös perillä ja tarttui häneen kiinni.\n\n\"Mutta liukkaana kuin ankerias riistäytyi hän orjan käsistä, paiskasi\ntämän portaita alas ja juoksi kirkon ovesta sisään.\"\n\n\"Sinä olit siis voittanut\", sanoi Kallistratos.\n\n\"Minä kyllä, mutta ei hän.\n\n\"Sillä Pyhän Laurentiuksen papit, jotka muuten niin kiivaasti\npuolustavat turvapaikka-oikeuttaan eivät ollenkaan sääli pakanaa.\n\n\"Yhden päivän he pitivät häntä kätkössä, mutta kun he kuulivat, että\nhän oli käärmeen vuoksi lyönyt isäntäänsä, antoivat he hänen\nvalittavakseen joko kristityksi rupeamisen ja epäjumalasta luopumisen\ntai Calpurniuksen ja ankeriasten luo palaamisen.\n\n\"Syphax valitsi kuoleman.\n\n\"Kun sain sen tietää ostin hänet hänen isännältään ja pelastin näin\ntämän hoikan pojan, Rooman kauneimman orjan hengen.\"\n\n\"Se ei ollut huono kauppa\", tuumi Marcus. \"Maurilainen on sinulle\nuskollinen.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", sanoi Cethegus. \"Syphax, mene paikoillesi.\n\n\"Tuolta näkyy keittäjä tuovan meille mestariteoksensa maistettavaksi.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nSe oli kuusi naulaa painava kampela, jota jo vuosikausia oli syötetty\nhanhenmaksalla Kallistratoksen merivesisäiliössä. Ylistetty \"rhombus\"\ntuotiin sisään hopeaisella vadilla, päässään pieni kultainen kruunu.\n\n\"Kaikki hyvät jumalat ja sinä, profeetta Joonas\", lallatteli Balbus\nvaipuen pitkälleen patjoille, \"kala on arvokkaampi kuin minä itse.\"\n\n\"Hiljaa, ystäväiseni\", varoitteli Piso, \"ettei Cato meitä kuule. Hän on\nsanonut: voi sitä kaupunkia, jossa kala on arvokkaampi kuin nauta.\"\n\nKaikuvat naurunhohotukset ja äänekkäät huudot Euge belle! tukahduttivat\npuoleksi humaltuneen Balbuksen vihanpurkaukset.\n\nKala leikeltiin ja huomattiin erinomaiseksi.\n\n\"Hei, orjat, viekää pois mieto massiko, jalo kala tahtoo uida jalossa\nnesteessä.\n\n\"Ylös, Syphax. Nyt on sopiva aika nauttia sitä, minkä minä olen tuonut\njuhlaa varten. Mene ja tuota sisään amfora, jonka orjat ovat ulkona\nasettaneet lumeen. Sitä juodaan keltaisista merenpihkapikareista.\"\n\n\"Mitä harvinaista viinilajia se on ja mistä maasta?\" kysyi\nKallistratos.\n\n\"Kysy tältä paljon matkustaneelta Odysseukselta mistä maanosasta?\"\nsanoi Piso.\n\n\"Teidän täytyy arvata. Ja sille, joka sen arvaa ja joka on ennen tätä\nviiniä maistanut, annan minä sitä yhtä suuren amforan kuin tämä.\"\n\nKaksi muratilla seppelöityä orjaa raahasi sisään valtavaa,\nomituisenmuotoista, tummaa ruukkua. Se oli kaiverrettu tummanruskeasta\nporfyyristä ja koristettu kaikenlaisilla hieroglyfeillä. Suu oli\nhuolellisesti peitetty kipsikerroksella.\n\n\"Kautta Styxin. Tuleeko se Tartaruksesta? Se on musta peijakas\", nauroi\nMarcus.\n\n\"Mutta sillä on valkoinen sielu\", sanoi prefekti. \"Näytä se, Syphax.\"\n\nNuubialainen kalkutteli huolellisesti kipsin irti mustapuisella\nvasaralla, jonka Ganymedes hänelle antoi, veti pronssitangolla\npalmunsyistä tehdyn korkin ulos, kaatoi päällimmäisenä uivan\nöljykerroksen pois ja täytti pikarit.\n\nVoimakas, huumaava tuoksu levisi tästä valkeasta tahmeasta nesteestä.\n\nKaikki joivat tunnustellen.\n\n\"Jumalien juomaa\", huudahti Balbus laskien pikarin kädestään.\n\n\"Mutta voimakasta kuin sula tuli\", sanoi Kallistratos.\n\n\"Ei, minä en tunne tätä viiniä\", sanoi Lucius Licinius.\n\n\"En minäkään\", vakuutti Marcus Licinius.\n\n\"Mutta minä olen iloinen, että olen oppinut sen tuntemaan\", huusi Piso\nja ojensi Syphaxille tyhjän pikarinsa täytettäväksi.\n\n\"No\", sanoi isäntä kääntyen viimeisen, oikealla puolellaan olevan\nvieraan puoleen, joka tähän saakka oli ollut ääneti, \"no, Furius, suuri\nmerenkulkija, seikkailija, Intian tutkija, maailman ympäri purjehtija,\njoutuuko sinun viisautesi häpeään?\"\n\nPuhuteltu kohottautui hiukan sohvaltaan. Hän oli kaunis,\natleettimainen, noin kolmikymmen-vuotias mies. Hänen auringonpaahtamat\nkasvonsa olivat pronssinväriset, pikimustat silmät olivat syvällä pään\nsisässä, hampaat hohtavan valkoiset ja täysiparta itämaiseen tapaan\nleikattu.\n\nMutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, huudahti Kallistratos:\n\n\"Mutta, Zeus Xenioksen kautta, minä luulen, ettette te tunne\ntoisianne.\"\n\nCethegus katseli tätä huomiota ansaitsevaa miestä tutkivasti.\n\n\"Minä tunnen Rooman prefektin\", sanoi Furius.\n\n\"No, Cethegus, ja tämä on tulinen ystäväni Furius Ahalla Korsikasta,\nLänsi-Rooman rikkain laivanomistaja, tutkimaton kuin yö ja kuuma kuin\ntuli, hänellä on neljäkymmentä taloa, huviloita ja palatseja kaikilla\nEuropan, Aasian ja Afrikan rannikoilla, kaksikymmentä laivaa, pari\ntuhatta orjaa ja merimiestä ja --\"\n\n\"Eräs hyvin kielevä ystävä\", keskeytti korsikalainen. \"Prefekti, minun\nkäy sinua sääli, mutta amfora on minun. Minä tunnen viinin.\" --\n\nJa hän otti hyypänmunan ja löi sen rikki hopealusikalla.\n\n\"Tuskin vain\", sanoi Cethegus ivallisesti hymyillen.\n\n\"Varmasti. Se on isis-viiniä. Egyptistä Memfiistä.\" Ja hän joi\nlevollisesti keltaisenruskean munan.\n\nHämmästyneenä Cethegus katseli häntä. \"Oikein arvattu\", sanoi hän\nsitten. \"Missä sinä olet sitä juonut?\"\n\n\"Luonnollisesti samassa paikassa kuin sinäkin. Sitä juoksee vain\nyhdestä lähteestä\", sanoi korsikalainen nauraen.\n\n\"Te olette ladelleet kylliksi salaisuuksia. Ei mitään arvoituksia\nruusujen keskellä\", huusi Piso.\n\n\"Missä olette te kaksi näätää joutuneet samalle pesälle?\" kysyi\nKallistratos.\n\n\"Saatte sen pian tietää\", sanoi Cethegus.\n\n\"Vanhassa Egyptissä, pyhän Memfiin edustalla oleskelee vielä näinä\npäivinä aivan kristillisten erakkojen ja munkkien naapurina erämaassa\nlujauskoisia miehiä ja varsinkin naisia, jotka eivät tahdo luopua\nApiksesta eikä Osiriksesta, jotka uskollisesti säilyttävät etenkin\nsuloisen Isiksen palvelemisen.\n\n\"He pakenevat maan päältä, mihin kirkko on voitokkaasti pystyttänyt\nlihankiduttamisen ristin, syvyyteen, suuren maa-äidin salaiseen poveen,\njossa he harjoittavat pyhää, kallista jumalanpalvelustaan.\n\n\"Erääseen Keopsin pyramidin alla olevaan labyrinttiin he ovat kätkeneet\nmuutamia satoja ruukkuja tätä voimakasta viiniä, jolla aikoinaan\nIsiksen palvelijat huumasivat itsensä ilon ja rakkauden orgioihin.\n\n\"Säilytyspaikan salaisuus kulkee suvusta sukuun. Yksi papitar\nkerrallaan tietää kellarin paikan ja säilyttää sen avainta.\n\n\"Minä suutelin papitarta ja hän vei minut sisään -- hän oli villi\nkissa, mutta hänen viininsä oli hyvää -- ja hän antoi minulle\nlähtiessäni viisi ruukkua viiniä eväiksi.\n\n\"Niin pitkälle en minä päässyt Smerdan kanssa\", sanoi korsikalainen.\n\"Hän antoi minun juoda kellarissa, muistoksi hän antoi vain tämän\" --\nja hän paljasti ruskean kaulansa.\n\n\"Mustasukkaisuuden tikarin pistos\", nauroi Cethegus. \"Olen iloinen\nkuullessani, ettei tyttärestä tullut äitiään huonompi. Minun aikanani,\nsilloin kun äiti minua juotti, juoksi pikku Smerda vielä\nlapsenvaatteissa. Eläkööt siis pyhä Niili ja suloinen Isis.\"\n\nMolemmat joivat toistensa maljan.\n\nMutta molempia suututti se, että toinenkin tiesi salaisuuden, jonka\nkumpainenkin luuli yksin tietävänsä.\n\nMutta muut olivat hurmaantuneet jäisen prefektin hyvästä tuulesta. Hän\nlaverteli heidän kanssansa iloisesti kuin nuorukainen. Lopuksi kun\npäästiin aiheeseen, joka on nuorille miehille pikarin ääressä mieluisin\n-- rakkausseikkailuihin ja naisjuttuihin -- oli hänellä tyhjentymätön\nvarasto leikillisiä ja rivoja kertomuksia, joissa hän itse useimmiten\nnäytteli pääosaa. Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta.\nKorsikalainen vain oli ääneti ja näytti kylmältä.\n\n\"Sano\", huudahti isäntä viitaten juomanlaskijalle, kun sellaisen\nkertomuksen johdosta syntynyt naurunremakka oli tauonnut, \"sano, sinä\nmonia kokenut mies -- sinä, joka tunnet egyptiläiset Isis-neidot,\ngallialaiset druidinaiset, Syyrian mustakutriset tyttäret ja\nsulavaliikkeiset helleeniläiset sisareni -- ja osaat niille antaa\narvon, sano, oletko koskaan rakastanut germaanilaista naista?\"\n\n\"En\", sanoi Cethegus maistellen isis-viiniään. \"Ne ovat aina olleet\nmielestäni ikäviä.\"\n\n\"Ohoh\", tuumi Kallistratos, \"se oli liian rohkeasti sanottu. Minä sanon\nteille, että viime Calendaena minä mielettömästi rakastuin erääseen\ngermaanilaisnaiseen, joka ei suinkaan ollut ikävä.\"\n\n\"Kuinka, sinä, korintolainen Kallistratos, Aspasian ja Helenan kotimaan\nmies, voit rakastua barbaarinaiseen? Oi, sinua, viekas Eros, miesten\nviekoittelija, mielten kiihoittaja!\"\n\n\"Niin, olkoon mielen kiihoitusta, jos haluat -- sellaista en ole ennen\nkokenut.\"\n\n\"Kerro, kerro\", pyytelivät toiset.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi isäntä, \"vaikken seikkailussa näytellytkään\nkovin loistavaa osaa.\n\n\"Viime Calendaena tulin kahdeksannella hetkellä kotiin Abaskantoksen\nkylpylaitoksesta.\n\n\"Kadulla taloni lähellä oli maahan laskettuna naisen kantotuoli ja sen\nvieressä neljä orjaa, luullakseni sodassa vangittuja gepidejä.\n\n\"Aivan taloni oven ääressä seisoi kaksi hunnutettua naista, calantica\nyli pään heitettynä.\n\n\"Toisella oli slaavilainen puku, mutta toinen oli hyvin komeasti ja\naistikkaasti puettu ja se hitunen, minkä voin vartalosta ja\nruumiinmuodoista nähdä, oli kerrassaan jumalallista. Millainen notkuva\nkäynti, millaiset sirot sääret, millainen korkea, kaareva jalka.\n\n\"Kun tulin lähemmäksi nostattivat he itsensä kantotuoliin ja lähtivät\npois.\n\n\"Mutta minä -- te tiedätte, että kaikissa helleeneissä on\nkuvanveistäjän verta -- minä näin koko yön unta siroista sääristä ja\nnotkuvasta käynnistä.\n\n\"Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan avasin oven mennäkseni\ntapani mukaan torin yli kirjakauppiaan luo, näin saman kantotuolin\ntulevan taloani kohti.\n\n\"Minä myönnän, olematta sanottavasti turhamainen, että tällä kertaa\nluulin todella tehneeni valloituksen, -- ainakin toivoin tehneeni.\n\n\"Ja epäilykseni haihtuivat kokonaan, kun tullessani kahdeksannella\ntunnilla kotiin, taas näin kauniin tuntemattomani, tällä kertaa ilman\nseuraa, rientävän ohitseni kantotuoliinsa. Koska en jaksanut kulkea\nnopsajalkaisten orjien perässä, menin talooni pää täynnä iloisia\najatuksia.\n\n\"Silloin sanoi ostiarius: 'Herra, hunnutettu orjatar odottaa sinua\nkirjastossa.'\n\n\"Sykkivin sydämin riensin kirjastohuoneeseen. Aivan oikein! Siellä oli\norjatar, jonka olin eilen nähnyt. Hän heitti poimuisen vaipan hilkan\nkasvoiltaan. Hän oli kaunis, älykäs maurilainen tai kartagolainen --\nminä tunnen sen rodun -- ja katsoi minua viekkaasti.\n\n\"'Minä pyydän sanansaattajan palkkiota', sanoi hän. 'Kallistratos, tuon\nsinulle hyvän sanoman.'\n\n\"Minä tartuin hänen käteensä ja yritin silittää hänen ruskeita poskiaan\n-- sillä sen, joka mielii emäntää, on suudeltava orjatarta --, mutta\nhän sanoi nauraen:\n\n\"'Ei, minut lähettää Hermes eikä Eros.'\n\n\"'Hallitsijattareni' -- minä rupesin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin --\n'hallitsijattareni on taiteen intohimoinen ystävätär. Hän tarjoaa kolme\ntuhatta solidia Ares-patsaasta, joka on talosi oven viereisessä\nseinäkomerossa.'\"\n\nNuoret miehet nauroivat ääneen, Cethegus ylinnä muita.\n\n\"Niin, naurakaa te vain\", jatkoi Kallistratos itsekin siihen yhtyen,\n\"mutta silloin minua ei naurattanut. Kaikki unelmani olivat kuin\npoispyyhkäistyt ja harmistuneena sanoin minä: patsas ei ole kaupan.\n\n\"Orjatar tarjosi viisi tuhatta, tarjosi kymmenen tuhatta solidia.\nKäänsin hänelle selkäni ja lähdin menemään ovea kohti.\n\n\"Silloin tuo kavala käärme sanoi:\n\n\"'Minä tiedän. Korinttolainen Kallistratos ei tahdo suostua\nehdotukseen, sillä hän toivoi seikkailua, mutta huomasikin, että nyt on\nkysymys vain raha-asiasta.'\n\n\"'Hän on helleeni, hän rakastaa kauneutta ja hän on utelias näkemään\nemäntäni.'\n\n\"Tämä oli aivan totta enkä voinut muuta kuin hymyillä.\n\n\"'Hyvä', sanoi hän, 'sinä saat nähdä hänet.'\n\n\"'Ja silloin uudistan viimeisen tarjoukseni.'\n\n\"'Jos sinä silloinkin hylkäät sen, olet ainakin saanut uteliaisuutesi\ntyydytetyksi.'\n\n\"'Huomenna kahdeksannella tunnilla tulee kantotuoli taas tänne.'\n\n\"'Pidä silloin Ares käsillä.'\n\n\"Hän riensi tiehensä. Minä jäin levottomana paikalleni.\n\n\"Myönnän, että uteliaisuuteni oli suuri.\n\n\"Olin vakavasti päättänyt, etten antaisi Arestani, mutta taiteen\nystävättären halusin sittenkin nähdä. Malttamattomana odotin määrättyä\nhetkeä.\n\n\"Hetki tuli, kantotuoli saapui.\n\n\"Minä odotin ovella.\n\n\"Orjatar ilmestyi sieltä.\n\n\"'Tule', huusi hän, 'sinä saat nähdä hänet.'\n\n\"Mielenliikutuksesta vavisten menin minä kantotuolin luo,\npurppura-esirippu vedettiin puoleksi syrjään ja minä näin --\"\n\n\"No?\" huudahti Marcus kumartuen eteenpäin pikari kädessä.\n\n\"Jotakin, jota en koskaan unhota.\n\n\"Aavistamattoman kauniit kasvot, ystäväni. Kypris ja Artemis\nyhdistettyinä.\n\n\"Silmiäni häikäisi. En osaa kuvailla häntä.\n\n\"Esirippu laskettiin alas.\n\n\"Mutta minä juoksin ovelle, otin Ares-kuvan seinäkomerosta, ojensin sen\norjattarelle, en ottanut rahoja vastaan, vaan hoipertelin talooni\nhuumaantuneena ikään kuin olisin nähnyt metsänneidon.\"\n\n\"Tämä on jo liikaa\", nauroi Massurius. \"Eipä sinun pitäisi olla\nvasta-alkaja Eroksen ammatissa?\"\n\n\"Mutta\", kysyi Cethegus, \"mistä tiedät, että tenhottaresi oli gootti?\"\n\n\"Hänellä oli tummanpunainen tukka, maidonkarvainen iho ja mustat\nsilmäripset.\"\n\n\"Kaikki jumalat!\" ajatteli Cethegus.\n\nMutta hän oli vaiti ja odotti.\n\nEi kukaan läsnäolijoista maininnut nimeä.\n\n\"He eivät tunne häntä\", tuumi Cethegus itsekseen. \"Milloin tämä\ntapahtui?\" kysyi hän isännältä.\n\n\"Viime Calendaena.\"\n\n\"Aivan oikein\", laski Cethegus. \"Hän oli silloin matkalla Tarentumista\nRooman kautta Ravennaan. Hän lepäsi täällä kolme päivää.\"\n\n\"Ja sinä olet siis\", nauroi Piso, \"myynyt Areksesi yhdestä ainoasta\nkatseesta. Huono kauppa! Tällä kertaa olivat Mercurius ja Venus\nliittolaisia. Kallistratos parka.\"\n\n\"Ah\", sanoi tämä; \"tämä kuvapatsas ei ollut paljon arvoinen. Se oli\nnykyaikaista työtä. Napolilainen Ion teki sen kolme vuotta sitten.\nMutta, sen minä sanon, että olisin antanut siitä katseesta vaikka\nFeidiaan veistämän kuvan.\"\n\n\"Oliko se ihannepää?\" kysyi Cethegus näköjään välinpitämättömänä ja\nkatseli ihaillen edessään seisovaa kuparista sekoitusastiaa.\n\n\"Ei, mallina oli eräs barbaari -- joku goottilainen kreivi -- Vatigis\ntai Vitigas -- kukapa noita napaseutulaisten nimiä muistaisi\", sanoi\nKallistratos päättäen kertomuksensa ja alkaen kuoria persikkaa.\n\nMiettiväisenä Cethegus ryyppi viiniään merenpihkapikaristaan.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\n\"Niin, barbaarinaisiin voi kyllä mieltyä\", huusi Marcus Licinius,\n\"mutta manala nielköön heidän veljensä.\" Ja hän riuhtaisi kuihtuneen\nruususeppeleen päästään -- kukat eivät kestäneet huoneen ummehtunutta\nilmaa -- ottaen sijaan vereksen.\n\n\"He eivät ainoastaan ole riistäneet vapauttamme -- he lyövät meidät\nlaudalta silloinkin, kun on kysymys Hesperian tytärten rakkaudesta.\n\n\"Aivan äsken kaunis Lavinia sulki ovensa veljeltäni, mutta laski sisään\nketunkarvaisen Aligerin.\"\n\n\"Barbaarien maku\", tuumi halveksittu olkapäitään kohauttaen ja otti\nkulauksen isis-viiniä kuin lohduttaakseen itseään. \"Sinähän tunnet\nhänet myöskin, Furius -- eikö olekin huono maku?\"\n\n\"En tunne kilpailijaasi\", sanoi korsikalainen. \"Mutta goottien joukossa\non sellaisia poikia, jotka voivat käydä naisille vaarallisiksi.\n\n\"Nyt johtuu mieleeni eräs seikkailu, jonka todistajana äskettäin olin,\nvaikka en vielä ole saanut siihen lopullista selvitystä.\"\n\n\"Kerro, kerro\", kehoitti Kallistratos pistäen kätensä haaleaan\npesuveteen, jota juhlavieraille kannettiin korinttolaisissa\nkuparivadeissa. \"Kenties me keksimme siihen selvityksen.\"\n\n\"Kertomukseni sankari on\", jatkoi Furius, \"goottien kaunein\nnuorukainen.\"\n\n\"Ah, nuori Totila\", keskeytti Piso ja antoi täyttää pikarinsa\njääviinillä.\n\n\"Sama mies. Olen tuntenut hänet jo useita vuosia ja pidän hänestä\npaljon, kuten kaikkien, jotka ovat nähneet hänen päivänpaisteiset\nkasvonsa, täytyy tehdä, sitäpaitsi\" -- ja korsikalaisen kasvoille\nilmestyi vakavien muistojen varjo ja hän huokasi -- \"olen häneen\nsuhteissa muullakin tavalla.\"\n\n\"Näyttää siltä, että olet rakastunut tuohon pellavapäähän\", keskeytti\nMassurius ivallisesti heittäen samalla mukanaan tuomalleen orjalle\nnyytillisen picentiläisiä korppuja kotiin vietäväksi.\n\n\"En, mutta hän on osoittanut ystävällisyyttä minulle ja kaikille\nmuillekin, joiden kanssa hän on tekemisissä, ja sitäpaitsi hän on hyvin\nusein ollut sataman vartijana niissä italialaisissa satamakaupungeissa,\njoissa olen sattunut käymään.\"\n\n\"Hän kuuluu suuressa määrässä parantaneen barbaarien\nmeri-sotalaitoksia\", sanoi Lucius Licinius.\n\n\"Entä heidän ratsuväkeään\", puuttui Marcus Licinius puheeseen. \"Tuo\nsolakka poika on kansansa paras ratsastaja.\"\n\n\"No, tapasin hänet viimeiseksi Napolissa. Olimme kumpikin iloisia\nsiitä, että olimme tavanneet toisemme, mutta turhaan koetin taivuttaa\nhäntä tulemaan jonakin iltana laivalleni hupaiseen illanviettoon.\"\n\n\"Nuo hupaiset illanvietot laivallasi ovat jo kuuluisat\", arveli Balbus,\n\"sinä tarjoat aina tulisimpia viinejä.\"\n\n\"Ja siellä kuuluu aina olevan tulisimmat tytöt\", lisäsi Massurius.\n\n\"Oli miten oli. Totila syytti joka kerta tärkeitä asioita eikä tullut.\n\n\"Ottakaa huomioon. Asioita Napolissa päivän kahdeksannen hetken\njälkeen.\n\n\"Napolissa, jossa ahkerimmatkin ovat laiskoja. Ne olivat tietysti\nverukkeita.\n\n\"Päätin ottaa selvää hänen todellisista syistään ja rupesin iltaisin\nvartioimaan hänen Via latan varrella olevaa taloaan. Aivan oikein. Heti\nensimmäisenä iltana hän tuli talostaan katsellen ympärilleen ja --\najatelkaas hämmästystäni -- valepuvussa. Hänellä oli päällään\npuutarhurin puku, matkahattu syvälle silmille painettuna ja vaippa\nhartioillaan.\n\n\"Hiivin hänen jäljessään.\n\n\"Hän meni vinoon läpi kaupungin Porta capuanalle päin.\n\n\"Aivan portin vieressä on paksu torni. Siinä asuu portinvartija, vanha\npatriarkallinen juutalainen, jolle kuningas Teoderik oli hänen\nehdottoman uskollisuutensa vuoksi uskonut portin vartioimisen.\n\n\"Gootti seisahtui tornin edustalle ja löi hiljaa käsiään yhteen.\nSilloin aukeni äänettömästi kapea, rautainen sivuovi, jota en ollut\nennen huomannutkaan, ja Totila pujahti sisään notkeana kuin ankerias.\"\n\n\"Ahaa, ahaa\", tarttui runoilija Piso vilkkaasti puheeseen. \"Minä tunnen\njuutalaisen ja Mirjamin, hänen suloisen, kaunissilmäisen tyttärensä.\nIsraelin kaunein tytär, auringonnousun maan helmi. Hänen huulensa ovat\nkuin granaatit, hänen silmänsä tummansiniset kuin meri ja hänen\nposkensa ovat punaiset ja pehmeät kuin kirsikka.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Piso\", huusi Cethegus hymyillen -- \"runosi on kaunis.\"\n\n\"Ei\", huudahti tämä. \"Mirjam itse on runo, hän on elävää runoutta.\"\n\n\"Tuo juutalaisletukka on ylpeä\", murahti Massurius, \"hän on halveksinut\nminua ja kultaani sellaisin silmäyksin, että -- ikäänkuin en olisi\nkoskaan ennen naisen rakkautta rahalla ostanut.\"\n\n\"Kas vain\", sanoi Lucius Licinius. \"Siis on tämä ylpeä gootti, joka\nesiintyy joka paikassa niin kuin hän kantaisi kaikkia taivaan tähtiä\nkiharaisella päälaellaan, alentunut kosiskelemaan juutalaistyttöä.\"\n\n\"Niin arvelin ja päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ivata\nnuorukaista hänen mieltymyksestään myskin hajuun, mutta en saanut\ntilaisuutta.\n\n\"Pari päivää myöhemmin täytyi minun mennä asioilleni Capuaan.\n\n\"Lähdin kuumuutta välttääkseni liikkeelle jo ennen auringonnousua.\nAjoin ulos kaupungista Porta capuanan läpi ensimmäisten\nauringonsäteiden näkyessä taivaalla. Ja kun matkavaununi kolisivat\njuutalaistornin kohdalla olevilla kovilla kivillä, ajattelin\nkateellisena Totilaa ja sanoin itsekseni: siellä hän nukkuu parhaallaan\npehmeillä käsivarsilla.\n\n\"Mutta toisen penikulmakiven kohdalla portilta päin tuli vastaani --\nTotila matkalla kaupunkiin, puutarhurin puvussa ja kantaen sekä\nrinnallaan että selässään kukkakoreja, kuten silloinkin.\n\n\"Hän ei siis maannut Mirjamin käsivarsilla.\n\n\"Juutalaistyttö ei siis ollut hänen rakastajattarensa, vaan kenties\nhänen uskottunsa. Kuka tietää, missä se kukka kukoistaa, jota tämä\npuutarhuri vaalii. Hän on todella onnenpoika.\n\n\"Ajatelkaa vain! Via Capuanan varrella sijaitsevat kaikki Napolin\nylhäisimpien perheiden huvilat ja kesäpalatsit. Niiden puutarhoissa\nkukoistavat ja loistavat kauneimmat naiset.\"\n\n\"Kautta kotijumalani\", huusi Lucius Licinius kohottaen kukilla\nseppelöidyn pikarinsa, \"siellä elävät Italian kauneimmat naiset. --\nKirottu olkoon tuo gootti.\"\n\n\"Ei\", huusi viinin kiihoittama Massurius. \"Kirotut olkoot Kallistratos\nja korsikalainen, jotka syöttävät meitä vierasten ihmisten\nrakkaustarinoilla aivan kuin kurki syötti kettua kirnusta.\n\n\"Anna, isäntä, vihdoinkin tyttöjesi tulla, jos olet niitä tilannutkaan.\nEi sinun enää tarvitse tehdä odotustamme pitemmäksi.\"\n\n\"Niin\", huusivat nuoret miehet yhteen ääneen, \"tyttöjä, tanssijattaria,\nsoittajia!\"\n\n\"Seis\", huudahti isäntä, \"siellä, minne Afrodite saapuu vieraisille,\ntäytyy hänen saada kukilla vaeltaa. Tämän lasin uhraan sinun\nkunniaksesi, Flora!\"\n\nHän hypähti pystyyn ja paiskasi paneelikattoon kallisarvoisen\nkristallilasin, niin että se särkyi helisten pieniksi palasiksi.\n\nKun lasi oli koskettanut kattopalkkeja, nousi koko välikatto ylös ja\nhämmästyneiden vierasten päälle valahti runsas kukkassade. Paestumin\nruusut, Thuriin orvokit, Tarentumin myrtit sekä mantelikukat peittivät\ntiheän lumipilven lailla tuoksuvina ryhminä mosaiikkilattian, pöydät,\npatjat ja vierasten päät.\n\n\"Venuksen tulo Pafokseen ei voinut olla kauniimpi\", sanoi Cethegus.\n\nKallistratos löi kätensä yhteen.\n\nSilloin aukeni lyyran ja huilujen soidessa se huoneen seinä, joka oli\ntrikliniumia vastapäätä. Neljä tanssijatarta, valitun kauniita tyttöjä\npersialaisissa puvuissa, s.o. vain läpinäkyvä ruusunpunainen harso\nruumiinsa verhona, juoksi symbaalejansa lyöden kukkivien oleanderien\nmuodostamasta pensastosta.\n\nHeidän jäljessään lähestyivät suuret näkinkengän muotoiset vaunut,\njoiden kultaisia pyöriä kahdeksan nuorta orjatarta työnsi. Neljä\nhuilunpuhaltajatarta, lyydialaisissa puvuissa -- purppuraa, valkoista\nja kultakirjontaa -- astui edellä. Ja vaunun pohjalla lepäsi ruusujen\npeittämänä puoliksi makaavassa asennossa Afrodite itse, jota erittäin\nkaunis, kiihoittava ja kukkea tyttö esitti. Hänen melkein ainoana\npukunaan oli Afroditen vyö.\n\n\"Haa, pyhän Eroksen ja Anteroksen kautta!\" huusi Massurius ja hypähti\nsohvaltaan mennen hoipertelevin askelin ryhmää kohti.\n\n\"Arvommeko tytöt?\" huusi Piso, \"minulla on aivan uudet gasellinluusta\ntehdyt arpanappulat. Vihkikäämme ne nyt.\"\n\n\"Antakaamme juhlan kuninkaan määrätä\", ehdotti Marcus Licinius.\n\n\"Ei, vapaus, vapaus ainakin rakkaudessa\", huudahti Massurius ja tarttui\nkiivaasti jumalatarta käsivarteen, \"soittoa, hoi, soittoa -- --\"\n\n\"Soittoa\", käski Kallistratos.\n\nMutta ennenkuin symbaalinsoittajattaret ehtivät laittautua kuntoon,\nrepäistiin ulko-ovi kiivaasti auki ja sysäten syrjälle orjat, jotka\nyrittivät häntä pidättää, syöksyi sisään Scaevola kalmankalpeana.\n\n\"Täältä siis sinut vihdoinkin löydän, Cethegus, tällaisena hetkenä.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" sanoi prefekti ja otti levollisesti\nruususeppeleen päästään.\n\n\"Mitäkö on tapahtunut? Isänmaa horjuu Skyllan ja Karybdiin välillä.\nGoottilaiset herttuat Thulun, Ibba ja Pitza --\"\n\n\"Mitä heistä?\" kysyi Lucius Licinius.\n\n\"Ovat murhatut.\"\n\n\"Voitto on meidän!\" huusi nuori roomalainen jättäen tanssijattaren,\njonka hän oli siepannut kiinni.\n\n\"Kaunis voitto\", sanoi lainoppinut vihoissaan. \"Kun tieto tästä saapui\nRavennaan, syytti koko kansa kuningatarta ja hyökkäsi palatsia vastaan,\nmutta -- Amalasunta oli päässyt pakoon.\"\n\n\"Minne?\" kysyi Cethegus hypäten nopeasti pystyyn.\n\n\"Minnekö? Eräällä kreikkalaisella laivalla -- Bysanttiin.\"\n\nCethegus asetti ääneti pikarin takaisin pöydälle ja rypisti otsaansa.\n\n\"Mutta kaikkein pahinta on, että gootit aikovat erottaa hänet ja valita\nkuninkaan.\"\n\n\"Kuninkaanko?\" kysyi Cethegus. \"Hyvä, minä kutsun senaatin kokoon.\nRoomalaisetkin valitsevat.\"\n\n\"Kenet, mitä me valitsemme?\" kysyi Scaevola ihmeissään.\n\nMutta Cetheguksen ei tarvinnut vastata.\n\nLucinius huusi hänen sijastaan: \"Diktaattorin! Pian, pian senaattiin!\"\n\n\"Senaattiin!\" toisti Cethegus majesteetillisesti. \"Syphax, vaippani.\"\n\n\"Tässä, herra, ja miekkasikin\", kuiskasi maurilainen. \"Minä kuljetan\nsen aina mukana mahdollisuuksien varalta.\"\n\nJa isäntä ja vieraat seurasivat puoleksi hoiperrellen prefektiä, joka\nyksin täydellisesti selvänä lähti heidän edellään talosta kadulle.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nEräässä Bysantin keisaripalatsin kapeassa kammiossa seisoi muutamia\npäiviä florialia-juhlien jälkeen pieni, vaatimattoman näköinen mies\nvaipuneena surumielisiin ajatuksiin.\n\nHänen ympärillään oli hiljaista ja yksinäistä.\n\nVaikka ulkona oli vielä kirkas päivä, peittivät raskaat, kullalla\nkirjaellut uutimet tarkoin pyöreäkaarista akkunaa, joka oli laajan\npalatsirakennuksen pihalle päin. Kamarin mosaiikkilattiaa verhosi\nsamanlaisesta kallisarvoisesta kankaasta tehty matto, joka kokonaan\nesti hitaasti edestakaisin kävelevän miehen askeleet kuulumasta.\n\nHuoneeseen tuli himmeä valo.\n\nKullalla peitettyjen seinien vieressä oli pitkä jono pieniä\nmarmoripatsaita -- kristittyjen keisarien kuvia Konstantinuksesta\nalkaen --. Vastapäätä kirjoitussohvaa kohosi suuri, miehenkorkuinen,\npuhtaasta kullasta tehty risti.\n\nJoka kerta, kun kävelijä tuli ristin kohdalle, hän kumarsi päätään,\nsillä ristin keskellä oli lasin sisään pantu palanen, vakuutusten\nmukaan, oikeata Vapahtajan ristiä.\n\nLopuksi hän pysähtyi katselemaan maailmankarttaa, joka oli kiinnitetty\npurppurareunaiselle pergamentille ja asetettu kamarin seinälle. Se\nesitti Rooman maailmanvaltaa.\n\nKatseltuaan kauan ja tarkasti karttaa mies huokasi ja peitti oikealla\nkädellään silmänsä.\n\nNe eivät olleet kauniit eivätkä kasvot jalot, mutta niissä ilmeni\npaljon sekä hyvää että pahaa.\n\nSyvällä pään sisässä olevien silmien levoton katse ilmaisi valppautta,\nepäluuloa ja viekkautta. Ulkonevaa otsaa ja laihoja kasvoja uursivat\nsyvät rypyt, jotka olivat syntyneet pikemmin huolten kuin iän\nvaikutuksesta.\n\n\"Kun vain tietäisin, miten se päättyy!\" huokasi hän väännellen luisia\nkäsiään. \"Se ajatus ei suo minulle rauhaa. Minussa puhuu henki, joka\nalituisesti kehoittaa, kehoittaa.\n\n\"Mutta onko se Herran enkeli vai paha henki? Kuka selittäisi uneni?\n\n\"Anna anteeksi, kolmiyhteinen Jumala, anna anteeksi innokkaimmalle\npalvelijallesi.\n\n\"Sinä olet kironnut unenselittäjät.\n\n\"Mutta näkihän faarao unta ja Joosef selitti hänelle sen. Ja Jaakob\nnäki unissaan taivaan avoinna ja hänen unensa tulivat sinulta.\n\n\"Uskallanko minä?\"\n\nJa yhä hän käveli neuvottomana edestakaisin. Hän olisi kenties kävellyt\nkauankin, jollei oven purppuraverho olisi hiljaa auennut.\n\nVelarius, ovenvartija, jolla oli yllään kullalla kirjaeltu puku,\nheittäytyi polvilleen maahan pienen miehen eteen kädet ristissä\nrinnalla.\n\n\"Imperator, ne patriisit, jotka kutsuit, odottavat puheille pääsyä.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä\", sanoi tämä ja istuutui sohvalle, jonka selkänoja\noli kultaa ja norsunluuta. \"Tuo pian hopeakenkäni ja vaippani.\"\n\nPalatsipalvelija asetti hänen jalkaansa paksuilla pohjilla ja korkeilla\nkoroilla varustetut sandaalit, jotka tekivät hänet pari tuumaa\npitemmäksi, ja heitti hänen hartioilleen poimullisen, kultatähdillä\nrunsaasti koristetun vaipan suudellen jokaista liikuttamaansa esinettä.\nHeittäydyttyään taas maahan keisarin jalkojen juureen, ovenvartija\npoistui. Tämä orjallinen, itämainen tervehdystapa oli aivan äskettäin\notettu valtakunnassa käytäntöön kaikessa ankaruudessaan.\n\nJa keisari Justinianus asettui vastapäätä ovea vastaanottoasentoon\nnojaten vasenta kättään Jerusalemin temppelistä lohkaistuun\nporfyyripatsaaseen, joka oli katkaistu sopivaksi hänen pituudelleen.\n\nEsirippu vedettiin syrjään ja huoneeseen astui kolme miestä, jotka\ntervehtivät keisaria samalla tavalla kuin orjakin. He olivat kuitenkin\nkeisarikunnan etevimmät miehet, kuten heidän komeasti koristellut\npukunsa, mutta vielä selvemmin heidän älykkäät kasvonpiirteensä\nilmaisivat.\n\n\"Olemme kutsuttaneet teidät\", alkoi keisari edes vastaamatta heidän\nnöyrään tervehdykseensä, \"kysyäksemme teidän neuvojanne Italian\nsuhteen.\n\n\"Olen hankkinut teille kaikki tarpeelliset tiedot sikäläisistä oloista.\nHallitsijattaren kirjeet ja isänmaanystäväin puolueen asiakirjat olivat\ntutkittavinanne; teillä oli kolme päivää aikaa. Puhu sinä ensin,\nmagister militum.\"\n\nJa hän viittasi kookkaimmalle noista kolmesta, komealle, upeaan\nkullattuun varukseen puetulle sankarivartalolle.\n\nSuuret, avomieliset, vaaleanruskeat silmät ilmaisivat uskollisuutta ja\nrehellisyyttä, voimakas, suora nenä ja täyteläiset posket antoivat\nhänen kasvoilleen terveen voiman leiman. Leveä rinta ja lihaksiset\njalat ja kädet olivat herkulesmaiset, mutta suu todisti,\nrumasta, pyöreäksi leikatusta parrasta huolimatta, lempeyttä ja\nhyväsydämisyyttä.\n\n\"Herra\", sanoi hän täyteläisellä, syvällä äänellä, \"Belisariuksen neuvo\non aina: hyökkää barbaarien kimppuun. Äskettäin olen käskystäsi\nkukistanut vandaalien valtakunnan Afrikassa viidellätoista tuhannella\nmiehellä. Anna minulle kolmekymmentä tuhatta, niin lasken goottien\nkruunun jalkojesi juureen.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi keisari iloissaan, \"puheesi miellyttää minua suuresti.\n\n\"Mitä sanot sinä, Tribonianus, helmi lainoppineitteni joukossa?\"\n\nPuhuteltu oli jokseenkin yhtä pitkä kuin Belisarius, mutta hän ei ollut\nniin leveähartiainen eikä alituinen harjoitus ollut siinämäärin\nkehittänyt hänen jäseniään. Korkea, totinen otsa, levolliset silmät ja\nlujapiirteinen suu todistivat voimakasta sielua.\n\n\"Imperator\", sanoi hän kylmästi, \"minä varoitan sinua tästä sodasta. Se\non väärä teko.\"\n\nJustinianus huudahti pahastuneena: \"Onko väärin ottaa takaisin, mitä\nRooman valtakunnalle kuuluu?\"\n\n\"On kuulunut. Esi-isäsi Zeno luovutti sopimuksen mukaan Länsi-Rooman\nTeoderikille ja hänen gooteilleen, jos he saisivat vallananastaja\nOdovakarin kukistetuksi.\"\n\n\"Teoderikin piti olla keisarin käskynhaltija eikä Italian kuningas.\"\n\n\"Myönnetään. Mutta kun hän oli tullut kuninkaaksi -- joksi hänen täytyi\ntulla, sillä Teoderik ei voinut olla itseään pienempien palvelija -- on\nkeisari Anastasius, setäsi Justinus ja sinä itsekin olet tunnustanut\nhänet ja hänen kuningaskuntansa.\"\n\n\"Niin, pakosta. Mutta kun he nyt ovat hädässä ja minä olen väkevämpi,\notan tunnustukseni takaisin.\"\n\n\"Sitä juuri sanonkin vääryydeksi.\"\n\n\"Sinä olet itsepäinen ja auttamaton, Tribonianus, ja ankara oikeuden\npuolustaja. Sinä sovit erinomaisesti kokoamaan pandektejani. Mutta\npolitiikassa en enää koskaan kysy neuvoasi. Mitä on oikeamielisyydellä\npolitiikan kanssa tekemistä.\"\n\n\"Oikeamielisyys, oi Justinianus, on paras politiikka.\"\n\n\"Mitä vielä, toisin ajattelivat Aleksanteri Suuri ja Caesar.\"\n\n\"Ensiksikään he eivät ennättäneet lopettaa suunnitelmiaan ja toiseksi\"\n-- hän pysähtyi.\n\n\"No toiseksi.\"\n\n\"Toiseksi et sinä ole Caesar etkä Aleksanteri.\" --\n\nKaikki vaikenivat. Hetken kuluttua keisari sanoi levollisesti: \"Sinä\nolet hyvin suorasukainen, Tribonianus.\"\n\n\"Aina, Justinianus.\"\n\nNopeasti keisari kääntyi kolmannen puoleen. \"No, mikä on sinun\najatuksesi, patriisi.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nPuhuteltu salasi hymyilyn, jonka lainoppineen siveyssaarna oli nostanut\nhänen huulilleen, ja kohottautui pystyyn.\n\nHän oli viallinen, pieni mies, vielä huomattavasti pienempi kuin\nJustinianus, jonka vuoksi tämä puhellessaan hänen kanssaan tavallisesti\nkumarsi päätään alemmaksi kuin olisi tarvinnutkaan.\n\nHän oli paljaspäinen, poskilla oli sairaalloinen vahankeltainen väri,\noikea olkapää oli alempana kuin vasen ja hän ontui hiukan vasemmalla\njalallaan, jonka vuoksi hän nojasi kultaisella kädensijalla\nvarustettuun mustaan kainalokeppiin.\n\nMutta läpitunkeva katse oli niin kotkamainen, että se poisti tästä\nvähäpätöisestä vartalosta kaiken vastenmielisen ja antoi melkein\nrumille kasvoille henkisen suuruuden jalostavan leiman. Ja tuskallisen\nalistuvaisuuden ja kylmän etevämmyyden piirre hienomuotoisen suun\nympärillä oli oikein miellyttäväkin.\n\n\"Imperator\", sanoi hän terävällä, varmalla äänellä, \"minä vastustan\ntätä sotaa -- tällä kertaa.\"\n\nKeisari rypisti harmistuneena kulmakarvojaan.\n\n\"Oikeudellisista syistäkö sinäkin?\" kysyi hän melkein ivallisesti.\n\n\"Minä sanoin: tällä kertaa.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Koska välttämätön on asetettava mieluisan edelle. Älköön se, jonka\ntäytyy puolustaa omaa taloaan, hyökätkö toisten talojen kimppuun.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan sillä tätä: lännestä, goottien taholta ei tätä valtakuntaa\nuhkaa vaara. Se vihollinen, joka voi hävittää tämän valtakunnan ja\nkenties hävittääkin sen, tulee idästä.\"\n\n\"Persialaiset\", huudahti Justinianus ylenkatseellisesti.\n\n\"Mistä alkaen\", keskeytti Belisarius, \"mistä alkaen on Narses, suuri\nvastustajani, pelännyt persialaisia?\"\n\n\"Narses ei pelkää ketään\", sanoi tämä katsomattakaan vastustajaansa.\n\"Ei persialaisia, jotka hän on voittanut, eikä sinua, jonka\npersialaiset ovat voittaneet. Mutta hän tuntee itämaat.\n\n\"Jolleivät ne ole persialaisia, niin ovat ne muita, jotka tulevat\nheidän jälkeensä. Se ukonilma, joka uhkaa Bysanttia, tulee Tigrikseltä\neikä Tiberiltä.\"\n\n\"No, ja mitä se sitten merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee sitä, että sinulle, oi keisari, ja roomalaisnimelle, jota\nme yhä käytämme, on häpeällistä vuosi vuodelta ostaa Kosroëkselta,\npersialaisten kaanilta, rauha kultasentnereillä.\"\n\nHehkuva puna peitti keisarin kasvot: \"Kuinka sinä voit sillä tavalla\ntulkita lahjat ja apurahat?\"\n\n\"Lahjat! Jos ne jäävät maksamatta viikkoakaan yli määräpäivän, rupeaa\nKosroës, Kabadeksen poika, polttamaan kyliäsi. Apurahat! Niillä hän\npalkkaa hunnit ja saraseenit, rajojesi vaarallisimmat viholliset.\"\n\nJustinianus käveli kerran edes takaisin huoneen poikki.\n\n\"Minkä neuvon sinä sitten annat?\" kysyi hän seisahtuen Narseksen eteen.\n\n\"Ettei ilman syytä eikä pakkoa hyökätä goottien kimppuun, kun tuskin\nvoidaan puolustaa omia rajoja persialaisia vastaan.\n\n\"Minun neuvoni on, että käytät kaikki valtakunnan voimat poistaaksesi\ntämän häpeällisen pakkoveron ja suojellaksesi valtakuntasi rajamaita\nhäpeällisiltä ryöstöiltä, että uudelleen rakennutat poltetut Antiokian,\nDaran ja Edessan kaupungit, että pakotat taas valtasi alaisuuteen\nitäiset maakunnat, jotka ovat menetetyt Belisariuksen urhoollisesta\nmiekasta huolimatta, ja että rakennutat rajojesi suojaksi\nseitsemänkertaisen linnoitusrivin Eufratilta Araxeen saakka.\n\n\"Vasta sitten, kun olet tehnyt tämän välttämättömän -- ja pelkään,\nettet sinä saa sitä edes aikaan -- sitten voit seurata kunnianhimosi\nkehoitusta.\"\n\nJustinianus pudisti hiljaa päätään.\n\n\"Et ilahduta minua puheellasi, Narses\", sanoi hän katkerasti.\n\n\"Sen kyllä arvaan\", sanoi tämä levollisesti.\n\n\"Sinä et ole enää välttämätön\", huudahti Belisarius ylpeästi. \"Suuri\nkeisarini, älä käänny noiden pienten epäilijöiden puoleen. Anna minulle\nkolmekymmentätuhatta miestä ja minä takaan oikealla kädelläni, että\nvalloitan Italian.\"\n\n\"Ja minä panen pääni pantiksi\", sanoi Narses -- \"mikä on\nhiukan arvokkaampi --, ettei Belisarius valloita Italiaa, ei\nkolmellakymmennellä, ei kuudellakymmenellä, ei edes sadallatuhannella\nmiehellä.\"\n\n\"Kuka sen sitten valloittaa ja kuinka suurella joukolla?\" kysyi\nJustinianus.\n\n\"Minä\", sanoi Narses, \"kahdeksallakymmenellä tuhannella miehellä.\"\n\nBelisarius punastui vihasta; hän oli vaiti, sillä hän ei löytänyt\nsanoja.\n\n\"Vaikka oletkin itsetietoinen, et vielä koskaan ennen ole asettunut\nniin paljon yläpuolelle vastustajaasi,\" sanoi lainoppinut.\n\n\"Enkä sitä nytkään tee, Tribonianus. Katso, ero on vain se, että\nBelisarius on suuri sankari, jota minä en ole.\n\n\"Mutta minä olen taitava sotapäällikkö -- jota Belisarius ei ole. Ja\ngootit voi vain taitava sotapäällikkö voittaa.\"\n\nBelisarius ojentautui täyteen pituuteensa ja puristi\nsuonenvedontapaisesti miekkansa kahvaa.\n\nHän olisi ilmeisesti mielellään musertanut vieressään seisovan\nraajarikon pään. Keisari puhui hänen sijastaan:\n\n\"Eikö Belisarius ole taitava sotapäällikkö? Kateus sokaisee sinut,\nNarses.\"\n\n\"En kadehdi Belisariukselta mitään, en edes\", huokasi hän hiljaa,\n\"hänen terveyttään.\n\n\"Hän olisi taitava sotapäällikkö, jollei hän olisi niin suuri sankari.\n\n\"Kaikki taistelut, joissa hän on hävinnyt, on hän hävinnyt liiallisen\nsankaruutensa vuoksi.\"\n\n\"Sitä ei sinusta voi sanoa, Narses\", huomautti Belisarius katkerasti.\n\n\"Ei, Belisarius, sillä minä en ole vielä hävinnyt ainoassakaan\ntaistelussa.\"\n\nBelisariuksen kiivaan vastauksen keskeytti ovenvartija, joka nosti\nesirippua ja ilmoitti:\n\n\"Aleksandros, jonka lähetit Ravennaan, herra, laski hetki sitten maihin\nja kysyy --\"\n\n\"Sisään, tuo hänet sisään!\" huusi keisari hypähtäen sohvaltaan.\n\nMalttamattomasti hän viittasi lähettilästä nousemaan proskynesiksestään\nja kysyi: \"No, Aleksandros, palaatko yksin?\"\n\nLähettiläs, kaunis, vielä nuori mies, vastasi: \"Yksin.\"\n\n\"Mutta kerrottiin -- viimeiset tietosi -- kuinka oli goottien\nvaltakunnan laita lähtiessäsi?\"\n\n\"Kaikki on sekasortoista.\n\n\"Ilmoitin sinulle viime kirjeessäni, että kuningatar oli päättänyt\nvapautua kolmesta ylpeimmästä vihollisestaan. Jollei se onnistu, ei hän\nenää olisi turvassa Italiassa ja pyysi sen tapauksen varalta luvan\nsaada paeta laivallani Epidamnukseen ja sieltä tänne Bysanttiin.\"\n\n\"Johon ilolla suostuinkin. No, entä yritys?\"\n\n\"Onnistui. Nuo kolme herttuaa eivät enää ole elossa. Mutta Ravennaan\nsaapui tieto, että vaarallisin heistä, herttua Thulun oli vain\nhaavoittunut. Tämä sai hallitsijattaren pakenemaan laivalle, kun\nsitäpaitsi kaupungissa olevat gootit piirittivät palatsin.\n\n\"Me nostimme ankkurin, mutta aivan heti, kun olimme lähteneet\nsatamasta, Ariminiumin kohdalla kreivi Vitiges saavutti meidät\nylivoimaisena, tuli laivalle ja vaati Amalasuntaa palaamaan taaten\nhänelle turvallisuuden siksi, kunnes kansankokous oli asian\njuhlallisesti tutkinut.\n\n\"Kun hän sai tietää Vitigekseltä, että herttua Thulunkin oli\nhaavoistaan kuollut ja kun hän huomasi Vitigeksen käytöksestä, ettei\ntämä eivätkä tämän mahtavat ystävät epäilleet häntä syylliseksi ja kun\nhän pelkäsi väkivaltaa käytettävän, päätti hän palata Ravennaan. Sitä\nennen hän kirjoitti 'Sofiassa' tämän kirjeen sinulle ja lähettää\nsamalla aarreaitastaan nämä lahjat.\"\n\n\"Siitä myöhemmin. Kerro edelleen! Kuinka Italiassa nykyjään asiat\novat?\"\n\n\"Hyvin sinulle, suuri keisari. Liioiteltuna huhu kiersi ympäri maata\ngoottien kapinasta Ravennassa ja kuningattaren pakenemisesta\nBysanttiin.\n\n\"Useissa paikoissa syntyi taisteluita roomalaisten ja goottien välillä.\n\n\"Roomassa isänmaanystävät tahtoivat toimeenpanna vallankumouksen,\nvalita senaatissa diktaattorin ja pyytää sinulta apua.\n\n\"Mutta se olisi ollut suuri tyhmyys, kun hallitsijatar joutuikin\nVitigeksen käsiin. Katakombimiesten nerokas johtaja sai vallankumouksen\nestetyksi.\"\n\n\"Rooman prefektikö?\" kysyi Justinianus.\n\n\"Cethegus. Hän epäili huhun todenperäisyyttä.\n\n\"Salaliittolaiset tahtoivat hyökätä goottien kimppuun, valita sinut\nItalian keisariksi ja hänet sillä välin diktaattoriksi.\n\n\"Mutta vaikka häntä kuuriassa sanan mukaan uhattiin tikarilla, hän\nkieltäytyi.\"\n\n\"Rohkea mies\", huusi Belisarius.\n\n\"Vaarallinen mies\", sanoi Narses.\n\n\"Heti senjälkeen saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja kaikki jäi\nentiselleen.\n\n\"Mutta musta Teja oli vannonut, että hän, jos pisaraakaan goottiverta\nvuodatettaisiin, muuttaisi Rooman karjaha'aksi.\n\n\"Kaiken tämän olen saanut tietää tahallani viivyttelemällä ja\nkulkemalla pitkin rannikkoa Brundusiumiin saakka. Mutta minulla on\nvielä iloisempiakin uutisia.\n\n\"Bysantilla on innokkaita ystäviä ei ainoastaan roomalaisten vaan myös\ngoottien joukossa, kuningassuvun jäsenissä.\"\n\n\"Sepä jotain olisi\", huusi Justinianus. \"Ketä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Tusciassa asuu Amalasuntan serkku, ruhtinas Teodahad, rikas\ntilanomistaja.\"\n\n\"Aivan oikein. Amelungien suvun viimeinen miespuolinen jäsen, eikö\nniin?\"\n\n\"Viimeinen. Hän ja varsinkin Gotelindis, hänen viisas, mutta\npahanilkinen puolisonsa, ylpeä baltien tytär, vihaavat sydämestään\nhallitsijatarta -- Teodahad siitä syystä, että Amalasunta on\nvastustanut hänen rajatonta haluaan anastaa kaikkien naapuriensa\ntilukset, Gotelindiksen syitä en voinut saada selville. Luulen, että\nheidän vihansa on peruisin heidän nuoruuden-ajoiltaan -- joka\ntapauksessa, Gotelindin viha on sammumaton.\n\n\"Nämä molemmat ovat luvanneet minulle, että he kaikin tavoin auttavat\nsinua Italian takaisin valloittamisessa. Vaimo tyytyy siihen, että saa\nsyöstyksi verivihollisensa valtaistuimelta; mies vaatii runsasta\npalkintoa.\"\n\n\"Sen hän saa.\"\n\n\"Hänen apunsa on sitäkin välttämättömämpi, kun hänen hallussaan on\npuolet Tusciaa -- toisen puolen omistaa völsungien aatelissuku -- jonka\nhän voi saattaa käsiimme, sitäpaitsi on hänellä toivo päästä\nvaltaistuimelle, kun Amalasunta kukistuu.\n\n\"Tässä on hänen ja Gotelindiksen kirjeet.\n\n\"Mutta lue ensin kuningattaren kirje -- se on luullakseni hyvin\ntärkeä.\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nKeisari katkaisi vahataulujen purppuranauhat ja luki:\n\"Justinianukselle, roomalaisten keisarille Amalasunta, goottien ja\nitalialaisten kuningatar!\"\n\n\"Italialaisten kuningatar\", nauroi Justinianus, \"sepä omituinen\narvonimi!\"\n\n\"Aleksandrokselta, lähettiläältäsi saat kuulla, kuinka Eris ja Ate\nriehuvat tässä maassa.\n\n\"Olen yksinäisen palmun kaltainen, jota rajutuulet repivät.\n\n\"Barbaarit tulevat päivä päivältä vihamielisemmiksi minua kohtaan ja\nminä puolestani vieraannun heistä. Roomalaiset taas, vaikka koetankin\nlähestyä heitä, eivät koskaan unohda, että olen germaanilaista\nsukuperää.\n\n\"Tähän saakka olen päättäväisesti uhmaillut kaikkia vaaroja, mutta nyt\nen enää voi, kun ei edes palatsini eikä ruhtinaallinen persoonani ole\nturvassa äkillisiltä, väkivaltaisilta hyökkäyksiltä.\n\n\"Minä en voi ehdottomasti luottaa mihinkään puolueeseen tässä maassa.\n\n\"Niinpä pyydänkin sinua, kuninkaallista veljeäni avukseni. Nyt on\nsuojeltava kaikkien kuninkaiden arvoa ja Italian rauhaa.\n\n\"Lähetä minulle, minä pyydän, luotettava joukko, henkivartiosto --\nkeisari loi merkitsevän silmäyksen Belisariukseen -- muutaman tuhannen\nmiehen suuruinen joukko, jonka komentajana on minulle ehdottomasti\nuskollinen mies. He suojelisivat Ravennan palatsia, joka on itsessään\nvahva linnoitus.\n\n\"Mitä Roomaan tulee, niin on joukon ennen kaikkea pidettävä\ntarpeellisen matkan päässä ja hätätilassa tuhottava prefekti Cethegus,\njoka on yhtä mahtava kuin salaperäinen mies ja joka jätti minut vaaran\nhetkellä, johon hän itse oli minut saattanut.\n\n\"Kun olen voittanut viholliseni ja vahvistanut valtakuntani, kuten\ntaivaan avulla ja omin voimineni toivon tekeväni, lähetän joukon ja\npäällikön sinulle takaisin mukanaan kalliita lahjoja ja suuret\nkiitokset. Vale.\"\n\nJustinianus puristi suonenvedontapaisesti vahatauluja käsissään ja\nkatseli säihkyvin silmin eteensä. Hänen rumia piirteitään ikäänkuin\njalosti suuri sisäinen voima. Tämä silmänräpäys osoitti, että tässä\nmiehessä asui useiden heikkouksien ja pikkumaisuuksien ohessa suuri,\nvoimakas sielu, nerokkaan valtiomiehen sielu.\n\n\"Tämä kirje\", huusi hän loistavin silmin, \"antaa käsiini Italian ja\ngoottien valtakunnan.\"\n\nVoimakkaan liikutuksen valtaamana hän mitteli pitkin askelin huoneen\nlattiaa unohtaen pään kumartamisenkin ristin kohdalla.\n\n\"Henkivartiasto -- sen hän saa. -- Mutta ei paria tuhatta miestä, vaan\nmonta tuhatta, enemmän kuin hän ottaisi vastaan. Sinä, Belisarius,\njohdat niitä.\"\n\n\"Katso lahjojakin\", kehoitti Aleksandros ja osoitti kallisarvoista\nkypressipuista, kullalla kirjottua rasiaa, jonka ovenvartija oli tuonut\nsisään. \"Tässä on avain.\"\n\nHän ojensi keisarille pienen, kilpikonnanluisen rasian, joka oli\nsuljettu kuningattaren sinetillä.\n\n\"Siinä on hänen muotokuvansa\", sanoi hän ikäänkuin sattumalta,\ntavallista äänekkäämmin.\n\nSamalla hetkellä, jolloin lähettiläs koroitti äänensä, pistäytyi hiljaa\nja muiden, paitsi Aleksandroksen huomaamatta naisen pää esiripun\nlomasta ja kaksi hehkuvaa, mustaa silmää tuijotti keisariin.\n\nTämä avasi rasian, sysäsi syrjään kaikki kalleudet ja tarttui nopeasti\npieneen, yksinkertaiseen, kiillotetusta pyökkipuusta tehtyyn tauluun,\njoka oli pantu kapeaan kultakehykseen.\n\nHämmästyksen huudahdus pääsi tahdottomasti hänen huuliltaan, hänen\nsilmänsä säkenöivät ja hän näytti kuvaa Belisariukselle sanoen: \"Ihana\nnainen! Millainen majesteetillinen otsa! Tässä näkee syntyperäisen\nhallitsijattaren, kuninkaantyttären!\"\n\nHän katseli ihastuneena jaloja piirteitä.\n\nSilloin oviverhot kahisivat ja kuuntelija tuli sisään.\n\nSe oli keisarinna Teodora, hurmaavan kaunis nainen.\n\nKaikkia naisellisen keksimiskyvyn keinoja, joita tämän ajan hienostunut\nylellisyys ja keisarikunta saattoivat hankkia, käytettiin joka päivä\ntuntikausia tämän itsessään erinomaisen, mutta hillittömän,\nepäsiveellisen elämän aikaisin kalventaman kauneuden säilyttämiseksi\ntuoreena ja hurmaavana.\n\nKultahiekka antoi hänen sinisenmustalle tukalleen metalliloiston. Se\noli huolellisesti kammattu takaapäin ylös päälaelle, että niskan\nkauneus ja kaulan hieno kaarevuus paremmin näkyisivät.\n\nSilmäripset ja kulmakarvat olivat maalatut kiiltävän mustiksi\narabialaisella silmillä. Ja huulten puna oli maalattu niin taitavasti,\nettei itse Justinianuskaan, joka niitä suuteli, voinut aavistaa\nfoinikialaisen purppuran olleen luonnon apuna.\n\nAlabasterinvalkoisista käsivarsista oli joka karva huolellisesti\nnypitty pois ja sormien ruusunpunaisista kynsistä oli erityisellä\norjattarella joka päivä suuri puuha.\n\nJa kuitenkin olisi Teodoraa, joka ei silloin vielä ollut\nneljääkymmentä täyttänyt, pidetty huomattavan kauniina naisena ilman\nkaunistuskeinojakin.\n\nMutta jalot nämä kasvot eivät olleet. Rasittuneista, luonnottoman\nloistavista silmistä ei kuvastunut suuria, ei edes ylpeitä ajatuksia.\nHuulilla väreili kaavamainen hymy, josta voi aavistaa, mihin\nensimmäiset rypyt tulisivat. Posket silmien lähistöllä osoittivat\nväsymystä.\n\nMutta kun hän nyt, sirosti kannattaen vasemmalla kädellään\ntummankeltaisesta silkistä tehtyä raskasta, poimuteltua silkkihamettaan\nja mitä suloisimmin hymyillen liiteli Justinianusta kohti, säteili koko\nhänen olennostaan huumaava tenho, jolla oli samanlainen suloinen,\nunettava vaikutus kuin hänen käyttämällään intialaisella palsamilla.\n\n\"Mikä tekee keisarillisen herrani niin iloiseksi? Saanko ottaa osaa\nhänen iloonsa?\" kysyi hän suloisella, mielistelevällä äänellä.\n\nLäsnäolijat heittäytyivät maahan keisarinnan eteen tervehtien häntä\nyhtä nöyrästi kuin Justinianustakin.\n\nMutta tämä säikähti keisarinnan nähdessään kuin rikollinen, joka on\ntavattu itse teossa, ja yritti kätkeä kuvan vaippansa poimuihin.\n\nSe oli liian myöhäistä.\n\nKeisarinna oli jo luonut siihen terävän katseensa.\n\n\"Me ihailemme\", sanoi keisari hämillään, \"puitteiden kauneutta.\"\n\nJa hän ojensi punastuen kuvan hänelle.\n\n\"Puitteissa\", hymyili Teodora, \"ei parhaalla tahdollakaan ole paljon\nihailemista.\n\n\"Mutta kuva ei ole huono.\n\n\"Varmaankin goottiruhtinatar?\"\n\nLähettiläs nyökäytti päätään.\n\n\"Ei ole huono, kuten sanottu. Mutta barbaarinen, ankara,\nepänaisellinen. Kuinka vanha hän lienee, Aleksandros?\"\n\n\"Noin neljänkymmenen viiden.\"\n\nJustinianus katsoi kysyvästi kuvaan ja sitten lähettilääseen.\n\n\"Kuva on tehty viisitoista vuotta sitten\", selitti Aleksandros.\n\n\"Ei\", sanoi keisari, \"sinä erehdyt; tässä on vuosiluku, se on tänä\nvuonna tehty.\"\n\nSyntyi kiusallinen hiljaisuus.\n\n\"No\", änkytti lähettiläs, \"silloin imartelevat maalarit kuten --\"\n\n\"Kuten hovilaiset\", täydensi keisari.\n\nMutta Teodora tuli hänen avukseen.\n\n\"Miksi tuhlaamme aikaa puhelemalla kuvista ja vierasten naisten iästä,\nkun on neuvoteltava oman valtakuntamme asioista. Mitä tietoja\nAleksandros tuo? Oletko jo päätöksesi tehnyt, Justinianus?\"\n\n\"Melkeinpä. Tahdoin vain vielä kuulla sinun mielipiteesi ja sinähän,\nsen tiedän vanhastaan, puolustat sotaa.\"\n\nSilloin Narses sanoi levollisesti:\n\n\"Miksi, herra, et heti sanonut, että keisarinna tahtoo sotaa. Me\nolisimme voineet silloin säästää sanamme.\"\n\n\"Mitä? Tahdotko sillä sanoa, että olen vaimoni orja?\"\n\n\"Pidä paremmin kieltäsi kurissa\", sanoi Teodora vihoissaan. \"Moni, joka\non pitänyt itseään haavoittumattomana, on saanut omasta terävästä\nkielestään kuolinhaavan.\"\n\n\"Olet hyvin varomaton, Narses.\"\n\n\"Imperator\", sanoi tämä levollisesti, \"minä olen jo aikoja sitten\nluopunut varovaisuudesta.\n\n\"Me elämme sellaisena aikana, sellaisessa valtakunnassa ja sellaisessa\nhovissa, että jokaisesta mahdollisesta sanasta, jonka on puhunut tai\npuhumatta jättänyt, voi joutua epäsuosioon ja turmioon.\n\n\"Kun minulle mikä sana tahansa voi tuottaa kuoleman, tahdon ainakin\nkuolla sellaisten sanojen vuoksi, jotka itseäni miellyttävät.\"\n\nKeisari hymyili:\n\n\"Sinun täytyy tunnustaa, patriisi, että olen hyvin suvaitsevainen.\"\n\nNarses meni hänen luoksensa.\n\n\"Sinä olet suuri luonne, Justinianus\", sanoi hän, \"ja syntynyt\nhallitsijaksi. Muuten ei Narses olisikaan palveluksessasi. Mutta Omfale\non tehnyt Herkuleenkin heikoksi.\"\n\nKeisarinnan silmistä säihkyi leimuava viha. Justinianus pelästyi.\n\n\"Menkää\", sanoi hän. \"Minä tahdon neuvotella kahden kesken keisarinnan\nkanssa. Huomenna saatte kuulla päätökseni.\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nNiin pian kun patriisit olivat menneet, astui Justinianus puolisonsa\nluo ja painoi suudelman tämän valkoiselle, matalalle otsalle.\n\n\"Anna hänelle anteeksi\", sanoi hän. \"Hän tarkoittaa hyvää.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi keisarinna vastaten puolisonsa suudelmaan.\n\"Senvuoksi ja koska hän on välttämätön Belisariuksen vastapainoksi,\nelää hän vielä.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, kuten ainakin.\" Hän otti häntä vyötäisiltä kiinni.\n\n\"Mitä hänellä nyt on mielessä\", ajatteli Teodora. \"Tuo hellyys todistaa\npahaa omaatuntoa.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi keisari kävellen hänen kanssaan\nedestakaisin lattialla.\n\n\"Jumala ei ole antanut minulle henkeä, joka johdattaa sotajoukkoja\ntaisteluun, mutta sen sijaan on hän antanut minulle nämä molemmat\nvoitokkaat urhot -- ja onneksi heitä on kaksi.\n\n\"Nuo molemmat kadehtivat toinen toistaan ja se tukee valtaani varmemmin\nkuin heidän uskollisuutensa. Kumpikin näistä sotapäälliköistä olisi\nalituinen vaara valtakunnalleni ja sinä päivänä, jolloin nämä tulevat\nystäväksi, horjuu valtaistuimeni. Sinä kai lietsot heidän vihaansa?\"\n\n\"Se on helposti lietsottavissa. Heidän välillään on olemassa\nluonnollinen vihollisuus, kuten tulen ja veden välillä. Kerron\nkaikki pikku kuohilaan ilkeydet ystävättärelleni Antoninalle,\nBelisarius-sankarin vaimolle ja valtiattarelle.\"\n\n\"Ja kaikki Belisarius-sankarin raakuudet kerron minä uskollisesti\nhelposti kiivastuvalle raajarikolle. Mutta nyt neuvotteluihin. Minä\nolen Aleksandroksen tuomien sanomien jälkeen melkein päättänyt alkaa\nsodan Italiaa vastaan.\"\n\n\"Kenet sinne lähetät?\"\n\n\"Tietysti Belisariuksen. Hän on luvannut kolmellakymmenellä tuhannella\nmiehellä suorittaa sen, mitä Narses tuskin otti tehdäkseen\nkahdeksallakymmenellä tuhannella.\"\n\n\"Luuletko sinä, että niin pieni joukko riittää siihen työhön?\"\n\n\"En. Mutta Belisarius on antanut kunniansa pantiksi. Hän panee kaikki\nvoimansa ja kaiken kykynsä liikkeelle eikä hän sittenkään kokonaan\nonnistu.\" --\n\n\"Ja se on hänelle hyvin terveellistä. Sillä sen jälkeen, kun hän palasi\nvoittoretkeltään vandaaleja vastaan on hänen ylpeytensä käynyt\nsietämättömäksi.\"\n\n\"Mutta hän tekee kolme neljäsosaa työstä. Sitten kutsun minä hänet\ntakaisin, lähden itse kuudenkymmenen tuhannen miehen kanssa, otan\nNarseksen mukaani, suoritan helposti viimeisen neljäsosan ja olen\nsilloin itsekin sotapäällikkö ja voittaja.\"\n\n\"Hienosti ajateltu\", sanoi Teodora todella ihaillen keisarin\nviekkautta, \"sinun suunnitelmasi on hyvin harkittu.\"\n\n\"Ja kuitenkin\", sanoi Justinianus huoaten ja jääden seisomaan, \"on\nNarses oikeassa, sydämeni salaisimmassa sopukassa täytyy minun se\nmyöntää. Valtakunnan turvallisuudelle olisi edullisempaa, että minä\nkukistaisin persialaiset sensijaan, että hyökkään goottien kimppuun.\n\n\"Se olisi varmempaa, viisaampaa politiikkaa. Sillä idästä tulee kerran\nturmio.\"\n\n\"Antaa sen tulla. Se voi vielä viipyä vuosisatoja ja silloin jää\njälkimaailmalle Justinianuksesta maine, että hän valloitti takaisin\nAfrikan ja Italian.\n\n\"Onko sinun huolehdittava tulevistakin ajoista? Ne, jotka tulevat\njälkeemme, pitäkööt huolta nykyisyydestään; pidä sinä huoli omastasi.\"\n\n\"Mutta jos sitten sanotaan: jos Justinianus olisi puolustanut\nvaltakuntaansa eikä miettinyt valloitussotia, olisivat olot nyt\nparemmat. Jos sanotaan: Justinianuksen voitot syöksivät valtakunnan\nperikatoon.\"\n\n\"Kukaan ei niin sano. Maineen loisto häikäisee ihmiset.\n\n\"Ja vielä eräs asia\" -- nyt väistyi hänen kasvoiltansa imartelevan\nviekkauden piirre syvimmän vakaumuksen ilmeen tieltä.\n\n\"Minä aavistan, mutta puhu.\"\n\n\"Sinä et ole ainoastaan keisari, sinä olet myöskin ihminen.\n\n\"Korkeammaksi kuin valtakuntasi täytyy sinun arvioida sielusi autuus.\nSinun täytyi astua monta veristäkin askelta meidän tiellämme valtaan ja\nherruuden loistoon. Usein täytyi käyttää ankaruutta, usean vaarallisen\nvihollisen henki ja aarteet täytyi -- mutta tiedäthän sinä.\n\n\"Tosin rakennutamme osalla näitä aarteita pyhälle kristilliselle\nviisaudelle tuon voitontemppelin, joka yksin tekee nimemme\nkuolemattomiksi ikuisiksi ajoiksi.\n\n\"Mutta onko taivas siitä tyydytetty -- kuka tietää?\n\n\"Hävittäkäämme\" -- ja hänen silmänsä hehkuivat omituista tulta --\n\"hävittäkäämme juurineen vääräuskoiset ja etsikäämme Kristuksen\nvihollisten ruumiiden yli tie armoon ja autuuteen.\"\n\nJustinianus puristi hänen kättään.\n\n\"Persialaisetkin ovat Kristuksen vihollisia, sillä he ovat pakanoita.\"\n\n\"Etkö enää muista, mitä patriarkka on opettanut: kerettiläiset ovat\nseitsemän kertaa pahemmat kuin pakanat. Heille on saarnattu oikeata\nuskoa, mutta he ovat sitä halveksineet. Se on synti pyhää henkeä\nvastaan eikä sitä anneta anteeksi -- ei maan päällä eikä taivaassa.\n\n\"Mutta sinä olet se miekka, joka kukistaa nämä Jumalan kiroamat\nareiolaiset. He ovat Kristuksen katkerimpia vihollisia; he tuntevat\nhänet ja kuitenkin kieltävät hänen jumaluutensa.\n\n\"Sinä olet jo Afrikassa kukistanut vääräuskoiset vandaalit ja\nhävittänyt harhaopin tulella ja miekalla; nyt kutsuu sinua Italia,\nRooma, se paikka, jossa apostoliruhtinasten veri on vuotanut, pyhä\nkaupunki. He eivät saa enää kauemmin palvella noita kerettiläisiä.\nJustinianus, anna heille takaisin oikea usko.\"\n\nHän vaikeni. Keisari katsoi syvästi huoaten kultaristiin.\n\n\"Sinä keksit sydämen syvimmät salaisuudet. Se juuri on kiihoittanut\nminua tähän sotaan enemmän kuin maine ja sotakunnia. Mutta olen\nepätietoinen siitä, olenko kykenevä, olenko arvokas niin suureen, niin\npyhään työhön Jumalan kunniaksi?\n\n\"Tahtooko hän saada aikaan niin suuria minun syntisten käsieni avulla?\nMinä epäilen, olen kahden vaiheilla.\n\n\"Ja se uni, jonka viime yönä näin, oliko se Jumalan lähettämä? Ja mitä\nse merkitsee? Kehoittaako se hyökkäykseen vai neuvooko siitä luopumaan?\n\n\"Äidilläsi Komitolla, kyprolaisella tietäjänaisella, oli ihmeellinen\nkyky selittää aavistuksia ja unia.\"\n\n\"Ja, kuten tiedät, lahja on perinnöllinen. Enkö minä unesi johdosta\nselittänyt, kuinka vandaalisota päättyisi?\"\n\n\"Sinä saat selittää tämänkin unen.\n\n\"Sinä tiedät, että minä epäilen parhaankin suunnitelmani\ntoimeenpanemista, jos yksikään ennusmerkki on sitä vastaan. Kuule siis.\nMutta\" -- hän katsahti huolestuneena vaimoonsa -- \"mutta muista, että\nse oli uni ja että ihminen ei voi mitään unilleen.\"\n\n\"Tietysti! Ne lähettää Jumala. -- Mitähän saan kuulla\", sanoi hän\nitsekseen.\n\n\"Vaivuin viime yönä uneen ajatellen Amala -- Italiaa.\n\n\"Silloin uneksin käveleväni paikalla, jossa oli seitsemän kukkulaa.\n\n\"Laakeripuun varjossa nukkui kaunein nainen, minkä koskaan elämässäni\nolen nähnyt. Seisahduin hänen ääreensä ja katselin häntä mielihyvän\ntuntein.\n\n\"Yht'äkkiä syöksyi oikealla olevasta pensaasta mörisevä karhu ja\nvasemmalla olevasta rauniosta sähisevä käärme, jotka molemmat menivät\nnukkuvaa kohti.\n\n\"Hän heräsi ja huusi nimeäni.\n\n\"Tartuin nopeasti häneen kiinni, painoin hänet rintaani vasten ja\npakenin hänen kanssaan. Katsoessani taakseni näin, että karhu repi\nkäärmeen rikki ja käärme pisti karhun kuoliaaksi.\"\n\n\"Entä nainen?\"\n\n\"Nainen painoi keveän suudelman otsalleni ja katosi yht'äkkiä. Minä\nheräsin ojennellen turhaan käsiäni häntä tavoittaakseni. Nainen\",\njatkoi hän nopeasti, ennenkuin Teodora ehti mitään vastata, \"on\ntietysti Italia.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi keisarinna levollisesti. Mutta hänen rintansa\naaltoili.\n\n\"Unesi on hyvin onnellinen.\n\n\"Karhu ja käärme ovat barbaarit ja roomalaiset, jotka taistelevat\nkeskenään seitsemän kukkulan kaupungista.\n\n\"Sinä sieppaat Italian heidän käsistään ja annat heidän tuhota\ntoisensa.\"\n\n\"Mutta Italia karkaa taas käsistäni. Minä en saa sitä pitää.\"\n\n\"Ei suinkaan. Hän suuteli sinua ja hupeni käsiisi. Siten sulaa\nItaliakin täydellisesti valtakuntaasi.\"\n\n\"Olet oikeassa\", huusi Justinianus hypähtäen pystyyn. \"Kiitos, kiitos,\nviisas vaimoni. Sinä olet sieluni valo. Minä uskallan -- Belisarius\nlähteköön.\"\n\nHän aikoi huutaa ovenvartijaa. Mutta yht'äkkiä hän seisahtui.\n\n\"Vielä yksi asia.\"\n\nJa luoden silmänsä alas hän tarttui keisarinnan käteen.\n\n\"Ahaa\", ajatteli Teodora, \"nyt se tulee\".\n\n\"Kun olemme kukistaneet goottien valtakunnan ja kuningattaren avulla\npäässeet Ravennan kuninkaalliseen linnaan -- mitä -- mitä minun on\nsilloin tehtävä ruhtinattarelle?\"\n\n\"Ruhtinattarelleko?\" sanoi Teodora teeskentelemättömästi.\n\"Mitäkö hänelle teemme? Saman kuin valtaistuimeltaan syöstylle\nvandaalikuninkaalle. Hänet tuodaan tänne Bysanttiin.\"\n\nJustinianus hengitti vapaammin.\n\n\"Olen hyvilläni siitä, että keksit oikean ratkaisun.\"\n\nJa vilpittömän iloisena hän puristi Tedoran kapeata, valkoista, ihmeen\nkaunista kättä.\n\n\"Vielä enemmänkin\", jatkoi Teodora. \"Hän suostuu sitä helpommin\nsuunnitelmiimme kuta varmempi hän on juhlallisesta vastaanotosta\ntäällä. Minä itse kirjoitan hänelle sisarellisen kirjeen pyytäen häntä\ntulemaan tänne. Hätätilassa hän saa turvapaikan minun luonani.\"\n\n\"Sinä et tiedä\", sanoi Justinianus innokkaasti, \"kuinka suuresti tällä\nhelpotat voittoamme. Teoderikin tytär täytyy saada kokonaan eroon\nkansastaan ja meidän puolellemme. Hänen on itsensä vietävä meidät\nRavennaan.\"\n\n\"Mutta silloin et voi heti lähettää sinne Belisariusta sotajoukon\nkanssa. Se saisi hänet vain epäluuloiseksi ja vastahakoiseksi. Hänen\ntäytyy täydellisesti olla käsissämme ja goottien valtakunnan täytyy\nolla sisällisesti hajaannustilassa, ennenkuin Belisariuksen miekka\nvedetään tupesta.\"\n\n\"Mutta hänen täytyy ainakin olla läheisyydessä.\"\n\n\"Niin kyllä. Esimerkiksi Sisiliassa. Afrikassa syntyneet levottomuudet\nantavat hyvän tekosyyn laivaston lähettämiseen niille vesille. Ja kun\nverkko on viritetty, ryhtyy Belisarius toimeen.\"\n\n\"Mutta kuka virittää verkon?\"\n\nTeodora mietti hetkisen ja sanoi:\n\n\"Länsi-Rooman nerokkain mies, Cethegus Caesarius, Rooman prefekti,\nnuoruudenystäväni.\"\n\n\"Aivan oikein, mutta ei hän yksin. Hän on roomalainen eikä alamaiseni.\nHän ei ole minulle täysin uskollinen. Kenenkä minä lähettäisin? Kenties\ntaas Aleksandroksen.\"\n\n\"Ei\", huudahti Teodora. \"Hän on tähän toimeen liian nuori. Ei.\"\n\nHän mietti kauan.\n\n\"Justinianus\", sanoi hän vihdoin. \"Osoittaakseni sinulle, että voin\nunohtaa henkilökohtaisen vihan, kun valtakunnan etu on kysymyksessä, ja\nsaadaksemme oikean miehen siihen toimeen ehdotan siihen erään\nvihollisistani: Petroksen, Narseksen serkun, prefektin opintotoverin,\nviekkaan kaunopuhujan -- lähetä hänet.\"\n\n\"Teodora\", huusi keisari iloissaan syleillen puolisoaan, \"sinä olet\ntodella Jumalan lähettämä. Cethegus -- Petros -- Belisarius. Barbaarit,\nte olette hukassa!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna kaunis keisarinna heräsi hyvällä tuulella hyllyvällä\nvuoteellaan, jonka pehmeät silkkipäällyksiset patjat olivat täytetyt\npontilaisen haikaran pehmeillä kaulauntuvilla.\n\nVuoteen vieressä oli kolmijalalla Okeanosta esittävä hopeamalja, jossa\noli puhtaasta kullasta tehty kuula.\n\nKeisarinna otti laiskasti kuulan kauniiseen käteensä ja pudotti sen\nhopeamaljaan. Siitä syntynyt kirkas ääni kutsui makuuhuoneeseen\nsyyrialaisen orjattaren, joka oli nukkunut etuhuoneessa.\n\nKädet ristissä rinnalla hän tuli vuoteen viereen ja veti syrjään sen\nraskaat, sinipunertavasta kiinalaisesta silkistä tehdyt verhot.\n\nSitten hän tarttui pehmeään iberialaiseen pesusieneen, joka oli\naasinmaidolla täytetyssä kristallimaljassa, ja poisti sillä\nhuolellisesti öljymäisen taikinan, joka yöllä peitti keisarinnan\nkasvoja ja kaulaa.\n\nSitten hän polvistui vuoteen ääreen, painoi päänsä maahan ja ojensi\noikean kätensä ylös.\n\nTeodora tarttui tähän käteen, asetti hitaasti pienen jalkansa\npolvistuneen niskaan ja hypähti notkeasti maahan.\n\nHän istahti sitten palmupuisen vuoteensa laidalle vain hienoimmasta\npellavasta ommeltuun alus-tunikaan puettuna. Orjatar nousi ja heitti\nhallitsijattarensa hartioille hienon, ruusunpunaisen aamuvaipan.\n\nHän kumarsi, kääntyi oveen päin, huusi: \"Agave\" ja katosi.\n\nAgave, nuori, kaunis tessalialaistyttö, tuli sisään. Hän siirsi aivan\nkeisarinnan viereen sitruunapuiden pesupöydän, jolla oli lukematon\njoukko pieniä pulloja ja purkkeja, ja rupesi hieromaan hänen kasvojaan,\nniskaansa ja käsiään hienoilla, kaikenlaisiin viineihin ja seoksiin\nkastetuilla liinoilla.\n\nTeodora nousi sitten vuoteen laidalta ja siirtyi pantterinnahkalla\npäällystetylle tuolille, katedralle.\n\n\"Suuri kylpy vasta puolenpäivän tienoissa\", sanoi hän.\n\nAgave toi esille soikean, terebinti-puusta tehdyn, ulkopuolelta\nkilpikonnanluulla päällystetyn kylpyammeen, joka oli täynnä suloiselta\ntuoksuvaa vettä, ja siirsi hallitsijattarensa hohtavan valkoiset jalat\nsiihen.\n\nSitten hän irroitti kultalankaverkon, joka oli yöllä pitänyt koossa\nkeisarinnan siniseltä kimaltelevaa tukkaa, joka nyt valahti hartioille\nja rinnalle mustina, pehmeänä aaltoina.\n\nHän sitoi vielä leveän purppuraisen rintavyön keisarinnan ympärille,\nkumarsi ja meni tiehensä huutaen: \"Galatea!\"\n\nHänen sijaansa tuli iäkäs orjatar, Teodoran imettäjä ja hoitajatar ja,\nikävä sanoa, Teodoran parittaja niinä aikoina, jolloin tämä oli vain\nAkaciuksen, sirkuksen jalopeuran vartijan kiemaileva tytär ja, vaikka\nolikin vielä lapsi, suuren sirkuksen syvälle langennut ilotyttö.\n\nGalatea oli uskollisesti ollut mukana seikkailijattaren kaikissa\nvastoinkäymisissä ja voitoissa, kaikissa rikoksissa ja petoksissa tämän\nvaiherikkaalla uralla keisarinkruunuun saakka.\n\n\"Kuinka olet nukkunut, kyyhkyseni?\" kysyi hän ojentaen Teodoralle\nmerenpihkapikarissa hyvänhajuista seosta, jota Kilikiassa sijaitsevan\nAdanan kaupungin täytyi lähettää vuotuisena verona suuret määrät\nkeisarinnaa varten.\n\n\"Hyvin. Minä näin unta hänestä.\"\n\n\"Aleksandroksestako?\"\n\n\"En, narri. Kauniista Aniciuksesta.\"\n\n\"Mutta kutsuttu on jo kauan odottanut tuolla salaisessa komerossa.\"\n\n\"Hän on kärsimätön\", hymyili pieni suu. \"No, laske hänet sisään.\"\n\nHän heittäytyi pitkälleen sohvalle vetäen purppurasilkkisen peitteen\npäälleen, mutta jättäen kauniiden jalkojen hienot terät näkyviin.\n\nGalatea veti salvan pääoven eteen, josta hän itse oli tullut sisään ja\nmeni sitten vinoon kamarin yli siihen nurkkaan, jossa oli suunnattoman\nsuuri, vaskinen Justinianuksen kuvapatsas.\n\nPatsas, joka näytti mahdottomalta liikutella, kääntyi syrjään, kun\nGalatea painoi erästä jousta, ja sen takana seinässä oli kapea aukko,\njonka patsas tavallisissa oloissa täydellisesti peitti ja jonka edessä\noli tumma verho.\n\nGalatea nosti verhon syrjään ja Aleksandros, nuori lähettiläs, riensi\nsisään.\n\nHän heittäytyi polvilleen keisarinnan eteen, tarttui hänen kapeaan\nkäteensä ja peitti sen tulisilla suudelmilla.\n\nTeodora veti sen hiljaa pois.\n\n\"On hyvin varomatonta, Aleksandros\", sanoi hän nojaten kaunista päätään\ntaaksepäin, \"laskea rakastaja sisään pukeutumisen aikana. Kuinka\nrunoilija sanookaan: 'Kaikki kelpaa kauneuden lisäämiseen. Mutta ei ole\nhauska katsella sen syntymistä, joka vasta täydellisesti valmiina\nmiellyttää.'\n\n\"Mutta lupasin sinulle ennen Ravennaan lähtöäsi, että saisit kerran\ntulla luokseni vieraisille aamulla.\n\n\"Ja sinä olet hyvin ansainnut tämän palkkion. Olet uskaltanut paljon\nvuokseni.\n\n\"Kiinnitä palmikot lujemmalle!\" huudahti hän Galatealle, joka oli\nalkanut erikoistyönsä, keisarinnan komean tukan järjestämisen.\n\n\"Sinä olet pannut alttiiksi henkesi minun vuokseni.\" -- Ja hän ojensi\nhänelle kaksi oikean kätensä sormea.\n\n\"Oi, Teodora\", huusi nuorukainen, \"tämän hetken vuoksi kuolisin\nkymmenesti.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi keisarinna, \"miksi et ole hankkinut minulle jäljennöstä\nviimeisestäkin Amalasuntan Justinianukselle lähettämästä kirjeestä?\"\n\n\"Se oli aivan mahdotonta. Kaikki kävi niin nopeasti. En voinut enää\nlähettää sanansaattajaa laivaltani. Töin tuskin sain eilen rantaan\nsaavuttuani lähetetyksi sinulle sanoman, että lahjojen joukossa oli\nAmalasuntan kuva. Tulit sisään oikealla hetkellä.\"\n\n\"Mihin joutuisinkaan, jollen maksaisi Justinianuksen ovenvartijalle\nkahta kertaa suurempaa palkkaa kuin hän itse. Mutta sinä, varomattomin\nkaikista lähettiläistä, mitä hulluttelit Amalasuntan iästä.\"\n\n\"Oi, kaunein Kypron tyttäristä! En ollut kuukausimääriin nähnyt sinua.\nEn ajatellut muuta kuin sinua ja sinun hurmaavaa kauneuttasi.\"\n\n\"Täytynee kai sinulle antaa anteeksi.\n\n\"Musta otsanauhani, Galatea!\n\n\"Sinä olet parempi rakastaja kuin valtiomies. Senvuoksi pidänkin sinut\ntäällä.\n\n\"Sinun olisi taas pitänyt lähteä Ravennaan.\n\n\"Mutta minä mietin: minä lähetän vanhemman lähettilään Ravennaan ja\npidän nuoremman itseäni varten. Oliko se oikein?\" sanoi hän hymyillen\nja sulki silmänsä puoleksi.\n\nAleksandros, jonka nämä sanat olivat hurmanneet ja tehneet\nrohkeammaksi, hypähti pystyyn ja painoi suudelman Teodoran punaisille\nhuulille.\n\n\"Seis, majesteetinrikkoja\", torui tämä ja löi häntä hiljaa\nflamingonsulalla poskelle. \"Nyt riittää jo tämän päivän osalle.\n\n\"Huomenna saat taas tulla kertomaan minulle tuosta\nbarbaarikaunottaresta. Ei, sinun täytyy mennä. Minun on vielä tänä\naamuna otettava toinenkin vastaan.\"\n\n\"Toinenkin!\" huusi Aleksandros peräytyen. \"On siis totta, mitä Bysantin\nkylpypaikoissa ja voimistelusaleissa hiljaa kuiskaillaan. Sinulla iäti\nuskottomalla on --\"\n\n\"Teodoran ystävä ei saa olla mustasukkainen\", nauroi keisarinna.\n\nHänen naurunsa ei ollut kaunista.\n\n\"Mutta tällä kertaa voit olla huoletta -- hän tulee vastaasi. Mene!\"\n\nGalatea tarttui Aleksandrokseen, vei hänet vastustelemisista huolimatta\npatsaan luo ja työnsi salaovesta ulos.\n\nTeodora nousi istumaan kiinnittäen vyöllä poimullisen alushameensa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nSamassa Galatea tuli sisään tuoden mukanaan pienen, kumaraharteisen\nmiehen, joka oli neljäkymmentä vuotta vanha, mutta näytti paljon\nvanhemmalta.\n\nViisaat, mutta liian terävät piirteet, tuijottavat silmät, parrattomat,\nyhteen puristetut huulet -- kaikki todistivat epämiellyttävää\nviekkautta.\n\nTeodora vastasi päätään nyökäyttäen tulijan matelevaan tervehdykseen.\nGalatea alkoi maalata hänen kulmakarvojaan.\n\n\"Keisarinna\", sanoi mies peloissaan, \"minä ihmettelen sinun\nrohkeuttasi. Jos minut täällä nähtäisiin! Yksi ainoa silmänräpäys\nturmelisi yhdeksän vuoden viisauden hedelmät.\"\n\n\"Mutta sinua ei kukaan näe täällä\", sanoi Teodora levollisesti.\n\n\"Tämä hetki on ainoa, jolloin olen rauhassa Justinianuksen\ntunkeilevalta hellyydeltä.\n\n\"Nyt on hänen rukoushetkensä.\n\n\"Minun täytyy käyttää sitä parhaani mukaan hyväkseni.\n\n\"Jumala varjelkoon hänen hurskauttaan.\n\n\"Galatea! Aamuviinini. Mitä? Pelkäätkö jättää minut kahden kesken tuon\nvaarallisen viettelijän kanssa?\"\n\nVanhus meni pahasti irvistäen ja palasi heti takaisin kantaen toisessa\nkädessään tuopillisen lämmitettyä kios-viiniä ja toisessa vesi- ja\nhunajapikareita.\n\n\"En voinut tavallisuuden mukaan keskustella kanssasi kirkossa, jonka\npimeässä rippituolissa sinä olet erehdyttävästi papin näköinen. Keisari\ntahtoo puhua kanssasi jo ennen kirkkoaikaa ja sinun täytyy olla\nselvillä asioista sitä ennen.\"\n\n\"Mitä on tekeillä?\"\n\n\"Petros\", sanoi Teodora mukavasti nojautuen sohvan selustaan ja\nhitaasti ryyppien Galatean sekoittamaa makeata juomaa, \"tänään on se\npäivä, joka palkitsee monivuotisen vaivamme ja viisautemme ja joka\ntekee sinusta suuren miehen.\"\n\n\"Jo olisikin aika\", arveli Petros.\n\n\"Ole kärsivällinen, ystäväni.\n\n\"Galatea, hiukan enemmän hunajaa.\n\n\"Valmistaakseni sinua tämän päivän tehtäviin pidän tarpeellisena\nmuistuttaa sinua menneistä ajoista, muistuttaa siitä kuinka --\nystävyytemme alkoi.\"\n\n\"Mitä varten? Miksi se olisi tarpeellista?\" sanoi Petros\nvastenmielisesti.\n\n\"Monesta syystä.\n\n\"Sinä olit veriviholliseni Narseksen serkku ja puoluelainen.\n\n\"Siis myöskin minun viholliseni.\n\n\"Vuosikausia olet sinä serkkusi palveluksessa työskennellyt minua\nvastaan, mutta se ei ole minua paljon vahingoittanut eikä liioin sinua\nhyödyttänyt.\n\n\"Sillä Narses, siveellinen ystäväsi, oli päättänyt oman kunniansa\nvuoksi, viekkaasti kyllä, olla tekemättä mitään sukulaistensa hyväksi,\nettei häntä, kuten tämän valtakunnan muita hovilaisia, voitaisi syyttää\nsukulaisten suosimisesta.\n\n\"Pelkästä varovaisuudesta ja maineensa vuoksi hän jätti sinut\nkoroittamatta.\n\n\"Sinä elit suuressa puutteessa ja pysyit halpana kirjurina.\n\n\"Mutta niin teräväpäinen mies kuin sinä osasi auttaa itseään.\n\n\"Sinä väärensit keisarin veroluettelot tekemällä ne kaksinkertaisiksi.\n\n\"Maakuntalaisten täytyi Justinianukselle tulevan veron ohella maksaa\ntoinenkin vero, jonka Petros ja veronkantajat tasasivat keskenään.\n\n\"Jonkin aikaa kävi kaikki erinomaisesti. Mutta kerran --\"\n\n\"Keisarinna, minä rukoilen --\"\n\n\"Kertomukseni on pian lopussa, ystäväiseni. Mutta kerran sinun\nonnettomuudeksesi eräs uusista veronkantajista piti tärkeämpänä\nkeisarinnan suosiota kuin sinun tarjoamaasi osaa saaliista.\n\n\"Hän oli suostuvinaan ehdotukseesi, antoi sinun väärentää luettelot ja\n-- toi ne minulle.\"\n\n\"Tuo heittiö\", murisi Petros.\n\n\"Niin, se oli tietysti sinusta pahasti tehty\", hymyili Teodora asettaen\npikarin pöydälle.\n\n\"Minä olisin nyt voinut saattaa ilkeän viholliseni, vihatun kuohilaan\nuskotun, päätä lyhemmäksi ja minun täytyy tunnustaa: minun tekikin jo\nmieleni.\n\n\"Mutta minä uhrasin lyhytaikaisen kostonilon pysyväisemmän edun vuoksi.\n\n\"Kutsuin sinut luokseni. Sinä sait itse valita, tahdoitko kuolla vai\nruveta minun uskolliseksi palvelijakseni.\n\n\"Olit kyllin järkevä valitaksesi viimemainitun vaihtoehdon, ja niin\nolemme me, jotka maailman nähden olemme katkerimpia vihamiehiä,\nsalaisuudessa toimineet yhdessä vuosikausia. Olet edeltäpäin kertonut\nminulle suuren Narseksen kaikki suunnitelmat ja minä olen sinua\npalkinnut runsaasti. Sinä olet nyt rikas mies.\"\n\n\"Eipä siitä juuri kannata puhua.\"\n\n\"Ole vaiti, kiittämätön. Rahastonhoitajani sen parhaiten tietää. Sinä\nolet hyvin rikas.\"\n\n\"Olkoon niin, mutta minulla ei ole arvonimiä eikä yhteiskunnallista\nasemaa. Opintotoverini ovat patriiseja, prefektejä, ylhäisiä herroja\nItä- tai Länsi-Roomassa, kuten Cethegus Roomassa ja Prokopius\nBysantissa.\n\n\"Kärsivällisyyttä. Tästä päivästä alkaen kiipeät nopeasti kunnian\nportaita ylöspäin. Kuule: huomenna matkustat sinä lähettiläänä\nRavennaan.\"\n\n\"Keisarillisena lähettiläänäkö?\" kysyi Petros iloissaan.\n\n\"Niin, minun välitykselläni. Mutta siinä ei vielä ole kaikki.\n\n\"Sinä saat Justinianukselta tarkat ohjeet goottien valtakunnan\nhävittämiseksi ja tien raivaamiseksi Belisariukselle Italiaan.\"\n\n\"Toiminko minä näiden ohjeiden mukaan, vai niitä vastaan?\"\n\n\"Niiden mukaan.\n\n\"Mutta sinä saat vielä erään toimen, jonka Justinianus erityisesti\npanee sydämellesi, nimittäin että Teoderikin tytär on millä tavalla\ntahansa pelastettava vihollistensa käsistä ja tuotava Bysanttiin.\n\n\"Tässä on minulta kirje, jossa häntä kutsutaan tänne ja hänelle\ntarjotaan turvapaikka luonani.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Petros aikoen pistää kirjeen povelleen. \"Minä siis\ntuon hänet tänne.\"\n\nSilloin hypähti Teodora sohvalta kuin hyökkäävä käärme. Galateakin\nperäytyi pelästyneenä.\n\n\"Vihani uhalla, Petros, et tuo. Sinut lähetän aivan toista tarkoitusta\nvarten. Hän ei saa tulla Bysanttiin, hän ei saa elää.\"\n\nHämmästyksissään Petros pudotti kirjeen lattialle. \"Oi, keisarinna\",\nkuiskasi hän, \"-- murha\".\n\n\"Hiljaa, Petros\", sanoi Teodora käheällä äänellä, silmissä hurja ilme.\n\"Hänen täytyy kuolla.\"\n\n\"Kuolla! Miksi?\"\n\n\"Miksi? Sitä ei sinun tarvitse kysellä. Mutta sama se -- ehkä sinun on\nhyvä se tietää, että pelkuruutesi saisi hiukan kannustusta -- tiedä\nsiis --\", hän tarttui kiivaasti Petroksen käsivarteen ja kuiskasi hänen\nkorvaansa: \"Justinianus, petturi, on rakastumaisillaan häneen.\"\n\n\"Teodora!\" huusi kaunopuhuja pelästyneenä ja peräytyi pari askelta.\n\nKeisarinna vaipui takaisin sohvalle. \"Mutta eihän keisari ole\nnähnytkään häntä\", änkytti Petros toipuen pelästyksestään.\n\n\"Hän on nähnyt hänen kuvansa. Hän näkee jo hänestä unta.\"\n\n\"Sinulla ei ole tähän saakka ollut kilpailijatarta.\"\n\n\"Senvuoksi pidän huolta, etten saakaan sellaista.\"\n\n\"Sinä olet niin kaunis.\"\n\n\"Amalasunta on nuorempi.\"\n\n\"Sinä olet niin viisas, sinä olet hänen neuvonantajansa, hänen\nuskottunsa.\"\n\n\"Siksi juuri olen hänelle vaivaksi. Ja\" -- hän tarttui taas Petroksen\nkäsivarteen -- \"ota huomioon: hän on kuninkaantytär, syntyperäinen\nhallitsijatar, minä taas olen jalopeurojen vartijan halpasäätyinen\ntytär.\n\n\"Ja -- niin mielettömän naurettavalta kuin se kuuluukin -- Justinianus\nunohtaa purppurakaavussaan olevansa dardanilaisen vuohipaimenen poika.\n\n\"Hän on perinyt kuningasten mielettömyyden, vaikka itse onkin\nseikkailija. Hän uneksii syntyperäisestä majesteetillisuudesta ja\nkuninkaallisen veren mysteereistä.\n\n\"Sellaisia päähänpistoja vastaan ei ole mitään keinoa. Ketään muuta\nnaista en pelkäisi, mutta tuo kuninkaantytär -- --\"\n\nHän hypähti vihoissaan pystyyn ja puristi pienen kätensä nyrkkiin.\n\n\"Varo itseäsi, Justinianus!\" sanoi hän kävellen edestakaisin.\n\n\"Teodora on näillä silmillään kesyttänyt ja tällä kädellään hallinnut\njalopeuroja ja tiikereitä. Saa nähdä, kykeneekö hän pitämään tuota\npurppuraan puettua kettua uskollisena itselleen.\"\n\nHän istuutui taas.\n\n\"Lyhyesti, Amalasunta kuolee\", sanoi hän äkkiä taas tyyntyen.\n\n\"Olkoon niin\", vastasi kaunopuhuja, \"mutta minun käteni ei häntä\nsurmaa. Sinulla on kyllin paljon veritöihin tottuneita palvelijoita.\nLähetä ne. Minä olen kaunopuhuja --\"\n\n\"Sinä olet pian vainaja, jollet tottele minua. Juuri sinun,\nviholliseni, täytyy se tehdä. Jos joku ystävistäni sen tekisi,\nherättäisi se epäluuloja.\"\n\n\"Teodora\", suostutteli Petros varomattomasti, \"suuren Teoderikin\ntyttären, syntyperäisen kuningattaren murhaaminen olisi --\"\n\n\"Haa\", nauroi Teodora pirullisesti, \"syntyperäinen kuningatar häikäisee\nsinutkin, kurjan.\n\n\"Kaikki miehet ovat enemmän narreja kuin heittiöitä.\n\n\"Kuule, Petros, sinä päivänä, jolloin kuolinsanoma saapuu Ravennaan,\ntulee sinusta senaattori ja patriisi.\"\n\nPetroksen silmät välähtivät.\n\nMutta pelkuruus tai omantunnon ääni olivat voimakkaampia kuin\nkunnianhimo.\n\n\"Ei\", sanoi hän päättäväisesti, \"mieluummin luovun hovista ja\ntulevaisuudentoiveistani\".\n\n\"Elämästäsi sinä luovut, kurja!\" huudahti Teodora raivoissaan. \"Sinä\nluulit olevasi vapaa ja vaaratta siksi, että silloin silmiesi edessä\npoltin väärennetyt asiakirjat.\n\n\"Hullu! Ne eivät olleet oikeat.\n\n\"Katso -- tässä on henkesi.\"\n\nHän sieppasi eräästä asiapapereita sisältävästä kotelosta kellastuneen\npergamentin.\n\nHän näytti sitä pelästyneelle Petrokselle, joka vaipui masentuneena\npolvilleen.\n\n\"Käske\", änkytti hän, \"minä tottelen\".\n\nKamarin pääovelle koputettiin.\n\n\"Mene tiehesi\", huusi keisarinna. \"Ota goottiruhtinattarelle menevä\nkirje lattialta ja mieti tarkoin: Patriisi, jos hän kuolee, kidutus ja\nkuolema, jos hän elää. Tiehesi!\"\n\nJa Galatea työnsi puolipyörryksissä olevan miehen salaovesta ulos,\nkäänsi pronssisen Justinianuksen paikoilleen ja meni avaamaan pääovea.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSieltä tuli komea nainen, suurempi ja vankempirakenteinen kuin pieni,\nhento keisarinna, ei niin hurmaavan kaunis kuin tämä, mutta nuorempi ja\nkukoistavampi. Hänen ihonvärinsä oli terve ja hänen käytöksensä\nteeskentelemätön.\n\n\"Terve tuloa, Antonina, rakkahin sisar! Tule luokseni!\" huudahti\nkeisarinna käyden syvästi kumartavaa tulijaa vastaan.\n\nBelisariuksen puoliso totteli ääneti.\n\n\"Kylläpä silmänalukset ovat kuopalla\", ajatteli hän ojentautuessaan\nylös.\n\n\"Kylläpä tuolla sotamiehen vaimolla on jykevät jalat\", sanoi siro\nkeisarinna itsekseen silmäillessään ystävätärtään.\n\n\"Sinä olet kukoistava kuin Hebe\", sanoi hän ääneen Antoninalle. \"Kuinka\nlisääkään valkea silkki raikkaiden poskiesi kauneutta.\n\n\"Onko sinulla mitään uutta kerrottavana -- hänestä?\" kysyi hän ottaen\nvälinpitämättömän näköisenä käteensä pesupöydältä hirmuisen esineen,\nteräväkärkisen, norsunluiseen sauvaan kiinnitetyn lansetin. Tällä\nvihastunut hallitsijatar pisti usein tuumankin syvyisiä haavoja\norjattarensa hartioihin ja käsivarsiin tämän taitamattomuuden, vieläpä\ntälle sattuneen tapaturmankin vuoksi.\n\n\"Ei tänään\", kuiskasi Antonina punastuen, \"en nähnyt häntä eilenkään\".\n\n\"Sen kyllä uskon\", tuumi Teodora itsekseen salaperäisesti hymyillen.\n\n\"Oi, kuinka katkerasti minä tulen sinua pian kaipaamaan\", sanoi hän\nsivellen Antoninan täyteläistä käsivartta. \"Kenties jo ensi viikolla\nlähtee Belisarius merille ja sinä, vaimoista uskollisin, tietysti\nseuraat häntä. Kuka ystävistänne tulee mukaanne?\"\n\n\"Prokopius\", sanoi Antonina, \"ja -- ja Boëthiuksen molemmat pojat\",\nlisäsi hän luoden silmänsä maahan.\n\n\"Vai niin\", sanoi keisarinna hymyillen, \"kyllä ymmärrän.\n\n\"Leirielämän vapaudessa toivot saavasi häiritsemättä iloita kauniin\nnuorukaisen kanssa, sillä aikaa kun Belisarius-sankari taistelee\nvoitokkaasti ja valloittaa kaupunkeja --\"\n\n\"Oikein arvasit. Mutta minulla on sinulle eräs pyyntö.\n\n\"Sinulla on hyvät olot. Aleksandros, kaunis ystäväsi on tullut\ntakaisin. Hän jää luoksesi ja on oma herransa ja kypsynyt mies.\n\n\"Mutta Anicius on vielä nuorukainen ja on, kuten tiedät, vanhemman\nveljensä Severinuksen ankaran komennon alaisena.\n\n\"Tämä, joka ajattelee vain kostoa barbaareille ja vapaudentaistelua, ei\nkoskaan suvaitsisi tätä hellää -- ystävyyttä. Hän häiritsisi\nseurusteluamme tuhansin keinoin.\n\n\"Tee minulle senvuoksi hyvä työ: älä salli Severinuksen tulla mukaan.\nKun Anicius ja minä olemme päässeet laivaan, pidätä vanhempi veli\nBysanttiin viekkaudella tai väkivallalla -- sinähän voit sen helposti\ntehdä -- sinä, keisarinna.\"\n\n\"Ei hullumpaa\", sanoi Teodora hymyillen. \"Millaisia sotajuonia. Huomaa\nsinun olleen Belisariuksen oppilaana.\"\n\nSilloin karahti Antonina tulipunaiseksi.\n\n\"Älä mainitse hänen nimeään, äläkä ivaa! Sinä itse tiedät parhaiten,\nkuka minua on opettanut tekemään sellaista, jonka vuoksi tarvitsee\npunastua.\"\n\nTeodora loi leimuavan katseen ystävättäreensä.\n\n\"Taivas tietää\", jatkoi tämä välittämättä keisarinnasta, \"ettei\nBelisarius ollut uskollisempi kuin minä siihen saakka, kun tulin\nhoviin.\n\n\"Sinä, keisarinna, olet minulle opettanut, että nuo itsekkäät miehet,\njotka puuhaavat sota- tai valtion toimissa ja työskentelevät oman\nkunnianhimonsa vuoksi, laiminlyövät meidät aviomiehiksi päästyään,\neivätkä enää anna meille arvoa, kun olemme heidän omikseen joutuneet.\n\n\"Sinä olet opettanut minulle, ettei ole synti eikä väärinkään ottaa\nvastaan toivovan ja senvuoksi vielä nöyrän ystävän viaton kunnioitus ja\nimarteleva ihailu, jota tyrannimaiset aviomiehet eivät meille enää suo.\n\n\"Jumala on todistajani, etten Aniciukselta tahdo muuta kuin tuollaista\nihailun suloista uhrisavua, jota Belisarius ei minulle suitsuta, mutta\njota heikko, turhamainen sydämeni ehdottomasti vaatii.\"\n\n\"Onnekseni se muuttuu minusta vähitellen ikäväksi\", sanoi Teodora\nitsekseen.\n\n\"Ja kuitenkin -- minä pelkään, että tämäkin on jo rikos Belisariusta\nvastaan. Oi, kuinka hän on suuri ja jalo ja ihana. Kunpahan hän vain ei\nolisi liian suuri tälle pienelle sydämelle.\"\n\n-- Hän peitti kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Surkuteltava ihminen\", ajatteli keisarinna, \"hän on liian heikko\nnauttiakseen elämästään ja voidakseen olla siveä.\"\n\nSilloin tuli huoneeseen Agave, kaunis, nuori tessalialaistyttö, tuoden\nsuuren ruusukimpun.\n\n\"Häneltä!\" kuiskasi hän keisarinnalle.\n\n\"Keneltä?\" kysyi tämä.\n\nAntonina katsahti juuri heihin, ja Agave teki merkin silmillään.\n\nKeisarinna ojensi ruusukimpun Antoninalle kääntääkseen hänen huomionsa\nmuualle.\n\n\"Ole hyvä ja vie tämä tuonne marmorimaljakkoon\", sanoi hän.\n\nSillä aikaa, kun Belisariuksen puoliso täyttäessään keisarinnan käskyä,\nkäänsi heille selkänsä, kuiskasi Agave:\n\n\"No häneltä, joka oli eilen koko päivän täällä luonasi kätkössä --\nkauniilta Aniciukselta --\" lisäsi rakastettava lapsi punastuen.\n\nMutta tuskin hän oli sanonut nämä varomattomat sanat, kun hän kovasti\nkiljaisten tarttui vasempaan käsivarteensa.\n\nKeisarinna löi häntä vielä verisellä lansetilla kasvoihin.\n\n\"Minä opetan sinua katselemaan ovatko miehet rumia vai kauniita\",\nkuiskasi hän vimmastuneena.\n\n\"Sinut suljetaan neljäksi viikoksi kehruuhuoneeseen -- heti -- etkä saa\nenää koskaan tulla etuhuoneeseeni. Tiehesi!\"\n\nTyttö meni ulos itkien ja pitäen käsiään kasvojensa edessä.\n\n\"Mitä hän on tehnyt?\" kysyi Antonina kääntyen toisiin päin.\n\n\"Hän pudotti pienen hajuvesipullon lattialle\", sanoi Galatea nopeasti\nottaen ylös matolle pudonneen pullon. -- \"Hallitsijatar, tukkasi on\nvalmis.\"\n\n\"Laske pukijanaiset sisään ja kaikki muutkin etuhuoneessa olijat. Ole\nhyvä ja silmäile sillä aikaa näitä runoja, Antonina. Ne ovat Aratorin\nuusimmat runot apostolien elämästä. Se on hyvin mieltä ylentävä kirja.\nVarsinkin tämä kohta pyhän Stefanuksen kivittämisestä. Mutta lue itse\nja sano sitten arvostelusi.\"\n\nGalatea avasi pääovet selko selälleen ja etuhuoneesta virtasi sisään\nkokonainen parvi orjattaria ja vapautettuja.\n\nMuutamat siirsivät pois huoneesta jo käytetyt pukeutumistarpeet, toiset\nsuitsuttivat hyvää hajua pienistä hehkuvista hiilipannuista tai\npirskoittelivat ympäri huonetta palsamia kapeakulmaisista pulloista.\n\nMutta useimmat puuhasivat keisarinnan ympärillä, joka nyt pukeutui\ntäydellisesti.\n\nGalatea otti keisarinnan päältä ruusunpunaisen aamuvaipan.\n\n\"Berenike\", huusi hän, \"tuo tänne purppurareunuksilla ja\nkultakoristeilla somistettu milesiläinen tunika. Tänään on sunnuntai.\"\n\nSillä aikaa kun näppärä vanhus, joka yksin sai koskea keisarinnan\ntukkaan, kiinnitti erittäin taitavasti siihen kultaneulan, jonka\nnuppina oli jalokivinen Venus, kysyi Teodora:\n\n\"Mitä uutta kuuluu kaupungilta, Delfine?\"\n\n\"Sinä olet voittanut, hallitsijatar\", vastasi kysytty polvistuen\nasettamaan kultasandaaleja keisarinnan jalkoihin. \"Sinun värisi,\nsiniset, ovat eilen sirkuksen kilpa-ajoissa voittaneet viheriäiset.\"\n\n\"Mainiota\", riemuitsi Teodora. \"Olen voittanut vedossa kaksi sentneriä\nkultaa.\n\n\"Onko tietoja? Mitä? Italiastako?\" huusi hän kirjeitä tuovalle\npalvelijattarelle.\n\n\"Italiasta juuri, hallitsijatar, Florentiasta goottiruhtinatar\nGotelindikselta -- minä tunnen Gorgon-sinetin -- ja diakoni\nSilveriukselta.\"\n\n\"Anna tänne\", sanoi Teodora, \"minä otan ne mukaani kirkkoon. Peili,\nElpis.\"\n\nNuori orjatar tuli esille kantaen soikeata, kolmen jalan pituista,\nsileäksi kiilloitetusta hopeasta tehtyä levyä, jota reunustivat\nrunsaasti helmillä koristetut kultakehykset. Levyä kannatti vahva\nnorsunluinen jalka.\n\nElpis raukalla oli kova työ.\n\nHänen täytyi pukeutumisen kestäessä kääntää raskasta levyä levottoman\nhallitsijattarensa liikkeiden mukaan niin, että tämä aina voi nähdä\nkuvansa siinä. Jollei hän ehtinyt tarpeeksi nopeasti seurata jokaista\nliikettä, rangaistiin häntä.\n\n\"Mitä on kaupan, Zefyris?\" kysyi keisarinna tummaihoiselta\nlibyalaiselta vapautetulta tämän ojentaessa hänelle aamuhyväilyä varten\nkesyn kotikäärmeen, joka makasi pienessä korissa pehmeällä sammalella.\n\n\"Ei mitään erikoista\", vastasi libylialainen, -- \"tule, Glauke\", jatkoi\nhän ottaen vaatearkusta hohtavan valkoisen, kullalla kirjaillun vaipan\nja piti sitä huolellisesti käsivarsillaan, kunnes kutsuttu otti sen\nvastaan ja heitti keisarinnan hartioille siten, että se heti laskeutui\nkauniisiin poimuihin. Sitten hän sitoi vaipan kiinni valkoisella vyöllä\nkiinnittäen sen toisen pään valkoisen olan yli kultasoljella, joka\nennen oli esittänyt Venuksen kyyhkystä, mutta kuvasi nyt pyhää henkeä.\n\nGlauke, erään ateenalaisen kuvanveistäjän tytär, oli useita vuosia\ntutkinut poimuttamistaitoa, jonka vuoksi keisarinna maksoi hänestä\nmonta tuhatta solidia. Hänellä ei ollut päivän mittaan muuta tekemistä\nkuin keisarinnan pukujen poimujen järjesteleminen.\n\n\"Hyvänhajuista espanjalaista saippuaa on taas saapunut\", kertoi\nZefyris.\n\n\"Uusi milesiläinen satu on taas ilmestynyt ja vanha egyptiläinen on\ntaas täällä\", jatkoi hän hiljaa, \"kaupaten Niilinvettään. Hän sanoo,\nettä se auttaa ehdottomasti. Persialaisten kuningatar, joka jo\nkahdeksan vuotta oli ollut lapseton -- --\"\n\nHuoaten kääntyi Teodora pois päin ja hänen kasvoilleen ilmestyi varjo.\n\n\"Käske hänen mennä pois\", sanoi hän, \"minulla ei ole enää toivoa --\"\n\nTämä näytti olevan arka kohta. Hetken aikaa hän oli kovin synkän\nnäköinen.\n\nMutta hän toipui pian, meni Galatealle viitaten vuoteensa luo, otti\npäänalaiselta rutistuneen murattiseppeleen ja antoi sen vanhukselle.\n\n\"Lähetä tämä Aniciukselle\", kuiskasi hän vanhukselle. \"Erigone,\nkoristeeni!\"\n\nErigone laahasi kahden muun orjattaren avulla esille raskaan pronssisen\narkun, jonka kansi, johon oli pakotetusta kuparista tehty Vulkanuksen\ntyöpajoja esittävä kuva, oli lukittu keisarinnan sinetillä.\n\nErigone näytti, että sinetti oli rikkomaton, ja avasi kannen. Uteliaina\norjatytöt nousivat varpailleen saadakseen edes heittää silmäyksen\nnoihin kimalteleviin aarteisiin.\n\n\"Tahdotko vielä kesäsormuksesi, hallitsijatar?\" kysyi Erigone.\n\n\"En\", sanoi Teodora valiten, \"niiden käyttämisaika on jo lopussa. Anna\nminulle raskaammat, smaragdeilla koristetut.\"\n\nErigone ojensi hänelle korvarenkaita, sormuksia ja rannerenkaita.\n\n\"Kuinka hyvin\", sanoi Antonina jättäen sikseen hurskasten runojen\nlukemisen, \"helmien valkoinen ja jalokivien viheriä väri sopivat\nyhteen.\"\n\n\"Se on eräs Kleopatran koristeista\", sanoi keisarinna\nvälinpitämättömästi. \"Juutalainen on valalla vakuuttanut helmien\nsukupuun oikeaksi.\"\n\n\"Mutta sinä viivyttelet kovin kauan\", huomautti Antonina.\n\"Justinianuksen kultainen kantotuoli oli jo odottamassa, kun tulin\ntänne.\"\n\n\"Niin, hallitsijatar\", huudahti eräs nuori orjatar peloissaan,\n\"aurinkokellon luona seisova orja huusi jo neljännen hetken. Kiiruhda,\nhallitsijatar.\"\n\nLansetin pistos oli vastauksena.\n\n\"Neuvotko sinä keisarinnaa?\"\n\nMutta Antoninalle hän kuiskasi:\n\n\"Miehiä ei pidä opettaa pahoille tavoille. Heidän pitää aina odottaa\nmeitä, me emme saa koskaan odottaa heitä.\n\n\"Kamelikurjen sulkainen viuhkani, Thais. Mene, Ione, sanomaan, että\ntahdon kappadokialaiset orjat kantotuolia kantamaan.\"\n\nHän yritti lähteä.\n\n\"Oi, Teodora\", huusi Antonina hänelle, \"älä unohda pyyntöäni\".\n\n\"En\", sanoi tämä äkkiä seisahtuen, \"en tietystikään. Ja sinä saat itse\nnähdä määräykseni, että olisit aivan varma asiastasi\", jatkoi hän\nhymyillen.\n\n\"Vahatauluni ja kirjoituspuikko!\"\n\nGalatea toi ne nopeasti.\n\nTeodora kirjoitti ja kuiskasi sitten ystävättärelleen: \"Sataman\nprefekti on vanha ystäväni, hän tottelee minua sokeasti. Lue, mitä olen\nkirjoittanut.\"\n\nPrefekti Aristarkokselle keisarinna Teodora.\n\nJos Severinus, Boëthiuksen poika, tahtoo nousta Belisariuksen laivaan,\nniin pidätä hänet -- hätätilassa väkivalloin -- ja lähetä hänet minun\nhuoneisiini. Hänet on nimitetty kamariherrakseni.\n\n\"Oletko tyytyväinen, rakas sisko\", kuiskasi hän.\n\n\"Tuhannet kiitokset\", sanoi tämä loistavin silmin.\n\n\"Mutta\", huudahti keisarinna koetellen äkkiä kaulaansa, \"pääasian\nolimme unohtaa. Taikakaluni, Mercuriukseni. Antonina, ole hyvä ja anna\nse minulle. Se on tuolla.\"\n\nTämä meni nopeasti noutamaan parasta matkatoveria, pientä kultaista\nMercuriusta, joka riippui silkkinauhassa keisarinnan vuoteen vieressä.\n\nMutta sillä aikaa pyyhkäisi Teodora nopeasti kultaisella\nkirjoituspuikollaan pois sanan \"Severinus\" ja kirjoitti sen sijaan\n\"Anicius\". Hän pani taulut vastakkain, sitoi ne nauhalla ja painoi\nniiden päälle sinettisormuksellaan merkin.\n\n\"Tässä on taikakalu\", sanoi Antonina tullen keisarinnan luo.\n\n\"Ja tässä käsky\", sanoi Teodora hymyillen. \"Anna se lähtöhetkellä\nAristarkokselle.\n\n\"Ja nyt\", huudahti hän, \"kirkkoon\".\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nNapolissa, siinä Italian kaupungissa, jota vastaan Bysantista päin\nnousevat ukkospilvet ensin purkautuisivat, ei aavistettukaan uhkaavaa\nvaaraa.\n\nTuttavallisessa keskustelussa, nauttien nuorekkaan ystävyyden kaikkia\nriemuja, nähtiin siellä näihin aikoihin melkein joka päivä kahden\nherttaisen nuorukaisen, joista toisella oli ruskeat, toisella\nkullankeltaiset kiharat, Dioskurien, Juliuksen ja Totilan, retkeilevän\nihanilla, Polisippoon vievillä jyrkänteillä tai kaupungin\nkaakkoispuolella olevilla rannikkoylänteillä.\n\nLhana aika, jolloin puhdas sielu elämän raikkaan aamuilman ympäröimänä,\nvielä väsymättömänä ja masentumattomana, ylpeiden unelmain täyttämänä\nhaluaa valaa sisältönsä yhtä nuoreen, yhtä aaterikkaaseen, yhtä täyteen\nsydämeen.\n\nSilloin katse väkisinkin suuntautuu jaloihin päämääriin, silloin\nuskaltaa antaa ajatustensa liitää korkeimpiin asioihin, aina jumalien\nvaloisiin avaruuksiin asti, sillä silloin varmasti tietää, että on\nolemassa henkilö, joka ymmärtää.\n\nKun kukkakiehkurat kiharoillamme kuihtuvat ja elämämme sadonaika alkaa,\nhymyilemme noille nuoruusajan ja nuoruudenystävyyden unelmille. Mutta\nse ei ole ivahymyä, siinä ilmenee samanlaista kaihoa, jota tunnemme\nmuistellessamme raittiissa syysilmassa ensimmäisten kevätpäivien\nsuloisia, hurmaavia hengähdyksiä.\n\nNuori gootti ja nuori roomalainen olivat löytäneet toisensa sellaisen\nliiton solmiamiselle onnellisena ajankohtana ja he täydensivät toisiaan\nihmeellisesti.\n\nTotilan aurinkoinen sielu oli täydellisesti säilyttänyt nuoruuden\ntuoreuden. Hymyillen hän katseli hymyilevää maailmaa. Hän rakasti\nihmisiä, ja hänen hyväntahtoisuutensa ja rakastettavuutensa voitti\nhelposti ihmisten sydämet puolelleen.\n\nHän uskoi vain hyvään ja hyvän voittoon. Jos hän tiellään tapasi\nalhaista ja pahaa, polki hän sen tomuun arkkienkelin pyhällä vihalla.\nHänen lempeästä luonteestaan huolimatta puhkesi silloin ilmoille\nhänessä uinaileva raju voima -- sankarimieltä kertova -- joka ei\ntyyntynyt, ennenkuin vihattu esine oli poistettu hänen läheisyydestään.\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä nuo häiritsevät seikat olivat\nvoitetut ja unohdetut ja hän tunsi taas sielunsa olevan sopusoinnussa\nhäntä ympäröivän maailman ja elämän kanssa. Hän tunsi ylpeän iloisena\nolevansa nuori ja voimakas ja riemuiten hän painoi kultaisen\nnykyisyyden rintaansa vasten.\n\nLaulellen hän kuljeskeli Napolin katujen ihmisvilinässä kuin ilon\njumala onnellisena ja onnelliseksi tekevänä, tyttöjen jumaloimana,\ngoottilaisten asetoveriensa ylpeytenä.\n\nHänen olemuksensa iloisuus ja tenhovoima tarttui hänen hiljaisempaan\nystäväänsäkin.\n\nJulius Montanuksella oli hellä ja tunteellinen, melkein naisellinen\nluonne. Aikaisin orvoksi jääneenä hän oli joutunut Cetheguksen hoitoon.\nTämän paljon lahjakkaampi henkilöllisyys oli painostanut häntä ja\ntehnyt hänet hiukan araksi. Yksinäisyydessä kirjojensa ääressä\nkasvaneena ja aikansa uskottoman tieteen enemmän painamana kuin\nkohottamana hän oli tottunut katsomaan elämää totiselta, melkein\nsynkältä kannalta.\n\nHänen surumielisyytensä ja vaatimuksensa sovittaa olevaisuus\nyli-inhimillisen täydellisyyden mittakaavaan, voi helposti muuttua\nsynkkämielisyydeksi.\n\nOnnellisella hetkellä Totilan päivänpaisteinen ystävyys virtasi hänen\nsieluunsa ja valaisi sen syvimpiä soppia myöten niin kirkkaasti, että\nhänen jalo luonteensa sai voimia ja joustavuutta toipuakseen siitä\nankarasta iskusta, jonka hän juuri tämän ystävyyden vuoksi sai.\n\nKuunnelkaamme hänen omaa kertomustaan prefektille.\n\n\"Prefekti Cethegukselle Julius Montanus.\n\n\"Kylmäkiskoinen vastauksesi, jonka lähetit lämminsydämiseen\nkertomukseeni uudesta ystävyyden onnestani, vaikutti minuun ensin --\nvarmaankin vastoin sinun tarkoitustasi -- hyvin pahasti, mutta\nsittemmin vahvisti se vain tämän ystävyyden onnea, tosin tavalla, jota\net ole voinut toivoa etkä aavistaakaan.\n\n\"Tuska, jonka tuotit minulle, on vähitellen muuttunut huoleksi sinun\nvuoksesi.\n\n\"Vaikka minua alussa loukkasikin se, että pidit syvimpiä tunteitani\nsairaan pojan unelmina ja tahdoit katkeralla ivallasi painaa lokaan\nsieluni pyhäköt -- vain tahdoit, sillä ne ovat loukkaamattomat --\nrupesin vähitellen säälimään sinua.\n\n\"Kurjaa on, että sinunlaiseltasi mieheltä, jolla on niin tavattoman\nsuuret sielun lahjat, kokonaan puuttuu sydämen hyvyys.\n\n\"Kurjaa on, ettet tunne alttiuden riemuja etkä uhrautuvaa rakkautta.\nUskonto, jota sinä enemmän pilkkaat kuin ymmärrät ja johon tuskani\nminua yhä enemmän lähentää, kutsuu sitä lähimmäisenrakkaudeksi. Kurjaa\non, ettet tajua tätä ihaninta tunnetta.\n\n\"Anna anteeksi suorapuheisuuteni. Tiedän, etten ole koskaan sinulle\nsellaisia sanoja sanonut. Mutta vasta vähän aikaa olenkin ollut se,\nmikä olen.\n\n\"Kenties et aivan syyttä ruoskinut viime kirjeessäsi poikamaisuuteni\njäännöksiä.\n\n\"Mutta nyt minä luulen, että ne ovat hävinneet ja muuttuneena puhun nyt\nsinulle.\n\n\"Kirjeesi, neuvosi ja lääkkeesi ovat kypsyttäneet minut mieheksi, mutta\nei sellaiseksi kuin sinä toivoit.\n\n\"Se on tuottanut minulle tuskan, pyhän, puhdistavan tuskan, se on\npannut tämän ystävyyden, jonka se aikoi lopettaa, kovalle koetukselle,\nmutta Jumalan kiitos, se ei palanut tulessa, vaan vahvistui ikuisesti.\n\n\"Kuule, mitä taivas on suunnitelmistasi tehnyt, ja hämmästy.\n\n\"Vaikka kirjeesi surettikin minua, seurasin heti määräystäsi -- olin\nvanhastaan tottunut kuuliaisuuteen -- ja hain käsiini vanhan\nkestiystäväsi, purppurakauppias Valerius Procilluksen.\n\n\"Hän oli jo lähtenyt kaupungista viettämään kesää ihanaan huvilaansa.\nHuomasin hänet paljon kokeneeksi mieheksi ja innokkaaksi vapauden ja\nisänmaan ystäväksi.\n\n\"Mutta hänen tyttärensä on helmi.\n\n\"Olit ennustanut oikein.\n\n\"Aikomukseni pysyä kylmänä häntä kohtaan suli hänet nähtyäni kuin sumu\nauringon noustessa. Minusta tuntui kuin Elektra tai Kassandra, Cloelia\ntai Virginia olisi ollut edessäni.\n\n\"Mutta vielä enemmän kuin hänen kauneutensa hurmasi minut hänen\nkuolemattoman sielunsa lennokkuus, sielunsa, jonka pian opin tuntemaan.\n\n\"Hänen isänsä pyysi minua jäämään vieraana luokseen. Hänen kattonsa\nalla elinkin Valerian seurassa elämäni ihanimmat päivät.\n\n\"Vanhojen mestarien runot ovat Valerian sielulle samaa kuin ilma\nruumiille.\n\n\"Kuinka kauniisti kohisivat Aiskyloksen kuorot, kuinka liikuttavalta\nkaikui Antigonen valitus hänen kauniin äänensä lausumana. Tuntikausia\nlausuimme me vuorotellen ja ihana oli hän, kun hän innostuksensa\nvaltaamana nousi ylös, kun hänen tumma tukkansa pääsi vapaana\naaltoilemaan ja kun hänen suurista, mustista silmistään säteili\nylimaailmallinen tuli.\n\n\"Hänen suurin viehätyksensä on ristiriita, joka täyttää koko hänen\nelämänsä ja joka kenties tuottaa hänelle vielä monta syvää surua. Sinä\nkai aavistat, mitä tarkoitan, koska olet useita vuosia tuntenut perheen\nkohtalot.\n\n\"Tiedät kai tarkemmin kuin minä, mistä johtui, että Valerian äiti oli\nhänet jo syntymästä saakka vihkinyt aviottomaan, yksinäiseen elämään ja\nhartauden töihin, mutta että Valerian enemmän roomalais- kuin\nkirkollismielinen isä oli ostanut hänet vapaaksi rakennuttamalla kirkon\nja luostarin.\n\n\"Mutta Valeria uskoo, ettei taivas ota elävän sielun maksuksi kuollutta\nkultaa. Hän ei tunne itseään vapautuneeksi äidin lupauksesta, jota hän\nalituisesti ajattelee, mutta pelolla eikä rakkaudella.\n\n\"Olit oikeassa kirjoittaessasi, että hän on läpeensä vanhan,\npakanallisen maailman lapsi.\n\n\"Hän on isänsä tytär, mutta kuitenkaan hän ei voi vapautua hurskaan\näidin kieltäytyvästä kristillisyydestä. Se ei ole hänelle kuitenkaan\nsiunauksena, vaan pikemmin kirouksena, tuon lupauksen rikkomattomana\npakkona.\n\n\"Jalo neito kärsii nöyrästi tuon ristiriidan, tuon ankaran\nsieluntaistelun; se kiduttaa häntä, mutta samalla jalostaa.\n\n\"Kuka tietää, mikä tämän ratkaisu on? Taivas yksin, joka kohtalot\nmäärää.\n\n\"Minua tämä taistelu on järkyttänyt sydänjuuria myöten. Sinä tiedät,\nettä minun sielussani kristinusko ja filosofia myllertävät\nselittämättömänä sekasortona.\n\n\"Hämmästyksekseni on näinä tuskan päivinä uskoni vahvistunut ja olen\nmelkein valmis uskomaan, että ilo johtaa pakanalliseen viisauteen,\nmutta surut ja onnettomuudet Kristuksen luo.\n\n\"Kuule siis, miten tuska on päässyt sielussani vallalle.\n\n\"Aluksi, kun näin rakkauteni alkavan juurtua, olin täynnä iloista\ntoivoa.\n\n\"Valerius, jonka sinä luultavasti jo edeltäpäin olit voittanut\npuolelleni, ei nähtävästi ollut pahoillaan huomatessaan rakkauteni\ntulevan voimakkaammaksi. Hänellä ei luultavasti ollut muuta minua\nvastaan kuin se, etten kyllin innokkaasti ottanut osaa hänen unelmiinsa\nroomalaisen tasavallan pikaisesta uudistamisesta tai hänen vihaansa\nbysanttilaisia vastaan, joita hän piti sekä perheensä että Italian\nverivihollisina.\n\n\"Valeriakin oli pian muuttunut ystävälliseksi minulle, ja kenties\nolisivat isän tahdon kunnioittaminen ja tämä ystävyys saattaneet hänet\nsuostumaan avioliittoon kanssani.\n\n\"Mutta minä kiitän, -- sanonko Jumalaa vai sallimusta -- ettei niin\nkäynyt. Olisi ollut rikos uhrata Valeria aviomiehelle, josta hän ei\njuuri välittänyt --\n\n\"En tiedä, mikä omituinen tunne pidätti minua lausumasta sanaa, joka\nnoina päivinä varmasti olisi saattanut hänet omakseni.\n\n\"Rakastin häntä syvästi, -- mutta joka kerta, kun aioin pyytää häntä\nhänen isältään, oli minulla omituinen tunne kuin aikoisin vääryydellä\nanastaa itselleni toisen omaisuutta, kuin en olisi kyllin arvokas\nhänelle tai että kohtalo ei olisi määrännyt minua hänelle. Minä olin\nvaiti ja tyynnytin sykkivää sydäntäni.\n\n\"Kerran kuudennella hetkellä -- aurinko paistoi tukahduttavasti --\nlähdin hakemaan varjoa puutarhan viileästä marmoriluolasta.\n\n\"Kuljin oleander-pensaikon läpi. Siellä hän nukkui ruohopenkillä oikea\nkäsi hiukan kohoilevalla povella, vasen jalomuotoisen pään alla, jota\nvielä koristi aamiaispöydässä otettu asfodelos-seppele.\n\n\"Seisoin vavisten hänen edessään. Niin kaunis ei hän ollut koskaan\nollut. Kumarruin hänen puoleensa ja katselin ihastuneena hänen jaloja,\nkuin marmoriin veistettyjä piirteitään. Sydämeni sykki kiivaasti, minä\nkumarruin suutelemaan noita punaisia, kaunismuotoisia huulia.\n\n\"Silloin tuli sydämeeni lyijynraskaana tunne: sinä aiot ryöstää toisen\noman.\n\n\"Totila! huusi ehdottomasti koko sieluni ja minä hiivin tieheni yhtä\nhiljaa kuin olin tullutkin.\n\n\"Totila! Kuinka se ei ollut ennen juolahtanut mieleenikään.\n\n\"Nuhtelin itseäni siitä, että olin unohtanut sydämeni veljen uuden\nonneni vuoksi.\n\n\"Ennustuksesi, Cethegus, ei toteudu, ajattelin. Tämä rakkaus ei saa\nvieroittaa minua ystävästäni.\n\n\"Hänen täytyy saada nähdä Valeria, ihailla häntä samoin kuin minäkin,\nkiittää valintaani ja sitten, sitten tahdon kosia ja Totila on\nonnellinen kanssamme.\n\n\"Seuraavana päivänä palasin Napoliin noutamaan häntä.\n\n\"Ylistin hänelle tytön kauneutta, mutta en voinut puhua hänelle\nrakkaudestani.\n\n\"Hän saisi nähdä hänet ja itse arvata asian.\n\n\"Tullessamme huvilaan emme löytäneet Valeriaa sisältä.\n\n\"Vein Totilan puutarhaan -- Valeria on mitä innokkain kukkien hoitaja\n-- me tulimme, Totila edellä, tiheästä taksuskäytävästä aukealle\npaikalle ja silloin yht'äkkiä näimme hänen suloisen olentonsa\nedessämme. Hän seisoi isänsä kuvapatsaan edessä koristellen sitä\ntuoreilla ruusuilla, joita hän piti tunikan rintapoimuissa kannattaen\nniitä vasemmalla kädellään.\n\n\"Kuva oli hämmästyttävän kaunis: ihana neito viheriän pensaikon\nmuodostamissa puitteissa, valkoisen marmorin edessä, oikea käsi\nkauniisti kohollaan. Totilaankin näky vaikutti valtavasti.\nHämmästyksestä huudahtaen hän jäi liikkumattomana seisomaan tytön\neteen.\n\n\"Valeria silmäsi meihin päin ja vavahti kuin salaman iskemänä; ruusut\nputosivat tiheänä ryhmänä maahan. Hän ei huomannut sitä. Heidän\nkatseensa olivat kohdanneet, heidän poskensa hohtivat. -- Tajusin\nnuolennopeasti heidän kohtalonsa ja oman kohtaloni.\n\n\"He rakastuivat toisiinsa ensi näkemältä.\n\n\"Tuskallisena kuin palava nuoli tämä varmuus lensi läpi sieluni.\n\n\"Mutta vain silmänräpäyksen oli tuska ainoana tunteena rinnassani.\n\n\"Sillä katsellessani noita ihania olentoja tunsin iloa siitä, että he\nolivat löytäneet toisensa. Tunsin, että se voima, joka muodostaa\nkuolevaisten ruumiit ja sielut, oli luonut heidät toisiaan varten\nsamasta aineesta. Kuin nouseva aurinko ja aamurusko he sulautuivat\ntoisiinsa. Nyt käsitin tunteen, joka ankarana oli estänyt minua\nlähestymästä Valeriaa ja saanut huuleni lausumaan Totilan nimen. Hänen\nomakseen piti Valerian tulla Jumalan päätöksen tai tähtien määräyksen\nmukaan. Enkä aikonut mennä väliin.\n\n\"Säästä minua jatkamasta kertomustani.\n\n\"Sillä niin itsekäs on luonteeni, niin vähän valtaa on pyhä\nkieltäytymisen oppi saanut minussa, että -- häpeän tunnustaa sitä --\nsydämeni nytkin monesti vavahtaa tuskasta, vaikka sen pitäisi sykkiä\nilosta ystäväni onnen tähden.\n\n\"Nopeasti ja erottamattomasti kuin kaksi liekkiä heidän sielunsa\nsulautuivat toisiinsa.\n\n\"He rakastivat toisiaan ja ovat onnelliset kuin autuaat jumalat. Minun\niloni on katsella heidän onneaan ja auttaa heitä sen salaamisessa\nisältä, joka tuskin antaisi lastaan barbaarille, niin kauan kun hän\npitää Totilaa vain barbaarina.\n\n\"Mutta rakkauteni ja sen uhrikuoleman salaan visusti ystävältäni. Hän\nei aavista sitä eikä saakaan sitä koskaan tietää. Se vain himmentäisi\nhänen rajatonta onneaan.\n\n\"Siitä näet, Cethegus, kuinka Jumala käytti suunnitelmaasi aivan\ntoiseen tarkoitukseen.\n\n\"Tahdoit antaa minulle tuon Italian ihanan neidon, mutta saatoitkin\nhänet Totilan omaksi.\n\n\"Tahdoit hävittää ystävyyteni, mutta oletkin saanut sen pyhän\nkieltäymyksen tulessa vapautetuksi kaikesta maallisesta ja tehnyt sen\nkuolemattomaksi.\n\n\"Tahdoit tehdä minusta miehen rakkauden onnen avulla -- rakkauden tuska\non tehnyt minusta miehen.\n\n\"Voi hyvin ja kunnioita taivaan sallimusta.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nJätämme kertomatta tämän kirjeen vaikutuksen prefektiin ja seuraamme\nmieluummin molempia Dioskureja eräälle heidän iltakävelylleen Napolin\nihanilla rannoilla.\n\nHe lähtivät aikaisin päättyneen coenan jälkeen kaupungista Porta\nnolanan kautta, jonka jo puoleksi rapautuneet korkokuvat kuvasivat\nerään roomalaisen imperaattorin voittoa hänen taisteltuaan muutamaa\ngermaaniheimoa vastaan.\n\nTotila jäi seisomaan ja ihailemaan kaunista työtä.\n\n\"Kuka on tuo keisari\", kysyi hän ystävältään, \"tuolla voittovaunuissa,\nsiivitetty salama kädessään kuin Jupiter Tonans.\"\n\n\"Hän on Marcus Aurelius\", vastasi Julius aikoen jatkaa matkaa.\n\n\"Odota vielä hiukan. Ja ketä ovat nuo kahleissa olevat pitkätukkaiset\nmiehet, jotka vetävät vaunuja?\"\n\n\"Ne ovat germaanikuninkaita.\"\n\n\"Mutta mitä heimoa?\" kysyi Totila edelleen. -- \"Kas, siinähän onkin\nkirjoitus: 'Gothi extincti', 'Kukistetut gootit'.\"\n\nÄäneensä nauraen nuori gootti läimäytti kämmenellään marmoripatsasta ja\nmeni sitten nopeasti portin läpi.\n\n\"Marmoriin hakattu valhe\", huudahti hän katsellen taakseen. \"Tuo\nimperator ei varmaan voinut kuvitellakaan, että kerran goottilainen\nmerikreivi Napolissa todistaisi hänen valehdelleen ja liioitelleen!\"\n\n\"Niin, kansat ovat kuin joka vuosi vaihtelevat lehdet puun rungossa\",\nsanoi Julius miettiväisesti. \"Kukahan tässä maassa teidän jälkeenne\nhallitsee?\"\n\nTotila pysähtyi.\n\n\"_Meidän jälkeemmekö_?\" kysyi hän ihmeissään.\n\n\"Niin, et kai sinä usko, että sinun goottisi ikuisesti pysyisivät\nhallitsevana kansana.\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Totila lähtien hitaasti matkaa jatkamaan.\n\n\"Ystäväni, babylonialaisilla ja persialaisilla, kreikkalaisilla ja\nmakedonialaisilla ja, kuten näyttää, meillä roomalaisillakin on\nkullakin ollut loistoaikansa: ne kukoistivat, kypsyivät ja sortuivat.\nLuuletko gooteille käyvän toisin?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Totila, \"en ole koskaan ajatellut asiaa.\n\n\"Ei ole koskaan johtunut mieleenikään, että sellainen aika voisi tulla,\njolloin kansani\" -- hän pysähtyi, ikäänkuin olisi ollut rikos ajatella\ntuota ajatusta loppuun saakka.\n\n\"Kuinka sellaista voi kuvitellakaan. Olen ajatellut sitä yhtä vähän\nkuin -- kuin kuolemaa.\"\n\n\"Se on sinun tapaistasi, Totila!\"\n\n\"Ja sinun tapaistasi on kiusata itseäsi ja muita sellaisilla\nunelmilla.\"\n\n\"Unelmilla! Sinä unohdat, että ne ovat minulle, kansalleni muuttuneet\ntodellisuudeksi.\n\n\"Sinä unohdat, että olen roomalainen. En voi pettää itseäni, kuten\nuseimmat muut. Meidän aikamme on ollut ja mennyt.\n\n\"Valtikka on siirtynyt meiltä teille. Luuletko sinä, että voin ilman\ntuskaa ja sisällistä taistelua unohtaa, että sinä, sydämeni ystävä,\nolet barbaari, kansani vihollinen?\"\n\n\"Se ei ole totta, kautta auringon valon\", huudahti Totila innokkaasti.\n\"Onko sinunkin lempeässä sielussasi ollut sellainen kurja ennakkoluulo?\nKatsele toki ympärillesi.\n\n\"Milloin, sano minulle, milloin on Italia kauniimmin kukoistanut kuin\nmeidän aikanamme. Tuskin Augustuksenkaan hallitessa.\n\n\"Te opetatte meille viisautta ja taiteita, me tarjoamme teille rauhaa\nja suojelusta.\n\n\"Voiko sen kauniimpaa vuorovaikutusta ajatellakaan. Sopusointu\nroomalaisten ja germaanien välillä voi luoda aivan uuden ajan,\nihanamman kuin koskaan on ollut.\"\n\n\"Sopusointu! Sellaistahan ei ole olemassa. Te olette meistä vieras\nkansa. Meitä erottaa toisistamme kieli ja usko, sukuperä ja\nmaailmankatsomus sekä puolituhatvuotinen viha.\n\n\"Me sorrimme kerran teidän vapauttanne, te nyt meidän; meidän\nvälillämme on ikuisesti ylipääsemätön juopa.\"\n\n\"Sinä kumoat lempiajatukseni.\"\n\n\"Se on unelma.\"\n\n\"Ei, se on tosi, tunnen sen. Kenties tulee vielä aika, jolloin saan sen\nsinulle todistetuksi. Minä rakennan koko elämäntyöni sille.\"\n\n\"Niinpä se on rakennettu jalolle mielettömyydelle. Roomalaisten ja\nbarbaarien välille ei voida rakentaa siltaa.\"\n\n\"Silloin\", sanoi Totila kiivaasti, \"en ymmärrä, kuinka voit elää,\nkuinka sinä minua --\"\n\n\"Älä puhu loppuun\", sanoi Julius totisena. \"Se ei ollut helppoa, se oli\nsuuri kieltäymys. Vasta ankarasti taisteltuani itserakkauttani vastaan\nse onnistui minulle. Lopulta lakkasin elämästä yksinomaan vain kansani\nhyväksi.\n\n\"Pyhä usko, joka jo nyt -- ja vain se voi sen tehdä -- yhdistää\nroomalaisia ja germaaneja ja jolle tuska on avannut vastahakoisen\nsieluni -- tuska, joka on nyt muuttunut ilokseni -- on saanut nämä\nristiriidat lopetetuksi ja antanut minulle rauhan.\n\n\"Yhdestä ainoasta seikasta enää uskallan olla varma, siitä, että olen\nkristitty. Elän nyt koko ihmiskunnan enkä ainoastaan oman kansani\nhyväksi, elän ihmisenä enkä vain roomalaisena.\n\n\"Senvuoksi voin rakastaa sinua, barbaaria, veljenäni. Olemmehan me\nkaikki saman valtakunnan, ihmiskunnan kansalaisia.\n\n\"Senvuoksi voin itse vielä elää, vaikka näen kansani kuolleen.\n\n\"Elän ihmiskunnan hyväksi, se on kansani.\"\n\n\"Ei\", huudahti Totila vilkkaasti, \"sitä en koskaan voisi tehdä.\n\n\"Kansani vuoksi yksin voin ja tahdon elää. Kansani on ainoa ilma, jota\nsieluni voi hengittää.\n\n\"Miksi emme voisi kestää ikuisesti tai niin kauan kuin maa on olemassa.\n\n\"Mitäpä persialaisista ja kreikkalaisista. Me olemme parempaa ainesta.\n\n\"Täytyykö meidänkin kuihtua ja kadota sen vuoksi, että heille on niin\nkäynyt.\n\n\"Me kukoistamme vielä täysissä nuoruudenvoimissa.\n\n\"Ei, jos se päivä tulee, jolloin gootit kukistuvat, niin älköön silmäni\nsitä nähkö.\n\n\"Oi, kaikki jumalat, älkää salliko meidän kuihtua vuosisatojen\nkuluessa, kuten nuo kreikkalaiset, jotka eivät voi elää eivätkä kuolla.\n\n\"Ei, jos meidän täytyy kukistua, niin lähettäkää hirmuinen, raju\ntaistelu ja sallikaa meidän nopeasti ja kauniisti kaatua, kaikkien,\nkaikkien ja minun ensimmäiseksi.\"\n\nNuorukainen oli puhunut lämpimästi ja innostuneesti.\n\nHän hypähti pystyyn tien vieressä olevalta marmoripenkiltä, jolle he\nolivat istuutuneet, ja ojensi keihäänsä kärjen taivasta kohti.\n\n\"Ystäväni\", sanoi Julius katsellen häntä lämpimästi, \"kuinka tuo\ninnostus sinua kaunistaa. Mutta ajattele, jos sellainen taistelu syntyy\nmeidän kanssamme, minun kansani kanssa, silloin täytyy minun --\"\n\n\"Olla kansasi puolella sieluinesi, ruumiinesi. Tietysti, se on selvää.\nJos sellainen taistelu puhkeaa.\n\n\"Sinä luulet, että se vaikuttaisi lamauttavasti ystävyyteemme. Eikö\nmitä.\n\n\"Kaksi sankaria voi iskeä toisiinsa syviä haavoja, mutta samalla olla\nystäviä.\n\n\"Minusta olisi hauskaa nähdä sinun tulevan vastaani taistelussa\ntäysissä aseissa.\"\n\nJulius hymyili.\n\n\"Minun ystävyyteni ei ole niin julmaa laatua, sinä villi gootti. --\n\n\"Nuo kysymykset ja epäilykset ovat kauan kiusanneet minua katkerasti\neikä koko minun filosofiani ole voinut antaa minulle rauhaa.\n\n\"Vasta sitten, kun tuskat ovat minulle opettaneet, että minun on\npalveltava vain taivaan Jumalaa ja maan päällä ihmiskuntaa eikä\nainoastaan yhtä kansaa --\"\n\n\"Vaiti, ystäväni\", huudahti Totila, \"missä on ihmiskunta, josta\nuneksit.\n\n\"En näe sitä. Näen vain gootteja, roomalaisia, bysanttilaisia.\n\n\"Jossain yläilmoissa todellisten kansojen yläpuolella olevaa\nihmiskuntaa en tunne.\n\n\"Minä palvelen ihmiskuntaa siten, että elän kansani hyväksi.\n\n\"En voi muuta. En voi vetää päältäni nahkaa, jonka sisässä olen\nsyntynyt.\n\n\"Ajattelen goottien kielellä ja puhun goottien kieltä enkä ihmiskunnan\nyleistä kieltä. Sitä ei ole olemassakaan.\n\n\"Ja kun minä ajattelen goottien kielellä, on minulla myöskin\ngoottilaiset tunteet.\n\n\"Minä voin antaa tunnustukseni muukalaisille, voin kyllä.\n\n\"Ihailen teidän taiteitanne ja tieteitänne, osittain teidän\nvaltiomuotoannekin, jossa kaikki on erittäin hyvin järjestetty.\n\n\"Meillä on teiltä paljon oppimista -- mutta minä en vaihtaisi gootteja\ntoiseen kansaan, vaikka sen jäsenet olisivat pelkkiä enkeleitä.\n\n\"Ah te gootit! Sydämeni syvyydessä ihailen heidän vikojaan enemmän kuin\nheidän hyveitään.\"\n\n\"Minun tunteeni ovat aivan toisenlaiset, vaikka olenkin roomalainen.\"\n\n\"Sinä et ole roomalainen! Suo anteeksi, ystäväni, roomalaisia ei enää\nole olemassa.\n\n\"Muuten en olisi Napolin merikreivi.\n\n\"Sellaisia tunteita kuin sinulla, ei voi olla muilla kuin sellaisilla,\njoilla ei enää ole omaa kansaa.\n\n\"Jokaisen, joka on elävän kansan jäsen, täytyy ajatella samoin kuin\nminä.\"\n\nJulius oli hetken aikaa vaiti.\n\n\"Ja jos niinkin on, -- olen onnellinen.\n\n\"Ehkä kadotan maani, periäkseni taivaan.\n\n\"Mitä ovat kansat, mitä on maa? Kuolemattoman sieluni koti ei ole\ntäällä alhaalla.\n\n\"Se ikävöi siihen valtakuntaan, jossa kaikki on toisin kuin täällä.\"\n\n\"Pysähdy, Julius\", sanoi Totila jääden seisomaan keihääseensä nojaten.\n\n\"Täällä maan päällä on minulla varma jalansija. Salli minun seisoa ja\nelää täällä, nauttia täällä kauneudesta voimieni mukaan ja tehdä hyvää\nvoimieni mukaan.\n\n\"Sinun taivaaseesi en voi enkä tahdokaan seurata sinua.\n\n\"Kunnioitan unelmiasi, kunnioitan pyhää kaipaustasi -- mutta minulla ei\nole niissä osaa.\n\n\"Sinä tiedät\", lisäsi hän hymyillen, \"että olen pakana -- parantumaton\npakana, kuten Valeriani -- Valeriamme.\n\n\"Oikeaan aikaan muistinkin hänet.\n\n\"Sinun korkealentoiset unelmasi saavat meidät unohtamaan rakkaimman\nolennon maan päällä.\n\n\"Katso, me olemme palanneet kaupunkiin, aurinko laskeutuu nopeasti\netelään ja minun on vietävä ennen yön tuloa tilatut siemenet\nValeriuksen puutarhaan.\n\n\"Se olisi huono puutarhuri\", sanoi hän hymyillen, \"joka unohtaisi\nkukkansa. Voi hyvin -- minä poikkean oikealle.\"\n\n\"Kerro minulta Valerialle terveisiä. Lähden kotiin lukemaan.\"\n\n\"Mitä sinä nykyjään luet? Platoako vielä!\"\n\n\"Ei, Augustinusta. Voi hyvin!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nNopeasti Totila riensi välttääkseen keskikaupungin vilkasliikkeisiä\nkatuja esikaupunkien kautta Porta capuanalle päin ja juutalaisen\nportinvartijan Iisakin tornille.\n\nTorni, joka oli heti portin oikealla puolella, oli varustettu paksuilla\nmuureilla ja vahvalla kaarevalla katolla. Siinä oli useita kerroksia.\n\nYlimmässä kerroksessa, aivan tornihuippujen alapuolella oli kaksi\nmatalaa, mutta muuten avaraa huonetta torninvartijaa varten.\n\nSiellä asui vanha juutalainen kauniin, tumman tyttärensä kanssa.\n\nSuuremmassa huoneessa, jonka seinillä riippui hyvässä järjestyksessä\ntärkeän pääportin ja sivuporttien suuret, raskaat avaimet, käyrä\nvartijan torvi sekä torninvartijan leveä, pertuskan tapainen keihäs,\nistui jalat ristissä kaislamatolla Iisak, vanha torninvartija. Hänellä\noli pitkä, luiseva vartalo sekä rotunsa ominaisuudet, kotkannenä ja\npensasmaiset, kaarevat kulmakarvat.\n\nHänellä oli pitkä sauva polvien välissä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti\nnuoren, mitättömän näköisen miehen puhetta. Tämä oli nähtävästi myöskin\njuutalainen, jonka kovista piirteistä juutalaisen heimon viekas\nlaskemiskyky kuvastui.\n\n\"Katso, isä Iisak\", päätti hän puheensa rumalla, soinnuttomalla\näänellä, \"sanani eivät ole turhaa lorua, eivätkä ne tule ainoastaan\nsydämestä, joka on sokea, vaan myös päästä, jossa silmät ovat.\n\n\"Ja tässä olen tuonut mukanani kirjeet ja asiapaperit, jotka todistavat\nsanani. Tässä on nimitykseni Italian kaikkien vesijohtotöiden\nrakennusmestariksi. Saan palkkaa neljäkymmentä kultasolidia vuodessa ja\nsitäpaitsi jokaisesta uudesta laitoksesta kymmenen solidia.\n\n\"Aivan äsken olen pannut kuntoon Napolin kaupungin rappeutuneen\nvesijohdon ja tässä kukkarossa ovat ne kymmenen kultarahaa, jotka siitä\nsain.\n\n\"Sinä näet, että voin elättää vaimoni. Sitäpaitsi olen minä tätisi\nRakelin poika.\n\n\"Toivon, ettei sinulla ole mitään puhettani vastaan ja että annat\nlapsesi Mirjamin taloni hoitajaksi.\"\n\nMutta vanhus siveli pitkää harmaata leukapartaansa ja pudisti hiljaa\npäätänsä.\n\n\"Jochem, Rakelin poika, poikani -- minä sanon sinulle, luovu\nkosinnastasi.\"\n\n\"Miksi? Mitä sinulla on minua vastaan? Kuka koko Israelissa voi sanoa\nsanaakaan Jochemia vastaan?\"\n\n\"Ei kukaan. Olet rehellinen, hiljainen ja ahkera, sinä lisäät\nomaisuuttasi ja Jumala siunaa työsi.\n\n\"Mutta oletko koskaan nähnyt, että satakieli rupeaa varpusen pariksi\ntai notkea gaselli kuormajuhdan pariksi? Ne eivät sovi yhteen. Katso\ntuonne ja sano itse, sovitko sinä lapselleni Mirjamille.\"\n\nJa hän työnsi pitkällä sauvallaan syrjään viheriäisen, villaisen\nesiripun, joka oli huoneiden välillä.\n\nHiljaisia, hopealta helähtäviä ääniä oli jo miesten puhelun aikana\nkuulunut esiripun toiselta puolen. Nyt he voivat nähdä yksinkertaisesti\nsisustettuun, mutta miellyttävään huoneeseen.\n\nLaajan kaariakkunan ääressä, josta oli vapaa näköala ihanan Napolin yli\nsiniselle merelle ja kaukaisille vuorille, seisoi nuori tyttö\noudonnäköinen, harpun tapainen kielisoitin käsissään.\n\nNäky oli hurmaavan kaunis.\n\nLaskevan auringon säteet hyväilivät hehkuvan punaisina korkealla\nolevaa huonetta, valoivat tytön valkeaan, poimulliseen pukuun ja\njalopiirteisiin kasvoihin purppurahohdetta ja leikkivät hänen kiiltävän\nmustassa tukassaan, joka oli kammattu kaunismuotoisilta ohimoilta\nkorvien taakse.\n\nTuon auringonhohteen tavoin näytti koko hänen olemuksestaan säteilevän\nrunollisuutta, jota ilmeni jokaisessa hänen liikkeessään ja\ntummansinisten silmien uneksivassa katseessa, kun ne surumielisinä\nharhailivat kaupungin ja meren yli.\n\n\"Tummansinisiksi kuin meri\" oli runoilija Piso noita silmiä sanonut. --\n\nKuin puoleksi unessa koskettelivat sormet hiljaa, hiljaa soittimen\nkieliä samalla kun puoleksi avatuilta huulilta kaikui pikemmin\nkuiskattuna kuin laulettuna vanha, surumielinen sävel:\n\n    \"Vierellä virtain Baabelin\n    valitti Israel.\n    Oi milloin saapuu päivä, mi\n    sen itkut lopettaa?\"\n\n\"Sen itkut lopettaa?\" hän toisti uneksien ja nojasi päätänsä käteensä,\njoka piteli harppua akkunalla.\n\n\"Katso\", sanoi vanhus hiljaa, \"eikö hän ole rakastettava kuin ruusu\nSaaronin lehdoissa tai kuin naarashirvi Hiramin vuorilla. Hänen\nruumiissaan ei ole mitään vikaa.\"\n\nEnnenkuin Jochem ehti vastata, kuului kapealta rautaportilta kolme\nhiljaista koputusta.\n\nMirjam heräsi unelmistaan, pyyhkäisi kädellään silmiään ja riensi\nahtaita kiertoportaita alaspäin.\n\nJochem meni akkunan luo ja hänen kasvoilleen ilmestyi kiukun ryppyjä.\n\n\"Haa, kristitty, Jumalan kiroama\", sähisi hän ja puristi kätensä\nnyrkkiin.\n\n\"Siellä on taas tuo vaaleaverinen, hillittömän ylpeä gootti.\n\n\"Isä Iisak! Onko hän se kruunuhirvi, joka sopii sinun\nnaarashirvellesi?\"\n\n\"Poikani, älä puhu pilkallisesti Iisakille!\n\n\"Tiedäthän itsekin, että hänen sydämessään on roomalaistytön kuva.\nHänen sielunsa ei ajattelekaan Juudan helmeä.\"\n\n\"Mutta kenties Juudan helmi ajattelee häntä.\"\n\n\"Kiitollisena ja iloisena, kuten karitsa ajattelee väkevää paimentansa,\njoka on pelastanut hänet suden kidasta.\n\n\"Oletko unohtanut, kuinka viimeisen ajojahdin aikana, jonka kirotut\nroomalaiset toimeenpanivat löytääkseen Israelin aarteita ja\nkultakasoja, polttaen samalla pyhän synagoogan riettaalla tulella,\njoukko näitä vihaisia roistoja ajoi kadulla takaa tytärtäni, kuten\nsusilauma valkoista karitsaa, kuinka he repivät hunnun hänen päästään\nja rintaliinan hänen hartioiltaan -- missä oli silloin Jochem, tätini\npoika, joka häntä saattoi?\n\n\"Hän pakeni nopeasti vaaraa ja jätti kyyhkysen korppikotkien kynsiin.\"\n\n\"Minä olen rauhan mies\", selitti Jochem häpeissään, \"käteni ei käyttele\nväkivallan miekkaa.\"\n\n\"Mutta Totila käyttelee sitä kuin Juudan jalopeura ja Herra on hänen\nkanssansa.\n\n\"Yksin hän hyökkäsi rohkeiden ryövärien kimppuun, iski hävyttömintä\nmiekkansa terällä, hajoitti muut, kuten tornihaukka varikset, pani\nhuolellisesti hunnun vapisevan lapseni kasvoille, tuki hänen horjuvia\naskeleitaan ja toi hänet vahingoittumattomana kotiin, hänen vanhan\nisänsä syliin.\n\n\"Antakoon Herra Jehova hänelle pitkän iän ja siunatkoon kaikkia hänen\naskeleitaan.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Jochem pistäen asiapaperit povelleen, \"minä menen,\ntällä kertaa pitkäksi aikaa. Matkustan suuren veden yli suuria\nliikeasioita hoitamaan.\"\n\n\"Suuria liikeasioita? Kenen kanssa?\"\n\n\"Justinianuksen, itämaiden keisarin kanssa.\n\n\"Osa suurta kirkkoa, jonka hän on rakennuttanut kristillisen viisauden\nkunniaksi Konstantinuksen kultaiseen kaupunkiin, on sortunut.\n\n\"Olen laatinut suunnitelman kirkon uudestaan rakentamista varten.\"\n\nKiivaasti hypähti vanhus pystyyn ja iski sauvansa lattiaan.\n\n\"Kuinka, Jochem, Rakelin poika, tahdotko sinä palvella roomalaisia?\nKeisaria, jonka edeltäjät hävittivät pyhän Siionin ja polttivat poroksi\nHerran temppelin.\n\n\"Ja sinä, hurskaan Manassen poika, aiot rakennuttaa epäuskon temppelin.\nVoi, voi sinua.\"\n\n\"Miksi voivottelet tietämättäsi ollenkaan syytä? Voitko sinä rahoista\nhaistaa, ovatko ne lähteneet juutalaisen vai kristityn kädestä?\n\n\"Eivätkö ne paina yhtä paljon ja eivätkö ne kiillä yhtä kauniisti?\"\n\n\"Manassen poika, et voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja mammonaa.\"\n\n\"Entä sinä itse! Etkö sinäkin ole uskottomien palveluksessa?\n\n\"Näenhän minä vartijantorven talosi seinällä. Etkö vartioi noita\navaimia goottien hyväksi, etkö sinä avaa ja sulje näitä portteja heidän\nmennessään ja tullessaan ja etkö sinä suojele heidän väkevyytensä\nlinnaa?\"\n\n\"Sen teen\", vastasi vanhus ylpeästi, \"ja uskollisesti aionkin vartioida\nyöt ja päivät, kuten koira isäntänsä omaisuutta. Niin kauan kuin Iisak,\nRubenin poika, on hengissä ei yksikään tämän kansan vihollisista tule\ntämän portin läpi.\n\n\"Sillä Israelin lapset ovat kiitollisuuden velassa heille ja heidän\nsuurelle kuninkaalleen, joka oli viisas kuin Salomo ja jonka miekka oli\nGideonin miekan kaltainen, kiitollisuuden velassa, kuten esi-isämme\nsuurelle kuninkaalleen Kyyrokselle, joka vapautti heidät Babylonin\nvankeudesta.\n\n\"Roomalaiset ovat hävittäneet Herran temppelin ja hajoittaneet hänen\nkansansa kaikkiin maan ääriin.\n\n\"He ovat meitä halveksineet ja piesseet ja polttaneet kauniit\nkaupunkimme ja ryöstäneet pyhättömme ja häväisseet talomme ja\nraiskanneet naisemme kaikkialla maissaan ja säätäneet meitä vastaan\nuseita julmia lakeja.\n\n\"Silloin tuli yön maista tuo suuri kuningas, jonka siemenen Herramme\nJehova siunatkoon, ja rakennutti uudestaan synagoogamme. Ja jos\nroomalaiset repivät ne alas, täytyi heidän omin käsin ja omilla\nvaroillaan ne taas rakennuttaa. Hän on suojellut kotiemme rauhaa, ja\nsen, joka loukkasi Israelin lasta, täytyi maksaa siitä yhtä suuret\nsakot kuin jos hän olisi kristittyä loukannut.\n\n\"Hän on sallinut meidän pitää Jumalamme ja uskomme ja hän on suojellut\naskelemme kaupan teillä. Me vietimme pääsiäistämme rauhassa, minkä\nviimeksi olimme saaneet tehdä silloin, kun Temppeli vielä seisoi\nSiionin kukkuloilla.\n\n\"Ja kun eräs roomalainen ylimys ryösti väkivalloin vaimoni Saaran,\nhakkautti kuningas Teoderik häneltä pään poikki vielä samana päivänä ja\npalautti vaimoni takaisin loukkaamattomana.\n\n\"Sen muistan niin kauan kuin minulla elonpäiviä riittää ja minä tahdon\npalvella hänen kansaansa uskollisesti kuolemaani saakka, että laajalla\nkaikissa maissa voidaan taas sanoa: uskollinen ja kiitollinen kuin\njuutalainen.\"\n\n\"Kumpahan et koskaan saisi goottien taholta kiittämättömyyttä\nuskollisuudestasi\", sanoi Jochem lähtöä tehden. \"Minusta tuntuu, että\nse päivä vielä tulee, jolloin minä tulen taas pyytämään Mirjamia\nvaimokseni -- viimeisen kerran.\n\n\"Kenties, isä Iisak, olet silloin hiukan nöyrempi.\"\n\nHän meni Mirjamin huoneen läpi portaille, missä hän alas mennessään\ntapasi Totilan.\n\nIvallisesti kumartaen ja vihaisesti silmäten pikku juutalainen hiipi\nsolakan gootin ohi, jonka täytyi kumartua päästäkseen torninvartijan\nhuoneeseen.\n\nMirjam tuli aivan hänen jäljessään.\n\n\"Tuolla ovat puutarhurinvaatteesi\", sanoi Mirjam kohottamalla pitkiä\nsilmäripsiään, \"ja tässä ikkunalla ovat kukat valmiiksi järjestettyinä.\n\n\"Hän rakastaa valkoisia narsisseja, sanoit äskettäin.\n\n\"Olen hankkinut valkoisia narsisseja.\n\n\"Niiden tuoksu on suloinen.\"\n\nHän vaikeni.\n\n\"Sinä olet hyvä tyttö, Mirjam\", sanoi Totila ottaen päästään\nhopeanvalkoisilla joutsenensiivillä koristetun kypäränsä ja asettaen\nsen pöydälle. \"Missä on isäsi?\"\n\n\"Herran siunaus levätköön kultakutreillasi\", sanoi vanhus tullen\nhuoneeseen.\n\n\"Terve, uskollinen Iisak\", huudahti Totila, heitti hohtavan valkoisen\nvaippansa hartioiltaan ja kääriytyi ruskeaan vaippaan, jonka Mirjam\notti seinältä.\n\n\"Te, hyvät ihmiset! Ilman teitä ja teidän uskollista vaiteliaisuuttanne\ntietäisi koko Napoli salaisuuteni. Kuinka voin teitä kiittää?\"\n\n\"Kiittääkö?\" sanoi Mirjam kohottaen tummansiniset silmänsä ja katsoen\nhäneen tulisesti. \"Sinä olet edeltäpäin ikuisiksi ajoiksi maksanut\nkiitollisuuden velkasi.\"\n\n\"Ei, Mirjam\", sanoi gootti painaen leveäreunaisen, ruskean huopahatun\nsyvälle silmillensä. \"Toivon teille hyvää kaikesta sydämestäni.\n\n\"Sano, isä Iisak, kuka on tuo pieni mies, jonka olen usein täällä\nnähnyt ja joka äsken tuli vastaani. Minusta näyttää, että hän on\niskenyt silmänsä Mirjamiin.\n\n\"Sanokaa suoraan, jos teiltä vain puuttuu rahaa -- minä autan\nmielelläni.\"\n\n\"Mirjamilta puuttuu rakkautta, herra\", vastasi vanhus levollisesti.\n\n\"Siinä tapauksessa en voi auttaa. Mutta jos hänen sydämensä valitsee\njonkun toisen, niin tekisin mielelläni jotain Mirjamin hyväksi.\"\n\nHän laski kätensä ystävällisesti tytön kiiltävän mustalle tukalle.\n\nKosketus oli hyvin hiljainen.\n\nMutta kuin tulisen salaman iskemänä Mirjam lyyhistyi äkkiä polvilleen,\npannen kätensä ristiin rinnalleen ja kumartaen syvälle kauniin päänsä.\nHän vaipui kasteenpainaman kukan tavoin maahan Totilan jalkojen\njuureen.\n\nTämä peräytyi hämmästyneenä.\n\nMutta silmänräpäyksen perästä tyttö oli taas ylhäällä. \"Anteeksi, --\nruusu vain putosi jalkoihisi.\"\n\nHän laski kukan pöydälle ja sai niin täydellisesti mielenmalttinsa\ntakaisin, ettei Iisak eikä nuorukainenkaan kiinnittänyt tapaukseen\nsuurempaa huomiota.\n\n\"Alkaa jo hämärtää, kiiruhda, herra\", sanoi Mirjam levollisesti\nojentaen Totilalle kukkakorin.\n\n\"Minä menen. Valeriakin on sinulle suuressa kiitollisuuden velassa.\nOlen kertonut sinusta usein hänelle ja hän kyselee sinusta. Hän\nhaluaisi mielellään nähdä sinut. No, se kai tapahtuu piankin. Tänään\nkäytän luultavasti viimeisen kerran tätä valepukua.\"\n\n\"Aiotko ryöstää tuon Edomin tyttären?\" huusi vanhus. \"Tuo hänet tänne.\nTäällä hän on hyvässä kätkössä.\"\n\n\"Ei\", huusi Mirjam, \"ei tänne, ei, ei\".\n\n\"Miksi ei, kummallinen lapsi?\" kysyi vanhus nyreissään.\n\n\"Tämä ei ole sopiva paikka hänen morsiamelleen -- tällainen huone -- se\nei käy päinsä.\"\n\n\"Rauhoittukaa\", sanoi Totila ovella mennessään. \"Aion tehdä\nsalaisuudesta lopun kosimalla tyttöä julkisesti. Hyvästi.\"\n\nHän lähti. Iisak otti keihään, torven ja muutamia avaimia seinältä.\nHän meni avatakseen Totilalle portin ja toimittaakseen sitten\niltatarkastuksen suuren tornirakennuksen kaikilla porteilla. Mirjam jäi\nyksin.\n\nKauan aikaa hän seisoi liikkumattomana ja silmät ummessa samalla\npaikalla.\n\nVihdoin hän pyyhkäisi käsillään ohimoitaan ja poskiaan ja avasi\nsilmänsä.\n\nHuoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta hiipivät sisään kuun\nensimmäiset säteet.\n\nNe leikkivät Totilan valkoisella vaipalla, joka oli heitetty tuolin\nselustalle.\n\nMirjam riensi sen luo ja peitti vaipan helman kuumin suudelmin.\n\nSitten hän tarttui viereisellä pöydällä olevaan joutsensulkaiseen\nkypärään, syleili sitä molemmin käsin ja painoi sitä hellästi rintaansa\nvasten.\n\nHän piti sitä hetken aikaa uneksien käsissään, vihdoin hän ei voinut\nvastustaa haluaan -- hän nosti sen nopeasti ja pani päähänsä. Hän\nvavahti, kun kypärä koski hänen otsaansa. Sitten hän pyyhkäisi mustat\nkiharat ohimoiltaan ja painoi kovaa, kylmää terästä molemmin käsin\nhehkuvaan otsaansa.\n\nVähän ajan perästä hän laski sen takaisin vaipan viereen arasti\nkatsellen ympärilleen.\n\nSitten hän meni akkunan ääreen ja katseli yön helmoissa lepäävää\nkaupunkia ja hurmaavaa kuutamoa.\n\nHänen huulensa liikkuivat. Hän aikoi rukoilla, mutta sen sijaan kaikui\nvanha laulu:\n\n    \"Vierellä virtain Baabelin\n    valitti Israel.\n    Oi milloin, tytär Siionin,\n    sun vaivas vaimenee?\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nSillä aikaa kun Mirjam ääneti katseli ensimmäisiä taivaalle ilmestyviä\ntähtiä, oli Totila nopein, kaipauksen kannustamin askelin jo ehtinyt\nrikkaan purppurakauppiaan huvilaan, joka oli lähes tunnin matkan päässä\nPorta capuanasta.\n\nPortinvartijaorja neuvoi hänet vanhan Hortulariuksen, Valerian\nvapautetun luo, jolle oli uskottu puutarhan hoito.\n\nTämä, joka oli rakastuneitten uskottu, otti puutarhuripojalta kukat\nja siemenet, jotka tämä muka oli tuonut Napolin parhailta\nkukkakauppiailta, ja saattoi hänet hänen tavalliseen, alakerrassa\nolevaan makuuhuoneeseensa, jonka akkunat olivat puutarhaan päin.\nSeuraavana aamuna ennen auringonnousua -- niin neuvoi vanhanaikaisen\npuutarhataidon salaoppi -- olivat kukat istutettavat, että ensimmäinen\nauringonvalo, joka niihin uudessa paikassa sattui, olisi siunausta\ntuottava aamuaurinko.\n\nKärsimättömänä nuori gootti odotteli ahtaassa huoneessaan viinipikarin\nääressä hetkeä, jolloin Valeria voisi sanoa isälleen jäähyväiset\nillallisen jälkeen.\n\nTuon tuostakin hän katsoi taivaalle nähdäkseen tähtien noususta ja kuun\nasemasta, kuinka pitkälle yö oli kulunut.\n\nHän veti syrjään akkuna-aukossa olleen verhon. Laajassa puutarhassa\nvallitsi hiljaisuus.\n\nKaukana suihkulähteet loistivat ja heinäsirkat sirisivät\nmyrttipensaissa. Lämmin, pehmeä etelätuuli henkäili läpi yön tuoden\njoskus tullessaan kokonaisen pilven ruusujen tuoksua. Puutarhan\ntoisessa päässä kukkivasta lehdosta kaikui houkuttelevana satakielen\nhurmaava laulu.\n\nTotila ei enää jaksanut kauemmin odottaa.\n\nHiljaa hän kiipesi akkunalaudalle ja siitä ulos puutarhaan. Kapeain\nteiden valkoinen hiekka tuskin äännähtikään hänen keveiden askeltensa\nalla, kun hän välttäen kuutamoa riensi pensaston varjoon.\n\nHän riensi tummia taksuskäytäviä ja tiheälatvaisten olivien varjostamia\nteitä pitkin korkean Florapatsaan ohi, jonka valkea marmori loisti\naavemaisesti kirkkaassa kuutamossa, laajan suihkulähteen ohi, jossa\nkuusi delfiiniä puhalsi korkealle vesisuihkuja sieraimistaan, poikkesi\nnopeasti käytävälle, joka vei tuuheiden laakeripuuryhmien ja\ntamarindipensastojen kautta, tunkeutui oleander-aidan läpi ja saapui\nvuotokiviluolalle, jossa vedenneito nojasi suureen tummaan uurnaan.\n\nKun hän pääsi luolaan, hiipi vaalea haamu esille patsaan takaa.\n\n\"Valeria, kaunis ruusuni\", huudahti Totila syleillen tulisesti\nrakastettuaan, joka hiljaa vastusteli hänen kiivaita mielenilmauksiaan.\n\n\"Päästä, päästä, rakkaani\", kuiskasi Valeria koettaen irroittautua\nhänen syleilystään.\n\n\"En, armaani, en päästä sinua. Kuinka kauan, kuinka tuskallisesti olen\nsinua kaivannut. Kuuletko, kuinka houkuttelevasti ja haikeasti\nsatakieli laulelee, tunnetko, kuinka kesäyön lämmin henkäys ja\nkuusamain huumaava tuoksu henkivät rakkautta? Ne kaikki kehoittavat\nmeitä olemaan onnellisia.\n\n\"Nauttikaamme näistä kultaisista hetkistä. Sieluni ei ole tarpeeksi\nsuuri käsittääkseen kokonaisuudessaan onneaan, sinun kauneuttasi,\nnuoruuttamme ja tätä hehkuvaa, suloista kesäyötä. Elämänvoima kuohuu\nmahtavina aaltoina sydämessäni, joka on haljeta onnestaan.\"\n\n\"Ystäväiseni! Mielelläni tahtoisin, kuten sinäkin, täydellisesti\nantautua tämän hetken riemulle, mutta en voi. En luota tähän hurmaavaan\ntuoksuun, näiden kesäöiden viileihin henkäyksiin. Ne eivät kestä kauan,\nne ennustavat onnettomuutta. En voi luottaa rakkautemme onneen.\"\n\n\"Miksi et, rakas hullu?\"\n\n\"En tiedä; onneton ristiriita, joka on imeytynyt läpi koko olemukseni,\nvaikuttaa taas turmiollisesti. Mielellään minunkin sydämeni, kuten\nsinun, nauttisi tästä onnesta. Mutta sisäinen ääni varoittaa: se ei\nkestä kauan -- sinä et tule onnelliseksi.\"\n\n\"Etkö siis ole onnellinen levätessäsi rinnoillani?\"\n\n\"Olen ja en! Salaperäisyys jaloa isääni kohtaan painaa minua kuin jokin\nrikos tai vääryys.\n\n\"Katso, Totila. Nuorekkaan kaunis voimasi ja tulinen rakkautesi eivät\neniten vedä minua puoleesi.\n\n\"Eniten kiinnittää minua sielusi, avomielinen, päivänpaisteinen, jalo\nsielusi, josta sydämeni on ylpeä.\n\n\"Sinä vaellat tämän synkän maailman läpi kirkkaana ja valoisana kuin\nvalon jumala. Voitonvarman voimasi jalo rohkeus, olentosi lennokkuus ja\niloinen suoruus ovat ylpeyteni. Ja suurin onneni on, että kaikki\npikkumaisuus, välinpitämättömyys ja halpamaisuus katoavat sinun\nläheisyydestäsi.\n\n\"Rakastan sinua kuin kuolevainen auringonjumalaa, joka on lähestynyt\nhäntä valonsa täydessä loistossa.\n\n\"Ja senvuoksi en voi sinussa suvaita mitään salaperäistä tai\nteeskenneltyä.\n\n\"En voi nauttia tämän hetken onneakaan -- se on vääryydellä hankittu\neikä siis voi kauan kestää.\"\n\n\"Ei, Valeria, eikä niin saa ollakaan.\n\n\"Olen aivan samaa mieltä kuin sinä.\n\n\"Minäkin vihaan tätä valheellisuutta ja naamioimista enkä enää kestä\nsitä kauemmin.\n\n\"Olen tullutkin lopettaakseni sen.\n\n\"Huomenna, huomenna heitän valepukuni ja kerron isällesi asian\nsuoraan.\"\n\n\"Tämä päätös on paras, sillä --\"\n\n\"Sillä se pelastaa henkesi, nuorukainen!\" keskeytti äkkiä syvä ääni ja\nluolan pimeästä takaosasta tuli esille mies pistäen kirkkaan miekan\ntakaisin tuppeen.\n\n\"Isäni!\" huudahti Valeria hämmästyneenä, mutta rohkealla mielellä.\n\nTotila pani käsivartensa hänen vyötäisilleen puolustaakseen aarrettaan.\n\n\"Pois, Valeria, irti barbaarista\", sanoi Valerius viitaten käskevästi\nkädellään.\n\n\"Ei, Valerius\", sanoi Totila painaen rakastettuaan kovemmin rintaansa\nvasten. \"Hänen paikkansa on tästä lähtien tällä rinnalla.\"\n\n\"Röyhkeä gootti!\"\n\n\"Kuule minua, Valerius, äläkä ole meille vihoissasi tämän\nsalaperäisyyden vuoksi. Kuten itse kuulit, olisi se jo huomenna\nloppunut.\"\n\n\"Onneksesi kuulin sen.\n\n\"Vaikka vanhin ystävistäni oli minua varoittanut, en kuitenkaan\ntahtonut uskoa, että tyttäreni toimii selkäni takana.\n\n\"Kun minun täytyi se lopuksikin uskoa, päätin, että saisit verelläsi\nmaksaa viekkautesi.\n\n\"Päätöksesi pelasti henkesi.\n\n\"Mutta pakene nyt, sillä sinä et saa enää koskaan häntä nähdä.\" --\n\nTotila aikoi vastata kiivaasti, mutta Valeria ehti ennen häntä.\n\n\"Isä\", sanoi hän levollisesti mennen miesten väliin, \"kuule lastasi.\n\n\"En tahdo puolustaa rakkauttani, sillä se ei tarvitse puolustamista. Se\non jumalallinen ja välttämätön kuin tähdet. Rakkauteni tähän mieheen on\nelämäni elämä.\n\n\"Sinä tunnet sieluni. Totuus on sille yhtä välttämätön kuin ruumiille\nilma. Ja minä sanon sinulle kautta sieluni: en koskaan luovu tästä\nmiehestä.\"\n\n\"Enkä minä koskaan hänestä\", huusi Totila tarttuen Valerian oikeaan\nkäteen.\n\nNuoret seisoivat siinä kuun kirkkaassa valossa vanhuksen edessä\npystypäisinä ja päättäväisinä. Heidän jaloista piirteistään ja\nvartaloistaan kuvastui tällä hetkellä pyhä innostus. Ryhmä oli niin\nkaunis, että vihastuneen isän sydän alkoi heltyä.\n\n\"Valeria, lapseni!\"\n\n\"Oi, isäni! Sinä olet niin hellästi ja uskollisesti valvonut jokaista\naskeltani, että vaikka tähän saakka tosin olen valittanut äitini\nmenetystä, tuskin koskaan olen häntä kaivannut.\n\n\"Nyt, tällä hetkellä kaipaan häntä ensimmäisen kerran. Nyt tunnen, että\ntarvitsisin häntä puhumaan puolestani.\n\n\"Salli ainakin hänen muistonsa nyt tehdä se.\n\n\"Salli minun palauttaa hänen kuvansa sieluusi ja muistuttaa sinulle\nhetkeä, jolloin kuoleva kutsui sinut viimeisen kerran vuoteensa ääreen\nja laski sydämellesi -- kuten itse olet usein sanonut -- onneni\narvokkaimpana testamenttinaan.\" --\n\nValerius painoi vasemmalla kädellään otsaansa. Tytär rohkaisi mielensä\nja tarttui toiseen. Isä ei vetänyt sitä pois. Nähtävästi oli vanhuksen\nrinnassa kiivas taistelu käynnissä.\n\nVihdoin hän sanoi:\n\n\"Valeria, olet tietämättäsi lausunut tärkeitä sanoja.\n\n\"Tekisin väärin, jos salaisin sinulta sen, mitä aavistaen mainitsit.\n\n\"Kuule siis, mitä äitisi minulle kuolinhetkellään puhui.\n\n\"Hänen mieltään painoi yhä tuo lupaus, josta kuitenkin olemme sinut\naikoja sitten vapauttaneet.\n\n\"'Jollei lapsestamme tule taivaan morsianta', sanoi hän, 'niin lupaa\nminulle ainakin, että hän saa vapaasti valita puolisonsa.'\n\n\"'Minä tiedän, kuinka roomalaisia tyttöjä, usein meidänkin säätymme\ntyttäriä, naitetaan kysymättä ollenkaan heidän mielipidettään tai\nrakkauttaan. Sellainen liitto on kurjuus maan päällä ja kauhistus\nHerralle.'\n\n\"'Valeriani valitsee jalosti -- lupaa minulle, että annat hänet\nmiehelle, jonka hän valitsee, etkä kellekään muulle.'\n\n\"Lupasin sen pitäen hänen vapisevaa kättään omassani. --\n\n\"Mutta en koskaan anna tytärtäni barbaarille, Italian viholliselle, en,\nen!\"\n\nJa heilauttaen kiivaasti kättään hän riistäytyi irti tyttärestään.\n\n\"Kenties en olekaan kokonaan barbaari, Valerius\", sanoi Totila.\n\n\"Ainakin olen minä lämpimin roomalaisystävä koko kansastani.\n\n\"Usko minua, en teitä vihaa. Ne, joita inhoan, ovat teidän samoin kuin\nmeidänkin vaarallisimmat viholliset -- bysanttilaiset.\"\n\nSe oli sana paikallaan.\n\nSillä vanha tasavaltalainen vihasi yhtä tulisesti ja sydämensä pohjasta\nBysanttia kuin hän rakasti vapautta ja Italiaa.\n\nHän oli ääneti, mutta hänen silmänsä katselivat tutkien nuorukaista.\n\n\"Isäni\", sanoi Valeria, \"lapsesi ei koskaan rakastaisi barbaaria.\n\n\"Opi tuntemaan hänet ja jos vielä sittenkin pidät häntä barbaarina --\nniin en koskaan tahdo hänen omakseen tulla.\n\n\"Kaikki jumalat rakastavat häntä ja kaikkien ihmisten täytyy pitää\nhänestä -- sinä et myöskään voi häntä hyleksiä.\n\n\"En vaadi sinulta muuta kuin että opit hänet tuntemaan. Päätä sitten\nitse, onko valintani ollut jalo vai ei.\"\n\nHän tarttui isänsä käteen.\n\n\"Opi tuntemaan minut, Valerius\", pyysi Totila tarttuen sydämellisesti\nhänen toiseen käteensä.\n\nVanhus huokasi.\n\nLopuksi hän sanoi: \"Tulkaa kanssani äidin haudalle, joka on tuolla\nsypressien varjossa.\n\n\"Siellä lepää hänen sydämensä uurnassa.\n\n\"Muistelkaamme siellä häntä, jalointa naisista, ja rukoilkaamme hänen\nvarjoaan.\n\n\"Ja jos rakkautenne on todellista ja valinta on jalo, niin täytän\nlupaukseni.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin tapaamme Roomassa, Caesar-patsaan\nkaunistamassa, hyvin tutussa kirjoitushuoneessa prefekti Cetheguksen ja\nuuden tuttavamme Petroksen, keisarin tai pikemmin keisarinnan\nlähettilään.\n\nMolemmat miehet olivat vilkkaasti puhellen ja vuorotellen muistellen\nmenneiden aikojen tapahtumia -- he olivat opintotovereita, kuten ennen\non mainittu -- syöneet yksinkertaisen aterian ja tyhjentäneet sen\npäälle ruukullisen vanhaa massiko-viiniä. Ruokasalista he olivat\nsiirtyneet tähän syrjäiseen työhuoneeseen voidakseen palvelevia orjia\npelkäämättä puhella salaisemmistakin asioista.\n\n\"Heti, kun olin tullut vakuuttuneeksi siitä\", päätti Cethegus\nkertomuksensa viime aikojen tapahtumista, \"että kauheat kertomukset\nRavennan rettelöistä olivat vain turhia huhuja, mahdollisesti\nkeksittyjä, joka tapauksessa liioiteltuja, koetin mahdollisuuden mukaan\nrauhoittaa ystävieni levottomuutta ja innostusta.\n\n\"Yltiöpää Lucius Licinius, joka ihailee minua mielettömästi, oli\nturmella kaiken.\n\n\"Herkeämättä hän vaati, että minut valittaisiin diktaattoriksi. Hän\npani aivan sananmukaisesti miekan rintaani vasten ja huusi, että minut\npitäisi pakottaa pelastamaan isänmaa.\n\n\"Hän lörpötteli niin paljon salaisuuksiamme, että onneksi tumma\nkorsikalainen -- joka näyttää olevan barbaarien ystävä, kenenkään\naavistamatta, mistä syystä -- luuli häntä päihtyneemmäksi kuin hän\nolikaan.\n\n\"Vihdoin saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja sitten rauhoittui\nvähitellen kansa ja senaatti.\"\n\n\"Mutta sinä\", sanoi Petros, \"olit toisen kerran pelastanut Rooman\nbarbaarien kostolta -- unohtumaton ansiotyö, josta koko maailman,\netupäässä hallitsijattaren, täytyy sinua kiittää.\"\n\n\"Hallitsijatar, -- naisparka!\" sanoi Cethegus olkapäitään kohauttaen.\n\"Kuka tietää, kuinka kauan gootit tai Bysantin hallitsija sallivat\nhänen olla valtaistuimella.\"\n\n\"Mitä sanot? Olet suuresti erehtynyt\", huudahti Petros innokkaasti.\n\"Minun lähettilästoimeni tarkoitus on etupäässä tukea hänen\nvaltaistuintaan. Aioin juuri kysyä sinulta neuvoa, miten sen parhaiten\nvoisin tehdä\", lisäsi hän viekkaasti.\n\nMutta Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmoriseinään ja katsoi\nlähettilääseen hymyillen. \"Oi, Petros, Petros\", sanoi hän, \"miksi\nteeskentelet? Luulin, että tunnemme toisemme paremmin.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi bysanttilainen hämillään.\n\n\"Tarkoitan, ettemme turhaan tutkineet yhdessä historiaa ja lakitiedettä\nBerytuksessa ja Ateenassa.\n\n\"Tarkoitan, että jo silloin nuorukaisina, kun huviksemme kävelimme tai\nkeskustelimme tieteistä lukemattomia kertoja, tulimme siihen\njohtopäätökseen, että keisarin olisi karkoitettava barbaarit Italiasta\nja taas hallittava sekä Roomaa että Bysanttia.\n\n\"Ja kun vieläkin ajattelen samalla lailla, et liene sinäkään mieltäsi\nmuuttanut.\"\n\n\"Minun mielipiteeni täytyy tietysti olla sama kuin hallitsijanikin ja\nJustinianus --\"\n\n\"Tahtoo tietysti kaikin mokomin säilyttää barbaarien vallan Italiassa.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi kaunopuhuja hämillään, \"mutta voi sattua\ntapauksia --\"\n\n\"Petros\", huudahti Cethegus ojentautuen pystyyn, \"älä viitsi enää\nsyöttää minua lauseparsilla ja valheilla. Ne eivät pysty minuun.\n\n\"Näetkö, Petros, sinä teet taas vanhan virheesi: olet liian viekas\nollaksesi viisas. Sinä arvelet, että aina täytyy valehdella eikä\nsinulla ole koskaan rohkeutta puhua totta.\n\n\"Mutta valehdella pitää vain silloin, kun on varma valheestaan. Kuinka\nluulet voivasi uskotella minulle, ettei keisari halua Italiaa tekaisin.\n\n\"Hänen aikomuksensa kukistaa hallitsijatar tai antaa hänen olla\nvaltaistuimella, riippuu vain siitä, luuleeko hän parhaiten pääsevänsä\npäämääräänsä ilman häntä, vai hänen avullaan.\n\n\"Minun ei tietenkään pitäisi saada tietää, mitä keisari aikoo.\n\n\"Mutta tiedätkö, kaikista kieroilemisistasi huolimatta voin nyt, kun\nkerran olemme yhdessä, sanoa sinulle päin silmiä, mitä keisari aikoo.\"\n\nIlkeä ja katkera hymy väreili lähettilään huulilla.\n\n\"Keskustelutaitosi on yhtä osuva kuin Ateenassa\", sanoi hän\nmyrkyllisesti.\n\n\"Niin on ja sinä tiedät, että Ateenassa olin minä aina ensimmäinen,\nProkopius toinen ja sinä vasta kolmas.\"\n\nSilloin Syphax astui sisään.\n\n\"Hunnutettu nainen\", ilmoitti hän, \"odottaa sinua Zeus-salissa.\"\n\nIloissaan siitä, että tämä keskustelu keskeytyi, sillä hän tunsi\nprefektin itseään etevämmäksi, irvisteli Petros:\n\n\"No, toivotan onnea sellaisen keskeytyksen vuoksi.\"\n\n\"Niin, mutta itsellesi\", sanoi Cethegus hymyillen ja meni ulos.\n\n\"Saat vielä katua pilkkaasi, kopea mies\", ajatteli bysanttilainen.\n\nCethegus tapasi salissa, joka oli saanut nimensä ateenalaisen Glykonin\nveistämän kauniin Zeus-patsaan mukaan, komeaan goottilaiseen pukuun\npuetun naisen. Prefektin astuessa sisään hän heitti taaksepäin ruskean\nvaippansa hilkan.\n\n\"Ruhtinatar Gotelindis\", sanoi Cethegus hämmästyneenä, \"mikä tuo teidät\nluokseni?\"\n\n\"Kosto\", vastasi käheä, ruma ääni ja ruhtinatar meni hänen luokseen.\n\nRuhtinattaren kasvonpiirteet olivat terävät, mutta eivät silti rumat.\nHäntä olisi voitu sanoa kauniiksikin, jollei vasen silmä olisi ollut\npoissa ja koko vasen poski suuren arven rumentama. Haava näytti\nvuotavan joka kerta, kun tämän intohimoisen naisen poskiin nousi puna.\nHän puhui kiihkeästi ja takoi nyrkkiä joka sanalleen.\n\nJäljellä olevasta harmaasta silmästä hehkui sellainen leppymätön viha,\nettä Cethegus astui ehdottomasti askeleen taaksepäin.\n\n\"Kostoko?\" kysyi hän. \"Kenelle?\"\n\n\"Sen saat sittemmin tietää.\n\n\"Suo anteeksi\", sanoi hän koettaen tyyntyä, \"että häiritsen teitä.\n\n\"Ystäväsi Petros, bysanttilainen kaunopuhuja, on luonasi, eikö olekin?\"\n\n\"On. Mistä sinä --\"\n\n\"Näin hänen ennen coenaa tulevan portistasi sisään\", sanoi hän\nvälinpitämättömän näköisenä.\n\n\"Se ei ole totta\", sanoi Cethegus itsekseen. \"Minähän laskin hänet\nsisään puutarhaportin kautta.\n\n\"Nuo molemmat ovat siis päättäneet tavata toisensa täällä.\n\n\"Minun ei pitäisi aavistaa sitä.\n\n\"Mutta mitä asiaa heillä on minulle?\"\n\n\"En tahdo kauan vaivata sinua\", jatkoi Gotelindis. \"Minulla on vain\nyksi kysymys tehtävänä sinulle. Vastaa aivan lyhyesti.\n\n\"Voin kukistaa tuon naisen -- Teoderikin tyttären -- ja minä tahdon sen\ntehdä. Oletko minun puolellani vai minua vastaan?\"\n\n\"Ahaa, Petros-ystävä\", ajatteli prefekti, \"nyt tiedän jo, mitä sinulla\non Amalasuntan kanssa tekemistä.\n\n\"Mutta katsokaamme, kuinka pitkällä he jo ovat.\"\n\n\"Gotelindis\", sanoi hän arvellen, \"sinä tahdot kukistaa\nhallitsijattaren -- sen kyllä uskon -- mutta epäilen, voitko sen\ntodella tehdä.\"\n\n\"Kuule ja päätä sitten, voinko sen tehdä.\n\n\"Hän on murhauttanut nuo kolme herttuaa.\"\n\nCethegus kohautti olkapäitään: \"Monihan sitä epäilee.\"\n\n\"Mutta minä voin sen todistaa.\"\n\n\"Tuskin\", arveli Cethegus epäillen.\n\n\"Herttua Thulun ei kuollut heti, kuten tiedät.\n\n\"Hänen kimppuunsa hyökättiin aemiläisellä tiellä lähellä minun\nhuvilaani Tannetumissa. Uudisasukkaani löysivät hänet ja toivat hänet\ntalooni.\n\n\"Kuten tiedät, oli hän serkkuni -- minähän olen baltien sukua. -- Hän\nkuoli käsiini.\"\n\n\"No, mitä sairas houraili haavakuumeessaan.\"\n\n\"Ei hänellä ollut haavakuumetta.\n\n\"Herttua Thulun sai kaatuessaan isketyksi murhaajaa miekallaan. Tämä ei\npäässyt pitkälle pakoon. Uudisasukkaani hakivat häntä ja löysivät hänet\nkuoleman kielissä läheisestä metsästä. Hän tunnusti minulle kaikki.\"\n\nCethegus puristi hiukan huuliaan yhteen. \"No, mitä hän sanoi?\"\n\n\"Murhaaja oli\", sanoi Gotelindis terävästi, \"isaurilainen palkkasoturi,\neräs Rooman vallitustöiden työpäälliköitä. Hän sanoi: prefekti Cethegus\nlähetti minut hallitsijattaren luo, hallitsijatar herttua Thulunin\nluo.\"\n\n\"Kuka paitsi sinua kuuli tunnustuksen?\" kysyi Cethegus vaanivasti.\n\n\"Ei kukaan. Eikä kukaan saa siitä tietää mitään, jos autat minua. Mutta\njollet --\"\n\n\"Gotelindis\", keskeytti prefekti, \"älä viitsi uhkailla. Se ei sinua\nauta.\n\n\"Saat nähdä, että sinä vain sillä ärsytät minua, mutta et voi pakottaa.\n\n\"Hätätilassa voin laskea asian julkisen oikeuden käsiteltäväksi. Sinä\nolet tunnettu Amalasuntan katkerana vihollisena. Sinun todistuksesi\nyksin -- olit kyllin varomaton myöntämään, ettei tunnustusta kukaan muu\nkuullut -- ei saa kukistetuksi häntä eikä minua.\n\n\"Sinä et voi minua pakottaa taisteluun hallitsijatarta vastaan.\nKorkeintaan voit hyvällä saada minut puolellesi, jos pystyt\ntodistamaan, että minulle on siitä hyötyä.\n\n\"Ja sitäpaitsi hankin sinulle erään liittolaisen.\n\n\"Tunnethan sinä Petroksen, ystäväni.\"\n\n\"Hyvin, jo useita vuosia.\"\n\n\"Sallitko, että kutsun hänet osalliseksi keskusteluumme?\"\n\nHän palasi työhuoneeseensa.\n\n\"Petros, nainen on ruhtinatar Gotelindis, Teodahadin puoliso.\n\n\"Hän tahtoo puhua meidän molempien kanssa.\n\n\"Tunnetko hänet?\"\n\n\"Minäkö? En. En ole koskaan nähnytkään häntä\", vastasi kaunopuhuja\nnopeasti.\n\n\"Hyvä on! Tule mukanani.\"\n\nKun he olivat saapuneet Zeus-saliin, huusi Gotelindis Petrokselle:\n\n\"Terve tuloa, vanha ystävä. Hauska nähdä sinua pitkistä ajoista.\"\n\nPetros oli ääneti.\n\nCethegus seisoi kädet selän takana ja nautti bysanttilaisen\nvaltiomiehen ällistyksestä.\n\nKiusallisen vaitiolon jälkeen hän sanoi:\n\n\"Siinä näet, Petros, että olet liian viekas, sinulla on tarpeettomia\nmetkuja.\n\n\"Mutta älä nyt ole noin alakuloinen, vaikka viekkautesi tulikin ilmi.\n\n\"Te molemmat olette siis tehneet liiton kukistaaksenne\nhallitsijattaren.\n\n\"Te tahdotte saada minut apulaiseksenne.\n\n\"Minun täytyy sitävarten saada tarkat tiedot aikomuksestanne.\n\n\"Kenet aiotte asettaa Amalasuntan valtaistuimelle?\n\n\"Sillä tie ei ole vielä Justinianukselle vapaa.\"\n\nMolemmat olivat vaiti. He ihmettelivät itsekseen sitä, että prefekti\noli niin nopeasti tajunnut asiaintilan. Vihdoin Gotelindis sanoi:\n\n\"Teodahadin, puolisoni, viimeisen amelungin.\"\n\n\"Teodahadin, viimeisen amelungin\", toisti Cethegus hitaasti.\n\nSillä aikaa hän punnitsi mielessään kaikkia mahdollisuuksia.\n\nHän mietti, että Teodahad, josta gootit eivät erityisesti pitäneet ja\njonka Petros koroittaisi valtaistuimelle, joutuisi pian kokonaan\nbysanttilaisten valtaan ja kun keisari oli puuttunut asiaan; tulisi\nloppuisku aikaisemmin kuin hän tahtoisi.\n\nHän mietti, että hänen täytyisi joka tapauksessa koettaa pitää\nitäroomalaiset sotajoukot mahdollisimman kauan poissa Italiasta ja hän\npäätti saadakseen aikaa valmistuksiaan varten tukea nykyistä\nasiaintilaa ja samalla Amalasuntaa.\n\nKaiken tämän hän oli silmänräpäyksessä ajatellut, punninnut ja\npäättänyt.\n\n\"Kuinka aioitte panna suunnitelmanne toimeen?\" kysyi hän levollisesti.\n\n\"Me vaadimme tuon naisen luopumaan kruunustaan puolisoni hyväksi uhaten\nmuutoin syyttää häntä murhasta.\"\n\n\"Ja jos hän kieltäytyy?\"\n\n\"Niin täytämme uhkauksemme\", sanoi Petros, \"ja lietsomme goottien\nkeskuuteen myrskyn, joka --\"\n\n\"Maksaa hänelle hengen\", huudahti Gotelindis.\n\n\"Kenties maksaa kruunun\", sanoi Cethegus.\n\n\"Mutta se ei silloin joudu Teodahadille.\n\n\"Sillä jos gootit valitsevat kuninkaan, ei sen nimi ole Teodahad.\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Gotelindis hampaitaan kiristellen.\n\n\"Silloin voisi helposti tulla kuningas, joka meille kaikille olisi\npaljon vastenmielisempi kuin Amalasunta.\n\n\"Ja senvuoksi sanon teille suoraan: en rupea teidän puolellenne,\nkannatan Amalasuntaa.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Gotelindis vimmastuneena ja meni ovelle, \"siis\ntaistelu meidän välillämme alkaa. Tule, Petros.\"\n\n\"Hiljaa, ystäväni\", varoitti bysanttilainen.\n\n\"Kenties Cethegus muuttaa mielensä luettuaan tämän kirjeen.\"\n\nHän ojensi prefektille kirjeen, jonka Aleksandros oli tuonut\nAmalasuntalta Justinianukselle.\n\nCethegus luki. Hänen piirteensä synkistyivät.\n\n\"No\", tuumi Petros ivallisesti, \"vieläkö aiot puolustaa kuningatarta,\njoka on määrännyt sinut itsesi tuhottavaksi.\n\n\"Mitä sinusta tulisi, jos hän saisi suunnitelmansa täytäntöön, eivätkä\nystäväsi pitäisi sinusta huolta.\"\n\nCethegus tuskin kuuli hänen sanojaan.\n\n\"Kurja\", mietti hän. \"Ikäänkuin se minua huolestuttaisi.\n\n\"Ikäänkuin hallitsijatar ei olisi oikeassa.\n\n\"Ikäänkuin voisin hänelle siitä suuttua.\n\n\"Mutta hän on varomattomuudessaan tehnyt sen, mitä minä vasta\nTeodahadin taholta pelkäsin. Hän on tuhonnut itse itsensä ja uhkaa\nsuunnitelmiani. Hän on pyytänyt bysanttilaisia tulemaan maahan ja ne\ntulevat, tahtoi hän tai ei.\n\n\"Niin kauan kuin Amalasunta on kuningattarena, näyttelee keisari\nsuojelijan osaa.\"\n\nHän kääntyi näköjään hyvin liikutettuna lähettilään puoleen ja antoi\nkirjeen takaisin.\n\n\"Ja jos hän panisi päätöksensä täytäntöön, jos hän jäisi\nvaltaistuimelle -- kuinka pian voisivat joukkonne ehtiä tänne?\"\n\n\"Belisarius on jo matkalla Sisiliaan\", sanoi Petros ylpeänä siitä, että\noli saanut kopean roomalaisen masennetuksi, \"viikon kuluttua hän voi jo\nolla Rooman edustalla.\"\n\n\"Mahdotonta\", huudahti Cethegus tosissaan hämmästyneenä.\n\n\"Siinä näet\", sanoi Gotelindis, jolle Petros oli sillä välin antanut\nkirjeen, \"että se, jota aioit suojella, tahtoo kukistaa sinut. Joudu\nsinä ennen häntä.\"\n\n\"Ja herrani ja keisarini nimessä pyydän minä sinua auttamaan itseäni\ngoottivaltakunnan kukistamisessa ja Italian vapauttamisessa.\n\n\"Keisarin hovissa osataan antaa arvo sinulle ja viisaudellesi. Kun\nvoitto on saavutettu, lupaa Justinianus sinulle -- senaattorin arvon\nBysantissa.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" huusi Cethegus.\n\n\"Mutta teidän liittoonne ei tämä suuri kunnia houkuttele minua niin\npaljon kuin vihani kiittämätöntä kohtaan, joka palkaksi hyvistä\ntöistäni uhkaa elämääni. --\n\n\"Oletko varma siitä\", kysyi hän huolissaan, \"ettei Belisarius heti\nlaske maihin?\"\n\n\"Rauhoitu, ystäväni\", hymyili Petros, \"minä hänet tänne kutsun silloin,\nkun aika on tullut.\n\n\"Mutta ensin on Teodahad saatava Amalasuntan sijalle.\"\n\n\"Hyvä on\", ajatteli Cethegus, \"kun voitetaan aikaa, voitetaan kaikki.\n\n\"Eikä bysanttilainen laske maihin, ennen kuin voin sen ottaa vastaan\naseissa olevan Italian etunenässä.\"\n\n\"Olen liittolaisenne\", sanoi hän, \"ja luulen saavani hallitsijattaren\ntaipumaan omin käsin panemaan kruunun puolisosi päähän.\n\n\"Amalasunta luopuu valtikasta.\"\n\n\"Sitä hän ei koskaan tee\", huusi Gotelindis.\n\n\"Kenties. Hänen jalomielisyytensä on suurempi kuin hänen vallanhimonsa.\n\n\"Vihollisensa voi tuhota heidän hyveidensäkin avulla\", sanoi Cethegus\nmiettiväisenä.\n\n\"Olen varma asiastani ja tervehdin sinua, goottien kuningatar\", sanoi\nhän lopuksi hiukan kumartaen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nHallitsijatar Amalasunta oli kolmen herttuan murhaamisen jälkeen\nodottavalla kannalla.\n\nHän oli tosin toivonut aatelisen vastustuspuolueen päämiesten kuoltua\nsaavansa hiukan vapaammat kädet, mutta aivan tuossa tuokiossa\nkutsuttiin Regetaan Rooman lähelle kansankokous, jossa hänen piti\npuhdistautua täydellisesti epäluulosta tai luopua kruunusta, kenties\nhän menettäisi henkensäkin.\n\nVain siihen saakka olivat Vitiges ja hänen puoluelaisensa luvanneet\nhänelle suojaa.\n\nHän ponnisti sen vuoksi kaikki voimansa vahvistaakseen valtaansa kaikin\npuolin ennen ratkaisevaa hetkeä.\n\nCetheguksen taholta hän ei enää toivonut apua. Hän oli huomannut tämän\nkylmän itsekkyyden. Hän luotti kuitenkin siihen, että italialaiset ja\nkatakombien salaliittolaiset, joiden etunenässä hänen nimensä oli,\npitäisivät hänen roomalaisystävällistä hallitustaan raa'an\ngoottipuolueen valitseman kuninkaan hallitusta parempana.\n\nHän odotti jännittyneenä keisarin lähettämän henkivartioston\nsaapumista, että hänellä olisi vaaran hetkellä suojelijoita. Hän koetti\nsitäpaitsi innokkaasti hankkia goottienkin joukosta itselleen enemmän\nystäviä.\n\nHän kutsui luoksensa Ravennaan useita isänsä vanhoja seuralaisia,\namalien suvun innokkaita puoltajia, kansansa harmaantuneita,\nkuuluisia sankareita, vanhan Hildebrandin asetovereita, melkeinpä\nnuoruudentovereita. Kutsuttujen joukossa oli erittäin huomattava\nvalkopartainen Grippa, Teoderikin juomanlaskija, joka oli melkein\nHildebrandin veroinen arvossa ja maineessa. Kuningatar tuhlasi\nGrippalle ja hänen ystävilleen kunnianosoituksia ja uskoi heidän\nvartioitavakseen Ravennan linnan, otettuaan heiltä valallisen\nlupauksen, että säilyttäisivät linnan amaleille.\n\nTämä ystävyysliitto kansan suosiossa olevien henkilöiden kanssa oli\njonkinlaisena vastapainona Hildebrandia, Vitigestä ja heidän ystäviään\nvastaan -- eikä Vitiges voinut estää Teoderikin ystävien suosimista\nmuka valtiolle vaarallisina -- mutta kuningattaren täytyi hankkia\nitselleen turvaa myöskin baltien aatelispuoluetta ja heidän\nverikostoaan vastaan.\n\nHän huomasi saavansa sen völsungien jalosta suvusta, joka oli amalien\nja baltien jälkeen ylhäisin goottien aatelissuvuista. Völsungeilla oli\nlaajoja tiluksia Keski-Italiassa ja muutenkin paljon vaikutusvaltaa.\nHeidän päämiehinään olivat veljekset, herttua Guntaris ja kreivi\nArahad.\n\nHän oli keksinyt hyvin tepsivän keinon saadakseen nämä puolelleen. Hän\ntarjosi völsungien ystävyyden maksuksi kauniin tyttärensä käden. --\n\nEräässä Ravennan palatsin ylellisesti koristetussa huoneessa äiti ja\ntytär keskustelivat vakavasti, mutta ei erittäin ystävällisesti.\n\nKiivain askelin, jotka olivat niin vieraita hänen tavalliselle\nlevollisuudelleen, käveli vartaloltaan junomainen hallitsijatar\nedestakaisin pienessä huoneessa tuon tuostakin vihaisesti katsahtaen\nihanaa tytärtään, joka rauhallisena ja silmät maahan luotuina seisoi\nhänen edessään, vasen käsi lanteilla ja oikea marmoripöydän varassa.\n\n\"Mieti tarkkaan\", sanoi Amalasunta kiivaasti yht'äkkiä seisahtuen.\n\"Mieti tarkkaan. Annan sinulle vielä kolme päivää miettimisaikaa.\"\n\n\"Se on aivan tarpeetonta. Annan aina saman vastauksen kuin tänäänkin\",\nsanoi Matasunta silmät yhä maahan luotuina.\n\n\"No, sano edes, mitä sinulla on muistutettavaa kreivi Arahadia\nvastaan.\"\n\n\"Ei mitään muuta kuin etten häntä rakasta.\"\n\nKuningatar ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan.\n\n\"Nyt on asianlaita aivan toinen kuin silloin, kun sinun piti mennä\nnaimisiin Cyprianuksen kanssa. Hän oli vanha ja -- mikä sinun\nsilmissäsi oli luultavasti huono puoli\" -- hän lisäsi katkerasti --\n\"roomalainen\".\n\n\"Ja siitä huolimatta ajettiin minut vastustukseni vuoksi Tarentumiin.\"\n\n\"Minä toivoin, että ankaruus lannistaisi sinut. Kuukausimääriä pidin\nsinut poissa hovistani ja äidinsydämeni luota.\"\n\nMatasuntan kauniit huulet vetäytyivät katkeraan hymyyn.\n\n\"Turhaan! Minä kutsuin sinut takaisin --\"\n\n\"Sinä erehdyt. Veljeni Atalarik kutsui minut takaisin!\"\n\n\"Sinulle on ehdotettu toinen kosija. Hän on nuori, kukoistavan kaunis,\njalosukuinen gootti. Hänen sukunsa on nyt valtakunnan toiseksi\nylhäisin.\n\n\"Sinä tiedät, ainakin aavistat, että joka puolelta uhattu\nvaltaistuimeni tarvitsee tukea. Hän ja hänen sotainen veljensä lupaavat\nauttaa meitä kaikin voimin. Kreivi Arahad rakastaa sinua ja sinä --\nsinä hylkäät hänet. Miksi? Sano miksi?\"\n\n\"Siksi, etten häntä rakasta.\"\n\n\"Lapsellista tyttöjen lörpötystä. Sinä olet kuninkaan tytär -- sinun on\nuhrauduttava sukusi, valtakuntasi vuoksi.\"\n\n\"Olen nainen\", sanoi Matasunta kohottaen ylös säkenöivät silmänsä,\n\"eikä mikään taivaallinen tai maallinen voima saa minua uhraamaan\nsydäntäni.\" --\n\n\"Niinkö minun tyttäreni puhuu?\n\n\"Katso minua, hullu lapsi.\n\n\"Olen tavoitellut suuruutta ja olen sen saavuttanutkin.\n\n\"Niin kauan kuin ihmiset ihailevat ylhäistä, mainitsevat he minun\nnimeni.\n\n\"Olen saavuttanut ihanimman, mitä elämä voi tarjota, enkä ole --\"\n\n\"Koskaan rakastanut. Tiedän sen\", sanoi hänen tyttärensä huoaten.\n\n\"Tiedätkö sen?\"\n\n\"Tiedän, se oli lapsuuteni kirous.\n\n\"Olin vain lapsi silloin, kun rakas isäni kuoli. En osannut antaa hänen\ntunteelleen nimeä, mutta huomasin jo silloinkin, että hänen sydämensä\nkaipasi jotain, kun hän huoaten syleili ja suuteli Atalarikia ja minua\ntuskaisen rakkaasti ja taas huokasi.\n\n\"Rakastin häntä sitäkin sydämellisemmin, kun huomasin hänen etsivän\nrakkautta, jota häneltä puuttui.\n\n\"Nyt olen jo kauan tietänyt sen, mikä minua silloin selittämättömästi\nkiusasi. Sinä rupesit isämme vaimoksi sen vuoksi, että hän oli\nTeoderikin valtaistuimen lähin perillinen. Vallanhimosta sinä rupesit\nhänen puolisokseen etkä rakkaudesta. Kylmä ylpeytesi särki hänen\nlämpimän sydämensä.\"\n\nAmalasunta seisahtui hämmästyneenä:\n\n\"Sinä olet hyvin rohkea.\"\n\n\"Olen tyttäresi.\"\n\n\"Sinä puhut rakkaudesta asiantuntijan tavoin -- näyt tuntevan sen\nparemmin kahdenkymmenen kuin minä neljänkymmenen vuoden vanhana -- sinä\nrakastat\", huudahti hän äkkiä, \"ja siitä sinun uppiniskaisuutesi\njohtuu.\"\n\nMatasunta punastui ja oli ääneti.\n\n\"Puhu\", huusi vihastunut äiti, \"tunnusta tai kiellä se!\"\n\nMatasunta painoi katseensa alas ja oli yhä vaiti. Näin kaunis ei hän\nollut koskaan ollut.\n\n\"Tahdotko sinä kieltää totuuden? Oletko sinä pelkuri, amelungien\ntytär?\"\n\nYlpeästi tyttö kohotti katseensa. \"En ole pelkuri enkä kiellä totuutta.\nNiin, minä rakastan.\"\n\n\"Ketä, onneton?\"\n\n\"Sitä ei Jumalakaan saa minua ilmaisemaan.\"\n\nHän näytti niin päättäväiseltä, ettei Amalasunta yrittänytkään enää\nurkkia.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän, \"tyttäreni ei ole tavallinen olento. Senvuoksi\nvaadinkin sinulta tavatonta. Uhraa kaikkesi korkeimmalle hyvälle.\"\n\n\"Uhraan kyllä, äiti. Sydämessäni asuu ylpeä unelma. Se on korkein\nhyväni. Sille tahdon minä uhrata.\"\n\n\"Matasunta\", sanoi hallitsijatar. \"Puheesi on epäkuninkaallista. Katso,\nsinulle on Jumala antanut ylevämmän ruumiin ja sielun kauneuden kuin\ntuhansille muille. Sinä olet syntynyt kuningattareksi.\"\n\n\"Tahdon tulla rakkauden kuningattareksi. Kaikki ylistävät minun\nnaisellista kauneuttani. Hyvä! Olen päättänyt olla nainen, joka\nrakastaa ja on rakastettu, joka antaa onnea ja on itse onnellinen.\"\n\n\"Nainen! Onko se sinun ainoa kunnianhimosi?\"\n\n\"Se on ainoani. Jospa se olisi ollut sinunkin ainoa kunnianhimosi.\"\n\n\"Teoderikin tyttärentyttärestä eivät siis valtakunta ja kruunu ole\nminkään arvoiset. Etkö välitä kansastasikaan, gooteista?\"\n\n\"En, äiti\", vastasi Matasunta vakavasti. \"Olen pahoillani siitä,\nmelkein häpeänkin sitä, mutta en voi pakottaa tunteitani. Sana 'gootit'\nei herätä minussa mitään erityisiä tunteita. Kenties se ei ole kokonaan\nminun syyni. Sinä olet aina halveksinut gootteja ja pitänyt näitä\nbarbaareja aivan arvottomina. Sinulta sain ensimmäiset vaikutelmani,\njotka ovat sitten säilyneetkin.\n\n\"Vihaan tätä kruunua ja tätä goottien valtakuntaa. Se on vallannut\nsydämessäsi isäni, veljeni ja minun paikkani. Goottien kruunu on\nminusta aina ollut ja tulee olemaankin vihamielinen, vihattu mahti.\"\n\n\"Oi lapseni, voi minua, jos olen ollut siihen syypää.\n\n\"Ja jos et tee sitä valtakunnan vuoksi, niin tee se minun tähteni. Olen\nhukassa ilman näiden völsungien apua. Tee se rakkauteni tähden.\"\n\nHän tarttui tyttärensä käteen.\n\nMatasunta veti kätensä pois katkerasti hymyillen.\n\n\"Äiti, älä käytä väärin tätä pyhää sanaa. Sinun rakkautesi!\n\n\"Et ole koskaan rakastanut.\n\n\"Et minua, et veljeäni, et isääni.\"\n\n\"Lapseni! Mitä olisin sitten rakastanut, jollen teitä!\"\n\n\"Kruunua, äiti, ja tuota kirottua valtaa. Kuinka usein sysäsit minut\nluotasi ennen Atalarikin syntymistä, koska minä olin tyttö ja sinä\ntoivoit valtaistuimen perillistä.\n\n\"Ajattele isäni hautaa ja --\"\n\n\"Lopeta jo\", käski Amalasunta.\n\n\"Ja Atalarikia. Et sinä häntä rakastanut, ainakaan et hänen oikeuttaan\nkruunuun.\n\n\"Kuinka usein me lapsirukat itkimmekään, kun etsimme äitiä ja\nlöysimmekin kuningattaren.\"\n\n\"Sinä et ole koskaan ennen valittanut. Nyt vasta sen teet, kun sinun\nolisi uhrauduttava puolestani.\"\n\n\"Äiti, eihän nytkään uhraus koske sinua vaan kruunuasi, valtaasi.\n\n\"Luovu tästä kruunusta, niin pääset vapaaksi kaikista huolista. Tämä\nkruunu ei ole tuottanut sinulle eikä meillekään onnea, tuskia vain.\n\n\"Ei sinua itseäsi ole uhattu -- sinun puolestasi uhraisin kaikki --\nvaltaistuintasi vain, tuon goottien valtakunnan kultaista ruoskaa,\nsydämesi epäjumalaa, elämäni kirousta. Sen kruunun vuoksi en koskaan\nuhraa rakkauttani, en, en, en!\"\n\nHän pani valkoiset käsivartensa ristiin rinnoilleen ikäänkuin\nsuojellakseen rakkauttaan.\n\n\"Voi sinua!\" sanoi kuningatar kiukuissaan, \"sinä itsekäs, sydämetön\nlapsi!\n\n\"Sinä myönnät, ettet vähääkään välitä kansastasi, etkä suurten\nesi-isiesi kruunusta -- sinä et vapaaehtoisesti tottele kunnian ääntä\netkä äitisi kehoitusta -- hyvä, sinun on sitten toteltava pakkoa!\n\n\"Et kuule rakkauteni sanoja. Tulkoon kovuuteni osaksesi.\n\n\"Tällä hetkellä lähdet sinä seurueinesi Ravennasta.\n\n\"Sinä menet vieraana Florentiaan herttua Guntariksen kotiin. Hänen\npuolisonsa on pyytänyt sinua tulemaan.\n\n\"Kreivi Arahad saattaa sinut sinne.\n\n\"Pois luotani. Aika taltuttaa sinut.\"\n\n\"Minutko\", huudahti Matasunta kohottautuen pystyyn, \"ei iäisyyskään!\"\n\nÄäneti kuningatar katsoi hänen jälkeensä. Tyttären syytökset olivat\nkoskeneet häneen kovemmin kuin hän tahtoi näyttääkään.\n\n\"Vallanhimo\", sanoi hän itsekseen. \"Ei, vallitseva tunteeni ei ole\nvallanhimo.\n\n\"Luulin voivani suojella ja hyödyttää valtakuntaa. Senvuoksi rakastin\nkruunua.\n\n\"Tunnen voivani uhrata elämäni, kruununikin, jos kansani onni sitä\nvaatii.\n\n\"Voisitkohan sen tehdä, Amalasunta?\" kysyi hän itseltään pannen\nvasemman kätensä epäillen sydämelleen.\n\nHänen mietteitään häiritsi Cassiodorus, joka hitaasti ja alla päin tuli\nhuoneeseen.\n\n\"No\", huudahti Amalasunta säikähtäen hänen kasvojensa ilmettä, \"tuotko\nhuonoja uutisia?\"\n\n\"En, tekisin vain yhden kysymyksen.\"\n\n\"Minkä kysymyksen?\"\n\n\"Kuningatar\", alkoi hän juhlallisesti, \"olen palvellut isääsi ja sinua\nkolmekymmentä vuotta uskollisesti ja innokkaasti, minä, roomalainen,\nbarbaareita, koska kunnioitan hyveitänne ja koska luulin, että Italia,\njoka ei enää voi olla vapaana valtiona, olisi parhaiten turvassa teidän\nhallitessanne, sillä teidän hallituksenne oli oikeudenmukainen ja\nlempeä.\n\n\"Olen palvellut edelleen, vaikka näinkin ystävieni Boëthiuksen ja\nSymmachuksen -- kuten luulen viattoman -- veren vuotavan. Mutta he\nkuolivat julkisen tuomioistuimen päätöksestä, eivätkä murhattuina.\nMinun täytyi kunnioittaa isääsi, vaikken häntä aina kiittänytkään.\nMutta nyt --\"\n\n\"Entä nyt?\" kysyi kuningatar ylpeästi.\n\n\"Nyt tulen pyytämään monivuotiselta ystävättäreltäni, uskaltanenko\nsanoa, oppilaaltani --\"\n\n\"Kyllä sen voit sanoa\", huudahti Amalasunta lempeämmin.\n\n\"Suuren Teoderikin jalolta tyttäreltä pientä sanaa, myöntävää\nvastausta.\n\n\"Jos sinä voit myöntävästi vastata -- minä rukoilen Jumalaa, että\nvoisit -- niin tahdon palvella sinua yhtä uskollisesti kuin tähänkin\nsaakka ja niin kauan kuin tämä harmaa pää jaksaa.\"\n\n\"Ja jollen minä voi?\"\n\n\"Jollet voi, kuningatar\", huudahti vanhus tuskallisesti, \"silloin sanon\njäähyväiset sinulle ja koko tämän maailman riemuille.\"\n\n\"Mitä aioit kysyä?\"\n\n\"Amalasunta, sinä tiedät, että olin kaukana valtakunnan pohjoisrajalla,\nkun täällä syntyi kapina, kun sinne saapui tuo kamala tieto, kun sinua\nvastaan tehtiin tuo kamala syytös.\n\n\"En uskonut tietoa -- minä riensin tänne Tridentumista. --\n\n\"Kaksi päivää sitten saavuin tänne. Joka hetki, joka kerta kun olen\npuhutellut jotain goottia, on tämä syytös täyttänyt sydämeni kauhulla.\n\n\"Sinäkin olet muuttunut. Et ole entisesi kaltainen, olet epävakainen ja\nlevoton -- enkä sittenkään tahdo sitä uskoa. -- Sana sinun huuliltasi\npoistaa kaikki nämä sumut.\"\n\n\"Mitä pitkistä puheista\", sanoi kuningatar nojaten kättään tuolin\nselustaan, \"sano lyhyesti, mitä sinulla on minulta kysyttävää.\"\n\n\"Sano vain lyhyesti 'olen'. Oletko sinä syytön kolmen herttuan\nkuolemaan?\"\n\n\"Ja ellen olisi -- eivätkö he ole kuolemaa hyvin ansainneet?\"\n\n\"Amalasunta, minä pyydän sinua sanomaan: olen.\"\n\n\"Otat hartaasti osaa goottilaisten kapinoitsijain kohtaloon.\"\n\n\"Minä vannotan sinua\", huudahti vanhus laskeutuen polvilleen,\n\"Teoderikin tytär, jos voit, niin sano: olen.\"\n\n\"Nouse\", sanoi Amalasunta kääntyen synkkänä poispäin, \"sinulla ei ole\noikeutta tehdä tuota kysymystä.\"\n\n\"Ei\", sanoi vanhus levollisesti nousten seisomaan, \"ei, ei enää.\n\n\"Sillä tästä hetkestä alkaen en enää kuulu tähän maailmaan.\"\n\n\"Cassiodorus!\" huudahti kuningatar säikähtyneenä.\n\n\"Tässä on kuninkaan linnassa olevien huoneitteni avaimet. Siellä ovat\nlahjat, jotka olen saanut sinulta ja Teoderikilta, siellä ovat\narvonimiäni koskevat asiapaperit ja virkojeni merkit. Minä menen.\"\n\n\"Minne, vanha ystävä, minne?\"\n\n\"Luostariin, jonka olen perustanut Apulian Squillaciumiin.\n\n\"Tästä alkaen hoidan, kaukana kuninkaiden toimista, vain Jumalan toimia\nmaan päällä. Kauan on sieluni kaivannut rauhaa eikä minulla enää ole\nmaan päällä mitään, joka minua pidättäisi.\n\n\"Lähtiessäni tahdon vielä antaa sinulle neuvon. Laske valtikka\nverentahraamasta kädestäsi. Se ei enää tuota tälle valtakunnalle\nsiunausta, vaan kirousta.\n\n\"Ajattele sielusi autuutta, Teoderikin tytär. Jumala olkoon sinulle\narmollinen.\"\n\nEnnenkuin kuningatar ehti toipua hämmästyksestään, hän oli kadonnut.\n\nAmalasunta aikoi mennä hänen jälkeensä ja huutaa hänet takaisin, mutta\novessa tuli häntä vastaan Petros, bysanttilainen lähettiläs.\n\n\"Kuningatar\", sanoi hän nopeasti ja hiljaa, \"jää tänne ja kuule minua.\nMinulla on sinulle tärkeitä asioita. Vainoojat ovat aivan jäljessäni.\"\n\n\"Ketkä sinua vainoovat?\"\n\n\"Ihmiset, joilla ei ole sinuun nähden yhtä hyviä aikomuksia kuin\nminulla. Älä enää petä itseäsi. Tämän valtakunnan kohtalo on lähellä\nratkaisuaan. Sinä et voi sitä pelastaa. Niinpä pelasta itseäsi varten,\nminkä voit. Minä uudistan ehdotukseni.\"\n\n\"Minkä ehdotuksen?\"\n\n\"Eilisen.\"\n\n\"Häpeällisen, petollisen ehdotuksesi. En koskaan siihen suostu.\n\n\"Minä ilmoitan loukkaavan vastauksesi herrallesi keisarille ja pyydän,\nettä sinut kutsutaan takaisin.\n\n\"En ryhdy keskusteluihin kanssasi.\"\n\n\"Kuningatar, sinua ei aiota enää kauemmin säästää. Seuraavan\nlähettilään nimi on Belisarius ja hän tuo sotajoukon tullessaan.\"\n\n\"Mahdotonta\", huusi hyljätty ruhtinatar. \"Minä peruutan pyyntöni.\"\n\n\"Liian myöhään! Belisariuksen laivasto on jo Sisilian luona.\n\n\"Ehdotuksen, jonka sinulle eilen tein omanani, sinä hylkäsit.\n\n\"Kuule nyt: keisari Justinianus itse on sen ehdotuksen tehnyt suosionsa\nviimeisenä todistuksena.\"\n\n\"Justinianus, ystäväni, suojelijani tahtoo syöstä minut ja valtakuntani\nperikatoon\", huudahti Amalasunta, joka alkoi vähitellen kauhukseen\ntajuta asemansa.\n\n\"Ei hän tahdo syöstä sinua perikatoon. Hän tahtoo pelastaa sinut.\n\n\"Hän tahtoo valloittaa takaisin Italian, Rooman valtakunnan kehdon.\nTämä luonnoton, mahdoton goottien valtakunta on tuomittu turmioon.\n\n\"Pelasta itsesi uppoavasta aluksesta.\n\n\"Justinianus ojentaa sinulle ystävänkäden, keisarinna tarjoaa sinulle\nturvapaikan luonaan, jos toimitat Napolin, Rooman, Ravennan ja kaikki\nlinnoitukset Belisariuksen käsiin ja saat sen aikaan, että gootit\nlähtevät aseettomina Alppien yli.\"\n\n\"Hylkiö! Pitäisikö minun pettää kansani kuten te minut? Liian myöhään\nhuomaan minä petollisuutenne.\n\n\"Minä pyydän apuanne ja te tahdotte tuhota minut.\"\n\n\"Ei sinua, barbaarit vain.\"\n\n\"Nämä barbaarit ovat kansaani ja ainoat ystäväni. Huomaan sen nyt ja\nheidän puolellaan olen elämässä ja kuolemassa.\"\n\n\"Mutta he eivät ole enää sinun puolellasi.\"\n\n\"Konna! Pois näkyvistäni! Pois hovistani!\"\n\n\"Et tahdo kuulla minua.\n\n\"Pane mieleesi! Vain mainitsemallani ehdolla vastaan hengestäsi.\"\n\n\"Hengestäni vastaa aseistettu kansani.\"\n\n\"Tuskin. Viimeisen kerran kysyn sinulta --\"\n\n\"Vaiti! Taistelutta en luovuta Justinianukselle kruunuani.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Petros itsekseen. \"Silloin täytyy jonkun muun se\ntehdä. --\n\n\"Tulkaa sisään, ystäväni\", huusi hän seuraavaan huoneeseen. --\n\nMutta esiripun takaa tulikin Cethegus yksinään, kädet ristissä\nrinnalla.\n\n\"Missä on Gotelindis? Missä on Teodahad?\" kuiskasi Petros. --\n\nRuhtinatar huomasi hänen hämmästyksensä.\n\n\"Jätin heidät palatsin edustalle.\n\n\"Nämä naiset vihaavat toisiaan liian kiihkeästi.\n\n\"Heidän intohimonsa turmelisi asiat.\"\n\n\"Sinä et ole hyvä enkelini, Rooman prefekti\", sanoi Amalasunta synkästi\nja vetäytyi hänestä kauemmaksi.\n\n\"Kenties tällä kertaa\", kuiskasi Cethegus mennen hänen luokseen.\n\n\"Sinä olet hylännyt bysanttilaisen ehdotukset. Sitä odotinkin.\n\n\"Käske tuo viekas kreikkalainen pois.\"\n\nKuningattaren viittauksesta Petros meni viereiseen huoneeseen.\n\n\"Mitä asiaa sinulla on minulle, Cethegus? En luota sinuun enää.\"\n\n\"Sinä olet sen sijaan luottanut keisariin ja nyt näet seuraukset.\"\n\n\"Näen kyllä\", vastasi hän surullisesti.\n\n\"Kuningatar, en ollut koskaan sinulta salannut sitä, että rakastan\nItaliaa ja Roomaa enemmän kuin goottejasi. Muistat kai, että sen sanoin\nsinulle usein.\"\n\n\"Muistan, enkä voi sinua siitä moittia.\"\n\n\"Mieluisinta minusta olisi, että Italia olisi aivan vapaa.\n\n\"Mutta jos sen täytyy olla toisen vallan alaisena, niin ennemmin\nalistun teidän, goottien lempeään hallitukseen kuin Bysantin\ntyranniuteen.\n\n\"Se on aina ollut ajatukseni, kuten nytkin.\n\n\"Estääkseni bysanttilaiset tulemasta Italiaan olen koettanut pitää\npystyssä teidän valtakuntaanne. Mutta sinun valtaistuintasi ei enää voi\ntukea, sen sanon sinulle suoraan.\n\n\"Jos ryhdyt taisteluun Bysanttia vastaan, eivät gootit sinua seuraa\neivätkä italialaiset sinuun luota.\"\n\n\"Miksi ei? Mikä erottaa minut italialaisista ja omasta kansastani?\"\n\n\"Omat tekosi.\n\n\"Kaksi onnettomuutta tuottavaa asiakirjaa, jotka ovat Justinianuksen\nkäsissä.\n\n\"Sinä itse olet kutsunut hänet Italiaan pyytämällä henkivartioston\nBysantista.\"\n\nAmalasunta kalpeni.\n\n\"Sinä tiedät --\"\n\n\"Ikävä kyllä en ainoastaan minä, vaan myös ystäväni katakombien\nsalaliittolaiset. Petros on antanut heille kirjeesi. He kiroavat\nsinua.\"\n\n\"Onhan minulla gootit jäljellä.\"\n\n\"Ei enää.\n\n\"Koko baltien puolue tavoittelee henkeäsi. -- Mutta sitäpaitsi ovat\nroomalaiset salaliittolaiset vihoissaan päättäneet julistaa koko\nmaailmalle heti, kun taistelu alkaa, että sinun nimesi on ollut\nensimmäisenä heidän joukossaan gootteja vastaan, kansaasi vastaan.\n\n\"Tuo lehti, jossa nimesi oli, ei enää ole minun hallussani. Se on\nsalaliittolaisten arkistossa.\"\n\n\"Uskoton!\"\n\n\"Kuinka voin tietää, että vehkeilit selkäni takana Bysantin kanssa ja\nsiten saatoit ystäväni vihollisiksesi.\n\n\"Sinä huomaat, että Bysantti, gootit, Italia, kaikki ovat sinua\nvastaan.\n\n\"Jos taistelu Bysanttia vastaan alkaa sinun johdollasi, syntyy\neripuraisuuksia italialaisten ja barbaarien välillä, kukaan ei tottele\nsinua ja valtakunta joutuu ehdottomasti Belisariuksen käsiin.\n\n\"Amalasunta! Sinun on tehtävä uhraus. Minä vaadin sitä Italian nimessä,\nsinun kansasi ja minun kansani nimessä.\"\n\n\"Minkä uhrin sinä vaadit?\"\n\n\"Korkeimman: kruunusi.\n\n\"Siirrä se miehelle, joka voi yhdistää gootit ja italialaiset\ntaisteluun Bysanttia vastaan ja pelastaa molemmat kansat perikadosta.\"\n\nAmalasunta katsoi häneen tutkivasti. Rinnassa riehui kiivas taistelu.\n\n\"Kruununi! Se on minusta niin kallis.\"\n\n\"Olen aina pitänyt Amalasuntaa valmiina suurimpiinkin uhrauksiin.\"\n\n\"Voinko luottaa neuvoosi?\"\n\n\"Jos se olisi sinusta -- mieluista, niin voisit epäillä.\n\n\"Jos imartelisin ylpeyttäsi, niin voisit epäillä, mutta minä määrään\nsinulle kieltäymyksen karvaita lääkkeitä.\n\n\"Vetoan jalomielisyyteesi, uhraavaisuuteesi. Älä salli minun joutua\nhäpeään.\"\n\n\"Viimeinen neuvosi oli rikos\", sanoi Amalasunta epäillen.\n\n\"Koetin tukea valtaistuintasi kaikilla keinoilla niin kauan kuin sitä\nvoi tukea, niin kauan kuin se hyödytti Italiaa. Nyt on valtikkasi\nItalialle vahingoksi ja minä toivon, että sinä rakastat enemmän\nkansaasi kuin valtikkaasi.\"\n\n\"Kautta Jumalan! Sinä et siinä erehdykään. Kansani vuoksi en ole\nkammonut uhrata toisten henkiäkään\" -- hän tuuditti mielellään\nomantuntonsa uneen tällä vakuutuksella -- \"enkä kieltäydy nytkään --\nmutta kuka tulee jälkeläisekseni?\"\n\n\"Perillisesi, jolle kruunu oikeuden mukaan kuuluu, viimeinen amali.\"\n\n\"Mitä? Heikko Teodahadko?\"\n\n\"Hän ei tosin ole sankari.\n\n\"Mutta sankarit tottelevat häntä, Teoderikin sisarenpoikaa, jos sinä\nasetat hänet valtaistuimelle.\n\n\"Muistele vielä erästä seikkaa. Hän on saanut roomalaiset puolelleen\nroomalaisen sivistyksensä vuoksi. Häntä he kannattavat. Vanhan\nHildebrandin ja Tejan mieleistä kuningasta he vihaisivat ja\npelkäisivät.\"\n\n\"Syystä kyllä\", sanoi hallitsijatar miettiväisenä. \"Mutta Gotelindis\nkuningattarena.\"\n\nSilloin Cethegus meni aivan hänen luokseen ja katsoi häntä terävästi\nsilmiin.\n\n\"Niin pikkumainen ei Amalasunta ole, että hän muistelee naisten\nkeskisiä riitoja, kun jalompia päätöksiä on tehtävä.\n\n\"Olen aina pitänyt sinua sukupuoltasi ylevämpänä. Todista se nytkin.\n\n\"Luovu kruunusta!\"\n\n\"Ei nyt\", vastasi Amalasunta, \"otsaani polttaa ja sydämeni sykkii\nkiivaasti.\n\n\"Salli minun miettiä ensi yö.\n\n\"Sinä olet luullut minua kyllin vahvaksi luopumaan kruunusta. Kiitos\nsiitä!\n\n\"Huomenna ilmoitan päätökseni.\"\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\nTEODAHAD\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna ilmoitti hämmästyneelle Ravennalle julistuskirja,\nettä Teoderikin tytär oli luopunut kruunusta serkkunsa Teodahadin\nhyväksi ja että tämä, amelungien viimeinen miespuolinen jälkeläinen jo\noli noussut valtaistuimelle!\n\nItalialaisia ja gootteja vaadittiin vannomaan uskollisuudenvala uudelle\nhallitsijalle.\n\nCetheguksen suunnitelmat olivat siis onnistuneet.\n\nOnnettoman naisen omaatuntoa painoivat raskaasti monet ajattelemattomat\nteot, vieläpä muutamat verityötkin. Jalot luonteet etsivät sovitusta ja\nlohdutusta uhrauksissa ja kieltäymyksissä. Tyttärensä Matasuntan ja\nCassiodoruksen syytökset olivat voimakkaasti koskeneet hänen\nsydämeensä, prefekti oli tavannut hänet tarkoituksilleen sopivassa\nmielentilassa.\n\nRuhtinatar seurasi Cetheguksen neuvoja senvuoksi, että ne olivat\nepämieluisia ja katkeria. Hän olisi pelastaakseen kansansa ja\nsovittaakseen rikoksensa ollut valmis suurempiinkin nöyryytyksiin.\n\nHallitsijanvaihdos tapahtui suuremmitta vaikeuksitta.\n\nRavennassa olevat italialaiset eivät olleet ollenkaan varustautuneet\nkapinaan ja Cethegus lohdutteli heitä soveliaamman ajankohdan toivolla.\n\nUusi kuningas oli sitäpaitsi tunnettu roomalaisen sivistyksen ystävänä.\n\nGootit sitävastoin eivät näyttäneet niin vain tyytyvän vaihtokauppaan.\n\nRuhtinas Teodahad oli tosin mies -- mikä oli hänelle eduksi\nAmalasuntaan nähden -- ja amali. Se painoi suuressa määrässä vaa'an\nhänen puolelleen muiden kruunun tavoittelijain rinnalla.\n\nMutta muuten ei hän ollut erittäin kunnioitettu goottien keskuudessa.\n\nHän oli rauhaa rakastava, pelkuri ja veltostunut sekä ruumiin että\nsielun puolesta. Hänellä ei ollut mitään sellaisia ominaisuuksia, joita\ngermaanit vaativat kuninkaaltaan.\n\nYksi intohimo täytti hänen sielunsa: ahneus, rajaton kullanhimo.\n\nSiitä huolimatta, että hänellä oli tavattoman laajat tilukset\nTusciassa, oli hänellä alinomaa oikeusjuttuja naapuriensa kanssa. Hän\nkäytti viekkautta ja väkivaltaa sekä vaikutusvaltaansa kuninkaallisen\nsuvun jäsenenä laajentaakseen tiluksiaan joka suunnalle ja anastaakseen\nmaatiloja joka puolelta. \"Sillä\" -- sanoo eräs sen aikainen kirjailija\n-- \"Teodahad piti jonkinlaisena onnettomuutena sitä, että hänellä oli\nnaapureita.\"\n\nSen ohessa hänen heikko sielunsa oli täydellisesti riippuvainen hänen\nvaimonsa pahanilkisestä, mutta voimakkaasta luonteesta.\n\nSellaista kuningasta eivät etevimmät gootit tietystikään olisi\ntahtoneet Teoderikin valtaistuimelle.\n\nTuskin oli Amalasuntan julistuskirja tullut tiedoksi, kun kreivi Teja,\njoka oli hiukan aikaisemmin saapunut Ravennaan Hildebadin kanssa,\nkutsui tämän sekä vanhan asemestarin ja kreivi Vitigeksen luokseen ja\nvaati heitä kiihoittamaan kansan tyytymättömyyttä, rupeamaan\nkansanjohtajaksi ja asettamaan valtaistuimelle arvokkaamman miehen\nTeodahadin sijaan.\n\n\"Te tiedätte\", päätti hän puheensa, \"millainen kansan mieliala on.\n\n\"Siitä alkaen, kun teimme yöllisen liittomme Merkuriuksen temppelin\nluona, olemme lakkaamatta valmistelleet kansan mielialaa, ja suuria\nolemme jo saaneetkin aikaan. Atalarikin miehekkään esiintymisen, voiton\nEpifanias-juhlana, Amalasuntan palauttamisen olemme aiheuttaneet.\n\n\"Nytkin on sopiva tilaisuus.\n\n\"Saako naisen tilalle tulla mies, joka on heikompi naista?\n\n\"Eikö meillä ole goottien joukossa arvokkaampaa miestä kuin Teodahad?\"\n\n\"Hän on oikeassa kautta salaman ja jyrinän\", huusi Hildebad.\n\n\"Pois nämä kuivettuneet amalit! Nostakaamme kilpien päälle\nsankarikuningas ja alkakaamme iskeä joka puolelle. Pois amalit.\"\n\n\"Ei\", sanoi Vitiges silmäillen rauhallisesti puhujia, \"ei vielä.\n\n\"Kenties se täytyy kerran tehdäkin, mutta vasta sitten, kun täytyy.\n\n\"Amaleilla on paljon puoltajia kansamme keskuudessa. Vain väkivallalla\nsaataisiin Teodahad luopumaan kruunun rikkauksista ja Gotelindis\nkruunun vallasta. He ovat tarpeeksi voimakkaat ryhtymään taisteluun,\nkenties voittamaankin.\n\n\"Taistelu kansan omien poikien kesken on kamalaa, vain välttämättömyys\nsen oikeuttaa.\n\n\"Mutta nyt se ei ole vielä välttämätöntä.\n\n\"Teodahad olkoon varuillaan. Hän on heikko, hän sallii johtaa itseään.\n\n\"Jos hän osoittautuu kelvottomaksi, on meidän aika toimia.\"\n\n\"Kuka tietää, onko meillä enää silloin tilaisuutta\", varoitteli Teja.\n\n\"Minkä neuvon sinä annat, vanhus?\" kysyi Hildebad, johon kreivi\nVitigeksen lausumat syyt olivat jonkin verran vaikuttaneet.\n\n\"Veljet\", sanoi vanha asemestari sivellen pitkää partaansa, \"te\nepäröitte.\n\n\"Minä en, sillä olen sidottu.\n\n\"Suuren kuninkaan vanhat seuralaiset ovat valalla luvanneet, etteivät\nanna goottien kruunua vieraille, niin kauan kuin yksikään hänen\nsuvustaan elää.\"\n\n\"Hullu vala\", huusi Hildebad.\n\n\"Olen vanha enkä sano sitä hulluksi.\n\n\"Minä tiedän, mitä siunausta tuottaa perimyksen luja, pyhä järjestys.\n\n\"Ja amalit ovat jumalien poikia\", lisäsi hän salaperäisesti.\n\n\"Kaunis jumalien poika on Teodahad\", sanoi Hildebad nauraen.\n\n\"Vaikene\", huudahti vanhus vihoissaan. \"Te uudet ihmiset ette sitä\nkäsitä.\n\n\"Te tahdotte käsittää ja ymmärtää kaikki pienen ymmärryksenne mukaan.\n\n\"Veren arvoituksesta, salaisuudesta, ihmeestä, taikavoimasta te ette\nvälitä mitään.\n\n\"Sen vuoksi en minä puhukaan teille sellaisista asioista.\n\n\"Mutta te ette saa minua, lähes satavuotiasta, toisenlaiseksi.\n\n\"Tehkää te, kuten itse tahdotte, minä teen, kuten minä hyväksi näen.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Teja myöntyen, \"tulkoon syy teidän niskoillenne. Mutta\nkun tuo viimeinen amali on poissa --\"\n\n\"Silloin ovat Teoderikin seuralaiset vapautetut valastaan.\"\n\n\"Kenties\", sanoi Vitiges, \"on onni, että sinun valasi säästää meiltäkin\npäättämisen vaivan, sillä varmaa on, ettemme tahdo sellaista\nhallitsijaa, jota sinä et voi tunnustaa. Menkäämme siis rauhoittamaan\nkansaa ja sietäkäämme tätä kuningasta -- niin kauan kuin häntä voi\nsietää.\"\n\n\"Mutta ei hetkeäkään kauempaa\", sanoi Teja lähtien vihoissaan ulos. --\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nJo samana päivänä kruunattiin Teodahad ja Gotelindis goottien\nkuninkaiden vanhalla kruunulla.\n\nSuurenmoinen juhla-ateria, johon ottivat osaa kaikki hovissa ja\nkaupungissa olevat ylhäiset gootit ja roomalaiset, aiheutti eloa ja\nliikettä Teoderikin laajassa palatsissa ja tavallisesti hiljaisessa\npuutarhassa, jonka opimme tuntemaan Atalarikin ja Camillan rakkauden\nnäyttämönä.\n\nMieluinen juhla kesti myöhään yöhön. Uusi kuningas, joka ei ollut\npikarin eikä barbaarisen juhla-ilon ystävä, lähti aikaisin pois.\n\nGotelindis sitävastoin nautti uuden valtansa loistosta. Ylpeänä hän\nistui purppuraistuimellaan kultainen kruunu mustilla hiuksillaan.\n\nHän tuntui mielellään kuuntelevan äänekkäitä riemuhuutoja, joilla häntä\nja hänen puolisoansa lakkaamatta kunnioitettiin.\n\nMutta hänen sydämensä täytti vain se iloinen ajatus, että näiden\nriemuhuutojen täytyi kuulua kuninkaalliseen hautaholviin saakka, jossa\nAmalasunta, hänen voitettu vihollisensa, suri poikansa sarkofagin\nääressä.\n\nSellaisten vierasten ohessa, jotka aina ovat iloisia täyden pikarin\nääressä, näkyi juhlassa useita synkempiäkin kasvoja. Useat roomalaiset\nolisivat tällä hetkellä tyhjällä valtaistuimella nähneet mieluummin\nkeisarin. Useat gootit eivät mielellään olisi pitäneet Teodahadia\nkuninkaanaan tällaisena vaarallisena aikana.\n\nViimemainittuihin kuului Vitigeskin, jonka ajatukset eivät näyttäneet\nviihtyvän juomasalin seppelin koristetun pylväskaton alla.\n\nKoskemattomana seisoi kultainen malja hänen edessään ja hän tuskin\ntajusi vastapäätä istuvan Hildebadin äänekkäitä huomautuksia.\n\nVihdoin -- salissa olivat jo lamput kauan palaneet ja taivaalla tähdet\nloistaneet -- hän nousi paikaltaan ja poistui pimeään puutarhaan.\n\nVerkalleen hän käveli pitkin taksuskäytäviä ja katseli tuikkivia\ntähtiä.\n\nHänen sydämensä oli vaimon ja pojan luona, joita hän ei ollut nähnyt\nkuukausmääriin.\n\nAjatuksissaan kulkiessaan hän tuli lahden pohjassa olevan tutun\nVenus-temppelin luo.\n\nHän katseli kimaltelevalle merelle -- silloin välähti heikossa\nkuutamossa jotakin aivan hänen edessään. Se oli varustus ja sen vieressä\npieni, goottilainen harppu. Hänen edessään ruohossa makasi mies, joka\nkäänsi kalpeat kasvonsa häneen päin.\n\n\"Sinäkö täällä, Teja? Et ollut juhlassa.\"\n\n\"En. Olin kuolleiden luona.\"\n\n\"Ei minunkaan sydämeni juhlassa viihtynyt, se oli kotona vaimon ja\npojan luona\", sanoi Vitiges istuutuen hänen viereensä.\n\n\"Vaimon ja pojan luona\", toisti Teja huoaten.\n\n\"Useat kaipasivat sinua, Teja.\"\n\n\"Minua! Pitäisikö minun istua Cetheguksen vieressä, joka on riistänyt\nkunniani, ja Teodahadin vieressä, joka on riistänyt isänperintöni.\"\n\n\"Riistänyt isänperintösi?\"\n\n\"Ainakin se on hänen hallussaan. Sillä paikalla, jossa kätkyeni seisoi,\npiirtävät nyt hänen auransa vakoja.\"\n\nÄäneti hän katsoi eteensä.\n\n\"Harppusi on ääneti. Sinua kiitetään kansamme parhaaksi\nharpunsoittajaksi ja laulajaksi.\"\n\n\"Kuten Gelimer, vandaalien viimeinen kuningas oli kansansa paras\nharpunsoittaja. -- -- -- Mutta minua eivät he vie voittokulkueessaan\nBysanttiin.\"\n\n\"Sinä laulat enää hyvin harvoin.\"\n\n\"Tuskin koskaan. Mutta minusta tuntuu, että tulee aika, jolloin taas\nlaulan.\"\n\n\"Ilonko aika?\"\n\n\"Suurimman, viimeisen surun aika.\"\n\nMolemmat olivat kauan ääneti. --\n\n\"Teja\", sanoi vihdoin Vitiges, \"kaikissa sodan ja rauhan vaaroissa olen\nhuomannut sinut uskolliseksi kuin miekkani.\n\n\"Ja vaikka olet paljon nuorempi kuin minä ja vaikka vanhemmat miehet\neivät tavallisesti ole nuorukaisten ystäviä, olet sinä sydämeni paras\nystävä.\n\n\"Ja tiedän, että sinunkin sydämesi on kiintynyt minuun enemmän kuin\nnuoruudentovereihisi.\"\n\nTeja puristi hänen kättään.\n\n\"Sinä ymmärrät minua ja kunnioitat luonnettani, vaikka et aina\nymmärtäisikään. Nuo toiset --! Ja kuitenkin rakastan minä yhtä heistä.\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Häntä, jota kaikki rakastavat.\"\n\n\"Totilaako?\"\n\n\"Rakastan häntä kuin yö aamutähteä. Mutta hän on niin valoisa. En voi\nymmärtää, miksi toiset ovat synkkiä ja miksi heidän täytyy jäädä\nsynkiksi.\"\n\n\"Täytyy jäädä! Miksi?\n\n\"Sinä tiedät, etten ole utelias. Ja kun sinulta pyydän tänä vakavana\nhetkenä: nosta harsoa, joka verhoaa synkän surusi, niin pyydän vain\nsenvuoksi, että voisin sinua auttaa. Ja senvuoksi, että ystävän silmä\nnäkee usein paremmin kuin oma.\"\n\n\"Auttaako? Minuako auttaa? Voitko herättää kuolleet takaisin eloon?\n\n\"Tuskani on yhtä peräytymätön kuin menneisyys.\n\n\"Sillä, joka, kuten minä, on kerran joutunut kohtalon armottoman pyörän\neteen, pyörän, joka on sokea ja kuuro kaikelle hellälle ja ylhäiselle\nja polkee rautaisella, välinpitämättömällä väkivallalla maahan sen,\nmikä sen tielle sattuu, vieläpä mieluummin ja helpommin musertaa jalon,\nkoska sen on hienoa ja arkaa, kuin alhaisen ja pahan; -- joka kerran on\nhuomannut, että synkkä välttämättömyys, jota hullut kutsuvat viisaaksi\nkaitselmukseksi, hallitsee elämää, maailmaa ja ihmisiä, hänellä ei ole\napua eikä lohdutusta. Hän kuuntelee ikuisesti -- jos hän on sen kerran\nkuullut -- epätoivon tarkistamalla korvalla tuon tunnottoman pyörän\naina yhtä täsmällistä kulkua maailman keskipisteessä, joka\nvälinpitämättömästi joka silmänräpäys synnyttää elämää ja kuolettaa\nelämää.\n\n\"Se, joka on kerran tuon kuullut ja kokenut, luopuu kaikesta. Mikään ei\nvoi enää häntä säikäyttää.\n\n\"Mutta -- hymyilemisen taidon hän on kokonaan unohtanut.\"\n\n\"Kauheata.\n\n\"Jumala varjelkoon minua sellaisesta.\n\n\"Kuinka sinulla on niin nuorena ollut niin kauheita kokemuksia?\"\n\n\"Ystäväni, järjelläsi yksin et pääse totuuden perille, sinun täytyy\noppia kokemuksen tietä.\n\n\"Ja vasta sitten, kun tunnet ihmisen entisyyden, voit käsittää hänen\najatuksensa.\n\n\"Ja ettet pitäisi minua enää houkkamaisena, ventomielisenä uneksijana,\njoka mielellään tuudittaa itsensä tuskiinsa -- ja että näkisit, kuinka\nkunnioitan ystävyyttäsi ja luotan sinuun -- kerron muutamia palasia\nsurullisesta elämästäni.\n\n\"Suuremmat, ehdottomasti suuremmat tuskat jätän vielä omaksi\nsalaisuudekseni\", sanoi hän tuskallisesti painaen kätensä rintaansa\nvasten -- \"kenties kerron vielä joskus nekin.\n\n\"Tänään kerron sinulle vain sen verran, että huomaat onnettomuuden\ntähden loistaneen minuun jo syntymähetkelläni. --\n\n\"Ja tuhansista tuolla ylhäällä kimaltelevista tähdistä on vain se\nuskollinen.\n\n\"Sinä olit läsnä -- sinä muistat -- kun petollinen prefekti haukkui\nminua kaikkien läsnä ollessa äpäräksi ja kieltäytyi rupeamasta\nkaksintaisteluun kanssani. -- Minun täytyi se kärsiä: minä olen pahempi\nkuin äpärä. -- --\n\n\"Isäni Tagila oli suuri sotasankari, mutta hän ei ollut jalosukuinen,\nvain tavallinen vapaa mies, joka eleli köyhissä oloissa.\n\n\"Hän rakasti siitä ajasta alkaen, jolloin hän sai ensimmäiset\npartahaivenet leukaansa, Gisaa, setänsä tytärtä.\n\n\"He elivät kaukana, kaukana valtakunnan itärajalla, kylmän Isterin\nvarrella, missä alinomaa riehui taistelu gepidejä ja rosvoavia\nsarmaatteja vastaan. Siellä oli liian vähän aikaa ajatella kirkkoa ja\nkirkolliskokousten vaihtelevia päätöksiä.\n\n\"Vuosia kului, ennenkuin isä voi viedä Gisansa kotiinsa. Hänellä ei\nollut muuta omaisuutta kuin kypäränsä ja keihäänsä. Hän ei kyennyt\nsuorittamaan naittajalle vaadittua maksua eikä perustamaan omaa kotia.\n\n\"Vihdoin onni hymyili hänelle.\n\n\"Sodassa erästä sarmaattien kuningasta vastaan hänen onnistui\nvalloittaa tämän luja aarrelinna Alutan varrella.\n\n\"Runsaat aarteet, jotka sarmaatit olivat vuosisatojen kuluessa\nryöstöretkiltään tuoneet ja joita he täällä säilyttivät, joutuivat\nhänen saaliikseen.\n\n\"Palkinnoksi tästä urotyöstä Teoderik koroitti hänet kreiviksi ja\nkutsui Italiaan.\n\n\"Isäni otti aarteensa ja Gisansa, joka nyt jo oli hänen vaimonsa,\nAlppien tälle puolen ja osti itselleen kauniita, laajoja tiluksia\nTusciasta, Florentian ja Lucan väliltä. -- Mutta hänen onnensa ei ollut\npitkäaikainen.\n\n\"Heti kun olin syntynyt, syytti eräs heittiö, eräs pelkuri-raukka\nvanhempiani Florentian piispan edessä sukurutsauksesta.\n\n\"He olivat katolilaisia -- eivät areolaisia -- ja sisarusten lapsia.\nHeidän avioliittonsa oli mitätön kirkkolain mukaan ja kirkko -- määräsi\nheidät eroamaan.\n\n\"Isäni painoi vaimoaan rintaansa vasten ja nauroi määräykselle.\n\n\"Mutta salainen syyttäjä ei levännyt --\"\n\n\"Kuka tuo heittiö oli?\"\n\n\"Jospa sen tietäisinkin. Hakisin hänet käsiini, vaikka kaikki\nVesuviuksen kauhut häntä suojelisivat. Hän ei levännyt.\n\n\"Yhtämittaa papit ahdistivat äitiraukkaani ja yrittivät peloitella\nhänen sieluaan omantunnontuskilla.\n\n\"Turhaan. Hän piti kiinni Jumalastaan ja puolisostaan ja uhitteli\npiispaa ja hänen lähettiläitään.\n\n\"Ja isäni antoi eräälle papille, jonka hän kerran tapasi talossaan,\nsellaisen kyydin, ettei tämä enää toiste tullut.\n\n\"Mutta kuka voi taistella niitä vastaan, jotka puhuvat Jumalan nimessä.\n\n\"Tottelemattomille oli annettu viimeinen armonaika. Jolleivät he siihen\nmennessä olisi erossa, julistettaisiin heidät kirkonkiroukseen ja\nheidän omaisuutensa joutuisi kirkolle.\n\n\"Epätoivoissaan isäni riensi kuninkaan hoviin rukoilemaan julman käskyn\nperäyttämistä.\n\n\"Kirkolliskokouksen päätös oli liian selvä, eikä Teoderik uskaltanut\nloukata oikeauskoisen kirkon oikeutta.\n\n\"Kun isäni palasi Ravennasta paetakseen Gisan kanssa, tapasi hän\nkauhukseen tyhjänä sen paikan, jossa hänen talonsa oli ollut. Määräaika\noli päättynyt ja uhkaus pantu täytäntöön. Hänen talonsa oli hävitetty,\nvaimonsa ja poikansa kadonneet.\n\n\"Raivoissaan hän kuljeksi läpi Italian meitä etsien. Vihdoin hän\npapiksi puettuna löysi Gisansa eräästä luostarista Ticinumin luota.\nPoika oli riistetty äitinsä käsistä ja viety Roomaan.\n\n\"Isäni oli valmistanut kaikki pakoa varten. He hiipivät eräänä yönä\nluostarista puutarhan muurin ylitse.\n\n\"Mutta seuraavana aamuna oli katumuksentekijätär poissa rukouksesta.\nHäntä kaivattiin, hänen koppinsa oli tyhjä.\n\n\"Luostarin palvelijat seurasivat hevosen jälkiä, -- he tapasivat\npakolaiset. Isäni kaatui taistelussa, äitini vietiin takaisin\nkoppiinsa.\n\n\"Ja niin kamalasti rasittivat tuskat ja ankara luostarikuri hänen\nheikontuneita sielunvoimiaan, että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli.\n\n\"Sellainen oli vanhempieni kohtalo.\"\n\n\"Entä sinä?\"\n\n\"Minut löysi Roomassa Hildebrand-vanhus, isäni ja isoisäni asetoveri --\nhän riisti minut kuninkaan luvalla pappien käsistä ja kasvatti minut\nomien lastenlastensa kanssa Regiumissa.\"\n\n\"Entä perintösi, tiluksesi?\"\n\n\"Joutuivat kirkon omiksi, joka ne puoleksi lahjoitti Teodahadille. Hän\noli silloin isäni naapuri ja on nyt kuninkaani.\"\n\n\"Ystävä parka!\n\n\"Mutta miten sinulle sittemmin kävi?\n\n\"Kerrotaan kaikenlaisia juttuja -- olit kerran Kreikassa vankina --\"\n\nTeja nousi.\n\n\"Salli minun pitää se salaisuutenani. Kenties kerron siitä toiste.\n\n\"Olin hullu kerran uskoakseni onneen ja rakastavan jumalan hyvyyteen.\n\n\"Olen saanut katkerasti katua sitä.\n\n\"En enää koskaan usko.\n\n\"Hyvästi, Vitiges, älä nuhtele Tejaa, vaikka hän onkin toisenlainen\nkuin muut.\"\n\nHän puristi toverinsa kättä ja katosi pimeisiin lehtokäytäviin.\n\nVitiges katseli kauan ääneti eteensä.\n\nSitten hän katseli taivaalle saadakseen kirkkaista tähdistä lohdutusta\nsynkille ajatuksilleen, jotka Tejan sanat olivat herättäneet.\n\nHän kaipasi tähtien kirkasta, rauhallista valoa.\n\nMutta keskustelun aikana oli laguuneista noussut sumupilvi, joka peitti\ntaivaan. Kaikkialla oli pimeää.\n\nHuoaten Vitiges nousi ja lähti mietteissään yksinäiseen asuntoonsa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nItalialaiset ja gootit eivät voineet aavistaakaan, että sillä aikaa,\nkun he söivät ja joivat linnan juomasalissa, heidän yläpuolellaan\nkuninkaan huoneissa oli parhaillaan käynnissä keskustelu, jossa\nratkaistiin heidän ja heidän valtakuntansa kohtalo.\n\nBysanttilainen lähettiläs oli huomaamatta lähtenyt heti kuninkaan\njäljessä, jonka kanssa hän sitten kauan salaa keskusteli ja kirjoitti.\n\nVihdoin he näyttivät sopineen kaupoistaan ja Petros aikoi vielä kerran\nlukea sen, mitä he olivat yhdessä päättäneet ja kirjoittaneet. Mutta\nkuningas keskeytti hänet. \"Seis\", sanoi pieni mies, joka näytti aivan\nhukkuvan laajaan purppuravaippaansa, \"seis -- vielä eräs seikka.\" Hän\nnousi taiteellisesti tehdyltä tuoliltaan, hiipi huoneen läpi ja nosti\noviverhon syrjään nähdäkseen, oliko siellä kuuntelijoita.\n\nSitten hän palasi rauhoittuneena takaisin ja tarttui hiljaa\nbysanttilaisen käsivarteen.\n\nPronssinen lamppu loi vedossa lepattavaa valoaan ruman miehen\nkeltaiselle, kuivaneelle iholle ja hänen siristeleviin silmiinsä.\n\n\"Vielä eräs seikka. Jos nämä hyödylliset muutokset saadaan aikaan, --\non hyvä, vieläpä tarpeellista muutosten aikaansaamiseksi, että muutamia\nylpeimmistä barbaareistani tehdään vaarattomiksi.\"\n\n\"Olen sitä jo miettinyt\", sanoi Petros.\n\n\"Ensiksi vanha, puoleksi pakanallinen asemestari, raju Hildebad, kylmä\nVitiges --\"\n\n\"Sinä tunnet hyvin väkesi\", irvisteli Teodahad, \"sinä olet katsellut\ntarkoin ympärillesi.\n\n\"Mutta\", kuiskasi hän Petroksen korvaan, \"on eräs, jota et ole\nmaininnut, ja joka on ensimmäiseksi saatava tieltä.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Kreivi Teja, Tagilan poika.\"\n\n\"Onko tuo surumielinen uneksija niin vaarallinen?\"\n\n\"Vaarallisin kaikista.\n\n\"Ja minun mieskohtainen viholliseni. Hänen isänsä oli jo viholliseni.\"\n\n\"Mistä se johtui?\"\n\n\"Hän oli naapurini Florentiassa.\n\n\"Tahdoin välttämättömästi hänen maatilansa -- turhaan pyysin häntä\nluopumaan niistä.\n\n\"Ja\", hän hymyili viekkaasti, \"lopuksi ne sittenkin joutuivat omikseni.\n\n\"Pyhä kirkko tuomitsi hänen rikollisen avioliittonsa, riisti häneltä\ntilukset ja antoi ne minulle halvalla.\n\n\"Olin hiukan avustanut kirkkoa oikeusjutussa -- ystäväsi, Florentian\npiispa voi kertoa sinulle asian tarkemmin.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Petros, \"miksi barbaari ei antanut sinulle tiluksiaan\nhyvällä? Tietääkö Teja --?\"\n\n\"Ei hän tiedä.\n\n\"Mutta hän vihaa minua jo senkin vuoksi, että minä -- ostin tilukset.\n\n\"Hän katselee minua aina karsaasti.\n\n\"Tuo musta uneksija on mies, joka voi tappaa vihollisensa vaikka\nJumalan jalkojen juuressa.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi Petros tullen yhtäkkiä hyvin miettiväiseksi.\n\n\"No, hänestä on tarpeeksi juteltu. Ei hän sinua vahingoita.\n\n\"Salli minun vielä kerran lukea sopimus kohta kohdalta. Sitten saat sen\nallekirjoittaa.\n\n\"Ensiksi. Kuningas Theodahad luopuu vallastaan Italiaan ja siihen\nkuuluviin saariin ja seuraaviin goottilaisen valtakunnan maakuntiin,\nnimittäin Dalmatiaan, Liburniaan, Istriaan, toiseen Pannoniaan,\nSaviaan, Noricumiin, Rhaetiaan ja Gallian goottilaisiin alueihin,\nkeisari Justinianuksen ja hänen jälkeläistensä hyväksi Bysantin\nvaltaistuimella. Hän sitoutuu luovuttamaan Ravennan, Rooman, Napolin ja\nkaikki muut valtakunnan linnoitukset vastustuksetta keisarin käsiin.\"\n\nTeodahad nyökäytti päätään.\n\n\"Toiseksi. Kuningas Teodahad vaikuttaa kaikin voimin siihen suuntaan,\nettä koko goottien sotajoukko viedään aseitta ja pienissä erissä\nAlppien yli. Vaimot ja lapset saavat keisarillisen sotapäällikön\nharkinnan mukaan seurata joukkoa tai mennä orjiksi Bysanttiin. Kuningas\npitää huolen siitä, että goottien vastustus tulee tehottomaksi.\n\n\"Kolmanneksi. Korvaukseksi keisari Justinianus sallii kuningas\nTheodahadin ja hänen puolisonsa pitää kuninkaallisen arvonsa ja\nneljänneksi --\"\n\n\"Tämän kohdan tahdon lukea omin silmin\", keskeytti Teodahad ottaen\nasiapaperit käsiinsä.\n\n\"Neljänneksi keisari antaa goottien kuninkaalle ei ainoastaan kaikkia\ntiluksia ja aarteita, jotka tämä voi yksityisomaisuudekseen todistaa,\nvaan myös koko goottien valtakunnanrahaston, jossa on yksistään rahaksi\nlyötyä kultaa neljäkymmentätuhatta naulaa. Hän antaa sitäpaitsi hänelle\nperinnölliseksi omaisuudeksi koko Tuscian Pistoriasta Caereen ja\nPopuloniasta Clusiumiin saakka sekä lopuksi luovuttaa hänelle puolet\nkaikista tämän sopimuksen nojalla oikealle hallitsijalleen siirtyneen\nvaltakunnan valtion-tuloista. -- Sano, Petros, luuletko minun voivan\nvaatia kolmea neljäsosaa valtiontuloista?\" -- --\n\n\"Voithan sinä vaatia, mutta epäilen, suostuuko Justinianus siihen. Olen\njo mennyt paljon yli valtuuksieni.\"\n\n\"Sanelen ainakin vaatimukseni\", sanoi kuningas, muuttaen luvun.\n\"Justinianuksen täytyy suostua siihen tai myöntää minulle muita etuja.\"\n\nPetroksen huulilla leikitteli petollinen hymy.\n\n\"Sinä olet viisas kaupantekijä, kuningas. --\n\n\"Mutta nyt sinä ainakin lasket väärin\", sanoi hän itsekseen.\n\nSilloin kuului hameenlaahuksen kahinaa marmorikäytävästä ulkopuolelta\nja huoneeseen tuli Amalasunta, pitkä musta vaippa päällään ja musta,\nhopeaisilla tähdillä koristettu harso silmillään, kasvoiltaan kalpeana,\nmutta jaloryhtisenä. Hän oli kuningatar kruununsa menettämisestä\nhuolimatta. Surun jalostava ylevyys kuvastui hänen kalpeista\npiirteistään.\n\n\"Goottien kuningas\", sanoi hän, \"suo anteeksi, että ilojuhlanasi vielä\nkerran ilmestyy eteesi synkkä varjo kuolleitten valtakunnasta. Tämä on\nviimeinen kerta.\"\n\nMolemmat miehet hämmästyivät nähdessään hänet.\n\n\"Kuningatar\", -- änkytti Teodahad.\n\n\"Kuningatar. Jospa en koskaan olisi ollut kuningatar.\n\n\"Serkku, minä tulen jalon poikani sarkofagin äärestä, jossa olen\nkatunut sokeuttani ja kaikkia pahoja tekojani.\n\n\"Tulin sinun luoksesi, goottien kuningas, varoittaakseni sinua\nsamanlaisesta sokeudesta ja samanlaisista pahoista töistä.\"\n\nTeodahadin epävarmat silmät väistivät hänen vakavaa, tutkivaa\nkatsettaan.\n\n\"Huono vieras on mies\", jatkoi Amalasunta, \"jonka näen täällä keskiyön\naikana uskottunasi.\n\n\"Ruhtinas ei löydä onneaan muualta kuin kansansa keskuudesta. Liian\nmyöhään sen huomasin, liian myöhään itseeni nähden, mutta toivoakseni\nen liian myöhään kansaani nähden.\n\n\"Älä luota Bysanttiin. Se on kilpi, joka painaa suojeltavansa maahan.\"\n\n\"Sinä teet puheellasi vääryyttä\", sanoi Petros, \"ja olet kiittämätön.\"\n\n\"Kuninkaallinen serkkuni, älä suostu tämän miehen vaatimuksiin.\n\n\"Älä myönnä sitä, minkä minä kielsin.\n\n\"Meidän pitäisi luovuttaa Sisilia ja antaa kolme tuhatta sotilasta\nkeisarin käytettäväksi hänen sotiaan varten -- minä hylkäsin sen\ninhoten.\n\n\"Minä näen\", sanoi hän osoittaen pergamenttia, \"että olet jo tehnyt\nsopimuksen hänen kanssaan.\n\n\"Peruuta se, bysanttilainen pettää sinua.\"\n\nHuolestuneena Teodahad otti asiapaperit käteensä ja katsahti\nepäluuloisesti Petrosta.\n\nTämä meni Amalasuntan luo ja sanoi:\n\n\"Mitä sinulla on täällä tekemistä, eilinen kuningatar?\n\n\"Tahdotko puolustaa tämän valtakunnan hallitsijaa?\n\n\"Sinun aikasi ja valtasi ovat olleet ja menneet.\"\n\n\"Jätä meidät\", sanoi Teodahad rohkaistuneena.\n\n\"Minä teen, mitä hyväksi näen.\n\n\"Sinä et voi saada minua erotetuksi bysanttilaisista ystävistäni.\n\n\"Katso näitä papereita. Silmiesi edessä liittomme päätetään.\"\n\nHän näytti nimeään sopimuksen alla.\n\n\"Sinä tuletkin parhaaseen aikaan voidaksesi panna nimesi tähän\ntodistajaksi\", sanoi Petros.\n\n\"Ei\", sanoi Amalasunta katsellen uhkaavasti molempia miehiä, \"tulin\nparhaaseen aikaan voidakseni tehdä tyhjäksi suunnitelmanne.\n\n\"Lähden täältä suoraa päätä sotajoukon luo, kansankokoukseen, joka\npiakkoin pidetään Regetassa.\n\n\"Siellä ilmoitan koko kansalle sinun salahankkeesi, Bysantin juonet ja\ntuon heikon ruhtinaan petollisuuden.\"\n\n\"Sitä et voi tehdä\", sanoi Petros rauhallisesti, \"syyttämättä itseäsi.\"\n\n\"Minä aionkin syyttää itseäni.\n\n\"Tunnustan kaikki hulluuteni, verisen rikoksenikin ja tahdon mielelläni\nkärsiä ansaitsemani kuoleman.\n\n\"Mutta tämä itsesyytökseni varoittaa kansaani ja säikäyttää sen\nvalveille Etnasta Alpeille saakka. Teitä vastaan asettuu kokonainen\nmaailma aseita, ja minä pelastan kuolemallani gootit vaarasta, johon\nheidät eläessäni syöksin.\"\n\nJalo innostus kasvoillaan hän riensi huoneesta.\n\nTeodahad katseli masentuneena lähettilästä saamatta sanaakaan suustaan.\n\n\"Neuvo, auta --\", änkytti hän vihdoin.\n\n\"On olemassa vain yksi neuvo.\n\n\"Raivostunut ruhtinatar syöksee itsensä ja meidät turmioon, jos hänen\nannetaan toimia vapaasti.\n\n\"Hän ei saa täyttää uhkaustaan.\n\n\"Siitä on sinun pidettävä huoli.\"\n\n\"Minunko?\" huusi Teodahad kauhuissaan. \"En minä mitään voi.\n\n\"Missä on Gotelindis?\n\n\"Hän yksin voi auttaa.\"\n\n\"Entä prefekti\", sanoi Petros -- \"lähetä häntä noutamaan.\"\n\nHeti kutsuttiinkin mainitut henkilöt juomasalista heidän luokseen.\nPetros kertoi heille ruhtinattaren sanat, mainitsematta kuitenkaan\nprefektille, että sopimus oli ollut varsinaisena syynä Amalasuntan\npäätökseen.\n\nTuskin Petros oli saanut asian kerrotuksi, kun kuningatar huudahti:\n\n\"Hyvä on! Hän ei saa täyttää uhkaustaan.\n\n\"Hänen joka askeltaan täytyy vartioida, hän ei saa Ravennassa puhua\nkenenkään gootin kanssa -- hän ei saa lähteä palatsista. Se ennen\nkaikkea.\"\n\nHän riensi ulos lähettääkseen uskollisimmat orjansa vartioiksi\nAmalasuntan oven eteen.\n\nPian hän palasi takaisin.\n\n\"Hän rukoilee ääneen huoneessaan\", sanoi hän ylenkatseellisesti. \"Ylös,\nCethegus, tehkäämme hänen rukouksensa turhiksi.\"\n\nOven vieressä marmoripatsaaseen nojaten, kädet ristissä rinnalla\nCethegus oli kuunnellut keskustelua ääneti ja miettien.\n\nHän huomasi välttämättömäksi taas koota tapahtumien langat käteensä ja\nvetää ne tiukemmalle.\n\nHän huomasi Bysantin siirtyvän etusijalle -- niin ei saisi käydä.\n\n\"Puhu, Cethegus\", sanoi Gotelindis. \"Mikä nyt on kaikista tärkeintä?\"\n\n\"Selvyys\", vastasi tämä kohottautuen pystyyn.\n\n\"Jokaisessa liitossa täytyy olla selvillä tarkoitusperä, jokaisen\nliittolaisen erityinen tarkoitusperä, muuten liittolaiset epäilevät\ntoinen toistaan.\n\n\"Teillä on omat tarkoitusperänne -- niin on minullakin.\n\n\"Teidän tarkoitusperänne ovat selvillä. Olen ne äskettäin teille\nmaininnut. Sinä, Petros, tahdot, että keisari Justinianus hallitsisi\nItaliaa goottien asemesta. Te, Gotelindis ja Teodahad, hyväksytte sen,\nkun saatte korvaukseksi koston, rahaa ja arvonimiä.\n\n\"Mutta minulla -- minulla on myöskin tarkoitusperäni. Mitäpä sitä\nsalaisin.\n\n\"Viekas ystäväni Petros, et kai toki usko, että ainoana kunnianhimonani\nolisi sinun välikappaleenasi oleminen ja senaattorinarvon saaminen\nBysantissa.\n\n\"Minulla on siis tarkoitusperä. Teidän kolmen yhteinen viekkaus ei sitä\nkoskaan keksisi, koska se on niin yksinkertainen.\n\n\"Minun itseni on se teille ilmoitettava.\n\n\"Kivettyneellä Cetheguksellakin on vielä rakastettu, se on Italia.\n\n\"Senvuoksi haluaa hän, kuten tekin, saada gootit karkoitetuiksi tästä\nmaasta.\n\n\"Mutta hän ei, kuten te, tahdo keisari Justinianusta ehdottomasti\nheidän sijalleen. Hän ei tahdo pisaraa sateen sijaan.\n\n\"Kaikista mieluimmin tahtoisin minä, parantumaton tasavaltalainen,\nkarkoittaa barbaarit päästämättä teitä heidän sijalleen. -- Sinä tiedät\nPetros, että olimme molemmat tasavaltalaisia kahdeksantoista vuotta\nsitten Ateenan koulussa ja se olen vieläkin, mutta sinun ei tarvitse\nsitä kertoa herrallesi keisarille, sillä olen itse siitä hänelle\nkirjoittanut.\n\n\"Ikävä kyllä se ei käy päinsä; me tarvitsemme teidän apuanne. Mutta\nminä tahdon supistaa apunne mahdollisimman vähään.\n\n\"Bysanttilainen sotajoukko ei saa tulla tänne kuin aivan hätätilassa,\nja silloinkin saa se tämän maan vain italialaisten kädestä.\n\n\"Italia on oleva pikemmin italialaisten lahjoittama kuin Justinianuksen\nvalloittama maa. Me emme välitä siunauksesta, jonka Bysantti lähettää\nvapauttamiinsa maihin veronkantajain ja sotapäällikköjen muodossa.\nTahdomme teiltä suojaa emmekä hirmuvaltaa.\"\n\nPetroksen suupieliin ilmestyi hymy, jota Cethegus ei näyttänyt\nhuomaavan. Hän jatkoi:\n\n\"Kuulkaa ehtoni!\n\n\"Minä tiedän, että Belisarius on mukanaan sotajoukko ja laivasto\nSisilian luona.\n\n\"Hän ei saa laskea maihin.\n\n\"Hänen on palattava kotiin.\n\n\"En tarvitse Belisariusta Italiassa.\n\n\"En ainakaan, ennenkuin itse hänet kutsun.\n\n\"Ja jollet sinä, Petros, lähetä hänelle palaamiskäskyä, eroavat tiemme.\n\n\"Minä tunnen Belisariuksen ja Narseksen ja heidän sotilasvaltansa ja\ntiedän kuinka lempeitä isäntiä gootit ovat.\n\n\"Minä säälin Amalasuntaa. Hän oli kuin äiti kansalleni.\n\n\"Valitkaa siis, valitkaa joko Belisarius tai Cethegus.\n\n\"Jos Belisarius laskee maihin, on Cethegus ja koko Italia Amalasuntan\nja goottien puolella. Sittenpähän nähdään, saatteko valloitetuksi\ntuumaakaan tästä maasta.\n\n\"Jos valitsette Cetheguksen, niin hän musertaa barbaarian vallan ja\nItalia antautuu keisarin alamaiseksi hänen vapaana puolisonaan, vaan ei\norjattarenaan. Valitse, Petros.\"\n\n\"Kopea mies\", sanoi Gotelindis, \"sinä uskallat asettaa ehtoja meille,\nkuningattarellesi.\" Hän kohotti kätensä uhkaavasti. Mutta Cethegus\ntarttui siihen rautakädellä ja painoi sen levollisesti alas.\n\n\"Leikki pois, yhden päivän kuningatar.\n\n\"Täällä tekevät Italia ja Bysantti sopimusta.\n\n\"Jos sinä unohdat voimattomuutesi, täytyy sinua siitä muistuttaa.\n\n\"Sinä istut valtaistuimella vain niin kauan kuin sinua pidetään.\"\n\nHän seisoi vihastuneen naisen edessä niin majesteetillisena, ettei tämä\nkyennyt vastaamaan mitään.\n\nMutta katseesta välähti sammumaton viha.\n\n\"Cethegus\", sanoi Petros, joka sillä välin oli tehnyt päätöksensä,\n\"olet oikeassa.\n\n\"Bysantin täytyy tällä hetkellä etupäässä saada sinut puolelleen, sillä\nilman sinun apuasi ei se pysty mihinkään.\n\n\"Jos Belisarius palaa, rupeatko kokonaan ja ehdottomasti puolellemme?\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Entä Amalasunta?\"\n\n\"Hänet jätän teidän käsiinne.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi bysanttilainen, \"minä suostun.\"\n\nHän kirjoitti vahataululle lyhyesti määräyksen Belisariuksen kotiin\npalaamisesta ja antoi sitten taulun prefektille.\n\n\"Saat itse toimittaa määräyksen perille.\"\n\nCethegus luki sen tarkoin.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän pistäen taulun povelleen, \"asia on siis päätetty.\"\n\n\"Milloin Italia ryhtyy taisteluun barbaareita vastaan?\" kysyi Petros.\n\n\"Ensi kuun alkupäivinä. Minä menen Roomaan. Voikaa hyvin.\"\n\n\"Sinä menet etkä auta meitä tuon naisen -- Teoderikin tyttären\ntuhoamisessa\", sanoi kuningatar katkerasti. \"Säälitkö sinä taas häntä?\"\n\n\"Hänen tuomionsa on julistettu\", sanoi Cethegus ovella mennessään.\n\"Tuomari lähtee -- pyöveli alkakoon työnsä.\"\n\nHän meni ylpein askelin ulos.\n\nSilloin tarttui Teodahad, joka oli hämmästyksestä äänettömänä\nkuunnellut bysanttilaisen kaupantekoa, huolestuneena tämän käteen.\n\n\"Petros\", huusi hän, \"kautta jumalan ja kaikkien pyhimysten, mitä olet\ntehnyt?\n\n\"Meidän sopimuksemme riippuu kokonaan Belisariuksesta, jonka sinä nyt\npalautat kotiin.\"\n\n\"Ja annat tuon kopean riemuita\", sanoi Gotelindis hampaitaan\nkiristellen.\n\nMutta Petros hymyili. Viekas voitonvarmuus loisti hänen kasvoistaan.\n\n\"Olkaa huoletta\", sanoi hän, \"tällä kertaa on hän voitettu. Pilkattu\nPetros voitti tällä kertaa voittamattoman Cetheguksen.\"\n\nHän tarttui Teodahadin ja Gotelindiksen käsiin, veti heidät luokseen,\nkatsahti ympärilleen ja kuiskasi sitten:\n\n\"Tuon Belisariukselle lähetetyn kirjeen alussa oli pieni piste. Se\nmerkitsee: kirje ei ole pätevä, se on vain olosuhteiden pakosta\nkirjoitettu.\n\n\"Niin, niin. Bysantin hovissa oppii kirjoitustaidon.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKaksi Teodahadin ja Petroksen yöllisen keskustelun jälkeistä päivää\nAmalasunta vietti jonkinlaisessa todellisessa tai luulotellussa\nvankeudessa.\n\nJoka kerta kun hän lähti huoneestaan tai kääntyi johonkin palatsin\nkäytävään, luuli hän huomaavansa, että hänen taakseen tai viereensä\nilmestyi ja taas hiipien katosi haamuja, joiden tarkoituksena näytti\nolevan vartioida häntä, mutta samalla pysytelläitse huomaamattomina.\nHän pääsi tuskin poikansa haudallekaan vartioimatta.\n\nTurhaan hän kyseli Vitigestä ja Tejaa. Näiden sanottiin kruunausjuhlan\njälkeisenä päivänä lähteneen kaupungista kuninkaan asioille.\n\nHänen sieluaan painoi yksinäisyyden sekä samalla vaarallisten\nvihollisten läheisyyden tunne.\n\nTummat ja synkät syksyiset sadepilvet peittivät taivaan Ravennan\nkohdalla, kun Amalasunta kolmannen päivän aamuna nousi unettomalta\nvuoteeltaan.\n\nKammottava tunne hiipi hänen sieluunsa, kun hän mentyään himmeästä\nlasista tehdyn akkunan luo, näki korpin lähtevän lentoon akkunalaudalta\nja käheästi rääkkyen katoavan puiston toiselle puolen.\n\nRuhtinatar tunsi, että hänen sielunsa oli murtunut viime päivien\ntuskasta, pelosta ja katumuksesta. Hän ei voinut poistaa sielustaan\nkolkkoa tunnelmaa, jota merikaupungin edustalla olevista laguuneista\nnouseva aikainen syyssumu lisäsi.\n\nHuoaten hän katseli silmiensä edessä avautuvaa harmaata suomaisemaa.\n\nHänen sydäntään raskauttivat katumus ja suru.\n\nHänen ainoana lohduttavana ajatuksenaan oli, että hän vapaaehtoisesti\nsyyttämällä itseään ja nöyrtymällä koko kansan edessä voisi uhraamalla\nhenkensä pelastaa valtakunnan.\n\nSillä hän oli aivan varma siitä, että kolmen herttuan sukulaiset ja\nverikostajat täyttäisivät velvollisuutensa.\n\nTällaisiin ajatuksiin vaipuneena hän kulki palatsin autioiden salien ja\nkäytävien läpi -- tällä kertaa vartioimatta, kuten hän luuli -- alas\npoikansa hautaholviin vahvistaakseen siellä päätöstään katumuksesta ja\nsovituksesta kansan edessä.\n\nKun hän palasi holvista ja poikkesi erääseen pimeähköön holvikäytävään,\nilmestyi äkkiä eräästä seinäkomerosta mies orjanpuvussa -- hän luuli\nusein ennenkin nähneensä nuo kasvot -- pisti hänen käteensä pienen\nvahataulun ja katosi.\n\nHän tunsi heti -- Cassiodoruksen käsialan --.\n\nHän arvasi myöskin heti, kuka kirjeentuoja oli. Se oli Dolios, hänen\nuskollisen ministerinsä kirjuriorja.\n\nKätkien nopeasti taulun hän riensi huoneeseensa. Siellä hän luki:\n\n\"Minä erosin sinusta tuskaisin mielin, mutta en vihoissani.\n\n\"En tahdo, että lähdet täältä katumusta tekemättä ja että kuolematon\nsielusi joutuu kadotukseen.\n\n\"Pakene tästä palatsista, tästä kaupungista. Henkesi on vaarassa.\n\n\"Sinä tunnet Gotelindiksen ja hänen vihansa.\n\n\"Älä luota kehenkään muuhun kuin kirjuriini ja mene päivän laskiessa\nVenus-temppelin luo puutarhaan.\n\n\"Siellä odottaa sinua kantotuolini, joka saattaa sinut turvaan\nhuvilaani Bolsena-järven saarella. Seuraa neuvoani ja luota siihen.\"\n\nLiikuttuneena Amalasunta antoi kätensä vaipua alas. \"Uskollinen\nCassiodorus\", kuiskasi hän.\n\nHän ei ollut kokonaan hylännyt häntä.\n\nHän huolehti yhä edelleen ystävänsä elämästä.\n\nJa tuo ihana huvila sinisen Bolsena-järven yksinäisellä saarella.\n\nSiellä hän oli monta, monta vuotta sitten Cassiodoruksen vieraana\nnuoruutensa kukoistuksessa viettänyt häänsä Eutarikin, jalon amelungin\nkanssa. Siellä hän oli viettänyt nuoruutensa ylpeimmät päivät vallan ja\nkunnian loisteen ympäröimänä.\n\nHänen kova, mutta nyt onnettomuuksien pehmentämä mielensä ikävöi\npaikkoja, joissa hän oli elämänsä iloisimmat hetket viettänyt.\n\nTämäkin tunne kehoitti häntä seuraamaan Cassiodoruksen neuvoa, mutta\nvielä enemmän pelko -- ei hengestään, sillä hän tahtoi kuolla, vaan --\nsiitä, että vihollisten nopea toiminta estäisi häntä varoittamasta\nkansaansa ja pelastamasta valtakuntaa turmiosta.\n\nLopuksi hän otti huomioon senkin, että tie Regetaan Rooman luona, missä\npiakkoin pidettäisiin tavanmukainen goottien syys-kansankokous, kulki\nBolsena-järven ohi.\n\nSiihen suuntaan matkustaminen jouduttaisi siis vain hänen\nsuunnitelmansa toimeenpanoa.\n\nMutta ollakseen varma kaikkien tapauksien varalta, ollakseen varma\nsiitä, että hänen varoituksensa tulisi kansan kuuluviin, vaikkei hän\nitse pääsisikään matkansa perille, hän päätti kirjeellisesti\nripittäytyä Cassiodorukselle, jonka tapaamista huvilassa hän ei pitänyt\nollenkaan varmana, ja paljastaa hänelle kaikki bysanttilaisten ja\nTeodahadin suunnitelmat.\n\nLukittujen ovien takana hän kirjoitti tuskallisen tunnustuksensa.\nKuumia kiitollisuuden ja katumuksen kyyneliä tippui pergamentille,\njonka hän huolellisesti sulki sinetillä ja antoi uskollisimmalle\norjalleen vietäväksi Squillaciumin luostariin Apuliassa, missä\nCassiodorus tavallisesti oleskeli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHitaasti kuluivat odottavan ruhtinattaren mielestä päivän hetket.\n\nHän oli koko sielustaan ottanut vastaan ystävänsä tarjoaman käden.\n\nMuistot ja toivo kuvasivat hänelle kilpaa Bolsena-järven saarta\nsuloiseksi turvapaikaksi, siellä hän toivoi saavansa levon ja rauhan.\n\nHän pysytteli huolellisesti huoneessaan, etteivät hänen vartijansa\nrupeaisi epäilemään ja mahdollisesti estäisi hänen pakoaan.\n\nVihdoin aurinko laski.\n\nKevein askelin Amalasunta riensi, viitaten orjattarensa pois luotaan ja\nkätkien valkoisen vaippansa alle vain muutamia koruja ja asiapapereita,\nmakuuhuoneestaan leveään pylväskäytävään, joka johti puutarhan\nportaille.\n\nHän vapisi pelosta luullen täällä tavallisuuden mukaan kohtaavansa\nhiipivän vakoilijan, joka mahdollisesti pysäyttäisi hänet.\n\nHän katseli tuon tuostakin ympärilleen, hän silmäili varovaisesti\nkuvapatsaiden komeroihinkin -- kaikkialla oli tyhjää, ei ainoakaan\nvakoilija seurannut hänen askeleitaan.\n\nHuomaamatta hän pääsi palatsista puutarhaan johtavien portaiden\nylimmälle astuimelle, josta oli vapaa näköala puutarhaan.\n\nHän katseli tarkoin lyhintä Venus-temppelin luo vievää tietä.\n\nSe oli vapaa.\n\nAinoastaan kuihtuneet lehdet putoilivat huokailevista plataaneista\nkaristen hiekkakäytävälle ja tuuli, joka ajeli toiselta puolen\npuutarhanmuuria sumua ja pilviä aavemaisina joukkoina, pyöritteli\nniitä. Autiossa puutarhassa ja sen harmaassa hämärässä tuntui\nkammottavalta.\n\nRuhtinatarta puistatti. Kylmä iltatuuli repi hänen harsoaan ja\nvaippaansa. Hän katsahti vielä arasti taakseen palatsin synkkiin,\nraskaisiin kivikasoihin, palatsin, jossa hän oli ylpeänä hallinnut ja\njosta hän pakeni yksin, arkana ja vainottuna kuin pahantekijä.\n\nHän ajatteli poikaansa, joka lepäsi tuon palatsin holvissa. --\n\nHän ajatteli tytärtään, jonka hän oli karkoittanut läheisyydestään.\n\nTuska yritti hetkeksi vallata hylätyn naisen. Hän horjui ja pysytteli\nvain vaivoin pystyssä portaiden marmorikaiteen varassa. Kuumeenväristys\nvavautti hänen ruumistaan ja yksinäisyyden tunne ahdisti hänen\nsieluaan.\n\n\"Mutta kansani\", sanoi hän itsekseen, \"ja katumukseni -- se minun on\ntäytettävä\".\n\nTämän ajatuksen vahvistamana hän riensi portaita alas ja poikkesi\nmurattiköynnösten kattamaan käytävään, joka vei läpi puutarhan\nVenus-temppelille.\n\nHän käveli nopeasti kuitenkin vavahtaen joka kerta, kun tuuli puhalsi\nkahisevia lehtiä sivukäytäviltä.\n\nHengästyneenä hän saapui pienen temppelin luo ja silmäili ympärilleen.\n\nMutta ei missään näkynyt kantotuolia eikä orjia. Kaikkialla oli\nhiljaista. Plataanien oksat vain huokailivat tuulen käsissä.\n\nÄkkiä kajahti hänen korvaansa aivan läheltä hevosen hirnunta.\n\nHän kääntyi ympäri. -- Temppelin varjosta tuli nopeasti esille mies.\n\nTämä oli Dolios, joka antoi hänelle merkin silmäillen varovasti\nympärilleen.\n\nNopeasti ruhtinatar meni hänen luokseen ja seurasi häntä kulman ympäri.\nSiellä oli Cassiodoruksen tuttu gallialainen matkavaunu, mukava ja siro\ncarruca, jonka kaikilla neljällä sivulla oli hienoilla puuveistoksilla\nkoristetut, syrjälle vedettävät ristikkoluukut. Rattaiden eteen oli\nvaljastettu kolme nopeata belgialaista hevosta.\n\n\"Meidän täytyy kiiruhtaa, ruhtinatar\", kuiskasi Dolios nostaen hänet\npehmeille patjoille.\n\n\"Kantotuoli on liian hidaskulkuinen paetessasi vihollisiasi.\n\n\"Hiljaa ja nopeasti, ettei kukaan huomaa meitä.\"\n\nAmalasunta katsahti vielä kerran ympärilleen.\n\nDolios avasi puutarhan portin ja ajoi vaunut siitä ulos.\n\nSilloin ilmestyi pensastosta kaksi miestä. Toinen nousi ajajan paikalle\nja toinen portin luona seisovan satuloidun hevosen selkään. Amalasunta\ntunsi miehet Cassiodoruksen uskollisiksi orjiksi. Ne olivat, samoin\nkuin Dolioskin, aseilla varustetut.\n\nDolios sulki huolellisesti puutarhan portin ja laski vaunun luukut\nalas.\n\nSitten hän hyppäsi oman ratsunsa selkään ja paljasti miekkansa.\n\n\"Eteenpäin\", huusi hän.\n\nJa pieni joukko lähti kiitämään kuin kuolemaa pakoon.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nRuhtinatar tuuditteli itseään kiitollisuuden, vapauden ja\nturvallisuuden unelmiin.\n\nHän teki kauniita sovitussuunnitelmia.\n\nHän näki kansansa, jonka hänen varoittava äänensä oli pelastanut\nBysantin juonista ja oman kuninkaansa petoksesta, hän kuuli jo\nurhoollisen sotajoukon riemuhuudot, jotka julistivat vihollisen häviötä\nja anteeksiantoa hänelle.\n\nSellaisissa unelmissa kuluivat hetket, kuluivat päivät ja yöt.\n\nLakkaamatta kulkue kiiti eteenpäin. Kolmasti tai neljästi päivässä\nvaihdettiin vaunu- ja ratsuhevosia, joten peninkulma toisensa perästä\nmentiin kuin lentäen.\n\nHuolellisesti Dolios vartioi haltuunsa uskottua ruhtinatarta. Paljain\nmiekoin hän suojeli vaunun ovea sillä aikaa, kun hänen seuralaisensa\nnauttivat pysähdyspaikoissa ruokaa ja juomaa.\n\nNopea vauhti ja tarkka vartioiminen rauhoittivat Amalasuntaa, joka\naluksi oli ollut suuresti huolissaan. Hän näet pelkäsi, että heitä\najettiin takaa.\n\nKaksi kertaa, nimittäin Perusiassa ja Clusiumissa luuli hän vaunujen\npysähtyessä kuulevansa aivan läheltä heidän takaansa pyöräin ratinaa ja\nravaavien hevosten kavionkapsetta. Clusiumissa hän luuli katsellessaan\nalaslasketun ristikkoluukun läpi nähneensä toistenkin vaunujen,\nniinikään ratsumiesten saattamina, ajavan kaupungin portista sisään.\n\nMutta kun hän mainitsi tästä Doliokselle, ajoi tämä täyttä laukkaa\nportille takaisin ja palasi heti, sanoen, ettei hän ollut mitään\nhuomannut. Siitä hetkestä alkaen ei ruhtinatarkaan enää mitään\nerikoista nähnyt eikä kuullut. Lennontapainen nopeus, jolla hän läheni\nkaivattua saarta, saattoi hänet toivomaan, että hänen vihollisensa\nolivat väsyneinä jääneet jälkeen, vaikka hänen pakonsa olisikin\nhuomattu ja vaikka häntä olisi ajettukin takaa jonkin matkaa.\n\nÄkkiä synkensi pakenevan ruhtinattaren iloisen mielialan onnettomuus,\njoka oli itsessään vähäpätöinen, mutta jonka aiheuttamat seikat olivat\nonnettomuutta ennustavia.\n\nHe olivat juuri lähteneet pienestä Martulan kaupungista.\n\nAutio, puuton erämaa ulottui joka puolelle niin kauas kuin silmä\nkantoi. Vain kaislat ja pitkät suokasvit kohottivat päitään molemmin\npuolin roomalaista maantietä ja nuokkuivat ja kuiskailivat aavemaisesti\nyötuulessa.\n\nTien molemmilla puolin oli matala, viiniköynnösten peittämä muuri sekä\nvanhan roomalaistavan mukaan hautapatsaita, jotka enimmäkseen olivat\nrappeutuneet ja joista irtautuneet kivilohkareet vaikeuttivat kulkua\ntiellä.\n\nÄkkiä vaunut pysähtyivät kiivaaseen nykäykseen ja Dolios kiskaisi\noikeanpuolisen vaununoven auki.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" huusi ruhtinatar peloissaan. \"Olemmeko joutuneet\nvihollisten käsiin.\"\n\n\"Emme\", sanoi Dolios, jonka hän ennestäänkin tiesi umpimieliseksi ja\nsynkäksi mieheksi ja joka tällä matkalla oli ollut vielä\nsalaperäisempi, \"mutta pyörä on särkynyt. Sinun on noustava pois\nvaunusta siksi, kun se on korjattu.\"\n\nKiivas tuulenpuuska sammutti samassa tulisoihdut, ja kylmä sade pieksi\npelästyneen ruhtinattaren kasvoja.\n\n\"Noustako pois? Täälläkö? Minne minä menen? Täällä ei ole taloa, ei\npuuta eikä minkäännäköistä suojaa sadetta ja myrskyä vastaan. Minä jään\nvaunuun.\"\n\n\"Pyörä on otettava pois. Tuolla hautapatsaan luona saat suojaa.\"\n\nPelosta vapisten totteli Amalasunta ja meni huiskin haiskin olevien\nkivilohkareiden yli oikealle puolen tietä, missä maantienojan toisella\npuolen häämöitti pimeästä hautapatsas. Dolios auttoi hänet ojan yli.\n\nSilloin kuului heidän takaansa tieltä hevosen hirnumista.\n\n\"Se on ratsastaja, joka suojaa meitä takaa päin mahdollisesti tulevilta\nhyökkäyksiltä. Tule.\"\n\nHän johti hänet kostean ruohon läpi kukkulalle, jolla hautapatsas\nsijaitsi.\n\nPäästyään ylös Amalasunta istuutui erään sarkofagin leveälle kivelle.\n\nDolios katosi äkkiä pimeään. Turhaan hän huusi häntä takaisin. Pian hän\nnäki taas alapuolellaan tiellä tulisoihdun palavan. Punertavana hohti\nse suon sumujen läpi. Myrskytuuli toi hänen korviinsa orjien vasarain\nkalskeen, kun nämä korjasivat pyörää.\n\nSiinä istui suuren Teoderikin tytär yksin kuolemaa paossa maantien\nvarrella kamalassa yössä. Myrsky repi hänen vaippaansa ja harsoansa,\nkylmä tihkusade kasteli hänet läpeensä. Hautapatsaan vieressä olevissa\nsypresseissä tuuli huokaili surumielisesti. Taivaalla tuuli ajeli\nrepaleisia pilviä, joiden lomasta kuu joskus valaisi. Siitä oli vain se\nseurauksena, että seuraava pilvi teki pimeyden yhä synkemmäksi.\n\nTurruttava tuska täytti hänen sydämensä ja sai hänet vapisemaan.\n\nVähitellen hänen silmänsä tottuivat pimeyteen ja hän voi tarkemmin\nerottaa lähimpien esineiden piirteet. Silloin -- hänen hiuksensa\nnousivat pelosta pystyyn -- silloin tuntui hänestä, että aivan hänen\ntakanaan sarkofagin korkeammalla takaosalla istui toinen henkilö --\nhänen oma varjonsa se ei ollut -- pieni ihminen laajassa, poimullisessa\nvaipassa, kädet polvilla, pää käsien varassa tuijottaen häneen.\n\nHänen henkeään salpasi, hän luuli kuulevansa kuisketta. Hän jännitti\naistimiaan nähdäkseen ja kuullakseen. Taas kuului kuiskaus: \"Ei, ei; ei\nvielä.\" Niin hän luuli kuulleensa.\n\nHän nousi hiljaa, toinen näytti tekevän samalla tavalla. Selvästi\nkuului teräksen kilahdus kiveen.\n\nHän huusi kauhuissaan: \"Dolios! Valoa! Apua! Valoa!\"\n\nHän aikoi lähteä kukkulaa alaspäin tielle, mutta jalat eivät\nkannattaneet. Hän vaipui polvilleen ja haavoitti poskensa teräviin\nkiviin.\n\nPian oli Dolioskin tulisoihtuineen paikalla. Hän nosti haavoittuneen\nruhtinattaren sanaakaan sanomatta pystyyn.\n\n\"Dolios\", huusi Amalasunta tointuen, \"anna tänne tulisoihtu. Minun\ntäytyy saada nähdä, mitä siellä oli, mitä siellä on.\"\n\nHän otti tulisoihdun ja meni päättäväisesti sarkofagin kulman ympäri,\nmutta ei nähnyt mitään. Sen sijaan hän näki soihdun valossa, että\nhautapatsas ei ollut, kuten muut, vanha, vaan nähtävästi aivan äsken\ntehty, sillä valkoinen marmori oli aivan rapautumaton ja\nhautakirjoituksen mustat kirjaimet aivan selvät. --\n\nOmituinen uteliaisuus, jonka sieluntuskat usein aiheuttavat, veti häntä\nvastustamattomasti eteenpäin, hän ojensi soihdun aivan patsaan viereen\nja luki sen lepattavassa valossa sanat:\n\n\"Ikuinen kunnia kolmelle baltille Thulunille, Ibballe ja Pitzalle.\nIkuisesti kirottu olkoon heidän murhaajansa.\"\n\nKiljaisten Amalasunta horjahti taaksepäin.\n\nDolios vei hänet puoleksi tainnoksissa vaunuun. Melkein tunnottomana\nhän istui loppumatkan siinä.\n\nHän tunsi olevansa sairas ruumiin ja sielun puolesta.\n\nKuta lähemmäksi saarta hän tuli, sitä enemmän väistyi kuumeentapainen\nilo, jolla hän oli sitä odottanut, tuskallisen aavistuksen tieltä.\nPeloissaan hän katseli, kuinka tien vieressä kasvavat pensaat ja puut\nkiitivät yhä nopeammin hänen ohitsensa.\n\nVihdoin vaahtoavat hevoset seisahtuivat.\n\nAmalasunta nosti luukun ja silmäili ulos. Oli parhaillaan se kylmä,\nkolea vuorokauden hetki, jolloin ensimmäinen päivänsarastus taistelee\nvallitsevaa yötä vastaan. He olivat nähtävästi saapuneet järven\nrantaan. Mutta sen sinisistä aalloista ei näkynyt merkkiäkään. Synkän\nharmaa sumu ympäröi häntä läpinäkymättömänä kuin tulevaisuus. Huvilaa\nei näkynyt ollenkaan, ei edes saartakaan.\n\nVaunujen oikealla puolella oli matala kalastajamaja melkein kokonaan\ntiheän, pitkän kaislan peitossa, jonka läpi aamutuuli huokaillen\npuhalsi ja heilutti korsien huojuvia päitä.\n\nMerkillistä! Hänestä tuntui, että ne varoittivat häntä ja viittasivat\nhäntä poistumaan niiden takana olevan järven tienoilta.\n\nDolios oli mennyt majaan. Hän palasi sieltä pian takaisin, nosti\nruhtinattaren vaunuista ja kuljetti hänet kosteata niittyä pitkin\nkaislikkoon.\n\nRannalla oli pieni venhe, joka näytti uivan pikemmin sumussa kuin\nvedessä.\n\nPeräsintä hoiti harmaaseen, risaiseen vaippaan puettu vanha mies, jonka\npitkä valkoinen tukka riippui takkuisena silmillä.\n\nHän näytti vaipuneen unelmiinsa ja piti silmiänsä suljettuina. Hän ei\navannut niitä edes silloinkaan, kun ruhtinatar astui vaapperaan\nvenheeseen ja istuutui sen keskelle saranatuolille.\n\nDolios meni venheen keulaan ja tarttui airoihin. Orjat jäivät vaunun\nluo.\n\n\"Dolios\", huudahti Amalasunta huolissaan. \"Nyt on hyvin pimeä vielä.\nOsaako vanhus ohjata tällaisessa sumussa, kun rannoilla ei ole edes\ntulia?\"\n\n\"Valo ei häntä hyödyttäisi, kuningatar. Hän on sokea.\"\n\n\"Sokeako?\" huudahti pelästynyt ruhtinatar. \"Laskekaa maihin!\nKääntäkää!\"\n\n\"Olen kulkenut näitä vesiä kohta kaksikymmentä vuotta\", sanoi vanha\nlautturi.\n\n\"Kukaan näkevistä ei osaa tietä niin hyvin.\"\n\n\"Oletko sinä sokeana syntynyt?\"\n\n\"En, amali Teoderik antoi puhkaista silmäni, koska muka balti-herttua\nAlarik, Thulunin veli, oli palkannut minut murhaamaan hänet.\n\n\"Olen baltien palvelija ja olin Marikin seuralainen, mutta olin yhtä\nviaton kuin isäntäni, maanpakoon ajettu Alarik.\n\n\"Kirous amelungeille!\" huusi, hän nykäisten kiukkuisesti peräsintä.\n\n\"Vaiti, vanhus\", sanoi Dolios.\n\n\"Miksi en saisi tänään sanoa sitä, mitä olen hokenut joka aironvedolla\nkahdenkymmenen vuoden aikana. Se on tahtisanani. -- Kirous\namelungeille.\"\n\nKauhuissaan pakolais-raukka katsoi vanhusta, joka todellakin ohjasi\nvenhettä varmasti ja suoraan.\n\nAmalasuntasta tuntui, että Karon vei häntä Styxin yli varjojen\nharmaaseen valtakuntaan. -- Hän kääri poimullisen vaippansa tiukasti\nympärilleen.\n\nMuutamien aironvetojen perästä olivat he perillä.\n\nDolios nosti vapisevan ruhtinattaren venheestä. Vanhus käänsi sen\nääneti ja lähti soutamaan takaisin nopeasti ja varmasti.\n\nJonkinlaisella kauhulla Amalasunta katseli häntä, kunnes hän katosi\nsakean sumun sekaan.\n\nSilloin hän oli kuulevinaan aironloisketta toisesta aluksesta, joka\nnopeasti läheni saarta.\n\nHän kysyi Doliokselta tämän äänen syytä.\n\n\"Minä en kuule mitään\", sanoi tämä. \"Olet liian kiihoittunut, tule\nhuvilaan.\"\n\nDolioksen käsivarteen nojaten hän hoiperteli kallioon hakattuja\nportaita ylös, jotka veivät linnamaiseen, korkeatorniseen huvilaan.\nPuutarhasta, joka -- kuten hän elävästi muisti -- sijaitsi molemmin\npuolin tätä kapeata tietä, näkyi sumun läpi vain puurivien piirteet.\n\nVihdoin he pääsivät korkeaan portaikkoon, marmoripielissä olevan\nkuparioven eteen.\n\nVapautettu iski miekkansa kahvalla ovea. -- Lyönti kaikui kumeasti\nholvikäytävissä. -- Ovi lensi auki.\n\nAmalasunta muisti, kuinka hän oli muinoin puolisonsa rinnalla mennyt\ntästä ovesta, joka silloin oli kukkakiehkuroilla koristettu. Hän\nmuisti, kuinka ystävällisesti silloinen portinvartija, joka myöskin oli\näsken mennyt naimisiin, toivotti heidät tervetulleiksi.\n\nSynkkäkatseinen orja, jolla oli harmaa, takkuinen tukka ja joka nyt\ntuli heitä vastaan lyhty ja avainkimppu kädessään, oli aivan vieras.\n\n\"Missä on Fuscina, entisen ostiariuksen vaimo? Eikö hän enää ole tässä\ntalossa?\" kysyi hän.\n\n\"Hän hukkui aikoja sitten järveen\", vastasi ovenvartija\nvälinpitämättömän näköisenä ja kulki heidän edellään lyhtyä kantaen.\n\nVäristen ruhtinatar seurasi miestä. Hän ei voinut olla ajattelematta\nkylmiä, synkkiä aaltoja, jotka olivat niin salaperäisesti loiskineet\nvenheen laitoja vasten.\n\nHe kulkivat holvipihojen ja pylväskäytävien läpi. -- Kaikkialla oli\ntyhjää ja kuollutta. Askeleet kaikuivat omituisesti tyhjissä saleissa.\n--- Koko huvila näytti suurelta hautaholvilta.\n\n\"Onko talo asumaton? Tarvitsen orjattaren.\"\n\n\"Vaimoni palvelee sinua.\"\n\n\"Eikö muita ole koko huvilassa?\"\n\n\"On eräs toinen orja. Kreikkalainen lääkäri.\"\n\n\"Lääkäri -- minä tahdon --\"\n\nMutta samalla hetkellä kuului ulko-ovelta kiivaita iskuja. Ne kaikuivat\nkovina tyhjissä huoneissa.\n\nKauhuissaan Amalasunta lysähti kokoon.\n\n\"Mitä se oli!\" kysyi hän tarttuen Dolioksen käsivarteen.\n\nHän kuuli raskaiden ovien sulkeutuvan.\n\n\"Joku kai pyrkii sisään\", vastasi ovenvartija ja avasi pakolaiselle\nvaratun huoneen oven.\n\nKauan käyttämättömänä olleen huoneen ummehtunut ilma virtasi\ntukahduttavana häntä vastaan. Mutta liikutettuna hän tunsi seinien\nkilpikonnanluisen päällystyksen. Tämä oli sama huone, jossa hän\nkaksikymmentä vuotta sitten oli asunut. Muistojensa valtaamana hän meni\npienen leposohvan luo, joka oli peitetty tummilla patjoilla.\n\nHän viittasi molemmat miehet poistumaan, veti vuoteen verhot eteen ja\nvaipui heti levottomaan uneen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nSiinä hän nukkui itsekään tietämättä kuinka kauan, puoleksi valveilla,\npuoleksi uneksien. Kuva toisensa perästä lensi hänen silmiensä ohi.\n\nEutarik tuskan piirre huulillaan -- Atalarik sellaisena kuin hän oli\narkussaan, hän näytti viittovan häntä luokseen -- Matasuntan moittivat\nkasvot -- sitten sumua ja pilviä ja lehdettömiä puita -- kolme vihaista\nsoturihaahmoa kalpeine kasvoineen ja verisine vaatteineen -- sokea\nlautturi varjojen valtakunnassa.\n\nJa hänestä tuntui, että hän taas makasi autiossa erämaassa baltien\nhautapatsaan portailla, että hänen takaansa kuului taas kahinaa ja että\nkivien suojasta tuli vaippaan puettu vartalo yhä lähemmäksi häntä.\nHänen kurkkuaan ahdisti, hän oli tukehtumaisillaan.\n\nTuska puristi hänen sydämensä kokoon, kauhuissaan hän heräsi unestaan\nja nousi istumaan vuoteelleen katsellen ympärilleen. Tuolla -- ei, se\nei ollut mikään unikuva -- tuolla vuoteen verhojen takana kahisi ja\npitkin paneeliseinää liukui hunnutettu varjo.\n\nKiljaisten Amalasunta repäsi vuoteen verhot syrjään -- ei mitään\nnäkynyt.\n\nOliko hän vain nähnyt unta?\n\nMutta hän ei voinut enää olla yksin surullisine ajatuksineen. Hän\npainoi seinässä olevaa agaattinappia, joka pani eteisessä erään vasaran\nliikkeeseen.\n\nHeti tulikin sisään orja, jonka piirteet ja puku ilmaisivat suurempaa\nsivistystä.\n\nHän sanoi olevansa kreikkalainen lääkäri. Ruhtinatar kertoi hänelle\nviime hetkien kauheat tapaukset ja kuumehoureet. Lääkäri selitti, että\nnämä olivat johtuneet mielenliikutuksesta tai kenties vilustumisesta\nmatkan varrella, määräsi hänelle lämpimän kylvyn ja riensi sitä\nvalmistamaan.\n\nAmalasunta muisti ihanan kylpyhuoneen, joka oli koko kylkirakennuksen\nlaajuinen ja kahden kerroksen korkuinen.\n\nSuuren kahdeksankulmaisen tornin alakerta, joka oli aiottu kylmiä\nkylpyjä varten, oli välittömässä yhteydessä järveen. Sieltä laskettiin\nvesi hienon verkon läpi, joka täydellisesti puhdisti sen.\n\nYlempi kerros oli rakennettu jälkeenpäin kylpyhuoneen päälle, lämpimiä\nkylpyjä varten. Sen lattiana sekä samalla alakerroksen kattona oli\nsuuri ympyränmuotoinen metallilevy, jonka voi, jos halusi, työntää\nkahtena puoliympyränä oikealle ja vasemmalle muurin sisään, jolloin\nmolemmat kerrokset muodostivat yhtenäisen torninkorkuisen huoneen. Se\nvoitiin puhdistamista tai uima- ja sukellusharjoituksia varten ääriään\nmyöten täyttää järvivedellä.\n\nMutta tavallisesti käytettiin ylempää kahdeksankulmaista huonetta\nlämpimiin kylpyihin. Siellä oli sadoittain kaikenlaisia vesiputkia sekä\npronssisia ja marmorisia delfiinejä, tritoneja ja medusanpäitä, joista\ntuli huoneeseen hyvänhajuisia, öljyillä ja voiteilla sekoitettuja\nvesisuihkuja. Parvekkeelta, jossa riisuuduttiin, veivät sirot portaat\nvarsinaisen kylpyhuoneen näkinkengän muotoiseen porfyyrialtaaseen.\n\nRuhtinattaren muistellessa kylpyhuonetta eri laitoksineen tuli\nhuoneeseen ovenvartijaorjan vaimo viedäkseen hänet kylpyyn.\n\nHe kulkivat avaroiden pylvässalien ja kirjastohuoneiden läpi puutarhaan\npäin. Amalasunta ihmetteli itsekseen, mihin viimemainituista\nCassiodoruksen kotelot ja papyrus-kääröt olivat joutuneet. Orjatar\nkantoi hienoja kylpyliinoja, öljypulloja ja voideastiaa.\n\nVihdoin he saapuivat kylpylaitoksen kahdeksankulmaiseen torniin, jonka\nkaikkien huoneiden lattiat, seinät ja katot olivat lasketut\nvaaleanharmailla marmorilevyillä.\n\nHe riensivät salien ja käytävien läpi, joita ennen kylpyä ja sen\njälkeen käytettiin voimistelua ja palloleikkejä varten,\nhiostamishuoneen, riisuutumis- ja voiteluhuoneen ohi caldariumiin,\nlämpimäin kylpyjen huoneeseen.\n\nOrjatar avasi ääneti oven.\n\nAmalasunta meni sisään ja joutui kapealle parvekkeelle, joka ympäröi\nkylpylaitosta. Aivan hänen edestään läksivät mukavat portaat ammeeseen,\njosta jo nousi lämmintä, hyvää hajua.\n\nValo tuli sisään ylhäältä päin taiteellisesti hiotusta lasista tehdyn\nkahdeksankulmaisen kuvun läpi. Oven vierestä nousi kaksitoista\nseetripuista porrasta ponnahduslaudalle. Pitkin parvekkeen ja altaan\nmarmoriseiniä oli korkokuvia vesijohto- ja lämminilmaputkien suiden\npeittona.\n\nSanaakaan sanomatta nainen asetti kylpytarpeet parvekkeen lattiaa\npeittäville, pehmeille patjoille ja kääntyi ovelle päin.\n\n\"Missä olen sinut ennen nähnyt?\" kysyi ruhtinatar katsellen häntä\nmiettiväisesti. \"Kuinka kauan olet ollut täällä?\"\n\n\"Kahdeksan päivää.\"\n\nNainen tarttui ovenripaan.\n\n\"Kuinka kauan olet ollut Cassiodoruksen palveluksessa?\"\n\n\"Olen nykyjään ruhtinatar Gotelindiksen palveluksessa.\"\n\nTuskallisesti kiljahtaen Amalasunta hypähti tämän nimen kuullessaan\npystyyn, kääntyi ja yritti tarttua naisen hameen helmaan -- liian\nmyöhään. Tämä oli jo päässyt ulos. Ovi oli suljettu ja Amalasunta\nkuuli, että avain vedettiin ulkoapäin lukosta.\n\nTurhaan hän katseli ympärilleen löytääkseen toisen oven.\n\nSilloin kuningatar joutui musertavan, selittämättömän tuskan valtaan.\nHänestä tuntui, että hänet oli kamalasti petetty, että täällä piili\njokin turmiota tuottava salaisuus. Hätä, sanomaton hätä täytti hänen\nsydämensä. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä pakoon, pakoon tästä\nhuoneesta.\n\nMutta mitään paon mahdollisuutta ei ollut olemassa. Ovesta ei\nsisäpuolelta näkynyt muuta kuin paksu marmorilevy, samanlainen kuin sen\noikealla ja vasemmalla puolella olevat levyt. Niiden liitoksiin ei\nolisi saanut neulaakaan mahtumaan. Epätoivoisena hän silmäili\nparvekkeen seiniä, mutta vain delfiinit ja tritonit tuijottivat häneen.\nViimeksi kiintyivät hänen silmänsä vastapäisellä seinällä olevaan\nkäärmehiuksiseen medusanpäähän ja -- hän kiljahti pelosta.\n\nMedusan kasvot olivat työnnetyt sivulle ja soikeassa aukossa\nkäärmetukan alla oli elävät ihmiskasvot.\n\nOlivatko ne ihmiskasvot?\n\nVapiseva Amalasunta tarttui kiinni parvekkeen marmorikaiteeseen ja\nkatseli eteenpäin kumartuen medusanpäätä. Ei epäilystäkään, ne olivat\nGotelindiksen rumat kasvot. Silmistä leimusi viha ja iva.\n\nAmalasunta vaipui polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Sinä -- sinä täällä!\"\n\nKäheä nauru oli vastauksena.\n\n\"Niin, amelunginainen, olen täällä sinun turmioksesi.\n\n\"Tämä saari on minun, talo on minun -- siitä tulee hautasi --. Dolios\nja kaikki Cassiodoruksen orjat ovat minun, ostin heidät kahdeksan\npäivää sitten.\n\n\"Olen houkutellut sinut tänne. Olen hiipinyt tänne jäljessäsi kuin\nvarjo. Pitkät päivät ja pitkät yöt olen hautonut palavaa vihaa\npovessani. Nyt saan täydellisesti sinulle kostaa.\n\n\"Tuntikausia tahdon hekumoida kuolemantuskallasi. Tahdon nähdä, kuinka\nraukkamainen, kurja pelko vapisuttaa kuumeen tavoin ylpeätä ruumistasi\nja vääristää kopeat kasvonpiirteesi -- oi, minä tahdon juoda kokonaisen\nmeren kostoa.\"\n\nAmalasunta nousi käsiään väännellen.\n\n\"Kostoako? Miksi? Mistä sinun sammumaton vihasi johtuu?\"\n\n\"Haa, vieläkö sinä kysyt?\n\n\"Tosin siitä on kulunut muutamia vuosikymmeniä ja onnellisen sydän\nunohtaa helposti.\n\n\"Mutta vihalla on hyvä muisti.\n\n\"Oletko unohtanut, että muinoin kaksi nuorta tyttöä usein leikki\nplataanien varjossa Ravennan edustalla olevalla niityllä.\n\n\"He olivat etevimmät ikätovereistaan, molemmat nuoria, kauniita ja\nrakastettavia. Toinen oli kuninkaanlapsi, toinen baltien tytär.\n\n\"Tyttöjen oli valittava leikin kuningatar. He valitsivat Gotelindiksen,\nsillä hän oli vielä kauniimpi kuin sinä eikä niin käskevä. He\nvalitsivat hänet kerran, valitsivat kahdesti.\n\n\"Mutta kuninkaantytär seisoi vieressä villin, hillittömän vihan ja\nkateuden kalvamana, ja kun minut valittiin kolmas kerta\nkuningattareksi, tarttui hän teräviin puutarhasaksiin --\"\n\n\"Lopeta, vaikene, Gotelindis.\"\n\n-- \"Ja heitti ne minua kohti.\n\n\"Ne sattuivat minuun ja huutaen, verisenä, vaivuin maahan koko kasvot\nammottavana haavana ja silmäni, silmäni puhkaistuna.\n\n\"Haa, siihen koskee vielä tänäpäivänäkin.\"\n\n\"Anna anteeksi, anna anteeksi, Gotelindis\", vaikeroi vankina oleva\nruhtinatar. \"Kai sinä oletkin jo aikoja sitten antanut anteeksi.\"\n\n\"Antanutko anteeksi? Minäkö antanut sinulle anteeksi? Pitäisikö minun\nantaa anteeksi sinulle, joka olet ryöstänyt silmän kasvoistani ja\nikipäiviksi hävittänyt kauneuteni?\n\n\"Sinä olit voittanut koko elämäsi ajaksi.\n\n\"Gotelindis ei enää ollut vaarallinen. Hän suri hiljaisuudessa.\nSilmäpuoli pakeni ihmisten näkyvistä.\n\n\"Vuodet kuluivat.\n\n\"Silloin tuli Ravennan hoviin Espanjasta jalo Eutarik, tummasilmäinen\nja lempeämielinen amali. Ja hän, joka itse oli sairas, sääli sairasta,\npuolisokeaa tyttöä. Hän puheli säälin sanoja rumalle olennolle, jota\nkaikki väistivät.\n\n\"Oi, kuinka se virkisti janoavaa sieluani.\n\n\"Silloin päätettiin, että molempien sukujen välisen ikivanhan vihan\nsekä vanhojen ja uusien rikosten sovittamiseksi -- balti-herttua Alarik\noli tuomittu salaisen, todistamattoman syytöksen vuoksi -- pahoin\npidelty baltien tytär tulisi jaloimman amalin vaimoksi.\n\n\"Mutta kun sinä, joka olit minut rumentanut, sait tietää sen, päätit\nsinä ryöstää rakastettunikin. Et mustasukkaisuudesta, sillä sinä et\nhäntä rakastanut, vaan ylpeydestä. Tahdoit saada omaksesi goottien\nvaltakunnan jaloimman miehen, kruunun lähimmän miespuolisen perijän.\n\n\"Olit sen päättänyt ja saitkin sen aikaan, sillä isäsi ei voinut\nvastustaa ainoatakaan toivomustasi. Ja Eutarik unohti pian säälinsä\nsilmäpuolta kohtaan, kun hänelle tarjottiin kauniin kuninkaantyttären\nkäsi.\n\n\"Korvaukseksi -- tai kenties pilkalla -- annettiin minulle kuitenkin\nmieheksi amali -- Teodahad, tuo kurja raukka.\"\n\n\"Gotelindis, minä vannon, etten koskaan aavistanutkaan sinun rakastavan\nEutarikia. Kuinka voin --\"\n\n\"Tietysti! Kuinka voit uskoakaan, että tuo rumilas kohottaisi\najatuksensa niin korkealle.\n\n\"Oi, sinä kirottu. Jos edes olisit rakastanut häntä ja tehnyt hänet\nonnelliseksi, niin -- minä olisin antanut sinulle anteeksi.\n\n\"Mutta sinä et rakastanut häntä. Sinä rakastit vain valtikkaa. Sinä\nteit hänet onnettomaksi.\n\n\"Vuosien vieriessä näin hänen kuihtuvan rinnallasi sorrettuna ja ilman\nrakkautta. Sydänjuuria myöten oli kylmyytesi hänet jäätänyt.\n\n\"Jääkylmän ylpeytesi aiheuttama suru surmasi hänet ennen aikojaan.\nSinä, sinä olet ryöstänyt minulta rakastettuni ja saattanut hänet\nhautaan -- kostoa, kostoa hänen puolestaan.\"\n\nJa laajassa, korkeassa holvissa kaiku vastasi: \"Kostoa, kostoa\".\n\n\"Apua\", huusi Amalasunta ja juoksi, takoen epätoivoisesti käsillään\nmarmorilevyjä, ympäri huoneen parveketta.\n\n\"Niin, huuda vain, täällä ei ääntäsi kuule muu kuin koston jumala.\n\n\"Luuletko, että olen turhaan vihaani hillinnyt kuukausimääriä.\n\n\"Hyvin usein ja helposti olisin voinut Ravennassa tuhota sinut myrkyllä\ntai tikarilla, mutta minä houkuttelin sinut tänne.\n\n\"Serkkujeni hautapatsaan luona ja äsken vuoteesi ääressä oli minulla\ntäysi työ saada jo koholla oleva käsivarteni estetyksi antamasta\nsinulle kuoliniskua. -- Sinun täytyy kuolla tuuma tuumalta ja minä\ntahdon nauttia nähdessäni kuolemantuskan kasvavan hetki hetkeltä.\"\n\n\"Hirviö!\"\n\n\"Mitä ovatkaan nämä hetket niihin vuosikymmeniin verrattuina, joiden\nkuluessa olet kiduttanut minua rumentamalla kasvoni, ryöstämällä\nrakastettuni ja itse säilyvän kauniina. Mitä ovat hetket vuosikymmeniin\nverrattuina. Mutta nyt saat siitä rangaistuksen.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" huudahti kiusattu ruhtinatar kulkien kerran toisensa\nperästä parvekkeen ympäri löytääkseen pakotien.\n\n\"Aion hukuttaa sinut hitaasti, hitaasti tämän kylpytornin\nvesilaitoksiin, jonka ystäväsi Cassiodorus on rakennuttanut.\n\n\"Sinä et tiedä, millaisia mustasukkaisuuden ja voimattoman raivon\ntuskia olen saanut tässä talossa kärsiä, kun sinä vietit täällä hääsi\nEutarikin kanssa ja minun täytyi olla mukana palvelijanasi.\n\n\"Tässä kylpyhuoneessa, sinä kopea, olen päästänyt sandaalit jaloistasi\nja kuivannut jäsenesi -- tässä huoneessa sinä kuolet.\"\n\nHän painoi erästä jousta.\n\nYlemmän kerroksen lattia, pyöreä metallilaatta, jakautui kahteen\npuoliympyrään, jotka katosivat vasemmalle ja oikealle muurin sisään.\nKauhistuneena Amalasunta katseli kapealta parvekkeelta torninkorkuiseen\naukkoon jalkojensa juuressa.\n\n\"Muista silmääni\", huusi Gotelindis.\n\nYht'äkkiä avautuivat pohjakerroksen sulkuportit, ja järven vesi syöksyi\nsisään pauhaten ja sähisten ja kohoten ylemmäksi peloittavan nopeasti.\n\nAmalasunta näki varman kuoleman edessään. Hän huomasi mahdottomaksi\npäästä pakoon ja vielä mahdottomammaksi taivuttaa pirullisen\nvihollisensa armoa antamaan. Silloin hän sai takaisin amelungien\nvanhan, ylpeän rohkeuden. Hän tuli levolliseksi ja mukautui\nkohtaloonsa.\n\nHän huomasi helleeniläisaiheisten korkokuvien joukossa aivan lähellä\noven oikealla puolella Kristuksen kuolemaa esittävän kuvan. Tämä\nvirkisti hänen sieluaan. Hän lankesi polvilleen marmoriin hakatun\nristin eteen, tarttui siihen molemmin käsin ja rukoili rauhallisesti\nsuljetuin silmin. Vesi nousi sillä välin ylemmäksi ja huuhteli jo\nparvekkeen portaita.\n\n\"Aiotko sinä rukoilla, murhaaja?\n\n\"Pois ristin luota\", huusi Gotelindis vimmoissaan. \"Muista kolmea\nherttuaa!\"\n\nÄkkiä kahdeksankulmion oikealla puolella olevat delfiinit ja tritonit\nalkoivat pursuttaa kuumaa vettä. Valkea savu kumpusi torvista.\n\nAmalasunta hypähti ylös ja riensi parvekkeen vasemmalle reunalle.\n\n\"Gotelindis, minä annan sinulle anteeksi! Tapa minut, mutta anna\nsinäkin sielulleni anteeksi.\"\n\nJa vesi nousi yhä ylemmä. Se aaltoili jo ylimmällä portaalla ja\nlainehti vähitellen parvekkeen lattialle.\n\n\"Minäkö antaisin sinulle anteeksi? En koskaan. Ajattele Eutarikia!\" --\n\nSihisten räiskähtivät vasemmalta tulikuumat suihkut Amalasuntan päälle.\n\nHän pakeni nyt keskelle huonetta, vastapäätä medusanpäätä, ainoaan\npaikkaan, mihin vesisuihkut eivät vielä ulottuneet.\n\nJos hän nousisi tämän lähellä olevalle ponnahdussillalle, voisi hän\nsuojella henkeänsä vielä muutaman hetken. Gotelindis näytti odottavan\nsitä ja aikoi nauttia toisen tuskista. Vesi kohisi jo parvekkeen\nmarmorilattialla ja huuhteli Amalasuntan jalkoja. Tämä riensi\nkiiltävänruskeita portaita ylös ja nojasi sillan marmorikaiteeseen.\n\n\"Kuule, Gotelindis, viimeinen pyyntöni. Se ei koske minua -- kansani,\nkansamme puolesta rukoilen -- Petros aikoo tuhota sen ja Teodahad --\"\n\n\"Niin, minä tiesin, että tämä valtakunta on sielusi viimeinen huoli.\n\n\"Kuule! Se on hukassa!\n\n\"Nuo hullut gootit, jotka vuosisatoja ovat pitäneet amaleja balteja\nparempina, on nyt amalien suku myynyt ja pettänyt. Belisarius lähenee\nsotajoukkoineen, eikä kukaan ole heitä varoittanut.\"\n\n\"Sinä erehdyt, paholainen, he ovat saaneet varoituksen.\n\n\"Minä, heidän kuningattarensa, olen varoittanut heitä.\n\n\"Eläköön kansani!\n\n\"Turmio goottien vihollisille! Jumala armahtakoon sieluani!\"\n\nNopeasti hän hyppäsi korkealta sillan kaiteelta kuohuviin aaltoihin,\njotka kohisten sulkivat hänet syliinsä.\n\nGotelindis tuijotti yhä siihen paikkaan, jossa hänen uhrinsa oli\nseisonut.\n\n\"Hän on kadonnut\", sanoi hän.\n\nSitten hän katsoi veteen. Pinnalla ui Amalasuntan rintaliina.\n\n\"Kuollessaankin tämä nainen voitti minut\", sanoi hän hitaasti. \"Kuinka\npitkä oli vihani ja kuinka lyhytaikainen koston ilo.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMuutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen tapaamme\nRavennassa bysanttilaisen lähettilään huoneessa joukon ylhäisiä\nroomalaisia sekä maallikkoja että kirkonmiehiä. Myöskin itä-roomalaiset\npiispat Hypatius ja Demetrius olivat läsnä.\n\nKaikkien kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, sekä vihan että pelon\naiheuttama, kun tottunut kaunopuhuja päätti kertomuksensa seuraavin\nsanoin:\n\n\"Senvuoksi olen kutsunut teidät tänne, te arvoisat Länsi- ja Itä-Rooman\npiispat ja te jalot roomalaiset.\n\n\"Julkisesti ja juhlallisesti panen teidän läsnäollessanne keisarini\nnimessä vastalauseen kaikenlaisia viekkauden ja väkivallan tekoja\nvastaan, joita salaisuudessa harjoitetaan tuota ylhäistä naista\nkohtaan.\n\n\"Yhdeksän päivää sitten hän katosi Ravennasta. Hänet on varmaankin\nväkivallalla viety pois keskeltämme, hänet, joka on aina ollut\nystävättärenne ja italialaisten innokas suojelija.\n\n\"Samana päivänä katosi kuningatar, hänen katkerin vihollisensa.\n\n\"Olen lähettänyt pikalähettejä kaikille ilmansuunnille, mutta en ole\nvielä saanut mitään tietoja. Mutta, voi, jos --\"\n\nHän ei saanut sanottavaansa loppuun.\n\nHerkuleen torilta kuului kumeaa jyrinää, pian kaikui eteisestä nopeita\naskeleita, oviverho kiskaistiin syrjään ja huoneeseen riensi tomuisena\neräs lähettilään bysanttilaisista orjista.\n\n\"Herra\", huusi orja. \"Hän on kuollut! Hänet on murhattu!\"\n\n\"Murhattu\", toistivat läsnäolijat.\n\n\"Kuka on murhaaja?\" kysyi Petros.\n\n\"Gotelindis murhasi hänet huvilassaan Bolsena-järven saarella.\"\n\n\"Missä on Amalasuntan ruumis? Missä on murhaaja?\"\n\n\"Gotelindis sanoo, että ruhtinatar oli hukkunut kylpyhuoneeseen\nleikkiessään vesisuihkuilla, joita hän ei osannut hoitaa.\n\n\"Mutta hän kuuluu seuranneen uhriaan täältä saakka.\n\n\"Roomalaisia ja gootteja rientää sadoittain huvilaan, josta ruumis\naiotaan tuoda tänne juhlallisessa saatossa.\n\n\"Kuningatar pakeni kansan raivoa lujaan linnaansa Feretrin luona.\"\n\n\"Riittää jo\", sanoi Petros suutuksissaan. \"Minä riennän kuninkaan luo\nja vaadin teitäkin, jalosukuiset roomalaiset, tulemaan mukanani. Minä\npyydän teitä todistajikseni keisari Justinianusta varten.\"\n\nHän riensi heti kokoontuneiden etunenässä palatsiin.\n\nKaduilla he näkivät kiihtyneen ja hämmästyneen ihmisjoukon aaltoilevan\nedestakaisin. Tieto oli saapunut kaupunkiin ja levisi kulovalkean\ntavoin talosta taloon. Kun väkijoukko tunsi keisarin lähettilään ja\nkaupungissa asuvat ylhäiset roomalaiset, antoi se heille tietä, mutta\nsulkeutui taas heidän jälkeensä ja riensi hyökyaallon tavoin palatsia\nkohti. Töin tuskin se saatiin pysymään palatsin porttien ulkopuolella.\n\nJoka silmänräpäys kasvoi kansan luku ja melu. Honoriuksen torilla\ntunkeilivat ravennalaiset, jotka samalla kun surivat suojelijatartaan\ntoivoivat, että tämän tapauksen johdosta barbaarivalta kukistuisi.\nKeisarillisen lähettilään näkeminen vahvisti tätä toivoa ja palatsin\nedustalle kokoontunut väkijoukko tuntui uhkaavan muutakin kuin\nGotelindista ja Teodahadia.\n\nSillä välin Petros riensi seurueineen avuttoman kuninkaan huoneeseen.\nTeodahad oli kadottanut kaiken vastustusvoimansa puolisonsa lähdettyä.\nHän vapisi akkunoidensa alla aaltoilevan väkijoukon vihan ilmauksia ja\nlähetti noutamaan Petrosta saadakseen tältä apua ja neuvoja, koska tämä\noli yhdessä Gotelindiksen kanssa päättänyt ruhtinattaren surmaamisen,\nvieläpä tehnyt sitä varten suunnitelmankin. Petroksen pitäisi nyt olla\nmukana teon seurauksiakin kestämässä.\n\nKun bysanttilainen ilmestyi huoneen kynnykselle, riensi kuningas kädet\nlevällään häntä vastaan, mutta seisahtui hämmästyneenä. Hän hämmästyi\nPetroksen seuruetta, mutta vielä enemmän lähettilään synkkiä, uhkaavia\nkasvonpiirteitä.\n\n\"Minä vaadin sinut tilille, goottien kuningas\", huusi Petros jo ovelta,\n\"tilille Bysantin nimessä Teoderikin tyttären vuoksi.\n\n\"Sinä tiedät, että keisari Justinianus on erityisesti luvannut hänelle\nsuojelusta. Jokainen hänen hiuksistaan on sen vuoksi pyhä ja jokainen\nhänen veripisaransa on pyhä.\n\n\"Missä on Amalasunta?\"\n\nKuningas katseli häntä hämmästyneenä.\n\nHän ihmetteli toisen teeskentelemistaitoa.\n\nMutta hän ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.\n\nHän oli ääneti.\n\n\"Missä on Amalasunta?\" kysyi Petros toistamiseen lähestyen kuningasta\nuhkaavasti. Hänen seuralaisensa tekivät samoin.\n\n\"Hän on kuollut\", sanoi Teodahad, joka alkoi pelätä pahinta.\n\n\"Murhattu hän on\", huusi Petros, \"niin huutaa koko Italia. Sinä olet\nvaimoinesi hänet murhannut.\n\n\"Justinianus, korkea keisarini, oli tämän rouvan suojelija. Hän\nkostaakin hänen puolestaan. Minä julistan hänen nimessään sodan, sodan\nteitä vastaan, veriset barbaarit, sodan teitä ja koko teidän sukuanne\nvastaan.\"\n\n\"Sodan teitä ja koko teidän sukuanne vastaan\", toistivat italialaiset\nantaen hetken tunteen hurmaamina vapaan vallan vanhalle, kauan\nkyteneelle vihalleen. Uhkaavina he ryntäsivät vapisevaa kuningasta\nkohti.\n\n\"Petros\", änkytti tämä hämmästyneenä, \"muistele sopimustamme,\nmuistele --\"\n\nMutta lähettiläs sieppasi papyruskäärön vaippansa alta ja repi sen\npalasiksi.\n\n\"Nyt ovat kaikki siteet katkaistut keisarini ja tämän verentahraaman\nsuvun välillä.\n\n\"Te olette itse hirveällä rikoksellanne saaneet aikaan sen, ettei teitä\nkohtaan voi enää osoittaa sääliä. Sopimukset ovat mitättömät. Sota!\"\n\n\"Jumalan tähden\", vaikeroi Teodahad, \"ei sotaa eikä taistelua. Mitä\nsinä vaadit, Petros?\"\n\n\"Antautumista! Italian vapauttamista barbaareista!\n\n\"Sinut itsesi ja Gotelindiksen haastan oikeuteen Bysanttiin\nJustinianuksen eteen, siellä --\"\n\nMutta hänen puheensa keskeytti goottilaisen sotatorven räikyvä ääni ja\nhuoneeseen syöksähti paljain miekoin vankka joukko goottisotureita\nkreivi Vitigeksen johdolla.\n\nGoottilaiset päälliköt olivat heti saatuaan tiedon Amalasuntan\nkuolemasta kutsuneet kansansa kelvollisimmat miehet neuvotteluun\nRavennaan Porta romanan luo ja keskustelleet siellä, mihin\ntoimenpiteisiin olisi ryhdyttävä yleisen turvallisuuden ja heidän\noikeuksiensa säilyttämiseksi.\n\nOikeaan aikaan he ilmestyivät Honoriuksen torille, jossa ravennalaisten\nkäytös oli muuttunut yhä uhkaavammaksi. Siellä täällä välähti jo tikari\nja tuon tuostakin kuului huuto: \"voi, barbaareita!\"\n\nMutta julkisen väkivallan merkit ja huudahdukset lakkasivat heti, kun\nvihatut gootit marssivat hyvässä järjestyksessä Herkuleen torilta Via\npalatinaa myöten Honoriuksen torille. Vastustusta kohtaamatta sotilaat\nmarssivat kiihtyneen kansanjoukon läpi. Sillä aikaa, kun kreivi Teja ja\nHildebad valtasivat palatsin ovet ja korokkeet, olivat kreivi Vitiges\nja Hildebrand saapuneet kuninkaan huoneeseen parhaiksi kuulemaan\nlähettilään viimeiset sanat.\n\nHeidän seurueensa asettui riviin oikealle puolelle kuninkaan\nvaltaistuinta, jolle tämä oli peräytynyt. Vitiges meni pitkään\nmiekkaansa nojaten aivan kreikkalaisen eteen ja katsoi häntä terävästi\nsilmiin.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n\"Kuka uskaltaa\", kysyi Vitiges lopuksi levollisesti, \"näytellä täällä,\ngoottien kuninkaanpalatsissa, herraa ja mestaria?\"\n\nVähitellen toipuen hämmästyksestään vastasi Petros hänelle:\n\n\"Kreivi Vitiges! Sinun ei sovi ruveta murhaajaa puolustamaan. Olen\nhaastanut hänet bysanttilaisen tuomioistuimen eteen.\"\n\n\"Etkö sinä siihen voi mitään vastata, amelungi?\" kysyi\nHildebrand-vanhus vimmastuneena.\n\nMutta kuninkaan paha omatunto esti häntä vastaamasta.\n\n\"Niinpä meidän on puhuttava hänen sijastaan\", sanoi Vitiges. \"Tiedä se,\nkreikkalainen, ja ottakaa huomioon tekin petolliset ja kiittämättömät\nravennalaiset, että goottien kansa on vapaa, eikä tunnusta tämän maan\npäällä ketään herrakseen eikä tuomarikseen.\"\n\n\"Eikö murhan tai verenrikoksenkaan vuoksi?\"\n\n\"Jos meidän seassamme tapahtuu rikoksia, tuomitsemme ja rankaisemme ne\nitse. Me emme jätä sitä vieraan, kaikkein vähiten vihollisemme,\nbysantin keisarin tehtäväksi.\"\n\n\"Keisarini kostaa tämän jalon naisen puolesta, kun hän ei voinut häntä\npelastaa. Antakaa murhaaja Bysantin tuomittavaksi.\"\n\n\"Me emme anna goottilaista palvelijaakaan Bysantin tuomittavaksi, vielä\nvähemmän kuningastamme.\"\n\n\"Siinä tapauksessa saatte tekin rangaistuksen hänen rikoksestaan.\nJulistan teille sodan hallitsijani nimessä. Vaviskaa Justinianuksen ja\nBelisariuksen edessä.\"\n\nIloinen liikehtiminen goottisoturien joukossa oli vastauksena.\n\nHildebrand-vanhus meni akkunan ääreen ja huusi ulkona oleville\ngooteille:\n\n\"Kuulkaa, gootit! Ilmoitan ilosanoman. Sota, sota Bysanttia vastaan\nalkaa.\"\n\nSilloin kuului ulkoa jyrinä ikäänkuin meri olisi särkenyt sulkunsa ja\npäässyt virtaamaan viljavainioille. Aseiden kalinaa kuului ja tuhannet\näänet huusivat riemuissaan:\n\n\"Sota, sota Bysanttia vastaan.\"\n\nTällainen vastaus sodanjulistukseen vaikutti masentavasti Petrokseen ja\nitalialaisiin. Tuo hurja innostus säikäytti heitä. Ääneti he katselivat\neteensä lattiaan.\n\nSillä aikaa kun gootit kättä puristaen onnittelivat toisiaan, meni\nVitiges totisena aivan Petroksen viereen ja sanoi juhlallisesti:\n\n\"Siis sota!\n\n\"Me emme sitä pelkää -- itse olet kuullut.\n\n\"Parempi julkinen sota kuin monivuotinen, salainen, vaaniva\nvihollisuus.\n\n\"Sota on hyvä, mutta voi sitä roistoa, joka ilman oikeutta ja syytä\nalkaa sodan.\n\n\"Minä näen hengessäni useita vuosia eteenpäin, veren, murhan ja palon\nvuosia, minä näen tallattuja viljapeltoja, savuavia kaupunkeja,\nlukemattomia ruumiita, joita virrat kuljettavat mukanaan.\n\n\"Kuulkaa sanamme: teidän syyksenne tulkoon tuo veri, tuo kurjuus!\n\n\"Te olette tuoneet vihollisuutta ja ärsyttäneet meitä monta vuotta --\nme olemme sen kaiken levollisesti kärsineet.\n\n\"Ja nyt olette te tuoneet sodan maahamme tunkeutumalla tuomariksi\nsellaisessa asiassa, joka ei ole teidän tuomittavanne. Te olette suotta\nsekautuneet sellaisen kansan elämään, joka on yhtä vapaa kuin tekin.\nSyylliset olette te!\n\n\"Tämä on vastauksemme Bysantille.\"\n\nÄäneti Petros kuunteli näitä sanoja, ääneti hän kääntyi poistuen\nitalialaisten ystäviensä kanssa.\n\nMuutamat näistä saattoivat häntä hänen asunnolleen saakka, niiden\njoukossa Florentian piispa.\n\n\"Kunnioitettava ystäväni\", sanoi Petros tälle heidän hyvästellessään,\n\"kaikki Teodahadin kirjeet siinä jutussa, jonka jätitte minun\nvalvottavakseni, täytyy teidän antaa minulle. Minä tarvitsen niitä,\nmutta kirkollenne ovat ne aivan tarpeettomat.\"\n\n\"Oikeusjuttu on aikoja sitten päättynyt\", vastasi piispa, \"ja tilukset\novat peruuttamattomasti hallussamme. Sinä saat asiakirjat.\" --\n\nSitten lähettiläs sanoi jäähyväiset ystävilleen, jotka toivoivat pian\nnäkevänsä hänet taas Ravennassa mukanaan keisarillinen sotajoukko, ja\nriensi huoneeseensa. Ensiksi hän lähetti Belisariukselle käskyn ryhtyä\nheti hyökkäykseen.\n\nSitten hän kirjoitti keisarille laajan kertomuksen, joka päättyi\nseuraavasti:\n\n\"Ja kuten huomaat, hallitsijani, on sinulla täysi syy olla tyytyväinen\nuskollisimman palvelijasi toimiin ja nykyiseen asiain tilaan.\n\n\"Barbaarien kansa on jakautunut useihin puolueihin. Valtaistuimella on\nvihattu, toimeton ja epäluulonalainen ruhtinas. Viholliset ovat\nvarustautumattomat hyökkäykseen. Italialainen väestö on kaikkialla\nsinun puolellasi. Jollei ihmettä tapahdu, kukistuvat barbaarit melkein\nilman vastarintaa.\n\n\"Ja kuten usein ennenkin, esiintyy suuri keisarini, jonka ylpeytenä on\noikeudellisuus, nytkin oikeuden suojelijana ja kostajana. -- Omituinen\nsattuma muuten on, että kolmisoudulla, joka on käytettävänäni, on\nnimenä 'Nemesis'.\n\n\"Yksi seikka minua huolettaa suuresti, nimittäin se, etten\nponnistuksistani huolimatta saanut pelastetuksi Teoderikin onnetonta\ntytärtä.\n\n\"Minä rukoilen sinua, että ainakin vakuuttaisit ylhäiselle\nhallitsijattarelleni, keisarinnalle, joka ei ole kovin suosiollinen\nminulle, että koetin mitä tarkimmin noudattaa hänen käskyjään\nruhtinattareen nähden, jonka suojelemisen hän vielä viimeiseksi\ntavatessamme erityisesti laski sydämelleni.\n\n\"Korkean keisarinnan kysymykseen Teodahadista ja Gotelindiksesta,\njoiden avulla goottien valtakunta joutuu käsiimme, tahtoisin vastata\nviisauden ensimmäisellä säännöllä: on vaarallista pitää hovissa\nhenkilöitä, jotka tuntevat syvimmät salaisuutemme.\"\n\nTämän kirjeen Petros lähetti edeltäpäin piispojen Hypatiuksen ja\nDemetriuksen mukana.\n\nNäiden piti rientää Brundusiumiin, sieltä yli Epidamnukseen ja sitten\nmaata myöten Bysanttiin.\n\nItse hän aikoi lähteä vasta muutaman päivän perästä kulkien hitaasti\npitkin Joonian meren goottilaista rantaa tutkiakseen kaikkialla\nsatamakaupungeissa väestön mielialaa ja kiihoittaakseen sitä.\n\nSitten hän purjehtisi Peloponneson ja Euboean ympäri, sillä keisarinna\noli määrännyt hänen palaamaan meritietä ja antanut hänen\ntoimitettavakseen muutamia asioita Ateenassa ja Lampsakossa.\n\nHän muisteli jo ennen Ravennasta lähtöään usein mielihyvin toimiaan\nItaliassa ja ajatteli sitä palkintoa, jonka hän Bysanttiin palattuaan\nvarmasti saisi.\n\nHän palasi Bysanttiin toista vertaa rikkaampana kuin oli sieltä\nlähtenyt.\n\nSillä hän ei ollut ilmaissut kuningatar Gotelindikselle sitä, että\nhänen varsinainen tehtävänsä oli Amalasuntan tuhoaminen.\n\nPäinvastoin hän oli useita kertoja vastustanut sitä huomauttamalla,\nettä hän voisi joutua keisarin ja keisarinnan epäsuosioon. Suurella\nrahasummalla oli Gotelindis saanut vihdoin ostetuksi puolelleen\nPetroksen, joka itse asiassa käytti häntä välikappaleenaan.\n\nPetros odotti varmasti saavansa Bysantissa luvatun patriisiarvon ja\niloitsi jo pääsevänsä samanarvoiseksi kuin ylpeä serkkunsa Narses, joka\nei ollut auttanut häntä ylenemään.\n\n\"Kaikki on siis onnistunut toivon mukaan\", sanoi hän tyytyväisenä\nitsekseen järjestäessään asiapapereitaan, \"ja tällä kertaa, ylpeä\nystäväni Cethegus, on viekkaus ollut suureksi hyödyksi.\n\n\"Pieni Tessaloniken kaunopuhuja on päässyt pitemmälle lyhyillä,\nhiljaisilla askeleillaan kuin sinä ylpeillä, ärsyttävillä\nharppauksillasi.\n\n\"Nyt on huolehdittava siitä, etteivät Teodahad ja Gotelindis pääse\nBysantin hoviin. Kuten sanottu, se olisi vaarallista. Kenties oli\nkeisarinnan viisaan kysymyksen tarkoituksena varoittaa häntä tässä\nsuhteessa.\n\n\"Ei, tämän kuningasparin täytyy kadota pois tieltämme.\"\n\nHän kutsui luokseen kestiystävänsä, jonka luona hän oli asunut, ja\nsanoi hänelle jäähyväiset.\n\nSamalla hän antoi hänelle tumman, kapean, omituisenmuotoisen maljakon,\njollaisia tavallisesti käytettiin asiapaperien säilyttämiseen. Hän\nlukitsi kannen sinettisormuksellaan, joka esitti hienosti tehtyä\nskorpionia, ja kirjoitti nimen maljakkoon kiinnitettyyn vahatauluun.\n\n\"Hae tämä mies käsiisi\", sanoi hän kestiystävälleen, \"goottien\nkansankokouksesta, joka piakkoin pidetään Regetan luona, ja anna\nhänelle tämä maljakko. Sen sisässä olevat paperit kuuluvat hänelle. Voi\nhyvin, toivottavasti näemme pian toisemme täällä Ravennassa.\"\n\nHän lähti orjineen talosta ja meni suoraan lähettilään laivaan.\nYlpeisiin unelmiin vaipuneena hän lähti Ravennasta \"Nemesiksellä\". --\n\nJa kun hänen laivansa lähestyi Bysantin lahtea, -- Lampsakosta hän oli\nkeisarinnan toivomuksen mukaan lähettänyt keisarillisen\npikapurjehtijan, joka lähti samaan aikaan kuin \"Nemesiskin\",\nilmoittamaan tulostaan -- silmäili lähettiläs ilomielin kauniita\nmaataloja, jotka marmorinvalkeina loistivat aina viheriöivien\npuutarhojen lomasta.\n\n\"Täällä minäkin asun vastaisuudessa valtakunnan senaattorien joukossa\",\ntuumi Petros itsekseen.\n\nSataman suulla tuli heitä vastaan keisarinnan upea huvialus \"Thetis\".\nHeti, kun se tunsi lähettilään kolmisoudun, se nosti purppuralippunsa\nja käski heitä pysähtymään.\n\nPian saapui kolmisoudun kannelle keisarinnan lähettiläs. Hän oli\nAleksandros, joka ennen oli ollut lähettiläänä Ravennan hovissa.\n\nHän antoi kolmisoudun päällikölle keisarin kirjelmän, johon tämä\nsäikähtyneenä silmäsi, ja kääntyi sitten Petroksen puoleen.\n\n\"Keisari Justinianuksen nimessä!\n\n\"Sinut on useita vuosia harjoittamasi asiakirjojen väärentämisen ja\nväärän veronkannon vuoksi tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön Kersonin\nvuorikaivoksiin ultziagirilaisten hunnien alueella.\n\n\"Sinä olit jättänyt Teoderikin tyttären hänen vihollistensa käsiin.\n\n\"Keisari olisi pitänyt sinua kirjeesi johdosta syyttömänä, mutta\nkeisarinna, joka on aivan lohduton kuninkaallisen sisarensa\nkadottamisesta, on ilmaissut keisarille entiset rikoksesi.\n\n\"Ja Rooman prefekti ilmoittaa kirjeessään, että olit yhdessä\nGotelindiksen kanssa laatinut suunnitelman kuningattaren surmaamiseksi.\n\n\"Keisarinna on siten saanut todistetuksi syyllisyytesi siinäkin\nsuhteessa. Omaisuutesi on siirretty valtion omaksi. Keisarinna käskee\nsanoa sinulle\", -- kuiskasi lähettiläs murtuneen miehen korvaan --\n\"että olit itse viisaassa kirjeessäsi antanut neuvon, että ne henkilöt,\njotka tietävät syvimmät salaisuutemme, ovat tuhottavat.\n\n\"Päällikkö, sinä saat heti viedä tuomitun rangaistuspaikkaansa.\"\n\nAleksandros meni takaisin alukseensa.\n\nMutta \"Nemesis\" muutti suuntansa, käänsi Bysantin satamalle selkänsä ja\nvei pakkotyöhön tuomitun pois ihmisten ilmoilta.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nCethegusta emme ole nähneet sen jälkeen, kun hän lähti Ravennasta\nRoomaan.\n\nViimeksi kerrottujen tapausten jälkeisinä viikkoina hän oli ollut\ninnokkaassa puuhassa, sillä hän huomasi, että ratkaisu oli nyt lähellä.\nHän voi sen levollisesti vastaanottaa.\n\nKoko Italia vihasi yksimielisesti barbaareita. Ja kukapa muu kuin\nkatakombien salaliiton päämies ja Rooman hallitsija, voi lietsoa tämän\nvihan voimaa ja antaa sille päämäärän.\n\nHän oli nykyjään Rooman hallitsija täydellisesti harjoitettujen ja\nhyvillä aseilla varustettujen legioonalaisten sekä kaupungin melkein\nvalmiiden varustusten tukemana, joita hän oli viime kuukausina\nrakennuttanut yötä päivää.\n\nJa nyt viimeksi oli hänen onnistunut, kuten hän itse luuli, estää\nbysanttilaisen sotajoukon äkillinen tulo Italiaan, suurin vaara, mikä\nhänen suunnitelmiaan uhkasi. Luotettavan tiedustelijan avulla hän oli\nsaanut tietää, että bysanttilainen laivasto, joka tähän saakka oli\nollut ankkurissa Sisilian luona, todellakin oli lähtenyt Italiasta ja\nmennyt Afrikan rannikolle, jossa se muka ahdisteli merirosvoja.\n\nTosin Cetheguksen oli pakko myöntää, että kreikkalaisten täytyisi\nlopuksikin laskea maihin Italiassa, mutta hän tarvitsi heitä\nsatunnaisina avustajina.\n\nHänestä oli tärkeätä saada asiat sille kannalle, että keisarin\nesiintyminen oli luettava vain satunnaiseksi avuksi. Senvuoksi oli\nvälttämätöntä saada italialaiset nousemaan kapinaan omin voimin,\nennenkuin ainoakaan bysanttilainen saisi tulla Italian mantereelle,\njoten kreikkalaisten avustus olisi vain sivuasia, joka voitaisiin\npalkita siten, että keisarille nimellisesti myönnettäisiin Italian\nyliherruus.\n\nTätä tarkoitusta varten hän oli laatinut huolellisesti suunnitelmansa.\n\nNiin pian kuin viimeinen Rooman varustuksista oli saatu katon alle,\nhyökättäisiin samana päivänä koko Italiassa goottien kimppuun ja\nkoetettaisiin saada yhdellä iskulla vallatuiksi kaikki varustetut\npaikat, linnat ja kaupungit, Rooma, Ravenna ja Napoli ennen kaikkea.\n\nJa jos barbaarit kerran karkotettaisiin linnoituksista avoimelle\nkentälle, ei tarvitsisi enää pelätä -- kun otetaan huomioon heidän\nhuono piiritystaitonsa sekä italialaisten linnojen lukumäärä ja lujuus\n-- että he pystyisivät valloittamaan niitä takaisin ja ottaisivat taas\nvaltaansa niemimaan.\n\nBysanttilaisen sotajoukon oli aika tulla auttamaan vasta kun gootit\nlopullisesti karkoitettaisiin Alppien toiselle puolen. Cethegus aikoi\npitää siitäkin huolen, etteivät nämä vapauttajat saisi jalallaankaan\nastua vahvimpiin linnoituksiin, sillä siten voitaisiin heidät helpommin\nsaada maasta ajetuiksi.\n\nMutta tämä suunnitelma edellytti sen, että italialaiset nousisivat\nkapinaan gootteja vastaan ja yllättäisivät heidät.\n\nJos sota Bysantille oli tiedossa tai jo julistettu, silloin eivät\nbarbaarit tietysti antaisi äkkiarvaamatta riistää itseltään sotakuntoon\nasetettuja kaupunkeja.\n\nMutta kun Cethegus oli aavistanut Petroksen Italiaan saapumisen\ntarkoituksen, pelkäsi hän joka hetki, että keisari Justinianus alkaisi\nilmisodan, ja senvuoksi hän päätti heti ryhtyä toimeen, kun hänen\ntuskin oli onnistunut saada Belisarius lähtemään Italiasta.\n\nRooman varustusten valmistumispäiväksi hän oli kutsunut kaikki\nkatakombien salaliittolaiset kokoukseen, jossa juhlittaisiin tämän\nvaivalloisen, mutta onnistuneen työn päättymistä, päätettäisiin kapinan\nalkamisesta ja valittaisiin Cethegus tämän puhtaasti italialaisen\nvapaussodan johtajaksi.\n\nHän toivoi varmasti, että Bysantin apua haluavien lahjottujen ja\nepäröivien vastarinnan murtaisi nuorten salaliittolaisten innostus, jos\nhän lupaisi heti alkaa heidän etunenässään taistelun.\n\nEnnen määräpäivää saapui Roomaan tieto Amalasuntan kuolemasta ja\ngoottien hämmästyksestä ja hajautumisesta. Prefekti toivoi\nkärsimättömänä ratkaisun hetkeä.\n\nViimein oli ainoa keskentekoinen torni Aureliuksen portilla katon alla.\nCethegus itse löi viimeiset naulat. Hän oli silloin kuulevinaan Rooman\nja Italian kohtalon jymisevät iskut.\n\nJuhlassa, jonka hän sen jälkeen piti tuhansille työmiehille Pompejuksen\nteatterissa, olivat useimmat salaliittolaiset läsnä ja prefekti käytti\ntilaisuutta hyväkseen näyttääkseen rajatonta kansan suosiotaan.\n\nNuorempiin salaliittolaisiin tämä teki toivotun vaikutuksen, mutta\npieni joukko, jonka keskipisteenä oli Silverius, poistui synkällä\nmielellä juhlapaikalta.\n\nPappi oli jo aikoja sitten huomannut, että Cethegus ei tahtonut olla\nyksinomaan hänen välikappaleenaan, vaan että hänellä oli omia\nsuunnitelmia, jotka saattoivat käydä vaarallisiksi kirkolle ja hänen,\nSilveriuksen, omille puuhilleen.\n\nHän oli päättänyt kukistaa rohkean liittolaisensa heti, kun ei enää\nhäntä tarvinnut. Hän sai helposti salaa lietsotuksi useiden\nroomalaisten mielissä kytevän kateuden vihaksi etevää Cethegusta\nkohtaan.\n\nHiukan aikaisemmin olivat itäroomalaiset piispat Hypatius Efesosta ja\nDemetrius Filippistä olleet Roomassa neuvottelemassa paavin kanssa\nuskonriidoista, mutta samalla he olivat salaisesti keskustelleet\nTeodahadin kanssa valtiollisista asioista Petrosta auttaakseen. Viisas\npäädiakoni oli käyttänyt hyväkseen heidän käyntiään tehdäkseen omaksi\nedukseen salaisen liiton Teodahadin ja Bysantin kanssa.\n\n\"Olet oikeassa, Silverius\", murahti Scaevola lähtiessään teatterista,\n\"prefekti on samalla kertaa Marius ja Caesar.\"\n\n\"Hän ei ilman tarkoitusta tuhlaa suunnattomia rahasummia. Häneen ei saa\nliiaksi luottaa\", varoitteli ahnas Albinus.\n\n\"Rakkaat veljet\", sanoi pappi, \"älkää tuomitko veljeänne kovin.\n\n\"Joka sen tekee, on helvetin tulen ansainnut.\n\n\"Tosin ystävämme hallitsee käsityöläisten nyrkkejä yhtä varmasti kuin\nnuorien 'ritarien' sydämiä, mutta hän voi sillä tavalla poistaa\nhirmuvallan --\"\n\n\"Mutta voi myöskin saada sijaan uuden hirmuvallan\", tuumi Calpurnius.\n\n\"Sitä hän ei pysty, jos tikari tappaa yhtä hyvin kuin Brutuksen\naikana\", sanoi Scaevola.\n\n\"Verta ei pidä vuodattaa.\n\n\"Muistakaa kuitenkin aina\", sanoi Silverius, \"että kuta lähempänä\ntyranni on, sitä ankarampi hänen hallituksensa on, mutta kuta kauempana\nhallitsija on, sitä siedettävämpi on hallituskin.\n\n\"Cetheguksen vaikutuksen vastapainoksi on asetettava keisarin\nvaikutusvalta.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi Albinus, joka oli saanut Bysantista suuria\nrahasummia, \"keisarin täytyy päästä Italian herraksi.\"\n\n\"Tavallaan\", sanoi Silverius tyynnyttääkseen kiihtynyttä Scaevolaa,\n\"meidän täytyy hillitä prefektiä keisarin avulla ja keisaria prefektin\navulla.\n\n\"Kas, johan olemmekin taloni kynnyksellä. Menkäämme sisään.\n\n\"Ilmoitan siellä jo teille sen, minkä aion julaista tänä iltana\nkokouksessa. Se hämmästyttää teitä. Mutta eräitä muita vielä enemmän.\"\n\nSillä välin oli prefektikin rientänyt juhlasta kotiinsa\nvalmistautuakseen yksinäisyydessä tärkeään tehtäväänsä.\n\nHän ei miettinyt puhettaan, sillä hän tiesi, mitä aikoi sanoa ja kun\nhän oli loistava puhuja, jolle sanat tulivat suuhun yhtä nopeasti kuin\najatukset aivoihin, jätti hän sanat hetken innostuksen varaan. Hän\ntiesi, että ne suoraan sielusta pulpunneina vaikuttavat innostavimmin.\n\nMutta hän koetti tyyntyä, sillä intohimot aaltoilivat hänen sielussaan.\n\nHän muisteli niitä askeleita, jotka hän oli jo kulkenut päämääräänsä\nkohti siitä alkaen, kun tämä pirullisella voimalla oli ruvennut\nhoukuttelemaan häntä. Hän tarkasti lyhyttä matkaa, joka enää oli\njäljellä. Hän punnitsi niitä vaikutteita ja esteitä, jotka hänen vielä\ntuli voittaa, ja vertaili niihin henkensä voimaa. Tämän vertailun tulos\naiheutti hänessä voiton riemun, joka tempasi hänet mukaansa kuin\ninnostuneen nuorukaisen.\n\nPitkin askelin hän käveli edestakaisin huoneessaan.\n\nKäsivarsien lihakset jännittyivät kuten taistelun edellä.\n\nHän sitoi vyölleen leveän, voitokkaan miekkansa, joka hänellä oli ollut\nsotaretkillä mukana, ja puristi suonenvedontapaisesti sen kotkanpäätä\nesittävää kahvaa ikäänkuin hänen olisi nyt taisteltava Roomansa\npuolesta kahta maailmaa, Bysanttia ja barbaareita vastaan.\n\nSitten hän meni Caesar-kuvan luo ja katseli kauan sen äänettömiä\nmarmorikasvoja.\n\nLopuksi hän tarttui molemmin käsin imperaattorin lanteisiin ja\npudisteli tätä.\n\n\"Voi hyvin\", sanoi hän, \"ja anna minulle onnesi matkalleni. -- Muuta en\ntarvitsekaan.\"\n\nNopeasti hän kääntyi ja riensi huoneestaan atriumin läpi kadulle, jossa\nensimmäiset tähdet tervehtivät häntä.\n\nLukuisempina kuin koskaan ennen olivat salaliittolaiset saapuneet tänä\niltana katakombeihin. Mutta kutsuja olikin lähetetty kautta koko\nItalian tähän kokoukseen, joka oli ratkaiseva.\n\nVarsinkin olivat prefektin erityisestä toivomuksesta sodan kannalta\ntärkeimmät paikkakunnat edustettuina. Vahvoista rajalinnoista\nTridentumista, Tarvisiumista ja Veronasta alkaen, jotka ovat\nlumipeitteisten Alppien juurella, Otorantumiin ja Consentiaan saakka\nAusonian meren lempeiden laineiden äärellä oli saapunut edustajia.\nEdustettuina olivat myöskin Sisilian ja Italian kuuluisat kaupungit,\njoilla oli ylpeät, kauniit, historiassa tunnetut nimet, kuten Syrakuusa\nja Catana, Panormus ja Messana, Regium, Napoli ja Cumae, Capua ja\nBeneventum, Antium ja Ostia, Reate ja Narnia, Volsinii, Urbsvetus ja\nSpoletum, Clusium ja Perusia, Auxium ja Ancona, Florentia ja Faesulae,\nPisa, Luca, Luna ja Genua, Ariminum, Caesena, Faventia ja Ravenna,\nParma, Dertona ja Placentia, Mantua, Cremona ja Ticinum (Pavia),\nMediolanum, Comum ja Perganum, Asta ja Pollentia sekä paitsi Jonian\nmeren pohjois- ja itärannalla olevia kaupunkeja Concordia, Aquileja,\nJadera, Scardona ja Salona.\n\nSiellä oli vakavia senaattoreja ja dekuriooneja, harmaantuneita\nkaupunkiensa neuvostoissa, joiden johtomiehiä heidän esi-isänsä olivat\njo vuosisatoja olleet, viisaita kauppiaita, leveäharteisia\ntilanomistajia, itsepäisiä lainoppineita, ivallisia kaunopuhujia ja\nvarsinkin suuri joukko kaikenarvoisia ja kaikenikäisiä hengelliseen\nsäätyyn kuuluvia miehiä, jotka muodostivat ainoan täydellisesti\njärjestyneen luokan ja olivat ehdottomasti kuuliaisia Silveriukselle.\n\nKun Cethegus kapean sivukäytävän varjosta katseli luolan puoliympyrään\nkokoontunutta joukkoa, ilmestyi hänen huulilleen ylenkatseellinen hymy,\njoka kuitenkin häipyi huokaukseen.\n\nPaitsi heidän kaikkien barbaareita kohtaan tuntemaansa\nvastenmielisyyttä, joka ei kuitenkaan ollut kyllin voimakas saamaan\naikaan valtiollista mullistusta ja kestämään sen aiheuttamia uhrauksia\nja kieltäymyksiä, olivat hyvin erilaiset ja usein hyvin vähäpätöiset\nsyyt saattaneet nämä miehet kokoon.\n\nCethegus tunsi tarkoin kunkin yksityisen syyt ja tiesi kunkin\nheikoimman kohdan kyeten sen avulla kutakin hallitsemaan.\n\nHänen täytyi olla siitä mielissään, sillä hän ei olisi koskaan saanut\nvaikutusvaltansa alaisiksi oikeita roomalaisia, kuten hän oli saanut\nnämä salaliittolaiset.\n\nMutta kun hän nyt näki koolla kaikki nuo isänmaanystävät ja tiesi, että\njoku heistä oli liittynyt tyytymättömiin bysanttilaisen arvonimen\ntoivossa, toinen lahjottuna, kolmas kostonhimosta tai mieskohtaisen\nloukkauksen vuoksi tai muun työn puutteessa, muutama suorastaan jonkin\nrikoksen tai velkojen tähden, ja kun hän sitten ajatteli, että hänen\npitäisi tällaisten liittolaisten etunenässä lähteä goottisotureita\nvastaan -- pelästyi hän melkein suunnitelmansa rohkeutta.\n\nHän tunsi mielensä virkistyvän, kun Lucius Liciniuksen heleä ääni\nkäänsi hänen huomionsa \"ritarien\" ryhmään, joiden silmistä loisti\ntodellakin sotainen rohkeus ja kansallinen innostus. Siinä oli hänellä\nainakin muutamia luotettavia miekkoja. --\n\n\"Terve, Lucius Licinius\", sanoi hän astuen esille käytävän varjosta.\n\"Sinähän olet aseissa aivan kuin täältä lähdettäisiin barbaareita\nvastaan.\"\n\n\"Olen tuskin voinut hillitä vihani ja iloni tunteita\", sanoi kaunis\nnuorukainen. \"Katso, nämä kaikki olen saanut sinun puolellesi ja\nisänmaan puolelle.\"\n\nCethegus silmäili tervehtien ympärilleen.\n\n\"Sinäkin täällä, Kallistratos -- sinä rauhan iloinen poika.\"\n\n\"Hellas ei hylkää sisartaan Italiaa vaaran hetkellä\", vastasi helleeni\npannen valkoisen kätensä siron miekkansa norsunluiselle kahvalle.\n\nCethegus nyökäytti hänelle päätään ja kääntyi muiden puoleen.\nSiellä oli Marcus Licinius, Piso, Massurius ja Balbus, jotka\nflorialia-juhlasta alkaen olivat olleet prefektin ihailijoita ja\njotka olivat tuoneet mukanaan veljensä, serkkunsa ja ystävänsä.\n\nTutkien Cethegus silmäili joukkoa ikäänkuin jotakin kaivaten.\n\nLucius Licinius arvasi hänen ajatuksensa.\n\n\"Sinä haet tummaa korsikalaista, Furius Ahallaa.\n\n\"Häneen et voi luottaa.\n\n\"Hain hänet käsiini, mutta hän sanoi: 'Olen korsikalainen enkä\nitalialainen, minun kauppani kukoistaa goottien hallituksen aikana. En\nryhdy teidän puuhiinne.' Ja kun yhä kiusasin häntä -- sillä tahdoin\nsaada puolellemme hänen rohkean sydämensä ja ne tuhannet käsivarret,\njoita hän voi käskeä --- vastasi hän lyhyesti: 'Minä en taistele\nTotilaa vastaan.'\n\n\"Jumalat yksin tietävät, mikä kiinnittää tiikerintapaisen korsikalaisen\ntuohon maitopartaan\", tuumi Piso.\n\nCethegus hymyili, vaikka hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä.\n\n\"Minun luullakseni tulemme me roomalaiset yksinkin toimeen\", sanoi hän\nääneen. Nuorukaisten sydämet sykkivät ylpeydestä.\n\n\"Aloita kokous\", sanoi Scaevola suutuksissaan päädiakonille. \"Etkö näe,\nkuinka hän tekeytyy nuorten miesten ystäväksi. Keskeytä hänet, puhu!\"\n\n\"Heti paikalla. Oletko varma siitä, että Albinus tulee?\"\n\n\"Hän tulee. Hän odottaa vain sanansaattajaa appialaisella portilla.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi pappi. \"Jumala olkoon kanssamme.\"\n\nHän meni keskelle luolaa, kohotti mustan ristin ja alkoi:\n\n\"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen!\n\n\"Taas olemme kokoontuneet yön pimeydessä valon töitä tekemään.\n\n\"Kenties viimeisen kerran, sillä ihmeellisesti on Jumalan poika, jolta\nkerettiläiset tahtovat kieltää kunnian, siunannut työmme hänen\nylistyksekseen ja hänen vihollistensa kukistamiseksi.\n\n\"Mutta lähinnä Herraa Jumalaa on meidän kiittäminen jaloa keisaria\nJustinianusta ja hänen hurskasta puolisoaan, jotka ovat ruvenneet\nsäälimään kärsivän kirkon huokauksia, sekä myöskin ystäväämme ja\njohtajaamme prefektiä, joka uupumattomasti toimii hallitsijamme\nkeisarin --\"\n\n\"Seis, pappi\", huusi Lucius Licinius lomaan, \"kuka täällä sanoo\nBysantin keisaria meidän hallitsijaksemme? Me emme tahdo herroiksemme\nkreikkalaisia goottien sijaan. Me tahdomme päästä vapaiksi!\"\n\n\"Me tahdomme päästä vapaiksi\", toisti Liciniuksen ystävien kuoro.\n\n\"Tietysti tahdomme päästä vapaiksi\", jatkoi Silverius. \"Se on\nluonnollista! Mutta me emme pysty siihen omin voimin, vaan ainoastaan\nkeisarin avulla.\n\n\"Älkää luulko, rakkaat nuorukaiset, että sekään mies, jota te pidätte\njohtajananne, Cethegus, ajattelisi toisin kuin minä.\n\n\"Justinianus on lähettänyt hänelle kallisarvoisen sormuksen -- oman\nkuvansa karneoliin piirrettynä -- merkiksi, että hän hyväksyy kaiken,\nmitä prefekti tekee hänen hyväkseen. Ja prefekti on ottanut sormuksen\nvastaan, se on nytkin hänen sormessaan.\"\n\nHämmästyneinä ja tyytymättöminä nuorukaiset katsoivat Cethegusta.\n\nTämä astui vaieten joukosta esille.\n\nSyntyi kiusallinen hiljaisuus.\n\n\"Puhu, päällikkö\", huusi Lucius, \"väitä valheeksi. Sormuksen laita ei\ntietenkään ole, kuten pappi sanoo.\"\n\nMutta Cethegus veti päätään pudistaen sormuksen sormestaan.\n\n\"Hän puhuu totta. Sormus on keisarin lähettämä ja olen ottanut sen\nvastaan.\"\n\nLucius Licinius peräytyi.\n\n\"Merkiksikö?\" kysyi Silverius.\n\n\"Merkiksi siitä\", sanoi Cethegus uhkaavalla äänellä, \"etten ole\nvallanhimoinen omanvoitonpyytäjä, jona muutamat minua pitävät, merkiksi\nsiitä, että rakastan Italiaa enemmän kuin kunnianhimoani.\n\n\"Niin, minä olen luottanut Bysanttiin ja aioin luovuttaa johtajanpaikan\nkeisarille. -- Siksi otin tämän sormuksen.\n\n\"En enää luota Bysanttiin, joka viivyttelee niin kauan. Sen vuoksi olen\ntuonut tämän sormuksen tänään mukanani lähettääkseni sen takaisin\nkeisarille.\n\n\"Sinä, Silverius, näyt olevan Bysantin edustaja. Anna tämä sormus\nhallitsijallesi takaisin. Hän hidastelee liiaksi. Sano hänelle, että\nItalia auttaa itse itseään.\"\n\n\"Italia auttaa itse itseään\", huusivat nuoret ritarit riemuiten.\n\n\"Ajatelkaa, mitä teette\", varoitteli pappi pidättäen vihaansa.\n\n\"Nuorukaisten tulisen vihan minä kyllä ymmärrän, -- mutta että\nystäväni, kypsyneen miehen käsi tavoittelee mahdottomia, -- sitä en\nkäsitä.\n\n\"Ajatelkaa barbaarien lukumäärää ja raakaa voimaa! Ajatelkaa, että\nItalian miehet eivät ole vuosikymmeniin käytelleet aseita! Ajatelkaa,\nettä maan kaikki linnoitetut paikat ovat --\"\n\n\"Vaikene, pappi\", ärjäisi Cethegus. \"Näitä asioita et sinä ymmärrä.\n\n\"Puhu sinä silloin, kun on selitettävä virsiä ja käännytettävä sieluja\ntaivaan puoleen, se on sinun ammattiasi. Mutta kun on puhe sodasta ja\nmiesten taistelusta, niin anna niiden puhua, jotka ymmärtävät asian.\n\n\"Me annamme sinulle koko taivaan -- jätä meille maa.\n\n\"Roomalaiset nuorukaiset! Te saatte valita.\n\n\"Tahdotteko odottaa, kunnes epäröivä Bysantti armahtaa Italiaa --\nennätätte sitä ennen kenties muuttua harmaahapsisiksi vanhuksiksi --\nvai tahdotteko vanhan roomalaistavan mukaan hankkia vapauden omilla\nmiekoillanne?\n\n\"Te tahdotte taistella, näen sen silmienne säihkystä.\n\n\"Mitä? Meille sanotaan, että olemme liian heikkoja Italiaa\nvapauttamaan.\n\n\"Haa, ettekö te ole niiden roomalaisten jälkeläisiä, jotka hallitsivat\nkoko maailmaa?\n\n\"Jos huudan teitä mies mieheltä, niin ei joukossanne ole ketään, jonka\nnimellä ei olisi sankarimainetta. Decius, Cornelius, Corvinus,\nValerius, Licinius -- tahdotteko vapauttaa kanssani isänmaan?\"\n\n\"Tahdomme! Johda meitä, Cethegus\", huusivat nuorukaiset innoissaan.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen lainoppinut alkoi:\n\n\"Minun nimeni on Scaevola.\n\n\"Kun roomalaisia sankarinimiä mainittiin, olisi pitänyt muistaa sekin\nsuku, jossa kylmäverinen sankaruus on perinnöllistä.\n\n\"Minä kysyn sinulta, tulinen sankari Cethegus, onko sinulla muuta kuin\nunelmia ja toiveita, kuten näillä nuorukaisilla, vai onko sinulla\nsuunnitelmaa?\" --\n\n\"Enemmän kuin suunnitelma, Scaevola. Minulla on voitto käsissäni.\n\n\"Minulla on tässä luettelo kaikista Italian linnoituksista. Ensi\nIduksena, siis kolmenkymmenen päivän kuluttua, ovat ne kaikki yhdellä\niskulla käsissäni.\"\n\n\"Mitä? Pitäisikö meidän odottaa kolmekymmentä päivää?\" kysyi Lucius.\n\n\"Vain niin kauan, että tämän kokouksen osanottajat ovat ehtineet\nkaupunkeihinsa, että pikalähettini ovat ennättäneet kaikkiin Italian\nkaupunkeihin.\n\n\"Teidän on täytynyt jo odottaa viidettäkymmentä vuotta.\"\n\nMutta nuorukaisten levoton into, jota hän itse oli lietsonut, ei\nruvennut rauhoittumaan. He olivat pahoillaan lykkäyksestä -- he\nmurisivat.\n\nNuolennopeasti pappi huomasi tämän mielenmuutoksen.\n\n\"Ei, Cethegus\", huusi hän. \"Niin kauan ei saa enää hidastella.\n\n\"Jaloille miehille on hirmuhallitus sietämätön. Häpeä sille, joka\nkärsii sitä kauemmin kuin on tarpeellista.\n\n\"Voin lohduttaa teitä paremmin, roomalaiset!\n\n\"Jo näinä päivinä voivat Belisariuksen aseet välkkyä Italiassa.\"\n\n\"Tai eikö meidän pitäisi seurata Belisariusta\", kysyi Scaevola, \"koska\nhän ei ole Cethegus?\"\n\n\"Te puhutte toiveista\", sanoi tämä hymyillen, \"ettekä todellisuudesta.\n\n\"Jos Belisarius laskee maihin, olen minä ensimmäinen liittymään häneen.\n\n\"Mutta hän ei laske maihin.\n\n\"En luota Bysanttiin. Keisari ei pidä sanaansa.\"\n\nCethegus pelasi rohkeata peliä.\n\nMutta hän ei voinut muuta.\n\n\"Sinä erehdyt. Kenties keisari täyttää lupauksensa, ennenkuin\nluulettekaan. Belisarius on laivastoineen Sisilian luona.\"\n\n\"Ei enää. Hän on mennyt Afrikaan ja aikoo palata kotiin. Älkää luottako\nBelisariukseen.\"\n\nSilloin kaikui sivukäytävästä askeleita ja Albinus syöksyi sisään.\n\n\"Voitonsanoma\", huusi hän. \"Vapaus, vapaus!\"\n\n\"Mitä tiedät?\" kysyi pappi iloissaan.\n\n\"Sota! Pelastus! Bysantti on julistanut sodan gootteja vastaan.\"\n\n\"Vapaus! Sota!\" huusivat nuorukaiset.\n\n\"Se on mahdotonta\", sanoi Cethegus soinnuttomalla äänellä.\n\n\"Se on varma\", huusi toinen ääni käytävästä -- sieltä tuli Calpurninus,\njoka oli rientänyt Albinuksen jäljessä -- \"sota on alkanut.\n\n\"Belisarius on laskenut maihin Sisiliassa Catanan luona. Syrakuusa ja\nMessena ovat joutuneet hänen valtaansa, Panormuksen valloitti hänen\nlaivastonsa. Hän on mennyt Messenasta Regiumiin Italian puolella. Hän\non jo meidän maassamme.\"\n\n\"Vapaus!\" huusi Marcus Licinius.\n\n\"Kaikkialla väestö liittyy häneen. Apuliasta ja Calabriasta pakenevat\nhämmästyneet gootit. Vastustamatta hän tunkeutuu Bruttian ja Lucanian\nkautta Napolia kohti.\"\n\n\"Kaikki on valhetta!\" sanoi Cethegus enemmän itsekseen kuin muille.\n\n\"Et näy olevan kovinkaan iloinen hyvän asian voitosta. Mutta\nsanansaattaja ratsasti kolme hevosta kuoliaaksi. Belisarius on laskenut\nmaihin kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa.\"\n\n\"Petturi hän, joka vielä epäilee\", sanoi Scaevola.\n\n\"No, nyt nähdään\", ivaili Silverius, \"pidätkö sanasi, oletko sinä\nmeistä ensimmäinen, joka liittyy Belisariukseen?\"\n\nCetheguksen silmien edessä tuhoutui tällä hetkellä kokonainen maailma,\nhänen maailmansa.\n\nHän oli siis puuhannut turhaan. Vielä pahempaa. Hän oli puuhannut\nvihollisen hyväksi.\n\nBelisarius Italiassa sotajoukkoineen ja hänet oli petetty, hän oli\nvoimaton ja voitettu.\n\nJoku toinen olisi jo väsyneenä jättänyt puuhansa sikseen.\n\nMutta prefektin sieluun ei tullut toivottomuuden varjoakaan.\n\nKoko hänen jättiläisrakennuksensa oli luhistunut kokoon. Jyminä kaikui\nvielä hänen korvissaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti\nryhtyä rakentamaan uutta. Hänen maailmansa oli sortunut, eikä hän\nvoinut edes huoatakaan sen muistoksi, sillä kaikki katselivat häntä.\nHän päätti luoda uuden maailman.\n\n\"No, mitä teet?\" kysyi Silverius uudestaan.\n\nCethegus ei katsonutkaan häneen.\n\nKokoontuneihin päin kääntyen sanoi prefekti rauhallisesti:\n\n\"Belisarius on laskenut maihin. Hän on nyt päällikkömme. Minä menen\nhänen leiriinsä.\"\n\nSitten hän lähti levollisin askelin ja tyynen näköisenä Silveriuksen ja\nhänen ystäviensä ohi ovelle päin.\n\nSilverius aikoi kuiskata hänelle jonkin pilkkasanan, mutta mykistyi\nnähdessään prefektin synkän katseen.\n\n\"Älä ilku, pappi\", näytti se sanovan, \"tästä hetkestä saat vielä\nrangaistuksen.\"\n\nJa Silverius, voittaja, jäi pelästyneenä paikalleen. --\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nBysanttilaisten maihinnousu oli yhtä odottamaton gooteille kuin\nitalialaisillekin.\n\nSillä Belisariuksen lähtö keisarillisen laivaston kanssa kaakkoon päin\nerehdytti kaikki.\n\nGoottilaisista ystävistämme oli vain Totila Ala-Italiassa. Turhaan hän\noli Napolin merikreivinä lähettänyt hallitukselle Ravennaan varoituksen\ntoisensa jälkeen ja pyytänyt joukkoja ja varoja Sisilian puolustamista\nvarten.\n\nMyöhempänä saamme nähdä, kuinka häneltä riistettiin kaikki apukeinot\nsen kohtalon torjumiseen, joka uhkasi hänen kansaansa ja joka heitti\nsynkkiä varjoja hänen omaan päivänpaisteiseen elämäänsä sekä särki ne\nonnen siteet, joilla ystävällinen kohtalo oli tähän saakka ympäröinyt\ntuota jumalien suosikkia.\n\nSillä pian oli hänen onnistunut vastustamattomalla olemuksellaan\nvoittaa puolelleen jalon, vaikka ankaran Valeriuksen sydän.\n\nOlemme nähneet, kuinka järkyttävästi tyttären rukoukset, puolison\njäähyväissanojen muisto ja Totilan avomielisyys olivat vaikuttaneet\narvoisaan vanhukseen aikaisemmin kerrotussa yöllisessä kohtauksessa.\n\nTotila jäi vieraaksi huvilaan, hyväntahtoinen Julius kutsuttiin\nrakastuneitten avuksi ja heidän yhteiset ponnistuksensa saivat isän\nvähitellen myöntymään.\n\nTämä oli kuitenkin, vanhuksen ankaraan roomalaishenkeen katsoen,\nmahdollista vain senvuoksi, että Totila luonteeltaan ja sivistykseltään\noli kaikista gooteista roomalaisia lähinnä, joten Valerius heti\nhuomasi, ettei hän voinut kutsua barbaariksi nuorukaista, joka paremmin\nkuin moni italialainen tunsi helleenisen ja roomalaisen kirjallisuuden\nkielen, viisauden ja kauneuden ja osasi antaa sille arvon sekä ihaili\nvanhan maailman sivistystä yhtä paljon kuin rakasti goottejaan.\n\nSen ohessa yhdisti valtiollisissa asioissa vanhaa roomalaista ja\nnuorta germaania se seikka, että he molemmat tulisesti vihasivat\nbysanttilaisia.\n\nTotilan avomielinen sankarisielu inhosi kansansa verivihollisten\nkeskuudessa vallitsevan matelemisen ja hirmuvallan sekoitusta kuten\nvalo vihaa yötä. Valeriuksen sukuperintönä taas oli viha yksinvaltiutta\nja Bysanttia kohtaan.\n\nValeriukset olivat keisarikunnan muodostamisesta alkaen kuuluneet\nylimysmielis-tasavaltalaiseen vastustuspuolueeseen.\n\nJa moni tämän suvun jäsenistä oli Tiberiuksen ajoista saakka saanut\nverellään maksaa tasavaltalaiset mielipiteensä.\n\nTämä suku ei ollut koskaan sydämessään tunnustanut maailmanvallan\nsiirtämistä Tiberin kaupungista Bysanttiin. Valeriuksen mielestä\nbysanttilainen keisarikunta oli kehittänyt hirmuhallituksen huippuunsa.\nKaikin voimin hän tahtoi estää näiden keisarien ahneuden,\nuskonvainoamisen ja itämaisen hirmuvallan pääsemistä valtaan\nLatiumissaan.\n\nSen lisäksi sattui, että Justinianuksen ahne edeltäjä oli vanginnut\nValeriuksen isän ja veljen, jotka olivat kauppamatkalla Bysantissa,\nmestauttanut heidät muka erään salaliiton jäseninä sekä anastanut\nheidän itämailla olevan omaisuutensa. Isänmaanystävän valtiollisen\nvihan lisäksi tuli siis vielä mieskohtainen viha.\n\nKun Cethegus otti hänet osalliseksi katakombien salaliittoon, oli hän\ninnokkaasti kannattanut ajatusta Italian itsenäistymisestä, mutta\nvastustanut kaikkea lähentelemistä keisarillisen puolueen kanssa\nsanoen: \"Mieluummin kuolema kuin Bysantti!\"\n\nMolemmat miehet vakaantuivat siis yhä päätöksessään, etteivät he\nsuvaitse ainoatakaan bysanttilaista kauniissa maassaan, jota gootti\nrakasti melkein yhtä paljon kuin roomalainenkin.\n\nRakastavaiset eivät tahtoneet vielä pakottaa vanhusta ratkaisevan\nvastauksen antamiseen. He tyytyivät toistaiseksi vapaaseen\nseurusteluun, jonka Valerius salli, ja odottivat rauhallisesti, kunnes\njokapäiväinen yhdessäolo opettaisi hänet huomaamaan heidän täydellisen\nyhdistymisensä mahdolliseksi.\n\nSiten elelivät nuoret ystävämme onnellisina.\n\nRakastuneet iloitsivat paitsi oman rakkautensa onnesta myöskin siitä,\nettä isä rupesi yhä enemmän suosimaan Totilaa. Julius puolestaan sai\nkokea uhrautuvaisuuden iloa, jonka jaloille sieluille tuottaa omien\ntuskien voittaminen rakastetun henkilön onni.\n\nHänen kaipaava sielunsa, joka ei saanut tyydytystä vanhan filosofian\nviisaudesta, kääntyi yhä enemmän sen opin puoleen, joka löytää\nkorkeimman rauhan kieltäymyksissä.\n\nValerian luonne oli aivan päinvastainen.\n\nHän oli isänsä aito roomalaisen ihanteen perikuva. Kun äiti oli\naikaisin kuollut, oli isä kokonaan johtanut hänen kasvatustaan ja\nistuttanut hänen sieluunsa sekä henkisesti että siveellisesti vanhan\npakanallisen katsantokannan.\n\nKristinusko, johon hänet syntyessään oli pakotettu ja josta hän\nniinikään ulkonaisilla keinoilla oli vapautettu, oli hänelle enemmän\npeloittava kuin rakastettu voima, jota hän ei kuitenkaan voinut poistaa\najatustensa ja tunteittensa piiristä.\n\nOikeana roomalaisnaisena ei hän katsellut peläten, vaan iloisen ylpeänä\nTotilan sielussa välähtelevää sotaista innostusta, joka ennusti tulevaa\nsankaria, kun tämä keskusteli hänen isänsä kanssa Bysantista ja sen\nsotapäälliköistä.\n\nSenvuoksi hän kestikin jalosti sen, että Totilan täytyi äkkiä\nriistäytyä lemmittynsä ja ystäviensä seurasta ja ryhtyä sotatoimiin.\n\nSillä heti, kun bysanttilainen laivasto ilmestyi Syrakuusan kohdalle,\nalkoivat sotaiset ajatukset ja sodan toivo hehkua nuoren gootin\nmielessä.\n\nEtelä-italialaisen laivaston päällikkönä hänen oli pidettävä silmällä\nvihollista ja suojeltava rannikkoja.\n\nHän pani nopeasti laivaston kuntoon ja purjehti kreikkalaisen laivaston\nluokse, vaatien heiltä selitystä näille vesille tuloon.\n\nBelisarius, joka oli saanut käskyn alkaa vihollisuudet vasta Petroksen\nmääräyksestä, vastasi saapuneensa tänne senvuoksi, että maurilaiset\nmerirosvot olivat ruvenneet hätyyttelemään kauppalaivoja ja että\nAfrikassa oli syntynyt levottomuuksia.\n\nTotilan täytyi tyytyä tähän vastaukseen, mutta hän oli varma sodan\nsyttymisestä. Kenties senkin vuoksi, että hän sitä toivoi.\n\nHän ryhtyi senvuoksi kaikkiin varokeinoihin, lähetti varoitussanomia\nRavennaan ja koetti kaikin tavoin turvata tärkeän Napolin ainakin meren\npuolelta, sillä kaupungin maanpuoleiset varustukset olivat pitkällisen\nrauhan aikana joutuneet aivan rappiotilaan, ja vanha Uliaris, Napolin\nkomentaja, halveksi siinä määrin kreikkalaisia, ettei häntä saatu\nluopumaan ylpeästä turvallisuudentunteestaan.\n\nGootit yleensäkin tuudittivat itsensä siihen vaaralliseen luuloon,\netteivät bysanttilaiset uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa. Heidän\npetollinen kuninkaansa tietysti vahvisti heitä tässä uskossa.\n\nTotilan varoitukset jätettiin siis huomioon ottamatta, vieläpä\nriistettiin innokkaalta merikreiviltä koko hänen laivastonsa, joka\nmäärättiin Ravennan satamaan muka siellä olevaa laivastoa\nvartiopalveluksesta päästämään. Mutta niitä laivoja, joiden piti tulla\nsijaan, ei näkynyt eikä kuulunut.\n\nTotilalla oli käytettävänään vain pari vartiolaivaa, joilla hän, kuten\nhän ystävilleen selitti, ei voinut edes pitää silmällä lukuisan\nkreikkalaisen laivaston liikkeitä, vielä vähemmin estää sen toimia.\n\nNämä tiedot saivat kauppiaan jättämään huvilansa Napolin luona ja\nlähtemään niemimaan eteläkärjessä olevia suuria tiluksiaan ja\nkauppavarastojaan katsomaan Regiumin lähelle. Hän aikoi siirtää\nNapoliin arvokkaimman omaisuutensa näiltä tienoilta, joita vastaan\nTotila luuli ensimmäisen hyökkäyksen suunnattavan, sekä muutenkin\nryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pitkällisen sodan varalta.\n\nJuliuksen piti lähteä hänen kanssaan tälle matkalle. Valeriakaan ei\nsuostunut jäämään yksin tyhjään huvilaan. Aivan heti ei Totilan\nvakuutusten mukaan vaara vielä uhkaisi.\n\nHe lähtivät siis kaikki kolme muutamien orjien saattamina Jugumin solan\nluona Regiumin pohjoispuolella sijaitsevaan päähuvilaan. Huvila oli\naivan meren rannalla, vieläpä osittain \"rohkeasti uhmaillen\" rakennettu\nmereen, ylellisyys, jota jo Horatius aikoinaan oli moittinut.\n\nValerius tapasi kaikki mitä suurimmassa epäjärjestyksessä.\n\nHänen palvelijansa olivat, isäntänsä pitkäaikaisen poissaolon\nveltostuttamina, hoitaneet huonosti taloutta. Valerius huomasi, että\nhänen tarkastavaa, järjestävää ja rankaisevaa toimeliaisuuttaan\ntarvittiin täällä useiden viikkojen aikana.\n\nSillä välin sodan vaara kävi yhä uhkaavammaksi.\n\nTotila lähetti varoittavia merkkejä, mutta Valeria selitti, ettei hän\nvoinut lähteä isänsä luota vaaran hetkellä. Valerius piti taas\nhäpeällisenä lähteä pakoon \"pikku kreikkalaisia\", joita hän halveksi\nvielä enemmän kuin vihasi.\n\nEräänä päivänä he hämmästyivät nähdessään kahden laivan melkein\nyht'aikaa laskevan huvilan pieneen satamaan. Toisella tuli Totila,\ntoisella korsikalainen Furius Ahalla.\n\nMolemmat olivat hiukan ihmeissään nähdessään toinen toisensa, mutta he\ntervehtivät iloisina kuten ainakin hyvät ystävät ja menivät yhdessä\npitkin puutarhan taksus- ja laakerikäytäviä huvilaan.\n\nTäällä he erosivat. Totila sanoi menevänsä hakemaan ystäväänsä\nJuliusta, jota vastoin korsikalainen lähti asioilleen kauppiaan luo,\njonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut molemmille yhtä edullisissa\nkauppa-asioissa. Iloisesti ja sydämellisesti lausui Valerius viisaan,\nrohkean ja kauniin merenkulkijan tervetulleeksi, jonka jälkeen molemmat\nystävykset ryhtyivät katselemaan kirjojaan ja tilejään.\n\nHiukan niitä silmäiltyään jätti korsikalainen laskutaulut käsistään ja\nsanoi:\n\n\"Kuten näet, Valerius, on Mercurius taas siunannut liittomme.\n\n\"Laivani ovat tuoneet sinulle purppuraa ja arvokkaita villakankaita\nFoinikiasta ja Espanjasta ja vieneet kallisarvoiset valmisteesi\nBysanttiin ja Aleksandriaan, Massinaan ja Antiokiaan. Viime vuonna\nvoitimme sentnerin kultaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Siten\nvoittomme kasvaa vuosi vuodelta niin kauan kuin urhoolliset gootit\nsuojelevat Länsi-Rooman rauhaa ja oikeutta.\"\n\nHän vaikeni.\n\n\"Niin kauan kuin he voivat suojella\", huokasi Valerius. \"Niin kauan\nkuin kreikkalaiset sallivat meidän olla rauhassa. Kuka takaa, eikö jo\ntänä yönä merituuli tuo Belisariuksen laivastoa näille rannoille.\"\n\n\"Odotatko sinäkin siis sotaa? Näin meidän kesken sanoen sota on enemmän\nkuin luultava, se on varma.\"\n\n\"Furius\", huudahti roomalainen, \"mistä sen tiedät?\"\n\n\"Tulen Afrikasta, Sisiliasta.\n\n\"Olen nähnyt keisarin laivaston. Sillä tavalla ei varustauduta\nmerirosvoja vastaan.\n\n\"Olen puhutellut Belisariuksen alipäälliköltä. He uneksivat yöt ja\npäivät Italian aarteista.\n\n\"Sisilia on valmis luopumaan gooteista heti, kun Belisarius laskee\nmaihin.\"\n\nValerius kalpeni mielenliikutuksesta.\n\nFurius huomasi sen ja jatkoi:\n\n\"Ja ennen kaikkea olen rientänyt tänne varoittamaan sinua. Vihollinen\naikoo laskea maihin näillä tienoilla ja minä tiesin, että -- tyttäresi\noli mukanasi.\"\n\n\"Valeria on roomalaisnainen.\"\n\n\"Niin on, mutta nämä viholliset ovat villeimpiä raakalaisia, sillä\nroomalaisten keisari on lähettänyt Italiaan hunneja, massageteja,\nskyyttejä, avareja, sklaveneja ja saraseeneja. Voi, jos Minervan\nkaltainen lapsesi joutuu heidän käsiinsä.\"\n\n\"Hän ei joudu\", sanoi Valerius tikaria puristaen. \"Mutta olet oikeassa\n-- hänen täytyy lähteä täältä -- turvalliseen paikkaan.\" -- --\n\n\"Missä on Italiassa turvallinen paikka? Pian hyökyvät tämän sodan\nlaineet Napolin yli -- Rooman yli ja tuskin murtuvat Ravennan\nmuureihinkaan.\"\n\n\"Onko sinulla niin suuret ajatukset kreikkalaisista? Onko\nKreikasta tullut Italiaan muuta kuin näyttelijöitä, merirosvoja\nja vaatekauppiaita?\"\n\n\"Mutta Belisarius on voiton kultapoika. Joka tapauksessa syntyy\nsellainen taistelu, ettei moni teistä elä sen loppuun saakka.\"\n\n\"Sinä sanot _teistä_. Etkö sinä aio ryhtyä taistelemaan puolestamme?\"\n\n\"En, Valerius!\n\n\"Sinä tiedät, että suonissani virtaa puhdas korsikalainen veri\nroomalaisesta nimestäni huolimatta. En ole roomalainen, en\nkreikkalainen enkä gootti. Minä toivon voittoa gooteille, koska he\nylläpitävät järjestystä maalla ja merellä ja koska kauppani kukoistaa\nheidän hallitessaan. Mutta jos julkisesti taistelisin heidän\npuolestaan, takavarikoisivat bysanttilaiset kaikki alueellaan olevat\ntavarani ja laivani, kolme neljäsosaa koko omaisuudestani.\n\n\"Ei, aion varustaa saareni niin -- kuten tiedät omistan puolet Korsikaa\n-- ettei yksikään sotivista valloista voi sanottavasti vahingoittaa\nminua. Minun saareni täytyy olla rauhan saari, vaikka läheisiltä mailta\nja meriltä kaikuu taistelun melske.\n\n\"Minä suojelen turvapaikkaani kuten kuningas kruunuaan, kuten sulhanen\nmorsiantaan -- ja senvuoksi\" -- hänen silmänsä salamoivat ja hänen\näänensä vapisi liikutuksesta -- \"senvuoksi aioin -- tänään sanoa sanan,\njoka on vuosikausia ollut sydämelläni.\" --\n\nHän vaikeni.\n\nValerius huomasi, mitä oli tekeillä, ja oli hyvin pahoillaan.\nVuosikausia oli hänen mielessään kytenyt ajatus antaa tyttärensä tälle\nmahtavalle kauppiaalle, vanhan ystävänsä ottopojalle, jonka\nmieltymyksen Valeriaan hän oli aikoja sitten huomannut.\n\nVaikka nuori gootti olikin viime aikoina muuttunut hänelle rakkaaksi,\nolisi hän mieluummin ottanut vävykseen monivuotisen kauppatoverinsa.\n\nHän tunsi korsikalaisen hillittömän ylpeyden ja kiukkuisen kostonhimon.\nHän pelkäsi, että kieltävä vastaus muuttaisi vanhan rakkauden ja\nystävyyden vihaksi. Tuon miehen rajusta hurjapäisyydestä kerrottiin\nkummia juttuja. Valerius olisi mielellään säästänyt tältä ja itseltään\nkieltävän vastauksen tuskan.\n\nMutta Furius jatkoi:\n\n\"Luullakseni olemme molemmat miehiä, jotka voimme sopia asiasta kuten\nkaupasta.\n\n\"Ja minä puhun vanhan tavan mukaan ensin isälle enkä tyttärelle.\n\n\"Anna tyttäresi minulle vaimoksi, Valerius. Sinä tiedät osittain\nomaisuuteni suuruuden -- vain osittain -- sillä se on suurempi kuin\naavistatkaan. Korvaukseksi myötäjäisistä annan minä -- olkoot ne kuinka\nsuuret tahansa -- kaksinkertaisen summan -- --\"\n\n\"Furius!\" keskeytti Valerius.\n\n\"Luulen olevani mies, joka voi tehdä vaimonsa onnelliseksi.\n\n\"Joka tapauksessa voin häntä suojella paremmin kuin kukaan muu näinä\nuhkaavina aikoina. Jos Korsikaa uhataan, vien hänet laivoillani Aasiaan\ntai Afrikaan. Joka rannalla on häntä odottamassa palatsi. Hänen ei\ntarvitse kadehtia ketään kuningatartakaan. Rakastaisin häntä -- enemmän\nkuin omaa sieluani.\"\n\nHän vaikeni liikuttuneena ja odotti pikaista vastausta.\n\nValerius oli vaiti ja mietti jotakin keinoa. -- Se kesti vain\nsilmänräpäyksen, mutta jo pelkkä ajatuskin, että isä voisi ruveta\npunnitsemaan hänen tarjoustaan, kiihdytti Furiusta.\n\nHänen verensä kuohahti. Hänen kauniille, pronssinvärisille kasvoilleen,\njotka äsken olivat olleet melkein lempeän näköiset, tuli peloittava\nilme ja ruskeille poskille ilmestyi tumma puna.\n\n\"Furius Ahalla\", puhui hän nopeasti ja kiivaasti, \"ei ole tottunut\ntekemään tarjoustaan kahdesti.\n\n\"Minun tavaroihini tartutaan tavallisesti jo ensi tarjouksella molemmin\nkäsin. -- Nyt tarjoan minä itseäni -- enkä, kautta jumalien, ole\nhuonompi kuin purppuranikaan --\"\n\n\"Ystäväni\", alkoi vanhus. \"Me emme elä enää vanhojen ankarain\nroomalaistapojen aikoina.\n\n\"Uusi uskonto on melkein kokonaan riistänyt isiltä tytärten\nnaittamisoikeuden. Tahtoisin antaa hänet sinulle enkä kellekään muulle,\nmutta hänen sydämensä --\"\n\n\"Hän rakastaa toista\", vastasi korsikalainen hampaitaan kiristellen.\n\"Ketä?\"\n\nHän tarttui tikariinsa ikäänkuin tahtoisi heti tappaa kilpakosijansa.\n\nTuo liike ja pyörivien silmien välkähdys muistutti suuresti tiikeriä.\n\nValerius tajusi tuon vihan voiman eikä uskaltanut sanoa nimeä.\n\n\"Kukahan hän lienee?\" sanoi raivostunut Furius puoliääneen. \"Joku\nroomalainenko? Montanusko? Ei! Oi, ettei vain -- ei vain hän -- sano\nei, vanhus, ei hän --\"\n\nHän tarttui Valeriuksen vaatteisiin.\n\n\"Kuka? Ketä tarkoitat?\"\n\n\"Häntä, joka laski maihin yht'aikaa kanssani -- gootti. Hän se\nvarmaankin on. Häntähän kaikki rakastavat -- Totila!\"\n\n\"Hän se on\", vastasi Valerius ja yritti tarttua korsikalaisen käteen.\n\nMutta pelästyneenä hän laski sen irti. Voimakas kouristuskohtaus\npuistatti väkevän korsikalaisen ruumista. Hän ojensi kätensä jäykästi\neteensä ikäänkuin torjuakseen tukahduttavaa tuskaa.\n\nSitten hän heitti päänsä taaksepäin, takoi molemmilla nyrkeillä kovasti\notsaansa, pudisti päätään ja nauroi ääneen.\n\nKauhistuneena Valerius katseli tuota hurjaa tunteiden purkausta.\nVihdoin nyrkissä olevat kädet vaipuivat hitaasti alas ja Furiuksen\ntuhkanharmaat kasvot tulivat näkyviin.\n\n\"Kaikki on lopussa\", sanoi hän sitten vapisevalla äänellä. \"Minua\nseuraa kirous. En saa nauttia avioliiton onnea.\n\n\"Kerran ennen -- juuri ennen häitä --! Ja nyt -- minä tiedän --\nValerian sielunlujuus ja kirkas levollisuus olisivat tuoneet pelastavan\nrauhan rajusti aaltoilevaan elämääni -- olisin muuttunut\ntoisenlaiseksi, paremmaksi.\n\n\"Ja jollen olisi häntä saanut\", -- hänen silmänsä välähtivät taas --\n\"niin olisi ollut melkein yhtä suuri onni murhata tuo onnen ryöstäjä.\n\n\"Niin, olisin kierinyt hänen veressään ja riistänyt morsiamen hänen\nruumiinsa äärestä -- mutta nyt se on _hän_!\n\n\"Hän, ainoa, jolle Ahalla on kiitollisuudenvelassa -- ja niin suuressa\nkiitollisuudenvelassa.\" -- --\n\nHän vaikeni päätään nyökäyttäen ja vaipui muistoihinsa.\n\n\"Valerius\", huudahti hän sitten äkkiä ajatuksistaan heräten, \"en väistä\nketään miestä maan päällä -- en olisi sietänyt, että minut olisi\nsyrjäytetty toisen vuoksi -- mutta kun se oli Totila! -- Annan\nValerialle anteeksi, vaikka hän hylkäsi minut, kun hän valitsi Totilan.\n\n\"Voi hyvin, Valerius! Lähden merille, Persiaan, Intiaan -- en itsekään\ntiedä minne -- joka paikassa muistan tämän hetken.\"\n\nHän riensi nopeasti ulos ja pian hänen pikku venheensä lähti kiitämään\nnuolen nopeudella huvilan pienestä satamasta. --\n\nHuoaten lähti Valerius huoneesta ja meni hakemaan tytärtään.\n\nHän tapasi atriumissa Totilan, joka niinikään oli lähtöpuuhissa.\n\nTotila oli tullut sanomaan, että heidän pitäisi heti matkustaa takaisin\nNapoliin.\n\nSillä Belisarius oli palannut Afrikasta ja risteili Panormuksen\nedustalla. Milloin tahansa hän saattoi laskea maihin Sisiliassa ja\ntulla Italiaankin, sillä kuningas ei ollut kiivaista kehoituksista\nhuolimatta lähettänyt laivoja. Näinä päivinä Totila aikoi itse lähteä\nSisiliaan ottamaan selkoa vihollisen puuhista.\n\nTäällä he olisivat aivan turvattomat. Hän pyysi Valerian isää heti\nlähtemään maata myöten takaisin Napoliin.\n\nMutta vanha sotilas piti häpeällisenä paeta kreikkalaisia. Kolmeen\npäivään ei hän vielä pääsisi asioidensa vuoksi täältä eikä hänellä\nollut haluakaan poistua. Töin tuskin Totila sai hänet taivutetuksi\nottamaan suojelusjoukoksi kaksikymmentä goottia.\n\nRaskain mielin Totila nousi venheeseen ja soudatti itsensä laivalleen.\n\nKun hän saapui sinne, oli jo pimeä ja sumuvaippa peitti kaikki esineet\nlaivan välittömässä läheisyydessäkin.\n\nSilloin kuului lännestä päin aironloisketta ja laiva, jonka\ntunnusmerkkinä oli mastonlatvaan asetettu punainen lyhty, tuli näkyviin\nkallionkielekkeen takaa.\n\nTotila kuunteli ja sanoi vahdissa oleville miehille:\n\n\"Alus vasemmalla! Mikä laiva se on? Kenen se on?\"\n\n\"Mastokorissa on jo merkki\" -- vastattiin. -- \"Kauppalaiva -- Furius\nAhalla -- oli täällä ankkurissa.\"\n\n\"Minne matka?\"\n\n\"Itään -- Intiaan.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nKolmantena päivänä sen jälkeen, kun Totila oli lähettänyt goottilaisen\nvartiojoukon, oli Valerius viimeinkin saanut asiansa valmiiksi ja\npäättänyt lähteä paluumatkalle seuraavana aamuna.\n\nHän istui Valerian ja Juliuksen kanssa illallispöydässä ja keskusteli\nrauhan säilyttämisen toiveista, joita nuori sankari taisteluinnoissaan\noli pitänyt turhina. Roomalaisesta oli vaikeata ajatellakaan, että\n\"kreikkalaiset\" tulisivat asestettuina hänen kalliiseen\nsynnyinmaahansa.\n\n\"Minäkin toivon rauhaa\", sanoi Valeria miettiväisenä, \"vaikkakin --\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Valerius.\n\n\"Olen varma\", jatkoi tytär, \"että vasta sodassa oppisit rakastamaan\nTotilaa. Hän taistelisi minun ja Italian puolesta.\"\n\n\"Niin\", sanoi Julius, \"hänessä uinuu sankari ja vielä suurempaakin.\"\n\n\"Enkä tiedä suurempaa kuin sankarimieli\", sanoi Valerius.\n\nSilloin kuului atriumin marmorilattialta kiivaita askeleita ja nuori\nTorismut, goottilaisen vartiojoukon johtaja ja Totilan kilvenkantaja,\nsyöksyi kiivaasti sisään.\n\n\"Valerius\", sanoi hän nopeasti, \"käske valjastamaan vaunut ja tuomaan\nkantotuolit esille -- teidän täytyy lähteä.\"\n\nHuoneessa olijat hypähtivät ylös.\n\n\"Mitä on tapahtunut -- ovatko bysanttilaiset jo laskeneet maihin?\"\n\n\"Puhu\", sanoi Julius. \"Mikä sinua huolettaa?\"\n\n\"Ei mikään omasta puolestani\", vastasi gootti nauraen, \"enkä tahtoisi\nteitäkään peloittaa, ennenkuin on välttämätöntä. Mutta en voi enää olla\nvaiti -- eilisaamuna laineet ajoivat rantaan ruumiin --\"\n\n\"Ruumiin?\"\n\n\"Erään laivamiehistämme, Albin, Totilan laivan perämiehen.\"\n\nValeria kalpeni, mutta ei vavissut.\n\n\"Se saattoi olla sattuma -- kenties hän on hukkunut.\"\n\n\"Ei\", vastasi gootti vakavasti, \"hän ei ole hukkunut. Hänellä oli nuoli\nrinnassa.\"\n\n\"Se todistaa merisotaa, eikä muuta\", arveli Valerius.\n\n\"Mutta tänään --\"\n\n\"Tänään?\" kysyi Julius.\n\n\"Tänään ei ole tästä kulkenut ohi ainoatakaan maalaista, joita\ntavallisesti joka päivä menee Regiumista Columiin. Ratsumies,\njonka lähetin Regiumiin päin tiedusteluretkelle, ei myöskään ole\npalannut.\" --\n\n\"Se ei todista mitään\", väitti Valerius itsepäisesti. -- Hänen\nsydämensä epäili niin kauan kuin mahdollista vihattujen kreikkalaisten\nmaallenousua. -- \"Usein hyökyaallot tukkivat tien.\"\n\n\"Mutta kun äsken itse menin Regiumiin päin vievää tietä ja panin\nkorvani maata vasten, kuulin maan tärisevän ratsujoukon alla, joka\nnopeasti lähenee tännepäin. Teidän täytyy lähteä.\"\n\nValerius ja Julius tarttuivat aseihin, jotka riippuivat huoneen\npylväissä. Valeria laski raskaasti hengittäen käden sydämelleen.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" kysyi hän.\n\n\"Miehittäkää Jugumin sola, jonka kautta rantatie kulkee\", käski\nValerius. \"Se on kapea, sitä voimme kauan puolustaa.\"\n\n\"Kahdeksan goottia on jo sitä vartioimassa. Menen sinne myös niin pian\nkuin te olette lähteneet matkalle. Puolet joukostani lähtee saattamaan\nteitä. Rientäkää!\"\n\nMutta ennenkuin he ehtivät lähteä huoneesta, syöksyi sisään tomuinen ja\nverinen goottisoturi.\n\n\"Paetkaa\", huusi hän. \"Ne ovat täällä!\"\n\n\"Ketkä ovat täällä, Gelaris?\" kysyi Torismut.\n\n\"Kreikkalaiset! Belisarius! Piru!\"\n\n\"Puhu!\" käski Torismut.\n\n\"Olin päässyt Regiumin tällä puolen olevan pinjametsän luo huomaamatta\nmitään epäiltävää. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.\n\n\"Kun ratsastin paksun puunrungon ohi tähystäen eteeni, tunsin nykäyksen\nkaulassani ikäänkuin salama olisi repäissyt pääni irti hartioista ja\nputosin maahan hevoseni alle --\"\n\n\"Sinä istuit huonosti satulassa, Gelaris\", moitti Torismut.\n\n\"Niin kai, mutta kun saa jouhinuoran kaulaansa ja lyijykuulan päähänsä,\nniin putoaa siinä parempikin ratsastaja kuin Gelaris, Genzon poika.\n\n\"Kaksi noitaa -- metsänhaltijan tai menninkäisten näköisiä he olivat --\nhyökkäsi pensastosta ojan toiselta puolen kimppuuni. He sitoivat minut\nhevoseni selkään, ottivat sen pienien, takkuisten kaakkiensa väliin --\nja hei vain --\"\n\n\"Ne olivat Belisariuksen hunneja\", huudahti Valerius.\n\n\"He kiidättivät minua Regiumia kohti. -- Kun olin taas tullut\ntäydellisesti tajuihini, huomasin olevani Regiumissa keskellä\nvihollisia. Siellä sain tietää kaikki.\n\n\"Hallitsijatar on murhattu, sota julistettu, viholliset ovat\nvalloittaneet Sisilian, koko saari on joutunut keisarin käsiin --\"\n\n\"Entä luja Panormus?\"\n\n\"Valloitettiin laivaston avulla, joka tuli satamaan. Mastokorit olivat\nkorkeammalla kuin kaupungin muurit. Niistä he ampuivat ja ryntäsivät\nkaupunkiin.\"\n\n\"Entä Syrakuusa?\" kysyi Valerius.\n\n\"Joutui sisilialaisten petollisuuden vuoksi bysanttilaisten käsiin --\ngoottilainen vartioväki on murhattu. Syrakuusaan ratsasti Belisarius\nkukkasateessa kuten ainakin eroava vuoden konsuli -- sillä hänen\nkonsulivirkansa päättyi sinä päivänä -- kultarahoja ympärilleen\nsiroitellen ja koko kansan kättentaputusten kaikuessa.\"\n\n\"Missä on merikreivi? Missä on Totila?\"\n\n\"Kolmisoutujen terävät kärjet puhkaisivat kaksi hänen kolmesta\nlaivastaan.\n\n\"Sen, jossa hän oli, ja erään toisen. Hän hyppäsi mereen täysissä\nvarusteissa -- eikä hänen ruumistaan -- ole vielä -- saatu ylös.\"\n\nValeria vaipui sohvalle.\n\n\"Kreikkalainen sotapäällikkö\", jatkoi mies, \"laski toissa yönä pimeän\nja myrskyn suojassa maihin Regiumin luona. Kaupunki otti hänet\nriemuiten vastaan. Hän järjestää joukkonsa ja lähtee suoraan Napolia\nkohti. Hänen etujoukkonsa, johon kuuluu keltanaamaisia ratsumiehiä --\nhe juuri vangitsivat minutkin, piti heti lähteä valtaamaan tätä solaa.\n\n\"Minun piti opastaa heitä.\n\n\"Vein heidät harhaan -- kauaksi länteen päin -- merenrantasuohon ja --\npakenin -- illalla pimeässä -- mutta he -- ampuivat -- jälkeeni --\nnuolia -- joista -- yksi sattui -- en jaksa enää.\" --\n\nMies kaatui maahan.\n\n\"Hän on kuoleman oma\", sanoi Valerius. \"Hunnit käyttävät myrkytettyjä\nnuolia.\n\n\"Liikkeelle, Julius ja Torismut! Te saatatte lapseni Napoliin. Minä\nmenen solaan ja suojelen teidän pakomatkaanne.\"\n\nTurhaan Valeria rukoili. Vanhuksen kasvot ja asento todistivat\njärkähtämätöntä päätöstä.\n\n\"Totelkaa\", huusi hän vastahakoisille. \"Minä olen tämän talon isäntä ja\nminä tahdon kysyä Belisariuksen hunneilta, mitä heillä on isänmaassani\ntekemistä. Ei, Julius! Minun täytyy tietää, että sinä olet Valerian\nluona -- voikaa hyvin!\"\n\nSillä aikaa kun Valeria goottilaisen saattojoukon ja useimpien orjien\nkanssa ajoi täyttä laukkaa Napoliin vievää tietä pitkin, riensi\nValerius kilvellä ja miekalla varustettuna sekä puolikymmentä orjaa\nmukanaan huvilan puutarhan kautta solalle, joka oli aivan lähellä hänen\ntilustensa rajaa.\n\nVasemmalla puolen tietä sijaitsevat kalliot olivat ylipääsemättömät ja\noikealla puolella laskeutui vuoren rinne jyrkkänä kuin seinä mereen,\njonka aallot usein loiskivat tielle saakka.\n\nSolan suu oli niin ahdas, että kaksi vierekkäin seisovaa miestä saattoi\nsen sulkea kilvillään. Valerius toivoi voivansa puolustaa solaa sangen\nkauan suurtakin ylivoimaa vastaan hankkiakseen pakenevien nopeille\nhevosille mahdollisimman pitkän etumatkan.\n\nRientäessään pimeässä kapeata polkua pitkin, joka kulki hänen\nviinimäkiensä ja meren välitse solalle, vanhus huomasi oikealla\npuolella merellä jokseenkin kaukana rannasta pienen valon kirkkaan\ntuikkeen, nähtävästi jonkin laivan merkkilyhdyn.\n\nValerius pelästyi. Aikovatko bysanttilaiset rynnätä meritse Napolia\nvastaan? Aikoivatko he laskea väkeä maihin solan pohjoispuolelta? Mutta\nsilloin tietysti näkyisi useampia tulia.\n\nHän aikoi kysyä, mitä arvelivat asiasta orjat, jotka olivat seuranneet\nhänen käskystään, vaikka nähtävästi vastenmielisesti.\n\nTurhaan. Orjat olivat pötkineet tiehensä yön pimeyden turvissa.\n\nHe olivat jättäneet isäntänsä heti, kun tämä käänsi huomionsa muualle.\n\nValerius tuli siis yksin solalle, jonka huvilanpuoleista suuta kaksi\ngoottisoturia vartioi. Kaksi oli vihollisen puoleisen suun puolella ja\nloput solan sisässä.\n\nTuskin Valerius oli kulkenut lähimpien vahtien ohi, kun aivan läheltä\nkuului kavion kopsetta ja pian tuli viimeisestä solan Regiumin puolella\nolevasta tienmutkasta näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä\nkarkua.\n\nKummallakin oli oikeassa kädessään tulisoihtu. Öistä seutua valaisivat\nvain nämä soihdut, sillä gootit välttivät kaikkea, mikä olisi voinut\nilmaista heidän vähälukuisuutensa.\n\n\"Belisariuksen parran kautta\", kiroili etumainen ratsastaja hiljentäen\nvauhtiaan, \"tämä kissanpolku muuttuu niin kapeaksi, että kunniallinen\nratsumies tuskin voi sitä myöten kulkea, -- ja tuolla tulee vielä\nlisäksi sola -- seis, mitä siellä liikkuu?\"\n\nHän pysähdytti hevosensa ja kumartui soihtuaan ojentaen varovasti\neteenpäin. Tässä asennossa hän oli tervassoihdun valossa sopivana\nmaalitauluna solassa oleville.\n\n\"Kuka siellä on?\" huusi hän vielä kerran perässä tulevalle toverilleen.\n\nSilloin goottilainen heittokeihäs lensi leveiden panssarilevyjen läpi\nhänen rintaansa.\n\n\"Vihollisia, voi!\" huusi kuoleva ja putosi taaksepäin satulastaan.\n\n\"Vihollisia, vihollisia\", huusi toinen mies, heitti turmiota tuottavan\ntulisoihdun kädestään kauas mereen, pyöräytti nopeasti hevosensa ja\najoi tiehensä. Kaatuneen hevonen seisoi levollisena isäntänsä ruumiin\nääressä.\n\nYön hiljaisuudessa kuului vain poispäin kiitävän ratsun kavioiden kopse\nja solan oikealla puolen aaltojen hiljainen loiske kallioseinää\nvastaan.\n\nSolassa olevien miesten sydämet sykkivät nopeasti odotuksesta.\n\n\"Pysykää nyt levollisina, miehet\", varoitteli Valerius. \"Älkääkä antako\nhoukutella itseänne solasta ulos. Te, jotka seisotte ensimmäisessä\nrivissä, pankaa kilpenne aivan vierekkäin ja ojentakaa keihäänne. Me\nkeskellä olevat heitämme. Te kolme takana olevaa ojennatte meille\nkeihäitä ja pidätte silmällä kaikkea.\"\n\n\"Herra\", huusi goottisotilas, joka seisoi solan ulkopuolella rannalla,\n\"valoa näkyy! Laiva tulee yhä lähemmäksi rantaa.\"\n\n\"Pitäkää sitä silmällä ja antakaa meille merkki, jos --\"\n\nMutta samassa saapuivat viholliset, joiden etujoukkona molemmat\nvakoilijat olivat olleet. Joukossa oli viisikymmentä hunnilaista\nratsumiestä, muutamat niistä tulisoihduilla varustettuja.\n\nKun he tulivat esille tien mutkasta, loivat soihdut kirkasta valoa\npimeään ympäristöön.\n\n\"Tässä se oli, herra\", sanoi pakoon päässyt ratsumies, \"katsokaa\neteenne\".\n\n\"Viekää pois ruumis ja ratsu\", sanoi karkea ääni, ja joukon johtaja\nratsasti hitaasti soihtu kädessään solan suuta kohti.\n\n\"Seis!\" huusi Valerius hänelle latinankielellä. \"Keitä olette ja mitä\ntahdotte?\"\n\n\"Samaa voin teiltä kysyä\", vastasi johtaja samalla kielellä.\n\n\"Olen roomalainen ja puolustan isänmaatani rosvoja vastaan.\"\n\nJohtaja oli sillävälin soihtunsa valossa tarkastanut seudun. Hänen\nharjaantunut silmänsä näki mahdottomaksi solan kiertämisen oikealta tai\nvasemmalta puolen ja hän huomasi myöskin solan suun kapeuden.\n\n\"Ystävä\", sanoi hän vetäytyen hiukan taaksepäin. \"Me olemme siis\nliittolaisia. Mekin olemme roomalaisia ja tahdomme vapauttaa Italian\nryöväreistä. Väisty siis ja salli meidän päästä läpi.\"\n\nValerius, joka tahtoi kaikin tavoin voittaa aikaa, sanoi:\n\n\"Kuka sinä olet ja kuka sinut lähettää?\"\n\n\"Nimeni on Johannes. Justinianuksen viholliset sanovat minua\n'veriseksi'. Olen Belisariuksen keveiden ratsumiesten päällikkö.\n\n\"Koko maa Regiumista tänne saakka on ottanut meidät riemuiten vastaan.\nTässä on ensimmäinen este. Olisin jo ollut pitkien matkojen päässä,\njollei eräs goottikoira olisi vienyt meitä vetelälle suolle, jonne\nmonta hyvää hevosta hukkui. Me olemme hukanneet tärkeätä aikaa. Älä\nviivytä enää meitä! Saat pitää henkesi ja omaisuutesi ja sinulle\nannetaan sen lisäksi runsas palkinto, jos lähdet meitä opastamaan.\nNopeus tuottaa meille voiton. Viholliset ovat hämmästyksissään. He\neivät saa toipua, ennenkuin olemme Napolin, vieläpä Rooman edustalla.\n'Johannes', sanoi Belisarius minulle, 'kun en voi käskeä myrskytuulta\nlakaisemaan maata puhtaaksi edeltäni, lähetän sinut.'\"\n\n\"Siis tieltä pois!\" --\n\nHän kannusti hevostaan.\n\n\"Sano Belisariukselle, että niin kauan kuin Cnejus Valerius elää, ei\nhän pääse askeltakaan eteenpäin Italian mantereella. Takaisin, rosvot!\"\n\n\"Hullu ihminen! Sinä taistelet goottien puolella meitä vastaan.\"\n\n\"Vaikka helvetin puolella -- kun teitä vastaan on taisteltava.\"\n\nJohtaja silmäili vielä kerran tutkivasti oikealle ja vasemmalle.\n\n\"Kuule\", sanoi hän, \"sinä voit todellakin pidättää meitä tässä\nhetkisen. Mutta et kauan. Jos väistyt, saat pitää henkesi. Jollet\nväisty, annan ensin nylkeä sinut elävältä ja sitten seivästää.\"\n\nHän nosti tulisoihtua koettaen keksiä jotakin heikkoa kohtaa.\n\n\"Takaisin\", huusi Valerius. \"Ammu, ystävä!\"\n\nJousen jänne helähti, ja nuoli napsahti ratsumiehen kypärään.\n\n\"Odotahan\", huusi tämä peräytyen.\n\n\"Ratsailta joka mies\", komensi hän. Mutta hunnit eivät mielellään\nlaskeudu hevosen selästä.\n\n\"Mitä, herra? Ratsailtako?\" kysyi eräs etumaisista ratsumiehistä.\n\nSilloin Johannes iski miestä päin naamaa nyrkillään.\n\nMies ei liikahtanutkaan.\n\n\"Ratsailta!\" ärjäsi johtaja vielä kerran. \"Aiotteko te hevosen selässä\nmennä tuohon rotanloukkuun?\"\n\nHän hyppäsi itse pois ratsultaan.\n\n\"Kuusi teistä kiipeää puihin ja ampuu ylhäältäpäin.\n\n\"Kuusi heittäytyy maahan, ryömii eteenpäin pitkin tien sivuja ja ampuu\npitkältään. Kymmenen ampuu seisoaltaan rinnan korkeudelta. Kymmenen\nvartioi hevosia. Loput tulevat minun jäljestän! keihäät ojossa heti,\nkun on ammuttu. Eteenpäin.\"\n\nHän antoi soihtunsa eräälle miehelle ja tarttui keihääseensä.\n\nSillä aikaa, kun hunnit täyttivät hänen käskyjään, silmäili hän vielä\nsolaa.\n\n\"Antautukaa!\" sanoi hän.\n\n\"Tulkaa\", huusivat gootit.\n\nJohannes antoi merkin, ja kolmattakymmentä nuolta suhahti yht'aikaa.\n\nKiljaisten kaatui oikeanpuoleinen eturivin gootti. Eräs puuhun\nkiivenneistä hunneista oli ampunut häntä otsaan. Nopeasti Valerius\nhyppäsi kilpineen hänen tilalleen.\n\nHän joutui parahiksi ottamaan vastaan Johanneksen raivoisan\nhyökkäyksen, kun tämä peitsi ojossa syöksyi solaan. Valerius torjui\npeitsen kilvellään ja iski bysanttilaista, joka horjahti taaksepäin,\nhoiperteli ja kaatui lähelle solan suuta. Hänen takanaan olevat hunnit\nperäytyivät hiukan.\n\nSilloin ei Valeriuksen vieressä oleva gootti voinut vastustaa haluaan\nottaa vihollisten johtaja hengiltä. Hän syöksyi peitsi ojossa muutamia\naskelia eteenpäin asennostaan.\n\nMutta Johannes oli sitä odottanutkin. Nuolennopeasti hän hypähti\npystyyn, työnsi hämmästyneen gootin solasta, pääsi samassa itse\nValeriuksen suojaamattomalle puolelle ja tämän torjuessa uudestaan\nryntääviä hunneja, pisti pitkän persialaisen veitsensä hänen kylkeensä.\n\nValerius kaatui, mutta kolmen hänen takanaan seisovan gootin onnistui\nkilpiensä piikeillä karkoittaa Johannes, joka jo oli tunkeutunut solan\nsisään. Hän riensi hunniensa luo käskien heidän uudestaan ampua.\n\nÄäneti asettui kaksi goottia taas kilpineen solan suulle. Kolmas piti\nveristä Valeriusta sylissään.\n\nSilloin syöksyi takapuolella ollut vahti solaan huutaen:\n\n\"Laiva! Herra -- laiva! Ne ovat laskeneet maihin.\n\n\"Ne hyökkäävät meitä vastaan takaapäin. Paetkaa, me kannamme teitä --\npiilopaikkaan kallioiden lomassa.\" --\n\n\"Ei\", sanoi Valerius nousten pystyyn, \"tahdon kuolla täällä; aseta\nmiekkani kahva tuota kallioseinää vasten ja --\"\n\nMutta silloin kajahti huvilan puolelta goottilaisen sotatorven ääni.\nTulisoihdut välkkyivät, ja kolmekymmentä goottia syöksyi solaan, Totila\netunenässä. Hän katsahti ensin Valeriusta.\n\n\"Liian myöhään, liian myöhään\", huusi hän tuskallisesti. \"Mutta\nseuratkaa minua! Kostoa! Ulos!\"\n\nRaivoisana hän hyökkäsi keihäillä varustetun jalkaväkensä kanssa\nsolasta ulos. Yhteentörmäys kapealla tiellä meren ja kallion välillä\noli kamala.\n\nTulisoihdut sammuivat mellakassa, eikä valkeneva aamukaan vielä antanut\ntarpeeksi valoa.\n\nHunnit, vaikka heitä olikin enemmän kuin rohkeita hyökkääjiä, olivat\näkillisen rynnäkön vuoksi aivan hämmennyksissään. He luulivat, että\nkokonainen goottilainen sotajoukko oli tulossa. He riensivät hevostensa\nluo päästäkseen pakoon. Mutta gootit pääsivät melkein yht'aikaa\npaikalle, jossa maahan laskeutuneiden hunnien hevoset olivat, ja sekä\nmiehet että hevoset syöksyivät nurin niskoin kalliolta alas.\n\nTurhaan Johannes iski itse pakenevia miehiään. He juoksivat hänet\nkumoon, mutta hän nousi ylös ja syöksyi lähintä goottia vastaan.\n\nMutta hän joutui pahaan paikkaan. Hän tunsi vastassaan olevan Totilan.\n\n\"Kirottu pellavapää\", huusi hän. \"Sinä et siis hukkunutkaan?\"\n\n\"En, kuten näet\", huusi tämä ja iski häntä miekalla niin, että kypärä\nhalkesi ja miekka upposi syvälle päähän. Bysanttilainen kaatui maahan.\n\nSilloin oli vastustus lopussa.\n\nHädin tuskin saivat lähimmät ratsumiehet vedetyksi johtajansa hevosen\nselkään ja viedyksi hänet pois. Taistelupaikka oli goottien käsissä.\n\nTotila riensi takaisin solaan. Hän tapasi Valeriuksen kalpeana, silmät\nkiinni ja pää kilven varassa. Hän heittäytyi polvilleen hänen viereensä\nja painoi jäykistyneen käden rintaansa vasten.\n\n\"Valerius\", huusi hän, \"isä! Älä lähde! Älä lähde luotamme! Vielä\njäähyväissanat.\"\n\nKuoleva avasi väsyneesti silmänsä.\n\n\"Missä he ovat?\" kysyi hän.\n\n\"Voitetut, pakenivat.\"\n\n\"Voitto\", huudahti Valerius, \"saan siis kuolla voittajana. Ja Valeria\n-- lapseni -- onko hän pelastunut?\"\n\n\"On, hän on pelastunut.\n\n\"Pelastuttuani meritaistelusta ja merestä riensin tänne varoittamaan\nNapolia ja pelastamaan teitä.\n\n\"Laskin maihin lähellä Napolin ja talosi välistä tietä. Siellä tapasin\nhänet ja sain tietää vaarasi. Eräs laivaveneistäni vie hänet Napoliin.\nToisella riensin tänne pelastaakseni sinut -- mutta jouduinkin vain --\nkostamaan puolestasi.\"\n\nHän painoi päänsä kuolevan rintaa vasten.\n\n\"Älä sure minua, minähän kuolin voittajana. Ja sinua, poikani, sinua\nsaan siitä kiittää.\"\n\nHän siveli hellästi nuorukaisen pitkiä kutreja.\n\n\"Ja Valerian pelastuksesta. Sinua, sinua saan toivoakseni kiittää\nItaliankin pelastuksesta. Sinä olet sankari, joka tämän maan voi\npelastaa, -- huolimatta Belisariuksesta ja Narseksesta. Sinä voit sen,\n-- sinä teet sen, -- ja palkkanasi on rakas lapseni.\"\n\n\"Valerius! Isäni!\"\n\n\"Hän on omasi! Mutta vanno minulle\" -- ja hän kohottautui viimeisillä\nvoimillaan pystyyn ja katsoi häntä terävästi silmiin, -- \"vanno minulle\nValerian kotijumalan nimessä, ettet ota häntä vaimoksesi, ennenkuin\nItalia on vapaa eikä tuumaakaan sen pyhästä maasta ole bysanttilaisten\nhallussa.\"\n\n\"Minä vannon sen sinulle\", huusi Totila riemastuneena tarttuen hänen\nkäteensä, \"minä vannon sen Valerian kotijumalan nimessä.\"\n\n\"Kiitos, kiitos, poikani! Nyt kuolen huolettomana -- kerro terveiseni\nhänelle ja sano, että olen uskonut hänet sinun hoitoosi ja\nsuojeltavaksesi -- hänet ja Italian.\"\n\nHän laski päänsä kilvelleen, pani kätensä ristiin rinnalleen -- ja\nkuoli.\n\nKauan piti Totila kättään sydäntään vasten painettuna.\n\nLoistava valo herätti hänet äkkiä unelmista. Se oli aamuaurinko, jonka\nkultainen kehrä kohosi loistavana kalliovuorten harjan yli. Hän\nponnahti pystyyn ja katseli nousevaa taivaankappaletta.\n\nKirkas paiste heijastui meren aaltoihin ja levisi ympäri seutua.\n\n\"Valerian kotijumalan nimessä\", toisti hän hiljaa syvästi liikutettuna\nja kohotti kätensä vannoen aamuaurinkoon päin.\n\nSamoin kuin vainajakin, sai hän voimaa, lohdutusta ja innostusta\nankarasta lupauksestaan. Korkea velvollisuus kohotti häntä.\n\nLevollisena hän lähti solasta ja käski kantaa ruumiin laivaansa, jolla\nse sitten vietäisiin Valeriusten perhehautaan Napoliin.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nNäiden uhkaavien tapausten aikana eivät tietysti gootitkaan olleet\naivan toimettomina. Mutta heidän kuninkaansa pelkurimainen petollisuus\noli lamauttanut, vieläpä tarkoituksella tehnyt turhiksi toimenpiteet\nvoimakkaamman vastarinnan hyväksi.\n\nTeodahad oli pian toipunut hämmästyksestään, jonka bysanttilaisen\nlähettilään sodanjulistus oli aiheuttanut, sillä hän ei voinut eikä\ntahtonut luopua siitä vakaumuksesta, että häntä uhkailtiin etupäässä\nkeisarillisen hovin kunnian säilyttämisen vuoksi.\n\nHänhän oli viimeksi puhunut vierasten miesten läsnäollessa Petroksen\nkanssa, jolla tietysti goottien ja roomalaisten vuoksi täytyi olla\njonkinlainen syy komentaa Belisarius Italiaan. Viime mainitun\nsaapuminenhan oli kauan edeltäpäin sovittu keino salaisten\nsuunnitelmain toteuttamiseksi.\n\nSotaan ryhtyminen oli hänestä mitä vastenmielisintä, -- eikä siihen\nhänen mielestään ollut pakkokaan, koska hän, viisaasti kyllä, harkitsi\nsodankäyntiin tarvittavan kaksi riitapuolta.\n\n\"Jollen puolusta itseäni\", ajatteli hän, \"on hyökkäys pian ohi.\nBelisarius tulkoon -- minä pidän voimieni mukaan huolta siitä, ettei\nhän kohtaa vastarintaa, joka vain yllyttäisi keisarin yhä enemmän\nsuuttumaan minuun. Mutta jos sotapäällikkö sitävastoin ilmoittaa\nBysanttiin, että olen häntä kaikin tavoin avustanut, täytyy\nJustinianuksen täyttää alkuperäinen sopimus ainakin suurimmaksi osaksi,\njollei kokonaankin.\"\n\nHän toimikin tässä mielessä, kutsui kaikki goottien maa- ja merivoimat\nAla-Italiasta, jossa Belisariuksen odotettiin nousevan maihin, ja\nlähetti niitä joukottain valtakunnan itärajoille Liburniaan, Dalmatiaan\nja Istriaan sekä länteen päin Etelä-Galliaan. Nämä käskynsä hän\nperusteli sillä, että Bysantista oli lähetetty Dalmatiaan Salonan\nkaupunkia vastaan pienempi joukko ja että keisari oli vaihtanut\nlähettiläitä frankkien kuninkaan kanssa, joten bysanttilaisten\npäähyökkäystä voitiin odottaa Istriassa, kun taas heidän liittolaisensa\nfrankit hyökkäisivät Rodanuksen ja Paduksen tienoilla.\n\nBelisariuksen valeliike Afrikaan päin tuntui vahvistavan tätä luuloa.\nNiinpä sattuikin sellainen ennenkuulumaton tapaus, että goottien\nsotajoukot, laivat, aseet ja sotatarpeet kuljetettiin pois juuri niiltä\nseuduilta, joita vastaan ensimmäinen hyökkäys todella kohdistuisi, että\nEtelä-Italia Roomaan, melkeinpä Ravennaan saakka oli suojaton\nvihollisen hyökkäystä vastaan ja että kaikki puolustustoimet niillä\ntienoilla, mihin vihollinen pian suuntaisi ensimmäisen iskunsa,\nlaiminlyötiin.\n\nDravuksen, Rodanuksen ja Paduksen seuduilla vilisi goottilaisia aseita\nja laivoja, kun sitävastoin Sisiliasta puuttui, kuten olemme nähneet,\nvartioimiseenkin tarvittavat laivat.\n\nGoottilaisten isänmaanystävien voimakas esiintyminen ei paljon\nparantanut asioita.\n\nKuningas oli poistanut läheisyydestään Vitigeksen ja Hildebadin\nlähettämällä heidät sotajoukon mukana asioille Istriaan ja Galliaan, ja\nkiukkuista Tejaa vastusti kaikin voimin Hildebrand-vanhus, joka ei\ntahtonut kokonaan heretä luottamasta viimeiseen amaliin.\n\nTeodahad sai puuhissaan voimakasta apua, kun hänen päättäväinen\npuolisonsa saapui takaisin.\n\nVitiges oli heti bysanttilaisten sodanjulistuksen jälkeen vienyt\ngoottilaisen sotajoukon Feretrin linnaa vastaan, jonne Gotelindis\noli paennut pannonilaisine palkkasotureineen ja saanut tämän\nvapaaehtoisesti lähtemään Ravennaan taaten hänelle suojelustaan siihen\nsaakka, kun piakkoin Rooman läheisyydessä pidettävä kansan- ja\nsotajoukkojen käräjät kaikkien lain säädösten mukaan olivat tutkineet\nja ratkaisseet asian.\n\nMolemmat asianomaiset hyväksyivät nämä ehdot, sillä goottilaiset\nisänmaanystävät pitivät tärkeänä, ettei nyt, kun ankara sota uhkasi\nvaltakuntaa, ylin johto hajautuisi puolueriitojen vuoksi.\n\nRehellinen ja oikeudentuntoinen kreivi Vitiges oli sitä mieltä, että\njokaisella syytetyllä täytyi olla täydellinen puolustautumisoikeus.\nTejakin huomasi, että kun vihollinen oli syyttänyt kuningasmurhasta\nkoko goottien kansaa, voi ainoastaan ankara ja juhlallinen menettely,\njolloin kaikkia muodollisuuksia tarkoin noudatettaisiin, pelastaa\nkansan kunnian eikä suinkaan sokeaan epäluuloon perustuva, rähisevä\nroistoväen tuomio.\n\nMutta Gotelindis sai tästä menettelytavasta uutta luottamusta. Vaikka\nhän siveellisen vakaumuksen mukaan olikin menetellyt väärin, luuli hän\nmelkein varmasti, ettei häntä vastaan voitaisi saada mitään päteviä\ntodistuksia.\n\n-- Vain hän yksin oli nähnyt vihollisensa kuoleman. --\n\nJa hän tiesi, ettei häntä tuomittaisi ilman täydellisiä todistuksia.\n\nNiinpä hän tulikin vapaaehtoisesti Ravennaan, lietsoi puolisonsa arkaan\nsieluun uutta rohkeutta ja toivoi voivansa, kun käräjäpäivä oli ohi,\nesteettä mennä Belisariuksen leiriin päästäkseen lepoon Bysantin hoviin\nsekä turvaan vastaiselta vainolta.\n\nKuningasparin luottamus onnistumiseensa käräjillä kasvoi, kun frankkien\nvarustukset antoivat heille tekosyyn lähettää paitsi Vitigestä ja\nHildebadia vaarallinen kreivi Tejakin kolmannen sotajoukon mukana\nniemimaan luoteisosaan. -- Heidän kanssaan meni useita tuhansia\ngoottipuolueen innokkaimpia kannattajia. -- Niinpä he luulivat, ettei\ntuona päivänä olisi Rooman lähistöllä kovinkaan monta heidän\nvastustajiaan. -- Ja he toimivat uutterasti saadakseen ratkaisevana\npäivänä kokoukseen mahdollisimman suuren määrän henkilökohtaisia\npuoluelaisiaan ja Amalasuntan vanhoja vastustajia, baltien mahtavan,\nmonihaaraisen suvun jäseniä.\n\nKuningaspari oli levollinen ja varma asiastaan. Olipa Gotelindis\nsuostuttanut Teodahadin esiintymään puolisonsa puoltajanakin kaikkia\ngoottien syytöksiä vastaan tällä tavoin jo edeltäpäin peloittaen kaikki\nvastustajat rohkeudellaan ja kuninkaallisella arvollaan.\n\nPuoluelaistensa ja pienen henkivartiaston seuraamana he lähtivät\nRavennasta Roomaan, jonne he saapuivat useita päiviä ennen kokouksen\nalkua. He asettuivat asumaan vanhaan keisarinpalatsiin.\n\nKokousta ei aiottu pitää aivan Rooman muurien edustalla, vaan sen\nlähistöllä, avonaisella, Regeta-nimisellä kentällä Anagnin ja\nTerracinan välillä.\n\nAikaisin sen päivän aamuna, jolloin Teodahad oli juuri käräjäpaikalle\nlähdössä ja otti Gotelindikselta jäähyväisiä, ilmoitettiin odottamaton\nja epämieluisa vieras, nimittäin Cethegus, joka ei ollut vielä\nnäyttäytynyt heidän Roomassa ollessaan. Hänellä oli ollut täysi puuha\nvarustusten valmistamisessa.\n\nKun hän tuli sisään, huudahti Gotelindis säikähtäneenä hänen kasvojensa\nilmeestä:\n\n\"Jumalan tähden, Cethegus! Minkä onnettomuuden sanoman sinä tuot?\"\n\nMutta prefekti rypisti vain hetkeksi otsaansa hänet nähdessään ja sanoi\nsitten levollisesti:\n\n\"Onnettomuuden sanoman kai sille, jota se kohtaa.\n\n\"Tulen eräästä ystävieni kokouksesta, jossa vasta sain tietää sen,\nminkä heti koko Rooma tietää, Belisarius on laskenut maihin.\"\n\n\"Vihdoinkin\", huudahti Teodahad. -- Kuningatarkaan ei saanut salatuksi\nvoitoniloaan.\n\n\"Älkää riemuitko liian aikaisin!\n\n\"Kenties kadutte vielä.\n\n\"En tule vaatimaan teitä enkä ystäväänne Petrosta tilille. Sen, joka\nryhtyy asioihin petturin kanssa, täytyy olla valmis valheen satoon.\n\n\"Tulen vain teidän vuoksenne ilmoittamaan, että te olette aivan\nvarmasti hukassa.\"\n\n\"Hukassako?\"\n\n\"Me olemme turvassa nyt.\"\n\n\"Ei, kuningatar. Belisarius on maihin noustuaan julistuskirjassa\nilmoittanut tulleensa rankaisemaan Amalasuntan murhaajia. Hän on\nluvannut suuren palkinnon ja suosion sille, joka tuo teidät hänelle\nelävinä tai kuolleina.\"\n\nTeodahad kalpeni.\n\n\"Mahdotonta\", huusi Gotelindis.\n\n\"Gootit taas saavat pian tietää, kenen toimesta maa on vastustuksetta\njoutunut vihollisten käsiin.\n\n\"Vieläkin enemmän.\n\n\"Olen saanut Rooman kaupungilta toimeksi pitää sen eduista huolta näinä\nmyrskyisinä aikoina.\n\n\"Minä vangitsen teidät Rooman nimessä ja jätän Belisariuksen käsiin.\"\n\n\"Sinä et uskalla\", sanoi Gotelindis tarttuen tikariinsa.\n\n\"Hiljaa, Gotelindis. Nyt ei murhatakaan avuttomia naisia kylvyssä.\n\n\"Minä sallin teidän paeta -- mitäpä minua teidän elämänne tai\nkuolemanne liikuttaa -- halvasta hinnasta.\"\n\n\"Suostun mihin tahansa\", änkytti Teodahad.\n\n\"Sinä luovutat minulle Silveriuksen kanssa tekemäsi sopimuksen\nasiapaperit -- vaiti! Älä valehtele! Minä tiedän, että te olette kauan\nsalassa hieroneet kauppoja.\n\n\"Olet taas tehnyt kauniita kauppoja! Minä haluan kauppakirjan.\"\n\n\"Kauppa on nyt mitätön ja asiapaperit arvottomat. Sinä saat ne. Ne ovat\nkätkössä pyhän Martinuksen basilikassa, sarkofagissa, vasemmalla\nkuorikellarissa!\"\n\nHänen pelkonsa todisti hänen sanansa tosiksi.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Cethegus. Legioonalaiseni vartioivat kaikkia palatsin\novia.\n\n\"Noudan ensin asiapaperit.\n\n\"Jos löydän ne sieltä, annan käskyn, että teidät lasketaan vapaiksi.\nJos sitten tahdotte paeta, niin menkää Marcus Aureliuksen portille ja\nsanokaa nimeni vartiaston sotatribuunille Pisolle. Hän sallii teidän\nmennä.\"\n\nHän lähti jättäen kuningasparin neuvottomuuden ja tuskan valtaan.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä?\" sanoi Gotelindis enemmän itsekseen kuin\npuolisolleen. \"Väistyäkö vai uhmaillako?\"\n\n\"Mitäkö on tehtävä?\" toisti Teodahad katkerasti. \"Uhmaillako? Siis\njäädä! Mielettömyyttä! Pois täältä niin pian kuin suinkin. Pako on\nainoa pelastuksemme!\n\n\"Ensin Ravennaan -- se on selvä. Sieltä anastan valtakunnan rahaston.\nSieltä pakenemme frankkien luo, jos tarve vaatii. Ikävä vain, että\nminun täytyy jättää tänne kätketyt rahat. Monta miljoonaa solidia.\"\n\n\"Täälläkö? Onko sinulla aarteita kätkössä täällä Roomassakin\", kysyi\nGotelindis. \"Missä? Ovatko ne varmassa kätkössä?\"\n\n\"Liiankin varmassa! Katakombeissa!\n\n\"Minä itsekin tarvitsisin tuntikausia löytääkseni ne pimeistä\nsokkeloista. Ja nyt riippuu elämä tai kuolema minuuteista. Elämä on\nsittenkin tärkeämpi kuin solidit. Tule mukaani, Gotelindis. Minä\nriennän Marcus Aureliuksen portille, ettemme kadottaisi\nsilmänräpäystäkään.\"\n\nHän lähti huoneesta.\n\nMutta Gotelindis jäi seisomaan mietteissään.\n\nHän oli miehensä sanojen johdosta saanut ajatuksen, suunnitelman. Hän\npunnitsi vastustuksen mahdollisuuksia.\n\nHänen ylpeytensä ei olisi sallinut hänen luopua vallasta.\n\n\"Raha on valtaa\", sanoi hän itsekseen, \"ja vain valta on elämää.\"\n\nHänen päätöksensä oli varma.\n\nHän ajatteli kappadokialaisia palkkasotureita, jotka kuningas oli\nahneudessaan erottanut palveluksestaan. Ne olivat vielä isännättöminä\nRoomassa odotellen laivaa.\n\nHän kuuli Teodahadin menevän nopeasti portaita alas ja huutavan\nkantotuoliaan.\n\n\"Niin, pakene vain, raukka\", sanoi hän, \"minä jään tänne.\" --\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nIhanana nousi aurinko seuraavana aamuna merestä. Sen säteet\nkimaltelivat tuhansien goottisoturien kirkkaissa aseissa Regetan\nlaajalla tasangolla.\n\nAvaran valtakunnan kaikista maakunnista olivat nämä joukot tänne\nvirranneet, ryhmittäin, suvuttain, useat vaimoineen ja lapsineen,\njoutuakseen suureen katselmukseen, joka syksyisin pidettiin.\n\nTällainen kansankokous oli samalla kertaa kansakunnan kaunein juhla ja\nvakavin neuvottelu.\n\nSe oli peräisin pakanalliselta ajalta ja sen huippukohtana oli ollut\nsuuri uhrijuhla, joka kahdesti vuodessa talvi- ja kesäpäivänseisauksen\naikana yhdisti kansan kaikki suvut yhteisiä jumalia palvelemaan. Sen\nyhteydessä oli markkinat ja vaihtokauppa, aseleikkejä ja sotajoukkojen\nkatselmus. Kokouksella oli myöskin ylin tuomiovalta, ja valtiollisena\ntekijänä se ratkaisi niinikään lopullisesti sodasta ja rauhasta sekä\nsuhteesta muihin valtioihin.\n\nJa yhä vielä kristityssäkin goottivaltiossa, jossa kuningas oli ottanut\nitselleen useita oikeuksia, jotka alkujaan kuuluivat kansalle, oli\nkansankokouksella erittäin juhlallinen leima, vaikkakin sen vanha\npakanallinen merkitys oli unohtunut. Ja nuo entiset kansanvapauden\njäännökset, joita ei edes voimakas Teoderik ollut loukannut, heräsivät\ntaas voimakkaammin eloon hänen heikkojen jälkeläistensä aikana.\n\nVapaiden goottien kokouksella oli yhä oikeus julistaa tuomioita ja\nrangaistuksia, vaikkakin kuninkaan kreivi hänen nimessään johti\noikeudenkäyntiä ja pani toimeen tuomion.\n\nEnnen olivat germaanilaiset kansat usein julkisessa kansankokouksessa\nsyyttäneet, tuominneet ja mestanneet kuninkaansakin petoksesta,\nmurhasta ja muista suurista rikoksista.\n\nYlpeänä ja itsetietoisena siitä, että oli oma herransa tarvitsematta\nolla kenenkään palvelija, ei edes kuninkaan, mikäli vapautta liikaa\nrajoitettiin, meni germaani kaikkine aseineen \"käräjiin\", jossa hän\ntovereihinsa liittoutuneena tunsi itsensä turvalliseksi ja vahvaksi ja\nnäki elävästi edessään oman ja kansansa vapauden, voiman ja kunnian.\n\nMutta tällä kertaa gootit saapuivat kansankokoukseen erittäin tärkeistä\nsyistä.\n\nSota Bysanttia vastaan oli odotettavissa, mahdollisesti jo alkanutkin,\nkun kutsut Regetaan saapumisesta lähetettiin ympäri maata. Kansa\niloitsi saadessaan taistella vihatun vihollisensa kanssa ja tarkastaa\nsotajoukkoaan, sillä tällä kertaa varsinkin olisi kansankokous samalla\ntärkeä sotajoukkojen katselmus.\n\nSen lisäksi ainakin läheisimpien maakuntien gootit tiesivät, että\nRegetassa tuomittaisiin Teoderikin tyttären murhaajat. Murha oli\nherättänyt suurta suuttumusta, ja jo senkin vuoksi saapui Regetaan\npaljon väkeä.\n\nOsa tänne rientäneestä kansasta majoittui läheisiin kyliin ystävien ja\nsukulaisten luo, mutta suuret joukot olivat jo useita päiviä ennen\nkokouksen juhlallista avaamista leiriytyneet ohuihin telttoihin,\nvajoihin tai paljaan taivaan alle laajalle kokouskentälle, joka on\nkahdensadan kahdeksankymmenen stadion päässä Roomasta.\n\nHe olivat jo varhain kokouspäivän aamuna reippaassa liikkeessä ja\nkäyttivät vähäisen ajan, jonka he vielä olivat paikan ainoina isäntinä,\nkaikenlaisiin leikkeihin ja huvituksiin.\n\nMuutamat uivat tai peseytyivät virtavan Ufenjoen (eli \"Decemnoviuksen\",\nkoska se yhdeksäntoista milliariota juostuaan laskee mereen Terracinan\nluona) kirkkaissa aalloissa.\n\nToiset näyttivät taitoaan hypäten keihäiden yli tai melkein alastomina\ntanssien tahdissa heilutettujen miekkojen alla. Jaloiltaan nopsimmat\njuoksivat hevostensa harjoista kiinni pitäen yhtä rintaa näiden kanssa\nja hyppäsivät perille päästyään varmasti satuloimattoman hevosen\nselkään.\n\n\"Mikä vahinko\", huudahti nuori Oudila, joka oli tässä kilpailussa\nsaapunut ensimmäisenä perille ja nyt pyyhki keltaisia kiharoitaan pois\notsalta, \"vahinko, ettei Totila ole täällä! Hän on kansamme paras\nratsastaja ja on tähän saakka aina voittanut minut, mutta nyt tahtoisin\nkoettaa hänen kanssaan, kun minulla on tämä hevonen.\"\n\n\"Olen hyvilläni, ettei hän ole täällä\", sanoi nauraen Guntamund, joka\noli saapunut toisena, \"sillä silloin tuskin olisin eilen saanut\nensimmäistä palkintoa keihäänheitossa.\"\n\n\"Niin\", sanoi Hilderik, komea nuori soturi, jolla oli päällään\nkilahteleva rengaspanssari, \"Totila heittää hyvin keihästä, mutta\nvarmemmin heittää musta Teja.\n\n\"Hän sanoo jo edeltäpäin, mihin kylkiluuhun hän heittää.\"\n\n\"Mitäpä noista\", murahti Hunibad, vanhempi mies, joka oli katsellut\ntutkivasti nuorukaisten puuhia, \"tuo tuollainen on vain leikkiä.\n\n\"Kun verinen totuus on kysymyksessä, on miekka sittenkin viimeinen ase,\njota voi käyttää, kun kuolema uhkaa joka puolelta eikä enää ole niin\npaljon tilaa, että voisi ojentaa kätensä heittoon.\n\n\"Miekan käyttäjänä kiitän minä parhaaksi kreivi Vitigestä Faesulaesta.\n\n\"Hän on minun miehiäni! Kuinka hän halkoikaan kalloja gepidisodassa!\nHän iski teräksen ja nahan läpi aivan kuin se olisi ollut kuivaa\nruohoa. Hän käyttelee miekkaa paremmin kuin oma herttuani völsungi\nGuntaris Florentiasta. Mutta mitäpä te tästä tiedätte, poikaset! --\nKatsokaa, ensimmäiset tulijat laskeutuvat kukkuloilta, lähtekäämme\nheitä vastaan!\"\n\nJoka puolelta rupesi nyt virtaamaan kansaa jalkaisin, hevosilla ja\nvaunuilla.\n\nLaajan kentän täytti yhä enemmän kuohuva, aaltoileva elämä.\n\nJoen rannalla, missä useimmat teltat olivat, riisuttiin hevoset ja\najokalut liitettiin yhteen vaunulinnaksi. Telttakatuja myöten virtasi\nyhä kasvava väkijoukko.\n\nYstävät ja aseveljet, jotka eivät olleet vuosikausiin toisiaan nähneet,\netsivät ja, löydettyään, tervehtivät toisiaan.\n\nTaulu oli kirjava ja vaihteleva. Vanha germaaninen tasa-arvoisuus oli\naikoja sitten hävinnyt tästä valtakunnasta.\n\nJalosukuisen ylimyksen vieressä, joka oli asettunut johonkin Italian\nrikkaaseen kaupunkiin vanhan senaattorisuvun palatsiin ja omistanut\nitalialaisten hienommat, ylellisemmät tavat, tai Mediolanumista tai\nTicinumista olevan herttuan tai kreivin rinnalla, jolla oli runsaasti\nkullatun panssarin päällä purppurasilkkinen miekankannin, -- seisoi\nraaka, kookas goottilainen talonpoika, jonka kotipaikka oli synkissä\ntammimetsissä Marguksen luona Moesiassa, tai joka kuohuvan Oenuksen\nläheisissä männiköissä oli pakottanut suden luovuttamaan pörhöisen\nturkkinsa ja heittänyt sen karhumaisille hartioilleen ja jonka raaka\nvanhanaikainen kieli kaikui vieraalta puoleksi roomalaistuneen naapurin\nkorvassa.\n\nTuolta tuli voimakkaita, taistelussa karastuneita miehiä Augusta\nVindelicorumista Licuksen varrelta, joiden oli yötä päivää suojeltava\ntämän goottien valtakunnan pohjoisimman varustuksen rappeutuneita\nmuureja villejä svaaveja vastaan.\n\nVielä tuli rauhallisia lammaspaimenia Daciasta, joilla ei ole peltoa\neikä taloa, vaan jotka vaeltavat karjoineen laitumelta laitumelle aivan\nsamoin kuin heidän esi-isänsä tekivät tuhat vuotta sitten Aasiassa.\n\nTuolta lähestyi rikas gootti, joka oli Ravennassa tai Roomassa nainut\nroomalaisen rahanvaihtajan tyttären ja pian oppinut roomalaisen appensa\ntavoin harjoittamaan kauppaa ja laskemaan voittonsa tuhansissa.\n\nJa vieressä seisoi köyhä paimenpoika, joka kuohuvan Isarcuksen varrella\npaimensi laihoja vuohiaan laihalla laitumella ja oli rakentanut aivan\nkarhunpesän viereen lautavajansa.\n\nNiin erilaiseksi oli tänne kokoontuneiden tuhansien kohtalo muodostunut\nsiitä alkaen, kun heidän isänsä olivat Teoderikin kutsua totellen\nlähteneet länteen päin Haemuksen laaksoista.\n\nMutta he tunsivat kuitenkin olevansa veljiä, saman kansan poikia, he\npuhuivat samaa, ylpeältä kajahtavaa kieltä, heillä oli samanlaiset\nkultakiharat, samanlainen lumenvalkoinen iho, samanlaiset kirkkaat,\nloistavat silmät ja -- ennen kaikkea -- samanlainen tunne rinnassa:\nvoittajina olemme tässä maassa, jonka isämme ovat erottaneet\nroomalaisesta maailmanvallasta ja jossa tahdomme asua elävinä tai\nkuolleina.\n\nSuunnattoman suuren mehiläisparven tavoin liikkui tämä tuhansiin\nnouseva ihmisjoukko soristen kentällä. Siellä tervehdittiin, haettiin\nvanhoja ystäviä, tehtiin uusia tuttavuuksia, eikä tämä hirmuinen\nsekamelska näyttänyt loppuvankaan.\n\nMutta yht'äkkiä kajahti kukkulan harjalta goottilaisen sotatorven\nomituinen, juhlallinen, pitkäveteinen soitto ja silmänräpäyksessä\nvaikeni tuhansien äänten sorina.\n\nTarkkaavaisina kaikki kääntyivät katsomaan kukkulalle päin, josta\nläheni juhlallisena kulkueena joukko arvokkaan näköisiä vanhuksia.\n\nKulkueessa oli puolen sataa vanhusta valkoisissa, laajoissa vaipoissa,\npäät tammiseppeleillä koristettuina ja käsissä valkoiset sauvat ja\nvanhanaikaiset kivikirveet. Nämä olivat tuomioistuimen sajoneja ja\npalvelijoita, joiden toimena oli käräjien juhlallinen avaaminen ja\npäättäminen sekä käräjäpaikan aitaaminen.\n\nSaavuttuaan tasangolle he tervehtivät kolminkertaisella,\npitkäveteisellä torventoitotuksella vapaiden soturien kokousta. Nämä\nvastasivat juhlallisen hiljaisuuden jälkeen kalistelemalla äänekkäästi\naseitaan.\n\nHeti sen jälkeen oikeudenpalvelijat ryhtyivät toimeensa.\n\nHe jakautuivat kahteen joukkoon, joista toinen lähti oikealle,\ntoinen vasemmalle ja ympäröivät koko laajan tasangon punaisilla\nvillalangoilla. Ne olivat joka kahdenkymmenen askeleen päässä kierretyt\npähkinäpuiseen keppiin, jonka he pistivät maahan. Työtä tehdessään he\nlausuivat vanhanaikaisia runoja ja sananlaskuja.\n\nIdässä ja etelässä olivat langat jännitetyt miehenkorkuisten keihäiden\npäihin ja muodostivat siten kauttaaltaan aidattuun käräjäkenttään kaksi\nporttia, joiden luona oikeudenpalvelijat kirveet käsissä vartioivat,\nettei orjia, muukalaisia eikä naisia päässyt kentälle.\n\nKun työ oli saatu valmiiksi, meni kaksi sajonien vanhinta\nkeihäsporteille ja huusi kuuluvalla äänellä:\n\n\"Kenttä on aidattu muinaisgoottilaisen tavan mukaan. Alkakaamme nyt\nJumalan avulla ja julistakaamme oikeita tuomioita.\"\n\nLyhyen hiljaisuuden perästä rupesi kokoontuneen joukon keskuudesta\nkuulumaan alussa hiljaisena, mutta vähitellen äänekkäämpänä ja lopuksi\nmelkein huumaavana sekamelskana kysymyksiä, väittelyä ja napinaa.\nKaikki olivat nimittäin jo sajonien saapuessa huomanneet, ettei heitä\ntavallisuuden mukaan johtanut kreivi, jolla oli tapana kuninkaan\nnimessä ja sijasta alkaa käräjät ja johtaa keskusteluja.\n\nAinakin oli odotettu, että tämä kuninkaan edusmies olisi saapunut\npaikalle kentän aitaamisen aikana.\n\nMutta kun työ oli suoritettu ja vanhusten sanat kehoittivat alkamaan\nkäräjiä eikä sittenkään ilmestynyt kreiviä eikä virkamiestä, joka olisi\nlausunut avajaissanat, kääntyi kaikkien huomio tähän arveluttavaan\nepäkohtaan. Kuninkaan kreiviä tai muuta edustajaa odotellessa\nmuistettiinkin, että kuningas oli luvannut saapua itse kansansa eteen\npuolustamaan itseään ja kuningatartaan raskauttavia syytöksiä vastaan.\n\nJa kun kuninkaan ystäviltä ja puoluelaisilta ruvettiin kyselemään\nasiasta, huomattiin vasta nyt, kun hiukan oli järjestytty, ettei\nkäräjissä ollut ainoatakaan kuningasperheen lukuisista sukulaisista,\nystävistä eikä palvelijoista, joiden oikeus ja velvollisuus olisi ollut\nsaapua puolustamaan syytettyjä. Asia oli sitäkin arveluttavampi, kun\nheitä oli viime päivinä nähty suuret joukot Rooman kaduilla ja\ntienoilla.\n\nTämä herätti hämmästystä ja epäluuloa. Näytti siltä, että käräjien\nvirallinen avaaminen jäisi kokonaan suorittamatta siinä metelissä, joka\njohtui näistä omituisista seikoista ja kuninkaankreivin poisjäämisestä.\n\nUseat puhujat olivat turhaan koettaneet saada ääntänsä kuuluviin.\n\nSilloin kajahti äkkiä kokoontuneiden keskeltä kaiken yli kuuluva\nraikuva ääni, kuin peloittavan hirviön sotahuuto.\n\nKaikki katselivat sinne päin, mistä ääni tuli. He näkivät keskellä\nkäräjäkenttää pitkään rautatammeen nojautuneen jättiläismäisen miehen,\njoka pitäen onttoa kuparikilpeä suunsa edessä puhalsi sen läpi\nkaikuvalla äänellä goottien sotahuudon.\n\nKun hän laski kilven, tunnettiin Hildebrand-vanhuksen arvokkaat kasvot.\nHänen silmänsä näyttivät säihkyvän tulta.\n\nRaikuvin riemuhuudoin tervehdittiin suuren kuninkaan asemestaria, jonka\nsamoinkuin kuninkaankin laulu ja satu olivat jo eläessä tehneet\ntarumaiseksi henkilöksi.\n\nKun huudot olivat vaienneet, alkoi vanhus:\n\n\"Hyvät gootit, urhoolliset miehet! Te olette levottomat ja hämmästyneet\nsen johdosta, ettette näe täällä kruunuanne kantavan miehen kreiviä\nettekä muuta edustajaa.\n\n\"Älkää tästä pelästykö!\n\n\"Jos kuningas luulee sillä tekevänsä käräjät tyhjiksi, erehtyy hän.\n\n\"Minä muistelen vanhoja aikoja ja sanon teille: kansa voi saada\noikeutta ilman kuningastakin ja pitää käräjiä ilman kuninkaankreiviä.\n\n\"Te kaikki olette kasvaneet uusissa oloissa ja uusien tapojen\nvallitessa, mutta tuolla on Hadusvint-vanhus, joka on vain paria talvea\nminua nuorempi. Hän voi todistaa oikeaksi sen, että kansa on\npäämahtimme. Goottien kansa on vapaa.\"\n\n\"Niin, me olemme vapaat\", huusi tuhatääninen kuoro.\n\n\"Me valitsemme käräjäkreivimme itse, jollei kuningas lähetä kreiviään\",\nhuusi Hadusvint-vanhus. \"Oikeus ja tuomio oli olemassa, ennenkuin\nkuningas ja kreivi.\n\n\"Kukapa tuntee oikeuden käytännön paremmin kuin Hildebrand, Hildungin\npoika?\n\n\"Hildebrand olkoon käräjäkreivimme!\"\n\n\"Niin\", kaikui joka taholta, \"Hildebrand olkoon käräjäkreivimme.\"\n\n\"Minä olen käräjäkreivi teidän päätöksenne nojalla ja pidän nimitystäni\nyhtä pätevänä kuin jos kuningas Teodahad olisi antanut minulle siihen\nvaltakirjan paperilla ja pergamentilla.\n\n\"Esi-isäni ovat johtaneet goottien käräjiä vuosisatoja.\n\n\"Tulkaa, sajonit, auttakaa minua käräjien avaamisessa.\"\n\nKaksitoista oikeudenpalvelijaa riensi paikalle. Tammen luona oli vielä\nmetsänjumala Picukselle pyhitetyn temppelin jäännöksiä. Sajonit\npuhdistivat paikan, nostivat leveimmät kivet pystyyn ja asettivat kaksi\nneliskulmaista kivilevyä tammen nojaan, joten muodostui komea\ntuomarinistuin.\n\nGoottilainen kreivi piti siten käräjiä muinaisitalialaisen metsän- ja\npaimenjumalan alttarilta.\n\nToiset sajonit heittivät Hildebrandin hartioille sinisen,\nlaajapoimuisen villavaipan, jossa oli leveä, valkoinen kaulus, antoivat\nhänen käteensä käyräpäisen saarnisauvan ja ripustivat hänen vasemmalle\npuolelleen tammen oksaan kiiltävän teräskilven.\n\nSitten he asettuivat kahteen ryhmään yksi oikealle, toinen vasemmalle\npuolelle Hildebrandia. Vanhus löi sauvalla kilpeen, joka helähti\nkirkkaasti, istuutui sitten kasvot itäänpäin käännettyinä ja lausui:\n\n\"Minä vaadin hiljaisuutta ja rauhaa!\n\n\"Minä vaadin oikeutta ja kiellän vääryyden, pikaisuuden ja\nhaukkumasanat, aseiden helistelemisen ja kaiken, mikä voi häiritä\nkäräjärauhaa. Ja minä kysyn nyt: onko oikea vuodenaika ja päivä, tunti\nja paikka vapaiden goottien käräjien pitoon?\"\n\nSilloin lähinnä seisovat gootit astuivat esille ja sanoivat kuorossa:\n\n\"Täällä on oikea paikka korkean taivaan, suhisevan tammen alla, tämä on\noikea aika päivästä nousevan auringon valossa, miekoin valloitetulla\ngoottilaisella tantereella vapaiden goottien käräjien pitoon.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Hildebrand-vanhus, \"me olemme kokoontuneet langettamaan\ntuomion kahdessa jutussa. Kuningatar Gotelindista syytetään murhasta ja\nkuningastamme Teodahadia pelkuruudesta ja laiminlyönneistä suuren\nvaaran aikana. Minä kysyn --\"\n\nHänen puheensa keskeytti kova, kaikuva torventoitotus, joka lännestä\npäin tuli yhä lähemmäksi.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nHämmästyneinä gootit katselivat ympärilleen ja huomasivat\nratsastajajoukon, joka tuli kukkulalta käräjäpaikkaa kohti.\n\nAuringon valo kuvastui häikäisevänä miesjoukon aseista. Ihmisiä ei\nvoinut tuntea, vaikka he lähestyivätkin täyttä karkua.\n\nSilloin Hildebrand nousi seisoalleen korkealle istuimelleen, varjosti\nkädellään haukansilmiään ja huudahti äkkiä:\n\n\"Ne ovat goottilaisia aseita! -- Hulmuavassa lipussa on kuvattuna vaaka\n-- se on kreivi Vitigeksen vaakuna. Tuolla on hän itsekin! Joukkueen\netunenässä.\n\n\"Pitkä mies hänen vasemmalla puolellaan on väkevä Hildebad!\n\n\"Mikä on saattanut sotapäälliköt palaamaan takaisin? Heidän joukkonsa\npitäisi olla kaukana matkalla Galliaan ja Dalmatiaan.\"\n\nNyt syntyi yleinen hälinä, kyseltiin, ihmeteltiin ja tervehdittiin.\n\nSamassa ratsastajatkin saapuivat perille ja laskeutuivat vaahtoavien\nhevostensa selästä.\n\nRiemuhuutojen kaikuessa päälliköt Vitiges ja Hildebad menivät joukon\nläpi kukkulalle aivan Hildebrandin tuomioistuimen ääreen.\n\n\"Kuinka?\" huudahti Hildebad hengästyneenä. \"Te istutte täällä ja\npidätte käräjiä aivan kuin maassa olisi täysi rauha. Belisarius,\nvihollinen on laskenut maihin!\"\n\n\"Me tiedämme sen\", vastasi Hildebrand levollisesti, \"ja tahdomme\nneuvotella kuninkaan kanssa puolustuskeinoista.\"\n\n\"Kuninkaan kanssa\", sanoi Hildebad katkerasti.\n\n\"Hän ei ole täällä\", sanoi Vitiges katsellen ympärilleen. \"Se vahvistaa\nepäluuloamme.\n\n\"Me palasimme takaisin, kun epäilimme, etteivät asiat olleet aivan\npaikallaan.\n\n\"Mutta siitä myöhemmin. Jatkakaa siitä, mihin jäitte.\n\n\"Kaiken tulee mennä oikeassa järjestyksessä. Hiljaa, ystäväni!\"\n\nTyönnettyään kärsimättömän Hildebadin syrjään hän asettui\nvaatimattomasti tuomarintuolin vasemmalle puolelle muiden joukkoon.\n\nKun meteli oli hiukan hiljentynyt, jatkoi vanhus:\n\n\"Kuningatartamme Gotelindista syytetään Amalasuntan, Teoderikin\ntyttären murhaamisesta.\n\n\"Minä kysyn: Olemmeko oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan?\"\n\nHadusvint-vanhus astui esille pitkään nuijaansa nojaten ja sanoi:\n\n\"Punaiset ovat langat tämän käräjäpaikan ympärillä.\n\n\"Kansantuomioistuimella on oikeus tuomita punaisesta verityöstä ja\nkalpeasta kuolemasta, sillä on valta lämpimään elämään.\n\n\"Jos viime aikoina on toisella tavalla tehty, on se ollut väkivaltaa\neikä oikeutta.\n\n\"Me olemme oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan.\"\n\n\"Koko kansan keskuudessa\", jatkoi Hildebrand, \"liikkuu huhu\nGotelindiksen raskaasta rikoksesta. Sydämissämme syytämme me kaikki\nhäntä siitä.\n\n\"Mutta kuka tahtoo täällä julkisessa kansankokouksessa ääneen syyttää\nhäntä murhasta?\"\n\n\"Minä\", sanoi heleä ääni, ja kaunis, nuori gootti kirkkaissa\nvarusteissa astui oikealta tuomarin eteen laskien oikean kätensä\nrinnalleen.\n\nSuosion murinaa kuului joka puolelta.\n\n\"Hän rakastaa kaunista Matasuntaa.\"\n\n\"Hän on herttua Guntariksen veli, Guntariksen, jolla on Florentia\nhallussaan.\"\n\n\"Hän kosii Matasuntaa.\"\n\n\"Rakastettunsa äidin kostajana hän esiintyy!\"\n\n\"Minä, Arahad, Astan kreivi, Aramutin poika völsungien jalosta\nsuvusta\", jatkoi nuori gootti kauniin punan noustessa poskille.\n\n\"Tosin en ole sukua murhatun kanssa, mutta hänen sukunsa miehet --\nhänen serkkunsa, kuningas Teodahad etupäässä -- eivät täytä verikoston\nkäskyä; vieläpä on kuningas itsekin ollut osallisena murhaan, ainakin\ntietänyt siitä.\n\n\"Niinpä minä vapaa, jalosukuinen, moitteeton gootti, onnettoman\nruhtinattaren ystävä, olen syyttäjänä hänen tyttärensä Matasuntan\nsijasta.\n\n\"Syytän kuningatarta murhasta ja verityöstä!\"\n\nKansan riemuhuutojen kaikuessa komea, kaunis nuorukainen veti miekkansa\nja ojensi sen eteensä tuomarintuolia kohti.\n\n\"Ja todistuksesi? Sano --\"\n\n\"Seis, käräjäkreivi\", kajahti vakava ääni.\n\nVitiges tuli esille ja asettui syyttäjää vastapäätä.\n\n\"Sinä olet vanha mies, mestari Hildebrand, ja tunnet hyvin kaikki\noikeudenmuodot, mutta sallit sittenkin väkijoukon villien intohimojen\nvaikuttaa itseesi.\n\n\"Täytyykö minun, nuoremman miehen, muistuttaa sinulle oikeuden\nensimmäistä käskyä? Syyttäjä on täällä, syytetty ei.\"\n\n\"Nainen ei saa olla läsnä goottien käräjissä\", sanoi Hildebrand\nlevollisesti.\n\n\"Minä tiedän sen, mutta missä on Teodahad, hänen puolisonsa ja\nedustajansa.\"\n\n\"Häntä ei ole näkynyt.\"\n\n\"Onko hänet kutsuttu?\"\n\n\"On. Minä voin tehdä valan, samoin nämä oikeudenpalvelijat\", sanoi\nArahad. \"Sajonit, tulkaa esiin.\"\n\nKaksi oikeudenpalvelijaa tuli esiin ja kosketti sauvoillaan\ntuomarintuolia.\n\n\"Mutta\", jatkoi Vitiges, \"älköön sanottako, että goottinainen on\ntuomittu kuulustamatta ja puolustamatta. Vaikka häntä vihataankin, on\nhän oikeutettu puolustautumaan oikeuden edessä. Minä rupean hänen\nedustajakseen ja puoltajakseen.\"\n\nHän astui levollisesti nuorekkaan syyttäjän luo ja veti miekkansa kuten\ntämäkin.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n\"Kiellätkö sinä siis murhan?\" kysyi tuomari.\n\n\"Minä sanon: se ei ole todistettu.\"\n\n\"Todista se\", sanoi tuomari kääntyen Arahadiin päin.\n\nTämä, joka ei ollut odottanut muotojen mukaista menettelytapaa eikä\nvastustajakseen niin arvokasta ja levollista miestä kuin Vitiges,\nhämmästyi.\n\n\"Pitäisikö se todistaa?\" huusi hän kärsimättömänä.\n\n\"Tarvitaanko tässä todistuksia?\n\n\"Sinä, minä, kaikki gootit tietävät, että Gotelindis on kauan ollut\nruhtinattaren verivihollinen.\n\n\"Ruhtinatar katoaa Ravennasta, samaan aikaan murhaaja. Hänen uhrinsa\ntavataan eräästä Gotelindiksen talosta -- kuolleena. -- Murhaaja\npakenee vahvaan linnaan. Tarvitaanko enemmän todistuksia?\"\n\nHän silmäsi kärsimättömänä ympärillään olevia gootteja.\n\n\"Ja sellaisilla perusteilla syytät sinä murhasta julkisissa käräjissä\",\nsanoi Vitiges levollisesti.\n\n\"Olkoon gooteista kaukana päivä, jona tuollaisten epäluulojen nojalla\ntuomitaan.\n\n\"Oikeudenmukaisuus, miehet, on kansan valo ja ilma.\n\n\"Voi, voi sitä kansaa, joka koroittaa vihansa oikeudekseen.\n\n\"Minäkin vihaan tuota naista ja hänen puolisoaan, mutta sen vuoksi,\nettä vihaan, olen kaksinverroin ankarampi itseäni kohtaan.\"\n\nHän lausui nämä sanat niin jalosti ja teeskentelemättömästi, että hän\nvoitti puolelleen kaikkien goottien sydämet.\n\n\"Missä ovat todistukset?\" kysyi nyt Hildebrand. \"Onko hänet tavattu\nitse teossa? Onko sinulla silminnäkijöitä todistajina? Onko sinulla\nluotettavia valallisia todistajia? Voitko vaatia syytettyä\npuhdistusvalalle?\"\n\n\"Todistukset\", toisti Arahad kiukuissaan. \"Minulla ei ole muita\ntodistuksia kuin sydämeni luja usko.\"\n\n\"Silloin\", sanoi Hildebrand --\n\nMutta samalla hetkellä tuli portilla seissyt sajoni hänen luokseen ja\nsanoi:\n\n\"Roomalaisia miehiä on portilla. He pyytävät päästä käräjiin. He\nsanovat tietävänsä ruhtinattaren kuolemasta.\"\n\n\"Vaadin, että heitä kuulustellaan\", huusi Arahad innokkaasti, \"ei\nsyyttäjinä, vaan syyttäjän todistajina.\"\n\nHildebrand viittasi, ja sajoni riensi tuomaan miehiä uteliaan joukon\nkeskitse.\n\nEdellä kulki vuosien koukistama iäkäs mies jouhikaavussa, köysi\nvyötäisillä. Kaavun päähine esti kasvonpiirteitä näkymästä. Hänen\njäljessään tuli kaksi orjapukuista miestä.\n\nUteliaasti katseltiin vanhusta, joka huolimatta yksinkertaisesta,\nmelkeinpä puutteellisesta puvustaan oli erittäin arvokkaan näköinen.\n\nKun hän oli saapunut aivan Hildebrandin tuomarinistuimen ääreen, katsoi\nArahad häntä suoraan silmiin, mutta peräytyi hämmästyneenä.\n\n\"Kenenkä olet kutsunut sanojesi todistajaksi?\" kysyi tuomari.\n\"Tuntemattoman muukalaisenko?\"\n\n\"Ei\", huudahti Arahad ja vetäisi todistajan kaavun päähineen pois.\n\"Hänen nimensä te kaikki tunnette ja kaikki te häntä kunnioitatte. Hän\non Marcus Aurelius Cassiodorus.\"\n\nHämmästyksen huutoja kuului joka puolelta käräjäkenttää.\n\n\"Se oli nimeni maailmallisen elämäni aikana\", sanoi todistaja, \"nyt on\nnimeni veli Marcus.\"\n\nHänen piirteistään kuvastui juhlallinen kieltäytymisen leima.\n\n\"No, veli Marcus\", kysyi Hildebrand, \"mitä sinulla on kerrottavana\nAmalasuntan kuolemasta? Sano meille täysi totuus, mutta vain totuus.\"\n\n\"Minä sanon sen.\n\n\"Mutta ensin sanon teille, ettei minua ole tänne tuonut inhimillisen\nhyvityksen halu, en ole tullut murhaa kostamaan -- kosto on minun,\nsanoo Herra! -- Ei, olen saapunut täyttämään suuren kuninkaani\nonnettoman tyttären viimeistä pyyntöä.\"\n\nHän otti papyruskäärön poveltaan.\n\n\"Vähän ennen Ravennasta lähtöään hän kirjoitti minulle nämä rivit,\njotka minun on ilmoitettava hänen testamenttinaan goottien kansalle:\n\n\"Ota vastaan musertuneen sielun kiitollisuus ystävyydestäsi.\n\n\"Tieto pysyvästä uskollisuudestasi lohduttaa minua enemmän kuin\npelastuksen toivo.\n\n\"Niin, minä riennän huvilaasi Bolsena-järven saarella. Sieltähän menee\ntie Roomaan, Regataan, jossa tunnustan gooteilleni kaikki rikokseni ja\nkärsin rangaistukseni.\n\n\"Olen valmis kuolemaan, jos niin vaaditaan, mutta älköön tuomiotani\nlangettako viholliseni vääryydellinen käsi, vaan kansani, kansani,\njonka sokeudessani vein perikatoon.\n\n\"Olen ansainnut kuoleman en ainoastaan kolmen herttuan veren vuoksi,\njonka vuotamiseen -- kaikki saakoot sen tietää -- olin minä syypää,\nvaan enemmän senvuoksi, että olin kyllin mieletön vielä syrjäyttämään\nkansani Bysantin tähden.\n\n\"Jos saavun elävänä Regataan varoitan minä kansaani elämäni viimeisillä\nvoimilla: pelätkää Bysanttia.\n\n\"Bysantti on petollinen kuin helvetti eikä meidän välillämme voi rauha\ntulla kysymykseen. Mutta minä tahdon varoittaa sisällisistäkin\nvihollisista. Kuningas Teodahad miettii petosta. Hän on myynyt\nPetrokselle, Bysantin lähettiläälle Italian ja goottien kruunun. Hän on\ntehnyt sen, mitä minä kieltäydyin tekemästä.\n\n\"Varokaa, olkaa väkevät ja yksimieliset. Oi, jos voisin kuollessani\nsovittaa sen, mitä eläessäni olen rikkonut.\"\n\nHiljaa kansa kuunteli näitä sanoja, jotka Cassiodorus oli lausunut\nvapisevalla äänellä ja jotka tuntuivat kaikuvan haudan toiselta puolen.\n\nVielä sen jälkeenkin, kun hän oli lopettanut, vallitsi säälin ja surun\naiheuttama hiljaisuus.\n\nVihdoin Hildebrand-vanhus nousi ja sanoi: \"Hän on rikkonut, hän on\nsovittanut.\n\n\"Teoderikin tytär, goottien kansa antaa rikoksesi anteeksi ja kiittää\nsinua uskollisuudestasi.\"\n\n\"Antakoon Jumalakin hänelle samoin anteeksi, amen!\" sanoi Cassiodorus.\n\n\"En ollut kutsunut ruhtinatarta Bolsena-järven huvilaan. En voinutkaan\nsitä tehdä, sillä neljätoista päivää aikaisemmin olin myynyt kaikki\nmaatilani Gotelindikselle.\"\n\n\"Gotelindis oli siis houkutellut vihollisensa\", sanoi Arahad, \"tuohon\ntaloon väärentämällä Cassiodoruksen nimen. Voitko sen kieltää, kreivi\nVitiges?\"\n\n\"En\", sanoi tämä levollisesti, \"mutta\", jatkoi hän kääntyen\nCassiodorukseen päin, \"onko sinulla todistuksia siitä, ettei ruhtinatar\nkuollut tapaturmaisesti, vaan että Gotelindis aiheutti hänen\nkuolemansa?\"\n\n\"Astu esiin, Syrus, ja puhu\", sanoi Cassiodorus. \"Minä takaan tämän\nmiehen uskollisuuden.\"\n\nOrja astui esiin, kumarsi ja puhui:\n\n\"Olen kaksikymmentä vuotta hoitanut järven sulkuja ja kylpytornin\nvesilaitoksia Bolsena-järven huvilassa. Minä yksin tunsin niiden\nsalaisuudet.\n\n\"Kun kuningatar Gotelindis osti tilukset poistettiin kaikki\nCassiodoruksen orjat ja niiden sijalle tuli muutamia kuningattaren\npalvelijoita. Minä yksin sain käskyn jäädä sinne.\n\n\"Silloin saapui saarelle eräänä varhaisena aamuna ruhtinatar Amalasunta\nja kohta hänen jäljessään kuningatar.\n\n\"Tämä kutsui minut heti luokseen, sanoi tahtovansa kylpeä ja käski\nminun antaa kaikkien sulkujen ja kaikkien kylpylaitoksen putkien\navaimet sekä selittää kaikki laitoksen salaisuudet.\n\n\"Minä tottelin, annoin hänelle avaimet sekä pergamentille piirretyn\nkylpylaitoksen putkien kaavan, mutta varoitin häntä erityisesti, ettei\nhänen pitäisi avata kaikkia järven sulkuja eikä panna kaikkia putkia\nyht'aikaa käyntiin, sillä se voisi maksaa ihmishenkiä.\n\n\"Hän käski minut vihaisin sanoin luotaan. Minä kuulin, että hän käski\nkylpyorjattaren täyttämään kattilat kuumalla eikä tavallisuuden\nmukaan lämpimällä vedellä. Menin matkoihini peloissani hänen\nturvallisuudestaan ja pysyttelin kylpylaitoksen läheisyydessä.\n\n\"Vähän ajan perästä kuulin minä mahtavasta pauhusta ja kohinasta, että\nkuningatar oli sittenkin vasten neuvoani avannut kaikki sulut, samalla\nkuulin kuuman veden sihisten nousevan pitkin seiniä. Kun samalla olin\nkuulevinani tuskallisia, marmoriseinäin heikentämiä hätähuutoja,\nriensin kylpylaitoksen ulko-ovelle pelastaakseni kuningattaren.\n\n\"Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni vesilaitoksien hoitamispaikassa\nMedusan pään luona täysissä vaatteissa kuningattaren, jonka luulin\nolevan hengenvaarassa kylpytornissa.\n\n\"Hän painoi jousia ja vaihtoi kiivaita sanoja jonkun kanssa, joka huusi\nkylpytornissa apua.\n\n\"Kauhistuneena ja hämärästi aavistaen tapahtuman hiivin tieheni,\nonneksi hänen huomaamattaan.\"\n\n\"Mitä, kurja raukka\", sanoi Vitiges, \"sinä aavistit, mitä siellä\ntapahtui ja hiivit pakoon.\"\n\n\"Olen vain orja, herra, enkä mikään sankari. Ja jos julma kuningatar\nolisi minut huomannut, niin en olisi nyt täällä häntä syyttämässä.\n\n\"Heti sen jälkeen kuului huuto, että ruhtinatar Amalasunta oli hukkunut\nkylpytorniin.\"\n\nUhkauksia, nurinaa ja huutoja kuului kokoontuneen kansan seasta.\n\nRiemuiten Arahad huusi: \"No, kreivi Vitiges, vieläkö aiot häntä\npuolustaa?\"\n\n\"En\", sanoi tämä pistäen miekkansa levollisesti tuppeen, \"en puolusta\nmurhaajaa. Toimeni on päättynyt.\"\n\nNäin sanoen hän meni vasemmalta puolelta oikealle ja asettui syyttäjien\njoukkoon.\n\n\"Teidän, vapaiden goottien, on tuomittava lain mukaan\", sanoi\nHildebrand, \"minun tehtäväni on vain teidän tuomionne täytäntöönpano.\n\n\"Kysyn senvuoksi teiltä, tuomarit, mitä mieltä olette völsungien sukuun\nkuuluvan kreivi Arahadin, Aramutin pojan, syytöksestä kuningatar\nGotelindista vastaan. Sanokaa, onko hän syyllinen murhaan?\"\n\n\"Syyllinen, syyllinen\", kaikui tuhansista suista, kukaan ei\nvastustanut.\n\n\"Hän on syyllinen\", sanoi vanhus nousten seisoalleen. \"Sano, syyttäjä,\nmitä rangaistusta sinä vaadit tästä rikoksesta?\"\n\nArahad kohotti miekkansa taivasta kohti ja sanoi: \"Minä syytin\nmurhasta. Minä syytin verityöstä. Hän on kuolemalla kuoleva.\"\n\nJa ennenkuin Hildebrand ehti tehdä kansalle kysymyksensä, oli joukon\nviha kiihtynyt äärimmilleen. Kaikki miekat lensivät esille ja\nvälähtelivät auringon valossa. Kaikki huusivat: Hän on kuolemalla\nkuoleva! --\n\nPeloittavan ukkosjyrinän tavoin vierivät nämä sanat laajan kentän yli\ntodistaen kansanoikeuden majesteettia, ja kaukainen ilmakin vielä siitä\nkajahteli.\n\n\"Hän on kuoleva\", sanoi Hildebrand nousten ylös, \"kirveen iskusta.\n\n\"Ylös sajonit ja hakekaa hänet mistä löydätte.\"\n\n\"Seis\", sanoi väkevä Hildebad tullen esille. \"On vaikea panna\ntuomiotamme täytäntöön niin kauan kuin tämä nainen on kuninkaamme\npuoliso.\n\n\"Minä vaadin sen vuoksi, että kansankokous tutkii nekin syytökset,\njotka aiomme tehdä Teodahadia vastaan, joka epäsankarillisesti\nhallitsee sankarikansaa.\n\n\"Minä lausun nämä syytökset.\n\n\"Huomatkaa tarkoin! Syytän häntä petoksesta enkä ainoastaan\nkykenemättömyydestä meitä pelastamaan ja johtamaan.\n\n\"Jätän koskettelematta sen seikan, että kuningatar tuskin olisi voinut\nhänen tietämättään tyydyttää kostonhimoaan Amalasuntaan nähden, ja\nsenkin, että Amalasuntan viimeiset sanat varoittivat meitä Teodahadin\npetoksesta.\n\n\"Mutta eikö ole totta, että hän on siirtänyt valtakunnan eteläosasta\npois miehet, aseet, ratsut ja laivat, että hän on lähettänyt kaikki\nsotavoimat Alppien tienoille, joten kurjat pikku kreikkalaiset ovat\nilman miekan iskua saaneet Sisilian haltuunsa ja päässeet Italian\nmantereelle.\n\n\"Totila, veliparkani, vastustaa yksin heitä apunaan kourallinen väkeä.\n\n\"Sen sijaan, että koettaisi turvata hänen selkäpuoltaan, lähettää\nkuningas Vitigeksen, Tejan ja minut pohjoiseen. Raskain sydämin\ntottelimme, sillä me aavistimme, missä Belisarius laskee maihin.\n\n\"Hitaasti kuljimme eteenpäin odottaen joka hetki palauskäskyä. Turhaan.\n\n\"Maakunnissa, joiden läpi kuljimme, kierteli jo epämääräisiä huhuja\nsiitä, että Sisilia oli menetetty, ja italialaiset, jotka näkivät\nmeidän vetäytyvän pohjoiseen päin, pilkkasivat meitä.\n\n\"Kun olimme kulkeneet pari päivämarssia pitkin rannikkoa, sain\nveljeltäni Totilalta kirjeen, joka oli näin kuuluva:\n\n\"Onko koko goottien kansa ja veljenikin hylännyt minut samoin kuin\nkuningas on tehnyt?\n\n\"Belisarius on valloittanut Sisilian.\n\n\"Hän on laskenut maihin.\n\n\"Koko kansa menee hänen puolelleen.\n\n\"Vastustuksetta rientää hän Napolia kohti.\n\n\"Neljä kirjettä olen lähettänyt kuningas Teodahadille pyytäen apua.\n\n\"Kaikki turhaan.\n\n\"En ole saanut laivaakaan.\n\n\"Napoli on mitä suurimmassa vaarassa.\n\n\"Pelastakaa, pelastakaa Napoli ja valtakunta.\"\n\nGootit päästivät tuhatäänisen tuskan ja kiukun huudon.\n\n\"Minä tahdoin\", jatkoi Hildebad, \"heti kääntyä legioonineni, mutta\nylipäällikköni, kreivi Vitiges, ei sitä sallinut.\n\n\"Sen kuitenkin sain aikaan, että annoimme joukkojen pysähtyä ja\nmuutamain ratsumiesten kanssa riensimme tänne varoittamaan,\npelastamaan, kostamaan.\n\n\"Sillä kostoa, kostoa vaadin minä kuningas Teodahadille. Hän jätti\nvaltakunnan eteläpuolen vihollisten käsiin petollisessa mielessä, ei\ntyhmyydestä eikä heikkoudesta.\n\n\"Tämä kirje sen todistaa.\n\n\"Neljästi on veljeni häntä kehoittanut, rukoillut.\n\n\"Kaikki turhaan.\n\n\"Hän jätti hänet ja valtakunnan vihollisten käsiin.\n\n\"Voi meitä, jos Napoli joutuu tai on joutunut vihollisille.\n\n\"Hän, hän, joka on tämän aikaan saanut, ei saa enää hallita, ei saa\nenää elää.\n\n\"Riistäkää hänen päästään goottien kruunu, jonka hän on häväissyt; alas\nTeodahad!\n\n\"Hän kuolkoon!\"\n\n\"Alas Teodahad! Hän kuolkoon!\" jyrisi mahtavana kaikuna kansan huuto.\n\nVastustamattomana näytti heidän vihansa aaltoilevan tuhoten kaikki,\njotka tahtoivat panna sen tielle esteitä.\n\nYksi ainoa mies pysyi tyynenä raivoavan kansan keskellä.\n\nTämä mies oli kreivi Vitiges.\n\nHän hyppäsi eräälle kivelle tammen juurella ja odotti, kunnes meteli\noli hiukan asettunut.\n\nSitten hän koroitti äänensä ja sanoi hänelle omituisella\nvaatimattomuudella ja selvyydellä:\n\n\"Kansalaiset, toverit! Kuulkaa minua!\n\n\"Teidän tuomionne on väärä.\n\n\"Kurjaa on, jos goottien heimo, jonka kunniana ja ylpeytenä isien\najoista asti on ollut oikeudenmukaisuus, koroittaa vihan ja väkivallan\noikeuden istuimelle.\n\n\"Teodahad on heikko, veltto kuningas.\n\n\"Hän ei saa enää yksin hallita valtakuntaa. Asettakaa hänet alaikäisen\ntavoin holhouksen alaiseksi.\n\n\"Erottakaa hänet ennemmin.\n\n\"Mutta hänen kuolemaansa, hänen vertaan te ette voi vaatia.\n\n\"Missä ovat todistukset siitä, että hän on meidät pettänyt, että\nTotilan kirjeet ovat hänelle saapuneet?\n\n\"Nähkää, te vaikenette, älkää tehkö vasten oikeutta, sellainen hävittää\nvaltakunnat ja kansat.\"\n\nSuurena ja jalona hän seisoi korkealla paikallaan, auringon loisteessa,\nvoimakkaana ja arvokkaana.\n\nIhaillen tuhannet miehet katselivat häntä, joka näytti olevan kaikkia\nsuurempi, ylhäisempi, arvokkaampi ja levollisempi. Juhlallinen\nhiljaisuus syntyi.\n\nJa ennenkuin Hildebad ja muu kansa ehti keksiä vastauksen miehelle,\njoka näytti olevan pelkkää oikeamielisyyttä, ikääntyi yleinen huomio\ntiheään metsään, joka etelässä rajoitti näköalan ja joka nyt äkkiä\nnäytti rupeavan elämään.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSieltä kuului lähestyvien hevosten nopeata kavionkopsetta ja aseiden\nhelinää. Pian tuli metsästä esille pieni ratsastajajoukko, mutta hyvän\nmatkaa sen edellä ajoi pikimustalla hevosella mies, joka näytti\nkilpailevan myrskytuulen kanssa.\n\nTuuli liehutti hänen kypärätöyhtöään, pitkää, mustaa hevosenhäntää ja\nhänen pitkiä, mustia hiuksiaan. Eteenpäin kumartuneena hän pakotti\nvaahtoavan hevosensa tuliseen vauhtiin ja hyppäsi nopeasti käräjäkentän\neteläportilla ratsunsa selästä.\n\nKuin siivillä hän riensi mäkeä ylöspäin, hyppäsi kivelle Vitigeksen\nviereen, ojensi paperikäärön ylös, huusi viimeisillä voimillaan:\n\"Petos, petos!\" ja kaatui kuin ukkosen iskemänä maahan.\n\nPelästyneinä Vitiges ja Hildebad riensivät hänen luokseen. He olivat\ntuskin tunteneet ystäväänsä.\n\n\"Teja, Teja\", huusivat he. \"Mitä on tapahtunut? Puhu?\"\n\n\"Puhu\", toisti Vitiges, \"nyt on goottien valtakunnan olemassaolo\nkysymyksessä\".\n\nYlenluonnollisilla ponnistuksilla kohottautui teräksinen mies nämä\nsanat kuullessaan pystyyn, katseli vähän aikaa ympärilleen ja puhui\nsitten kolkolla äänellä:\n\n\"Meidät on petetty.\n\n\"Gootit, kuninkaamme on meidät pettänyt.\n\n\"Kuusi päivää sitten sain käskyn lähteä Istriaan eikä Napoliin, kuten\nolin pyytänyt.\n\n\"Epäilin petosta, mutta tottelin kuitenkin ja lähdin purjehtimaan\njoukkoineni.\n\n\"Ankara länsimyrsky alkoi riehua ja ajoi lukemattomia pieniä aluksia\nlännestä päin luoksemme.\n\n\"Niiden joukossa oli nopeakulkuinen 'Mercurius', Teodahadin pieni\npostialus.\n\n\"Tunsin aluksen hyvin, sillä se oli kerran isäni omaisuutta.\n\n\"Kun se oli nähnyt meidän laivamme, yritti se paeta.\n\n\"Aavistaen joitakin konnankoukkuja olevan tekeillä ajoin sitä takaa ja\nsain sen kiinni.\n\n\"Alus oli viemässä kuninkaalta Belisariukselle näin kuuluvaa kirjettä:\n\n\"Saat olla minuun tyytyväinen, suuri sotapäällikkö.\n\n\"Kaikki goottijoukot ovat tällä hetkellä Rooman koillispuolella, joten\nvoit vaaratta laskea maihin.\n\n\"Neljä Napolin merikreivin kirjettä olen minä hävittänyt ja hänen\nlähettiläänsä heittänyt vankeuteen.\n\n\"Kiitokseksi odotan, että täytät sopimuksen tarkoin ja ensi tilassa\nsuoritat kauppasumman.\"\n\nTejan käsi vaipui alas, ääni petti hänet.\n\nJoka puolelta kuului vihan voihketta, huokauksia ja huudahduksia.\n\n\"Minä käskin heti kääntyä takaisin ja laskea maihin. Kolme päivää ja\nkolme yötä olen lepäämättä rientänyt ehtiäkseni tänne.\n\n\"En jaksa enää.\"\n\nHoiperrellen hän vaipui Vitigeksen syliin.\n\nSilloin Hildebrand-vanhus hypähti seisomaan tuolinsa korkeimmalle\nkivelle. Hän oli paljon korkeammalla kuin kukaan muu käräjäkansasta.\nHän sieppasi kuninkaan pienen, marmorisen rintakuvan, jota eräs mies\ntavan mukaan piti keihään nenässä, ja otti sen vasempaan käteensä.\nOikeassa kädessä oli hänellä kivikirves.\n\n\"Hän on myynyt ja pettänyt kansansa keltaisen kullan vuoksi.\n\n\"Kuolkoon hän, kuolkoon, kuolkoon!\"\n\nKirveeniskulla hän musersi patsaan.\n\nTämä teko oli kuin ensimmäinen ukkosen isku, joka päästää uhkaavan\nrajuilman valloilleen.\n\nVain kiihtyneiden luonnonvoimain raivoon voidaan verrata myrskyä, joka\npuhkesi ilmi sydänjuuria myöten järkytetyssä kansanjoukossa.\n\n\"Kuolkoon! Kuolkoon! Hän kuolkoon!\" huusivat tuhannet äänet ja tuhannet\naseet rämisivät huumaavasti.\n\nVanha asemestari koroitti taas mahtavan äänensä ja sanoi juhlallisesti:\n\n\"Tietäkää, Jumala taivaassa ja ihmiset maassa, paistava aurinko ja\nsuhiseva tuuli, tietäkää, että goottien kansa, joka on vapaa, jolla on\nkunniakkaita muistoja ja joka on syntynyt aseita kantamaan, on pannut\nviralta entisen kuninkaansa Teodahadin, Teodin pojan, koska hän on\npettänyt kansansa ja valtakuntansa.\n\n\"Me otamme sinulta, Teodahad, kultaisen kruunusi ja goottien\nvaltakunnan, tuomitsemisoikeuden goottien keskuudessa ja henkesi.\n\n\"Emmekä tee sitä vääryydellä, vaan oikeuden päätöksen nojalla.\n\n\"Sillä me olemme olleet vapaita kaikkien kuninkaittemme aikana ja\ntahdomme mieluummin menettää kuninkaamme kuin vapautemme.\n\n\"Eikä yksikään kuningas ole niin korkealla, ettei häntä voitaisi\nhaastaa kansansa eteen vastaamaan murhasta, petoksesta tai väärästä\nvalasta.\n\n\"Niinpä otamme sinulta kruunun ja valtakunnan, oikeuden ja henkesi.\n\n\"Maanpakolainen olet, suojaton, kunniaton, oikeutesi menettänyt.\n\n\"Joka paikassa, missä kristityt menevät kirkkoon ja pakanat\nuhrikivilleen.\n\n\"Joka paikassa, missä tuli palaa ja maa viheriöitsee.\n\n\"Joka paikassa, missä laiva liikkuu ja kilpi kiiltää.\n\n\"Joka paikassa, missä taivas kaareutuu ja maailma avartuu.\n\n\"Joka paikassa, missä haukka lentää pitkänä kevätpäivänä, kun tuuli\npuhaltaa sen leveisiin siipiin.\n\n\"Sinulta kielletään koti ja hyvien ihmisten yhteys ja kaikenlaiset\nasumukset, paitsi helvetti. Perintösi ja tiluksesi ja'an gooteille.\nLihasi ja veresi ilman korpeille. Ja kuka tahansa sinut tapaa talossa\ntai kartanolla tai maantiellä, tappaa sinut rankaisematta. Häntä\nkiittää Jumala ja hyvät gootit.\n\n\"Minä kysyn teiltä, onko tämä hänen kohtalonsa?\"\n\n\"Se on hänen kohtalonsa!\" vastasivat tuhannet miehet lyöden miekoillaan\nkilpiin.\n\nTuskin Hildebrand-vanhus oli laskeutunut alas, kun Hadusvint nousi\nhänen sijaansa, heitti takkuisen karhunnahan pois ja sanoi:\n\n\"Heittiökuninkaasta olemme siis päässeet. Hänet kyllä kostaja\ntavoittaa.\n\n\"Mutta nyt, hyvät miehet, on valittava uusi kuningas. Sillä ilman\nkuningasta emme ole koskaan olleet. Niin kauaksi kuin satumme ja\nsananpartemme muistavat, ovat esi-isämme kohottaneet kilpien päälle\nmiehen, joka edustaa hyvien goottien voimaa, loistoa ja onnea.\n\n\"Niin kauan kuin gootteja on olemassa, on heillä kuningaskin, ja niin\nkauan kuin on kuningas, on hänellä kansakin.\n\n\"Nyt on meidän ennen kaikkea saatava itsellemme päällikkö, johtaja.\n\n\"Amelungien suku on noussut kunniakkaasti kuin aurinko, kauan on sen\nkirkkain tähti, Teoderik, loistanut, mutta häpeällisesti on suku\nsammunut Teodahadiin.\n\n\"Ylös, goottien kansa! Sinä olet vapaa! Valitse vapaasti itsellesi\noikea kuningas, joka vie sinut voittoon ja kunniaan.\n\n\"Valtaistuimesi on tyhjä. Kansani, minä kutsun sinut kuninkaanvaaliin!\"\n\n\"Kuninkaanvaaliin!\" toisti juhlallisesti ja voimakkaasti tuhansien\nkuoro.\n\nSilloin Vitiges nousi käräjätuoliin, otti kypärän päästään ja kohotti\noikean kätensä taivasta kohti.\n\n\"Sinä, Jumala, joka oleskelet tähtien tarhoissa, tiedät, ettei meitä\ntähän tekoon johda tottelemattomuus eikä ylpeys, vaan hädän pyhä\noikeus.\n\n\"Me kunnioitamme kuninkuuden oikeutta ja kruunusta säteilevää loistoa.\nMutta tämä loisto on häväisty, ja valtakunnan suurimmassa hädässä\nryhdymme käyttämään kansan suurinta oikeutta.\n\n\"Airueet menevät kaikkien maan kansojen luo ja julistavat: me olemme\nsen tehneet, koska kunnioitimme, emmekä suinkaan halveksineet kruunua.\nMutta kenet me valitsemme?\n\n\"Monta on kansassamme uljasta urhoa, suvultaan suurta, urhoollista ja\nviisasta. Useat ovat kruunun ansainneet. Helposti saattaa käydä niin,\nettä yksi pitää yhtä, toinen toista parempana.\n\n\"Mutta, Jumalan tähden, nyt ei riitaa eikä taistelua, nyt kun\nvihollinen on maassa.\n\n\"Senvuoksi vannokaamme jo edeltä päin juhlallisesti, että sitä, joka\nsaa enimmät äänet, vaikka vain yhden äänen enemmistön, tahdomme kaikki\nvilpittömästi kuninkaanamme kunnioittaa, emmekä ketään muuta. Minä\nvannon -- vannokaa kanssani!\"\n\n\"Me vannomme\", huusivat gootit.\n\nMutta nuori Arahad ei yhtynyt huutoon.\n\nKunnianhimo ja rakkaus riehuivat hänen sydämessään. Hän muisteli, että\nhänen sukunsa oli nyt amalien ja baltien kukistuttua valtakunnan\nylhäisin. Hän toivoi voittavansa Matasuntan käden, jos hän voisi\ntarjota hänelle kruunun. Tuskin oli vala kajahtanut, kun hän astui\nesille ja huusi:\n\n\"Kenet me valitsemme, gootit? Miettikäämme tarkoin.\n\n\"Ennen kaikkea, se on selvää, täytyy meidän saada nuori, voimakas käsi\njohtamaan meitä vihollista vastaan.\n\n\"Mutta se ei riitä.\n\n\"Miksi koroittivat esi-isämme amalit valtaistuimelle?\n\n\"Koska nämä olivat jalointa, vanhinta, jumalista polveutuvaa sukua.\n\n\"Ensimmäinen tähti on sammunut, ajatelkaa toista, ajatelkaa balteja!\"\n\nBaltien suvusta oli elossa vain yksi miespuolinen jäsen, herttua Pitzan\npoika, joka ei vielä ollut asekuntoinen -- sillä Alarik, Thulun ja\nIbba-herttuoiden veli oli ajettu maanpakoon ja jäljettömästi kadonnut.\n-- Arahad oli varma, ettei tuota baltipoikaa valittaisi, vaan\najateltaisiin kolmatta tähteä. Mutta hän erehtyi.\n\nHadusvint-vanhus astui vihoissaan esille ja huusi:\n\n\"Mitä on aateli? Mitä on sukuperä? Olemmeko me aatelisten orjia vai\nvapaita miehiä?\n\n\"Kautta jyrinän! Rupeammeko me laskemaan esi-isiä, kun Belisarius on\nItaliassa.\n\n\"Minä sanon sinulle, poika, mitä kuninkaalta vaaditaan. Urhoollista\nkättä, totta kyllä, mutta siinä ei ole vielä kaikki.\n\n\"Kuninkaan on oltava lain suojelija ja rauhan turvaaja, ei vain paras\nmies taistelussa.\n\n\"Kuninkaalla täytyy olla mieli, joka on aina levollinen ja aina kirkas\nkuin sininen taivas, ja oikeamielisten ajatusten tulee siinä nousta ja\nlaskea kirkkaiden tähtien tavoin.\n\n\"Kuninkaan täytyy olla voimakas, mutta etenkin mielenlaadultaan vakava\nja tyyni. Hän ei saa unohtaa itseään eikä antaa vihan eikä rakkauden\nhallita, kuten me suureen kansanjoukkoon kuuluvat.\n\n\"Hänen tulee olla lempeä ystävilleen, mutta samalla oikeudenmukainen\nvihollisiaankin kohtaan.\n\n\"Hänen rinnassaan asukoon levollinen rauha ja uljas rohkeus, jalo\ntyyneys ja uskollinen voima. -- Sellainen mies, Arahad, on kuninkaaksi\nluotu, vaikka hän olisi halvan talonpojan poika.\"\n\nÄänekkäät hyväksymishuudot kaikuivat, ja Arahad vetäytyi häpeissään\ntaaksepäin.\n\nMutta vanhus jatkoi:\n\n\"Hyvät gootit! Luullakseni onkin joukossamme sellainen mies.\n\n\"En tahdo häntä mainita, mainitkaa hänet itse.\n\n\"Saavuin tänne kaukaisilta vuorilta, karantanein ja meidän rajamailta,\nmissä raisu Turbidus kohisten pirstoo kallioita.\n\n\"Siellä olen elänyt kauemmin kuin tavallisen ihmisiän ylpeänä, vapaana\nja yksinäisenä.\n\n\"Vähän tiesin ihmisten puuhista, vähän oman kansanikin urotöistä.\nSilloin tällöin vain joku suolankuljettaja eksyi talooni.\n\n\"Ja kuitenkin tunkeutui yksinäiselle vuorellenikin erään sankarimme\nmaine, miehen, joka ei ollut koskaan vetänyt miekkaansa väärän asian\npuolesta ja joka aina oli voittajana pistänyt miekkansa tuppeen.\n\n\"Hänen nimensä kuulin aina, kun kysyin: 'Kuka meitä suojelee, kun\nTeoderik on kaatunut?'\n\n\"Hänen nimensä kuulin jokaisen voiton yhteydessä, jonka saavutimme,\njokaisen viisaan rauhantyön yhteydessä, joka oli saatu aikaan.\n\n\"En ollut häntä koskaan nähnyt.\n\n\"Halusin nähdä häntä.\n\n\"Tänään olen nähnyt hänet ja kuullut hänen puhuvan.\n\n\"Olen nähnyt hänen silmänsä, jotka ovat kirkkaat ja lempeät kuin\naurinko.\n\n\"Olen kuullut hänen sanansa, olen kuullut, kuinka hän puolusti\nvihollistaankin ja vaati sille oikeutta.\n\n\"Olen kuullut, miten hän yksin, kun sokea viha sieppasi meidät kaikki\nmustan siipensä alle, pysyi levollisena ja oikeudenmukaisena.\n\n\"Silloin ajattelin itsekseni: 'tuo mies on kuninkaaksi luotu, hän on\nväkevä taistelussa ja oikeamielinen rauhassa, kova kuin teräs ja kirkas\nkuin kulta.'\n\n\"Gootit! Tämä mies olkoon kuninkaamme.\n\n\"Mainitkaa hänen nimensä!\"\n\n\"Kreivi Vitiges, niin Vitiges! Terve, kuningas Vitiges!\"\n\nSillä aikaa, kun tämä voimakas riemuhuuto kaikui kautta kentän, oli\nvapisuttava pelko vallannut ujon miehen, joka jännitettynä ja\ntarkkaavaisena oli kuunnellut vanhuksen puhetta ja vasta aivan lopussa\naavisti, että hän itse oli tuo ylistetty.\n\nMutta kun hän nyt kuuli tämän tuhatäänisen riemuhuudon nimeään\njulistavan, tuli hänen rintaansa ennen kaikkea tunne:\n\n\"Ei, se ei voi, se ei saa tapahtua.\"\n\nHän riuhtautui irti Tejasta ja Hildebadista, jotka riemuissaan\npuristivat hänen käsiään, syöksyi muutamia askelia eteenpäin, pudisti\npäätään ja heilautti käsiään estääkseen huutoja.\n\n\"Älkää\", huusi hän, \"älkää, ystäväni! Älkää minua valitko! Minä olen\nyksinkertainen sotilas, ei minusta ole kuninkaaksi.\n\n\"Olen kenties hyvä työntekijä, mutta työnjohtaja en ole.\n\n\"Valitkaa joku toinen, arvokkaampi!\"\n\nIkäänkuin rukoillen hän ojensi kätensä kansan puoleen.\n\nMutta jylisevä huuto: \"Terve, kuningas Vitiges!\" oli vastauksena.\n\nJa nyt Hildebrand-vanhus tuli esille, tarttui hänen käteensä ja sanoi:\n\n\"Ole vaiti, Vitiges! Kuka ensimmäisenä vannoi tunnustavansa\nkuninkaakseen sen, joka saisi yhdenkään äänen enemmistön!\n\n\"Sinä olet nyt saanut kaikki äänet ja tahdot sittenkin tehdä\nvastaväitteitä.\"\n\nMutta Vitiges pudisti päätään ja painoi kättään otsaansa vasten.\n\nSilloin vanhus meni aivan hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Mitä? Täytyykö minun muistuttaa sinua tärkeimmistä\nvelvollisuuksistasi?\n\n\"Täytyykö minun muistuttaa tuota yöllistä valaa ja liittoa, jolloin\nlupasit: 'Kaikki kansani hyväksi.'\n\n\"Minä tiedän, -- tunnen puhtaan sielusi -- että kruunu on sinulle\nenemmän taakaksi kuin koristukseksi. Minä aavistan, että tämä kruunu\ntuottaa sinulle suuria, katkeria suruja. Kenties enemmän kuin riemuja.\nSenvuoksi juuri vaadin sinua ottamaan sen.\"\n\nVitiges ei puhunut mitään, vaan painoi toisenkin kätensä silmilleen.\n\nRiemastuneen kansan mielestä tämä välinäytös oli kestänyt liian kauan.\n\nMiehet jo varustivat leveää kilpeä, jolle hänet aiottiin nostaa, ja\nriensivät kukkulalle päin päästäkseen puristamaan hänen kättään.\nMelkein kärsimättöminä jo kaikuivat huudot: \"Terve, kuningas Vitiges!\"\n\n\"Minä vaadin tätä sinulta verenvalasi nimessä! Aiotko pitää, vai rikkoa\nsen?\" kysyi Hildebrand hiljaa.\n\n\"Pitää\", vastasi Vitiges ja ojentautui päättäväisenä pystyyn.\n\nHän astui nyt väärästä häveliäisyydestä vapautuneena ja ilman\nturhamaisuutta askeleen eteenpäin ja lausui:\n\n\"Sinä olet valinnut, kansani! Hyvä! Ottakaa minut sitten!\n\n\"Minä tahdon olla kuninkaanne!\"\n\nSilloin kaikki miekat välähtivät ilmassa ja entistä äänekkäämpänä\nkaikui huuto: \"Terve, kuningas Vitiges!\"\n\nNyt astui Hildebrand-vanhus kokonaan pois käräjätuolistaan ja sanoi:\n\n\"Minä luovun tästä ylhäisestä istuimesta.\n\n\"Se kuuluu nyt kuninkaallemme.\n\n\"Mutta sallikaa minun vielä kerran hoitaa kreivinvirkaa.\n\n\"Kun en voi pukea sinua purppuraan, jota amalit ovat pitäneet, enkä\nantaa sinulle heidän kultaista valtikkaansa -- niin ota tuomarinkaapuni\nja valtikaksesi tuomarinsauvani, joka olkoon myöskin merkkinä siitä,\nettä olet tullut kuninkaaksemme oikeamielisyytesi vuoksi.\n\n\"En voi panna otsallesi vanhaa goottien kruunua. Teoderikin kultaista\nvannetta.\n\n\"Siksipä salli kruunata itsesi tammen vihreillä lehvillä, sillä sinä\nolet voimakas ja uskollinen kuin tammi.\"\n\nNäin sanoen hän taittoi hennon tammenoksan ja kiersi sen seppeleeksi\nVitigeksen pään ympärille.\n\n\"Tänne, goottisoturit, kilpi esiin!\"\n\nSilloin Hadusvint, Teja ja Hildebad tarttuivat vanhanaikaiseen leveään\nsajonien käräjäkilpeen, nostivat sille kuninkaan, joka nyt oli\nkoristettu seppeleellä, sauvalla ja vaipalla, ja näyttivät häntä\nkansalle.\n\n\"Katsokaa, gootit, valitsemaanne kuningasta ja vannokaa hänelle\nuskollisuutta.\"\n\nJa he vannoivat seisoaltaan -- ei polviltaan -- kätensä taivasta kohti\nkohottaen hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka.\n\nSilloin Vitiges hyppäsi pois kilveltä, nousi käräjätuoliin ja sanoi:\n\n\"Samoin kuin te olette vannoneet minulle uskollisuutta, vannon minä\nteille lempeyttä.\n\n\"Tahdon olla lempeä ja oikeamielinen kuningas. Tahdon edistää oikeutta\nja vastustaa vääryyttä. Lupaan aina muistaa, että te olette vapaita,\nkuten minäkin, ettekä orjia. Pyhitän elämäni, onneni, kaikkeni rakkaan\ngoottikansan hyväksi.\n\n\"Sen vannon kautta taivaan Jumalan ja oman uskollisuuteni.\"\n\nHän otti sitten käräjäkilven puusta ja sanoi:\n\n\"Käräjät ovat lopussa. Minä hajoitan kokouksen.\"\n\nSajonit löivät pähkinäpuukepit ja niissä olevat langat maahan.\nVäkijoukko virtasi ulos käräjäpaikalta sikin sokin ilman järjestystä.\n\nRoomalaisetkin, jotka uteliaina, mutta arkoina olivat kaukaa katselleet\ntätä kansanvapauden ilmausta, jollaista Italiassa ei ollut nähty\nviiteensataan vuoteen, tulivat nyt rohkeasti goottien joukkoon myymään\nnäille viiniä ja ruokaa.\n\nVitiges oli lähdössä ystäviensä ja sotajoukkojen päällikköjen kanssa\nerääseen joen rannalle pystytettyyn telttaan.\n\nSilloin tuli esille roomalaispukuinen mies, näköjään hyvinvoipa\nporvari, ja kyseli innokkaasti kreivi Tejaa, Tagilan poikaa.\n\n\"Minä olen Teja. Mitä sinulla on asiaa, roomalainen?\" kysyi tämä.\n\n\"Tahdon vain jättää sinulle tämän maljakon. Kuten näet, on sinetti\naivan eheä.\"\n\n\"Mitä se minulle kuuluu? En minä tuollaisia osta.\"\n\n\"Maljakko on omanne, herra.\n\n\"Eräs kestiystäväni on antanut toimekseni tuoda se teille.\n\n\"Ottakaa se, olkaa hyvä.\"\n\nHän pisti maljakon Tejan käteen ja pujahti väkijoukkoon.\n\nVälinpitämättömänä Teja avasi sinetin ja otti maljakosta asiapaperit\nruveten niitä silmäilemään.\n\nMutta äkkiä polttava puna syöksähti hänen kalpeille kasvoilleen, silmät\nsäihkyivät tulta ja hän pureksi suonenvedontapaisesti huuliaan.\n\nMaljakko putosi hänen kädestään, kuumeentapaisella kiireellä hän\ntunkeutui Vitigeksen luo ja sanoi soinnuttomalla äänellä:\n\n\"Kuninkaani! -- Kuningas Vitiges -- minä pyydän armonosoitusta!\"\n\n\"Mikä sinulla on, Teja? Jumalan tähden! Mitä haluat?\"\n\n\"Lomaa!\n\n\"Lomaa kuudeksi -- kolmeksi päiväksi!\n\n\"Minun täytyy lähteä.\"\n\n\"Lähteä! Minne?\"\n\n\"Kostamaan!\n\n\"Lue -- paholainen, joka syytti vanhempiani, saattaen heidät\nepätoivoon, kuolemaan ja mielipuoliksi, -- on hän -- hän, jota olen jo\nkauan epäillyt: tässä on hänen omakätinen syytöskirjansa Florentian\npiispalle -- on Teodahad! --\"\n\n\"Todellakin, Teodahad\", sanoi Vitiges silmäten kirjettä. \"Mene vain.\n\n\"Mutta et sinä enää häntä Roomasta löydä. Hän on varmaankin paennut\naikoja sitten.\n\n\"Hän on päässyt paljon edelle.\n\n\"Sinä et enää saavuta häntä.\"\n\n\"Minä saavutan hänet, vaikka hän pakenisi myrskykotkan siivillä.\"\n\n\"Sinä et löydä häntä.\"\n\n\"Minä löydän hänet, vaikka minun pitäisi hakea häntä helvetin\nsyvimmästä onkalosta tai taivaan Jumalan helmasta.\"\n\n\"Hänellä on suuri suojelusjoukko mukanaan\", varoitteli kuningas.\n\n\"Minä riistän hänet vaikka tuhannen paholaisen käsistä.\n\n\"Hildebad, hevosesi!\n\n\"Voi hyvin, goottien kuningas!\n\n\"Minä panen tuomion täytäntöön.\"\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\nVITIGES I\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nAurinko laskeutui verkalleen Faesulaen viheriöivien kukkulain taakse\nkullaten sen pienen maatalon pylväitä, jossa Rautgundis oli emäntänä.\n\nGoottilaiset palvelijat ja roomalaiset orjat lopettivat parhaillaan\ntöitään.\n\nTallirenki toi nuoret hevoset laitumelta.\n\nKaksi muuta palvelijaa ajoi komeita raavaseläimiä ruohopeitteisiltä\nkukkuloilta navettaan. Vuohipaimen komensi, roomalaisia haukkumasanoja\nlasketellen, hoidokkaitaan, jotka jäivät tuontuostakin syömään\nsuolaista kivirikkoa, jota kasvoi rappeutuneen muurin raoissa tien\nvieressä.\n\nMuutamat germaanilaisista palvelijoista puhdistivat pellolla käytettyjä\najokaluja takapihalla. Roomalainen vapautettu, oppinut ja ylhäinen\nherra, itse ylipuutarhuri lähti tyytyväisesti ympärilleen katsellen\nkukkivalta ja tuoksuvalta työmaaltaan.\n\nSilloin pikku ystävämme Atalvin tuli tallista keltaiset kutrit\nseppelöityinä.\n\n\"Cacus! Muista panna ruosteinen naula vesiammeeseen.\n\n\"Vakis muistutti siitä erityisesti. Jollet sinä sitä tee, niin Vakis\nantaa taas kotiin tultuaan sinulle selkään.\"\n\nHän paiskasi oven kiinni.\n\n\"Nuo italialaiset orjat ovat oikeita kiusankappaleita\", sanoi nuori\nisäntä mahtavan näköisenä.\n\n\"Sen jälkeen kun isä lähti ja Vakis meni hänen mukanaan leirille, on\nkaikki ollut minun hoidettavanani. Äiti, Jumala paratkoon, voi pitää\npalvelustytöt kurissa, mutta miespalvelijat vaativat miestä\nkäskijäkseen.\"\n\nTotisena ja arvokkaana pikku isäntä meni pihan yli.\n\n\"Mutta eivät ne oikein kunnioita minua\", sanoi hän muikistaen\nkirsikanpunaisia huuliaan ja rypistäen otsaansa.\n\n\"Mistähän se johtuu?\n\n\"Ensi päivänseisauksen aikana täytän jo yhdeksän vuotta, ja sittenkin\ntäytyy minun pitää tätä asetta, joka muistuttaa kauhaa.\"\n\nJa hän liikautti ylenkatseellisesti pientä puista miekkaansa.\n\n\"Minun pitäisi saada metsästyspuukko, oikea ase.\n\n\"Nyt en voi mitään tehdä, eikä minulla ole haluakaan.\"\n\nSuuttumuksestaan huolimatta hän oli niin suloinen, aivan kuin\nvihastunut Eros, polviin ulottuvassa, hihattomassa, valkoisesta\npellavasta tehdyssä takissaan, jonka rakas äiti oli kutonut, ommellut\nja koristanut punaisella reunuksella.\n\n\"Mielelläni juoksisin vielä niitylle ja poimisin äidille illaksi\nmetsäkukkia, joita hän rakastaa enemmän kuin puutarhamme komeimpia\nkukkia.\n\n\"Mutta minun täytyy vielä pitää iltatarkastus, ennenkuin äiti sulkee\novet.\n\n\"'Atalvin', sanoi nimittäin isä ennen lähtöään, 'tarkasta taloa ja\nsuojele äitiä. Jätän hänet sinun käsiisi!' Ja minä lupasin kättä\nlyöden. Siksipä minun täytyy pitää sanani.\"\n\nHän meni yli pihan pitkin asuinrakennuksen etusivustaa, tarkasti\nvasemmalla olevat ulkohuoneet ja oli juuri menossa nelikulmaisen\nasuinrakennuksen taakse, kun nuoret koirat saivat kovaäänisellä\nhaukunnallaan hänen huomionsa kääntymään vasemmalta, taloa ympäröivän\npuuaidan luota kuuluvaan meteliin.\n\nHän meni kulman ohi, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan, sillä aidalla\nistui tai pikemmin sen yli tuli omituisennäköinen ihminen.\n\nTulija oli suuri, vanha, laiha mies, joka oli puettuna vuoripaimenien\nkäyttämään karkeaan nukkavieruun takkiin. Vaipan asemesta oli\nhartioilla suuri parkitsematon sudennahka. Kädessä oli hänellä suuri,\nterävällä teräskärjellä varustettu vuorisauva, jolla hän ajeli pois\nkiukkuisesti haukkuvia koiria.\n\nNopeasti poika juoksi paikalle.\n\n\"Seis, muukalainen, mitä sinulla on aidallani tekemistä? Mene heti\ntiehesi.\"\n\nVanhus hämmästyi ja katseli tutkivasti kaunista poikaa.\n\n\"Mene tiehesi, sanon minä\", toisti Atalvin.\n\n\"Sillä tavallako tässä talossa tervehditään väsynyttä matkalaista?\"\n\n\"Niin, jos väsynyt matkalainen tulee taloon takateitä.\n\n\"Jos olet kunnon mies ja kuljet oikeilla asioilla, niin tuolla on\npääportti aivan selkiselällään. Tule sitä tietä sisään.\"\n\n\"Sen olisin tiennyt, jos olisin tahtonut tietää.\"\n\nHän aikoi nousta aidan yli pihalle.\n\n\"Seis\", huusi poika suutuksissaan. \"Sitä tietä et tule tänne.\n\n\"Käy kiinni, Griffo! Käy kiinni Wulfo!\n\n\"Ja jollet sinä pelkää näitä kahta nuorta, niin huudan minä vanhan.\n\n\"Varo silloin itseäsi!\n\n\"Tursa, Tursa, käy päälle!\"\n\nTämän huudon kuultuaan syöksyi raivoisasti haukkuen paikalle tallin\nnurkan takaa tavattoman suuri, harmaa, takkukarvainen susikoira, joka\nnäytti aikovan pitemmittä mutkitta karata rauhanhäiritsijän kurkkuun\nkiinni.\n\nMutta tuskin oli raivoisa eläin ehtinyt aidan luo vastapäätä vanhusta,\nkun sen kiukku muuttui ystävyydeksi. Haukunta vaikeni ja häntäänsä\nheiluttaen se juoksi vanhuksen luo, joka nyt levollisesti tuli yli\naidan.\n\n\"Niin, Tursa, uskollinen eläin. Mehän sentään olemme ystäviä\", sanoi\nhän. \"No, sanoppa nyt, pikku mies, mikä sinun nimesi on.\"\n\n\"Nimeni on Atalvin\", sanoi tämä peräytyen arasti, \"mutta -- minä\nluulen, että sinä olet noitunut koiran -- mikä on sinun nimesi?\"\n\n\"Sama kuin sinunkin\", sanoi vanhus ystävällisemmin. \"Oikein on, että\nsinun nimesi on sama kuin minunkin.\n\n\"Älä pelkää. En ole mikään ryöväri. Saata minut äitisi luo, niin kerron\nhänelle, kuinka urhoollisesti sinä olet taloasi suojellut.\"\n\nMolemmat riitaveljet menivät nyt asuinrakennukseen. Tursa juoksi edellä\niloisesti haukahdellen.\n\nGoottilainen emäntä oli tehnyt roomalaishuvilan atriumista pienillä\nmuutoksilla germaanilaistyylisen ison salin.\n\nTalon isännän poissa ollessa ei Rautgundis suuresti välittänyt\nvieraspidoista ja olikin sen vuoksi siirtynyt siksi ajaksi\nnaistenhuoneesta tänne palvelijattarineen.\n\nOikealla istui pitkä rivi goottilaisia palvelijattaria värttinöidensä\nääressä. Toisella puolen huonetta istui muutamia roomalaisia\norjattaria, jotka tekivät hienompia käsitöitä. Keskellä lattiaa seisoi\nRautgundis itse kangaspuiden ääressä nopeasti sukkulaa käytellen, mutta\nsamalla pitäen silmällä käskyläisiään.\n\nSininen, kotikutoisesta kankaasta ommeltu hame oli nostettu polvien\nyläpuolelle teräsrenkaiselle vyölle, johon hänen ainoa korunsa --\navainkimppu -- oli kiinnitetty.\n\nTummankeltainen tukka oli sileäksi kammattu ja sidottu yksinkertaiseksi\nsykeröksi niskaan.\n\nHänen olennostaan kuvastui vaatimaton arvokkuus.\n\nHän meni nuorimman goottilaisen palvelijattaren luo, joka istui rivin\nalapäässä, ja kumartui hänen puoleensa.\n\n\"Hyvä, Liuta\", sanoi hän, \"lankasi on tasaista etkä ole tänään katsonut\nniin usein ovelle kuin tavallisesti. Vaikka\", lisäsi hän hymyillen,\n\"turhaapa se olisi ollutkin, sillä ei sieltä Vakis kuitenkaan tulisi.\"\n\nNuori tyttö punastui.\n\nRautgundis laski kätensä hänen sileälle tukalleen.\n\n\"Minä tiedän\", sanoi hän, \"että sinä olet itseksesi soimannut minua\nsiitä, että olen antanut sinun, kihlatun morsiamen, tämän vuoden ajan\nistua kehräämässä sekä aamuin että illoin tuntia kauemmin kuin muiden.\nMutta se ei ollut julmuutta.\n\n\"Näetkö: se oli omaksi hyödyksesi.\n\n\"Kaikki, mitä olet tänä vuonna kehrännyt parhaista langoistani, on\nsinun. Lahjoitan sen myötäjäiseksesi. Niinpä ei sinun tarvitsekaan ensi\nvuonna, ensimmäisenä aviovuotenasi, ollenkaan kehrätä.\"\n\nTyttö tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä itkien silmiin.\n\n\"Ja sinua sanotaan ankaraksi ja kovaksi\", sai hän vain sanotuksi.\n\n\"Olen lempeä hyville, ankara pahoille, Liuta. Hoidossani olevat tavarat\novat herrani omaisuutta ja poikani perintöä. Sen vuoksi minun on oltava\nankara.\"\n\nVanhus ja Atalvin ilmestyivät ovelle. Poika aikoi heti huutaa, mutta\nhänen seuralaisensa pani kätensä hänen suunsa eteen ja tarkasteli vähän\naikaa sisässä olijain huomaamatta Rautgundiksen puuhia, kuinka tämä\ntarkasti tyttöjen töitä, kiitti ja moitti ja antoi heille uutta työtä.\n\n\"Komealta hän näyttää\", sanoi vanhus vihdoin itsekseen, \"ja\nhallitsijatar hän tuntuu olevan talossaan -- mutta kukapa kaikki\ntietää.\"\n\nSilloin Atalvin ei enää voinut pidättää itseään.\n\n\"Äiti\", huusi hän, \"täällä on muukalainen, joka noitui Tursan, tuli\ntaloon yli aidan ja tahtoo puhutella sinua. En voi sitä käsittää.\"\n\nKomea emäntä kääntyi silloin arvokkaana ovelle päin ja pani kätensä\nsilmilleen suojellakseen niitä häikäisevältä ilta-auringon loisteelta,\njoka virtasi sisään avonaisesta ovesta.\n\n\"Miksi tuot vieraan tänne?\n\n\"Tiedäthän sinä, ettei isä ole kotona.\n\n\"Vie hänet vierassaliin.\n\n\"Hänen paikkansa ei ole minun luonani.\"\n\n\"Eiköhän sittenkin, Rautgundis! Täällä, luonasi on paikkani\", sanoi\nvanhus tullen esille.\n\n\"Isä!\" -- huudahti emäntä ja juoksi muukalaisen syliin.\n\nIhmeissään ja hiukan tyytymättömänä Atalvin katseli ryhmää.\n\n\"Sinä olet siis isoisä, joka asuu kaukana pohjoisvuorilla.\n\n\"Jumalan rauha, isoisä!\n\n\"Mutta miksi et sitä heti sanonut?\n\n\"Ja miksi et tullut portista, kuten muut rehelliset ihmiset?\"\n\nVanhus tarttui molemmin käsin tyttäreensä ja katsoi häntä tarkasti\nsilmiin.\n\n\"Hän näyttää tyytyväiseltä ja iloiselta\", murisi hän itsekseen.\n\nSilloin Rautgundis tointui. Hän silmäsi nopeasti ympäri salia.\n\nKaikki värttinät seisoivat -- paitsi Liutan. Kaikki katsoivat uteliaana\nvanhusta.\n\n\"Miksi te ette kehrää, laiskat harakat\", huudahti emäntä ankarasti.\n\n\"Sinä, Marcia, olet töllistellessäsi antanut kehruuksesi pudota --\ntiedät säännön, sinä kehräät yhden käämin lisää -- te muut saatte\nvapaaillan. Tule, isä!\n\n\"Liuta, valmista haalea kylpy ja hanki lihaa ja viiniä.\"\n\n\"Ei\", sanoi isä. \"Vanha talonpoika on tottunut peseytymään\nvuorikoskessa ja juomaankin siitä.\n\n\"Ja mitä ruokaan tulee -- tuolla ulkona aidan takana rajapaalun luona\non reppuni. Tuokaa se minulle. Siellä on ohraleipää ja lampaan maidosta\ntehtyä juustoa. Ne kelpaavat minulle. --\n\n\"Kuinka monta lehmää teillä on navetassa ja kuinka monta hevosta\nlaitumella?\"\n\nTämä oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.\n\nVähän myöhemmin -- ilta oli jo pimennyt ja pikku Atalvin mennyt\nnukkumaan pudistellen päätään isoisän käytökselle -- isä ja tytär\nkävelivät nousevan kuun valossa ulkona.\n\n\"En saanut tarpeeksi ilmaa sisällä\", oli vanhus sanonut.\n\nHe puhelivat kauan vakavista asioista kävellessään pihalla ja\npuutarhassa.\n\nVanhus kyseli kaikenlaista talousasioista sitä mukaa kuin hänen\nsilmänsä kiintyivät työkaluihin tai rakennuksiin. Hänen äänensä ei\nilmaissut sydämellisyyttä. Silmissä se vain joskus välähti, kun hän\nsalavihkaa katseli tytärtään.\n\n\"Lopeta nyt vihdoinkin juttusi rukiista ja hevosista\", sanoi Rautgundis\nhymyillen, \"ja sano minulle, miten olet näinä vuosina voinut?\n\n\"Ja mikä sinut on vihdoinkin saattanut vuorilta lapsesi luo?\"\n\n\"Kuinkako olen voinut. No, yksinäni olen ollut. Ja talvet ovat kylmiä.\n\n\"Niin, meillä ei ole niin suloisen lämmintä kuin täällä Italian\nlaaksoissa.\"\n\nHän sanoi sen ikäänkuin moittien.\n\n\"Miksikö olen tänne tullut?\n\n\"Näetkö, viime vuonna putosi sonnini Firn-Jochilta ja kuoli. Olen\ntullut täältä etelästä ostamaan uutta sonnia.\"\n\nNyt ei Rautgundis voinut enää hillitä itseään. Hän heittäytyi vanhuksen\nrinnoille ja sanoi:\n\n\"Etkö ole löytänyt sonnia lähempää kuin täältä? Älä valehtele,\nvuoritilallinen, omalle sydämellesi ja omalle lapsellesi.\n\n\"Sinä olet tullut tänne, koska sinun täytyi, koska et enää jaksanut\nvastustaa haluasi nähdä lastasi.\"\n\nVanhus seisahtui ja siveli hänen tukkaansa.\n\n\"Mistä sen tiedät?\n\n\"No niin! Täytyihän minun kerrankin tulla katsomaan, kuinka sinä voit\nja kuinka hän, tuo gootti-kreivi, sinua kohtelee.\"\n\n\"Kuten silmäteräänsä\", vastasi Rautgundis innoissaan.\n\n\"Vai niin? Miksi hän ei sitten ole kotona vaimonsa ja lapsensa luona?\"\n\n\"Hän on leirissä kuninkaan palveluksessa.\"\n\n\"Sepä se onkin.\n\n\"Mitä hänen tarvitsee palvella kuningasta?\n\n\"Mutta -- sano, miksi sinulla ei ole kultaisia rannerenkaita käsissäsi?\n\n\"Kerran, noin viisi vuotta takaperin kulki ohitsemme eräs goottivaimo\nItalian laaksoista. Hänellä oli kädenlevyisiä kultakoristeita. Silloin\najattelin: sellaisia tyttärelläsikin on ja minä iloitsin, mutta nyt --\"\n\nRautgundis sanoi hymyillen.\n\n\"Pitäisikö minun koreilla kultahelyillä palvelijattarieni silmäin\nedessä! Koristelen itseäni vain silloin, kun Vitiges näkee?\"\n\n\"Vai niin? Ansaitseeko hän sen?\n\n\"Mutta onko sinulla kultasolkia ja -rannerenkaita kuten muilla\nylhäisillä goottinaisilla täällä etelässä?\"\n\n\"Enemmän kuin muilla, laatikoittain. Vitiges toi suuret saaliit\ngepidisodasta.\"\n\n\"Sinä olet siis onnellinen.\"\n\n\"Olen, isä, mutta en rannerenkaiden vuoksi.\"\n\n\"Eikö sinulla ole mitään valittamista? Sano nyt, lapseni! Sano vanhalle\nisällesi, olipa se mitä tahansa. Hän puoltaa oikeuttasi.\"\n\nRautgundis seisahtui.\n\n\"Isä, älä puhu tuollaista.\n\n\"Sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla eikä minulla oikeutta\nkuunnella sinua.\n\n\"Luovu toki vihdoinkin onnettomasta luulostasi, että olen muka onneton\nsenvuoksi, että olen siirtynyt tänne laaksoon. Alan luulla, että vain\ntämä pelkosi on saattanut sinut tänne.\"\n\n\"Vain pelkoni\", huudahti vanhus äkkiä sysäten sauvansa maahan.\n\n\"Ja sinä sanot luulotteluksi isäsi sydämen sisintä vakaumusta.\n\n\"Luulottelua! Onko luulottelua, että minun on vaikea hengittää täällä\nlaaksossa?\n\n\"Onko luulottelua, että rotevakasvuiset, vaaleat goottimme muuttuvat\ntäällä laaksossa pieniksi ja ruskeiksi?\n\n\"Onko se luulottelua, että kaikki vääryys aina tulee etelästä, tästä\nveltostuneesta, petollisesta laaksosta?\n\n\"Mistä tulivat lumivyöryt, jotka hautasivat majamme? Etelästä.\n\n\"Mistä tulee myrkyllinen tuuli, joka turmelee ihmiset ja eläimet?\nEtelästä.\n\n\"Miksi syöksyvät lehmäni ja lampaani rotkoihin, kun ne ovat laitumella\nvuoren eteläpuolella?\n\n\"Miksi kuoli äitisi, kun hän ensimmäisen kerran tuli vuoriltamme\nBohanumiin, tuohon tukahduttavaan kaupunkiin?\n\n\"Eräs veljistäni tuli tänne etelään ja liittyi Teoderikin sotajoukkoon.\nItalialaiset pistivät hänet juomingeissa kuoliaaksi.\n\n\"Miksi renki, joka vain talvenkin on ollut täällä etelässä, ei kelpaa\nenää mihinkään?\n\n\"Missä on suuri sankari Teoderik oppinut kirotun hallitusmuotonsa\nveroineen, kidutuksineen, vankiloineen ja kirjoitustaitoineen?\n\n\"Mitä ovat isämme siitä kaikesta tienneet?\n\n\"Mistä tulee kaikki petollisuus, kaikki orjamaisuus, kaikki ylellisyys,\nkaikki velttous, kaikki viekkaus?\n\n\"Täältä, Italian laaksosta, etelästä, jossa ihmiset kasautuvat kuin\nsyöpäläiset samoihin paikkoihin ja myrkyttävät ilman toisiltaan.\n\n\"Ja niinpä tulee eräs mies vuorelleni ja vie terveen lapseni tähän\nkirouksen maahan.\n\n\"Miehesi olennossa on jotakin hyvää ja kirkasta, en sitä kiellä. Jos\nhän olisi rakentanut majansa sinne vuorille, olisin mielelläni antanut\nhänelle lapseni ja parin parhaita härkiäni.\n\n\"Mutta ei! Hän toi hänet tänne etelän kuumaan suomaahan.\n\n\"Ja hän itse kumartelee Rooman ja Korppikaupungin kultaisissa saleissa.\n\n\"Kauan minä vastustin --\"\n\n\"Mutta myönnyit lopuksi.\"\n\n\"Mitäpä minä voin?\n\n\"Raikas, reipas tyttöni sai sydänsuruja onnettoman miehen vuoksi.\"\n\n\"Ja kymmenen vuoden ajan on tuo onneton mies tehnyt lapsesi\nonnelliseksi.\"\n\n\"Jos se vain olisi totta.\"\n\n\"Isä!\"\n\n\"Kumpahan se sellainen kestäisi.\n\n\"Ensimmäisen kerran tulisi onni etelästä päin.\n\n\"Näetkö, vastenmielisyyteni tätä tasankoa kohtaan on niin suuri, etten\nole täällä käynyt seitsemään vuoteen, enkä ole ollenkaan nähnyt\ntyttärenpoikaani.\n\n\"Kun siitä huolimatta tänne tulin, oli minulla siihen tärkeät syyni.\"\n\n\"Siis et tullut rakkautesi vuoksi etkä sydämesi pakottamana.\"\n\n\"Kyllä, surullisen sydämeni pakottamana. Paha enne on sattunut.\n\n\"Sinä kai muistat vielä komean pyökin, joka oli kalliolla talostamme\noikealla.\n\n\"Istutin sen vanhan tavan mukaan heti synnyttyäsi. Ja se menestyi\nhyvin, kuten sinä itsekin! Sinä vuonna, jolloin lähdit kotoa, näytti se\nminusta sairaalta ja surulliselta.\n\n\"Mutta toiset eivät sitä huomanneet ja he nauroivat minulle.\n\n\"No, se virkistyi taas ja näytti terveeltä ja kukoistavalta.\n\n\"Mutta eräänä yönä viime viikolla nousi niin ankara rajuilma, etten ole\nsellaista usein vuorilla nähnyt ja kun aamulla menin ovesta ulos --\nnäin, että ukkonen oli iskenyt puunrungon aivan palasiksi ja että\ntulviva puro oli vienyt latvan mukanaan -- etelään.\"\n\n\"Sääli rakasta puuta! Mutta miten se voi sinua huolestuttaa?\"\n\n\"En ole vielä kaikkea kertonut.\n\n\"Surullisena kaivoin illalla päivätyön päätyttyä rungon maasta ja\nheitin tuleen, ettei se -- tyttäreni nimikkopuu -- viruisi tiellä\nhalveksittuna.\n\n\"Tapaus koski kovasti sydämeeni ja minä mietin ja mietin. Surulla\najattelin miestäsi ja epäluuloni häntä kohtaan kasvoi kasvamistaan.\n\n\"Ja minä katselin tuleen, jossa puunrunko parhaillaan hiiltyi.\n\n\"Silloin nukahdin siihen ja näin unissani sinut ja Vitigeksen.\n\n\"Hän aterioi kultaisessa salissa ylhäisten herrojen ja kauniiden,\nkomeapukuisten naisten kanssa.\n\n\"Mutta sinä seisoit ovella kerjäläisen vaatteissa, itkit katkerasti ja\nhuusit hänen nimeään.\n\n\"Mutta hän sanoi:\n\n\"'Kuka on tuo vaimo? En tunne häntä.'\n\n\"Tämä näky ei sallinut minun enää jäädä vuorelleni.\n\n\"Minun täytyi tulla tänne. Minun täytyi saada nähdä, kuinka lapseni voi\ntäällä laaksossa. Aioin yllättää hänet. -- Sen vuoksi en tullut taloon\nportista.\"\n\n\"Isä\", sanoi Rautgundis vihaisena, \"sellaista ei saa unessakaan\najatella. Epäluulosi --\"\n\n\"Epäluuloni! En luota kehenkään muuhun kuin itseeni.\n\n\"Ja ukkosen iskusta ja unestani olen tullut vakuutetuksi siitä, että\nsinua uhkaa vaara.\n\n\"Luovu hänestä!\n\n\"Ota poikasi mukaasi ja lähde kanssani vuorille!\n\n\"Vain vähäksi aikaa.\n\n\"Usko minua, sinä alat taas viihtyä hyvin vapaassa ilmassa vuorilla,\njoilla asumme kaikkien maailman herrojen yläpuolella.\"\n\n\"Pitäisikö minun luopua miehestäni?\n\n\"Ei koskaan.\"\n\n\"Eikö hän ole sinua hylännyt?\n\n\"Hänelle merkitsevät hovi ja kuninkaan palvelus enemmän kuin vaimo ja\nlapsi.\n\n\"Anna hänen tehdä mielensä mukaan.\"\n\n\"Isä\", sanoi Rautgundis tarttuen kiivaasti hänen käteensä, \"ei\nsanaakaan enää!\n\n\"Etkö rakastanut äitiäsi, koska voit noin puhua aviopuolisoista?\n\n\"Vitiges on kaikkeni, elämäni ilma ja valo.\n\n\"Ja hän rakastaa minua uskollisen sielunsa koko voimalla.\n\n\"Me kaksi olemme yksi.\n\n\"Ja jos hän pitää oikeana toimia erillään minusta, niin se on oikein.\n\n\"Hän toimii kansansa hyväksi.\n\n\"Meidän välillemme ei saa tulla sanaa, ei henkäystä, ei varjoakaan.\n\n\"Ei edes isäkään.\"\n\nVanhus vaikeni.\n\nMutta hänen epäluulonsa kyti vielä.\n\n\"Miksi hän ei\", alkoi hän hetken kuluttua, \"kun hänellä on hovissa niin\ntärkeitä asioita, miksi hän ei ota vaimoaan mukaansa?\n\n\"Häpeääkö hän talonpojan tytärtä?\" ärähti vanhus ja iski vihoissaan\nsauvansa maahan.\n\n\"Vihasi vie sinut harhaan.\n\n\"Olet vihoissasi senvuoksi, että hän on tuonut minut vuorilta\nitalialaisten laaksoihin -- ja nyt olet vihoissasi siitä, ettei hän ole\nvienyt minua Roomaan heidän joukkoonsa.\"\n\n\"Ei hänen tarvitse sitä tehdäkään.\n\n\"Mutta hänen pitäisi tahtoa sitä.\n\n\"Hänen ei pitäisi tulla toimeen ilman sinua.\n\n\"Mutta kuninkaan sotapäällikkö häpeää talonpojan tytärtä.\"\n\nSilloin, ennenkuin Rautgundis ehti vastata mitään, saapui ratsumies\nsuljetulle pääportille, jonka luona he nyt olivat.\n\n\"Auki, portti auki\", huusi hän lyöden nuijalla porttiin.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi vanhus varovaisesti.\n\n\"Portti auki! Kuninkaan lähetin ei saa antaa odottaa niin kauan.\"\n\n\"Vakishan se on\", sanoi Rautgundis vetäen raskaan salvan portilta.\n\"Mikä sinut on näin äkkiä tuonut takaisin?\"\n\n\"Sinä itsekö minulle avaatkin\", huusi uskollinen palvelija. \"Terve,\ngoottien kuningatar!\n\n\"Herra on valittu kansamme kuninkaaksi.\n\n\"Omin silmin näin hänet kilvellä. Hän lähettää sinulle terveisensä ja\nkutsuu sinut ja Atalvinin Roomaan.\n\n\"Kymmenen päivän kuluessa on sinun lähdettävä matkalle.\"\n\nVaikka Rautgundis olikin hämmästynyt, pelästynyt ja iloissaan ja vaikka\npaljon olikin kyseltävää, ei hän malttanut olla silmäämättä isäänsä\niloisen ylpeästi. Sitten hän riensi tämän syliin ja alkoi itkeä.\n\n\"No\", sanoi hän vihdoinkin irtautuen vanhuksesta, \"isä, mitä nyt\nsanot?\"\n\n\"Mitäkö sanon?\n\n\"Tämä on aavistamaton onnettomuus. Palaan jo tänä yönä takaisin\nvuorelleni.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSillä aikaa kun gootit pitivät käräjiä Regetassa, vetäytyi\nBelisariuksen mahtava sotajoukko laajana puoliympyränä yhä tiiviimmin\nkovasti ahdistetun Napolin ympäri.\n\nNopeasti, levähtämättä kuin tuli aron kuivassa heinässä oli\nbysanttilainen sotajoukko vyörynyt Italian eteläkärjestä\npartenopealaisen kaupungin muureille saakka ilman vastustusta.\n\nSillä Teodahad oli saanut aikaan sen, ettei näillä seuduilla ollut\nsataakaan goottisoturia.\n\nLyhyt etuvartiotaistelu Jugumin solan luona oli ainoa este\nkreikkalaisten tiellä. Bruttian maakunnan ja sen kaupunkien Regiumin,\nVibon ja Squillaciumin, Tempsan ja Crotonin, Ruscian ja Thuriin,\nCalabrian maakunnan ja Gallipoliksen, Tarentumin ja Brundusiumin\nkaupunkien, Apulian maakunnan, Acheruntian ja Canusiumin, Salernumin,\nNuserian ja Campsaen ynnä useiden muiden kaupunkien roomalainen väestö\notti riemuiten vastaan Belisariuksen, joka oikeauskoisen keisarin\nJustinianuksen nimessä julisti vapautusta kerettiläisten ja barbaarien\nikeestä.\n\nAufidukseen saakka idässä ja Sarnukseen saakka lounaassa oli Italia\njoutunut pois goottien käsistä ja vihollisten hyökyaalto pysähtyi\nNapolin valleihin.\n\nBelisariuksen leiri muodosti komean sotaisen kuvan.\n\nPohjoisessa Porta nolanan edustalla sijaitsi verisen Johanneksen leiri.\n\nTämän urhoollisen päällikön haltuun oli uskottu Via nolanan\nvartioiminen ja hänen piti samalla ottaa haltuunsa Roomaan vievä tie.\n\nLaajoilla niityillä ja ahkerain goottien pelloilla temmelsivät nyt\nmassagetit ja keltaiset hunnit pienillä, rumilla hevosillaan.\n\nHeidän vieressään oleilivat kevytaseiset persialaiset palkkasoturit,\njoilla oli varustuksena pellavapanssari sekä aseina jousi ja nuolet;\nnäiden vieressä raskasaseiset armenialaiset kilvenkantajat,\nmakedonialaiset kymmenen jalkaa pitkine sarisseineen (keihäineen) ja\nsuuret joukot tessalialaisia ja trakialaisia, vieläpä sarasenilaisiakin\nratsumiehiä, jotka piirityksen aikana olivat pakotetut toimettomuuteen\nja jotka mahdollisuuden mukaan käyttivät joutilaisuuttaan hyväkseen\ntehdäkseen ryöstöretkiä sisämaahan.\n\nLeirin keskiosa kaupungin itäpuolella oli pääjoukon hallussa. Sen\nkeskellä sijaitsi Belisariuksen suuri, sinisestä sidonilaisesta\nsilkistä tehty päällikköteltta.\n\nTäällä komeili henkivartiosto, jonka Belisarius oli itse palkannut ja\naseistanut. Siihen otettiin vain valituinta väkeä, miehiä, jotka olivat\nkolmasti taistelussa osoittaneet kuoleman halveksimista. Näihin\nkuuluivat Belisariuksen oppilaat ja parhaat sotapäälliköt.\nHenkivartioston pukuna oli runsaasti kullattu, punaisista\nhevosenjouhista tehdyllä töyhdöllä varustettu kypärä, upeat\nrinta- ja säärihaarniskat, kuparikilpi, leveä miekka sekä pitkä,\npertuskantapainen keihäs.\n\nJalkaväen parhaana joukkona oli täällä kahdeksan tuhatta illyrialaista\n-- ainoa hyvä sotajoukko, jonka itse Kreikasta enää sai. Täällä oli\nmyöskin omien heimoruhtinasten johtamina joukottain avareja, bulgareja,\nsarmaatteja, vieläpä germaanisiakin kansoja, kuten heruleja ja\ngepidejä, jotka Bysantti oli suurilla rahasummilla värvännyt,\npoistaakseen sotakykyisten miesten puutteen. Täällä olivat\nleiriytyneinä tuhannet italialaisetkin, jotka olivat aikaisemmin\nmuuttaneet Itä-Roomaan tai äsken menneet Belisariuksen puolelle.\n\nLounaista leiriä, joka oli asettunut pitkin rantaa, komensi Martinus,\npiirityskoneiden päällikkö. Täällä olivat varastossa katapultit ja\nballistit, muurinmurtajat ja heittokoneet. Täällä liikkuivat sekaisin\nisaurilaiset ja äsken vandaaleilta valloitetun Afrikan lähettämät\napujoukot, maurilaiset ja numidialaiset ratsumiehet sekä libyalaiset\nlinkomiehet.\n\nSitä paitsi oli yksinäisiä seikkailijoita ja palkkasotureita melkein\nkaikista kolmen maanosan raakalaisheimoista: bajuvareja Tonavan\nvarrelta, allemaneja Reinin, frankkeja Maasin, burgundeja Rhonen,\nanteja Dnjesterin ja laziereja Phasiksen varrelta, ampumataidostaan\nkuuluisia abasgeja, sabireja, lebanteja ja lykaoneja Aasiasta ja\nAfrikasta.\n\nNiin sekalainen ja monista raakalaisjoukoista kokoonpantu oli\nsotavoima, jolla Justinianus aikoi kartoittaa goottibarbaarit ja\nvapauttaa Italian.\n\nEtujoukkojen päällikkönä oli aina ja joka paikassa joku Belisariuksen\nhenkivartioista. Näiden joukkojen muodostama ketju ulottui ympäri\nkaupungin Porta capuanasta alkaen melkein mereen saakka.\n\nNapoli oli huonosti varustettu ja sillä oli heikko puolustusjoukko.\n\nTuhattakaan goottia ei ollut suojelemassa laajoja varustuksia\nneljääkymmentä tuhatta bysanttilaista ja italialaista vastaan.\n\nKreivi Uliaris, kaupungin puolustaja, oli urhoollinen mies. Hän oli\nvannonut partansa kautta, ettei luovuttaisi linnoitusta. Mutta hän ei\nolisi voinut kauan vastustaa ylivoimaa ja Belisariuksen sotataitoa,\njollei onnellinen sattuma olisi tullut hänelle avuksi.\n\nSe oli kreikkalaisen laivaston liian aikainen palaaminen Bysanttiin.\n\nKun Belisarius nimittäin, sallittuaan Italian mantereelle nousseen\nsotajoukon levähtää yhden yön Regiumissa ja tarkastettuaan sen, käski\nkoko maa- ja merivoiman lähteä Napolia kohti, lähetti hänen navarkkinsa\nKonon hänelle tähän saakka salassa pidetyn keisarillisen käskykirjeen,\njonka mukaan laivaston oli heti maihinnoustuaan palattava Nikopolikseen\nKreikan rannikolle muka noutamaan apuväkeä, mutta todellisuudessa\ntuomaan prinssi Germanusta, Justinianuksen veljenpoikaa ja\nkeisarillisia peitsimiehiä Italiaan. Prinssin tehtävänä oli tarkastaa\nja vartioida Belisariuksen voittokulkua ja hätätilassa ehkäistä se sekä\nylisotapäällikkönä valvoa epäluuloisen keisarin etuja alapäällikköä\nBelisariusta vastaan.\n\nHampaitaan kiristellen Belisarius katseli, kuinka laivasto lähti pois\njuuri hetkellä, jolloin hän olisi sitä kipeimmin tarvinnut. Vasta\npitkien pyyntöjen jälkeen navarkki lupasi lähettää hänelle neljä\nsotakolmisoutua, jotka vielä risteilivät Sisilian tienoilla.\n\nBelisarius oli siis ryhdyttyään Napolia piirittämään saanut\nmaajoukoillaan suljetuksi pääsyn kaupunkiin koillisesta, idästä ja\nkaakosta -- läntisen, Roomaan vievän tien, jota Tiberiuksen linnoitus\nsuojeli, sai Uliaris vaivoin pidetyksi avoinna -- mutta Napolin satamaa\nhän ei ollut voinut sulkea eikä sen yhteyttä mereen.\n\nAlussa hän lohdutteli itseään sillä, ettei piiritetyillä ollut\nminkäänlaista laivastoa eikä heillä siis voinut olla paljon hyötyä\nyhteydestään meren kanssa.\n\nMutta nyt hän sai ensi kerran tuntea erään vastustajansa kykyä ja\nrohkeutta, vastustajan, jota hän myöhemmin oppi vielä enemmän\npelkäämään. Tämä oli Totila.\n\nTuskin Totila oli saapunut Napoliin, osoittanut Juliuksen kanssa vanhan\nValeriuksen ruumiille viimeisen kunnioituksen ja kuivannut Valerian\nensimmäiset kyyneleet, kun hän jo masentumattomalla tarmolla ryhtyi\nluomaan laivastoa tyhjästä.\n\nHän oli Napolin laivaston päällikkö, mutta koko tämän laivaston\nkuningas Teodahad oli jo useita viikkoja sitten huolimatta Totilan\nvaroituksista siirtänyt Belisariuksen tieltä Pisaan vartioimaan\nArnuksen suuta.\n\nNiinpä ei Totilalla aluksi ollut muuta kuin kolme pientä vartiolaivaa,\njoista hän oli menettänyt kaksi taistelussa Sisilian luona. Hän palasi\nNapoliin pitäen melkein mahdottomana sen suojelemista meren puolelta.\nMutta kun hän ihmeekseen näki uskomattomia tapahtuvan, nimittäin\nbysanttilaisen laivaston lähtevän kotiinsa, alkoi hänen toivonsa elpyä.\n\nHän puuhasi puuhaamistaan, kunnes sai suurista kalastajavenheistä,\nkauppalaivoista, satamalaivoista ja laivaveistämöillä viruvista\nkiireimmiten jollakin tavoin merikuntoisiksi saatetuista hylyistä\nmuodostetuksi pienen laivaston, johon kuului noin kaksitoista alusta.\nTämä laivasto ei olisi tosin voinut kestää myrskyssä merellä eikä\nryhtyä taisteluun ainoankaan sotalaivan kanssa, mutta se teki kuitenkin\nsuuria palveluksia hankkimalla muilta tahoilta piiritettyyn kaupunkiin\nruokavaroja Bajaen, Cumaen ynnä muista Napolin luoteispuolella olevista\nkaupungeista, pitämällä silmällä vihollisen liikkeitä rannikolla ja\nkiusaamalla bysanttilaisia alinomaisilla hyökkäyksillä.\n\nTotila nimittäin hiipi pienen joukon kanssa tuon tuostakin maihin\netelässä, kreikkalaisten leirin selkäpuolella, hyökkäsi milloin siellä,\nmilloin täällä pienempien vihollisjoukkojen kimppuun ja ajoi ne\npakosalle. Hän peloitteli viholliset niin, etteivät nämä uskaltaneet\nliikkua leirin ulkopuolella kuin suurissa joukoissa eivätkä silloinkaan\nkovin kauas leiristä. Toisaalta nämä pienet myötäkäymiset sitäpaitsi\nvirkistivät Uliariksen vartiopalveluksesta ja sodasta väsyneen\nmiehistön mieliä.\n\nKaikesta huolimatta Totilan täytyi myöntää itsekseen, että\nheidän asemansa oli nytkin arveluttava ja että se tulisi yhä\nsietämättömämmäksi, jos ainoakaan kreikkalainen laiva saapuisi\nkaupungin edustalle.\n\nHän käytti senvuoksi osan laivoistaan kuljettaakseen joka päivä joukon\naseettomia kaupunkilaisia Napolista Bajaen ja Cumaen kaupunkeihin. Hän\nhylkäsi inhoten rikkaiden ehdotuksen, että laivat kuljettaisivat väkeä\nvain maksusta, ja otti pelastuslaivoihinsa erotuksetta köyhiä ja\nrikkaita.\n\nTurhaan Totila oli useampia kertoja hartaasti pyytänyt Valeriaa\npakenemaan näillä laivoilla Juliuksen suojassa. Mutta Valeria ei vielä\ntahtonut lähteä isänsä haudalta eikä luopua rakastetustaan, jonka\nylistystä kaupungin suojelijana hän riemuiten kuuli kaikkien ihmisten\njulistavan.\n\nLevollisena hän pysyi edelleen kodissaan eläen surulleen ja\nrakkaudelleen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nPiirityksen ensimmäisinä päivinä koki Mirjamkin rakkautensa suurimmat\nriemut ja suurimmat surut.\n\nUseammin kuin koskaan ennen hän sai nauttia rakastamansa henkilön\nnäkemisestä, sillä Porta capuana oli tärkeä osa linnoituksista ja\nmerikreivin täytyi usein käydä siellä.\n\nVanhan Iisakin tornikamarissa hän ja kreivi Uliaris joka päivä pitivät\nsurullisen sotaneuvottelun.\n\nSilloin oli Mirjamilla tapana, tervehdittyään heitä ja pantuaan heidän\neteensä pöydälle hedelmiä ja viiniä, hiipiä pieneen puutarhaan, joka\noli aivan tornin vieressä.\n\nPaikka oli alkujaan ollut Minervalle, muurien suojelijattarelle,\npyhitetyn temppelin piha. Tälle jumalattarelle nimittäin rakennettiin\nusein temppeleitä kaupunkien pääporteille.\n\nVuosisatoja sitten alttari oli kadonnut, mutta vielä oli pystyssä\nvanha, komea oliivipuu, jonka varjossa kerran oli seisonut\njumalattarelle omistettu kuvapatsas. Puun ympärillä tuoksuivat kukat,\njoita Mirjamin hellä käsi hoiteli ja joita hän usein oli taittanut\nrakkaimpansa morsianta varten.\n\nVastapäätä jättiläismäistä öljypuuta, jonka ryhmyiset juuret nousivat\nmaanpinnan yläpuolelle ja muodostivat synkän aukon vanhan temppelin\nmuuria vasten, oli kristinusko pystyttänyt suuren, mustan puuristin\nrukousjakkaran yläpuolelle, jonka eräs Minervan temppelin marmoriastuin\nmuodosti. Vanhojen jumalien palveluspaikat muutettiin mielellään uuden\nuskon tyyssijoiksi ja vanhat jumalat, jotka julistettiin pahoiksi\nhengiksi, karkoitettiin voittavan uskonnon tunnusmerkkien tieltä.\n\nTämän ristin juurella kaunis juutalaistyttö istui usein tuntikausia\nvanhan Arrian, alaportinvartijan puolisokean lesken kanssa. Tämä oli\nIisakin vaimon aikaisen kuoleman jälkeen äidin tavoin hoitanut\nMirjamia, joka kilpaa kukkien kanssa kukoisti vanhan muurin autiolla\nkivipihalla.\n\nSiellä hän oli vuosien vieriessä usein hiljaa kuunnellut, kuinka\nhurskas vaimo hartain rukouksin kääntyi kristittyjen Jumalan puoleen.\nVastustamattomasti oli silloin moni säde Natsarealaisen lempeästä,\nsuloisesta rakkausopista tunkeutunut kasvavan lapsen sydämeen.\n\nNyt kun vanhuus ja huononäköisyys olivat tehneet vanhuksen avuttomaksi,\nkorvasi Mirjam lemmekkäällä uskollisuudella lapsuudenaikaisen\nhoitajattarensa vaivat.\n\nLiikutettuna Arria otti tuon uskollisuuden ilmaukset vastaan. Hänen\nvanhaa sydäntään hellytti ja säälitti tuo suloinen olento, jonka suuren\nrakkauden nuoreen goottiin hän jo aikoja sitten oli surren huomannut,\nvaikka ei ollut milloinkaan kosketellut tuota seikkaa ujon neitosen\nkanssa puhellessaan.\n\nKolmannen piirityspäivän iltana Mirjam käveli ajatuksissaan pitkin\nleveitä muurinportaita, jotka johtivat tornin ovelta puutarhaan. Hänen\nkauniiden, sielukkaiden silmiensä katse harhaili miettiväisenä pitkin\nkukkasarkoja. Hän pysähtyi viimeiselle portaalle ajatuksissaan nojaten\nvasenta kättään muurin reunaan.\n\nArria oli polvillaan rukousjakkaralla selkä Mirjamiin päin ja rukoili\nääneen.\n\nHän olisi tuskin huomannut tulijaa, jollei hiljaisella pihalla olisi\näkkiä ruvennut kuulumaan siipien suhinaa.\n\nOliivipuun oksilla pesivät nimittäin Mirjamin ainoat leikkitoverit,\nkauniit valkoiset kyyhkyset.\n\nKun nämä näkivät tutun olennon tulevan portaita alas, lensivät kaikki\nvastaan kierrellen nopeassa lennossa hänen kauniin päänsä ympärillä.\nYksi istuutui tytön vasemmalle olkapäälle ja toiset hänen oikealle\nkädelleen, jonka hän unelmistaan heräten hymyillen ojensi.\n\n\"Mirjamhan sieltä tulee! Kyyhkysesi ilmaisevat sinut\", sanoi Arria\nkääntyen neitoon päin.\n\nKaunis tyttö astui viimeiseltä portaalta varovaisesti, ettei\npelästyttäisi lintuja. Ilta-aurinko valaisi oliivin lehtien lomitse\nhänen kirsikanpunaisia poskiaan. Kuva oli ihana.\n\n\"Minä täällä olen, äiti!\" sanoi Mirjam istuutuen. \"Minulla on eräs\npyyntö.\n\n\"Kuinka kuuluu\", hän kysyi hiljentäen ääntään, \"tuo kohta elämästä\nkuoleman jälkeen, uskonkappaleesi? -- 'minä uskon pyhäin\nihmisten -- --'\"\n\n\"Pyhäin ihmisten yhteyteen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen\nelämään.\n\n\"Kuinka olet tullut sitä ajatelleeksi?\"\n\n\"Keskellä elämää\", virkkoi Mirjam, \"olemme kuolemassa, sanoo Siionin\nlaulaja.\n\n\"Kuten me nyt.\n\n\"Eikö joka päivä sada nuolia ja kiviä kaduille.\n\n\"Mutta -- minä poimin vielä hiukan kukkia\", sanoi hän nousten ylös.\n\nArria oli hetken ääneti.\n\n\"Eikö merikreivi ole vielä täällä? Luulin kuulleeni hänen kirkkaan\näänensä.\"\n\nMirjam punastui hiukan.\n\n\"Nämä eivät ole Totilalle\", sanoi hän sitten levollisesti, \"vaan\nhänelle\".\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Totilan morsiamelle. Näin hänet tänään ensi kerran. Hän on hyvin\nkaunis. Minä annan hänelle ruusuja.\"\n\n\"Oletko puhunut hänen kanssaan? Millainen hän on?\"\n\n\"Olen vain nähnyt hänet. Hän ei huomannut minua. Olen usein hiipinyt\nValeriusten palatsin tienoilla sen jälkeen, kun hän tuli tänne.\n\n\"Tänään hän nousi kantotuoliin ja kannatti itsensä basilikaan.\n\n\"Piileksin hänen talonsa pylvään takana.\"\n\n\"Onko hän Totilan arvoinen?\"\n\n\"Hän on hyvin kaunis.\n\n\"Ja ylhäinen.\n\n\"Viisaalta näyttää hän myös ja hyvältä.\n\n\"Mutta\", huokasi Mirjam, \"ei onnelliselta.\n\n\"Minä annan hänelle ruusuja.\n\n\"Äiti\", sanoi hän vähän ajan kuluttua istahtaen Arrian viereen\ntuoksuavat kukat käsissään, \"mitä merkitsee 'pyhäin ihmisten yhteys'.\n\n\"Kuuluvatko siihen vain kristityt?\n\n\"Ei, ei\", jatkoi hän odottamatta vastausta, \"niin ei voi olla.\n\n\"Joko kaikki, kaikki hyvät tai\" -- hän huokasi.\n\n\"Äiti, Mooseksen kirjoissa ei puhuta mitään siitä, että ihmiset\nheräävät kuoleman jälkeen.\n\n\"Eikä olisikaan kovin kamalaa\", sanoi hän kietoen ruusuja yhteen,\n\"saada vihdoin levätä.\n\n\"Täydellisesti levätä!\n\n\"Suloisessa, hiljaisessa, unettomassa yössä.\n\n\"Levätä elämästä.\n\n\"Sillä onko elämää ilman suruja, ilman kaipausta, ilman hiljaisia,\nkoskaan toteutumattomia toiveita?\n\n\"Ei minun luullakseni.\"\n\nHän lopetti seppeleen sitomisen ja nojasi päänsä käteensä.\n\nKyyhkyset lensivät pois, kun heidän emäntänsä ei heistä enää\nvälittänyt.\n\n\"Herra on valmistanut omillensa\", sanoi Arria juhlallisesti, \"ihanat\nasuinsijat. He eivät enää isoo eivätkä janoo.\n\n\"Heidän päällensä ei aurinko paista eikä heitä kuumuus vaivaa.\n\n\"Sillä Herra Jumala johtaa heidät elävien vesilähteiden luo ja pyyhkii\nkaikki kyyneleet heidän silmistään.\"\n\n\"Kaikki kyyneleet heidän silmistään\", toisti Mirjam.\n\n\"Puhu vielä. Tuntuu niin hyvältä.\"\n\n\"Siellä he elävät ilman toivomuksia enkelien tapaisina. He saavat nähdä\nJumalan ja hänen rauhansa varjoaa heitä palmun tavoin. He unohtavat\nvihan ja rakkauden ja tuskan ja kaiken, mikä heidän sydämiään on maan\npäällä liikuttanut.\n\n\"Olen hyvin usein rukoillut puolestasi, Mirjam. Herra armahtaa sinuakin\nja vie sinut omiensa joukkoon.\"\n\nMirjam pudisti hiljaa päätään.\n\n\"Ei, Arria, silloin on ikuinen uni melkein parempi lohdutus.\n\n\"Sillä kuinka voi sielu irtautua siitä, mikä on sen elämä?\n\n\"Kuinka voit luopua syvimmästä olemuksestasi ja sittenkin pysyä samana?\n\n\"Kuinka voisin olla autuas ja unohtaa sittenkin rakkaani.\n\n\"Oi, vain se, että rakastamme, tekee elämän jonkin arvoiseksi.\n\n\"Jos minun olisi valittava taivaan koko autuus luopumalla sydämeni\nainoasta omaisuudesta tai sydämeni rakkaus iäisine tuskineen -- niin en\nkadehtisi autuaita heidän taivaastaan. Minä valitsisin rakkauteni ja\ntuskani.\"\n\n\"Lapseni! Älä puhu noin! Älä herjaa!\n\n\"Sano, onko olemassa äidinrakkautta suurempaa? Ei maan päällä!\n\n\"Mutta sitäkään ei ole taivaassa.\n\n\"Rakkaus, joka kutsuu naista miehen luo, on kultainen uni.\n\n\"Äidinrakkaus on rautainen kahle, joka tuskan voimalla sitoo\nikipäiviksi.\n\n\"Oi, Jucundukseni, Jucundukseni!\n\n\"Jospa pian palaisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut tässä\nelämässä, ennenkuin täydellinen yö peittää silmäni.\n\n\"Sillä tuolla ylhäällä taivaanvaltakunnassa sulautuu äidinrakkauskin\nikuiseen Jumalan ja pyhimysten rakkauteen.\n\n\"Tahtoisin vielä kerran syleillä häntä ja sivellä käsilläni hänen\nrakasta päätään.\n\n\"Kuule minua, Mirjam! Minä toivon ja uskon varmasti: pian, pian saan\nminä hänet nähdä.\"\n\n\"Sinä et saa kuolla luotani, Arria!\"\n\n\"Ei, en sitä tarkoittanut. Täällä maan päällä näen hänet vielä.\n\n\"Näen hänen vielä tulevan samaa tietä, jota hän lähtikin.\"\n\n\"Äiti\", sanoi Mirjam lempeästi, kuten lapselle, jonka päästä koetetaan\npoistaa turhia houreita, \"kuinka voit sellaista uskoa?\n\n\"Jucunduksesi on ollut kadoksissa jo kolmekymmentä vuotta.\"\n\n\"Mutta hän palaa sittenkin.\n\n\"On aivan mahdotonta, että Jumala hylkäisi rukoukseni ja kyyneleeni.\n\n\"Hän oli hyvä poika.\n\n\"Hän elätti minua kättensä työllä, kunnes sairastui eikä voinut enää\nkäytellä kirvestä eikä lapiota. Silloin jouduimme me hätään.\n\n\"Silloin hän sanoi:\n\n\"'Äiti, en voi kauemmin kärsiä sitä, että olet puutteessa.'\n\n\"'Sinä tiedät, että vanhan temppelin käytävissä, tuolla öljypuun rungon\njuurella on kätkössä pakanallisten pappien aarteet. Isä tunkeutui sinne\nkerran ja toi tullessaan kultaisen soljen.'\n\n\"'Minä menen sinne niin pitkälle kuin pääsen. Ehkäpä löydän kätketyn\nkullan. Jumala auttaa minua varmasti.'\n\n\"Ja minä sanoin amen.\n\n\"Sillä hätä oli suuri, ja minä tiesin, että Herra suojelisi lesken\nhurskasta poikaa.\n\n\"Me rukoilimme kahden tässä ristin juurella kauan aikaa.\n\n\"Sitten Jucundus nousi ja tunkeutui tuonne öljypuun juurien alla\nolevaan luolaan.\n\n\"Kuuntelin hänen askeltensa ääntä niin kauan kuin sen voi erottaa.\n\n\"Hän ei ole vielä tullut takaisin.\n\n\"Mutta hän ei ole kuollut.\n\n\"Ei! Joka päivä ajattelen minä: tänään saattaa Jumala hänet takaisin.\n\n\"Eikö Joosefkin ollut vuosikausia Egyptissä ja sittenkin Jaakobin\nsilmät näkivät hänet vielä.\n\n\"Minusta tuntuu, että näen hänet tänään tai huomenna.\n\n\"Sillä näin hänet viime yönä unissani. Hän nousi tuolta luolasta\nvalkoisiin vaatteisiin puettuna ja levitti käsivartensa. Huusin hänen\nnimeään, ja me yhdyimme ikuisesti.\n\n\"Ja niin käykin, sillä Herra kuulee raskautetun rukouksen eikä salli\nsen, joka häneen luottaa, häpeään tulla.\"\n\nVanhus nousi, puristi Mirjamin kättä ja poistui huoneeseensa.\n\nKuu oli vähitellen noussut taivaan laelle ja valaisi tarumaisesti\npientä puutarhaa, johon torni loi synkän varjonsa. Ruusujen tuoksu oli\nvoimakas.\n\nMirjam nousi seisoalleen ja katseli ristiä.\n\n\"Kuinka mahtava usko! Kuinka elävä lohdutus! Kuinka lempeä oppi!\n\n\"Onko se totta?\n\n\"Onko mies, joka tuolla ristillä taivuttaa päänsä kuolemantuskissa,\nonko hän Messias?\n\n\"Onko hän mennyt taivaaseen ja hoitaako hän omiaan, kuten paimen, joka\nkaitsee lampaitaan? -- Mutta minä en kuulu hänen laumaansa.\n\n\"Mirjamilla ei ole tuossa lohdutuksessa osaa.\n\n\"Lohdutukseni on rakkauteni kaikkine tuskineen. Se on muuttunut\nsielukseni.\n\n\"Pitäisikö minun kerran leijailla tähtien toisella puolen ilman\nrakkauttani?\n\n\"Silloin en olisi enää Mirjam.\n\n\"Tai ottaisinko rakkauteni sinne mukaani? Ja tulisin taas\nsyrjäytetyksi. Pitäisikö minun nähdä tuo roomalaisnainen koko\niäisyyskin hänen rinnallaan?\n\n\"Asuisivatko he siellä ja vaeltaisivat valon kirkkaudessa ja\nseuraisinko heitä yksin pimeässä pilvessä ja vain kaukaa näkisin hänen\nvalkoisen vaippansa helman loistavan?\n\n\"Ei, oi ei. Paljon parempi on silloin kukkieni lailla kukoistaa\nrakkauden auringonvalossa, tuoksua ja hehkua hetken aikaa, kunnes\naurinko, joka ne on kasvattanut, polttaa ne. Parempi on kuihtua\nikuiseen lepoon, kun vieno, suloinen, onneton valonkaipuu on\nsammunut\" --\n\n\"Hyvää yötä, Mirjam! Voi hyvin!\" huusi soinnukas ääni.\n\nTyttö katsahti melkein säikähtyneenä ääntä kohti. Hän näki gootin\nvalkoisen vaipan katoavan portaiden edessä olevan kulman taa.\n\nUliaris meni päinvastaiselle taholle.\n\nMirjam juoksi nopeasti portaita ylös ja katseli kuutamossa hopealta\nloistavaa valkoista vaippaa kauan, kauan -- -- kunnes se häipyi\nkaukaisten varjojen joukkoon.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKahdesti päivässä Uliaris ja Totila tapasivat toisensa, kertoivat\nmenestyksensä ja tappionsa sekä punnitsivat kaupungin pelastamisen\ntoiveita.\n\nPiirityksen kymmenentenä päivänä Uliaris saapui jo ennen päivännousua\nTotilan \"amiraalilaivan\", erään lahonneen kalastajalaivan etukannelle,\njossa Napolin merikreivi nukkui repaleisen purjeen peitossa.\n\n\"Mikä hätänä?\" huudahti Totila hypäten unisena pystyyn. \"Vihollinenko?\nMissä?\"\n\n\"Ei, poikani. Tällä kertaa herättää sinut Uliaris eikä Belisarius.\nMutta sekään aika ei liene kaukana, kautta salaman.\"\n\n\"Uliaris, sinusta vuotaa verta. Sinulla on haava päässäsi.\"\n\n\"Mitä vielä, nuoli vain hipaisi.\n\n\"Onneksi se ei ollut myrkytetty.\n\n\"Sain sen yöllä.\n\n\"Tiedätkö, että asiat ovat huonosti, vielä huonommin kuin eilen.\n\n\"Verinen Johannes, Jumala hänet tuhotkoon, kaivautuu kuin myyrä\nTiberiuksen linnoituksen alle. Jos hän saa sen käsiinsä, niin hyvää\nyötä, Napoli!\n\n\"Eilisiltana hän sai valmiiksi varustuksen yläpuolellamme olevalle\nkukkulalle ja heitättää nyt tulinuolia päällemme.\n\n\"Koetin viime yönä karkoittaa hänet sieltä, mutta en onnistunut.\n\n\"Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, enkä saanut muuta kuin tämän haavan\nharmaaseen päähäni.\"\n\n\"Varustus täytyy hävittää\", sanoi Totila miettiväisenä.\n\n\"Se on selvää, mutta eipä se ota lähteäkseen. Eikä tässä vielä kaikki.\nKaupunkilaisia on vaikea enää pitää kurissa.\n\n\"Joka päivä ammuttaa Belisarius kaupunkiin sadottain tylsiä nuolia,\njoihin on kiinnitetty 'kehoituksia vapauteen'.\n\n\"Ne vaikuttavat enemmän kuin tuhannet terävät nuolet. -- Siellä täällä\nheitetään jo katoilta sotilasparkojani kivillä.\n\n\"Jos tämä yltyy -- --! -- Me emme voi tuhannella miehellä vastustaa\nneljääkymmentä tuhatta kreikkalaista muurien ulkopuolella ja\nkolmeakymmentä tuhatta napolilaista muurien sisäpuolella. Senvuoksi\naion minä\" -- hänen kasvonsa synkistyivät --\n\n\"Mitä aiot?\"\n\n\"Me poltamme poroksi osan kaupunkia! Etukaupungin ainakin\" --\n\n\"Saadaksemmeko kaupunkilaiset suosiollisemmiksi? Ei, Uliaris. He eivät\nsaa meitä syystä sanoa barbaareiksi.\n\n\"Tiedän paremman keinon. -- He näkevät nälkää. Toin eilen neljä\nlaivalastia öljyä, viljaa ja viiniä. Ja'an ne kansalle.\"\n\n\"Öljyn ja viljan saat minun puolestani jakaa, mutta et viiniä. Sen\nvaadin minä goottisotureilleni, jotka ovat jo kauan saaneet juoda\nvesijohtovettä, hyi helkkari!\"\n\n\"Hyvä on, janoinen sankari! Tekin saatte osanne viinistä!\"\n\n\"Entä vielä? Eikö ole tullut mitään tietoja Ravennasta tai Roomasta?\"\n\n\"Ei mitään. Viides lähettilääni lähti eilen.\"\n\n\"Jumala tuhotkoon kuninkaamme.\n\n\"Kuule, Totila! Minä luulen, ettemme pääse elossa näiden madonsyömien\nmuurien piiristä.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi Totila levollisesti ja tarjosi\nvieraalleen pikarin viiniä.\n\nUliaris katsoi häntä. Sitten hän joi ja virkkoi:\n\n\"Kultapoika! Sinä olet oikeaa ainetta ja viinisi myös.\n\n\"Jos minun täytyy kuolla täällä kuten karhun neljänkymmenen koiran\nkeskelle, niin olen hyvilläni, että olen oppinut niin hyvin tuntemaan\nsinut, sinut ja viinisi.\"\n\nJa ystävällistä karkeaa pilaansa laskien vanha gootti lähti laivasta.\n\nTotila lähetti sotamiehille linnoitukseen viiniä ja viljaa. Miehet\nviettivät hauskan illan.\n\nMutta kun Uliaris seuraavana aamuna katsoi linnoituksen tornista,\nrupesi hän hieromaan silmiään.\n\nSillä kukkulalla olevan varustuksen harjalla liehui sininen\ngoottilainen lippu.\n\nTotila oli yöllä laskenut maihin vihollisten selkäpuolella ja\nvalloittanut varustuksen rohkealla hyökkäyksellä.\n\nMutta tämä uusi urotyö saattoi Belisariuksen raivoon. Hän vannoi\ntuhoavansa nuo laivapahaset millä keinoilla tahansa.\n\nOikealla hetkellä odotetut neljä sotalaivaa saapuivat Sisilian luota\nNapolin edustalle.\n\nBelisarius määräsi, että niiden oli heti laskettava Napolin satamaan ja\ntehtävä loppu merirosvouksista.\n\nJo saman päivän iltana nuo neljä komeaa kolmisoutua lähtivät liikkeelle\nja laskivat ankkurin sataman suulle.\n\nBelisarius itsekin riensi seurueineen rannalle ja katseli iloisena\nlaivojen purjeita, joita ilta-aurinko kultasi.\n\n\"Nouseva aurinko näkee niiden laskevan satamaan tuosta yltiöpäästä\nhuolimatta\", sanoi hän mukanaan olevalle Antonialle ja käänsi kimonsa\nleiriin päin.\n\nSeuraavana aamuna ei sotapäällikkö vielä ollut noussut vuoteeltaan, --\nhänen oikeusneuvoksensa Prokopius seisoi hänen edessään ja luki\nJustinianukselle lähetettävän kertomuksen suunnitelmaa -- kun\nhenkivartioston päällikkö, persialainen Chanaranges syöksyi telttaan ja\nhuusi:\n\n\"Laivat, päällikkö, laivat on vallattu.\"\n\nRaivoissaan Belisarius hypähti vuoteeltaan ja huusi:\n\n\"Sen sanoman tuoja kuolkoon!\"\n\n\"Parempi olisi\", arveli Prokopius, \"jos laivojen valloittaja kuolisi.\"\n\n\"Kuka se oli?\"\n\n\"Ah, herra, se nuori, loistavasilmäinen ja kiiltävätukkainen gootti.\"\n\n\"Totila\", sanoi Belisarius, \"taas Totila.\"\n\n\"Miehistö oleili osaksi rannalla etuvartioitteni luona, osaksi nukkui\nlaivoissa kannen alla. Äkkiä puoliyön tienoissa syntyi ympärillä vilkas\nelämä ikäänkuin meren pohjasta olisi sukeltanut esiin sata laivaa.\"\n\n\"Sata laivaa! Kymmenen pähkinänkuorta hänellä on.\"\n\n\"Silmänräpäyksessä, jo paljon ennen kuin me ehdimme tulla rannalta\napuun, olivat laivat vallatut ja miehet vangitut. Yksi kolmisouduista,\njonka ankkuriketjua ei saatu tarpeeksi nopeasti katkaistuksi,\nsytytettiin tuleen; muut kolme vietiin Napoliin.\"\n\n\"Ne pääsivät satamaan aikaisemmin kuin luulitkaan, Belisarius\", sanoi\nProkopius.\n\nMutta Belisarius oli jo päässyt täydellisesti itsensä herraksi.\n\n\"Nyt on tuolla rohkealla pojalla sotalaivoja. Tämän jälkeen hän käy\nsietämättömäksi.\n\n\"Nyt tästä täytyy tulla loppu.\"\n\nHän pani komean kypärän majesteetilliseen päähänsä ja sanoi:\n\n\"Aioin säästää kaupunkia ja roomalaista väestöä, mutta se ei enää käy\npäinsä.\n\n\"Prokopius, mene kutsumaan tänne päälliköt Magnus, Demetrius,\nConstantianus, Bessas ja Ennes sekä ampumamestarini Martinus. Annan\nheille tarpeeksi tekemistä.\n\n\"Barbaarit eivät ehdi iloita voitostaan. He saavat oppia tuntemaan\nBelisariuksen.\"\n\nHeti saapui ylipäällikön telttaan mies, joka rintapanssaristaan\nhuolimatta näytti pikemmin oppineelta kuin sotilaalta.\n\nMartinus, suuri matemaatikko, oli rauhallinen, sävyisä luonteeltaan.\nHänen suurin nautintonsa oli aina ollut tutkia Euklidesta.\n\nHän ei voinut nähdäkään verta eikä taittaa kukkaakaan.\n\nMatemaattisten ja koneopillisten tutkimustensa innostamana hän oli\neräänä päivänä kuin sivumennen keksinyt uuden heittokoneen, jonka voima\noli hirmuinen. Hän esitti suunnitelmansa Belisariukselle. Tämä ihastui\nsiihen eikä laskenutkaan enää Martinusta takaisin opintokammioon, vaan\nraahasi hänet keisarin luo ja pakotti hänet rupeamaan \"Itä-Rooman\nMagister militumin (s.o. Belisariuksen) ampumamestariksi.\" Hän sai\nsuurenmoisen palkan ja oli sopimuskirjan mukaan velvollinen laatimaan\njoka vuosi uuden heittokoneen.\n\nVastenmielisesti sävyisä matemaatikko suunnitteli hirmuisia\nhävityskoneita, jotka musersivat linnoitusten vallit ja kaupunkien\ntornit, heittivät sammumatonta tulta Justinianuksen vihollisten\nkaupunkeihin ja tuhosivat tuhansittain ihmisiä.\n\nTosin hän joka vuosi iloitsi saadessaan ratkaistuksi matemaattisen\ntehtävänsä, jota hän väsymättömästi harkitsi, mutta kun tehtävä oli\nsuoritettu, ajatteli hän kauhulla keksintöjensä vaikutusta.\n\nSurullisen näköisenä hän nytkin saapui Belisariuksen luo.\n\n\"Martinus, harpinkäyttelijä\", huudahti tämä hänelle, \"näytä nyt\ntaitoasi.\n\n\"Kuinka monta katapulttia, ballistia ja heittokonetta meillä kaikkiaan\non?\"\n\n\"Kolmesataa viisikymmentä, herra!\"\n\n\"Hyvä! Ja'a ne tasaisesti pitkin koko piirityslinjaamme.\n\n\"Pohjoiseen, Porta capuanan luo ja linnoituksen edustalle.\n\n\"Muurinmurtajat on asetettava vallien kohdalle.\n\n\"Niiden täytyy särkyä, vaikka ne olisivat timanttia.\n\n\"Leirin keskikohdalta on ammuttava keihäitä kaupungin kaduille.\n\n\"Pane kaikki voimasi liikkeelle. Älä hellitä hetkeksikään ensi\nvuorokauden aikana.\n\n\"Anna joukkojen vuorotella.\n\n\"Pane kaikki koneet käyntiin.\"\n\n\"Kaikkiko, herra?\" kysyi Martinus. \"Uudetkin? Pyrobalistit,\ntulenheittäjät?\"\n\n\"Nekin! Ne etupäässä.\"\n\n\"Herra, ne ovat kamaloita! Sinä et tunne niiden vaikutusta.\"\n\n\"Niinpä tahdon sen oppia tuntemaan. Tahdon koetella niitä.\"\n\n\"Tätä ihanaa kaupunkiako vastaan?\n\n\"Keisarin kaupunkia.\n\n\"Aiotko valloittaa Justinianukselle sorakasan?\"\n\nBelisarius oli sielultaan suuri ja jalo.\n\nHäh oli tyytymätön itseensä, tyytymätön Martinukseen, tyytymätön\ngootteihin.\n\n\"En voi muuta\", tuskitteli hän. \"Nuo rautakalloiset barbaarit, tuo\nhurjanrohkea Totila pakottavat minut sellaiseen tekoon.\n\n\"Viidesti olen tarjonnut heille hyviä antautumisehtoja.\n\n\"Tämähän on sulaa hulluutta!\n\n\"Gooteilla ei ole kolmea tuhatta miestä käytettävänään.\n\n\"Justinianuksen pään kautta! Miksi nuo neljäkymmentä tuhatta\nnapolilaista eivät tee kapinaa ja ota gootteja vangeiksi.\"\n\n\"He kai pelkäävät sinun hunnejasi enemmän kuin goottejaan\", arveli\nProkopius.\n\n\"He ovat huonoja isänmaanystäviä.\n\n\"Työhön, Martinus!\n\n\"Tunnin päästä täytyy Napolissa palaa.\"\n\n\"Pikemminkin\", huokasi ampumamestari, \"jos se on välttämätöntä.\n\n\"Olen tuonut mukanani taitavan miehen, joka voi paljon auttaa ja\nhelpottaa työtänne. Hän on elävä Napolin asemakaava.\n\n\"Tuonko hänet tänne?\"\n\nBelisariuksen viittauksesta vahti huusi sisään pienen, juutalaisen\nnäköisen miehen.\n\n\"Ahaa, rakennusmestari Jochem\", sanoi Belisarius.\n\n\"Tunnen sinut hyvin Bysantin ajoista asti.\n\n\"Sinunhan piti rakentaa Viisauden kirkko.\n\n\"Mitä siitä tuli?\"\n\n\"Luvallanne, herra, ei mitään.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Minun suunnitelmani mukaan olisi se tullut maksamaan vain miljoona\ncentenaaria kultaa. Se oli liian halpa hinta hänen keisarilliselle\npyhyydelleen.\n\n\"Sillä mitä enemmän kristittyjen kirkko maksaa, sitä pyhempi ja\nJumalalle otollisempi se on.\n\n\"Eräs kristitty vaati kaksi kertaa suuremman summan ja sai urakan.\"\n\n\"Mutta näinhän sinut rakennushommissa Bysantissa.\"\n\n\"Kyllä, herra! Suunnitelmani miellytti keisaria.\n\n\"Muutin sitä hiukan, poistin alttarin tienoot ja teetin sen mukaan\nratsastushuoneen.\"\n\n\"Sinä kai tunnet Napolin tarkasti? Sekä sisältä että ulkoa.\"\n\n\"Sekä sisältä että ulkoa. Yhtä hyvin kuin rahapussini.\"\n\n\"Hyvä, sinä autat sotamiehiä tähtäämään valleja ja kaupunkia.\n\n\"Mars matkaan! Tee hyvin tehtäväsi, muuten sinut seivästetään. Menkää!\"\n\n\"Kaupunki-parka\", huokasi Martinus.\n\n\"Mutta sinä saat nähdä pyrobalistit, Jochem. Ne ovat hyvin tarkkoja --\nne laukeavat helposti -- lapsikin voi niitä hoitaa.\"\n\nNyt alkoi kautta koko leirin väsymätön ja turmiota uhkaava puuha.\n\nGoottisoturit näkivät muurien harjoilta, kuinka raskaita, suunnattoman\nsuuria koneita vedettiin muurien edustalle parikymmentä jopa\nkolmekymmentäkin hevosta, kameelia, aasia tai härkää edessä. Koneet\nsijoitettiin tasaisesti pitkin linjaa.\n\nHuolissaan Totila ja Uliaris riensivät muureille ja ryhtyivät\npuolustuspuuhiin.\n\nMultasäkkejä kannettiin muurinmurtajien uhkaamiin paikkoihin.\nTulikekäleitä oli valmiina koneiden sytyttämistä varten, jos ne\ntulisivat liian lähelle. Kiehuvaa vettä, nuolia ja kiviä oli varattu\nvetoeläimiä ja miehistöä varten. Gootit nauroivat jo aralle\nviholliselle, kun he huomasivat, että koneet pysäytettiin paljon\nulommaksi tavallista ampumamatkaa.\n\nMutta Totila ei nauranut.\n\nHän kauhistui nähdessään bysanttilaisten riisuvan vetoeläimet ja\nrupeavan tähtäämään.\n\nAinoatakaan laukausta ei vielä ollut ammuttu.\n\n\"No\", ivaili nuori Agila Totilan vieressä, \"aikovatko ne tuolta saakka\nampua?\n\n\"Miksi ei suoraan Bysantista meren yli.\n\n\"Se olisi turvallisempaa.\"\n\nHän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun nelikymmennaulainen kivi\nmusersi hänet ja sen muurinharjan, jolla hän seisoi. Martinus oli\nsaanut heittokoneiden kantomatkan kolminkertaiseksi.\n\nTotila huomasi, että heidän täytyi sallia vihollisten vastustamatta\nampua.\n\nKauhistuneina gootit hyppäsivät valleilta ja hakivat suojaa kaduilla,\ntaloissa ja kirkoissa.\n\nTurhaan!\n\nTuhansia ja taas tuhansia nuolia, keihäitä, raskaita palkkeja, kiviä ja\nkivikuulia sateli tarkoin tähdätyistä koneista heidän päälleen.\nKokonaisia kallionlohkareita lensi ilmassa ja iski jyristen\nvahvimpainkin kattojen tiili- ja puukerrosten läpi. Pohjoispuolella\nmuurinmurtaja iski kumeasti linnoituksen valleihin.\n\nSillä aikaa kun ammutut esineet sananmukaisesti pimensivät auringon,\nhuumasi kuulon hirmuinen melu, mikä johtui maahan putoavien kivien\nräiskeestä, luhistuvien hirsikerrosten ja katonharjojen rytinästä sekä\nhaavoittuneiden valitushuudoista.\n\nKauhistuneena ja vavisten väestö pakeni talojensa kellareihin tai\nholveihin sadatellen kilvan sekä Belisariusta että gootteja.\n\nMutta vapiseva kaupunki ei ollut vielä nähnyt pahinta.\n\nTrajanuksen torilla lähellä satamaa oli katoton talo, jonkinlainen\nlaiva-arsenaali, joka oli aivan täynnä vanhaa, hyvin kuivaa puutavaraa,\nrimoja, pellavaa ja tervaa y.m.\n\nSilloin lensi sähisten ja savuten harvinainen ammus ja sattui\npuukasaan. Samalla hetkellä, kun se putosi alas, leimahti kirkas\ntulenliekki, joka levisi nuolennopeudella tulenaroissa aineissa.\n\nRiemuhuudoin piirittäjät tervehtivät taivasta kohti nousevaa paksua\nsavua ja ampuivat kiivaasti tähän paikkaan estääkseen sammutustöitä.\n\nBelisarius ratsasti Martinuksen luo.\n\n\"Hyvä on, harppiherra, hyvä on\", huusi hän. \"Kuka tuon laukauksen\ntähtäsi?\"\n\n\"Minä\", sanoi Jochem. \"Te voitte olla minuun tyytyväinen, herra.\n\n\"Huomatkaa!\n\n\"Näettekö tuolla, palopaikasta oikealla korkean talon, jonka tasaisella\nkatolla on kuvapatsaita.\n\n\"Se on Valeriusten, Edomin kansan hartaimpain ystäväin talo.\n\n\"Katsokaa!\n\n\"Se palaa pian.\"\n\nSihisten tulinuoli lensi ilman läpi ja heti sen jälkeen toinen liekki\nkohosi kaupungista taivasta kohti.\n\nSamassa Prokopius riensi paikalle ja huusi:\n\n\"Belisarius, sotapäällikkösi Johannes tervehtää sinua ja käskee\nilmoittaa, että Tiberiuksen linnoitus palaa ja että ensimmäinen valli\non jo maan tasalla.\"\n\nNiin olikin asian laita ja pian oli neljä, kuusi, kymmenen taloa mikä\nmissäkin kaupunginosassa ilmitulessa.\n\n\"Vettä\", huusi Totila ratsastaen palavien talojen lomitse satamaan\npäin. \"Tulkaa ulos, Napolin porvarit!\n\n\"Sammuttakaa talonne!\n\n\"En voi laskea muureilta ainoatakaan goottia.\n\n\"Hankkikaa satamasta vesiammeita joka kadulle.\n\n\"Naiset sisään! -- mitä sinulla on minulle asiaa, tyttö? Anna minun --\n\n\"Sinäkö, Mirjan?\n\n\"Sinäkö täällä?\n\n\"Nuolien ja liekkien keskellä.\n\n\"Tiehesi, mitä sinä haet?\"\n\n\"Sinua\", sanoi tyttö.\n\n\"Älä pelästy.\n\n\"Hänen talonsa palaa.\n\n\"Mutta hän itse on pelastunut.\"\n\n\"Valeria? Jumalan tähden! Missä hän on?\"\n\n\"Minun luonani.\n\n\"Paksumuurisessa tornissamme. Siellä hän on varmasti suojassa.\n\n\"Minä näin liekin nousevan.\n\n\"Minä riensin paikalle.\n\n\"Lempeä-ääninen ystäväsi toi hänet raunioiden seasta. Hän aikoi viedä\nhänet kirkkoon.\n\n\"Huusin hänelle ja kuljetin heidät kattomme alle.\n\n\"Neitonen on haavoittunut.\n\n\"Kivi on sattunut hänen olkapäähänsä.\n\n\"Mutta haava on aivan vaaraton.\n\n\"Hän tahtoo nähdä sinua.\n\n\"Lähdin sinua etsimään.\"\n\n\"Kiitos, lapsi. Mutta tule, tule pois täältä!\"\n\nHän tarttui nopeasti Mirjamiin ja nosti hänet eteensä hevosen selkään.\n\nVavisten tyttö pani kätensä hänen kaulaansa. Totila piti vasemmalla\nkädellään leveätä kilpeä suojana tytön edessä ja ajaa karautti pitkin\nsavuavia katuja Porta capuanalle päin.\n\n\"Oi, jos nyt -- jos nyt saisin kuolla -- kuolla hänen rinnoillaan,\nvaikkakaan ei hänen kanssansa\", rukoili Mirjam.\n\nTornissa Totila tapasi Valerian Mirjamin vuoteella Juliuksen ja\norjatarten hoidossa.\n\nValeria oli kalpea ja heikontunut verenvuodosta, mutta totinen ja\ntyyni.\n\nTotila riensi hänen luokseen. Sykkivin sydämin Mirjam seisoi akkunan\nääressä ja katseli ääneti palavaa kaupunkia. -- --\n\nHeti kun Totila oli huomannut, ettei haava ollut vaarallinen, huusi\nhän:\n\n\"Sinun on lähdettävä pois tällä hetkellä! Tunnin perästä kenties\nBelisarius tekee rynnäkön näitä muureja vastaan.\n\n\"Kaikki laivani ovat täynnä pakolaisia. Laivani vievät sinut Cajetaan\nja sieltä edelleen Roomaan. Riennä sitten Taginaehen, missä teillä on\ntiluksia. Sinun on lähdettävä. Julius saattaa sinua.\"\n\n\"Sen teen\", sanoi tämä, \"sillä meillä on sama matka\".\n\n\"Sama matka? Minne sinä sitten aiot?\"\n\n\"Kotiini Galliaan.\n\n\"En voi kauemmin katsella tätä kamalaa taistelua. Sinä tiedät itsekin,\nettä koko Italia nousee Bysantin puolesta teitä vastaan.\n\n\"Kansalaiseni sotivat Belisariuksen johdolla. Pitäisikö minun sotia\nheitä vai sinua vastaan? Minä lähden.\"\n\nÄäneti Totila kääntyi Valeriaan päin.\n\n\"Ystäväni\", sanoi tämä, \"minusta tuntuu, että rakkautemme onnentähti on\nsammunut iäksi.\n\n\"Tuskin on isäni astunut Jumalan valtaistuimen ääreen valalleen\nuskollisena, kun Napoli, valtakunnan kolmas kaupunki, joutuu\nvihollisten käsiin.\"\n\n\"Etkö sinä siis luota miekkoihimme?\"\n\n\"Minä luotan miekkoihinne -- mutta en onneenne! Isäni talon palkkien\nromahtaessa näin onnenikin perustan horjuvan.\n\n\"Hyvästi -- pitkiksi ajoiksi.\n\n\"Tottelen sinua ja lähden Taginaehen.\"\n\nTotila ja Julius riensivät orjat mukanaan varaamaan itseään varten\nyhden kolmisoudun.\n\nValeria nousi vuoteelta. Silloin riensi Mirjam hänen luokseen\nsitoakseen hänelle kiiltävät sandaalit jalkoihin.\n\n\"Anna olla, tyttö! Sinä et saa palvella minua\", sanoi Valeria.\n\n\"Teen sen mielelläni\", kuiskasi tämä.\n\n\"Mutta salli minun tehdä yksi kysymys.\"\n\nJa hänen säihkyvät silmänsä katsoivat intohimoisesti Valerian\nlevollisia kasvoja.\n\n\"Sinä olet kaunis ja viisas ja ylevä -- mutta sano minulle, rakastatko\nhäntä -- nyt sinä voit hänet hylätä -- rakastatko häntä kuumalla,\nkaikki kuluttavalla, iki-mahtavalla hehkulla, rakastatko sinä häntä\nniinkuin --\"\n\nSilloin Valeria painoi tytön kauniin, hehkuvan pään rintaansa vasten:\n\n\"Rakastanko häntä niinkuin sinä?\n\n\"En, suloinen sisareni!\n\n\"Älä pelästy!\n\n\"Olen aavistanut sen siitä, mitä Totila on sinusta kertonut.\n\n\"Ja huomasin sen selvästi nähdessäni ensikerran teidät yhdessä. Mutta\nole huoletta! Salaisuutesi on hyvässä kätkössä. Ainoakaan ihminen ei\nsaa sitä tietää.\n\n\"Älä itke, älä vapise, suloinen lapsi!\n\n\"Rakastan sinua rakkautesi vuoksi.\n\n\"Ymmärrän sinua.\n\n\"Onnellinen se, joka sinun tavallasi kokonaan voi antautua hetken\nsurulle.\n\n\"Minulle on vihamielinen Jumala antanut mielen, joka tahtoo aina\nkatsella nykyisyydestä tulevaisuuteen.\n\n\"Niinpä näen edessämme synkkää surua ja pitkän, synkän polun, jolla ei\nnäy valonpilkahdustakaan.\n\n\"Mutta en voi jättää sinua siihen ylpeään luuloon, että rakkautesi\nolisi jalompi kuin minun senvuoksi, että se on toivoton.\n\n\"Minunkin toiveeni ovat rauenneet.\n\n\"Kenties olisi ollut hänen onnensa, jos hän olisi keksinyt ihanan\nrakkautesi tuoksuvan ruusun -- sillä Valeria, niin pelkään -- ei tule\nkoskaan hänen omakseen.\n\n\"Voi hyvin, Mirjam!\n\n\"He tulevat.\n\n\"Muista tätä hetkeä.\n\n\"Muistele minua sisarena. Kiitos, kiitos sinulle ihanasta\nrakkaudestasi.\"\n\nMirjam vapisi pahanteosta keksityn lapsen tavoin ja aikoi paeta\nValerian luota.\n\nMutta tämän jalot sanat kartoittivat hänen sydämestään ujouden ja\npelon. Kyyneleet vierivät virtoina pitkin hehkuvan punaisia poskia.\nUjoudesta, häpeästä ja itkusta vavisten hän painoi kiihkeästi päätään\nystävättärensä rintaa vasten.\n\nSilloin Julius kuului tulevan ja huutavan Valeriaa. Heidän täytyi\nerota. Yhden ainoan ujon katseen Mirjam uskalsi luoda suloisista\nsilmistään kauniiseen roomalaisnaiseen.\n\nSitten hän nopeasti vaipui hänen eteensä, syleili hänen polviaan,\npainoi polttavan suudelman hänen kylmälle kädelleen ja katosi\nviereiseen huoneeseen.\n\nValeria nousi kuin unesta heräten seisomaan ja katseli ympärilleen.\n\nAkkunalla oli maljakossa tuoksuva, tummanpunainen ruusu.\n\nHän suuteli sitä, kätki sen povelleen, siunasi nopealla kädenliikkeellä\nhuonetta, joka oli ollut hänen turvapaikkanaan ja lähti sitten\npäättäväisesti Juliuksen mukana katetussa kantotuolissa satamaan, jossa\nhän vielä sanoi Totilalle lyhyet jäähyväiset, ennenkuin nousi Juliuksen\nkanssa laivaan.\n\nTämä käänsi vähitellen keulansa merelle päin ja eteni sitten nopeasti\nsatamasta.\n\nTotila katseli unelmoiden laivaa.\n\nHän näki Valerian valkoisen käden viittovan jäähyväisiä. Hän jäi\nkatselemaan kauas häipyvää purjetta välittämättä laukauksista, joita\nrupesi yhä enemmän satelemaan satamaan.\n\nHän nojautui erääseen patsaaseen ja unohti hetkeksi palavan kaupungin,\nitsensä ja kaiken.\n\nSilloin uskollinen Torismut herätti hänet unelmista,\n\n\"Tule, päällikkö\", huusi tämä hänelle. \"Olen hakenut sinua kaikkialta.\nUliaris tahtoo puhua kanssasi. -- Tule! Mitä tuijotat merelle\nsuhisevien nuolten sataessa?\"\n\nTotila ojentautui vähitellen pystyyn.\n\n\"Näetkö sinä\", sanoi hän, \"näetkö sinä tuota laivaa? -- Siellä ne\npakenevat! --\"\n\n\"Kutka?\" kysyi Torismut.\n\n\"Onneni ja nuoruuteni\", vastasi Totila ja läksi etsimään Uliarista.\n\nTämä ilmoitti hänelle hyväksyneensä aikaa voittaakseen kolmen tunnin\naselevon, jonka Belisarius oli tarjonnut sovinnon hieromista varten.\n\n\"En antaudu koskaan!\n\n\"Mutta meidän on saatava aikaa muurien korjaamista varten.\n\n\"Eikö apua tule? Etkö ole meritse saanut minkäänlaisia tietoja\nkuninkaalta?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Kirottua! Helvetillinen ammunta on kaatanut yli kuusisataa goottia.\n\n\"En voi enää miehittää tärkeimpiäkään paikkoja, jospa minulla olisi\nedes neljäsataa miestä.\"\n\n\"Kenties voin ne sinulle hankkia\", sanoi Totila hetken mietittyään.\n\n\"Aurelianuksen linnoituksessa Roomaan vievän tien varrella on\nneljäsataa viisikymmentä goottia.\n\n\"He ovat tähän saakka selittäneet, että heitä pidättää Teodahadin\nmieletön, mutta ankara käsky tulemasta Napolin avuksi.\n\n\"Mutta nyt hädän suurimmillaan ollessa -- menen itse sinne aselevon\nkestäessä ja panen kaikki voimani liikkeelle saadakseni heidät tänne.\"\n\n\"Älä mene! Et ehdi takaisin ennen aselevon loppua eikä tie ole sitten\nenää auki. Sinä et pääse saarroksen läpi.\"\n\n\"Minä pääsen läpi väkivallalla tai viekkaudella. Koeta puolustautua\nsiksi, kunnes tulen takaisin. Ratsaille, Torismut!\"\n\nSillä aikaa kun Totila Torismutin ja parin muun ratsumiehen seuraamana\najoi Porta capuanaa kohden, oli vanha Iisak, joka oli koko ajan ollut\nvalleilla, käyttänyt hyväkseen aselepoa palatakseen huoneisiinsa\nkatsomaan tytärtään ja saamaan ruokaa.\n\nMirjam toi leipää ja viiniä ja kyseli huolestuneena Iisakilta\nvihollisten edistymisestä. Silloin rupesi portailta kuulumaan nopeita,\nepävarmoja askelia ja hämmästyneen parin eteen ilmestyi Jochem.\n\n\"Rakelin poika, mistä tulet tällaisena hetkenä, kuten korppi\nonnettomuuden edellä. Kuinka olet päässyt kaupunkiin? Mistä portista?\"\n\n\"Se on minun asiani.\n\n\"Minä tulen, isä Iisak, vielä kerran pyytämään tyttäresi kättä --\nviimeisen kerran tässä elämässä.\"\n\n\"Onko nyt mielestäsi sopiva aika kosimiseen ja häiden viettämiseen\",\nkysyi Iisak nyreissään. \"Kaupunki palaa ja kadut ovat ruumiita täynnä.\"\n\n\"Miksi kaupunki palaa? Miksi kadut ovat täynnä ruumiita?\n\n\"Koska Napolin miehet pitävät Edomin kansan puolta. Nyt on sopiva\nkosimisaika.\n\n\"Anna minulle lapsesi, isä Iisak, niin minä pelastan sinut ja hänet.\n\n\"Minä yksin voin teidät pelastaa.\"\n\nHän tarttui Mirjamin käsivarteen.\n\n\"Sinäkö pelastaisit minut?\" huusi tämä peräytyen. \"Mieluummin kuolen.\"\n\n\"Haa, kopea\", huusi kiukkuinen kosija hampaitaan kiristellen, \"sinä\nsallisit tietenkin mieluummin tuon vaaleatukkaisen kristityn pelastaa\nitsesi.\n\n\"Saadaan nähdä, pelastaako tuo kirottu sinut Belisariuksen ja minun\nkäsistäni.\n\n\"Haa, minä vedän häntä pitkistä, keltaisista hiuksista pitkin katuja ja\nsyljen hänen kalpeaan naamaansa.\"\n\n\"Mene täältä tiehesi, Rakelin poika\", sanoi Iisak tarttuen keihääseen.\n\n\"Minä huomaan, että sinä pidät tuolla ulkopuolella olevien puolta.\n\n\"Mutta torvi kaikuu, minun täytyy lähteä. Erään asian sentään sanon\nsinulle: moni teistä vielä kaatuu selälleen, ennenkuin pääsette näiden\nrappeutuneiden muurien yli.\"\n\n\"Kenties\", irvisteli Jochem, \"me lennämme lintujen tavoin niiden yli.\n\n\"Viimeisen kerran sanon sinulle, Mirjam: luovu vanhuksesta, luovu\ntuosta kirotusta kristitystä. Nämä vallit -- sen sanon sinulle --\nhautaavat heidät raunioihinsa.\n\n\"Minä tiedän, että olet kantanut hänen kuvaansa sydämessäsi -- annanhan\nsinulle anteeksi -- kun vain tulet vaimokseni.\"\n\nHän tavoitteli Mirjamin kättä.\n\n\"Sinäkö annat minulle anteeksi? Senkö annat anteeksi, että hän on sinua\nniin paljon korkeammalla kuin loistava aurinko maan matoa.\n\n\"En olisi ansainnut koskaan nähdäkään häntä, jos tulisin vaimoksesi.\n\n\"Lähde tiehesi!\"\n\n\"Haa\", huusi Jochem, \"tuo on jo liikaa -- vaimokseni et koskaan tule.\n\n\"Mutta sinä saat kiemurrella näillä käsivarsilla, ja kristityn kuvan\nminä riistän verta vuotavasta sydämestäsi.\n\n\"Näkemiin!\"\n\nHän katosi äkkiä huoneesta ja yhtä salaperäisesti koko kaupungistakin.\n\nPahojen aavistusten ahdistamana Mirjam riensi ulkoilmaan. Ne pakottivat\nhäntä rukoilemaan, mutta ei ummehtuneessa synagogassa; hän rukoili\nhänen Jumalaansa.\n\nEpäröivin askelin hän meni läheiseen Sancta Marian basilikaan, josta\njuutalaistyttö oli rauhan aikana usein sadatellen ajettu pois.\n\nMutta nyt ei kristityillä ollut aikaa sadatella häntä. Hän hiipi\nerääseen pimeään pylväskäytävän kulmaan ja unohti pian palavasti\nrukoillessaan itsensä, kaupungin ja koko maailman. Hän oli hänen\nluonaan ja hänen Jumalansa luona.\n\nTällä välin kului aselevon viimeinen tunti. Aurinko kallistui jo merta\nkohti.\n\nGootit paikkailivat ja täyttivät parhaan kykynsä mukaan rikkonaisia\npaikkoja muureissa, kuljettivat soran ja kuolleet pois ja sammuttivat\ntulipalot.\n\nSilloin hiekkakello tyhjentyi kolmannen kerran. Belisarius seisoi\ntelttansa edustalla päällikköjensä ympäröimänä ja odotti Tiberiuksen\nlinnoituksesta antautumismerkkiä.\n\n\"En minä sitä usko\", kuiskasi Johannes Prokopiukselle.\n\n\"Tuo vanhus, joka on tehnyt meille niin monta kepposta, ei antaudu.\n\n\"Parempi onkin. Silloin saadaan kunnollinen rynnäkkö ja sitten\nkunnollinen ryöstö.\"\n\nKreivi Uliaris nousi linnoituksen harjalle ja heitti kopeasti keihäänsä\nodottavia etujoukkoja vastaan.\n\nBelisarius hypähti pystyyn.\n\n\"Nuo päättömät haluavat omaa turmiotaan, niinpä saakoot sen.\n\n\"Päälliköt, rynnäkköön!\n\n\"Sille, joka ensin pystyttää lippumme vallille, annan kymmenennen osan\nsaaliista.\"\n\nPäälliköt riensivät eri tahoille. Kaikkia kiihoitti kunnian- ja\nvoitonhimo.\n\nJohannes kääntyi juuri vesijohdon hävitetyn kaaren ympäri -- Belisarius\noli antanut puhkaista vesijohdon estääkseen veden saannin kaupunkiin --\nkun joku kutsui häntä hiljaa.\n\nHämärä alkoi jo laskeutua, joten hän vaivoin tunsi huutajan.\n\n\"Mitä tahdot, juutalainen\", huusi Johannes kiireesti.\n\n\"Minulla ei ole aikaa!\n\n\"Kova työ on edessä!\n\n\"Minun on päästävä ensimmäisenä kaupunkiin.\"\n\n\"Sinne pääsette vähällä vaivalla, herra, kun vain seuraatte minua.\"\n\n\"Seuraan sinua? Tiedätkö sinä tien yli muurien ilmojen kautta?\"\n\n\"En, mutta muurien alitse, maan läpi.\n\n\"Näytän sen teille, jos lahjoitatte minulle tuhat solidia ja lupaatte\nminulle saaliiksi sen tytön, jota vaadin.\"\n\nJohannes seisahtui.\n\n\"Saat, mitä pyydät. Missä on tie?\"\n\n\"Täällä\", sanoi Jochem lyöden kädellään kiviin.\n\n\"Mitä? Vesijohto? Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Minä olen sen rakennuttanut.\n\n\"Mies voi kumarassa kävellä sitä pitkin. Siinä ei ole nyt vettä.\n\n\"Tulin juuri tätä tietä kaupungista.\n\n\"Johto päättyy vanhaan temppelipihaan Porta capuanan luona. Ota mukaasi\nkolmekymmentä miestä ja seuraa minua.\"\n\nJohannes katsoi häntä tiukasti silmiin.\n\n\"Ja jos sinä petät minut?\"\n\n\"Minä kuljen miekkojenne välissä.\n\n\"Jos valehtelen, niin pistäkää minut kuoliaaksi.\"\n\n\"Odota\", huusi Johannes ja riensi pois.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nHän palasi heti takaisin mukanaan veljensä Perseus ja kolmisenkymmentä\nrohkeaa armenialaista palkkasoturia, joilla oli aseina paitsi miekkoja,\nlyhyet käsikirveet.\n\n\"Kun olemme päässeet kaupunkiin\", sanoi Johannes, \"repäiset sinä,\nPerseus, Porta capuanan oikealla puolella olevan ryntäysportin auki.\nSamalla hetkellä toiset pystyttävät lippumme vallille.\n\n\"Tämä on merkkinä hunneilleni, jotka silloin ulkoapäin rientävät\nrynnäkköportille.\n\n\"Mutta kuka suojelee portin tornia.\n\n\"Hänet meidän täytyy saada käsiimme.\"\n\n\"Iisak, eräs edomealaisten harras ystävä. Hänen täytyy kuolla.\"\n\n\"Hän kuolee\", sanoi Johannes vetäen miekkansa esille. \"Eteenpäin.\"\n\nHän meni ensimmäisenä vesijohdon holvikäytävään.\n\n\"Paukaris ja Gubazes, ottakaa juutalainen väliinne ja jos vähänkin\nhäntä epäilette, pistäkää kuoliaaksi.\"\n\nMilloin nelinkontin, milloin kyyryksissä hapuilivat armenialaiset\npilkkopimeässä hänen jäljessään huolellisesti välttäen aseittensa\nkolistelemista. Ääneti he ryömivät eteenpäin.\n\nÄkkiä huusi Johannes puoliääneen: \"Ottakaa juutalainen kiinni!\n\n\"Pistäkää hänet kuoliaaksi!\n\n\"Vihollisia! Aseita!\n\n\"Ei, antakaa hänen olla\", huusi hän nopeasti, \"se olikin vain käärme,\njoka kiemurteli ohi. Eteenpäin!\"\n\n\"Nyt oikealle\", sanoi juutalainen. \"Tässä päättyy vesijohto\ntemppeliholviin.\"\n\n\"Mitä täällä on? -- Luita. -- Luuranko!\"\n\n\"En jaksa enää! Kalmanhaju tukahduttaa minut. Apua!\" vaikeroi eräs\nmiehistä.\n\n\"Antakaa hänen jäädä! Eteenpäin!\" komensi Johannes.\n\n\"Minä näen tähden.\"\n\n\"Se on päivän valo Napolista\", sanoi Jochem. \"Vielä muutamia\naskeleita.\"\n\nJohanneksen kypärä töksähti pitkän, temppelin pihalla olevan öljypuun\njuuriin.\n\nMe tunnemme puun.\n\nJuurta väistäessään hän iski kypäränsä sivuseinään, niin että helähdys\nkuului. Hän seisahtui pelästyneenä.\n\nMutta hän kuuli vain lukuisain kyyhkysten siipien suhinaa, kun nämä\npelästyneinä lähtivät lentoon puun oksilta.\n\n\"Mitä se oli?\" sanoi hiljainen ääni heidän yläpuolellaan. \"Tuuli\nkummittelee omituisesti vanhassa holvissa.\"\n\nPuhuja oli Arria.\n\n\"Oi Jumalani\", sanoi hän langeten taas polvilleen ristin eteen, \"päästä\nmeitä pahasta, äläkä salli kaupungin kukistua, ennenkuin Jucundukseni\ntulee takaisin.\n\n\"Voi, jollei hän löydä enää jälkiään eikä äitiään.\n\n\"Salli hänen tulla takaisin samaa tietä, jota hän menikin. Näytä hänet\nminulle taas sellaisena kuin hänet viime yönä näin.\"\n\nHän kääntyi aukkoon päin.\n\n\"Oi, synkkä käytävä! Sinne on onneni kadonnut, Anna se minulle\ntakaisin! Jumalani, tuo hänet takaisin tätä samaa tietä.\"\n\nHän seisoi aivan aukon edessä kädet ristissä ja katse taivaaseen\nluotuna. Johannes vavahti.\n\n\"Hän rukoilee\", sanoi hän. \"Täytyykö minun tappaa hänet kesken\nrukoustaan?\"\n\nHän pysähtyi. Hän toivoi, että Arria kääntyisi. \"Tämä kestää liian\nkauan. En voi sille mitään, kautta Jumalan.\"\n\nHän tuli nopeasti esille juurten varjosta.\n\nSilloin rukoileva loi puolisokeat silmänsä alaspäin. Hän näki komean\nmiehen nousevan maasta.\n\nAutuuden tunne kuvastui hänen piirteissään.\n\nHän levitti kätensä.\n\n\"Jucundus!\" huusi hän.\n\nTämä oli hänen viimeinen sanansa.\n\nBysanttilaisen miekka tunkeutui hänen sydämeensä.\n\nHuudahtamattakaan, hymy huulilla hän kaatui kukkien -- Mirjamin kukkien\npäälle.\n\nJohannes kääntyi ja auttoi nopeasti ensin veljensä Perseuksen, sitten\njuutalaisen ja lopuksi kolme etumaista sotilastaan aukosta ylös.\n\n\"Missä on portti?\"\n\n\"Täällä vasemmalla, minä menen avaamaan.\"\n\nPerseus näytti sotamiehille tietä.\n\n\"Missä ovat tornin portaat?\"\n\n\"Täällä oikealla\", sanoi Jochem -- nämä olivat ne portaat, jotka veivät\nMirjamin huoneeseen ja joita myöten Totila oli niin usein kulkenut --\n\"hiljaa! Vanhus on tänne tulossa.\"\n\nIisak sieltä tulikin.\n\nHän oli kuullut ylös melua. Hän tuli soihtu ja keihäs kädessä\nportaille.\n\n\"Kuka siellä on? Mirjamko? Kuka tulee?\" kysyi hän.\n\n\"Minä, isä Iisak\", vastasi Jochem. \"Aioin vielä kerran kysyä.\" -- Hän\nhiipi samalla kissan tavoin yhden portaan ylöspäin.\n\nMutta Iisak kuuli aseiden kalinaa.\n\n\"Keitä sinulla on mukanasi?\" huusi hän ja meni kulman ohi valaisten\nsoihdullaan.\n\nSilloin hän huomasi Jochemin takana piilottelevat sotamiehet.\n\n\"Petturi, petturi\", huusi hän. \"Kuole, sinä hebrealaisten häpeäpilkku.\"\n\nRaivoissaan hän iski Jochemia, joka ei voinut peräytyä, pertuskalla\nrintaan. Tämä kaatui kuolleena taaksepäin.\n\n\"Petturi!\" huusi Iisak vielä kerran.\n\nMutta samassa Johannes iski hänet kuoliaaksi, hyppäsi ruumiiden yli,\nriensi tornin huippuun ja pystytti sinne Bysantin lipun.\n\nAlhaalta kuului kirveeniskuja. Hyökkäysportti kaatui ulospäin ja\nriemuhuutojen kaikuessa -- oli tullut jo aivan pimeä -- tuhannet hunnit\najoivat kaupunkiin. Kaikki oli lopussa.\n\nOsa hyökkäsi murhaten kaduille, osa riensi lähimmille porteille ja löi\nne rikki avaten siten tien ulkopuolella oleville tovereilleen.\n\nNopeasti Uliaris riensi pienen joukkonsa kanssa Tiberiuksen\nlinnoituksesta. Hän toivoi saavansa kaupunkiin päässeet ajetuiksi\ntakaisin. Turhaan! Heittokeihäs kaatoi hänet maahan.\n\nHänen ruumiistaan taistellen kaatui kaksi sataa uskollista goottia,\njotka vielä olivat jäljellä.\n\nSilloin, nähdessään keisarillisen lipun liehuvan vallilla, Napolin\nporvaritkin rupesivat taistelemaan gootteja vastaan vanhojen\nroomalaisystävien Stephanoksen ja syyrialaisen Antiochoksen johdolla --\nasianajaja Kastor, goottien innokas ystävä, joka koetti tätä estellä,\nlyötiin kuoliaaksi --. He riistivät aseet viimeisten kaduilla olevien\ngoottien käsistä ja lähettivät lähetystön onnittelemaan ja kiittämään\nBelisariusta, joka loistavan esikuntansa ympäröimänä ajoi Porta\ncapuanan kautta Napoliin, sekä pyytämään häneltä armoa kaupungille.\n\nMutta hän rypisti majesteetillista otsaansa ja sanoi edes hevostaan\npysäyttämättä:\n\n\"Viisitoista päivää on Napoli minua pidättänyt.\n\n\"Muuten olisin aikoja sitten ollut Rooman, jopa Ravennan edustalla.\n\n\"Tämä on suuresti vahingoittanut keisarin aikeita ja minun mainettani.\n\n\"Viisitoista päivää on teitä pelkureita ja ilkeämielisiä raukkoja\nkourallinen barbaareita saanut vallita.\n\n\"Rangaistuksena näistä viidestätoista päivästä on viidentoista tunnin\n-- ryöstö.\n\n\"Ilman murhaa -- sillä asukkaat ovat keisarin sotavankeja -- ilman\nmurhapolttoja -- sillä kaupunki on nyt Bysantin linnoitus.\n\n\"Missä on goottien johtaja? Kuollutko?\"\n\n\"Kuollut\", vastasi Johannes. \"Tässä on hänen miekkansa. Kreivi Uliaris\nkaatui.\"\n\n\"En minä häntä tarkoittanut\", sanoi Belisarius.\n\n\"Tarkoitan nuorukaista, Totilaa. Kuinka hänen on käynyt?\n\n\"Minun täytyy saada hänet käsiini.\"\n\n\"Herra\", sanoi eräs napolilainen rikas kauppias Asklepiodot, \"jos\nsäästätte taloni ja tavaravarastoni ryöstöltä, niin sanon teille, mihin\nhän on joutunut.\"\n\nBelisariuksen viittauksesta kaksi maurilaista ratsumiestä tarttui\nvapisevaan kauppiaaseen.\n\n\"Kapinoitsija, aiotko asettaa minulle ehtoja? Puhu tai kidutuspenkissä\nkyllä puhut.\"\n\n\"Armoa! Armoa!\" parkui Asklepiodot.\n\n\"Merikreivi riensi aselevon aikana muutamain ratsumiesten seuraamana\nAurelianuksen linnoitukseen hakemaan sieltä apuväkeä. Hän voi palata\nmillä hetkellä tahansa.\"\n\n\"Johannes\", sanoi Belisarius, \"Totila on yhtä tärkeä kuin koko Napoli.\n\n\"Meidän täytyy saada hänet vangiksi.\n\n\"Oletko käskyni mukaan vallannut Roomaan vievän tien ja miehittänyt\nportin?\"\n\n\"Siihen suuntaan ei kaupungista ole kukaan päässyt\", sanoi Johannes.\n\n\"Liikkeelle! Nuolennopeasti! Meidän täytyy houkutella hänet kaupunkiin.\n\n\"Nosta nopeasti goottilainen sotalippu takaisin Tiberiuksen\nlinnoituksen ja Porta capuanan harjalle.\n\n\"Aseta vangitut napolilaiset taas aseissa valleille. Se, joka häntä\nvaroittaa, tapetaan heti. Pue muutamia henkivartijoitani goottien\nasepukuun.\n\n\"Tahdon itse olla mukana! Hanki kolmesataa miestä portin läheisyyteen.\n\n\"Heti, kun hän on ratsastanut laskuristikon ohi, pudotetaan se alas.\n\n\"Tahdon saada hänet elävänä kiinni.\n\n\"Hänen täytyy kaunistaa riemukulkuani Bysanttiin.\"\n\n\"Anna tämä minun huolekseni, päällikkö\", pyysi Johannes. \"Olen hänelle\nvelkaa ankaran iskun.\"\n\nHän riensi takaisin Porta capuanalle, käski viedä pois ruumiit ja\nkaikki taistelun merkit sekä ryhtyi muihinkin tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin.\n\nSilloin saapui paikalle hunnutettu nainen.\n\n\"Jumalan hyvyyden tähden\", rukoili suloinen ääni, \"antakaa minun mennä,\nmiehet! Minä tahdon vain hänen ruumiinsa -- oi, varokaa! Hänen\nvalkoinen partansa! Oi, isäni!\"\n\nTulija oli Mirjam, jonka ryöstävien hunnien melu oli pelästyttänyt\nkirkosta.\n\nEpätoivon voimalla hän työnsi keihäät syrjään ja otti Iisakin kalpean\npään syliinsä.\n\n\"Tiehesi, tyttö\", huusi lähin sotilas, hyvin pitkä bajuvari. -- Garizo\noli hänen nimensä. Hän oli palkkasoturina Bysantin armeijassa.\n\n\"Älä pidätä meitä! Meidän on saatava paikka puhtaaksi.\n\n\"Juutalainen hautaan!\"\n\n\"Ei, ei\", huusi Mirjam ja työnsi miestä taaksepäin.\n\n\"Nainen\", huusi tämä vimmoissaan ja kohotti kirveensä. --\n\nMutta Mirjam seisoi pelottomana suojaten isänsä ruumista käsillään ja\nkatsellen loistavin silmin miestä. -- Garizolta vaipui käsi alas.\n\n\"Sinä olet rohkea\", sanoi hän.\n\n\"Ja kaunis sinä olet kuin Liusachan metsänhaltijatar. Mitä voin tehdä\nhyväksesi? Sinä olet ihmeellisen näköinen.\"\n\n\"Jos isieni Jumala on saanut sydämesi taivutetuksi\", pyysi Mirjam\nsydäntäliikuttavalla äänellä, \"niin auta minua tämän ruumiin\nhautaamisessa tuonne puutarhaan. -- Haudan hän on itse aikoja sitten\nkaivanut -- Saaran, äitini viereen, pää itäänpäin.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi bajuvari ja seurasi häntä.\n\nHän kantoi päätä, Garizo tarttui ruumiin alaosaan. Muutaman askeleen\nperästä he olivat pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla oli kivi. Mies\nvieritti sen syrjään, ja he laskivat ruumiin hautaan asettaen kasvot\nitäänpäin.\n\nSanaakaan sanomatta, kyyneltäkään vuodattamatta Mirjam tuijotti\nhautaan. Hän tunsi itsensä nyt niin turvattomaksi, niin yksinäiseksi.\nBajuvari siirsi hiljaa kivilaatan paikoilleen.\n\n\"Tule\", sanoi hän sitten.\n\n\"Minne?\" kysyi Mirjam soinnuttomalla äänellä.\n\n\"Niin, minne sinä haluat?\"\n\n\"En tiedä itsekään. -- Kiitos sinulle,\" sanoi tyttö, otti taikakalun\nkaulastaan ja ojensi sen hänelle. Se oli kultainen muistoraha\nJordanista, temppelistä.\n\n\"Ei\", sanoi mies pudistaen päätään.\n\nHän tarttui Mirjamin käteen ja asetti sen silmilleen.\n\n\"Kas näin\", sanoi hän, \"tämä tuottaa minulle onnea koko elämäni ajan.\n\n\"Nyt minun on lähdettävä. Meidän on saatava kreivi Totila vangiksi. Voi\nhyvin!\"\n\nTämä nimi sai Mirjamin tarkkaavaiseksi. -- Hän silmäsi vielä kerran\nhiljaista hautaa ja pujahti sitten nopeasti ulos puutarhasta.\n\nHän pyrki portista maantielle, mutta laskuristikko oli alhaalla ja\nportilla seisoi miehiä goottilaisissa varustuksissa. Hän katseli\nihmeissään ympärilleen.\n\n\"Onko kaikki kunnossa, Chanaranges?\"\n\n\"On, hän on melkein vankimme.\"\n\n\"Kuulkaa, vallin ulkopuolella, -- kavion kopsetta -- siinä ne ovatkin.\nTiehesi nainen!\"\n\nUlkopuolella ajoi joukko ratsastajia täyttä karkua porttia kohti.\n\n\"Auki, portti auki\", huusi Totila jo kaukaa.\n\nSilloin ajoi Torismut etumaiseksi.\n\n\"En oikein luota tähän\", sanoi hän. \"Maantiellä oli hiljaa kuin\nhaudassa, samoin vihollisten leirissä. Vain pari vartiotulta palaa\nsiellä.\"\n\nSilloin goottilaisen sotatorven ääni kajahti tornin huipulta.\n\n\"Se poika puhaltaa kamalasti\", sanoi Torismut kiukuissaan.\n\n\"Se oli varmaankin italialainen\", arveli Totila.\n\n\"Mikä on tunnussana\", huudettiin sisäpuolelta latinankielellä.\n\n\"Napoli\", vastasi Totila.\n\n\"Kuuletko? Uliariksen on täytynyt aseistaa kaupungin porvarit.\n\n\"Portti auki! Minä tuon iloisia sanomia\", jatkoi hän puhettaan\nsisäpuolella oleville. \"Neljäsataa goottia saapuu tuossa tuokiossa.\nItalialla on uusi kuningas.\"\n\n\"Kuka?\" kysyttiin sisäpuolelta hiljaa.\n\n\"Valkoisen hevosen ratsastaja, etevin.\"\n\nPortit avattiin, holviin ilmestyi goottilaisiin varustuksiin puettuja\nsotilaita, tulisoihdut loistivat ja kuiskuttavia ääniä kuului.\n\n\"Laskuristikko ylös\", huusi Totila ratsastaen aivan sen ääreen.\n\nTorismut katseli joukkoa varjostaen silmiään kädellään.\n\n\"Eilen oli heillä Regetan luona kokous\", jatkoi Totila. \"Teodahad on\nerotettu virasta ja kreivi Vitiges --\"\n\nSamassa ristikko nousi hitaasti ja Totila aikoi ajaa täyttä karkua\nkaupunkiin, kun hänen hevosensa eteen syöksähti soturien joukosta\nnainen.\n\n\"Pakene\", huusi hän, \"viholliset ovat kimpussasi. Kaupunki on joutunut\nvihollisten käsiin.\"\n\nHän ei saanut enempää sanotuksi. Keihäs lävisti hänen rintansa.\n\n\"Mirjam\", kiljaisi Totila kauhistuneena ja kiskaisi hevostaan\ntaaksepäin.\n\nMutta Torismut, joka oli alkanut aavistaa petosta, löi miekallaan\nristikkojen lomasta poikki köyden, jolla laskuristikko nostettiin ja\nlaskettiin. Rämähtäen se putosi Totilan edessä maahan.\n\nSateena lensi keihäitä ja nuolia ristikkojen läpi portin sisäpuolelta.\n\n\"Ristikko ylös! Heidän kimppuunsa!\" huusi Johannes miehilleen.\n\nTotila ei liikahtanutkaan paikaltaan.\n\n\"Mirjam! Mirjam!\" huusi hän syvän surun valtaamana.\n\nSilloin Mirjam avasi vielä kerran silmänsä ja loi häneen raukeavan,\nrakkauden ja tuskan kirkastaman katseen. Tämä katse ilmaisi kaikki. Se\ntunkeutui Totilan sydämeen.\n\n\"Sinun vuoksesi\", huokasi tyttö ja kaatui kuolleena maahan.\n\nSilloin Totila unohti Napolin ja kuolemanvaaran.\n\n\"Mirjam\", huudahti hän vielä kerran ojentaen molemmat kätensä tyttöä\nkohti.\n\nSamassa nuoli sattui hänen hevosensa lapaan. Jalo eläin hypähti\ntaaksepäin ja nousi pystyyn.\n\nLaskuristikko alkoi jo nousta. Silloin Torismut tarttui Totilan\nohjaksiin, käänsi hevosen ja löi sitä miekan lappeella. Hurjaa vauhtia\nhe lähtivät pakoon.\n\n\"Pois täältä, herra\", huusi Torismut. \"No, nopsia heidän täytyy olla,\njos mielivät meidät kiinni saada.\"\n\nTuulen tavoin he ajoivat takaisin päin pitkin Via capuanaa. Johannes ei\nuskaltanut ajaa heitä pitkälle takaa, sillä yö oli pimeä ja tie hänelle\ntuntematon.\n\nTotila ja Torismut tapasivat pian Aurelianuksen linnoituksen miehistön.\nPysähdyttiin eräälle kukkulalle, jonne näkyi kaupunki torneineen\nvalleille tehtyjen bysanttilaisten vahtitulien loisteessa.\n\nNyt vasta toipui Totila huumaavasta tuskastaan.\n\n\"Uliaris!\" huokasi hän. \"Mirjam!\n\n\"Napoli -- me näemme vielä toisemme.\"\n\nHän käski lähteä Roomaan päin.\n\nMutta tästä hetkestä alkaen varjo peitti nuoren gootin sielun. Tuskan\npyhällä oikeudella Mirjam oli saanut iäksi sijan hänen sydämessään.\n\nKun Johannes palasi ratsumiehineen turhalta retkeltään, hyppäsi hän\nhevosen selästä ja huusi vihaisella äänellä: \"Missä on tyttö, joka\nhäntä varoitti!\n\n\"Heittäkää hänen ruumiinsa koirille.\"\n\nJa hän riensi Belisariuksen luo kertomaan tapahtumasta.\n\nMutta kukaan ei tiennyt, minne kauniin tytön ruumis oli joutunut.\n\nHevoset olivat polkeneet hänet mäsäksi, arvelivat ihmiset.\n\nMutta eräs tiesi asian paremmin, bajuvari Garizo.\n\nHän oli metelin aikana nostanut Mirjamin kuin nukkuvan lapsen vahvoille\nkäsivarsilleen ja kantanut hänet puutarhaan, vierittänyt kivilevyn\naivan äsken suljetun haudan päältä ja asettanut tyttären isän viereen.\nSitten hän oli katsellut häntä kauan.\n\nKaukaa kuului meteliä, kaupunkia ryöstettiin. Belisariuksen massagetit\npolttivat ja murhasivat kiellosta huolimatta. Kirkkojakaan ei\nsäästetty. Lopuksi sotapäällikön täytyi itse tulla paljain miekoin\npitämään järjestystä. --\n\nMirjamin piirteissä kuvastui ihana jalous. Garizo olisi suudellut häntä\nmielellään, mutta ei uskaltanut.\n\nSitten hän käänsi tytön kasvot itään päin, taittoi haudan vieressä\nkasvavan ruusun ja kiinnitti sen hänen rintaansa.\n\nHänkin aikoi lähteä ryöstämään.\n\nMutta hän ei hennonut lähteä, hän kääntyi takaisin.\n\nJa hän seisoi keihääseensä nojaten koko yön kunniavahtina kauniin tytön\nhaudan ääressä.\n\nHän katseli tähtiä ja luki ikivanhan pakanallisen kuolinrukouksen,\njonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut kotona Liusachan luona.\n\nMutta se ei hänen mielestään riittänyt. Hän rukoili sen lisäksi\nhartaasti kristillisen Isämeidän.\n\nJa kun aurinko nousi, hän siirsi huolellisesti kiven haudalle ja lähti.\n\nNiin oli Mirjam jäljettömästi kadonnut.\n\nMutta Napolin kansa, joka sydämestään rakasti Totilaa, kertoi, että\nhänen suojelusenkelinsä oli tullut maan päälle ihanan immen muodossa\npelastamaan häntä ja sitten noussut takaisin taivaaseen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nNapoli oli joutunut vihollisten käsiin Regetan kokouksen jälkeisenä\npäivänä.\n\nTotila tuli Formiaen luona veljeään Hildebadia vastaan, jonka Vitiges\noli heti lähettänyt Napolin varusväen lisäksi muutamien tuhansien\nmiesten kanssa, kunnes hän itse ehtisi apuun suuremman joukon mukana.\n\nAsiain näin ollen eivät veljekset voineet muuta kuin palata pääjoukon\nluo Regetaan, jossa Totila teki selkoa Napolin viimeisistä,\nsurullisista hetkistä.\n\nValtakunnan kolmannen kaupungin, Italian kolmannen linnoituksen\nmenetyksen vuoksi täytyi goottien muuttaa koko sotasuunnitelmansa.\n\nVitiges oli tarkastanut Regetaan saapuneet joukot. Niitä oli noin\nkaksikymmentä tuhatta miestä.\n\nTämä ynnä se pieni joukko, jonka kreivi Teja oli omin lupinsa\npalauttanut, oli ainoa käytettävissä oleva sotavoima. Koko Italia\nsaattoi joutua vihollisen käsiin, ennenkuin ne suuret sotajoukot, jotka\nTeodahad oli lähettänyt kauas Etelä-Galliaan ja Noricumiin, Istriaan ja\nDalmatiaan, ehtisivät palata, vaikka paluukäsky lähetettäisiin\nkuinkakin nopeasti.\n\nSiitä huolimatta kuningas oli päättänyt murtautua noiden\nkahdenkymmenentuhannen miehen kanssa Napolin avuksi ja vastustaa siellä\nvihollista, joka italialaisten avulla oli kasvanut kolme kertaa\nsuuremmaksi kuin hänen sotajoukkonsa, kunnes goottien joukot ehtisivät\napuun.\n\nMutta nyt, kun tuo linnoitettu kaupunki oli joutunut Belisariuksen\nkäsiin, luopui Vitiges aikeestaan lähteä häntä vastaan.\n\nHänen tyyni rohkeutensa oli yhtä etäällä uhkarohkeudesta kuin\npelkuruudestakin.\n\nMutta hänen täytyi tehdä toinen, vielä tuskallisempi päätös.\n\nSillä välin kun gootit ensimmäisinä päivinä Totilan leiriin saapumisen\njälkeen purkivat tuskaansa ja vimmaansa kiroamalla Teodahadia,\nBelisariusta ja italialaisia, sillä aikaa kun reipas nuoriso alkoi\nsiellä täällä murista kuninkaan viivyttelemisestä, kun tämä ei vienyt\nheitä vähäisiä kreikkalaisia vastaan, joita tarvittiin neljä yhtä\ngoottia kohden, sillä aikaa kun sotajoukko jo ääneen murisi\ntoimettomuuttaan, täytyi kuninkaan raskain sydämin myöntää itselleen,\nettä oli välttämätöntä peräytyä vielä kauemmas, toistaiseksi luopua\nitse Roomastakin.\n\nJoka päivä saapui tietoja Belisariuksen sotajoukon kasvamisesta.\nYksinomaan Napolista hän vei kymmenen tuhatta miestä -- osittain\npanttivankeina, osittain liittolaisina. -- Joka puolelta italialaisia\nvirtasi hänen sotajoukkoihinsa. Napolin ja Rooman välillä ei ollut\nkyllin vahvaa paikkaa vastustamaan sellaista ylivoimaa, ja pienemmät\nrannikkokaupungit avasivat riemuiten porttinsa viholliselle.\n\nGoottiperheet pakenivat näiltä tienoilta kuninkaan leiriin ja\nkertoivat, että Napolin valloituksen jälkeisenä päivänä Cumae ja Atella\nantautuivat ja heti sen jälkeen Capua ja Cajeta, vieläpä vahva\nBeneventumkin.\n\nBelisariuksen etujoukot, hunnilaiset, saraseenilaiset ja maurilaiset\nratsumiehet olivat jo Formiaen luona.\n\nGoottien sotajoukko odotteli Rooman edustalla. Se halusi taistelua.\n\nMutta Vitiges oli aikoja sitten huomannut mahdottomaksi taistella\navonaisella kentällä Belisariusta vastaan, jonka joukko nousi jo sataan\ntuhanteen mieheen.\n\nJonkin aikaa hän toivoi voivansa puolustaa Rooman vahvoja linnoituksia,\nCetheguksen neron luomaa, bysanttilaisia vastaan, mutta pian hänen\ntäytyi luopua tästäkin ajatuksesta.\n\nPrefektin puuhista johtui, että Rooman väestön joukossa nyt oli enemmän\nasekuntoisia ja aseiden käyttämiseen tottuneita miehiä kuin useihin\nvuosisatoihin, ja kuningas tuli hetki hetkeltä yhä varmemmaksi siitä,\nmiten he suhtautuivat gootteihin.\n\nRoomalaiset voivat tuskin enää salata vihaansa barbaareita kohtaan. He\neivät tyytyneet pilkallisiin katseihin. Gootit eivät uskaltaneet enää\nliikkua kaduilla muuten kuin aseilla varustettuina ja joukoissa. Joka\npäivä löydettiin yksinäisiä goottilaisia vahtisotamiehiä takaapäin\nkuoliaaksi pistettyinä.\n\nVitiges tiesi, että tällaisia mielenilmauksia johtivat viekkaat ja\nmahtavat päämiehet, ylhäisimmät roomalaiset aatelismiehet ja\nroomalainen papisto.\n\nHänen täytyi myöntää itsekseen, että heti kun Belisarius ilmestyisi\nmuurien edustalle, nousisi Rooman väestö kapinaan ja tuhoaisi pienen\ngoottilaisen varusväen yksissä neuvoin piirittäjäin kanssa. Niinpä\nVitiges teki vaikean päätöksen. Hän päätti uhrata Rooman, vieläpä koko\nKeski-Italiankin, vetäytyä vahvaan, luotettavaan Ravennaan, täydentää\nsen varustukset, koota sinne kaikki goottien sotavoimat ja hakea\nvihollisen käsiinsä vasta sitten, kun sotajoukot olisivat tasaväkiset.\nTämä päätös oli uhraus.\n\nSillä Vitigeksenkin mielessä hehkui germaanilainen sodanhalu ja hänen\nurhoollisuudellensa oli kova kolaus, kun hänen itseään puolustaakseen\ntäytyi peräytyä taistelun asemesta.\n\nMutta siinä ei ollut vielä kaikki.\n\nKuninkaalle, joka urhoollisuutensa vuoksi koroitettiin heikon\nTeodahadin valtaistuimelle, ei ollut kunniaksi alkaa hallituksensa\nhäpeällisellä paolla. Hänen hallituksensa ensimmäisinä päivinä Napoli\noli joutunut vihollisten käsiin. Pitäisikö hänen nyt vapaaehtoisesti\nluopua Roomasta, tuosta ihanasta kaupungista ja suurimmasta osasta\nItaliaa?\n\nVaikka hän kukistaisikin oman ylpeytensä kansansa vuoksi, niin mitä\nsanoisi kansa itse?\n\nMitä sanoisivat gootit, jotka olivat niin hillittömiä luonteeltaan ja\njotka niin suuresti halveksivat kreikkalaisia.\n\nVoisiko hän saada heidät tottelemaan käskyään?\n\nSillä germaanilainen kuningas oli enemmän neuvojen antaja ja ehdotusten\ntekijä kuin käskijä ja hallitsija.\n\nGermaanilainen sotajoukko oli niin usein pakottanut kuninkaansa vasten\nomaa tahtoaan taisteluun ja tappioon.\n\nHän pelkäsi samaa. Raskain mielin hän käveli eräänä yönä edestakaisin\nteltassaan Regetan leirillä.\n\nSilloin kuului ulkopuolelta askeleita. Oviverho riuhtaistiin syrjään.\n\n\"Ylös, goottien kuningas\", huusi kiihkoisa ääni, \"nyt ei ole aikaa\nmaata.\"\n\n\"En makaa, Teja\", vastasi Vitiges. \"Milloin palasit? Mitä tietoja\ntuot?\"\n\n\"He eivät ole enää elossa.\"\n\n\"Ketkä?\"\n\n\"Petturi ja murhaajatar.\"\n\n\"Kuinka? Oletko tappanut heidät molemmat?\"\n\n\"En tapa naisia. Teodahad heittiötä ajoin takaa kaksi yötä ja kaksi\npäivää.\n\n\"Hän oli matkalla Ravennaan. Hän oli minua paljon edellä.\n\n\"Mutta minun vihani oli vielä nopeampi kuin hänen kuolemanpelkonsa.\n\n\"Jo Narnian luona saavutin hänet. Kaksitoista orjaa saattoi hänen\nkantotuoliaan. Mutta heillä ei ollut halua kuolla tuon kurjan edestä.\nHe heittivät tulisoihdut käsistään ja pakenivat.\n\n\"Kiskaisin hänet kantotuolista ja annoin hänelle oman miekkansa käteen,\nmutta hän lankesi maahan polvilleen ja rukoili armoa. Samalla hän\nkuitenkin tähtäsi salakavalan iskun minua vastaan.\n\n\"Silloin tapoin hänet kuin uhrihärän kolmella iskulla.\n\n\"Yksi isku oli valtakunnan puolesta, kaksi vanhempieni puolesta.\n\n\"Ripustin hänet kultaisesta vyöstään kuivaan marjakuuseen maantien\nvieressä. Riippukoon hän siinä taivaan lintujen ruokana sekä\nvaroituksena maan kuninkaille.\"\n\n\"Kuinka Gotelindiksen kävi?\"\n\n\"Hän sai kamalan lopun\", sanoi Teja väristen. \"Kun lähdin täältä\nRoomaan, tiedettiin vain, ettei hän ollut viitsinyt lähteä tuon\npelkurin mukaan. Teodahad pakeni yksin.\n\n\"Mutta Gotelindis kutsui kappadokialaisen henkivartiastonsa kokoon ja\nlupasi miehille suuria rahasummia, jos he seuraisivat häntä ja\nsulkeutuisivat hänen kanssaan lujaan Salonaan.\n\n\"Palkkasoturit epäilivät ja tahtoivat ensin nähdä kultakasat.\n\n\"Silloin Gotelindis lupasi noutaa ne. Hän lähtikin, mutta ei tullut\ntakaisin.\n\n\"Kun taas palasin Rooman kautta, oli hänet löydetty.\"\n\n\"Mistä sitten?\"\n\n\"Hän oli mennyt katakombeihin yksinään, ilman opasta, etsimään sinne\nkätkettyä aarretta.\n\n\"Hän eksyi varmaankin tuossa labyrintissa eikä löytänyt enää tietä\nihmisten ilmoille.\n\n\"Palkkasoturit, jotka lähtivät häntä hakemaan, löysivät hänet elävänä.\nHänen tulisoihtunsa oli melkein käyttämätön. Se oli luultavasti\nsammunut heti, kun hän meni luoliin.\n\n\"Hän oli tullut mielipuoleksi. Pitkä kuolemantuska ja epätoivo olivat\ntuhonneet tuon ilkeän naisen. Hän kuoli heti, kun hänet oli saatettu\npäivän valoon.\"\n\n\"Hirmuista\", huudahti Vitiges.\n\n\"Se oli oikein\", sanoi Teja. \"Mutta minulla on vielä muutakin\nkerrottavaa.\"\n\nMutta ennenkuin hän ehti jatkaa, riensivät Totila, Hildebad, Hildebrand\nja muut goottilaiset päälliköt telttaan.\n\n\"Joko hän tietää sen?\" huusi Totila.\n\n\"Ei vielä\", sanoi Teja.\n\n\"On syttynyt kapina\", huusi Hildebad. \"Kapina! Nyt, kuningas Vitiges,\nlähde puolustamaan kruunuasi!\n\n\"Tee se kopea poika päätään lyhemmäksi!\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Vitiges levollisesti.\n\n\"Arahad, Astan kreivi, se turhamainen narri, on noussut kapinaan.\n\n\"Hän riensi, kun sinut oli valittu, suoraa päätä Florentiaan, jossa\nhänen vanhempi veljensä Guntaris, Tuscian ylpeä herttua hallitsee.\n\n\"Siellä saivat völsungit paljon puoluelaisia. He ovat kaikkialla\nkiihoittaneet gootteja sinua vastaan 'kuninkaanliljan' puolesta, kuten\nhe sanovat. Matasunta on muka kruunun perillinen.\n\n\"He ovat valinneet hänet kuningattareksi.\n\n\"Hän oleskeli Florentiassa ja joutui tietysti heidän valtaansa.\n\n\"Ei ollenkaan tiedetä, onko hän Guntariksen vanki vai Arahadin vaimo.\n\n\"Se vain tiedetään, että he ovat pestanneet avareja ja gepidejä\npalkkasotureiksi ja aseistaneet völsungien suuren joukkueen lisäksi\nkoko amalien suvun ja kaikki sen kannattajat.\n\n\"He haukkuvat sinua talonpoikaiskuninkaaksi.\n\n\"He aikovat saada Ravennan haltuunsa.\"\n\n\"Lähetä minut Florentiaan kolmen tuhannen miehen mukana\", huusi\nHildebad kiukuissaan.\n\n\"Minä tuon tämän goottien kuningattaren ja hänen aatelisen ihailijansa\nluoksesi vankeina lintuhäkissä.\"\n\nMutta muut olivat hyvin huolestuneen näköisiä.\n\n\"Synkältä näyttää\", sanoi Hildebrand.\n\n\"Belisarius on sadantuhannen miehen kanssa edessämme. Selkämme takana\non käärmemäinen Rooma -- kaikki sotajoukkomme ovat vielä viidenkymmenen\npenikulman päässä -- ja kaiken lisäksi veljessota ja kapina valtakunnan\nsydämessä. Ukkonen on iskenyt tähän maahan.\"\n\nMutta Vitiges pysyi yhtä levollisena ja vakavana kuin ennenkin.\n\nHän pyyhkäisi kädellään otsaansa.\n\n\"Kenties se olikin hyväksi\", sanoi hän sitten.\n\n\"Nyt ei ole valitsemisen varaa.\n\n\"Nyt meidän _täytyy_ peräytyä.\"\n\n\"Peräytyäkö\", kysyi Hildebad synkkänä.\n\n\"Niin! Me emme saa jättää selkäpuolelle vihollisia. Huomenna lähdemme\nliikkeelle --\"\n\n\"Napolia kohti\", sanoi Hildebad.\n\n\"Ei! Takaisin Roomaan.\n\n\"Ja sitten Florentiaan ja Ravennaan.\n\n\"Kapinan liekki on sammutettava, ennenkuin se pääsee oikein\nleimuamaan.\"\n\n\"Kuinka? Aiotko sinä lähteä Belisariusta pakoon?\"\n\n\"Aion, voidakseni sitä vahvempana kääntyä takaisin.\n\n\"Jousenjännekin taipuu taaksepäin voidakseen sinkauttaa tappavan\nnuolen.\"\n\n\"Ei koskaan\", sanoi Hildebad, \"sinä et saa, sinä et uskalla sitä\ntehdä\".\n\nMutta Vitiges meni levollisesti hänen luokseen ja laski kätensä hänen\nolalleen.\n\n\"Minä olen kuninkaasi.\n\n\"Sinä itse olet valinnut.\n\n\"Kuuluvampana muiden huutoa kaikui sinun huutosi: 'Terve, kuningas\nVitiges.'\n\n\"Sinä tiedät ja Jumala tietää, etten ole kruunua tavoitellut.\n\n\"Te olette sen päähäni painaneet. Ottakaa se pois, jollette tahdo sitä\nenää minulle uskoa.\n\n\"Mutta niin kauan kuin minä sitä kannan, luottakaa minuun ja totelkaa\nminua. Muuten olette hukassa ja minä samoin.\"\n\n\"Olet oikeassa\", sanoi pitkä Hildebad taivuttaen päätään. \"Anna\nanteeksi! Koetan korvata tämän ensi taistelussa.\"\n\n\"Nyt työhön, sotapäälliköt\", sanoi Vitiges pannen kypärän päähänsä.\n\"Sinä, Totila, menet tärkeille asioille frankkien kuninkaan luo\nGalliaan. Te toiset lähdette joukkojenne luo. Purattakaa leiri.\nAuringon noustessa lähdemme Roomaan.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen, sen päivän iltana, jolloin gootit\nsaapuivat Roomaan, tapaamme nuoret \"ritarit\" Lucius ja Marcus\nLiciniuksen, runoilija Pison, lihavan Balbuksen ja nuoren lainoppineen\nJulianuksen prefekti Cetheguksen luona tuttavallisesti keskustelemassa.\n\n\"Tässä on siis luettelo tulevan paavi Silveriuksen hartaimmista\npuoluelaisista, minun vähäisimmistä vastustajistani.\n\n\"Onko se täydellinen?\"\n\n\"On.\n\n\"Suuren uhrauksen olen saanut tehdä tähtesi, päällikkö\", sanoi Lucius\nLicinius.\n\n\"Jos olisin, kuten sydämeni kehoitti, heti hakenut Belisariuksen\nkäsiini, olisin jo ollut mukana piirittämässä ja valloittamassa Napolia\nsen sijasta, että nyt saan täällä urkkia pappien vehkeitä ja opettaa\nplebeijejä marssimaan ja muodostamaan manipeleita.\"\n\n\"Jota he eivät kuitenkaan koskaan opi\", tuumi Marcus.\n\n\"Olkaa kärsivälliset\", sanoi Cethegus levollisesti kohottamatta\nsilmiään papyruskääröstä, jota hän piti kädessään.\n\n\"Te saatte pian ja aivan tarpeeksenne taistella goottilaisten karhujen\nkanssa.\n\n\"Muistakaa aina, että taistelu on vain keino eikä päämäärä.\"\n\n\"Miten lienee\", epäili Lucius.\n\n\"Vapaus on päämäärä ja vapaus vaatii voimaa\", sanoi Cethegus. \"Meidän\ntäytyy totuttaa roomalaiset uudelleen käyttelemään kilpeä ja miekkaa,\nmuuten --\"\n\nOstiarius ilmoitti erään goottisotilaan.\n\nNuoret miehet silmäilivät toisiaan kummastellen.\n\n\"Antakaa hänen tulla sisään\", sanoi Cethegus kätkien kirjoituksen\nerääseen koteloon.\n\nSilloin riensi sisään nuori mies, yllään goottisoturin ruskea vaippa,\npäässä goottilainen kypärä ja heittäytyi Cetheguksen syliin.\n\n\"Julius\", sanoi tämä vetäytyen kylmästi taaksepäin.\n\n\"Mikä sinut on tänne tuonut?\n\n\"Oletko muuttunut kokonaan barbaariksi? Miksi tulit Roomaan?\"\n\n\"Isäni! Saatoin Valerian tänne goottilaisen suojelusjoukon turvissa.\nTulen palavasta Napolista.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Cethegus. \"Olet taistellut vaaleaverisen ystäväsi\npuolesta Italiaa vastaan. Se sopii roomalaiselle. Vai mitä, Lucius?\"\n\n\"En ole taistellut enkä aio taistellakaan tässä turmiota tuottavassa\nsodassa. Voi niitä, jotka ovat sen sytyttäneet.\"\n\nCethegus silmäili häntä kylmästi.\n\n\"Arvolleni on alentavaa eikä minulla ole kärsivällisyyttäkään selittää\nroomalaiselle tuollaisen ajatuksen häpeällisyyttä.\n\n\"Voi, että Juliuksestani on tullut sellainen luopio. Etkö häpeä näitä\nikätovereitasi? Katsokaa, roomalaiset ritarit. Tässä on roomalainen,\njoka ei halua vapautta eikä vihaa barbaareita.\"\n\nMutta Julius pudisti levollisena päätään.\n\n\"Sinä et ole vielä nähnyt Belisariuksen hunneja etkä massageetteja,\njoiden pitäisi tuoda teille vapaus.\n\n\"Missä ovat ne roomalaiset, joista puhut? Onko Italia noussut kapinaan\nkatkaistakseen ikeensä? Voiko se nousta kapinaan?\n\n\"Justinianus taistelee gootteja vastaan, emmekä me.\n\n\"Voi sitä kansaa, jonka tyranni vapauttaa.\"\n\nCethegus myönsi itsekseen, että Julius oli oikeassa, mutta vierasten\nläsnä ollessa ei hän tahtonut sitä myöntää.\n\n\"Minun täytyy puhua kahden kesken tämän filosofin kanssa.\n\n\"Ilmoittakaa minulle, jos pyhän miehen luona jotakin tapahtuu.\"\n\nSotatribuunit lähtivät katsellen halveksivasti Juliusta.\n\n\"En haluaisi kuulla heidän arvosteluaan sinusta\", sanoi Cethegus.\n\n\"Minusta on yhdentekevää, miten he minua arvostelevat. Noudatan omia\nmielipiteitäni enkä muiden.\"\n\n\"Hänestä on tullut mies\", sanoi Cethegus itsekseen.\n\n\"Ja syvimmät ja puhtaimmat ajatukseni, jotka kiroavat tätä sotaa, ovat\nsaattaneet minut tänne.\n\n\"Tulen pelastamaan sinua ja noutamaan sinut pois tästä tukahduttavasta\nilmasta, tästä petollisuuden ja valheen maailmasta. Minä pyydän sinua,\nystäväni, isäni: lähde mukanani Galliaan.\"\n\n\"Etpä pyydäkään vähää\", vastasi Cethegus hymyillen. \"Minun pitäisi\nlähteä Italiasta hetkellä, jolloin vapauttajat saapuvat. Tiedätkö sinä,\nettä minä olen heidät kutsunut, että minä olen sytyttänyt tämän sodan,\njota sinä kiroat?\"\n\n\"Olen sitä aavistanut\", vastasi Julius alakuloisena. \"Mutta kuka\nvapauttaa meidät vapauttajista? Kuka lopettaa tämän taistelun?\"\n\n\"Minä\", sanoi Cethegus levollisena ja majesteetillisena.\n\n\"Ja sinä, poikani, autat minua siinä.\n\n\"Niin, Julius, isällisellä ystävällä, jota sinä olet aina pitänyt niin\nkylmänä ja tunteettomana, on korkealle tähtäävät unelmansa, mutta ne\neivät koske kauniita tyttöjä eivätkä goottilaisia ystäviä.\n\n\"Lopeta nuo lapsenleikit nyt. Sinä olet jo aikamies.\n\n\"Suo minun tyhjälle elämälleni viimeinen ilo. Ole toverinani\ntaisteluissa ja rupea voittoni perijäksi.\n\n\"Nyt on kysymyksessä Rooma, vapaus, valta.\n\n\"Nuorukainen, eivätkö nämä sanat voi sinua liikuttaa? Ajattele\", jatkoi\nhän lämpimämmin, \"ajattele, että gootit ja nämä bysanttilaiset --\nvihaan heitä kuten sinäkin -- väsyttävät ja silpovat toinen toisensa ja\nettä heidän valtansa pirstaleille kohoaa Italia, Rooma entisessä\nloistossaan.\n\n\"Kapitolin kukkulalla istuu taas Länsi- ja Itä-Rooman hallitsija. Uusi\nroomalainen maailmanvalta, komeampi kuin mitä kaimasi Caesar osasi\nuneksiakaan, levittää järjestystä, siunausta ja pelkoa ympäri koko maan\npiirin --\"\n\n\"Ja tämän maailmanvallan hallitsija on nimeltään -- Cethegus\nCaesarius!\"\n\n\"Niin -- ja hänen jälkeensä Julius Montanus! Herää, Julius! Sinä et ole\nmies, jollei tämä päämäärä sinua houkuttele.\"\n\nJulius sanoi ihaillen:\n\n\"Minua pyörryttää. Tuo päämäärä on korkealla kuin tähdet. Mutta sinun\ntiesi -- ne eivät ole suorat!\n\n\"Jos ne olisivat suorat, niin, kautta Jumalan, lähtisin mukaasi.\n\n\"Kutsu roomalainen nuoriso aseisiin, sano molemmille barbaarijoukoille:\n'Lähtekää tiehenne pyhästä Latiumista', aloita julkinen sota barbaareja\nja tyranneja vastaan, niin rinnallasi seison ja kaadun.\"\n\n\"Sinä tiedät itsekin hyvin, että se tie on mahdoton.\"\n\n\"Kuten siis -- päämääräsikin.\"\n\n\"Hullu! Kai sinä tunnustat, että hyvin tavallista on valmistaa kuvia\nhyvästä aineesta, mutta että on jumalallista luoda uusi maailma\ntyhjästä vain oman luovan työnsä avulla.\"\n\n\"Jumalallista! Viekkauden ja valheen avulla! Ei koskaan!\"\n\n\"Julius!\"\n\n\"Salli minun puhua suoraan, sillä sitä varten minä olen tänne tullut.\n\n\"Jospa voisin palauttaa sinut tältä tieltä, joka varmasti vie yöhön ja\nturmioon.\n\n\"Sinä tiedät, kuinka kunnioitan ja rakastan sinua.\n\n\"Tähän kunnioitukseen ei tahdo oikein soveltua se, mitä kreikkalaiset,\ngootit ja roomalaiset sinusta kuiskailevat.\"\n\n\"Mitä he kuiskailevat?\" kysyi Cethegus ylpeästi.\n\n\"Minun ei pitäisi sitä ajatellakaan, mutta kaiken yhteydessä mitä on\ntapahtunut -- Atalarikin, Camillan ja Amalasuntan tuho, bysanttilaisten\nmaihinnousu -- mainitaan sinun nimeäsi paholaisena, joka on kaiken\ntämän saanut aikaan. Sano minulle suoraan ja rehellisesti, että olet\nsyytön näihin synkkiin --\"\n\n\"Poika\", huudahti Cethegus, \"aiotko pyrkiä rippi-isäkseni ja\ntuomarikseni?\n\n\"Opi ensin tuntemaan päämäärä, ennenkuin tuomitset keinot.\n\n\"Luuletko sinä, että maailmanhistoriaa tehdään ruusuista ja liljoista?\n\n\"Joka tavoittaa suurta, hänen täytyy tehdä suuria tekoja, sanokoot\npikkumaiset ihmiset niitä hyviksi tai pahoiksi.\"\n\n\"Ei, kolme kertaa ei, huutaa koko sydämeni vastaan.\n\n\"Kirottu olkoon päämäärä, johon täytyy kulkea rikosten polkuja.\n\n\"Tässä eroavat tiemme.\"\n\n\"Julius, älä mene! Sinä halveksit osaa, jota tuskin kellekään\nkuolevaiselle on tarjottu.\n\n\"Rupea pojakseni, jonka edestä voin taistella, jolle jätän perinnöksi\nelämän työni.\"\n\n\"Johon liittyy kirouksia, valhetta ja verta. Vaikka saisin sen heti --\nniin en sittenkään sitä ottaisi.\n\n\"Minä lähden, ettei kuvasi sydämessäni himmentyisi enempää.\n\n\"Mutta minä rukoilen sinulta yhtä: kun se päivä tulee, ja se tulee\nvarmasti, jolloin sinä alat inhota verenvuodatusta ja rikoksellista\nhimoasi, vieläpä päämäärääsikin, joka vaatii sellaisia tekoja -- --\nniin kutsu silloin minua. Minä riennän luoksesi olinpa missä tahansa,\nja taistelen, kunnes olet vapautunut noista hornan voimista, vaikka\nmenettäisin henkeni taistelussa.\"\n\nPrefektin huulilla väreili ensin pilkkahymy, mutta sitten hän ajatteli:\n\n\"Hän rakastaa vielä minua. -- Hyvä on, minä kutsun hänet, kun työ on\npäättynyt. Sitten saadaan nähdä, voiko hän silloinkin vastustaa, voiko\nhän hylätä maailmanvallan.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän, \"minä kutsun sinut tarvittaessa. Voi hyvin.\"\n\nVälinpitämättömästi hän viittasi kädellään jäähyväiset liikutetulle\nJuliukselle.\n\nMutta kun ovi hänen jälkeensä oli sulkeutunut, otti jäinen prefekti\neräästä kotelosta kuparista pakotetun korkokuvan, jota hän katseli\nkauan. --\n\nSitten hän aikoi suudella sitä.\n\nMutta äkkiä pilkallinen piirre taas ilmestyi suun ympärille.\n\n\"Häpeä Caesaria, Cethegus\", sanoi hän ja pani kuvan takaisin koteloon.\n\nKuva oli naisenpää, joka oli hyvin Juliuksen näköinen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nSillä välin oli tullut pimeä.\n\nOrja toi siron korinttilaisen pronssilampun, jonka muodosti aurinkoa\nnokassaan kantava kotka. Lamppu oli täynnä hyvänhajuista persialaista\nöljyä.\n\n\"Herra, ulkona on goottisoturi, joka tahtoo puhutella sinua kahden\nkesken. Hän näyttää hyvin vaatimattomalta. Onko hänen riisuttava\naseensa?\"\n\n\"Ei tarvitse\", vastasi Cethegus, \"me emme pelkää barbaareita. Tuo hänet\nsisään.\"\n\nOrja meni. Cethegus pani oikean kätensä tunikan rintapoimuun, jossa\nhänellä oli tikari.\n\nSisään tuli komea gootti vaipan hilkka pään päällä. Hän heitti sen\nsyrjään.\n\nCethegus astui hämmästyneenä askeleen eteenpäin.\n\n\"Mikä tuo goottien kuninkaan luokseni?\"\n\n\"Hiljaa\", sanoi Vitiges. \"Kenenkään ei tarvitse tietää, mistä\nkeskustelemme.\n\n\"Sinä tiedät, että eilen ja tänään siirtyi joukkoni Regetasta Roomaan.\n\n\"Mutta sinä et tiedä, että lähdemme huomenna Roomasta.\"\n\nCethegus vavahti.\n\n\"Ihmetyttääkö se sinua?\"\n\n\"Kaupunki on luja\", sanoi Cethegus levollisesti.\n\n\"Mutta roomalaisten uskollisuus ei ole luja. Beneventum on jo joutunut\nBelisariuksen käsiin.\n\n\"En halua joutua Belisariuksen ja teidän väliinne musertumaan.\"\n\nCethegus oli varovaisuudesta ääneti. Hän ei tietänyt, mitä toinen\naikoi.\n\n\"Miksi olet tullut luokseni, goottien kuningas?\"\n\n\"En ainakaan kysymään, missä määrin roomalaisiin voi luottaa.\n\n\"En tullut myöskään pahoittelemaan sitä, ettemme voi ollenkaan luottaa\nteihin, joita Teoderik ja hänen tyttärensä niin suuresti suosivat. Olen\ntullut neuvottelemaan ja päättämään kanssasi avomielisesti ja\nrehellisesti muutamista asioista molempien kansojen eduksi.\"\n\nCethegus hämmästyi.\n\nTämän miehen ylpeässä avomielisyydessä oli jotakin, jota Cethegus\nkadehti.\n\nHän olisi mielellään halveksinut sitä.\n\n\"Me lähdemme Roomasta ja roomalaiset laskevat pian Belisariuksen\nkaupunkiin.\n\n\"Niin käy varmasti.\n\n\"En voi sitä estää.\n\n\"Minua on neuvottu viemään ylhäisimmät aatelismiehet mukanani\npanttivankeina.\"\n\nCethegus pelästyi ja sai sen vain vaivoin salatuksi.\n\n\"Sinut kaikkein ensiksi, princeps senatus.\"\n\n\"Minut\", sanoi Cethegus hymyillen.\n\n\"Minä jätän sinut tänne.\n\n\"Tiedän aivan hyvin, että sinä olet Rooman sielu.\"\n\nCethegus loi katseensa maahan.\n\n\"Tuo on kuin ennustus\", ajatteli hän.\n\n\"Mutta juuri sen vuoksi jätän sinut tänne\", sanoi Vitiges.\n\n\"Sadat, jotka sanovat itseään roomalaisiksi, haluavat bysanttilaisia\nherroikseen -- sinä et sitä tahdo.\"\n\nCethegus katsoi häneen kysyvästi.\n\n\"Älä koetakaan pettää minua.\n\n\"Siihen et pysty.\n\n\"Minä en ole teeskentelijä.\n\n\"Mutta silmäni näkee ihmisten luonteen.\n\n\"Sinä olet liian ylpeä palvellaksesi Justinianusta.\n\n\"Minä tiedän, että sinä vihaat meitä.\n\n\"Mutta sinä et rakasta kreikkalaisiakaan etkä siedä heitä täällä\nkauemmin kuin välttämätöntä on.\n\n\"Sen vuoksi jätän sinut tänne. Puolusta kaupunkia tyranneja vastaan.\nMinä tiedän, että sinä rakastat tätä kaupunkia.\"\n\nTässä miehessä oli jotakin, joka ihmetytti Cethegusta.\n\n\"Goottien kuningas\", sanoi hän, \"sinä puhut selvästi ja jalosti kuin\nkuningas. Minä kiitän sinua.\n\n\"Cetheguksesta ei pidä sanottaman, ettei hän ymmärrä jaloa puhetta.\n\n\"On, kuten sanoit. Minä koetan voimieni mukaan säilyttää Roomani\nroomalaisena.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Vitiges. \"Tiedätkö, että minua on varoitettu\nviekkaudestasi. Minä tiedän useita viekkaista suunnitelmistasi.\nAavistan vielä useampia ja tiedän, ettei minulla ole aseita\npetollisuutta vastaan. Mutta sinä et ole valehtelija.\n\n\"Minä tiesin, että sinä pidät miehen sanaa peruuttamattomana.\n\n\"Ja luottamus riistää aseet viholliselta, jos hän on mies.\"\n\n\"Sinä kunnioitat minua, goottien kuningas.\n\n\"Ansaitakseni sen varoitan sinua. Tiedätkö, ketkä ovat Belisariuksen\nhartaimmat ystävät?\"\n\n\"Tiedän, Silverius ja papit.\"\n\n\"Aivan oikein. Ja tiedätkö, että Silverius nousee paavinistuimelle\nheti, kun vanha paavi Agapetus on kuollut?\"\n\n\"Niin kerrotaan.\n\n\"Minua neuvottiin viemään hänetkin panttivankina.\n\n\"Mutta sitä en tee.\n\n\"Italialaiset vihaavat meitä kyllin katkerasti muutenkin.\n\n\"En aio koskea paavien vaapsahaispesään. Minä pelkään marttyyrejä.\"\n\nMutta Cethegus olisi mielellään tahtonut päästä papista eroon.\n\n\"Hän tulee vaarallisemmaksi Pietarin istuimella\", varoitteli hän.\n\n\"Anna hänen olla. Tämän maan omistusoikeutta eivät papit ratkaise.\"\n\n\"Olkoon sitten\", vastasi Cethegus ottaen esille papyruskäärön, \"mutta\nolen sattumalta saanut luettelon hänen hartaimmista ystävistään. He\novat mahtavia miehiä.\"\n\nHän aikoi tunkea Vitigekselle väkisin tämän luettelon toivoen, että\ngootit veisivät hänen vaarallisimmat vihollisensa mukanaan\npanttivangeiksi.\n\nMutta Vitiges ei ottanut sitä.\n\n\"Jätä tämä juttu! En ota ollenkaan panttivankeja.\n\n\"Mitä hyötyä siitä on, että heidät mestautan. Sinä, sinun sanasi saa\ntaata Rooman minulle.\"\n\n\"Mitä tarkoitat? En voi estää Belisariusta tulemasta.\"\n\n\"Ei sinun tarvitsekaan.\n\n\"Belisarius tulee, mutta saat olla vakuutettu siitä, että hän meneekin.\n\n\"Silloin on ratkaistava toinen taistelu Roomasta.\"\n\n\"Toinenko taistelu?\" kysyi Cethegus levollisena. \"Kenen kanssa?\"\n\nVitiges laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häntä terävästi\nsilmiin.\n\n\"Sinun kanssasi, Rooman prefekti.\"\n\n\"Minun kanssani!\"\n\nHän aikoi hymyillä, mutta ei voinut.\n\n\"Älä kiellä lempituumaasi, mies! Se ei sovi sinun arvollesi.\n\n\"Minä tiedän, ketä varten sinä olet rakennuttanut tämän kaupungin\ntornit ja varustukset. Et meitä etkä kreikkalaisiakaan varten, vaan\nitseäsi varten. Ole levollinen! Minä tiedän, mitä aiot. Ainakin\naavistan. Mutta ei sanaakaan siitä.\n\n\"Taistelevatko kreikkalaiset ja gootit Roomasta ilman roomalaisia?\n\n\"Mutta kuule!\n\n\"Älä salli toisen vuosia kestävän taistelun raastaa kansojamme.\n\n\"Kun olemme voittaneet bysanttilaiset ja karkoittaneet heidät\nItaliastamme -- silloin, Cethegus, odotan sinua Rooman muurien\nulkopuolella. En tule vaatimaan kansojamme taisteluun, vaan sinua\nkaksintaisteluun. Sinä ja minä, mies miestä vastaan, me ratkaisemme\nsitten Rooman kohtalon.\"\n\nJa kuninkaan katseessa ja äänessä ilmeni sellainen suuruus, arvokkuus\nja ylevyys, että prefekti joutui aivan hämilleen.\n\nHän olisi mielellään salaa nauranut barbaarin yksinkertaisuudelle.\n\nMutta hänestä tuntui, ettei hän voisi enää kunnioittaa itseään, jollei\nhän kykenisi tajuamaan, kunnioittamaan eikä vastaamaan tätä jaloutta.\n\nNiinpä hän sanoikin ilman pilkkaa:\n\n\"Vitiges, sinä uneksit kuin goottipoikanen.\"\n\n\"En, minä ajattelen ja menettelen kuin goottilainen mies.\n\n\"Cethegus, sinä olet ainoa roomalainen, jota kunnioitan voidakseni\npuhua näin.\n\n\"Olen nähnyt sinun taistelevan gepidisodassa. Sinä olet miekkani\narvoinen.\n\n\"Sinä olet minua vanhempi. Niinpä minä annan sinulle kilven etua.\"\n\n\"Te, germaanit, olette omituista väkeä\", sanoi Cethegus tahtomattaan.\n\"Millaisia kuvitelmia!\"\n\nMutta nyt ilmestyi Vitigeksen sileälle otsalle ryppyjä.\n\n\"Kuvitelmiako? Voi sinua, jollet sinä kykene tajuamaan tunteitani.\n\n\"Voi, sinua, jos Teja on oikeassa.\n\n\"Hän nauroi suunnitelmalleni ja sanoi: 'Tuota ei roomalainen ymmärrä'.\n\n\"Ja hän neuvoi minua viemään sinutkin panttivangiksi.\n\n\"Minulla on paremmat käsitykset sinusta ja Roomasta.\n\n\"Tiedätkö, että Teja on piirittänyt talosi. Jos sinä olet liian\nhalpamielinen tai arka käsittääksesi minua, -- niin viemme sinut\nkahleissa pois Roomastasi.\n\n\"Saat hävetä, jos sinut täytyy pakottaa kunniaan ja jalouteen.\"\n\nTämä suututti Cethegusta.\n\nHän häpesi.\n\nTuollainen ritarillisuus oli hänelle vierasta, ja häntä suututti, ettei\nhän voinut sitä ivatakaan.\n\nHäntä suututti, että häntä aiottiin pakottaa väkivalloin, että hänen\nvapaata valitsemistaan epäiltiin. Häntä vimmastutti sekä Tejan\nhalveksuminen että kuninkaan raaka avomielisyys.\n\nKaikki nuo vaikutelmat taistelivat hänen sielussaan. Hän olisi\nmielellään iskenyt tikarin germaanin leveään rintaan.\n\nHänen sotilaallinen kunniantuntonsa oli ollut vähällä saada hänet\nantamaan sanansa.\n\nNyt hän tunsi päinvastoin alhaista vahingoniloa.\n\nBarbaarit eivät olleet luottaneet häneen, he olivat halveksineet häntä.\nNyt hän heidät varmasti pettäisi.\n\nKatsoen terävästi kuningasta silmiin hän tarttui tämän käteen.\n\n\"Päätetty\", huusi hän.\n\n\"Päätetty\", toisti Vitiges puristaen lujasti hänen kättään.\n\n\"Mieleni on hyvä, että olin oikeassa, eikä Teja.\n\n\"Voi hyvin! Suojele Roomaamme!\n\n\"Vaadin sen sinulta takaisin tasapäässä taistelussa.\"\n\nHän lähti.\n\n\"Miten on\", kysyi Teja tullen muiden goottien kanssa esille, \"ryntäänkö\ntaloon?\"\n\n\"Et\", sanoi Vitiges, \"hän on antanut sanansa\".\n\n\"Kunpahan hän sen pitäisikin.\"\n\nVitiges peräytyi kiivaasti.\n\n\"Teja! Synkkä luonteesi tekee sinut epäoikeudenmukaiseksi.\n\n\"Sinulla ei ole oikeutta epäillä sankarin sanaa. Cethegus on sankari.\"\n\n\"Hän on roomalainen. Hyvää yötä!\" sanoi Teja pistäen miekkansa tuppeen.\n\nHän lähti goottiensa kanssa omia teitään.\n\nMutta Cethegus heittelehti sinä yönä levottomasti vuoteellaan.\n\nHän oli tyytymätön itseensä.\n\nHän oli vihainen Juliukselle.\n\nHän oli katkera Vitigekselle, mutta vielä enemmän Tejalle.\n\nMutta eniten itselleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Vitiges vielä kerran kutsui kaupungin kansan,\nsenaatin ja papiston kokoon Tituksen termeihin.\n\nTämä komea rakennus oli täynnä sotapäälliköitä. Sen marmoriportaiden\nylimmältä astuimelta kuningas piti yksinkertaisen puheen roomalaisille.\n\nHän selitti luopuvansa vähäksi aikaa kaupungista ja peräytyvänsä.\n\nMutta hän sanoi pian palaavansa.\n\nHän muistutti goottilaisen hallituksen lempeyttä, Teoderikin ja\nAmalasuntan hyviä töitä ja vaati heitä vastustamaan miehuullisesti\nBelisariusta, kunnes gootit ehtisivät avuksi. Roomalaisten aseiden\nkäyttämiseen tottuneet legioonat ja kaupungin vahvat muurit tekivät\npitkällisenkin vastarinnan mahdolliseksi.\n\nViimeksi hän vaati uskollisuusvalan ja antoi heidän vielä juhlallisesti\nvannoa, että he puolustaisivat henkeen ja vereen asti kaupunkia\nBelisariusta vastaan.\n\nRoomalaiset epäilivät, sillä heidän ajatuksensa olivat jo nyt\nBelisariuksen leirissä eivätkä he tahtoneet tehdä väärää valaa.\n\nSilloin kaikui kumea, juhlallinen laulu Via sacralta päin ja Flaviuksen\namfiteatterin ohi kulki suuri saattue pappeja, jotka veisasivat virsiä\nja suitsuttivat pyhää savua.\n\nEdellisenä yönä paavi Agapetus oli kuollut ja hänen seuraajakseen oli\nheti valittu päädiakoni Silverius.\n\nHitaasti ja juhlallisesti pappien saatto aaltoili eteenpäin.\nEtumaisina kannettiin Rooman piispan arvomerkkejä. Pojat lauloivat\nhopeankirkkailla äänillään kauniita, vaikka valittavia lauluja.\n\nVihdoin paavin avonainen, leveä, runsaasti kullattu, laivaa muistuttava\nkantotuoli saapui.\n\nKantajat kulkivat hitaasti askel askeleelta soiton tahdissa.\nKantotuolin ympärillä tunkeilivat suunnattomat kansanjoukot, jotka\ntahtoivat uuden piispansa siunausta. Silverius luki lakkaamatta\nsiunauksia nyökäten päätään oikealle ja vasemmalle.\n\nIso pappisaattue ja joukko keihäillä varustettuja palkkasotureita\npäättivät kulkueen.\n\nKulkue pysähtyi keskelle toria.\n\nÄäneti, uhmailevina katselivat areiolaiset goottisoturit, jotka\nvartioivat kaikkia torille vieviä katuja, heille vihamielisen kirkon\nylpeää, loisteliasta esiintymistä. Roomalaiset sitä vastoin tervehtivät\npiispansa saapumista sitäkin iloisemmin, kun hänen sanansa vapauttaisi\nheidät omantunnon vaivoista, joita kohta tehtävä vala aiheutti.\n\nSilverius aikoi juuri alkaa puheensa kokoutuneelle kansalle, kun\njättiläiskokoinen gootti pisti kätensä kantotuolin eturistikon läpi ja\nnykäisi paavin kullalla kirjaillusta vaipasta.\n\nVihoissaan tästä epäkunnioittavasta häiriöstä Silverius katsahti\ntaakseen, mutta gootti nykäisi huolettomana toistamiseen ja sanoi:\n\n\"Pappi, tule kuninkaan luo!\"\n\nSilverius olisi mieluummin suonut, että kuningas olisi saapunut hänen\nluokseen. Hildebad näytti aavistavan sen hänen kasvoistaan.\n\nMutta hän huudahti: \"Ei tässä muu auta. Taivu vain, pappi.\"\n\nSamalla hän laski kätensä erään kantotuolia kantavan papin olkapäälle.\nKantajat laskeutuivat polvilleen ja huoaten Silverius nousi maahan\nlähtien Hildebadin mukana portaita ylös.\n\nKun Silverius oli saapunut Vitigeksen luo, tarttui tämä hänen käteensä,\nkulki hänen kanssaan portaiden reunalle ja sanoi:\n\n\"Rooman miehet! Tämän ovat papit valinneet piispaksenne.\n\n\"Minä vahvistan vaalin. Hän nouskoon paavin istuimelle heti, kun on\nvannonut minulle kuuliaisuutta ja vannottanut teillä minulle\nuskollisuudenvalan. Vanno, pappi!\"\n\nHetken aikaa Silverius näytti hämmästyneeltä.\n\nMutta pian hän toipui ja kääntyi kansan puoleen tekopyhästi hymyillen.\n\n\"Sinä käsket\", sanoi hän.\n\n\"Vanno\", huusi Vitiges, \"että sinä poissa ollessamme teet kaiken\nvoitavasi säilyttääksesi Rooman kaupungin uskollisena gooteille, joille\nse on niin suuressa kiitollisuuden velassa. Vanno valvovasi meidän\netujamme kaikin tavoin ja vastustavasi vihollisiamme. Vanno\nuskollisuutta gooteille.\"\n\n\"Minä vannon\", sanoi Silverius kääntyen kansan puoleen.\n\n\"Ja minä, jolla on valta sitoa teidän sielunne, roomalaiset, vaadin\nteitä, jotka olette goottilaisten aseiden ympäröimät, vannomaan samassa\nmielessä kuin minäkin olen vannonut.\"\n\nPapit ja muutamat aatelisista näyttivät käsittävän hänet ja kohottivat\nepäröimättä kätensä vannoakseen.\n\nSilloin ei kansanjoukkokaan enää kauempaa miettinyt ja torilta kajahti\näänekäs huuto: \"Me vannomme uskollisuutta gooteille.\"\n\n\"Hyvä on, Rooman piispa\", sanoi kuningas. \"Me luotamme valaanne. Voikaa\nhyvin, roomalaiset. Pian näemme taas toisemme.\"\n\nHän asteli leveitä portaita alas.\n\nTeja ja Hildebad tulivat hänen jäljessään.\n\n\"Nyt olen utelias\", sanoi kreivi Teja.\n\n\"Nähdäksesi, aikovatko he pitää valansa\", tuumi Hildebad.\n\n\"En. En ollenkaan. Vaan nähdäkseni, kuinka he rikkovat sen. No, kyllä\nkai pappi keinot keksii.\"\n\nLiehuvin lipuin gootit marssivat Porta flaminian kautta Roomasta\njättäen sen paavin ja prefektin haltuun. Belisarius läheni sitä\npikamarssissa pitkin Via latinaa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nFlorentian kaupungissa vallitsi vilkas, sotainen elämä.\n\nPortit olivat suljetut. Muureilla ja torneissa oli lukuisia\nvartiostoja. Kaduilla näkyi joukottain jättiläiskokoisia gootteja ja\nasestettuja palkkasotureita. Völsungit Guntaris ja Arahad olivat\nnimittäin leiriytyneet kaupunkiin ja toistaiseksi määränneet sen\npääkortteerikseen Vitigestä vastaan nostetun kapinan kestäessä.\n\nVeljekset asuivat kauniissa huvilassa, jonka Teoderik oli rakennuttanut\nArnus-joen rannalle. Huvila oli etukaupungissa, mutta kuitenkin\nkaupungin muurien sisäpuolella.\n\nVanhempi veli, Tuscian herttua Guntaris, oli pelätty sotilas. Hän oli\njo vuosikausia ollut Florentian kreivinä. Kaupungin lähimmässä\nympäristössä olivat tämän mahtavan aatelissuvun tilukset, joita\ntuhannet uudisasukkaat ja maamiehet viljelivät. Heillä oli rajaton\nvalta kaupunkiin ja sen ympäristöön, ja herttua Guntaris oli päättänyt\nnyt sitä käyttääkin.\n\nTäysissä varusteissa, kypärä päässä tämä komea mies käveli\ntyytymättömänä erään huvilan huoneen marmorilattialla edestakaisin.\nNuorempi veli oli sitä vastoin puettuna komeaan juhlapukuun ja oli\naseeton. Äänetönnä ja mietteissään hän nojasi pöytää vasten, joka oli\ntäynnä kirjeitä ja pergamentteja.\n\n\"Tee vihdoinkin päätös, poikani\", sanoi Guntaris. \"Tämä on viimeinen\nsanani.\n\n\"Tänään on sinun tuotava myöntävä vastaus tuolta itsepäiseltä tytöltä\ntai minä -- kuuletko -- minä itse menen sitä noutamaan.\n\n\"Mutta varokoon hän silloin itseään.\n\n\"Osaan paremmin kuin sinä kohdella oikullista tyttöä.\"\n\n\"Veljeni, älä tee sitä!\"\n\n\"Teen kyllä, kautta salaman.\n\n\"Luuletko, että minä panen pääni alttiiksi ja sallin sukumme onnen\nluistaa käsistäni sinun riutuvan rakkautesi ja hellämielisyytesi\nvuoksi.\n\n\"Nyt on tilaisuus saada völsungeille ensimmäinen sija kansamme\nkeskuudessa. Tämä paikka kuuluu meille, vaikka amalit ja baltit ovat\nvuosituhansia syrjäyttäneet meidät siltä.\n\n\"Jos viimeinen naispuolinen amelungi tulee vaimoksesi, ei kukaan voi\nriidellä sinulta kruunua, ja minun miekkani suojelee sitä päässäsi\ntalonpoikaiskuningasta Vitigestä vastaan.\n\n\"Mutta emme saa enää viivytellä. Minulla ei ole vielä mitään tietoja\nRavennasta, mutta pelkään, että kaupunki antautuu vain Matasuntalle\neikä meille, toisin sanoen ei meille yksin. Sillä, jonka hallussa on\nRavenna, on koko Italiakin, kun Napoli ja Rooma ovat joutuneet\nviholliselle. _Meidän_ täytyy saada haltuumme tämä mahtava linnoitus.\n\n\"Senvuoksi täytyy hänen tulla vaimoksesi, ennenkuin lähdemme\nkorppikaupungin muurien edustalle, muuten leviää pian huhu, että hän on\npikemmin vankimme kuin kuningattaremme.\"\n\n\"Kuka sitä toivoo hartaammin ja tulisemmin kuin minä, mutta en voi\nhäntä pakottaa.\"\n\n\"Miksi et?\n\n\"Hae hänet käsiisi ja taivuta hänet hyvällä tai pahalla. Minä menen\nvalleille vartioita lisäämään.\n\n\"Palatessani tahdon vastauksen.\"\n\nHerttua Guntaris poistui, ja huoaten Arahadkin lähti puutarhaan\nhakemaan Matasuntaa käsiinsä.\n\nPuutarha oli Vähästä Aasiasta kotoisin olevan vapautetun orjan laatima.\n\nPuutarhan takaosa oli metsäntapainen eikä siellä ollut penkereitä eikä\nkukkasarkoja, vaan rehevä, ihmeen kaunis ruohokko.\n\nKirkas puro virtasi hauskasti solisten näiden kukkaisten ruohokenttien\nja tiheäin oleanderpensastojen läpi.\n\nAivan puron rannalla pehmeässä ruohossa loikoili nuori nainen.\n\nHän oli paljastanut oikean käsivartensa ja leikitteli vuoroin\nsolisevien aaltojen, vuoroin puron rannalla nuokkuvien kukkien kanssa.\n\nMietteissään hän katseli eteensä ja heitti silloin tällöin\nhajamielisenä orvokin tai krokuksen veteen sekä katseli sitten uneksien\nsuu puoliavoinna kukkia, joita kirkkaat aallot nopeasti kuljettivat.\n\nAivan hänen selkänsä takana oli polvillaan nuori, pienikasvuinen tyttö\nmaurilaisessa orjanpuvussa punoen ahkerasti seppelettä, josta puuttui\nenää vain viimeinen side. Siro pienokainen katseli tarkkaavaisesti\nhuomaisiko uneksiva tyttö hänen salaista työtään.\n\nMutta tämä näytti kokonaan olevan mielikuvituksensa vallassa.\n\nVihdoin kaunis seppele oli valmis. Hymyilevin silmin pienokainen painoi\nsen hallitsijattarensa komealle, tulenväriselle tukalle ja kumartui\nhänen olkapäänsä yli nähdäkseen hänen katseensa.\n\nMutta tämä ei edes huomannut kukkain kosketusta päähänsä.\n\nSilloin pieni orjatar pahastui ja huusi nyrpeissään:\n\n\"Mitä, kautta Auran palmujen, sinä taas mietit, hallitsijattareni?\nKenen luona ovat ajatuksesi?\"\n\nMatasunta avasi hehkuvat silmänsä ja kuiskasi:\n\n\"Hänen luonaan.\"\n\n\"Valkoinen jumalatar, tätä en enää kestä kauemmin\", huudahti tyttönen\nhypähtäen ylös. \"Tämä on liikaa. Mustasukkaisuus tappaa minut.\n\n\"Sinä unohdat sekä minut, pienen gasellisi, että oman kauneutesi --\nmiehen vuoksi, jota et saa nähdäkään. Luo silmäsi aaltoihin ja katso,\nkuinka tukkasi ihanuutta lisäävät tummat orvokit ja valkovuokot.\"\n\n\"Seppeleesi on kaunis\", sanoi Matasunta ja heitti sen huolettomasti\naaltoihin. \"Kukat olivat todella kauniita! Kertokaa hänelle minulta\nterveisiä.\"\n\n\"Voi, kukkaraukkani\", huudahti orjatar katsellen niitä. Hän ei\nuskaltanut jatkaa torumistaan.\n\n\"Sano\", huudahti hän taas istuutuen, \"kuinka tämä kaikki päättyy?\n\n\"Olemme olleet täällä useita päiviä, mutta emme oikein tiedä, oletko\nsinä kuningatar vai vanki.\n\n\"Joka tapauksessa olemme vieraan vallassa. Me emme ole astuneet\naskeltakaan kamaristasi muuanne kuin tähän korkeiden muurien\nympäröimään puutarhaan. Me emme tiedä mitään koko maailmasta.\n\n\"Mutta sinä olet hiljainen ja tyytyväinen ikäänkuin niin pitäisi\nollakin.\"\n\n\"Niin pitääkin olla.\"\n\n\"Vai niin! Ja mitenkä tämä päättyy?\"\n\n\"Hän tulee vapauttamaan meidät.\"\n\n\"Oi, valkolilja! Sinulla on vahva usko.\n\n\"Jos olisimme kotonani maurilaisten maassa ja jos näkisin sinun yöllä\nkatselevan tähtiä, niin sanoisin: sinä olet lukenut kaiken tuon\ntähdistä. Mutta nyt! En sitä ymmärrä\" -- ja hän pudisteli mustia\nkiharoitaan -- \"enkä koskaan tule ymmärtämäänkään.\"\n\n\"Aspa! Sinä voit ja sinun täytyykin ymmärtää\", sanoi Matasunta\nkohottautuen pystyyn ja pannen valkean kätensä tytön ruskealle\nkaulalle. \"Uskollinen rakkautesi ansaitsee tämän palkinnon, parhaan,\nmitä minulla on antaa.\"\n\nOrjattaren tummaan silmään kohosi kyynel.\n\n\"Palkinnonko\", sanoi hän.\n\n\"Aspan ryöstivät villit miehet, joilla oli punaiset, liehuvat kiharat.\n\n\"Aspa on orjatar.\n\n\"Kaikki ovat haukkuneet ja lyöneet häntä.\n\n\"Sinä olet ostanut minut kuin kukan.\n\n\"Ja sinä olet sivellyt poskiani ja hiuksiani.\n\n\"Ja sinä olet kaunis kuin auringon jumalatar ja puhut palkinnosta.\"\n\nHän painoi pienen päänsä hallitsijattarensa povelle.\n\n\"Sinä olet gasellini\", sanoi tämä, \"ja sinulla on sydän kullasta.\n\n\"Sinä saat tietää kaiken, mitä eivät muut tiedä kuin minä.\n\n\"Kuule siis.\n\n\"Lapsuuteni oli iloton ja lemmetön.\n\n\"Nuori sieluni kaipasi kuitenkin lempeyttä ja rakkautta.\n\n\"Äiti-raukkani oli hartaasti toivonut ja varmasti odottanut\npoikaa, valtaistuimen perillistä. -- Hän kohteli minua, tyttöä,\nvastenmielisyydellä, kylmyydellä ja kovuudella.\n\n\"Kun Atalarik oli syntynyt, ei hän enää ollut kova, mutta sensijaan\nkylmä. Valtaistuimen perillinen sai osakseen hänen rakkautensa ja\nhuolenpitonsa.\n\n\"Olisin tuskin ymmärtänytkään sitä, jollen olisi huomannut lempeässä\nisässäni täyttä vastakohtaa. Tunsin, kuinka hänkin kärsi puolisonsa\nkylmyydestä. Usein tuo sairas mies painoi minut huoaten ja kyyneleitä\nvuodattaen rintaansa vasten.\n\n\"Kun hän oli kuollut ja haudattu, kuoli minulta kaikki maallinen\nrakkaus.\n\n\"Hyvin harvoin näin Atalarikia, jota toiset opettajat kasvattivat\npalatsin toisessa osassa. Vielä harvemmin näin äitiäni. Tuskinpa\nmuulloin kuin silloin, kun hänen oli rangaistava minua jostakin.\n\n\"Rakastin häntä sittenkin kovasti. Näin, kuinka hoitajattareni ja\nopettajattareni rakastivat, syleilivät ja suutelivat omia lapsiaan.\nSamanlaista hellyyttä minunkin sydämeni hartaasti kaipasi.\n\n\"Näin kasvoin ja vartuin kuin kukka ilman auringonpaistetta.\n\n\"Rakkain paikka maailmassa oli minulle isäni Eutarikin hauta\nhiljaisessa kuninkaallisessa puutarhassa Ravennassa.\n\n\"Siellä hain kuolleelta rakkautta, jota en eläviltä saanut. Joka kerta,\nkun pääsin vartioiltani karkuun, riensin sinne kaipaamaan ja itkemään.\n\n\"Kaipaukseni kasvoi yhä suuremmaksi kuta vanhemmaksi tulin. Äitini\nläsnäollessa täytyi minun huolellisesti salata tunteeni. Hän halveksi\nminua, jos niitä näytin.\n\n\"Ja kehittyessäni lapsesta tytöksi huomasin hyvin, kuinka ihmiset aina\nkatselivat minua ihaillen, mutta luulin, että he surkuttelivat minua,\nja se tuotti minulle tuskia.\n\n\"Yhä useammin pakenin isäni haudalle. Vihdoin ilmoitettiin asiasta\näidilleni. Hänelle kerrottiin, että itkin siellä ja palasin aina\nmenehtyneenä.\n\n\"Vihoissaan äitini sanoi, etten saisi käydä haudalla kuin hänen\nkanssaan. Ja sitten hän puhui jotakin halveksittavasta heikkoudesta.\n\n\"Mutta koko sydämeni nousi kieltoa vastaan ja kävin haudalla siitä\nhuolimatta.\n\n\"Kerran hän itse tapasi minut siellä. Hän löi minua -- vaikka en enää\nollut lapsi -- ja vei minut takaisin palatsiin. Hän nuhteli minua\nankarasti ja uhkasi ajaa minut iäksi pois luotaan. Lähtiessään hän\nkysyi kiukuissaan taivaalta, miksi hänelle oli annettu sellainen lapsi\nrangaistukseksi.\n\n\"Tämä oli liikaa.\n\n\"Rajattomasti onnettomana päätin paeta äitini luota, jolle olin vain\nrangaistukseksi, ja muuttaa sellaiseen paikkaan, missä ei kukaan minua\ntuntisi. Mutta en itsekään tiennyt, minne olisin lähtenyt. Mieluimmin\nolisin mennyt isäni haudalle.\n\n\"Kun ilta oli tullut, hiivin salaa palatsista ja riensin vielä kerran\nhaudalle, jolta otin itkien haikeat jäähyväiset.\n\n\"Tähdet ilmestyivät jo taivaalle. Silloin hiivin puutarhasta ja\npalatsista ja riensin pitkin kaupungin pimeitä katuja faventiniläiselle\nportille.\n\n\"Onnellisesti pääsin vartioiden ohi kaupungin ulkopuolelle ja lähdin\njuoksemaan pitkin tietä yötä ja kurjuutta kohti.\n\n\"Mutta tiellä tuli minua vastaan sotilaspukuinen mies.\n\n\"Kun aioin mennä hänen ohitsensa, tuli hän äkkiä minua päin, katsoi\nminua silmiin ja laski kätensä hartioilleni.\n\n\"'Minne Matasunta-neito menee yksin tähän aikaan vuorokaudesta?'\n\n\"Hänen kosketuksensa sai minut vapisemaan. Kyyneleet vierivät\nsilmistäni ja nyyhkien minä huusin:\n\n\"'Epätoivoa kohden!'\n\n\"Silloin mies tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua niin\nystävällisesti, lempeästi ja osanottavasti.\n\n\"Sitten hän kuivasi kyyneleeni viitallaan ja sanoi lempeällä, suurinta\nhyvyyttä ilmaisevalla äänellä:\n\n\"'Miksi? Mikä sinua niin vaivaa?'\n\n\"Sydämelleni teki sekä hyvää että pahaa hänen äänensä.\n\n\"Ja kun katsoin hänen lempeisiin silmiinsä, en voinut enää hillitä\nitseäni.\n\n\"'Koska minua oma äitini vihaa, koska en saa rakkautta maan päällä.'\n\n\"'Lapsi! Lapsi! Sinä olet sairas', sanoi hän, 'ja hourit. Tule, tule\nkanssani takaisin. Sinusta -- odotahan vain -- sinusta tulee rakkauden\nkuningatar.'\n\n\"En ymmärtänyt häntä. Mutta minä rakastin häntä noiden sanojen, tuon\nlempeyden vuoksi.\n\n\"Kysyen, ihmetellen, avuttomana katsoin häntä silmiin.\n\n\"Minä vapisin.\n\n\"Tämä liikutti häntä. Hän luuli kenties, että minua paleli.\n\n\"Hän otti lämpimän viittansa, kääri sen ympärilleni ja toi minut\nhitaasti takaisin portista ja kuljetti minut pitkin autioita katuja\npalatsiin.\n\n\"Tahdottomana, avuttomana, hoiperrellen kuin sairas lapsi seurasin\nhäntä nojaten päätäni, jonka hän huolellisesti peitti, hänen rintaansa\nvasten.\n\n\"Hän oli ääneti ja kuivasi tuon tuostakin kyyneleeni.\n\n\"Kenenkään huomaamatta -- kuten luulin -- onnistuimme pääsemään\npalatsin portaille. Hän avasi oven ja työnsi minut hiljaa sisään.\nSitten hän pudisti kättäni.\n\n\"'Ole hyvä', sanoi hän, 'ja levollinen.'\n\n\"'Onnesi tulee kyllä aikanaan. Ja rakkautta aivan tarpeeksi.'\n\n\"Hän pani hiljaa kätensä pääni päälle, sulki oven ja astui portaita\nalas.\n\n\"Mutta minä nojasin puoleksi avonaiseen oveen enkä voinut liikkua\nminnekään. Jalkani eivät kannattaneet minua. Sydämeni sykki rajusti.\n\n\"Silloin kuulin karkean äänen sanovan hänelle:\n\n\"'Kenet sinä näin yöaikaan keinottelit palatsiin, ystäväni?'\n\n\"Mutta hän vastasi:\n\n\"'Sinäkö, Hildebrand?'\n\n\"'Sinä et häntä ilmaise.'\n\n\"'Hän oli Matasunta-lapsi. Hän oli eksynyt yön pimeydessä kaupungille\nja pelkäsi äitinsä vihaa.'\n\n\"'Matasunta', sanoi toinen, 'tulee päivä päivältä kauniimmaksi.'\n\n\"Ja saattajani sanoi\" -- hän vaikeni ja poskille lensi heleä puna.\n\n\"No\", kysyi Aspa katsellen häntä ihmeissään, \"mitä hän sanoi?\"\n\nMutta Matasunta painoi Aspan pään rintaansa vasten.\n\n\"Hän sanoi\", kuiskasi hän, \"hän sanoi: -- 'hänestä tulee maailman\nkaunein nainen.'\"\n\n\"Silloin hän sanoi aivan oikein\", tuumi pieni orjatar. \"Miksi siitä\npunastut? Onhan se totta! Jatka! Mitä sinä teit?\"\n\n\"Hiivin vuoteelleni ja vuodatin samalla kertaa surun, ilon ja rakkauden\nkyyneliä.\n\n\"Tuona yönä ilmestyi minulle uusi maailma, taivas. Hän oli hyvä\nminulle. Tunsin sen. Ja hän sanoi minua kauniiksi.\n\n\"Niin, silloin sen tiesin: olin kaunis ja olin siitä onnellinen.\nTahdoin olla kaunis: hänen vuokseen.\n\n\"Oi, kuinka onnellinen olinkaan. Hänen kohtaamisensa toi valoa\npimeyteeni, siunausta elämääni.\n\n\"Nyt tiesin, että minullekin voitiin olla hyviä, että minuakin voitiin\nrakastaa.\n\n\"Huolellisesti hoidin ruumista, jota hän oli kiittänyt.\n\n\"Suloinen voima sydämessäni levitti lempeää lämpöä koko olemukseeni,\nmuutuin lempeämmäksi ja sydämellisemmäksi. Ankara äitikin muuttui nyt\nhellemmäksi minua kohtaan, kun vastasin hänen kovuuteensa vain\nlempeällä rakkaudella. Ja päivä päivältä kaikkien sydämet muuttuivat\nsuopeammiksi minulle, kuten minäkin muutuin lempeämmäksi\nympäristölleni.\n\n\"Tästä kaikesta saan kiittää häntä. Hän esti minua pakenemasta häpeään\nja kurjuuteen, hän antoi minulle kokonaisen maailman rakkautta.\n\n\"Siitä alkaen olen elänyt ja yhä elän hänen vuokseen.\"\n\nHän vaikeni ja painoi vasemman kätensä aaltoilevalle povelleen.\n\n\"Mutta hallitsijattareni, oletko nähnyt häntä tämän jälkeen? Oletko\npuhutellut häntä? Elääkö rakkautesi niin laihasta ravinnosta?\"\n\n\"En ole häntä senjälkeen puhutellut. Kerran näin hänet. Teoderikin\nkuolinpäivänä hän komensi palatsin vartiostoa. Silloin Atalarik sanoi\nhänen nimensä. En ollut koskaan uskaltanut kysellä hänestä peläten\nsaattavani julkisuuteen pakoni ja -- salaisuuteni. Hän ei ollut\nhovissa. Ja kun hän mahdollisesti oli siellä, olin minä jossakin\nhuvilassa.\"\n\n\"Siis et tiedä sen enempää hänestä, hänen elämästään, hänen\nentisyydestään.\"\n\n\"Miten olisin voinut sitä kysellä? Hehkuva puna olisi ilmaissut minut.\n\n\"Rakkaus on äänettömyyden ja kaipauksen tytär. Mutta hänen\ntulevaisuudestaan, meidän tulevaisuudestamme tiedän jotakin.\"\n\n\"Hänen tulevaisuudestaan\", sanoi Aspa hymyillen.\n\n\"Hoviin tuli joka vuosi kesäpäivänseisauksen aikana vanha Radrun ja sai\nkuningas Teoderikilta harvinaisia kasveja ja juuria, joita tämä oli\ntuottanut Aasiasta ja Niilin luota.\n\n\"Tämän hän oli pyytänyt itselleen jonkinlaiseksi palkkioksi siitä, että\nhän oli Teoderikin poikasena ollessa ennustanut koko hänen kohtalonsa.\nKaikki oli käynyt toteen aivan hiuskarvalleen. Radrun valmisti voiteita\nja juomia. 'Metsänhaltijattareksi' kutsuttiin häntä julkisesti, mutta\nsalaisuudessa sanottiin häntä 'valaksi', ennustajattareksi.\n\n\"Kaikki me hovilaiset -- paitsi pappeja, jotka olisivat sen estäneet --\ntiesimme, että kuningas antoi joka kesäpäivänseisauksen aikana Radrunin\nennustaa seuraavan vuoden tapahtumat.\n\n\"Ja kun hän palasi kuninkaan luota, kutsuivat -- sen tiesin aivan\nvarmasti -- äitini, Teodahad ja Gotelindis hänet luokseen ja\nennustuttivat hänellä. Ja aina tapahtui hänen sanojensa mukaan.\n\n\"Seuraavana kesäpäivänseisauksena minäkin rohkaisin mieleni, hain\nvanhuksen käsiini, houkuttelin hänet huoneeseeni ja tarjosin hänelle\nkultaa ja kalliita kiviä, jos hän ennustaisi minulle.\n\n\"Mutta hän nauroi, otti merenpihkaisen pullon esille ja sanoi:\n\n\"'Ei kullalla, vaan verellä!'\n\n\"'Puhtaan kuninkaanlapsen väkevällä verellä.'\n\n\"Hän iski vasemmasta kädestäni suonta ja sai hiukan vertani pulloonsa.\n\n\"Sitten hän katsoi tutkivasti molempia käsiäni ja sanoi soinnuttomalla\näänellä:\n\n\"'Se, jota sydämessäsi korkeimpana pidät, antaa sinulle suurimman\nloiston ja suurimman onnen.'\n\n\"'Hän tuottaa sinulle suurimmat surut. Hänestä tulee puolisosi, vaan ei\nmiehesi.'\n\n\"Samassa hän riensi ulos.\"\n\n\"Ennustus oli verraten lohduton -- ainakin minun käsittääkseni.\"\n\n\"Sinä et tunne vanhuksen sananparsia. Ne ovat kaikki niin hämäriä ja\nsynkkiä. Jokaiseen lupaukseen hän liittää aina uhkauksen. Mutta minä\npuolestani luotan enemmän valoisaan kuin synkkään.\n\n\"Ennustus toteutuu, käsittipä sen kuinka tahansa. Minä tiedän, että hän\ntulee omakseni ja saattaa minut loistoon ja onneen. Sitä seuraavat\nsurut kärsin mielelläni. Tuska hänen vuoksensa on suloinen onni.\"\n\n\"Ihailen sinua ja uskoasi, hallitsijattareni. Olet siis noidan\nennustuksen tähden hylännyt kaikkien vandaalien, länsigoottien,\nfrankkien ja burgundilaisten maista saapuneiden kuningasten ja\nruhtinasten kosinnat. Olet hylännyt Bysantin keisarillisen prinssin\nGermanuksenkin. Sinä odotat vain häntä!\"\n\n\"Minä odotan häntä. Mutta en yksinomaan ennustuksen vuoksi.\n\n\"Sydämessäni asuu pikku lintu, joka laulaa minulle joka päivä: hän\ntulee omaksesi, hänen täytyy tulla omaksesi.\n\n\"Se on varmaa kuin tähdet\", sanoi hän lopuksi luoden silmänsä taivasta\nkohti ja vaipuen taas äskeisiin unelmiinsa.\n\nHuvilasta päin kuului askeleita.\n\n\"Ah\", huudahti Aspa, \"komea kosijasi tulee.\n\n\"Arahad raukka, turhaa on vaivasi.\"\n\n\"Teen jo tänään siitä leikistä lopun\", sanoi Matasunta nousten ylös.\nHänen otsaltaan, hänen silmistään kuvastui nyt viha ja ankaruus, mikä\nilmaisi amalien veren virtaavan hänen suonissaan. Tässä tytössä\nhehkuvat intohimot ja suloinen lempeys sulautuivat omituisesti yhteen.\n\nAspa hämmästyi hallitsijattarensa itsehillitsemiskykyä.\n\n\"Olet kuin jumalien vuori kotimaassani\", sanoi hän. \"Lunta päälaella,\nruusuja vyötäisillä, mutta sisimmässä sydämessä kuluttava tuli, joka\nusein virtaa lumelle ja ruusuille.\"\n\nSamassa kreivi Arahad ilmestyi pensaiden reunustamalta käytävältä ja\nkumarsi punastuen kauniille neitoselle.\n\n\"Minä tulen\", sanoi hän, \"kuningatar --\"\n\nMutta tämä keskeytti hänet.\n\n\"Toivoakseni, Astan kreivi, tulet vihdoinkin lopettamaan tämän\nväkivallan ja valheen sekaisen ilveilyn.\n\n\"En suvaitse sitä enää kauemmin.\n\n\"Reipas veljesi hyökkää äkkiä asunnossani minun, turvattoman, äitiään\nsyvästi surevan orvon kimppuun, sanoo minua samassa hengenvedossa\nkuningattarekseen ja vangikseen ja pitää minua viikkokausia arvolleni\nsopimattomassa vankeudessa.\n\n\"Hän lupaa minulle kuninkuuden purppuran, mutta riistää minulta\nvapauden.\n\n\"Sitten tulet sinä ja ahdistat minua turhalla kosinnallasi, joka ei\njohda mihinkään tulokseen.\n\n\"Olen väheksynyt sinua vapaana ollessani. Luuletko sinä, hullu, että\namalien tytär suostuu väkisin, vankinasi ollessaan?\n\n\"Sinä vannot rakastavasi minua.\n\n\"Niinpä kunnioita minua myöskin.\n\n\"Kunnioita tahtoani, laske minut vapaaksi.\n\n\"Muuten vapise, kun vapauttaja tulee.\"\n\nUhkaavan näköisenä hän meni Arahadia kohti, joka ei voinut lausua\nsanaakaan.\n\nSilloin herttua Guntaris saapui paikalle kiivain askelin ja säihkyvin\nsilmin.\n\n\"Nyt, Arahad\", huusi hän, \"tee asiasta vihdoinkin selvä.\n\n\"Meidän on heti lähdettävä liikkeelle. Hän lähestyy sotajoukkoineen.\"\n\n\"Kuka\", kysyi Arahad nopeasti.\n\n\"Hän sanoo tulevansa vapauttamaan.\n\n\"Talonpoikaiskuningas on voittanut etujoukkomme Castrum Siviumin\nluona.\"\n\n\"Kuka\", kysyi nyt Matasunta puolestaan kiihkeästi.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Guntaris, \"nyt saat sen tietää, eihän sitä\nkuitenkaan voi enää salata. Faesulaen kreivi Vitiges.\"\n\n\"Vitiges\", kuiskasi Matasunta loistavin silmin ja veti syvään henkeään.\n\n\"Niin, hänet ovat kapinalliset valinneet Regetan luona goottien\nkuninkaaksi unohtaen aatelisten oikeudet.\"\n\n\"Hän, hän on kuninkaani\", sanoi Matasunta puoleksi unelmissaan.\n\n\"Olisin sen sanonut jo silloin, kun tervehdin sinua kuningattarenani,\nmutta sinun huoneessasi oli hänen marmoripatsaansa seppelöitynä. Se\ntuntui minusta epäilyttävältä.\n\n\"Myöhemmin huomasin sen sattumaksi. Patsashan olikin Ares-pää.\"\n\nMatasunta oli ääneti ja koetti salata poskillensa ilmestynyttä hehkuvaa\npunaa.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" huudahti Arahad.\n\n\"Meidän täytyy lähteä.\n\n\"Meidän täytyy ehtiä ennen häntä Ravennan edustalle.\n\n\"Vahva Florentia pidättää häntä jonkin aikaa. Sillä välin saamme\nRavennan käsiimme ja kun sinä olet viettänyt hääsi Teoderikin linnassa\nhänen tyttärentyttärensä kanssa, on koko goottien kansa puolellamme.\n\n\"Tule, kuningatar! Minä valjastutan vaunusi. Hetken perästä lähdet\njoukkojeni suojaamana Ravennaan.\"\n\nMolemmat veljekset riensivät tiehensä.\n\nSäihkyvin silmin Matasunta katseli heidän jälkeensä.\n\n\"Niin, viekää minut vankina ja sidottuna. Ilmojen kotkan tavoin\nkuninkaani syöksyy kimppuunne ja pelastaa minut.\n\n\"Tule, Aspa, vapauttaja lähestyy.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nTuskin olivat gootit poistuneet Rooman muurien piiristä, kun paavi\nSilverius -- tämä tapahtui valanteon jälkeisenä päivänä -- kutsui\nkaupungin papiston, aateliston, virkamiesten ja porvariston päämiehet\nCaracallan termeihin neuvottelemaan pyhän Pietarin kaupungin asioista.\n\nCetheguskin oli kutsusta saapuvilla. Julkisesti Silverius ehdotti, että\nnyt, kun oli tullut aika poistaa barbaarien ies, lähetettäisiin\nlähetystö oikeauskoisen keisarin Justinianuksen, Italian ainoan\noikeudenmukaisen hallitsijan sotapäällikön Belisariuksen luo, jolle\nannettaisiin ikuisen kaupungin avaimet ja jota pyydettäisiin\njoukkoineen kirkon ja oikeauskoisten suojaksi barbaarien kostoa\nvastaan.\n\nErään aivan nuoren papin ja rehellisen sepän omantunnon vaivat\nedellisenä päivänä tehdyn valan rikkomisesta hän poisti naurussa suin\nvetoamalla apostoliseen sitomis- ja päästämisvaltaansa sekä\nhuomauttamalla, että vala oli tehty goottien aseiden pakotuksesta.\n\nSitten hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti. Lähetystöön valittiin paavi\nitse, Scaevola, Albinus ja Cethegus. Mutta Cethegus vastusti päätöstä.\nÄäneti hän oli kuunnellut keskusteluja ja pysynyt erillään\näänestyksestä. Nyt hän nousi puhumaan:\n\n\"Minä vastustan päätöstä.\n\n\"En valan tähden.\n\n\"En tarvitse apostolista päästämisvaltaa.\n\n\"En ole vannonutkaan.\n\n\"Mutta kaupungin tähden.\n\n\"Tämä päätös nimittäin panisi ilman pakottavaa syytä kaupungin\nalttiiksi goottien oikeutetulle vihalle, kun he taas kerran palaavat.\nSilloin emme voi puolustaa julkista siirtymistämme vihollisen puolelle\napostolisella päästämisvallalla.\n\n\"Antakaamme Belisariuksen rukoilla meitä tai pakottaa meidät\npuolelleen. Se, joka heittäytyy maahan, joutuu tallattavaksi.\"\n\nSilverius ja Scaevola katsahtivat toisiinsa merkitsevästi.\n\n\"Sellainen ajatustapa\", sanoi lainoppinut, \"epäilemättä miellyttäisi\nkeisarin sotapäällikköä, mutta me emme voi muuttaa päätöstämme. Sinä et\nsiis lähde mukanamme Belisariuksen luo!\"\n\nCethegus nousi seisomaan.\n\n\"Minä menen Belisariuksen luo, mutta en teidän kanssanne!\"\n\nTämän sanottuaan hän lähti.\n\nKun muutkin olivat poistuneet termeistä, sanoi paavi Scaevolalle:\n\n\"Nyt on hänen mittansa täysi. Hän on todistajien läsnäollessa\nvastustanut Belisariuksen käsiin antautumista.\"\n\n\"Ja hän menee itse jalopeuran luolaan.\"\n\n\"Hän ei palaa enää sieltä. Oletko kirjoittanut syytöskirjan?\"\n\n\"Aikoja sitten. Pelkäsin, että hän pakenisi täällä sotaväen turviin,\nmutta hän lähteekin Belisariuksen luo. Hän on hukassa, tuo kopea.\"\n\n\"Amen\", sanoi Silverius. \"Niin kukistukoon jokainen, joka maallisten\netujen vuoksi ryhtyy vastustamaan pyhää Pietaria. Huomenna, neljännellä\nhetkellä, lähdemme matkalle.\"\n\nMutta pyhä isä erehtyi. Tuo kopea mies ei joutunut tällä kertaa\nperikatoon.\n\nCethegus oli heti rientänyt kotiinsa, jossa gallialainen matkavaunu jo\nodotti häntä.\n\n\"Me lähdemme heti matkalle\", huusi hän orjalle, joka istui etumaisen\nhevosen selässä. \"Noudan vain miekkani.\"\n\nEteisessä hän tapasi Liciniukset, jotka levottomina odottivat häntä.\n\n\"Tänään on päivä, jolla olet kauan meitä lohduttanut\", huusi Lucius.\n\n\"Miten olet osoittanut luottamustasi urhoollisuuteemme,\nkelvollisuuteemme ja uskollisuuteemme\", kysyi Marcus.\n\n\"Kärsivällisyyttä\", sanoi Cethegus kohottaen etusormensa ja riensi\nsisähuoneisiin.\n\nPian hän tuli takaisin miekka ja useita pergamentteja vasemmassa\nkainalossa, sinetillä suljettu käärö oikeassa kädessä. Hänen silmänsä\nsäihkyivät.\n\n\"Onko Hadrianuksen haudan ulommainen rautaportti valmis\", kysyi hän.\n\n\"On\", vastasi Lucius Licinius.\n\n\"Onko Sisiliasta tuotu vilja kätketty Kapitoliumin varustuksiin?\"\n\n\"Kätkössä on.\"\n\n\"Onko aseita jaettu ja ovatko Kapitoliumin kaivokset valmiit, kuten\nkäskin?\"\n\n\"Valmiit ovat\", vastasi Marcus.\n\n\"Hyvä! Ottakaa tämä käärö.\n\n\"Avatkaa se huomenna heti, kun Silverius on lähtenyt kaupungista ja\ntotelkaa tarkoin siinä annettuja määräyksiä.\n\n\"Nyt ei ole kysymys ainoastaan minun hengestäni ja teidän hengestänne\n-- vaan koko Roomasta.\n\n\"Caesarin kaupunki näkee tekonne.\n\n\"Menkää! Näkemiin!\"\n\nHänen silmistään hehkuva tuli loi rohkeutta nuorten roomalaisten\nsydämiin.\n\n\"Sinä tulet olemaan meihin tyytyväinen.\n\n\"Sinä ja Caesar\", huusivat nuorukaiset rientäen tiehensä.\n\nCetheguksen huulilla väreili ystävällinen hymy, kun hän hyppäsi\nvaunuun.\n\n\"Pyhä isä\", sanoi hän sitten itsekseen, \"olen sinulle velkaa\nviimeisestä katakombeissa pidetystä kokouksesta. Aion maksaa sen.\"\n\n\"Via latinaa pitkin\", huusi hän nopeasti orjalle, \"ja anna hevosten\njuosta minkä ne suinkin jaksavat.\"\n\nPrefekti oli toista päivää edellä hitaammin kulkevasta lähetystöstä.\nHän käytti aikansa hyvin.\n\nHänen väsymätön henkensä oli keksinyt keinon, jonka avulla hän pysyisi\nRooman herrana Belisariuksen Italiaan saapumisesta huolimatta.\n\nJa nyt hän ryhtyi hänelle ominaisella huolellisuudella toimeen.\n\nTulisella kiireellä jatkettiin matkaa, kunnes hän Capuan luona tapasi\nBelisariuksen etuvartijat, joiden päällikkö Johannes antoi veljensä\nPerseuksen ja muutamain ratsumiesten saattaa hänet majaan.\n\nTultuaan leiriin ei Cethegus kysynyt sotapäällikköä, vaan saatatti\nitsensä Belisariuksen oikeusneuvoksen, caesarealaisen Prokopiuksen\ntelttaan.\n\nProkopius oli ollut hänen opintotoverinsa Berytuksen lainopillisessa\nkoulussa ja nuo molemmat nerokkaat miehet olivat suuresti kiintyneet\ntoisiinsa.\n\nMutta prefektiä ei nyt saattanut tämän miehen luo yksinomaan lämmin\nystävyys, vaan pikemminkin se seikka, että tämä mies tunsi parhaiten\nBelisariuksen valtiollisen menneisyyden ja tiesi luultavasti myöskin\nhänen tulevaisuussuunnitelmansa.\n\nProkopius ihastui ikihyväksi nähdessään nuoruudentoverinsa.\n\nHänellä oli raitis, terve järjenjuoksu ja hän oli muuan niitä harvoja\nsen aikakauden oppineita, joiden selvää käsityskykyä ja luonnollista\ntunnetta ei puhujakoulujen teeskentelevä sivistys eikä Bysantin\noppineiden hiustenhalkominen ollut saanut tukahdutetuksi.\n\nHänen avomielinen otsansa ilmaisi selvää järkeä, ja nuorekkaasta\nsäihkyvistä silmistä loisti vielä raikas elämänhalu.\n\nKun Cethegus oli kylvyssä huuhdellut ruumiistaan matkan tomut ja\nväsymyksen, lähti hän isäntänsä kanssa ennen illallista kiertämään\nleiriä. Prokopius näytti hänelle tärkeimpien joukko-osastojen ja\nkuuluisimpien päällikköjen leiripaikat ja kertoi muutamalla sanalla\nniiden ominaisuudet, ansiot ja useinkin hyvin kirjavan menneisyyden.\n\nSiellä oli Trakian raa'at pojat Konstantinus ja Bessas, jotka olivat\nvähitellen kohonneet halvoista sotamiehistä. He olivat urhoollisia\nsotilaita, mutta sivistymättömiä ja, kuten ainakin nousukkaat,\nitserakkaita. -- He pitivät itseään Belisariuksen välttämättöminä\ntukipylväinä ja hänen tasa-arvoisina seuraajinaan.\n\nNäiden viereen oli sijoittunut iberialainen Peranius, joka polveutui\niberialaisten -- persialaisten vihollisten -- kuningassuvusta. Kun\npersialaiset olivat valloittaneet hänen kansansa, lähti hän\nisänmaastaan, luopui toiveistaan valtaistuimeen ja rupesi keisarin\npalvelukseen.\n\nVielä Prokopius mainitsi Valentinuksen, Magnuksen ja Innocentiuksen,\nratsuväen pelottomat päälliköt, Pauluksen, Demetriuksen ja\nUrsicinuksen, jalkaväen johtajat, isaurilaisen ylimyksen ja\nBelisariuksen isaurien päällikön Enneksen, massageettien päälliköt\nAiganin ja Askanin, saraseenien päälliköt Alamundaruksen ja kuningas\nAbokarabuksen, hunnit Ambazukin ja Bledan, armenialaiset Arsakeen,\nAmazaspeen ja Artabaneen, -- Arsakeen poika Faza oli jäänyt muiden\narmenialaisten kanssa Napoliin -- persialaiset Azaretaan ja Barasmaneen\nja maurilaiset Antallaan ja Cabaonin.\n\nKaikki nämä Prokopius tunsi ja mainitsi, harvoja kiittäen, useimpia\nterävästi ja sukkelasti moittien.\n\nHe olivat juuri menossa rauhallisen kaupunkien polttajan Martinuksen\nleiriosaan, kun Cethegus seisahtui ja kysyi:\n\n\"Kenenkä on tuolla kukkulalla sijaitseva silkkiteltta, joka on\nkoristettu kultaisilla tähdillä, jonka harjalla purppuralippu liehuu ja\njonka edustalla seisovilla vahdeilla on kultakilvet?\"\n\n\"Siellä asuu\", sanoi Prokopius, \"hänen voittamaton ylevyytensä, Rooman\nvaltakunnan ylipurppurasimpukkaintendentti, prinssi Areobindos, jonka\njärkeä Jumala valaiskoon.\"\n\n\"Keisarin veljenpoikako?\"\n\n\"Tavallaan, sillä hän on nainut keisarin veljentyttären, Projektan,\nmikä muuten on hänen suurin ja ainoa ansionsa.\n\n\"Hänet on lähetetty tänne keisarillisen henkivartioston kanssa meitä\närsyttämään ja pitämään huolta siitä, ettemme liian helposti voita.\n\n\"Hänellä on sama valta kuin Belisariuksella, vaikkei hän ymmärrä\nsodasta enemmän kuin Belisarius purppurasimpukoista. Hänestä tulee\nItalian hallitsija.\"\n\n\"Vai niin\", tuumi Cethegus.\n\n\"Kun me laadimme leirin, tahtoi hän välttämättömästi telttansa oikealle\npuolelle Belisariuksen telttaa.\n\n\"Me emme siihen suostuneet.\n\n\"Onneksi on Jumala kaikkiviisaudessaan jo vuosituhansia sitten pannut\ntuon kukkulan arvoriidan ratkaisijaksi. Nyt on prinssin teltta\nvasemmalla, mutta korkeammalla kuin Belisariuksen.\"\n\n\"Ja kenen ovat nuo kirjavat teltat Belisariuksen osaston takana? Kuka\nsiellä asuu?\"\n\n\"Siellä\", huokasi Prokopius, \"asuu eräs hyvin onneton nainen, Antonina,\nBelisariuksen puoliso.\"\n\n\"Hänkö onneton? Hän, jota niin ylistetään, vieläpä sanotaan toiseksi\nkeisarinnaksi. Kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"Siitä ei ole hyvä puhua avonaisella leirikadulla. Lähtekäämme\ntelttaani. Viini lienee jo tarpeeksi jäähtynyttä.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKun he tulivat telttaan, olivat kenttävuoteiden pehmeät patjat asetetut\nmatalan pronssipöydän ympärille, jonka kauneutta Cethegus kiitteli.\n\n\"Se on saalis vandaalisodasta. Otin sen Kartagosta mukaani.\n\n\"Ja nämä pehmeät patjat olivat kerran Persian kuninkaan vuoteessa. Sain\nne saaliikseni Daran taistelusta.\"\n\n\"Sinä olet käytännöllinen oppinut\", sanoi Cethegus hymyillen. \"Olet\nmuuttunut paljon sen jälkeen, kun olimme yhdessä Ateenassa.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi Prokopius ja leikkasi itse höyryävää\nhirvenpaistia -- hän oli lähettänyt palvelusvuorolla olevat orjat pois.\n\n\"Kuten muistat, tutkin viisaustiedettä ja tahdoin hankkia itselleni\nkokemusta.\n\n\"Kolme vuotta kuuntelin Platon oppilaita, stoalaisia ja akateemikkoja\nAteenassa -- ja luin niin, että tulin sairaaksi. Mutta en pysähtynyt\nviisaustieteeseen.\n\n\"Hurskaan vuosisatamme tavan mukaan täytyi minun tutkia\njumaluusoppiakin ja runsaan vuoden tutkia kysymystä, oliki Kristus Isä\nJumalana ja samalla oman neitseellisen äitinsä isänä, siis oma\nisoisänsä.\n\n\"Kaikki nuo opinnot ja mietiskelyt yrittivät tehdä lopun luonnon\nminulle antamasta jokseenkin hyvästä ymmärryksestä.\n\n\"Onneksi tulin kuolemansairaaksi ja lääkärit kielsivät minulta Ateenan\nja kaikki kirjat. He lähettivät minut Vähään-Aasiaan.\n\n\"Yhden Tukydideen sain pelastetuksi matkareppuuni. Tämä Tukydides\npelasti minut.\n\n\"Ikävissäni matkalla luin ja lukemasta päästyäni luin hänen ihania\nkertomuksiaan helleenien teoista sodassa ja rauhassa. Huomasin nyt\nihmeekseni, että ihmisten teot ja puuhat, heidän intohimonsa, heidän\nhyveensä ja rikoksensa ovatkin itse asiassa paljon hauskempia ja\nmielenkiintoisempia kuin pakanallisen logiikan kaikki määritelmät ja\nkuviot -- kristillisestä logiikasta puhumattakaan.\n\n\"Ja kun Efesoon saavuttuani kuljeksin pitkin katuja, sain äkkiä päähäni\noivallisen ajatuksen.\n\n\"Kävelin juuri suuren torin yli. Edessäni oli pyhän hengen kirkko, joka\noli rakennettu vanhan Diana-temppelin raunioille.\n\n\"Vasemmalla oli rappeutunut Isiksen alttari ja oikealla juutalaisten\nrukoushuone.\n\n\"Silloin juolahti äkkiä mieleeni: Kaikki nuo uskoivat ja uskovat\nlujasti ja horjumattomasti, että heillä yksin on oikea käsitys\nkorkeimmasta olennosta.\n\n\"Mutta sehän on aivan mahdotonta. Korkein olento -- kuten näyttää -- ei\nkaipaa eikä tarvitse sitä, että tunnemme hänet -- minä ainakaan en\nhänen sijassaan siitä välittäisi -- ja hän on luonut ihmiset elämään\nsekä kunnollisesti että hyödyllisesti ja oikeudenmukaisesti toimimaan\nmaan päällä.\n\n\"Ja tämä eläminen, toimiminen, nauttiminen ja oleminen ovatkin\noikeastaan ainoat seikat, mitkä ihmistä liikuttavat.\n\n\"Jos joku tahtoo tutkia, on hänen tutkittava ihmisten elämää ja puuhia.\n\n\"Siinä seisoessani ja miettiessäni kuulin äkkiä torvien ratisevan\näänen. Komea ratsastajajoukko ajoi esille. Sen edessä ratsasti komea\nmies kimolla, mies kaunis ja väkevä kuin sodanjumala.\n\n\"Heidän aseensa kimaltelivat, liput liehuivat, ja ratsut teiskuivat.\n\n\"Minä mietin:\n\n\"Nuo tietävät elämänsä tarkoituksen eivätkä tarvitse filosofiaa sitä\nratkaistakseen.\n\n\"Kun ihailevin katsein tarkastin ratsastajia, löi eräs Efeson porvari\nminua olalle ja sanoi:\n\n\"'Te ette näy tietävän, keitä nuo olivat ja minne he menevät.'\n\n\"'Johtaja oli sankari Belisarius. He menevät sotaan persialaisia\nvastaan.'\n\n\"'Kiitos, ystäväni', sanoin minä. 'Minä lähden hänen mukaansa.'\n\n\"Ja niin kävikin.\n\n\"Belisarius valitsi minut heti oikeusneuvoksekseen ja salakirjurikseen.\n\n\"Siitä alkaen on minulla ollut kaksinainen tehtävä. Päivällä luon itse\ntai autan maailmanhistorian luomisessa ja yöllä kirjoitan sitä.\"\n\n\"Kumpaa työtä pidät parempana?\"\n\n\"Ikävä sanoa, ystävä hyvä, kirjoittamisesta.\n\n\"Ja kirjoittaminen olisi vielä parempaa, jos itse historia olisi\nparempaa.\n\n\"Sillä useimmiten en ollenkaan tajua, mitä teemme. Menen mukana, koska\nse sittenkin on parempaa kuin joutenoleminen ja tieteileminen.\n\n\"Tuo tänne Tacitusta, orja\", huusi hän teltan ovesta ulos.\n\n\"Tacitusta?\"\n\n\"Niin, ystäväiseni. Liviusta olemme jo aivan tarpeeksi juoneet.\n\n\"Selitykseksi mainitsen, että olen antanut viineilleni nimet niiden\nhistoriallisen luonteen mukaan.\n\n\"Esimerkiksi tämä meluava kappale maailmanhistoriaa, jota nyt täällä\nteemme, tämä goottisota on aivan vastoin makuani. Narses oli oikeassa.\nMeidän olisi pitänyt ensin turvata valtakuntamme persialaisia vastaan,\nennenkuin kävimme goottien kimppuun.\"\n\n\"Narses! Mitä viisas ystäväni nykyjään puuhaa?\"\n\n\"Hän kadehtii Belisariusta, vaikkei tahdo sitä myöntää itselleenkään.\n\n\"Sitäpaitsi hän tekee sota- ja taistelusuunnitelmia. Uskallan vaikka\nlyödä vetoa, että hän oli valloittanut Italian jo ennenkuin laskimme\nmaihinkaan.\"\n\n\"Sinä et ole hänen ystävänsä. Mutta hän on nero. Miksi pidät\nBelisariusta parempana?\"\n\n\"Sen sanon sinulle heti\", virkkoi Prokopius kaataen Tacitusta\npikareihin.\n\n\"Onnettomuuteni on, etten sattunut Aleksanteri Suuren tai Scipioiden\nhistoriankirjoittajaksi.\n\n\"Parannuttuani filosofiasta ja jumaluusopista halusin koko sydämestäni\nsaada käsiini täydellisen, kokonaisen ihmisen lihasta ja verestä. Minua\nsuututti nuo hämähäkin tapaiset keisarit, piispat ja sotapäälliköt,\njotka tekevät kaikki järjellänsä. Me olemme muuttuneet kääpiösuvuksi.\nSankarien aika on ollut ja mennyt.\n\n\"Vain Belisarius, tuo rehti mies, on vielä sankari, muinaisten\narvoinen.\n\n\"Hän olisi voinut olla Agamemnonin kanssa Troijan edustalla.\n\n\"Hän ei ole tyhmä. Hänellä on järkeä, mutta vain jalojen, villien\neläinten luonnonjärkeä saaliin pyyntiä varten, ammattiaan varten.\n\n\"Mutta Belisariuksen ammatti onkin sankaruus.\n\n\"Suurin iloni on katsella hänen leveätä rintaansa, hänen säihkyviä\nsilmiään ja hänen voimakkaita jalkojaan, joilla hän pitää kurissa\nväkevimmänkin oriin.\n\n\"Iloitsen nähdessäni, kuinka sokea halu lyödä kaikki säpäleiksi monesti\nilmenee hänen taistelusuunnitelmissaan.\n\n\"Iloitsen nähdessäni hänen taistelussa ajaa karauttavan vihollisten\nkeskelle ja taistelevan siellä raivoisan villisian tavoin.\n\n\"Mutta en uskalla hänelle sanoa, että se miellyttää minua, sillä sitten\nhäntä ei voisi enää mikään pidättää. Kolmen päivän kuluessa hän olisi\nkappaleiksi hakattuna.\n\n\"Minä päin vastoin hillitsen häntä. Hän sanoo minua järjekseen.\n\n\"Ja järkevyyteni miellyttää häntä, koska hän tietää, ettei se ole\nheikkoutta.\n\n\"Monesti olen saanut maallikonjärjelläni auttaa hänet pulasta, johon\nhän on uhkamielisyytensä ja sankarillisuutensa vuoksi joutunut.\n\n\"Hauskin tapaus on sentään tarina torvesta ja tuubasta.\"\n\n\"Kumpaa sinä puhallat, ystäväni?\"\n\n\"En kumpaakaan, vain maineen pasuunaa ja ivan huilua.\"\n\n\"Mutta mitä puhuit torvesta ja tuubasta?\"\n\n\"Niin, me olimme Persiassa erään vuorilinnoituksen edustalla, joka\nmeidän täytyi saada käsiimme, koska se hallitsi maantietä.\n\n\"Mutta me olimme jo useita kertoja lyöneet sankarilliset päämme pahasti\nlinnoituksen muureja vasten, ja kiukustunut päällikköni vannoi 'kautta\nJustinianuksen unen' -- se on hänen pyhin valansa -- ettei hän\npuhaltaisi koskaan peräytymismerkkiä tämän Anglon-linnan edustalla.\n\n\"Asiat olivat sillä kannalla, että linnoituksesta tehtiin usein\nhyökkäyksiä etuvartioitamme vastaan. Me voimme kukkulalla olevasta\nleiristämme nähdä hyökkääjäin lähtevän linnoituksesta, mutta vuoren\njuurella olevat etuvartijamme eivät voineet sitä nähdä.\n\n\"Neuvoin, että antaisimme leiristä miehillemme peräytymiskäskyn joka\nkerta, kun näimme vaaran heitä uhkaavan.\n\n\"Mutta siinäpä tulikin pulma.\n\n\"Justinianuksen uni oli sellainen pyhyys, ettei sen kautta vannottua\nvalaa uskaltanut peruuttaa.\n\n\"Niinpä meidän täytyi sallia persialaisten teurastaa sotilasparkojamme.\n\n\"Lopuksi keksin nerokkaan välityskeinon. Ehdotin sankarilleni, että hän\nsoittaisi hyökkäysmerkin torvella eikä tuuballa ja että tämä olisi\nmeikäläisille peräytymismerkkinä.\n\n\"Tämä ehdotus miellytti Belisariusta. Ja kun me iloisesti soitimme\ntorvilla hyökkäysmerkin, pötkivät vuoren juurella taistelevat miehemme\npakoon niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.\n\n\"Olimme nauraa itsemme kuoliaiksi nähdessämme uljaiden säveleiden\nvaikuttavan tällä tavalla.\n\n\"Mutta se auttoi. Justinianuksen uni ja Belisariuksen vala jäivät\nloukkaamattomiksi, etuvartioitamme ei enää teurastettu ja linnoitus\nantautui vihdoin.\n\n\"Annan hänelle aina leikillisiä letkauksia hänen urotöistään.\n\n\"Mutta sydämessäni niitä ihailen. Hän on viimeinen sankari.\"\n\n\"Goottien joukosta tapaat monta tuollaista tappelupukaria\", arveli\nCethegus.\n\nProkopius nyökäytti päätään mietteissään.\n\n\"Minun täytyy myöntää, että gootit miellyttävät minua suuresti. Mutta\nhe ovat liian tyhmiä.\"\n\n\"Kuinka? Miksi?\"\n\n\"He ovat tyhmiä siinä, että he sen sijaan, että olisivat tulleet meitä\nvastaan hitaasti ja varovaisesti, askel askeleelta, yhdessä\nkeltatukkaisten veljiensä kanssa, -- silloin olisivat he olleet\nvastustamattomat -- ovat ajattelemattomasti tunkeutuneet yksitellen\nItaliaan kuten puukappale leimuavaan valkeaan.\n\n\"He joutuvat perikatoon. He palavat täällä, kuten saat nähdä.\"\n\n\"Toivon näkeväni sen. Entä sitten?\" kysyi Cethegus levollisesti.\n\n\"Niin\", sanoi Prokopius nyreissään. \"Sitten tulee pahin seikka.\n\n\"Sitten tulee Belisariuksesta Italian valtionhoitaja -- sillä\nsimpukkaprinssi ei täällä viivy vuottakaan -- ja hän turmelee parhaat\nvoimansa maleksien täällä, kun persialaiset antaisivat hänelle yllin\nkyllin työtä.\n\n\"Ja minä, hänen hovihistorioitsijansa, voin kirjoittaa vain, kuinka\nmonta viinileiliä olemme vuoden kuluessa juoneet.\"\n\n\"Sinä tahtoisit siis goottien kukistuttua Belisariuksen pois\nItaliasta.\"\n\n\"Tietysti. Persiassa kasvavat hänen laakerinsa ja minunkin.\n\n\"Olen jo kauan miettinyt keinoa saadakseni hänet sitten täältä pois.\"\n\nCethegus oli vaiti.\n\nHän iloitsi saadessaan näin mahtavan apulaisen tuumansa\ntoteuttamiseksi.\n\n\"Hallitseeko jalopeura Belisariusta hänen järkensä Prokopius\", sanoi\nhän ääneen.\n\n\"Ei\", huokasi Prokopius, \"pikemminkin hänen järjettömyytensä, hänen\nvaimonsa.\"\n\n\"Antonina! Sano nyt, miksi äsken sanoit häntä onnettomaksi.\"\n\n\"Koska hän on puolinainen luonne ja vastustushaluinen.\n\n\"Luonto on aikonut tehdä hänestä hyvän, uskollisen vaimon. Ja\nBelisarius rakastaa häntä sankarisielunsa koko voimalla.\n\n\"Mutta Antonina tuli keisarinnan hoviin.\n\n\"Teodora, tuo ihana paholainen, on luonnostaan yhtä taipuvainen\nirstaisuuteen kuin Antonina hyveeseen.\n\n\"Sirkuslutka lienee tuskin koskaan tuntenut omantunnonvaivoja.\n\n\"Mutta luullakseni hän ei suvaitse kunniallista vaimoa lähimmässä\nympäristössään, koska tämä voisi halveksia häntä.\n\n\"Hän pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen pirullisella\nesimerkillään Antoninan mielistelyhalun heräämään. Hän onnistuikin.\n\n\"Antoninalla on kovat omantunnontuskat leikitellessään ihailijoittensa\nkanssa, sillä hän rakastaa miestään, jumaloi häntä.\"\n\n\"Ja sittenkin.\n\n\"Miksi häntä ei tyydytä sankari Belisarius?\"\n\n\"Siksi, että tämä on sankari.\n\n\"Belisarius ei imartele häntä, vaikka hän rakastaakin. Antonina ei\nvoinut sietää sitä, että keisarinnan ihailijat lähettivät tälle runoja,\nkukkia ja lahjoja, kun hän ei saanut mitään.\n\n\"Turhamaisuus oli hänen loukkauskivensä. Mutta hän ei ole sittenkään\ntyytyväinen tähän lemmenleikkiinsä.\"\n\n\"Aavistaako Belisarius?\"\n\n\"Ei vähääkään.\n\n\"Hän on koko Itä-Rooman keisarikunnassa ainoa ihminen, joka ei tiedä\nsitä, mikä koskee lähimmin häntä. Tämä tieto kai olisi hänen surmansa.\n\n\"Sekin on eräs syy, jonka vuoksi Belisarius ei saa jäädä Italiaan.\n\n\"Leirissä, sodan melskeessä ei mielistelyä kaipaavalla naisella ole\nimartelijoita eikä hänellä ole tilaisuutta kuunnella niitä. Sillä\nikäänkuin vapaaehtoisena hyvityksenä noista suloisista rikoksista,\njoina on runojen ja kukkien vastaanottaminen salaisuudessa, --\ntörkeämpiin rikoksiin ei hän luullakseni kykene -- Antonina voittaa\nkaikki naiset ankarasti täyttämällä velvollisuutensa. Hän on\nBelisariuksen ystävä ja sotapäällikkö, hän jakaa meren, erämaan ja\nsodan vaarat hänen kanssaan. Hän työskentelee yöt ja päivät hänen\nrinnallaan. Hän on usein pelastanut puolisonsa vihollisten ansoista\nBysantin hovissa.\n\n\"Lyhyesti sanoen, vain leirissä, sodassa hän on hyvä vaimo ja siellä on\nBelisariuksenkin oikea paikka.\"\n\n\"Nyt tiedän jo tarpeeksi hyvin, kuinka asiat täällä ovat\", sanoi\nCethegus.\n\n\"Puhun sinulle siis avomielisesti. Sinä tahdot Belisariuksen pois\nItaliasta, kun hän on voittanut gootit. Niin minäkin. Sinä\nBelisariuksen, minä Italian tähden. Sinä tiedät, että olen aina ollut\ntasavaltalainen.\"\n\nSilloin Prokopius siirsi pikarinsa syrjään ja katsoi omituisesti\nvierastaan.\n\n\"Kaikki miehet ovat tasavaltalaisia neljäntoista ja kahdenkymmenen\nyhden vuoden välillä.\n\n\"Mutta sinun tasavaltaisuutesi -- on minusta -- hyvin -- hyvin\nepähistoriallista.\n\n\"Tästäkö italialaisesta roskaväestä, näistä erittäin rakastettavista\nliittolaisistamme gootteja vastaan, aiot tehdä tasavallan kansalaisia.\n\n\"He eivät kelpaa kuin hirmuvaltiaan hallittaviksi.\"\n\n\"Sitä en kielläkään\", vastasi Cethegus hymyillen.\n\n\"Mutta teidän hirmuvallastanne tahtoisin suojella isänmaatani.\"\n\n\"Siitä en voi sinua moittia\", vastasi Prokopius myös hymyillen, \"sillä\nmeidän hallituksemme siunaus -- tukahduttaa.\"\n\n\"Aluksi Italia tarvitsee kotimaisen valtionhoitajan, joka on Bysantin\nsuojeluksen alainen.\"\n\n\"Niin kai! Ja valtionhoitaja olisi nimeltään Cethegus.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin -- jos välttämätöntä on.\"\n\n\"Kuule\", sanoi Prokopius totisena, \"yhdestä seikasta tahdon sinua\nvaroittaa.\n\n\"Rooman ilma näkyy synnyttävän suurenmoisia suunnitelmia.\n\n\"Rooman herra ei tahdo mielellään olla toisena maan päällä.\n\n\"Mutta usko historioitsijaa. Roomasta ei tule enää maailmanvaltiasta.\"\n\nCethegus tuli pahalle tuulelle. Hän muisti kuningas Teoderikin\nvaroituksen.\n\n\"Bysanttilainen historiankirjoittaja, Rooman olot tunnen minä paremmin\nkuin sinä.\n\n\"Salli minun paljastaa muutamia roomalaisia salaisuuksia. Sitten saat\nhankkia minulle huomisaamuna, ennenkuin roomalainen lähetystö saapuu,\npääsyn Belisariuksen puheille -- voit olla varma siitä, että tulos on\nsuurenmoinen.\"\n\nSitten hän rupesi tekemään hämmästyneelle Prokopiukselle yleisin\npiirtein selkoa viime aikojen salaisista tapahtumista ja omista\ntulevaisuudensuunnitelmistaan, tietenkin salaten lopullisen\npäämääränsä.\n\n\"Kautta Romuluksen muurien\", sanoi Prokopius toisen vaiettua. \"Te\nteette yhä maailmanhistoriaa täällä Tiberin rannalla.\n\n\"Tässä on käteni.\n\n\"Avustani voit olla varma.\n\n\"Belisarius voittaa Italian, mutta hän ei saa sitä hallita. Tämän asian\nmenestykseksi juomme vielä toisen ruukun hapanta Sallustiusta.\"\n\nVarhain seuraavana aamuna Prokopius hankki ystävälleen pääsyn\nBelisariuksen puheille. Cethegus palasi sieltä tyytyväisenä.\n\n\"Puhuitko suusi puhtaaksi\", kysyi Prokopius.\n\n\"En ihan\", vastasi Cethegus hymähtäen.\n\n\"Täytyy aina jättää hiukan omaksi tiedokseenkin.\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nHeti sen jälkeen syntyi leirissä harvinaisen vilkas elämä.\n\nHuhu pyhän isän tulosta lensi hänen runsaasti kullatun kantotuolinsa\nedellä ja sai tuhannet sotamiehet osittain hartaudesta tai\nkunnioituksesta, osittain taikauskosta tai uteliaisuudesta lähtemään\nliikkeelle teltoistaan nukkumasta, juomasta tai pelaamasta.\n\nPäälliköt saivat tuskin pidätetyksi ne miehet, jotka olivat\npalvelus- ja vahtivuorolla. Peninkulmien päästä uskovaisia oli saapunut\npaavia vastaan ja saattoivat nyt yhdessä lähiseudun asukasten kanssa\nhänen seuruettaan Belisariuksen leirille saakka.\n\nAikoja sitten talonpojat ja sotamiehet olivat riisuneet paavin\nkantotuolia kuljettavat aasintammat ja ruvenneet itse sitä kantamaan --\nturhaan vaatimaton paavi oli vastustanut sitä -- ja lakkaamatta huutaen\n\"Eläköön Rooman piispa, siunattu olkoon pyhän Pietarin muisto\" vyöryi\ntuhatlukuinen väkijoukko eteenpäin. Väsymättömästi Silverius luki\nsiunauksiaan.\n\nHänen mukanaan olevaa Scaevolaa ja Albinusta ei kukaan ajatellut.\n\nBelisarius katseli totisena mahtavaa näytelmää telttansa ovelta.\n\n\"Prefekti on oikeassa\", sanoi hän. \"Tuo pappi on vaarallisempi kuin\ngootit.\n\n\"Tämähän on riemukulku.\n\n\"Prokopius, päästä bysanttilainen henkivartiosto vahtivuorosta telttani\nympäriltä heti, kun keskustelut alkavat. He ovat liian hyviä\nkristittyjä.\n\n\"Aseta heidän sijaansa hunneja ja pakanallisia gepidejä.\"\n\nSitten hän meni telttaansa, jossa hän sotapäällikköjensä ympäröimänä\notti vastaan roomalaisen lähetystön.\n\nProkopius oli huomauttanut prinssi Areobindokselle, kuinka tärkeätä nyt\nolisi lähteä tiedustelumatkalle ja vakuuttanut, että vain prinssi voisi\nsen kunnollisesti suorittaa.\n\nLoistavan pappijoukon seuraamana paavi lähestyi päälliköntelttaa.\n\nSuuri väkijoukko seurasi perässä. Mutta heti kun paavi, Scaevola ja\nAlbinus olivat päässeet kapealle leirikadulle, sulkivat vahdit\nkeihäillään tien eivätkä sallineet pappien eikä sotamiesten seurata\nnäitä.\n\nHymyillen Silverius kääntyi vartiajoukon johtajan puoleen ja piti tälle\nkauniin puheen, jonka tekstinä oli \"sallikaa lasten tulla tyköni,\nälkääkä heitä kieltäkö.\"\n\nMutta germaani pudisti vain takkuista päätään ja käänsi paaville\nselkänsä. Hän ei ymmärtänyt latinankielestä muuta kuin komennussanat.\n\nSilverius hymyili, siunasi vielä kerran uskollisia seuralaisiaan ja\nmeni sitten levollisesti telttaan.\n\nBelisarius istui saranatuolilla, jolle oli levitetty jalopeuran talja.\nHänen vasemmalla puolellaan oli kaunis Antonina leopardin taljalla\npeitetyllä istuimellaan.\n\nAntoninan sairas sielu oli toivonut pyhän Pietarin jälkeläisestä\nlääkäriä ja auttajaa itselleen.\n\nMutta nähdessään Silveriuksen viekkaat kasvonpiirteet hän pelästyi.\n\nBelisarius nousi paavin sisään tullessa seisomaan.\n\nTämä astui kumartamatta suoraan hänen luokseen ja pani --\nvaivalloisesti kurottautuen varpailleen -- molemmat kätensä hänen\nolkapäilleen ikäänkuin siunatakseen häntä.\n\nSilverius aikoi painaa hänet hiljaa polvilleen, mutta sotapäällikkö\nseisoi tammen tavoin paikallaan. Paavin täytyi lukea siunauksensa\nBelisariuksen seisoessa.\n\n\"Te tulette roomalaisten lähettiläinä\", alkoi Belisarius.\n\n\"Minä tulen\", keskeytti Silverius, \"pyhän Pietarin nimessä ja Rooman\npiispana jättääkseni kaupunkini sinun ja keisari Justinianuksen käsiin.\n\n\"Nuo hyvät miehet\", jatkoi hän viitaten Scaevolaan ja Albinukseen,\n\"ovat liittyneet minuun kuten jäsenet päähän.\"\n\nTyytymättömänä Scaevola aikoi sekautua puheeseen. Hän oli käsittänyt\nliittonsa kirkon kanssa hiukan toisin -- mutta vaikeni Belisariuksen\nviittauksesta.\n\n\"Lausun sinut Herran nimessä tervetulleeksi Italiaan ja Roomaan.\n\n\"Tule ikuisen kaupungin muurien sisälle kirkon ja uskovaisten suojaksi\nkerettiläisiä vastaan.\n\n\"Kohota siellä Herran nimi ja Jeesuksen Kristuksen risti, äläkä koskaan\nunohda, että pyhä kirkko rakensi tiesi ja tasoitti polkusi.\n\n\"Minä olen se, jonka Jumala on valinnut välikappaleekseen tuudittamaan\ngootteja varomattomaan itseluottamukseen ja viemään heidät soaistuin\nsilmin pois kaupungista. Minä olen voittanut epäröivän kaupungin ja sen\nasukkaat puolellesi ja kukistanut vihollistesi vehkeet. Pyhä Pietari\njättää minun käteni kautta sinulle kaupunkinsa avaimet, että suojelisit\nsitä. Älä koskaan unohda näitä sanoja.\"\n\nHän ojensi Belisariukselle asinarisen portin avaimen.\n\n\"En unohda niitä koskaan\", vakuutti Belisarius ja antoi merkin\nProkopiukselle, joka otti avaimen paavin kädestä.\n\n\"Sinä puhuit vihollisteni vehkeistä.\n\n\"Onko keisarilla Roomassa vihollisia?\"\n\nSilverius huokasi ja sanoi:\n\n\"Älä kysele, päällikkö.\n\n\"Heidän verkkonsa ovat rikkirevityt. He ovat nyt vaarattomia eikä\nkirkon sovi ruveta syyttäjäksi. Sen on annettava anteeksi ja kaikki\nparhain päin käännettävä.\"\n\n\"Pyhä isä, sinun velvollisuutesi on ilmaista oikeauskoiselle keisarille\nne kavaltajat, joita hänen roomalaisien alamaistensa joukossa on.\nVaadin sinua luettelemaan keisarin viholliset.\"\n\nSilverius huokasi.\n\n\"Kirkko ei himoa verta\", sanoi hän.\n\n\"Mutta se ei saa ehkäistä maallista oikeutta\", sanoi Scaevola.\n\nLainoppinut astui esille ja antoi Belisariukselle papyruskäärön.\n\n\"Minä syytän Cornelius Cethegus Caesariusta, Rooman prefektiä\nmajesteetinrikoksesta ja kapinasta keisari Justinianusta vastaan.\n\n\"Tämä kirjelmä sisältää syytöksen eri kohdat sekä todistukset.\n\n\"Hän on haukkunut keisarin hallitusta hirmuhallitukseksi.\n\n\"Hän on kaikin voimin vastustanut keisarillisen sotajoukon\nmaihinnousua.\n\n\"Lopuksi hän on muutamia päiviä sitten yksin äänestänyt sen ehdotuksen\npuolesta, ettei Rooma avaisi porttejansa sinulle.\"\n\n\"Mitä rangaistusta vaaditte\", kysyi Belisarius silmäten kirjelmää.\n\n\"Lakien mukaan kuolemaa\", sanoi Scaevola.\n\n\"Ja hänen omaisuudestaan lankeaa lain mukaan toinen puoli syyttäjälle\",\nsanoi Albinus.\n\n\"Ja hänen sielunsa joutuu laupeuden Jumalan käsiin\", lisäsi Rooman\npiispa.\n\n\"Missä on syytetty\", kysyi Belisarius.\n\n\"Hän lupasi tulla sinun luoksesi, mutta minä luulen, että hänen paha\nomatuntonsa estää häntä tänne tulemasta\", sanoi Silverius.\n\n\"Erehdyt, Rooman piispa\", sanoi Belisarius, \"hän on jo täällä.\"\n\nNäin sanoen hän työnsi syrjään teltan takaosan edessä olleen verhon ja\nhämmästyneiden syyttäjien näkyviin tuli prefekti Cethegus.\n\nSyyttäjät vavahtivat pelosta. Ääneti, musertavasta heitä silmäillen\nCethegus astui muutamia askeleita eteenpäin ja seisahtui Belisariuksen\nrinnalle.\n\n\"Cethegus on käynyt luonani aikaisemmin kuin sinä\", jatkoi päällikkö\nvähän ajan perästä, \"ja hän on ehtinyt ennen -- syyttääkin.\n\n\"Sinua kohtaan, Silverius, on minulle tehty raskauttavia syytöksiä.\n\n\"Puolusta itseäsi, ennenkuin rupeat muita syyttämään.\"\n\n\"Minuako syytetään?\" kysyi paavi hymyillen.\n\n\"Missä on pyhän Pietarin jälkeläisen syyttäjä tai tuomari?\"\n\n\"Tuomari olen minä herrasi, keisari Justinianuksen sijaisena.\"\n\n\"Missä on syyttäjä?\" kysyi Silverius.\n\nCethegus kääntyi puoleksi Belisariukseen päin ja sanoi:\n\n\"Minä olen syyttäjä.\n\n\"Minä syytän Silveriusta, Rooman piispaa, majesteetinrikoksesta\nkeisaria kohtaan ja valtiopetoksesta Rooman valtakuntaa kohtaan.\n\n\"Minä todistan heti syytökseni.\n\n\"Silverius aikoo riistää keisari Justinianukselta hallinto-oikeuden\nRooman kaupunkiin ja suureen osaan Italiaa ja -- niin naurettavalta\nkuin se tuntuukin -- perustaa pappisvaltakunnan Caesarien isänmaahan.\n\n\"Hän on jo ottanut ensimmäisen askeleen tämän -- sanoisinko\nhullutuksensa tai petoksensa toimeenpanemiseksi.\n\n\"Tässä on sopimus, -- tässä on hänen omakätinen allekirjoituksensa --\njonka hän on tehnyt Teodahadin, goottien viimeisen ruhtinaan kanssa.\n\n\"Kuningas myy siinä tuhannesta kultanaulasta ikuisiksi ajoiksi pyhälle\nPietarille ja hänen jälkeläisilleen siinä tapauksessa, että Silverius\ntulee Rooman piispaksi, Rooman kaupungin ja kihlakunnan sekä kaiken\nmaan kolmenkymmenen penikulman piirissä siitä.\n\n\"Valtaoikeuksina on sopimuskirjassa lueteltu tuomio- ja\nlainlaadintavalta, hallinnon, verojen, tullien määrääminen, vieläpä\nsodan julistaminen.\n\n\"Tämä sopimus on tänään päivälleen kolmen kuukauden vanha.\n\n\"Siis samalla hetkellä, kun hurskas päädiakoni Teodahadin selän takana\nkutsui Italiaan keisarillisen sotajoukon, hän teki keisarin selän\ntakana sopimuksen, joka riistäisi tältä kaikki ponnistusten hedelmät ja\nturvaisi joka tapauksessa paavin aseman.\n\n\"Jätän keisarin edustajan ratkaistavaksi, miten tällaista viisautta on\narvosteltava.\n\n\"Herran valittujen joukossa pidetään käärmeiden siveysoppia suurena\nviisautena -- me maallikot pidämme sellaista tekoa --\"\n\n\"Mitä häpeällisimpänä petoksena\", huusi Belisarius jyrisevällä äänellä\nja otti asiapaperit prefektin kädestä.\n\n\"Tässä on sinun omakätinen allekirjoituksesi, pappi. Voitko vielä\nkieltää?\"\n\nTämä syytös, tämä todistus vaikutti järkyttävästi kaikkiin\nläsnäoleviin.\n\nKaikkien kasvoilla kuvastui hämmästystä ja vastenmielisyyttä ja kaikki\nodottivat paavin puolustuspuhetta. Eniten hämmästynyt näistä\nvaarallisen liittolaisensa hallitsijasuunnitelmista oli Scaevola, tuo\nlyhytnäköinen tasavaltalainen.\n\nHän toivoi, että Silverius todistaisi vääräksi tämän häpäisevän\nsyytöksen.\n\nPaavin asema oli todella vaarallinen. Syytös näytti eittämättömältä ja\nBelisariuksen vihasta hehkuvat kasvot olisivat pelästyttäneet monen\nurhoollisen sotilaankin.\n\nMutta Silverius näytti tällä hetkellä, että hän oli prefektin ja\nBysantin sankarin täysin arvokas vastustaja.\n\nHän ei kadottanut mielenmalttiaan silmänräpäykseksikään. Vain silloin,\nkun Cethegus otti asiakirjat viittansa poimuista, hän loi silmänsä\nhetkeksi maahan kuin olisi saanut tuskallisen iskun.\n\nMutta Belisariuksen jyrisevän huudon ja säihkyvän katseen hän kesti\nlevollisesti kasvonvärettäkään muuttamatta.\n\nHän tunsi, että hänen oli tällä hetkellä taisteltava elämänsä aatteen\npuolesta. Tämä antoi hänelle voimaa ja rohkeutta.\n\n\"Kuinka kauan aiot vaieta?\" jatkoi Belisarius.\n\n\"Siksi, kunnes kykenet kuulemaan minua. Tällä hetkellä vallitsee\nmieltäsi Urchitophel, vihan henki.\"\n\n\"Puhu, puolusta itseäsi\", sanoi Belisarius istuutuen paikalleen.\n\n\"Tuon jumalattoman miehen syytös\", sanoi Silverius, \"saattaa vain erään\npyhän kirkon oikeuden päivän valoon aikaisemmin kuin kirkko itse olisi\nnäinä rauhattomina aikoina tahtonut.\n\n\"Totta on, että tein sopimuksen barbaarikuninkaan kanssa.\"\n\nBysanttilaisten joukossa syntyi uhkaava levottomuus.\n\n\"En ryhtynyt goottien kuninkaan, kaupungin silloisen haltijan kanssa\nkeskusteluihin maallisesta vallanhimosta enkä saadakseni uusia\noikeuksia.\n\n\"En, kautta pyhimysten.\n\n\"Sen tein vain suojellakseni erästä pyhän Pietarin ikivanhaa oikeutta.\"\n\n\"Erästä ikivanhaa oikeutta?\" kysyi Belisarius harmistuneena.\n\n\"Erästä ikivanhaa oikeutta\", toisti Silverius, \"jota kirkko ei ole\ntähän saakka tahtonut saada voimaan.\n\n\"Sen viholliset pakottavat sen tällä hetkellä toimimaan.\n\n\"Kuule siis, keisarin edustaja, kuulkaa, sotapäälliköt ja miekkamiehet!\nSe, minkä kirkko lunasti Teodahadilta, on ollut sen omaisuutta jo kaksi\nvuosisataa. Gootti on vain vahvistanut tämän omistusoikeuden.\n\n\"Samasta paikasta, mistä prefektin temppelin häväissyt käsi on tämän\nsopimuskirjan varastanut, olisi hän voinut saada käsiinsä senkin\nasiakirjan, johon oikeutemme alkuperäisesti nojautuu.\n\n\"Hurskas keisari Konstantinus, joka ensimmäisenä keisari Justinianuksen\nedeltäjistä kääntyi ainoaan autuaaksi tekevään oppiin, on autuaan\näitinsä Helenan rukouksesta ja voitettuaan kaikki vihollisensa\npyhimysten ja erittäinkin pyhän Pietarin silminnähtävällä avulla\ntunnustaakseen kiitollisuudella tämän avustuksen ja todistaakseen koko\nmaailmalle, että kruunun ja miekan on kumarruttava kirkon ristin\nedessä, juhlallisella lahjoituskirjalla antanut ikuisiksi ajoiksi pyhän\nPietarin omaisuudeksi Rooman kaupungin ja kihlakunnan läheisine\nkaupunkeineen ja maakuntineen sekä sen oikeus- ja poliisivallan,\ntullien ja verojen määräämisen ja kaikki maallisen hallituksen\nvaltaoikeudet, että kirkolla olisi maallistakin valtaa voidakseen\nhelpommin täyttää maailmallisia tarkoituksiaan.\n\n\"Tämä lahjoitus on vahvistettu kaikkia muotoseikkoja noudattaen\nlaaditulla asiakirjalla. Gehennan kirouksella uhataan jokaista, joka\nsitä vastustaa.\n\n\"Ja minä kysyn kolmiyhteisen Jumalan nimessä keisari Justinianukselta\naikooko hän tunnustaa tämän edeltäjänsä, Herrassa kuolleen keisari\nKonstantinuksen toimenpiteen vai aikooko hän maallisesta vallanhimosta\nkumota sen ja siten vetää päänsä päälle Gehennan kirouksen ja ikuisen\nkadotuksen?\"\n\nNämä Rooman piispan sanat lausuttuina hengellisen arvokkuuden voimalla\nja maailmallisen puhetaidon sääntöjen mukaan tekivät valtavan\nvaikutuksen.\n\nBelisarius, Prokopius ja sotapäälliköt, jotka äsken aikoivat ryhtyä\nankarasti tuomitsemaan petollista pappia, olivat nyt itse kuin.\nsyytettynä tuon äkkiä esille tuodun oikeusvaatimuksen nojalla.\n\nKeisari näytti auttamattomasti menettäneen Italian sydämen, joka\njoutuisi kirkon hallinnon alaiseksi.\n\nÄsken vielä niin röyhkeät bysanttilaiset olivat aivan ääneti. Voiton\nhymy huulilla paavi seisoi heidän keskellään.\n\nLopuksi kysyi Belisarius, joka tahtoi siirtää toisen hartioille paavin\nkukistamisen tai tappion häpeän:\n\n\"Rooman prefekti, mitä sinulla on tähän sanottavaa?\"\n\nTuskin huomattava ivanhymy huulillaan Cethegus kumarsi ja sanoi:\n\n\"Syytetty on puolustautunut erään asiakirjan perustalla.\n\n\"Luullakseni saattaisin hänet pahaan ahdinkoon, jos kieltäisin sen\nolemassa olon ja vaatisin häntä heti esittämään meille alkuperäisen\nasiakirjan.\n\n\"Mutta en tahdo käyttäytyä saivartelevan asianajajan tavoin miestä\nkohtaan, joka nimittää itseään kristikunnan pääksi.\n\n\"Myönnän, että asiakirja on olemassa.\"\n\nBelisarius liikahti paikallaan voimattomasta kiukusta.\n\n\"Vielä enemmän.\n\n\"Olen säästänyt pyhältä isältä vaivan hankkia asiakirjan tänne -- mikä\nmuuten olisi hänelle ollut vaikea tehtävä -- ja olen sen tuonut itse\ntemppelin häväisseessä kädessäni.\"\n\nHän otti vaippansa poimusta esille kellastuneen pergamentin ja katseli\nhymyillen vuoroin sitä, vuoroin paavia ja Belisariusta nauttien näiden\nkasvoista kuvastuvasta jännityksestä.\n\n\"Niin, vielä enemmän.\n\n\"Olen päiväkausia tutkinut asiakirjaa niin tarkoin kuin vihollinen voi\nja tarkastuttanut sen muodollisen kelpoisuuden joka kirjainta myöten\nterävimmillä lainoppineilla kuin itse, ikävä kyllä, olen. Muun muassa\non nuori ystäväni Salvius Julianus sen tutkinut.\n\n\"Turhaan.\n\n\"Kunnioitettavan ja oppineen ystäväni Scaevolankaan tarkkanäköisyys ei\nvoisi keksiä siinä mitään virhettä eikä vaillinaisuutta.\n\n\"Kaikki oikeudelliset muodot, kaikki asiakirjan kumoamattomuudelle\nvälttämättömät väliehdot ovat lahjoituskirjaan hiuskarvalleen merkityt.\nOlisin halunnut tutustua keisari Konstantinuksen protonotariukseen,\nsillä hän on ollut ensi luokan lainoppinut.\"\n\nHän vaikeni katsellen ivallisesti Silveriusta, joka pyyhki hikeä\nohimoiltaan.\n\n\"Siis\", sanoi Belisarius kuohuksissaan, \"asiakirja on muodollisesti\naivan oikea -- ja niin muodoin oikeudellisesti pätevä.\"\n\n\"Niin on\", huokasi Cethegus. \"Lahjoituskirja on oikein tehty.\n\n\"Ikävä vain, että --\"\n\n\"No\", sanoi Belisarius.\n\n\"Ikävä vain, että se on väärennetty.\"\n\nKaikki huudahtivat.\n\nBelisarius ja Antonina hypähtivät pystyyn, muut läsnäolijat astuivat\naskeleen prefektiin päin.\n\nSilverius vain peräytyi hiukan.\n\n\"Vääräkö\", kysyi Belisarius. Ääni kajahti kuin riemuhuuto.\n\n\"Prefekti -- ystävä -- voitko sen todistaa?\"\n\n\"Olisin kai muuten varonut sellaista väittämästä. Pergamentissa, jolle\nlahjoituskirja on kirjoitettu, on kaikki vanhuuden merkit, poimut,\nmadonsyömät ja kaikenlaiset pilkut -- kaikki mitä niin iäkkäältä\npergamentilta voi vaatiakin. Onpa monin paikoin vaikea saada\nkirjaimista selvääkin.\n\n\"Mutta sittenkin on asiakirja vain olevinaan niin vanha. Yhtä\ntaitavasti kuin useat naiset pysyttäytyvät nuoren näköisinä on tämä\npyhyys laadittu vanhaksi.\n\n\"Se on oikeata pergamenttia vanhasta, Konstantinuksen perustamasta,\nvieläkin toimessa olevasta keisarillisesta pergamenttitehtaasta\nBysantissa.\"\n\n\"Asiaan\", huusi Belisarius.\n\n\"Mutta kaikki eivät tietäne -- ja ikävä kyllä näyttää pyhä piispakin\njättäneen sen huomioonottamatta -- että näissä pergamenteissa merkitään\nvalmistamisvuosi vasempaan alakulmaan leimaamalla tuskin huomattavilla\nkirjaimilla sen vuoden konsulien nimet.\n\n\"Katso nyt, päällikkö.\n\n\"Tämä asiakirja pitäisi olla laadittu, kuten sisällyksestä käy\nselville, Konstantinuksen hallituksen kuudentenatoista vuotena, samana\nvuonna, jona hän antoi sulkea pakanalliset temppelit, kuten tässä\nhurskaassa pergamentissa sanotaan, ja vuosi sen jälkeen kun\nKonstantinopoli koroitettiin pääkaupungiksi. Siinä mainitaankin oikeat\nsen vuoden konsulit, Dalmatias ja Xenofilos.\n\n\"Mutta nyt on vain ihmeen kautta selitettävissä, -- mutta tässä kai\nJumala on tehnyt ihmeen kirkkonsa hyväksi -- että tuona vuonna, siis\nvuonna kolmesataa kolmekymmentä viisi jälkeen Kristuksen syntymän jo\nvoitiin varmasti tietää, kuka olisi konsulina keisari Justinianuksen ja\nkuningas Teoderikin kuoleman jälkeisenä vuonna. Sillä katsokaa, täällä\nreunan alla on mainitsemani leima. Kirjoittaja ei ole sitä huomannut,\n-- sitä onkin vaikea huomata, jollei pergamenttia pidetä tulta vasten\n-- jokseenkin noin, näetkö Belisarius -- vaan maalannut päälle kolme\nristiä. Olen pessyt pois nämä ristit -- kuinka se taas olikaan --\n'temppelin häväisseellä', mutta taitavalla kädelläni. Siinä on, kuten\nnäet: 'VI Indictio: Justinianus Augustus, yksin konsuli hallituksensa\nensimmäisenä vuonna'.\"\n\nSilverius hoiperteli ja tarttui tuoliin, joka oli häntä varten tuotu.\n\n\"Pergamentti, jolle keisari Konstantinuksen protonotarius pari\nvuosisataa sitten kirjoitti lahjoituskirjan, on siis vasta vuosi sitten\nnyletty Bysantissa aasin selästä.\n\n\"Myönnä päällikkö, että tähän päättyy käsitettävän piiri ja\nyliluonnollisen alkaa, että tässä ovat pyhimykset saaneet aikaan\nihmeen. Kunnioita taivaan tekoja.\"\n\nHän ojensi asiakirjan Belisariukselle.\n\n\"Tällä hetkellä olemme eläneet hyvän kappaleen maailmanhistoriaa sekä\npyhää että epäpyhää\", tuumi Prokopius itsekseen.\n\n\"Oikeassa olet, kautta Justinianuksen unen\", huudahti Belisarius\niloissaan.\n\n\"Rooman piispa, mitä sinulla on tähän sanomista?\"\n\nSuurella vaivalla Silverius oli saanut itsensä levolliseksi. Hän näki\nelämäntyönsä vaipuvan maahan silmiensä edessä.\n\nMasentuneella äänellä hän vastasi:\n\n\"Löysin asiakirjan muutamia kuukausia sitten kirkon arkistosta.\n\n\"Jos niin on, kuten on sanottu, olen pettynyt samoin kuin tekin.\"\n\n\"Mutta me emme ole pettyneet\", väitti Cethegus hymyillen.\n\n\"En tiennyt mitään leimasta, sen vannon Kristuksen haavojen kautta.\"\n\n\"Sen uskon vannomattasikin, pyhä isä\", vastasi Cethegus.\n\n\"Sinä kai ymmärrät, pappi\", sanoi Belisarius nousten seisomaan, \"että\ntämän asian johdosta toimeenpannaan mitä ankarin --\"\n\n\"Sitä toivonkin\", sanoi Silverius, \"oikeutenani.\"\n\n\"Sitä ei sinulta kielletä, ole varma siitä!\n\n\"Mutta minä en voi tuomita tässä asiassa. Vain keisarin viisaus voi\ntämän ratkaista.\n\n\"Vulkaris, uskollinen herulini, sinun haltuusi uskon minä piispan.\n\n\"Sinä saatat hänet heti laivaan ja viet Bysanttiin.\"\n\n\"Minä panen vastalauseeni\", sanoi Silverius.\n\n\"Minua ei voi maan päällä tuomita muu kuin oikeauskoisen kirkon\nedustajain kokous.\n\n\"Minut on saatettava takaisin Roomaan.\"\n\n\"Roomaa et enää koskaan näe.\n\n\"Vastalauseestasi saa keisari Justinianus, oikeuden keisari, päättää\nyhdessä Tribonianuksen kanssa.\n\n\"Mutta seuralaisesikin, Scaevola ja Albinus, prefektin väärät syyttäjät\novat kovin epäluulonalaiset, koska prefekti on osoittautunut keisarin\nuskollisimmaksi ystäväksi.\n\n\"Justinianus päättäköön, missä määrin he ovat syylliset.\n\n\"Viekää heidätkin kahleissa Bysanttiin.\n\n\"Laivoille.\n\n\"Menkää takaoven kautta, ei leirin läpi.\n\n\"Vulkaris, tämä pappi on keisarin vaarallisin vihollinen.\n\n\"Sinä vastaat hänestä hengelläsi.\"\n\n\"Minä vastaan\", sanoi jättiläiskokoinen heruli laskien kätensä piispan\nolkapäälle.\n\n\"Laivalle, pappi!\n\n\"Hän pääsee vain kuolleena käsistäni.\"\n\nSilverius näki, että vastustus olisi vain aiheuttanut hänen arvoaan\nalentavaa väkivaltaa.\n\nHän taipui ja lähti germaanin mukana, joka piti koko ajan kättään hänen\nolallaan, teltan peräovelle, jonka vahtisotilas avasi.\n\nHänen täytyi kulkea Cetheguksen ohi.\n\nHän painoi päänsä alas eikä katsonutkaan tähän, mutta kuuli tämän\nkuiskaavan:\n\n\"Silverius, tämä hetki on korvauksena voitostasi katakombeissa. -- Nyt\nolemme kuitit.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nHeti kun piispa oli poistunut teltasta, nousi Belisarius iloisena\nistuimeltaan, riensi prefektin luo sekä syleili ja suuteli tätä.\n\n\"Suuret kiitokset sinulle, Cethegus Caesarius\", sanoi hän.\n\n\"Minä kerron keisarille, että olet tänään pelastanut Rooman hänelle.\nHän on palkitseva sinua runsaasti.\"\n\nMutta Cethegus vastasi hymyillen:\n\n\"Tekoni palkitsevat itse itsensä.\"\n\nBelisarius-sankaria oli näiden hetkien henkinen taistelu, jonka\nkuluessa nopeasti vaihtelivat viha, pelko, jännitys ja voitonriemu,\nväsyttänyt ja rasittanut enemmän kuin puolen päivää kestänyt taistelu\nkypärä päässä ja kilpi kädessä.\n\nHän toivoi virkistystä ja lepoa ja antoi sotapäälliköilleen luvan\nlähteä. Näistä ei yksikään poistunut teltasta, ennenkuin oli lausunut\nprefektille tunnustuksensa ja kiitollisuutensa.\n\nTämä huomasi, että kaikki, yksin Belisariuskin, tunnustivat hänen\netevämmyytensä. Hänestä tuntui hyvältä, kun hän oli saanut muutamassa\nhetkessä viekkaan piispan kukistetuksi ja ylpeät bysanttilaiset\nnöyryytetyiksi.\n\nMutta hän ei ruvennut nauttimaan toimetonta voitoniloa.\n\nHän tiesi laakereilla lepäämisen vaarallisuuden. Laakeri huumaa.\n\nHän päätti heti täydentää voittoansa, käyttää parhaansa mukaan\nhyväkseen henkistä ylivaltaansa, joka hänellä tällä hetkellä\nkieltämättä oli Bysantin sankariin nähden, ja nyt vaikutelman\ntuoreimmillaan ollen suunnata kauan valmistetun, ratkaisevan iskun.\n\nKun hän näitä miettien tarkasti päällikköjen jonoa näiden poistuessa\nteltasta, ei hän huomannut, että kaksi silmää katseli häntä\nomituisesti.\n\nNämä olivat Antoninan silmät.\n\nEdellisten hetkien tapahtumat, joiden todistajana Antonina oli ollut,\nolivat tehneet häneen omituisen vaikutuksen ja herättäneet sekavia\ntunteita.\n\nEnsi kerran elämässään hän oli nähnyt ihaillun puolijumalansa,\npuolisonsa, olevan viisaan papin pauloissa kykenemättä auttamaan ja\npuolustamaan itseään. Vain tämän pirullisen roomalaisen etevämmyys oli\npelastanut Belisariuksen.\n\nAlussa hän oli tuntenut katkeraa vihaa tuota mahtavaa miestä kohtaan,\njoka oli nöyryyttänyt hänen puolisoaan ja loukannut siten hänen\nylpeyttään.\n\nMutta tämä viha ei kestänyt kauan, ja kuta voimakkaammin Cetheguksen\netevämmyys keskustelujen aikana ilmeni, sitä mukaa muuttui hänen\nvihastumisensa ihailuksi, peloksi ja alemmuuden tunteeksi. Hän käsitti\nvain yhden seikan. Kirkko oli nöyryyttänyt hänen Belisariuksensa, mutta\nCethegus oli nöyryyttänyt sekä hänen Belisariuksensa että kirkon.\n\nHänen tunteisiinsa yhtyi erottamattomasti tuskallinen toivo, että tuo\nmies pysyisi hänen puolisonsa liittolaisena eikä koskaan tulisi tämän\nviholliseksi.\n\nLyhyesti sanoen, Cethegus oli Belisariuksen puolisossa tehnyt tärkeän\nhenkisen valloituksen, jonka hän itsekin pian huomasi.\n\nSilmät maahan luotuina tuo kaunis, muuten niin itseensä luottava nainen\ntuli hänen luokseen. Hän katsahti Antoninaan. Silloin tämä punastui ja\nojensi hänelle vapisevan kätensä.\n\n\"Rooman prefekti\", sanoi tämä, \"Antonina kiittää sinua sydämestään.\n\n\"Sinä olet tehnyt Belisariukselle ja keisarille suuren palveluksen.\n\n\"Olkaamme ystäviä.\"\n\nIhmetellen katseli Prokopius, joka oli jäänyt telttaan, tätä kohtausta.\n\n\"Odysseukseni taikoo itse Kirkenkin\", ajatteli hän.\n\nMutta Cethegus huomasi heti, kuinka Antoninan henki taipui hänen\nedessään ja millaisen vaikutusvoiman hän näin sai Belisariukseen.\n\n\"Kaunis magistra militum\", sanoi hän kohottautuen pystyyn, \"ystävyytesi\non voittoni kaunein laakeri.\n\n\"Panen sen heti koetukselle.\n\n\"Minä pyydän sinua ja Prokopiusta todistajikseni, liittolaisikseni\nneuvotteluun, jonka nyt aion alkaa Belisariuksen kanssa.\"\n\n\"Nytkö?\" kysyi Belisarius tyytymättömänä.\n\n\"Tulkaa, viettäkäämme ensin ruoan ja cekubaviinin ääressä papin\nkukistumista.\"\n\nHän meni ovelle päin.\n\nMutta Cethegus jäi levollisesti seisomaan keskelle telttaa ja Antonina\nja Prokopius olivat niin täydellisesti hänen vaikutusvaltansa alaisia,\netteivät uskaltaneet seurata Belisariusta.\n\nTämä kääntyi takaisin ja kysyi:\n\n\"Täytyykö tuo neuvottelu välttämättömästi pitää tänään?\"\n\n\"Täytyy\", vastasi Cethegus taluttaen Antoninan takaisin istumaan.\n\nBelisariuskin palasi takaisin.\n\n\"No, puhu siis, mutta lyhyesti.\"\n\n\"Niin lyhyesti kuin suinkin.\n\n\"Olen aina huomannut, että hyville ystäville ja suurille vihollisille\ntäytyy olla avomielinen, avomielisyys on varmin side tai paras ase.\n\n\"Sen periaatteen mukaan toimin minä tälläkin hetkellä.\n\n\"Kun sanoin, että tekoni palkitsee itsensä, niin tahdoin\nsillä huomauttaa, etten riistänyt petolliselta papilta Rooman\nhallinto-oikeutta yksinomaan keisarin vuoksi ja hyväksi.\"\n\nBelisarius tuli tarkkaavaisemmaksi.\n\nProkopius antoi säikähtäen ystävänsä liian rohkeaa avomielisyyttä tälle\nvaroittavan merkin.\n\nAntoninan tarkka silmä huomasi sen. Hän säpsähti ja rupesi katselemaan\nheitä molempia epäluuloisesti.\n\nCethegus tajusi tämän.\n\n\"Ei, Prokopius\", sanoi hän Belisariuksen ihmeeksi, \"ystävämme täällä\nhuomaavat kuitenkin pian, että Cethegus on mies, jonka kunnianhimoa ei\ntyydytä Justinianuksen armollinen hymy.\n\n\"En ole pelastanut Roomaa keisarin vuoksi.\"\n\n\"Kenen vuoksi olet sen pelastanut\", kysyi Belisarius totisena.\n\n\"Ensi sijassa Rooman vuoksi.\n\n\"Olen roomalainen. Rakastan ikuista Roomaani.\n\n\"Siitä ei saanut tulla pappien palvelija.\n\n\"Mutta se ei saa joutua keisarin orjattareksikaan.\n\n\"Olen tasavaltalainen\", sanoi hän heilauttaen ylpeästi päätään.\n\nBelisarius hymyili. Prefekti tuntui hänestä nyt vähäpätöisemmältä kuin\ntähän saakka.\n\nProkopius kohautti olkapäitään ja sanoi: \"Käsittämätöntä.\"\n\nMutta Antoninaa miellytti tällainen avomielisyys suuresti.\n\n\"Olen kyllä tiennyt sen, että vain Belisariuksen miekan avulla voimme\npäästä vapaaksi barbaarien vallasta.\n\n\"Ikävä kyllä, ei aikamme ole vielä niin kypsynyt, että unelmani\ntasavaltalaisesta vapaudesta voitaisiin toteuttaa.\n\n\"Roomalaisten täytyy ensin taas muuttua Catoiksi, tämän sukupolven\ntäytyy kuolla ja minä tunnustan, että Rooma toistaiseksi vain\nJustinianuksen kilven suojassa saa turvan barbaareita vastaan.\n\n\"Sen vuoksi kumarrumme tämän kilven edessä toistaiseksi.\"\n\n\"Ei hullumpaa\", ajatteli Prokopius. \"Keisarin on suojeltava heitä\nsiksi, kunnes he ovat tarpeeksi vahvoja ajaakseen hänet pois Roomasta.\"\n\n\"Nämä ovat unelmia, prefekti\", sanoi Belisarius sääliväisesti. \"Mitä\nkäytännöllisiä seurauksia niistä on?\"\n\n\"Niistä on se käytännöllinen seuraus, ettei Rooman tarvitse antautua\nkeisarille sidotuin käsin eikä ilman ehtoja.\n\n\"Justinianuksella on muitakin palvelijoita kuin Belisarius.\n\n\"Ajattele, jos sydämetön Narses tulee seuraajaksesi.\"\n\nSankarin otsa synkistyi.\n\n\"Senvuoksi mainitsen sinulle ehdot, joilla Caesarin kaupunki laskee\nsinut ja sotajoukkosi muuriensa sisään.\"\n\nTämä oli Belisariuksesta liikaa.\n\nKiukuissaan hän hypähti ylös, hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä\nsalamoivat.\n\n\"Rooman prefekti\", huusi hän leijonan karjumista muistuttavalla\näänellä, \"sinä unohdat itsesi ja asemasi.\n\n\"Huomenna vien Roomaa vastaan seitsemänkymmentä tuhatta miestä.\n\n\"Kuka minua estää tulemasta kaupunkiin ilman ehtoja?\"\n\n\"Minä\", vastasi Cethegus levollisesti. \"Minä en houri, Belisarius.\n\n\"Katso tätä kaupungin ja sen varustusten asemakaavaa.\n\n\"Päällikönsilmäsi käsittää sen vahvuuden nopeammin kuin minun silmäni.\"\n\nHän otti esille pergamenttilevyn ja asetti sen telttapöydälle.\n\nBelisarius silmäsi sitä välinpitämättömästi ja huudahti heti:\n\n\"Tämä asemakaava on väärä.\n\n\"Prokopius, anna meidän asemakaavamme tuolta kotelosta.\n\n\"Katsos nyt! Nuo haudat ovat täyttyneet, nuo tornit kaatuneet, nuo\nmuurit revityt rikki, nuo portit ovat turvattomat.\n\n\"Sinun asemakaavasi esittää Rooman varustuksia niiden muinaisessa,\npeloittavassa kunnossa.\n\n\"Se on vanhentunut, Rooman prefekti.\"\n\n\"Ei, Belisarius, sinun asemakaavasi on vanhentunut. Nämä muurit,\nhaudat, tornit ja portit ovat taas kunnossa.\"\n\n\"Mistä alkaen?\"\n\n\"Viime vuodesta.\"\n\n\"Kuka ne on pannut kuntoon?\"\n\n\"Minä.\"\n\nBelisarius katsoi pelästyneenä asemakaavaa.\n\nAntonina katseli huolestuneena puolisonsa kasvojen ilmettä.\n\n\"Prefekti\", sanoi Belisarius vihdoin, \"jos asiat ovat niin kuin sanot,\nolet sinä perillä sodasta, varsinkin linnoitussodasta.\n\n\"Mutta sotaan tarvitaan sotajoukkokin. Tyhjät vallisi eivät minua\npidätä.\"\n\n\"Ne eivät ole tyhjät.\n\n\"Sinun täytyy myöntää, että kaksikymmentä tuhatta miestä voi puolustaa\nRoomaa, nimittäin tätä minun Roomaani, joka on kuvattu tähän\nasemakaavaan, toista vuotta Belisariustakin vastaan.\n\n\"Ja kun sen myönnät, niin voin ilmoittaa sinulle, että näissä\nvarustuksissa on tällä hetkellä kolmekymmentäviisi tuhatta aseellista\nmiestä.\"\n\n\"Ovatko gootit palanneet takaisin\", huudahti Belisarius.\n\nProkopius tuli hämmästyneenä lähemmäksi.\n\n\"Ei, nuo kolmekymmentäviisi tuhatta miestä ovat minun käskettävinäni.\n\n\"Olen jo vuosikausia opettanut veltostuneita roomalaisia aseiden\nkäyttöön ja herättänyt heissä sotaisen harrastuksen.\n\n\"Siten on minulla tällä hetkellä käytettävänäni kolmekymmentä\ntaistelukuntoista kohorttia, joissa kussakin on lähes tuhat miestä.\"\n\nBelisarius koetti salata vihastustaan ja kohautti olkapäitään.\n\n\"Minä myönnän\", -- jatkoi Cethegus -- \"etteivät nämä joukot voisi\navonaisella kentällä vastustaa Belisariuksen sotajoukkoa.\n\n\"Mutta minä vakuutan, että he puolustavat uljaasti näitä muureja.\n\n\"Sitäpaitsi olen omilla varoillani pestannut seitsemän tuhatta\nisaurilaista ja abasgilaista palkkasoturia -- kaikki valioväkeä -- ja\nkuljettanut ne vähitellen kenenkään huomaamatta pienissä joukoissa\nOstiaan, Roomaan ja Rooman ympäristölle.\n\n\"Epäiletkö sitä? Tässä on luettelo noihin kolmeenkymmeneen kohorttiin\nkuuluvista miehistä ja tässä on isaurilaisten kanssa tehty sopimus.\n\n\"Nyt näet selvästi, millä kannalla asiat ovat.\n\n\"Jos suostut ehtoihini, niin ovat nuo kolmekymmentäviisi tuhatta\nmiestä puolellasi, Rooma, minun Roomani, tämä Rooma, joka on tässä\nasemakaavassa kuvattuna ja jota sinä sanoit peloittavan vahvaksi, on\npuolellasi ja Cethegus on puolellasi.\n\n\"Mutta jollet sinä hyväksy ehtojani, niin estyy koko voittokulkusi,\njonka onnistuminen riippuu suuressa määrässä nopeudestasi.\n\n\"Sinun on piiritettävä Roomaa kuukausmääriä.\n\n\"Gooteilla on runsaasti aikaa kokoontuakseen.\n\n\"Me itse kutsumme heidät takaisin. He saapuvat kolme kertaa sinua\nvoimakkaampina kaupungin avuksi, eikä sinua voi pelastaa varmasta\nperikadosta muu kuin ihme.\"\n\n\"Tai sinun kuolemasi tällä hetkellä, paholainen\", huusi Belisarius\nkykenemättä enää hillitsemään vihaansa ja veti miekkansa tupesta.\n\n\"Keisarin nimessä, Prokopius! Ota tuo petturi vangiksi. Hänen täytyy\nkuolla tällä hetkellä.\"\n\nHämmästyneenä, epäröiden Prokopius meni molempien miesten väliin.\nAntonina riensi puolisonsa luo ja koetti tarttua hänen oikeaan\nkäteensä.\n\n\"Oletteko te yhdessä juonessa hänen kanssaan\", huusi Belisarius\nvimmoissaan.\n\n\"Vartijat tänne!\"\n\nKummankin oven kautta tuli sisään kaksi keihäsmiestä telttaan. Sillä\nvälin Belisarius oli riistäytynyt irti Antoninasta ja paiskannut\nvasemmalla kädellään väkevän Prokopiuksen syrjään ikäänkuin tämä olisi\nollut pieni lapsi. Kohottaen miekkansa hirvittävään iskuun hän hyökkäsi\nCethegusta kohti.\n\nMutta äkkiä hän pysähtyi ja antoi aseen, joka jo hipaisi uhatun rintaa,\nvaipua.\n\nSillä Cethegus seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ja\nkasvonvärettäkään muuttamatta katsoi kylmästi raivoavaan Belisariukseen\nhymyillen äärettömän ylenkatseellisesti.\n\n\"Mitä tuo katse ja tuo hymy tarkoittaa\", kysyi Belisarius.\n\nProkopius viittasi ääneti vartijoita poistumaan.\n\n\"Säälin sotapäällikön mainettasi, jonka silmänräpäyksen vihastuminen\nolisi ikuisiksi ajoiksi turmellut.\n\n\"Jos iskusi olisi sattunut, olisit sinä ollut hukassa.\"\n\n\"Minä\", sanoi Belisarius nauraen. \"Sinä olisit luullakseni ollut\nhukassa.\"\n\n\"Ja sinä myös.\n\n\"Luuletko sinä, että minä tyhmänrohkeasti pistän pääni jalopeuran\nkitaan?\n\n\"Ei ollut vaikeata arvata, että sinunlaisesi sankari tahtoisi\nensikädessä ratkaista pulman hyvällä miekaniskulla.\n\n\"Sen vuoksi ryhdyinkin varokeinoihin.\n\n\"Eilisestä alkaen on Rooma jälkeen jättämäni kirjallisen käskyn mukaan\nsokeasti minua tottelevien miesten käsissä.\n\n\"Hadrianuksen hauta, Kapitolium ja kaikki portit ja tornit ovat\nisaurilaisteni ja legioonalaisteni vartioimat.\n\n\"Sotatribuneilleni, kuolemaa halveksiville nuorukaisille olen antanut\nseuraavan käskyn siltä varalta, että sinä saapuisit Rooman edustalle\nilman minua.\"\n\nHän ojensi Prokopiukselle papyruskäärön.\n\nTämä luki:\n\n\"Lucius ja Marcus Liciniukselle Cethegus, Rooman prefekti.\n\n\"Olen joutunut bysanttilaisten hirmuvallan uhriksi.\n\n\"Kostakaa minun puolestani. Kutsukaa gootit takaisin.\n\n\"Minä vaadin sitä valanne nimessä.\n\n\"Barbaarit ovat siedettävämmät kuin Justinianuksen voudit.\n\n\"Pitäkää puolianne viimeiseen mieheen saakka.\n\n\"Uhratkaa kaupunki liekeille, ennenkuin luovutatte sen tyrannin\nsotajoukolle.\"\n\n\"Sinä näet siis\", sanoi Cethegus, \"ettei kuolemani avaa sinulle Rooman\nportteja, vaan päinvastoin sulkee ne iäksi.\n\n\"Sinun täytyy ryhtyä piirittämään kaupunkia tai suostua sovintoon\nkanssani.\"\n\nBelisarius katsahti vihaisesti, mutta samalla ihaillen rohkeaa miestä,\njoka määräsi hänelle ehtoja hänen sotajoukkonsa keskellä.\n\nHän pisti miekkansa tuppeen, istuutui tuolilleen ja sanoi:\n\n\"Mitkä ovat luovuttamisehdot?\"\n\n\"Niitä on vain kaksi.\n\n\"Ensiksi annat komennettavakseni pienen osan joukostasi.\n\n\"En liene tuntematon bysanttilaisille.\"\n\n\"Myönnän. Sinä saat arkonina komennettavaksesi kaksi tuhatta miestä\nillyrialaista jalkaväkeä ja tuhat saraseenilaista ja maurilaista\nratsumiestä. Tyydytkö siihen?\"\n\n\"Täydellisesti.\n\n\"Toiseksi.\n\n\"Riippumattomuuden keisarista ja sinusta takaa minulle vain se, että\nRooma on täydellisesti vallassani.\n\n\"Tämä koskee myöskin sinun Roomassa oloaikaasi.\n\n\"Sen vuoksi jää koko oikea Tiberin ranta ja Hadrianuksen hauta sekä\nvasemmalta puolelta Kapitolium ja kaikki vallitukset pyhän Paavalin\nporttiin saakka etelässä koko sodan ajaksi isaurilaisteni ja\nroomalaisteni käsiin. Sinä saat sen sijaan haltuusi muun osan\nvasemmalla Tiberin rannalla olevasta kaupungista, flaminilaisesta\nportista pohjoisessa appilaiseen porttiin saakka etelässä.\"\n\nBelisarius silmäsi asemakaavaa.\n\n\"Ei ole hullummin ajateltu. Näistä paikoista voit sinä karkoittaa minut\nkaupungista millä hetkellä tahansa tai teljetä joen. Se ei käy päinsä.\"\n\n\"Varustaudu sitten taisteluun gootteja ja Cethegusta vastaan Rooman\nmuurien edustalla.\"\n\nBelisarius hypähti pystyyn.\n\n\"Menkää! Jättäkää minut kahden kesken Prokopiuksen kanssa.\n\n\"Cethegus, odota päätöstäni!\"\n\n\"Huomiseen saakka\", sanoi tämä.\n\n\"Auringon noustessa lähden Roomaan joukkosi etunenässä tai -- yksin.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Belisariuksen sotajoukko marssi ikuiseen\nkaupunkiin asinarisen portin kautta.\n\nRajattomalla riemulla tervehdittiin vapauttajaa. Hän ja hänen\npuolisonsa, joka ratsasti sirolla hevosella hänen rinnallaan, melkein\npeittyivät kukkiin.\n\nKaikki talot olivat koristetut matoilla ja seppeleillä.\n\nMutta juhlimisen esine ei näyttänyt iloiselta. Hän oli alla päin ja\nsilmäili synkästi Kapitoliumia ja valleja, joilla liehuivat vanhoja\nroomalaisia kotkia mukailemalla tehdyt kaupunkilais-legioonien merkit\neivätkä Bysantin lohikäärmeliput.\n\nAsinarisella portilla oli nuori Lucius Licinius peräyttänyt\nkeisarillisen sotajoukon etujoukon. Raskas ristikko ei kohonnut,\nennenkuin prefekti Cethegus ilmestyi komean mustan hevosensa selässä\nBelisariuksen rinnalle.\n\nLucius ihmetteli ihaillussa ystävässään tapahtunutta muutosta.\n\nKylmä, ankara umpimielisyys oli kadonnut. Hän näytti suuremmalta,\nnuoremmalta. Voitonilo ilmeni hänen kasvoistaan, ryhdistään ja koko\nolemuksestaan.\n\nHänellä oli päässään korkea, runsaasti kullattu kypärä, josta\npurppuranvärinen hevosenhäntä aaltoili panssariin saakka. Tämä oli\nkallisarvoinen ateenalainen taideteos. Jokaisessa sen levyistä oli\nhienosti tehty korkokuva pakotetusta hopeasta. Kaikki kuvat esittivät\nroomalaisten voittoja.\n\nHänen voitonriemuiset kasvonsa, hänen ylpeä ryhtinsä ja loistava\nvaruksensa saattoivat varjoon sekä Belisariuksen että koko tämän\nalipäällikköjen komean seurueen, joka Johanneksen johdolla kulki heidän\njäljessään.\n\nJa tämä hänen esiintymisensä oli niin silmiinpistävää, että se vaikutti\nkansanjoukkoon, kun saattue oli kulkenut jonkin matkaa. Vähitellen\nalkoikin huuto \"Cethegus\" kuulua yhtä voimakkaana, jollei\nvoimakkaampanakin kuin \"Belisarius\".\n\nAntoninan hieno korva huomasi tämän. Levottomana hän rupesi joka kerta\nsaattueen seisahtuessa kuuntelemaan väkijoukon huutoja ja puheita.\n\nKun he olivat kulkeneet Tiituksen termien ohi ja päässeet Flaviuksen\namfiteatterin luona Via sacralle, täytyi heidän pysähtyä suuren\nväkijoukon vuoksi. Kadulle oli laadittu kapea riemuportti, jonka läpi\npäästiin vain hyvin hitaasti.\n\n\"Voitto keisari Justinianukselle ja hänen sotapäällikölleen\nBelisariukselle\", oli portissa kirjoitettuna.\n\nSillä aikaa kun Antonina luki tätä, kuuli hän erään vanhuksen, joka ei\njuuri tuntunut olevan perillä asioista, tekevän kaikenlaisia kysymyksiä\npojalleen, eräälle Cetheguksen legioonalaiselle.\n\n\"Siis, Cajus, tuo synkkä mies kimon selässä on --\"\n\n\"Niin, hän on Belisarius, kuten sanoin\", vastasi poika.\n\n\"Vai niin! No -- entä tuo komea, riemuitsevan näköinen sankari hänen\nvasemmalla puolellaan -- tuo, joka ajaa mustalla hevosella -- hän on\nvarmaankin Justinianus itse, hänen herransa ja keisarinsa.\"\n\n\"Ei sinne päinkään, isä! Keisari istuu rauhallisesti kultaisessa\nhovissaan Bysantissa ja kirjoittaa lakeja.\n\n\"Ei, hänhän on Cethegus, _meidän_ Cetheguksemme, minun Cethegukseni,\nprefekti, joka lahjoitti minulle tämän miekan.\n\n\"Niin, hän on miesten mies.\n\n\"Tribunini Licinius sanoi nimittäin: 'Jos hän tahtoisi, ei Belisarius\nkoskaan näkisi Rooman portteja sisältäpäin'.\"\n\nAntonina löi hevostaan kiivaasti pienellä hopeasauvalla ja ajaa\nkarautti nopeasti riemuportin läpi.\n\nCethegus saattoi Belisariusta ja tämän puolisoa Pincioiden palatsille\nsaakka, joka oli pantu kuntoon heidän asunnokseen.\n\nTäällä hän lausui jäähyväiset ja lähti auttamaan bysanttilaisia\nsotapäällikköjä joukkojen majoittamisessa. Nämä sijoitettiin osittain\nkaupungin asukkaiden luo ja yleisiin rakennuksiin, osittain telttoihin\nkaupungin ulkopuolelle.\n\n\"Kun olet virkistynyt tämän päivän väsymyksestä, Belisarius, pyydän\nsinua ja Antoninaa sekä etevimpiä päälliköitäsi luokseni illalliselle\",\nsanoi Cethegus lähtiessään.\n\nMuutaman tunnin kuluttua Marcus Licinius, Piso ja Balbus tulivat\nnoutamaan kutsuttuja.\n\nHe saattoivat kantotuolia, jossa Antonina ja Belisarius istuivat.\nPäälliköt kulkivat jalkaisin.\n\n\"Missä prefekti asuu\", kysyi Belisarius noustessaan kantotuoliin.\n\n\"Sinun täällä ollessasi päivisin Hadrianuksen haudalla, öisin\nKapitoliumissa.\"\n\nBelisarius säpsähti.\n\nKulkue lähestyi Kapitoliumia.\n\nIhmetellen Belisarius katseli varustuksia ja valleja, jotka kaksisataa\nvuotta kestäneen rappiotilan jälkeen oli kunnostettu peloittavan\nvahvoiksi.\n\nKuljettuaan pitkän, kapean, pimeän, kiemurtelevan käytävän läpi he\nsaapuivat vahvalle rautaportille, joka oli suljettuna kuten\nsota-aikana.\n\nMarcus Licinius antoi vartijoille merkin.\n\n\"Mikä on tunnussana\", kysyttiin sisäpuolelta.\n\n\"Caesar ja Cethegus\", vastasi Marcus.\n\nSilloin ovet aukenivat. Sisäpuolella näkyi kaksinkertainen rivi\nroomalaisia legioonalaisia ja isaurilaisia palkkasotureita. Viime\nmainitut olivat silmiin saakka puetut rautaan ja aseina heillä oli\nkaksoiskirveet.\n\nLucius Licinius seisoi roomalaisten etunenässä paljas miekka kädessä.\nIsaurilaisten päällikkönä oli heidän ruhtinaansa Sandil.\n\nBysanttilaiset pysähtyivät hetkeksi. Heihin tekivät nämä graniitti- ja\nrautajoukkiot mahtavan vaikutuksen.\n\nÄkkiä käytävä tuli valoisaksi. Sen takaosasta rupesi kuulumaan soittoa,\nja soihdunkantajaan ja huilunpuhaltajain seuraamana astui esille\nCethegus aseettomana, päässään seppele, jollaisia juhlien isännät\ntavallisesti pitävät, ja puettuna kallisarvoiseen, purppurasilkkiseen\npukuun.\n\nHän sanoi hymyillen:\n\n\"Tervetuloa! Huilut ja tuubat julistakoot: tämä on elämäni ihanin\nhetki, sillä Belisarius on _minun_ vieraanani Kapitoliumissa.\"\n\nTorvien raikuessa hän vei vieraansa linnoitukseen.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nNäiden tapausten sattuessa bysanttilaisten ja roomalaisten kesken\ntapahtui goottienkin joukossa yhtä ja toista ratkaisevaa.\n\nPikamarssissa herttua Guntaris ja kreivi Arahad olivat rientäneet\nFlorentiasta, jonne olivat jättäneet pienen varusväen, kuningatar\nmukanaan Ravennan edustalle.\n\nJos he pääsisivät tämän linnoituksen luo, jota pidettiin\nvalloittamattomana, ja saisivat sen haltuunsa, ennenkuin Vitiges ehtisi\nsinne, voisivat he määrätä kuninkaalle ehdot.\n\nHe olivat paljon edellä ja toivoivat, että kuninkaalta menisi pitkä\naika Florentian piirittämiseen.\n\nMutta he menettivät melkein kokonaan etumatkansa sen vuoksi, että\nlähimmät, Ravennaan vievän tien varrella olevat kaupungit ja\nlinnoitukset ilmoittivat olevansa Vitigeksen puolella. Kapinoitsijoiden\noli pakko tehdä suuri mutka ensin pohjoiseen Bononiaehen (Bolognaan)\npäin, joka oli ruvennut heidän puolelleen, ja vasta sieltä he\npääsisivät marssimaan Ravennaa kohti.\n\nKun he saapuivat merilinnoitusta ympäröiviin suoseutuihin noin puolen\npäivänmatkan päähän kaupungista, ei kuninkaan joukkoja vielä näkynyt\neikä kuulunut.\n\nGuntaris salli väsyneiden miestensä ruveta lepäämään, varsinkin kun jo\noli iltapäivä. Hän lähetti vain pienen ratsastajaparven veljensä\njohdolla ilmoittamaan heidän tulostaan linnoituksessa oleville\ngooteille.\n\nMutta jo varhain seuraavana aamuna kreivi Arahad saapui paeten takaisin\nleiriin kovin harventuneen joukkonsa kanssa.\n\n\"Jumalan miekan nimessä\", huusi Guntaris, \"mistä tulet?\"\n\n\"Ravennasta tulemme.\n\n\"Saavuimme kaupungin uloimpien varustusten luo ja pyysimme päästä\nsisäpuolelle. Mutta meitä ei laskettu, vaikka itse menin esille ja\npyysin puheilleni Ravennan kreiviä, Grippa-vanhusta.\n\n\"Tämä selitti, että saisimme huomenna hänen ja Ravennassa olevien\ngoottien vastauksen, -- sekä me että kuninkaan sotajoukko, jonka\netujoukot jo lähenivät kaupunkia kaakosta päin.\"\n\n\"Mahdotonta\", huusi Guntaris kiukuissaan.\n\n\"En voinut muuta kuin peräytyä, vaikka en käsittänytkään tätä ystävämme\nGrippan menettelyä.\n\n\"Ilmoituksen kuninkaan sotajoukon saapumisesta pidin niinikään\nvanhuksen turhana peloitteluna, kunnes äkkiä vihollisen ratsumiehet\nTarentumin kreivin, mustan Tejan johdolla ja huutaen: 'Eläköön,\nkuningas Vitiges' hyökkäsivät miesteni kimppuun, jotka ratsastelivat\nkaupungin eteläpuolella hakien kuivaa leiripaikkaa, ja ajoivat heidät\nkiivaan taistelun perästä pakosalle.\"\n\n\"Sinä hourit\", huudahti Guntaris. \"Onko heillä siivet? Onko Florentia\npyyhkäisty pois heidän tieltään?\"\n\n\"Ei, mutta eräs picentiniläinen talonpoika kertoi, että Vitiges rientää\nRavennaan rantatietä Auximumin ja Ariminumin kautta.\"\n\n\"Ja Florentian on hän jättänyt selkänsä taa. Sen tyhmyyden hän saa\nmaksaa.\"\n\n\"Florentia on joutunut hänen käsiinsä. Hän lähetti kaupunkia vastaan\nHildebadin, joka otti sen väkirynnäköllä.\n\n\"Hän -- tuo raivoisa härkä -- iski omin käsin Mars-portin rikki.\"\n\nSynkän näköisenä herttua Guntaris kuunteli näitä onnettomuuden sanomia.\nMutta hän teki nopeasti päätöksensä.\n\nHän lähti heti kaikkine joukkoineen kaupunkia vastaan aikoen vallata\nsen äkkirynnäköllä.\n\nYritys epäonnistui.\n\nMutta kapinalliset huomasivat tyytyväisyydekseen, että linnoitus, jonka\nomistaminen olisi ratkaissut tämän kansalaissodan, ei ollut avannut\nporttejaan kuninkaallekaan.\n\nTämä oli leiriytynyt Ravennasta kaakkoon merikaupungin Classiksen\nedustalle.\n\nHerttua Guntaris huomasi heti, että rämemaat Ravennan luoteispuolella\ntarjosivat myöskin varman turvapaikan, ja hän rakennutti sinne nopeasti\nhyvin vallitetun leirin.\n\nMolemmat puolueet olivat siten vastakkaisilta tahoilta tunkeutuneet\nkuninkaankaupungin luo ja ahdistivat sitä kuin kaksi kiivasta kosijaa\nkainoa neitoa, joka ei näyttänyt kummastakaan oikein välittävän.\n\nSeuraavana aamuna lähti linnoituksen luoteisesta -- Honoriuksen -- ja\nkaakkoisesta -- Teoderikin -- portista kummastakin lähetystö, johon\nkuului ravennalaisia ja gootteja. Toinen lähetystö vei kapinallisten,\ntoinen kuninkaan leiriin tärkeitä sanomia Ravennasta.\n\nNämä lienevät olleet omituisia.\n\nMolemmat sotapäälliköt, Guntaris ja Vitiges, olivat nimittäin\nmerkillisen yksimielisiä siinä, että he salasivat ne tarkasti ja\npitivät huolta siitä, etteivät sotajoukot saisi niistä vihiä.\n\nLähettiläät vietiin heti molempien leirien päällikönteltoista\nsotapäällikköjen ympäröiminä takaisin kaupungin portille. Päälliköt\nkatsoivat, etteivät lähettiläät saaneet puhutella sotamiehiä.\n\nMutta sanomien seuraus huomattiin selvästi kummassakin leirissä.\n\nMolempien kapinallisten päällikköjen välillä syntyi kiivas riita.\nSitten keskusteli herttua Guntaris vilkkaasti kauniin vankinsa kanssa,\njonka vain kreivi Arahadin väliintulo -- niin kerrottiin -- pelasti\nvanhemman veljen vihanpurkauksilta.\n\nSitten vaipui kapinallisten leiri neuvottomuuden lepoon.\n\nRavennalaisen lähetystön käynti vastakkaisessa leirissä aiheutti\nvakavampia seurauksia.\n\nEnsimmäinen vastaus, jonka kuningas Vitiges lähetystön viesteihin\nantoi, oli käsky yleiseen hyökkäykseen kaupunkia vastaan.\n\nIhmeissään Hildebrand ja Teja, sekä koko sotajoukko tottelivat tätä\nkäskyä.\n\nOli toivottu, että vahvan linnoituksen portit pian vapaaehtoisesti\navautuisivat kuninkaalle.\n\nVastoin goottilaisten tapaa ja vastoin omaa, muuten niin avomielistä\nluonnettaan kuningas salasi kaikilta -- läheisimmiltä ystäviltäänkin --\nlähettilästen tuomat sanomat ja tämän epätoivoisen teon syyt.\n\nÄänettöminä, päätään pudistellen ja jotenkin toivottomina sotamiehet\nvarustautuivat odottamattomaan rynnäkköön.\n\nSe lyötiin takaisin.\n\nTurhaan kuningas ajoi goottejaan kerran toisensa perästä jyrkkiä\nkalliovalleja vastaan.\n\nTurhaan hän nousi kolmasti ensimmäisenä miehenä rynnäkköportaille.\nAamusta varhain auringon laskuun saakka hyökkääjät olivat tehneet\nryntäyksiä pääsemättä askeltakaan eteenpäin. Linnoitus vahvisti taas\nvanhan maineensa valloittamattomuudesta.\n\nJa kun heitetty kivi lopuksi iski kuninkaan tainnoksiin, joten hänet\ntäytyi kantaa pois sodan melskeestä, veivät Teja ja Hildebrand väsyneet\njoukot takaisin leiriin.\n\nSotajoukon mieliala oli seuraavana yönä synkkä ja painostava.\n\nEdellisenä päivänä oli kärsitty tuntuvia vahinkoja voittamatta mitään.\nSe oli vain huomattu, ettei kaupunkia voida väkivallalla saada.\n\nRavennan goottilainen varusväki oli taistellut valleilla\nRavennan porvarien rinnalla. Goottien kuningas piiritti omaa\nhallituskaupunkiaan, valtakunnan vahvinta linnoitusta, jonka sisällä\noli toivottu turvaa Belisariusta vastaan sekä siten voitettu aikaa\nsotajoukkojen kokoamista varten.\n\nMutta pahinta oli, että sotajoukko syytti kuningasta tästä onnettomasta\ntaistelusta ja veljessodan välttämättömyydestä.\n\nMiksi olivat keskustelut kaupungin kanssa niin äkkiä lopetetut?\n\nMiksi ei sotajoukolle ilmoitettu edes keskustelujen lopettamisen syytä,\nettä olisi saatu tietää, oliko se pätevä.\n\nMiksi kuningas pelkäsi valoa?\n\nSotamiehet istuivat alla päin vartiotuliensa ääressä tai venyivät\nteltoissaan hoitaen haavojaan ja korjaillen aseitaan. Nyt eivät\ntavallisuuden mukaan vanhat sankarilaulut kaikuneet leiripöytien\nääressä. Kun päälliköt kulkivat pitkin leirinkatuja, kuulivat he\nkuningasta sadateltavan.\n\nAamupuolella yötä saapui leiriin Hildebad, joka tuli joukkoineen\nFlorentiasta.\n\nSuru ja raivo kiehuivat hänessä hänen saadessaan tiedon tästä\nverisestä, onnettomasta taistelusta. Hän aikoi heti mennä kuninkaan\nluo. Mutta kun tämä vielä oli tiedottomana Hildebrandin hoidossa, vei\nkreivi Teja hänet telttaansa ja vastaili hänen kysymyksiinsä.\n\nVähän ajan perästä vanha asemestarikin saapui sinne. Hänen kasvoissaan\noli niin omituinen ilme, että Hildebad hyppäsi pelästyneenä\nkarhuntaljalta, joka oli hänen vuoteenaan, ja että Tejakin kysyi\nkiivaasti:\n\n\"Kuinka on kuninkaan laita? Kuinka hänen haavansa ovat? Kuoleeko hän?\"\n\nVanhus pudisti surullisena päätään.\n\n\"Ei, mutta jos oikein arvaan, niin olisi parempi, että hän kuolisi.\nSillä minä tunnen hänet ja hänen jalon sydämensä.\"\n\n\"Mitä arvaat? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", sanoi Hildebrand surullisesti ja istuutui. \"Vitiges\nparka! Asia luullakseni tulee liiankin pian ilmi.\"\n\nHän vaikeni.\n\n\"Millaisessa tilassa hän oli lähtiessäsi?\" kysyi Teja.\n\n\"Haavakuume oli jo lakannut yrttieni vaikutuksesta. Hän voi huomenna\nnousta hevosen selkään. Mutta hän puhui kuumehoureissaan omituisia\nasioita -- toivoakseni ne olivat vain unia, mutta jos ne ovat totta,\nniin surkuttelen häntä.\"\n\nEnempää ei saatu umpimieliseltä vanhukselta tietää. Vähän ajan perästä\nVitiges kutsui nämä kolme päällikköä luokseen.\n\nHe tapasivat hänet ihmeekseen täysissä varusteissa, vaikkakin hänen\ntäytyi nojata miekkaansa pysyäkseen pystyssä. Pöydällä oli hänen\nkuninkaallinen kruunukypäränsä ja pyhä, kultanuppinen kuninkaan sauva\nvalkoisesta saarnipuusta.\n\nYstävykset pelästyivät nähdessään, millaisiksi nämä tavallisesti niin\nmiehekkään kauniit kasvot olivat muuttuneet.\n\nHän oli varmaankin juuri päättänyt ankaran sisällisen taistelun.\n\nTämä vaatimaton, täydellinen luonne ei voinut kestää taistelua\nvelvollisuudentunteensa ja sydämensä välillä.\n\n\"Olen kutsunut teidät\", sanoi hän vaivalloisesti, \"kuulemaan\npäätöstäni, jonka täyttämisessä luotan teihin.\n\n\"Kuinka suuret olivat tappiomme eilisessä taistelussa?\"\n\n\"Kolmetuhatta kuollutta\", vastasi kreivi Teja hyvin totisena.\n\n\"Ja yli kuusituhatta haavoitettua\", lisäsi Hildebrand.\n\nVitiges painoi silmänsä kiinni.\n\nSitten hän sanoi:\n\n\"Ei ole muuta keinoa.\n\n\"Teja, käske heti sotajoukko uuteen rynnäkköön.\"\n\n\"Kuinka? Mitä?\" huusivat nuo kolme päällikköä kuin yhdestä suusta.\n\n\"Ei ole muuta keinoa\", toisti kuningas.\n\n\"Kuinka monta miestä toit tänne mukanasi, Hildebad?\"\n\n\"Kolme tuhatta, mutta he ovat väsyneitä marssista. He eivät voi\ntaistella tänään.\"\n\n\"Niinpä siis ryntäämme taas yksin\", sanoi Vitiges tarttuen\nkeihääseensä.\n\n\"Kuningas\", sanoi Teja, \"eilen emme voittaneet kiveäkään linnoituksesta\nja tänään on meitä yhdeksän tuhatta vähemmän.\"\n\n\"Ja haavoittumattomat ovat väsyneet ja kovin alakuloiset.\"\n\n\"Meidän täytyy saada Ravenna käsiimme.\"\n\n\"Me emme koskaan saa sitä rynnäköllä\", sanoi kreivi Teja.\n\n\"Sepähän nähdään\", arveli Vitiges.\n\n\"Olin tätä kaupunkia piirittämässä suuren kuninkaani kanssa\",\nvaroitteli Hildebrand. \"Hän teki seitsemäntoista turhaa rynnäkköä. Me\nsaimme kaupungin käsiimme nälän avulla -- kolmen vuoden perästä.\"\n\n\"Meidän on tehtävä rynnäkkö\", sanoi Vitiges. \"Käskekää miehet\nliikkeelle.\"\n\nTeja aikoi lähteä teltasta.\n\nHildebrand pysäytti hänet.\n\n\"Jää tänne\", sanoi vanhus. \"Me emme voi sitä enää salata. Kuningas!\nGootit nurisevat. He eivät tottelisi tänään. Rynnäkkö on mahdoton.\"\n\n\"Ovatko asiat sillä kannalla\", sanoi Vitiges katkerasti. \"Onko rynnäkkö\nmahdoton?\n\n\"Silloin on vain yksi tie mahdollinen. Minun olisi pitänyt ehdottaa\nsitä jo eilen -- silloin eläisivät vielä nuo kolme tuhatta goottia.\n\n\"Hildebad, ota tuolta kruunu ja sauva.\n\n\"Mene kapinallisten leiriin ja laske ne nuoren Arahadin jalkojen\njuureen. Hän naikoon Matasuntan. Minä sotajoukkoineni tunnustan hänet\nkuninkaaksi.\"\n\nJa hän heittäytyi väsyneenä vuoteelleen.\n\n\"Sinä puhut taas kuumehoureessa\", sanoi Hildebrand.\n\n\"Mahdotonta\", sanoi Teja.\n\n\"Mahdotonta! Onko siis kaikki mahdotonta? Taistelu on mahdotonta ja\nkruunusta luopuminen näyttää myös olevan mahdotonta.\n\n\"Ravennasta saapuneen sanoman jälkeen ei ole muuta keinoa, vanhus.\"\n\nHän vaikeni.\n\nMuut katselivat toisiaan omituisesti.\n\nLopuksi sanoi vanhus:\n\n\"Millainen se sanoma on? Kenties keksimme jonkin keinon.\n\n\"Kahdeksan silmää näkee paremmin kuin kaksi.\"\n\n\"Ei\", vastasi Vitiges, \"ei tässä, sillä tässä ei ole mitään nähtävää.\nOlisin sen siinä tapauksessa jo aikoja sitten ilmoittanut teille. Mutta\nsiitä ei olisi ollut mitään hyötyä.\n\n\"Olen toiminut omalla vastuullani.\n\n\"Tuolla on Ravennasta saapunut kirje. Älkää ilmaisko sitä\nsotajoukolle.\"\n\nVanhus otti pergamenttikäärön ja luki:\n\n\"Goottisoturit ja Ravennan asukkaat Faesulaen kreiville --\"\n\n\"Hävyttömät\", huusi Hildebad.\n\n\"Tuscian herttualle Guntarikselle ja Astan kreiville Arahadille.\n\n\"Tämän kaupungin gootit ja porvarit selittävät molemmille porttiensa\nulkopuolella oleville sotajoukoille, että he uskollisina amelungien\nkuuluisalle suvulle ja muistaen suuren Teoderik-kuninkaan\nunohtumattomia hyviä töitä ovat päättäneet totella tätä hallitsijasukua\nniin kauan kuin siitä on yksikään jäsen jäljellä. Me tunnustamme sen\nvuoksi vain Matasuntan goottien ja italialaisten hallitsijattareksi.\nVain kuningatar Matasuntalle avaamme nämä vahvat portit. Kaikkia muita\nvastaan puolustamme kaupunkiamme viimeiseen saakka.\"\n\n\"Hurjat\", sanoi kreivi Teja.\n\n\"Käsittämätöntä\", sanoi Hildebad.\n\nMutta Hildebrand taittoi pergamentin kokoon ja sanoi:\n\n\"Minä käsitän sen hyvin.\n\n\"Gootteihin nähden tiedätte, että kaupungin varustusväkenä ovat kaikki\nTeoderikin seuralaiset, jotka ovat vannoneet kuninkaalle, etteivät he\nkoskaan salli syrjäyttää hänen sukuaan valtaistuimelta. Minäkin olen\ntämän valan vannonut, mutta olen aina ajatellut suvun miespuolisia\njäseniä enkä värttinäväkeä. Sen vuoksi täytyi minun silloin puoltaa\nTeodahadia, mutta hänen petoksensa ilmitultua voin hyväksyä Vitigeksen\nkuninkaakseni.\n\n\"Ravennan kreivi, Grippa-vanhus ja hänen puoluelaisensa luulevat, että\ntuo vala on sitova suvun naispuolisiinkin jäseniin nähden. Saatte olla\nvarmat siitä, että nuo harmaantuneet sankarit, goottien valtakunnan\nvanhimmat ja Teoderikin asetoverit antavat ennemmin hakata itsensä mies\nmieheltä palasiksi kuin luopuvat tällä tavalla käsittämästään valasta.\nJa, kautta Teoderikin, he ovat oikeassa. Mutta ravennalaiset ovat sekä\nkiitollisia että viekkaita. He toivovat, että gootit ja bysanttilaiset\njoutuvat taisteluun heidän muuriensa edustalla.\n\n\"Jos Belisarius, joka sanoo tulleensa kostamaan Amalasuntan puolesta,\nvoittaa, ei hän voi rangaista kaupunkia, joka on pitänyt tämän tyttären\npuolta. Jos me voitamme, niin on linnan varusväki pakottanut sulkemaan\nportit.\"\n\n\"Olkoon kuinka tahansa\", sanoi kuningas, \"niin te ymmärrätte\nmenettelyni.\n\n\"Jos sotamiehet saavat tietää ravennalaisten ehdon, niin moni heistä\ntulee toivottomaksi ja menee kapinallisten puolelle, joiden hallussa\nruhtinatar on.\n\n\"Minulla on vain kaksi tietä valittavana. Minun on joko vallattava\nkaupunki tai -- luovuttava kruunusta. Edellistä olemme turhaan\nkoettaneet ja te sanotte, että yritystä on turha uudistaa.\n\n\"Siis on jäljellä vain toinen tie -- kruunusta luopuminen.\n\n\"Arahad ottakoon neidon vaimokseen ja saakoon kruunun. Minä vannon\nhänelle ensimmäisenä uskollisuutta ja puolustan yhdessä hänen\nurhoollisen veljensä kanssa valtakuntaa.\"\n\n\"Ei koskaan\", huusi Hildebad. \"Sinä jäät kuninkaaksemme.\n\n\"Minä en koskaan taivuta päätäni tuon nulikan edessä.\n\n\"Salli meidän huomenna hyökätä kapinoitsijan kimppuun. Minä yksin\nkarkoitan heidät leiristä ja kannan kuninkaallisen neitosen, jonka\nedessä nuo vahvat portit aukenevat kuin taikavoimalla, _meidän_\ntelttoihimme.\"\n\n\"Mitä hyötyä meillä on siitä, että hän on käsissämme\", sanoi kreivi\nTeja. \"Se ei hyödytä meitä, jollemme julista häntä kuningattareksemme.\n\n\"Haluatko sinä sitä?\n\n\"Etkö ole saanut jo tarpeeksi Amalasuntasta ja Gotelindiksesta?\n\n\"Haluatko vielä naisvaltaa?\"\n\n\"Jumala meitä siitä varjelkoon\", vastasi Hildebad nauraen.\n\n\"Niin minäkin arvelen\", sanoi kuningas, \"muuten olisin jo aikoja sitten\nkäyttänyt sitä keinoa.\"\n\n\"Maatkaamme siis täällä, kunnes kaupunki mätänee.\"\n\n\"Älkää menkö\", sanoi Vitiges. \"Me emme voi odottaa. Muutaman päivän\nperästä voi Belisarius tulla sotajoukkoineen noita kukkuloita alas ja\nvoittaa minut, herttua Guntariksen ja kaupungin toisen toisensa\njälkeen. Silloin goottien valtakunta ja kansa ovat hukassa.\n\n\"Kaksi tietä vain on olemassa: Rynnäkkö --\"\n\n\"Mahdoton\", sanoi Hildebrand.\n\n\"Tai kruunusta luopuminen.\n\n\"Teja, ota kruunu. En keksi muuta keinoa.\"\n\nNuoret miehet olivat kahden vaiheilla.\n\nSilloin Hildebrand-vanhus lausui katsahtaen kuningasta surullisesti ja\nhellästi:\n\n\"Minä tiedän keinon, tuskallisen, mutta ainoan. Sinun on valittava se,\nVitiges, vaikka se musertaakin sydämesi.\"\n\nVitiges katsoi häntä kysyvästi. Teja ja Hildebad ihmettelivät muuten\nkivikovan vanhuksen lempeyttä.\n\n\"Menkää te ulos\", jatkoi tämä, \"minun on puhuttava kahden kesken\nkuninkaan kanssa.\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nÄäneti Teja ja Hildebad lähtivät teltasta ja kävelivät päätöstä\nodottaessaan leirikatua edestakaisin.\n\nTeltasta kuului silloin tällöin Hildebrandin ääni. Hän kaiketikin\nkoetti taivuttaa kuningasta johonkin. Joskus kuului kuninkaan\nhuudahdus.\n\n\"Mitä vanhuksella on mielessä\", kysyi Hildebad pysähtyen. \"Tiedätkö\nsinä?\"\n\n\"Minä aavistan\", sanoi Teja huoaten. \"Vitiges parka.\"\n\n\"Perhana, mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Ole vaiti\", sanoi Teja. \"Aikanaan kyllä saat sen tietää.\"\n\nTaas kului pitkä aika.\n\nKuninkaan ääni kuului kiivaalta ja tuskalliselta. Hän tuntui\npuolustautuvan Hildebrandia vastaan.\n\n\"Miksi tuo halliparta kiusaa uljasta kuningastamme\", huusi Hildebad\nkärsimättömänä.\n\n\"Aikooko hän murhata hänet?\n\n\"Minä menen kuninkaan avuksi.\"\n\nMutta Teja tarttui häneen kiinni.\n\n\"Jää tänne\", sanoi hän. \"Ei kai ole muuta keinoa.\"\n\nKun Hildebad koetti irroittautua hänestä, rupesi leirikadun yläpäästä\nkuulumaan melua.\n\nKaksi vahtia koetti turhaan pidättää väkevää goottia, joka aikoi\ntunkeutua kuninkaan teltalle. Mies oli nähtävästi saapunut pitkältä\nratsastusmatkalta.\n\n\"Päästä minut, hyvä ystävä\", huusi hän, \"tai lyön sinut kuoliaaksi.\"\n\nHän kohotti uhkaavasti raskasta nuijaansa.\n\n\"Ei käy laatuun.\n\n\"Sinun täytyy odottaa.\n\n\"Ylimmät päälliköt ovat parhaillaan hänen teltassaan.\"\n\n\"Vaikka Valhallan kaikki suuret jumalat olisivat yhdessä Herran\nKristuksen kanssa hänen teltassaan, niin täytyy minun päästä hänen\nluokseen.\n\n\"Ensin on ihminen isä ja puoliso ja sitten vasta kuningas. Päästä minut\nhyvällä.\"\n\n\"Tuon äänen tunnen\", sanoi Teja mennen sinne päin, \"ja miehen myös.\n\n\"Vakis, mitä sinulla on täällä tekemistä?\"\n\n\"Oi herra\", huusi uskollinen palvelija, \"olipa hyvä, että tapasin\nteidät.\n\n\"Sanokaa näille miehille, että he antavat minun mennä. Silloin ei minun\ntarvitse heitä tappaa. Minun täytyy heti päästä isäntäparkani luo.\"\n\n\"Antakaa hänen mennä, muuten hän täyttää uhkauksensa. Minä tunnen\nhänet. Mitä sinulla on kuninkaalle asiaa?\"\n\n\"Saattakaa minut heti hänen luokseen. Minulla on surullisia sanomia\nvaimolta ja lapselta.\"\n\n\"Vaimolta ja lapselta\", toisti Hildebad hämmästyneenä. \"Vitigeksellä on\nsiis vaimo.\"\n\n\"Harvat sen tietävät\", sanoi Teja.\n\n\"Hän ei koskaan lähtenyt tilaltaan, ei koskaan tullut hoviin.\n\n\"Tuskin kukaan tuntee häntä. Mutta kaikki, jotka hänet tuntevat,\nkunnioittavat häntä.\n\n\"Minä en tunne hänen vertaistaan.\"\n\n\"Te olette oikeassa, herra, kuten ainakin\", sanoi Vakis surullisesti.\n\n\"Äiti parka, isä parka.\n\n\"Mutta saattakaa minut sisään.\n\n\"Kuningatar Rautgundis saapuu heti tänne. Minun täytyy valmistaa\nherraani.\"\n\nTeja työnsi ääneti miehen telttaan ja meni Hildebadin kanssa hänen\nperässään.\n\nHe tapasivat Hildebrandin istumassa kuninkaan vuoteella levollisena\nkuin välttämättömyys, nojaten leukaansa käteen ja kättään\nkivikirveeseen.\n\nHän istui liikkumattomana ja katsoi tarkasti kuningasta, joka\nkuohuksissaan, kiivain askelin käveli edestakaisin eikä huomannut edes\ntelttaan tulijoitakaan.\n\n\"Ei, ei, ei koskaan\", huusi hän. \"Se on julmaa, häpeällistä,\nmahdotonta.\"\n\n\"Niin täytyy tehdä\", sanoi Hildebrand aivan levollisena.\n\n\"Ei, sanon minä\", huusi kuningas kääntyen ovelle päin.\n\nVakis oli hänen edessään.\n\nHän tuijotti tähän. Silloin uskollinen palvelija heittäytyi itkien\npolvilleen.\n\n\"Vakis\", huudahti kuningas pelästyneenä, \"mitä tietoja sinä tuot?\n\n\"Tuletko sinä hänen luotaan?\n\n\"Nouse -- mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Oi, kuninkaani\", vaikeroi Vakis yhä polvistuneena. \"Sydämeeni koskee\nnähdessäni teidät.\n\n\"En voinut sille mitään. Olen voimieni mukaan kostanut.\"\n\nSilloin tarttui Vitiges häntä hartioihin.\n\n\"Puhu, ihminen! Mitä oli kostettava? Vaimoni --\"\n\n\"Hän elää, hän tulee tänne, mutta lapsenne --\"\n\n\"Lapseni\", sanoi Vitiges kalveten, \"Atalvin! Mitä hänelle on\ntapahtunut?\"\n\n\"Kuollut, herra, -- murhattu.\"\n\nKiusattu isä parkaisi.\n\nHän peitti kasvonsa käsiinsä. Teja ja Hildebad lähestyivät osanottavina\nhäntä.\n\nVain Hildebrand pysyi liikkumattomana ja katsoa tuijotti ryhmää.\n\nVakis ei kestänyt äänettömyyttä.\n\nHän koetti tarttua herransa käsiin.\n\nSilloin nämä vaipuivat itsestään.\n\nKaksi suurta kyyneltä ilmestyi sankarin ruskeille poskille. Hän ei\nhävennyt niitä.\n\n\"Murhattu\", sanoi hän. \"Roomalaiset ovat murhanneet viattoman lapseni.\"\n\n\"Pelkurit paholaiset\", huusi Hildebad.\n\nTeja puristi kätensä nyrkkiin ja hänen huulensa liikkuivat\näänettömästi.\n\n\"Calpurnius\", sanoi Vitiges katsoen Vakista.\n\n\"Niin, Calpurnius.\n\n\"Tieto kuninkaan vaalista oli saapunut tilallesi ja vaimosi ja poikasi\nolivat saaneet kutsusi saapua leiriin.\n\n\"Atalvin iloitsi tavattomasti, koska hänkin oli nyt kuninkaanpoika,\nkuten Sigfrid, joka tappoi lohikäärmeen.\n\n\"Hän tahtoi heti lähteä seikkailumatkoille tappamaan lohikäärmeitä ja\njulmia jättiläisiä.\n\n\"Silloin naapurikin saapui Roomasta.\n\n\"Minä huomasin, että hän näytti entistä synkemmältä ja\nkateellisemmalta. Minä vartioin sen vuoksi huolellisesti taloasi.\n\n\"Mutta suojella lasta -- kuka osasi ajatellakaan, että lapsia pitäisi\nvartioida.\"\n\nVitiges pudisti surullisena päätään.\n\n\"Poika ei olisi mitenkään malttanut odottaa hetkeä, jolloin hän saisi\nnähdä isänsä sotaleirissä ja tuhannet goottisoturit ja jolloin hän\nsaisi katsella taistelua läheltä.\n\n\"Hän viskasi heti pois puumiekkansa ja sanoi, että kuninkaanpojalla\ntäytyy olla rautamiekka, varsinkin sota-aikana.\n\n\"Minun täytyi hankkia hänelle metsästyspuukko, vieläpä teroittaakin se.\n\n\"Tämä miekka mukanaan hän lähti varhain joka aamu äitinsä luota.\n\n\"Ja kun äiti kysyi: 'Minne?' sanoi hän nauraen: 'Seikkailulle, rakas\näiti' ja juoksi metsään.\n\n\"Eräänä päivänä hän tuli kotiin väsyneenä ja vaatteet repaleina, mutta\nylpeän näköisenä. Hän ei kertonut mitään, mainitsi vain leikkineensä\nSigfridiä.\n\n\"Mutta minulla oli omat ajatukseni.\n\n\"Ja kun kerran näin veripilkkuja hänen miekassaan, hiivin hänen\njälkeensä metsään.\n\n\"Luuloni oli oikea.\n\n\"Olin kerran näyttänyt hänelle luolan kalliossa, joka on aivan puron\näyräällä, ja varoittanut häntä sinne menemästä, koska siellä oli\nkymmenittäin myrkyllisiä kyykäärmeitä.\n\n\"Hän kyseli silloin minulta tarkoin kaiken, mitä tiesin käärmeistä. Kun\nsanoin, että yksi ainoa purema oli hengenvaarallinen ja että eräs\nmarjanpoimija, jota käärme oli purrut paljaaseen jalkaan, oli heti\nkuollut, veti hän puumiekkansa esille ja aikoi hyökätä luolaan.\n\n\"Minä pelästyin ja sain suurella vaivalla hänet pidätetyksi.\n\n\"Nyt muistin heti käärmeet ja kaduin, että olin antanut hänelle\nrauta-aseen.\n\n\"Löysin hänet pian metsästä kivilouhoksesta orjantappuroiden ja risujen\nseasta. Hän otti sieltä suuren puukilven, jonka hän itse oli veistänyt\nja sinne kätkenyt.\n\n\"Siihen oli äsken maalattu kruunu.\n\n\"Hän veti miekkansa esille ja juoksi ilosta huutaen luolaan.\n\n\"Minä katselin ympärilleni. Maassa oli kappaleiksi hakattuina viisi\nkuusi suurta käärmettä. Minä menin luolaan, mutta en hennonut häntä\nhäiritä, vaikka olinkin huolissani hänen vuokseen, sillä hän taisteli\nniin uljaasti.\n\n\"Hän heitteli kivillä paksua kyytä ja ajoi sen ulos kolostaan, jolloin\nse tuli kieli pitkällä häntä vastaan. Juuri kun se aikoi hyökätä hänen\npäälleen, pisti hän nuolennopeasti kilpensä eteen ja iski sen samassa\npoikki.\n\n\"Silloin huusin minä hänet sieltä pois ja toruin häntä ankarasti.\n\n\"Mutta hän katseli uhkamielisesti luolaa ja sanoi:\n\n\"'Älä vain kerro äidille mitään. Minä tapan ne kuitenkin viimeiseen\nsaakka.'\n\n\"Minä sanoin ottavani häneltä miekan.\n\n\"'Silloin taistelen puisella, jos se on sinusta mieluisempaa', huusi\nhän.\n\n\"'Mutta se on häpeäksi kuninkaanpojalle.'\n\n\"Seuraavina päivinä otin hänet mukaani niitylle ja näytin, kuinka\nhevosia otetaan kiinni.\n\n\"Se miellytti häntä suuresti.\n\n\"Muutaman päivän perästä lähdemme matkalle, arvelin itsekseni.\n\n\"Mutta eräänä aamuna hän pääsi pujahtamaan käsistäni ja minä lähdin\ntyöhön.\n\n\"Kuljin kiertotietä puron kautta luullen tapaavani hänet luolalla.\n\n\"Mutta en nähnyt häntä.\n\n\"Hänen miekankantimensa löysin revittynä orjantappurapensaasta ja\npuukilpensä rikkinäisenä maasta.\n\n\"Pelästyneenä katselin ympärilleni, mutta--\"\n\n\"Kerro nopeammin\", huusi kuningas.\n\n\"Mutta\", sanoi Hildebad.\n\n\"Mutta kalliolla ei näkynyt mitään.\n\n\"Silloin huomasin pehmeässä hiekassa suuret miehen jäljet.\n\n\"Seurasin niitä.\n\n\"Ne veivät kallion äkkijyrkälle reunalle.\n\n\"Minä katson alas.\n\n\"Siellä --\"\n\nVitiges horjui.\n\n\"Herra parka!\n\n\"Siellä oli pieni ruumis puron rannalla.\n\n\"En tiedä, kuinka tulin kalliorinnettä alas, mutta pian olin\nalhaalla --\n\n\"Siellä hän makasi, pieni miekka lujasti kädessä, kallioiden ruhjomana,\nvalkoinen tukka veren tahraamana.\"\n\n\"Vaikene\", sanoi Teja pannen kätensä Vakiksen olkapäälle. Hildebad\ntarttui voihkien vuoteelle kaatuneen isän käteen.\n\n\"Lapseni, suloinen lapseni, vaimoni\", vaikeroi tämä.\n\n\"Minä tunsin hänen sydämensä vielä lyövän.\n\n\"Hän tuli tuntoihinsa, kun olin valellut hänen päätään vedellä.\n\n\"Hän avasi silmänsä ja tunsi minut.\n\n\"'Sinä olet pudonnut, lapseni', valittelin minä.\n\n\"'En', sanoi hän. 'En ole pudonnut. Minut heitettiin.'\n\n\"Olin jäykkänä kauhusta.\n\n\"'Calpurnius', kuiskasi hän, 'tuli äkkiä kallionkulman takaa, kun\ntapoin käärmeitä.'\n\n\"'Tule mukaani', sanoi hän ja koetti tarttua kiinni minuun.\n\n\"'Mutta hän näytti ilkeältä ja viekkaalta.'\n\n\"'Minä juoksin taaksepäin.'\n\n\"'Tule', sanoi hän, 'tai sidon sinut.'\n\n\"'Minutko', huusin minä. 'Isäni on goottien ja sinun kuninkaasi'.\n\n\"'Koetahan koskeakaan minuun.'\n\n\"'Silloin hän raivostui, koetti lyödä minua kepillään ja tuli\nlähemmäksi. Mutta minä tiesin, että renkimme olivat lähellä puita\nhakkaamassa ja huusin apua. Samalla peräydyin kallion reunalle saakka.'\n\n\"'Hän katseli pelästyneenä ympärilleen.'\n\n\"'Väkemme oli varmaankin kuullut huutoni, sillä kirveiden kalske\ntaukosi.'\n\n\"'Silloin hän hyökkäsi äkkiä minua kohti ja työnsi minut kalliolta alas\nhuutaen: 'Kuole, pikku kyykäärme'.\"\n\nTeja puri huuliaan.\n\n\"Konna\", huusi Hildebad.\n\nVitiges riistäytyi tuskasta huutaen ystäviensä käsistä.\n\n\"Kerro lyhyesti\", sanoi Teja.\n\n\"Hän meni taas tainnoksiin.\n\n\"Minä kannoin hänet kotiin äidin luo.\n\n\"Hän avasi vielä kerran silmänsä.\n\n\"Tervehdys sinulle oli hänen viimeinen sanansa.\"\n\n\"Ja vaimoni -- onko hän epätoivoinen?\"\n\n\"Ei, herra. Hän on kultaa, mutta samalla myös terästä.\n\n\"Kun poika oli sulkenut silmänsä, näytti hän ääneti akkunasta ulos\noikealle.\n\n\"Minä ymmärsin. Siellä oli murhaajan talo.\n\n\"Varustin kaikki palvelijasi aseilla ja johdin heidät kostoon. Me\npanimme murhatun pojan kilvellesi ja kannoimme häntä keskellämme.\n\n\"Ja Rautgundis kulki miekka kädessä ruumiin jäljessä.\n\n\"Huvilan portilla laskimme me pojan maahan.\n\n\"Calpurnius itse oli paennut nopeimmalla hevosellaan Belisariuksen\nleiriin.\n\n\"Mutta hänen veljensä ja poikansa ja kaksikymmentä orjaa oli pihalla.\nHe aikoivat juuri nousta hevosten selkään lähteäkseen hänen jälkeensä.\n\n\"Me kohotimme kolminkertaisen sotahuudon.\n\n\"Sitten hyökkäsimme heidän kimppuunsa.\n\n\"Me tapoimme heidät _kaikki_ ja poltimme sitten talonkin.\n\n\"Kuningatar Rautgundis katsoi puuhiamme seisoen miekkaansa nojaten\nvartijana ruumiin ääressä eikä lausunut sanaakaan.\n\n\"Minut hän lähetti seuraavana päivänä luoksesi.\n\n\"Hänen piti lähteä perässä heti, kun hän oli polttanut ruumiin.\n\n\"Ja kun menetin yhden päivän sen vuoksi, että kapinalliset olivat\nsulkeneet lyhimmän tien, voi hän olla täällä aivan heti.\"\n\n\"Lapseni, lapseni, vaimo-raukkani.\n\n\"Tämä on ensimmäinen kruunun tuottama siunaus.\n\n\"Ja\", huusi hän tuskan aiheuttamalla kiivaudella vanhukselle, \"vieläkö\nsinä, julmuri, aiot nytkin vaatia minulta tätä sietämätöntä uhrausta?\"\n\nVanhus nousi hitaasti ylös.\n\n\"Ei mikään ole sietämätöntä, mikä on välttämätöntä.\n\n\"Talvikin on siedettävä.\n\n\"Ja vanhuus.\n\n\"Ja kuolema!\n\n\"Ne tulevat kysymättä, suvaitaanko niitä.\n\n\"Ne tulevat.\n\n\"Ja me siedämme ne.\n\n\"Koska meidän täytyy.\n\n\"Mutta minä kuulen naisen ääntä ja hameiden kahinaa.\n\n\"Me lähdemme.\"\n\nVitiges kääntyi oveen päin.\n\nTeltan ovella seisoi harmaassa puvussa ja musta harso silmillä hänen\nvaimonsa Rautgundis painaen pientä marmoriuurnaa rintaansa vasten.\n\nLemmekkään tuskan ja tuskallisen hellä huudahdus -- -- ja puolisot\nsyleilivät toisiaan.\n\nÄäneti miehet lähtivät teltasta.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nUlkona Teja seisahdutti vanhuksen.\n\n\"Sinä kiusaat kuningasta turhaan\", sanoi hän.\n\n\"Hän ei suostu siihen.\n\n\"Hän ei voikaan.\n\n\"Nyt kaikkein vähiten.\"\n\n\"Mistä sinä tiedät --\", keskeytti vanhus.\n\n\"Hiljaa! Minä aavistan sen, kuten kaikki onnettomuudet.\"\n\n\"Silloin kai myönnät, että hänen täytyy.\"\n\n\"Hän -- _hän_ ei koskaan sitä tee.\"\n\n\"Mutta -- sinä luulet, että vaimo itse tekee.\"\n\n\"Kenties.\"\n\n\"Varmasti hän tekee\", sanoi Hildebrand.\n\n\"Niin, hän on ihmeellinen nainen\", sanoi Teja.\n\nSillä aikaa kun lähinnä seuraavina päivinä tämä nyt lapseton pariskunta\nantautui hiljaiselle surulleen ja Vitiges tuskin lähti teltastaan,\nsattui usein, että kuninkaallisen piiritysjoukon etuvartijat ja\nRavennan goottilaisen varusväen uloimmat vartijastot joutuivat\nsanasotaan itsestään syntyneen aselevon aikana.\n\nHe haukkuivat toisiaan ja syyttivät toista puoluetta kansalaissodasta.\n\nPiirittäjät valittivat, että varusväki oli valtakunnan ollessa suuressa\nhädässä sulkenut valitulta kuninkaalta hallituskaupungin portit.\n\nRavennalaiset moittivat, ettei Vitiges osoittanut amalien tyttärelle\ntarpeellista kunnioitusta.\n\nVanha kreivi Grippa itse kuuli kerran vartijoita tarkastaessaan miesten\nhuomaamatta tällaisen keskustelun.\n\nÄkkiä hän tuli esille ja huusi Vitigeksen miehille, jotka kehuivat\nkuningastaan:\n\n\"Vai niin? Onko sekin jaloa ja kuninkaallista, että hän vastaamatta\nkohteliaaseen kirjeeseemme ryntää kuin hurja kaupungin kimppuun?\n\n\"Me tahdomme vain Matasuntan kuningattareksi.\n\n\"No, miksi hän ei voi samalla olla kuningas.\n\n\"Onko uhraus jakaa kruunu ja vuode maailman kauneimman naisen,\nruhtinatar Kaunotukan kanssa, jonka sulosta laulajat kaduilla laulavat?\n\n\"Pitikö ennemmin niin monen tuhannen urhoollisen gootin kaatua?\n\n\"No, rynnätköön hän vain.\n\n\"Sittenpähän nähdään, kumpi ensin murtuu, hänen itsepäisyytensä vaiko\nnämä kalliot.\"\n\nVanhuksen sanat vaikuttivat valtavasti muurin edustalla oleviin\ngootteihin.\n\nHe eivät löytäneet sanaakaan kuninkaansa puolustukseksi.\n\nHänen avioliitostaan he eivät tienneet enempää kuin muukaan joukko.\nRautgundiksen leirissä olo ei ollenkaan muuttanut asioita, sillä hän ei\nollut suinkaan saapunut kuningattaren tavoin.\n\nKuohuksissaan miehet riensivät takaisin leiriin ja kertoivat kuulemansa\nsekä huomauttivat, että kuningas oli itsekkyydessään uhrannut veljiensä\nveren.\n\n\"Sen vuoksi on siis kaupungista tullut sanoma salattu\", huusivat he.\n\nPian ilmestyi leirikaduille joukkoja, jotka alussa hiljempaa, mutta\nvähitellen yhä äänekkäämmin keskustelivat asiasta ja haukkuivat\nkuningasta.\n\nSen aikaiset germaanit käyttäytyivät kuninkaitaan kohtaan niin\nsuorasukaisesti, että bysanttilaiset sitä kauhistuen kuuntelivat.\n\nLähtö Roomasta, Ravennan luona kärsityn tappion häpeä, suru kaatuneiden\nveljien puolesta ja kiukku kuninkaan salaperäisyyden johdosta nostivat\nnyt tyytymättömyyden myrskyn häntä vastaan. Se oli sitäkin\nvaarallisempi, kun se ei ollut puhjennut ilmi.\n\nSotapäälliköt huomasivat kyllä joukossa vallitsevan mielialan, sillä\nuhkaussanat eivät sanottavasti vaienneet heidänkään lähestyessään.\n\nMutta rankaisemalla uhkaajia he olisivat vain pahentaneet asiaa.\n\nJa usein, kun kreivi Teja ja Hildebad aikoivat ryhtyä nuhtelemaan\nmiehiä, pidätti vanha asemestari heitä.\n\n\"Antakaa kuohua\", sanoi hän. \"Minä lopetan, kun on tarpeeksi kuohunut.\n\n\"Ainoa vaara on\", mutisi hän puoliääneen itsekseen --\n\n\"Että kapinallisten johtajat ehtisivät ennen meitä\", sanoi Teja.\n\n\"Oikein, kaikki arvaava.\n\n\"Mutta eipä siltä näytä.\n\n\"Karkulaiset kertovat, että ruhtinatar kieltäytyy tiukasti.\n\n\"Hän uhkaa ennen tappaa itsensä kuin ruveta Arahadin vaimoksi.\"\n\n\"Se ei paljoa merkitse\", arveli Hildebad.\n\n\"Sinä et tunne tämän amelungien vesan intohimoista luonnetta.\n\n\"Hänellä on Teoderikin verta suonissaan sekä tämän tulinen sielu ja hän\nvoi lopuksi tehdä meillekin pahan kolttosen.\"\n\n\"Vitiges on toisenlainen kosija kuin tuo Astan poikanen\", kuiskasi\nTeja.\n\n\"Siihen minäkin luotan\", tuumi Hildebad.\n\n\"Antakaamme hänen olla muutamia päiviä rauhassa\", sanoi vanhus.\n\n\"Sallikaamme surun saada osansa. Ennen emme voi häntä taivuttaa.\n\n\"Älkää sitä häiritkö. Antakaa hänen olla teltassaan vaimonsa luona.\n\n\"Minun täytyy pian häiritä häntä.\"\n\nMutta vanhuksen täytyi ennen aikomustaan ja aivan odottamattomasta\nsyystä häiritä kuninkaansa suruaikaa.\n\nRegetan kokous oli niiden goottien varalta, jotka menisivät\nbysanttilaisten puolelle säätänyt lain, joka uhkasi näitä häpeällisellä\nkuolemalla.\n\nSellaisia tapauksia sattui tosin hyvin harvoin. Vain niissä seuduissa,\njoissa harvalukuiset gootit olivat joutuneet tiheän roomalaisväestön\nkeskuuteen ja menneet naimisiin roomalaisten kanssa, olivat tällaiset\ntapaukset tavallisempia.\n\nVanha asemestari vihasi erityisesti näitä roistoja, jotka häpäisivät\nitsensä ja kansansa.\n\nHän oli myöskin saanut aikaan tämän karkulaisia koskevan lain.\n\nSitä ei ollut vielä tarvittu ja se oli jo melkein unohdettukin.\n\nÄkkiä sattui tapaus, joka saattoi lain käytäntöön. --\n\nBelisarius oli itse pääjoukkoineen vielä Roomassa.\n\nUseammista syistä hän tahtoi ensin tehdä tämän kaupungin\nsotaliikkeittensä tukikohdaksi Italiassa.\n\nMutta hän oli lähettänyt peräytyvien goottien jälkeen useita\npartiojoukkoja ahdistamaan ja häiritsemään näitä sekä etenkin\nvaltaamaan lukemattomia linnoituksia, linnoja ja kaupunkeja, joista\nitalialaiset olivat tappaneet tai karkoittaneet goottilaisen\nvarusväen tai jotka, jollei niissä ollut varusväkeä, olivat hyvin\nyksinkertaisesti menneet \"roomalaisten keisarin\" puolelle.\n\nSellaisia tapauksia sattui melkein joka päivä, varsinkin kun goottien\nkuningas peräytyi ja kun goottien valtakunta näytti kapinan synnyttyä\nolevan hukassa.\n\nMonet linnat ja kaupungit menivät Belisariuksen puolelle -- joko\npakosta tai vapaasta tahdosta -- heti bysanttilaisten joukkojen\nilmestyttyä niiden edustalle.\n\nMutta kun useimmat kaupungit tahtoivat, että ne ainakin näennäisesti\npakotettaisiin antautumaan -- siltä varalta, että he voisivat\npuolustautua tällä, jos gootit vastoin luuloa sittenkin voittaisivat --\ntäytyi Belisariuksen sitäkin suuremmalla syyllä lähettää pieniä,\netupäässä italialaisista ja bysanttilaisista kokoonpantuja joukkoja,\nluopioiden johdolla, jotka tunsivat paikat ja olot.\n\nNämä joukot tekivät goottien yhtämittaisen peräytymisen rohkaisemina\nretkiä hyvin kauas sisämaahan. Jokainen valloitettu linnoitus oli\nlähtökohtana yhä kauemmas ulottuville retkeilyille.\n\nEräs sellainen partiojoukko oli äskettäin vallannut Castellum\nMarcianum-nimisen linnoituksen Caesenan luona. Linnoitus oli lähellä\nkuninkaallista leiriä korkealla kukkulalla pinjametsän keskellä.\n\nHildebrand-vanhus, jolle ylipäällikkyys oli kuninkaan haavoittumisen\njälkeen uskottu, katseli karsaasti vihollisten edistymistä ja\nitalialaisten petollisuutta. Kun hän ei tahtonut käyttää joukkoaan\nherttua Guntarista eikä Ravennaa vastaan, -- hän toivoi selkkausten\nselviävän rauhallisesti -- päätti hän antaa partiojoukoille hyvän\nläksytyksen.\n\nVakoilijat olivat ilmoittaneet Rautgundiksen saapumisen jälkeisenä\npäivänä, että Castellum Marcianumin bysanttilainen varusväki uhkasi jo\nCaesenaa, goottilaisen leirin selkäpuolella olevaa tärkeää kaupunkia.\n\nKiukuissaan vanha asemestari vannoi saattavansa nuo uskalikot\nperikatoon.\n\nHän johti itse tuhatta ratsumiestä, jotka yön hiljaisuudessa, hevosten\nkaviot olkitukoilla käärittyinä, lähtivät Caesenaan päin.\n\nHyökkäys onnistui täydellisesti.\n\nHuomaamatta he pääsivät linnoituksen juurella olevaan metsään saakka.\n\nTäällä sijoitti Hildebrand puolet miehistään ympäri linnaa. Toinen\npuoli astui hevosten selästä ja seurasi hiljaa vanhusta kalliopolkua\npitkin linnalle.\n\nPorteilla olevat vahdit yllätettiin ja bysanttilaiset pakenivat\nvihollisen ylivoimaa pelästyen pitkin vuorenrinnettä metsään, jossa he\nmelkein kaikki joutuivat goottien vangeiksi.\n\nPalavan linnan liekit loivat valoa yöhön.\n\nPieni joukko bysanttilaisia vetäytyi taistellen kallion juurella olevan\njoen yli, jonka poikki vei vain kapea silta.\n\nTäällä pidätti Hildebrandin ratsumiehiä yksi ainoa mies, varuksen\nkomeudesta päättäen joukon johtaja.\n\nTämä pitkä, notkea ja näköjään nuori mies -- hänen kypäränsä silmikko\noli laskettu alas -- taisteli epätoivon vimmalla ja suojeli miestensä\npakotietä. Hän oli jo tappanut neljä goottia.\n\nSilloin vanha asemestari saapui paikalle ja katseli vähän aikaa tätä\nepätasaista taistelua.\n\n\"Antaudu, urhoollinen mies\", huusi hän yksinäiselle soturille, \"minä\ntakaan henkesi\".\n\nTämän huudon kuullessaan bysanttilainen vavahti. Silmänräpäykseksi hän\nlaski miekkansa ja katseli vanhusta.\n\nMutta heti sen jälkeen hän hyökkäsi eteenpäin ja sitten takaisin. Hän\noli lyönyt lähimmältä mieheltä käden irti ruumiista.\n\nHämmästyneinä gootit peräytyivät.\n\nHildebrand kiukustui.\n\n\"Eteenpäin\", huusi hän. \"Ei enää armoa! Heittäkää häntä keihäillä!\"\n\n\"Hän on noiduttu rautaa vastaan\", huusi eräs gooteista, Tejan serkku.\n\"Kolmesti olen häntä heittänyt, mutta häneen ei ole tullut\npiirtoakaan.\"\n\n\"Niinkö luulet, Aligern\", sanoi vanhus hurjasti nauraen. \"Katsotaan,\nonko hän noiduttu kiveäkin vastaan.\"\n\nHän sinkautti kivisen heittovasaransa -- hän oli melkein ainoa, joka\nenää käytti tätä pakana-ajan asetta -- bysanttilaista vastaan.\n\nRaskas kivivasara sattui kiiltävään, joutsenensiipien koristamaan\nkypärään. Urho kaatui kuin ukkosen iskemänä.\n\nKaksi miestä juoksi heti esille ja avasi hänen kypäränsä.\n\n\"Mestari Hildebrand\", huusi Aligern hämmästyneenä, \"hän ei ole\nbysanttilainen\".\n\n\"Eikä italialainen\", sanoi Guntamund.\n\n\"Katsokaa noita kultakiharoita -- hän on gootti\", tuumi Hunibad.\n\nHildebrand saapui paikalle -- -- ja vavahti.\n\n\"Soihtuja tänne\", huusi hän. -- \"Valoa. -- -- Niin\", hän sanoi synkkänä\nottaen kivivasaransa, \"hän on gootti.\n\n\"Ja minä -- minä olen hänet tappanut\", lisäsi hän jäisen levollisesti.\n\nMutta hänen kätensä vapisi.\n\n\"Ei, herra\", huusi Aligern, \"hän elää.\n\n\"Hän oli vain tainnoksissa.\n\n\"Hän avaa silmänsä.\"\n\n\"Elääkö hän\", kysyi vanhus kauhistuen. \"Jumala varjelkoon.\"\n\n\"Hän elää\", sanoivat gootit nostaen vankinsa pystyyn.\n\n\"Voi silloin häntä ja minua! Mutta ei! Goottien jumalat ovat antaneet\nhänet käsiini. Sido hänet hevosesi selkään, Guntamund, ja sido\nvahvasti. Jos hän pääsee pakoon, vastaat sinä päälläsi. Ratsaille!\nLeiriin!\"\n\nLeiriin päästyä miehet kysyivät vanhukselta, mitä vangille piti\ntehtämän.\n\n\"Yöksi kupo olkia\", vastasi vanhus, \"ja huomisaamuna varhain --\nhirsipuu\".\n\nSitten hän meni kuninkaan telttaan ja kertoi retken tapahtumat.\n\n\"Meillä on vankien joukossa goottilainen karkulainen\", sanoi hän\nlopuksi synkästi. \"Hänet on hirtettävä huomenna.\"\n\n\"Se on hyvin ikävää\", sanoi Vitiges huoaten.\n\n\"Niin, mutta välttämätöntä. Kutsun sotaoikeuden kokoon huomisaamuksi.\nTuletko sinä johtamaan keskusteluja?\"\n\n\"En\", vastasi Vitiges, \"säästä minua siitä. Määrään Hildebadin\nsijaani.\" --\n\n\"Ei käy laatuun\", sanoi vanhus. \"Olen ylin sotapäällikkö niin kauan\nkuin sinä olet sairaana. Minä vaadin tuomitsemisoikeuttakin.\"\n\nVitiges katsoi häneen ja sanoi:\n\n\"Sinä näytät julmalta. Onko hän sukusi vanha vihollinen?\"\n\n\"Ei\", sanoi Hildebrand.\n\n\"Mikä on vangin nimi?\"\n\n\"Hildebrand.\"\n\n\"Kuule, sinä näyt vihaavan tätä Hildebrandia. Sinä saat tuomita hänet,\nmutta varo tuomitsemasta liian ankarasti. Muista, että minä armahdan\nmielelläni.\"\n\n\"Goottien etu vaatii hänen kuolemaansa\", vastasi Hildebrand\nlevollisesti, \"ja hän kuolee\".\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna vietiin vanki peitetyin päin eräälle niitylle\nleirin pohjoisosassa, \"kylmässä kulmassa\". Sinne olivat saapuneet\npäälliköt sekä suuri joukko sotamiehiä.\n\n\"Kuule\", sanoi vanki eräälle saattajistaan, \"onko Hildebrand-vanhus\nkäräjäpaikalla?\"\n\n\"Hän on tuomarina.\"\n\n\"Te olette barbaareita ja pysytte barbaareina.\n\n\"Mutta tee mielikseni, ystävä, -- lahjoitan sinulle tämän purppuravyön\n-- ja mene vanhuksen luo.\n\n\"Sano hänelle minun tietävän, että minun täytyy kuolla.\n\n\"Mutta hänen pitäisi säästää minulta -- ja varsinkin suvultani --\nkuuletko -- suvultani -- hirsipuun tuottama häpeä.\n\n\"Lähettäköön hän minulle salaa jonkin aseen.\"\n\nGootti, Guntamund, meni Hildebrandin luo, joka juuri alkoi\noikeudenistunnon.\n\nMenettely oli hyvin yksinkertaista.\n\nVanhus luki ensin Regetan luona hyväksytyn lain ja kutsui todistajat,\njotka kertoivat asiain kulun, sekä käski sitten tuoda vangin esille.\n\nVillasäkki peitti vielä vangin päätä ja hartioita.\n\nJuuri kun se piti poistettaman, kuiskasi Guntamund sanoman vanhukselle.\n\n\"Ei\", sanoi tämä rypistäen otsaansa. \"Minä sanon, että hänen rikoksensa\nhäpäisee hänen sukunsa eikä rangaistus.\"\n\nSitten hän jatkoi ääneen:\n\n\"Näyttäkää petturin kasvot. Hän on Hildebrand, Hildegin poika.\"\n\nJoukko päästi hämmästyksen ja pelästyksen huudon.\n\n\"Hänen pojanpoikansa.\"\n\n\"Vanhus, sinä et saa enää tuomita. Sinä olet julma omaa lihaasi ja\nvertasi vastaan\", huusi Hildebad rientäen hänen luokseen.\n\n\"Minä olen oikeudenmukainen kaikkia kohtaan\", sanoi Hildebrand iskien\nsauvansa maahan.\n\n\"Vitiges parka\", kuiskasi Teja.\n\nMutta Hildebad riensi leiriin päin.\n\n\"Mitä sinulla on sanottavaa puolustukseksesi, Hildegin poika?\" kysyi\nHildebrand.\n\nNuori mies tuli nopeasti esille. Hänen poskillensa ilmestyi vihan, ei\nsuinkaan häpeän puna. Hänen kasvoissaan ei näkynyt pelon jälkeäkään.\nHänen pitkä, keltainen tukkansa liehui tuulessa.\n\nJoukon valtasi myötätunto häntä kohtaan.\n\nEnsin kertomus hänen urhoollisesta puolustautumisestaan, sitten tieto\nhänen nimestään ja lopuksi hänen nuoruutensa ja kauneutensa puhuivat\nhänen puolestaan.\n\nHän silmäsi tulisesti joukkoa sekä lopuksi ylpeästi vanhusta.\n\n\"En hyväksy tätä tuomioistuinta.\n\n\"Teidän lakinne ei liikuta minua.\n\n\"Isäni kuoli ennen syntymistäni ja äitini, jalo Cloelia, oli\nroomalainen.\n\n\"Tuota raakaa vanhusta en ole koskaan tunnustanut sukulaisekseni.\n\n\"Hänen ankaruuttaan olen halveksinut, samoin hänen rakkauttaan.\n\n\"Hän pakotti minut lapsena ottamaan nimensä ja riisti minut äitini\nluota.\n\n\"Mutta minä pakenin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Siitä alkaen\nolen kutsunut itseäni Flavus Cloeliukseksi enkä Hildebrandiksi.\n\n\"Ystäväni ja ajatukseni olivat roomalaisia, elintapani myös\nroomalainen.\n\n\"Kaikki ystäväni menivät Belisariuksen ja Cetheguksen joukkoihin.\nOlisiko minun pitänyt jäädä pois?\n\n\"Tappakaa minut, sen te voitte ja teettekin.\n\n\"Mutta myöntäkää, että se on murha eikä laillinen tuomio.\n\n\"Te ette tuomitse goottia, te murhaatte vangiksi joutuneen roomalaisen.\n\n\"Sillä sieluni on roomalainen.\"\n\nÄäneti, sekavin tuntein joukko kuunteli puhetta.\n\nSilloin vihainen vanhus kohotti sauvansa. Hänen silmänsä säihkyivät,\nhänen kätensä vapisi.\n\n\"Kurja\", huusi hän, \"sinä olet goottilaisen miehen poika, kuten itse\ntunnustat.\n\n\"Olet siis gootti. Ja vaikka sinä tunnetkin itsesi roomalaiseksi, niin\nansaitset juuri siitä syystä kuoleman.\n\n\"Sajonit, viekää hänet pian hirteen.\"\n\nSilloin vanki astui vielä kerran tuomarin istuimen luo.\n\n\"Ole siis kirottu\", huusi hän, \"sinä eläimellisen raaka kansa.\n\n\"Olkaa kirotut, kaikki raakalaiset, ja eniten sinä, vanhus, jolla on\nsuden sydän. Älkää uskoko, että teidän villeytenne ja julmuutenne teitä\nauttaa.\n\n\"Teidät karkoitetaan tästä ihanasta maasta eikä teistä jää tänne\njälkeäkään.\"\n\nVanhuksen viittauksesta käräjäpalvelijat heittivät taas peiton hänen\npäähänsä ja veivät hänet kukkulalle, jossa vahvasta tammesta oli\npoistettu kaikki oksat ja lehdet.\n\nJoukon katseet kääntyivät leiriin päin, sillä siltä suunnalta rupesi\nkuulumaan melua ja kavionkopsetta.\n\nSieltä tuli ratsastajajoukko Vitiges ja Hildebad etunenässä.\n\n\"Seis\", huusi kuningas jo kaukaa, \"säästäkää Hildebrandin pojanpoikaa,\narmoa, armoa.\"\n\nMutta vanhus viittasi kukkulaa kohti.\n\n\"Liian myöhäistä, herra kuningas\", huusi hän, \"petturi on saanut\npalkkansa.\n\n\"Ensin on valtakunta, kuningas Vitiges, ja sitten vaimo, lapset ja\nlapsenlapset.\"\n\nHildebrandin teko vaikutti valtavasti sotajoukkoon ja vielä valtavammin\nkuninkaaseen.\n\nVitiges tunsi, että vanhus oli uhrauksellaan saanut pontta\nvaatimuksilleen.\n\nHän tunsi, että vastustus hänen puoleltaan kävisi paljon vaikeammaksi.\n\nHildebrand käytti hyväkseen etuaan ja kuninkaan mielialaa.\n\nHän meni samana iltana Tejan kanssa kuninkaan telttaan.\n\nÄäneti, käsitysten puolisot istuivat vuoteen reunalla. Heidän edessään\npöydällä oli musta uurna ja sen vieressä amuletintapainen kultakotelo\nsinisessä nauhassa. Pieni roomalainen pronssilamppu valaisi himmeästi\ntelttaa.\n\nKun Hildebrand ojensi kätensä kuninkaalle, katsoi hän tätä silmiin.\nVitiges huomasi, että vanhus oli nyt tullut ajamaan vaatimuksensa\nperille millä hinnalla tahansa.\n\nKaikki olivat ääneti vavisten alkavan sieluntaistelun odotuksesta.\n\n\"Kuningatar Rautgundis\", sanoi vanhus, \"minun on puhuttava\narkaluontoisista asioista kuninkaan kanssa.\n\n\"Teitä voisi niiden kuuleminen loukata.\"\n\nRautgundis nousi seisoalleen, mutta ei näyttänyt aikovan lähteä.\n\nSyvän surun ja syvän rakkauden ilme loivat hänen säännöllisiin\npiirteisiinsä jalon ja juhlallisen leiman.\n\nHän pani vasemman kätensä hiljaa puolisonsa olkapäälle. Oikea oli yhä\ntämän kädessä.\n\n\"Puhu vain, Hildebrand, olen hänen vaimonsa ja vaadin puolet kuormasta\nkannettavakseni.\"\n\n\"Kuningatar\", -- sanoi vanhus vielä kerran.\n\n\"Anna hänen jäädä\", sanoi kuningas. \"Vai pelkäätkö sinä sanoa hänelle\najatuksesi suoraan?\"\n\n\"En pelkää. Vaikka minun olisi sanottava suoraan Jumalalle, että\ngoottien kansa on minulle kalliimpi kuin sinä -- niin tekisin sen\npelotta. Tiedä siis --\"\n\n\"Kuinka? Sinä aiot siis? Säästä, säästä häntä\", sanoi Vitiges pannen\nkätensä vaimonsa vyötäisille. Mutta Rautgundis katsoi häntä vakavasti\nsilmiin.\n\n\"Minä tiedän kaikki, Vitiges.\n\n\"Kun eilen illan hämyssä kävelin tuntemattomana leiritietä, kuulin\nsotamiesten nuotioiden ääressä haukkuvan sinua ja kiittävän tätä\nvanhusta.\n\n\"Kuulin, mitä tämä vaatii ja ettet sinä siihen suostu.\"\n\n\"Etkä sinä ole minulle mitään sanonut.\"\n\n\"Eihän se ollut tarpeen. Tiedänhän minä, ettet sinä hylkää vaimoasi. Et\nkruunun etkä tuon tarumaisen kauniin tytön vuoksi.\n\n\"Kuka meidät erottaa?\n\n\"Anna vanhuksen uhata. Minä tiedän, etteivät tähdet taivaalla ole niin\nlujassa kuin minä sinun sydämessäsi.\"\n\nHänen varmuutensa vaikutti vanhukseen.\n\nHän rypisti otsaansa ja sanoi:\n\n\"En ole tullut sinun kanssasi väittelemään.\n\n\"Vitiges, minä kysyn sinulta Tejan läsnäollessa: -- sinä tiedät asiain\nlaidan.\n\n\"Ilman Ravennaa olemme hukassa.\n\n\"Ravennan portit avaa vain Matasuntan käsi --.\n\n\"Aiotko tarttua tähän käteen?\"\n\nVitiges hypähti pystyyn.\n\n\"Niin, vihollisemme ovat oikeassa.\n\n\"Me olemme barbaareita.\n\n\"Tuossa on tämän tunteettoman vanhuksen edessä ihana nainen, verraton\nuskollisuudessa, hänen edessään on murhatun lapsemme tuhka ja hän\ntahtoo riistää minut vaimoni ja tämän tuhkan äärestä uuteen\navioliittoon. Ei, ei koskaan!\"\n\n\"Vähän aikaa sitten sotajoukkosi eri osastojen edustajat olivat tulossa\ntelttaasi\", sanoi vanhus.\n\n\"He aikoivat pakottaa sinut suostumaan.\n\n\"Sain heidät vaivoin pysäytetyksi.\"\n\n\"Anna heidän tulla\", huusi Vitiges, \"he voivat ottaa minulta kruunun,\nmutta ei vaimoani.\"\n\n\"Se, jolla on kruunu, on kansansa oma.\"\n\n\"Tässä\", -- Vitiges tarttui kruunukypäräänsä ja pani sen Hildebrandin\neteen pöydälle -- \"tarjoan kruunun viimeisen kerran takaisin. --\n\n\"En ole sitä halunnut, kautta Jumalan. --\n\n\"Se on tuottanut minulle vain tämän tuhkauurnan.\n\n\"Ottakaa se pois -- tulkoon kuninkaaksi kuka tahansa ja kosikoon hän\nMatasuntaa.\"\n\nMutta Hildebrand pudisti päätään.\n\n\"Sinä tiedät, että silloin joudumme varmaan perikatoon.\n\n\"Nyt jo olemme jakautuneet kolmeen eri puolueeseen.\n\n\"Tuhansia on, jotka eivät tunnustaisi Arahadia kuninkaaksi.\n\n\"Vain sinä ainoa voit pitää meidät koossa.\n\n\"Jos luovut, niin hajaudumme kuin särkynyt risukimppu, jonka Belisarius\nhelposti katkoo. Tahdotko sinä sitä?\"\n\n\"Kuningatar, etkö voi antaa uhria kansallesi\", sanoi Teja läheten tätä.\n\n\"Sinäkin, yleväluonteinen Teja, olet minua vastaan. Onko se\nystävyyttä?\"\n\n\"Rautgundis\", sanoi tämä levollisesti, \"minä kunnioitan sinua enemmän\nkuin muita naisia. Sen vuoksi vaadin sinulta enemmän kuin muilta.\" --\n\nHildebrand keskeytti hänet sanoen:\n\n\"Sinä olet tämän kansan kuningatar.\n\n\"Minä tiedän tarinan eräästä pakanuudenaikaisesta\ngoottikuningattaresta.\n\n\"Nälkä ja rutto kaatoivat kansaa.\n\n\"Goottien miekat eivät voittaneet.\n\n\"Jumalat olivat vihastuneet heihin.\n\n\"Silloin Svanhild kysyi neuvoa metsän tammilta ja meren aalloilta. Ne\nvastasivat:\n\n\"'Jos Svanhild kuolee, elävät gootit.'\n\n\"'Jos Svanhild elää, kuolee hänen kansansa.'\n\n\"Svanhild ei palannut enää kotiin.\n\n\"Hän kiitti jumalia ja syöksyi aaltoihin.\n\n\"Mutta tämä tapahtui pakanuuden aikana.\"\n\nKertomus koski Rautgundikseen.\n\n\"Minä rakastan kansaani\", vastasi hän, \"ja kun Atalvinista on jäljellä\nvain tämä kihara\" -- hän osoitti koteloa -- \"luulen voivani uhrautua\nkansani vuoksi.\n\n\"Kuolla minä voin\", huudahti hän, \"mutta en elää tietäessäni, että\ntällä sydämeni epäjumalalla on toinen rakastettu.\"\n\n\"Toinen rakastettu\", huusi Vitiges. \"Kuinka voit noin puhua?\n\n\"Tiedätkö sinä, että tämä kiusattu sydän sykkii vain sinun vuoksesi?\n\n\"Etkö sinä ole tämän uurnan ääressäkään huomannut, että sydämemme\nkuuluvat ikuisesti toisilleen?\n\n\"Mitä olen ilman rakkauttasi?\n\n\"Repäiskää sydämeni rinnastani ja pankaa sinne toinen, silloin kenties\nvoin luopua tästä naisesta.\n\n\"Te ette todellakaan tiedä, mitä teette\", sanoi hän Tejalle ja\nHildebrandille.\n\n\"Te ette tiedä, että rakkauteni tähän naiseen ja tämän naisen rakkaus\non parasta Vitiges raukassa.\n\n\"Hän on hyvä tähteni.\n\n\"Te ette tiedä, että saatte kiittää häntä, yksin häntä siitä, mitä\nolette huomanneet minussa miellyttävää.\n\n\"Häntä ajattelen taistelun tuoksinassa ja hänen kuvansa vahvistaa\nkättäni.\n\n\"Kun neuvotteluissa on keksittävä parhaat keinot, ajattelen häntä,\nhänen kirkasta ja levollista sieluaan, hänen verratonta\nuskollisuuttaan. --\n\n\"Oi, tämä nainen on elämäni sielu. Jos riistätte hänet minulta, niin on\nkuninkaanne onneton, voimaton varjo vain.\"\n\nHän sulki kiihkeästi vaimonsa syliinsä.\n\nRautgundis oli hämmästynyt ja ilostunut.\n\nTämä levollinen mies, joka tavallisesti salasi ujosti tunteensa, ei\nollut koskaan puhunut siten hänestä eikä rakkaudestaan.\n\nEi silloinkaan, kun hän häntä kosi.\n\nLiikutettuna hän vaipui hänen rinnoilleen.\n\n\"Kiitos, kiitos, Jumala, tästä tuskan hetkestä\", kuiskasi hän. \"Nyt\ntiedän, että sydämesi ja sielusi ovat ikuisesti omani.\"\n\n\"Ja pysyvät ominasi\", sanoi Teja hiljaa, \"vaikka toinen olisi\nkuningattarena.\n\n\"Hän jakaa hänen kruununsa, ei hänen sydäntään.\"\n\nTämä vaikutti Rautgundikseen.\n\nSuurin silmin hän katseli Tejaa.\n\nHildebrand huomasi tämän ja päätti antaa pääiskunsa.\n\n\"Kuka voi ja kuka tahtoo kääntää sydämiänne\", sanoi hän.\n\n\"Onneton, voimaton varjo -- siksi muutut vain, jos hylkäät vaatimukseni\nja rikot pyhän, pyhän valasi.\n\n\"Sillä valapatto on tyhjempi kuin varjo.\"\n\n\"Valansa\", sanoi Rautgundis. \"Mitä olet vannonut?\"\n\nVitiges vaipui vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.\n\n\"Mitä hän on vannonut?\" kysyi Rautgundis toistamiseen.\n\nSilloin puhui Hildebrand lausuen hitaasti joka sanan:\n\n\"Siitä on muutamia vuosia.\n\n\"Silloin eräs mies teki keskiyöllä mahtavan liiton neljän ystävänsä\nkanssa.\n\n\"Pyhän tammen juurelta leikattiin turve ja hän vannoi valansa vanhan\nmaan, läikkyvän veden, leimuavan liekin ja keveän ilman kautta.\n\n\"He sekoittivat verensä veljesliiton vahvistukseksi ikuiseksi.\n\n\"He valan vannoen lupasivat:\n\n\"Oman kaiken uhriksi antaa.\n\n\"Kodin, karjan ja kalleudet. Ja vaimon, lapsen ja lemmen.\n\n\"Ja voiman, veren ja hengen eestä onnen ja loiston goottien suvun.\n\n\"Ja ken heistä pettää kerran tään valan, kieltäen uhrejansa, sen\nsydänveri juoskoon kostamatta kuin vesi alle ruohoturpeen.\n\n\"Sen päälle salama taivon syösköön, sen jymystä hän maahan sortukoon.\n\n\"Ja ken unohtaa tämän valan ja kieltäytyy kaikkea uhraamasta goottien\nhyväksi, kun hätä on suuri ja joku veljistä häntä uhraukseen kehoittaa,\nhäntä kiusatkoot maanalaiset, ikuiset, hävittävät voimat.\n\n\"Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen muistonsa katoaa\njäljettömiin. Tai jos joku häntä muistaa, muistaa kirouksella. Hänen\nsielunsa on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Ja hänen nimensä on\nkunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja\npakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla missä tuuli puhaltaa yli\navaran maailman.\n\n\"Niin vannoivat tuona yönä viisi miestä: Hildebrand ja Hildebad, Totila\nja Teja.\n\n\"Mutta kuka oli viides? Vitiges, Valtarin poika.\"\n\nHän paljasti nopeasti kuninkaan vasemman ranteen.\n\n\"Katso, Rautgundis. Veriliiton arpi ei ole vielä kadonnut.\n\n\"Mutta vala on kadonnut hänen sielustaan. Hän vannoi tällä tavalla\nsilloin, kun hän ei vielä ollut kuningas.\n\n\"Ja kun tuhannet soturit kohottivat hänet Regetan kentällä kilvelle,\nhän teki vielä toisen, näin kuuluvan valan: 'Minä omistan sinulle,\ngoottien kansa, elämäni, onneni, kaikkeni. Sen vannon kautta korkeimman\nJumalan ja oman uskollisuuteni.'\n\n\"Nyt, Vitiges, Valtarin poika, goottien kuningas, muistutan sinua tällä\nhetkellä kaksinkertaisesta valastasi.\n\n\"Minä kysyn sinulta, aiotko valasi mukaan uhrata kaikkesi, onnesi ja\nvaimosi goottien kansan hyväksi?\n\n\"Katso, minäkin olen kadottanut kolme poikaa tämän kansan vuoksi.\n\n\"Ja minä olen uhrannut pojanpoikani, sukuni viimeisen vesan, tuominnut\nhänet goottien tähden silmääkään räpäyttämättä.\n\n\"Sano, aiotko tehdä samalla tavalla? Aiotko pitää valasi? Vai aiotko\nrikkoa sen ja kulkea kunniattomana eläessäsi, kirottuna kuoltuasi?\"\n\nVitiges heittelehti tuskasta vanhuksen julmia sanoja kuullessaan.\n\nSilloin Rautgundis nousi seisomaan.\n\nPannen vasemman kätensä miehensä sydämelle ja viitaten oikealla\nHildebrandille hän lausui:\n\n\"Vaikene. Älä kiusaa häntä enää.\n\n\"Olet jo tarpeeksi kiusannut.\n\n\"Hän tekee, kuten tahdot.\n\n\"Hänestä ei tule vaimonsa vuoksi valapattoa.\"\n\nMutta Vitiges hypähti pystyyn ja tarttui vaimoonsa ikäänkuin tämä\naiottaisiin heti riistää häneltä.\n\n\"Menkää nyt\", sanoi Rautgundis miehille. \"Jättäkää meidät kahden\nkesken.\"\n\nTeja kääntyi ovelle päin, Hildebrand vitkasteli.\n\n\"Mene sinäkin, minä lupaan sinulle\", sanoi Rautgundis käsi uurnalla,\n\"lapseni tuhkan kautta: auringon noustessa hän on vapaa.\"\n\n\"Ei\", sanoi Vitiges, \"en luovu vaimostani, en koskaan.\"\n\n\"Ei sinun tarvitsekaan.\n\n\"Minä luovun sinusta.\n\n\"Rautgundis lähtee pelastaakseen kansansa ja miehensä kunnian.\n\n\"Sinä et voi riistää sydäntäsi minusta. Minä tiedän, että se pysyy\nomanani. Nyt varmemmin kuin ennen.\n\n\"Menkää! Se, mitä nyt välillämme tapahtuu, ei siedä todistajia.\"\n\nÄäneti miehet lähtivät teltasta, ääneti he kulkivat pitkin leirikatua.\nKulmassa vanhus pysähtyi.\n\n\"Hyvää yötä, Teja\", sanoi hän. \"Nyt se on tehty.\"\n\n\"Niin on. Mutta oliko se oikein tehty?\n\n\"Jalo, jalo uhri -- useita samanlaisia tehdään vielä. Ja minusta\ntuntuu, että tähtiin on kirjoitettu: turhaan.\n\n\"Mutta kunnia on ainakin meidän, jollei voitto olekaan. Hyvästi.\"\n\nHän kääri mustan vaippansa ympärilleen ja katosi varjon tavoin yöhön.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna ennen kukon laulua hunnutettu nainen ratsasti\ngoottien leiristä.\n\nRuskeavaippainen sotilas käveli hänen vieressään taluttaen hevosta ja\nkatsahtaen tuon tuostakin hunnutettuihin kasvoihin.\n\nNuolen kantaman päässä heidän jäljessään ratsasti palvelija mytty\ntakanaan. Satulasta riippui iso nuija.\n\nKauan he kulkivat ääneti.\n\nVihdoin he saapuivat eräälle metsäylänteelle. Heidän takanaan oli laaja\ntasanko, jolla sijaitsi goottien leiri ja Ravennan kaupunki, ja heidän\nedessään tie, joka yhtyi Via aemiliaan luoteessa.\n\nTäällä vaimo pysähdytti hevosensa.\n\n\"Aurinko nousee juuri. Olen sitä ennen luvannut päästää sinut vapaaksi.\nVoi hyvin, Vitigekseni.\"\n\n\"Älä riennä noin luotani\", sanoi Vitiges pudistaen hänen kättään.\n\n\"Sanassaan täytyy pysyä, ystäväni, vaikka sydän halkeaisi.\n\n\"Ei ole muuta keinoa.\"\n\n\"Sinä lähdet helpommalla mielellä kuin minä jään.\"\n\nRautgundis hymyili surullisesti.\n\n\"Minä jätän elämäni tämän metsäylänteen taa. Sinulla on elämä\nedessäsi.\"\n\n\"Millainen elämä!\"\n\n\"Kuninkaan elämä kansansa hyväksi valasi mukaan.\"\n\n\"Onneton vala.\"\n\n\"Olit oikeassa vannoessasi sen, siis olet velvollinen pitämään sen.\n\n\"Ja sinä muistelet minua Rooman kultasateissa samoin kuin minä sinua\nmajassani vuorten keskellä.\n\n\"Sinä muistelet aina näitä kymmentä onnen vuotta ja suloista\npoikaamme.\"\n\n\"Oi, vaimoni, vaimoni\", huusi kiusaantunut mies, kietoi kätensä\nvaimonsa vyötäisille ja painoi päänsä satulanuppiin.\n\nRautgundis kumartui hänen puoleensa ja siveli hänen ruskeaa tukkaansa.\n\nSamassa Vakis saapui paikalle. Hän katseli ryhmää vähän aikaa eikä\nvoinut enää pidättää itseään.\n\nHän nykäisi isäntäänsä hiljaa vaipasta: \"Herra, minä tiedän hyvän\nkeinon\".\n\n\"Mikähän se olisi?\"\n\n\"Lähtekää mukaan! Hypätkää hevoseni selkään ja ratsastakaa tiehenne\nRautgundis-rouvan kanssa. Minä tulen perästä.\n\n\"Jättäkää kruunu ja valtakunta niille, jotka teitä niin kiusaavat, että\nteillä on kirkkaat kyyneleet silmissä.\n\n\"Teille se ei ole tuottanut onnea. He eivät tarkoita teille hyvää. Kuka\ntahtoo erottaa miehen ja vaimon kuolleen kruunun tähden?\n\n\"Matkalle, sanon minä.\n\n\"Minä tiedän erään kalliolinnan, josta vain kotka tai vuorikauris\nteidät löytävät.\"\n\n\"Pitäisikö herrasi karata valtakunnastaan, kuten orjan myllystä?\n\n\"Hyvästi, Vitiges! Ota tämä kotelo. Siinä on lapsesi kiharat ja\",\nkuiskasi hän suudellen häntä otsalle, \"yksi Rautgundiksen kihara.\n\n\"Voi hyvin, elämäni!\"\n\nVitiges kohottautui katsoakseen häntä silmiin.\n\nRautgundis nykäisi silloin hevosta suitsista, huudahti: \"Eteenpäin,\nVallada!\" ja riensi tiehensä. Vakis lähti jäljestä. Vitiges seisoi\nliikkumattomana ja katseli heitä.\n\nRautgundis pysähdytti tien mutkassa hevosensa ja katsoi taakseen --\nvielä kerran viittasi hän kädellään ja katosi sitten.\n\nVitiges kuunteli kuin unessa poiskiitävien hevosten kavionkopsetta.\n\nHän kääntyi vasta sitten, kun se oli vaiennut.\n\nMutta hän ei lähtenyt minnekään paikalta.\n\nHän meni tien viereen. Siellä oli suuri, sammaleinen kivi. Goottien\nkuningas istuutui sille ja nojasi päätänsä käsiinsä.\n\nHän painoi sormensa lujasti silmiään vasten ikäänkuin erottautuakseen\nkoko maailmasta ja kaikesta, mikä häiritsi hänen tuskaansa.\n\nKyyneleet juoksivat sormien lomitse, mutta hän ei huomannut sitä.\n\nRatsastajia riensi ohi, hän ei huomannut niitä.\n\nSiinä hän istui tuntikausia niin liikkumatta, että metsän linnut\nrupesivat laulamaan aivan hänen vieressään.\n\nAurinko osoitti jo puolipäivää.\n\nSilloin hän kuuli nimeään mainittavan.\n\nHän katsahti ylös. Hänen edessään seisoi kreivi Teja.\n\n\"Minä tiesin kyllä\", sanoi Teja, \"ettet ollut lähtenyt pakoon.\n\n\"Tule pelastamaan valtakunta.\n\n\"Kun sinua ei tänä aamuna löydetty teltastasi, levisi heti leirissä\nhuhu, että sinä olit epätoivoissasi paennut kruunua.\n\n\"Heti tieto levisi myöskin kaupunkiin ja Guntariksen leiriin.\nRavennalaiset aikovat hyökätä kimppuumme. He sanovat menevänsä\nBelisariuksen puolelle.\n\n\"Arahad kärkkyy kruunua leiristämme.\n\n\"Pari, kolme vastakuningasta on ilmestynyt.\n\n\"Kaikki särkyy palasiksi, jollet sinä lähde pelastajaksi.\"\n\n\"Minä lähden\", vastasi kuningas. \"Varokoot he itseään.\n\n\"Kruunun vuoksi murtui jaloin sydän. Se on sentähden pyhä. Varokoot\nhäpäisemästä sitä.\n\n\"Tule, Teja, takaisin leiriin.\"\n\n\n\n"]