[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fU_pjzr2iIqFuL-hmFjqR45sA4D7J96B1khQyUZYgRFc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},408,"Sihteeri Lundbergin häät","Axelson, Maximilian",1823,1884,"408-axelson-maximilian-sihteeri-lundbergin-haat","408__Axelson_Maximilian__Sihteeri_Lundbergin_häät",null,"romaani",[],[],"fi",1874,1878,11624,73928,false,27054,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Sihteeri Lundbergin häät: Kertomus kansan elämästä\" by Maximilian Axelson is a novel written in the late 19th century. The book explores the lives and relationships of characters in a rural setting, focusing on the impending wedding of the titular character, sihteeri Lundberg. Central to the narrative is the social atmosphere surrounding the preparations for this wedding, as various community members weave in and out of the story, reflecting themes of love, societal expectations, and personal aspirations.  The opening of the book introduces us to the town of Jönköping and its vibrant surroundings during the 1840s, setting a tone rich in cultural and character depth. We are introduced to several key characters, including alaluutnantti Kalle Jalopeuransydän, who encounters a variety of individuals on his wanderings, including the intriguing apupappi Lahja and the beautiful neiti Hanna. These encounters start to build a picture of the community dynamics, hinting at relationships and tensions that will unfold further as the sihteeri prepares for his wedding. The narrative intertwines personal ambition and societal pressures, establishing the foundation for the story's exploration of love and connection. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hirvonen, Simeon",297,"Axelsonin historiallinen pienoisromaani sijoittuu 1840-luvun Jönköpingiin ja kuvaa ruotsalaisen pikkukaupungin vilkasta elämää. Tarina seuraa nuoren alaluutnantin vaiheita ja tutustuttaa lukijan paikallisiin seurapiireihin sekä kansan elämään.","Maximilian Axelsonin 'Sihteeri Lundbergin häät' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 408. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SIHTEERI LUNDBERGIN HÄÄT\n\nKertomus kansan elämästä\n\n\nKirj.\n\nMAXIMILIAN AXELSON\n\n\nRuotsista suomentanut S. Hirvonen\n\n\n\nTampere, Hagelberg, 1878.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nYli kaksikymmentä vuotta on tuo juhlallinen Vetterijärvi[1] näyttänyt\nkummallisen Jönköpingin kaupungin kuvastimessansa, lukien niistä\ntapahtumista, joita tässä käymme selittämään. Nämä tapahtuivat, näet,\n1840-luvulla, jolloin se kaunis kaupunki tuskin luki puolen nykyisistä\nasukkaistansa.\n\nJönköpingillä oli toki siihenkin aikaan jo merkityksensä; se luettiin\nRuotsin parhaimmiksi pikkukaupungeiksi, joka kunnialla omi nimen\n\"pieni Tukholma.\" Siinä tosin ei ollut niin muhkeita rakennuksia kuin\nnyt; mutta nuo sievät kaksinkertaiset rakennukset osoittivat,\nerittäinkin sen suurimman Storsjöradikadun varsilla, kirjavan, vaan ei\nvastoinmielisen sekoituksen kaikista vesikaaren väristä, sitä paitsi\ntiedettiin, että niissä asunnoissa eli ja liikkui vilkas, taideharras,\nseurusteleva ja vierasvarainen väestö. Ja kuinka säteilevät, kauniit\nsulosilmät olivatkaan tämän kaupungin tyttärillä lumoamaan -- aivan\nkuin meidänkin aikoinamme! Silloin, niinkuin nytkin, oli siellä rikas\nkaunotarten kukkatarha.\n\nMutta olipa siellä perhojakin, jotka vilkkaasti lentää leyhyttelivät\nnäiden kukkasien ympärillä, jotka samalla mielellään tahtoivat tulla\npyydystetyiksi, erittäinkin, jos laatuun kävi, kultasyötillä\nvarustetuilla verkoilla -- nuoria hovioikeuden notarioita, jotka\nkynästänsä aikoivat itsellensä loihtia vähintäkin tuomiokunnan --\nnuoria luutnantteja, jotka miekkansa kärjillä toivoivat toki saavansa\nvaltioneuvoksen nimen.\n\nEräs viime sodassa ollut kansalainen, alaluutnantti Kalle\nJalopeuransydän, pistihe kauniina Elokuun jälkipuolipäivänä\nunhottumattomasta Haghens sveitseristä Storsjöradikadulle, jossa hän\nhetkiseksi seisahti, ikäänkun ollen aivan epätietoinen, mihin matkansa\nsuunnittaisi. Mutta pian tuo oli päätetty, ja kepein askelin riensi hän\nvaskiseppä Norénin talossa olevaa majapaikkaansa kohden. Hänen piti\nsieltä samana iltana matkustaa maalle, ja hän meni tiedustamaan, kuinka\npian hän jostakin kyydin saisi.\n\n\"Kahden tunnin perästä, herra luutnantti,\" oli vastaus.\n\nKuinka olisi tuo odotus-aika käytettävä? Nuori soturimme mietti taasen\nhetkisen, ja päätöksekseen valitsi hän kävellä länteenpäin.\n\nEipä hän tuosta monta askelta ehtinyt, ennenkun huomasi lähimmästä\nhuoneesta tulevan kadulle henkilön, jonka nähtyä hän seisahti, niinkuin\ntämä olisi ollut tuttavansa, jonka nimeä hän ei heti muistanut. Kadulle\ntulia oli pitkä, laiha ja pystyluinen mustiin vaatteisin puettu mies,\njonka pitkänveteisten kasvojen yläpuolella oli musta lakki, näppärästi\nyhteen liitetty monesta vaatekielekkeestä -- todellinen taideteos,\nkyllin ansainnut sen korkean paikan, minkä oli saanut.\n\nMustapukuinen herra huomasi niinikään kadulla käviän, ja samassa huusi\nhän:\n\n\"Nöyrin palvelianne, herra luutnantti!\"\n\n\"Ahaa, maisteri Lahja! Nöyrin palvelianne; kuinkas kuuluu?\"\n\n\"Hyvin, Luojan kiitos, terveyden suhteen; -- Kuinkas, herra luutnantti,\nitse voitte?\"\n\n\"Kuin helmi kullassa. -- Herra maisteri kentiesi vielä on rovasti\nHaborg'illa?\"\n\n\"Olen, minulla on vielä se onni.\"\n\n\"No, tuopa on hupaista; saanhan toki kuulla jotakin uutta\nkotipaikaltani. Tosin olen itsekin matkalla sinne; mutta kun jo on yli\nkaksi vuotta siitä, kun olen siellä ollut, niin suotaneen minulle\nanteeksi, jos olen vähän utelias. Kuinka siis voipi, alottaakseni,\nherra rovasti? Onko hän yhtä vilkas ja voimakas, kuin viimeksi häntä\nnähdessäni?\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi hänen puolestansa; hän on aivan yhtäläinen, eikä\nole vielä ainoatakaan harmaata hiusta hänen päässänsä.\"\n\n\"Entäs neiti Hanna; hän tietysti on täydentynyt kaunotar?\"\n\n\"Hm -- kyllä, hän on oikein kaunis, ... vaan tuo on pian häviävä\nominaisuus.\"\n\nApupappi lausui nämä sanat niin kummallisella ja melkein niin\nvaivaloisella äänellä, ettei luutnantti voinut jättää häntä likemmin\ntutkimatta; ja terävästi iskien silmänsä Lahjaan, lausui hän:\n\n\"Kentiesi on hän jo kihlattu -- ehkä saan kunnian onnea toivottaa?\"\n\n\"Minulleko?\" sanoi pastori kovin säpsähtäen ja lisäsi sitte nöyryyttä\nja itserakkautta sekoittaen: \"Eipä totta toisen kerran olekaan\nsemmoiset naimiskaupat apupappi-paran osaksi aiotut.\"\n\n\"Miks'ei? -- Apulaisesta voi tulla rovasti, vieläpä aikaa voittain.\"\n\n\"Ei onnen osat yhdenlaiset!\" sanoi Lahja runollisesti, otti sitte äkkiä\ntilkkulakkinsa käteensä, ojentaen toisen jäähyväiseksi ja sanoi aivan\nlyhyesti:\n\n\"Hyvästi, hyvästi! Minun täytyy välttämättömästi mennä tänne.\"\n\nJa tuskin ennätti luutnantti tarttua hänen käteensä, kun pappi jo\nriensi poikki kadun lähimpään huoneesen.\n\n\"Tuopa oli lintunen!\" sanoi Jalopeuransydän itsekseen, käyden edelleen.\n\"Hän näytti olleen aivan hämillään tästä puheesta; -- lieneekö hänellä\nkilpailioita siihen nähden?\"\n\nPitkiin mietteisin kun ei ollut taipuvainen, jätti pian luutnanttimme\ntämän ajatuksen ja jatkoi kävelyänsä länteenpäin. Edeltäpäin ei hän\nollut määrännyt kävelynsä päämäärää, vaan pian pisti hänen päähänsä\nmennä katsomaan niitä vanhoja linnoituksia, jotka jo tähän aikaan\nolivat melkoisesti rapistuneet. Siellä oli kuitenkin vielä nyt useita\nvallimajoja, monta enemmän tai vähemmän pimeätä käytävää, ja yhteen\nnäistä laskihe nuori sotilaamme. Elkäämme paheksiko häntä, että hän,\nvaikka nyt eli hiljaisimman rauhan ajassa, sai siellä ollessaan päänsä\ntäyteen sotaisia ajatuksia; linnoituksen luonahan Napoleon Suurikin\nensimäisen kunniaseppeensä poimi -- siis esimerkki, josta oli paljon\nopittavaa.\n\nKun luutnanttimme parhaallaan meni edelleen, ja päivän valo ei enää\nhäntä seurannut, oli hän vähällä kaatua alasvieryneisin kiviin, vaan\nsilloin kokosi hän taas \"hajamieliset ajatuksensa\" ja katsoi parhaaksi\nkääntyä takaisin sekä astua jälleen päivän kirkkaasen valoon. Tultuansa\nnyt ruohoiselle tanhualle linnoitusvallin ulkopuolella, seisoi hän\nsuureksi ihmeeksensä kasvot vastatusten maisteri Lahjan kanssa, joka\npuolestaan näytti siltä, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksen henkien\nmaailmasta.\n\n\"Herra -- herra luutnantti!\" änkytti hän; \"tapasimmehan juuri\nvast'ikään toisemme Storsjöradilla -- ja nyt ... -- tapaamme taas\ntäällä!\"\n\n\"Niin, tämä näyttää todellakin vähän kummalliselta, erittäinkin kun\nmaisterilla silloin näytti olevan jokin tärkeä asia toimitettavana.\"\n\n\"Aivan oikein huomattu. Minä etsin erästä henkilöä, mutta hän oli\nmatkustanut pois, ja sentähden kävelin pilanpäiten tänne. Täällä on\nhiljaista ja rauhallista, jonka tähden ajattelin täällä hetkisen\nvalmistaa huomista saarnaani.\"\n\n\"Onpa niinmuodoin joku yhtäläisyys maisterin ja minun käynnilläni tässä\npaikassa -- minä tulin tänne mietiskelemään, kuinka linnoitukseen olisi\nhyökättävä, ja maisteri, kuinka ihmissydän olisi valloitettava.\"\n\n\"Hm!\" sanoi pappismiehemme ja näytti olevan hämillään. \"Kun asiaa\noikein ajattelen, ei olekaan minulla aikaa täällä kauemmin viipyä -- ja\nkas, kello on todellakin paljoa enemmän, kuin luulinkaan, ja rovastin\nrenki odottaa jo varmaan minua hevosella.\"\n\nHän lausui nämä sanat, vedettyänsä äkkiä taskustaan ison hopea-kellon,\nJohn Wards'in tunnettua tekoa, kumarsi sitte pari kertaa, ikäänkun\nvakuutukseksi siihen, mitä oli sanonut, tarttui kiireesti luutnantin\nkäteen ja riensi taas pois.\n\n\"Silmänräpäys, herra maisteri!\" sanoi Jalopeuransydän, joka nyt tuskin\nsaattoi olla nauruun purskahtamatta; mutta Lahja ei näyttänyt kuulevan\nhänen sanojansa, vaan jatkoi lisääntyvällä vauhdilla käyntiänsä, eli\nehkä oikeammin sanoen juoksuansa. Pian tuo seikka kuitenkin selviää,\nmiksi tämä hyvä maisteri toisen kerran vähään aikaan näin peräytyi. Hän\nei nimittäin ennättänyt kolmeakymmentä askelta kohtauspaikalta, kun\nlinnoitusvallin likimmäisellä kulmalla äkkiä näkyi kaksi nais-ihmistä,\njotka ripein askelin tulivat häntä vastaan.\n\nLuutnantti, joka tällä välin loitommalla seurasi maisterin menoa, kuuli\ntoisen tulijoista vilkkaasti huutavan:\n\n\"Maisteri on ehkä odottanut meitä?\"\n\nMitä maisteri siihen vastasi, sen lausui hän niin hiljaa, ettei sitä\nvoinut kuulla; mutta pian kääntyi teologimme takaisin ja tuli nyt\nniiden kahden naisen kanssa luutnanttia vastaan.\n\nKalle Jalopeuransydän olisi mielellään tahtonut soturina olla suuren\nkaimansa, Narvan voittajan vertainen, mutta käsitystään kauniista\nsukupuolesta ei hän voinut miltään puolin hyväksyä. Jos hän siis tapaa\nmatkallansa jonkun lempeän, vilkassilmäisen, ruusu- ja liljaposkisen\nEvan tyttären, niin olisi hän pian ollut valmis menemään miekkasille\nhänen edestään, vaan huolehtiminen hänen ihanuudestaan -- kas se olisi\nollut hänelle mahdotonta.\n\nNyt teroitti hän huomionsa melkein yksinomaisesti siihen naiseen, joka\nkävi pappismiestä lähinnä. Tuota vaaleakähäräistä tukkaa, noita\nhienoja, kuuleita poskia, tuota ruusunpunaista suuta, yhtä viehättävät\nsilloin kuin nytkin, tuota huulillansa leikittelevää hymyilyä, ja\nvihdoin noita kirkkaansinisiä silmiä, jotka niin tunnon-ilmausta\nkuvaavina kohtasivat hänen silmiänsä -- eikö hän ollut ennen näitä\nkaikkia nähnyt -- eikö tämä suloinen muoto ollut hänelle hyvin tuttu?\nEikö tämä ollut rovasti Haborgin tytär Hanna, jonka hän tässä näki\nedessänsä?\n\nSaattoiko todellakin tämä olla hän? Viimeksi näki hän hänen rippilasten\njoukossa pappilassa vielä puoliksi lapsena -- hän oli silloin vaan\nviidentoista vanha; mutta kaksi vuotta oli sitte kulunut -- nyt oli hän\nseitsemäntoista vanha. Kaksi vuotia tällä elämän ijällä tuottaa suuria\nmuutoksia -- tulija saattoi kylläkin olla hän, koska hän niin tutusti\nja melkein suosiollisesti kävi apulaisen rinnalla.\n\nNyt olivat he ainoasti muutaman askeleen päässä toisistaan. Luutnantti\npaljasti kohteliaasti päänsä, nuori neito tervehti niin ystävällisesti\nja kauniisti vastaan ja ojensi hänelle kätensä, vähän punastuen. Hän\noli todellakin neiti Hanna Kirkkopuun pappilasta, rovasti Haborgin\nainoa tytär, ja pian syntyi vilkas sanavaihto, joka, miten huokeasti on\narvattava, koski monia entisten aikojen muistoja. Mutta eipä\nnykyisyyttäkään unhotettu, ja Kalle Jalopeuransydän sai nyt tietää\nHannalta, että hän jonkun aikaa jo oli oleskellut Jönköpingissä,\nsaadaksensa lisäoppia soitannossa ja piirustuksessa, sekä että hän\ntänään oli sunnuntaiksi matkalla kotiinsa, jonka tähden maisteri Lahja\noli tullut häntä noutamaan. Hän ja muassaan oleva nuori neito, eräs\nhänen sukulaisensa, olivat päättäneet linnoituksen luona tavata\nmaisteria, joka lupasi näyttää heille sitä vanhaa sota-aikain\njäännöstä, jota Hanna ei ollut ennen koskaan nähnyt. Sitte piti heidän\nmatkustaa kotiinsa.\n\nLahja näytti tämän keskustelun kestäessä hämilliseltä ja tyrmeältä, ja\nvaihetti vaan muutamia yksitoikkoisia sanoja Hannan kumppanin kanssa,\njoka sill'aikaa enemmän katseli kaunista luutnanttia, kuin laihaa,\noikullista apulaista.\n\n\n\n\n2.\n\n\n\"Kirousta!\" sanoi Jalopeuransydän, kun hän linnoitukselta palaten\nmajapaikkaansa, kärsimättömänä meni odottamaan kyyditsiäänsä -- \"minä\nkoetin niin koreasti viihdyttää herrasväkeä tuolla linnoituksella,\nmutta pappi pelkäsi petosta ja muistutti sentähden lakkaamatta, kuinka\nvälttämätöntä olisi lähteä pois kaupungista... No, samapa tuo! hän\npyysi minua kuitenkin käymään isäänsä tervehtämässä, kun nyt olen\nkotona; senpä totisesti teenkin, vaikkapa huomispäivänä.\"\n\nTämä rohkea päätös näytti taas saattavan soturimme mieleen tasapainoa;\nsillä hän odotti nyt suuremmalla maltilla kyyditsiänsä tuloa. Kaikella\non loppunsa tässä maailmassa, olkoon se iloa tahi surua, ja niin oli\nluutnantin odotuksenkin laita. Kyytimies tuli, matkustajan kapineet\npantiin kiesiin, ja Jalopeuransydän tarttui ohjaksiin. Nyt mentiin\nsemmoista vauhtia, että kyyditsiä joksikin karsain silmin alkoi katsoa\nmilloin ajajaan, milloin hevosparkaansa, jonka tässä vastoin omaa ja\nisäntänsä tahtoa täytyi työskennellä matkustajan mieliksi.\n\nPieni pysäytys täytyi kuitenkin aivan vastoin tahtoa tehdä, ennenkun\nmatkustaja oli ennättänyt Tuulisillan yli. Kadun toisella varrella\nseisoi pari vanhanpuolista herraa, ja toinen näistä, jykeä\nkuudenkymmenen vuotias sinisessä kiiltävillä napeilla varustetussa\nhännystakissaan, otti kohteliaasti päästänsä lakin, joka oli koristettu\nkultanauhalla, ja näytti mielivän lähestyä ajopeliä. Luutnantti ei\nmillään muotoa saattanut olla hänen tervehdystään vastaamatta, ja kun\nhän nyt katsahti mieheen, huomasi hän hänessä hyvin tunnetun henkilön.\nTervehtäjä oli, näet, Jalopeuransydämen isän entinen kirjuri\nsiltä ajalta, jolloin tämä hovioikeuden virkamiehenä oli asunut\nJönköpingissä, ja nyt, niinkuin asessori Jalopeuransydänkin, asui\nmaalla samassa seurakunnassa, kuin entinen isäntänsäkin.\n\n\"Hyvää päivää, sihteeri Lundberg!\" huusi luutnantti nyt pysäyttäen\nhevosensa. \"Oletteko tavanneet äskettäin isääni?\"\n\n\"Eilen viimeksi oli minulla kunnia tavata herra asessoria, ja hän\njaksoi, Jumalan kiitos, silloin hyvin.\"\n\n\"Kiitoksia ilmoituksesta, herra sihteeri! Suokaa anteeksi, että minulla\nnyt on niin kiire; mutta kyllä me pian taas toisemme tapaamme.\"\n\nHeti käskettiin hevonen taas liikkeesen, ja niin kiireesti, ettei\nsihteeri Lundberg ennättänyt lausua, mitä nähtävästi liikkui jo\nhuulillaan.\n\nTuulimyllyn kohdalla, joka sinä aikana seisoi ja hosui ilmaa\nsiivillänsä heti läntisen esikaupungin ulkopuolella, pelkäsi hevonen\neikä tahtonut mielellään mennä myllyn ohitse. Tämä taas matkaansaattoi\nseisahduksen, joka vielä venyi siitä pitemmäksi, kun pari päihtynyttä\ntalonpoikaa samassa tuli ajaen \"Talavidin\" kuuluisasta kapakasta, ja\ntäyttä laukkaa ajoivat ohitse. Vihdoin tuli toki tämäkin este\nvoitetuksi, ja kyytikoni-parka sai kaksinkerroin korvata viipymisen.\nMutta kun matkustaja ei edes Karhuvuoren rinnettä noustessakaan\nmielinyt hiljentää ajoa, lausui kyyditsiä tyytymättömällä äänellä:\n\n\"Minä näen, että herra ajaa oikein kiireesti.\"\n\n\"Mitä tuhmuuksia lörpöttelet?\" vastasi luutnantti aivan levollisesti.\n\"Etköhän sinä itse aja yhtä kiireesti kuin minäkin?\"\n\nTämä syy lienee sattunut hyvin paikalleen, sillä ei mitään\nvastaväitteitä enää sen jälkeen kuulunut, erittäinkin kun\nJalopeuransydän nyt, ainakin niin kauan kun ylöspäin mentiin,\nlempeämmin kohteli vetäjäparkaa.\n\nKaunis on tämä seutu, tämä rantamaa Jönköpingistä Länsigötlannin rajaan:\nkukkuloita ja laaksoja alinomaa vaihetellen keskenänsä; sieviä\nmaanseutuja, joissa suhisevat koivut ja tammet; ja kaiken tämän lisäksi\nleviää juhlallinen näkö-ala majesteetilliselle Vetterijärvelle. Nuori\nsotilaamme ei myöskään ollut tunteeton luonnon suloisuudelle; koko\nnuoruutensa lämpimyydellä nautti hän sitä, ja mielikuvitus loihti tässä\nesiin yhden tulevaisuuden tuulilinnan toisensa perään.\n\nKun hän nyt katsahti järvelle, jossa pari valkeaa purjetta hiljaa kulki\nedelleen kirkkaalla veden sinipinnalla, ja hän hetkeksi luovutti\nhuomionsa siitä tiestä, jota hän vaelsi, herätti hänen äkkiä\nunelmistansa kyytimies, joka osoittaen eteenpäin tielle, lausui:\n\n\"Kas, tuolla on herrasväki ajanut vaununsa rikki!\"\n\nKalle Jalopeuransydän käänsi nyt silmänsä sinnepäin, jonne kyytimies\nosoitti, ja näki jonkun matkan päässä herran ja rouvas-ihmisen seisovan\navoimen vaunun vieressä lähellä pientä huonetta, joka pian huomattiin\npajaksi.\n\n\"Mitäs, jos siellä olisi pappi ja se kaunis Hanna!\" ajatteli luutnantti\nitsekseen, ja toivoi hartaasti, että niin olisi.\n\nTultiin tuota likemmäksi ja likemmäksi, ja viimein saavuttiin jo niin\nlähelle matkustajia, että, jos nämä olisivat kasvonsa näyttäneet olisi\nvoitu nähdä, oliko se tuttua väkeä.\n\nMatkustava herra oli pitkä, mustapukuinen mies, lakki päässä; hänen\nmatkakumppaninsa oli vähäläntä rouvas-ihminen, harmaa kesäviitta päällä\nja valkea olkihattu päässä. Nämä saattoivat aivan hyvin olla rovasti\nHaborgin tytär ja apulainen.\n\nNyt käänsihe neito tuliaan päin: se oli todellakin nuori Hanna.\nMuutamassa silmänräpäyksessä ennätti Jalopeuransydän sille paikalle,\nmissä Hanna seisoi.\n\nTällä kertaa ei luutnantti arvellut matkaansa pysäyttäessä. Hän\nseisatti hevosen, ojensi ohjat kyytimiehelle ja hyppäsi kiesistään\ntielle.\n\n\"Onko herrasväkeä kohdannut joku onnettomuus?\" kysyi hän vilkkaasti\nneiti Hannalta. \"Eihän vaan liene kukaan loukannut itseänsä?\"\n\n\"Ei toki, Jumalan kiitos!\" vastasi maisteri, joka nyt oli tuliaan päin\nkääntynyt; \"mutta toinen pyöräin akseli on taittunut, ja se on kyllä\npaha seikka.\"\n\n\"Ah, se oli oikein kiusallista!\" virkkoi Hanna nyt. Isä ja äiti\nodottavat minua aikaisin kotiin, ja minulla olisi siellä vähän pieniä\ntoimiakin tänä iltana, kun huomenna on isän syntymäpäivä.\"\n\n\"Tätä ei voi herrasväki saada laittautetuksi puoltatoista tuntia\nvähemmässä ajassa,\" sanoi nyt seppä, jota tähän asti ei huomattu, sillä\nhän oli polvillansa vaunun toisella puolella, oikein tarkoin\ntutkiaksensa, minkä vian se oli saanut.\n\n\"Eikö vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa?\"\n\nKalle Jalopeuransydän oli, miten sotilaalle kuuluu ja tulee,\nratkaisevana hetkenä mielevä, ja osasi tässäkin neuvon keksiä.\n\n\"Jos neiti Hannalla ei ole mitään vastaan sanomista, niin tarjoon minä\nsijaa kiesissäni,\" sanoi hän. \"Herra maisteri ei liene vastahakoinen\njäämään tänne siksi, kunnes vaunu on korjattu.\"\n\n\"Ei -- ei suinkaan!\" vastasi tämä, ollen nähtävästi aivan hämillään;\n\"mutta eihän kiesissä ole tilaakaan kuin kahdelle ... ja kyytimies...\"\n\n\"Jääköön hänkin tänne ja ajakoon maisterin kanssa, kun vaunu on\nkorjattu, taikka jos luulee viipyvänsä liian kauan, niin käyköön, koska\nhän, paitsi käyntipalkkaa, saa lukea itsellensä juomarahojakin.\"\n\nTätä ei tarvinnut sanoa kahdesti smålannilaiselle; kyytimies suostui\nheti käymään jalkaisin Kirkkopuun pappilaan, jonne hän tunsi monta\noikotietä, joita hän saattoi joutua perille yhtä pian kuin ajajatkin.\n\n\"Mitä sanoo nyt neiti Hanna itse?\" kysyi luutnantti taas.\n\n\"Minä pelkään liian paljon vaivaavani teitä,\" vastasi Hanna, katsahtaen\nkierosti apulaiseen.\n\n\"Se tekee liian paljon matkan väärää luutnantille,\" lisäsi pappi,\nvetäen esiin nuuskarasiansa, ottaaksensa siitä hypynlisen\nrohkaistusta.[2]\n\n\"Ei mitään matkan väärää hernepellon kautta,\" oli luutnantti vähällä\nsanoa, mutta supisti sen sijaan vastauksensa ja sanoi: \"ei tuo ole\nerittäin mitään; se on vaan puolentoista neljänneksen väärä ja sitä\npaitsi paljoa kauniimpi tie matkustaa.\"\n\nPapintytär suostui pian esitykseen, apulainen näki, ettei hänen sopinut\nenää vastustaa, ja nuoren neidon uusi tuttava auttoi häntä kiesiin,\njolloin Lahja aivan keheästi oli valmis kiesin peitenahkaa kiini\npanemaan, luonnollisesti vaan sitä varten, että Jalopeuransydämellä\nolisi niin vähän vaivaa kuin mahdollista. Sitte ajoi nuori pari\nkiireesti pois.\n\nKalle Jalopeuransydän oli kaunis mies; hänellä olivat mustat,\nkähäräiset hiukset, vilkkaat, mustantummat silmät, terveyden kuva\nkasvoilla ja miehekäs näkö hänen kasvopiirteissään, jotka vielä saivat\nvakavamman luonteen joksikin muhkeasta poskiparrasta. Hän oli muutoin\niloisa sielu, jonka mieleen ei koskaan johtunut, niinkuin Goetes\nWerterin, vetäytyä perunapuun alle itkemään tytön tähden, vaan ei hän\nkuitenkaan ollut välinpitämätön Evan kauniista tyttäristä, ja hänellä\noli yhtä elävästi ja lämpimästi tunteellinen sydän, kuin suinkin\nrakastettavimmalla nuorukaisella.\n\nKaunis oli tämä yhdessä oleva pari -- nuori tummakähäräinen mies ja\nverevä tyttö hänen vieressään. He olivat lapsena leikkineet yhdessä;\nheillä oli siis monta yhteistä muistoa, eikä mikään side huokeammin\nyhdistä kahta sydäntä toisiinsa. Aivan luonnollista niinmuodoin oli,\nettä vilkas puhe tässä heti syntyi, ja vaikka tämä alussa näytti\nkohtaavan vähän vaikeuksia, erittäinkin kun oli kysymys vielä toistensa\npuhutteluarvonimistä, niin pian kuitenkin nuoruuden vilkkaus sen\nmatkaansaatti, että puhuttelusanain \"luutnantti\" ja \"mamseli\" sijaan\nkäytettiin ainoasti sanat \"Kalle\" ja \"Hanna.\"\n\nTämän tapahtuessa oli Jalopeuransydän vähitellen hiljentänyt hevosen\nkulkua, ja tämä tuli myöskin välttämättömäksi, kun tultiin kauniin,\nvaan surullisesti kuuluisan Attarpin ohitse n.s. Bankerydin- eli\nAttarpin kankaalle, jossa hiekkainen tie teki mahdottomaksi kiireesti\nkulkemisen, ellei vaan tahdottu vetäjää tuiki pahoin kohdella.\n\nTässä synkässä havumetsässä oli aina hiljaisuus, ainoasti yksi ja\ntoinen lintu silloin tällöin siellä visersi; eikä yhtään ihmis-asuntoa,\nyhtä vähän kuin ketään ihmis-olentoakaan huomanneet matkustajat puoleen\ntuntiin läheisyydessänsä.\n\n\"Tiedätkös, Kalle?\" sanoi Hanna, muuttaen itseänsä tietämättänsä vähän\nlähemmäksi matkakumppaniansa, \"minä olen pitänyt tätä metsää niin\nsynkkänä, ja joka kerran kun kuljen tämän läpi, muistan aina Geijerin\n'laulupoikaa,' kuinka hän juoksee puiden välillä ja huutaa: 'Hui,\nsynkeää tään metsän syömmessä!'\"\n\n\"Minä olen todella huomannut monta kertaa samaa, ja se onkin aivan\nluonnollista, kun en tiedä ketään, joka olisi selkeämmin kuvaillut\nmetsävaellusta, kuin Geijer siinä laulussa.\"\n\n\"Ah, minä muistan, että Kalle ennen lauloi niin hyvin etenkin\nkansanlauluja, ja olisipa oikein hupaista nyt kuulla yhden niistä.\nTäällä ei varmaankaan ole ketään, joka siitä muistuttaisi.\"\n\n\"Onpa, matkatoverini,\" virkkoi Jalopeuransydän nauraen ja katsoen\nkauniisen naapuriinsa.\n\n\"Hyy, nyt on Kalle paha!\" vastasi hän. \"Minä en todellakaan muistuta\nmitään.\"\n\n\"No, sittepä laulan,\" säisti Kalle, ja hetkisen ajateltuansa, lauloi\nhän raikkaalla, kauniisti sointuvalla äänellä:\n\n    \"Mä lähdin ulos illalla\n    Ja kävin kohden rantaa;\n    Tul' vastaan poika ihana;\n    Hän kättä mulle antaa:\n    Sä Lemmetär,\n    Miss' asuttais?\n    Miss' asuisimme yhdessä\n    Maan päällä, mi meit' kantaa?\"\n\nTämän laulun loppusanat lauloi laulaja ehkä äänekkäämmästi, kuin\ntarpeellista olikaan, ja sitä laulaessaan käänsi hän päätänsä niin\npaljon Hannaan päin, että hän saattoi nähdä mielen kuvaelmat hänen\nkasvoissansa. Keveä punastus lennähti siinä hänen poskillensa; _hän_ ei\ntiennyt itse, mutta _Kallelle_ sanoi suloinen aavistus, mitä se\nmerkitsi.\n\nMutta ken laulaa, katselee kaunista tyttöä ja ajaa hevosta, sen on\nmahdoton yht'aikaa ajatella, kuinka hän parhaiten ohjia käyttäisi.\nSentähden kävi nytkin niin, että kun laulajamme oli toista värssyä\nalkamaisillaan, meni kiesin toinen pyörä kivelle, josta seurasi, että\nnuori papintytär putosi aivan ajajan syliin ja säikähdyksessään kiersi\nkätensä hänen ympärillensä. Nuori soturi oli nyt vähällä laskea\ntykkänään ohjakset käsistään ja lämpimästi vastata tuota odottamatonta\nsyleilyä, mutta pidätti itsensä samassa, tempasi voimakkaasti ohjia ja\nsaatti ajopelin siten jälleen oikealle pyöräraitullensa. Kun kaatumisen\nvaara oli näin poistettu, otti Hanna jälleen kätensä tavalliselle\npaikallensa, huutaen samassa:\n\n\"Jumalani, kuinka mä pelästyin!\"\n\n\"Suo anteeksi, Hanna; minä katson nyt paremmin eteeni!\" sanoi\nJalopeuransydän, pysäytti hetkiseksi hevosensa, tarttui nuoren tytön\nkäteen ja vei sen vilkkaasti huulillensa. Hanna veti tosin kätensä,\nmutta hyvin hiljaa -- ja heti jatkettiin matkaa, aivan niinkuin ei\nolisi mitään tapahtunut.\n\n\n\n\n3.\n\n\nLuutnantti ja hänen matkatoverinsa olivat jo aikaa jättäneet\njälkeensä Bankerydikankaan, kun tie vei heidät vanhan, punaiseksi\nmaalatun kaksinkertaisen huoneuksen ohitse, joka oli niin lähellä\nmaantietä, että välillä oli ainoasti muutamaa kyynärää leveä,\npeuranjuuri-aituuksella koristettu maakieleke, jonka äärimmäistä rajaa\nmerkitsi mustaksi maalattu aita valkeine porttineen. Juuri tämän\nkohdalle tultuansa huomasivat he vanhahkon, tanakan nais-ihmisen,\npunaiselta pöhöttävillä kasvoilla; hän seisoi porstuan oven kynnyksellä\nja alkoi tehdä syviä kumarruksia toisen toisensa perään, niin pian kun\nnäki matkustajat. Näitä kumarruksia seurasivat niin omituiset kujeet,\nettä niillä, joita tämä kohteliaisuuden todistus koski, oli suurin\nvaiva, mitä maailmassa voi olla, pidättää nauruansa.\n\n\"Mutta totta tosiaan olen minä tykkänään unhottanut tämän paikan\nnimen,\" sanoi Jalopeuransydän, kun he olivat ajaneet pihalle.\n\n\"Sen nimi on Puropuu,\" vastasi Hanna, \"ja sitä omistaa nyt mamseli\nSvanbom. Se oli hän, joka seisoi ovella ja kumarteli, kun me ajoimme\nohitse.\"\n\n\"Mamseli Svanbom ... hänestä en tiedä koskaan ennen kuulleeni\npuhuttavan.\"\n\n\"Ei, hän on tuskin vuotta vielä täällä asunut; hän sai periä talon\neräältä etäiseltä sukulaiseltaan ja tulee pian naimiseen meidän\nkumpaisenkin vanhan tuttavan kanssa.\"\n\n\"Kenen kanssa, saanko kysyä?\"\n\n\"Sihteeri Lundbergin kanssa.\"\n\n\"Vanhan sihteeri Lundbergin kanssa -- no, tuopa on ivallista! Minä näin\nhänen kaupungissa juuri sieltä lähtiessäni, vaan en tullut puhuneeksi\nhänen kanssansa.\"\n\n\"Hänellä on konttori Puropuussa, ja hän kirjoittaa sekä toimittaa\nkansakunnan käräjä-asioita, niinkuin hän ennenkin teki.\"\n\n\"No, sittepä saatetaan päästä hupaisiin häihin jonakuna päivänä.\"\n\n\"Jaa, hyvin hupaista on, että kaikki pitäjän herrasväki sinne\nkutsutaan.\"\n\n\"Hyvä! Minäkin koen viipyä kotona niin kauan kuin mahdollista; jos en\nitse saa pitää häitä, niin tahdon toki edes olla muiden häissä.\"\n\nTämmöisiä puhellen ja hyvin iloisalla mielellä jatkoivat nämä lapsuuden\nystävät matkaansa ja tulivat hyvään aikaan Kirkkopuun pappilaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe käännymme nyt jälleen pastori Lahjaan, joka, niinkuin lukia\nmuistanee, oli jäänyt maantielle, saadaksensa rovastin vaunut\nkorjautetuksi.\n\nNiin kauan kun poistuvat matkustajat olivat vielä silmänäöllä, seisoi\nmaisteri liikkumatta paikallansa ja katsoi ainoasti heidän peräänsä;\nmutta kun hän ei enää voinut keksiä vivahdustakaan ajopelistä eikä\nsiinä istujoista, käänsihe hän äkkiä seppään päin ja kysyi melkein\nkiivaalla äänellä:\n\n\"Kuinka pian tulee vaunu korjatuksi?\"\n\n\"Se viipyy, niinkun sanoin, puolitoista tuntia,\" vastasi tämä.\n\n\"Puolitoista tuntia! niinkauan on minun mahdoton odottaa; minun\nsaarnani on vielä kesken kirjoittamatta, ja minun täytyy lähteä täältä\nniin pian kuin mahdollista.\"\n\n\"Jos minulla olisi joku sovelias ajopeli kotona, voisi pastori aivan\nmielellään saada sen lainaksi, ja sitte saisin minäkin oikein tarkastaa\nrovastin vaunut, jotka ehkä tarvinnevat muutakin kuin tämän\nkorjauksen.\"\n\n\"En minä niin suurta väliä pidä, kummoinen ajopelin ulkonäkö on, kun se\nvaan on siinä kunnossa, että koossa pysyy.\"\n\n\"Niin, sepä onkin tässä kysymys. Minulla on vanhat rattaat, joissa on\nhyvin kehnot pyörät, niin ettei ne ensinkään kelpaa kiireeseen ajoon.\nTahtooko pastori itse tulla niitä katsomaan?\"\n\nLahja oli tähän hyvin taipuvainen, ja he menivät yhdessä likellä\nolevaan vaunuliiteriin, jossa rattaita oli katsottava.\n\n\"Tässä on kahden-istuinkin, ja pyörät, luulen minä, eivät ole niinkään\nkehnot,\" sanoi maisteri, tarttuen toiseen ja ravistaen sitä.\n\n\"Ne näyttävät paremmilta, kuin todella ovat,\" muistutti seppä. \"Kas\ntässä saa pastori nähdä, että toinen niistä on monesta paikasta\nkatkennut, eikä edes itse pyörärautakaan ole paikallaan.\"\n\n\"Nojaa, kestäneehän tuo toki kotiini pappilaan?\"\n\n\"Luulen kyllä, että se sen tekee, kun vaan pastori varoo, ettei aja\nkiveen.\"\n\n\"No, siitä ei ole mitään vaaraa; minä olen tottunut ajamaan, ja paitsi\nsitä on nyt iso, valosa päivä, niin että minä näen hyvin eteeni. Olkaa\nsiis niin hyvä, että lainaatte rattaat; ne voipi lähettää takaisin\nmaanantaina, kun vaunuja noudetaan.\"\n\nSanottu ja tehty. Muutaman minuutin perästä istui pappi sepän rattailla\nja ajoi kärsimättömänä edelleen nuorten jälestä.\n\n\"He eivät voi vielä olla kaukana minun edelläni,\" sanoi hän itsekseen,\n\"ja päälliseksi luutnanttipojalla ei liene kovinkaan kiirettä. Kun vaan\npyörät nyt pitäisivät.\"\n\nHän antoi hevosen juosta vähän kiiruummin, koettaaksensa kuinka paljon\nrattaat kestäisi, eikä voitu huomata, että kiireempi vauhti olisi\nvähintäkään vahingollisesti vaikuttanut siihen pyörään, jonka seppä oli\nniin kehnoksi sanonut.\n\n\"Seppä pelkää rattaitansa eikä tahtoisi niiden särkyvän, se on koko\nsalaisuus,\" sanoi Lahja aivan tyytyväisenä keksinnöstään, ja antoi\nsamalla hevosen mennä vielä kiireemmin edelleen. Kaikki näytti\nonnelliselta ja hyvältä, ja kun hän nyt ei enää luullut tarvitsevansa\npitää niin tarkkaa huolta ajopelistänsä, alkoi hän sen sijaan\ninnokkaasti tutkia edeltäjäänsä, katsoi ja kuulteli niin tarkkaan kun\ntaisi, istuen tätä tehden kaula eteenpäin kurotettuna ja pää\nväärällänsä, jotta toinen korva oli vähän enemmän eteenpäin kuin\ntoinen. Hän luuli täten huokeammin voivansa huomata jokaisen äänen ja\noli jo todellakin kuulevinansa kaukaisen, ikäänkun etenevän ajopelin\nratinan.\n\n\"Hiljaa, nyt minä näen heidät!\" huusi hän vihdoin riemuiten, kun hän\nkaukana näki liikkuvan esineen vilahtelevan edessään puiden välissä.\n\nHän näki todellakin oikein; luutnantin kiesi alkoi tulla näkyviin, ja\najajan sekä hänen neitonsa saattoi pian yhä selvemmin huomata.\n\n\"Minun on nyt lähestyminen heitä aivan huomaamatta,\" mietti maisteri;\n\"onneksi ei kuulu ajanta kauas tällä hiekkaisella tiellä, ja sepä onkin\njuuri hupaista nähdä, kuinka he käyttävät itseänsä. Katso, noin\nverkalleen hän ajaa!... Totta tosiaan luulen, että hän laulaakin ...\nvirttä se ei varmaankaan ole, siitä saa olla vakuutettu ... se on\nkansanlaulua... Kas, nyt ajoi hän kivelle, jotta kiesi oli vähällä\nkaatua. Katsos, nyt seisottaa hän... Nyt puristaa hän hänen kättänsä!\"\n\nTämä oli enemmän kuin pappi taisi sietää, ja heti sai hevonen niin\noivallisen ruoskan-iskun, että se lymysi sivulle ja tempasi rattaat\nraitustaan, missä ne olivat olleet. Kärryt törmäsivät siinä lähellä\nolevaan kiveen, ja -- rats! räiskähti nyt pyörä rikki ja rattaat ja\nhevonen kaatuivat; mutta maisterimme olisi tässä saattanut helposti\nloukata kätensä tahi jalkansa, ellei hän olisi onneksi ajoissa\nhuomannut vaaraa ja hypännyt rattailta alas. Hänen ensimäinen työnsä\noli päästää hevonen irti, jotta tämä olisi pääsnyt jaloillensa, ja kun\nse suurella vaivalla toimeen saatiin, katsahti hän eteenpäin tielle\nnähdäksensä, ettei luutnantti ehkä olisi huomannut hänen\nonnettomuuttaan ja nyt tulisi häntä auttamaan.\n\nMutta ei, se oli jo liian myöhään! Kiesi oli jo kadonnut tien\nkäänteesen, jossa metsä vielä päälliseksi oli niin tiheä, että puiden\nvälistä oli aivan mahdoton nähdä ajajia.\n\nLahja mietti hetkisen huutaaksensa matkustajia, mutta luopusi heti\nsiitä, kun hän samassa havaitsi, että hänen pulansa vähintäkin\nluutnantissa herättäisi pikemmin pilkantekoa kuin sääliväisyyttä. Sitä\npaitsi toivoi hän, että joku hänen seurakuntalaisistansa tulisi pian\nsamaa tietä, ja sen hän teki sitäkin enemmän, kun hän vähää ennen\nkaupungista lähtöänsä oli nähnyt useita heistä vielä jäävän sinne.\n\nMutta odottaa sai hän. Siinä meni yksi tunti, siinä kului kaksi eikä\nvielä yhtään tuliaa näkynyt. Sill'aikaa oli hän silloin tällöin\nkävellyt monille suunnille metsässä, nähdäksensä, olisiko ehkä lähellä\nyhtään ihmis-asuntoa taikka jos joku ihminen siellä löytyisi, mutta\nkaikki turhaan. Hän ei voinut myöskään näitä tutkimuksiansa ulottaa\nerittäin etäälle, kun hän pelkäsi, että hevonen varastettaisiin; ja\nnäin vaeltaissaan levotonna edestakaisin näki hän auringon laskeuvan\nalas taivahan rantaan.\n\nNyt tuli viimeinkin eräs pitäjäläinen ajaen, ja kun tämä huomasi\nmaisterin onnettomuuden, raapasi hän miettiväisenä korvallistaan,\nterävästi tarkastellen rikkounutta pyörää, jonka hän pian huomasi niin\npahoin pilanomaksi, ettei sitä sepän avutta voisi korjata. Mutta nyt\njuolahti mieleensä ajatus: ei ollut kaukana tiestä talonpoikaistalo,\njonne hän tiesi oikotien, ja sieltä voisi hän kyllä lainata rattaat tai\nvähintäkin pyörän. Jos pastori vaan katsoisi hänen hevostansa, niin hän\nheti juoksisi sinne. Lahja kiitti luonnollisesti tarjouksesta, ja mies\nlönkkysi sitte tiehensä. Taaskin puolen tunnin odotus, vaan nytpä tuli\nvihdoinkin apu. Lähellä olevan talon isäntä tuli itse maisterin\nseurakuntalaisen kanssa vetäen rattaita, joihin hän oli pannut irtaimen\npyörän, joka huomattiin kohtalaisen soveliaaksi sepän ajopeliin. Tosin\nontui se vähän, mutta kun se oli tarpeeksi luja, oli maisteri siihen\ntyytyväinen, maksoi talonpojalle kaksitoista killinkiä vaivastaan ja\njatkoi taas matkaansa, järkevästi päättäen hyvin varovasti eteenpäin\nvaeltaa. Hämärä oli jo alkanut tulla, ja kun hän tuli pappilaan, oli\nniin pimeä, kun kesäyönä voi olla.\n\nJuuri kun Lahja ajoi pihalle, näki hän kiesin tulevan pytingistä päin\nvastaansa ja kuuli huudettavan:\n\n\"Onko se maisteri, joka tulee nyt?\"\n\n\"On, hän se on,\" vastasi Lahja vähän äreästi, kun hän puhujassa tunsi\nluutnantti Jalopeuransydämen.\n\n\"Hyvää yötä sitte herra maisteri, ja kiitoksia hupaisesta yhdessä\nolosta tänään!\"\n\n\"Mamselin kanssa, niin!\" ajatteli apulainen vaan lisäsi kuultavasti:\n\"Hyvää yötä, herra luutnantti, onnellista matkaa!\"\n\n\"Niin kauas kun pippuria kasvaa!\" ajatteli luutnantti, ajaen hevoisen\nulos pappilan portista.\n\n\n\n\n4.\n\n\nOli sunnuntai. Kirkkopuuhun oli kokounut paljon väkeä jo aikaa ennen\njumalanpalveluksen alkua, ja siellä nähtiin seurustelevampain isäntäin\nseisovan, keskustellen hajoitetuissa parvissa, kun kainommat seisoivat\nliikkumattomina ja äänettöminä kuin kuvapatsaat, asettuneina riviin\npitkin kirkkotarhan kiviaitaa. Näillä viimeksi mainituilla ei ollut\njuuri huonoin paikka, varsinkaan niillä, jotka olivat aidan\nulkopuolella ison tien vieressä. He saattoivat esteettömästi arvostella\ntulevia kirkkovieraita, joissa jumalanpalveluksen lähestyessä useita\nsäätyhenkilöitäkin tuli nähtäville.\n\nSiinä tuli Ekeviikin asessori rouvanensa ja poikanensa, joka oli sama\nnuori luutnantti, mihin lukia jo on tutustunut; tuossa tuli\nhyväntahtoinen, jykevä \"vaanjunkkari,\" jolla oli puustelli pitäjässä.\nNyt tuli sihteeri Lundberg keltaisessa kiesissään, nyökkäillen tutusti\nniille asianajattajille, joita hän tässä näki; mutta viimeksi tuli\nsuuressa retelissään nimismies vaimoneen, poikineen ja tyttärineen,\nkaikki niin käytännöllisesti vaunuun pakatut, että he, vaikka heitä oli\nniin paljon, siellä kuitenkin oli sijaa. Tämän vaunun edelläjuoksijana\noli harrikarvainen koira, nimismiehen uskollinen seuraaja tärkeimmissä\ntoimituksissa ja kaikkein niiden pelko ja kauhistus, joilla oli asiaa\n\"komisariukselle.\" Fylaks näytti, ja vielä vieraalla maalla, tänään\nylimyshenkensä siten, että kirkkopihan luokse tultuansa syöksi esiin ja\naivan epäkohteliaasti haukkui muutamia isäntiä, joita tunsi ja joita\nennen kotonansa oli huvittanut säärtä puremalla. Sen perässä tuli itse\nnimismies vähän kohteliaampana kuin Fylaks, mutta kuitenkin varsin\nvakaisena, vieläpä tyrmeänäkin, kuiskaten siellä ja täällä yhdelle tai\ntoiselle \"syntiselle\" velaksi jääneistä ulosteoista, maksamattomista\navisionihuudoista tahi sakoista y.m.s. Kuitenkin koki hän välistä näkyä\nniin hyväntahtoiselta kuin mahdollista joka kerta kun näki ukko\nLundbergin, jossa hänellä oli ankara kilpailia, ja joka vielä\npäälliseksi oli hyvässä suosiossa isäntä-ukkojen kanssa sekä kävi nyt\nympärinsä heille kättä paiskellen.\n\nNyt tuli rovasti rouvansa ja tyttärensä kanssa, käyden pappilasta, joka\noli aivan lähellä kirkkotarhaa, ja heti tunkeusi kansaa tiheämmin sen\ntien viereen, jota rovastin perheen oli käyminen. Rovasti Haborg,\npieni, suora ja hieno, järkeväkasvoinen ja hyvin vilkas-liikenteinen\nmies, tervehti ystävällisesti, oikeinpa kohteliaasti kaikkia, ja samoin\nteki hänen rouvasväkensäkin. Rovastinna antoi yhdelle ja toiselle\nemännälle kättä, ja nuori Hanna tervehti samoin entisiä\nlukutovereitansa, joita hän tapasi.\n\n\"Kuinka hän on kaunis!\" kuiskutti kansa siellä ja täällä toisillensa.\n\n\"Kuinka hän on kaunis!\" ajatteli myös luutnantti Jalopeuransydän, kun\nhän vanhempinensa seisoi katsellen sinnepäin, josta Haborgin perhe\nlähestyi.\n\nPian oli ilo saada tervehtää toisiansa; ja samassa sai rovasti\ntilaisuuden kutsua asessorin perheen päivälliselle pappilaan.\nMuistutettakoon tässä, että hän kutsui joka sunnuntai kaikki pitäjän\nsäätyhenkilöt, jotka kirkossa tapasi, pöytäänsä; sillä tämän\npappismiehen monen muun ansion lisäksi oli luettava sekin, että hän\nkäytti vierasvaraisuutta niin paljon kuin varat myönsivät -- ja\ntodellakin se ei ollutkaan vähäistä.\n\nJos joku haluaa nähdä omituista kirkkoa, niin saa hän sen nähdä\nKirkkopuussa; ja astuessa tuohon vanhaan puurakennukseen, joka oli\nerittäin tilava, oli varsin vaikea uskoa tulleensa yhteiselle\njumalanpalvelukselle pyhitettyyn paikkaan. Se näytti pikemmin\nteaterisalongille. Kaksi parvea, ihan kuin teateriparvet, kävi\npäälletysten ympäri kirkon lähelle alttaria, jonka päällä oli neljä\npienempää parvea, joilta nähtiin alas kirkkoon aivan kuin teaterin\nesiloukoista. Näiden kaikkien parvien takana oli, juuri kuin\nteaterihuoneessa, pitkiä käytäviä.\n\nSaarnaajan sanoja selittävinä kuvina oli nähtävänä öljymaalauksia,\njotka koristivat koko kattoa, ja jotka esittivät kuvauksia ei\nainoastaan ihmiselämästä, vaan taivaasta ja helvetistäkin.\n\nViimeksi mainittuja ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan käyttää se\nsananpalvelia, joka tänään oli astunut seurakunnan hartautta\nherättämään; sillä rovasti Haborgilla oli paljoa syvempi kuvitus, kuin\ntavallisesti kirjallinen, ja semmoinen mielenhurskaus, joka oli enempi\nkuollutta puustavillista tietoa. Kalle Jalopeuransydän, joka istui\nisänsä kanssa eräällä pienemmällä kuorissa olevalla parvella, kuulteli\nmyös hänelle harvinaisella tarkkuudella päivän saarnaa, vaikka\nkuitenkin oli tunnustaminen, että hän aina välistä loi silmäyksensä\nsaarnastuolista erääsen kirkon lattialla olevaan etupenkkiin, jossa\nrovastin rouva kukoistavan tyttärensä kanssa istui. Nuori Hanna\noli siellä, semmosen lapsellisen hartauden kuvaus puhtaissa\nkasvopiirteissään, että se olisi herättänyt kenessä hyvänsä vilkkainta\nmyötätunteisuutta.\n\nKerran tapasivat heidän silmäyksensä toisiansa, nimittäin silloin, kun\nsaarnamies sydämmellisimmällä lämpimyydellä lausui ne kauniit sanat\nrakkaudesta, jotka ovat koko Johanneksen evankeliumin kukoistuksena.\nMutta eipä ainoastaan katsehet silloin toisiansa tavannut, vaan myöskin\nheidän sielunsa siinä yhdistyivät puhtaasen, syvään tunteesen, jonka\nsisällön saattaisi lausua sanoilla: \"Niin tahtoisin minäkin rakastaa ja\nolla rakastettu!\" Tämä silmänräpäys oli heidän tietämätön kihlauksensa.\n\nHetkisen kuluttua jumalanpalveluksen jälkeen olivat kaikki pappilaan\nkutsutut päivällisvieraat saapuneet sinne. Paitsi Jalopeuransydämen\nperhettä, nähtiin siellä myös \"vaanjunkkari\" ja sihteeri Lundberg, sekä\n\"komisarius\" rouvansa, kahden poikansa ja viiden tyttärensä kanssa.\nItse Fylaks oli myös seurassa, joka huomattiin sen usein uudistavista\nraaputuksista porstuan ovelle, jotka vasta silloin taukosivat, kun eräs\narmelias piika kutsui sen kyökkiin ruokaa saamaan.\n\nHerrasväen kesken nousi vilkas puhe pöydässä, ja ne, jotka tässä\nensisijassa puhetta johtivat, olivat \"komisarius\" ja vaanjunkkari.\n\nEdellinen puhui viimeisistä ulosmittauksistaan semmoisella\ninnostuksella, joka näytti osoittavan, että hän piti näitä\ntoimituksiansa ei ainoastaan soveliaana, vaan milt'ei enemmän\nsiveellisenä vaikutuksena, jota hän todellisella hartaudella harjoitti.\n\nVaanjunkkari puuttui puheesen niin usein kun sai sanavuoron, joka ei\nollutkaan juuri helppo asia, varsinkaan sitte kun oli saanut puolikkaan\n-- ja haasteli \"urostöistään\" ja \"seikkailuksistaan,\" joilla hän ei\nensinkään tarkoittanut sotaisia sankaritekoja eikä selkkauksia, vaan\nyksistään semmoisia yrityksiä, kuin esim. metsäretkiä, purjehduksia\ny.m.s.\n\nSihteeri Lundberg oli alussa perin harvapuheinen ja oli tähdännyt\ntarkkuutensa enimmiten lasiin ja lautasiin, joiden sisältöä hän\n\"tunteellisuudella ja varmuudella\" ahmi.\n\nRovasti, joka enimmiten seurusteli asessorin ja hänen poikansa kanssa,\noli sen ohessa kuitenkin uutterin isäntä, ja kehoitti milloin yhtä,\nmihin toista käyttämään hyväksensä, mitä siinä tilaisuudessa oli\ntarjona.\n\nMutta maisteri Lahjan olivat kotvaseksi kokonaan kietoneet nuo\nnimismiehen viisi tytärtä, jotka kaikki olivat rivakoita kauniita\nneitoja punaruskeine hiuksineen ja hienoine, kauniine hiviöineen sekä\nperin vilkkaine, milt'ei tunnokkaine silmineen. Vanhin näistä,\nneljänkolmatta-vuotias Katri, joka vielä piti itseänsä muita kaikkia\nparhaimpana, oli sen lisäksi myös vapaapuheisin, ja näytti itse\nsaattavansa kosioita miestä, jos niin mieleensä juolahtaisi.\nSanottiinpa myöskin, että hän oli antanut pastori Lahjalle vissiä\npieniä viittauksia sinne päin, ja varmaa on, että hän, missä vaan\ntoisensa tapasivat, aina ymmärsi ryhtyä keskusteluun hänen kansansa.\nHyvä apulainen, joka omi jonkun määrän itserakkautta, vastaanotti tämän\nkunnioituksen, jos sitä siksi voimme nimittää, suosiolla, vaan varoi\nkuitenkin tarkoin itseänsä virkkamasta mitään semmoista, joka olisi\nvoinut antaa aihetta nuorelle mamselille mihinkään todellisempiin\ntoivoihin. Hän piti tosin hänestä hyvin paljon, ja tiesi myöskin, että\ntämä tulisi saamaan mukaansa useita tuhansia pesästä; mutta hän piti\nvieläkin enemmän rovastin tyttärestä, osiksi siitä syystä, että hän oli\npaljoa kauniimpi, ja osiksi että naimiskauppa hänen kanssansa enemmän\nmiellyttäisi hänen turhamaisuuttansa ja saattaisi valmistaa hänelle\nparemman näköalan papillisella tiellä.\n\nTänään oli mamseli Katrilla aivan uusi keskusteluaine käsiteltävänä, ja\nsepä oli juuri luutnantti Jalopeuransydän. Hänestä kysyi hän, missä hän\noli ollut viimeisinä vuosina, aikoiko hän nyt jäädä pitäjään, oliko\nhän luutnantti, vaiko vaan alaluutnantti, oliko hän kihlattu tai\nei y.m. y.m, johon kaikkeen maisteri vastasi aivan kuivasti ja\nhaluttomasti aina mitä tiesi. Nimismiehen molemmat pojat seisoivat\nsill'aikaa suu avarasti ammollaan, töllistellen luutnanttia.\n\nMutta nyt tulivat rovastin rouva ja Hanna, joilla kirkosta tultua oli\nollut valmistelevia toimia kyökin puolella, ja nyt istuttiin pöytään.\nRovastilla oli hyvää madeira-viiniä tarjottavana, ja ensimäistä lasia\ntyhjennettäessä toivotti hän vieraitansa tervetulleiksi. Mutta toista\njuodessa esitti asessori Jalopeuransydän maljan isännälle, joka tänään\ntäytti seitsemännenkuudetta vuotensa. Näin kului atria parhaimmassa\nsopusoinnussa, ja komisarius, vaanjunkkari sekä sihteeri Lundberg eivät\nsuinkaan olleet vähimmän tyytyväiset.\n\nPäivällisten jälkeen saatettiin naiset pieniin asuntohuoneisin, jolloin\nnimismiehen Katri, joka oli pöydässä istunut luutnantin vieressä, itse\notti hänen käsivartensa, johon hän kävellessä tuttavimmasti nojausi.\n\nKaikkia vieraita pyydettiin myös viettämään iltaa pappilassa, ja sitä\nei kukaan vastustanut. Edellinen osa jälkipuolipäivää vietettiin\nkävelemällä puutarhassa, jossa kahvea ja muita virvoituksia nautittiin;\nmutta kun aurinko alkoi kallistua laskumailleen, mentiin jälleen\nhuoneisin. Siellä seisoi herroja varten pieni viehättävä pöytä, jolla\noli punssia ja \"toti-aineita.\"\n\nToimeen tuota nyt siis ryhdyttiin ja lasit täytettiin, jolloin tarkka\nkatselia olisi huokeasti voinut huomata jonkunlaisen levottomuuden\nmaisteri Lahjassa. Syy tähän hänelle joksikin harvinaiseen mielialaan\nsai kuitenkin pian selityksensä.\n\nKun maisteri näki, että kaikki olivat täyttäneet lasinsa ja naisten\nhuoneesen katsottuansa huomannut, että maustinviinitarjoin oli siellä\nkiertänyt ympäri, tarttui hän nähtävällä urhoollisuudella lasiinsa ja\nsanoi syvällä, omituisimmalla äänellä:\n\n\"Suvaitsevatko herrat seurata minua naisten luokse? Minulla on pieni\nmalja esitettävänä.\"\n\nLuonnollisesti seurattiin tätä pyyntöä sangen halullisesti, ja nyt\nretkeiltiin lasit kädessä lähimpään huoneesen, jossa maisteri\npovitaskustansa otti esiin paperin, yskäsi ja pyysi kotvaseksi\nläsnäolijain huomiota puoleensa. Ja kun tietysti tätä ei kukaan\nvastustanut, luki Lahja nyt teeskennellyllä äänellä seuraavat värsyt:\n\n    \"Seitsemänkuudett' täyttävi\n    Nyt rovasti,\n    Ja siksi me nyt riemussamme\n    Myös maljan hälle kallistamme.\n\n    Tiens' onpi ollut ihmeinen,\n    Tie avujen,\n    Ain' ollen muille esikuva.\n    Ken tohtii häntä halveksua?\n\n    Hän, hyvä paimen, lampaitaan\n    Käy kaitsemaan,\n    Ja jos ne seuraa neuvojansa,\n    Niin välttävät he vaarojansa.\n\n    Ja joskin susi toisinaan\n    Saa jonkunkaan, --\n    Kun paimen huutaa äänellänsä,\n    Pois susi juoksee häpeissänsä.\n\n(Tämän värsyn lopussa vilkaisi maisteri karsaasti vasemmalle, jossa\nluutnantti seisoi).\n\n    Siis terve! Paljon surua\n    Sä jalona\n    Oot nähnyt. Aina puuttuvilla\n    On leipäs ollut saapuvilla.\n\n    Ja vieraat täyttää huoneitas\n    Sun pidoissas.\n    Ja kaikki luokses saapuvaiset\n    Ne poimii kukat kaunokaiset.\n\n(Tässä vilkaisi laulaja oikealle, jossa neiti Hanna oli).\n\n    Nyt sulle kehno lauluni\n    Jo loppuvi.\n    Sä vasta tullos vanhoillasi\n    Sun rauhalliseen hautahasi!\"\n\nMitä tämän kunnioituksen esine itse ajatteli maisterin runosta, jätämme\nsanomatta, mutta kuuluvasti lausui hän kiitoksensa siitä. Sitte\nhajosivat vieraat taas eri paikkoihinsa, jolloin kuitenkin asessori ja\nhänen poikansa sekä päivän runoilia jäivät edelleen naisten luokse.\nKomisarius, vaanjunkkari ja sihteeri, jotka kaikki olivat totiukkoja\npalasivat jälleen siihen huoneesen, josta olivat lähteneet.\n\n\"Onpa tuo maisteri aika veitikka värsyjä sepittämään,\" sanoi\nkomisarius, \"tuskinpa olisin sitä hänestä uskonut.\"\n\n\"Niin, onhan hän oppinut mies,\" arveli vaanjunkkari; \"mutta olenpa\nminäkin aikoinani värsyjä sepitellyt. Ohoo, minä olen ollut monessa\n'seikkailussa,' uskonette, herrat!\"\n\n\"Sitä en minä ainakaan pidä uskomattomana asiana,\" virkkoi sihteeri\nLundberg vähän närkästyen, \"olethan, veljyeni, soturi, ja sellaisilla\naina otaksumme olevan seikkailuksista rikkaan elämän. Mutta kuinkas sen\nrunouden laita oli?\"\n\n\"Niin,\" vastasi vaanjunkkari, jolla oli yhtä hidas käsitysvoima kuin\npuhekykykin ja sentähden ei ymmärtänyt sihteerin pistopuhetta, \"se oli\nsilloin, kun minä menin Helsingöhön vuosi takaperin. Sehän oli matka,\nuskonette, herrat! Voi, varjele minua, semmoinen aalto kuin Vetterillä\nkävi sinä päivänä! -- Se oli aivan tyyni...\"\n\n\"Hi, hi, hi,\" nauroi ukko Lundberg, joka nyt oli ottanut kaksi kunnon\nkulahusta totiansa, \"olipa se aivan tyyni silloin, kun siellä niin\nkorkeat aallot kävi; sepä oli tosiaankin hauskaa!\"\n\n\"Ei, lempo soikoon, elä keskeytä minua!\" tokaisi jälleen vaanjunkkari,\n\"minä tarkin, että kotoa lähteissämme oli aivan tyyni; mutta ennenkun\nolimme ennättäneet puolta neljännestä järvellä, kävi siellä laineet\nniin korkeat -- jaa, niinkuin jahtimme masto, ja ehkä vielä joskus\nkorkeammatkin.\"\n\n\"Ohoh, se ei koskaan voi olla mahdollista!\" virkkoi komisarius;\n\"semmoisia laineita en ole koskaan nähnyt Vetterille.\"\n\n\"Vai niin, luuleeko herrat, että minä seison tässä valehtelemassa?\"\nsanoi kertoja hieman närkästyen. \"Jos niin on laita, niin en virka enää\nsanaakaan.\"\n\n\"Ohoh, jatka juttua vaan,\" kehoitti sihteeri, \"ei kukaan epäile, mitä\nrakas veli tässä sanoo, ja onhan meillä hyvää aikaa kuulla.\"\n\nJa nyt palasi vaanjunkkari jälleen kertomuksensa uralle:\n\n\"Niinkuin sanoin, herrani, kävi silloin tavattoman korkeat laineet,\njotta pari alaupseeria Jönköpingistä, jotka myös olivat kanssamme\ntahtoivat heti kääntyä takaisin. Mutta minä sanoin silloin: 'Ei,\nkiitoksia poikani, tämmöisissä seikoissa olen minä ennenkin ollut.' Ja\nniin risteilimme me yhä edelleen, emmekä toisinaan nähneet muuta kuin\ntaivaan ja maan -- taivaan ja veden, tahdoin sanoa.\"\n\n\"No, tokko milloinkaan pääsitte maalle?\" kysyi sihteeri, maistaen\nlasistansa.\n\n\"Varmaan tulimme maalle, sehän oli selvä kun päivä, ja silloin\nvalmistimme itsellemme iloisen hetken lämpimässä tuvassa; sillä olihan\nminulla pieni konttipulloni muassani, saatte tietää, herrat. Ja\nsilloinpa minä kyhäsin pari värsyä -- jaa todellakin, sen minä tein.\nJa ne kuuluivat ihan näin:\n\n    \"Ja nyt oomme kulkeneet myrskyjen päällä,\n    -- laa, laa, laa! --\n    Hei myrskyjen päällä;\n    Ja maistuvi pojille ryyppykin täällä\n    -- ai, ai, ai! --\n    Ja hyvä oli, että satuin seurahan!\n\n    Siis maljanne pojat! Äsken pelästyitte\n    -- laa, laa, laa! --\n    Äsken pelästyitte;\n    Ja soturit siis jänön nahkaan pukeuitte\n    -- ai, ai, ai! --\n    Nahkaan pukeuitte.\n    Ja hyvä oli, että satuin seurahan!\"\n\n\"Sehän oli oikein hauska laulu, se!\" sanoi sihteeri Lundberg, tarttuen\nlasiinsa; \"malja runoilialle!\"\n\n\"Malja!\" sanoi komisarius, kilistäen vaanjunkkarin kanssa. \"No, mitäs\nhyvää tavaraa teillä olikaan konttipullossanne?\"\n\n\"Se oli rommia -- erittäin hyvää rommia; eipä ole semmoista rommia koko\npitäjässä!\"\n\n\"On kyllä, sitä on minulla kotona, sanon kehumatta; siihen saavat\nherrat luottaa,\" vakuutti komisarius.\n\n\"Sittepä se on kallistakin!\" huomautti sihteeri Lundberg, joka tiesi\nnimismiehen liian ahneeksi, että hän itsellensä olisi kalliita\ntavaroita hankkinut.\n\n\"Ei, sitä en tahdo juuri kehua; mutta minä ostin sitä eräänä päivänä\nryöstöhuutokaupassa.\"\n\n\"Vai niin, sillä lailla,\" sanoi sihteeri pilkallisesti. \"Sitten käy\nkyllä hyväin tavarain pitäminen laatuun, kun niitä saadaan lahjaksi.\"\n\n\"Lahjaksiko? Ei tosiaan, lahjaksi en saanut. Rommi maksoi minulle kaksi\nriksiä kannu, niin totta kun tässä seison.\"\n\n\"Kaksi! -- Hyh, sellaista en minä suinkaan joisi!\"\n\nKeskustelun keskeytti nyt isäntä, joka muiden herrain kanssa tuli\nnaisten huoneesta, kilkahuttaaksensa totipöydässä istuvain vierasten\nkanssa ja katsoaksensa, oliko heillä sitä. Rovastin läsnäollessa ei\nkukaan tahtonut olla isoääninen eikä kovin vapaapuheinen, koska oli\nyleisesti tunnettu, että hän oli niin hienotunteinen, jotta se joskus\nmeni aina teeskentelemiseen asti. Sentähden vaikenivat taistelevat\ntotimiehet samassa kun hän huoneesen astui.\n\nKoska nyt kaikki olivat kokoontuneet, käytti sihteeri Lundberg\ntilaisuutta ja ilmoitti lyhyesti, että hän kolmen viikon perästä aikoi\nviettää häitänsä, joihin hän sitte juhlallisesti kutsui kaikkia\nläsnäolijoita kunnioitettavine perheineen.\n\nKaikki kiittivät ja lupasivat tulla.\n\n\"Hän on tuhma kun nai,\" kuiskasi vaanjunkkari komisariukselle; \"siitä\ntulee vaan monta rettelöä!\"\n\nHuomattakoon, että vaanjunkkari oli itsekin nainut.\n\nMitään jankkaa ei enää tänä iltana sihteerille ja komisariukselle;\nsillä rovasti ja asessori ottivat viimeksi mainitun kanssansa pelaamaan\nkolmimiestä, jonka jälkeen sihteeri Lundberg ja vaanjunkkari istuivat\nrovastin lautapelipöytään, joka oli niin laitettu, että samassa saattoi\nsinne ottaa totilasinkin.\n\nLuutnantti ja maisteri seurustelivat enimmiten naisten luona, jolloin\nnuori Jalopeuransydän illan kuluessa sai tilaisuuden vaihettaa yhden ja\ntoisen tuttavallisen sanan Hannan kanssa, jossa kuitenkin olivat\nvastuksensa, koska sekä maisteri että neiti Katri, kumpikin tavallansa,\nmelkein lakkaamatta vakoovin silmin seurasivat näiden lapsuuden\nystäväin pienimpiäkin liikkeitä.\n\nNäin kului syntymä päivä pappilassa, ja vasta myöhään illalla lähti\nkukin kotiinsa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nJo oli tullut se ihmeellinen päivä, jolloin sihteeri Lundberg oli\navioliiton siteellä yhdistyvä mamseli Svanbomin kanssa Mäkipuussa. Moni\npiti tämän peräti kujeellisena naimisena, mutta se tapahtui siitä\nsyystä, ettei näitä molempia asianomaisia lähemmin tarkastettu.\nSihteeri oli yli kuudenkymmenen, mamseli noin neljänkymmenenviiden\nvuoden vanha -- siis aivan parahultainen ijän eroitus. Sihteeri otti\nmielellään lasin, mutta morsian vielä mieluisemmin; luonnollisesti sai\nhän olla varma siitä, että hän, miten eukko Noa, ei koskaan sanoisi:\n\"Heitä humala pois!\" Sihteeri oli säästäväinen, morsian ahne -- se\nennusti talouden pysyväisyyttä. Sulhanen oli vihdoin joskus hieman\näkkipikainen ja morsian samoin -- tämä tosin saattoi antaa aihetta\nniinsanottuihin kotikähäköihin; mutta kuinka voisivat ilman niitä nuo\nsuloiset sovintohetket tulla puheeksikaan? Siinä kyllin -- he\nsoveltuivat aivan oivallisesti toisillensa.\n\nKello kolme jälkeen puolenpäivän olivat vieraat käsketyt, ja vielä\nvähää ennen tätä aikaa näemme me sekä sihteerin että hänen tulevan\nmorsiamensa kävelevän aivan levollisina ympärinsä ja toimiskelevan\nalakerran siinä huoneessa, jota sihteeri sanoi konttorikseen.\nVihkimisen piti tapahtua sen viereisessä huoneessa, joka oli iso iloisa\nsali, johon mahtui koko joukko vieraita ja joka oli toisekseen vielä\noivallinen tanssipaikka. Luonnollisesti aiottiin tässä myöskin tanssia,\nja tanssia niin, että \"se oli juhlallista,\" oli mamseli sanonut.\n\n\"Nyt minä vien viinit pieneen viheriään kammariin,\" sanoi morsian.\n\"Mitäs olet maksanut tästä renskasta?\"\n\n\"Kolmekymmentäkuusi killinkiä, lapseni!\"\n\n\"Kolmekymmentäkuusi killinkiä! Oletkos vallan villissä, Olli --\nkolmekymmentäkuusi killinkiä! Jos olisit tinkinyt, niin olisit varmaan\nsaanut kolmellakymmenellä, kentiesi kahdeksallakolmattakin.\"\n\n\"Sitä en usko, ja kaikissa tapauksissa sitä ei enään voi auttaa.\"\n\n\"No, entäs tämä portviini sitte, mitäs tämä maksaa?\"\n\n\"Yhden ja kaksitoista, jos vielä senkin tahdot tietää -- se on huokea\nhinta.\"\n\n\"Ja sinä sanot sitä huokeaksi hinnaksi -- yksi ja kaksitoista! Ei, se\non kaukana huokeasta; sillä onhan portviiniä, ja erittäin hyvää\nportviiniä sentään, kolmenkymmenenkuuden killingin maksavaa -- sen\ntiedän varmaan.\"\n\n\"Mutta onpa myöskin portviiniä, joka maksaa kolme riksiä puteli ja\nvielä enemmänkin, voin sinulle kertoa.\"\n\n\"Sinä kentiesi kadut, ettet semmoista ottanut, mutta minä sanon\nsinulle, minä, että kolmenkymmenenkuuden killingin olisi ollut kyllin\nhyvää niille, jotka tulevat tänään tänne.\"\n\n\"Etkös siis tiedä, että rovasti ja asessori ovat myös vierainamme --\nne, joilla itsellään on aina hyviä tavaroita tarjottavana?\"\n\n\"Niin, siitä on kentiesi sinulle ollut hyvää, vaan ei koskaan minulle.\"\n\n\"Se on kyllä mahdollista tähän asti, mutta tästälähin, ystäväni,\ntästälähin tulee siitä hyvää sinullekin.\"\n\nTämä näytti jälleen sovittaneen mamseli Saarlotan; sillä melkein kohta\ntuli hän portviiniputeli kädessä ikkunan luokse, missä hänen \"ukkonsa\"\nseisoi katsellen tielle, tarttui hänen päähänsä molemmin käsin kiini ja\nkäänsi sitä äkkiä sivulle sekä antoi hänelle aivan armottomasti\nsuutelon toisensa perään -- lemmen vakuutus, jonka sihteeri vastaanotti\nmelkein samanlaisella mieltymyksellä, jota lapsi näyttää, kun hyvä äiti\nparhaallaan pesee sen kasvoja.\n\n\"Minä seison tässä ja katson kaupunkiin päin,\" sanoi sihteeri jälleen\nirti päästyänsä; \"peräti kummallista on, ettei räätäli tule tuomaan\nvaatteitani.\"\n\n\"No, kyllähän tulee, ukkoseni; olethan varmuuden vuoksi kutsunut\nhänenkin häihin?\"\n\n\"Olen, ja tottahan toki Herran nimessä hän tullee.\"\n\n\"Kello ei vielä ole yli yhdentoista ja vieraita odotamme vasta kello\nkolme, jos ne edes silloinkaan tulevat.\"\n\n\"No niin, se on tosi, ja saammehan olla levolliset. Mutta etkös sinä jo\nala laittaa itseäsi valmiiksi? Sinulla on niin paljon semmoista\ntoimitusta, josta en minä tarvitse huolehtia.\"\n\n\"Niin, hyvästi nyt, ukkoseni, minä menen heti ylös kotvaseksi.\"\n\nSitte riensi hän portviiniputelineen huoneesta, samoten rappuja\nyläkertaan.\n\n\"No, olipa tuo oikein hyvä, että hän meni,\" sanoi sihteeri, joka nyt\nlähti ikkunan luota, \"minun pitää mennä tekemään punssia, ja olenpa\nyhtä tyytyväinen, kuin jos hän olisi kanssani -- hän on vaan nenä\npystyssä kaikessa.\"\n\nNyt tehtiin pian valkea; iso pannu laitettiin tilavalle tulisijalle,\narrakkia, vettä ja sitruunia tuotiin esiin, ja niin alkoi sihteeri\nsääntöjen mukaan juoman valmistamiseen.\n\nUkko oli nyt ottanut nutun pois päältänsä ja näytti oikein hupaselta,\nkun hän paitahihasillaan seisoi kuurullaan pannun ääressä, ammentaen\nisolla lusikalla ja tarkastellen tuota keltaista nestettä, yhtä visusti\nkuin kullan tekiä kerran katsoi kullan valmistuslaitostaan. Onnistuneen\npunssin saamiseksi on aivan välttämätöntä silloin tällöin maistaa\ntuota, ja sitä ei laiminlyönyt myöskään sihteeri. Tuon tuostakin otti\nhän lusikasta naukun, mutta milloin oli se liian paljon, milloin liika\nvähän imelää, milloin liian heikkoa, milloin liian väkevää, ja kaikkea\ntätä oli järjellisesti sovittaminen. Kuitenkaan ei tuo kunnianmies\nlaiminlyönyt aina välistä katsahtaa ulos tielle, josta räätäliä\nodotettiin. Mitä enemmän hän maisteli punssia, sitä lujemmaksi tuli\nhänen toivonsa, että mestari \"Snitt\" pian saapuisi näkyviin. Mutta tämä\noli ainoasti ajaksi; sillä kun kello löi kaksi ja tuo kohtaloa\nratkaiseva kolmas hetki joka silmänräpäys tuli yhä likemmäksi alkoi\nhänen luottamuksensa horjua ja muuttua vihdoin melkein epätoivoksi.\nTämä tapahtui silloin, kun kello löi kolme neljännestä kolmatta.\n\n\"Kiusattu ja riivattu!\" huusi hän nyt, heitti punssilusikan ja tarttui\nmolemmin käsin tukkaansa. \"Jos se hirtehinen nyt viimeisellä minuutilla\ntuleekin, niin en minä kuitenkaan enään ennätä pukeutua ennen vierasten\ntuloa. Hiljaa! Nyt ajaa joku ulkona -- hän se toki lienee kuitenkin!\"\n\nMutta sepä ei ollutkaan hän; siihen sijaan tuli pari vierasta. Onneksi\neivät he sattuneet siihen huoneesen, jossa hän oli; mutta varmuudeksi\njuoksi hän ovelle ja telkesi sen. Sitte riensi hän erään piirongin\nluokse ja alkoi lappaa sieltä ulos kaikkia tarpeellisia liinavaatteita.\n\nEnenevällä tuskalla puki päällensä nyt sulhasparka kaikki, mitä tästä\nvaatteenlajista oli tarvis tilaisuudessa käyttää ja oli jo valmistaunut\nantamaan vihkiä itsensä helmatakilla, kun vihdoinkin tuo kauan toivottu\nräätäli tuli. Samaan aikaan tämän kanssa tulivat melkein kaikki muutkin\nhäävieraat, ja niin ei auttanut muuta kuin kiiruhtaa. Keinonsa kokenut\nräätälimestari auttoi ystävänsä kuntoon, ja niin seisoi tämä pian\nvälkkyvässä uudessa mustassa puvussa, valmiina menemään vierasten\nluokse. Ne olivat, paitsi kaikkia niitä henkilöitä, jotka jo tulimme\npappilassa tuntemaan, (lukematta rovastin rouvaa, joka oli\nsairastunut), morsiamen molemmat veljet, kersantti ja kestikievari\nSvanbom, sekä muutamia kaukaisia sukulaisia -- sulhasen puolelta ei\nniitä ollut ensinkään -- ynnä kirkkoväärtti ja lautamies sekä useita\nvähemmän kuuluisia seurakunnan henkilöitä, jotka kuitenkin kaikki\nolivat joko ennen jo sihteerin asian ajattajina taikka jotka sitä\nhalusivat, ja vihdoin kaupungista se niin toivottu räätälimestari, sekä\nse kauppias, jonka luona sihteeri Jönköpingissä teki kauppansa, ynnä\ntämän molemmat \"puotiherrat,\" pari oikein akkelaa poikaa kärvennetyin\nhiuksin ja sileine sormikkaineen.\n\nKaikki olivat kokoontuneet hääsaliin -- kaikki, paitsi morsian.\n\n\"Hän vaatettaa itseänsä hyvin vitkaan,\" kuiskasi joku seurassa.\n\n\"Näyttää, ettei hän ole tottunut morsiamena seisomaan,\" muistutti\ntoinen puotilainen.\n\n\"Mutta eikö hän siis ole pian valmis?\" kysyi vaanjunkkari, morsiamen\nvanhempi veli, kestikievarilta.\n\nVaanjunkkari oli oikeutettu sitä kysymään; sillä hänen piti tässä\njuhlatilassa olla morsiamen isänä.\n\n\"Ole hyvä ja kuulusta, eikö hän kohta tule!\" lisäsi hän jotenkin\nkärsimättömästi; sillä hän näki, että itse sävyisä rovasti, jonka oli\nvihkimys toimitettava, silloin tällöin katsahti odottavin silmin salin\noville.\n\nNäin puhuteltu meni kuulustamaan, eikö hänen sisarensa jo pian tulisi\nodottavien näkyviin, ja erään piian johdolla kiersi hän ympäri\nhuoneusta sekä tuli vihdoin siihen kammariin, jossa etsittävä oli.\nMutta mimmoisessa tilassa löysi hän hänen siellä. Melkein tunnotonna;\nhän makasi nimittäin sohvalla syvään uneen vaipuneena -- ja niin\nsyvään, että täytyi kelpo lailla ravistaa häntä, ennenkun hän saatiin\nvalveille. Kun tämä vihdoin oli onnistunut, kapsahti hän kiivaasti ylös\nkysyen, miksi hän ei saanut maata rauhassa; mutta veli sai hänen\nvihdoin niin paljon tointumaan, että hän alkoi ymmärtää, mistä kysymys\noli.\n\n\"Katso tässä,\" sanoi veli, tuoden hänelle pesuvadin vettä täynnä,\n\"pistä pääsi tuohon, niin pian jälleen virkistyt.\"\n\nMamseli Saarlotta noudatti tätä viisasta neuvoa; mutta kun hän näin\nvilvoitteli punakoita kasvojansa, huomasi herra Svanbom pöydällä tyhjän\nputelin.\n\nSe oli sama portviini puteli, jonka morsian otti mukaansa, kun hän\nedellä puolen lähti konttorista huoneesensa.\n\nJuonikas vaatetus oli vihdoin valmis, ja nyt seisoi morsian puettuna\nlyhythihaiseen mustaan silkkihameesen kaareisella vyötäryställä, mutta\nniskasta valui ruunuun kiinitetty valkea huntu aina alas maahan niin\nettä se hänen käydessään laahasi perässä.\n\nNyt tuli vaanjunkkari ja otti hänen kädestään kiini, ja niin mentiin\nalakertaan. Se kävi niin pian, että rivakka soturi tuskin saattoi\nseurata, ja oli lähes lentää suin päin rappuja alas, koska morsian, sen\nmukaan kun hän itse sanoi, astui koko rappujen mitan kahdella\naskeleella.\n\n\"Viimeinkin alkaa päivä valeta,\" sanoi nimismies, puoli ääneen, kun\npäivän ruhtinatar vaanjunkkarin sivulla astui saliin.\n\nRovasti seisoi jo kirja kädessä ja sulhanen häntä lähellä. Ukko\nLundberg näytti tänään oikein somalta, seisoen uudessa hienossa\npuvussaan, jota kaupungin suuri \"mestari\" ylpeydellä katseli, ja tuskin\noli sulhasen mustissa hiuksissa ainoaakaan harmaata karvaa. Niin, hän\nnäytti oikein \"naastilta,\" ja heti kun morsian hänen huomasi, irroitti\nhän itsensä taluttajansa kädestä ja syöksi, vilkaisematta oikealle\ntaikka vasemmalle, tulevan puolisonsa luokse, kiersi kätensä hänen\nkaulaansa ja suuteli tulisesti häntä. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut\nmuuta kun kerran, vaikka hänellä oli hyvä halu siihen, sillä hänen\nvanhempi veljensä tarttui heti hänen käsivarteensa ja saatti hänen\nsiten niin paljon tointumaan, että hän jätti uhrinsa ja sen sijaan\nkömpelösti tervehti kokoontuneita.\n\nNyt alettiin vihkimys. Kun kumpaisenkin naittilaan piti antaa\nlupauksensa, lausui tämän sulhanen hyvin matalalla äänellä, mutta\nkovaäänisempi sen sijaan oli morsian. Kun hän lausui sanat: \"Minä\nSaarlotta Svanbom otan sinun Kalle Uolevi Lundberg'in minun\naviopuolisokseni j.n.e.\" teki hän tämän niin pontevasti ja niin\nnaurettavilla käsien liikunnoilla, että koko hääjoukko oli vähällä\nnauruun purskahtaa.\n\nEi ainoastaan hienotuuteista rovastia, vaan sulhastakin vaivasi\nsuurimmasti tämän toimituksen kestäessä morsiamen käytös, ja sen\nloputtua kiiruhti sentähden viimeksi mainittu luopumaan hänestä,\npeläten sitä, että morsian vielä kerran tahtoisi koko yleisön edessä\nrasittaa häntä helleyden vakuutuksillansa.\n\nSiltä todellakin näytti, että hän aikoi niin tehdä; mutta kun hän näki\nsiihen olevan esteitä, syöksihe hän sen sijaan sulhasen luokse, tarttui\nhänen käsivarteensa ja huusi, kovasti temmaten häntä puoleensa:\n\n\"Nyt sinä olet minun, Lundberg.\"\n\nSulhanen otti vastaan tämän tunteen ilmauksen aivan tyynesti; mutta\ntoivoi itseksensä, että hänen \"osansa,\" vähintäkin tässä tilaisuudessa,\nolisi hänestä niin kaukana, kun pippuria kasvaa, koska hän selvästi\nhuomasi, kuinka enin osa häävieraista seisoi ikkunain edessä ja salaa\nnauroivat morsiamelle.\n\nMutta nyt kannettiin virvoituksia ympäri vierasten rivejä.\n\nSiellä ja täällä salissa muodostui nyt pieniä joukkoja aina sen mukaan,\nmyötätunteisuus tahi arvelu veti toista toisensa luokse, ja siten\nsyntyi siellä oikein vilkas sopusointu.\n\nRovasti jutteli hetkisen luutnantti Jalopeuransydämen kanssa\nTukholmasta ja hänen olostansa siellä.\n\n\"Oletko jo kokonaan lopettanut oppimääräsi Mariebergissä, hyvä Kalle?\"\nkysyi hän.\n\n\"Jaa, sen olen tehnyt, ja saatan nyt kertoa sedälle, että minä juuri\neilispäivän postissa sain sen iloisen ilmoituksen, että ensiviikolla\ntulen jättämään alaluutnantin arvon, ja että pääsen syksyyn asti\nopetusupseeriksi Mariebergiin.\"\n\n\"Ohoo, sitäpä kelpaa kuulla -- onnea, nuori ystäväni, se on minusta\noikein iloista!\" sanoi rovasti, taputtaen toivoisaa nuorukaista\nolkapäälle.\n\nVähän matkan päässä näistä seisoi nimismies, sekauneena ahkeraan\nkeskusteluun erään arvokkaan talonpoikais-ukon kanssa. Siellä puhuttiin\nvuodentulosta, karjan hinnoista ja veroista y.m.s., mikä huvitti\n\"rakasta isää,\" jonka suosion voittamisesta komisarius näytti pitävän\ntarkkaa huolta.\n\n\"Oikein hupaista on puhua niin viisaan miehen kanssa,\" sanoi hän\nukolle; \"minä soisin, että useammin tapaisimme toisiamme. Tule minun\nluokseni, jos isä Laurilla on jotakin toimittamista -- minä en suinkaan\nole kohtuuton vaatimuksissani.\"\n\nEräälle toiselle pitäjäläiselle, joka myöskin oli talonpoika, sanoi hän\npuolikuiskaten näin:\n\n\"Meidän kesken sanottu, luulen minä, että isä Niilo yhtä mielellään\nsaattaisi ottaa minut apumieheksensä, kuin sihteerinkin. Hän on kyllä\nitsessään hyvä mies, mutta isä Niilo näkee nyt itse, mimmoisen vaimon\nhän on saanut, ja semmoinenhan vaan vääntää koko talon ylös-alaisin.\"\n\nSihteeri Lundberg istui sill'aikaa eräässä sohvan kulmassa morsiamensa\nluona, joka ei millään muotoa tahtonut laskea häntä pois luotansa;\nmutta kun hän nyt huomasi, kuinka nimismies kävi siellä ympäri ja\nselvästi esitti itseänsä hänen omille \"ukoillensa,\" tempasi hän vihdoin\nitsensä irti ja lähti itse etujansa valvomaan.\n\nMorsian jätti myöskin heti paikkansa ja meni tyttöjen luoksi, jotka nyt\nolivat asettuneet salin toiselle puolelle, missä nuoret puotilaiset\nnäkyivät hyvin ihastuttavilta, puhellen ilmoista ja tuulista, kahvin\nhinnoista ja tansseista, höyryalusten kulusta ja silkkikankaista y.m.,\n\"joita ei niin tarkoin voi yksitellen luetella.\"\n\nKaksi seuran nuorta naista ei kuulunut tässä tilaisuudessa siihen\njoukkoon, ja nämät olivat nimismiehen Katri ja Hanna Haborg, joiden\nkanssa asessori Jalopeuransydän ja maisteri Lahja olivat puuttuneet\npuheesen. Kumpaakin tyttöä näytti hyvin miellyttävän, mitä herrat\nheille sanoivat; kuitenkin nähtiin välistä, kuinka milloin yksi,\nmilloin toinen heistä heitti silmäyksensä sinne, missä luutnantti\nseisoi. Mutta nyt tuli morsian toisten tyttöjen luokse, ja kun hän ei\nluullut heidän olevan tarpeeksi iloisia, sanoi hän heille seuraavat\nkehoitussanat:\n\n\"Elkää surko, te tytöt! Tänään seison minä morsiamena, vaan kyllähän\ntulee kerran teidänkin vuoronne. -- Mutta malttakaas vähän! kohta tulee\nsoitantoa, ja silloin syntyy siitä toinen elämä.\"\n\nKotvasen kuluttua saapuivat todellakin luvatut soittoniekat, pari\nrivakkaa renkiä, joista toinen soitti viulua ja toinen puhalsi\nklarinettia.\n\nJa nyt syntyi todellakin toinen elämä. Sekä vanhat että nuoret\nvalmistautuivat tanssiin; yksin vaanjunkkarikin, joka lukkarille,\nlautamiehelle ja kirkkoväärtille oli kertonut juuri useita urotöitänsä,\nnäytti siihen olevan hyvin halukas, vaikka olisi voinut luulla, että\ntanssi olisi rasittavaa niin perin jykevälle miehelle, kun hän oli.\n\nMorsiamen seppelettä tanssittiin ja Katri sai sen. Sitte soitettiin\nvalssia, ja silloin tuli vilkas elämä hääsalissa. Vaanjunkkari sulki\nmorsiamen isällisesti syliinsä ja pyöri hänen kanssansa niin huikeasti,\nettä permantopalkit hiljaa huokailivat heidän jalkainsa alla. Niinkun\ntaivaankappale, muodosti hän soikean radan ja ohjasi tiensä\nsäännöllisesti siihen suuntaan.\n\nAlussa kävi tämä aivan muhkeasti -- mutta kuka voi edeltäpäin laskea,\nmitä saattaa tapahtua? Samassa joukossa, missä pyörivät molemmat\nkaupungista tulleet puotilaiset, jotka tänään olivat ilmauneet, miten\nkaksi pyrstötähteä, maanpaikkakunnan taivaalle, ja ne tanssivat\ntaiteellisemmin, mutta sivullisten silmissä vähemmän säännöllisesti --\nmilloin eteenpäin, milloin takaperin, aina sen mukaan, miten soveltui\nja he tyttöjensä Katrin ja erään hänen nuoremman sisarensa kanssa\nsuostuivat. Sattuipa että nämä vilkkaasti liikkuvaiset olennot äkkiä\ntölmäsivät noita kömpelömpiä vaanjunkkaria ja morsianta, ja tölmäys oli\nniin ankara, että viimeksi mainittu pari tuli peräti pois radaltaan ja\nkaatui hermottomasti lattialle.\n\nTästä syntyi jonkunlainen häiriö, ja kun siihen syylliset tanssittajat\nanteeksi pyytämisen sijaan ainoasti nauroivat asialle, innostui\nvaanjunkkari ja selitti, että sellaiset \"pippurikadetit,\" jotka eivät\nole oppineet säädyllisyyttä, saisivat pysyä kotonaan tiskin takana.\n\nNuoret puotilaiset, jotka tunsivat tämän koskevan heidän kunniaansa,\nalkoivat vastustella, mutta tämän keskeytti pian heidän isäntänsä, joka\nriensi paikalle ja kuiskasi heille, että he vaikenisivat. \"Ettekö\nmuista, että nämä ovat meidän kauppalankojamme?\" oli vaikuttavin syy,\nmikä hänellä oli esiin tuoda. Kauppamies käytti myöskin tätä\ntilaisuutta, osoittaaksensa apulaisillensa, ettei he pyytäisi tanssiin\nainoastaan mamseleita, vaan talon tyttäriäkin, ja että olisivat hyvin\nkohteliaita sekä heille että heidän äideillensä.\n\n\"Tuommoista 'seikkaa' totta tosiaan ei minulle ole koskaan tapahtunut,\"\ntuumasi vaanjunkkari, kun hän siinä seisoi ja löi nenäliinallaan tomua\npois vaatteistansa.\n\nMutta hän ei ollut ainoa, joka sinä iltana sellaiseen seikkaan sattui;\napulaisen piti myös kokea samaa.\n\nKun, näet, uutta valssia taas soitettiin, meni maisteri niin kiirein\naskelin, kuin hänen virka-arvonsa suinkin salli, sinne, missä nuori\nHanna istui. Hän tahtoi pyytää häntä tanssiin ja kumarsi sentähden\noikein herramaisesti rovastin tytärtä, vaan ei vielä ennättänyt avata\nsuutansa sanaakaan virkkaamaan, kun äkkiä kumea jyrähdys kuului\nloitolta.\n\n\"Ukkonen! ukkonenko nyt käy?\" sammalsi Lahja, joka aina tavattomasti\npelkäsi tätä luonnon ilmiötä.\n\n\"Jaa, sen uskon varmaan,\" vastasi Hanna.\n\nSamassa lähestyi Kalle Jalopeuransydän, ja ennenkun pappi vielä ennätti\nenempää sanaakaan virkkaa, oli edellinen pyytänyt jo Hannan tanssiin.\nHeti sen jälkeen kiitivät lapsuuden ystävät huimassa valssin leikissä.\n\nKun soitto jälleen vaikeni, nähtiin pihalle kokoontuneen paljon väkeä,\njoka tahtoi nähdä morsianta. Tästä syystä temmattiin salin ovet seppo\nselälleen, ja joukko virtasi porstuaan, vieläpä osa hääsaliinkin. Tätä\ntilaisuutta käytti myöskin komisariuksen \"Fylaks\" hyväkseen ja tunkeusi\nsisälle, mutta huomattiin heti, ja sen oma isäntä itse ajoi hänen ulos.\n\nKun tämä tapahtui ja vieraat osiksi katselivat nimismiehen koiran ajoa,\nosiksi olivat huomionsa tähdänneet joukkoon ja morsiuspariin, hiipivät\nkomisariuksen molemmat pojat huomaamatta ympärinsä ja joivat kaikista\npuoliksi tyhjennetyistä laseista, minkä kiireessä taisivat, jonka\njälkeen he, tyytyväisinä siitä, että kukin kohdastaan olivat jotakin\nvaikuttaneet, jälleen sekautuivat joukkoon.\n\nHanna meni valssin loputtua erääsen pienempään huoneesen virvoittamaan\nitseänsä limonaadilla ja oli siellä hetkisen aivan yksinään. Ei voi\ntarkasti päättää, josko nuori luutnantti tästä syystä tai pelkästä\nsattumuksesta tuli sinne pistäyneeksi; päätös vaan oli se, että juuri\nkun Hanna oli istumaisillaan, seisoi iloinen soturipoika hänen\nvieressään. Keveä puna lensi siinä Hannan kasvoille, mutta, ollen\nteeskentelemätön, ei hän juosnut ovelle, kuten moni muu tyttö hänen\nsijassaan olisi tehnyt, vaan otti sen limonaadipaikan, minkä oli\naikonut.\n\n\"Kiitoksia, Hanna, tästä valssista!\" sanoi Kalle, istuutuen tuolille\naivan lähelle Hannan istuinta. \"En koskaan elämässäni ennen ole saanut\nsemmoista valssia.\"\n\nHanna loi silmänsä alas ja punastui uudestaan.\n\n\"Muistaakos Hanna, kun me ajoimme Attarpin nummen ylitse muutama viikko\nsitte?\"\n\n\"Sen muistan aivan hyvin,\" vastasi Hanna, ollen hiukan hämillään, kun\nhän samassa muisti, että Kalle mainitulla metsätiellä oli suudellut\nhänen kättänsä.\n\n\"Muistaako Hanna, että minä silloin lauloin vanhan, hyvin vanhan\nlaulun?\"\n\n\"Jaa, sitä en ole myöskään unhottanut.\"\n\n\"Nyt on minulla siihen sijaan aivan uusi laulu,\" jatkoi Kalle vetäen\ntoisesta sormikkaastaan esiin pienen käännetyn paperin; \"huvittaisiko\nHannaa katsoa sitä?\"\n\n\"Kiitoksia paljon!\" vastasi hän, ottaen paperin hänen kädestään. Sitte\naukaisi hän paperin ja luki seuraavan:\n\n      \"Lapsuuden ystävälle.\n\n    Sun selvään muistan lapsesta,\n    Kun päivän eilisen;\n    Kuin kevätpäivä puhdasta\n    Ol' hymys suloinen.\n    Siis sua muistan ijäti,\n    Sä kukka teilläni!\n\n    Jos joskus hetken himmeän\n    Sain -- minuun katsoit vain\n    Ja annoit kätes lempeän,\n    Niin riemumielen sain.\n    Sinutta synkk' ol' mieleni,\n    Sä tähti teilläni.\n\n    Jos mihin tahdot, menen mä,\n    Kun mulle hymyilet;\n    Vaan pois jos luotain luovut sä,\n    Ja täällä viivy et,\n    Sua sielun' seuraa yhäti,\n    Sä enkel' teilläni!\"\n\nKun Hanna lukemisensa lopetti, aukaisi hän kauniit silmänsä, jotka\nkohtasivat hänen lapsuuden ystävänsä silmät. Ei kumpikaan virkannut\nsanaakaan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä oli hänen kätensä Kallen\nkädessä. Taas kului hetkinen, ja Kalle puristi tätä kättä lämpimästi\nkäsiensä väliin.\n\n\"Hanna!\" kuiskasi hän niin sydämellisesti, että se tähän nuoreen\nsydämeen vuodatti suloisen, vaan samalla levottomuutta herättävän\ntunteen, ja hengitystänsä pidättäen kuulteli hän, mitä hän vielä\nsanoisi.\n\nVaan yhtään sanaa ei enää tällä kertaa virketty, sillä nyt juuri kuului\nsalista lähenevät askeleet ja heti sen jälkeen astui rovasti Haborg\nhuoneesen. Kun tämä näki nuorten niin tuttavasti yhdessä istuvan,\nseisahti hän perin kummastuneena ja katseli heitä kotvasen sanaakaan\nvirkkaamatta, vaan hyvin vakaisella muodolla. Tämä ei tosin ollut niin\naivan odottamatonta, että tämmöinen tutustuminen tapahtuisi, ja hänestä\nei ollut ensinkään vastenmielistä, että hän tuon toivokkaan nuorukaisen\nsaisi vävyksensä; mutta ollen visu huomasi hän, ettei juuri tämä\ntilaisuus ollut aivan sovelias kosimiseen; ja senpätähden hänen\nmuotonsa tuli nyt tavallista vakaisemmaksi.\n\nKuitenkin pilvi hänen otsaltansa oli pian häviävä; sillä ennenkun hän\nvielä oli ennättänyt sanaakaan virkkaa, olivat nuoruuden ystävät,\nikäänkuin salaisesta suostumuksesta, lähestyneet vanhusta ja\nyksinkertaisilla, suloisilla sanoilla selittäneet hänelle ne tunteet,\nmitkä heissä elivät. Kaksi sielua olivat löytäneet toisensa, kaksi\nrakastavaa olentoa olivat Jumalan edessä lukinneet rakkauden liiton, ja\nmitä Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen sitä eroittaman.\n\nJa sentähden antoi kunnioitettu sielunholhooja heille nyt isällisen\nsiunauksensa, vaan liitti siihen kuitenkin sanat: \"Te olette nyt\nkihlatut, lapseni; mutta olkoon tämä kuitenkin toistaiseksi vaan meidän\nkesken.\"\n\nYötä kului. Ukkonen oli lisääntynyt kiivaasti, ja salama salaman perään\nlävisti pimeyttä, vaan kuitenkaan ei ollut rajuilma vielä ennättänyt\nMäkipuuhun, ja epätietoista oli, tokko se sitä suuntaa kulkisikaan.\nVihdoin tuli puhe kotiin lähdöstä, ja häävieraat alkoivat tässä\nisäntäväkeä hyvästijätellä. Mutta kas, olipa yksi, joka ei siitä\ntahtonut kuulla ensinkään puhuttavan.\n\n\"Ei yksikään saa mennä kotiinsa tänä iltana,\" mietti sihteeri, ja\nmorsian yhdistyi siihen.\n\n\"Täällä on tilaa kaikille,\" toisti Lundberg, \"ja aamulla syömme pienen\neineen yhdessä.\" Useimmat vieraat suostuivat tähän, mutta kaupungin\nherrain täytyi välttämättömästi mennä kotiinsa.\n\n\"Meidän täytyy mennä kaupunkiin tänä yönä, vaikka vielä sataisi\nnoita-akkoja,\" sanoi yksi puotilainen.\n\n\"Aivan oikein,\" säisti kauppamies, \"asiantoimet käyvät edellä kaiken.\"\n\nRovasti myös selitti, että hänen piti välttämättömästi mennä kotiin, ja\ntuokion kuluttua ajoi hänen renkinsä vaunut rapun eteen.\n\nMutta kun hän tyttärensä ja apulaisensa kanssa oli juuri salissa\nlähtemäisillään, tuli eräs mies ja pyysi saadaksensa puhua\n\"kunnioitetun rovastin kanssa.\" Kysymyksenä oli mennä ripittämään\nmiehen sairasta vaimoa, joka makasi kuolemaisillaan. Maisteri Lahja\ntuli tästä perin pahoille mielin, koska nyt tulisi hänen osaksensa\nparhaillaan lähestyvässä rajuilmassa lähteä tuohon vastenmieliseen\ntoimitukseen. Mutta rovasti, joka tiesi hänen auttamattoman pelkonsa\nukkosesta, pelasti hänen siitä, ilmoittaen itsensä halulliseksi\nlähtemään kuolevan luokse. Kun kuitenkin paikka oli kolme neljännestä\npeninkulmaa siitä ja aivan vastakkaiseen suuntaan pappilasta,\nniin päätettiin myöskin samassa, että Hanna ja maisteri jäisivät\nhääpaikkaan, kuitenkin sillä ehdolla, ettei edellinen enää saisi tanssia\nmuuta kuin yhden tanssin. Sitte meni rovasti, ja kun tuo luvattu tanssi\noli loppunut, saatettiin kaikki vieraat niihin huoneisin, jotka heille\nolivat valmistetut.\n\nYläkerrassa oli kaksi huonetta valmiina rovastille ja Hannalle, pari\nhuonetta nimismiehelle ja hänen perheelleen, samoin myös asessorille,\nluutnantille ja vaanjunkkarille. Maisteri Lahja oli sijoitettu\nalakertaan hääsalin viereen, ja samassa kerrassa makasi morsiuspari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkkonen asettui jälleen, ja kotvasen kuluttua nukkuivat kaikki vieraat.\nKaikki olivat antauneet rauhallisesti lepoon, kaikki, paitsi yksi. Tämä\nyksi oli Lahja. Maisteri ei ainoasti pelännyt ukkosta, vaan paljon\nmuutakin, esim. varkaita. Ollaksensa täysin vakuutettu, ettei joku\nsemmoinen olisi hiipinyt hänen huoneesensa, otti hän kynttilän ja\ntarkasteli sen valossa jokaisen nurkan, aukaisi kakluunin oven ja\nkatsoi sinne, sekä otti vihdoin keppinsä ja lyödä huiski sillä sängyn\nalle. Ei ollut huoneesen kukaan piiloutunut.\n\nMutta nyt älysi hän pienen tapeetti-oven, jota hän ei alussa huomannut,\nja joka vei konttoriin eli kammioon. Tämä oli myös tutkittava. Kynttilä\nedellä astui hän varovaisesti sinne sisälle, vaan ei nähnyt siellä\nmitään muuta, kuin rojuläjän lattialla. Oli siellä ikkunakin, joka\nantautui puutarhaan päin -- lieneeköhän se vaan oikein kiini? -- Hän\ntutki sitä ja huomasi sen olevan vähän ra'ollansa, eikä sitä edes\nvoinut kiini saadakaan, kun sen puittimet olivat vetäyneet kieroon.\nTämä oli kiusallinen keksintö, ja kun hän jälleen palasi kammariinsa,\nkokosi hän kiireesti osan huonekaluja tapeettiovea vasten. Sitte tutki\nhän uudestaan huoneen samalla tavalla kuin oli äsken tehnyt, jos\nmahdollisesti joku ehkä olisi hiipinyt sinne sill'aikaa, kun hän\nkammiossa oli. Mutta tässäkään tutkinnossa hän ei ketään löytänyt, ja\nvasta nyt rupesi hän maata jotenkin turvallisena, kuitenkin katsahtaen\nvielä kerran, ennenkun kynttilän sammutti, tapeettiovea vasten olevaan\nhuonekalukasaan.\n\n\n\n\n6.\n\n\n    Noin yö on tyyni.\n    Vuoren, järven yli\n    Nyt hämy huntunsa jo levittääpi\n    Ja uni nukkuvaista riennättääpi\n    Pois muassaan. Hänt' onnen armas syli\n    Siell' odottaapi, missä tuulokaiset\n    Lauhkeesti leikkii puiden lakkapäissä\n    Ja pauhu kuuluu laulun säveleissä\n    Niin näkymätön -- pienet keijukaiset\n    Niin'-puita kiertää veden kimmeltäissä.\n    Ah, kaunis unelm' on, jos tunnon tuska\n    Pois vuodettas on vartioitsemasta!\n    Sill' taivastien se sulkee jatkumasta.\n    Mit' onkaan vaiva, salapurun puuska\n    Ja viha, verraten sen äänen kanssa,\n    Jon kuullen hurme taukoo kulussansa?\n    Vaan -- rikkojakin joskus tunnon rauhan\n    Saa tuulahduksen tuta otsallansa,\n    Jos unen enkel viihtyy vuoteellansa\n    Ja hälle näyttää lapsuus-ajan kuvan.\n\n    Mut kenpä nukkuu kaikkein suloisimmin?\n    Nuo kaksi, haaveksien toisiansa.\n    He myrttimetsäss' ovat kulussansa,\n    Miss' öinen kuu nyt paistaa armahimmin,\n    Näin loistain matkallensa valoisasti\n    Ja tähdet hymyy heille suloisasti.\n    Mit' onkaan heille mainen mahtavuus,\n    Joill' elon tie on pelkkä ihanuus! --\n\nMelkein näin tunsivat ja uneksuivat lapsuuden ystävät, jotka nyt\nhiljaisessa häätalossa lepäsivät saman katon alla. Kauniita kuvia\nnäkivät he uneksiessansa, sillä he katselivat toinen toisiansa;\nautuaina tunsivat he elävänsä semmoista onnen päivää, joka ei koskaan\nsaattaisi loppua, ja joka merkitsi itseänsä ijankaikkisuutta, koska he\neivät myöskään tienneet, milloin se oli alkanut.\n\nMutta semmoista onnellista lepoa ei suotu kaikille, jotka siellä sinä\nyönä lepäsivät. Ei ainakaan komisarius sellaista nauttinut. Hetkittäin\nnäki hän unta ryöstöistä ja muista toimituksista, joihin talonpoikain\nkiusaaja elävimmästi ihastuu, ja hän tunsi näitä tehdessään välistä\nkohtaavansa nurinaa ja vastustusta, vaan kuitenkin pääsevänsä niistä,\nniinkun voittaja sodasta. Nämä eivät suinkaan olleet hiljaisia unelmia,\njos kohta ne vihdoin tuottivatkin jonkunlaista miellytystä -- hänen\nmielensä mukaan.\n\nVieläkin oli siellä yksi unen näkiä, ja se oli vaanjunkkari.\nMonenmoisia kuvia hänen \"seikkailurikkaasta\" elämästään häälyi hänen\nedessänsä, ja vihdoin palautui hän eilisen illan seikkailuksiin\npuotilaisten kanssa. Kuitenkin sai tämä nyt toisellaisen muodon kuin\nsilloin. Ei ollut siinä kyllin, että nuo iloiset veitikat veivät hänet\ntanssissa kumoon, vaan he hyppelivät vihdoin hänen päällänsä -- jaa,\noikein oivallista polskaa he tanssivat hänen vatsallansa ja\nrinnallansa. Viimein onnistui hänen kuitenkin saada heidät pudistetuksi\npois päältänsä, mutta silloin hyppäsivät he jälleen lattialle ja\nalkoivat siellä tanssia kantapäillänsä erästä kuviotansa, joka näytti\nhyvin naurettavalta, vaan synnytti kauhean metelin. Viimein kuului se\nniinkun elon puinti luuvassa. Mutta ei siinä kyllin, että he polkivat\nlattiaa niin kauheasti, vaan he alkoivat myös reuhata ja huutaa niin,\nettei ketään muita kuin heitä voinut kuulla salissa. Silloin loppui\nvaanjunkkarin kärsivällisyys.\n\n\"Ettekö häpeä, hirtettävät!\" huusi hän ankarimmalla komentoäänellä.\n\"Lopettakaa heti hyppäämisenne!\"\n\nMutta tämä huuto herätti hänen itsensä, ja hän nousi äkkiä vuoteeltansa\nsekä alkoi hieroa silmiänsä, tullaksensa oikein valveelle; sillä hän\nkuuli yhä metelin ja huudon, jonka hän äsken unessa oli huomannut. Tämä\nei siis ollutkaan pelkkä uni; siinä oli todellisuuttakin.\n\n\"Kuule kuinka ne jyskää ja huutaa!\" sanoi vaanjunkkari, joka, ollen\nvanha soturi, pian unen itsestään karkoitti. \"Ehkä se on morsian, joka\non tullut juomahulluksi -- hän joi kosolta punssia illan kuluessa ja\notti sekä puolikkaan että kolmanneksen pöydässä. Sehän on melkein tämän\nhuoneen alla -- se on varmaan hän! Ehkä Lundberg antaa siellä hänelle\nkristillistä kotikuria.\"\n\nMelu tuli sillä välin vielä entistä kiivaammaksi. \"Malta, jos siellä\nolisi murtovarkaita!\" sanoi sotilaamme, nousi ylös ja otti vaatteet\npäällensä. Hänen miekkansa oli tuolilla virkapuvun vieressä, ja\nvarustettuna tällä säilällä, joka ei vielä koskaan ollut verellä\nvärjätty, riensi hän ulos pitkään käytävään, jonka molemmin puolin\nyläkerran huoneet olivat.\n\nVaanjunkkari ei ollut ainoa häävieras, jonka tämä kummallinen melu\nhäiritsi yölevostaan; kaikki olivat havahtuneet; ja juuri kun mies\nmiekkoinensa tuli käytävään, aukenivat siellä ovet oikealla ja\nvasemmalla puolella, ja usea ääni huusi: \"Mikä nyt on? Mitä Herran\nnimessä se on?\"\n\nUseimmat yhdistyivät vaanjunkkarin ensimäiseen ajatukseen, että morsian\nolisi matkaansaattanut jonkun metelin; mutta komisarius, jolla oli\ntarkemmat korvat kuin kaikilla muilla, vastusti jyrkästi sitä ja luuli,\nettä taloon oli tullut ryöväreitä. Hän oli sentähden ottanut pistoolin\nkäteensä -- hän piti aina sen mukanaan, mihin vaan meni, koska \"teillä\nja poluilla oli paljon ilkeätä väkeä,\" ja meni tällä aseella\nvarustettuna miehekkäästi alakertaan. Hänen jälessään tulivat\nvaanjunkkari ja luutnantti (asessori oli jäänyt huoneesensa), sekä\nheidän perässään muutaman askeleen päässä eräs rouvasihminen, nimittäin\nmamseli Katri.\n\n\"Ah, Herra Jumala, varjele meitä!\" valitti hän tuskallisella äänellä.\n\n\"Vaiti siellä!\" sanoi komisarius häätävällä äänellä; \"muutoin ne\nmenevät pakoon.\"\n\nNiin meni nyt matkue aivan hiljaa rappuja alas. Tultuansa alakertaan,\nsai pieni joukko lisää muista talon asukkaista. Ja katso, oli itse\nmorsiankin! Puoliksi puettuna, yölamppu yhdessä ja iso tomuharja\ntoisessa kädessä, syöksi hän porstuaan, ja hänen perässään, mutta\nveltommin ja varovaisemmin, kävi sihteeri Lundberg itse tohveleissaan\nja yönutussaan.\n\n\"Se on maisterin huoneessa,\" sanoi morsian osoittaen, niinkun hänellä\nolisi ollut komentokapula kädessään, erääsen oveen edempänä porstuassa.\n\nRatkaiseva silmänräpäys oli läsnä. Komisarius juoksi, pistooli\nvasemmassa kädessä, ovelle, joka oli suljettu ja avain lukosta pois\notettu.\n\n\"Onko semmoista avainta joka tähän käy?\" kuiskasi hän morsiamelle.\n\n\"On,\" vastasi hän, juoksi sitte huoneesensa ja tuli heti takaisin\ntuoden avaimen, jonka hän itse otti esiin ja asetti maisterin oveen.\nHeti tempaisi komisarius sen selälleen, ja nyt huusi ruununpalvelia\npeljättävällä äänellä:\n\n\"Seisokaa, rosvot!\"\n\nMutta kun nyt morsian tuli lamppunensa ovelle, ei siellä nähty\nainoaakaan rosvoa. Vierashuoneessa ei ollut ketään muuta ihmis-olentoa,\nkuin maisteri Lahja. Tämä seisoi pelkissä alusvaatteissaan keskellä\nlattiaa ja piti molemmilla käsillään kiini erästä tuolia, jota hän,\nniin tiheään kun saattoi, kaikin voimin tölmäsi lattiaan, päästäen tuon\ntuostakin huudon, jossa vaihettelivat sanat: \"varkaita\" ja \"apua,\" ja\nkaikki tämä tapahtui semmoisella innolla, ettei hän alussa ollenkaan\nhuomannut, jotta hänen huoneensa ovi oli avattu ja että muut ihmiset\nhäntä katselivat.\n\n\"Hän on tullut hulluksi,\" sanoi komisarius porstuassa seisoville.\n\"Häntä pitää tarkasti vartioida.\"\n\nTästä äänestä tointui vihdoinkin Lahja jotenkuten; ja kun hän nyt näki\nnimismiehen, asetti hän tuolin sivulle ja huusi väsyneellä äänellä:\n\"varkaita -- tuolla!\" osoittaen tapeetti-oveen, joka vei kammioon.\nSitte meni hän horjuvin askelin vuoteellensa, painautui siihen ja veti\npeitteen päänsä ylitse, kuivasi tuskan-hien otsaltansa ja odotti tosin\nlevollisemmin kuin ennen, vaan kuitenkin jännitetyllä odotuksella,\nlopullista pelastustansa noista luulluista hirtehisistä.\n\nKomisarius ja vaanjunkkari heittivät kiireesti syrjään huonekalut,\njotka maisteri oli tapuloinut oven eteen, ja edellinen otti morsiamen\nkädestä lampun ja meni se kädessä kammioon.\n\nEi sielläkään ollut yhtään ihmis-olentoa, mutta samassa kun komisarius\nastui sinne, tuli hänen koiransa Fylaks nöyränä ryömien herraansa\nvastaan. Tämä olikin todellinen murtovaras. Iltasella ulos jätettynä,\noli tämä, kun yökylmä alkoi tuntua ankarammalta, etsinyt soveliasta\nleposijaa ja silloin tullut edellämainitun, auki olevan kammion ikkunan\nluokse. Hän koetti hypätä sinne sisälle; mutta tämä tapahtui niin\nkömpelösti, että hän tosin onnistui sisälle päästä, vaan särki samassa\nikkuna-ruutuja ja muutoin matkaansaattoi niin paljon melua tullessaan\nlattialla olevaan rojuläjään, että maisterin välttämättömästi siitä\ntäytyi kavahtua. Tämä uskoi luonnollisesti heti, että siellä oli\nvarkaita, ja kun hän melkein samassa luuli huomaavansa melua\nporstuassakin, ei hän tohtinut lähteä huoneesta, vaan luottausi,\nsaadaksensa pelastusta siihen keinoon, mikä tässä edellä on selitetty.\n\nNäin sai tämä seikka selityksensä. Useimmat häävieraat nauroivat oikein\nsydämellisesti sille, mutta pari heistä vähän suuttuikin. Ne olivat\nnimismies ja vaanjunkkari, jotka olivat tarpeettomasti aseisin\npukeuneet, ja sentähden nyt pistoolinensa ja miekkoinensa vetäytyivät\nhuoneisinsa.\n\n\"Pappi on hullu!\" väitti komisarius, kun he yhdessä menivät rappuja\nylös.\n\n\"Tosin on hän hullu,\" sanoi vaanjunkkari; \"en totta tuommoista seikkaa\nole eläissäni nähnyt.\"\n\nHeidän jälestään meni luutnantti ylös huoneesensa, sanoen sivumennen\nhyvää yötä morsiamelle ja Katrille, jotka seisoivat ja juttelivat\nporstuassa. Hän oli nyt oikein iloisella tuulella ja meni naureskellen\nvappuja ylös.\n\nHän tuli huoneensa ovelle, avasi sen ja astui sisälle. Mutta tultuansa\nkynnyksen ylitse, hän äkkiä seisahtui, kun hän puolihimmeässä yössä\nnäki nais-olennon edessänsä.\n\n\"Onko se isä?\" kysyi lempeä, suloinen ääni.\n\nSe oli Hanna, ja nuorukaisemme oli erehtynyt ovessa, mikä olikin helppo\nasia semmoisessa paikassa, jossa hän ei ollut ennen milloinkaan käynyt.\n\n\"Ei, se on Kalle!\" vastasi hän.\n\n\"Sano, Jumalan tähden, onko joku vaara käsissä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, se on vaan maisteri Lahja, jonka on pelästyttänyt koira, mikä on\nhypännyt ikkunasta hänen huoneesensa. Mutta en minä tullut sitä tänne\nkertomaan; -- minä erehdyin ovessa ja pyydän anteeksi -- hyvää yötä!\"\n\nSamassa aukaisi Jalopeuransydän taas oven mennäksensä, mutta kun hän\nsiinä selvästi kuuli askelten äänen käytävässä, sulki hän sen jälleen,\npeläten, että tämä ehkä antaisi syytä parjaukseen, jos joku näkisi\nhänen tulevan Hannan huoneesta.\n\n\"Mene Jumalan tähden, Kalle!\" sammalsi hän.\n\n\"En uskalla Hannan itsensä tähden,\" kuiskasi hän takaisin; \"täällä\nkulki joku käytävässä, ja minä pelkäsin, että siitä saisivat ehkä\njotakin sanan sijaa.\"\n\nSamassa aukeni ovi käytävään.\n\nKun luutnantti äsken erehdyksessä oli astunut Hanna Haborgin huoneesen,\noli tämän huomannut mamseli Katri, joka heti hänen jälessään oli\nhiipinyt rappuja ylös. Kohta oli hän juossut sisartensa luokse, jotka,\nniinkun hänkin, olivat nousneet ylös ja pukeuneet, ja huusi kiivaasti\nheille:\n\n\"Tulkaa, tytöt, niin menemme Hanna-raukan luokse; minä kuulin, kuinka\nhän itki huoneessansa. -- Ajatelkaa, kuinka hän lieneekään pelästynyt!\"\n\nTätä sanoessaan sytytti hän kynttilän ja riensi sitte heti neljän tytön\netunenässä Hannan kammariin.\n\nHeidän odottamaton tulonsa pakoitti Hannan päästämään heikon huudon.\nLuutnantti säilytti sitävastaan täydellisesti tajunsa, sillä juuri kun\nhän näki nuo viisi nimismiehen tytärtä, näkyi heidän takanansa --\nrovasti Haborg. Tämä oli palannut sairaan matkaltaan, nousnut vaunuista\ntallin luona, joka oli vähän matkaa asuntohuoneista ja niinmuodoin\naivan huomaamattomasti tullut huoneukseen, jonka oven morsian itse oli\nhänelle avannut.\n\n\"Ah, suo anteeksi!\" sanoi Katri imartelevalla, vaan vähän pilkallisella\näänellä. \"Me luulimme sinun olleen yksin.\"\n\n\"Minä tiesin, että morsiameni pelkäsi,\" vastasi Kalle, joka jo oli\ntointunut hämmästyksestään, \"ja sentähden tulin hänelle selittämään\nsyytä tuolla alhaalla tapahtuneesen meteliin.\"\n\n\"Morsian!\" huusivat kaikki viisi sisarta yhteen ääneen. \"Ah, sitä emme\nole ennen tienneet!\"\n\n\"Ei,\" vastasi rovasti, joka nyt astui huoneesen; \"minun tyttäreni ja\nluutnantti Jalopeuransydämen kihlaus on niin äskettäin tapahtunut,\nett'emme vielä ole ennättäneet julistaa sitä.\"\n\nSiinä hän kohteliaasti kumarsi Katrille ja hänen sisarillensa, sekä\nheitti heihin katseen, josta saivat ymmärtää, että heidän oli sieltä\npois lähteminen.\n\n\"Saan kunnian toivottaa onnea!... Hyvää yötä!\" sanoi mamseli Katri\nhiukan hämillään, lyykisti ja meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi sihteeri Lundbergin häiden jälkeen tulivat Kalle ja Hanna\nonnelliseksi aviopariksi.\n\nMaisteri Lahja ei myöskään jäänyt osattomaksi. Mamseli Katri armahti\nhäntä ja antoi hänelle sydämensä ja kätensä, kun hän vuotta jälkeen\nyllä kerrotuista tapauksista sai alapapin viran. Hänestä tuli oikein\nhyvä ja ymmärtäväinen vaimo, joka hyvin katsoi miestänsä ja piti aina\nyön-aikoina ovet ja ikkunat niin suljettuina, ettei suinkaan\nmurtovarkaita, olivatpa sitte kaksi- tahi nelijalkaisia, pääsnyt\nhuoneesen.\n\nMitä vihdoin sihteeri Lundbergiin tulee, niin lisättäköön se hänestä,\nettä hän eli monta vuotta jotenkin tyytyväisenä osaansa. Vaanjunkkari\nja vieläpä komisariuskin joskus tervehtivät häntä ja pelasivat\n\"kolmimiestä\" ja \"kaksikkoa\",[3] jolloin talon rouva itsekin oli\nseurassa ja kilisti lasia heidän kanssansa. Kun vaanjunkkari niissä\ntiloissa toisinaan alkoi puhua \"urostöistänsä,\" muistutti sihteeri\nusein vähän pistävästi.\n\n\"Kaikkein paras urostyö oli kuitenkin se, kun, hyvä veli, hyökkäsit\nmiekkoinesi Fylaksia vastaan.\"\n\nSilloin vaikeni vaanjunkkari hetkeksi; vaan heidän ystävyytensä ei\nsentähden kuitenkaan tullut häirityksi.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Tapahtumat ovat Ruotsissa mainitun järven tienoilla tapahtuneet;\nRuotsissa myös kertomus alkuperäisin tehty. Suomentaja.\n\n[2] Pour contenance.\n\n[3] Korttipelit, ruots. \"träkort\" ja \"tuting.\" Suoment. muist.\n\n\n\n"]