[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fA_salN9ZyTUqe0rrmKTfQyrgVgvLOiongOp9w8-CGF8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},412,"Opiksi ja huviksi","Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari",1830,1903,"412-yrjo-koskinen-yrjo-sakari-opiksi-ja-huviksi","412__Yrjö-Koskinen_Yrjö_Sakari__Opiksi_ja_huviksi","Lukemisia Suomen perheille","tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1863,null,20178,136147,false,26927,[24],"Readers -- Geography",[26,27,28],"Adventure","History - Modern (1750+)","Travel Writing","\"Opiksi ja huviksi: Lukemisia Suomen perheille\" by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen is a collection of readings likely written in the mid-19th century. The work appears to be aimed at Finnish families, providing insights and stories related to exploration and geography, particularly focusing on Arctic expeditions and the experiences of sailors. The book not only chronicles the adventures of these expeditions but also highlights aspects of Finnish and English maritime history.  The opening of the collection introduces the narrative of the wintering of English ships Hekla and Griper in the vicinity of Melville Island during the years 1819-1820. It delves into the trials faced by the crew, describing extreme cold, the challenges of navigating ice-laden waters, and their eventual establishment of a winter harbor. The narrative is rich with historical context, emphasizing the perseverance and resilience of those involved in Arctic exploration, and sets the tone for further discussions on past voyages and the quest for a Northwest Passage. (This is an automatically generated summary.)",[],414,"Kokoelma opettavaisia ja viihdyttäviä lukemistoja sisältää historiallisia ja maantieteellisiä kertomuksia. Teoksessa käsitellään muun muassa arktisia löytöretkiä, Viipurin pamausta, puuvillan valmistusta sekä suomalaisten siirtokuntaa Pohjois-Amerikassa.","Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 'Opiksi ja huviksi' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 412. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","OPIKSI JA HUVIKSI\n\nLukemisia Suomen perheille\n\n\nToimittanut\n\nYrjö Koskinen\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1863.\n\n\n\n\n\n\n        Imprimatnr: _L. Heimbürger_.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTalvi-satama luoteisessa Jäämeressä\nPumpuli\nViipurin pamaus\nSuomalaiset Delawaren siirtokunnassa Pohjois-Amerikassa\n\n\n\n\nTALVI-SATAMA LUOTEISESSA JÄÄMERESSÄ.\n\nKertomus kuinka Englannin laivat Hekla ja Griper viettivät talvensa\nMelville-saaren tykönä v. 1819-1820; ynnä silmäilys edellisiin ja\njälkeisiin luoteis-retkiin.\n\n\nJos Englannin rikkaus, sen mahtavuus merellä, sen avara valta kaikissa\nmaan-pallon osissa ovat asioita, joita täytyy ihmetellen katsella, niin\nei ole unohtamista, että kaiken tämän loiston perustuksena on joku\nomituinen kestävyys kansallisessa luonteessa, joku jäykkyys ja\nvakavuus, joka ei koskaan heitä kesken tehtäviänsä. Tämä\nsuuttumattomuus näkyy sekä Englantilaisten historiassa että heidän\nyksityisessä elämässäänkin; mutta olletikkin ovat nykyisen vuosisadan\nlöytö-matkat luoteisessa Jäämeressä antaneet todistuksen, että\nEnglantilaisen rohkeus voipi, Englantilaisen taidon ja sivistyksen\navulla, voittaa kovimmatkin vaarat ja vastukset, mitkä tylyin luonto\nsaattaa tarjota. Se on todellaki ylevä tunto, joka sydämmeen ryhtyy,\nnähdessämme kuinka ihminen voipi ei ainoastaan toimeen tulla vaan\nmyöskin nauttia elämän iloa siinä, missä melkein kaikki muu elävyys\npakenee tuiman kylmän alta. Semmoisen esimerkin tarjoo Heklan ja\nGriperin talvi-majoitus lopulla vuotta 1819 ja alussa v. 1820, josta\ntässä aion antaa kertomuksen. Mutta lukija epäilemättä kaipaisi asian\noikeata käsitystä, ellen ensiksi tekisi lyhyen katsahduksen edellisiin\nlöytö-matkoihin samoilla seuduilla ja samassa tarkoituksessa. Otetaan\nsiis tässä ensin silmäiltäväksi näiden matkustusten alku ja tarkoitus.\n\n\n1. Luoteis-retket ennen v. 1819.\n\nJo lopulla 15:ttä vuosisataa, kun Kolumbus oli löytänyt Länsi-Intian ja\nVasko-di-Gama onnellisesti oli Afrikan ympäri tehnyt ensimäisen\nvesimatkan Itä-Intiaan, syntyi Englannissa halu keksiä joku kentiesi\nvieläkin lyhyempi tie niille kaakkoisen Aasian seuduille, joiden\nkalliit kryydit jo aikaa olivat olleet tärkeitä kauppa-tavaroita.\nSemmoista tietä toivottiin löytyvän joko koillisessa pitkin Euroopan ja\nAasian pohjoisrantoja, taikka luoteessa Grönlannin länsipuolella,\ntaikka vihdoin itse pohjois-navan poikki, purjehtimalla ensin täyttä\npohjaa ja sitten täyttä etelää. Tämmöiselle löytömatkalle lähetti v.\n1496 Englannin kuningas Henrikki VII erään Venetialaisen, nimeltä Juha\nKabot, joka viidellä laivalla purjehti luoteesen ja luultavasti tuli\nHudson'in-salmelle saakka. Toinen yritys tehtiin Henrikki VIII:nnen\nhallitessa, mutta kävi onnettomasti. 25 vuotta myöhemmin eli vuonna\n1553 tehtiin kolmas yritys, joka ei myöskään ollut varsin onnellinen,\nmutta kuitenkin yhdessä kohden oli meren-kululle suureksi hyödyksi.\nKaksi tämän retken laivoista joutuivat talveksi Lapinmaan rannalle,\nmissä koko väki nääntyi viluun; mutta kolmas, jonka komentaja oli\nkapteini Chancelor, oli onnellisesti päässyt Vienan-mereen, josta se\nseuraavana kesänä palasi Englantiin. Sillä tavoin oli Venäjänmaahan\nlöytty uusi kauppatie, joka seuraavalla vuosisadalla, kun Tsaarien\nvalta kokonansa oli suljettu pois Itämerestä, havaittiin kyllä\ntarpeelliseksi. Vienanmerestä Englantilaiset yhä yrittivät itään päin,\nja Tapani Burrough löysi v. 1556 Vaigats-salmen sekä Novaja-Semlian\nkaakkois-nokan. Mutta pian havaittiin, ett'ei tällä tiellä ollut\nKiinaan ja Intiaan pääsemistä. Mitä löytöjä sittemmin on tehty pitkin\nAasian pohjoisrannikkoa, se melkein kaikki on luettava Venäläisten\nansioksi. Englantilaiset sitä vastoin kääntyivät luoteesen ja löysivät\nnyt perätysten ne salmet ja selät, jotka kantavat Frobisher'in,\nDavis'in, Hudson'in ja Baffin'in nimet.[1] Frobisher'in matkat\ntapahtuivat vv. 1576 ja seurr., Davis'in v. 1585. Erittäin ansaitsee\nHudson'in surullinen kohtalo mainitsemista. Hän oli ensimäisellä\nmatkallansa v. 1607 yrittänyt purjehtia pitkin Grönlannin itäistä\npuolta, toivoen että pohjoisempana löytyisi kulkuväylä länteen päin,\nmutta 81 l/2° levulla täytyi hänen kääntyä takaisin jäiden tähden.\nSeuraavalla matkalla hän kulki salmen läpi lahteen, jotka molemmat\nkantavat hänen nimensä, ja seurasi Labrador'in länsi-rannikkoa etelään.\nTässä hänen täytyi hakea talvi-satamaa, mutta laiva-väki näyttää\nkärsineen oudosta ilma-alasta paljon vaivaa ja rasitusta sekä tästä\nkäyneen ynseäksi. Talvi kuitenkin kului ja laiva oli jo lähtenyt\nsatamastaan, kun Kesäkuun 21 p. väki nousi kinastukseen, otti\nkomentajan ja hänen poikansa kiinni ja heitti ne veneesen oman onnen\nnojaan. Laivan salvomies, joka oli pitänyt isäntänsä puolta, vaati\npäästä hänen onnenkumpanikseen, ja lisäksi pakoitettiin kuusi sairasta\nrupeamaan samaan liittoon. Kaikki nämä näin jätetyt miehet ovat\nkadonneet tietämättömiin. Kinastuksen päämies sai sitten surmansa\ntappelussa Eskimojen kanssa. Muut pääsivät vihdoin nälästyneinä ja\nviheliäisinä takaisin Englantiin. -- Muutamia vuosia myöhemmin\ntapahtuivat Baffin'in matkat. V. 1616 hän kulki Davis-salmen läpi ja\nrannusti koko lahden, joka on saanut hänen nimensä. Pohjasessa hän\nkeksi Smith-salmen ja luoteessa Lankaster-salmen, mutta jälkimäisessä\nhäntä kohtasi jääsalpa ja hän palasi tältä luoteisväylän oikeasta\noven-suusta sillä luulolla, että Lankaster-salmi oli ainoastaan\numpiperä. Kaksi vuosisataa jätettiin asia sen luulon nojaan; sillä\nkaikki luoteiset löytömatkat, mitkä sillä välin tehtiin, kulkivat\nHudsonin lahden pohjoiselle puolelle.\n\nVoimme heittää nämä kaksi vuosisataa siksensä. Luoteis-väylän asia tuli\nainoastaan aika-ajottain kysymykseen ja matkustukset niillä seuduin\neivät mainittavasti lisänneet maantieteen alaa. Mutta kapteini\nKnight'in matka v. 1719 on kuitenkin mainittava onnettoman\nloppunsa tähden. Hän komenti rekatti-laivan ja muun aluksen, mitkä\nHudsonin-lahden Seura, joka käyttää turkisten kaupan näillä seuduilla,\noli matkalle lähettänyt. Laivat menivät Southampton-saaren ja\nmannermaan välitse pohjaseen, ja kun ei isoon aikaan kuulunut niistä\nmitään, luultiin niiden jo päässeen Tyveneen mereen asti. Asian laita\nei ollut niin onnellinen. Vähitellen löydettiin laivan-kaluja pienestä\nMarmorisaaresta ja vihdoin v. 1748 keksittiin eräästä lahdelmasta itse\nlaivat hajonneina veden alla. Eskimot tiesivät jutella, että ne pahoin\nvialloisessa tilassa olivat lahdelmaan tulleet. Väestön lukumäärä oli\nalussa ollut 70 miestä, ja Eskimoilta olivat tuolloin tällöin saaneet\nelatus-aineita, joista he maksoivat kaikenlaisilla rautavaluilla, mitkä\nheidän seppänsä alituisesti oli takomassa. Kuitenkin oli jo ensimäisen\ntalven kuluessa 50 heistä kuollut. Kun toisen talven perästä Eskimot\ntaas kävivät heitä katsomassa, oli ainoastaan kaksi miestä enää\nhengissä. Näiden raukkain oli tapa usein kiivetä erään kallion\nkukkulalle, tarkastaen kaakon puolelle, ikäänkuin apua odottaen; kuin\nei mitään näkynyt, istuivat itkemään. Vihdoin toinen heistä kuoli, ja\ntoinen, joka koetti peittää toverinsa maan poveen, kaatui nääntyneenä\npuolitekoiseen hautaan ja heitti henkensä hänkin. -- Saman vuosisadan\nkuluessa Venäläiset tutkivat Kamtshatkan vedet; Beering ja Tshirikov\nlöysivät Aleutien saariston, ja edellinen keksi sen salmen, joka\neroittaa Uuden maailman Vanhasta ja nyt nimitetään Beeringin-salmeksi.\nTällä tiellä yritti Englannin mainio kapteini Cook, kolmannella\nmatkallansa v. 1776, hakea kulku-väylän Amerikan ympäri, mutta palasi\nsillä tiedolla, että 70:nteen levu-asteesen saakka ei löytynyt pääsöä\nitään päin. Tästä yritykset pysähtyivät koko neljäksi-kymmeneksi\nvuodeksi. Mutta v. 1815 tapahtui, että Venäjän luutnantti Kotzebue\nkulki Itämerestä Beeringin salmelle, ja vaikk'ei hänen matkansa\ntuottanut mitään mainittavaa uutta, se kuitenkin viritti\nEnglantilaisissa halun lähtemään uusille kokeille. Tämä halu eneni, kun\nkuului, että se ääretön jäiden paljous, joka kauan aikaa oli ollut\nkiintyneenä Grönlannin itäiseen rannikkoon, nyt oli lohjennut ja\nkulkenut eteläiseen valtamereen. Niinpä kaikki Islannin lahdet ja\nvuomat olivat vv. 1816 ja 1817 tulleet täyteensä jäitä, jotka\nGrönlannista sinne ajeltuivat, ja eteläisillä vesillä niin kaukana kuin\n40° levulla tavattiin suuria jää-tantereita ja vuoria, jotka usein\nmoneksi päiväksi estivät laivain kulkua Yhdys-vallan ja Englannin\nvälillä. Että nämä jäät tulivat Grönlannin rannoilta, ja että pohjan\nvedet sillä tavoin olivat auenneet, todistivat vielä varmemmin\nvalaskalan-pyytäjät. Näin asian ollessa päätettiin v. 1818 lähettää\nliikkeelle kaksi retki-kuntaa, toinen luoteesen, toinen pohjoisnapaa\nkohden. Jälkimäinen, jonka johtajat olivat Buchan ja Franklin, palasi\ntyhjin toimin, koska yksi laivoista oli jäistä saanut loukkauksen. Sitä\nvastoin Juha Ross ja Parry, jotka lähtivät Baffin'in lahteen, etenivät\nhyvän matkaa Lankaster-salmeen, kunnes Ross luuli näkevänsä salmen\npohjassa vuori-selänneen, joka estäisi edemmäs pääsemistä. Hän ei\npurjehtinut lähemmäksi, tutkimaan josko näkemänsä oli todellista vuoria\nvai ainoastaan ilmassa kangastusta, semmoista usein nähdään kylmän\nilma-alan vesillä, vaan kääntyi laivoinensa takaisin ja tuli kotia.\nUseat Ross'in kumppaneista olivat kuitenkin vakuutetut, että\nLankaster-salmi oli avoin väylä. Seuraavana vuonna lähetettiin Parry ja\nLiddon ottamaan asiasta selkoa, ja heidänpä matkavaiheista seuraa tässä\nlaveampi kertomus.\n\n\n2. Heklan ja Griperin luoteis-retki vv. 1819, 1820.\n\nToukokuun 11 p. 1819 lähtivät laivat Hekla ja Griper, komentajana\nluutnanti W. C. Parry, Englannista matkalle, ja tulivat Kesäk. 28 p.\nDavis'in salmelle. Tavallisesti tässä alkavat ne vaivat ja vastukset,\njotka ovat luoteis-retkille omituisia. Niinkuin kartastakin näemme, on\nBaffin'in lahti jokseenkin avara meri, mutta joka talvi se yltä-ylitse\nmenee vahtoaan jäähän, joka taas keväällä tuulen ja päiväpaisteen\nkäsissä rikkuu neljän-, viiden-kymmenen kyynäräisiin teloihin ja\nkulkee yhdessä tukussa etelään. Tämä jäiden paljous, joka nimitetään\n_keski-jäiksi_ (middle ice) ja _valta-tukuksi_ (main pack),\nulottuu pitkänä salpana pohjasesta etelään ja estää siis poikki-pääsön\nidästä länteen. Kolmella eri tiellä saatetaan tämmöisessä tilassa\nyrittää Baffin'in lahden länsi-puolelle, joko kiertämällä tukun\npohjoispäätä, taikka kulkemalla eteläisen pään ympäri, taikkapa\ntunkeumalla jäiden poikki suoraan jos mahdollista. Mutta joskus\ntapahtuu, että kaikki nämä tiet ovat suljetut. Ainakin ne ovat vaaraa\nja vastusta täynnä. Nuo suunnattoman suuret jää-telat ja tantereet\novat alituisessa liikkeessä, tuulen ja meren-virran ajamina;\nmilloin survaavat toisiansa moniäänisellä jytinällä, milloin eriälle\njättäen välillensä pitkiä tanhuita sulaa vettä, taikka törmäävät\nhirmuisella voimalla yhteen, ajaen jää-kappaleet päällitysten kahden-,\nkolmen-kymmenen jalan korkuisiksi kummuiksi. Laiva, joka joutuu näiden\ntörmääjäin väliin, saattaa helposti särkyä niinkuin pähkinän kuori,\ntaikka nostetaan kokonansa vedestä jäiden päälle.\n\nMutta Baffin'in lahti synnyttää jää-vuoriakin, jotka samoin kuin\njää-tukut uivat tästä ulos Atlantin valtamereen usein hyvinkin suuressa\npaljoudessa. Nämä hirmuisen isot uiskentelevaiset lohkareet ovat\nkuitenkin vallan toisenlaista syntyperää kuin tantereet ja telat,\neivätkä ole suolaista ainetta niinkuin viime-mainitut. Ne ovat alkunsa\nsaaneet rantamaiden laaksoloissa, jotka tässä kylmässä ilma-alassa ovat\nikuisen jään ja lumen vallassa. Laaksot enimmästi viettävät merelle\npäin, ja kun jäätä ja lunta yhäti karttuu ylisellä puolella, niin\njäätikkö hiljaksensa sujuu alas-päin, kunnes aallot sen lohkaisevat\nrannasta irti. Näin päästyänsä valtoimeksi osoittaa jää-vuori usein\nkummallisia muotoja. Kun niitä isompi joukko ko'ossa on, näyttävät\nkaukaa katsoen niinkuin vuorinen maakunta. Toisinaan ovat linnojen tai\nkirkkojen näköisiä, varustetut torneilla, huipuilla ja kaarevoilla\nporteilla. Niiden väri on kauniisti vihertävää, vivahtaen siniin, mutta\nkaukaa katsoen luulisit niiden olevan valkoista marmoria, kaikki\nmerenkulkijat puhuvat yhdellä äänellä niiden monen-karvaisesta värien\nloisteesta, joka vaihtelee erilaatuisten ilmain mukaan. Niiden suuruus\non usein hämmästyttäväinen, ja koska veden-päällinen osa on ainoastaan\nseitsemännes koko kappaleesta, niin saapi tavallisesti lukea, että\nsyvyyden mitta vedenpinnasta on kolme vertaa korkeuden suhteen. Ross\nnäki Baffin'in lahdessa useita, jotka olivat pohjaan tarttuneet\npuolen-kolmatta sadan sylen syvyydellä. Niitä tavataan usein ääretön\njoukko, noin neljä, viisi sataa yhdessä, ja etelämmäksi tullessaan\nlevittävätkin kylmää ja sumua avaralle alalle, usein penikulman määrät\nympärillensä. Päivä-paisteen vaikutuksesta jäätikkö aina alkaa pehmitä\nja sulaa, ja puhdas suolaton vesi juoksee koskena vuoren kupeista alas;\nsilloin usein kyllä tapahtuu että laivat tämmöisestä lähteestä\ntäyttävät juoma-varansa. Mutta muitakin syitä löytyy, jotka toisinaan\nkäskevät laivojen lähestyä jäävuorten luokse. Silloin pyrkivät ne\nsuojaan jonkun tuiman vihurin alta, milloin taas tukkujäiden tulvasta\npäästäkseen, koska jäävuori laajuutensa ja syvyytensä tähden aina\nkulkee hitaammin, kuin telat ja tantereet. Mutta tämä lähestyminen ei\nole varsin vaaraton; suuria veden-alaisia jää-kappaleita saattaa\nlohjeta ja nousta veden pintaan, rikkoen laivan pohjaa; veden alla\nsaattaa löytyä joku terävä kärki, joka puhkaisee laivan kuvetta; se\nväkevä virta, joka tavallisesti kulkee jää-vuoren sivulla, saattaa\nviskata aluksen tätä jäistä muuria vastaan, ja koska jää-vuori useinkin\ntäpärästi viippuu vedessä, se helposti vierii ylös-alaisin ja voipi\nmusertaa lähestyneen laivan.\n\nMatkalaisemme Heklassa ja Griper'issä kulkivat kuitenkin\nerinomaisetta vastuksetta Baffin'in lahden läpi ja tulivat Elok. 1 p.\nLankaster-salmelle. Kaksi päivää myöhemmin nousi kiihkeä itäinen tuuli,\njoka kuljetti heidät nopeasti salmea myöden tuntemattomia seutuja\nkohden. Avoin vesi oli edessä, ei jäätä eikä maata esteenä. Koko väestö\noli äänettömässä odotuksessa, upsierit ja miehet joukottain mastojen\nnenissä, joissa istuivat uuteliaasti tarkastamassa, mitä milloinkin\nnäkö-alaan ilmaantui. Näin kulkivat useita kymmeniä peninkulmia länteen\npäin, jättäen salmen varsille joukon lahtia ja aukkoja, joita eivät\nmalttaneet tarkemmin tutkia, vaan ainoastaan nimillä varustivat. Heidän\nkulku-väylänsä, joka keskimäärin oli levyydeltä noin kahdeksan\npeninkulmaa (50 Englannin penink.),[2] alkoi vielä enemmän aueta, ja\npohjasesta sekä lännestä hyökkyvä maininki ynnä meren mahtava humina\nherätti toivon, että juuri pohjoinen valta-meri nyt oli edessä.\nMutta edempänä kohtasi yhtämittainen jakso jäitä, joka pian muuttui\nvahvaksi tukuksi väylän poikki. Pitkin jään parrasta kuohui tuima\ntyrsky ja laivain täytyi väistyä, ett'eivät joutuisi karsinaan jäiden\nväliin. Koko taivaskin länttä kohden hohti kirkkaasti yhtämittaista\njään-loistetta, josta voitiin arvata, että jää-tukku kävi peninkulman\nmääriä edemmäs kuin näkö-ala ulottuikaan. Etelää kohden kuitenkin oli\nsula, ja taivas osoitti mustaa veden-kuvastusta. Parry siis toivoi\nlöytävänsä sieltä puolen jotakin pääsö-paikkaa ja purjehti nyt etelään\nsiihen avaraan salmeen, jonka nimitti Prinssi-Regentin-salmeksi. Mutta\njonkun peninkulman perästä oli siinäkin jää-salpa vastassa, eikä ollut\nmuuta neuvoa kuin palata entiselle asemalle, odottamaan milloinka jäät\naukenisi länteen päin. Sinne tultua havaittiin jää-tukku yhtä tiviiksi\nkuin ennenkin ja jään-loiste taivaalla oli yhäti kirkas. Jonkun päivän\nperästä osasivat kuitenkin avata itselleen kaidan tien lähellä salmen\npohjoista rantaa. Nyt tuli aika tuuli, lumiräntäisen sateen kanssa, ja\nElok. 21 p. oli jää tykkönään kadonnut koko merestä, niin että tuskin\noli mahdollinen tuntea samaksi vedeksi, joka vielä niin äskettäin oli\nollut jäillä peitetty niin kauas kuin silmä kantoi. Parry nostatti\nkaikki purjeet länteen mennäkseen ja nimitti kulkeissaan saaret, niemet\nja lahdet kahden puolen. Purjehdus ei ollut varsin vapaa vaikeuksista.\nMagneettisen navan läheisyys teki kompassin kovin epä-suuntaiseksi, ja\npaksut sumut estivät ottamasta taivaalta viittausta. Ainoastaan maan ja\njään mukaan koettivat ohjata matkansa yhtäläiseen suuntaan. Monituisten\nvastusten kautta tultiin vihdoin isolle saarelle, jonka nimittivät\n_Melville-saareksi_, ja kulkien eteenpäin hiljaksensa, tulivat\nSyysk. 4 p. eräälle paikalle, josta Parry lausuu: \"Meidän oli ilo\nsaavuttaa puolipäivä-piiri 110° länsipuolella Greenwichiä,[3]\nollessamme pohjoisella levulla 74° 44' 20\", jolla tavoin Hänen\nMajesteettinsa laivat minun komentoni alla tulivat ansaitsemaan sen\npalkinnon, viisi tuhatta puntaa, joka Parlamentti-päätöksen nojassa\nja Kuninkaan käskyllä neuvoskunnassa oli luvattu niille Hänen\nMajesteettinsa alamaisille, jotka onnistuisivat etenemään niin kauas\nlänteen päin, Pohjoisen napapiirin sisällä.\n\nPari päivää vielä kuljettiin eteen päin, kunnes taas jäitä kohtasi,\njoiden häviämistä turhaan odotettiin kaksi viikkokautta. Mutta noin\nSyysk. 20 p. eneni kylmä niin, että sulakin vesi alkoi ottaa\njää-peitteen ja ainoastaan tuulen ja aaltojen voima esti meren-pinnan\nhyytymästä yhteen jaksoon. Ainoan tunnin tyven olisi siis voinut\njäädyttää laivat kiini keskelle merta ja saattaa ne vaarallisimpaan\ntilaan. Oli siis täytymys palata Melville-saareen ja siellä valita\ntalvi-majaksi joku niistä kahdesta satamasta, joita sivu-mennessä oli\nkeksitty saaren kaakkoisella puolella. Tämä paluu-matka oli jo hyvin\nvaivaloinen jäätymisen tähden; mutta 24 p. tultiin läntisen sataman\nedustalle, joka löyttiin kaikin puolin turvalliseksi majoituspaikaksi.\n\nSe tapa, miten meri jäähän menee, on vähän omituinen ja ansaitsee\nerittäin mainita. Kun jäädyttäväinen tuuli käy meren yli, eivät laineet\nanna jään asettua, vaan vesi hyytyy ensin hohkaiseksi suhjuksi eli\nhyhmäksi, joka vähittäin hillitsee aaltojen kuohun ja sillä tavoin\npäästää jäätymisen alkuun. Nyt syntyy jalan-mittaisia ympyriäisiä\nhileitä, jotka muodoltansa ovat melkein kuin jonkun jättiläis-kalan\nsuomukset. Nämät hileet, jotka merimiesten puheessa kutsutaan\npannukakoiksi, liittyvät pakkasen karttuessa toisiinsa ja tekevät\nsuunnattomia jää-tantereita, joiden vahvuus talven kuluessa karttuu\nkarttumistansa.\n\nLaivain tullessa, oli satama jo jäähän mennyt ja tarpeelliseksi tuli\navata noin kolmen uuden-virstan pitkä tie jäiden läpi. Tämä tapahtui\nseuraavalla tavalla. Kaksi suuntaista viivaa merkitettiin niin suurella\nvälillä, kuin isomman laivan leveys vaati. Kumpaakin viivaa myöden\nleikattiin halkeama, jonka aliseen päähän oli ripustettu paino, mutta\nylinen puoli käytettiin köydellä, minkä kolmijalkainen haaru kannatti.\nSamalla tapaa leikattiin viivojen välinen jää poikki ja kappaleisin, ja\nirroitetut lohkareet uitettiin ulos avennosta. Tätä viimeistä tehtävää\nvarten keksivät merimiehet omituisen tempun, pystyttäen veneen purjeita\nlohkareiden päälle ja näin antaen tuulenkin olla työssä avullisna.\nKuitenkin oli tämä osa työstä kyllä vaivaloinen, koska uutta jäätä\nyhäti syntyi avatussa urassa, varsinkin sen suulla, missä se ennen\npäivän laskua oli karttunut niin vahvaksi, että tarvittiin jommoinenkin\ntyö sitä rikkoessa. Illan tultua laivat kuljetettiin uran koko pituutta\nylös, ja seuraavana päivänä jatkettiin työ entiseen tapaan. Mutta nyt,\nkun eilinen avento jo oli ennättänyt yön kuluessa jäätyä umpeen, ei\nollut enää tilaisuutta uittamaan lohkareet ulos; ne siis, sitä myöden\nkuin saatiin irti, upotettiin kiintonaisen jää-peiton alle. Tällä\nlailla puuhattiin puolen neljättä päivää, kunnes laivat olivat\nmäärätyillä asemillaan ja väki kolmella hartaalla hurra-huudolla\ntervehtivät sitä paikkaa, jossa oli viettäminen vähintäin yhdeksän\npitkää kuukautta. Laivat seisoivat viiden sylen syvyisessä\nvedessä, ankkuri-köyden mitta rannasta. Lahdelle annettiin nimi\n\"_Talvi-satama_\" (Winter Harbour), ja saariston, minkä läpi oli\nkuljettu, nimittivät matkalaisemme Pohjois-Georgian-saariksi,\nhallitsijansa Yrjö kuninkaan muistoksi ja kunniaksi.\n\nHeidän oli syy iloita, että näin aikanansa olivat asettuneet\nturvalliseen Talvi-satamaansa; sillä Lokak. 4 p. nousi ankara\netelätuuli, joka voimallisesti ajoi jää-tukun mereltä rantaa kohden,\nmissä nuorempi jää rajusti musertui. Jos Hekla ja Griper vielä olisivat\nseisoneet ulkopuolella satamaa, olisi niille tosiaan ollut viimeinen\nhätä tarjona; mutta sataman suojassa eivät tunteneet puuskasta\nmitään. Niitä aljettiin nyt täydellä toimella varustaa pitkälliseen\ntalvi-oloon. Ensimäinen toimi oli rakentaa katos laivan-kannen yli\nodotettavan kylmän varaksi. Mastojen nenät nostettiin alas, --\nainoastaan Heklan keski-masto jätettiin sillensä; aliset purje-raa'at\nkiinnitettiin pitkin-päin katoksen kannattimiksi, ja koko tämä kotelus\npäällystettiin sittemmin kankaalla. Sen-jälkeinen mure oli saada\nhuoneet ja makuu-siat kuivina ja lämpiminä pysymään. Havaittin,\nnäet, että ilman kylmyys, joka jo oli karttunut melkoiseen määrään\n(20 asteen paikoille), jähdytti vedeksi kaikki höyryt, mitkä nousivat\nkeittoastioista tai väen hengityksestäkin, niin että laivan ansaat ja\nseinät yhtenään pysyivät märkinä. Tätä asiaa auttamaan asetettiin se\niso valin-raudalla ympäröitty kivi-uuni, jossa leivät kypsytettiin,\nalisen laivan-kannen kesku-paikoille ja savu-torvi pantiin käymään\npitkin alisen kannen koko pituutta. Lisäksi valmistettiin eri\nlämmitys-kone väen asuntoa varten. Tämä oli rautainen kolo eli kumoon\nkääntynyt ilma-astia, varustettu kolmella torvella, jotka olivat kukin\nkahden tuuman paksut ja ylempänä yhtyivät toiseen umpinaiseen metalli\nastiaan, mistä taas kuparinen uunin-torvi kulki pitkin alista kantta.\nKun nyt vähäinenkin valkea viritettiin ilma-astian alla, päästettiin\nsavu eri torven kautta ulos, mutta lämminnyt ilma kulki ilma-astiasta\ntorvien kautta ja levisi sillä tavoin laiva-väen asuntoon asti.\nMuutoinkin valvottiin väen puhtautta ja terveyttä tarkimmalla tavalla,\nja elatuksen suhteen tehtiin muutamia tarpeellisia määräyksiä.\nJokapäiväisestä leipä-määrästä vähennettiin kolmas osa: naula Donkin'in\nsäilytettyä lihaa ja kortteli hyyteeksi kiehunutta soppaa, kullekkin\nmiehelle viikkoonsa, palkitsi naulan suolaista naudan-lihaa, joka\ntavallisesti meriväelle annetaan; lisäksi jaettiin joku määrä olutta ja\nviiniä. Olut valmistettiin maltaista ja humaloista, mutta keittäessä\nnousi kylmällä ilmalla niin sakea kaasu, että täytyi luopua koko\noluen-panemisesta. Tuo merenkulkijain omituinen kiusa, keripukki,\nkoetettiin estää varjelus-lääkkeillä, joita määrä-ajoilla annettiin\nsisään. Niinpä jaettiin tuon-tuostakin hapanta kaalia ja sallatia niin\npaljon ätikän kanssa kuin voitiin nauttia, mutta joka päivä piti sen\nohessa väen tulla kokoon ja yhden upsierin läsnä-ollessa niellä\nsitroni-nestettä sokurin kanssa. Että upsierin siinä täytyi saapuvilla\nolla, saattaa monelle kuulua oudolta; mutta Parry muistuttaa, kuinka\npaljon merimiehet ovat lapsien kaltaisia kaikessa, mikä koskee heidän\ntarpeisinsa ja terveyteensä. Muutoin oli yksi seikka erittäin\nmerkittävä elatus-aineiden suhteen: upsiereille ei sallittu vähintäkään\netua yhteisen väen rinnalla, ei ruokien lajissa eikä niiden määrässä,\nja tästä seurasi sekä väessä tytyväisyyttä että varoissa säästöä.\nSamatekkuin elatus-varojen suhteen pidettiin poltto-aineistakin tarkka\nvaari, eikä lämmitetty enemmän kuin terveydelle oli välttämättömän\ntarpeellista. Sillä tavoin saatiin laivojen sysivarat kestämään talven\nmittaan; sillä ne turpeet ja sammaleet, mitkä rannasta olisi saatu,\nolivat märkyytensä tähden kelvottomat käyttää.\n\nSuurella tarkkuudella myöskin pidettiin huolta väen vaatteuksesta.\nHyödyllistä olisi ollut tuuletella miesten sänky-vaatteet kannen päällä\nkumminkin kerta viikkoonsa; mutta tämä havaittiin mahdottomaksi, sillä\njos ikinä joku vaate tuotiin kannen päälle, se pian tuli yhtä kylmäksi\nkuin ilmakin. Kun nyt vaate vietiin takaisin lämpimämpään paikkaan,\nasettuivat höyryt kohta sen päälle muuttuen vedeksi, josta se kastui\nliko-märäksi. Kuivuuden ja puhtauden välille oli siis valta niin\ntasoitettava, että terveydelle miten mahdollista vähin haitta syntyisi.\n\nKuinka tarkalla huolella koetettiin pysyttää miehet hyvässä terveydessä\nja hyvällä mielellä, ymmärrämme paraiten seuraavasta komentaja Parry'n\nkertomasta: \"Siinä työttömyyden ja joutilaisuuden tilassa, jossa nyt\noltiin ja joka arvattavasti oli kestävä suurimman osan vuotta, olin\nhalullinen keksimään jotakin huvitusta miehille, tämän pitkän ja ikävän\naian kulutteeksi. Ehdottelin siis upsiereille panna tuolloin tällöin\nnäytelmän toimeen Heklassa, koska semmoinen keino voisi pysyttää\niloista mieltä voimissa. Molempain laivain upsierit suostuivat\nmieluisasti ehdotukseeni, ja kun Luutnantti Beechey oli oikeassa\njärjestyksessä valittu teaterin-johtajaksi, määrättiin ensimäinen\nnäytös Marrask. 5 päiväksi ja synnytti laivain väestössä suurta\nihastusta. Näissä huvituksissa otin mielelläni itsekin osani,\nvakuutettuna että iloinen esimerkki ja kaikki toimi, mikä voisi\nherättää lystiä ja hilpeyttä, kuului varsinaisesti minun virkani\nvelvollisunksiin siinä omituisessa tilassa, jossa nyt olimme\". --\nTuskin tarvitsee mainita, että nämä näytökset luonnistuivat kaikkein\nmieliin; miehet usein nauroivat pakahtuakseen, arvattavasti paljonkin\nsiitä syystä, kun näkivät upsierinsa niin kummallisissa tehtävissä.\nNäytökset uudistettiin joka toinen viikko ja odotettin aina suurella\nihastuksella. \"Myöskin teaterin varustus\", sanoo Parry, \"ja sen\nhajottaminen, johon tarvittiin joukko miehiä pariksi päivää ennen ja\njälkeen jokaisen näytöksen, oli erinomaisen hyödyllinen asia, koska\ntavalliset laivatyöt eivät läheskään antaneet kylläksi tekemistä; ja\nminä pelkäsin työnpuutetta niinkuin pahimpia haittoja, mitä meille\ntapahtua voisi\". Muutamaan aikaan oli pelkäämistä, että kylmän ankaruus\ntekisi lopun näille huvituksille; mutta semmoinen oli upsierien into ja\nmiesten mieliteko, että vaikka teaterissa joskus oli 17° ja 18° kylmää,\nnäytelmä kuitenkin pantiin käymään niinkuin tavallisesti. Ja kun\nlaiva-kirjaston vähäiset näytelmä-varat olivat kulutetut, tehtiin uusia\nalkuperäisiä kappaleita.\n\nToinen ajan-viete, jonka upsierit huviksensa panivat toimeen, oli\nviikko-lehti, nimeltä: \"North Georgian Gazette and Winter Chronicle;\"\n(Pohjois-Georgian sanomat ja Talvi-kronikka). Kapteini Sabine rupesi\ntoimittajaksi ja muut molempain laivain upsierit lupasivat lähetyksiä.\nLuonnollisesti lehti tuli ulos ainoastaan käsikirjoituksena, mutta\nsittemmin kun oli onnellisesti palattu kotimaahan, painettiin kaikki\nnumerot yhteen kirjaan. Se haitta, mikä olisi voinut syntyä tämmöisestä\nsanomalehdestä keskinäisen suosion ja sovinnon suhteen, kartettiin\ntäydellisesti kirjoittajain hellä-tuntoisuudella, ja selvä etu oli\ntoimittamisen vaivasta, joka kulutti monta ikävää hetkeä ja käänsi\nmielet pois synkistä ajatuksista, jommoisia joskus tahtoi tunkeuda\nrohkeimman miehen päälle.\n\nMutta huvitusten tähden ei unohdettu tieteen vaatimuksia. Kapteini\nSabine'n johdolla asetettiin observatorio soveliaalle paikalle, noin\n700 kyynärää laivoista länttä kohden. Siihen rakennettiin huone lähelle\nrantaa kelloja ja muita tiede-aseita varten. Seinät tehtiin\nkahdenkertaisesta plankku-liitoksesta, jonka väli täytettiin\nsammaleilla, niin että huone voitiin kylmimmälläkin ilmalla pitää\nlämpimänä yhden ainoan uunin avulla.\n\nJoku aika asettumisen jälkeen Talvi-satamaan, näkyi peuroja ja\nmetsäkanoja, ja muutamat niistä ammuttiinkin; mutta ennen Lokakuun\nloppua nämä ja enimmät muut eläimet muuttivat pois saaresta, niin että\nainoastaan sudet ja ketut jäivät laivoille seuraksi, kunnes vihdoin\nnämäkin eläimet kylmimmällä talvis-aialla katosivat tykkönään.\nLokak. 1 p. nähtiin iso jää-karhu, joka ajoi kapteini Sabine'n\npalvelijaa takaa. Sitä tervehdittiin useilla luodeilla, mutta ei osattu\nkuoliaaksi ampua. Myöhemmin ei sitä eikä muuta karhua nähty koko\ntalvis-aikana. Lokak. 10 p. oli nähty metsänriistaa laivojen\nlähisyydessä, ja joukko miehiä lähetettiin niitä ajamaan. Myöhään\nillalla palattiin saaliin kanssa, mutta yksi Griper'in miehistä\nkaivattiin. Vaikka yö oli pimeä, löyttiin hän kuitenkin, juuri kun\nnäännyksissä oli langennut jyrkästä kinoksesta alas ja alkoi uupua\nsiihen tylsään hermottomuuteen, joka, jos se vallan saapi, aina tuottaa\nkuoleman. Hän oli huolimattomuudesta lähtenyt lapasitta ulos, pyssy\nkädessä, ja sormet olivat kohmettuneet siihen muotoon, jolla olivat\npyssyä pidelleet. Mies kohta jätettiin lääkärien holhottavaksi, mutta\nkädestä oli kolme sormea jo ennättäneet niin paleltua, että ne täytyi\npois leikata. Kuinka pakkanen vaikuttaa jähmistystä sekä ihmisen\nruumiisen että sielunkin voimiin, nähtiin selvästi ei ainoastaan tässä\nmiehessä vaan kahdessa muussakin, jotka jotenkin myöhään olivat\nlaivoihin palanneet ja vaadittiin tekemään selvää tuosta yhdestä,\njoka vielä oli poissa. Komentaja Parry sanoo: \"Kun käskin heidät\nkajuuttiini, iskivät silmänsä huimasti ja puhuivat niin sekaisin ja\nvaikeasti, ett'ei ollut mahdollista saada heiltä järjellistä vastausta\nmihinkään kysymykseen. Mutta oltuansa vähäsen aikaa laivassa, alkoivat\ntoipua hurmiostaan, sitä myöden kuin veren-kulku tuli entiselleen, ja\nvasta silloin saattoi jokainen helposti huomata, ett'eivät olleet\njuopuneet. Niille, jotka paljon ovat olleet kylmissä maissa, tämä\nseikka ei taida olla mitään uutta; mutta en saata olla uskomatta (ja\nsiinä tarkoituksessa siitä puhunkin), että moni mies lienee tullut\nrangaistuksi juopumuksesta, vaikka hän todesta on ollut ainoastaan\npakkasen kontassa; sillä minä olen useinkin nähnyt miehiäni semmoisessa\npäihtymyksen tilassa, minkä olisin epäilemättä päättänyt viinan\nvaikuttamaksi, ellen olisi ollut varsin varma, ett'ei heillä\nMelville-saaressa ollut mahdollista tilaisuutta saamaan mitään\nväkevämpää kuin lumi-vettä\". -- Muutoin tämä yllä-mainittu tapaus\nosoitti tarpeelliseksi ryhtyä varo-keinoihin, jotka estäisi miesten\neksymistä pimeään ja pyryyn. Kaikki väet lähiseuduilla varustettiin\nsormi-viitoilla, jotka osoittivat laivoille päin. Jos lumituiskun\nohessa sattui tavaton pakkanen, ei päästetty ketään laivojen\nasema-paikoista, ja laivat yhdistettiin köydellä, joka oli johteena\ntoisesta toiseen. Parry'n vakuutus oli, ett'ei yksikään ihminen voisi\nhengissä pysyä, joka semmoiseen ilmaan jäisi ainoaksi tunniksi.\n\nLokakuun lopussa oli auringosta vielä niin paljon apua, että kapteini\nParry'n kajuutissa, jonka akkunat olivat päivää kohden, nähtiin\nkynttilättä lukea ja kirjoittaa kello puoli kymmenestä puoli kolmeen.\nIlma pidettiin lauhkeana, kun Fahrenheitin lämpömittari osoitti 0\n(s.t.s. 32° Farenheit'iä eli 18° Celsius'ta veden jäätymystä\nalempana[4]); sillä ihmisten ruumiit mukaantuivat niin helposti\nilma-alaan, että ne, kestettyänsä jonkun päivän -15° tai -20°\nFahrenheitiä (s.o. -26° tai -29° Celsius'ta), tunsivat oikein ihanaksi,\nkun lämpömittari sen verran nousi.\n\nKylmän voima ja vaikutus havaittiin merkittävällä tavalla, kun metallia\nkoskettiin paljaalla iholla; siitä oli sama tunto, kuin jos olisi\ntuli-kuumaa koskettu ja iho kohta lähti koskevasta jäsenestä. Oli siis\ntarpeellinen käyttää suurta varovaisuutta, pidellessä sekstanteja ja\nmuita tiede-aseita, olletikkin kiikarien silmä-osat, jotka tuimasti\npolttivat ihoa, jos ne saivat kasvoihin koskea; mutta tämä asia\nhelposti autettiin, päällystämällä niitä hienolla nahalla.\nToinenkin kylmän vaikutus tiede-aseisin alkoi tähän aikaan tulla\nhavaittavaksi. Kun ikinä joku ase, joka oli ulko-ilmassa ollut niin\nkauan, että kylmä oli siihen ennättänyt mennä, äkisti taas tuotiin alas\nkajuutteihin, niin höyry oietis sakeuntui sen ympäri, niin että se\nnäytti suitsevan ja lasien päälle asettui melkein samassa tuokiossa\njää-verho, jonka poistaminen vaati suurta varovaisuutta, ett'ei\nlaseille vikaa tulisi. Jos kynttilä asetettiin aseen likelle erääsen\nsuuntaan katsojan suhteen, nähtiin suuri joukko hentoja lumi-okaita\nsäihkyvän noin parin, kolmen tuuman päässä aseesta, ja nämä\narvattavasti syntyivät siitä, kun höyryt yht'äkkiä muuttuivat jääksi\naseen levittämässä kylmässä.\n\nMarrask. 4 p. aurinko katosi ja oli vasta Helmik. 8 p. taas odotettava\nnäkyviin, oltuansa kuusi-kymmenettä päivää taivaan-rannan alla.\nTähdet nyt alkoivat näkyä päivä-sydännäkin. Mutta ei kuitenkaan\npimeimmälläkään sydän-talvella päivä ollut niin hämmentynyt yöhön,\nett'ei jokainen uusi päivä olisi puolipäivän aikana eroitettu hyvin\nhuomattavalla puhteella, joka ainakin teki seudun niin näköiseksi,\nettä mukavasti voitiin kulkea ulkona noin pari tuntia. Jos ilma oli\nselkeä, nähtiin tunnin aikaa ennen ja jälkeen puolipäivän eteläisellä\ntaivaan-rannalla ihana kaari heleän-punaista valoa. Muutoinkin lumen\nkirkkaus ja toisinaan sen lisäksi kaunis kuutama poistivat synkeyden.\nJoskus välkkyväiset revon-tulet kirkastivat taivaan kantta sanomattoman\nloistavilla väreillä, keltasella, purppuralla ja oransilla, osoittaen\nnäytelmän, jonka juhlallista ihanuutta ei eteläisillä mailla voida\naavistaa.\n\nErinomaisella huolella valvottiin, ett'ei väestö tällä pimeällä aralta\njäisi työttömäksi, ja tämä onnistuikin niin hyvin, että miehet\nvalittivat heille ei jääneen aikaa vaatteitansa korjaamaan. Millä\ntavalla aika näin saatiin kulumaan, ansaitsee muutamilla sanoilla\nerittäin mainita.\n\nUpsierit ja neljännys-miehet jaettiin neljään yö-vartiaan ja olivat\nvuoroonsa valveilla, niinkuin merellä ainakin, sill'aikaa kun muu\nväestö sai nukkua levollansa. Miehet nousivat 15 min. ennen kuutta ja\nmolemmat kannet kuurattiin kivillä ja kuumalla hiedalla kello\nkahdeksaan, jolloin sekä miehet että upsierit menivät suurukselle. Nyt\nannettiin miehille kolme neljännestä tuntia, jona saivat valmistaita\ntarkastukseen, ja kello vähän yli yhdeksän kokoontuivat kannen päälle,\njolloin tarkasti tutkittiin jokaisen puhtautta ja hänen vaatteuksensa\nlämpimyyttä ja laitaa yleensä. Kun upsierien kertomukset tästä asiasta\nolivat annetut komentajalle, meni tämä itse tutkimaan väen asuntoa ja\nmakuu-sioja. Missä joku kosteus näkyi tai jäätä oli yön kuluessa\nsyntynyt, se laitettiin pois ja tuo lämmin ilma-torvi siirrettiin sille\nkohdalle, kunnes kosteus kuivui. Enintä vastusta antoivat makuu-siat,\njotka olivat lähinnä laivan kylkiä, missä melkein aina kokoontui\nkosteutta ja jäätä. Niitä harvoja, jotka sattuivat sairaina olemaan,\nkäytiin myöskin katselemassa ja lääkärin kanssa neuvoteltiin, kuinka\nkuivuus ja lämmin sekä kaikkinainen hyvä olo pidettäisiin voimassa.\nTästäpä komentaja palasi yliselle kannelle ja tarkasteli nyt itsekin\nmiehiä. Sen jälkeen ne päästettiin ulos rannikolla käymään\npuolipäivään, jolloin palasivat murkinalle. Mutta jos ilma oli liian\ntuima ulko-oloon, täytyi heidän liikuntoa varten juosta laivan-kannen\npäällä, pitäen tasaista polkua eräiden urkujen mukaan taikka oman\nlaulamisensa jälkeen. Miesten joukossa olivat muutamat harvat, joiden\nmieli ei aluksi olisi tehnyt senlaista säännöllistä liikuntoa; mutta\nhavaittuaan, että siitä ei ollut pääsemistä, he pian ymmärsivät sen\ntarpeellisuutta terveydelle ja ottivat sen leikilliseksi huvitukseksi.\n\nMyöskin upsierit, jotka söivät murkinansa kello kaksi, kuleksivat\ntavallisesti pari tuntia rannikolla, jollei ankara pyry tai kirpeä\ntuuli heitä siitä estänyt. Tarpeellinen oli kuitenkin pysyä jokseenkin\nahtaassa piirikunnassa, ett'ei joku äkillinen pyry-ilma estäisi heitä\npalaamasta. Näkö-alan synkkä yhtäläisyys, kaikki lumen peittämänä ja\nhengetönnä, synnytti melkein alakuloisuutta, ja monestikin saattoi\nhuomaamatta ajatus puikahtaa kotimaan seuduille, missä tiettiin\nvilkkaan elämän riehuvan täydessä voimassaan. Tässäpä ainoa lohdullinen\nesine, joka kohtasi katsojan silmää, oli laivoista nouseva savu, joka\ntodisti elävien olentojen läsnä-oloa; ja se kuoleman hiljaisuus,\njoka yli-ympäri vallitsi, elähytettiin ainoastaan tuolloin tällöin\nihmis-äänien kaikunalla, joka kylmässä ilmassa kuului paljoa kauemmas\nkuin tavallisesti.\n\nEhtoo-päivällä pantiin miehet tavallisesti tekemään purje-nuoria. Kello\npuolivälissä kuusi lopetettin työn-teko ja yhtäläinen tarkastus kuin\naamullakin tapahtui miesten ja heidän makuu-siojensa suhteen. Nyt\nmiehet päästettiin ehtoolliselle ja upsierit menivät teellensä. Sitten\nväki sai huvitella itseänsä millä tahtoivat, muutamilla peleillä,\nlaululla ja tanssilla kello yhdeksään asti, jolloin levolle mentiin ja\nlamput sammutettiin. Palon varaksi kävivät joka puolitunnin päästä\nyöllä neljännysmiehet tarkastamassa alista kantta, ja laivojen vieressä\npidettiin aina aventoja sulana, jos sattuisi senlainen kauhea tapaus.\nUpsierien iltakausi kului enimmästi lukemalla ja kirjoittamalla, jonka\nlisäksi joskus tuli joku shakki-peli taikka viulun ja huilun soitanto\nkello puoliväliin yksitoista, johon aikaan maata pantiin.\n\nNäin elettiin tavallisesti viikon kuusi arki-päivää. Joka pyhä\npidettiin kummassakin laivassa jumalan-palvelus ja luettiin saarna.\nRukous, joka tavallisesti merellä luetaan, oli sovitettu nykyisten\nasianhaarain mukaan, kiitoksella siitä hyvästä onnesta, joka oli\nKorkeimmalta sallittu, ja anomuksella, että Hän vastakin antaisi\nsuojeluksensa. Se hartaus, jolla koko väki noudatti näitä uskon\nvelvollisuuksia, antoi hyvän todistuksen heidän jumalisuudestaan ja\nvaikutti paljonkin siihen hyvään ja säännölliseen käytökseen, joka\nheitä melkein jok'ainoata koko aian kaunisti.\n\nJoulu-päivä, joka on Englantilaisten rakkain juhla, vietettiin niin\niloisesti, kun tila saattoi sallia. Jumalanpalveluksen jälkeen, syötiin\njouluateria ja miehille lisäksi annettiin punssia (\"grog\"), että\nsaisivat juoda kotona-olevaisten ystäväinsä muistoksi. \"Se on miesten\nkunniaksi mainittava\", sanoo Parry, \"että kaikki kävi siivosti vastoin\nmerimiesten liian usein huomattua tapaa\". Upsierit viettivät\njouluriemunsa yhdessä, melkein samalla lailla kuin kotimaassa. Kappale\nEnglantilaista paisti-härkää (\"roast beef\"), joka oli joulu-aterian\nherkkuna, oli laivassa ollut tuoreena säilytetty viime Toukokuusta\nsaakka; sillä ilman kylmyys oli koko kesänkin aikana estänyt sen\npahenemasta.\n\nUuden vuoden aikana sattui ensimäinen keripukin tapaus Heklan\ntykkiniekassa. Syytä tutkiessa, havaittiin että hänen vuoteensa\noli siinä kohden märäksi kastunut, missä hengitys oli koskenut\nsänky-vaatteisin. Hänelle annettiin kohta soveliaita lääkkeitä,\nnimittäin kasvu-soppaa, sitroni-nestettä sokurin kanssa, ätikkäistä\nsallatia, karvikka-hilloa, urpuviinaa, j.n.e. Koska tuoreet kasvikset\novat paras lääke keripukkia vastaan, alkoi komentaja tähän aikaan\nkasvattaa sinappia (Melanosinapis communis) ja krassia (Cardamine\npratensis) kajuutissansa, istuttaen siemenet pieniin mataloihin\nmulta-koppiin, jotka peitettiin pitkin uunin torvea. Viikkokaudessa\nkasvoi tällä tavoin siemenestä niin paljon naattia ja lehteä, että\nvoitiin ruuaksi käyttää, ja kuin useita koppia aina pidettiin\nkasvamassa, saatettiin kahdelle tai kolmelle sairaalle antaa noin unssi\npäiväänsä tuoretta sallatia. Se sinappi ja krassi, mikä näin\nkasvatettiin, oli vallan vaalea ja väritön, koska päivän valo oli\nsiitä puuttunut; mutta sen kirpeä maku ei ollut vähempi kuin\ntavallisestikaan. Minkä hyödyn nämä tuoreet kasvikset tekivät,\ntaidamme paraiten arvata, kun muistutetaan, että samaseen aikaan muut\nkeripukin lääkkeet alkoivat pilaantua. Sitrooni-neste jäätyi ja rikkoi\npullonsa; ätikkä taas jäätyessään kadotti happamuuttansa. Mutta nuo\nankarimmalla talvella kasvatetut naatit palkitsivat täydellisesti\nkaikki näin kärsityt vahingot.\n\nTammikuun alku-puoli oli kovin kylmä, niin että 7 p. väkiviinainen\nlämpömittari osoitti -49° Fahrenheit'ia (eli -45° Celsiusta). Kuitenkin\noli, niinkuin pohjoisissa maissa ainakin, helmikuu vielä kylmempi.\nAnkarin pakkanen, mitä koettiin, oli helmikuun 14 ja 15 p. välillä,\njolloin lämpömittari osoitti -54° ja -55° Fahrenheit'ia (eli -47 7/9°\nja -48 1/3° Celsiusta). Tämä suunnaton pakkanen ei kuitenkaan ollut\nmiksikään haitaksi, niin kauan kuin ilma pysyi tyyni tyvenenä; mutta\nniin pian kuin vähinkin tuulen-hönkä vastaan tuli, tuntui kasvoissa\nkipeä poltto ja otsassa pakoitus, joka karttui karttumistaan. Muutoin\noli pakkasen vaikutus monesta kohden merkillinen. Ihmisen hengitys\nnäkyi niinkuin savu laukenevasta pyssystä, ja joukko miehiä, jotka\njäällä yhdessä kulkivat, näytti niinkuin paksu valkoinen pilvi. Mutta\nkummallisinta oli äänen voima ulko-ilmassa. Jos kaksi miestä puhuivat\nkeskenänsä tavallisella äänellä, kuuluivat sanat selvästi Englannin\npeninkulman (puolen-toista uuden virstan) päähän, ja Parry kerran kuuli\nvielä kauempaakin erään rannalla kävelemän miehen laulavan itseksensä.\n\nSilla välin oli jo aurinko alkanut näkyviin tulla päivä-sydämminä.\nHelmik. 3 p. se nähtiin ainoastaan Heklan maston-nenästä, mutta 7 p. jo\nlaivan-kanneltakin. Helmikuun loppupuolella oli joka päivä jonkun\ntunnin auringonpaiste, ja komentajan teki mieli päästää päivän-valoa\nkajuuttiinsa, jonka molemmat akkunat olivat olleet peitetyt vahvalla\nvilla-kankaalla. Nämä peitteet, jotka nyt pois otettiin, olivat\njäätyneet akkunan-laseihin kiinni, ja kaksisten lasien väliin oli\nkokoontunut niin paljon jäätä ja härmää, että kaksi-toista isomaista\nkopallista kannettiin siitä ulos. Näin pääsi uusi päivän-valo\nkajuuttiin, mutta tämä ilo ostettiin melkoisella haitalla; sillä\nkajuutti kävi samassa niin kylmäksi, että kaksi kronometeriä pysähtyi\nja että upsierien täytyi pari viikkoa pitää täydet päällys-vaatteet\nyllänsä kajuutissakin. Pakkanen oli Helmikuun lopulla vielä varsin\npelättävä. Tapahtui 24 p., että miesten juostessa liikuntoa varten\nkannen päällä, huone rannikolla nähtiin ilmi-tulessa. Kaikki upsierit\nja miehet riensivät sinne, ja kun katto oli revitty, sammutettiin palo\nlumella, ennenkuin se oli vahingoittanut niitä kalliita tiede-aseita,\njoita huoneessa löytyi. Mutta ihmiset, jotka sammuttamassa olivat,\nkärsivät monikin pahaa paleltumista, vaikka lääkärit yhtenään\nkulkivat ympäri hieromassa lumella niitä jäseniä, jotka olivat\nkuoleentumallansa. Vihdoin Maaliskuu toi tullessansa lauhkeammat ilmat.\nLopulla sitä kuuta nähtiin muutama lintu, ja huhtikuun kesku-paikoilla\nnäkyi peuran ja muskus-härän jälkiä. Ruvettiin nyt lähettämään miehet\nulos metsän-käyntiin, josta tuli tuoretta ja terveellistä ruokaa\nkoko väelle. Samoilla retkillä myöskin ko'ottiin lumen alta paljon\nkäen-kaalia eli ketunleipää (Oxalis acetocella), joka on paras lääke\nkeripukkia vastaan. Seuraus olikin, että joka mies tuli täydellisen\nterveeksi; ainoastaan silmät kärsivät tulehtumista lumen väkevästä\nhohteesta päivä-paisteella.\n\nToukokuu tuli ja meni, eikä vielä näkynyt paljon toivoa päästä tästä\njäisestä vankeudesta. Meri oli varsin yhdellänsä ja jää satamassa\noli kuuden, seitsemän jalan paksu eikä osoittanut paljo mitään\nsulamisen hanketta. Kun Toukokuun 24 p. satoi vähäsen vettä, pidettiin\nse asia niin erinomaisena, että joka mies riensi kannen päälle sitä\nkatsomaan. Alku-puolella Kesäkuuta lähti komentaja pienen seuran kanssa\njalkaisin retkeilemään toiselle puolelle Melville-saarta. Maa oli vielä\nenimmältään lumen peitossa, mutta saaren läntisellä puolella löyttiin\npaikkakunta, joka ihanuudessa veti vertoja onnellisimmille seuduille\nnapapiirin sisällä. Tässä suojellussa paikassa oli suvi enemmin\njoutunut kuin muualla; sammalia, ruohoja, vaivais-villoja ja\nkivirikkoja (Saxifraga) tavattiin runsaasti, vieläpä yksi leinikkö\n(Ranunculus) täysissä kukkasissa; ja lintuja sekä muita eläimiä oli\njommoinenkin määrä.\n\nSamaan aikaa kuin Parry palasi tältä retkeltä, eli Kesäk. 15 p., alkoi\nTalvi-satamakin tuntea kevään vaikutusta ja kaikki rannikon purot\ntulivat tulvilleen. Mutta koko tämän ja seuraavankin kuukauden saivat\nmatkalaisemme turhaan odottaa jäiden lähtöä. Heinäk. 17 p. nousi\nlämmin +60 asteesen Fahrenheitia (eli -15 1/2° Celsiusta), joka oli\nkorkein määrä, mitä Melville-saaressa tavattiin. Mutta saman kuun\nlopulla alkoi jo näkyä talven-merkkejä. Harvoin oli päivillä\n+40° Fahrenheitia (s.o. +4 1/2° Celsiusta), usein satoi lunta ja\nlumi-räntää, ja joka yö menivät allikot ohueen jäähän. Kuitenkin\nriutuivat sataman jäät riutumistaan, ja vihdoin Elok. 2 p. tapahtui\nsemmoinen äkillinen muutos kuin usein näillä vesillä nähdään: jää,\nvaikka vielä vahvana, rikkui ja lähti ulos satamasta. Laivat olivat\ntätä hetkeä odottaneet; ne olivat jo täydessä asussa matkaa varten, ja\npurjehtivat nyt taas komeasti aaltojen selissä.\n\nKomentaja Parry oli vielä hyvässä toivossa päästä tarkoituksensa\nperille luoteisen kulkuväylän suhteen, ja käänsi siis matkansa länteen\npäin. Tällä kertaa hän tosin etenikin vähäistä lännemmäs kuin\nmennä-vuonna, mutta jää-tukut tulivat hänelle yhä vaikeimmiksi\nesteiksi, ja pelkäämistä oli, että matkalaiset vielä toiseksi talveksi\njäisivät näille tylyille tienoille. Siis kääntyivät Elok. 26 p. takasin\nitää kohden ja aloittivat kotimatkansa, jonka vaiheita ei ole\ntarpeellinen kertoa. Millä ilolla heitä otettiin vastaan Englannissa,\non helppo ymmärtää. He olivat käyneet neljättä kymmentä astetta\nlännempänä kuin kukaan ennen, keksineet paljon uusia maita, saaria ja\nvesiä, näyttäneet todeksi, että Amerikan pohjoispuolella on avoin vesi,\nja kestäneet jäämeren pitkää talvea ei ainoastaan onnellisesti vaan\nmelkein hauskasti ja iloisesti. \"Minun oli onni\", komentaja lausuu,\n\"nähdä kaikki upsierit ja miehet molemmissa laivoissa (yksi ainoa\neroitettuna neljän-kymmenettä hengen joukosta) samassa hyvässä\nterveydessä kuin lähtiessäkin, heidän oltuansa matkalla lähes\nkahdeksan-toista kuukautta, jolla välin olimme melkein kokonaan eläneet\nomilla varoillamme\".\n\n\n3. Seuraavaiset Luoteis-retket, ja kuinka etsitään kadonnutta\nFranklin'ia.\n\nParryn ensimäinen matka oli osoittanut, että sivistyneet ihmiset\nsaattoivat erinomaisetta vastuksetta kestää talven ankaruutta keskellä\npohjan autioita. Tämä kokemus kehoitti uusiin yrityksiin, ja Parry oli\nitse ensimäinen enentämään niitä maatieteellisiä keksintöjä, jotka hän\nensimäisellä matkallaan oli aloittanut. Tuskin oli hän talven levännyt\nkotimaassaan, kun Toukokuussa 1821 hän taas lähti liikkeelle kahdella\nlaivalla, nimeltä Fury ja Hekla. Tällä kertaa hän tahtoi hakea\nkulkuväylän jossakin Hudson'in-lahden pohjois-seuduilla; mutta laivat\njäätyivät talveksi kiinni keskelle jäätukkua rannikon lähellä, missä\nkuitenkin vietettiin kyllä hupaista talvea, elettiin hyvässä suosiossa\nrannikon Eskimojen kanssa, ja pidettiin laivojen väestölle luku- ja\nkirjoitus-koulua ilta-kausilla. Kulkuväylän suhteen ei keksitty tällä\nkertaa mitään, vaan palattiin v. 1822 Englantiin. Parryn kolmas matka\nvv. 1824-1825 ei ollut varsin onnellinen; sillä Prinssi-Regent-salmessa\nlaiva Fury särkyi ja väen täytyi toisella laivalla palata kotia. Vielä\nneljännen kerran v. 1827 lähti tämä rohkea merimies liikkeelle,\nyrittäen veneillä tunkeuta Spetsberg'eistä Pohjois-navalle. Hän silloin\netenikin levuasteelle 82° 40' 30\", joka on pohjoisin paikka, missä\nkukaan on käynyt.\n\nSillä välin kuin Parry toimitti nämä urheat meri-matkat, olivat Juhana\nFranklin ja Tohtori Richardson tehneet useat vaivaloiset maa-matkat\nHudsonin-lahdelta maan poikki Pohjoisen meren rannalle, tutkien seudut\nVaskikaivo-joen (Coppermine River) ja Mackenzie-joen välillä sekä\nkahden puolen. V. 1829 taas lähti Englannista eräs kauppiaan Felix\nBooth'in kustantama laiva, jonka komentajat olivat Juhana Ross ja hänen\nnepansa Jaakko Ross, tarkoituksella tunkeutakseen Prinssi-Regent-salmen\nläpitse, josta Parry'n oli täytynyt palata v. 1825. Tämä matka oli mitä\nvaikeimpia. Matkalaiset tutkivat mainitun salmen länsi-puolta, keksivät\netelämpänä sen ison saarennon, jonka nimittivät Boothia'ksi ja kävivät\njalka-retkillään saman saarennon länsi-rannikolla, missä Magneettinen\nnapa löytyy (vähää pohjasempana kuin 70°). Mutta jo aikaisin oli heiltä\nlaiva hukkunut, ja heidän täytyi nyt monta vuotta elää näillä autioilla\nseuduilla, eläen niillä varoilla, mitkä löysivät Parry'n särkyneestä\nFury'sta. Vihdoin v. 1833, kun pohjoiset vedet olivat enemmin vapaat\njäistä kuin tavallisesti, sattui eräs valaskalan-pyytäjä tunkeumaan\nsinne asti ja pelasti heidät. Kapteini Back, joka sillä välin oli\nmaata myöden lähetetty heitä hakemaan, keksi Ison Kala-joen ja eteni\nsen suulle. Myöhemmällä matkalla v. 1836 piti Back'in tutkiman\nHudsonin-lahden pohjois-osia, mutta jäätyi laivanensa keskelle merta\njää-takkuihin ja palasi seuraavana vuonna pahoin turmellulla laivalla.\n\nNämä retket, joista kunnia melkein yksin-omaisesti lankesi Englannin\nkansakunnalle, olivat tosin tehneet suurta hyötyä sekä tieteellisesti\nettä käytännöllisesti, -- tieteellisesti saattamalla monta uutta\nteko-asiaa ilmi, -- käytännöllisesti taas elättämällä syvimmässä\nrauhassa sen urhean mielen-laadun, jonka muutoin ainoastaan sodat\nsynnyttävät. Mutta retkien päätarkoitus, luoteisen kulku-väylän\nkeksintö, ei ollut vielä saavutettu. Ett'ei tämmöinen kulku-väylä ikinä\nvoisi kaupan-käynnille kelvata, oli jo aikaa ymmärretty. Kuitenkin eli\nEnglannissa yleinen mieliteko saattaa kaikki epä-tiedot tässä asiassa\nlopulle ja Englantilaisilla voimilla siis täyttää, mitä Englantilaiset\nolivat aloittaneet. Vanha Juhana Barrow amirali-virastossa koroitti\näänensä, muistuttaen ett'ei pitäisi jättämän tätä kunniaa muille\nkansoille, ja nyt päätettiin, että hallitus lähettäisi ulos kaksi\nsuurta laivaa _Juhana Franklin'in_ komennon alla. Franklin oli\nkokenut mies, joka oli palvellut kaikissa ilma-aloissa; hän oli, kuten\njo mainittiin, tehnyt maa-matkoja tutkimassa Amerikan pohjois-rantaa,\nhän oli myöskin ollut kuvernörinä Tasmaniassa. Nyt hän oli 60-vuotias\nvanhus ja moni arveli hänen liian iäkkääksi tämmöiseen retkeen. Mutta\nParry lausui amirali-virastossa: \"Jos emme anna hänen lähteä mukaan,\nniin hän suruun kuolee\". Alakomentajina olivat kapteinit Crozier ja\nFitzjames, ja laivat, jotka varustettiin paraimmalla tavalla, kantoivat\nnimet: _Crebus_ ja _Terror_. Koko retkikunta, yhteensä 129 henkeä,\npurjehti matkalle Toukokuun 19 p. 1845.\n\nElokuun 10 p. kirjoitti Franklin Grönlannin rannikolta\namiralivirastolle. Sen perästä ei hänestä kuulunut mitään. Kahteen\nensimäiseen vuoteen ei kuitenkaan kuulumisia odotettukaan, mutta\nloppuvuodella 1847 syntyi jo levottomuutta koko Englannin maassa, ja\nhallitus päätti seuraavana keväänä lähettää kolme eri retkikuntaa\netsimään kadonnutta Franklinia sekä viemään hänelle elatus-apua. Jaakko\nRoss'in piti kahdella laivalla purjehtiman Lankaster-salmen läpi, kaksi\nmuuta laivaa lähetettiin Hoorn-nokan ympäri Beeringin-salmen seuduille,\nja Franklin'in vanha toveri Richardson sai käskyn kulkea maamatkaa\nMackenzie-joen suulle ja sinne toimittaa ison määrän elatus-varoja,\nFranklin'ille avuksi, jos hän väkenensä olisi niille seuduille\njoutunut. Nämä elatus-varat olivat enimmältä osalta niinkutsuttua\nPemmikania, s.t.s. kuivattua ja jauhotettua lihaa, sekoitettuna\nrasvalla ja vähällä sokurilla. Franklin oli ollut varustettu ainoastaan\nkesään asti 1848, ja se apu, mikä hänelle nyt kolmella eri tiellä\ntoimitettiin, näytti tulevan kyllä tarkkaan tarpeesen. Kaikki kolme\nretkikuntaa lähtivät liikkeelle kevään aikana 1848. Paitsi niitä olivat\ntohtori King ja herra Isbister ehdotelleet vielä kaksi etsintö-retkeä\nmaata myöden, toisen pitkin Isoa Kalajokea, toisen Hudsonin-lahden\npohjoisseuduille; mutta hallitus ei niihin suostunut. Sitä vastoin\ntoivottiin valaskalan-pyytäjiltä jotakin satunnaista valoa tähän\npimeään asiaan, ja Franklin'in puoliso määräsi kaksi palkintoa, 1000\npuntaa kumpikin, semmoisen laivan väestölle, joka toimittaisi jotakin\ntietoa hänen miehensä asemasta ja tilasta.\n\nKoko Englannin maa oli levottomassa odotuksessa. Syksyllä 1848 tuli\neräältä Hudsonin-lahden seuran palvelialta, pää-faktori Macphersonilta\nilmoitus, että Peel-joen Intianit olivat kuulleet Eskimoilta, kuinka\nkaksi suurta alusta täynnänsä valkoisia miehiä olivat tulleet niille\nseuduin, jotka olivat Mackenzie-joen itäpuolella, ja että Eskimot\nolivat Intianeille näyttäneet veitsiä ja viilejä, jotka näiltä\nvalkoisilta miehiltä olivat saaneet Tämä ilmoitus oli kyllä\narveluttava; mutta koska Eskimojen luotettavuus ei ole suuressa\narvossa, joutui koko juttu pian unohdukseen. Valaskalan-pyytäjät\neivät tuoneet mitään tietoa, ja vuosiluku 1849 alkoi synkeillä\naavistuksilla. Lady Franklin koroitti lupaamansa palkinnot 3000\npuntaan, ja hallituskin määräsi 20,000 puntaa palkinnoksi sille\nretkikunnalle, joka tekisi todellista apua Frankin'ille ja hänen\nväelleen Jäämeressä. Sen ohessa päätettiin lähettää lisää ruoka-varoja\nRoss'ille, ett'ei hänen tarvitsisi puutteen tähden palata retkeltänsä.\nTähän toimeen laitettiin laiva North Star (Pohjantähti); mutta kuinka\nniin toimittaa, että tämä ollenkaan tapaisi Ross'in laivat? Päätettiin\ntehdä kaksitoista kopiota amirali-viraston käsky-kirjeestä Ross'ille;\nnämä suljettiin kahteentoista tina-torveen, joista viisi pantiin\npuisiin tynnyreihin ja piti heitettämän eri paikoille mereen, mutta\nseitsemän piti kaivettaman alas seitsemään niemen-nenään meren\npartaalle ja paikka merkittämän lipulla. Tällä keinoin toivottiin,\nettä joku niistä tulisi Ross'in nähtäväksi. Samaan aikaan varusti\nLady Franklin omalla kustannuksellaan valaskalan-pyytäjä-laivan\netsintö-retkelle. Hän myöskin kirjoitti Amerikan Yhdysvaltain ja Venäjän\nhallitukselle, pyytäen heidän apuansa hänen miehensä löytämiseen, ja\napu luvattiin kummaltakin kohden.\n\nNäistä kaikista niin tarkoista toimista ei lähtenyt mitään hyötyä. Ross\nvietti ensimäisen talvensa Pohjois-Sommersetin koillismaassa lähellä\nRegent-salmen suuta, teki sieltä avaroita maamatkoja ja aikoi\nseuraavana kesänä 1849 sekä vielä v. 1850 jatkaa tutkimuksiansa\nlännemmäs. Mutta pahaksi onneksensa hän takeltui kulkujäiden sekaan,\nkuljetettiin niiden voimalla ulos Lankaster-salmesta Davisin-salmeen\nasti, ja palasi pahoilla mielin Englantiin loppuvuodella 1849. Hän ei\nollut mitään kuullut eikä nähnyt Franklin'ista. North Star'in kanssa\nhän ei myöskään sattunut yhteen, ja tämä palasi seuraavana vuonna.\nSamate muutkin retkikunnat vähitellen palasivat ja kaikki tyhjin\ntoimin. Alakuloisuus oli suuri, mutta vielä suurempi oli into uusilla\nponnistuksilla pelastaa kadonneet kansalaiset. Että nämä vielä\nsaattoivat hengissä olla, luulivat kaikki kokeneet löytömatkaajat --\nParry, molemmat Ross'it, Beechy, Back, Sabine, Richardson ja muut,\njotka kokoontuivat neuvottelemaan asiasta. Päätettiin siis toimittaa\netsintö-retket seuraavana vuonna vielä suuremmassa määrässä kuin tähän\nasti.\n\nNe retkikunnat, jotka v. 1850 lähtivät liikkeelle, olivat seuraavat.\nEnsiksi lähtivät Beeringin-salmen seuduille Collinson ja MacClure\nkahdella laivalla, nimeltä Enterprise ja Investigator (ne samat laivat,\njoilla Jaakko Ross äsken oli tehnyt matkansa). Toiseksi varustettiin\nkapteini Austin'in komennon alle kaksi höyrylaivaa ja kaksi\npurjelaivaa, joiden piti kulkeman Baffinin-lahden tietä. Samoille\nseuduille lähetettiin myöskin kapteini Penny kahdella laivalla, jotka\nkantoivat nimet \"Lady Franklin\" ja \"Sophia\", etsittävän miehen vaimon\nja veljenlapsen mukaan. Lisäksi vanha Juhana Ross kokoili rahoja ja\nvarusti laivan, jonka komentajaksi hän itse rupesi. Vihdoin myöskin\nYhdysvalloista oli aljettu puuhata samaa asiaa; eräs rikas kauppias\nGrinnell antoi siihen suuret summat, muut varansa myöten, ja näin\nsaatiin kaksi laivaa liikkeelle luutnantti De-Haven'in johdon alla.\nNäin oli alku-vuodella 1851 yksitoista laivaa etsintö-toimessa, ja sen\nohessa oli Hudsonin-lahden seura toimittanut maa-retken jäämeren\nrannikoille.\n\nNäiden puuhien kautta saatiin ensimäinen varma tieto Franklin'in\nmatkan vaiheista, mutta sekin tieto koski ainoastaan matkan alkupuolta,\nHavaittiin, näet, että kadonnut väki oli talvella 1845-1846 pitänyt\nmajansa Pohjois-Devonin luonais-päässä (Beechey-saaressa ja\nRiley-nokassa), Barrow-salmen varrella. Ensimäinen jäänös, mikä\nlöydettiin, oli ainoastaan köyden-pää ja muuta pientä sälyä, joka jo\nkesällä 1850 lähetettiin Englantiin ja tarkalla tutkinnolla havaittiin\nkuuluneen Franklin'in laivoihin. Myöhemmin tavattiin paljon jäänyttä\nkalua sekä kolme hauta-kiveä, jotka kantoivat kuolin-päivä-määrät:\nTammik. 1 ja 4 sekä Huhtik. 3 p. 1846. Mutta mihinkä oli Franklin'in\nlaivat tästä lähteneet? -- Siitä ei löydetty vähintäkään viittausta.\n\nTässä ei auta luetella kaikkia retkiä, mitkä vielä seuraavinakin\nvuosina tehtiin. Lady Franklin ei luopunut panemasta varojansa\ntämmöisiin yrityksiin ja yleisön mieli seurasi suuttumattomalla innolla\nja säälillä kaikkea, mitä tehtiin tässä tarkoituksessa. Keväällä 1852\nlähetti hallitus taas ulos suuren retkikunnan, jonka komentaja oli\nEdward Belcher. Laivat olivat ne neljä samaa, mitkä Austin oli\nedellisenä syksynä tuonut kotia, aikaisemmin kuin oli odotettu ja\nsuotu. Nyt ne uudesta varustettiin erinomaisen tarkalla tavalla,\nelatus-varoilla, pyssyillä, kruuti-torvilla, joilla kävisi räjähyttää\njää-tukut rikki, ja ilma-palloilla, joilla oli aikomus levittää\nilmoituksia. Tämä viime-mainittu laitos, jolla jo Collinson'in\nretkikunta v. 1850 oli ollut varustettu, ansaitsee erittäin selittää.\nIlmaan päästettiin pieni ilma-pallo, johon oli sidottu hitaasti palava\ntuli-soitto. Tuli-soitossa rippui lankoihin kiinnitettyjä papereita\nsummaton joukko, kaikki loistavan-väristä. Sitä myöden kuin soitto\npaloi, pääsivät paperit toinen toisensa perästä laskeumaan maahan ja\nhajosivat siis avaralle alalle. Nämä paperit olivat täyteensä painetut\nilmoituksilla, jotka voisivat olla Franklin'ille hyödyksi; ainoastaan\ntyhjä paikka jätetty, mihin piti, ennenkuin ne ilmaan lennätettiin,\nkirjoittaa päivämäärä sekä lennättäjän asema ja tila. Näitä papereita\nannettiin Belcher'ille ei vähempää kuin 500,000, ja retkikunta lähti\nmatkalle Huhtikuussa 1852. Kesällä 1853 oli kaikkiansa 13 laivaa ulkona\netsintö-retkillä, ja samana syksynä lähetti Amerikkalainen kauppias\nGrinnell vielä kerran yhden laivan, jonka komentaja oli tohtori Kane.\nMutta Juhana Franklin'ista eivät nämä kaikki etsijät löytäneet mitään\nsen enempää tietoa. V. 1854 annettiin kaikille Englannin laivoille\nkäsky palata kotimaahan. Kaikki etsintö-retket olivat loppuneet\nsynkeään epätoivoon.\n\nMutta jos retkien päätarkoitus ei ollut saavutettu, oli kuitenkin\ntieteen ala paljon levitetty. Meidän on muistaminen, että kartat vielä\nv. 1850 eivät näyttäneet Amerikan Pohjois-puolella niitä kaikkia saaria\nja salmia, joita nykyisissä kartoissa näkyy, ja että vasta Franklin'ia\netsittäissä tultiin tarkemmin näitä seutuja tuntemaan. Niinpä kapteini\nPenny oli v. 1850-1851 löytänyt Viktoria-kuninkaan kanaalin\n(koulukartassa seisoo \"Kuningas S:mi\"), jonka pohjois-päässä näytti\nolevan suuri avoin meri; talvella 1851-1852 oli Kennedy ja hänen\nseurassaan Ranskalainen Bellot tehneet Barrow-salmen etelä-puolella\nrohkean jää-matkan, joka kesti koko kolme kuukautta, niin että he\nlaivaansa palatessaan olivat kulkeneet 1200 Englannin (noin 175 Suomen)\npeninkulmaa; vihdoin kapteini Inglefield oli v. 1852 tutkinut\nBaffinin-lahden pohjois-päässä Smith-salmen, ja tunkeunut ylös\npohjoiselle levulle 78° 35'. Mutta kaikkein merkillisin oli MacClure'n\nmatka ollut; sillä sen kautta oli nyt luoteinen kulku-väylä vihdoin\nlöydetty. Luokaamme tuokioksi silmät Beering'in-salmen puolelle.\n\nJo edellisessä on mainittu, että v. 1848 kaksi laivaa lähetettiin\nBeeringin-salmelle. Toinen niistä, nimeltä Herald, kapteini Kellet'in\nkomennon alla, kääntyi siitä koti-matkalle syksyllä 1850; mutta toinen,\nnimeltä Plover, joka oli ainoastaan varasto-laiva, pysyi vielä pari\nvuotta niillä tienoilla. Sillä välin oli Tammikuussa 1850 Collinson ja\nMacClure lähteneet Englannista, ja tulivat kesällä Beeringin-salmelle.\nEdellinen kuitenkin palasi talveksi Hongkongiin, mutta MacClure,\nInvestigator nimisessä laivassa, oli päättänyt kulkea edelleen, pitäen\ntalvea missä sattuisi ja näin pitkittäin vuosi-vuodelta, kunnes\nBaffinin-lahti olisi saavutettu. Elok. 5 p. 1850 nähtiin Ploverista ja\nHerald'ista Barrow-nokan seuduilla, kuinka Investigator jäiden keskellä\nkiiti täysillä purjeilla koilliseen. Viittauksella annettiin sille\nneuvo palaamaan, mutta MacClure viittasi vastaan: \"Tärkeä tehtävä! Oma\nedesvastaus\". Taistellen yhäti jäiden kanssa, hän syksympänä löysi\nsalmen, joka on Bank-maan ja Prinssi-Walesin-maan välillä, nimitti sen\nWalesin-prinssin-salmeksi, ja tunkeutui sen pohjois päähän saakka,\njohon jäätyi talveksi kiinni. Nyt hän huomasi, että tästä kulku-väylä\nulottui Barrow-salmeIle ja että luoteis-väylä siis oli löydetty. Mutta\njää-tukut olivat seuraavana kesänä niin hirmuisen tiviit ja rajut, että\nhän ei voinut tunkeutua edemmäs, vaan suurella vaivalla ja vaaralla\npelasti laivansa takaisin Walesin-prinssin-salmea myöden. Nyt hän\nkiersi koko Bank-maan ja tuli Bank-salmeen, mutta joutui kovan\nlumimyrskyn valtaan ja asettui Syysk. 24 p. 1851 siihen pieneen\nlahteen, jonka karttamme näyttää Bank-maan pohjoisella puolella (260°\nidässä Ferrosta). Tämä hänen onneksensa sattui olemaan hyvä satama, ja\nhän nimitti sen Armonlahdeksi, tunnustaen että Jumala oli hänelle\ntehnyt suuren armo-työn. Jos nyt vesi olisi ollut sulana itää\nkohden, olisi hän voinut tästä purjehtia Melville-saarelle, joka\nkaukaa näkyikin, ja siitä hän olisi kulkenut Parry'n vanhaa tietä\nBaffin'in-lahteen ja Englantiin. Mutta samana päivänä kuin hän joutui\nArmon-lahteen, hän siihen jäätyikin. Kevään puolella tehtiin jään yli\nvähäinen retki Talvisatamaan, johon jätettiin merkitylle paikalle\nkirjallinen kertomus Investigatorin matka-vaiheista. Seuraava kesä ei\nvapahtanut matkalaisia heidän jäisestä vankeudestaan Armon-lahdessa.\nTaas tuli talvi, ja kevät 1853. Elatus-varat olivat loppumallansa, väki\nisommalta osalta sairasti keripukkia, ja aikomus oli re'illä pyrkiä\npois nälkä-kuoleman alta itäisiin ja eteläisiin seutuihin. Silloin\ntapahtui muutamana päivänä, kun MacClure ja hänen luutnanttinsa\nkävelivät jäällä, että näkivät miehen rientävän meren puolelta heitä\nkohtaan. Luulivat olevan jonkun heidän miehiään, joka juoksi muka\njää-karhua pakoon, ja alkoivat astua hänen avuksensa. Mutta mies\nkirkaisi ja koroitti käsiänsä Eskimojen tavalla, niin että toiset eivät\ntienneet mitä ajatella, varsinkin kun eivät voineet eroittaa hänen\npuhettansa. Miehen tultua lähemmäksi, kysyi häneltä MacClure: \"Ken\nolette ja mistä?\" Voimme arvata hänen hämmästystään, kun vastaus\nkuului: \"Olen luutnantti Pim, ennen Herald'issa, nyt Resolute'ssa,\nkapteini Kellet on Melville-saaren tykönä\". -- Asia oli MacClure'lle\nyhtä vaikea ymmärtää kuin lukijalle. Kellet ja Pim olivat v. 1850\nolleet Herald-laivassa Beeringin-salmen seuduilla, kun MacClure jätti\nheidät hyvästi ja purjehti edelleen. Sitten olivat palanneet Englantiin\nja saaneet Resolute-laivan, joka kuului Belcher'in retkikuntaan. He\nolivat talveksi 1852-1853 tulleet Melville-saaren kaakkois-päähän;\nsiitä Pim oli retkeillyt Talvi-satamaan, josta löysi MacClure'n\nkertomuksen ja tuli nyt pelastamaan kansalaisiaan. Muassansa oli joukko\nmiehiä, vaikka luutnantti oli edelle rientänyt. Kuinka terve-tullut hän\noli, arvaa lukija itsestään. Investigator'in väki, sairaat niinkuin\nterveetkin, riensivät ylös häntä katselemaan, Hädän aika oli mennyt,\ntoivo ja ilo palasi jälleen. Kuitenkaan ei tahtonut MacClure heittää\nlaivaansa ja lähteä itse kotimaahan; hän viipyi vielä yhden talven\n1853-1854, kunnes vihdoin amirali-viraston käskyllä hän lähti\nBelcher'in laivoissa Englantiin. Investigator on luultavasti vielä\nArmon-lahden jäissä.\n\nNäin oli Luoteis-väylä vihdoin löydetty, ei tosin semmoinen, joka\nkaikin aioin tai juuri milloinkaan olisi kuljettavana, mutta\nkuitenkin syvä ja leveä vesi-juopa: Davisin-salmi, Baffinin-lahti,\n_Lankaster-salmi, Barrow-salmi, Melville-selkä, Bank-salmi_ ja\nvihdoin Beeringin-salmi. Myöskin Belcher'in retkikunta oli tehnyt\ntärkeitä tutkintoja; sen eri osakunnat olivat eri salmista edenneet\nniiden salmien välitse, jotka ovat Luoteis-väylän pohjoisella puolella,\nja siellä havainneet kyllä merkillisen seikan. Jota pohjoisemmaksi\ntultiin, sitä lauhkeampi oli ilma-ala, mursuja ja muita meri-eläimiä\nlöytyi runsaammin, vesilintuja joukottain. Kaikki näytti osoittavan,\nettä avoin meri näiden saarten pohjoispuolella oli jäistä vapaa. Tätä\narvelua vahvisti vielä tohtori Kane'n tutkinnot Baffinin-lahden\npohjoispuolella. Hän kulki kesällä 1853 laivassaan Smith-salmea ylös\nlevu-asteelle 78° 45', teki tästä seuraavana talvena reki-matkoja\npohjaseen, ja keksi kanaalin, joka menee pohjoista suuntaa\nSmith-salmesta ja sai \"Kennedy'n kanaalin\" nimen. Tämä oli jäätynyt\nlevu-asteesen 81°, mutta sitten alkoi jäätön ala, joka levesi suureksi\njäättömäksi mereksi. Pohjainen tuuli, joka kesti kolmatta vuorokautta,\nei tuonut mitään kulku-jäitä näkö-alaan, kaikkinaisista vesi-eläimistä\noli suuri rikkaus, ja vedessä osoitti lämpömittari +36° Fahrenheitia\n(+2 2/9 Cels.), sill'aikaa kuin ilmassa oli -60° Fahr. (-51 1/9° Cels.)\nTästä kaikesta on arveltu, että Pohjoisen-navan ympäristö on\nlämpimämpää alaa kuin Baffinin-lahden ja Melville-salmen seudut, ja\nselitys tähän seikkaan on luultavasti haettava jostakin alisesta\nmeren-virrasta, joka etelästä tuopi lämmintä vettä jäämereen. On\narveltu siis mahdolliseksi kulkea Spetsbergien ohitse tähän avoimeen\nmereen ja näin päästä itse Pohjoiselle navalle. Että Smith-salmen tietä\nei ole yrittämistä, todistaa Kane'n kokemus; sillä hänen täytyi jättää\nlaivansa sinne ja suurella vaivalla pelastaa itsensä ja väkensä\nTanskalaisiin uutis-asuntoihin Grönlannin rannikolle.\n\nTodella nyt ei ollut koko Luoteis-väylän saaristossa muuta tutkimatonta\nalaa, kuin Boothia'n pohjoispäästä luonaan päin mannermaata kohden.\nSiihen aikaan kuin viimeiset etsijä-kunnat palasivat luoteisilta\nvesiltä, alkoi selvetä se tieto, että Juhana Franklin väkenensä\nlaivoinensa oli joutunut juuri näille seuduille, ja että häntä\netsittäissä oli jätetty tutkimatta ne ainoat paikat, joista olisi voitu\nhäntä löytää. Tohtori Rae, joka jo ennen oli tehnyt monta rohkeata\nretkeä Amerikan pohjoisimmalla merenrannalla, lähti v. 1854 kulkemaan\nBoothian luonais-rannikkoa, nimittäin Ison Kalajoen lahdelta\npohjaiseen. Hän tuli sillä retkellä todistamaan, että Boothia ei\nollut saari vaan saarento, s.t.s. mannermaahan yhdistetty, ja että\nWilhelmi-kuninkaan-maa (se saari, joka on Boothian luonais-puolella) on\nsalmella eroitettu Boothiasta. Mutta matkallansa hän myöskin tapasi\njoukon Eskimoita, jotka juttelivat, että muka keväällä neljä vuotta\nsitten[5] toinen Eskimo-joukko oli käynyt hylkeitä ampumassa\nWilhelmi-kuninkaan-maan pohjoisrannikolla ja silloin oli nähnyt noin\n40 miestä, jotka matkustivat etelään pitkin saaren länsirannikkoa,\nvetäen muassaan rekiä ja veneen. Niistä ei muka yksikään puhunut\nEskimojen kieltä, mutta viittaamalla ilmoittivat, että heidän laivansa\nolivat särkyneet jäissä ja että kävivät metsän-riistaa etsimässä.\nMyöhemmin samana keväänä oli noin 30 valkoista miestä tavattu ruumiina\nmannermaatta, pitkän päivä--matkan päässä länteen päin Isosta\nKalajoesta, ja 5 ruumista oli eräässä lähisessä saaressa. Tohtori Rae\nosti Eskimoilta joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka Englantiin\ntuotuina helposti tunnettiin Franklin'in väen omaisuudeksi. Seuraavana\nvuonna 1854 lähetti Hudsonin-lahden seura faktori Anderson'in tarkemmin\ntutkimaan kuolin-paikkoja. Hänelle Eskimot ilmoittivat, että\npuheenalaiset miehet olivat kuolleet nälkään; hän löysi myöskin\npienessä Montreal-saaressa (Ison Kalajoen suussa) paikan, missä Eskimot\nsitten olivat veneen hajottaneet, käyttääksensä sen puu-aineet ja\nnaulat. Muutamia Franklin'in väen kaluja hänkin sai ostaa, mutta hän ei\nlöytänyt mitään kirjoja, paperia, pyssyjä, eikä ainoata ihmis-luuta tai\nhautaa. Syy oli arvattavasti se, että meri toisinaan tulvailee\nMontreal-saaren yli. Kuinka lieneekin, on ainakin selvästi nähtävä,\nettä viimeinen jäänös Erebus'in ja Terror'in väestöstä näille\npaikoille heittivät henkensä.\n\nEnglannin hallitus oli nyt lakannut etsintö-toimesta; mutta Lady\nFranklin ei vielä löytänyt lepoa surevalle sydämmelleen. Hän toimitti\nv. 1857 pienen Fox-nimisen höyry-jahdin, jonka komentajaksi rupesi\nMacClintock, urhollinen mies, joka oli kelpoansa osoittanut kolmella\nedellisellä retkellä, Jaakko Ross'in, Austin'in ja Belcher'in kanssa.\nHänen väestönsä oli 24 miestä, siinä luvussa myöskin yksi Eskimolainen\ntulkki Grönlannista, ja lähtö tapahtui Aberdeenista Heinäk. 1 p. 1857.\nMatka oli erinomaisen vaivaloinen; sillä Baffinin-lahden pohjoisessa\npäässä takeltui Fox kulku-jäihin ja vietiin talven pimeydessä takaisin\nulos Davisin-salmesta, kulkien virran ajamana 1385 Englannin (s.o.\nkolmatta sataa Suomen) peninkulmaa. Vasta kauhean taisteluksen perästä\nvapautui Fox jäistä, kääntyi taas pohjaseen ja tuli Lankaster-salmelle\nHeinäkuussa 1858. Tästä MacClintock haki tiensä etelään, tuli vihdoin\nPrinssi-Regent-salmen kautta siihen ahtaasen salmeen, nimeltä\nBellot-salmi, joka on Boothian pohjois-päässä, tunkeutui sen läpitse ja\notti talvi-majansa. Syksyn kuluessa hän kuljetti ulos ruokavaroja sille\ntielle, minkä kautta hän ensi keväänä aikoi tehdä reki-retkiänsä. Hänen\noli määrä kevään kuluessa useissa joukkokunnissa tutkia koko se ala,\nmikä vielä oli tutkimatta, ja sillä tavoin täyttää luoteisten\nlöytö-matkain tarkoitusta.\n\nTässä on sovelias muistuttaa, että taito tehdä reki-retkiä oli\nkymmenenä vuotena paljon edistynyt. Re'et olivat jo suikeammat, kuormat\nmukavammin sovitetut, ja Eskimo-koiria käytettiin juhdiksi. V. 1848\nsaattoi reki-retki olla ulkona ainoastaan 40 vuorokautta ja tutkia noin\n200 Engl. peninkulmaa rannikkoa; mutta Austin'in matkalla kestivät\nreki-retket 80 vuorokautta, kulkien 800 peninkulmaa; ja Belcher'in\nseuran reki-retket olivat yhtenään liikkeellä enemmän kuin sata\nvuorokautta, tutkien sillä välin lähes 1400 Engl. peninkulmaa. Oli\nmyöskin saatu tarkka kokemus, kuinka suuren painon roteva mies saattoi\nvetää raskaassa kelissä, ja kuinka monta päivää perätysten, -- kuinka\nvähällä ruualla hän saattoi tulla toimeen, -- ja kuinka ankaraa\npakkasta tarjeta. Tämä kokemus oli antanut seuraavan säännön: suurin\npaino miehelle oli 220 naulaa, josta joka päivä jäi pois 3 naulaa\nmiehen kuluttamaa ruokaa ja poltto-aineita, nimittäin naula leipää,\nnaula lihaa ja kolmas naula sisältävä viinaa, teetä, kakaota,\nsokuria, tupakkaa ja poltto-ainetta keittämistä varten. Semmoisella\npäivä-muonalla saattoi mies matkustaa yhtenään sata päivää ja 10 Engl.\npeninkulmaa (15 uutta virstaa) päiväänsä, kestäen helposti noin 30°\nkylmää Cels. Jos koiria oli, niinkuin MacClintock'illa, väheni miesten\nvaiva paljon ja matka kului siis pikemmin; mutta siinäkin tilassa oli\nsemmoinen matkustus ankaraa toden-tekoa. Retkellään Maaliskuussa\n1859 oli hänellä pakkasta 45° Cels. ja lumen-hanki kävi niin kovaksi,\nettä koirien jalat rampaantuivat. Kahdeksan- tai kymmenen-tuntisen\njalka-matkan perästä, jolloin silmät pahasti huikenivat lumen-paisteesta\nja kädet ja kasvot yhäti viluttuivat, kului vielä lähes kaksi tuntia,\nennen kuin lumi-maja oli valmistettu; sitten annettiin koirille\nruokaa sekä kuljetettiin tarpeelliset kalut re'iltä majaan, muun\nseassa myöskin kaikki saappaat, kintaat ja koirien valjaat, ett'ei\nkoirat söisi niitä suuhunsa miesten nukkuessa. Kun kaikki miehet olivat\nkokoontuneet majaan, niin \"ovi tukittiin lumella, keitto-lamppu\nsytytettiin, jalkineita muutettiin, kirjoitettiin matka-kertomusta,\nvedettiin kellot, käärittiin peitteet ruumiin ympäri, sytytettiin\npiiput ja keskusteltiin kunkin koiran ansiosta, kunnes ehtoollinen\nvalmistui\". Kun lamppu taas oli sammutettu, katosi pian se lauhkeus,\nmikä majassa oli syntynyt, ja jäätyneet peitteet tuskin antoivat niin\npaljon lämmintä, että nukkua voitiin, sill'aikaa kuin koirat ulvoivat\nulkopuolella majaa. \"Tämmöinen matkustus\", sanoo yksi MacClintock'in\ntovereista, \"on niin väsyttäväinen, ja jano niin kova, että sitä\ntee-kupillista ja pemmikan-naulaa, mikä ehtolliseksi saadaan, ei\nvaihetettaisi koko mailman kalleuksiin\".\n\nMacClintock'in etevin reki-retki alkoi Huhtikuussa ja kesti kolmatta\nkuukautta. Väki jakaantui kolmeen retkikuntaan, jotka lähtivät eri\nhaaroille. Franklin'in väen vaiheista löysivät seuraavat tiedot.\n\nEskimoilta saivat ostaa joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka\nkantoivat Franklin'in, Crozier'in ja muiden nimiä; hinta oli\ntavallisesti neljä neulaa hopea-lusikasta. Myyjät tiesivät jutella,\nettä Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispäässä oli ollut kaksi laivaa,\njoiden väki oli lähtenyt tiehensä Isolle Kalajoelle päin, mutta osaksi\nuupui matkalle, että toinen laivoista sitten oli upponut syvään veteen,\nmutta toinen ollut viskattu maalle, ja että jälkimäisestä Eskimot\nolivat ottaneet itsellensä puu-aineita, niin että koko aluksesta ei\nollut enää paljo mitään jälellä; että siinä myöskin oli ollut monta\nkirjaa, vaan että ilma ne jo aikaa oli hävittänyt. Montreal-saaresta\nlöysi MacClintock muutamia vähäisiä kaluja; Wilhelmi-kuninkaan-maan\nluonais-rannalla taas tavattiin erään palvelija-poian maalliset\njäänökset, ja vihdoin sen länsi-nokan seuduilla nähtiin vene, jota oli\nre'en päälle sovitettu ja jossa makasi kahden miehen luurangot, ynnä\nkelloja, pyssyjä, muutamia painetuita kirjoja ja muuta kalua, vaan ei\nmitään ruokaa paitsi joku määrä kakaota ja teetä. Mutta tärkein löytö\ntehtiin koillisempana, nimittäin kaksi lyhyttä kertomusta, jotka olivat\nkätketyt kiviseen raunioon merkityllä paikalla. Ne olivat kirjoitetut\nToukok. 28 p. 1847 ja Huhtik. 25 p. 1848, molemmat yhteen paperiin,\nniin että jälkimäinen oli 11 kuukautta myöhemmin lisätty edellisen\nreunan ympäri. Ne kuuluvat näin:\n\n\"Toukok. 28 p. 1847. -- H. M. laivat Erebus ja Terror pitävät talvensa\njäässä pohjoista lemua 70° 05', läntistä pituutta 98° 23'.[6] Ovat\nolleet talvensa 1846-47[7] Beechy-saarella, pohj. levua 74° 43' 28\",\nlänt. pituutta 91° 39' 15\", kuljettuansa Wellingtonin-kanaalia levulle\n77° ja palattuansa pitkin Kornwallis-saaren länsi-puolta.\n\nSir Juhana Franklin retkikunnan komentajana.\n\nAsiat hyvin.\n\nOsakunta, sisältävä 2 upsieria ja 6 miestä, lähti laivoista maanantaina\nToukok. 24 p. 1847.\n\n                                    Gm. Gore, luutnantti.\n                               Kaarlo F. Des Boeur, apulainen\".\n\n\"Huhtik. 25 p. 1848. -- H. M. laivat Terror ja Erebus heitettiin\nHuhtik. 22 p., 5 lieu'ta[8] pohjois-luoteessa tästä, oltuansa jäissä\nhamasta Syysk. 12 päivästä 1846. Upsierit ja väestöt, yhteensä 105\nhenkeä, kapteini F. R. M. Crozier'in komennon alla, tulivat tässä\nmaalle, pohj, lev. 69° 37' 42\", länt. pituutta 98° 41'. Sir Juhana\nFranklin kuoli Kesäk. 11 p. 1847; ja kuolleiden koko määrä tällä\nretkellä on ollut tähän päivään saakka 9 upsieria ja 15 miestä.\n\n                             (Sinetti)         F. R. M. Crozier,\n                                          Kapteini ja vanhin upsieri.\n\n                             (Sinetti)         Jaakko Fitzjames,\n                                           Kapteini Erebus laivassa.\n\nJa huomenna, 26 p., lähdetään Isolle Kalajoelle\".\n\nNämä näin löydetyt kertomukset ja muut jäänökset, jotka MacClintock\nsitten syksyllä 1859 toi Englantiin, levittivät tarpeellisen valon\nsiihen onnettomuuteen, joka oli koko tätä retkikuntaa kohdannut. Erebus\nja Terror olivat Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispuolella jäätyneet\nkiinni kahdeksi talveksi, 1846-1847 ja 1847-1848; Franklin oli sillä\nvälin kuollut; muu väki oli keväällä 1848 koettanut matkata Kalajoelle,\npäästäksensä siitä Hudsonin-lahdelle; he olivat nähtävästi ottaneet\nmukaansa liian raskaita kuormia; isompi osa oli jo alku-tielle uupunut,\nmuutamat päässeet Kalajoen suulle ja siellä heittäneet henkensä. 129\nmiehestä ei jäänyt henkiin yhtä ainoata, joka olisi voinut kertoa\ntoveriensa loppua.\n\nTämän onnettoman tapaturman rinnalla on lohdullinen tietää, että\nihmis-hukka luoteis-retkillä yleensä on ollut erinomaisen vähäinen.\nVanhan Parry'n aioista MacClintock'in viime retkeen asti oli näillä\npohjoisilla seuduilla verrattain vähemmän väkeä kuollut, kuin Englannin\nlaivastossa muilla vesillä.\n\n\n\n\nPUMPULI.\n\n\nPumpuliksi nimitetään hieno ja silkkimäinen siemenen-kukka useissa\n_Gossypium_-suvun lajeissa, mitkä kuuluvat Malvojen heimoon\n(Malvaceae). Kaksi tavallisinta lajia ovat Pumpuli-pensas (Gossypium\nherbaceum) ja Pumpuli-puu (Gossypium arboreum). Edellinen, joka\nmuutamissa maissa voi kasvaa kahden, kolmen kyynärän korkealle, antaa\nlumi-valkoisen taikka kellahtavan pumpulin. Mutta Pumpuli-puu nousee\nkoko kahdeksan tai kymmenenkin kyynärän korkeaksi ja antaa erinomaisen\nhyvää pumpulia. Tätä hyödyllistä kasvia löytyy milloin mitäkin lajia\nkaikissa lämpimissä ja höystöisissä maissa sekä Vanhassa että Uudessa\nmaailmassa: -- Kiinassa, Itä-intiassa, Arapiassa ja Syriassa, melkein\nyli koko Afrikan, Kreikassa, eteläisessä Italiassa, Siciliassa ja\nEspanjassa, Brasiliassa, Kolumbiassa, Länsi-intiassa ja eteläisissä\nYhdysvalloissa. Mutta enin pumpuli, mikä Euroopassa tarvitaan, on tähän\nasti tuotu viime-mainitusta seudusta, olletikkin Etelä-Karoliinasta,\nGeorgiasta, Floridasta, Alabamasta ja Luisianasta eli Uus'Orleanista,\nja on ollut viljelty Neekeri-orjilla.\n\nNäissä maissa käypi viljelys seuraavalla tavalla. Aikaisin talvella,\nkun maa on jauhon-tapainen, ajetaan pelto pienellä auralla, joka\nkutsutaan härän-kieleksi, pitkiin riveihin eli kannaksiin, joiden väli\non kaksi, mutta höystöisessä maassa kolmekin kyynärää. Touon-aian\ntultua, kynnetään matala vako pitkin kannaksen harjua, siihen\nsirotetaan siemen, ja päälle pohjataan ungalla. Parin viikon perästä\ntulevat taimet näkyviin; niitä perataan ja harvennetaan, niin että\nniiden väli on 8 tai 10 tuumaa. Aina tuon-tuostakin kynnetään kannasten\neli rivien välit, niin että rikka-ruoho häviää ja taimet mullitetaan;\n-- nämä vielä harvenetaan, kunnes jokainen varsi on 12:n tai 18:n\ntuuman päässä toisistansa. Kaikki tämä perkaus- ja holhoustoimi\npidetään varsin tarpeellisena pumpuli-kasvin menestymiseksi. Pensas\nalkaa kukoistaa Kesäkuussa, ja sen perästä puhkee uusia kukkia\nyhtenään, kunnes hallan aika tulee. Jokainen kukka tarvitsee 70 päivää\nvalmistuakseen siemeneksi. Siementen ympäri on hohkamainen verho, josta\nkasvaa pitkää untuvaa, ja kaikki on suljettu kuivaan koteloon, joka\naukenee kolmella tai viidellä liuskalla. Kotelon auettua alkavat\nsiemenet untuvineen varista maahan, ja nyt on tarpeellinen, että\npumpuli aikanansa poimitaan, ennenkuin tuuli ja sade sen pilaa. Monta\nkuukautta siis, sitä myöden kuin hedelmät aukenevat, käydään aina\npoudan aikana kokoamassa puhjenneet villat. Nämä vedetään sormin, niin\ntaitavasti että enin osa siemeniä sekä rikat ja roskat jäävät pois,\nmutta pumpuli-aine pannaan suuriin koppiin. Ne siemenet, jotka eivät\nole erinneet, perataan pois eräällä veden käyttämällä koneella, jossa\non kaksi vastoin-päin kääntyvää telaa eli valssia, niin vähällä välillä\nettä ainoastaan tuo silkkimäinen tukka mahtuu siitä kulkemaan. Näin\npuhdistunut pumpuli piestään raipoilla ja pannaan pakkoihin, jotka\nkoneellisella voimalla likistetään kokoon. Pakassa on lähes 20 Suomen\nleiviskää.\n\nJos yksinäinen pumpuli-karva katsellaan suurennus-lasilla, havaitaan se\npitkäksi, usein vähän kiertyväksi pilliksi, jonka pinnassa näkyy pitkin\npäin käypiä viivoja sekä tuolla täällä tummat pilkut. Usein on pilli\nmuodoltansa nauhamainen. Sen paksuus on vaihdellen 1/200 toi 1/250\ntuumaa.\n\nEri pumpuleissa on eri karvan-mitta; sen mukaan eroitetaan\n_pitkävillainen pumpuli ja lyhyt-villainen pumpuli_. Tämä eroitus\nei tule eri kasvin-lajeista, vaan ainoastaan erilaisesta ilma-alasta.\nPitkä-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons longue soie, englanniksi:\nsea-island cotton, s.o. meri-saaren pumpuli) on karvansa pituudelta\nvähän toista tuumaa, ja saadaan ainoastaan pitkin meren rannikkoa,\nBrasiliassa, Etelä-Karoliinassa, Georgiassa ja vähäisessä osassa\nFloridaa. Suolan-sekainen maa ja merestä nousevat suolaiset höyryt\narvataan vaikuttavan tämän kalliin pitkä-karvaisuuden. Mutta\nsenlaatuinen pumpuli on hyvin harvinainen ja käytetään ainoastaan\nhienoimpiin kankaisin. Vuonna 1858 vietiin Yhdys-valloista ulos enemmän\nkuin 1100 miljoonaa naulaa pumpulia, josta ei ollut pitkä-villaista\nkuin 12 miljoonaa naulaa. Lyhyt-villainen pumpuli (ranskaksi: cotons\ncourte soie, englanniksi: Upland cotton, s.o. Sydän-maan pumpuli)\nkäytetään tavallisiin ja karkeihin kankaisin.\n\nSuomenkielinen nimitys _Pumpuli_ on syntyperäänsä saksalaisesta\nsanasta _Baum-wolle_, joka oikeastaan merkitsee: puunvilla.\nEnglantilainen nimitys: Cotton, samate kuin Ranskalainen: Coton, ja\nvielä liiemmin Espanjalainen: Al-godon, tulevat Arapialaisesta nimestä:\nAl koton; sillä Arapialaiset ensinnä toivat pumpulinviljelyksen ja\nkutomisen Eurooppaan.\n\nViime vuosi-sadan keski-paikoille asti oli pumpulin virka maailman\nteollisuudessa ja sivistyksessä vähä-pätöisempi; mutta siitä alkaen on\nsen vaikutus yhä karttunut. Lähettäkäämme hätäinen silmänluonti\npumpulin historiaan.\n\nPumpuli-teollisuuden ensimäinen kätkyt on Itä-intia. Iki-vanhoista\naioista oli tässä merkillisessä maassa, missä, kuten Straboni lausuu,\n\"villa kasvoi puissa\", asukasten tapana pukeutua pumpulisiin\nvaatteisin. Heidän kätevyytensä, malttavaisuutensa ja vuosisatojen\nharjoitus antoivat näille tuotteille suurenkin kelvollisuuden, vaikka\nvalmistus-keinot olivat hankalia. Plinion kautta (Hist. nat. XIX 1.)\ntiedämme, että Egyptissä jo vanhastaan ko'ottiin eräs pensas, nimeltä\ngossypium, jonka hedelmässä kasvoi villaa; siitä muka tehtiin\nvaatteita, joita ainoastaan papit saivat kantaa. Tämä epäilemättä oli\nGossypium herbaceum, joka Egyptissä, Syriassa, Persiassa ja Intiassa\nkasvaa itsestään. Mutta ainoastaan viime-mainittu maa näyttää\nharjoittaneen pumpuli-teollisuutta jossakin isommassa määrässä.\nArriano, kirjassaan Punaisesta merestä, puhuu pumpuli-kankaista,\njoita Arapialainen kauppa toi Intiasta mainitun meren rannikoille.\nIntian kaupunki Masalia, nykyään Masulipatam, oli jo silloin mainio\npumpuli-kudelmistaan, ja Intian musliinit tunnettiin Kreikanmaalla\nsaakka, missä naiset niitä pitivät kalliina koristuksena.\n\nToinen pumpuli-teollisuuden kätkyt on Amerikka. Sitä harjoitettiin sekä\nsaarissa että mannermaalla jo silloin, kun Eurooppalaiset ensin\nlöysivät Uuden-maailman. Olletikin Mexikolaiset olivat hyvin kauas\nedistyneet pumpuli-kangasten valmistuksessa. Niinpä Fernando Cortez\nlähetti Kaarlo V:lle pumpuli-kudelmia, jotka olivat erinomaisen hienoja\nja painetut monenlaisiin väriin. Muutamista Perulaisista haudoista on,\nmuumioittujen ruumisten ympäriltä, löydetty pumpuli-kankaita, jotka\nhyvin paljon tulevat niiden sukuun, joita me nyky-aikana valmistelemme.\nTiedämme myös, että pumpuli-pensas kasvoi siinä maan-osassa\nviljelemättä; sillä ne löytö-matkaajat, jotka ensin kävivät Missisipin\nrannoilla, näkivät sitä siellä kasvavan suuren paljouden.\n\nEuroopan maista on Espanja ensimäinen, johon pumpulin viljelys ja\nvalmistus asetettiin Arapialaisten eli Maurien toimella, Abberaman\nIII:nnen hallitessa, alkupuolella kymmenettä vuosi-sataa. Valencian\naukeilla istutettiin ensimäiset pumpuli-kasvit; ne menestyivät hyvin,\nja pumpuli-tehtaat Granadassa, Kordobassa ja Sevillassa tulivat pian\nvarsin kuuluisiksi. Viime-mainitusta paikasta saatiin yhtä hienoja\nkankaita kuin Syriastakin. Sitä vastoin kesti kristityssä Euroopassa\njonkun-lainen vastahakoisuus tälle teollisuudelle, minkä muka\nuskottomat olivat ensin alkaneet harjoittaa. Noin v. 1300 paikoilta\ntavataan Italiassa ensimäiset pumpulin-kutomiset. Tästä taas toivat\nVenetialaiset ja Genualaiset ensin pumpuli-pakkoja Englantiin.\nMutta pumpulia ei Englannissa silloin muuksi käytetty kuin\nkynttilän-sydämmiksi. V. 1430 ottivat muutamat kankurit Chesterin ja\nLankasterin maakunnissa sitä käyttääksensä karkeihin kankaisin.\nVähitellen tämä teollisuus tästä karttui karttumistansa, varsinkin kun\nkoneelliset valmistus-keinot keksittiin. Puute raaka-aineista, jota ei\nkäynyt Englannissa viljeleminen, alkoi jo tulla tuntuvaksi, kun\nvihdoin Amerikan Yhdysvalloissa pumpulin viljelys yleni mahtavaksi\nelin-keinoksi ja täytti sekä Englannin että Ranskan tehtaiden tarpeet.\nSitä ennen oli kehrättävä ja kudottava pumpuli tuotu Englantilaisesta\nItä-Intiasta, Martinique'sta, Guadeloupe'sta, sekä Neapelista,\nEspanjasta ja eteläisestä Ranskastakin. Mutta Yhdysvaltain kasvattaman\npumpulin paljous ja sen helppo hinta sysäsi pian muut tuote-paikat\nsyrjälle.\n\nVaikka Amerikassa pumpuli oli vanhastaan tunnettu, sen elinkeinollinen\nviljelys ei ole aivan vanha. Muutamat siirtolaiset Fear-nokassa\nFloridan rannalla olivat ensimäiset, jotka siihen rupesivat. Tästä\nelin-keino levisi, ja tuote aljetttin viedä Eurooppaan kehrättäväksi ja\nkudottavaksi. Ensimäinen pumpuli-pakka tuotiin Amerikasta Englantiin\nv. 1569. Manchesterin pumpuli-teollisuus, joka nyt on suurin ei\nainoastaan Englannissa vaan koko maailmassa, alkoi vuodesta 1641.\nV. 1678 kehrättiin tai kudottiin siinä kaupungissa jo 2 miljoonaa\nSuomen naulaa pumpulia. Kuitenkin tämä teollisuus ei edistynyt kuin\nvitkalleen, ennenkuin keksittiin uudet kehräys-koneet: _jenny ja\nmuuli-jenny_, joista kohta tulemme puhumaan. Ranskassa alkoi\npumpuli-teollisuus vasta lopulla 17:ttä vuosisataa, ja Amiens oli sen\nensimäisiä pesiä. Nykyänsä sitä enimmästi harjoitetaan Myhlhaus'in\nja Rouen'in seuduilla, ja Ranskalla on Englannin-jälkeinen sia\npumpuliteollisuudessa. Ranskassa luetaan vuotinen valmistus-arvo noin\n520 miljoonaksi Suomen markaksi, mutta Englannissa 1150 miljoonaksi\nmarkaksi. Muut maat Euroopassa eivät tule läheskään näiden verroille.\n\nSiitä pumpulin paljoudesta, mikä maailmassa kasvatetaan, on tehty\narvion-mukainen lasku, joka osoittaa, että v. 1858 kasvoi noin 4550\nmiljoonaa Suomen naulaa. Kun pumpuli-pakkaan menee lähes 20 leiviskää\neli 400 naulaa, syntyy tästä enemmän kuin 11 miljoonaa pakkaa. Tästä\ntuote-summasta luopuu eri maiden osiksi seuraavat määrät:\n\n      Yhdysvallat tuottavat            1385,000,000 naulaa.\n      Brasilia                           78,000,000    \"\n      Muut Etelä-Amerikan maat           22,000,000    \"\n      Itä-Intia                        1036,000,000    \"\n      Kiina ja Siami                   1755,000,000    \"\n      Persia ja Turkestan               120,000,000    \"\n      Egypti                             69,375,000    \"\n      Algeria                               425,000    \"\n      Sierra-Leone                          100,000    \"\n      Muu Afrika                         70,000,000    \"\n      Välimeren seudut Euroopassa        14,100,000    \"\n                              yhteensä 4550,000,000 naulaa.\n\nOn laskettu lukua, että koko tämä vuotinen saalis riittäisi\nympäröitsemään maa-palloa päivän-tasaajan kohdalla semmoisella\npumpuli-vyöllä, jonka leveys olisi puolen-toista kyynärää ja paksuus\npuolen kyynärää. Kuinka vahvasti pumpulin-viljelys Amerikan\nYhdys-valloissa on viimeisinäkin vuosikymmeninä karttunut, näemme\nsiitä, että saalis v. 1830 oli ainoastaan 400 miljoonaa naulaa, mutta\n1859 viidettä vertaa eli 1840 miljoonaa naulaa. Kaikesta pumpulista,\nmikä Englannin tehtaissa kehrätään, on 85 % ollut Yhdys-valloista\ntuotua. Meidän on muistaminen, että koko tämä pumpulin paljous on\nkasvatettu Neekeri-orjilla, ja että pumpulin-viljelys on juuri etevin\nsyy, minkä tähden eteläiset valtiot eivät suostu vapauttamaan orjiansa.\nSe sota, mikä sittemmin on syttynyt pohjoisten ja eteläisten valtain\nvälillä, tulee nähtävästi paljon muuttamaan pumpuli-viljelyksen seikat\nja suhteet. Euroopassa kärsitty pumpuli-pula synnyttää synnyttämistään\nuusia viljelys-paikkoja pitkin Aasian, Afrikan ja Australian\nrannikoita, ja kun kerran vapaa työ tulee kasvattamaan Euroopan\npumpuli-tarpeet, on myös, toivoaksemme, orjuus Amerikassa kadottanut\nviimeisen tukensa.\n\nNykyänsä ovat kaikissa sivistyneissä maissa pumpuliset vaatteet\nlevinneet kaikkiin säätyihin. Syy on näiden vaatteiden keli-hinta, joka\nisommaksi osaksi tulee koneellisesta valmistuksesta. Niin kauan kuin\nmeidänkin maassa pumpuli kehrättiin ainoastaan tavallisessa rukissa,\nkului yhdeltä ihmiseltä viikon päivät kartatessa ja kehrätessä naulan\npumpulia. Vasta 1820-luvulla aljettiin Suomessa ostaa koneella tehtyä\nniinkutsuttua \"Engelskan lankaa\". Samaseen aikaan syntyi Tampereella\nSuomen ensimäinen pumpuli-tehdas. V. 1860 oli niitä maassamme 4\nkappaletta, joiden työväen paljous oli 2300 henkeä ja valmistus-arvo\nnoin 2,700,000 markkaa.\n\nJos lähdemme silmäilemään itse kehräys-taiteen historiaa, havaitsemme,\nettä alkupuolella viime vuosisataa _rukkikin_ vielä oli Suomessa\ntuntematon. Silloin kehrättiin ainoastaan _värttänällä_ eli\n_kehrävarrella_, jota vielä nykyiset vanhat muistavat nähneensä.\nVanhanaikainen kehrääjä, joka istui jossakin korkealla, esim. pirtin\nhalko-orsilla, hiersi kehrävartta pitkin reittänsä semmoisella\nvoimalla, että se siitä pyöri kappaleen aikaa, laskeutuen laattia\nkohden ja samassa punoen langaksi tuota kehrääjän hyppysistä lähtevää\nlapetta. Juuri kun värttänä oli lakata kieppimästä, temmattiin se\ntakaisin ylös, lanka kerittiin sen ympäri ja temppu alkoi uudelleen.\nVärttänän rinnalla oli _rukki_ jo suuri edistys-askel. Kuitenkin\non vasta _kehräys-kone_ tehnyt vaatteet meille niin halpahintaisiksi\nja hyviksi, kuin nykyänsä ovat.\n\nSe kone, joka on vaikuttanut niin suuren muutoksen kaikkien säätyin\njokapäiväisessä olossa, ansaitsee erinäistä tarkastusta. Ensimäinen\ntoimi koneellisessa kehräyksessä on venyttää ja likistää yhteen\nne pumpuli-karvat, joista langan pitää syntymän, niin että ne\nvähitellen yhtyvät tasaiseksi nauhamaiseksi lappeeksi. Tämä tapahtuu\nkäsi-kehräyksessä meikein huomaamatta, sormien painaessa ja silittäessä\nhahtuvaa. Koneellisesti se käy sillä tavoin, että kartattu pumpuli\nmonituisesti kulkee kieriväin telain välitse, jotka liikkuvat eri\nnopeudella. Näin syntynyt lape kerääntyy rullaan ja on nyt valmis\nkehrättäväksi.\n\nVasta viime vuosisadan keskipaikoilla keksi eräs köyhä Englantilainen\nkaiteentekijä, nimeltä Highs, ensimäisen kehräys-koneen, jonka hän\nnimitti tyttärensä nimellä: _Jenny_. Tässä koneessa oli iso joukko\nkehräpäitä, jotka kaikki kulkivat yhteisellä liike-voimalla ja\nvalmistivat lankansa tuosta lappeeksi sovitetusta pumpulista. Mutta\ntällä tavoin ei kuitenkaan saatu niin hienoa, tasaista ja tukevaa\nlankaa, että se olisi loimeksi kelvannut. Silloin Rikhard Arkwright,\nparran-ajaja Prestonissa Englannin-maalla, keksi koneen, joka muutti\nkoko kehräys-taiteen uudelle kannalle. Valmis nauhamainen pumpuli-lape\npantiin kulkemaan useiden parittain olevain telojen välitse, josta\naliset olivat juovikkaat, yliset sileät, ja kukin jälkimäinen pari\nkieri suuremmalla nopeudella kuin edellisensä. Tällä lailla täytyi\nlappeen venyä venymistään niin pieneksi kuin lanka aiottiin, ja samassa\nse punottiin erinäisellä kieputuksella. On sovelias sivu-mennen\nmainita, että Arkwright keksinnöllään ansaitsi itselleen äärettömän\nrikkauden. Mutta vasta Samuel Crampton, joka sovitti yhteen\njenny-koneen ja Arkwrightin telat keksi sillä tavoin nykyisen\nkehräys-koneen, joka siitä syystä sai nimen: _muuli-jenny_ eli\nsekasukuinen jenny. Seuraavan sivun kuva voipi antaa käsityksen tämän\nkoneen rakennuksesta.\n\nR, R, R ovat rullat, joiden päällä pumpuli-lappeet ovat kerittynä,\nkulkien tästä tela-parien T välitse kehräpäähän I. Rattaat A A kulkevat\npikkuista rauta-tietä eteen päin, venyttävät langan kulkiessaan ja\npalaavat taas saman tien. Ratasten liikunto panee samassa liikkeelle\nhiulun H, joka, niinkuin tavallisessa rukissa, pyörittää kehrän K ja\nkoko kehräpään K I. Telat T ovat nuo Arkwright'in keksimät, jotka\nkierivät eri nopeudella ja sillä tavoin pienentävät lappeen langaksi,\nsamassa kuin kehräpää I sen punoo punomistaan. Kun rattaat alkavat\neteen päin kulkea, nostaa pidäke P langan korkealle ja estää sen\nkerääntymästä kehräpäähän; silloin lanka venyessänsä kiertyy. Mutta kun\nrattaat ovat päässeet matkansa päähän ja alkavat takaperin kulkea, niin\npidäke laskeutuu; lanka silloin kerääntyy kehräpäähän, ja ohjake O\nsovittaa sen kulkua, niin että kehräpäässä syntyy huin eli käämin\nmuotoinen terä. Tämä rattaiden liikunto edes-takaisin toimittaa siis\nkoko kehräyksen, joka telojen avulla tarkemmin tasoitetaan. Olemme\ntässä vain osoittaneet, kuinka yksi kehräpää liikkuu ja vaikuttaa.\nMutta kahdet rattaat, jotka kahden puolen liikkuvat rinnatusten ja\nmolemmat varsin yhtä tasaa, panevat kerrallaan noin sata-määrän\nkehräpäitä käymään. Tämä se ihmeteltävä muuli-jenny on, joka niin\nsilmin-nähtävällä tavalla on edistänyt ihmiskunnan rikkautta ja\nruumiillista toimeentuloa.\n\n\n\n\nVIIPURIN PAMAUS.\n\n\nEnsimäinen Luku.\n\nPohjoisten valtakuntain väli lopulla 15:tta vuosisataa.\n\nJo kaksi vuosisataa olivat Venäjä ja Ruotsi taistelleet Karjalan\nomistamisesta. Ensi alussa oli voitto näyttänyt kallistuvan\nRuotsalaisten puolelle, siihen aikaan kun Torkel Knuutinpojan\nritari-retket uhkasivat temmata koko Karjalaisen heimokunnan pois\nNougorodin alta ja rajoittaa Slavilaisten valtaa heidän omiin\nkansallisiin ääriinsä. Mutta pian oli onni taas kääntynyt, varsinkin\nRuotsalaisen marskin surman jälkeen, ja aikoja oli ollut, jolloin\nitse Viipurinkin linnassa Nougorodilainen posadnikki isännöitsi.\nPähkinälinnan rauhanteko v. 1323 koki nämä seikat sovittaa sillä\ntavoin, että isompi osa Karjalais-heimokuntaa jäi Venäjälle, mutta\nSavon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat ynnä Viipurin linna heitettiin\nRuotsin omaksi. Rajajoki ja ylinen Vuoksen-virta tulivat valtakuntien\nrajoiksi asutulla alalla; ylempänä taas, missä asumaton erämaa alkoi,\nolivat rajapyykit harvassa ja epä-vakaisia, ja antoivatkin sitten\nalituisia riidan syitä, sitä myöden kuin takamaat kahden puolen\ntäyttyivät uutis-asukkaista. Mutta syvempi syy, kuin rajain\nepä-vakaisuus, esti tämän rauhan tulemasta \"ikuiseksi\", kuten\nsovinto-kirjassa oli luvattu. Slavilainen valta oli kerran mahtavakin\nollut ja silloin tottunut pitämään Suomensukuiset kansat laillisena\nperintönänsä. Nyt se heikkoutensa ja hajallisuutensa aikana oli\nGermanilaisille kansoille kadottanut ison osan tätä luultua\nomaisuuttaan, nimittäin Saksalaisille Liivin ja Viron maat\nPeipos-järveen ja Narva-jokeen saakka, ja Ruotsalaisille koko\nSuomenniemen varsin lähelle sitä valtatietä, josta Nougorodin ja\nVenäjän kaikki länsimainen kauppa kulki. Nämä vauriot syvästi\nloukkasivat Slavilaisten etua, mutta vielä syvemmin heidän kopeuttansa\nja uskonnollistakin tuntoa; sillä heidän uudet naapurinsa lännessä\ntunnustivat Romalaisen paavin hengellistä valtaa, mutta Venäläiset\nnoudattivat Kreikan-kirkon sääntöjä, ja nämä veljes-kirkot vihasivat\ntoisiansa pahemmin kuin pakanoita. Näin asiain ollessa ei ollut kuin\nluonnollista, että Venäjä, sitä myöden kuin se jälleen voimistui,\nkokisi kostaa entiset kärsimänsä, ottaen takaisin, mitä oli kadottanut,\nja lisäksi valloittaen, mitä sodan onni antaisi. \"Ikuisen rauhan\"\nsiasta oli perustettu ikuinen rauhattomuus, ja Karjala kahden puolen\nvalta-rajaa oli jo kaksi vuosisataa ollut alituisena vainon tantereena.\n\nLopulla 15:tta vuosisataa tämä rauhattomuus sai pelättävän muodon.\nSiihen asti oli tuo tasavaltainen Nougorod melkein yksinänsä ajanut\nSlavilaisuuden asiat tällä puolen. Nyt sitä vastoin Moskovan\nsuuriruhtinas-kunta, hallitsijansa Iivana Vasilinpoian alla, kohosi\nkoko Venäläisen vallan pääksi ja astui yhdistetyillä voimilla\nsota-kentälle. Samalla aikaa taas länsi-valtojen voimat olivat enemmän\nhajallansa kuin milloinkaan. Liivissä oli pitkällinen sota raivonnut\nhengellisen ja maallisen vallan välillä, ja kun tämä talttui, syttyi\nverinen riita Riian kaupungin ja Saksalaisen ritariston kesken.\nRuotsin-vallassa oli tosin Sten Sture vanhempi osannut karkoittaa\nTanskalaiset maasta ja piti nyt hallitus-ohjat valtio-hoitajana. Mutta\nvaltakunnan sekä maalliset että hengelliset herrat olivat liian\nmahtavat ja itsevaltaiset, että Stuuren toimissa olisi oikeata\njäntevyyttä voinut olla, ja Tanska puolestaan koki julkisilla ja\nsalaisilla juonilla kylvää eripuraisuutta. Se raju-ilma, joka oli\nyltymässä Venäjän puolelta, oli tosin jo vetänyt Ruotsin hallituksen\nsilmät Suomen rajan varustamiseen, ja Eerikki Akselinpoika Tott,\njoka v. 1475 sai Viipurin läänitykseksi, oli rakennuttanut uuden\nOlavin-linnan eli Savonlinnan, vieläpä ympäröinnyt Viipurin kaupunkia\nkivisellä muurilla. Vaaran karttuessa, kokivat Ruotsin hallitusmiehet\nsovittaa sisälliset riidat Liivinmaassa ja sitoa sen maan mahtajat\nyhteiseen liittoon Venäjää vastaan. Tämä vihdoin onnistuikin v. 1492,\njolloin Lokak. 22 p. senlainen välipuhe solmittiin Tukholmassa. Mutta\nsamalla aikaa oli Venäjäkin itsellensä löytänyt liittolaisen, joka\nRuotsille oli mitä vaarallisimpia. Se oli Tanskan ja Norjan kuningas\nHannu eli Juhana, joka yhä etsi tilaisuutta valloittaksensa Ruotsin\nkruunua ja tätä tarkoitusta varten ei epäillyt houkutella eri-uskoisen\nVenäjän tylyjä laumoja Suomen päälle. Kesällä 1493 kävivät hänen\nlähettiläänsä suuriruhtinaan tykönä, ja seuraus oli, että Iivana kohta\nlähetti lankonsa, Demetrio Palaiologon, Tanskaan, missä liitto\nsolmittiin Marrask. 8 p. yhteisesti Sten Stuurea ja Liivin maamestaria\nvastaan. Kahden puolen luvattiin naapuri-sopua ja uusi rajankäynti,\nniin pian kuin Hannu kuningas saisi Ruotsalaisen kruunun ja sen kanssa\nSuomenmaan omaan haltuunsa. Suuriruhtinas taas ei mielestään vaatinut\nkohtuuttomia, kun lupasi tytyä siihen, mikä muka vanhastaan oli\nNougorodin ja Venäjän-vallan oikeata omaisuutta ollut. Mutta siihen\nluokkaan hän lukikin Äyräpään, Jääsken ja Savon kihlakunnat, eli koko\nsen osan Karjalaa, minkä Torkel Knuutinpoika muinoin oli valloittanut.\nKysymys oli siis, pitikö Suomenmaan kadottaman kahden vuosisadan\nviljelystyöt ja kaikki ne ponnistukset, joilla Savo ja Karjala olivat\njuuttuneet emämaahan kiinni. Semmoista ajatusta Suomen kansallistunto\njo siihen aikaan kauhistui.\n\n\nToinen Luku.\n\nSuomalaisten puolustus-neuvot ja Venäläisten päälle-karkaus Syyskuussa\nv. 1495.\n\nSuomenmaassa oli jo kauan aikaa aavistettu myrskyn tuloa ja ne miehet,\njotka tälle maalle hyvää soivat, mutta varsinkin Turun jalo pispa,\nMaunu Särkilahdelta, olivat kovin tuskillaan tämän poloisen isänmaansa\npelastuksesta. Tosin oli loppuvuodella 1487 rauha rakennettu Venäjän\nkanssa viideksi vuodeksi. Mutta jo kauan ennen kuin sovittu aika\nloppui, oli pienempiä meteliä tapahtunut pitkin rajaa Lapin seuduilla\nRajajokeen saakka, eikä ollut milloinkaan tietoa, minä hetkenä Iivanan\nkoko voima maahan hyökäisi. Sitä vastoin Suomen puolustus-neuvot olivat\nkyllä heikkoja, ja Maunu pispan itsensä oli jo pari kertaa täytynyt\nomien palvelijainsa kanssa rientää Knuutti Possen avuksi, joka Viipurin\nhaltiana oli pantu ensimäistä puuskaa kestämään. Mikä apu hädän\nhetkellä voisi tulla Ruotsin puolelta, oli aina epätietoista, koska\nSten Stuure paljoa huolellisemmin valvoi omia etujansa Tanskan\nkuningasta ja Ruotsin ylimyksiä vastaan, kuin Suomen etuja ja Suomen\nraja-asioita. Ylipäänsä valtiohoitajan luonne synnytti täällä puolen\nenemmän epäluuloa kuin turvallisuutta, ja milloin hän viime kerran oli\nSuomessa käynyt, talvella ja kesällä 1491, oli hänelle riita syttynyt\nMaunu pispan kanssa, vaikka tosin sovinto taas tehtiin Turun\nsakaristossa ennen hänen lähtöään. Se liitto, minkä Stuure seuraavana\nvuonna oli solminut Liivin maamestarin kanssa, ei myöskään ollut niin\npaljoksi turvaksi, kuin ensi silmäyksellä näytti. Iivana, näet, oli\nsinä vuonna rakennuttanut Joanan eli Ivangorodin linnan varsin\nvastapäätä Narvaa, ja maamestari, joka tästä tuli hädilleen, oli\nrientänyt hakemaan Ruotsin liittoa, mutta tarkoitti silmin-nähtävästi\nainoastaan apua itselleen eikä suinkaan avun-tekoa Suomenmaalle. Sitä\nvastoin oli varomista, että juuri tämä liitto vielä enemmin yllyttäisi\nIivanan vihaa, ja että se ryntäys, mikä kenties oli aiottu Vironmaahan,\nnyt tulisi siitä syystä kääntymään Suomea vastaan.\n\nTammikuussa v. 1493 oli Viipurissa jonkunmoinen kokous, jossa\nkeskusteltiin varustus-toimista Venäjää vastaan. Tämä vuosi ja seuraava\nkuitenkin kuluivat jommoisessakin rauhassa. Mutta aikaisin kesällä 1495\nsaatiin tieto, että Venäläiset varustivat suurta valloitus-retkeä\nSuomenmaahan. Ensimäinen sana tästä asiasta tuli Räävelin pispalta ja\nkaniikeilta Maunu pispalle Turkuun, ja tämä kohta lähetti tiedon\nRuotsiin. Sten Stuurelta silloin tuli vastaus, että pispan piti\nväkenensä rientämän Viipuriin, ja Maunu lähtikin meritse sinne Elokuun\nkeskipaikoilla. Ennen lähtöänsä hän näyttää antaneen käskyn läntisille\nmaakunnille, että neljä talonpoikaa varustaisivat joka viidennen\nrientämään rajaa kohden Viipurin avuksi. Itse Viipurissa ei vielä nä'y\nolleen tarkkaa käsitystä vaaran koko suuruudesta. Maunun tultua, Posse\notti pispan palvelijat ja muuta väkeä mukaansa ja marssi uljaasti rajan\nyli. Mutta pian tuli havaitsemaan, että Venäläisten joukko oli hänelle\nliian väkevä, ja hänen täytyi peräytyä Viipurin muurien taaksi. Tämä\nensimäinen kokemus osoitti tarpeelliseksi ryhtyä voimallisimpiin\nvarustus-neuvoihin. Pispa, joka valtiohoitajan poissa ollessa oli\nylimmäinen mies koko maassa ja paremmin kuin kukaan saattoi kiihoittaa\ntämmöiseen sotaan uskon vihollisia vastaan, lähetti nyt Viipurista\nkäskyn kaikille Suomen asukkaille, että joka mies, joka oli viisitoista\ntäyttänyt, tarttuisi aseisin ja rientäisi Viipurin avuksi. Kohta sen\nperästä hän itse lähti Turkuun järjestämään tätä maan-nostoa. Sillä\nvälin hän oli lähettänyt kirjeen toisensa perästä sekä Upsalan\narkipispalle että valtiohoitajalle, pyytäen voimallista ja viipymätöntä\napua Ruotsin puolelta.\n\nMutta ennen kuin vielä pispan toimittama nostoväki, saati Ruotsista\ntoivottava apu, saattoi liikkeelle tulla, olivat Venäjän laumat jo\nsamonneet rajan yli ja tulivat hirveästi hävittäen Viipurin edustalle.\nNiiden voima mainitaan olleen 60,000 miestä ja päällikkönä oli ruhtinas\nDanilo Vasilinpoika Shtjena, mutta Nougorodilaisen joukon johdatti\nvoivoda Jaakko Sakarjitsh ja Pihkovalaisen osakunnan ruhtinas Vasili\nShuiskoi, joiden lisäksi seurasi useita ruhtinaita ja mahtavia miehiä.\nTämmöinen voima näytti olevan aiottu koko Suomenmaan valloittamiseen,\nja Venäläiset kehuivatkin ei aikovansa palata, ennenkuin olisivat\nnähneet Tukholman. Heillä oli muassansa kaikenmoisia piiritys-aseita,\nmuun seassa myöskin suunnattoman suuria tykkejä, joista muutamat\nmainitaan olleen 24 jalan pituista. Näin varustetuina tulivat Rajan yli\nRistin-päivänä, Syysk. 14 p., ja etenivät Viipuria vastaan. Niinkuin\ntavallisestikin, seurasi surma ja hävitys sodan jäljissä. Äyräpää,\nUusikirkko, Kivennapa ja Jääski eli koko maakunta Viipurin itäpuolella\noli jo tuhkina suitsemassa, ja kaikki asukkaat, mitkä eivät päässeet\npakoon, joutuivat surman omiksi.\n\n\nKolmas Luku.\n\nViipurin piiritys, Vatikiven kähäkkä, ja Venäläisten ensimäinen\nrynnäkkö.\n\nSilloin, niinkuin nytkin, oli Viipurin kaupunki kaakkois-puolella\nsitä salmea, missä Torkelin rakentama linna seisoi pienessä\nsaaressaan. Etelä-puolella oli meren lahti, josta Uuraan salmen kautta\ntullaan aavalle Suomenmerelle. Pohjois-puolella kaupunkia taas oli\nSuomenveden-pohja, joka luoteesen päätyy Latookan salmeen, mutta\nkaakkoa kohden pitkin kaupungin kuvetta lähettää kapenevan kaistaleen,\nnimeltä Salakkalahti. Kaupunki, joka siis ainoastaan kaakon puolelta\nyhtyi mannermaahan, oli ollut helppo varustus-värkeillä lujentaa, ja\nluultavaa on, että jo ennen Tottin aikoja jonkun-moinen vallitus oli\nollut suojeluksena Venäläisten päällekarkauksia vastaan; muutoin olisi\nvaikea ymmärtää, kuinka Mustaveljekset eli Dominikanit olisivat jo\nv. 1450 uskaltaneet tänne luostarinsa rakentaa. Mutta se muuri, minkä\nTott nyt pari kymmentä vuotta sitten oli rakennuttanut, oli täydellinen\nkivestä tehty linnoitus, jonka rinteestä kohosi useita vahvoja torneja.\nSaman varustuksen takana kokosi Knuutti Posse ne vähäiset voimat, mitkä\ntässä hädässä olivat saatavana. Maan etevimmät ritarit ja päälliköt\npalvelijoinensa olivat jo saapuville tulleet, ja niiden seassa\nmainitaan Henrikki Eerikinpoika Bitz Pohjois-Suomen laamanni, Tönne\nEerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika, eräs Winholt\nniminen luultavasti Saksalainen sekä useat muut. Myöskin pispa Maunu\noli sinne jättänyt palvelioitansa, joiden lukumäärä oli kuudetta\nkymmentä. Lisäksi alkoi talonpoikia kokoontua lähisistä maakunnista.\nEnsimäiset olivat rajaseutujen pakolaiset, mutta nämä enimmäksi osaksi\nlähtivät taas tiehensä. Sitä vastoin ennättivät jo Uusmaalaiset\npaikalle, vaikka niiden sotakunto, kuten kohta saamme nähdä, ei ollut\njuuri kehuttava. Näillä voimilla oli ainakin ensimäistä puuskaa\nkestäminen. Samalla aikaa piti Posse huolta Länsi-Suomen suojeluksesta,\njos vihollinen yrittäisi samota sinne asti. Eräs Pentti Niilonpoika\nlähetettiin Viipurista Kymijoelle valmistamaan murroksia ja\nsuojelus-värkkiä. Hän palasi kohta taas Viipuriin, ja Klaus\nHenrikinpoika Horn Etelä-Suomen laamanni, sekä Herman Fleming\nLouhisaaren herra asetettiin vahtia pitämään Kymijoella. Turun\nseuduilla oli rahvas varustaimallaan; mutta puute oli ritareista ja\nase-miehistä, jotka olisivat voineet johdattaa talonpoikien joukkoja ja\nlisätä heille uskallusta. Lokakuun 1 p. marssivat kaikki Turun läänin\n\"vapaat miehet\", Turun ohitse. Eräs Severin eli Söyrinki niminen heitä\njohdatti, ja pispa siunasi heidän lippunsa uskon ja isänmaan\nsuojelemiseksi.\n\nPyhän Matheus'en päivänä, Syysk. 21 p., olivat Venäläiset alkaneet\nlevittää leirinsä Viipurin etelä-puolella.\n\n    \"Heitä tuhansia Viipurin edustalla löytään,\n    Koko kentän rakentavat värkkiä täyteen;\"\n\nkertoo Ruotsin riimikronika. Kolme ensimäistä viikkoa piirittivät\nkaupunkia ainoastaan itä-puolelta, ja länsi-puolelta oli Viipuri\nvielä vapaana ottamaan vastaan ne lisäväet, mitkä tulla lappasivat\nkaikista Suomen maakunnista. Vihollinen sill'aikaa valmisteli\npiiritys-värkkiänsä ja tutkieli lähiset saaret ja seudut.\nKaupunkilaiset puolestaan tekivät muutamia uloskarkauksia. Viikolla\nLokak. 4-10 pp. välillä tapettiin muutamilla saarilla noin 40\nVenäläistä, ja Winholt teki toisen retken samalla onnella. Mutta\nVenäläiset jo alkoivat kiertää Suomenveden-pohjaa ja pyrkiä Lavolan\nsalmen yli, sulkeaksensa Viipurin länsi-puoltakin. Tätä estääksensä\nlähetettiin yöllä maanantaita vastaan, Lokak. 11-12 pp. välillä,\nretkikunta ulos kaupungista Lavolan seuduille. Johdattajina olivat\nNiilo Pentinpoika, Maunu Frille ja Winholt; muassa seurasi 100\naatelis-palvelijaa ja noin 800 Uusmaan talonpoikaa. Matka kävi veneillä\nkolme neljännestä peninkulmaa luoteesen, vaikka Lavolan salmi viepi\nvedet ulos Juustilanjärvestä. Salmi, joka meidän aikoina on muuttunut\nSaimaan-kanavan suuksi, oli etelä-osassaan veneen-kululle kelvollinen;\nmutta sen pohjois-päässä, noin pari uutta virstaa ylöspäin oli\nkoski, joka kutsuttiin _Vatikiven_- eli vanhoissa kirjoissa\n_Vatukiven_- koskeksi. Sama paikka mainitaan olleen Venäläisten\ntavallinen ylikäytävä, kun he tahtoivat Viipuria kiertämällä samota\nsisämaahan. Mahdollista on, että Viipurilaiset tällä kertaa olivat\ntänne laittaneet muutamia varustus-värkkiä estämään vihollisen pääsöä\nlännemmäksi, ja retken tarkoitus ei ainakaan näy muuta olleen, kuin\nvastustaa Venäläisten tuloa salmen yli.\n\nMutta asia kävi varsin onnettomasti. Tuskin oli maalle noustu veneistä,\nniin tuli huuto, että Venäläiset lähestyivät. Uusmaan talonpoiat kohta\nryntäsivät veneisin toinen toisensa päälle, niin että toinen puoli\naluksista uppoontui. Sitä vastoin aatelis-palvelijat tekivät\nviholliselle miehuullista vastarintaa, sill'aikaa kuin vesi muutamista\nveneistä taas tyhjennettiin. Joukko Venäläisiä tapettiin ja\nUusmaalaiset alkoivat jälleen rohjentua. Mutta nyt tuli isompi\nVenäläis-voima; aatelis-palvelijain täytyi peräytyä rannalle päin, ja\ntalonpojat syöksyivät taas pakoon veneisinsä. Tämä Uusmaalaisten veltto\npelkurius tuotti tuhon kaikille. Noin 100 talonpoikaa hukkui.\nAatelispalvelijoista ei tullut takaisin kuin 8 tai 10, ja muiden seassa\nolivat kaikki Maunu pispan palvelijat, paitsi kokkia ja viittä miestä,\nkaatuneet tai vangiksi tulleet. Vangiksi myöskin joutuivat Niilo\nPentinpoika ja Maunu Frille. Mutta Winholt pelasti itsensä sillä, että\nhän köyden avulla vedessä laahasi veneen perästä. Tämä Vatikiven\nonneton kähäkkä synnytti paljon mieli-karvautta Viipurissa. Posse oli\nä'issään talonpoikien kelvottomuudesta ja vakuutti, että jos 400\nUusmaalaista kuulevat äänen kahdesta Venäläisestä, he muka oieti\npötkivät pakoon. Jotain syytä hänellä näkyy olleenkin; sillä paljas\nsanoma tästä onnettomuudesta hajoitti metsiin 150 Porvoon-lääniläistä,\njotka matkalla Viipuriin jo olivat tulleet Säkkijärvelle. Pahinta oli,\nettä Venäläisillä nyt oli vapaa pääsö Lavolan salmen yli, josta heitä\njoka hetki täytyi odottaa saartamaan Viipuria lännenkin puolelta. Tämä\nvarottu asia kävikin varsin pian toteen.\n\nJo luultavasti toisena päivänä teki Venäläisten päävoima itäiseltä eli\nPantsarlahden puolelta ensimäisen rynnäkkönsä kaupunkia vastaan, tuoden\nrisu-vihkoja, tankoja ja tikapuita. Kaupunkilaiset tekivät voimallista\nja onnellista vastarintaa. Kahdella lipulla viholliset tunkeusivat\nMustaveljes-luostarin editse muurin ja meren välille; mutta he ajettiin\nväkivoimalla takaisin ja palasivat leiriinsä. Juuri päävoiman\nperäytyessä, ilmaantui toisella puolen kaupunkia se osakunta, joka oli\nkiertänyt Suomenveden--pohjaa. Heitä oli paitsi jalkaväkeä noin 450\nratsua, jotka nyt asettuivat saartamaan Viipuria lännen puolelta.\n\n\nNeljäs Luku.\n\nViipurin pelastus.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun Viipurin sota-päälliköt Lokakuun 14 p.\nkirjoittivat valtiohoitajalle Ruotsiin, pyytäen häntä kiireesti\nrientämään heidän avuksensa. Tämä kirje ei voinut tulla perille ennen\nkuin Marraskuussa ja avun toiveet siis olivat kyllä kaukaisia. Tosin\nStuure jo aikaisin kesällä oli saanut muistutuksia Suomen vaarasta, ja\nmonituisilla kirjeillä oli häntä pyydetty tulemaan sotavoiman kanssa\ntänne. Mutta valtiohoitajalla ja Ruotsin herroilla oli par'aikaa muuta\ntekemistä. He viettivät kesänsä Kalmarissa sotainnon hieromisissa\nTanskan kanssa ja ennättivät tuskin ajatella Suomen varustamista ja\nauttamista. Vasta silloin, kun hätähuudot itäiseltä rajalta tulivat\naivan haikeiksi, päätettiin, että Sten Stuure ja useat muut herrat\nkokoisivat sotavoiman ja itsekin lähtisivät Suomen puolelle. Mutta\nvuoden-aika oli jo myöhäinen ja valmistus-toimet tietysti vetivät\naikaa. Vihdoin Marraskuun keskipaikoilla oli Stuure ko'onnut noin 900\nmiestä sota-väkeä; Pyhän Eerikin lippu tuotiin Upsalasta, ja Katrinan\npäivänä, Marrask. 25 p., lähdettiin Koohaminan satamasta merelle. Mutta\nnyt tuli talvi väliin. Vastatuulta, jäätä ja lunta sattui matkalaisten\ntielle, kaksi laivaa särkyi ja muutamain täytyi palata. Muut, ja niissä\nvaltiohoitaja itse, päättivät Antinpäivänä, Marrask. 30 p., Ahvenaan.\nMiehistä ei kukaan ollut hukkunut, mutta lähes 400 olivat jääneet\ntulematta. Ne, jotka Ahvenaan olivat päässeetkin, kärsivät suurta\nhaittaa pakkasesta; sillä talvi tuli ankarampi, kuin mies-muistissa oli\nollut, niin että muutamat kuolivat viluun ja osa kylmättyi. Kuitenkin\nnyt oltiin vasta puoli-tiessä. Laivat ja muona-varat jäätyivät kiinni\nAhvenaan ja väen täytyi jään yli matkata Turkuun. Näin myöhästyneet\ntoimet eivät voineet Suomelle suurta apua tuottaa. Mutta sen siaan\nsäättiin Ruotsissa messuja, paastoja ja rukouksia muka \"kristikunnan ja\npoloisen maakunnan, Suomen, edestä\".\n\nViipurissa sillä välin olivat Knuutti Posse ja Suomalaiset\nmiehuullisesti vastustaneet Venäläisten yrityksiä. Vihollinen ampui\nkaupunkia suurilla tykeillänsä, ja muurit tornineen alkoivat haljeta ja\nkukistua. Mutta Posse korjautti ennättämistään kaikki vammat, ja\nWinholt piti valpasta vahtia. Näin kului viikko toisensa perästä,\njolloin Venäläiset eivät näytä yrittäneen mitään suurempaa rynnäkköä.\nRiimikronika vain kertoo:\n\n    \"He ampuivat kaksi tornia maahan;\n    Silloin muuri rupesi mullistumahan.\n    Kolmannen tornin ampuivat niin,\n    Että kaks' kerta-säkkiä mahtuisi siihen.\n    Tuo kelpo Knuut Posse, urhea mies,\n    Hän ne suuret reiät tukkia ties';\n    Ja Winholt rehellisesti\n    Oli valpas ja vihollisen esti\". --\n\nEpätietoista on, liekö Viipuri sillä välin saanut mitään lisäväkeä.\nNiin pian kuin vihollinen oli täydellisesti saartanut kaupunkia, ei muu\nkuin harjaantunut sotaväki lie voinut tunkeuda piiritettyjen avuksi, ja\nluultava siis on, että Länsi-suomen nostoväki pysähtyi Kymijoelle.\nTässä ainakin vaikuttivat sen, että Venäläiset eivät päässeet\nretkeilemään Hämeesen. Savoon sitä vastoin karkasi tähän aikaan\nVenäläinen parvikunta, jonka tarkoitus oli hätyyttää Olavin\nlinnaa. Mutta linnan isäntä eli vouti, Pietari Niilonpoika, lähti\nritari-palvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja ajoi\nparvikunnan takaisin rajan yli. Venäläiset eivät ennättäneet tehdä\nmuuta vahinkoa, kuin polttaa muutamat talot ja tappaa yhden\nnimismiehen. Mutta Pietari Niilonpoika ja Savon miehet kävivät pahaa\npahalla kostamassa, polttaen Venäjän puolella rajaa enemmän kuin 800\ntaloa ja kaataen monta Venäläistä.\n\nÄkillinen talven-tulo Marraskuun lopulla näyttää pakoittaneen Viipurin\npiirittäjiä yrittämään lopullista rynnäkköä, elleivät tahtoisi tyhjin\ntoimin palata omaan maahansa. Aikaisin aamulla Pyhän Antin päivänä,\nMarrask. 30 p., marssivat viholliset summattomalla ratsu- ja jalka-väen\nvoimalla kaupunkia vastaan, nostaen miehuullisesti leveitä tikapuita\nmuurin tasalle. Nyt syntyi hirmuinen taistelus. Venäläisten suuri\nenemmyys alkoi kallistaa voiton heidän puolelleen. Riimikronika kertoo,\nettä he olivat seitsemän tuntia muurin päällä, jossa heidän paasunansa\nsoivat yhtenään, ja että jo olivat valloittaneet useita torneja, joista\nheiluttivat lippujansa. Muurista alkoi vihollinen laskea tikapuunsa\nalas kaupunkiin, ja Viipurin viimeinen hetki näytti tulleen. Mutta\nkaupungin puolustajat eivät nytkään hämmästyneet, vaan sytyttivät yhden\ntornin alle tervaa ja muita palavia aineita, ja polttivat siihen suuren\njoukon Venäläisiä. Silloin tuli Venäläisten päälle äkillinen pelon\nhuimaus, jonka oikeata syytä emme tarkoin tunne. Mahdollista on, että\nPosse jollakin kruuti-kaivoksella räjähytti osan ryntääjiä ilmaan; ja\nkansan-taru, joka myöhemmin oman käsityksensä mukaan kuvasi näitä\nseikkoja, on antanut tapaukselle nimen: _Viipurin pamaus_, koska\nmuka viholliset suurella räjähdyksellä olivat ilmaan lentäneet. Rahvas\npiti Possen suurena velhona, joka taikauksilla oli tämän kumman\nsaattanut toimeen. Mutta Posse itse ja muut kaupungin päälliköt\nselittivät koko tapauksen sulaksi ihme-työksi, jonka Pyhä Andreas\njuhlapäivänänsä oli heille tehnyt. Oli muka taivaalla näkynyt loistava\nPyhän Antin risti, jota nähdessään viholliset kovin hämmästyivät,\nolletikkin koska kaupunki heidän silmiinsä näytti olevan täynnänsä\npuolustajia, vaikka todellakin oli Venäläisten suhteen turhan vähäinen\njoukko. Mikä lieneekään oikea syy ollut, niin ryntääjät pötkivät\nhätäisesti muurista pakoon ja peräytyivät leiriinsä.\n\nTällä tavoin nyt Viipuri oli pelastettu. Tosin kaupunkilaisten voima\noli liian heikko yrittämään valloittaa Venäläisten leiriä. Mutta nämä\njo itse alkoivat salaisesti valmistaa lähtöänsä. Barbaran yönä, Jouluk.\n4 p:ää vastaan, lähti osa heitä tiehensä, ja ennenkuin Pyhän Annan\njuhlia vietettiin, joka täällä Suomessa tapahtui Joulukuun 15 p., oli\npiiritys kokonaan lakannut, kestettyänsä puolen kolmatta kuukautta.\nPossen ja Viipurilaisten urhollisuus oli tällä hädän aialla säilyttänyt\nSuomenmaalle sen entiset rajat itää kohden ja pidättänyt Venäläisten\npaisuvan vallan. Mutta raja-maakunta oli hirveästi hävitetty; talot\nolivat poltetut, vilja ja karja ryöstetty, ja osa asukkaista surmattu\ntai viety Venäjään. Ne taas, jotka olivat piilotelleet metsissä ja\nmurroksissa, olivat saaneet taistella nälän ja kauhean pakkasen\nkynsissä; heidän oli silmät päässä paisuneina nyrkkien kokoisiksi, ja\nmoni kaatui kohta kuoliaaksi, niin pian kuin lämpimään tuli tai ruokaa\nsai.\n\nJuuri samana päivänä, kuin Viipurin pamaus tapahtui, oli Sten Stuure\nväkenensä tullut Ahvenaan. Vähää ennen Joulua hän tuli Turkuun ja\nkokoitteli siellä väkeänsä sekä muona-varojansa, jotka hevoisilla\nkuljetettiin Ahvenasta. Luultava on, että hän vielä talvi-sydännä\naikoi marssia Viipurin avuksi. Mutta juuri Joulu-yönä, kun papit\ntuomiokirkossa alkoivat veisata \"Te Deum\", tuli iloinen sanoma Viipurin\nihmeellisestä pelastuksesta. Se oli kirje, jonka Viipurilaiset olivat\nlähettäneet niille herroille, jotka Kymijoella vahtia pitivät, ja jonka\nnämä kiireesti toimittivat Turkuun. Joulu-ilon lisäksi tuli nyt ilo\nisänmaan onnellisesta pelastuksesta. Uskallamme lisätä, vaikk'ei\nhistoria sitä mainitse, että sinä yönä Turun kirkossa veisattiin\ntavallista hartaammin Jumalalle ylistystä.\n\n\nViides Luku.\n\nKosto-retket v. 1496.\n\nVenäjässä tämä suurten hankkeiden huono loppu synnytti paljon\nmieli-karvautta. Iivana Vasilinpoika itse muutti lähemmäksi rajaa\nNougorodiin, ja toimitti sieltä uuden retkikunnan, jonka piti vielä\nsamana talvena käydä kostamassa edellisen retken vaurioita. Tämän uuden\nsotavoiman päälliköiksi pantiin Nougorodilaiset voivodat ruhtinas Vasili\nKosoi ja Andrei Tiheliadnin. Tammik. 17 p. lähtivät Nougorodista ja\nsaivat käskyn tunkeutua Savoon ja Hämeesen asti mutta karttaa Viipuria.\nTämä puuska tuli varsin äkki-arvaamatta Suomen päälle. Stuure oli\nhajoittanut väkensä talvi-majoihin. Hän oli jonkun osan lähettänyt\nSatakunnan kuninkaan-kartanoon Kokemäelle; Talalaiset ja pestatun väen\nhän oli toimittanut Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlonpojan\nkomennon alla hän määräsi Savonlinnan vahvistukseksi. Nämä\nviimemainitut, kun he Helmik. 2 p. olivat perille tulemassa, joutuivat\nvihollisen saaliiksi; sillä Venäläiset jo makasivat Savonlinnan\nedustalla. Ainoastaan 7 tai 8 huovia, niiden seassa Knuutti\nKaarlonpoika, pääsivät tästä pulasta hengissä pakoon. Venäläiset eivät\nkuitenkaan malttaneet viipyä Olavinlinnaa piirittämässä. Kauhealla\nhävityksellä levisivät länteen päin, etenivät Hämeenlinnan seuduille\nsaakka, ryöstivät Hattulan kirkkoa, ja olivat ainoastaan kahden\npäivämatkan päässä itse Turusta. Voimme arvata, mikä kiire tästä tuli\nvaltiohoitajalle. Arpakapula kulki Ahvenassa ja Uudella maalla, ja mies\ntalolta nostettiin aseisin. Sillä tavoin saatiin kokoon, jos\nRiimikronikkaan saamme luottaa, koko 40,000 miestä, joista oli 900\nhuovia; tykistöä mainitaan olleen 103 \"skerpentiniä\". Helmikuun 24 p.\nmarssittiin tällä voimalla Turusta ulos. Mutta Venäläiset olivat jo\nvoittosaaliinsa kanssa kääntyneet kotimatkalle, eikä Stuure tavannut\nainoatakaan vihollista. Riimikronika sanoo:\n\n    \"Mitä nyt auttoi kaikki pidetty huoli?\n    Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.\n    Niissä ei kuulunut yhtä ihmis-sanaa;\n    Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa\".\n\nTämä kuvaus saattaa olla liiallinen; mutta epäilemättä oli hävitys\nollut mitä kovimpia. Maalisk. 6 p. tulivat hävittäjät suuren\nvankijoukon kanssa takaisin Nougorodiin. Sten Stuure taas, joka jo\ntoisen kerran oli myöhästynyt toimissansa, päästi nostoväen jälleen\nkotia ja majoitti sotamiehensä pappiloihin.\n\nSilminnähtävä oli, että jos Venäläiset pääsisivät tekemään useita\nsemmoisia retkiä, Suomenmaa vihdoin hervottomuudesta joutuisi Venäjän\nalle. Viimeinen kokemus oli osoittanut, että harjaantumaton\ntalonpoikainen nostoväki ei riittänyt suurempaan sotaan, ja maassa\nlöytyvä varsinainen sotaväki oli liian vähäinen. Tosin ne 400 miestä,\njotka viime syksynä olivat Stuuren joukosta jääneet, tulivat Paaston\naikana, Maaliskuun alussa, perästä. Mutta lisää tarvittiin, ja\nvaltiohoitaja palasi Maaliskuun lopulla Ruotsiin, hakemaan enemmän\nväkeä Suomenmaan puolustukseksi. Väkeä tulikin; mutta Sten Sture, joka\noli luvannut ennen kuukauden kuluttua tulla takaisin Suomen puolelle,\nviipyi koko kesän Ruotsissa pitämässä herrain-päiviä Tanskan asioista.\nSuomen sotapäälliköksi oli jäänyt Svante Stuure, ja hänen kanssansa\nSten Turenpoika Bielke ja Eerikki Trolle.\n\nSill'aikaa kuin maalliset mahtajat niin heikolla menestyksellä\nholhoivat Suomenmaan puolustamista, oli hengellinenkin valta täydessä\ntoimessa samaa tarkoitusta varten. Linköpingin mainio pispa Hemming\nGadd ja eräs Turun kaniikki Henrikki Wenne kiirehtivät Romaan, missä\nsilloin paavi Aleksanteri VI istui kristikuntaa hallitsemassa. Tältä\nmieheltä osasivat toimittaa kaksi hengellistä kirjettä eli bullaa\nSuomen eduksi; toisella kiellettiin Hannu kuningasta tällä hädän aialla\nRuotsin valtaa ahdistamasta; toisella luvattiin ane synnistä ja\npiinasta niille, jotka lähtisivät risti-sotaan Venäläisiä vastaan.\nMutta Kristuksen siainen otti hyvän hinnan avun-teostansa, niin että\nlähettiläisten täytyi eräältä Florensilaiselta rahakauppiaalta lainata\n880 dukatia bullain lunnaiksi. Kuitenkin viipyivät nämä kalliit kirjeet\nniin kauan tiellä, ett'ei niistä sinä vuonna mitään apua ollut. Hannu\nkuningas yhä jatkoi juoniansa, jotka pidättivät valtiohoitajan Ruotsin\nmaalla, ja Iivana valmisti uusia hävitys-retkiä Suomea vastaan.\n\nVenäjän etevimmät kanteet Ruotsia vastaan olivat: 1:ksi, että tuo uusi\nlinna Savossa oli rakennettu Venäjän puolelle rajaa; ja 2:ksi, että\nkoko Perä-pohja alkuperäisen rajakäynnin mukaan olisi kuuluva Venäjän\nalueesen, vaikka Ruotsi sen oli muka aikojen kuluessa omaksensa\nanastanut. Tässä ei ole tila tutkia näiden kanteiden oikeutta; siinä\nkyllä, eitä Iivana edellä kaiken tahtoi Venäjälle valloittaa ne rajat,\nmitkä hän arveli vanhempain rauhankirjain määräämiksi. Tästä syystä\nVenäläiset taas Heinäkuussa hävittivät Juvassa, joka siihen aikaan\nkäsitti koko koillisen Savonmaan. Mutta vielä suurempi retki tehtiin\nsamaseen aikaan Vienan puolelta Pohjanmaata vastaan. Kaksi veljestä,\nruhtinaat Iivana ja Pietari Ushati, kokosivat suuren sotajoukon Vienan\nseuduilta, Äänisjärveltä ja Ustjugista asti, kulkivat pitkin jäämeren\nrannikkoa Norjalaisen alueen läpi ja samosivat Lapin kautta\nPohjanmaalle, eli niinkuin Venäjän kronikat sen nimittävät, \"kymmenen\nvirran maalle\", hävittäen koko rannikon Tornion ja Kalajoen välillä.\nAsukkaat eivät nähneet muuta neuvoa kuin antautua Venäjän alle. Kun\nvoivodat syksympänä palasivat Moskovaan, seurasi heidän kanssansa\nLiminkalaisia, jotka suuriruhtinaalle tarjosivat maakunnan\nalamaisuutta. Iivana otti heidät suosiolla vastaan ja antoi heidän\npalata kotiin. Näin Suomessa valtiolliset, kansalliset ja\nuskonnollisetkin siteet katkesivat, ja henki jo näytti lähtevän\nnääntyvästä ruumiista.\n\nSe sotavoima, joka nyt vihdoin oli Suomeen ko'ottu, näyttää kesänsä\nmaanneen Viipurin seuduilla, eikä siis voinut kaukaisia meteliä\nestää. Mutta tarpeelliseksi nähtiin jollakulla uros-työllä kostaa\nVenäläisille heidän tekemiä vahingoitaan, ja syys-kesällä siis\nvalmistettiin suuri retki Viipurista Joanaa vastaan. Tarkoitus oli\nnähtävästi muuttaa sodan kauhut Viron puollelle rajalle ja houkutella\nLiivin ritarit sodan osallisuuteen, kuten he liitossaan v. 1492 olivat\nluvanneet. Kohta Neitsyt Maarian taivaasen-oton jälkeen (Elok. 15 p.)\npurjehtivat Svante Stuure ja Knuutti Posse 70:lla aluksella ja 2000:n\nmiehen kanssa ulos Viipurista ja tulivat Elok. 19 p. Narvajoelle, joka\noli vanhastaan rajana Viron ja Venäjän välillä. Virran suulla oli\nvastapäätä toistansa näiden eri valtojen kaksi raja-linnaa,\nlänsipuolella Narva ja itäpuolella tuo neljä vuotta sitten rakennettu\nIvangorod eli Joana, jota nyt retki tarkoitti. Ruotsalaiset kohta\nalkoivat ampua kaupunkia tykeillänsä, eivätkä paljon vastusta saaneet.\nJoanassa oli noin 3000 miestä; mutta komentaja ruhtinas Juri Babitsh\npelästyi kohta ja pötki häpeällisesti tiehensä. Kaksi muuta ruhtinasta,\njotka sotajoukon kanssa seisoivat lähellä, eivät myöskään tulleet\navuksi, ja Joana joutui kahden viikon perästä Syysk. 2 p. piirittäjäin\nvaltaan. Ruotsalaiset saivat ylen suuren voittosaaliin. Mutta Knuutti\nKaarlonpoika, joka viime talvena oli onnellisesti päässyt Venäläisten\nkäsistä Savonlinnan edustalla, joutui tällä kertaa vihollisten valtaan\nja surmattiin hirmuisesti. Ruotsalaiset olivat nyt voittaneet paikan,\njoka meren-takaisuutensa tähden oli heidän melkein mahdoton pitää. He\ntarjosivat Joanan Liivin maamestarille, mutta tämä ei tohtinut rikkoa\nrauhaa Venäjän kanssa. Seuraus oli, että Ruotsin väki saaliinsa ja\nvankiensa kanssa palasi Viipuriin, jättäen Ivangorodin auki ja\nautioksi. Mutta Venäläiset ottivat sen taas haltuunsa ja varustivat\nentistä paremmaksi, häikistellen Liivin ritareita, jotka olivat\npäästäneet niin hyvän otuksen käsistään. Pilkallansa ampuivat\nJoanalaiset virran yli, niin ett'ei kukaan voinut turvallisesti kulkea\nNarvan kaduilla, ja itse Narvan pormestari Juhana zur-Meininge\nammuttiin sillä tavoin kuoliaaksi.\n\n\nKuudes Luku.\n\nMahtajain toimet ja tuumat.\n\nSill'aikaa kuin Svante Stuure ja Knuutti Posse näin urhollisesti\nylensivät Ruotsin aseiden kunniaa, ennätti valtiohoitajakin palata\nSuomeen. Nyt olisi toivomista ollut, että Ruotsin yhdistetty voima\nolisi uusilla uros-töillä pakoittanut Venäläiset rauhaan. Mutta\nvaltiohoitaja, joka Ruotsissa oli tullut riidan alkuun arkipispan\nkanssa, riitaantui tässä sekä Svante Stuuren että Maunu pispankin\nkanssa eikä ollenkaan osoittanut sitä hallitsija-kuntoa, joka\nnykyisessä asiain tilassa olisi ollut tarpeellinen. Svante, joka\nvalitti jääneensä koko edellisen kesän Venäläisten syötiksi, eikä\nsaaneensa elatusvaroja tai palkkaa palvelijoillensa, lähti tiehensä\nRuotsiin. Valtiohoitaja taas lähti rajan puolelle, ja otti mennessään\nTurun pispalta 30 lästiä rukiita, luvaten valallisesti niillä Joanaa\nvarustella Ruotsin kruunun hyväksi. Mutta Joana jäi varustamatta, ja\nMaunu pispa syystä arveli, että ne rukiit olisivat tehneet paremman\nhyödyn, jos niitä olisi jaettu Suomen hiippakunnan köyhille, jotka\nnälkään olivat nääntymässä. Lisäksi Sten Stuure melkein väkisin otti\nsuuren rahasumman Pyhän Hemmingin uhreilta; mutta halunsa suojella\nSuomenmaata ei ollut yhtä suuri kuin halunsa ko'ota varoja. Hän oli jo\nehdotellut neuvoskunnalle, että joku osa Suomenmaata sopisi heittää\nVenäjälle rauhan hinnaksi; mutta neuvoskunta ei siihen suostunut. Nyt\nhänelle tuli pelko, että muka Svante Stuure nostaisi kapinan häntä\nvastaan, ja hän arveli täytyvänsä palata Ruotsinmaahan. Maunu pispa\ntuli kauheasti hädillensä isänmaan, köyhän Suomen tähden, joka näin\njäisi Venäläisten saaliiksi. Koko maakunnan täytyisi muka antautua\nVenäjän alle, eikä olisi muuta odotettavana kuin marttiran-kuolema ja\npako. Ruotsista samalla aikaa lähetettiin vakuutus, ett'ei Svante eikä\nkukaan muu tekisi Stenin poissa ollessa mitään eripuraisuutta;\npäin-vastoin muka valtiohoitajan palaaminen voisi pikemmin sytyttää\nkapinaa. Näistä neuvoista huolimatta valtiohoitaja tuli pois Viipurista\nja oli Joulun edellä Turussa. Vielä kerran pispa koki taivuttaa hänen\nhuikentelevaista mieltänsä, osoittaen Suomen suurta ja silminnähtävää\nvaaraa. Stuure puolestaan vaati sitkeästi Maunulta lisää rahaa, ja\nlupasi niillä pestata sotaväkeä Liivistä. Kun ei kumpikaan suostunut\ntoisen tuumiin, lähti valtiohoitaja vihdoin Ahvenan kautta omaan\nmaahansa. Hän mainitaan Suomessa ollessaan varustaneen väellä Viipuria\nja Savonlinnaa ja teettäneen murroksia Pernajasta Hämeen rajalle.\nMutta yleisesti häntä syytettiin, että hän sodan alusta saakka oli\nkehnosti hoitanut Suomen asioita, ja että hän nyt jätti sen kurjaan\nturvattomuuteen. \"Eipä toivomista ole\", kirjoitti Maunu pispa, \"että\nhän tällä tavoin voi pelastaa isänmaata, koska hän niin ylen\nhuikentelevainen on toimissansa\".\n\nKaikeksi onneksi alkoivat jo Venäläisetkin taipua rauhantekoon.\nKäkisalmelta tuli sovinnon tarjouksia, ja Maunu pispa lähti Tammikuun\nlopulla Porvoosen, keskustelemaan sinne tulleiden Viipurin herrain\nkanssa asiasta. Siellä päätettiin, että lähettiläs pantaisiin\nNougorodissa käymään, ja että jos ei varsinaista rauhaa saataisi\ntoimeen, kumminkin väli-rauha tehtäisiin kevääsen asti. Tällä välin oli\nrajalla kaikki levollista, ja Maaliskuun 3 p. 1497 vihdoin solmittiin\nNougorodissa rauha kuudeksi vuodeksi.\n\nEnnenkuin tämä sovinto vielä oli solmittu, vaikutti tytymättömyys\nSten Stuuren toimiin valtakumouksen Ruotsissa. Ylimykset kutsuivat\nHannu kuninkaan maahan, ja tämä kruunattiin loppuvuodella 1497. Sten\nStuure, joka eroitettiin valtiohoitaja-virasta, tehtiin sen siaan\nvaltio-hovimestariksi ja sai läänitykseksi koko Suomenmaan kaikkine\nlinnoinensa. Syytös, että hän huolettomuudellansa oli ollut syypää\nSuomen kärsimyksiin, ei kuitenkaan tahtonut hänestä luopua. Mutta pispa\nMaunu Särkilahdelta, joka aina oli valmis pitämään heikomman puolta,\nkoki tällä kertaa suojella Stuurea kaikista soimauksista. Kuitenkin\ntäytyi Sten Stuuren Johanuksena 1499 antaa läänityksistään Turun,\nViipurin ja Savon linnat takaisin kuninkaalle.\n\nMutta että Hannu kuninkaassa oli kaikkien enin syy ollut Suomen\nkärsimyksiin, sitä ei kukaan silloin aavistanut. Vihdoin tapahtui, että\nPaaston-aikana 1501 suuriruhtinaan lähettiläät tulivat Ruotsiin ja\nTukholman raastuvassa kuninkaan ja neuvoskunnan edessä esittivät\nsovinto-ehtonsa. He muistuttivat Hannulle sen liiton, minkä hän v. 1493\noli tehnyt Venäjän kanssa Ruotsia vastaan ja vaativat nyt, että se\nluvattu uusi rajankäynti tapahtuisi ja Venäjälle annettaisiin Savo ja\nKarjala. Ja koska Hannu nyt Ruotsin kuninkaana oli valittanut\nVenäläisten hävityksistä Suomenmaassa ja vaatinut heiltä vangit\ntakaisin, niin Iivana antoi vastata: \"Teidänpä käskystä tuli\nRuotsinvalta meille molemmille viholliseksi, ja mitä väkeä\nRuotsalaisilta siinä sodassa hukkui, se hukkui, veli pyhä, Teidän\ntähtenne\". Nämä tiedot käänsivät Ruotsalaisten sydämmet pois Hannusta.\nHän eroitettiin vielä samana vuonna Ruotsin-vallasta, ja Sten Stuure\notettiin jälleen valtiohoitajaksi.\n\nMutta Iivana kääntyi sillä välin Liiviä vastaan, vaikka ei sielläkään\nhänen valloitus-hankkeensa paremmin onnistuneet, kuin ennen\nSuomenmaassa. V. 1504, Syysk. 14 p., tehtiin vihdoin Nougorodissa\nRuotsin ja Venäjän välillä tukeva rauha, joka sittemmin seuraavina\naikoina useita kertoja uudistettiin. Joka kerta puhuttiin\nrajankäynnistä, ja joka kerta jäi asia entiseen epävakaiseen tilaansa.\nMutta Suomenmaalle jäi kumminkin sen vanha ala vähentämättä, ja tämä\noli pää-etu Viipurin mainiosta pamauksesta.\n\n\n\n\nSUOMALAISET DELAWAREN SIIRTOKUNNASSA POHJOIS-AMERIKASSA.\n\n\nJoskus on kuultu sanottavan, että muka Suomalaisilta kokonaan\npuuttuu se urhea vehkeilys-henki, joka kaikissakin kansoissa on ajanut\njoukon ihmisiä heittämään oman syntymä-maansa rajoja ja hakemaan\navarassa maailmassa uutta onnea ja asuin-siaa. Enimmät Euroopan\nkansat, mutta varsinkin ne, jotka meren läheisyydessä asuvat, ovat\nperustaneet siirtokuntia vieraissa maissa, joko omassa maan-osassa tai\nvaltamertenkin toisella puolen; -- näille uusille asuin-sioilleen ovat\nvieneet kotimaansa tavat, laitokset ja sivistyksen, ja ovat sillä\ntavoin kaukaisiin aloihin levittäneet kansallisuutensa nimen ja arvon.\nAinoastaan Suomen kansa, -- niin vakuutetaan, -- ei ole milloinkaan\nuskaltanut retkeillä koti-nurkistansa ulommaksi, vaan on ollut muka\nturpeesensa sidottu pahoina niinkuin hyvinäkin aikoina. Jos tässä\nväitöksessä perää olisi, voisimme helpostikin siihen löytää tydyttävän\nselityksen. Suomen kansalla on näihin päiviin saakka ollut täysi\nuutis-asutuksen toimi omassa maassaan. Sillä on ollut ja on vieläkin\ntäysi työ kansoittamassa omat erämaansa, kuokkimassa omat korpensa\nvilja-maiksi, eikä ole tähän saakka mikään väen-ahtaus pakoittanut\ntämän kansan jäsentä hakemaan avarampaa tilaa suuressa avarassa\nmaailmassa. Mutta näinkin ollessa ovat Suomalaiset todellakin melkein\nkaikkina aikoina lähettäneet siirtolaisia ulkomaille. Se on tunnettu\nasia, että nyky-aikoina paljon Suomalaisia muuttaa Venäjän puolelle,\nPietariin, Aunukseen ja vielä edemmäksi, ja että Pohjois-suomesta väkeä\non siirtynyt Norjalaiselle Jäämeren rannikolle, missä tavallisesti\nhyvin hyötyvät näiden seutujen runsaasta kalastuksesta. Mutta varsinkin\n17:nnellä vuosisadalla näyttää Suomalaisilla olleen erinomainen halu\nheittämään omia raukkoja rajojansa. Jo mainitun vuosisadan alussa,\nellei jo aikaisemmin, näyttää se siirtymys tapahtuneen, joka on\nperustanut Suomalaisen väestön Vermlannin ja Norjan metsämaissa sekä\nmuutamissa muissa Ruotsin maakunnissa. Mutta vähäistä myöhemmin\nvalitettiin eräässä kuninkaallisessa julistuksessa vuodelta 1620, että\nmuka paljon väkeä, varsinkin Suomenmaasta, sekä naineita että\nnaimattomia, talonpoikia, trenkejä ja piikoja, muutti joka vuosi ulos\nPuolalaiseen Liivinmaahan, Preussiin, Kuurinmaahan, Pommeriin,\nMeklenpuriin, Riikaan, Dantsigiin, Lybekkiin ja vieraisin maihin ja\nkaupunkeihin.[9] Tätä muuttamisen halua koettiin vuosisadan kuluessa\nankarilla asetuksilla tukehuttaa.[10] Mutta Suomen rahvaan rasitettu\ntila, joka ei millään aikakaudella näy olleen niin raskas kuin juuri\nnäinä Ruotsin loisteen aikoina, ajoi yhäti Suomen miehiä lähtemään\nonnen-ha'ulle joko Ruotsin puolelle tai muille vielä vieraammille\nmaille. Nämä teko-asiat todistavat selvästi, ett'ei äsken-mainittu\nsyytös Suomalaisen luonteen liikkumattomuudesta ole varsin\ntoden-peräinen. Paremmalla syyllä sopisi sanoa, että kotimaa on\nheittänyt ja vieläkin heittääpi nämä pesästä lähteneet lapsensa\nilman kaiketta holhouksetta, ja että ne sillä tavoin ennen pitkää\nvieraantuvat pois omasta kansallisuudestaan ja katoovat tietämättömiin.\nNe muutamat tiedot Suomalaisten siirtymisestä Pohjois-Amerikkaan, jotka\ntässä lukijalle tarjotaan, antavat todistusta kumpaiseenkin kohtaan,\nensiksi eitä siirtymisen into Suomalaisissa oli varsin suuri, ja\ntoiseksi että siirtolaisten kansallisuus jo alusta saakka jätettiin\nturvatta ja tuetta muukalaisuuden nieltäväksi. Tämä jälkimäinen seikka,\njoka kipeästi loukkaa kansallistuntoamme, saapi kenties lohdutuksensa,\nkun näemme, ett'ei Ruotsalaisetkaan, jotka paremmin varustetuina ja\nturvatuina lähtivät samaan siirtokuntaan, ole voineet aian-pitkään\nsäilyttää kansalaisuuttansa Delawaren rannoilla. Mutta jos iloisella\ntai suruisella mielellä, niin mielelläänpä ainakin lukenee nyky-aian\nSuomalainen muutamat vähäiset tiedot niistä kansalaisistaan, jotka\nkolmatta sataa vuotta takaperin muuttivat valtameren yli suureen\nkaukaiseen länteen.[11]\n\n\n1. Kuinka \"Uusi Ruotsi\" perustetaan.\n\nVuosisadan ajat olivat kuluneet Amerikan ensimäisestä löydöstä,\nennenkuin Eurooppalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia tämän maanosan\npohjoiselle mannermaalle. Ensimäinen uutis-asutus tapahtui v. 1607\nVirginiassa, johon sata viisi Englantilaista tulivat yhdellä laivalla\nja perustivat kaupungin, jonka nimittivät Jamestown. V. 1614 paikoilla\nHollantilaiset asettuivat Hudsonin-virran seuduille ja rakensivat sen\nsuulle linnansa, jonka nimittivät: Uus'-Amsterdam, minkä nimen\nEnglantilaiset sitten ovat muuttaneet New-York'iksi (Uusi York).\nTästä Hollantilaiset levittivät valtansa etelään päin pitkin\nnykyisen New-jersey'n rantamaata, kunnes he vihdoin rauhanteossa\nv. 1664 heittivät koko alueensa Englantilaisten valtaan. Nämä\nviime-mainitut olivat sillä välin v. 1620 perustaneet toisen\nsiirtokunnan koillis-puolella Hollantilaista aluetta, niinkutsutussa\nUudessa Englannissa. Sata yksi Englantilaista Puritania, jotka olivat\nkotimaastansa lähteneet uskonvainoa pakoon, tulivat mainittuna vuonna\nnykyiseen Newhampshiren maahan ja perustivat Plymouth'in kaupungin.\nKuinka nämä siirtokunnat versoivat ja lisääntyivät, ei ole tässä tila\ntutkia. Ainoastaan se sopii mainita, että Hollantilaisten ja Virginiaan\nasettuneiden Englantilaisten välille oli jäänyt avoin tila, joka\nulottui Delaware-virrasta luonaan päin. Mutta koko mainittukin virta,\njoka nykyään New-jersey'n ja Pennsylvanian rajana kulkee pohjasesta\netelään ja luonaan, ja myöhemmin on saanut Philadelphian suuren\nkaupungin länsi-varrellensa, oli oikeastaan vielä alku-asujainten,\nIntianien, vallassa; sillä sen Fort-Nassau nimisen linnoituksen, minkä\nHollantilaiset olivat koettaneet rakentaa virran itäiselle rannalle,\nolivat Intianit hävittäneet ja hajoittaneet. Juuri näille seuduille\nasettui v. 1637 se Ruotsin hallituksen lähettämä siirtokunta, jonka\nhistoria tässä lyhyesti kerrotaan.\n\nJo v. 1626 oli Ruotsissa herännyt suuri into ryhtyä siihen maailman\nkauppaan, minkä Hollantilaiset ja Englantilaiset olivat alkaneet\nharjoittaa. Erään Hollantilaisen, Usselinx'in, ehdotuksesta perusti\nKustaa Aadolfi kauppa-yhtiön Aasiaa, Afrikkaa ja Magellanin salmea\nvarten, ja kaikki kansanluokat, kuninkaallisesta huonekunnasta\ntalonpoikiin asti, kilvoittelivat ottamaan osakkeita. Laivoja\ntoimitettiin, amiraali, vara-amiraali, asiamiehet ja kauppiaat olivat\nmäärätyt, asia oli valmis toimeen panna. Silloin Ruotsin valta\nsekaantui Saksan sotaan; joku vuosi myöhemmin kuningas kaatui, ja nuo\nsuuret kauppahankkeet raukesivat.\n\nMutta pari kolme vuotta myöhemmin sattui, että Hollantilaisten\nensimäinen kuvernöri Uus'Amsterdamissa, Pietari Meneve (eli Menuet),\neroitettiin virastansa ja tuli Ruotsiin, jossa hän kansleri Aksel\nOxenstiernalle ehdotteli siirtokunnan perustamista Delawaren\nlänsi-rannalle. Ruotsin hallitus kohta taipui tähän tuumaan, ja kuin\nystävällinen suostumus oli saatu Englanninkin hallitukselta, jonka\nalamaiset ensin olivat nämä paikat löytäneet, niin retkikunta lähti\nGötheporista kahdella laivalla Pietari Meneven komennon alla, ja tuli\nonnellisesti maalle Delaware-lahden länsi-rannalle v. 1636 tai 1637.\nIntianeilta kohta ostettiin pitkä maan-palsta pitkin lahden ja joen\nläntistä rantaa ja ristittiin nimellä \"Uusi Ruotsi\". Sen rajat olivat:\netelästä Henlopen-nokka, ulkopuolella lahden suuta, nykyisen\nDelaware-maan eteläisessä päässä; pohjoisessa Delaware-virran alimmat\nkosket, nykyisen Trentonin kohdalla, vähäistä ylempänä sitä paikkaa\nmissä virta mutkistuu luonaan päin; länttä kohden piti saataman niin\npaljon maata kuin tahdottiin ja Ruotsin alue luettiin sitten ulottuvan\nSusquehanna-virtaan. Kauppakirja tehtiin Ruotsin kruunun nimessä\nHollannin kielellä, ja kun Intianit olivat panneet puumerkkinsä alle,\nlähetettiin se Ruotsin arkistoihin.\n\nDelaware-virta, jonka Intianit nimittivät \"Poutaxat\", oli syvä,\nlaivan-kululle kelpaava väylä, johon varsinkin lännen puolelta yhtyi\nuseita pienempiä jokia. Näistä on yksi, joka purkauupi pää-virtaan ei\nkaukana sen suusta, ja Ruotsalaisilta sai nimen: _Kristiina-puro_.\nSen varrelle on myöhempinä aikoina syntynet kaupunki Wilmington. Sinne\nRuotsalaiset panivat ensimäisen uutis-asutuksensa, ja rakensivat ei\nkaukana puron suulta pienen linnoituksen, jollen antoivat niinkuin\npurollekkin kuninkaansa nimen: _Kristiina_. Paikka oli hyvin\nvalittu; se ei ollut varsin Hollantilaisten jaloissa, mutta kuitenkin\nniin lähellä pää-virtaa, että selvästi voitiin eroittaa Delawaren\nvedet sekä alukset, jotka siinä kulkivat. Hollantilaiset olivat kyllä\npian huomanneet nämä Ruotsalaisten toimet, ja heidän kuvernörinsä\nUus'-Amsterdamissa Wilhelm Reist antoi Toukok. 6 p. 1638 ulos\nepäys-kirjan, jolla kielsi Ruotsalaisten oikeutta asettumaan näille\nmaille. Ilmeistä vihollisuutta ei kuitenkaan syntynyt, ja Meneve\nhallitsi rauhassa pientä siirtokuntaansa, kunnes hän jonkun vuoden\nperästä kuoli Kristiinassa. Hänen seuraajansa oli Ruotsalainen Pietari\nHolländare, joka puolentoista vuoden perästä lähti takaisin Ruotsiin.\nSiirtokunnan ainoa pappi, Reerus Thorkillus, kotoisin Itä-göthin\nmaakunnasta, toimitti jumalan-palvelukset Kristiinan linnoituksessa,\nkunnes hänkin kuoli v. 1643. Tähän aikaan siis oli siirtokunnan sekä\nmaallinen että hengellinen holhous raukeamassa. Mutta tarpeen hetkellä\ntuli emä-maasta uusi retkikunta, joka uutis-asutukselle lisäsi uutta\nvoimaa. Tämän retkikunnan johdattajana oli evest-luutnantti, nyt\nkuvernöriksi määrätty, Juhana Printz, joka kolmella sotalaivalla lähti\nRuotsista Elokuussa 1642 ja seuraavan Helmik. 15 p. perille tuli,\ntuoden mukaansa uuden papin Tukholmalaisen Campanius'en, sekä joukon\nuutis-asukkaita, varoja ja tavaraa.\n\nMelkein täydellä varmuudella käypi päättää, että ensimäisessä\nsiirtokunnassa, minkä Meneve johdatti, ei seurannut suomalaista. Sitä\nvastoin on todennäköistä, että niitä nyt tuli Printz'in seurassa,\nvaikka niiden tuloa ei erittäin mainita. Saamme kohta silmäiltäväksi\nmuutamat siihen vivahtavaiset seikat.\n\n\n2. Siirtokunnan vaiheet Hollantilaiseen valloitukseen saakka.\n\nVähäistä ennen Printz'in tuloa olivat Hollantilaiset uudesta\nrakentaneet Nassau-linnoituksensa virran itäiselle rannalle vastapäätä\nnykyistä Philadelphiaa. Uusi Ruotsalainen kuvernöri, joka ei\ntahtonut jättää Hollannille aivan vapaata valtaa, alkoi nyt levittää\nuutis-asukkaitansa pitkin alisen virran länsi-vartta. Oman asuntonsa\nhän asetti Tenackongh eli Tinicum nimiseen saareen, joka oli virrassa\nmuutamia peninkulmia alempana Fort-Nassau'sta ja vähää etelämpänä\nnykyistä Philadelphiaa, sekä kolme peninkulmaa virran-suulta ylöspäin.\nRannalle vastapäätä kuvernörin asuntoa rakennettiin linnoitus, nimeltä\nUusi Göthepori, ja samalle paikalle tehtiin muhkea puinen kirkko.\nLinnan ja kirkon lähiseuduille etevimmät siirtolaisetkin asettuivat.\nMutta muitakin uutis-asuntoja löytyi pitkin virran länsirantaa,\nsekä pohjoispuolella Götheporia että varsinkin Kristiinan ja\nTinicum'in välillä. Tavallisesti oli semmoisella uutis-kylällä\npieni linnoituksensa, joka saattoi varjella asukkaat Intianein\npäällekarkauksista. Niinpä vähää ylempänä Götheporia oli Korsholman\nlinnoitus Passajung'issa. Peninkulman matka Götheporista alaspäin\noli taas Upland niminen linnoitus. Mutta tämmöiset linnoitukset\nuseimmiten eivät muuta olleet kuin hirsi-huone, varustettu\nampuma-rei'illä. Vähäistä alempana Uplandia, noin Götheporin ja\nKristiinan keski-välissä, oli paikka jonka Intianit nimittivät\nKamassung, Chamassungh; mutta siirtolaiset antoivat tälle seudulle\nnimen \"_Finland_\" eli _Suomi_, koska siinä Suomalaiset asuivat\nyhdessä. Paikka kutsutaan nykyaikoina \"Marcus Huck\", ja on noin 3\npeninkulmaa Philadelphiasta luonaan päin. Kuinka suuri paljous\nSuomalaisia oli, on mahdoton likimäärinkään arvata. Todennäköistä on,\nettä jo Printz'in kanssa v. 1643 tulivat ensimäiset, ja että niiden\nlukumäärä lisääntyi v. 1647 ja seuraavina, jolloin uusia siirtolaisia\nmainitaan tulleen meren yli. V. 1649 mainitaan Ruotsin neuvoskunnan\npöytäkirjoissa, että muka 300 Suomalaista olivat pyytäneet päästäksensä\nUuteen Ruotsiin.[12] Arvattavasti eivät kaikki halulliset kuitenkaan\ntulleet toiveidensa maahan. Mutta joku sata-määrä niitä ainakin lienee\nlöytynyt, mitkä Kamassungissa, mitkä taas Ruotsalaisten seassa muissa\nkyläkunnissa.\n\nDelaware-seutujen ilma-ala oli tosin lämpöisempi ja maanlaatu\nhöystöisempi kuin siirtolaisten kotimaassa. Kuitenkin luonnolliset\nrikkaudet pian loppuivat ja työtä tarvittiin täällä niinkuin\nmuuallakin. Ensin siirtolaisten tullessa kasvoi yli-ympäri eräs\nruohon-laji, nimeltä metsä-ruis, joka ylöttyi elikoille mahaan asti ja\ntarjosi parahinta laidunta. Mutta tämä vähitellen hävisi ja oli\nviljelyksellä palkittava. Muutoin siirtolaiset enimmästi käyttivät\nsamat elinkeinot ja tavat kuin ennen kotimaassaan, ainoastaan niillä\neroituksilla, mitkä eri ilma-ala teki tarpeelliseksi. Talvi oli täällä\npaljoa lyhyempi, mutta toisinaan kyllä ankara. Lopulla Syyskuuta vanhaa\nlukua (s.o. Lokakuun alussa) kylvettiin nisut ja rukiit, ja leikattiin\nKesäkuun keskellä tai lopulla; joskus tehtiin elo Toukokuunkin lopulla,\nnimittäin vanhaa lukua. Ohrat ja kaurat kylvettiin Huhtikuussa ja\ntuleentuivat tavallisesti Heinäkuun keskupaikoilla. Tattarit kylvettiin\nHeinäkuun alussa tai keskellä ja olivat leikattavina lopulla Syyskuuta\ntai vähän myöhemmin.[13] Uusia viljan-lajia oli _maisi_, joka\nnimitettiin Intiani-ohriksi, koska se oli maan alku-asujainten etevin\nelatus-aine. Tupakka-viljelys, joka oli ollut Ruotsin hallituksen\npäätarkoituksia tätä siirtokuntaa perustaessa, ei kuitenkaan ennättänyt\npaljon edistyä, vaikka maanlaatu ja ilma-ala olivat siihen kyllä\nedulliset.\n\nIntianien kanssa elivät siirtolaiset tavallisesti hyvässä\nystävyydessä, ostivat niiltä kaikenlaisia kalliita turkiksia ja\nmaksoivat neuloilla, veitsillä, kirveillä, pyssyillä, j.m. Kesällä\ntavallisesti alku-väestö tuli sydänmaista virran rannalle ja piti\nsilloin seuruutta siirtolaisten kanssa, jotka monikin oppivat tämän\nvilli-kansan kieltä. Maisteri Campanius käänsi tälle kielelle Lutheron\nkatkismuksen ja alkoi heille saarnata kristin-uskoa. Tämä oli\nnähtävästi ensimäinen lähetys-toimi Pohjois-Amerikassa ja ensimäinen\nkirjallinen yritys Ruskeanahkain kielellä. Kuitenkaan ei käynyt\ntäydellisesti luottaa Intianien ystävyyteen, vaan siirtolaisten täytyi\nasua lähellä toisiansa ja varustaa huoneitansa ampuma-rei'illä.\n\nHollantilaisten kanssa taas ei koskaan voinut oikeata ystävyyttä\nsyntyä. Tosin Ruotsalaiset ja Hollantilaiset yhdessä liitossa estivät\nEnglantilaisten pesäytymistä Delawaren rannoille. Mutta toisiansa\nvastaan heillä oli samat pahansuovat tarkoitukset. Kuvernöri\nPrintz rakennutti itäpuolelle virran suuta, noin kaksi peninkulmaa\nKristiinasta, uuden linnoituksen, nimeltä Helsingpori, jonka\nvarustus-väki tutki kaikki Hollantilaiset laivat, mitkä virtaan\ntulivat. Kun nyt Ruotsalaiset olivat itärantaan ruvenneet, päättivät\nHollantilaiset vuorostaan ottaa siaansa länsirannallakin, ja rakensivat\nv. 1651 Fort-Casimir nimisen linnoituksen (nyk. New Castle) niin\nlähelle Kristiinaa, ett'ei ollut kuin peninkulman väliä ja toinen\npeninkulma Fort-Casimir'ista Helsingporiin. Pian sen jälkeen\nRuotsalaiset heittivät Helsingporinsa autioksi. Hollantilaiset alkoivat\nnyt tulla voitolle ja kuvernöri Printz, joka ei nähnyt voivansa\nvastustaa niiden karttuvaa valtaa, palasi Eurooppaan v. 1652. Pappi\nCampanius oli jo ennen palannut. Hänen siaansa oli Printz'in aikana\nkaksi pappia tullut Ruotsista. Jumalan-palvelukset pidettiin\nTinicumissa ja Kristiinassa.\n\nPrintz'in lähdettyä oli kuvernörin-virka jäänyt hänen vävyllensä Juhana\nPapegoja'lle. Mutta v. 1654 tuli Ruotsista uusi retkikunta yhdellä\nlaivalla, kenraali-tirehtöri Juhana Rising'in komennon alla. Halu\nmuuttaa uuteen maailmaan oli kotimaassa niin suuri, että paitsi niitä,\njotka nyt tulivat Rising'in kanssa, vielä sata perhekuntaa olivat\nvastoin mieltänsä jääneet Götheporiin, koska eivät saaneet laivassa\ntilaa. Rising'in retki tarkoittikin enemmän sotaista tointa kuin\nsiirtolaisten kuljetusta. Hänen ensimäinen tekonsa oli purjehtia\nFort-Casimir'in edustalle ja pakoittaa Hollantilaiset siitä lähtemään.\nRuotsalaiset sitten rakensivat sen uudesta entistä vahvemmaksi ja\nnimittivät sen Kolminaisuuden-linnaksi. Pian sen jälkeen lähti Papegoja\nEurooppaan ja koko hallitus tuli Rising'in käsiin.\n\nJos Rising oli toivonut, että Hollantilaiset heittäisivät asiansa sille\nkaupalle, hän tosin oli suuresti erehtynyt. Näillä oli lähisessä\nUus'Amsterdamissa jo mahtava varustus aina saapuvilla; Ruotsalaisilla\ntaas oli ainoa turva odotettava kaukaisesta kotimaasta. Tätä etuansa\nHollantilaiset eivät jättäneet käyttämättä. Ensin kuitenkin olivat\nsovintoa tekevinään ja uuvuttivat Ruotsalaiset suruttomuuteen.\nMutta seuraavana vuonna Elok. 30 p. purjehti Hollantilainen\nkuvernöri Stuyvesant seitsemällä laivalla ja 6-7 sadan miehen kanssa\nUus'-Amsterdamista. Kolminaisuuden-linna kohta joutui hänen valtaansa;\nsama kohtalo oli Kristiinankin, missä Rising itse komenti, ja ennen\nSyyskuun loppua oli Ruotsin valta Amerikassa kokonaan tauonnut.\nHeittämys-ehdoissa määrättiin, että kuvernöri, virkamiehet, sotaväki ja\nmuut Ruotsin alamaiset saisivat lähteä tiehensä; mutta \"jos jotkut\n_Ruotsalaiset ja Suomalaiset_ eivät tydy lähtemään, niin kuvernöri\nRising saakoon heitä siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos\nsiihen taipuvat, niitä ei ole väkivallalla pysyttämistä; mutta ne,\njotka jäävät, saakoot vapauden pysyä Augspurin tunnustuksessa ja\npitää yhden opettajan tykönänsä\". Ainoastaan 19 miestä tekivät\nuskollisuus-valan Hollantilaisille; muut nähtävästi aikoivat muuttaa\ntakaisin Eurooppaan, jahka saisivat kiinteän omaisuutensa myydyksi.\nMutta harvat perästäkään lienevät irti lähteneet siitä uudesta\nmailmasta, joka heille jo oli koti-maaksi muuttunut.\n\nHollantilaisten valloitus oli tapahtunut verta vuodattamatta. Sitä\nvastoin oli sodan seurassa kulkenut ryöstöä ja väkivaltaa. Itse\nhallitus-tapa Hollantilaisilla oli epäluuloinen ja sillä tavoin kyllä\ntirannillinen. Niin pian kuin joku Ruotsin entisistä alamaisista\njoutui vähimmänkin epäluulon alle, joko ystävyytensä täyden\nIntianien kanssa tai muista syistä, hän kohta vastoin mieltänsä\nmuutettiin Uus'-Amsterdamiin. Hyväksi onneksi ei tämä valta tullut\npitkä-ikäiseksi. Tosin ei Ruotsinmaa muilta suurilta hankkeiltansa\nmalttanut enää ajatella kadotettua siirtokuntaansa. Mutta Englanti,\njonka meri-valta yhä oli kasvamassa, katseli jo ahnailla silmillä\nHollantilaisten vanhoja ja uusia alueita Pohjois-Amerikassa.\n\n\n3. Ruotsalaiset ja Suomalaiset vieraan vallan alla.\n\nHollantilainen valloitus oli nyt ikipäiviksi eroittanut siirtolaiset\nheidän emä-maastaan. Kuitenkin heidän kansallisuutensa kauan aikaa\npysyi voimissa, johon lienee sekin syynä ollut, että kaikki ne, jotka\nolivat asuneet ala-puolella Kristiina-puroa, pakoitettiin muuttamaan\nyläpuolelle, koska Hollantilaiset tahtoivat yksin-omaisesti isännöidä\nvirran suulla. Näin tulivat maan entiset isännät asumaan enemmin\nyhdessä tukussa. Heidän voutinsa oli Hollantilainen Yrjö van Syke,\nmutta ala-voutina oli eräs Suomalainen Antti Jurgen (Yrjönpoika?),\njoka kohta alussa oli tehnyt uskollisuusvalan Hollannille. Jokaisen\n\"Ruotsalaisen ja suomalaisen perheen\" päälle pantiin vuotiseksi veroksi\n5 tai 9 Hollantilaista gylleniä eli florinia.\n\nEnsi keväänä valloituksen jälkeen, eli Maaliskuussa 1656, tuli vielä\nRuotsista yksi laiva täynnänsä siirtolaisia, jotka eivät tienneet\nviimeisistä onnen vaiheista mitään. Hollantilaiset olisivat tahtoneet\nestää heidät maalle menemästä; mutta Intianit, jotka paljon rakastivat\nRuotsalaisia, kuljettivat uhallakin heidän laivansa ylös virtaan.\nSitten Hollantilaiset päästivät laivan kotia palaamaan, mutta iso osa\nsiirtolaisista näkyy jääneen.\n\nSamassa kuin Ruotsin sankari-kuningas Kaarlo X kuoli, oli myöskin\nkaikki pelko ja toivo kadonnut, että Ruotsi valloittaisi siirtokuntansa\ntakaisin. Sitä suurempi oli nyt Hollantilaisten pelko Englantilaisista,\nja heillä mainitaan olleen syvästi juurtunut se epäluulo, että muka\nsiirtokunnan Ruotsalaiset ja Suomalaiset olivat Englantilaisiin\nmieltyneet mutta vihasivat nykyisiä herrojansa. Kuinka laita lieneekään\nollut, niin v. 1664 Syyskuussa vihdoin tapahtui, että vähäinen\nEnglannin laivasto vähällä vaivalla valloitti sekä Uus'-Amsterdamin\nettä Fort-Casimir'in ja koko Hollantilaisen alueen Pohjois-Amerikassa.\nBredan rauhanteossa v. 1667 maa jäi Englannin haltuun. Kuusi vuotta\nmyöhemmin, kun sota taas oli syttynyt näiden meri-valtain välille,\nottivat kyllä Hollantilaiset tämän alueensa takaisin, mutta jättivät\nsen jo seuraavana vuonna 1774 Westminsterin rauhan-teossa Englannille,\njonka valta sitten pysyi vuosisadan aiat, kunnes Amerikan Yhdysvallat\nsyntyivät.\n\nEnnenkuin menemme edemmäksi, katselemaan siirtolaisten onnenvaiheita\nEnglantilaisen hallituksen alla, sopii tässä mainita eräs merkillinen\ntapaus, joka todistaa, että siirtymisen halu ainakin Suomalaisissa\nvielä pysyi vireänä, vaikka Uusi Ruotsi jo oli joutunut pois emä-maan\nvallan alta. V. 1664, Toukok. 24 p., kirjoitti Ruotsalainen asiamies\nAmsterdamissa Hollannin maalla, että sinne oli tullut joukko\nSuomalaisia perheitä, kaikkiansa 140 henkeä, vanhoja, nuoria ja lapsia,\njotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kirjeen-tekijä mainitsee, että\nlapset enimmältään kulkivat paljailla paitasillaan, ja että enin\nosa näistä matkalaisista oli umpi-suomalaisia, jotta ainoastaan\nmuutamat miehistä osasivat ruotsiakin. Kuitenkaan eivät tulleet\nitse Suomenmaasta, vaan olivat kotoisin Medelpadista, Ruotsin\npohjois-osasta, Niurunta-joen seuduilta, Sundsvallin, Bergsjö'n ja\nTorpan pitäjistä, ja olivat pitäjäläistensä ja pappiensa suosiolla\nlähteneet matkalle, myytyänsä kaiken omaisuutensa. Talvi-kelin aikana,\nolivat ensin kulkeneet omilla hevosillaan Talaen maakunnan kautta\nKristianiaan Norjassa. Sieltä olivat Hollantilaisessa laivassa päässeet\nAmsterdamiin, ja hakivat nyt tilaisuutta päästä valtameren yli. Heillä\noli muassansa muutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 lähetettyjä kirjeitä,\njoissa sitä maata paljon kiitettiin; ja koska heidän kotimaassaan vilja\noli niin tyyris ja heitä muutoin kovin rasitettiin, olivat päättäneet\nmuuttaa Amerikkaan. (Ks. Gezelius d. y. minne, siv. 251). Lienevätkö\ntästä sitten päässeet matkansa perille, ei enää mainita. Mutta entisten\nSuomalaisten siirtyjäin suhteen antaa tämä tapaus muutamia osviittoja.\nEnsiksi näemme, että vielä v. 1657, jolloin Ruotsin valta jo oli\nAmerikassa lakannut, Suomalaiset kuitenkin hyvin menestyivät uusilla\nasuin-sioillansa. Toiseksi havaitsemme, että siirto-kunnan Suomalaiset\njäsenet ainakin osaksi olivat lähteneet niistä Suomalaisista, jotka\nvuosisadan alusta saakka olivat asettuneet Ruotsin metsämaihin. Että\nnäitä siellä monella tavalla rasitettiin sekä kansallisuutensa että\ntoimeen-tulonsakin puolesta, on totuus, joka ei kuulu nykyiseen\naineesen.[14] Mutta Suomen-puolisilla Suomalaisilla tuskin lienee tähän\naikaan ollut parempaa onnea nautittavana, eikä siis käy suoraan\npäättää, ett'ei joku osa siirtolaisista olisi itse Suomenmaasta\nlähtenyt Amerikkaan, vaikk'ei meillä tätä nykyä ole tarkempaa tietoa\nheidän synty- ja koto-perästänsä.\n\nPalaamme Delawaren rannoille. Se hallitus, jonka alle siirtolaiset nyt\njoutuivat, oli erinomaista laatua. Eräs rikas Englantilainen Wilhelm\nPenn, Vapisija-lahkokunnan (Quakerien) mainioimpia miehiä, oli\nEnglannin kruunulle tehnyt hyviä palveluksia, jonka tähden hänelle\nomaisuudeksi lahjoitettiin se maakunta, joka oli länsi-puolella\nDelaware-virtaa. Tämä tapahtui v. 1681, ja seuraavana vuonna kävi Penn\njo tiluksiansa katsomassa, tuoden sinne joukon uskolaisiaan ja\nperustaen Philadelphian kaupungin, noin 4 1/2 peninkulmaa ylempänä\nentistä Kristiinaa, eräässä paikassa jossa kolme Ruotsalaista\nveljestä Svensson ennen asuivat. Hallitus nyt tuli Penn'in ja hänen\nperillistensä haltuun, ja maa sai nimen Pennsylvania, s.o. Penn'in\nmetsistö. Entiset uutis-asukkaat saivat pysyä tilojensa nautinnossa,\nolivat osalliset maakunnan sääty-kokouksessa, ja valitsivat\njäseniä kuvernörin neuvos-kuntaan. \"Omistajan\" kanssa -- tämä nimi\n(Proprietor) Pennille annettiin -- oli heidän välinsä ensimältä varsin\nsovinnollinen. Se kuvaus, minkä hän eräässä kirjeessä Philadelphiasta\nv. 1683 heistä antoi, ansaitsee sanasta sanaan kertoa:\n\n\"Ensimäiset uutis-asukkaat näillä seuduilla\", sanoo maan uusi herra,\n\"olivat Hollantilaiset, ja pian niiden jälkeen Ruotsalaiset ja\nSuomalaiset. Hollantilaiset kävivät kauppaa, Ruotsalaiset ja\nSuomalaiset viljelivät maata. Hollantilaisilla on kirkko New-Castlessa\n(ent. Fort-Casimirissa), ja Ruotsalaisilla on yksi Kristiinassa, toinen\nTiticum'issa ja kolmas Wicaco'ssa puolen Engl. peninkulman päässä tästä\nkaupungista.[15] Ruotsalaiset asuvat Delawaren suolattoman veden\nvarrella.\" (Tässä käsitetään sekä Suomalaiset että Ruotsalaiset\nyhteisellä Ruotsalais-nimellä). \"He olivat suorasukaista, rotevaa ja\nahkeraa väkeä, mutta eivät ole paljon edistyneet hedelmä-puiden\nhoidossa ja istuttamisessa, ikäänkuin enemmin haluaisivat tarpeiden\nkäytäntöä kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan, että Intianit enensivät\nheidän huolettomuuttaan, tarjoten heille hyötymisen keinoja, nimittäin\nnahkoja ja turkiksia rommin ja muun väkevän juoman edestä. He ottivat\nminua ystävällisesti vastaan, -- kunnioittavat esivaltaa ja käyttäivät\nsiivosti Englantilaisia kohtaan. -- Koska ovat kelpo väkeä ja ruumiilta\nrotevat, niin heillä on kauniita lapsia ja melkein joka huone täynnä;\nharva löytyy, jolla ei ole kolme, neljä poikaa ja yhtä monta tyttöä;\nmuutamilla on kuusi, seitsemän ja kahdeksankin poikaa. Ja minun täytyy\nsanoa heidän kunniakseen, näen harvassa raittiimpia ja ahkerampia\nnuorukaisia\".\n\nPenn palasi pian sen jälkeen Eurooppaan ja maa hallittiin hänen\nmääräämän kuvernörin kautta. Näillä aioin mainitaan ikävä tapaus, joka\nlienee vähän hämmentänyt entisen hyvän välin. Eräs petturi, joka\nnimitti itsensä Königsmarck, tuli uutis-asukasten pariin ja nosti\nkapinan, ei tietoa mistä asiasta. Hän sai monta seuralaista varsinkin\nSuomalaisista; mutta kapina pian tukehutettiin ja Königsmarck\npolttomerkittiin sekä ajettiin pois maasta. Hänen seuralaisensa osaksi\nmenettivät tilansa ja tulivat suureen vahinkoon. Sen pahempi, on koko\ntämä asia varsin hämärä; Königsmarck'in oikea syntyperä ja tarkoitukset\novat vallan tuntemattomat.\n\nSillä välin siirtokunnan hengellinen tila alkoi yhä enemmin rappiolle\nkäydä. Ainoa Ruotsalainen pappi, joka entisistä aioista oli jälillä,\nkuoli v. 1688. Eräs Hollantilainen pappi oli vuodesta 1677 alkaen\nsaarnannut Wicaco'n hirsi-linnassa niille ylisen virran Ruotsalaisille,\njotka jo ymmärsivät Hollannin kieltä; mutta hänkin jo oli vanha ja\nsokeaksi tullut. Hengellinen puute oli nyt kovimmallaan. Penn oli\nasiasta puhutellut Ruotsin ministeriä Lontoossa, mutta koko toimi jäi\nsikseen. Siirtolaiset itse olivat kahdesti kirjoittaneet Ruotsiin,\npyytäen sieltä pappia; mutta kirjeet eivät nä'y perille tulleen. Nyt\nkääntyivät Amsterdamin Lutherolaisen konsistorion luoksi; mutta eipä\nsieltäkään mitään apua tullut. Sattumus vihdoin, tai oikeammin sanoen\nJumalan armollinen sallimus toi heille silloin pelastuksen varsin\nodottamattomalla tavalla. Meidän tulee tätä tapausta vähää tarkemmin\nkatsastaa, koska se antaa viimeisen tiedon Suomalaisuuden tilasta\nDelawaren rannoilla.\n\nTähän aikaan oli eräs Antti Printz, joka sanoi olevansa entisen\nkuvernöri Printz'in nepa, sattunut käymään näillä seuduilla ja tullut\ntuntemaan kansalaisiaan Pennsylvaniassa. Palattuansa Eurooppaan, hän\nkertoi heidän tilansa Götheporin postimestarille, Juhana Thelin'ille,\njoka taas toimitti siitä tiedon kuninkaallensa Kaarlo XI:nnelle.\nRuotsissa vanhat rakkauden tunteet elähtyivät jälleen. Kuningas\nkirjoitti Tammik. 11 p. 1692 Turun pispalle Gezelius'elle, että tämä\nensi tilassa toimittaisi Ruotsin puolelle erään papiksi vihityn\nnuorukaisen ynnä 30 Suomalaista pipliaa ja 200 virsikirjaa, jotka\nkaikki, sekä papin että kirjat, kuningas aikoi lähettää Amerikkaan.[16]\nMutta nyt kohtasi uusi este. Antti Printz, joka olisi voinut antaa\ntarpeelliset osoitukset lähetys-toimelle, oli kadonnut tietämättömiin.\nTarpeellinen oli siis pyytää itse siirtolaisilta tarkempia tietoja\nheidän tilasta ja tarpeistaan, ja postimestari Thelin tätä varten\nkirjoitti heille kirjeen Marrask. 16 p. 1692. Tämä kirje, joka\nseuraavalla Toukokuulla tuli Delawaren rannoille, synnytti siellä\nsuuren riemun. Toukok. 31 p, 1693 siirtolaiset kirjoittivat\nvastauksensa, pyytäen kaksi Ruotsalaista pappia, joita lupasivat\npalkata, ja joukon hengellisiä kirjoja, joista lupasivat hinnan maksaa.\nHe muutoin sanoivat elävänsä onnellisina maanviljelyksensä tuotteista,\nhyvässä sovinnossa hallituksensa ja naapuriensa kanssa. Ainoastaan\nhengellisissä tarpeissa oli heillä puute, jonka nyt anoivat\nsaada autetuksi. Suomalaisten puolesta kuitenkin kirjoitettiin:\n\"_Suomalaista pappia ei ole meillä ollut, emmekä tarvitse, sillä me\nymmärrämme kaikki ruotsia_\". Allekirjoittaneina oli 30 miestä, niistä\nmonta, joiden nimet silminnähtävästi olivat Suomalaisia. Muassa\nseurasi luettelo Ruotsalaisen seurakunnan perhekunnista ja montako\nhenkeä oli kussakin perhekunnassa, kaikkiansa 939 henkeä ja 139\nperhettä. Nimissä tavataan monta, jotka selvästi ovat suomenkielistä\nsyntyperää, esim. Nils Laican (_Laikkanen_), Eric Molica (_Mooikka_),\nHindric Parckon (_Parkkonen_), Olle Kuckow (_Kukko_), Isaak\nSavoy (_Savo_), Nils Repott (_Repotti_), -- paitsi muita,\njoita käypi arvata suomalaisiksi, niinkuin Homman (Hommanen?), Sinnika\nja Seneca (Sinikka?), Weinom (Veinonen? Väinönen?), Tossa (kenties\nThoresson?). Monella ei ollut suku-nimeä ollenkaan, josta syystä hänen\nkansallisuuttansa ei käy arvaamallakaan tietää.\n\nSuomalaiset siis olivat nyt puolen vuosisadan kuluessa muuttuneet\nRuotsalaisiksi, ja syy oli se, ett'ei heidän kansallisista ja\nhengellisistä asioistaan pidetty alusta saakka mitään huolta. Ruotsin\nhallituksen toimi pelasti muutamaksi aikaa Ruotsalaisuuden yhtäläisestä\nkohtalosta. V. 1697 vihdoin tuli Ruotsista kaksi Ruotsalaista pappia ja\npaljon Ruotsalaisia kirjoja. Suomalaisesta papista ja kirjoista ei enää\nollut kysymystä. Tämä Ruotsalainen lähetys-toimi sitten jatkettiin\nvuoteen 1789 asti, jolloin Ruotsin kieli jo oli melkein unohtunut\nAmerikassa, ja Ruotsalaiset seurakunnat pyysivät saada ottaa opettajia\nomasta maastaan. Viimeinen Ruotsalainen pappi, Niilo Collin, kuoli v.\n1831. Seurakunnat ovat sitten yhdistyneet Episkopali-kirkkoon.\n\nLopuksi sopii mainita kaksi Suomalaista, jotka ovat eri aikoina käyneet\nnäitä entisiä kansalaisiaan tervehtimässä. Ensimäinen oli maisteri\nPietari Schaefer, joka lopulla 17:tta vuosisataa oli Turussa kanteen\nalla uskon-erhetyksistään, sitten kuleksi monessa paikassa ulkomailla\nja vihdoin tuli Uuteen Ruotsiin. Siellä moni piti häntä pyhänä miehenä,\nniin että Penn'sneck'in asukkaat (itäpuolella virtaa) pyysivät häntä\npapikseen. Hän ei siihen ruvennut, vaan palasi pian Eurooppaan ja oli\njo v. 1701 taas Turussa. -- Toinen kävijä oli Talous-provessori Turussa\nPer Kalm, joka vv. 1748-1750 tieteellisessä tarkoituksessa oleskeli\nPohjois-Amerikassa ja sillä välin muutamat kuukaudet toimitti papin\nvirkaa Racoon-kirkossa (kaakkoisessa Philadelphiassa, itäpuolella\nvirtaa). Siellä hän naikin edellisen papin lesken, ja palasi\nprovessori-virkaansa v. 1751. Hän on matkastaan painattanut lavean\nkertomuksen.\n\n\n\n\nFOOTNOTES:\n\n\n[1] Tavallinen koulukartta Pohjois-Amerikasta sisältää kaikki\ntarpeelliset osoitukset Luoteis-retkien suhteen. Lisäksi on siv. 34\npieni kartta liitetty.\n\n[2] Yhteen päiväntasaaja-asteesen menee lähes 70 Englannin peninkulmaa,\nmutta vähää enemmin kuin 10 Suomen peninkulmaa.\n\n[3] Englantilaiset lukevat puolipäivä-piirit sekä länteen että itään\nGreenwich'istä, joka on noin 17 1/2° itäpuolella Ferroa. -- Mainittu\npuolipäivä-piiri on siis noin 267 1/2° idässä Ferrosta meidän\nkartoissamme.\n\n[4] Englantilaiset noudattavat lämpömittarissaan Fahrenheit'in laatua,\njoka merkittää kiehuma-asteen +212 ja jäätymä-asteen +32. Ranskalaisten\nnoudattama Reaumur'in lasku merkittää jäätymä-asteen 0 (varsin niinkuin\nmeidän käyttämä Celsius'en lasku), mutta kiehuma-asteen +80, kun\nCelsius'en kiehuma-aste taas on +100. Näissä eri laskuissa on asteiden\nsuhde, niinkuin 9, 4 ja 5. Alla oleva kaava osoittaa silmälle\neroituksen. Että Celsius'en lasku on järjellinen, tuskin tarvinnee\nmuistuttaa.\n\n                           Celsius     Reaumur      Fahrenheit\n\n    veden kiehuma           +100        +80          +212\n    veden jäätymys             0          0           +32\n                             -17 7/9    -14 2/9         0\n                             -40        -32           -40\n                             -50        -50           -58\n\n[5] Siis v. 1850; mutta syytä on uskoa, että Eskimojen ajan-lasku ei\nollut tarkka.\n\n[6] Nimittäin Greenwich'istä, s.t.s. noin 279° itään päin Ferrosta.\n\n[7] Tämä on silminnähtävä virhe kirjoittajalta, ja pitää oleman 1845-6.\n\n[8] Se on noin 2 Suomen peninkulmaa.\n\n[9] Ks. Schmedeman, Kongl. Stadgar etc, siv. 186.\n\n[10] Ks. esim. Suomen sotapäällikön Kustaa Evertinpoika Horn'in\nkuulutus Helsingistä Kesäk. 12 p. 1657 (Pipping, Luettelo, N:o 90),\nja Kaarlo Xl:nnen sääntö niistä, jotka maaherran luvatta muuttavat\nSuomesta ja Ahvenasta Ruotsin puolelle (Fryxell, Berättelser, XVIII\nsiv. 145), paitsi muita esimerkkejä.\n\n[11] Lähteinä; _Jehu Curtis Clay_, Annals of the Swedes on the\nDelaware, 2:d ed., Philadelphia 1858. -- _Israel Acrelius_, Beskr.\nom de Svenska församlingars tillstånd uti nya Sverige, Stockholm 1759.\n-- _Tobias Biörk_, Diss. gradualis de Plantatione ecclesiae\nSuecanae in America, Upsala 1781. -- _C. D. Arfvedsson_, De\nColonia Nova Suecia, Upsala 1825.\n\n[12] Ks. Carlson, Sv. Folk. Hist. under Pfaltziska huset, I siv. 260.\n\n[13] Ks. Pehr Kalm, Resa tili norra Amerika, II siv. 266.\n\n[14] Suomalaiset Ruotsissa elättivät itsensä enimmästi\nkaskenviljelyksellä, jota pidettiin vahingollisena metsän-haaskauksena.\nRuukkien omistajat siis jo aikaisin toimittivat kovia asetuksia heitä\nvastaan. 1647 vuoden metsä-asetus, sen 9:s pykälä, sääsi, että jos\nnäiden Suomalaisten asuminen havaitaan maalle ja vuori-ruukeille\nvahingolliseksi, jota laamanni, kihlakunnan tuomari ja lautakunta\ntutkikoon ja tuomitkoon, silloin niiden asumus ja torppa on hajotettava\nja hävitettävä, ja heidän kaskensa viljoineen pois otettava, ja\njos joku sitten luvattomasti siinä uudesta tekee työtä ja rakentaa,\nse on vangiksi otettava, hänen asumuksensa poltettava, ja koko\nhänen omaisuutensa menetettävä kolmijaolle kruunun, kihlakunnan ja\npäällekantajan välille. Tämä asetus uudistettiin v. 1664. Ks.\nSchmedeman, Kongl. Stadgar. -- Kuinka heidän kansallisuuttansa\nkohdeltiin, osoittaa yksi esimerkki. V. 1682 toimitti Länsi-pohjan\nmaaherra itsellensä kuninkaallisen käskyn, jonka voimasta piti sieltä\nasuvain Suomalaisten taikka oppiman Ruotsin kieltä uskon-opetusta\nvarten taikka muuttaman pois koko maakunnasta. Ks. Gezel, d. y. minne,\nsiv. 50.\n\n[15] Wicaco-kirkko, joka vielä seisoo Philadelphian etelä-päässä, oli\nPennin aikana ainoastaan hirsi-linna (block-house), varustettu\nampuma-rei'illä Intianien ryntäyksiä vastaan. Jumalan-palvelukseen se\nensin käytettiin v. 1677. Nykyinen kirkko rakennettiin vasta v. 1700.\n\n[16] Ks. Åbo Tidningar 1799, N:o 43. Kuningas ehdotteli opistolaisen\nKaarlo Thelin'in, joka muka oli mainittu taipuvaiseksi lähtemään tälle\nlähetys-matkalle. Hän oli kenties postimestarin sukua, ja arvattavasti\nsama mies, joka v. 1693 tuli pitäjän-apulaiseksi Lemussa.\n\n\n\n"]