[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fd7EWD1yH2y7YF1vRSnH3gQmZa64PqeHUfsvSfSq4QBg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},406,"Tarinoita Kalifornian kultamailta","Harte, Bret",1836,1902,"406-harte-bret-tarinoita-kalifornian-kultamaalta","406__Harte_Bret__Tarinoita_Kalifornian_kultamaalta",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1870,1874,33224,216885,false,26724,[24],"Western stories",[26,27,28],"American Literature","Historical Novels","Short Stories","\"Tarinoita Kalifornian kultamailta\" by Bret Harte is a collection of short stories written in the late 19th century. The book captures the vibrant and tumultuous life during the California Gold Rush, focusing on the unique characters and incidents that arose from this pivotal period in American history. The main characters typically include miners and outcasts, often grappling with moral dilemmas and societal expectations in the rugged frontier atmosphere.  The opening of the collection sets the stage for life in the mining camp of Roaring Camp, showcasing the dynamics of a male-dominated society that suddenly faces the birth of a child, a significant event in their rough environment. The chapter introduces \"Indiani-Sally,\" the only woman present, who gives birth amidst the chaos, causing a stir among the miners. Despite the initial grim circumstances surrounding her child, known later as \"Lykky-Tommi,\" the men resolve to care for the boy, leading to gradual transformations within their community. This portion conveys a blend of humor and pathos, illustrating how the advent of a child impacts the moral fabric of an otherwise rowdy and lawless group, weaving themes of redemption and humanity into the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],343,"Kokoelma sisältää kertomuksia 1840- ja 1850-lukujen Kalifornian kultakuumeen ajoilta. Tarinat kuvaavat kaivoskylien karkeaa elämää, onnenonkijoita ja karuja ihmiskohtaloita humoristisella mutta inhimillisellä otteella.","Bret Harten 'Tarinoita Kalifornian kultamaalta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 406. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TARINOITA KALIFORNIAN KULTAMAALTA\n\nKirj.\n\nBret Harte\n\n\nSuomennos [\"The Luck of Roaring Camp and Other Stories\"]\n\n\nPorvoossa,\nG. L. Söderström'in kirjapainossa.\n1874.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Esi-puhe\n   I. Lykky-Tommi\n  II. Pakolaiset\n III. Miggles\n  IV. Melissa\n   V. Kuvaus sulo-elannosta Red Gulch'issa\n  VI. Tuhlaaja-poika\n VII. Maata ja vettä myöten\nVIII. Kortinlyöjä\n\n\n\n\nESI-PUHE.\n\n\nHispanian asukkaat olivat jo puolikolmatta vuosisataa takaperin saaneet\nvihiä siitä, että Pohjois-Amerikan länsitienoissa oli kultaa. Mutta\nasiasta ei pidetty paljon lukua. Vuoden 1848 alussa tapahtui sitte\nYhdysvaltain länsiosassa (missä nyt on Kalifornian vapaavaltakuuta),\nettä eräs myllynrakentaja sattui löytämään kultasoraa joen pohjasta.\nSanoma levisi nopeasti ja \"kultakiihko\" toi sinne tuhansittain ihmisiä.\nSiellä alkoi nyt sellaista vilkasta, hurjaa elämää, kuin muuallakin\nkultarikkaissa tienoissa on nähty. -- Tuon kaukaisen kultalan oloista\non eräs Amerikan kirjailija, Bret Harte, kirjoittanut hauskoja\nkuvauksia, joista tähän kirjaan on suomennettu muutamia. Bret Harte\nläksi itse 17-vuotiaana Kaliforniaan kultaa hakemaan, tuli sitte\nkouluopettajaksi, latojaksi eräässä kirjapainossa ja viimein\nsanomalehden toimittajaksi San Franciscon kaupungissa. Uuteloissaan\nja kuvaelmissaan viepi hän lukijansa San Franciscon mainiosta\nsatamasta jokea myöten Sacramenton kaupunkiin ja vielä edemmäksi\nkultalaaksoja myöten Sierra Nevadan korkealle vuorilaaksolle. Hän kuvaa\nomituisella ja sukkelalla tavalla luonnon muotoja sekä raakoja ilmeitä,\nvaan hänen terävä silmänsä on langenneen ihmiskunnan kurjimmastakin\nviheliäisyydestä löytänyt Jumalan kuvaa. Hän kertoo niistä ajoista,\njotka seurasivat vuoden 1848 jälkeen ja siveyden historiaan lisäsivät\nniin monta synkkää kohtausta, erittäinkin jos vähälukuisten naisten\ntilaa Kaliforniassa tutkitaan, mutta hänen oma jalo, usein myös\nleikillinen käsitys levittää pimeyden rusoittavan aamukoiton. Hänen oma\nmieli ja kuvatuksensa on todellakin arvossa pidettävä kultasuoni, josta\nSuomeenkin on saatu muutamia muruja, pikkuisia kappaleita.\n\n\n\n\nI.\n\nLykky-Tommi.\n\n\nRoaring Camp'issa häärittiin, puhuttiin levottomasti. Syynä siihen ei\nvoinut olla mikään tappelu -- sillä se ei olisi ollut niin outo tapaus,\nettä se olisi vaikuttanut erinomaista huomioa. Miehet olivat tulleet\npois kultakaivoksista sekä huuhtomalaitoksista ja kortinlyöjät olivat\nkapakasta yhtyneet muitten joukkoon; se osoitti, että tapaus oli sangen\nomituista laatua, sillä viimeksimainitut herrat jatkoivat rauhassa\nhuvitustaan kapakan tuvassa sinä päivänä, kun ranskalainen ja\n\"Kanaka-Jussi\" samassa huoneessa ampuivat toinen toisensa kuolijaksi.\nKoko siirtokunta oli kokoontunut kaskimaan syrjäisimpään päähän erään\nhuonosti ja hätäisesti salvatun töllin ulkopuolelle. Kaikki puhuivat\nvilkkaasti, mutta hiljaisella äänellä ja erään naisen nimi mainittiin\nusein. Se nimi -- \"Indiani-Sally\" -- oli aivan tuttu koko\nsiirtokunnassa.\n\nParasta taitaa olla, että hänestä virkataan niin vähän kuin\nmahdollista. Hän oli raaka ja luullakseni syvään syntiin langennut\nnainen; mutta hän oli siihen aikaan ainoa nainen Roaring Camp'issa ja\nsillä hetkellä suuressa tuskassa; hän kaihosi vihoviimein toisen naisen\nläsnäoloa ja apua. Tuo turmeltunut, irstas ja paatunut ihmisparka kärsi\nnyt kiduttavaa vaivaa, joka tuntui vielä hirveämmältä, koska hän oli\nyksinänsä ja muitten naisten säälimystä peräti puuttui. Ensimmäinen\nvaimolle lausuttu kirous oli kohdannut Sallya yksinäisyydessä, joka\nluultavasti esiäidillemmekin teki ensimmäisen syntiinlankeemuksen\nrangaistuksen niin kauheaksi. Se oli kosto Sallyn synnistä, että tässä\ntilaisuudessa näki ympärillään ainoastaan mieskumppaliensa vähän\nhalveksiviakin silmiä. Olipas kuitenkin miesjoukossa muutamia, jotka\nsurkuttelivat hänen tuskaa. Sandy Tipton virkkoi, että hänen \"hurjasti\"\nkävi Sallya sääliksi ja hän unhotti vuoteen ääressä silmänräpäykseksi,\nettä hänellä hihassa oli ässä ja kaksi sotamiestä varalla, jos muka\ntarvis tulisi.\n\nHuomattava on, että semmoinen sattumus oli outo. Surma ei ollut\nmikään tuntematon vieras Roaring Camp'issa, vaan päinvastoin sangen\ntavallinen ja jokapäiväinen kävijä, mutta syntyminen oli jotain vallan\nuutta. Useaa miestä oli ajettu pois siirtokunnasta -- niin lujasti ja\nankarasti, ettei takaisin pääsöä ollut miehelle ajatellakaan, mutta\nensikerta astui nyt tulokas oikein \"ab initio\" tuohon yhtiöön.\nSellainen oli syy hälinään.\n\n\"Mene sinä, Stumpy, tölliin\", sanoi eräs etevä liittokunnan jäsen;\ntunnettu nimeltä Kentuck, toiselle miehelle. \"Mene sinä sisään ja tee\nmitä voit tuon pakanaparan hyväksi. Onhan sinulla, tiedän mä, kokemusta\ntuommoisissa asioissa\".\n\nJos asian laita olisi ollut toisellainen, niin olisi kentiesi parempaan\napuun voitu ryhtyä, vaan ei nyt. Stumpy oli meren takana ollut kahden\nkukoistavan perheen luultu esimies -- joku laittomuus niissä seikoissa\noli toki tuottanut hänet Roaring Camp'iin -- eikä siis kummaa, jos\narveltiin, että hänessä oli johonkin määrään kokemusta ja tietoa niistä\nseikkoomuksista, jotka välttämättömästi kuuluvat perhe-elämään. Vaali\nhyväksyttiin koko miesjoukossa eikä Stumpy suinkaan ollut niin tuhma,\nettä hän olisi kumonnut enemmistön ilmoitettuja toiveita. Ovi\nsuljettiin hätälääkärin jälkeen ja muut toverit painuivat pitkälleen\noven ulkopuolelle, malttavaisesti odotellen päätöstä ja polttaen\ntupakkaa.\n\nSiinä oli noin sata miestä. Muutamat olivat saapuneet leiriin oikeutta\npakoon, useat olivat pahantekijöitä, kaikki olivat laista ja\njärjestyksestä huolimattomat. Ulkomuodosta oli kuitenkin mahdotonta\narvata heidän edellistä elämää ja ammattia. Sukkelimmalla veitikalla\noli oikeat Raphaelin kasvot, valkeat hiuskierukat ja enemmän enkelin\nkuin vintiön katsantoa. Taitavinta kortinlyöjää ja onnenonkijaa,\nOakhurst'ia, kauniine, synkeine, haaveksivine kasvoineen olisi voitu\npitää Hamletina; rohkein koko joukossa oli ainoastaan viiden jalan\nkorkuinen, ujo käytökseltään ja sulo-ääninen. Vähäisempiä kappaleita,\nesimerk. korvia, sormia, varpaita j.n.e. ei suinkaan ollut täysi määrä,\nmutta eihän se vähentänyt heidän yhteisiä voimiaan. Väkevimmällä oli\nainoastaan kolme sormea oikeassa kädessä; paras kyttä oli\nyksisilmäinen.\n\nSemmoiset olivat ulkonäöltään ne miehet, jotka odottelivat töllin\nympärillä. Siirtokunnan majat olivat laaksossa, jota metsäiset vaarat\nja joki ympäröivät kolmelta taholta. Jyrkkä polku vei sen mäen ylitse,\njoka oli töllin vastapäätä ja nouseva kuu loi juuri valonsa polkua\nmyöten. Poteva nainen olisi karkealta olkivuoteeltaan voinut nähdä\nkuinka polku hopealangankaltaisena mutkisteli tummaa vaaraa ylöspäin,\nkunnes se näytti tapaavan tähtiä, jotka tuikkivat siellä yläällä.\n\nTuli räiski kuivissa kuusen risuissa ja valaisi miesten joukkoa, jossa\ntavallinen ilo ja kevytmielisyys taas pääsivät valloilleen. Vetoa\nlyötiin asian päätöksestä: \"luikahtaisiko\" Sally kivun kynsistä vai ei\n-- jäisikö lapsi elämään -- syntyisikö poika vai tyttölapsi, tulisiko\nsiitä kelpoihmistä j.n.e. Vilkkaasti keskusteltiin paraikaa, kun\nmuutamat, jotka olivat likinnä ovea, huudahtivat ja kaikki vaikenivat\nkuunnellakseen. Kuuset humisivat, joki kohisi, tuli rätisi, mutta\nsilloin kuului vieno, kimakka ääni -- vallan outo siirtokunnassa --\nvastasyntyneen lapsen ääni. Kuuset herkesivät huminastaan, joki\nvaikeni, tuli ei enää rätissyt -- tuntui ikäänkuin luonto hetkeksi\nolisi asettunut kuuntelemaan.\n\nVartojat nousivat yhtaikaa. Joku heistä ehdoitti, että ruutitynnyri\nlapsen kunniaksi räjähytettäisiin ilmaan; mutta äidin heikkouden tähden\nlauaistiin ainoastaan muutamia revolvereita. Sillä Indiani-Sally oli\nkuolemaisillaan joko siirtokunnan kovakätisestä puoskaroimisesta taikka\njostakin muusta syystä. Tunnin aikaa vielä -- ja hän astui sitä jyrkkää\npolkua, joka vei tähdille, ijäksensä hyläten taakseen Roaring Camp'in\nsyntineen häpeineen.\n\nSe viesti vastaanotettiin jotenkin huolimatta, vaan lapsen tuleva\nkohtalo antoi kuitenkin miettimisen aihetta. \"Voipiko hän sittekin\nelää?\" kysyttiin kiivaasti Stumpylta. Vastaus oli epäileväinen. Ainoa\nelävä naispuolinen olento koko siirtokunnassa oli eräs aasintamma.\nSangen epäiltävältä näytti, voiko se toimittaa lapselle imettäjän\nvirkaa. Mutta hätä ei lue lakia ja koettaa kelpasi.\n\nKun se vähäinen seikka oli päätetty, johon kului tunnin aika, avattiin\novi ja uteliaat miehet alkoivat yksi kerrallaan astua sisään. Sen\nmatalan penkin vieressä, jolla äidin jäykistynyt vartalo näkyi venyvän\nlakanan alla, seisoi paksuista kuusen laudoista kyhätty pöytä. Sen\npäällä oli puinen laatikko ja siinä lepäsi Roaring Camp'in viimeinen\ntulokas, tulipunaiseen villapaitaan kapaloittuna. Laatikon rinnalla oli\nhattu, jonka merkitys kohta tuli selkeäksi.\n\n\"Herrat\", sanoi Stumpy juhlallisesti sekä leppeästi -- \"olkaa niin\nhyvät, tulkaa sisään suuren portin kautta ja siirtykää sitte pöydän\nympäri perä-ovelle. -- Hattu on tässä varalla niille, jotka tahtovat\nantaa orvolle vähän apua\".\n\nEtummainen astui sisään lakki päässä, mutta sieppasi sen kohta\nkäteensä, kun hän oli silmäillyt ympäriinsä. Muut seurasivat hänen\nesimerkkiään. Hyvät sekä pahat käytökset tarttuivat yhtä rutosti tuossa\nlaittomassa yhteiskunnassa.\n\nSitä myöten kuin miehet marssivat sivutse, sai Stumpy oudon ilmiön\nnäyttäjänä kuulla monta muistutusta. \"Tuokos se nyt on?\" -- \"Aika pieni\nkappale!\" -- \"Hitto, mikä kummannäköinen iho hänellä on!\" -- \"Ei ole\ntuuman vertaa suurempi kuin revolverpistooli\". Lahjat olivat yhtä\nomituiset. Nuuskatoosa hopeasta; Hispanian kultaraha, hopealla silattu\nratsasmiehen pistooli; -- kultaköntti; -- hieno pitsiniistin\n(kortinlyöjältä); -- kalliilla kivillä koristettu neula; -- kivillä\nkoristettu sormus (antaja sanoi nähneensä neulan ja tahtovansa voittaa\nedellistä antajaa); -- piplia (antajaa ei löydetty); -- kultakannus;\nhopeainen lusikka (paha kyllä! merkitty vieraalla nimellä); -- viiden\nEnglannin punnan seteli ja hienoa hopea- ynnä kultarahaa noin 200\ndollarsia.\n\nStumpy pysyi koko ajan yhtä äänetönnä kuin kuollut hänen vasemmalla ja\nyhtä vakaana kuin vasta syntynyt hänen oikealla puolellaan. Yksi ainoa\nvähäpätöinen tapaus keskeytti eriskummallisen kulun yksitoikkoisuutta.\nKun Kentuck uteliaana kumartui laatikkoa vasten, kääntyi lapsi\nikäänkuin äkillisestä tuskasta ja tarttui innokkaasti hänen karkeaan\nsormeen. Kentuck katseli hämmästyneenä ja hämillään ympärillensä;\njonkunlainen punastuskin levisi hänen näivettyneille kasvoilleen.\n\n\"Saakelin pikku veitikka!\" sanoi hän irroittaen sormensa hiljemmin ja\nvarovaisemmin, kuin kukaan olisi luullutkaan. Hän haarotteli sitä\nsormea erikseen muista, kun hän meni ulos ja katsasteli sitä vielä\nkärkkäästi. Katsastelu nostatti taas samallaisen omituisen kirouksen,\njonka kertominen hänestä itsestään näytti olevan hupaista.\n\n\"Se iski kiini minuun, se saakelin lurjus!\" virkkoi hän Tipton'ille,\nkohottaen tuon merkillisen sormen Tiptonin nenän tasalle, ikäänkuin\nolisi se ollut oiva todistuskappale sekä mitä miellyttävin esine\nmaailmassa.\n\nOli jo neljäs tunti aamulla, kun siirtokuuta asettui levolle. Kuolleen\nja elävän luona paloi töllissä senkin perästä kynttilä; sillä Stumpy\nsinä yönä ei pannut maata -- eikä Kentuck-kaan. Hän joi vahvasti ja\nkertoi hyvillänsä äsköisen tapauksen jokaiselle, ku vaan malttoi\nkuunnella ja jokainoa kerta lopetti hän jutelmansa ystävällisellä\nkirouksella vastasyntyneen yli. Hän tahtoi kentiesi sillä tavoin\nitseltään ja muilta peittää jotakin salaa heräävää hellätuntoisuutta --\nsillä Kentuck'issa oli täysin määrin hänen sukupuolensa arkaa\nheikkoutta.\n\nKun kaikki muut olivat panneet maata, vaelsi hän hitaasti joen\nrannalle, mietiskellen, viheltäen. Sitte astui hän laaksoa myöten\nylöspäin, meni töllin sivutse, missä yksinäinen kynttilä valvoi ja\nvihelsi huolimatonna olevinaan. Hän pysähtyi suuren petäjän juurelle ja\nrupesi kävelemään samaa tietä takaisin. Puolivälillä seisahtui hän taas\naprikoimaan, kääntyi sitte äkisti takaisin ja koputti uskaliaasti\ntöllin ovea. Stumpy avasi.\n\n\"Mitä kuuluu?\" sanoi Kentuck salaisesti vilkaisten laatikkoon päin.\n\n\"Ei muuta kuin hyvää vaan\", vastasi Stumpy lyhyesti.\n\n\"Eikö nulikalta puutu mitään?\"\n\n\"Tyhjää vielä! Mitä häneltä puuttuisi; hän makaa kuin porsas\".\n\nVähän aikaa olivat molemmat vaiti; Kentuck näytti ujolta. Stumpy piti\nedelleen oven rampista kiini. Kentuck'in mieleen muistui sitte taas\nsormensa; hän kohotti sitä Stumpyn edessä.\n\n\"Se iski siihen, se saakelin kakara!\" sanoi hän ja siirtyi poispäin.\n\nIndiani-Sally pantiin seuraavana päivänä maahan. Kun hänen ruumiinsa\noli haudattu vaaran ahteesen, kokoontui koko siirtokunta keskustelemaan\nmiten lasta piti kasvattaa. Yksimielisesti ja ihastuksella päätettiin,\nettä se omistettaisiin siirtokunnan omaksi, mutta sitte seurasi vilkas\nneuvoittelu kuinka sitä paraiten vaalittaisiin. Omituista oli, ettei\nvilkkaissa puheissa sillä kertaa kuultu semmoisia yksityistä sortavia\nja raakoja rienaussanoja, jotka muute aina Roaring Campissa olivat\ntavalliset sellaisissa tilaisuuksissa. Kaikki päättyi hiljaisuudessa ja\nhyvässä sovussa.\n\nTipton ehdoitti, että lapsi lähetettäisiin Red Dog'in siirtokuntaan,\njoka oli neljänkymmenen peninkulman päässä ja jossa vastasyntynyt saisi\nvaimoväeltä holhousta. Mutta sitä ehdoitusta vastustettiin oikein\nmiehissä ja kiivaasti. Selvästi näkyi kohta kyllä, ettei\nsilmänräpäykseksikään suostuttu mihinkään sellaiseen toimeen, joka\nluovuttaisi kunnan uuden jäsenen heidän oman turvansa alta. \"Paitsi\nsitä,\" lisäsi Tom Ryde ratkaisevalla äänellä, \"voit kutsua tuhansittain\nperkeleitä todistamaan, että nuot Red Dogin roistot vaihtaisivat pois\npenikkamme ja työntäisivät meille toisen sijaan\". Se oli yhteinen vika\nRoaring Campissa, että pahaa luultiin koko ihmiskunnasta.\n\nLapsenlikan hankkimista siirtokuntaan ei myöskään katsottu hyväksi.\nSitä vastaan muistutettiin, ettei mikään sievä nainen pakoittamallakaan\nsiirtäisi jalkaansa Roaring Campiin ja puhuja vakuutti ankarasti, että\ntuota toista naislajia, Jumalan kiitos, jo oli ollut kyllältä. Tämä\njotenkin tyly tähtääminen äitivainaan tapoihin oli, vaikka se meidän\nkorvissamme kuuluu inhoittavalta, ensimmäinen heikko todistus\nsiirtokunnan siveellisestä uudestisyntymisestä -- ensimmäinen nukkuneen\nsiveystunnon herääminen.\n\nStumpy ei virkkanut sanaakaan. Hän arasteli kentiesi hiukan\nsekaantuaksensa sen olennon valitsemiseen, joka sitte perisi hänen\nammattiaan. Mutta kun hänen ajatustaan viimein tiedusteltiin, ilmoitti\nhän vakaasti, että hän ja \"Hanna\" -- edellä mainittu aasi -- kyllä\nvoisivat kasvattaa nulikkaa, jos se uskottiin heille.\n\nHänen ehdoituksessaan oli jotakin omituista, rohkeaa ja outoa, joka\npaikalla miellytti kullankaivajia. Stumpy määrättiin yksimielisesti\nlapsenlikaksi ja Sacramenton kaupungista piti nyt tuottaa kaikki\nvälttämättömät tarpeet.\n\n\"Muista se!\" virkkoi rahastonhoitaja, antaen pienen pussillisen\nkultamuruja postinkulettajalle, joka oli luvannut toimittaa ostoja --\n\"muista se! -- parasta kuin suinkin löytyy -- pitsiä, tiedäthän,\nnauhoja sekä rimssuja -- -- -- koreaa pitää ottaa; perkele huolikoon\nmitä se maksaa\".\n\nLapsi jäi, kumma kyllä, elämään ja höystyi. Luonto likisti orpoa\nuhkuvaa rintaansa vasten ja Herran ihmeellinen ilma -- täynnänsä\nsuloisia hajuja, virkistävä ja hurmaava -- näytti ravitsevan häntä ja\ntäyttävän mitä häneltä muuten puuttui. Stumpy väitti kuitenkin, että\nhuolellinen korjuu ja aasin maito, ne ne matkaansaattoivat kaikkityyni.\n\n\"Minä ja aasi-kopsukka\", sanoi hän tavallisesti, \"olemme olleet\npoikapenikalle sekä isänä että äitinä. -- Katso vaan\", lisäsi hän\nusein, edessään olevaa tietämätöntä myttyä puhutellen, \"katso vaan,\nnupukka, että tuotat meille kunniaa!\"\n\nKun poika oli kuukauden vanha, älyttiin, että nimi oli hänelle pantava.\nSiihen asti oli häntä kutsuttu milloin miksikin: kanan pojaksi, Stumpyn\npojaksi, kiljukidaksi tahi Kentuckin omituisella nimityksellä \"saakelin\npikku lurjus\". Mutta kaikkia näitä nimiä ruvettiin jo pitämään\nepätietoisina; uusi aihe ajoi ajatukset uuteen suuntaan. Kortinlyöjät\nja kuleksijat ovat ylimalkain taikauskoisia; siirtokunnan jäsenet\nkuiskasivat jo keskenään, että lapsi oli tuottanut onnea Roaring\nCampiin. Totta olikin, että kaikki tuumat ja askareet jonkun aikaa\nolivat onnistuneet oivallisesti. Koska sitä luettiin pienokaisen\ntulokkaan ansioksi, tahdottiin antaa hänelle nimi, joka olisi muistutus\nja vahvistus tuosta onnellisesta sattumuksesta. \"Lykky-Tommi\" pantiin\nsiis useain ja perinpohjaisten keskusteluin jälkeen pojalle nimeksi.\nÄitiä tahdottiin unhottaa ja isä oli tuntematon -- lapsi oli siis\nnimetön lain edessä. \"Parasta niinkuin on!\" sanoi viisasteleva\nOakhurst. \"Parasta on aina pelata uusilla korteilla. Kutsukaa poikaa\nLykky-Tommiksi; se on aina hyvä reisupassi maailman halki\".\n\nKasteentoimitus määrättiin erääksi päiväksi. Mitä sillä menolla siellä\ntarkoitettiin arvannee jokainen, ku tuntee siirtokunnan huolimatonta\njumalattomuutta. Papin viran toimittajaksi valittiin eräs Boston,\nmainio irvihammas, joka ihastuen ryhtyi niin mukavaan tilaisuuteen\nosoittaaksensa keksimyskykyään. Hän menetti kaksi päivää\nvalmistaaksensa näppärää ivamukausta kirkollisesta toimituksesta,\nläsnäolevista henkilöistä ja tunnetuista tapauksista oli hän varustanut\npistäviä kokkapuheita. Tilaisuuteen sopiva juhlalaulu opeteltiin ja\nSandy Tipton valittiin kummiksi.\n\nMutta kun huolellisesti järjestetty juhlasaatto soittaen ja lippuja\nliehuttaen oli marssinut siihen metsikköön, jossa toimitus oli tehtävä\nja lapsi oli kannettu runsaasti koristetulle alttarille, astui Stumpy\nkokoontuneen miesjoukon eteen.\n\n\"Minä en koskaan, piru vieköön, pilaa hauskaa leikinlaskua; sen\ntiedätte, pojat!\" aloitteli pikkuinen mies, rohkeasti katsellen\nympärilleen, \"mutta nyt on asian laita semmoinen, etten oikein hyväksy\nmitä tässä aiotte tehdä. Onhan se ainakin vähän kunnottomasti tehty,\njos pilkkaatte lapsiparkaa, joka ei käsitä yhtään siitä. Ja jos kummia\nkaihotaan, niin tahtoisin tietää kellä siihen ammattiin on parempaa\noikeutta kuin minulla, joka, niin sanoakseni, olen ollut lapsen sekä\nisä että äiti\".\n\nTäydellinen vaitolo seurasi tämän merkillisen puheen jälkeen. Kaikkien\nirvihammasten kunniaksi mainittakoon, että ensimmäinen, joka myönsi\nStumpyn lausunnon oikeaksi, oli Boston eikä kukaan muu, vaikka hänen\ntarkasti aprikoitu pilanteko siten turmeltiin. \"Mutta\", jatkoi Stumpy\nliukkaasti älyten ja hyväkseen käyttäen voittoansa, \"me olemme tänne\nkokoontuneet poikaparkaa kastamaan ja kaste on toimitettava. -- Minä\nkastan sinun, Lykky-Tommi, Yhdysvaltain ja ison Kalifornian valtakunnan\nlaillisten lakien mukaan, niin totta kuin Jumala auttakoon henkeäni ja\nsieluani ijankaikkisesti, Amen\".\n\nJumalan nimeä sitä ennen luultavasti ei ollut lausuttu kullankaivajain\nleirissä muuten kuin pilkaten. Tämä kasteentoimituksen parannettu\ntoisinto oli kentiesi vielä omituisempi kuin alkuperäisesti aivottu,\nmutta, ihmeellistä kyllä, ei kukaan sittekään muistanut nauraa. Tommi\nkastettiin yhtä vakaasti ja juhlallisesti kuin kristillisen katoksen\nallakin; hän huusi ja viihdytettiin mitä oikeauskoisimmalla tavalla\nkuin maailmassa löytyy.\n\nSillä tavoin alkoi uudestisyntymisen työ Roaring Campissa. Muutos\ntapahtui melkein huomaamatta. Siinä töllissä, joka oli määrätty\nasunnoksi Lykky-Tommille eli Lykylle, joksi häntä vielä useammin\nsanottiin, nähtiin ensimmäiset parannuksen merkit. Sitä pidettiin\ntarkasti puhtaana ja valkeaksi kalkittuna, sittemmin vuorattiin sitä\nsisältä, koristettiin seinäpaperilla ja varustettiin huonekaluilla.\nRuusupuusta kauniisti veistetty kätkyt, joka muulilla oli tuotu\nkahdeksankymmenen peninkulman päästä, oli, Stumpyn sanoja kertoaksemme,\nsuorastaan häväissyt muita vanhempia huonekalurania. Tölliin\ntäytyi siis hankkia uusia huonekaluja. Miehet, jotka usein tulivat\npoikanulikkaa katsomaan, näyttivät pitävän tuota muutosta semmoisessa\narvossa, että kapakan isäntä katsoi tarpeelliseksi kaupungista\ntuotetulla matolla ja peilillä kartuttaa hotellinsa viettelys-mahtia.\nPeilien suorasukaiset nuhteet kullankaivajain ulkomuodosta ja\nvaatteista vaikuttivat vähitellen, kenenkään huomaamatta, tarkempaa\npuhtautta ja huolta ulkonaisesta siivosta kasvoissa sekä puvussa.\nStumpy oli paitsi sitä, arvaattehan minkätähden, katsonut\nkohtuulliseksi, että kaikki ne, jotka saivat kunnian kantaa\ntahi pidellä Tommia, ensin pantiin jonkunlaiseen karantteniin\n(lika-salpaukseen). -- Se tuntui Kentuck'ista kovalta, kun häntä\n\"terveyden tähden\" kiellettiin lasta lähestymästä, häntä, joka\nluonnostaan oli huolimaton jahnus, monta vuotta oli tottunut erämaitten\nvapauteen ja sentähden vähittäin oli ruvennut pitämään kaikkia\nvaatteita nahkana, jota ei riisuttu, ennenkuin se niinkuin kärmeen\nnahka vanhuuden ja katoovaisuuden takia läksi itsestään. Mutta yleisen\nparannuksen salainen mahti oli niin voimakas, että hän siitä päivästä\nalkain säännöllisesti joka iltapuoli ilmautui puhtaasen paitaan\npuettuna, kädet ynnä kasvot vielä punoittavat vahvasta pyykistä.\nMuissakin suhtein huomattiin muutoksia. Kaikki arvelivat, että Tommi\ntahtoi maata \"tuon ikänsä\", kaiken päivää ja häntä ei suinkaan saatu\nhäiritä. Ei mitään hälinää, melua tahi huutamista suvaittu lähellä\nStumpyn tölliä. Miehet puhuttelivat toisiaan kuiskaten tahi ojensivat\nIndianien vakaamielisellä tavalla ääneti sormiaan. Vähittäin herettiin\nmyöskin tuolla pyhällä alalla kiroomasta; ennen aikaan vallan\ntavallinen ja suosittu kirous \"Piru periköön lykkyä\" eli \"Lykky\nhiiteen\" joutui yhä pahempaan huutoon, koska se nyt voi sattua\nyksityiseen henkilöön. Laulamista ei kielletty, jos siinä luultiin\nolevan joku nukuttava mahti ja erittäinkin sopivana kehtolauluksi\npidettiin erästä balladia, jota entinen Englannin matruusi\n\"fregatti-Jack\" lauloi. Se sisälsi perinpohjaisen kertomuksen kaikista\nansioista ja urhotöistä, joita laiva Arethusa, missä oli tykkiä neljä\nkahdeksatta, oli osoittanut; jokainen värsy loppui pitkäveteisiin\nheikkonevalla ja vapisevalla äänellä laulettuihin kertomasanoihin \"A-a\n-- rethu -- u -- usan kan -- kannella\".\n\nSe näytti komealta, kun Jack, Lykky-Tommi polvillaan vaappui\nedestakaisin ikäänkuin laivan vaaruessa ja kolkolla, yksijonoisella\nbassoäänellä lauloi tuota liikuttavaa sankarirunoa. Se on tietty, että\ntämä kehtolaulu useimmin vaikutti mitä laulaja tarkoitti, olkoonpa\nsitte vaaputtamisen tahi laulun pituuden kautta -- siinä oli\nyhdeksänkymmentä värssyä ja Jack jatkoi niitä aina tarkasti ja\nhitaasti viimeiseen riviin saakka. Kun Jack lauloi, loikoivat miehet\npitkällään puitten pilvestössä, ihaillen kesäillan suloisuutta, laulun\nmiellyttäviä säveleitä sekä piippujen makeutta. Joku vaistomainen tunne\nvirkkoi leirikunnalle, että elämä maalla voi tarjota juuri semmoista\nsuloisuutta.\n\n\"Tämä elämä\", sanoi entinen lontoolainen Simmons miettiväisesti ja\nkyynäspäilleen nojaten, \"tämä elämä on justiin semmoinen, kuin\nautuaaksi kutsutaan; niin minä luulen\". Greenwich juohtui hänen\nmieleensä.\n\nPitkillä kesäpäivillä kannettiin Tommi tavallisesti siihen notkoon,\nmistä Roaring Campin kultaiset aarteet läksivät. Siellä makasi hän\nsuurien puitten juurille levitetyllä huopapeitteellä sillaikaa kuin\nmiehet alempana raatoivat kaivannoissa ja suluilla. Ei aikaakaan, niin\nalettiin siihen kohtaan tehdä lehtimaja, jota koristettiin kukilla ja\ntuoksuavilla köynnöskasveilla. Usein toi joku Tommille tertun\nhyvänhajuisia kirjavia metsäkukkia, esimerk. kaprifoliumia, azaleaa tai\n\"Las Maripofas\". Miehet älysivät äkisti, että semmoisillakin\nvähäpätöisillä esineillä oli oma kauneutensa ja merkityksensä ja että\nniitä voi käyttää muulla tavalla kuin vaan huolimattomasti talloen.\nMiesten silmät aukenivat: palanen kiiltävää kissankultaa, kirjavan\nukonkiven liuska sekä joen rannalla ympyriäiseksi hierottu pii saivat\narvonsa ja pantiin Tommin leluiksi säilymään. Kumma kuinka ympäristön\nmetsät ja vuoret olivat rikkaat semmoisista aarteista!\n\nTommi, jolla oli lelliä semmoisia, kuin sitä ennen ainoastaan kaskujen\nlapsilla, näytti aina tyytyväiseltä ja onnelliselta, vaikka hänessä\ntuntui joku omituinen lapsellinen vakaamielisyys ja hänen pyöreistä,\nmustista silmistään näkyi mietteellisyys, joka toisinaan huoletti\nStumpya. Hän oli aina nöyrä ja hiljainen. Huhu juttelee, että hän\nkerran ryömi aidatun lehtimajansa ulkopuolelle, vaan putosi päälaelleen\nvuoren kupeelta pehmeään multaläjään, mihin hän vähintäkin viideksi\nminuutiksi jäi samaan asemaan, talleroiset koivet ylöspäin. Hän ei\nollut millänsäkään eikä hiiskahtanutkaan, mutta huomattiin sattumalta\nja pelastettiin.\n\nMonta monituista muuta todistusta hänen erinomaisesta herttaisuudesta ja\nluonnonlahjoista voisi vielä kertoa, mutta niitten ainoana perustuksena\novat innokkaitten ystäväin kertomukset. Muutamat niistä vivahtavat\njotenkin vahvasti taika-uskolle.\n\n\"Vastikään konttasin ylös mäelle\", kertoi Kentuck eräänä päivänä,\nhämmästyksestä ja innosta läähättäen, \"ja poikanulikka oli, piru\nvieköön, ruvennut naakin pariin; se istui hänen polvellaan ja\nkurkisteli suoraan hänen silmiinsä. Molemmat olivat niin iloiset ja\nhauskat ja kumpaisenkin suu liikkui ikäänkuin olisivat he olleet kaksi\nkottaraisen poikaa. -- Oikein totta!\"\n\nOli miten olikaan; se on kumminkin varmaa, että Tommille linnut\nlauloivat, hänelle oravat maiskuttivat, hänelle kukat lemusivat ja\nperhoset liipoittelivat, kun hän ryömi puitten siimeksessä ja kun hän\nloikoi selällään, tuijottaen viheriöihin lehviin tahi räpyttäen silmiään\npäivänpaisteessa. Luonto oli hänen hoitajana ja leikkitoverinaan.\nTommin takia pani luonto pitkät auringonsäteet pujahtamaan lehtien\nvälitse, ikäänkuin kultaiset langat, joita hänen pienokaiset kämmenensä\ntavoittelivat; luonto lähetti ketterän kesätuulen viemään Tommille\nlaakerin ja pihkaisten petäjien tuoksua; korkeat maissinvarret\nnyökähyttivät hänelle ystävällisesti ja untelosti; mettiäiset hyrisivät\nja peltovarikset raakkuivat siihen unettavaa myötämusiikkia.\n\nSemmoiset olivat kultaiset kesäpäivät Roaring Campissa. Työ ei koskaan\nennen ollut sujunut niin helposti. Lykky heitä suosi, sen tiesi\njokainen. Kaivamiset antoivat mahdotonta voittoa, leiriin ei laskettu\nyhtäkään vierasta; omaa onnea piti muka akkiloida. Postinviejä -- ainoa\nyhdysside leirin ja muun maailman välillä -- tiesi jutella kummia.\n\"Heillä on\", kertoi hän usein, \"tuolla Roaring'issa katu, joka on\nhelvetin ylpeä, ylpeämpi kuin kaikki kadut koko Red Dog'issa.\nRakennusten ympäri ovat he istuttaneet kukkia ja köynnöskasveja ja he\npesevät itsiään kaksi kertaa päivässä. Vieraat eivät saa pistää\nnokkaansa sinne ja päällepäätteeksi ovat he ottaneet Indiani-kakaran\nepäjumalakseen; se on totta se; sen minä tiedän!\"\n\nKun parantamisinto kerran oli päässyt vauhtiin, niin pyrittiin yhä vaan\nedistymään. Joku ehdoitti, että hotelli rakennettaisiin ja että pari\nsievää perhettä kutsuttaisiin sinne kesäksi olemaan. Se olisi,\narvelivat he, hyvää, jos Tommi hiukan saisi olla naisten parvessa.\nAinoastansa hellä huolenpito Tommista voi vaikuttaa sitä suurta\nmuutosta, että nuot naisten siveyttä ja tarpeellisuutta epäilevät\nmiehet luopuivat entisistä aatteista ja aikomuksistaan. Harvat sitä\nehdoitusta silloin vastustelivat; koska ei päätöstä moneen kuukauteen\nvoitu pauna toimeen, pysyi vähemmistö viisaasti vaiti, toivoen, että\njoku este sitä ennen ilmaantuisi. Se tapahtuikin.\n\nVuoristossa muistetaan kauan vuoden 1851 talvea. Lunta oli paksulta;\njokainen puro muuttui joeksi ja joka joki mereksi. Jokainen sola ja\nnotko muuttui kuohuvaksi koskeksi, joka vyöryi alas rinteeltä, temmaten\njättiläis-puita juurineen maasta ja levittäen tasangolle tuhoa ja\nkauhua. Red Dog oli kaksi kertaa ollut veden alla; Roaring Campin\nasukkaat pelkäsivät mitä pahinta.\n\n\"Vesi on tuonut tänne kultamme\", sanoi Stumpy. \"Se on ollut täällä\nennen ja tulee kaiketi vielä takaisin\". Samana yönä särki joki yhtäkkiä\nsulkunsa ja levitti hävittävät vetensä mäillä kaikilta kulmilta\nsalvattuun laaksoon.\n\nKuohuvat vedet, kaatuneet puut, virtaa myöten menevät hirret ja\npilkko-pimeys, joka autti vettä nielemään koko tuon herttaisen laakson,\ntuottivat semmoista häiriöä, ettei pelastusta ollut ajatellakaan. Kun\npäivä koitti, oli Stumpyn tölli kadonnut. Ylemmällä samassa laaksossa\nlöydettiin onnettoman isännän ruumis, mutta Roaring Campin toivo,\nylpeys ja lykky -- Tommi -- oli hävyyksissä. Etsijät palasivat\nmurheellisina, mutta huuto kutsui heidät takaisin rannalle.\n\nSe huuto kuului eräästä pelastusveneestä, joka oli tullut virran\nalapuolelta. Soutajat kertoivat, että he pari peninkulmaa alempana\nolivat löytäneet miehen ynnä lapsen puolikuolleina vilusta ja\nväsymyksestä. Tunsiko kuka heitä ja olivatko he täältä kotoisin?\n\nYksi ainoa silmänluonti ilmoitti, että pelastettu mies oli Kentuck\njulmasti haavoitettuna ja ruhdottuna, mutta hän piti kuitenkin vielä\nLykky-Tommia sylessä. Kun he kyykistyivät katselemaan tuota kummallista\nparia, huomasivat he, että lapsi jo oli kylmä ja jäykkä. \"Hän on\nkuollut!\" virkahti eräs kullankaivaja.\n\nKentuck avasi raukeat silmänsä. \"Kuollutko?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Jaa, poikaseni, ja sinä olet kuoleva\".\n\nHymy valaisi Kentuckin karkeita kasvoja. \"Kuoleva!\" kertoi hän. \"Hän\nottaa minut kerallaan -- -- sanokaa, pojat, kaikille, että minulla nyt\non lykky muassa --\".\n\nTuo voimakas mies piti pikkuisen ruumiin kovasti sylissään, niinkuin\nhukkuva pitää laudan päästä ja läksi matkalle sitä mustaa jokea myöten,\njoka ikuisesti valuu tuntemattomaan mereen.\n\n\n\n\nII.\n\nPakolaiset.\n\n\nKun John Oakhurst, kortinlyöjä ammatiltaan, 23 Marrask. 1850 aamulla\ntuli ulos suurimmalle kadulla Poker Flatin kaupungissa, huomasi hän\nkohta, että edellisen illan jälkeen joku muutos oli tapahtunut\nuudispaikan siveellisessä ilmassa. Muutamat miehet, jotka kiivaasti\npuhuivat keskenään, vaikenivat, kun hän lähestyi ja iskivät toisilleen\nsilmää. Oli kuin sunnuntaina ikään ja se ennusti pahaa siinä paikassa,\nmissä sunnuntaista tavallisesti ei huolittu ollenkaan.\n\nOakhurstin kauniit, huolettomat kasvot eivät näyttäneet pitävän lukua\nnoista ajan merkeistä. Se on sitte toinen kysymys, älysikö hän niitten\nenteitä tai ei.\n\n\"Tuhat perkelettä! nuot tähtäävät taas jotakin raukkaa\", ajatteli hän\nitsekseen. \"Saas nähdä, eiköhän minun selkääni tällä kertaa tavoiteta\".\n\nHän sivalsi hienolla niistimellä punaisen pölyn kirkkailta\nsaappailtaan, pisti sen jälleen lakkariin, vihelsi ja jatkoi, asiasta\nenempää huolimatta, käyntiään.\n\nPoker Flatin yhteiskunta oli todella jotakin tähtäämäisillään. Äsken\noli hävinnyt monta tuhatta dollarsia, kaksi kallista hevoista ja\narvoisa kansalainen. Se oli matkaansaattanut omituista siveyden ja\njärjestyksen uudestisyntymistä, vaikka tämä vastavaikutus vuorostansa\noli yhtä laiton ja vallaton kuin ne teot, jotka olivat sen syynä.\nToimeen pantiin salainen valiokunta, jonka piti ajaa kaupungista kaikki\nhuonoiksi tunnetut henkilöt. Sitä velvollisuutta toimitettiin mitä\nsuorimmalla tavalla kahden miehen suhteen, jotka nyt omaksi kauhukseen\nja muille varoitukseksi rippuivat sykomor-puun oksista läheisessä\nnotkossa. Paitsi sitä tuumittiin ajaa pois useita muitakin, joiden\nelanto ei ollut ankarain siveyden vaatimusten mukainen. Meitä surettaa\nmyöntää, että muutamat heistä olivat naisia, mutta tähän on kuitenkin\npaikalla lisättävä se selitys, että Poker Flat ainoastaan silloin\nrohkeni nousta tuomariksi, kun siveyttömyys oli ammatiksi vakaantunut.\n\nOakhurst oli oikeassa, kun hän arvasi itsensä kuuluvan syytettyjen\njoukkoon. Useat yhteistä hyvää valvovan salaisen valiokunnan jäsenet\nolivat mitä innokkaimmin väittäneet, että hän varoittavaksi esimerkiksi\noli hirtettävä; sillä tavalla voisi muka myöskin helpoimmin saada\ntakaisin ne rahasummat, jotka hän oli voittanut heiltä.\n\n\"Saakeli soikoon!\" sanoi Jim Whealer, \"eihän tuo nuori nulikka Roaring\nCampista, jota ei kukaan tunne, saa pelata meidän lakkariamme tyhjiksi;\nemme tähän asti ole panneet tikkuakaan ristiin sitä estääksemme. Ei!\nMies hirsipuuhun, se on paras keino se!\"\n\nMutta joku oikeudentunto niissä miekkoisissa, jotka vuorostaan olivat\nvoittaneet Oakhurstilta, kumosi sitä ehdoitusta.\n\nOakhurst kuuli tuomionsa levollisena kuin \"filosofi\". Hän oli\nkortinlyöjänä tottunut taipumaan sallimuksen mukaan. Koko elämä oli\nhänestä uhkapeli ja hän toivoi tulevaksi kerraksi parempaa onnea.\n\nAseilla varustettu joukko saattoi maanpakolaisuuteen ajetut uudispaikan\näärimmäiselle rajalle saakka. Paitsi Oakhurst oli siinä seurassa eräs\nnuori nainen, yleisesti tunnettu nimellä \"Herttuatar\", toinen nainen,\njolle \"Punaviitta\" oli pantu nimeksi ja parantumaton juomari \"Billy\neno\", joka oli pahan luulon alaisena varkaudesta kaivoksissa ja\nmuuallakin. Ohitse kulkevat eivät virkkaneet mitään tuolle matkueelle\nja aseellinen vartijakunta oli myöskin vaiti. Vasta silloin, kun\ntultiin siihen rotkoon, joka oli Poker Flatin alueen rajana, avasi\nesimies suunsa lyhyeen, kovaan ja suorasukaiseen puheesen. Maanpakoon\najetut kiellettiin kuoleman uhalla palaamasta.\n\nKun vartijakunta oli poistunut, puhkesivat tunteet ilmi: Herttuatar\nitki, Punaviitta lausui useita mahtisanoja, joita on paras jättää\nkertomatta ja Billy eno laski sadatustulvan liikkeelle. Oakhurst pysyi\nyksinänsä vaiti ja vakaana. Hän ei ollut millänsäkään, vaikka\nPunaviitta toivoi repivänsä silmät erään ihmisen päästä, vaikka\nHerttuatar nyyhkyttäen vakuutti, että hän kuolisi tielle ja vaikka\nBilly eno ravisti suustaan törkeitä kirouksia sillaikaa kuin hän\nratsasti kivistä tietä myöten eteenpäin. Vähän ajan perästä tarjoutui\nhän sukkelasti ja kohteliaasti vaihtamaan omaa ratsuansa, Pataässä\nnimeltä, Herttuattaren satulan lyöttämään muuliin, mutta ei sekään\nsaattanut matkueen jäseniä lähempään keskuuteen. Herttuatar järjesti,\nviekastelevasti silmäillen, kallista mutta pahoin pidettyä pukuaan;\nPunaviitta katseli äkäisesti Pataässän omistajaa ja rakastettava Billy\neno sulki koko seuran mahdikkaasen kiroukseen. Sandy Bar oli\nuudispaikka, johon ei vielä ollut koskenut sama uudestisyntyminen kuin\nPoker Flatiin ja joka siis monesta syystä houkutteli pakolaisia; tie\nsinne kulki jyrkän vuoriharjun yli ja vei kokonaisen päivän. Koska\nsyksy oli kulunut loppupuoleen, tuntui ilma yhä kuivemmalta,\nkylmemmältä ja tuimemmalta, kuta korkeammalle noustiin, tie oli kaita\nja raivaamaton; hankalasti kuljettiin edelleen.\n\nPäivä oli puolessa, kun Herttuatar liukuen alas satulalta ilmoitti,\nettei hän jaksanut matkustaa askeltakaan eteenpäin. Sentähden\nseisahduttiin. Paikka oli jylhä ja omituinen. Metsäinen laakso, jota\njyrkät, paljaat graniittivuoret kolmelta taholta ympäröivät, kallatti\nerään syvänteen reunalle, josta voi luoda silmänsä tasangolle päin. Se\noli epäilemättä paras leiripaikka, jos vaan oli aikaa pysähtymiseen;\nmutta Oakhurst tiesi, että tuskin puoltakaan matkaa oli kuljettu ja\nettei seura suinkaan ollut varustettu pitkällisempään oleskelemiseen\nvuoristossa. Sitä tarkoitti hän viisaalla muistutuksellaan, että se oli\nperkeleen tuhmasti tehtyä, jos pelistä luovuttiin, ennenkuin kortit\nolivat pöydällä. Mutta hänen matkatoverillaan oli kovaksi onneksi\njuomia, jotka, asiain näin ollessa, saivat toimittaa ruuan,\npolttoaineitten, huoneen ja huolen virkaa. Vaikka hän varoitteli, niin\nei kulunut aikaakaan, ennenkuin kaikki olivat katalan nesteen\nvaikutusten alaisina. Billy eno jätti sotaisat aatteensa ja vaipui\nhorroksiin, Herttuatar tuli helläksi itkusilmäksi ja Punaviitta\nkuorsaili. Oakhurst jäi yksinänsä suoraksi, kiven nojaan, levollisesti\nkatselemaan viehättävää ihmisparvea. Hän ei koskaan juonut väkevämpää\nkuin vettä, peläten, että hänestä muuten luopuisi se äly ja mielen\nlujuus, joka oli välttämätön hänen virassaan. Jos puhumme hänen omalla\nkielellään, niin sanomme, \"ettei hänellä ollut varaa siihen\".\n\nNukkuneita matkakumppaniaan katsellessansa, tunsi hän ensikerta kuinka\nsortavaksi se yksinäisyys kävi, joka oli luonnollisena seurauksena\nhänen elämänlaadusta, tavoista ja pahoista töistänsä. Saattaaksensa\najatuksiaan toiseen suuntaan, alkoi hän harjata pölyä mustista\nvaatteistaan, pesi kädet sekä kasvot ja koetti muutenkin tyydyttää\nkoreuden ja kauneuden tunnetta. Hän ei hetkeksikään mielinyt hylätä\nheikompia ja enemmän apua tarvitsevia kumppaniansa; mutta kummallisella\npahalla aavistuksella katseli hän levotonna kolkkoja vuorten rinteitä,\nsynkeitä kuusia, jotka suhisivat paisuvassa tuulessa, lyijynvärisiä\npilviä ja sitä paksua sumua, joka alkoi peittää laaksoa. Hän oli vielä\nsiinä toimessa, kun hän äkkiä kuuli nimensä huudettavan.\n\nRatsasmies tuli hitaasti jyrkkää polkua myöten ylös. Tulokkaan\nrehelliset, iloiset kasvot nähtyään, tunsi Oakhurst hänet Tommi\nSimsoniksi Sandy Barista, jolla muuten oli liikanimi \"Viaton\". Pari\nkuukautta sitte olivat he sattuneet yhteen korttipöydän ääressä, missä\ntilaisuudessa Oakhurst vakaamielisenä raastoi sievältä nuorukaiselta,\njoka ei aavistanut mitään pahaa, koko hänen omaisuutensa: noin\nneljäkymmentä dollarsia. Kun voitto oli tehty, vei Oakhurst nuoren\nkortinlyöjän syrjään ja puhutteli häntä näin:\n\n\"Tommi! sinä olet kelpopoika, saakelin hyvä poika, mutta et pelata osaa\nyhtään. Noudata neuvoani: älä enää koetakaan!\"\n\nHän antoi sitte nuorukaiselle kaikki rahat takaisin, työnsi hänet\nhiljaa ovesta ulos ja pääsi sillä tavalla Tommi Simsonin ikuiseen\nsuosioon.\n\nSe näkyi selvästi siitä vilpittömästä ihastuksestakin, jolla Tommi nyt\ntervehti Oakhurstia. Hän oli, kertoi hän, menöllä Poker Flatiin\nonneansa koettamaan. \"Yksinään?\" -- \"Ei, ei juuri yksinään -- ei juuri\nyksinäiseksi sanottava. Hän oli toden perästä -- (ujosti hän nauroi,\ntätä kertoessaan) -- karannut Tiny Woods'in kanssa -- muistihan\nOakhurst Tinyä? -- Tuota tyttöä, joka oli passarina atrioitsioille\n'raittiuden hotellissa?' -- He olivat kauan olleet kihloissa, mutta\nukko Woods oli vastustellut aiottua liittoa ja sentähden päättivät he\nviimein karata. He olivat nyt matkalla Poker Flatiin vihille ja\nsentähden sattuivat nyt tulemaan siihen kohtaan. He olivat kovin\nväsyneet ja pitivät itsiään onnellisina, leiriin ja hyvään seuraan\nosattuaan.\" Näitä kaikkia jutteli Viaton iloisesti ja selvästi sillaikaa\nkuin Tiny, kaunis punaposkinen kuudentoistavuotias, tuli esiin kuusien\ntakaa, missä hän näkymätönnä oli punastunut, ja ratsasti rakastajansa\nrinnalle.\n\nArkatuntoisuus vaivasi harvoin Oakhurstia ja vielä harvemmin huoli hän\nsiitä, oliko käytös sovelias vai ei, mutta nyt tuntui hänestä tämä\ntilaisuus jotenkin vastenmieliseltä. Vaikka vähän hämillään malttoi hän\nkuitenkin mieltänsä ja potkaisi Billy enoa, joka juuri oli jotakin\nvirkkamaisillaan; Billy eno oli kylläksi selväpäinen käsittääksensä,\nettä se potkaisu osoitti suurempaa voimaa, jota hän ei tohtinut\närsyttää. Oakhurst koetteli sitte saada Tommia luopumaan siihen\npysähtymästä, mutta se oli turha vaiva. Hän muistutteli, ettei heillä\nollut ruokavaroja eikä kapineita majan laittamiseen, jos ilma, niinkuin\narvattavaa oli, yöllä kävisi vielä pahemmaksi. Mutta Viaton vastasi\nkovaksi onnekseen siihen vastaanpanoon, että hänellä oli kyllältä\nruokaa kaikille ja että hän pari askelta siitä paikasta oli hoksannut\nkylmille jätetyn hirsihuoneen, joka yöllä antaisi rouvasväelle suojaa.\n\n\"Jos Tiny saapi olla sinun rouvasi parvessa\", sanoi Viaton\nHerttuattareen päin viitaten, \"niin tulen itse hyvästi toimeen\".\n\nAinoastaan Oakhurstin jalan säälimätön muistutus voi pidättää Billy\nenoa hohotusnauruun purskahtamasta. Ukko katsoi paraaksi kävellä\nlaaksoa myöten ylemmäksi, jotta mieli taas muuttuisi totisemmaksi. Hän\nilmaisi siellä huvittavan tapauksen korkeille kuusille, käsillä\nalinomaa läjähyttäen polviansa, kasvojaan väännellen ja navakoilla\nkirouksilla hellittäen tunteitansa. Kun mielensä vihoviimein teki\npalajamaan, tapasi hän seuran kokoontuneena leimuuvan nuotion\nympärille, missä ystävällistä pakinaa pitivät; ilma oli äkkiä muuttunut\nniin kylmäksi, jotta jähmetytti. Tiny puhui vilkkaasti lapsekkaalla,\nsuoralla tavallaan Herttuattaren kanssa, joka kuunteli, kasvot\niloisemmat ja innostuneemmat kuin moneen aikaan. Viaton koetteli\npuolestaan yhtä hyvällä menestyksellä huvittaa Oakhurstia ja\nPunaviittaa, niin että viimeksimainittukin näytti leppyvän\nhempeämmäksi.\n\n\"Hiton somat kemut!\" sanoi Billy eno ylenkatseella, silmäillen\nmaaseutuun sopivaa ihmisjoukkoa, liputtavaa tulta ja hevoisia, jotka\nlieattuina söivät näköalan perällä. Yhtäkkiä välähti sukkela aate\nniistä viinahöyryistä, jotka pimittivät hänen aivojaan. Se aate oli\ntietysti pilkkaavaa laatua, sillä hän läjähytti taas polviaan ja\npureskeli sormiansa, ettei naurunsa kuuluisi.\n\nKun varjot illalla vähittäin levisivät laakson yli, paisui tuuli yhä\nkovemmaksi puitten latvoissa ja kiiti vaikeroiden niitten korkeain\nrunkojen välitse. Rappeutunut huone, joka oli vaillinaisesti katettu\nrisuilla ja oksilla, hylättiin naisten yksinomaiseksi käytännöksi. Kun\nkihloissa olevat yöksi erisivät, antoivat he julkisesti toisilleen\nsuuta niin lujasti ja kunnollisesti, että se kuului kuusien\nhumistessakin. Kaikkia kokeneet Herttuatar ja Punaviitta olivat\nluultavasti varsin väsyneet päivän vaivoista, että olisivat huolineet\ntästä viimeisestä lapsellisen yksinkertaisuuden ilmauksesta; he\nkääntyivät hiljaa poispäin ja astuivat, sanaakaan virkkamatta,\nhuoneesen. Polttopuita lisättiin tuleen, miehet käärivät huopapeitteet\nympärinsä ja kävivät pitkäksensä oven ulkopuolelle; kaikki nukkuivat\nmuutaman minuutin kuluttua.\n\nOakhurst heräsi varhain aamulla, vilusta kankeana. Kun hän kohentihe\nsivulle päin sammuvaa tulta virittääksensä, toi tuuli hänen poskea\nvasten jotakin, ku pani sitä vaalenemaan -- nimittäin lunta.\n\nHän keikahti ylös makaavia herättääksensä, sillä aika oli nyt\ntäpärällä. Mutta hän huomasi samassa tyhjäksi sen kohdan, mihin Billy\neno oli pannut maata. Paha luulo pölähti hänen päähänsä ja kirous\nkerkesi hänen kielellensä. Joutuisaa juoksi hän sille paikalle, missä\nmuulit sekä hänen hevoisensa olivat olleet -- ne olivat poissa. Lumi\noli peittänyt niitten jäljetkin.\n\nLiikutettuna palasi hän nuotiolle, vaan malttoi mielensä yhtä\nhaluttomaksi kuin ainakin. Hän ei herättänytkään makaavia; eihän heillä\nollut kiirettä saada tietää mitä ei enää voitu auttaa. Viaton makasi\nrauhallisesti, suopea päivettynyt näkö hymyilevänä; Tiny impi uinaeli\nsyntiin langenneitten sisartensa vieressä yhtä makeasti kuin jos\ntaivaalliset vartijat olisivat ympäröineet häntä. Oakhurst itse kääri\npeitettä tiiviimmin ympärinsä, pyyhkäisi viiksiään ja odotteli päivän\nvalkenemista. Päivä valkeni hitaasti; tupruavat lumi-hiuteet\nsokaisivat ja huikaisivat silmiä. Koko maisema oli sen verran kuin sitä\nvoi nähdä ikäänkuin taikaneuvolla muuttunut. Oakhurst loi silmänsä\nlaaksoon; hän selitti nykyisyyden ja vastaisen ajan laatua yhdellä\nlauseella \"lumeen peittyneet!\"\n\nKun tarkoin oli katseltu ruokavaroja, jotka seuran onneksi säilyivät\nhökkelissä ja siis olivat välttäneet Bill enon varastelevia näppiä,\nhuomattiin arvaamalla, että niitä huolen ja säästäväisyyden kautta\nvielä voisi piisata kymmeneksi päiväksi.\n\n\"Niin on!\" sanoi Oakhurst syrjässä Viattomalle, \"jos tahdot jakaa\nmeillekin. Muuten -- ja siten tekisit kentiesi morsiamesi tähden\noikeimmin -- voimme kyllä odottaa kunnes ukko tulee takaisin auttamaan\nmeitä.\"\n\nTuntemattoman syyn takia oli se Oakhurstista vastenluontoista ilmaista\nBilly enon konnantyötä. Hän sanoi luulevansa, että ukko kentiesi yöllä\noli kävellyt eksyksiin makuupaikalta sekä säikäyttänyt elukkoja\nkarkaamaan; hän lausui myöskin muutamia varoittavia sanoja\nHerttuattarelle ja Punaviitalle, jotka tietysti arvasivat asian oikeaa\nlaitaa.\n\n\"Jos he kerran älyävät mitä miehiä yksi seurastamme oli,\" sanoi hän,\n\"niin ei taida kestää kauan, ennenkuin älyävät kuta enkelin-lajia\nkaikkityyni olemme -- ja mitä se toimittaa, lapsirukat, että heitä\npeloitamme!\"\n\nTommi Simson ei ainoastaan kernaasti tarjonnut Oakhurstin käytettäväksi\nkaikki maalliset varansa, vaan näytti olevan hyvillänsä siitäkin, että\ntäytymys tulisi jäädä siihen paikkaan.\n\n\"Viikon päivät vietämme tässä oikein hupaisesti ja kauniisti, sen\nsaatte nähdä -- sitte lumi sulaa ja me palajamme kaikki yhdessä.\"\n\nNuoren miehen suruton iloisuus ja Oakhurstin järkähtämätön\nhuolimattomuus tarttuivat muihinkin. Viaton teki kuusen oksista uuden\nkaton hökkelille ja Herttuatar neuvoi Tinylle kuinka sisustaa piti\nsiivota ja koristaa; hän osoitti siinä asiassa sellaista näppäryyttä ja\nälyä, että nuori kokematon impi hämmästyen avasi siniset silmänsä\nselkoselälleen. \"Herra Jumalan poika, kuinka te mahdatte olla tottuneet\nkoreuteen!\" virkahti Tiny. Herttuatar kääntyi toisanne peittääksensä\njotakin, ku saattoi hänen kasvonsa punastumaan poskimaalin alla ja\nPunaviitta käski Tinya \"pitämään suun kiini vaarallisista puheista.\"\n\nKun Oakhurst palasi väsyttävästä ja turhasta tienhakemisesta, kuuli hän\nvuorien kajahtelevan iloista naurua. Hän pysähtyi hämmästyneenä ja\nviina, jonka hän varovasti oli pannut piiloon, juohtui ensin\nehdottomasti hänen ajatuksiinsa. \"Mutta kuinka lieneekään, ei tuo\noikein viinalta kuulu,\" sanoi kortinlyöjä itsekseen. Hänen pelkonsa\nasettui tykkönään, koska hän vähän ajan perästä alinomaa satavain\nlumihiuteitten välitse näki leimuuvan tulen ja iloiset ihmiset sen\nympärillä. Viina ei suinkaan vaikuta sellaista viatonta iloa, kuin\nsiinä osoittihe.\n\nSe on tietämätöntä oliko Oakhurst peittänyt korttinsakin samalla kuin\nviinalekkerin, mutta varma totuus on, ettei hän sinä iltana näyttänyt\naikomustakaan ottaa niitä esille; Herttuatar ja Punaviitta sitä kyllä\nkummeksivat, vaan eivät virkkaneet mitään. Aikaa kulutettiin\nrattoisasti käsi-uruilla, jotka Tommi Simson ylpeillen otti esiin\nkapineistaan. Vaikka sitä soittokonetta on vaikea käyttää, osasi Tiny\nkuitenkin saada useita vastahakoisia nuottia soimaan ja Viaton myötäili\nreippaasti napsutinparilla. Illan komein kohta oli kuitenkin se, kun\nmolemmat rakastavaiset toinen toisensa käteen tarttuen aloittelivat\nmetodista-virren, jota lauloivat aivan vakaasti ja innoissaan.\nLuulenpas vaan, että eräs sotaisa polento ja helähdys sen nuotissa\nparemmin kuin jumaliset sanat vaikuttivat kuulijoihin, jotka kaikki\nyhtyivät laulamaan värsyjen loppusäkeen:\n\n    Mä elän Herran palkassa\n    Ja kaadut uskollisna.\n\nKuuset kumartuivat humisten, myrsky viuhui eriskummaisen ihmisparven\npäällitse pyörien ja liekit nousivat heidän alttariltaan korkeammalle\ntaivasta kohti ikäänkuin todistaen heidän lupaustaan.\n\nMyrskyn ankaruus asettui vähäisen yön sydämmellä, paksut pilvet\nhajosivat ja tähdet tuikkivat kylmästi, kirkkaasti makaavan matkueen\nylitse. Oakhurst, jonka tavat ja elämänlaatu olivat totuttaneet häntä\ntulemaan toimeen vähimmälläkin unella, oli vahtimisesta sopinut Tommi\nSimsonin kanssa siten, että hän itse otti päällensä suurimman osan sitä\nvelvollisuutta. Viattoman kanssa tästä keskustellessaan, veti hän\nsyyksi, ettei hän tarvinnut unta ja usein oli elänyt kokonaisen\nviikkokauden makaamatta.\n\n\"Mitä kummaa silloin toimitit?\" kysyi Tommi.\n\n\"Korttia löin,\" vastasi Oakhurst omituisella äänellä. \"Kun onni suosii\n-- oikein neekerionni, niinkuin toisinaan voi tapahtua -- silloin en\nsuinkaan väsy. Onnen täytyy ensin muuttua. Tuo onni eli sallimus,\"\njatkoi kortinlyöjä miettiväisesti puhettaan, \"on sangen merkillinen\nkone. Ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja mihin se häviää, mutta sen\ntietää jokainen, että onni toisinaan on hyvä, toisinaan huono;\ntärkeintä on kavattaa sitä silmänräpäystä, jolloin se on\nmuuttumaisillaan, sillä se muuttuu vaikka myöhäänkin, sen voin\nvannomalla vakuuttua. Se tulee kerroittain. Meillä on, Poker Flatista\nlähdettyämme, ollut kerros saatanan kovaa onnea ja sinua on se puuska\nmyöskin sivaltanut. Mutta älä tuosta sattumuksesta ole milläsikään;\nkyllä se muuttuu. Muista se,\" lisäsi Oakhurst syvemmälle tarkoittaen,\nkuin hän tahtoi näyttääkään:\n\n    \"Mä elän Herran palkassa\n    Ja kaadun uskollisna.\"\n\nKolmas päivä tuli ja aurinko, joka loi silmänsä alas lumiseen laaksoon,\nnäki pakolaisten jakavan verkkaan väheneviä ruokavaroja aamiaiseksi.\nAuringon säteet levittivät ystävällistä lämpöä maisemalle ikäänkuin\nsäälien edellisen ajan vaivoja. Mutta ne näyttivät myöskin nietoksia\nsylenkorkuisiksi läjättyinä rutean rakennuksen ympärillä -- tietöntä,\ntoivotonta lumimerta, joka levisi niitten kallioisten rantojen\nalapuolella, mistä haaksirikkoiset vielä pitivät kiini. Erinomaisen\nkirkkaan ilman halki nähtiin savu nousevan usean peninkulman päässä\nolevasta Poker Flatista. Punaviitta hoksasi sitä ja päästi\nvuorilinnansa harjalta kirouksen jäähyväisiksi tuolle kaukaiselle\nkaupungille. Se oli hänen viimeinen vihan ja närkästyksen osoituksensa\nsitä yhteiskuntaa vastaan, joka oli sysännyt hänet pois ja siinä tuntui\nkentiesi juuri sentähden mieleen koskevaa mahtia. Hän ilmoitti kahden\nkesken Herttuattarelle, että se kirous teki hänelle itselleen hyvää.\n\"Mene sinäkin sinne ylös ja kiroile kerran, niin saat nähdä\". Hän\nistuutui sitte taas huvittaaksensa \"lasta\", joksi hän ja Herttuatar\nolivat ruvenneet kutsumaan Tinya. Tiny oli jo kuluttanut lapsuuden\nkengät loppuun asti, mutta tuosta arvoisasta naisparista tuntui se\nmieluisalta ja lohduttavalta semmoisella puheenparrella selittää sitä\nseikkaa, ettei Tiny kiroillut eikä elänyt irstaasti.\n\nKun yö taas painui alas vuorenlaaksolle, painuivat ja alenivat\nveto-urkujen mankuvat sävelet värveellisinä huokauksina roihuavan\nleiritulen ääressä. Mutta soitanto ei voinut täyttää sitä tyhjyyttä,\njota riittämätön ruoka oli vaikuttanut ja Tiny ehdoitti uudeksi\najankuluksi, että jokainen kertoisi jotakin. Mutta koska ei Oakhurst\neikä hänen molemmat naistoveristansa juuri mielellään tahtoneet jutella\nomista elämänvaiheistaan, olisi sekin ehdoitus mennyt tyhjiin, jos ei\nViaton olisi auttanut. Pari kuukautta ennempänä oli hän sattumalta\nlöytänyt huononpuolisen käännöksen Ilias-runoelmista. Hän lupasi kertoa\ntuon sankarijutun tärkeimmät tapaukset sillä ehdolla, että hän saisi\ntoimittaa tehtävänsä omalla tavallaan, koska hän kyllä muisteli\nsisällystä, vaan aina unhotti oikeat sanat. Tarjous vastaanotettiin\nkiitollisuudella; Homeeron puolijumalat vaelsivat siis taas sinä iltana\nmaan päällä. Trojan ja Kreikan uroot olivat tuulessa voittosillaan ja\nisot kuuset näyttivät kumartuvan Peleyn pojan kauhean vihan edessä.\nOakhurst kuunteli vakaana, tyytyväisenä. Häntä miellytti etenkin Kille\n-- Viattoman keksimä nimitys ketteräjalkaiselle Akilleelle.\n\nViikkokausi vieri siten, ruokaa oli niukalta, vaan Homeeroa runsaasti.\nAurinko oli taas piilossa ja lyijyharmaista pilvistä seulottiin\nlumihiuteita maan yli. Valkea piiri supistui päivä päivältä heidän\nympäri yhä ahtaammaksi, kunnes he viimein vankihuoneestaan silmäilivät\nkokonaisia muuria huikaisevaa lunta, jotka kohosivat kahdenkymmenen\njalan korkuisiksi. Yhä vaikeampaa oli löytää polttoaineita tuulen\nkaatamista puista, jotka kohta peittyivät lumeen. Mutta ei kukaan vielä\nvaikeroinut. Rakastavaiset käänsivät silmänsä synkeästä näköalasta ja\nkatselivat onnellisina toinen toisensa silmiin. Herttuatar oli\niloisempana kuin ennen ja piti taukoomatonta huolta Tinysta.\nAinoastansa Punaviitta näytti heikkonevan ja riutuvan, vaikka hän ennen\noli ollut miehuullisin koko seurassa.\n\nKymmenennellä vuorokaudella kutsui Punaviitta yönsydämmellä Oakhurstin\nluoksensa. \"Olen valmis lähtemään\", sanoi hän heikkoudesta vapisevalla\näänellä. \"Älä herätä lapsiraukkoja. Ota mytty päänalaiseni alta ja avaa\nse\".\n\nOakhurst teki niin. Se sisälsi Punaviitan muonamäärät viimeviikon\nkuluessa, melkein tykkänään koskemattomina. \"Anna ne lapselle!\" sanoi\nhän, makaavaan Tinyyn viitaten.\n\n\"Sinä olet näännyttänyt itseäsi nälällä\", virkahti Oakhurst.\n\n\"Niinpä sitä sanotaan\", vastasi langennut nainen lyhyesti, painui alas,\nkääntyi seinää vasten ja huokasi viimeisen kerran.\n\nVetourut ja napsuttimet pantiin sinä päivänä piiloon ja ukko Homeero\nsai levätä. Kun Punaviitan ruumis oli pantu levolle lumeen, vei\nOakhurst Tommin syrjään ja näytti hänelle suksiparin, jonka hän oli\ntehnyt vanhasta nahkasatulasta.\n\n\"Yhdellä keinolla voit vielä pelastaa Tinyä\", sanoi Oakhurst, \"ja sen\nsaat tuolta\", lisäsi hän, Poker Flatiin päin katsoen. \"Jos voit keretä\nsinne kahdessa päivässä, niin on hän pelastettu\".\n\n\"Mutta sinä?\" kysyi Tommi.\n\n\"Minä jään tänne\", kuului lyhyt vastaus.\n\nRakastavat erisivät, kauan kaulailtuaan toisiansa.\n\n\"Menettekö tekin?\" kysyi Herttuatar, kun Oakhurst näytti valmiilta\nseuraamaan Tommia.\n\n\"Rotkoon asti vaan\", vastasi Oakhurst. Hän kääntihe äkkiä ja suuteli\nHerttuatarta; tämän vaaleat posket jäivät hehkumaan ja värisevät\njäsenet liikkumattomiksi hämmästyksestä.\n\nYö tuli, vaan Oakhurstia ei kuulunut. Kun Herttuatar aikoi lisätä puita\ntuleen, näki hän, että joku huomaamatta oli hökkelin seinustalle\nläjännyt polttopuita muutamaksi päiväksi: hänen silmänsä täyttyivät\nkyyneleillä, mutta hän peitti ne Tinyltä.\n\nMolemmat naiset saivat sinä yönä sangen vähän unta ja kun aamu tuli,\nlukivat he toistensa kasvoista kovan tuomionsa. Ei kumpainenkaan\nvirkkanut mitään, mutta Tiny tunkihe Herttuattaren viereen ja laski\nkäsivartensa hänen vyötäisilleen. Siihen asemaan jäivät he koko\npäiväksi. Yöllä yltyi myrsky kovimpaan raivoon ja työntihe\nhuoneesenkin, repien suojelevat oksat hajalle.\n\nAamupuolella yötä eivät enää jaksaneet panna puita tuleen; se sammui\nsiis sammumistaan. Kun hiilet vähittäin mustuivat, lähestyi Herttuatar\nTinyä vielä likemmäksi ja keskeytti monta tuntia pitkän vaitiolon.\n\n\"Tiny, osaatko rukoilla?\"\n\n\"En\", sanoi Tiny suorasti.\n\nHerttuattaresta tuntui helpommalta, hän ei itsekään tiennyt miksi; hän\nlaski päänsä Tinyn olalle eikä enää virkkanut mitään.\n\nSillä tavalla lepäsivät nuorempi ja puhtaampi pitäen ryvettyneen\nsisarensa päätä nuoren rintansa nojassa ja siihen myöskin nukkuivat.\n\nTuuli asettui ikäänkuin se ei olisi hennoinnut herättää heitä. Pehmeitä\nlumihöytäleitä putoeli pitkiltä kuusenoksilta, lenteli niinkuin\nvalkeasiipisiä lintuja ja kerääntyi makaavaisten ympäriin. Kuu katseli\nrevehtyneitten pilvien takaa kylmille jäänyttä leiripaikkaa. Mutta\nkaikki pilkut, kaikki jäljet ihmisten työstä ja vaivoista olivat\npeitetyt sen tahrattoman vaipan alle, jonka korkeuden Herra armiaasti\noli heittänyt niitten yli.\n\nHe nukkuivat koko sen päivän ja vielä toisenkin eikä havainneet\nsilloinkaan, kun ihmisäänet ja astunnat häiritsivät metsän\nhiljaisuutta. Kun säälivät kädet pyyhkivät lumen heidän vaaleilta\nkasvoiltaan, oli melkein mahdoton sanoa -- niin rauhaiselta näytti\nkumpainenkin -- kuka heistä oli syvempään syntiin langennut. Poker\nFlatin laki todisti samaa nöyrästi kääntyen poispäin ja jättäen heidät\ntoistensa syliin.\n\nMutta rotkon suussa löydettiin pataässä bowi-veitsellä iskettynä\nsuurimman puun kuoreen kiini. Siihen oli vakavalla kädellä kirjoitettu\nseuraavat sanat:\n\n                   +\n           Tämän alla lepää\n            JOHN OAKHURST,\n   joka alkoi pelata huonoilla kortilla\n         23 p. Marraskuuta 1850\n                   ja\n               kadotti kaikki\n           7 p. Joulukuuta 1850\n\nLumen alla lepäsi kylmänä ja jäykkänä, revolverpistooli sivullaan ja\nluoti sydämmessä, hän, joka oli sekä voimakkain että heikoin Poker\nFlatin pakolaisista.\n\n\n\n\nIII.\n\nMiggles.\n\n\nMeitä oli seitsemän, kutsari kahdeksas. Kuusi viimeistä peninkulmaa\nkulkeissamme, emme olleet virkkaneet sanaakaan senperästä kuin\nraskaitten vaunujen tärähdys keskeytti rauhatuomarin viimeistä\nrunollista sitaattia. Tuomarin rinnalla istuva pitkä mies oli nukkunut,\nkäsivarsi pujotettu alas riippuvaan hihnapaulaan ja pää kallistunut\nsitä vasten semmoiseen saamattomaan kömpelöön asentoon, että ihan siltä\nnäytti, kuin hän olisi hirttänyt itsensä ja häntä varsin myöhään olisi\notettu alas. Pikkuinen Ranskan hempukka oli myöskin uinahtanut, mutta\nosoitti unessakin vähän teeskenneltyä viekastelemista asennossa,\nkäytöksissä ja sen kirjatun niistinliinan pitämisessäkin, johon hän\nnojasi otsansa ja joka puoleksi verhoili hänen kasvojaan. Eräs\nrouvasihminen Virginiasta, joka matkusti miehensä parvessa, oli sitä\nvastoin jo aikaa sitte upottanut ulkonäkönsä omituisuutta pitsien,\nhuntujen, turkkien ja kaulavaatteitten hurjaan huiskeesen. Ei mitään\nmuuta kuulunut senkuin pyöräin vierimistä kivikkoista tietä myöten ja\nsateen loiskuttamista vaunujen katolla. Vaunut pysähtyivät yhtäkkiä ja\nme kuulimme epäselvää pakinaa. Kutsari kuului vilkkaasti puhuvan jonkun\nkanssa; -- meidän korviimme tuli sitä keskustelua ainoastaan muutamia\nikäviä katkelmia: \"silta on poissa,\" \"kaikki hitolle mennyt,\" \"vettä\nkaksikymmentä jalkaa,\" \"ylitse ei pääse\" -- ja muuta semmoista.\nSalainen ääni huusi sitte jäähyväisiksi, vähän aikaa vaiti oltuaan:\n\n\"Mutta koettele kuitenkin Miggleen luona!\"\n\nMe näimme vilahdukselta tiuhtihevoisemme, kun vaunut verkalleen\nkäännettiin; eräs ratsastaja ajoi täyttä laukkaa vastaista suuntaa ja\nkatosi näkyvistämme sateesen; me olimme arvattavasti tiellä Miggleelle.\n\nKuka tahi mitä oli tuo Miggles? -- Tuomari, joka paraiten tunsi ne\ntienoot, oudoksui myöskin sitä nimeä. Eräs matkustaja Washoe'sta\narvasi, että Miggles piti ravintolaa -- sen ainoan asian tiesimme\nselvästi, että tiemme oli suljettu kaikilta kulmilta ja että Miggles\noli ainoa pakopaikkamme.\n\nKymmenen minuuttia ajoimme kuoppaista, nurmettunutta syrjätietä, joka\ntuskin oli niinkään leveä, että vaunut mahtuivat kulkemaan ja sitte\nseisahdimme noin kahdeksan jalan korkuisessa kivimuurissa olevan\nsuljetun portin eteen. Jos Miggles oli siinä, niin oli jotenkin selvää,\nettei Miggles suinkaan pitänyt hotellia. Kutsari kapusi alas ja koetti\navata porttia. Se oli lukossa.\n\n\"Hoi! Miggles ohoi!\"\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Migg -- ells!! -- Kuules sinä, Miggles! Kuulkaa siellä sisässä! huusi\nkutsari vihan yltyvässä väessä, porttia järisyttäen. Mutta\nuppiniskaiseksi ja tylyksi arveltu Miggles ei virkkanut sanaakaan.\nTuomari, jonka viimein oli onnistunut avata vaunujen ikkuna, kurkisti\nsieltä ja lausui useita kysymyksiä; jos niihin olisi voitu vastata,\nniin olisivat asiat epäilemättä olleet selvällä kannalla, mutta kutsari\nei niitä ollut kuulevinansakaan, vaan vastasi ainoastaan, että meidän\npiti auttaa häntä rähäjämään tuota helvetin Migglestä valveille, jos\nemme tahtonee kaiken yötä istua vaunuissa.\"\n\nMe nousimme siis istualta ja huusimme tuota salapyhäistä Migglesiä\navuksemme, ensin kaikki yhtaikaa ja sitte yksi kerrallaan. Viimeiseksi\npäästi vaunujen katolla istuva irlantilainenkin oikean hätähuudon\n\"Meggleelle.\" Kaikki purskahtivat nauramaan.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi kutsari pikaisesti.\n\nMe kuuntelimme. Hämmästyen kuulimme muurin toiselta puolelta käheän,\nilkkuvan äänen, joka pilkaten kertoi meidän rukoukset ja huutomme aina\nirlantilaisen viimeiseen \"Meggles\"-sanaan saakka.\n\n\"Sangen eriskummainen kaikuna!\" sanoi tuomari arvelevaisesti; me\nkatselimme toinen toistansa epäillen, mitä tuo oikeestansa olikaan.\n\n\"Sangen eriskummainen, sakramenskattu sika!!\" ärjäsi kutsari vihan\nkovimmassa vimmassa. \"Ihminen! Etkös ymmärrä huutia! -- Maltsaikaa,\nriivattu lurjus! -- Maltappas!! -- Avaa portti tuossa paikassa, sanon\nminä!\"\n\n\"Miggles! -- Miggles! ha ha ha!\" jatkoi pilkkaava ääni.\n\nBill ei enää arvellut. Hän tempasi ison kiven tiepuolesta ja lukko\nmurtui kohta; portti lensi auki ja me kiirehdimme uteliaina sisälle. Ei\nyhtäkään elävää olentoa näkynyt. Pimenevässä iltahämärässä voimme\nainoastaan huomata, että kävelimme puutarhassa, jonka ruusupensaat\nmäriltä lehdiltä ja kukiltaan ripsuttivat päällemme vesipisaroita\nkuin satamalla ikään -- edessämme oli pitkä, matala, epämuotoinen\npuurakennus.\n\n\"Onko tuo Miggles teille tuttu?\" kysyi tuomari Billiltä.\n\n\"Ei ole! enkä siitä kunniasta huolikaan,\" vastasi Bill närkästyneenä,\nikäänkuin koko \"Pionier-Diligence-yhtiö\" olisi joutunut kovakorvaisen\nMiggleen loukkausten alaiseksi.\n\n\"Mutta miesrukka!\" aloitteli tuomari huolissaan, murrettua ovea\najatellen.\n\n\"Herrakulta!\" sanoi Bill ilkkuisesti. \"Parasta taitaa olla, että\nmenette takaisin vaunuihin istumaan, kunnes teitä esitellään! -- Minä\nmenen sisään ja piru Migglestä kuitenkin perii.\" Samassa työnsi hän\nhuoneen oven auki.\n\nKun astuimme sisään, näimme siellä pitkän salin, jota ainoastaan\nlekuttava tuli salin vastaisessa päässä olevasta suuresta uunista\nhimeästi valaisi; seinät olivat koristetut kummannäköisillä kuvilla,\njotka tulen leimutessa näyttivät liikkuvan, poistuvan ja lähenevän;\nuunin edessä istui liikkumaton olento suuressa nojaustuolissa.\n\n\"Hyvä ilta! oletteko Miggles?\" virkkoi Bill tuolle yksinäiselle\nihmiselle.\n\nHän ei vastannut eikä liikahtanut. Bill meni vihoissaan likemmäksi ja\nnosti vaunulyhtynsä istuvan kasvojen eteen. Miehen naama ei näyttänyt\nvanhalta, mutta se oli ennen aikaansa kuihtunut ja laihtunut; sangen\nsuuret mustat silmät tuijottivat mielettöminä, ehdottomasti muistuttaen\nkatsojalle tarhapöllön juhlalliset silmät. Hänen suuret silmänsä\nvääntyivät harhaillen Billin kasvoista lyhtyä tirkistelemään ja\nkiintyivät ilman muuta tunnon merkkiä eriämättömästi siihen loistavaan\nesineesen.\n\nBill voi tuskin hillitä harmiaan.\n\n\"Ompas tuokin mies! Oletko kuuro? Mykkä hän ainakaan ei ole; sen verran\nolemme kuulleet!\" ja Bill pudisti miestä olkapäästä.\n\nKauhuksemme painui arvoisa ventolainen kovakätisestä koskemisesta kokoon\nja vaipui puolta alemmaksi vaatekappaleitten sekavaan läjään.\n\n\"Herra Jumalan poika!\" sanoi Bill pelästyneenä katsellen meitä ja\nsiirtyi syrjemmälle.\n\nTuomari astui nyt esille ja yhdistetyillä voimilla nostimme\nliikkumattoman kummituksen hänen entiseen asentoonsa istumaan. Bill\nlähetettiin lyhdyllä huoneen ulkopuolelle vakomaan, sillä yksinäisen\nmiesparan saamattomuus osoitti, että muita ihmisiä varmaankin oli\nlikellä; me muut kokoontuimme sillaikaa takan ääreen. Tuomari, jonka\nmieli jo oli asettunut ja jonka kielevyys oli lakkaamaton, seisoi selkä\nvalkeaa vasten ja puhutteli meitä ikäänkuin oikeuden esimies\nlautamiehiään.\n\n\"Selvältä tuntuu, että tuo kunnioitettava ystävämme tuolla on elänyt\nsiihen ikään, jolloin, jalon Shakespearen sanoja kertoakseni, lehdet\nkellastuvat ja karisevat taikka että hänen sielunsa jänteet jostakin\nsyystä ovat ennen aikaansa katkenneet. Jos hän todellakin on tuo usein\nmainittu Miggles -- -- -- --\"\n\n\"Miggles! Miggles!! Miggles! ha, ha, ha!\" rääkkyi äkisti sama käheä ja\npilkkaava ääni, joka ennenkin oli pitänyt meitä narrinansa ja nyt\nkuului päämme päältä.\n\nTuomarin puhe taukosi keskeen ja me katselimme kauhistuen toisiamme.\nMonta minuuttia kului, ennenkuin kukaan tarpeekseen toipui tutkiaksensa\nmistä se kolkko ja outo ääni mahtoi lähteä. Viimein älyttiin toki\nmielen helpoitukseksi tuota salaista rauhanrikkojaa -- se oli vanha\nharakka, joka istui hyllyllä lieden yläpuolella ja nyt jäi mykäksi kuin\nhaudattu, kun häntä kerran oli tavattu verekseltä. Sen ääntä olimme\nepäilemättä kuulleet portin ulkopuolella ja ystävämme nojatuolissa oli\nsiis syytön tylyn vastaanoton suhteen. Bill, joka turhasta\nhakemisestaan palasi saliin, ei ollenkaan tyytynyt semmoiseen\nselitykseen, vaan piti edelleen saamatonta isäntäämme pahan luulon\nalaisena. Hän oli löytänyt katoksen hevoisille, vaan ei yhtäkään\nihmistä ja tuli takaisin läpimärkänä sekä epäilevänä.\n\n\"Eihän tässä kymmenen peninkulman päästä löydy kiskaakaan paitsi tuo\nainoa vanha riivattu joka vaan teeskentelee.\"\n\nMutta kohta nähtiin, että enemmistön luulossa oli perää. Bill oli\ntuskin herennyt mankumasta, ennenkuin portaitten sillalta kuului\nkeveitä askeleita ja kastuneen hameen kahisemista; ovi nykäistiin auki\nja nuori nainen ilmestyi kynnykselle; hänen pienet valkeat hampaansa\nkiilsivät, mustat silmät leimahtivat; ujoutta ja epäileväisyyttä ei\nollut olemassakaan. Hän sulki oven ja painoi kävelystä hengästyneenä\nselkänsä sen nojaan.\n\n\"Hyvä ilta, matkamiesrukat! -- -- minä olen Miggles!\" sanoi hän ja\nnyykähytti rohkeasti päätänsä meille.\n\nSe oli siis Miggles! -- Tuo mustasilmä soleva nuori tyttö, jonka\nkarkeasta sinisestä villakankaasta tehty märkä hame ei voinut peräti\nkätkeä sitä kaunista notkeaa naisvartaloa, jota se ympäröi; jonka koko\nolennossa ilmautui pelkkää sopusuuntaa; jonka päästä kiiltävän\nmerimiehenhatun alta riippui kastanjankarvaisia kierukoita ja jonka\npienet soreat jalat ja nilkat olivat pistetyt jokapäiväisiin\npaulakenkiin; se oli Miggles -- ja hän nauroi vielä päälliseksi meidän\nhämmästykselle mitä suorasukaisimmin, iloisimmin ja hilpeimmin.\n\n\"Katsokaahan, pojat!\" virkkoi hän syvältä hengähtäen ja painaen pientä\nkättänsä kupeesen -- \"katsokaa, pojat! minä olin pari virstaa täältä,\nkuin sain tietää, että teidän oli täytynyt kääntää takaisin. --\nArvelin, että kentiesi poikkeisitte tänne ja koko matkan juoksin sitte\ntänne, koska tiesin, että Jimparka oli yksinään kotona -- ja -- ja --\nolen vähän uupunut -- ja --\".\n\nMiggles sieppasi vettä valuvan hatun päästään niin vallattomalla\nheilutuksella, että hän räiski vesipisaroita päällemme; hän koetti\ntyöntää kierukoitansa taaksepäin, mutta pudotti kaksi kassaneulaa,\nnaurahti vielä kerran iloisesti ja istuutui huolimattomaan asentoon\nBillin rinnalle, uhmailevasti katsellen meitä.\n\nTuomari tointui ensimmäisenä ällistyksestä ja lausui aluksi kauniin\nsievistelmän.\n\n\"Olkaa niin hyvät! saakaa tänne tuo kassaneula!\" sanoi Miggles\nvakaasti. Kuusi kättä ojennettiin hänen tahtoansa täyttämään. Miggles\nnousi istualta, meni suoraan salin vastaiseen päähän ja katseli tutkien\nsairaan kasvoja. Miehen juhlalliset silmät katsoivat jälleen naiseen ja\nsaivat oudon loisteen. Käsitystä ja eloisuutta näytti silmänräpäykseksi\nilmestyvän hänen lakastuneesen näköönsä. Miggles hymyili herttaisesti\nja käänsi taas tummat silmänsä sekä valkeat hampaansa meihin päin.\n\n\"Kuka tuo vaivainen mies on?\" kysyi tuomari epäillen.\n\n\"Jim,\" vastasi Miggles.\n\n\"Isännekö?\"\n\n\"Ei ole!\"\n\n\"Velikö -- vai miehenne?\"\n\nMiggles loi pikaisen ja vähän ynseänkin silmäyksen molempiin\nrouvasihmisiin, jotka (sen olin jo ennen huomannut) eivät suinkaan yhtä\ntäydelleen, kuin kaikki ihastelleet tuota olentoa, -- ja vastasi\ntotisena:\n\n\"Ei -- kunhan vaan on Jim.\"\n\nTätä vastausta seurasi vähän tukalalta tuntuva vaitolo, mutta Miggles\npurskahti kohta vastustamattomaan lapselliseen nauruun.\n\n\"Kas niin, ihmisrukat!\" virkahti hän äkisti. \"Te olette nälkäiset, kuin\nsusikat, sen minä tiedän. -- Kuka auttaa minua illallista varustamaan?\"\n\nApua ei suinkaan puuttunut. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli\nkerrallaan peräti antautunut Bill täydessä Calibanin toimessa kantaa\nhalkoja tuolle uudelle Mirandalle; minulle uskottiin tärkeä ammatti:\nsianlihan leikkaaminen; postinkulettaja survoi kahvia pylväskatoksessa\nja tuomari auttoi kaikkia neuvoilla sekä töillä. Kun Miggles tuomarin\nja \"katolla kulkeneen\" irlantilaisen kanssa kantoi pöydälle mitä\ntalossa vaan sattui olemaan, nousi ilo ja tyytyväisyys korkeimmilleen,\nvaikka sade loiskutti ikkunoita vasten, tuuli vinkui piipussa, molemmat\nrouvasihmiset keskenään kuiskuttivat uunin sopessa ja vanha harakka\norreltaan heidän päänsä päältä toisinaan virkkoi käheän ja pilkallisen\nmuistutuksen seurastamme. Me hoksasimme nyt, kun sali oli paremmin\nvalaistu, että seinät olivat täynnänsä kuvia ja piirroksia, jotka\nolivat leikatut kuvalehdistä ja järjestetyt seiniin naisen huolella\nsekä hienolla aistilla. Huonekalut olivat kotona tehdyt, melkein kaikki\nsyntyneet entisistä arkuista ja laatikoista, joita oli päällystetty\nkukikkaalla sitsillä sekä eläinten nahkoilla. Potevan Jimin nojaustuoli\noli vanhasta jauhotynnyristä näppärästi tehty toisinto. Kaikkialla\nnäkyi siivoa, somuutta ja taipuvaisuutta omituisiin koristuksiin.\n\nAtria oli oikea keittotaidon voittojuhla. Mutta ei siinä vielä kyllä --\nse oli myöskin seuraelämänkin puolesta oivallinen, varsinkin sen\nerinomaisen tarkan tunnon kautta, jolla Miggles osasi johtaa\npakinaamme; hän kyseli itse kaikellaista, mutta niin vaatimatonna ja\nsuorasti, ettei hän ollenkaan näyttänyt tahallaan peittävän tai\narastelevan jotakin. Me puhuimme itsestämme, tuumista, toiveistamme,\nmatkasta, ilmasta -- sanalla sanoen kaikista aineista, mutta isännästä\nja emännästämme ei yhtään. Se on tosin myönnettävä, ettei Miggles\nkoskaan puhunut vallan sievästi ja kieliopin sääntöjen mukaan ja että\nhänen puheesen usein luikahti muutamia mahtisanoja, joitten käytäntöä\ntavallisesti pidetään miespuolen yksinomaisena oikeutena: Mutta silloin\nkiilsivät aina hänen silmänsä ja hampaansa niin hurmaavasti, ettei\nkukaan voinut siitä pahastua ja sitte seurasi niin lapsellinen,\nsuorasukainen ja uljas nauru että se ikäänkuin puhdisti koko\nsiveellisen ilman selväksi.\n\nSillaikaa kuin vielä istuimme pöydän ympärillä, kuului äkisti omituinen\ntöminä juuri kuin joku suuri eläin olisi syyhyttänyt kuvettaan seinän\nulkopuolta vasten. Kohta kuului myöskin oven takaa raapimista ja\nläähättämistä.\n\n\"Se on vaan Joakim,\" vastasi Miggles kyseleviin silmäyksiimme.\n\"Suvaitsetteko nähdä sitä poikaa?\"\n\nEnnenkuin vastaus kerkesi kieleltämme, oli hän avaissut oven ja esiin\ntuonut puolikasvuisen harmaan karhun, joka emäntänsä eteen kohta nousi\ntakajaloille rukoilevaisesti lerputtaen etukäpäliänsä alaspäin ja\nkatsellen Migglestä niin hellästi ja kunnollisen Billin näköisenä,\njotta meitä rupesi naurattamaan.\n\n\"Se on minun talonvartijani\", selitti Miggles. \"Ei mitään: ei se pure\",\nlisäsi hän, kun naisemme pelästyneinä pakenivat nurkkaan. \"Ethän sinä\npure, vanha röyhetyiseni, vai kuinka?\" jatkoi hän vielä hyväillen\npuhettansa, rakastettavana Joakimiin kääntyen.\n\n\"Sen sanon teille, poikaseni!\" virkkoi hän, talleroista tasakärsää\nsyötettyä ja ulos ajettuansa; \"hyvä oli, ettei Joakim ollut saapuvilla,\nkun tänne tulitte; kyllä se muuten olisi voinut panna teidät\nkaikkityyni hengeltä\".\n\n\"Missä se oli\"? kysyi tuomari.\n\n\"Minun kanssa se sipsoi. Jumala siunatkoon! se kapuu illoilla minun\njälkiä myöten pitkät matkat kuin ihminen ikään\".\n\nMe olimme hetken vaiti ja kuuntelimme tuulen viuhumista. Kentiesi\nhäälyi silloin sama kuva jokaisen mielen edessä; Miggles sateella ja\ntuulessa vaeltamassa synkkäin metsäin halki, villi vartija jälessään.\nTuomari sanoi jotain \"Unasta ja hänen jalopeurastaan\", mutta vakaa\nMiggles ei ollut siitä eikä muista sievistelmistä millänsäkään. En\ntiedä, oliko hän vallan tietämätön siitä, että kaikki häntä\nihastelivat, mutta koko hänen suora, vakaa käytöksensä näytti\nviittaavan täydelliseen ja tiettyyn molempain sukupuolten\nyhdenvertaisuuteen, joka kauheasti koski seuran nuorempain miesten\nylpeyteen.\n\nTuo välikohtaus karhun kanssa ei millään tavalla poistanut rouvasväen\ninhoa Migglestä kohtaan ja kun atria oli lopetettu, levisikin noista\nkunnioitettavista naisista eräs jäinen tylyys, jota eivät Billin uuniin\nlatomat kuusenpölkytkään voineet karkoittaa. Miggles näytti sitä\nälyävänkin; pikaisesti ilmoittaen, \"että oli aika mennä levolle\",\nlupasi hän saattaa rouvasväkeä heidän vuoteelle salin takana olevaan\npieneen suojaan.\n\n\"Te, poikaseni!\" lisäsi Miggles, \"saatte värjötellä täällä salissa\nuunin edessä, miten vaan tilaa on, sillä kammaria ei ole kuin yksi.\"\n\nMeidän sukupuolemme -- ihmiskunnan väkevämpää puolta tietysti tässä\ntarkoitan -- pitää itseään tavallisesti puhtaana uteliaisuudesta ja\nkielen kannosta. Olkoonpa sen asian laita millainen tahansa;\ntodenperästä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että Miggles tuskin oli\nsulkenut oven jälkeensä, ennenkuin tunkeuduimme valkean ympärille\nsopottamaan, ihmettelemään ja lausumaan tuhansia luuloja ynnä arveluita\nkauniista emännästämme ja hänen kummallisesta toverista sekä\nhoitokkaastansa. Luulenpa, että joku kiihkeässä tiedonhalussaan\njärkytti tuota myöntymätöntä pöllöpäätäkin, joka istui keskessämme kuin\nMemnonin kivipatsas, menneen ajan huolimattomuudella katsellen hätäistä\nuteliaisuuttamme.\n\nVilkkaasti paraikaa aprikoimme, kun ovi avattiin ja Miggles taas\nnäyttihe.\n\nMutta hän ei enää ollutkaan sama Miggles, jonka hurmaava ilmestyminen\npari tuntia ennempänä oli meitä huikaissut. Hän katsoi alaspäin ja kun\nhän punastuen hetkeksi seisahtui kynnykselle, viltti käsivarrella,\nnäytti jättäneensä taakseen koko sen rohkeuden ja uljuuden, jolla hän\nillan kuluessa oli meitä tenhonnut. Hän astui takan eteen, nosti jakun\nvaivaisen miehen viereen, istuutui ja sanoi: \"Jos ette, poikaseni, pane\npahaksi, niin jään yöksi tänne, sillä kammari on ahdas.\" Hän otti Jimin\nkäden omaan käteensä ja katseli mustilla silmillään miettiväisenä\nsammuvaa tulta.\n\nJoku vaistomainen aavistus, että Miggles jatkaisi puhettaan ja kentiesi\njoku häpeileminen edellistä uteliaisuuttamme pidätti meitä puhumasta.\nSade rapisi edellensä katolle, myrsky kohaji ja eksyneet tuulen puuskat\npuhalsivat toisinaan tulta liekkimään. Kun luonnon voimat viimein\ntuokioksi laimistuivat, kohotti Miggles päätään, viskoi pitkät\nhiuksensa taapäin ja kysyi äkisti meihin kääntyen:\n\n\"Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee minua?\" Ei kukaan\nvastannut.\n\n\"Ajatelkaa tarkkaan! Minä asuin v. 1853 Marysvill'essä. Kaikki siellä\ntunsivat minua ja sen saivatkin tehdä. Minä hallitsin 'Polkka-salia'\nsiksi kuin Jimin kanssa muutin tänne. Siitä on nyt kuusi vuotta. --\nOlenhan kentiesi hiukan muuttunutkin.\"\n\nKaikki olivat vaiti ja Miggles oli hämillänsä siitä, että hän oli\ntuntematon. Hän kääntyi taas tulelle päin ja vasta tuokion kuluttua\nalkoi hän puhua liukkaammin, mutta hiljemmin.\n\n\"Luulinpa varmaan, että ehkä joku teistä tuntisi minua. Mutta\nyhdenlainen minusta. Tahdon vaan kertoa seuraavat tapaukset: Tämä Jim\"\n-- Miggles otti puhuessaan hänen kätensä molempain kämmentensä väliin\n-- \"tämä tunsi minua, vaikkette te tunteneetkaan. Hän oli silloin nuori\nja rikas -- hän tuhlasi paljon rahaa minun tähden -- niin! hän menetti\nkoko omaisuntensa. Eräänä päivänä -- siitä on nyt kuudes talvi tulossa\n-- astui hän kammariini, lankesi sohvalle noin saamattomaksi kuin\ntuossakin eikä enää omin voimin liikahtanutkaan. Tauti iski häneen\nvilaukselta eikä hän sitte koskaan tietänyt mitään tilastansa. Tohtorit\nselittivät, että kaikki oli seurauksena hänen hurjasta elämästään --\nolihan hän muka ollut koko huittari eikä säästänyt voimiansa -- -- ja\nettei hän milloinkaan parantuisi eikä kauan eläisi. He ehdoittelivat\nminulle, että lähettäisin hänet San Franciscon lasarettiin, sillä\nhänestä ei enää ollut työntoimittajaksi ja hän oli hoidettava, niinkuin\nlapsi. Mutta silloin -- -- en tiedä tarkoin, oliko syy Jimparan\nsilmissä vai siinä, ettei minulle koskaan ollut syntynyt lasta -- en\ntiedä -- tuntui ikään kuin sydämmeni olisi sykkinyt kovemmin -- ja minä\nannoin kieltävän vastauksen. Minä olinkin siihen aikaa rikas; sillä\nkaikki minua suosivat ja suvaitsivat -- suuret herrat, niinkuin tekin,\ntulivat minua katsomaan -- -- -- Minä myin kartanoni ja ostin tämän\ntilan, koska se oli niin mukavasti syrjässä ja sitte kuletin\nlapsiparkani tänne!!...\"\n\nMiggles oli puhuessaan naisen luonnollisella ja runollisella\narkatuntoisuudella hiljaa muuttanut asemetansa niin että hän oli\nsiirtänyt viheliäisyyteen ja köyhyyteen joutuneen miehensä itsensä ja\nkuulijainsa väliin. Hän jäi itse pimentoon tuolin taaksi, ikäänkuin\nhän telläisi Jimin esille vaitololla puolustamaan hänen tekojaan.\nMykkänäkin ja tunnotonna puhui hän kuitenkin tuon nuoren naisen\npuolesta; vaikka saamatonnakin ja Jumalan panna-nuolella hervottomaksi\nlyötynä kiersi hän kuitenkin näkymättömän suojelevan käsivarren naisen\nvyötäisille.\n\nPimennossa piillen mutta vielä pitäen Jimin kädestä kiini, jatkoi\nMiggles kertomustaan:\n\n\"Pitkältä kului aikaa, ennenkuin sain kaikki asiat säntilleen ja\nennenkuin perehdyin, sillä minä olin tottunut suurissa ja iloisissa\nseuroissa oleskelemaan. Naisia en saanut avukseni ja miehiin en voinut\nluottaa; mutta tämän tienoon Indianit toimittivat minulle milloin\nmitäkin työtä ja kaupungista tuotin mitä tarvitsin; miten asiat\nkääntyivätkin, niin Jim ja minä pääsimme eteenpäin. Sacramenton lääkäri\npoikkesi toisinaan tänne Jim-lasta katsomaan, ja ennenkuin hän läksi,\nsanoi hän tavallisesti: 'Miggles, sinä olet kelpotyttö -- Jumala\nsiunatkoon sinua!' -- ja senperästä tämä paikka ei enää tuntunut niin\nautiolta ja ikävältä. -- -- Mutta kun hän viimekerran kävi täällä,\nsanoi hän, ovesta menneessään: 'Tiedätkös, Miggles? -- sinun\nlapsukaisesi kasvaa kohta suureksi ja tuottaa äidilleen kunniaa -- ei\nkuitenkaan täällä, ei täällä, Miggles!' -- -- -- Hän näytti lähteissään\nniin totiselta ja -- -- ja -- --\"\n\nTuon kauniin naisen pää sekä ääni katosivat pimeyteen, mutta hän\nsiirtyi taas valoa likemmäksi ja jatkoi: \"Kansa on näillä seuduilla\nhyväluontoinen. Kylän miehet ensin kuleksivat täällä yhä, kunnes\nhuomasivat, ettei täällä ollut mitään toimitusta eikä hyötyä saatavana;\nsitte sain olla rauhassa. -- -- Olin vallan yksinäni siksi kuin eräänä\npäivänä metsästä löysin Joakimin, joka silloin oli matalampi kuin nyt;\nhäntä opettelin konstia tekemään. Ja tuolla on Polly-harakka; hän on\nviisas kuin kissa ja tekee lavertamalla illat hauskoiksi. Ja Jim\ntaas\", sanoi Miggles tavallisella lapsellisella naurullaan, kokonansa\nilmestyen tulen valoon -- \"niin Jim! Teitä kummastuttaisi nähdä kuinka\npaljon hän tuollaisenakin tietää. Toisinaan poimin hänelle kukkasia ja\nhän katsoo niihin tyytyväisenä, niinkuin muutkin viisaammat; toisinaan,\nkun ollaan tässä kahden kesken, kaskuun hänelle noista kuvista\nseinässä. Jumala sen tietää!\" sanoi hän vilpittömästi hymyten,\n\"viimetalvena luin hänen kanssa salin koko tuon puolen. Ei ole monta\nJimin vertaista kirjamiestä.\"\n\n\"Mutta miksette mene naimisiin tuon miehen kanssa,\" kysyi tuomari\nvaitoloa keskeyttäen, \"koska hänelle kuitenkin uhraatte nuoruuttanne?\"\n\n\"Sen sanon teille suoraan,\" vastasi Miggles. \"Olisihan se vähän\nkunnottomasti tehty, jos sillä tavalla käyttäisin Jimin saamattomuutta\nomaksi hyödykseni. Ja jos naimiskauppaa tehtäisiinkin, niin tietäisimme\nmolemmat, että silloin tekisin täytymyksestä mitä nyt teen\nvapaaehtoisesti.\"\n\n\"Mutta te olette vielä nuori ja kaunis --\"\n\n\"Tulee myöhäksi,\" sanoi Miggles vakaamielisenä. \"On aika mennä levolle.\nHyvää yötä.\"\n\nHän painui laattialle pitkälleen, kääri viltin ympärinsä ja laski\npäänsä matalalle jakulle, joka seisoi Jimin jalkain alla. Hiilos\nmusteni vähitellen uunissa. Jokainen haki hiljaa itselleen makuusijaa\nja siinä pitkässä salissa kohta ei kuulunut muuta kuin sateen rapinaa\nkatolla ja makaavain raskaat hengähdykset.\n\nAamun tullessa heräsin pahasta unesta. Myrsky oli vaiennut, tähdet\ntuikkivat ja ikkunasta kurkisteli vaalea täysikuu saliin, kohotessaan\ntummain juhlallisten kuusien takaa. Säälien katseli se tuota\nlakastunutta ihmisolentoa nojaustuolissa ja valoi samalla kirkasta\nvaloa nuoren naisen nöyrän pään ympäri, minkä pitkät hiukset, niinkuin\nsyntisen naisen hiukset piplian suloisessa kertomuksessa, peittivät ja\nhautoivat sen miehen jalkoja, jota hän rakasti. Kuu loi hiukan\nrunollisuutta Billin päivettyneille kasvoillekin; hän loikoi tarkkana\nja huolellisna vahtina, pää käden nojassa, talonväen ja matkamiesten\nvälillä. Vähän aikaa tuota näköä katseltuani, nukuin taas ja sitte\nheräsin vasta päivän valettua, kun Bill kumartui korvaani päin ja\nsanoi: \"kaikki valmis!\"\n\nKahvipannu höyrysi pöydällä, mutta Miggles oli poissa. Me haimme koko\nkartanon lävitse ja odotimme vielä, vaikka hevoiset jo olivat\nvaljaissa, mutta häntä ei kuulunut. Hän näytti karttavan säännöllistä\nhyvästijättöä ja tahtovan, että menisimme niinkuin tulimmekin. Kun\nnaiset olivat autetut vaunuihin, palasimme vielä saliin ja pudistimme\njuhlallisesti tunnottoman Jimin kättä; semmoisen pudistuksen jälkeen\ntäytyi jokaisen vuorostansa yhtä juhlallisesti nostaa hänet takaisin\nentiseen asentoon. Sitte loimme viimeisen kerran silmät pitkään saliin\nja jakulle, missä Miggles oli istunut. Me nousimme ääneti ja\nvakaamielisinä vaunuihin, sijoillemme, ruoska roiski ja me läksimme\nliikkeelle.\n\nMutta kun ajoimme ylös suurelle maantielle, nykäisi Bill yhtäkkiä\nohjaksilla kuusi hevoistaan seisahtumaan ja vaunut pysähtyivät. Tien\nvarrella oli pieni mäki ja sillä seisoi Miggles; hänen hiukset\nlöyhyivät, mustat silmät välähtivät, valkeat hampaat kiilsivät ja hän\nheilutti valkeaa kaulavaatettansa jäähyväisiksi. Me pyöritimme\nlakkiamme ilmassa vastaukseksi. Bill sipaisi vahvasti kuutta\nhevoistaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt velhousta ja me painuimme\nsijoillemme. Emme virkkaneet sanaakaan, ennenkuin vaunut seisahtuivat\nNorth Forkin hotellin eteen. Silloin menimme, tuomari oppaana,\nruokasaliin ja istuuduimme pöydän ääreen.\n\n\"Ovatko lasinne täytetyt?\" kysyi tuomari, juhlallisesti ottaen valkean\nlakkinsa päästä.\n\nTäytetyt olivat.\n\n\"Juodaan me sitte Miggleen onneksi: Jumala häntä siunatkoon!\"\n\nHän on kentiesi siunannutkin. Kuka tiesi!\n\n\n\n\nIV.\n\nMelissa.\n\n\n1.\n\n\"Smith'in Pocket\" (Smithin tasku) on suuren, punaisen vuoren rinteellä\nsiinä kohdassa, missä Sierra Nevada aallontapaisina kumpuina alkaa\nalentua tasangoksi; missä kalliot eivät enää ole niin paljaina ja\nautioina eikä virrat niin väkevät ja kellertävät. Joen valkeat\nrakennukset näyttävät vuoren rinteille kylvetyiltä, kiiltäviltä\npiikiviltä, kun niitä punoittavan ilman ja punaisen pölyn halki\nkatselee päivän laskeissa punaiselta maantieltä. Punaiset postivaunut,\njotka ovat täynnänsä punaisiin paitoihin puetuita päivettyneitä\nmatkamiehiä, katoovat parikymmentä kertaa näkyvistä sillaikaa kuin\nvierivät polvikasta tietä myöten alas; ne ilmautuvat taas äkisti\nsemmoiseen paikkaan, ettei sitä olisi voinut aavistaakaan ja\nnäyttävät viimein peräti katoovan, kun katselija luulee, että\nne ovat ainoasti muutaman kyynärän päässä kaupungista. Tuo tien\nalituinen kiemurteleminen on luultavasti syynä siihen, että vieraan\ntulo Smithin Pocket'iin tavallisesti tuntuu sangen hankalalta.\nMatkustaja, joka varsin vakaasti luottaa itseensä ja astuu vaunuista\n\"diligence\"-konttorin edustalle, voi helposti tallustaa kaupungista\nsuoraan maalle, pettyvissään luullen, että kaupunki on vallan toisella\nkulmalla. Kerrotaanpa, että eräs vuorityömies kerran tapasi tuommoisen\nitseviisaan ventolaisen pari virstaa kaupungista; hän kantoi\nmatkasumpsan, sateenvarjon, kirjoja sekä muita sivistyksen\ntuntomerkkejä, mutta etsi Smithin Pocketia saman tien varrelta, jota\nmyöten hän vastikään oli tullut.\n\nÄlykäs katselija voisi kentiesi siinäkin tilaisuudessa pitää omituisen\nja kummallisen maiseman silmäilemistä korvauksena ikävästä\nkohtalostaan. Vuoren kupeitten mahdottomat halkeemat, sinne tänne\nhajoitetut punaiset kivilohkareet ja kummuiksi mylleröitetty maa\nnäyttivät ennemmin syntyneen luonnon-mullistusten alkuaikaan luoman\nsekasorron kuin ihmistyön kautta; vuoren huipun ja kaupungin\nkeskivälillä ojensi vedenjuoksutin-torvi hoikkaa vartaloaan sekä\nepäsuhtaisia koipiaan syvänteen ylitse, ikäänkuin vedenpaisumuksen\ntakaisen ja aikoja sitte unhoitetun kummituksen hirmuinen luuranko.\nTien alatse poikkesi vähän väliä pienempiä kanavia, joitten pohjaa\nmyöten valui rupaisia puroja vuoren juurelle päin, missä hiljaa\nyhtyivät isoon keltaiseen jokeen; tuolla täällä näkyi jonkun\nrappeutuneen hökkelin jäännöksiä kylmille hylätyn lieden kupeelta kohosi\nainoastaan takan piippu suorana.\n\nSmithin Pocketin uudispaikan alkuna oli se tapahdus, että eräs\nvarsinainen Smith siitä kohdasta löysi \"Pocket'in\" -- se on paikan,\njossa oli runsaampia kultakerroksia, kuin muualta tavallisesti löytyy.\nPuolessa tunnissa nostettiin siitä taskusta viisi tuhatta dollarsia.\nSmith ynnä muut käyttivät kolme tuhatta dollarsia vietto-ojan\nlaittamiseen ja vuoren särkemiseen. Sittemmin hoksattiin, että Smithin\ntasku, niinkuin taskut ainakin, oli tyhjäksi joutumaisillaan. Smith\ntunki suuren punaisen vuoren sisuksiin saakka, mutta nuot 5000\ndollarsia olivat ensimmäinen ja viimeinen palkinto hänen tuskaisesta\ntyöstään. Vuori peitteli kultaiset salaisuutensa ja viettotorvi\njuoksutti vähitellen vaan tarkasti Smithin rikkauden tähteet\nkuivilleen. Smith teki sitte työtä kaivoksissa ja senperästä lompkassa\n(kivien hakkuussa); sitte rupesi hän laittamaan veden johtoja sekä\nkaivamaan kanavoita ja vihoviimein oli hän kapakan isäntänä. Ihmiset\nkertoivat kohta, että Smith joi vahvasti; ei aikaakaan, niin hän oli\nparantumaton juomaratti ja viimein kuiskattiin, niinkuin usein\ntapahtuu, että hän aina oli ollutkin sellainen eikä muuta mitään. Mutta\nuudispaikan vastainen onni ei varsin kovasti riippunut ensimmäisen\nperustajan kohtalosta kiini, uudet yhtiöt porasivat ja löysivät kultaa.\nSmithin Pocket tuli ajan kuluessa isoksi uudispaikaksi; siinä oli kaksi\nkauppapuotia, kaksi hotellia \"diligence\"-konttoria ja muutamia\nvarakkaita perheitä. Toisinaan ällistyivät asujaimet ainoan pitkän ja\nepämuotoisen kadun varrella, nähdessään San Franciscon uusimpia muotia,\njoita vaatteina ja koristuksina tuotiin Smithin Pocketin ylpeimpäin\nsukujen yksinomaista käytäntöä varten. Nuot vaatteet saattoivat pahasti\nrunneltua maisemaa näyttämään vielä paljaammalta ja ranseammalta ja\nmasensivat loisteellaan vielä alemmaksi sitä yhteiskunnan lukuisaa\npuolta, jonka ainoana ylpeytenä oli puhdas paita sunnuntaina ja joka\nmuita koristuksia ei voinut toivoakaan. Kaupungissa oli nytkin\nmetodistain kirkko ja sen likellä pelastushuone; syrjässä mäen\nrinteellä oli hautuumaa ja olipa vähäinen kouluhuonekin.\n\nKoulumestari -- muuta nimeä hänen vähäinen laumansa ei tiennytkään\nantaa hänelle -- istui eräänä iltana yksinänsä kouluhuoneessa, muutamia\navatuita kirjoituskirjoja edessään; hän piirsi niihin huolellisesti\nnoita ympyriäisiä ja korkeita kaavakirjaimia, jotka vanhan tavan mukaan\novat opettavinaan mitä oivallisinta kaunokirjoitusta ja siveyttä. Hän\noli juuri kerinnyt kirjoittaa: \"Rikkaus on pettäväinen\" ja koristi\nparaikaa vastamainittua substantivoa viekkailla pyörityksillä sekä\nmuilla koristeilla, jotka olivat tekstiin vallan sopivat, kun ovea\nhiljaa kolkutettiin. Tikat olivat sinä päivänä naputtaneet katolla; hän\nsiis ei keskeyttänyt työtään tuon vähäisen kopinan takia. Mutta kun ovi\navattiin raolleen ja kolkuttamista jatkettiin sisäpuolellakin, katsahti\nhän hämmästyneenä oveenpäin. Hän säpsähti, nähdessään nuoren tytön,\njoka oli puettu likaisiin repaleisin. Tytön suuret mustat silmät sekä\npaksu musta ja vanukkeinen tukka, joka riippui ruskeaksi päivettyneille\nkasvoille, hänen paljaat jalat ja käsivarret, joita punainen pöly oli\ntahrannut -- olivat opettajalle kuitenkin tuttuja. Se oli Melissa Smith\n-- Smithin äiditön tytär.\n\n\"Mitä asiaa tuolla nyt on?\" ajatteli nuori mies.\n\nPunaisella vuorella tunsi jokainen Melissaksi sanottua tyttöä ja\njokainen tiesi, että hän oli parantumaton ärmätti. Hänen tuittuinen\nuppiniskainen luonteensa, hänen hurjat vehkeet ja vaiheet sekä hänen\nvallattomat tapansa olivat sananlaskuna jokaisen suussa, mutta\nkaupunkilaiset eivät huolineet niistä sen enempää kuin hänen isänsä\nheikosta siveydestäkään. Melissa riiteli ja tappeli koulupoikien\nkanssa; hän pani heitä vastaan liikkeelle paljoa ketterämpää ynnä\npistävämpää kieltä ja epäilemättä yhtä voimakkaita käsivarsia sekä\nkulakkojakin kuin heillä oli. Hän tiesi metsätiet yhtä tarkoin kuin\nkytätkin ja koulumestari muisti kohdanneensa häntä paljain päin ja\njaloin usean virstan päässä kaupungista, jyrkillä ja syrjäisillä\nvuoristopoluilla. Semmoisilla retkillä sai hän vapaaehtoisesti\ntarjottuja ruokalahjoja kullankaivajain leireistä, joita oli pitkin\njoen rantoja.\n\nSe olikin hänen oma syynsä, että häneltä puuttui parempaa turvaa, sillä\npaikkakunnan vakinainen saarnaaja arvoisa Josua Mac Snagley oli eräässä\nhotellissa hankkinut hänelle passaritytön paikan, joka oli olevinaan\nkasvatustoimen ensialkeena ja hän oli myöskin esitellyt Melissaa\noppilailleen sunnuntaikoulussa. Mutta Melissa viskasi kerran talrikit\nhotellin isännän päähän ja vastasi varsin rohkeasti vieraitten\npilkallisiin lauseisin. Sunnuntaikoulussa nostatti hän semmoista\nhälinää, ettei se suinkaan soveltunut tuon oppilaitoksen oikeauskoiseen\nhiljaisuuteen ja raskasmielisyyteen; korkea-arvoinen pappi katsoi siis\nvälttämättömäksi häpeällisesti ajaa hänet pois sieltä varsinkin koska\nkoulussa oli pari punaposkista lasta jaloimmista perheistä ja heidän\ntärkätyitä hameita piti akkiloida.\n\nSellainen elämä oli Melissan takana, kun hän sinä iltana seisoi\nkouluopettajan edessä. Sitä osoitti myöskin aivan selvästi hänen\nrikkinäinen nuttunsa, vanukkeissa oleva kampaamaton tukka ja veriset\njalat, jotka saivat opettajan säälimään. Hänen entistä elämäänsä\nilmaisivat myöskin nuot mustat, rohkeat, välähtävät silmät, jotka\nehdottomasti pakoittivat opettajaa antamaan hänelle omituista arvoa.\n\n\"Tulin tänne tänä iltana,\" virkkoi tyttö pikaisesti ja rohkeasti, kun\nhänen tyly silmäyksensä tapasi opettajan katsantoa; \"koska tiesitte,\nettä olitte yksinänne. En tahtonut tulla silloin, kun nuot tytöt olivat\ntäällä. Heitä inhoon ja vihaan -- -- sen teen. Pidättehän te koulua?\nMinä tahoon, että opetatte minua.\"\n\nJos tuo ryysyinen, pörröpäinen ja likainen tyttö olisi nöyrästi\nrukoillut ja itkenyt, niin olisi opettaja luultavasti häntä säälinyt\neikä pitänyt asiasta sen enempää lukua. Mutta Melissan eriskummainen\nrohkeus saavutti nuorelta mieheltä, hänen tietämättänsä, sitä\nkunnioitusta, jota suorat ja lujat ihmisluonteet väkisinkin osoittavat\ntoisilleen, kun yhteen yhtyvät. Opettaja silmäili häntä tarkemmin kuin\nennen, kun hän liukkaasti jatkoi puhettansa, käsi oven lukolla ja\ntulisilla silmillä katsoen kouluttajaan.\n\n\"Nimeni on Melissa -- Melissa Smith! -- Sen voitte valalla todistaa.\nIsäni on Smithukko -- vanha Smithhaiska -- nyt sen tiedätte! Melissa\nSmith -- ja minä tahdon käydä koulua!\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi kouluopettaja.\n\nMelissa oli niin tottunut tarpeettomaan ja kovaan vastahakaan, jolla\nhäntä usein oli suututettu naurettavaan vihaan -- että opettajan\nhiljainen käytös peräti saattoi häntä hämille. Hän jäi samaan paikkaan\nseisomaan ja alkoi kääriä mustaa hiussuortuvaa sormiensa ympäri, ynseä\nylähuuli nousi pieniltä valkeilta hampailta ja alkoi vävähtää. Mustat\nsilmäripset painuivat alas ja jonkunmoinen punastus näkyi poskilla lian\nja päivetyksen alta. Hän syöksyi äkisti eteenpäin, huusi Jumalaa häntä\nkuolettamaan ja painoi itkein, nyyhkyttäen, kasvonsa kouluopettajan\nviettopöytää vasten, ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut\npakahtumaisillaan.\n\nOpettaja nosti hänet leppeästi ja odotti, kunnes hänen mielensä\nasettuisi. Nuori neitonen ei näyttänyt silmiään, vaan alkoi nyyhkyttäen\nkertoa lapsen tavalliset katumusvirret: lupasi olla sievänä eikä\nkoskaan enää tehdä niin tuhmasti j.n.e. Koulumestari sattui silloin\nkysymään minkätähden hän oli luopunut sunnuntaikoulusta.\n\n\"Minkätähden? -- Minkätähden Melissa oli luopunut sunnuntaikoulusta? --\noh! -- Niin! -- Miksi sanoi Mac Snagley minua pahaksi? -- Miksi\nvakuutti ettei Jumala minua rakastanut? Jos ei Jumala minua rakastanut,\nmitä se sitte toimittaisi, että menin sunnuntaikouluun? Enkä suinkaan\nhuoli semmoisista, jotka eivät rakasta minua.\"\n\n\"Oliko Melissa sanonut sitä Mac Snagley'lle?\"\n\n\"Sanoin suoraan.\"\n\nMuori opettaja nauroi. Se oli sydämmellinen nauru, joka vähäisessä\nkouluhuoneessa herätti niin kummallista kaikua ja niin vähän soveltui\nkuusien surulliseen huminaan siellä ulkona, että hän kohta talttui\nhuokaukseen. Sydämmen pohjasta tuli huokauskin; tuokion vaiti ja\ntotisena oltuaan, kysäsi hän tytön isästä.\n\n\"Melissan isä? -- Kenen isä? -- Mikä isä? Melissa tahtoi juuri tietää,\nmitä se isä oli tehnyt hänen hyväkseen -- Sanoppas se! -- Miksi\nsanoivat ihmiset, kun Melissa meni sivutse: 'Kas tuossa on vanhan\nSmithkuhnuksen Melissa!' Ah, Herra Jumala! Jos hän saisi kuolla -- jos\nMelissa itse kuolisi jos koko ihmiskunta kuolisi;\" ja Melissan\nnyyhkytykset alkoivat kahta vertaa kovempina kuin ennen.\n\nKouluopettaja kumartui häntä likemmäksi ja sanoi hänelle mitä\nsievimmällä tavalla kaikki, mitä te ja minä olisimme sanoneet, lapsen\nsuusta kuultuamme tuommoisia luonnottomia lauseita. Nuhdellessaan\nmuisti hän kuitenkin paremmin kuin muut, että tytön vaatteet olivat\nrepaleina ja jalat veressä ja että häntä yhä seurasi juoppo-isän haamu.\nHän nosti tytön suoraksi, kääri hänet omaan nuttuunsa, saattoi häntä\nvähän matkaa tietä myöten ja käski häntä varhain seuraavana aamuna\ntulemaan takaisin sekä toivotti viimein hyvää yötä. Kuu loi kirkkaan\nvalon kapealle polulle. Opettaja seisoi paikallaan ja katseli tuota\npientä surkeaa olentoa, joka kipeillä jaloillaan tuskin voi astua\nteräville kiville. Hän malttoi siksikuin Melissa oli ehtinyt vähäisen\nkirkkomaan yli ja saapui mäen kukkulalle, mihin hän hetkeksi pysähtyi\nja kääntelihe -- se oli pikkuinen pilkku ihmissuvun vaivaa, joka näkyi\ntällä puolella kaukaisia kärsivällisiä tähtiä. Opettaja palasi sitte\ntyöhönsä. Mutta kirjoituskirjan rivit muuttuivat hänestä aina\nloppumattomiksi teiksi, joita myöten lapsihaamuja itkein ja nyyhkyttäen\nvaelsi pimeän yön selkään. Vähäinen kouluhuone tuntui hänestä entistään\nkolkommalta; hän lukitsi oven ja meni kotiinsa.\n\nSeuraavana aamuna tuli Melissa kouluun. Hän oli pessyt silmiään ja\nhänen paksu musta tukkansa osoitti, että kamman kanssa oli kovaa\nväkikarttua vedetty, jolloin kumpainenkin puoli nähtävästi oli kärsinyt\nvaikeaa tappiota. Hänen silmänsä säihkyivät vielä toisinaan noin\nuhmalla kuin ennenkin, mutta hänen käytöksensä oli hiljaisempi ja\nsiivompi.\n\nNyt alkoi pitkä jakso pieniä koetuksia ja altiiksipanoja, joista sekä\nopettaja että oppilas saivat osansa ja jotka enensivät heidän\nkeskenäistä luottamusta ja yhtämielisyyttä. Vaikka Melissa aina,\nopettajan läsnä ollessa, näytti hiljaiselta ja tottelevaiselta, niin\nsattui toisinaan joutohetkinä, että hän joutui noin hillittömän\nhurjaksi kuin ennenkin, jos muka ärsytettiin tahi halveksittiin. Usea\näkäinen vallaton poika, joka omilla aseillaan näki itsensä voitetuksi,\nriensi opettajan luo kantamaan ilkeän Melissan päälle, koska hänen\nnaamaa oli kynsitty tahi vaatteita revitty.\n\nSanoma Melissan olosta koulussa vaikutti kaupunkilaisissa suurta\neripuraisuutta. Toiset lupasivat ottaa lapsensa koulusta, koska muka\nolivat joutuneet niin kehnoon seuraan; toiset puolustivat innokkaasti\nopettajan parantamisintoa. Sillaikaa koetti hän niin masentumattomalla\nkestäväisyydellä, jotta hän itse sitä ihmetteli, vähittäin luovuttaa\nMelissaa hänen edellisen elämänsä synkeistä muistelmista -- ja hän\nmenetteli hiljaa ja taitavasti, että siltä näytti, kuin tyttöparka\nvallan luonnikkaasti olisi vaeltanut eteenpäin sitä kaitaa tietä, jolle\nopettaja hylkäsi hänet kuunvaloon sinä iltana, kun ensin tapasivat\ntoisiaan. Mac Snagley'n pahasti onnistunutta yritystä muistaen, koetti\nhän näppärästi välttää sitä kiusanluotoa, jolle tuo taidoton luotsi oli\nlaskenut hänen heikon uskonsa rikkaantumaan. Jos Melissa lukeissaan\nlöysi sanoja, jotka ovat koroittaneet hänen vertaisiaan vanhempain,\nälykkäämpäin ja varovaisempain yli; -- jos hän kuuli jotakin uskosta,\njonka selittämiseen kärsiminen on käytetty vertauskuvana ja jos hänen\nsilmäinsä uhkaava loiste toisinaan lauhtuikin hellemmäksi -- niin hän\nei koskaan _läksyistä_ semmoista oppinut. Muutamat köyhät uudisasukkaat\nolivat koonneet vähäisen summan, jolla Melissalle hankittiin siistit ja\nsievät vaatteet. Hänen nuori opettajansa hämmästyi toisinaan, kun joku\nharteva punaiseen villapaitaan puettu työmies voimakkaasti puristi\nhänen kättänsä tahi lausui muutamia sydämmellisiä kiitossanoja, jotka\npanivat hänen poskensa kovasti punoittamaan ja nostattivat hänessä sen\narvelun, oliko hän todellakin ansainnut sellaista kiitosta.\n\nKolme kuukautta oli kulunut heidän ensimmäisen tuttavuuden jälkeen;\nopettaja istui taas myöhään illalla opettavaisten ja siveyttä\nsaarnaavain kirjoituskaavain ääressä, kun ovea naputettiin ja Melissa\ntaas seisoi hänen edessään. Neitonen oli siivoissa vaatteissa ja\npuhtaaksi pestynä; mutta hänen pitkät mustat hiukset ynnä mustat\nkirkkaat silmänsä muistuttivat hänen ensimmäisestä ilmestymisestään\nsiihen paikkaan.\n\n\"Onko teillä kiire?\" kysyi hän. \"Suvaitsetteko vähäksi ajaksi tulla\nminun kanssani?\" Kun opettaja siihen myöntyi, lisäsi tyttö entisellä\ntavallaan: \"Tule sitte paikalla!\"\n\nHe menivät yhdessä ovesta ulos pimeälle retkelle. Kun kaupungin keskeen\nsaapuivat, kysyi opettaja mihin oltiin menöllä.\n\n\"Isääni etsimään!\" vastasi oppilas.\n\nOpettaja kuuli silloin ensikerta Melissan suusta niin lapsellisen\nnimityksen; ennen oli hän aina, isästä puhuessaan, kutsunut häntä\n\"ukoksi\" tahi \"Smithukoksi\" ja kolmen kuukauden kuluessa tapahtui nyt\nensikerta, että Melissa edes vähän puhui isästään; opettaja tiesi\nmyöskin, että hän lujasti oli välttänyt isänsä seuraa siitä alkain,\nkuin hän itse oli niin jyrkästi muuttunut. Tytön koko käytöksestä\nälyten, ettei kyseleminen nyt toimittaisi mitään, seurasi hän ääneti\noppilastansa. Melissa aina edellään, kävi kouluopettaja syrjäisissä\nsalakapakoissa, matalissa juomakellerissä, ravintoloissa ja\nkahvihuoneissa, pelaussaleissa ja tanssihuoneissa, mutta he poistuivat\naina taas hiljaiseen yöhön. Tukahduttavassa tupakansavussa ja pahassa\nhajussa, viinanhöyryissä ja synninpesissä, missä herjaussanoja kuultiin\n-- kaikkialla hakivat tytön mustat, tuskaiset silmät eikä hän näyttänyt\nhuomaavan muuta mitään. Muutamat juopuneet rentukset tunsivat Melissan\nja huusivat hänet laulamaan sekä tanssimaan; toiset olisivat kiusanneet\nhäntä juomaan, jos ei opettaja olisi estellyt. Toiset eivät virkkaneet\nnäille vakojille mitään. Sillä tavalla kului tunnin verta aikaa.\n\nSilloin kuiskasi tyttö opettajan korvaan, että siellä toisella puolella\njokea, jonka yli viettokouru oikosi, oli hökkeli, missä isä kentiesi\noli tavattavana. He menivät sinne -- se vei puolen tuntia -- mutta\nvaiva turha. He palasivat sitä kaivantoa myöten, johon vietto-kourut\npurkasivat vetensä ja näkivät kaupungin kynttiläin loistavan\nvastaiselta rannalta; silloin pamahti kova laainki yön kirkkaasen\nilmaan. Kaikunaa kuului toistamiseen yltäympäriltä, Punaisen vuoren\ntakaakin ja kaikki koirat alkoivat pitkin rantoja haukkua. Hetkeksi\nnäkyi tulia liikkuvan edes takaisin pitkin kaupungin ääriä; virta\nkohasi kovemmin kuin ennen; muutamat kivet läksivät vuoren rinteestä ja\nvierivät molskien veteen, kova tuulen puuska pudisti tummain petäjäin\noksia ja sitte oli taas hiljaa, vielä kolkompi hiljaisuus kuin ennen;\noli kuin haudassa. Opettaja kääntyi ehdottomasti ikäänkuin Melissaa\nsuojellaksensa, mutta lapsi oli poissa. Outo kauhistus ahdisti hänen\nrintaansa; hän kiirehti polkua myöten rannalle ja pääsi, kiveltä\ntoiselle putkahtaen, vuoren juurelle sekä kaupungin päähän. Sillan\nkeskeltä katsahti hän ylöspäin; hän ei uskaltanut hengittääkään, sillä\nkorkealla hänen päänsä päällitse riensi hänen pieni soleva hoitokkaansa\nketterästi kaitaa kourua myöten ja katosi pimeyteen.\n\nOpettaja kapusi jyrkkää ahdetta ylös sille kohdalle, missä tulia näkyi\nhäälyvän sinne tänne; uupuneena saapui hän pelästyneesen ja\nhämmästyneesen miesjoukkoon. Miesten keskessä oli Melissakin; hän\ntarttui opettajan käteen ja vei hänet ääneti jylhään vuoren luolaan.\nMelissan kasvot olivat vaaleat, mutta hänen käytöksensä oli\nlevollisempi; hänen silmänsä näyttivät ilmoittavan, että joku kauan\naavistettu tapaus nyt viimein olikin tapahtunut ja että nyt melkein\ntuntui helpommalta -- siltä se kumminkin opettajasta näytti. Rotkon\nseiniä tukivat lahoovat pöngöt. Lapsi viittasi sormellaan erääsen\nkohtaan, jossa näkyi olevan läjä riisutuita vaaterepaleita, jotka\npaikan viimeinen asukas kentiesi oli huolimattomasti siihen hylännyt.\nOpettaja läheni ja kumartui, kynttilä kädessä, sitä katsomaan. Se oli\nSmith, kylmänä ja jäykkänä, pistooli kädessä ja luoti sydämmessään, hän\nlepäsi tyhjän \"pocket\"-insa reunalla.\n\n\n2.\n\nArvoisan Mac Snagley'n arveluita siitä \"herätyksestä,\" jonka hän luuli\ntapahtuneeksi Melissan mielessä, kerrottiin osaavammilla lauseilla\nkaivoksissa ja kullanhuuhtamoilla. Siellä sanottiin, että Melissa oli\n\"tavannut hyvän suonen.\" Uusi hauta kaivettiin vähäiseen hautuumaahan,\nopettaja hankki omalla kustannuksellaan tavallisen muistomerkin ja\nPunavuoren sananlennätin koetti puhdistaa vainaan jälkimuistoa,\nmainiten paikkakunnan ensimmäisistä uudisasukkaista ja varovaisesti\nviitaten niihin kiusauksiin, jotka voivat vietellä jaloimpiakin sekä\nselvimpiä miehiä. -- -- \"Vainaata kaipaa,\" lisäsi sananlennätin, \"yksi\nainoa lapsi, rakastettava ja sievä oppilas koulussamme, josta meidän on\nkiittäminen arvoisan Mac Snagleyn väsymätöntä harrastusta.\"\n\nKorkea-arvoinen Mac Snagley pitikin paljon pakinaa Melissan\n\"kääntymyksestä;\" kuuluipa siltä kuin hän syyttäisi lapsiparkaa isän\nitsemurhasta, kun hän toisinaan saarnasi sunnuntaikoulun oppilaille\nniin liikuttavia viittauksia \"hiljaisen haudan\" terveellisiin\nvaikutuksiin, että nuot mieltä ylentävät selitykset saattoivat useimmat\nlapset kauhistumaan; kahden jaloimman perheen punaposkiset lapset\nrupesivat kovasti itkemään, kallottamaan eivätkä tahtoneet siitä\nheretä.\n\nTuli pitkä ja kuiva kesä. Sillaikaa kuin joka päivä paahtoi itseään\npikkuisiksi päärlyharmaiksi pilvenhaitaleiksi, jotka liehuivat vuoren\nhuippujen ympäri ja sillaikaa kuin häkäyttävä tuuli levitti maisemille\npunaista pölyä kuin palavaa tuhkaa ikään, lakastuivat, ja kuivivat ne\nvaaleanvihriät heinätkin, jotka keväällä olivat heiluneet Smithin\nhaudalla. Kun kouluopettaja toisinaan sunnuntain iltapuolella käveli\nkirkkomaalla, näki hän usein hämmästyen, että haudalle oli ripoiteltu\ntuoksuavia metsäkukkia, jotka kasvoivat kaukana vilpeissä kuusikoissa\nja vielä useammin oli pikkuiselle puuristille pantu kukkaseppele.\nSemmoisiin seppeleisin oli tavallisesti kierretty hyvähajuista heinää,\njolla koulun oppilaat saivat pulpettinsakin hyvältä haisemaan ynnä\nkastanjan valkeita kukkaharkkoja, sireeninkukkia ja vuohenkukkia;\nnäkyipä niissä toisinaan myrkyllisen hattukukan tummansinisiä\nkellojakin. Tuon kuolettavan myrkyn yhdistys muistomerkkien kanssa\nhaudalla muistutti kouluopettajaa muustakin kuin vaan luonnon\nkauneudesta ja teki häntä surumieliseksi.\n\nKun hän eräänä päivänä kauan oli kävellyt, saapui hän metsää kasvavalle\nvuorenharjulle ja huomasi siellä äkkiarvaamatta Melissan istuvan korven\nkaatuneella kuusella, jonka pitkät alasriippuvat oksat olivat hänen\nomituisena istuimena. Hänen helma oli mätetty täyteen sananjalkoja sekä\nkuusen käpyjä ja hän hyräili hiljaa itsekseen noita kummallisia\nneekerinuottia, joita hän mieron teitä juostessaan oli oppinut.\n\nMelissa tunsi opettajan jo kaukaa katsoen ja teki hänelle tilaa\nviereensä; hän tarjosi myös pähkinöitä ja metsä-omenia niin nöyränä ja\nvieraanvaraisena, että olisi tuntunut naurettavalta, jos ei hän niin\ntosissaan olisi puhunut. Kouluopettaja varoitteli noita myrkyllisiä\nsinikelloja koskemasta, joita oli levitetty paljonkin hänen syleensä ja\npakoitti häntä lupaamaan, ettei hän niihin kajoisi niinkauan kuin hän\noli kouluttajan oppilaana. Kun opettaja oli kuullut sen lupauksen,\nmuuttui hänen mielensä levollisemmaksi, koska hän tiesi, ettei Melissa\nkoskaan syönyt sanojaan ja se kummallinen tunne katosi, jota kuolettava\nmyrkky tytön näpillä oli hänessä herättänyt.\n\nNiistä useista kodista, jotka avattiin Melissa orvolle, kun hänen\nkääntymyksensä oli tietyksi tullut, katsoi opettaja paraaksi sitä,\njonka emäntänä oli Mrs Morpher, vaimokas ja hyväluontoinen edustaja\n\"Ison lännen\" kukoistuksesta, nuoruudessaan tunnettu \"Prairie-ruusun\"\nnimellä. Mrs Morpher oli niitä, jotka lujasti taistelevat omaa luontoa\nvastaan ja pitkällisten altiiksi-antaumusten jälkeen viimein kukistavat\nluonnollista huolimattomuuttansa järjestyksen lain alle. Mutta vaikka\nhänen omat liikuntonsa olivat niin säännölliset, niin hän ei kuitenkaan\nmahtanut peräti vallita sivukiertolaistensa pyörimistä ja häärimistä,\nhänen oma \"Jeeveskin\" sattui toisinaan häntä vastaan, kun rinnakkaa\nkieppivät. Se luonne, jota hän itse vaivalla oli kukistanut, ilmautui\ntaas hänen lapsissaan; Lykurgo kävi määrättyin atriain välilläkin\nruokakaapissa ja Aristeides palasi paljain jaloin koulusta; jalkineensa\noli hän hylännyt koulun kynnykselle, saadaksensa paljain jaloin sotkea\nsavisissa ojissa. Oktavia sekä Kassandra olivat huolimattomat pukunsa\nsuhteen ja laiminlöivät puhtautta. Vaikka \"Prairie-ruusuraukka\" oli\nkoettanut puhdistaa, hillitä ja jalostaa omaa varsin uhkeaa kasvuaan,\nversoivat kaikki hänen nuoret vesansa vallattomassa ja uhkaavaisessa\nvapaudessa -- paitsi yksi ainoa ja se oli viidentoistavuotias\nKlytemnestra Morpher. Hän oli aivan sellainen, kuin äiti oli toivonut\n-- tarkka, siisti ja hidasjärkinen.\n\nArmas äidinrakkaus pani Mrs Morpher'ia luulemaan, että \"Klytie\" oli\nMelissan lohduttajana ja esikuvana. Harhaluulossaan esitti hän aina\nKlytien loistavat omituisuudet esimerkkeinä Melissalle, kun tämä oli\n\"paha\" ja asetti hänet katumuksen hetkillä ihmettelevän miettimisen\nesineeksi. Kouluopettaja sai siis hämmästymättä kuulla, että Klytie\ntulisi kouluun Melissalle ja muille esikuvaksi. Sillä Klytie oli jo\npitkä neitonen. Äitinsä oivallista ruumiin laatua perien ja Punaisen\nvuoren rutosti tuleennuttavassa ilmassa eläen, seisoi hän jo, vaikka\nvallan nuori olikin, turpeana ja punaposkisena. Nuoret miehet Smithin\nPocketissa, missä sellaiset kukat olivat harvinaiset, huokasivat hänen\ntakia Huhtikuussa ja ikävöivät Toukokuussa. Kun koulutunnit loppuivat,\npiirittivät rakastuneet nuorukaiset kouluhuonetta. Muutamat kadehtivat\nkouluopettajaa. Tämä viimeinen seikka taisi viimein saattaa häntä\nhoksaamaan erästä toistakin asiaa, jota hän ei ollut aavistanutkaan.\nHän huomasi, että Klytie katseli häntä erinomaisen leppeästi. Koulussa\nkoetti hän kääntää opettajan huomioa itseensä; hänen kirjoituskynä oli\nalinomaa leikattava ja korjattava; hän pyysi opettajan apua niin\nsuloisella rukoilevalla silmäyksellä, ettei tuo vähäpätöinen toimitus\nsuinkaan olisi sellaista käytöstä vaatinut. Sattumukseltahan se taisi\ntapahtua, että Klytie toisinaan nojasi ympyrkäistä, pehmeää käsivartta\nhänen olkapäähänsä sillaikaa kuin hän korjasi tuon hempukan\nkirjoitusharjoituksia. Silloin punastui Klytie ja heitti viekastelevana\nkeltaiset hiuskierukkansa taapäin. Opettaja oli nuori mies, mutta\nhänellä oli katkera kokemus ja taito siinä koulussa, jota Klytie nyt\nalkoi käydä ja hän vastusti jäykkänä, kuin nuori Spartalainen ikään,\nKlytien koko arttelia muhkeita muotoja, notkeita liikuntoja ja\nhurmaavia silmäyksiä. Hänen niukat ja usein puuttuvaisetkin varat\nolivat kentiesi myöskin syynä siihen kohtuuteen. Kouluopettaja karttoi\ntavallisesti Klytieä niin tarkkaan kuin mahdollista; mutta eräänä\niltana, kun Klytie palasi kouluhuoneesen hakemaan jotakin unhotettua\nkalua, tarjoutui koulumestari saattamaan häntä kotiin ja silloin koetti\nhän oikein olla tytölle mieliksi. Hän teki sitä luultavasti, niinkuin\nmuutkin miehet olisivat tehneet, kartuttaaksensa sen sapen katkeruutta,\njoka jo kiehui Klytemnestran rakastajain sydämmissä.\n\nSinä aamuna, joka seurasi tuon herttaisen kävelyn jälkeen, Melissaa ei\nnäkynyt koulussa. Puolipäivä tuli, vaan Melissaa ei kuulunut. Kun\nKlytie'ltä kysyttiin, saatiin tietää, että he olivat yhdessä lähteneet\nkotoa, mutta itsepäinen Melissa oli sitte poikennut toiselle kadulle.\nIltapuoli kului ja hän oli yhä vaan poissa. Illalla meni kouluopettaja\nMrs Morpheria tavoittamaan ja tämän äidinsydän oli kovin tuskainen. Mrs\nMorpher oli hakenut tyttöä kaiken päivää, vaan hänen olopaikastaan ei\nollut saatu vähintäkään vihiä. Aristeides kutsuttiin tutkintoon, koska\nhäntä luultiin rikokseen osalliseksi, mutta suora nuorukainen saattoi\nkohta kotiväkensä uskomaan, että hän oli ihan syytön. Mrs Morpher\naavisti pahaa; kentiesi oli Melissa hukkunut johonkuhun kaivantoon tahi\nkentiesi löydettäisiin tyttöparka niin ryvettyneenä ja mutaan\ntahrattuna, ettei veri eikä saippua enää toimittaisi mitään ja olisihan\nse melkein vielä pahempaa, kuin edellinen tapaus.\n\nKoulumestari palasi kouluhuoneesen. Kun hän oli sytyttänyt lampun\npalamaan ja istuutunut pöytänsä ääreen, huomasi hän edessään piletin,\njonka takasivuun oli Melissan kädellä kirjoitettu opettajan nimi. Se\nnäkyi olevan joku vanhasta muistokirjasta revitty lehti ja ettei\nuteliaat silmät sitä saisi lukea, oli se kiinitetty kuudella\nrikkinäisellä suulakalla. Hän avasi sen melkein lempeänä ja luki\nseuraavat rivit:\n\n  Kunnioitettu Herra, kun Tätä luette olen minä karannut. Enkä\n  koskaan tule takaisin. En koskaan, koskaan, milloinkaan. Voitte\n  antaa Mary Jenning'ille päärlyni ja Sally Flanders'ille \"Amerikan\n  ylpeyden\" (hohtavilla värillä maalattu kivipiirros, joka oli\n  ollut sikarilaatikon päässä kiini). Mutta älä anna mitään Klytie\n  Morpher'ille. Älä koetakaan. Tiedättekö mitä hänestä ajattelen,\n  minusta hän oli inhoittava marakatti. Se on kaikki mitä minulla\n  on sanomista eikä muuta mitään. Kuolemaan saakka teille uskollinen\n\n                                                  Melissa Smith.\n\nOpettaja vaipui syviin ajatuksiin tuosta omituisesta kirjeestä, kunnes\nkuu kohotti kirkkaat kasvonsa kaukaisten kumpujen yli ja valaisi sen\npolun, joka vei kouluhuoneesen ja jota pikkuiset jalat tullessa ja\nmennessä olivat tallanneet kovaksi. Tyytyväisemmällä mielellä repi hän\nsitte kirjeen rikki ja hajoitti palaset tielle.\n\nAuringon noustessa, tunki hän seuraavana aamuna kuusikon\npalmunkaltaisten sanajalkojen sakean pensaston halki, säikäyttäen\njänistä sen lepopaikasta ja tuottaen itselleen äkäisen vastaväitöksen\nmuutamilta irstailta vanhoilta variksilta, jotka nähtävästi olivat\neläneet hurjasti kaiken yötä. Hän saapui viimein sille metsäiselle\nvuorenrinteelle, jossa hän kerran ennenkin oli tavannut Melissaa. Hän\nlöysi tuulen kaataman kuusen ja näki sen pitkät oksat, mutta istuin oli\ntyhjä. Kun hän lähestyi, rahisi jotakin kuivissa risuissa, ikäänkuin\npeto olisi siellä pelästynyt. Notkea olento juoksi kaatuneen puun yli\nja peittyi suojaavain lehväin taaksi. Kun opettaja kerkesi sille\nkohdalle, missä hän oli levännyt, oli makuupaikka vielä lämmin ja kun\nhän katsahti ylöspäin tiheille oksille, löysivät hänen silmänsä\nläheisestä puusta uskottoman Melissan sysimustat silmät. He katselivat\nhetken ääneti toisiaan. Melissa oli ensimmäinen, joka puuttui puhumaan.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi hän kalseasti.\n\nKouluopettaja oli lujasti päättänyt miten hän menettelisi.\n\n\"Pyydän sinulta muutamia metsäomenia,\" sanoi hän nöyrästi.\n\n\"Ette saa ei niin mitä! Menkää pois! -- Miksette pyydä\nKlytemneresteralta?\"\n\nSe näytti Melissalle olevan huojennuksena, että hän sai ilmoittaa\nhalveksimistaan liittämällä vielä useampia tavuita klassillisen nuoren\nimmen entuudestakin kyllältä pitkäveteiseen nimeen.\n\n\"Te olette ilkeä ihminen! Menkää pois!\"\n\n\"Minulla on nälkä, Lissy. En ole syönyt mitään eilisen päivällisen\njälkeen. Minä kuolen nälkään.\"\n\nNuori mies kallistui puuta vasten, vallan nääntyvältä näyttäen.\n\nMelissan sydäntä särki. Mustalaisten haikealla tavalla eläessään, oli\nkyllä koettanut miltä se tila tuntuu, johon opettaja nyt oli\nnääntyvinään. Hänen rukoilevan äänensä kautta voitettuna mutta vielä\npetosta arvaavana, sanoi Melissa:\n\n\"Kaiva puun juurista; siellä on koko joukko, mutta älä virka\nkellekään!\" Melissa oli peittänyt itselleen varoja yhtä viisaasti, kuin\nrotat ja oravatkin.\n\nMutta kouluopettaja tietysti ei löytänyt mitään, koska nälkä\nluultavasti oli sokaissut hänen silmänsä. Melissa tuli levottomaksi.\nViimein katseli hän tutkivilla silmillä oksain välistä ja kysyi:\n\n\"Lupaatteko olla minuun kajoomatta, jos tulen alas?\"\n\nHän lupasi sen.\n\n\"Sanokaa: Jumala rangaiskoon minua kuolemalla, jos sen teen!\"\n\nKouluopettaja suostui sievästi äkilliseen kuolemaankin, jos hän\nrikkoisi lupaustaan. Melissa laskeutui alas puusta ja muutamain\nsilmänräpäysten kuluessa kuultiin ainoastaan kuinka pähkinänkuoria\nsärettiin.\n\n\"Tuntuuko nyt paremmalta?\" kysyi tyttö hätäisenä.\n\nKouluopettaja myönsi, että hän jo oli terveenä kuin ennenkin ja kääntyi\nlähtemään, vakaasti kiitettyänsä osoitetusta avusta. Mutta hänen\ntuumansa toteutuivat; hän ei ehtinyt monta askelta, ennenkuin Melissa\njo huusi häntä takaisin. Hän katsoi taakseen. Tyttö seisoi siinä aivan\nvaaleana, ja kyynelsilmin. Hän älysi, että oikea aika oli käsissä, hän\nmeni Melissan luoksi, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi\ntosissaan, hänen suuriin kosteihin silmiin katsoen:\n\n\"Lissy, muistatko sitä iltaa, jona ensikerta tulit puheilleni?\"\n\nMelissa sanoi muistavansa.\n\n\"Sinä kysyit minulta, saisitko tulla kouluun oppimaan jotakin sekä\nparantumaan ja minä vastasin -- -- --\"\n\n\"Tule vaan!\" keskeytti lapsi innokkaasti.\n\n\"Mitä sanoisit siihen, jos opettaja nyt vuorostansa tulisi luoksesi\nilmoittamaan, että elämä hänestä tuntuu kolkolta, kun hänen pikku\ntyttönsä on poissa ja jos hän pyytäisi sinua tulemaan takaisin häntäkin\nparemmaksi opettelemaan?\"\n\nTyttö painoi päätään alas, sanaakaan virkkamatta. Opettaja odotteli\nkärsivällisenä. Hiljaisuudessa juoksi jänis likeltä heidän ohitse,\nseisattui, nosteli sametin-hienouiset etukäpälänsä ja katseli heitä\nuteliaana suurilla silmillään. Orava juoksi kaatuneen puun rosoista\nrunkoa myöten ja seisattui äkisti puolivälille.\n\n\"Odotan vastausta, Lissy\", kuiskasi nuori mies ja tyttö hymyili. Puitten\nlatvat kumartuivat hiljaa tuulessa; pitkä kultainen säde pujahti yhteen\nkiedottuin oksien välitse ja valaisi epäilevää näköä ynnä arvelevaa\nvähäistä olentoa. Äkkiä tarttui hän opettajan käteen tulisesti kuin\nainakin. Mitä hän sanoi, oli tuskin mahdollista kuulla, mutta opettaja\nsilitteli hänen paksua mustaa tukkaa pois otsalta ja suuteli sitä. Käsi\nkädessä läksivät he metsän nuoskeista pylvästöistä sekä raittiista\nlemusta aukealle, päivänpaisteiselle tielle.\n\n\n3.\n\nMelissa ei enää niin äkäisesti kohdellut muita kumppaniaan, mutta pysyi\nedelleen Klytemnestran vihollisena. Kateuden paha henki oli kentiesi\nvielä valveilla hänen pienessä kiihkoisessa rinnassaan. Kentiesi\nviettelivät pyöreät, muhkeat muodot varsin vastustamattomasti raapimaan\nja nipistämään. Mutta koska semmoinen väkivaltaisuus tuotti hänelle\nkovia nuhteita opettajan puolelta, rupesi hänen vihansa ilmautumaan\nuudella, odottamattomalla tavalla.\n\nOpettaja ei suinkaan voinut aavistaakaan, että Melissalla koskaan olisi\nollut tokkaa tahi että hän olisi nukista huolinutkaan. Mutta hän laski\narveluitaan paremmin jälestäpäin kuin edeltäkäsin ja niinhän muutkin\nnerokkaat sielutieteilijät tekevät. Melissalla oli vauva ja se olikin\nnimenomaan Melissan vauva -- vähäisempi toisinto hänestä itsestään.\nMrs Morpher huomasi sattumalta, että tuommoista olentoa salaa oli\nolemassa. Se oli kulkenut Melissan kanssa hänen entisillä retkiltään\nja ulkonäöltä voi arvata, että se oli kärsinyt kovastikin. Sen\nalkuperäistä pintaa oli sade valkaissut ja savi sekä pöly uudestaan\npainanut. Se oli silminnähtävästi entisen Melissan kaltainen. Sen ainoa\nvaaleaksi pesty hame oli yhtä likainen ja rikkinäinen kuin Melissan\nhame oli ollut. Melissa ei koskaan antanut sille lapsellisia lempinimiä\neikä koskaan näyttänyt sitä muille lapsille. Sitä kohdeltiin kovasti ja\nse vietti ilotonta aikaa ontervassa puussa likellä kouluhuonetta, se\nsai hengittää raitista ilmaa ainoastaan Melissan yksinäisillä retkillä.\nMelissa suoritti tehtävänsä vauvaansa kohtaan niinkuin itseänsäkin\nkohtaan eikä sietänyt mitään hentoutta.\n\nSattuipa sitte, että Mrs Morpher kiitettävässä älyllisyydessään osti\nMelissalle uuden nuken. Hän vastaanotti sen totisena ja tarkastellen.\nKun kouluopettaja eräänä päivänä silmäili uutta vauvaa, luuli hän\nhuomanneensa, että sen jäykkä liikkumaton naama, punaiset posket sekä\nsiniset ympyriäiset silmät olivat vähän Klytemnestran näköiset. Kohta\nsaatiin tietää, että Melissa oli älynnyt saman seikan. Kun hän oli\nyksinään, paiskasi hän sentähden sen vaksipäätä kiveen ja laahasi sitä\ntoisinaan nauhalla jälestään kouluun sekä sieltä kotiin. Toisinaan\nasetti hän nuken pöydälle ja käytti sen kärsivällistä, hiljaista\nruumista neulatyynynä. En tässä kuitenkaan tahdo pitkältä aprikoida ja\ntutkia sitä perustus-opillista kysymystä, tahtoiko hän sillä tavalla\nkostaa rouva Morpherin koetusta vertauskuvilla yhä vaan turkuttaa\nhänelle Klytien oivakuntoisuutta vai noudattiko hän vaistomaisesti\nmuutamia pakanallisia käytöksiä, luullen, että se vihollinen, jonka\nkuvaa (\"Fetish\") hän sillä tavoin rääkkäsi, vähittäin riutuisi ja\nkuolisi.\n\nVaikka Melissan siveys oli noin omituisella kannalla, hämmästytti hän\nkuitenkin opettajaa sukkelalla, tehoisalla ja ominaisella älyllään,\njonka hätäinen ja väsymätön into osoittihe hänen oppimistyössä, olipa\nse sitte mitä laatua tahansa. Hän ei ollut niin ujo ja epäilevä kuin\nmuut lapset. Hänen vastauksensa opetustunneilla olivat aina rohkeat.\nHän ei suinkaan ollut erhettymätön, mutta hänen kumppaniensa mielestä\nolivat kaikki hänen erhetykset vallan vähäpätöiset sen uljuuden ja\nvakuuden rinnalla, jolla hän uskalsi oijota kuljuin yli, jotka\nhirvittivät arvelevampia uimaria hänen ympärillään. Kun hänen ruskea\nkätensä kohosi opettajan kysyessä, olivat muut ääneti ja ihmettelivät,\nopettajakin epäili välistä omaa taitoa ja kokemustansa, kun Melissa\nlausui uljaat aatteensa.\n\nMuutamat Melissan omituisuudet, jotka alussa olivat opettajaa\nhuvittaneet ja miellyttäneet, alkoivat sitte huolettaa ja peloittaa\nhäntä. Hän oli kauan nähnyt, että Melissa oli kostonhimoinen, ynseä ja\nröyhkeä; ainoastaan yksi hyvä kohta kuului hänen puolivilliin elantoon\nja oli sen seurauksena -- se oli itsensä altiiksi pano ja mielen\nlujuus; oli hänessä toinenkin kiitettävä kohta -- totuuden halu, mutta\nse ei aina ole jalonkaan metsäläisen omituisuuksia. Melissa oli rohkea\nja vilpitön; hänen laatuisissa ihmisissä taitavat ne omituisuudet\nkuulua yhteen.\n\nKouluopettaja oli vakaasti miettinyt näitä asioita, vaan teki viimein\nsemmoisen päätelmän, kuin kaikki, jotka todenperästä ajattelevat,\ntekevät: hän oli omain ennakkoluulojensa orja ja hän päätti siis käydä\narvoisan Mac Snagley'n luona hänen neuvoansa tiedustamassa. Se päätös\noli kyllä vaikea hänen ylpeydelleen, sillä pappi ja hän eivät olleet\nystäviä, mutta hän muisti Melissaa ja sitä iltaa, jona ensikerta\ntapasivat toisiaan; hän masensi ylpeyttä sekä inhoaan ja meni Mac\nSnagley'n puheille.\n\nKorkea-arvoinen pappi sanoi iloitsevansa hänen tulostaan. Hän virkkoi\nmyöskin, että kouluopettaja näytti \"varmalta\" sekä arveli, ettei\n\"rheumatti\" suinkaan viimeaikoina tainnut häntä vaivata. Hänellä\nitsellään oli viimeisen jumalanpalveluksen jälkeen ollut vilutautia.\nMutta hän oli oppinut vastustamaan sellaisia kipuja rukouksilla sekä\nnöyryydellä.\n\nMac Snagley oli vähän aikaa vaiti, että hänen pettämätön lääkitys\nvilutautia vastaan saisi juurtua kouluopettajan muistoon. Hän alkoi\nsitte kysellä Morpher-siskostaan.\n\n\"Hän on palava kynttilä ja koristus kristikunnalle, niin hän todellakin\non -- ja hänen ympärille nousee herttainen lapsilauma,\" lisäsi Mr Mac\nSnagley; \"ja sitte on hänellä vielä tuo sievästi kasvatettu vanhin\ntytär -- niin lempeä ja hurskas ja totiseen jumalisuuteen innostunut --\nMiss Klytie.\"\n\nKlytien kaikinpuolinen oivallisuus oli niin mieluisa aine hänen\najatuksilleen, että hän kauan sitä asiaa esitteli. Kahdesta syystä oli\nkouluopettaja tyytymätön. Ensiksi näytti tuo Klytien ansioin kertominen\nyhä enemmän hylkäävän syrjään hänen pientä parantumatonta Melissaparkaa\nja toiseksi puhui korkea-arvoinen herra niin ystävällisellä äänellä\nMorpher-perheen esikoisesta, että se inhoitti nuorta miestä. Kun vaan\nkeskustelu vähänkin taukosi, sanoi hän sentähden menevänsä tärkeitä\nasioita ajamaan ja läksi tiehensä, pyytämättä sitä neuvoa, jota varten\nhän oli tullut, vaikka hän sitte mielessään jotenkin väärin katsoi sitä\narvoisan Mac Snagley'n syyksi, ettei tämä taata neuvoa antanut.\n\nTuo mitättömäksi mennyt yritys näytti uudistavan opettajan ja oppilaan\nkeskenäistä ystävyyttä. Tyttö huomasi, että opettajan käytös, joka\nviime-aikoina oli ollut jotenkin jäykkä, muuttui iloisemmaksi. Kun he\ntaas eräänä iltana olivat kävelleet pitkät matkat yhdessä, seisattui\nMelissa äkisti, nousi puun kannolle ja katseli häntä suurilla\ntutkivilla silmillään.\n\n\"Ethän suinkaan ole hulluna?\" sanoi hän, kysyväisesti pudistaen mustaa\ntukkaansa.\n\n\"En ole.\"\n\n\"Vai suutuksissa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Oletteko nälissänne?\"\n\nNälkä oli Melissan mielestä tauti, joka aina voi tarttua ja tuntua.\n\n\"En ole.\"\n\n\"Häntäkö nyt muistelette?\"\n\n\"Ketä, Lissy?\"\n\n\"Tuota valkeaveristä tyttöä.\"\n\nSe oli ainoa liikanimi, jota ruskeaverinen Melissa antoi\nKlytemnestralle.\n\n\"Eikö mitä.\"\n\n\"Sanokaa totta!\"\n\nKouluopettajan ehdoituksesta oli Melissa heittänyt pois vanhan\nsananparren \"Paikalle tahdon kuolla, jos --\" ja ruvennut käyttämään\nsievempää puhetapaa.\n\n\"Totta puhun.\"\n\n\"Vakuuttakaa kunnianne kautta.\"\n\n\"Sen teen, lapsukaiseni.\"\n\nMelissa sukaisi hänelle tulisesti suuta, hyppäsi alas ja riensi pois.\nPari, kolme päivää oli hän sitte nöyrä ja siivo, niinkuin muutkin\nlapset.\n\nKaksi vuotta oli kulunut siitä, kun kouluopettaja ensin tuli Smith'in\nPocket'iin ja koska palkka oli pieni eikä varmaan tietty antaisiko\nvaltio vastedeskaan koululle apua, alkoi hän nyt pyrkiä muualle. Hän\noli koulu-neuvostolle ilmoittanut aikeensa, mutta luvannut jäädä\nseuraavaan kevämeen asti, kunnes toista miestä oli hankittu sijaan. Ei\nkukaan muuten tietänytkään hänen tuumistaan mitään paitsi hänen ainoa\nystävänsä, eräs tohtori Duchesne, nuori kreoli, joka lääkärinä asui\nWingdamissa. Hän ei virkkanut mitään Mrs Morpherille eikä Klytielle\neikä muille oppilailleen, sillä hän tahtoi karttaa julkeita, uteliaita\nkysymyksiä eikä juuri koskaan luullut toimitukseen pystyvänsä, ennen\nkuin asia olikin suoritettu.\n\nHän koetti karkoittaa Melissaa mielestään. Hän tahtoi, omasta onnestaan\nhuolta pitäen, uskotella itseään, että hänen mieltymyksensä tuohon\nmustasilmäiseen tyttöön oli turha, lapsellinen ja ylellinen. Hän koetti\ntodistaa itselleen, että Melissa voisi tulla paljoa paremmaksi\nvanhemman ja kiinteämmän opettajan johdon alla. Hän oli suorittanut\ntehtävänsä. Smithin kuoltua oli hän kirjoittanut tämän sukulaisille ja\nsaanut vastauksenkin eräältä Melissan tätiltä, joka kiitti opettajaa\nhänen hyvyydestä Melissaa kohtaan ja ilmoitti, että hän ynnä hänen\nmiehensä jonkun kuukauden kuluttua muuttaisivat Kaliforniaan. Voihan\nkouluopettaja siis toivoa, että Melissa saisi kotipaikkaa jonkun hyvän\nja säälivän naisen luona, joka ymmärtäisi pitää hänen selvää käsitystä\nsekä suuria luonnonlahjoja arvossa ja kehittäisi hänen kykyään. Mutta\nkun hän luki kirjeen Melissalle, kuunteli neitonen hajamielisenä,\nvastaanotti sen huolimattomasti ja leikkasi sitä sitte kuviksi, jotka\nolivat Klytemnestran muotoiset; selvyyden vuoksi kirjoitti hän niihin\nvielä \"valkea tyttö,\" ennenkuin ne nauloilla lyötiin koulun\nulkoseiniin.\n\nKun kesä kallistui loppumaan ja laihoa oli niitetty laaksoissa, tahtoi\nopettaja myöskin pitää leikkuujuhlan eli vuositutkinnon. Smithin\nPocket'in viisaat miehet ja ylimykset kokoontuivat siis todistamaan\nsitä vanhaa tapaa, että ujostelevia lapsia saatetaan hämille ja\nhäpeilemään, niinkuin vieraita miehiä oikeuden edessä hämmästytetään.\n-- Rohkeimmat ja karskimmat voittivat nyt, niinkuin ainakin. Lukija voi\nsiis arvata, että Klytie ja Melissa kohta kohosivat paraiksi ja vetivät\nkuulijain yleistä huomioa puoleensa: Melissa ymmärryksensä selvyydellä\nja terävyydellä sekä vakaalla itseensä luottamuksella ja Klytie\ntasaisella lujuudella sekä käytöksensä enkelintapaisella suloudella.\nMuut lapset olivat ujot ja orailivat. Melissan sukkelat ja osaavat\nvastaukset viehättivät tietysti useimpia ja saavuttivat kiihkeimpää\nmieltymystä. Hänen edellinen elämänsä käänsi hänen puoleensa lukuisain\ntyömiesten yksinomaista huomioa; he seisoivat rehevinä pitkin seiniä\nja heidän partaiset, päivettyneet kasvot kurkistivat kaikista\nikkunoistakin sisään. Mutta kova onni salli, että odottamaton tapaus\nsyöksi Melissan alemmaksi yleisön mielessä.\n\nMac Snagley oli kutsunut itsensä sinne ja oli hyvillään, kun hän\numpimielisillä ja epäselvillä kysymyksillä, joita hän lausui\njuhlallisella maahanpaniais-äänellä, voi saattaa ujoimmat oppilaat\nhämille ja häpeään. Melissa oli kohonnut tähtitieteen korkeuteen; hän\nselitti paraikaa maapallomme pyörimistä ja kiintotähtien ratoja, kun\nMac Snagley majesteetillisesti nousi.\n\n\"Melissa!\" sanoi hänen suuriarvoisuutensa kovasti -- \"sinä puhuit tämän\nmaapallomme kierrosta ja auringon liikkumisesta, luulenpa, että vielä\nlisäksi sanoit, että kaikki on mennyt samaa menoaan maailmanluomisesta\nsaakka; eikö niin?\"\n\nMelissa nyykähytti päätänsä myöntäen mutta samalla ylenkatsovasti.\n\n\"Noh, oliko se totta, se?\" sanoi Mac Snagley ja pani käsivartensa\nristiin.\n\n\"Oli vissiinkin\" vastasi Melissa ja likisti pienet punaiset huulensa\nkovasti yhteen.\n\nIkkunoista katsovat pitkät miehet oikaisivat itsensä eteenpäin,\nparemmin nähdäkseen ympäri koulusalia; sukkelin veitikka kaikista\nkullankaivajista, jolla oli kauniit Raphaelin kasvot, valkeat\nhiuskierukat ja kirkkaat siniset silmät, kääntyi Melissaan päin ja\nkuiskasi:\n\n\"Pidä puoltasi, Melissa!\"\n\nKorkea-arvoisa pappi huokasi syvältä, ja loi surkuttelevan silmän\nopettajaan, josta hänen sutkahduksensa siirtyi Klytie-hempukkaan.\n\nTämä nuori neitonen kohotti hempeästi pyöreää valkeaa käsivarttansa,\njonka viehättelevää muotoa koristi loistava paksu kultainen\nrannerengas, eräs ihailija oli antanut sen täksi juhlaksi. Kaikki\nvaikenivat paikalla. Klytien pullakat posket punastuivat vienosti;\nKlytien suuret silmät loistivat sinisinä kuin taivas; Klytien kaareen\nleikatut valkeat musliiniliivit ympäröivät nuorteasti Klytien valkoisia\nlihavia olkapäitä. Klytie katsoi kouluopettajaan, hän nyökkäsi hiukan.\nSitte lausui Klytie lempeällä äänellään:\n\n\"Joosua sanoi: aurinko seiso alallas ja aurinko seisahti.\"\n\nMieltymyksen hälinä kiersi ympäri kouluhuonetta, voittoriemun hymy\nvalaisi Mac Snagley'n kasvoja, synkeä tyytymättömyys pimensi opettajan\nnaamaa ja naurettava pettymys osoittihe ikkuna-uroitten kasvoissa.\n\nMelissa käänteli pikaisesti lehteä tähtitieteen oppikirjassa ja\npaiskasi sen kiini jotta läjähti. Mac Snagley voivotteli,\ntyrmistyskohina kuului ihmisjoukosta ja hurja hurrahuuto kaikui\nikkunoilta; kun Melissa löi pientä ruskeaa kulakkaansa pöytään,\nynseästi väittäen:\n\n\"Se on kirottu valhe. En usko semmoisia!\"\n\n\n4.\n\nPitkä sateinen vuoden aika alkoi kulua loppuun. Kevään pikaista tuloa\nennustivat turpoavat urvat ja kuohuvat, nousevat joet. Kuusikoista\nlevisi mitä raittiimpaa lemua; azaleapensaat puhkesivat ja sireenipuut\nalkoivat varustaa sinenpunertavaa pukuaan, vastaanottaaksensa kevään\nhymyyvää haltijaa. Vihannolla ylämaalla nousivat taas hattukukan\nharkot leveäin viheriäin lehtien välistä ja häilyttivät vielä kerran\nmyrkyllisiä mustansinisiä kellukoitaan tuulessa. Nurmi vihoitti taas\nSmithparan haudalla ja satakaunoja sekä pieniä valkeita kukkia\nkurkisteli ruohojen välistä. Vähäiselle hautuumaalle oli menneen vuoden\nkuluessa karttunut muutamia uusia muistomerkkejä ja pienet kummut\nulottuivat, kaksi aina rinnakkaa, aitavierua myöten Smithin haudalle\nsaakka; se oli yksinään ja syrjässä. Kansa ei tahtonut haudata\nomaisiaan siihen kohtaan ja Smithin lepokammion vieressä oli sentähden\ntyhjä paikka.\n\nUseat ilmoitukset olivat tuoneet kaupunkiin sen tiedon, että mainio\nnäyttelijäjoukko kohta tulisi muutamaksi päiväksi huvittamaan kaupunkia\nhauskoilla \"ilveillä ja tempuilla\"; miellyttävän vaihtelon vuoksi\nlupasivat esitellä sävelpuhelmaa ja hupaisia lauluja sekä tansseja.\nTämä tieto herätti koulun pienessä väestössä suurta hälinää ja antoi\naihetta loppumattomiin keskusteluihin ja arveluihin. Opettaja oli\nluvannut Melissalle, että hänkin pääsisi katsomaan, koska sellainen\nhuvitus oli hänelle harvinainen ja miltei pyhä; tuona tärkeänä iltana\nolivat sekä koulumestari että Melissa katselijain joukossa.\n\nNäyttelijät toimittivat tehtävänsä jotenkin kömpelösti ja\nkeskinkertaisesti; sävelpuhelma heiltä ei mennyt niin huonosti, että\nsitä olisi naurettu eikä niinkään hyvästi, että se olisi tyydyttänyt.\nMutta kun opettaja, malttamattomana kääntyi pieneen toveritsaansa,\nhämmästyi hän ja miltei häpeillyt, koska hän näki kuinka syvältä\nnäytelmä vaikutti tuohon herkkätuntoiseen ja pirteään impeen. Jokakerta\nhänen pieni sydämmensä sykki ja huohotti, nousi punainen veri hänen\nposkiinsa; hänen hienot, kiihkeät huulet olivat vähän raollaan; hän\nhengitti nopeasti, mustat silmät tuijottivat suoraan eteenpäin ja\nmustat kulmakarvat olivat nousseet ylemmäksi. Hän ei nauranut\nilvehtelijän kohtalaisille leikinlaskuille, sillä Melissa nauroi sangen\nharvoin eikä hän niin hempeästi käyttänyt valkean kaulavaatteensa\nkolkkaa kuin Klytie, joka puhui likimmäisen ihailijan kanssa ja loi\nkouluopettajaan herttaisia silmiä samalla kuin hän pyyhki kauniita\nsilmiään. Mutta kun näytteleminen oli loppunut ja viheriä esiriippu\nlankesi, huokasi Melissa syvältä ja kääntyi vakaamieliseen opettajaan,\nväsyneeltä näyttäen ja hymyllä ikäänkuin anteeksi anoen.\n\n\"Nyt tahdon mennä kotiin!\" sanoi Melissa ja laski pitkät ripset alas\nmustille silmilleen, ikäänkuin sulkeaksensa ulkomaailmaa mielestään ja\npysyäksensä mielikuvatuksen suloisilla mailla.\n\nKotimatkalla alkoi opettaja selittää koko näytöstä naurettavaksi. Hän\nsanoi, ettei se ollenkaan olisi hänestä kummaa, jos Melissa luulisi,\nettä se nuori nainen, joka toimitti osaansa niin viehättävästi,\ntodellakin oli rakastunut komeasti puettuun herraan. Noh! jos nainen\ntosiansa oli rakastunut tuohon herraan, niin oli se vallan onneton\ntapaus.\n\n\"Kuinka niin\"? kysyi Melissa, silmänluomia avaten.\n\n\"Sentähden, ettei hän vähillä tuloillaan voisi elättää vaimoaan ja\npaitsi sitä maksaa vissiä summaa viikossa koreista vaatteistaan; eikä\npariskuntana saisi niin suurta palkkaa kuin nyt -- jos ei vaan\nkumpainenkin puolestansa ole naimisissa jonkun muun kanssa. Luulenpa\nvarmaan, että kauniin kreivinnan mies ottaa vastaan piletit oven suussa\ntahi vetää esiriipun ylös tahi puhdistaa lamput tahi toimittaa jotakin\nsemmoista jaloa ja hauskaa työtä. Mitä nuoreen herraan koskee, niin\nmyönnän, että hänen vaatteensa todellakin olivat koreat -- ne ovat\nkyllä maksaneet noin 2-3 dollarsia, paitsi tuo punaisesta\npuumulikankaasta tehty viitta -- sen tiedän tarkalleen mitä se maksaa,\nsillä semmoista kangasta ostin verran kartiineiksi. Lissy, se nuori\nherra on oikein sievä poika, vaikka hän toisinaan naukkaa tilkan liikaa\n-- se vika on anteeksi annettava ja se on minusta varsin pahankurista\nsiitä syystä antaa hänelle selkään ja heittää hänet likaan, niinkuin\ntuo mies äskeisenä iltana teki Wingdam'issa\".\n\nMelissa oli ottanut hänen kätensä molempiin kämmeniinsä ja koetti\nkatsoa hänen silmiinsä, joita nuori mies kiinteästi käänteli poispäin.\nMelissa ei usein käsittänyt umpimielistä ivaa, vaikka hän itse\ntoisinaan osoitti pilkallista kykyä ja taipumusta, joka puhkesi sekä\nsanoihin, että tekoihin. Mutta nuori opettaja jatkoi samallaista\npuhetta, kunnes olivat saapuneet Mrs Morpherin ovelle ja hän sai hylätä\nMelissan tuon oivallisen naisen äidilliseen huostaan. Hän ei suostunut\ntämän ystävälliseen kutsumukseen illalliselle, vältti niin tarkasti,\nkuin mahdollista oli, sinisilmäisen Klytemnestran tenhoovaa katsantoa\nja palasi majaansa.\n\nPari, kolme päivää saapui sitte Melissa liian myöhään kouluun ja\nperjantaina hän ei iltapuolella tullut kävelemäänkään kouluopettajan\nkanssa, niinkuin aina ennen. Opettaja aikoi siis jäädä kotiin, koska\nhänen pikku toveritsansa ei tullut näkyviin. Kun hän korjasi kirjansa\nniitten paikoille, ennenkuin kouluhuoneesta läksi, kuuli hän vienon\näänen lausuvan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki edessään Aristeides\nMorpherin.\n\n\"Noh, pikku ystäväni!\" sanoi kouluopettaja hätäisenä, \"mitä nyt? Puhu\nliukkaasti!\"\n\n\"On asia semmoinen, että ... että 'Kurg' ja minä luulemme, että Melissa\ntaas on karkaamaisillaan\".\n\n\"Mitä nyt lörpöttelet?\" sanoi opettaja äreänä, niinkuin ainakin ollaan,\nkoska pahoja sanomia tuodaan, vaikka kertoja onkin vallan syytön.\n\n\"Mutta, opettaja kulta, hän ei enää ollenkaan pysy kotona; Kurg ja minä\nnäimme hänen eilen tuolla teaterissa puhuvan teateriherran kanssa ja\nnyt hän taas on sen herran luona. Melissa sanoi Kurgille ja minulle,\nettä hän taitaa näytellä teaterissa yhtä hyvästi kuin mamseli\nCellerstina Montmorensy ja totta tosiaan -- hän laverteli ulkoa pitkän\nlörpötyksen -- ihan ulkoa\". Pieni kertoja vaikeni hengästyneenä.\n\n\"Mikä teateriherra?\" kysyi opettaja.\n\n\"Se, jolla on semmoinen kiiltävä lakki päässä. -- Ja kauniit hiukset.\n-- Ja kultaneula. -- Ja kultavitjat\", sanoi rehellinen Aristeides,\njättäen loma-aikoja lauseitten väliin, että kerkeäisi hengittää.\n\nOpettajasta tuntui, ikäänkuin joku armottomasti rutistaisi hänen\nrintaansa, hän tempasi lakin sekä hansikat ja kiirehti ulos. Aristeides\njuoksi hänen perästä, mutta hänen lyhyet koipensa eivät oikein\njaksaneet kiistata toisen pitkäin askelten kanssa. Äkisti seisattui\nsitte opettaja niin jyrkästi, että Aristeides löi nenänsä häneen.\n\n\"Missä he olivat, kun viimekerran näit heidät?\" kysyi kouluopettaja,\nikäänkuin pakinaa yhä vaan olisi jatkettu.\n\n\"Kahvihuoneen rappusilla,\" vastasi Aristeides.\n\nKun suurimmalle kadulle tulivat, pysähtyi opettaja taas.\n\n\"Juokse sinä kotiin,\" virkkoi hän pojalle. \"Jos Melissa on kotona, niin\njoudu väleen kahvihuoneesen minulle ilmoittamaan. Jos hän ei ole\nsiellä, niin jää kotiin -- juokse!\" Lyhytkoipinen Aristeides juoksi\ntäyttä ravia kotiinpäin.\n\nKahvihuone oli torin toisella puolella -- pitkä epämuotoinen\nrakennus, jossa oli juomasali, biljardi sekä ruokasali. Kun nuori mies\nharppasi torin yli, huomasi hän, että kaksi ohitseastuvaa miestä\nseisattui ja katsoi hänen perään. Hän silmäili vaatteitaan ja pyyhki\nniistimellä kasvoja, ennenkuin astui juomasaliin. Siinä oli tavallisia\ntyhjäntoimittajia, jotka ihmetellen tuijottivat tulokkaasen. Eräs herra\nkatseli häntä niin tarkkaan ja niin kummalliselta näyttäen, että\nopettaja pysähtyi tyystemmin katsoaksensa. Hän älysi silloin, että se\nainoasti oli hänen oma kuvansa isossa peilissä. Hän arvasi siitä, että\nmielensä oli varsin liikutettu, otti pöydältä käteensä \"vuoren\nsananlennättimen\" viimeisen numeron ja koetti malttaa mieltänsä\nilmoituksia lukemalla.\n\nHän meni sitte juomasalin lävitse ruokasaliin ja sieltä biljardisaliin.\nMelissaa ei näkynyt sielläkään. Mutta viimemainitussa salissa seisoi\nerään biljardin ääressä mies, jolla oli leveälierinen vastuukista tehty\nlakki päässä. Opettaja tunsi hänet näyttelijäjoukon esimieheksi.\nEnsihetkestä, jolloin yhteen yhtyivät, oli jo opettajaa inhoittanut se\nomituinen tapa, jolla tuo tirehtööri oli järjestänyt hiuksensa sekä\npartansa. Kun hän oli varmaan vakuutettu siitä, ettei Melissa ollut\nbiljardisalissa, kääntyi hän siihen mieheen, jolla oli kiiltävä lakki\npäässä. Tämä oli jo huomannut opettajan, mutta koetti näyttää siltä,\nkuin olisivat olleet vallan vieraita toisilleen; sivistymättömiltä\nhengiltä onnistuu toki sellainen teeskentely aina huonosti. Hän nosteli\nbiljardikeppiä ja oli tavoittavinaan pallia, joka oli biljardipöydän\nkeskellä. Kouluopettaja seisoi paikallaan hänen vastapäätä, kun hän\nkatsahti ylös, meni opettaja likemmäksi.\n\nOpettaja oli aikonut välttää kaikkia riitoja sekä meteliä, mutta kun\nhän alkoi puhua, rutistui hänen kulkkunsa: ehdottomasti ahtaammaksi ja\nhänen oma äänensä kuului hänestä niin syvältä, kaukaiselta ja\nvähähtävältä, että se miltei hirvittänyt häntä.\n\n\"Olen kuullut,\" aloitteli hän, \"että Melissa Smith, eräs orpo\noppilaani, on jostakin syystä pyrkinyt teidän joukkoonne; onko se\ntotta?\"\n\nKiiltopää mies kumartui biljardin yli ja oli tekevinään telläyksen,\njoka lähetti pallin pöydän vastaiseen päähän; sitte meni hän\nbiljardipöydän ympäri pallia ottamaan ja asetti sen samaan kohtaan.\n\nKun se toimitus oli suoritettu, sanoi hän, toista telläystä varustaen:\n\n\"Noh, mitä sitte?\"\n\nOpettajan rintaa ahdisti taas, mutta hän puristi toisella kädellään\nbiljardipöydän reunaa ja jatkoi puhettansa:\n\n\"Jos olette kelpomies, niin tarvitsee minun vaan sanoa, että olen hänen\nhoitajansa ja että minun on takaaminen hänen vastaista onnea. Te\ntiedätte itse yhtä hyvin, kuin minäkin, millaista elämää tarjootte\ntälle vilpittömälle lapselle. Kaikki tässä läsnä olevat voivat\ntodistaa, että yksi kerta jo olen pelastanut hänet tilasta, joka oli\nkuolemaa pahempi -- että olen korjannut hänet kadulta ja synnin\npesistä. Yhä edelleen koetan suojella häntä. Puhukaamme suoraan\nniinkuin miesten kesken sopii. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei\nveljeä eikä sisarta. Mitä hänelle annatte näitten etujen sijaan?\"\n\nTeaterin tirehtööri koetteli biljardikepin tutkainta ja katseli\nympärilleen, eikö siellä olisi ketään, jolle hän voisi lausua\npilkkapuheita tuosta oivallisesta tarinasta.\n\n\"Tiedän kyllä, että Melissa on eriskummainen, itsepäinen tyttö,\" jatkoi\nopettaja, \"mutta hän on tullut entistään paremmaksi. Luulenpa, että\nhänessä olen saanut aikaan paljonkin hyvää. Pyydän hartaasti, ettette\nenää yhtään sekaannu tähän asiaan, vaan kelpomiehenä hylkäätte tytön\nminulle. Olen valmis -- -- -- -- --\" Nuoren miehen kulkku rutistui taas\nja hän vaikeni äkisti.\n\nTirehtööri ymmärsi hänen vaikenemista väärältä kannalta, katsahti ylös\nja sanoi, raakamaisesti nauraen:\n\n\"Te tahdotte ottaa tyttörukan itsellenne, vai kuinka? -- Älä luulekaan,\npoikaseni -- siitä tuumasta ei tule mitään!\"\n\nHänen äänensä solvasi enemmän kuin hänen sanansa, silmäys vielä enemmän\nkuin ääni ja koko hänen olentonsa suututti. Lyönti on ainoa keino, joka\nvaikuttaa sellaisiin vintiöihin. Opettaja sen tiesi; koko hänen\nhillitty vihansa puhkesikin toimeksi; hän läjähytti virnuttelevaa\nrenttuherraa nenälle. Lyönti viskasi kiiltävän lakin sinne,\nbiljardikepin tänne ja halkaisi opettajan hansikan peukalon kohdalta\nsakarisormelle saakka. Se teki miehen ristisuuksi ja pilasi vähäksi\najaksi hänen huolellisesti vaalitun partansa soreutta.\n\nHuuto, kirous ja useain jalkain töminä kuului. Miesjoukko hajosi sitte\nja kaksi pistoolia paukahti melkein yhtaikaa. Ihmiset lähenivät taas\nteaterin esimiehen ympärille ja kouluopettaja seisoi yksinään,\nhihaltaan nyppien palavan etulaaingin palasia. Joku piti hänen toisesta\nkädestä kiini. Kun opettaja katsahti sinnepäin, huomasi hän, että se\nkäsi vuosi verta, mutta sormet olivat kuin suonenvedolla tarttuneet\nkimeltelevän veitsen varteen. Eikä hänen oma muistonsakaan tiennyt\nselittää mistä ja milloin hän sen oli temmannut.\n\nMr Morpher oli se, joka piti hänen kädestä kiini ja koetti taluttaa\nhäntä ovellepäin. Mutta opettaja ei totellut, vaan alkoi kuivalta\nkeroltaan puhua jotakin Melissasta.\n\n\"Kaikki hyvällä kannalla, poikaseni!\" sanoi herra Morpher. \"Melissa on\nkotona\".\n\nHe menivät yhdessä ulos kadulle. Sillaikaa kuin jatkoivat käyntiään,\nkertoi herra Morpher, että Melissa vähää ennempänä oli töytännyt\nkammariin, huutaen, että koulumestaria paraikaa murhattiin. Koska nuori\nmies tahtoi olla yksinään, erosi hän Morpherista ja poikkesi\nkoulullepäin, luvattuaan, ettei hän sinä iltana enää menisi teaterin\nesimiestä tavoittelemaan. Hän hämmästyi, huomatessaan, että ovi oli\nauki -- ja hämmästyi vielä kovemmin, älyttyään Melissan siellä sisässä.\n\nOlen jo ennenkin viitannut siihen, että tämän opettajan luonteessa,\nniinkuin useimmissa varsin arkatuntoisissa hengissä, oli hiukan\nitsekkäisyyttä. Hänen vastustajansa törkeä syytös vihastutti häntä\nvielä pahemmin. Mahdollista oli siis, ajatteli hän itsekseen, että\nihmiset siltä kannalta käsittivät hänen taipumustaan tuohon tyttöön,\njoka vielä oli lapsena. Hänen tunteensa olivatkin tosiaan vähän\nliiaksi kiihtyneet ja naurettavat. Melissa oli paitsi sitä ollut\nvapaaehtoisesti luopumaisillaan hänen ystävyydestä ja hoidon alta. Eikö\nihmiset usein olleet häntä varoittaneet tuon tytön suhteen? Miksi\nkielsi hän yksinään yleisen luulon totuutta, koska hänen kentiesi\nviimein kuitenkin täytyisi tunnustaa heidän ennustukset todeksi? Hän\noli kapakassa ruvennut tappelemaan ja saattanut oman henkensä vaaraan,\nosoittaaksensa -- mitä? -- Mitä hän oli osoittanut? -- Mitä ihmiset\nhänestä sanoisivat? -- Mitä hänen ystävänsä sanoisivat? -- Mitä sanoisi\nMac Snagley? -- --\n\nSillä mielellä ollessaan, hän ei suinkaan olisi tahtonut tavata\nMelissaa. Hän astui ovesta sisään, meni pöytänsä lähelle ja sanoi\ntytölle muutamilla, pikaisilla ja nurjilla lauseilla, että hänellä oli\ntyötä ja että hän tahtoi olla yksinään. Kun Melissa nousi, istuutui\nopettaja hänen paikalleen ja kätki kasvot käsiinsä. Kun hän katsahti\nylös, seisoi tyttö vielä hänen edessään. Melissa katseli häntä\ntuskissaan mustilla silmillänsä.\n\n\"Murhasitteko hänen?\" kysyi tyttö.\n\n\"En!\" vastasi opettaja.\n\n\"Sitä varten annoin teille veitsen,\" virkkoi tyttö pikaisesti.\n\n\"Anoit minulle veitsen?\" kertoi opettaja hämillään.\n\n\"Aivan niin! Minä olin siellä pöydän alla. Minä näin, että löitte\nhäntä. Näin teidän molempain kaatuvan. Hän pudotti veitsensä. Sen\nannoin teille. Miksette pistäneet häntä?\" sanoi Melissa hätäillen;\nhänen mustat silmänsä vilkahtivat ja hän viittasi pienellä ruskealla\nkädellään mitä tehoa tarkoitettiin.\n\nOpettaja tirkisti hämmästyneenä häneen.\n\n\"Niin\", sanoi Melissa. \"Jos vaan olisitte kysyneet minulta, niin olisin\nmyöntänyt, että olin aikeissa lähteä teaterijoukon kanssa. Mitäpä syytä\nsiihen arvaatte? Olisin lähtenyt, koska ette virkkaneet minulle, että\nmuuttaisitte muualle. Sen tiesin kuitenkin. Kuulin kyllä, kun puhuitte\nsiitä tohtorille. Luulitteko, että minä jäisin tänne Morpher-perheen\nluoksi. Parempi sitte kuolema.\"\n\nNäytelmä-liikennöllä, joka oivallisesti osoitti hänen luonnettaan, otti\nhän povestansa muutamia lakastuneita viheriöitä lehtiä ja jatkoi, niitä\nojennetulla kädellä näyttäen, vilkasta ja omituista puhettansa.\n\n\"Tuossa on se myrkyllinen kasvi, jonka sanoitte tappavan minua. Minä\nmenen teaterijoukkoon tahi syön näitä ja kuolen tähän. Se on minusta\nyhdenlainen. En suinkaan jää tähän elämään, koska minua täällä vihataan\nja inhotaan. Te ette ikinä minua hylkäisi tänne, jos ette minua vihaisi\nja inhoisi niinkuin muutkin.\" -- --\n\nHänen pieni povensa nousi innoissaan ja kaksi suurta kyyneltä luikahti\nmustain ripsien alta, mutta hän pyyhki ne liukkaasti pois ikäänkuin ne\nolisivat pistäneet.\n\n\"Jos panette minut vankeuteen,\" sanoi Melissa vimmastuneena,\n\"pidättääksenne minua teateriväestä erikseen, niin myrkytän itseni.\nIsäni murhasi itsensä -- miksen minäkin voisi tehdä samalla tavalla? --\nTe sanoitte, että yksi ainoa suupala tätä juurta viepi hengen minulta\nja se on nyt aina tässä varalla\" -- hän löi pienellä kulakalla\nrintaansa.\n\nOpettaja muisti tuota tyhjää sijaa haudan vieressä ja ajatteli\nsitä pientä innostunutta olentoa, joka seisoi hänen edessään.\nSilmänräpäyksen kuluttua, otti hän tytön molemmat kädet omiin käsiinsä\nja virkkoi, hänen tunnokkaisin silmiin katsoen:\n\n\"Lissy, tahdotko seurata _minua_?\"\n\nTyttö kaulaili häntä kiivaasti ja vastasi:\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Nyt -- tänä iltanako?\"\n\n\"Tänä iltana.\"\n\nKäsi kädessä läksivät he ulos tielle -- sille kaidalle tielle, jota\nmyöten Melissan väsyneet jalat kerran olivat astuneet kouluopettajan\novelle ja jota hän opettajan mielestä ei koskaan enää saisi kävellä\nyksinään. Tähdet tuikkivat kirkkaasti heidän päänsä päällitse. Tulipa\nsiitä sitte hyvää tai pahaa, surua tai iloa -- läksy oli luettu ja\nkoulun ovi sulkeutui ijäksi päiväksi heidän takanansa.\n\n\n\n\nV.\n\nKuvaus sulo-elämästa Red Gulch'issa.\n\n\nSandy oli \"ottanut\" lasillisen liiaksi. Hän loikoi kukkivan\nazalea-pensaan juurella, johon hän pari tuntia sitte oli kaatunut;\nkuinka kauan hän siinä oli maannut, oli hänelle itselleen tietämätöntä\neikä hän siitä lukua pitänytkään; yhtä ratkaisematonta ja epätietoista\noli, milloin hän pystyyn nousisi. Hänen ruumiinsa tila oli hänen\nhenkeen ja aatteisinsa tuonut täydellisen ja onnistuttavan levon.\n\nRed Gulch'issa se, paha kyllä, ei suinkaan ollut mitään outoa eikä se\nnostattanut huomioakaan, jos mies nähtiin päihtyneenä, etenkin jos\nystävämme Sandy oli siihen tilaan langennut. Vähää ennempänä oli joku\npilkkakirves pystyttänyt Sandyn pään likelle satunnaisen muistopatsaan,\njohon oli kirjoitettu: \"Mac Corklen viinan vaikutus -- kuolettaa 40\naskeleen päästä\". Mutta paitsi tätä pilallista poikkeusta oli Sandy\nsaanut levätä häiritsemättä. Kuleksiva muuli, joka oli päässyt vapaaksi\nkuormituksestaan, oli syönyt kuivat ruohot hänen ympäriltään ja\nuteliaasti nuuskinut kaatunutta miestä; juoksija koira oli, niinkuin\nkoko hänen sukunsa tapa on, kovasti surkutellut juopunutta miestä,\nnuoleksinut Sandyn pölyisiä saappaita ja viimein kyyristynyt hänen\njaloilleen, missä se vieläkin loikoi, laiskasti räpyttäen silmiään\npäivänpaisteessa ja irstaalta näyttäen niin että se koiramaisesti\nmielisteli halventunutta miestä, hänen heikkoa luonnettansa oikein\nliehitellen ja alamaisesti jätkytellen.\n\nMäntyjen varjot olivat vähittäin kiertyneet auringon aseman jälkeen,\nkunnes ne olivat siirtyneet tien yli ja nyt kirjoittivat lakean\nniittymaan pitkillä mustilla ja kultaisilla viiruilla. Vähäiset tuprut\npunaista pölyä, joita sivutse vyrrivät kuormarattaat ajoivat ylös,\npainuivat taas alas ja peittivät lepäävää urosta tomuun, niin että\nhäntä oli vaikea tuntea Sandyksi. Aurinko kallistui yhä alemmaksi eikä\nSandy vieläkään liikahtanut.\n\nMutta viimein häirittiin tuon tieto-viisaan, niinkuin usean muunkin,\nrauhaa erään viisaustiedettä kaipaavan sukupuolen hyökkäyksellä hänen\nalueesensa.\n\n\"Miss Mary\", niinkuin häntä kutsui se pikkuinen lauma, jonka vasta oli\nlaskenut valloilleen jykeästi rakennetusta kouluhuoneesta, tuolta\npetäjikön takaa -- Miss Mary aloitteli iltamarssiaan. Erinomaisen\nkaunis kukkaterttu azaleapensaassa tien vastaisella puolella nostatti\nhänen huomionsa; hän meni tien poikki sitä ottamaan ja tipsutteli\nvarovaisesti punaisen pölyn ylitse, valkeita hameitaan huolellisesti\nkohotellen ja monella tavalla inhoansa näyttäen, ikäänkuin valkea\npikkuruinen kissanpoika, jonka täytyy saattaa tahratonta turkkia sekä\npehmeitä käpäliään vaaranalaisiksi likaisella maantiellä. Miss Mary\njoutui pensaan juurelle ja tavoitti juuri kädellänsä kukkia, kun hän\nkompastui Sandyn lepäävän vartalon yli.\n\nHän päästi tietysti sen vienon, vaan kimakan huudon, joka on hänen\nsukupuolelleen ominainen tukalassa tilassa; mutta kun kerran oli\nsuorittanut sen välttämättömän veron naispuolen heikkoudelle, rohkaisi\nhän mieltänsä ja pysähtyi silmänräpäykseksi makaavan hirviön likelle,\nvaikka valmiina pakenemaan. Kun ei ääntä, eikä liikettä huomattu, tuli\nhän yhä utalammaksi ja potkaisi pienellä jalallaan pilkallisen\nmuistomerkin kumoon, halveksivaisesti mutisten: \"luontokappaleet!\" --\nmillä nimityksellä hän luultavasti tällä hetkellä mielessään tarkoitti\nRed Gulchin koko miespuolta -- sillä Miss Mary, joka vaati varsin\npaljon ihmissuvulta yleiseen ja miespuolelta etenkin, kentiesi\nei osannut ansion mukaan pitää arvossa sitä jotenkin röyhkeää\nkohteliaisuutta, josta Kalifornialainen syystäkin on mainio. Vaikka hän\näsken oli paikalle tullut, oli häntä jo opittu tuntemaan \"saakelin\nynseäksi\".\n\nSillaikaa kuin Miss Mary vielä viipyi siinä, huomasi hän, että loivat\nauringon säteet paraillaan paahtoivat Sandyn paljasta päätä; hänen\nlakkinsa kellui käyttämätönnä nurmella. Miss Mary tarvitsi hiukan\nrohkeutta nostaaksensa lakkia ylös ja pannaksensa sitä miehen kasvoille\n-- mutta hän toimitti kuitenkin sen hyvän työn ja läksi sitte paikalta\npakoon. Kun hän oli poistunut muutamia askeleita, katsoi hän taakseen\nja huomasi silloin hämmästyen sekä pelästyen, että Sandy oli noussut\nistumaan, oli temmannut lakin päästä sekä alkanut jupista jotakin.\n\nAsian todenperäinen laita oli semmoinen, että Sandy mielensä pohjasta\noli vakuutettu siitä, että päivänpaiste oli aivan mieluisa sekä\nterveellinen; hän arveli, että ainoastansa parantumattomat hassut\nmakasivat pää peitettynä ja että hänen vastustamatonna oikeutena oli\nvenyä paljaspäänä, jos hän niin tahtoi. Kaikki nämät asianhaarat olivat\nSandyn sisälliselle tunnolle vallan selvät; mutta hän mahtoi kovaksi\nonnekseen ainoasti jotenkin tyydyttämättömällä tavalla ilmoittaa\ntunteitansa.\n\n\"Mitä hittoa?\" sanoi hän körisevällä ja tavoittelevalla äänellä. \"Mitä\n-- mitä -- mitä nyt? -- Älä tule tänne nuuskimaan, sanon minä -- --\njaa, sen minä sanon, sinä helvetin pakana -- päivä paistaa, jos tahdon\n-- minä makaan, jos tahdon -- -- mitä hitoille se sinua koskee? -- älä\ntule tänne -- saakelin hauskaa päivänpaistetta -- minä -- minä -- päivä\npaistaa, jos tahdon --!\"\n\nMiss Mary tuli entistään rohkeammaksi, koska heidän välinsä jo oli\npitkä; hän seisahtui ja kysyi, kaihosiko mies jotakin (sillä hän ei\nollut käsittänyt edellisen puhelman tarkoitusta).\n\n\"Mitä perkele? -- Mitä tahdot?\" jatkoi Sandy, ääni koko oktavi\nylempänä.\n\n\"Nouse seisoalle, sinä hirmuinen ihminen!\" sanoi Miss Mary kovin\näkäisenä. \"Nouse tuossa paikassa ylös ja mene kotiin!\"\n\nSandy nousi hoipertuen. Hän oli kuuden jalan korkuinen ja Miss Mary\nvavahti. Mies horjui muutamia askeleita eteenpäin ja pysähtyi sitte.\n\n\"Mitä varten minä -- -- menisin kotiin?\" kysähti hän äkisti juopuneen\nyksitotisuudella.\n\n\"Mene pesemään itseäsi!\" vastasi Miss Mary, kovin paheksivilla silmillä\nkatsellen likaista Sandya.\n\nMiss Mary hämmästyi hämmästymistään, kun Sandy silmänräpäyksessä riisti\npäältään takin sekä liivit, heitti ne nurmelle, potki saappaat\njaloistaan ja silmittömänä syöksyi mäeltä alas joelle päin.\n\n\"Jumala minua armahtakoon! -- hän hukuttaa itsensä!\" huusi Miss Mary ja\njuoksi kohta takaisin kouluhuoneesen, mihin hän salpasi itsensä lukon\ntaaksi. Niin ristiriitaiset ovat usein naisten toimet.\n\nKun hän sinä iltana istui tee-pöydän ääressä emäntänsä, jurasepän\npuolison, kanssa, tapahtui, että Miss Mary ikäänkuin sattumalta kysyi\nhäneltä, oliko hänen miehellänsä tapana joskus juoda liiaksi.\n\n\"Abner\", vastasi Mrs Stidgers arvelevaisesti; \"maltsaikaa; -- Abner\nhenkeni ja Jumalan kautta ei ole sanottavaksi ollut naukussa senkuin\nkolme kertaa viimeisen presendentinvaalin jälkeen\".\n\nMiss Mary olisi mielellään tahtonut kysyä, pyrkikö hän semmoisessa\ntilaisuudessa päivänpaisteesen makaamaan, pää paljaana ja oliko kylmä\nkylpy siinä tapauksessa vaaralliseksi katsottava, mutta sellainen\nkysymys olisi vaatinut selityksen, jota hän ei mielinyt antaa. Suurilla\nmustilla silmillään katseli hän vaan vakaasti punaposkista Mrs\nStidgersia, joka oli uhkea esimerkki ison lännen kukoistuksesta -- ja\nse puheenaine jätettiin sikseen. Samana iltana kirjoitti Miss Mary\nparaalle ystävälleen Bostonissa: \"Jos rupeaisin valitsemaan, niin\nluulen, totta sanoen, että tämän yhteiskunnan juopunut puoli minusta\nmelkein olisi parempi kuin raitis puoli. Tässä puhun tietysti miehistä\n-- mitä naisiin tulee, niin en tiedä mikä heitä voisi muuttaa edes\nhiukan laatuun käyviksi\".\n\nYhdessä viikossa oli Miss Mary kokonansa unhottanut tuon vähäisen\nväliseikan, vaikka hänen kävelynsä melkein hänen tietämättänsä,\nkiertyivät toiseen suuntaan. Hän huomasi kuitenkin, että veres terttu\nazaleakukkia joka aamu oli hänen pöydällään. Mutta se ei häntä\nhämmästyttänyt, sillä hänen oppilaansa, jotka tunsivat hänen\nmieltymystä kukkiin, koristivat aina hänen istuma-paikkansa vereksillä\nkimpuilla vuokkoja, sireeniä ja lupiinia; vaan ei kukaan myöntänyt\ntuoneensa azaleoita, vaikka usealta kysyttiin.\n\nMuutamia päiviä kului taas. Sitte tapahtui eräänä päivänä, että nuori\nherra Johnny Stidgers, jonka sija oli likinnä ikkunaa, kun opettajatar\nparaillaan luetti, muitten mielestä peräti suotta purskahti aivan\nhillitsemättömään nauruun, joka miltei pilannut koko luokan\njärjestystä. Miss Mary ei saanut häneltä muuta selitystä kuin että joku\noli \"kurkistanut ikkunasta\". Suuttuneena ja harmistuneena läksi\nopettajatar pesästään tavoittamaan ja rankaisemaan rauhan rikkojaa. Kun\nhän pyörähti kouluhuoneen nurkan ohitse, seisoi hän äkisti äsken\njuovuksissa olleen miehen edessä -- tämä oli nyt vallan selvä, mutta\nhänen päivettyneet kasvonsa näyttivät erinomaisen ujoilta ja\nhäpeileviltä.\n\nVihan vimmassa Miss Mary ei suinkaan olisi jättänyt tätä\nviimeksimainittua seikkaa hyödyksensä käyttämättä, jos ei hän samassa\ntuokiossa vastoin tahtoansa olisi älynnyt, että tuo \"luontokappale\",\nvaikka edelliset synnit olivatkin häneen jättäneet jälkiään, kuitenkin\noli jokseenkin kaunis ja viehättävä -- todellakin jonkinlainen\nvalkeaverinen ja hyväluontoinen Simson, jonka paksuja liinankarvaisia\nhiuskierukoita eivät millaisetkaan Delilan saksit nähtävästi koskaan\nolleet niittäneet. Kovat sanat kuolivat Miss Maryn huulille ja hän\nvastaanotti ainoastaan miesparan änkättyjä anteeksipyyntöjä\nkulmakarvojaan halveksivaisesti nostellen ja poimunteitansa\nhuolellisesti ko'oten, ikäänkuin Sandysta niihin olisi voinut tarttua\njoku pahuus, jos hän likelle pääsi. Kun Miss Mary taas astui\nkouluhuoneesen ja hänen silmänsä tapasivat azaleoita, leimahti uusi\nvalo hänen ajatuksiinsa; hän nauroi sydämellisesti ja lapset nauroivat\nmyöskin ja kaikki olivat sangen onnelliset kukapa oikein tiesi mistä\nsyystä.\n\nJoku aika tämän tapauksen jälkeen sattui sitte eräänä lämpimänä\nkesäpäivänä, että kaksi lyhytkoipista pikkuherraa kompastui koulun\nkynnykselle juurikun he töin tuskin olivat lähteeltä kulettaneet sinne\nämpärillisen vettä. Miss Mary tarttui sääliväisesti ämpärin sankaan ja\nläksi itse lähteelle ämpäriä uudestaan täyttämään. Lähteen äyräällä\nloihe varjo hänen tielleen ja voimakas käsivarsi, joka oli puettu\nsiniseen liinapaitaan, vapautti häntä pikaisesti ja vakaasti hänen\nkantamuksistaan. Miss Mary ujoksui ja vihastui.\n\n\"Parempi olisi, jos kantaisitte vähän enemmän tuota nestettä omaksi\ntarpeeksenne\", sanoi hän siniselle käsivarrelle, pitkiä silmäripsiään\nnostamattakaan.\n\nMiehen nöyrä äänettömyys saattoi Miss Marya katumaan sanojansa ja oven\nsuussa kiitti hän sentähden sitte auttajaansa niin lempeästi, että\nmiesparka oli hämmästyksestä kuukahtumaisillaan -- josta lapset taas\npurskahtivat nauramaan ja Miss Mary yhtyi siihen nauruun niin\nhalukkaasti, että vieno punastus nousi hänen puhtaisin, muuten aivan\nvaaleihin poskipäihin. Seuraavana päivänä ilmestyi tuntemattomalla\ntavalla tynnyri oven ulkopuolelle ja samalla salaisella tavalla\ntäyttyi se joka aamu kylmällä lähdevedellä. Mutta mustasilmäistä Miss\nMarya suosittiin ja kunnioitettiin muullakin hiljaisella tavalla.\n\"Bill-saakeli\", Slumgullionin kyytivaunujen ajaja, laajalta tunnettu\n\"kohteliaisuudestaan\", koska aina pyysi kauniimman sukupuolen istumaan\nkutsin-istuimelle, oli Miss Maryn suhteen tehnyt poikkeuksen yleisestä\ntavastaan sentakia, että Bill'illä oli paha tapa \"kiroilla, vastamäkeä\najaessaan;\" hän antoi aina Miss Maryn yksinomaiseen valtaan toisen\npuolen koko vaunuja. Jack Hamlins, tuo mainio kortinlyöjä, matkusti\nkerran äänetönnä muutamia peninkulmia yksissä Miss Maryn kanssa ja\nheitti sittemmin putelin erään iloisen kumppaninsa päähän, koska tämä\nuskalsi mainita Miss Maryn nimeä kapakan juomatuvassa. Erään oppilaan\nkoreasti puettu vaan vähemmin kunnioitettava äiti, jonka mies oli\ntuntematon, käveli usein ujosti tuon vaalean vestaalin temppelin\nläheisyydessä, vaan ei koskaan tohtinut astua sen pyhälle alueelle; hän\noli tyytyväinen, kun nöyrästi sai palvella tuota naispappia kaukaa.\n\nSemmoisia vähäisiä keskeymisiä sattui toisinaan, mutta muuten kiersi\nRed Gulch'in ylitse yksitoikkoinen juhlakulku kirkkaita, helteisiä\npäiviä, lyhyitä hämäriä ja tähdenvaloisia öitä. Miss Mary mieltyi yhä\nenemmän vaelluksiin hiljaisissa, uneksivissa metsissä. Hän luuli\nkentiesi, niinkuin Mrs Stidgers, että petäjäin sulohajuinen huoku\noli terveellinen rinnalle; varmaa on, että hänen yskimistään\nharvemmin kuului, että koko hänen vartalonsa nousi suoremmaksi sekä\nturpeammaksi ja että hänen poskensa tulivat punaisemmiksi, askeleet\nvakaammiksi. Kentiesi oppi hän paraikaa sitä ijankaikkista läksyä, jota\nkärsivälliset, ijäti viheriät kuuset väsymättä ja yhä matkivat ihmisten\nkorviin, olkootpa nämät sitte kuuliaiset tahi huolimattomat.\n\nEräänä päivänä otti hän lapset keralleen pitkälle kävelylle. Pois\nmentiin pölyiseltä maantieltä, pois hajallansa olevilta puoleksi\nrappeutuneilta taloilta, liejuisilta kaivannoilta ja puodinikkunain\nkoreilta repaleilta, pois koko siltä vähäisen kultauksen ja värjätyn\nlasin ohuelta keitin-öljyltä, johon raakuus semmoisissa paikoissa\nverhottuu -- ja kuinka viehättävää eikö nyt ollut! -- Kuinka metsä\navasi pitkät tuoksuavat pylväskäytävänsä vastaanottaakseen heitä, kun\nhe olivat ehtineet viimeisen säretyn kallion, viimeisen saviläjän ja\nviimeisen tyhjennetyn kaivoksen ohitse! -- Kuinka lapset heittäyivät\nmaan ruskeaa rintaa vasten innokkaasti sitä hyväilemään samalla kuin\ntäyttivät ilman raittiilla naurullaan ja kuinka Miss Mary itse,\nunhottaen akkiloida valkeaa kesäpukuaan, lensi kuin lintu poikooksensa\netupäässä, kunnes hän viimein riehuen, nauraen ja hengästyneenä,\nruskeat hiuspalmikot hajallaan, lakki niskassa ja posket hehkuvina\nkaukana metsässä sattui tulemaan aina onnettoman Sandyn kanssa\nvastakkaa!\n\nKatsomme tarpeettomaksi kertoa niitä anteeksipyyntöjä ja selityksiä,\njotka nyt seurasivat. Taitaa olla kylliksi, jos mainitsemme, että siltä\nnäytti, kuin Miss Mary ja entinen juomari ennenkin olisivat samalla\ntavalla yhtehen yhtyneet, että Sandy kohta otettiin iloisen seuran\njäseneksi ja että lapset sillä sukkelalla vaistolla, jonka Luoja\nnäyttää antaneen heikoille, tunnistivat häntä ystäväkseen, leikitsivät\nhänen valkean harjansa sekä viiksien kanssa ja harjoittivat monenlaista\nvapautta häntä kohtaan. Kun hän viimein muutamista suurista kivistä\nkuusen juurelle teki heille uunin, oli heidän ihastuksensa vallan\nrajaton.\n\nKun he kaksi tuntia onnellisina olivat leikkineet noin lapsellisesti,\noli Sandy polvillaan opettajattaren jalkain edessä sillaikaa kuin tämä\nmäen rinteellä istuen sitoi laakerista ja sireenistä seppeleitä ja hän\nitse haaveksivilla, ihastuneilla silmillä katseli tuota naista. Koska\nSandy noin oli siinä polvillaan, näytti melkein siltä, kuin joku\nyliluonnollinen muutos olisi tapahtunut hänessä heidän ensimmäisen\nyhteensattumisen jälkeen. Mutta eroitus oikeastansa ei kuitenkaan ollut\nniin suuri. Se heikko, haaveksivainen, laiska ja himoisa ihmisluonne,\njoka ennen oli katsonut lasin varsin mieluisaksi, tavoitteli nyt,\npelkään mä, ainoastaan uutta päihtymystä rakkaudesta.\n\nSandy itse miltei sitä älynnytkin. Hänen mielensä teki ryhtymään\njohonkin työhön -- tappamaan harmaata karhua tahi nylkemään\nvilli-ihmisen kalloa, sanalla sanoen jollakin tavalla uhraamaan\nitseänsä tuon vaalean, mustasilmäisen pienen opettajattaren edestä.\nMielelläni tahtoisin esitellä häntä sankaruuden loistavassa valossa ja\nainoastaan pakolla voi minua pidättää se järkähtämätön vakuutus, että\nsemmoisia asioita aivan harvoin tapahtuu todellisessa elämässä. Kaunis\nlukijattareni, joka muistaa kuinka harvoin rakastettu Adolf, vaan\nkuinka usein joku vähemmän miellyttävä vieras tahi romantillisuutta\nperäti kaipaava poliisipalvelija häntä pelastaa jostakin uhkaavasta\nvaarasta, antaa minulle epäilemättä anteeksi.\n\nHe istuivat niinikään häiritsemättä koko sen suloisen kesäpäivän\nsillaikaa kuin tikat rääkättivät ja nakuttelivat heidän päänsä\npäällitse ja lasten äänet hyväsointuisesti kuuluivat alhaalta\nnotkelmasta. Mitä he virkkoivat jääkin mainitsematta. Mitä he tuumivat\n-- se olisi huvittavampi tietää -- vaan se on tuntematonta. Tikat\nsaivat kuulla, että Miss Mary oli isätön sekä äiditön, että hän setänsä\nkodosta oli lähtenyt ja sitte tullut Kaliforniaan terveyttä sekä\nitsenäisyyttä hakemaan; -- että Sandy myöskin oli ilman isää sekä\näitiä, että hän puolestaan oli tullut Kaliforniaan onnea hakemaan ja\nettä hän oli elänyt hurjaa, laitonta elämää, vaan nyt tahtoi koettaa\nparannusta; -- ynnä paljon muuta, joka epäilemättä tikan kannalta\nkatsoen tuntui aivan yksinkertaiselta ja aikaa vievältä.\n\nMutta semmoisella pakinalla riensi iltapuoli tiehensä; kun lapset taas\nolivat kokoontuneet ja Sandy herkkätuntoisuudella, jota opettajatar\nosasi aivan suureksi arvostella, sanoi heille jäähyväiset, ennenkin\nuudispaikkaan joutuivat -- silloin arveli Miss Mary, että se päivä oli\nollut lyhin koko hänen ahkerassa elämässään.\n\nPitkä kuiva kesä kallistui loppumaan ja samaten myöskin koulun lukukausi.\nVielä oli päivä jälellä, vaan sitte olisi Miss Mary valmis, joksikuksi\najaksi kumminkin, lähtemään Red Gulch'ista. Hän istui yksinään\nkoulusalissa, poski kätensä nojassa ja silmät puoleksi ummessa; hän oli\nvalveillaan vaipunut semmoisiin uneksimisiin, joihin Miss Mary --\nkoulukurin pahennukseksi, luulen ma -- joku aika sitte oli tottunut\npainumaan. Hänen sylensä oli täynnään sammalia, sanajalkoja sekä muita\nmuistomerkkiä metsästä; hän oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa,\nettei hän kuullut, kun ovea hiljaa kolkutettiin tahi hämmentyi kentiesi\nhänen unelmissaan se ääni tikkain nakutuksiin kaukana sakeassa\nmetsässä. Kun sitä naputusta vielä kerran toistettiin, säpsähti hän ja\nriensi, posket punastuvat, ovea avaamaan.\n\nKynnyksellä seisoi nainen, jonka kasvoissa nähtiin lakastuneen\nkauneuden selviä jälkiä ja jonka loistava, julkea, silmäänpistävä puku\noli kummallisena vastakohtana hänen nöyrälle katsannolleen. Miss Mary\ntunsi häntä nimettömän oppilaansa epäiltäväksi äidiksi. Koettaen\npoistaa ehdotonta vastenmielisyyttään, pyysi hän jäykästi vieraan\nastumaan sisään ja kokosi vaistomaisesti helmansa tiukasti ympärilleen\nsekä siirtyi loitommalle. Hänen käytöksensä oli kentiesi syynä siihen,\nettä ujo vieras, silmänräpäyksen hämillään aprikoituaan, jätti korean\npäivän-varjonsa avonaiseksi, pisti sen hiekkaan oven ulkopuolelle ja\nsitte istuutui salin alhaisempaan päähän, pitkän koulupenkin kolkalle.\nHänen äänensä oli vapisevainen ja tavoitteleva, kun hän aloitteli:\n\n\"Minä kuulin sanottavan, että aiotte huomenna matkustaa alas ranteelle\nja minä ajattelin sillä tavalla, etten voisi antaa teidän lähteä, Miss,\nennenkuin kiittäisin teitä kaikesta hyvyydestänne Tommya kohtaan\".\n\n\"Tommy\", sanoi Miss Mary, \"oli sievä poika ja ansaitsi suurempaa\nhuomioa kuin mitä hän oli voinut osoittaa hänelle\".\n\n\"Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss, kunniaa ja kiitosta!\" virkahti\nvieras ja ilon punastus levisi hänen poskiinsa sen keinotekoisen värin\nalle, jota Red Gulch'issa pilkallisesti kutsuttiin hänen\n\"sotavärikseen;\" hän koetti hämillään muuttaa pitkää penkkiään\nlikemmäksi kouluopettajatarta. \"Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss --\nNiin, kyllä se onkin varma totuus, vaikka sitä nyt sanoo hänen oma\näitinsä, jonka ei sopisi kiittää häntä -- mutta ompa se varma totuus,\nettei koko maailmassa voikaan löytyä armaampaa, aimollisempaa ja\nsiivompaa poikaa kuin tuo nulikkani -- ja vaikkei semmoisen, kuin minä\nolen, sovikaan sanoa sitä, niin on sekin totta, ettei myöskään voi\nlöytyä armaampaa, kauniimpaa ja enkelinkaltaisempaa opettajatarta, kuin\nse, joka hänellä on ollut. Jumala teitä siunatkoon!\"\n\nMiss Mary, joka vakaana istui pulpettinsa takana, linjain olallaan,\navasi silmänsä suuriksi, tätä kuullessaan, vaan ei virkkanut mitään.\n\n\"Kyllä minä tiedän, niinkuin sanottu on, ettei semmoisen, kuin minä\nolen, sovi kiittää tietä, Miss!\" jatkoi vieras liukkaasti, \"eikä minun\nsopisi, tietäähän sen jokainen, tulla tänne valoisalla keskipäivällä\nteitä puhuttelemaan. Mutta kas! asia on semmoinen, että tulen\nrukoilemaan teiltä jotakin -- en omasta puolestani, Miss, en omasta\npuolestani, vaan tuon armaan poikani takia, Miss!\"\n\nErään katsahduksen kautta nuoren opettajattaren silmistä rohkaistuna ja\npistäen ahtaisin lavendelinvärisiin hanskoihin puserretut kädet\npolviensa väliin, sormet alaspäin, kumartui hän eteenpäin ja jatkoi\nhiljaisemmalla äänellä:\n\n\"Katsokaa, Miss! Ei ole ketään, joka pitäisi huolta poikaraukasta\nsenkuin minä vaan eikä semmoisen, kuin minä olen, sovi kasvattaa häntä;\nsen tiedätte. Mennä vuonna jo vähän tuumin suorastaan lähettää hänet\npois San Franciscon kouluun; mutta kun sitte kuului puhetta, että tänne\nhankittaisiin opettajatar, niin ajattelin, että parasta oli odottaa,\nkunnes saisin nähdä teidät -- ja kun vaan vilahdukselta olin nähnyt\nteidät, niin tiesin, että kaikki oli hyvä ja että voisin vähän kauemmin\npitää pikkua poikaani kotona. Te ette suinkaan voi arvatakaan, kuinka\nmahdottomasti hän teitä rakastaa, tuo poikarukka; jos vaan voisitte\nkuulla, kun hän herttaisella tavallaan puhuu teistä ja jos hän itse\nvoisi rukoilla sitä, mitä minä nyt aion rukoilla, niin en luule, että\nkoskaan voisitte kieltää\".\n\n\"Se ei ole muuta kuin luonnollista\", jatkoi hän kiireesti ja hänen\näänensä vävähti kummallisesti sekä ylpeydestä että nöyryydestä; \"se ei\nole muuta kuin luonnollista, että lapsi kovemmin mieltyy teihin kuin\nminuun, Miss -- sillä hänen isänsä oli, näetten, oikein jalo mies, kun\nensin opin häntä tuntemaan -- ja pojan täytyy ennemmin tahi myöhemmin\nunohtaa minua. -- Kas niin! en minä itke sitä asiaa, en. -- Katsokaa,\nMiss! sentähden oli aikomukseni -- sentähden oli aikomukseni -- pyytää\nteiltä, että ottaisitte Tommyni -- Jumala häntä siunatkoon! Hän on\narmain, aimollisin pikkuenkeli tässä maailmassa; se on varma totuus, se\n-- että -- että -- ottaisitte hänet mukaanne, Miss! ja -- myöskin\npitäisitte häntä\".\n\nVieras nainen oli noussut seisoalle, nuoren tytön käteen tarttuaksensa\nja lankesi nyt polvilleen hänen viereensä. \"Minulla on rahoja\nrunsaaltakin ja ne ovat kaikki poikani omat -- sekä teidän, Miss, jos\nhäntä tahdotte ottaa. Pankaa hänet johonkuhun hyvään kouluun, missä\ntoisinaan voitte käydä häntä katsomassa sekä auttaa häntä un -- un --\nunohtamaan äitiään. Tehkää hänen kanssaan mitä vaan tahdotte. Pahinkin,\nkaikkein pahinkin, mitä voitte tehdä, on kuitenkin viittäkymmentä\nvertaa parempi kuin mitä hän minun luonani oppisi. Mutta ottakaa hänet\npois, -- Jumalan tähden, ottakaa hänet pois tästä syntisestä,\nviheliäisestä luolasta! Te sen teette? -- Ettehän voi kieltää minulta?\n-- Te teette sen; minä tiedän, että sen teette -- eikö niin? -- Te sen\nteette -- te ette voi, ette saa kieltää, Miss. Tehkää häntä niin\nhyväksi ja kunnolliseksi kuin itsekin olette ja kun hän on mieheksi,\nkelpomieheksi kasvanut -- -- niin virkkakaa hänelle hänen isänsä nimen\n-- sen nimen, joka vuosikausiin ei ole päässyt huuliltani --\nAleksanteri Morton'in nimen, Miss, jota täällä Sandyksi kutsuvat! --\nMiss Mary! Älkää ottakaa pois kättänne! Miss Mary, puhukaa kanssani! --\nTe tahdotte ottaa poikani? -- Älkää kääntykö pois, Miss Mary! --\nTaivaan Jumala! Hän menee luotani!\"\n\nMiss Mary oli noussut ja pimenevässä hämärässä hapuillut ikkunaa. Hän\nseisoi siinä, ikkunan puitteesen nojaten ja silmäillen sitä\nruusunpunaista hohdetta, joka joutuisaa vaaleni pois läntiseltä\ntaivaanrannalta. Sen loiste tapasi vielä Miss Marya; tapasi hänen\npuhdasta, nuorta otsaa, hänen valkeaa kaulusta ja hänen kovasti ristiin\npuserrettuja valkeita käsiään -- mutta sekin valo himmeni pian. Vieras\nryömi polvillansa hänen sivulleen.\n\n\"Minä tiedän, että teidän ensin täytyy miettiä tuota asiaa. Mielelläni\ntahdon odottaa tässä vaikka koko yö; mutta minä en voi lähteä,\nennenkuin olette antaneet minulle vastauksen. Älkää kieltäkä sitä\nminulta! Jumalan tähden, älkää kieltäkä! -- Te suostutte! -- Minä sen\nluen teidän kauniista, sievistä kasvoistanne. Minä sen luen teidän\nsilmistänne, Miss Mary! Te tahdotte ottaa poikani!\"\n\nViimeinen punainen säde leimahti, valaisi Miss Maryn vaaleita kasvoja\nsekä syviä silmiä melkein ylenluonnollisella loisteella ja sammui taas.\nHämärässä ja yleisessä hiljaisuudessa kuului Miss Maryn vastaus\nleppeänä ja rauhallisena:\n\n\"Minä otan pojan. Lähetä hänet tänä iltana luokseni!\"\n\nOnnellinen äiti nosti Miss Maryn hameen helman huulilleen. Hän olisi\ntahtonut peittää hehkuvat kasvonsa sen immellisiin poimuihin -- vaan\nhän ei tohtinut. Hän nousi.\n\n\"Tietääkö hän -- tietääkö pojan isä mitä nyt tuumitte?\" kysyi Miss Mary\npikaisesti.\n\n\"Ei! ja vähän hän siitä taitaa huoliakin. Jumala teitä siunatkoon,\nMiss. Hän ei koskaan ole edes kysynyt poikanupukasta mitään eikä nähnyt\nhäntä, niin että häntä tuntisi\".\n\n\"Menkää hänen luokseen samalla tiellä -- tänä iltana -- nyt! --\nvirkkakaa hänelle mitä olette tehneet. Sanokaa hänelle, että minä olen\nottanut hänen lapsensa -- ja sanokaa hänelle, ettei hän koskaan enää --\nsaa nähdä -- sitä lasta. Olkoonpa se lapsi missä tahansa, niin hän ei\nsaa hakea sitä -- vaikka veisin sen jos mihinkin, niin hän ei saa\nseurata jälestä! -- Menkää nyt! Minä olen väsyksissä, -- ja minulla on\nvielä paljon tekemistä!\"\n\nHe läksivät yhdessä ovelle. Kynnyksellä kääntyi vieras nainen\nopettajattareen päin.\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nHän tahtoi vielä kerran polvistua Miss Maryn jalkain juureen. Mutta\nsamalla silmänräpäyksellä ojensi nuori impi käsivarsiansa, likisti\nhetkisen aikaa syntistä naista viatonta rintaansa vasten ja työnsi\nhänet sitte hiljaa ulos ovesta, jonka hän sulki ja salpasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBill-saakeli älysi äkisti virkansa arvon ja tilanalaisuutta, kun hän\nseuraavana aamuna Slumgullionin postivaunujen kutsilla tarttui\nohjaksiin, sillä kouluopettajatar oli hänen matkustavaistensa joukossa.\nKun hän ajoi ylös suurelle maantielle, pidätti hän yhtäkkiä hevoiset,\nkoska vaunujen sisästä kuului lempeä anomus ja hän odotti nöyrästi\nniinkauan kuin \"Tommy\" Miss Maryn käskystä putkahti alas.\n\n\"Tommy! älä siitä pensaasta -- tuonnemmasta\".\n\nValkeakiharainen Tommy veti esiin uuden puukkoveitsensä ja leikkasi\nazaleapensaasta oksan, jonka hän ylpeästi kantoi Miss Marylle.\n\n\"Onko kaikki valmis?\"\n\n\"Valmis on\".\n\nVaunujen ovi sulkeutui Red Gulchin sulo-eläman viimeisen kohtauksen\njälkeen.\n\n\n\n\nVI.\n\nTuhlaaja-poika.\n\n\nOli yleisesti tiettyä, että Mr Thompson haki poikaansa ja ettei tämä\npoika, jos huhua oli uskomista, juuri ansainnut etsimisvaivaa. Se ei\nenää ollut yhdeltäkään hänen matkatoveriltaan salattuna, että hän sitä\ntointa varten matkusti Kaliforniaan. Tuon iäkkään kelpomiehen\npuheliaisuus saattoi meidät todellakin kohta tuntemaan hävinneen pojan\nruumiillisia omituisuuksia yhtä tarkasti kuin hänen siveellisiä\nvirheitään.\n\n\"Te puhuitte äsken nuoresta miehestä, joka varkauden takia hirtettiin\nRed Dog'issa\", sanoi Mr Thompson eräälle keulakannen matkustajalle.\n\"Ette taida muistaa millaiset hänen silmänsä olivat?\"\n\n\"Mustat, minun muistaakseni\".\n\n\"Ah!\" virkkoi Mr Thompson, muistoaan nähtävästi tutkien, \"Kaarlella oli\nsiniset silmät\".\n\nSitte hän läksi. Nuot alituiset ja aivan vähän helläluontoiset\ntiedustukset herättivät kohta muissa sitä pilkallista mieltä, joka\n\"Isossa lännessä\" aina on valmiina laskemaan leikkiä jokaisesta\nomituisuudesta ja Thompson ukon lellipoika oli yhtenään naurun aiheena.\nEräs kuuloitus kaivatusta Kaarlesta, joka oli kirjoitettu\n\"vanginvartijoille sekä poliisimiehille\", kiersi ympäri matkustavain\nkoko joukkoa ja melkein jokainen muisteli tavanneensa Kaarlea milloin\nmissäkin huononpuolisessa tilassa. Maanmiesteni puolustukseksi täytyy\nminun kuitenkin ilmoittaa, että, kun kerran oli saatu tietää miten Mr\nThompson oli pannut suuren osan omaisuuttansa liikkeelle päähänsä\npistänyttä aikomusta täyttääksensä, kerkesi aivan vähän tuota pilkkaa\nhänen korviinsa saakka eikä hänen läsnäollessa virkattu mitään, joka\nolisi voinut loukata isänsydäntä. Oltiinpa niinkin tosissamme, että\nmuutamat päivät vakaasti aprikoitiin, kävisikö laatuun Mr Bracey\nTibbits'in nerokkaan ehdoituksen mukaan panna toimeen osakeyhtiö\nhävinneen nuorukaisen löytämistä ja siitä kentiesi seuraavaa voittoa\nvarten.\n\nKen pintapuolisesti katseli Thompson ukkoa, ei suinkaan pitänyt häntä\nmiellyttävänä eikä rakastettavana. Hänen elämäkertansa, jota hän eräänä\npäivänä itse jutteli päivällispöydän ääressä, osoitti, että hän noin\nomituisenakin voi pystyä käytännölliseen varsinaisuuteen. Hän oli\nnuoruuden sekä miehuuden ijällä ollut kova ja itsekäs; hän oli siihen\naikaan haudannut vaimonsa ja ajanut poikansa merelle; mutta sitte\njoutui hän äkisti hengelliseen herätykseen. \"Se tarttui minuun v. 59\nNew-Orleansissa\", sanoi Mr Thompson, ikäänkuin jotakin kulkutautia\ntarkoittaen. \"Menkää ahtaasta portista sisälle, seisoo raamatussa. --\nOlkaa niin hyvä, antakaa tänne tuo salati-vati\".\n\nTämä käytännöllinen kyky hänessä se taisi ollakin, joka esti hänen\nmieltänsä sortumasta tuolla nähtävästi toivottomalla löytömatkalla.\nHänellä ei ollut minkäänlaista vähintäkään viittaa poikansa nykyisille\nolopaikoille; hän luotti ainoastaan epäselvään muistiinsa kahdentoista\nvuotiaasta pojasta ja luuli sen johdosta tuntevansa häntä 25 vuoden\nvanhana miehenäkin.\n\nKohta sen perästä kuultiin kummastuen, että hän todenperäisesti oli\nlöytänyt kaihotun. Millä tavalla se oli tapahtunut, se kysymys kuului\nniitten harvalukuisten asiain joukkoon, joista hän ei antanut tietoja.\nKaksi eri kertomusta oli liikkeellä siitä seikasta. Erään juorupuheen\nmukaan oli Mr Thompson, sairashuoneessa käydessään, tuntenut poikansa,\nkoska tämä kuumehoureessaan lauloi virren, jota hän lapsuudessaan oli\noppinut. Tämä kulkupuheen painos oli sangen kansantajuinen ja etenkin\npastori Gushington kertoi sitä, Kaliforniasta palattuaan, valituissa\nseuroissa suurella menestyksellä. Toisten puheen mukaan oli asia\ntapahtunut seuraavalla tavalla, joka ei ole niin mieltä ylentävä, mutta\nkentiesi paremmin soveltui toimivain henkien mielenlaatuun. Mr Thompson\noli viimein luopunut toiveistaan löytää hävinneen poikansa elävien\njoukosta ja etsi häntä sentähden nyt yhtä uuraasti kuolleitten\nriveistä. Hän kävi ahkeraa San Franciscon hautuumaalla -- se oli paljas\nmäki, yksinäisyydessään kamala ja autio, vielä kamalampi sentähden,\nettä valkeat hautakivet siinä peittivät vainaitten tomut ja pidättivät\nheidän mätänevät luunsa köyhässä maassa, jota kovat tuimat merituulet\naina olivat koettaneet hajoittaa. Järkähtämätännä, kuin nuot\nhautakivet, vastusteli vanha ukkokin tuulta. Kaulus pystyssä ja\nkorkea kieräharsolla päällystetty hattu painettuna otsalle laihain\nharmaantuueitten kasvoin päälle, vietti hän siellä kokonaiset päivät,\ntutkien erilaatuisten hautain kirjoituksia, joita hän korkealla äänellä\nkertoi itsekseen. Usein tavattavat piplian lauseet olivat hänelle\nsuureksi mielihyväksi ja hän haki aina tarkasti alkuperäistä värsyä\ntaskupipliastaan.\n\n\"Tuo on kuningas Davidin psalmista\", virkahti hän eräänä päivänä\nhaudankaivajalle. Tämä ei vastannut. Toisen jyrkästä käytöksestä\nhuolimatta, pujahti vanhus paikalla alas avonaiseen hautaan ja esitti\nhelpomman kysymyksen:\n\n\"Oletteko koskaan oikein virkanne puolesta tavannut erästä Kaarle\nThompsonia?\"\n\n\"Helvettiin menköön koko Thompson!\" sanoi haudankaivaja suorastaan.\n\n\"Arvattavasti sinne, jos ei hänellä olisi mitään uskontoa\", vastasi\nvanhus ja kömpyröitsi töin tuskin ylös haudasta.\n\nMr Thompson viipyi sinä iltana entistään kauemmin kirkkomaalla. Kun hän\nviimein palasi, ruvettiin kaukaisessa kaupungissa sytyttämään\nkynttilöitä; vihanen ja yhä kovemmaksi yltyvä tuuli ajoi häntä\npimenevässä hämärässä edessään. Kun hän juuri pyörähti kadun kolkan\nohitse esikaupungin pahimpaan huutoon tulleessa osassa, syöksyi mies\nkiroillen hänen päälle ja vaati, pistoolia kohottaen, rahaa. Mutta ukko\nei vähästä pelästynyt, vaan tarttui häneen kourilla, jotka olivat\nvahvat kuin rauta. Päällekarkaaja ynnä hätyytetty vierivät yhdessä\nnurin niskoin maahan, mutta seuraavassa tuokiossa seisoi vanha mies\npystyssä, toisessa kädessä pitäen ryöstetyn pistoolin, toisella\nrutistaen kaatuneen vastustajansa kurkkua.\n\n\"Nuori mies!\" sanoi Mr Thompson, ohuita huuliaan yhteen likistäen,\n\"tahtoisinpa tietää nimenne\".\n\n\"Thompson!\"\n\nUkon käsi luikahti vangitun kulkusta hänen käsivarteensa, vaan ei\nkuitenkaan tykkänään laskenut saalistansa.\n\n\"Kaarle Thompson, tule minun kanssani!\" sanoi hän hetken kuluttua ja\ntalutti vankiansa siihen hotelliin, missä hän itse asuskeli.\n\nEi kukaan tiennyt mitä siellä tapahtui, mutta seuraavana aamuna levisi\nse sanoma, että Thompson ukko oli löytänyt poikansa.\n\nOikeutta tuolle nuorelle miehelle osoittaaksemme, täytyy meidän\nlisätä, ettei mikään hänen näössä eikä käytöksessään näyttänyt toteen\nsaattavan mainittua sanomaa. Yksitotisena, kohtuullisena, sievänä ja\nväsymätönnä vasta löydetyn isänsä vaalimisessa, tottui hän uuteen\nasemaansa hiljaisella arvoisuudella, jommoista oli outoa nähdä San\nFrancisco'ssa. Muutamat koettivat alentaa tuota vakaamielistä\nvaatimattomuutta \"ylpeydeksi;\" toiset luulivat sen kautta huomanneensa\nhänessä perittyä yhdenkaltaisuutta isän kanssa ja ennustivat, että\npoika vanhetessaan myöskin tulisi yhtä kovaksi ja saidaksi kuin isä\noli. Mutta jokaisen täytyi myöntää, että molemmat olivat sangen\nkunnioitettavat kansalaiset ja heidän omaisuutensa kasvoi päivä\npäivältä, koska nuori Thompson toimeliaasti ja viisaasti hallitsi\nkaikki asiat.\n\nMutta vanhus ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Häneltä puuttui\nkentiesi nyt, kun hän oli löytänyt niin kauan etsityn poikansa, sitä\nkäytännöllistä yllykettä, joka ennen oli vaikuttanut kaikkiin hänen\ntoimiinsa; kentiesi -- ja se näytti vielä uskottavammalta -- hän ei\noikein mieltynyt takaisin saatuun poikaan. Se tottelevaisuus, jota hän\nvaati, osoitettiin hänelle rajattomiin asti; se parannus, jota hän oli\ntoivonut, näytti täydelliseltä -- mutta tämä kaikki ei kuitenkaan\ntyydyttänyt häntä. Kun hän haki kadonnutta poikaansa, luuli hän\ntäyttäneensä kaikki uskon käskyt, vaan hän ei sittekään saavuttanut\nsitä omantunnon rauhaa, jonka hän katsoi kohtuulliseksi työnsä\npalkaksi. Siinä pulassa pakeni hän taas vertaukseen tuhlaaja-pojasta --\njoka kauan oli ollut hänen ohjeenansa, -- ja älysi, tyystemmin\naprikoituaan, että hänellä vielä oli velvollisuus täyttämättä. Hän ei\nvielä ollut tappanut syötettyä vasikkaa -- hän ei ollut oikealla\ntavalla viettänyt palanneen synnintekijän kotiintuloa -- ja niin kauan\nkuin tätä laiminlyötiin, puuttui hänen jälleen-yhtymiseltä pojan kanssa\nsäällistä juhlallista pyhitystä. Kun vuosi oli kulunut Kaarlen\npalajamisesta, päätti hän toimittaa komeat pidot hänen kunniakseen.\n\n\"Kaarle, kutsu kaikki tuttavamme!\" sanoi hän kuivasti. \"Kutsu kaikki,\njotka tietävät, kuinka minä olen tuonut sinut takaisin synnin ravasta,\nporttojen ja publikanien seurasta. Kutsu heidät syömään, juomaan ja\nriemuitsemaan!\"\n\nVanhuksella oli kukatiesi toinenkin syy, vaikka hän tuskin itsekään\nsitä käsitti. Se komea kartano, jonka hän oli rakennuttanut\nhietakummuille, tuntui hänestä tyhjältä ja autiolta. Hän katsoi\ntoisinaan itsekin ihmeeksi, että hän pojan kauniista, vakaista\nkasvoista turhaan oli koettanut muistuttaa mieleensä tuon pienen pojan\nlapsellista näköä, jota hän ajatteli kummallisella, päivittäin\nkiihtyvällä kaipauksella ja hellyydellä. Eräänä päivänä tapasi hän\nsattumalta koreasta salistaan pienen lapsen, joka oli jonkun palvelijan\nja vastustamaton vietti saattoi häntä nostamaan pikkuisen syliinsä,\nmutta lapsi pakeni, hänen ryppyisiä kasvojansa peläten. Tämä sattumus\nsaattoi häntä kuitenkin tuumimaan, että hän kutsuttuin vierasten\njoukossa kentiesi voisi löytää sopivan miniän. Sitte -- koti ei enää\ntuntuisi niin autiolta ja hän mahtaisi toivoa taas näkevänsä polvillaan\nlapsen -- pojan, jota hän alusta alkaen saisi kasvattaa Herran pelvolla\nsekä -- rakastaa hartaammin, kuin hän Kaarlea oli oppinut rakastamaan.\n\nMe olimme kaikki siellä. Fröökkinät Smith, Brown, Jones ja Robinson\nnäyttivät huikaisevilla puvuissa. He osoittivat täydeltään sitä\nvallatonta iloa ja perinpohjaista kohtuuden halveksimista, jota San\nFranciscossa pidetään niin viehättävänä. Ilo ja riemu nousi\nkorkeimmilleen; niin! olisihan sitä mielellään sanonut meluavaksikin,\njos ei toimivain henkilöin asema yhteiskunnassa olisi ollut semmoinen,\nettä heitä täytyi kunnioittaa. Mr Bracy Tibbits, joka luonteeltaan\ntaipui pilkkaamaan ja jota nuorten naisten kauniit silmät vielä\npäälliseksi innostuttivat, käyttihe todellakin niin ihmeellisellä\ntavalla, että Mr Kaarle Thompsonin ankara huomio kääntyi häneen.\nThompson lähestyi Mr Tibbits'iä kohteliaasti lausuen:\n\n\"Te näytätte kipeältä, Mr Tibbits; suokaa, että minä saatan teitä\nvaunuihinne. Jos sinä, raato, vastustelet, niin heitän sinut ikkunasta\nulos. Tännepäin, herttainen herraseni -- kuumuus täällä sisässä on\ntosiaankin ahdistava\".\n\nTarpeetonta on mainita, että muut vieraat kuulivat ainoastaan muutamat\nnäistä sanoista ja että Mr Tibbits jätti muut lauseet ilmoittamatta;\nhän valitteli jälestäpäin kovastikin, että satunnainen kipu oli estänyt\nhäntä näkemästä sitä kohtausta, jota iloisin fröökkinä Jones kuvasi\n\"ihan paraaksi\" koko jutusta.\n\nOltiin illallisella. Mr Thompson oli, jotakin tulevaa tapausta\nnähtävästi tuumien, sietänyt monta laitonta tekoa seuran nuorempien\njäsenten puolelta. Kun päällismakiaiset tuotiin esille, nousi hän\nseisoalle ja koputti juhlallisesti pöytään. Hillitty nauru, joka sai\nalkunsa Jones fröökkinästä, tarttui pöydän alipäähänkin asti. Kaarle\nkatseli hämmästyen isäänsä. \"Hän aikoo virittää virren.\" -- \"Hän tuumii\npitää piplianselitystä\" -- \"Hiljaa! kuulkaa mitä hän sanoo\" -- kuului\npitkin salia.\n\n\"Minun kristinveljeni ja sisareni!\" aloitteli Mr Thompson juhlallisella\näänellä ja katsannolla -- \"Tänä päivänä on vuosi kulunut siitä, kuin\npoikani palasi sittekuin hän vierailla mailla oli tahtonut täyttää\nvatsansa ravalla, jolla sikoja syötettiin -- sittekuin hän oli\ntuhlannut kaiken omaisuutensa porttojen seurassa\" (Nauru taukosi\näkkiä). \"Katselkaa nyt häntä! Kaarle Thompson! nouse pystyyn!\" Kaarle\nnousi. \"Tästä päivästä vuosi takaperin -- katselkaa nyt häntä\".\n\nHän olikin todentotta kaunis murheenlapsi, kun hän soreassa puvussaan\nseisoi siinä katuvaisena, parannusta lupaavana tuhlaajapoikana,\nsurullisilla, vakailla silmillään katsellen isän kovaa, tylyä näköä.\nNuorin fröökkinä Smith heltyi pikkuisen, hartaan ja turhamaisen\nsydämensä syvimpään pohjukkaan asti ja muuttihe häntä vähän lähemmäksi.\n\n\"Siitä on viisitoista vuotta, kuin hän läksi huoneestani\", jatkoi Mr\nThompson -- \"läksi sieltä varkaan tavalla yöllä, kuin maan kuleksija ja\npublikani. Minä olin itse vihan lapsi; ooh! lapseni Kristuksessa --\nastia, täynnään väkivaltaa ja jumalattomuutta\". -- (\"Amen!\" kuului\nvanhimman fröökkinä Smithin suulla). -- \"Mutta, ylistetty olkoon\nIsraelin Jumala! tulevaa rangaistusta olen paennut. Viisi vuotta on\nsiitä mennyt, kuin saavutin sitä rauhaa, joka ylitsekäy ihmisten\nymmärrystä. Onko teilläkin sitä rauhaa?\" -- \"Ei! Ei!\" -- vastasivat\ntytöt köörinä. \"Saas tänne kompassi ja näytä siitä tietä!\" virkahti\ntykkivene Wethersfieldin midshipmanni Coxe.\n\n\"Kolkuttakaa ja teille avataan! -- -- Ja kun minä heräsin\nsynninunestani\", jatkoi ukko, \"menin minä poikaani hakemaan, että\nolisin hänellekin herätykseksi. Väsymättä hain häntä maalta ja mereltä.\nEn levännyt, en, siksikuin hän itse palasi luokseni ja niinhän Herramme\nitsekin raamatun todistuksen mukaan olisi tehnyt. Minä etsin häntä\nsikojen, publikanien ja --\" lauseen loppupuoli ei kuulunut naisten\nyleisen rähinän ja tirskumisen takia. \"Tekoja, kristilliset veljeni,\ntekoja etenkin vaaditaan. Heidän töistään heidät tunnetaan\".\n\nSe erinäinen Herralle otollisen toimen todistaja, jota Mr Thompson\ntarkoitti, oli hänen viimeisten sanojensa kaikuessa vaalennut; hän\nkatsoa tuijotti avonaiselle ovelle ja pylväikköön päin, missä\noudontapaista meteliä huomattiin palvelijoissa. Meteli kiihtyi ja\nrepaleisin puettu sekä nähtävästi juopunut mies tunkeutui palvelijain\nvälitse ja hoiperteli saliin. Äkillinen tulo sumusta ja pimeästä valoon\nja lämpimään näkyi huikaisevan ja tainnuttavan häntä. Hän otti kuluneen\nlakin päästään ja nosti sen pari kertaa silmilleen, tuolin selkäpuuhun\nraskaasti nojaten. Hänen silmänsä sattuivat sitte yhtäkkiä Kaarle\nThompsonin kalmankarvaisiin kasvoihin. Lapsellisesti ihastuen ja\njuopuneen hiljaisella naurulla töytäsi hän esille, tarttui pöytään,\npaiskasi viinilasit kumoon ja kaatui viimein suorastaan tuhlaajapojan\nkaulalle.\n\n\"Kalle! -- vanha kunnon lurjus -- Mitä kuuluu?\"\n\n\"Vaiti! -- Käy istumaan! -- vaiti!\" sanoi Kaarle Thompson, pikaisesti\nirroittaen itsensä odottamattomasta syleilyksestä.\n\n\"Kas tuota!\" jatkoi vieras puhettaan, varoituksesta huolimatta, kävi\ntaas onnettomaan Kaarleen käsin ja piti häntä suorilla käsivarsilla\nedessään, vilpittömästi ihmetellen ja ihastuen. \"Kas tuota! -- Onpas se\nveitikka oikein pulskea! Kaarle, minä olen, hitto vie, oikein ylpeä\nsinun puolestasi!\"\n\n\"Mene pois tästä huoneesta!\" ärjäsi Mr Thompson, seisoalle nousten ja\nhänen harmaista silmistään säihkyi pahaa ennustava loiste. \"Kaarle!\nkuinka sinä julkenet?\"\n\n\"Mitä ukkoparalle tuli? -- Hitto sinut vieköön, sinä vanha ryökäle! --\nKaarle, mikä helvetin pakana se on?\"\n\n\"Vaiti, mies! vaiti!\" -- Tutisevalla kädellä kaasi Kaarle viiniä\nlasiin. \"Juo tästä ja mene huomiseksi tiehesi -- milloin tahansa -- kun\nvaan nyt menet; men...!\"\n\nMutta ennenkuin tuo kurja olento kerkesi häntä tottelemaan, syöksyi\nvanhus, vihasta vaaleana, hänen päällensä. Milloin voimakkailla\nkäsivarsillaan kantaen häntä, milloin rehmäten häntä uteliaitten ja\npelästyneitten vieraitten välitse, oli hän ehtinyt ovelle, kun Kaarle\nThompson, jonkunmoisista tainnoksista virkoten, keikahti ylös huutaen:\n\n\"Seisahdu!\"\n\nUkko pysähtyi. Avonaisesta ovesta pääsi sadetta ja tuulta saliin.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi hän, poikaan päin kääntäen vihastuneita\nkasvojaan.\n\n\"Ei mitään -- mutta seisahdu -- Jumalan tähden! -- Odota -- ainoastaan\nhuomiseen saakka. -- -- Minä rukoilen -- minä pyydän teitä -- älkää\ntuota tehkä!!\"\n\nJotakin omituista oli nuoren miehen äänessä -- kentiesi myöskin\nvastustelevassa raukassa, josta hän vielä piti kiinni; ihmeellinen\npelko pani vanhan miehen sydäntä vävähtämään.\n\n\"Kuka?\" sopotti hän käheästi -- \"kuka tuo mies on?\"\n\nKaarle ei vastannut.\n\n\"Pois tieltä, kaikkityyni!\" kiljasi ukko päälletunkeville vieraille.\n\"Kaarle, tule tänne! -- Minä käsken sinua -- -- minä -- minä pyydän,\nKaarle -- sano minulle, kuka hän on!\"\n\nAinoastaan kaksi henkeä kuuli sen vastauksen, joka tuli Kaarle\nThompsonin vaaleilta huulilta:\n\n\"Teidän poikanne!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun päivä koitti autioin hietakumpujen yli, olivat vieraat lähteneet Mr\nThompsonin juhlallisesti koristetusta huoneesta. Kynttilät paloivat\nvielä himeästi ja vaaleasti tyhjiksi jääneissä suojissa -- tyhjiksi ne\ntodellakin olivat jääneet; mutta suuren, kylmän salin nurkkaan oli\nkuitenkin kolme henkeä tunkeutunut yhteen. Yksi heistä makasi juopuneen\nunta sohvalla; hänen jalkainsa vieressä istui hän, jota Kaarle\nThompsoniksi oli luultu ja heidän edessään vanha mies näivettyneenä ja\nkokoon painuneena puolta lyhyemmäksi kuin ennen, silmät tuijottavat,\nkyynäspäät polviin nojatut ja kädet korvilla, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut salvata kuuluvista sitä suruista, rukoilevaa ääntä, joka\nnäytti täyttävän koko huoneen.\n\n\"Jumala sen tietää, etten ole aikonut pettää teitä. Se nimi, minkä\nmainitsin tuona iltana, oli ensimmäinen, joka juohtui mieleeni; se oli\nerään miehen nimi, jota luulin jo aikoja sitte kuolleeksi, -- miehen,\njoka oli ollut irstas kumppani synneissäni. -- Ja kun vielä kysyitte\nmuutakin, käytin minä hyväkseni mitä olin kuullut häneltä, että teidän\nmielenne heltyisi ja minua irti päästäisitte -- ainoastaan siinä\ntarkoituksessa, sitä vannomalla vakuutan! -- -- Mutta kun sitte\nvirkoitte kuka olette -- kun huomasin mahdolliseksi päästä uuteen\nelämään -- silloin -- vasta silloin. -- O! Jos minä olinkin nälkäisenä,\nkoditonna ja toivotonna, kun tahdoin ryöstää teidän kultaanne, niin en\nsuinkaan ollut vähemmän yksinäisenä, avutonna ja onnetonna, kun jouduin\nsiihen kiusaukseen, että koettaisin varastaa teidän rakkauttanne!\"\n\nVanhus ei liikahtanut. Vasta löytynyt synnintekijä potki pehmeällä\nvuoteellaan.\n\n\"Minulla ei ollut isää -- enkä koskaan ole tuntenut muuta kotia kuin\ntätä. Annoin vietellä itseäni. Minä olen täällä ollut onnellinen --\nvarsin onnellinen\".\n\nHän nousi ja seisoi vanhuksen edessä.\n\n\"Teidän ei tarvitse pelätä, että minä vaadin mitään teidän poikanne\noikeudenmukaisesta perinnöstä. Minä lähden tästä paikasta enkä koskaan\ntänne palaja. -- Maailma on laaja. -- Jääkää hyvästi! -- Ette tahdo\ntarttua käteeni. -- -- Jääkää hyvästi!\"\n\nHän kääntyi lähteäksensä. Mutta kuu hän oli kerinnyt ovelle, pyörähti\nhän takaisin, otti vanhuksen harmaan pään molempain käsiensä väliin ja\nsuuteli sitä monta kertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kaarle!\"\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Kaarle!!\"\n\nVanha mies nousi, kauhistuneelta näyttäen, ja horjui ovelle päin. Se\noli auki. Aamutuuli toi hänen korviinsa ison kaupungin heräävää töminää\nja siihen lakahtuivat ikuiseksi ajaksi kuulumattomiin kadonneen\npojankin askeleet.\n\n\n\n\nVII.\n\nMaata ja vettä myöten.\n\n\n1.\n\nPrairie.\n\n[Prairie on niitten lakeain tasankojen yleinen nimitys, joita löytyy\nPohjois-Amerikan sisämaissa.]\n\nLokakuun päivä alkoi mennä mailleen. Minä olin auringon noususta saakka\nistunut satulalla ja kulkuni laajan, aution Sacramento-tasangon yli\nalkoi tuntua paremmin raskaalta, painavalta kuume-unelmalta kuin\ntavalliselta matkalta asioissani. Yksitoikkoiset, paljaat ja ruskeiksi\npaahdetut kedot, leveät halkeemat kuivassa, punaisessa maassa,\nkaukaisten kumpujen selvät hahmoviivat ja mahdottoman lukuisat,\nvitkalleen kuleksivat karjat olivat kuin osia väsyttävän muuttumatonta\nstereoskop-kuvaa. Hevosenikin näkyi älyävän tuota; se oli jo kauan\naikaa sitte luopunut kaikista kunnianhimoisista ponnistuksista lähestyä\nsitä määräpaikkaa, joka näytti saavuttamattomalta. Ruumiilta sekä\nsielultani väsyneenä, annoin minä ohjasten riippua höllällään ja kuljin\nhiljaa eteenpäin.\n\nOli syksy, vaan ei sellainen, jommoisena sennimistä vuodenaikaa\ntunnetaan itäisissä valtioissa. Tässä kummallisessa maassa näkyy maakin\nolevan varsin järkevä, että se huolisi siitä surumielisestä, sievästä\nhunnusta, jolla se muualla kaunistaa katoovaisuutta. Kasvit lakastuvat\nkuivassa, tuikeassa ilmassa varsin rutosti, niin etteivät ehdi saamaan\nniitä petollisesti kimeltäviä väriä, joilla syksy itäisemmissä\ntienoissa koristelee itseään; luonto kääntää huolimatonna katsojaa\nvasten lakastuneita kasvojaan, kuolemanmerkit selvästi kirjoitetut\ntuimaan vaaleaan näköönsä.\n\nEi yhtäkään pilveä näkynyt kalsealla, teräksen sinertävällä taivaalla\nja kuivaan tuikeaan ilmaan soveltui se loisteen ja värienkomeuden\npuute, jolla päivänlasku tapahtui. Pimeys alkoi melkein kohta sen\nperästä ja tuuli yltyi samassa määrässä kuin varjot mustuivat\ntasangolla. Rivi vanukkeisia pajupuita, jotka ilmaisivat veden\nläheisyyttä, alkoi kohota ilman rannalle ja niitä kohti kannustin minä\nvastahakoista hevoistani. Tunnin aikaa kovasti ratsastettuani, saavuin\nminä aituukselle, jonka keskestä pilkoitti huone, niin matala ja leveä,\nettä se ensisilmäyksellä minusta näytti puoleksi maahan kaivetulta.\nSitte tuntui luultavammalta, että se oli kasvanut ylös maan povesta --\nsillä koko sen näkö ja laatu sopi niin oivallisesti yhteen aution\nnäkyalan ja luonnon kanssa.\n\nPaljaalta karkeasti kolhitulta seinältä puuttui jokaista joutavaa\nnurkkaa ja syvännettä, jossa hyödyttömiä ja ainoastaan ihailtavia\nvarjoja olisi voinut viihtyä; puuttuipa myöskin koristuksia ja\nulkonevia veistoksia, joitten ympäri tuuli yöllä vinkuen ja itsekseen\nkuiskaillen olisi voinut pyöriä; ainoana poikkeuksena ikävästä\nyksimuotoisuudesta oli puuhylly oven pielessä, jonka laudalla oli\nläkistä tehty pesu-astia sekä saippuan palanen -- siinä tietysti\nperheen yhteinen kylpy- ja vaatetushuone. Tyhjät ikkunat ilman luukkuja\nsekä kartiinia punoittivat, taivaan alenevaa loistetta heijastuttaen,\nne olivat ikäänkuin tuijottavat, siimeksen puutteesta verittyneet\nsilmät. Raavaitten tallaama polku vei valtaportille saakka, jota tuuli\ntarmonsa takaa tärisytti ja ravisti.\n\nEttei minua, kolkuttaessani, luultaisi tuuleksi, kävelin minä ympäri\nluokkahuonetta, joka toisella puolella oli katetulla käytävällä\nyhdistetty vähäisemmän ulkohuoneen kanssa. Sieltä tapasin harmaapäisen,\nahvoittuneen miehen, joka tiedustelevalla silmänluonnilla vastasi\ntervehdykseeni ja sitte, sanaakaan virkkamatta, viittasi tietä muutamiin\nsuojiin, jotka näyttivät olevan perheen arki-suojia. Kun minä astuin\nsisään, muutti neljä nuorta miestä, jotka loikoivat pitkällään lieden\nedessä, hiukan asematansa, vaan eivät muuten osoittaneet uteliaisuutta\neikä huomaavaisuutta. Koira nousi äräjäen nurkasta, mutta vanhuksen\npotkaus saattoi sitä paikalla vaikenemaan. Minä arvaamalla päätin,\netteivät ihmiset tuolla takan ääressä pitkään aikaan olleet puhuneet\nyhtäkään sanaa eikä liikuttaneet jäseniään. Istuuduin kumminkin ja\nilmoitin asiani niin lyhyesti kuin mahdollista.\n\nOlinpa maamittari yhdysvaltojen palkassa -- olin tullut sinne\nEspiritu-Santo-tasankoa mittaamaan sekä ratkaisemaan useita\nriidanalaisia seikkoja omistusoikeudesta ja rajalinjoista samoilla\nseuduilla. Eräs Mr Tryan oli kantanut naapurinsa, Kaliforniassa\nsyntyneen hispanialaisen päälle.\n\n\"Laittomia vaatimuksia\", virkahti vanhus.\n\n\"Aivan oikein -- ja oliko se nyt Mr Tryan?\"\n\nMinä olin puhunut hajamielisesti, sillä ajatukseni mittasivat\nehdottomasti, hänen näköänsä katsellessani, aivan toisia linjoja kuin\nprairien rajaa. Se oli kova ja tuima naama, jonka korkeaan muotoon\nsitkeä pontevuus ja raudankova itsekkyys olivat painaneet selvimmät\nmerkkinsä. Hänen äänensä oli kuiva kuin itse ilmakin, kun hän ryhtyi\nperinpohjaisesti selittämään kaikki riidanalaiset kohdat ja silloin\nhöystytti hän puhettansa voimakkailla kirouksilla sekä sadatuksilla.\nHän kertoi minulle -- vaikka sitä tiesin ennenkin -- että vanhan\nhispanialaisen läänitysmaan rajana oli puro, joka, niinkuin sanat\nvanhoissa hispanialaisissa asiakirjoissa jotenkin epäselvästi\nkuuluivat, sai alkunsa \"vuoren rinteestä\". Rajan todenperäinen suunta\noli kauan ollut eripuraisuuden aiheena, jota minua nyt oli käsketty\nratkaisemaan. Minä kuuntelin ja vastasin aivan haluttomasti, sillä yhä\nvaan ajattelin rajusti yltyvää myrskyä, joka hutjutti ikkunan ruutuja\nja minä ihmettelin hänen omituisia kasvojaan, joiden heijastus näkyi\nneljässä nuoremmassa, mutta samannäköisessä naamassa lieden ympärillä\nViimeinpä virkistyi huomioni eräästä kysymyksestä, joka lausuttiin\nlepääville nuorukaisille:\n\n\"Noh! ja kuka teistä, poikaseni, voi huomenna saattaa vierastamme mäkeä\nylös Altascarille?\"\n\nEräs vastahakoisuutta osoittava liike näkyi, vaan ei kukaan vastannut.\n\n\"Tahdotkos, Kerg?\"\n\n\"Kuka perkele sitte pitäisi vaarin elukoista Strarberry prairie'llä?\"\n\nSe vastaus näytti sisältävän kieltoa ja ukko kääntyi siis toiseen\ntoivoisaan poikaansa, joka ahkerasti nytki karvoja siitä karhun\nnahasta, jolla hän lepäsi, niin äkeältä näyttäen, kuin jos se olisi\nollut jonkun vihollisen pää, jota hän sillä tavalla rääkkäsi.\n\n\"Mutta Tommi! Sinua ei mikään estele, tiedän mä\".\n\n\"Tekeehän äiti, tietääkseni, aamulla menekkiä kaupunkiin ja minun\ntäytyy luultavasti taas kyydittää häntä ynnä poikanulikkaa sinne\".\n\nSe ylenkatseellinen tapa, jolla rakastettava nuorukainen mainitsi tuota\nlapsen velvollisuutta, oli mitä hurskainta kuin koskaan olen kuullut.\n\n\"Wise?\"\n\nWise ei katsonut tarpeelliseksi suusanalla vastata kysymykseen; hän\nojensi ainoastaan näkyviin erinomaisen repaleisen ja paikatun saappaan.\nUkko punastui pikaisesti.\n\n\"Enkö vai sanonut, että sinun piti hankkia Brown'ilta uusi pari, kun\nviimekerta kävit tuolla alaalla joen varrella?\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi! -- Brown sanoi, ettei mitään saappaita lähde ilman\nkirjallista käskyä isältäni; on yhtä vaikea saada hinta kuitatuksi kuin\nvetää irti takahampaita, arveli hän\".\n\nVanhus veti suutansa viekkaasen nauruun, kun hänen saituuteensa\nsillä tavalla tähdättiin ja Wise, joka näytti olevan perheen\netuoikeudellisena sutkapäänä, painui huolimatonna takaisin huovalleen.\n\n\"Noh Joe! Sinun saappaasi ovat ehkä uudet eikä sinulla ole mitään\ntekemistä naisten ja lasten kanssa, sinä siis Herran nimessä voinet\nratsastaa tuonne\", sanoi Tryan.\n\nJoe kohotti tuuheita kulmakarvojaan ja sanoi lyhyesti:\n\n\"Ei ole satulaa\".\n\n\"Mihin helvettiin satulasi sitte on joutunut?\"\n\n\"Tuo Kerg tuossa\" -- veljeensä viitaten semmoisella katsannolla, kuin\nKainilla uhratessaan mahtoi olla.\n\n\"Sinä valehtelet!\" vastasi Kerg vakaasti.\n\nUkko keikahti ylös vihan vimmassa, tarttui tuoliin ja heilutti sitä\npäänsä päällitse, suutuksissaan tuijottaen niihin nuoriin paatuneisin\nkasvoihin, jotka muuttumattomina vastaanottivat hänen vihaisia\nsilmäyksiään. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäykseksi; hänen\nkäsivartensa vaipui kohta taas hervotonna alas kupeelle ja toivottomuus\nnäyttihe hänen kasvoissaan. Hän antoi minun ottaa tuolin pois hänen\nkädestään ja minä koettelin lohduttaa häntä vakuuttaen, etten tarvinnut\nmitään tienneuvojaa, mutta silloin rupesi masentumaton Wise taas\npuhumaan.\n\n\"Sieltä tulee Georg. Käske häntä! -- onhan hän koko kavalieri -- ja\nvoihan hän vielä päälliseksi esittää herraa Don Fernandon tyttärelle,\njos herra hyvin ajaa asiansa\".\n\nSe nauru, joka palkitsi näitä kokkapuheita ja joka tietysti sisälsi\njonkun muille selvän viittauksen hänen yksityisiin oloihinsa, ei vielä\nollut vaiennut, kun keveitä askeleita kuului porstuasta ja nuori mies\nastui sisään. Kun hän huomasi vieraan, pysähtyi hän punastuen, kumarsi\nujosti ja istuutui sitte hiljaa uunin soppeen, tarkasti katsellen minua\ntavattoman kauniilla sinisillä silmillään.\n\nHän tuntui minusta jo ensihetkellä sangen otolliselta ja viehättävältä\netenkin koska hänen näkönsä ja käytöksensä olivat perinpohjaisena\npoikkeuksena perheen muitten jäsenten tavoista ja minä uskalsin itse\nkysyä häneltä, tahtoiko hän ruveta tienoppaakseni, johon hän\nystävällisesti suostui. Hetken kuluttua, käskettiin häntä pois\njohonkuhun talon askareesen; minä olin taas yksinäni tuon rakastettavan\nperheen keskessä.\n\nTuli leimusi kirkkaasti liedellä ja minä noudatin muitten esimerkkiä,\näänetönnä katsellen hyppivää liekkiä ja kuunnellen tuulta, joka\ntaukoomatta pudisti huonetta. Paitsi ainoan tuolin älysin nyt suojan\nnurkassa huojuvan pöydän, joka oli varustettu kirjoituskaluilla sekä\npännällä; jälkimmäinen oli kuitenkin ruosteisessa ja kurjassa tilassa,\njoka näytti osoittavan, ettei sitä usein käytetty. Suurenmoinen\nkokoelma karpiinia ja kaksipiippuisia pyssyjä koristi toisen nurkan;\nkolmannessa oli satuloita ja loimia huiskin haiskin. Muutamat hirven ja\nkarhun taljat olivat suojan sisustuksen täytteinä. Sillaikaa kuin\nistuin siinä, äänetön tyly seura ympärilläni, lekuttava hämärä sisässä\nja kohiseva myrsky ulkona, koettelin minä turhaan kuvata mieleeni\nsellaista elämää, kuin ihmisen täytyy viettää tuommoisissa\nympäristöissä ja senlaatuisissa oloissa. Minun ammattini oli usein\nsaattanut minua vielä kolkommille näkyaloille, vaan harvoin ihmisten\njoukkoon, joiden raa'at tavat ja törkeä huolimattomuus olisivat\nherättäneet minussa semmoista yksinäisyyden ja ahdistuksen tunnetta,\nkuin tuo perhe.\n\nOlipa se mieluisa helpoitus, kun punasilmäinen palvelustyttö astui\nsisään, lyhyesti ilmoittaen, että iltaruoka oli valmis. Me läksimme\npimeän porstuan halki ja saavuimme toiseen matalaan ja helteiseen\nsuojaan, jossa oli pitkä, seinästä toiseen ulottuva pöytä, minkä\nperällä kipeältä näyttävä nainen jo söi illallistaan sillaikaa kuin hän\nmyöskin imetti potevaa kapalolasta. Koska hän ei pyytänyt vähintäkään\ntietoa minusta eikä kukaan edes aikonut esitystä toimittaa, istuuduin\nminä huoletta, häntä häiritsemättä. Tryan lasketteli suorasta päästänsä\npikaisen pöytärukouksen ja perheen huomio kääntyi potaatteihin sekä\npaistettuihin omenoihin, joita pöydällä oli tarjona.\n\nAtrian söivät kaikki tosissaan. Ne harvalukuiset sanat, jotka\nlausuttiin, koskivat yksinomaisesti kuluneen päivän töihin. Vanhan\nTryanin kielijänteet laukesivat kuitenkin vähitellen; minuun päin\nkääntyen, puhkesi hän valitusvirsiin Hispanian roistoväestä, niinkuin\nhän katsoi hyväksi kutsua syntyperäisiä Kalifornialaisia ja siitä\noikeudesta, jonka he luulivat ikivanhain läänitysten antaneen maan\nomistamiseen.\n\n\"Katsos vaan kuinka ne hylkiöt hallitsevat paraita laitumia koko\nmaassamme. Näytäppäs minulle pöytäkirjat siitä asiasta, sanon ma.\nLäänityksistä puhuvat ne pääkonnat. Niin! on heillä nätit läänitykset,\non kyllä; useimmat annetut senperästä kuin 'Merikkalaiset jo olivat\nomistaneet maan omakseen. Sitä typerämmät olivat ne, jotka antoivat\npettää itseään; se on tietty! -- Se on heidän kotimaansa, sanovat he.\nEn viitsi kuulla semmoista, hitto vie jos sitä viitsin! Kotimaa! --\nKukahan koskaan on nähnyt heidän tekevän jotakin hyödyllistä, jotakin\nparannusta? -- He pitävät kokonaiset laumat likaisia neekeri-lurjuksia\nraavaitten paimenina, mutta itse istuvat he kotona tupakoiden.\nHeidän kultaiset ja hopeiset kynttiläjalat ja lähetystoimet ja\nristinkuvatukset ja papit ja viheliäisyytensä! -- Sakramenskattua\nroskaa kaikkityyni! -- vallan toista elämää on kotona Missourissa\".\n\nKun puhe koski parannuksiin, katsahdin ehdottomasti ylös ja silmäni\nkohtasivat Georgin puoleksi hymyävää, puoleksi ujostelevaa katsantoa.\nMuut perheen jäsenet sitä huomasivat ja minä hoksasin tyytyväisenä,\nettä meitä molempia vastaan lyötiin päällekarkausliitto.\n\n\"Se on päinvastoin luontoa ja Jumalan sanaa\", jatkoi Tryan. \"Herramme\nei, kissa vieköön, ole asettanut kultaa vuoriin sitä varten, että siitä\ntehtäisiin epäjumalain kuvia ja pakanallisia ristinkuvatuksia. Sentakia\nlähetti hän tänne 'Merikkalaiset. Semmoinen maa ei koskaan ollut aiottu\nlaiskurien ja kunnottomain vainioiksi. Kuuden kuukauden pituinen kesä\nei koskaan ollut aiottu makaamalla ja tupakoimalla vietettäväksi, vaan\njuuri sitä nuot saatanan siat tekevät\".\n\nEn tiedä kuinka kauan hän jatkoi, sillä minä käytin ensimmäistä\ntekosyytä palatakseni perheen \"kokoushuoneesen\". Georg seurasi,\nmuutamain silmänräpäysten kuluttua, minun jälkeeni ja saattoi minut\npienempään peräkammariin, mihin vuode oli varustettu.\n\n\"Parasta on, että yöllä makaatte siellä\", sanoi hän; \"siellä on\nmukavampi kuin ulkona ja minä herätän teidät aikaisin\".\n\nMinä kiitin häntä ja tahdoin alkaa tarinoimista samalla kuin palasimme\nsuurempaan suojaan, mutta hän peräytyi kainosti ovellepäin ja katosi.\n\nTuntui kuin huone olisi jäänyt pimeämmäksi, kun Georg oli lähtenyt\nsieltä. \"Pojat\" palasivat toinen toisensa jälkeen ja rötkähyttivät\nitsensä huolimattomasti entisille sijoilleen. Isonlainen pölkky\nheitettiin tuleen, joka leimusi ankaraksi rovioksi, vaan sen valo ei\nkuitenkaan mahtanut lauhduttaa eikä lievittää yhtäkään kohtaa niissä\nkovissa kasvoissa, joita se valaisi. Tuokion kuluttua, saivat ne huovat\nja taljat, jotka päivällä olivat käyneet istuimilta, toimittaa sänkyjen\nvirkaa ja jokainen ojensi itseänsä lattialle, mihin vaan tahtoi. Vanhaa\nTryania ei näkynyt eikä Georgkaan palannut. Muita ääniä ei kuulunut\nkuin tuulen viuhuminen ja makaavain kuorsailut. Minusta alkoi paikka\ntuntua inhoittavalta; mä otin lakkini ja läksin yön selkään kävelyllä\nvirkistämään itseäni. Liikunto, kova tuli ja siunattuin kirkkaitten\ntähtien loiste tuolla ylhäällä pääni päällä lievittivät mieltäni ja\nsaattoivat suoneni liukkaammin tykyttämään. Minä menin, en tiennyt\nitsekään minne ja kun pysähdyin, oli kartano kadonnut näkyvistäni\npajupensaitten taaksi. Laaja keskeymätön tasanko levisi eteeni\nikäänkuin mahdoton meri, jota suhiseva myrsky olisi piessyt litteäksi.\nKun kävelyä jatkoin, huomasin minä kummun, joka epäselvästi näkyi\ntummaa ilmanrantaa vasten, niinkuin saari merellä; kohta tunnustelin\nsitä intianien hautakukkulaksi. Siltä kummulta voin minä paremmin\nhuomata tasangon mahdotonta laajuutta. Minä lepäsin vähän aikaa sen\npäällä ja palasin sitte kartanoon; ajatukseni tutkivat sillaikaa\nkovinkin Mr Tryanin omituista selitystä ilmanalan sekä syntyperäisten\nja Amerikkalaisten välisistä suhteista. Minä tunsin itseni pirteämmäksi\nja luonnollisemmaksi, kun taas seisoin portailla. Matalan ulkohuoneen\novi oli avoinna ja sen sisäpuolella näin vanhuksen istuvan pöydän\nääressä, kuluneen piplian lehtiä näppien ja siltä näyttäen, kuin hän\nhakisi sadatuksia \"Hispanian roistoväen\" yli. Minä käännyin, sisään\nlähteäkseni. Mutta porstuassa huomasin ihmisolennon, joka huopaan\nkäärittynä makasi kovalla lattialla. Voimakas, nuorennäköinen vartalo\ntuntui minusta tutulta -- se oli Georg, joka oli antanut sänkynsä\nvieraalle. Olin jo aikeissa herättää häntä -- mutta hän makasi niin\nmakeasti ja rauhallisesti, etten hennoinnut häiritä häntä. Minä menin\ntakaisin kammariini ja nukuin kohta, mieluisesti muistellen hänen\nkaunista näköä ja solevaa, lepäävää vartaloaan.\n\nSeuraavana aamuna herätti minua iloinen ääni ja minä näin Georgin\nseisovan sänkyni ääressä, lassoa (lämsää) heiluttaen, ikäänkuin hän\nolisi muistuttanut minua päivän velvollisuuksista. Minä katselin\nympärilleni. Tuuli oli asettunut ja aurinko paistoi lämpimästi\nikkunasta. Oli aikaista, mutta perhe oli jo syönyt suurusta ja kaukana\nnäkyvistä katoovat rattaat todistivat, että onneton Tommi jo kyyditsi\nomaisiaan kaupunkiin. Syötyämme oivallisen runsaan aamiaisen, jota\nGeorg oli varustanut, nousimme satuloille ja ajoimme neliä tasangon\nyli.\n\nMe ajoimme sen vähäisen joen pajupuita kasvavaa rantaa myöten, jota\nkesän kuumuus nyt oli kuivannut melkein tyhjäksi, vaan joka Georgin\nkertomuksen mukaan talvella tavallisesti tulvasi äyräittensä yli. Tuon\naamuratsastuksen näöt säilyvät hilpeästi muistossani: kaukaiset vuoret\nselvästi kohoovina tummansinistä taivasta kohti; kirkas, kuiva ilma ja\naaltoileva tasanko edessäni -- semmoinen oli se maisema, jonka\npäähenkilö oli uljas Georg Tryan kilisevine kannuksineen ja liehuvine\nlassoineen. Hän ratsasti komealla Kaliforniassa syntyneellä rautiolla,\nminkä hempeä muoto kuitenkin kiusakseni melkein peittyi raskaan\nHispanian satulan alle, joka näytti ilmestyneen näille ilmoille\ntasoittaaksensa kaikki eroitukset erihevoisten välillä.\n\nVieläkin luulen toisinaan, että näen äärettömän päivänpaisteisen\ntasangon leviävän eteeni sillaikaa kuin me tuulen nopeudella lennämme\nsen yli. Mahtaako tämä olla \"Chu-Chu\", minun hiljainen amerikkalainen\ntammani? -- Lentääkö \"Chu-Chu\" näin, kivisiä katuja sekä maanteitä\nunohtaen, innolla ja hilpeydestä raivoisana ja pienillä valkoisilla\njaloillaan heittäen multaa ylös taaksensa? Georg huutaa nauraen\npölypilvestä: \"Heitä sille ohjakset hölliksi! Näethän, että se on\nhänestä hauskaa!\" Ja \"Chu-Chu\" keikkuu eteenpäin raution kanssa\nkiistaten tulisessa sukkeluudessa ikäänkuin jalon verensä arvoa\nosoittaakseen.\n\nTasanko painuu syvään rotkoon. Me syöksymme alas siihen sekä\nkiiruhdamme taas ylös vastaiselle äyräälle, pölyyn peitettyinä.\n\nRaavaita on hajoillut ympäri prairieä niin kauas kuin näkimet\nkannattavat; toiset syövät hiljaisesti, toiset juoksentelevat\nlevottomina mahdottoman suurina laumoina. Georg heiluttaa lämsäänsä,\nikäänkuin saadaksensa kaikki yhteen suopunkiin ja sanoo: \"Meidän ovat!\"\n\n\"Kuinka monta on, Georg?\"\n\n\"En tiedä\".\n\n\"Vaan arviolta määräten?\"\n\n\"Nooh, kentiesi noin kolmetuhatta päätä\", sanoo Georg miettivänä. \"Me\nemme varsin tarkasti tiedä niitten lukua, mutta viisi miestä tarvitaan\naina niitä alallansa pitämään\".\n\n\"Kuinka suuri hinta niille voi panna?\"\n\n\"Noin kolmekymmentä dollarsia joka päälle?\"\n\nMinä lasken pikaista lukua ja katson kummaksuen hymyilevään Georgiin.\nSilmäykseni ilmaisee kentiesi kummastuksen Tryanin perheen täpärästä\ntaloudesta, sillä Georg katsoo poispäin ja virkkaa vähän puolustellen:\n\n\"Minä olen kyllä koettanut houkuttaa ukkoa myymään ja kartanoa\nrakentamaan, mutta hän ei taivu tavoiltaan. Oikein vakinaisen asunnon\nottaminen hänestä ei maksa mitään, ennenkuin rajoja on määrätty; muuten\ntäytyy kentiesi taas muuttaa etäämmälle, sanoo hän\".\n\nHänen terävä silmänsä älyää äkisti jonkun oudon ilmiön siinä karjassa,\njonka ohitse me paraikaa ratsastamme ja huudahtaen kannustaa hän\nhevoisensa joukon keskeen. Minä seuraan jälestä ja kohta joudumme\nsemmoiseen sarvien ja sorkkien sekasokaan, etten järjestystä voinut\ntoivoakaan. \"Toro!\" huutaa Georg, raivaten itselleen heiluvalla\nlämsällä tietä. Minua tapaa eläinten kuuma puhkaama ja \"Chu-Chu'n\"\nhikoilevat kupeet ovat tahratut niitten valkealla vaahdolla.\n\nOlipa siinä ympärillämme villiä, pelättäviä, melkein sanoisin\npirullisia eläimiä; ei semmoisia muotoja, joihin Jupiter peittyi erästä\njumalatarta miellyttääksensä; eikä semmoisiakaan kuin ne, jotka\nrauhallisesti syövät Devon'in viheriöitseviä nurmia -- vaan nälkäisiä\nnautoja, jotka ovat tottuneet myrskyn ja pölyn kanssa kuivilla\nyläisillä tasamailla sekä kuusi kuukautta kestävän kuuman kesän kanssa\npainimaan.\n\n\"Tuo ei ole meidän merkkimme\", sanoo Georg erään härän perästä ajaen;\n\"tuo on vieras härkä\", ja hän viittaa merkkiin, jota minun tieteelliset\nsilmäni tuntisivat Neitsyen tähdistöksi ja joka on syvään poltettu tuon\nhärän ruskeaan kylkeen. Mutta karja sulkeutuu taas umpipiiriksi\nympärillemme ja päästää pahaa ennustavaa, kumajavaa mölinää, Georgin\ntäytyy taas lämsällä piesten hajoittaa niitä joka haaralle.\n\nKun vihdoin olemme vapaat piirityksestä, hengitän minä helpommin ja\ntohdin kysyä Georgilta, hyökkäävätkö ne joskus ihmisten päälle.\n\n\"Ei koskaan ratsasmiesten\", vastaa hän, \"vaan toisinaan jalkamiesten\npäälle. Ne luulevat, näetten, että mies ja hevoinen ovat yhtenä\nvartalona, mutta jos kohtaavat jalkamiesraukan, niin karkaavat\ntoisinaan hänen päälle ja tallovat vaivaiseksi -- ei aina tietysti\nvihasta, vaan uteliaisuudesta; ne tahtovat tietää asian oikeaa laitaa.\nMutta\", lisää hän sanoihinsa, \"nyt olemme vuoren juurella, tässä on\nAltascarin aituus ja tuo valkea rakennus, jonka näette tuolla ylhäällä,\non hänen 'casa'\".\n\nValkeaksi kalkittu muuri ympäröi pihan ja siinä oli suuri rakennus,\njota päivä monta kesää oli paahtanut. Me hylkäsimme hevoiset kahdelle\nneekerille, jotka nekosasti lojottelivat päivänpaisteessa ja astuimme\nmatalan porttikatoksen alatse; se tumma pimento ja mieluisa viileä\nilma, johon siten saavuimme, tuntui sangen hyvältä tasangon tuiman\nhelteen jälkeen. Matalan, vanhanaikuisen kammarin keskellä istui vanha\nmies, musta silkkihuivi köytetty pään ympäri, niin että hänen hiuksensa\nnäyttivät vielä valkeammilta ja hänen kasvonsa vielä enemmän öljymarjan\nkarvaisilta. Koko huone oli melkein kuin katolinen kirkko, missä\nsalapyhäinen hämärä ja täydellinen äänettömyys vallitsee; jonkun\nharvinaisen suitsutuksen haju, joka sekaantui vanhuksen sikarin savuun,\nolisi voinut vahvistaa tuommoista harhaluuloa.\n\nKun Senor Altascar nuorteana ja vakaana kuin aatelismies nousi meitä\ntervehtämään, lähestyi häntä Georg punastuen ja nuorukaisen käytöksessä\nosoittihe niin paljon lempeyttä sekä kunnioitusta, että mieleni siitä\nheltyi. Silmäni, joita päivänpaiste oli soaissut, eivät ensialussa\nmahtaneet selvästi nähdä kammarin hämärässä; vasta erään minuutin\nkuluttua huomasin hoikan, mustasilmäisen Pepitan, joka hiipi ulos\nkammarista, kun hän oli vastannut tervehdykseemme.\n\nSangen vaikealta tuntui ilmoittaa vanhalle herralle asiani; toimeni ei\nvähempää tarkoittanut kuin viedä häneltä suurimman osan sitä maata,\njota myöten olimme tulleet --, minä ilmoitinkin asiatani aivan\nujomaisesti. Mutta hän kuunteli levollisena; hänen tummissa kasvoissaan\nei yksikään jäntäre liikahtanut ja savu, joka hiljaa kähertyen läksi\nhänen huuliltaan, osoitti kuinka tasaisesti hän hengitti. Kun minä olin\nlopettanut puheeni, tarjoutui hän kohteliaasti saattamaan meitä\nriidanalaiselle rajalle. Georg oli sillaikaa kadonnut -- mutta\narveluttava sopottaminen käytävässä sekoitetulla Hispanian ja Englannin\nkielellä ilmoitti, ettei hän ollut kaukana. Kun hän hiukan\nhajamielisenä palasi, peitti vanhus, joka oli verrattoman malttavaisin\nja reippain koko seurassa, mustan silkkihuivinsa sellaiseen mahdottoman\nsuureen \"sombreroon\", kuin kaikki Kaliforniassa syntyneet mielellään\npitävät. Väljä kaapu, joka pantiin hänen hartioilleen, antoi meille\nviittauksen, että ukko oli valmis. Valmiiksi satuloittuja hevoisia\nlöytyy aina hispanialaisten maakartanoissa, tulostamme oli\npuolitunti kulunut ja nyt ajoimme taas täyttä ravia huikaisevassa\npäivänpaisteessa.\n\nMutta ei niin hauskasti kuin ennen. Georg ja minä olimme ujomaisia ja\nkuin väkisin vietyjä tuohon tilaan; don Altascar oli vaiti ja\nvakaamielisenä. Vaitoloa keskeyttääkseni, lausuin minä muutamia\nlohduttavia sanoja, muistuttaen, että sovittamisella ja vetoomalla\nkorkeampaan oikeuteen kentiesi vielä voisi saada asia muutetuksi, mutta\nkorvaukseksi suotiin minulle ainoastaan olkapäitten kohottelemista ja\nnurja vastaus: \"Due bueno? Teidän tuomarinne pysyvät aina oikeassa\".\n\nSe intianien hautakumpu, jota edellisenä iltana olin älynnyt; oli uuden\nrajalinjan alkupaikkana ja siihen pysähdyimme. Hämmästyen huomasin,\nettä vanha Tryan siinä odotti meitä. Yhdessä ollessamme hoksasin nyt\nensikerta tuossa ylpeässä hispanialaisessa jotain mielenliikutusta ja\nveri nousi hänen keltaruskeihin poskiinsa. Minä koetin tehdä\nkokoustamme niin lyhyeksi kuin mahdollista; sentähden vaajoitin\nkiiruusti rajat niin tarkkaan kuin niitä ulkomuistilta tiesin.\n\n\"Valitut edusmiehet tulevat huomenna tänne rajalinjaa käymään tästä\nkohdasta alkaen ja minä toivon, hyvät herraseni, ettei kenelläkään\nsitte ole valituksen syytä\".\n\nSenor Altascar oli astunut alas hevoisen selästä ja poimi käteensä\nmuutamia turpeita lakastunutta ruohoa. Georg ja minä iskimme\ntoisillemme silmää. Hispanialainen nousi kohta kumarruksistaan,\nlähestyi Jooseph Tryania ja sanoi äänellä, joka vapisi hillitystä\nvihasta.\n\n\"Minä, Fernando Jesus Maria Altascar, asetan teidät esi-isieni tavalla\nmaan omistajaksi\".\n\nHän heitti neljä turvetta, kunkin erityiselle ilmankulmalle.\n\n\"En otaksu, enkä oikeiksi tunnusta teidän oikeuskuntianne, teidän\ntuomarianne, teidän 'corregidores'. Ota 'llanon!' -- ja ota samalla\ntätäkin. Janotkoot teidän eläimenne kunnes niitten kielet lerppuvat\nyhtä pitkinä kuin teidän valehtelevain lakimiestenkin! Olkoon tämä maa,\njonka vääryydellä olette saaneet, teille vanhuutenne kiroukseksi ja\nkiusaksi, niinkuin te ja teidän omaisenne ovat olleet minulle!\"\n\nGeorg ja minä koetimme nyt eroittaa molempia riitaveljiä, mutta Tryan\nkeskeytti hankkeitamme teeskennellyllä nöyryydellä, joka huonosti\npeitti hänen voittoriemuaan.\n\n\"Antakaa hänen vaan sadatella. Hänen on helpompi tehdä sitä kuin saada\ntakaisin kaikki ne elukat, jotka hän ylpeyden ja laiskuuden kautta on\nkadottanut. Herramme pitää aina oikeuden puolta panettelijoita sekä\nherjaajia vastaan\".\n\nAltascar käsitti ainoastaan arvaamalla Amerikkalaisen tarkoitusta,\nmutta sekin saattoi häntä unohtamaan kaikki, paitsi hänen äidinkielensä\ntulisia vihan ja ylenkatseen lauseita.\n\n\"Vääräuskolainen! -- Kirkonvaras! -- Sakramentin häväisijä! Älä arvaa!\n-- Älä avaa, sanon minä, valheellisia Juutaan-huuliasi minua vasten! --\nOh! -- Sekasikiö! -- Prairiekoira sielultasi! -- Car -- r -- r --\nramba!!\"\n\nSillaikaa kuin hänen vihaiset kerakkeensa vielä jylisivät kuin\nkaukainen ukkonen, tarttui hän hevoisensa harjaan, hypähti satulalle ja\nkarkasi pois.\n\nGeorg kääntyi minuun päin. \"Suvaitsetteko tänä iltana tulla meidän\nparvessa kotiimme?\"\n\nMinä muistelin noita paljaita seiniä, äänettömiä olentoja lieden\nääressä sekä vinkuvaa tuulta ja arvelin kahtaanne.\n\n\"Noh, hyvästi sitte!\"\n\n\"Hyvästi, Georg!\"\n\nKädenpuristus vielä ja me erosimme toisistamme. Minä en ratsastanut\nkauas, ennenkuin käännyin taakseni katsomaan. Tuuli oli taas herännyt\nja lakaisi tasankoa. Se ajoi edestänsä pölyryöpyn, josta toisinaan\nvilahti näkyviin utala ja rehevä mies; silloin näin Georg Tryania\nviimeisen kerran.\n\n\n2.\n\nVedentulva.\n\nKolme kuukautta senperästä kävin taas Sacramenton laaksossa. Mutta\nsilloin oli yleinen ja hirmuinen vitsaus kohdannut niitä tienoita.\nVuosien 1861-62 suuri vedentulva oli korkeimmillaan, kun minä,\nmäärätöntä halua noudattaen, otin laukkuni ja nousin alukseen veden\nvallassa olevaan laaksoon mennäkseni.\n\nNiin kauas kuin silmä kantoi, näkyi höyry-aluksen kannelta ainoastaan\nyötä, joka pimeni veden yli. Muuta ei kuulunut kuin loiskuttavaa\nsadetta ja se ei häirinnyt sitä vakaamielistä seuraa, joka\nperä-salongissa oli kokoontunut rauta-uunin ympärille. Muutamat, jotka\nmenivät ystäviä ja sukulaisia hakemaan sekä auttamaan, haastelivat,\nmurheellisilta ja levottomilta näyttäen, tuosta ainoasta kaikkea muuta\nnielevästä aineesta; toiset, jotka niinkuin minäkin matkustivat\nuteliaisuudesta, kuuntelivat halukkaasti kaikkia pieniäkin seikkoja.\nMinusta tuntui kuitenkin, ikäänkuin joku muukin syy paitsi uteliaisuus,\ntietämättäni, olisi käskenyt minua eteenpäin.\n\nVirtaava sade, molskiva vesi ja lyijy-harmaa taivas oli seuraavana\naamuna näkyalanamme, kun aluksemme pysähtyi Sacramenton puoleksi veteen\nvaipuneen satamalaiturin kupeelle. Veneitä, joilla pääsi hotelleille,\noli siinä tarjona eikä kukaan jättänyt sitä uutta tapaa koettamatta.\nMinä annoin itseni erään guttapercha-nuttuun puetun, vettä valuvan\nkipparin haltuun, jonka nimi oli Joe; minä istuuduin hänen peräti\nmärkään veneesensä ja kääriydyin kiiltävään sade-kaapuun, joka antoi\nminulle melkein yhtä hyvää vilun suojaa, kuin jos se olisi ollut\ntehty mussi-laastarista. Vastenmielistä olikin luopua mukavasta\nhöyryaluksesta, joka meistä oli ikäänkuin ainoa näkyväinen yhdistysside\nkuivan asuttavan maan kanssa -- mutta me läksimme kuitenkin lillimään\nja saavuimme kohta kaupunkiin.\n\nMe kiidimme Satamakatua ylöspäin -- se oli ennen täynnänsä kiiruutta ja\neloisuutta, vaan nyt kolkko, äänetön ja autio. Rupainen vesi, joka\nedessämme näkyi sulavan yhteen taivaan alireunan kanssa, juoksi hitaina\nvirtoina pitkin katuja. Luonto oli kostanut kaupungin varsin\nsäännöllistä rakennustapaa; se oli hävittänyt oikosuoria nelikulmioita,\noli läjännyt jäännöksiä katujen kolkille ja toisinaan kaatanut\nkokonaisia huoneryhmiä yhdeksi tiiviiksi röykyksi. Kaikenlaisia veneitä\nliukui holvikkaista porttikäytävistä ulos sekä sisään. Vesi nousi\nmuurien ja ryytimaiden pisteitten yli, pujahti huoneitten alakertoihin\nja levitti mutaansa sekä samettimatoille että höyläämättömille\nlattiapalkeille. Tuskallinen äänettömyys, joka oli yhtä peloittava kuin\nnäkyväinen hävitys, vallitsi hiljaisilla kaduilla, joilta ei enää\nkaikunut askeleita eikä vaunujen rätinää. Veden verkkainen lorina,\nairojen satunnainen pulina ja venemiesten varoittavat huudot olivat\nainoat elämän ja liikkeen merkit.\n\nSillaikaa kuin minä laiskasti oikaisen itseni veneen teljolle,\nsekaantuu noihin ääniin ja näkyihin se laulu, jota venemieheni laulaa\nairojensa musiikkia myötäillen. Se ei ole aivan yhtä ihastuttava, kuin\nse, jota hänen virkaveljensä Lidosta eli Veneziasta valmistelematta\nlaskettelee, mutta minun amerikkalainen \"Giuseppe\" osoittaa suurempaa\ntotisuutta ja voimaa; hän laulaa liikuttavia kuvaelmia viimeviikkojen\nkauhusta sekä niistä urotöistä ja itsensä altiiksi panoista, joita se\non synnyttänyt; toisinaan viittaa hän johonkuhun ikkunaan tahi\nbalkongiin, josta joku Kalifornian Bianca tahi Laura puoli-alastonna ja\nvilustuneena pelastettiin. Venemieheni on muutenkin omituinen eikä\ntahdo ottaa tarjottua maksua, sillä -- olenhan minä kentiesi San\nFranciscosta, siitä kaupungista, joka ensin kiiruhti vastaamaan\nSacramenton avunhuutoihin? -- ja onhan hän, Giuseppe, kentiesi\nHoward-seuran jäseniä? -- Ei! Giuseppe on köyhä, mutta hän ei voi\nvastaanottaa tarjottuja rahojani. Jos sittekin tahdon antaa ne\nkäsistäni, niin onhan siellä Howard-seura ja nälkäisiä sekä alastomiksi\njääneitä naisia ja lapsia Maanviljelysseuran huoneessa.\n\nMinä kiitän jalomielistä soutajaa ja hän viepi minut Maanviljelysseuran\nyhtymäpaikkaan -- se oli kylmä, kolkko ja surkea huone, sitä kamalampi,\nkoska se muistutti menneitten aikain rikkaudesta ja vauraudesta --\nsiellä saapi vieras tilaisuuden antaa roponsa. Siellä kertoo hän\nminulle myöskin \"pelastusveneestä\", joka on varustettu lähtemään\nvedenvallassa oleville sydänmaille. Hänen auttavaisuudestaan\nliikutettuna, päätän minä käyttää uteliaisuuttani muitten hyödyksi,\ntarjoten kykyäni niille, jotka ovat lähtemäisillään hädänalaisia\npelastamaan ja auttamaan. Giuseppe ottaa laukkuni huostaansa eikä eroa\nminusta, ennenkuin \"Pelastusveneen (N:o 3)\" kannella.\n\nTunti on kulunut ja minä istun nyt luotsin kastarissa, ikkunasta\nkatsellen mitä ennen oli hiljainen joki. Nyt tuntuvat sen äyräät\nainoastaan pajunoksien hyllyvistä typpäistä, joita maameren vierevät\naallot huuhtelevat. Koko tuo viljava peltomaa ynnä sen sieltä täältä\npilkoittavat ja kukoistavat maakartanot ovat pyyhityt pois pallomme\npinnalta. Puunlatvojen sopusuhtaiset rivit osoittavat paikkoja, missä\nhedelmätarhat ovat upponeet samaskaiseen jokeen. Jonkun ainoan\nmaakartanon katto näkyy vielä ja paikoittain todistaa puoleksi veteen\nkadonneesta asunnosta nouseva savu, että pelkäämättömiä ihmisiä vielä\nelää siellä sisässä. Lehmät ja lampaat ovat suljetut intianien\nhautakummuille; ne odottavat sitä loppua, joka jo on kohdannut useita\nmuitakin, sillä eläinten ruumiita kulkee ohitse vesiajona tahi pyörii\nmahdottomissa veden pyörteissä latojen ja ulkohuoneitten jäännösten\nkanssa. Vaunuja sekä rattaita on ajautunut mihin vaan joki on voinut\nniitä kantaa. Kun höyry-alus jatkaa matkaansa, näen minä kastarin\nhikisistä ikkunoista ainoastaan vettä -- se roikkaa kannelle\nlyijykarvaisista raskaista pilvistä -- se rätisee ikkunan ruutuihin --\nse kuohuu aluksen rattaiden ohitse -- se tippuu puitten latvoista --\nkaikkialla vaan vettä, valelevana, luikahtelevana, perustuksia syövänä,\ntyrskyiksi kohahtavana tai leviivänä aukeiksi, tyveniksi seliksi, jotka\nsalaisen syvyyden ja mustuutensa takia tuntuvat hirvittäviltä ja\npeittävät kukapatiesi mitä kauheita näkyjä.\n\nKun hämärä alkaa, tulee näkyala yksimuotoisuudellaan yhä\nahdistavammaksi. Minä menen koneis-majaan ja niitten puoleksi\nhukkuneitten raukkain seurassa, jotka jo olemme pelastaneet ajelevilta\nlankuilta sekä lauttasilloilta, unohdan minä kohta yleistä häviöä ja\ntarkastelen heidän yksinomaista kärsimystään. Myöhemmin illalla tulee\nSan Franciscon höyryalus vastaamme ja sille hylkäämme erään osan\nmatkalaisistamme. Laivaväki kokoo vapaaehtoisesti rahoja onnettomain\nvaralle ja me eroomme, kumpaiseltakin puolelta sydämellisesti lausuen:\n\"Jumala teitä siunatkoon!\"\n\nMe käännämme toista suuntaa menemään ja lähdemme melkein näkymättömältä\nvirran juovalta sydänmaille päin. Mutta kerran vilahtaa vielä tummia\nesineitä sivutsemme -- kelluvain huoneitten jäännöksiä. Taivas selkenee\npohjastapäin ja muutamia tähtiä pilkistää näkyviin ikäänkuin johtamaan\nmeitä aution vedenpinnan yli. Vesi tulee matalammaksi ja paraaksi\nkatsotaan, että väki jaetaan pienempiin veneisin, jotta sillä tavalla\nvoisivat hakea ympäri veteen upponnutta prairieä. Minä saan mennä\nerääsen veneesen. On vieläkin pilkkopimeää, vaikka pilven halkeema on\nlavennut.\n\nTaisi olla noin kolmas tunti aamulla; me lepäsimme airoilla eräässä\nvedenpyörteessä, joka oli syntynyt veteen jääneen metsikön päälle.\nHöyryaluksen lyhdyt näkyivät kaukaa kuin tuikkaavat yksinäiset tähdet;\nsilloin lakkautti tähystäjä vaitolon:\n\n\"Tulta edessämme\".\n\nKaikki katsahtivat sinnepäin. Tuokion kuluttua näyttihe välkkyvä valo;\nse loisti silmänräpäyksen kirkkaasti, mutta katosi taas, ikäänkuin se\nmusta esine, joka vitkalleen ajautui vastaamme, olisi muuttanut asemaa.\n\n\"Höyrylaiva!\"\n\n\"On se tyhjää!\" virkahti perämies. \"Se on huone\".\n\nSe oli iso huone, joka epäselvässä hämärässä kohosi korkeaksi ikäänkuin\nitse yön summaton katkelma. Kun tuo epämuotoinen hirviö vitkaan\npyörähteli ohitsemme, huomasimme me, että yksinäinen kynttilä paloi\neräässä ikkunassa. Määrätön aavistus pani sydäntäni kovemmin\ntykyttämään.\n\n\"Totta tosiaan, siellä on joku sisässä! -- Pojat, kavattakaa! --\nOttakaa kiinni! -- Tarttukaa siihen! -- Vene nuoralla kiinni! -- --\nHiljaa! -- Ovi on lukossa; koettakaa ikkunasta; ei! -- vaan tästä!\"\n\nSeuraavalla hetkellä kaalasimme, pulikoitsimme vedessä, joka monta\ntuumaa syvänä virtasi lattioita myöten. Siinä oli suuri kammari, jonka\nperimmäisessä päässä vanha mies istui kyyryllään, huopapeitteesen\nkäärittynä; toisessa kädessään piti hän lekuttavan kynttilän, toisessa\nauaistun kirjan, johon koko hänen huomionsa näkyi kiintyneen. Minä\ntöytäsin esiin.\n\n\"Jooseph Tryan!\"\n\nHän ei liikahtanut. Me kokoonnuimme hänen ympäri ja minä laskin käteni\nhiljaa hänen olalleen, sanoen:\n\n\"Luo silmäsi ylös, ukkoseni, katso! -- Vaimonne ja lapsenne -- missä ne\novat? -- Ja pojat -- Georg? -- Ovatko ne täällä? -- Ovatko ne\npelastetut?\"\n\nHän nosti vitkallisesti päätään ja katsoi meihin silmäyksellä, joka\nehdottomasti sai meitä peräytymään. Hänen katseensa oli rauhaisa ja\nkylmä; siinä ei ollut pelkoa, vihaa eikä tuskaa -- mutta se pani\nsittekin veren hyytymään suonissamme. Hän kallisti taas päänsä\nkirjalle eikä sen enempää huolinut meistä. Miehet katselivat minua\nsääliväisesti, vaan eivät virkkaneet sanaakaan. Minä koetin vielä\nkerran.\n\n\"Jooseph Tryan -- ettekö muista minua? -- Maamittaria, joka mittasi\ntilanne -- Espiritu Santo? -- Katso minua, vanha mies!\" Ukko värisi ja\nkääri huopaa tiiviimmin ympärinsä. Silmänräpäyksen kuluttua alkoi hän\nkertoa itsekseen: \"Maamittari, joka mittasi tilanne -- Espiritu Santo;\"\nhän kertoi niitä sanoja monta kertaa kuin läksyn ikään, jota hän tahtoi\npysyttää muistiinsa.\n\nMinä käännyin murheissani poispäin, mutta samassa tarttui hän\nkauhistuneena käteeni ja sanoi: \"Hiljaa!\"\n\nMe olimme kaikki ääneti.\n\n\"Kuuntele!\" -- Hän pani käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskasi\nkorvaani: \"Minä muutan!\"\n\n\"Muutat?\"\n\n\"Hiljaa! Älä puhu niin kovaa. Muutan. Ah! -- mitä tuolla on? -- Ettekö\nkuule? -- tuolla! -- Kuunnelkaa!\"\n\nMe kuuntelimme, vaan muuta ei kuulunut kuin veden molskinaa ja lorinaa\nlattian alla.\n\n\"He ovat niitä, jotka hän lähetti! -- vanha Altascar lähetti. He ovat\nolleet täällä kaiken yötä. Minä kuulin ensin kuinka he purolla käskivät\nukon muuttamaan loitommalle. He tulivat yhä likemmäksi. He sopottivat\noven takana ja minä näin heidän silmänsä portailla -- heidän häijyt,\nnälkäiset silmänsä. Mikseivät mene pois?\"\n\nMinä käskin miehet etsimään koko huoneen halki, jos kentiesi\nlöytäisivät jotakin jälkeä muista perheen jäsenistä ja ukko asettui\ntaas entiseen asemaansa. Hän oli niin sen olennon näköinen, jonka\nmuistin nähneeni myrskyisellä yöllä kolme kuukautta sitte, että\ntaika-uskoinen tunne minua valtasi. Kun muut tulivat sinä hyvänänsä\ntakaisin, virkoin minä heille mitä ukosta tiesin ja hän jupisi taas:\n\n\"Mikseivät mene? -- He ovat ottaneet eläimeni -- kaikki pois -- pois,\npois, pois nahkoine, sorkkineen\", ja hän huokasi vaikeroiden.\n\n\"Onhan näillä vesillä monta pelastuvenettä. Tupa ei suinkaan ole\najautunut varsin etäälle ja muut ovat kentiesi jo pelastetut\", sanoi\nperämies lohduttaen.\n\nMe nostimme ylös vanhuksen, joka näytti peräti halvattuneelta ja\nkannoimme hänet veneesen. Hän piti vielä suonenvedontopaisesti piplian\noikeassa kädessään, vaikka hänen himeät silmänsä eivät enää voineet\neroittaa sen lohduttavia sanoja. Hän kyyristyi veneen kokkaan ja me\nlähestyimme odottavaa höyryalusta, kun päivä paraillaan alkoi valeta\naution vesistön yli.\n\nMielenliikutus oli muuttanut minua. Kun höyryalukseen olimme päässeet\nja vanhan Tryanin tarpeista oli huolta pidetty, kääriydyin minä\nhuopapeitteesen ja nukuin sikeästi koneismajaan. Mutta vielä unessakin\nhäälyi mieleni edessä vanhan miehen muoto ja huoli Georgista.\n\nNoin kello kahdeksan aamulla herätti masinisti minua ilmoittaen, että\nyksi ukon pojista oli saatu ja paraikaa oli kannella.\n\n\"Onko se Georg?\" kysyin minä pikaisesti.\n\n\"Sitä en tiedä; mutta nätti mulli se on, olkoonpa sitte kuka tahansa\",\nlisäsi masinisti sanoihinsa ja hymyili, ikäänkuin jotakin lystiä\nmuistellen. \"Hän istuu kokassa, jos tahdotte häntä tervehtää\".\n\nMinä kiiruhdin sinne; Georgia en tavannut, vaan itsepintaisen Wisen.\nHän istui touvi-kääryllä, jokseenkin likaisempana ja melkein huonoksi\nmentynä senperästä kuin viimein näimme toinen toisemme.\n\nHän koetteli, nähtävästi hyväksyen, niitä kuivia vaatteita, joihin\nhäntä oli puettu. Hänen tilansa näkyi pikemmin kiihoittaneen kuin\nmasentaneen hänen luonnostaan iloista mieltä. Hän puhutteli minua\npaikalla aivan hilpeästi ja luontevasti.\n\n\"Kyllä nyt elämme hauskalla aikakaudella, eikö niin? -- Kuulkaapas,\nmihin te luulette noitten rajapyykkien joutuneen, joita äsken\npystytitte? -- Ah!\"\n\nTämän viimeisen huudahduksen hän päästi niitä pitkävartisia saappaita\nihaillen, jotka hänen vihoviimein, kovasti reudottuaan, onnistui saada\njalkoihinsa.\n\n\"Vai te saitte ukkoparan tuvasta ihan hupsuna? -- Sen rangaistuksen hän\nsai, koska hän ei oikealla ajalla lähtenyt akkansa kanssa. Perkele vie,\njos hän minua tunsi; hän luuli minua Georgiksi\".\n\nTuo isällisen unhotuksen osoitus näytti tuottavan hänelle erinomaista\nhuvitusta. Kun hän vaikeni, pistin paikalla kysymyksen mihin Georg oli\njäänyt.\n\n\"Hitto häntä tiesi, missä hän lienee! -- Jos hän olisi katsonut\nhatasarviamme eikä juossut ympäri lapsia sekä ämmiä pelastamaan, niin\nolisi hän voinut saada jotakin hyödyllistä toimeen. Mutta minä tahdon\nmuuttua norssiksi, jos hän ei laskenut kaikkia käyräsarvia mullukoita,\nkaikkia maidonantajia sarvineen sorkkineen hukkumaan. -- Kuules sinä,\nvelikulta!\" -- (ohitsemenevälle matruusille) -- \"eikö kohtsillään ole\nruoanaika? -- Minä olen nälissäni, jotta tahtoisin kettää ja syödä\nkokonaisen hevoisen. Luulenpa todella, että rupean laahtariksi, kun maa\nhiukkasen on kuivanut; sitte minä myyn nahkoja, sarvia ja talia\". En\nvoinut muuta kuin ihmetellä tuota masentumatonta intoa, joka toiseen\naikaan kentiesi olisi antanut miehelleen hyvää toimeentuloa.\n\n\"Mitä nyt aiotte tehdä?\" kysyin minä.\n\n\"Ei nyt ole paljon tekemistä\", sanoi älykäs nuorukainen. \"Laiskaksi\nminä nyt ensin taidan ruveta, kunnes asiat taas luikahtavat\njärjestykseen. Maalla on tätä nykyä mitätön arvo ja kestäähän kaiketi\nvähän aikaa, ennenkuin se kallistuu. Saas nähdä mihin ukko tästälähtein\nasettuu asumaan\",\n\n\"Minä tahdoin kysyä mitä isänne ja Georgin suhteen aiotte tehdä\",\nselitin minä.\n\n\"Oh! ukko ja minä lähdemme tietysti sinne, mihin Tommi toisella\nviikolla kyyditsi äitimme ja lapsikakarat. Ja Georg, hän tulee kyllä\naina toimeen Altascarin ja meidän välillä, jos ei hän jo ole siellä\".\n\nMinä kysyin oliko tulva tuottanut Altascarille suurta vahinkoa.\n\n\"Eikö mitä! Häneltä ei suinkaan ole hävinnyt monta sorkkasäärtä. Enpä\nollenkaan katsoisi sitä kummaksi, jos Georg olisi auttanut häntä\najamaan niitä vuorille -- se olisi ihan Georgin tapaista. Ja hänen\nkartanonsa on korkealla paikalla. Voitte varmasti vannoa, ettei siihen\nole noussut vettä yhtään. -- Niin niin!\" lisäsi Wise arvelevaisesti\nihmetellen, \"nuot hispanialaiset eivät ole semmoisia härkiä, kuin\nluullaan, jos asiaa oikein tutkimme. Minä panen vetoa, ettei yksikään\nheistä koko Kaliforniassa ole veden vallassa\".\n\n\"Minä jatkan matkaani\", sanoin minä, \"ja koetan löytää Georgia\".\n\nWise tuijotti hölmäkkönä minuun, kunnes asia näkyi selvenevän hänen\najatuksilleen.\n\n\"Enpä usko, että voitte korjata paljon mitään. Kuinka suuren osan\nsaatte -- te toimitte luultavasti monta yhdessä?\"\n\nMinä vastasin, että vaan ratokseni matkustelin. Se alensi nähtävästi\narvoani hänen mielestään. Minä luovuin sitte hänestä levotonna, vaikka\nhän oli vakuuttanut, että Georg oli turvapaikassa.\n\nKaikki, joita me tapasimme, juttelivat Georg Tryanin rohkeudesta sekä\nauttavaisuudesta ja kuinka vähän huolta hän piti itsestään. Mutta minä\nen kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin olin nähnyt häntä. Minä päätin\nveneessä lähteä hakemaan Altascarin kartanoa, lujasti tietääkseni, että\nGeorg oli turvissa. Varustukset olivat kohta tehdyt; minä sanoin\njäähyväiset Wiselle ja loin viimeisen kerran silmäni vanhukseen, joka\nyhä vaan istui liikkumatonna ja tunnotonna. Veneeni läksi liikkeelle;\nvoimakkaat ja nöyrät miehet sitä sousivat.\n\nTuli taas sadetta ja tuuli kävi kylmänä. Me kuljimme suoraan länteen\npäin; kova virta ilmoitti kohta, että olimme Espiritu-Santo-joen\njuovassa. Vähän väliä näimme hajonneitten latojen jäännöksiä ja\npajupensaat olivat ajautuneet täyteen maanviljelyskaluja.\n\nViimein saavuimme paikalle, joka oli avaran, aution järven kaltainen;\nse oli Espiritu-Santo-prairie. Kun tuuli viuhui liikuttaen sakeaa vettä\nlaineiksi, muistutin minä mieleeni entistä pitkää matkaani tämän\näärettömän tasangon yli. Miehet sousivat ääneti ja matalammilla kohdin\nhuomasin vedessä pajupuitten ja raitapensaitten pitkiä oksia.\nSyrjemmältä kohosi kohta kumpu, joka minusta tuntui tutulta; minä\nhuusin miehille, että taukoisivat ja kääntäisivät sinnepäin.\n\nLähellä hautakummun huippua oli vaaja isketty maahan ja siinä olivat\npuustavit \"L. C. S\" Alempana oli kummallisesti letitty lämsä köytetty\nvaajaan. Se oli Georgin. Se oli jollakulla terävällä kalulla leikattu\npoikki ja kummun löyhää hiekkamaata olivat hevoisenkaviot ruopanneet.\nVaajaan oli tarttunut paljon hevoisenjouhia. Se oli äänetön todistus,\nettä Georg oli ollut siellä, muttei yhtäkään viittausta löytynyt minne\nhän sitte oli joutunut.\n\nTuuli oli yltynyt rajummaksi ja me jatkoimme suurella vaivalla\nmatkaamme, milloin leväten, milloin soutaen tahi missä vettä oli\nmatalammalta, sauvomalla kulkein. Tuli äkisti pimeä, ennenkuin\nmääräpaikkaamme olimme ehtineet ja tilamme alkoi näyttää vaaralliselta;\nmutta minä kehoitin soutajiani rohkaisemaan mieltä, koska kohta\npääsisimme perille. Sillä tavalla kuljimme eteenpäin kunnes kello oli\nyli kahdeksan; silloin ajoimme mäen rinteesen kiinni. Me kaalasimme\nvähän matkaa ja jouduimme kohta kuivalle maalle sekä tielle, mistä\nkohta näimme Altascarin \"casan\" valkeat muurit; ne paistoivat aivan\nläheltä vastaamme kuin lumikinokset hämärällä. Tulia liikkui pihalla,\nvaan muuten vallitsi koko kartanolla samallainen haudantapainen\nhiljaisuus kuin entuudestakin muistelin.\n\nEräs neekeri tunsi minut kohta kun astuin pihalle ja Senor Altascar\ntuli itse korridorissa vastaani.\n\nMinä olin niin väsyksissä, että ainoastaan pyysin huoneita itselleni\nsekä uupuneille soutajilleni. Hän loi silmänsä poikki leikattuun\nlämsään, jota vielä pitelin kädessäni. Minä aloin puhua Georgista sekä\npelostani; mutta hän pani kohteliaasti ja tavallistaan vielä\nleppeämpänä kätensä olalleni.\n\n\"Poco a poco, Senor -- ei nyt. Te olette väsyksissä, te olette\nnälkäinen, te olette vilustunut. Tarpeellista on, että ensin lepäätte\".\n\nHän vei meidät pienempään suojaan ja kaasi muutamiin lasiin ranskan\nkonjakkia matkakumppanilleni. He joivat ja istuutuivat leimuavan\nvalkean lähelle. Kartanon hiljaisuus ja rauha tuntuivat sinä iltana\nvielä täydellisemmiltä kuin koskaan ennen ja oli kuin askeleet\nkorridorissakin olisivat kuuluneet keveämmiltä. Raskaampi\nvakaamielisyys kuin ennen näkyi ijäkkään hispanialaisen kasvoista.\nNoitten vanhain muurien sisäpuolella olimme ikäänkuin salvattuina\nulkopuolella häärivästä, levottomasta maailmasta.\n\nEnnenkuin ehdin kysymyksiäni kertomaan, oli hän kadonnut. Vähän ajan\nperästä kannettiin sisään kaksi höyryyvää vadillista \"chupaa\" ynnä\nkahvikuppia. Mieheni söivät halukkaasti, mutta minä jaksoin ainoastaan\nniellä alas muutamia pisaria kahvia; niin kovasti olin väsynyt ja\nmieleltäni liikutettu.\n\nMinä istuin kyyrylläni valkean edessä, kun hän taas astui sisään.\n\n\"Oletteko syöneet?\"\n\nHäntä tyydyttääkseni, sanoin omasta puolestani \"olen\".\n\n\"Bueno, syökää kun saatte; -- ruoka ja ruoanhalu eivät aina ilmesty\nyhtaikaa\".\n\nHän lausui tätä siliä Sanchontapaisella yksikertaisuudella ja\ntotisuuudella, jolla hänen maanmiehensä aina esiintuovat sananlaskuja,\nikäänkuin ne olisivat pelkkää omaa kokemusta vaan, eikä mitään lorua.\nHän kumartui sitte alas ja otti liikutetulta näyttäen käteensä Georgin\nlämsän.\n\n\"Senor, tämä oli minun tekemäni\", sanoi hän.\n\n\"Don Altascar, minä otin sen muistoksi häneltä\", sanoin minä. \"Jos\nhäntä voisin löytää -- -- -- --\".\n\n\"Hän on täällä\".\n\n\"Täällä! -- Ja...\".\n\nMinä vaikenin. Paikalla käsitin vastauksen totisuutta, noita hiipiviä\naskeleita, kuiskaavia ääniä sekä tuon vanhan kartanon haudantapaista\nhiljaisuutta. Altascar tarttui käteeni ja me menimme käytävän poikki\nsuureen synkkään kammariin. Muutamia suuria vaksikynttilöitä paloi\nikkunoilla hopeajaloilla.\n\nKomerossa seisoi iso vanhanaikuinen sänky, jonka peite, tyynyt ja\nlakanat olivat reunatut kalliilla pitsillä; koko laitos osoitti sitä\nerinomaista ylellisyyttä, jolla tuo omituinen kansa tuhlaten varustaa\nainoastaan sitä huonekalua. Minä menin likemmäksi ja näin Georgin\nlepäävän siinä melkein yhtä rauhallisena kuin silloin, koska tuonaan\nseisoin makaavan Georgin vieressä. Mutta tällä kertaa hän oli altiiksi\npannut vielä enemmän kuin silloin; hänen lempeä, jalo sydän oli ijäksi\npysähtynyt.\n\n\"Hän oli rehellinen ja uljas\", sanoi vanha mies ja kääntyi poispäin.\n\nSängyn toisella puolella oli polvillansa solakka nainen, jonka pitkät\nmustat hiukset melkein peittivät hänen pieniä käsiään, joita hän piti\nkasvoinsa edessä. Häntä en ollut huomaavinani, vaan poistuin hiljaa,\njättäen rakastavan ynnä rakastetun kahden kesken olemaan.\n\nKun taas istuimme yhdessä räiskävän tulen valossa, kertoi Altascar,\nettä hän viime-aamulla oli tavannut Georg Tryanin hevoisen uimasta\nprairiellä ja aavistanut mitä pahinta. Etäämmältä löysi hän Georgin\nkylmänä ja jäykkänä, vaan hänen ruumiissaan ei näkynyt mitään haavaa\neikä kolauksen merkkiä. Ukko arveli, että Georg luultavasti oli uupunut\nkuivalle maalle pyrkiessään ja ainoasti päässyt kummulle kuolemaan\nsamallaisen avun puutteesen, jota hän niin monta kertaa oli osoittanut\nmuille; kuolemaisillaan oli hän kentiesi itse leikannut ratustimet\npoikki ja laskenut hevoisen menemään.\n\nHän haudattiin intianien hautakumpuun -- tuohon vähäiseen yhäti\nviheriöitsevään oasiin, jonka vainottu kansaparka oli myllermöinyt\nkuivalle tasangolle. Pieni hietakiven lohkare, johon on hakattu\npuustavit \"G. T.\", on hänen ainoa muistomerkkinsä ja se on myöskin\nuuden mittauksen jälkeen rajapyykkinä Espiritu-Santo-prairiellä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKortinlyöjä.\n\n\nErinomaisen siivo juttelutapa sekä sikarinsavun ja saappaan kantain\npuute Wingdamin kyytivaunujen ikkunoissa todistivat, että\nmatkustavaisten joukossa oli nainenkin. Että hän oli kaunis voi vielä\npäälliseksi päättää varmastikin, koska tyhjäntoimittajat\npysäyspaikoilla pyrkivät vaununikkunalle pakkautumaan ja he pitivät\nomituista tavatonta huolta lakkien, takkien sekä kaulahuivien\nulkonäöstä. Sikamaisen tietoviisaan ylenkatsovalla hymyilyllä\nvaariinotti Mr Jack Hamlin kuski-istuimelta kaikki nämät tapahdukset.\nHän ei suinkaan pitänyt kauniin sukupuolen hempeyttä vallan halpana,\nmutta naiset olivat hänestä petollisina ansoina, joita oli viritetty\nsitä varten, että ne juonikkaasti viettelisivät ihmissuvun väkevämpää\npuolta korttipöydästä -- jonka ääressä Mr Hamlin kulutti elinaikansa\nsuurimmat osat (se muistutus on tässä tehtävä).\n\nHän siis ei kertaakaan luonut silmäänsä sille ikkunalle päin, mistä\nviheriä harso vietteleväisenä liehui sillaikä kuin hän laski\nsoreamuotoisen jalkansa astuimelle ja putkahti alas. Sikaria polttaen\nja omiin ajatuksiinsa liittyen vaelsi hän sitte edes takaisin\npysäyspaikalla niin huolimatonna ja koko ulkomaailmasta lukua\npitämätönnä kuin hänen virkatoverinsa tavallisesti ovat. Hänen soleva,\nsievästi puettu vartalo ja vakaa, jäykkä käytöksensä oli täydellisenä\nvastakohtana muitten matkamiesten kuumeiselle vilkkaudelle ja ylen\niloisille tempuille. Mutta ylioppilas, Harvard College'sta, itse Bill\nMasterskin, jolla oli outo silmäänpistävä vaatteenparsi, yltäkylläiset\nelinvoimat ja kova taipumus vallattomuuteen sekä seikkailuksiin,\nhänkään ei miellyttänyt ketään niin kovasti kuin tuon yksinäisen\nkortinlyöjän vaalea, klassillinen näkö, varsinkin sivulta katsottuna ja\nhänen järkähtymätön levollisuutensa.\n\nKutsari huusi tavalliset lähtösanat: \"kaikki valmis\" ja Mr Hamlin\npalasi vaunuille. Hänen jalkansa oli jo pyörällä ja kasvot auaistun\nvaununikkunan tasalla, kun hänen silmänsä samalla hetkellä kohtasivat\nsilmäparin, joka hänestä oli kauniin kuin hän koskaan oli nähnyt. Hän\nastui taas hiljakseen alas, lausui muutamia kohteliaita sanoja\njollekulle matkustavaiselle vaunuissa, jonka kanssa hän vaihtoi\nistumapaikkaa ja nousi yhtä vakaasti vaunuihin istumaan. Mr Hamlinin\nviisaustiede ei koskaan saanut estää häntä liukkaasti ja järkevästi\ntäyttämästä mielihalujansa.\n\nJackin sisääntunkeuminen saattoi muita matkustavaisia väkinäiseen\nasemaan, etenkin niitä, jotka paraillaan olivat mielitelleet kaunista\nmatkakumppaniaan. Eräs herra kumartui eteenpäin ja ilmoitti hempukalle\nsopottaen muutamilla sanoilla, että Mr Hamlinin maine sekä tavat eivät\nolleet parasta laatua. Mahdotonta on sanoa, kuuliko hän hänen puhettaan\nja tunsiko hän nyt tuota etevää lakimiestä, jolta hän joku ilta\nsitte oli voittanut monta tuhatta dollarsia; hänen kalpea naama\nei vähimminkään muuttunut ja hänen mustat silmänsä kääntyivät\nhuolimatoinna lainoppineen herrasmiehen ohitse hänen vierikumppaninsa\npaljon mieluisampaa muotoa katsomaan. Eräs intianintapainen\nlujamielisyys -- jonka hän oli perinyt äidiltään -- oli hänelle hyväksi\navuksi, kunnes pyörät vierivät hieta-ahteitten yli Scott'in lautan\nlähellä ja kyytivaunut seisahtuivat Unionin hotellin eteen. Lainoppinut\nherra ynnä eräs kongressinjäsen hypähtivät ulos ja seisoivat valmiina\nauttamaan alasastuvaa jumalatarta, eevesti Starbottle Siskiyou'sta otti\nsillaikaa hänen päivän varjon sekä kaulavaatteen haltuunsa. Kaikki\nnämät kohteliaisuuden teot matkaansaattoivat hetken hämiä ja\nviivytystä. Jack Hamlin avasi säyseästi oven vaunujen vastaisella\npuolella, tarttui neiden käteen sillä uskaliaisuudella ja lujuudella,\njota epäröivä sukupuoli pitää suurenarvoisena sekä nosti hänet keveästi\nja kauniisti vaunuista portaille. Kutsari naurahti koirankurisesti,\ntuota temppua älytessään. \"Kavattakaa tarkasti noita pieniä kaluja,\nherra eevesti!\" sanoi postinkulettaja, huolellisena olevinaan, kun hän\nnäki eevesti Starbottlen synkkämielisenä astuvan taimmaisena tuon\nriemukulkueen jälessä, joka marssi suoraa tietä ruokasaliin.\n\nJack Hamlin ei kuitenkaan jäänyt puolipäiväistä syömään. Hänen\nhevoisensa seisoi satuloittuna hotellin pihalla ja silmänräpäyksen\nkuluttua oli hän taas matkalla. Hän ajoi nelisin kaalamon yli,\nkivisestä mäestä ylös ja edelleen pölyistä Wingdamin tietä myöten\nikäänkuin hän olisi tahtonut päästä vapaaksi pahasta unennäöstä. Tien\nvarrella olevain rappeutuneitten hökkelien asukkaat varjosivat kädellä\nsilmiään, kun he katsoivat hänen jälkeensä; he tunsivat miehen sekä\nhevoisen ja kummastelivat \"mitä Indiani-Jack nyt toimi\". Enemmän\narveltiin kuitenkin hevoisesta ja sen tavoista niinkuin luonnollista\nolikin semmoisessa yhteiskunnassa, missä ajanlukua määrättiin\nCalaveras-nimisen paikan kilpa-ajoja myöten.\n\nHänen kiplonsa hikeä vuotavat kupeet saattoivat häntä viimein\nmalttamaan mieltänsä. Hän hiljensi vauhtia ja ajoi, ohjakset höllällään\nriippuvat, hidasta ravia eteenpäin. Maiseman laatu muuttui vähittäin\nmieluisammaksi. Auki-hakkaelmat petäjiköissä ja sycomore-metsiköissä\nosoittivat muutamia viljelys-yrityksiä; kukkiva köynnöskasvi oli\njohdatettu erään hökkelin oven ylitse ja nainen liekutti toisen tuvan\nseinuksella lastansa korkeitten ruusupuitten siimeksessä. Vähän\nedempänä tapasi hän muutamia paljain säärin olevia lapsia, jotka\npulikoitsivat purossa; herttaisilla leikinlaskuillaan, joita hän voi\ntoimittaa milloin vaan tahtoi, viehätti hän heitä niin, että he kohta,\niloissaan huutaen, kiipesivät hevoisen selkään, kunnes Jack viimein\nälysi välttämättömäksi väkisin irroittaa itsensä ja paeta, jättäen\ntaakseen suukkosia ja pieniä rahoja.\n\nHän tunkeutui kohta synkempään metsään -- ja siellä, kaukana\nihmisasuntojen sekä viljelysten jokaisesta jäännöksestä, alkoi hän\nlaulaa niin selvällä sekä korkealla äänellä ja paitsi sitä niin\nsurumielisellä helähdyksellä, että rastaat ja pajukertutkin,\nluullakseni, vaikenivat kuunnellakseen. Jackin ääni ei ollut totutettu;\nhänen laulunsa aineena oli joku neekerien renkutuksista lainattu\ntunnokas hurjuus; mutta koko laulannon lävitse vävähti joku omituinen\näänen ja tunteen laatu, joka oli sanomattoman liikuttava. Se oli\ntodellakin kummallista nähdä tuon tunnottoman onnen-tavoittelijan,\nrevolveri vyössä ja korttileikki taskussa, lähettävän ääntänsä edellään\nsynkeäin metsäin halki, ilmoittaen jonkun tuntemattoman \"Nellyn\nhaudalla\" semmoista kaipausta, että kyyneleet ehdottomasti täyttivät\nkuuntelijan silmiä. Eräs kyyhky-haukka, joka äsken oli tappanut\nkuudennen saaliinsa ja kentiesi arveli Mr. Hamlinia sukulaisekseen,\nkatsoa tuijotti kummastuneena häneen kuusen latvasta ja sen täytyi\nmyöntää ihmisen etevyyttä. Se ei voinut laulaa, vaikka se saaliinhimossa\nveti vertoja mustasilmäiselle kortinlyöjälle.\n\nMutta Jack tuli kohta taas maantielle ja iski kannukset hevoisen\nkupeisin. Hiljaisten metsäin ja vesi-uurrosten sijasta näki hän nyt\nosia ja hieta-töyryjä, paljaita kumpuja ja lahonevia puunrunkoja; ne\nosoittivat, että hän taas läheni sivistystä. Sitte tuli kirkontorni\nnäkyviin; hän tiesi siis, että hän oli saapunut perilleen. Muutaman\nminuutin kuluttua, kopistelivat hevoisen kaviot ahdasta katua vasten,\njoka vuoren juurella katosi ojien, sulkujen ja särettyjen kallioin\nsekasokaisiin jäännöksiin. Hän astui alas Magnolia-hotellin edustalle\nja meni ruokasalin lävitse, josta pitkä pimeä käytävä vei eräälle\novelle; hän avasi sen omalla avaimellaan ja astui huonosti valaistuun\nkammariin, jonka kalliita ja koreita huonekaluja aika sekä huono hoito\nolivat pilanneet. Pilkut ja raamut, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen\nkuosiin, rumensivat kirjailtua sohvapöytää. Tikatut nojaustuolit olivat\nvaalenneet ja makuusohvan viheriässä sametissa, jolle Jack oli\nheittäynyt, näkyi jalkapuolessa Wingdamin punaisen savimaan jälkiä.\n\nJack lauloi taas häkissään. Hän loikoi liikkumatonna, katsellen\nvastaisella seinällä riippuvaa kirjavasti väritettyä maalausta, jossa\nnuori nainen punaisine poskineen ja uhkeine muotoineen oli kuvattu.\nEnsikerta juolahti hänen mieleensä, ettei hän luultavasti koskaan\nrakastuisi semmoiseen naiseen, jos hän sitä tapaisikin. Hänen\nmielessään haamoitti kentiesi toisenlainen hempulainen.\n\nJoku koputti samassa ovea. Nousematta nykäisi Jack eräästä nuorasta,\njoka oli köytetty lukkoon; ovi lensi auki ja mies astui sisään.\n\nÄsken tullut oli pitkä ja harteva; hän oli voimakas ja uljas näöltään,\nmutta irstaisuus oli tehnyt hänen kauniita kasvojaan pahan näköisiksi.\nHän näytti sillä hetkellä olevan väkeväin juomain vaikutusten alaisena,\nsillä hän säpsähti, Jackia huomatessaan, katsoi häneen himeillä\nsilmillä ja sammalsi tavoittelevaisesti:\n\n\"Minä luulin, että -- että Kati oli täällä\". -- Jack Hamlin hymyili\nnoin halveksivaisesti, kuin Wingdamin kyytivaunuissakin, matkatoveriensa\nkohteliasta käytöstä huomatessaan. Hän oli tarpeeksensa levännyt, nousi\nistualle ja oli valmis toimituksiin.\n\n\"Ethän suinkaan tullut kyytivaunuissa?\" jatkoi tulokas, \"vai niinkö\nteit?\"\n\n\"En\", vastasi Jack. \"Ne jäivät minulta Scott'in lautalle. Ne ei\npuolessa tunnissakaan vielä joudu tänne. Noh, Brown! millä kannalla\novat asiat?\"\n\n\"Saakelin huonolla\", sanoi Brown ja hänen kasvoissaan näkyi äkisti\nhiukan toivottomuutta. \"Jack! Minä olen taas, piru vieköön, typötyhjä\nrahasta\", jatkoi hän ynisevällä äänellä, joka kuului vielä\nsurkeammalta, hänen voimakkaasen näköönsä katsoen. \"Etkö voi auttaa\nminua ja maksupäiväksi antaa minulle noin sata dollarsia? -- Minun\ntäytyy lähettää rahoja vaimolleni ja -- -- sinä olet paitsi sitä monta\nkertaa voittanut minulta sen verran; piru minut periköön, jos et sitä\nole tehnyt\".\n\nViimeiset lauseet eivät tainneet olla aivan ajatusopin mukaiset, mutta\nJack ei pannut sitä huoliaksensa ja ojensi vieraalleen anotun summan.\n\n\"Tuo puhe vaimostasi on näissä asioissa sangen ikäväksi kulunut\",\nmuistutti hän sivumennessä. \"Mikset sano suoraan, että tahdot panna ne\nrahat peliin? -- Sinä, perkele vie, et ole paremmin nainut kuin\nminäkään\".\n\n\"Seis siinä!\" sanoi Brown pikaisesti vakaaksi muuttuen, ikäänkuin\nkultaan koskeminen jo olisi antanut hänelle takaisin jonkunmoisen\narvoisuuden. \"Henkeni ja autuuteni päälle! minulla on vaimo ja saakelin\nhempeä vielä päälliseksi, vaikka itsekin sen sanon -- tuolla\nValtioissa. Kolme vuotta on siitä, kuin häntä näin ja vuosi siitä kuin\nhänelle kirjoitin. Kun saan asiat parempaan järjestykseen ja kirottu\nkaivos alkaa tuoda takaisin hintansa, aivon minä lähettää häntä\nnoutamaan\".\n\n\"Mutta Kati sitte?\" sanoi Jack, hymyillen kuin ennenkin.\n\nMr Brown koetteli vastaukseksi vetää suutansa veijarimaiseen nauruun;\nhän luuli siten peittävänsä hämiään, mutta hänen veltostunut muotonsa\nja viinan pimittämät aivonsa eivät siihen oikein taipuneet; hän virkkoi\nujomaisesti:\n\n\"Mitä helvettiä! eikö mies saisi elää hiukan vapaasti, kun niin tahtoo\n-- vai kuinka, Jack? -- Mutta mitä sanot siihen, jos erän löisimme?\nMinä panen -- sata dollarsia!\"\n\nJack katseli kelpo kumppaniansa omituisilla silmillä. Hän taisi tietää,\nettä mies ennakolta oli tuomittu rahojansa menettämään ja katsoi\nparemmaksi, että ne rikastuttaisivat hänen kuin jonkun muun lompakkoa.\nHän nyykähytti päätänsä ja veti tuolin pöydän äärelle. Samassa\ntuokiossa koputti joku hiljaa ovea.\n\n\"Se on vaan Kati\", sanoi Mr Brown.\n\nJack veti teljen syrjään ja ovi aukeni. Mutta ensikerta eläissään\nhorjui hän taaksepäin, vallan hämmästynyt ja säikähtynyt; ensikerta\neläissään punastui hän tukan rajalle asti. Sillä hänen edessään seisoi\nsama nuori nainen, jonka hän oli auttanut Wingdamin kyytivaunuista;\nBrown pudotti kortit ja tervehti häntä kummallisella naurulla:\n\n\"Vaimoni, saakeli soikoon!\"\n\nHuhu kertoo, että Mrs Brown hyrähti itkuun ja ajoi hänen päällensä\nnuhteita. Minä näin saman naisen kolme vuotta myöhemmin enkä hevin\nusko, että hän sillä tavalla oli pannut kauniit silmänsä altiiksi.\nWingdamin sanomalehden ensi-numero sisälsi päällekirjoituksella \"Mieltä\nliikuttava kohtaus\", seuraavan kertomuksen: \"Viimeviikolla tapahtui\nkaupungissamme yksi niitä kauniita ja liikuttavia sattumuksia, jotka\novat Kalifornialle omituiset. Erään sangen etevän kaivoksenomistajan\nvaimo, joka oli kyllästynyt Idän imelään sivistykseen ja kylmään\nilmanalaan, päätti hakea jalomielistä miestänsä Kalifornian kultaisilta\nrannoilta. Aikomustansa miehelle ilmoittamatta, läksi hän rohkeasti\npitkälle matkalleen ja saapui tänne viimeksikuluneen viikon lopulla.\nMiehen iloa on helpompi arvata kuin kuvailla. Yhteenyhtymys taisi olla\nsanomattoman liikuttava. Me toivomme, että useat noudattaisivat hänen\nesimerkkiään\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmme tiedä oliko hänen vaimonsa vai onnistuneet kauppa-tuumat sitä\nvaikuttaneet, vaan varma totuus on, että Mr Brownin asiat siitä\nhetkestä alkain yhä paremmalle kannalle joutuivat. Hän lunasti\nkumppaniensa osakkeet \"Nip ja Tuck-kaivoksessa\" rahoilla, jotka hän\nmuutamain väitöksen mukaan oli saanut uhkapelillä; toiset arvelivat,\nettä Mr Jack Hamlin oli ne lainannut hänelle. Hän rakensi ja koristi\nsisältä uuden Wingdamin hotellin, jossa kauniin Mrs Brownin suuren\nkansansuosion takia ei koskaan puuttunut vieraita. Brown valittiin\nkunnallis-neuvoston jäseneksi ja hän lahjoitti isoja summia kirkoille.\nHän tuli, sanalla sanoen, kohta kaupungin arvossapidetyksi\nkuntalaiseksi ja äsken tehty katu pantiin hänen nimikokseen.\n\nHuomattiinpa kuitenkin, että hän sitä myöten kuin hän tuli rikkaammaksi\nja kunnioitetuksi, myöskin vaaleni, laihtui ja tuli levottomaksi. Sitä\nmyöten kuin hänen vaimonsa nousi korkeampaan suosioon, tuli hän\näreämmäksi ja hätäisemmäksi. Hän oli kaikista aviomiehistä nöyrin ja\nmustasukkaisin. Hän ei millään tavalla hillinnyt vaimonsa vapautta,\nmutta ihmiset kuiskasivat, että niin tapahtui, koska hänen ensimmäinen\nja ainoa koetuksensa sinnepäin oli nostattanut Mrs Brownissa\nvihanpuuskan, joka pelästytti miestä vaikeneman.\n\nUseat näistä juorujutuista olivat tietysti lähteneet niitten\nnaisten huulilta, joitten kanssa kaunis Mrs Brown onnellisesti oli\nkilvoitellut Wingdamin herrain ritarillisesta kohteliaisuudesta. Hänen\npuolustukseksi täytyy toki mainita, että häntä, hänen tulosta alkain,\noli kohdeltu sellaisella jumaloitsemisella, että se olisi voinut viedä\nvakaammankin pään kieroon eikä suinkaan ylentänyt tahi jalostanut hänen\nvaimollista luonnettaan. Brown älysi epäselvästi kaikki nämät asiat;\nmutta hänen ainoa uskottunsa oli Jack Hamlin, jonka huono maine\ntietysti esteli häntä oikein tuttavan tavalla käymästä tuossa\nperheessä; hänen käyntinsä tulivatkin yhä harvemmiksi.\n\nOli Juhannusaika ja kuunvaloinen ilta; kaunis, mustasilmäinen ja\npunaposkinen Mrs Brown istui pylväikössä, tuoksuavaa iltatuulta\nihaellen ja paitsi sitä, pelkään mä, nauttien toista suitsutusta, joka\nei ollut yhtä viaton ja kylmähkö. Eevesti Starbottle ja tuomari\nBoompointer sekä ulkomaan matkailija osoittivat hänelle paraikaa\nharrasta kunnioitustaan. Mrs Brown oli erinomaisen hyvällä mielellä.\n\n\"Mitä tuolla tiellä katselette?\" kysyi kohtelias eevesti, älyttyään,\nettä Mrs Brownin huomio vasta oli kääntynyt toisapäin.\n\n\"Pölyä\", vastasi Mrs Brown huoaten. \"Ainoastaan rouva 'Siniparran'\nlammaslaumaa!\"\n\nEevesti, jonka kirjalliset tiedot harvoin ulottuivat laajemmalle kuin\nviimeiseen sanomalehteen saakka, käsitti tuon lauseen sanasta sanaan.\n\"Tuo ei ole mikään lammaslauma\", virkkoi hän, \"se on ratsasmies.\nTuomari, eikö se ollut Jack Hamlinin kiplo?\"\n\nMutta tuomarilla ei ollut mitään ajatusta siitä asiasta ja koska Mrs\nBrown oli ilmoittanut, että ilma tuli varsin kylmäksi, luopuivat he\ntarkemmista tutkimisista ja menivät sisään.\n\nMr Brown oli tallissa, mihin hän puolenpäivän jälkeen tavallisesti\nvetäytyi. Hän tahtoi kentiesi siten osoittaa, että hän halveksi\nvaimonsa ihailijoita; kentiesi oli se myöskin hänestä, niinkuin\nylimalkain heikkoluontoisten ihmisten mielestä, hauska harjoittaa\nrajatonta valtaa alhaisempain luontokappaleitten yli. Hän oli\nsanomattoman tyytyväinen, kun hän sai opettaa ratsuksi ja taltuttaa\nvaaleanruskeaa tammaa, jota hän mielin määrin voi lyödä tahi hyväillä,\nmutta hän ei voinut samalla tavalla kohdella puolisoansa.\n\nTallissa huomasi hän entuudesta tunnetun harmaan kiplon, joka äsken oli\ntalutettu paikoilleen ja jonka omistajan hän, muutaman tuokion\netsittyään, löysi hevoisen läheltä. Brownin tervehdys oli ystävällinen\nja sydämellinen; Jack Hamlinin jotenkin väkinäinen. Mutta Brownin\nhartaisin pyyntöihin suostuen seurasi Jack kohta tämän jälestä\ntakaportaita myöten ylös pieneen kammariin, jonka ikkunat antoivat\ntallille päin. Kammari oli koristamaton ja siinä oli ainoastaan sänky,\npöytä, muutamia tuolia sekä hylly, jolla pyssyn ja ruoskan sija oli.\n\n\"Tämä on minun kotini, Jack, tämä vaan\", sanoi Brown huoaten ja\nheittihe sängylle; ystävälleen viittasi hän tuolin istumapaikaksi.\n\"Vaimoni asunto on huoneen toisessa päässä. Nyt on enemmän kuin kuusi\nkuukautta siitä kuin elimme yhdessä tahi tapasimme toisiamme muulloin\nkuin syödessä. Se on huoneen isännälle hiukan sopimatonta -- vai\nkuinka?\" sanoi hän väkisin nauraen. \"Mutta iloinen olen, kun sain nähdä\nsinut, saakelin iloinen\". Hän ojentihe ulos sängystä pudistaaksensa\nJackin kylmää kättä. \"Minä käskin sinut tänne ylös, sillä minä en\ntahtonut jutella sinun kanssasi tallissa -- vaikka koko kaupunki\nkuitenkin jo tietää koko sen asian. -- -- Älä sytytä kynttilää! -- --\nVoihan tässä yhtä hyvästi tarinoida kuutamollakin. Nosta jalkasi\nikkunanlaudalle ja istu oikein mukavasti sillaikaa kuin kuuntelet.\nPutelissa on viinaa\".\n\nJack ei käyttänyt tuota ilmoitusta hyväkseen. Brown kääntyi seinälle\npäin ja jatkoi:\n\n\"Jos en olisi niin hiton rakastunut vaimooni, niin en huolisi asiasta\nyhtään. Mutta rakastan häntä niinkuin minä teen ja nähdä hänen tällä\ntavalla peuhaavan, jota estääkseni en voi panna tikkua ristiin -- -- se\nse tuiki tappaa minut -- peräti näivettää. -- Mutta sangen iloinen\nolen, kuin sain tavata sinua, Jack poikaseni!\"\n\nHän hapuili hämärässä, kunnes hän taas oli löytänyt ja pudistanut\nkumppaninsa kättä. Hän tahtoi pitää sitä omassa kädessään, mutta Jack\nveti sen pois ja pisti sen liivien alle, huolimattomasti kysyen:\n\n\"Kuinka kauan on asia ollut tällä kannalla?\"\n\n\"En tiedä. -- Siitä alkain kuin hän palasi tänne. Silloin, Jack, olin\nminä helvetin sika -- semmoinen olen vieläkin -- -- mutta en minut\nennenkuin silloin tiennyt kuinka rakastunut olin häneen. Ja hän ei ole\nollut kuin sama ihminen sen päivän jälkeen\".\n\n-- -- -- \"Mutta se ei vielä ole mitä pahinta, Jack; ja siitä juuri\ntahdoin keskustella sinun kanssasi. Asia ei ole suora sillä ettei hän\nhuoli minusta ollenkaan; -- että hän teeskentelee jokainoan töllön\nedessä, joka vaan pistää nenänsä tänne -- se on muutamain naisten\nluonnollisena tapana eikä he sillä tarkoita mitään pahaa. Mutta Jack --\nminä luulen -- minä luulen, että hän rakastaa jotakin toista miestä.\n-- -- Jack, älä nouse -- -- jos pistoolisi ovat sinulle vaivaksi, niin\nriisu ne pois\".\n\n\"Kuusi kuukautta ja vähän päällekin on hän ollut äkäisen ja alakuloisen\nnäköinen, on hän ollut arkahermoinen, herkkäpelkoinen ja muuta\nsemmoista. Ja toisinaan hän katselee minua niin herttaisen surkeasti,\nkuin hänen melkein olisi minua sääli. -- -- Ja sitte hän myöskin\nkirjoittaa jollekulle. Ja -- -- viimeviikolla on hän koonnut kaikki\nomat kalunsa -- korukalut sekä kalliit kivet -- Jack! minä luulen --\nminä melkein luulen, että hän aikoo lähteä tiehensä. Minä voin kärsiä\nkaikki paitsi sitä, että hän kuin varas pujahtaisi pois --\".\n\nBrown painoi kasvonsa tyynyihin ja muutamain minuuttien kuluessa ei\nkammarissa kuulunut muuta kuin pöytäkellon tikittäminen uunin\nreunuksella. Jack sytytti sikarin ja muuttihe aukinaiselle ikkunalle.\nKuu ei enää paistanut kammariin ja sänky oli jäänyt pimeään.\n\n\"Jack! Mitä minun pitää tehdä -- -- mitä neuvoa sinä annat?\" virkkoi\nviimein pimeästä tuleva ääni.\n\nVastaus ikkunalta kuului vakaasti ja arvelematta:\n\n\"Aja miehen jälkiä ja laukaise hänelle luoti otsaan\".\n\n\"Jack! mutta --\"\n\n\"Sen hän kyllä on ansainnut\".\n\n\"Mutta luuletko, että hempukkani sitte tulee takaisin?\" -- Jack ei\nvastannut, vaan muuttihe ikkunalta likemmäksi ovea.\n\n\"Jack, älä vielä mene! Sytytä kynttilää jos tahdot ja istu tähän pöydän\nääreen. Se on lohduttavaa nähdä sinua, jos ei muuta mitään olisikaan\".\n\nJack arveli, mutta noudatti sitte hänen tahtoaan. Hän veti\nlakkaristansa esille korttileikin ja sakasi sitä, sänkyyn päin katsoen.\nMutta Brownin naama oli yhä vaan kääntynyt seinään päin. Kun Jack oli\nsekoittanut kortit, nosti hän ja antoi kortteja vaihetellen pöydän\nvastaiselle puolelle ja itselleen. Ensimmäinen oli kaks-silmä; hänen\noma korttinsa oli kuningas. Hän sakasi, nosti ja antoi taas. Tällä\nkertaa sai luultu vastaanpelaaja rouvan, Jack itse viisikon. Hänen\nnäkönsä selkeni ja hän sakasi vielä kerran kortit. Toinen sai nyt taas\nkaks-silmän, Jack kuninkaan. \"Kaksi kertaa kolmesta\", sanoi Jack\nkuuluvasti.\n\n\"Mitä sanoit, Jack?\" kysyi Brown.\n\n\"Ei mitään\".\n\nJack koetteli sitte heittää noppia, mutta hän viskasi aina kuusi-silmää\nylöspäin ja luultu vastaanpelaaja tuli tappiolle. Tottumuksen mahti\ntuntuu toisinaan tukalalta.\n\nBrown oli sillaikaa nukkunut, murheista väsyneenä. Jack siirsi tuolin\nikkunan lähelle ja katsoi kattojen ylitse alas lepäävään kaupunkiin,\njonka tuikkia hahmoviivoja sekä jyrkkiä väriä kuu paisteellaan\nlauhdutti ja sulostutti. Hän voi sikeässä hiljaisuudessa kuulla veden\nlorinaa kanavoissa ja kuusten huminaa vuorilla. Hän katsahti ylöspäin\nja samassa lensi vilahtava tähti alas ilman heloittavalta kannelta.\nSenperästä seurasi tuokion kuluttua toinen tähti ja vielä kolmaskin.\nJackin päähän pölähti aate. Jos tähti vielä viidentoista minuutin\nkuluessa putoisi, niin -- -- Hän istui siinä kello kädessä puolenkin\ntuntia, mutta semmoista ilmausta ei enää näkynyt.\n\nKello löi kaksi ja Brown vielä makasi. Jack lähestyi pöytää ja otti\nlakkarista kirjeen, jota hän kynttilän liputtavassa valossa luki. Se\nsisälsi ainoastaan yhden rivin, joka oli naisen käsialaa:\n\n\"Tule kello kolme kevykääsissä puiston muurille.\"\n\nMakaaja kääntyi levottomasti ja heräsi.\n\n\"Jack, oletko täällä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Älä vielä mene! -- Kumma on, Jack, minä näin paraikaa unta -- -- näin\nunta entisistä ajoista. Minusta oli kuin Susie ja minä taas olisimme\nmenneet vihille ja pappina oli -- aika hullumaisesti! -- sinä.\"\n\nKortinlyöjä nauroi ja istuutui sängylle, yhteen kääritty paperi\nkädessään.\n\n\"Se oli hyvä ennusmerkki, vai kuinka, Jack?\" kysyi Brown.\n\n\"Hyvää on toivomista. Kuules, poikaseni, eikö olisi parasta, että\nnousisit?\"\n\n\"Poikanen\", jota niin ystävällisesti oli kehoitettu, nousi Jackin\nojennetun käden avulla.\n\n\"Tahdotko sikaria?\"\n\nBrown vastaanotti hajamielisenä sen sikarin, jonka Jack ojensi hänelle.\n\n\"Tulta?\"\n\nJack pusersi kirjeen kokoon, sytytti sitä kynttilästä ja ojensi\nkumppanille tulta. Hän piti siitä edelleen kiinni, kunnes se oli\nmelkein kokonansa palanut ja laski tähteet -- kuin hehkuvan tähden --\nmenemään ikkunasta. Hän näki sen putoavan sekä sammuvan hämärään ja\npalasi sitte ystävänsä luoksi.\n\n\"Poikaseni!\" sanoi hän, painaen kätensä Brownin leveille olkapäille,\n\"viiden minuutin perästä olen taas matkalla ja poissa kuin tuo kipinä\n-- ja taitaapa viipyä kauankin, ennenkuin yhteen yhdymme. Mutta\nennenkuin lähden, niin kuule neuvoni: myy kaikki mitä sinulla on, ota\nvaimosi mukiisi ja muuta muualle. Tämä paikka ei ole sopiva sinulle\neikä hänelle. Sano hänelle, että niin täytyy tapahtua, -- pakoita\nhäntä, jos hän ei tahdo. Älä sitä valittele, ettet voi olla pyhänä\nmiehenä ja vaimosi enkelinä. Ole mies -- muista, että hän on nainen.\nÄlä ole helvetin hassu. Hyvästi!\"\n\nHän tempasi itsensä irti Brownista ja juoksi alas portailta. Tallin\novella tarttui hän torkkuvan rengin kaulukseen ja pudisti häntä.\n\n\"Satuloitse hevoistani viidessä minuutissa; muuten minä --\".\n\n\"Rouva sanoi, että teille piti varustaa kevykääsit\", änkytti mies.\n\n\"Kääsit hitoille!\"\n\nHevoinen tuli satuloituksi niin pian kuin pelästyneen miehen tutajavat\nsormet sitä voivat toimittaa.\n\n\"Onko mitään tapahtunut, Mr Hamlin?\" sanoi hän. Niinkuin kaikki hänen\nvirkakumppaninsa ihmetteli hän herran tulista intoa ja oli todellakin\nhuolissaan hänen menestyksestä.\n\n\"Pois tieltä!\"\n\nMies siirtyi säikähtyneenä syrjään. Kiroten iski Jack kannukset\nhevoiseen ja ajoi täyttä laukkaa tietä myöten. Silmänräpäyksessä oli\nhän kadonnut kauas ja näkyi siellä kuin pölypilvi ikään. Samassa\nnähtiin, että loistava tähti luopui siskojensa keskuudesta ja lensi\ntummansinisestä taivaasta häntä vastaan.\n\nMonen peninkulman takana kuulivat uutisasukkaat tien varrella varhain\naamulla äänen, joka heleänä kuin kiurun lauloi etäällä metsässä. Ne,\njotka vielä makasivat, kääntyivät kovilla vuoteillaan uneksiaksensa\nnuoruudesta, rakkaudesta ja aikoja sitte kadonneesta onnesta.\n\nPäivettyneet miehet ja levottomat kullanhakijat, jotka jo olivat\ntyössä, taukosivat tuokioksi ja nojautuivat lapioillensa kuunnellakseen\nhaaveksivaa mieronkiertäjää, joka ratsasti ulos avaraan maailmaan,\nruusunkarvaista aamuruskoa kohti.\n\n\n\n"]