[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGwq2ABYrxhPl1iXr-kMFYFdnWXV8EsqoIw-IkJGOWjA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":23,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},404,"Paavolan kauhu eli Rikkaus ja rakkaus","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"404-n-n-paavolan-kauhu-eli-rikkaus-ja-rakkaus","404__N._N.__Paavolan_kauhu_eli_Rikkaus_ja_rakkaus","romaani",[],[],"fi",1879,12378,76320,false,26636,[20],"Finnish fiction -- 19th century",[22],"Novels","\"Paavolan kauhu: eli Rikkaus ja rakkaus\" by Herman Niemi is a novel written in the late 19th century. The story unfolds in the picturesque setting of Paavola, where the lives of two families, one wealthy and the other impoverished, intertwine amid themes of love, loss, and societal pressure. It follows Lyyli, the daughter of a rich landowner, and Hannes, the son of a poor tenant farmer, as their innocent love faces obstacles arising from their differing social standings.  The beginning of the novel establishes the contrasting lives of Paavola's inhabitants. It paints a serene picture of the rustic beauty surrounding the wealthy landowner's estate while simultaneously introducing the struggles of the impoverished family nearby. The narrative captures a moment of joy as Lyyli is born to the affluent family, paralleled by the birth of Hannes, highlighting the shared humanity intertwined in their fates. As the characters are introduced, we see the budding friendship between Lyyli and Hannes, setting the stage for future challenges driven by wealth disparity, societal expectations, and personal aspirations that will shape their lives and choices. (This is an automatically generated summary.)",[],320,"Satakuntaan sijoittuva kertomus kuvaa Paavolan rusthollin ja läheisen Mäkelän torpan asukkaiden elämää. Rikkauden ja rakkauden ristiriitoja luotaava teos etenee idyllisestä järvimaisemasta kohti kavaluutta ja salaisuuksien selviämistä.","'Paavolan kauhu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 404. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAAVOLAN KAUHU\n\neli\n\nRikkaus ja rakkaus\n\n\nKirj.\n\n--n. Nm.\n\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1879.\nEmil Hagelberg'in kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\n        \"Jos arvossa mä oisin\n        Ja rikkahitten rinnalla,\n        Niin totta varmaan voisi\n        Viel' onnenikin kukoistaa.\"\n\n                    Suom. kansanl.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Perusteita\n   II. Lapset ovat Herran lahjat\n  III. Kuolema on armoton\n   IV. Maailma on paha\n    V. Paavolan kauhu\n   VI. Toivon tähdet himmenevät\n  VII. Kavaluus\n VIII. Vielä kavaluutta\n   IX. Seikat selviävät\n    X. Päätös\n\n\n\n\nI.\n\nPerusteita.\n\n\nKauniin, monilahtisen ja saarisen veden rannalla K--n pitäjäässä\nkeski-Satakuunassa on Paavolan rustholli. Sen asema on hyvin kaunis.\nKolmelta puolelta piirittää sitä sinertävä vesi, joka kesäisinä aikoina\nkuohupäisinä aaltoina lainehtii sen lehtimetsällä peitetyitä rantoja\nvasten. Maa kohoaa vähitellen niemen keskustaa kohden, jolla talon\nrakennukset seisovat. Aaltoilevat viljavainiot ympäröivät niitä ja\nkohisevat haavat ja humisevat koivut ja pihlajat kaunistavat peltoin\npientareet.\n\nNäky-ala talosta on viehättävä. Länteen, ja etelään päin leviää\nkirkas R--veden pinta, jonka takaa siintävät tuuheat lehdikot, mitkä\nvarjoavat haamottavia kyliä. Saaret siellä ja täällä ovat ikään kuin\nveteen asetetuita kukkas-vihkoja. Itäpuolelta näkyy noin virstaa\nleveän lahdelman takaa kirkko, joka kunnianarvoisasti kohottaa\nharjaansa taivasta kohden. Sen vieressä seisoo kellotapuli, josta\nLauvantai-iltoina ja juhlain aattoina kuullaan rauhaa ja lepoa\njulistava juhlallinen kelloin ääni ja lepopäivinä Luojan ylistykseen ja\npalvelukseen kutsuva soitto ja sumeasti sointuvat ruumiskellot. Talon\nrakennukset eivät enää ole samat, kuin kerrottavamme tapahtuman aikana.\nAi'an hammas on ne mitättömiksi syönyt ja uudet ovat sijaan rakennetut.\n\nTaloa hallitsi, vuosia sitten, rikas onnellinen aviopari. Isäntä oli\npaikkakunnan miehiä ja häntä pidettiinkin suuressa arvossa. Emäntä oli\noikea vaimoin esikuva. Hänen kätensä piti kodin aina miellyttävänä ja\nvalvoi sen puhtautta; hänen lempeä luonteensa ja sävyisä käytöksensä\noli esimerkkinä, jota jokainen koki kaikin voiminsa seurata.\n\nNoin puolen virstaa Paavolasta pohjoiseen päin on korkea harju, joka\nestää kylmät pohjatuulet taloon tuntumasta. Sen rinteellä oli pieni\ntorppa, jota nimitettiin Mäkeläksi. Uhkealta ei se näyttänyt eikä siitä\nenää olekaan jälellä muuta, kuin pari soraläjäksi muuttunutta muurin\nperustusta ja muutamia lahonneita alahirsiä. Asujina torpassa oli köyhä\nMikko vaimoneen ja lapsineen. Ahkeruudellaan kokivat he voittaa kovan\nonnen tuottamat vastaukset, vaikka ei se aina tahtonut oikein menestyä.\nMutta Paavolan haltioissa oli heillä aina turva puutteen aikoina. He\neivät katsoneet ylön köyhää eikä tarvitsevaista; heidän talostaan ei\nmilloinkaan lähtenyt kukaan auttamatta ja Jumala näkyi heidän\narmeliaisuutensa aina monin kerroin palkinneen.\n\n\n\n\nII.\n\nLapset ovat Herran lahjat.\n\n\nOli Sunnuntai-aamu Elokuussa. Ilma oli tyyni ja aurinko lähetti\nvalaisevia lämmittäviä säteitään maahan. Kirkon kelloin ääni kaikui\njuhlallisesti rauhallisessa luonnossa. Pitkin laajaa R--veden pintaa\nkiirehti kirkkoa kohden suuria veneitä, joissa valkopaitaiset miehet ja\nnaiset kilvotellen soutivat. Paavolasta kiirehti pieni kaksihankainen\nvene kirkkoa kohden. Siinä souti kaksi miestä ja kolmas ohjasi sen\nkulkua perästä. Veneen keskikohdalla istui kaksi pidellen kumpanenkin\nsylissään vaatekääryä, jonka sisästä silloin tällöin kuului pieniä\nkirahduksia ja vienoa hengen vetoa. Pian päästiin rantaan ja miehet\nkulettivat naisten kannettavat kirkkoon.\n\nJumalan palvelus ei ollut vielä alkanut, kun he astuivat sakastiin.\nSiellä avattiin kääryt. Toisessa oli Paavolan haltiaparin ensimäinen,\njo kauvan toivottu ja ikävällä kaivattu lapsi, sirkeä tyttö, joka\nseurakunnan yhteyteen otettaissa sai nimen Lyyli; toinen sisälsi heidän\ntorpparinsa, Mäkelän Mikon, ja hänen vaimonsa, viidennen lapsen,\nterävän poian. Hän sai nimen Johannes. Yhtenä päivänä olivat he\nsyntyneet ja yht'aikaa he kastettiinki, jonka jälestä kulettajat\naarteineen palasivat kotiinsa, toiset Paavolaan, toiset Mäkelään.\n\nIltapäivällä oli Paavolassa iloa. Sinne olivat kutsutut pitäjään papit,\nlukkari ja ympäristön rikkaat ja arvoisat isännät emäntineen ristiäisiä\nviettämään. Ravintoa ei puuttunut enempää, kuin iloakaan, sillä\nisäntäväki oli saanut lahjan, jonka tuloa jo monta vuotta olivat\nvarronneet ja toivoneet. Semmoisen kunniaksi olisivat he mielellään\nuhranneet puolet rikkaudestaan, jos se vaan olisi kysymykseen tullut.\n\nMäkelän torpassa olivat asiat toisella kannalla. Iloisia kyllä\noltiin sielläkin, mutta mitään pidontapaisia ei ollut. Äiti makasi\nvuoteessaan, pieni Hannes, joksi Johannesta lyhennetyllä nimellä\nnimitettiin, vieressään. Toiset lapset kävivät tuon tuostakin häntä\nkatsomassa ja taputtelivat ilosta käsiään, kun saivat nähdä pienen\nveljensä pyöreät kasvot.\n\n\"Kukahan tuon noin korean poian meille toi?\" huudahti viisi vuotias\nIda.\n\n\"Jokohan se tulee huomenna kanssamme ulos juoksemaan?\" jatkoi häntä\nnuorempi Kalle iloissaan.\n\nÄiti ei vastannut mitään, katseli vaan hymyillen lasten viatointa iloa.\n\nPian astui Mikko sisään. Hän oli käynyt Paavolassa, josta oli saanut\nkantamuksensa ruokatavaraa \"tyttären tuliaisia,\" niinkuin sitä\nsanottiin. Lapset juoksivat häntä vastaan, mikä mitäkin kysyen. Isä\nlevitti ruokia pöydälle ja perhe nautti kiitollisena rikkaan lahjoja ja\nylisti Taivaallista isää, joka oli vaikuttanut armeliaisuuden tunteita\nvarallisten sydämissä.\n\nPikku Hannes alkoi itkeä. Isäkin riensi katsomaan uutta armastaan.\nHetken perästä valuivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä ja suustaan\nkuului huokaus.\n\n\"Minkä tähden vuodatat kyyneleitä?\" kysyi vaimo.\n\nHetken perästä vastasi mies: \"Meille on lisääntynyt perhettä; meillä on\nnyt kuusi lasta. Me olemme köyhiä ja onnettomia; tuskalla ja vaivalla\nolemme eläneet tähän asti; miten voimme elää eteenpäin!\"\n\nVaimo vastasi: \"Mikko! Elä anna toiveidesi synkistyä; elä raskauta\nitseäsi huomisen päivän surulla. Olemmehan eläneet tähänkin asti, eikö\nJumala voi meistä yhtä hyvin pitää huolta eteenpäinkin. Onhan kaikki\nlapsemme terveitä ja vilkkaita. Ja koska Jumala on meille taas\nlahjottanut yhden lisää, niin voimme olla iloisia siitä, ett'ei Hän ole\nmeitä unhottanut ja että taas on yksi Herran enkeli, joka vartioitsee\nHänen pieniänsä, ottanut asunnoksensa meidän matalan majamme. Koska Hän\non uskonut pienen Hanneksen meidän kasvatettavaksemme taivaan\nvaltakunnan jäseneksi ja perilliseksi ja lahjottanut hänelle sielun ja\nruumiin, niin kuinka voisimme epäillä hänen vähemmistä tarpeistansa,\nvaikka kylläkin köyhiä olemme. Olkaamme iloisia, rukoilkaamme Jumalalta\nvoimaa täyttääksemme pyhiä velvollisuuksiamme ja tehkäämme työtä, niin\nmailman vaivat, vaikka ne kyllä mustilta ja synkiltä eteenpäin\najatellen näyttävät, raukeavat tyhjään ja me saamme viimein Herran\nrunsaasen armoon turvaten hyvällä omantunnon levolla kallistaa päämme\nhautaan ja uskalluksella sanoa: Herra! Tässä me olemme ja lapset,\njotka meille annoit.\"\n\nNäitä puhuissaan kirkastuivat vaimon silmät, joista myöskin muutamia\nkyyneleitä valui vaaleille poskilleen. Mikko huokasi syvään, mutta\npysyi muuten äänetönnä; saman teki vaimonsa. Lasten viatonta ja iloista\nleikkiä katsellessa rauhottui vähitellen vanhempain sydämet ja Mikko\nrupesi taas katselemaan maailmaa paremmalta puolelta ja unhotti\nköyhyytensä, onnettomuutensa ja hän päätti valittamatta ryhtyä taas\ntyöhön, toivoen parempia aikoja ja siunausta toimillensa. Päätöksensä\nhän täyttikin. Perheensä eli entiseen tapaansa eikä Hannes näyttänyt\npaljoa lisäävän kuormaa vanhempainsa niskoille. Jos toisinaan murhe ja\nvastoinkäymiset pimensivät tulevaisuuden ja tekivät elämän tukalaksi,\nniin toisinaan oltiin taas toivossa rikkaita ja onnellisia; ja jos ei\naina tunnettu lapsia niin suuriksi Herran lahjoiksi, kuin Paavolassa\nkatsottiin Lyyli-tyttöä, niin ne sitä huolellisemmin kumminkin tulivat\nvarjelluiksi maailman pahuudelta, jota rikkaiden usein on kovin vaikea\nestää parhaimmallakaan huolella ja tahdolla.\n\n\n\n\nIII.\n\nKuolema on armoton.\n\n\nVuosia kului. Paavolassa elettiin onnellisina. Pieni, iloinen Lyyli oli\nisäntäväen suurin aarre. Hän kasvoi vilppaaksi tytöksi ja häntä\nrakastivat ei ainoastaan vanhempansa, vaan koko talon väki. Hänen\nmieluisin leikkikumppaninsa oli Mäkelän Hannes, joka usein kävi\nPaavolassa. Sen sallivatki Lyylin vanhemmat mielellään, koska hän oli\nhiljainen ja hyväntapainen lapsi.\n\nEräänä päivänä tuli Hannes taas Paavolaan. Koko päivä kului leikitessä.\nIllalla, kun hänen piti kotiansa lähteä lausui Lyyli: \"Etkö tulisi\nmeille asumaan, ettei aina tarvitsisi yöksi kotiisi mennä?\"\n\n\"Tulen kyllä, jos saan tuoda isäni ja äitinikin tänne,\" vastasi Hannes.\n\n\"Minä tahdon pyytää äitini ottamaan sinun meille,\" vakuutti Lyyli ja\nystävät erosivat. Mutta Lyyli piti lupauksensa. Hän meni äitinsä luokse\nja rukoili häntä niin hartaasti Hanneksen edestä, että hänen oli\nmahdoton kieltää. Äiti lupasi toimittaa asian isälle.\n\n\"Kuuleppa ukkoseni!\" lausui emäntä isännän tultua. \"Minua on pyydetty\ntoimittamaan sinulle erästä hyvin tärkeätä asiaa.\"\n\n\"No, mitä se?\" lausui isäntä.\n\n-- \"Mitä sanot tuosta, jos ottaisimme Mäkelän Hanneksen meille asumaan?\nLyylin päähän pisti se ajatus tänään eikä hän tau'onnut pyytämästä\nennen, kun lupasin siitä puhua sinulle. Se näyttäisi minunkin\nmielestäni kohtuulliselta, että huojentaisimme köyhän torpparimme\nkuormaa, koska ei meillä omat lapsemme estä sitä tekemästä ja varamme\nkyllä sen sallivat.\"\n\n\"Tehdään tahtosi mukaan,\" lausui isäntä hetken mietittyään ja aamulla\nsai Lyyli kuulla tahtonsa olevan täytetyn.\n\nHanneksen tullessa ystäväänsä katsomaan, riensi Lyyli häntä vastaan ja\nilmotti iloisen asian hänelle. Mutta Hannekselle olivat oma kotinsa ja\nvanhempansa liian rakkaat muuttaakseen heti rikkaaseen Paavolaan.\nKau'an aikaa oli hän toisinaan omassa, toisinaan Lyylin kodissa ennen,\nkun hän oikein perehtyi jälkimäiseen. Molemmat lapset olivat iloisia,\nkuin taivaan lintuiset ollessaan yhdessä, eikä tarvinnut Hanneksen enää\nkärsiä puutteita eikä syödä petäjäistä, joka usein oli vanhempainsa\nainoa hyvyys, jota voivat tarjota lapsillensa; hänelle oli Paavolan\nhyvyys ja rikkaus tarjona melkeen yhtä paljo, kuin Lyylillekin. Mutta\nkaikessa onnellisuudessaankin säilytti hän elämänsä läpi rakkaan\nmuiston vanhemmistaan sydämessään eikä unhottanut heitä, jotka kaikessa\nköyhyydessäänkin olivat hänen tähtensä monta unetonta yötä viettäneet\nja monta murheen kyyneltä ja hikipisaraa vuodattaneet. --\n\nLyylin ja Hanneksen elämän aamu oli ihana, kuin kevät. --\n\nKeväinen aurinko lämmittää maan ja sulattaa lumen. Kukat alkavat\narkoina kainosti nostaa päätänsä maan pinnan yli. Auringon niitä\nsuudellessa, kallistavat ne päänsä toisiansa kohden ikään kuin\nkuiskataksensa: \"voi, kuinka nyt taas alkaa ihana aika! Elämämme on\niloa; siksi me olemme muilleki.\" Mutta -- voi onnettomuutta! Pohja\ntuuli alkaa puhaltaa. Sen kylmä viima värisyttää hentoja kukkia. Yöllä\ntulee halla ja päivällä on aurinko pilvien takana. Lunta alkaa sataa;\ntalvi ottaa vielä kerran valtaansa ja niin ovat kevään ensi kukkaset\nmurtuneet, kuolleet! Vasta monen päivän perästä kohoaa aurinko\nkirkkaana taivaalle ja silloin vasta alkaa kesä. Niin on usein ihmisen\nelämänkin. Se alkaa iloisesti; on ilona muille ja itselleen, mutta\nsilloin tulee joku hirveä takatalvi, joka murtaa onnellisuuden\nrakennetut ja vielä toivottavina olevat tuulen-tuvat. Sen jälkeen vasta\nalkaa todellinen elämä. Mutta usein on se murtuminen, vaihdos niin\nankara, että se katkasee elämän langan eikä todellinen onnellisuus eikä\nrauha toteudukaan tässä maailmassa; se ilmestyy sitä kirkkaampana\noikean onnellisuuden ja rauhan kotimaassa. Niin oli määrätty käymään\nLyylille ja Hanneksellekin.\n\nLapset olivat jo ennättäneet kahdentoista vuoden ikäisiksi. He olivat\nsaaneet todellisen puhtauden kuvan sieluunsa, taikka oikeimmin sanoen,\nse oli sinne kasvanut. Paavolan elämä oli hiljainen ja siveä. Pyhinä\nkäytiin ahkeraa kirkossa ja kotona olevain tarpeeksi oli suuri Raamattu\naina puisilla jaloillaan tuvan pöydällä. Siitä isäntä usein kotona\nollessaan luki väellensä. Kirosanoja eikä siivottomia puheita ei kuultu\nkenenkään suusta. Senlaisessa elämässä tottuivat lapset pyhänä ja\nkalliina pitämään sen, mikä sitä ansaitsi, jota muutoin monet saarnat\nja opetukset olisivat tuskin voineet matkaan saattaa. Hyvä esimerkki on\nparas kasvattaja.\n\nOli syksy; suviviljan leikkuu-aika. Paavolan väki oli vainiolla; siellä\noli isäntäkin. Emäntä oli kotona Lyylin kanssa. Hän oli jättänyt tulen\nkeitin-huoneesen ulos mennessään; sinne oli Lyylikin jäänyt. Hetken\nkuluttua huomasi hän sakean savun törmäävän ra'ollansa olevasta ovesta.\nHämmästyneenä riensi hän sisään, jossa hän hirmuksensa näki ahnaiden\nliekkien kiertelevän seiniä pitkin. Hätääntyneenä alkoi hän etsiä ja\nhuutaa Lyyliä, mutta turhaan; hän juoksi ulos, mutta turhaan hän haki\ntytärtänsä. Vielä kerran ryntäsi hän keittiöön liekkien läpitse\nkatsomaan, jos hän siellä ehkä olisi pyörtyneenä, mutta tyhjänä täytyi\nhänen taaskin palata takaisin. Mutta silloin olivat hänen vaatteensa jo\nilmi tulessa ja hän itse niin nääntyneenä, että voimatonna kaatui\npihalle.\n\nLyyli oli, nähdessään tulen päässeen uunin halkiomesta seinään,\nlähtenyt, äitiään turhaan etsittyään, vainiolle, jossa ilmotti vaaran.\nSiellä kiirehti väki kotia isännän jälessä. Tultuaan pihalle, näki\nisäntä vaimonsa pyörtyneenä palavine vaatteineen makaamassa. Vaatteensa\nrevittiin väleen pois ja pian oli hän vironnut, mutta tilansa oli\nsangen arveluttava. Tuli sammutettiin myös pian eikä sen tekemä vahinko\nollut suuri kuoleman kielissä olevaa emäntää lukuun ottamatta.\n\nKolme päivää tuon onnettoman tapauksen jälkeen oli Paavolassa\nsurupäivä. Silloin jätti emäntä rakastavan perheensä itkemään ruumiinsa\nviereen ja muutti itse ijäisiin rauhan majoihin. Hänessä tunsi Paavolan\nväki kadottaneensa äitinsä, jota ei maailmassa millään voinut palkita.\nLyylistä tuntui niin, kuin olisi hän jäänyt yksin maailmaan eikä se\nollut vaikuttamatta Hannekseenkaan, vaikka hänellä vielä omatkin\nvanhempansa elivät.\n\nSeuraavasta sunnuntaista viikko eteenpäin vietettiin Paavolassa\nhautajaisia. Silloin seurasi kirkossa saarnan jälestä puhe, jonka\ntekstinä olivat sanat: \"Joiden kaunistus ei pidä oleman ulkonaisissa\nhiusten palmikoissa eikä kullan ympäri ripustamisessa eli vaatteiden\npu'ussa; vaan salainen ihminen, viatta sydämessä, lakialla ja\nhiljaisella hengellä, se on kallis Jumalan edessä.\"\n\n\"Pastori puhui oikein,\" kuiskasivat ihmiset toisilleen puheen\npäätyttyä, mutta Paavolan isännän silmistä valuivat kuumat kyyneleet,\nsillä hän sen paraiten tiesi.\n\nPidot olivat komeat aikaansa katsoen, mutta niissä ei nähty iloisia\nkasvoja, niin kuin kaksitoista vuotta takaperin Lyylin ristiäisissä.\n\n\n\n\nIV.\n\nMaailma on paha.\n\n\nEmäntä on perheen sydän, niin sanoo sananlasku. Jos sydän, oli se\nsitten missä esineessä tahansa, on puhdas, eheä ja terve, niin on koko\nesine samanlainen. Puu, jonka sydän on mädäntynyt, kuivaa pian; sen\noksista murtuu vähitellen yksi ja toinen ja putoo maahan. Niin on\nperheenki laita. Missä sen sydän, emäntä, on puhdas, missä hän\nhiljaisella ja lakealla hengellä toimiskellen on muiden esimerkkinä,\nmissä hän lempeydellä ohjaa hänelle kuuluvat asiat ja tekee kodin\nmiellyttäväksi, siinä on taivas maan päällä. Mutta missä emäntä on\nkelvoton virkaansa hoitamaan, missä hän on mädänneenä sydämmenä, siinä\nseuraa koko perheen turmelus ja me saamme tuta helvetin maailmassa.\nUsein tapahtuu myös niin, että edellä puheena olleen hyvän haltiattaren\nkadottua, pois muutettua, turmelus muuttaa entisen hyvän alan ja jos\nsitä ei ai'assa voiteta, niin on se pian syössyt onnettomuuteen koko\nperheen. Niin kävi Paavolassakin.\n\nEmännän kuoleman jälkeen vietettiin siellä ensin surullista elämää.\nSurullisinna oli isäntä. Vaikka vaimonsa olikin jättänyt hänelle\nkuvansa perinnöksi Lyylissä, joka olikin isännän ainoa toivo ja ilo, ei\nhän kuitenkaan heti voinut unhottaa surkeata vahinkoansa ja tukahuttaa\nkatkeraa ikävyyttänsä, sillä hän tiesi kadottaneensa sen, jota ei\ntaideta kullalla eikä hopealla palkita. Mutta maailma on paha ja\nkavala. Se kietoo pauloihinsa heikot sydämet ja upottaa turmeluksen\nsyvyyteen. Isäntä ei osannut etsiä lohdutusta ikävyydelleen oikeasta\nsuunnasta, hän alkoi vähitellen kääntyä sinne päin, josta sitä oli\nnäkyvällä tavalla saatavana. Yhä useimmin alkoi hän olla suruaan\nlievittämässä kylässä ystäviensä luona, joita hänelle yhä enemmän\nkarttui, joka on parhaana todistuksena siitä, että ne kaikki eivät\nolleet kunnon miehiä; yhä ikävämmäksi kävi hänen kotinsa, josta hän\nkoki mahdollisuuden mukaan olla pois. Se ei tuntunut hänestä enää siltä\nrauhaisalta ja hiljaiselta onnellisuuden ja tyytyväisyyden asunnolta,\nmitä se oli vaimovainajansa eläissä. Hän oppi vähitellen ottamaan\nlohdutusta pullosta, vaikka hän ei ensin kehdannut kotiinsa päihtyneenä\nmennä, mutta viimein sai hän kylläksi rohkeutta siihenkin.\n\nOli sunnuntai ilta syksyllä, vähän toista vuotta emännän kuoleman\njälkeen. Paavolassa oli aivan toisenlainen elämä, kuin ennen. Kukaan ei\nlukenut väen tuvassa. Rengit ja piiat olivat menneet kylään tanssiasia\nviettämään. Isännän kammiosta kuului hirveää melua. Siellä istui isäntä\npöydän ääressä, muutamia juopuneita ukkoja ympärillänsä.\n\n\"Kuulehan, ystäväni!\" lausui Marttilan vanha setä, laskien kätensä\nisännän kaulalle. \"Sinusta on tullut kumminkin jo mies. Ennen et paljoa\nmissään kylissä käynyt, ja jos sinne ilmestyitkin, ei sinua saatu edes\nryyppyä ottamaan. Mutta nyt jo olet päässyt siitä hienoudestasi. Niin,\njärkeä karttuu samassa määrässä, kuin ikääkin ja kun mies on sanalla\nsanoen mies, niin hän ei häpeä ryyppyä ottaa. Ryyppy onneksi, veikko!\"\n\nIsäntä ei puhunut mitään, mutta ei häntä oikein miellyttänyt Marttilan\nsedän puhe, sillä se tuntui häntä loukkaavan, vaikka se aivan toisessa\ntarkotuksessa lausuttiin. Se muistutti hänen mieleensä, miten olivat\nasiat ennen ja miten silloin, mutta pahuus oli jo saanut hänen niin\npaulaansa, että siitä oli vaikea irti päästä.\n\nYö oli jo ohi puolen ennen, kun vieraat lähtivät ja silloin oli jo\nisäntä parhaana juopuneena joukossa. Väki ei siitä suurta huolta\npitänyt, olihan se tavallista naapurissakin. Oli kuitenkin kaksi\nolentoa, jotka kovin sitä oudoksuivat. Ne olivat Lyyli ja Hannes. He\neivät olleet tottuneet sellaiseen elämään. Se hirmustutti heitä, se\nsaatti heidän kyyneleensä vuotamaan.\n\n\"Voi!\" huokasi Lyyli, \"jos äitini eläisi, niin ei isä tuolla lailla\nkäyttäisi itseään.\" Sen myönsi Hannes todeksi. Lyyli tunsi raskaalla\nsydämmellä, että hän oli äidissään kadottanut myös isänsäkin. Hän tunsi\nolevansa kuin lintu, jonka emän on surma syönyt; Mäkelän Hannes oli\nainoa, jolle hän taisi tyhjentää sydämensä huolet ja kaipaukset\nja joka hänen murheesensa otti osaa, kantoi hänen kuormaansa ja\nlohdutti ikävinä aikoina. Sen palkitsi hän tuhatkertaisesti lempeällä\nkäytöksellään ja suloisilla silmäyksillään, jota parempaa köyhä Hannes\nei voinut toivokaan.\n\nVuosia kului. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin.\nVähitellen se aina lisääntyi. Ensin oli hänen omatuntonsa vielä arka\nja saatti hänelle monta tuskaa. Usein teki hän hyviä päätöksiä,\nkääntyäkseen pois huonolta tieltänsä ja muuttaa elämänsä tapaa silloin,\nkun se vielä olisi ehkä mahdollista ollut, mutta perkele on lii'aksi\nviisas ja kavala laskeakseen irti saaliinsa, jonka hän on kerran\npaulaansa saanut. Se hajotti hänen hyvät päätöksensä ja teki viimmein\nomantuntonsa äänen, joka tähän asti oli häntä usein soimannut ja\nmuistuttanut, kuulumattomaksi. Muutaman vuoden kuluessa oli hänestä\ntullut \"antura juoppo.\" Lyyli vuodatti usein katkeria kyyneleitä hänen\ntähtensä ja koki rukouksillaan häntä taivuttaa parannukseen, mutta\nkaikki turhaan. Monesti sai hän hiipiä piiloon isänsä uhkauksia paeten.\n\n\nV.\n\nPaavolan kauhu.\n\n\nKävellessämme ruokkoomattomissa metsissä, näemme joskus roskain ja\nrikkain keskellä ihania ruusuja, jotka levittävät suloa ympärilleen ja\novat koko tienoon kaunistuksena. Me katselemme niitä surkutellen ja\nhuokaamme: \"voi! kuinka suloisia ja kauniita te olisittekaan, jos\nkasvaisitte sopivammalla paikalla.\" Semmoinen ruusu oli Lyyli Paavolan\nruokkoomattomassa ja siivottomassa kodissa. Häntä näytti pahuus\nikäänkuin karttavan ja isäntäkin sai aina piston sydämeensä, nähdessään\nhänen kyynelsilmin viattoman enkelin kaltaisena rukoilevan häntä\nheittämään ryyppäämisen, mutta se oli vaan hetken liikutus, joka pian\ntaukosi ja menetti voimansa.\n\nLyyli oli jo lapsena tullut taivutetuksi Jumalan pelkoon. Äitinsä oli\nhäneen istuttanut hyviä tapoja ja nöyryyden henkeä. Ne istutukset\nkasvoivat kauniita hedelmiä niin, että hänestä sittemmin tuli\nkunnollisen äitinsä todellinen kuva, ei ainoastaan ulkonaisesti vaan\nsisällisesti.\n\nYstävänsä Hannes oli myös pienenä ollessaan köyhässä kodissaan saanut\nhyvän kasvatuksen. Monenkaltaiset puutteet siellä ja vieraan valta,\nvaikka se oli lempeäkin, olivat opettaneet hänen tyytymään pieneen\nosaan maailmassa ja sen kiitollisena vastaan ottamaan. Vaikka hän\nmuutti jo pienenä Paavolaan, ei hän kuitenkaan unhottanut köyhää\nkotiansa, vaan kävi usein sunnuntai iltoja siellä viettämässä. Silloin\nisänsä aina otti vanhan raamattunsa esille ja luki siitä iankaikkisen\nneuvon, opetuksen ja lohdutuksen sanoja. Usein sai hän kuulla isänsä\nneuvon: \"Poikani! me olemme tosin köyhät, mutta jos uskomme, niin\nsaamme paljo hyvää Herralta.\" Vahvistetuin sydämin palasi hän taas\nPaavolaan, missä sai nähdä synnit vallallaan kauheimmissa muodoissaan.\n\nMe näemme ulkona monenlaisten heikkoin kasvien käyttävän turvanaan\nisompia kasvia ja niiden puutteessa muita esineitä. Rajuilmain ja\nmyrskyin raivotessa kallistauvat ne niiden suojaan. Näemme astioissa\nkasvatettaville kukilleki asetettavan jonkun sauvan eli varvun\nturvaksi. Mutta kuinka käy ulkona oleville kasveille silloin, kun ei\nole mitään turvaa, kun myrskyt raivoavat? Käykäämme kovan sateen\njälestä kedolle. Siellä näemme, miten heikot kukkaset ovat kallistaneet\npäänsä toinen toistansa vasten ja niin välttäneet vaaran. Kukkien\ntavoin tekivät Paavolan nuorukaisetkin myrskyin raivotessa. Lyyli\nturvasi Hannekseen, koska hänellä ei ollut muuta, joka häntä olisi\nymmärtänyt, ja Hannes tunsi itsensä vahvemmaksi kumoamaan suurimmatkin\nvastukset silloin, kun hän sai taistella sekä Lyylin että itsensä\ntähden. He eivät huolineet ihmisten pilkasta, jota kyllin saivat\nkuulla, kun he tiesivät olevansa puhtaat ja viattomat. Hannes, tuo\n\"Paavolan vävypoika,\" joksi häntä nimitettiin toisinaan, pysyi aina\nyhtä hiljaisena ja vakavana eikä Lyyli, \"Mäkelän miniä,\" joka oli hänen\npilkkanimensä, hävennyt ilmottaa hänelle surujansa ja murheitansa eikä\nluottaa hänen neuvoihinsa ja rauhottua hänen lohdutuksistansa. Isäntä\nei estänyt heidän yhteyttänsä, koska ei nähnyt siitä mitään haittoja\nolevan, eikä seurannut niiden neuvoja, jotka varottivat häntä panemaan\nHanneksen pois talostaan, jos ei mielinyt häntä vävyksensä ottaa, sillä\npoika oli ahkera työntekiä, joka ei milloinkaan aikaansa laiskana\nviettänyt.\n\nHannes ja Lyyli olivat jo viidentoista vuotiaat. He alkoivat käydä\nrippikoulua. Matkalla, joka aina tapahtui veneellä kirkolle, kuultiin\nHanneksen aina selittävän Lyylille niitä asioita, mitä hän ei oikein\nollut käsittänyt, maksoipa Lyylikin joskus velkaansa muistuttamalla\nniitä, mitkä eivät olleet Hanneksen päähän pystyneet.\n\nOli Heinäkuun ihana sunnuntai aamu. K--n pitäjään kirkolle kokoontui\nkansaa runsaasti. Silloin laskettiin sen vuotiset rippilapset\nHerranehtoolliselle. Paavolasta kulki vene kirkkoa kohden. Siinä meni\nLyyli ja Hannes; Mäkelän Mikko istui perässä suurine virsikirjoineen.\nHän puhui lapsille sen päivän merkityksestä heidän elämässään. Lyyli\noli vaalean ja heikon näköinen. Kotoa lähteissään ei ollut hänelle\nkukaan neuvoja antanut; ei yhtään rukousta kohonnut sieltä hänen\npuolestaan korkeuden Isälle. Isänsä oli tavallisuuden mukaan viipynyt\nkylässä aamuun saakka ja sitte nukkunut, jota tekemään oli jäänytkin.\nHannes oli ollut vanhempainsa luona, jotka lähettivät poikansa ja\nLyylinkin edestä hartaita rukouksia taivaalliselle Isälle. \"Oi! kuinka\nolet onnellinen, Hannes, koska sinulla ovat vanhemmat,\" huokasi Lyyli,\nmutta Mikko lausui:\n\n    \"On isä taivahassa kaikkien,\n    Mi katseleepi hymyillen\n    Armaita aina lapsiaan.\n    Te lapsiansa olkaat vaan:\n    Se onni suurin ihmisen,\n    Min tunnustatte riemuiten,\n    Kun saavutatte autuuden.\"\n\nVene pääsi kirkkorantaan ja väki kävi kirkkoon. --\n\nOli kesäinen ilta kaksi vuotta jälkeen edellisen tapauksen. Ilta oli\ntyyni ja lämmin; aurinko oli laskullansa. Pieni venhe kulki keinuen\nraivonneen tuulen jälestä loikasti aaltoilevaa veden pintaa Paavolasta\nkirkkoa kohden. Veneen perässä istui nuori neitonen. Hänen yllänsä oli\nmusta vaatteus, päässään pieni musta huivi. Sen mukaan, minkä hänestä\nistuallaan ollessaan voi päättää, oli hän hoikka, solakkavartaloinen.\nKullan keltaiset hiuksensa rippuivat yhtenä palmikkona hartioillaan.\nSoikeasti pyöreiltä kasvoiltaan loisti vielä lapsellinen viattomuus ja\nruusun punaisilla poskillaan lepäsi naisellinen vienous ja hempeys,\njoka hiljaista surua osoittavain kasvon juonteiden kanssa yhdistyi\nviehättäväksi kainoudeksi. Tummain kulmakarvainsa varjostamista,\nsinisistä silmistään loisti sisällinen rauha, jota ulkonaiset murheet\neivät voineet sortaa. Suunsa meni aina vienoon hymyyn ja poskilleen\nnousi tavallista heleämpi puna, kun hän silloin tällöin loi tarkan ja\nnähtävästi arkeilevan silmäyksen soutajaan. Sylissään oli hänellä\nmonenlaisista kukista kudottu seppele. Lähes kyynärpäihin asti\npaljailla käsillään piteli hän perimelaa, jolla ohjasi veneen kulkua.\nHän oli Paavolan Lyyli. Soutajana oli Hannes. Hänkin oli jo kasvanut\nvereväksi nuorukaiseksi; hän oli ko'okas vartaloinen ja silmänsä\nosottivat miehuutta ja urhoollisuutta. Harvakseen veteli hän tukevasti\nairoillaan, jotta venhe kiiti hyvää vauhtia eteenpäin. Usein katsahti\nhän mielihyvillään perässä istuvaa neitosta, mutta hän samoin, kuin\nneitonenkin, näytti karttavan silmäysten yhteen sattumista. Hän oli jo\npienestä poi'asta ollut Paavolassa, jossa hänen ei tarvinnut mitään\naineellista puutetta kärsiä; se oli kaikki Lyylin ansiota, jota hän\nkoki voimainsa mukaan palkita hänelle. Vähitellen oli hänen vallannut\nkummallinen tunne, tunne, jota hän ei voinut käsittää. Mutta päivän\nselvästi havaitsi hän elonsa ja onnensa kokonaan riippuvan Lyylistä,\njonka läheisyydessä hän löysi ilonsa ja hänestä erotessaan tunsi aina\nvastahakoisuuden. Että Lyyli kärsi, vieläpä mielellään suvaitsikin\nhäntä läheisyydessään, sen hän piti jo suurena onnenaan; mutta\nsuuremman ilon tunsi hän tietäissään hänen tunteensa olevan omainsa\nkanssa yhteen sopivat, sen oli hän lukenut hänen lempeistä silmistään;\nsanaakaan niistä ei oltu puhumalla keskusteltu. Siihen olivat molemmat\nliiaksi ujot. -- Mihin oli nuorten matka, sen saamme vasta nähdä.\n\nKun venhe oli jo rantaan päässyt. nousivat matkaajat ja läksivät\nastumaan, kirkkoa kohden.\n\n\"Tunnetko,\" lausui Lyyli, \"itsesi onnelliseksi saadessasi tavata\nvanhempiasi ja kuulla heidän neuvojansa?\"\n\n\"Tunnen,\" vastasi Hannes. \"Minä surkuttelen sydämmestäni sinua,\näiditöntä ja, suoraan sanoen, isätöntäkin orpotyttöä.\"\n\n\"Surkutteletko minua?\" kysyi Lyyli hiljaisella äänellä. \"Sydämmestäni\niloitsen tietäissäni, että joku ottaa osaa murheeseni. Minä kiitän\nsiitä sinua!\" ja suuret kyynelet vierivät hänen poskilleen.\n\nAstujat olivat jo ennättäneet kirkolle. He kulkivat hautaus-maahan,\njonka peräpuolella seisoi korkea puinen risti eräällä hautakummulla.\nSen luokse he hiipivät. Lyyli ripusti kukkasseppeleensä ristiin ja\nlausui: \"Niin, siellä sinä, äitini, lepäät rauhassa! Sinun eläissäsi\noli maailma minulle ruusuinen paratisi, silloin en tuntenut mitään\nmurhetta enkä surua. Minulla oli silloin isä, mutta nyt on sen viina\nminulle tehnyt tylyksi ja kylmäksi. Maailma on minulle ohakkeinen ja\nkylmä, surua ja murhetta täynnä. Voi äitini, miksi menit pois ja jätit\nminun tänne, miksi en päässyt kanssasi. Oletko koskaan kuullut\nahdistetun tyttäresi huokauksia?\" Hän vaipui itkien kummulle eikä\nHanneskaan voinut pidättää kyyneleitään vuotamasta nähdessään enkelinsä\nahdistuksen.\n\nHetkisen äänettömyyden perästä lausui Lyyli: \"Muistoksesi, äitini,\nripustan tämän seppeleen hautamerkkiisi ja tahdon sen aina tuoreena\npitää niin kauvan, kun elän. -- Voi!\" jatkoi hän, \"jos vaipuisin tähän\nnäkemästä ja kärsimästä maailman kurjuutta! Mitä sanoisit siitä,\nHannes!\"\n\n\"Minä,\" vastasi Hannes vähäsen mietittyään, \"painaisin silmäsi kiini ja\nsanoisin isällesi: jo viiminen totuuden, hyvyyden ja viattomuuden\nhenki lähti Paavolasta; vartokaa vaan myrskyn nousemista.\"\n\n\"Mitä tarkotat sillä?\" kysyi Lyyli äkkiä.\n\n\"Tarkotan vaan,\" vastasi Hannes, \"kun Loth Sodomasta lähti, ei kaupunki\nenää pitkää aikaa seisonut.\"\n\n\"Minä en ymmärrä sinua,\" lausui Lyyli; \"luuletko sitte Jumalan minun\ntähteni kärsivän meidän pahuutta?\"\n\n\"Luulen,\" vastasi Hannes. \"Mutta lähtekäämme jo kotia, ett'emme taas\nsaa pilkkaa ja parjausta kuulla.\"\n\n-- \"Mitä huolit siitä?\"\n\n-- En itse tähteni mitään, mutta sinun tähtesi, sillä siitä voisi\nsinulle tulla vielä monenlaisia haittoja elosi retkillä.\"\n\n\"Mitä haittoja?\" kysyi Lyyli uteliaana.\n\n\"Minä en tahdo niitä sanoa: ne tiedät kyllä itse,\" vastasi Hannes,\nluoden salaisen silmäyksen Lyyliin.\n\n\"Minä en ymmärrä sinua; selitä paremmin,\" pyysi Lyyli.\n\n\"Minä tarkotin vaan,\" lausui Hannes matalalla, tuskin kuultavalla\näänellä, \"sinä olet rikas, kaunis ja nuori neitonen. Sinulle tulee\nvertaisiasi kosioita ja ehkä voisi tapahtua niin, että menettäisit ne\nminun tähteni. Se oli asia, jonka ai'oin sinulle sanoa,\" jatkoi hän,\nluoden ujosti silmänsä Lyyliin.\n\nLyyli joutui hämilleen. Hetken perästä lausui hän: \"Hannes! Toivotko\nsinä minulle kosioita?\"\n\nHannes vuorostaan hämilleen joutunna painoi silmänsä maata kohden\nhiljaa lausuen: \"En todella toivo niin. Mielelläni olisin se itse,\nmutta -- -- mutta -- --\"\n\n\"Mitä, mutta?\" kysyi Lyyli lempeällä äänellä.\n\n\"Mutta,\" vastasi Hannes huo'aten, \"meidän välillämme on syvä juopa,\njonka ylitse minun on mahdoton päästä.\"\n\n-- \"Mikä on se juopa, jonka ylitse pääsön niin mahdottomaksi katsot.\nEtkö rakasta minua?\"\n\n-- \"Minä rakastan sydämmestäni sinua, sen tunnustan ja pyydän anteeksi\nettä niin olen jo kauvan tehnyt. Mutta joku toinen asia on se, joka\ntekee sydämmeni hartaimman toivon turhaksi.\"\n\n-- \"Mikä se sitte on. Eikö rakkaus voita kaikkia? Sinä sanot\nrakastavasi minua ja minä rakastan sinua, sehän on kahdelle sydämmelle\nsuurin onni, minkä maailmassa voi saavuttaa.\"\n\n-- \"On kyllä. Mutta yksi asia on meille vastakkainen, se sortaa meidän\nonnemme; minä aavistan sen. Sinä olet rikas, mutta minä olen köyhä.\"\n\n-- \"Mitä se haittaa. Sehän on onni, että minulla on sitä, mitä sinulta\npuuttuu.\"\n\n-- \"Niin se kyllä on meidän kesken, mutta mitä sanoo isäsi ja muut\nsukulaisesi?\"\n\n-- \"Minä uskon, että isäni ei siitä mitään sano. Onhan hänellä jo kyllä\ntavaraa.\"\n\n-- \"Kyllä niin. Mutta ihmisen sydän on ahne; mitä hänellä jo kyllä on,\nsitä hän yhä enemmän haluaa.\"\n\n-- \"Voi kyllä niin olla, mutta toivokaamme kuitenkin olevan toisapäin.\nPääasia kuitenkin on se, että minä rakastan sinua, sillä sinä olet\nollut minun turvani ja ystäväni, jota en koskaan voi unhottaa.\nSentähden kysyn, etkö hylkää minun rakkauttani; vaikka maailmassa emme\nvoisikaan toistamme omaksemme saada, niin pidän kuitenki sydämmesi\nomanani. Sallitko sen?\"\n\n-- \"Sallin, jos saan sitte pitää sinun sydämesi.\"\n\n-- \"Siihen olen jo vastannut.\"\n\n\"Minä uskon,\" jatkoi Lyyli, \"että Jumala täyttää meidän toivomme, koska\nse on puhtaan rakkauden vaikuttama ja että äitini, jos hän vielä\neläisi, antaisi meille siunauksensa.\"\n\n\"Niin,\" vastasi Hannes, \"tässä äitisi haudalle olemme siis vannoneet\ntoisillemme ikuisen uskollisuuden valat. Tästä eteenpäin tahdon elää\nsinulle, olla sinun suojeliasi, sen minkä voin. Niin kau'an, kun\nelämäni kestää en salli sinulle mitään pahaa tapahtuvaksi. Hyväksytkö\nlupaukseni?\"\n\nLyyli katsoi häneen kyynelistä kiiltävillä silmillä ja näytti\nonnelliselta. Sen hän hymyillen tunnustikin. Nuorten tullessa oli väki\nsaunasta kulkemassa. \"Missäs Paavolan nuori isäntä ja emäntä ovat taas\nkäyneet?\" kuului ivallisia kysymyksiä. Niitä kuullessaan tykytti Lyylin\nsydän tiuhempaan ja hieno salainen puna nousi hänen poskilleen. Vasta\nensi kerran vaikuttivat ne häneen, kun hän tiesi asiassa olevan jotain\nperää.\n\n\n\n\nVI.\n\nToivon tähdet himmenevät.\n\n\nPaavolassa ehdittiin yhä etemmäksi pahuuden tiellä. Isäntä vajosi yhä\nsyvemmälle juoppouden syntiin. Näytti jo aivan mahdottomalta hänen\nparantumisensa, pahentumisen tilaakaan ei enää näyttänyt olevan. Hän\noli muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi, kuin hän vaimonsa eläissä oli\nollut. Sen siaan, kun ennen vietettiin hiljaista ja siivoa elämää,\nkuului nyt Paavolassa yhtämittaista melua, vannomista eikä tappeluakaan\npuuttunut. Isäntä usein kulki kylässä, josta juopuneena tultuaan oli\nensimäinen kaikessa pahuudessa. Hannes ja Lyyli säilyivät kuitenkin yhä\neteenkinpäin turmelukselta. He olivat onnellisia itsessään ja toinen\ntoisessaan kaiken kurjuuden keskellä. Nähdessään isännän tilan,\npäättivät he olla ajatuksiaan hänelle ilmottamatta siksi, kunnes asia\nsen vaatisi ja karttivat tarkasti kaikkea, mikä olisi voinut siitä\ntiedon hiiskaustakaan levittää.\n\nEräänä päivänä matkusti isäntä Turkuun, jossa hän viipyi pari viikkoa.\nKotiväki luuli hänen jo jossakin surmansa saaneen ja Lyyli vuodatti\nkatkeria kyyneleitä hänen tähtensä. Päivät päästä päähän vartosi hän\nhänen tuloonsa aavistamatta, että se oli tuova muassaan hänelle ikuisen\nonnettomuuden.\n\nLauvantaina iltapuolella saapui isäntä viimeinkin kotia. Mutta hän\nei ollut yksinänsä, vaan seurassaan oli eräs nuori mies omalla\nhevosellansa. Hannes oli kotona ja kiirehti hevosia riisumaan. Isäntä\noli hyvin humalassa eikä näyttänyt hänen toverinsakaan aivan selkeällä\npäällä olevan. Hoiperrellen menivät he kammariin, jättäen hevoset\nHanneksen huostaan.\n\n\"Nyt alkaa ensimäinen ukonilma elämämme ihanuuden keväällä,\" mumisi\nHannes itsekseen, arvaten mikä vieras isännän seurassa oli eikä hän\nluulossaan pettynytkään.\n\nTuskin oli hän saanut hevoset pois, ennenkun isäntä ilmestyi porstuan\novelle, kysyi Lyyliä ja käski häntä hakemaan puheillensa.\n\nLyyli oli mennyt Leppäniemen kalliolle järven rannalle vihtoja\ntekemään. Sen tiesi Hannes. Sieltä meni hän häntä hakemaan.\nLähestyessään soi sieltä hänen vastaansa iloisesti kaikuvan laulun\nsäveleet. Sanat hän kuuli kyllä, mutta hän ei niitä käsittänyt, hän\ntarkkasi vaan ääntä, joka soi niin, kuin häkissä istuvan linnun, joka\nhetkeksi huomaamattansa unhottaa vankeutensa ja laulaa ilosäveleen,\nmikä pian kuitenkin muuttuu valitukseksi, joka saattaa kuulian\nsydämmestä huokauksen nousemaan ja silmistä kyyneleet vuotamaan.\n\nKuullessaan laulun, seisahtui hän miettimään, menisikö ollenkaan\nhäiritsemään armaansa kentiesi viimistä ilohetkeä. Vastustamattomalla\nvoimalla tunki hänen päähänsä ajatus: \"voi lintuseni! Vielä laulelet\nonnellisuuden keväänä toivorikkaita liverryksiä tietämättä, että tuota\npikaa saattaa tulla kaikki toivotut tuulen-tupasi maahan ruhjotuksi ja\nkentiesi vielä itse menehtyneeksi raunioiden alle.\" Hän ei voinut\nvastustaa kyyneleitään. \"Voi!\" hän huokasi, \"kuinka monta kertaa soisin\nitseni vaikka mihin, saadakseni sinulle iloa ja onnea; miksi minua on\nollenkaan!\" Hän pidätti kuitenki tunteitansa ja astui lähemmäksi. Lyyli\nhavaitsi hänen, lopetti laulunsa, juoksi häntä vastaan ja kysyi:\n\n\"Mikä sinun on tänne saattanut?\"\n\n\"Tulin sinua, armaani, hakemaan,\" vastasi Hannes.\n\n\"Joko isä tuli kotia?\" kysyi Lyyli äkkiä.\n\n\"Jo,\" kuului vastaus, kuin maan alta.\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut?\" kysyi Lyyli säikähtyneenä, sillä hän huomasi\nHanneksen puheessa ja käytöksessä jotain erinomaista. Hannes ei\nvastannut mitään. Lyyli laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi: \"Sano\npian rakas Hannes! Kärsikäämme yhdessä, mitä on osaksemme tullut. Elä\nsalaa minulta mitään. Sano, sano!\"\n\n\"Ei mitään, ei mitään, armaani, ole erinomaista tapahtunut, minä vaan\nolen itsekseni surullinen,\" vakuutti Hannes. \"Mutta käykäämme nyt\nkotia, isäsi lähetti minun sinua hakemaan,\" jatkoi hän, mutta Lyyli\nkysyi kysymistään siksi, kun Hannes ilmaisi ajatuksensa.\n\n\"Tähän asti,\" lausui hän, \"olemme saaneet käydä rakkautemme tiellä\nruusuilla, tuntematta niiden terävien piikkien pistoja jalkoihimme. Nyt\ntulee niiden aika.\"\n\n-- \"Mitä on tapahtunut, mitä tarkotat? Sano suoraan, minä en voi\nvarrota enempää aikaa.\"\n\n-- \"Kyllä sanon. Isäsi kanssa on nuori mies, jonka olen tuntevinani\nKatajan rusthollin poi'aksi M--n pitäjäästä. Lopun arvannet\nsanomattani.\"\n\n-- \"Eikö mitään enempää?\"\n\n-- \"Ei\"\n\n-- \"Mennään sitte kotia!\"\n\nMutta Hannes näytti vielä estelevän. Hän tahtoi jotakin vielä sanoa.\nLyyli seisahtui sen nähtyään.\n\n\"Voi Lyyliseni!\" huokasi hän, \"kuinka sinua rakastan.\"\n\n\"Ja minä rakastan sinua!\" kuiskasi Lyyli vastaan, \"mutta tiedämmehän\nsen entiseltäkin, vaikka se aina tuntuu joka päivä uudelta ja sointuu\nsydämissämme suloisesti.\"\n\n-- \"Niin kyllä! Mutta minä rakastan sinua lii'an paljo, vetääkseni\nsinua kanssani onnettomuuteen, joka minun osakseni on maailmassa luotu.\nMinä tiedän, että isäsi ei suostu kauppaamme hyvällä. Hän rakastaa\nrikkautta ja sitä vaatii hän vävyltäänkin, mutta minä olen köyhä. Sen\ntähden hän ei huoli minusta. Olenhan kuullut hänen usein kehuvan, miten\nrikkaan vävyn hän toivoo saavansa ja miten hän halveksii köyhiä.\"\n\n-- \"Mitä sitte tarkotat?\"\n\n-- \"Minä pyydän, minä rukoilen sinua, jätä minut, eriä minusta. Se on\nsinulle paljoa parempi. Minä taas, minä uhraan itseni sinun tähtesi,\nminä jätän tämän paikkakunnan!\"\n\n\"Mitä sanot?\" keskeytti Lyyli, \"etkö rakasta minua sen paremmin kuin\nettä olisit valmis hylkäämään minun vastuksien tähden ja pakenemaan\npaikkakunnaltakin. Oletko siis pettänyt minua tähän asti?\"\n\n-- \"Ei! Ei! Tuhat kertaa ei; sitä en ole tehnyt. Minä olen sinua\nrakastanut ja rakastan vielä nytkin enemmän, kuin itseäni. Sen tähden\njuuri pyydän, jos sinä luulisit onnen tapaavasi minutta, niin elä ole\nminuun sidottuna. Minä tahtoisin mielelläni elää onnettomana, jos vaan\nsillä tietäisin ansainneeni sinulle jotaki hyvää: Lyyli! Elä saata\nitseäsi minun tähteni onnettomaksi.\"\n\n-- \"Jos sinä vaan minua rakastat, jota en ensinkään epäilekään, niin\nolen onnellinen. Sinutta on elämäni synkkä ja vaikea; sinä olet minulle\nkaikki kaikessa. Minua ei voi sinusta eroittaa muut, kuin yksi ainoa ja\nse on -- kuolema! Jumalakaan ei erota kahta rakastavaista sydäntä\ntoisistansa; minä pysyn aina omanasi, jos sinä vaan et minua jätä,\nvaikka emme saisi yhtyä ennen, kun tuolla, tuolla, missä kukaan ei enää\nestä meitä, missä kaikki vaan on rakkautta, missä synti ei enää estä\npuhtaan rakkauden aikomuksia. Haudan tuolla puolen tapaamme toisemme\npuhtaina ja viattomina, jos emme täällä maailmassa tämän erän perästä,\"\nja rakastajat likistivät toistansa rintaansa vasten ja uudistivat siten\njo ennen vannomansa ikuisen rakkauden liiton. \"Minä myös aavistan\npahaa, mutta kiirehtikäämme jo kotia!\" kuiskasi Lyyli.\n\n\"No, missä niin kau'an olet viipynyt?\" huusi isäntä tyttärelleen\nvastaan, seisoen hoiperrellen porstuvan ovella. \"Tule sisään nyt! Olen\ntuonut sinulle oivallisen Turun tuljaisen. Tule, tule vaan! Oiva rikas\nja pulska rusthollin poika naapuripitäjäästä. Kas niin!\" lausui hän,\nvetäen kammarin oven itsensä ja tyttärensä jälestä kiini. \"Kas niin,\nMatti! Tässä on tyttäreni. Eikös ole hän pulska ja kaunis tyttö niin,\nkuin jo sanoin tullessamme?\"\n\nMatti, tuo isännän seurassa tullut nuori mies, nousi seisaalleen,\ntervehti Lyyliä, joka häveten isänsä puheita oli kainostellen\nseisahtunut ovipieleen.\n\n\"Niin,\" lausui isäntä, \"poika turva talossa, vähä vara tyttärestä,\nmutta eipä mene tytötkään hukkaan, koska niillä saadaan oivallisia\nvävypoikia. No, mitä sanot Lyyli; täällä olemme katsoneet etuasi ja\nparastasi. Tämä Matti tulee mieheksesi, meille vävyksi. Silloin saan\nminä jo heittää huoleni ja talon toimet nuoremmille hartioille ja\nlaskeutua lepoon ja rauhaan. -- No -- no -- Lyyli! -- etkös mitään\nsano?\"\n\nLyyli oli punastunut ja joutunut hämille jo ensi sanoista eikä\nnäyttänyt voivan saada sanaa suustansa. Viimein lausui hän, luoden\nrukoilevan silmäyksen isäänsä:\n\n\"Ei! -- Isä kultani! Älkää tahtoko minua vielä miehelle menemään;\nolenhan vielä aivan nuori. Sallikaa minun vielä viettää elon keväimen\njuhlahetkiä!\"\n\n\"Heh, heh,\" nauroi isäntä. \"Kauniita puheita. Tuonlaisia tytöt aina\novat. Suu puhuu toista, kuin mitä sydän ajattelee. Ainahan niillä on\njotakin vastaan puhumista. Kyllä minä tunnen ja tiedän sen su'un eikä\ntämä ole ensi kerta, kun tänlaista kuullaan.\"\n\n\"Ei, isäni!\" lausui Lyyli vähän rohkeampana, \"elkää luulko minun\nleikkiä tekeväni. Minä puhun täyttä totta, sitä, mitä ajattelenkin.\"\n\n\"Ohoh! Kyllä tästä hyvää tulee,\" nauroi isäntä. \"Otetaampa ryypyt\nkaupantekiäisiä,\" jatkoi hän, täyttäen viinalla pikarit, jotka pian\ntyhjennettiin. \"Huomenna saadaan enemmän puhua asiasta. Menepäs nyt,\ntyttöseni, laittamaan meille illallista!\" jatkoi hän, taputtaen\npunaposkista tytärtään, joka pian oli käskyn täyttänytkin.\n\nKun väki saapui kotia, kuultiin kuiskuttavan: \"Meillä kuuluu olevan\nsulhaspoikia, mutta kuinkas nyt käy vanhalle vävylle?\" Mutta Hannes ei\nhiiskunut mitään, oli vaan miettiväisen näköisenä. Lyylin puheille ei\nhän tahtonut mennä, ett'ei laittaisi hänelle enempää kärsimisiä\nisältään.\n\nIllallisen syötyä ja askareiden tehtyä meni Lyyli kammariinsa. Hetken\nperästä ilmestyi sinne isäntäkin.\n\n\"Kuules tyttäreni!\" lausui hän te'eskenteleväisellä äänellä. \"Miksi\nsinä olet niin surullinen? Miksi näytät niin vastahakoiselta meidän\ntuumiimme? Vartootko parempaa sulhasta, kuin Matti on, vai tahdotko\nvaan osottaa vastahakoisuuttasi?\" jatkoi hän, ottaen taas entisen\ntuiman muotonsa ja äänensä.\n\nLyyli säpsähti huomattuaan isänsä. Hänen puheestansa tunsi hän myös\nsurukseen asian olevan täyttä totta eikä mitään leikkiä.\n\n\"En, isäni!\" vastasi hän matalalla äänellä. \"Minä en tahtoisi olla\nvastahakoinen, mutta minä en voi suostua teidän kauppaanne, ottaakseni\nMatin joksi häntä nimititte, miehekseni. Minä rukoilen teitä,\" jatkoi\nhän kyyneleet silmissä, \"elkää pakottako minua tekemään vasten\nluontooni ja uhraamaan elämääni onnettomuudelle. Isäni, rakas isäni!\nTäyttäkää minun toivoni ja antakaa hänen mennä matkaansa!\"\n\n\"No, mitä inhoot sinä Matissa?\" lausui isä hellemmällä äänellä. \"Mitä\noikeastaan tarkotat; ottaisitko jonkun toisen? Sano!\"\n\n\"Oi! jos uskaltaisin sanoa, mitä ajattelen!\" huokasi Lyyli puolittain\nääneensä.\n\n-- \"Sano, sano! Johan minä äsken sinulle luvan annoin.\"\n\n\"Minä -- -- rakast -- -- minä rakastan -- -- -- --\" kuiskasi Lyyli.\n\n\"Ketä, ketä?\" kysyi isä pikaisesti.\n\n\"Lupaatteko olla minulle lempeä isä jos sen sanon?\" kysyi Lyyli, luoden\nsilmänsä rukoilevaisesti isäänsä ja pyyhkien kyyneleet poskiltaan.\n\n\"Lupaan, jos se vaan on sallittavaa laatua,\" vakuutti isä.\n\n-- \"Minä rakastan Hannesta -- ja hän rakastaa minua.\"\n\n\"Hannesta!\" ärjäsi isäntä inhoten. \"Vai Hannesta! Mitä olet ajatellut\nsitä tehdessäsi?\" pauhasi hän vihassaan. \"Mikä on Hannes? Köyhä renki,\nköyhä, kuin rotta, ja sinä -- sinä olet rikkaan rusthollarin ainoa\ntytär! Oletko ollut hullu, vai viisas sellaisia ajatellessasi? Sano!\"\n\n\"Isäni, isäni!\" lausui Lyyli itkien. \"Lupasittehan olla minulle lempeä\nisä, kun --\"\n\n\"Vaiti, vaiti!\" keskeytti isä. \"Enkö luvannut sillä ehdolla, jos asia\non sallittavaa laatua. Mutta nyt, nyt -- Kuinka olet uskaltanut tehdä\nsellaista?\" jatkoi hän ärjyen kiukkuisena.\n\n\"Minä,\" lausui Lyyli, \"olen luottanut siihen, että te tarkotatte minun\nhyvääni ja sen tähden ette estäisi aikomustamme.\"\n\n\"Ole vaiti! Se on parempi, kuin turhia puhua,\" tiuskasi isäntä. \"Voi\nsinä kurja, kun et ymmärrä hävetä ihmisiä, antaessasi rakkautesi\ntuollaiselle köyhälle lurjukselle; voi minua onnetonta, kun en ole\nuskonut ihmisten puheita, vaan olen itse kasvattanut sen haukan, joka\non hionut kynsiänsä, viedäksensä kanani!\"\n\n-- \"Elkää toki, isä kulta, sanoko häntä haukaksi; hän on siivo\nja -- --\"\n\n-- \"Köyhä! sano niin. Mutta pitkittä puheitta sanon miettiäksesi: jos\net pian heitä hullutuksiasi, niin käytän isällistä valtaani. Tuon poika\ntuhmeliinin ajan pois koko maakunnasta ja sinä saat kärsiä töittesi\nhedelmiä. Sillä, niin totta kun olen Paavolan rusthollin omistaja, en\nsellaisesta tyhjäkukkarosta vävykseni huoli! Kuuletko sen! Katajan\nMatin olen määrännyt mieheksesi; kaupat olemme tehneet ja siinä ei\nsinun vastuksesi pitkällekään auta. Parasta olisi pitkittä mutkitta\nsuostua tahtooni.\"\n\n\"Ei, isäni! Minä en mene Matille, siihen ette voi minua pakottaa,\"\nlausui Lyyli rohkeana, nähden nöyristelemisen ja rukouksen\nvoimattomaksi.\n\n\"Jassoo, vai niin nyt on asiat,\" ivasi isäntä ja ilkeästi nauraen jätti\nhän kammarin.\n\n\"Voi, voi!\" huokasi Lyyli itkien, \"mitä hän aikonee tehdä. Minä näin\nhänen kasvoillaan ja tunsin äänessään jotakin ilkeätä ja kavalaa. Voi!\nHän ei ole enää minulle isä, hän on vierasta hirmuisempi. Se on viinan\nansio!\" Hän jäi kammariinsa yöksi, joka hänestä tuntui i'ankaikkisuuden\nmittaiselta.\n\nIsäntä meni vieraansa luokse nauraen.\n\n\"No, miten ovat asiat?\" kysyi Matti.\n\n\"Eipä juuri hullummin,\" vakuutti isäntä. \"Tyttö on vaan vähän suostunut\nkasvinkumppaniinsa Hannekseen, joka on meillä ottopoikana.\"\n\n-- \"Olen siis saanut kilpakosian. Onko tuo vaarallinen?\"\n\n-- \"Mitä nuorten vehkeistä! Minähän olisin aika töyhäpää antaissani\nsenlaisen köyhän poikaluntin kanssasi kilvotella. Minähän tässä isäntä\nolen.\"\n\n-- \"No niin! Oikein puhuttu. Raha se on, joka asiat ohjaa. Te käännätte\nasian minun edukseni?\"\n\n-- \"Vielä tuota kysyt. 'Köyhät, laiskat ja varkaat ovat kaikki samaa\nsukua ja luonnetta,' sanoi Turun kauppias ja minä lisään vielä siihen:\nJumala varjelkoon heidän kanssaan tekemisiin joutumasta. Mutta asiaan\ntaas. Tällä kerralla ei taida tämän parempaa tulla. Sinun on nyt\nmeneminen tyhjänä kotiasi. Ensiksi on tuo poika nahjus saatava tieltä\npois. Mutta en tahtoisi häväistä hyvää nimeäni tekemällä hänelle\nvääryyttä. Varrotaan vähä aikaa, ehkä aukenee jokin kuoppa, johon saan\nhänen oikeudella sysätä. Sen vaan vannon ett'ei hän ikinä Paavolassa\nisäntänä ole eikä myös tytärtäni saa. Sinun on taloni, tavarani ja\ntyttäreni niin, kuin kauppamme on ollut, ole varma siitä. Ole vaan niin\nhyvä, että vartoot niin kauvan, kun olen ennättänyt purkaa tuon\nnaurettavan kaupan, nuorten välillä. Sen teen pian ja perustuksia\nmyöten.\"\n\n-- \"Vartoonhan aivan kernaasti. Varrotaan vähempiäki lahjoja.\" Lasit\ntyhjennettiin ja kädet lyötiin kaupan vahvistukseksi. Yö kului juodessa\nja reuhkatessa.\n\nAamulla lähti Matti matkaansa, toivotettuaan isännälle hyvää onnea\nasioita toimittaissaan. Lyyliä ei hän nähnyt, hän näki vaan komean\ntalon ja paljon muuta rikkautta. Se häntä parhaiten huvittikin. Lyylin\noli hän vaan niiden muassa saava.\n\n\n\n\nVII.\n\nKavaluus.\n\n\nTalven tultua alkoi Suomessa levitä paha uutinen. Venäläiset, niin\nkerrottiin, olivat taas tulossa Suomeen. He olivat jo ko'onnet\njoukkojansa rajalle. Siitä ei sentään pahemmin säikähdytty, eihän siitä\nollut vielä pitkä aika kulunut, kun he täällä olivat olleet. Siihen oli\njo totuttu.\n\nKaikeksi onnettomuudeksi toteutui tuo uutinen jo Helmikuussa. Silloin\nkutsuttiin sotaan kaikki sotilaat. Paavola oli rustholli. Sieltäkin\nlähti ratsumies isänmaata varjelemaan. Mutta sodan aikana ei\npiisannutkaan yksi mies sotatoimiin. Olihan hän aina kuoleman vaarassa\nja hänen kaaduttuaan täytyi olla heti toinen sijassaan. Täytyi olla\nvaramies tiedossa.\n\nSiinä näki Paavolan isäntä hyvän tilaisuuden saadaksensa Hanneksen\ntieltään pois, kentiesi iäti päiväksi. \"Sillä,\" niin kun isäntä sanoi,\n\"eipä taitaisi tyttöä miehelle menemään saada niin kau'an, kun Hannes\nolisi saapuvilla eikä ilkeä omalle lapselleen ruveta julkista\nväkivaltaa tekemään.\" Tuon tuumansa piti hän kuitenkin salassa.\n\nEräänä Helmikuun iltana sai Hannes kutsun isännän kammariin. Hän meni\narvellen tulevan puheen tuosta rakkausasiasta, jonka Lyyli oli sanonut\nisälleen ilmottaneensa.\n\n\"Nyt on taas sota maassamme,\" lausui isäntä niin vakavana, kuin voi.\n\n\"Niin kuuluu,\" vastasi Hannes ihmetellen, miksi isäntä hänelle\nsellaisia asioita puhui.\n\n-- \"Sinne nyt rientää Suomen nuorukaisia kilvassa.\" Hannes ei\nvastannut.\n\n-- \"Etkö haluaisi sinäkin mennä kurittamaan tuota ilkeätä Ryssää?\"\n\nEi vastausta.\n\n-- \"Minä tarkotan, etkö rupeisi meidän sotamieheksi, jos nykyinen\nsattuisi kaatumaan?\"\n\nHannes oli miettivän näköinen. Viimein hän vastasi: \"minähän olen vielä\nliian nuori, en taitaisi kelvatakaan.\"\n\n\"Ei se haita mitään; kyllä sinä kelpaat,\" vakuutti isäntä.\n\n\"Pelkään, ett'eivät vanhempani laske minua,\" jatkoi Hannes.\n\n\"Kyllä siihen neuvo tiedetään,\" selitti isäntä, pudistaen päätänsä,\nhuomattuansa väärällä puolen alkaneensa ja kokien miettiä ja sovitella\nsanojaan paremmin.\n\nHetkisen äänettömyyden perästä alkoi hän taas puhua. \"Minä,\" hän sanoi,\n\"olen kuullut puhuttavan, että ai'ot vävykseni. Onko siinä perää?\" --\nSe oli ensi kerta kun hän mainitsi siitä hänelle. --\n\nHannes mietti hiukan. \"Minä,\" hän lausui tyynenä, \"olen rakastanut ja\nrakastan vieläkin tytärtänne ja hän, -- hän on vastannut.\"\n\n-- \"Teillä ovat kaupat?\" Hannes ei kieltänyt.\n\n\"Mutta,\" lausui isäntä vihaansa hilliten, niin vakavana, kuin suinkin\nsaatti, \"on vähän vaikeata antaa sinulle häntä vaimoksesi; olethan\naivan köyhä.\"\n\nHannes oli ääneti.\n\n\"Mutta,\" isäntä jatkoi, \"nyt saat tilaisuuden ansaita hänen jos rupeat\nsotamieheksi ja jos Herra kenties säästää, niin lupaan hänen sinulle.\"\nSitä lausuessaan katsoi hän epäillen ympärilleen ja hiljensi\näänensä. Mutta Hannes ei sitä huomannut. Hänen rakkauden jalostama,\nyksinkertainen sydämensä ei voinut käsittää maailman kavaluutta. Hän\npyysi vaan mietintö aikaa huomiseksi, johon isäntä suostui ja iloitsi\nonnistumisestansa.\n\nHeti isännästä päästyään, pistäytyi hän Lyylin luokse. \"Isäsi,\" hän\nkuiskasi, \"on luvannut sinun minulle.\"\n\n\"Mitä sanoit? Puhuitko totta, vai valhetta?\" kysyi Lyyli maltittomana.\n\n\"Totta puhuin,\" vakuutti Hannes; ja hän kertoi koko asian Lyylille,\njoka sen kuultuaan vaaleni.\n\n\"Se on liian kova ehto minun tähteni,\" lausui hän surullisesti\nsilmäillen Hannesta.\n\n\n\"Sinun tähtesi, armaani, olen valmis tekemään mitä tahansa, kun se vaan\non suinkin mahdollista,\" vastasi Hannes. \"Minä lähden sotaan, jos\nnykyinen meidän sotamies kuolee ja jos sinä sen myönnät. Jos siellä\nmenettäisin henkeni, tiedän sen uhranneeni isänmaalleni sinun tähtesi.\nMoni on menettänyt elämänsä huonompainkin asiain ja palkintoin tähden.\nJa jos taas terveenä palaan, olemme onnellisimmat maailmassa. Etkö,\nrakkaani, suostu aikomukseeni?\"\n\nLyyli huokasi. Hän näytti levottomalta kuullessaan Hanneksen puheita.\n\"Minä,\" lausui hän hetken kuluttua, \"pelkään, että, jos sotaan menet,\net sieltä ikinä enää palaa; olen kuullut isäni usein puhuvan meiltä\njoka sodassa kaatuneen miehen, jopa useimmankin ja se varmaan on myös\nsinun osaksesi tuleva. Mutta en kuitenkaan tahdo estää sinua; sitä vaan\npyydän, elä mene minun tähteni, vaan velvollisuuden tunnon tähden\nisänmaatasi kohtaan.\"\n\nHannes katsoi Lyyliin ilosta kiiltävin silmin. \"Ajatukseni olen jo\nlausunut,\" hän sanoi. \"Se on siis päätetty. Minä annan isännälle\nlupaukseni.\"\n\nLyyli nyykäytti päätään tyytyväisyytensä osotteeksi. Hannes lähti\nvanhempainsa luokse kuullaksensa heidän mieltänsä. Äiti oli vastaan\nkoko tuumaa, mutta isä lausui: \"Ei sota sorra eikä kuollo kaada, jos ei\nsalli suuri Luoja.\" Viimein myöntyi äitikin. Asiain oikean laidan he\narvasivat, vaikk'ei Hannes siitä mitään puhunut. He arvelivat sitte\nkuitenkin tuon rakkaus-seikan, josta olivat kuulleet puhuttavan ja\njonka ennustivat onnettomuutta tuottavan, tyhjään raukeevan, kun nuoret\ntulisivat erilleen, jos Hanneksen olisi sotaan lähteminen.\n\nLyyli sillä aikaa yksin ollessaan ei voinut estää epäileviä ajatuksia\npäähänsä tunkeumasta. Hän ei voinut enää uskoa isänsä lupauksia; hän\npelkäsi kavaluutta; hän muisti isänsä ilkeän hymyn ja uhkaukset sillä\nai'alla, kun häntä tahdottiin Katajan Matin vaimoksi. Hän ihmetteli,\nmiksi hän oli saanut olla siitä saakka omilla oloillaan eikä oltu\nHanneksellekaan mitään virkattu, mutta sitä selvemmin luuli hän\nkäsittävänsä, miksi Hannesta vaadittiin sotamieheksi. Siitä päätti hän\nkuitenkin olla puhumatta hänelle, koska asia ei siitä paranisi. Hän\nkärsi yksin epäilyksensä raskauttamatta sillä armaansa sydäntä, joka\nmuutenkin oli hänen tähtensä saanut paljon kärsiä.\n\nSeuraavana aamuna ilmotti Hannes isännälle, tahtovansa ottaa vastaan\ntarjotun viran. Isäntä oli iloinen nähdessään aikomuksensa niin hyvin\nmenestyneen.\n\n\"Varusta siis itsesi valmiiksi,\" lausui hän, \"kolmen päivän perästä\nsaat lähteä matkaan.\"\n\n\"Kolmen päivän perästä,\" kertoi Hannes hämillään, sillä hän toivoi\npidempää harjotus aikaa.\n\n\"Niin, kun sanoin,\" vakuutti isäntä. \"Meiltä sodassa oleva mies makaa\nsairaana ja sinä saat astua hänen siaansa.\" Tuon pikaisen lähdön oli\nisäntä kyllä jo tiennyt Hannesta viekotellessaankin, mutta hän tahtoi\nsen pitää salassa, saadakseen hänen paremmin suostumaan. Nyt oli jo\nasia varma, koska hän oli jo lupauksensa lausunut, eikä muuta enää\ntarvinnut, kuin saada hän vaan lähtemään -- sitä parempi, jos ijäksi\npäiväksi, ja sitä juuri isäntä hartaimmin toivoikin. Hanneksella ei\nollut muuta neuvoa, kun tyytyä käskyyn ja valmistaa itsensä matkaan ja\ntarkemmin mietittyään olisi hän tahtonut jo seuraavana päivänä lähteä\ntaistelemaan maansa edestä ja ansaitsemaan ihanaa palkintoansa, jonka\nvarmaan uskoi saavansa takaisin tultuansa, jos sitä ennen ei olisi\npäässyt vartoomaan häntä toiseen maailmaan, vuodattaneena sydänverensä\nviimeisellä tappelutantereella kalliimpainsa tähden. Lyyli sitä vastaan\nhämmästyi paremmin, sillä hänen hempeä naisen sydämensä kauhistui sodan\nveren vuodatuksia ja maailman murhan intoa ja vihaa. Hän oli vieras\ntämän maailman melskeille, mutta hänen kuitenkin täytyi antaa\nparhaimman aarteensa turman suuhun. Sitä ennen toivoi hän sulhonsa\npääsevän vaan kotona sotamiehenä olemalla, tarvitsematta tappeluin\nmelskeisin käydä. Mutta hän ei sittekään sanallakaan estänyt Hannesta,\nvaan kehoitti häntä uljaalla mielellä täyttämään mitä tarvis vaati ja\nmitä osaksi oli langennut.\n\nVielä kerran saivat rakastajat tilaisuuden tyhjentää toisellensa\nsydämensä tunteet.\n\n\"Mutta,\" lausui Lyyli lopuksi, \"minä pelkään ja aavistan, että meitä\npetetään. Syntiä on puhua ja ajatellakin sellaista isästänsä, mutta\nminä en voi tukahuttaa aavistustani, joka sanoo, että hän lähettää sinun\nsotaan päästäksensä sinusta ja sitte -- sitte --\" kyyneleet virtasivat\nhänen silmistään ja puheensa loppui.\n\n\"Elä pelkää,\" lohdutti Hannes, joka ymmärsi, mitä Lyyli tarkotti,\n\"onhan hän kuitenkin isäsi.\"\n\n-- \"On kyllä, mutta viina villitsee viisasten mielet ja tekee isänkin\nsydämen kivikovaksi.\"\n\n\"Ole kuitenkin rauhassa!\" lausui Hannes, sillä hänen olivat samat\ntunteet vallottaneet, jonka tähden ei hänkään voinut parempaa\nlohdutusta antaa armaalleen. \"Minä pyydän vieläkin,\" jatkoi hän, \"jos\nvoit minun unhottaa, niin tee se. Minä rakastan sinua niin paljon,\netten sallisi minun tähteni joutuvan onnettomuuteen; en tiedä jos enää\nkoskaan palaan. Jos luulet onnesi saavuttavasi, niin elä hylkää sen\ntilaisuuksia minun tähteni.\"\n\n-- \"Ei, ei, minä en unhota sinua milloinkaan. Minä vannon, että, jos en\nsinun omaksesi pääse täällä maailmassa, olen mullan morsian. Tuolla\nsynkän haudan toisella puolella ei sitä enää kukaan estä, pysykäämme\npuhtaina, niin saamme siellä toisemme tavata;\" ja suutelolla\nvahvistivat rakastajat lupauksensa.\n\nMäärätty päivä joutui ja Hanneksen täytyi lähteä. Isännän läsnä ollessa\nei hän uskaltanut mitään puhua armaalleen. Mutta rakastavaisten silmät\npuhuivat paljoa enemmän, kuin parhain puheniekka sillä ajalla\nennättäisi sanoiksi ladella. Jäähyväiset olivat pian sanotut. Isäntä\nkätteli kylmäkiskoisesti ja toivotti hänelle onnea suullaan, mutta\nsydämellään onnettomuutta. Väki ivaili Paavolan nuoresta isännästä\ntehtävän sotaherran ennen, kun hänelle tytär ja talo annetaan. Lyyli ei\npuhunut mitään; hän ei itkenyt, hän ei valittanut, hän kärsi kaikki\nsalaisesti sydämessään, seuraten silmillään sulhoaan, joka uljaasti,\nvaikka raskautetuin sydämin, ratsasti pois. Hänen sydämensä oli\nlii'aksi täynnä voidakseen sitä kyyneleittä tyhjentää. Vasta sitte, kun\nhän, joka oli hänen ainoa ystävänsä ja turvansa ollut, oli kadonnut\nsilmäinsä edestä, vetäytyi hän kammariinsa, jossa antoi vapaan vallan\ntunteilleen. \"Nyt,\" hän lausui, \"ei ole enää mitään ystävää, ei mitään\nturvaa, ei mitään lohdutusta; ei yhtään ystävällistä sanaa eikä\nlempeätä silmäystä; nyt olen yksin maailmassa. Synti ja pahuus siellä\nja täällä törkeimmässä muodossaan ympäröivät minua; viinan tulvan\nlaineiden kuohu ja tyrsky murtaa ympäriinsä maahan kaikki ihmisyyden,\njonka raunioiden alle se on murtava minunkin, ja miks'eikös se sitä\ntekisi; voi, jos se sen jo pian tekisi ja päästäisi minun kurjan\nkärsimyksistäni! -- Hyvästi armaani, hyvästi sydämeni valittu! Sinua en\nenää näe, etkä sinä näe minua täällä maailmassa; minä tunnen maailman\nsynkistyttävän eloni, pian se on sen katkaisevakin. Elämäni on synkkä,\nkuin hauta, mutta pian on se kirkastuva entistä valoisammaksi.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nVielä kavaluutta.\n\n\nHanneksen lähdön jälkeen oli Lyyli, kuin kukkanen sateettomalla\nkesällä; hän lakastui ja riutui vähitellen. Hänen isänsä ei sitä\nkuitenkaan huomannut ja, jos huomasikin ei pitänyt väliä. Hän jatkoi\nentistä elämäänsä, jossa yhä edistyi, mutta onnettomuudekseen aina\npahaan päin. Nyt oli hän erittäin hyvillään, saatuaan Hanneksen pois\ntieltään; olihan nyt toivoa saada Lyyli suostumaan naimiskauppaan\nKatajan rusthollarin kanssa; voihan tuon poika nahjuksen palaamisen\ntehdä Lyylille hyvin epäiltäväksi. Hänen turmeltunut sydämensä ei\nvoinut käsittää unhottumatonta liittoa kahden puhtaasti rakastavan\nsydämen välillä; hän luuli sen olevan yhtä pian rikotun, kuin hänen\nviinapäissään annetut lupauksensa. Epäilytti ja kammotti häntä\nkuitenkin vähän Hannekselle antamansa lupauksen rikkominen, sillä joku\nsalainen ääni kuiskasi hänen muuten jo kivikovaksi paatuneesen\nsydämeensä, että tuollainen julma rikos kuitenkin kerran tulee\nkostetuksi. Mutta itseksensä kuitenkin hän salaisella, pirullisella\nvoittoriemulla kerskaili ettei ollut kukaan, paitsi Hannes sitä\nkuullut, unhottaen, että kolmaskin, nimittäin Jumala, siinä saapuvilla\noli ollut. Oli miten olkoon, mutta hän päätti ryhtyä taas toimeen. Se\nkuitenkin jäi jäämistään aina kesään asti.\n\nEräänä Heinäkuun iltana tapaamme isännän taas tyttärensä kammarissa.\n\n\"No,\" lausui hän tavallista lempeämmällä äänellä. \"No, joko nyt olet\nhuomannut hourupäisyytesi ja unhottanut Hanneksen?\"\n\n\"Mitä? Minäkö unhottaisin hänen,\" vastasi Lyyli pikaisesti. \"En koskaan\ntee sitä; miksi sitä kysyttekään? Olettehan luvannut antaa minun\nhänelle vaimoksi.\"\n\nIsäntä pudisti päätänsä ja kirosi itsekseen. \"Minäkö luvannut sinun\nhänelle?\" ärjäsi hän vihassaan. \"Kuka tuonlaisia juoruja on levittänyt?\nVai minä olisin tuonlaisia naurettavia tehnyt!\"\n\nLyyli säikähti. \"Nyt tiedän,\" lausui hän itselleen, \"mitä on edessäni.\nNiin kävi, kuin aavistinkin.\"\n\nIsäntä jatkoi: \"nyt siis on aika mennäksesi miehelle, vapauttaaksesi\nvanhaa isääsi talon toimista.\"\n\n\"Ei, isä kultani,\" lausui Lyyli rukoilevalla äänellä, laskien\npolvilleen isänsä eteen. \"Elkää pakottako minua siihen; minä en ole\ntottelematon, käskekää mihin muuhun hyvänsä, niin täytän tahtonne,\nmutta tässä en sitä voi. Armahtakaa minua ja sallikaa minun olla yksin.\nEttehän muutenkaan minulle, omalle lapsellenne, pahaa toivo ettekä\ntoimita, miksikä siis tässä sitä tekisitte. Minä rukoilen ja\npyydän -- -- -- --\"\n\n\"Vaiti!\" tiuskasi isänsä. \"Lopeta! jo olen kyllin kuullut. Sinä saatat\nvihani kuohumaan. Tuo poika, jota sanot rakastavasi, on mennyt sotaan,\njosta hän ei ikinä enää palaa. Tästä vastaan hangottelemisestasi on\nloppu tehtävä; minä en voi sitä enempää kärsiä. Tiedäthän, että olen\nisäsi ja että minulla on valta naittaa sinun kenelle tahdon, siinä ei\ntule sinun juonesi kysymykseen. Nyt on tahtoni, että Katajan Matti nai\nsinun ja tulee meille isännäksi. Ensi Lauvantaina tulee hän meille ja\nSunnuntaina vietetään kihlajaiset. Ja sen sanon, että jos pienenkin\nvastahakoisuuden sinussa huomaan, niin varo, varo, en tiedä sitte enää\nmitä teen.\"\n\n\"Voi isäni!\" rukoili Lyyli. \"Minä en voi rakastaa Mattia enkä -- --\"\n\n\"Vaiti!\" ärjäsi isäntä. \"Tässä ei ole kysymystä sinun rakkaudestasi.\nAsia on jo päätetty; ei mitään puolustuksia enää.\" Viimiset sanansa\nlausui hän ulos astuessaan. Lyyli jäi yksin kammariinsa. Hän ei tiennyt\nmitä olisi ajatellut. Hän tiesi, ettei isänsä puhunut turhia, sen hän\noli usein tullut näkemään. Hän ei voinut mitenkään suostua isänsä\ntahtoon; hän oli antanut Hannekselle lupauksensa, jota hän ei voinut\neikä tahtonut rikkoa, siihen, niin päätti hän, ei voisi häntä koko\nmaailmakaan pakottaa. Mutta hän oli vaan heikko turvaton nainen; mitä\noli siis hänen tekeminen? Niitä ajatellessaan joutui hän kokonaan\nhäiriöön. Hän rakasti Hannesta, hän kammosi ja inhosi Mattia. Sen hän\ntiesi, muu kaikki oli synkkää ja pimeää. Ainoa päätöksensä oli pitää\npyhänä Hannekselle antama lupauksensa ja seurata sydämensä hartainta\nhalua, muun kaiken jätti hän sattumuksen ohjattavaksi.\n\nKoko viikon oli hän kuin sairas. Hän ei puhunut kenellekään mitään;\nkukaan ei puhunut hänelle mitään. Yksinään käveli hän usein Leppäniemen\nkalliolle, joka oli hänelle rakas paikka. Siellä oli hän kerran\nvannonut rakastavansa Hannesta, siellä olivat he vannoneet\nuskollisuutta toiselleen. Siellä hän hetkeksi unhotti tuskansa,\nmuistellessaan armastansa. Isäänsä hän ei usein nähnyt eikä hänelle\nmitään puhunut, sillä hän tiesi kaiken avun toivon olevan turhan\nmieheltä, jolta viina oli sydämen jäädyttänyt. Hän vartosi vaan\nSunnuntaita tietämättä, miten asia oli päättyvä.\n\n\n\n\nIX.\n\nSeikat selviävät.\n\n\nLauvantai-ilta joutui. Lepopäivän rauha näytti laskeuvan yli koko\nluonnon. Kirkon kelloin ääni kaikui juhlallisesti raittiissa\nkesä-ilmassa, julistaen rauhaa ja sovintoa sitä kaipaaville, kuormia\nkantaville ihmis-sydämille. Viikon töistä väsyneinä kulkivat ihmiset\nkotiinsa, laskivat työaseensa nauloille ja vartoivat hiljaisina\nillallistansa.\n\nPaavolassa löytyi kuitenkin yksi sydän joka ei saanut rauhaa eikä lepoa\nmaailmassa, sydän jolle maailma tuntui synkältä korvelta, jossa\nraatelevaiset pedot kiljuen ja murhaa himoten, kavalasti kierrellen\netsivät saalistansa. Oli nuori naisen sydän, täynnä rakkautta ja\nviattomuutta, joka huokaili sortumaisillaan maahan murtavan taakan\nalla, jota ei voinut lievittää lepopäivän rauha eikä kelloin sovintoa\njulistaen kaikuva ääni, joka kuului lahden ylitse; oli neito, jonka\nkoko maailma oli hylännyt -- ei hylännyt, vaan tahtoi käyttää omana\nvälikappaleenansa, tahtoi upottaa hänen syvyyteen, ikuiseen\nonnettomuuteen ja kiusaukseen; oli neito, jonka tunteita maailma ei\ntuntenut -- ei, tunsi kyllä, mutta tahtoi niitä sortaa ja tukahduttaa;\noli neito, jonka onnen tuo monen mielestä ihmisen onnea taivaaseen asti\nkorottava rikkaus oli muuttanut suurimmaksi onnettomuudeksi; oli heikko\nnainen, jolla ei ollut yhtään turvaa eikä puolustajaa väkivaltaa\nvastaan. Hän oli Lyyli, rikkaan Paavolan rusthollarin ainoa tytär. Hän\noli tavallisuuden mukaan toimittanut askareensa, mutta oli ollut hyvin\nkummallisen luontoinen. Hän ei puhunut, hän ei nauranut eikä\nitkenytkään, näkyi vaan paljon kärsivän sisällistä tuskaa.\n\nVäki puhui: \"Huomenna, kuulemma, on meillä kihlajaiset; mutta tuo\nsotilas-poika, mihinkäs hän jää, koska meidän tyttären saakin Katajan\nMatti. Kuuluuhan isäntä luvanneen ottaa Hanneksen vävykseen, jos hän\nsodasta palaisi, mutta se lieneekin sitte paljasta akkain juorua. Mutta\nmiksikäs Lyyli on niin surullinen. Pakottaneeko isäntä häntä väkisin\nMatille menemään.\"\n\nSenlaisia puheita oli Lyylikin kuullut sivultapäin, mutta hän ei\nvastannut mitään eikä kukaan häneltä kysynytkään. Väen illallisella\nollessa katosi hän. Hän ei ollut kammarissaan, ei isänsä luona; piiat\neivät häntä mistään löyneet. Siitä ei kuitenkaan enempää puhuttu eikä\nsitä ihmetelty; olihan hän usein sillä tavalla kadonnut ja aina\ntakaisin tullut; olihan hänellä tapana usein kävellä vainioilla\nkesä-iltoina. Siellä arveltiin hänen nytkin olevan. Oli se kuitenki\nvähän kummallista, kun häntä ei ruvennut kuulumaan eikä näkymään.\nPitihän tulla sulhasmiehiä sinä iltana. Lyyli oli kun olikin\nkadoksissa.\n\nMe tapaamme hänen vanhassa rakkaassa paikassaan, Leppäniemen kalliolla,\nistumassa. Hän oli aivan ääneti. Hänen sydämensä oli liiaksi täynnä\npurkaakseen sitä sanoilla eli kyynelillä, ajatuksetkaan eivät tahtoneet\noikein sujua. Ympärillään humisi vieno tuulen henki viljakkaissa\nlehtipuissa, ikäänkuin kehtolaulua soittain. Pienet lintuset\nlivertelivät kiitosta luojalleen ja hyppivät oksalta oksalle. Ne\nkatselivat surullisesti puun juurella kyyneleitä vuodattavaa ihanaa\nneitoa; ne aikoivat lauluillaan lievittää surevan ihmislapsen surua ja\nkaihoa. Hänen jalkainsa juuressa hymyilivät kukat tuoksuen ja seisoivat\ntotisina ikäänkuin yön virvottavaa kastetta varroten ja kesän pian\nkatoovaa ihanuutta nauttien. Vieressään, vaikka paljoa alempana,\nloiskuivat kirkkaan R--veden aallot kallioista rantaa vastaan ja\npalasivat siitä takaisin, ikäänkuin leikitellen suudellen sen jyrkkää,\nviheriäitä vesoja ja sammalia kasvavaa nurmea. Luonnon ihanuus vaikutti\nkuitenkin häneen niin paljon, että hän hetken perästä voi tunteitansa\npukea huokauksiin.\n\n\"Voi!\" huokasi hän, \"ei ole siitä vielä pitkä aika kulunut, kun\ntässä vannoin rakkauteni hänelle, joka nyt on kaukana sodan\nmelskeessä, kukaties siellä jo sortunutkin. Silloin olimme onnellisia\nlikistäissämme toistamme rintaamme vasten, vaikka jo hyvin tiesimme,\nmiten meidän oli käyvä; silloin olin onnellisin neito maailmassa, sillä\nnojasinhan rintaan, jossa olin löytänyt vastineen omalle sydämelleni,\nrintaan, jossa olin löytänyt kaikki, mitä vaan hyvää maailmassa\ntoivoin. Mutta voi! Onnellisuus ei kestänyt kauvan. Hän on nyt poissa.\nOi, jospa hän vaan täällä olisi, niin varmaankaan eivät asiat olisi\nnäin!\" ja hän antoi vallan kyynelilleen, jotka virtana valuivat hänen\nsurun kalventamille poskilleen.\n\n\"Minä olin,\" jatkoi hän itsekseen, \"onnellinen lapsi, minulla olivat\nonnelliset vanhemmat. Mutta oi, kuolema oli armoton, se vei minulta\näidin; oi! miks'ei se vienyt minuakin äitini seurassa kärsimästä\nmaailman surkeutta, miksi minun piti tänne jäädä? -- Minulle jäi\nkuitenkin isä, mutta hänen on vielä julmempi ja paljoa kavalampi\nvihollinen, kuin kuolema, nimittäin tuo kirottu viina minulta ryöstänyt\nja upottanut myrkkyaaltohinsa. Se on vielä hirveämpää; äitini tiedän\ntapaavani haudan tuolla puolella kirkkaana ja onnellisena, mutta --\nmihin on isäni joutuva? Voi sinä kirottu viina! Kuinka monen ihmisen\nmaallisen onnen olet turmellut, kuinka monta ihmistä kadotuksen\nsyvyyteen upottanut ja vielä upottava olet; kuinka monen turvattoman\nnaisen ja viattoman lapsen vuodatettuihin kyyneleihin olet alkusyynä\nollut!\n\n\"Minä olen rikkaan isän lapsi; moni köyhä kadehtii minua sen tähden ja\nihailee onneani, tietämättä, että monta kertaa olen huo'annut ja nytkin\nverikyyneleisin sydämin huokaan: voi! miksi olen rikas? miks'en ole\nköyhä? Rikkaus on sortanut minun onneni; sen se on tehnyt monelle\nmuulle ja tekee vieläkin. Voi sinä maailman tavara, voi maailman\nkunnia! Minä hylkäisin mielelläni teidät molemmat, jos voisin saada\ntakaisin armaani ja elämäni onnen, tahi edes toivon, saadakseni hänen\neli, jos hän surmansa sodassa saa, rauhan varrota siksi, kun pääsen\nhaudan toiselle puolelle, jossa ei enää kukaan häntä minulta pyydä\nryöstää. Oi! Minä olen onnettomin nainen maan päällä. Minulla ei ole\näitiä; isä minulla on, mutta hänen sydämensä on viina karaissut\nkivikovaksi. Hän pitää minua kauppatavaranaan, voittaakseen rikkautta,\njota hänellä jo kyllin on; hän ei tahdo tuntea sydämeni tunteita, vaan\npolkee niitä jalkainsa alle; hän ei tunnusta minulle ihmisarvoa.\nMinulla ei ole enää turvaa eikä puolustajaa täällä; ainoa, joka minulla\noli, on kavaluudella ja petoksella minulta viekoteltu. Voi minua\nonnetonta tyttöä. Kotona minua jo varmaanki vartoo mies, jonka kasvoja\nen koskaan soisi näkeväni; ennen soisin itseni tuhat kertaa maan alle,\nennen kun menisin hänelle, rikkoon lupaukseni, jonka Hannekselle\nvannoin. Miten tämä on päättyvä? Voi, äitini; jos tietäisit Lyylisi\ntuskan ja ahdistuksen, niin varmaan tulisit sitä lievittämään. Mutta se\non turhaa! Hän on poissa. -- Voi tunnoton isä! Miksi et pelasta\ntytärtäsi?\" Ja taas saivat kyyneleet vallan. -- Ja puut humisivat niin\nsurullisen vienosti, lintuin laulukin oli jo vai'ennut. Kukat\nnotkistivat surullisesti päitänsä kosteaan maahan ja laineiden loiske\noli tau'onnut. Ilta oli muuttunut kesäisen yön tummaksi hämäräksi; yhä\nistui neito puun juurella itkien. Hetken perästä hän nousi\nseisaallensa. Hän katseli veden kirkkaalle pinnalle. Siellä näkyi\nikäänkuin veden neitoja onnellisina, hymyilevinä, soitellen\nuiskentelemassa. Hän katseli tarkemmin: yhä selvemmin näkyivät\nneitoset, yhä suloisemmalta tuntui heidän soittonsa; yhä himmeämmäksi\nmuuttui maa ja taivas, yhä heikommiksi tulivat voimansa. Hän yhä vaan\nkatseli. Veden neidot olivat niin ystävällisen näköisiä, ne\nviittailivat hänelle ikäänkun olisivat tahtoneet lausua: \"tule meidän\nseuraamme itkevä impi; täällä ei ole huolta eikä surua.\" Hän vaan\nseisoi ja katseli, huomaamatta, että murhe oli vaivuttanut hänen\nvoimansa. Tietämättänsä, tuntemattansa vaipui hän polvilleen ja putosi\njyrkältä kalliolta -- veteen, jossa veden neidot häntä tervehtivät\nsiskokseen. Vieno huudahdus ja vähäinen loiskahdus ilmoitti tapauksen\nolleen aivan todellisen eikä minkään mielikuvitelman. Riutuneet\nvoimansa ja säikähdyksensä eivät sallinut hänelle pelastusta; hän\npainui veteen lausuen: \"hyvästi tuskat ja kärsimykset; hyvästi armaani,\nolin uskollinen kuolemaani asti, hyvästi isäni, minä rukoilen\npuolestasi!\" Ja metsä soitti niin surullisesti, kukkaset painoivat\npäänsä lähemmäksi maata ja veden väreet raukenivat. -- -- --\n\nIllalla auringon laskiessa saapui sulhanen, Katajan Matti, seuranensa\nPaavolaan. Isäntä oli häntä vastaan ottamassa, mutta morsianta, Lyyliä,\nei näkynytkään. Sulhasen seurassa olevat miehet saivat toimekseen\nhakea hänen; luultiin, näet, hänen vaan olevan sulhoansa piilossa\ntavallisuuden mukaan. Mutta kaikkein kummaksi hakeminen oli turhaa;\nkukaan ei ollut häntä nähnyt vähiin aikoihin. Isännän ajatuksiin lensi\njo paha aavistus, joka sai hänen hetkeksi miettimään tekoansa.\nViinalla, jota otettiin pitkät ryypyt vävyn tervetuliaisiksi,\nsammutettiin kaikki vaikeat ajatukset. Lyyli jäi, kun jäikin löytämättä\neikä häntä kotiin kuulunut sinä päivänä; hakeminen jätettiin aamun\ntyöksi, mutta toivottiin hänen hakemattakin yöllä löytyvän.\n\nAsetuttiin levolle. Isäntä meni yksin kammariinsa. Hän vaipui raskaasen\nunen horrokseen. Yht'äkkiä näki hän oven aukenevan ja sisään astui\nolento, jonka hän vaivalla tunsi Lyyliksi. Hänen vaatteensa\nolivat lumivalkeat, joista kiilsi useita kirkkaita vesi pisaroita.\nVerhottomassa päässään kantoi hän vesi-ruohoista sidottua seppelettä.\nHän ei enää ollut surullisen näköinen, miten ennen, vaan suunsa oli\nvienossa hymyssä, silmistään loisti rauha ja kasvoiltaan kuvasti\nkirkkaus, joka osotti onnea ja tyytyväisyyttä. Enkelin kaltaisena\nlähestyi hän isäänsä ja käsiään häntä kohden ojentaen hymyili hän niin\nautuaallisesti, mutta suustaan ei kuulunut yhtään sanaa. Nähtyään\nhänen, hämmästyi isäntä tunnottomaksi, sillä hän heti huomasi sen ei\nolevan todellisen Lyylin, jota vielä vahvisti haamun äkkinäinen\nkatoaminen.\n\nHetken kuluttua oli isäntä selinnyt unestaan. Näkynsä muisti hän aivan\nselvästi ja sen tarkotuksen hän tiesi vielä selvemmästi. Nyt tiesi hän,\nmissä Lyyli oli ja sen, kuka hänen sinne pakottanut oli, tiesi hän\nvielä paremmin. Mitään järellistä ajatusta aivoihinsa saamatta käveli\nhän vapisten paikasta toiseen aamuun saakka.\n\nAamun tultua ruvettiin toden teolla Lyyliä etsimään, mutta yhtä\nturhaan, kuin illallakin. Isäntä kuulusti piioilta, missä hän tapasi\nkäydä useimmin ja vastaukseksi sai kuulla hänen Leppäniemen kalliolla\nmonta iltaa viettäneen. Sinne kiirehti isäntä kenellekään sanaakaan\nlausumatta. Tultuaan paikalle, ei hän mitään erinomaista havainnut,\nmutta tarkemmin silmäiltyään, näki hän muutamia sammaltukkoja uivan\nvedessä, johon olivat kallion reunasta irtautuneena pudonneet.\nMielipuolen tapaisena oli hän vähällä syöstä itsensä järveen, mutta sen\nsijaan hän kuitenkin juoksi kotiinsa huutaen: \"arvasinhan sen! Voi\nminua onnetonta murhamiestä! Voi tyttäreni!\" -- -- -- --\n\nPuolipäivän aikana makasi Lyyli jo kauniine vaalean punasine poskineen\nkammarissaan. Hän näkyi saavuttaneen nyt sen levon ja rauhan, jota\nhänellä ei ennen ollut. Hänen kasvonsa eivät enää näyttänyt kärsivän,\nsurevan neidon, vaan hiljaista, levollista rauhaa ja onnellisuutta\nnauttivan ja sitä muillekin julistavan enkelin kasvoilta. Niitä\nkatsellessaan lausui isäntä kyynelsilmin:\n\n\"Voi Lyylini! Jospa sinun vielä takaisin saisin, niin jo tietäisin mitä\ntekisin, mutta se on mahdotonta; sinä olet jo jättänyt minun. Minä olen\nsinun murhannut, armas tyttäreni! Oi! tämä on hirveää; en voi tätä\nkestää!\" ja hän itki, kuin pieni lapsi. Nyt ei enää kelvannut viina\nlohduttajaksi. -- Kun perkele on mielestänsä kyllin syvälle upottanut\nsaaliinsa, niin hänkin kieltää viimein lohdutuksensa ja ivaa ja pilkkaa\nonnettoman ahdistuksia; niin kävi Paavolan isännällekin. Hänelle ei\nkuulunut lohdutusta pahasta eikä hyvästä, hän joutui mielipuolen\nkaltaiseksi, jommoisena ollessaan yhä vaan rukoili tyttärensä jättämään\nhänet ja pakenemaan murhaajaansa, omaa isäänsä. Parin päivän perästä\ntointui hän kuitenkin.\n\nKatajan Matti aikoi ensin kylmällä sydämellä seurata asian juoksua\nniihin osaa ottamatta, mutta nähtyään Lyylin ihanana lepäävän\nhengetönnä, puhkesi häneltäkin huokaus: \"Ah! kuinka ihanaa olisi ollut\nnimittää sinua omaksensa tahi olla edes vapaa turmiostasi, mutta sitä\nkauheampaa on tietää olleensa välikappaleena, jolla kukoistava onnesi\nmurrettiin, sinä kiilana, jolla puhdas sydämesi ai'ottiin erottaa\nvalitustasi, mutta jota ennen se mursi ja katkasi elämäsi. Oi! elä\nkanna päälleni kaikkivaltiaan tuomarin edessä, vaikka en kenenkään\nsääliä, sitä vähemmän sinun, ansaitse.\" Hän läksi Paavolasta, johon sen\nperään ei koskaan enää tullut.\n\nKylään levisi sanoma, ettei Paavolan asiat olleet oikein hyvin. Tytär,\nLyyli, oli kuollut veteen, johon oli pudonnut Leppäniemen kalliolta,\nisäntä oli mielipuolen tapaisena surusta y.m.\n\nSeuraavana Sunnuntai-aamuna oli musta ruumiskirstu kirkkomaan portilla,\nväkeä mustana ympärillä. Pappi ja lukkari tulivat, joka viimeksi\nmainittu alotti virren, neljä nuorta miestä tarttui liinoihin, joilla\nhe kantoivat vainajan viimiseen lepokammioonsa; saattojoukko seurasi\nperässä. Pian oli toimitus päätetty ja niin oli Paavolan Lyyli kadonnut\nmaailmasta. Moni silmä välkkyi kyynelistä, moni sydän sykki entistä\ntiuhempaan; moni tietämätön kuiskasi hiljakseen: \"enkelit eivät asu\nmaassa, ruusut eivät kukoista kau'an!\" Kukkaset kumartelivat tuulen\ntuudittelemina, ikään kun tahtoen lausua: \"rauha nukkuneille!\" Kerttu\nvisersi pensaassa, osottaen tahtovansa toivoa samaa. Muutaman päivän\nperästä osotti harmaaksi maalattu, puinen risti kummun, jonka alla\nPaavolan Ruusu rauhallisesti lepäsi äitivainajansa rinnalla. --\n\nKatajan rusthollissa M--n pitäjäässä makasi nuorukainen vuoteessaan. Hän\noli äsken palannut kylästä, ihmisten huhun mukaan kosiomatkalta ja\nsitten heti vaipunut sairaaksi. Hän näytti kuitenkin enemmän\nhengellisesti, kuin ruumiillisesti sairaalta. Levotonna paiskeli hän\nitseään paikasta toiseen ja käänteli houreen tapaisesti silmiään sinne\ntänne, asetti käsiään eteensä ja lausui: \"Pakene minusta ihana, viaton\nneito! Minä en ollut syypää kuolemaasi; se on isäsi asia, minä olin\nvaan välikappaleena.\" Kukaan ei tiennyt mitä sairas tarkotti, vasta\nmyöhemmin se selveni. Muutaman viikon kuluttua oli Matti, sillä hän\nsairas oli, teljettynä pieneen kammioon, josta tuon tuostakin kuultiin\nmielipuolen huutoja ja sadatuksia. Eräänä aamuna, paria vuotta\nmyöhemmin, löydettiin kammion lukittu ovi auki kiskottuna ja vähää\njälkeenpäin onneton asukas M--järven aalloista.\n\n\n\n\nX.\n\nPäätös.\n\n\nRaskaalla sydämellä oli Hannes lähtenyt Paavolasta. Hänkin oli epäillyt\nisännän lupauksen totuutta, koska hän oli käyttänyt kaikenlaisia\nvilppiä häntä kohtaan. Mutta hän ei kuitenkaan voinut uskoa häntä\nsanaansa pitämättömäksi. Iloisesti toivoen kaikki hyvin päättyvän,\nkärsi hän kaikki sodan vaivat ja teki urhoollisesti tehtävänsä.\nToverinsa kunnioittivat häntä vakavana, kestävänä sotilaana, joka ei\nmilloinkaan nähnyt säästävän itseänsä eikä henkeänsä siinä, missä sen\nalttiiksi antamista tarvis vaati. Vaikka hän aina oli tuimimmassa\nmelskeessä, ei hän milloinkaan loukkautunut; kuolema näkyi välttävän\nhäntä. Se tahtoi häntä säästää kestämään tuskaa ja taistelua, joka\nasemakseen otti hänen sydämensä ja jonka rinnalla sodan vaivat olivat\nleikkiä vaan.\n\nMutta Suomen, Hanneksen kaltaisten poikain urhoollisuus ei auttanut\npelastamaan maata vihollisen jaloista. Ensin aluksi teki päälliköiden\nkelvottomuus kaikki toimet turhiksi ja pidätti uroot käymästä\nVenäläisiä vastaan, vieden niitä yhä edemmäksi pohjoiseen päin siksi,\nkun viimein kaikki voittojen mahdollisuuskin oli jo ohitse mennyt.\nMutta vielä silloinkin näyttivät Suomen pojat miehuuttaan ja kääntyivät\ntuon tuostakin pakomatkaltaan vihollisiansa vastaan, joista toisinaan\nkauniita, vaikka seurauksiltaan pieniä, voittoja saaden pelastivat\nkunniansa. Heidän täytyi kuitenkin sortua ylivallan alle ja jättää\nmaansa kokonaan vihollisen valtaan. Olkijoella tehdyn aselevon mukaan\noli Suomen urhojen siirtyminen rakkaasta isänmaastansa Ruotsiin\nsyksytalvella samana vuonna. Mutta vielä sielläkin pysyivät he uljaina\nlippuinsa alla ja kestivät sittemmin useita rynnäköitä, toivoen siitä\napua onnettomalle synnyin maallensa. Mutta se oli kaikki turhaa.\nSeuraavana syksynä luovutettiin Suomi Venäjälle Haminan rauhassa.\nSotilaat saivat palata kotipaikoillensa; monta ei niitä enää jälellä\nollutkaan. Niistä, mitkä miekka oli säästänyt, olivat monenlaiset\ntaudit ja puutokset vielä osansa ottaneet. Heikkoina, horjuvaisina,\nraajarikkoisina palasivat jälelle jääneet uroot, jotka toivorikkaina,\nrivakkaina olivat lähteneet kotoonsa uhraamaan ruumiinsa ja henkensä\nisänmaalleen. Kohtalo, jonka alaiseksi Suomi silloin tuli ja vaikka\nsittemmin onneksi kääntyneenä, oli sangen kova ja se pakottikin monen\njättämään syntymämaansa ja muuttamaan \"emämaahan,\" Ruotsiin. -- -- --\n\nOli kesäinen ilta v. 1810. K--n pitäjään kirkkoa kohden kulki nuori,\nriutunut sotilas ratsastaen. Hän oli Paavolan Hannes. Tultuaan\nhautausmaan portille, astui hän maahan, sitoi ratsunsa ohjista aitaan\nja kulki itse kalmistoon. Hän tahtoi mennä katsomaan, vieläkö Paavolan\nemäntävainajan risti oli koristettuna tuoreella kukkasseppeleellä; hän\ntahtoi nähdä, vieläkö armaansa, jota ansaitsemassa hän oli riuduttanut\nelämänsä, oli hyvin voiva, vieläkö hän oli pitänyt lupauksensa, jonka\nteki silloin, kun he yhdessä kävivät ensimäistä seppelettä viemässä\nrakastetun emännän ja äitin ristille. Rakastavaisten mielestä tuntuu\npienikin odotusaika i'ankaikkisuuden mittaiselta, ja sen tähden\ntahtovat he saada asioista ja tapahtumista, jotka heitä koskevat,\ntiedon niin pian, kun vaan on mahdollista. Se hätäisyys pakotti\nHanneksenkin poikkeemaan kalmistossa tiedustelemaan Lyylin vointia; hän\nei jaksanut varrota siksi, kun olisi ennättänyt hänen kotiinsa.\n\nHän lähestyi kumpua. Mutta -- olihan siinä aivan lähellä toinenkin\nristi; kenenkähän se oli? Ja seppele? -- siitähän ei ollut enää muuta,\nkuin muutamia kuivaneita karoja jälellä! Synkkä aavistus sydämessä,\nriensi hän kiireisin askelin kummulle. Silmänsä eivät olleet pettäneet.\nSeppelettä ei ollut; lähellä seisoi toinen risti, josta hänen silmänsä\nheti huomasivat sanat: \"Tässä lepää -- -- -- -- Lyyli -- --.\" Se oli\nikäänkun salaman isku Hannekselle; hän astui horjuen askeleen taakse\npäin ja lausui tuskallisella äänellä: \"Hän on kuollut; kuollut\nvarmaankin minun tähteni! Voi Lyyli, Lyyli!\" Ja hänen heikot voimansa\npettivät; hän vaipui maahan. Kyyneleitä vuodattaen ja polttavin sydämin\nsiinä ollessaan muisti hän armaansa epäilykset ja ne vaan lisäsivät\nhänen tuskaansa. Vähitellen tointui hän tilastaan ajatellen: \"hyvästi\nsiis maallinen onni, jota niin paljon olen kuvitellut. Pitihän minun\ntuon tietämänikin, ett'en ole koskaan onnen lempilapsi ollut. Mutta\nvähät siitä. Minä tyydyn mielelläni osaani, jos vaan hän on ollut\nonnellinen täältä lähteissään; mutta voi! minä aavistan, että hän on\nminun onnettoman tähden saanut paljon kärsiä ja kukatiesi minun tähteni\nmurtunutkin. Sen saanen vasta kuulla.\"\n\nVapisevana, horjuvin mielin astui hän kalmistosta, nousi ratsulleen ja\nkulki hiljalleen Paavolaa kohden.\n\nAurinko oli laskullaan, kun Paavolan pihaan saapui sotilas ratsastaen.\n\"Jokos Hannes tulee?\" kyseli väki. Mutta eihän ratsastava sotilas ollut\nhänen näköisensä. Hannes oli ollut pulska ja reipas, punaposkinen\nnuorukainen. Tämä sitä vastaan laiha, kalvea ja riutunut kuin varjo.\nOli miten oli, mutta sisään astui Hannes, vaikka paljon entisestään\nmuuttuneena.\n\nTalon väellä oli paljo kyselemistä, mutta Hanneksella ei näyttänyt\nolevan haastelemisen voimaa eikä haluakaan. Hetken perästä tuli isäntä,\ntervehti häntä tavalla, jonka Hannes tunsi olevan aivan toista laatua,\nkuin sen katselemisen, minkä sai lähteissään. Hänen kasvoistaankin oli\njo paennut entinen kylmäkiskoisuus ja itsekkäisyys, joka niistä ennen\nkuvasti ja joiden sijaan olivat tulleet kärsimyksiä ja katumusta\nkuvaavat juonteet.\n\n\"Terve tuloa!\" lausui isäntä matalalla äänellä.\n\n\"Kiitos toivotuksestanne,\" vastasi Hannes. \"Nyt\", jatkoi hän ollen\nLyylistä tietämättömänä olevinaan, \"olen täyttänyt vaatimuksenne,\nvartoon vaan palkkaani lupauksenne mukaan.\"\n\nIsäntä ei vastannut mitään. Hän henkäsi vaan raskaasti ja näytti\ntuskalla voivan pidättää kyyneleensä vuotamasta. Hanneskaan ei voinut\nsillä kertaa enempää kysyä, vaikka hän ei tietoansa ilmaissut.\n\nIltasen syötyään ja isännän kanssa kammarissa kahden ollessaan, kysyi\nhän taas: \"Missä on Lyyli? Enhän ole häntä vielä nähnyt.\"\n\n\"Elä kysy häntä enää!\" vastasi isäntä huo'aten. \"Hän ei ole enää täällä\nmaailmassa; hän on jo haudan toisella puolella. Hän on -- kuollut!\" ja\nkyyneleensä alkoivat vuotaa.\n\n\"Miten hän kuoli?\" kysyi Hannes niin vakaana, kuin suinkin saattoi.\n\n\"Sinä kysyt, miten hän kuoli. Siihen vastaan suoraan: minä -- minä\nmurhasin hänen,\" ja hän vaipui puoleksi tunnotonna istuimelleen.\n\n-- \"Te olette murhannut tyttärenne?\"\n\n-- \"Niin!\" -- Ja keskustelu loppui hetkeksi, sillä kummallakaan ei\nollut sen pitkittämisen voimaa eikä haluakaan. Mutta kummankin\nhuokaukset ja kyyneleet kertoivat kovasta, vaikka aivan erilaisesta\ntaistelusta.\n\nViimein lähestyi isäntä Hannesta ahdistuksesta horjuen ja lausui\nsortuneella ja vapisevalla äänellä:\n\n\"Hannes. Minä olen käyttänyt pirullisinta kavaluutta ja tehnyt\nhirmuisinta vääryyttä sinua kohtaan, mutta siitä olen saanut kyllin\nansaitun rangaistukseni. Minä tahdon kertoa sinulle rikokseni ja sitte\nottaa vastaan tuomion: Nähtyäni tyttäreni ja sinun vain tulevan yhä\nrakkaammaksi ja saatuani siitä kokea vastuksia hänen naittamiselleen\nrikkaalle rusthollarille, päätin laittaa sinun petoksella tieltäni\npois, saadakseni lisätä maallista rikkauttani, jota minulla jo kyllin\noli. Minä vihasin sinua, ja ainoastaan sen tähden, että olit köyhä,\nomantuntoni mukaan puhuen, en sinussa muuta vikaa löytänyt. Minä sain\nsinun petoksella sotamieheksi. Sillä jo luulin päässeeni tarkotukseni\nperille, mutta se oli turhaa. En ymmärtänyt silloin, että puhtaat\nsydämet voivat toisiinsa eriämättömästi kiintyä, sillä minä olin itse\nkokonaan turmeltunut. Minä luulin rakkauden katoovan silloin, kun\nrakastavaiset olisivat erotetut, mutta siinä erehdyin surkeasti.\nTyttäreni rakasti sinua yhä kuin ennenkin, vaikka ko'in hänelle\nselittää, että hän ei sinua kentiesi enää koskaan näkisi. Siitä\nhuolimatta aloin kuitenkin häntä pakottaa Matille vaimoksi, vaikka\nkyllä tiesin hänen vihaavan tuota rikasta rusthollaria jota minä\nrikkaana ja ahneena ollessani pidin parhaana miehenä maailmassa. Nähden\nmuusta ei apua olevan, päätin käyttää kovuutta, sillä isekkäinen\nluontoni ei sallinut tuumani turhaan raukeevan. Te'in niin, kun\npäätinkin ja -- -- -- ja -- --\"\n\n-- \"Entäs sitte?\"\n\n\"Sitte,\" jatkoi isäntä, ollen epätiedossa, mitä sanoisi; \"minä löysin\narmaan tyttäreni -- järvestä sinä päivänä, jona piti hänen\nkihlajaisensa vietettämän!\"\n\n-- \"Hän hukutti siis itsensä?\"\n\n-- \"Ei suinkaan, minä toivon, että hän ei sitä tehnyt. Luulen hänen\nvahingon kautta sinne joutuneen, mutta kuitenkin tiedän ja tunnustan,\nettä se tapahtui minun tähteni; minä uskon sen, että jos en olisi häntä\npakottanut väkisin naimisiin ja sitä vastustettuaan häntä uhkaillut,\nniin hän vielä olisi tässä meidän molempain ilonamme. Sen tähden\ntunnustan suoraan, että olen hänen murhaajansa, Jumala sen minulle\nanteeksi antakoon!\"\n\n-- \"Onneton isä, onneton isä! Mutta minä olen yhtä onneton, sillä ne\nkaikki ovat tapahtuneet minun tähteni.\"\n\n-- \"Ei, ei. Älä sano niin. Syyt on kokonaan minun. Tämä on kaikki\nminulle kuritukseksi tapahtunut ja olen suuresti kiitollinen, että\nsillä olen päässyt; minä olen ansainnut paljon enemmän rangaistusta;\nminä en ole mahdollinen enää maailmassa kenellekään silmiäni\nnäyttämään. Tahdotko kuulla onnettoman, vaipuneen sydämen katkeria\nmietteitä?\"\n\nHannes ei vastannut mitään, mutta isäntä jatkoi:\n\n\"Minä olin ennen onnellinen; minä olin rikas, minulla oli sievä ja hyvä\naviopuoliso, minulla oli lapsi, jota rakastin enemmän, kuin mitään\nmaailmassa. Mutta kuolema korjasi puolisoni ja minä yksinäni ikävyyden\nvaivaamana rupesin elämään maailman mukaan. Minä aloin tehdä leikkiä\nviinan kanssa tietämättä ja muistamatta että se on tuhansia sieluja jo\nonnettomina vajottanut maailmassa kurjuuteen ja ijankaikkisuudessa\nhelvetin pimeyteen ja syvyyteen. Mutta minä tahdoin vaan olla miehenä\nmiesten seurassa. Minusta tuli juomari, vaikka en itse huomannut,\ntaikka oikeen sanoen, en ollut huomaavinani ennen, kun olin jo niin\nsyvälle vaipunut, ett'en enää voinut itseäni pelastaa. Maailma turmelee\nsydämet, mutta se tekee sen niin viekkaasti ja kavalasti, salaa ja\npetollisesti, kuin käärme. Me emme sitä huomaa ennen kun jo olemme sen\nvarmoja, katoomattomia uhria, kun olemme kokonaan turmeluksen vallassa.\n\n\"Voi sinä kirottu viina! Sinä upotit minun syvyyteen, josta tuskalla\nenää ikinä pääsen. Kuinka monta katkeraa kyyneltä sai armas lapseni,\nLyyli, vuodattaa minun sinun vaikutuksestasi luonnottomana isänä\nollessani ja viimiseksi, kuinka hirveän kirouksen olet päälleni\nsaattanut murhatessani hänen.\n\n\"Voi maailman rikkaus! Sinä saatit minun pirullisessa ahneudessa\nhalveksimaan siivoa, hyväntahtoista nuorukaista ja sen tähden\nsaattamaan turmioon oman lapseni. Mitä nyt teen sinulle; mihin panen\nrikkauteni, koska minulla ei enää ole omaista. Voi armas Lyylini! Jos\nsinun takaisin saisin, niin olisin valmis uhraamaan kaikki, mitä\nminulla on. Mutta se on turhaa. Voinko edes milloinkaan saada anteeksi\nrikostani, jonka tein sinua kohtaan. Sydämeni, miksi et itke\nverikyyneleitä, maa, miksi et repeä, miksi et niele helvetin pimeyteen\nminua hirmuista murhamiestä?\"\n\nNiin huokaili katkerilla tunteilla täytetty isän sydän. Hannes oli sitä\nkuullessaan vaipunut ajatuksiinsa. Hän tuskin kuuli mitä isäntä puhui;\nhän mietti vaan, mitä kärsimyksiä armaansa, Lyyli oli hänen tähtensä\nsaanut kestää. --\n\nEräänä päivänä lausui isäntä Hannekselle: \"minulla ei ole enää ketään\nsukulaista, jolle taitaisin taloni ja tavarani antaa; minä julistan\nsinun perillisekseni. Suostutko siihen, poikani?\"\n\n\"Kiitoksia tarjoumuksestanne!\" vastasi Hannes. \"Mutta minä en usko enää\ntarvitsevani maallisia tavaroita. Minä jätän pian kaikki tänne ja\nmuutan toiseen maailmaan; minä tunnen voimani riutuvan ja ruumiini\nlakastuvan.\"\n\nIsäntä lausui huo'aten: \"viiminenkin toivoni on kadonnut. Sen olen\nkyllä ansainnut.\"\n\nHannes oli menettänyt nuoret voimansa sotaretkellään. Hänen nuori\nruumiinsa ei kestänyt niin kovia ponnistuksia, kuin siellä tarvittiin.\nHän riutui riutumistaan ja silmin nähtävästi ei hänellä enää pitkiä\naikoja ollut jälellä. Sisällinen suru ja kaiho auttoi vielä häntä\nhautaa lähemmäksi. Aikaansa vietti hän milloin Paavolassa, milloin\nvanhempainsa luona Mäkelässä. Mutta rakkaimmat paikat hänelle olivat\nLeppäniemen kallio ja Lyylin hautakumpu kalmistossa. Niillä istuen\nvietti hän monta iltahetkeä muistellen entisiä armaita, onnellisia\naikoja, milloin sai elää rakastajan ja rakastetun ihanaa elämää, jonka\naurinko, Lyylin puhdas sielu, säteili hänen ihanista silmistään\nlämmittäviä, sulostuttavia säteitään.\n\nEräänä Elokuun iltana tapaamme Hanneksen taas istumassa lemmittynsä\nhaudalla ajatuksiinsa vaipuneena. \"Lyyli!\" kuiskasi hän. \"Sinä menit\nminua ennen pois, mutta kau'an ei tarvinne varrotaksesi armastasi, hän\ntulee pian perässäsi. Meidän ei sallittu täällä maailmassa omistaa\ntoisiamme, mutta tuon synkän haudan tuolla puolen tapaan sinun yhtä\npuhtaana tahi puhtaampanakin, kuin täällä. Puhdas rakkaus on kuin hieno\nsade, joka kuivilla kesillä virkistää luonnon ja saattaa kaikki uuteen\neloon. Se kirkastaa kiiltävillä helmillänsä kukkasten lehdet ja terät.\nRakkaus jalostuttaa aatteet, se puhdistaa sydämet, virkistää sielun ja\ntappaa itsekkäisyyden. Se on Jumalasta alkuansa ja sitä hän suvaitsee\nja siunaakin. Rakkaus on i'ankaikkisuuden onnellisuuden loistoa. Maassa\nse puhtaanakin on vielä himmeää, mutta haudan tuolla puolen on se\ni'ankaikkisesti kirkas ja loistava.\n\n\"Oi! jospa jo pian minunkin lakastunut ruumiini kannettaisiin tänne ja\npeitettäisiin multaan. Silloin vapautettu henkeni kohoisi ikuisiin\nrauhan majoihin, jättäen tämän surkean maailman.\"\n\nNiin huokaili Hannes aavistamatta, että toivonsa piankin tuli\ntäytetyksi. Hän kävi yhä heikommaksi ja lakastui kuin kukkanen, joka\nmyrskyn kestettyään on jälleen kohottanut päänsä ihailemaan ilmaa, joka\nei enää kuitenkaan ole sovelias hänen elämällensä. Hän oli uhrannut\nelämänsä armaansa ja isänmaansa tähden, mutta joita kumpaistakin oli\nonnettomuus kohdannut.\n\nKolme päivää siitä, kun tapasimme Hanneksen Lyylin haudalla, vaipui hän\nvuoteelleen, josta ei enää noussut. Isännälle, joka kyyneleitä\nvuodattaen pyysi häneltä anteeksi petostansa ja kavaluuttansa, lausui\nhän: \"Maailma ei ole toteuttanut minun toiveitani eikä kuvitelmiani,\nmutta siitä en syytä teitä. Se on maailman yleinen tapa ja te olette\nvaan olleet välikappaleena sen täyttämisessä. Minä, kukatiesi, olen\ntoivonut liikoja ja sen tähden saanut katkeruutta kärsiä. Maailma ei\nole onnellisuuden eikä rauhan kotimaa; maailmassa ei ole enää\nparatiisia, sen olen jo aikoja sitte huomannut. Ne kaikki ovat maailman\nulkopuolelta toivottavat ja etsittävät. Minä suon sydämestäni anteeksi\nteidän rikoksenne, jotka olette minua vastaan tehnyt, jos niitä on ja\npyydän teitä tekemään samoin minulle. Minä rukoilen puolestanne,\nett'ette enää lankeisi syntiin, josta tuskalla olette irralleen\npäässyt.\"\n\nItkeville vanhemmilleen lausui hän: \"Minä olen osani jo maailmassa\ntoimittanut, vaikka en osaksikaan velvollisuuksiani täyttänyt. Elkäätte\nsurko, että pääsen täältä parempaan elämään.\"\n\nKau'an ei hänen enää tarvinnut kärsiä tuskia. Parin päivän perästä\nloppui hänen monivaiheinen, vaikka lyhyt elämänsä. Seuraavana\nSunnuntaina saatettiin hänen ruumiinsa viimiseen lepokammioonsa,\narmaansa rinnalle, lepäämään. Isäntä lausui:\n\n\"Levätkäätte rauhassa! Maailma on taistelutanner, jossa usein vääryys\ntotuuden polkee, mutta hauta sovittaa kaikki ja haudan tuolla puolen ei\nole vääryydellä eikä kavaluudella mitään valtaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta vuotta on jo vierähtänyt sitte, kun Lyyli ja Hannes kannettiin\nmaan mustaan poveen lepäämään. Jos, ystäväni, satut kulkemaan sen\nkalmiston ohitse kesä-iltana, niin aukaise rautaristikkoinen portti ja\nastu tuohon hiljaiseen rauhalaan! Käy sitte suoraan kalmiston perälle,\nniin saavut heidän hautakummullensa. Siinä kasvaa vahvaa ruohoa ja sen\nseassa pari ruusupensasta ja monen laisia kukkia; aivan lähellä\nlevittää pihlaja suloista tuoksuansa. Iltatuulen henkiessä kumartelevat\nruohot ja kukat maata kohden. Ne tahtovat lausua: \"Ihmislapsi! Sitte\nvasta olet onnellisuuden saavuttanut, kun olet sydämesi puhtaana tuonne\nmaan kylmään poveen säilyttänyt. Te'e se!\" Ruusut seisovat totisina,\nikään kun siskoonsa surren. Ne eivät taivuttele itsiään. Jos tahdot\nymmärtää, mitä ne sanovat, niin astu lähemmäksi, haista niiden suloista\nhajua ja ihaile niiden kauneutta ja puhtautta! Pihlajassa humisee tuuli\nniin surullisesti, mutta kuitenkin suloisesti. Pieni lintu istuu sen\noksalla ja laulaa. Mitä se laulaa? -- Se laulaa lempeä, se laulaa\nrakkautta; rakkautta, joka ikuisilla siteillä yhdistää sydämet\ntoisiinsa; rakkautta, joka kohoaa yli katoovaisuuden, rakkautta, joka\nsäteillään lämmittää kylmää maailmaakin.\n\n\n\n"]