[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiTtRiTrAl1uXtNUd367jotEj1a54N2Pb9-voiqSfpBU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},402,"Iltapuhteeksi II","Ivalo, Santeri",1866,1937,"402-ivalo-santeri-iltapuhteeksi-ii","402__Ivalo_Santeri__Iltapuhteeksi_II","Kokoelma pieniä kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1895,null,38438,245462,false,26503,[23,24],"Fiction","Short stories",[26],"Short Stories","\"Iltapuhteeksi 2: Kokoelma pieniä kertomuksia\" by Santeri Ivalo is a collection of short stories written in the late 19th century. The book explores various themes of life, nature, and human experience through different narratives, reflecting on change, nostalgia, and the intricacies of personal relationships and societal dynamics.   The opening of the collection introduces a philosophical perspective on the inevitability of change in nature and humanity. It describes how all elements of existence must renew and adapt, emphasizing that even human life is subject to this cycle of transformation. The text begins with reflections on a small coastal town, recalling its former vibrancy during a time when maritime trade flourished. However, as progress occurs in the outside world, the town’s stagnation and decline become palpable, leading to a sense of melancholy about its lost prosperity and the persistence of outdated traditions in the face of inevitable change. This establishes a setting ripe for examining characters whose lives reflect the broader themes of renewal and decay. (This is an automatically generated summary.)",[],307,"Ivalon novellikokoelma sisältää luonnonkuvauksia, kansanomaisia juttuja ja matkakaskuja. Kertomukset käsittelevät muun muassa ihmiselämän kiertokulkua, paikallisia tarinoita sekä matkakokemuksia Pohjoismaista ja Pariisista.","Santeri Ivalon 'Iltapuhteeksi II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 402.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ILTAPUHTEEKSI II\n\nKokoelma pieniä kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nSANTERI IVALO [nimellä Santeri Ingman]\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1895.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nELÄMÄTÄ JA LUONTOA:\n\nMyöhästyneitä pirstaleita\nAamunen unelma\nSyytinkivaari\nHei-juu!\nSäästä!\nMätäkuun juttu\nKotionnea\nLepotunti\nKuolemaan tuomittu\n\nJUTTUJA:\n\nKanala\nHuhuinniemi\nToista kosi\nHarvinaista mustasukkaisuutta\nKaksi suurta harria\nMyrsky merellä\nLemminkäisen retki Saareen\nMatin päivät\n\nMATKA-KASKUJA:\n\nTunti Upsalassa\nTunnelmain maassa\nPikajunalla kesäkuumalla\nPariisitar\nHabit noir\n\n\n\n\n\nELÄMÄTÄ JA LUONTOA\n\n\n\n\nMYÖHÄSTYNEITÄ PIRSTALEITA.\n\n\nAinesten uudistuminen on luonnon ijäisten, lahjomattomain lakien\nmääräämä. Eikä luonto suvaitse kehityksenään mitään aukkoa eikä\nseisahdusta. Kaiken koko suuressa luomakunnassa täytyy muuttua ja\nvaihtaa muotoansa, syntyä, elää ja kuolla syntyäkseen ja elääkseen\nuudelleen ja taas vaihtuakseen uusiin muotoihin. Se on säännöllistä, se\non pakollista tuo luonnon uudistuminen. Ihminenkin, luomisen herra,\nuudistuu ja vaihtuu myötään -- sanotaan ihmisruumiin aina seitsemän\nvuoden perästä olevan kokonaan uuden, ihmispolvet vaihtuvat, kansat\nuudistuvat, ihmiskunta uudistuu. Vanhan täytyy siirtyä uuden tieltä, se\non luonnon laki.\n\nKansojen uudistumista merkitään aikakausien vaihtumisella. Kun yksi\naikakausi on loppuun kuluttanut voimansa, kykynsä, \"ainesmääränsä\",\nsiirtyy se pois toisen, uuden tieltä. Tuo siirtyminen tapautuu\ntavallisesti vähitellen, kehityksen verkkasessa kulussa, väliin vain on\ntuo uudistuminen rutompaa, järkyttävämpää ja läpitunkevampaa. Erinäiset\nihmishengen suuret voitot sysäävät silloin yhtäkkiä vanhan aikakauden\nsyrjään ja synnyttävät uuden, jolla on uudet muodot, uudet riennot,\nuudet elämisen ehdot. Ja kansat kokonaisuudessaan, niiden kaikki osat\nja nivellykset, seuraavat joko tieten tai tietämättään tuon\nuudistumisen mukana, niiden elämisen suunta on pakosta kääntynyt\nuusille urille.\n\nVaan jos voisi ajatella, että ihmisruumiseen, sen määräaikanaan\ntäydellisesti uudistuttuaan, vielä voisi jäädä jäseniin tai lihaksiin\nkitumaan ja kiusaamaan joku myöhästynyt, itsepintainen piste tai\npirstale \"vanhaa ihmistä\", jokin viivästynyt, sitkeä molekyli, niin\nolisi kai se selitettävä samalla tavalla, kuin se tosiasia, että aina\njaksonkäänteessä jää vanhasta ja edesmenneestä aikakaudesta jälelle\nuuden aikakauden elimistöön eräitä myöhästyneitä, piintyneesti\nuudistumattomia pisteitä ja aineskipeneitä.\n\nSellaisia jää aina, voisi melkein sanoa, että sekin on luonnon laki.\nVäliin niitä ei niin selvästi näekään. Kun ainesten vaihtuminen\nkansojen elämässä on vitkasta, on useinkin vaikea sanoa, milloin mikin\nkohta ei ole aikoinaan uudistunut ja milloin sen vaihtumisvuoro vielä\non edessäpäin. Vaan toisenvuoron, kun uudistuminen on ollut läpikäyvää\nja voimakasta, näkee aivan selvästi uudessa yhteiskunnassa sellaisia\nyksikseenjääneitä, perin myöhästyneitä kipeneitä, jotka mustuneina ja\nkäsnäisinä silmäänpistävästi paistavat uudessa ympäristössään ja jotka\ntuskin enää näyttävät voivankaan uudistua, vaan tuntuvat vähitellen,\nhyvin vitkaan, hiertyvän pois, kuoleutuvan ja katoovan.\n\nNiiden olemus tuntuu silloin tuiki surulliselta, epätoivoiselta, mutta\nsamalla naurettavalta. Uusi yhteiskunta ei voi säälimättä niitä\nkatsella, ei säälimättä, mutta ei myöskään myhähtämättä. --\n\nVaan ottakaamme, niinkuin lääkäri tekee, sellaisen käsnän hyppystemme\nväliin, leikataan se auki ja tutkitaan se, katsotaan, minkälainen elin\nse on ollut vanhassa yhteiskunnassa ja minkälainen se on uudessa. Me\nmatkustamme ainoastaan johonkin meidän vanhoista, pienistä\nrannikkokaupungeistamme, useita on välillä, ja tarkastelemme sen\ntehtävää ja merkitystä ennen ja nyt, ennen, isien aikoina ja nyt,\npoikien aikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä on kulunut puolen vuosisataa, onpa jo kolmattakin neljännestä,\nnimittäin isien ajasta. Silloin kukoisti pieni rannikkokaupunki.\n\nSe oli onnellinen aika, jolloin meri oli ainoa kaupan tie ja purje\nmerellä ainoa kulkuneuvo. Onnellinen aika, jolloin maamies koko\nlaajasta sisämaan alueesta toi jokaisen voimurusensa ja jokaisen\ntervatynnyrinsä pikkukaupunkiin ja vei sieltä, eikä mistään muualta,\nsuolansa, rautansa, sokurinsa ja tupakkansa. Pikkukaupunki oli isäntänä\nmaalla ja merellä, veden aavat olivat sen mellastuspaikkana ja se\nhallitsi kaupallaan koko suurta, ympäröivää maakuntaa. Se oli\npaikkakuntansa keskipiste, se oli kaupunki yksikössä mainittuna ja se\nylläpiti kunnialla arvonsa.\n\nAsukkaista pienessä rannikkokaupungissa oli vilkas elämä ja keskenäinen\nkilpailu tehnyt reipasta, toimikykyistä väkeä, joka ei arastellut\nponnistuksia ja jolla joka ponnistuksen takana aina oli toinen. Ken\nasukkaista ei ollut kauppamies, oli merimies ja usein paisui\nmerimiehestä kauppamies. Olihan kauppa ja merenkulku melkein yhtä,\nkaikilla oli siitä työtä ja ansiota ja kohoamisen mahdollisuutta.\n\nKaupungin omaisuutena, tulon ja elämisen lähteenä, olivat laivat. Niitä\nsyntyi sen veistämöillä uusia joka kevät kaunis poikue ja ne lähtivät\nkohta meren auettua nuorina ja elinvoimaisina vanhempain veljiensä\nrinnalla kyntämään ulapan selkiä, lähtivät kauas avaraan maailmaan\npelotta maailman alusten kanssa kilpailemaan rohkeudessa, nopeudessa ja\nkunnossa. Jokainen uusi laiva oli koko kaupungin uusi lemmikki ja\nmerkkipäivänä, juhlapäivänä sen nimensaantia vietettiin. Siihen\nkiintyivät isännän toiveet ja huolet ja ikäänkuin siunaten virkkoi hän\nsen ensi kertaa pullistaessa purjeitaan:\n\n-- Mene, \"Toivoni\", kunnosta itsesi, muista isäntääsi ja kaupunkiasi.\n\n-- Kunnostaneetpa ne ovat itsensä meidän laivamme, tottapa \"Toivokin\"\nsukuunsa tulee, lohduttelivat toiset porvarit, jotka olivat\nkilpailijoita, mutta joille yhteinen kunnia oli arka.\n\nJa kun laiva sitten vuosien perästä kierrettyään maapallon moneen\nkertaa ja kestettyään valtamerien myrskyt ja mainingit, taas kerran\npistäysi kaukaiseen syntymäsatamaansa, oli se jälleen riemupäivä koko\nkaupungille, voiton päivä isännälle, jolle se toi varoja mukanaan,\nilopäivä merimiesperheille, jotka taas pitkästä ajasta saivat tervehtiä\nisää ja aviomiestä ja jotka saivat runsaita tuliaisia kaukaisilta\nmailta, sekä kunnianpäivä koko kaupungille, jota laiva ja sen miehet\nolivat mainehikkaasti edustaneet. Vaan kauan ei joutanut laiva\nkotisatamassa happanemaan, kun tuuli rupesi syksyseltä puhaltamaan,\nlevitti se taas purjeensa ja lähti lentämään jäättömille valtamerille\nkerätäkseen kotikaupunkiinsa uusia voittoja ja uusia varoja. Ja\nvarallisuus kotona kasvoi ja sen mukana lisääntyi myötään\nyritteliäisyys ja liikkeen vilkkaus kaupungissa.\n\nEi sitä merta, missä sen tervatut keulat eivät olisi aaltoja halkoneet\ntai sen pellavapurjeet käyttäneet hyväkseen vinkuvia tuulia. Etäisen\nIntian saaristot, Ameriikan laajat lahdelmat, Afrikan autiot rannikot,\nkaikki ne kulkivat ja koettelivat, veivät tavaraa toisesta toiseen ja\ntoivat uusia takaisin. Veivät rautaa Englannista, toivat kahvia\nBrasiliasta ja lähtivät taas Intiasta hakemaan puuvillaa.\n\nSortuihan aina joku alus etäisillä merillä myrskyihin ja karikkoihin,\n-- sinne ne vanhemmuuteen sortuivatkin useimmat, harva jouti\nkotisatamassa happanemaan ja hajoomaan, -- ja silloin sitä surtiin kuin\nrakasta vainajata. Vaan se oli silloin jo tavallisesti maksanut\nhintansa ja sen sijan täyttivät pian toiset alukset, uudet ja paremmat.\n\nKotimaasta lähtiessään, ottivat laivat mukaansa terva- tai\nlankkulastin, vaan sitä oli niin vähän kotoa vietävätä ja ne kotoiset\nvedet olivat niin usein suljetut. Mutta kas maailman suurilla merillä\nja maailman suurissa satamissa, siellä oli rahtia viljalti tarjona ja\nulapat aina auki. Siellä sopi elämöidä vuoden vuotensa perästä,\nlennellä rannikolta rannikolle, kuljettaa rahtia ja laittaa voitot\nkotiin. Ja kun miehet, jotka melkein poikkeuksetta olivat kotikaupungin\nväkeä, kerran väsähtivät reippaaseen ja terveeseen, mutta vaivaloiseen\npurjehtimiseen, ottivat he kokoomansa varat mukaansa ja palasivat\nkotikaupunkiin, jossa heillä, vanhoilla meripojilla, aina oli suuri\nluottamus ja korkea arvo.\n\nKaupungin tavara-aitat tyhjenivät ja täyttyivät nopeasti, eikä ollut\nsiellä aikaa henkisestikään ummehtua; merimiehet toivat myötään\nkotiväelleen maailman vilkkailta markkinoilta uutta innostusta ja\nelämän iloa.\n\nJa sillävälin kuin laivat tekivät tehtävätään ulkomerillä, tekivät\nmiehet kotona tehtävätään kauppapuodeissa ja markkinoilla. Läheiset\npitäjät olivat heidän yksinomaista kauppa-alaansa; kun he vain\nkeskenään pysyivät sovussa ja määräsivät hinnat yhteisen edun mukaan,\nniin ei ollut pelkoa vaarallisista kilpailijoista. Suuret kauppahuoneet\njakausivat poikia myöten eri liikkeisiin -- nuorimmat pojat rupesivat\nusein laivainkapteeneiksi ja purjehtivat ulkomerille -- ja eri liikkeet\npysyivät siten tarpeellisessa tasapainossa ja tarpeellisissa varoissa\nja kilpailivat keskenään yritteliäisyydessä. Ja nuo kotikaupunkiin\npalanneet meripojat, jotka vuotta kolme- ja neljäkymmentä olivat\nkierrellet ympäri maailmaa, ostivat säästöillään rihkamaa ja\nmaalaistavaraa, avasivat pienen kauppapuodin, jossa heidän vaimonsa\nmöivät rautanauloja ja suoloja ja karttuunia sillävälin kuin he itse\najoivat tavarakuormaansa markkinoilta markkinoille ja vaihtoivat\nrihkamansa voihin ja metsän riistaan. Ja pojat purjehtivat merillä ja\npalasivat sieltä isän kuoltua jatkamaan ja suurentamaan jo melkoiseksi\nkarttunutta liikettä.\n\nAina oli köyhimmälläkin tilaisuutta ansioon ja mahdollisuus työllä ja\ntoimeliasuudella päästä riippumattomaksi ja äveriääksi. Ja niin olikin\nmelkein jokainen itse isäntänä oman kurkihirtensä alla.\n\nTämän toimeliaisuuden ja riippumattomuuden merkkejä saattoi nähdä itse\nkaupungistakin ja sen sisällisestä ja ulkonaisesta elämästä.\n\nOlot olivat tosin yksinkertaiset, talo oli koristelematon puutalo ja\ntakki oli karkea sarkatakki, vaan kaikki oli tukevata ja varmaa,\nkäytettävää kalua. Niinkuin satamarakennukset, laiturit ja ranta-aitat\nolivat kirveellä veistetyt, jykeät ja kömpelötkin, mutta perustuksiaan\nmyöten taatut ja tanakat, raudoitettua petäjätä joka palkki, niin\nolivat myöskin asukkaiden elämäntavat ja tarpeet koruttomat, mutta\nankaran säntilliset ja turmeltumattomat. Elettiin hyvästi, mutta ei\nvallattomasti eikä ylellisesti. Huviteltiin jouluna ja juhannuksena ja\nparin muun juhlapyhän aikana perinpohjin, mutta sillävälin tehtiin\nuutterasti ja keskeytymättä työtä. Jokainen halusi hankkia itselleen\nvarman pohjan, jolla seisoisi, oman turpeen, jossa eläisi, ja hän\nhankki sen itselleen.\n\nKaupunki kerskasi rikkaudestaan ja sen kannattikin kerskata, sillä se\nrikkaus ei ollut kuollutta pääomaa, vaan oli päinvastoin alituisesti\nliikkeessä olevata, hyötyä tuottavata. Paitsi kolikoita, joita mikä\nlaski sadoissa, mikä tuhansissa, mikä miljoonissa, oli kaupungissa\nolemassa vielä varmempi ja tuottavampi pääoma: työ ja virkeys.\n\nJa se työ ja virkeys keskittyi satamaan. Siellä lastattiin ja\nlossattiin, kannettiin ja kaadettiin, hinattiin ja hoilattiin pitkin\naavaa laituria, ranta-aittojen ja varastohuoneiden luona.\n\n-- Pois alta! huusi rantatyömies, työntäessään tavarata laivasta\nlotjaan.\n\n-- Alta pois! huusi toinen, joka heitti lotjasta laiturille.\n\nAlta pois, alta pois, yhä edelleen ja edelleen, tässä ei ole aikaa\ntorkkumaan, tässä on tehtävä työtä!\n\nNe olivat isien aikoja ne, olivat kaupungin kukoistusaikoja ja sen\nkunnian aikoja. Vaan aika kului ja isät vanhenivat ja kuolivat pois. Ja\naikakausi maailmassa teki ruttoa muutosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRannikkokaupungin erikoinen asema, sen oma rajoitettu toimi-ala, jopa\ntavallaan sen oma etukin oli aina pitänyt sitä niin vähäisessä\nyhteydessä kuin mahdollista ympäröivän yhteiskunnan ja maassa\nliikkuvain yleisempäin virtausten kanssa. Jos sinne joku matkalainen\ntuli kertomaan ulompia uutisia, niin olihan tuosta vaihetusta, mutta\nsemmoista tapahtui hyvin harvoin, eikä niitä ulkokuulumisia, yhtävähän\nkuin sanomalehtiä, paljo kaivattukaan eikä niistä välitetty. Elettiin\nja toimittiin vain omassa piirissä, -- eläkööt muut samalla tavalla!\n\nJa niin jäätiin elämään vielä sittenkin, kun aikakausi muualla\nmaailmassa teki ruttoa käännettä, kun murroksia tapahtui niin\naineellisessa kuin aatteellisessakin elämässä ja niistä joku kaukainen\nhumu rupesi kuulumaan pieneen rannikkokaupunkiinkin. Mitäpä se meihin\nkuuluu, arvelivat kaupunkilaiset, me eletään täällä ennallaan omassa\nrauhassamme, eihän tuo kaikki meidän kaupunkiamme koske. -- Mutta se\nkoskikin siihen, vaikka se koski kuolettavalla kädellä.\n\nEnsiksi tulivat höyrylaivat. Oli kuultu puhuttavan joistakin\nsellaisista koirankonsteista, vaan niitä puheita ei oltu uskottu,\nennenkuin kotiin palaavat merimiehet kertoivat, että noita kummia\notuksia todellakin oli ilmestynyt risteilemään ja kilpailemaan\npurjealusten rauhoitetuille vesille. Aavistettiin, että siinä oli\nuhkaava isku, mutta aluksi se ei vielä tänne asti pahasti tuntunut.\nMutta eräänä kauniina päivänä kun porvarit seisoivat rannassa\nlaiturilla, saivat he omin silmin nähdä ulkosatamansa ohi tykyttävän\ntuollaisen savuhäntäisen aluksen, joka kulki hyvää vauhtia vastaseen,\nja he katselivat sitä kauan äänettöminä, epäluulolla ja happamin\nmielin. Vihdoin kysyi toinen toiseltaan:\n\n-- Mitä arvelet tuosta?\n\n-- Uusmuotisia temppuja! Ei ne ajan oloon vetele.\n\n-- Vaan ne peijakkaat syöttävät koneilleen halkoja ja syövät meidät\npurjelaivomemme putipuhtaiksi.\n\n-- Koettakoot, mepä emme tarvitse koneita emmekä halkoja ja aikaa on\nkyllä maailmassa.\n\nTämä oli pikkukaupungin mielipide, se ei ottanut uutta aikaa opikseen\neikä lyöttäytynyt mukaan. Purjelaivoilla olivat isät hankkineet\nomaisuutensa, heillä oli nyt purjelaivansa, he varustivat ne uudelleen\nja lähettivät meriä kyntämään, harmistuivat tosin, kun ne toivat\nvähemmän voittoa kuin ennen, mutta lähettivät ne siltä aina uudelleen\nyrittämään. Vähensivät merimiesten palkkoja ja haukkuivat kapteenejaan\nhuonoiksi, kun nämä rupesivat tuottamaan tappioitakin.\n\nIsät olivat kuolleet ja pojat seurasivat isien jälkiä. He rakensivat\nuusia purjelaivoja, he olivat siihen tottuneet ja heillä oli taitavat\nrakentajat. Niiden rakentajain tekemät laivat olivat kelvanneet\nennenkin, saivat kelvata yhä edeskinpäin. Ovatpa toki tuulet entiset ja\nsamat, ei niitä uusilla konsteilla mullisteta!\n\nMutta oli aloja, joissa vanhat tuuletkin olivat ruvenneet muuttumaan.\nEi ollut pieni rannikkokaupunkikaan, niin syrjään kuin se vetäysikin,\nvoinut olla huomaamatta, että aatteellisten rientojen alalla oli\nruvennut käymään uusia ilmavirtoja, puhaltamaan voimakkaita, valtavia,\nvapaita tuulia. Yhä vinhemmin rupesivat kansallisuusaatteet,\nkansanvaltaisuusaatteet ja kansanvalistusaatteet puhaltamaan sisämaasta\npäin ja ne vaativat vanhojen kahleiden murtamista ja vapaita uria\nylöspäin pyrkivälle ihmishengelle. Vaan pieni kaupunki sulki porttinsa\nja antoi tuulten puhaltaa ohi. Se ei niitä ymmärtänyt eikä tahtonut\nnähdä vaivaa oppiakseen niitä ymmärtämään, sillä eiväthän nuo aatteet\nmitenkään edistäneet niitä isiltä perittyjä rientoja, joille se oli\ntottunut panemaan arvoa ja jotka ainoina olivat sitä elähyttäneet sen\nrajoitetulla ja rauhoitetulla työalalla. Virkeä henkinen valveutuminen,\njoka oli vaihtuneen aikakauden merkillisin ilmiö ja joka tuotti\nmukanaan uusia suuntia elinkeinoissa, maataloudessa ja teollisuudessa,\nuudet koulut, nuoren kirjallisuuden ja taiteen ynnä paljo muita\nedistyksen merkkejä, se ei päässyt vaikuttamaan pieneen rantakaupunkiin\npaljo ensinkään, tuskin hipasi sitä ohimennen. Tämä työskenteli omalla,\nvanhalla alallaan, kuljetti purjelaivoilla rahtia ja möi suoloja ja\nrautanauloja ympäristöönsä välittämättä muusta.\n\nMutta tuo rauhoitettu ala ympäristössäkin rupesi, juuri noiden ajan\nvirtausten vaikutuksesta, hämmentymään. Uusi merkillinen\nelinkeinovapaus-suunta pääsi maassa vireille ja sen nojalla ilmestyivät\nmaakauppiaat kyliin ja pitäjiin kilpailemaan ja laskemaan hintoja. Ja\nsäännöllisen höyrylaivaliikkeen järjestyttyä eivät ihmiset muutenkaan\nenää olleet pienestä rannikkokaupungista niin riippuvaisia kuin ennen.\nVaan vasta sitten kävivät kaikki entiset olot ja tavat tykkänään\nsekaantumaan, kun rautatiet tulivat helpottamaan liikettä ja välitystä\netäisimpäinkin paikkojen välillä ja kerrassaan mullistamaan entiset\nkäsitteet ajasta ja paikasta. Ja itse tuo rautatie uhkasi pyyhkästä\npienen rannikkokaupungin ohi jättäen sen väylän varrelta syrjään, kuin\nkorpeen kuolemaan.\n\nJo hätäysivät pienet rannikkokaupungit, rupesi kalma hajahtamaan.\nMuutamat elinvoimaisimmat niistä oivalsivat aseman ja uhrasivat mitä\nvoivat päästäkseen tuon uuden virran partaalle; joku pääsikin, toiset\njäivät loitolle valtaväylästä, jäivät itsekseen siihen suljettuun\nerikoisasemaansa, jossa heidän oli ollut niin hyvä ja niin etuisa elää\nisien aikoina, mutta jossa nyt jo kuivuus vaivasi kuin hedelmättömällä\narolla.\n\nEi kannattanut enää rahdinkuljetus; uusia laivoja ei rakennettu,\nvanhat myötiin ja miehet joutuivat joutilaiksi. Ei maksanut enää\nmaalaiskauppa, markkinoilla ei enää kuljettu, harvoin tarvitsi tuoda\nuutta tavaraa. Virkeys lakastui, työt loppuivat, oltiin joutilaina.\nVaan pieni rannikkokaupunki oli rikas, -- siihen se aina turvausi.\nsiitä kehui --, isien aikoina oli siihen kolikoita keräytynyt. Pääomaa\noli, hätä kaukana. Ja se vetäytyi uuden ajan mylläkästä pois kuin etana\nkuoreensa, veti sadat ja tuhannet ja miljoonat tiukemmin ympärilleen ja\njäi siihen selkä vasten virtaa kököttämään ja ponnistamaan pohjasta\nkuin kallio koskessa. Vaihdettiin vain riksit rupliksi ja ruplat\nmarkoiksi ja kerättiin kullat kellareihin taikka lähetettiin\nulkomaisiin pankkeihin tallelle, kotimaisiin kun näet ei luotettu.\n\nKauppapuodit pidettiin vielä auki vanhaan tapaan ja myötiin nappeja ja\nkarttuunia kotiväelle ja niille harvoille lähikyläläisille, jotka enää\nkävivät ostamassa. Mutta kukin piti uskollisesti oman puotinsa auki ja\nkilpaili niukkuudessa naapurinsa kanssa, eikä yksikään siitä hyötynyt.\nRahaa oli, mutta yksiin tuumiin ei ryhdytty suurempaa ja tuottavampaa\nliikettä perustamaan, sitähän eivät isätkään olleet tehneet.\n\nHe eivät käsittäneet, että muualla maailmassa yksilön yritteliäisyys jo\noli saanut väistyä laajapohjaisempain, toimivoimaisten yhtiöiden\ntieltä, jotka jaksoivat kääntää luonnonvoimat teollisuuden palvelukseen\nja joiden käsiin siis suurimmat liikkeet keskittyivät. Ja sillävälin\nkuin muualla maailmassa kaasun, höyryn, sähkön ja kaikkinaisten\nkoneiden aikakausi yhä edistyi ja antoi luonnonvoimille ja ihmistyölle\nentisestään isosti eroavan merkityksen, näperrettiin tuossa ennen niin\nsuuressa liikepaikassa talikynttiläin valossa jotain pientä\nkotiaskaretta -- milloin sitäkään tehtiin. Aika lensi levottomasti\neteenpäin muualla kaikkialla, vaan täällä se tuntui kangistuneen\ntönköksi jääksi.\n\nJoskus kumminkin vaivasi toimettomuus ennen puuhassa olleita miehiä, ja\nhe nostivat toisinaan keskuudessaan kysymyksen:\n\n-- Ryhtyisimmekö johonkin?\n\nVaan aina tultiin samaan päätökseen, josta kaikki olivat yksimielisiä:\n\n-- Ne ovat niin epävarmoja nämä nykyajan puuhat, niistä ei ole vielä\ntakeita. Voimme sellaisiin menettää isien ansaitsemat varat.\n\n-- Niin, onhan hyvä niinkuin on. Reuhtokoot ja väsyttäkööt toiset\nköyhemmät itsensä tämän nykymaailman hyörivässä kilpailussa, me emme\nviitsi.\n\nEivät viitsineet, -- rikkautta oli, mitä varten turhaan riehua ja\nreistailla? Antoivat pääoman tehdä työtä, kasvaa korkoa, itse unteloina\nelivät ränstyvissä taloissaan, kuin karhut nietoksen alla, taikka\ntärvelivät alituisissa syömingeissä ja juomingeissa isäinsä ja äitiensä\nperintöjä. Toimettomuus on näet paheiden imettäjä. Tavat turmeltuivat,\nvetinen velttous ja huoleton kevytmielisyys voitti alaa,\nsiveyskäsitteet höltyivät, ja reippaiden, uurasten tervaporvarien ja\nlaivainrakentajain sialla oli nyt hurrailevia kuhnureita.\n\nAikakausi oli uudistunut, vaan pieni rannikkokaupunki ei ollut\nseurannut mukana. Isät olivat kuolleet, pojat koettivat jatkaa\nvainajain malliin, vaan kun se ei lyönyt leiville, heittivät he puuhat\npois ja laskeutuivat viisaan lepoon. Unteloina taikka hekkumoivina\nimivät äveriäimmät vesivesain tapaan isäinsä mehua toisten pienempäin\nköyhtyessä ja kuihtuessa. Meri ei elättänyt enää merimiehiä, kauppa ei\nkaupustelijoita eikä uusia elinkeinoja oltu keksitty. Lähteet olivat\nkuivuneet, virkeys loppunut, kaupunki ravistui.\n\nSe oli koko ajan yhä luullut elävänsä entistä kukoistusaikaansa ja\nsille olikin vähitellen koitunut untelon kuihtumisen tila. Minkälainen\non se nyt tässä tilassaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Nukutaanko täällä jo? kysyi kerran maaherra seuraajaltaan\nnimismieheltä, kun juhannusaattona ajoi tuon pienen rannikkokaupungin\nlävitse ja ihmetteli, ettei semmoisena iltana näkynyt kansaa\nliikkeellä, ei kaduilla, ei vesillä, ei huvipaikoissa.\n\n-- Täällä nukutaan aina, oli vastaus lyhyt ja varma.\n\nNukutaan aina, vedetään sitkaan ja pitkästi. Milloin ei täydessä unessa\nnukuta, niin ainakin torkutaan. Ja niin tehdään juuri näillä samoilla\npaikoilla, joissa miespolvi sitten kihisi työtä ja toimeliaisuutta,\njolloin aikasin ja myöhän pitkin rannikkoa ja laitureita ryskittiin,\nhinattiin ja hoilattiin, niin että vastarannan petäjikkö kimakasti\nkajahteli.\n\nNyt ei lossata eikä lastata. Joku pienempi rannikkohöyrylaiva poikkeaa\nnyt kerran, pari viikossa ohimennessään kaupungin laituriin, useinkin\nenemmän muodon vuoksi kuin asiasta. Suuremmat ja useimmat mennä\nvohkasevat selkäväylää sivu, kaupunkiin näkyy ainoastaan musta savu,\nkun ne siellä kulkevat edestakaisin. Laivaväylä väistää meren puolella\nkaupunkia, niinkuin rautatie maan puolella. Eivätkä tuota enää omat\npurjelaivatkaan touhua satamassa. Siitä laivastosta, joka miespolvi\nsitten luki aluksia satamäärin ja jonka joukosta aina vuosittain\nkymmeniä valkopurjeita läksi kotikaupungista kyntämään kaikkia meriä,\nsiitä laivastosta näkyy ainoastaan joskus enää joku vanha tervakeula,\njoka vielä viimeistä kertaa lähtee koettelemaan isien muinaista\nelinkeinoa, jos ei muun niin rakkaan muiston vuoksi. Ja viimeiset\njälellejääneet vanhukset saapuvat ulkoretkiltään kotiin, laskevat\nmaatuneeseen satamaan, sinne pysähtyäkseen, raadottuakseen ja\nhajotakseen.\n\nSiellä täällä rannikon hietasärkällä näkyykin joku mustunut,\nluurangontapainen laivanraato, vankkatekoinen emäpuu, ratkenneet laidat\nja halennut keula, levenneet, irralleen revenneet, siirottavat\nkaaripuut. Kukistuneen suuruuden ja rauenneen työvoiman masentava ja\nvaroittava esikuva! Toisia, ehyempiä saataisiin mahdollisesti vielä\nkäypään kuntoon. Mutta niitä ei panna kuntoon, ei kannata. Saavat\nlahota.\n\nSama on laita laiturien ja satama-aittojen. Ne olivat aikoinaan tukevaa\ntekoa, se näkyy vieläkin; nyt ne ovat jo vanhat, mutta eivät siltä\nvielä ole vuosien alle lutistuneet. Ja niitä on aina silloin tällöin\naikojen kuluessa paikattu, siksi vain että koossa pysyvät, lyöty paikka\npaikankin päälle ja rautakisko lyöty sitimeksi. Niiden perustukset ovat\nkohonneet korkealle laskeutuneesta vedestä ja töröttävät siinä nyt\nepätasaisina, rumina röykkiöinä.\n\nOnpa näet kuin luontokin olisi ryhtynyt täydentämään kaupungin\nkukistumista. Satama on vuosien kuluessa mataloinut, pilalle\nmataloinut, isommat alukset eivät sinne enää pääsisikään. Salmissa ja\nväylävesissä, joissa ennen suurenlaiset haahdet vaaratta luovivat,\nvarovat nyt pienenläntäiset silakkavenheet karisia paikkoja. Eikä\nkannata syventää, liike on niin vähäinen. Ennen uivat laivat suoraan\ntavara-aittojen eteen, lastit purettiin ja nostettiin kohastaan\nsäilytyspaikkoihinsa. Nyt tuskin mataloilla lotjilla enää päästään\nsillalle asti, -- mutta harvoinpa enää tarvitaankaan päästä. Mitäpä\nniihin aittoihin nyt paljo enää tuotaisiinkaan täytteeksi. Vähät\nrihkamat mahtuvat kaupunkipuotiloihin.\n\nJa kaupunki itse on yhtä ränstynyt ja yhtä laho. Se leveni\nkukoistusaikanaan laajalle alueelle, jokainen varattominkin puuhasi ja\nponnisti saadakseen oman kamaran, jossa perheineen eläisi, oman talon,\noman kodin. Taloja rakennettiin, oli tilaa, ei tarvinnut ahtaalla asua,\nolisi ollut varaa väkiluvun lisääntyäkin. Vaan sepä ei enää\nlisääntynyt, melkein päinvastoin lähti solumaan. Ja nyt nuo talot,\npuolenvuosisadan ikäiset pitkät ja matalat, suurihuoneiset,\npieni-ikkunaiset, seistä töröttävät mikä kohallaan, mikä kallellaan,\nvaalenneina ja harmaantuneina, ajan hampaan syöminä. Toisia on\nhoidettu, kengitetty ja laudoitettu, toiset seisovat entisellään\nmustuneine lautakattoineen ja ulospäin pullistuvine seinineen. Useamman\ntalon kadunpuolelta nousevat jyrkät portaat, jotka anastavat suurimman\nosan katukäytävästä; ennen oli kauppa melkein joka talossa ja monessa\non vieläkin, vaikkei monessa kauppaa käydä.\n\nTalo siellä, toinen täällä on autiona, lasit poissa ja laudat sialla ja\novet ovat kiinni naulatut. Toisissa taloissa untelot eläjät viettävät\npitkät päivänsä, harvoin poiketen kotiporttia ulommas. Siellä muutamat\nvaalivat isiltä perittyjä aarteitaan, \"leikkaavat kuponkeja\" ja antavat\nrahain maailmalla tehdä tehtävänsä, kasvaa korkoa. Toiset kaihoilevat\njo menneitä tai menemäisillään olevia rikkauksiaan ja muistelevat\nvanhoja onnellisia isien aikoja. Vielä toiset elävät köyhyydessä ja\npuutteessa, mutta elävät enimmäkseen työttöminä; ei ole liikettä, ei\nsiis myöskään työtä eikä ansiota; he perustavat elämisensä kaupungilta\nsaataviin suuriin eläke- ja apuvaroihin ja kaupunki se heidät\ntodellakin säästövaroistaan suurimmaksi osaksi elättääkin.\n\nKaupungin pääporvarit ovat vielä isiensä poikia, mutta ovat nyt jo itse\nvanhoja ja vanhempain veljiensä ovat he jo nähneet laskeutuvan hautaan.\nHe eivät eläissään ole tehneet paljo mitään, elivät vain muinaisen\nkulta-ajan muistoista ja varoista. Eivätkä he ole opettaneet\npoikiaankaan tekemään paljo mitään, niistähän piti tulla isäinsä\njälkeläisiä, jotka isoisäin tapaan olisivat vain suuria liikemiehiä,\nlaivanomistajia ja kauppiaita. He eivät huomanneet, että heiltä\nitseltään jo tuo aika oli mennyt ohi, saatikka sitten pojilta. Ei\nkäytetty poikia koulussa -- omassa kylässä ei kouluja paljo ollutkaan\neikä kaivattu -- ei annettu heille ammattikasvatusta, ei tehty\nkykeneviksi paljo mihinkään toimeen elämän vakavalla taipaleella. Ja\nheistä tulikin useista tyhjäntoimittajia, aineksia kaikkeen muuhun kuin\nyritteliäisyyteen ja vireyteen. Yleisistä asioista ovat he\nvälinpitämättömät, mielipiteiltään vanhoilliset ja ylimysvaltaiset,\ntuhman ylpeät ja rahanvaltaiset, muuten hitaat ja hievahtamattomat.\nKuolleen pääoman ijäinen leima!\n\nJa he painavat olennollaan ja esiintymisellään leimansa koko\nkaupunkiin.\n\nUpporikkaat vanhukset kuolevat. Perilliset rientävät hätääntyneinä ja\nlevottomina avaamaan testamentit, nähdäkseen, että eihän isien omaisuus\nvain lie heistä ohi luistanut mihinkään joutavaan yleishyödylliseen. Ei\nole luistanut. Korkeintaan on kaupungille, kotikaupungille, riittänyt\nlahjoittaa sievoset summat. Kaupunki yhä rikastuu. He pitävät aina\nvelvollisuutenaan, nuo äveriäät vanhukset, lahjoittaa kotikaupungilleen\nmuutamia satojatuhansia kukin, että ihmiset sillä houkutuksella\nviehtyisivät siellä asumaan ja ettei se kuolisi sukupuuttoon. --\n\nSiinä on meillä nyt yksi uudistumatta jäänyt käsnä, myöhästynyt\npirstale edesmenneestä aikakaudesta, vaihtuneiden ainesten mustunut\nmuistomerkki uudessa ympäristössä.\n\n-- Onko se ijäkseen jäävä semmoiseksi? kysymme ehkä toisiltamme tuota\ntarkastellessamme. Ja meistä tuntuu siltä, kuin tuo lahonnut kauppala\nitse meille valitellen vastaisi:\n\n-- Laskekaa raitista ilmaa sisälle, laskekaa tervettä verta suoniini!\n\nOikein, sitä se vain tarvitsee, kyllä luonto sitten tekee tehtävänsä.\nMutta huoliiko se itse ilmasta, kykeneekö se puhdistamaan verensä? Sen\ntäytyy uudestasyntyä, saada uudet lihakset ja jäntereet, uudet luut ja\nytimetkin, -- tahtooko se niitä itse?\n\nSiihen ei nykynen miespolvi kykene vastaamaan, vaan kentiespä jo\nnouseva.\n\n1895.\n\n\n\n\nAAMUNEN UNELMA.\n\n\nSanotaan, että mielialat vaihtelevat ilmojen mukaan, ja liekö niinkin,\nvaan vaihtelevat ne vuorokaudenaikojenkin mukaan. Jos tapaa mielensä\naiheettomasti alakuloisena ja sairaloisena, jos mietteet kulkevat\nsurunvoittoiseen suuntaan ja mielikuvitus luopi tummahtavia kuvia,\nsilloin tietää niiden mietteiden olevan iltamielen merkkejä, väsyneen,\nteränsä ja pirteytensä kuluttaneen sielun apeita mielialoja. Niitä ei\naamu tunne, tuo terve, selväjärkinen, kirkaskatseinen aamu. Se unhottaa\nöiset uinailut ja raittiiseen työhön kehottaen hymähtelee se illan\npehmeämielisille, kivuloisille tuumille.\n\nMutta ei aina. Jos mieli joskus -- tapahtuuhan sellaista -- syystä tai\nsyyttä kotvemman ajan on asustanut raskaana, voi sattua, että vielä\naamulla levottoman unen nukuttuani herään niihin samaisiin iltaisiin\ntuuliini ja näen yhä tapahtumat illan riutuvassa valossa. Herään\nmielipahalla heräämisestäni, ilotta ajatellen alkavaa päivää ja halutta\nnousta sen töihin puuttumaan. Mielessäni on sama nolostunut\nvälinpitämättömyys kaikkea kohtaan. Minusta on yhdentekevää, nousenko\nsiitä vain makaanko, yhdentekevää, ryhdynkö töihini väkisin\nponnistamaan jotakin, josta ei kumminkaan mitään synny, ja joka ei\nhuvita ei hyödytä, ei minua eikä muita, -- vai heitänkö kaikki ja\nherkeän aatteettomaan, autioon tylsyyteen; se ainakaan ei rasita, jos\nei innostakaan. Yhdentekevää ylipäätään koko olemuksenikin ja sen\nsuhteet: mitä, miten ja mitävarten minäkin olen -- ykskaikki.\n\nSiinä makaan, ja katseeni siirtyy sieluttomana verkalleen pitkin\nseinäpaperien suoria saumoja ikäänkuin etsien jotakin pistettä, joka\nhetkeksi kiinnittäisi huomion ja keskittäisi ajatukset. Vaan sekään ei\nlöydä mitään, eikä raukeassa sielussani synny yhtään ajatusta, joka\nvirittäisi sen lauenneet kielet. Yksitoikkoista, elotonta, harmajata,\n-- kaikki! Ja minä ummistan silmäni ja vaivun hervottomana velttoon\nvetelyyteen, jossa en näe mitään enkä kuule, ja minä tahtoisin samoin\nsulkea ajatukseni ja tunteeni ja jäädä siihen lepäämään tiedottomana,\ntajuttomana, tahdottomana, jäädä hievahtamatta siihen, kunnes aika ja\nuudistusta vaativa luonto hitaasti näivennyttäisi jätteetkin elämän\nitua ja oleminen hukeneisi täydelliseen olemattomuuteen.\n\nKäsitän kyllä että tuo tilani on sairaloista, vaan -- sekin on\nyhdentekevää.\n\nKuulen silloin eteisestä seinän takaa, miten naapurini poika hankkiupi\nhiihtämään, kalistelee suksia ja sauvoja ja työntyy ulos.\n\nTerotan korvani, kuuntelen. -- Lähtisinkö hiihtämään minäkin? Se ainoa\nterve ajatus kokoaa äkisti mieleni katkenneet langat ja rasittava\npainajainen syrjäytyy sen alta. Ulos, väljälle hangelle, jossa on ilma\nraitista huoatakseni ja tilaa kyllin synkille tuumille!\n\nVaatteet ylle, pieksut jalkaan, uumoille vyö, -- minä kiirehdin kuin\npaeten painajastani --, sukset hangelle ja niin ponnistamaan kohti\nkaupungin laitaa, josta ulapan selkä leviää puhtaana eteeni. Potkin\ntanakasti ja luistan kohta yksin vapaalla aavikolla. Pakenen\ntiepaikkoja, vältän toisten aukomia valtalatuja, ja vasta kun yksin\nolen kuulumattomissa kaupunkirähinän, hiljennän vauhdin ja harppaan\nharvakseen, pitkillä luikumilla, ja lasken irti mietteet vapaasti\nvaeltamaan.\n\nNe vaihtelevat jo vilkkaammin, kepeämmin kimmahtavat laidasta toiseen.\nNe sulavat ja pehmenevät samoin kuin ruumiskin. Siihenkin jo virtaa\nviehkeä lämpö, jäsenet vetreytyvät ja lihakset notkeutuvat, ja selvästi\nvoin tuntea miten sakeoittunut veri lähtee sulavammin ja kuumemmin\nsuonissani kiertelemään ja valamaan eloa hervahtaneisiin jäntereisiin.\nLämpösesti huokuu henki ja virkistävästi hivelee viileä viima kasvojen\nkalvettunutta hipiätä.\n\nKeli on hyvä ja sukseni liukkaat. Tuntuu kuin tiputtaisin edetessäni\npalottain hartioiltani raskaan kantamuksen jälelleni, niin keveten\nluistan merellepäin pitkin aamun kiinteätä hankea, ja niin täyteläästi\nsaattavat keuhkoni vetää ilmaa sisimpiin sopukkoihinsa. Painan kohden\nselällistä saarennystyrää, joka toisia ulompana ja ylempänä siintää, ja\nkohta jo nousenkin luisua rantatörmää ylängölle.\n\nVastaani lehahtaa metsiköstä vilvakka henkäys. Aamuseltaan lepää näet\nvielä kosteahko sumu yli talvenvalkean maan himmentäen kirkkaimman\nkilon, ja sekeisen taivaan usvoittua hienonen, kylmänharmaja harso.\nIdästä nousee verkalleen päivä, vakavana, kylmän ja kaukaisen\nnäköisenä, kuin talvinen aurinko ainakin, vaan sen säteet leikkivät\nvain aamusumun kanssa, viitsimättä tai jaksamatta tosiottosille ruveta.\n\nPuitten lävitse saaren rinteellä eivät ne säteet koetakaan tunkea.\nIllalla sataneen lumen on yökylmä kangistanut puitten oksille hienoksi\nhuurteeksi. Korkeat, tiheät kuuset seisovat raskaannäköisinä\npaksummassa kuurassa, vaan hoikkaset koivut kimaltelevat heleässä\nhärmässä. Kallionkielet, kelot ja kannot kattaa korkea, mutta kepeä\nkerros nuorta lunta. Rinnettä kierrellen nousen verkalleen pohjoisen\nrannan ylimmälle töyräälle ja seisatun siihen huokumaan. Mieleni\nkepenee, ikäänkuin sulaisi keväiseltään, ja sydämmen täyttää outo\nriemu. Sauvoihini nojautuen seison siinä kauan ja silmäni mittailevat\nihaellen tuota latvojen lomitse edessäni aukeavaa näköalaa.\n\nNäen valkosen aavikon takaa asutut rannat, ihmishyörinän ja elämän\nvilkkaimman keskustan, tuon levottoman rientoilemisen pesän, jossa\nkilvoittelu ja kiista herkeämättä kihisee. Vaan tänne etäälle se ranta\nnäyttää ystävälliseltä, sovinnolliselta ja somalta ja lempeämpi kuva\npainuu siitä nyt sieluuni. En näe siinä pienoismaailmassa nyt\nsydämmetöntä ankaruutta enkä sortoa, se päinvastoin ajaa mieleeni\ntoivoa ja intoa. Tunnen voimani paisuvan ja tahtoni saavan tarmoa. Näen\nedessäni taas aavan työalan ja voitettavia voittoja ja uskallukseni\nenenee. Ja minä ahmin täysin siemauksin tuota uutta tunnetta, tuota\nintoa, joka virkistää ja kohottaa, ja annan mielikuvitukseni\nehonvalloin samoilla etäisyyteen ja muovailla rohkeita luomiaan tuosta\nvereksestä aineesta. Itse seuraan mukana, vastustelematta ja\narvostelematta.\n\nOnhan maailma niin kaunis ja sopuisa, leppoisena ja päiväpaisteisena\nnäen siitä kappaleen edessäni, kappaleen talvista luontoa, kylmää ja\nkarua, mutta kumminkin niin herttaisen ihanata. Miks'en minä siihen\nsuostuisi, miksi iskeyn kiini synkkiin haaveiluihin, onhan elämä\nmullekin vielä vapaana edessä, koko avara maailma kilvoitellakseni ja\nvoittaakseni. Ja vielähän on sielussani pirteyttä, jäsenissä voimaa ja\ntahdossani tarmoa. Tuossa edessäni koko kaunis elämä hedelmällisenä ja\nrikkaana kutsuen: tule ja ota. Miksi en menisi?\n\nPois mellot kaihot! Välinpitämättömään velttouteen en saa vaipua, en\nkuolettautua niinkauan kuin elinvoimaa on, en tapata kunis taistelua\nkestää, -- ei, elämän riehuntaan vain uudella vauhdilla, luottamuksella\nja katkeamattomalla tarmolla! Sitten nähtänee...\n\nJo on mielikuvitukseni luonut eteeni valoisan tulevaisuuden maan, jossa\nonni hymähtelee vastaani joka kuuraisen kuusen neulasesta ja\nkimallellen tervehtää koivujen härmän hienoista helpeistä, ja riemua\nläikkyy pitkin päiväpaisteisen tasangon lukemattomia kiiltäviä kiteitä.\nSe on kaunis maa, enkä säikähdä siitä, että se on unelmata. Mulla on\nvielä oikeus ja mahdollisuus päästä sinne isännöimään ja sinne\ntahdonkin päästä.\n\nMinä nautin olemuksestani. Seison siinä kauan katsellen, en henno eritä\nsiitä kuvasta, siitä loihditusta onnestani, vaan tahdon painaa sen\nsyvemmälle mieleeni. Se on unelma, tiedänhän sen, mutta ei tuommoinen\nsairaloinen, vesivärinen iltaunelma, jonka synnyttää väsymys ja\nhöltynyt tunne, se on rohkea, elävä ja terve aamu-unelma, joka lietsoo\nintoa ja elinvoimaa mieleen. Minun ei ole tarvis sitä särkeä, minä voin\nsen viedä muassani ja säilyttää eheänä ja elävänä.\n\nVielä kerran silmäilen ympärilleni, otan talteen viimeisen vaikutuksen,\nja lasken sitten rohkeana alas tasangolle. Hiihdän ulommas, ja\nkiitollisena katselen etäämmältä vielä selällistä saarennystyrääni,\njosta sain niin virkistävät vaikutukset lähtiessäni päiväsiin töihini.\nKatselen sitä myöskin kaipauksella, sillä tiedän, että en milloin\ntahansa saa sieltä käydä hakemassa nykyistä mielialaani, tällainen\nihana aamu-unelma on liian arvokas, ollakseen tilauksen mukaan\nsaatavissa.\n\nPäivä on jo noussut ylemmäs, sulattanut päällimmäisen hankikerroksen ja\nsiinä luistavat nyt sukseni tasasemmin ja vakavammin kuin aamulla,\npiirtäen jälelleen suoran, varman ladun. Ja niinpä varmemmin ja\ntasasemmin kulkevat nyt ajatuksenikin suunnaten suoremmin ja\npäättävämmin yhtä pistettä kohden. Ja mieleni on rauhallinen ja\nluottamusta täynnä.\n\nKäyn työhöni, kuin pyhäpäivänsä rauhassa viettänyt maamies, joka jo on\nunhottanut menneenviikkoiset väsymyksensä ja vaivansa, ja nyt menee\nuusilla voimilla raatamaan, varmasti luottaen töittensä tuloksiin.\n\n1892.\n\n\n\n\nSYYTINKI-VAARI.\n\n\nTalon nimi oli Yläheikkilä, sen muistan, vaan en muista enää missä\nkylässä se oli, joku se nyt oli kaukainen sydänmaankylä Pojanmaalla.\nSaavuimme, matkatoverini ja minä, sinne eräänä helteisenä sunnuntain\niltapäivänä, kesällä tässä moniaita vuosia sitten. Oltiin mukamas\nmuinaismuistojen keruumatkalla. Oli kävelty laukut selässä keskipäivän\npaisteessa jokivartta ylös toisesta kylästä, joten kovin oli vari ja\nväsymys, kun vihdoinkin päästiin istahtamaan Heikkilän pirtin\nportaille.\n\nTalon rahvas vietti ettonetta, lepäillen miten makeimmin kukin osasi.\nRenkimiehet makasivat puolinukuksissa pihanurmella päiväpaisteessa\nmahallaan, lakit olivat he panneet väärinpäin takaraivolle suojaksi\nauringonsäteiltä, ja kaikki raajansa olivat he ojentaneet niin mukavan\nveteliksi kuin mahdollista. Tytöt ja piiat istuivat kylikkäin aitan\nportailla, punasenkirjavissa puvuissa, väljät valkoiset karttuunihuivit\nvedettyinä syvään silmille, niin että ahavoittuneita kasvoja ainoastaan\nkipeneen ruskuaista näkyi solmun yläpuolelta. Pirtissä kuului joku\nnaispuolinen kovalla äänellä lukevan virsikirjaa. Siimeksessä pirtin\nportailla istui isäntä paitahiasillaan imien piipunnysää ja koettaen\nmeidän kanssa panna vitkasten kysymysten muodossa alulle unista\nkeskustelua.\n\nTörmältä pirtin päätypuolelta kuului tuon tuostaankin naurunrämähdyksiä\nja iloista ilvepuhetta. Siellä oli joukko poikaisia ja nuoria miehiä,\njotka pitivät lystiä kiusatessaan muuatta vanhaa ryysyihin puettua\nukonrähjää, joka kuumasta pirtinnurkastaan oli kömpinyt kauniille joen\ntörmälle istumaan. Pojat keksivät toinen toistaan sukkelamman koiruuden\närsyttääkseen ukkoa tarttumaan tukevaan sauvaansa ja sillä hosasemaan\nympärilleen. Silloin olivat pojat tyytyväiset, se oli heistä niin\nhullunkurisen näköistä.\n\nTaaskin helähti törmältä hilpeä nauru, ja isäntä katsoi syytä olevan\nmeille selitykseksi huomauttaa, että \"pojat kuuluvat siellä taas\nhärnäilevän syytinkivaaria, joka on jo vähän hassun hupakko. Ikäloppu\nrähjä, mutta niin äkänen ja sydämmikkö, että vähältä päälle työntyy jos\nvähänkään pistellään\".\n\n-- Joko on vaari vanhakin? kysäsi toverini jutun jatkoksi.\n\n-- Kuka hänet niin tarkoin tiennee, johan se kaiketi kuinka läheltä\nsataa hiiponee. Tässä tuo on meidän ajan, kohta kymmenkunnan vuotta,\ntuommosenaan elää kitkuttanut, kauanko lie jo sitä ennen, eikä vain\nkuole, vaikka jo tuon tuntuisi olevan aika. Siinä vain elää retostaa\nmuiden vastuksena.\n\n-- Ja tokko lie se eläminen enää huviksi itselleenkään.\n\n-- Miksi lie. Meidän ei olisi pakko sitä tässä pitääkään,\nvento-vierasta äijää, mutta on annettu olla, kun sillä tuntuu niin kova\nkammo olevan siirtyä tuonne Alaheikkilään, jonne tuo oikeastaan\nkuuluisi.\n\nJa isäntä kertoi sitten meille piippuaan imien, että syytinkivaari oli\nAlaheikkiläisen oma isä, oikein molempain Heikkiläin vanha isäntä,\nvaikka nyt oli tuommoiseen asemaan joutunut. Hän oli, kun rupesi\nvanhenemaan, jakanut maansa molempain poikainsa kesken ja tehnyt tingan\neläkkeestä kuolinpäiväänsä saakka sillä tavoin, että hän saisi\nvuoroajoin asua kumpasenkin pojan luona, puolen vuotta Alaheikkilässä,\ntoisen Yläheikkilässä, ja saisi riittävän hoidon, ruuan ja vaatteet. Ja\nniin oli hän elänytkin muutamia vuosia. Vaan Alaheikkilään tuli hänelle\nminiäksi pahasisuinen, ilkeä ja raakasuinen emäntä, joka kiusasi vaaria\nmitä pirullisimmalla tavalla, ei antanut ruokaa kuin kypeneen jätteitä,\nei vaatteita, ei huonetta kunnollista, vieläpä löikin vanhusta ja aina\nmarisi kaikille ihmisille, että joutaisi jo kuolla mokoma ikäheitto. Ja\npoikakaan ei ottanut isäänsä puolustaakseen, ei voinut eikä uskaltanut\neukoltaan.\n\nVaari suivausi siitä niin, että hän kerran myötyriksi muutti pois\nAlaheikkilästä toisen poikansa luo Yläheikkilään, jossa kohtelu oli\nparempaa, ja vannoi pyhästi, ettei hän koskaan enää palaisi takaisin.\nVaan Yläheikkilästä kuoli isäntä, talo tuli myötäväksi ja uudet\nasukkaat asettuivat sinne, isännäksi talon nykyinen isäntä. -- Ja kun\nse niin vastenmieliseltä tuntuu vaarista lähtö sinne ilkeän miniänsä\nkynsiin, niin tässä tuo on sitten yhtämittaa saanut olla, vaikkei leipää\nole aina liiaksi omallekaan väelle, lopetti isäntä jotenkin itseensä\ntyytyväisen näköisenä.\n\n-- Eikö siitä vaarista talonkaupassa mitään ehtoja tehty?\n\n-- Ei sanaakaan puhuttu. Pakostahan sen olisi tästä lähteä milloin\ntahansa, kun vain lähetettänee, vaan en ole minäkään viitsinyt... Jos\nmilloin ottaa vaikka piloillaankin puheeksi, että eiköön vaarin olisi\njo aika siirtyä tästä Alaheikkilässäkin käymään, niin se panee sen niin\npahakseen, että se siitä oikein metelin nostaa, kiroo taivaat ja maat\nja sitten kätkeytyy uunille eikä näyttäydy pariin päivään. Vaan nuo\npojat häntä aina toisinaan koiruuksillaan huvikseen kiusottelevat, että\nnyt muka vaari veneeseen ja Alaheikkilään, ja nauravat sitten, kun ukko\nharmissaan ihan karahkaan tarttuu, vaikkei rähjä kunnolleen enää jaksa\npihan yli kävellä.\n\nTaas kuului naurunrähäkkää törmältä, ja kun meistä vaarin kohtalo jo\nhiukan oli käynyt sääliksi, nousimme ja kävelimme lähemmäs. Joku\npoikaviikareista oli tempassut vaarin päästä vanhan lammasnahkanaapukan\nja hiivannut sen törmältä jokeen. Toinen onki sen sieltä kepakon\nnokkaan ja toi vesilikomärkänä vanhukselle, joka seisoi vihasta\nvapisevana kärrylavoihin nojaten ja synkän näköisenä heristeli\nkyhmysauvallaan. Ja kun me astuttiin lähemmäs, keksi yksi nuorista\nmiehistä taas uuden koiruuden vaaria kiusatakseen.\n\n-- Nyt ei auta enää vaari, jo tuli lähtö Alataloon. Ka tässä ovat\nherrat, kuvernöörin lähettämät, joilla on kirjat taskussa viedä vaarin\noikeaan olopaikkaansa. Eikös olekin herroilla semmoiset kirjat...?\n\nViekkaan näköisenä ja keksinnöstään ylpeänä tuli nuori mies meille\nhiljaa supattamaan, että sanokaa vainkin olevanne kuvernöörin\nlähettämiä, niin saadaan nähdä minkälaisen elämän se siitä nostaa.\n\nVaan vaari katsoi meitä hetkisen tuikeasti, siihen katseeseen näyttivät\nvuosikymmenien katkerain kärsimysten ja nöyryytysten vihat keskittyneen\nja hänen kuihtuneissa kasvoissaan pullistui joka suoni ja pingoittui\njoka jäntere kauhistuksesta ja kammosta. Harvat, harmajat hapset\nlepattivat tuulessa ja karkeasänkinen leuka lähti suonenvedontapaisesti\nvärähtämään ja nyrkkiin puristettu koura kohosi ilmaan. Kotvaan aikaan\nhän ei saanut sanaa suustaan, sitten lähti kirkuva, täräjävä,\nintohimoinen ääni tunkeutumaan hänen vihan voittamasta rinnastaan ja\nhän huusi niin että joentakainen törmä kamalasti kaikui:\n\n-- Tappakaa minut rähjän, te sydämmettömät elukat, en jaksa enää\nitseäni tappaa. Mutta te kirotut konnat ja kyykäärmeen sikiöt, vielä\nkoituu teillekin kauhean koston päivä, koituu varmasti, ja muistakaa\nsilloin minun sanani, te herrat ja pirut ja kuvernöörit te, te... --\nHänen ruumiinsa nytkähti hermostuneesti, rinta korisi ja sulki äänen\ntien; hän teki vain kädellään kiukkuisen liikkeen. -- Lähden minä,\njatkoi hän sitten käheänä, lähden nyt vaikka helvettiin, viekää minut,\neipähän mulla lie puolta, mutta hengissä te ette minua Alataloon vie,\nette vie... Vielä tekin vanhenette kirotut kakarat...\n\nHorjuvin askelin lähti vaivainen vanhus hoipertelemaan pirttiin päin,\nkädessä likomärkä lakin reuhka, ainoa mikä hänellä enää oli omaa tässä\nelämässä. Hän puhua porisi mennessään sekavata sopotusta, ääni oli jo\nukolta huutaessa murtunut, eikä hän enää jaksanut riehua. Vaan kauheat\nolivat ne katseet, joita hän syrjästä meihin heitti.\n\nMe koetettiin selittää minkä osasimme, ettemme me vaarille mitään pahaa\ntahdo, koetimme vakuuttaa, että saa hän nyt kuolinpäiväänsä tässä\ntalossa elää. Mutta hän ei näyttänyt meitä ymmärtävän, ei kai\nkuullutkaan, sillä ei rahtuakaan lauhtunut ankara viha hänen\nkuihtuneilta kasvoiltaan ja synkän kirouksen pudotti hän vielä\nportailta päällemme horjuessaan pirtin ovesta sisälle.\n\nTämä vaarin vihanpurkaus näytti nyt vähän nolostuttaneen talonväetkin,\njotka niihin olivat tottuneet, pojat vetäysivät häpeissään takapihalle\nja turhaan se samainen nuori mies koetti nauraa ja naurattaa muitakin.\nMeillä mieli omituisesti masentui. Syyttömiähän me tosin oikeastaan\nolimme siihen mielen harmiin, jonka olimme tuottaneet kovaonniselle\nvanhukselle, mutta tuntui se kumminkin siltä, kuin osa hänen\nsadatuksiaan ja hänen tuskansa oikeutettuja ilmauksia olisi raskaasti\nlangennut meidänkin päälle. Vuosikymmeniä oli vanhus saanut kärsiä\npahinta, mitä ihminen kärsiä voi, lastensa kiittämättömyyttä, saanut\nkalliisti maksaa sen ajattelemattomuutensa, kun isällisessä\nhyvyydessään liian aikasin luovutti omansa pois ja jättäysi tyhjänä,\nelämään tylyjen ihmisten armoille, joutuen syömään niukkaa ja katkerata\narmon leipää elämänsä ehtoolla ventojen pöydältä.\n\nNyt hän odotti ainoastaan kuolemata, mutta sekin vitkasteli, ikäänkuin\nkiusallaan kukkuroidakseen hänen kurjuutensa täyttä mittaa. -- --\n\nRyyppäsimme vielä kulauksen sinukkaa kiposta, nostimme reput selkäämme,\nsanoimme isännälle kylmät jäähyväiset ja lähdimme laskeutumaan\njoenvartta alaspäin polkua pitkin. Kun pirtin nurkan taaitse\nkäännyimme, näkyivät pienessä karsinaikkunassa harmajat, ryppyiset\nkasvot, joissa vielä lepäsi äskeisen kauhun ja katkeruuden leima, ja se\nkatse, joka meihin singahti jäähyväisiksi syvälle vajonneista,\npunakoista silmistä, oli täynnänsä inhoa ja kirousta.\n\nVanhus parka! Syyttömiin hän silloin iski vihansa, vaan emme osanneet\nmoittia häntä siitä, hän oli aikojen kuluessa saanut niin paljo syystä\nkärsiä, ettei hän enää voinut antaa anteeksi kenellekään, jonka hän oli\nsortajakseen oppinut käsittämään.\n\n1892.\n\n\n\n\nHEI-JUU!\n\n\n    -- -- -- \"Hei-juu, hei junttana poo.\n    Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo...!\"\n\nJuntta nousee ja laskee säännöllisesti, verkalleen, edestakaisin laulun\ntahdissa. Se on vanhanaikainen käsijuntta, jota köysillä kiskotaan,\nkiskotaan miesten voimalla, kunnes saadaan tuo jykeä painonmöhkäle\nhinatuksi aina kappaleen ylös, solahtaakseen taas siitä alas ja\njymäyttääkseen raskaan iskun paalun päähän, painaen sitä tuuman verran\nkerrallaan sakeaan savimaahan. Siinä nykitään ja nykitään, kiskotaan\nhartiovoimalla herkeämättä ja huokasematta. Juntta nousee ja laskee\ntasasesti edestakaisin, ja miesten kaikuva, hiukan surunvoittoinen ja\nponnistusta kertova laulu säestää katkeamatta tuota yhtämittaista\ntyötä.\n\n\"Hei-juu, hei junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!\"\n\nSe alkaa venytellen matalasta rintaäänestä, kiihtyy vähitellen joka\ntahdiltaan, kunnes tuo keskimmäinen \"hei\" kajahtaa kimakkana,\ninnostavana, ponnistusten keskittyvänä huippuna. Sillä paikalla joka\nmies pamauttaa nostoköyttä koko ruumiin voimallaan ja raskas juntta\nkohahtaa, hypähtäen hyvän kappaleen ylös. Ja yhteen painoon kestää sitä\nvauhtia vielä pari tahtia, kunnes ääni taas heikkenee ja talttuu ja\njuurikuin rauhottuu lepäämään kohta alkavaa uutta yritystä varten.\n\nSe tahdikas laulu ikäänkuin kokoo miesten voimat yhteisiin pisteisiin\nja innostaa joka miestä köytensä päässä painamaan uudelleen ja\nuudelleen.\n\nÄänenantaja, jolla kurkku on kirkkain ja ääni kovin, alkaa yksin\nlaulunsa ja toiset yhtyvät siihen toisessa tahdissa, mikä\ntäyteläämmällä äänellä, mikä vain katkonaisesti ynähtäen joka\nnykäsemällä. Niinkuin verkkaan kulkeva vipukiikku kohoo ääni ja\nlaskeupi -- ylös ja alas -- ja juntta tekee samaa temppua. Päälaulajan\nääni kaikuu yhtämittaa ylimpänä. Hän ikäänkuin johtaa jonkinlaista\nhillittyä, raskasta hartaustanssia, joka säännöllisesti kiihtyy ja\ntalttuu, kiihtyy ja talttuu, herkeämättä. Eikä hänen äänensä väsy eikä\nnuottinsa sekaannu. -- --\n\nMutta tässä eräänä aamuna ei Paavon -- päälaulajan -- ääni kulkenut\noikein puhtaasti. Se häkelteli kotvasen kurkunpäässä, ennenkuin lähti\nselvänä soimaan, lähti silloinkin toisinaan tavallista matalammalta\nsorahtaen, ja sen pohjasävelessä tuntui soivan entistä enemmän\nalakuloisuutta. Välin se sävel juuri parhaallaan alkaessaan saattoi\nkatketa kokonaan, työkin katkesi tietysti samassa ja koko vauhti ja\nlaulu oli alettava alusta. Siitä tuli pelkkää sekaannusta.\n\nToverit katselivat kulmainsa alta kummissaan tuota outoa ilmiötä, vaan\nalkoivat aina keskeytyksen jälkeen nurkumatta vauhdin uudelleen. Mutta\nköydet soluivat nyt tavallista kankeammin vetorattailla, juntta ei\ntuntunut olevan entisissä liukkaissa rasvoissaan, se kangerteli ja\ntakerteli. Miehet kiskoivat epätasaisesti, yksi silloin, toinen\ntällöin, raskasta oli jokaiselle, ei tullut tahtia.\n\nLaulussahan se oli vika, sen huomasivat kaikki, vaikkeivät viitsineet\nsitä mainita, katsoivat vain kummissaan Paavoa, että mikä sillä nyt on,\nkun siltä noin katkonaisesti ja häkeltelemällä lähtee ääni. Ei tuota\nkoskaan ennen oltu kuultu. Työ oli kahta raskaampaa, täytyi levätä\nkesken kaiken ihan alkuaamusta.\n\nSeisottiin piirissä juntan ympärillä, huokastiin ja toisiaan\nkatsottiin. Syrjin toisiin seisoi Paavo köytensä ääressä kasvoiltaan\nalakuloisena, katseet maahan luotuina. Toiset eivät hennoneet häntä\njuuri moittiakaan, muuan vanhemmista vain virkahti noinikään\nleikkisästi:\n\n-- Missähän se Paavo lie menneen yön seudussa nuottinsa pilannut ...\nniin rämisee ääni juurikuin ei kurkusta lähtisikään.\n\nPaavo oli kotvasen vaiti.\n\n-- Koetetaanhan uudelleen, ehkä se siitä vielä paraneekin, virkahti hän\nsitten.\n\nKoetettiin uudelleen.\n\n\"Hei-juu, junttana poo...\"\n\nEi apua. Pari kertaa se sujahti kutakuinkin, mutta sitten taas lähti\nlaulu katkeilemaan ja kertailemaan ja ääni pärisi pahasti juurikuin\nitkevän kurkusta. Jo Paavo viskasi äkkiä köyden luotaan ja kuiskahti\nmelkein kuin häpeissään.\n\n-- Laulakaahan muut, ei minusta ole tänä päivänä.\n\n-- Ei näy olevan, ihme, kumma. Mikä miehen masenti? Sairasko olet vai\nmuutko surut painavat?\n\n-- Enpähän sairaskaan, vaan eihän tuota aina... Laulakaahan pois.\n\n-- Vielähän sinä eilen heläytit täydeltä emätiltä, mikä sen nyt tukki.\nSinun ääntäsihän tässä on totuttu kuuntelemaan.\n\n-- Vaikka ... tänä päivänä ei sydän laulata.\n\n-- Onko joukostasi joku kuollut, lapsistasi...?\n\n-- Eikä...! Kun kuoliskaan joku, niin vielähän sen joukon kanssa ehkä\ntoimeen tulisi. Mutta kun syöjäin luku yhä kasvaa ja leivän saanti\nhuononee, niin sitä laumaa et jaksa enää elättää, et jaksa. Pakostakin\nmasennut.\n\n-- Onko eukkosi taas tehnyt lapsen?\n\n-- Kaksoset teki menn' yönä, viisi oli heitä entistä.\n\nPaavo vaikeni ja ummessa pysyi toistenkin suu. Ei leikintekokaan\ntuntunut nyt olevan paikallaan, eivätkä he osanneet paljoa muutakaan\nvirkkaa. He rupesivat jo ymmärtämään, että Paavon huonoon äänenkulkuun\noli ollut aihetta kyllin. Työpalkat olivat kovin pienet, sittenkin kun\ntyötä oli ruvennut paremmin saamaan, ei kannattanut naimattomainkaan\nmiesten paljo rehennellä ja perheelliset miehet, vaikka joukkoa oli\nvähemmänkin ja vaikka vaimokin aina apuna ansaitsi, jaksoivat tuskin\ntulla toimeen. Siitä he käsittivät, miten tuo perheen arvaamaton\nlisääntyminen saattoi tuottaa uusia huolia Paavolle, -- ja he\nvaikenivat.\n\nHetken äänettömyyden jälkeen virkahti muuan joukosta ikäänkuin tulkiten\nyleistä mielialaa:\n\n-- Mikähän se köyhälle aina siunanneekin sitä lapsilaumaa niin\nrunsaasti, -- eipähän rikkaille synny, vaikka olisi varoja useampiakin\nelättää.\n\n-- Mene tiedä, puhui Paavokin, jolle jo näkyi käyneen tarpeelliseksi\npurkaa ylen täyttä sydäntään, -- mene hänet, tiedä! Raatelet ja\nraatelet minkä suinkin vaikkua riittänee ja näppiä nuolten siinä jaksat\ntalven yli pysyä hengissä akkonesi ja kakaroinesi. Tulla tupsahtaa\nsitten yhtenä yönä kaksi suuta lisää leipää huutamaan -- minkäs teet\nsiinä? Työlläsi et heitä elätä. Tapatko nälkään vai varastatko?\n\nVankka mies heltyi jo huolitaakan alle. Hän lyyhähti istumaan juntan\nkylelle ja vesikarpalo kierähti luomen alta karkealle poskelle. Toiset\nseisoivat ympärillä vakavakatseisina, he tiesivät omasta\nkokemuksestaan, että tuosta on leikki kaukana. Joku koetti lohdutella,\nvaikka huonolla menestyksellä.\n\n-- Elähän masennu mies, annahan kun työpalkat taas kohoovat ja\neukkosikin pääsee tienailemaan... Ja vielä ne siitä lapsetkin kasvavat\nja alkavat isän avuksi ansaita. Ja koettaahan sitä täytyy, niin kauan\nkuin kynnelle kykenee.\n\n-- Eipähän ilman, mutta ei se tuommoinen lahja laulata...\n\nSillä välin toiset työtoverit syrjemmässä supattivat keskenään. He\ntiesivät, että pieninkin lohdutus hädän hetkenä rohkasee mieltä, ja\nrupesivat keskenään keräämään pikkurahoja Paavolle ensi kiireeseen.\nMikä pani viiskolmattapennisen, mikä koko puolenmarkkasen, mikä\ntipautti vaskilantin, -- ei ollut heilläkään suuria annettavia. Mutta\nsiitä keräysi kumminkin miesjoukossa viismarkkanen ja ylikin.\nVaatimattomasti, mutta kumminkin tuloksestaan iloisina tarjosivat he\nroposensa Paavolle, joka siinä yhä istui jäykkenevin piirtein maahan\ntähystellen.\n\n-- Otahan tuosta, kerättiin tässä hiukan edes hammasrahoiksi\nkaksoisillesi. Elähän mitä ujostele, ota pois, ja jos kerran kovin\ntiukka tulee, niin ehkä saadaan enemmänkin kokoon.\n\n-- Kii-kiitoksia, siunatkoon teitä...\n\n-- Elä siunaile, pitäähän auttaa miestä mäessä ... sattuuhan se tiukka\neteen kelle tahansa.\n\nPaavo piteli kauan aikaa lanttiläjää kouransa silmässä, ja hänen\nkatseensa kirkastuivat vähitellen; jäykät piirteet sulivat, ja leppeä\nhymy laskeusi noille äsken niin murheellisille kasvoille. Olihan tuo\nlahjakin jo hänelle hyvin arvokas, mutta vielä enemmän lämmitti hänen\nsydäntään työtoverien hellyys ja sääli, noiden melkein saman kohtalon\nalaisten, mutta jotka kumminkin olivat auliita vähästään antamaan osan\nhätääntyneelle. Eihän maailma olekaan pelkästään tyly ja kova, niinkuin\nhänestä äsken oli tuntunut, hyväin ihmisten avulla siinä ehkä vielä\njaksaakin toivoa ja kamppailla...\n\nHän ei kiitellyt enää, katseli vain vuoroin tovereitaan, vuoroin\nlanttejaan. Tunki sitten rahat taskuunsa, nousi ylös ja virkahti\nreippaasti:\n\n-- No miehet, jokohan ruvettaisiin työhön, johan tässä tulikin kotvanen\nlevätyksi. Ehkä se nyt luistaakin liukkaammin.\n\nKukin tarttui köytensä päähän ja rupesi taas hartiovoimalla painamaan.\nKöydet liukuivat kepeästi ja raskas juntta kohosi hypähdellen riukuja\nmyöten ylös ja Paavon ääni kaikui ylinnä heleänä ja kirkkaana, kun hän\njohti junttalaulua:\n\n\"Hei-juu, junttana poo. Hei! nostakaa ylös ja laskekaa jo-o-oo!\"\n\nSe soi taas entisellään uudelleen ja uudelleen herkeämättä koko\nrupeaman, nousten ja laskien tasaisessa tahdissa. Ja siinä äänessä\nsaattoi nyt kuulla helähtelevän koko joukon kiitollisuutta ja\nluottamusta ja rohkeata toivoa, -- jos sitä ymmärsi sillä korvalla\nkuunnella.\n\n1892.\n\n\n\n\nSÄÄSTÄ!\n\n\nKeppiinsä varaten, horjuvin, vaivaisin askelin taivalsi vanhus katua\nylöspäin. Takki oli hänellä nukkavieru päällään ja siitäkin olivat\nenimmät napit jo ajan kuluessa kirvonneet pois, niin että hän sai sitä\ntoisella kädellä vatsan kohdalta kiinni pidellä. Toinen jalka laahusti\nraskaana perässä ja pään kiero asento osotti, että tauti oli häneltä\nhalpaissut ruumiin. Mutta siitä huolimatta koetti hän asennoltaan ja\nastunnaltaan näyttää arvokkaalta, vieläpä reippaaltakin, ja jos joku\nvastaantulija joskus ihmeeksi sattui häntä tervehtimään, vastasi hän\nkohteliaasti, mutta aivan ilman nöyryyttä, niinkuin ainakin oman\narvonsa tunteva mies.\n\nVerkalleen hän kulki eteenpäin napsutellen kepillään kivikatuun,\npysähtyi joskus minuutin ajaksi levähtämään, mutta näöltään ikäänkuin\nmiettimään jotain äkkiä mieleen johtunutta asiata. Niin hän pysähtyi\nnytkin, pysähtyi tavallista äkimmin. Seisoi miettivän näköisenä, mutta\nsilmäili kumminkin tarkasti eteensä ja taakseen, näkyisikö jotakin\nvaarallista näkijää. Ei näy, ei kun muutamia katupoikia. Silloin vanhus\nliukkaammin siirrähtää katuojaa kohden. Hän on nähnyt siinä jotakin.\nHän vilkasee vielä kerran ympärilleen, koukistuu sitten varovasti\nkeppinsä nojassa ottaakseen -- paperossinpuoliskon katuojasta. Mutta\nvaivaloista on koukistuminen, se käy hyvin hitaasti, selkä on kankea,\njäsenet tönköt ... hän on juuri saamaisillaan paperossin hyppysiinsä,\nkun hän horjahtaa ja kaatuu suulleen kadulle.\n\nSiinä hän makaa terveemmän kätensä päällä, tukala on päästä ylös. Hän\nöhkii, koettaa vääntäytyä kyljelleen, koettaa kiiresti nousta...\nKatupojat rientävät siihen hoilaten, luulevat juopon kaatuneen\nkaturänniin, pilkkaavat, nykkivät takinliepeestä. Vanhus ponnistaa\nviimeiset voimansa, vääntää käppyrään sairaan ruumiinsa ja pääsee\nvihdoin polvilleen ja siitä sauvansa nojassa, ankarasti läähättäen ja\ntutisevin jäsenin, jaloilleen. Mutta hän ei malta henkästä eikä\nlevähtää, -- siihen on jo keräytynyt muitakin utelijaita --, niin\nnopeasti kuin suinkin voi, kääntyy hän selin ja kävellä köpittää\ntakasin katua alas, poikaparven nauraa rähättäessä. Hänen täytyy\npelastaa arvokkuutensa tähteitä niin paljo kuin voi. Luita kolottaa ja\nruumista pakottaa, vaan eniten kirvelee mieltä kumminkin se, että se\npaperossi sittenkin jäi siihen katuojaan. Olisi tehnyt niin turkasesti\ntupakkaa mieli, mutta ei pitänyt enää jaksaa saada.\n\nKotiportilleen hän astuu ja pyörähtää siitä sisälle, heittää koko\nkävelyretkensä sikseen. Pari ylioppilasta, saman talon asukkaita,\nseisoo siinä portilla naureskellen, -- vanhus arvaa, että hekin ovat\nnähneet koko hänen onnettomuutensa ja nauravat hänelle, ja kävellä\nköpittää sen vuoksi silmiään kääntämättä, pää pystössä, ohi. Mutta\ntoinen ylioppilaista tervehtii ystävällisesti vaaria ja tarjoo\nnaurusuisena paperossin. Ukko kääntää päänsä ensiksi vihasesti kohti,\nharmia liekkivät hänen silmänsä, hän tuntee itsensä syvästi\nloukatuksi... Mutta paperossilla on vetovoimansa, vihan piirut sulavat\nvähitellen pois hänen kasvoiltaan ja hiukan katkeransekaisesti\nhymähdellen ottaa hän tupakan.\n\n-- Tapahtuuhan vahinko vanhalle, mitäs vaari siitä häpee, lohduttelee\nnuorukainen, repästessään samalla tultakin ukolle ja pistäen itsekin\ntupakan.\n\n--- Hävettääpähän ja suututtaa, kun vanhaksi pitää elää eikä siltä\npääse irti mieliteoistaan, sehän se pistelee, mutta minkäpä sille\nluonnolleen tekee.\n\nVanhus asettaupi istumaan tikapuiden nojaan, vetelee siinä maukkaasti\nhenkisavuja. Ylioppilaillakaan ei näytä olevan kiirettä, hekin\nistahtavat kaadetun ammeen pohjalle tupakoimaan ja tarinoimaan vaarin\nkanssa.\n\nHänet he tuntevat jo kuulopuheilta ennestään, ovat kuulleet, että hän\non aikoinaan ollut hienokin herra ja nuorena sitäpaitse lahjakas,\ntoivorikas, niinkuin nyt itse tietysti luulevat olevansa. Hänessä oli\naikoinaan runolijan vikaakin, he olivat vielä nytkin jossakin vanhassa\nsanomalehdessä tai albumissa huomanneet hänen nimimerkkinsä ja\njoku hänen laulunsa oli aikojen kuluessa muuttunut yleiseksi\nkansanlauluksikin, vaikka siitä hyvin harvat tiesivät. Mutta ukko ei\nsuonutkaan, että kukaan enään hänen valoisampaa entisyyttään muisti,\nsillä jos joku hänelle siitä mainitsi, tapahtui se vain säälistä, ja se\ntuntui hänestä sitä katkerammalta. Aika oli rientänyt hänestä ohi,\nhänen loistokautensa oli ollut lyhyt. Hänkin oli unelmoinut ja\nhaaveksinut suuria, vaan hän ei ollutkaan mennyt paljo unelmoimista\npitemmälle ja se olikin hänen turmionsa. Nyt olivat kuluneet kymmenet\nvuodet jo latoneet unhotusta ja kurjuutta ja kärsimystä kuormittain\nhänen unelmainsa päälle. Hän oli tahtonut laulaa ja intoilla ja niittää\nlaakereita, vaan hänen laulukautensa oli loppunut pian.\n\nHän oli sortunut, sortunut pahimmalla ajallaan ja kun hän siitä vihdoin\nvähän virkosi, oli aika jo rientänyt hänestä ohi, itse oli hän ehtynyt\nja kuivunut, hän jäi ijäkseen murtuneeksi voimaksi, joka nyt jo oli\nhenkisesti loppunut, vaikka ruumiissa vielä kyti vaivainen kipinä.\n\n-- Katkerata on elää hengellisesti haudattuna, huokasi hän usein,\nvaikkei hän muuten suvainnut, että hänen entisyydestään paljo\npuhuttiin.\n\nNyt oli hän mielenkiihkosta ja suuttumuksesta kenties vasten tahtoaan\nvähän avonaisemmalla tuulella ja jutteli siis nuorukaisille vapaammin\nkohtalostaan ja katsantokannastaan.\n\n-- Ei tuo parane valittamalla eikä nurkumalla, puheli hän, mutta\nkatkeraksi käypi mieli, kun ajattelen minäkin nuoruuttani, jolloin olin\nteidänlainen keveä ja hilpeä nuorukainen. Ei tarvinnut poimia\npaperosseja katuojasta, ei hävetä huonouttaan, maailma oli auki joka\nkulmalta ja tulevaisuus hymyilevänä edessä. Eikä sekään sentään niin\nkaivele, että sortunut olen, vaan että täytyy elää sortumisensa\njälkeen, se on raskasta. Sitä en aikoinani ottanut lukuun, silloin kun\nihmiset kykyäni kehuivat ja ylistivät lahjojani... Täytyy elää, vaikkei\nkykene mihinkään, ei nostamaan sauvaansa laattialta, tuskin kerjäämään\nleipäpalaa. Ja sittenkin vielä täytyy taistella intohimoja ja\nmielentekoja vastaan, joita ei voi tyydyttää, ja jotka eivät sammu.\nAjatelkaas, minunlaisen tekisi vielä mieli hyökätä elämäntaisteluun,\niskeä, voittaa; minä olen yrittänytkin, vaan nyt olen jo vanhuuteeni\nkiinni kasvanut. Tämä vanhuus on kamala rangaistus. Ukko vaikeni\nhetkeksi, katseli maahan ikäänkuin häveten liian kiivasta\ntunteenpurkaustaan. Hän veteli ahnaasti paperossista viimeisiä kuumia\nloppusavuja, viskasi pätkän luotaan ja kysäsi äkisti nostaen päänsä:\n\n-- Aijotteko te valtion virkamiehiksi?\n\nNuorukaiset hämmästyivät hiukan ja selittivät, että niinpä on heillä\ntarkoitus.\n\n-- Se on hyvä teille, jos siksi kerran pääsette. Silloin teille on\nyhdenlaista, elättekö vanhoiksi vai kuoletteko ajoissa, teille on\nolemisenne turvattu ja voitte vaikkapa säästäinkin tyydyttää pieniä\nintohimojanne. Vaan jos työstänne aijotte elää ja hetken voimistanne ja\nkyvyistänne, niin silloin varokaa vanhuutta. Muistakaa kokeneen ja\nkärsineen sana, rukoilkaa isämeitänänne myötään ja joka päivä: säästä\nmeiltä vanhuus!\n\nKummissaan katsoivat ylioppilaat tuota intoilevaa, raihnaista ukkoa,\njonka silmät nyt kiiluivat tulena. Vaan tämä jatkoi vieläkin:\n\n-- Minä en sitä älynnyt, ja sitä saan nyt raskaasti maksaa hautaani\nsaakka. Ei sen vuoksi, että nälkää näkisin ja vilua kärsisin. Ei, vaan\nsen vuoksi, etten ole voinut päästä intohimoistani erilleni, en ole\nvoinut tappaa mielitekojani enkä unelmiani, ja nyt en niitä enää voi\ntyydyttää. Se se on vanhuudessa niin katkerata, niin kalvavaa, se tekee\njoka askeleen kahta raskaammaksi ja joka ajatuksen tukalammaksi. -- En\nluule, että muuttaisin elämän uraani, enkä rupeaisi varovammaksi, jos\nsaisin alkaa elämäni uudelleen alusta, sillä minä sain siitä nauttia\nniin paljo, paljo enemmän kuin te, jotka purjehditte tyyneitä vesiä.\nVaan silloin minä kauhulla ajattelisin vanhuuttani ja miettisin keinoja\nsiitä päästäkseni ja rukoilisin joka päivä tuskalla ja hiellä: säästä,\nsäästä multa vanhuus!\n\nUkko oli innostuksissaan noussut tikapuilta istumasta ja kiihkoisesti\nojenti hän laihat nyrkkinsä eteenpäin tuota melkein huutamalla puhuen.\nHän oli nyt kerrankin saanut puhua oikein katkeran sydämmensä pohjasta\nja intohimoisesti hän nosti sauvaansa sillä muka lyödäkseen\npirstaleiksi vihattavan vanhuutensa. Vaan hän intoili turhaan, sauva\nhervahti kädestä ja jäsenet laukesivat pingoituksestaan. Hän oli nyt\nkerran sortunut vanhaksi, ja hänen täytyi kärsiä se rangaistuksensa\nloppuun asti.\n\nOudoksuen häntä ylioppilaat katselivat, he eivät voineet täydellisesti\nymmärtää mitä hänen mielessään liikkui ja hänen puheensa oli heistä\njumalatonta puhetta vanhalta mieheltä. He nousivat sen vuoksi ammeensa\npäältä sanaa puhumatta lähteäkseen. Vaan vielä tarjosi toinen heistä\nerojaisiksi vanhukselle tupakan. Tämä mietti hetkisen, ottaisiko vai\nhylkäisikö, tuntui melkein alentavaiselta ottaa noilta, jotka eivät\nhäntä kumminkaan voineet käsittää. Vaan hän hillitsi uppiniskaisen\nluontonsa, pisti paperossin taskuunsa säästymään vastaisen halun\nvaralta ja lähti hänkin köpittämään pihan perälle asuntoaan kohden.\n\n1892.\n\n\n\n\nMÄTÄKUUNJUTTU.\n\n\nLeveä, autio kivikatu näytti melkein höyryävän, niin kuumasti paahteli\nsydänkesän täydeltä terältään siihen keskipäivän helottava aurinko.\nAsfalttikäytävä näytti melkein punertavalta säteilevän ja ruutikuivista\nseinistä heijastava hohde tuntui polttavan kuumasti vielä kappaleen\nmatkan päähän. Puut ja pensaat Esplanaatipuistossa riiputtivat\nhervottomina alaspäin tomuttuneita, elottomia lehtiään, ja ahnaasti\nimivät nurmipenkereet sisäänsä vettä, jota joku uninen ruiskuniekka\nsäästäen sirotteli hienona sateena pitkin kenttää.\n\nLiike näytti loppuneelta. Yksi ja toinen väsynyt vaeltaja maleksi\nvelttona pitkin pääkatua, jäsenet hervottomina, pää nuokkuen alaspäin,\nsilmät tylsästi tähdättyinä maata kohden. Pois, pois, katveen puolelle\nkoetti kukin pyrkiä, huoahti kepeämmin kun nurkan taa pääsi ja kiirehti\npuikahtamaan jonkun viileän portin kautta varjoisiin huoneisiin.\nIssikkahevoset nukkuivat nurkassa seisallaan ja ajajat koettivat\nlymyitä kärryn vilttien alle suojellakseen edes päätään paahteelta.\n\nSiinä helteessä astelin yksinäni vetelänä ja haluttonna pois\npäivällispaikastani, tietämättä oikein minne käveleisin ja minne tekisi\nmieleni mennä. Mielessänikin tunsin tuota samaa uuvuttavaa ja elotonta\npoutaa, eikä ajatukseni tavannut ainoatakaan siimeksen sijaa, jossa se\nolisi viitsinyt kotvemmin viivähtää. Se harhaili sekavana sinne tänne\nja katkonaisia, hapraiksi kuivuneita mielikuvia liiteli editseni\npysyvämmin tajuntaan tarttumatta.\n\nKatselin väsyneesti eteeni, näin etäältä himmentävän autereen lävitse\nihmisparin astuvan vastaani. Terotin katseeni, tähystin tunteakseni ja\ntunsinkin vanhan ylioppilastoverini Ollin, tutkintotoverini, jonka\nkanssa noihin aikoihin ja myöhemminkin oli oltu hyviä veljiä. Niin,\nhänhän kuuluu menneen kihloihin, muistin, tuossa siis on toinen\npuolisko. -- Katselin kasvavalla uteliaisuudella tulijoita ja\nmielikuvitus poikkesi heti sinne tekemään pikaisia huomioitaan ja\narveluitaan.\n\nHe kävelivät kynkitysten kuin kihlatut ainakin, kävelivät verkalleen\neivätkä näyttäneet puhelevan paljoa, -- no, ei kummakaan siinä\nhelteessä. Olli käveli noin puolta askelta edellä, suorana ja jäykkänä,\nniinkuin hänen tapansa oli. Tyttö näytti melkein riippuvan hänen\nkäsivarressaan ja hänen silmänsä olivat herkeämättä tähdätyt sivulta\nsulhon kasvoja kohden ja erinomainen intohimo tuntui hänen katseissaan\nliekitsevän... Tai uupumustako se lie ollut... Hän ei ollut juuri\nkauniskaan, -- liian karkealuinen hän oli, vankka alaleuka teki kasvot\nankaran ja päättäväisen näköisiksi, ja hieman harmahtava hipiä osoitti,\nettä nuoruuden ensi tuoreus oli paennut. Mutta kumminkin oli hänessä,\nhänen säteilevissä silmissään, hekkumallisissa huulissaan ja rohkeassa\notsassaan jotain vastustamatonta, jotain tempaavaa, -- en tiedä mitä.\nVartalo oli sorea, ohkanen kesäpuku katti kauniisti leveät lanteet ja\nhänen ulkoneva astuntansa oli reipasta ja uhkaavaa.\n\nOlli katseli alaviistoon enkä hänen kasvoissaan huomannut mitään\nerityisiä vilkkaamman tunteen merkkejä. Näytti melkein kuin hän olisi\nvälttänyt katsoa morsiantaan, olisi karttanut hänen kasvojaan. Piirteet\nsuun ympärillä olivat väsyneen näköiset, puoleksi suljetut silmät\nmelkein unisen sameat ja otsalla oli uupumuksen varjo. -- No, hänkin\nkai oli väsynyt, olikin ehkä kävellyt kauan siinä raskaassa,\ntuulettomassa paahteessa, ja se oli todella luontoa lamauttavaa.\n\nJo tulivat kohdalle, minä tervehdin, nostin hattua morsiamelle, vaikka\nen ollutkaan koskaan esitetty. Tämä nyökäytti päätään vilkkaasti. Olli\nhuomasi minut vasta juuri ohimennessäni ja tervehti silmillään melkein\nsäikähtäen. Käveli pari askelta, kääntyi ympäri ja virkkoi: \"terve,\nterve\", ikäänkuin aikeessa jotain enempää puhua, mutta jatkoi samassa\nmatkaansa.\n\nMinä kävelin nurkkaan asti ja pyörähdin siitä takasin. Tuo nuori\npariskunta oli yhenäkin kiinnittänyt hitaat ajatukseni puoleensa, minun\ntäytyi saada sitä vielä hiukan tarkastaa jos takaapäinkään. Seurasin\netäämmältä. Olli käveli jäykkänä ja suorana kuin äskenkin, kääntämättä\nkertaakaan päätään morsiamensa puoleen. Ei niillä näyttänyt olevan\npaljoa puhumista. Tyttö vetäysi sulhonsa käsivarteen kiinni niin\nlähelle ja niin kiinteälle, kuin olisi hän tahtonut osottaa sulholleen\nja koko maailmalle, ettei mikään voima voi häntä reväistä irti siitä\npitimestä, johon hän kerran oli päässyt tarttumaan.\n\nTeaatterin nurkkaan he pysähtyivät hetkeksi, näyttivät neuvottelevan\nminuutin ajan ja jatkoivat sitten taas entiselleen matkaansa puiston\npoikki viistoon ylöspäin.\n\nPuistossa teaatterin alla näin raidan siimeksessä joutilaan istuimen,\npoikkesin sinne lepäämään. En viitsinyt kotiini taivaltaa, tunnin,\nparin perästä kun taas oli työpaikkaan lähtö. Nojausin mukavasti\nselkäkenoon, sytytin paperossin. Ajatus viipyi yhä vielä nuorten\nkihlattujen parissa.\n\nOllia en ollut tavannut pariin kuukauteen, en sittenkuin keväillä\nkuulin hänen kihloihin menneen. Enkä tuota ihmetellytkään. Onhan se\nvanha juttu, että kihloihin menneet toverit aina säännöllisesti\nhäviävät tuttavain piiristä kuin umpeen sukeltaneina, eivätkä ilmesty\nsinne takaisin, ennenkuin oltuaan jonkun aikaa onnellisina aviomiehinä,\n-- taikka kihlausten purettua. Mutta Olli oli minusta melkein karttanut\nentisiä tovereitaan. Miksi? Eikö hän olisi tuntenut itseään aivan\nvarmaksi, vai olisikohan hän niin perin syvälle pikeytynyt\ntyttöönsä...?\n\nTätä en tuntenut lähemmin. Helsingin lapsia hän oli, sen tiesin, vaan\nvanhemmat eivät mahtaneet enää elää, koska hän kuului yksikseen asuvan\nja elävän, -- ansaitsi toimeentulonsa palvellen jossain pankissa tai\nkonttorissa. Muutamia vuosia sitten oli usein iltamissa ja kaduilla\nmielihyvällä katseltu hänen reipasta käyntiään ja rohkeata käytöstään\nja joku tuttava oli kehunut jossain naamiohuveissa viettäneensä hänen\nseurassaan hauskan illan -- samppanjalasin ääressä. Olin hänet aivan\nunhottanut, kun kuulin hänen joutuneen Ollin kanssa kihloihin.\n\nEikähän siinä kihlautumisessa mitään ihmettä ollut. Olli oli vasta\nsaanut sievosen viran, oli nuori mies, ei pahasti veloissakaan, --\nmikäs oli hänen mennessä kihloihin ja naimisiin, kun tapasi sopivan\ntoispuolisen, ja tottapa se nyt on onnensa tavannut. En olisi sitä\nhuomannut syvemmin ajatellakaan, ellei minusta tuossa välissä olisi\nollut jotain outoa, omituista. Miksi näytti Olli niin nololta, tyttö\ntaas niin kiihkeältä? -- siinä tuntui olevan jotain luonnotonta, -- vai\nolisinko ihan erehtynyt huomioissani? Arvatenkin, mitäpä johtopäätöksiä\nvoisikaan tehdä ihmisten ulkomuodosta kadulla kerran näkemällä, -- nuo\nmietelmäni olivat epäilemättä uuvuttavan helteen synnyttämiä sairaita\nmielikuvia.\n\nNiitä mietiskellen ja puoliuneen vaipumaisillani istuskelin lehtipuiden\nsiimeksessä, kun kuulin askeleita takaapäin ja näin Ollin astuvan\neditseni käytävätä pitkin, astuvan yksin ja nyt kiireisin askelin.\n\n-- Olli!\n\n-- Ka, siinäkö istut, terve. Sinua juuri lähdin tapaamaan, arvelin\nKappeliin menneesi.\n\n-- Istuhan alas siihen rinnalleni. Ja tuossa käpälä: onnea uusille\ntuumillesi! Mihin jätit toispuoliskosi?\n\n-- Meni asioilleen, saattelin häntä. -- Niin, tuota, siitä onkin jo\npitkänlainen aika kuin me tavattiin. Olen ollut tästä maallakin vähän\nja töitäkin on ollut paljonlaisesti.\n\n-- Niin, ja lemmenpauloissa mies sitäpaitse kiinni kuin solmussa, --\nkyllä käsitän.\n\nHän ei vastannut leikinlyöntiini mitään ja kotvasen istuskelimme\nniinikään ääneti. Taas olin näkevinäni saman unisen sameuden hänen\nsilmissään ja väsyneen juovan suun kupeella, kun hän maahan tähtäillen\nkepillään koputteli saappaansa kärkeä. Ja minulla lähtivät ajatukset\ntaas tahtomattani kulkemaan äskeiseen suuntaan ja niiden vaikutuksesta\nkysäisin hetkisen kuluttua:\n\n-- Olitko sinä vanhastaan tuttu morsiamesi kanssa, vai uusi tuttavuusko\nse oli?\n\n-- Uusi.\n\nHänen ei näyttänyt oikein tekevän mieli pitkittää keskustelua siitä\nkohden; tai oikeammin, hän ei näyttänyt tietävän, puhuisiko hän\njotakin, jota mieli teki puhua, vai eikö. Taas istuttiin äänettöminä ja\nsiitäkin hän näytti kärsivän. Yritti pari kertaa jotain virkkaa,\nkatkasi taas ja heittäysi hermostuneesti ja kiusoittuneen näköisenä\nselkänojaan istumaan. Minä otin hatun päästäni vilvoitellakseni sitä ja\naijoin juuri ruveta puhumaan kuumista ilmoista, kun hän äkkiä jatkoi:\n\n-- Niin, se tahtoo sanoa, me tavattiin mennä kevännä Annin kanssa pari\nkertaa, tutustuimme oikeastaan eräänä aamuna Alppilassa. Hän oli siellä\nkävelyretkellä parin tuttavani kanssa, kun satuin sinne minäkin.\n\n-- Ka niin se salliman oikku ohjailee ihmisonnea pikkusattumain kautta.\nTeillä iskivät sydämmet heti tulta, vai miten?\n\nKoetin näin heittäytyä leikilliseksi, saadakseni tilaisuutta häntä\nparemmin tarkastaa. Mutta siitäkään hän ei näyttänyt pitävän, kohotteli\nvain hartioitaan ja suori levotonna tukkaansa.\n\n-- Niin ... tai ei, me satuttiin sitten useamminkin yhteen, tavattiin\naina vähäväliä. Ja niin se sitten kävi ... en tiedä itsekään miten. En\nvoinut pysyä hänen läheisyydestään kauemmin poissa, en jos olisin\nkoettanutkin...\n\n-- Kussa kipu, siellä käsi, tiettypä se, säestelin, mutta katselin\nkummissani vanhaa toveriani, jonka mielentilaa ja tarkoitusta en voinut\nkäsittää.\n\n-- Niinhän sitä sanotaan, mutta minä tarkoitin toisin... Ei, antaa\nolla, sinä ymmärsit väärin...\n\nHän nousi äkkiä ravistellen päätään ja virkkoi sitten hilpeämmin:\n\n-- Lähtään taas vähän liikkeelle. Minua oikeastaan janotti\ntavattomasti, ajattelin mennä siemasemaan kupillisen kylmää olutta.\nTule!\n\nJo oli hän ehtinyt moniaita askeleita kävellä ennenkuin minä siitä\nennätin jaloilleni ja hänen rinnalleen.\n\nKappelissa saatiin seidelit viileän katoksen siimeksessä, istuttiin ja\nkatseltiin liikettä satamassa, jossa laiva tuli, toinen meni ja\nväkiliuta myötään vaihteli. Olli kyseli jostakin yhteisestä\ntuttavastamme, mutta ei näyttänyt kuuntelevan vastaustani ja hänen\nkasvoillaan lepäsi taas tuo vanha väsymyksen varjo. -- Mitähän lie\nsiinä miettinyt. Mullakin jo loppui puhehalu, tuumasin maksaa ja\nlähteä, vaan en malttanut kumminkaan vielä olla kerran koskettelematta\nkautta rantainkaan äskeistä puheainetta:\n\n-- Milloin teillä on aikomus viettää häänne?\n\n-- Häätkö ... niin, vihitytämme kai jo syyskuussa itsemme.\n\n-- Mitäpä siinä todellakaan vitkastelee, kun kerran on tilaisuudessa\nperustamaan kodin ja kaikki on selvillä.\n\nHän kääntyi tutkivin katsein puoleeni.\n\n-- Siltäkö sinusta tuntuu? Niin se tuntuu enimmäkseen minustakin, vaan\ntoisakseen ikäänkuin epäilyttää, pelottaa. Se on niin outoa, ja se on\nkaikki tapahtunut niin äkkiä, -- minä en kykene oikein selvästi\najattelemaan enkä arvostelemaan kaikkia, tuntuu joskus kuin olisin\nhypnotiseerattu. Elä ymmärrä minua väärin. Minussa tuntuu väliin,\n-- se on naurettavaa --, olevan kaksi olentoa, jotka eivät asu\nsopusoinnussa ... taikka tuntuu kuin väliin katseleisin kihlaustani ja\nhäitäni ja kaikkia näitä tapahtumia toisen silmillä, väliin toisen...\n\nHän puhui tavallista vilkkaammin, joi sitten oluensa pohjaan ja tilasi\nuutta ja näytti rauhoittuvan. Mahtoi katseissani vasten tahtoanikin\nolla jotain ihmettelyä, koska hän naurahti:\n\n-- Sinä pidät minua varmaankin mielivikaisena, vaan ajatteles, kaikki\nmeni niin äkkiä ja niinkuin huminassa, että olisitpa itsekin sijassani,\nniin olisit sinäkin pyörällä. Tietysti minä siitä olen iloinen, ...\nvaan kuulehan kun kerron, niin käsität paremmin:\n\nMenin kerran kohta jälkeen ensi tutustumisemme Annin luo, aivan\nsattumalta viemään muuatta kirjaa, josta oli tullut puhe. Ja sinne jäin\nkoko iltapäiväksi, -- en käsitä miten se oli mahdollista. Kaikki hänen\nluonaan oli niin miellyttävää, niin kodikasta ja korutonta, ja hän itse\nniin luonnollinen ja sydämmellisen hilpeä, että en lähtöä muistanut\nensinkään, -- eikä hänkään näyttänyt viipymistäni huomaavan. Siellä\ntuntui niin hauskalta ja helpolta, muualla en olisi tahtonut ollakaan.\nJo parin päivän perästä menin sinne ihan asiatta uudelleen, menin\nmelkein kuin jonkun väkinäisen voiman vetämänä ja -- se merkillistä! --\nminusta tuntui, että hän juuri oli minua odottanut, niin luonnollinen\nnäytti tuloni hänestä olevan. Siellä istuttiin iltakausi -- en\ntosiaankaan katsonut kelloa, sillä silloin en enää välittänyt ajasta\nenkä paikasta, -- puhuttiin ja innostuttiin, en muista mistä ... en\nyleensä tiedä mitä tapahtui ja miten kaikki kävi, ennenkuin...\n\nOlli katkasi puheensa ikäänkuin itsekin siitä hämmästyen, loi alas\nkatseensa, tarttui olutlasiin vaan laski sen taas kädestään ja kääntyi\nikkunaan. Hän näytti siihen lopettaneen, mutta kun minä halusin sekä\nkuulla enemmän että koettaa käsittää asian luonnolliselta kannalta,\nniin kysäsin:\n\n-- Ennenkuin...?\n\nOlli kääntyi taas tarkastavin silmin puoleeni, ja lausui verkemmin:\n\n-- Ennenkuin hän kysäsi, tahdoinko että kihlauksemme jo kohta\njulastaisiin. Minä tietysti tahdoin sen, olisin arvatenkin itse kohta\nehdottanut samaa, mutta se kysymys minuun vaikutti niin omituisesti,\nminä ikäänkuin hetkeksi heräsin jostain huumauksesta, johon taas heti\nvaivuin takaisin. Ja vielä jälestäkäsinkin on tuntunut siltä, kuin\nväliin heräisin ja taas vaipuisin... Niin, no, eihän se tietysti ole\nmuuta, kuin että tuo kaikki, päätökset ja muut, tapahtuivat niin äkkiä,\npitemmältä miettimättä, etten oikein ole ehtinyt selviytyä, mutta se\nepäselvyys vaivaa joskus vieläkin mieltäni.\n\nNyt näytti Olli melkein ujostelevan tuota kaikkea, mitä oli kertonut.\nMutta minä en sitä kovinkaan kummeksinut, olin sen ikäänkuin\naavistanut ja jotain tuontapaista miettinyt äsken puoliunissani\ntekemäini havaintojen nojalla. En tosin vieläkään käsittänyt hänen\nmielentilaansa, vaan selitin hänelle kumminkin rauhoittavasti ja\nluonnolliselta kannalta, miten se muka on tunnustettu psykolooginen\nilmiö, että äkilliset, voimakkaat tunteet vaikuttavat hiukan ikäänkuin\nhuumaavasti, -- mitä lienen selittänyt koettaessani asettua hänen\nkannalleen.\n\nMutta nytkään hän ei näyttänyt minua kuuntelevan, tähysti vain ulos,\nnäytti ajattelevan jotain toista. Vaan äkkiä hän virkahti:\n\n-- Niin, se on tietysti jonkunlaista joutavaa arkuutta, lapsellisuutta,\nkun puuttuu toimintavoimaa uutta uraa alkaessani. Enkä sitä usein\ntunnekaan, -- joskus mietin sitä ihan omaksi kiusakseni. Pisti vain\npäähäni jutella tuossa tavatessani sinut, jonka kanssa me tällaisista\ntunne-elämän ilmiöistä ennenkin keskusteltiin, -- mistä ne kummalliset\nmielenjohteet aina tullevatkin!\n\nMinusta tuntui, että hän nyt koetti pyyhkästä jäniksenkäpälällä\näskeiset sanansa, ja niinpähän olikin, koska hän jatkoi väkinäisellä\nlevollisuudella:\n\n-- Niin, kuten sanoin, meillä on aikomus tässä syyspuoleen pitää\nvihkiäiset, varsinaisia häitähän niitä meillä tietysti ei tulekaan, ei\nole paljo sukulaisia eikä muita.\n\nJa taas keskustelimme vanhoina toveruksina tavallisista asioista. Mutta\nvielä kerran näkyi häneltä keskustelu unhottuvan ja hän vaipui omiin\nmietteisiinsä ja vasta kotvasen kuluttua huomasi hän itse, ettei ollut\nkuullutkaan mitä minä siinä puhuin.\n\nJa silloin hän äkkiä nousi.\n\n-- Niin, terve nyt, minun täytyy rientää.\n\n-- No odotahan, mihin se semmoinen kiire, otit kai lomaa toki\npitemmäksi aikaa, kun lähdit vanhaa tuttua tapaamaan.\n\n-- Lomaa ... mitä lomaa minä tarvitseisin, ei ... muistui vain tuossa\nmieleeni eräs asia...\n\n-- Istuhan toki, maksetaan nyt edes.\n\n-- Jaha, sekö vielä. Ottakoon tuosta. Ja terve nyt, minun täytyy\ntodellakin joutua. Kai sitä taas tavataan...\n\nViimeiset sanat hän virkkoi jo portaita alas juostessaan ja kun minä\nrahat maksettuani ulos ehätin, mennä viiletti hän jo kappaleen matkan\npäässä pitkin esplanaatia ja ohjasi kulkunsa sinne teaatterin puistoa\nkohden, josta hän äsken oli tullut.\n\nKatselin nurkassa hetken sitä hänen menoaan. \"Olen kuin\nhypnotiseerattu\", oli hän sanonut. Tuo näytti todellakin vähän siltä.\n\n-- Hm..., minä löin leikiksi syvälle pyrkivät mietteeni. Sitä näkyy\nvoivan olla hypnotiseerattuna monella tavalla...\n\n1892.\n\n\n\n\nKOTIONNEA.\n\n\nKäveltiin sunnuntaiaamuna huhtikuussa Alppilaan päin, verkalleen\nasteltiin aamukylmässä muitten retkeilijäin joukossa pitkin itäistä\nviertotietä, eikä siinä käveltäissä paljo puhettakaan pidetty.\n\nKappaleen oli soluttu ohi Hesperiasta, kun toinen tovereista osoitti\nmeille muuatta kauppapuotia tien varrella olevassa talossa ja virkahti:\n\n-- Tuosta puodista voisin kertoa tarinankin, jos tahtoisin.\n\n-- No anna tulla, jos se ei ole pitkä. Joutaisihan tässä nyt jotain\nlorua kuulemaankin matkan ratoksi.\n\n-- Enpä tiedä kannattaneeko. Se on hyvin tavallinen tarina yhdestä\nnuoresta miehestä ja nuoresta naisesta, tavallinen tarina, hiukan\nnaurettava ja hiukan surullinen.\n\n-- Siis tuohonkin rihkamapuotiin on sopinut jotain runollista, -- sehän\non jo lupaavaa sekin. Ja tietysti silloin myöskin oli kevätaamua ja\npäiväpaistetta ja sinivuokkoja ja sitäpaitse nuoruutta ja lempeä.\n\n-- Kaikki, ne saadaan mukaan kunhan maltat mielesi.\n\nSiksiverran oli jo toverimme ehtinyt päästä kertomatuulelle, että hän\nmielisuosiolla jatkoi. Me toiset kävelimme ääneti siinä rinnalla,\nkuuntelimme minkä kuuntelimme, yleensä olimme tyytyväisiä kun saimme\nkuulla valmista, tarvitsematta itse vaivata leukojamme.\n\nSe tarina oli tämmöinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuossa puodissa piti viitisen vuotta sitten kauppaa aivan nuori mies,\nvasta parinkymmenen korvissa oleva. Melkein liian nuori hän minustakin\noli itsenäiseksi kauppiaaksi, mutta ei se hänen kauppaliikkeensäkään\nsentään sen suurenmoisempaa ollut, kuin että hän siinä itse myöskenteli\ntupakkaa ja saippuaa ja rautanauloja ja sen semmoista pikkurihkamaa ohi\najaville maalaisille ja lähiseudun työväelle. Ja muuten oli mies\nvuosikseen sangen toimekas ja ymmärtäväinen nuorimies, -- me kutsuttiin\nhäntä aina kauppaneuvokseksi ja ennustettiin hänelle suurta\ntulevaisuutta.\n\nMinä tutustuin häneen näet siinä perheessä, jossa tuona talvena asuin,\n-- hän kävi siellä aina säännöllisesti sunnuntai-iltasin, oli jotenkin\npäässyt perheen tuttavuuteen ja viljeli sitä tuttavuuttaan hyvin\nahkerasti. Muuten hän ei ollut mitään n.k. sivistystä saanut, -- se\nhuomattiin hyvinkin usein --, oli maalta suutarin poika luullakseni,\noli ollut kauppapalvelijana jossakin nurkkakaupassa, mutta siitä\njotenkin entisen isäntänsä avulla ja välityksellä saanut hoitoonsa tuon\nrihkamakaupan, josta sen entisen omistajan oli täytynyt luopua. Eihän\nse tainnut \"kauppaneuvokselta\" aivan omakaan kauppa olla, mutta sillä\nnimellä se nyt kulki.\n\nJa hän näytti tuntevansa itsensä hyvin onnelliseksi ja olikinhan onni\nollut hänelle harvinaisen suotuisa. Aina oli hän erittäin reipas ja\niloinen, kehahteli joskus kaikessa vaatimattomuudessaan kaupoistaan ja\npikkukepposistaan eikä ollut milläänkään, jos hänen kömpelyydelleen ja\nsuorapuheisuudelleen joskus naureskeltiinkin. Nauroi mukana.\n\nSiellä samassa perheessä asui kaksi neitostakin, -- niin, niin, nyt\nvasta tulee puhe toisesta päähenkilöstä. Mutta ei tule pitkää puhetta.\nNe olivat semmoisia kuin Helsingissä elämänuralle valmistumassa olevat\nneitoset nyt yleensä ovat, toinen mustaverinen ja pyöreänpyllykkä,\ntoinen valkea ja kalpea ja hoikkanen. Ja \"kauppaneuvos\" rakastui\nmustanpulleaan, sanon sen heti, ettei tulisi väärää käsitystä.\n\nMe pelattiin \"knorria\" yhdessä päivällisten jälkeen, käytiin yksissä\nkansankonserteissa ja illoilla keskusteltiin maailman menosta niin\nsyvällisesti kuin osattiin. Ja \"kauppaneuvos\" rakastui, kuten sanottu,\nmustaveriseen neitoseen, rakastui yhä syvemmin joka sunnuntai-ilta.\n\nEikähän se mikä kumma ollut. Sydänhän se oli hänelläkin ja nuori olikin\nvielä. Mutta tyttöjä se tuo huvitti, tietäähän sen, hehän olivat\nherrastyttöjä? He nauraa tirskuivat syrjässä kun \"kauppaneuvos\" heille\nkantoi rusinoita ja manteleita, mutta söivät niitä kumminkin; he\npitivät pitkät ilveet, kun mustaverinen sai syntymäpäiväkseen kukkasen\nynnä kauppaneuvoksen käsin koreasti kirjoitetun nimikortin, ja aina kun\ntämä knorrinpeluussa tai kahvia juotaissa tuli ilmaisseeksi hellempiä\ntunteitaan, iskivät he silmää toisilleen ja matkivat sitten\njälestäkäsin. Vaan kumminkin antoivat hänen pikeytyä syvemmin joka\nsunnuntai-ilta.\n\nJa sitten tuli kevät ja päiväpaiste, -- nuoruutta ja lempeähän oli\nollut jo aikasemmin. Me kävelimme silloinkin sunnuntaiaamusta Alppilaan\ntätä samaa tietä, ja kauppaneuvos näytti meille ylpeydellä, että tuossa\nse on hänen puotinsa, siinä hän viikon uutterasti juoksentelee tiskinsä\ntakana ja koettaa hyötyä liikkeestään, ja odottaa innolla sunnuntaita,\njolloin hän pääsee viikon vaivoista nauttimaan elämää ja onnea. Ja hän\nlämpeni oikein kuvatessaan, miten hän aikoi laajentaa liikettään\nvähitellen ja sitten siirtyä keskikaupunkiin...\n\nHän oli nyt kerran rakastunut. Ja kun pääsiäinen tuli, jolloin on paljo\npyhiä, kutsui hän meidät kerran luokseen käymään, hänen pientä pesäänsä\nkatsomaan, kuten hän sanoi. Ja tytöt lupasivat tulla, ja \"kauppaneuvos\"\noli ihmisistä onnellisin valmistaessaan vastaanottoa ja uneksiessaan\nsen seurauksia. Sillä hän uneksi, vaikka olikin kauppias. Mutta hän oli\nniin nuori...\n\nJa pääsiäispäivänä aamupuoleen kävelimme niin Töölöön päin, tytöt ja\nminä. Tytöillä oli harvinaisen lysti, he kertoivat toisilleen\npuolinaisia lauseita ja purskahtivat nauramaan, ja se mustanpullea osti\nkulkukauppiaalta kymmenellä pennillä vihkosen sinivuokkoja viedäkseen\nihailijalleen. -- Minusta se jo silloin tuntui vaaralliselta pilalta,\nmutta tunnettuahan se on, että juuri tytöt, nuo tunteelliset ja hellät,\novat kaikkein julmimmat, kun tulee toisen tunteista puhe. --\n\n\"Kauppaneuvos\" oli meitä jo portilla vastassa ja hän saattoi meidät\nhuoneeseensa, -- yksi se hänellä vain semmoinen olikin paitse puotia,\nja sekin yksi ainoa oli tuommoinen matala ja pieni porstuakamari,\nmelkein pimeä ja kosteanummehtunut. Mutta siitä omasta kodistaan oli\nhän kumminkin ylpeä, hän osotti sitä meille vilpittömällä riemulla,\nosotti kauppakirjojaan ja laskukirjoja ja kuittitukkuja, joita oli\nkirjoituspöydällä ja seinällä naulassa, pyysi istumaan pienelle\nsohvanpahaselleen ja laittoi eteemme viinilasit ja pussillisen namusia.\nHän oli siistinyt kotinsa miten parhaiten osasi, koristanut mustuneita\nseiniä tuoreilla pajunoksilla ja peittänyt vuoteensa puhtosella\nliinalla. Hän aikoi, -- sanoi hän -- syksystä vuokrata yhden huoneen\nlisäksi, jos tarvittaisiin. Ja hän hääräsi siellä toimeliaana ja\nhilpeänä kuin nuori emäntä talossaan ja silmäili aina väliin\nsanomattoman onnellisilla katseilla sitä sinivuokkovihkosta, jonka hän\noli saanut ylimmän nappinsa läpeen pistetyksi.\n\nHän tunsi itsensä voittajaksi ja elämä näytti hymyilevän hänelle\nruusunpunertavassa valossa.\n\n-- Tämmöinen pieni ja koruton kodinkömmäkköhän minulla vain on, mutta\ntässä sitä kumminkin voipi elää niin onnellisena ja tyytyväisenä kuin\nkonsaan missäkin, puheli hän ja joka liikkeestä näytti sitä onnea ja\ntoivoa säteilevän.\n\n-- Miks'ei, myönsivät tytöt, eihän onni ole riippuvainen suuruudesta\neikä loistosta.\n\n-- Niinkö uskotte tekin, uskotteko todellakin niin? kyseli\n\"kauppaneuvos\" innokkaana ja katseli rohkeana sitä tummempaa hänen\ntummiin silmiinsä.\n\n-- Tietysti, näkyyhän se teistä, jos en sitä muuten tietäisikään.\n\nAivan houkuttelevalta se koti ei kumminkaan mahtanut tytöistä tuntua,\nsiksi se oli liian pimeä ja liian musta. Ja sisältä kauppapuodista\ntunki huoneeseen seisoneiden ruokatavarain, lamppuöljyn ja lehtitupakan\nkatkera haju, ja näinpä tyttöjen epäillen koskettelevan kirjoihin ja\nlaseihin, jotka eivät olleet ihan puhtaan näköiset. Mutta isännälle he\nimarrellen kehuivat toisin, -- sehän on tyttöjen tapa.\n\nKauppaneuvos oli hurmaantunut, hän luuli jo toiveensa toteutuneen,\nkatsoi asian olevan selvillä, ei muuta kuin hiukan rohkeutta vain.\nHuomasivatko tytöt tuon, en tiedä, eivät ainakaan tehneet mitään häntä\njäähdyttääkseen.\n\nKäveltiin puotia katsomassa, hän näytteli meille tavarapaikkojaan ja\nsäkkejään. Ikkunan luo jäivät kauppaneuvos ja mustaverinen kahden\njuttelemaan, kun me toiset, kierroksen puodissa tehtyämme, siirryttiin\nkamariin. Sieltä kuului hetkinen kuiskausta sisältä, samassa tyttö\nsiellä rämähti nauramaan ja tuli kohta ulos punakkana ja hohteissaan.\n\nMe sanottiin melkein heti jäähyväiset. Kauppaneuvos oli nyt yhtenäkin\nkäynyt kalpeaksi ja vakavaksi, kylmä, lannistuneen mielen leima oli\nhänen kasvoillaan, katseensa loi hän maahan eikä sanaakaan saanut\nsuustaan.\n\nMe lähdettiin pois, käveltiin sanaa puhumatta kaupunkiin päin,\nkauppaneuvos jäi yksin seisomaan avopäin huoneensa ovelle. Eikä hän\ntullut sinä sunnuntai-iltana meille kahvia juomaan eikä \"knorria\"\npelaamaan, eikä tullut enää koskaan.\n\nNiin, se poikaparka oli siinä ikkunan ääressä kosinut, ymmärsin sen\npiankin tyttöjen puheesta. Oli tunteittensa valtaamana ja varmalla\ntoivolla tarttunut tytön käteen ja pyytänyt tätä jakamaan hänen\nkanssaan hänen suuri onnensa tuossa pienessä kodissa. Kömpelösti se oli\nmahtanut käydä, en tiedä, tyttö oli vaan purskahtanut nauramaan ja\njuossut pois...\n\nJa naurettavahan se olikin koko tuo tapaus, tuon poikaparan\nmaailmankatsanto oli niin naurettavan lapsellinen siksi, että hän\nnaiivisuudessaan oli nähnyt kaikki niin valoisana ja toivorikkaana.\nMutta oli se toisakseen minusta vähän surullistakin, onhan aina\nsurullista, kun näkee ihmisten suurten ja ihanain elämäntoiveiden äkkiä\nhajoavan pirstaleiksi.\n\nTytötkin kertoivat jälestäkäsin katuneensa menettelyään, se\nmustanpuhuva kehui itkeneensä pilantekoaan koko puolen yötä. Mutta aina\nsekaan he nauroivat.\n\nJa kesemmällä oli jo tuossa puodissa toinen isäntä, enkä\n\"kauppaneuvosta\" tavannut ennenkuin seuraavana syksynä, jolloin hänet\nnäin soturin vaatteissa kerran kadulla marssivan. Hän ei ollut\ntuntevinaan minua, käveli vain ohi, vaikka minä tervehdin. Ehkäpä ei\ntuntenutkaan. Kuulin sittemmin, että hän oli jo heti keväillä aikonut\nmatkustaa Ameriikkaan, mutta ei päässyt, kun oli sotapalvelus vielä\nedessä. Silloin hän heitti kauppansa ja tuon onnellisen kotinsa ja meni\nvapaaehtoisena sotaväkeen. Liekö sittemmin mennyt Ameriikkaan, sitä en\ntiedä, mutta toiset isännät ovat hänen puodissaan senjälkeen myöneet\ntupakkaa ja lamppuöljyä ja myövät vieläkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo oltiin Alppilaan pääsemäisillään kun toverimme lopetti juttunsa, --\nsilloin tuo jo oli aikakin lopettaa. Vaikka hän oli koettanut kertoa\nsen leikillisesti, oli hän paikotellen itse näyttänyt melkein\nliikutetulta sen surullisesta puolesta. Me kumminkin uskallettiin\nhieman epäillä tuota runollisuutta.\n\n-- Ja nekö rukkaset hänet saattoivat luopumaan tuolta lupaavalta\nkauppa-alalta, jossa hänellä oli ollut niin hyvä menestys ja onni?\n\n-- Mistä minä tiedän. Saattoipa kyllästyä muutenkin, tai ehkä ei kauppa\nvedellyt, eihän se kovinkaan voine tuommoinen kaupankäynti lyödä\nleiville. Eli vaikuttiko häneen niin musertavasti tuo nöyryytys ja\npettymys ja sen tuottama lannistunut mieliala, -- olisiko sekään\nmahdotonta? -- mistä minä tiedän.\n\n1892.\n\n\n\n\nLEPOTUNTI.\n\n\nHeitä asui toisessa kerrassa kokonainen puulaaki, viisi, kuusi nuorta\nmiestä yhdessä hoidossa. He olivat hilpeitä, suruttomia, nuoria\nylioppilaita, jotka huolista eivät tienneet eivätkä välittäneet ja\njoille koko hymyilevä tulevaisuus oli valoisena auki. Ja elämä\npuulaakissa olikin kepeätä ja rattoisaa; koko ilma oli helppoa\nhengittää kuin olisi ollut yhtenäinen kevätaamu.\n\nTehtiin työtä ja lepäiltiin: ei ollut rasitusta, ei juuri\nlaiskuuttakaan. Kun oli tunti luettu, niin keräyttiin taas juttelemaan\nja toisilleen kiusaa tekemään. Viulua vingutettiin, naurettiin,\nlaulettiin, -- tanssittiinkin milloin viitsittiin. Siunattuja olivat\nvarsinkin nuo suloiset päivällisen jälkeiset lepotunnit, jolloin aina\nyhdessä istuttiin ja tupakin seurassa sulatettiin rasvaisia liharuokia\nkahvia odotettaessa tai juotaessa. Silloin jokainen levähdytti sieluaan\nja ruumistaan niin mukavasti kuin suinkin. Kuka ehti, riensi anastamaan\nloikomapaikat sohvassa ja keinutuolissa. Toiset vetivät tuoleja alleen\nja asettuivat niiden päälle virumaan selkäkenossa ja pitkälleen. Ja\njuttua lykättiin.\n\nVähänkään vakavammista asioista ei viitsitty keskustella; vatsa oli\nliian täysi, jotta ajatusta vähänkään olisi voinut rasittaa. Loruiltiin\nsentähden joutavinta, mitä milloinkin kerkesi kielen kärelle, sanan\ntokasi yksi, toisen toinen, ja kun joskus erimielisyyttä sattui, niin\nei siitä kauvan viitsitty riidellä, lyötiin kohta veikka, punsipullo\nväliin. Nämä unohtuivat tietysti yhtä usein kuin niitä lyötiin. Joskus\nlyötiin korttia, viittä lehteä, tyttö voittona, lyötiin laiskasti,\nmelkein koneellisesti, viitsimättä tingata, jos joku joskus teki kälmin\ntikinkin.\n\nNiin istuttiin nytkin päivällistuntia viettämässä. Siihen tuli silloin\nmatami tuomaan kahvia, ja toipa vielä alakerrasta terveisiä, että\nherrat koettaisivat olla vähän laulamatta ja telmämättä, siellä juuri\nalla on kuoleva sairas.\n\n-- Alakerrassa, mitä se meihin kuuluu. Ei niistä ollut vuokrattaissa\nmitään puhetta -- kuolevaisista.\n\n-- Käskivät kauniisti pyytää; tauti kuuluu olevan kova, ei se enää\nkauaksi jätäkään faktoria vastukseksi.\n\n-- Sekö peijakkaan faktori nyt kuolee, jolla on kaksi kaunista tytärtä.\nMuistatko, Akseli, ne kaksi mustasilmästä?\n\n-- Nehän ne juuri pyysivät herroja hiljaa olemaan; rouva kuoli, jo\nsyksyllä.\n\n-- No, tyttöjen tähden me olemme hiljaa kuin hiiret -- jos muistamme.\n\n-- Ja jos viiltänemmekin viululla jonkun polkan, niin sehän vain\nsulostuttaa kuoleman; sävelten saattamana saa hän siirtyä suoraan\ntaivaan enkelien tansseihin.\n\n-- Niin, niin, sitä tietähän meidän kaikkien on kulkeminen ... pataa\npohjalla, tunnustakaa maata!\n\n-- Ja kuka pelissä?\n\n-- Faktorin tyttö... Vanhempi on Hilta niminen, sen minä voitan. \"Ja\nAkseli ja Hilta, hänen morsiammensa...\"\n\nPalvelija sai mennä niine lohduttavine terveisineen alakertaan. Vaan\nyläkerrassa puulaaki joi kahvia, löi korttia, lauloi ja ilveili. Heidän\nkeveää mieltä ei pystynyt painostamaan yksi kuolevainen, eikä päässyt\npitkää hetkeä kulumaan, ennenkun he soittivat ja mellastelivat\nentisellään. Kun lie kuollakseen niin kuolkoon, jäävätpähän tytöt\nhenkiin, nuo hoikkaset mustasilmät, vähät muista.\n\n-- Sanoinhan minä, että tänne se kaapataan!\n\n-- Oho, kolmesta poikki. Ei ne kaikki Hiltat sentään ole Akselinkaan\nHiltoja.\n\n-- Tuossa käpälä, lyö veikka, enkelsmanni ei kinaa. Jos en kortissa\nvoita, niin voitan sen muuten.\n\n-- Punssipullo... Ja miten sinä sen muuten voitat?\n\n-- Hentukseni, lohdutan hänen surupäiviään, kun isä kuolee.\n\n-- Risti valttia... Tulisin minäkin toisen varalle, vaan eipä se isä\nole vielä kuollut, voipi elää vielä sinun ikäsi ja minun, etkä pääse\nikinäsi tyttöjen pariin.\n\n-- Kuka pääsee sotamiehen yli... Jos kuolee, niin ne punssit juodaan\nhautaisiksi, tappasi kumpi tahansa.\n\nHämärähetki oli lopussa, lepäilijät nousivat tiloiltaan, telmivät siinä\nvielä hetkisen virkistyäkseen ja hajosivat sitten kukin omaan\nhuoneeseensa muutamaksi tunniksi silmäilemään kirjan lehtiin jatkoksi\nsiitä, mihin ennen päivällistä oli jäänyt. Lepotunnin mukana hävisivät\nsen tuumat ja mielialatkin, eikä kukaan enää muistanut veikkoja,\npunssipulloja, voittoja eikä tyttöjä. Ne palasivat mieliin ja\nkeskusteluihin taas vasta kun ensi lepotunti joutui.\n\nMuutamain päiväin kuluttua ihmettelivät toverukset päivälliselle\nmennessään, kun heidän syrjäisen korttelinsa edustaiselle kadulle\nkeräysi hevosia ja ihmisiä kadun täydeltä, ja kaikki näytti niin\njuhlalliselta ja tasaiselta. Vaan samassa huomattiin ruumisvaunutkin:\nsehän olikin ruumissaatto, joka siitä oli lähdössä.\n\n-- Se on varmaankin faktori, joka nyt on kuollut.\n\n-- Jokohan tuo olisi näin pian kellahtanut. Sehän se on, näettekö,\ntuossa nousevat tytöt rekeen mustissa harsoissa...\n\n-- Kas vain. Eikö Akselin tee mieli lähteä ritariksi mukaan?\n\nSinä päivänä ei ollut päivällisenjälkeinen lepotunti niin hauska kuin\ntavallisesti. Kokoonnuttiin kyllä niinkuin ennenkin suurimpaan\nhuoneeseen kahvia odottamaan ja hämärää viettämään, mutta tavallinen\nhilpeys ei päässyt valloilleen. Ei muistanut kukaan ehdotella\nkorttipakkaa esille otettavaksi, ja viulu sai aivan rauhassa roikkua\nseinällä. Kepeät pilapuheet eivät luistaneet, melkein ääneti istuskeli\nkukin paikoillaan, mikä minkin ikkunan ääressä katsellen ulos, missä\nhämärä peitti talvisen maan ja hallavan taivaan yhä harmajammaksi ja\nväsyneemmän näköiseksi.\n\nMatami toi kahvia. Hänkin huomasi, että mieliala oli puulaakissa\nvastoin tavallisuutta kankea ja raskas ja hän ihan ihmetteli sitä\näänettömyyttä, mikä nyt vallitsi huoneessa.\n\n-- Saavat herrat nyt soittaa ja vaikka tanssiakin, ei ole enää\nkuolevaisista vastusta.\n\nMutta ei kukaan keksinyt yhtään sukkeluutta vastaukseksi tuohon lupaan,\njoka nyt tiesi mistä syystä melkein soimaukselta tuntui. Eikä ollut\nheillä matamin poistuttuakaan toisilleen mitään sanomista. Kahvit\nsärvittiin äänettömyydessä ja tavallista varemmin nousivat miehet\nlähteäkseen taas kukin huoneeseensa.\n\n-- Kas, tuossa palaavat faktorin tyttäret haudalta.\n\nKaikki ehättivät ikkunaan. Hevonen pysähtyi juuri portin eteen ja\nsisarukset nousivat reestä, vanhempi kaivoi taskustaan kukkaron ja\nmaksoi hevosen. Mutta he eivät kiirehtineet huoneeseen. He seisoivat\nhetkisen katureunalla ja katselivat sisälle asuntonsa ikkunoihin ja\nnäyttivät vaihtavan pari sanaa. Katselivatko tyhjän, yksinäisen\nasuntonsa kolkkoutta ja pimeyttä, vai muutenko lienevät epäillen\nviivähtäneet. Nuorempi vei nenäliinan silmilleen ja vanhempi tarttui\nhäntä käsivarresta ja veti muassaan sisälle.\n\n-- No, Akseli, nyt ovat tytöt yksin lohdutuksen tarpeessa. Muistatko\nnyt Hiltaasi ja veikkaasi?\n\n-- Niin, ja hautajaisissahan ne punssit piti juoda. Vai joko tunnustat\ntapanneesi, Akseli?\n\n-- Jo. Mutta niitä veikkoja ei juoda.\n\nAkseli poistui ensimmäisenä huoneeseensa ja veti jälessään kaikki muut.\nLepotunti oli taaskin lopussa.\n\n1891.\n\n\n\n\nKUOLEMAAN TUOMITTU.\n\n\nKuolemaan tuomittu!\n\nSe tuntui katkeralta, sitä ei voinut oikein uskoa, mutta se oli totta.\nLääkäri oli sen sanonut päättävästi ja peruuttamattomasti, oli\ntodistanut sen päivän selväksi, ilmeiseksi. Siitä ei päässyt mihinkään;\ntuntuihan se sitäpaitsi ruumiissa, josta viimeiset voimat joka päivä\nvähenivät ja uhkasivat loppua, tuntuihan se hengityksestä, joka lyhyenä\nja katkonaisena ja vaikeasti kulkevana läähätti, tuntui äänessä, josta\nsointu oli murtunut jotta käheä kuiskutus vain sai kuuluville. Ja\nkumminkin sitä oli vaikea käsittää, se tuntui toisinaan aivan\nuskomattomalta, naurettavalta, mahdottomalta.\n\nJa hän oli vasta viidenkolmatta vuotias, elämän halu oli vielä kiihkeä,\nelämällä oli vielä niin paljo tarjottavaa, siinä oli niin paljo\ntekemätöntä, täyttämätöntä. Ja kuolemaan tuomittu!\n\nMaisteri Eronen kulki edestakaisin huoneessaan, kulki väsyneenä ja\nmasentuneena. Hänestä oli koko hänen olemisensa nyt niin omituista.\nOikeastaanhan hän ei enää kuulunut elävien lukuun, hänellä ei ollut\nminkäänlaista sijaa eikä tehtävää ihmisten parissa. Keuhkot olivat\nloppumaisillaan ja niiden perinpohjainen häviäminen kiirehti päivä\npäivältä. Ohi keväästä -- niin oli lääkäri vastannut rehellisesti ja\nsuoraan hänen kysymykseensä -- ei hän tulisi elämään, mutta sinne asti\nsaattoi vankka ruumiinrakennus vielä pitää häntä hengissä, joskaan ei\npystössä. Sillä nyt jo täytyi hänen levähtää aina kymmenen askeleen\npäästä ja väkisinkin veti pitkäkseen.\n\nRuumis oli riutunut, vaan henki oli vielä pirteä, sielu vielä\nelinvoimainen ja nuori. Ja juuri sen tähden se olikin niin vaikea sanoa\njäähyväisiä elämälle, -- mutta oikeastaanhan ne olivatkin jo sanotut.\nHän oli nyt ainoastaan viivähtänyt vieras haudantakaisista maista.\n\nVielä oli hiukkasen aikaa jälellä.\n\nNyt oli syksy ja keväällä vasta oli lähtö. Vaan mitäpä tuosta\nkipineestä ajasta! Kitumista, riutumista, rääkkäytymistä ja säännöllistä\nheikentymistä, kunnes vihdoin kaikki ihmisyys katoo, liukenee pois kuin\nnukkuneen rukous. Parempi olisi jos voisi hävitä heti, kadota\nkerrassaan, niinkauvan kuin mielessä vielä on itsetietoisuutta,\ntahdossa tarmoa ja sielussa voimaa. Ja miks'ei voisi...?\n\nEi. Elämä on aina elämää. Se mitä lie jälellä, se on elettävä, ja\nelettävä niin hyvin kuin voi. Se on pakosta.\n\nYksi talvi vielä aikaa, seitsemän, kenties kahdeksan kuukautta. Siinä\najassa on moni ehtinyt suorittaa kokonaisen elämän työn, tehdä itsensä\ntunnetuksi, rakastetuksi ja kaivatuksi, jättää pysyväiset jäljet\nolostaan elävien joukossa? -- Mutta hän, -- hän ei voinut. Voimia\npuuttui, kyky oli katkennut, tahto ei enää jaksanut pakottaa riutunutta\nruumista eikä rääkkäytynyttä sielua mihinkään työhön.\n\nHänen elämänsä työ oli nyt päättynyt, hän oli vaikutukseltaankin kuin\nkuollut. Ja sen muassa oli hänen elämän ilonsakin loppunut, hänen\nelämästään ei ollut enää hyötyä kellekään, ei nautintoa rahtustakaan\nitselle eikä muille.\n\nSe ajatus masenti hänen viimeisetkin riutuneet sielunvoimansa, hän ei\nuskaltanut sitä ajatellakaan. Ja, -- se merkillistä, -- hänen oli paljo\nhauskempi ajatella toisin, ajatella elämätä, työtä ja nautintoa,\nmuistella tovereita ja ystäviä ja yhdyselämää heidän kanssansa, vaikka\nhän tiesikin, että se oli turhuutta, oli unta ja petosta.\n\nVaan oliko se unta ja oliko petosta?\n\nMiks'ei hän voisi vielä, niinkuin ennen, voimainsa mukaan viettää\nhetkiänsä nuoruudenystäviensä piirissä, innostua heidän kanssansa,\nhaaveksia ja kuvailla heidän seurassaan mailmaa kauniiksi ja elämää\nihanaksi?\n\nOlkoonkin se unelmata, eihän se siltä ollut rikollista. Miksi hän yksin\nistui ilottomassa kammiossaan lääkepullojen keskessä niinkauvan kuin\nhänellä vielä oli hiukkasen voimia päästä ihmisten pakinoille\nunhottamaan itsensä ja oman olemattomuutensa? Miksi ei hän kuluttaisi\ntuota tähteellä olevaa aikaa hauskimmalla tavalla, miksei imisi vielä\nelämästä niitä viimeisiä pisaroita, joita hän kalman kylmentämillä\nhuulillaan jaksaisi suuhunsa suudella? Miks'ei hän eläisi noita\nkuukausiaan niin, että tietäisi ne eläneensä?\n\nSe oli epätoivon kiihkeä hengetär, joka vähän väliä kuiskasi hänen\nmasentumaisillaan olevaan mieleensä noita elämän halun viimeisiä\nviekotuksia. Hän hymähti niille mietteilleen katkerasti, vaan ne\nkoteutuivat häneen vähitellen, hän tottui niihin, hän omisti ne\nomikseen. Ja tietämättään päätöksestään oli hän piankin päättänyt elää\nniin hauskasti kuin jaksoi ja taisi sen ajan, mikä hänellä vielä oli\njäljellä.\n\nViime talvena oli Eronen aivan odottamattaan saanut pienen perinnön,\nkuusituhatta markkaa, erään melkein tuntemattoman tätinsä jälkeen ja\noli siitä ensin ikihyvikseen ihastunut. Nythän hän saisi toteuttaa nuo\nainaiset unelmansa, pääsisi matkustelemaan, kauvas ulkomaille näkemään\nja kuulemaan ja oppimaan. Vaan sitten tuli tauti, tärveli miehen perin\npohjin. Mitäpä hän enää niillä rahoilla, oli hän silloin katkerasti\najatellut, mitä tekisi hän ulkomailla tai muualla, hän, jolle jo hauta\nmelkein oli auki kaivettu?\n\nMutta nyt päätti hän käyttää ne hyväkseen, käyttää ne niin tarkoin kuin\ntaisi viimeisen iltatuntinsa iloksi. Miksei hän niitä siihen käyttäisi?\nEi ollut hänellä ketään, jolle hän olisi ollut velvollinen nuo roponsa\nlahjoittamaan, ja miksipä hän, jolle elämä niin säästäin oli ilojaan\ntarjonnut, käyttäisi niitä muidenkaan elämän ilahuttamiseksi. Hänellä\noli oikeus nauttia ne itse, ja hän tahtoi ne nauttia, -- nauttikoot\nmuut, joille elämän lankaa on pitemmälti leikattu, sen pituudesta, hän\nnauttii sen lyhyydestä!\n\nOmaisuutensa jakoi Eronen tarkalleen kahdeksaan osaan, -- kahdeksan\nkuukauttahan oli pisin määrä, minkä hän voisi elää. Seitsemänsataa\nmarkkaa kuukautta kohden, ei enemmän eikä vähemmän. Se oli koetettava\nkuluttaa parhaalla tavalla ja niin tarkoin kuin suinkin, mutta ei\nmyöskään sitä enemmän. Sen, mikä summasta jäi tähteeksi, sen oli hän\nlaskenut hautajaiskustannuksiksi, papille, arkun tekijälle ja kiven\nhakkaajalle.\n\nEikä hän säästänyt satojaan, -- eihän noita nyt niin kovin monta\nollutkaan, vaan hänen oloihinsa ja tapoihinsa nähden kylliksi. Hän piti\nhuolta, että hänen pukunsa oli aina mallikelpoinen, asuntonsa hän\njärjesti hauskaksi ja maukkaaksi ja kutsui tuontuostakin vieraita\nluokseen. Ja kun ne siellä saivat hauskassa seurassa hyvän iltasen ja\nherttaisen kohtelun, tulivat he vielä toisenkin kerran. Isäntä ei\npaljokaan jaksanut olla muassa, kähisevällä äänellä puhutteli hän\ntovereitaan, mutta oli aina iloisena, aina pilapuheisena, vaikka hänen\npitikin vähän väliä päästä pitkäkseen. Mutta ilta kului hänen\nvierailtaan hupaisesti ja häneltä itseltään vielä hupaisemmin nuorten,\nelinvoimaisten ihmisten parissa.\n\nJa hän liikkui itse ulkona; vaikka heikko olikin ja kuolevan ehdokas,\nnähtiin häntä kaikkialla, missä iloja pidettiin ja ihmisiä keräysi ja\naina yhtä tyytyväisenä. Tapahtui toisinaan, että voimat loppuivat ja\nhän sai seinistä pidellen pyrkiä kotiin, ja että hyvät ihmiset saivat\nauttaa häntä rekeen. Mutta seuraavana päivänä oli hän taas matkassa.\n\nHän koetti tehdä elämän itselleen niin hauskaksi kun taisi, ja kuta\nenämmän hän sitä koetti, sitä enämmän se häntä miellytti. Ja mikä\nmerkillisintä oli, voimat eivät näyttäneen siitään loppuvan, ei, ne\nmelkein karttuivat. Hän jaksoi tänäpänä istua ulkona, puhua ja nauttia\nyhtä paljon kun eilen, miltei enemmän.\n\nJa syksy tuli, jäähän menivät järvet ja satamat ja lumi peitti\nkaupungin ja maan. Tuli talvi, raitis, puhdasilmainen, tervehenkinen\ntalvi, joka jääksi kangisti myrkkyiset huurut ja verhosi vaippaansa\ntautisen maan. Tuli joulu ja meni sekin ja päivä alkoi pidetä ja\nlyhetä yö.\n\nVaan kuolemaan tuomittu keuhkotautilainen kulki vieläkin ihmisten\nparissa, joitten luota hänen oli määrä kohta poistua, hoiperteli tosin\nheikkona hontelona, vaan kulki kumminkin. Eikä hänellä enää tuntunut\nmuita huolia olevankaan, kuin ne, miten saisi aikansa hauskimmin\nmenemään, miten saisi määrärahansa tarkimmin ja nautintorikkaimmin\nkäytetyksi, mutta kumminkin niin, että ne joka kuukauden kohdalle\nriittivät. Ja ystävät ja toverit olivat jo taas tottuneet näkemään\nhänet seurassaan joka päivä, olivat tottuneet nauttimaan hänen\nvierasvaraisuudestaan ja hänen suruttomista pakinoistaan. He tuskin\nhuomasivat, että Erosen käheä, kuiskaileva ääni vähitellen kävi\nselvemmäksi, raikkaammaksi, että hänen kasvoilleen nousi hiukkasen\nterveempää väriä ja että hänen koukkuinen vartalonsa ilmeisesti oikesi.\n\nEikä hän huomannut sitä itsekään. Hän tosin ihmetteli, kun hän jo\nlepäilemättä jaksoi illoilla kotiin kävellä, kun yskä ei enää tuntunut\nniin pahasti henkeä tukkivan ja kun ei enää, niin usein vetänyt\npitkälleen. Mutta hän arveli, että siihen oli mahtanut tottua, eikä hän\nmuuta paljoa arvellutkaan, ei kun eli vain.\n\nKevät joutui. Päivä paistoi täydeltä terältä, räystäät tippuivat ja\nkinokset laihtuivat. Toisinaan tuntui Erosesta silloin, että aika\nriensi liijan huimasti, hänen oli lähtöhetkensä kovin lähellä. Hän\nmuisti sen väliin niin kuin jonkun ikävän, vaikean tehtävän, joka hänen\noli suoritettava, jonkun koetuksen, jonka hänen oli läpikäytävä. Ja\nsilloin hän säpsähti, meni vakavaksi, noloksi. Mutta samassa hän taas\najatteli, että tuotahan hänen juuri ei pitäisi muistella, sehän on yksi\nvälttämättömyys, jota ei voi kiertää; nyt on vain tämä viimeinen hetki\nelettävä, nyt ovat jäähyväiset otettavat.\n\nJa hän eli edelleen, nautti elämänsä viimeisen iltatunnin viimeistä\npuoliskoa ja koetti olla surematta lähenevän yön tuloa.\n\nHänen perintöään ei ollut enää jälellä kuin kahden kuukauden osuus,\nvaan hän otti rohkeasti ulos toisen ja pani sen menemään. Kuta enemmän\naika kului lähelle loppuaan, sitä kiireempi näytti potilaankin olevan,\nsitä innokkaammin oli hän liikkeellä, käyttääkseen hyväkseen jokaisen\nhaihtuvan hetkisen hauskuutta. Hän ei ajatellut enää muuta, kuin että\npäivää jatkuisi pitkältä aamusta iltaan ja lyhyesti illasta aamuun.\n\nMutta merkillistä, miksei ryvitä, miksei väsytä, miksei ääni enää\nkähise eikä rinta läähätä. Ruumis mahtaa eronsa edellä vielä kerran\nponnistautua näin pirteäksi, ikäänkuin tulen liekki roimahtaa koholle\nvielä kerran ennenkuin se tykkänään sammuu, sillä sammuahan sen täytyy.\n\nOlihan hän kuolemaan tuomittu jo aikoja sitten, ja järkähtämättä,\nperuuttamatta. Olivathan keuhkot lopussa, olihan hauta auki.\n\nLääkäriin hän ei enää viime aikoina viitsinyt turvata. Olihan se\ntarpeetonta ja ikävää.\n\nJa jo tuli viimeinen kuukausi.\n\nMaisteri Eronen kutsui vielä kerran ystävät luokseen ikäänkuin\njäähyväisille. Hän oli sitten päättänyt lähteä maalle, kauas\nkotipaikoilleen, lempimänsä luonnon helmassa vielä kerran nauttimaan\nkevään tuloa ja suven voittoa ja sinne kevääseen kuolemaan. Hän jätti\njäähyväiset kaikille, järjesti asiansa loppuaan varten ja lähti. Olihan\nhänellä nyt kun junaan nousi se varma tieto, että hän lähti viimeiselle\nretkelle.\n\nHän lähti. Toverit puristivat kättä ja hymähtivät omituisesti, sillä\nheistä ei ystävä ollut enää ensinkään kuolemaan lähtevän näköinen.\nRinta oli kohonnut, posket olivat jo paksunlaiset ja kun hän kättä\npuristi, niin puristi hän kuin mies.\n\nMutta hän oli kuolemaan tuomittu. Viimeiselle retkelleen lähtiessään\nviuhtoi hän junasta surunvoittoisesti kämmenellään viimeiset\njäähyväisensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä syyskesällä ilmestyi Eronen kaupunkiin hiukan häpeissään\nja saamatonna. Niin, hän ei ollut vielä kuollut, sitä hän itsekin\nihmetteli, ja häntä oli ruvennut mietityttämään se seikka, että jospa\nhän ei kuolisikaan. Perintönsä oli hän syönyt kahdeksassa kuukaudessa\nelämänsä muka iltatunteja viettäissään, niin ettei muuta ollut, kuin\nhautausrahat jälellä, ja se odotettu yö viipyi vieläkin, ja tiesi\nkuinka kauvan se viipyi. Hän oli siellä maalla käynyt terveeksi ja\nlihavaksi ja pulskaksi -- niin, aivan luultavaa oli, että hän vielä\nedeskinpäin tulisi elämään. Mutta siinä tapauksessa -- miten se oli\nmahdollista? Olihan hän jo melkein hautajaisensa viettänyt... Tuota\npulmaa hän mietti asemalta kävellessään. Ja siinä tuli lääkäri vastaan.\n\n-- Mitä, sinäkö hengissä, ja noin pulskassa karvassa?\n\n-- Niin, sinä petit minut. Nyt olen joutavastaan syönyt loppuun\nperintöni, ja miten nyt kehtaan esiintyä...?\n\n-- Kiitä onneasi, että olet syönyt!\n\nElämää täytyi nyt ruveta ajattelemaan yhtä paljon kuin äsken kuolemaa.\nEroselle oli ennen terveenä miesnä ollut pienoinen virka, vaan sen oli\nhän tautiin taipuessaan antanut pois, -- mitäpä vainaja viralla. Ja\nnytkö hänen sittenkin oli hankittava takaisin se virka; työntekijää\nhänessä kyllä oli ... mutta ... mutta ... se tuntui niin omituiselta.\nHän tunsi nyt itsensä jonkunlaiseksi palanneeksi varjoksi\nhaudantakaisista maista, jolle tämä elämä tavallaan oli luvatonta\nleikkiä.\n\n-- Vaan leikitään nyt, ajatteli hän. Minä olen tosin syönyt perintöni\nja viettänyt hautajaiseni, vaan jos sillä olen terveyteni voittanut,\nniin on se pääoma arvokkaampi entistä. Ja tuo kuolemanunelmakin, olihan\nsekin tavallaan hauska, rattoisa unelma...\n\n... Hän eli vielä 50 vuotta...\n\n1891.\n\n\n\n\n\nJUTTUJA.\n\n\n\n\nKANALA.\n\nPalkat pienet, perhe suuri, toimeentulo vaikeaa, elämä ilotonta,\nalituista säästämistä ja kieltäytymistä.\n\nNiin nureksivat usein pikkukaupungin pikku virkamiehet keskenäisissä\nkeskusteluissaan aina, kun heidän varojen puutteen tähden täytyi luopua\njostakin toivotusta huvituksesta, komeammasta nimipäivän viettämisestä\ntaikka aijotusta kesämatkasta kylpylaitokseen. \"Ei kannata meidän\npienillä tuloilla\" valittivat varsinkin koulunopettajat, joilla ei\nollut mitään sivuansiota eikä niinkuin muilla virkamiehillä tilaisuutta\n\"sporttelein\" nimellä verottamaan heitä tarvitsevaa yleisöä.\n\nTuo tuntui varsinkin masentavalta, kun he vertasivat oloaan ja\nasemaansa kaupungin vauraaseen kauppasäätyyn, noihin sivistymättömiin\ntervaporvareihin ja voisaksoihin ja nahkatehtailijoihin, joiden\nkannatti elää kuin ruhtinaiden heidän rinnallaan, asua komeissa\nrakennuksissa, ajella juoksijahevosilla, tehdä pitkiä ulkomaan\nmatkoja ja pitää loistavia pitoja juuri heidän kiusallaan.\nKaikenmoiset koulunkäymättömät karttuunin mittaajat ja raa'at parkin\nsekottajat, koristivat tilavain salonkiensa seinät taulumaalauksilla\nja veistokuvilla ja joivat herkkuateriakseen Reinin viinejä\ntahkotuista laseista, silloin kun heidän, kaupungin intelligensin\nja sen sivistyksen kukan, täytyi lapsilaumansa kanssa elää\nsullottuina ahtaisiin, ilottomiin laitakaupungin korttiereihinsa ja\nherkeämättömän säästäväisyyden pakosta kieltää itseltään vaatimattoman\nolutpuoliskonkin heikosti ravitsevan päivällisensä vahvikkeeksi.\n\nSe oli vääryyttä, sen tunsivat he kaikki syvästi, vaikka eivät siitä\npaljo koskaan virkahtaneet toisilleen eikä muille. He koettivat näyttää\ntyytyväisiltä osaansa, niinkuin sopii odottaa heidän korkeammalta\nsivistyskannaltaan, heidän, joiden pyrinnöt ja rikkaudet eivät olleet\ntätä maallista. Mutta mielen hiljaisia haluja ja taipumuksia ei\nriittänyt tyynnyttämään eikä lohduttamaan pelkkä tieto heidän\nhenkisestä etevämmyydestään eikä ajatus, että he aatteellisemmissa\nharrastuksissaan halveksivat mammonaa ja sen palvelijoita. Ei,\nihmisiähän olivat hekin, ja siis myös inhimillisiä. Ja tuo kärsivän\ntunteesta katkeroittunut mieli purkausi toisinaan väkisinkin esiin\nvalituksina heidän keskinäisissä keskusteluissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä istui heitä -- kaupungin koulunopettajia -- eräänäkin iltana\nmuutaman virkatoverin ahtaassa työhuoneessa kymmenkunta imeskellen\nvetistä teelasia, ja keskustelu ohjausi taaskin ihan itsestään heidän\ntaloudellisen ahdinkonsa seutuville. Väkinäisesti oli kyllä aluksi\nkoetettu keskustella kirjallisuudesta ja politiikasta, vaan miten lie\nkäännähtänytkään, kohta oltiin taas kiini palvelijain palkoissa ja\nkalliissa vuokran hinnoissa, ja toinen valitti tilaansa toistaan\nsurkeammaksi.\n\n-- Suoraan sanoen, meidän tuloilla ei voi elää, ei ainakaan ihmisten\nlailla tässä kaupungissa, jossa on niin hyvinvoipaa porvaristoa, väitti\nlopuksi kolleega Terman, ja työnsi vaistomaisesti teelasin syrjemmäs\npöydälle. Hän oli sivumennen mainiten tunnettu taipuvaiseksi lasia\nkallistamaan.\n\n-- Heidän poroporvarillisen pöyhkeilemisensä tasalle ei meidän tarvitse\nemmekä haluakaan pyrkiä, meidän harrastukset ovat siksi aivan\nerilaiset, selitti lehtori Timonen, tahtoen vieläkin saada\nhuomautetuksi heikäläisten aatteellisempaa työalaa. -- Mutta on se\nsalliman oikku sittenkin omituista! Millähän nerokkuudella tietävät nuo\ntaitamattomat ihmiset hankkia itselleen sen vakavan ja riippumattoman\ntaloudellisen asemansa, jonka omistajana ollen todella valistunut mies\nolisi tilaisuudessa vaikuttamaan niin äärettömän suuria ja niin monessa\nsuhteessa...\n\nNiin, omituista se oli se salliman oikku, ei kukaan osannut sanoa\nmuuta. Mutta itsekseen ajatteli jokainen, että se ei ollut ainoastaan\nomituista...\n\n-- Heillä on yritteliäisyyttä, mikä meiltä kokonaan puuttuu, huomautti\nAsp, äidinkielen opettaja, kaupungin tunnetuin puhuja, kirjailija ja\ntilapäärunoilija. -- He ryhtyvät kaikenmoisiin puuhiin, koettelevat,\nuskaltavat jotakin ja voittavat. Jos heillä vielä olisi tietoja ja\nsivistystä ja nerokkuutta apunaan, niin ihmeitähän he tekisivätkin.\n\n-- Mutta miks'emme me koskaan yrittele mitään, emmekä ryhdy mihinkään\npuuhiin...?\n\n-- Niin miks'emme?\n\nEi ollut sitä kukaan tullut koskaan ajatelleeksi. He, joilla oli\navarampi näkö-ala ja kehittyneempi arvostelukyky, joilla oli tiedon ja\nsivistyksen varma pohja apunaan, he jos ryhtyisivät jotain suurempaa\nyritystä, jotain laajempaa liikepuuhaa ajamaan, mikähän loistava tulos\nsiitä syntyisikään. Miksi antoivat he toisten tyhmempäin yksin\npuuhailla ja viedä voitot käsistään...?\n\n-- Vaan meidän täytyy ryhtyä johonkin liikeyritykseen meidänkin,\nyksissä tuumin, yhteisin voimin, saneli Asp, runoilija. Miksi nukumme\npois aikamme, kun meillä olisi tilaisuutta ja kykyä toimia, miksi elää\nkitkutamme puutteessa ja ahingossa, -- hän viittasi ympärilleen, -- kun\nme voisimme ansaita huolettoman elämän toimeliaisuudella ja\nyritteliäisyydellä? Meidän täytyy ryhtyä johonkin...\n\n-- Oikein, meidän täytyy... Mutta mihin...?\n\n-- Niin, mihin...?\n\n-- Pitää keksiä joku aate, joku toimiala, ja käydä siihen innolla ja\ntarmolla käsiksi, sitten kyllä kaikki menee kuin itsestään, kuin\nrasvatuilla rattailla...\n\nSiitä olivat kaikki yksimieliset, ei ollut epäilystäkään, ettei heiltä\nyritys menisi, -- kun vain tiedettäisiin mistä alkaa, mihin ryhtyä.\nMistä saada se aate, se yritys, se hanke...? Kaikki istuivat ja\nmiettivät puhki päänsä, vaan turhaan. Mistäpä sen aatteen noin äkkiä\notti... Mutta ottipahan yksi. Lehtori Timonen astui juhlallisena ja\naatelikkaan näköisenä esiin, hiveli partaansa, seisoi hetkisen\nmiettiväisenä ja alkoi sitten matalalla, melkein ujolla äänellä\nkertomaan, että hänellä jo kauvan on ollut mielessään ajatus erääseen\nyritykseen, jonka hän luulisi tulevan kannattamaan ja kenties hyvinkin\nhyvästi, jos siihen miehissä ja innolla ryhdyttäisiin ja jos liike heti\nalusta saataisiin yhteisellä yritteliäisyydellä kohotetuksi jotenkaan\nmainittavaan merkitykseen. Yritystä semmoista, jommoista hän oli\najatellut, ei hänen tietääkseen ollut ennestään olemassa koko Suomen\nmaassa, tuskin koko Pohjoismaissa kuin ehkä joku.\n\n-- Olen näet ajatellut, että pitäisi saada aikaan kanatalo, nimittäin\nsuuremmassa laajuudessa, semmoinen varsinainen kanalaitos, jossa sopisi\nelämään tuhatmääriin kanoja. Olen ajatellut ja itsekseni laskenut, että\nolisi epäilemättä syytä ruveta kanan viljelystä liikkeenä\nharjoittamaan. Olen vakuutettu, että sellainen yritys löisi leiville.\nAjatelkaas, missä tavattomassa hinnassa munat ovat meidän\npaikkakunnalla ja koko meidän maassa: eihän niitä kannata köyhän\nperheen syödä kuin pääsiäisekseen. Ja entä kananpojat: sitä herkkua ei\nsaa muuta kuin hotelleissa suuresta rahasta. Entä höyhenet! Jos\nkanaliikettä alkaisi harjoittamaan suuremmassa määrässä, tulisi siitä\nepäilemättä lähtemään arvaamaton voitto. Sillä siellä, missä tuhat\nkanaa eläisi, siellä eläisi kaksi tuhatta, ja työvoimia siihen\nliikkeeseen ei kuluisi sanoiksi asti. Mitä se oikeastaan meille maksaa,\nettä kanat munivat? Mutta me myömme munat ja kananpojat ja korjaamme\nrahat taskuihimme.\n\nUutuudellaan hämmästytti tämä tuuma ensin käytännöllisiin puuhiin\ntottumattomia koulunopettajia. Se pani heidät miettimään. Mutta\nuseimmat mielistyivät siihen jo heti alusta. Kolleega Asp, runoilija,\nlämpeni siitä samansa tuokiossa, ja kehoitti kehoittamalla\nvirkatovereitaan yhtymään tähän yritykseen, ja viivyttelemättä, niin\npian kuin mahdollista, ryhtymään aatteen toteuttamiseen. Se ei ole\nvaikea eikä mutkainen työ, kun yhdistetyin voimin ja vaivoja\nsäästämättä ruvetaan puuhailemaan. Ja hän ehdoitti, että jo heti\nasetettaisiin toimikunta, arvoisa esityksen tekijä lehtori Timonen\npuheenjohtajana, valmistelemaan alkutoimia.\n\nToiset vielä hieman epäilivät, osaksi tosin ainoastaan nimeksi,\nett'eivät näyttäisi kovin hätäisiltä. Heissä oli, varsinkin\nlaulunopettaja Pekurissa, tiesi mistä jonkunmoinen epäluottamus\nkanasukua kohtaan eivätkä he olleet vielä oikein selvillään, miten tuo\naate toteutettaisiin. Vastaan he kyllä eivät tahtoneet panna, vaan\narvelivat tarpeelliseksi hieman punnita ehdoitusta...\n\n-- Oikein, kannatti lehtori Timonen, asia on vielä liian uusi ja liian\nvähän valmistettu. Olen ajatellut, että pitäisi perustaa osakeyhtiö\npää-oman kokoonsaamista varten ja että sitten jätettäisiin valitulle\njohtokunnalle ja toimeenpanevalle tirehtörille valta ryhtyä\nohjesääntöjen mukaan toteuttamaan aijetta. Ehdotan sen vuoksi, että,\nkoska muutamat virkaveljistämme, joita ehdotus kenties myös\nmiellyttäisi, eivät nyt ole saapuvilla, pidetään erityinen perustava\nkokous, jossa minä lupaan seikkaperäisesti ja yksityiskohtia myöten\nselvittää aikeeni ja tuumani.\n\nSe hyväksyttiin ja vähän väiteltyään olivat kaikki yhtä innostuneet\nasiasta kuin Asp, runoilija. Siihen pyörähti kuin taivaasta\ntotitarjotinkin ja ennen illallista oli suunnitelma noin yksityisesti\njo harkittu valmiiksi. Tyytyväisyys ja salaperäinen päättäväisyys\nloisti kaikkien kasvoilla, ja rouvat ihmettelivät, että mitähän kummaa\nnyt lie tekeillä. Mutta rouville ei puhuttu mitään, -- siitä oli\nsovittu, koska tiedettiin, että he eivät voi hampaittensa takana\nsäilyttää mitään, -- ja vasta kotona yöllä sai kukin erikseen\nmieheltään viekotelluksi tiedon tuosta uudesta hankkeesta ja siihen\nliitetyistä toiveista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerustavassa kokouksessa, joka pidettiin lauantai-iltana koululla\nlukittuin ovien takana, kehitti lehtori Timonen, aatteen keksijä,\nseikkaperäisesti harkitsemansa suunnitelman. Oli ostettava maakappale\nlähellä kaupunkia, rakennettava tilava ja tarkoituksen mukainen\nkanatalo, jolle \"Kanala\" oli pantava nimeksi. Tähän oli ostettava\nkanoja, läheltä ja kaukaa, aluksi edes muutamia satoja. Erityisiä\nhedelmällisiä ja suurimunaisia kanalajeja oli tilattava ulkomailta, ja\nsieltä myöskin tilattava uudenaikaisia hautomalaitoksia, joissa munat\nsaataisiin pitemmittä mutkitta pojiksi haudotuiksi, ettei emäkanojen\ntarvitseisi keskeyttää mummistaan hautomista varten...\n\n-- Hitto, kun se on viisaasti ajateltu! huudahti väliin Asp, runoilija.\n-- Näkyy että tuuma on kypsynyt nerokkaissa aivoissa.\n\n-- Niin, se uusi aika keksii kaikkia, lisäsi vanha latinan opettaja\nHemming, keksii munimakoneetkin!\n\nTimonen kehitti suunnitelmaansa kaksi tuntia, ja silloin oli jo koko\nlaitos ollut kuuntelijain päässä niin kauan valmiina, että se siellä\nalkoi vähitellen sekasin kiehumaan. Hän kertoi, kuinka pitäisi hankkia\nasiamiehiä ja välittäjiä ja näiden kautta levittää munia ympäri koko\nmaan. Loppuponsi oli, että pitäisi perustaa osakeyhtiö, kahdentoista\ntuhannen markan pääomalla -- heitä oli 12 miestä, -- laatia säännöt,\nhakea vahvistus, valita johtokunta, määrätä tirehtöri...\n\nAh kun siinä yrityksessä sentään olikin paljo puuhaa! Asp, runoilija,\nei olisi koskaan uskonut sitä noin mutkalliseksi. Mutta hän oli\nkumminkin vakuutettu, että kun jaettaisiin työt miesten kesken ja\nviivyttelemättä ryhdyttäisiin toimiin, niin vaikeudet häipyisivät\nkuin ... kuin öiset huurut aamuauringon koitteessa.\n\nNiin luulivat muutkin ja siinä samassa jo kirjoitettiin osakkeet.\nErimielisyyttä syntyi ainoastaan siitä, kuka tulisi johtokuntaan\nvalituksi, sillä jokainen halusi siihen päästä, vaikka itse kukin\nvaatimattomuudessaan häntä ehdoitettaessa tahtoi kieltäytyä tuosta\nkunniatoimesta. Mutta uhraavaisuudesta yhteiseen yritykseen oli\nkumminkin jokainen taipuvainen siihen rupeamaan, ja vaikeus oli kohta\nsiinä, kuka tulisi siitä syrjäytettäväksi. Lopuksi suoriuduttiin\nkumminkin siten että yksi -- lehtori Timonen -- pantiin tirehtöriksi,\nkuusi johtokuntaan, kolme varajäseniksi ja kaksi viimeistä\ntilintarkastajiksi. Siten oli jokaiselle määrätty hänen paikkansa ja\njokaiselle hänen -- palkkansa.\n\nJa jokainen oli tyytyväinen. Iltasta mentiin syömään lehtori Timosen\nluo, ja siellä purkausi yleinen iloinen mieliala hilpeimmilleen.\nRunoilija Asp piti innokkaan ja toivoa hehkuvan puheen, jossa hän\nkuvaili, mikä uusi työala nyt oli levinnyt heidän eteensä, mitä uusia\ntoiveita heille oli ilmaantunut, ja hän lopetti puheensa ehdoittamalla:\n\"eläköön Kanala!\" -- johon kaikki yhtyivät, niin että seinät kajahtivat\nja ikkunat tärähtivät.\n\n-- Ja sitten, kun kesä tulee ja lumi sulaa, teemme yhteisiä huviretkiä\nKanalaamme, joka tietysti rakennetaan luonnonihanaan paikkaan.\n\n-- Tietysti. Ja syömme munia mielin määrin kaikissa muodoissa.\n\n-- Ja kaupungin poroporvarit tulevat meitä piankin kadehtimaan ja\noppivat antamaan arvoa meidänkin kyvylle ja yritteliäisyydelle.\n\nIltaseksi tarjottiin munia ja kananpaistia. Sen oli tarkoitus olla\njonkunlaisena vertauksellisena esimakuna siitä, mitä tuleman piti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa talvi kului kevääseen ja johtokunta puuhasi tarmokkaasti. Kohta\nkohosi Laanilan kankaalle hirsikerros hirsikerroksen päälle ja uusi\n\"Kanala\" kiirehti valmistumistaan; kesän tullen saattoi se jo ottaa\nkattonsa alle siivekkäitä asukkaitaan. Vilkkaassa kirjeenvaihdossa\noltiin ulkomaiden kanssa ja ensi avovedellä saapui uteliaisuudella\nodotettuja hautomalaitoksia ja muita uudenaikaisia kanan\nmunintakoneita.\n\nYritys läheni toteutumistaan. Kaupunkiin levisi tieto näistä hankkeista\nja sanomalehtiin kirjoitettiin, että uusi taloudellinen yritys on\npaikkakunnalla tekeillä, joka lienee ainoa laatuaan koko Pohjoismaissa.\nJa jos sattui, että joku kaupungin liikemiehistä siitä hymyellen\nmainitsi, niin tiettiin kyllä mistä vaikuttimista se pilkka lähti; se\noli kateutta, selvää kateutta.\n\nMutta nyt piti täydentää tuumat ja koota kanoja laitokseen. Se toimi\noli tahallaan lykätty kevätkesään, jolloin lukukauden loputtua\nasianomaiset itse olisivat tilaisuudessa ryhtymään siihen toimeen. He\nolivat näet arvelleet varmimmaksi itse matkustella ympäri läänin\nostelemassa kanoja laitokseensa, sillä siten luulivat he saavansa\ntaatuinta tavaraa ja huokeimmasta hinnasta, ja, tunnustettakoon\nsivutarkoituskin, saisivat itse samalla tiellä tehdä hauskan kesämatkan\nmaaseudulle vaihetukseksi kuumasta kaupungista.\n\nOli sovittu, että lehtori Timonen ja kolleega Terman lähtisivät yhdessä\nsille retkelle. Edellinen, aatteen alkuunpanijana, oli siihen\noikeutettu muitta mutkitta, ja jälkimäisellä oli tarkoitukseen sopivat\nvanhat vaununrajat, joten hän pääsi sillä perustuksella toiseksi. Vaan\nkun tämä tahtoi ottaa nuoren rouvansakin matkaan, niin otti Timonenkin\nvanhansa, ja vielä sitäpaitsi vanhimman poikansa, joka mukavasti\nsaattoi kuskin lavalla istua. -- Liikkeen osakkaat olivat kaikki\nkokoutuneet Termannin pihalle, kun tuon viishenkisen matkueen piti\nlähteä tekemään kierrostaan ympäri läänin; ihmeteltiin vaunujen\nmukavuutta, joihin oli kummannäköinen koju rakennettu takapuolelle --\nkanojen kuljettamista varten --, laitettiin eväitä, toivotettiin onnea\nmatkalle.\n\n-- Ja tuokaa nyt paljo pulskia kanoja palatessanne! huusi vielä Asp,\nrunoilija, kun retkeläiset jo olivat vaunuihin sulloutuneet.\n\n-- Kyllä, kyllä...\n\n-- Ja kukkoja myös! huomautti Pekuri, laulun opettaja.\n\n-- Niin, älkää unhottako kukkoja, sillä muuten ei tule mitään\nkananpojista...\n\nVaunut lähtivät vitkalleen vierimään pitkin kivistä katua ulos tullin\npuoleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyystalvella oli kanala jo täydessä kunnossaan, täydessä toimessaan.\nRakennus oli suuri ja komea ja se oli tehty kaksikerroksiseksi.\nAlakerrassa oli huoneet munavarastoja varten, siinä oli hautomakoneet\nja kananpoikakopit ja hoitajan asunnot. Vaan yläkerrassa vasta eli\ntalon siivekäs karja, perheittäin sijoitettuna eri pieniin häkkeihin,\njoita oli kymmenittäin kahdenpuolen käytäviä. Kauvas maantielle kuului\nsieltä kimeä kiekotus ja herkeämätön kaakatus, joten tietämätönkin jo\nsanomatta olisi huomannut, että tässä se nyt on se kuuluisa \"Kanala\",\njoka on perustettu kasvatustieteilijäin toimesta. Tuo ääni kuulosti\nmuista korvia särkevältä epäsoinnulta, mutta asianomaisille omistajille\nse kajahti miellyttävänä soittona ja ystävällisenä tervehdyksenä\nhoidokkaiden puolelta, aina kun he lähenivät suosikkilaitostaan jalan\ntaikka hevosella, yhdessä tai yksitellen.\n\nJa he tulivat sinne usein, joka päivä, väliin kahdesti. Pitihän heidän\nvalvoa lempilaitostaan, tehdä kokeita, järjestellä uudelleen, huolehtia\nkaikesta -- ja se vei aikaa ja työtä. Ja huolia oli paljo, uusia\narvaamattomia huolia. Nuo uudet hautomalaitoksetkin antoivat\nalituista pään särkyä. Uusia kanoja saadakseen lisäksi laitokseensa\nolivat isännät heti päättäneet käyttää hyväkseen ulkomaisia\nhautomalaitoksiaan. Ne sullottiin osviittojen mukaan munia täyteen ja\npidettiin yöt päivät lämpimillä. Kolmen viikon perästä, kun kansi\navattaisiin, piti sen alla olla valmis poikue eläviä kananpoikia.\n\nMääräpäivänä kokoontuivat kaikki isännät Kanalaan ollakseen läsnä\ntuossa juhlallisessa avaamisessa. Rouvat oli otettu mukaan ja lapset.\n\n-- Kuuletteko, arkusta kuuluu selvää piipitystä, väitti Asp, runoilija,\njolla oli vilkas mielikuvitus.\n\n-- Eikö totta, ne ovat kananpojan ääniä, täydensi Pekuri,\nlaulunopettaja.\n\n-- Seisokaa tässä ympärillä kun avaan kannen, että otatte vastaan, jos\nne lähtevät ulos hyppimään, neuvoi Timonen, tirehtöri.\n\nHenkeä pidätellen odotettiin kannen avaamista. Se narahti, kohosi\nvitkalleen ylös. Peite nostettiin varovasti syrjälle. Sen alla oli\njoukko -- kovaksi paistuneita munia.\n\n-- Merkillistä!\n\n-- Olisiko arkku ollut liian täysi?\n\n-- Joku tässä on epäkunnossa. Kenties on ollut liiaksi lämmintä, koska\nmunat ovat paistuneet.\n\n-- Niin, arvatenkin liiaksi.\n\nNo, alku aina hankalaa. Piti koettaa uudella yrityksellä: vähemmän\nmunia, heikompi lämmin, aika pidennettiin neljäksi viikoksi. Ja\nopettajat neuvottelivat sillävälin ja väittelivät oikein tieteen\nkannalta ja tulivat neljännellä viikolla siihen johtopäätökseen, että\nnyt arkussa täytyy olla eläviä kananpoikia. Taas kokoonnuttiin, kansi\nnarahti ja kohosi ja sen alta virtasi ummehtunut, mädännyt löyhkä\numpinaisesta laatikosta.\n\n-- Johan minä alussa epäilin näitä uudenaikaisia keksintöjä, väitti\nHemming, jonka vanhoillisuutta tuo kutkutti.\n\nSe oli masentavaa. Mikä oli syy tuohon kunnottomuuteen? Oliko kone\nkelvoton vai vikako käyttäjissä? Sitä mietittiin ja punnittiin, vaan\nkun kolmaskin yritys meni yhdellä lailla myttyyn, huomattiin\nyhtiökokouksessa viisaimmaksi ja varmimmaksi turvautua vanhaan\nmunanhauvontakeinoon, joka sitä paitsi oli luonnollisinkin. Kanat\nsaivat itse hautoa munansa ja poikia läksi syntymään.\n\n-- Mutta mitä teemme nyt näillä kalliilla koneilla, jotka nielivät\npuolet pääomastamme?\n\n-- Ne säilytämme muistomerkkeinä uudenaikaisista aatteista, ehdoitti\nHemming ilkeästi nauraen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamassa yhtiökokouksessa, jossa tämä tärkeä päätös tehtiin, oli\nmuitakin ikäviä ja huolestuttavia epäkohtia harkittavana. Oli kun\nluonto ja sallimus tahallaan olisivat liittyneet vaikeuttamaan heidän\nyrityksiään ja riistämään heiltä toivotun voiton käsistä pois. Kanatkin\nolivat oppineet pahalle tavalle, ne söivät itse munansa, joita isäntäin\nolisi pitänyt syödä tai myödä. Eikä niille ollut apua mistään, eipä\nvoinut palkata joka häkin kohdalle vartioita riistämään munat, heti kun\nne olivat munitut.\n\n-- Mutta pitää järjestää siten, että kanat eivät voi syödä muniaan,\nneuvoi Terman, tilintarkastaja.\n\n-- Niin pitäisi, vaan miten?\n\n-- Esimerkiksi pantaisiin kanat munimaan verkkoon, jonka silmukkain\nläpi muna putoaisi alas höyhenillä täytettyyn laatikkoon; silloin\nverkko olisi kanan ja munan välissä.\n\n-- Jaa, sitä voisi miettiä.\n\n-- Ei mutta sehän on yksinkertaisin keino, sillä tavallahan me\nhelpoimmin saamme kanat nolatuiksi, kannatti Asp, runoilija, ja oli\nkohta valmis kuvailemaan, miten tuo temppu kävisi sievästi. -- Muori\nkyyköttää ja munii siinä täydessä luulossa, että siihen hänelle nyt\ntaas jääpi muna syötäväksi. Vaan kun nousee ja katsoo -- se on poissa,\non tipahtanut suoraan laatikkoon; verkon silmukan läpi kana vain nokka\nvinossa saapi surkeana katsella, että tuossa se olisi, mutta elä\nkoske...\n\nKumma kun ei johtokunta itsestään ollut huomannut tuota yksinkertaista\nkeinoa! Sehän oli niin luonnollinen, niin varma ja selvä. Ainoa\nmahdollisuus siinä vain oli, että suostuisikohan kana juuri verkkoon\nmunimaan, eiköhän se mieluummin valitseisi toista, mukavampaa paikkaa.\nMutta niin kauas yksityiskohtiin nyt ei tarvinnut syventyä.\n\nSiitä pulmasta suoriuduttiin vähällä, mutta se olikin vähäinen.\nHuolestuttavin ja uhkaavin seikka koko \"Kanala\" yhtiölle oli se,\netteivät tulot ensinkään vastanneet menoja. Kulunkeja oli tavattomasti,\nkaikkialle piti vain olla rahaa ja rahaa ja se mitä myödyistä munista\nsaatiin, se oli mitättömän vähäistä, kun suuri osa munia jo meni\nasianomaisille isännille. Kananpoika-aate oli hautomakoneitten matkassa\nmennyt myttyyn, niistä ei hyötynyt mitään. Pääoma oli jo aikoja sitten\nlopussa, velkaa oli jo pitänyt tehdä, mutta ei ollut vähintäkään\ntoivetta, että tulevaisuudessakaan saataisiin suurempia voittoja. Missä\nlie ollutkin vika, sysissäkö vai sepissä. Laskut olivat epäilemättä\noikeat, kulunkiarviot myös, mutta ei ne lyöneet yhteen, ei\nlähimaillekaan. Tilintarkastajain kertomus oli aivan epätoivoinen.\n\n-- Mutta mitkä ovat sitten nuo suuret menot? kysyivät huolestuneina\nosakkaat. -- Mikä nielee nuo rahat?\n\nSiihenpä ei ollut helppo vastata. Vähän meni sinne ja vähän tänne,\nlaitoksen hoitoon, kanojen ostoon, palkkoihin. Etenkin tuli kanojen\nruoka kalliiksi, kun piti suurimmaksi osaksi puhtailla eloilla ruokkia\nsellainen karja.\n\n-- Eikö voisi siinä kohden menetellä säästävämmin?\n\n-- Eipä juuri, jos ei kanoja ruoki, niin ne eivät muni.\n\n-- Mutta ei pidä eloilla ruokkia, huomautti Terman, joka oli käynyt\nhyvin rohkeaksi puhumaan, sittenkun hänen äskeinen verkkoaatteensa oli\nsaavuttanut niin yleistä suosiota. -- Olisi keksittävä joku huokeampi\nravintoaine.\n\nKun on monta miettimässä, niin aina joku tuuma keksitään. Tähän\nkeksi keinon vanha latinan opettaja Hemming, joka kuului\neläinsuojelusyhdistykseen. Hän ehdotti, että kanoja ruvettaisiin\nruokkimaan vanhojen konien lihalla. Vanhoja, tapettavaksi määrättyjä\nhevoskaakkeja saa ostaa 15 markalla, ja yksi semmoinen riittää koko\nlaitokselle ravinnoksi viikoksi pariksi.\n\nHukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, ja mielihyvällä omisti\n\"Kanala\"-yhtiö tämän ehdotuksen. Tirehtöri sai toimekseen ostaa vanhoja\nhevoskoneja.\n\nOmituiselta tuntui lehtori Timosesta, kun hän oli ensi konin ostanut,\nettä hänkin oli kerran hevosen omistaja ja saattoi omalla hevosella\nvaikka lähteä perheineen ajelemaan. Ja hän lähti. Perhe pienimmästä\nsuurimpaan sullottiin vanhaan reslaan, itse istui hän sepipuolelle, ja\nniin laskettiin kerta kaupungin ympäri, ennenkuin kulku ohjattiin\nKanalaan päin. Siellä iskettiin koni ja ruokittiin kanat. Ja perhe sai\njalkapatikassa palata takaisin kaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei ollut siunausta siitäkään konin lihasta. Kanat söivät sitä\nkyllä kuin herkkuaan, vaan jälki näkyi munissa. Niihin ei tullut\nkuorta ensinkään, ei muuta kuin hieno, pehmoinen kalvo, mikä ensi\nliikuttamalla halkesi. Konin liha piti heittää pois. Näytti yhä enemmän\nsiltä, kuin luonto ja sallima todellakin ihan kiusallaan olisivat\nliittyneet masentamaan yrittelijäin mieliä ja tekemään tyhjiksi kaikkia\nheidän aikeitaan ja toiveitaan.\n\nVaan hepä eivät masentuneet, eivät kiusallakaan. He olivat ryhtyneet\nyritykseen, ja tahtoivat viedä sen läpi, maksoi mitä maksoi. Aina ovat\noppirahat kalliit, aina on alku työlästä. Mutta kun kerran ne vaivat\novat voitetut, kun yritys kerran on päässyt kukoistukseensa, silloin\nvoivat ne, jotka sitkeinä ovat rohjenneet voittaa kovat ajat,\ntyytyväisinä katsoa taakseen ja nauttia kestävyytensä ansaittuja\nhedelmiä.\n\nNiin arvelivat opettajat rohkeina kevätkokouksessaan ja kirjoittivat\nuusia osakkeita, lisäsivät pääoman toisenvertaiseksi. Jos joku sen\ntekikin vastenmielisesti, niin ei hän kehdannut poiskaan vetäytyä, ja\narveli, että eipähän toki vahinko kohtaa yksin häntä. Ja aika kului\nkesän yli uuteen syksyyn.\n\nYritystä jatkettiin uudella vauhdilla vaan vanhoilla tuloksilla.\n\nVarat häipyivät ja voitto oli huono. Sitä ihmeteltiin ja mietittiin\nkaikilta mahdollisilta puolilta, tehtiin laskuja, oikaistiin virheitä,\nmuutettiin, säästettiin -- mutta ei. Ei lyönyt yhteen, ei käynyt\nvoitoksi, päinvastoin. Ja siihen koko puuhaan alkoivat isännät\nvähitellen väsyä.\n\nMuutamat olivat jo aikusemmin kyllästyneet ja vetäyneet syrjemmäs koko\nlaitoksesta, ja toinen toisensa perästä seurasi esimerkkiä. Asp,\nrunoilija, kehoitti kehoittamalla virkatovereitaan jo ajoissa luopumaan\nkoko yrityksestä ja pelastamaan mitä pelastaa voi. Hemming, valkopäinen\nlatinan opettaja, väitti, että toiset olivat häntä, vanhaa miestä,\npetkuttaneet ja puijanneet häneltä varoja, ja aikoi nostaa haasteen.\nPekuri, laulunopettaja, jolla viimeiset osakemaksut vielä olivat\nmaksamatta, vannoi, ettei hän niitä maksa koskaan, kun liikettä noin\nkelvottomasti on hoidettu. Ja tämä kaikki tuntui lehtori Timosesta ja\nkolleega Terman'ista, jotka laiminlyöden muut työnsä olivat säästämättä\nuhranneet vuosikauden aikaa ja voimia ja yksityisiä varojakin tämän\nyhteisen yrityksen hyväksi, sitäkin katkerammalta, kun he tunnossaan\ntiesivät omanvoitonpyytämättömästi koittaneensa parastaan ja siitä nyt\nsaivat kiitokseksi solvauksia ja moitteita ja hävittömyyttä. Mutta\nhekin päättivät erota koko puuhasta.\n\n-- Miksipä me rupeaisimme hikoilemaan tässä toisten koirina\nhaukkumapalkasta!\n\n-- Erotaan pois. Sittenpä nähtänee, kuka hoidon ottaa käsiinsä ja miten\nliike lähtee luistamaan.\n\n-- Niin, minä ainakaan en enää puutu enkä kajoo koko juttuun.\n\n-- Enkä minäkään, olkoon sillänsä.\n\nMutta mahdotonta oli sekin, että liike jätettäisiin oman onnensa nojaan\nja ettei \"Kanalasta\" enää kukaan huolta pitäisi. Niin ei voinut monta\npäivää mennä. Ja kun se huomattiin, huomattiin myös, että \"Kanalan\" ja\n\"Kanala\"-yhtiön kohtalo oli ratkaistu.\n\nYhtiö hajosi. Se meni konkurssiin ja sen omaisuus oli myötävä\nhuutokaupalla. Vielä kerran lämpeni opettajain sydän tuota\nlempilaitostaan kohtaan, -- mutta silloin oli jo huutokauppapäivä. He\nolivat kaikki toisistaan tietämättään saapuneet \"Kanalaan\" siihen\nsurkeaan tilaisuuteen ja seisoivat nyt noloina pihalla, jossa vasara\nkalahteli ja kaikui enimmän tarjoovan ääni. He katselivat tuota\nkartanoa, jonka he olivat pystyttäneet, noita laitoksia, joihin he\nolivat uhranneet kekseliäisyytensä ja neronsa, ja kyynele tunki\npakostakin heidän silmäänsä.\n\n-- Minusta tuntuu siltä, kuin tuo vasaran kalke takoisi minun hellimpiä\ntunteitani, minun kauniimpia ajatuksiani, lausui lehtori Timonen, joka\noli ollut aatteen keksijä ja sen hartain toteuttaja.\n\n-- Ja minusta tuntuu, kuin nyt noissa kanaparkain kaakatuksissa olisi\njotain valitettavaa, jotain kaihoista ja soimaavaa kaikua, puhui Asp,\nrunoilija, ja pyyhkäsi kyyneleen silmästään.\n\n-- Niin, siinä nyt menee meidän kaunis ja toivorikas yrityksemme ja\nkoko meidän yritteliäisyytemme, lisäsi Terman poispäin kääntyen.\n\nHuutokauppaa jatkettiin koko aamupäivän. Kanat myötiin yksittäin ja\nkaksittain ja hajausivat kaikkiin ilman tuuliin, hautomakoneet osti\neräs kaupungin issikka, aikoen niistä tehdä silppulaatikoita, ja talon\nosti polkuhinnasta muuan rikas nahkatehtailla säilyttääkseen siinä\nparkkiaan.\n\nKatkeralla, nöyryytetyllä mielellä palasivat entiset isännät yhdessä\nkadotetusta laitoksestaan. Paljo he eivät puhuneet, vaan sitä enemmän\najattelivat. Kaupunkiin tultaessa pääsi lehtori Timoselta kumminkin\nhuokaus:\n\n-- Sain minäkin pari tuhatta vaimoni myötäjäisiä, vaan Kanala nieli\nkaikki!\n\nSillä hän lausui juuri sen, minkä kaikki syvästi tunsivat.\n\n1891.\n\n\n\n\nHUHUINNIEMI.\n\n\nPahat, pelottavat ennustukset eivät olleet toteutuneetkaan,\nhuvimatkapäiväksi oli saatu mitä suloisin, lämpöisin ilma, jommoisen\nainoastaan elokuu voi suoda, kun sen kerran tuulien ja sateiden jälestä\npistää päähän palkita pitkällisen pahuutensa. Hellettä oli\nkävelytaipaleella melkein liiaksikin ja kun aamupäivällä saavuttiin\nsalmen rannalle, josta oli soudettava poikki päivän päämaaliin,\nHuhuinniemeen, huokuivat keuhkot kuumasti ja hiki valui kasvoista. Vaan\nmieli oli hilpeä ja nauru raikas kaikissa noissa pienissä, kirjavissa\nryhmissä, jotka metsäpolkuja kävellen ilmausivat mikä miltäkin pitäjän\nkulmalta ja tervehtivät toisiaan tällä sovitulla yhtymäpaikalla. Siinä\npian kihisi elämää ja liikettä pitkin kivistä rannikkoa, vilisi sekasin\nvaaleita naispukuja, paitahiasillaan lepääviä isiä ja kepeissä\nkesäpuseroissa puikkelehtavia poikasia, kaikki iloisia ja innostuneita.\n\nJo lähtivät ensimmäiset venheet soutamaan tuohon pitäjäläisten\nvanhastaan suosimaan huvittelupaikkaan, joka korkeana männikkökunnaana\nkohosi sieltä toisten saarien ja niemien keskestä. Sitä lähtöä\nkatsellen ja venhevuoroa odotellen istuskelin pääjoukosta hiukan\nsyrjemmässä rannalle kaatuneella kelolla hyvän ystäväni rinnalla, jonka\nsuosiollisesta kutsusta minä, satunnainen kesämatkailija, olin joutunut\nmukaan tälle pitäjäläisten hauskalle huvimatkalle. Tarinoitiin siinä\nyhtä ja toista ja viitaten kädellään männikköniemeen, johon meidän oli\nmentävä, kertoi ystäväni:\n\n-- Tuohonkin Huhuinniemeen se yhtyy muuan meidän vanhoista\njättiläistaruistamme.\n\n-- Luultavasti on siis jättiläinen tuolta niemestä viskannut jonkun\nnäistä kallioista tälle rannalle, arvailin minä tunnettujen esimerkkien\nmukaan.\n\n-- Ei, tässä on sentään pieni muunnos. Kerrotaan, että tuolla toisella\njärvellä, pari penikulmaa täältä, paikassa, joka vieläkin on nimeltään\nKajavansalmi, ennenmuinoin asui kalastusta harjoittava jättiläinen,\njoka myöskin tällä järvellä kulki kalassa. Mutta kerran oli hänelle\ntapahtunut erehdys, hän luuli että verkot olivat täällä, mutta hänen\ntyttärensä olikin edellisenä päivänä vienyt ne kotijärvelle.\nHarmistuneena huusi silloin jättiläinen tuolta niemeltä tyttärelleen,\nettä tämä toisi hänelle verkot ja tuota pikaa tyttö harppasikin kankaan\npoikki. Siitä on vielä sananlaskukin olemassa, että \"kun hukka huusi\nHuhuinniemessä niin ääni kajahti Kajavansalmelle\".\n\n-- Kadehdittava emätti!\n\n-- Niin, -- si fabula vera, lisäsi ystäväni, lähtien solumaan rannalle\npäin, jossa jo meillekin näytti venheissä rupeavan tilaa aukiamaan.\n\n-- Sehän ei lienekään kansantarujen merkitys, virkahdin minä. -- Jos\nolisin jonkinlainen keräilijä, niin kirjoittaisinpa kiitollisuudella\nsatusi muistikirjaani, vaan nyt en viitsi. --\n\nSaavuttiin Huhuinniemeen, kahvipannut pistettiin tulelle ja emännät\nrupesivat purkamaan esiin eväskorien tukevaa sisältöä. Muu yleisö\nhajausi pienissä parvissa pitkin niemen korkeaa kuvetta ja sen\nlepposiin siimeksiin, poikaparvi juoksi uimaan, tyttöparvi souti\nlahteen poimimaan lumpeen kukkasia, joku erityinen pari kumpaakin\nsukupuolta vain löysi toisensa näreikössä -- sattumalta, kun olivat\nlähteneet katselemaan, olisiko sateen jälestä löydettävissä sieniä.\nVanhemmat miehet heittäysivät pitkäkseen tarinoimaan parin vankan\nmännyn varjoon ja siihen ryhmään lyöttäysin aluksi minäkin.\n\nOsuin istahtamaan pitäjän reippaan nimismiehen rinnalle, joka siinä\nmakasi ryntäillään ja puhalteli savupilviä piipunnysästään. Hän tuli\narvatenkin ajatelleeksi, että minä olin ensi kertaa tällä\nmerkkipaikalla ja varmana, että minua huvittaisi kuulla kertomus niemen\nnimen synnystä rupesi hän, kääntyen selin toisiin ja laskien äänensä\nainoastaan minun kuultavaksi, kertomaan:\n\n-- Huhuinniemi, tämä niemi tässä, tämä kuuluu saaneen nimensä\nmuutamasta Hukkas-Pekasta eli Pekka Hukasta, joka ennenvanhaan kuuluu\ntältä selältä nuottaa vetäneen. Paljo siitä kuuluu aikaa olevan, vaan\npaljo siitä saapi ollakin, sillä nyt ei nuotan veto tästä järvestä\nenää paljoa maksa, mutta ennen kuuluu lähteneen kalaa kovasti; --\nlaskeneetkin ovat sitten tämän järven ja muuten pyytäneet puhtaaksi.\nMilloin lie elänyt koko Hukkas-Pekka -- tokko tuon nimeä enää\nkirjoistakaan löytyisi, on voinut elää kokonaan niihin aikoihin,\njolloin täällä vielä oli aivan järjestymättömät olot. Mutta kova ääni\nsillä miehellä ainakin on ollut. Yhtenä syyssä se oli täällä nuotalla,\nvaan jo peijakkaat olivatkin unehtuneet jouhikkaat... Tiedättekö te\nmitkä ovat jouhikkaat?\n\n-- Jouhitöppöset vai?\n\n-- Ei, vaan rukkaset. Olen minäkin kuullut, että ne Karjalan puolessa\nkäyttävät jouhisia töppösiäkin, kun talvella ovat jään alta nuottaa\nvetämässä, sanonevatko niitäkin jouhikkaiksi, vaan nämä olivat jouhiset\nrukkaset. Ne ovatkin mainiot kapineet, vaikka jääkylmästä syksysestä\nvedestä nuotan nostaa, jolloin muuten karastutkin kädet pilalle\npaleltuvat, niin niissä se on lämpönen kuin taikinaa tarpoessa...\n\n-- Vai jouhikkaat oli unehtuneet kotiin?\n\n-- Kotiinko vai mihin lienevät unehtuneet, sitä en tiedä, vaan niin\nsitä sanotaan, että sillä oli Kaija niminen akkansa tuolla hiidessä\nKajavansalmen puolessa ja sillä hänen jouhikkaansa... Kuinkas\ntästä paljo tulleekaan matkaa Kajavansalmelle, tulee kai tästä\nkolmattakymmentä virstaa... Kuuleppas, lukkari, tulee kai tästä yli\nkahdenkymmenen virstan Kajavansalmelle?\n\n-- Yli tulee, huutaa lukkari vastaan, pyörähtäen kyljelleen männyn\njuurella. -- Taikka ainakin parikymmentä tulee suorastaan linnun tietä.\n\n-- Ja suorastaanpa se ääni kulkee, ei se mutkia nakkele. Niin, akka oli\nPekalla semmoisen matkan päässä, mutta sille tämä vain täältä niemeltä\nhuusi, että: \"huhui, akka, tuoppas ne jouhikkaat!\" Ja akka vastasi\nsieltä että \"tuon, tuon\" ja toi.\n\n-- Hyvä kuulo niillä on ollut siihen aikaan.\n\n-- Ei ne ole olleet kuuroja. Mutta niinpä sitä sanotaan nyt\nvieläkin, että \"kun Hukka huhui Huhuinniemestä niin Kaija vastasi\nKajavansalmesta\". Ja siitä ne sanovat tämän niemenkin saaneen\nnimensä. --\n\nPojat olivat palanneet uimaretkeltä niemen toiselta rannalta ja tytöt\nlumpeen poiminnasta toiselta ja sienenhakijatkin niemen keskeltä\nkoteutuivat nekin vähitellen -- eri teitä myöten. Emännillä oli kahvia\nensi pannulliset keitetyt ja juodut ja meitä muita kutsuttiin nyt\nsaamaan osamme. Siihenkin nähden, että minusta jo tuntui Huhuinniemen\nnimensynnystä tulleen tarpeeksi puhutuksi, noudatin kutsua kernaasti ja\nlaskeusin rinteelle, jossa vieraanvaraiset kädet mulle kupposia\nojentelivat. Verraton todellakin tuollainen kupillinen ruskeaa luonnon\nvapaassa helmassa ja herttaisten maalaisrouvien ystävällisessä\nseurassa, -- ihminen tuntee itsensä onnelliseksi. Tuon tilkan vaikutus\nkokonaiseen seurueeseenkin on ihmeteltävä; nytkös sydämmet sulavat ja\nkielenkannat vetreytyvät ja aukeavat ilon ja naurun virkistävät\nlähteet.\n\nOn juuri sydämmen pohjasta naurettu jollekin satunnaiselle\nsukkeluudelle ja niin syntyy, kuten tällaisissa seurakeskusteluissa\ntoisinaan tapahtuu, pieni äänetön tuokio, ikäänkuin lyhyt lepohetki,\njota ei kukaan aivan heti henno uudella jutulla häiritä. Supatellaan\nrahtusen aikaa kahdenkesken uutta yhteistä hauskuutta mietittäessä ja\nniin kääntyy rakastettavista rouvista eräs suuressa ystävällisyydessään\nja kohteliaisuudessaan puoleeni minuakin puhutellakseen. Mutta tuntuupa\nkesken lämpösimmän ilomielisyyteni melkein kuin tuttu, joskin hiukan\njäähdyttävä tuulahdus, kun kuulen hänen kysäsevän:\n\n-- Oletteko jo kuulleet tämän niememme tarinan?\n\nKoetan käsittää huvittavalta kannalta tämän mulle jo tuttavan\nnimitarinan ja virkan:\n\n-- Olen rouvaseni. Ja kuten rakkailla lapsilla on monta nimeä, niin\ntuntuu tällä teidän lempiniemenne tarinalla olevan monta toisintoa.\nKertokaapa te nyt toisintonne.\n\nEi hän varmaankaan olisi kertonut, vaan joku toinen sattui kuulemaan\nmistä keskustelimme ja hän puuttui pakinaan:\n\n-- Niin, uskomattomalta se tuntuu, mutta todeksi ne sen väittävät, että\nihmisen ääni voi kuulua semmoisia matkoja. Mutta hädässä ollessaan\nvoikin ihminen tehdä uskomattomia. Ja suuressa hädässä mahtoi olla se\nmies raukka, joka oli hukkumaisillaan tähän Huhuinniemen edustalle, kun\nse sai aikaan niin kovan äänen, että hänen vaimonsa kuuli sen\nKajavansalmeen.\n\n-- Ja juoksi sieltä häntä pelastamaan, niin, minä olen kuullut.\n\n-- Niin, en minä tiedä, vaan niin sitä sanotaan, että \"kun hukkuva\nhuusi Huhuinniemestä niin vaimo vastasi Kajavansalmesta\".\n\nRouvain ja muitten naisten oli nyt ryhdyttävä valmistamaan päivällistä,\npiti näet viivyttämän saarella koko päivä. Miehet olivat sen ajan\njoutilaita ja saivat viettää aikansa miten parhaiten osasivat, saivat\nyleensä nauttia olemuksestaan, -- huvimatkoilla tällaisilla käy näet\npäinvastoin kuin muuten elämässä, että nimittäin naiset saavat\nkantaa päivän kuorman ja helteen sillaikaa kuin miehet nauttivat\nolemuksestaan. Ja niin touhussaan ja toimessaan olivat nuoret tytötkin,\nettei aijotuista nuorisoleikeistäkään koko aamupäivällä tullut mitään.\n\nMutta kun päivällinen oli syöty ja päivän säteetkin vähitellen\nasettuivat viistommin paahtamaan maata, silloin keräysivät kirjavat\njoukot taas pehmoselle nurmipenkereelle, ryhmittyivät siihen milloin\nkehiin, milloin pareihin, milloin parien jaolle; vuoroin juoksivat,\nvuoroin istuivat, mutta ilo oli aina yhtäläinen. Leikkejä katsellen ja\nnauttien nuorten ilosta istuivat vanhemmat, sedät ja tädit, syrjemmässä\npienissä parvissa ja sinne olivat lyöttäytyneet ne keski-ikäisetkin,\njotka pitivät itseään joko liian vanhoina taikka muuten sopimattomina\npuuttumaan lasten huvituksiin. Arastellen outouttani olin minäkin\naluksi sinne joutunut, vaikka mieli teki mukaan. Seisoskelin koivuun\nnojautuneena ja katselin äänettömänä; koivun vastapäiseen kylkeen\nnojautui pitäjän vakava kappalainen, hänkin mitään virkkamatta.\nKotvanen oli niin seisottuna, kun hän yhtäkkiä korotti syvän\npassoäänensä ja virkkoi silmiään minun puoleeni kääntämättä:\n\n-- Me seisomme nyt seutumme vanhimmalla historiallisella paikalla, joka\nmeille tämäkin kertoo palasen kansamme sitkeästä raivaamis- ja\nviljelystyöstä tässä maassa. Tämä niemi kantaa nimensä siitä miehestä,\njoka kaatoi ensimmäisen kasken näissä lehdoissa ja laski ensimmäiset\nkatiskat näihin vesistöihin. Siis uudisviljelyksen etuvartija, joka oli\nrakentanut majansa tuonne Kajavanlahden rannalle...\n\n-- Niin, minä olen juuri ollut tilaisuudessa kuulemaan tuon\njättiläistarinan, kiirehdin vastaamaan, säästääkseni häntä kertomasta\nasiaa, josta jo olin kuullut kolme kertomusta. Mutta hän ei ollut\ntyytyväinen keskeyttämiseeni.\n\n-- Ei jättiläistarinaa, sanoi hän. -- Onhan niitä tosin vielä seutuja\nmeidän maassa, joissa puhuttanee jättiläisistä ja männingäisistä ja\nmetelin väestä ja tiesipä mistä taika-aikaisista nimityksistä, mutta en\nluule niitä enää missään uskottavan. Vaan tällä paikkakunnalla ollaan\njo siksi pitkällä, ettei noita nimityksiäkään enään kuule. Tarina on\nhistoriallinen, siitä olen vakuutettu, vaikka se onkin siltä ajalta,\njolloin kristinoppi ei vielä ollut ehtinyt näitä seutuja valaisemaan.\nLienee miehelläkin siis ollut joku vanha pakanallinen nimi, koska tuo\ntarina mainitsee juuri tämän Huhuinniemen saaneen nimensä hänestä. Maa\noli silloin näillä paikoin aivan autio ja tyhjä, yksin hän täällä\nretkeili ja kalasteli järvissä ja hänellä mainitaan olleen kalakota\njuuri tälläkin niemellä. Kerrotaankin, että kun hän kerran huusi\nHuhuinniemestä niin ääni kajahti Kajavansalmeen, -- siellä asuva perhe\nsen kuuli ja tiesi, että se oli hänen äänensä, sillä muita asukkaita ei\ntäällä vielä ollut koko laajoilla aloilla. -- --\n\nHiivin papin rinnalta syrjään kohta kun hän tuokioksi vaikeni. Arvelin\nnäet, että minä jo tunsin Huhuinniemen tarinan tarkemmin kuin kukaan\nmuu, sillä kun rupesin muistelemaan kaikkia mitä olin kuullut, niin\ntiesinhän jo, että se jättiläinen Pekka Hukka, joka oli ollut asutuksen\netuvartija näillä seuduilla, oli kerran ollut hukkua tämän niemen\nedustalle ja huutanut täältä niin kamalasti, että niemi oli hänestä\nnimensä saanut. Vakavamielisen kertojani uudenmuotoinen tarinakaan ei\nvoinut minua siis pitemmältä huvittaa. Siirryin lähemmäs nuorisopiiriä,\npyrin hauskemmille markkinoille ja ennen pitkää olinkin innostuneena\nmukana teuhailemassa tuon iloisen parven hilpeissä leikeissä. Ja jos\nsiinä joskus ehti mieleeni muistumaan Huhuinniemen juttu, niin unhotin\nsen samassa, sillä olinpa varmana, että mitään uutta en siitä enää\nvoisi saada kuulla. Enkä kuullutkaan koko niemellä oloni ajalla. Ilta\noli vilpastunut, nopeasti kuluivat sen herttaiset tunnit. Soudettiin\nselälle, katseltiin mailleen menevää päivää, joka valoi punaa tyyneenä\nkimaltelevalle pinnalle ja antoi ympäröiville, lehteville,\npyöreämuotoisille saarille aivan uuden muodon, uuden valon ja uuden\nviehätyksen. Laulu soi kauniina siellä selällä ja sekaan kajahti\nnuorison raikas ääni, joka koetti kiusata kaikua vastapäiseltä\ntörmältä.\n\nMutta jo joutui lähdön hetki. Äidit seisoivat korien ja pannujen\nympäröiminä rannalla, toisia souti jo salmen yli ja toiset hilautuivat\nveneisiin; pian oli taas Huhuinniemi autio ja äänetön kuin noina\nennenmuinoisina tarinan aikoina. Me ensi venheissä perille tulleet\npysähdyimme salmen rannalle odottamaan vielä tulossa olevia ja luomaan\nviimeisen jäähyväissilmäyksen kauniiseen järvimaisemaan, jonka keskessä\nmäntymetsäinen Huhuinniemi korkeimpana kohosi. Osuin seisomaan siinä\ntörmällä erään nuoren, viehkeän immen rinnalla, jonka keinuvaa vartta\nja sulavia liikkeitä silmäni päivän kuluessa monta kertaa olivat\nmielihyvällä katselleet. Uskalsin jo puhutella häntä, koetin saada\nvireille huvittavan keskustelun, johon halusin palmikoida sekaan hiukan\nhienostelevaa kohteliaisuuttakin. Tein parastani, panin alulle\nuseammastakin laidasta, vaan yritykseni eivät onnistuneet. En saanut\ntempastuksi häntä mukaani, hän ei näyttänyt kuuntelevan minua, hänen\najatuksensa näyttivät olevan poissa, hän tuntui hautovan mielessään\njotakin erityistä asiata, josta hän näkyi tahtovan minulle puhua.\nMikähän mahtaa tuolla pienellä keijukaisella olla sydämmellään,\najattelin ja aprikoin, mikähän on tuo seikka, joka silminnähtävästi\nhänen kielellään pyörii? Mutta kun hän sitten ujoellen avasi ruusuisen\nsuunsa ja lausui ensimmäiset sanansa, silloin selveni mulle kaikki. Hän\nnäet virkkoi:\n\n-- On olemassa pieni tarina tuosta Huhuinniemestä, tarina muutamasta\nnuorukaisesta, joka sieltä huhuamalla lähetti viimeisen viestin\nmorsiamelleen Kajavansalmeen...\n\nNiin, morsiamelleen Kajavansalmeen, sinä pyhä viattomuus! Olisihan\nminun pitänyt jo ennakolta arvata, mikä mieltäsi painoi ja minkälainen\nolisi sinun toisintosi!\n\nOnnellinen Huhuinniemi, joka olet saanut niin yleisen ja monipuolisen\nhuomion osaksesi! Mitähän ehtii sinusta vielä tullakaan, kunhan\nvuosisadat kuluvat ja tarinasi yhä toisintuu?\n\n1895.\n\n\n\n\nTOISTA KOSI.\n\n\nOltiin joulunjälkeisissä pikkupyhissä. Kirkolla oli näinä päivinä\nliikuskellut liikaväkeä yhtämittaa, pappilassakin oli ollut juoksua ja\ntouhua aamusta iltaan, kun kirkkomiehet siellä ajoivat asioitaan\nyhdellä tiellä kirkolla käydessään. Varsinkin lauvantaina ihan kihisi\nrahvasta teillä ja pihamaalla ja rekiä oli rivittäin pitkin seinämiä ja\naitovieriä.\n\nIltahämärässä ajoi Sovion Kustikin pappilan pihaan, pani hevosensa\nkiini puutarhanaitaan ja lähti katselemaan ja puhuttelemaan\nkirkkomiehiä pihalla ja pirtissä. Ja kun tapasi tutun omanpuolelaisen,\nehätti hän heti kysymään, että eikö ollut näkynyt Hakosen Sohvia sieltä\nSaunaperältä vielä kirkolla.\n\n-- Eipä ole näkynyt.\n\n-- Sehän ihme, kun sen jo piti tulla Alatalolaisten kanssa\naamupäivällä, mihin lie hävinnyt.\n\n-- Kukas tiesi. Mutta mitäpä se Kusti nyt niin Sohvista kyselee?\n\n-- Ilman vain ... asioitakin olisi ollut.\n\nKusti kulki naimapuuhissa, vaikk'ei ilennyt suoraan sanoa kaikille\nkysyjille. Vuosikauden, toista oli hän ollut leskimiehenä, vaan\nsiihen yksin elämiseen hän ei taipunut tyytymään, vaikka olikin jo\nviidenkymmenen vuoden korvissa, ylikin. Ei ollut Kustilla tosin kuin\ntavallinen torpan maa, mutta emännätön elo kävi siinäkin työlääksi.\nItse oli hänen nytkin koko syyskauden täytynyt ruokkia lehmät ja hoitaa\nmaidot ja voit ja siihen lisäksi vielä lapsetkin, mutta se kävi ajan\noloon tympeäksi miehiselle miehelle. Eikähän siitä sitten paljo muuhun\njoutanutkaan. Ja piikaa taas ei raskinut pitää, ja jos olisi juuri\nraskinutkin, niin yhdellä tiellähän se siinä meni eukkonakin, ei\ntarvinnut palkkoja maksaa ja se on aina tarkempi toimissaan.\n\nSovion Kusti oli päättänyt ottaa eukon ja oli sitävarten käynyt Hakosen\nSohvin puheilla. Sohvi ei tosin enää ollut nuori eikä kaunis, mutta\nKusti oli syystä kyllä arvellut, että tokkopa tuota enää sen kauniimpaa\nsaaneekaan, ja Kusti tiesi sitäpaitse, että Sohvi oli piikana\npalvellessaan säästänyt rahaakin toista sataa markkaa, toiset sanovat\nolevan kolmattakin sataa.\n\nSohvi oli suostunut, ja jo joulun alla pari viikkoa asunutkin Kustin\npirtissä, järjestänyt taloutta, korjaillut vaatteita ja sensemmoista\npuuhaillut. Ja hyvin tuo oli tuntunut käsistään tekevältä ja muutenkin\nlaatuihmiseltä.\n\nNyt oli pantava kuulutuksiin ... mutta se ihme, missä se nyt virkaili.\nPimeäksi alkoi käydä ilta, rovasti saattoi mennä ulos tai sulkea\nkansliian ja siitä tuli taas joutavata viivytystä. Kusti oli kirkolle\najaessaan yhdellä tiellä käynyt myllyssä, ja Sohvin piti jo aamulla\nlähteä Alatalolaisten reessä ... mutt'ei kuulunut... Helkkarin akka,\nkun tässä odotuttaa iltakauden ... vai olisiko tuota ruvennut\njänestämään. Oli se pari kertaa moittinut pirtin hataruutta ja särpimen\nvähyyttä ... vaan hänen laiselleen siinä oli pirttiä tarpeeksi ja\nruokaakin ... olisi sinne yhtäkaikki voinut saada nuoremmankin emännän\nja mehevämmän.\n\nKustia suututti, hän meni pahantuulisena pirttiin ja rupesi siellä\npakinoihin kirkkomiesten kanssa. Eihän hän taasen -- herra jumala --\nsaattanut yksinkään mennä kuulutuskirjaa ottamaan, ja huomenna se oli\njo pyhä. Ja sitten sitä taas piti ensi pyhän tienoissa taivaltaa tänne\nkolmatta peninkulmaa, ja tuliko se sitten silloinkaan, kun kerta\nruvennee juonittelemaan.\n\n-- Leskimiessäkö se Sovion Kusti vielä elää? kysyi muuan kääntyen\nKustin puoleen, joka siinä istui happamin mielin.\n\n-- Leski...\n\n-- Eikäkö ole aikomustakaan enää eukkoa ottaa?\n\n-- Minkä lie vähän ollut aikomustakin, tokko tuosta enää tolkkua\ntullee.\n\n-- Miksei tulisi ... vai niinkö rupesi suivauttamaan?\n\n-- Ikääkinhän tässä jo rupee tulemaan siksiverran...\n\nKusti oli hyvin välinpitämättömänä, ikäänkuin ei asia olisi häntä\nkoskenut ensinkään, vaikka se sattui juuri arimmalle kohdalle. Imi vain\npiippua ja oikoi saapasvartta.\n\n-- Mikäs ikä se Sovion Kustilla vielä on, paraat vuodet vasta, puuttui\nuusi tulija puheeseen. Hankalaksikinhan tuon luulisi käyvän\nemännättömän elon siksi suuressa talonpidossa ... mitä siellä kuuluu\nolevan, lehmiäkinkö parittain...?\n\n-- Kaksi, kolmas vasikka.\n\n-- Entä sitten muut emännyydet talossa.\n\n-- Vähänhän sitä, minkä lie maallista mökin hoidossa, mutta työpaikka\nsiinä sentään olisi emännällä noitten lastenkin kanssa, kovin käypi\ntoisinaan työlääksi miehiselle miehelle, eikä kannata paljo piikojakaan\npitää läpi vuoden... Mutta tokko noita olisi enää emännäksi\ntulijoitakaan ukkorähjän pirttiin...\n\n-- Heh, miks'ei olisi, vaikka monittain, vauraasti elävään mökkiin, sen\ntakia vain ei tarvitse yksin jättäytyä.\n\nSiinä juteltiin kotvanen, yksi ja toinenkin puuttui puheisiin. Ja\nKustinkin mieli rohkeni toisen sanoista, hän rupesi ajattelemaan, että\nkylläpä hän taitaisi saada pätösemmänkin emännän mökkiinsä kuin tuon\nvanhan ja juonikon Sohvin, -- pysyköön omillaan, kun ei oikealla\ntahtone tulla. Joku esitti puheen lomaan, että miks'ei esimerkiksi\nPesosen Sanna Lahdenpohjasta sopisi Sovioon emännäksi, rivakka ja\ntyöhön pystyvä tyttö, joka jo nähdäkin oli siksi soma, ettei toista\nrinnalle. Ja sekin kyllä kernaastikin lähtisi.\n\n-- Poikahan sillä Sannalla kyllä on parivuotias, mutta ei suinkaan se\nsiltä ole pilassa.\n\n-- Eipä hyvinkään, toisti Kusti, joka siinä nuortui ja innostui\nmuistellessaan Sannan kookasta vartta ja pyöleviä muotoja ja\nverratessaan niitä raihnaisen Sohvin kuihtuneisiin. -- Siinähän se\nhänenkin poikansa menisi missä omatkin ... mutta sitä lähtemistä en\ntakaa.\n\n-- Mielelläänkin lähtisi, ja saatettaisiinpa tuolta kysästäkin,\ntässähän se vasta oli Lahdenpohjalaisten matkueessa.\n\nPuhuja käveli omin ehdoin katselemaan pirtin perästä ... siellähän se\nSanna oli, makuulleen oli vetäytynyt. Kahdenkesken jutteli hän asian,\nettä tuo Sovion Kusti Saunaperältä kuuluisi oleva emäntää vailla,\nleskeksi kun on jäänyt, ja ottaisi Sannan mielelläänkin, jos tämä vain\nsuostuisi. Ja se oli Kustikin varma eläjä, eikähän se mikä vanha vielä\nollut.\n\nSannalla puolestaan ei ollut mitään vastaan, kun vain niin tuumattanee.\nEihän se kovin kadehdittavaa ollut yksinkään eläminen, varsinkaan noin\nlapsen kanssa.\n\nMitäpä siitä sitten turhia viivyttelemään, jos kerta tuumasta\naijottanee tolkkua tehdä, tuumivat miehet, kun kysyjä palasi ja\nilmoitti, että lähtemäänpäin se tyttö näytti olevan. Ja Kustistakin\ntuntui, että mitäpä siitä, vaikka epäilytti häntä toisakseen se Sohvin\njuttu, jos se ei hyvinkään aikoisi peräytyä... Mutta kun ei ajoissa\ntule, niin oma syy.\n\nJa kun Sanna itse karsinan nurkasta tuli esiin komeana ja kainona ja\nistui siihen viereen keskustelemaan, niin ajatteli jo Kusti, että\nvaikka jo tänä iltana lyötänee tuumat lukkoon ja käytänee rovastin\npuheilla, niin hän ei pane vastaan, nostakoon Sohvi sitten minkä\nmellakan tahansa. Ja se samainen asiamies, joka ensiksi oli käynyt\nSannan puheilla, tarjoutuikin lähtemään papin luo kolmanneksi, niin\nkuin puhemieheksi, -- mikä hänet sitten lie niin toimekkaaksi\nusuttanut.\n\n-- Kun se kerta lie mentävä, niin mitäpä hänestä todellakaan piimittää,\n-- vai miten Sanna, lähtisitkö?\n\n-- Minusta yhdenlainen, tokko tuo siitään kummemmaksi ruvennee ajan\noloonkaan.\n\nHiukan he vielä kuhnailivat ja tuumailivat ja jo lähtevät pirtistä.\nKustista tuntui jo varmemmaltakin heti mennä, jos vastaiseksi jättäisi\nvoisi Sohvi vielä pahemmin tulla siihen väliin toraamaan. -- Vielä oli\ntulta rovastin kansliassa ja rahvasta siellä näkyi kulkevan. Kusti\nsilmäili varmuuden vuoksi vielä takapihalta rekiä, etteihän sinne vain\nlie saapunut Alatalolaisia hänen huomaamattaan. Ei näkynyt... Ja kun ei\nSohvi pitäne huolta ajasta eikä ole tullut vaikka lupasi, niin\npysyköön, tottapa sitä lie ruvennut jänestämään viime tingassa, ja niin\nei lähtenytkään. Eikä hän viitsinyt Sannalle virkkaa mitään koko niistä\npuheistaan Sohvin kanssa.\n\nKävelivät kolmikannassa päärakennusta kohden, kopistivat portaita\nvastaan lunta saappaistaan. Silloin ajaa säväytti taas hevonen pihalle.\nKusti tunsi Alatalolaisten kirkkoreen... Nyt on piru merrassa ...\nKustilla rupesivat korvantaustat syyhymään. Hän jäi toisten ihmeeksi\nseisomaan portaille, jäi sanattomaksi ja liikkumattomaksi, ei tiennyt\nminne puikahtaa, ulosko vai sisälle, seisoi vain ja töllisteli. Jo\ntulla touhusi Sohvikin takapihalta, kyseli Kustia miehiltä\npirtinportailla ja käveli siitä suoraan Kustia kohden.\n\n-- Mitä se Kusti, hätäili samassa puhemies, miksei se tule sisälle?\n\n-- Ehdittäneehän tuota, läähätti Sohvi, vastahan se tässä morsiankin\njoutuu.\n\n-- Mikä morsian?\n\nKustin olisi tehnyt mieli juosta kaivoon, kun vaimonpuolet rupesivat\ntätä ongelmaa selittelemään. Mutta eihän siitä mihin päässyt ja tora\nkeräsi siihen joutilasta joukkoa enemmältäkin.\n\n-- Eto mies, kiljui Sohvi, kun pääsi jutun perille, vai semmonen\nsankari! Toista kosii! Minun kanssani jo aikoja on kaupat tehnyt,\nkihlat vaihtanut ja siellä minä hänen savupirtissään jo viikkokausia\nolen päivät raatanut ja yöt... Ja nyt tämä huijari jo toisen kanssa on\nmenossa kuulutuskirjaa ottamaan, tässä juuri, jopa portailla ihan\nmenossa.\n\n-- Ka, kun viivyttelet, niin arvelin että lienet hyvinkin peräytynyt.\n\n-- Viivyttelet, parin tunnin varassako se sinulla nyt oli. Onpa kelpo\nkapine! Ja kelvoton osaa olla toinenkin, tämä juuri eräskin Sanna ...\nmutta sitä se onkin rotua, että toisten väleihin pakkaupi, on siltä\nennenkin jälkiä jäänyt. Olisi vetää käräjiin mokoma heittiö.\n\n-- Saat minusta nähden pitää kalusi, vertaisesi sulhon, minä hänelle en\nole pyrkinyt, ja on ne kuulleet muutkin, minkä verran se on\nkihlauksistaan puhunut... Vie, viruta, sen takia et tarvitse käräjiin\njuosta.\n\n-- Vie nyt itse, vie löytösi! Minäpä en sellaisesta huikkariherrasta\nhuolikaan, en välitä koko rahjuksesta enkä hänen vaivaisesta mökistään,\ntulen omillanikin toimeen. Mutta onko mokomaa ennen nähty? Kuulkaa nyt\nmuutkin, minkälainen se on elävä. Kun kaikki jo selväksi oli puhuttu\nminun kanssani ja sovittu, että lauvantaina pappilaan ... niin elä\nmuuta kuin toista kosimaan...\n\nSai Kusti kuulla kunniansa ja nauruun rämähti kerran kertansa perään\nkoko kirkkorahvas, kun Sohvi oikein purki sydämmensä oikeutetun vihan\nja kauhun. Mutta Kustiapa ei naurattanut, hän kuunteli naama nolona ja\nhuulet lerpallaan ja koetti aina sekaan selittää, että elähän mitään\nSohvi, lähdenhän minä sinun kanssasi. Mutta siitä Sohvi yhä syöntyi,\nvannoi pyhästi, ettei hän sinä ilmoisna ikänä ilkiäsi silmiin katsoa\ntuommoista. -- Sanna oli jo puhemiehen kanssa salaa hiipinyt tiehensä,\nhänkin osaltaan vähän Kustia höyhennettyään, ja hän kiitti onneaan, kun\nsillä kaupalla pääsi.\n\n-- Mene nyt lemmon kerjäläinen kuulutuskirjaa ottamaan kenen kanssa\nsaat, minä en lähde, tiuskui Sohvi vielä lopettajaisiksi ja kääntyi\nvihdoin sähisten poispäin. Ja muutkin kirkkomiehet siitä hajausivat\nnauraa virnistellen Kustin kujeille.\n\nMutta Kustiapa ei naurattanut. Siinä hän seisoi vielä hetkisen\nhäpeissään ja ällistyneenä, käveli sitten puutarhaveräjän luo, valjasti\nhevosensa, istui rekeen ja lähti yksin yönselkään ajamaan tietä\nSaunaperään päin. Leskeksi hän siltä retkeltä jäi ja ihmiset arvelivat,\nettä eikö tuo nyt jo leskeksi jäänekin. Ja siltä se tuntui jo Sovion\nKustista itsestäänkin.\n\n1892.\n\n\n\n\nHARVINAISTA MUSTASUKKAISUUTTA.\n\n\nSeurassa, jossa meitä istuskeli neljä, viisi henkeä, naisia ja miehiä,\noli juuri kerrottu veres esimerkki, kuinka äärimmäiseen ilkeyteen asti\nmustasukkainen voi sulhanen olla morsiamestaan. Silloin virkkoi eräs\nseurassa oleva vanhapoika:\n\n-- Mutta minullepa on elämäni taipaleella kerran sattunut sellainenkin\nmerkillinen seikka, että jouduin erään naisen kanssa kilpailijaksi\nmuutaman tytön suosiosta. Niin, me olimme suorastaan \"rivaaleja\" ja\nhän, nainen, oli äärettömästi mustasukkainen minuun, miehiseen mieheen.\n\n-- Minkälaiset ne sellaiset suhteet olivat? Miten se oli mahdollista?\nutelivat toiset seurassa.\n\n-- Niin, sanokaas itse. Jos malttaisitte kuunnella, niin kertoisin koko\njutun.\n\n-- Antaapa tulla vain, niin saammehan arvostella.\n\nKertoja oli, kuten mainitsin, vanhapoika ja kun usein olen huomannut,\nettä sellaisilla on vilkkaanlainen mielikuvitus mikäli heidän omiin\nlemmenjuttuihinsa tulee, niin en mene takuuseen kaikkien kohtien\ntodenperäisyydestä. Mutta todeksi hän juttunsa vakuutti. Hän kääräsi\nhyppysellisen tupakkia silkkipaperiin, lieritti siitä itselleen\npaperossin -- sekin oli hänen vanhanpojan tapojaan -- ja sytytti sen.\nJa näin hän kertoi:\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnhän voinut ensiksi sitä itsekään käsittää enkä uskoa, vaan se kävi\nlopulta niin silminnähtäväksi, ettei siinä ollut epäilyksen sijaa.\n\nOlin poikanen, hullunen vielä, ensi vuosia ylioppilaana Helsingissä.\nSatuin asumaan muutaman lukukauden erään ruokarouvan luona, jonka\nhoidossa myöskin asui pari naista, toinen nuori ja kaunis, toinen\nvanhanpuoleinen ja rumanlainen. Minä taisin olla tulen arka vielä\nsiihen aikaan, koska jo alussa lukukautta pahanlaisesti pikeysin tuohon\nnuorempaan. No, hän oli sen arvoinenkin, oli viehkeä, ilonen impi,\npunaset posket, nauravat silmät ja sellainen valkonen, rakastettava\nletintynkä niskassa. Hän oli, niinkuin runoilija sanoisi, poimustaan\nkehittymäisillään oleva kukkanen, joka ei vielä ollut saanut nähdä\npäivän paistavan täyteen kukoistukseensa, vaan oli ainoastaan tuntenut\nsen lämmön ja aavistanut sen kirkkauden. Mutta hyvä halu sillä näytti\nolevan puhkeamaan.\n\nNiin, minä pikeysin. Ei se nyt niin varsin vaarallista sentään ollut,\npientä silmäpeliä aluksi ja siitä kehittynyttä hienoista kuherrusta,\neikä sitä oltu sen kummemmaksi ajateltukaan. Ja tyttöäkin se leikki\nnäytti huvittavan, hän tuli usein ikkunapieleen luokseni tarinoimaan ja\nuskoi mulle pikku salaisuuksiaan; käytiin joskus yhdessä syömässä\nnamusia ja kun sattui nimipäivä, niin annettiin kukkanen toisilleen.\nItsekseen sitä taisi vähän haaveksia rakkaudestakin, vaan siitä ei\npuhuttu koskaan mitään.\n\nMutta jo alussa huomasin, että tämä varsin vaaraton kuherrus oli tuolle\nvanhemmalle asuintoverille hyvin vastenmielistä. Luulin ensiksi hänen\nkäsittävän käskemättömäksi velvollisuudekseen pitää silmällä tuota\nnuorta, ymmärtämätöntä tyttölasta ja hänen tarkan huolenpitonsa\njohtuvan siitä. Vaan sellainen varovaisuus oli tuiki tarpeetonta ja\npian huomasinkin, ettei se huolenpito siitä johtunut. Siinä hänen\nvaalimisessaan oli paljoa enemmän kuin pelkkää huolenpitoa ja\nystävärakkautta, huomasin siinä jo kohta jonkunlaista intohimoa ja\nylenpalttista hellyyttä, joka minua toisinaan suorastaan hermostutti ja\niletti. Selitin sen silloin omalla tavallani: Hänellä oli, tuolla\nkolmekymmenvuotisella, naimattomalla naisella, tarve tuhlata jollekin\nelävälle olennolle vuosien kuluessa säästynyttä ja käyttämättä jäänyttä\nnaisellista hellyyttään ja lämpöään, ja hän oli nyt paremman puutteessa\nvalinnut tuhlaavaisuutensa esineeksi tuon nuoren tytön, joka oli\nsattumalta joutunut hänen asuntotoverikseen.\n\nSe oli varsin järkevä selitys, eikö niin? Mutta ei sekään riittänyt.\nMiksi herran nimessä hän sitten vihasi _minua_, jos minä, kun nyt\nkerran olin polttanut siipeni, kaikessa kainoudessani haeskelin tytön\nseuraa, ja minkä tähden hän niin intohimoisesti kadehti minua siksi,\nettä silloin tällöin sain osakseni jonkun pienen suosionosoituksen?\nEihän meidän tunteemme voineet olla samaa laatua, tuohan oli vallan\nhullua.\n\nMutta niin se kumminkin oli. Hän kadehti jokaista pienintä ystävyyden\nmerkkiä, joka tuli minun osakseni ja koetti tuskallisella tarkkuudella\nvaroa meitä pääsemästä hetkeksikään kahdenkesken pakinoimaan. Hän\nepäili meidän pienimpiä liikkeitä, silmäniskuja ja peitettyjä sanoja,\nja jos me joskus ruokapöydässä naurahdimme, niin hän suuttui, ellei\nsyytä hänelle heti selvitetty. Jokaisesta hymystä, jokaisesta sanasta,\njonka tyttö mulle soi, vaati hän kohta itselleen kymmenkertaisen\nkorvauksen.\n\nNiin, hän oli lyhyesti sanoen mustasukkainen. Jopa niin kauhean\nmustasukkainen, etten moista ole eläissäni nähnyt enkä kuullut. Hän\nvahtaili ja varoi tyttöä aamusta iltaan niinkuin äärettömän\nepäluuloinen, kitsas ja mustankipeä sulhanen morsiantaan, jota hänen on\nsyytä hieman epäillä ja varoskella. Niin, vieläkin enemmän: hän vakoili\nja tarkkaili tuskallisella kiihkolla tytön koko käytöstä, hänen\nvähimpiä sanojaan ja liikkeitään, aivan niinkuin elinvoimansa\nmenettänyt, mutta siksi juuri niin vihoitteleva aviomies vaalii nuorta,\nkaunista, elämänhaluista vaimoaan, jota hän -- tietäen syyt ja tuntien\ntaipumukset -- alinomaa ja herkeämättä epäilee uskottomuudesta.\n\nTuo viimeinen vertaus minusta onkin onnistunein, se johtui jo silloin\nmieleeni.\n\nJa kaiken vakoilemisen ohessa hän lakkaamatta hyväili, teivi ja suuteli\ntyttöä. He olivat muka niin äärettömän rakkaat ystävät, heitä ei mikään\nmaailmassa voinut erottaa. Minä tiesin, että tuo nyt oli varsin\nyksipuolista ja liekö tiennyt hänkin. Mutta sitä kiihkeämmin hän\nmairitteli tyttöä kyyhkysekseen ja käpysekseen, kietoili myötään\nkäsivarsiaan tuon solakan vartalon ympäri, suuteli kuin minun\nkiusakseni noita vereviä poskia ja leikki sen letintyngän kanssa, jonka\nkanssa minun olisi tehnyt mieli leikkiä. Niin, pitelipä läheltä, etten\nminäkin jo käynyt häneen mustasukkaiseksi. Se on naurettavaa ja oli\nminusta niin silloinkin. Olihan hänellä naisena oikeus tuollaisiin\nhellyyden osoituksiin. Vaan minustapa näyttikin, kuin häntä olisi se\njuuri harmittanut, että hänellä oli ainoastaan naisena siihen oikeus.\n\nKuten luonnollista hänen epäluuloisuuteensa nähden, laski hän hyvin\nharvoin tyttöä silmistään. Hänen retkistään, tuloistaan ja menoistaan\npiti hän hyvin tarkkaa lukua ja vaati tiliä vähimmistäkin viipymisistä.\nTyttö ei tosin tuosta paljoa välittänyt, hän meni milloin ja mihin\ntahtoi. Vaan silloinkin seurasi häntä salaisesti vakoileva silmä.\n\nSattui joskus, että me tytön kanssa yhdyimme eteisessä, kun meillä\nmolemmilla osui samoihin aikoihin olemaan kaupungille lähtö -- no,\nenhän tahdo väittää, ettei tuo olisi joskus sattunut tahallaankin. Vaan\njo ehätti silloin aina vartijakin siihen, riensi vaikka kuumimmasta\nkiireestään estämään meidän yhdessä lähtöä; hänelle tuli silloin myös\nasiaa ulos ... odota käpyseni, hätäili hän, joudun tuossa tuokiossa...\n\nJa hän saattoi tytön perille asti, minne tämän oli mentävä.\n\nVäliin tulin minä kaupungilta ja satuin kävelemään -- taikka kävelin\njoskus sattumattakin -- sitä katua, josta tytön tiesin tulevan juuri\nniihin aikoihin. Mutta mikäs hitto, siellä kävelee jo vahti edelläni\nodottamassa, -- tuo pisti suorastaan vihaksi -- ja minä sain jatkaa\nyksin matkaani hänen vahingonilosta kiiluvain katseidensa seuraamana.\n\nToisinaan, vaikka merkillisen harvoin, oli tuon vanhemman immenkin\noltava kaupungilla. Silloin oli hän päiväkauden levoton pelätessään\nmeidän kahden kotiin jäävän. Hän tiedusteli multa jo aamusella niinkuin\nohimennen, oliko mulla illalla mihinkään menoa. Jos ei ollut -- ja minä\ntuhmuudessani sen ilmoitin -- niin jo hommasi hän vaikka mistä tytölle\njonkun seuratoveriksi siksi aikaa taikka ellei saanut, kärtti ja vei\nhän hänet mukanaan. Hän saattoi niissä hommissa kuluttaa hyvinkin paljo\nvaivaa ja osottaa aivan harvinaista kekseliäisyyttä.\n\nMutta kerran minä hänet petkutin -- taikka me petkutimme. Lehteä\nlukiessani aamulla tulin maininneeksi, että illalla on tärkeä\nylioppilaskokous, johon minun on mentävä, -- niin oli aijekin. Mutta\npäivällispöydässä ilmaisee tyttö, -- se nuorempi, -- että \"ystävätär\"\nmyöskin on oleva illalla poissa, -- se tuli muun keskustelun joukossa\naivan kuin ohimennen. En ollut sitä huomaavinanikaan, vaan ajattelin\nitsekseni, että \"aha!\" Menin kuin meninkin illalla ulos, mutta\nylioppilaskokoukseen en mennyt, kävin ostamassa pussillisen makeisia ja\ntunnin perästä tulin takasin.\n\nHän oli poissa. Tyttö tuli jo eteisessä vastaani naureskellen ja\nkertoi, että hän oli kyllä aavistanut viekkauteni. Ja me oltiin\niloisella tuulella, -- paljoko siihen siinä ijässä tarvitaan? --\nistuttiin salissa ja juteltiin vallattomasti kaikenmoisista asioista,\nsyötiin namusia ja pistettiin sekaan pilkkaa petkutetusta vartijasta.\nSen merkillisemmistä seikoista ei ollut kysymystä, ei tunteista eikä\nrakkaudesta, mutta kielletty hedelmä maistui hyvältä ja meillä oli\nmahdottoman hauska. Koko veitikka se tyttö olikin, matki ja ivasi tuota\n\"rakasta ystäväänsä\", enkä ollut minäkään huonompi.\n\nSilloin ovi aukiaa ja siinä on vartija. Hän oli nähtävästi aavistanut\npahaa ja juosta tohottanut kiireen kautta kotiin, koska tuli aivan\nlämpimissään ja läähättäen. Eteisessä hän jo näki päällystakkini, keksi\npetkutuksen ja hyökkäsi silmät kiiluvina sisälle.\n\n-- Teillä näkyy olevan hyvin tärkeä kokous, eikä aivan ikäväkään,\nläähätti hän tullessaan ja heittäytyessään tytön syliin ikäänkuin\ntemmatakseen hänet takasin, jos vielä aikaa olisi.\n\n-- Ei ikäväkään, syötiin tässä vähän makeisia, ilkamoitsin minä\nvastaan.\n\n-- Niin, minä näen...\n\nÄäni oli terävä ja ilkeä, silmät paloivat ja liikkeet olivat kiihkeät\nja tuittuiset. Hän kiersi käsivartensa moneen kertaan tytön\nvyötäreille, painoi hänen päänsä kasvojaan vastaan ja näytti ikäänkuin\nintohimoisesti vaativan hyvitystä menetetystä tappiostaan. Minuun hän\nei katsonutkaan.\n\n-- Mitä te olette tehneet, onko sulla ollut hauska, vastaa, onko? uteli\nhän tytöltä lakkaamatta.\n\n-- Olihan meillä hauska, juteltiin ja naurettiin, vastasi tyttö.\n\n-- Niin, tietysti minun poissaollessani. Sinä häijy tyttö! Vaan nyt en\nsinua enää jätäkkään, en hetkeksikään, en kaiken edestä maailmassa.\n\nHän piti lupauksensa, vartioitsi aarrettaan kahta ankarammin. No,\nainahan nuoret rakastavaiset keinoja löytäisivät toisiaan tavatakseen,\nvaan meillä ei ollut siihen niin kovaa tarvetta. Se meidän väli\noli aivan lapsellista leikintekoa, emmekä sitä koskaan muuksi\najatelleetkaan. Suututimme vartijan vielä muutaman kerran ja sille\nnauroimme, muuta emme tahtoneetkaan.\n\nJa siihen se lukukausi loppuikin. Tytölle tuli poislähdön aika ja\nsamoihin aikoihin sitä minunkin piti lähteä. Vielä viimeisen koiruuden\nminä kumminkin tein vartijalle. Vasta samana aamuna, kun tytön piti\nmatkustaa, ilmoitin minä lähteväni samassa junassa. Ja niin lähdin.\nSitä kiukkua, minkä tuo temppu herätti vartijassa! Hän olisi varmaan\naivan asiatta lähtenyt kolmanneksi ajelemaan Suomen rautateitä, jos se\nmitenkään olisi käynyt päinsä. Vaan hän ei voinut lähteä. Ja se häntä\nkaivelti, kiukutti niin, että kuulin kuinka hampaat narskuivat.\n\nHän oli junalla saattamassa. Vielä viimeisiin asti käytti hän\ntilaisuutta hyväilläkseen ja teiviäkseen tyttöä, jotta se oikein\nherätti huomiota. Vaan kun juna teki lähtöä ja me seistiin vierekkäin\nvaununportailla ja hän jäi sillalle seisomaan, silloin heitti hän\nminuun katseen, niin täyden katkeruutta ja vihaa ja liekitsevää\nkostonhimoa, että se tuskallisena muistona minussa aina säilyy. Siinä\nkatseessa oli uhkausta ja kirousta, -- ikäänkuin minä väkisin olisin\nriistänyt häneltä aarteen kourista.\n\nMeille se matka ei kumminkaan ollut ensinkään merkillinen. Riihimäelle\najettiin yhdessä ja siinä heitettiin jäähyväiset, lämpöset jäähyväiset,\nniinkuin ystävät ainakin, mutta ei sen tulisempia. Taittiin sopia, että\nollaan ystävät jos vastakin tavataan, -- vaan sen koommin ei ole\ntavattu. Hän ajoi kotiinsa Lounais-Suomeen, minä Karjalaan, siinä se.\n\nVaan sellaista merkillistä kilpailijaa, taikka, jos se olisi ollut\nmahdollista, kilpakosijaa en ole sittemmin nähnyt enkä kuullut moisesta\npuhuttavankaan. Onko teistä kukaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiukan epäillen kuuntelimme me tätä juttua, vainusimme, että nyt taas\nvanhapoika valehtelee muinaisia lemmenvoittojaan. Vaan hän vakuutti,\nettä oli totta joka sana. Yksi seuran naisista -- se oli suuri veitikka\n-- kysäsi silloin äkkiä:\n\n-- Vaan ettekö koskaan tulleet ajatelleeksi, että tuo vanha vartija\nolisi itse voinut olla teihin mielistynyt ja oli mustankipeä siitä\nsyystä, että te mielistelitte toista hänestä välittämättä.\n\nSeura remahti nauramaan, vaan kertoja vastasi tyyneesti:\n\n-- Teette mulle suuren kunnian, neitiseni. Vaan totta puhuakseni\najattelin joskus sitäkin, -- olinhan silloin poikanen, hullunen vielä.\nMutta siinä ei ollut syytä. Ensin kohteli hän minua suurella\nvälinpitämättömyydellä, sitten vihalla, muuta merkkiä ei ilmennyt. Hän\noli minulle mustasukkainen, siinä kaikki. Keksikää parempi vaikutin te,\njoka sukupuolenne paremmin tunnette.\n\nVaan ei kukaan keksinyt ja me jäimme kaikki ihmettelemään vanhanpojan\nmerkillistä kilpakosijaa, joka lie hänelle itselleen vielä tänäänkin\narvoitus.\n\n1895.\n\n\n\n\nKAKSI SUURTA HARRIA.\n\n\nMonta kertaa olen vaipunut syvämielisiin tarkasteluihin miettiessäni,\nmikähän mahtoi olla syynä siihen, että Aholan vaari aina sai paremmin\nkaloja kuin Paavolan. Heillä oli molemmilla samanlaiset onkimakojeet,\nsolakka vapa, musta siima ja pieni väkäonki, joka viekkaana lymyili\nharmajan, höyhenistä nidotun perhosen suojassa. Kalapaikat olivat\nmyöskin samat, rinnakkain he enimmäkseen istuivat onkien rantakivellä\nlepikkotörmän alla virran partaalla taikka siirtyivät verkalleen pitkin\nrantaa kosteikosta kosteikkoon. Molemmat olivat yhtä huolelliset\nperhojaan tarkkaamaan, yhtä tyynesti ja taitavasti nykäsivät he siiman\nylös aina kun harri perhoa haukkasi. Ja sittenkin, -- Ahola sai aina\nparemmin kaloja kuin Paavola, milloin enemmän, milloin vähemmän, aina\noli hänen konttinsa kumminkin vähä täyteläämpi kuin vierustoverin.\n\nOnko onni todellakin noin johdonmukaisesti puolueellinen ja kiero?\n\nUsein he itsekin siitä keskenään keskustelivat, tutkivat asiata\npuolelta jos toiseltakin ja ottivat kaikki mahdollisuudet punnitakseen.\nAhola laski usein Paavolan istumaan omalle kivelleen, näytti pienempiä\nyksityisseikkoja myöten, miten hän puhdisti ongen ja tasoitti perhon,\nmiten hän sylkäsikin siihen veteen viskatessaan ja miten hän sitten\ntasasesti ja verkalleen vei vapaa vastavirtaan ja nopeasti nykäsi ylös,\nkun harrin poika tuli perhoa tapailemaan. Paavola teki sen aivan yhtä\ntaitavasti, vaan hän katsoi sittenkin tarkasti toverinsa kaikkia\ntemppuja ja matki hänen pienimpiäkin liikkeitään. Ei auttanut.\nSillaikaa kun hän sai yhden kalan, oli Ahola tavallisesti nykässyt\nkaksi.\n\n-- Sinä repäset ehkä liian rutosti, kosk'ei ne sinulla nouse, arveli\nAhola toisinaan, ja Paavola rupesi heti vielä tasasemmin vetämään.\n\n-- Eipä tuo auta vaikka verkemminkin nostaisi, -- mikä hänessä\nkiikastanee.\n\n-- No se somaa on, nousevat nuo mulla. Ethän vain pitäne väkää liiaksi\nnäkyvissä, sitten ne sinua vain härnäävät.\n\nEi ollut Paavola sitäkään virhettä tehnyt, kyllähän hän jo ne temput\ntiesi. Totta tuo vain niin sattunee, että ne menevät Aholan onkeen,\narveli hän, ja viskasi siimansa uudelleen veteen niin maltillisesti\nkuin ainakin, vaikka se hänelle toisinaan mieli melkein vihaksi\npistelemään. Eli ei juuri vihaksikaan, samahan se oikeastaan oli, saipa\nnoita kynsipuhkoja nyt useamman eli harvemman. Eihän noita elätteeksi\nasti tuossa ongittukaan. Vaan hiukan se sentään ikäänkuin äimäsi\nsydäntä, kun toinen niitä lappoi sieltä juurikuin omiaan ja hän ei\nsaanut kuin jonkun ihmeeksi.\n\nMutta välittävän hän ei siitä näyttänyt ollenkaan, istui vain\nrauhallisesti taikka siirtyili vesikiveltä toiselle ehtimiseen\ntarinoiden, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan omaa huonompaa onneaan.\n\nEntisistä ajoistaan he tavallisesti tarinoivat, siitä, miten he ennen\npoikasina ja nuorina miehinä olivat kaloja pyytäneet ja kuinka niitä\nsilloin oli lähtenyt toisella tavalla. Muistelivat niitä senaikuisia\npikkuhuolia ja riitoja, miten he olivat tapelleetkin äkäsesti\nvähäpätöisimmistä seikoista ja sitten taas sopineet. Ja siinä he\nkertoivat toiseen ja kolmanteen kertaan samat jutut, joita jo\nkumpanenkin tunsi yhtä hyvästi; jos toinen kertoi jonkun uuden jutun,\nennen muistettuja kummemman, niin toinen heti arvasi, että nyt se\nvalehtelee, miksi se ei olisi sitä ennen kertonut. Mutta ei puhunut\nmitään, kuunteli vain tarkasti, siirteli vapaansa ja tarkkasi perhoaan.\n\nHe olivat syntyjään saman kylän lapsia, vaikka olivat maailmaa eri\nsuunnilla ja eri oloissa eläneet ja nyt vasta vanhoilla päivillä taas\nsattumalta yhteen yhtyneet. Ahola oli kaupungeissa elänyt mestarina ja\nsaksana ja vaeltanut herrana ja narrina maita ja mantereita. Paavola\ntaas oli kotivirran rannalla ikänsä maatöissä myyräillyt. Raihnaisia\nikäloppuja olivat he jo molemmat, kun taas naapureiksi joutuivat,\ntoinen vähiä säästöjään lopettamaan, toinen syytingillä elämään; eivät\nenää töihin pystyneet, eipä paljo liikkeellekään lähtemään. Sen verran\nvain, että kesän kauniimmalla ajalla usein aamusin aikusin, kun uni\nkarttoi silmää ja lämmin suvi-ilma houkutteli luonnon helmaan, vapa\nkädessä kuukkailivat harreja onkimaan kosken alle, josta aina toisinaan\ntoivat aamukeiton kotiväelle.\n\nSitä olivat tehneet jo puolen kesää. Kun päivä paraiksi ehti törmän\ntakaa nousta leppäin latvoja kultaamaan, köpitti toinen vaari pellon\npientaretta pitkin virran partaalle, jossa pyörteiden päällä vielä\nyösumua liehui; ja tuskin oli hän siinä saanut siimansa kastelluksi,\nkun jo toinen pensaikkojen välitse rantapolkua myöten siihen saapui.\nNiin istuttiin sitten vierekkäin monta tuntia kenenkään häiritsemättä\nja aika kului hupasesti.\n\nMutta Paavola ei saanut kaloja hetikään sen vertaa kuin Ahola ja syytä\nsiihen hän ei voinut käsittää. Alusta kesää hän ei sitä paljon\nhuomannutkaan, ihmetteli vain toisinaan, laski siitä väliin leikkiä ja\narveli ylipäätään, että sattuma tuon mahtanee vaikuttaa. Vaan kun kesä\nkului ja se sama ihme joka päivä uudistui ja kotiväkikin jo rupesi\ntuota hänen huonommuuttaan nauraa virnistelemään, silloin rupesi hänkin\nasiata todemmalta ajattelemaan. Eihän tämä enää voi olla mikään\nsattuma, päätteli Paavola, sattuisihan se sitten joskus, että hänkin\nsaisi useamman kalan. Joku syy tähän täytyy olla, mikä tahansa. Mutta\nmikä? Paavola tarkkasi vielä huolellisemmin kaikki kumppalinsa konstit,\nviskasi usein siimansa aivan Aholan eteen, vaihtoi toisinaan varkain\nonkiakin -- ei auttanut.\n\n-- Mutta merkillinen sattuma tämä on, ett'eivät harrit huoli sinun\nperhostasi niinkuin minun, ihmetteli Aholakin joskus juttujensa sekaan.\n\n-- Sattumakohan tuo sitten lienee. Mutta olkoon mikä lie, välipä näistä\ntuikkiaisista.\n\n-- Välipä kyllä, vaan kun se on minusta niin kumma.\n\n-- Elä huoli enää kummastellakaan.\n\nPaavolaa melkein suututti, kun toinen sen vielä otti puheeksi. Hän oli\njo ruvennut sydämmessään epäilemään, että sillä mahtaa olla joku oma\ntemppunsa ... mikä sen tietää tuommoisen maailmankiertäjän, mitä\nmetkuja se on siellä oppinut ... ja eipähän se niitä toiselle neuvone!\nPaavola oli toisinaan keksivinään kumppalissaan kaikenmoisia salaisia\nkujeita, vaan kun hän ajatteli tarkemmin, täytyi hänen myöntää, ettei\nne sen kummempia kujeita olleetkaan, hänen oma mielikuvituksensa oli\nvain pikku seikasta punonut suuren juonen. -- Ei se voi olla muu kuin\nyksinkertainen sattumus, siihen loppupäätökseen hän aina tuli. Huomenna\nsaan minä ehkä saman verran kaloja kuin hän ja toisena päivänä jo\nkenties enemmän, -- eihän tässä harrin onginnassa mitkään taikatemput\nvoi auttaa.\n\nVaan huominen päivä tuli ja taas sama juttu. Vaikka Paavola koettikin\npysyä rauhallisena ja välinpitämättömänä, huomasi hän itsekin, kuinka\nhän kävi kärtysämmäksi joka aamu. Ensi tunnin hän onki tyyneesti ja\ntarinoi hilpeänä, vaan ei voinut olla tarkoin laskematta montako kalaa\nkumpanenkin sai. Aholalla oli pian muutamia kaloja enemmän ja silloin\nhän kävi levottomaksi. Hän siirtyi etemmäs toveristaan, onki\nkosteikoista itse kosken korvista taikka souti joskus venheellä\nsuvannolta virran alle, laski siellä kiviriipan pohjaan ja onki yksin.\nVaan sekin oli ikävätä ja sinnekin hän näki, miten toinen tavallisilta\nrantakiviltä viskeli törmälle kalan toisensa perästä. Ne kimaltelivat\nhänestä niin ilkeästi päiväpaisteessa, -- pisti vieläkin enemmän\nvihaksi.\n\n-- Mikä hitto sen on loihtinut, kiroili hän siellä itsekseen. Sillä\ntäytyy sittenkin olla joku juoni, -- onkinhan se niin pirullisen\nnäköinen, aina kun huomaa, että minä kiukustun. Se heittiö nauttii\nsiitä sydämmessään, nauraa virnistelee itsekseen ikäänkuin\nkutittaakseen, että minua kaivelee...\n\nPaavola souti takasin, ei ollut tietäkseenkään pettymisestään, kertoi\nvain aivan maltillisella äänellä, että ei syönyt sielläkään paremmin.\n\n-- Ja minulla se syöpi tässäkin ihan iltikseen. Lienet sinä maannut\nkätesi huonoksi, koska ei ota.\n\nVaikka Ahola sen virkkoi aivan ystävällisesti ja leikillisesti, kävi se\nkumminkin Paavolaa sapelle ja hän sähähti heti vastaan kärtysellä\näänellä:\n\n-- Maannut kätesi -- ei sitä ole makuutettu sen pahemmin kuin\nsinunkaan, vaikkei sitä olekaan opetettu kaiken maailman metkuihin eikä\nkonsteihin.\n\nAhola katsoi kummissaan kumppaliaan, naurahti sitten ja virkkoi:\n\n-- Ethän toki leikistä suuttune.\n\n-- Kukapa tässä nyt suuttunee, mutta ilettää tuo jo, kun siinä myötää\nvatkutat...\n\nPäivemmällä, kun Paavola ennen oli kotona muistellut, että hän aamulla\nkalarannassa oli vähällä ollut kiivastua ystävänsä paremmasta onnesta,\noli hän sille lapsellisuudelleen itsekin nauranut. Mutta kun viikkoja\nmeni ja kuukausia, rupesi hän jo päivälläkin mielessään hautomaan tuota\nomituista seikkaa. Sattumus voipi toisinaan olla hyvinkin oikullinen,\nvoipi kauvankin kiusata ja kauvankin suosia, olihan hän sen kokenut\nelämänsä taipaleella. Mutta aina sen sentään sattumukseksi huomaa,\nellei muassa ole muita syitä. Hänessä iti epäilyksen siemen, hän\nvakoili, hän väijyi, hän koetti salaa kietoa Aholaa. Ja vaikka hänelle\njärki selvästi todisti, että toisella ei voinut olla mitään pahoja\nelkeitä, niin hän kumminkin rupesi toveriaan vähitellen salaisesti\nvihaamaan. Hänestä tuntui siltä, kuin tämä olisi häntä vainonnut.\nOlihan se ehkä viaton siihen, että hänelle sattui parempi kala onni,\nmutta juuri tuo viattomuuspa se Paavolaa harmittikin ja kaiveli.\n\nNyt kulki Paavola jo ja mietti tuota yöt ja päivät, epäili ja vainusi,\nja kävi siitä koko elämäänsä tyytymättömäksi ja sairaaksi. Hän saattoi\nnoissa hiljaisissa mietteissään ärsyttää mielensä niin kiihkeäksi, että\nhän kähisi. Aih! kuinka hän toisinaan vihasi tuota salakavalaa miestä!\n\nJo monesti oli Paavola tuuminut heittää koko kalastuksen pois, vaan ei\nmalttanut eikä voinut. Ja eräänä päivänä päätti hän vielä koettaa\nviimeistä keinoa.\n\nHän kävi metsästä valitsemassa itselleen uuden vavan, hoikkasen,\nnotkean pihlajan. Punoi uuden siiman, hienon mutta lujan ja\nkauppamiehen varastoista hän valitsi itselleen terävimmän, näpeimmän\nongen, jossa peräsinkin oli melkein näkymätön, ja siihen hän itse mitä\ntaitavimmin sitoi uuden perhon. Ja uusilla kojeillaan kuupitti hän\nseuraavana aamuna onkirantaan ja tervehti melkein voitonriemulla\nAholaa, joka siellä jo uitti lankaa, vaikkei vielä ollut yhtään kalaa\nsaanut.\n\nPaavola viskasi perhonsa virtaan ja tempasi paikalla harrin törmälle.\nJa minuutin perästä jo toisen. Ahola ei ollut vielä saanut yhtään, --\nPaavola oli jo varmana, että onnen pyörä vihdoinkin oli käännähtänyt.\nMutta samassa veti Aholakin täplikkään tonkosen rannalle, samassa\nharrinkin ja toisen. Sai Paavolakin kyllä sekaan jonkun tuikkisen,\nmutta Ahola oli siltä pian voitommalla ja Paavolan mieli oli kohta taas\nniin ärtynyt, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan. Vaan hän puri\nhammasta ja uitti kiukkuisena perhoaan.\n\nNiin olivat he seisoneet siinä rinnatusten jo hyvän hetken, kun Ahola\ntaas rupesi ajan ratoksi kertomaan jotakin vanhaa tapausta, jonka hän\njo ennenkin oli tarinoinut.\n\n-- Näinikäänhän me oltiin tässä kosken rannalla poikasina pahasina\nkerran ongella, kun tuosta lepikosta rupesi kuulumaan rapsetta...\n\n-- Sen sinä olet kertonut jo sata kertaa, keskeytti Paavola äkäsellä\näänellä.\n\n-- Ompa tainnut jo tulla kerrotuksikin...\n\nAhola vaikeni osaksi häpeissään, osaksi kummissaan. Olihan niitä ennen\nsamoja juttuja kerrottu useampaankin kertaan ja täydestä olivat\nmenneet. Mikä sen nyt tympäsi? Vaan olkoon.\n\nJa taas ongittiin ääneti hetkinen.\n\nYhtäkkiä loiskahti vesi virrassa ja Aholan perhonen painahtui tuossa\ntuokiossa umpeen. Hän sai kiskoa ja uitella kotvan aikaa, ennenkuin sai\nväännetyksi parinnaulaisen harrinvonkareen törmälle. Paavola katseli\nsitä nurkkasilmällä, ei ollut näkevinäänkään, vaan kade kaiveli mieltä;\nmiksei tuokaan saattanut hänen onkeensa tarttua? Vaan hetken kuluttua\npuljahti hänenkin perhonsa umpeen, siima singahti suoraksi ja kun hän\nkohotti sitä vedestä, näkyi vielä suurempi harri langan päässä\njarruttavan. Hän uitteli sitä niinkuin Aholakin hetkisen varovasti\nedestakaisin ja koetti sitten sievästi nykästä rannalle. Vaan juuri\nvesirajassa potkasta läimäytti harri pyrstöllään, irtausi ongesta ja\nluikahti syvyyteen.\n\n-- Katoppas ruojaa, kun repäsi ikeneensä ja meni, virkkoi Ahola, vaan\nPaavola ei puhunut mitään, viskasi vain siimansa veteen ja onki päätään\nkääntämättä. Hän oli kasvoiltaan tyyni, vaan sisässä kuohui sappi ja\nyritti myötään pulpahtamaan esiin.\n\nKului hetkinen. Toverin synkkä äänettömyys tuntui Aholasta vähän\nrasittavalta ja taas rupesi hän verkalleen kertomaan muuatta juttua,\ntällä kertaa uutta.\n\n-- Vetämistä näkyi olevan tuossa sinun harrissasi. Vaan kerran mulla\noli vielä kummempi otus siiman päässä. Seisoin näinikään ja ongin, niin\njo perhoseni nielasi lohi, toista kyynärää...\n\n-- Sen sinä valehtelet, etpähän ole sitä ennen muistanut.\n\n-- Ka, ka...\n\nAhola ei tiennyt mitä vastata. Hän tyhmistyi kokonaan ja vaikeni.\nTuollainen näykkimishalu pisti hänelle vihaksi, otsa rypistyi ja leuka\nrupesi väkättämään. Vasta hetken kuluttua sai hän vastanneeksi:\n\n-- Katsoppas miestä, sydämmellesikö kävi, kun sinulta harri pääsi ja\nmulta ei päässytkään?\n\nPaavola käänsi päänsä kohti; katkerinta vihaa liekitsi hänen syvälle\npainuneista silmistään ja kalman harmaista kasvoistaan. Hän koetti\nsopertaa jotain sanaa suustaan, vaan se ei lähtenyt, leuvat olivat kuin\nkankeiksi hyytyneet. Hurjasti silmäili hän ympärilleen. Siinä\nkivennykyrällä oli Aholan aukinainen kalakontti, jossa tuo suuri harri\nvielä potkiskeli. Raivostuneena oikasi hän jalkansa ja potkasta\nsäväytti kontin kiveltä koskeen.\n\nSitä tehdessään katsoi hän niin tulisen äkäsesti toveriaan silmiin,\nettä tältä ensiksi pääsi nauru. Vaan Paavola rämäytti myöskin naurun,\nilkeän, pirullisen naurun, joka ikäänkuin vihlasi Aholaa. Hän suuttui.\nKatsellessaan konttiaan, joka suu alaspäin kelluili virrassa,\nmustenivat hänen kasvonsa vähitellen ja rinta rupesi läähättämään. Hän\nkatseli kaloja, jotka valkonen vatsa päältäpäin lipuivat virrassa;\nmutta se suuri harri, jonka hän viimeiseksi oli saanut, virkosi\nvähitellen vedessä, pärskäytti pari kertaa pyrstöllään, kääntyi\nuima-asentoon, pyörähti kerran oikealle, suikahti vasemmalle ja katosi\nsitten syvyyteen.\n\nSe meni, ja Aholaa tuo kaikki pisteli ilkeimmilleen. Hän syöksähti\nkiveltään esiin ja tarttui ilkkuvaa Paavolaa rinnukseen.\n\n-- Hae tänne sekä kontti että kalat, kuuletko sinä, hae tänne se minun\nsuuri harrini... Vai tässä sinä äkäpussi rupeat sappeasi purkamaan ...\nmutta noukit ... noukit silmäänikin sinä sieltä joka kalan, sinä\nviholainen, sinä, sinä...\n\nHän tärisytti Paavolaa ankarasti rinnasta ja retuutti hänet paadelta\nalas veteen. Tämä hoippuili siinä verestävin silmin, vihan vaahto\ntursusi suusta ja suonenvedontapaisesti tarraili hän toveriaan takin\nkaulustasta kiinni. He rytyyttivät toisiaan edestakasin, molemmat\nseisoivat pohkeita myöten virrassa liukkailla vesikivillä. Paavolalta\nluiskahti hattu päästä ja virta lähti sitä viemään ja Aholan onkivapa\nheilahti siinä rytäkässä kiveltä alas ja lähti solumaan selälle päin.\nMutta he eivät nähneet mitään, eivät kuulleet, hurjasti vain\nkamppailivat, päät tutisi ja vanhat jäsenet vapisivat. Puhe ei lähtenyt\nkummaltakaan, kiukkuinen soraääni vain vähäväliä kähisi heidän\nkurkuistaan:\n\n-- -- se suuri harrini...\n\n-- -- sinä maailman veijari...\n\nHenki läähätti vaivaloisesti molemmilla ja vanhat voimat raukesivat.\nEivät jaksaneet he enää toisiaan heilutella, pitelivät vain vielä\nkotvan aikaa kankeilla käsillään toisiaan vaatteista kiinni. Sitten\nkädetkin jo hervahtivat alas ja perin uupuneina lähtivät vanhukset\nhoiperrellen kömpimään kuivalle maalle, jossa voimattomina retkahtivat\nistumaan sylen päähän toisistaan ja tuijottivat siitä tylsästi eteensä.\nSuonet tykyttivät valtavasti, henki korisi kurkussa, silmiä mustenti ja\nkorvat soivat.\n\nSanaakaan he eivät puhuneet toisilleen, istuivat vain ja miettivät.\nNoin he olivat poikasina ennen monastikin tapelleet, nyt ei enää\nkyennyt. Nyt piti hillitä mieli, hillitä, hillitä...\n\nHetkisen hengähdettyään lähtivät molemmat, kääntämättä kasvojaan\ntoistensa puoleen, nousemaan törmää ylöspäin, toinen pellon piennarta\nmyöten, toinen lepikön läpi rantapolkua pitkin. Vaattet märkinä,\nharmajat hapset hajallaan ja vapisevin polvin taivalsivat he verkalleen\ntaloihinsa, taakseen kertaakaan katsomatta.\n\n1893.\n\n\n\n\nMYRSKY MERELLÄ.\n\n\nOikeastaan se ei ollut myrsky, eikä se ollut merelläkään, olihan vain\ntavallista ankarampi jumalanilma, tuuli melkein semmoinen kuin voi olla\nSaimaan saaririkkailla sisävesillä. Mutta paikkaan ja aikaan nähden --\nelokuu oli kauniimmillaan -- oli ilma meistä matkustajista ihan\nkomeimmillaan, tarpeeksi suurenmoinen ja aivan tarpeeksi\nvaarallinen.\n\nDon Juan oli laivan nimi ja on vieläkin; nimi ei muuten miestä pilaa\neikä paranna -- eikä laivaakaan, mutta onko tämä pieni ja syrjäinen,\njoskin näppärä ja siisti (voisi sanoa koketti), höyryvene syystä vai\nsyyttäkö saanut tuon historiallisen naisuroon nimen, sitä en tiedä.\nAinakin on tuosta nimestä yksi hyöty, kun laivan kannella joutuu\npakinoihin outojen naisten kanssa: nimestä saa heti luonnollisen ja\nyleisen keskusteluaineen, josta sitten sopii haarautumalla,\nrajoittumalla ja syventymällä johtaa itsensä ja matkatoverinsa mille\naloille miellyttää.\n\nIllalla ja yöllä olivat matkustajat vähin erin Kesälahden laiturissa\nkeräytyneet Don Juaniin ja vetäytyneet makuulleen mikä millekin\nsalongin ja hytin sohvalle, ja aivan outo seurakunta oli se, joka\naamulla Punkaharjun kohdalla nousi kannelle karkottamaan viileässä\ntuulessa unta silmännurkista. Keskipisteenä siinä näytti olevan eräs\nlihavanläntä, kookas rouvasihminen, keski-ikäinen ja sangen arvokkaan\nnäköinen, nenällä luupuitteiset rillit ja kasvoilla vielä jotenkin\ntuoreennäköinen verevyys. Semmoinen, jota kaikkien täytyy\nhuomaavaisuudella ja kunnioituksella kohdella ja joka vielä voisi\nmiehenkin saada, jos vain tahtoisi. Sillä hän oli, kuten kohta\npakinoista kuultiin, leski, korkeanlaisen virkamiehen leski, ja oli\ntottunut tarkastelevin silmin ja punnituin sanoin arvostelemaan\nkaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja pitämään jonkunverran\nhuolta itsekustakin, tutummasta ja oudommasta.\n\nHän oli nytkin anastanut jonkunlaisen hallitsevan aseman Don Juan'in\nkannella ja lähimpinä alamaisina oli hänellä kaksi rouvasihmistä,\nsamanikuista, mutta paljo vanhemman ja arvottoman näköistä, vailla\nkaikkea itsenäisyyttä ja hallitsemishalua. Näiden keskessä istui\nkolmetoistavuotias kalpeakasvoinen ja rimpulajäseninen tyttö,\nkäärittynä kolmeen vilttiin ja useampaan muuhun vaippaan, suurempaan ja\npienempään, paitsi tietysti mitä oli niiden alla ja vielä niidenkin\nalla; nähtävästi hallitsijattaren ihan yksityinen omaisuus. Eräs\nheikkohermoinen, huolestuneen näköinen virkamies, joka vei kouluun\nvielä heikkohermoisemman ja huolestuneemman näköistä poikaansa, oli jo\njoutunut uskolliseksi alamaiseksi, toinen, lihava ja kaljupäinen, joka\njuuri oli joutumaisillaan, taisteli kohteliaassa keskustelussa turhaan\npoikamiehen vapautensa puolesta.\n\nSyrjemmällä muista seisoi laivan perimmässä kolkassa käsipuihin nojaten\nyhteen kokoon puristautuneena kolme nuorta tyttöä, ujoa ja arkaa\nmaalaistyttöä, joista ainakin pari näytti ensi kertaa olevan näin\nkaukana kotinurkista yksin maailmalla. He koettivat kaikki kolme\nkääriytyä yhden vaipan alle, ja siellä tuntui vuoroin olevan vallalla\nhilpein nauru, vuoroin surumielisin miettiväisyys. Muuan ylioppilas,\nunisennäköinen, vaatteissa laskuja merkkeinä yön makuusta, koetti pari\nkertaa käyttää hyväkseen Don Juanin tunnettua nimeä päästäkseen\ntyttöjen kanssa keskustelun päästä kiinni, mutta vastaiseksi vielä teki\nhän sen huonolla menestyksellä. Tähän ryhmään ei hallitsijattaren valta\nulottunut suorastaan muuten kuin äidillisten katseiden kautta, jotka\nherkeämättä vakoilivat tyttöjen käytöstä, jos siinä mahdollisesti voisi\nhuomata jotakin -- kapinallista.\n\nKieltämättömän itsenäisyytensä oli säilyttänyt eräs mustapartainen\njuopunut kirjuri, joka, silkkihattu päässä, mutta ilman päällystakkia\ntuon tuostaankin lähti olutpullojensa luota bufetista hoippailemaan\nperäkannelle hallitsijattaren suureksi harmiksi. Kapteenilla,\nreippaalla ja tanakalla merimiehellä, oli oma hallituspiirinsä ja hän\npuolusti vastaiseksi asemaansa kunnialla kilpailijattaren vaarallista\nyritystä vastaan; allekirjoittanut, vanha laivamatkustaja, kuului\nkapteenin erityiseen komantoon ja suosioon.\n\nSiinä me olimme kaikki, me kohtalokumppanit myrskyssä. Vielä ei tosin\nollut myrskyä mitään. Päivä paistoi lämpimästi ja leppeästi hymyilivät\nlehtevät rannat ohi ajettaessa. Kun päivemmällä saavuttiin\nSavonlinnaan, tuuleskeli kyllä raittiinlaisesti, siksiverran parahiksi,\nettä kun takin pisti nappeihin tuntui mukavimmalta seista vastasta\nkohden ja puhallella savuja menemään myötätuuleen. Hiukan kiihtyi tuuli\nSulkavaan tultaessa, mutta siitä oli vain etua, sillä sillaikaa kun\nhallitsijattaren täytyi sulloa vaippakääröisen silmäteränsä kannen\nalle, sai ylioppilas vahvistaa Savonlinnan laiturilla vihoviimein\ntekemäänsä tuttavuutta tyttösten kanssa, ja Don Juan oli kohta niin\nvilkkaan keskustelun alaisena, että koko nuorelta ryhmältä pian jäi\nhuomaamatta, kuinka tuuli tuimeni ja miten kahdet kapinaa vainoavat\nsilmät singauttelivat salamoita heitä kohden.\n\nAalto oli lyhyttä ja matalaa eikä pystynyt paljo häiläyttelemään\nlaivaa, joka kulki vastaseen, etelää kohden, ja lepposesta suvituulesta\nei huomannutkaan, miten se puolipäivän jälkeen täyttä vauhtia kiihtyi\nja rajusi. Vasta kun Puumalasta oli halot otettu ja lähdetty viiltämään\nhiukan laitaseen suuntaan, silloin vasta todella havaittiin, että tässä\nonkin tuuli.\n\nKöydet vinkuivat ja savupiippu soi ja aalto loiskahteli koskenaan\nlaitaa vastaan ja pärskäytteli väliin pisaroita peräkannelle asti,\najaen matkustajat sieltä suojaisempiin seutuihin, -- aivan niinkuin\nalku kerrotaan suurista merivahingoista. Valkeanaan vaahtosi järvi ja\nhalenneista aallonharjoista tupruutti tuuli hienoa harmahtavaa\nvesisumua poikki hyrskyvän selän. Vihuri ajeli vihuria, hyökkäsi\nmustana parvena pitkin pintaa salmien suista ja selältäpäin ja ulvasi\nviuhkatessaan laivan yli kohti kuohuvaa rantaa. Myrsky nosti pilviä\npäivänselkeälle taivaalle, ajeli niitä siellä tulisessa vauhdissa ja\nrepi alas pisaroita, jotka hienoksi huuruksi pieksettyinä vesirajan\ntasalla sekautuivat laineiden liuonneeseen savuun. Laiva potki\ntanakasti, väliin vain heilahti pahemmin vihurin painosta. Kapteeni\nsilmäili komantosillalta rauhallisesti tuota leikkiä. Kummemmissakin on\noltu, sanoi hän, mutta jos tuuli siitään vielä kiihtyy, niin voipi se\nnäyttää hätää vaimoväelle suurella Saimaalla, jossa ei ole saaria\nsuojana.\n\nJa se kiihtyi. Ja kohta alkoi napinaa kuulua keskikannelta.\n\nSinne olivat tuulta ja vettä pakoon keräytyneet koneen ympärille kaikki\nmatkustajat, ja siellä arvosteltiin yhteisessä keskustelussa aseman\nvaarallisuutta ja neuvoteltiin mihin toimiin olisi ryhdyttävä. Kun\ntuuli vihasemmin vingahti ja laiva äkimmin nytkähti kävi keskustelu\nmyös kiihkeämmäksi ja ratkaisevammaksi.\n\n-- Mitä te tästä arvelette, oi sanokaa suoraan, uteli rillisilmänen\nleski lihavalta, naimattomalta virkamieheltä, ja siirtyi, käärien\nvillaisen vaipan maukkaasti pyöreäin olkapäittensä ympärille, vieläkin\naskelta lähemmäs. -- Onko tämä hyvinkin vaarallista? Uskallammeko\nlaskea eteenpäin, eikö olisi paras palata?\n\n-- Palatako ... niin, onhan tuuli kova, mutta arvatenkin yhtä kova\ntakana kuin edessä.\n\n-- Eikö meillä siis ole mitään pelastuksen toivoa, jos laiva rupeaisi\nkaatumaan?\n\n-- On, meillä on hirveän paljo toivoa. Kyllä kapteeni katsoo, ettei hän\nkaada.\n\n-- Minä tunnen itseni niin turvattomaksi...\n\nKaunis leski katseli arasti ympärilleen ja kasvoilla kuvastui\nviehättävä pelko. Mutta äkkiä hän taas muuttui ankaraksi hallitsijaksi,\nkun silmäili ympärilleen ja näki nuorukaiset, ylioppilaan ja ne kolme\ntyttöä istuvan kovin tuttavallisessa, suljetussa ryhmässä koneen\nympärillä. He olivat pelosta vapisten, äänettöminä ja turvattomina\nkääriytyneet kokoon, mutta kun siinä ajan kuluksi tuli jutelluksi ja\nleikkiäkin lasketuksi, unhottui pelko kokonaan ja pian kuului naurun\ntirskuntaakin heidän ryhmästään. Tuo peli oli näin vaaran hetkenä toki\nliian rohkeata ja hävitöntä...\n\n-- Kuinka kevytmielistä se on tämän nykyajan nuoriso. Tämmöisenä\nhetkenä...\n\nMutta taas tuli vihuri entistään kiihkeämpi, joka voimakkaasti kallisti\nlaivaa ja pärskäytti vettä kerran toisensa perästä koko kannen yli.\nLeski keskeytti lauseensa, tarttui kaksin käsin kiinni lihavan\nvirkamiehen nutun hiaan ja riippui siinä huutaen:\n\n-- Me kaadumme, me kuolemme... Eikö voida sitä mitenkään välttää, eikö\npäästä satamaan?\n\nNe kaksi vanhaa neitosta itkivät ja hermostunut herra vapisi. Hänen\npoikansa makasi salongissa suullaan. Tämä kaikki kävi jo lihavallekin\nherralle tukalaksi.\n\n-- Satamaa ... ei taida olla. Mutta jos päästäisiin jonkun saaren\nsuojaan ennenkuin suurelle Saimaalle lasketaan.\n\n-- Niin saaren suojaan, tyyneeseen lahteen, lasketaan sinne, oi\nlasketaan.\n\n-- Kun vain kapteeni suostuisi...\n\n-- Hänen täytyy. Käykää sanomassa, että me olemme päättäneet...\n\nEihän kapteeni olisi tahtonut siihen suostua. Kun yhteen kyytiin\ntasasesti lasketaan, niin kyllä Lappeeseen päästään ihan ehein nahoin,\nväitti hän, pahempikin tässä on ruveta kääntelemään ja sateen hämärässä\nlähteä särkemään laiva tuntemattomilla saarten rannoilla. Sitäpaitse on\nehdittävä perille ennen junan lähtöä... Sellaiset terveiset toi herra\nkomantosillalta.\n\nMutta päätös oli keskikannella kerta tehty ja nyt oli kysymyksenä se,\nkummalla valta oli, hallitsijattarellako vai kapteenilla. Siinä oli\nkunnia kysymyksessä kahdelta puolen, ja kohta otettiin kovalle. Tuuli\nlietsoi uutta pelkoa hätääntyneisiin, repi raekuuronkin pari kertaa\nalas pilvistä ja teki siten myrskyn ja luonnon vielä kauheamman\nnäköisiksi. Toisilta naisilta loppui tarmo ja tahto ja voima lyyhistyi\nluttuun kun märkä rukkanen. Mutta leskellä kasvoi nyt voima ja\npäättäväisyys vaaran ja vastustuksen takia ja hän otti komannon\nkäsiinsä.\n\nHermostunut herra lähetettiin komantosillalle, vaan hän palasi yhtä\nhuonolla menestyksellä. Tuli sitten ylioppilaan vuoro. Mutta siellä\nnuorten seurassa oli pelko jo hävinnyt kokonaan ja ylimielisyys\nkohonnut siihen määrään, että eräs tytöistä jo uskalsi kiellellä\nritariaan täyttämästä käskyä.\n\n-- Vai niin, vai semmoisia te olettekin, letsukat! Kyllä minä opetan\nteitä -- kirjoitan äideillenne, miten te käyttäytte maailmalla ja\nröyhkeästi vastustelette vanhempia ihmisiä. Vai semmoisia... -- Hän\ntuli ja tukisti kieltelijää, vieraan ihmisen lasta. Mutta silloin\nolikin vastustus kannella lopussa. Tytöt itkeä pillittivät ja\nylioppilas juoksi komantosillalle, niin että koivet vilkkuivat hänen\nmennessään, eikä hän sieltä uskaltanut palata ensinkään.\n\nTuuli tiukenteli, aalto loiskahteli ja leski hurjistui. Ja vielä hän\nsai kokea uuden odottamattoman vastustuksen.\n\nJuopunut kirjuri oli myrskyn kestäessä vahvikkeekseen juonut minkä oli\nsaanut, mutta kun hän päihtyi liiaksi, ei hänelle enää annettu mitään.\nHän napisi ja toraili ja kiukutteli ja tuli siinä mielentilassa\nkannelle, jossa sai kuulla saaren taakse menon tuumista. Hän pani heti\nvastaan. Hänen täytyi ennen iltaa päästä Lappeeseen, kyllä sieltä\noluvia saadaan. Ja hänen täytyi seuraavana päivänä joutua Viipuriin,\nsiellä vekselit lankesivat ja hakuaika loppui ja hänelle tuli\ntaloudellinen vahinko jos viivyteltiin. Kovasti kielsi hän kapteenia\nkatkasemasta taivalta ja leskelle sanoi hän suoraan, että suu tuppeen,\nakka.\n\n-- Ja nyt te hukutte kaikki, mutta minä uin maihin, huusi hän.\n\nSe oli kauheata! Mutta kirjurin vastarinnassa yli yksi heikko kohta:\njos hänelle annettiin olutta, niin suostui hän mihin tahansa. Kuten\nhukkuva tarttuu heikoimpaankin korteen, niin tarttui leski tähän\nkohtaan. Hän laskeusi itse bufettiin, tinkaili ja toraili siellä\nmyöjätärten kanssa, kunnes sai pullon olvitta; sen hän luovutti\nkirjurille, joka tuli tästä jalomielisyydestä siihen määrään\nliikutetuksi, että palkkioksi yritti suutelemaan hienohipiäistä\nhallitsijatarta. Ja suukon hän epäilemättä olisi saanutkin, jos olisi\najoissa arvannut panna senkin ehdoksi.\n\nNyt oli kapteeni yksin jälellä ja leski kiipesi komantosillalle. Mitä\nsiellä tapahtui, sitä ei tiedä kukaan, sillä kiireen kautta pötkimme me\nkaikki muut sieltä alas pelottavan ihmismyrskyn lähetessä. Mutta hetken\nkuluttua muuttui suunta, Don Juan käännähti laitaseen ja lähti\nkiertämään kalliorinteistä saarta sen suojaiselle suvantorannalle.\nHallitsijatar seisoi komantosillalla etummaisna uljaana ja voittoisana,\nja perämies näytti ihmessään katselevan että kummanko käskyjä hänen nyt\ntulee totella, miehenkö vai naisen. -- Suvantorannalla tyyntyi tuuli,\nlaiva pysyi heilumatta, köydet heittivät vinkumasta ja piippu\nulvomasta.\n\nMutta vielä kerran oli ottelu oteltavana, myrsky kaikkein ankarin oli\nvielä kestettävänä, ja se pani kalpenemaan rohkeimpainkin kasvot.\n\nRanta oli louhikkoinen, kareja veden alaisia ja päällisiä näkyi siellä\ntäällä, ja kapteeni kieltäysi viime hetkenä vielä laskemasta laivaa\nsinne, palasiksi pieksettäväksi. Hän käänsi suunnan vielä kerran. Mutta\nsitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän ärsytti äärimmilleen\nvihaset voimat. Epätoivoonsa hurjistunut nainen, se on kauhea otus. Se\nriehuu ja reuhaa kuin sokaistu härkä, se huutaa avukseen kaikki hyvät\nja pahat hengettäret, se ei ole töistään vastuunalainen.\n\n-- Mitä on yksi laiva yhden ihmishengen rinnalla, mitä on se kymmenen\nrinnalla? Meidän henkemme on vaarassa, meidän matkustajain, me tahdomme\npelastua, meidän täytyy pelastua. Ja me pelastumme. Me emme lähde\nsuurelle Saimaalle. Me tahdomme maata jalkaimme alle, kovaa maata...\n\nSellaisessa myrskyssä en luule monen merimiehen olleen.\n\nLaiva kääntyi vielä kerran, haettiin ja tavattiin vihdoin eräs muita\nsileämpi kallion syrjä, jossa koko miesvoimalla suurella vaivalla\nsaatiin laiva säilytetyksi kovin pahaksi hakkautumasta kivien särmiin.\nJa naiset saivat maata jalkainsa alle.\n\nTuntisen parin perästä heikkeni myrsky Saimaalla, illansuussa ilma\nkirkastui ja tuuli tyyntyi hienoseksi. Pian laskeutuu maininkikin\nkepeässä suolattomassa vedessä ja väsähtäneiden aaltojen ylitse voitiin\nkohta lähteä kyntämään suuren Saimaan selkää illan yöksi vaihtuessa.\n\nMutta ihmissydämmessä ei myrskyn sappi niinkään pian laskeudu,\nhurjistuneen mielen maininki käypi korkeana vielä kauan aikaa, milloin\ntaantuen heikommaksi, milloin ärtyen valtavammaksi. Se on uhkaavan\nnäköinen. Don Juaninkin kannella vallitsi iltahetkien kuluessa arka\näänettömyys, jonka vain väliin katkaisivat ankaran hallitsijattaren\nkuohuvan mielen viimeiset puuskat. Niitä ei tahtonut kukaan enää\nviekotella valloilleen, jokainen vetäytyi soppeensa, niin syrjäiseen\nkuin mahdollista. Laivassa vallitsi pelon sekainen ilo, joka aina\nseuraa, kun vaara on voitettu, eikä uudesta enää ole kuin pikkusen\npelkoa.\n\nKun yön selässä tultiin Lappeeseen oli iltajuna jo pari tuntia sitten\nmennä vohkassut, ja kellä lie ollut vekseleitä ja hakuaikoja\nvalvottavana, ne sai hän myöskin antaa mennä. Oli oltu myrskyssä\nmerellä. Vieläpä seuraavanakin päivänä, kun me yhteisessä vaarassa\nolleet matkustajat istuimme junavaunussa sullottuina hallitsijattaremme\nsilmäin alla, vieläpä silloinkin tuntui hyökyaaltojen jälkiä ja\nmainingin loisketta. Rajuilma oli ollut ankara, siitä yhä kuohuili\nvaltavasti povi, ja salamoi tulinen silmä.\n\n1891\n\n\n\n\nLEMMINKÄISEN RETKI SAAREEN.\n\n(Nykyajan valossa).\n\n\nLemminkäiselle kävi vähän tukalaksi olo kotosalla. Vuosiltaan alkoi hän\njo olla siinä ijässä, että hänenkin pitäisi ruveta jo jotain\ntoimittamaan, itsellään hänellä ei tuntunut olevan halua eikä kykyä,\nja hän oli, eikä aivan suottakaan, näkevinään miten ihmiset\nkotikaupungissa, tuttavat ja tuntemattomat häntä salaa sormellaan\nosoittelivat, jotta tuossakin on yksi tyhjäntoimittaja, tämän maailman\nvetelys, joka äitinsä kotona loikoilee eikä tee mitään.\n\nSitäpaitsi oli hän sotkeutunut ikävänlaisiin raha-asioihin, rumiin\nvekselijuttuihin, jotka äidin varoihin turvaatumalla tosin olivat\njotakuinkin saadut selville, mutta joista kaikilla kaduilla kumminkin\njuteltiin julkisena salaisuutena.\n\nTuo kaikki tuntui joka päivä yhä tukalammalta ja Lemminkäinen päätti\nlähteä joksikin ajaksi matkoille, jotta herjat kielet herkeäisivät\njuoruamasta.\n\nYhtenä iltapäivänä, kun hän oli noussut päivällislevoltaan ja\nhuokotellen turhaan harkinnut puhki päänsä mitenkä taas saisi iltansa\njotenkaan siedettävästi kulumaan, astui hän paitahihasillaan äitinsä\nhuoneeseen ja selitti, että hän on aikonut lähteä hieman matkustamaan.\n\n-- Matkustamaan, sinäkö poikani? Ja mitä varten ja minne?\n\n-- Joo, minä aijon pistäytyä Saaren kaupunkiin ja jos alan viihtymään,\njäänkin sinne joksikin ajaksi. Täällä käypi vähän ahtaaksi.\n\n-- Ahtaaksiko? Mikäs nyt päähäsi pisti? Oikeinhan minä kauhistun...\n\n-- Niin, minä olen huomannut sen viisaimmaksi. Täällä ei ole muuta kuin\njuoruämmiä ja yksitoikkoisuutta. Siellä laitan asiani kuntoon ja tuon\ntänne mammalle miniäksi tuon rikkaudestaan kuuluisan viinatehtailijan\nSaarelaisen tyttären, Kyllikin.\n\n-- Älä yritäkään poikani, häpäset itsesi. Varmempi on, että otat täältä\njonkun oman kaupungin rahaporvarein tyttäriä... Ja onhan meillä vielä\nsentään oma talo kaupungissa ja maatila, vaikka vähän velkainen onkin,\nja sitäpaitse vielä joku määrärahaa obligatsiooneissakin.\n\n-- No kun on, niin hyvä on. Mamma on hyvä ja täyttää kapsäkkini, ja\njärjestää hiukan matkarahoja. Itse käyn kiirehtimässä räätäliäni, että\nhän laittaa vaatteeni aamulla ajoissa valmiiksi ennen höyrylaivan\nlähtöä. Ne ja muutamat muut pikkulaskut jäävät mamman maksettaviksi.\n\nÄiti ei enää jatkanut turhaa vastarintaansa, vaan kyynele tipahti\nhänen silmästään Lemminkäisen poistuttua. Noin äkkiä meni siis\nhänen ainoa poikansa yksin maailmalle! Hän rupesi surumielisenä\nvalikoimaan tärkkipaitoja ja kaulustimia ja latomaan niitä sievästi\nvaskipuitteiseen pahvikapsäkkiin.\n\nLemminkäinen oli isävainajansa ainoa poika. Hän oli vanhaa, varakasta\naatelissukua, soturiaatelia, joka vuosisatain kuluessa oli muitten\nverellä kastellut isänmaata ja herrana hallinnut alusorjiansa.\nLemminkäistä itseäänkin oli koetettu istuttaa sotauralle, ja hän olikin\nkokenut kadetti- ja junkkarikoulut, mutta sittemmin -- erityisistä\nsyistä -- heittänyt soturialan mielestään. Sen jälkeen oli hän ainoana\npoikana elänyt isänsä rikkaassa talossa, nauttinut nuoruuttaan mittain\ntäydeltä, näytellyt Don Juan'ia kotikaupungissaan, -- ylipäätään\nmaistanut tämän maailman makian joka suhteessa.\n\nVanhan aatelissuvun jälkiä hänellä näet oli jälellä sorea vartalo,\nkauniit kasvot, väljä kurkku ja hieno käytös; muu aatelius oli\nsukupolvien kuluessa jo ennättänyt hiertyä pois verestä, niin että\nkovasta, rautatammesta hänen muotoonsa oli puhennut notkea ja hapras\nvesivesa.\n\nVaikka nuori Lemminkäinen jo kotitienoillaan oli nautintojen maljan\nryypännyt pohjasakkoja myöten, oli hänessä kumminkin jälellä siksi\nverran soreutta ja pirteyttä, että hän milloin tahansa saattoi tehdä\nvalloituksia vieraassa naismaailmassa, sen huomasi hän itse varsin\nhyvin. Kotikaupungissa hänet jo liian hyvin tunnettiin, siellä oli\nmenestys lopussa.\n\nOlipa siis monta pätevää syytä, jotka puolustivat Lemminkäisen matkalle\nlähtöä, ja hän ihaili oikein itseään ja omaa päättäväisyyttään, kun\nvihdoin monen harkinnan perästä sai lausuneeksi äidilleen tuon\naikeensa. Sitten hän vielä lähti tapaamaan muutamia paraita\nhekkumatovereitaan ja viimeistä kertaa hurrattiin nyt ilta ja yö\nyhdessä jäähyväiskekkereitä pidettäessä. Siksipä olikin hänellä pää\nraskas ja puna silmissä, kun hän seuraavana päivänä astui laivaan ja\nosti ensi luokan piletin.\n\nÄiti itki laiturilla kun köysiä hellitettiin.\n\n-- Hyvästi nyt, huusi poika viime sanoikseen. Ilmotan sähkösanomalla\naina kun tarvitsen uuden postiremissan rahoja nostaakseni pankista...\n\nNäön vuoksi oli Lemminkäinen hankkinut itselleen erään vakuutusyhtiön\nmatkustavan asiamiehen toimen, ja kun hän Saarelassa oli saanut\nasuntonsa kaupungin komeimmassa hotellissa, ilmoitti hän suurenmoisesti\nkaikissa sanomalehdissä ottavansa vastaan henkivakuutuksia. Hänen\naatelinen nimensä herätti heti huomiota ja ennen pitkää oli hän sievän\nkäytöksensä ja kotoisten suositustensa nojalla voittanut ensi vastukset\nja päässyt koteutumaan Saarelan hienoimpiin seurapiireihin. Hän\nherkesi pois vanhoista pahoista tavoistaan, esiintyi aina erittäin\nvaatimattomana ja rakastettavana ja pääsi siten kohta kaikkien\nsuosioon. Varsinkin rouvat, vanhemmat ja nuoremmat, pitivät hänestä\npaljo, nuoret miehet koettivat väkisinkin saada häntä ilojuhliinsa ja\nkaupungin tytöt olivat aivan ylenonnelliset, kun hän omituisella\nviehättävällä tavallaan hienosteli ja mairitteli heitä.\n\nKuukauden kuluttua oli Lemminkäinen kukkona linnan päällä kaikkialla\nSaarelan ylhäisimpäin piirein seuraelämässä ja huvituksissa. Jos\nvanhemmat herrat ja jotkut kadehtijat sanoivat kuulleensa kaikenlaista\nvähemmin ansiokasta puhuttavan hänestä hänen kotikaupungissaan, niin\nsitä pidettiin panetteluna taikka nuoren veren viattomina kepposina.\nOlihan jokainen tilaisuudessa näkemään, kuinka tasainen ja\nvakavaryhtinen tuo nuori liikemies oli. Ja kotikaupungissa kuultiin\nihmeissään, että Lemminkäinen on noin tasaantunut ja voittanut\nSaarelaisten suosion. Äitikin itki ilosta ja lähetti rahoja.\n\nLemminkäinen viihtyi etenkin naisten seurassa ja naiset hänen\nseurassaan. Hän ei hyvitellyt ketään erikseen, vaan hienosteli yhdellä\nlailla kaikkia, liehakoi jokaisen edessä, niin että neitosista kukin\ntunsi itsensä tyydytetyksi ja autuaaksi. Kyllikki yksin, viinapatruunan\nrikas ja kopea tyttö, ei hänestä ollut paljokaan välittävinään, vaan\ntottuneella silmällään huomasi Lemminkäinen pian eräistä merkeistä, että\nse tyttö se kumminkin häneen enin oli pikeytynyt ja hän napsautti\nsormiaan salavihkaa tyytyväisyydestä.\n\nOltiin niin sotajalalla koko syyskausi, toisistaan ei oltu yhteisissä\nseuroissa välittävinäänkään, kumpainenkin säilytti asemansa johtavana\nhenkilönä riippumatta toisesta. Mutta joskus, kun Kyllikki ja\nLemminkäinen sattumalta joutuivat kahdenkesken, suli vähitellen tuo\njääkuori, he seurustelivat kuin vanhat tutut, he vaihtoivat katseita ja\nymmärsivät toisensa. Ja pian he huomasivat, että he rakastivat\ntoisiaan, ja silloin tunsivat he itsensä onnellisiksi, niin\nonnellisiksi...\n\nMutta yleisön edessä säilyttivät he kylmän välinsä, toisinaan vain\nlaskivat pilkkasanoja toisistaan, ja siihen oli varsinkin Kyllikki\nkärkäs.\n\nJa Lemminkäinen näytteli osansa rakastuneena hyvin. Milloin he istuivat\nhämärähetkenä viinapatroonan muhkeissa perähuoneissa jutellen\nkahdenkesken kenenkään estelemättä, milloin palasivat iltapimeällä\nluistinradalta ja tekivät vielä kävelyretken autioon, talviseen\npuistoon saadakseen rauhassa jutella juteltavansa ennen eroa. Ja tuo\nsalamielisyys, joka oli kuin itsestään syntynyt heidän kesken, yhdisti\nheidät vielä lähemmin toisiinsa. He tunsivat olevansa kaksi olentoa,\njotka, ollen aivan erilaiset kuin muut, olivat ihan toisiaan varten\nluodut... Sitä kesti viikon, toista, ja he menivät kihloihin, --\ntietysti salakihloihin. Kaikki muut luulivat heidän vielä olevan\nsotakannalla! Se heitä huvitti sanomattomasti.\n\n-- Sitten vasta yhtäkkiä vihitämme itsemme vähän ennen junan lähtöä ja\nmuutamme meidän kauniiseen Kalevan kaupunkiin, jossa kohta pääsen itse\nliikkeen johtajaksi, kehui Lemminkäinen. Ja kesät asumme maatilallani,\njossa mulla on suurenmoinen maanviljelys ja meijerihoito.\n\n-- Ja toiset jäävät tänne ihmeissään suu auki katselemaan...\n\nHe olivat onnelliset.\n\nVaan mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee. Lemminkäinen ei tietysti\nmalttanut olla naurattamatta muitakin tyttöisiä, nuoria ja kauniita, ja\nkun hänen kujeensa kaikkialla lankesivat hedelmälliseen maahan, rupesi\ntuo salapeli Kyllikkiä huolettamaan. Hän tahtoi tehdä siitä lopun,\nmutta Lemminkäisestä elämä tuommoisenaan oli hyvin lystiä, ja kun hän\nei keksinyt keinoa miten saisi puhdistetuksi valheensa entisyydestään,\nvarakkuudestaan ja liikemiehyydestään, ja mitenkä voisi esiintyä\nviinapatroonan luona, antoi hän ajan kulua, eleli yksin päivin ja\nlykkäsi vakavat asiat huomiseen.\n\nVaan vähitellen rupesi hänelle itselleen jo kiire tulemaan.\nKotikaupungista lähti Saarelaan kuulumaan kummia huhuja, matkustajat\nsieltä kertoivat yksityisseikkoja hänen entisestä elämästään,\nhänen rahajutuistaan ja naisjutuistaan, ja nauroivat hänen\nliikemiehyydelleen. Ja Saarelan nuoret herrat, joita Lemminkäisen onni\nnaismaailmassa jo kauan oli suututtanut, levittivät oikein kateilijain\ninnolla noita huhuja kaikissa seuroissa. Vielä lisäksi kirjoitti äiti,\nettä hänen, vanhain velkain ja myötäisten rahalähetysten takia, kävi\nvälttämättömäksi myödä talo kaupungissa ja muuttaa asumaan syrjäiselle\nmaatilkulleen.\n\nTuo oli harmillista. Jotain piti tehdä, sen huomasi Lemminkäinen, mutta\nmitä?\n\nLemminkäinen mietti puhki päänsä, vaan turhaan. Nyt oli myöhäistä mennä\npatruunalta tyttöä pyytämään, kun se jo varmaankin tunsi hänen\nkujeensa. Paras ehkä nousta junaan ja pötkiä tiehensä ... mutta sääli\nsitäkin tehdä, kun kultakala oli tuossa juuri sormien lomassa...\n\nNiissä synkissä mietteissä asteli hän eräänä iltana muutamaan tuttuun\nperheeseen, johon pienenlainen seura oli pyydetty illanviettoon ja\njohon Lemminkäinenkin oli päättänyt mennä, jos ei muun vuoksi niin\nsäilyttääkseen ulkonaisen ryhtinsä.\n\nKyllikki oli jo siellä. Hän katseli sulhoaan kyselevillä,\nsurunvoittoisilla silmillä... Lemminkäisen korvia kuumenti. Nyt oli jo\ntytöllekin tieto saapunut... Äkkiä, toisten ollessa muissa pakinoissa,\nviittasi tyttö Lemminkäisen luokseen ja veti toiseen huoneeseen. Ovi\njäi auki.\n\nTietysti alkoi nyt tutkinto: oliko niissä puheissa perää, mikset\nhänelle ole sanonut...?\n\n-- Mitä puheita? Uskotko lemmittyni kaikkia kadehtijain juoruja?\n\n-- Mutta kuin niin varmasti ja yleisesti kerrotaan...\n\n-- Kerrotaan, sinä armas visertelijäni.\n\nLemminkäinen päätti ratkaista asian uhkarohkealla tempulla, veipä\nsitten puuhun tai petäjään. Hän otti tyttöään hellästi vyötäreiltä\nkiinni; painoi rintaansa vasten ja suuteli oikein tulisesti. Ja tyttö\nlepäsi autuaana hänen povellaan, muistamatta että ovi oli auki...\n\nKaunis juttu! Suuri skandaali! Aamulla sen tiesi koko kaupunki, siitä\nkertoivat rouvat, kertoivat piijat, kaunisteltiin ja paranneltiin.\nJa samalla kerrottiin kaikenmoisista kuutamokävelyistä ja\nhämäränvietoista... Sen kuuli patroonakin ja kirosi sen tuhannen\ntulisesti.\n\nMutia jotain oli tehtävä, muuten oli tytön maine tahrattuna. Ja kun\nnuoret päivällä tulivat ja ilmoittivat hänelle, että he ovat jo kauan\nrakastaneet toisiaan ja että eilen oli tapahtunut erehdys, täytyi hänen\nantaa Kyllikkinsä Lemminkäiselle, vaikka hän mieluummin olisi antanut\npotkun.\n\nKolmen viikon kuluttua vihittiin Kyllikki ja Lemminkäinen ja he\nastuivat junavaunuun ajaakseen Kalevan kaupunkiin ja Saarelan asukkaat\njäivät todella suu auki kummissaan junasillalle katsomaan. Ja patruuna\nlupasi heille riittävän vuosieläkkeen sillä ehdolla, että Lemminkäinen\nvastaisuudessa oppii elämään ihmisiksi, -- muuten lupasi hän peruuttaa\nsekä Kyllikit että eläkkeet.\n\nNuori pariskunta saapui kotikaupunkiin, muutti asumaan anopin luo\nmaatilalle ja eli onnellisesti kuherruskuukautensa. Lemminkäinen vannoi\nheittävänsä pois kaikki vanhat urheiluretkensä kauniin Kyllikkinsä\ntähden ja Kyllikki vannoi rakastavansa miestään myötä- ja\nvastoinkäymisissä.\n\nMutta ihmiset silmäilivät epäillen tuota onnellisuutta. Mihinkäpä se\nihminen luonnostaan pääsee, sanoivat he, Lemminkäisellä ei ole koskaan\nollut taipumusta vakavaan yksavioisuuteen, miten käynee kun\nkuherruskuukausi on lopussa, miten vain käynee...?\n\n1891\n\n\n\n\nMATIN PÄIVÄT.\n\n\nEsko oli noin viikon, toista ollut vetäytyneenä vähän syrjemmäs\nmaailmasta, s.o. pöytätoveriensa alituisesta seurasta. Ainoastaan pari\nkertaa oli hän tällävälin pistäytynyt kapakassa, istumassa vanhan,\ntutun juttelupöydän ääressä, vaan silloinkin oli hän aikusin illalla\nsangen juhlallisena noussut ja lähtenyt... Oli töitäkin ja johan tässä\nnyt muutenkin jouti vähän asettumaan ... niin oli hän mutissut\nmennessään. Tosiasia oli, että Esko kulki lemmen mietteissä, vaikk'ei\nhän ollut puhunnut siitä kellekään eikä tahtonut sitä millään hinnalla\nilmaista. Hän tosin epäili, että muutamat hänen ystävänsä olivat siitä\npuoliarvaamalla saaneet jotakin vihiä ja päätti nyt ruveta puheissaan\nja esiintymisessään kahta varovaisemmaksi. Sillä hän tunsi itsensä,\nomat heikkoutensa ja tunsi toverinsakin. Hän tiesi, että se olisi\nsurmaksi koko hänen tuumalleen, jos se ennenaikojaan joutuisi noitten\ntoisten hammasteltavaksi ja arvosteltavaksi. Ei, suu tuppeen nyt ja\nsyrjään maailmasta! Olipa jo aika, että hän, Esko, joka jo melkein\nkulki vanhainpoikain kirjoissa, rupesi ajattelemaan elämän\nvakavampaakin puolta, kotia ja perhettä, ja että hän ajatteli sitä\nkerrankin miehevästi ja päättävästi.. Ja toimi sen mukaan.\n\nJa hän ajatteli sitä nyt taas hyvin vakavasti ja päättävästi\npäivällisen edellä astellessaan virastosta kotiinsa. Hän oli nyt\ntodellakin melkein rakastunut, se tuntui niin somalta, se häntä\nilahdutti, mutta samalla miltei puolittain hävettikin. Hän seisoi vielä\nhieman epävarmalla pohjalla, ja se häntä juuri huoletti, sillä hän\ntahtoi nyt kerran repästä itsensä entisyydestään irti ja rakentaa\nelämänsä tulevaista onneaan varten. Nyt vihdoinkin oli se hänelle\nmahdollista, kunhan hän nyt itse vain toimi johdonmukaisesti ja\npontevasti ja pysyi uskollisena uudelle päätökselleen. Ja hänen täytyi\npysyä. Olihan hän vakuutettu, että hän oli täydellisesti kyllästynyt\nentiseen poikamiehen elämäänsä, tuohon ainaiseen ummehtuneeseen\nravintoelämään iltatoverien seurassa ... niin, hän tunsi tuon tyhjyyden\nja sieluttomuuden, hän halveksi tuota elämätä, hän halveksi sitä jo\nperinpohjin...\n\n-- Tulethan teaatteriin illalla, kysyä tokasee silloin juuri\nvastaantuleva toveri Eskolta, kun hän parastaikaa kävelee näissä\npäättävissä mietteissä ja jo on ehtinyt tuumaamaan, kuinka hän vielä\ntänä iltana kautta rantain tytölleenkin kuvaileisi, miten hän halveksii\ntuota entistä elämätään.\n\n-- Teaatteriin ... enpä tiedä varmaan, luultavasti en tule, mulla on\nvähän muualle menoa.\n\n-- Laiminlyöt premieerin, sitäpä ei lie monasti tapahtunut! Vai\nvalmistatko itseäsi sopivalla tavalla huomisiin Matinpäiviin? Tapasin\nMatin illalla ja varmana voit ollakin, ettei hän nytkään tule\nhäpäsemään itseään.\n\n-- Se on tietty, hän kyllä osaa.\n\n-- Siis tavataan huomisiltana?\n\n-- Niin, tavataan, terve ... ellei nyt satu mitään kiireellisiä töitä.\n\n-- Kiireellisiä. Kuule, mitä sulle on sattunut tuontuostaankin viime\naikoina.\n\n-- Niin, no, täytyyhän työtkin suorittaa ... mutta luultavasti minä\ntulen. Terve!\n\nNuo Matinpäivät, joutavat, ne olivat jo monta päivää pyörineet hänen\nmielessään. Hän oli nyt varmasti päättänyt pysyä niistä poissa -- hän\ntunsi ne Matinpäivät! -- ja hän oli ajatellut, että tämä olisikin nyt\nhänen ensimmäinen suuri voittonsa itsestään ja entisyydestään.\nTäytyihän hänen kumminkin ruveta pysymään syrjässä, nyt oli hyvä syy\nikäänkuin yhdellä iskulla taittaa selkä entisyydeltä, hävitä pois\nvanhoilta markkinoilta. Hiukan kiusallista se oli, oli vaikea keksiä\nsopivia tekosyitä, vaara oli tarjona, että niitä ei uskottaisi ja että\nkoko hänen salainen tuumansa joutuisi noiden irvihampaiden\npureskeltavaksi. Ja hän oli siinä suhteessa sangen heikko ja herkkä,\ntämä kaikki oli niin outoa ja liukasta... Niin, hän oli itse oikeastaan\nvielä hirveän epäilevä ja epävarma...\n\nMutta pois se! Nyt täytyi tapahtua väkinäinen leikkaus, elämänlaivan\ntäytyi nyt kerrankin kääntyä toiselle kyljelleen. Tuumien täytyy\ntoteutua, muuten hän menettelee kevytmielisesti itseään ja\ntulevaisuuttaan kohtaan ja tyttöäkin kohtaan. Nyt on hetki mennä\nRubikonin yli ja polttaa sillat seljän takana!\n\nEsko melkein takoi päättäväisyydestä jalkojaan portaisiin noustessaan\nylös poikamiehen asuntoonsa. Siellä hän tuota pikaa haukkasi\npäivällisensä ja rupesi valmistautumaan lähteäkseen tapaamaan tyttöä.\nHän oli hankkinut tiedon, missä ja milloin hän tytön tapaisi, kun tämä\nmeni työpaikkaansa, jotta hän sai saatella häntä viiden minuutin\nmatkan, joka oli kylliksi antamaan hänelle taas pariksi päiväksi uutta\nrohkeutta. Kotoa hän ei ollut vielä uskaltanut mennä tyttöä hakemaan,\nse heidän tuttavuutensa oli jatkunut noinikään kylmiltään ulkoilmassa;\nvaan nyt hän mielessään hautoi tuumaa koettaa asettaa asiat niin, että\npäästäisiin vähän selvemmälle kannalle.\n\nHän saattoi näet mennä kihloihin minä päivänä tahansa, kunhan hän vain\nsaisi sen tehdyksi, saisi sanotuksi ratkaisevan sanan. Mutta sen\npitikin nyt pian tapahtua.\n\nKävellessään iltapäivällä siihen pieneen puistikkoon, jossa hän jo\nmuutamia kertoja ennen oli tyttönsä tavannut, muisteli hän\nmielihyvissään, kuinka hyvällä jälellä hänen asiansa sentään olivatkin.\nHän oli menestymisestään melkein varmana. Tuo tyttö, vaatimaton,\nvaraton ja hellämielinen, oli aina niin ystävällinen häntä kohtaan ja\nsuostuvainen, -- se olisi hänen omansa minä päivänä hän tahtoi. Miks'ei\nhän siis tahtoisi heti? Ja kun kerran kaikki on selväksi puhuttu, niin\nsilloin ei muuta kuin kihlausilmoitus lehtiin! Silloin veistelkööt\nkoiranhampaat ja irvistelkööt, hänellä oli maata jalkainsa alla!\n\nTämä välitila se oli niin kiusallista ja petollista. Mutta siksi\nhänen juuri piti ollakin varuillaan, piti vetäytyä syrjään, pois\nMatinpäivistä ja muista hurjasteluista, olisihan ollut rikos tyttöä\nkohtaan lähteä näissä tuumissa ja tässä mielentilassa poikamiesten\njuominkeihin.\n\nOlihan nyt kerran Eskollekin kirkas päivä koittamassa, hänen täytyi se\narvokkaasti ottaa vastaan, eikä suinkaan itse sen loistetta hämmentää.\nMutta ihmisluonto on heikko; siis ennen kaikkia: vaiti! Muuten, jos\nhänen salaisuutensa joutuisi maailman suuhun, ei hän voisi olla varmana\nmistään, -- itsestään kaikkein vähimmin.\n\nKauan oli Esko jo näissä mietteissä istunut puistikossa. Jo vihdoin\ntuli tyttö kiireesti astellen, -- Esko rinnalle. Vaan tänään ei ollut\ntyttö kaikkein rakastettavimmalla tuulellaan, hänellä oli kiire, oli\nvähän myöhästynyt ja muutenkin hän hiukan kärtysesti vastaili Eskolle.\nJopa pisteliäästikin. Kun Esko nosti lakkia eräälle ohimenevälle,\nmyöskin kaljupäiselle, herralle, niin tyttö nauramaan:\n\n-- Kaksi kuuta yhtaikaa!\n\nHänen päälakeaan pilkkasi! Siitä Esko jo heti hieman sekaantui\nvalmistetuissa puheenaineissaan. Hän oli tuossa juuri aikonut kautta\nrantain ilmoittaa, että huomeniltana, lauvantai-iltana, hän tulisi\ntytön luona käymään, jopa vähän siitäkin, missä tarkoituksissa, vaan\nvaivoin hän nyt sai siitä päästä kiinni.\n\n-- Huomenna ne olisi Matin päivätkin, lausui hän kumminkin kotvan\nkuluttua ilman varsinaista aihetta tähän tiedonantoon.\n\n-- Vai niin. No teidän kai on silloin oltava suurilla\nherrainkekkereillä?\n\n-- Olisihan oltava, vaan en ole aikonut mennä. Olen tuuminut pysyä\npoissa.\n\n-- Soo, mistä nyt tuulee! Tuollaiset kestithän kuuluvat olevan oikeita\nvanhainpoikain mässäyspäiviä.\n\nVanhainpoikain! Mässäyspäiviä! Tämähän vivahti hieman\nepäkohteliaisuudelta. Ja kaikki se tiesikin vanhainpoikain\nmässäyspäivät! Esko tunsi horjuvansa äskeisessä varmassa\nvakuutuksessaan, vaan jatkoi kumminkin, ikäänkuin ei olisi mitään\nhuomannut.\n\n-- Niin, olen aikonut lähteä vähän muualle. Onko teillä mihinkään menoa\nhuomeniltana?\n\n-- Meillä on ompeluseura joka lauvantai-ilta. Miksi niin?\n\n-- Ilman vain ... vaan koska teillä on ompeluseura...\n\nOli saavuttu portille, johon tytön oli mentävä. Tämä odotti sekunnin\najan, vaan kun Eskosta ei lähtenyt mitään sen enempää, sanoi hän\njäähyväiset ja kiirehti sisään, hänhän oli muutenkin myöhästynyt.\n\nEsko käveli verkalleen kotiinsa. Matkalla rupesi satamaan ja hän kastui\nläpimäräksi. Ja hän oli olemukseensa sangen tyytymätön, kun muutettuaan\nsukat ja takit istui työhönsä... Perhanan ompeluseurat! Ja hän itse oli\nehkä äsken ollut liian kuuma ja liian kömpelö, hän tekeysi\nnaurettavaksi. Tyttö rupeaa häntä kohtelemaan miten tahtoo! Asia\nlykkäypi lykkäytymistään, -- tuleeko siitä sitten koskaan valmista!\n\nTöissään koetti Esko nuhertaa koko iltapäivän, vaan huonosti sekin\nluonnisti. Ja iltaruoka myöhästyi, matamia ei näkynyt eikä kuulunut.\nEsko oli nyt kolmena iltana peräkkäin syödyt iltasen kotona ja se oli\njotakin tavatonta, -- matami nähtävästi ei ollut voinut aavistaa, että\nhän neljäntenäkin olisi kotonaan. Ja mitä hemmetin ilvettä tämä sitten\noikeastaan on, miks'ei hän ollut mennyt premieeriin, miks'ei kapakkaan,\nmiksi hän täällä mökötti...!\n\nNo, eihän sitä saa niin vähästä närkästyä, kun on korkeammat pyrinnöt\nsilmämääränä. Täytyy talttua ja tyyntyä ja vierautua entisistä\ntavoista, -- siinähän se temppu juuri onkin. --\n\nSeuraavana päivänä oli Matinpäivä. Esko tuli päivällä virastostaan\nsiinä vakaassa aikomuksessa, että hän viettää kotonaan koko iltapäivän,\nolihan hän maininnut sekä tytölle että tovereilleen, ettei hän menisi\nkesteihin, -- hän tahtoi nyt kerran voittaa itsensä, vanhan ihmisensä.\nMuut voitot ovat sitten helpompia. -- Välttääkseen kyseleviä tuttavia\nkäveli Esko niin pian kuin kerkesi ja syrjäisiä katuja myöten kotiinsa.\n\nTänään oli lauvantaipäivä, Esko tiesi, ettei hän puistikossa nyt\ntapaisikaan tyttöä, jos muuten kehtaisi lähteä tavottelemaankaan, se\noli eilen niin kummallinen. Odotetaanpa, kunnes se taas käy\nmureammaksi! Tänään niillä on ompeluseuransa, -- olisi se nyt voinut\nantaa palttua ompeluseuralleen tällä kertaa ... mutta ei tainnut hän\nitsekään sentään kyllin selvästi lausua tarkoitustaan. Ommelkoot nyt,\nkyllä kai hän malttaa mielensä!\n\nEsko veti pitkät päivällisunet ja lähti sitten herättyään ulos\niltahämärässä raitistelemaan. Ilma oli vilponen, hän käveli tuntikausia\nomissa mietteissään, eikä tuntenut itseään oikein tyytyväiseksi.\nOikeastaan se asema, johon hän oli itsensä asettanut, oli hirveän\nnaurettava; -- vanha mies kulkee täällä ja koettaa kasvattaa itseään ja\nmäärää itselleen katumus-, parannus- ja paastoaikoja, -- hyi, höpsistä!\nJa minkä vuoksi? Tytönkö? Ikäänkuin tyttö nyt välittäisi yhdestä\nenemmästä tai vähemmästä Matinpäivästä, jos se kerta taipuakseen on. Ja\njos taas ei tahdo taipua...\n\nMutta saattaahan tuota nyt pysyä päätöksessään, kun sen kerran on\ntehnyt, raukkamaistahan se muuten olisi. Tarpeetontahan sinne on nyt\nlähteä juopottelemaan ja ehkä vielä toisten ivattavaksi, -- sillä\nainahan niistä joku on nähnyt hänet yhdessä tytön kanssa, eikähän ne\ntietysti siitä malta olla veistelemättä. Ei, viisainta on nyt lähteä\nsaunaan ja sitten suoraan kotiin, -- enkäpä huomenna taas saa tytönkin\nkäsiinsä ja silloin virkeänä miesnä kaikki selville...\n\nMutta Eskoa tuntui hieman hiukasevan ja hän päätti ravintolan ohi\nkulkiessaan yhtäkkiä ennen saunaan menoa käydä haukkaamassa voileivän\nja ryypyn.\n\nKapakassa istui pari Eskon tuttavaa juuri samassa toimessa,\nhaukkaamassa ryyppyä ja voileipää, ja heti kun Esko astui sisään,\nviittoivat he hänet luokseen.\n\n-- Kas, näkeepä sitäkin miestä kerran. Ja oikeat sulla on tuumat,\nvoileipä alle, niin että Matinpäivät pääsevät lujalle pohjalle.\n\n-- Niin, hm, minä olen oikeastaan ollut vähän kahdenvaiheilla niistä\nMatinpäivistä, tuumasin tästä mennä saunaan...\n\n-- Oletko sinä hullu, saunaan mennään vasta Matinpäivän jälkeen,\nsilloin se on kumminkin tarpeellista. Vai mitä metkuja sulla liekään,\n-- etkö ollenkaan aijo Matinpäiville? Kuule, miten sinun laitasi on,\nsinä olet käynyt niin salaperäiseksi?\n\n-- Eikö mitä, on vain ollut tässä vähän töitä ja hommia.\n\n-- Hommia, hm, on niitä hommia joskus väliin näkynyt iltahämärässä\nhameniekkain parissa...\n\nEsko melkein säpsähti, kun toinen tovereista äkkiä heitti tuollaisen\nviittauksen, hän tunsi, että se sattui hyvin aralle paikalle. Mutta\nvasta hän tunsi itsensä kokonaan horjuvan, kun toinen vielä paranteli:\n\n-- Niin, sinä Esko taidat siitä piankin leipoa valmista. Mutta\nmaltetaan, kohta kai se näkyy lehdissä kihlausilmoituksena.\n\nKaikki oli pilassa. Eskon salaiset tuumat paljastetut, hänen hyvät\npäätöksensä turhia. Minkä vaikutuksen tekisi nyt tämän jälkeen\nkihlausilmoitus lehdissä! Mitä hyödytti koko hänen varovaisuutensa, kun\nsen kaikki kumminkin tiesivät. Parasta lie lykätä koko tuumat vähän\ntuonnemmaksi ja antaa puheiden unehtua... Peijakas, kun hän oli\nsattunut tulemaankin tänne kapakkaan, -- mutta nyt se oli jo melkein\nmyöhästä väistyä.\n\nEsko vastaili jotakin välttelevää, maksoi voileipänsä ja hankkiusi\nlähtemään ulos.\n\n-- Odotahan, joudutaanhan tästä mekin. Ja vaikka nyt lienetkin lemmen\npuuhissa, niin saatathan siltä Matinpäiville tulla.\n\n-- Saatanpa saatan...\n\n-- Sitähän minäkin, ettei se niin lujalla ole.\n\nHe tulivat kadulle ja kävelivät yhtä matkaa ylöspäin. Esko mietti\njotakin mutkaa päästäkseen puikahtamaan syrjään. Hän oli nyt kerran\npäättänyt olla sinne Matinpäiville menemättä ... tullut tuhmuudessaan\nsiitä tytöllekin puhuneeksi... Ja jos hän nyt menee, niin sitten ovat\nkaikki päätökset hiidessä, sitten hän menee toisen ja kolmannen kerran\nja taas ovat hyvät tuumat hunningolla... Ei, kyllä hän livistää...\n\n-- Kävelkäähän edeltä, minä pistäyn tuossa tupakkapuodissa ostamassa\npyhätupakat.\n\n-- Mutta ethän vain jää sille tielle?\n\n-- En, tietysti minä tulen...\n\nMutta taashan tämä on aivan hullua, mietti Esko kun tuli ulos\ntupakkakaupasta. Mitä varten minä tässä heittäyn valehtelijaksi, miksi\nlupaan ja sitten pakenen kuin varas, livistän ja lymyilen...? Peijakas!\ntämähän on jonkinlaista itsensä pettämistä, tämähän on lapsellista,\nkoulupoikamaista ilveilyä. Kylläpä sille mahdetaan nauraa! Olenko minä,\nvanha mies, nyt sellainen raukka, etten uskalla tehdä mitä miellyttää\nja mennä mihin tahdon...? Mutta mihin minä sitten tahdon, saunaanko? Ja\nsillävälin toiset veistelevät ja hämmästelevät ja tekevät minusta\nnaurun kappaleen...\n\nKotvan aikaa seisoi Esko yhdessä kohden tupakkapuodin edustalla\ntietämättä minne päin hän kääntyisi, oikealleko vai vasemmalle. Se oli\nharmillista, se oli tuskallista, hän odotti ikäänkuin jotakin\nulkonaista sysäystä, joka hänet työntäisi yhtäälle tai toisaalle siltä\npaikalta, jolta hän ei itse päässyt päkähtämään.\n\nJa sellainen sysäys tuli. Lauma koulutyttöjä käveli kadun täydeltä\nnaureskellen ja tirskuen, käveli käsikkäin yhtenä mustana aitana. Sen\nedestä täytyi syrjäytyä, lähteä liikkeelle eteenpäin...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Terve! Täällä jo pahat kielet tiesivät kertoa, että sinä olisit\nhameisiin niin sotkeutunut, että olisit livistänyt tiehesi, mutta minä\nsanoin, että se on valetta, kyllä se mies tulee.\n\nSe oli Matti, joka näillä sanoilla etehisen ovella tervehti\nnimipäiville saapuvaa Eskoa.\n\n1895.\n\n\n\n\n\nMATKA-KASKUJA.\n\n\nKaksi vuotta, pian kolmatta, on kulunut siitä, jolloin tein sen pienen\nulkomaamatkan, jolta nämä matka-kaskut ovat tuloksia. Pistin joskus\nmatkan varrella muistiini pikkutapauksen tai havainnon, yhden sieltä,\ntoisen täältä, varsinkin jos ne mielestäni olivat huvittavaa laatua, ja\nolen sittemmin koonnut ne paperille. Kaskut on lukija kumminkin\nhuomaava sellaisiksi, että ne eivät ole vanhenemalla turmeltuneet,\nkoska ne ovat siitä onnelliset, etteivät ole riippuvia ajasta eivätkä\nkaikki paljo paikastakaan.\n\n\n\n\nTUNTI UPSALASSA.\n\n\nParisen kuukautta olin oleskellut arkistotutkimuksia varten Tukholmassa\nja vähitellen rupesin jo niistä töistäni selviämään. Jo Suomesta\nlähtiessäni olin päättänyt käydä myöskin Upsalassa selailemassa\nsikäläisessä kirjastossa löytyviä käsikirjoituskokoelmia, vaikka tosin\nennakolta tiesinkin, ettei siellä minua varten mainittavaa löytyisi.\nTuossa tiedossani olin yhä varmistunut ja vakaantunut Tukholmassa,\njossa olin tilaisuudessa läpikäymään Upsalan kirjaston luettelot.\nTiesin melkein turhaksi matkani sinne. Mutta kuitenkin, kaiketikin,\neihän tuonne ole kuin tunnin matka, parin, kolmen kruunun reissu, niin\narvelin, ja täydelleen rauhottaakseni omantuntoni päätin eräänä aamuna\nmatkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin, -- saahan tuonkin sitten\nkerran nähneeksi, josta on niin paljon lukenut ja kuullut.\n\nIlman muita matkatarpeita kuin taskussa oleva muistiinpanokirjani\nsaavuin kymmenen aikana aamulla Upsalaan ja kävelin suoraa tietä\nasemalta kirjastoon, joka valkeana ja komeana paistoi vastaani\nkorkealta mäeltä. Ei tarvittu opasta eikä neuvojaa. Juoksutin sitten\nkoko aamupäivän kirjaston nuoria, palvelushaluisia apulaisia\nedestakaisin kantamassa minulle käsikirjotusmytyn toisensa perästä,\njoista mahdollisesti voisi olla minulle jotain hyötyä. Vaan, kuten jo\netukäteen tiesin, se oli turhaa juoksutusta. Kun kello läheni kahta,\njolloin kirjasto oli suljettava, saatoin jo aivan rauhallisella\nomallatunnolla jättää Upsalan kirjaston.\n\nLaskeusin verkalleen alas kirjastomäeltä, sytytin paperossin ja\nkatselin laidasta toiseen tuota allani lepäävää kaupunkivähäistä, joka\nhiljaisena ja rauhallisena näytti puolinukuksissaan kylpevän\npäiväpaisteessa mutaisen Fyris-joen molemmilla kupeilla. Tässä se nyt\non siis tuo vanha, kuuluisa tiedonahjo, tuo muinais-skandinaavein\nruhtinaskoti, tuo laulujen ylistämä kosteikko keskellä laajoja\nlaidunmaita. Tuossa siis tuomiokirkko, tuossa uusi yliopistorakennus,\ntuossa vanha linna ja nuo ränstyneet puurakennukset, ne ovat siis\nylioppilasten lukukammioita; ylioppilaistahan Upsalan kaupungilla on\nleimansa, ylioppilaiden asuttaminen, syöttäminen ja juottaminenhan on\nnykyjään Upsalan pääelinkeinokin.\n\nNo, tämähän on siis kaikki sangen pian nähtyä ja tajuttua. Minä\njoutasin jo vaikka hetipaikalla matkustamaan pois.\n\nKatselin kelloa. Vielä runsas tunti täällä kumminkin on viivyttävä,\nensi juna lähtee näet vasta kello 3: 5. Mitenkähän tuonkin ajan\nsopivimmalla tavalla kuluttaisi?\n\nPitäisihän minulla täällä olla tuttavia useampiakin, Upsalan\nylioppilaita, joihin olin tutustunut Helsingissä ja Tukholmassa, miten\nheitä vain mahtaisi saada käsiinsä. Useimmat ovat kyllä jo arvatenkin\nmatkustaneet kaupungista pois -- toukokuu oli lopullaan, -- mutta yksi\nniistä nyt on varmastikin täällä, hän oli mulle keväällä ilmoittanut\nviipyvänsä koko kesän Upsalassa lukujaan varten. Tahdon kutsua häntä\nVikbergiksi. Hän, Karl Vikberg, oli erityisesti Helsingissä ollessaan\nmuistuttanut minua käymään luonansa Upsalassa... Hitto soi, minäpä\nkoetan ottaa selkoa siitä miehestä. Jos kello kolmeen asti hänet\nlöydän, jään tänne vielä pariksi tunniksi, syön päivällistä hänen\nseurassaan ja matkustan Tukholmaan vasta kello 5. Jos taas en löydä,\nmatkustan jo kello 3 ja ehdin vielä neljän ajaksi syömään päivällistä\ntavallisten pöytätoverieni seuraan tavalliseen ruokapaikkaani\nBrunckebergin torin varrelle.\n\nNyt siis heti hakemaan Vikbergiä.\n\nSiinä on sillan korvassa kirjakauppa, minä hyökkään sinne ja pyydän\nylioppilasluetteloa... Vikberg, Vikberg, Vikberg ... niitä on toista\nsivua, Karl Vikberg, Karl Vikberg ... vuodelta 1891, 1892, mutta eihän\ntäällä sitä minun Vikbergiä ole sittenkään.\n\n-- Kenties hän ei ole ollut sisällä yliopistossa viime lukukautena,\nhuomauttaa kauppapalvelija, siinä tapauksessa ei ole hänen nimeään eikä\nosotettaan luettelossa.\n\n-- Niin, tietysti hän ei ole ollut täällä, kun hän vasta huhti- tai\ntoukokuussa on palannut Suomesta... Mutta kuinka minä sitten saan\nhänestä selvän?\n\n-- Kaiketi nämä muut Vikbergit sen tietävät, ovat ehkä samaa sukua ja\nvoivat tuntea hänet muutenkin.\n\n-- Ettäkö minä juoksisin kaikkein Vikbergien luona kysymässä?\n\n-- Niin, taikka edes muutamain...\n\nOli se minusta hiukan toivotonta yritystä, vaan kirjotin kumminkin\nmuistiin kolmen, neljän Vikbergin osotteet -- valitsin vanhimmat\njoukosta -- silmäilin kartalta parin pääkadun nimet ja suunnat ja\nlähdin löytöretkelleni.\n\nEnsimmäinen, jonka luo tulin, oli Herman Vikberg, stud. fil. Soitin,\npääsin sisälle, pyysin saada puhutella herra Vikbergiä.\n\n-- Herman, Herman, tule alas, huusi vanhanpuoleinen naisihminen ylös\nvintin rappuja myöten. -- Täällä on joku, joka tahtoo sinua tavata.\n\n-- Pitääkö _minun_ tulla alas? kuului kummastunut ääni ullakolta. --\nEi, käske hänen vaan tulla ylös.\n\nArastelin vähän lähteä kapuamaan pimeitä portaita ylöspäin, vaan muuta\nneuvoa en keksinyt ja hetken hapuiltuani ovea ja avainta pääsin hänen\nhuoneeseensa sisälle. Herman, paksu, lihava, kaljupää ukko, makasi\npaitahihasillaan vuoteellaan selkä minuun käännettynä. Vähitellen\nväänsi hän siitä vatsapuolen esiin, sovitti silmälasit silmilleen ja\nkatseli minua kotvasen suurimmalla hämmästyksellä.\n\nPyysin anteeksi ja selitin oudonlaisen asiani niin lyhyesti ja selvästi\nkuin suinkin, vaan sain tehdä sen toistamiseen ennenkuin hän verkalleen\nnousi vuoteelta ja vastasi lakoonisesti:\n\n-- Minä olen Herman Vikberg. Istukaa!\n\n-- Minulla on kunnia tietää se. Tarkoitukseni on vaan kysyä, tunnetteko\nsattumalta sitä Karl Vikbergiä, joka on ollut Suomessa.\n\n-- En sattumaltakaan.\n\nKumarsin, pyysin vielä tuhannen kertaa anteeksi käyntiäni ja lähdin.\nVaan kun varovaisesti käsikopelolla kulkien olin päässyt portaita alas,\nsilloin oli jo Herman Vikberg kintereilläni. Hänelle oli sillä välin\nnähtävästi jo asia selvinnyt, hän oli tullut ajatelleeksi, että se oli\nulkomaalainen matkustaja, joka oli hänen puoleensa kääntynyt neuvoa\nkysymään ja kohteliaisuuden henki oli hänessä herännyt. Hän tarjoutui\nauttamaan minua hakemaan Karl Vikbergiä, ja yhdessä lähdimme toisen\nVikbergin luo. Sekään tietysti ei ollut se oikea. Vaan kun hänellekin\nasia oli ehtinyt selviytyä, oli meitä jo kohta kolme miestä, jotka\nkulimme hakemaan sitä Karl Vikbergiä, joka oli ollut Suomessa.\n\nMe haarausimme kukin eri taholle. Olin ilmoittanut apumiehilleni\naikovani matkustaa pois joko kello 3 tai 5, ja he olivat luvanneet\nkolmen ajaksi saapua \"Rullan\" nimiseen kapakkaan asemahuoneen luona\nkertomaan minulle, kuinka heidän retkensä oli onnistunut. Muistaakseni\nheistä toinen palvelushaluisuudessaan oli luvannut mulle tuovansa\n\"Rullaniin\" mukanaan Karl Vikbergin ennen kello kolmea joko elävänä\ntaikka kuolleena.\n\nItse kävin vielä parin Vikbergin luona. Toinen heistä oli kuullut\npuhuttavan minun Vikbergistäni, toinen ei tuntenut häntä puheitten\nmukaankaan, vaan kumpanenkin heistä oli pyytämättäni kohta valmis\nlähtemään liikkeelle haettavaani löytämään. Toiselle heistä ilmotin\nminä, että \"Rullan\" olisi sovittu yhtymäpaikka, toinen esitti saman\npaikan itse yhtymäpaikaksi, luvaten tuoda Vikbergin sinne.\n\nOlin jo ehtinyt päästä hikiseksi ja minusta tuntui, että olinpa jo\ntehnyt yhden Vikbergin löytämiseksi mitä ihmiseltä niin lyhyessä ajassa\nkohtuudella voi vaatia. Neljä Vikbergiä oli parast'aikaa kaimansa\nperästä juoksemassa ja jos heistä jokainen saapi kaksikaan Vikbergiä\nliikkeelle, niin on niitä minun vuokseni piankin 12 jalkeilla. Ne\ntietysti kaikki tekevät sopimuksen, että \"Rullan\" on oleva\nyhtymäpaikkana kello 3. Jos heistä vielä jokainen, niinkuin melkein\nsaattoi otaksua, sattui tapamaan vielä yhdenkään uuden Vikbergin, niin\nolisi kello 3:n aikaan tasan kaksi tusinaa Vikbergejä \"Rullanissa\"\nminua vastassa. Mutta olisiko se oikea sittenkään siellä, se olisi\nsiltä epävarmaa.\n\nTuota mietin, kuljeskellessani kellon kolmea lähetessä Upsalan katuja\npitkin rautatieasemaa kohti. Ja siinä miettiessäni rupesi tuo uhkaava\nVikbergein paljous vähitellen mieltäni ahdistamaan. Mitä tekisin minä\ntuossa suuressa, oudossa joukossa? Miten voisin tyydyttävästi selvittää\nsen seikan, että olin vaivannut liikkeelle noin monta minua\ntuntematonta miestä, miten voisin heidän hyväntahtoisuutensa kyllin\npalkita? Enhän edes ollut tuon Suomessakaan käyneen Vikbergin\nerinomainen henkiystävä eikähän ollut tarkoitukseni ollut mikään muu,\nkuin saada hänen seurassaan viettää muuan joutilas tunti, joka nyt\nmuuten jo kohta oli kulunut. Mulle tulisi todellakin olemaan sangen\nvaikea hetki osottaessani kiitollisuuttani kaikkia noita Vikbergejä\nkohtaan, joko sitten heidän toimensa oli onnistunut taikka ei.\n\nNäissä synkissä mietteissä saapuessani rautatieaseman edustaiselle\ntorille ja nähdessäni kellon olevan viittä minuuttia vailla kolme,\nvälähti ensi kerran mielessäni ajatus paeta raukkamaisesti koko\nVikbergi-joukkoa, luikkia asemalle ja lymyityen jonkun vaunun nurkkaan\najaa karauttaa Tukholmaan. Siellä odottavat minua vanhassa\nruokapaikassa vanhat, tuttavat päivällistoverini, siellä olisin kuin\nkotonani ja saisin kertoa heille seikkailustani... Mutta ei, sehän ei\nkäy laatuun. Tuossa luen erään portin päällä suurilla kirjaimilla\nkirjoitetun nimen \"Rullan\", sinne pakottaa kova kohtaloni minua\nmenemään vastoin tahtoanikin. Sillä miestä sanasta...\n\nRaskain askelin astuin portista sisään. Vielä siellä ei ole yhtään\nVikbergiä, vaan koko liuta saapuu kai tuossa tuokiossa. Ja minusta\ntuntui, kuin olisin suotta pakotta sattuman petkuttamana joutunut\nsaaliiksi tähän satimeen, josta ei ole yhtään aukkoa pois päästäkseni.\nEikö yhtään? Miksen sittenkin pakene? Onhan otuksella oikeus paeta\nsatimesta, jos ehtii ennenkuin pyytömies saapuu. Pyytömieheni. nuo 24,\nsaapuvat juuri tuossa silmänräpäyksessä, vaan vielä on mulla aikaa\nrepästä itseni irti ja juosta... Katsahdin kelloa: minuutin yli\nkolmen...\n\nMinä repäsen itseni irti, pujahdan portista ulos, hiivin aitoviertä\npitkin uskaltamatta katsoa taakseni, varastan toisella jalalla\nehtiäkseni pikemmin ja hyppään ahmana portaita ylös asemahuoneelle.\nPaluupiletti on taskussani, junakello soipi viimestä kertaa, minä\nnykäsen vaunun oven auki, astun sisään ja heittäydyn kuumuutta ja\nmielenliikutusta huokuen sohvalle nojalleni. Juna viheltää, lähtee\nliikkeelle. Nyt on jo myöhästä enää palata \"Rullaniin\", höyryhepo viepi\nminut nyt jo väkisinkin Tukholmaan...\n\nKoko tuon tunnin kolmesta neljään on mulla paha omatunto, sydämmeni lyö\nlevottomasti ja soimaa minua petollisuudesta ja kiittämättömyydestä,\nenkä uskalla ajatellakaan noita monia Vikbergejä, jotka nyt luultavasti\nparhaallaan istuvat \"Rullanissa\" odotellen minua ja päästäen\ntuontuostaankin kirouksen, kun niin kauan viivyn. En uskalla heitä\najatellakaan, enkä keksi tässä jutussa vielä mitään naurettavaa. Keksin\nsen vasta, kun saavun Brunckebergintorin varrelle Tukholmaan, vanhaan\nruokapaikkaani, ja siellä saan tavata kelpo päivällistoverini, joille\nsydäntäni keventääkseni kerron seikkailuni. Heistä on koko juttu\nhullunkurinen ja välttämättä tahtoo yksi heistä kirjottaa minun\npuolestani onnittelusähkösanoman lähetettäväksi kohta Upsalaan\n\"Rullaniin\" yhteisesti kaikille Vikbergeille, jotka siellä tietysti\nparaikaa ovat koossa ja saavat tehdä toistensa tuttavuutta. Sen sain\nkumminkin estetyksi ja minusta tuntui varmimmalta pysyä Upsalan\nVikbergeistä niin kaukana ja niin äänettömänä kuin mahdollista, jotta\nhe niin pian kuin suinkin unhottaisivat tuon käyntini Upsalassa, joka\nminulla aina on pysyvä mielessäni.\n\n1894.\n\n\n\n\nTUNNELMAIN MAASSA.\n\n\nSanaa \"tunnelma\" en ole koskaan voinut suvaita enkä ole näihin asti\nitse vielä milloinkaan sitä kirjoitettuna käyttänyt. Olen koettanut sen\nasemalle keksiä toista sanaa taikka, ellen sellaista ole löytänyt, olen\nkiertelemällä kokenut päästä pälkähästä. Tuo sana on näet minusta huono\nja ruma, se on tehty tekemällä niinkuin monet muutkin, mutta tehty\nkömpelösti; jos olisin kielimies, keksisin epäilemättä jonkun mutkan\ntodistaakseni, että se on aivan \"väärä johdannainen\" ja tuomitseisin\nsen kuolemaan tiedemiehen oikeudella.\n\nMutta nyt -- pelkään minä -- täytyy minun itseni turvautua\ntuhon inhottavaan sanaan. Aijon näet kertoa pari piirrettä\nkööpenhaminalaisten elämästä, ja jos sinä lukija hiukankaan tunnet\ntanskalaisia, täytyy sinun myöntää heidän olennossaan olevan siksi\npaljo \"tunnelmoimista\", että heistä kertojan on ylen vaikea välttää\ntaikka kiertää sellaista sanaa, joka vastaa saksalaista \"Stimmung\".\nSiinä on koko tuossa viheriässä saarimaassa jotakin pehmoista\nherkkämielisyyttä, jotakin \"sievää\" ja \"idyllistä\", joka vaatii\n\"tunnelma\" sanan käyttämistä ja sitä samaa piirrettä kuvastuu myöskin\nkansan luonteesta. Ei niin, että ihmisiä voisi sanoa juuri uinaileviksi\ntai haaveksiviksi, ovathan he päinvastoin sangen pirteitä ja eloisia,\nvaan sittenkin, tunteella näyttää heidän olennossaan olevan hyvin paljo\ntekemistä, ja he koettavat mielellään järjestää yhteiselämänsä\nniin, että sen yksityiset tilaisuudet muodostuisivat somiksi\n\"tunnelmaryhmiksi\", taikka ainakin näyttäisivät siltä.\n\nVaan parilla esimerkillä saan ehkä tuon tarkoittamani piirteen\nselvemmin esitetyksi.\n\nLähtekäämme liikkeelle esimerkiksi jonakin lämpimänä ja\npäiväpaisteisena sunnuntaina noinikään kesäkuun kauniimmillaan ollessa\nkatselemaan, kuinka kööpenhaminalaiset viettävät joutopäiväänsä. Meidän\nolisi oikeastaan oltava monessakin paikassa yhtaikaa, mutta\nseuratkaamme nyt ainakin aluksi päävirtaa. Se kulkee kaupungista länttä\nkohden merenrannikkoa pitkin tuuheaan tammimetsään, joka on tuttu\nlyhyestä nimestään \"Skoven\", metsä, -- näin määräämätön yksikkö näet\nriittää, sillä Tanskan metsistä ei ole monikossa paljo puhumista.\n\nTaon 5-6 virstan pituisen matkan voipi kulkea sekä laivalla että\nrautatiellä, ja onhan niitäkin, jotka näitä kulkuneuvoja käyttävät.\nMutta ne tiet ovat useimpain kööpenhaminalaisten mielestä liian\narkiteitä, liian proosallisia. Ajaa junavaunussa taikka istua\nlaivankannella, sehän on niin jokapäiväistä, siinä ei ole ensinkään\nrunollisuutta, tunnelmaa... Toista on somasti ryhmittyä hevosten\nvetämiin kärryihin tai vankkureihin ja kulkea siten omalla ajopelillään\nmetsään. Jos saadaan omasta perheestä tai sukulaisperheistä kokoon noin\n8-10 henkeä -- sen verran mahdutetaan noihin vuokrattavissa oleviin\nvankkureihin -- niin on porvarillisten kööpenhaminalaisten ilo\nylimmillään. Voileipiä otetaan mukaan ja laulaen ajetaan ulos\nkaupungista. Laulu kuuluu asiaan. Yksiäänisesti lauletaan joka\nvankkurissa sieviä isänmaallisia tai rakkauslauluja, lauletaan koko\nmatkan, jota tuossa verkkasessa kulussa menee tuntikausia. Niissäkin\nvankkureissa, joita ei yksi perhekunta tai seuruekunta ole jaksanut\nitselleen palkata, vaan joihin on kokoontunut toisilleen outoa väkeä\nkaupungin eri kulmilta, lauletaan yhtä hartaasti ja ollaan yhtä\niloisia. -- Tällaisia pyhäretkiä varten löytyy Kööpenhaminassa\nerityinen ajurien haaraosasto, jolla on erittäin siihen tarkoitukseen\nhevoset ja ajopelit.\n\nHuomattavaa tuossa retkeilyssä on, että perheiden tuoreimmillaan olevat\njäsenet, pojat ja tyttäret noin 17:n ja 27:n ikävuosien väliltä,\nuseinkaan eivät matkusta muun perheen mukana. He kulkevat erikseen,\nparittain -- ovat kihloissa. Kööpenhaminassa se näet kuuluu kuuluvan\nasiaan, että ollaan kihloissa. Niin pian kuin nuorukainen on päässyt\nniin pitkälle, että ensimmäiset parranhaituvat ovat tehneet yläleuvalle\nharvan laihon, rupeaa hän kiireisesti katselemaan itselleen\nsamanikäistä tyttöä ja ennen pitkää sitä ollaan kihloissa, vaikka\nuseinkaan ei ole vielä elämisestä, ei elämän suunnasta eikä siis\nperheen perustamisestakaan mitään tietoa. Mutta se nyt ei olekaan aina\nensimmäisenä tarkoituksena; pääasia on ensiksi, että ollaan kihloissa,\n-- sehän on niin runollista, niin hauskaa, niin kiihoittavaa, niin\ntunne-elämää kehittävää. Jokaisella on oma henttunsa, jonka seuraan hän\nrientää illoilla työstä päästyään ja jonka kanssa varsinkin sunnuntait\nvietetään yhdessä. Onhan se niin ihanata kuherrella kahden kesken,\npuhua rakkaudesta ja unelmoida tulevaisuutta. Ja kun esim. näinikään\nsunnuntaisin istuu rinnakkain ja lähekkäin vankkureilla ja laulellen\najaa \"metsään\", niin onhan siinä tunnelmaa. Mitä seurauksia tuosta\nkihloissa olosta on, se on toinen asia. Usein ei siitä ole mitään\nseurauksia, vanhat liitot puretaan ja uusia tehdään. Usein se taas\nviepi aivan nuoriin avioliittoihin, ja vaikka niissä monasti ei olekaan\npaljoa mistä \"perhe\" eläisi, niin onhan siltä tuo kahden nuoren\nyhdessäelämä niin somaa ja runollista...\n\nVaan me olemme jo saapuneet tammimetsään ja kävelemme siinä poikki ja\npitkin katselemassa kööpenhaminalaista huvittelua. Nuo kirjavat ryhmät,\nsuuremmat ja pienemmät, jotka ovat asettuneet sieviin sikermiin\nvarjostoihin puittenjuurille, ovat todellakin miellyttävän näköisiä.\nKesäisiä pukuja, iloisia mieliä, punaisia poskia, nuoruutta, kauneutta\nja lempeä, -- mitäpä sen viehättävämpää osaisi enää muukalaisenkaan\nsilmä hakea kesäiseltä huvipaikalta. Voileivät kaivetaan esiin,\nkaivetaan juustokäärö ja kalakäärö ja keitetyt munat, ja ateria alkaa.\nOlutta saa ostaa siellä täällä olevista myymälöistä, joista siis\nhaetaan särvin. Niin kodikasta, niin \"nättiä\"!\n\nYli koko kentän lepää sopusointua ja rauhaa. Ei rähisevää ääntä kuulu\nmistään, ei toraista sanaa, ainoastaan tuota samaa laulua kaikuu\nsieltä, täältä, tammien juurilta. Ja kun sulhanen aterian jälkeen\nlaskee päänsä morsiamen syliin ottaakseen ettoneen ja kun lapset\nlaitetaan vähän syrjemmäs leikkimään, että papat ja mammat saisivat\nrauhassa levätä raanuinsa päällä ruohokossa, niin tuntuupa katsojasta\nsiltä, kuin näkisi hän teaatterinäyttämöllä jonkun aistikkaasti\nryhmitetyn \"stilleben\"-kuvaelman, jonka olisi tarkoitus esittää onnea\nja rauhaa.\n\nSama tunne pysyy katsojassa myöhemminkin, se vain erotus, että\nkuvaelmat muuttuvat. Milloin keräytyvät luonnon helmassa olijat,\nlapset, kihlatut, naineet miehet ja naiset, piiritanssiin, milloin\nmuuhun sievään leikkiin. Rannalla vieressä on hoijakoita, kiikuja ja\nmuita ilopaikkoja. Sulhanen kustantaa morsiamensa viiden äyrin\nkiikkuun, istuu itse vierelle ja pitää hellästi vyötäreiltä kiinni,\nettei tuo vain putoaisi. Ja sen jälkeen tarjoo hän vielä tytölleen\nlasin olutta, juo itse kaksi, ja palkaksi saa hän, jos sattuu vähänkään\nsiimespaikkaa, suukkosen. Eikä tee mitään, jos joku näkeekin. Onhan se\nniin viatonta, samalla kuin se on niin runollista ja sievää. Eikö\nolekin?\n\nTunnelmaa pitää olla kaikessa ja sitä on kaikessa. Itse kaupunki\npuistoineen ja siltoineen kuvastaa jo keskellä ihmishyörinääkin\njonkunlaista hempeämielistä tunnetta, sitä samaa huokuu vastaan\nhuvipaikoista, Tivolista ja kesäteaattereista, niin, sitä huomaa\nmelkein kauppapuodeissa ja ruokapaikoissakin. Sydämmellisyyttä ja\nhiukan lapsellista herkkyyttä, joka koettaa ilmestyä niin sievässä\nmuodossa kuin suinkin. Lyhyesti, -- tunnelmaa.\n\n-- Sain tuttavikseni Kööpenhaminassa pari, kolme yliopistoon vielä\nkuuluvaa nuorta miestä, joiden kanssa toisinaan olin yksissä ja\njuttelin myöskin tuosta piirteestä sikäläisen kansan luonteessa. Kehuin\nsitä piirrettä, sanoin sen todistavan sydäntä ja hyvyyttä ja väitin,\nottamalla vertaukseksi meidän karun ja jäykän suomalaisen luonteen,\nsitä pyrittäväksi päämääräksi. Mutta he eivät hyväksyneet tuota\nkehumista. He myönsivät tuollaisia merkkejä kansan luonteessa olevan,\nvaan väittivät sitä lapsellisuudeksi ja miehuuttomuudeksi, josta olisi\nirti pyrittävä. Tuollainen uinaileva suunta on raukkamaista, he\ntahtoivat esiintyä jäyhinä miehinä.\n\nJa kumminkin oli heissä itsessään tuota tunnelmoimista hyvinkin\nrunsaasti. Havaitsin sen monasti.\n\nNiinpä olivat he illaksi ennen lähtöäni kutsuneet minut vieraakseen.\nArvelin, että mentäisiin johonkin ulkoravintolaan iltasta syömään tai\nlaivaretkelle merelle taikka johonkin varieteehen. Mutta hyvin\nsalaperäisenä ohjasivat he matkan rautatieasemalle, ostettiin piletit\nja istuttiin junaan. Tästä kai on tuleva jotakin erinomaisempaa lystiä,\narvelin. Ja niin siitä tulikin.\n\nKun tunnin ajan oli rautatievaunussa nielty tomua, pysähdyttiin\npienelle asemalle, joka oli viljelysketojen keskellä. Sieltä lähdetään\nastumaan auringon laskua tehdessä pölyistä maantietä pitkin, astutaan,\nastutaan... Pari kertaa olin jo kysynyt, että mihinkä tämä tie viepi,\nmutta he vastaavat vältellen. Jotakin harvinaista! Peltojen keskeltä\navaupi vihdoin vettä esiin, pieni järvi, matalat kaislikkorannat,\ntaloja tiheässä ympärillä.\n\n-- No, tässä nyt ollaan perillä.\n\n-- Oho. Ja mihinkä tästä nyt mennään?\n\n-- Mihinkä! Tässähän sitä ollaan.\n\nNo, ollaanpa sitten, arvelin, yhä vielä odotellen mitä tuleman piti.\nIstahdin rantakivelle, ystävieni rientäessä puuhaamaan mikä millekin\ntaholle. Yksi kävi yhdestä talosta vuokraamassa veneen, toinen toisesta\nostamassa olutta, kolmas vielä juoksi muissa puuhissa.\n\n-- Ettäkö ongelle? kysäsin, kun vihdoin ruvettiin veneeseen astumaan.\nKysymykseni huvitti heitä hyvin.\n\n-- Ei, muuten vain järvelle istumaan, tyynelle järvelle, katsomaan\nkuinka päivä laskee ja iltarusko punottaa.\n\nSitähän siinä sitten katsottiin. Nuo asiaan kuuluvat \"juustokääröt\" ja\n\"kalakääröt\" vedettiin taas taskuista esiin, syötiin voileipiä veneessä\nja juotiin olutta päälle. Ja aina sekaan silmäiltiin, kuinka päivä\nkatosi matalan rannan taa, peltojen alle piiloon.\n\n-- Mutta miksi teitä oikeastaan miellytti lähteä juuri tänne? kysäsin\ntaas kerran illan kuluessa, sillä se ei ollut mulle vielä aivan\nselvillä.\n\n-- Miksi! Eikö sinua sitten tämä miellytä?\n\n-- Tietysti, eipä siltä, mutta...\n\n-- Ajatteles nyt kun näin istutaan ruuhessa keskellä tyynen järven\nselkää ja syödään evästä... Minkä arvoista tämän rinnalla olisi istua\njonkun laivan kannella merellä tai jonkun varieteepöydän ääressä!\nTässähän on tunnelmaa!\n\nNiin, sitähän tässä on, kyllä minä tämän nyt jo tajuan ja olihan se\nmulla jo hämäränä aavistuksena ennakoltakin. Tämähän on nyt taas\ntuollainen runollinen tuokiokuva... Asema kävi vielä selvemmäksi, kun\neräs ystävistäni, jossa oli kirjailijan vikaa, rupesi lukemaan ääneen\nrunoa, jonka hän edellisenä yönä oli kirjoittanut...\n\nJuna lähti asemalta kaupunkiin vasta kello 4 aamulla. Siihen asti oli\nmeidän joko istuttava venheessä tai käveltävä rannalla. Ei se tahtonut\ntuo \"tunnelma\" oikein koko yötä kestää. Minun oli lähdettävä seuraavana\npäivänä kahden vuorokauden rautatiematkalle, joten melkeinpä pisteli\njärveltä palattaessa vihakseni, että yö oli jäänyt nukkumatta. Ja uni\nnäytti olevan toisillakin.\n\nMutta he olivat järjestäneet tämän illanvieton tähän tapaan parhaassa\ntarkoituksessa, saadakseen herätetyksi runollisen ja arkielämää\nyläpuolella olevan mielialan. Olihan aivan heidän luonnossaan, että\ntässä piti saada luoduksi \"tunnelmaa\".\n\n1894.\n\n\n\n\nPIKAJUNALLA KESÄKUUMALLA.\n\n\nPiletti on taskussa, matkalaukku verkossa, -- sateenvarjo vieressä --\nkaikki mukana. Hyvä. Painaun junavaunun nurkkaan, leväytän eteeni\n\"Politikenin\", silmäiltyäni ensin ikkunasta, miten Kööpenhaminan\nviimeiset savupiiput häviävät näkymättömiin junan huristaessa\neteenpäin.\n\nTässä sitä nyt ajetaan maailmaa katsomaan. Johan sitä nyt kerran\nsaapikin kappaleen nähdäkseen. Neljän valtakunnan läpi saapi kulkea,\nsuurten kaupunkien läpi, rikkaiden viljelysmaiden läpi, tiheimpäin\ntehdaspaikkain läpi. Puolen Eurooppaa saapi nähdä ja lopuksi päästä --\nPariisiin. Silloinpa melkein jo sopii kiitollisena, tyytyväisenä\nhuoasta: nyt sinä herra lasket j.n.e. Sillä minä olen sen nähnyt,\nnimittäin Pariisin.\n\nNiin ajattelin itsekseni jo edeltäpäin nauttien junan nopeasti\nvilistäessä Sjellantia pitkin. Siinä nyt ei ollut vielä paljo mitään\nnäkemistä. Yhtenä ainoana viheriänä, tasaisena lakeikkona kiiteli\nmaisema silmien ohi. Kaikki peltoa ja niittyä, kaikki niin saroittain\ntäsmälleen yhdenlaista, että silmä ei saanut mistään kiini.\nVaihtaisinpa mielelläni Suomesta vuorennikamen tuohon, lammensilmän\ntähän vehnäpellon rintaan taikka kanervikon katkasemaan noita\nloppumattomia kylvöheinän sarkoja, -- olisihan tuosta toki pikkusen\nvaihtelua, oikeinpa päätä huimaa kauvemmin katsellessa tuota ääretöntä\nyksitoikkoisuutta.\n\nKuka uskoisi Tanskassa niin paljon maata olevan, että saapi ajaa\nvähilleen 2 tuntia yhtä Sjellantia pitkin; -- vaan syy taitaakin olla\nse, että rautatie on hiukan pantu kiertämään keskuksen ympäri, ettei\nmatka tuntuisi kesken loppuvan. Ohoo, vai jo siellä huudetaankin:\nKorsör! Kieliin matkustajat nouskoot laivaan.\n\nKorsör, siitä paikasta en tiedä muuta, kuin että siinä oli Tanskalla\nmennä vuonna kolerakaranteenin paikka. No siitäpä ei taida muuta\ntarvitakaan tietää. Nyt vähän vesimatkaa ja sitten se alkaa se suuri\nsaksalainen isänmaa.\n\nKiel on Saksan suurin sotasatama, muistan ennenvanhaan lukeneeni\nmaantieteessä. Niinpä näkyy olevan. Pitkin pitkän sataman kylkeä on\nladottu rinnakkain kuin sotamiehiä riviin suuria sotalaivoja,\nmonitooreja, panssarilaivoja, mitä lienevätkin kaikki. Vai tuossa ne\nnyt ovat ne syömärit, jotka nielevät Saksan suunnattoman korkeat verot\nijäti ammottavaan kitaansa ja joiden nälkää eivät ehdi tyydyttämään\nminkäänlaiset uudet sotaverot, -- vai tuossa ne nyt makaavat joutilaina\nniinkuin laiskat syöttiläät ainakin! Kellekähän noista on hyötyä?\n\n-- Juna lähtee kello 6, huudetaan laivan rantaan saapuessa. Siihen\ntöyttää joukko joutilasta väkeä, jotka väkisin tahtovat kiskoa minulta\nmatkalaukkuni. Mihin helkkariin te sitä...? Vai tulliin, soo, soo,\nkunhan tässä keritään... Sukkia ja paitoja siinä on, uskokaa pois. Ka\nniin, se on valmis.\n\nSiis puoli tuntia aikaa katsella Keiliä. Mutta sitä tuskin kannattaa\npuoltakaan tuntia katsoa. Syön sen sijaan voileivän ja juon seidelin\nolutta, hyvää olutta. Ja kohta taas huristetaan pikajunalla.\n\nEi muutu se maailma, yhtä lakeikkoa vaan. Mahtaa olla täällä maa hiukan\nhiekkaperäisempää, koska pöläjää noin siivottomasti. Valkeita\nkivitaloja siellä täällä, puistikko joskus, mutta harvoin, ympärillä.\nMuuta ei merkittävää, pikajuna ei edes pysähdykään niiden\npikkukaupunkien kohdalle, joiden ohi vilistetään. Mitäs tässä nyt\noikeastaan on näkemistä, mietin itsekseni, kun jo istuminen rupee\npitkistyttämään. No, tullaanhan tästä kohta Hampuriin ja sitten niille\nsuurille sivistyspaikoille.\n\nMutta miksi tässä pitää olla näin kuuma? Sitä kysymystä olen aamusta\nasti mielessäni hautonut, ja nyt se vasta ensi kerran puhkeaa oikeana\nhaikeana huokauksena ilmi. Miksi näin jumalattoman kuuma ja kuumemmaksi\nvain käypi, kuta etemmäksi ehtii? Kuuluuko tämä kuumuuskin välttämättä\nsivistysmaihin? Pääseeköhän tästä ensinkään sulamatta läpi?\n\nNe kysymykset uudistuvat sitten yhä tiheämmin kuta kauvemmas ehdin.\nMutta vielä en kerkiä käydä kovin kärsimättömäksi ennenkuin juna\npuhaltaa kaupungin läpi kulkemaan. Huudetaan Alttoonaa ja sitten\nHampuria -- se on yhtä samaa yhtäjaksoista kaupunkia --, ja jo vihdoin\npääsen ulos hengittämään puhtaampaa ilmaa.\n\nKolme tuntia Hampurissa. Miten ne paraiten voisi käyttää?\nRaitiovaunulla Alsteriin, siitä höyryllä \"Huuhkajanpesään\", taas\ntakasin ja kaupungin läpi satamaan. Ja nyt jo pitää pistää pikkusen\njuoksunhilkkaa asemalle, sillä klo on heti 11, juna lähtee. No ei sitä\nkolerakaupunkia paljo ehtinyt nähdä, vaan aina nimeksi. Hikisenä\nhuokuen saavun perille, näen tavarani, rötkähdän taas istumaan vaunun\nnurkkaan ajaakseni yötä myöten Kölniin.\n\nNytkös vasta väkeä on junassa, istutaan ladottuina kuin sillit\ntynnyrissä. Siitä mahtaa tulla ihana yö. Eikä kuumuus hellitä\nyöksikään, polttavana huokuu henki ja iho melkein säteilee. Mutta ei\nauta nurkuminen. Koeta kärsiä, hoen itselleni, ja heittäyn niin\nrauhalliseksi kuin voin. Ja tunti menee, menee toinenkin, vaan toistaan\nhitaammin molemmat.\n\nPuolihorroksiin olen vaipuneena ja silmäilen tylsästi tulijoita ja\nmenijöitä eri asemilla. Ihastun joskus, kun joku vieressäni rupee\nkeräilemään tavaroitaan ja hankkiupi nousemaan ensi asemalla pois, --\njääpi mulle ehkä vähän väljemmin tilaa, saan hiukan heittäytyä\nkenolleni lepäämään. Vaan tuskin hän on ulkona, kun jo toinen, paljo\nlihavampi ja paksumpi saksalainen työntyy sisälle ja anastaa tuon\nhimoitsemani neliökyynärän. Pettymystä vain pitkin matkaa! Tunnen jo\ntilani sangen surulliseksi, vaan koetan rohkaista mieltäni.\n\nTaitaa olla alkuaamun aika, kun huudetaan: Bremen! Bremen, Bremen hoen\nmielessäni, sehän on tuttu nimi, mutta mikä merkkipaikka se nyt\noikeastaan on, sitä en saa selville. Järkikin on näet jo tylsynyt ja\nmuisti pettää. Bremen ... joku Bremenin piispa on varmaankin joskus\nhistoriallisella ajalla jossakin tehnyt jotakin -- vaan mitä? Kastanut\nvirolaisia taikka tapellut tanskalaisten kanssa -- en muista... Mutta\nentä ... entä Bremenlinja, niin, sehän on se pahamaineinen linja, josta\nmeidän siirtolaiset usein valittavat, -- vai se paikka tämä nyt on.\nKonduktööri tulee pilettiäni tarkastamaan, -- monettako kolmatta kertaa\njo, en ole laskenut -- ja minä koetan lahjomalla turmella tuota nuorta\nmiestä. Pyydän kauniisti kenenkään kuulematta, että hän antaisi minun\npitää penkkini itseäni varten Kölniin saakka -- oikasen hyvin kituvan\nnäkösenä selkäni -- ja työnnän hänelle markan rahan kouraan. Hän ottaa\nsen ja kuuluukin kohta ulkopuolella riitelevän jollekin vaunuun\npyrkijälle, että sinne ei enää ketään sovi. Vaan pyrkijä, joka\nnähtävästi temput tuntee, nykäsee oven auki, astuu sisälle ja luoden\nminuun murhaavan katseen -- ikäänkuin syyttäen, että minä olisin\ntahtonut katkasta hänen matkansa -- istahtaa hän melkein minun\nsorkilleni. \"Eletään sovinnossa\", tekisi minun mieleni häneltä\nrukoilla, \"sillä jos tässä vielä riita tulee, niin kovinhan tämä on\nvaikeaa\".\n\nJuna huristaa taas eteenpäin ja minä nojaun kuumaan nurkkaani. Ulkona\non pilkkosen pimeä, aukinaisesta ikkunasta tulvaa vain ehtimiseen\nsisälle hehkuvata hiekkaa, joka tunkeupi suuhun ja silmiin. Koettelen\nkädelläni kasvojani, mutta en enää tunne omaa ihoani, niin paksulti on\njo likaa patoutunut joka paikkaan. Siitä istumasta kavahdun toisinaan\nikäänkuin unesta. Katson kelloani, olisinko mahdollisesti saanut\nnukkuneeksi pois jonkun puolentuntisen kärsimysajastani. En, aika ei\nole livahtanut rahtuakaan ohitseni, muuten vain olen mahtanut olla\njonkun silmänräpäyksen tajuntaa vailla.\n\nMynster, huudetaan ulkopuolella. Vai Mynster! Osnabryck ja Mynster, ne\nnimet olen joskus lapsuudessani lukenut rinnakkain ja ne rupeavat nyt\nsoimaan korvissani. Osnabryck ja Mynster takoo junakin ensiksi\nverkalleen liikkeelle lähtiessään, sitten yhä tiheämmin taputellen\nmutta aina vuorottain: Osnabr--Mynstr, Osnabr--Mynstr...\n\nNukuttaa, en voi nukkua. Kadehdin syvästi muuatta herraa, joka on\nsaanut nostaneeksi koipensa vastapäiselle sohvalle toisen herran selän\ntaa. Hän lepää sangen mukavasti. Ehkä voisin minäkin... Ei, siinä istuu\nminua vastapäätä terävänokkainen rouva, jolla on syli ja ympäristönsä\ntäynnä kaikenmoisia hyntyitä, mahtaisi suuttua julmaksi, jos minä\nsiihen kenkineni pyrkisin.\n\nVaan tunnit kuluvat kumminkin. Ei ole aika sentään aivan seisahtunut.\nAamu valkenee, joku viileämpikin tuulahdus puhaltaa ikkunasta sisälle.\nNythän tässä juuri ollaankin Reinvirran ihanilla seuduilla -- vaikkei\nniistä suinkaan junassa tiedä -- ja saapihan vastaisuudessa kehua\nkulkeneensa Rheinvirran poikkikin, onhan sekin ajatus jo jonkinlainen\nlohdutus. Ja parin tunnin perästä ollaan Kölnissä, -- sinne jään\npäiväksi, jään varmaankin. Saan pestä silmäni puhtaiksi, saan nukkua,\nja sittenhän sitä taas mielellään matkustaa. Rohkasen näinikään mieleni\nja koetan tyytyä kohtalooni. Päivän valo jo vaikuttaa virkistävästi ja\nluontokin on hiukan vaihtelevampaa. Ei aikaakaan niin huudetaan\nDysseldorfia. Soo, ajattelen mielihyvällä, siitähän ei enää pitäisi\nolla pitkälti Kölniin, ellei nyt aivan muistini petä.\n\nTuntui sitä kumminkin vielä matkaa olevan -- taipaleen loppuhan on aina\npisin paitsi kyydillä ajaessa, jolloin saattaa hevosta lopulla paremmin\nkiirehtää. Itse veturikin ja koko juna tuntui vähän väsyneesti\nlaahustavan eteenpäin poikki lukemattomista risteyksistä ja\nvekseleistä, ennenkuin lopullisesti seisahtui Kölnin asemalle.\n\nTännekö siis aijon jäädä koko päiväksi, tuumailin itsekseni kantaessani\nlaukkuani odotussaliin. Mutta mitä minä täällä oikeastaan toimitan?\nOdottelen ja katselen -- pitkäksi voi käydä päivä.\n\n-- Mihin aikaan täältä pikajuna lähtee Pariisiin?\n\n-- Kello 9.\n\n-- Ja mihin aikaan se tulee perille?\n\n-- Kello 6.\n\n-- Entä seuraava?\n\n-- Lähtee kello 2, perillä kello 11.\n\nPäätin sittenkin lähteä ensi junalla -- en muistanut enää äsköistä\npäätöstäni. Mitäs minä täällä päivää viruisin taikka yönajaksi\nlaittasin tuloni tuohon sekavaan, suureen kaupunkiin? Voinhan olla\nPariisissa klo 6 tänään -- minä jatkan.\n\nSöin kipeneen, katselin tuomiokirkon -- sehän on jokaisen kulkijan\nvelvollisuus -- ja riensin kohta taas pikajunallani Saksan länsirajaa\nkohti. \"Miksi antausin taas tähän tuliseen pätsiin?\" oli jo alussa\nainoa ajatukseni, vaan en uskaltanut sitä itselleni myöntää, sillä\nolinhan itse yksin syypää. Tukala näkyi olevan toisillakin\nmatkustajilla; vaikka olivat kotosin näiltä tulenpalavilta paikoilta.\nTämmöistä kuumuutta he eivät koskaan ole tunteneet, kuulen heidän\nhuokaavan toisilleen, ja he koettavat toistensa kilvalla anastaa\nvarjoisimman vaununnurkan haltuunsa. Vaan päivä tuntui paahtavan joka\nkulmalta ja joka soppeen tunkeutui tuota hienoa, hehkuvata hiekkaa.\nAjettiinpa viljapeltojen halki, ajettiinpa tehdaskylien läpi, oltiinpa\ntunnelissa taikka laaksossa, aina sama juttu. Ulos ei nähnyt paljo\nmitään, junan ympärystä oli yhtenä sihisevänä pölynä.\n\nToisinaan juna pysähtyi hetkeksi, ja ne hetket olivat sitäkin\ntukalammat, kun ei lehahdustakaan tuntunut. Mitä lienevät olleet\npaikkoja, ei niitä enää kuullut eikä nähnyt. Mikä lie tuokin, johon\nnoin lukuisasti jääpi miestä nuorta ja vanhaa? Jassoo Aachen, vai\nAachen! Siitä jo kohta pyörähdetään rajan yli Belgian hiedikoille.\n\nOmituinen kielten sekotus soipi korvissani. Niissä kaikuu pohjimpana\nvielä tanskalaisten pehmeästi lepertelevä, painoton kieli, joka tuntuu\nluodulta, ikäänkuin lasten tarvetta varten, niissä sihisevät\nsaksalaisten monet suhuäänet ja peräkkäin ladotut kerakkeet ja nyt jo\nranskalaisten lyhyet, töksähtelevät tavut ja epämiellyttävä kurkunperän\nkorina tulee sekottamaan kaikkea selvyyttä. Pidä hänestä sitten huoli\nmikä lie mitäkin! Jos minun tulee jollekulle pari sanaa sanoa, niin\nsiihen tuppaa jo kolme, neljä eri kieltä sotkemaan sanottavaani ja\nlopuksi sittenkin tulee suomalainen \"perk...\"\n\nPuuh! kuinka kuuma! Aurinko nousee yhä korkeammas, se polttaa yhä\ntulisemmin. Koko väritys luonnossakin on aivan kuin päivän ja\nhiekkapölyn polttama. Tehtaat -- koko taivalhan Belgian läpi on kuin\nyhtä tehdasta -- ovat likasenharmajat, vuorenrinteet, kentät ja\njokitörmät, jopa vesikin, ovat samankarvaiset ja ihmisissäkin, joita\nasemilla näkee, on sama likanen väri. Ja jos katson itseäni, olen\nkiireestä kantapäähän juuri samallainen. Koko Belgian maa näyttää\npöläjävän yhtenä tomupilvenä, jota aurinko myötään pitää tulisen\nkuumana. Istuppa sitten siinä ahtaassa vaununnurkassa ja koeta kärsiä!\n\nJospa joku taikavoima saisi junan hetkeksi ohjatuksi kulkemaan\njäätunnelin kautta! Taikka annappa, että nämä sohvat olisivat kirkasta,\nkylmää jäätä, ja saisi niillä alasti loikoa! Vaan miksi haaveksin\nmahdottomia? Saisinko vain jostakin vaikka pienen, peukalon pään\nkokoisen jäämurusen, jonka tipauttaisin tuohon selän ja paidan väliin,\nolisin jo hetkeksi onnellinen. Kylmä väräys pääsisi ruumiini läpi.\nTaikka saisin kostuttaa jo kankeaksi käynyttä kieltäni ja kuivunutta\nkitalakeani raittiilla vesikulauksella, -- vaan vesikin täällä vain\nlämmittäisi, jos sitä lämmintäkään saisi. Tuskin missään pysähtyy juna\nsen verran, että ehtisi vesilasin juoda.\n\nSaatikka sitten syödä. Ravintoa en ole saanut koko päivänä muuta kuin\nkipeneen Kölnissä aikasin aamulla. Muutamia kirsikoita ostin eräällä\nasemalla ja ne nyt ilkeimmilleen kulajavat tyhjässä vatsassa junan\njyristessä ja heiluessa. Tottahan ruokapaikka jossakin tulee, arvelen\nitsekseni lohdutuksekseni, vaan puolituntinen menee ja menee tunti ja\ntoinen, eikä sitä tule.\n\nVaan aika kuluu. Kelloni on jo kaksi, kun ehditään Belgian ja Ranskan\nrajalle -- ehkäpä tätä perille asti sittenkin kestänee. Vaan juuri\nsiinä tullimiesten kanssa muokatessani tulen katsoneeksi asemakelloa.\nSe on vasta yksi.\n\n-- Tuo kello kai on väärässä, kysyn asemamieheltä.\n\n-- Ei, oikeassa se on. Ranskan rautateiden aika on Saksan aikaa tuntia\njälempänä.\n\nMorjens! Siis yksi tunti, täysi tunti lisää kidutusaikaa. Tämä on\nhalpamaista, tämä on petkutusta! Tämä on matkustajaraukkain\ntietämättömyyden väärinkäyttämistä. Palata nyt kello yhteen, kun on jo\nluullut olevansa kello kahdessa, se on kovaa, se on liian kovaa!\nVuoroin tekisi mieleni itkemään, vuoroin haukkumaan koko näitä uusia\nyhteiskuntia.\n\nVaan minä vaikenen ja istun entistään vielä masentuneempana junavaunun\nnurkassa. Mitä varten olen antautunutkaan tällaiseen peliin? Mitä\nvarten uhrasin näin nuorella ijällä henkeni turhalle matkustushalulle,\njota toisten sydämmettömäin kertomus oli innostuttanut. Sillä nyt olen\njo melkein varmana, että Pariisiin asti en enää tätä kuumuutta kestä.\nVoimat ovat jo loppumaisillaan, sielun toiminta on jo seisahtanut.\nRaatona minä Pariisiin tulen, jossa tomuset luuni viskattanee johonkin\nlikakuoppaan. Miksi en tyytynyt kotona olemaan; olisin saanut rauhassa\nloikoa nuoressa nurmessa koivun viileässä siimeksessä ja juoda\nkirnupiimää taikka istua kivellä raittiin kotikosken partaalla ja onkia\nharreja. Miks'en pysynyt siellä?\n\nEn ole enää pitkiin aikoihin jaksanut seurata mitä paikkoja tässä\nkuletaan. Muistan kuulleeni, että jotakin paikkaa sanottiin Lyttichiksi\nja toista Namuriksi, vaan missä ne sellaiset paikat ovat, sitä ei jaksa\njärkeni selittää. Vaikka lienenkin jo aivan väärällä tiellä. Ranskan\npuolella rajaa ottaa juna vielä tiukemman lähdön. Luulisi, että\nilmanhenki semmoisessa menossa vilvottaisi, vaan kun se on niin kuumaa,\nniin se päinvastoin polttaa. Ei kärsi pistää päätään ikkunasta ulos jos\nsemmoiseen voimanponnistukseen enää kykeneisikään.\n\nKaikki matkustajat ovat niin velton ja väsyneen näköisiä, että sekin\nvielä masentaa mieltä. Tulevat vaunuun, viskautuvat istumaan ja jäävät\nsiihen kuin märkä riepu, kunnes taas kömpivät ulos. He toki pääsevät\nvälemmin ulos, minun on istuttava paikallani viimeiseen asti.\n\nLoppumatkasta en paljoa tiedä. Korvani kuulivat joskus S:t Quentinia\nmainittavan, toisella kertaa Compiegneä, vaan se kuului mulle jo\nikäänkuin jostain toisesta maailmasta -- aivoni, jotka nähtävästi\nolivat kiehumatilassa, eivät työskennelleet. Yksi asia mulla vaan oli\nselvillä: jos nyt hengissä pääsen läpi, en lähde koskaan enää kesällä\najamaan pikajunalla, -- taisin vannoakin sen. Niin jos, -- mutta eikö\nliekin tämä viimmeinen reissuni. Laskin aina, että puoli tuntia vielä\nmahdollisesti pysyn koossa, mutta miten sitten käy?\n\nRanskan kellokin läheni kumminkin, kumma kyllä, kuutta, mutta en vielä\nuskonut, että minä sen näkisin sinne asti ehtivää. Vaan kun sen jälkeen\nkuulin jonkun matkustavista mainitsevan, että Eiffeltorni jo häämöittää\njossain kaukana, täytyi minun oikein vääntääntyä seisalleni\nkurkistelemaan sitä, että edes sen ehtisin nähdä elävin silmin. En\nnähnyt edes sitäkään. Huoaten heittäysin paikalleni. Taloja liiteli\nikkunan ohi, palatseja, tehtaita, kaupunkeja. Tuntui aina siltä, että\nnyt tässä kohta pyörähdetään asemalle. Vaan ei. Sitä tuntui olevan\nloppumaton määrä tuota tuollaista maailmaa, enkä jaksanut sitä enää\nkatsoakaan, kivistävää päätäni en jaksanut enää pitää pystyssä, se\nvalahti hermottomana rintaa vastaan ja kaikki jäsenet raukesivat. Ka\nniin, ajattelin, nyt se on lopussa.\n\nKului aikaa niin muutamia minuutteja. Toiset matkustajat rupesivat\nkeräilemään kokoon tavaroitaan verkosta. Kohotin päätäni: toivo puhalsi\ntaas kytemään sammumaisillaan olevan kipinän. Olisiko mahdollista; että\ntultaisiin perille? Junaa jarrutettiin, sitä hyppyytettiin kiskolta\nkiskolle. Ja eikö ole vauhtikin jo heikentynyt? On todellakin. Mutta\ntämähän käypi niinkuin suurissa romaaneissa: kun surma juuri on\niskemäisillään, silloin on apu ääressä. Vaan uskallanko tuohon luottaa\nvieläkin?\n\nUskallan. Vauhti loppuu, junankuljettaja levittää oven auki: Paris!\nKorvani eivät valehtele, en houri enkä uneksi. Se on totta. Aivan olen\nsiis hengissä perillä, ja toivottavasti palaa tajunta ja järkikin\nvähitellen takasin. Minä olen sen kestänyt.\n\nHoipertelen tosin kuin 80-vuotias, poteva vanhus asemalle ajuria\nhakemaan ja saan kyllä kotvan aikaa hakea tomuttuneen ja puolipalaneen\nmuistini komeroista osotettani. Vaan sen löydän kumminkin ja pääsen\najamaan hotelliini.\n\n1893\n\n\n\n\nPARIISITAR.\n\n\nArvaanpa minkälainen mielikuva lukijassa syntyy ensiksi kun hän tuon\notsakirjoituksen lukee. \"Pariisitar\", -- siis tuo maailmankaupungin\nkadun kukka, joka kukkii lokaviemärin partaalla, tuo keveä,\nhuikenteleva olento, tuo kaunis ja vilkas ja tulinen, mutta vaarallinen\nja myrkyllinen.\n\nNiin, semmoinenhan se on yleinen kuva pariisittarista, sen\nkarvaisinahan ne enimmäkseen esiintyvät matkustajallekin. Vaan mulle on\nkumminkin jäänyt mieleeni erään sellaisenkin pariisittaren kuva, joka\noli vähän toista maata, luonteeltaan kyllä täysi pariisilainen, mutta\nei siltä mikään kadun kukka.\n\nViikon verran aikaa olin ollut Seine-virran kaupungissa ja, niinkuin\nmuukalaiset säännöllisesti ovat, niin olin minäkin siellä ensi ajat\nsekä mykkä että kuuro. Saa sitä olla kieltä vähän osaavinaankin, mutta\nkun sinne tulee, niin kovin löytää itsensä köykäseksi: ei ymmärrä mitä\nmuut sanovat, ei osaa itse sanoa mitä tahtoisi. Se on mitä kiusallisin\nasema, johon ihminen voi joutua; hän kävelee siellä kuin äänetön henki\nelävän elämän keskuudessa, ei osaa puuttua mihinkään, ei osaa ajaa\nasioitaan, tuntuupa melkein siltä, kuin ei kuuluisi koko ihmiskuntaan.\nVäleen siinä sentään korva tottuu kuulemaan ja ymmärtämään, vaan\nennenkuin kielensä saa sen verran opetetuksi, että se johonkinkaan\nmääriin pystyy ajatuksia tulkitsemaan, niin -- siihen menee aikaa.\n\nOlin vielä tuossa kiusallisessa asemassa: ymmärsin vähän,\nvälttämättömimmät tarpeeni saatoin pyytää ja tarpeellisimmat\nselvitykset antaa, vaan minkäänlaisesta keskustelusta ei vielä tullut\nmitään. Ei löytynyt sanoja, kieli ei kääntynyt. Kävelin siten eräänä\npäivänä yksikseni, kuten tavallisesti. Menin kauvas omasta\nkaupunginosastani toimittamaan pientä asiaa, jonka matkan varrella olin\nsaanut toimitettavakseni: kirje ja terveisiä oli vietävä eräälle\nskandinaavialaiselle rouvasihmiselle. Talon löysin, lähetin\nportinvartijan ylös viemään kirjeen ja korttini ja kysymään, saisinko\ntulla sisälle tapaamaan haettavaani. Itse odotin alhaalla, kävelin edes\ntakasin portin edustalla. Kävelin kauan, ei tullut mitään vastausta.\n\nYhtäkkiä lennättäysi portista ulos nuori tyttö, katsoi terävästi pari\nkertaa ympärilleen ja astui sitten suoraan minua kohden kysästen\nranskaksi:\n\n-- Tekö olette se suomalainen herra?\n\nTyhmistyneenä katselin ensiksi tuota nuorta, pirteää tyttöä, joka noin\nrohkeasti ja tuttavallisesti tuli minua puhuttelemaan. En saanut heti\npaikalla itselleni selvitetyksi, miten asianlaita oikeastaan oli,\nluulin jonkunlaisen erehdyksen tapahtuneen. Tuskin sain vastaukseksi\nsoperretuksi:\n\n-- Minä, neitiseni.\n\nHäneltä pääsi heti helakka nauru, kun hän näki minun hämmästykseni. Ja\nnaurun sekana virtasi sitten pitkä sanatulva, jota ainoastaan\näärimmilleen jännittämällä tarkkaavaisuuteni ennätin seurata. -- Niin,\nhän oli juuri tullut minua tapaamaan eikä ketään muuta. Rouvasihminen,\njota hain -- ja joka oli hänen asuntotoverinsa -- ei nyt juuri voinut\nottaa minua vastaan, hänellä oli jokin opetustunti, jota hän ei\ntahtonut keskeyttää. Mutta hän tahtoi kumminkin minua tavata, puolen\ntunnin perästä olisi hän jo vapaa. Ja he olivat siellä ylhäällä\nsopineet, että minä sillä välin voisin, jos tahtoisin, seurata tyttöä\nerääseen nuottikauppaan, johon hänellä oli asiaa...\n\nTietysti minä tahdoin ja jo sillä välin kuin tyttö vielä jatkoi\nsanatulvaansa olimme me kääntyneet kadunkulmasta ja vaelsimme\nihmistungoksen keskitse leveää bulevardia pitkin. Ihmettelyn sekaisella\nmielihyvällä katselin koko ajan tuota vieressäni vilkkaasti\nlepertelevää pikkuolentoa, katselin kuin maanmoukka ainakin pitkään ja\näänettömänä. En ollut vieläkään toipunut ensi hämmästyksestäni. Hän oli\nilmestynyt kuin pilvistä tuohon eteeni, heti heittäytynyt tuttavaksi ja\nruvennut kertomaan minulle aikeistaan ja mieliteoistaan, -- minulle,\njoka en ollut viikkokausiin ollut tilaisuudessa kuuntelemaan itselleni\nlausuttua ystävällistä sanaa, joka olin kuin erakko kulkenut äänetönnä\nihmistulvan keskessä ja melkein jo ruvennut vihaamaan ihmisiä. Hän oli\nvielä kuin lapsi, vaikka jo vuosiltaan olikin naisen ikään kerennyt.\nSuuret, vilkkaat ja myötään liikkuvat silmät, pehmoset punaset posket,\njotka hänen puhellessaan olivat yhdessä ainoassa, mutta lakkaamatta\nvaihtelevassa hymyssä. Ja koko tuo pieni vartalo notkui ja värähteli\njokaista äänensointua myöten ja jokaisen tunteenvivahduksen mukaisesti.\nElävää elämää näytti olevan jokaisessa sormenpäässä, kengän kärki\nnäytti tanssivan jotain vallatonta tahtia katua vastaan ja toisinaan\nhän, kuin oikein vilkkaasti selitti jotakin, pyörähti puolitiehen\neteeni kadulle solahtaakseen samassa tuokiossa taas rinnalleni. Mutta\nsamalla oli koko hänen olennossaan ja käytöksessään jotakin niin\narvokasta, niin maltillista ja itsetietoista, kuin olisi hän koko ajan\nhuomauttanut: _noli me tangere!_\n\nJa pian oli hän ehtinyt kertoa minulle koko pitkät tarinat itsestään.\nHän ei ollut oikeastaan pariisitar, hän oli kotosin Sedanista, vaan oli\nnyt ollut vuoden Pariisissa soittoa ja laulua harjoittelemassa. Mutta\nnyt oli se surullinen hetki tullut, jolloin hänen täytyi matkustaa pois\nPariisista, huomenna täytyi jo lähteä, nyt juuri, jolloin täällä olisi\nollut niin hauska.\n\n--- Mutta miksi täytyi?\n\nIsä on kirjoittanut ja käskenyt tulla kotiin. Ja niin oli nyt vaikea\nlähteä. Vastikään oli hän opetellut monta uutta kaunista laulua ja nyt\ntäytyi kaikki jättää kesken.\n\n-- Olipa se surullista.\n\nOlin sangen kiitollinen siitä, että hänellä oli niin hyvä sanantulva,\nsitenhän minä pääsin aivan kuuntelemalla, joskus vain tokasten jonkun\nsanan sekaan. Mutta pisti se siltä vihaksi toisinaan, kun ei voinut\nottaa keskusteluun osaa eikä kysyä mitä olisi tahtonut. Tyttö oli m.m.\nsanonut, että olipa se ollut Jumalan onni, kun minä juuri tuolla\nhetkellä olin tullut asiatani ajamaan, sillä muuten ei olisi hänellä\nollut ketään, joka nyt olisi joutanut häntä saattamaan kaupungille.\n(Pariisissa ei näet nuoren, \"siistin\" tytön katsota voivan päivilläkään\nyksin kävellä kaduilla, mutta ei näytty seuraajasta kumminkaan hyvin\ntarkkoja oltavan, koska siksi aivan outo mies kelpasi.) Tähän minun\ntietysti olisi ollut vastattava, että onni oli ollut yksinomaa minulle\nsuosiollinen, kun hankki minulle näin herttaisen tehtävän. Jo rupesin\nsitä lausumaan, mietin sanoja, koetin ajatuksissani asettaa niitä\nperäkkäin, mutta siihen meni niin paljo aikaa, etten enää katsonut\nvoivani sanoakaan sanottavaani. Ja niin kuivi koko kohteliaisuuteni\nyhteen haikeaan huokaukseen.\n\nVähitellen rupesi kai tyttö kumminkin käsittämään, että minun\nharvasanaisuuteeni oli jokin erityinen syy, ja siksi otinkin\nvalaistakseni hänelle tuota merkillisyyttä, selittääkseni, että olinhan\nulkomaalainen, joka vasta viikon olin Pariisissa oleskellut ja joka en\nsiis vielä ollut ehtinyt oppia maan kieltä. Tämän lauseen olin jo\nvalitettavasti saanut useita kertoja ennen lausua, joten se jo oli\nmulla valmiiksi mietittynä, mutta sittenkin hän nauraa kikatti koko\najan kuin olin äänessä. Mahtoi se kuulostaa merkilliseltä. Eikä hän\nsittenkään näyttänyt minua ymmärtävän. Ranskalaisten itserakkaus on\nnäet suuri: yhtä vähän kuin Jumalaa on muuta kuin yksi, voi kieliäkään\nolla muuta kuin yksi ja se yksi on ranskankieli. Joka ei osaa ranskaa\npuhua, eihän se ylipäätään osaa puhua, ja tyttö mahtoi ihmetellä mikä\nminä, vanha mies, olin, joka en vielä osannut puhua. Hän pyörähti\neteeni kadulla, katsoi minua suurilla, hämmästystä kertovilla silmillä\nja kysyi:\n\n-- Kuinka on mahdollista tulla toimeen maailmassa, kun ei osaa edes\npuhua?\n\n-- Niin, vaikeaahan se on, vaikeaa ja tukalaa, mutta minkäpä sille\ntekee. Ei siihen auta muu kuin yksi keino: koettaa oppia.\n\nSyvästi hän näytti ottavan osaa minun kurjuuteeni, vaan ei hän sentään\nkauankaan joutanut sitä surkeilemaan. Hän oli kuin tuollainen hupakko\nkoulutyttö, jolla on hyvin vilkas ja vallaton mielikuvitus ja joka\nalituisesti syöksähtää yhdestä mielenjuohtumasta toiseen. Jos minun\nolisi ollut oltava hänen seurakumppaninsa pitemmän aikaa, niin olisi\nhän epäilemättä hankkinut minulle monta huolta ja surua, sillä hänellä\noli sen tuhannen ilveet ja elkeet. Milloin hän kävellessään matki\njotakin edellä kulkevaa herrasmiestä, milloin hän ääneen hyräili ja\nsamalla sormellaan soitteli päivänvarjostimensa vartta, milloin\nhuiskutti hän nuottisalkkuaan, joka hänellä oli käsivarrellaan; ja\nsitten yhtäkkiä hän oli säikähtävinään omaa vallattomuuttaan ja\nheittäytyi kiltiksi lapseksi. Mutta koko ajan oli kumminkin hänen\nkäytöksessään sellaista varmuutta, sellaista suloutta ja makua, että\nolisi melkein luullut joka tempun, joka askeleen, olleen ennakolta\nopitun. Pariisitarta kiireestä kantapäähän!\n\nNuottikaupassa, johon häntä seurasin, pani hän pyörälle sekä myöjät\nettä minun. Kauan valikoittuaan ja juoksutettuaan kauppapalvelijoita\notti hän muutamia vihkoja ja selitti sitten, että näitä hän ei aijokaan\nmaksaa. Hän on täältä vuoden ajan ostanut niin paljon nuotteja, että on\noikeus ja kohtuus, että hän nyt poislähtiessään saapi nämä ilmaiseksi.\nJa sen hän sanoi niin vakavalla äänellä ja värähtelemättömillä\nkasvoilla, että täytyi uskoa hänen puhuvan aivan täyttä totta.\nKauppapalvelija oli ymmällä. Kyllä kai se hänen puolestaan olisi\nkohtuullista, mutta vaikea hänen oli omin päinsä sitä luvata...\n\n-- Vaan te myönnätte, että mulla on oikeus saada nämä ilmaiseksi, eikö\nniin?\n\n-- Teiltä, neitiseni, on mahdoton kieltää mitään, vaan, kuten tiedätte,\ntäytyy meidän tehdä tili kaikesta minkä myömme, ja niin ollen...\n\n-- Ja niin ollen -- hyvästi!\n\nTyttö kääntyi oveen päin muka lähteäkseen. Kauppapalvelija katsoi\nhätääntyneenä tyttöä, katsoi minuun kerran toisensa perästä ja jopa\npyörähti mulla ajatus päässä ja rahat taskussa että jokohan piti minun\nmennä ja maksaa tuo lasku. Mutta samassa suli vihdoin tytön totinen\nnaama ilkkuvaan nauruun, hän pudotti kouransa silmästä rahan tiskille,\nlausuen: \"no tuossa nyt on, ottakaa\".\n\nSellainen veitikka!\n\nEipä kumma, jos hän tuolla puolentunnin kävelyretkellä jo ehti panna\nmultakin ajatukset ja tunteet sekaisin ja jos jo paluumatkalla\nmielessäni pahottelin, että hän jo huomenna matkusti Sedaniin ja että\nsiis sen ainoan kerran vain sain häntä tavata, ensimäisen ja viimeisen.\nEnin kaikista minua kumminkin harmitti, etten silloinkaan voinut sanoa\nhänelle mitään miellyttävää, iloista, kohteliasta. Tuossa hän\nlakkaamatta leperteli vieressäni, kertoi juttuja ja kysyi\nmielipidettäni milloin mistäkin, ja minun täytyi olla ääneti kuin\npatsaan. Sillä jos jotain rupesin sanomaan, tuli se niin huonosti, että\nitsekin häpesin. Se oli sietämätöntä.\n\nJäähyväishetkeksi olin kumminkin miettinyt pienen kiitoksen hauskasta\nseurasta ja kun sen vuoksi eteisessä käteltiin, lausuin, niin hyvin\nkuin osasin, ihastukseni siitä harvinaisesta onnesta, mikä minulle oli\ntapahtunut. Hän nauroi herttaisimman, veitikkamaisimman naurunsa,\ntoivotti mulle hauskaa oloa Pariisissa, lisäten:\n\n-- Mutta ennen kaikkia, oppikaa puhumaan, sillä muuten teillä ei ole\nhauska.\n\nOih, kuinka syvästi itsekin silloin tunsin tuon neuvon todeksi!\n\n1894.\n\n\n\n\nHABIT NOIR.\n\n\nTänä iltana minä menen suureen oopperaan näyttämön puolelle katsomaan\nkaikkia niitä suurenmoisia koneita ja laitoksia, joita siellä käytetään\nkaikenmoisten luonnonäänien ja liikuntojen aikaansaamiseksi, lausui\nmulle eräänä päivänä aamiaista syötäessä ruotsalainen pöytätoverini\npyyhkästessään syönnin päälle suutaan ja juodessaan lasista pois\nviimeisen viinisiemauksen.\n\n-- No sehän sopii, vastasin minä, minulla on myöskin asiaa suurille\nbulevaardeille päin, joten voimme siellä yhdessä syödä päivällistä.\nJoko sinulla on asianomainen lupa päästäksesi näytöksen aikana.\nnäyttämölle?\n\n-- Ei ole vielä, menen klo 5:n ja 6:n välissä sitä hankkimaan. Ja mulla\non sellaiset suosituskirjeet, että sen saan. Mutta siksi meidän onkin\njo viiden aikana lähdettävä Seinen toiselle puolelle.\n\n-- Hyvä, tavataan sitten tavallisessa paikassa.\n\nHän oli näyttelijä, Gööteporista kotosin ja oleskeli opintoja varten\nPariisissa; oli ollut siellä jo pari, kolme kuukautta enemmän aikaa\nkuin minä ja söi samassa ruokapaikassa. Olimme pitkät ajat syöneet\nsiellä toisiamme tuntematta, usein istuneet samassa pöydässäkin nokat\nvastakkain; olin pian kielestä päättäen huomannut, että hänkin oli\nulkomaalainen -- saman oli hän tietysti huomannut minusta --, mutta\ntuttavuutta ei ollut syntynyt ennenkuin pitkän ajan perästä, jolloin\neräs toinen seurassani sattumalta ollut skandinaavi meidät esitti. Ja\nsen jälkeen söimme monasti yhdessä ja kävimme syönnin jälkeen usein\nteaatterissa y.m. huvipaikoissa. Nyt emme olleet tavanneet toisiamme\nmoneen päivään, vaan tänään meidän taas sopi lähteä yhdessä\nkeskikaupungille.\n\nSaatoin häntä ensiksi oopperaan ja odotin ulkopuolella sill'aikaa kun\nhän kävi sisällä hankkimassa itselleen lupalippua iltaa varten. Vihdoin\nhän tuli sieltä, oli lipun saanutkin, vaan hän hoki koko ajan\ntullessaan itsekseen jotakin nimeä, jota hänen illalla tuli pitää\nmielessään ja joka hänelle olisi jonkunlainen \"sesam\" saadakseen\nläheltä tarkastaa ja tutkia kaikkia koneita ja niiden käyttämistä.\n\n-- Onko sulla lyijykynää? kysyi hän multa; anna tänne, niin kirjotan\nmuistiin tuon nimen ... Abinuaar ... saakelin kummallinen nimi, ei sitä\nmuuten mitenkään muista.\n\n-- Abi... Onko se jonkun ihmisen nimi?\n\n-- On, jonkun tärkeän viranomaisen nimi, en saanut tapaamani\nherrasmiehen pakinasta oikein selvää, oliko se hän itse vai joku\ntoinen, mutta ainoastaan sen nimen avulla minä pääsen näyttämölle, se\non varma. No niin, Abinuaar, tuossa kynäsi. Nyt siis tänne takaisin\nkello kahdeksaksi.\n\nKahdeksan aikana piti minunkin tavata muutamassa ravintolassa eräs\ntuttava, vaan siihen meillä vielä oli paljo aikaa, joten sitä\nkulutellen kävelimme pitkät matkat kauniita bulevaardeja pitkin. Mutta\nniinkuin pikkuoloihin tottuneelle suurissa kaupungeissa usein käy, ei\nhuomattu taaskaan pitää huolta välimatkojen ja ajan välisistä\nsuhteista. Niinpä oli nytkin kello jo ehtinyt ohi kahdeksasta, kun\nsyötyämme kiireen kautta riensimme kumpikin määräpaikkaamme.\n\n-- Muistathan nyt sen tärkeän nimen, kysäsin toveriltani vielä kun\nnurkassa erottiin toinen toisaalle suunnalle.\n\n-- Abinuaar ... muistan.\n\nMinä puolestani tulin määräpaikkaani liian myöhään. Odotin hetkisen ja\nkysyin sitten edeskäyvältä, oliko sellainen ja sellainen henkilö äsken\ntäällä yksin odotellut. Oli, oli juuri lähtenyt vähää ennen kuin minä\ntulin. Se oli harmillista, vaan minkäpä sille teki. Parasta lähteä taas\ntaivaltamaan Seine-virran toiselle puolelle, omaan kaupunginosaansa.\n\nEräässä kulmauksessa, jossa tiesin minulle sopivan raitiovaunun\nkulkevan ohi, odotin sitä ja kun se tuli, hyppäsin mukaan ja kiipesin\nkatolle. Suuri oli hämmästykseni kun näin toverini, josta puolen tuntia\nsitten olin eronnut, jo istuvan siellä matkalla kotiin päin. Hän ei\nollut näkevinäänkään minua ensiksi kun tulin ja kun istahdin hänen\nviereensä ja rupesin puhuttelemaan, oli hän hyvin pahantuulinen ja\nvastasi lyhyesti ja kärtyisästi.\n\n-- Tulitko sinäkin liian myöhään? kysyin.\n\n-- En ... eli saattoi sekin vähän vaikuttaa, siitä nyt ei tullut tällä\nkertaa mitään.\n\n-- No miksei? Etkö saanut enää tavata tuota herraa Abi...?\n\n-- Tavata, -- jaa, siinä nyt oli yleensä vähän väärinkäsitystä. Mutta\nminkäpä sille nyt enää tekee, -- täytyy jättää toistaiseksi.\n\nHuomasin, ettei hän tahtonut käynnistään lähemmin kertoa, enkä siis\nhuolinut enempää udella, vaikka mieleni teki, sillä minusta tuossa jo\ntuntui olevan jotakin salaperäistä. Ajettiin sen vuoksi kauan aikaa\nääneti, katseltiin hiljaisuudessa katuliikettä, molemmat synkän\nnäköisinä, hän varsinkin. Jos hänelle jotain lausuinkin, niin hän\ntuskin vastasi.\n\nMutta äkkiä hän iski keppinsä siltaa vasten, kirosi ja rupesi äkäsellä\näänellä ikäänkuin itsekseen puhumaan:\n\n-- Niin ne solkkaavatkin sitten aina nopeasti ja epäselvästi, että\nsiitä nyt ei ihminen saa tolkkua. Sanoihan se ihan suoraan, että minun\npiti kysyä jotakin henkilöä.\n\n-- Niin sitä herraa, etkö kysynyt häntä sitten?\n\n-- Herraa, herraa, eihän se mikään herra ollut, sehän se siinä juuri\nonkin sikamaista?\n\n-- No mikä se sitten oli tuo Abi...?\n\n-- Olet sinäkin koko tomppeli, kun et sinäkään sitä älynnyt. Abi nuaar\n(kirjotetaan \"_habit noir_\"), se on tietysti musta puku, pitäisihän sen\nnyt lapsenkin ymmärtää.\n\n-- Hooo...!\n\nJo selveni mullekin asia, joskaan ei vielä täydellisesti. Hänen oli\nkäsketty tulla mustassa puvussa, mutta jonkun epäselvyyden kautta ei\nhän ollut tuota ymmärtänyt, vaan oli käsittänyt nuo sanat yhdeksi\nsanaksi, joksikin nimeksi. Ja niin oli hän siis mennyt tavallisessa\narkipuvussa ja tullut ajetuksi ulos. Siinäkö siis koko salaisuus,\nsiinäkö väärinkäsitys, siksikö ollaan nyt niin synkällä tuulella!\n\n-- Mutta mitä sinä sitten puhuit, että sinun oli käsketty kysyä jotakin\nhenkilöä? tiedustelin vielä toveriltani, vaikka näinkin, että se nauru,\njonka hänen kertomuksensa minussa oli herättänyt, ei häntä ensinkään\nmiellyttänyt.\n\n-- Niin, se mies, jota puhuttelin, käski minun tiedustella häntä\nitseään saattajakseni, sen kyllä ymmärsin, mutta samalla hän käski\nminun tiedustella itseään \"_en habit noir_\" (mustassa puvussa).\nSiinä oli kaksi eri asiaa, jotka hän sotki yhteen, ja sitä minä\nen ymmärtänyt. Oopperan näyttämölle päästäkseen täytyy olla\nfrakki-puvussa, -- kuka tuota nyt olisi voinut aavistaakaan, sehän on\nhassutusta!\n\nMoneen kertaan sadatteli hän heidän metkujaan ja vehkeitään, joiden\ntarkoitusta ei tavallinen ihmisjärki voi käsittää. Mutta omasta\nerehdyksestään ei hän puhunut mitään. Ranskankieltä hän tietysti osasi\npaljoa paremmin kuin minä ja oli monasti ollut kärkäs pilkkailemaan,\nkuin minä puhuessani tein pahoja pukkeja. Mutta nyt piti hänelle\nitselleen sattua tällainen \"väärinymmärrys\", -- minä näin kuinka se\nkaiveli häntä aivan ytimiä myöten. Sitä vain ihmettelin, miksi hän\nensinkään kertoi mulle tuota onnettomuuttaan, jota hän aluksi oli\nyrittänyt salaamaan. Mutta hän kai oli ollut niin vihassa, ettei\nmalttanut olla purkamatta ilmoille kiukkuaan.\n\nPahasti teki mulla nyt mieli häntä härnäillä, vaan en sentään kovinkaan\nilennyt enkä raskinut. Kysäsin kumminkin vielä kotvasen kuluttua:\n\n-- Mitä sulle siellä vastattiin, kun sinä tulit ja kysyit sitä herra\nAbinuaaria?\n\n-- Mitä?! Mitä sulle itsellesi vastataan, kun sinä joka päivä teet\nvielä pahempia kielipukkeja.\n\nTuosta näin jo, että tämä oli siksi arka paikka, ettei siihen ollut\npaljo koskemista, jos mieli säilyttää entistä ystävyyttä. Enkä puhunut\nsiis enää koko asiasta sanaakaan, päinvastoin koetin puhua\nkaikenmoisesta muusta. Vaan silmistänikö hän lie huomannut vai\nomatuntoko hänelle lie sanonut, että mulla oli hyvin suuri halu laskea\nhänestä vähän pilkkaa, -- hän ei lauhtunut sinä iltana ollenkaan\nleppeämmäksi. Ja kun me omassa kaupunginosassamme laskeusimme\nraitiovaunusta kadulle, ja minä ehdotin, että menisimme, kuten usein\nennenkin, hetkeksi istumaan jonkun ravintolan edustalle, juomaan pukin\nolutta ja katselemaan väkiliikettä, niin hän kieltäysi. Hänellä oli\nvähän tekemistä kotona, hän meni mieluummin suoraan sinne. Ja niin\nmenin minäkin.\n\nKävikö ruotsalainen toverini sitten jonakin muuna iltana suuren\noopperan näyttämöllä koneita katsomassa, sitä en tiedä, sillä hän ei\npuhunut minulle koko hommasta enää sanaakaan. Mutta jos hän meni, niin\nvoipi olla varmana että hän meni \"_en habit noir_\".\n\n1894.\n\n\n\n"]