[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsgPb5jY-mSV26_ZIFD62t1JCKpNCMUHqR7OQK5Sfybs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},401,"Novelleja ja kertomuksia I","Usea tekijä",null,"401-usea-tekija-novelleja-ja-kertomuksia-i","401__Usea_tekijä__Novelleja_ja_kertomuksia_I","novelli",[],[],"fi",1878,36105,224293,false,36824,[20,21],"Fiction","Short stories",[23],"Short Stories","\"Novelleja\" by Marie Sophie Schwartz is a collection of short stories written in the late 19th century. The book appears to explore themes of love, loss, and the societal expectations of family roles, focusing on various characters and their intricate relationships. The initial story introduces the main character, a young male teacher, who becomes entangled in the lives of a noble family and their daughter, Eeva, reflecting on his unacknowledged feelings towards her.  The opening of the work presents a rich narrative, detailing the protagonist's arrival at Åkersfors, the estate of Count W----. He soon becomes smitten with Eeva, the Count's daughter, who has returned home changed after a mysterious absence. As he observes her interactions, he inadvertently overhears a troubling conversation about a girl named Sigrid, revealing layers of complexity involving abandonment and societal shame. This establishes a foundation for exploring how the characters’ decisions are intertwined with the fates of others, particularly the haunting consequences their actions may have on young Sigrid, indicating a deeper commentary on personal responsibility within the community. (This is an automatically generated summary.)",[],297,"Kokoelma sisältää useiden eri kirjoittajien lyhytproosaa ja kertomuksia. Teos koostuu suomalaisista ja käännetyistä tarinoista, joiden aiheina ovat muun muassa maaseudun arki, markkinamatkat sekä moraaliset valinnat.","'Novelleja ja kertomuksia I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 401.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA I\n\n\n\nJyväskylässä,\nWeilin ja Göös'in kirjapainossa ja kustantamana.\n1878.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nEnsimmäiset markkinat    |\nÄiti ja poika            |  kirj. Wilja\nPäivä koittaa            |\nKärsivä kukka, kirj. Aug. Blanche\nSovitettu, kirj. Emilie Tegtmeyer\nRadan vaihtaja, kirj. Camille Dehas\n\n\n\n\nENSIMMÄISET MARKKINAT.\n\n\nOli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän\ntaivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.\n\nElsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt\nverkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas,\ntavoittaakseen jonkun tien-vieressä kasvavan punaisen-hohtavan\nmarjan.\n\nMutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului\nouto rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä, esiin\nvahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa\nhymyellen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat\ntunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon\nviimeiset jäähyväis-säteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen\nolleet.\n\n-- Elsa, -- lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, -- sinua olen jo\nkauvan aikaa etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta ja\ntärkeätä asiata.\n\n-- No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, --\nmietti Elsa epäillen ja hänen sinisistä silmistään loisti pienoinen\nveitikkamaisuus.\n\n-- Aion, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.\n\nElsan otsa pimentyi.\n\n-- Matin kanssa -- -- -- sanoi hän -- älä sitä te'e Antti -- älä\nainakaan Matin seurassa mene markkinoille.\n\n-- Ja miks'ei?\n\n-- Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.\n\n-- Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyisikään, virkistää se\nkumminkin sekä sielua että ruumista.\n\n-- Mistä sen tiedät, kun et vielä koskaan ole markkinoilla käynyt?\n\n-- Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy\nmarkkinoilla.\n\n-- Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja\nruumiin puolesta?\n\n-- Mitä tyhjiä viisastelet!\n\n-- Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä\nlepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri\nsamana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.\n\nMatti jo kiivastui.\n\n-- Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski -- et tunne etkä\nsalli mitään viatointa huvitusta. Mutta älä luulekaan, että asia siitä\nparanee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös.\nSe on kerrassa sanottu.\n\nElsa ei mitään virkannut, mutta hänen mielensä oli käynyt\nalakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi\nvisan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi.\nTyyneenä ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen\nmökin edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat.\n\nAntti seisahtui.\n\n-- Jää hyvästi, Antti! -- sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen\nkättä.\n\nAntinkin sydän jo heltyi.\n\n-- Kuule Elsani, -- puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä\nolet välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin\nmuutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa\nkulkee markkinoilla, -- noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten\non, jos minäkin sinne joskus menen?\n\n-- Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja\nvilpittömänä, kuin sinne menetkin.\n\n-- Ha ha ha! Jo tottakin näet aaveita.\n\n-- Onnellista matkaa!\n\n-- Jumalan haltuun Elsa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja\narmotoin ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja\nkansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa,\nkaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä\nmyhäellen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan.\nKolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin\nhevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat, ja hevoset kiitävät\neteenpäin. Meteli kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta.\n\n-- Hei liirua leijan laa, Markkina miehiä ollaan vaan, Hei liirua\nleijan laa, Oltta, viinaa juoda saan. --\n\nJo heti kotipihasta lähdettyä, miehet saivat \"markkinakuraasia\".\n\nMatin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista.\nAntti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli\nlevotoin -- Matin raa'at kokkapuheet häntä inhottivat.\n\n-- Istut siinä kuin pölkky -- moitti Matti, ett'et vielä ole oppinut\nmarkkinailoa tuntemaan.\n\n-- Tämmöinen ilo ei mitään maksa.\n\n-- Eikö maksa?\n\n    Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa,\n    Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa.\n\nEikö sellainen ilo mitään maksa? Kallista vähän tuota pullon suuta,\nniin saat parempaa ryhtiä -- -- no ota vaan, äläkä yhtään inkkaa, se on\nKoivuniemen Jussin parasta viinaa. -- -- Ell'et nyt hyvällä ota\nnaukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon. -- -- Kas niin\nvaan -- -- hih! -- kallista paremmin, -- no niin. \"Tattis mamma, sanoi\nLotan Mikko.\" Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu.\n\n    Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo,\n    Jos kellarist' viinakin puuttuu, niin juo.\n    Ota sitt' itselles toinen akka,\n    Äläkä sentähden juomasta lakkaa,\n    Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa -- ja juo!\n\n-- Älä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää.\n\n-- Kas poika vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne\nvörmyntärikseni, sano!\n\n-- Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät.\n\n-- Ell'et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin, hiisi vieköön, ei ole\nonni tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais'. Mutta\nkas kun sen teen kiusallasikin.\n\n    Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna,\n    Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna.\n\nNo helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo,\nseis hevonen! Pidäs ohjista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän\nlöylyttämään.\n\n-- Oletkos hulluna, Matti?\n\nMutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo toisella puolen ja juoksi kädet\nsuorana ylös sinne, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten kesken.\nJouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkeillään ruhtoa oikeaan ja\nvasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit uuhottivat\nhetkeksi kiistansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia vastaan. Eräs\npikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten takaa katsonut, sieppasi\nkiven, jolla lähätti Mattia niin kovasti, että veri turskahti esiin;\neräs toinen tokkasi häntä selkään paksulla seipäällä.\n\n-- \"Maltas, kun ma saan selkäni seinää vasten. Manu vainaa\" -- änkytti\nMatti, mutta kun se ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.\n\n-- Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti\nkuitenkin samalla esiin ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen.\nJo oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä\nkumminkin siinä toimessaan saada puukon haavan kupeesensa.\n\n-- Ei siitä mies kuole, -- lohdutti Matti, kun taas rauhassa ajoivat\neteenpäin. -- Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavastani.\nMutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!\n\n-- Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit niistä erillään pysynyt.\n\n-- \"Höm, kyllä hän se niin on, on kai, sanoi Toivola akalleen,\" --\nmutta minkäs sille teet, kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua,\nmutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pulloni, hyvä viinani meni\nmaahan. \"Se on luut uudet,\" sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.\n\n-- Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!\n\n-- Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin\ntästä kaupungista ollaan.\n\n-- Sen mä tiesin.\n\nPienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä\naamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä\nMatin \"kuraasi\" ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun\nsyrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtänyt. Matti pani sille\nkourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä\nsilmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja\nAntti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli\ntäällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja\nsitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi\nlauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä\nrakkauden laulua:\n\n    \"Pää sinä kultani rakas luonto,\n    Sinulle on annettu suloinen muoto,\n    Ole sinä aina iloinen,\n    Elä sinä kiukussa kiroile.\n\n    Sinusta en koskaan eritä taida\n    Muut likat ei mielestän mitä maita,\n    Sä olet se kaikista ainova\n    Jolle nuoren luontoni lahjoitan.\n\n    Nyt minä lasken käteni kaulaan,\n    Sillä minä näin suloisesti laulan,\n    Kun en voi muuten selittää,\n    Kuin perääsi on niin ikävä.\"\n\n-- Mitä se \"pää\" siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi\neräs kuuntelijoista.\n\n-- Tiettinethän tuon -- lausui toinen -- se tarkoittaa, että koko laulu\non päätön.\n\n-- Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on \"pää\" aina pässin esipuhe --\nlausui kolmas -- ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on\noikein aika \"pässin pää\".\n\nSille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat;\nmutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa\nja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhäelivät ja peittivät huuliaan\nsileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan.\n\nKummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja ostivat.\nMinä en ainakaan semmoiseen rahaani pane -- mietti hän pätevästi ja\nkävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty torin varteen.\nEräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle tulijaisiksi ja\nerään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin --\nsulhaspuvukseen muka -- kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa\nälysi hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään\npitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin lankun seinää.\n\nAntti meni sinne.\n\n-- Hoi mies -- huusi juutalainen hänelle vastaan -- tule ostamah, se\nhelppo hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell'\nmarkall', et paremba mistääh sah. --\n\nAntinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis,\nmutta -- \"jok' on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa\" --\narveli hän ja aikoi lähteä eteenpäin.\n\nJuutalainen innostui.\n\n-- Osta veli -- huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen -- osta, mine\nanda se sulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah'!\n\nEnnenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään\nja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän\npulskempi tässä asussa, ja totta Elsankin silmissä poika toiselta\nnäyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja\nvanhassa retkaleessa.\n\n-- Mitähän tuo olisi, -- jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais\nolla. --\n\n-- No sama se on, maksa pois raha, -- sanoi juutalainen ja kauppa oli\ntehty.\n\nKun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan\nnuttunsa pöydältä, mutta -- ihme ja kumma -- se olikin kadonnut.\nTurhaan haki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä\nympärillään, -- nuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo\nkaupassa muitten kanssa eikä joutunut häntä enään kuulemaankaan. Tässä\nei auttanut muu, kuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia!\n\nLisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei\nAntti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään\nkatua, näki hän niin sanotun \"onnen pyörrän\", joka ihmisille ilmoittaa\ntulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin\ntäytyi ostaa. Antille annettiin \"onnen lippu\", joka lupasi hänelle\npaljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää,\nmuutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen\nosakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. \"Vähät siitä,\"\narveli Antti, \"jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja\nkaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon\nveräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan\nliivin taskussa. -- -- -- Hm -- -- -- rikkautta ja kaunis puoliso\n-- -- Elsa onkin kauniin tyttö koko maailmassa --\"\n\nLikeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin\nääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panorama. Ympäri\nhuonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka\nmuka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti\nonneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli\nkotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli\nvahinko -- mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla\nhintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti\nläheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva\noikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään.\n\n-- Täälläkö sinä junkkari oletkin -- kuului samassa tuttu ääni hänen\nkorvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä. -- Käy mukaan,\nminulla on täällä muutamia hyviä toveria.\n\nAntti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan\nuutta nuttuansa, ja -- pettivätkö silmänsä vai oliko kaikki noiduttu --\nuusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen\nkostuttanut, juutalaisen maali oli liunennut ja hänen päällään oli nyt\nvanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki.\n\n-- Matti, -- sanoi hän seisahtuen -- katsos velikulta vähä tätä uutta\ntakkiani! --\n\n-- Hm -- \"kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi\".\n\n-- Mitä sinä tästä arvelet?\n\n-- Arvelen, että juutalainen sinut petti.\n\n-- Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän\nhäpeällistä.\n\n-- \"Kyllähän se niin on, on kai.\"\n\n-- Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen?\n\n-- Niin, sitä asiaa sietää harkita.\n\nAntti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään,\nmutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan kapakkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen,\n-- hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän?\nPelkällä laattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään\nlaattialla, makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alastoin.\nIkkunat olivat korkealla permannosta ja -- rautahäkit edessä.\n\n-- Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin\nsilmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta\nkuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?\n\n-- Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin\nolemme joutuneet -- -- -- Matti -- -- -- Matti -- -- -- etkö jo\nherää -- -- --\n\nHän tarttui Matin käteen -- -- -- oi suuri Luoja -- -- -- se oli kylmä!\nMatti nosti hänen päätään, laattialla oli verta, -- -- -- veri oli myös\nhyytynyt ruumiin huulille ja sieramiin. -- -- Matti oli kuollut, --\nkuollut, -- ja missä tilassa!\n\nTuskan hiki nousi nuorukaisen otsalle, sydäntänsä kovin ahdisteli, hän\npuristi käsillään päätänsä. -- \"Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin\ntähän helvetin esihuoneesen,\" huokasi hän. Mieleensä juohtui nyt\nkapakka. Siellä oli juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin\nvarkaudesta, huudettiin poliisia, vihellettiin ja -- enempää ei hän\nmuistanut -- --\n\n-- Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä! --\n\nToinen pää toisensa perästä kohosi laattiasta ja tylsät silmät\nkääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä\nosoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään.\nSitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin\nruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.\n\nAntti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli\nlopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä\näkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla,\nvielä oli armon aika, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla\nensimmäisen askeltensa jo oli ottanut. Varoittavana ja kauhistavana\nesimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat\nja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen\nvie.\n\n-- Ja Elsa, -- tuo ihana, puhdas tyttö, -- hän varmaankin hylkää\nlangenneen nuorukaisen -- -- --\n\nTuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden sakkoon\nlangetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin\nmielensä halu ja toivo paloi, vaan astui raskailla, epävakaisilla\naskelilla kohden kolkkoa kotoansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni,\nmutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoeli ruis, kauniina ja lähes\ntuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana\nvaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli\npolkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta\njuoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti,\ntarttui syleillen hänen hameesensa.\n\n-- Äiti, saammeko juosta isää vastaan? -- kysyi vanhin, sievä,\nseitsenvuotias Anna.\n\n-- Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.\n\nJa siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän\nastui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä, iloinen hymy, sillä hän\njo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat\nlapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki\ntallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä\njo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.\n\nPikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: \"Isä ota syliin!\" Ja isä laski\nheti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.\n\nNäin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä\ntervehti rakasta miestään.\n\n-- Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy -- sanoi\nhän.\n\n-- Tulen, ja sua kiitän Elsani -- vastasi Antti, syleillen vapaalla\nkäsivarrella vaimoaan -- kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta,\njolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi\nylenkatsoin. --\n\n-- Unhota se jo! --\n\n-- Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se\nkuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä\nheti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi\nsiltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?\n\n-- On niinkin Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin\nyhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme? --\n\n-- Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle\nensimmäisen lukukirjan.\n\nPikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki\nruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.\n\n\n\n\nÄITI JA POIKA.\n\n\nUseassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia.\nNe seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan\nimuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen, --\nmykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä\npäämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa,\nsilloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat\npuhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita\nvuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot\nrannalla heille kuiskaelivat.\n\nOli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat\nkorkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat\nsysi-mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, -- näkönsä oli\nuhkaava, peloittava.\n\nRistiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja\nvenheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta\nrintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä\ntuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui\netupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä,\nohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana\nistui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla,\nviimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa.\nKauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän\njälessään. Se saavutti venheen, löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli\ntoinen -- kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti\nvenheen ja -- löi sen pirstaksi luotoon.\n\nAinoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama\naalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren\nruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella\nlapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja\nsuuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.\n\n\"Oi taivaan suuri Luoja,\" huokasi hän ahdistetulla sydämellä, \"älä\nsalli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen\nkanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!\"\n\nJa taivaan ovi aukeni, -- äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan\nistuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset\nsilmänsä hymyilivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta\nvierinyt ajan hautaan, kun taaskin sama äiti ja sama poika kulkivat\nPäijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä\nja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen\nsinertävää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen\ntaivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä\nkalvossa.\n\nHiljaisuuden häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla\nja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin\nkoivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat\nmuut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset\nleikkipuheet ja soiton sävelet kaikuivat loitolle ympäri.\n\nMutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari\nensimmäisen venheen keskellä. Sulhainen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä\nnuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan.\nKuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas,\nlemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut!\n\n\"Mun armaani,\" kuiskasi nuorukainen, puristaen morsiamensa kättä, \"ole\ntervetullut sinä, mun sydämeni rakastettu, uuteen kotiisi! Suokoon\nsulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!\"\n\nKainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja\nujouden puna kajosti hänen hempeillä poskillaan.\n\nMorsiusparia vastapäätä istui sulhaisen äiti, sama äiti, joka\nkaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut\nrantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja\npulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja\nkiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta\nsilmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka\nnäyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan\näitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä\nsydämessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen\nkiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet,\neikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa\nhiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään,\nvakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli\nkeskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon\nsydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän\npäätään ruumis-arkkuun. Kyynelet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä\nposkiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopean-harmaat hiukset arkun\nmustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen\nsulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä\nilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.\n\n\"Oi Jumalani,\" huokasi surun kalvaama äidin sydän, \"miksi katkaisit\nhänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempaisit minulta poikani\nmiehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit ihmisen\nkurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne, maallisen elämän\nturhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala, miksi olet niin\nkova ja armahtamatoin!\"\n\nNureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta.\nKyynel, joka vieri hänen poskellaan, putosi alas ja tapasi hennon\nlapsen, joka makeata unta oli nukkunut vaimon sylissä, heräsi sen\nkyynelen koskemasta.\n\nTällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isää\nsaatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen\nviikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.\n\nVanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi\nirtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen\nosoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva\nepätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli\nsijaan.\n\n\"Sinäkö sydänkäpyseni,\" saneli hän hiljaa lapselle, \"sinäkö vanhalle\nmuistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat, -- niin\nsiellä, siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista\nvapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen\njälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen\naion sinua viedä, aion rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan\nperilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo\nisällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti.\nKiittämätöin vaivanen mikä olinkin.\"\n\nJa korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla\näänellä:\n\n\"Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty\nolkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta\nhän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä\nauttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja!\"\n\n\n\n\nPÄIVÄ KOITTAA.\n\n\nI.\n\nRauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli\nvähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti\nvoinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille\nvesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden\npohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma.\nKoivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen\nvälkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi\nkoivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden,\nja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas\nkilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli\nalankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä,\nyksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä\nsuuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin\nulos Kallaveteen, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa\nsalmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että\nRistolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa,\njoka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja\nvarallisuudesta.\n\nEräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö,\nKoiviston aaltoelevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan\nvähän vanhempi toveriaan, loikueli selällään nurmikolla ja varjosi\nkäsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta.\n\nTyttö istui hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata\nruiskukista, joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he\nnäin äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:\n\n-- Kuule Niilo!\n\n-- Hoi?\n\n-- Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.\n\n-- Niinkö luulet, Katri?\n\n-- Siitä olen varma.\n\n-- Vai niin, -- vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin\nmukavasti tässä oikoelen enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon\nkiehkuraasi?\n\n-- Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti\nkukkia.\n\n-- Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni? -- Niilo kavahti\nistumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli\nsaamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.\n\n-- Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin\nkuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin\nlapset tekevät?\n\n-- Hm -- etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin\nhaluttaa alla niinkuin olen.\n\nKatrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti\njo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen\npäähänsä.\n\n-- Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! -- lausui hän ilosta loistavin\nsilmin.\n\n-- Kyllä -- Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin\nsilmiin ja hohtaviin poskiin, -- kyllä on hyvin kaunis -- virkkoi hän\nharvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkurata\ntai jotakin muuta.\n\nKatri katsoi Niiloon.\n\n-- No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? -- kysyi hän\npilkallisella hymyllä.\n\nNiilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.\n\n-- Maltas -- sanoi hän -- kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut\njäseniäni.\n\nEnnenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut\nhänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon\npientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas\ntakaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan\nKatrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,\nNiilo vaan nauroi ja puristi häntä väkevällä käsivarrella rintaansa\nvasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi\nläähättäen ja laski kannettavansa maahan.\n\n-- Vieläkö moitit minua laiskaksi? -- kysyi hän, seisahtuen Katrin\neteen.\n\nMutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkannut sanaakaan; peitti vaan\nkasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän\nalkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki\nväkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat\nnoita armaita sinisilmiä.\n\n-- Katri kulta -- puhui hän -- miksi sinä noin vähästä suutut? Älä\nitke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne\nrantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan.\n\nKatri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä\ntuuma täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla\nNiilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi\nhänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä\nlikemmäksi rantaa.\n\nSiellä hän etsiskeli sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja\njätti itselleen huonoimmat. Kyynelet tytön silmissä olivat jo\nkuivuneet.\n\n-- Katsos nyt, Katri!\n\nNiilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti\nkosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi\nsyvyyteen.\n\n-- Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! -- huusi Katri\nihastuen.\n\n-- Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti -- kuului äkkiä ääni heidän\ntakanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän\nhuomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.\n\n-- Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny -- lausui Katri.\n\n-- No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!\n\nUhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kuu oli\nsemmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta\nkertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi\nkauvas, putosi viimein alas ja -- ploks! vajosi heti syvyyteen.\n\nKatri nauroi.\n\n-- Ethän saanut ainoatakaan voileipää, -- ilkkui hän.\n\nTuo Yrjöä kovin harmitti.\n\n-- Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen\nheittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä -- sanoi hän.\n\n-- Saat heittää minun palloani -- lausui Katri ja otti taskustaan\nsamalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.\n\nTämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle\npallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja\n-- voi onnettomuutta -- putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja\nYrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa\nhänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mitta Niilo oli heti juossut\nveteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli\npudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri\ntyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän,\npudistellen keltaisia kiharoitaan ja näyttäen palloa kädessään, ui\nrotevasti rantaan. Riemuhuudolla juoksi Katri häntä vastaan ja otti\nherttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta.\n\nLapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö\noli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta\noli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin\nvanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin\nkaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun\neivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä,\nja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa.\nTalvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston\ntuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa\noli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinki oli tovereitaan\nkehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja\nlapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven\nhiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat\nsittemmin Katrin rakkaimmat ja kalliimmat muistot.\n\n\nII.\n\nAjat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen\nneitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia.\nLapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut\ntuttavuudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu\nmorsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina\nsiitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja muotonsa oli käynyt\nsynkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän\nmökin tytärtä?\n\nNiilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle\nilmoittanut, mitä sydämen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä\nja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli\nluonnoltaan aivan toisenlainen ja kentiesi olikin se juuri siitä\nsyystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä,\niloinen olentonsa, hänen suloiset, tunnokkaat kasvonsa sekä vilkkaasti\nliikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat,\nne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen.\nKun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri\nliverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen\nolkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan\nmonta sanaa virkannut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri\nsilloin nykäisi häntä tukasta, saadakseen \"Niiloa oikein valveille\",\nniinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi\nkiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin heidän\nlapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan\nKallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei\nNiilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista\nkuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä\nsuurimpain kalain uiskentelevan.\n\nJuhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä\nlikeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän\nhetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä\nseisoi paljon kansaa pienemmissä tai suuremmissa parveissa, mitkä\nhiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten\ntavan mukaan puetut tumman-sinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa\nkädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa\nkäänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä.\n\nNiilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.\n\n-- Älä siihen vielä nukuttele -- ilkkui Katri -- odota toki siksi, kun\nkirkon penkkiin pääset.\n\n-- Katso ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski -- vastasi\nNiilo.\n\nKatri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun\nNiilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.\n\n-- Hei, Niilo -- sanoi hän viimein -- johan nyt kummia kuullaan, kun\nsinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.\n\nNauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui\nhämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä\nkatselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän\nkättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri\ntiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta,\ntapasi hän Yrjön tuliset silmäykset, ja vaikka Katri aina kiireesti loi\nsilmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella,\nkuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi nyt, että Yrjö\nhäntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui,\nikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämessään?\n\nVihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun\nKatri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä\npikkuinen muistikukkainen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään.\nKatri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui,\npudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti\nYrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä\nei Katti nähnyt.\n\nPaluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa, Niilo piti\nperää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään.\nPuheen-aineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita\nolivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän\njokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas\nkuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän\ntahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat\nRistolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta\npuhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat\ntottumattomat, alkoi tuntua työläältä -- ja silmäluometkin kävivät niin\nkummallisen raskaiksi.\n\n-- Merkillistä, kuinka minua painaa -- sanoi Rauhalan emäntä\nhaukotellen.\n\n-- Niinpä minuakin -- vastasi Ristolan emäntä sormellaan hieroen\nkankeita silmiään, -- eikö vaan lienee ukkonen ilmassa, koska niin\nrasittaa. --\n\nJa hänkin haukotteli pitkään.\n\nVeneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat\nvähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin\nomalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja veden pinta\nhuikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin\nairojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen.\nEmännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja\nkyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset\nheidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.\n\nKatrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään\nja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan.\nMutta vaikka kasvoissa ilmautuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin\nselvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen\npitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen\nhuulillaan ollut; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat\nilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen\nrantaan saakka.\n\n\nIII.\n\nEi monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon\näiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia\nsairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämensä\nkoko helleydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja\nhurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut\nkokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta\ntaistella, -- nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut.\nMutta Niilo jäi yksin maailmaan, -- ei toki aivan yksin, sillä tuolta\ntoivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke\nvalaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syys yön synkän taivaan.\nJa vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru\nhänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, vaan\npäinvastoin puhdisti ja jaloutti hänen mieltänsä ja karasti hänen\nhenkisiä voimiaan. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä\noli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä\nsyvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret\nja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla\nkuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä\nja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä\nvaikuttaa; johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin  maassa\nmateleva mato.\n\nEräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen\nmetsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen\nkäsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja\nviskautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät\nhänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän\nkukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli\npuitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä\ntuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan\noudossa tienoossa, kunnes viimein saapui korkealle vuorelle, jonka\nalla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata\nvälkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa\nrikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni\nsisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat\nkullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia\nastioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja\nkaikenlaisia hedelmiä. \"Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa,\"\narveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui\nsuureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista\nlankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella laattialla. Mielikki\noli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmeillä,\nkäsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormet kultasormuksilla ja\nhivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jalvoissa oli hänellä\nsiniset sukat ja kengät olivat kiinnitetyt punaisilla pauloilla.\n\nTämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei\ntoista ollut. Siellä ihanimmat kukkaiset kukoistivat, siellä tuhannet\nlinnut visertelivät ja kaikki, sekä kukkaiset että linnut, puhuivat\nkieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän\ntässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama,\nkuin kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se\nhänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen\norvon-kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän\nvarmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän pääskyn, peipposen\nynnä monta muuta.\n\n-- Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.\n\n-- Suomesta olen -- vastasi Niilo.\n\nKukkaisten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.\n\n-- Suomesta, -- hän on Suomesta -- pakisivat he toisilleen ja ruusunen\nvienolla äänellä jatkoi:\n\n-- Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo\nmun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja\nkesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran\nheiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa, ja vaikka kauneuden\nruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen\nsuloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti\nmuistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko\ntaivaalla. Hänen purppura-huuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen\nmuodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat\nsilmäykset impeäni seurasivat. \"Oi ihana neiti,\" saneli nuorukainen,\n\"sinä olet mun sydämeni valloittanut: sano, miten voisin sun rakkautesi\nvoittaa?\" Ja neiti vastasi: \"todistakoon elämäsi, että kalliimpana\nminua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan: palvele\nuskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on ijäti\noleva sun omasi.\" Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän ehdon\ntäyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.\n\nNäin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä\nja viserteli:\n\n\"Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä\naamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana\nystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun\njuurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa\nkivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka\npukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria,\ntäynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatointa\nnuorukaista. 'Kaunis nuorukainen,' puhui hän viettelevällä äänellä\n'tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän\nnautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri\nsukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämesi\nja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.'\nNuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli\nhänen hurmaavaa puhettaan. Sydämeni vapisi ja minä varoittelin häntä\ntuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt.\nHetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen\npolkuun ja saneli naiselle: 'En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä\nkatso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on\netsittävänä, jonka nimi on _Suomen onni.' 'Älä hulluttele,\nnuorukainen,' puhui nainen, 'jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä\nhelmeä et kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi\ntuskissa ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin,\norjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät\nverisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule\nmun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaiset heloittavat sillä tiellä,\njolle sua saatan.' Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi\njyrkällä äänellä: 'Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo\nvalheen huulillasi asuvan.' Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui\nkaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen\nkuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväimen kukka. Tämä\nimpi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon\nsäde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui:\n'älä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin\njalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!' Ja Suomettaren turvissa astui\nnuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa\nviritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset\nnuolensa eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin\nja sävelsin ilovirren enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä.\"\n\nKaikki, sekä kukkaiset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen\nja lauloivat: \"Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto\nherättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten poveisssa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokonainen kukkaissade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi\nsilmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut\ntaikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä\nlaskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:\n\n-- Arvaa, ken sua herätti!\n\n-- Eihän tuo lienee vaikea arvata -- lausui Niilo samalla kun tarttui\nkiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.\n\n-- Hiljaa mies -- torui Katri -- luuletko minulla olevan aikaa täällä\njoutilaana oleskelemaan.\n\n-- Mihinkäs sinulla on kiire?\n\n-- Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että\nmeidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.\n\n-- Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni!\n\n-- Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua\nvähitellen rupee ihminen pelkäämään.\n\n-- Katri!\n\n-- Niilo!\n\n-- Tuo oli sinulta leikkiä vaan.\n\n-- Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta älä viivytä\nminua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!\n\n-- Hyvästi Katri! Kyllä tulen.\n\nKatri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli\nNiilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsästä.\n\n-- Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru\n-- ptru-u--u-ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru --\nptru-u-u-ui.\n\nLehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän\nväliä kutsumus-huudollaan lehmiä houkutellen. Nämät pian tulivatkin\nhäntä vasaan, kellokki edellä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa\nkantoi kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli\nja taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella\nkaikki kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä\nhitaasti päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen\nhoitajaansa ja sanoi \"möö-öh\", joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin\n\"suuri kiitos!\"\n\nNuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko\npieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat kahden\ntoisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään palvelustytön\nkanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen lämpöisenä, sillä\nhän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo asettautui sentähden\nperään.\n\nYö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä\nElokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei\nhiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen\ntahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei\nlehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta.\nTummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia\nkeveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoista.\nNiiden välistä näkyi ääretöin avaruus, jonka synkeyttä viehkeät tähdet\nvaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana hopeaa\nhohtavassa valossa -- olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen\nhääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty.\n\nSuloiset tunteet täyttivät sydämen, kun hän tätä suurta ja ylevää\nihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan\npoveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen\npuhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa\nsulholleen tuon luuletellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä\ntäydelleen tuntenut sen sydämen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän\noli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä\non?\n\nKatri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiuksia silmiltään huivin\nalle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja --\nniin, nyt oli kostontuuma valmis!\n\n-- Kuule Niilo!\n\n-- Kyllä kuulen.\n\n-- En vielä heti aiokaan mennä vihille kanssasi.\n\n-- Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.\n\n-- Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.\n\n-- No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?\n\n-- Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.\n\n-- Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.\n\n-- Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos\nkahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.\n\n-- Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla -- ole sinä vaan ijäti\nyhtä iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.\n\nNiilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt\nvuorostaan olla muka jäykkä.\n\n-- Kyllä on hyvä sanoa \"olen\" -- vastasi hän -- mutta etkö luule minun\nnäkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun\nnaimiseen joutuvat. Tokkopa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä\noltava.\n\n-- Niin -- lieneet siinä osaksi oikeassakin; vakuutustani vastaan\npuhuisin, jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa\nolevalla naisella olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin\nnaimattomalla, niinkuin hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat\nvelvollisuudet täytettävänä. Mutta koska Jumala sen kerran niin on\nsäätänyt, niin luulen myöskin, että hän ne voi hyvin kestää, jos\nhäneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja varmasti luotan siihen, että siunaus\naina tulee olemaan sitä suurempi, kuta raskaampi ja vaikeampi\ntehtävämme on ollut.\n\n-- Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä\nkumminkaan aina niin ole.\n\n-- Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin\nrehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän\nsaa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista\nhyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.\n\n-- Tuota en ymmärrä.\n\n-- Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat\nsaaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä\ntalonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa\nja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä\nsäilyttää mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen,\nahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja\ntyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan untouttaa työn teolla,\nvaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa\nnautintohimo senlainen, ett'ei siitä ikänä omin voimin vapaaksi pääse.\nHän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja hengelliset\nvoimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle hetkeksikään\nlepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys, sillä tietysti\nhän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan edellisen talo yhä\nhyötyy ja voimistuu.\n\n-- Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella.\nMutta -- Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt\n-- mutta enhän minä siltä aio laiskana istua, vaikka en vielä halua\nnaimiseen mennä.\n\n-- Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä\nsinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.\n\nKatri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja\nkasteli Niilon.\n\n-- Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi -- arveli hän itsekseen.\n\n-- Mutta älä paheksi -- sanoi hän, hetken mietittyään -- älä paheksi,\njos sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut\nheitän.\n\n-- Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti? -- Nyt oli Niilon ääni\ntavallista kiivaampi.\n\n-- Ahaa -- ajatteli Katri -- hyvä juttu! -- Mutta kovaa sanoi hän:\n\n-- Niin, näet, ajattelin vaan -- -- --\n\n-- Mitä ajattelit?\n\n-- Ajattelin vaan -- --, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki\najatuksensakin ilmoittaa?\n\n-- Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ell'en sinuun?\n\nNiilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän\noli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän\nkuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua\njälleen katsoi Niiloon, näytti tämän kasvot hänestä niin kummallisen\nkalveilta.\n\n-- Niilo, sinulla varmaankin on kylmä -- lausui Katri -- ota minun\nsarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin\npaitse.\n\n-- Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.\n\n-- Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalveat kuin kuolleen.\n\n-- Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda\nvähän paremmin, että päästään pois.\n\n-- Kyllä.\n\nKatri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo\naikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin,\nja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri\nja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja\nKatri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.\n\n-- Kuulitko? -- kysäsi hän äkkiä -- tuolla koivukossa risahti.\n\n-- Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.\n\nTuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen\nkivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti\nsäikähdyksestä ja kävi kalman vaaleaksi. Mutta Niilo koki häntä\nrauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessänsä\nhän kuitenkin toista ajatteli.\n\n\nIV.\n\nOli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Viuhuen pieksi pohjantuuli puiden\noksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita\nlehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeisiä\nkuolintuskia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten\nyhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä\näänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.\n\nYksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli\nNiiloa, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti\nnyt selittää tälle, ettei aikomuksensa todenperään ollutkaan, estää\nheidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan\noli sillä tahtonut häntä kiusoitella. Vieläkin Katri hymyili\nmuistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo\nlevottomaksi. \"Kyllä hän minusta sentään pitää,\" ajatteli hän ja tunsi\nitsensä niin sanomattoman onnelliseksi.\n\nNyt kuului jalan kopse porstuasta, -- ovi aukeni ja sisään astui --\nKoiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin\nyksinään olevan.\n\n-- Hyvää iltaa, Katri! -- sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä\nottaen. -- Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.\n\nKatri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne\nhäntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden,\nodottaen Niiloa tulevaksi.\n\n-- Terveisiä kaupungista! -- lausui taaskin Yrjö -- Tiedätkö, mitä\nsinulle sieltä toin tuomisiksi? -- Hän veti samalla taskustaan esiin\nmustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.\n\nKatri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon\nkomeaan huiviin eikä virkannut mitään.\n\n-- Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun -- sanoi Yrjö. -- -- --\nKatri -- -- yhden ainoan vaan -- lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla\näänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. -- Katri,\nrakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!\n\nHän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia\nja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Katri\ntahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen\nmansikkahuulilleen ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suudelmia.\n\nSamassa kamala ääni, aivankuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa\npimeydestä ja kalveat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.\n\n-- Mikä se oli? -- huusi Katri kauhistuen.\n\n-- Se oli vaan tuulen vingahdus nurkissa -- Katri, mitä tyhjää\npelästyt? -- -- Älä katso noin kamalasti Katri -- -- -- Katri, miksi\nkalvenet suotta?\n\nSyleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet\ninholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.\n\n-- Sinä olet kehno mies, Yrjö -- lausui hän vihaisesti. -- Niilo ei\nkoskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä\ntuonoin minulle.\n\n-- Mutta minäpä rakastan sinua, Katri -- rakastan sua hurjasti, sinä\nihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä\nmökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan\ntalon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.\n\nYrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja äänensä oli\nlähes tukahtua rajuista himoista.\n\n-- Mene pois, kelvotoin -- lausui Katri -- mene ja vie huivisi ja\nkaikki, -- en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.\n\nKatri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja\nveti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana,\nKatri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.\n\nKoiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia.\nNiilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt\nkotoansa mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä ei häntä oltu nähty, enemmän\nkuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun\nonnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin\nkuleksia ja viipyä kodosta poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä\nmakaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetöinnä näitä uutisia ja pani\ntupakkaa piippuun. Kätensä toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan\nhuomannut.\n\nPäivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi\nmonta viikkoa huonona kuumetaudissa, ja kun hän viimeinkin nousi\nvuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut\nhuulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin\nvälinpitämätöin ja toivotoin, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää\nvoisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä --\nei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja\nelämänriemusta.\n\nYrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka\nKatrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta -- Yrjö sai vahvat\nliittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran\nlupaunut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään\nkuuluisi takaisin. Hän lupasi -- sillä hän luuli silloin jo makaavansa\nrauhassa turpeen alla. \"Elämäni lanka katkeaa,\" ajatteli hän, \"kun\nviimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu.\" Mutta Yrjö riemuitsi\nsydämessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.\n\nTalvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen,\nmetsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, -- mutta Niilo ei takaisin\ntullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin\nja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä\nsyys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta,\njolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämen salaisimmassakaan sopukassa\nenään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä\nomakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa\ntöitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt\nmuuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta\niloa ei hän elämästä enää toivonut.\n\nEräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjosi kihloja,\njoista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne\neivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka\ntaholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan\nhän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja -- hyrähti itkuun.\nMutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi,\nnähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä\nasettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja\nkolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia\nseudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti\ntuota suloista ja kalveata morsianta, ja päätti hänen varmaankin\nnoitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämen.\n\n\nV.\n\nKoiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta\nYrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti\nylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella\nkorskeudella ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani\nsatamarkkaiset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa\nseisovan kapakan ääressä sillä hän itse sisällä löi korttia ja joi\nvuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo\nkahdeksan vuoden sisään oli tyyten häivittänyt suuren rikkautensa.\nKatri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja\nrukoili, -- mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa\nsisällistä taloutta, mutta mahdotointa oli hänen torjua köyhyyttä, kun\nmiehensä vaan hävitti, sen kun ennätti.\n\nOli myöhäinen ilta Heinäkunn loppupuolella. Likeiseen kestikievariin\noli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies\ntumman sinisillä silmillä, ruskealla parralla ja päivettyneillä\nkasvoilla. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta, ja isäntä,\njoka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi,\nkiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei\ntalliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa\nheti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän\njätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui\nsikeään uneen.\n\nLienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa,\nhiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli\nkääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä,\nkiiruhti hän nopeilla askeleilla takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan\nlähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja\nviskasivat hänen hervottomana laattiaan. Vavisten käänsi rosvo kalveat\nkasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla\nkumpaisenkin huulilta.\n\n-- Yrjö!\n\n-- Niilo!\n\nYrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut\nhänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän\nsiinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan\nkäsiinsä.\n\n-- Onnetoin, näinkö sinut jälleen tapaan? -- puhkesi viimein Niilo\npuhumaan.\n\nTuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.\n\n-- Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?\n\nSynkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.\nHän katsoi epäillen Niiloon.\n\n-- Mitä kysyt -- sanoi hän -- mene häntä katsomaan, viimeistä yötä\nviettää hän Koivistossa.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat\nmyydyt, ja huomenna myydään talomme.\n\n-- Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi\ntekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä\nlievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti\nmun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa\nymmärtämättömyydessä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.\n\n-- Haa -- sinä konna! -- mutisi Yrjö -- tulitko tänne Katria\nlohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten\nkäsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mut' Jumal' auta -- sitä\nennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa -- -- --\n\nHän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitti puukkoa vyöltään. Mutta\nNiilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi\nmaahan.\n\n-- Kelvotoin, mikä oletkin -- lausui hän -- Vaimosi luo todella\nlähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani.\n\nNiilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi\nKoivistoon. Kuinka hyvin hän tunsi tämän tien! Joka puu, joka kivi ja\nkanto oli juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaiset tien ohessa\nkallistivat päätään ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli\nkaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset\nrappiolla, -- joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä\npienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme\nlasta makasi laattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella,\njonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän\nkärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä\njäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.\n\n-- Niilo! -- kuiskasivat hänen värisevät huulensa, -- Niilo, mun\nNiiloni! -- riemuitsi hänen sydämensä, ja pitkästä unesta heräsivät\nvaltavat, autuaalliset tunteet. Sydämen kuihtuneet kukkaiset saivat\nkauan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen.\nUnhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki\nkurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan\ntiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja\nrajuinen riemu täytti hänen sydämensä.\n\nJa Niilo?\n\nHän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen\nnuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä\nviehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo\nantoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun\nseisomaan. Tämä katse sanoi: \"sinä, kurja, olet hänen noin onnettomaksi\ntehnyt!\"\n\nNiilo läheni polvillaan olevata vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja\npuhutteli häntä hellällä ystävyydellä.\n\n-- Katri, mun armas ystäväni -- lausui hän -- sydämeni on pakahtua,\nnähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko\nminun apuani? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi eron kunnottomasta\nmiehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse\nkurjuutta nähdä.\n\nKatri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan,\njuohdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt\neroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki\nhän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetöinnä kesti hän\nsiinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot\nvoimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta Hän,\njoka sydämet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, Hän sen näki ja\nkiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui,\nahdistus hälventyi ja -- voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin\nkasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkailla silmillä\nhän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä,\njoka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana.\nViimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.\n\n-- En hylkää puolisotani, Niilo -- kuului päätös hänen huuliltaan. --\nMitä Jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.\n\nNyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen\nja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, Katri -- nyyhkytti hän -- ei taivaan enkeli\nvoi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun\ntähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt\nlupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä\nhankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua\nhylkää?\n\n-- En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta\nlupaat.\n\n-- Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni\ntäyttämiseen!\n\n-- Amen! kuiskasi Katri.\n\nSamassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen\nsilmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli\nrauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa,\naukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.\n\n-- Päivä koittaa! -- lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan\nsinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi\nikkunan, josta raitis aamu-ilma virtasi sisään.\n\nMutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan\nmaailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn,\nraittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin\nherätesään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät\nja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli\nkorkeudessa riemuisen aamuvirren.\n\nKatrin silmissä välkkyi kyynel, -- ei enään murheen eikä huolien\ntuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se\nNiilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin,\njotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen\ntakaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä\nlähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin\nkesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei\nväsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo.\nViimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen,\njossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän\ntaloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä\nsyvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja\nKatri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä;\nmutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin,\nniinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi\nilmautuu.\n\n\n\n\nKÄRSIVÄ KUKKA.\n\nKirjoittanut\n\nAug. Blanche\n\n\nSuomennos.\n\n\n\"Niiden kukkain, joita tahdotaan jalostuttaa, tulee kärsiä\", sanoo\npuutarhan hoitaja, ja hän on oikeassa. Ylenmääräinen päivän paiste ja\nveden saanti eivät ole niille hyväksi, sillä siten ne äkkipikaan\nkasvavat, tulevat varreltansa ponnettomiksi ja heikoiksi ja kukkansa\novat hyvinki yksinkertaiset ja mitättömät. Niiden tulee kärsiä sekä\nnälkää että janoa, ja ravintoa niille tulee suoda ainoastaan sen\nverran, että töintuskin pysyvät elossa. Puutarhurin veitsen tulee\nlakkaamatta haavoittaa ja katkoa niitä. Herkeämätön sekä sisällinen\nettä ulkonainen vaiva on siis niille tärkeänä elämisen ehtona, -- ja\nelämä se kuitenki on jokaiselle rakas. Mitä tulee tuon kukka poloisen\ntehdä? Hänen tulee koota kaiken sisällisen voimansa, myöskin sen, josta\nhän ei mitään tiedä, voidaksensa valtavasti vastustaa kamalaa\nkohtaloansa ja viimein hän onnistuu, hän voittaa. Tällaisella voiman\nkokoomisella, tällaisella ponnistuksella kehittyy hänessä kauneus,\njosta hän ei itsekään voinut uneksia. Hänen kukkansa tulevat\nmoninkertaisiksi ja värinsä kohta vetää vertoja päivän loistolle. Siten\nhän jalostutetaan.\n\nMiten tämä kukassa toteutuu, siten myöskin ihmisessä. Mitä kaunista,\njaloa ja suurta on, tulee esiin ainoastaan taistelun kautta. Sitä\nvarten täytyy käydä puutteen koulua. Sitä varten täytyy tehdä työtä\notsansa hiessä. Hupaista ei ole sen koulun käyminen, eikä myöskään niin\nkovilla kouluistuimilla istuminen. Mutta useimmille, jotka sen ovat\nläpikäyneet, on se ollut hyväksi. He ovat jalostuneet, ovat tulleet\nonnellisiksi, ja parempi on tietysti _tuleva_ kuin _mennyt_ onnellisuus\nja _oleva_ onnettomuus.\n\nMutta, sanonet ehkä, suurin osa ihmissukukuntaa on käynyt juuri\npuutteen koulua. Edustaako se siis mitä kaunista ja jaloa on? Se\nainakin edustaa taivaallista kärsivällisyyttä, ja tätä hyvettä vailla\nmikä olisikaan ihmissukukunta, mikä maailma.\n\nKlaran koulussa oli minun kouluaikanani eräs opettaja, nimeltä Biljer,\nrakkain ja suopein ihminen minkä minä muistan. Hän yhdellä sanalla sai\nkymmenen kertaa enemmän aikaan kuin rehtori Tryfén pisimmällä\nkepillänsä. Kun olimme varsin vallattomat tahi laiskat, sanoi hän\ntavallisesti:\n\n\"Tänään ette ole nähneet kärsivää kukkaa.\"\n\nKuka sitte tuo kärsivä kukka oli? Se oli pieni tyttö, joka kävi\nseurakunnan köyhäin koulua, mutta jolla ennen opetuksen alottamista\noli tapana istua eräällä hautakivellä kirkon etelä puolella ja lukea\nläksyänsä, silmät aina kirjaan kiinnitettyinä. Tyttöä ja kirjaa oli\nyhtä pahasti pidelty. Kirja oli hyvin kulunut, miltei kaikki lehdet\nolivat irtonaiset, ja lukia oli varsin hento ja heikko. Kasvonsa olivat\nmiltei sinisen kalpeat, ja hän kulki avojaloin kaiken kesää, ja Jumala\ntiesi, josko ei hän talvellaki tehnyt samoin. Hän näytti paljon\nkärsineen, eikä varmaan lukemisensakaan häntä virkistyttänyt. Ei hän\nmilloinkaan ottanut vastaan, kun hänelle tarjosimme jonkun leipäpalan\ntahi jotain muuta. Olikohan häntä siitä joku kieltänyt? Tahi\nitsestäänkö hän tarjoomisemme epäsi? Me sanoimme häntä kärsiväksi\nkukaksi. Sentähden kun maisteri Biljer puhui siitä, tiesimme me, että\nhän sillä tarkoitti hiljaista, ahkeraa, nälistynyttä, avojalkaista\ntyttöä hautakummulla. Silloin myöskin tiesimme, mistä hän tahtoi meitä\nmuistuttaa, meitä, jotka olimme vallattomat ja laiskat, ehkä olimme\nravitut ja meillä oli kengät jalassa.\n\nVuoden kuluttua katosi kärsivä kukka hautuumaalta. Hän ei enää käynyt\nkoulua. Kumminki hän usein tuli meitä vastaan kadulla. Hän horjui\nraskaiden kannettaviensa alla. Toisinaan kantoi hän, lapsi itse, toista\nvähän pienempää hennolla käsivarrellansa, ja useasti näimme hänen\nkylmässä talvi-ilmassa huuhtovan vaatteita virran rannalla. Hän oli\npalveluksessa, näki vaivaa muiden hyväksi, oli lasten hoitajana ja\ntoimitti paljon muuta, mikä kuuluu orjan työalaan, ja tämän ala on\nlavein kaikista.\n\nAina sama kärsivä katse, mutta myöskin sama pieni ylpeys. Muistan erään\ntilaisuuden, jolloin löysimme hänen samalla hautakivellä, tuuditellen\npientä tyttöä polvellaan. Tyttönen oli komeasti puettu, sillä hän oli\nherrassäätyä. Eräs meistä tarjosi vanhalle tuttavallemme muutamia\nsokerimakeisia, jotka hän tällä kertaa kiitollisuudella ottikin vastaan.\nMutta hän ei niitä itse maistanut, vaan antoi ne lapselle.\n\n\"Etkö siis milloinkaan tahdo jotain itsellesi?\" kysyi antaja.\n\n\"En minä mitään tarvitse,\" vastasi hän.\n\nMutta herraslapsi, ruusuposki, hieno pitsi-myssy päässä, hän\ntarjoamaamme tarvitsi. Tytön sanat kuultuamme, silmämme himmentyivät.\nNe syvästi meitä liikuttivat. Näin oli hänen kuvansa niin painunut\nmieliimme, että monen vuoden kuluttua, jolla ajalla _hän_ miten myöskin\nme luonnollisesti olimme paljon muuttuneet, me kumminki heti hänen\ntunsimme. Hän oli silloin naimisessa erään köyhän suutarin kanssa. Jo\noli kymmenen vuotta kulunut siitä, kun hän häitänsä vietti. Nyt häntä\nelatuksen murheet monasti rasittivat, sillä suuri oli hoidettavansa\nperhe. Mutta hänen kotinsa oli kuitenki todellisen perheenäidin hengen\npyhittämä temppeli. Hän ei enää ollut tuo kärsivä kukka. Kehittyminen\noli päätetty, eikä sen ehtoja siten enää tarvittu. Hän oli iloinen,\nviehättävä ja ihana, ehkei kukaan olisi voinut sanoa häntä kauniiksi.\nNyt olivat hänen kukkansa muotonsa suhteen mitä moni-kertaisemmat ja\nvärinsä suhteen mitä loistavimmat, ja millaiset kukat, sellaiset\nmyöskin hedelmät. Hän kasvatti lapsensa hyviksi ja rehellisiksi\nihmisiksi, hän tiesi oikean kasvatustavan. Kirja, josta hän itse tiedon\noli saanut, oli oma elämänsä, oma lapsuutensa.\n\nEn tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos hän on kuollut, niin varmaan\nkuoleman enkeli tapasi hänet hymyilevänä, onnellisena ja tyytyväisenä,\n-- tyytyväisenä kuolemassa miten elämässäki.\n\nPitempi ei ole kertomus kärsivästä kukasta.\n\n\n\n\nSOVITETTU.\n\nKirjoittanut\n\nEmilie Tegtmeyer\n\n\nMukaelemalla suomentanut Wilja.\n\n\nI.\n\nSydänkesän helle paahtoi niittyjä ja vainioita. Ikäänkuin nääntyneinä\nkallistuivat kukkaiset ja ruohot alas maata kohden. Metsästä tuoksui\nsuloinen tuoksu, mutta yksinäisyydessä ei muuta ääntä kuulunut kuin\ntoisesta mesirikkaasta kuvusta toiseen lentävien mettiäisten surina,\ntai sirkkojen hiljainen laulu tienvierustan puoleksi kuivettuneessa\nruohostossa.\n\nMaantien varrella olevan aidan takana käveli eräs nuori vaimo, jonka\nhoikka ja heiveräinen vartalo osoitti heikkoa terveyttä, ja jonka\nastunnnassa oli jotakin väsynyttä, mikä huonosti soveltui hänen\nnuorekkaisiin, melkein lapsellisiin kasvoihinsa. Uneilevalla\nsilmäyksellä katsoi hän aidan yli maantielle, mutta ikäänkuin hätäytyen\nkäänsi hän jälleen silmänsä sieltä pois ja loi ne alas maahan. Silloin\nhuomasi hän aidan vieressä kauniin ruusupensaston; hän läheni sitä,\nkumartui alas ja taittoi yhden ruusun. Kun hän jälleen nosti silmänsä\nylös, jäykistyivät ja vaalenivat hänen hienot kasvonsa. Pölyisellä\nmaantiellä oli hän oivaltanut kookkaan vanhanpuoleisen naisen, joka,\nkantaen kahta valkoisella vaatteella peitettyä pakkaista käsissään,\npitkillä, rivakkailla askeleilla häntä läheni. Nuori vaimo vilkaisi\ntaakseen, nähtävästi hän aikoi paeta samaa tietä, kuin oli tullutkin;\nmutta samassa hän jo kuitenkin otti muutamia askeleita eteenpäin, juuri\nkuin olisi joku vastustamatoin voima vetänyt häntä vastaantulevata\nkohden. Tämä riennätti askeleitaan ja viittasi hänelle. Vaimo näytti\nunhottavan epäilyksensä ja läheni aitaa, jonka toisella puolella oleva\nvaimo jo oli laskenut vakkansa maahan, ja sinirautuisen esiliinansa\nkulmalla nyt pyyhki hikeä otsaltansa.\n\n\"Sepä oli hyvä asia, Anna Heikkinen,\" puhui hän, yhä kasvojaan\npyyhkien, \"että juuri tänään teitä täällä tapaan. Olisi tottakin ollut\nvahinko, ell'en olisi saanut teille lausua niitä terveisiä, joita\npoikani Petter toi Suorsakylästä mukanaan.\" Nuoren vaimon kasvoista\npoistui väsynyt, välinpitämätöin katse ja antoi sijaa vilkkaammalle\nnäölle.\n\n\"Kävikö poikanne siellä, Leena, ja milloin?\"\n\n\"Toissapäivänä, sunnuntaina, hän siellä oli. Silloin, näetten,\npidettiin tanssit myllärin luona, eikä poikani niitä mielellään\nlaiminlyö.\"\n\nAnna ei siihen mitään vastannut. Tietämättänsä hän vaan vei sydämelleen\nkätensä, jossa hän vielä ruusua piti. \"Kuuliko Petter mitään minun\nomaisistani?\" kysyi hän sitten hiljaisella, vakavalla äänellä.\n\n\"Tottahan nyt,\" kuului vastaus. \"Hän kävi itse Peltolassa. He olivat\nkaikki raittiina ja voivat hyvin, yksin Katrikin. Mutta,\" vaimo\nkumartui lähemmäksi aidan yli, samalla kuin viekas silmänisku teki\nhänen ruman muotonsa vieläkin inhottavammaksi, \"minulla on teille\njotakin erinomaisempaa kerrottavana. Tommi on siellä!\"\n\nAnna kavahti, ikäänkuin olisi odottamatoin isku häntä tavannut ja\nkasvonsa kävivät tulipunaisiksi. \"Tommi,\" sanoi hän sortuneella\näänellä, \"Tommi\" -- -- -- ja rivakkaasti kääntyen, heitti hän aran,\nhätäisen katseen siihen suuntaan, josta tuuheiden koivupuitten välistä\nkomean kartanon katto näkyi.\n\nLeipuri-Leena, joksi vaimoa paikkakunnalla yleisesti sanottiin siitä\nsyystä, että hän likeisestä, pienestä kaupungista kuletti vehnäsiä\nmaalaisille, tarkasti hetken aikaa sanojensa vaikutusta, ennenkuin\nryhtyi vastaamaan noiden jäykästi katsovien silmien äänettömään,\ntuskalliseen kysymykseen. \"Vanhukset, näette,\" pitkitti hän, \"eivät\nenää tule hänettä toimeen, ja sentähden jää Tommi nyt kotiin. Petter\nmyöskin sanoo, ett'ei koko talouden hoidosta ole mihinkään ilman\nTommitta. Ja kauniiksi on hän tullut! Hän on antanut kasvaa suuren\nmustan parran, jolla hän on aivan kreivin näköinen ja -- -- -- vähän\nhurjaksi on hän käynyt. Hän on tanssinut kaiken yötä niinkuin raivokas\nja ottaa myöskin tilaisuudessa vähän liiemmäksi väkeviä, mutta\nPetterille hän on sanonut sitä tekevänsä ainoastaan surusta, ja hän\nkäski sanomaan teille terveisiä, Anna!\"\n\nTämä oli puhetta kuunnellessa painanut päänsä alas ja hänen kasvoistaan\noli taaskin joka veripisara kadonnut. Nyt hän kavahti ylös. Hänen\nvaaleat huulensa jo aukenivat vastaukseen, mutta --\n\n\"Anna, Anna!\" kuului voimakas ja raikas miehen ääni huutavan vähäisen\nloitompaa, ja nuori vaimo säikähti niin, että hänen polvensa vapisivat.\nHätäisesti, tuskin tietäen, mitä hän teki, painoi hän jotain vanhemman\nvaimon käteen, viittasi häntä pakenemaan ja kääntyi itse rivakkaasti\nastumaan asumusta kohden.\n\nLeipuri-Leena katsoi ihmetelleen hänen jälkeensä ja sitten omaan\nruskeaan ja karkeaan käteensä, jossa hänellä nyt oli suuri raha ynnä\nkaunis ruusunkukkainen, jonka hän tätä ennen oli huomannut pakenevan\nkädessä. Mitä oli hän tarkoittanut tällä lahjalla? Eikö hän\nhämmästyksessään ollenkaan tietänyt, mitä hän teki taikka -- -- --\nilkeä hymy näkyi Leipuri-Leenan päivettyneissä kasvoissa; hän laski\nvarovasti kukkaisen vakkaseen liinavaatteen alle ja alkoi kiiruusti\nastua eteenpäin.\n\nSillä välin oli Anna pakenevilla askeleilla rientänyt siihen suuntaan,\njosta samaa kutsumushuutoa jo uudistettiin. Kääntyessään muutamien\npensaiden taakse, tapasi hän erään miehen, joka, kantaen noin\nkaksi-vuotista lasta käsivarrellaan, tuli asumuksen edessä olevan\nruohoisen kentän yli. Mies oli pituudeltaan keskinkertainen ja\nvarreltaan vankka. Muotonsa ei ollut vähääkään kaunis eikä hän liioin\nnuoreltakaan näyttänyt. Muutamat hienot kurtut otsassa ja poskissa ynnä\njuonteet suun ympärillä osoittivat, että hän mahtoi olla likempänä\nneljää kuin kolmeakymmentä. Mutta hänen näössään oli jotakin reipasta\nvilpitöintä, ja hänen olennossaan jonkunlainen tyyne vakavuus\njonkatähden häneen heti ensi katsannossa mieltyi, ellei mitään\nennakkoluuloa hänestä ollut.\n\n\"Siinäkö sinä viimeinkin olet, Anna!\" lausui hän nuorelle vaimolleen,\njoka häntä nähdessään säpsähti ja hiljensi käyntiään. \"Minä olen sinua\njokapaikasta hakenut. Joku onnettomuus olisi helposti voinut tapahtua,\nsillä Kati leikki aivan yksinään joen rannalla.\"\n\nAnna, joka tuskin vielä oli tointunut edellisestä hämmästyksestään,\ntunsi itsensä loukatuksi miehensä sanojen ja etenkin hänen katsantonsa\nja äänensä nuhteesta. Peittääkseen kiusallista hätäytymistään tekeytyi\nhän uhkamieliseksi ja vastasi jäykästi: \"Olisit huutanut Liisaa, ja\nnuhdellut häntä, jonka huostaan olin lapsen jättänyt.\"\n\nMiehensä katsoi häneen pitkään. Hän oli tottunut näkemään vaimoaan\nvälinpitämättömänä ja haluttomana, mutta äreänä ei hän vielä koskaan\nhäntä nähnyt. \"Sinä tiedät, Anna, kuinka huolimatoin se tyttö on, ja\nsentähden on minun kääntyminen äitiin, kun kysymys on lapseni edusta ja\nturvallisuudesta.\"\n\nVaimolla oli jotakin tekemistä hameensa kanssa, jonkatähden hän ei\nvoinut mieheensä katsoa. Kokien päästä hänen ohitsensa, intti hän\nhiljaa: \"Kuinka minä voisin kaikkialla olla?\"\n\nMiehensä sulki häneltä tien. \"Mutta missä sitten olit oikeastaan?\"\nkysyi hän, \"koska sinulla ei ollut aikaa lastasi ajatella?\"\n\n\"Täällä pellolla, niinkuin näet.\"\n\n\"Tähän aikaan, aivan yksin?\"\n\nAnna vältti yhä miehensä silmäyksiä, ja oli liian vähän oppinut\nteeskentelemään, voidakseen näyttäytyä levolliselta hänen tätä\nkysyessään. \"Anna,\" huudahti Heikkinen äkkiä ja hänen miehiset kasvonsa\nvävähtivät surusta, sillä asia oli hänelle nyt selvä. \"Sinä et ole\nyksinäsi ollut. Tänään on tiistai, oletko taaskin puhellut aidan luona\nLeipuri-Leenan kanssa?\"\n\nVaimo nosti hienon, valko-tukkaisen päänsä ja silmäinsä säteet\nkohtasivat nyt suoraan hänen miestään, mutta niiden luonnissa asui\nkylmyyttä ja miltei vihaa. \"Ja josko niin olisin tehnytkin, mikä\nonnettomuus siinä sitten oli? Et toki voine minua kieltää paria sanaa\nvaihettamasta hänen tai jonkun muun kanssa, jonka satunnaisesti tuolla\ntien varrella tapaan.\"\n\n\"Satunnaisesti?\" Hän katsoi kiinteästi ja surullisesti liikutetulla\nmielellä vaimoonsa, joka punastuen taaskin loi silmänsä alas. \"Anna,\"\npitkitti hän, hyväellen ja vyyhdyttäen lasta, joka alkoi käydä\nlevottomaksi hänen sylissään. \"Sinä tiedät ja olenhan sen monasti\nsanonut, minkätähden kerrassaan olen kieltänyt Leipuri-Leenaa käymästä\ntalossani. Hän on inhottavin kielitteliä koko paikkakunnalla, vie\nvalhejuttuja talosta toiseen, ja on jo paljon pahaa sillä tavoin\nmatkaansaanut. Sinä tiedät sen, etkä kuitenkaan usko etkä luota minuun\nsen verran että pitäisit kieltoani arvossa.\"\n\nNuoren vaimon sydämessä taisteli niskoittelemisen halu ja vakuutus\nväärässä olemisesta, mutta kun hän ennen kaikkea tahtoi päästä tuosta\nkiusaavasta haastelusta, turvautui hän edelliseen. \"Varmaan sen\ntekisinkin, Yrjö,\" vastasi hän sentähden nurpeasti, \"ellei tämä kielto\nolisi sinulta vaan pelkkiä juonia. Ei kukaan ole voinut näyttää toteen,\nettä Leena on valhejuttuja kertonut\", ja samalla, käyttäen tilaisuutta\nhyväkseen, kun isä koki rauhoittaa itkevää lasta, puikahti hän heidän\nohitsensa ja pakeni huoneesen.\n\nKauan katsoi Heikkinen hänen jälkeensä, ja synkkä ja yhä synkempi varjo\npimensi hänen otsaansa.\n\n\"Ei hän siitäkään mitään välitä että lapsi on vaarassa ollut,\" lausui\nhän hiljaa ja huolestuneena itsekseen. Hellästi puristi hän pikku Katia\nrintaansa vasten ja käveli hiljaa koivujen varjostamaa polkua pitkin\npeltoa kohden, jossa kullankarvainen ruis kauniina ja tuleentuneena\naaltoeli, leikkaajan sirppiä odotellen.\n\nTästä päivästä lukien voi Yrjö Heikkinen huomata vaimonsa olennossa\nnähtävän muutoksen. Tosin ei hän tähänkään saakka ollut osoittanut\nmiehelleen hellempää rakkautta eikä näyttänyt vähääkään ymmärtävän sitä\nintoisata lemmen halajamista, josta tämän rehelliset, siniset silmät\npuhuivat, mutta hän oli kuitenkin sietänyt ja melkein ystävällisesti\nvastaanottanut kaiken hellän huolenpidon. Nyt oli toisin. Ilmeisesti\nhän karttoi miestään, ja vältti katsoa häntä silmiin, ja samassa\nsuhteessa hänen olentonsa kävi yhä vastahakoisemmaksi, kasvonsa\nkelmeämmäksi ja astuntansa väsyneemmäksi. Yrjön sydämessä alkoi hento\ntoivon taimi vähitellen lakastua, ja yhä tuskallisemmaksi kävi hetki\nhetkeltä kysymys, mitä oikeastaan oli tekeminen sen hilpeän ja heikon\nolennon eteen, joka niin auttamattomasti näytti kuihtuvan hänen\nkainalossaan.\n\n\"Ettekö sitä huomaa, veli Heikkinen?\" sanoi eräänä päivänä muuan\nystävällinen naapuri, \"ettekö huomaa, että teidän vaimoanne vaivaa\nkoti-ikävä? Eikä teidän sitä ole ollenkaan ihmetteleminen. Noin\nnuorelle naiselle mahtaa tuntua hyvinkin oudolta, kun äkkiä tulee\nmuutetuksi niin suuresta kylästä kuin se, jossa hänen isänsä talo oli,\ntänne yksinäisyyteen, -- -- sillä, älkää paheksuko, kyllähän teillä\nkaunis asunto on, mutta hyvin se on erillään muista.\"\n\n\"Mutta hän saattaisi milloin hyvänsä mennä hevoisella naapureitaan\ntervehtämään,\" vastasi Heikkinen ihmeissään.\n\n\"Kyllähän se niinkin on, mutta ei se kuitenkaan vastaa monilukuista\nkoto-perhettä ja tuttavien ahkerata luona-käyntiä. Uskokaa vaan minua,\nvaimoanne vaivaa koti-ikävä,\" väitti naapuri, aavistamatta sitä huolien\nhelpoitusta, jonka hänen sanansa toisessa vaikuttivat. Hukkuvakin\ntarttuu olkikorteen, eikö siis Yrjö Heikkinen halukkaasti kiintyisi\nsiihen ajatukseen, että hänen nuoren vaimonsa huolestuttavaan\ntilaan oli vaan koti-ikävä syynä. Monasti hän oli kuullut tämän\nsurkuteltavimman taudin kalvaavasta voimasta ja jos tämä vaan oli se\nvaiva, joka Annaa murti, niin voisihan siihen kai jonkun neuvon keksiä,\nkun siitä kerran tiedon sai. Kun Heikkinen myöhemmin jäi yksinään,\nkuiskasi tosin joku ääni hänen sydämessään näinkin: \"Jos hän vaan\npuoleksikaan lempisi sinua niinkuin sinä häntä, niin ei hän vanhaa\nkotiaan ikävöitsisi,\" mutta hän koki kaikin voimin saada tätä ääntä\nvaikenemaan ja alkoi tuumia, mikä keino, asian näin ollen, hänen\nvaimoaan parhaiten auttaisi.\n\n\"Mitä arvelet, Anna,\" alkoi hän jo seuraavana päivänä, kun he kumpikin\nyhtä puhumattomina kuin ennenkin olivat puolipäivällistä atrioineet,\n\"et ole pitkään aikaan ollut kotonasi, tahtoisitko ehkä joksikin aikaa\nmennä käymään vanhempiesi luona?\"\n\nTämän kysymyksen vaikutus hänen nuoreen vaimoonsa hämmästytti\nHeikkistä. Annan kasvot lensivät tulipunaisiksi, koko hänen ruumiinsa\nvavahti ja silmänsä kiintyivät ihmeellisellä, puolittain tuskallisella,\npuolittain riemullisella ja kummastuneella katseella Yrjöön. Tämä näki\nsiinä vaan valtavan ilon osoituksen, joka kertoi kauan sydämen kätköön\npainetusta halajamisesta. Vaikka Yrjö tunsi ikäänkuin pistoksen\nsydämessään, otti hän kuitenkin ystävällisesti vaimoaan kädestä ja\nlausui, lempeästi häntä nuhdellen: \"Kun niin kovin olet ikävöinyt\nkotiasi, miksi ei sinulla ollut sen verran luottamusta minuun, että\nolisit haluasi ilmoittanut? Josko viimeinkin oppisit minussa tuntemaan\nuskollisimman ystäväsi, ja kertoisit minulle kaikki, mitä toivot,\ntaikka mikä sinua painaa!\" Kyynelet valtasivat Annan, hänen katseensa\nosoitti niin suurta neuvottomuutta, ja ilmaisi hänen niin vaivaloisesti\ntavoittelevan jotakin sopivaa sanaa, että miehessään heräsi jo\nrahtuinen toivetta saada häntä viimeinkin avaamaan sydäntänsä.\n\nHeikkinen läheni vaimoaan, kietoi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri,\njota hän ei kaukaan aikaan ollut tehnyt, ja lausui hellästi: \"Anna, jos\nsinulla on joku huoli, ja minä sen voin auttaa, niin sano se minulle.\nSinä tiedät, sinun täytyy tietää, että kaikessa tarkoitan vaan sinun\nonneasi. Ei ole Luoja minulle suonut hyvää puheenlahjaa, jolla kentiesi\nvoisin sun nuorta sydäntäsi viehättää, mutta sinä voit luottaa minuun,\nja jos sinulla vaan on joku toivo, niin anna mun se tietää!\"\n\nAnna pudisti päätään ja lepäsi miehensä kainalossa aivan kuin pieni,\nvangittu lintuinen, jonka sydän levottomasti sykkii, ja joka\nhätääntyneenä silmäilee ympärilleen, odottaen sopivata hetkeä, jolloin\ntohtisi lentoon lähteä. Heikkinen sen hyvin huomasi ja hänen mielensä\nkävi siitä katkeraksi. Kuitenkin hän yhä puhui vaimolleen helliä,\nsydämestä lähteneitä sanoja, puhui niin, kuin hänen hiljainen, tyven\nluontonsa vaan harvoin oli pannut häntä puhumaan, mutta -- turhaan!\nSyvästi loukattuna vetääntyi hän pois ja uudisti nyt kysymyksensä\nkolkolla äänellä: \"Tahdotko lähteä vanhempiesi luona käymään?\"\n\nVavisten vastasi Anna viimeinkin: \"Mielelläni sen tekisin. Halajaisin\nvielä kerran saada Katria nähdä.\"\n\n\"Hyvä! Niinpä valmista itseäsi matkaan. Lauvantaina lähden viemään\nteitä ja saat lapsen kanssa olla siellä muutamia viikkoja, kunnes tulen\nteitä hakemaan.\"\n\nHän otti hattunsa ja läksi huoneesta. Anna jäi ristiriitaisten\ntunteittensa valtaan. \"Minä saan hänet jälleen nähdä!\" riemuitsi hän\nrajussa ilossa ja hänen silmistään iski outo tuli, mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän kätki kasvonsa käsiin ja kovasti, niinkuin\nukkosen jyrinä soimasi häntä omatunto: \"Sinä olet miehesi pettänyt,\ntämä on ensimmäinen askel sillä tiellä, joka kadotukseen vie!\"\n\n\nII.\n\nJuhlallisesti kaikuivat kirkon-kellot lakean yli ja kutsuivat\nSuorsakylän asukkaita Herran huoneesen. Kirkko, joka oli rakennettu\nkeskelle kylää eräälle kukkulalle, katseli ystävällisesti seutua\nympärillään sitä virtaa, joka tyvenesti viheriässä laaksossa vyörytti\naaltojaan nurmirikkaiden äyräin välitse alas kaukaista merta kohden.\nElokuun aurinko imi kastehelmet ruohojen nenistä ja kimalteli\nilakoitsevilla valosäteillä hautaristien kullatuissa kirjoituksissa.\nHiljaisten hautaristien ympärillä vallitsi pyhäpäivän huoleton elämä,\nsieltä ja täällä kuului leikkipuheita ja naurun helinää, sillä kylän\nnuoriväki mieluisasti kokoontui kirkkopihaan jonkun puolituntia ennen\njumalanpalveluksen alkamista. Nuorten uhkuva ilo, heidän kajahteleva\nnaurunsa ei voinut paikan vakaisuutta vähääkään karkoittaa. Viikon\ntapaukset kerrottiin, iltapuolen vakavimmasta viettämisestä tuumailtiin\nja ennen kaikkea tarkasteltiin nuoria neitosia, jotka siveinä, maahan\nluoduin silmin kulkivat sivuitse, vaan kuitenkin hengin hipiin mielivät\nyhtyä johonkuhun lähellä olevaan tuttavaan tai sukulaiseen,\npysähtyivät keskustelemaan ja vastaamaan leikillisiin puhutteluihin,\nkunnes aina useampia heidän seuraansa liittyi, joten pian siellä täällä\nsyntyi iloisesti häliseviä naisjoukkioita. Koko tuo vilkas näkymö sai\nsen kautta kirjavan monenmuotoisuuden ja viehätti tietysti sitä enemmän\nkaikkia läsnäolevia. Puhe kävi reippaasti ja ujostelematta siksi kuin\näkkinäinen liikunto nähtiin väkijoukossa ja kaikkien huomio\nkääntyi kirkonporttiin, josta juuri nyt ijäkäs, nähtävästi noin\nkuusikymmen-vuotias, jykevä mies tuli sisään. Hänen kookas vartalonsa,\nhänen pulska ja talonpoikaiseen malliin tarkasti mukautettu pukunsa\nsekä vissi mahti hänen olennossaan osoittivat heti hänen olevan\ntärkeä-arvoisen miehen.\n\n\"Katsokaa tuolla tulee Peltolan isäntä!\" kävi kuiskutus suusta suuhun.\nHänen ympärillään kohotettiin lakkia ja hattuja, ja astuessaan\nmahdikkaasti eteenpäin, tervehti hän suurella itsehuomiolla oikeaan ja\nvasempaan. Sitten hän läheni muutamia vanhempia miehiä, joiden kanssa\nalotti puhetta.\n\n\"Kukahan tuo lienee, joka hänellä on mukanaan?\" kysyi sivulla olevassa\nparvessa eräs nuorukainen.\n\n\"Etkö sinä sitä tunne?\" vastasi toinen. Sehän on hänen vävynsä, tuo\nrikas Heikkinen, järven toiselta puolen, sieltä, jossa talollisten\ntilat ovat kuin hyvät hovit. Nähty selvään, kuinka vanhus hänen\nennallaan kulkeissaan pitää niskaansa vielä tavallista jäykempänä.\nMutta minkähäntähden ei Anna ole heidän kanssaan? Luulisi kuitenkin,\nettä miehensä olisi hänet ottanut mukaan.\"\n\n\"On kyllä ottanutkin,\" lausui nyt kolmas, joka tähän saakka oli\nsilmiään kääntämättä katsellut eräitä nuoria, jotka seisoivat lähellä\nkirkonovea ja joiden kovanlainen ilo, toisten ikään hiljennettyä,\nherätti huomiota. \"Anna on eilen illalla tullut, ja kylässä kuulin jo\nkerrottavan, että hän on ikävöinyt kotiaan, varsin huonolta on hän\nkuulemma näyttänytkin. Sentähden on miehensä tuonut hänet tänne, ja\naikoopa viedä, niinkuin sanotaan, jättääkin hänet vanhempiensa luokse\njoksikin aikaa, koska hän ei ymmärrä mitään neuvoa hänen kanssaan\nsiellä kotona.\"\n\n\"Sepä on ikävää kuulla,\" arveli ensimmäinen kysyjä, jonka rehellisissä\nkasvoissa ilmautui vilpitön huoleisuus. \"Anna oli kuitenkin ennen niin\niloinen tyttö ja paras leikkikumppani.\"\n\nToinen kohotti olkapäitään. \"Niinpä se tavallisesti tahtoo käydä tässä\nmatosessa maailmassa; kun ei ihminen koskaan voi saada tarpeekseen asti\nsen hyvyyttä. Ei Peltolallakaan ole, niinsanoakseni, kuin yksi ainoa\ntytär, sillä Katri-raukkaa tuskin voikaan lukuun ottaa; eikä hän\nkumminkaan saanut lepoa, ei rauhaa, ennenkuin oli sen ainoansa myynyt\nrahaan ja tavaraan ja lähettänyt pois vieraisiin.\"\n\n\"Oho, Lassi, ei se nyt sentään niin maailmasta pois ole Heikkisenkään\ntila,\" lausui taas se nuorukainen, joka ensin oli Annan tulosta\nkertonut. \"Kun he vaan lossilla ensin menevät Keljonlahteen, niin siitä\nei ole kuin 6 tai 7 tunnin matka, etenkin jos semmoisilla hevosilla\najaa, kuin Heikkisen oriit ovat.\"\n\n\"Yhdentekevä, oli muutamia tuntia enemmän tai vähemmän, vieraassa\npaikkakunnassa se kumminkin on, ja siitä olen varma, että jos vaan\nAnnan mielen jälkeen olisi käynyt, niin Suorsakylässä hän vieläkin\nolisi.\"\n\n\"Ja kuka tietää, mikä paras on! Siitä vaan olen varma, ett'ei Anna\nrahan eikä tavaran tähden ole miehelään mennyt. Eipä hänellä mahtanut\ntäälläkään varsin hauskat päivät olla, sillä ennen olisi Peltola\nantanut vaikka tappaa itsensä, ennenkuin olisi tytärtään Ojalan\nTommille antanut, sen me kaikki tiedämme.\"\n\n\"Olisiko hän sitten ollut ainoa kylässä!\" Puhuja lykkäsi ylpeästi\nlakkinsa kallelleen ja, pistäen kädet taskuunsa, katseli hän\nnähtävästi hyvin itseensä mieltyneenä ympärilleen, josta varmaankin\nolisi joutunut pilkanalaiseksi, ell'ei hyväluontoinen kumppalinsa oli\nsitä estänyt, tuustaamalla toista kylkeen, samalla kun huudahti: \"Hei,\nkatsokaas tuonne,\" jolla hän saattoi heidän huomionsa kirkonoven luona\nseisoviin nuoriin. Yksi heistä, jota toiset nähtävästi olivat\nnarranneet ja kiusotelleet, erkani samassa tuokiossa seurasta ja meni\nsuoraa päätä Peltolan isännän luokse.\n\nHän oli erinomaisen kaunis nuorukainen, jonka mustat, kiharat hiukset\nynnä vapaampi olento ja se julkea tapa, jolla hän piti harmaata\nhuopahattua päässään eroittivat hänen heti kaikista muista. Vakailla\naskeleilla ja rohkealla katsannolla, vähintäkään välittämättä niistä\nhämmästyneistä silmäyksistä, jotka häntä seurasivat, meni hän suoraa\ntietä kylän ylimyksen eteen. Tummilla, säihkyvillä silmillään hän ensin\nhetkisen mittaili Annan miestä ja sitten Peltolaa itseään, kohotti\nylpeästi hattuaan ja lausui äänellä, johon arvon antava nöyryys ja\nvaativa rohkeus naurettavasti sekaantuivat.\n\n\"Hyvää huomenta isäntä! Isäni käskee sanomaan terveisiä ja hän tahtoisi\nmielellään tietää, joko nyt olette harkinneet, kenen korjattava se\nraja-aita on, joka on myllyntakaisten peltojen välissä?\"\n\nPeltolan isännän tyyneet kasvot muuttuivat suuttumuksesta. Otsaansa\nrypistäen nykäsi hän vaan hiukan lakkiaan tervehdykseksi ja, katsoen\nkarsaasti kopeaan kysyjään, vastasi hän: \"Jos teillä, sinulla tai\nisälläsi, on minulle jotakin sanomista, niin tiedätte, missä minä olen\ntavattavana; tässä ei ole semmoisten selitysten paikka.\"\n\nVarmaankin se oli Peltolan mielestä juuri parhaasen aikaan, kuin\nkirkossa urut nyt kajahtivat soimaan, kehoittaen siten ulkona seisovia\ntulonsa oikeata tarkoitusta muistamaan. Peltola viittasi vävylleen, ja\nnäiden astuessa Herranhuoneesen, ympäröivät nuorukaiset nauraen\nuudelleen Tommin, jonka katse osoitti selvään, että he sitä ennen\nolivat epäilleet hänen uskaliasta rohkeuttaan.\n\nJos Anna olisi tietänyt tästä tapauksesta, kuinka hän silloin olisikaan\niloinnut siitä, ettei hän tänään kirkkoon mennyt! Hänen vanhempainsa\ntalo oli kylän toisessa päässä, maantien vieressä. Paitse aittoja\nja muita tarpeellisia ulkohuoneita, kuului siihen tavallinen\nasuinhuonerivi, jonka rakennuksen keskellä oleva porstua jakoi kahteen\nosaan. Porstuan toisella puolen oli mahdottoman suuri perheentupa ja\ntoisella pari pienempää kammaria ynnä vierastupa. Peltolan tilukset\nolivat suurimmat koko kylässä; hän oli jo kauan ollut kylän vanhuksena\nja kaikin puolin sen arvokkaimpana miehenä, eikä itse ruhtinaskaan\nvoinut olla Peltolan isäntää ylpeämpi maallisen asemansa puolesta.\nVierastuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin, istui talon vasta\ntullut tytär juuri silloin, kuin Tommi kirkonpihassa puhutteli hänen\nisäänsä. Annan suuret, väsyneet silmät tuijottivat eriskummallisella\nkatsannolla ulos ikkunasta. Katseliko hän, kuinka vilpoinen aamutuuli\ntuuditti maantien varrella kasvavien koivujen lehväisiä latvoja, tai\noliko huomionsa vetääntynyt hiukan kauemmas, -- kenties tuohon\ntuulimyllyyn, joka näkyi hietakummulta vähän matkan päässä maantien\ntoisella puolen, tai sen vieressä olevaan muhkeaan taloon, joka erkani\nkaikista muista kylän huoneuksista uudemman-aikaisen rakennustapansa\npuolesta.\n\n\"Anna, mitä ajattelet?\" Lauhkea ääni tempaisi viimeinkin nuoren vaimon\ntällä kysymyksellä ajatuksistaan tai muistelmistaan, ja kun hän äkkiä\nkääntyi, tapasi hän ymmärtäväiset, syvämietteiset silmät, jotka eräistä\nkalveista, kivuliaista, mutta kuitenkin miellyttävistä kasvoista olivat\nhäneen kiinnitetyt, ja juuri tällä hetkellä haikean surullisella\nkatsannolla.\n\nNiiden omistaja istui jonkunlaisessa rullatuolissa, jota hän mielensä\nmukaan tottuneella tavalla liikutteli mihin hyvänsä, vaan johon, kun\njaloillaan ei voinut askeltakaan ottaa, oli tuomittu aivan kuin\nkoteloinen kuoreensa.\n\n\"Mitä sinä ajattelet?\" toisti hän. \"Sittenkuin olemme täällä\nkahdakesken olleet, et ole minulle sanaakaan puhunut etkä edes\nvilahdukselta minuun katsonut, vaan lakkaamatta tuijottanut tuonne\nulos. Mielestäni on kuitenkin jo kauan siitä, kuin viimeksi olemme\ntoisiamme kohdanneet.\"\n\nAnnan kasvoissa ilmautui maltiton katkeruus. \"Enkö enää saa\najatuksianikaan itsekseni pitää?\" kysyi hän. \"Enkö enää saa\nmuistellakaan sitä aikaa, jolloin viattomana lapsena noiden koivujen\nalla leikin?\"\n\nHänen äänensä vapisi ikäänkuin pidätetyistä kyyneleistä, mutta kun hän\nhuomasi hämmästystä ja huolta sisarensa katseessa, heittäytyi hän alas\ntämän istuimen ääreen, kätki kasvonsa hänen hameensa laskoksiin ja\nlausui sydämen tuskalla: \"Suo minulle anteeksi, Katri! Minä olen niin\npaha, enkä ansaitse lainkaan sinun hyvyyttäsi, mutta et voi käsittää,\nkuinka tyyten onneton minä olen!\"\n\n\"Kuinka se voi olla mahdollista! Oi, tuota juuri aavistin heti, kuin\nsinut eilen näin.\" Syvä suru soi Katrin äänessä, hänen tätä\nlausuessaan, ja ohuilla, laihoilla käsillään hän hiljaa hiveli\nsisarensa vaaleita hiuksia. \"Kuinka voi se olla mahdollista! Yrjö on\nkuitenkin niin hyvä.\"\n\n\"Mutta hän vaatii minua rakastamaan itseään, hän vartioitsee minua,\"\nkuului puoleksi kuiskaama vastaus. \"Enkä minä voi sitä kärsiä. Hän on\ntyytymätöin minuun, ja minä tiedän, että hän tavallansa on oikeassa,\nmutta sitä en kuitenkaan voi auttaa. Voi, kaikkian ennen haluaisin\nkuolla!\"\n\n\"Anna, Anna, mitä tämä merkitsee! Enhän sinua enää tunnekaan!\" Näistä\nsanoista soi sureva helleys, mutta samalla myöskin ankara nuhde. Anna\nnosti äkkiä päänsä sisarensa polvilta.\n\n\"Vai niin!\" sanoi hän ja veti kahden käden hiukset ylös otsaltaan. \"Vai\nkäy se nyt teidän ihmeeksenne, kun olette minut tänlaiseksi saaneet!\nNyt, kun se on liian myöhäistä ja onnettomuus jo on käsissä!\"\n\n\"Anna, ota vaari sanoistasi! Sinä et tiedä mitä puhut.\"\n\n\"Hyvin sen tiedän!\" Sama omituinen alakuloisuus, joka Yrjö Heikkisen\npuolisoa viime aikoina oli vaivannut, ilmautui nytkin hänen\nkatsannossaan. \"Olin vielä liian nuori, tuskin muuta kuin lapsi, enkä\nollut kuin muutaman kerran miestäni nähnyt. En sitä voinut uneksiakaan,\nettä hän minulle olisi rakkaampi kuin ken tahansa joku muu. Silloin\nminulle eräänä päivänä julistettiin, että hän oli minua vaimokseen\npyytänyt, ja että vanhemmat olivat hänelle antaneet lupauksensa. Kielto\nkuoli huulilleni, kun isä jyrkästi ilmoitti tahtonsa, ja kun sitten\nhädissäni otin turvani sinuun, Katri, et sinä herjennyt päivä päivältä\nminulle selvittämästä, kuinka muka velvollisuuteni oli isää totella,\nettei minulle koskaan olisi tarjona senlaista onnea, ja muuta\nsemmoista, siksi kuin pääni kävi ymmälle ja minä viimein suostuin\nsiihen, jota en auttaa voinut. Nyt kuitenkin, nyt sen tiedän, ettei\nminun olisi pitänyt sitä tehdä, ei, vaikka siihen paikkaan olisin\nnääntynyt!\" Hän oli noussut ylös tätä lausuessaan ja seisoi nyt eteensä\ntuijottaen, kasvot kalveina ja huulet yhteen puristettuina.\n\n\"Sinä teet syntiä, kun tuonlaisia puhut,\" sanoi Katri. \"Sinusta on\npidetty hyvä huoli. Sinulla on mainio toimeentulo, hyvä mies ja terve,\nkaunis lapsi.\"\n\n\"Ja, --\" nuori vaimo tuli mahdollisimman lähelle sisartaan, kumartui\nalas, nojasi käsillä toisen olkapäihin ja likeni huulineen hänen\nkorvaansa. \"Ja ääretön, kalvaava ikävyys sydämessä toista\nmuistellessa,\" kuiskasi hän harvaan ja painavasti, ja kun hän sen\nsanottuaan kätki kasvonsa käsiin, vavahteli hänen ruumiinsa kovista\nnyyhkäyksistä.\n\nKatri huolestuneena ja hämmästyksissään, koki häntä rauhoittaa, mutta\nAnna pudisteli eväten päätään. Hän laski kädet alas kasvoiltaan ja\nkyyneltynein poskin alkoi hän uudelleen: \"Oi, Katri, Katri, kuinka\ntaisit sinä houkutella minua Heikkistä ottamaan kun kuitenkin\ntiesit --\"\n\n\"Vaiti,\" -- tautinen ojensi laihan kätensä puhujaa kohden, \"vaiti Anna,\nei sanaakaan enään. Sinä tiedät, kuinka sydämestäni toivon ja tarkoitan\nsinun onneasi, kuinka olisin valmis milloin tahansa uhraamaan tämän\nhurjan elämäni, jos sillä voisin sinua auttaa, ja kuitenkin vielä\ntänäkin päivänä puhuisin juuri samoin kuin silloinkin.\" -- Ja kun nuori\nvaimo nyt silmät levällään kummastellen häneen katsoi, jatkoi hän:\n\"Sinä olit nuori emmekä kukaan olisi kiirehtineet sinun naimistasi,\nellet olisi alkanut Ojalan Tommin kanssa noita onnettomia rakkauden\nasioita, joista kaikella muotoa oli loppu saatava.\"\n\n\"Kaikella muotoa!\" Katkerana tuskan huudahduksena nämä sanat puhkesivat\nAnnan sydämestä, hänen huulensa värisivät, mutta jäykistyneellä\nkatseella pyyhki hän kosteat helmet silmäripsistään ja ojensi itsensä\nsuoraksi.\n\n\"En ole sitä koskaan voinut käsittää,\" sanoi hän, \"ja nyt kun olen\nvanhemmaksi tullut, olen sitä monasti miettinyt, mitä teillä oikeastaan\non Ojalaisia vastaan. Nyt minä sinulta kysyn, mitä pahaa ovat he\ntehneet ja mistä te heitä moititte?\"\n\nKatrin kasvot jäykistyivät. Näkyi selvään, että nyt koskettiin asiaan,\njosta hänen käsityksensä oli yhtä luja kuin kallio meressä. \"He eivät\nkuulu meihin,\" vastasi hän. \"Kaukaa ovat he tulleet ja tunkeuneet tänne\nmeidän keskuuteen.\"\n\n\"Toisin sanoen, he ovat vieraita ihmisiä, jotka Suorsakylässä ovat\nostaneet itselleen kiinteän omaisuuden. Mutta onhan ihmisiä niin\npitkälle, kuin armas aurinko valonsa luo, eikä suinkaan voi olettaa,\nettä ovat huonompia kuin nenään, joiden esi-isät meidän kylässämme ovat\nasuneet.\"\n\n\"He ovat tunkeuneet meidän sekaamme, eivätkä kuitenkaan ole omistaneet\nmaan tapoja. Isälle he tekevät kiusaa, miten vaan parhaiten taitavat.\"\nKatrin täytyi tässä pysähtyä henkeänsä vetämään, sillä hän oli liian\nkiivaasti puhunut; mutta kun hän huomasi sisarensa pudistavan päätään,\nalkoi hän taaskin innolla: \"Eikö mylläri aivan uhalla, isän harmiksi\nole nostanut tuota suurta, uudenaikaista huonettakin hänen silmäinsä\neteen?\"\n\nHän osotti kädellään siihen suuntaan, josta mylläri rakennuksen\nvalkoiset seinät hohtivat puiden välistä vähän matkan päässä maantien\ntoisella puolen.\n\n\"En tottakaan ymmärrä, kuinka sinä tuonlaista voit uskoa,\" vastasi\nHeikkisen vaimo, joka nähtävästi koki puoliaan pitää sen mukaan, kuin\nsisarensakin innostui. \"Monta monituista kertaa olen kuullut isän\nsanovan, ett'ei hän kuolemakseenkaan tahtoisi asua muunlaisessa kuin\noikein huonossa ja tavallisessa talonpoikais-asunnossa, niinkuin hänen\nvanhempansa ja vanhempain vanhemmat ovat asuneet.\"\n\n\"Siinä hän on vallan oikeassa; samoin oli naapuriemmekin laita tähän\nsaakka, ja hyvin ovat kai toimeen tulleet. Tarvitsiko silloin näiden\nvieraiden tulla kylään ja kääntää kaikki asiat ylös-alaisin? Ja mitä\nheidän tarvitsi kapakkaa tänne laittaa ja sillä tavoin turmella kylän\nasujainten hyviä tapoja.\"\n\n\"Mutta Heikkinenkin sanoo, että Suorsakylän myllärit ovat ikuisista\najoista kapakkaa pitäneet, vaikka tämän edellinen isäntä, joka ei\nmuutoinkaan ollut erittäin toimelias, sen laiminlöi.\"\n\n\"Samoin olisi Ojalakin saattanut tehdä. Ja kaikesta muusta huolimatta\nei isä hänelle koskaan voisi sitä anteeksi antaa, että hän meiltä vei\nkestikievari-pidon.\"\n\nAnna aikoi jotakin sanoa, mutta Katri ei antanut suun vuoroa. Sama\njäykkä katse vallitsi yhä vieläkin viimemainitun kasvoissa ja hänen\nkalveille poskilleen oli noussut pari punaista, hehkuvaa pilkkua. \"En\nvoi käsittää,\" pitkitti hän, \"kuinka milloinkaan saatoit unhottaa,\nminkä huolen kestikievari-pidon kadottaminen antoi isälle. Ammoisista\najoista oli se ollut sijoitettu tälle talolle, ja samoin on koko isän\nelinajan kestikievari tässä ollut, siksi kuin viisi vuotta sitten, kun\nkontrahti oli uudistettava, mylläri otti hollikyydin helpommasta\npitääkseen.\"\n\n\"Mutta hän oli siihen oikeutettu. Sen olisi ken tahansa voinut tehdä,\njoka vaan tahtoi sen helpommalla ottaa.\"\n\n\"Vaan sitä ei olisi kukaan muu tehnyt.\"\n\n\"Olisihan isä saattanut sen ottaa yhtä helpolla.\"\n\n\"Mutta sitä ei hän voinut tehdä, sillä se olisi hänelle ollut häviöksi.\nJa isän kiusalla sen Ojalakin vaan otti, ei hän siitä muuta hyödy, sen\nsaat nähdä. Hyvinpä jo kuuluvatkin ihmiset puhuvan hänen huonoista\nasioistaan.\"\n\nNämät viimeiset sanat hän lausui ilmeisellä tyytyväisyydellä. Selvää\noli, että hän säälimättä näkisi vastustajansa häviöön joutuvan ja\nvaikka voisikin ainoalla sanalla sen estää, niin ei hän sitä kumminkaan\ntekisi. \"Noiden tuolla ja meidän välillä ei mitään yhteyttä voi olla,\"\njatkoi hän, \"ja se minua aina on ihmetyttänyt, ett'et sinä sitä voinut\nkäsittää.\"\n\nNuori vaimo seisoi synkällä katsannolla hänen edessään. Hän ei enää\nollut, niinkuin ennen, lapsi, jolta mieltä ja ajatusta puuttui. Hän\ntunsi nyt selvään, että sen riidan syy, joka niin tehokkaasti oli\nvaikuttanut hänen elämäänsä, oli vähintäkin tasan jaettava kummallekin\npuolen. Nyt hän ei toki noin ehdottomasti antaisi mukaan, vaan\ntaistelisi viimeiseen asti elämänsä onnesta, -- mutta -- \"myöhään,\" tuo\nkova sana, joka urhoollisimman voimat vie lamaan, ynnä sisarensa\nväsynyt katsanto kuolettivat loput kiistasanat hänen huulilleen. Syvään\nhuoaten vaipui hän istumaan sisarensa tuolin viereen, mutta lauhtuneena\nkumartui tämä häntä kohden.\n\n\"Anna,\" alkoi hän taas sillä hellällä äänellä, jolla hänen aina oli\ntapana puhutella sisartaan. \"Anna, sinun tulisi olla niille\nkiitollinen, jotka, vähemmän sokeita kuin sinä, varjelivat sinun\nelämääsi suuresta vaarasta. Tommi ei ainakaan ansaitse sinun\nhuolehtimistasi. Sittenkuin hän jälleen on tänne tullut, puhutaan\nhänestä sangen vähän. Hän kuuluu paljon seurustelevan kaikenlaisten\nhuonomaineisten ihmisten kanssa toisista kylistä, muun muassa tuon\nhunttiomman Petterin, Leipuri-Leenan pojan kanssa, sieltä teidän\npuolelta. Sanotaanpa hänen harjoittaneen salametsästystäkin. Kiitä\nLuojaasi, että olet turvattuna, ja ettei sinulla ole mitään tekemistä\nTommin kanssa.\"\n\nKolkko hymy oli Annan ainoa vastaus tähän puheesen. Hän kuuli äänen\nsydämessään kuiskaavan: \"Ei hän senlaiseksi olisi tullut, ellet sinä\nolisi häntä hyljännyt, ja hyvin mahdollista myöskin on, ett'ei koko\njutussa ole sanaakaan totta.\" Ei hän kentiesi olisi malttanut olla tätä\nepäilystänsä ilmoittamatta, ellei huoneesen juuri samassa olisi tullut\neräs lihava, iloisa vaimo, joka talutti pikku Katia kädestä.\n\nSisarukset katsoivat vilahdukselta toisiinsa, mutta se ainoa silmän\nluonti sisälsi liiton siitä, ettei äidille mitään pitänyt sanottaman\nheidän keskinäisistä puheistaan, joka häntä aivan suotta saattaisi\nlevottomaksi. Äiti oli kovasti mielissään, kun pikkuinen niinpian oli\nhäneen taipunut ja väsymättä tallustellut hänen kanssaan joka paikassa\nsisällä ja ulkona. Hänen silmänsä hehkuivat äidin-äidillisestä ilosta\nja vaikka hän sisään tullessaan loi silmänsä tutkistellen toisesta\ntyttärestään toiseen, ei hän kuitenkaan voinut ajatella muuta syytä\nheidän yksivakaisuuteensa, kuin että he pitkästä ajasta toisiaan\ntavatessa olivat keskustelleet totisista asioista ja kentiesi oli\nKatrin huono terveys tuottanut tuon surullisen katseen Annan silmiin.\n\n\nIII.\n\nYrjö Heikkisen kävi samoin, kuin tavallisesti käy ruhtinaallisille ja\nmuille senlaisille henkilöille, joiden maine on suuri taikka jotka\nasemansa eli virkansa puolesta ovat muita ylhäisempiä: jokainen tunsi\nhänet, mutta hän sitä vastaan vaan muutamia, ja kummallista oli nähdä,\nmiten isä Peltola, joka muutoin aina ylpeili talonpoikaisuudellaan ja\npilkkasi niitä, jotka käytöksessään tahi vaatteissaan tahtoivat\nherrastella, nyt koki herättää huomiota ja mielellään näytteli vävyään,\njoka kuitenkin oli maanviljelyskoulussa saanut tavallista enemmän\nsivistystä ja joka käytöksessäänkin oli aivan kuin herra. Ei hän\nväsynyt kävelemästä vävynsä kanssa kylää pitkin kirkonmenon jälkeen ja\nhalusta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita, jos ne hänen\nmielestään vähääkään sitä arvoa kannattivat. Ja kun hän näillä\nsanoilla: \"minun vävyni,\" tahi: \"Tunnettehan vävyni?\" esitteli\nkumppaliaan, ymmärsi jokainen hänen näöstään ja äänestään, että hän\nmielessänsä ajatteli: \"Tunnetteko lähellä tai kauempana ketään, jolla\non sellainen vävy kuin minulla? Kuka siinäkään kohden voi vertoja vetää\nSuorsakylän Peltolan isännälle?\" Hänen kookas vartalonsa kasvoi\nnähtävästi ja ruumiinsa suhteen oli hän jo päätänsä korkeampi kaikkia\nmuita; ajatuksissaan tunsi hän itsensä tietysti vieläkin korkeammaksi.\nJälkeenpuolisen, kun vanhoja, tuttuja isäntiä tuli heitä tervehtimään,\nja ukot istuivat tuvassa olutta juoden, tupakoiden ja jutellen yhtä ja\ntoista, sai Heikkinen kuitenkin kylläkseen heidän seurastaan ja pujahti\nappensa huomaamatta ovesta ulos, sillä hän ikävöi nähdä Annaa, jonka\nsurullinen näkö, heidän puolipäivällistä syödessään, ei ollut häneltä\nhoksaamatta jäänyt. Levottomana oli hän kaiken aikaa päivällisten\njälkeen itsekseen miettinyt, mikä hänen vaimoaan nyt mahtoi vaivata,\nkun hän kuitenkin oli kotonaan ja omaistensa luona. Likellä taloa oli\nkaunis koivikko, jossa Anna ennen aina sunnuntaisin mielellään\noleskeli. Heikkinen varoi hänen nytkin olevan siellä, eikä hän siinä\npettynytkään.\n\nTämä lehto oli vähäinen metsikkö lähellä maantietä, josta sen eroitti\nankea, pensastunut tanner. Maantietä vastaisella puolen oli järvi ja\ntakana suuri ruispelto, joka oli leikattu ja kuhilailla. Koivukko ei\nollut mikään ahdas, kostea metsä, vaan tilava ja raitis. Puut\nolivat kaikki suuria, tuuheita ja antoivat hyvän varjon. Keskellä\nkoivukkoa oli paikka, johon Anna juuri oli valmistanut kahvipöydän.\nPäivällislepoa nautittuaan, oli Katrikin luvannut tulla tänne ja Anna\noli kantanut hänelle valmiiksi mukavan nojatuolin pöydän ääreen.\n\nNuori vaimo oli jo asetellut kupit pöydälle ja tähysteli nyt polulle\npäin, josta odotti toisia tulevaksi. Rasahdus hänen takanaan sai hänen\näkkiä kääntämään päänsä. Mutta samassa tuokiossa hän huudahti\nhämmästyksestä, sillä takanaan, aivan likellä, seisoi nuori Ojala ja\nkatseli häntä tummilla silmillään.\n\n\"Tommi!\" kuului kuiske hänen väriseviltä huuliltaan. Kuppi, joka sattui\nolemaan Annan kädessä, putosi raskaasti pöydälle ja hän itse vaipui\nhervottomana kuin lanka-vyyhti likeisimpään tuoliin.\n\nTommi seisoi suorana hänen edessään käsivarret ristissä rinnan yli ja\nkiinnitti silmänsä jäykällä, vaativalla katseella häneen.\n\n\"Et sinä ennen, Anna,\" alkoi hän sitten, \"noin hämmästynyt minua\nnähdessäsi.\"\n\nAnna vavahti kuullessaan Tommin äänen, ja kaikki muiston leimut\nvirisivät voimalliseen valtaan hänen sydämessään. Koko hänen mielensä\nhehkui Tommiin, mutta omatunto hillitsi mielen intoa, ja muistutti\nhäntä asemastaan. Hän kuuli omantunnon vaativaa ääntä ja lausui\nrukoilevalla äänellä: \"Mene, Tommi, mene heti pois!\"\n\nTommi pudisti päätään. \"En voine helposti saada yhtä hyvää tilaisuutta\nsua kahdakesken puhutellakseni,\" sanoi hän, \"ja minulla on sinulle\nvielä paljon sanottavaa. Ehkäpä en lainkaan olisi tullut, ellen olisi\nsaanut tervehdystäsi ja kukkaista, jonka minulle lähetit, joista näin,\nettä sinä minua vielä muistat.\"\n\n\"Minäkö olen sinulle kukkaisen ja tervehdyksen lähettänyt?\" Yrjö\nHeikkisen puolison kasvoissa näkyi selvä, teeskentelemätöin kummastus.\n\n\"Niin kyllä, -- ruusunkukan ja tervehdyksen. Ettetkö muka olisikaan\nminulle niitä lähettänyt Leipuri-Leenan Petterin kanssa? Kiellä se jos\nvoit?\" Hän osoitti kuivettuneen ruusukukan jäännöstä nuttunsa\nnapinreiässä. \"Tänään sitä kannan sinun kunniaksesi,\" jatkoi hän\npuolittain ivalla.\n\nAnna tunsi ajatuksensa sekaantuvan ja tuskan kouristavan\nsydäntänsä. Todenperään ei hän mitään tietänyt kukasta enempää kuin\ntervehdyksestään, mutta olisi mieluisesti myöntynyt vaikka mihin, kun\nvaan olisi siten saanut Tommin lähtemään.\n\n\"Jo muistan,\" sai hän viimeinkin tuskaltaan sanotuksi, \"mutta nyt\nkuulen jo ääniä pihassa. Kun he tulevat tuon aitan kulmaan, et sinä\nenää pääse heidän näkemättänsä pois.\".\n\nAnnan kädet kohosivat ikäänkuin rukoillen ylös, mutta nuorukainen ei\npaikaltaan liikahtanut. Hänen silmänsä hehkuivat ja huulten ympärillä\nhytkähteli ikäänkuin voitonriemusta. \"En lähde,\" lausui hän, \"ellet\nlupaa tavata minua tänä iltana tässä samassa paikassa.\"\n\n\"Tahdotko sitten tehdä minut tykkänään onnettomaksi, Tommi? Ja siitä\n_tulee_ onnettomuus, jos vaan mieheni tai isäni sinua täällä tapaavat.\"\nHän hyppäsi ylös tätä lausuessaan ja käytöksensä sekä arka silmänluonti\npolulle ilmoittivat hänen aikovan tuossa tuokiossa paeta, mutta nuori\nOjala, joka heti oivalsi hänen aikomuksensa, asettui hänen eteensä.\n\n\"He ovat sisällä vieraittensa luona,\" sanoi hän, \"etkä sinä minusta\nniin vähällä pääse, Anna. Sinä puhut onnettomuudestasi, mutta kuka\nvälittää _minun_ onnettomuudestani?\"\n\nLauhkeana värähteli hänen äänensä näitä viimeisiä sanoja lausuessa, ja\nne väreet tunkeutuivat suoraan Annan sydämeen. \"Tommi,\" rukoili hän,\n\"lähde jo täältä; vielä on aika, ja kenties ensi hetki meille jo tuo\nsuuren onnettomuuden.\"\n\nJuuri kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kääntyi Heikkinen samassa\nsilmänräpäyksessä aitan kulmasta, mutta hän talutti pientä tyttöään\nkädestä ja puhui hänen kanssaan, eikä sentähden katsonut päin.\n\nTuskallisessa ahdistuksessa loi Anna silmänsä entiseen armastettuunsa.\n\"Tuletko siis?\" kuiskasi tämä ja melkein tainnoksissa nyökäytti Anna\npäätään myönnytykseksi. Nuorukaisen kauniita kasvoja vääristi ilkeä\nhymy, -- langenneen enkelin pirullinen ja kavala hymy, -- samassa kuin\nhän vetäytyi koivujen taakse ja kyyristyi vähän loitompana muutamien\npensaiden suojaan.\n\nAnna hengitti vapaammin, mutta hänen täytyi nojautua pöytään, sillä\njalkansa tuntuivat kovin hervottomilta. Koko hänen ruumiinsa vapisi\nkuin haavan lehti ja kuitenkin tuli hänen nyt enemmän kuin koskaan\nennen hillitä mielenliikutustaan, sillä juuri nyt lähestyi hänen\nmiehensä, huolettomasti puhellen lapsen kanssa.\n\n\"Näetkö, äiti?\" alkoi hän jo etäältä, \"kuinka kauniin pallon Katri-täti\non lahjoittanut risti-tytölleen. Se on vasta kaupungista -- mutta\nAnna,\" keskeytti hän, tultuaan lähemmäksi vaimoaan, \"mikä sinua vaivaa?\nSinä olet hirvittävän kalvea.\"\n\nHän erkani lapsesta ja tarttui huolestuneena nuoren vaimonsa kylmään\nkäteen. Annan hento ruumis vavahteli, mutta ystävällisemmin kuin moneen\naikaan tätä ennen hymyeli hän miehelleen. \"Ei se mitään ole,\" lausui\nhän, pakoittaen itseään jonkunlaiseen kuumeentapaiseen vilkkauteen.\n\"Minun on kaiken päivää kivistänyt päätäni, mutta luulen sen antautuvan\ntäällä raittiissa ilmassa. Tule tänne istumaan, katsohan, tuolla jo\ntoisetkin tulevat!\"\n\nSiellä tosiaankin tuli Peltolan emäntä kantaen suurta, kuuleata\nkahvipannua kädessään, ja heti hänen takanaan astui Annan veli, noin\nkuuden tai seitsemäntoista vaiheilla oleva nuorukainen, joka näytti\nperineen isänsä kookkaan vartalon ja verrattoman väkevyyden, sillä hän\ntoi Katria sylissään kuin jos käsivarsillaan olisi ollut vaan pieni\nlapsi. \"Vahti,\" talon valpas koira ja perheen uskollinen seuraaja,\nteputteli tyytyväisenä jälessä. Koko seurue oli pian asettunut pöydän\nympärille istumaan, ainoastaan pikku Kati leikki palloineen rannalla.\nKun ei hän ymmärtänyt palloansa muulla tavoin käyttää, vieritteli hän\nsitä vaan maata pitkin, siksi kuin Ville eno tuli häntä neuvomaan\npallon heittämisen temppuja. Ei näyttänyt olevan Villellä juuri\nvastenmielistä itsekin vielä ottaa osaa tuohon huvittavaan toimeen.\n\n\"Hiljaa Vahti! Mikä koiraa vaivaa, kun pitää semmoista ääntä,\nettei tahdo puhetta kuulla?\" Näillä sanoilla Katri ilmoitti\ntyytymättömyyttään siihen tosiaankin häiritsevään tapaan, jolla koira\nheti tultuaan alkoi ensin murista selkäkarvat pystyssä ja sitten kovaa\nhaukkua.\n\n\"Ei suinkaan sitä mikään vaivaa,\" vastasi hänen äitinsä sävyisästi,\nkokien saada koiraa hiljenemään varoituksilla ja houkuttelemalla sitä\nluokseen vehnäleivällä. \"Luultavasti kävelee joku maantietä.\"\n\n\"Eikös ja mitä! Silloin se tavallisesti ei hauku ollenkaan, taikka\nsitten vallan toisella tavalla,\" vastasi hänen tyttärensä varmana\nasiasta. \"Noin se haukkuu vaan silloin, kun joku vieras on likisessä\nläheisyydessä.\"\n\nAnna tunsi veren jähmettyvän suonissaan. Hän tiesi vallan hyvin, ett'ei\nTommille vielä ollut onnistunut päästä lymypaikastaan aukeata tannerta\nmaantielle ja tuskasta tarkistuneesen korvaansa oli kuulunut hiljainen\nrasahdus pensaasta, joka luultavasti saattoi koirankin raivoon. Tuskin\ntietäen mitä hän teki, likeni Anna miestään, ikäänkuin tahtoisi hän\nkahlehtia häntä läsnäolollaan ja silmäinsä katsannolla pidättää häntä\ntenhopiirissään, jossa Heikkinen pysyi liiankin mieluisesti. Kaikesta,\nmikä tapahtui, ei hän muuta huomannut eikä muusta lukua pitänyt, kuin\nettä vainonsa hänelle osoitti ystävällisempää kohteliaisuutta kuin\nkoskaan ennen, ja kun Vahtikin, joka tällä hetkellä ei näyttänyt\nvainuavan mitään epäiltävää, rauhoittui ja alkoi ahmaten nieleskellä\nemännän vähän väliä tarjoamia vehnäleivän palasia, näytti kaikki taas\nolevan sulaa sopusointua, sillä -- kukapa voinee sydänten salaisuudet\ntutkia? Yrjö Heikkinen sitä paitse ei ollut vähääkään epäluuloinen.\n\"Annalla oli todellakin vaan päänkivistystä,\" ajatteli hän, \"ja nyt\ntoki näyttääkin hänen alakuloisuutensa antautuvan.\" Ilomielin hän\naloitti puhetta, ja lausui, kääntyen nuoreen lankoonsa:\n\n\"Aioin sinulta jo äsken kysyä, kuka se nuorukainen oli, joka niin\neriskummallisella tavalla tuli puhuttelemaan isääsi, tän' aamuna\nkirkonpihassa? Isäsi näytti sitä paheksuvan, enkä minä tahtonut\nsentähden sitä häneltä kysyä.\"\n\nVille kävi hämilleen ja katsoi neuvottomana nuorempaan sisareensa,\nmutta tämä ei mitään huomannut, vaan tuijotti pikku Katiin, joka yhä\nvieritteli palloaan ja oli sen kanssa jo joutunut aivan likelle pellon\nkulmaa.\n\n\"Isääkö?\" kysyi Katri, jonka huomio heti heräsi, vaikka hänen silmänsä\nseurasivat Annaa. Ei hetkeäkään Katri pettynyt sisarensa sisällisen\nlevottomuuden suhteen.\n\nHeikkinen nyökkäsi, ja Ville, joka ei enää voinut välttää hänen kysyvää\nkatsettansa, kumartui alas ottamaan jotakuta vähäpätöistä esinettä\nmaasta ja sanoen: \"Se oli Ojalan Tommi.\"\n\n\"Vai niin, myllärin poika siis?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, sitten hyvin ymmärrän, miksi isäsi niin närkästyi,\" arveli Yrjö,\njoka hyvin tunsi vanhan Peltolan vihan Ojalaisia kohtaan, vaikka ei hän\nvähääkään aavistanut, mitä heidän lastensa välillä ennen oli ollut, \"ja\nminun täytyy myöntää, ettei se poika minuakaan miellyttänyt, niin\nhyvännäköinen kuin hän muuten olikin; hänen olentonsa oli kovin\nmahdikas ja röyhkeä, kun hän meitä lähestyi. Näytti juuri kun --, mutta\nHerran tähden, Anna, mikä sinua vaivaa?\"\n\nTuskin tietäen mitä hän teki, oli Anna lujasti tarttunut miehensä\nkäsivarteen, noudattaen vaan jotakin sisällistä tunnetta, joka vaati\nhäntä millä neuvolla tahansa keskeyttämään tätä vaarallista puhetta.\n\"Minä --\" sammalsi hän, hajanaisesti mieheensä katsoen, ja tavoitellen\nvaivaloisesti jotakin sopivaa sanaa, \"pelkään, että Kati repii\nvaatteensa risuissa tuolla. Tule tänne, Kati, tule, lapseni, äidin\nluokse!\"\n\n\"Anna pienen leikkiä, eihän siellä voi hänelle mitään tulla,\" lausui\nhänen vilpitöin miehensä, joka ei voinut kyllin itsekseen ihmetellä,\nettä hänen vaimonsa noin elpyi oleskellessaan omaistensa parissa. Hän\nkietoi käsivartensa ikäänkuin suojaten ja rauhoittaen Annan vartalon\nympäri, ja kääntyen natoonsa, pitkitti hän: \"Sinä, Katri, voit niin\npaljon vaikuttaa isään. Koetahan kuitenkin taivuttaa häntä sovintoon ja\njos mahdollista saada loppu näistä harmillisista riidoista. Minä\npuolestani en tiedä mitään niin ikävää, kuin olla epäsovussa naapurien\nkanssa, ja jos siinä tilassa olisin, myöntyisin mielelläni vaikka\nmihin, ellei se vaan kunniaani loukkaisi, ennenkuin pitkittäisin\njoutavia riitoja.\"\n\nKatri, joka aina tavattomasti kiivastui, kun tähän arkaan kohtaan\nkoskettiin, vaikka hän muuten oli tyven ja hiljainen luonnoltaan, alkoi\nYrjölle selittää ajatuksiaan asiassa. Anna oli vähällä mennä\ntainnoksiin. Hän muisti ja tunsi entisen armastettunsa varomattoman\nrohkeuden, ja oli myöskin vakuutettu, että hän yhä oli läheisyydessä ja\nkuuli jok'ainoan sanan.\n\nKauhistuneella mielellä odotti hän joka silmänräpäys hirvittävää\ntapausta ja hämmästyneet silmänsä oivalsivat vielä lisäksi, kuinka\nhänen veljensä, jota tämä keskustelu nähtävästi vaivasi, nousi ja\nläheni pikku Katia.\n\n\"Sinä olet semmoinen pikkuinen tuhma tyttö,\" sanoi hän, \"kun et vielä\nosaa palloakaan heittää. Katso tänne, minä näytän kuinka se käy.\" Hän\notti pallon tytön kädestä, ja alkoi sitä viskellä ylös ilmaan ja taas\ntavoitella sitä alas pudotessa. Aina korkeammalle ja korkeammalle\nkohosi pallo ja Kati hyppi ja kirkui ilosta, kunnes viimein pallo lensi\nsivulle ja putosi keskelle pensastoa. Samassa tuokiossa Anna kavahti\nylös istuviltaan.\n\n\"Ville!\" huusi hän ja ääni tuli kimakkana ja hätäisenä hänen\nkurkustaan. \"Sinä saat sen lapsen aivan villiksi. Tulkaa tänne, Kati\nsaa kahvia ja minä kaadan sinulle myös.\"\n\nAnna otti samassa raskaan pannun käteensä, mutta kun hän värisi ja oli\nhätäinen, luiskahti pannunsanka hänen kädestään ja ennenkuin kukaan\nennätti avuksi, valui kuuma kahvi hänen vasemman kätensä yli, jossa\nhän parastaikaa kuppiparia piteli. Kirkaisten säikähdyksestä ja kivun\ntuskasta olisi hän varmaankin pudottanut koko pannun, ellei äiti heti\nolisi tarttunut siihen kiinni samalla, kun Heikkinen tukesi horjuvaa\nvaimoaan.\n\nHämmästyneinä ympäröivät kaikki Annaa ja pitivät vaan hänestä huolta,\njonkatähden ei kukaan huomannut, kuinka Vahti syöksi ylös ja rajusti\nhaukkuen ryntäsi pensaihin; kuinka se kiljahti, kun joku sitä kepillään\nsiellä hotaisi, ja taas vielä raivokkaammin haukkuen juoksi aina\nkauemmaksi, siksi kuin viimein vinkuen ja kolmella jalalla linkuttaen\npalasi takaisin. Ainoastaan Anna oli kesken kipujaan sen hoksannut, ja\nkivuistaan huolimatta tunsi hän suuren helpoituksen. \"Nyt Tommi on\npois,\" arveli hän, \"ja kun hän näki onnettomuuteni, ymmärtää hän\nmyöskin, ett'en tänä iltana voi tulla. Hyvä onkin niin.\"\n\nKärsivällisenä antoi hän äitinsä ja sisarensa useilla lääkkeillä kokea\nsaada hänelle lievitystä. Hän oli maltillinen ja tottelevainen kuin\nlapsi, ja kun puolisonsa, joka tuskin liikahti hänen luotaan, iltasella\nlausui: \"Kaikkian mieluummin tahtoisin sinut huomenna viedä mukanani\ntakaisin,\" loi hän suuret, siniset silmänsä väsyneenä häneen ja\nvastasi: \"Ehkä olisikin parasta.\"\n\n\"Mitä minun pitää kuulla,\" vastusti äiti. \"Älkää tulkokaan semmoisilla\ntummilla! Onko se nyt laitaa, Yrjö, ensin tuot vaimosi ja lupaat,\nettä hän saa olla jonkun verran aikaa luonamme ja minä jo toivoin\nsaavani oikein tutustua tyttäreni-tyttäreen, ja nyt kun hän omasta\nvaromattomuudestaan sai pienen kivun, niin tahtoisit heti viedä hänet\npois. Siitä ei tule mitään. Vai mitä arvelet sinä, Katri? Emmehän\nollenkaan aio semmoista kärsiä?\"\n\nTautinen loi älykkäät silmänsä toisesta aviopuolisosta toiseen. \"En\nminä sekaannu mihinkään,\" kuului sitten vastaus. \"Heidän tulee siitä\nkeskenään sopia.\"\n\nJa sen he tekivätkin tahi oikeammin, he eivät enää mitään puhuneet\nasiasta. Se jäi entiselle kannalle, mutta kun Heikkinen seuraavana\naamuna jäähyväisiksi syleili vaimoaan, kuiskasi hän tämän korvaan:\n\"Kyllä minä kohdakkoin tulen takaisin sinua katsomaan.\"\n\n\nIV.\n\nTalonpoika ei ole arkaluontoinen, ja Peltola puolestaan ei tuntenut\nvähääkään taipumusta joutavalliseen tunteiden haaveksimiseen. Hänen\nisällinen helleytensä olisi täydesti tyytynyt, kun vaan parin kuukauden\npäästä olisi aina päivän tai parin saanut seurustella naimisessa olevan\ntyttärensä kanssa. Mutta kun tämä nyt kerran mieli olla pitemmänkin\naikaa, ja sitä varten oli tullut, ei sekään häntä vastaan ollut.\nPäinvastoin oli se hänestä hupaistakin saada taas monesta aikaa itseään\nvastapäätä, pöydän toisella puolen nähdä nuoremman tyttärensä\nmiellyttävät kasvot, sillä ehdolla tietysti, että nämät olisivat\niloisat niinkuin ennenkin; hän kiikutteli tyttärensä-tytärtä polvillaan\nja oli sisällisesti vakuutettu siitä, ett'ei tässä maailmassa parempaa\nisää eikä isoisää ollut kuin hän. Se mitä hänen vävynsä heti tultuaan\noli hänelle kahdakesken puhunut Annan synkkämielisyydestä ja\nkoti-ikävästä, oli hänen mielestään vaan joutavia. Peltolan isännän\ntytär, josta niin hyvä huoli oli pidetty ja jonka läksiäisiä ja\nmyötäjäisiä koko kylä oli kadehtinut, hänkö nyt synkkämielinen olisi?\nHulluutta! Semmoisia voi vaan Heikkinen ajatella sentähden, että luki\nliian paljon kirjoja ja oli niistä saanut liian paljon kaikenmoista\noppia ja tyhjänpäiväisiä tietoja päähänsä. Tulkoonpa vaan tytär\n_hänelle_ semmoisia puhumaan! Mutta sitä ei hän tehnytkään. Tosin\ntäytyi Peltolan jo seuraavana päivänä itselleen myöntää, että Anna\nnäytti kalvealta ja kärsivältä; mutta sen vaikuttivat ne kivut, joita\nhän yhä tunsi poltetussa kädessään; ehk'ei hän olisikaan näyttänyt niin\nkärsivältä, ellei kätensä olisi kääreissä ollut, sillä -- muutaman\npäivän kuluttua alkoivat ruusut taaskin verkalleen aina enemmän kuultaa\nhänen poskillaan. Täällä ei kukaan häneltä vaatinut muuta, kuin mitä\nhän voi antaa. Hän istui taaskin niinkuin ennen tyttönä ollessaan,\nKatrin rullatuolin ääressä ja katseli kuinka sievästi hänen hienot,\nkuuleat sormensa liikuttelivat sukkapuikkoja ja kuinka sukankudin\nkasvamistaan kasvoi hänen uutterissa, laihoissa käsissään. Ja väliin\ntaas soitti Katri kanteletta ja he yhdessä lauloivat \"Kukkuu, kukkuu,\"\n\"Honkain keskellä,\" \"Sydämestäni rakastan\" ja monta muuta lapsuudesta\nsaakka tunnettua ja rakastettua laulua. Vieraita, vanhoja, hyviä\ntuttuja kävi heitä sillä välin usein tervehtimässä ja kyselivät Annalta\nkuulumisia naapuri-pitäjästä ja hänen omista oloistaa uudessa kodissa,\nja suloiset, hurmaavat unelmat kutoivat kultasäikeistä kimaltelevan\nverhon kaiken yli.\n\nPari kertaa päivässä kävi Ojalan Tommi maantietä heidän ikkunansa ohi,\nmutta eikö hän siihen ollut täydesti oikeutettu? Totta valta-maantie\noli kaikille avoin. Oliko sitten Annan hänen tähtensä ja jättäminen tuo\nvanha lempipaikkansa ikkunan luona? Eihän sitä kukaan järjellinen\nihminen voisi vaatia. Kun Tommi ensi kerran kävi ohitse ja kumpaisenkin\nsilmäykset äkkiä tapasivat toisiaan, säikähti nuori vaimo niin, että\nhänen sydämensä vavahti, ja kuitenkin, vähääkään miettimättä\naikomustansa, nosti hän kipeätä kättään, ikäänkuin näyttääkseen sidettä\nsiinä. Tommi näytti häntä ymmärtävän, sillä kasvoissaan ilmautui\nsääliväisyyttä, ja Anna tunsi itsensä onnelliseksi ja rauhoitetuksi.\nSittemmin ei hän enää säikähtänyt Tommia nähdessään. Pian oppi Anna\nsäntilleen tietämään, millä ajoin Tommin oli tapana kulkea sivu ja hän\nvastasi vaan silmäin niikkauksella tämän kohteliasta tervehdystä; mutta\njoka kerran katsoi hän nuorukaisen jälkeen, ihaili hänen soriaa\nvartaloaan, hänen vakaata ja pontevaa käyntiään, jossa miehuuden voima\nyhdistyi nuoruuden hilpeyteen, ja hän imi siten makeata myrkkyjuomaa\nsitä huolettomammin, kun hän luuletteli, ett'ei tämä kaukaa toisiaan\nkatseleminen ja tervehtiminen mitään nuhteellista tai väärää olisi.\nSitä huolekkaammin hän tästälähin karttoi mennä yksinään vähääkään\nulos, ja oleskeli vaan aina Katrin luona. Sillä kannalla kuin asiat nyt\nolivat, ne häntä täydellisesti tyydyttivät eikä hän lainkaan tahtonut\najatella eteenpäin. Mutta kohta piti jotakin tapahtua, joka äkkiä hänet\ntempaisi tästä uneilevasta levollisuudesta. Mitä useimmin Tommi kulki\nsivu, sitä selvemmin voi Anna hänen kasvoistaan huomata, ett'ei hän\nenää kauemmin aikonut näin vähään tyytyä. Ensimmältä oli hän\nystävällisesti tervehtinyt, mutta nyt hän sen teki aina synkemmällä\nkatsannolla, kunnes viimein Anna hänen silmistään jo huomasi jotakin\nuhkaavaa. \"Se onneton tekee jotakin, josta tulee paha loppu,\" ajatteli\nAnna eikä hirvennyt enää seuraavana päivänä ikkunata lähestyä.\n\nSeuraavana aamuna, kun Peltolan perhe oli kokoontunut tupaan\naamiaiselle ja siinä aikeessa juuri istuutunut pitkän, kuulean pöydän\nympärille, jossa kalakeitto höyryeli useassa vadissa, kuului etehisestä\nroteva astunto, ovi aukaistiin äkkiä ja kynnykselle ilmaantui myllärin\npoika. Samassa tuokiossa koko perhe keskeytti syömisensä ja jäi\nhämmästyneenä katsomaan tulijaan; jokaista läsnäolevaa vaivasi se\ntukala hämi, johon tavallisesti joutuu, tavatessaan äkkiarvaamatta\njonkun, jonka kanssa on epäsovussa ollut ja jota sentähden on kauemman\naikaa välttänyt. Mutta Peltola ei hevin unhottanut arvonsa vaatimuksia.\nKatsantonsa oli tyven ja kylmä, kun hän kuulusteli vieraan asiata.\n\nTervehtien oli Tommi ottanut lakin päästään ja Leipuri-Leenan sanat:\n\"hän on aivan kreivin näköinen,\" kaikuivat Annan korvissa. \"Ei voi\nikinä kukaan hänen rinnalleen astua,\" ajatteli hän, eikä voinut\nsilmiään Tommista kääntää.\n\n\"Minä tulin puhumaan siitä raja-aidan korjauksesta, josta isäntää\nhiljakkoin jo muistutin,\" alkoi nuorukainen.\n\n\"Mutta joka tapahtui niin sopimattomalla paikalla, että minun ei käynyt\nsinulle vastaaminen,\" lausui Peltola.\n\n\"Ja senpä vuoksi tulenkin nyt, ja arvelen, isäntä, ett'ei teitä tällä\nkertaa mikään estä ottamasta asiaa rauhassa keskusteltavaksi.\"\n\nPeltola tunsi vihansa paisuvan. Harmittavin kaikesta oli tuo\nkiusallinen iva nuorukaisen katseessa, joka ei ollenkaan soveltunut\nhänen ulkonaiseen kohteliaisuuteensa. Sana rauhassa oli vaan pilkkaa\nhänen suussaan, sillä vähäinenkin silmänluonti Peltolaan toi heti ilmi,\nettei tämä suinkaan rauhallinen ollut.\n\n\"Minä en anna aitaa korjata,\" tiuskasi hän. \"Jos vaan tätä puheellasi\ntarkoitat, voit säästää vaivojasi. Minä en ole sitä ennenkään tehnyt,\nenkä sitä liioin nytkään tee. Sano niin isällesi.\"\n\nTommi nosti olkapäitään.\n\n\"Isäni on tarkoin lukenut kaikki taloon kuuluvat kirjat,\" vastasi hän\n\"ja myöskin kysynyt neuvoa lakimiehiltä. Se on todellakin teidän\nvelvollisuutenne, isäntä, pitää aitaa kunnossa.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" Peltola nauroi ilkkuen ja mittaili nuorta\nvastustajaansa kiireestä kantapäähän. \"Koettakaa, jos voitte minua\nsiihen pakoittaa! Isäsi on hyvin kärkäs lukemaan talokirjoja ja\nneuvottelemaan lakimiesten kanssa, koettakoon, jos hän minua niillä\npeloittaa, tai sillä tavoin saa minua tekemään sitä, jota minä tiedän,\nett'en ole velkapää tekemään.\"\n\n\"Entä jos meidän nyt täytyy laskea lehmämme leikattuun ruispeltoon ja\nne särkyneestä aidasta menevät teidän kauramaahanne?\"\n\n\"Niin tulee teidän maksaa minulle vahinko, siitä voitte olla varmat.\"\n\nNuorukaisen tummissa silmissä, kun hän kiinteästi loi ne vastustajaan,\nsäihkyi jäykkä uhka, joka osoitti, ettei hän aikonut vähääkään väistyä\neikä mitään sääliä. \"Ottaisitte kuitenkin asiata harkitaksenne, isäntä,\nennenkuin annatte sen mennä liian pitkälle. Isäni on varmasti päättänyt\noikeuttaan -- -- --\"\n\nHän taukosi äkkiä. Korvaansa oli kohdannut tuskin kuuluva ääni,\nvaivatun sydämen sisimmästä tullut huokaus, ja kun hän ehdottomasti\nkäänsi päätään, tapasi katseensa Annan suuret, siniset silmät, jotka\ntuskallisina ja rukoilevina olivat häneen kiinnitetyt.\n\nHetken vaan nämät silmäykset sähköisinä säkeinä toisiaan tapasivat,\nmutta riittävä oli aika ajatuksia vaihettamaan, joita ainoastaan he\nkumpikin ymmärsivät. Tommi painoi päänsä tuokioksi alas, ja kun hän sen\njälleen nosti, jatkoi hän taas keskeytettyä puhettaan, mutta tällä\nkertaa tykkänään toisella painolla. \"Isäntä\" lausui hän niin nöyrästi\nja alamaisesti kuin hänen oli soveliastakin vanhaa ja arvokasta miestä\nvastaan, \"jos kuitenkin tahtoisitte vielä kerran harkita asiaa! Kenties\nvoitaisiin se sovussakin ratkaista jakamalla työ ja kulungit, joka\nkuitenkin naapurien välillä olisi parhainta. Tahdon puolestani koettaa\nsaada isääni siihen taipumaan. Tietysti on asia pian saatava selville.\nTänä iltana tulee teidän päättää; tänä iltana tulee minun saada tietää,\nmaksaako vaivaa rakentaa sovintoa. Kauemmin en voi enkä tahdo odottaa.\"\n\nNämät viimeiset sanat hän lausui harvaan ja erinomaisella painolla,\nkumarsi sitten päätään jäähyväisiksi ja läksi, jättäen Peltolan perheen\nsuureen hämmästykseen.\n\nAnna oli nojannut kyynäspäänsä pöytään ja kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän\nei mitään virkannut, eikä liikahtanutkaan sillä välin, kuin isä\nsuurilla askeleilla astui edes takaisin tuvan permannolla, ja vilkaisi\nsivu mennen milloin vanhempaan, milloin nuorempaa tyttäreensä ja\nmilloin taas vaimoonsa. Peltolan katsanto oli puolittain uhkaava,\npuolittain ihmettelevä. Naisista tuntui olo niin raskaalta, juuri kuin\nolisi ukkonen ollut ilmassa ja ensimmäinen jylinä jo kaukaa kumajannut,\nmutta Anna teki tukalasta tilastaan pikaisen lopun. Hän nousi äkkiä ja\nläksi suoraapäätä ovesta ulos.\n\nIsänsä katsoi hetken hänen jälkeensä, kääntyi sitten toisiin ja\nkysyi: \"Mitäs tämä nyt on? mitä noilla kahdella on keskenään? Toivon\nkumminkin, että -- --\"\n\n\"Isä,\" keskeytti häntä Katri nopeasti, \"älä toki mitään pahaa luule!\nOlihan se tietysti Annasta vaikeata tavata Tommia noin äkki-arvaamatta,\nett'ei hän sitä suinkaan ollut aavistanutkaan.\"\n\nPeltola pudisti maltittomalla liikunnolla päätään, juuri kuin olisi hän\nkerrassaan tahtonut antaa tiedoksi, ett'ei kellään ollut oikeutta\nmuistella vanhoja hulluuksia.\n\n\"Ja nuorukainen sitten,\" tutki Peltola taas, \"mitä hän niin äkkiä\nkäänsi puheensa? Ja mitä hän siinä tämän päivän illasta lörpötteli?\"\n\nKatri, jonka sydän kyllä oli täysi kaikesta siitä, mitä hän tässä\nsuhteessa tiesi, koki kuitenkin isäänsä rauhoittaa ja antaa asialle\naivan viattoman näön, ja kuu äiti hiljaa ja vavisten rohkeni ehdoittaa,\neikö kuitenkin olisi parempi myöntyä Tommin tarjoomaan sovintoon,\nennenkuin taas uudistaa ikäviä riitoja naapurin kanssa, oli Katrikin\npuolestaan samasta ajatuksesta. Sitkeästi hän pysyi siinä, minkä katsoi\noikeaksi ja kohtuulliseksi, mutta tässä suhteessa hän ei ollut varma,\njosko isänsä todellakin oli oikeassa. Annan tähden hän myöskin olisi\nsuonut isänsä antavan myöten, mutta tämä ei tänään suostunutkaan\nkuulemaan hänen neuvojaan, niinkuin aina ennen. Nurpeasti hän kielsi\nheitä puhumasta asioista, joita \"ei naiset ymmärrä,\" otti sitten\nlakkinsa ja läksi pois.\n\nMiehen epäluulo oli herätetty. Hän vainusi juuri kuin ilmassa jotakin,\njota häneltä tahdottiin salata, ja se häntä harmitti. Ei hän hetkeäkään\nolisi epäillyt käydä asiaan kiinni niinkuin tuuliaispää ja ratkaista se\nheti, jos vaan se olisi selvä ja käsitettävä ollut, mutta arvoituksia\nsuorittamaan ei hänessä ollut miestä eikä hän niitä rakastanut. Kun hän\nnäissä kiusallisissa ajatuksissa astuskeli maantietä pitkin, näki hän\nkaukaa jotakin, joka kiinnitti hänen huomionsa ja heti kohta selkenivät\nhänen kasvonsa. Nähtävästi luuli hän nyt saaneensa oikein hyvän tuuman.\n\nEsine, joka oli herättänyt Peltolan huomion, oli eräs rahtimies, joka\njyväkuormineen tuli maantietä myöten, ja jonka Peltola tiesi asuvan\nvävynsä likellä. Äkkiä päätettyään mieleensä juolahtaneen tuuman,\npuhutteli Peltola miestä, kysyi, josko hän vielä samana päivänä\npalajaisi kotiansa ja kun tämä siihen vastasi myöntämällä, pyysi hän\nmiestä viemään häneltä sanaa Yrjö Heikkiselle.\n\n\"Sanokaa vävylleni,\" jatkoi hän ja oli jo täydellisesti saanut entisen\nmielenponteuden takaisin, \"että pyydän häntä tulemaan mitä pikemmin\nhakemaan vaimonsa meiltä pois, koska hänellä tuntuu olevan niin ikävä\nmiestään ja kotiaan eikä päivät pitkään voi muuta kuin hänestä puhua.\nNähtävästi tulee tyttäreni aika täällä pitkäksi, kun ei hänellä ole\nmitään tekemistä ja hän kaipaa sentähden tavallisia toimiaan. Ehkä hän\nnyt kuitenkin tahtoisi olla ensi sunnuntain yli, jolloin meillä\nvietetään piika-Annan häitä, ja sopisi hyvin, jos Heikkinenkin voisi\ntulla tänne siksi päivää ja sitten seuraavana viedä vaimonsa kotiin.\"\n\nMies lupasi kaikki toimittaa, ja kävellessään taas eteenpäin hieroi\nPeltola tyytyväisenä käsiään. \"Ei minua niin pian petetä,\" puhui hän\nhiljaa itsekseen. \"Tahdon heille näyttää, ett'ei minua niinkään\nhelposti saa korppia hanhena pitämään. Ja mitä muuten Annaan tulee,\nniin kuuluu vaimo miehensä haltuun ja pitäköön vävyni huolta omastaan.\"\n\nJos isä Peltola kuitenkin tällä hetkellä olisi nähnyt tytärtään, olisi\nhän varmaankin kääntynyt vähän huonommalle tuulelle. Anna oli tuvasta\nlähdettyään mennyt koivukkoon ja sieltä pensastuneen tantereen poikki\nmaantielle päin aina aitaan saakka. Täällä seisoi hän ja odotti Tommia,\njonka arvasi kohdakkoin tulevan. Siinä hän ei liioin pettynytkään.\nTommi tuli hyvin vakavalla katsannolla, mutta niin pian kuin hän Annan\nhoksasi, huudahti hän ihastuksesta ja seisoi samassa tuokiossa aidan\ntoisella puolen hänen luonaan. Hän ojensi kätensä aidan yli Annalle,\nmutta tämä astui askeleen taakse päin ja pudisti eväten päätään.\n\n\"Olen tullut tänne, Tommi,\" alkoi hän, \"selkeällä päivällä, koko\nmaailman uhalla, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraa, jos ihmiset näkevät\nminun sinun kanssasi puhelevan; mutta sen teen vaan sentähden, että\nminulla on sinulle jotakin sanottavaa. Älä luule, että seison tässä\nkeveällä mielellä. Minä ymmärsin sinun viimeiset sanasi, Tommi, enkä\nvoinut jättää sinua siihen luuloon, että niitä tahtoisin noudattaa.\nMinä en tule iltasella myöhään puhuttuun paikkaan sinua tapaamaan, en\ntänään enkä vast'edes.\"\n\n\"Mutta sinä olet luvannut,\" väitti Tommi suuttuen.\n\nAnna loi silmänsä maahan, ikäänkuin pelosta, että Tommin hehkuva katse\nhämmentäisi hänen sydämensä vaikeasti saavutetun vakavuuden ja iskisi\nsinne kuin polttava ja sytyttävä tulikipinä. \"Semmoinen lupaus minua ei\nsido,\" vastasi hän, \"jonka sait minulta houkutelluksi tuskan hetkenä.\nEn minä ole mikään niin huono vaimo enkä niin huono äiti, että\ntekisin semmoista, joka häpäisisi nimemme ja olisi velvollisuuksieni\nlaiminlyömistä.\"\n\n\"Velvollisuuksiesi?\" ivallisella ja kummallisesti värähtelevällä\näänellä lausui Tommi tämän sanan. \"Anna, tuottaako se sinulle paljonkin\nonnea tuo kylmä sana 'velvollisuus?'\"\n\nAnna painoi kumpaisenkin kätensä sydämelleen ja nosti verkkaan\nsilmänsä, joiden tummansinisessä syvyydessä asui sanomatoin suru, ylös\nTommiin. \"Onnea,\" toisti hän. \"Kuka minun onnestani välittää? Luuletko,\nTommi, että se minulle onnea lisää, kun sinä minun omaisiani vihalla ja\nriidalla vainoat?\"\n\n\"Olkoon se mennyttä. Minä tahdon unhottaa sen pahan, kun isäsi on\nmeille ja varsinkin minulle tehnyt, jos vaan sinulta, Anna, saan\nyhdenkin hyvän sanan. Minä saan vanhempani taipumaan, mihin vaan\ntahdon, ja minä houkuttelen heitä peräytymään vaatimuksestaan, jos vaan\nsinä, Anna, teet sen, mitä olen sinulta pyytänyt.\"\n\nAnna pudisti päätään. \"Sitä en voi tehdä.\"\n\nTommi löi jalkaansa maahan malttamattomuudesta, mutta samassa hänen\nsuuttunut muotonsa äkkiä kirkastui. \"Anna,\" lausui hän ja likeni vielä\nenemmän aitaa. \"Sunnuntaina on teillä häät, -- tulenko kuokkimaan?\"\n\n\"Häitä saa ken tahansa tulla kuokkimaan.\"\n\n\"Mutta tahdotko, että tulen?\"\n\n\"Enhän sitä voi sinulta kieltää.\"\n\n\"Oi, Anna, älä tee minua hulluksi, sano tulenko vai ei?\"\n\nHänen äänessään oli uhkaava voima, joka vaati Annaa luomaan katseensa\nhäneen. Hetken vaan heidän silmäyksensä sulivat yhteen, hetken vaan\nkaksi tulenleimua yhdistyi ja: \"tule!\" kuului kuiske Annan huulilta;\nmutta samalla hän kääntyi ja riensi nopein askelin pois, taakseen\nvilkaisematta.\n\nAnnan sydän tykytti niin, että hänen sitä täytyi kädellään puristaa,\nsaadakseen sitä vähänkin rauhoittumaan. Noin puolen tuntia hän käveli\nedes takaisin pihassa, ennenkuin jälleen meni sisään, mutta silloin hän\njo olikin taas täydesti tyyntynyt.\n\nKatri katsoi häneen pitkään ja tutkien, mutta ei puhunut sanaakaan.\nÄänetöinnä otti hän vaan kanteleen pöydältä käteensä ja alkoi soittaa\nerään laulun säveliä. \"Tunnetko tätä laulua?\" kysyi hän.\n\nAnnan huulet vetääntyivät katkeraan hymyyn. \"Mahdoit minulle muistuttaa\nsitä laulua, ennenkuin Heikkiseltä otin kihlat,\" vastasi hän.\n\nLaulu, jota Katri soitti, oli: \"Ole ijäti vakaa ja uskollinen.\"\n\n\nV.\n\nAnna eli nämät päivät aina seuraavaan pyhään kuumeentapaisessa\nlevottomuudessa. Hän sanoi itselleen: \"Kerran minun kumminkin pitää\npuhua Tommille ja koettaa saada häntä järkeensä, estääkseni häntä\nuseimmista varomattomuuksista. Siihen olen hänen ja itseni tähden\nvelvoitettu, ja illan kuluessa saan siihen kyllä sopivaa tilaisuutta.\"\nNämät ajatukset ja tämän aikomuksensa hän kuitenkin huolellisesti\npeitti omaisiltaan. Ei hän enää ikkunaakaan lähestynyt, välttääkseen\nTommia maantieltäkään nähdä. Vallan hyvin hän huomasi, miten isän ja\nKatrin silmät häntä tutkistellen seurasivat, ja juuri sentähden\ntekeytyi hän huolettomaksi ja välinpitämättömäksi. Hänessä nousi kalu\nvielä kerran ottamaan osaa nuorten iloon. Hän tahtoi tanssia, hän\ntahtoi riemun vaahtoavan pikarin viedä huulilleen, kenties viimeisen\nkerran, ja sentähden hän huolekkaasti varjeli salaisuuttaan, otti\nsanoistaan ja katsannostaan vaarin, ettei kukaan aavistaisikaan, kuinka\npaljon hänen viattomalta näyttävään iloisuuteensa oli sekoittunut\nintohimoisuuden hehkuvaa tulta ja lähes huumaavaa tuskaa. Hän vältti,\nett'ei mitään häiritsevää tunkeutuisi hänen ja sunnuntai-illan väliin.\nTuo pelätty ja samalla ikävällä odotettu päivä oli viimeinkin käsissä.\nPitkän ajan päästä Anna taas tänä aamuna pukeutuessaan melkein\nlapsellisella ilolla katseli kuvastimessa omaa kauneuttaan, ja kun hän\npyhävaatteissaan tuli sisarensa luokse, oli hän niin kukoistava ja\nihana kuin kevätaamu. Sisällinen liikutus, joka säteili hänen\nsilmistään ja joka punasi hänen poskensa, antoi hänen muodolleen\nerehdyttävän hohteen, niinkuin raikkaasta elämän halusta, ja haalakan\nsiniset vaatteensa soveltuivat niin mukavasti hänen kahteen vaaleaan\npalmikkoonsa, jotka viehättävän yksinkertaisesti ja somasti riippuivat\nalas aina vyötäröihin. Hänen kaulassaan kimaltelivat kultaiset ketjut,\njotka hän oli mieheltään saanut morsiuslahjaksi.\n\nKatri ei koskaan ollut vähääkään kateutta tuntenut, vaan aina hellästi\nrakastanut nuorempaa sisartaan, jonka luonto oli paljon runsaammilla\nlahjoilla varustanut kuin hänen. Nytkin hän tyyneydellä, mutta samalla\nmyöskin sisällisellä levottomuudella katseli Annaa. Tämän katsannossa\nja olennossa oli jotakin, josta hän ei ollut selvillä, eikä hän liioin\nymmärtänyt, minkätähden Anna nyt vältti olla kahden kesken ja uskoa\nhänelle murheitaan, niinkuin hän ensin tultuaan oli tehnyt.\n\nIsä Peltola, joka seisoi Annan luona ja tähysteli, eikö jo vieraita\nnäkyisi tulevaksi, katseli sivu päin suurella mielihyvällä Annaa. Juuri\ntuonlaiselta tulikin hänen tyttärensä näyttää. Katri, siitä hän oli\nvarma, olisi tullut yhtä kauniiksi, ellei se onnettomuus olisi\nkohdannut häntä lapsuudessaan, että hoitaja pudotti hänet sylistään ja\nsillä tavoin sai alkuun sen vaivan, jota Katri-raukka nyt ikänsä sai\nkärsiä. Mutta siihen sijaan hän taas oli niin viisas-järkinen, että\npiammiten koko kylä kävi häneltä neuvoja saamassa.\n\nNämät ajatukset saivat Peltolan niin iloiselle tuulelle, että häntä jo\nhalutti vähän leikkiäkin laskea. \"Hei, Anna,\" lausui hän, asettautuen\ntyttärensä eteen, \"et sinä varmaankaan meidän tähtemme olisi noin\nkauniiksi pukeutunut. Sen teit vaan sentähden, että tiesit miehesi\ntulevan tänäpäivänä tänne.\"\n\n\"Mieheni?\" Nuoren vaimon kasvoista katosi äkkiä joka verenpisara, mutta\nainoastaan silmänräpäykseksi, sillä samassa tuokiossa lensivät ne\ntulipunaisiksi. Hän näki jo mielessään Yrjön suopeat kasvot, hän luuli\njo aivan selvään eroittavansa kahdet silmät, jotka niistä kasvoista\nhuolekkaina ja rukoilevina häneen katsoivat. \"Mieheni?\" toisti hän\ntiedustaen ja epävakaisesti.\n\nPeltola nauroi, niin että ruumiinsa tärisi. Kädet taskuissa käveli hän\nedes takaisin laattialla ja iloitsi tyttärensä kummastuksesta. \"Niinpä\nniinkin, sinun miehesi, onko se sitten niin ihmeellistä?\" pitkitti hän.\n\"Tottahan sen voit arvata, että hän sinua kerran tulisi katsomaan, ja\nettei hän sitä unhottaisi, lähetin vielä varmuuden vuoksi hänelle siitä\nsanan ja pyysin, että hän kaikella muotoa tulisi tänne tänään ja veisi\nsinut sitten huomenna mukanaan. Voitte tänä iltana vielä yhdessä\ntanssia etkä suinkaan sinä toden perään mahtane aikoa antaa hänen\nyksinään palata takaisin ja jättää kotisi ja taloutesi aina vielä oman\nonnensa nojaan.\"\n\nAnna seisoi kuin naulattuna. Hän näki isästään, ettei puhe pelkkää\npilaa ollut, vaan että leikin alla oli täyttä totta. Häntä tahdottiin\nsiis saada täältä pois. Tämä kaikki oli kenties hänen selkänsä takana\nnäin valmiiksi tuumailtu. Samassa hetkessä, kuin tämä ajatus hänessä\nselveni, täytti myöskin uhka hänen mielensä. \"Hyvä,\" ajatteli hän,\n\"koska minut huomenna lähetätte täältä pois, niin älkää panko\nihmeeksenne, jos tätä päivää käytän oman mieleni mukaan.\"\n\nKun Yrjö Heikkinen vähän myöhempään saapui taloon, ei hän kyllin\nvoinut ihmetellä ja iloita vaimonsa terveestä näöstä, ja tämä\npuolestaan ei tehtyä päätöstään unhottanut. Niin elpyneenä ja iloisena\nei Yrjö vielä koskaan ollut vaimoaan nähnyt, mutta kun hän päivän\nkuluessa siitä vuoroin iloitsi, hän taas toisen vuoron tunsi piston\nsydämessään ja hänestä oli, kuin ei olisikaan se hänen Annansa, vaan\nvallan toinen, joka noilla suurilla, oudosti hehkuvilla silmillä\nylenannetun iloisena katseli ympärilleen. Anna hymyili miehelleen,\nmutta siinä hymyssä ei Heikkinen huomannut hiventäkään sydämellisyyttä.\nTämä tila saattoi tuon tyynen, hiljaluontoisen miehen kummalliseen\nlevottomuuteen, jonka salaaminen kävi hänelle aina vaikeammaksi.\n\n\"Piika-Anna\" oli palvellut Peltolan taloa kymmenen vuotta, ja kun hän\nnyt meni naimiseen erään torpanmiehen kanssa, oli Peltola luvannut\nhänelle pitää hyvät häät eli \"läksiäiset\", niinkuin rikkaan ja mahtavan\nisännän sopikin vanhalle uskolliselle palvelijalleen. Tupa oli kattoa\nmyöten koristettu pihlajan oksilla ja koivuilla, penkit ja laattia\nolivat kuultavan valkoiset, porstuan ja vierastuvan ynnä kammarin\nlaattioille oli ripoteltu tuoreita katajan havuja ja pihaan laitettu\nlehtimaja koivuista. Kaikki oli juhlallista ja kaunista. \"Juuri niin\nkomeata, kuin kylän ylimyksen talossa pitääkin olla,\" arveli Peltola\nkävellessään edes takaisin tuvassa ja tervehtien vieraitaan enemmän tai\nvähemmin kohteliaasti, säntilleen sen mukaan, kuin itsekunkin arvo\nvaati. Muutamien kättä hän iloisesti pudisteli, toisille hän vaan tuota\npikaa tokaisi kätensä, taikka ainoastaan sivumennen vähän nyykäytti\npäätään; nuorille riposi joku tervehtivä sana, sillä välin kuin hän\nkaikin tavoin koki saada vävyään pysymään sivullaan. Mutta tämä taas\npyrki päästä hänestä vapaaksi ja vältti kaikkea keskustelua vieraitten\nkanssa saadakseen yksinomaisesti silmillään vaan vaimoaan seurata.\nVihkimisen jälkeen alkoi tanssi. Anna oli pukenut morsiamen ja oli\nsentähden puhemiehen kanssa ensimmäiseksi laattialla, sitten vei\nsulhanen morsiuspiikoja sillä välin, kuin sulhaisrengit tanssittivat\nmorsianta, ja nyt vasta oli muille luvallista ryhtyä iloon. Kutsutut ja\nkuokkavieraat veivät kilvassa neitosia, muuta väliä ei heillä ollut,\nkuin että kuokkamiehet aina tanssivat lakki päässä ja piipun-nysä\nhampaissa. Anna oli juuri kuin velvollisuutensa täyttääkseen tanssinut\nensin sulhaisen ja miehensä kanssa, ja lensi nyt toisen kainalosta\ntoisen kainaloon, suomatta itselleen hetkeäkään lepoa. Hänen poskensa\nhohtivat, hänen silmistään loisti iloisuuden tuli, ja -- yhä\nsuuremmalla vastenmielisyydellä seurasivat häntä Yrjön silmäykset. Oli\nollut aika, jolloin tämä olisi antanut puolet kaikesta omaisuudestaan\nsaadakseen nähdä vaan ainoankaan onnen hehkun tuon rakastetun olennon\notsalla, -- tänään näki hän vaimonsa loistavana ilon ylimmällä\nportaalla, ja -- tunsi kipeän pistoksen sydämessään. Yrjö huomasi\nselvään, ett'ei hänellä mitään osaa ollut Annan iloon. Hän tunsi\nitsensä vanhaksi ja yksinäiseksi, tunsi hengessään olevansa vaimostaan\neroitetun, ja kuitenkaan ei Yrjöllä vähääkään aavistusta ollut Annan\nsisällisestä tilasta, ei pienintäkään tietoa siitä, että tämä elpynyt\nriemu oli vaan sen sisällisen levottomuuden peitteenä, jolla hän sitä\nodotti, joka yksinomaisesti oli tänä päivänä ollut hänen mielensä ja\najatuksensa esine, hänen pelkonsa ja toivonsa päämaali.\n\nTalonpojissa on aina tavallista, että kutsumattomat vieraat tulevat\nhäitä kuokkimaan ja ottavat osaa tanssiin samoin kuin kutsututkin.\nSiinä kohden ei olla varsin hellätuntoisia, eikä Peltolakaan sitä\nminäänkään pitänyt, vaikka näki ovesta tunkeutuvan kaikenlaisia vennon\nvieraita ihmisiä, joista jotkut olivat varsin renttumaisia näöltään.\nMutta kun niiden joukkoon ilmestyi Ojalan Tommi, pisti se Peltolaa\nvihaksi, ja hän tuskin voi vihaansa hillitä, kun tämä lähes\nsuoraa päätä meni ottamaan hänen tytärtään tanssiin. Hän suuttui\ntyttäreensäkin, mutta leppyi jälleen kuitenkin samassa, kun ajatteli,\nettä tämä tuskin olisikaan voinut kieltää menemästä, koska hän kerran\noli muidenkin kanssa tanssinut. Se olisi suotta vaan herättänyt melua\nja sitä tietysti tuli välttää, varsinkin kun hänen miehensä oli läsnä.\n\"Mutta pidetäänpä huolta siitä,\" päätti Peltola ajatuksensa, \"ett'ei\ntuo hävytön toista kertaa häntä tanssiin vie.\"\n\nAnnan aikomus ei millään tavalla ollut, näyttäytyä noin julkisesti\nTommin seurassa. Hän oli vaan toivonut saada sivumennen, kenenkään\nhuomaamatta vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa, mutta kun Tommi noin\näkkipikaa tuli hänen eteensä, kun hän tapasi nuo sulavat, rukoilevat\nsilmäykset, ei hänellä ollut voimaa vastustaa. Hän laski hienon,\nvalkoisen kätensä Tommin käteen, ja kun hän tunsi tämän vankan\nkäsivarren vartalollaan ja soiton sävelten mukaan kiidätti hänen\nkainalossaan tilavaa tuvan laattiaa ympäri, silloin unohduksen huntu\npeitti häneltä muun maailman tykkänään. Ei hän muistanut eikä huomannut\nniitä monia teräviä silmiä, jotka tarkastavina ja moittivina heitä\nseurasivat, eikä hän kuullut niitä kuiskutuksia, jotka nuolen\nnopeudella kävivät suusta suuhun. Eikä hän myöskään huomannut, kuinka\nvähitellen kaikki muut tanssijat hävisivät ja he viimein ypö yksinään\npyörivät laattialla. Ei pieninkään aavistus varoittanut Annaa siitä\nuhkaavasta pilvestä, joka mustenemistaan musteni hänen isänsä otsalla.\nSynkistyneillä silmillä seurasi Heikkinen vaimoaan ja kuunteli melkein\ntunnotoinna Aholan Lassia, joka seisoi hänen vieressään ja pirullisella\nmielihyvällä kertoi Annan ja Tommin entisistä suhteista toisiinsa.\n\nKaikesta tästä ei Anna mitään tiennyt, ja mitäpä se tieto olisi häntä\nauttanutkaan siinä melkein tunnottomassa tilassa, johon hän tanssin\nkestäessä oli vähitellen vaipunut, ja jossa hän juuri kuin unessa\nkuunteli Tommin kuiskaavia, tulisia sanoja, sillä välin kuin jalkansa\nkävivät lähes hervottomiksi ja hengittäminen tuntui yhä vaikeammalta.\nVasta silloin hän tointui, kun raitis ilma kosketti hänen ohauksiinsa\nja hän, välttämättä kohottaen silmänsä ylös, näki korkealla\nsini-taivaalla kuun, joka koivujen välistä loi valonsa hänen isänsä\nkartanoon.\n\nTommi oli sekaantunut väentunkoon oven suussa ja pujahtanut kenenkään\nhuomaamatta ulos. Tämä ilta oli noita kauniita elokuun kuutamo-iltoja.\ntummansinisellä taivaankannella kumotti kuu, hohtavana kuin hopealevy,\nja lumoavaa hopean hohdetta valui tieltä alas viheriään maahan. Niityn\napilaista ja tuhansista kukkaisista tuoksui alempiin ilmakerroksiin\ntuores lemu, joka vuodatti virvoitusta vapisevaan sydämeen. Ei\nlehtikään värähdyksellään häirinnyt luonnon syvää rauhaa, ainoastaan\nihmisten povet sykkivät raivoisten intohimojen tulessa.\n\n\"Mihin minua viet, päästä minut jo!\" Nämä olivat ensimmäiset sanat Annan\nhuulilta, kun hän jälleen tuli tuntoonsa, ja samalla pidätti hän\nmyöskin askeleitaan ja koki irtautua Tommin kädestä.\n\nMutta nuorukainen ei häntä laskenut: \"Tule, tule,\" kuiskasi hän vaan ja\nvei häntä eteenpäin, siksi kuin he kumpikin jo olivat tulleet koivukkoa\nlikelle. Nuori Ojala tahtoi vetää Annaa puitten synkkään varjoon, mutta\näkkinäisellä tempauksella irroitti tämä itsensä hänen kädestään.\nIkäänkuin lumottuina kääntyivät Annan silmät pimeydestä pois ja kohden\nkirkasta taivasta, joka loistavana ja lempeänä kaareutui korkealla\nhänen päälakensa yli. Ympäristön juhlallinen hiljaisuus rauhoitti\nihmeellisesti hänen sydäntänsä, ja kun hän taas loi silmänsä noihin\nhimoista hehkuviin kasvoihin hänen rinnallaan, väistyi hän vavisten\nniistä loitommaksi. Annan sisällinen puhtaus antoi hänen äkkiä tuntea\nsyvän juovan hänen ja sen miehen välillä, joka seisoi häntä lähellä.\n\n\"Tommi,\" sanoi hän ja ojensi kätensä ikäänkuin tuli hänen siten pitää\nnuorukaista itsestään erillään, \"vasten tahtoani olemme joutuneet tänne\nkahdenkesken, mutta koska luullakseni en toista kertaa saa näin sopivaa\ntilaisuutta, tahdon ottaa tästä hetkestä vaari ja pyytää sinua olemaan\njärkevä ja tyyne. Sen olen sinulle jo kerran ennen sanonut, etten minä\nole mikään kelvotoin vaimo. Anna minun rauhassa käydä tietäni, ja käy\nsinä omaasi. Jumala ei ole suonut, että me yhdessä vaeltaisimme. Ei,\nlaske minut,\" pitkitti hän tuskallisena ja peräytyi muutaman askeleen,\nkun Tommi rajusti aikoi tarttua häneen käsin. \"Se ei käy laatuun.\nAinoastaan tyyneen jäähyväisen tahdon sinulle sanoa, voidaksemme tästä\nlähtein ystävinä muistella toisiamme.\"\n\n\"Olenko minä mikään narri?\" huusi Tommi kiivaasti ja koki uudestaan\nvetää tuon solakan olennon luokseen. \"Luuletko, että annan sinun\ntaaskin pitää minua pilkkanasi niinkuin tässä joitakuita vuosia\nsitten?\"\n\nMutta Anna väistyi hänestä ja seisoi kirkkaassa kuuvalossa suorana\nhänen edessään. \"Pilkkanasi!\" lausui hän närkästyen. \"Tommi, sinun\ntulisi minua sääliä eikä tuonlaisilla syytöksillä minua suotta kiusata.\nPilkka oli minusta niin kaukana, että sydämeni oli lähes haljeta\nsurusta.\"\n\n\"Ja kuitenkin,\" -- Tommi loi synkän katseen häneen, mutta\nei yrittänytkään enää häntä lähestyä, -- \"kuitenkin unhotit\nuskollisuuden-lupauksen, jonka minulle annoit ja otit, niin pian kuin\nolin poissa, ensimmäisen rikkaan miehen, kuin tarjoksi tuli.\"\n\nAnna painoi kädellään rintaansa ja kasvoissaan kuvautui syvä sydämen\nsuru. \"Sitäpä juuri olen surrut yöt ja päivät,\" sanoi hän, \"ja senkin\ntähden minun täytyi vielä kerran sinua kahdankesken puhutella, vaikka\nsinä hyvin tiedät, Tommi, etten voinut toisin tehdä. Olenhan sinulle\ntämän kaiken kirjoittanut?\"\n\nTommi kohotti olkapäitään. \"Paperille voi mitä tahansa panna.\"\n\n\"Olimme tosin silloin vielä melkein lapsia,\" pitkitti Anna, \"mutta\nkuitenkin olisi meidän pitänyt tietää yhdistymisemme mahdottomaksi,\nkoska vanhempamme eivät siihen koskaan olisi suostumustaan antaneet.\"\n\n\"Minun vanhempani siihen kyllä olisivat suostuneet. Äitini ei minulta\nmitään kiellä ja hän taas saa isän taipumaan, mihin vaan tahtoo.\"\n\n\"Mutta minun vanhempani, Tommi! Tunnethan minut ja tiedät --\"\n\n\"Tiedän,\" keskeytti häntä Tommi katkerasti, \"että hän vainoo minua,\nvainoo ja vihaa koko meidän perhettä aina siitä, kuin olemme kylään\ntulleet.\"\n\n\"Ei se mihinkään hyödytä, että me niistä asioista vielä puhumme,\"\nvastasi Anna surullisesti. \"Me lapset emme sitä voi auttaa. Me voimme\nvaan kerran vielä antaa toisillemme kättä kaikessa sovussa, Tommi, ja\nluvata ilman vihatta muistaa toisiamme.\"\n\nHän aikoi todellakin tarjota kättänsä Tommille, mutta säpsähti samassa,\nkun tämä vihasta hehkuvin silmin häntä läheni ja kovalla kouralla\ntarttui hänen käsiranteesensa. \"Sen mä luulen,\" puhui Tommi kuumeen\ntapaisesti hengittäen, \"sinulta se kyllä käy helposti, mutta minulta\nsitä et voi vaatia. Sinä olet minulle kaikki kaikessa, Anna. Yksi ainoa\nsana sinun suustasi sai minut lauhkeaksi kuin lammas, ja käsilläni\nolisin sinua kantanut koko elämän ikäni; mutta nyt,\" hän nauroi\nkatkerasti -- \"nyt se unelma on ollut ja mennyt. Nyt käy vaan sen\npäälle, että ollaan hurjia ja iloisia, ja aina hurjempia, käy miten\nkäy. Viisain on maailmassa se, joka hurjimmin elää.\"\n\nAnnan sydän vapisi hämmästyksestä ja kauhusta. Nämät raivokkaat sanat\nja Tommin vielä raivokkaampi katsanto häntä pelästyttivät, mutta\nhuolimatta sisällisestä tuskastaan, tunsi hän innokkaan halun pelastaa\nnuoruutensa rakastettua. Hänen mieleensä juohtui, mitä Katri oli\nTommista kertonut ja paljon muutakin, jota hänestä oli puhuttu. Jos hän\ntodellakin oli pahalla tiellä, jonka hänen raivokas luontonsa ja\nnykyinen mielialansa teki hyvin luultavaksi, voi kenties vaan hän,\nAnna, saada hänet jälleen järkeensä ja turmeluksesta pelastetuksi.\n\n\"Tommi,\" rukoili hän ja hänen äänessään ilmautui koko hänen sisällisen\ntuskansa suuruus. \"Tommi ole järjellinen ja muista vanhempiasi, muista\nkuinka suuressa velassa heille olet. Lupaa minulle, ettet mitään te'e,\njoka heille surua tuottaisi, joka minunkin elämälleni langettaisi\nhirmuisen soimauksen ja syyn. Tänään kenties vielä on aika, -- lupaa se\nminulle!\"\n\nTommi taaskin päästi niin leveän naurun, että Anna hämmästyneenä\nvetääntyi taaksepäin. \"Mikä viisas, pikkuinen saarnaaja sinusta on\ntullut,\" sanoi hän. \"Mutta hyvä on saarnata, kun itse istuu hyvässä\nturvassa. Ovatko he minua sinulle kontihteneet, armaani? Älä heitä\nusko, vaan tule pois ja anna minulle pieni muisku. Näes, me kumpikin\nkuulumme yhteen, vaikka kaikenmoisilla tuommoisilla viisailla puheilla\ntahdot itseäsi suotta pettää.\"\n\nHän yritti todenperään samassa Annaa suudella ja tämä tunsi jo hänen\nkätensä olkapäillään, tunsi kuuman hengityksensä poskillaan, mutta\nponnistaen kaikki voimansa, repäsi Anna itsensä irti ja koki paeta\nasumusta kohden. Ravakkaalla hyppäyksellä sulki Tommi häneltä tien.\n\"Tällä kertaa et minusta sentään niin helposti pääse,\" puhui hän\nhampaittensa välistä. \"Sinä näyt tulleen ylpeäksi, lapseni, ja se tulee\nsiitä, että sinä voit olla mahtava kauniissa vaatteissasi ja\nkiiltävissä koruissasi. Tuommoisesta kannattaakin rakkautensa myydä,\neikö niin? Tuommoista kultaista ketjua, kuin tuo sinun kaulassasi, ei\nyksikään tyttö Suorsakylässä kanna. Varmaankin he jok'ainoa tänä iltana\novat sinua sentähden kadehtineet; mitäpä sinua sitten huolettaisi niin\nvähäpätöinen asia kuin se, että uskollisuutesi minulle rikoit!\"\n\nAnna huudahti hiljaa ja vavahteli kuin ammuttu metsänriista. Hetken\naikaa silmäilivät he toisiaan nuhtelevilla, säkenöitsevillä silmillä;\nsenjälkeen Yrjö Heikkisen vaimo nosti pienen, valkoiselta hohtavan\nkätensä povelleen, jossa nuo kultaiset ketjut kiilsivät kuun\nvalaisemina, ja kiertäen ne pari, kolme kertaa kätensä ympäri, lausui\nhän värisevällä äänellä: \"Jumala sulle anteeksi antakoon sanasi ja\nkaikki mitä tänä päivänä sinun tähtesi olen kärsinyt.\" Voimakkaalla\nnykäyksellä irroitti hän samassa ketjut kaulastaan, viskasi ne hiekkaan\nja astui jalallaan niiden päälle. \"Nyt minä halveksin,\" jatkoi hän\nhytkähtelevin huulin, \"kaiken rikkauden, kaiken maallisen edun, joka\nminulle naimiseni kautta on tullut osaksi. Jumala on todistajani, että\ntähän saakka sydämeni on vuodattanut verisiä kyyneleitä kadotetun\nrakkauteni tähden. Mutta sinä, sinä et minua tahdo ymmärtää. Jää Herran\nrauhaan, tämä hetki meidät ijäksi eroittaa.\"\n\nSyvään hengittäen pyyhki hän tämän lausuttuaan hiukset otsaltaan ja\nkäyttäen hyväkseen Tommin hämmästystä, väistyi hän pienelle syrjätielle\nja kiidätti nuolen nopeudella asumusta kohden.\n\nTuvan ikkunoista hohti kirkas valo häntä vastaan, mutta hyvin\nymmärrettävistä syistä tahtoi Anna niitä kiertää ja suunnitti kulkunsa\npimeän takapihan kautta rakennuksen toiseen päähän, josta seinäviertä\npitkin aikoi lähetä porstuaa ja sieltä kenenkään huomaamatta pujahtaa\nKatrin luokse kammariin. Mutta juuri kun hän kääntyi ulkohuoneitten\nkulmasta, tuli joku häntä pimeässä niin ravakkaasti vastaan, että he\nvarmaankin olisivat törmänneet yhteen, ellei Anna äkkiä olisi väistynyt\nsyrjään.\n\n\"Siinäkö sinä viimeinkin olet,\" kuuli hän samassa miehensä äänen.\n\"Siitä saakka kuin tuvasta läksit, olen sinua koko ajan hakenut. Missä\nolet sinä ollut?\"\n\nAnna heti huomasi tässä äänessä jotakin erinomaista, joka karmivana\nviilsi läpi koko hänen ruumiinsa. \"Sinäkö se olet Yrjö,\" lausui hän\ntuskin tietäen, mitä sanoi. \"Oi tule minun kanssani huoneesen.\"\n\n\"Vastaa missä sinä olet ollut, ja missä on _hän_?\" kuului vastaus.\n\"Minä tahdon sen tietää.\"\n\nAnna ei vielä koskaan ollut miestään nähnyt senlaisena kuin nyt,\nvärisevänä työläästi hillityssä mielenliikutuksessa, valmiina, niinkuin\nnäytti, johonkin hirvittävään. Ajatus, että miehensä tänlaisessa\nmielentilassa tapaisi Tommia, täytti Annan sydämen sanomattomalla\ntuskalla.\n\n\"Ketä tarkoitat?\" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, kokien vaan häntä\npidättää.\n\n\"Ketä? Ojalaa minä tarkoitan, sinun -- -- -- no yhtäkaikki, sano vaan,\nmissä hän on. Milloin ja mihin olet sinä hänen jättänyt. Minä tahdon\nsen tietää.\"\n\nAnna oli hänen vielä puhuessaan molemmin käsin tarttunut hänen\nkäsivarteensa.\n\n\"Yrjö, Yrjö,\" rukoili hän syvimmässä sieluntuskassa, \"jää tänne, tule\nkanssani Katrin luokse, siellä tahdon sinulle kertoa kaikki, ihan\nkaikki.\"\n\nMutta Heikkinen työnsi hänen kätensä pois ja kiiruhti hänen ohitsensa.\n\"Sinulle on minulla jälkeenpäin puhuttavaa,\" nämät olivat hänen\nviimeiset sanansa, jotka Anna vielä jonkun matkan päästä kuuli, ja sen\njälkeen Yrjö katosi hänen näkyvistään puitten synkkään varjoon.\n\nAnnan polvet kävivät niin hervottomiksi, että hänen täytyi nojautua\nseinään, pysyäkseen pystyssä, ja koko maailma musteni hänen silmissään.\nMutta tuska ei sallinut hänen levähtää. Mitä tuli hänen tehdä?\nKiiruhtaisiko hän miehensä jälkeen heittäytyäkseen kumpaisenkin väliin?\nTämä tuuma lensi kuin salama hänen päähänsä, mutta -- eikö olisi vielä\nsitäkin paitsi pelastuksen toivoa? Kenties oli Tommi jo lähtenyt sieltä\nja saattoi taas niinkin tapahtua, ett'eivät nuo vihastuneet miehet\ntoisiaan tapaisikaan, mutta silloin -- silloin palajaisi Yrjö takaisin\nhänen luokseen, tutkimaan taaskin, mihin hän oli Tommin jättänyt. Annaa\npöyristi, hän kavahti ylös ja kiidätti kuin tulenleimaus taloon ja\nsuoraapäätä Katrin kammariin, jonka tuolin eteen hän vapisevana ja\nnääntyneenä vajosi polvilleen.\n\n\"Katri,\" -- hän löi hampaitaan ja värisi sisäisestä vilusta niin kovin,\nettä Katri tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, \"oi Katri, rukoile\nJumalaa, ettei mikään onnettomuus tapahtuisi. Minä olen puoleksi\nkuollut tuskasta; mutta ihan varmaan, minä olen viatoin.\"\n\nHän painoi päänsä Katrin helmaan, eikä saanut enää sanaakaan enempää\nsanotuksi, ei kyyneltäkään hän voinut vuodattaa. Katri laski ohuen,\nvalkoisen kätensä nuoren vaimoraukan päähän, silitteli lempeästi hänen\nvaaleita hiuksiaan ja koki tyvenellä tavalla rauhoittaa tuota\nheiveriäistä olentoa, joka tuskasta lähes tunnotoinna lepäsi hänen\nhelmoillaan. \"Rauhoitu, lapsukaiseni!\" puhui hän. \"Kerro minulle ennen,\nminkä varomattomuuden tehnyt olet, se keventää sydäntä, ja kenties, jos\ntarkoin kaikki punnitsemme, ei asia ole ollenkaan niin paha, kuin tässä\nkiihkeässä mielentilassa luulet sen olevan. Jonkun varomattomuuden\ntosin lienet tehnyt, sillä vastikään kävi isäkin sinua täällä kysymässä\nja hän näytti sangen vihaiselta. Tunnusta minulle, lapseni, että\nvoisimme jos mahdollista, välttää pahoja seurauksia.\"\n\nKatri taisteli kuin sankari oman levottomuutensa kanssa ja koki vaan\nystävällisellä puhuttelulla saada sisartaan tointumaan, mutta tämä\nnäytti häntä tuskin kuuntelevankaan.\n\nVavahtaen nosti Anna jälleen päätään ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohden.\nHänen suuret, siniset silmänsä tuijottivat tautisen sivu määrättömään\nkaukaisuuteen ja tietämättänsä vei hän kättään korvalle, ikäänkuin\nsiten paremmin kuullakseen. Koko hänen olemisensa näytti tällä hetkellä\nolevan vaan kuuntelemista, kunnes viimein hän äkkiä hyppäsi ylös ja\njuoksi ikkunan luo, jonka hän tempaisi auki.\n\nSekanaisia ääniä ja huutoja kuului ulkoa ja Anna näki mustia\nihmishaamuja häärivän edes takaisin pihassa, näki myöskin, kuinka\nuseita lyhtyjen kanssa riensi sitä polkua pitkin, joka vei koivukkoon.\n\nHetken aikaa vaan Anna tuijotti ulos, sitten peitti hän kasvonsa\nikäänkuin välttääkseen sen enempää nähdä ja ennenkuin Katri, joka\nkenties ei koskaan ennen ollut tuntenut liikkumattomuuteen tuomitun\nvaivoja niinkuin tällä hetkellä, ennätti ainoatakaan kysymystä tehdä,\noli hän jo rientänyt porstuaan ja sieltä ulos.\n\nSamassa kun Yrjö Heikkisen puoliso tuli kammarista, taukosi tuvassa\nviulujen soitto sorisevalla loppusävelellä ja joukkoa tunkeutui\navonaisesta ovesta ulos. Mutta tämmöisessä tilapäässä tavallista\nrähinää, tyrkkäämisiä, naurua tai torumista ei nyt ollenkaan kuulunut.\nHiljaisuus, kalman hiljaisuus vallitsi heidän seassaan, ikäänkuin olisi\nainoa huumaava isku tavannut äkkiä kaikkia näitä sydämiä, mykistyttänyt\nkaikki nämät huulet. Ainoastaan hiljainen kuiskutus, pelonalainen\nkysymys \"missä, missä?\" kuului sieltä täältä.\n\nAnna ei tarvinnut odottaa vastausta tälle kysymykselle. Pysähtymättä\ntai taakseenkaan katsomatta riensi hän koivukkoa kohden, johon toisetkin\nsuunnittivat askeleensa ja jossa juuri nyt seisoi musta joukko ihmisiä,\njoiden välistä useitten lyhtyjen loiste välähteli. Ylhäältä loi kuu\nkirkkaana ja hopeanhohtavana valonsa tämän kaiken yli, juurikuin tuli\nsen nyt valaista syvimmän rauhan olopaikkaa eikä rikoksen saastuttamaa\nkenttää, jossa murhatun veri, hiljalleen huokuen kuolemanhaavasta\nsydämessä ja vuotaen alas hiekkaan, huusi kostoa taivaalta.\n\nYmpärillä olevien vakaissa kasvoissa ilmautui sääliväisyyttä, syvää,\nvilpitöintä sääliväisyyttä sen kauhun ohessa, joka väristytti\nvoimakkaimmankin ruumista, sillä välin kuin silmäin katseet lentäen\ntoisesta toiseen tekivät kysymyksen, jota suu vielä kammoksui ääneen\nlausua: \"Kuka on murhan tehnyt?\"\n\nNiin -- -- -- kuka sen on tehnyt? Kenenkä käsi on maahan lyönyt tuon\nsorian nuorukaisen, joka vielä äsken oli heidän seassaan rohkeassa,\nkukoistavaisessa elämän voimassa? Yhä kiivaampana nousi tämä kysymys\nsydämissä ja alkoi vähitellen uhkaavassa äänessä kuulua yleisesti\nympäristöllä, kun samassa läpitunkeva, maata tärisyttävä huuto veti\nkaikkien huomion toisaalle. Ei kukaan olisi ottanut vaaria tuosta\nnuoresta vaimosta, joka yleisessä hämmästyksessä kenenkään huomaamatta\noli pujotellut joukon lävitse ja nyt niin äkkiä näki murhatun edessään,\nettä kauhistus välttämättä pakoitti tuon hirmuhuudon hänen sydämensä\nsyvyydestä esiin. Likelle, varsin likelle hän astui. Hiukset hajallaan\ntuijotti hän siirrottavin silmin ruumiisen, ikäänkuin kivettynyt\nkauhistuksen kuva, ainoastaan hänen jalkansa eivät häntä enää\nkannattaneet. Hän vaipui polvilleen, ristiin painetut kätensä vajosivat\nhänen helmaansa, mutta yhä olivat hänen silmänsä kiinnitetyt\nnuorukaiseen, joka kalveana makasi veressään maassa hänen edessään,\njonka kasvoihin kalma oli painanut kamoksuttavan merkkinsä, ja jonka\notsaa mustat, takertuneet hiukset peittivät. Vielä joku hetki sitten\noli tuo suu, jonka ihmisten korkein hallitsija oli ainaiseksi sulkenut,\npuhunut hänelle hehkuvia, syntisiä sanoja.\n\nMitään muuta ajatusta ei Anna voinut käsittää. Ei hän tiennyt eikä\naavistanut, miten ympärillä seisovien silmät alkoivat lentää edes\ntakaisin hänen ja ruumiin välillä, ja miten niiden katseet kävivät yhä\noudommiksi ja kauheammiksi. Kuolleen suljetussa kädessä, hänen\nvetotaudin tapaisesti kiinni puserrettujen sormiensa välistä kiilsivät\nkultaiset ketjut, ja Annan kaulasta olivat semmoiset kadonneet.\nJokainen läsnäolevista oli tänä päivänä nähnyt ketjut hänen kaulassaan,\nja mitä enemmän he ruumiin kädessä olevia ketjuja tarkastivat, sitä\nvarmemmat he olivat siitä, että ne olivat juuri samat, kuin aikaisemmin\nAnnan kaulassa olleet, ja mitä varmemmaksi se tieto tuli, sitä\nkauheampi oli päätös, jonka jokainen mielessään perusti tähän tietoon.\n\nAnna yksinään ei tästä kaikesta mitään aavistanut. Hän tointui vasta\nsilloin, kun väkijoukossa äkkiä ilmestyi liikettä, kun onnettoman uhrin\näiti samassa riensi esiin ja surkealla valituksella heittäytyi ruumiin\nyli. Äidin sydäntä vihlaiseva suru teki siitä äänettömyydestä lopun,\njonka ensimmäinen hämmästys oli läsnäolevissa vaikuttanut. Silmät,\njotka muuten olivat itkuun tottumattomat, vuodattivat nyt kyyneleitä,\nuhkauksia alkoi kuulua ja väkijoukossa kävi tohina niinkuin kaukainen\nukkosen jyrinä.\n\nKauhistuneella mielellä oleva ihmisjoukko ei koskaan ajattele\njärkevästi, varsinkaan silloin, kun sääliväisyys on herännyt ja\nluontainen tuntu vaatii kostoa, asettuen vääryyttä kärsivän puolelle.\nKauhea epäluulo oli herännyt jokaisen povessa, mutta kukaan ei sitä\nrohjennut ääneen lausua, paitsi yksi ainoa, joka raivokkaassa surussaan\nei mitään kamoksunut.\n\n\"Murhaaja sinä! -- sinä juuri olet hänen tappanut.\"\n\nOjalan Tommin äiti se oli, joka säälimättä viskasi Annalle vasten\nkasvoja tämän syytöksen, mutta Anna katsoi häneen jäykästi suurilla\nsilmillään eikä näyttänyt tätä puhetta ollenkaan tajuavan.\n\n\"Eikö häntä ole sinun seurassasi viimeiseksi nähty? Eikö hänellä ole\nsinun ketjusi, joihin luultavasti kuolemantuskissa oli tarttunut,\nvieläkin kädessään? Katso tuonne, ja sano minua valehtelijaksi, jos\nvoit!\" Nuoren vaimon silmät kääntyivät koneentapaisesti hänen\nnuoruntensa rakastetun muuttuneista kasvoista, joihin tähän\nsaakka olivat kiintyneinä olleet, ja seurasivat murhatun äidin\nsormen-viittausta. Hän näki ketjunsa kuolleen kädessä ja --\nkauhistuksen väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa.\n\n\"Minun ketjuni, -- niin, ne ovat minun ketjuni,\" lausui hän hiljaa ja\nraueten vaipui valkotukkainen päänsä alas povelle.\n\n\nVI.\n\nSenlaista yötä, kuin seuraava yö oli, ei Suorsakylässä vielä koskaan\nsitä ennen oltu vietetty. Jollekulle läsnäolevista viimeinkin juolahti\nmieleen, että nimismiehelle oli tapauksesta tieto lähetettävä, ja kun\ntämä oli toimitettu, asetettiin ruumiin luokse vahdit, joiden tuli\nkatsoa, ettei kukaan sitä saisi paikasta siirtää, eikä koskeakaan\nsiihen, ennenkuin nimismies oli paikalle saapunut. Kaikki nämät toimet\nolisivat tosin kuuluneet Peltolan isännälle, mutta vanhus oli aivan\nkuin maahan lyöty tämän hirmuisen tapauksen jälkeen. Kun hän näki tuon\nverisen ruumiin omalla alustallaan ja maallaan, tuntui hänestä, kuin\njos hänen monivuotinen vihansa, moni pahansuopa ajatuksensa, moni\najattelemattomasti lausuttu sanansa äkkiä olisivat muuttuneet teoksi,\n-- teoksi ja todellisuudeksi. Ellei Ojalan Tommi olisi aina ollut\nhänellä silmäntikkuna, ellei hän niin kovin olisi nuorukaista vihannut,\nei kuollut olisi häneen niin kauheata vaikutusta tehnyt. Tuo\njättiläis-voimainen mies oli tykkänään kykenemätöin minkäänlaiseen\ntoimeen ja itki kuin lapsi, sillä välin kuin hänen nuori poikansa\nmuutamien vanhempien naapurien neuvon mukaan ja heidän avullaan täytti\nisänsä velvollisuudet ja saikin vihdoin niin paljon aikaan, että\nväkijoukko hävisi murhapaikalta, paitsi onnettoman äiti, jota ei\nmitkään pyynnöt saaneet täältä poistumaan. Mutta vaikka kaikki\njoutilaat ihmiset murhapaikalta läksivätkin, eivät he kuitenkaan\nlevolle menneet. Nukkumista ei kukaan ajatellutkaan, siksi olivat\nmielet tapauksesta liiaksi liikutetut ja kauhistuneet. Jokaista\nkammoksutti yksinään olla; itsekukin tahtoi keskustella ystävien ja\nnaapurien kanssa sillä kauhistuksesta ja uteliaisuudesta syntyneellä\nmielihalulla, joka tietämättä valloittaa jokaisen ihmissydämen\ntänlaisten hirmutapausten sattuessa. Kaikkialla maantiellä ja\nhuoneitten edustolla puheltiin kovaa sekä hiljaa, -- suopea ja valoisa\nyö sen hyvin salli, -- tuumailtiin, vertailtiin ja vakaannuttiin\npäätöksissä. Kun nimismies aamun koittaessa saapui kylään, tiedettiin\nhänelle jo suurella varmuudella kertoa, että murhantekijä olikin jo\nilmi saatu ja kiinni pantavana. Mutta kuinka suuri olikaan nimismiehen\nhämmästys, kun hänelle, ilmi saatua murhaajaa kysyttyään, osoitettiin\nnuorta, ihanaa ja kalveata naista, joka suurilla, viattomilla, niin\nsydäntä liikuttavan murheellisena häneen katsoi.\n\nEnsimmäisen rammistuttavan hämmästyksen jälkeen ja sitten kuin myllärin\nemäntä oli viskannut tuon hirmuisen syytöksen Annalle, oli Heikkinen\nlähestynyt vaimoaan, tarjonnut hänelle kättänsä ja tahtonut viedä häntä\npois; mutta huomattavalla kauhulla oli Anna hänestä väistynyt,\ntarttunut veljensä käteen ja häneen nojaten horjuellut taloon.\nSiitä saakka oli hän istunut vierastuvan pimeimmässä nurkassa,\nkyynelettömänä, liikkumattomana kuin kuva ja kasvot käsiin haudattuina,\nmutta hänen huuliltaan ei ainoatakaan sanaa tullut.\n\nTurhaan kokivat häntä omaisensa puhutella, turhaan oli Katri tullut\nhänen luokseen ja lempeimmillä sanoilla kokenut houkutella häntä\nkertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Annan ainoa vastaus oli\nsanomattoman toivotoin katse, jossa selvään voi lukea rukouksen \"älä\nminulta kysy,\" eikä nimismiehenkään tutkinto sen paremmin onnistunut.\n\nHiljaisella myönnytyksellä tunnusti Anna, kun häneltä sitä kysyttiin,\nolleensa tanssin jälkeen kahden kesken Tommin kanssa koivukon luona.\nHän myönsi myöskin, että murhatun kädessä olleet ketjut olivat juuri\nsamat, kuin sitä ennen olivat hänen kaulassaan olleet, mutta mihinkään\nmuuhun kysymykseen ei hän sanallakaan vastannut, vaan pysyi entisessä\njäykässä äänettömyydessään ja antoi vaan saman rukoilevan katseen, joka\nliikutti itse kostavan oikeudenkin edustajan sydäntä ja sai hänen\nluopumaan turhista vaivoista.\n\nYhtä vähän selkeyttä saatiin muista paikalla pidetyistä tutkimisista.\nYrjö Heikkinen se oli ollut, joka suurimmassa hämmästyksessä oli\nsyösnyt tanssitupaan ja kertonut, että nuori Ojala makasi veressään\nulkona koivukossa. Ainoa esine, joka huolekkaassa katselmuksessa\nlöydettiin ja jonka kautta kenties saataisiin edespäin parempaa\nselkeyttä asiassa, oli verinen puukko, joka, nähtävästi syrjään\nviskattuna, oli pudonnut pensaihin. Murhaajan jalan jälkiä oli tietysti\nmahdotoin saada selville, sen jälkeen kuin ääretöin ihmispaljous oli\njoka taholla ympäristöllä tallannut maan, ja niin seisoivat siinä\nneuvottomina kaikki, joita velvollisuus taikka muu syy pakoitti tässä\npimeässä asiassa selkeyttä hakemaan.\n\nPeltolan vävy oli ainoa ihminen, jonka heränneessä luulevaisuudessa\nolisi voinut otaksua jonkunlaisen syyn tuohon kamalaan tekoon. Hän oli\nsitä paitse ensimmäinen, joka toi tietoa tapahtuneesta murhasta. Ellei\nniin pätevät syyt olisi tehneet Annaa epäluulon alaiseksi, olisi\nvarmaankin yleisesti ruvettu Heikkistä epäilemään murhaajaksi. Hänen\ntäytyi antautua pitkän ja kovan tutkimuksen alle, josta ei muuta tullut\nselville, kuin että, niinkuin Aholan Lassikin todisti, Heikkinen tämän\nseurassa oli lähtenyt tuvasta, sitten kuin vaimonsakin oli kadonnut.\nEnsin oli hän joka suojasta etsinyt vaimoansa, seisonut sen jälkeen\nvähän aikaa porstuan ovella ja lähtenyt sitten ulos pihaan, johon ei\nLassi häntä enää seurannut. Hiljaluontoisena oli Heikkinen tottunut\npainamaan tunteensa sydämen pohjaan ja Lassin mielestä oli hän tosin\nnäyttänyt hyvin alakuloiselta, mutta ei millään tavalla niin\nraivokkaalta, että olisi syytä ollut pelätä hänen väkivaltaa tekevän.\nAholan Lassi oli sentähden pian kyllästynyt asiaan ja jättänyt\ntiedusteleva aviomiehen oman onnensa nojaan. Mitä siitä hetkestä,\njolloin hän Heikkisestä erkani, oli tapahtunut siihen hetkeen, kuin\ntämä taas kalveana ja hämmästyneenä ilmestyi tupaan, siinäpä juuri\nkysymys, jonka selitys kaikkien mieltä ahdisteli.\n\nYrjö selitti yksinkertaisesti, että hän ulos lähdettyään ensin\netsiskeli vaimoaan lehtimajasta ja joka paikasta talon likeisyydessä,\nläheni sitten salavihkaa tuvan ikkunata, katsoakseen, jos Anna sillä\naikaa kenties olisikin jo palautunut tupaan; vaan kun ei häntä, enemmän\nkuin Ojalaakaan siellä näkynyt, läksi hän viimein etäämpää heitä\nhakemaan ja löysi silloin kauhistuksekseen verisen ruumiin koivukossa.\nEi hän siitä mitään virkannut, että hän ulkohuoneitten kulmassa oli\nAnnaa tavannut, eikä hän puheessaan muutoinkaan ollut suora ja\nvilpitöin niinkuin ennen. Jokainen sana, jonka hänen tuli kysymyksiin\nvastata, näytti häntä rasittavan, ja ainoastaan suurella vaivalla sai\nhän sen tulemaan suustansa. Ei mikään maailmassa olisi häntä pelastanut\nuhkaavasta vankeudesta, ellei vielä tärkeämpiä syitä olisi ollut\nepäluuloon Annaraukkaa vastaan, -- ketjut murhatun kädessä ja hänen\njäykkä vaitiolonsa, joka melkein oli pidettävä tunnustuksena. Mikä tuon\nheikon naisen käden oli saattanut työntämään terävän veitsen entisen\nrakastettunsa rintaan, jonka kanssa hänen vähää ennen oli nähty\nsuosiollisessa ystävyydessä tanssivan, se näytti olevan noita\nihmis-sydämen syviä salaisuuksia, joita selittämään ei järki pysty, ja\nmitä heidän välillään oli tapahtunut siinä lyhyessä ajassa, kuin he\nkahdenkesken olivat koivukossa olleet, sen tiesi vaan Jumala ja hän,\njonka huulet järkähtämättä vaikenivat.\n\nItse kruunun-nimismiehellekin se tuntui vaikealta tehdä Peltolan\nperheelle selväksi, että hänen oli täytymys viedä Anna mukanaan\nlikeiseen L:n kaupunkiin. Välttämättömästi koki hän lauhkeimmalla\ntavalla siitä heille ilmoittaa. Hän kiersi tuota kamoksuttavaa sanaa\n\"vankeuteen\" ja esitti asiata, niinkuin olisi vaan kysymys jostakin\nohimenevästä harmillisesta seikasta, koska muka piankin kaikki\nselviäisi, mikä vielä oli hämärään peitetty. Epäilemättä olisi hänen\nhyvänsuopa käytöksensä ansainnut kiitosta, mutta Annan omaisia ei hän\nlauhkeilla sanoillaan hetkeäkään pettänyt. Täysi tosi selveni äkkiä\nkoko kauheudessaan heidän silmiensä eteen. Anna oli vietävä vankeuteen\nmurhasta epäiltynä!\n\nHänen vanha isänsä, joka tuskin vielä oli tointunut ensimmäisestä\npelästyksestään, masentui häpeän alla niin, ett'ei hän voinut lastaan\nhyvästi jättää, eikä sanaakaan kellekään lausua. Mieluummin olisi hän\nantanut vihansa kuohua ja viskannut oikeuden palvelijat nurin-niskoin\nhuoneestaan ulos. Mutta muisto kamalasta tapauksesta teki hänen niin\nhervottomaksi ja raukeaksi, että hän sanaakaan lausumatta hiipi vaan\novesta ulos.\n\nAnna itse nousi nurkastaan kalmanvaaleana, kyyneltäkään vuodattamatta\ntai sanallakaan onnettomuuttaan valittamatta. Hiljaa pyysi hän saada\nnähdä lastansa, ja kun pikku Kati hänelle tuotiin, suuteli hän\narmastaan hartaasti ja laski hänen rukoilevalla katseella suurista\nlempeistä silmistään itkevän äidinäidin helmaan. Kun hän sitten kääntyi\nKatriin ja hetken aikaa painoi tämän pään rintaansa vasten, aukenivat\njo hänen huulensa. Näytti melkein siltä, kuin täytyisi jään murtua eikä\nhän enää voisi itseään pidättää, vaan kuiskaisi ratkaisevan sanan\nsisarensa korvaan, mutta -- -- -- ikäänkuin olisi hän sen ajoissa\nsaanut pidätetyksi, sulki hän jälleen suunsa ja painoi suutelon Katrin\notsalle. Kädellään viittasi hän miehelleen jäähyväiset ja jätti isänsä\nkodin sen hirmuisimman vartiaston seurassa, mitä sitä ennen\nnuhteettomalla ihmisellä voi olla, mutta tyynesti kärsivällisellä\nkatsannolla, joka näytti sanovan: minulla ei tässä maailmassa enää\ntoivoa ole.\n\nMikä eroitus tämän ja eilisen päivän välillä! Kun Yrjö Heikkinen niitä\najatuksissaan toisiinsa vertaili, heräsi hän vaikeroiden siitä\ntoivottomasta mielenhuumeesta, johon hän Annan mentyä oli vaipunut.\n\"Johan tästä ihminen vallan järkensäkin menettää,\" lausui hän. \"Eilen\ntähän aikaan tuli hän hymyilevänä ja kukoistavana niinkuin viattomuuden\nenkeli minua vastaan, ja nyt, nyt -- -- --?!\"\n\nSana, jolla hän puheensa keskeytti, kajahti kuin epätoivoinen tuskan\nhuudahdus, jonkatähden Katri pyyhkäisi kyynelet silmistään ja\nhämmästyneenä häneen katsoi. \"Yrjö, mitä tämä merkitsee?\" kuului hänen\nvakaa kysymyksensä. Hän katsoi kiinteästi Yrjöön, ikäänkuin tahtoi hän\ntutkia hänen sydämensä syvyydet ja pitkitti melkein nuhtelevalla\näänellä: \"Ethän kuitenkaan mahtane epäillä Annan viattomuutta?!\"\n\n\"En tiedä mitä mun tulee ajatella,\" vastasi Heikkinen, käsiään\nväännellen.\n\n\"Ajattele, että meitä on suuri onnettomuus kohdannut, jota meidän tulee\nurheasti vastustaa, vaan ei epätoivoisina sen alle masentua,\" sanoi\ntautinen. \"Ei se ole mahdollista, että hetkeäkään voit ajatella\nlapsiraukkaamme Tommin murhaajaksi.\"\n\n\"Mutta eikö joku onnetoin kohtaus olisi voinut --! Kuinka selität hänen\njäykän vaitiolonsa?\"\n\n\"Sitä en voi selittää,\" vastasi Katri, \"mutta sen tiedän, että\nonnettoman sisareni kädet ovat puhtaat verestä. Minun kanssani hän\ntuskassaan viimeiseksi puhui, ja niin varmasti, kuin uskon\nkaikkivaltiaan Jumalaan, niin vakuutettu myöskin olen Annan\nviattomuudesta.\"\n\n\"Jumala siunatkoon sinua siitä sanasta!\" Yrjö istautui pienelle\njakkaralle Katrin tuolin viereen ja painoi huoaten kasvot käsiin, mutta\nKatri silitti hienoilla sormillaan hiljalleen hänen suortuviaan ja\njatkoi verkkaan:\n\n\"Rukoilkaamme Jumalaa saattamaan totuutta ilmi, mutta älkäämme myöskään\nunhottako velvollisuuksiamme. Sinun, Yrjö, tulee nyt ryhtyä toimeen.\nSinun täytyy heti lähteä kaupunkiin,\" pitkitti hän, kun Heikkinen\nihmetellen häneen katsoi, \"ja tehdä kaikki, mitä vaan Annan eduksi voit\ntehdä. Josko emme saatakaan toivoa, että sen kautta saat hänet vapaaksi\njälleen, saat kuitenkin tietää, mitä voimme tehdä helpoittaaksemme\nhänen oloansa, ja äiti pankoon tarpeellisimmat tavarat kokoon, jotta\nvoit ne jo viedä mukanasi hänelle!\"\n\nJa niin kävikin. Kaikki terveet ja voimakkaat, mutta odottamattoman\nonnettomuuden kautta lähes mielensä kadottaneet ihmiset antautuivat\ntuon raihnaan olennon, jossa asui niin urhea ja luja mieli, johdantoon,\nja hän sai heitä muistamaan, että kun vaurion myrskyt yksityistä tai\nperhettä ahdistavat, ei mikään ole turmiollisempaa, kuin tahdotoin\nantauminen niiden valtaan, siihen sijaan kuin tulisi rohkeasti vastaan\ntaistella.\n\nPahin vastus oli Katrilla isän suhteen, joka mieluimmin kätkeytyi aina\njohonkuhun kolkkaan eikä millään ehdolla tahtonut tulla ihmisten\nnäkyviin. Hän näytti omalla esimerkillään, kuinka oli paljon viisaampaa\nrohkeasti katsoa maailman tuomiota silmiin, eikä kaihtenut ketään. Kun\njoku vieras tuli heitä tervehtimään, otti hän levollisella katsannolla\nhänen vastaan, puhuipa vielä sopivissa tilaisuuksissa itse tapauksesta.\nHän päätti niin varmasti asiain pian selkenevän ja hyvin päin\nkääntyvän, että hänen vakuutuksensa ja malttinsa vaikuttivat\nvieraihinkin ja sai heitä vähin epäilemään, josko Anna todella olikaan\nsyypää. Ja kun vanha Peltola, joka viereisessä huoneessa tavallisesti\nkuunteli, mitä hänestä tai hänen perheestään puhuttaisiin, huomasi,\nett'ei jokaisen kieli ollut valmis heti tuomitsemaan, vaan että monta\nosanottavaisuudenkin hyvänsuopaa sanaa sai kuulla, rohkaisi hän\nmieltänsä ja tuli heidän seuraansa. Myöskin sai tyttärensä hänen\nvähitellen ryhtymään entisiin toimiinsa, mutta vanhalta murtuneelta\nmieheltä hän kuitenkin näytti onnettoman tapauksen jälkeen, ja liian\npaljon oli hän sitä ennen muita ylpeydellään loukannut, voidakseen\njoka taholta nyt sääliväisyyttä odottaa. Moni ilkeäluontoinen ei\nlaiminlyönyt tilaisuutta antaa hänelle pistosanoja. Katrin pyrinnöt\nmenivät silloin taas päiväkausiksi turhaan, ja monasti tahtoi hänenkin\nrohkeutensa semmoisissa tilapäissä jo lannistua.\n\nOli noin pari tai kolme viikkoa tuon onnettoman sunnuntain jälkeen, kun\nPeltolan isäntä eräänä päivänä, palattuaan kävelyltä pelloillaan,\nasettautui vanhemman tyttärensä eteen ja, tuokion aikaa kiinteästi\nhäneen katsottuaan, kysyi: \"Olen ollut pelloilla ja huomannut\nraja-aidan olevan jo kuntoon pantuna. Kuka sen on tehnyt?\"\n\nKatrin kasvoihin lensi hieno puna, ehk'ei hän vähääkään epäillyt\nvastatessaan: \"Vilhelmille siitä tuonoin puhuin ja hän lähetti miehiä\nsitä korjaamaan. Emme tahtoneet sinua vaivata monilla kysymyksillä\nsamasta asiasta.\"\n\n\"Hohoi,\" huokasi Peltola vaan, viskasi lakkinsa pöydälle ja istui\npenkille.\n\nKatri koki hänelle selvittää, kuinka sopimatointa vanhojen riitojen\nuudistaminen myllärin kanssa olisi tähän aikaan ollut. Peltola\nrumputteli äreästi sormillaan pöytää ja sanoi, nyt yhtä itsepäisesti\nvälttäen vaivaloisen tyttärensä silmiin katsoa, kuin hän sitä äsken oli\ntehnyt: \"Näyttää melkein siltä, kun ei minun tahdostani enää mitään\nlukua pidettäisi.\"\n\nSeurasi pitkällinen vaitiolon aika, -- pitkällinen ja tukala, mutta\nviimeinkin lausui Katri: \"Isä, minä olen näinä päivinä usein ajatellut\npastorimme erään sunnuntai-saarnan esipuhetta, jossa hän meitä kehoitti\nolemaan avuliaita vastustelijallemme matkalla. Minusta on, kuin\nymmärtäisin vasta nyt oikein hänen silloisen saarnansa.\"\n\nPeltola nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen\nkasvoissaan ilmautui vähäisen sitä levottomuutta, joka häntä\nsisällisesti vaivasi, ja jota hän kaikin tavoin koki peittää.\n\n\"Monasti täytyy minun epäillä,\" pitkitti hänen tyttärensä, \"josko\nkuitenkaan on niin hyvä; liian jäykästi pitää omaa puoltaan, vaikka\nluulee oikeassakin olevansa. Saattaisihan ihminen erehtyäkin.\"\n\nPeltola kääntyi äkkiä häneen. \"Noin et sinä ole ennen puhunut,\" lausui\nhän.\n\nKatri painoi laihat kätensä ristiin ja katsoi kirkkailla silmillä\nkiivastuneesen mieheen. \"En olekkaan,\" vastasi hän, \"mutta minä en\nmyöskään ole koskaan sitä niin paljon ajatellut kuin näinä aikoina,\njolloin olen tullut huomaamaan, kuinka odottamatta Jumalan tuomio voi\nkohdata syyllistä ja syytöintä, ja kummallista on, kuinka nyt voin\nmuistella Ojalan perhettä, tuntematta vähääkään katkeruutta.\"\n\n\"Vai niin, -- juuri nyt, kun he kokevat yllyttää kaikkia ihmisiä meitä\nvastaan ja uskottelevat heitä, että me muka olisimme syypäät kaikkeen\nheidän onnettomuuteensa.\"\n\n\"Senkin voin heille anteeksi antaa, isä, kun ajattelen sitä kamalata\nonnettomuutta, joka heitä on kohdannut.\"\n\nPeltolan kielellä pyöri vastaus, jolla hän luultavasti olisi tahtonut\nKatria muistuttaa heidän omasta onnettomuudestaan, kun samassa kärryjen\nrätinä kuului maantieltä ja hän, keskeyttäen puheensa, riensi ikkunaan.\nVilkaistuaan ulos, kävivät hänen kasvonsa kalveiksi ja polvensa\nraukenivat niin, että hän hervottomasti putosi penkille istumaan.\n\n\"Siinä äiti jo palautuu,\" lausui hän hiljaa ja Katrinkin kasvoissa\nkuvautui kova mielenliikutus.\n\nÄiti oli käynyt kaupungissa, saadakseen Annaa tavata. Kummallista oli,\nettei Peltolaa kukaan saanut taivutetuksi menemään Annaa tervehtämään.\nHän näytti niin kovin kamoksuvan vankilan muuria, juurikuin pelkäisi\nhän niistä itseensä tarttuvan jonkun häpeäpilkun, jonka jokainen voisi\nlukea hänen otsallaan ja jota tuskin mikään voisi siitä pyyhkiä.\n\nPeltolan emäntä sitä vastaan oli, vähääkään ajattelematta sitä puolta\nasiasta, seurannut vaan äidin sydämen vaatimusta, joka häntä pakoitti\nrientämään onnettoman tyttärensä luo; mutta tiedot, joita hän sieltä\ntoi, eivät vähääkään lohduttaneet eivätkä ilahduttaneet kotona olevia,\njotka kiihkeässä mielen ahdistuksessa niitä odottivat. Hän oli Annan\ntavannut aivan samanlaisena, kuin hän lähteissäänkin oli ollut, sillä\nainoalla eroituksella, ettei hän nyt toivottomana istunut ristissä\nkäsin, vaan koki lyhentää äärettömän pitkiä päiviään ahkeralla\ntyöskentelemisellä lapsensa hyväksi. Olipa hän jonkunlaisella\nmielihyvällä näyttänyt äidilleen pieniä sukkia, jotka hän oli jo\nkutonut ja hametta, jota hän parast'aikaa neuloi, mutta siitä asiasta,\njohon kaikkien ajatukset olivat kiintyneet, ei hän sanaakaan\nhievahtanut, vaan pysyi entisessä jäykässä salaperäisyydessään.\n\nSamalle kannalle asiat jäivät moneksi viikkoa. Oikeudessa oli\nmurhajuttua jo monasti tutkittu sillä innolla, kuin tavallisesti\nasioita tutkitaan, jotka niin suurta ja kauheata hämmästystä\nherättävät, mutta parempaa selveyttä ei vielä oltu saatu. Ainoa tapaus,\njosta tieto nuolen nopeudella levisi noin kuukausi jälkeen Ojalan\nTommin kuoleman, oli Yrjö Heikkisen vangitseminen. Niinkuin huhu tiesi\nkertoa, näki oikeus hänen luulevaisuudessaan sekä siinä, että hän\nensimmäisenä oli murhatun löytänyt, pätevät syyt epäluuloon häntä\nkohtaan, ja sentähden myös hänkin tehtiin kanteenalaiseksi. Muutamat jo\npäättivät hänen vangitsemisensa viivytetyksi vaan sentähden, että\nkaikessa hiljaisuudessa häntä ensin tahdottiin tarkastaa, ja vaikka\nvaikea oli tietää, mitä hyötyä semmoisesta tarkastuksesta olisi ollut,\nkoska Heikkinen tapauksen jälkeen aivan kuin erakko oli oleskellut\nomalla tilallaan synkkä-mielisenä ja hiljaisena, pidettiin puhetta\nkuitenkin totena, sillä näin huomiota herättävissä tilapäissä on aina\nniitä, jotta ovat valmiit kuulemaan ja levittämään mahdottomimpiakin\njuttuja. Heikkisen vangitseminen saattoi Peltolan perheen yhä\nhaikeampaan suruun ja melkein toivottomaan epäilykseen. Heidän olonsa\ntuntui niin tukalalta, että vaikeata oli tietää, odottivatko he surulla\nvaiko toivolla sitä päivää helmikuussa seuraavana vuonna, johon asia\ntaas oli lykätty. Varmuus olisi tosin ollut parempi kuin tämä kauhea\nepätieto, tämä tuskallinen riippuminen toivon ja pelon vaiheella, mutta\n-- eikö voinut aina pelastusta toivoa niinkauan kuin päätös vielä oli\ntekemättä? Jos totuus taivaassa ja maan päällä hallitsee, niin\nvarmaankin vielä aikaa voittaen tuo epätietoinen, mutta hartaasti\nodotettu selkeys asiassa ilmestyy, -- niin päätti Katri aina vielä\nvaikka huoli hänen sydäntään kovin ahdisteli.\n\nMutta pelastusta ei kuulunut, ja sammunut oli jo toivon viimeinenkin\nkipinä sen miehen sydämessä, joka eräänä kolkkona päivänä helmikuun\nalussa astui L:n kaupungin katuja. Hänen karvanen lakkinsa oli vedetty\nsyvään alas silmille ja katuvierustaa astuessaan vetääntyi hän aina\nmahdollisimman likelle sivulla olevien huoneuksien seiniä. Hän oli\nhyvillään siitä, että lumi, jota kova tuuli ryöpytti vastaan kulkevien\nsilmiä, esti vastaantulevia kääntämästä huomiotansa häneen. Se muuten\noli turha pelko, sillä itse kukin heistä ajatteli vaan omia murheitaan\neikä sitä paitse kukaan olisi tuota vanhaa, koukistunutta ukkoa voinut\narvata Peltolan mahtavaksi isännäksi Suorsakylästä, joka ennen kävi\nsuorana ja ylpeänä kuin itse ruhtinas. Mies astui nyt elämänsä\nraskaimpia askeleita, sillä hirmuisimman sisällisen taistelun kestettyä\noli hän viimeinkin päättänyt mennä vankilaan tytärtään tervehtimään.\nJos olisi joku ennen hyvinä päivinä hänelle ennustanut näin käyvän,\nkuinka olisikaan hän silloin häväissyt ennustajan ja tukkinut hänen\nsuunsa! Jumala taivaassa ja Katri olivat ainoat, jotka tiesivät, mitä\nvaivaa hän oli kärsinyt, ennenkuin hän sai tälle matkalle lähteneeksi,\nja kun hän tämän, hänen mielestään kauheimman häpeän alle antaantui,\noli hänen mielensä tykkänään murtua ja hän ajatteli sydämessään: minä\nolen onnettomin mies maan päällä.\n\nHän katseli varovasti ympärilleen jota haaralle ennenkuin kääntyi sille\nsyrjäkadulle, joka vei L:n kaupungin vankilaan; sanaakaan lausumatta\nnoudatti hän kaikkia vaadittuja temppuja, kunnes vihdoin viimeinen\nlukko narisi -- ja vangittu seisoi hänen edessään.\n\nSe vaikutti häneen niin, että hän tunsi päätänsä viivaavan, ja hän\nvaipui sentähden raskaasti sille puisevalle tuolille, jonka Anna\nhänelle tarjosi. Mutta Annan kalveille, ohuiksi käyneille kasvoille\nlevisi heleä ilon puna, ja pienellä, hienolla kädellään silitteli hän\nisänsä harmaita hiuksia ja hänen karkeita kasvojaan.\n\n\"Se oli sinulta hyvin tehty, isä,\" lausui hän. \"Oi kuinka iloitsen\nsiitä, että vielä kerran tulit minua katsomaan. Nyt olen varma, ett'et\nvihassa ajattele Annaasi.\"\n\nPeltola ei ollut tottunut lastensa hyväilemisiin, eikä koskaan ennen\nsemmoista joutavaisuutta sallinut; mutta tällä hetkellä tuon ohkaisen\nkäden kosketus tenhoisasti häneen vaikutti. Se pyyhkäisi viimeisenkin\nkovuuden ja vihan hänen sydämestään ja sai raskaat kyynelet vuotamaan\nhänen silmistään.\n\n\"Ethän Anna\" -- hän otti tuon pienen käden omaan karkeaan ja suureen\nkouraansa, piti siitä vakaasti kiinni ja katsoi rukoilevalla,\navuttomuudessaan sanomattoman liikuttavalla katsannolla nuoren vaimon\nsilmiin, -- \"ethän ole sitä tehnyt; voinhan siinä suhteessa kuitenkin\nolla levollinen?\"\n\nHänen muuttuneet kasvonsa, ja vielä enemmän hänen toisenlainen\nolentonsa vaikuttivat valtavasti Annaan, joka onnettomuuden jälkeen ei\nlainkaan ollut isäänsä nähnyt. Hänen huulensa vävähtelivät, ratkaiseva\nsana näytti olevan pääsemäisillään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt\nsen lausua, oli kuin joku kauhea muiston puuska olisi häneen iskenyt,\nja painaen molemmat kädet sydämelleen vaipui hän hervottomana laattiaan\nisänsä eteen, ja kätki kasvonsa hänen polviinsa.\n\nPeltola laski leveän kätensä hänen päähänsä ja jatkoi melkein\nkuiskaten, ikäänkuin toivoi hän lauhkeudellaan paremmin saavansa häntä\nhoukutelluksi: \"Eikös niin, lapseni, uskothan minulle kaikki, mikä\ntuona onnettomana iltana on sinua kohdannut? Isällesi toki voinet\nkaikki sanoa, vaikka olisikin se kuinkakin kauheata, kaikki, mikä\nvieraita ihmisiä ei vähääkään liikuta. Tiedätkö,\" pitkitti hän\ntuskallisesti kumartuen syvään tyttärensä ylitse, \"tiedätkö, -- _kuka_\nsen on tehnyt?\"\n\nAnna pudisti päätään. Kenties oli tämä hetki vaikein hänen elämässään,\nja kun hän nyt kärsivällä katseella katsoi isäänsä, näkyi hänen\nsuurten, väsyneiden silmiensä syvyydessä toivotoin katse, joka\näänetöinnä rukoili: \"Älä minulta enää kysy, kuin en kuitenkaan voi\nmitään vastata.\" Hän näki isänsä kasvoista, että viha alkoi kiehua\nhänen sydämessään ja toivottomalla huudolla \"isä, isä, älä minuun\nnärkästy!\" tavoitteli hän isänsä kättä, mutta tämä työnsi nyt hänen\nluotaan ja nousi ylös.\n\n\"Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen,\" sanoi hän. Peltola alkoi nyt\nlikemmin tarkastaa tätä surullista asumusta, jonka tosin Annan toimi ja\nkotona olevien hellä huolenpito oli tehnyt niin hauskaksi ja mukavaksi,\nkuin asian haarat suinkin myönsivät, mutta jonka todellinen laatu\ntarkemmin tutkiessa tuli hyvinkin selvästi ilmi, ja kun hänen silmänsä\nkohtasivat pientä, rautahäkillä varustettua ikkunaa, tunsi hän kylmän\nväreen käyvän läpi ruumiinsa. Taas täytti muisto hänen kauheasta\ntilastaan yksinomaisesti hänen mielensä ja lauhkeammat tunteet\ntukahtuivat. \"Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen,\" toisti hän.\n\"Täytyykö minun sinua muistuttaa, että sinä se olet, joka olet meidät\nhäväissyt ja tehnyt meidät kaikki onnettomiksi?\"\n\nNuori vaimoraukka koki pysytellä pystyssä. \"Ei se ole uppiniskaisuutta,\nisä. Totisesti ja ihan varmaan, -- sitä se ei ole.\"\n\n\"No miksikä et sitten puhu,\" tiuskaisi Peltola entisellä\nkiukkuisuudellaan, \"kun ainoa sanakin sinun suustasi kentiesi voisi\nkoko onnettomuuden auttaa. Eikö viimein itsekukin tule uskoneeksi --\"\n\nHän keskeytti puheensa ja käänsi silmänsä ikkunan rautahäkistä oveen,\njonka takaa tiesi tarkkojen silmien häntä vaariinottavan.\n\nAnna oli kalmankalvea. \"Isä,\" sanoi hän ja läheni kiukustunutta miestä\nihan likelle, \"suo minulle anteeksi, ett'en siitä illasta voi mitään\nkertoa. Valalla olen sen vannonut Jumalalle ja itselleni. Älä minulta\nenää kysy äläkä minuun suutu. Ole armelias!\"\n\nVanhus, kun katsoi tuohon hentoon, niin määrättömästi kärsivään\nolentoon, tunsi vihansa lauhtuvan yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin.\nHänen sydäntään kipeästi vihlaisi, kun hän katsoi noihin ohkaisiin ja\nsurullisiin kasvoihin. \"Kuinka sinun huomenna käynee,\" alkoi hän taas,\nepävakaisella äänellä. \"Huomenna kuin he taaskin tutkivat sinua ja --\"\n\nHän vaikeni. Koko hänen jättiläisruumiinsa värisi, ja hänen oli\nmahdotoin saada viimeistä sanaa sanotuksi.\n\nAnna oli kohottanut ristiinpainetut, kuultavan ohkaiset kätensä. \"Käy\nniinkuin Jumala tahtoo,\" lausui hän. \"Minä tyydyn kaikkeen, mutta,\nisä,\" ja niinkuin joku hirmuinen ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen\nmieleensä, kääntyi hän kuumeentapaisessa tuskassa isäänsä ja kiinnitti\nhuolestuneet silmänsä tarkkaavina hänen kasvoihinsa, \"isä, ethän\nkuitenkaan varone vaaran häntäkin uhkaavan, -- häntä siellä -- Yrjöä?\"\n\nVanhuksen pää painui alas ja Anna tuli häntä vieläkin likemmäksi. Hän\nlaski kätensä isänsä käsivarrelle. \"On aivan kuin olisi joku aave minua\nvainonnut nämät päivät,\" jatkoi hän värisevällä äänellä, \"seurannut\nminua kuin varjo päivällä ja yksinäisinä öisinä seisonut mun vuoteeni\nääressä. Kuinka Yrjön laita on? Kerran he asettivat minun hänen eteensä\nja silloin he kiusasivat minua enemmän kuin koskaan sitä ennen\nkysymyksillään. Oi, se oli hirmuista! En tohtinut häneen vähääkään\nkatsoa, ett'en olisi tykkänään hämmentynyt. Kuinka Yrjön laita on?\nEthän, isä, arvele, että häntä onnettomuus uhkaa?\"\n\nVanhus loi silmänsä tyttäreensä. \"Kaikessa tapauksessa,\" sanoi hän,\n\"saat hänen huomenna nähdä oikeudessa kanteenalaisena niin kuin\nsinäkin.\"\n\nAnnan katse jäykistyi. \"Sen tiedän,\" kuului värisevä kuiskaus hänen\nhuuliltaan. \"Kaikesta vaivasta, minkä olen saanut kärsiä, en muuta\nmuista, kuin sen ainoan, mutta se onkin hirmuisin kaikesta. Mutta\nuskothan, lieneehän jokainen varma siitä, että hän pääsee vapaaksi?\nEihän ole mitään todistusta, ei niin mitään todistusta häntä vastaan.\"\n\nKuolettavassa tuskassa kiinnitti hän silmänsä isäänsä, mutta tämä kysyi\ntuimasti: \"Oletko varma hänen viattomuudestaan?\"\n\nHiljaisella huudahduksella nuori vaimo peräytyi askeleen ja vaipui\ntuolille isänsä viereen. Hän painoi kasvot käsiin ja koko hänen\nruumiinsa vävähteli ikäänkuin kovista nyyhkytyksistä.\n\n\"Ajatteletko lastasi, Anna?\" pitkitti hänen isänsä. \"Muista häntä ja\nkerro vihdoinkin kaikki, mitä tuona onnettomana iltana on tapahtunut.\"\n\nAnnan kädet putosivat alas ja hänen katsantonsa oli niin kauhistunut,\nkuin jos kaikki manalan hirviöt olisivat häntä yhtähaavaa ahdistaneet.\nHänen kasvonsa olivat kalmankarvaiset ja ikäänkuin haikiamman tuskan\nalla kivestyneet. -- \"Sitä en voi,\" huusi hän, \"ja vaikka kuollakin mun\ntäytyisi, en sitä sittenkään voi!\"\n\nPeltolan isäntä seisoi neuvotoinna. Hän tunsi itsensä voimattomaksi\ntuon ruumiillisesti heikon olennon suhteen, eikä tiennyt mitään neuvoa\nenemmän kuin tuomari taikka Annan asianajajakaan, kun he kokivat hänen\nsalaisuuttaan riistää.\n\n\"Isä,\" lausui nyt Anna äkkiä, samalla kun hän vitkaan nousi penkiltä ja\nisäänsä lähestyen laski päänsä hänen olkapäälleen: \"Isä, yhtä minä\nsinulta vielä pyydän. Rakas Jumala taivaassa ei minua niin kovin\nrankaise, että sallisi Yrjön minun tähteni tulla vieläkin\nonnettomammaksi. Mutta kun hän vapaana palajaa kotiin, isä, niin\ntervehdi häntä silloin minulta ja sano, että minä näinä pitkinä\nyksinäisinä päivinä olen ajatellut menneitä aikoja ja että nyt tiedän\nsen olleen minun syyni, kun emme onnellisia olleet. Nyt tiedän pitää\narvossa hänen määrätöintä hyvyyttään minua kohtaan ja olen hänelle\nsiitä kiitollinen. Minä pyydän häntä vihatta minua muistamaan, ja\ntoivokaamme, että Jumalan anteeksi-antamus meille kummallekin tulee\nosaksi. Paremman vaimon hän olisi ansainnut, kuin minä olin. Mutta kova\nonni oli meille kummallekin niin määrännyt.\"\n\n\"Tuon kaiken tiedät, etkä kuitenkaan --\" Anna tajusi hänen kysyvän\nkatseensa. Verkalleen toisti hän: \"Enkä kuitenkaan voi muuta.\"\n\nVielä tahtoi hän jotain lisätä, mutta ovi heidän takanaan narisi\nhiljaa. Niin nopeasti, kuin ajatus lentää, olivat ne lyhyet hetket\nkuluneet, jotka heille oli suotu yhdessä-oloon ja vanginvartia ilmoitti\nnyt armahtamatta eron-hetken tulleen.\n\nVaan muutamia yksityisiä sanoja saivat isä ja tytär toisilleen\nkuiskatuiksi ja sitten ottivat he katkerat, surulliset jäähyväiset\ntoisiltaan.\n\nVielä koukistuneempana ja sisällisesti masentuneempana astui Peltolan\nisäntä vankilasta palatessaan kestikievaria kohden, johon hän oli\nkorttierinsa ottanut, ja sillä välin istui hänen tyttärensä puisevalla\ntuolilla vankihuoneen hämärässä. Hänen kuumat ja kyynelettömät silmänsä\ntuijottivat sylissä oleviin, ristiinpainettuihin käsiin ja hiljainen\nkuiskutus kuului hänen väriseviltä huuliltaan: \"Tämä tuntuu kuitenkin\nvaikeammalta kuin luulinkaan, -- melkein liian vaikealta.\"\n\n\nVII.\n\nSamean talvipäivän hämärä valo lankesi oikeussalin korkeihin ikkunoihin\nja valaisi himmeästi vanhanaikuista huonetta, jossa tänä päivänä tuo\nvalitettavasti usein harhaileva ihmisellinen oikeus oli tuomitseva\nsamoin harhailevia kanssaihmisiä. Yhä pimeämpi oli hämärä ovensuussa,\njosta kuuntelijat ahtaassa tungoksessa tuuppivat toisiaan ja heittivät\npuolittain uteliaita, puolittain syvästi liikutettuja katseita\nsulkuaitauksen yli, joka heidät eroitti siitä osasta salia, jossa\noikeudenistunnon sija oli, ja jossa tyhjät istuimet odottivat oikeuden\njäseniä.\n\nHyvä oli, ett'eivät kanteenalaiset, joiden asiaa tänä päivänä aiottiin\ntutkia, kuulleet niitä solvauksia, jotka joukon seassa kuului\nyhteydessä heidän nimiensä kanssa, eivätkä tienneet kuinka usein heistä\nnäinä aikoina oli paikkakunnalla puhetta pidetty, kuinka äärettömästi\nasiaa sinne ja tänne harkittu, jopa siitäkin tuumailtu, kuinka Anna\nHeikkisen voimat kykenivät tekemään tuon kamalan työn, johon kenties\ntuntemattomat seikat olivat hänen saattaneet. Sittenkuin ensimmäinen,\nmurhan herättämä kauhistus oli antaantunut, ja maltillisemmat ajatukset\nsijaa saaneet, alkoi yhä useampia ääniä kuulua, jotka päättivät, ettei\nniin viatoin olento, kuin Anna Heikkinen aina siihen saakka oli ollut,\nmillään tavalla voinut kohottaa kättään kuolemaniskuun jotakuta\nlähimmäistään vastaan, vielä vähemmin häntä kohden, johon hellemmät\nmuistot, ja kenties vieläkin kestävä sydänten taipumus häntä\nkiinnittivät.\n\nEikö sittenkin, jota enemmän asiaa ajatteli, olisi paljon suurempi syy\nepäluuloon hänen loukattua miestään vastaan? Mutta minkätähden hän\nsitten vaikenee, mitä merkitsee tuo jyrkkä äänettömyys, joka itse Annan\npuolustajatkin saa epäilykseen? Se tosin oli kysymys, johon ei kukaan\ntiennyt vastausta antaa, vaan että tätä vastausta kiitettävällä\nuteliaisuudella odotettiin, sen todisti jo ensi silmäys siihen\ntungokseen asti täytettyyn salin osaan, joka kuulijoille oli määrätty.\n\nHitaasti löi kello yhdeksää, ilmoittaen siten ajan tulleen, jolloin\ntoimitus oli alkava ja kahden ihmisen ajallisesta tulevaisuudesta\ntuomio langetettava. Kohta kellon ensi lyönnillä taukosi äkkiä hälinä\novensuussa ja äänetöin mielen jännitys valtasi väkijoukon. Hetken\nankara vakavuus rammistutti liukkaimmankin kielen, kun tuomari ja\noikeudesto täsmälleen määrätyllä tunnilla astuivat sisään ja\ntuomari, sittenkuin kaikki olivat istumaan ruvenneet, selkeällä\näänellä antoi käskyn kanteenalaisten saapuville tuomisesta. Kaikkein\nsilmät kääntyivät kuin noiduttuina oveen, josta kohta senjälkeen\nkanteenalaiset, heidän asianajajansa ja vartiansa ilmestyivät. Anna oli\npuettu koristamattomiin mustiin vaatteihin ja hänen vaaleat hiuksensa\nriippuivat alhaalla kahdessa palmikossa. Koko hänen olentonsa, kun hän\nmaahan luoduin silmin ja kasvot kalmankalveina ilmestyi uteliaitten\nnäkyviin, muistutti enemmän kärsivästä marttyyristä kuin syyllisestä\npahantekijästä. Kaikkein katsannot osoittivat sääliväisyyttä, mutta\nAnna ei kertaakaan nostanut silmiään maasta, astuessaan verkkaan ja\nhorjuvin askelin ovelta oikeuden eteen.\n\nHeti hänen jäljessään oli Yrjö Heikkinen tullut sisään. Hänkin oli\nluonut silmänsä alas, ja synkkä varjo pimensi hänen otsaansa,\nniinkuin hän myöskin nähtävästi koki painaa sitä kovaa ja katkerata\nmielenliikutusta, joka hänen kasvoissaan kuvautui, ja jonka puolisonsa\nkohtaaminen vast'ikään etuhuoneessa oli hänessä vaikuttanut. Hän\nasettui seisomaan jonkun matkaa vaimostaan, ja se levotoin, tuskallinen\nkatse, jolla hän nyt loi silmänsä Annaan, osoitti, ettei hän mitään\nlukua pitänyt kuulijoista enemmän kuin oikeudestakaan, vaan että nuo\nkalveat, surulliset kasvot olivat hänelle kaikki kaikessa. Olisiko vaan\nainoakaan lämmin katse noista suloisista, sinisistä silmistä häntä\nkohdannut! Mutta eikö vastikään etuhuoneessakin ainoastaan välttävä\nkädenliikutus, rukoileva kuiskaus: \"Älä hämmennä mun viimeisiä\nvoimiani,\" ollut kaikki, mitä hän oli vastannut miehensä sydämelliseen\ntervehdykseen? Olipa hänestä näyttänyt melkein, kuin olisi Anna\npöyristänyt häntä nähdessään.\n\nYrjö Heikkinen veti niistinliinan taskustaan ja pyyhki kylmät\nhikihelmet otsaltaan, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan ja\nkatsahti sentähden ylös. Tuomari oli ikään ilmoittanut oikeuden\ntutkinnon alkavan murhajutusta, josta hänen vaimoaan etupäässä\nsyytettiin, ja kysyi, josko toisella tai toisella, olisi jotakin\nmuistutusta asiassa tehtävänä. Kumpikin antoivat he kieltävän\nvastauksen, ja sitten kuin tuomari oli vannottanut todistajat ja\nvaroittanut heitä tarkasti totuudessa pysymään, antoi hän heille käskyn\nastua ulos, kunnes heitä tarvittaessa sisään vaadittaisiin, ja kehoitti\npäällekantajaa lukemaan kannekirjoituksen.\n\nTämä ei mitään uutta sisältänyt. Vielä kerran siinä kuulijoille\nkerrottiin tapauksen kaikki erityiset kohdat, jotka olivat Annaraukan\nniin kauhean epäluulon alaiseksi tehneet. Häneen kääntyi nytkin\ntuomari, niinpian kuin päällekantaja oli lukemisen lopettanut, näillä\npainavilla sanoilla:\n\n\"Minä kysyn teiltä, Anna Heikkinen, tunnustatteko itsenne syylliseksi\nnuorukaisen Tommi Ojalan Suorsakylästä kuolemaan?\"\n\nNuori vaimo nojautui kädellään likellä olevan tuolin karmiin, kun hän\nverkkaan nosti suuret, surulliset silmänsä kysyjään. Tuijottaen katsoi\nhän koko ajan tuomariin, kun tämä kysymystä tehdessään pani erityisen\npainon jok'ainoalle sanalle, ikäänkuin tahtoi hän siten huomauttaa\nhäntä hetken tärkeydestä, ja sitten loi hän silmänsä apua anovina\nasianajajaansa. Tämä lähestyi häntä ja näytti kuiskaavan muutamia\nrohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Haudan hiljaisuus vallitsi\nhuoneessa. Yrjö Heikkinen oli ehdottomasti kumartunut eteenpäin,\nvoidaksensa paremmin nähdä vaimonsa kasvoja, ja hänen silmänsä\nriippuivat kuin naulatut Annan ohkaisissa, kalveissa huulissa. Nyt --\nnyt hänen toki jotakin täytyi vastata, nyt ei hän kumminkaan voine\nvaitiololla välttää tuota kauheata kysymystä, joka hänelle tässä\nkamoksuttavassa tilapäässä tehtiin, -- nyt, kun kaikki oli\nkysymyksessä, kunnia ja vapaus, koko hänen ajallisen elämänsä\ntulevaisuus.\n\nAnna painoi päänsä alas rinnalle ja vaikeni. Tuomari uudisti\nkysymyksensä ja asianajaja puhui taaskin puolittain kuiskaamalla\nnuorelle vaimolle vakavia, kehoittavia sanoja.\n\n\"Minä pyydän, älkää minulta enää mitään kysykö,\" lausui Anna nyt\nvapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä ja samalla loi hän silmänsä\nrukoilevina tuohon pöydän takana istuvaan mieheen, jonka terävät\nsilmäykset näyttivät tunkeutuvan aina hänen sydämensä syvimpään\npohjukkaan.\n\nTuomari katsoi asianajajaan, mutta tämä nosti vaan neuvotoinna\nolkapäitään.\n\n\"Minun täytyy teitä huomauttaa siitä, Anna Heikkinen,\" lausui tuomari\ntaas hetken aikaa vaiti oltuaan, \"että te, kun kovakiskoisesti\nkiellätte antaa minkäänlaista vastausta, vaan suuresti huononnatte\nasianne. Ainoastaan suorat, totuuden rajoissa vakaasti pysyvät\nvastaukset kaikkiin teille tehtyihin kysymyksiin voivat olla teille\nhyödyksi.\"\n\n\"Mutta tyydynhän niskoittelematta kaikkeen, mitä minusta päätetään,\"\nvastasi Anna nyt, työläästi kerättyään kaikki voimansa, ja Yrjö\nHeikkisen kasvoista katosi viimeinenkin toivon säde. Kuulijain parvessa\nkävi hiljainen tohina ja yksityisiä ihmettelemisen, jopa\nhämmästyksenkin huudahduksia kuului heidän seastaan. Semmoista\nvastausta ei vielä koskaan kuultu kysymykseen, johon tavallisesti vaan\nkovalla kiellolla vastattiin. Puhuiko hän hourauksessa vai oliko\nvastauksensa pidettävät myönnytyksenä? Moni läsnäolevista, joka tähän\nsaakka oli pitänyt Annan syyllisyyden mahdottomana, alkoi nyt kuitenkin\nsitä uskoa todeksi, sillävälin kuin mainittu kummallinen vastaus\nsyvästi liikutti niitä, joiden sääliväisyyttä tuo miellyttävä,\nnöyräluontoinen vaimo oli herättänyt.\n\nTuomarikin näytti kuuluvan viimemainittujen joukkoon. Ihmeteltävällä\nkärsivällisyydellä teki hän kanteenalaiselle yhä kysymyksiä, joiden\nkautta koki saada häntä järkevämpiin vastauksiin, mutta kaikki hänen\nvaivansa menivät turhiin. Ne tosiasiat, jotka Anna ennenkin oli\nmyöntänyt, tunnusti hän nytkin oikeiksi, tunsi myöskin pöydällä olevat\nkultaiset ketjut omikseen, mutta muihin kysymyksiin ei hän mitään\nvastannut.\n\nTutkimus kävi muuten aivan tavallista uraa, todistajat kertoivat vaan\ntosiasioita, jotka jo aikoja sitten olivat yleisesti tunnetut.\nValitettavasti oli tässä jutussa monta todistusta syytettyä vastaan,\nmutta ei ainoatakaan, joka olisi puhunut hänen puolestaan, ell'ei\nsenlaisena pidetty Katrin antamaa kirjallista kertomusta Annan\nkauheasta tuskasta ja hätäisistä sanoista: \"ihan varmaan, minä olen\nviatoin,\" vähää ennen kuin tuo onnetoin tapaus tuli ilmi.\n\nTodistajain kuulustettua luettiin tämä Katrin antama kertomus, jonka\nhän oli kirjallisesti tehnyt, kun ei kivuloisuutensa tähden kyennyt\ntulemaan saapuville. Mutta näistä himmeistä sanoista voi vaan\npelastusta toivova sisaren sydän odottaa sanottavaa vaikutusta niihin\nmiehiin, joiden vallassa asian ratkaiseminen oli, ja jotka tuskin\nvoivat käsittääkään Annan silloisen tuskan kovuutta, kun eivät sitä\nitse olleet nähneet. Aina selvemmin huomasivat he sen tukalan hetken\nauttamattomasti lähestyvän, jolloin heidän tuli julistaa langettava\ntuomio tuon nuoren vaimoraukan yli, jonka kova kohtalo herätti heidän\nsyvintä säälimistään, ja jonka, jos hän todella olikin syypää, kenties\nonnettomimmat asianhaarat olivat kysymyksessä olevaan kamalaan työhön\nsaattaneet.\n\nKoko oikeuden istunnon ajan, niinkauvan kuin kysymykset yksinomaisesti\nhäntä tarkoittivat taikka todistajain kertomukset syytöksellä\nhäntä uhkasivat, oli Anna osoittanut suurempaa mielenmalttia ja\nlevollisuutta, kuin hänen ensimmäisen silmin-nähtävän liikutuksensa\nsuhteen olisi voitu odottaakaan, ja ainoastaan, kun tuomari Yrjö\nHeikkisen puoleen kääntyi ja odottamattomilla, äkkinäisillä\nkysymyksillä koki häntä solmita, näytti tukala levottomuus valtaavan\nAnnan mielen; lensipä hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hän tuntui\nhelpommin hengittävän joka kerran, kun Heikkinen hätäilemättä ja\narvelematta antoi ensimmäisen kertomuksensa kanssa täydellisesti\nyhtäpitäviä vastauksia. Tutkimuksen kestäessä oli yleisesti luulo Annan\nsyyllisyydestä vakaantunut; nekin, jotka alussa olivat sitä\nmahdottomana pitäneet, eivät enää saattaneet epäillä, vaikka tosin\njokainen piti luultavana, että asiassa oli lieventäviä seikkoja, joita\nei tähän saakka vielä oltu selville saatu. Yksin päällekantajakin, joka\nvielä kerran luki kanteen ja loi yleissilmäyksen todistajain\nesiintuomiin tosiasioihin, esitti, ett'ei tässä voitu otaksua murhan\ntapahtuneen vapaalla aikomuksella, vaan että satunnaiset seikat olivat\nkuolettavan iskun vaikuttaneet; mutta tämän viimeisen luuli hän tulleen\ntäydesti toteen näytetyksi ja vaati sentähden oikeuden tekemään\npäätöksen asiassa.\n\nAnnan asianajajalle tuntui nähtävästi vaikealta puolustaa sitä, jota\nhän ei itsekään vähääkään uskonut. Kun häneltä puuttui minkäänlaisia\ntodistuksia Annan viattomuudesta, joilla olisi voinut kuulijainsa\nvakuutusta hämmentää, koki hän kumminkin heidän tunteihinsa vaikuttaa.\nKauniisti sujuvassa puheessa esitti hän Annan edellistä virheetöintä\nelämää, huomautti siitä kunnioituksesta, joka yleisesti oli langennut\nhänen perheensä osaksi, eikä edes kamoksunut hienosti viitata hänen\nmiellyttävään, ylevätä mieltä todistavaan ulkomuotoonsa, ja koki kaiken\ntämän nojalla näyttää Annan syyllisyyttä siveellisesti mahdottomaksi,\nsitä enemmän kun murhatun ja hänen keskinäinen suhteensa ennen oli\nollut enemmän kuin ystävällinen, sen mukaan kuin useitten todistajain\nkertomuksesta voi päättää. Siihen katsoen hän myöskin huomautti, että\npaljon enemmän oli syytä epäluuloon erästä toista henkilöä kohtaan.\nLopullisesti vaati hän oikeutta todistusten puutteessa julistamaan\nkanteenalaisen syyttömäksi.\n\nHänen puheensa sai kyynelet vakavimpainkin miesten silmiin ja\novensuusta kuului kovia nyyhkytyksiä. Kaikkein silmät kääntyivät\nsäälivinä nuoreen vaimo-raukkaan, jonka kohtalon kenties jo ensi hetki\nkauhistavasti määräisi, sulkien hänet äärettömän pitkiksi vuosiksi\nvankilan muurien sisään ja hävittäen hänen nimensä eläväisten joukosta.\nHän itse oli kuin marmorikuva, -- niin liikkumattomana seisoi hän,\nkertaakaan nostamatta silmiään maasta, ainoastaan hänen ristiinpainetut\nkätensä puristuivat vetotaudin tapaisesti toisiinsa. Sitä pientä\nliikettä paitse, jota kenties ei kukaan muu huomannut kuin hänen\nmiehensä, olisi voinut epäillä, josko hän ylipäätään oli sanaakaan\ntajunnut koko puheesta.\n\nHeikkinen oli asianajajan puheesta kärsinyt kuolemantuskia ei\nainoastaan huolesta Annan kohtalon suhteen, vaan myöskin siitä\npiinasta, nähdä alinomaa vaimonsa sydämen salaisuudet säälimättä\nvedettävän julkisuuden valoon, ja kuulla yhä vierailta huulilta sen\nmasentavan tosiasian, että hänen sydämensä oli ennen ollut toisen oma.\nHengittäminen kävi onnettomalle miehelle vaikeaksi. Hänen sydäntään\nahdisti, hänestä tuntui kuin täytyisi hänen tukehtua, ja ikäänkuin\nunessa kuuli hän tuomarin käskevän asianomaisia astumaan ulos, siksi\naikaa, kuu oikeus tekisi päätöksen, mutta -- -- mikäpä nyt tapahtui.\nOliko hän menettänyt järkensä taikka häikistelikö häntä joku mielen\nkuvaelma? Totta tosiaan, eikö hän selvään nähnyt oikeuden palvelijan\npikaisilla askelilla, juuri kuin jotakin tärkeätä olisi kysymyksessä,\nrientävän salin poikki ja häiritsevän oikeuden säännöllistä istuntoa\nantamalla erään kirjeen tuomarin käteen ja kuiskaamalla hänelle samassa\njoitakuita selittäviä sanoja.\n\nHeikkinen hieroi silmiään ja kumartui eteenpäin. Ei, unen-näköä se ei\nollut. Hän näki selvään, kuinka tuomari, nähtävästi kummastuneena, otti\nkirjeen, aukaisi sen ja silmäeli kirjoitusta; kuinka hän sitten kääntyi\ntoisiin, sivulla istuviin herroihin ja vaihtoi heidän kanssaan pari\nsanaa, ja kuinka viimein kirje heidän välillään kulki kädestä käteen ja\nantoi heille syytä hiljaiseen keskusteluun.\n\nKuulijain seassa ilmestyi levottomuutta. Hetki oli jännittävä ja\nsentähden jokainen satunnainen tapaus lisäsi mielen kiihkeyttä. \"Mitä\ntämä merkitsee? Kirje? Mistä se on tullut?\" Suusta suuhun kävivät nämät\nkysymykset ja oven suussa nousi pian tohina, kuin kaukaisten kuohujen\npauhinasta. Vaan kun tuomari ojensi kätensä, vaatien hiljaisuutta,\nlakkasi melu äkkiä ja kuolon-hiljaisuus vallitsi huoneessa. \"Olen tässä\nsaanut vastaanottaa pastori H:n kirjoittaman kirjeen,\" lausui tuomari\ntyyneenä ja vakavasti, \"jossa hän sanoo, että kirjeentuoja, jos\nmahdollista on, todistajana kuulusteltaisiin siinä jutussa, joka\ntänäpäivänä on tutkittavana ollut. Äkkinäinen sairauden kohtaus on\nestänyt häntä todistajaa tänne seuraamasta, niinkuin aikomuksensa oli\nollut. Hänen pyyntöönsä katsoen, ja koska on syytä toivoa senkautta\nsaatavan parempaa selkeyttä tässä tärkeässä ja aina vielä himmeässä\nasiassa, päättää oikeus, siitä erityistä tutkimusta pitämättä,\nyksimielisesti myöntää, että poikkeavaisesti puheena oleva todistaja\nvielä tässä istunnossa tulee kuulusteltavaksi.\"\n\nSamassa antoi hän oikeudenpalvelijalle viittaamalla käskyn tuoda\ntodistaja esiin.\n\nSanomattoman vaikutuksen tekivät nämät tuomarin lausumat sanat\nkuulijoihin. Jokainoan läsnäolevan mieleen lensi aavistus siitä, että\njotakin tärkeätä oli kysymyksessä, että jotakin uutta oli tuleva,\nkenties jo ensi hetkessä, ja kaikkein silmät kääntyivät oveen; mutta\nsanassa kun se aukeni kuului yhteen äänen yleinen hämmästyksen\nhuuto kuulijain parvesta. Todistaja oli -- -- -- vaimoinen henki.\nEpävakaisilla askelilla, pelonalaisesti katsellen ympärilleen astui hän\noikeuden-palvelijan seurassa huoneesen.\n\nKanteenalainen, jonka viimeinen tapaus myöskin oli herättänyt\nuneilevasta levostaan, oli tietämättänsä kääntynyt oveen, ikäänkuin\nsaadakseen mitä pikemmin odotettua nähdä. Silmät levällään tuijotti hän\noveen, mutta heitettyään vaan ainoan katseen tulijaan, vaipui hän aivan\nkuin hämmästyksestä kangistuneena likeiseen tuoliin istumaan. Hän oli\ntuntenut Leipuri-Leenan.\n\nVaimo näytti viimeisinä kuukausina käyneen vuosia vanhemmaksi. Ei hän\nenää astunut entisellä jäntevyydellä, vaan näytti, ehkä hän\nvapaehtoisesti oli saapuville tullut, nyt vastenmielisesti ja\nainoastaan oikeuden palvelijan hiljaisista kehoituksista lähestyvän\noikeuden herroja. Kun Leenan papinkirja oli tarkistettu ja hän oli\ntehnyt todistajan-valan, kehoitti häntä tuomari totuuden mukaan kaikki\nkertomaan, mitä hän mahdollisesti tiesi ja tunsi nuoren Ojalan\nkuolemasta.\n\nMagdaleena Jaakontytär pyyhki esiliinan kulmalla silmiään. \"Herra\ntuomari,\" vastasi hän, \"minä olen köyhä vaimoparka, mutta joka minun\nvaan tuntee, hän myöskin tietää, että aina olen rehellisellä työllä\nleipäni ansainnut, ja --\"\n\n\"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa, Magdaleena Jaakontytär,\"\nkeskeytti häntä puheenjohtaja, \"että teidän tulee pysyä tarkasti\nasiassa, ja että teidän on vaan minun kysymyksiini vastaaminen. Vielä\nkerran siis, mitä tietoja voitte te antaa niistä seikoista, jotka ovat\nvaikuttaneet Tommi Ojalan kuolemaan?\"\n\nVaimo pyyhki taaskin silmiään ja nytki hätääntyneenä esiliinaansa, eikä\nnäyttänyt tietävän mitä vastata.\n\nTuomari alkoi tuskastua ja veti otsansa ryppyyn. \"Te olette tuoneet\nminulle kirjeen papiltanne ja sielunpaimeneltanne, jossa hän minua\npyytää kuulemaan teidän todistustanne kysymyksessä olevassa asiassa. Te\nolette itse halunneet -- --\"\n\nVaimo kavahti äkkiä ujoudestaan. \"Minäkö halunnut?\" lausui hän, ja\nääni, jolla hän sen lausui, oli jo sangen uskalias. \"Ei, herra tuomari,\nminä en ole niin mitään halunnut, mutta minun poikani -- --\" Hän\nviivähti taaskin. \"Minun poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana,\nja --\"\n\nTuomari näytti vähällä pitäen tykkänään menettävän kärsivällisyytensä.\n\"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa,\" keskeytti hän taaskin vähän\nkovemmalla äänellä todistajan puheen, \"että siitä seuraa kova\nrangaistus, jos te ilman laillista syytä tässä häiritsette ja\nviivytätte oikeuden istuntoa. Viimeisen kerran minä teitä kehoitan\npysymään asiassa.\"\n\n\"Mutta, herra tuomari,\" lausui Leena itkusuin, \"olenhan minä asiassa.\nMinun poikani oli Tommin paras ystävä. Olisin totta tosiaan toivonut,\nettei hän koskaan olisi Tommia nähnyt. Minä vaimoraukka --\"\n\n\"Hänen paras ystävänsä!\" Todistajan sekava puhe näytti äkkiä tuomarista\nmerkittävältä. \"Mikä mies teidän poikanne on, ja mikä on hänen\nnimensä?\"\n\n\"Hän on Petter. Petter Leenanpoika Taavettilasta, ja hän on aina elänyt\nrehellisesti; ei kukaan voi hänestä muuta sanoa.\"\n\n\"Hän oli siis ystävyydessä nuoren Ojalan kanssa?\"\n\n\"Niin oli, herra tuomari. Hän palveli muutamia vuosia renkinä Ojalassa.\nJa hän oli aina hyvää Tommin kanssa.\"\n\n\"Minkätähden läksi hän palveluksestaan?\"\n\nLeena viipyi vastauksella, mutta mieleensä mahtoi juolahtaa papin\nvakava kehoitus, ilmoittaa suora totuus, mitäkään peittämättä, koska\npetos ei häntä kumminkaan enää mihinkään auttaisi. \"Ihmiset ovat niin\npahoja,\" alkoi hän jälleen. \"He nostivat Petteristä kaikenlaisia pahoja\npuheita, sanoivat hänen elävän hurjasti ja viettelevän Tommiakin\npahaan, ja viimein Ojalaisetkin sen uskoivat ja panivat hänen\npalveluksestaan pois, mutta --\"\n\n\"Ja hänellä oli senjälkeen kuitenkin yhteyttä talon pojan kanssa?\"\n\n\"Niin oli, herra tuomari. Se on, hän meni Suorsakylään aina, kun siellä\njotakin erinomaisempaa kestiä oli. Ja väliin hän hätimmiten kävi Tommin\nkanssa jahdilla.\"\n\n\"Se on, hän kävi salametsästyksellä Tommin kanssa,\" sanoi tuomari\nkovuudella. \"Tutkimuksessa on tullut ilmi, että nuori Ojala viimeisinä\naikoina oli senlaista harjoittanut. Teidän poikanne häntä siihenkin\nhoukutteli?\"\n\n\"Ihmiset niin sanovat, herra tuomari, mutta ihmiset ovat pahoja,\" huusi\nLeena kiivaasti. \"Kun Tommi pari vuotta oli poissakin näiltä\npaikkeilta, ei Petterini paljonkaan ole hänen kanssaan seurustellut.\"\n\n\"Se ei asiaan mitään vaikuta. Tommi ei niin kaukana oleskellut, ett'ei\nheillä olisi tilaisuutta ollut yhdessä ilkeyksiä harjoitella. Sitä\npaitse Tommi jo kaiken tämän kesää on ollut vanhempainsa luona.\"\n\n\"On herra tuomari, mutta, niinkuin jo sanoin, kävivät he vaan hyvin\nvähän jahdilla, ei kuin siksi nimeksi ja ainoastaan vuoksi, eikä\nPetterini siitä niin mitään hyötynyt. Jos he joskus onnistuivatkin\nsaada jonkun onnettoman pienen jäniksen taikka muun laihan eläinkurjan,\notti Tommi sen aina jyväkuormaansa ja vei kaupunkiin myytäväksi. Oi,\nhän oli aina rahan tarpeessa eikä Petteri siitä saanut merkkiäkään\nnähdä.\"\n\n\"He siis suorastaan pitivät kauppaa ryöstetyllä tavaralla ja jakoivat\nvoiton?\"\n\n\"Jakoivat? Ei, herra tuomari, jakamisesta ei puhettakaan,\" vastasi\nPetterin äiti, joka, yhä enemmän kiivastuen, tykkänään unhotti\nensimmäisen pelkonsa ja häminsä. \"Ojalan Tommi eli aina riuskasti,\nja suurilla sanoilla hän kerskasi markoistaan, samoin kuin hän\nPetterillekin lupasi kultaa ja hopeata jok'ainoasta tiedosta, minkä hän\nAnna Heikkisestä toi siihen aikaan, kun tänä vielä oli kotonaan. Mutta\nei suuret sanat suuta halkaise eikä lupaus taloa hävitä. Kun maksusta\ntuli kysymys, puuttui häneltä aina rahoja ja niin kuittaisi hän tuon\ntuostakin kaikki tyhjillä lupauksilla vaan. Eikä minun poikani saanut,\nei niin penniä siitä komeasta hirvestäkään, jonka viimeisen kerran\nmetsästämässä ollessaan saivat, ja jonka kuitenkin Petter oli ampunut.\nMutta hänpä jo kyllästyikin alinomaiseen odotukseen ja turhiin\nlupauksiin, ja kun hän tuona onnettomana sunnuntaina läksi\nSuorsakylään, sanoi hän: 'Tänään täytyy Tommin minulle suorittaa\nvelkansa, taikka teen minä hänelle semmoiset tepposet, että koko kylä\nsiitä puhuu'. Mutta hän ei päässytkään Tommin kanssa selville, kun tämä\nhäntä vältti, ja tiesi aina karttaa joutumasta hänen kanssaan\nkahdenkesken. Sentähden Pettteri pistäysi jäljessä, kun Tommi läksi\nAnna Heikkisen kanssa koivukkoon. Hän toivoi siellä saavansa rauhassa\nTommia puhutella ja tahtoi myöskin tietää, mitä noilla kahdella oli\nkoivukossa tekemistä. Ensiksi hän ei tahtonut heitä löytää, mutta kova\nja kiivas puhe ilmoitti, missä suunnassa hänen tuli heitä hakea, ja kun\nhän tuli lehdikkoa lähelle, näki hän, kuinka Anna Heikkinen juuri\nsilloin repäisi jotakin kiiltävää kaulastansa, kuinka hän heitti sen\nmaahan ja, tallattuaan sitä jalallaan, pujahti Tommin sivu ja kiidätti\njuoksujalkaa taloa kohden. Petter antoi hänen juosta ja lähestyi siihen\nsijaan Tommia, joka juuri kumartui ottamaan jotakin maasta. Niinpian\nkuin Tommi näki poikani, huusi hän raivoisena: 'Tuletko sinä rosvo taas\nminun tielleni?' 'Hohoo, kuka rosvo on?' sanoi Petter. 'Minä vaadin\nsinulta rahojani ja ellet niitä tänään anna, niin --' Ennenkuin hän sai\npuheensa lopetetuksi, tarttui Tommi hänen kurkkuunsa. Oli juurikuin\ntäytyi hänen johonkuhun vihansa puskea. Hän viskasi Petterin maahan,\nkuristi häntä yhä kaulasta, ja herjasi ja soimasi häntä kaikkeen\nsyypääksi. Ei minunkaan poikani ole juuri pelkuri ja terveenä ollessaan\nhänessä kyllä oli miestä, mutta sen hän minulle vakuutti, että hän\nsilloin luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Ei hän voinut liikahtaakaan\neikä liioin huutaa apua, ja -- -- totisesti herra tuomari, ei hänen\naikomuksensa ollut Tommia hengiltä ottaa --\"\n\nLeena peitti taaskin kasvonsa esiliinankulmaan, ja tuomarin täytyi\nvakaasti häntä kehoittaa kertomustansa pitkittämään, sillä välin kuin\nsalissa muutoin hallitsi niin syvä hiljaisuus, että voi selvään\nkuulla, kuinka kärpänen, jonka ensimmäinen pilven takaa koituva päivän\nsäde virkisti uuteen elämään, iloisesti surisi ikkunassa.\n\n\"Niin, näette, herra tuomari,\" jatkoi Leena kotvan aikaa vaiti oltuaan,\n\"poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana ja minun, vaimoparan,\ntäytyy häntä käsieni työllä elättää, mutta ei se minusta ollenkaan ole\nniin vaikealle tuntunut kuin se, että mun nyt tässä teidän ja kaikkein\nihmisten edessä täytyy häntä syyttää. Mutta hän ei saanut yöllä eikä\npäivällä vähääkään rauhaa, vaan tahtoi minua antamaan häntä edes ja\nsuurella työllä ja tuskalla sain häntä siitä tähän saakka pidätetyksi.\nKun hän eilen sai kuulla, että asia tänäpäivänä tulisi kenties\nratkaistuksi, valitti hän kaiken yötä sielunvaivoissa eikä enää mikään\nauttanut, vaan minun täytyi tän'aamuna lähteä pastorin luokse ja --\"\n\n\"Magdalena Jaakontytär,\" keskeytti puheenjohtaja taaskin\nmalttamattomana, \"minun täytyy teitä huomauttaa --\"\n\n\"Kyllä, kyllä, herra tuomari, täytyyhän mun kaikki ihan täsmälleen\nkertoa, sillä sen olen Petterilleni luvannut. Kun siis Tommi häntä\nkuristi, niin että hän oli vähällä henkensä heittää, onnistui hän\nsuurella vaivalla vapaalla kädellään saada puukostaan kiinni ja hän\npisti sillä vähäisen Tommia, pakoittaaksensa häntä hellittämään.\nTotisesti, herra tuomari, ainoastaan sentähden eikä minkään muun, niin\non hän pastorillekin sanonut, ja samassa tunsi hän Tommin käsien\nirtautuvan. Petter veti vähän henkeä ja hyppäsi ylös, silloin, silloin\nmakasi toinen veressään hänen edessään, eikä voinut enää kuin korahtaa.\nPoikani kamastui. Hän heitti veitsen syrjään ja riensi kauas ja aina\nkauemmaksi hirmupaikan läheisyydestä, niin pitkälle, kuin jalkansa vaan\nvoivat häntä viedä. Tultuaan vihdoin virran rannalle, heittäytyi hän\najattelematta, palavana kuin oli, veteen, ui toiseen rantaan ja juoksi\ntaaskin eteenpäin, ja aina vaan eteenpäin kunnes viimein hengästyneenä\nja lähes tunnottomana tuli minun luokseni. Siitä saakka, herra tuomari,\non hän ollut vuoteen omana ja kärsinyt --\"\n\nKolina ja levottomuus keskeyttivät äkkiä Leenan puheen. Kaikkein silmät\nkääntyivät Yrjö Heikkiseen, joka väkisen tahtoi päästä irralleen ja\nrientää vaimonsa luokse.\n\n\"Päästäkää, oi päästäkää minua,\" huusi hän tuskallisella äänellä.\n\"Ettekö näe, että hän kuolee?\"\n\nKaikki katsoivat osoitettuun suuntaan, ja -- toden totta, paitse häntä\nei kukaan siinä kuumeentapaisessa mielenjännityksessä, jolla Leenan\nkertomusta oli seurattu, ollut huomannut, että kanteenalainen, tuolilla\nistuessaan, oli mennyt tainnoksiin.\n\n\nVIII.\n\nTaaskin hyväili keväimen virvoittava tuulahdus tuota vanhaa ja\nkuitenkin ijäti nuorta, uudelleen elpynyttä maailmaa. Notkein siivin\nkohosi leivonen ylös taivaan loistavaan sineen ja liverteli siellä\nkajahtelevan riemuvirren; virkistyneen maan raitis lemu täytti ilman ja\navonaisesta ikkunasta virtasi orvonkukan suloinen tuoksu. Valkoiset\nkartiinit, jotka jo kaivan olivat ikkunaa peittäneet, olivat nyt\nvedetyt syrjään, jonkatähden tuulen lauhkea hengähdys estämättä pääsi\nsisään vilvoittelemaan sen nuoren naisen kalveata otsaa, joka,\nmukavassa nojatuolissa istuen, oli kallistanut päänsä sivulle\nasetettuun tyynyyn, jonka yli hänen hajanaiset, vaaleat hiuksensa\nrikkaissa suortuvissa lainehtelivat. Hänen rintansa kohoili ja nauttien\nhengitti hän sisään sitä raitista ilmaa, joka taas kerran monesta\naikaa loi terveyden kuumoittavan hohteen hänen poskilleen.\n\n\"Oi Katri,\" sanoi hän rullatuolissa hänen vieressään istuvalle\nsisarelleen, nostaen samalla päätään ja luoden silmänsä ikkunasta\nmäärättömään kaukaisuuteen. \"Katri, minä näen tuolla sinisen taivaan!\nNäen sen ulottuvan kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, eikä enää niin\nahtaasti rajoittuvan kuin vankilan pienestä ikkunasta katsoessani. Minä\nnäen vapaan maan, jossa ahkeran maanmiehen aatra kyntää vakoja, näen\nnuoret laihot, jotka levittävät vihannat vaipat vainioille. Näen\nkoivujen oksilla pieniä lehden alkuja, -- ja tämä on kaikki mun omaani,\nvoin taaskin vapaasti käyskennellä tuolla ulkona, luonnon ihanuudessa\nja armaan Jumalan lämpimässä päivänvalossa; käsitätkö, mille tämä\nminusta tuntuu?\"\n\nHänen silmänsä hehkuivat, ja ehdottomasti oli hän tulvailevissa\ntunteissaan tarttunut Katrin käteen, mutta tämä hämmästyi. \"Anna,\"\nhuudahti hän, \"mitä sinä teet, ja mitä olet tuossa nyt puhunut? Kun\ntäytin tahtosi ja annoin ensi kerran nostaa sinut ikkunan luokse, etkö\nsilloin luvannut minulle olla tyyni ja hiljainen etkä ollenkaan ruveta\nlevottomaksi?\"\n\nHiljaisen ilon hymy ilmestyi tuon nuoren vaimon hienoissa, melkein\nlapsekkaissa kasvoissa. \"Älähän sitä kummeksi, jos minä ihastun\nnähdessäni maailman vieläkin noin kauniina,\" vastasi hän. \"Eroitus sen\nvälillä, jonka pelkäsin tulevan, ja tämän, joka todenperään on tullut,\non liian suuri. Minusta tuntuu, kuin tahtoisin lentää kauas tuonne\ntaivaan sineen ja --\"\n\n\"Ei, tuota en voi pitemmälle sallia.\" Katrin katsanto oli käynyt yhä\nlevottomammaksi, ja kun hän näillä sanoilla keskeytti Annan haaveksivan\npuheen, tarttui hän samalla läheisellä pöydällä olevaan kelloon. Mutta\nhänen hoidettavansa esti häntä sitä liikuttamasta.\n\nHän laski kuultavan valkoiset sormensa Katrin kädelle ja lausui: \"Älä\nsitä tee, Katri! Katso minä tahdon olla hyvä, olla kuuliainen ja makaan\njo hiljaa tässä tyynyllä; kuule mun pyyntöäni äläkä vaadi, että mun\naina tulee vaieta, että mun yhä tulee painaa sydämeeni sitä, jota en\nenää voi vastustaa. Kun kuumeenhoureista toinnuin unentapaiseen\ntuntemiseen, silloin heikkoudessani halusta nautin hiljaista lepoa,\nantauin ehdottomasti teidän hellään huolenpitoonne ja tunsin siinä\nolevani hyvässä turvassa. Mutta nyt polttavat tuhannet selittämättömät\nkysymykset sydäntäni, ne riuduttavat minun, ellen tohdi niitä sanoihin\npukea. Vastaa minulle sentähden, Katri, tietääkö -- -- tietääkö nyt\nkoko maailma, ett'en ole mikään murhaaja?\"\n\n\"Tietää, armas lapseni, koko maailma sen jo tietää. Saimmehan\nvastaanottaa niin monta osanottavaisuuden osoitusta, ett'emme enää\ntienneet, kuinka voimme estää ihmisiä häiritsemästä meitä sinun\nhoidossasi. Ja mikä on vielä merkillisempää, nyt ei kukaan sano\nkantaneensa tuota surkeata epäluuloa.\"\n\nAnnan huulet vetääntyivät hienoon hymyyn. \"Oi, se on hyvä,\" vastasi hän\nhiljaa, \"Mutta sano minulle myöskin, Katri, kuinka Leipuri-Leenan pojan\non käynyt? Ovatko he hänenkin sulkeneet vankilan pimeään, kamalaan\nsuojaan?\"\n\nKatri pudisti päätään. \"Petter,\" kuului vastaus, \"kuoli muutamia päiviä\nsen jälkeen, kuin sinä vapautettiin ja sitten kuin hän oikeuden\nherroille ja todistajille oli itse vielä tehnyt täydellisen\ntunnustuksen. Kun häntä oikeudenistunto-päivänä omantunnon vaivat\npakoittivat pastorille rikostaan kertomaan, ei heillä ollut siihen enää\naikaa, koska tahtoivat saada Annan viattomuuden oikeuden herroille\nilmi, ennen kuin kenties väärä tuomio olisi langetettu. Pastori, joka\nsattui olemaan pahoinvoipa, ei voinut Leenaa seurata kaupunkiin, vaikka\nhän halusta olisi tahtonut sen tehdä. Mutta kun hän ei voinut Leenaan\nluottaa, lähetti hän uskotun miehen hänen mukaansa, jonka tuli Leenaa\nseurata, kunnes hän oli saapunut oikeaan paikkaan ja antanut\nkirjoituksensa oikeuden palvelijalle. Ja silloin, Jumalan kiitos, tuli\napu kamalimmassa hetkessä.\"\n\nKatri vaikeni taaskin, mutta Anna, joka sydämeensä oli kätkenyt hänen\nsanansa, niinkuin kukkanen kätkee virvoittavan kastehelmen, katsoi\nrukoillen häneen. \"Kerro enemmän, Katri,\" sanoi hän. \"Mielessäni\nvivahtelee niinkuin unen-näkönä vähäisen siitä, kuin senjälkeen\ntapahtui, mutta tarkkaan en mitään tiedä, en edes sitäkään, millä\ntavoin tänne tulin.\"\n\nKatri katsoi miettivänä ja huolellisna sisarensa liikutettuihin\nkasvoihin, hänen hehkuviin silmiinsä, jotka niin suurina katsoivat\nhäneen noista kalveista, laihtuneista kasvoista. Kernaimmin olisi hän\nlähettänyt hänet jälleen levolle, mutta käsitti kuitenkin, että\nmietteet, jotka hiljaisuudessa kalvaavat ja työskentelevät, helposti\nvoivat vaikuttaa vaarallisemmin kuin suoraan puhutut sanat.\nLevollisella ja ystävällisellä tavallaan aikoi hän sentähden uudelleen\nkertoa, kuinka heille oli mahdotointa jäädä kotiin tuona surullisena\npäivänä, jolloin Annan tulevaisuus oli määrättävä, kuinka hänkin,\nhuolimatta ruumiillisista vaivoistaan oli antanut rahdata itsensä\nkaupunkiin, viettääkseen vanhempainsa kanssa sitä päivää pelossa ja\nepätoivossa erään siellä asuvan sukulaisen luona. Hän kuvaili elävästi\nheidän kaikkein riemullisen ihastuksen, kun Ville, joka eräässä\nnurkassa kuulijain takana oli seurannut oikeuden tutkimusta, oli\nsyöksynyt sisään, tuoden ensimmäisen tiedon todellisen murhaajan\nilmisaamisesta, ja sitten heidän hirveän peljästyksensä, kun Anna kohta\nsenjälkeen, niinkuin näytti, hengetöinnä kannettiin huoneesen, sekä\nkoko perheen epätoivoisen neuvottomuuden huomatessaan, että hän,\nsittenkuin hän työllä ja tuskalla oli saatu tointumaan, makasi\ntunnotoinna kuumeen houreissa. Vielä kertoi Katri, kuinka he vihdoinkin\ntulivat siihen päätökseen, ett'ei häntä vietäisikään Suorsakylään,\njossa muistot viimeisistä tapauksista varmaankin vaikuttaisivat hänessä\nlevottomuutta, vaan suoraan Heikkilään, ja kuinka äiti ja Yrjö olivat\nhäntä hoitaneet siinä kovassa, vaan nyt onnellisesti voitetussa\ntaudissa, johon hän senjälkeen sairastui.\n\n\"Sen hyvin tiedän,\" vastasi Anna. \"Äidin lempeät kasvot vaikuttivat\naina rauhoittavaisesti minuun, ja hänen koskentansa teki minulle niin\nhyvää.\"\n\n\"Ja kuitenkin,\" -- sisaren älykkäät silmät kiintyivät melkein\ntuskallisesti tutkivalla katseella Annaan, -- \"kuinka olisi äiti tullut\ntoimeen, kuinka olisi hän yksinään voinut siinä kestää, ell'ei Yrjön\nvahvat käsivarret ja väsymättömät voimat olisi yöt ja päivät olleet\nhänelle uskollisena apuna!\"\n\nAnna ei mitään vastannut. Hän loi vaan silmänsä maahan ja huulien\nympärillä hytkähteli ikäänkuin pidätetty suru, jonkatähden Katri\nkiiruhti jatkamaan: \"Ja kun vihdoinkin taudin valta oli murrettu, kun\näiti ei enää voinut olla kotoa poissa, silloin täytyi sinun tyytyä\nsiihenkin, että minä raukka edes olin täällä sun rattonasi ja autoin\nsinua saamaan loppua niistä äärettömän pitkistä hetkistä, joina sun\nvielä sen jälkeen täytyi avuttomana virua vuoteella. Jumala tosin\ntietää, kuinka katkeralle se minusta tuntui, kun en koko tänä kovana\naikana ole voinut enempää tehdä.\"\n\n\"Sinä armas, uskollinen sydän!\" Anna sulki Katrin käden omiinsa ja\nkatsoi häneen kiitollisesti hymyellen. \"Niinkuin et sinä muka tietäisi,\nmistä arvosta sinun läsnä-olosi ja puhuttelusi minulle ovat! Ja\nniinkuin et tietäisi olevasi meidän kaikkein turva ja neuvonantaja.\nTule, auta minua nytkin. Tule hyvin lähelle, sillä minun täytyy sinulta\njotakin kysyä, ja pelkään sitä tehdessäni omaa ääntäni.\"\n\nKatri vieritti tuolinsa niin likelle sisarensa tuolia kuin hän vaan\nsuinkin voi ja kallisti päätään kysyvällä katseella silmissään alas\nhäntä kohden. \"Katri,\" alkoi Anna taas, \"sittenkuin olen paranemaan\nruvennut, tulee Yrjö aina harvemmin luokseni ja viimeisinä aikoina hän\ntuskin ollenkaan on täällä käynyt.\"\n\n\"Mutta tiedäthän, lapseni, ett'ei hän tänään ole kotona, että hän jo\neilen läksi Suorsakylään, vanhempia tervehtimään ja viemään heille\ntarkkoja tietoja sinun terveydestäsi, niinkuin hän oli äidille\nluvannut.\"\n\n\"Sen tiedän, Katri, ja tiedän myöskin, että hän minä hetkenä hyvänsä\nsaattaa tulla kotia, että hän silloin tuo minulle terveisiä isältä ja\näidiltä, kysyy hyvin kohteliaasti, kuinka terveyteni laita on ja lähtee\ntaas heti sanomatta mulle ainoatakaan sydämellistä sanaa.\"\n\n\"Halajatko sitten häneltä semmoista, Anna?\"\n\nAnna loi katseensa maahan ja hänen pitkissä silmäripsissään heilui\nkirkas kyynel, joka vähitellen niistä erkani, ja vierähti alas hänen\nkalvealle poskelleen.\n\n\"Älä sitä oudoksu,\" jatkoi Katri, \"jos Heikkinen täältä vetääntyy pois.\nKenties luulee hän, senjälkeen mitä on tapahtunut, olevansa sinulle\nvastenmielinen, ja tekevänsä sinulle sillä mieliksi, kun päästää häntä\nnäkemästä.\"\n\nAnna loi kyyneltyneet silmänsä apua anovassa tuskassa Katriin.\n\"Luuletko, Katri,\" kysyi hän, \"ettei Yrjö enää ollenkaan minusta pidä?\"\n\nTautinen laski laihan kätensä Annan kultakutriselle päälaelle ja hänen\nsilmissään ilmestyi kirkas loiste. \"Sitä en toki luulisi, siitä minkä\nolen hänestä huomannut,\" vastasi hän hymyellen. \"Ei hän silloin pitäisi\nsinusta niin hyvää huolta, eikä hoitaisi sinua, niinkuin olen nähnyt\nhänen tekevän.\"\n\n\"Oi, Katri, sano hänelle --\"\n\nAnna ei voinut jatkaa, sillä sisaren sormet painoivat hänen huuliaan.\n\"Minä en hänelle mitään sano enkä myöskään tahdo enempää kuulla,\"\nvastasi hän. \"Jos hänelle jotakin pitää sanottavan, lapseni, ja\nvarsinkin jotakin hyvää, tulee se sinun itsesi tehdä, ja sen hän tosin\nolisi sinulta ansainnutkin.\"\n\nAnna katsoi häneen hämillään. Vieno puna lensi hänen kasvoilleen ja\nsitten nojasi hän taaskin päänsä tyynyyn ja loi sanaakaan lausumatta\nsilmänsä ulos tuohon raikkaasen keväiseen maailmaan, jossa tuhannet\nsiemenet kohosivat toivovina valkeutta kohden.\n\nKatri soitti kelloa. Hän antoi saapuville tulleen palvelustytön sulkea\nikkunan, sillä aurinko alkoi jo laskea, ja ilma tuntui viileämmältä.\nMuutamia muitakin toimia hän vielä teetti tytöllä ja oli hyvin\ntyytyväinen, kun Anna antaantui hiljaiseen lepoon kaiken\nmielenliikutuksen jälkeen; mutta kun hän jälleen käänsi silmänsä\nlepäävään, viittasi tämä häntä luokseen ja kuiskasi: \"Katri, lupaatko\nminulle yhden asian, jota sinulta pyydän?\" Ja kun Katri ihmetellen ja\nkysyväisenä häneen katsoi, jatkoi hän: \"Kun Yrjö tulee, niin jätä minut\nhänen kanssaan kahdenkesken.\"\n\n\"Mutta, Anna, tänään sinun toki tulee suoda itsellesi lepoa, -- tänään\nvaan vielä!\"\n\nYrjö Heikkisen vaimo tarttui hänen käteensä ja vei sitä sydämelleen.\n\"Tunnetkos kuinka levottomasti se sykkii?\" kysyi hän. \"Jos todellakin\ntahdot minua terveeksi saada, niin älä estä minua lieventämästä sitä\nkuormaa, joka päivä päivältä aina raskaammin mua painaa. Älä minua\nestä, vaan auta minua ennemmin.\"\n\nKatri katsoi häneen pitkään ja tiedustellen. \"Ei, minä en tahdo sinua\nestää,\" sanoi hän sitten, \"ja Jumala antakoon armossaan sinun löytää\noikeat sanat.\"\n\nKun Heikkinen vähän ajan kuluttua palasi kotia ja todellakin tapasi\nvaimonsa yksinään istumassa ikkunan luona, kuului iloinen huudahdus\nhänen huuliltaan.\n\n\"Sinä olet vielä ylhäällä, Anna,\" sanoi hän tervehdittyään. \"Voit siis\nhyvin?\"\n\n\"Oikein hyvin, Yrjö. Olen istunut tässä avonaisen ikkunan edessä, kun\noli niin kaunis sää, ja raitis ilma on minua virkistänyt. Eiköpähän se\nvaan lieneekin paras rohto?\"\n\n\"Varmaankin; mutta kun ette vaan olin varomattomia olleet! Missä on\nKatri?\"\n\n\"Hän -- -- -- minä pyysin häntä menemään vähän levolle, tiedäthän, että\nse hänelle on hyvin tarpeen. Mutta, etkö tahdo istua Yrjö?\"\n\nHänen sanoissaan ja äänessään oli jotakin epävakaista, joka yhteydessä\nhänen ruumiillisen heikkoutensa kanssa tekivät hänen liikuttavasti\navuttoman näköiseksi, joka syvästi vaikutti hänen mieheensä. \"Anna,\"\nalkoi hän tuskin vaimoaan lähestyen, \"sinä näytät väsyneeltä. Etkö\ntahtoisi mennä levolle?\"\n\nAnna pudisti päätään. \"Kerro minulle jotakin sieltä kotoa,\" sanoi hän.\n\"Kuinka sinusta pienokaisemme jaksoi?\"\n\nHeikkisen kasvot, joihin viimeisenä puolena vuotena monta syvää juovaa\noli ilmestynyt, valkenivat ihastuksesta. \"Oi, Kati oli terve,\" sanoi\nhän vilkkaasti. \"Olisinpa vaan suonut sinun nähneesi, kuinka hän kävi\niloiseksi minua nähdessään. Se tuntui tosiaankin vaikealta, kun täytyi\nhänet vielä jättää, mutta pelkäsin sen vallattoman sinulle tuottavan\nlevottomuutta, ja samaa äitikin arveli.\"\n\n\"Ei minua mikään levottomuus voi niin vahingoittaa, kuin ikävä hänen\npoissa ollessaan. Kyllä sinun kohdakkoin täytyy mennä jälleen häntä\nhakemaan, Yrjö. Tuntuu oikein vaikealle ajatella, että sinun minun\ntähteni pitää olla lasta näkemättä.\"\n\nAnnan äänessä värähteli hellä sointo, joka vaati Yrjöä ehdottomasti\nluomaan silmänsä alas häneen ja hetken aikaa näytti, kuin kumartuisi\nhän, vienompien tunteiden vallassa, alas vaimoaan syleilemään, mutta\nhän pidätti itsensä kuitenkin ja kääntäen silmänsä hänestä loi hän\nkatseensa ikkunasta ulos keväiseen luontoon.\n\n\"Vanhemmat lähettivät sinulle terveisiä,\" lausui hän taas hetken\nkuluttua, \"ja käskivät sanomaan, että he ja Ville kohdakkoin tulevat\ntäällä käymään. Jos tahdot, voisin heille kirjoittaa, että silloin\ntoisivat pikku Katin mukanaan.\"\n\nAnna nyykäytti päätään. \"Kuinka isä voi?\" kysyi hän.\n\n\"Vallan hyvin. Oikeinpa ilokseen näkee, kuinka suoraksi hänen selkänsä\ntaas on käynyt. Mutta paljon lempeämmäksi on hän käynyt luonnoltaan, ja\nvoitko arvata, mistä hän eilen tuli, juuri minun Suorsakylään\nsaapuessani?\"\n\nAnna nosti silmänsä odottavalla katseella.\n\n\"Ajattelepas, hän tuli Ojalasta. Niille onnettomille on asuminen\nSuorsakylässä käynyt vastenmieliseksi. Sanotaan myöskin heidän\ntoimeentulonsa niin huonontuneen, että taitaa myllykin heiltä mennä. He\ntahtoisivat siitä nyt kunnialla päästä ja sitten muuttaa, ja sinun\nisäsi se on, joka heille on ollut apuna neuvolla ja työllä. Sinun\nvapauttamisesi jälkeen oli hän ensiksi mennyt heidän luokseen. Olisiko\nsitä koskaan voinut uskoa?\"\n\nAnna sitä ihmetteli vähemmin, kuin hänen miehensä nähtävästi oli\nluullut. \"Tapaukset, jotka ankarasti meidän elämäämme koskevat, voivat\nmeitä tosin muuttaa,\" sanoi hän. \"Yrjö -- --\"\n\n\"Mitä tahdot, Anna?\"\n\nOlisiko hänen kysymyksessään ollut rahtuakaan enemmän kehoitusta! Anna\nraukka keräsi kaikki voimansa. \"Yrjö,\" alkoi hän taaskin, \"tahtoisin\nsinua vähän puhutella. Istu tänne minua likelle, ihan likelle ja oikein\nniin, etten näe sun kasvojasi, sillä kun tunnen että minuun katsot, en\ntahdo sanaakaan saada sanotuksi, ja kuitenkin on minulla sinulle paljon\npuhumista. Noin, Yrjö, nyt on hyvä!\"\n\nAnna oli vetänyt Yrjön käden kaulansa ympäri ja saanut hänen siten niin\nlikelle, että voi nojata päänsä hänen rintaansa, ja Yrjö, jonka\nselittämättömät tunteet valtasivat, seurasi vastustamatta hänen\ntahtoansa. \"Yrjö,\" alkoi Anna uudelleen, \"menneen ajan kauhistus ja\nTommiraukan varjo eroittavat meitä toisistamme, seisovat meidän\nvälillämme kuin uhkaava haamu, ja ainoastaan ehdotoin julkitotisuus\nminun puoleltani voi meidät siitä vapauttaa. Yrjö, paljon on sinulla\nminulle anteeksi annettavaa, enkä tiedä, voitko sen koskaan täydestä\nsydämestäsi tehdä. Kuule mua ensin ja tuomitse mua sitten.\"\n\nHän alkoi, alussa vapisevalla, mutta vähitellen yhä vahvemmalla äänellä\nkertoa, kuinka kaikki oli käynyt, ensimmäisestä rakkaudestaan alkaen\naina myöhempiin taisteloihinsa. Ei hän mitään peittänyt, ei vähääkään\nitseään säästänyt, vaan kertoi tarkkaan kaikki tuohon onnettomaan\ntapaukseen saakka. \"Oli juuri kuin joku tauti minussa,\" lopetti hän,\n\"tuo Tommia alituisesti ajatteleminen, mutta usko minua, jo viimeisessä\nkeskustelussamme ja silloin, kun viskasin ketjuni hänen eteensä, tunsin\nsydämessäni olevani ijäksi hänestä eroitettuna, tunsin, että jok'ainoa\nside välillämme oli ainiaaksi katkaistu. Oli kuin joku vaikutus\nylhäältä, joku äkkinäinen herätys, joka hänen hurjasti raivotessaan\njohdatti mieleeni sinun tyynen, luottamusta herättävän olentosi. Jo\nsilloin, Yrjö, olisin hakenut turvani sinun luonasi, olisin kaikki\nsinulle tunnustanut, ja silloin -- silloin piti niin onnettomasti\nkäymän. Ja kun sitten myöhemmin istuin vankilassa, kun luulin ijäksi\nkadottaneeni elämäni onnen, silloin kävi minulle noina äärettömän\npitkinä öinä selväksi, mitä olin kadottanut. Silloin tunsin kalvaavan\nikävyyden, kun muistelin lasta ja sinua, Yrjö. Minun täytyi pysyäkseni\ntunnossani, säilyttääkseni voimiani siihen, jonka luulin tehtävänäni\nolevan. Ja minä taistelinkin, taistelin, vaikka epätoivo oli sydämeni\nvalloittanut, siksi, kuin Jumala itse lähetti minulle päästösanan,\nja vieraat huulet ikäänkuin taivaallisena sanantuojana minulle\nilmoittivat sinun viattomuutesi. Sinä hetkenä valtasi minut äärettömän\nonnellisuuden tunne, joka vei viimeisetkin voimani ja löi minun maahan\ntainnoksiin.\"\n\n\"Oi, Anna,\" huusi Heikkinen hämmästyneenä kavahtaen istuviltaan.\n\"Luulit siis --\"\n\n\"Suo minulle sekin, Yrjö, anteeksi,\" rukoili Anna painaen Yrjön kättä\notsaansa. \"Sinä olit tuona iltana semmoisessa mielenliikutuksessa,\netten vielä koskaan ollut sinua senlaisena nähnyt. Tiesin myöskin,\nmimmoiseenka raivoon olin Tommin jättänyt. Älä pane sitä pahaksi, jos\nluulin teidän joutuneen taisteloon ja arvelin sinun kätesi joko\nvahingossa taikka vaan henkeäsi varjellessa tehneen tuon onnettoman\npiston\".\n\n\"Sen luulit,\" sai Yrjö suuresti liikutettuna sanotuksi, \"ja siitä tuli\nsinun puhumattomuutesi, joka meidät kaikki pani epätoivoon.\"\n\nAnna painoi päänsä alas ja lausui nöyrästi: \"Kun kaikkein epäluulo\nkääntyi minuun, luulin siinä huomaavani Jumalan viittauksen, joka siten\nosoitti minulle, kuinka johonkin määrään voisin sovittaa sen rikoksen,\njonka sydämessäni olin sinua vastaan tehnyt. Sentähden en vastannut\nmitään syytökseen, vaan annoin ihmisten luulla, mitä tahtoivat. Se vaan\nkävi minulle yhä selvemmäksi, että ainoastaan sen kautta voin sinut\npelastaa, ja säilyttää lapsellemme hänen isänsä ja puhtaan nimensä.\"\n\n\"Oi sinä eriskummainen lapsi,\" sanoi Yrjö, painaen häntä vahvalla\nkäsivarrellaan lähemmäksi rintaansa. \"En tiedä, tuleeko minun enemmän\nihmetellä sinun alttiiksi antamustasi ja ylevämielisyyttäsi taikka\nsinuun suuttua, kun saatoit luulla minun ottavani semmoista uhria\nvastaan. Että saatoit sen luulla, sitä en sulle ikinä voi anteeksi\nantaa.\"\n\n\"En minä sitä puolta asiasta ajatellut, Yrjö. Vedin vaan aina mieleeni,\nettä sinä olit ollut parempi isä lapsellemme, kuin mitä minä syntisine\najatuksineni olin voinut olla hänelle äitinä; sentähden olit sinä\nhänelle säilytettävä. Ja uin, Yrjö,\" -- hän nosti arasti lempeät\nsinisilmänsä, joissa kaksi kirkasta kyyneltä välkkyi, ylös ja loi ne\nmieheensä, \"nyt -- ellet minua nyt, kun kaikki tiedät, tahdo hyljätä,\nolen totisesti paremmin velvollisuuteni täyttävä, kun rakkaus ne\nminulle helpoiksi tekee.\"\n\n\"Rakkaus, Anna?\"\n\nHän kesti Yrjön tutkivan, syvän ja vakaan silmäyksen vähääkään\nliikuttamatta silmäluomiaan ja suloinen hohde lensi hänen poskilleen.\n\"Niin, rakkaus, eikä ainoastaan rakkaus lapseemme. Sydämeni iloinen\nriemuhuuto kuullessani sinun viattomuutesi, se turvallisuuden tunne,\njoka minun valtasi, kun tiesin sinun noina pitkinä kivun ja tuskan öinä\nvalvovan vuoteeni ääressä, taikka kun sinä käsivarsillasi kannoit minua\ntoisesta vuoteesta toiseen, ilo, joka heräsi sydämessäni, kun kuulin\nsinun askeleesi, eivätkö ne -- --\"\n\nYrjö kumartui alas ja suuteli häntä. \"Ja kuitenkin, Anna,\" sanoi hän,\n\"et tahtonut minua nähdäkään, silloin -- --\"\n\n\"Silloin tuo verinen varjo vielä seisoi meidän välillämme,\" keskeytti\nAnna. \"Se oli surullinen, synkkä, kauhea aika. Yrjö, pidäthän minusta\nvielä pikkuisen, ja autathan vaimoraukkaasi ja olet kärsivällinen,\nvaikka hän ei olisikaan heti semmoinen, kuin hänen tulee olla?\nEthän käsitä minua väärin, vaikka vieläkin vuodatan sääliväisyyden\nkyynelen Tommiraukan tähden ja murheella ajattelen hänen surullista\nkohtaloansa?\"\n\nHeikkinen suuteli häntä taaskin hymyellen ja puhui sitten kaikkea\nrauhoittavaa ja lohduttavaa, mitä uskollinen sydämensä hänelle johdatti\nmieleen. Mutta Anna jatkoi: \"Sinun tulee kirjoittaa vanhemmille ja\npyytää heitä tulemaan hyvin pian, että voin heiltäkin rukoilla anteeksi\nsitä suurta huolta, jota he minun tähteni ovat saaneet kärsiä, ja\nsilloin tuovat he pikku Katin mukanaan, ja Katri jää vielä meidän\nluoksemme, ja joka vuosi täytyy heidän antaa hänen muutamia kuukausia\nolla täällä.\"\n\nNiin hän yhä vaan puheli eikä ollenkaan muistanut, että Katriraukka\nviereisessä huoneessa kärsi odotuksen ja epätiedon vaivoja, siksi kuin\nhänen levottomuus viimeinkin pakoitti tekemään niistä lopun. Hän pyysi\npalvelustyttöä auttamaan häntä ovesta ja, kun hän, hiljaa tuoliaan\npyöritellen, vitkaan heitä kumpaakin lähestyi, kun hän, heidän vielä\nhäntä huomaamatta, näki täydellisen rauhan ja sovinnon kuvan edessään,\nsilloin painoi hän ehdottomasti kätensä ristiin, nosti silmänsä ylös\ntaivasta kohden ja lausui sydämessään: \"Minä kiitän Sinua, Jumalani!\nTästälähin, sittenkuin tämän hetken olet minulle suonut, jolloin\nsydämeni kevennetään suurimmasta katumuksen ja tunnonvaivojen\nkuormasta, tästälähin en enää koskaan ajattele, että elämäni on kurja,\nilotoin ja toivotoin.\"\n\n\n\n\nRADAN VAIHTAJA\n\n\nKukkivien omenapuiden keskellä on pieni valkoinen kivihuone kätkettynä.\nOn varhain aamulla, niin varhain, että jok'ainoassa korressa vielä\nkirkkaat kastehelmet kimaltelevat. Kaikki on valoisata, luonto\nhymyilee, näyttää tulevan ihana päivä.\n\nTuon pienoisen majan ovi avataan ja kynnyksellä nähdään parhaassa\niässään oleva mies. Hänen huulensa hymyilevät, hänen silmänsä säihkyvät\npelkästä tyytyväisyydestä. Samassa yksi noista suurimmista omenapuista\nvähän tärisee ja kätköstään sen takaa pilkistää, kuin keijukainen,\nihana, valkokutrinen lapsi, vähäinen tyttönen, joka ystävällisesti\nkurottelee pieniä käsiään. Runsaasti nyt vaihdetaan hyväilyksiä ja\nsuuteloita isän ja lapsen välillä. Viehättävämpää onnellisuuden kuvaa\ntuskin voitanee ajatella.\n\n-- Kuule, Celina, -- lausuu isä, kääntyen tupaan päin -- saanhan\ntänäpäivänä ottaa tuon pienokaisen mukaani?\n\nHänen tätä lausuessaan ilmestyy kynnykselle kaunis vaimo, valkeaverinen\nniinkuin lapsikin, mutta hiukan kalveampi.\n\n-- Nytkö taas! -- vastaa hän veitikkamaisella alakuloisuudella.\n\n-- Mitä, nytkö taas? Eilenhän oli pyhä, etkä sinä senlaisina päivinä\nanna minun...\n\n-- En, sillä Annan täytyy tottua kirkossa käymään.\n\n-- Sitä en olekkaan koskaan vastaan väittänyt, -- vastasi isä -- mutta\ntänäpänä onkin arkipäivä -- anna hänen siis tulla mukaani!\n\n-- No menköön sitten, koska sinun kerran aina täytyy hänet saada.\n\n-- Älä sano niin! Ja'ammehan siinä suhteessa aina oikeuden mukaan.\n\n-- Kyllä, niinkuin sinulla on tapana jakaa.\n\nPikku tyttönen seisoi vallan totisena vieressä ja kuunteli tätä\nkeskustelua. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen vanhempain\nvälillä, ja kun oikea kätensä vielä oli isän kädessä, tarttui hän\nvasemmalla äidin käteen, jakaen siten lapsellisen rakkautensa tasan\nkummallekin.\n\n-- Kun tietäisit -- pitkitti isä -- kuinka pian aika kuluu, kun hän on\nluonani!\n\n-- No, etkö luule minun sitä tuntevani! Juuri kuin ei minulle aika\ntulisi hirmuisen pitkäksi, kun en puoleen päivään saa häntä nähdä!\n\n-- Oih, onhan sulla niin paljon toimimista täällä kotona!\n\n-- Entä sinulla, oletko sinä työtönnä!\n\nJa samassa kumartuvat sekä isä että äiti yhtähaavaa -- ikäänkuin olisi\nsama ajatus äkkiä kummankin mieleen juohtunut -- ja kietovat molemmat\nkäsivartensa armaan pienokaisensa ympäri, joka tästä suosion\nosoituksesta näyttää olevan sangen hyvillä mielin.\n\n-- Pienokaisemme saa asian ratkaista -- lausuu nyt äiti.\n\n-- Niin -- lisää isä -- hänen mieltänsä minäkin tahon noudattaa.\n\nJa ikäänkuin liittonsa vahvistukseksi painoivat he suutelon lapsen\nhuulille ja purskahtivat makeaan nauruun, johon lapsikin yhtyi.\n\n-- No, Anna, mitä sanot?\n\n-- Minäkö, äiti! -- kysyy tyttö yhä nauraen.\n\n-- Mitä mieluimmin teet, jäätkö kotiin äidin luokse, vai menetkö isän\nkanssa rautatielle?\n\nLapsi katsoi vanhempiinsa vuoron perään eikä virkannut sanaakaan.\nMielellään olisi hän mennyt isän kanssa, sillä olihan siellä varsin\nhauskaa, kun sai juoksennella vahtihuoneen ympäri ja kaivaa pienessä\nryytinmaatarhassa, jonka isä oli sinne laittanut. Mutta äiti sitten.\nNiin, äiti oli aina Annalle niin hyvä ja täytti aina hänen tahtonsa,\neikä Anna sentähden tahtonut äidinkään mieltä pahoittaa.\n\n-- No, mutta vastaa nyt! -- lausui isä -- Minä annan sulle...\n\n-- Ei kiitos, se ei käy päinsä -- keskeytti vaimo -- et sinä saa häntä\nlahjoilla viekoitella.\n\n-- Etkö sitten saata sanoa, Anna...\n\n-- Minä -- en tiedä -- -- --\n\n-- Mutta tulet varmaankin hyvin mielelläsi isän mukaan?\n\n-- Tulen, hyvin mielelläni.\n\n-- No, kuinka äidin kanssa sitten käy? Hänestä et sinä ollenkaan pidä?\n-- kysyi äiti.\n\n-- Pidän kyllä, paljon, oikein paljon.\n\nNäin jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sen pitemmälle ei tultu.\nTyttö itsekin alkoi jo käydä levottomaksi. Hänen äskeinen ilonsa oli\nhämmentynyt, sillä hän hyvin ymmärsi, ettei hän yhtähaavaa voinut olla\nvanhemmilleen kummallekin mieliksi, ja kyynelet alkoivat jo nousta\nhänen silmiinsä. Äidin hellä katse sen kuitenkin tuota pikaa huomasi,\nja hän antoi sentähden myöten.\n\n-- Ota hänet sitten! -- sanoi hän miehelleen -- se on parempi, kuin\nettä saisimme hänen vielä itkemään.\n\n-- Ei, Celina -- toisti mies -- pidä sinä sentään tyttönen luonasi;\nsinä pidät hänen vielä parempana kuin minä.\n\n-- Päinvastoin, ystäväni, sinun kanssasi hänen tulee mennä.\n\nJa väittely oli vähällä alkaa uudelleen. Viimeinkin ottaa isä Annan\nkäsivarrelleen ja lapsen kosteat silmät kirkastuivat jälleen. Ennen\nlähtöään syleili mies vaimoaan.\n\n-- Puolenpäivän aikaan -- lausui hän -- tulet Annaa hakemaan.\n\nNämät sanat saivat äidinkin kasvot selkenemään, ja hän suuteli\nsydämellisesti isää ja lasta. Sitten läksi isä menemään, kantaen lasta\nkäsivarrellaan. Tiellä leikki lapsi isänsä sakean parran kanssa, jota\nhän armahtamatta repi, ja kun isä väänsi suutansa, osoittaakseen että\nse muka tekisi kipeätä, nauroi hän vaan sydämestään ja tempaisi\nvieläkin kovemmin.\n\nMuuten tänlaiset kohtaukset näiden ihmisten kotona eivät ollenkaan\nolleet tavattomia. Kuusi vuotta olivat he yhdessä olleet, ja heidän\nnaimisensa oli mitä onnellisimpia; ainoastaan pienestä lapsestaan he\njoskus vähän kiistelivät. Isä väitti, että hän liian vähän sai lasta\nhaltuunsa, ja äiti taas, että hän siinä suhteessa aina tuli vahingolle;\nmutta kiista loppui joka kerran kolmikkoiseen: suuteloon, sillä Anna\naina lopuksi tarjosi pienen suunsa kummallekin rauhansopimuksen\nvahvikkeeksi. Mutta isä kävi kuitenkin päivä päivältä siinä suhteessa\naina vaativammaksi, vaikka äitikin kyllä koetti puoliaan pitää.\n\nEräänä aamuna oli isä ottanut lasta kädestä ja aikoi kaikessa\nhiljaisuudessa lähteä hänen kanssaan menemään. Mutta vaimo tuli samassa\nsisään. -- Mitä -- puhkesi hän vähän nurpeillaan sanomaan -- aiotko\nottaa hänen mukaasi, minulle sanaakaan virkkamatta?\n\nHämillään ollen väitti mies sen olleen pelkkää leikkiä vaan, he olivat\nmuka aikoneet mennä piiloon puiden taakse ja antaa äidin heitä sieltä\netsiä.\n\n-- Jokohan mun tulee se uskoa? -- kysyi äiti ja näytti vähän epäilevän.\n\n-- Kun sen kerran sanon, niin voit siitä myöskin olla varma.\n\n-- Mutta kuule nyt yhtäkaikki! -- pitkitti vaimo. -- Anna alkaa tulla\njo vanhemmaksi, mutta joka päivä käy hän yhä vallattomammaksi ja\nhurjemmaksi. Voisi jo olla vaarallistakin viedä häntä sinne.\n\n-- Mitä tarkoitat? kysyi isä ihmetellen.\n\n-- Tarkoitan vaan, että pelkään koko rautatietä kaikkine koneineen ja\nhöyryvaunuineen.\n\n-- Joutavata! Siitä olen varma.\n\n-- Ei se ole niinkään joutavata. Sydäntäni ahdistaa usein,\najatellessani, että tyttönen on siellä. Kuinka helposti saattaisikaan\ntapahtua, että tyttö, sinun työssä ollessasi, juoksee tiehensä ja menee\nkiskoille...\n\n-- Älä puhu tuonlaisia!\n\n-- Mutta hän voisi sinusta luopua, juuri kuin olet rataa vaihtamassa.\nJos silloin juoksisit hänen jälessään, laiminlöisit velvollisuutesi ja\nsiitä seuraisi suuri onnettomuus.\n\n-- No, mutta herkeähän jo tuonlaisia puhumasta! Minä pyydän sinua --\nrukoili mies, joka ei vielä koskaan ollut senlaisia tullut\najatelleeksi, ja vaimo, kun huomasi miehensä sitä noin paheksuvan, ei\nenää pitkittänyt.\n\nIsä seisoi kauvan äänetöinnä ja tuumiskeli. Viimein hän huudahtaa,\nsamalla kuin sulkee lapsen syliinsä: oma, pikku kultaseni! jonka\njälkeen hän vaimoonsa kääntyen jatkaa: pahasti teit, kun sait minun\nlevottomaksi joutavilla puheilla. Vaimo, joka todenperään ei\nuskonutkaan vaaraa niin suureksi, kuin hän sen oli kuvannut, koki\nkaikin tavoin rauhoittaa miestään, ja kiista päättyi viimein nyt,\nniinkuin tavallisesti muulloinkin, siten, että mies mennessään pyysi\nvaimoaan puolenpäivän aikaan tulemaan tyttöä hakemaan.\n\nVaimo ei sinäkään päivänä unhottanut noudattaa miehensä pyyntöä, mutta\ntuskin oli hän vahtihuoneesta lähtenyt, mennäkseen Annan kanssa\nkotiin, ennenkuin mies taaskin alkoi miettiä vaimonsa aamullista\npuhetta. Tuskin hänen tarvitsi silmiään sulkea, ennenkuin hän oli\nnäkevinään Annan kultakutrisen pään höyryveturin rutistamana, ja\nkauhistuneena tuosta kamalasta näystä tarttui hän molemmin käsin\ntuoliinsa. Oi hirmuista, jos hänen täytyisi pikku tyttösensä kadottaa!\nTuo surullinen ajatus vaivasi häntä sittemmin usein, eikä hän vähään\naikaan vienytkään enää lasta mukanaan rautatielle. Mutta kun hän\ntoisaalta muisteli, miten älykkäästi pieni lemmittynsä aina oli\npitänyt varalla junan sekä tulon että lähdön ja silloin joka kerran\npysynyt etäämpänä, alkoi hän taaskin rauhoittua. Onhan lapsi niin\nymmärtäväinen, vaikka onkin pikkuinen -- ajatteli hän. -- Anna on jo\nniin tottunut tähän kaikkeen, ja vallan se on lapsellista tyhjään\nkiusata itseään tuommoisilla hirmunäöillä.\n\nKun mies eräänä iltana palasi kotiaan, oli surullinen uutinen tuotu\nvaimolle jo hänen edellään. Tiedettiin, näet, kylässä kertoa\nonnettomuudesta, joka hiljan olisi tapahtunut likeisimmässä rautatien\npysäyspaikassa. Pikajuna oli käynyt erään työmiehen ylitse, joka oli\ntyössä mainitussa paikassa. Illallista syödessä kysyi Celina likemmin\nasiata mieheltään.\n\n-- Onko tosiaankin -- lausui hän -- Simo siinä tilassa menettänyt\nhenkensä?\n\n-- Ei olekkaan -- vastasi mies.\n\n-- Mutta niinpä ihmiset sanovat.\n\n-- Se ei ole totta. Simon henki tosin oli vaarassa, mutta\nmaltillisuutensa pelasti hänen.\n\nPikku Anna, joka myöskin istui pöydässä, näytti erinomaisella\ntarkkuudella kuuntelevan tätä keskustelua.\n\n-- Hän ei siis olekkaan kuollut? jatkoi vaimo.\n\n-- Ei kuollut eikä vahingoittunut ja kuitenkin meni juna hänen\nylitsensä.\n\n-- Mitä sanot? Menikö juna hänen ylitsensä.\n\n-- Meni kyllä, eikä se mitään tavatonta ole. Niin pian kuin Simo\nhuomasi junan tulevan, heittäytyi hän heti pitkäkseen tielle ja teki\nitsensä niin kapeaksi kuin mahdollista oli. Kun vaunut olivat kaikki\nmenneet, nousi hän jälleen ylös terveenä ja raittiina, niinkuin ei\nmitään kummempaa olisi tapahtunut.\n\n-- Mutta tuopa kuuluu vähän merkilliseltä.\n\n-- Kuinka niin? Olenhan nähnyt hänen ja kuullut hänen itsensä kertovan\nasiasta. -- Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kun höyryveturi suhisi\npääni päällä, sanoi hän, tuntui kovasti kuumalta, mutta sitten ei\nmitään hätää ollut, kävi vaan aika vähän pitkäksi, kun täytyi maata\nsiinä niin kauan. Sinä tiedät ettei Simo vähiä säikähdä, ja tuntuipa\nmelkein, kuin olisi hän valmis uudestaan tekemään saman tempun.\n\nIllallinen oli nyt syöty, ja pariskunta kävi istumaan huoneen\nedustalle, leikkiäkseen siinä Annan kanssa, niin kauan kun vielä vähän\npäivää oli, jonka jälkeen he menivät levolle.\n\nPari päivää senjälkeen tuli miehen palvelus-aika muutetuksi; hän sai\nnyt olla yönaikaan työssä. Asiain näin ollen, tuli hänen aina\nseitsemän tienoossa lähteä kotoaan eikä enää voinut tietysti tulla\nkysymykseenkään viedä Annaa mukaan. Mutta eräänä iltana -- se oli\nelokuussa -- kääntyi eräs köyhä vaimo kylässä äkkiä kipeäksi. Haettiin\nsentähden lääkäriä, joka myöskin kirjoitti lääkemääräyksen. \"Mutta,\"\nsanoi hän tätä antaessaan, \"rohto on kaupungissa valmistettava ja nyt\non jo liian myöhäistä lähteä sinne. Siihen sijaan voisitte mennä\npysäyspaikan-kaitsijan luokse, jolla on pieni koti-apteeki, ja pyytää\nhäneltä vähän eteriä tai laudanumia. Se kuitenkin lieventäisi tuskaa.\nNo, kuka teistä lähtee?\" -- kysyi hän naapurivaimoilta.\n\n-- Celinan täytyy mennä -- huusivat kaikki yhteen suuhun. --\nHänen miehensä palvelee rautatiellä ja on hyvissä kirjoissa\npysäyspaikan-päällikön luona.\n\nCelina otti mielellään asian toimittaakseen. Hän läksi ja otti Annan\nmukaansa. Ensin oli hän aikonut lähteä yksinään ja jättää lapsen\nkotiin, mutta tyttö oli tänäpäivänä ollut tavallista rajumpi ja\nvallattomampi, jonkatähden hän kuitenkin katsoi paremmaksi viedä hänet\nmukanaan, pitääkseen häntä silmällä, vaikka kohta se tulisi vähän\nhidastuttamaan hänen käyntiään.\n\nTullakseen pysäyspaikan-kaitsijan asumukseen oli hänen käyminen\nmiehensä vahtihuoneen ohitse. Päivä oli jo mennyt mailleen, ja vaikka\nlänteinen taivaan-ranta vielä hohti purppuran punaisena, alkoivat öiset\nvarjot kuitenkin jo laskeutua lakeuksille.\n\nKun mies näin odottamatta sai nähdä vaimonsa tulevan, paheksui hän\nvähän tämän myöhäistä ulkona oloa ja lausui sen hänelle myöskin\nmuutamilla sanoilla, kun vaimo vielä oli jonkun matkan päässä.\n\n-- Vanha Kreeta on kääntynyt sairaaksi -- vastasi Celina -- ja minä\nkäyn pysäyspaikan-kaitsijan luokse hakemaan hänelle lääkkeitä.\n\n-- Vai olet sinä senlaisissa asioissa -- lausui mies tyynesti -- luulin\nsun vaan olevan muuten ulkona kävelemässä.\n\n-- Kuinka niin? Senkötähden kun näin hitaasti käyn?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Eihän pikku Anna voi kävellä sukkelampaa, enkä taas millään muotoa\ntahtonut häntä kotiinkaan jättää.\n\n-- Et suinkaan, siinä teit oikein. Mutta tyttö on sinulla vaan\nhaittana. Jätä hänet tänne minun luokseni, siksi kuin olet asiasi\ntoimittanut.\n\n-- Mielelläni -- vastasi Celina ja kääntyen tyttöön, kysyi hän:\nTahdotko jäädä tänne isän luokse?\n\n-- Tahdon, ah tahdon! -- huutaa pienoinen käsiään taputellen. Siitä oli\nnyt niin kauan kun hän oli saanut käydä vahtihuoneella, jossa hänellä\naina oli niin hauskaa ollut.\n\n-- Nosta hänet sitten tänne aidan yli -- lausuu isä.\n\n-- Tässä hän on.\n\n-- Odota kuitenkin hetkinen -- peruutti isä samassa -- tuossa paikassa\ntulee juna ja mun täytyy olla vaihtamassa.\n\nKun juna oli mennyt, palasi isä aidan luokse, otti lapsen vastaan ja\nkantoi hänen vahtihuoneesen, jossa lamppu oli sytytetty, sillä nyt oli\njo aivan pimeä, jotta tuskin voi eroittaa noita monia risteileviä\nrautatien kiskoja ulkona.\n\nNoin kahdenkymmenen minutin kuluttua äiti varmaankin palajaisi\ntakaisin, ja ajan kuluksi alkoi isä leikkiä Annan kanssa. Tyttö oli\ntänään, niinkuin sanottu, varsin raju ja teki isälle monet tepposet.\nMilloin hän nyki häntä parrasta, milloin nipisti hänen nenäänsä,\nmilloin repi häntä tukasta, milloin taas keikkui hänen polvillaan ja\nveti hänen kaulaliinansa auki, taikka pani pienen myssynsä kallelleen\npäähänsä ja kipusi kuin apina isänsä selkään. Sillä välin hän\nlakkaamatta laverteli jos jotakin ja löysi aina uusia vehkeitä. Mutta\nyht'äkkiä oli hän sukkelana kuin kärppä laattialla, ja ennenkuin isä\ntiesi asiastakaan, juoksi hän jo vahtihuoneen vieressä olevaan\naituukseen. Isä, joka oli nauranut niin että vedet olivat silmissä,\nmeni hänen jälessään.\n\n-- Etpä saa mua kiinni, isä -- riemuitsi lapsi.\n\n-- Odotahan vaan, kyllä sinut saan.\n\n-- Koeta sitten -- jatkoi Anna, samalla kun hän yhä väisti isän\nkurotettuja käsiä. Isästä tämä leikki oli melkein hauskempaa kuin se\ntytöstä olikaan. Hän oli unhottanut koko maailman ja ihaili vaan\nlapsensa naurua ja iloisia kujeita. \"Täällä, täällä,\" huusi Anna ja oli\nantaantuvinaan kiinni.\n\nMutta nyt juoksi tyttö alas radalle ja alkoi hyppiä toiselta kiskolta\ntoiselle.\n\n-- Sinne et saa mennä! Ei millään muotoa sinne! huusi hänelle isä.\n\n-- Täällä et saa mua kiinni! -- riemuitsi taaskin lapsi.\n\nOli, niinkuin sanottu, jo hämy, ja isä, jonka silmiä lyhdyn valo\nhäikäisi, voi tuskin eroittaa tuota pientä olentoa, joka juoksenteli\nedes takaisin alhaalla radalla.\n\n-- Mutta missä olet sitten? -- huusi hän hätäisenä.\n\n-- Hae!! -- vastasi lapsi ja nauraa viruutti.\n\n-- Minä suutun enkä enää koskaan leiki Annan kanssa, jos et heti kohta\npalaja tänne.\n\n-- Oh, sinä vaan sanot niin sentähden, kuu et saa mua kiinni.\n\n-- Tulehan nyt jo, joudu! Isä antaa sulle piparkaakkua.\n\n-- Se ei ole totta. Sinulla ei ole piparkaakkua. Tahdot vaan houkutella\nminua piilostani pois.\n\n-- No niin, mutta kuulethan, ett'en minä salli sun jäädä sinne.\nPikajuna tulee tuossa paikassa kulkemaan tästä ohi.\n\n-- Eipä tule, sinä narraat vaan. Tiedänhän minä, että pikajuna jo on\nmennyt.\n\n-- Mutta sieltä tulee toinen.\n\nVastauksen asemesta Anna yhä vaan huusi: \"koeta saada mua kiinni, isä,\nkoeta, jos voit!\" Viimein isä huomasi, ett'ei hänelle muu tullut eteen,\nkun juosta tytön jälessä, joka oli mahdollisimman pian tehtävä, jos\nmieli saada häntä vaaran suusta poistetuksi. Hän läksi sentähden siihen\nsuuntaan, josta hänen äänensä kuului. Nyt oli jo hyvin pimeä ja Anna\nväistyi aina isän lähemmäksi tullessa. Tämä kävi yhä levottomammaksi.\nSuotta hän ei ollut lastaan varoittanut, sillä junaa todellakin\nodotettiin ja se saattoi jo tuossa tuokiossa saapua paikalle. Kahta\nkiivaammin hän nyt koki tyttöä tavoittaa ja huusi häntä nimestä, jotta\näänensä meni aivan sorruksiin. Mutta pienoinen vastasi vaan\nsydämellisellä naurulla ja huusi yhä edelleen: \"etpä sittenkään mua\nlöydä, isä ... koetahan vaan.\"\n\nJuuri hänen viimeisiä sanoja lausuessaan kuului vihellys. Isälle nousi\nveri päähän; häntä huimasi. Mikä kamala onnettomuus saattaisikaan nyt\ntapahtua! Pysäys-paikassa oli jo tavarajuna ja, ell'ei hän oikein\nvaihettaisi pikajunan kiskoja, törmäisivät ne auttamatta yhteen. Ripeä\npäätös oli tässä tarpeen, ja kerättyään viimeisetkin voimansa huusi hän\nkovalla äänellä: \"isä on täällä, riennä tänne Anna!\"\n\nOnnetoin lapsi! Entä jos se jo olisi liian myöhäistä. Juna lähenee\nlähenemistään, mutta Anna vaan pitkittää nauruaan, johon höyryveturin\nhuokaukset sekaantuvat. Vaistontapaisesti horjuu isä vahtipaikkaansa ja\nvalmistautuu velvollisuuttansa täyttämään. \"Ei toki,\" huutaa hän\nraivoisena, \"enhän voi tällä tavoin antaa lapseni henkeä altiiksi, mun\ntäytyy kokea häntä pelastaa,\" ja samalla kun hänen silmänsä kokevat\nlävistää pimeyden, nähdäkseen, missä tyttö on, huutaa hän uudelleen:\n\"Anna, Anna!\"\n\n\"Hae, hae!\" kuului vastaus. Isä, jonka päässä hiukset nousivat pelkästä\nkauhusta, oli vähällä heittäytyä lähenevän junan alle, kun samassa se\najatus juolahti hänen mieleensä, että lapsi kenties ei olisikaan sillä\nradalla, jota juna kulki. Taaskin vaivaten näkövoimaansa keksii hän\nviimeinkin lapsensa. Niin, tuolla hän seisoo, kurottaen käsiään\nisälleen; mutta oi! hän seisoo juuri sillä radalla, jota myöten\njuna tulee vierimään. Miehen olisi tarvinnut vaan vetää kätensä\nvaihettajasta, ja hänen lapsensa olisi ollut pelastettu. Siitä olisi\ntosin seurauksena ollut koko joukko kuolleita ja vahinkoa kärsineitä,\nsurevia vanhempia, lohduttamattomia lapsia, mutta pikku Anna olisi\nkuitenkin pelastettu. Hänet tosin lyötäisiin rautoihin, pantaisiin\nkovaan vankeuteen, häneltä otettaisiin virka ja hän julistettaisiin\nkunniansa menettäneeksi! mutta hänen armas lapsensa olisi kuitenkin\nelossa, hän kasvaisi ja tulisi onnelliseksi.\n\nJuna läheni lähenemistään: hän näki sen lyhtyineen liukertelevan\neteenpäin kuin käärmeen. Vieläkin olisi Anna voinut pelastua. Hänen\nolisi vaan tarvinnut vetääntyä muutamia askeleita taaksepäin, mutta hän\njäi liikkumattomana seisomaan, silmät kiintyneinä tuohon eteenpäin\nvieriävään höyryveturiin.\n\n-- Anna, Anna, joudu jo tänne, riennä heti paikalla! -- se on minun\nsurmani, jos viivyttelet, -- huutaa isä niin kovaa, kuin hän vaan\nsuinkin voi.\n\nJo huomasi tyttökin, ett'ei isä enää leikkiä laskenut, ja jonkunlainen\npelko lienee hänenkin vallannut. Höyryveturin molemmat lyhdyt\nvalaisivat nyt selvemmin. Väristys kävi isäraukalla läpi ruumiin, hän\ntuskin tiesi, missä oli. Ajatukset ajoivat rajusti toisiaan hänen\naivoissaan, ne lensivät vielä kiiruummin, kuin tuo eteenpäin rientävä\nhöyryhepo. Hän muisti nyt entisen nuhteettoman palveluksensa, kuinka\nhän aina oli tunnokkaasti täyttänyt velvollisuutensa ja pannut sen\nedestä kaikki altiiksi. Hän oli tuolta etäämpää kuulevinaan tuon\nkauhean yhteentöyttäyksen, vahingoittuneiden hätähuudot ja kuolevien\nvalitukset. Uhraisiko hän nyt yhden ainoan tähden -- ainoastaan pienen\ntyttösen tähden -- niin monta muuta ihmishenkeä, riistäisikö hän\nlaiminlyömisellään lapset kenties kuinka monelta isältä. Hänen päätänsä\nhuimasi, kylmänhiki valui hänen otsaansa pitkin. Parin sekunnin\nkuluttua oli kaikki jo ratkaistuna; joko surmaisi tuo julma höyryveturi\nhänen pienen Annansa tai useita muita. Mitään kolmatta tässä ei voinut\najatellakaan, ell'ei ihmeitä tapahtuisi.\n\nVelvollisuuden-tunto sai isässä kuitenkin voiton. Tavan-mukaisesti hän\nsiis tarttui vaihtajan rauta-kankeen. Isän toivottomuus sai väistyä\nsotamiehen uskollisuuden edestä. Hän asettaa vaihtajan kohdalleen. Juna\nmenee kauniisti oikeaan rataan, kiitää asemahuoneen ja odotetun\ntavarajunan ohitse, ja poistuu vihellyksellä, joka isäraukan korvissa\nsoi kuin ilkkuva riemuhuuto, ja katoaa viimein yön pimeyteen.\n\nHämmästyneenä, ahdistetulla sydämellä seisoi hän nyt siinä vapisevin\njaloin ja tuijottavin silmin, pitäen kädessään vielä sitä rautaa, jolla\nhän mielestään oli kauheasti surmannut oman lapsensa. Viimein puhkesi\nhän epätoivoisena huutamaan: \"nyt on minun vuoroni kuolla!\"\n\nToinen juna oli nyt tulossa. Hän ottaa kolme askelta eteenpäin, asettaa\nkätensä ristiin rinnan yli ja horjuu. Kimeä vihellys kuuluu. Melkein\ntunnotoinna tarttuu hän kuitenkin uudelleen rautakankeen ja vaihettaa\ntämänkin junan oikeaan rataansa.\n\nSittenkuin hän tämän oli tehnyt, kuulee hän äkkiarvaamatta takanaan\nrakastetun äänen, suloisemman kuin iloisin soitto. Hän kääntyy. \"Paha\nisä, kun ei tahdo leikkiä Annansa kanssa,\" kuului ääni, ja samassa oli\npienoinen kietonut kätensä isänsä polvien ympäri. Äkkinäisellä\nliikunnolla tarttuu isä lapseen, painaa häntä sydämelleen ja rientää\njälleen saadun aarteensa kanssa vahtihuoneesen.\n\nSiellä asetti hän tytön laattialle, otti lampun käteensä ja tarkasti\nhäntä. Se oli tosiaankin Anna, hänen pikkuinen rakas lapsensa! Niin\nsuurta onnea ei hän kuitenkaan voinut kantaa. Hän pyörtyi ja kaatui\nmaahan tytön eteen, joka siitä pelästyi ja alkoi itkeä.\n\nSamassa silmänräpäyksessä palasi äiti asialtaan. Hän oli jo tuntenut\ntyttönsä äänen, tämän huutaessa: \"äiti, äiti, minä niin pelkään.\"\n\n-- Mitä sinä pelkäät? Onko jotakin tapahtunut?\n\n-- Niin, kun isä, -- katso tuolla! Hän äsken kaatui.\n\nKun vaimo näki miehensä tunnotoinna makaavan laattialla, kiiruhtaa hän\napua huutaen lähemmäksi, ja kylästä rientää nyt väkeä saapuville.\nKylänlääkäri tulee myöskin. Hän avasi suonta ja isäraukka tuli jälleen\ntuntoonsa.\n\nKun mies seuraavana aamuna nousi makuusijaltaan, katseli vaimo häntä\nlevottomin silmin. Hänen kasvonsa, joita ennen terve puna kaunisti,\nolivat muuttuneet kalmankarvaisiksi ja vasta aikoja myöten saivat ne\nvähitellen entisen verevyytensä jälleen.\n\nCelina tietysti tahtoi viimeinkin tietää, mitä oli tapahtunut, ja\nmiehen täytyi lopullisesti väkisinkin kertoa kaikki. Kun hän itkusilmin\noli kertonut tuon surullisen tapauksen, sillä välin kuin vaimo\nhyväillen koki häntä lohduttaa, kääntyi hän Annaan ja kysyi puolittain\nnuhdellen: \"mutta sano meille, sinä pikku leuhkana, kuinka pääsit,\nettei juna sinua pannut murskaksi?\"\n\n-- Minuako? -- Eikös mitä -- vastasi tyttö iloisesti -- minä tein vaan\nsamoin kuin Simokin.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]