[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fj3POai-2CAgYyshB5GD421KI_XYvXcdpB4dkco5_GnQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},413,"Pompeijin viimeiset päivät","Bulwer-Lytton, Edward",1803,1873,"413-bulwer-lytton-edward-pompeijin-viimeiset-paivat","413__Bulwer-Lytton_Edward__Pompeijin_viimeiset_päivät",null,"romaani",[],[],"fi",1834,1916,111480,726628,false,26786,[23,24],"Historical fiction","Pompeii (Extinct city) -- Fiction",[26,27],"Historical Novels","Novels","\"Pompeijin viimeiset päivät\" by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton is a novel written in 1834. Set in Pompeii in AD 79, the story follows Athenian nobleman Glaucus and his love for the beautiful Ione. Their happiness is threatened by Arbaces, a malevolent Egyptian sorcerer who schemes to destroy them. As murder, betrayal, and false accusations unfold, Mount Vesuvius rumbles ominously above the city, building toward its catastrophic eruption that will seal Pompeii's fate forever. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Kivimäki, Urho",415,"Historiallinen romaani sijoittuu Pompeijin kaupunkiin juuri ennen Vesuviuksen purkausta vuonna 79. Se seuraa ateenalaisen Glaukuksen ja hänen rakastettunsa Ionen vaiheita, joita varjostavat egyptiläisen papin juonittelut ja sokean kukkastytön Nydian kohtalo. Tarina huipentuu tulivuorenpurkaukseen ja kaupungin tuhoon.","Edward Bulwer-Lyttonin Pompeijin viimeiset päivät on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 413. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT\n\nKirj.\n\nLord Lytton\n\n\nEnglanninkielestä [\"The Last Days of Pompeii\"] suomentanut\nUrho Kivimäki\n\nTeoksen runot on suomentanut kirjailija K. V. Vesala.\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1916.\n\nPaino: Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI KIRJA:\n\n 1. Kaksi pompeijilaista hienostelijaa\n 2. Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar -- Atenalaisen tunnustus.\n    -- Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta\n 3. Glaukuksen ystävät. -- Pompeijilainen talo. -- Antiikkinen juhla\n 4. Isiksen temppeli. -- Pappi. -- Arbakeen luonnetta selitetään\n 5. Lisää kukkastytöstä. -- Rakkauden edistysaskeleita\n 6. Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää\n    verkkonsa uutta saalista varten\n 7. Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. -- Pienoiskuva\n    roomalaisesta kylpylästä\n 8. Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja\n\nII KIRJA:\n\n 1. Pompeijilainen \"viinitupa\" ja klassillisen painin harrastajat\n 2. Kaksi kunnonveikkoa\n 3. Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi\n 4. Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä\n 5. Kilpikonna parka. -- Nydian uusi virka\n 6. Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar\n 7. Ione joutuu ansaan -- hiiri koettaa nakertaa paulan poikki\n 8. Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. -- Lisää hänen\n    luonteestaan\n 9. Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. -- Ensimäiset merkit\n    hirmuisen vihollisen raivosta\n\nIII KIRJA:\n\n 1. Pompeijin tori. -- Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa\n    uuden ajanjakson ihmiskunnan historiassa\n 2. Kuutamomatka Kampanian lahdella\n 3. Hartaushetki\n 4. Mihinkä kulkee rakkauden virta -- mihin?\n 5. Nydia tapaa Julian. -- Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen\n    välinen keskustelu. -- Erään atenalaisen huomioita  kristinuskosta\n 6. Portinvartija. -- Tyttö. -- Gladiaattori\n 7. Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. -- Julia ja Nydia\n    keskustelevat tärkeistä asioista\n 8. Julia tapaa Arbakeen. -- Keskustelun tulos\n 9. Etelän myrsky. -- Velhon luola\n10. Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. -- Kohtalo kirjottaa\n    ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?\n11. Tapahtumat kehittyvät. -- Suunnitelma kehkeytyy. -- Verkko tulee\n    valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin\n\nIV luku:\n\n 1. Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. -- Kaksi miestä\n    tekee ratkaisevan päätöksen. -- Seinillä, etenkin pyhillä seinillä,\n    on korvat\n 2. Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. Apekides kohtaa Ionen.\n    -- Heidän keskustelunsa\n 3. Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen\n 4. Kertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja\n 5. Lemmenjuoma -- sen teho\n 6. Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. -- Erillään kulkeneet virrat\n    yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen\n 7. Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. Ystävyyttä koetellaan.\n    -- Vihamielisyys heikentyy. -- Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä\n    rakastava on sokea\n 8. Vanhanajan hautajaiset\n 9. Ione joutuu seikkailuun\n10. Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. -- Egyptiläinen säälii\n    Glaukusta. -- Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista\n11. Nydia esiintyy taikurina\n12. Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon\n13. Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. -- Joka itsensä sokaisee, sen\n    sokeakin voi pettää. -- Kaksi uutta vankia samana yönä\n14. Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa\n15. Arbakes ja Ione. -- Nydia jälleen puutarhassa. -- Pääseekö hän\n    vapaaksi auttamaan atenalaista?\n16. Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. -- Vankila\n    ja sen asukkaat\n17. Keino, millä pelastaa Glaukus\n\nV KIRJA:\n\n 1. Arbakeen uni. -- Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen\n 2. Amfiteatterissa\n 3. Sallustus ja Nydian kirje\n 4. Jälleen amfiteatterissa\n 5. Vankien koppi ja kuolleitten luola. -- Sydänsuru ei tunne kauhuja\n 6. Kalenus ja Burbo. -- Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö\n    ja Julia\n 7. Hävitystyö jatkuu\n 8. Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen\n 9. Lempivien epätoivo. -- Joukkojen kohtalo\n10. Seuraavana aamuna. -- Nydian loppu\n11. Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin\n    hävityksen jälkeen\n\n\n\n\n\n\nI KIRJA.\n\n\n\n\n1 LUKU.\n\nKaksi pompeijilaista hienostelijaa.\n\n\n\"Terve, Diomedes, hauska tavata! Illastatko tänään Glaukuksella?\" kysyi\nvähäläntä nuori mies, jonka avonainen ja naisellisesti laskostettu\ntunika jo kaukaa ilmaisi hienostelijan ja mairijan.\n\n\"Enpä vainkaan, Klodius ystävä, hän ei ole minua kutsunut\", vastasi\nDiomedes, komearakenteinen, keski-ikäinen mies. \"Polluks avita, se on\npaha temppu, sillä sanovat hänen illallisiaan Pompeijin hienoimmiksi.\"\n\n\"Aivan niin, vaikka niissä ei ole koskaan tarpeeksi viiniä minua\nvarten. Ei virtaa hänen suonissaan vanha kreikkalainen veri, sillä hän\nväittää viinin tekevän hänet kohmeloiseksi seuraavana aamuna.\"\n\n\"Tähän säästäväisyyteen lienee muutakin syytä\", Diomedes virkkoi\nkulmiaan rypistäen. \"Kaikista oikuistaan ja päähänpistoistaan\nhuolimatta hän ei arveluni mukaan ole niin rikas, kuin tahtoo näyttää\nolevansa, ja ehkä hänen viinejään rakastetaan enemmän kuin hänen\nsukkeluuksiaan.\"\n\n\"Siinä yksi syy lisää hänen kanssaan illastaa, niinkauan kuin hänellä\non yksikin sestertio. Ensi vuonna, Diomedes, meidän täytyy hakea uusi\nGlaukus.\"\n\n\"Hän on kuulemani mukaan kaiken lisäksi intohimoinen nopanpelaaja.\"\n\n\"Hän on kaikkiin huvituksiin taipuisa, ja niinkauan kuin hän huvejaan\nharrastaa järjestelemällä illatsuja, niin kauan mekin olemme\nihastuneita häneen.\"\n\n\"Ha, hahaa, Klodius, sepä nasevasti sanottu. Oletko koskaan maistanut\nviinikellarini tuotteita?\"\n\n\"Luullakseni en, kelpo Diomedes.\"\n\n\"Hyvä, sinun täytyy joskus illastaa luonani. Minulla on varastossani\nsiedettäviä nahkiaisia, ja minä kutsun edili Pansan mukaan.\"\n\n\"Oh, älä vaivaudu minun tähteni. _Persicos odi apparatus_. Olen vähään\ntyytyväinen. Mutta, aika kuluu, olen menossa kylpyyn -- entä sinä --?\"\n\n\"Kvestorin luo -- valtioasioita -- iltapäivällä Isiksen temppeliin.\nNäkemiin!\"\n\n\"Mikä pöyhkeilevä, suupaltti, halpasukuinen mies\", mutisi Klodius\nitsekseen astellessaan hiljalleen eteenpäin. \"Hän luulee juhlillaan ja\nviinikellarillaan saavansa meidät unohtamaan, että hän on vapautetun\norjan poika -- ja sen me teemmekin, kun kunnioitamme häntä hänen\nrahojensa vuoksi. Tällaiset rikkaat plebeijit ovat satoa meille,\ntuhlariylimyksille.\"\n\nNäin itsekseen haastellen Klodius saapui Domitianankadulle, joka vilisi\njalankulkijoita ja ajoneuvoja ja johon sisältyi kaikki se iloinen,\nhenkevä, pursuava elämä ja vilske, minkä nykyisin näemme Napolin\nkaduilla.\n\nToistensa ohi pyrkivien ajoneuvojen kellot kilisivät hauskasti\nkorvassa, ja Klodius milloin hymyili, viittilöi, milloin\ntuttavallisesti puheli, kun vain näki oikein loisteliaat ja\noikkukuosiset ajoneuvot. Ja eihän kukaan vetelehtijä Pompeijissa\ntodella ollut niin tunnettu kuin hän.\n\n\"Mutta kas, Klodius! Miten olet hyvän onnesi jälkeen nukkunut?\" kuului\nmiellyttävä, soinnukas miehenääni harvinaisen hienorakenteisista\nvaunuista. Niiden pronssiseen reunustaan oli taidehikkaasti,\nrauhalliseen, hienoon kreikkalaiseen tyyliin uurrettu Olympian kisoja\nesittäviä kuvia. Vaunuja vetävät parihevoset olivat hienointa\npartilaista rotua; niiden sirot jalat näyttivät halveksivan maakamaraa\nnoustessaan notkeasti ylös, ja ajoneuvojen nuoren isännän takana\nseisovan ajajan pienimmästäkin nykäyksestä ne pysähtyivät paikalla\nikäänkuin äkkiä kiveksi muuttuneina -- elottomina, mutta ilmehikkäinä\nkuin joku Praksiteleen elävimmistä ihmeteoksista. Vaunujen omistaja\nitse oli tuota hoikkaa, kauniin sopusuhtaista lajia, jonka joukosta\nAtenan kuvanveistäjät hakivat mallinsa. Hänen kreikkalaisen syntynsä\nilmaisivat hänen vaalea, vuolaskiharainen tukkansa ja piirteitten\ntäydellinen sopusuhta. Hänellä ei ollut togaa, joka keisariajalla ei\nenää ollutkaan ylhäisten roomalaisten tavallisena pukuna ja jota\nmuodinmäärääjät pitivät suorastaan naurettavana; mutta hänen tunikansa\nsäihkyi tyyrolaisen purppuran rikkainta väriloistoa ja sitä\nkiinnittävät soljet, _fibulae_, säteilivät smaragdeja. Kaulasta\nriippuva kultakellukka oli rinnalle kierretty käärmeenpääksi, jonka\nsuusta valahti esiin suuri sinettisormus, mitä taidehikkain ja hienoin\nmestarituote sekin. Tunikan hihat olivat avoimet ja kämmenenlevyisen\nkultaompelen reunaamat. Ja miehustalle kierretty arabeskikoristeinen\nvyö, samaa kudontaa kuin hihansuutkin, sisälsi, kun taskuja ei ollut,\nkaulaliinan pitimen, rahakukkaron, piirtimen ja vahataulun.\n\n\"Glaukus ystäväni\", Klodius virkkoi, \"onpa mieluista nähdä, kuinka\nvähän tappiosi ovat ulkoasuusi vaikuttaneet. Sinähän näytät aivan\nApollon henkevöimältä, ja kasvosi huokuvat onnenautuutta; kuka tahansa\nvoisi pitää sinua voittajana ja minua hävinneenä.\"\n\n\"Ja pitäisikö sitten noiden metallipalapahasten voiton tai häviön\nvaikuttaa mielialaamme, Klodius ystäväni? Venus avita, niinkauan kuin\nnuorina voimme seppelin kiharamme koristaa ja sitra vielä heläjää\nkyllästymättömissä korvissamme ja Lydian tai Kloen hymyily saa veren\nsuonissamme väkevänä virtaamaan, niin kauan me haemme nautintoa\naurinkoisesta luonnosta ja teemme pian ajasta itsestään nautintojemme\nrahastonhoitajan. Illastathan tänään luonani, kuten puhe oli?\"\n\n\"Kukapa unohtaisi Glaukuksen kutsun!\"\n\n\"Mutta minne olet menossa?\"\n\n\"Olen matkalla kylpyyn, mutta on vielä tunti jäljellä tavalliseen\nkylpyaikaan.\"\n\n\"Hyvä on, lähetän vaunut kotiin ja kävelen kanssasi. No, no,\nFylliakseni\", hän jatkoi silittäen lähempänä olevaa hevosta, joka\nhirnahtaen ja korviaan iloisesti taaksepäin luimistaen osotti hyväilyn\ntuntevansa; \"juhlapäivä on tämä sinulle. -- Eikö se ole mainio,\nKlodius?\"\n\n\"Foibos avita\", ylhäinen mairija vastasi -- \"kuten Glaukuskin.\"\n\n\n\n\n2 LUKU.\n\nSokea kukkastyttö ja muotikaunotar. -- Atenalaisen tunnustus. --\nPuhutaan egyptiläisestä Arbakeesta.\n\n\nIloisesti haastellen minkä mistäkin nuoret miehet kulkivat pitkin\nkatuja. He olivat nyt siinä kaupunginosassa, jossa olivat\nrikkaimmat myymälät; niiden seinät olivat koristetut mitä upeimmin\nfreskomaalauksin, joissa eloisat, mutta silti sopusointuiset värit\nvälkkyivät. Pulppuavat suihkukaivot, jotka kuumaan ilmaan syöksivät\nvilpoisan vesikaarensa; tyyrolaisen purppuran vaatehtimat\nkävelijäjoukot; kirjava vilinä, joka oli kasaantunut jonkun erikoisen\nhuomattavan kauppahuoneen edustalle; sinne tänne kiiruhtavat orjat\npäänpäällisine, hienotekoisine pronssiastioineen; siellä ja täällä\nseisoskelevat maalaistytöt täysine hedelmä- ja kukkaskoreineen, jotka\nentisajan italialaisille antoivat suuremman viehätyksen kuin heidän\nnykyajan jälkeläisilleen (jotka sananparren \"_latet anguis in herba_\"\nmukaan pelkäävät orvokkeja ja ruusuja, koska ne muka synnyttävät\nsairautta); lukuisat seurusteluhuoneistot, joita tuo vilkas kansa\nkäytti kuten me kahviloitamme ja klubejamme; kauppakojut, joiden\nmarmoripöydät olivat kukkuroillaan viini- ja öljyastioita ja joiden\novenpieleiset, purppuraisella auringon verholla suojatut istuimet\ntarjosivat väsyneille lepoa ja joutilaille viihdykettä -- kaikki tämä\nloi niin elämäniloisen kuvan, että atenalaisen Glaukuksen muutenkin\niloon ja riemuun taipuisa mieli tuli entistä herkemmäksi.\n\n\"Älä puhu enää Roomasta\", hän virkkoi Klodiukselle. \"Tuon valtavan\nkaupungin huvittelut ovat liian vakavia ja raskaita. -- Neeron\nkultaisessa palatsissakin ja Tiituksen ruhtinaallisesti alkaneessa\nhovielämässäkin on jotakin silmää väsyttävää -- henkeä ahdistavaa;\nsitäpaitsi, Klodius, tuntuu tuskalliselta verrata toisten suunnatonta\nrikkautta ja ylellisyyttä omaan vähäpätöisempään asemaan. Mutta täällä\nme voimme huolettomina heittäytyä huvituksiin ja voimme niistä nauttia\nkyllästymättä ja väsymättä.\"\n\n\"Siitäkö syystä olet kesäasunnoksesi valinnut Pompeijin?\"\n\n\"Siitä. Pidän sitä Baiaeta parempana. En vähäksy jälkimäisenkään\nviehätysvoimaa, mutta en rakasta sen pedanttisia kesäasukkaita, jotka\nnäyttävät punnitsevan jokaisen huvituksensa drakmoissa.\"\n\n\"Ja kuitenkin sinä pidät suuresta opista, sinun talossasi viljellään\neeposta ja draamaa, Aiskyloa ja Homeroa.\"\n\n\"Niinpä kylläkin, mutta nuo roomalaiset, jotka jäljittelevät\nesi-isiäni, tarttuvat kaikkeen niin kömpelösti. Metsälle mennessäänkin\nhe kuljetuttavat orjillaan Platoa mukanaan, ja kun saalis on saatu,\nottavat he kirjat ja kääröt esille, jottei hetkeäkään hukkaan menisi.\nKun tanssijattaret heidän edessään kaikessa persialaisessa vuolaassa\nvehmaudessaan liihottelevat, paasaa joku vapautetun orjan vesa heille\nkivijäykin naamoin siveyssaarnaa Ciceron \"_De officiis_\"-teoksesta.\nSellaista typeryyttä! Huvittelua ja oppia ei pidä siten yhdistää,\nkummastakin pitää erikseen nauttia. Roomalaiset menettävät molemmat\ntällä käytöllisellä hienosteluntavottelullaan, ja he osottavat,\netteivät he kummastakaan mitään ymmärrä. Oo, Klodius, kuinka vähän\nmaanmiehesi tietävätkään Perikleen taidosta ja Aspasian\nviehättäväisyydestä. -- Olin eilen Pliniuksella, hän istui huoneessaan\nkirjottamassa jonkun orjaparan soittaessa tibiaa. Hänen veljensäpoika\n(hyi, niitä filosofoivia tomppeleita!) luki Thukydideen kuvausta\nrutosta, ja päännyökkäyksin seuraten soittoa hän ääneen tavaili tuon\nhirvittävän kuvauksen inhottavia yksityiskohtia. Tuon ukkelin mielestä\nei ollut mitään outoa siinä, että hän samalla hetkellä sai kuulla\nrakkauslaulun säveleitä ja ruton kauhujen kuvausta.\"\n\n\"Oh, ne ovat molemmat niin toistensa kaltaisia\", Klodius virkkoi.\n\n\"Samaa sanoin hänelle, hänen hölmöyttään peittääkseni; -- mutta\nnuorukainen tuijotti minuun pilaa ymmärtämättä ja vastasi, että sävel\nhivelee vain tunteetonta korvaa, kirja taas (s.o. rutonkuvaus) ylentää\nsydäntä. 'Kas', paksu setä ilahtuneena virkahti, 'poikani on jo\ntäysverinen atenalainen, hän yhdistää hyödyllisen kauniiseen.' Voi\nMinerva, kuinka itsekseni nauroinkaan! Talossa vielä ollessani tuotiin\nnuorelle sofistille sana, että hänen rakkain vapautettu orjansa oli\nkuollut kuumeeseen. -- 'Armoton kuolema!' hän huudahti. -- 'Tuokaa\nHoratiukseni; kuinka kauniisti tuo mainio runoilija meitä lohduttaakaan\ntällaisissa onnettomuuksissa!' Luuletko, Klodius, näitten miesten\nvoivan rakastaa? Tuskinpa vain aistimin. Kuinka harvoin roomalaisessa\ntapaat sydämen! Hänessä on vain älyn koneistoa -- luuta ja lihaa siinä\nei ole.\"\n\nVaikka Klodiusta salaisesti loukkasivatkin nämä huomautukset hänen\nmaanmiehistään, näytti hän olevan samaa mieltä kuin ystäväkin, osaksi\nsiitä syystä, että hän luonteeltaan oli mairija, osaksi siitä, että\nnuorten roomalaiselostelijoiden tapana oli hieman halveksivasti puhua\nomasta alkuperästään, josta he pohjaltaan olivat niin ylpeitä. Oli\nmuodinomaista jäljitellä kreikkalaista ja samalla naureskella tätä\nkömpelöä jäljittelyä.\n\nHeidän haastelunsa ja askeleensa keskeytti väentungos eräällä torilla,\njossa kolme katua yhtyi; siinä seisoi valoisan, soman temppelin\npylväistön varjossa nuori tyttö oikeassa kädessä kukkaskori ja\nvasemmassa pieni kolmikielinen soittovehe, jonka matalat ja vienot\näänet säestivät hänen rajua ja puolibarbarista lauluaan. Laulusta\ntauottuaan hän aina viehkeästi heilautti koriaan kehottaen kuulijoitaan\nostamaan kukkia, ja monta sestertiota hänen koriinsa heitettiinkin,\nosaksi kauniista laulusta osaksi säälistä -- silla tyttö oli sokea.\n\n\"Siinä minun tessalilaisrukkani\", Glaukus virkkoi ja pysähtyi. \"En ole\nhäntä vielä Pompeijiin palattuani nähnytkään. Vaiti, hänellä on kaunis\nääni. Kuunnelkaamme.\"\n\n    _Sokean kukkastytön laulu_.\n\n              1.\n\n    Ostakaa kukkia, ostakaa!\n      Oon kaukaa sokea tyttönen.\n    He kertoi, ett' ihana ompi maa;\n      Nää kukat on kauneimmat lapsista sen.\n    Ne sorjiksi suokaa jäädä näin,\n      Elon purppuran säilyttää!\n    Näet äitinsä helmasta äskettäin\n      Mä raikkaina poimin nää.\n    Tuulen lempeät henkäilyt,\n      Hellät ja armahat hyväilyt\n    Hehkuvat katseistaan.\n      Sen suukkoset huulia heljentää,\n    Ja hentoja poskia kyyneltää;\n      Myös itkevi äiti armas tuo.\n    Ja kysyvän katsellen kauas luo,\n      Ja syömensä sykkivi oottaen,\n    Ja lapsia kotihin kutsuen,\n      Ja helmet, jotk' enin hohtavat,\n    Emon hellän kaipuusta kertovat;\n      Oi, nää ei he toisiaan.\n\n              2.\n\n    Teill' ompi maailma valkeuden,\n      Missä lemmetär lausuvi silmäyksin;\n    Yön mailta on sokea neitonen,\n      Kaikk' on hälle kaikua tyhjää yksin.\n\n    Kuni tuonelan tienoita käyn,\n    Surun virroilla viivyttäyn;\n    Mä varjojen ohitse kiitävän kuulen,\n    Soi äänensä mullen kuiskeesta tuulen,\n    Kuin muotoja nähdä mä kalpaankaan!\n    Kädet niille mä ojennan lempivät;\n    Vain äänet vastahan väikkyvät,\n        Elo aaveita mullen on vaan.\n\n      Tulkaa, tulkaa, ostakaa!\n    Kuulkaa, nuo kaunot huokajaa,\n    -- Näet ääni on heillä myös --:\n    \"Tytön sokean henkäilyn konsa kohtaa\n    Nää hehkeät ruusut, ne pelkoa hohtaa.\n    Valon lapset herkkiä on.\n    He pelkää impeä varjoston;\n    Pois sokean käsistä kaipajamme,\n    Me katseita kirkkaita kaihoamme.\n    Yöt' emme me lemmi lain.\n    Näimme päivyen katseissa kulkijain.\n        Oi, kukkia ostakaa!\n\n\"Haluan tuon orvokkikimpun, kaunis Nydia\", Glaukus sanoi työntyen\njoukon läpi ja pudotti kourallisen pikkurahaa koriin. \"Äänesi on\nviehättävämpi kuin koskaan.\"\n\nSokea tyttö säpsähti kuullessaan atenalaisen äänen. Laulu lakkasi\näkkiä, ja veri syöksyi hänen kaulalleen, poskilleen ja ohimoilleen.\n\n\"Olet siis palannut!\" hän virkkoi matalalla äänellä ja toisti ikäänkuin\nitsekseen: \"Glaukus on palannut.\"\n\n\"Niin, lapseni, olen ollut Pompeijissa jo viisi päivää. Puutarhani\nkaipaa kuten ennenkin hoitoasi. Toivon, että käyt sitä huomenna\nkatsomassa. Ja muista, että seppeleitä minun talossani sitovat vain\nkauniin Nydian kädet.\"\n\nNydia hymyili tyytyväisenä, mutta ei vastannut, ja Glaukus erkani\njoukosta hilpeänä ja huoletonna, kiinnitettyään sitä ennen rintaansa\nvalikoimansa orvokit.\n\n\"Tämä lapsi on siis sinun hoidokkejasi?\" Klodius kysyi.\n\n\"Niin on -- eikö hän laula ihanasti? Tuo orjatarrukka minua miellyttää!\nHän on sitäpaitsi kotoisin jumalten maasta -- Olympos on varjonnut\nhänen kehtonsa -- hän on Tessaliasta.\"\n\n\"Velhojen maasta.\"\n\n\"Oikein, vaikka omasta kohdastani kaikki naiset ovat velhoja ja\nPompeijissa näyttää, Venus avita, ilmakin olevan tulvillaan rakkauden\ntaikajuomaa, niin kauniiksi minun silmäni näkevät jokaiset parrattomat\nkasvot.\"\n\n\"Ja katso! Tuossa tulee Pompeijin kaikkein kauniimpia, vanhan Diomedeen\ntytär, rikas Julia\", Klodius virkkoi nähdessään erään nuoren,\nhuntupeitteisen naisen kahden orjattaren saattamana lähestyvän kylpylän\ntiellä.\n\n\"Ihana Julia, me tervehdimme sinua\", Klodius sanoi.\n\nJulia kohotti hieman huntuaan, niin että hän lievästi kiemaillen\npaljasti rohkean roomalaisen profilin, mustat, sädehtivät silmät ja\nposken, jonka luonnolliseen, kellervään väriin taide oli sirottanut\nhivelevää, helakkaa hohdetta.\n\n\"Ja Glaukuskin on palannut\", hän virkkoi välähyttäen tarkottavan\nsilmäyksen atenalaiseen. \"Onko hän unohtanut\", hän puoliääneen jatkoi,\n\"viimevuotiset ystävänsä?\"\n\n\"Hurmaava Julia, vaikka Lethe katoisikin jollakin maailmankolkalla,\npuhkee se toisella jälleen pinnalle. Jupiter ei salli meidän koskaan\nunohtaa kuin hetkeksi; mutta vielä ankarampi Venus ei salli edes\nsitäkään.\"\n\n\"Glaukus ei milloinkaan puutu kauniita sanoja.\"\n\n\"Kuinka se voisi olla mahdollistakaan, kun niiden kohde on niin\nkaunis.\"\n\n\"Tavannen teidät molemmat pian isäni huvilassa\", Julia sanoi\nKlodiukselle puhuen.\n\n\"Me sanomme tätä päivää valkoisen kiven päiväksi\", peluri vastasi.\n\nJulia laski huntunsa, mutta niin hitaasti, että hänen viimeinen\nkatseensa osui atenalaiseen teeskennellyn arkana, mutta sittekin\nrohkeana. Katseesta puhui sekä hellyys että moite.\n\nYstävykset astelivat edelleen.\n\n\"Julia on kieltämättä kaunis\", Glaukus virkkoi.\n\n\"Viime vuonna olisit tuon huomautuksen tehnyt lämpimämmin.\"\n\n\"Niin, minut häikäisi ensi näkemä, ja minä erehdyin pitämään\njalokivenä, mikä olikin vain keinotekoinen jäljitelmä.\"\n\n\"Oikein\", Klodius vastasi. \"Naiset ovat pohjaltaan kaikki samanlaisia.\nOnnellinen, joka nai kauniit kasvot ja suuret myötäjäiset. Mitä voisi\nhän toivoa muuta?\"\n\nGlaukus huokasi.\n\nHe olivat nyt kadulla, jossa oli vähemmän liikettä ja josta näkyi avoin\nja rauhallinen meri; harvoin näillä ihanilla rannoilla esiintyy mitään\nkauhunkuvaa, niin lämpimiä ovat ne leyhkät, jotka sen yli puhaltavat,\nniin hehkuvia ja monikirjavia ne värit, jotka kuvastuvat runollisista\npilvistä, niin huumaavia tuoksut, joita maatuuli tänne kuljettaa.\nSellaisesta merestä saattoi olettaa Afroditeen nousseen maata\nhallitsemaan.\n\n\"On liian aikaista mennä kylpyyn\", sanoi kreikkalainen, jonka oli\nvallannut runollinen innoitus, \"jättäkäämme meluisa kaupunki ja\nnauttikaamme meren suloista, niinkauan kuin aurinko vielä sen aalloilla\nleikkii.\"\n\n\"Menkäämme vain,\" Klodius virkkoi, \"merenrantama onkin kaupungin\neloisin osa.\"\n\nPompeiji oli pienoiskuva oman aikansa sivistyksestä. Sen muurien sisään\noli kasaantunut kaikki se, mitä loistelias elämä ja rikkaus voivat\ntarjota. Sen pienistä, mutta välkkyvistä myymälöistä, sen palatseista,\nkylpylöistä, forumista, teatterista, sirkuksesta -- sen toimeliaasta,\nmutta ränstyneestä elämästä, sen hienostuneista muodoista ja kansan\npaheista kuvastui pienoiskoossa koko keisariaika. Se oli konelaite,\npanoraama, johon jumalat tuntuivat asettaneen näytteille maailman\nsuurimman yksinvallan ja josta ne myöhemmin sen hävittivät\njälkimaailman ihmeeksi -- siinä siveyslaki, ettei mikään ole uutta\nauringon alla.\n\nLahden kuvankirkkaalla pinnalla lojuivat kauppalaivat ja rikkaitten\nporvarien kultakoristeiset huvialukset. Niiden välistä puikkelehtivat\nsinne tänne kalastajavenheet, ja kaukaa näkyivät Pliniuksen laivaston\nhoikat mastot. Rannalla istui muuan sisilialainen, joka rajusti\nviittoillen ja liikutetuin ilmein kertoi kalastajajoukolle ja\nohikulkijoille tarinaa haaksirikkoutuneista merimiehistä ja\npelastavista delfineistä; aivan samaa saatte nykypäivinä kuulla Napolin\nsatamalaitureilla.\n\nKreikkalainen vei toverinsa pois joukosta ja ohjasi askelensa rantaman\nyksinäisemmille puolille, ja ystävykset istahtivat pienelle, sileältä\nkalliopengermältä kohoavalle kivelle hengittämään hyvätuoksuista,\nvilvoittavaa meri-ilmaa, joka aalloilla leijuen tuntui näkymättömin\naskelin seuraavan jotakin sointurytmiä. Siinä oli jotakin vaitioloon ja\nuneksintaan kiehtovaa. Klodius laskeskeli, silmiään auringon\npolttavilta säteiltä varjoten, kuluneen viikon pelihäviöitään; ja\nnojaten käteensä ja välittämättä auringosta -- se on hänen kansansa\nsuojelusjumala -- Glaukus antoi katseensa harhailla laajoilla\ntasangoilla, tuntien suonientäyteistä runollista viehkeyttä, iloa ja\nlempeä ja lienee kadehtinut sitä tuulenleyhkää, joka oli nostanut\nsiipensä lentääkseen Kreikan rantamille.\n\n\"Sanopa, Klodius\", kreikkalainen virkkoi vihdoin, \"oletko koskaan\nrakastanut?\"\n\n\"Monta kertaa.\"\n\n\"Joka useasti on rakastanut\", Glaukus vastasi, \"ei ole koskaan\nrakastanut. On vain yksi Eros, vaikka monta jäljitelmää.\"\n\n\"Jäljitelmät ovat kuitenkin kaikitenkin pikkujumalia nekin\", Klodius\nvirkkoi.\n\n\"Olen samaa mieltä kuin sinäkin\", kreikkalainen vastasi. \"Minä palvon\nrakkauden varjoakin, mutta rakkautta itseään vielä enemmän.\"\n\n\"Rakastatko siis vakavasti ja kaikesta sydämestäsi? Tunnetko samaa,\nmitä runoilijat kuvaavat -- sitä, mikä saa meidät unohtamaan ateriamme,\nteatteria vieromaan ja elegioja kirjottamaan? Enpä olisi sitä koskaan\nuskonut. Sinä näyttelet hyvin.\"\n\n\"En ole vielä niin kaukana\", vastasi kreikkalainen hymyillen; \"tai\nsanonpa kuten Tibullus, --\n\n    Ket' ohjaa lempi, hän, kuhun kulkeekin,\n    Pyhässä turvass' on.\n\nEn ole todella vielä rakastunut, mutta voisin sen tehdä, jos lempeni\nesineen kohtaisin. Eros kyllä soihtunsa sytyttäisi, mutta papit eivät\nole vielä antaneet hänelle öljyä.\"\n\n\"Arvaanko ma lempesi esineen? Eikö se olekin Diomedeen tytär? Hän\nlempii sinua eikä tahdo intohimoaan salatakaan; ja, Herkules avita,\nsanon vielä kerran, hän on sekä kaunis että rikas. Hän koristaa\nmiehensä talon pihtipielet kultaverkoin.\"\n\n\"En halua itseäni myydä. Myönnän, että hän on kaunis, ja ellei hän\nolisi vapautetun orjan pojantytär, olisin ehkä kerran -- mutta ei --\nhänen kauneutensa on kasvojen muotoa, hänen tapansa eivät ole naisen\neikä hänen henkensä tunne muunlaista nautintoa kuin huvituksien.\"\n\n\"Olet kiittämätön. Sano sitten, kuka se onnellinen naikkonen on!\"\n\n\"Kuule siis, Klodius. Joku kuukausi sitte olin Napolissa, kaupungissa,\njoka miellyttää minua tavattomasti, sillä se on säilyttänyt paljon\nalkuperäisiä kreikkalaisia tapoja ja muotoja ja se ansaitsee hyvin\nnimensä Partenope ihanan ilmastonsa ja kauniin rakenteensa vuoksi.\nEräänä päivänä menin Minervan temppeliin rukoilemaan, en niin paljoa\nomasta puolestani kuin kaupungin, jolle Pallas ei enää entisen\nystävällisesti hymyile. Temppeli oli autio ja tyhjä. Atenan muistot\ntäyttivät mieleni. Kun luulin olevani yksin temppelissä ja vakava\nmieliala oli minut vallannut, kohosi rukous sydämestä huulille ja minä\nitkin rukoillessani. Minut keskeytti silloin vierestä kuuluva huokaus.\nKäännyin äkkiä ja näin edessäni naisen. Hän rukoili myöskin ja oli\nkohottanut huntunsa, ja kun katseemme kohtasivat toisensa, oli kuin\ntaivainen säde noista tummista ja hymyilevistä silmistä olisi\ntunkeutunut sieluuni. En milloinkaan ole kuolevaisia piirteitä nähnyt\nniin mestarillisen ihania. Lievä surumielisyys pehmensi ja kohotti\nniiden ilmettä; tuo sanoinkuvaamaton jokin, joka käy sydämestä sydämeen\nja jonka kuvanveistäjät ovat painaneet Psyken piirteisiin, teki hänen\nkauneutensa taivaalliseksi ja yleväksi; hänenkin silmissään kyynelet\nkiilsivät. Olin varma, että hänkin oli atenalainen ja että\nrukoillessani Atenan puolesta hänen henkensä oli minun tavannut.\nPuhuttelin häntä, vaikka vapisevin äänin. 'Ihana neito', sanoin, 'etkö\nolekin atenalainen?' Ääneni kuullessaan hän punastui ja peitti hunnulla\npuoleksi kasvonsa. 'Esi-isieni luut', hän virkkoi, 'ovat Ilissuksen\nvarsilla; itse olen syntynyt Napolissa, mutta mieleltäni ja\nsyntyperältäni olen atenalainen.' 'Viekäämme siis', sanoin, 'yhteinen\nuhrimme', ja kun pappi juuri silloin tuli esiin, seisoimme rinnakkain\nrukouksin seuratessamme jumalanpalvelusta. Yhtaikaa polvistuimme\njumalattaren eteen, yhtaikaa laskimme oliviseppelemme alttarille. Tämä\nyhteinen toimi synnytti minussa omituisen, miltei pyhän herkkyyden\ntunteen. Me, vieraat etäisestä ja sortuneesta maasta, olimme kahden ja\nyksin temppelissä, joka oli kotimaamme jumalalle pyhitetty; eikö ole\nluonnollista, että sydämeni kiintyi isänmaan ystävään, jommoiseksi\nhäntä saatoin sanoa? Oli kuin olisin hänet jo vuosia tuntenut, ja tuo\nyksinkertainen jumalanpalvelus oli omansa ihmeen tavoin yhdistämään\nharrastuksemme ja hävittämään aikasuhteet. Ääneti lähdimme temppelistä,\nja aijoin juuri häneltä kysyä, missä hän asui ja saisinko käydä häntä\ntapaamassa, kun samassa temppelinovella seisova nuorukainen, jonka\npiirteet suuresti muistuttivat hänen ulkomuotoaan, tarttui hänen\nkäteensä. Hän kääntyi ja sanoi minulle hyvästit. Väkijoukko erotti\nmeidät, enkä häntä sen koommin nähnyt. Kotiin tultuani sain kirjeitä,\njotka saivat minut heti lähtemään Atenaan, sillä sukulaiseni uhkasivat\nminua perintöhaasteella. Kun kaikki oli onnellisesti ohi, palasin\nNapoliin. Hain koko kaupungin. En löytänyt jälkeäkään kadonneesta\nystävästäni ja toivoen iloisessa humussa unohtavani kauniin haavekuvani\nsyöksyin suin päin Pompeijin huvituksiin. Siinä koko kertomukseni. En\nrakasta, mutta muistelen ja ikävöin.\"\n\nKlodius aikoi jotakin sanoa, mutta silloin lähestyi heitä hitain ja\njuhlallisin askelin muuan mies, ja kuullessaan hänen askeltensa äänen\nliuskakivillä ystävykset kääntyivät ja tunsivat heti miehen.\n\nSiinä oli mies, nelissäkymmenissä, rotevaruumiinen, laihaa, mutta\nväkevää ja ytimekästä rakennetta. Hänen tumma, pronssinhohteinen ihonsa\nilmaisi hänen itämaisen alkuperänsä, hänen piirteissään oli jotakin\nhahmoteltua kreikkalaista (varsinkin poskissa, huulissa ja kulmissa),\nmutta nenä oli hiukan korkea ja kaareva, ja luja, ulkoneva luusto ei\nsallinut niitä täyteläisiä, vereviä muotoja, joita kreikkalaiset\npitävät miehevyyden kauneimpina merkkeinä. Hänen suuret, yömustat\nsilmänsä säteilivät tasaista, vakavaa valoa. Syvä, ajatuksien täyttämä\nja suruvoittoinen rauha näytti horjumattomana asuvan niiden\nmajesteetillisessa, käskevässä katseessa. Hänen käyntinsä ja ryhtinsä\nilmaisivat keveyttä ja arvokkuutta, ja hänen pukunsa vieras kuosi ja\nyksinkertaisuus antoivat hänen tyynelle ryhdilleen ja muhkealle\nmuodolleen erikoisen arvokkaan leiman. Tervehtiessään vastatullutta\ntekivät molemmat nuoret miehet vaistomaisesti ja salaisesti käsillään\ntaikamerkin, sillä egyptiläisellä Arbakeella arveltiin olleen turmaa\nuhkaava, paha katse.\n\n\"Pitääpä maiseman todella olla kaunis\", Arbakes sanoi kylmästi, mutta\nkohteliaasti hymyillen, \"kun se voi houkutella iloisen Klodiuksen ja\nkaikkien ihaileman Glaukuksen kaupungin joukontäyteisiltä kaduilta\ntänne.\"\n\n\"Onko luonnossa siis yleensä niin vähän houkuttelevaa?\" kreikkalainen\nvirkkoi.\n\n\"On -- nautinnonhaluisille.\"\n\n\"Varma, mutta tuskinpa viisas vastaus. Nautinnoissa viehättävät\nvastakohdat; huvittelut opettavat meitä rakastamaan yksinäisyyttä, tämä\ntaas arvioimaan huvitteluja.\"\n\n\"Siten ajattelevat nuoret puutarhafilosofit\", egyptiläinen virkkoi, \"he\npitävät väsähtäneisyyttä mietiskelynä ja kuvittelevat tuntevansa\nyksinäisyyden kaipuuta, kun he ovat väsyneet huvitteluihin. Mutta\nsellaisessa tyhjässä mielialassa ei luonto voi sytyttää sitä\ninnoitusta, joka vain voi ammentaa luonnon koskemattomasta\nyksinäisyydestä sen kuvaamatonta kauneutta; se ei vaadi teiltä\nintohimon kulutusta, vaan koko sen hehkun, josta te luontoa palvoen\ntahdotte päästä. Nuori atenalainen, kun Luna (kuu) valohämynä antautui\nEndymionille, niin se tapahtui päivän mailleen mentyä, ei ihmisten\nkuumeisessa touhussa, vaan hiljaisella vuorella ja metsästäjän\nyksinäisissä laaksoissa.\"\n\n\"Kaunis vertaus\", Glaukus huudahti, \"mutta mikä väärä tulkinta!\nKulunut! se sana on vanhaa, ei nuorta varten. Minä ainakaan en vielä\nkoskaan ole tuntenut kyllästymystä.\"\n\nEgyptiläinen hymyili, mutta hänen hymynsä oli kylmää ja jäätävää ja sai\narkailemattoman Klodiuksenkin värisemään. Arbakes ei vastannut\nGlaukuksen intoiseen huomautukseen, mutta hetken vaijettuaan hän\nvirkkoi lempeällä ja alakuloisella äänellä:\n\n\"Olette kuitenkin kaikitenkin oikeassa nauttiessanne niinkauan kuin\naika teille hymyilee; pian ruusu kuihtuu, pian sen tuoksu haihtuu. Ja,\nGlaukus, mitä jää meille, muukalaisille, jotka vaellamme niin kaukana\nisiemme haudoilta, mitä jää meille muuta kuin nautintoa ja kaipuuta --\nedellistä sinulle, jälkimäistä minulle.\"\n\nKreikkalaisen kirkkaat silmät olivat äkkiä kyynelin täyttyneet. \"Ah,\nArbakes\", hän huudahti, \"älä puhu esi-isistämme! Unohtakaamme, että\nhekin kerran ovat olleet yhtä vapaita kuin Rooma! Ja maine! -- voi,\nturhaa on koettaa sitä henkiin herättää Maratonin kentällä ja\nTermopylaessa.\"\n\n\"Sydämesi ei hyväksy, mitä sinä puhut\", egyptiläinen virkkoi, \"ja ensi\nyön iloissa sinä muistat enemmän Laenaa[1] kuin Laisia. Näkemiin.\"\n\nTämän sanottuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja lähti hitain askelin\npois.\n\n\"Hengitän jälleen vapaammin\", Klodius virkkoi. \"Egyptiläisiä\nmatkiaksemme me joskus tuomme juhliimme luurangon. Totisesti, sellainen\negyptiläinen kuin tuo hiipivä varjo, on aaveentapainen kyllin tekemään\nhienoimman falernolaisen viininkin happamaksi.\"\n\n\"Kummallinen mies\", Glaukus sanoi miettiväisenä. \"Vaikka hän näyttääkin\nkuolleen huvitukselle ja kylmältä maiselle riemulle, joku murhe häntä\npainaa, ja hänen ulkokuorensa ja sydämensä puhuvat erilaista kieltä.\"\n\n\"Niin, puhutaan muunkinlaisista orgioista kuin niistä, joita hänen\nyksinäisessä talossaan Osiriin kunniaksi vietetään. Rikaskin hän on,\nniin sanotaan. Emmekö voisi ottaa häntä joukkoomme ja opettaa hänelle\npelin salaisuuksia? Nautintojen nautinto! Kuinka ihana sinä olet, oi\npeli, sinä toivon ja pelon kuumeinen polte, sinä verraton, voittamaton\nintohimo.\"\n\n\"Innoittunut -- innoittunut!\" Glaukus huudahti nauraen, \"oraakkeli\nesittää runoutta Klodiuksen suun kautta. Mikä onkaan seuraava ihme?\"\n\n\n\n\n3 LUKU.\n\nGlaukuksen ystävät, -- Pompeijilainen talo. -- Antiikkinen juhla.\n\n\nKaikkea oli taivas Glaukukselle antanut, mutta erästä puuttui; hän oli\nsaanut kauneutta, voimaa, rikkautta, kuuluisat esi-isät, tulisen\nmielen, runoilijan taipumukset, mutta hän ei ollut perinyt vapautta.\nHän oli Atenassa syntynyt, Rooman alamaisena. Saatuaan jo varhain\nmelkoisen perinnön hän oli nuorukaisen koko innolla viehättynyt\nmatkustelemaan ja huumaantunut keisarillisen hovin loistaviin\nnautintoihin.\n\nHän oli Alkibiades, jolla ei ollut kunnianhimoa. Hän oli mies,\njommoiseksi jokainen kyvykäs ja rikas nuorukainen muuttuu, kun into\nmaineen tavotteluun puuttuu. Hänen roomalainen talonsa oli kaikkien\nhuvinhaluisten, mutta myöskin taiteenystävien kokouspaikka; ja\nkreikkalaiset kuvanveistäjät kilvan kiiruhtivat koristamaan atenalaisen\npylväistöä ja _eksedraa_. Hänen pompeijilainen asuntonsa -- ah, värit\novat nyt vaalenneet, seinät maalauksensa kadottaneet! -- sisustuksen\nvalikoitu kuosi ja sulous on hävinnyt; mutta mitä hämmästyksen\nhuudahduksia kuuluikaan niiden suusta, jotka ensimäisinä meidän\npäivinämme näkivät nuo herkulliset, pienimpiin osiinsa saakka\ntaiteelliset koristeet -- nuo maalaukset -- nuo mosaiikit!\nIntohimoisena runouden ja draaman ystävänä -- nehän muistuttivat\nGlaukukselle hänen oman rotunsa hengestä ja sankarikaudesta -- hän oli\ntalonsa koristuttanut Aiskiloa ja Homeroa esittävillä maalauksilla. Ja\nmuinaistutkijat, joiden maku on muuttunut kaupanomaiseksi, tahtovat\nsuosijassa nähdä itse taiteilijan ja kutsuvat (erehdys on nyttemmin\nkyllä huomattu) vanhasta tottumuksesta atenalaisen Glaukuksen tuhkasta\nkaivettua taloa \"_draamallisen runoilijan taloksi_.\"\n\nEnnenkuin käymme kuvaamaan tätä taloa, lienee paikallaan antaa\nlukijalle yleisiä tietoja pompeijilaisesta rakennuksesta, jotka tiedot\nhän kyllä koska tahansa löytää Vitruviuksen teoksista, kaikkine niine\npoikkeuksineen, joita päähänpistot ja loisteliaisuus yksityiskohtiin\nlisäävät ja jotka, inhimillistä kylläkin, siitä asti ovat\nmuinaistutkijoille antaneet paljon päänvaivaa. Me teemme kuvauksemme\nkuitenkin niin selvästi ja kansanomaisesti kuin mahdollista.\n\nTaloon tullessanne astutte tavallisesti kapean, _vestibulumiksi_\nnimitetyn käytävän kautta halliin, joka on pylväin koristettu\n(nyttemmin usein ilman pylväitä). Kolmelta seinältä vievät ovet\nmakuusuojiin (niiden joukossa myöskin ovenvartijan), useimmat niistä on\nvarattu parhaimmille vieraille. Hallin peräpäässä, oikealla ja\nvasemmalla on, jos talo on iso, kaksi pientä suojaa talon naisväkeä\nvarten; ja keskellä hallin nelikuviokasta lattiaa on suunnikkaan\nmuotoinen vesiallas (sen klassillinen nimi on _impluvium_); sadevesi\ntuli kattoaukosta, joka voitiin salaluukun avulla sulkea. Lähellä\nimpluviumia, jota vanhat pitivät erikoisessa arvossa, olivat\n(Pompejissa harvemmin kuin Roomassa) perhejumalien patsaat; --\nkotilietenä, josta roomalaiset runoilijat usein laulavat ja joka oli\n_lareille_ (kodinhaltijoille) pyhitetty, oli Pompeijissa usein vain\nliikuteltava hiilipata; yhteen nurkkaan, tavallisesti näkyvimmälle\npaikalle oli asetettu suuri puinen kaappi, joka oli pronssi- tai\nrautasilauksin huoliteltu ja vahvistettu ja joka oli vahvoilla\nkahleilla niin lujaan kiinnitetty kivijalustaansa, että varkaitten ja\nrosvojen aikeet sitä irrottaa olivat turhat. Tämä varokeino siksi, että\nkaappi oli talonisännän rahasäiliö; vaikka olettaa voikin, koska\nPompeijin kaivetuista taloista ei ole paljo rahaa löydetty, että kaappi\npikemminkin oli vain talon koriste kuin hyötyesine.\n\nTässä hallissa (tai klassillisesti puhuen _atriumissa_) otettiin\nvastaan klientit ja halpa-arvoisemmat vieraat. \"Ylhäisemmissä\" taloissa\noli huone _atriensis_ vartavasten hallissa palvelevaa orjaa varten,\njolla muiden orjien rinnalla oli mahtava asema. Vesiallas keskellä\nlattiaa oli varmaankin vaarallinen laite, mutta hallin muilla sivuilla\noli kyllin tilaa kävellä edestakaisin. Käytäväovea vastapäätä, atriumin\ntoisessa päässä oli myöskin huone (_tablinum_), jonka lattia\ntavallisesti oli väririkasta mosaiikkia ja jonka seiniä peittivät\ntaidemaalaukset. Täällä säilytettiin perhemuistot tai merkit siitä\njulkisesta toimesta, joka talon isännällä oli ollut hoidettavana. Tästä\nsalongista, mikäli sitä nimitystä tässä voimme käyttää, päästiin\nsivuhuoneeseen, ruokasaliin eli _tricliniumiin_; toisella puolella oli\nhuone, jota sanokaamme vaikka aarrekammioksi; siellä säilytettiin\nkaikenlaiset kalliit ja harvinaiset arvoesineet. Ja kapeaa käytävää\npitkin pääsi täältä orjien huoneiston kautta ja tarvitsematta kulkea jo\nmainittujen huoneitten läpi rakennuksen takaosaan. Kaikki nämä suojat\navautuivat pitkähköön pylväskäytävään, jonka teknillinen nimi on\n_peristyle_. Jos talo oli pieni, niin se loppui tähän pylväistöön, ja\nsiinä tapauksessa oli peristylen keskusta, olipa se kuinka pieni\ntahansa, järjestetty jonkinlaiseksi puutarhaksi, jota koristivat\njalustoille asetetut kukkamaljakot. Pylväskäytävästä veivät ovet\noikealle ja vasemmalle makuusuojiin[2], toiseen tricliniumiin eli\nruokasaliin (antiikin aikoina oli tähän tarkotukseen siis kaksi\nhuonetta, toista käytettiin kesällä, toista talvella tai ehkä toista\ntavallisina, toista juhlapäivinä). Ja jos isäntä tahtoi tieteitä\nharjottaa, siirtyi hän huoneeseen, jolla oli tuo vaativa nimi kirjasto\n-- sillä pieni huone riitti säilyttämään ne muutamat papyruskääröt,\njoita antiikinaikoina pidettiin huomattavana kirjakokoelmana.\n\nPeristylen päässä oli tavallisesti keittiö. Jos talo oli suuri eikä se\nvielä päättynyt peristyleen, ei sen keskusta ollut puutarhana, vaan se\noli koristettu suihkukaivoilla ja kalalammikoilla; ja sen päässä oli\ntablinumia vastassa toinen ruokasali makuusuojineen ja joskus\ntaulukokoelma eli _pinacotheca_.[3] Näistä huoneista taas päästiin\nneliönmuotoiseen tai pitkähköön aukeamaan, jota kolmelta sivulta\nympäröi pylväskäytävä kuten peristyleäkin, sitä se paljon muutenkin\nmuistutti, vaikka se olikin pitempi. Tämä oli varsinainen puutarha eli\n_viridarium_, joka useimmiten oli suihkukaivoin, kuvapatsain ja\nmonivärisin kukkaistutuksin koristettu. Sen äärimäisessä laidassa oli\npuutarhurin koju, ja pylväistön sivulla oli, jos perhe oli väkirikas,\nvielä muita huoneita.\n\nPompeijissa olivat toinen ja kolmas kerros harvinaisia, ja nekin\nottivat vain pienen osan talon pinta-alasta ja olivat etupäässä orjien\nasuntoina. Tässä suhteessa ne melkoisesti erosivat Rooman muhkeammista\ntaloista, joissa pääruokasali eli _coenaculum_ säännöllisesti oli\ntoisessa kerroksessa. Itse huoneet olivat tavallisesti pieniä, sillä\nmainio ilmasto salli suurilukuisenkin joukon hakea tilaa itselleen\nperistylestä, atriumista tai puutarhasta. Juhlahuoneetkin olivat\npieniä, vaikka ne olivatkin rikkaasti ja huolellisesti koristellut,\nsillä antiikin älykkäät ihmiset, jotka rakastivat seuraa, mutta eivät\ntungosta, söivät korkeintaan yhdeksänhenkisissä joukoissa, joten suuret\nruokailuhuoneet eivät olleet yhtä välttämättömät kuin nykyisin.[4]\nMutta huonerivi, jonka ensi silmäyksellä taloon astuessaan huomasi,\nteki juhlallisen vaikutuksen. Yhtaikaa näki mosaiikki- ja\ntaulukoristeisen atriumin, tablinumin, hienon peristylen ja (jos taloa\nvielä jatkui) vastakkaisella puolella juhlasalin ja puutarhan, jossa\nkatse vihdoin osui suihkukaivoon tai marmoriseen kuvapatsaaseen.\n\nLukijalla lienee jo jonkinlainen kuva pompeijilaisesta rakennuksesta,\njoka monessa suhteessa muistutti kreikkalaista, mutta rakenteeltaan\nvielä enemmän roomalaista. Miltei jokaisessa talossa oli toisista\neroavia yksityiskohtia, mutta yleinen muoto oli tämä. Jokaisessa on\natrium, tablinum, peristyle, kaikki toistensa yhteydessä, kaikkien\nseiniä koristivat upeat maalaukset, ja kaikkialla näkee silloisen\nkansan pyrkimyksen loistavasti ja ylellisesti elää. Epäillä kyllä\nsaattaa pompeijilaisten koristamistyön makupuhtautta, he rakastivat\nräikeitä värejä ja oikullisia muotoja, he maalasivat usein pylvään\nalaosan tulipunaiseksi ja jättivät yläosan värittämättä. Jos puutarha\noli pieni, maalattiin sen muurit perspektiivisesti täyteen puita,\nlintuja, temppelejä j.n.e., jotta silmä pettyisi pitämään puutarhaa\nisompana; se oli luonnonjäljittelyä, jonka Pliniuksen kaltainen\nmiellyttävä pedantti hyväksyi ylpeillen suorastaan sen erikoisesta\nvaikutuksesta.\n\nGlaukuksen talo oli tosin pienimpiä, mutta täydellisimpiä ja hienoimpia\nPompeijin yksityisasunnoista. Se voi olla mallina nykyajan \"nuoren\nmiehen kodille\" ja herättää kateutta ja tuskantunnetta kaikissa\nnaimattomissa rakkauden palvojissa.\n\nAstutte pitkää ja ahdasta käytävää eteishalliin, jonka lattiassa on\nmosaiikkiin kuvattu koira tuttuine lauseineen _Cave canem_, s.o. \"varo\nkoiraa.\" Atriumin kummallakin sivulla on pitkähkö huone; kun näet\nsisähuoneisto ei ollut kyllin iso sisältämään kaikkia yksityisiä ja\njulkisia huoneita, käytettiin näitä kahta vastaanottohuoneena\nsellaisille vieraille, joita ei arvo eikä tuttavuus oikeuttanut\npääsemään talon päähuoneisiin.\n\nEteisestä tulette atriumiin, josta rakennusta esiin kaivettaissa\nlöydettiin niin mestarillisia ja ilmehikkäitä maalauksia, ettei\nRafaelinkaan tarvitsisi niitä hävetä. Ne vietiin Napolin museoon ja\nsiellä ne nyt ovat taiteensuosijain ihailtavina. Ne kuvaavat Akilleen\nja Briseiksen hyvästijättöä. Ketä ei ihastuttaisi se voima ja väkevyys\nja kauneus, mikä ilmenee Akilleen ja tuon kuolemattoman orjattaren\nmuodoista ja piirteistä!\n\nAtriumin yhdeltä sivulta veivät kapeat portaat ylemmän kerroksen\norjienhuoneisiin. Siellä oli myöskin pari kolme pientä makuusuojaa,\njoiden seinille oli kuvattu Europan ryöstö, amatsoonien taistelu j.n.e.\n\nSitten joudutte tablinumiin, jonka kummassakin ovipielessä riippuivat\nvuolasväriset, tyyronpurppuraiset oviverhot, puoleksi syrjään\nvedettyinä.[5] Seinälle oli kuvattu runoilija ystävilleen lausumassa\nsepittämäänsä runoa, ja lattiassa oli pieneen, mutta ihanaan\nmosaiikkiteokseen sommiteltu näyttämöjohtaja, joka antaa ohjeita\nnäyttelijöilleen.\n\nTämän salin kautta pääsette peristyleen, ja tähän (kuten useissa\npienissä pompeijilaisissa taloissa oli laita) talo loppui. Jokaisessa\nniissä seitsemässä pylväässä, jotka tätä aukeamaa koristivat, riippui\nkukkavihko. Keskustassa, joka oli puutarhana, hehkuivat mitä ihanimmat\nkukat marmorisissa, jalustalle asetetuissa astioissaan. Tämän pienen\npuutarhan vasemmassa laidassa oli pieni komero, joka muistutti\nkatolisissa maissa maantien varrella olevia pieniä pyhimyskoppeja; se\noli pyhitetty penateille. Sen edessä oli pronssinen kolmijalka.\nPylväistön vasemmalla sivulla oli vielä pari makuusuojaa, oikealla oli\n_triclinium_, ja sinne olivat vieraat nyt kokoontuneet.\n\nTätä huonetta nimittävät napolilaiset muinaistutkijat tavallisesti\n\"Ledan huoneeksi\". Jo Sir William Gellin verrattomasta teoksesta lukija\nlöytää kuparipiirrosjäljennöksen siitä herkullisesta ja sirosta\nmaalauksesta, joka esittää Ledaa tarjoamassa vastasyntyneitä\npienokaisiaan niiden isälle. Siitä huone nimensä. Tämä kaunis suoja\naukeni tuoksuvaan puutarhaan. Kiillotetun ja hopeisin arabeskein\nkirjaillun sitruunapuisen[6] pöydän ympärillä oli kolme leposohvaa,\njotka vielä olivat Pompeijissa yleisempiä kuin Roomassa vastikään\nmuotiin päässeet puolipyöreät istuinsohvat. Näille metallisilauksin\nkirjailluille pronssivuoteille oli levitetty paksuja patjoja, nekin\nhienosti ommeltuja ja herkullisen notkahtelevia.\n\n\"Myönnän totisesti\", edili Pansa virkkoi, \"että sinun talosi on sen\nfibulamaisesta pienuudestaan huolimatta lajiaan oikea helmi. Kuinka\nihana onkaan kuva Akilleesta ja Briseiksestä! -- Mikä tyyli! -- mitkä\npäänmuodot! -- mitkä -- hm!\"\n\n\"Pansan ylistyslaulu tällaisista seikoista on todella arvokas\", Klodius\nsanoi vakavan näköisenä. \"Entä taulut _hänen_ seinällään! -- Jaa,\neiväthän ne Zeuksiin tekemiksi olekaan hullumpia!\"\n\n\"Sinä mairit minua, Klodius, sinä todella mairit\", vastasi Pansa, joka\nPompeijissa oli tunnettu siitä, että hänellä oli maailman huonoimmat\nmaalaukset. Hän oli isänmaanystävä ja suosi vain pompeijilaisia\ntaiteilijoita. \"Sinä mairit, mutta kuvat ovat varsin kauniita -- Edopol\navita -- väreissä -- piirroksessa on jotakin -- ja maalaukset\nkeittiötäni varten, ystävät -- ah, ne ovat yksinomaan minun\nkeksintöäni.\"\n\n\"Mitä ne kuvaavat?\" Glaukus kysyi. \"En ole vielä käynyt keittiössäsi,\nvaikka olenkin usein ruokiesi herkullisuutta ihaillut.\"\n\n\"Ne kuvaavat atenalaista kokkiani, joka Vestan alttarille tuo taitonsa\nmestarinäytteet, nim. ihanan nahkiaispaistoksen (elävän mallin mukaan\nmaalatun) -- eikö siinä ole kekseliäisyyttä kyllin!\"\n\nSamassa astuivat sisään orjat tuoden ensimäiset ruokalajit. Maukkaitten\nviikunoiden ja tuoreitten lumin siroteltujen kasviksien, kalojen ja\nkananmunien lomassa tarjottiin pienet lasit ihanaa hunajalla saostettua\nviiniä. Senjälkeen nuoret orjat ojensivat kullekin viidelle vieraalle\n(enempää ei heitä tällä kerralla ollut) hopeisen maljakon hyvänhajuista\nvettä ja purppurapäärmeisen pyyheliinan. Mutta edili veti esiin oman\nliinansa, joka ei kyllä ollut yhtä hienoa kangasta, mutta tavallista\nleveämmät reunat siinä oli, ja kuivasi sillä kätensä elein, joiden piti\nherättää yleistä huomiota.\n\n\"Sinullapa on kaunis liina\", Klodius sanoi, \"sen reunakin on yhtä leveä\nkuin vyö.\"\n\n\"Pötyä, Klodius, pötyä. Sanovat tämän olevan Roomassa uusinta muotia,\nmutta Glaukus tietää näistä seikoista enemmän kuin minä.\"\n\n\"Ole meille armollinen, oi Bakkus\", Glaukus virkkoi kunnioittavasti\nkumartaen kauniille jumalankuvalle, joka oli pantu keskelle pöytää;\npöydän toisessa päässä olivat _larit_ ja suola-astiat. Vieraat yhtyivät\nrukoukseen ja pirskauttaen viiniä pöytäliinalle he täydensivät\ntavallisen ruokaseremonian.\n\nTämän jälkeen vieraat asettuivat leposohville ja varsinainen ruokailu\nalkoi.\n\n\"Olkoon tämä viimeinen maljani\", nuori Sallustus virkkoi, kun pöydälle\nensimäisten, ruokahalua kiihottavien annosten jälkeen ilmestyivät\nvarsinaiset ruoat ja kun orja oli hänelle ojentanut reunantäyteisen\nviinisarkan. -- \"Olkoon tämä viimeinen maljani, ellei tämä ole parasta\nviiniä mitä Pompeijissa olen juonut.\"\n\n\"Tuo amfora tänne!\" Glaukus sanoi, \"ja lue sen vuosi ja laji!\"\n\nOrja kiiruhti ilmottamaan seuralle, että viini oli pulloon pantu\nKioksella neljäkymmentä vuotta sitten.\n\n\"Kuinka mainioksi lumi sen on jäähdyttänyt\", Pansa sanoi. \"Se on juuri\nparahultaista.\"\n\n\"Se muistuttaa sellaisen miehen kokemusta, joka on kauan intohimojaan\nviihdytellyt päästääkseen ne kaksinkertaiseen raivoon\", Sallustus\nhuudahti.\n\n\"Se on kuin naisen: 'Ei!' Se ensin jäähdyttää, mutta sytyttää liekin\nheti\", Glaukus jatkoi.\n\n\"Milloin on lähin eläintaistelu?\" Klodius kysyi Pansalta.\n\n\"Se on määrätty elokuun iduksen yhdeksänneksi, Vulkanalian jälkeiseksi\npäiväksi\", Pansa vastasi. \"Meillä on käytettävänä ihana nuori leijona.\"\n\n\"Kuka sille ruoaksi viskataan?\" Klodius kysyi. \"Sepä se, meillä on\nsuuri puute pahantekijöistä. Sinun täytyy löytää joku viaton tai kuka\ntahansa leijonalle, Pansa.\"\n\n\"Olen viime ajat asiaa ankarasti tuumaillut\", Pansa vastasi vakavana.\n\"Onpa se inhottava laki, joka kieltää meitä heittämästä omia orjiamme\njalopeuroille. Ettemme omallamme saa tehdä mitä mielimme, se on minusta\nomistusoikeuden loukkaamista.\"\n\n\"Toisin oli laita tasavallan kultaisina aikoina\", Sallustus virkkoi.\n\n\"Ja tuo orjia suosiva lempeys on katkera pettymys kansaparalle. Kuinka\nhaltioissaan se katselee oivaa taistelua miehen ja jalopeuran kesken?\nJa sen viattoman ilon siltä riistää inhottava laki (elleivät jumalat\nlahjota meille rehtiä pahantekijää).\"\n\n\"Voiko olla kurjempaa valtiotaitoa kuin se, joka kieltää kansalta sen\nmonet nautinnot?\" Klodius virkkoi hartaana.\n\n\"Aivan niin, Jupiter ja kohtalo olkoot ylistetyt, ettei meillä enää ole\nNeeroa\", Sallustus huudahti.\n\n\"Hän oli todella tyranni, hän sulki kymmeneksi vuodeksi\namfiteatterimme.\"\n\n\"Ihmettelen, ettei siitä syntynyt kapinaa\", Sallustus virkkoi.\n\n\"Eipä paljoa puuttunut\", Pansa sanoi pistäen poskeensa palan\nkarhunlihaa.\n\nKeskustelun katkaisi tähän soittokoneitten ääni, ja orjat toivat\npöydälle vielä yhden ruokalajin.\n\n\"Ah, minkä herkkupalan olet vielä keksinyt meille?\" Sallustus huudahti\nsilmät kiiluen.\n\nSallustus oli neljänkolmattavuotias ja syöminen oli hänen suurin\nintohimonsa -- ehkä hän oli muihin jo kyllästynyt. Ei häneltä\nlahjojakaan puuttunut, hyväsydäminenkin hän oli -- niinkauan kuin näki\nsen tarpeelliseksi. --\n\n\"Polluks avita, tunnen tuon ruokalajin\", Pansa huudahti näpsäyttäen\nsormiaan orjille merkiksi. \"Se on Ambrakian lammasta; meidän täytyy\nvalmistua uuteen rukoukseen vastatulleen kunniaksi.\"\n\n\"Olin toivonut\", Glaukus virkkoi surullisena, \"saavani jonkun määrän\nostereita Britanniasta, mutta tuulet, jotka Caesarillekin olivat niin\njulmat, ovat meiltä sen nautinnon riistäneet.\"\n\n\"Ovatko ne todella niin herkullisia?\" Lepidus kysyi päästäen syöntiä\nvarten höllemmälle tunikansa vyön.\n\n\"Minä puolestani olen luullut, että vain matkan pituus ne tekee niin\nhalutuiksi. Ne eivät vedä vertoja Brindisin ostereille. Ilman niitä ei\nainakaan Roomassa mikään ateria ole täydellinen.\"\n\n\"Brittiparat\", Sallustus virkkoi, \"onpa heillä vielä jotakin hyvää\ntarjolla, he antavat meille ostereita.\"\n\n\"Toivon mieluummin, että he hankkisivat meille gladiatorin\", sanoi\nedili, joka yhä hautoi mielessään amfiteatterin tarpeita.\n\n\"Pallas avita\", Glaukus huudahti orjan laskiessa uutta seppelettä hänen\nkiharoilleen, \"mielelläni minäkin katselen, kun villit eläimet\nkeskenään taistelevat, mutta kun mies, luuta ja verta mitä mekin,\ntyönnetään arenalle pala palalta silvottavaksi, on se minusta liian\nhirvittävä näky; minua pyörryttää, hengitys salpautuu, tahdon kiiruhtaa\narenalle häntä auttamaan. Joukon riemuhuudot kaikuvat korvissani\nkamalammilta kuin Orestesta takaa-ajavien raivotarten kirkaisut.\nIloitsen, että ensi näytännössä on niin vähän mahdollisuutta sellaiseen\nesitykseen.\"\n\nEdili kohautti olkiaan. Nuori Sallustus, jota pidettiin Pompeijin\nhyväsydämisimpänä miehenä, tuijotti mykkänä eteensä. Hienosteleva\nLepidus, joka puhui vähän, koska puhe muka vääristi piirteet, äännähti:\n\"Herkules.\" Liehijä Klodius murahti: \"Edopolus\", ja kuudes pöytävieras,\nKlodiuksen varjo (umbra), joka piti velvollisuutenaan kaikuna toistaa,\nmitä hänen rikas ystävänsä sanoi, kun hän ei voinut häntä itseään\nylistää -- parasiitin parasiitti -- antoi myöskin kuulua: \"Edopolus.\"\n\n\"Te italialaiset olette kyllä sellaisiin näytelmiin tottuneet, me\nkreikkalaiset olemme lempeämpiä. Ah, Pindaroon varjon kautta, --\ntodellisen kreikkalaisen leikin viehättävin puoli -- miehen voima\nmiestä vastaan -- jalo ottelu -- surunsekainen voitonriemu -- ylpeys\nkohdata tasaväkinen vastustaja, -- sääli voittaa toinen. -- Mutta\nettehän te minua ymmärrä.\"\n\n\"Tämä lammas on mainiota\", Sallustus virkkoi. Orja, jonka tehtävänä oli\npaisti palottaa ja joka itse mielestäänkin oli ammattitaitoinen, oli\nsoiton rytmin mukaan työtään tehnyt ja veitsellään tahtia lyöden ensin\nhitaasti, sitten ihanan diapasonin sävelten mukaan lopettanut vaikean\ntaidetyönsä.\n\n\"Kokkisi on varmaankin sisilialainen\", Pansa virkkoi.\n\n\"Niin on, Syrakusasta.\"\n\n\"Lyönpä hänestä vedon\", Klodius sanoi, \"ruokalajien välillä voisimme\npienen pelin järjestää.\"\n\n\"Olisihan se parempaa kuin eläintaistelu, mutta en voi sisilialaistani\npanna vetoon -- sinulla ei ole yhtä arvokasta panna vastaan.\"\n\n\"On, Fillida -- hurmaava tanssijattareni.\"\n\n\"En ikinä osta naista\", kreikkalainen sanoi huolellisesti korjaten\ntukkaseppelettään.\n\nPylväskäytävään asetetut soittajat olivat alkaneet konserttinsa\nlammaspaistiin käsiksi käytäessä. Heidän sävelensä saivat nyt\nlempeämmän, iloisemman, mielisi sanoa älykkäämmän soinnun, he lauloivat\nHoratiuksen laulua, joka alkaa: \"_Persicos odi_ j.n.e. ja jota on niin\nvaikea kääntää. He luulivat sen hyvinkin sopivan juhlaan, joka meistä\ntuntuu ylelliseltä, mutta joka ajan mässäävän elostelutavan rinnalla\noli varsin yksinkertainen. Mehän olemmekin yksityisen emmekä ruhtinaan\njuhlassa, ylhäisen ylimyksen emmekä keisarin tai senaattorin pidoissa.\n\n\"Ah, vanha hyvä Horatius\", Sallustus virkkoi osaaottavana, \"hän lauloi\nkyllä hyvin juhlista ja naisista, mutta ei nykyisten laulajiemme\nveroisesti.\"\n\n\"Esimerkiksi kuolemattoman Fulviuksen lailla\", Klodius sanoi.\n\n\"Kuolemattoman Fulviuksen\", varjo toisti.\n\n\"Entä Spurena ja Gajus Mutius, joka yhtenä vuonna kirjotti kolme\neeposta -- kykenikö Horatius tai Vergilius sellaiseen?\" Lepidus kysyi.\n\"Vanhat runoilijat erehtyivät aina jäljittelemään kuvanveistoa\nmaalauksen asemasta. Yksinkertaisuus ja rauha -- siinä heidän\npäämääränsä; meissä nykyajan lapsissa on tulta, intohimoa, voimaa -- me\nemme koskaan nuku, me käytämme maalauksen värejä, sen elämää, sen\ntoimintaa. Kuolematon Fulvius!\"\n\n\"Oletteko kuulleet\", Sallustus virkkoi, \"Spurenan uusinta oodia\negyptiläisen Isiksen kunniaksi? Se on loistava -- siinä on todellista\nuskonnollista innoitusta.\"\n\n\"Isis tuntuu olevan Pompeijin mielijumalatar\", Glaukus sanoi.\n\n\"Niin on\", Pansa vastasi. \"Hän on juuri nyt erikoisessa suosiossa.\nHänen kuvapatsaansa on lausunut mitä merkillisimpiä ennustuksia. En ole\ntaikauskoinen, mutta tunnustan usein käyttäneeni sen apua\nvirkatoimissani. Hänen pappinsa ovat lisäksi hurskaita, eivät sellaisia\niloisia, jommoisia meidän Jupiterimme ja Fortunamme ylväät palvelijat,\nhe käyvät paljain jaloin, eivät syö lihaa ja viettävät suurimman osan\nyöstään hartaudenharjotuksissa.\"\n\n\"Siinä esikuva meidän toisille papeillemme. Jupiterin temppeli pitäisi\nuudentaa\", sanoi Lepidus, joka mielellään olisi kaikki uudistanut,\nmutta ei itseään.\n\n\"Sanotaan egyptiläisen Arbakeen opettaneen Isiksen papeille joitakuita\nmitä juhlallisimpia mysterioita\", Sallustus huomautti. \"Hän kehuskelee\npolveutuvansa Ramses-suvusta ja väittää, että hänen suvussaan ovat\nsäilyneet vanhanajan ikuisimmat salaisuudet.\n\n\"Ainakin hänellä on paha silmä\", Klodius sanoi. \"Aina kun näen sen\nmedusanpään enkä huomaa tehdä taikamerkkejä, saan olla varma, että joko\nkadotan mielikkihevoseni tai heitän yhdeksän kertaa canes.\"[7]\n\n\"Jälkimäinen olisi varmastikin ihme\", virkkoi Sallustus vakavana.\n\n\"Mitä tarkotat?\" peluri kysyi kulmiaan rypistäen.\n\n\"Tarkotan, että sinä pian jättäisit minut, jos usein kanssasi pelaisin\nja se on -- ei mitään.\"\n\nKlodius vastasi vain ylimielisesti hymyillen.\n\n\"Ellei Arbakes olisi niin rikas\", Pansa virkkoi arvokkaana, \"antaisin\nhänen hieman saada tuta arvovaltaani ja tutkisin tarkemmin, kuinka\npaljo on perää niissä huhuissa, jotka väittävät häntä tähdistälukijaksi\nja taikuriksi. Rooman edili, Agrippa, karkotti kaupungista kaikki\nsellaiset vaaralliset kansalaiset. Mutta rikasta miestä -- edilin\nvelvollisuus on suojella rikasta miestä.\"\n\n\"Mitä arvelette siitä uudesta uskonlahkosta, jonka harvoja tunnustajia\nkuulemani mukaan on Pompeijissakin, hebrealaisen jumalan -- Kristuksen\nopetuslapsista?\"\n\n\"Oh, he ovat pelkkiä uneksijoita\", Klodius sanoi. \"Ei ketään ylimystä\nole heidän joukossaan; sen uskon tunnustajat ovat köyhää,\nalhaissyntyistä, tietämätöntä rahvasta.\"\n\n\"Jotka kuitenkin ansaitsevat jumalten pilkasta ristinpuun\", Pansa\nkiivaana vastasi. \"He kieltävät Venuksen ja Jupiterin! Natsarealainen\non samaa kuin jumalankieltäjä. Saisinpa ne kaikki vangituksi!\"\n\nToinen ruokalaji oli syöty -- juhlijat ojentelivat leposohvillaan,\nsyntyi vaitiolo, jolloin he vain kuuntelivat etelän hiveleviä säveliä\nja arkadilaisen luutun sointuja. Glaukus oli viimeinen hiljaisuutta\nrikkomaan, mutta Klodius arveli hetkiä parempaankin voitavan käyttää.\n\n\"_Bene vobis_ (terveydeksesi), Glaukukseni\", hän sanoi tottuneen\nnautiskelijan lailla kohottaen täysinäistä lasiaan kreikkalaisen nimeä\nlausuessaan. \"Etkö tahdo eilistä tappiotasi korvata? Katso,\nnoppanappulat hymyilevät meille.\"\n\n\"Kuten haluat\", Glaukus virkkoi.\n\n\"Suvella ja edilin aikana!\" Pansa käskevänä huudahti, \"se on vastoin\nlakia.\"\n\n\"Ei sinun läsnäollessasi, Pansa\", Klodius sanoi ravistaen nappuloita,\njoita hän kuletti mukanaan pitkähkössä pussissa, \"sinun läsnäolosi\nehkäisee kaikesta lainrikkomuksesta. Ei itse teko riko mitään, vaan sen\nliiallisuus.\"\n\n\"Kuinka viisasta\", varjo tokasi.\n\n\"Hyvä on, tahdon nähdä siis vain kysymyksen toisen puolen\", Pansa\nvirkkoi.\n\n\"Ei vielä, hyvä Pansa. Odottakaamme, kunnes olemme syöneet\", Glaukus\nsanoi.\n\nKlodius suostui vastenmielisesti ja salasi ikävystymisensä\nhaukotteluun.\n\n\"Hän ei malta odottaa saadakseen kultaa niellä\", Lepidus kuiskasi\nSallustukselle käyttäen Plautuksen sanoja _Aululariasta_.\n\n\"Ah, kuinka hyvin tunnenkaan nuo polypit, jotka eivät laske irti sitä\njonka ovat tavottaneet\", Sallustus hiljaa vastasi ottaen sanansa\nsamasta huvinäytelmästä.\n\nPöydälle tuotiin nyt kolmas ruokalaji, jona oli valikoima hedelmiä,\npistasipähkinöitä, makeisia, leivoksia kaikenlaisia tuhansiin\neriskummallisiin muotoihin sovitettuina, ja ministri eli palvelijat\ntoivat myöskin viiniä, (jota tähän asti oli tarjottu lasittain)\nsuurissa lasimaljoissa, joiden viereen pantiin lappu ilmottamaan, mistä\nviini oli ja kuinka vanhaa.\n\n\"Maistahan tätä lesboslaista, Pansa\", Sallustus virkkoi, \"se on\nmainiota.\"\n\n\"Se ei ole kovin vanhaa\", Glaukus sanoi \"mutta sen on tuli, kuten\nmeidätkin, varhain valmistanut -- viinin Vulkanuksen liekit -- meidät\nhänen vaimonsa leimut, joiden kunniaksi lasini kohotan.\"\n\n\"Se on herkullista\", Pansa virkkoi, \"mutta sen helakkuudessa lienee\npieni annos rosininväriä.\"\n\n\"Mikä ihana malja!\" Klodius huudahti kohottaen läpikuultavan\nkristallimaljan, jonka kädensija oli jalokivin koristettu ja\nkiemurtelevaksi käärmeeksi muovailtu, kuten Pompejissa tähän aikaan oli\ntapana.\n\n\"Tämä sormus\", Glaukus virkkoi ottaen sormestaan kallisarvoisen\njalokivisormuksen ja kiinnittäen sen kädensijaan, \"tekee sen vielä\narvokkaammaksi, ja Klodius, jolle jumalat suokoot terveyttä ja onnea,\ntäyttäessäsi sen reunojen tasalle ja tyhjentäessäsi sen, älköön sen\narvo silmissäsi silti vähentykö.\"\n\n\"Olet liian antelias\", peluri virkkoi antaen maljan orjalleen; \"mutta\nsinun ystävyytesi tekee sen kahta arvokkaammaksi.\"\n\n\"Tämä olkoon sulottarien malja\", Pansa sanoi ja tyhjensi kolmasti\nlasinsa. Vieraat seurasivat esimerkkiä.\n\n\"Emme ole vielä valinneet juhlan ohjaajaa\", Sallustus huudahti.\n\n\"Valitkaamme se arvalla\", Klodius sanoi ravistellen noppapussia.\n\n\"Ei\", Glaukus sanoi, \"ei mitään kylmää ja jäykkää ohjaajaa -- ei mitään\njuhlan johtajaa -- ei mitään _rex convivii_. Eivätkö roomalaiset ole\nkerran vannoneet olla tottelematta kuningasta? Emmekö ole yhtä vapaita\nkuin teidän esi-isänne? Hei, soittajat, antakaa kuulua laulu, jonka\nviime yönä sävelsin; sen nimenä on: _Hetkien bakkushymni_.\"\n\nSoittajat virittivät soittimensa hurjaan joonilaiseen sävelmään, ja\nnuori, miellyttävä ääni lauloi kreikankielin ja -- rytmein seuraavan\nlaulun:\n\n          _Hetkien iltahymni_.\n\n      Kesäpäivän pitkän ja helteisen\n    Oomme väikkyneet.\n      Nyt yön luo uksien harmaiden\n    Oomme säikkyneet;\n      Sulot raienneet\n    Taas laulut on, päivisin vaienneet.\n    Taas kreetitär purppurasuu,\n      Min hämärä kutsui karkelullen,\n    Laulellen lemmestä lohduttuu\n      Bakkhoksen, siimeessä sylihin tullen.\n    Taivaalta, hiljaa mi tummenee,\n    Tähdet jo tyyninä silmäilee,\n      Ja lauluni ees\n      Aalto entää sees,\n    Mi leikkien Aegean luotoja kaulaa.\n    Tytön polvell' on pantterin pää,\n      Hänen katseensa päihdyttää;\n    Mut virran kiitävän kaltahalla.\n      Viinipuun vehreiden oksien alla,\n      Arat faunit lempeä laulaa,\n      Nuo viekkahat veikot.\n      Nuo kelmit, nuo nauravat peikot.\n    Arat faunit lempeä laulaa.\n\n              2.\n\n    Lennosta uupuneet\n      Pitkän jo oomme päivän,\n    Ikävät on askeleet\n      Läpi öisen ankean häivän.\n    Siipemme väsyneet virkistäy\n    Heloviinein, hehkuin mi ennättäy\n      Elon maljoihin lähteestä valkeuden,\n      Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden;\n      Näet päivyt, ehtinyt maillehen,\n    On viinille säihkynsä suonut:\n      On auringon-aarteita tertut nää,\n      Valon lähteitä sen, mihin silmäjää\n      Hän, tuonelan maille mi raueten jää,\n      Jumalhurmaa kun hetken on juonut.\n\n              3.\n\n    Ja malja Zeullen ja Lemmellen,\n      Ja malja poijalle Maian[8]\n    Ja kunnia immelle kolmellen,[9]\n      Suloparvelle neljän Aglaian.\n    Mut seppelet sorjimmat, hohtavimmat\n      Ajan-neidoille solmikaat,\n    Ja maljat luvuttomat, laatuisimmat,\n      Ja Bakkhosta kutsukaat!\n    On parhain tuo, joka parhain suo\n    Ja kerskuvan haastelun luistavaks luo\n    Ja kutsuvi kisahan kimmat.\n    Me kiidämme, kunnekka siukuen\n    Me syöksymme säihkyhyn lähtehen;\n    Kun kohoomme höyhenet valuen sitten,\n    Veen vihmomme keskehen kukkasitten.\n      Me hehkumme, hehkumme. Kuule!\n    Idän immet, vettä mi viisti,\n    Kristalliluolahan saaliina riisti\n      Mysian Hylaan, sankarin, lemmikin;\n      Niinpä nyt, niinpä nyt me\n    Nuoren jumalan syliimme suljemme,\n    Karkelusaatossa kiitäen kuljemme,\n    Huimasti huutojen, laulujen soiden,\n      Vangiksi saimme sun, saimme sun, lemmikin!\n\nVieraat ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan. Kun runoilija samalla on\nisäntä, ovat hänen säkeensä tietysti sitä parempia.\n\n\"Läpeensä kreikkalaista\", Lepidus sanoi, \"sellaista kielen rajuutta ja\nvoimaa on roomalaisen runoilijan mahdoton matkia.\"\n\n\"On ainakin räikeä vastakohta\", Klodius virkkoi koettamatta peittää\näänensä ivallista sävyä, \"olemassa tämän ja Horatiuksen vanhankuluneen\nja yksinkertaisen oodin välillä, jonka äsken kuulimme. Sävel on ihanan\njoonilainen; se sana tuo mieleeni maljan -- toverit, malja ihanan Ionen\nkunniaksi!\"\n\n\"Ione -- nimi vivahtaa kreikkalaiselta\", Glaukus sanoi matalalla\näänellä. \"Juon mielihyvin hänen terveydekseen. Mutta kuka on Ione?\"\n\n\"Olet vastikään tullut Pompeijiin, muuten tietämättömyytesi ansaitsisi\nmaanpaon\", Lepidus virkkoi naureskellen. \"Kun et Ionea tunne, et\nmyöskään tunne kaupunkimme ensimäistä kaunotarta.\"\n\n\"Hän on todella harvinaisen kaunis\", Pansa sanoi, \"ja millainen ääni!\"\n\n\"Hän on satakieleltä äänen saanut\", Klodius pisti väliin.\n\n\"Satakieleltä -- suurenmoinen ajatus\", varjo tokasi.\n\n\"Selittäkäähän jo toki!\" Glaukus sanoi.\n\n\"Tiedä siis --\" Lepidus virkkoi.\n\n\"Salli minun puhua\", Klodius huudahti, \"sinun sanasi tulevat suustasi\nkuin kuiva kaisla.\"\n\n\"Ja sinun kuin kivi\", loukattu mutisi itsekseen heittäytyen\nhuolettomasti leposohvansa hyllyvälle patjalle.\n\n\"Tiedä siis\", Klodius sanoi, \"että Ione on muukalainen, joka hiljattain\non tullut Pompeijiin. Hän laulaa kuin Sapho ja hän runoilee itse\nlaulunsa, enkä voi sanoa, tibianko, sitran vai lyyran soitossa hän\nparhaiten on muusan veroinen. Hänen kauneutensa on häikäisevää. Hänen\ntalonsa on erinomainen, niitä koristuksia, niitä jalokiviä -- niitä\npronssiesineitä! Hän on rikas ja yhtä antelias kuin rikas.\"\n\n\"Hänen rakastajansa\", Glaukus virkkoi, \"tietysti huolehtivat siitä,\nettei hän nälkää näe; ja raha pian hankittu on yhtä pian menetetty.\"\n\n\"Hänen rakastajansa -- siinäpä arvoitus onkin! Ionessa on vain yksi\npaha vika -- hän on siveä. Koko Pompeiji on maassa hänen edessään,\nmutta hänellä ei ole rakastajaa; hän ei tahdo liioin mennä naimisiin.\"\n\n\"Ei rakastajaa?\" Glaukus toisti.\n\n\"Hänellä on Vestan mieli, mutta Venuksen vyö.\"\n\n\"Mikä sattuva vertaus\", varjo tokaisi.\n\n\"Ihmettä!\" Glaukus huudahti. \"Saanko häntä koskaan nähdä?\"\n\n\"Vielä tänä iltana\", Klodius sanoi, \"mutta emmekö voisi --\", hän jatkoi\nravistellen jälleen noppapussia.\n\n\"Olen valmis\", kohtelias Glaukus vastasi. \"Pansa, käännä kasvosi\nmuualle!\"\n\nLepidus ja Sallustus menivät \"kruunua ja klaavaa\", ja varjo katseli,\nkun Glaukus ja Klodius vakavina syventyivät noppapelin vaihteluihin.\n\n\"Polluks avita\", Glaukus huudahti, \"jo toisen kerran olen heittänyt\n_caniculaen_\" (matalin heitto).\n\n\"Venus on nyt minulle suosiollinen\", Klodius virkkoi ravistellen kauan\nnoppapussia. \"Oi, _ahna Venus_ -- siinä on Venus itse\", kun hän\njumalattaren nimeä lausuessaan sai korkeimman silmämäärän, \"joka\nainakin niitä suosii, jotka rahaa voittavat.\"\n\n\"Venus on tyytymätön minuun\", Glaukus virkkoi kevyesti, \"en ole koskaan\nuhrannut hänen alttarilleen.\"\n\n\"Joka Klodiuksen kanssa pelaa\", Lepidus kuiskasi, \"saa Plautuksen\nCurculion lailla olla valmis peliin panemaan koko omaisuutensa.\"\n\n\"Glaukus parka -- hän on yhtä sokea kuin Fortuna (onni) itse\",\nSallustus lisäsi samalla äänellä.\n\n\"En pelaa enää\", Glaukus sanoi, \"olen hävinnyt 30 sestertiota.\"\n\n\"Pahoittelen --\", Klodius alkoi.\n\n\"Mikä kelpo mies\", varjo kuiskasi.\n\n\"Kaikin mokomin\", Glaukus huudahti \"häviöni korvaa tietoisuus siitä,\nettä sinä olet minun voittajani.\"\n\nKeskustelu muuttui jälleen yleiseksi ja vilkkaaksi, viiniä kaadettiin\nrunsaammin; ja Glaukuksen vieraat ylistivät jälleen Ionea maasta\ntaivaaseen.\n\n\"Jottei tarvitsisi tähdistä vetoa lyödä, käykäämme katsomaan tuota\nkaunotarta, joka saa kaikki tähdet kalpenemaan\", Lepidus sanoi.\n\nKlodius, joka näki mahdollisuudet noppapelin jatkoon vähäisiksi,\nsuostui ehdotukseen ja Glaukus, joka kyllä kohteliaana isäntänä kehotti\nvieraitaan kemuja jatkamaan, ei voinut salata Ionesta lausuttujen\nkiitosten herättämää uteliaisuuttaan. He päättivät sen vuoksi kaikin\n(Pansaa ja varjoa lukuunottamatta) lähteä kauniin kreikattaren taloon.\nKerran vielä juotiin Glaukuksen ja Tiituksen kunniaksi -- viimeinen\nruokaluku lausuttiin -- tultiin portaat alas -- kuljettiin valaistun\natriumin kautta -- ja sivuutettuaan onnellisesti kynnyksen eteen\nmuovaillun koiran olivat he Pompeijin vilkkailla ja sorisevilla\nkaduilla juuri laskeneen kuun hämärässä.\n\nHe kulkivat siinä kaupunginosassa, jossa jalokivikaupat olivat,\nja joissa näytteille asetetut helmet sädehtivät ja heijastuivat\nmonin värein, ja saapuivat vihdoin Ionen asuntoon. Vestibulum oli\nmonin lampuin valaistu; tablinumin seinillä riippui ommeltuja\npurppuraverhoja, sen seinät ja mosaiikkilattia uhkuivat taiteilijan\nvalitsemia rikkaita värejä, ja pylväistössä, joka vei tuoksuvaan\npuutarhaan, he näkivät Ionen ihailijainsa ja suosijainsa keskessä.\n\n\"Etkö sanonut häntä atenalaiseksi?\" Glaukus kuiskasi astuessaan\nperistyleen.\n\n\"En, hän on Napolista.\"\n\n\"Napolista!\" Glaukus toisti; ja samassa hän näki, joukon väistyessä\nsyrjään, Ionen, saman ihanan vartalon, samat loistavat silmät, jotka\njoku kuukausi sitten olivat niin kiinteästi hänen muistiinsa painuneet.\n\n\n\n\n4 LUKU.\n\nIsiksen temppeli. -- Pappi. -- Arbakeen luonnetta selitetään.\n\n\nPalaamme egyptiläiseen. Näimme Arbakeen viimeksi iltapäivällä\nmerenrannalla eroamassa Glaukuksesta ja tämän ystävästä. Saavuttuaan\nrantaman vilkkaimmalle kohdalle hän pysähtyi ja katseli eteensä\nleviävää eloisaa näyttämöä kädet ristissä ryntäillä ja katkera myhäily\nsynkissä kasvoissaan.\n\n\"Tyhmiä, lyhytnäköisiä narreja te olette\", hän itsekseen äännähti,\n\"työskentelette tai huvittelette, olette kaupanpuuhissa tai uskoanne\nhoidatte, aina teitä kiihottaa se intohimo, joka teidän pitäisi\nkuolettaa. Kuinka teitä halveksisinkaan, ellen teitä vihaisi -- niin,\nvihaisi! Kreikkalainen tai roomalainen, samantekevä kuka teistä, te\nolette meiltä, Egyptin salaisesta aarteistosta varastaneet valon, joka\nteidän elämällenne antaa hengen. Tietonne -- runoutenne -- lakinne --\ntaiteenne -- barbarisen asekuntonne (kaikki sekin kalpeaa ja\nkatkonaista korkeaan alkukuvaansa verrattuna) kaikki te olette meiltä\nsiepanneet niinkuin orja näpistää isäntänsä juhlan jätteet. Ja te,\njäljittelijöiden matkijat -- roomalaiset muka? -- ei, riistäjälauma --\n_te_ olette meidän isäntiämme! Pyramidit eivät näe enää allaan Ramseen\nsukua, kotkat leijailevat Niilin käärmeen yllä. _Meidän_ isäntiämme --\nei, ei _minun_! Minun henkeni, viisauteni voima vartioi ja kahlehtii\nteitä, vaikkei siteitä näy. Niinkauan kuin viekkaus voiman voittaa,\nniinkauan kuin uskonnolla on helvetti, josta oraakkeli voi\ntietämättömät ihmiset pelastaa, niinkauan viisas mailmaa hallitsee.\nTeidän paheistannekin Arbakes erittää itselleen nautintoja --\nnautintoja joita ei alhainen silmä näe -- rikkaita, loppumattomia\nnautintoja, jommoisia teidän ränstynyt henkenne tympeässä\naistillisuudessaan ei voi tajuta, ei edes uneksia. Lisää, lisää vain,\nte kunnianhimoiset, ja ahneet joukot! Teidän alhainen arvonmerkki- ja\nkvestoriviran nälkänne ja teidän orjamainen palvelevaisuutenne saa\nminut teitä nauramaan ja halveksimaan. Minun valtani ulottuu sinne asti\nmissä on herkkäuskoisia ihmisiä. Minä masennan nekin joukot, jotka\npurppurassa kulkevat. Tebe katoaa ja Egyptikin on vain nimi; koko\nmailma on täynnä Arbakeen alamaisia.\"\n\nNäin kuvitellen egyptiläinen kulki verkalleen eteenpäin ja päästyään\nkaupunkiin kohosi hänen komea vartensa forumille kokoontuneen joukon\nyli ja sitten hän poikkesi pieneen, mutta miellyttävään Isiksen\ntemppeliin.\n\nRakennus oli hiljattain valmistunut; vanhan temppelin oli maanjäristys\nhävittänyt kuusitoista vuotta sitten; ja uuden olivat intoiset\npompeijilaiset kiiruhtaneet heti rakentamaan ja siellä käytiin niin\nahkerasti kuin meillä uudessa kirkossa tai vierasta saarnaajaa\nkuulemassa. Jumalattaren oraakkelivastaukset olivat Pompeijissa hyvässä\nhuudossa eivät vain salakähmäisen kieliasunsa, vaan myöskin sen\nluottamuksen vuoksi, jonka ne olivat herättäneet. Vaikkei niissä aina\nilmennytkään jumalallista piirrettä, ilmaisivat ne kuitenkin aina syvää\nihmistuntemusta. Ne vastasivat täysin ajan personallisia oloja, olivat\njyrkkänä vastakohtana sille tyhjälle ylimalkaiselle, mikä ilmeni\nhilpailevien temppelien oraakkelilauseissa. Kun Arbakes saapui\naitauksen luo, joka erotti suuren yleisön pyhäköstä, huomasi hän suuren\njoukon kaikenkarvaista väkeä, ja erikoisesti kauppiassäätyyn kuuluvaa,\nkokoontuneen syvään ja kunnioittavaan hartauteen vaipuneena lukuisien\naukealle asetettujen alttarien eteen. Seitsemää paroslaisen marmorin\npeittämää porrasastinta myöten päästiin pyhäkköön (cella), jonka\nseinäkomeroissa oli runsaasti kuvapatsaita ja jonka seinät olivat\nkoristetut Isikselle pyhitetyillä granaattiomenilla. Sisempänä näkyi\nkorkeahkolla jalustalla kaksi veistosta, toinen Isiksen, toinen hänen\nseuralaisensa, vaiteliaan ja salaperäisen Oruksen. Pyhäkössä oli vielä\nmuitakin jumalankuvia, jotka kuuluivat egyptiläisen jumalattaren\nhoviseurueeseen, -- hänen sukulaisensa, moniniminen Bakkus, kyprolainen\nVenus kylvystä noustessaan, kreikkalainen jäljitelmä hänestä itsestään,\nkoiranpäinen Anubis, Apishärkä ja paljon muita kaikennäköisiä ja\ntuntemattomia egyptiläisiä jumalankuvia.\n\nEmme saa kuitenkaan olettaa, että Suur-Kreikan kaupungeissa Isistä\npalvottiin sellaisin muodoin ja menoin, jotka hänelle oikeastaan\nkuuluivat. Etelän alku- ja sekakansat sekottivat yhtä ylimielisesti\nkuin tietämättömästi kaikkien aikojen ja maitten uskonnot. Ja Niilin\nsynkät mysteriat olivat Kefisuksen ja Tiberin uskonnoista saaneet\nsatoja epämuodostumia ja sekaannuksia. Pompeijin Isistemppelissä oli\nsekä roomalaisia että kreikkalaisia pappeja, joilla ei ollut\naavistustakaan jumalattaren entisten palvojien kielestä tai tavoista.\nJa kunniakkaitten kuninkaitten jälkeläinen varmaankin, näennäisesti\nsyvää hartauttaan osottaessaankin, salaa nauroi niitä tyhjänpäiväisiä\nleikittelyjä, jotka muka jäljittelivät tuon hehkuvan ilmaston\njuhlallista ja vakavaa Isispalvontaa.\n\nKahtena rivinä seisoivat portailla uhripapit, valkoisiin vaippoihin\nkääriytyneinä; ylimpänä seisoi kaksi ala-arvoisempaa pappia, toisella\nkädessä palmunoksa, toisella viljantäyteinen saviastia. Etualan\npienessä aukeamassa tungeskeli Isiksen palvojia.\n\n\"Ja mikä\", Arbakes kuiskasi eräälle heistä, nähtävästi\naleksandrialaista kauppaa harjottavalle kauppiaalle (se elinkeino\nnähtävästi on egyptiläisen jumalattaren Pompeijissa tutuksi tehnytkin),\n\"mikä saa teidät kokoontumaan kunnioitettavan Isiksen alttarien ääreen?\nPäättäen valkopukuisesta joukosta on kysymyksessä uhraus ja pappien\nläsnäolo viittaa siihen, että odotetaan oraakkelivastausta. Mihin\nkysymykseen vastausta kaivataan?\"\n\n\"Me olemme kauppiaita\", vastasi puhuteltu (joka ei ollut sen vähempi\nkuin Diomedes) niinikään hiljaa, \"joiden täytyy saada tietää, mikä on\nniiden laivojen kohtalo, jotka huomenna lähtevät Aleksandriaan. Olemme\nuhrimme tuoneet ja odotamme jumalattaren vastausta. Kuten puvustani\nnäet, en ole niitä, jotka ovat pyytäneet pappia uhraamaan, mutta\nJupiter auta, olenpa yhtä halukas kuulemaan laivastoni kohtalosta.\nMinulla on pikku kauppa, minullakin, kuinka tulisinkaan ilman toimeen\nnäinä ahtaina aikoina.\"\n\nEgyptiläinen vastasi vakavana: \"Oikeastaan Isis on maanviljelyksen\njumalatar, mutta ei kylläkään vähemmän kaupan suojelija.\" Kääntyen\nsenjälkeen itäänpäin Arbakes näytti vaipuvan hartaaseen rukoukseen.\n\nNyt astui keskelle portaita kiireestä kantapäihin valkoisiin puettu\npappi; kaksi muuta pappia vapautti ne, jotka tähän asti olivat ylinnä\nseisoneet; he olivat vyötäisiin asti alasti ja alaruumiin peitti\nvalkoinen, väljä vaippa. Samassa puhalsi portaitten alapäässä istuva\npappi juhlallisen sävelen pitkästä puhaltimestaan. Portaitten\nkeskellä oli vielä muuan pappi (flamen), pitäen toisessa kädessään\nkruunausseppelettä ja toisessa valkeata sauvaa, ja ikäänkuin lisäten\ntätä idän menoja esittävää maalauksellista taustaa katseli mahtava Ibis\n(egyptiläisten pyhä lintu) muuriltaan mykkänä jumalanpalvelusta tai\nkierteli portaitten alapäässä olevan alttarin ympärillä.\n\nSen alttarin ääressä seisoi uhripappi.\n\nKun uhripappi tutki uhrieläimen sisälmyksiä, näyttivät Arbakeen\npiirteet kadottaneen ankaran rauhansa ja muuttuneen syvän hartaiksi --\nne ilahtuivat ja vilkastuivat, kun enteet ilmotettiin suosiollisiksi ja\nkun tuli kirkkaana ja hehkuvana alkoi kuluttaa uhrieläimen pyhitettyä\nosaa myrrhan ja pyhän savun miellyttävissä tuoksuissa. Haudan\nhiljaisuus vallitsi kokoontuneessa joukossa, ja pappien ryhmittyessä\ncellan ympärille astui muuan vyötäisiin asti alaston pappi esiin ja\nrukoili hurjin elein jumalattarelta vastausta. Väsyneenä hän vihdoin\ntaukosi, ja nyt kuului kuvapatsaasta hiljaista mutinaa; kolmasti se\nnyökytti päätään, sen huulet aukenivat ja hontelo ääni lausui seuraavat\nsalakähmäiset sanat:\n\n    \"Nyt ratsujen lailla lainehet lyö\n    ja syvällä aukee hautojen vyö;\n    tulevaisuuden syliinsä pilvet sulkee,\n    mut rauhassa laivanne aalloilla kulkee.\"\n\nÄäni vaikeni -- joukko hengitti vapaammin -- kauppiaat rauhottuivat. --\n\"Ei mikään ole selvempää\", Diomedes aprikoi, \"merellä nousee myrsky\nkuten niin usein näin syksyn tullen, mutta meidän laivamme välttävät\nvaaran. Oi, armollinen Isis!\"\n\n\"Iäisesti olkoon kiitetty jumalatar!\" kauppiaat huudahtivat, \"mikä\nonkaan vakuuttavampaa kuin hänen ennustuksensa!\"\n\nYlipappi kohotti kätensä vaitiolon merkiksi -- sillä Isiskultti kielsi\npuhe-elimien liian suuren käytön, mikä eloisille pompeijilaisille\noli miltei mahdoton pidättyväisyys -- ja suoritti viimeisen\nuhrauksen jumalattaren alttarille; pieneen loppurukoukseen päättyi\njumalanpalvelus ja väkijoukko hajaantui. Mutta joukon vähetessä jäi\negyptiläinen paikalleen ja kun temppeli oli miltei tyhjentynyt,\nlähestyi häntä muuan pappi tervehtien häntä tutunomaisesti.\n\nPapin ulkoasu oli varsin vastenmielinen. Hänen kalju kallonsa oli niin\nmatala ja otsalta niin kapea, että se muistutti Afrikan neekeriä; mutta\nohimoilla olevat suuret ulkonevat pahkurat, joita uudenaikaisen tieteen\nharjottajat nimeltä vain sanovat varkaanmerkeiksi, mutta jotka antiikin\naikoina tunnettiin käytöllisesti (siitä on kuvanveisto todistuksena),\nvain rumensivat tuota muodotonta päätä; otsan pinta oli syvien ja\nsäteettäisten vakojen verkkoama, hänen mustat, pienet silmänsä\npyörivät likaisenkeltaisissa kuopissaan; lyhyt ja paksu nenä oli\nsieramiltaan satyrinomaisesti vääntynyt; paksut, valjut huulet,\nulkonevat poskipäät ja perkamenttimaisen ihon kellervä väri olivat\nomiansa lisäämään sitä kauhun ja epäluulon tunnetta, minkä tämä pää\nmuutenkin näkijässä herätti. Mitä himoja tässä epämuodostumassa\nasuikin, ainakin ruumiinvoimat näyttivät niitä hyvin vastaavan:\nvoimakkaat niskalihakset, leveä rinta, jäntevät kädet ja paksut\nkäsivarret, paljaat kyynärpäähän asti, ilmaisivat ponnistavaa\ntoimitarmoa ja sitkeää kestävyyttä.\n\n\"Kalenus\", egyptiläinen virkkoi tälle papille, \"olet saanut kuvapatsaan\näänen paljon paranemaan minun neuvojani seuratessasi; ja säkeesi ovat\nverrattomat. Ennusta aina onnellista tulevaisuutta, paitsi milloin\ntäyttyminen näyttää tuiki mahdottomalta.\"\n\n\"Ja jos\", Kalenus lisäsi, \"myrsky nouseekin ja tuhoo nuo kirotut\nlaivat, emmekö ole niin ennustaneetkin? Eikö taas ole onnellinen\nratkaisu, jos ne saavat rauhassa kulkea? Rauhaa rukoilee merimies\nEgeanmerellä, niin ainakin Horatius sanoo -- eikö merimies ole rauhassa\nmerellä silloinkin kun hän makaa sen pohjassa?\"\n\n\"Oikein, Kalenus; toivoisin Apekideen ottavan esimerkkiä sinun\nviisaudestasi. Mutta minä haluankin kanssasi haastella juuri hänestä ja\nmuistakin asioista. Voitko viedä minut johonkin pienempään pyhään\nhuoneeseen?\"\n\n\"Tietysti\", pappi vastasi näyttäen tietä erääseen pienehköön\nhuoneeseen, jommoisia oli avoimen pihan ympärillä. Täällä he istahtivat\npienen pöydän ääreen, joka oli kukkuroillaan hedelmiä, kananmunia,\nkylmiä liharuokia ja astioita erinomaista viiniä; pihalle vievän aukon\npeittävä oviverho kehotti miehiä puhumaan hiljaa tai varomaan\nsalaisuuksia puhumasta; he valitsivat edellisen vaihtoehdon.\n\n\"Tiedäthän\", Arbakes virkkoi äänellä, joka tuskin sai ilmavirran\nliikkeelle, niin heikko oli sen sointu, \"että tapani on ollut liittyä\nnuoriin. Heidän taipuisista ja vielä muovaamattomista luonteistaan olen\nvalmistanut itselleni parhaat aseet. Minä kiedon -- tarvon -- muovailen\nniitä mieleni mukaan. Miehistä teen puoluelaisia ja palvelijoita,\nnaisista --.\"\n\n\"Rakastajattaria\", katkaisi Kalenus pahasti irvistäen puheen.\n\n\"Enpä tahdo sitä kieltää. Nainen on henkeni korkein halu ja pyrkimys.\nKuten sinä ruokit uhrieläimiäsi, niin tahdon minä naisia kasvattaa\nnautintojani varten. Tahdon kypsyttää heidän henkensä -- kehittää\nheidän kätkettyjen intohimojensa kukan valmistaakseni hedelmän mieleni\nmukaisen. Minua inhottavat nuo täysinvalmiit ja lakastuvat kurtisaanit;\ntunnen todellista rakkauden viehätystä seuratessani suloisen ja\ntajuttoman viattomuuden kehityskulkua nautintojen ikävöintiin. Sillä\ntiellä minun ei tarvitse pelätä kyllästymistä, ja tarkatessani toisten\ntuoreutta minä säilytän oman mielenikin alati vehmaana. Uhrieni\nnuorista sydämistä saan ainekset taikakattilaani, jonka sisällyksestä\nitse nuorennun. Mutta kylliksi siitä. Sinä tiedät, että joku aika\nsitten tapasin Napolissa sisarusparin, Ionen ja Apekideen, erään\nNapoliin asettuneen atenalaisen lapset. Tunsin vanhemmat, jotka\nkunnioittivat minua ja heidän kuoltuaan minusta tuli sisarusten\nholhooja. Ansaitsin luottamustoimen. Opinhaluinen ja pehmeä nuorukainen\nkulki mielellään siihen suuntaan, jota minä tahdoin hänen kulkevan.\nNaisten ohella rakastan enimmän esi-isieni maan vanhoja muistoja.\nTahdon mielelläni edistää ja levittää vieraisiin maihin (jotka ehkä\nkansottavat heidän kolonioitaan) heidän salaista kulttiaan. Jumalia\npalvellessani minua huvittaa pettää ihmisiä. Apekideelle opetin Isiksen\npyhän palvonnan. Selitin hänelle muutamia niistä merkillisistä\nvertauskuvista, jotka ovat jumalattaren palvonnan sisällyksenä. Herätin\ntuossa uskonnolliseen mietiskelyyn taipuisassa sielussa sen innostuksen\nliekin, joka mielikuvituksesta vie uskoon. Olen tuonut hänet\njoukkoonne; hän on teikäläisiä.\"\n\n\"Niin on\", Kalenus sanoi, \"mutta siten hänen uskoaan elvyttämällä olet\nriistänyt häneltä viisauden. Hänet on kammo yllättänyt kun hän on\nhuomannut, ettei hän enää olekaan petetty; meidän viisaat petoksemme,\npuhuvat patsaamme ja salaportaamme ovat tehneet hänet rauhattomaksi.\nHän kärsii ja kuihtuu; hän käy ja mutisee itsekseen ja kieltäytyy\nolemasta mukana jumalanpalveluksissamme. Hänen tiedetään usein\nseurustelevan henkilöiden kanssa, joita epäillään uuden, kaikki\njumalat kieltävän uskon kannattajiksi, uskon, joka pitää kaikkia\noraakkelilauseitamme itämaisissa taruissa mainitun pahan hengen\nilmauksina. Oraakkelimme -- ah! me tiedämme hyvin, minkä ilmauksia\n_ne_ ovat.\"\n\n\"Sitä minäkin pelkään\" Arbakes virkkoi, \"päättäen niistä moitteista,\njoita hän syyti viimeksi tavatessamme. Viime aikoina hän on minua\nvältellyt. Minun täytyy tavata hänet, täytyy jatkaa oppitunteja; täytyy\njohtaa hänet viisauden kaikkein pyhimpään. Minun täytyy hänelle\nopettaa, että on kaksi pyhyysastetta -- edellinen on _usko_, --\njälkimäinen _harhakuva_, edellinen joukkoja, jälkimäinen viisaita\nvasten.\"\n\n\"Minä olen edellisen asteen kulkenut\", Kalenus sanoi, \"ja arvelen, että\nsinäkin, Arbakes.\"\n\n\"Erehdyt\", Arbakes virkkoi vakavana. \"Uskon vieläkin (en siihen mitä\nopetan vaan siihen mitä en opeta), että luonnossa on pyhyyttä, jolta en\nvoi enkä tahdokaan kieltää tunnustustani. Uskon omaan viisauteeni ja se\non herännyt minussa -- mutta ei enempää siitä. Palatkaamme nyt\nmaallisiin harrastuksiimme. Jos siis täten olen järjestänyt Apekideen\nasiat, mitä aijon Ionelle? Tiedät jo, että aijon tehdä hänestä\nkuningattareni -- morsiamen -- sydämeni Isiksen. Vasta hänet nähtyäni\ntunsin, kuinka syvään rakkauteen luontoni on kykenevä.\"\n\n\"Kuulen tuhansien huulien toistavan, että hän on toinen Helena\",\nKalenus virkkoi maiskuttaen huuliaan, vaikka onkin epätietoista,\nviininkö vaikutuksesta hän sen teki vaiko huomautuksensa\ntäydennykseksi.\n\n\"Niin, Kreikassakaan ei kukaan häntä kauneudessa voittaisi\", Arbakes\narveli. \"Mutta siinä ei vielä kaikki. Hänellä on sielu, jota voi vain\nomaani verrata. Hänen älynsä on naisen älyksi -- terävä -- häikäisevä\n-- syvä. Runo virtailee vaistomaisesti hänen huuliltaan, -- tarvitsee\nvain esittää joku viisas ajatelma, olkoonpa se kuinka monimutkainen ja\nsyvä tahansa, hänen älynsä sen heti käsittää ja hallitsee. Hänen\nmielikuvituksensa ja järkensä eivät ole sodassa keskenään, ne toimivat\nyhdessä samaan suuntaan kuten tuulet ja aallot, jotka kuljettavat\nlaivaa. Kaiken lisäksi hänessä on rohkeaa ajatusitsenäisyyttä; hän voi\nelää mailmassa yksin; hän voi olla yhtä rohkea kuin lempeä. Siinä\nnaisluonne, jommoista olen kaiken elinaikani etsinyt ja jonka nyt vasta\nolen löytänyt. Ionen täytyy tulla omakseni. Häneen minussa on kaksi\nviettiä: himoitsen nauttia sekä hengen että muodon ihanuudesta.\"\n\n\"Eikö hän siis vielä ole sinun?\" pappi kysyi.\n\n\"Ei, hän rakastaa minua -- mutta kuten ystävää. Hän rakastaa minua vain\njärjellään. Hän kuvittelee minussa näkevänsä niitä pikkumaisia hyveitä,\njoita halveksimaan minulla on syvempi hyve. Mutta kerron sinulle\nhänestä enemmän. Veli ja sisar olivat nuoria ja rikkaita. Ione on ylpeä\nja kunnianhimoinen -- ylpeä hengenlahjoistaan -- runoilijakyvyistään --\nseurustelutaitonsa viehättäväisyydestä. Kun hänen veljensä jätti minut\nja tuli joukkoonne, muutti hänkin Pompeijiin ollakseen hänen lähellään.\nHän on antanut kykyjensä loistaa. Hän kokoo suuria joukkoja ympärilleen\njuhliinsa; hänen äänensä hurmaa heidät -- hänen runonsa heidät\nlannistaa. Hänen kunnianhimoansa kutkuttaa, kun häntä sanotaan Erinnan\nseuraajaksi.\"\n\n\"Tai Saphon.\"\n\n\"Mutta Sapho ilman rakkautta! Kehotin itse häntä tälle rohkealle\ntielle -- tähän turhamaisuuden ja huvituksen antaumukseen. Tahdon\nantaa hänen syventyä tämän paheiden kaupungin herkutteluihin ja\nloistoon. Huomaa, Kalenus! Haluan herpaannuttaa hänen henkensä. Se on\nkuitenkin ollut liian puhdas omaksuakseen niitä vaikutteita, joista\ntoivoin, etteivät ne pääsisi ohi jättämättä merkkiä tähän kirkkaaseen\nkuvastimeen. Toivoin hänen ympärilleen turhamaisia, tyhjänpäiväisiä\nkeikari-ihailijoita (joita hänenlaisensa täytyy halveksia), jotta hän\nparemmin ymmärtäisi todellista rakkautta. Sitten väsymyksen hetkinä,\njotka kiihottunutta mielialaa seuraavat, minä heitän verkkoni --\nherätän hänen mielenkiintonsa -- ärsytän hänen intohimoaan -- valtaan\nhänen sydämensä. Sillä eivät vain nuoruus, kauneus ja eloisuus kykene\nvallottamaan Ionea. Hänen kuvitusvoimansa on voitettava, ja Arbakeen\nelämä on tähän asti ollut tällaisten kuvitusvoimien voittokulkua.\"\n\n\"Ja etkö pelkää kilpailijoitasi? Italian naisten liehijät ovat\nkuuluisat taitavuudestaan.\"\n\n\"En. Hänen kreikkalainen mielensä halveksii barbarisia roomalaisia ja\nhän halveksisi itseään, jos hän tuntisi rakkautta johonkin tämän suvun\nvesaan.\"\n\n\"Mutta sinä itse olet egyptiläinen, et kreikkalainen.\"\n\n\"Egypti\", Arbakes vastasi, \"on Atenan äiti. Sen suojelija Minerva, on\nmeidän jumaliamme, ja kaupungin perustaja, Kekrops, oli pakolainen\nEgyptin Saisista. Tämän olen hänelle jo kertonut ja minussa hän\nkunnioittaa, maailman vanhinta hallitsijasukua. Mutta nyt minun täytyy\ntunnustaa, että viime aikoina minussa on herännyt epäilyksiä hänen\nsuhteensa. Hän on vaiteliaampi kuin ennen; hän rakastaa alakuloista\nja surullista musiikkia, hän huokailee ilman näkyvää syytä. Se\nvoi olla heräävää rakkautta, se voi olla rakkauden puutetta. Joka\ntapauksessa on aika toteuttaa suunnitelmani hänen hengestään ja\nsydämestään; edellisessä tapauksessa suunnata hänen rakkautensa minuun,\njälkimäisessä herättää se minuun. Tästä syystä olen sinut hakenut.\"\n\n\"Ja miten voin sinua auttaa?\"\n\n\"Aijon kutsua hänet juhlaan luokseni. Tahdon häikäistä, hämmentää,\nsytyttää hänen aistinsa. Kaikki taitomme -- ne taidot, joihin Egypti on\nnuoret oppilaansa harjottanut, -- kaikki täytyy käyttää ja uskonnon\nsalaisuuksien varjossa tahdon hänelle ilmaista rakkauden arvotukset.\"\n\n\"Ah, nyt käsitän -- tarkotat noita hekuman juhlia, jommoisia me\npidättyväisyyden valan vannoneet Isiksen papit luonasi olemme\nviettäneet.\"\n\n\"Ei, ei. Luuletko, että hänen puhtaat silmänsä jo ovat valmistuneet\nsellaista näkemään. Ei, ensin meidän täytyy kietoa veli -- se on\nhelpompi tehtävä. Kuuntele ohjeitani!\"\n\n\n\n\n5 LUKU.\n\nLisää kukkastytöstä. -- Rakkauden edistysaskeleita.\n\n\nAurinko pilkisti iloisena Glaukuksen huoneeseen, jota, kuten jo olen\nmaininnut, nimitettiin \"Ledan kammioksi\". Valo tuli ylhäällä olevista\npienistä ikkunoista ja puutarhaan vievästä ovesta; puutarha on etelän\nasukkaille mitä meille on huvihuone. Sen pienuus ei sallinut sitä pitää\nkävelypaikkana, mutta sen täyttämät kirjavat ja värikkäät kukat olivat\nomiansa tekemään sen niin viehättäväksi, mikä vain etelän ilmastolle on\nominaista. Ja tuoksut, joita tuuli läheiseltä mereltä kuljetti,\ntäyttivät huoneen, jonka väriuhkuiset seinät kilpailivat ihanimpien\nkukkien kanssa. Päämaalauksen ohella, joka esitti Ledaa ja Tyndarusta,\nkohtasivat ihastunutta silmää vielä muutkin ensiluokkaiset kuvataulut.\nYhdessä näemme Kupidon Venusta hyväilevän, toisessa Ariadnen rannalla\nnukkumassa tietämättömänä Teseuksen uskottomuudesta. Vallattomat\nauringonsäteet leikkivät neliölaitteisella lattialla ja loistavilla\nseinillä -- ja vielä veikeämpinä ilakoivat onniautuuden lämpöset säteet\nnuoren Glaukuksen sydämessä.\n\n\"Olen nähnyt hänet\", hän sanoi mitellen ahtaan huoneensa lattiaa, \"olen\nkuullut hänen puhuvan -- olen puhutellut häntä. Olen kuunnellut hänen\nkaikuvaa lauluaan ja hän lauloi kunniasta ja Kreikasta. Olen vihdoinkin\nlöytänyt unelmieni kauan haetun ihanteen ja kyprolaisen kuvanveistäjän\nlailla olen saanut hengen mielikuvitukseni luomalle.\"\n\nRakastuneen Glaukuksen yksinpuhelu olisi kenties kestänyt vielä\nkauemminkin, mutta samassa huoneen oviaukon tummensi varjo, ja nuori\ntyttö, vuosiltaan vielä lapsi, häiritsi hänen yksinäisyyttään. Hän oli\npuettu yksinkertaiseen, valkoiseen tunikaan, joka ulottui kaulasta\nnilkkoihin; toisessa kädessä hänellä oli kukkaskori, toisessa\npronssinen vesiastia. Hänen piirteensä olivat kehittyneemmät kuin hänen\nikäisillään yleensä, mutta ne olivat pehmeät ja naiselliset ja olematta\nvarsinaisesti kauniit teki ilmeikkäisyys ne viehättäviksi; niiden\nilmeissä oli jotakin lempeää, jotakin syvää tuskaa tuntevaa. Salainen\nsuru, hiljainen kärsimys oli tappanut hymyn, mutta ei vienoa suloutta\nhänen huuliltaan; hänen silmiensä huolekas ja varovainen ilme sai\njokaisen aavistamaan, mitä tuskaa hän oli syntymästään asti saanut\nkärsiä. Hän oli sokea; mutta silmistä sitä ei nähnyt, niiden\nsuruvoittoinen, alistuva välke oli kirkas, iloinen ja puhdas.\n\n\"Minulle sanottiin Glaukuksen olevan täällä\", hän virkkoi, \"saanko\ntulla?\"\n\n\"Ah, Nydiani\", kreikkalainen sanoi, \"sinäkö se olet? Tiesin, ettet\nkutsumustani laimiinlöisi.\"\n\n\"Glaukus on yhä entinen itsensä\", Nydia punastuen virkkoi, \"sillä hän\non aina ollut hyvä sokealle tytölle.\"\n\n\"Kuka voisi muuta ollakaan?\" Glaukus sanoi hellästi, uskollisen veljen\näänellä.\n\nNydia huokasi ja jatkoi sitten hetken vaijettuaan vastaamatta toisen\nhuomautukseen: \"Olet hiljan palannut?\"\n\n\"Kuusi päivää olen ollut Pompeijissa.\"\n\n\"Ja voit hyvin? Ah, tarvinneeko sitä kysyäkään -- sillä voiko kukaan,\njoka saa katsella kaikkien niin ihanaksi kertomaa maata -- voiko kukaan\nsellainen pahoin voida?\"\n\n\"Hyvin jaksan. Entä sinä, Nydia -- kuinka oletkaan kasvanut? Ensi\nvuonna saat jo miettiä, minkä vastauksen sulhasellesi annat.\"\n\nUusi puna kihosi Nydian poskille, mutta nyt hän rypisti kulmiaan. \"Olen\nottanut mukaani muutaman kukan\", hän sanoi vastaamatta toisen\nhuomautukseen, joka näytti hänessä herättävän mielipahaa; ja hapuillen\npöydän luo, jonka ääressä Glaukus seisoi, hän pani korinsa sille. \"Ne\novat mitättömiä, mutta juuri poimittuja.\"\n\n\"Ne ovat kuin Floran itsensä lahjottamia\", Glaukus virkkoi\nystävällisesti, \"ja minä toistan sulottarille antamani lupauksen, etten\nmuita seppeleitä pidä kuin niitä, jotka sinun kätesi ovat sitoneet.\"\n\n\"Ja kuinka kukat jaksavat viridariumissasi? Menestyvätkö ne hyvin?\"\n\n\"Mainiosti, aivankuin larit olisivat niitä hoitaneet.\"\n\n\"Ah, se ilahuttaa minua; sillä poissaollessasi kävin mikäli ehdin niitä\nkastelemassa.\"\n\n\"Kuinka voin sinua kiittää, kaunis Nydia\", kreikkalainen virkkoi. --\nVähän aavisti Glaukus, kuinka tarkkaan hänen mielikukkansa Pompeijissa\nmuistettiin.\n\nLapsen käsi vapisi ja hänen rintansa aaltoili tunikan alla. Hän\nkäännähti hämillään. \"Aurinko polttaa tänään kukkaparat\", hän sanoi,\n\"ja ne kaipaavat minua; olen ollut viime aikoina sairas enkä ole niitä\nollut yhdeksään päivään huoltamassa.\"\n\n\"Sairas, Nydia -- mutta poskillasihan on enemmän väriä kuin viime\nvuonna.\"\n\n\"Olen usein sairas\", sokea tyttö sanoi liikutetuin äänin, \"ja mitä\nsuuremmaksi kasvan sitä enemmän kärsin sokeudestani. Mutta nyt kukkieni\nluo.\" Näin sanoen hän nyökäytti päätään ja pujahti viridariumiin, jossa\nalkoi kastella kukkia.\n\n\"Nydia parka\", Glaukus ajatteli tyttöä katsellen. \"Kohtalo on kova. Et\nnäe maata -- et aurinkoa -- et merta -- et tähtiä -- ja ennenkaikkea et\nvoi nähdä Ionea.\"\n\nNämä sanat johtivat hänen ajatuksensa jälleen eilisiltaan, mutta hänen\nunelmansa katkaisi nyt sisään astuva Klodius. Merkillisenä todistuksena\nsiitä, kuinka paljon yksi ainoa ilta oli voinut kiihdyttää atenalaisen\nrakkautta Ioneen, mainittakoon, että vaikka hän oli Klodiukselle\naijemmin uskonut salaisuutena ensimäisen kohtauksensa Ionen kanssa\nja minkä vaikutuksen se oli häneen tehnyt, hänestä nyt tuntui\nvastenmieliseltä edes mainita hänen nimeään vieraan aikana. Hän oli\nnähnyt Ionen puhtaana ja viattomana Pompeijin kevytmielisinten ja\nturmeltuneimpien elostelijoiden joukossa ja saavan suloudellaan\npikemmin kuin pidättäväisyydellään osakseen rohkeimpienkin\nkunnioituksen, muuttaen aistillisintenkin ja vähimmän ihanteellistenkin\nmielialan toiseksi; hänen henkevä ja hienostunut älynsä vaikutti toisin\nkuin Kirken tarinassa, hän muutti eläimet ihmisiksi. Ne jotka eivät\nhänen henkevyyttään tajunneet, ne hurmasi hänen kauneutensa; ne jotka\neivät runoutta ymmärtäneet, ihastuivat hänen äänensä melodiseen\nsointuun. Nähdessään Ionen olemuksellaan puhdistavan ja kirkastavan\nkaiken olevaisen, hän tunsi ensi hetkestä oman arvonsa; hän tunsi,\nkuinka huonosti hänen toverinsa ja toimensa vastasivat hänen unelmiensa\njumalatarta. Verho oli poistunut hänen silmistään. Hän huomasi, mikä\nmittaamaton juopa erotti hänet itsensä tovereistaan, joita huvituksien\npettävä verkko oli tähän asti verhonnut; häntä innostutti oma\nrohkeutensa kun hän uskalsi tavotella Ionea. Hän tunsi, että hänen\ntästä lähin täytyy pyrkiä korkeampiin päämääriin. Hän ei enää mielinyt\nalhaisien korvien kuultavaksi lausua nimeä, joka hänen polttavassa\nmielikuvituksessaan oli muodostunut pyhän ja jumalallisen merkiksi.\nIone ei ollut enää vain kaunis nainen, joka oli kerran nähty ja jota\nintohimoisesti kaivattiin -- hän oli valtijatar, hänen sielunsa\njumalatar. Kukapa ei ole samaa tunnetta kokenut? Joka sitä ei ole, ei\nse ole koskaan rakastanut.\n\nKun siis Klodius hänelle intoilevin elein kuvaili Ionen kauneutta,\ntunsi Glaukus vastenmielisyyttä ja inhoa, että sellaiset huulet\nuskalsivat häntä ylistää; hän vastaili kylmästi, ja roomalainen\nkuvitteli jo, että hänen intohimonsa oli sammunut, ennenkuin se oli\nkehittynytkään. Eikä Klodius siitä ollut pahoillaan, sillä hän toivoi\nGlaukuksen naivan vieläkin rikkaamman perijättären, Julian, Diomeden\ntyttären, jonka kullan tuo peluri arveli helposti voivansa itselleen\nsiepata. Keskustelu ei ollut nyt niin vilkasta ja sujuvaa kuin ennen,\nja tuskin Klodius oli hänet jättänyt, kun Glaukus jo lähti Ionea\ntapaamaan. Ovella hän jälleen kohtasi Nydian, joka oli lopettanut\nmiellyttävän toimensa. Hän tunsi heti Glaukuksen askelet.\n\n\"Menet aikaisin ulos\", hän virkkoi.\n\n\"Niin, Kampanian aamuhetket rankaisevat niitä laiskureita, jotka\nunohtavat ne.\"\n\n\"Ah, kunpa minäkin voisin niistä nauttia!\" sokea tyttö äännähti, mutta\nniin ettei Glaukus hänen valitustaan kuullut.\n\nTessalitar viivähti hetken paikallaan ja lähti sitten kotiaan kohden\nohjaten askeliaan pitkällä sauvallaan, jota hän osasi käytellä varsin\ntaitavasti. Hän jätti pian upeammat kadut ja painui kaupunginosaan,\njolla sivistyneitten ja säädyllisten kansalaisten korvissa oli huono\nkaiku. Mutta hänen onnettomuutensa pelasti hänet näkemästä ympärillä\nversovan paheen alhaisia ja raakoja todistuskappaleita.\n\nHän kolkutti erään ruokalan tapaisen rakennuksen takaportille. Se\naukeni ja raaka ääni käski hänen tehdä tilin ansaitsemistaan\nsestertioista. Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi toinen, hieman\nmiellyttävämpi ääni:\n\n\"Mitä puhua noista pikku ansioista, Burbo? Tytön ääntä tarvitaan taas\npian rikkaan ystävämme öitsilöissä ja kuten tiedät hän maksaa hyvin\nsatakielistään.\"\n\n\"Oi, en tahdo -- en voi!\" Nydia huudahti vavisten. \"Tahdon kerjätä\naamusta iltaan, mutta älkää lähettäkö minua sinne!\"\n\n\"Ja miksi ei?\" sama ääni kysyi.\n\n\"Koska -- koska olen niin nuori ja hyvin kasvatettu ja ne naistoverit,\njotka siellä tapaan, eivät ole sopivia seuraa --.\"\n\n\"Burbon orjattarelle\", ääni täydensi pilkallisesti ja raa'asti nauraen.\n\nTessalitar pani kukat pois, painoi päänsä käsiinsä ja itki hiljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin Glaukus ehti napolittaren asunnolle. Hän tapasi Ionen\nistumassa palvelijattariensa joukossa, jotka olivat täydessä työn\ntouhussa. Harppu oli hänen vieressään, sillä Ione oli tänään tavallista\ntoimettomampi, ehkä myöskin tavallista miettivämpi. Glaukuksesta hän\noli nyt kauniimpi aamuvalaistuksessa ja yksinkertaisessa puvussaan kuin\neilisiltana lamppujen häikäisevässä loisteessa ja juvelikoristeissaan;\nja vieläkin enemmän hän ihastui huomatessaan hänen läpikuultavan,\nkalpean poskihipiänsä leimahtavan vereväksi hänen lähestyessään.\nMairesanoihin tottuneena hän unohti tavalliset lauseensa puhutellessaan\nnyt Ionea. Hän tunsi, ettei ole tarvis käyttää sanoja, missä katse\npuhuu enemmän. He haastelivat Kreikasta. Siinä oli aine, josta Ione\nmieluummin kuuli puhuttavan kuin itse kertoi; siitä aineesta ei\nkreikkalaisen kertomisinto koskaan ehtynyt. Hän kuvaili Ionelle\nhopeaolivilehtoja, jotka vielä nytkin peittävät Ilissuksen rantoja,\ntemppeleitä, joista aarteet oli miltei kaikki ryöstetty -- mutta kuinka\nihania ne ovat raunioinakin! Hän puhui vapauttaja Harmodiuksen ja\nmainion Perikleen nyt yksinäisestä kaupungista ja valaisi nuo ajat niin\nkorkealta, että sieltä lähtevä valo hälvensi kaikki synkät varjot. Hän\noli nähnyt tämän runojen maan enimmäkseen nuoruusvuosiensa\nrunohohteisena aikana ja hänen isänmaalliset tunteensa olivat\nliittyneet noihin varhaisiin elämäniloisiin aikoihin. Ja Ione kuunteli\nhäntä hartaana ja miettivänä; tuo ääni ja nuo kuvaukset olivat\narvokkaammat kuin hänen lukuisien ihailijoittensa hiushienot imartelut.\nOliko rikos rakastaa maanmiestään? Hän rakasti hänessä atenalaista.\nHänen heimonsa jumalat, hänen unelmiensa maa puhuivat hänen huulillaan.\n\nTästä lähin he tapasivat toisensa joka päivä. Viileinä iltoina he\nsoutelivat tyynelle merelle. Iltaisin he löysivät toisensa Ionen\npylvästöissä ja halleissa. Heidän rakkautensa oli äkkiä puhjennut,\nmutta se oli väkevä, se täytti kaikki heidän sielunsa syvyydet. Sydän,\najatus, aistit, mielikuvitus -- kaikki olivat sen palvelijoita ja\npappeja. Ja jos esteen panet kahden ruumiin välille, joita verenveto\nlähentää, niin ne kohtaavat ja yhtyvät siinä samassa; he kummastelivat\nvain, kuinka he olivat voineet niin kauan elää erillään toisistaan. Oli\naivan luonnollista, että he rakastivat toisiaan. Nuoria, kauniita ja\nrikkaita kun olivat -- samaa säätyä ja samaa henkeä -- ei mikään\nestänyt heitä yhtymästä. Heidän mielestään taivaskin hymyili heidän\ntunteilleen. Niinkuin vainotut hakevat suojaa kirkosta, niin hekin\ntekivät rakkautensa alttarista sen turvapaikan, joka suojeli heitä\nmaallisilta suruilta. He koristelivat sen kukkasin -- tietämättä, että\nniihin on usein käärme kätkeytyneenä.\n\nEräänä iltapäivänä, viidentenä heidän ensitapaamisestaan Pompeijissa\nGlaukus ja Ione olivat valitun ystäväjoukon kera palaamassa\nvenematkalta. Heidän veneensä keinui kevyenä tyvenillä laineilla,\njoiden kuvankirkkaan pinnan vain airot hämmensivät. Muun seuran\niloisesti rupatellessa Glaukus makasi Ionen jalkain juuressa ja hän\nolisi mielellään katsonut häntä kasvoihin, mutta ei uskaltanut. Vihdoin\nIone katkaisi äänettömyyden.\n\n\"Veli rukka\", hän huoaten virkkoi, \"kuinka hän ennen riemuitsikaan\ntällaisesta hetkestä!\"\n\n\"Veljesi?\" Glaukus sanoi. \"En ole häntä vielä nähnytkään. Vain sinua\najatellessani en ole ketään muuta muistellut, muutenhan olisin jo\ntiedustellut, eikö se nuorukainen, jonka mukana minut jätit Napolissa\nMinervan temppelin edustalla, eikö se ollut sinun veljesi.\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Ja hän on nyt täällä?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Pompeijissa eikä alati sinun luonasi! Mahdotonta!\"\n\n\"Hänellä on muita tehtäviä\", Ione sanoi surullisena. \"Hän on Isiksen\npappi.\"\n\n\"Niin nuorena; ja mikäli tiedän se toimi on varsin ankaraa\",\nlämminsydäminen Glaukus virkkoi kummastellen ja säälien. \"Mikä hänet\nsiihen sai?\"\n\n\"Hän on aina ollut intoileva uskonnollisissa haaveiluissaan. Ja erään\negyptiläisen -- ystävämme ja suojelijamme -- kaunopuheisuus herätti\nhänessä hartaan halun uhrata elämänsä kaikkein salaperäisimmän\njumalattaremme palvelukseen. Ehkä juuri hänen ylitsevuotava intonsa\nlöysi tuon papiston ankarissa säännöissä hänelle sopivan toimialan.\"\n\n\"Eikä hän kadu valintaansa. Toivon hänen olevan onnellisen.\"\n\nIone huokasi ja peitti hunnulla kasvonsa.\n\n\"Toivoin, ettei hän olisi ratkaissut kysymystä niin nopeasti. Ehkä hän\nvielä niiden lailla, jotka liikaa toivovat, pian pettyy toiveissaan.\"\n\n\"Hän ei ole siis onnellinen uudella alallaan. Ja tuo egyptiläinen --\noliko hän itse pappi? oliko hänelle hyötyä toimittaa lisäjäseniä pyhään\nseuraan?\"\n\n\"Ei. Hän sääli vain meidän kohtaloamme. Hän luuli siten edistävänsä\nveljeni asiaa. Me olemme jääneet orvoiksi.\"\n\n\"Kuten minäkin\", Glaukus sanoi sanojaan merkitsevästi korostaen.\n\nIone painoi silmänsä alas vastatessaan:\n\n\"Ja Arbakes tahtoi korvata vanhempiemme tilan. Sinun täytyy oppia\ntuntemaan hänet. Hän kunnioittaa älyä.\"\n\n\"Arbakes! Tunnen hänet jo. Ainakin juttelimme keskenämme kohdatessamme.\nMutta ylistyksestäsi huolimatta en halua häneen lähemmin tutustua.\nKiinnyn kyllä nopeasti kaikkiin, mutta tuo mustapintainen egyptiläinen\nsynkkine katseineen ja kylmine hymyineen synnyttää minussa ahdistavan\ntunteen. Voisi luulla, että hän kreetalaisen Epimenideen lailla\nneljäkymmentä vuotta luolassa elettyään nyt tuntee päivänvalon tuiki\nvastenmieliseksi.\"\n\n\"Niin, hän on kuten Epimenides viisas, lempeä ja hyvä\", Ione vastasi.\n\n\"Oi, kuinka onnellinen hän, kun sinä häntä ylistät. Hän ei kaipaa muita\nhyveitä lainkaan tullakseen minullekin rakkaaksi.\"\n\n\"Hänen rauhansa, hänen kylmyytensä\", Ione sanoi vältellen, \"johtunee\naijemmista kärsimyksistä, niinkuin tuon vuoren (hän osotti Vesuviusta)\njoka etäältä meille näyttää synkältä ja rauhalliselta, mutta kerran on\nelättänyt iäksi sammunutta tulta.\"\n\nIonen näitä sanoja lausuessa katsoivat molemmat vuorta. Taivaanranta\noli peittynyt ruusunhohteisiin pilviin, mutta sen harmaan vuorenhuipun\nyllä, joka kohosi sitä puolitiehen peittävien metsien ja puutarhojen\nkeskeltä, leijui musta ja turmaaennustava pilvi, seudun ainoa synkkä\npiirre. Yhtäkkiä vaistomainen alakuloisuudentunne valtasi heidät\nmolemmat kun he sitä katselivat; se sydämentunne, jonka rakkaus oli\nheihin luonut, ja joka pienimmistäkin ulkoseikoista, vähäisimmänkin\nonnettomuuden uhatessa vie heidät hakemaan turvaa toisiltaan, sai\nheidän katseensa yhtaikaa jättämään vuoren ja kuvaamattoman hellinä\nuppoomaan toisiinsa. Tarvitsivatko he sanoja ilmaistakseen, että he\nrakastivat toisiaan!\n\n\n\n\n6 LUKU.\n\nPyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää verkkonsa\nuutta saalista varten.\n\n\nEsittämässäni kertomuksessa tapahtumat kulkevat nopeasti ja peräkkäin\nkuin näytelmässä. Minä kuvaan aikoja, jolloin tarvittiin päivä\ntuleennuttamaan hedelmiä, jotka muuten vaativat vuosikausia.\n\nArbakes ei ollut viime aikoina käynyt kovin usein Ionea tapaamassa eikä\nollut hänen luonaan nähnyt Glaukusta; hän ei liioin tiennyt siitä\nrakkaudesta, joka niin äkkiä oli luonut esteen hänen suunnitelmilleen.\nJa Ionen veljestä huolehtiessaan hänen oli täytynyt sysätä syrjemmälle\nIonea itseä koskevat aikeensa. Hänen ylpeytensä ja itsekkyytensä olivat\nhärnäytyneet ja levottomat siitä äkkinäisestä muutoksesta, mikä oli\ntuon nuoren miehen vallannut. Hän vapisi ajatellessaan, että hän\nkadottaisi oppikelpoisen suojattinsa ja Isis intomielisen palvelijan.\nApekides ei käynyt enää häneltä neuvoja kysymässä. Harvoin hänet\nnähtiinkään; hän vältteli egyptiläistä, suorastaan pakeni nähdessään\nhänen tulevan vastaansa. Arbakes oli noita käskeviä, voimakkaita\nluonteita, jotka ovat tottuneet toisia hallitsemaan. Häntä hävetti,\nettä saalis, joka oli ollut hänen, oli karkuun päästä. Hän vannoi,\nettei Apekides hänen käsistään luiskahda.\n\nNäitä tuumia hautoen hän kulki sen tiheän lehvikön läpi, joka erotti\nhänen talonsa Ionen asunnosta, matkaten juuri jälkimäisen luo, kun hän\nodottamatta kohtasi tuon nuoren Isiksenpapin, joka silmät maahan\nluotuina nojautui erääseen puuhun.\n\n\"Apekides\", hän lausui laskien luottavasti kätensä nuoren miehen\nolalle.\n\nPappi säpsähti, ja hänen ensi mielijohteensa näytti olleen paeta.\n\"Poikani\", egyptiläinen virkkoi, \"mitä on tapahtunut, kun sinä minua\nalinomaa välttelet?\"\n\nApekides oli vaiti ja synkännäköinen; hän tuijotti yhä maahan, hänen\nhuulensa vavahtelivat ja hänen rintansa kohoili mielenliikutuksesta.\n\n\"Puhuhan, ystäväni, puhu!\" egyptiläinen jatkoi. \"Puhu! Joku taakka\npainaa mieltäsi. Mitä sinä minulta salaat?\"\n\n\"Minä? -- en mitään.\"\n\n\"Mikset minuun enää luota?\"\n\n\"Koska olet osottautunut vihamiehekseni.\"\n\n\"Puhukaamme siitä enemmän\", Arbakes virkkoi matalalla äänellä pistäen\npapin vastahakoisen käden kainaloonsa ja vieden hänet penkille, joita\noli siellä täällä lehdossa. He istuivat -- ja heitä ympäröivä synkkä\nyksinäisyys tuntui hyvin sopivan heidän jäykkään mielialaansa.\n\nApekides oli vasta elämänsä keväässä; silti hän näytti elinvoimiaan\nkuluttaneen enemmän kuin egyptiläinen. Hänen hienot ja säännölliset\npiirteensä olivat kuihtuneet ja värittömät, hänen katseensa oli\nharhaileva ja silmät kiilsivät kuumeista tulta. Hänen vartensa oli\nennen aikojaan koukistunut ja naisellisen pienten käsiensä sinervät,\npullistuneet suonet ilmaisivat veltostuneitten lihaksien väsymystä ja\nheikkoutta. Hänen kasvoissaan huomasi paljon Ionen piirteitä, mutta\nniiden ilme oli vallan toinen kun sitä vertasi siihen juhlavaan ja\nhenkevään rauhaan, joka loi niin jumalallisen ja klassillisen hohteen\nhänen sisarensa kauneuteen. Ionessakin kyllä huomasi innostusta,\nmutta se oli aina kahlittua ja taka-alalla. Se vain lisäsi hänen\nviehätysvoimaansa; sillä jokainen tahtoi herättää sen hengen, joka\nhänessä lepäsi, mutta ei nukkunut. Apekideen piirteet ilmaisivat hänen\nhehkuvan ja intohimoisen luonteensa; silmien hurja palo, ohimoitten\nsuunnaton leveys otsan korkeuteen verraten, huulten värähtely, kaikki\ntämä osotti, että mielikuvitus hallitsi ja tyrannisoi hänen henkistä\nminäänsä. Sisaressa se pysähtyi runon kultaiselle ovelle, veljen se vei\naineettomiin ja saavuttamattomiin pyrkimyksiin, ja ominaisuudet, jotka\ninnoittivat toisen runolijalahjoja, uhkasivat toisen saada henkisiä\nvoimia ylenmäärin käyttämään.\n\n\"Väitit minua vihamieheksesi\", Arbakes virkkoi. \"Ymmärrän syyn tähän\nväärään luuloosi. Olen tehnyt sinusta Isiksen papin. Olet kuohahtanut\nheidän taikatempuistaan ja petoksistaan -- ja luulet nyt, että minäkin\nolen sinua pettänyt -- sinun puhdas mielesi on saastutettu -- luulet,\nettä minäkin olen niitä -- --.\"\n\n\"Sinä tiesit\", Apekides sanoi, \"tämän jumalattoman roskan\nsilmänkääntäjätempuista, miksi sen minulta salasit? Kun sinä kannustit\nminua siihen virkaan, jonka puku nyt on ylläni, kerroit sinä minulle\nniiden miesten pyhästä elämästä, jotka voimansa uhraavat tiedon\netsintään -- ja sinä oletkin hankkinut tovereikseni tietämättömän ja\naistillisen joukon, jolla ei ole muuta tietoa lainkaan kuin mitä\nkarkeimpia petoksia -- sinä puhuit minulle miehistä, jotka kieltäytyvät\nkaikista maallisista nautinnoista omistautuakseen jaloille hyveille --\nja sinä työnsit minut joukkoon, jossa mitä alhaisimmat paheet\nrehottivat; -- sinä puhuit ystävistä, yhteisen hyvän harrastajista, --\nnäin kuinka he kaikkia pettivät ja harhaan johtivat. Oh, sinä olet\nmenetellyt halpamaisesti -- sinä olet minulta riistänyt nuoruuden ilon,\nuskon hyveeseen ja pyhän tiedonjanon. Nuorena, rikkaana, tulisena,\nedessäni kaikki mailman päivänpaisteiset ilot minä kieltäydyin kaikesta\ntästä huokaamatta, ei, iloiten ja riemuiten, sillä ajattelin näin\ntehdessäni saavani tuta jumalallisen viisauden hämäriä mysterioita,\njumalten yhteyttä, taivaan ihanuuksia -- ja nyt -- nyt --.\"\n\nPapin ääni tukahtui nytkähtelevään nyyhkytykseen. Hän peitti kasvot\nkäsiinsä ja suuria kyyneliä tipahteli hänen kuihtuneitten sormiensa\nlomasta ja runsaasti niitä vieri hänen vaatteilleen.\n\n\"Mitä olen luvannut sen täytänkin, ystäväni, holhottini. Kaikki on\nollut vain koetusta, ja sitä loistavammin olet oppiaikasi kestänyt. Älä\najattele enää noita tuhmia petoksia. Älä sekota toisiinsa jumalattaren\norjia hänen pyhimmän pyhättönsä palvelijoihin, sinä huomaat kyllin\narvokkaaksi niihin liittyä. Tästä lähin olen minä sinun pappisi,\nohjaajasi, ja sinä joka nyt kiroot ystävyyttäni, saat elää sitä vielä\nsiunataksesi.\"\n\nApekides kohotti päänsä ja katsahti hapuillen ja epäröiden\negyptiläiseen.\n\n\"Kuule minua\", Arbakes virkkoi vakavana ja juhlallisella\näänellä katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, olivatko\nhe yksin. \"Egyptistä on kotoisin kaikki mailman viisaus; Egyptistä\non peräisin Atenan tieto ja Kreetan taito; Egyptistä ovat lähtöisin\nne monet esihistorian hämärään vaipuneet kansat (paljon aikaisemmin\nkuin Romuluksen laumat levittäytyivät Italian tasangoille ja\nennenkuin ajan ikuisen kiertokulun mukaan kehitys alkoi taistelun\nraakalaisuutta ja pimeyttä vastaan), joilla oli kaikki tiedon aarteet\nja henkisen elämän sulot. Egyptistä tulivat ne pyhän Keres kaupungin\njumalanpalvelusmuodot, joista kaupungin roomalaiset vallottajat ovat\nkaikki uskonnolliset tietonsa ja juhlalliset tapansa saaneet. Ja, nuori\nmies, kuinka luulet tuon Egyptin, kaikkien kansakuntien äidin\nhankkineen suuruutensa ja kaikki kokeneen viisautensa? Se oli syvän ja\npyhän valtiotaidon tulos. Nykykansat kiittävät Egyptiä suuruudestaan,\nEgypti suuruudestaan papistoaan. Itseensä sulkeutuen, vallaten\nihmiskunnan jalomman osan, sen hengen ja uskon herruuden, nämä\nvanhimmat jumalanpalvelijat omasivat jaloimmat tiedot mitä kuolevainen\nvoi käsittää. He näkivät salaisia vertauskuvia tähtitaivaan\nmullistuksissa, vuodenaikojen vaihteluissa, inhimillisten toimintojen\nikuisessa kiertokulussa; tuon suuren he tekivät inhimillisen järjen\nkäsitettäväksi jumalien ja jumalattarien näkyvillä muodoilla ja mikä\ntodellisesti oli valtiohallintoa, sitä he kutsuivat uskonnoksi. Isis on\ntarina -- älä säikähdä! -- Se mitä Isis aistillisesti esittää on\ntodella olemassa ja on kuolematonta. Isis ei ole mitään. Luonto jota se\nesittää, on kaiken äiti, -- salaperäinen, ikivanha, käsittämätön\nkaikille muille paitsi harvoille valituille. 'Ei kukaan kuolevaisista\nole huntuani kohottanut', niin on sanonut se Isis, jota sinä olet\npalvonut; mutta viisaat ovat sen tehneet ja me voimme nyt nähdä tuon\nmahtavan luonnon kasvoista kasvoihin. Papit ovat olleet hyväntekijöitä,\nihmissuvun kasvattajia, mutta jos niin haluat, myöskin pettureita ja\nväärentäjiä. Mutta, nuori mies, luuletko heidän voineen ihmiskuntaa\nauttaa sitä pettämättä? Tietämätön ja raaka rahvas täytyy lumota sen\nomaksi eduksi, totuuksia se ei usko, oraakkelia se kunnioittaa.\nRooman imperaattori hallitsee laajaa ja mitä hajanaisimmin\nkansoittunutta maata ja yhdistää mitä vastakkaisimmat pyrkimykset\nlujaksi kokonaisuudeksi, niin säilyvät rauha, sopu, lainalaisuus,\njokapäiväisen elämän muodot. Luuletko että keisari hallitsee ihmisenä?\nEi, majesteetti, häntä ympäröivä loisto, hänen asemansa korkeus, siinä\nhänen petoksiensa työaseet. Oraakkelimme ja jumalalliset ilmotuksemme,\nmenomme ja tapamme ovat herruutemme välineitä, valtamme merkkejä. Ne\novat samoja aseita samaan päämäärään, inhimilliseen hyvinvointiin ja\nrauhaan. Sinä kuuntelet minua tarkkaavaisena ja kummastuen -- valo\nalkaa hämärän poistaa.\"\n\nApekides oli vaiti, mutta ne häivähdykset, jotka nopeasti liikkuivat\nhänen puhuvilla piirteillään, ilmaisivat egyptiläisen sanojen\nvaikutuksen -- sanojen, jotka esittäjän voimakas ääni ja etevämmyys\ntekivät vieläkin vakuuttavammiksi.\n\n\"Kun siis\", Arbakes jatkoi, \"esi-isämme Niilin rannoilla kokosivat ne\nalkuainekset jotka elämänkaaoksen lopettivat -- saivat näet kaikki\ntottelemaan ja kunnioittamaan harvoja -- jalot tarkastelut ja uutterat\ntutkimukset hankkivat heille sen viisauden, mikä _ei ole_ harhakuvaa;\nhe totuttivat ihmiset järjestykseen ja lainalaisuuteen, opastivat\nheidät taiteita ja elämää käsittämään. He vaativat uskoa, he antoivat\ntakaisin sivistysedut. Eivätkö heidän petoksensa täten ole totuutta!\nUsko minua, minkälainen lieneekin se jumalallinen henki, joka meille\npuhuu tuolta ylhäältä tähtitaivaista, ainakin se hymyilee hyväksyvästi\nsille viisaudelle, joka on sellaisiin tuloksiin päässyt. Mutta sinä\ntoivot, että kohdistan nämä yleiset huomautukseni sinuun itseesi;\nkiiruhdan toiveesi täyttämään. Tämän ikivanhan uskon jumalattaren\nalttarit pitää ansaita, ja toisten kuin näiden tyhmeliinien ja\nsieluttomien olentojen jotka ovat vain kuin nauloja ja koukkuja\npäähinettä ja vaippaa varten. Muista kahta pytagoralaisen Sekstuksen\nlauselmaa, jotka nekin ovat egyptiläistä lainaa. Edellinen on: 'Älä\npuhu jumalasta joukolle', jälkimäinen: 'Ihminen, joka on jumalalle\notollinen, on itse jumala ihmisten seassa.' Niinkuin henkinen\netevämmyys salli egyptiläisen papiston hallita, niin voi nykyisin niin\nsyvälle painuneen herruuden vain henkinen etevämmyys entiseen arvoon\nkohottaa. Pidin sinua, Apekides, kyllin arvokkaana oppilaana\nohjattavakseni -- pappina, kykenevänä niihin suuriin päämääriin, jotka\nvielä ovat saavutettavissa. Sinun työtarmosi, sinun kykysi, sinun luja\nuskosi, sinun vakava innoituksesi, kaikki viittaa kutsumukseen, joka\nvaatii hallitsevaa tahtoa ja tulisia ominaisuuksia. Minä herätin sinun\npyhät halusi, kannustin sinut sille tielle, jonka sitten valitsit.\nMutta sinä soimaat minua siitä, etten paljastanut sinulle toveriesi\npieniä sieluja ja taikatemppuja. Jos sen olisin tehnyt, Apekides,\nolisin päämaalini kadottanut; sinun jalo henkesi olisi heti kapinoinut,\nja Isis olisi menettänyt pappinsa.\"\n\nApekides huokasi syvään. Egyptiläinen jatkoi huomioittamatta\nkeskeytystä:\n\n\"Lähetin sinut valmistumatta temppeliin; jätin sinut, jotta äkkiä itse\nkeksisit ne taikatemput, jotka joukon häikäisevät ja oppisit niitä\nhalveksimaan. Toivoin että itse keksisit ne keinot, joilla suihkukaivo\npannaan käyntiin jotta sen ilmaan lentävät vesikaaret nuorentaisivat\nmaan ja antaisivat meille hyvän jälkisadon. Samanlaisen kohtalon\nalaisiksi ovat kaikki pappimme joutuneet. Ne jotka eivät ole petoksia\nhuomanneet ovat jääneet koneellisiksi palvelijoiksi, niille taas,\njoiden jalo henki sinun laillasi pyrkii yhä eteenpäin, uskonto avaa yhä\nuusia jumalallisia salaisuuksia. Olen iloinen huomatessani luonteesi\nsellaiseksi jommoiseksi odotinkin. Olet lupauksesi täyttänyt, et voi\nenää kääntyä. Käy eteenpäin -- minä ohjaan sinua.\"\n\n\"Ja mitä sinä aijot minulle opettaa, sinä omituinen, pelottava mies?\nUusia petkutuksia -- uusia --\"\n\n\"En, olen viskannut sinut epäuskon kuiluun, tahdon viedä sinut nyt\nuskon vuorelle. Olet nähnyt väärät profetat, nyt näet ne totuudet,\njoita ne edustavat. Ne ovat vain varjoja ilman ruumista. Tule tänä\niltana luokseni. Kätesi!\"\n\nEgyptiläisen sanojen vakuuttamana, kannustamana ja kiihottuneena\nApekides ojensi hänelle kätensä ja opettaja ja oppilas erosivat.\n\nApekides ei siis enää voinut kääntyä. Hän oli tehnyt siveyslupauksen,\nhän oli itse antaunut elämänuralle, jolla fanatismin vaatimukset\nosottautuvat ankarimmiksi, mutta jolla uskon lohtua puuttuu. Oli\nluonnollista, että hän halusi yhdistää kohtalonsa enää muuttamattomaan\nelämänrataan. Egyptiläisen voimakas ja tutkimaton henki oli\ntäydellisesti vallannut hänen kokemattoman mielikuvituksensa, se antoi\nhänen aavistaa vielä kätkettyjä salaisuuksia ja kietoi hänet toivon ja\npelon sekaisiin mielialoihin. Arbakes jatkoi hidasta, ryhdikästä\nkäyntiään Ionen taloon. Kun hän astui tablinumiin, kuuli hän peristylen\npylväistöstä äänen, joka sävelsointuisuudestaan huolimatta kaikui hänen\nkorvissaan epämiellyttävältä. Se oli nuoren, kauniin Glaukuksen ääni\nja ensi kertaa värähtivät egyptiläisen rinnassa vaistomaisen\nmustasukkaisuuden ailut. Astuessaan peristyleen hän huomasi Glaukuksen\nistuvan Ionen vieressä. Tuoksuvan puutarhan suihkukaivo heitti ilmaan\nhopeiset säikeensä levittäen auringonpoltteiseen ympäristöönsä\nviihdyttävää viileyttä. Taampana istuivat palvelijattaret, joita Ione\naina piti seuranaan, sillä riippumattomuudestaan huolimatta hän\nesiintyi aina herkän säädyllisesti. Glaukuksen vieressä oli lyyra,\njosta hän juuri oli Ionelle loihtinut lesbialaisia säveleitä.\nJoukkoryhmityksessä ja Arbakeen silmäiltävänä olevassa taustassa oli\nleima siitä hienostuneesta, ihanteellisesta runoudesta, jonka täydellä\nsyyllä olemme katsoneet olevan vanhanajan elämän saavuttamattomia\npuolia -- marmoripylväät, kukkamaljakot, kuvapatsaat, valkeina ja\nrauhallisina, täydensivät kuvaa ja ennen kaikkea, nuo kaksi elävää\nmuotoa, jotka kuvanveistäjän olisivat saaneet innoittumaan tai\nepätoivoon joutumaan.\n\nArbakes pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli paria katsein, joista\ntavallinen ankara rauha oli kaikonnut, mutta pian hän ponnistihe\nentiselleen ja lähestyi heitä niin varovasti ja äänettömästi, etteivät\nedes palvelijat, saati Ione ja hänen rakastajansa sitä kuulleet.\n\n\"Ja kuitenkin\", Glaukus virkkoi, \"olemme luulleet, ennenkuin opimme\nrakastamaan, että runoilijat ovat oikein kuvanneet tämän intohimon.\nSamalla hetkellä kun aurinko nousee, vaalenevat tähdet, jotka siihen\nasti ovat valoaan tuikkineet. Runoilijat loistavat vain sydämiemme\nyössä; he eivät ole mitään, kun itse jumala näyttäikse meille kaikessa\nkunniassaan.\"\n\n\"Kaunis ja sattuva vertaus, jalo Glaukus.\"\n\nMolemmat syöksyivät seisaalleen ja he näkivät Ionen tuolin takana\negyptiläisen kylmät, ivantäyteiset piirteet.\n\n\"Sinäpä olet äkkinäinen vieras\", Glaukus virkkoi noustessaan\nväkinäisesti hymyillen.\n\n\"Sellaisia ovat kaikki, jotka tietävät olevansa tervetulleita\", Arbakes\nsanoi istahtaen ja viittasi Glaukusta tekemään samoin.\n\n\"Olen iloinen\", Ione lausui, \"nähdessäni teidät vihdoinkin yhdessä,\nsillä te sovitte toistenne seuraan ja te olette luodut ystäviksi.\"\n\n\"Anna minulle viisitoista vuotta elämästäni takaisin ja silloin voit\npanna minut Glaukuksen laisen rinnalle. Iloinen olen saadessani hänestä\nystävän, mutta mitä minä voin antaa vastalahjaksi? Voinko minä huvittaa\nhäntä samoin elämännautinnoin kuin hän minua -- juhlin ja kukkaseppelin\n-- partilaisin hevosin tai arpapelein? Sellaiset huvitukset sopivat\nhänen iälleen, hänen luonteelleen ja hänen ajalleen; minulle ne ovat\narvottomia.\"\n\nNäin sanoen viekas egyptiläinen loi katseensa maahan ja huokasi, mutta\nkulmainsa alta hän vilkaisi salaa Ioneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen\nhäneen tekivät huomautukset Glaukuksen elintavoista. Ionen asenne ei\ntyydyttänyt häntä. Glaukus punastui hieman ja kiiruhti nopeasti\nvastaamaan. Eikä häneltä suinkaan puuttunut halua nolata ja nöyryyttää\negyptiläistä.\n\n\"Olet oikeassa, viisas Arbakes\", hän sanoi, \"me voimme toisiamme\nkunnioittaa, mutta ystäviä meistä ei tule. Minun juhlistani puuttuu\nsitä salaista suolaa, joka huhujen mukaan antaa sinun juhlillesi niin\nerikoisen maun. Ja -- Herkules avita -- jos minä sinun ikäsi\nsaavutettuani voin laillasi pitää viisaana tyytyä miehuusiän\nnautintoihin, niin varmasti silloin minäkin puhun ivahymyten nuoruuden\nkevyestä ajanvietteestä.\"\n\nEgyptiläinen katsahti Glaukukseen nopeasti ja läpitunkevasti.\n\n\"En ymmärrä sinua\", hän virkkoi kylmästi. \"Mutta tavallisesti\narvellaan, että kaikessa hämärässä on jotakin syvällistä.\"\n\nHänen äänessään oli häive ylenkatsetta, hän kääntyi Glaukuksesta ja\nhetken vaijettuaan hän sanoi Ionelle:\n\n\"Ihana Ione, minulla ei ole ollut onnea tavata sinua niinä parina\nkertana, jotka viimeksi olen vestibulumissasi ollut.\"\n\n\"Rauhaisa meri on niin usein houkutellut minut kotoa\", Ione vastasi\nhieman hämillään.\n\nArbakes huomasi hänen häminsä, mutta näyttämättä siitä välittävän hän\nvirkkoi hymyillen:\n\n\"Tiedäthän, mitä vanha runoilija sanoo, että nainen pysyköön kotona ja\naskarrelkoon siellä.\"[10]\n\n\"Tuo runoilija oli kyynikko\", Glaukus sanoi, \"ja vihasi naisia.\"\n\n\"Hän puhui maansa tapaan, ja se maa oli teidän paljo ihailtu\nKreikkanne.\"\n\n\"Aikoja ja tapoja. Jos esi-isämme olisivat tunteneet Ionen, olisivat he\nlaatineet toiset lait.\"\n\n\"Oletko tällaisia kohteliaisuuksia Roomassa oppinut?\" Arbakes virkkoi\nvoiden tuskin kiihtymystään hillitä.\n\n\"Ei ainakaan Egyptiin asti tarvitse mennä kohteliaisuuksia oppimaan\",\nGlaukus pisti väliin huoletonna kellukallaan leikkien.\n\n\"Kuulkaa\", Ione ehätti katkaisemaan keskustelun, joka hänen suureksi\nmielipahakseen näytti niin vähän olevan omiaan lujittamaan hänen\nhaluamaansa luottamusta Glaukuksen ja hänen ystävänsä välillä. \"Älköön\nArbakes olko niin ankara suojatti parkaansa kohtaan. Orpona, vailla\näidillistä hoivaa olen ehkä liiaksikin antanut aihetta moitteisiin\nriippumattoman ja miltei miehisen elintapani johdosta. Minun\nriippumattomuuteni ei kylläkään ole suurempi kuin mihin roomalaisnaiset\novat tottuneet eikä suurempi kuin mikä kreikattarella tulee olla.\nAh, miksikä vain miehen elämässä voidaan hyve ja vapaus yhdistää?\nMiksikä vain orjuus, jota te niin kauhistutte, voi suojella meidän\npuhtauttamme? Ah, uskokaa minua, on ollut suuri erehdys -- ja sillä on\nollut katkerat seuraukset naisten kohtalolle -- että miehet ovat\nkuvitelleet naisluonteen (en tahdo sanoa matalammaksi, olkoon kuinka\ntahansa, mutta) ainakin niin erilaiseksi omaansa, että ovat pitäneet\nvälttämättömänä laatia epäsuotuisia lakeja naissuvun henkiselle\nkehitykselle. Eivätkö he näin menetellen ole laatineet lakeja omille\nlapsilleen, joita nainen kasvattaa -- aviomiehille, joiden ystäviä, ei,\nauttajia vaimot ovat?\" Ione vaikeni äkisti, ja helakka puna peitti\nhänen kasvonsa. Hän pelkäsi intonsa vieneen hänet liian pitkälle.\nVähemmän hän pelkäsi vakaista Arbakesta kuin ystävällistä Glaukusta,\nsillä hän rakasti jälkimäistä. Kreikkalaisilla ei ollut tapana sallia\nvaimoilleen (vähimmän niille, joita he enimmän kunnioittivat) sitä\nvapautta ja itsenäisyyttä, joista he Italiassa iloitsivat. Hän tunsi\nsentakia ilonväreitä, kun Glaukus vakavana sanoi:\n\n\"Ajattele aina niin, Ione -- anna puhtaan sydämesi aina olla ohjaajasi!\nOnneksi olisi ollut Kreikalle, jos se olisi voinut antaa arvokkaille\nnaisilleen saman henkisen viehätyksen, josta muutamat naissuvun\nvähemmän arvokkaat ovat tulleet niin kuuluiksi. Ei mitään valtiota ole\nvapaus ja tieto tuhonnut ja sillaikaa on sinun sukusi saanut vain\nihailla vapaita ja kiihottaa tunnustuksellaan viisaita uusiin\nsaavutuksiin.\"\n\nArbakes oli vaiti, hänen aikeisiinsa ei kuulunut kannattaa Glaukuksen\nmielipiteitä eikä vastustaa Ionen. Lyhyen ja väkinäisen sananvaihdon\njälkeen Glaukus sanoi hyvästit Ionelle.\n\nKun hän oli mennyt, siirsi Arbakes tuolinsa lähemmäksi kauniin\nnapolittaren tuolia ja sanoi tuolla lempeällä ja verhotulla äänellä,\njohon hän niin taitavasti osasi kätkeä luihun ja kiivaan luonteensa:\n\n\"Älä luule, rakastettava suojattini, jos sinua siksi saan kutsua, että\nminä tahdon järkyttää sitä riippumattomuutta, joka niinkuin aivan\noikein huomautit ei olekaan suurempi kuin roomalaisnaisten, mutta jota\nvarsinkin naimattoman naisen tulee varsin varovasti viljellä. Jatka\nvallotuksiasi iloisten, loistavien, viisaittenkin parissa -- hurmaa\nedelleenkin heidät aspasiamaisella keskustelutaidollasi, erinomaisella\nsoitollasi, mutta varo samalla niitä juoruavia kieliä, jotka niin\nhelposti voivat tahran heittää naisen arkaan maineeseen. Ja ihailua\nmuissa loihtiessasi älä anna, pyydän sinua, älä anna kateuden niittää\nminkäänlaista satoa.\"\n\n\"Mitä tarkotat, Arbakes?\" Ione sanoi säikähtynein ja vapisevin äänin.\n\"Tiedän, että olet ystäväni ja tahdot parastani. Mitä mielit sanoa?\"\n\n\"Ystävä -- niin, aivan oikein. Saanko siis ystävänä puhua suoraan ja\nsinua pahoittamatta?\"\n\n\"Puhu!\"\n\n\"Mitenkä tuosta huikentelevasta nuorukaisesta, tuosta Glaukuksesta on\ntullut ystäväsi? Oletko tavannut hänet useinkin?\" Näin puhuen Arbakes\nkatsoi vakavana Ioneen ikäänkuin tahtoisi tunkeutua hänen sieluunsa.\n\nTätä katsetta peräytyen, selittämättömän pelontunteen valtaamana\nvastasi napolitar hämmentyneenä ja epäröiden: \"Hänet tuotiin kerran\nluokseni isäni maanmiehenä ja voinpa sanoa minunkin heimolaisenani. En\nole häntä viikkoa kauempaa tuntenut. Mutta miksi nämä kysymykset?\"\n\n\"Suo anteeksi\", Arbakes sanoi, \"luulin sinun tunteneen hänet kauemmin,\ntuon rentun.\"\n\n\"Mitä? Mitä tarkotat? Mistä tuo ruma nimi?\"\n\n\"Ei se mitään; en tahdo sinussa herättää harmia henkilöä kohtaan, joka\nsellaista kunniaa ei lainkaan ansaitse!\"\n\n\"Rukoilen sinua puhumaan. Miten Glaukus on maineensa tahrannut? -- tai\nparemmin mitä hän on arvelusi mukaan rikkonut?\"\n\nTukahduttaen sen mielenkuohun, jonka Ionen viimeiset sanat olivat\nsynnyttäneet, Arbakes jatkoi: \"Tunnet hänen toimensa, toverinsa,\nelintapansa -- comessatio ja alea[11] ovat hänen päiväntöitään -- ja\nkuinka hän voi pahetoveriensa seurassa ajatellakaan hyvettä?\"\n\n\"Puhut vieläkin arvotuksin. Jumalten nimessä, pyydän, sano pahin!\"\n\n\"Hyvä, tapahtukoon niin. Tiedä siis, Ione, että Glaukus viimeksi eilen\njulkisesti -- oltiin kylvyssä -- kerskaili sinun rakastuneen häneen.\nHän sanoi, että häntä huvitti jatkaa seikkailua. Jaan hänellekin\noikeutta, hän ylisti kauneuttasi. Kukapa voi sitä kieltää? Mutta hän\nnaurahti halveksivasti, kun hänen ystävänsä Klodius tai Lepidus kysyi,\nrakastiko hän sinua kylliksi mennäkseen kanssasi naimisiin ja milloin\nhän aikoi talonsa pihtipielet kukkasin koristaa.\"\n\n\"Mahdotonta! Oletko itse kuullut tuon alhaisen panettelun?\"\n\n\"En toki, tahtoisitko minun kertovan näiden hävyttömien elostelijain\nkaikki sanakommat, joilla juoru on jutun höystänyt? Ole varma, että\nitsekin aluksi epäilin, mutta olen nyt usean silminnäkijän\nvakuutuksesta varmistunut, että sinulle äsken puhumani on täyttä\ntotta.\"\n\nIone lysähti kokoon ja hänen kasvonsa kalpenivat vaaleammiksi sitä\npylvästä, jota vastaan hän nojasi.\n\n\"Tunnustan, että minua loukkasi, minua kiihotti, kun kuulin\nsinun nimesi olevan kaikkien huulilla yhtä keveänä kuin jonkun\ntanssijattaren. Kiiruhdin tänä aamuna sinua tapaamaan ja varottamaan.\nTapasin Glaukuksen täällä. Itsehillintäni herposi. En voinut tunteitani\nsalata. Olin epäkohteliaskin sinun läsnäollessasi. Voitko antaa\nystävällesi anteeksi, Ione?\"\n\nIone ojensi hänelle kätensä, mutta oli vaiti.\n\n\"Älä ajattele asiaa enää\", Arbakes jatkoi, \"mutta olkoon sanottu\nvaroituksena, kuinka suurta varovaisuutta asemasi vaatii. En ole sinuun\nhetkeksikään suuttunut, Ione, sillä sellaista kevytmielistä olentoa ei\nIonen kaltainen nainen voi vakavasti ajatella. Sentapaiset loukkaavat\nsanat haavottavat vain, jos ne lausuu henkilö, jota rakastamme. Ja\ntoisenlainen totisesti on se mies, jota jalo Ione alentuu rakastamaan.\"\n\n\"Rakastamaan\", Ione äänteli hermostuneen naurunsa lomasta.\n\"Todellakin.\"\n\nMielenkiintoista on tarkata, kuinka jo noina varhaisina aikoina ja\nnykyisistä niin suuresti eroavien huolettomien tapojen vallitessa samat\npikkuseikat, jotka nykyisin niin yleisesti hämmentävät ja katkaisevat\n\"rakkauden kulun\" -- sama kekseliäs kateus, sama viekas panettelu,\nsamat taitavasti sommitellut ja levitetyt juorut, jotka nykyisin niin\nusein riittävät särkemään uskollisimmankin rakkauden siteet ja\nrakentamaan esteitä suotuisimpienkin olosuhteitten kehitykselle -- ne\nolivat jo tuolloin vaikuttavia. Tarina kertoo eräästä pienestä kalasta\njoka laivan purjehtiessa tyynillä aalloilla tarttuu laivan köliin ja\nsaa koko laivan pysähtymään -- samoin käy suurten inhimillisten\nintohimojenkin. Emmekä me kuvaisi elämää oikein, ellemme niiltäkin\najoilta, jotka meidän mielestämme sisältävät runsaimmin romantista\nainesta, kuvaisi sitä jokapäiväisen ja kotoisen elämän pikkukoneistoa,\njoka omissa tuvissammekin ja oman kotilieden ääressä on täydessä\nkäynnissä. Vain näissä elämän vähäisissä selkkauksissa me tunnemme\nkotiutuneemme menneisyyteen.\n\nEgyptiläinen oli suurella viekkaudella hyökännyt Ionen heikompaan\npuoleen -- tottuneesti hän iski myrkytetyn puukkonsa naisen\nturhamielisyyteen. Hän luuli tukahduttaneensa tunteen, joka päättäen\nsiitä lyhyestä ajasta, jonka Ione oli Glaukuksen tuntenut, oli vasta\nkehittymässä. Muuttaen puheenaihetta hän johti sen Ionen veljeen.\nKeskustelu taukosi pian. Hän sanoi hyvästit luvaten häntä tästä lähin\nparemmin suojella ja käydä häntä joka päivä tapaamassa.\n\nTuskin oli hänen varjonsa hävinnyt kun naisellinen ylpeys -- hänen\nsukupuolensa puolustusase -- jätti Arbakeen valitsemaan uhrilampaan ja\nnöyryytetty Ione ratkesi kyyneltulvaan.\n\n\n\n\n7 LUKU.\n\nPompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. -- Pienoiskuva\nroomalaisesta kylpylästä.\n\n\nKun Glaukus jätti Ionen, tuntui hänestä kuin liihottelisi hän ilmassa.\nSiitä kohtauksesta, mikä hänellä juuri oli ollut, hän ensi kertaa oli\nsaanut vakuutuksen, että hänen rakkauttansa suosittiin ja että\nvastarakkauttakin saattoi toivoa. Tämä toivo täytti hänet ihastuksella,\njota vastaanottamaan taivas ja maa hänestä näyttivät liian ahtailta.\nAavistamatta, minkä vaarallisen vihollisen hän oli taakseen jättänyt ja\nunohtaen ei vain hänen uhkaavat viittauksensa, vaan kokonaan hänen\nolemassaolonsa Glaukus kulki eloisilla kaduilla toistaen itsekseen\nilonsa innossa niitä suloisia säveliä, joita Ione niin hartaana oli\nkuunnellut. Hän saapui nyt Onnenkadulle, jolla oli erikoiset\njalkakäytävät ja jonka varrella oli valkeiksi rapattuja taloja,\navo-ovien kautta näki kulkija niiden loistavat seinäfreskot. Kadun\nkummassakin päässä oli riemuportti. Ja kun Glaukus juuri saapui\nFortunan temppelin edustalle, huomasi hän tuon kauniin rakennuksen\nulkonevan pylväistön (temppeli väitetään jonkun Ciceron sukulaisen tai\nkuulun puhujan itsensä rakennuttamaksi) joka ympäristölleen antoi\narvokkaan ja juhlallisen muodon; ilman sitä se oli pikemminkin loistava\nkuin miellyttävä. Temppeli oli roomalaisen rakennustaidon siroimpia\ntuotteita. Se oli rakennettu kohokkeelle ja keskellä tasokkeelle vieviä\nportaita oli jumalattaren alttari. Tältä tasokkeelta kohosivat toiset\nportaat porttikäytävään, jonka reunustamista kauniista pylväistä\nriippui mitä ihanimpia kukkaköynnöksiä. Temppelin seinivierille\noli asetettu kreikkalaistekoisia kuvapatsaita, ja jonkun matkaa\ntemppelistä kohosi riemukaari Caligula hevospatsaineen, ja pronssisine\nvoitonmerkkeineen. Temppeliaukealla oli vilkasta tungosta -- jotkut\nistuivat penkeillä keskustellen valtioasioista, toiset haastelivat\nlähestyvistä amfiteatterinäytännöistä. Jotkut nuoret miehet\nylistelivät jotakin uutta kaunotarta, toiset arvostelivat viimeistä\nnäytelmäkappaletta, kolmannessa ryhmässä oli ikämiehiä, jotka\nkeskustelivat Aleksandrian kaupan vaiheista. Heidän joukossaan oli\nmonta itämaalaiseen tapaan puettua kauppiasta, joiden omituiset ja\nväljät viitat, värikkäät ja jalokivin koreillut jalkineet, vakaiset ja\narvokkaat piirteet olivat jyrkkänä vastakohtana italialaisten\ntunikamuodoille ja heidän vilkkaille eleilleen. Sillä tuolla\nlevottomalla ja elämäniloisella kansalla oli, kuten vieläkin on,\ntavallisen puhekielen rinnalla toinen -- mitä ilmehikkäin ja\nvivahdusrikkain merkki- ja elekieli. Heidän jälkeläisensä käyttävät\nsitä vieläkin ja oppinut Ivrio on kirjottanut valaisevan teoksen tuosta\ntavallaan hieroglyfisesta elehtimisestä.\n\nTunkeutuen joukon läpi Glaukus saapui pian parhaimpien ystäviensä\npariin.\n\n\"Ah\", Sallustus huudahti, \"viime illatsuista asti en ole sinua\nnähnytkään.\"\n\n\"Ja kuinka olet tuon illan viettänyt? Oletko keksinyt uusia\nruokalajeja?\"\n\n\"Olen tieteillyt\", Sallustus vastasi, \"olen kokeillut nahkiaisten\nlihottamisyrityksissä. Tunnustan, että aivan epätoivoisesti olen\nkoettanut saavuttaa sen täydellisyyden, johon roomalaiset esi-isämme\npääsivät.\"\n\n\"Onneton mies! ja miksi?\"\n\n\"Koska\", Sallustus virkkoi huoaten, \"laki kieltää niille enää orjia\nsyöttämästä. Minulla on usein ollut suuri kiusaus heittää lihava\ntarjoilijani kala-allikkoon. Siinä olisi noille elukoille ihanaa\nmatusteltavaa. Mutta orjatkin ovat nykyisin huonontuneet, niillä ei ole\nenää halua uhrautua isäntiensä mieltymykseksi -- muuten Davus olisi\nitse tarjoutunut uhriksi minua hyödyttääkseen.\"\n\n\"Mitä uutta Roomasta?\" Lepidus kysyi joukkoon työntyen.\n\n\"Keisari on tarjonnut senaattoreille ihanat illalliset\", Sallustus\nvastasi.\n\n\"Hän on hyvä ihminen\", Lepidus tokaisi, \"sanotaan, ettei kukaan lähde\nhänen luotaan saamatta pyyntöään täytetyksi.\"\n\n\"Ehkä hän antaa minulle luvan saada surmata orjani kalasäiliötäni\nvarten\", Sallustus sanoi vilkastuen.\n\n\"Hyvinkin mahdollista\", Glaukus virkkoi, \"sillä kun roomalaisen pyyntö\ntäytetään, tapahtuu se aina jonkun toisen kustannuksella. Mutta saat\nolla varma, että Tiitus saa jokaisella hymyllään sadat silmät\nkyyneliin.\"\n\n\"Kauan eläköön Tiitus!\" huudahti Pansa kuullen vain keisarin nimen\ntyöntyessään käskevänä joukkoon, \"hän on luvannut kvestorintoimen\nveljelleni, joka on omaisuutensa tuhlannut.\"\n\n\"Ja joka nyt toivoo uudelleen rikastuvansa kansan kautta, Pansa\nystäväni,\" Glaukus virkkoi.\n\n\"Aivan niin\", Pansa sanoi.\n\n\"Se tapa on kansaa nylkeä\", Glaukus huomautti.\n\n\"Tietysti\", Pansa vastasi. \"Mutta minun täytyy nyt mennä ja tutkia\n_erariumia_, se on huonossa kunnossa.\" Touhunmiestä näytellen edili\nlähti joukosta ja häntä seurasi pitkä jono klienttejä jotka heidän\ntogansa erotti muusta seurasta (sillä toga ei ollut enää vapaan miehen\nmerkki, vaan se osotti nyt riippuvaisuutta isännästä).\n\n\"Pansa parka\", Lepidus sanoi, \"hänellä ei ole koskaan aikaa huvitella.\nKiitän taivasta, etten ole edili.\"\n\n\"Ah, Glaukus, kuinka jaksat? iloinen kuten aina?\" Klodius huudahti\nseuraan liittyen.\n\n\"Tahdotko uhrata Fortunalle?\" Sallustus sanoi.\n\n\"Minä uhraan hänelle joka yö\", peluri vastasi.\n\n\"Sitä en epäilekään. Uusia uhreja ei ole kai enää ilmestynyt!\"\n\n\"Herkules avita, purevaa puhetapaa\", Glaukus huudahti nauraen.\n\n\"Koiran varotus on aina huulillasi\", Klodius virkkoi katkerana, \"sinun\npitääkin aina haukkua.\"\n\n\"Minun pitääkin aina koiraa (canis) varoa, sillä sinun kanssasi\npelatessani minä heitän aina _canes_\", Sallustus vastasi.\n\n\"Hiljaa\", Glaukus sanoi ottaen ruusun lähellä seisovalta kukkastytöltä.\n\n\"Ruusu on vaitiolon merkki\", Sallustus huomautti. \"Mutta minä haluan\nniitä nähdä vain illallispöydällä.\" -- \"Siitä muistuu mieleeni\", hän\njatkoi, \"että Diomedes on luvannut pitää ensi viikolla suuret pidot.\nOletko kutsuttu, Glaukus?\"\n\n\"Olen, tänä aamuna sain kutsun.\"\n\n\"Minä myöskin\", Sallustus sanoi ottaen vyöltään nelikulmaisen\npapyruspalasen. \"Huomaan, että hän on kehottanut saapumaan tuntia\naikaisemmin kuin on tapana -- se ennustaa jotakin tavatonta.\"\n\n\"Oh, hän on rikas kuin Kroisos\", Klodius sanoi, \"ja hänen ruokalistansa\non pitkä kuin eepillinen runoelma.\"\n\n\"Mutta menkäämme nyt kylpyyn\", Glaukus sanoi, \"tähän aikaan ovat siellä\nkaikki; ja teidän ihailemanne Fulvius saa siellä esittää meille\nuusimman odinsa.\"\n\nNuoret miehet hyväksyivät ehdotuksen ja he lähtivät kylpylöille päin.\n\nVaikka julkiset _thermaet_ eli kylpylät olivat rakennetut etupäässä\nköyhiä kansalaisia varten, sillä ylimyksillä oli kylpyhuone kotonaan,\nolivat ne juuri sentähden, että kaikensäätyiset ihmiset siellä toisensa\ntapasivat, mieluisin oleskelupaikka seuranhaluisille, ja sille\ntyhjäntoimittajajoukolle, joka iloisen ja kevyen kansan keskuudessa on\nniin rakastettua. Pompeijin kylpylät erosivat pohjapiirrokseltaan ja\nrakenteeltaan melkoisesti Rooman suurista ja monisokkeloisista\nthermaeistä. Ja näyttää siltä kuin jokaisessa kaupungissa olisi\njärjestelmäeroa julkisten rakennusten arkitehtuurissa. Tämä\nkummastuttua aika lailla nykyajan oppineita -- ikäänkuin yhdeksäntoista\nvuosisataa sitten ei muka arkkitehdeillä ja muodilla saanut olla omia\npäähänpistojaan! Seuramme astui pääporttikäytävästä Onnenkadulle.\nPorttipylväistössä istui kylpylänvartija edessään kaksi lipasta, joista\ntoiseen pantiin kylpyraha, toisessa säilytettiin kylpyliput. Käytävän\nseinälavitsat olivat täynnä kaikenkarvaista joukkoa; toiset kulkivat\nlääkärin määräyksestä edestakaisin silloin tällöin pysähtyen lukemaan\nseinille maalattuja ilmoituksia näyttelyistä, kilpaleikeistä,\nhuutokaupoista. Yleisin keskustelunaihe oli kuitenkin lähestyvä\namfiteatterinäytäntö ja jokaiselta uudelta tulokkaalta tiedusteltiin\ninnokkaasti, oliko Pompeijille vihdoinkin se onni koettanut, että oli\nlöydetty joku rikoksellinen, joku rosvo tai murhamies, jonka edili\nvoisi heitättää jalopeuran kostettavaksi. Kaikki muut asiat näyttivät\ntyhjänpäiväisiltä ja joutavilta verrattuina tähän mahdolliseen\nonnelliseen sattumaan.\n\n\"Minun nähdäkseni\", sanoi muuan miellyttävän näköinen mies, arvatenkin\nkultaseppä, \"voisi keisari, jos hän on niin hyvä kuin kerrotaan,\nlähettää meille jonkun juutalaisen.\"\n\n\"Miksei oteta jotakuta uuden uskonlahkon jäsenistä, noista\nnatsarealaisista?\" muuan filosofi virkkoi. \"En ole julma, mutta\nateisti, joka kieltää itse Jupiterinkin, ei ansaitse sääliä.\"\n\n\"En välitä\", kultaseppä jatkoi, \"kuinka monta jumalaa kunkin mieli\ntekee palvoa, mutta kieltää kaikki jumalat on kauheaa.\"\n\n\"Mutta minä luulen\", Glaukus sanoi, \"etteivät nämä ihmiset olekaan\naivan jumalankieltäjiä. Minulle on kerrottu, että he uskovat jumalaan\nja tulevaan elämään.\"\n\n\"Täydellinen erehdys, Glaukus ystäväni\", filosofi sanoi. \"Olen itse\nkeskustellut heidän kanssaan -- he nauroivat minua vasten kasvoja kun\npuhuin heille Plutosta ja Hadeesta.\"\n\n\"Oi jumalat!\" kultaseppä huudahti kauhuissaan. \"Onko noita kirottuja\ntäällä Pompeijissakin?\"\n\n\"Tiedän heitä joitakuita olevan, mutta he pitävät kokouksensa niin\nsalaa, että heitä on mahdoton tavottaa.\"\n\nKun Glaukus oli poistunut puhkesi muuan kuvanveistäjä, taiteeseensa\nsyvästi innostunut mies, häntä ihaillen katsellen sanoihin:\n\n\"Ah, saisimmepa nähdä hänet arenalla -- siinä olisi teille nähtävää.\nMitkä jäsenet! mikä pää! hänestä olisi pitänyt tulla gladiaattori!\nSiinä malli -- malli todella arvokas meidän taiteellemme! Miksei häntä\nheitetä jalopeuralle!\"\n\nNyt tuli esiin roomalainen runoilija Fulvius, jota aikalaiset kutsuivat\n\"kuolemattomaksi\" ja josta meidän unohtava aikamme ei tietäisi mitään\nilman tätä kertomusta, hän kiiruhti Glaukuksen luo ja sanoi:\n\n\"Oh, atenalainen, Glaukus ystäväni, sinä olet tullut kuulemaan minun\nviimeistä odiani. Se on minulle suuri kunnia; sinä, kreikkalainen,\njonka jokapäiväinen puhekin on runoutta. Kuinka sinua kiitän! -- Se on\nvähäpätöinen, mutta jos sinä sen hyväksyt, on minulla silloin suositus\npäästä Tiituksen seuraan. Oi, Glaukus, runoilija ilman suosijaa on kuin\namforaviini ilman vuosi-ilmoitusta, viini voi olla hyvää, mutta kukaan\nei sitä maista. Ja mitä sanoo Pytagoras? -- Mitä uhrisavu jumalille\nsitä ylistyspuhe ihmiselle. -- Suosija on runoilijan pappi, hän hankkii\nrunoilijalle uskolaisia ja suitsutusta.\"\n\n\"Mutta onhan koko Pompeiji sinun suosijasi ja jokaisessa\neteispylväistössä on alttari sinun kunniaksesi.\"\n\n\"Ah, pompeijilais-parat ovat kyllä hyvin kohteliaita -- he\nkunnioittavat kyllä ansiokkuutta. Mutta he ovat vain pienen kaupungin\nasukkaita -- _Apero meliore_! Menemmekö sisään?\"\n\n\"Tietysti. Aika tuhlaantuu kunnes olemme runosi kuulleet.\"\n\nSamassa työntyi kylpylän puolelta ainakin parisenkymmentä henkilöä\npylväistöön ja pienen käytävän ovenvartijaorja päästi runoilijan,\nGlaukuksen, Klodiuksen ja useita muita runoilijan ystäviä sisään\nkylpypuolelle.\n\n\"Kurja paikka tämä Rooman thermaeihin verrattuna\", Lepidus sanoi\nhalveksivasti.\n\n\"Katto on sentään aikalailla miellyttävästi maalattu\", virkkoi Glaukus\nosottaen kattoholviin siroteltuja tähtiä; häntä miellytti nykyisin\nkaikki.\n\nLepidus kohautti olkiaan, mutta oli liian laiska vastaamaan.\n\nHe astuivat nyt tilavahkoon huoneeseen, jota sanottiin apodyteriumiksi\ns.o. huoneeksi, jossa kylpyvieraat valmistautuivat herkullisiin\nkylpyihinsä. Katto kaareutui kirjavaksi ja räikeästi maalatun esiverhon\nyli, katto itse oli jaettu helakanpunaisiin neliöihin; kirkkaan\npuhtaana pidetty lattia oli valkoista taidemosaiikkityötä ja\nseinivierillä oli istuimia vieraitten mukavuudeksi. Tässä huoneessa ei\nollut niin monia ja suuria ikkunoita, jommoisia on Vitruviuksen\nkuvaamassa muhkeammassa _frigidariumissa_. Pompeijilaiset kuten\nkaikkikin etelä-italialaiset peittivät mielellään polttavan taivaansa\nauringonvalon ja yhdistivät mielikuvituksessaan ylellisen hämärään.\nVain kahdesta lasi-ikkunasta[12] pääsi heikkoa epäselvää valoa; ja se\npinta, johon oli käytetty eräs ikkuna-aukoista, oli koristettu suurella\ntitaanien hävitystaistelua esittävällä korkokuvalla.\n\nTässä huoneessa Fulvius mahtavin elein istahti ja hänen ympärilleen\nasettuneet kuulijat kehottivat häntä alottamaan lausuntonsa.\n\nRunoilijaa ei tarvittu kahdesti pyytää. Hän otti vyöltään papyruskäärön\nja kolmasti rykäistyään sekä saadakseen vaitiolon syntymään että\nääntänsä kirkastaakseen hän alotti tuon ihmeellisen odinsa, josta tämän\nkertomuksen tekijän suureksi mieliharmiksi ei ole yhtä ainoata säettä\nsäilynyt.\n\nPäättäen lukemista seuranneesta käsientaputuksesta se oli runoilijan\narvon mukainen ja Glaukus oli ainoa kuulijoista, joka ei pannut sitä\nHoratiuksen parhaitten odien rinnalle.\n\nRunoesityksen loputtua alkoivat vain kylmään kylpyyn aikovat riisuutua.\nHe ripustivat vaatteensa seinään lyötyihin nauloihin ja saivat joko\nomalta tai joltakin kylpylän orjalta väljät vaipat, jonka jälkeen he\nastuivat somaan, pyöreähköön huoneeseen, jommoisia vieläkin on jälellä\netelän pesemättömän jälkeläisjoukon häpeäksi.\n\nHerkuttelevammat kävivät toisesta ovesta _tepidariumiin_, joka oli\nlämmitetty miellyttävän kuumaksi joko liikkuvilla tuliliesillä tai\npääasiallisesti kohotetun lattian alla kulkevilla johtoputkilla, jotka\ntoivat lämmön _laconicumista_.\n\nTäällä nautiskeli huoneeseen siirtynyt riisuuntunut kylpijäjoukko\nherkullisen ilman keinotekoisesta lämmöstä. Tämä huone oli arvonsa\nmukaisesti rikkaammin ja taiteellisemmin koristettu kuin muut.\nHolvikatto oli kauniisti veistoksin ja maalauksin peitetty; ylhäällä\nolevat paksulasiset ikkunat päästivät hillittyä ja hämärää valoa\nsisään; valtavien ulokkeitten alla oli rivi suuria, rohkeita\nkohokuvia, seinät hehkuivat helakanpunaista väriä, lattia oli kaunista\nmosaiikkityötä. Täällä oleskelivat tavallisimmat kylpijät, miehet,\njotka päivisin ainakin seitsemästi kylpivät, herpaantuneissa ja\näänettömissä asenteissa sekä ennen että (useimmiten) jälkeen\nvesikylvyn. Ja monet näistä terveydenhoidon uhreista käänsivät\nvastatulleisiin väsyneet silmänsä ja tervehtivät tuttuja päänliikkein,\nmutta pelkäsivät väsyttävään keskusteluun ryhtyä.\n\nTäältä hajaantui joukko, kukin omia mielihalujaan seuraten, jotkut\n_sudatoriumiin_, joka vastannee meidän höyrykylpyjämme, ja täältä\nvarsinaiseen kuumaan kylpyyn, toiset, ruumiinponnistuksiin tottuneemmat\nja sellaista halpahintaista väsymystä halveksien menivät suoraan\n_calidariumiin_ eli kylmään kylpyyn.\n\nTäydentääksemme tämän pikkukuvauksemme ja tutustaaksemme lukijamme\nosapuilleen tähän vanhanajan miesten päänautintoon seuratkaamme\nLepidusta, joka säännöllisesti kävi kaikki kylvyt, paitsi kylmää\nkylpyä, joka olikin jo pois muodista. Kuumennuttuaan vähitellen\ntepidariumissa, jonka juuri kuvasimme, tuo \"elegantti\" pompeijilainen\nsuuntasi askelensa _sudatoriumiin_. Täällä lukija saa itsekseen\nkuvitella vähittäistä höyrykylvyn käyttöä, jonka herkkuarvoa hyvät\ntuoksut lisäsivät. Kun kylpijämme oli tästä suoriutunut, tarttuivat\nhäneen hänen kylpylään seuranneet orjansa ja hankasivat häntä\nharjantapaisella, jota (ohimennen sanottuna) muuan nykyajan matkailija\non vakavana selittänyt käytetyn lian kaapimiseksi, mutta sitähän ei\nollut rahtuakaan joka päivä kylpevän Lepiduksen kiiltävällä iholla.\nHiukan jäähdyttyään hän painautui vesikylpyyn, joka niinikään oli\nhyvin tuoksuin kyllästytetty, ja astuessaan jälleen toiselle puolelle\nhän sai viillyttävän vesisuihkun päähänsä ja jäseniinsä. Sitten hän\nkääriytyi kevyeen vaippaan, palasi jälleen tepidariumiin, ja tapasi\ntäällä Glaukuksen, joka ei ollut käynyt sudatoriumissa; ja nyt\nvasta alkoi kylvyn päänautinto ja erikoisuus. Orjat hieroivat\nkylpijöihin mitä erilaisimpia rasvoja kultaisista, alabasterisista tai\nkristallimaljoista, jotka harvinaiset rasvat oli haalittu maailman\nkaikilta kolkilta -- näiden, rikkaitten käyttämien _smegmatojen_\nlukumäärä täyttäisi kokonaisen teoksen, varsinkin jos sen painattaisi\njoku huomattava julkaisija: _amaracinum_, -- _Megalium_, -- _Nardum_,\n-- _omne quod exit in um_. -- Sillaikaa kuului viereisestä huoneesta\nvienoa soittoa ja ne, jotka kylpyjä käyttivät kohtuullisesti,\nkeskustelivat nyt miellyttävän toimituksen reipastuttamina ja\nvirkistäminä vetreentyneen elämän koko eloisuudella ja raikkaudella.\n\n\"Ylistetty olkoon se, joka on kylvyt keksinyt!\" Glaukus virkkoi oikoen\njäseniään eräällä pronssilepotuolilla (joka oli pehmein patjoin\npäällystetty), jommoisen kulkija Pompeijissa vieläkin näkee samassa\ntepidariumissa. \"Olkoon se Herkules tai Bakkus, jumalallista\nkunnioitusta hän ansaitsee.\"\n\n\"Mutta sanohan\", muuan ruumiikas porvari virkkoi ähkien ja puhkien\nhäntä hierottaessa, \"sanohan, oi Glaukus, -- ikikirotut sinun kätesi,\norja, miksi niin lujasti hankaat! -- sano -- uh! -- uh! -- sano, ovatko\nRooman kylpylät todella niin uhkeat?\"\n\nGlaukus kääntyi ja oli tuskin tuntea Diomedesta, niin punaiset ja\ntulehtuneet olivat tuon kelpo miehen kasvot sudatoriumissa käynnin ja\näskeisen hieronnan jäljiltä. \"Olen aina kuvitellut niitä meikäläisiä\nsuurenmoisemmiksi. Mitä?\"\n\nHymyään peitellen Glaukus vastasi: \"Kuvittele koko Pompeiji muutetuksi\nkylpylöiksi ja sinulla on silloin käsitys Rooman keisarillisten\nthermaeitten koosta. Mutta vain niiden _koosta_. Lisää siihen kaikki\nmahdollinen henkeä ja ruumista huvittava -- kaikki ne urheiluleikit,\njotka esi-isämme keksivät -- kaikki teokset, jotka Italia ja Kreikka\novat tuottaneet -- kuvittele tila näille leikeille, näiden teoksien\nihailijoille, -- lisää tähän valtavan laajat, monisokkeloiset kylpylät\n-- ajattele puutarhoja, teattereja, pylväistöjä, kouluja, kuvittele\nsanalla sanoen jumalten kaupunkia, jossa on vain palatseja ja julkisia\nrakennuksia ja sinulla on hämärä aavistus Rooman suurkylpylöjen\nupeudesta.\"\n\n\"Herkules auta\", Diomedes huudahti silmät levällään, \"sellaisessa\nkylpylässä voisi mies viettää koko ikänsä.\"\n\n\"Roomassa käykin usein niin\", Glaukus vastasi vakavana. \"Monen elämä\nkuluu vain kylpylöissä. He tulevat sinne ovia avattaessa ja pysyvät\nsiellä, kunnes ne suljetaan. He eivät tiedä halaistua sanaa muusta\nRoomasta -- he ikäänkuin halveksivat muuta olopaikkaa.\"\n\n\"Polluks vieköön! Sinä hämmästytät minua.\"\n\n\"Nekin, jotka vain kolmasti päivässä kylpevät, kuluttavat elämänsä\ntässä toimessa. He harjottelevat kentillä tai pylväistöissä\nvalmistuakseen ensimäiseen kylpyyn. He viivähtävät sen jälkeen\nteatterissä virkistyäkseen. He nauttivat _prandiuminsa_ puitten alla ja\najattelevat seuraavaa kylpyä. Sitä valmistettaessa syödään prandium.\nToisesta kylvystä he kiiruhtavat johonkin peristyleen kuulemaan uuden\nrunoilijan esityksiä tai rientävät kirjastoon nukkumaan jonkun vanhan\nrunoilijan ääreen. Sitte seuraa illallinen, jonka he kylvyn aikana\nmiettivät valmiiksi, senjälkeen käydään kolmanteen kylpyyn, sillä\nsiellä on paras paikka haastella ystävien kanssa.\"\n\n\"Herkuleen kautta! Mutta onpa meillä täällä Pompeijissa heidän\nmatkijoitaan.\"\n\n\"Niin on, mutta ilman lieventäviä asianhaaroja. Rooman mainiot\nherkuttelijat ovat onnellisia, he eivät näe muuta kuin komeutta ja\nloistoa, he eivät käy kaupungin kurjemmissa osissa, he tuskin tietävät,\nettä on köyhyyttä mailmassa. Koko luonto hymyilee heille, ja ainoa\nsurunhetki on heidän viimeisensä, joka heidät lähettää Kokytoksen\nkylpylään. Usko minua, nämä ovat teidän ainoita oikeita filosofejanne.\"\n\nGlaukuksen näin haastellessa kävi Lepidus suljetuin silmin ja tuskin\nhengittäen läpi kaikki ne mystilliset toimitukset, joista ei yhtäkään\nkoskaan laimiinlyönyt. Voideltuaan ja puhalleltuaan hänet perinpohjin\norjat sirottelivat häneen tuota erikoista jauhetta, joka suojelee\nkuumuudelta; ja kun se oli hohkakivellä ruumiiseen hierottu, puettiin\nhänen ylleen verkalleen hiukan juhlallisempi puku kuin riisuttu, n.s.\n_synthesis_, jommoisia roomalaisten oli tapa pitää illallisten\nkunniaksi -- vaikka päivänhetki (kello oli kolme meidän laskumme\nmukaan) oikeuttaisi pikemmin puhumaan päivällisestä. Kun tämä kaikki\noli suoritettu, avasi hän vihdoinkin silmänsä ja antoi uuden elämän\nmerkit itsestään.\n\nSamalla hetkellä Sallustuskin ilmaisi olemassaolonsa syvään huokaisten.\n\n\"On illallisaika\", tuo epikurolainen huomautti, \"sinä, Glaukus ja\nLepidus, tulkaa illastamaan luokseni!\"\n\n\"Muistakaa, että teidät kaikki kolme on kutsuttu minun talooni ensi\nviikolla\", huudahti Diomedes, joka oli kovin ylpeä ylhäisistä\ntuttavuuksistaan.\n\n\"Ah, ah, kyllä muistamme\", Sallustus virkkoi, \"muistin tyyssija,\nDiomedes ystäväni, on varmastikin mahassa.\"\n\nNuoret miehemme astuivat nyt viileämpään huoneeseen ja sieltä kadulle,\nja näin päättyi toimitus pompeijilaisessa kylpylässä.\n\n\n\n\n8 LUKU.\n\nArbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja.\n\n\nIllan varjot alkoivat verhota tuota touhun kaupunkia, kun Apekides\nmatkasi egyptiläisen luo. Hän väitteli valoisia ja vilkasliikkeisempiä\nkatuja; ja kun hän verhotuin päin ja vaippaansa kääriytyneenä kiiruhti\neteenpäin oli silminpistävä vastakohta hänen juhlallisessa asenteessaan\nja niiden huolettomassa keveydessä, jotka hän kadulla kohtasi.\n\nMuuan vakava ja varmapiirteinen mies oli jo kahdesti hänet sivuuttanut\nhäntä tutkivasti, vaikka epäröiden silmäten ja nyt hän kosketti häntä\nolalle.\n\n\"Apekides\", hän virkkoi ja teki nopeasti käsillään merkin; -- se oli\nristinmerkki.\n\n\"No, natsarealainen\", pappi vastasi, ja hänen kasvonsa kävivät entistä\nkalpeammiksi. \"Mitä minusta tahdot?\"\n\n\"Enpä tahdo\", vieras virkkoi, \"häiritä sinun tutkistelujasi, mutta\nviimeksi tavatessamme en tuntunut niin vastenmieliseltä.\"\n\n\"Et ollutkaan, Olintus, mutta minä olen väsynyt ja hermostunut enkä\ntänä iltana jaksa keskustella niistä kysymyksistä, jotka ovat lähinnä\nsinun sydäntäsi.\"\n\n\"Oi, heikko sydän!\" Olintus virkkoi katkeran kuumana. \"Olet väsynyt ja\nhermostunut ja kuitenkin tahdot kääntyä pois siltä totiselta lähteeltä,\njoka virkistää ja pyhittää.\"\n\n\"Oi, taivas\", nuori pappi huudahti rintoihinsa lyöden, \"mistäpäin\nsilmäni saavat nähdä totisen Olympoksen, missä oikeat jumalat asuvat?\nTuleeko minun tämän miehen lailla uskoa, ettei mikään esi-isieni\nvuosisatoja palvomista jumalista ole olemassa, ei edes nimeltään?\nPitääkö minun pakanallisina ja saastaisina hävittää ne alttarit, joita\nolen pitänyt pyhimpinä? tai uskonko Arbakeen tavoin -- mihin?\"\n\nHän vaikeni ja kiiruhti nopeasti pois miehen lailla, joka pyrkii irti\nitsestään. Mutta natsarealainen oli noita rohkeita, voimakkaita,\ninnostuneita luonteita, joita jumala kaikkina aikoina on käyttänyt\naseinaan mailmaa käännyttääkseen ja etenkin uuden uskontonsa\njuurruttamiseksi ja tutustamiseksi -- luonteita, jotka kestämään\nluotuina ovat omiansa muita kääntämään. He ovat miehiä, joita ei mikään\nlannista, ei mikään järkytä, heidän uskonsa voima heitä innoittaa ja he\nitse muita innoittavat. Heidän järkensä vaikuttaa ensin heidän\nmielikuvitusvoimaansa, mutta mielikuvitus on heidän käyttämänsä ase;\nväkevästi he tunkeutuvat ihmisten sydämiin, vaikka näyttävätkin vain\nheidän arvosteluaan vaativan. Ei mitään ole niin helppoa jakaa kuin\ninnostusta; siinä on orfeus-tarun todellinen vertauskuva -- se\nliikuttaa kiviä, se kesyttää villejä eläimiä. Innostus on totuuden\nhenki ja ilman sitä ei totuudella ole voittoja.\n\nOlintus ei päästänyt Apekidestä niin helpolla. Hän saavutti hänet ja\npuhutteli häntä:\n\n\"En ihmettele, Apekides, että pidät minua häiritsijänä, -- että\njärkytän sinun tasapainosi -- että olet epäilyyn joutunut -- että\nhuopaat ja soudat tietämättömyyden ja pimeyden avaralla valtamerellä.\nSitä en lainkaan ihmettele, mutta kuuntele minua hiukan; valvo ja\nrukoile -- pimeys poistuu, myrsky tyyntyy ja Jumala itse käy, kuten\nennen Galilean merellä, sinua suojaamaan vellovilla aalloilla\npelastaakseen sinun sielusi. Meidän uskontomme on vaatimuksissaan\nankara, mutta kuinka loppumattoman antelias siunauksessaan! Hetken\nkärsimykset se palkitsee ikuisella elämällä.\"\n\n\"Samanlaisin lupauksin\", Apekides huomautti kiivaana, \"esiintyvät nekin\ntaikurit, jotka ovat koko mailman pettäneet. Oh, kuinka loistavia\nolivatkaan ne lupaukset, jotka johtivat minut Isiksen temppeliin.\"\n\n\"Mutta\", natsarealainen vastasi, \"kysy järjeltäsi, voiko sellainen\nuskonto olla oikea, joka tallaa kaiken siveellisen! Teitä on käsketty\njumalianne kunnioittamaan. Keitä ovat nuo jumalat oman tunnustuksenne\nmukaan? Mitä he tekevät, mitä ominaisuuksia heillä on? Eikö heitä\nteille kuvata kaikkein mustimmiksi rikoksellisiksi? Ja kuitenkin teitä\nvaaditaan kunnioittamaan heitä pyhimpinä jumalolentoina! Itse Jupiter\non isänmurhaaja ja avionrikkoja. Ja mitä ovat pikkujumalat muuta kuin\nhänen paheittensa jäljittelijöitä! Teitä on kielletty murhaamasta,\nmutta murhaajaa te palvotte. Teille sanotaan: älä tee aviorikosta!\nmutta te rukoilette avionrikkojaa. Oh, eikö tämä ole ihmisen kaikkein\npyhimmän tunteen pilkkaa, nimittäin uskon? Käänny sen ainoan ja totisen\njumalan tykö, jonka alttarille minä sinut vien! Jos Hän tuntuu sinusta\nliian korkealta, liian aineettomalta inhimilliselle käsityskyvylle,\nvastatakseen luodun liikuttavaa halavoimista luojaansa, joka\nheikkoja sieluja itseensä liittää, niin ajattele Häntä Hänen\npojassaan, joka oli kuolevainen ihminen niinkuin mekin olemme. Hänen\ninhimillisyytensä ei ollut kuitenkaan niinkuin teidän tarujenne\njumalien, luonteenheikkoutta, vaan kaikkien hyveitten harjottamista.\nHänessä olivat yhtyneet mitä ankarin siveellisyys ja suurin hellyys.\nVaikka olisi ollutkin vain ihminen, olisi hän ansainnut jumalan nimen.\nTe kunnioitatte Sokratesta -- hänellä on kannattajansa, oppilaansa,\nkoulunsa. Mutta mitä olivat tuon atenalaisen kaksimieliset hyveet\nKristuksen eittämättömän, uhrautuvan pyhyyden rinnalla? Puhun sinulle\nhänestä nyt vain inhimillisenä luonteena. Hän tuli meidän luoksemme\ntulevien sukupolvien esikuvaksi osottamaan ne hyveenmuodot, joista\nPlato kuuluu haaveilleen. Siinä se totinen uhri, jonka hän ihmiselle\ntoi. Mutta se riemuhuuto, joka kajahti hänen kuolinhetkellään ei\nselittänyt vain maata, vaan se avasi meille näköalan taivaaseen. Olet\nsatutettu -- olet liikutettu. Jumala tekee työtä sydämessäsi, Hänen\nhenkensä on kanssasi. Tule, älä vastusta pyhää kutsumusta, tule heti --\nepäröimättä. Muutamia meikäläisiä on kokoontumassa jumalansanaa\ntutkistelemaan. Tule, salli minun olla johtajanasi heidän luokseen.\nSinä olet väsynyt, olet surullinen. Kuule jumalansanaa: 'Tulkaa minun\nluokseni\", Hän sanoo, \"kaikki, jotka väsyneitä ja rasittuneita olette,\nja minä tahdon virvottaa teitä'.\"\n\n\"En voi nyt\", Apekides sanoi, \"joskus toiste.\"\n\n\"Nyt -- nyt!\" Olintus huudahti vakavana ja tarttui hänen käteensä.\n\nMutta Apekides, joka ei vielä ollut valmistunut kieltämään entistä\nuskoaan -- sitä elämää, jolle hän oli niin paljon uhrannut ja uskoen\nvielä Arbakeen lupaukseen, riistihe irti toisen otteesta; ja tietäen\nettä voimanponnistus nyt oli turpeen, jos mieli päästä siitä\nepävarmuuden tunteesta, minkä hänen kristityn toverinsa kaunopuheisuus\noli ennättänyt hänen kiihottuneessa ja herkässä mielessään herättää,\nkokosi hän tunikansa liepeet ja pakeni tavalla, joka teki kaiken\ntakaa-ajon turhaksi.\n\nHengästyneenä ja voimatonna hän viimein saapui etäiseen ja yksinäiseen\nkaupunginosaan, ja egyptiläisen synkkäpiirteinen talo oli hänen\nedessään. Kun hän pysähtyi hengähtämään, pilkisti kuu hopeisten pilvien\nlomitse ja valaisi kokonaan tuon salaperäisen rakennuksen seinämät.\n\nMuuta taloa ei ollut lähettyvillä. Talon etupuoli oli tummien\nviiniköynnöksien peitossa ja sen takaa kohosi rykelmä korkeita puita\nsurumielisen kuunvalon kelmeessä. Taampaa piirtyivät taivasta vasten\netäisten vuorten synkät ääriviivat ja niiden seasta Vesuviuksen\nrauhallinen huippu, ei juuri niin korkeana, jommoisena matkailija sen\nnyt näkee.\n\nApekides pujahti viiniköynnösholveikon läpi ja saapui leveään ja\ntilavaan pylväistöön. Hänen edessään portaitten kummallakin sivulla oli\negyptiläisen sfinksin kivikuva, ja kuunvalo oli omansa lisäämään noiden\nvaltavien, sopusuhtaisten ja intohimottomien piirteitten juhlallista\nrauhaa, piirteitten, joissa viisauden vertauskuvaa tavottelevat\ntaiteilijat yhdistävät kauniin salaperäiseen. Portaitten yläpään\nverhosi aloepuun vihreä ja valtainen lehvistö ja etelän palmut loivat\npitkien ja liikkumattomien oksiensa varjon astinten marmoripintaan.\n\nPaikan haudanomainen hiljaisuus ja veistetyn sfinksin outo katse saivat\npapin suonet tuntemattomasta ja salamyhkäisestä kammosta kiivaammin\nsykkimään ja hän toivoi voivansa kuulla edes omien äänettömien\naskeliensa kaiun, kun hän portaita pitkin astui kynnykselle.\n\nHän koputti ovelle, jonka yläpuolella oli hänelle outosisältöinen\nkirjotus. Se aukeni äänettömästi ja solakka etiopialainen orja viittasi\nmitään kysymättä, edes tervehtimättä häntä astumaan sisään.\n\nTilavaa hallia valaisivat korkeitten pronssisten taidetekoisten\nkynttilänjalkojen liekit ja seinille oli sivelty tummin ja juhlallisin\nvärein suuria hieroglyfimerkkejä, omituisena vastakohtana niille\nvärikkäille ja miellyttäville maalauksille, joilla silloiset\nitalialaiset asuntonsa koristivat. Käytävän toisessa päässä hänet otti\nvastaan orjatar, jonka ihonvärissä oli, vaikkakaan ei täysin\nafrikkalainen, niin kuitenkin tummempi häive kuin roomalaisilla.\n\n\"Haen Arbakesta\", Apekides virkkoi, mutta hänen äänensä vapisi hänen\nomissa korvissaankin. Orjatar nyökäytti ääneti päätään ja vei hänet\nrakennuksen kulmaosan kautta kapeita portaita ylös ja kuljettuaan\nuseitten huoneitten kautta, joissa sfinksin ankara ja ajatteleva\nkauneus uudelleen herätti hänessä mitä ahdistavimman tunteen, Apekides\nhuomasi olevansa synkässä puolihämärässä huoneessa vastapäätä\nArbakesta.\n\nArbakes istui pienehkön pöydän ääressä, jolla oli useita levitettyjä\npapyruskääröjä samaa kirjainlajia, mitä oli ovenkamanaotsikossa.\nAskelen päässä pöydästä oli kolmijalka, josta hitaasti kohosi\nvihkisavua. Sen vieressä oli suuri karttapallo taivaanmerkkeineen, ja\ntoisella pöydällä oli joukko oudonnäköisiä esineitä, joiden käyttö oli\nApekideelle tuntematon. Huoneen peräseinä kätkeytyi verhon taakse, ja\nkapeasta kattoaukosta tunkeutuivat sisään kuunsäteet, jotka lampun\nvaloon sekaantuen loivat heikkoa valoa huoneeseen.\n\n\"Istu, Apekides\", egyptiläinen virkkoi nousematta.\n\nNuori mies totteli.\n\n\"Sinä kysyt minulta\", Arbakes jatkoi hetken vaijettuaan ikäänkuin\nsyviin mietteisiin vaipuneena, \"sinä kysyt minulta tai ainakin haluat\nsaada selville syvimmät salaisuudet, jotka ihmisjärki voi tajuta; sinä\ntahdot, että minä ratkaisen sinulle elämän arvotukset. Me kuvittelemme\npimeään joutuneitten lasten lailla, mutta vain hetkeksi tässä ahtaassa\nja rajotetussa mailmassa henkemme pimeyteen; meidän ajatuksemme milloin\nvaipuvat kauhistuneina omaan itseensä takaisin, milloin syöksyvät\nhurjina pohjattomaan tyhjyyteen tahtoen tutkia, mitä se sisältää; -- ja\navuttomin käsin siihen ja tähän tarttuen me vihdoin sokeina kompastumme\njohonkin näkymättömään vaaraan. Tuntematta maallisen vaelluksemme\nrajoja, me milloin uskomme, että eteenpäin meno on katkaistu, milloin\nluulemme, että voimme tunkeutua mittaamattoman avaruuden pohjaan\nsaakka. Näin ollen kaikki viisaus aukee seuraavan kahden kysymyksen\nratkaisusta: 'Mihin tulee meidän uskoa?' ja 'Minkä me hylkäämme?'\nNäihin kysymyksiin sinä tahdot minun vastaavan.\"\n\nApekides nyökytti hyväksyen päätään.\n\n\"Ihmisellä _täytyy_ olla joku usko\", egyptiläinen jatkoi surullisena,\n\"hänen täytyy saada toivonsa johonkin panna. On aivan luonnollista,\nettä kun sinä pelästyen ja kauhistuen huomaat uskosi sinulta\nriistettävän, huomaat ajelehtivasi tietämättömyyden synkällä ja\nrannattomalla valtamerellä, niin sinä huudat apua ja tartut ensimäiseen\nkäsilläolevaan lautaan päästäksesi johonkin, vaikkapa etäiseen ja\nautioon maahan. Hyvä niinkin, kuuntele! Ethän ole unohtanut aamuista\nkeskusteluamme?\"\n\n\"Unohtanut!\"\n\n\"Minähän tunnustin, että ne jumalat, joille savua nousee niin\nmonilta alttareilta, ovat vain silmäinlumetta. Tunnustin, että\njumalanpalvelustapamme ja menomme ovat vain petosta, joka on kylläkin\nkeksitty kansan parasta silmälläpitäen. Osotin sinulle, että juuri\nnäistä harhakuvista johtuivat yhteiskunnalliset siteet, mailmanrauha,\nviisaitten valta; tuo valta rakentuu joukon kuuliaisuuteen. Jatkakaamme\nnäitä terveellisiä petoksia. Jos ihmisellä joku usko pitää olla, niin\npitäköön hän esi-esiensä uskon, sen, jonka tottumus pyhittää ja\nvahvistaa. Kun me, suurempia henkisiä tarpeita omatessamme haemme\nitsellemme uutta uskoa, älkäämme silloin riistäkö toisilta sitä tukea,\njoka meille itsellemme on osottautunut liian heikoksi. Se on viisasta\n-- se on hyvää.\"\n\n\"Jatka!\"\n\n\"Kun siis näin pitkälle on päästy\", egyptiläinen jatkoi, \"ja ne, joita\nemme tahdo hyljätä, ovat rajapyykkinsä koskemattomina saaneet pitää,\nsonnustautukaamme me uusille uskon vainioille. Karkota mielestäsi,\najatuksistasi heti kaikki, mihin tähän asti olet uskonut! Olkoon\nsielusi puhdas, kirjottamaton lehti, joka on valmis saamaan ensimäiset\nvaikutteet. Tarkastele mailmaa -- huomaa sen järjestys -- sen\nsäännönomaisuus -- sen suuruus. Jonkun on täytynyt se luoda; sen\ntarkotuksenmukaisuus puhuu suunnittelijasta; siinä ainakin ensimäisen\nkerran pohjaamme. Mutta mitä on tämä joku? Jumala, sinä sanot. Oikein,\nei mitään sekavia ja harhauttavia nimiä. Siitä, joka mailman loi,\nemme tiedä, emme voi tietää muuta kuin ominaisuuksia -- voiman ja\nikuisen järjestelmällisyyden -- ankaran, hävittävän, toimitarmoisen\nsäännöllisyyden -- joka ei välitä rahtuakaan yksityisistä tapauksista\n-- joka aina kiertää, aina palaa, aina tuhoo -- piittaamatta niistä\nhajonneista sydämistä jotka suuresta joukosta singonneina ovat\njoutuneet sen pyörien tuhoamiksi ja polttamiksi. Hyvän ja pahan\nsekaannus, tuskan ja rikoksen olemassaolo ovat kaikkina aikoina saaneet\nviisaat ymmälle. He loivat jumalan -- he tekivät hänestä oikeamielisen\nja ystävällisen. Mistä tuli siis paha? kuinka he sitä sietivät -- ei,\nkuinka se syntyi ja jatkui? Tämän selittääkseen persialainen loi toisen\nhengen, jonka olemus oli paha ja pani ikuisen taistelun pahan ja hyvän\njumalan välille. Me egyptiläiset näemme samanlaisen hengen hämärässä ja\npelottavassa Tyfonissamme. Sokaiseva erehdys, joka meitä yhä pitemmälle\nvie harhaan! -- hulluus, joka syntyi siitä tyhjästä harhaluulosta, että\ntuosta tuntemattomasta voimasta tahdottiin tehdä kouraantuntuva,\nruumillinen, inhimillinen, että tuolle näkymättömälle tahdottiin antaa\nnäkyväisen ominaisuuksia ja muoto. Ei -- antakaamme tuolle voimalle\nnimi, joka ei synnytä mitään hämmentäviä mielteitä, ja salaperäinen\nalkaa vähitellen kirkastua: sen nimi on _Kohtalo_. Kohtalo,\nkreikkalaiset sanovat, hallitsee jumaliakin. Miksi siis jumalia\nlainkaan? -- heidän apunsa on turha, -- hylkää ne kerrassaan! Kohtalo\nohjaa kaikkea mitä näemme; -- voima, sääntöperäisyys nämä kaksi\nominaisuutta ovat sen luonne. Tahdot kysyä enemmän? -- et saa tietää\nenempää. Emme tiedä, onko se ikuinen, avaako se meille, omille\nluomilleen, sen pimeyden perästä, jota me kutsumme kuolemiseksi,\nuusia elämänmuotoja. Tässä jätämme tuon ikivanhan, näkymättömän,\nkäsittämättömän voiman ja saavumme sinne, missä silmäimme edessä on\nkaikkien näiden toimintojen suuri ohjaaja. Sitä voimme lähemmältä\ntarkastaa, siitä voimme saada enemmän tietoja -- se on kaikkialla\nympärillämme -- sen nimi _Luonto_. Viisaitten erehdys on ollut kohtalon\nominaisuuksia etsiä, sillä siinä kaikki on tutkimatonta ja hämärää. Jos\nhe olisivat kohdistaneet tutkimuksensa luontoon, kuinka paljon laajempi\nmeidän tietopiirimme nyt olisikaan? Sillä alalla ei kärsivällisyys ja\ntiedonhalu joudu häpeään. Me näemme sen, jota me tutkimme; meidän\nhenkemme nousee syitten ja seurausten todellisia johtoportaita ylös.\nLuonto on ulkoisen maailman suuri toimitsija, kohtalo laatii sille\nlait, joiden mukaan se vaikuttaa ja jakaa meille ne voimat, joiden\navulla me voimme sitä tutkia. Nämä voimat ovat tiedonjano ja muisti --\nniiden yhtymä on ymmärrystä, niiden täyttymys on viisautta. No niin,\nnäiden voimien avulla minä tutkin tätä tyhjentymätöntä luontoa. Tutkin\nmaata, ilmaa, merta, taivasta. Huomaan kaiken olevan jossakin\nsalaperäisessä suhteessa keskenään: kuu synnyttää vuoksen ja luoteen --\nilma pitää yllä maan, se on elämän ja kaiken olevaisen keskus,\ntähtitaivaan tunteminen sallii meidän mitata maan rajat -- määrätä\naikakaudet, niiden kalpea valo johtaa meidät menneisyyden hämärään,\nniiden juhlallinen loisto antaa meidän aavistaa tulevia kohtaloita. Ja\nsiten voimme, tietämättä lopultakaan, mitä kohtalo on, ainakin oppia\ntuntemaan sen käskyt. Ja minkä totuuden saamme nyt tästä uskonnosta?\nsillä uskontoa se on. Uskon kahteen jumalaan: Luontoon ja Kohtaloon.\nEdellistä minä palvon tutkien sitä, jälkimäistä sitä kunnioittaen. Ja\nminkä totuuden löydän uskonnostani? Seuraavan: kaikki on vain yleisten\nlakien alaista, aurinko helottaa monien iloksi -- mutta toisille se voi\nolla surun aiheena; yö tuo unta joukoille, mutta se sulkee syliinsä\nmyöskin murhaajan; metsät koristavat maata, mutta niissä elää myöskin\nkäärme ja jalopeura; meri kantaa tuhansia laivoja, mutta se tuhoo\nmyöskin jonkun. Vain yleisen, ei siis kaikkien hyväksi luonto toimii,\nja kohtalo kiitää eteenpäin hirvittävää kiertokulkuaan. Siinä on\nmailman suurten toimitsijoiden moraali, -- siinä myöskin minun, joka\nolen heidän luomansa. Minä tahdon kannattaa papiston petkutuksia, sillä\nniistä on hyötyä joukolle; tahdon ihmisille jakaa ne tiedot, jotka olen\nlöytänyt, ne tiedot, jotka olen tehnyt täydellisiksi; tahdon edistää\nsivistyspyrintöjä; siten palvelen kaikkeutta, siten täytän yleisen\nlain, siten toteutan sen suuren vaatimuksen, jota luonto saarnaa.\nItselleni vaadin yksilöllistä poikkeusta, vaadin sitä viisaana,\ntietoisena siitä, että minun yksilölliset toimeni eivät merkitse\nmitään hyvän ja pahan välisessä suuressa painoerossa, vakuutettuna\nsiitä, että minun tietoni voi tuoda joukolle suurempaa siunausta kuin\nmitä minun haluni voivat harvoja vahingoittaa (sillä edellinen voi\nulottua etäisimpiinkin maankolkkiin ja edistävästi vaikuttaa vielä\nsyntymättömiinkin kansoihin). Mailmalle jaan viisautta, itse saan\nrauhaa. Minä valaisen toisten elämää, nautin omastani. Niin, meidän\nviisautemme on ikuista, mutta elämämme on lyhyt. Käytä siitä kaikki\nmahdollinen niinkauan kuin vielä voit! Suo nuoruudellesi tyydykettä,\nsalli aistiesi nauttia! Pian tulee hetki, jolloin viinimaljat eivät\nenää viittaa, eivätkä seppelet kukoista. Nauti niinkauan kuin voit! Ole\nrauhassa, Apekides, holhottini, ja seuraajani! Minä tahdon sinulle\nnäyttää luonnon koneiston, sen salaperäisimmät ja rajuimmat salaisuudet\n-- tiedon, jota hullut kutsuvat noituudeksi -- ja tähtimailman\nkaikkitietävät mysteriat. Siten sinä täytät velvollisuutesi\nkokonaisuutta kohtaan; siten sinä valistut ihmisveljiäsi. Mutta minä\ntahdon opastaa sinut myöskin nautintoihin, jommoisista joukot eivät ole\nosanneet edes uneksia. Ja kun sinä päivän käytät ihmistä palvellaksesi,\nniin olkoon suloinen yö sinulle itsellesi nautinnonhetki.\"\n\nKun egyptiläinen oli vaijennut, kuului kaikkialta heidän ympärillään\nvienointa soittoa mitä Lydia konsanaan on keksinyt ja Ionia koskaan\nluonut. Se oli sävelmyrskyä, aisteja huumaavaa -- uuvuttavaa,\nautuuttavaa. Se tuntui näkymättömien henkien säveliltä, jommoisia\npaimenet lienevät entisinä kulta-aikoina saaneet kuunnella Tessalian\nlaaksoissa Pafoksen viileissä lehdoissa. Sanat, jotka olivat Apekideen\nkielelle kihonneet vastaukseksi egyptiläisen sofismeihin, häipyivät\nvavisten pois. Hänestä oli pyhyyden loukkausta rikkoa nuo hurmaavat\näänet -- hänen kiihottuneen mielensä alttius, hänen synnynnäinen,\nkreikkalaisen lempeä ja lämmin luonteensa oli yllätetty ja aseista\nriisuttu. Hän vaipui tuolille avohuulin ja tarkkaavin korvin, kun\nkuoro, hyväilevä ja sointuisa kuin se, johon Psyke heräsi Amorin\ntemppelissä, viritti seuraavan laulun:\n\n        _Eroksen hymni_.\n\n    Miss' aallot Kephison soljuvat,\n      Ään' ilman aaltoja väristen ensi\n    Punaruusujen lehdet hehkuivat.\n      Ja kyyhkyset uupuen lakkoihin lensi;\n    Kisas ajattaret keskellä pilvivöiden,\n      Ja kummuille sirotteli kukkiaan,\n    Varis katveet ja onkalot aaveöiden,\n      Maa hiljaa huokasi hurmassaan.\n\n    Lempikää! Lemmen Voima mä oon,\n      Iki-jumala, Kaoksen kaksoinen,\n    Mi taivaat hymyän hohteikkoon,\n      Koin katseen auki mi suutelen.\n\n    Mun tähdet on; kunnekka silmäsi luot,\n      Mun taikakatseeni lumo sun täyttää,\n    Mun kuu on, mi valaapi kultavuot\n      Yli lemmityn, Karian kaunoks mi näyttää.\n\n    Mun kukat on, hohtavat ruususet,\n      Ja tuuli, mi hurmas ne onnenuskoon,\n    Mun valon on väikyt kevähiset,\n      Mun unelma syttyvä huomenruskoon.\n\n    Lempikää! Kaikkenne lempi antaa,\n      Maa mua täytenä tulvajaa.\n    Katsokaa, aallot kuin kaihoovat rantaa,\n      Tuuli kuin aaltoja armastaa!\n\n    Kaikk' kutsuvi lempehen. Armas, oi,\n      Sana sees oot. Ilmat ne värjyää,\n    Soi virrat ja metsät ne huminoi,\n      Ja kuiskii kaislikot: lempikää!\n\nKun laulu vaikeni, tarttui egyptiläinen Apekideen käteen ja talutti\nihmettelevän, huumaantuneen, osittain vastahakoisen nuorukaisen yli\nhuoneen takaseinää peittävän verhon eteen. Ja nyt näytti verhon takaa\ntuikkivan tuhansittain säteileviä tähtiä, ennen niin musta verhokin oli\nnyt näiden tuikkivien tähtien valaisema ja sai taivaan syvänsinisen\nvärin. Se oli todella taivas -- sellaisena kuin se leutoina\nkesäkuunöinä kaareutuu Kastalian virtojen yllä. Sinne ja tänne oli\nkuvailtu ruusuisia, ilmavia pilviä, joista hymyili maalarin taidon\nmuovailemina jumalallisen kauniita kasvoja ja elehti muotoja,\njommoisista Feidias ja Apelles uneksivat. Ja tuon säihkyvän ilmapiirin\nloistavat tähdet pyörivät nopeasti, ja soitto, joka nyt virisi\nkevyempään ja eloisampaan äänilajiin, tuntui sulavan ilmojen iloiseen\nsointuun.\n\n\"Oi, minkä ihmeen näenkään, Arbakes\", Apekides virkkoi sammaltaen.\n\"Kiellettyäsi ensin jumalat, sinä nyt näytät minulle --\"\n\n\"Niiden nautinnon\", Arbakes keskeytti äänellä, joka niin jyrkästi erosi\nhänen tavallisesta, kylmästä, rauhallisesta ja sointuisesta äänestään,\nettä Apekides hätkähti ja arveli egyptiläisenkin uudestisyntyneen. Ja\nheidän lähestyessään verhoa kajahti sen takaa heidän korviinsa raju --\nväkevä -- iloinen sävel. Samassa verho ratkesi kahtia ja näytti ilmaan\nhäipyvän, ja näky, jommoista sybariittikin olisi kadehtinut, avautui\nnuoren papin sokaistuneiden katseiden eteen. Heidän edessään oli suuri\njuhlasali lukemattomien valojen meressä. Huone oli tulvillaan\nvihkisauhun, jasminin, orvokin ja myrrhan lämmintä tuoksua, kaikki,\nmitä tuoksuvimmista kukista ja kallisarvoisimmista yrteistä voidaan\nvalmistaa, tuntui kehkeytyneen yhdeksi ainoaksi huumaavaksi\ntuoksulähteeksi. Hoikista pylväistä, jotka kohosivat korkealle kattoon\nasti, riippui kultatähdin kirjailtuja vaaleita seinäverhoja. Salin\ntoisessa päässä kaksi suihkukaivoa heitti ilmaan säteensä, jotka\nloistavassa valaistuksessa putoilivat kimmeltävinä timantteina alas.\nHeidän astuessaan sisään kohosi keskeltä lattiaa verkalleen,\nnäkymättömän soiton humistessa, pöytä kukkuroillaan kaikkia ajateltavia\nherkkuja ja Idän vierasrotuisia kukkia maljakoissa, jotka olivat\ntuntematonta myrrhineläistä[13] taidetta, joka upeilee väreillään ja\nkuultavuudellaan. Pöytää ympäröivät lepotuolit olivat verhotut\ntaivaansiniseen, kultakirjailtuun kankaaseen, ja holvikaton\nnäkymättömistä putkista putosi tiheänä kastesateena hyvätuoksuista\nvettä, joka levitti miellyttävää viileyttä ja yhtyi lamppujen valoon\nmitä herkullisimmaksi värileikiksi ikäänkuin veden ja tulen alkuvoimat\nolisivat keskenään kamppailleet. Ja nyt astui lumivalkoisten\nseinäverhojen takaa esiin sellaisia naismuotoja, jommoisia Adonis näki\nlevätessään Venuksen sylissä. He saapuivat, toiset kukkaköynnöksin,\ntoiset lyyroin, he piirittivät nuorukaisen ja taluttivat hänet\njuhlapöytään. He kietoivat hänet ruusuköynnöksiin. Maa -- kaikki mainen\najatus häipyi hänen mielestään. Hän luuli uneksivansa ja pidätti\nhenkeään, jottei heräisi liian pian. Aistien huuma, jommoista hän ei\nollut ennemmin koskaan kokenut, sai hänen polttavat suonensa mahtavaan\nlyöntiin, se hämmensi ja sumensi hänen näkönsä. Ja hänen yhä enemmän\nhuumaantuessaan virisi taas laulu, nyt nopeaan ja bakkusmaiseen\ntaikavoimaan:\n\n        _Anakreoninen laulu_.\n\n    Kuin kuohuvi maljat välkkyävät\n      Punahehkua huumaavaista!\n    Mut suonet nuoret ne säihkyvät\n      Elonhurmaa taivahan maista.\n        Tult' on\n        Tuo ikuisen auringon,\n      Sun silmäsi luopi mi loistohon.\n\n    Sä maljat täyttäös tulvimaan\n      Suloantimin Bakkhon nuoren;\n    Hän viinin on antanut auttamaan\n      Meit' tyrmästä tuskain vuoren.\n        Juo, juo!\n        Pois pelkosi luo!\n      Voi nähdä sun lamput vain liekkuvat nuo.\n\n    Juo, juo! Oi, viiniä aidompaa\n      Suo mulle sä silmäyksin!\n    Sun hymysi Bakkhos säihkyvä saa,\n      Mut mullen sä huokaja yksin!\n        Luo sun\n        Käy kuiskeet mun,\n      Ja hiukeevat katsehin kaihotun.\n\nKun laulu loppui, tuli kolme impeä, jotka olivat toisiinsa kukkavyöhyin\nkiedotut ja jotka hyvinkin voittivat esittämänsä sulottaret, häntä\nvastaan liihotellen jonilaisen karkelon kiehtovin askelin, -- niinkuin\nnereidit leijuvat kuutamossa Egeanmeren keltaisella hiekkarannalla --\naskelin, jommoisia Kyterea opetti seuralaisilleen Psyken ja poikansa\nhääjuhlassa.\n\nHe lähestyivät ja panivat hänen päähänsä seppelen; nuorin näistä\nkolmesta ojensi polvistuen hänelle maljan, jossa lesboslainen viini\nkuohui ja säihkyi. Nuorukainen ei enää vastustanut, hän tarttui\nhuumaavaan maljaan ja veri kohisi hänen suonissaan. Hän painui\nvierellään istuvan nymfin rinnoille, ja kun hänen harhaileva katseensa\nhaki Arbakesta, jonka hän oli tässä aistihuumauksen ryöpyssä kadottanut\nnäkyvistään, huomasi hän tämän istuvan pöydän yläpäässä valtaistuimella\nja tähystelevän häntä hymyten kuin kehottaen häntä nauttimaan. Hän ei\nesiintynyt nyt kuten tavallisesti mustassa ja yksinkertaisessa\npuvussaan, ei juhlallisin ja vakavin otsin. Hohtavan valkoinen, kultaan\nkudottu ja jalokivin siroteltu vaippa verhosi hänen valtiaanmuotonsa;\nsmaragdeja ja rubiineja välkähtelevät valkeat ruusut ja tiarankaltainen\npäähine peittivät hänen yömustia kutrejaan. Hän näytti Odysseun lailla\nelävän toista nuoruuskukoistustaan -- hänen piirteensä olivat nyt\ntavallista kauniimmat ja hän näytti kadottaneen entisen juhlallisen\nvakavuutensa ja kohouneen häntä ympäröivässä suloisessa ja\nnuorentuneessa ilmapiirissä olympolaiseksi jumalaksi.\n\n\"Juo, syö, lemmi, holhottini!\" hän virkkoi. \"Älä häpeä intohimoasi ja\nnuoruuttasi. Mitä olet, sen tunnet suonissasi; miksi tulet, sen näet --\ntuosta.\"\n\nHän viittasi erääseen nurkkaan, ja Apekides viittausta seuraten huomasi\neräällä jalustalla Bakkuksen ja Idalien kuvapatsaitten välillä\nluurangon.\n\n\"Älä säiky\", egyptiläinen jatkoi. \"Tuo ystävällinen vieras vain\nmuistuttaa meille elämän lyhyydestä. Sen irvistelevästä suusta kuulen\näänen, joka kehottaa meitä _nauttimaan_.\"\n\nHänen puhuessaan joukko nymfejä ympäröi patsaan; he panivat jalustalle\nseppeleitä ja maljoja täytettäessä ja tyhjennettäessä he virittivät\nseuraavan laulun:\n\n        _Bakkushymni kuolemankuvalle_.\n\n                     1.\n\n    Sä mailla varjojen väikkyilet,\n      Sä mi eloa lemmit ennen,\n    Manan rantoja aaveena astelet,\n      Elon tienoillen aatoksen mennen.\n        Se kaivaten liitää luo\n        Helokoin, se taas sulle suo\n    Ajat riemun-rikkahat muinaiset.\n    Nää ruususet laskemme valkeat\n      Sun sielusi kodille kylmenneelle;\n    Ne muinoin viestejä virkkoivat.\n      Kun sarkalle hymysit, saattueelle,\n        Kun kitarat helkkyä valain\n    Sua kutsui katseitten palain,\n    Kun ruskot hämyhyn haipuivat.\n\nJoukko tuli jälleen lähemmäksi, ja sitä mukaa laulu kasvoi\nvoimakkaammaksi ja eloisammaksi: --\n\n              2.\n\n    Kuolon kolkoille rannoillen\n      Haahtemme hälvenee,\n    Hiljaa loiske käy airojen,\n      Tuulet ne vaimenee.\n    Hetket kahlios seppelin!\n      Tuonelan yö\n    Oottavi tyhjin katsehin,\n      Hetki jo lyö.\n\nHetken vaijettuaan tuo hopeahelähteinen laulu paisui yhä\nkiihkeämmäksi: --\n\n    Elo lyhkänen riemun on vuoksi vain,\n      Sen hetkiä säästä mä en.\n    Mä nuoruuden maljan juodani sain,\n      Ja lempi on helmenä sen.\n\nNyt lähestyi kolmas joukko täytetyin maljoin, jotka he uhrina panivat\ntuolle merkilliselle alttarille, ja nyt kajahti usein vaihtuva soitto\nhitaana ja juhlallisena: --\n\n              3.\n\n    Sua tervehdimme, sä matkamies\n      Meren synkän ja kaukaisen.\n    Kun ystäväpöytähän päätyi ties,\n      Käy keskehen ruusujen!\n        Niin, ole tervetullut!\n    Ken vieraamme oivempi oisikaan,\n    Kuin hän, jon tupahan tuttavaan\n    Me kuljemme kaikin kerta,\n    Elon kylliks kun sousimme merta.\n    Ja rannalle raukalle laskimme.\n    Sä kauan viipyös luonamme,\n    Sä varjo kaameakatseinen,\n    Sä kuolema, veikko viimeinen!\n        Niin, ole tervetullut!\n\nNyt puuttui Apekideen vierellä lepäävä sulotar äkkiä lauluun:\n\n              4.\n\n    Osa onnekas meillä on,\n      Maa meidän on, aurinko loistokas,\n    Ja kaukaa ohitse kalmiston\n      Elo luoksemme liitävi leimukas.\n    Sulot täyttyvi maljat riemun.\n      Sulo katsees, armas, on sun,\n    Sun luoksesi kaipuuni vie mun,\n      Sun hurmastas huumaun.\n    Ah armas, suo minun tulla,\n      Suo povelles painuen\n      Mun levätä kotvanen!\n    Taas hellällä haastelulla\n      Sä herätä minut, ja kuiskehin\n    Mua viihdä ja kerto'os katsehin,\n      Ett' yhä mun armas on koi,\n    Ett' yhäti säihkyvi eloni soihtu,\n    Ett' auvoni antavi lempes loihtu,\n      Mi taivaani mullen toi.\n\n\n\n\n\n\nII KIRJA.\n\n\n\n\n1 LUKU.\n\nPompeijilainen \"viinitupa\" ja klassillisen painin harrastajat.\n\n\nMe siirrymme nyt niihin Pompeijin kolkkiin, joissa eivät viihdy\nnautintojen palvojat, vaan niiden välikappaleet ja uhrit --\ngladiaattorien ja kilpataistelijoiden, paheen ja kurjuuden, villin ja\ntietämättömyyden tyyssijoihin; vanhan ajan kaupungin Alsatiaan.\n\nEdessämme on suuri talo, jonka ovi aukeni ahtaalle ja ahdinkoiselle\nkadulle. Kynnyksen edustalla seisoi joukko miehiä, joiden raudanlujat\nja paisuneet lihakset, joiden lyhyet ja herkulesmaiset niskat, joiden\nrohkeat ja huolettomat asenteet ilmaisivat arenasankareita. Myymälän\nulokkeelle oli kasattu viini- ja öljyastioita; ja aivan niiden\nyläpuolella oli korkea seinämaalaus, joka kuvasi nautiskelevia\ngladiaattoreja -- niin vanha ja arvokas on \"kylttien\" käyttö. Tuvassa\noli useita pikku pöytiä, jotka oli järjestetty jonkunlaiseen\nnykyaikaiseen \"komero\"-malliin; ja niiden ympärillä istui ryhmä miehiä,\njotkut juoden, jotkut noppaa heittäen, toiset pelaten suurempaa taitoa\nvaativaa n.s. _duodecim scripta'a_, jota jotkut kompastelevat oppineet\novat pitäneet shakkipelinä, mutta joka oikeammin oli luultavastikin\nkahdenpelattavaa dominoa ja jossa joskus, ei aina, käytettiin myöskin\nnoppanappuloita. Oli vielä varhainen aamu, ja tuskinpa mikään\nniin hyvin kuin tämä varhainen aamuhetki kuvaa tällaisten\nkapakkavetelehtijäin tavallista puuhaa. Mutta huolimatta talon paikasta\nja sen vieraitten luonteesta ei missään näkynyt merkkiäkään siitä\nlikaisesta rähjästä, mikä on niin kuvaavaa nykyajan kaupungin\nsamanlaiselle anniskelupaikalle. Kaikkien pompeijilaisten kauneusaisti,\njoka sai heidät ainakin ulkonaisesta huolehtimaan, jospa he sisäisen\nlaiminlöivätkin, näyttäytyi siellä ja täällä seinämaalauksen eloisissa\nväreissä ja niissä oikullisissa, mutta ei suinkaan rumissa muodoissa,\njoihin lamput, juomamaljat ja tavallisimmat talousesineet olivat\nmuovaillut.\n\n\"Polluks vieköön!\" muuan gladiaattoreista virkkoi ovenpylvääseen\nnojaten, \"sinun tarjoamasi viini, vanha Silenus\", -- ja näin sanoessaan\nhän sysäsi muuatta rotevaa miestä selkään -- \"on mietoa kyllin saamaan\njaloimmankin veren suonissamme jäähtymään.\"\n\nMies, jota näin kursailematta tervehdittiin ja jonka paljaat\nkäsivarret, valkea esiliina, vyöhön huolellisesti työnnetyt avaimet ja\npyheliina ilmaisivat hänet kapakan isännäksi, oli jo elämänsä\nsyystaipalella; mutta hänen vartalonsa oli yhä vielä niin roteva ja\natleettimainen, ettei hän suinkaan joutunut häpeään häntä ympäröivien\ntukevien miesten rinnalla, lihakset näyttivät vain kätkeytyneen lihaan,\nposket olivat pöhöttyneet ja punaiset, ja paisunut maha saattoi vallan\nvarjoon laajan ja jykevän rinnan, joka kohosi sen yläpuolella.\n\n\"Ei mitään tyhmää äkeilyä minulle\", tuo jättimäinen talonpitäjä ärjyi\närsytetyn tiikerin äänellä. \"Minun viinini on kyllin hyvää sellaiselle\nruumiille, joka niin hiljan on spoliarumin[14] tomut jaloistaan\npudistanut.\"\n\n\"Niinkö rääyt, vanha korppi!\" gladiaattori vastasi nauraa hohottaen.\n\"Sinä elät vielä hirttäytyäksesi kiukusta, kun näet minun voittavan\npalmuseppeleen; ja jos amfiteatterissa saan rahapalkinnon, niin kuin\nvarmasti saankin, on ensimäinen lupaukseni Herkuleelle aina välttää\nsinua ja sinun kurjaa kapakkaasi.\"\n\n\"Kuulkaapas tuota -- kuulkaapas tuota vaatimatonta Pyrgopolinikesta!\nHän on varmaankin palvellut Bombomakides Kluninstaridysarkidesta\",[15]\nisäntä kirkui. \"Sporus, Niger, Tetraides, hän sanoo voittavansa teiltä\nrahapalkinnon. Jumalten nimessä, teidän jokainen lihaksenne on kyllin\nväkevä nutistamaan koko miehen, taikka minä en ymmärrä mitään asiasta.\"\n\n\"Haa!\" gladiaattori sanoi vihasta huohottaen. \"_Lomistamme_ voi kertoa\nteille muutakin.\"\n\n\"Puhutko minusta, sinä suupaltti Lydon?\" Tetraides virkkoi\nnärkästyneenä.\n\n\"Tai minusta, joka olen viidessätoista taistelussa voittanut?\" sanoi\nNiger jättiläinen hypähtäen hänen eteensä.\n\n\"Tai minusta?\" Sporus murahti välähtävin silmin.\n\n\"Hiljaa!\" Lydon sanoi kädet ryntäillä ja katsahtaen kilpailijoihinsa\nhalveksivin elein. \"Kamppailun hetki lähenee; säästäkää siksi\ntaisteluvaatimuksenne.\"\n\n\"Tehkää niin\", murajava isäntä virkkoi, \"ja jos minä sinun hyväksesi\npeukaloni lasken, niin katkaiskoot kohtalottaret elämänlankani.\"\n\n\"Köytesi, tarkotat\", Lydon pisteli. \"Tuossa on sestertio, jolla voit\nyhden ostaa.\"\n\nTuo jättiläinen isännäksi tarttui toisen ojennettuun käteen ja puristi\nsitä niin lujasti, että veri ruiskahti sormien päästä vieraitten\nvaatteille.\n\nNämä remahtivat raikuvaan nauruun.\n\n\"Tahdon opettaa sinulle, nuori kerskuri, leikkimään kanssani\nmakedonialaista. En ole hervoton persialainen, vakuutan sinulle. Mitä!\nmies! enkö ole kaksikymmentä vuotta arenalla otellut enkä koskaan ole\nantanut käsieni vaipua? Ja enkö ole editorin omasta kädestä saanut\nsauvaa voitonmerkiksi ja armonosotukseksi, että saan lehvilläni levätä?\nJa nyt tahtoo pojannulikka minua kouluttaa?\" Näin sanoen hän viskasi\nvihaisena toisen käden irti.\n\nVärähtämättä ja ilmeissään sama ivanhymy, joka oli isännän ärsyttänyt,\ngladiaattori kesti vastustajansa ankaran otteen. Mutta tuskin oli hänen\nkätensä vapaa, kun hän samassa ponnistihe hyökkäämään villin kissan\nlailla, takkuisin hiuksin ja parroin ja rajusti, läpitunkevasti huutaen\nhän kimmahti jättiläisen kurkkuun raivolla sellaisella, että toinen\nsuuresta koostaan ja voimastaan huolimatta kaatui, ja vyöryvien\nkallionlohkareitten ryskeellä he kierähtivät molemmat kumoon.\n\nIsäntämme ei olisi ehkä tarvinnutkaan sitä köyttä, jota Lydon niin\nystävällisesti oli suositellut, jos hän olisi kolmekin minuuttia tässä\nasennossa ollut. Mutta kaatumisesta syntyneen melun kutsumana riensi\ntaistelukentälle hänen avukseen nainen, joka tähän asti oli ollut\njossakin sisähuoneessa. Tämä uusi tulokas oli kuin gladiaattori\nainakin; hän oli kookas, laiha ja käsivarsin sellaisin, että niistä\nvähimmän saattoi odottaa mitään lempeitä syleilyjä. Burbon,\nkapakan isännän riuska auttaja oli todella hänkin miehensä lailla\nviinikellareissa otellut, jopa keisarin silmien edessä.[16] Ja itse\nBurbokin, tuo voittamaton taisteluissa, sai usein, niin juoru tiesi\nkertoa, luovuttaa palmunsa lempeälle Stratonikelleen. Tämä viehättävä\nolento oli tuskin huomannut sen huutavan hukan, mikä hänen heikompaa\npuoliskoaan uhkasi, kun hän muitta aseitta kuin mitä luonto oli hänelle\nantanut hyökkäsi voitollisen gladiaattorin kimppuun ja kietoen hänen\nympärilleen pitkät käärmeenkätensä hän kiskaisi tämän äkillisellä\ntempaisulla miehensä päältä, niin että tämän sormet vain jäivät\npuristamaan vihamiehen kurkkua. Niin olemme nähneet kaatuneeseen\nkilpailijaansa pureutuneen koirankin takajalkojaan heiluttelevan; niin\nolemme nähneet sen ruumiin toisen osan -- rauhallisena ja velttona --\nilmassa liikkuvan, toisen osan, pään, hampaitten, silmien ja kynsien\ntaas näemme ikäänkuin kiinnikasvaneen raadeltuun ja voimattomaan\nviholliseen. Sillaikaa vereen tottuneet ja siitä innostuvat\ngladiaattorit kerääntyivät tyyninä taistelevien ympärille -- sieramet\nlaajenneina -- huulet virnissä -- silmät kiiluen pälyten toisen\nveristävää kurkkua ja toisen lihaan painuneita kynsiä.\n\n\"_Habet, habet!_[17] he huusivat hirnuen paukuttaen väkeviä käsiään.\n\n\"_Non habeo_, te valhesäkit; en ole vielä saanut tarpeekseni\", puhkui\nisäntä pontevalla nykäisyllä vapautuen toisen säälimättömästä\nkouraisusta ja nousi jaloilleen hengästyneenä, huohottaen, revittynä,\nverisenä; ja kääntyessään pyörivin silmin hän kohtasi pettyneen\nvihamiehensä vertajanoovan katseen ja nirskuvat hampaat, vihamiehen,\njoka nyt puolustautui, (vaikkakin melko vastenmielisesti) urhoollisen\namatsoonin hyökkäyksiä torjuakseen.\n\n\"Ei kelpaa!\" gladiaattorit huusivat, \"yksi yhtä vastaan!\" ja ympäröiden\nLydonin ja vaimon he erottivat huvittavan isäntämme hänen\nmiellyttävästä vieraastaan.\n\nMutta tuntien asemansa nolouden ja koetettuaan turhaan vapautua naisen\notteesta Lydon vihdoin vei käden vyölleen ja tempasi sieltä lyhyen\npuukon. Niin uhkaava oli hänen katseensa, niin kirkkaana välkähti\nveitsenterä, että Stratonike, joka oli tottunut vain sellaiseen\nkamppailuun, jota me nimitämme nyrkkeilyksi, pelästyneenä väistyi.\n\n\"Oi, jumalat!\" hän huudahti. \"Lurjus! -- hän kantaa salassa aseita!\nOnko se luvallista? Sopiiko se rehti miehelle ja gladiaattorille? Ei\ntodella, minä inhoan sellaisia miehiä.\" Näin sanoen hän halveksien\nkäänsi selkänsä gladiaattorille ja kiiruhti tarkastamaan miehensä\ntilaa.\n\nMutta tämä, joka oli yhtä tottunut ruumiinharjotuksiin kuin\nenglantilainen doggikoira vertaistensa kanssa taistelemaan, oli jo\ntointunut. Hänen poskensa olivat saaneet entisen purppurahäivän, ja\nohimosuonet olivat tasaantuneet entiselleen. Hän kohenteleikse\ntyytyväisesti rykäisten iloisena siitä, että vielä oli hengissä, ja\ntarkastettuaan vihamiestään kiireestä kantapäähän suuremmalla\nkunnioituksella kuin koskaan ennen hän virkkoi:\n\n\"Kastor avita! Sinä oletkin väkevämpi mies kuin luulinkaan. Huomaan,\nettä olet ansiokas ja kyvykäs mies. Anna kätesi, sankarini!\"\n\n\"Kelpo, vanha Burbo!\" gladiaattorit hyväksyvästi huudahtivat. \"Tunnet\nmaan jälleen jalkojesi alla! Tarjoo hänelle kätesi, Lydon!\"\n\n\"Oh, varsin mielelläni\", gladiaattori sanoi. \"Mutta kun olen veren\nnähnyt vuotavan, niin tekisi mieleni.\"\n\n\"Herkules vie\", vastasi isäntä aivan tyyntyneenä, \"siinäpä on oikeata\ngladiaattorimielialaa! Polluks avita! Kun ajattelee, mitä miehestä\noikein saa irti, niin ei jalopeurakaan voisi olla hurjempi!\"\n\n\"Jalopeura! Oh, sinua houkkaa! Mehän karkotamme jalopeurat luolistaan!\"\nTetraides huudahti.\n\n\"Kyllin siitä\", Stratonike virkkoi tukkaansa sukien ja pukuaan\njärjestäen. \"Jos te nyt taas olette hyviä ystäviä, niin kehotan teitä\nkäyttäytymään rauhallisesti ja säädyllisesti. Sillä muutamat nuoret\nylhäiset herrat, teidän isäntiänne ja suosijoitanne, ovat ilmottaneet\nhaluavansa tulla katsomaan teitä. He tahtovat tarkastella teitä\nmieluummin joutohetkinä kuin kouluissa, ennenkuin uskaltavat teidän\npuolestanne vetoihin käydä suurissa amfiteatteritaisteluissa. Siitä\nsyystä he tulevat aina minun talooni, he tietävät minun luotani\nlöytävänsä Pompeijin parhaat taistelijat -- meidän seuramme on,\njumalten kiitos, hyvässä huudossa.\"\n\n\"Niinpä niinkin\", Burbo virkkoi juoden viinimaljakosta tai pikemminkin\nämpäristä, \"mies sellainen kuin minä, joka olen laakereita niittänyt,\nvoi koota ympärilleen vain kelpopoikia. Lydon, poikani, juo; olkoon\nsinun vanhuutesi yhtä kunniakas kuin minunkin!\"\n\n\"Tulehan tänne\", Stratonike sanoi nipistäen miestään hyväillen korvasta\nsillä rakastettavalla tavalla, jota Tibullus on niin mainiosti\nkuvannut, \"tulehan tänne!\"\n\n\"Älä niin lujasti, susiemo! Sinähän olet kovakouraisempi kuin joku\ngladiaattori\", sähisi Burbo hampaittensa raosta.\n\n\"Vaiti\", toinen vastasi kuiskaten. \"Kalenus on vastikään valepukuisena\nsaapunut takaovelle. Toivon hänen tuoneen sestertioita mukanaan.\"\n\n\"Ho, ho, tahdonpa hänen luokseen\", Burbo sanoi. \"Pidä sinä sillävälin,\nsanon sen, tarkasti silmällä viinimaljoja -- huolehdi juonnista. Älä\nanna heidän pettää sinua, vaimo! He ovat kelpoväkeä taistelukentällä,\nmutta muuten heitä saa varoa. _Kakus_ ei ollut mitään heidän\nrinnallaan.\"\n\n\"Ole huoletta, narri\", oli aviopuolison vastaus. Tämän lempeän\nvastauksen rauhottamana Burbo lähti huoneesta ja pujahti\nsisähuoneeseen.\n\n\"Vai niin, nuo hyvät herrat tulevat koettelemaan lihaksiamme\", Niger\nsanoi. \"Kuka sitä on kertonut, emäntäiseni?\"\n\n\"Lepidus. Hän tuo mukanaan Klodiuksen, Pompeijin varmimman vedonlyöjän,\nja nuoren kreikkalaisen, Glaukuksen.\"\n\n\"Veto vetoa vastaan\", Tetraides huudahti. \"Kaksikymmentä sestertiota,\nettä Klodius minusta lyö vedon! Mitä arvelet, Lydon?\"\n\n\"_Minusta_ hän lyö!\" Lydon vastasi.\n\n\"Eipä, minustapa!\" Sporus jyrähti.\n\n\"Tomppelit, luuletteko hänen ketään pitävän Nigeriä parempana!\"\natleetti virkkoi vaatimattomasti lausuen oman nimensä.\n\n\"Hyvä, hyvä\", Stratonike sanoi ammentaen suuresta amfora-astiasta\nvierailleen, jotka nyt olivat asettuneet saman pöydän ääreen. \"Kaikki\nte olette mielestänne suuria ja sankarillisia miehiä, mutta kuka teistä\non halukas ottelemaan numidialaisen jalopeuran kanssa, ellei löydetä\nketään rikoksellista, joka tällaisen toivon tekee turhaksi?\"\n\n\"Minä, joka olen sinunkin käsistäsi päässyt, rohkea Stratonike\", Lydon\nsanoi, \"olen omani uskaltamaan taisteluun jalopeuran kanssa, arvelen.\"\n\n\"Mutta sanohan\", Tetraides virkkoi, \"missä on se soma nuori tyttö, joka\noli luonanne, -- sokea, kirkassilmäinen tyttö? En ole nähnyt häntä\npitkään aikaan.\"\n\n\"Hän on liian hyvä sinulle, Neptunuksen poika\",[18] emäntä sanoi, \"ja\nliian sievä luulenpa meille kaikille. Me lähetämme hänet kaupungille\nkukkia myymään ja ylhäisille naisille laulamaan. Hän ansaitsee siten\nmeille enemmän rahaa kuin teitä palvellessaan. Hänellä on sitäpaitsi\nusein muitakin ansiotoimia.\"\n\n\"Muita toimia?\" Niger sanoi, \"mutta hänhän on liian nuori sellaisiin.\"\n\n\"Vaiti hurjimus!\" Stratonike ärähti. \"Sinä arvelet, ettei ole\nmuunlaisia leikkejä kuin korinttilaisia. Vaikka tuo tyttöriepu olisi\nkaksi kertaa niin vanha kuin nyt, pysyisi hän silti yhtä koskemattomana\nkuin Vesta.\"\n\n\"Mutta kerrohan, Stratonike\", Lydon kysyi, \"mistä olet niin hennon ja\nsievän orjattaren saanut? Hän sopisi paremmin jonkun rikkaan\nroomattaren kamarineidoksi kuin sinun palvelijattareksesi.\"\n\n\"Se on totta\", Stratonike vastasi, \"ja luulenpa joskus hänet myymällä\nansaitsevani omaisuuden. Kysyit miten Nydian sain?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Niin, näes, Stafyla orjattareni -- muistathan Stafylan, Niger?\"\n\n\"Kyllä, tuon karkeatekoisen naikkosen, jonka kasvot olivat kuin\nkoomillinen naamari. Kuinka hänet unohtaisin, Pluto soikoon, jonka\norjattaria hän epäilemättä tällä hetkellä on.\"\n\n\"Vaiti, lurjus! -- No niin. Stafyla kuoli eräänä päivänä, ja se oli\nminulle suuri vahinko ja minä lähdin torille hakemaan itselleni uutta\norjaa. Mutta, jumalat auttakoot, ne olivat siitä asti, jolloin Stafylan\nostin, niin kallistuneet ja rahat niin vähissä, että olin jo\nepätoivoisena jättämäisilläni koko paikan, kun muuan kauppias nykäsi\nminua liepeestä. 'Rouvaseni', hän sanoi, 'tahdotteko ostaa halvan\norjan? Minulla on muuan tyttö kaupan. Hän on vain pieni, miltei vielä\nlapsi, se on selvä, mutta hän on nopsa ja tottelevainen, pian oppiva ja\ntaitava, hän laulaa hyvin ja on hyvää sukua, vakuutan sinulle.' 'Mistä\nkotoisin?' kysyin. 'Tessaliasta.' Tiesin, että tessalialaiset ovat\nlempeitä ja älykkäitä; sanoin tahtovani nähdä tytön. Minä huomasin\nhänet juuri sellaiseksi, jommoisena hänet nyt näette, tuskin\npienempänä, tuskin nuorempana kuin nytkään. Hän näytti kärsivältä ja\nsurumieliseltä, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja silmänsä\nalasluotuina. Kysyin kauppiaalta hintaa, se oli kohtuullinen ja tein\nkaupat heti. Kauppias toi hänet kotiini ja hävisi samassa. Ajatelkaa,\nystävät, ällistystäni kun huomasin, että hän oli sokea. Ha, ha! sepä\nkelpo mies, tuo kauppias! Vetosin viranomaisiin, mutta tuo lurjus oli\njo lähtenyt Pompeijista. Palasin kotiin aikalailla pahatuulisena,\nsen vakuutan; ja tuo tyttöparka sai tuta sen seurauksia. Mutta eihän\nhän itse ollut syypää sokeuteensa, sillä hän on sellainen ollut\nsyntymästään saakka. Ja vähitellen mekin olemme tulleet kauppaamme\ntyytyväisemmiksi. Hän ei tosin ollut niin väkevä kuin Stafyla ja vähä\nhänestä oli hyötyä talousaskareissa, mutta hän tottui pian kulkemaan\nkaupungilla ikäänkuin hänellä olisi ollut Arguksen silmät. Ja kun hän\neräänä aamuna toi kotiin kouran täyden sestertioita, jotka hän sanoi\nsaaneensa puutarharähjästämme poimimistaan ja myymistään kukista, niin\nuskoimme hänet jumalten lähettämäksi. Siitä hetkestä asti olemme hänen\nsallineet vapaasti liikkua. Hän täyttää korinsa kukkasilla, jotka hän\ntessalialaiseen tapaan kiertää köynnöksiksi, joista hienot herrat niin\npitävät. Ja hän tuntuukin olevan suuren yleisön suosiossa, sillä he\nmaksavat hänelle aina enemmän kuin kellekään muulle kukkaistytölle. Ja\nhän tuo kaikki aina kotiin, ja sitäpä ei juuri toinen orja tee.\nNiinpä teenkin itse kaikki kotiaskareet, mutta piakkoin voin hänen\nansaitsemillaan rahoilla hankkia itselleni toisen Stafylan. Varmastikin\ntuo tessalialainen orjakauppiasroisto on varastanut sokean tytön\njoiltakin ylhäisiltä vanhemmilta.[19] Paitsi että hän osaa sitoa\nkukkavihkoa hän laulaa ja soittaa sitraa, ja sekin tuo rahaa; ja\nviimeksi -- mutta se on salaisuus.\"\n\n\"Se on salaisuus! Mitä!\" Lydon huudahti, \"oletko sfinksiksi muuttunut?\"\n\n\"Sfinksiksi, en! -- kuinka niin sfinksiksi?\"\n\n\"Lakkaa jo lepertelemästä, emäntä ja tuo ruokaa -- minun on nälkä\",\nSporus virkkoi kärsimättömänä.\n\n\"Minun myös\", kiukkuinen Niger kivahti ottaen puukkonsa esille.\n\nAmatsooni lähti keittiöön ja palasi pian tuoden suurella lautasella\npuoliraakoja lihankimpaleita. Sillä suurten vetotaistelujen sankarit\nluulivat silloin, kuten nytkin, vain sellaisella ravinnolla\nsäilyttävänsä kuntonsa ja hurjan luontonsa. He istahtivat nälkäisten\nsusien katsein pöytään -- liha hotkaistiin, viini virtaili. Jätämme\nnämä vanhanajan elämän kylläkin tärkeät henkilöt ja siirtykäämme Burbon\nluo.\n\n\n\n\n2 LUKU.\n\nKaksi kunnonveikkoa.\n\n\nRooman vanhimpina aikoina oli pappisvirka kunnia- eikä ansiovirka.\nYlhäisimmät sitä hoitivatkin, plebeijeiltä se oli sulettu. Myöhemmin ja\npaljo ennen tämän kertomuksen tapahtumia oli siitä tullut kaikille\nsäädyille avoin toimi, ainakin se osa tointa, jota hoitivat n.s.\nflamenit tai papit -- ei yleisen uskonnon vaan jonkun erityisen\njumaluskonnon palvelijat. Jupiterin pappikin (Flamen dialis), jonka\nedellä kulki liktori, jolla oli oma paikka senaatissa ja jonka\ntoimi aluksi oli patrisien korkein arvovirka, valittiin myöhemmin\nkansankokouksessa. Vähemmän kansalliset ja vähemmän arvokkaat jumalat\nsaivat pappinsa tavallisesti plebeijien joukosta ja moni antausi tähän\ntoimeen kuten nykypäivin roomalaiskatolisissa maissa luostariin\nsiirtyneet veljet, vähemmän hurskaasta sisäisestä kutsumuksesta kuin\nköyhyyden aiheuttaman laskelman vaikutuksesta. Kalenus, Isiksen pappi,\noli mitä matalinta alkuperää. Hänen sukunsa, elleivät juuri hänen\nvanhempansa, polveutui vapautetuista orjista. Hän oli saanut\nhuolellisen kasvatuksen ja isältään pienen perinnön, jonka hän oli pian\ntuhlannut. Hän valitsi pappistoimen viimeiseksi pelastuskeinoksi\nkurjuudesta. Vaikka vakinainen palkka tästä pyhästä toimesta olikin\nsiihen aikaan melko pieni, ei suositun temppelin pappien silti\ntarvinnut kutsumustaan valittaa. Ei mikään toimi ole niin tuottava kuin\nse joka perustuu suuren joukon taikauskoon.\n\nKalenuksella oli vain yksi elossa oleva sukulainen Pompeijissa, ja se\noli Burbo. Hämärät ja kai hyvin vähän kunnialliset siteet, lujemmat\nkuin verensiteet, yhdistivät heidän sydämensä ja puuhansa. Ja usein tuo\nIsis-pappi loi varkain ja salaa yltään hartausharjotuksiensa ulkonaisen\nankaran asun ja pujahti takaoven kautta entisen gladiaattorin taloon,\nmiehen, jonka paheet ja toimi olivat omiansa herättämään halveksintaa,\nja heitti täällä luotaan viimeisetkin rippeet ulkokultaisuudestaan,\njoka kaikkina aikoina, yksinpä hyveen jäljittelijöiksikin liian\nraaoille luonteille on ollut raskas taakka kantaa, mutta johon hänen\npääintohimonsa, ahneus oli hänet määrännyt.\n\nKääriytyneenä tuollaiseen väljään vaippaan, joka Roomassa oli tullut\nkäytäntöön sitä mukaa kuin togaa alettiin halveksia, jonka rikkaat\nlaskokset täysin kätkivät ruumiinmuodot ja jonka päähineentapainen\nhuuppa (huomaa se!) tarkkaan suojasi kasvonpiirteet, Kalenus istui nyt\nviinikellarin pienessä yksityishuoneessa, josta kapea käytävä vei\ntakaovelle, jommoisia oli jokaisessa pompeijilaisessa talossa.\n\nHäntä vastapäätä istui karski Burbo ja laskeskeli hyväillen heidän\nvälillään olevalla pöydällä sitä pikku rahasummaa, jonka pappi\nvastikään oli kukkarostaan karistanut -- sillä kukkarot olivat silloin\nyhtä tavallisia kuin nykyäänkin, ne olivat kuitenkin silloin\ntäyteläisempiä.\n\n\"Sinä huomaat\", Kalenus sanoi, \"että me maksamme täysin kourin ja saat\nminua kiittää siitä, että olen sinut näin tuottavalle tulolähteelle\nauttanut.\"\n\n\"Myönnän, serkku, myönnän\", vastasi Burbo sydämellisesti ja pisti rahat\nnahkaiseen pussiin, jonka hän sitte työnsi vyöhönsä, samalla hän\nkiristi vyöhihnaa pullean mahansa ympärille, kuten hänen tapansa oli\ntehdä kotioloissa vapaahetkinään. \"Ja vieköön Isis, Pisis ja Nisis tai\nmitä jumalia siellä Egyptissä onkin, mutta minun pikku Nydiani on\ntodellinen Hesperia -- kultasatoinen puutarha minulle.\"\n\n\"Hän laulaa hyvin ja soittaa kuin muusa\", Kalenus vastasi. \"Sellaisista\nkyvyistä minun isäntäni maksaa auliisti.\"\n\n\"Hän on jumala\", Burbo huudahti innostuneena, \"Jokaista rikasta miestä,\njoka on antelias, kannattaa jumaloida. Mutta käypä, vanha ystävä,\ntyhjentämään malja viiniä kanssani. Kerro enemmän kaikesta! Mitä tyttö\nsiellä tekee? Hän tuskittelee, puhuu valastaan eikä ilmaise mitään.\"\n\n\"En minäkään, vaikka oikea käteni menisi. Minäkin olen vannonut saman\nhirveän vaitiolonvalan.\"\n\n\"Valan! Mitä ovat valat meidänlaisillemme miehille!\"\n\n\"Niin, tavalliset valat, -- mutta tämä!\" -- ja paheitten kovettama\npappi vapisi puhuessaan. \"Mutta\", hän lisäsi ja tyhjensi samalla suuren\nastiallisen sekottamatonta viiniä, \"tunnustan sinulle, etten niin\npaljoa kauhistu itse valaa kuin sen kostoa, jolle sen vannoin. Jumalten\nnimessä, hän on mahtava loitsija ja voisi minun tunnustukseni temmata\nvaikka kuusta, jos sen olisin sille tehnyt. Älä puhu enää siitä.\nPolluks avita, vaikka olenkin hurjia kemuja hänen kanssaan viettänyt,\nen sittekään ole niissä ollut oikein kotonani. Minä kaipaan, poikani,\nyhtä iloista hetkeä luonasi, noita yksinkertaisia, alkuperäisiä\nnauravia tyttöjä, joita tästä huoneesta löydän, se on minusta\nmieluisampaa kuin koko yö noissa uhkeissa mässäyksissä.\"\n\n\"Hoo, sanotko niin! Jos jumalat suovat, niin huomenillaksi järjestämme\njälleen jonkun sievän juhlan tänne.\"\n\n\"Kaikesta sydämestäni olen mukana\", pappi sanoi käsiään hykertäen ja\nlähestyen pöytää.\n\nSamassa heidän korviinsa osui heikko kahina ovelta ikäänkuin joku\nhaparoisi ovenripaa. Pappi verhosi heti huupalla päänsä.\n\n\"Rauhotu\", isäntä kuiskasi, \"se on vain sokea tyttö\", kun Nydia avasi\noven ja astui huoneeseen.\n\n\"No, tyttöseni, mitä tahdot? Näytät kalpealta -- olet ollut kauan\npoissa. No, no, nuorilla on nuorten kujeet\", Burbo nauraen virkkoi.\n\nTyttö ei vastannut, vaan istahti tuolille tuiki väsyneen näköisenä.\nVäri hänen poskillaan vaihteli nopeasti. Hän polkaisi lattiaa pienellä\njalallaan, äkkiä hän nosti päänsä ja sanoi päättävällä äänellä.\n\n\"Herra, saat tehdä minulle mitä mielit -- voit lyödä minua -- voit\nminut nälkään näännyttää, mutta minä en tahdo enää mennä tuohon\nhirveään paikkaan.\"\n\n\"Mitä, sinä narri!\" Burbo huudahti kiivaalla äänellä ja hänen tuuheat\nkulmakarvansa vetäytyivät synkkään ryppyyn hänen villien ja verestävien\nsilmiensä yläpuolella. \"Kuinka, niskotteluako? Minä varotan sinua.\"\n\n\"Olen sanonut\", tyttöparka virkkoi pannen kädet ristiin rinnalle.\n\n\"Mitä, typykkäiseni, kaino vestalini, sinä et tahdo enää mennä sinne.\nEntä jos sinut viedään sinne!\"\n\n\"Minä huudan silloin niin että koko kaupunki kuulee\", hän sanoi\nkiihkeänä ja veri kihosi hänen poskilleen.\n\n\"Sen me kyllä osaamme estää. Me tukimme suusi.\"\n\n\"Sitte auttakoot jumalat minua!\" Nydia sanoi nousten. \"Minä vetoon\nviranomaisiin.\"\n\n\"_Muista valasi_!\" kuului käheä ääni, kun Kalenus nyt ensi kertaa\nsekaantui keskusteluun.\n\nNämä sanat kuullessaan valtasi tuon onnettoman tytön kauhu, hän risti\nkätensä ja valitteli: \"Minua kurjaa\", hän huudahti ja puhkesi itkuun.\n\nSamassa ilmaantui huoneeseen Stratoniken pelottava muoto, hän oli ehkä\nkuullut melun, jonka edellinen kohtaus oli synnyttänyt.\n\n\"Mitä nyt? Mitä olet tehnyt minun orjalleni, hirviö?\" hän sanoi\nraivoten Burbolle.\n\n\"Vaiti, vaimo\", tämä vastasi puoliäkeillen ja puoliarkaillen. \"Sinä\ntarvitset kai uusia vöitä ja sieviä vaatteita, mitä? Hyvä, pidä silloin\ntarkka vaari orjastasi, taikka saat niitä odottaa kauan. -- Vae capiti\ntuo -- kirous kimppuusi, tottelematon!\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee\", tuo vanha noita sanoi katsellen vuoroin toista,\nvuoroin toista.\n\nNydia syöksyi ikäänkuin äkillisestä mielijohteesta sen pylvään luota,\njota vasten hän oli nojannut, heittäytyi Stratoniken jalkoihin, syleili\nhänen polviaan ja katsahti häneen sokein, mutta liikuttavin silmin.\n\n\"Oi valtijatar\", hän sopersi, \"sinä olet nainen -- sinulla on ollut\nsisaria -- olet ollut nuori kuten minä nyt -- sääli minua -- pelasta\nminut. En tahdo enää olla mukana noissa hirveissä juhlissa.\"\n\n\"Tyhmyyksiä!\" tuo noita äsähti tarttuen kovakouraisesti tytön hentoon\nkäteen, joka ei ollut tottunut muunlaiseen työhön kuin kukkia\nköynnöstämään, siinä hänen huvinsa ja toimensa. \"Mitä hassutuksia!\nOrjalla ei saa olla sellaisia omantunnontuskia.\"\n\n\"Kuulehan tätä\", Burbo sanoi ottaen rahakukkaronsa ja antaen rahojen\nkilistä; \"Kuule tätä soittoa, vaimo. Polluks avita, ellet nyt hyvästi\nläksytä tuota vasikkaa, niin et tätä musiikkia saa kauaa kuulla.\"\n\n\"Tyttö on väsynyt\", Stratonike virkkoi puhuen Kalenukselle. \"Ensi\nkerralla hän kyllä tottelee teitä paremmin.\"\n\n\"_Teitä! teitä_! kuka täällä on?\" Nydia huudahti tarkastaen huonetta\nniin tuskaisin ja jännittynein elein, että Kalenus hätkähti sitä\nkatsetta.\n\n\"Tuollaisin silmin hän varmasti näkee\", hän mutisi.\n\n\"Kuka täällä on? Sanokaa, taivaan nimessä. Ah, olisittepa te yhtä\nsokeat kuin minä, ette olisi niin julmat\", hän sanoi ja ratkesi itkuun.\n\n\"Vie hänet pois\", virkkoi Burbo kärsimättömänä. \"Vihaan tuollaista\nruikutusta.\"\n\n\"Tule!\" Stratonike sanoi tarttuen tyttöä olkapäähän.\n\nNydia ojentihe elein, joille päättäväisyys antoi arvokkuutta.\n\n\"Kuule minua!\" hän sanoi. \"Olen sinua uskollisesti palvellut -- Minä,\njoka olen kasvatettu -- ah, äitini, äitiparka, aavistitko koskaan,\nkuinka pitkälle minä joskus joutuisin?\" Hän kuivasi kyyneleet\nsilmistään ja jatkoi: \"Käskekää mihin muuhun tahansa, ja minä tottelen.\nMutta minä sanon teille nyt, niin kovia, ankaria ja säälimättömiä kuin\nolettekin, sanon teille nyt, etten enää mene sinne tai jos minut sinne\npakotetaan, niin turvaudun pretoriin. Olen sen sanonut. Kuulkaa minua,\njumalat, minä vannon sen!\"\n\nStratoniken silmät hehkuivat tulena. Hän tarrasi vasemmalla kädellään\ntytön tukkaan ja kohotti oikeansa korkealle -- tuon hirvittävän oikean\nkäden, jonka pieninkin isku näytti voivan rusentaa sen hennon ja\nhauraan muodon, joka hänen kynsissään värjyi. Sen hän tuntui itsekin\nhuomaavan, sillä hän muutti asentoaan, ja laahaten Nydian seinän\nviereen hän sieppasi naulasta patukan, jota kai usein oli samaan\ntarkotukseen ennenkin käytetty ja seuraavassa tuokiossa talon täyttivät\nsokean tytön tuskan- ja avunhuudot.\n\n\n\n\n3 LUKU.\n\nGlaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi.\n\n\n\"Hei, te kelpo pojat!\" Lepidus huudahti astuessaan kumartuen Burbon\ntalon matalasta ovesta sisään. \"Olemme tulleet katsomaan, kuka teistä\nlanistallenne enimmän kunniaa tuottaa.\"\n\nGladiaattorit nousivat pöydästä ja seisoivat nyt kunnioittavassa\nasennossa noiden kolmen hienostelijan edessä, joita pidettiin Pompeijin\niloisimpina ja rikkaimpina nuorina miehinä ja joiden puoltolause\namfiteatterimaineelle oli sangen painava.\n\n\"Pulskia miehiä!\" Klodius virkkoi Glaukukselle, \"nuo kelpaavat kyllä\ngladiaattoreiksi.\"\n\n\"Vahinko, etteivät he ole sotilaita\", Glaukus vastasi.\n\nHauska oli nyt tarkata herkuttelevaa ja mukavuutta rakastavaa\nLepidusta, joka kaikissa juhlatilaisuuksissa näytti yksinpä\nauringonvaloa kaihtavan -- joka kylvyissä tuskin sieti ilmanvetoa --\njonka luonteesta tuntui kaikki luonnollinen surkastuneen ja harhaan\njoutuneen ja vääntyneen jonkinlaiseksi epäiltäväksi naismaiseksi ja\nkeinotekoiseksi -- outoa oli nähdä saman Lepiduksen nyt täynnä tarmoa\nja elämää valkoisilla ja tyttömäisillä käsillään koettelevan\ngladiaattorien tukevia olkapäitä, tutkivan pienin nipistyksin heidän\npaisuvia, ruskettuneita ja raudankovia lihaksiaan, aivan vajonneen\nihailemaan sitä miehevyyttä, mitä hän elinaikansa oli kaikin mokomin\ntahtonut itsestään karkottaa.\n\nSamoin näemme nykypäivinäkin Lontoon maitopartaisten salonkiteikarien\ntungeskelevan Fivescourt'in sankarien ympärillä, olemme nähneet heidän\nihailevan ja tarkastelevan ja vetoja lyövän, olemme nähneet\ntragikoomillisissa asenteissa rinnakkain kaksi sivistysmailman\näärimäistä vastakohtaa -- huvituksia janoovat ja heidän orjansa --\norjista kurjimmat -- julmia ja itsensä myyviä, miehiä, jotka voimaansa\nkauppaavat kuin naiset sulojaan, villejä petoja, mutta vielä\nalhaisempia kuin nämä, sillä jälkimäiset eivät sentään raatele toisiaan\nrahasta!\n\n\"No, Niger, kuinka sinä ottelet?\" Lepidus tutkaili, \"ja kenen kanssa?\"\n\n\"Sporus on minut haastanut\", tuo hurja jätti vastasi. \"Minä toivon,\nettä siitä tulee kamppailu elämästä ja kuolemasta.\"\n\n\"Ah, ihan varmasti\", Sporus vahvisti tihrusilmiään välähyttäen.\n\n\"Hänellä on miekka, minulla verkko ja kolmikärki. Siitä tulee\nharvinainen taistelu. Luulen, että eloonjäänyt saa tarpeeksi\nsäilyttääkseen voitonseppeleensä arvon.\"\n\n\"Ole huoletta, Hektorini, me täytämme kukkaron\", Klodius virkkoi.\n\"Katsokaamme, -- sinä taistelet Nigerin kanssa? -- Glaukus, veto --\nminä takaan Nigerin.\"\n\n\"Enkö sitä sanonut!\" Niger huudahti riemuissaan. \"Jalo Klodius tuntee\nminut. Saat pitää itseäsi jo kuoleman omana, Sporukseni.\"\n\nKlodius otti vahataulunsa. \"Kymmenen sestertsian[20] veto. Mitä\narvelet?\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", Glaukus sanoi. \"Mutta kuka tuo on? En ole häntä\nennen vielä nähnytkään\", ja hän osotti Lydonia, jonka jäsenet olivat\nsolakammat kuin hänen toveriensa ja jonka eleissä oli jotakin siroa,\nsuorastaan jotakin ylhäistä, jota hänen ammattinsa ei ollut vielä\nehtinyt tyystin hävittää.\n\n\"Se on Lydon, nuori alottelija, joka tähän asti on käytellyt vain\npuumiekkaa\", Niger vastasi alentuvasti. \"Mutta hänessä on oikeata verta\nja hän on haastanut Tetraideen.\"\n\n\"_Hän_ haastoi _minut_\", Lydon oikaisi. \"Minä otin haasteen vastaan.\"\n\n\"Ja kuinka te ottelette?\" Lepidus kysyi. \"Odota, poikani, vielä hetki\nennenkuin käyt Tetraideen kanssa kamppailuun.\"\n\nLydon hymyili halveksivasti.\n\n\"Onko hän kansalainen vai orja?\" Klodius virkkoi.\n\n\"Kansalainen. Me olemme kaikki kansalaisia täällä\", Niger vastasi.\n\n\"Ojenna käsivartesi, Lydonini!\" Lepidus virkkoi tuntijanilmein.\n\nLuoden tovereihinsa merkitsevän katseen Lydon ojensi paljaan\nkäsivartensa, joka, vaikkei ollutkaan niin paksu ja lihakas kuin\ntoisten, kuitenkin oli niin lujatekoista lihasrakennetta, niin kauniin\nsopusuhtaisesti kehittynyt, että nuo kolme tarkastelijaa yhtaikaa\nlausuivat ihmettelynsä.\n\n\"Hyvä, mies, mikä ase sinulla on?\" Klodius virkkoi vahataulu kädessä.\n\n\"Me alotamme _kestuksella_ ja jatkamme, mikäli olemme hengissä,\nmiekoin\", Tetraides vastasi terävästi ja katseessa kateensekainen\nvälke.\n\n\"Kestuksella!\" Glaukus huudahti. \"Siinä teet väärin, Lydon. Kestus on\nkreikkalaista lajia, tunnen sen hyvin. Sinun pitäisi sitä varten olla\nväkevämpi, olet liian laiha -- hylkää kestus.\"\n\n\"En voi\", Lydon sanoi.\n\n\"Mikset?\"\n\n\"Olen sen jo sanonut -- hän on minut haastanut.\"\n\n\"Mutta hän ei vaatine juuri tuota asetta.\"\n\n\"Minun kunniani sitä vaatii\", Lydon vastasi ylpeänä.\n\n\"Minä lyön vetoa Tetraideesta, kaksi yhtä vastaan, kestus voittaa\",\nKlodius sanoi. \"Sopiiko, Lepidus? Ja miekoista sama veto.\"\n\n\"Vaikka panisit kolme yhtä vastaan, en sittekään tule mukaan\", Lepidus\nsanoi. \"Lydon ei koskaan pääse miekkoihin asti. -- Sinä teet pilaa\nminusta.\"\n\n\"Mitä sanot sinä, Glaukus?\", Klodius virkkoi.\n\n\"Hyväksyn kolme yhtä vastaan.\n\n\"Kymmenen sestertsiaa[21] siis kolmeakymmentä vastaan.\"\n\n\"Niin.\"\n\nKlodius merkitsi vedon vahatauluunsa.\n\n\"Anteeksi, jalo suojelijani\", Lydon virkkoi matalalla äänellä\nGlaukukselle, \"kuinka paljon arvelet voittajan saavan?\"\n\n\"Kuinka paljon? Ehkä seitsemän sestertsiaa.\"\n\n\"Oletko varma, että se on niin paljo?\"\n\n\"Ainakin niin paljo. Mutta häpeä! -- kreikkalainen ajattelee aina\nkunniaa eikä rahaa. Oi, roomalaiset, aina te olette roomalaisia!\"\n\nGladiaattorin ruskeat posket punehtuivat.\n\n\"Älä käsitä minua väärin, jalo Glaukus. Minä ajattelen kumpaakin. Mutta\nen koskaan olisi ruvennut gladiaattoriksi muun kuin rahan vuoksi.\"\n\n\"Oi, epäkelpoa sinua. Hävetkösi! Rahanahne ei ole koskaan sankari.\"\n\n\"En ole rahanahne\", Lydon sanoi ylpeänä ja vetäytyi huoneen toiseen\npäähän.\n\n\"Mutta en näe Burboa, missä on Burbo? Minun täytyy puhua Burbon\nkanssa\", Klodius huudahti.\n\n\"Hän on tuolla sisällä\", Niger vastasi viitaten vastapäätä olevaan\noveen.\n\n\"Ja missä on Stratonike, se vanha hyväkäs?\" Lepidus kysyi.\n\n\"Mitä? Hän oli juuri täällä ennenkuin te saavuitte. Mutta hän kuuli\ntuolta sisältä jotakin epäilyttävää ja hän meni sinne. Polluks avita!\nVanhalla Burbolla on ehkä tuolla takahuoneessa joku naikkonen. Kuulin\näsken naisen äänen kirkuvan. Tuo vanha akka on mustasukkainen kuin\nJuno.\"\n\n\"Hoo, mainiota!\" Lepidus huudahti nauraen. \"Tule, Klodius, menkäämme\njakamaan saalis Jupiterin kanssa! Ehkä hän on löytänyt Ledan.\"\n\nSamassa heidän korviinsa tunkeutui luja tuskan- ja kauhunhuuto.\n\n\"Oi, säästäkää minua! Minähän olen vain lapsi. Olen sokea, -- eikö\nsiinä ole rangaistusta kyllin?\"\n\n\"Oi, Pallas auttakoon! Minä tunnen tuon äänen. Sehän on minun\nkukkastyttö raukkani\", Glaukus huudahti ja syöksyi samalla huoneeseen,\njosta huuto kuului.\n\nHän tempaisi oven auki. Hän näki Nydian vääntelehtivän tuon\nhurjistuneen noita-akan kynsissä; ja vereen tahraantunut nuoranpätkä\noli jälleen koholla -- se oli äkkiä pysähtynyt.\n\n\"Raivotar!\" Glaukus kiljahti temmaten vasemmalla kädellään Nydian\ntoisen otteesta, \"kuinka voit siten kohdella tyttöä -- omaa\nsukupuoltasi, lasta! -- Nydiani, lapsirukkani!\"\n\n\"Oi, sinäkö se olet -- oletko Glaukus?\" kukkastyttö huudahti riemuiten.\nKyynelet kuivuivat hänen poskelleen, hän hymyili, hän vaipui Glaukuksen\nrinnoille, hän suuteli hänen vaatteitaan häntä syleillessään.\n\n\"Ja kuka sinä olet, sinä hätiköivä vieras, joka tunkeudut vapaan naisen\nja hänen orjansa väliin? Jumalat auttakoot! Huolimatta hienosta\ntunikastasi ja paksuista tuoksuistasi, epäilen sittenkin, ettet ole\nroomalainen, miekkoseni.\"\n\n\"Ei niin rajusti, emäntäni -- ei niin rajusti!\" Klodius sanoi astuen\nLepiduksen kanssa nyt sisälle. \"Tämä on minun ystäväni ja henkiveljeni.\nEt saa kieltäsi pieksää häntä vastaan niin tuimasti. Ihanaa. sataa\nkiviä!\"\n\n\"Anna minulle minun orjani!\" amatsooni kirkui tarttuen voimakourillaan\nkreikkalaista rintaan.\n\n\"En, vaikka kaikki raivottaret, sinun sisaresi tulisivat sinua\nauttamaan\", Glaukus vastasi. -- \"Älä pelkää, Nydia kulta, ateenalainen\nei koskaan hylkää onnettomia.\"\n\n\"Kuulkaa!\" Burbo virkkoi nousten. \"Turhaa melua yhdestä orjasta. Päästä\ntuo nuori mies -- vaimo, anna hänen mennä; hänen tähtensä jääköön tämä\ntuhma juttu toistaiseksi.\" Näin sanoen hän tempaisi, tai paremmin\nlaahasi hurjistuneen vaimonsa pois.\n\n\"Tänne tullessamme\", Klodius sanoi, \"oli täällä vielä joku muukin.\"\n\n\"Hän on poistunut.\"\n\nJa Isiksen pappi oli todella pitänyt aikaa sopivana pujahtaa tiehensä.\n\n\"Oh, hän oli minun ystäviäni, juomaveikko, rauhanihminen, joka ei\nrakasta tällaisia kotiriitoja\", Burbo sanoi huolettomasti. \"Mutta mene,\nlapsi, sinähän revit muuten nuoren herran tunikan, kun häntä niin\nrajusti syleilet. Mene, olet anteeksi saanut.\"\n\n\"Oi, älä hylkää -- älä hylkää minua!\" Nydia valitteli likistyen yhä\nkiinteämmin atenalaiseen.\n\nLiikutettuna toisen avuttomasta tilasta ja tuntien mielihyvää siitä,\nettä tyttö turvautui hänen apuunsa, kreikkalainen istahti eräälle\nkarkeatekoiselle tuolille. Hän nosti tytön polvilleen, kuivasi hänen\nolkapäästään veren hänen pitkillä hiuksillaan, suuteli kyynelet pois\nhänen poskiltaan, kuiskasi hänen korvaansa niitä tuhansia lohdunsanoja,\njoilla me tyynnytämme lapsen tuskan. Ja niin kauniilta hän näytti tässä\nmiellyttävässä lohduttajantoimessaan, että Stratonikekin tunsi piston\njulmassa sydämessään. Hänen olemuksensa tuntui jalostavan tuon matalan\nja pimeän majan -- nuorena, kauniina, mainehikkaana hän tuntui olleen\nluotu tekemään hyljättyjä sydämiä onnellisiksi!\n\n\"Kukapa olisi uskonut, että sokeaa Nydiaa noin kunnioitetaan!\" tuo\nvanha akka sanoi kuivaten kulmiaan.\n\nGlaukus katsahti Burboon.\n\n\"Mies hyvä\", hän sanoi, \"tämä on sinun orjasi. Hän laulaa kauniisti ja\nosaa hyvin hoitaa kukkia. Tahdon lahjottaa sellaisen orjan eräälle\nylhäiselle naiselle. Tahdotko myydä hänet minulle?\" Tätä sanoessaan hän\ntunsi, kuinka ihastuksen värähdys kävi tyttöparan lävitse; hän hypähti\npystyyn, työnsi sekaisen tukkansa kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen\nilmein kuin _hän näkisi_.\n\n\"Myydä Nydiamme -- ei käy päinsä\", Stratonike virkkoi jyrkästi.\n\nNydia lysähti kokoon huokaisten ja tarttui jälleen suojelijansa\nvaatteisiin.\n\n\"Mitä tyhmyyksiä!\" Klodius virkkoi käskevänä. \"Teidän täytyy minua\ntotella. Mitä, mies, mitä, vanha vaimo! Jos minua loukkaatte, niin oma\nse on häviönne. Eikö Burbo ole minun serkkuni Pansan klientti? Enkö\nminä ole amfiteatterin ja sen sankarien puhetorvi? Jos minä sanon\nsanankin, on teidän viinitupanne kiinni, ettekä te myy senjälkeen enää\nmitään. -- Glaukus, orja on sinun.\"\n\nBurbo raapi korvallistaan aikalailla nolonnäköisenä.\n\n\"Tyttö on minulle arvokkaampi kuin painonsa kultaa.\"\n\n\"Sano hintasi, olen rikas\", Glaukus sanoi.\n\nVanhat italialaiset olivat samanlaisia kuin nykyisetkin -- kaikki oli\nheillä kaupan, saati tuollainen sokea tyttöparka.\n\n\"Maksoin hänestä kuusi sestertsiaa, nyt hän on kahdentoista arvoinen\",\nStratonike mutisi.\n\n\"Maksan kaksikymmentä. Lähtekäämme heti viranomaisten luo ja sitten\nsaat tulla noutamaan rahat kotoani.\"\n\n\"En olisi tyttöä myynyt sadastakaan\", Burbo vetistellen virkkoi, \"ellen\nolisi tehnyt jalon Klodiuksen mieliksi. Ja sinä tahdot kai Pansalle\npuhua amfiteatterin _designatorin_ paikasta, jalo Klodius. Se on varsin\nsopiva toimi minulle.\"\n\n\"Sinä saat sen\", Klodius vakuutti ja lisäsi kuiskaten Burbolle: \"Tuo\nkreikkalainen voi olla sinun onnesi. Rahaa vuotaa hänestä kuin\nseulasta. Merkitse tämä päivä valkealla liidulla, Priamukseni!\"\n\n\"_An dabis_?\" Glaukus sanoi käyttäen tavallisia ostajan sanoja\nmyyjälle.\n\n\"_Dabitur_, Burbo vastasi.\n\n\"Kuinka, saan siis lähteä kanssasi -- sinun kanssasi? Oi, mikä onni!\"\nNydia saneli miltei itsekseen.\n\n\"Saat, lapsi kulta, saat. Ja raskain työsi tästä lähtien on laulaa\nkreikkalaisia lauluja Pompeijin ihanimmalle naiselle.\"\n\nTyttö hypähti, hänen äsken niin iloiset piirteensä synkkenivät, hän\nhuokasi syvään ja tarttuen pelastajansa käteen hän virkkoi:\n\n\"Minä arvelin pääseväni kanssasi sinun taloosi.\"\n\n\"Niin käykin nyt. Tule, me hukkaamme aikaa!\"\n\n\n\n\n4 LUKU.\n\nGlaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä.\n\n\nIone oli niitä loistavia luonteita, jommoisia vain harvoin tapaamme\ntodellisessa elämässä. Hänessä yhdistyivät täydellisesti harvinaisimmat\nhengenlahjat -- nero ja kauneus. Eikä kellään ollut sellaisia\nälynominaisuuksia, joita hän ei itsessään tuntenut. Näemme mielellämme\nvaatimattoman ja kyvykkään yhtyneen, mutta missä hengenäly on voimakas,\nsiellä ei ihailemamme vaatimattomuuskaan kykene kätkemään sitä siltä,\njolla se on. Se on määrättyjen ominaisuuksien ylvästä itsetietoa, jota\nei jokapäiväisellä ihmisellä ole tarjolle panna, joka nerolle antaa\njonkinlaisen vaatimattoman, pidätetyn ja rauhattoman leiman, se\nhämmentää ja mairii teitä kun sen tapaatte. Ione kyllä tunsi arvonsa,\nmutta sillä viehättävällä tottuneisuudella, joka totta puhuen on vain\nhänen sukupuolensa etuja, hän kykeni -- ja sellaisesta voivat vain\nharvat kyvykkäät miehet ylpeillä -- hän kykeni herkkää älyään\nmuovaamaan niiden mukaan, jotka häntä ympäröivät. Suihkukaivo pirskotti\nvettänsä rannalle, rotkoon, kukille; virkisti, hymyili ja hyväili\nkaikkialla. Siitä ylpeästä itsetietoisuudesta, joka aina sisältyy\nhenkiseen etevämmyyteen, hän oli vapaa -- se oli hänessä kehittynyt\nriippumattomuuden tunteeksi. Hän kulki siten omaa loistavaa ja\nyksinäistä polkuaan. Hän ei pyytänyt apua eikä neuvoa keltään iäkkäältä\nholhoojalta, hän totteli vain oman tahrattoman puhtautensa viettejä.\nHän ei tiennyt mitään pakottavista ja ehdottomista siveysmuodoista. Hän\nlaati ne oman vakaumuksena mukaan, mutta hän teki sen sellaisella\nherkällä ja naisellisella suloudella, niin erehtymättömän varmasti,\nettä meidän täytyy sanoa, ettei hän muotoja loukannut, vaan sai ne\nitseään tottelemaan. Hänen sulojensa lähde oli ehtymätön -- kaiken\ntavallisimmankin hän sai kauniiksi, hänen sanallaan, katseellaan tuntui\nolevan taikavoima. Joka häntä rakasti se astui aivan uuteen mailmaan --\nse jätti tämän kurjan ja ahtaan maan. Hän oli maassa, jossa hänen\nsilmänsä näkivät kaiken ikäänkuin hypnotisoidun mediumin kautta. Kun\nIone oli lähellä, oli hän kuulevinaan mitä vienointa soittoa, ja joutui\ntunnetilaan, jossa on niin vähän maista ja jommoiseen musiikki usein\nihmisen johtaa -- huumeeseen, joka hienostaa ja kohottaa, joka tosin\nvaatii kaikki aistit hereille, mutta joka samalla antaa niille\nhenkevämmän leiman.\n\nHän oli aivankuin luotu johtamaan ja taikomaan erikoisia ja tavallista\nrohkeampia miehisiä luonteita. Häntä rakastaakseen vaadittiin kahta\nintohimoa: itserakkautta ja kunnianhimoa. Joka häntä jumaloi, sen\ntäytyi pyrkiä korkealle. Ei ollut ihmeellistä, että hän täydellisesti\nkahlitsi ja alisti salataikaisen, mutta tulisen egyptiläisen hengen,\nmiehen, jossa mitä väkevimmät intohimot asustivat. Hänen kauneutensa ja\nhengenälynsä yhdessä lumosivat hänet.\n\nEläen irrallaan muusta maailmasta hänen täytyi osata arvioida sellaista\nluonteenitsenäisyyttä, joka hänen laillaan pyrki vapautumaan ulkoisista\nseikoista. Hän ei huomannut tai hän ei tahtonut huomata, että sama\neristäytyminen vierotti Ionen hänestä vielä enemmän kuin tavallisesta\nympäristöstä. Ionen itsenäisyys erosi hänen yksinäisyydestään kuin\nvastakkaiset poolit -- kuin päivä yöstä. Hän oli erakko mustien ja\n_vakavien_ paheittensa, Ione kauniitten haaveilujensa ja puhtaan\nhyveensä vaikutuksesta.\n\nVaikka siis ei ollutkaan mitään kummallista siinä, että Ione oli niin\ntäydellisesti vallannut egyptiläisen, niin omituista oli, että hän niin\näkkiä ja eittämättä oli kahlinnut atenalaisen kirkkaan ja aurinkoisen\nsydämen. Glaukuksen oli hänen ikäänkuin auringonsäteistä kutoutuneen\nluonteensa iloisuus vienyt nautintoja hakemaan. Aikakautensa\nhaihatteluissa temmeltäessään hän ei niinkään totellut rangaistavia\ntaipumuksia kuin nuoruuden ja terveyden ilakoivia ääniä. Hänen\nluonteensa kirkkaus valaisi jokaisen rotkon ja kuilun, johon hän\nharhaillessaan joutui. Hänen mielikuvitusvoimansa sokaisi hänet, mutta\nhänen sydämensä oli turmeltumaton. Selvänäköisempänä kuin miksi hänen\ntoverinsa häntä luulivatkaan hän huomasi heidän tavottelevan hänen\nrikkauksiaan ja nuoruuttaan, mutta rikkautta halveksien hän piti sitä\nvain nautinnon välineenä ja nuoruuden synnyttämä yhteistunne liitti\nhänet hänen tovereihinsa. Hän tunsi ainakin itsessään herätteet pyrkiä\nkorkeammille tasoille kuin mitä nautinnoissa oli hänelle tarjolla.\nMutta mailma oli silloin suuri vankityrmä, jonka päävartijana oli\nRooman keisari; ja samat kunnon ominaisuudet, jotka vapaan Atenan\naikoina olisivat hänen kunnianhimonsa saaneet työskentelemään, samat\nnyt orjuuden päivinä olivat tehneet hänestä toimettoman ja\nnautinnonhaluisen ihmisen, sillä silloisessa luonnottomassa ja\npöhöttyneessä sivistysmailmassa oli kaikki jalompi tavottelu\nmahdotonta. Kunnianhimo saattoi mielivaltaisen ja loisteliaan hovin\npiireissä päästä vain liehäilyn ja viekkauden avulla voittoon.\nAhneudesta oli tullut ainoa kunnianhimo -- valtiontoimia ja provinsseja\ntavoteltiin vain nylkyä varten, ja koko hallitus oli vain ryöstön\njärjestelmää. Pikku valtioissa on kunnianhimolla toimiva ja\nmahdollisimman puhdas leima; toveripiirin rajat hiotuneemmat,\nisänmaanrakkaus tulisempaa. Pikku valtioissa yleinen mielipide on\nkeskittynyttä ja ankaraa, jokaisen silmä tarkkaa toisen tointa;\njokaisen julkiset puuhat ovat läheisesti liittyneet hänen yksityisiin\nsuhteisiinsa; jokainen kohta hänen ahtaalla toimialallaan on\nlapsuudesta asti juontunut läheisesti kotiseudunmuistoihin;\nkansalaisten myötätunto on usein samaa kuin ystävien hyväilyt. Mutta\nsuurissa valtioissa pääkaupunki on vain hovia; provinssit -- useimmille\ntuntemattomia, tavoiltaan ja kieleltään emämaalle vieraita -- eivät\nkuulu hänen isänmaallisten harrastustensa piiriin; niiden asukkaiden\npyrkimykset eivät ole hänen omiaan. Hovista haetaan suosiota maineen\nasemasta; hovin ulkopuolella on yleinen mielipide kadottanut kaiken\nvaltansa ja itsekkyydellä ei ole lainkaan vaakatasaajaa.\n\nItalia, Italia -- tätä kirjottaessani leijuvat sinun pilvesi ylläni,\nsinun meriesi laine loiskuu jalkaini alla -- älä kuuntele noita vääriä\noppeja, jotka tahtovat sinun kunniakkaat kaupunkisi, nuo entisiä\ntasavaltoja ikävöivät kaupungit yhdistää suureksi valtakunnaksi. Väärä,\nturmiollinen haaveilu! Vain osina on sinulla toivoa saada sukukuntasi\nuudennetuksi. Firenze, Milano, Venezia, Genova voivat elää vapaina vain\njos jokainen niistä on vapaa. Mutta älkää uneksiko kokonaisen\nvapaudesta niin kauankun osat ovat ikeenalaisina. Sydän olkoon\njärjestelmän keskus, veri kiertäköön kaikkialla vapaana. Laajat\nvaltakunnat ovat ränstyneen ja heikon jättiläisen kaltaisia, jonka\naivot ovat pehmenneet ja jonka jäsenet ovat voimattomat ja joka\nväsymyksessään ja heikkoudessaan saa kärsiä rangaistuksen siitä, että\nhän on elämän ja terveyden luonnolliset vaatimukset jättänyt\ntoteuttamatta.\n\nItseään tutkistellessaan ei Glaukus voinut parhaimpiakaan kykyjään\nmuuten käyttää kuin koettamalla kaikki ihannoivalla mielikuvituksellaan\nantaa nautinnoille jotakin siroutta ja runonhohdetta. Toimeton rauha\noli yhtä halveksittavaa kuin yhteiselämä loisien ja orjien kanssa; ja\nelintavat olivat ainakin hienostuneet, vaikka kunnianhimo ei ollutkaan\njalostunut. Mutta kaikki mikä hänen olennossaan oli parasta ja\nkirkkainta, oli äkkiä herännyt kun hän tutustui Ioneen. Siinä oli\nvallotettava valtakunta, jommoista vain puolijumalat ovat arvoisia\ntavottamaan; siinä oli kunnia jota ei ainakaan tyhmänsekaisen\nyhteiskuntaelämän rokottava savu voinut mustata eikä noeta. Sillä\ntavalla rakkaus kaikkialla ja kaikkina aikoina on raivannut tilaa\nkultaisille alttareilleen. Ja sanokaa minulle, onko milloinkaan,\nmaineen tavotteluun otollisimpinakaan hetkinä, mitään kohottavampaa ja\nylväämpää kuin vallottaa ylevä sydän!\n\nNiin oli siis käynyt, että hänen tunteensa häntä innoitti, että Ionen\nläsnäollessa hänen aatoksensa saivat kirkkaamman hehkun, että hänen\nhenkensä tuntui herkemmältä ja näkyvämmältä. Yhtä luonnollista kuin oli\nhänen tunteensa yhtä luonnollista piti Ionen vastarakkauden olla.\nNuorena, loistavana, kaunopuheisena, rakastuneena ja atenalaisena\nGlaukus oli hänelle kaiken runollisen näkyväinen kuva hänen isiensä\nmaasta. He eivät olleet enää tämän surun ja murheen laakson lapsia,\nnykyhetki oli heistä kuin luonnon suurta juhlapäivää, niin säteilevä ja\nterveenraikas oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja lempensä. He\ntuntuivat irtaantuneen karkeasta, jokapäiväisestä mailmasta. He elivät\ntodella saturnista, puolijumalien ja nymfien uneksivaa aikaa. Oli kuin\nelämän runous olisi heissä puhjennut kukkaan ja kehittynyt hedelmäksi\nja heidän sydämiinsä loi Deloksen ja Kreikan aurinko viimeiset\nsäteensä.\n\nMutta mitä riippumattomampi Ione elintavoissaan oli, sitä arempi ja\nsäikkyvämpi hän oli itsetietoisessa omanarvontunteessaan. Egyptiläisen\nsalaviittaukset eivät olleet syvästi vaikuttamatta häneen. Huhut\nGlaukuksen raakuudesta ja häikäilemättömyydestä loukkasivat häntä mitä\nsyvimmin. Glaukus oli esiintymisellään heittänyt varjon hänen\nluonteelleen ja hänen elintavalleen, hänen rakkauttaankin oli pilkattu.\nHän tunsi nyt vasta, kuinka yhtäkkiä rakkaus oli hänet yllättänyt. Hän\npunastui häveten heikkouttaan, jonka olemassaolon hän nyt vasta\nhuomasi. Hän kuvitteli, että juuri tuo hänen heikkoutensa oli\nherättänyt Glaukuksessa halveksintaa. Hän tunsi sitä mikä jaloille\nluonteille on katkerinta -- _nöyryytystä_. Hänen rakkauteensa oli\nvähemmän koskettu kuin hänen ylpeyteensä. Yhtenä hetkenä hän mutisi\nitsekseen moitteita Glaukukselle, kielsi hänet, suorastaan vihasi\nhäntä, seuraavana hän oli valmis ratkeamaan intohimoiseen itkuun, sydän\nvaati oikeutensa takaisin ja katkeran tuskansa vallassa hän valitteli\nitsekseen: \"Hän halveksii minua, hän ei rakasta minua.\"\n\nEgyptiläisen lähdettyä hän oli eristäytynyt yksinäisimpään\nhuoneeseensa. Hän oli lähettänyt pois palvelijansa ja palauttanut\nihailijajoukot oveltaan. Glaukuksella oli sama kohtalo. Hän kummasteli,\nmutta ei keksinyt syytä tähän. Hän ei voinut ajatella, että hänen\nIonellaan -- hänen kuningattarellaan ja jumalattarellaan -- oli samoja\nnaisellisia oikkuja, joista Italian lemmenrunoilijat niin katkerasti\nvalittavat. Hän kuvitteli, että Ione oli niin paljo ylevämpi muita,\nturvautuakseen sellaisiin lemmentuskaa synnyttäviin keinoihin. Hän oli\nlevoton, mutta ei toivoton, sillä hän tiesi yhä, että hän rakasti ja\nettä häntä rakastettiin. Ja saattoiko hän parempaa taikaesinettä\npelkoaan vastaan toivoa?\n\nYön synkimpinä hetkinä, kun katujen häly oli vaijennut ja vain\nkuunsäteet loistivat, hän hiipi sydämensä temppelin -- Ionen talon\nedustalle[22] ja kunnioitti lemmittyään maansa ihanaan tapaan. Hänen\novensa hän koristi rikkain kukkakiehkuroin, joissa jokainen kukka\nhuokui suloista intohimoa. Ja pitkinä kesäöinä hän lauloi lydialaisen\nluutun säestämänä lauluja, jotka hetken innoitusta olivat\npakahtumallaan.\n\nMutta ikkuna ei auennut. Ei ystävällistä tervehdystä valaisemaan yön\nhämärää. Kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei edes tiennyt,\nkuunneltiinko hänen laulujaan ja hyväksyttiinkö hänen esiintymisensä.\n\nMutta Ione ei nukkunut eikä liioin korviaan tukkinut. Nuo ihanat äänet\ntunkeutuivat hänen huoneeseensa ja olivat hänet aivan masentaa.\nKuunnellessaan hän ei muistanut mitä hänen rakastajastaan oli kerrottu.\nMutta kun äänet olivat tauonneet ja hänen askeltensa kaiku häipynyt,\nlankesi taika samalla ja kiihtyneessä mielentilassaan hän piti tuota\nherkkää kunnianosotusta uutena loukkauksena.\n\nSanoin, että hän oli sulkeutunut kaikille. Mutta poikkeuksena oli\nArbakes, joka oli ottanut hänen toimensa ja talonsa isälliseen\nhuostaansa ja joka itselleen oli vaatinut vapautusta niistä tavoista,\njoita toisten tuli noudattaa. Hän tuli taloon elein, joista näkyi, että\nhänellä oli oikeus niin tehdä. Hän kävi tapaamassa Ionea hänen\nyksinäisyydessään ja kaikki tapahtui sellaisella hartaudella ja\npuolustamattomalla varmuudella, ikäänkuin sellaista oikeutta pitäisi\nkatsoa aivan luonnolliseksi asiaksi. Ionen luonteen riippumattomuudesta\nhuolimatta oli Arbakeen onnistunut saada itselleen salainen ja mahtava\nvaikutusvalta häneen. Ione ei voinut sitä vastustaa. Hetkittäin hän\nsitä halusi, mutta milloinkaan hän ei ollut varsinaisesti sitä\nyrittänyt tehdä. Arbakeen käärmeensilmä kahlitsi hänet, hän hallitsi\nhäntä sellaisen miehen taikavoimalla, joka jo kauan on tottunut toisia\ntahtoonsa taivuttamaan: Tuntematta hänen todellista luonnettaan ja\ntietämättä mitään hänen salaa palavasta rakkaudestaan Ione tunsi häntä\nkohtaan sitä kunnioitusta, joka kyvyllä on viisautta, hyveellä pyhyyttä\nkohtaan. Hän piti häntä vanhanajan viisaan kaltaisena, joka\ninhimillisistä intohimoistaan vapautuneena on päässyt tiedon\nsalaisuuksien perille. Hänestä Arbakes oli vähemmän maallinen olento\nkuten hän itse, vaan pikemmin joku salaperäisen ja pyhän menneisyyden\noraakkeli. Hän ei rakastanut, vaan hän pelkäsi häntä. Hänen läsnäolonsa\noli vastenmielistä hänestä. Se hämmensi hänen henkeään silloinkin kun\nArbakes oli loistavimmalla tuulellaan. Hänen kylmä ja ylpeä luonteensa\nvaikutti korkealta vuorelta, joka peittää auringon varjoon. Mutta hän\nei milloinkaan kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Hän oli tahdoton\ntuon vaikutuksen suhteen, joka herätti hänen rinnassaan, ehkei\npelkoa, niin ainakin tuskaa jostakin liikkumattomasta, jostakin\nsietämättömästä.\n\nArbakes puolestaan oli päättänyt käyttää kaikki keinonsa saadakseen\nomakseen sen aarteen, jota hän niin himoitsi. Hän iloitsi ja riemuitsi\nonnistuttuaan uudelleen valtaamaan hänen veljensä. Siitä hetkestä asti,\njolloin Apekides sortui aijemmin kuvaamamme juhlan ylelliseen\naistihuumaan, oli hänen valtansa nuoreen pappiin ollut kaikkivoittava\nja ehdoton. Hän tiesi, ettei kukaan ole niin sidottu kuin nuori ja\ntulinen mies, joka ensi kertaa on vapautunut aistiensa orjuudesta.\n\nKun Apekides aamulla heräsi syvästä unestaan, joka seurasi ihmeen ja\nnautinnon aistihurmaa, hän häpesi, kauhistui, säikähti. Hänen valansa\npuhtauteen ja pidättyväisyyteen kaikuivat hänen korvissaan; hänen\nkaipuunsa hyveelliseen elämään -- kaikki oli nyt suistunut saastaiseen\nirstapyörteeseen! Mutta Arbakes tunsi tarpeeksi keinoja säilyttääkseen\nvoittonsa hedelmät. Aistinautinnoista hän johdatti nuoren papin\nsalaperäisen viisautensa lähteelle. Hän loihti toisen kummastuneitten\nsilmien eteen Niilin synkän filosofian alkuaikaisia salaisuuksia --\nnoita tähtitaivaalta poimittuja salaisuuksia ja oudon kemian ihmeitä,\njotka noina aikoina, jolloin järki vielä oli vain mielikuvituksen\npalvelija, hyvin sopivat ylimaallisen magia-opin sisällykseksi. Hän oli\nnuoren papin silmissä kuolemaa uhitteleva, yliluonnollisin voimin\nvarattu ihminen. Tuo kaihoava ja kestävä halu pyrkiä tietoon, joka ei\nole tästä mailmasta -- sama haluhan oli pienestä pitäen palanut\npapinkin mielessä -- oli häikäissyt hänet, kunnes hän kokonaan\nhämmentyneenä oli kadottanut terveen arvostelukykynsä. Hän heittäytyi\nsokeana siihen virtaan, joka merkitsee kahta kiihkeintä inhimillistä\nintohimoa: nautinnonhalua ja tiedonjanoa. Hän ei voinut epäillä, että\nniin viisas saattoi erehtyä, että niin ylväs tahtoi häntä pettää.\nMetafysillisen siveysopin verkkoon kietoutuneena hän joutui niihin\nloppupäätelmiin, joiden avulla Arbakes koetti paheen todistaa hyveeksi.\nHänen turhamaisuuttaan kutkutti kovin kun Arbakes oli pitänyt häntä\nkyllin arvokkaana toverikseen, vapauttaakseen vain hänet niistä\nlaeista, jotka tavallista ihmistä sitovat, tehdäkseen hänet\njumalallisesta osalliseksi, päästääkseen hänet yksinäisyytensä\nsalaisten oppien ja magia-taikuuden perille. Olintuksen esittämän\nuskonnon puhtaat ja ankarat siveysajatukset, jotka jo olivat hänessä\nmaaperää tavanneet, olivat nyt saaneet väistyä uusien himojen ryöpyn\ntieltä. Ja egyptiläinen, joka jonkun verran tunsi tuon totisen uskon\nopinkappaleita ja joka pian huomasi, mikä vaikutus sen tunnustajilla\noli hänen suojattiinsa ollut, osasi nyt varsin taitavasti tuon\nvaikutuksen poistaa osaksi ivaleikillisin osaksi vakavin sanoin.\n\n\"Tämä usko\", hän sanoi, \"ei ole muuta kuin lainaa niistä monista\nallegorioista, jotka meidän vanhan ajan pappimme jo tunsivat. Huomaa\",\nhän lisäsi erääseen hieroglyfi-kääröön viitaten, \"huomaa näissä\nvanhoissa merkeissä kristillisen kolminaisuusopin alkuperä. Siinä on\nmyös kolme jumalaa -- Isä, Poika ja Pyhä henki. Huomaa, että tässä\nPojan nimenä on Vapahtaja, huomaa, että hänen inhimillisyytensä\nmerkkinä on risti.[23] Katso, tässä on Osiriin arvotuksellinen tarina\n-- hän kuolee, hänet haudataan ja suurenmoista kutsumusta täyttääkseen\nhän nousee kuolleista. Näissä kertomuksissa me voimme nähdä esitettynä\nallegorian luonnon toiminnoista ja tähtitaivaan kiertokulusta. Mutta\ntuntematta tätä allegoriaa, ymmärtämättä sen merkkejä useat\nherkkäuskoiset kansat ovat niistä saaneet aiheen monenlaisiin\nuskontoihin. Ne ovat kulkeutuneet Indian tasangoille; ne ovat\nsekaantuneet kreikkalaisten haaveellisiin mietiskelyihin. Yhä laajeten\nja saaden yhä uutta lisää, mitä kauemmaksi ne joutuivat ikivanhasta\nalkuperästään, ne ovat viimein tässä uskossa saaneet maallisen, karkean\nmuodon, ja Galilealaisen tunnustajat ovat tietämättään vain Niilin\ntaikauskon kertaajia.\"\n\nSiinä oli painava todistuskappale, joka vakuutti täydellisesti nuoren\npapin. Hänen, kuten kaikkienkin, oli välttämätöntä johonkin uskoa. Ja\nkokonaan ja vastustelematta hän antautui siihen uskoon, jota Arbakes\nhänelle opetti ja johon sisältyy kaikki se mikä inhimillisiä intohimoja\nherättää, turhamaisuutta mairii ja nautintoihin houkuttelee.\n\nKun tämä vallotus oli näin helposti suoritettu, saattoi Arbakes nyt\ntäysin voimin ryhtyä toiseen, arvokkaampaan ja miellyttävämpään\ntehtävään ja hänen menestyksensä veljeä tavottaessaan näytti lupaavalta\nmerkiltä voittoon sisarta vallotettaissa.\n\nHän oli tavannut Ionen aijemmin kuvaamamme mässäysyön jälkeen, siis\npäivänä, jonka edellisenä hän oli Ionen mieleen kylvänyt epäluulon\nmyrkkyä omaa kilpailijaansa kohtaan. Seuraavinakin päivinä hän kävi\nIonen luona ja aina hän sangen taitavasti muokkasi Glaukukselle\nepäotollista maaperää, ja varsinkin valmisti Ionessa sellaista alaa,\njohon hän juuri pyrki. Ylväs Ione koetti kaikin mokomin salata sitä\nmielenmasennusta, joka hänet oli vallannut, ja naisen turhamaisuudella\non teeskentelytaitoa tarpeeksi pettääkseen tarkkanäköisimmänkin\nja harhaan viedäkseen viekkaimmankin. Mutta Arbakes oli kyllin\novela kajotakseen toistamiseen samaan asiaan, sillä hän tiesi\nhyödyllisemmäksi siitä vain ohimennen sillointällöin huomauttaa. Hän\ntiesi, että puhumalla liian paljon kilpailijan virheistä toisen arvo\nvain siitä nousee lemmittymme silmissä. Viisain keino on niin vähän\nkuin mahdollista ilmaista vihaansa tai katkeruuttaan toista kohtaan;\nviisainta on toisesta rakastajasta puhua välinpitämättömällä äänellä\nikäänkuin tuntuisi mahdottomalta, että tuota toista olleenkaan\nvoitaisiin rakastaa. Varminta on salata ne haavat, jotka oma arvontunto\non saanut ja huomaamatta esiintyä ratkaisevana tuomarina, jonka sana on\nkohtaloa. Siten menettelee kaikkina aikoina jokainen, joka naissuvun\ntuntee -- ja niin menetteli nyt egyptiläinen.\n\nHän ei hiiskunut enää mitään Glaukuksen irstailuista. Hän mainitsi\nkyllä hänen nimensä, mutta ei useammin kuin Klodiuksen tai Lepiduksen.\nHän tahtoi luokittaa heidät alhaisten ja mitättömien lajien joukkoon,\nolioina, joissa tosin on jotakin perhosmaista, mutta ei perhosen\nviattomuutta ja siroutta. Joskus hän kyllä ohimennen puhui jostakin\nitse keksimästään hurjastelusta, jossa he muka olivat olleet mukana.\nToisinaan hän esitti heidät vastakohtina niille ylväille ja henkeville\nluonteille, jommoisiin hän Ionenkin luki. Ionen oletetun itserakkauden\nja ehkä omansakin sokaisemana hän ei osannut kuvitellakaan, että Ione\njo rakasti. Mutta hän pelkäsi vain, että Ionen tunteet Glaukusta\nkohtaan saattoivat helposti värähtää rakkaudeksi. Ja salaisesti hän\nkiristeli hampaitaan raivosta ja kademielestä ajatellessaan\nnäennäisesti halveksimansa, vaarallisen kilpailijan nuoruutta,\nviehättäväisyyttä ja loistavaa esiintymistä.\n\nNeljäntenä päivänä edellisen kirjan lopussa kerrotuista tapahtumista\nArbakes ja Ione istuivat kahden Ionen luona.\n\n\"Sinä pidät kotonasikin huntua\", egyptiläinen huomautti, \"se on aivan\ntarpeeton niitä varten, joita sinä kunnioitat ystävyydelläsi.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Ione, joka todella koki huntuunsa kätkeä itkettyneet\nkasvonsa, \"mutta Arbakeellehan, joka pitää arvossa vain henkeä, on\nsamantekevää, vaikka kasvot ovat peitossa.\"\n\n\"Minä pyrin tosin henkeen\", egyptiläinen vastasi, \"ja siksipä juuri\nnäytä minulle kasvosi -- sillä niistä minä vasta hengen tavotan.\"\n\n\"Sinusta on tullut imartelija Pompeijin ilmapiirissä\", Ione sanoi\npakotetun iloisesti.\n\n\"Luuletko sinä, Ione rakas, että vasta Pompeijissa olen oppinut sinua\nkunnioittamaan?\" Egyptiläisen ääni värähti; hän oli hetken vaiti ja\njatkoi sitten:\n\n\"Ihana kreikatar, rakkautta on muunkinlaista kuin kevytmielistä ja\nnuoruusvuosien -- on rakkautta, jota ei silmin nähdä eikä korvin\nkuulla, vaan jossa henki on henkeen sulanut. Sinun esi-isiesi maanmies,\nlapsekas Plato uneksi sellaisesta rakkaudesta -- hänen oppilaansa ovat\nyrittäneet seurata hänen jälkiään, mutta se rakkaus ei anna kaikunsa\nkuulua -- sellaista rakkautta saavat kokea vain ylväät ja jalot sielut.\nSillä ei ole mitään yhteistä tavallisten maallisten intohimojen kanssa,\nei se säiky ryppyjä, muotojen täydellisyys ei sille ole välttämätöntä.\nNuoruutta se tosin vaatii, mutta se vaatii tunteitten raikkautta,\nkauneuttakin se vaatii, mutta ajatuksen ja hengen. Sellaista on se\nrakkaus, oi Ione, jota kylmä ja ankarakin mies voi sinulle tarjota.\nSinä pidät minua kylmänä ja suljettuna luonteena -- sellaisen rakkauden\nuskallan laskea alttarillesi. Sinä voit sen punastumatta omistaa.\"\n\n\"Ja sen nimi on ystävyys\", Ione virkkoi. Hänen vastauksensa oli viaton,\nmutta siinä oli kaiku, joka ei tuntunut hyväksyvän Arbakeen ajatuksia.\n\n\"Ystävyys!\" Arbakes huudahti kiivaasti \"Ei! Sitä sanaa on niin usein\nkäytetty väärin voidakseen enää tulkita niin pyhää tunnetta. Ystävyys!\nSehän on side joka yhdistää hulluja ja huimapäitä. Ystävyys! Sehän\nyhdistää Glaukuksen ja Klodiuksen tapaisten alhaiset sydämet. Ystävyys!\nEi, _se_ on mainen taipumus, sana, jolla on huono kaiku ja alhaiset\nviljelijät. Tunne, josta minä puhun, on kotoisin tähdistä[24] -- siinä\non samaa salaista ja kuvaamatonta ikävöintiä, jota me tunnemme niitä\nkatsellessamme -- se hehkuu, mutta se puhdistaa -- se on kuin\nöljylamppu alabasterimaljakossa -- se levittää ihanaa tuoksua, mutta se\nhohtaa vain puhtaimmista astioista. Ei! Ei rakkautta eikä ystävyyttä\nArbakeessa ole Ionea kohtaan. Älä kutsu sitä miksikään -- mailmalla ei\nole sille nimeä antaa, se ei ole maasta -- maiset sanat ja käsitteet\nälkööt sitä saastuttako!\"\n\nMilloinkaan ennen ei Arbakes ollut uskaltanut näin pitkälle, mutta hän\nkoetteli pohjaa askel askelelta. Hän tiesi käyttävänsä sanoja, jotka\nmeidän platonista rakkautta ainakin ulkoisesti viljelevälle ajallemme\nolisivat käsitettäviä, mutta jotka vielä siihen aikaan kaikuivat\ntavattomilta ja vierailta, joihin ei vielä osattu yhdistää mitään\nselvää miellettä, ja joitten takaa hän saattoi olosuhteitten mukaan\nmennä joko eteen tai taaksepäin, aina kuinka toivo rohkaisi ja pelko\nlamautti. Ione vapisi, vaikka hän ei tiennyt miksi. Huntu verhosi hänen\npiirteensä ja kätki ilmeen, joka, jos Arbakes olisi sen nähnyt, olisi\npelottanut ja raivostuttanut häntä. Hän ei todellakaan ollut Ionesta\nkoskaan ollut niin vastenmielinen kuin nyt -- hänen kaunopuheisen\näänensä kaiku, joka tuntui kätkevän niin rumia aikeita, kuului nyt\nhänen korvissaan särkyneeltä. Hänen sielunsa oli juuri täyttänyt\nGlaukuksen kuva; ja toisen hellät sanat vain kuohuttivat ja raastoivat\nhänen mieltänsä. Mutta hän ei vielä aavistanut, että Arbakeen sanoihin\noli kätkeytynyt paljo tulisempi intohimo kuin se platoninen tunne, jota\nne tulkitsivat. Hän luuli, että toinen todella tarkotti henkistä\ntunnetta ja kiintymystä. Mutta eivät edes nämä tunteet ja tämä taipumus\nolleet hänen rakkautensa lähteet; ja saattoiko muuta kuin tätä tietä\nlähestyä hänen sydämensä alttaria?\n\nKoettaen välttää tätä puheenainetta hän vastasi sentähden kylmällä ja\nvälinpitämättömällä äänellä: \"On luonnollista, että ketä hyvänsä\nArbakes kunnioittaakin arvonannon tuntein, hän antaa tälle tunteelleen\noman kokeneen viisautensa mukaisen muodon. On selvää, että hänen\ntarjoamansa ystävyys on puhtaampaa kuin jonkun toisen, jonka vikoja ja\nvirheitä hänessä ei ole. Mutta sanohan, Arbakes, oletko hiljakkoin\nnähnyt veljeäni? Hän ei ole moneen päivään käynyt minua tervehtimässä;\nja kun hänet viimeksi tapasin, säikähdin hänen ulkomuotoaan. Pelkään\nhänen hätäilleen valitessaan niin ankaran tehtävän ja että hän nyt\nkatuu korjaamatonta tekoaan.\"\n\n\"Ole rauhassa, Ione\", Egyptiläinen vastasi. \"Jonkun aikaa hän tosin oli\nhämmentynyt ja väsynyt; hänet olivat vallanneet samanlaiset epäilyt,\njotka kaikkia yhtä tulisia luonteita vaivaavat, luonteita, joissa\nvuoksi ja luode niin voimakkaasti vaihtelevat, ja jotka äärimmäisestä\njännityksestä äkkiä herpaantuvat. Mutta _hän_, Ione, hän tuli minun\nluokseni suruineen. Hän etsi henkilöä, joka hänet turviinsa ottaisi ja\nhäntä rakastaisi. Minä olen hänen mielensä rauhottanut -- olen hänen\nepäilyksensä hälventänyt -- olen vienyt hänet viisauden kynnykseltä\nitse temppeliin ja sen jumalattaren kaikkivallan edessä hänen sielunsa\non tyyntynyt ja nöyrtynyt. Älä pelkää, ei hän enää valintaansa kadu. Ne\njotka Arbakeelle uskoutuvat, ne eivät hetkeäkään kadu.\"\n\n\"Sanasi ilahduttavat minua\", Ione virkkoi. \"Rakas veljeni! Sinun\ntyytyväisyytesi tekee minutkin onnelliseksi.\"\n\nKeskustelu sai nyt toisen suunnan. Egyptiläinen tahtoi miellyttää, hän\nalentui suorastaan rupattamaan. Hänen monipuoliset tietonsa sallivat\nhänen tehdä kaikki asiat, joita hän kosketteli, huvittaviksi. Ja\nunohtaen hänen äskeisten sanojensa säröisen soinnun Ionekin joutui\nhänen älynsä taikavoiman tenhoon. Hänen käytöksensä tuli jälleen\nvapaammaksi ja hänen kielensä kerkeämmäksi. Ja Arbakes, joka oli tämän\nmielialan herättänyt, kiiruhti nyt sitä käyttämään hyväkseen.\n\n\"Et ole\", hän sanoi, \"vielä nähnyt taloni sisustaa; siellä on paljo\nsellaista, joka sinua huvittaisi. Siellä on monta huonetta, jotka\nselvittäisivät sinulle sen mitä niin usein olet minua pyytänyt\nkuvaamaan -- egyptiläisen talon. Mutta sinä et saa pikkumaisen\nroomalaisen rakennustavan mukaan mitata sitä valtaavaa suuruutta, niitä\nväljiä tiloja, sitä juhlallista komeutta tai sitä ryhmittelyä mikä\nnäkyy Theben ja Memfiin palatseissa. Mutta siellä ja täällä sinä\nsentään tapaat jotakin, joka auttaa sinua luomaan havainnollista kuvaa\ntuosta ikivanhasta sivistysmuodosta, joka sittemmin on koko mailman\nmuovaillut. Omistaudu siis jonakin näistä ihanista kesäilloista\nnuoruutesi vakavalle ystävälle ja salli minun ylpeillä siitä, että\nihailtu Ione on minun hiljaista asuntoani kunnioittanut käynnillään.\"\n\nTietämättä tuon saman asunnon öitsilöistä mitään ja aavistamatta mikä\nvaara häntä uhkasi, Ione suostui arvelematta ehdotukseen. Seuraava ilta\nsovittiin vierailuajaksi. Ja egyptiläinen sanoi iloisin elein ja sydän\nhurjasta riemusta sykähtäen hyvästit Ionelle. Tuskin hän oli poistunut,\nkun Ionen luo tuli uusi vieras -- mutta palatkaamme Glaukukseen.\n\n\n\n\n5 LUKU.\n\nKilpikonna parka. -- Nydian uusi virka.\n\n\nAamuauringon säteet valaisivat sitä pientä ja tuoksuista puutarhaa,\njoka oli erotettu atenalaisen talon peristylestä. Glaukus itse loikoili\nväsyneenä ja huoletonna viridariumin pehmeällä ruohikolla ja ohut verho\noli pingotettu hänen suojakseen kesäauringon polttavia säteitä vastaan.\n\nKun tuo ihana rakennus tuhkasta kaivettiin, löydettiin sen puutarhasta\nkilpikonnan kuori.[25] Se oli ollut talon asukkaita. Tuo eläin, tuo\nouto eläinmailman jäsen, jolta luonto tuntuu riistäneen kaikki\nelämännautinnot paitsi toimetonta ja uneliasta tietoisuutta omasta\nolemassaolostaan, oli asustanut puutarhassa jo vuosia ennen kuin\nGlaukus oli talon ostanut; yli ihmismuistin se oli siellä ollut ja\nmuistitarina sanoikin sen olleen aivan uskomattoman vanhan. Talo oli\nostettu ja myyty -- omistajat olivat vaihtuneet -- kokonaiset\nsukupolvet olivat kasvaneet ja hautaan menneet -- ja yhä vain\nkilpikonna laahasi laiskaa ja epämiellyttävää olemustaan puutarhassa.\nMaanjäristyksessä, joka kuusitoista vuotta sitten oli tuhonnut monta\nkaupungin julkista rakennusta ja säikkyneet asukkaat ikäänkuin\npoispyyhkäissyt, oli Glaukuksen talokin kauheasti viottunut. Talon\nsilloiset omistajat olivat monta aikaa talosta poissa ja kun he\npalattuaan puhdistivat viridariumin tuhonjätteistä, löysivät he\nkilpikonnan elossa ja hävityksestä piittaamattomana. Se näytti elävän\nihanaa elämää hitaasti virtaavassa veressään ja tuskin huomattavissa\nliikkeissään. Mutta se ei ollutkaan niin toimeton kuin näytti. Sillä\noli säännöllinen ja ainatoistuva kävelymatka; tuuma tuumalta se kulki\nkotoisen asuma-alansa halki kuluttaen kuukausia samaan kiertokulkuun.\nSe oli kestävä matkustaja -- tuo kilpikonna! Kärsivällisesti ja\nponnistellen se taivalsi itsepiirtämänsä päivämatkat välittämättä\nrahtuakaan, mitä ympärillä tapahtui -- itsekseen elävä filosofi! Oli\njotakin suurta sen yksinäisessä itsenäisyydessä! -- aurinko, jonka\nlämmössä se itseään paistatti -- vesi jossa se päivittäin kylpi --\nilma, jota se verkalleen hengitti -- olivat sen ainoita ja\nmuuttumattomia nautintoja. Tuon ihanan ilmaston säävaihtelut eivät sitä\nlainkaan liikuttaneet. Se kääriytyi kuoreensa -- niinkuin hurskas\nihminen hartauteensa -- niinkuin viisas tietoonsa -- niinkuin\nrakastunut toivoonsa.\n\nSe oli tunteeton ajan melskeille ja tapahtumille -- se oli oman\naikansa kuva -- hidas, säännöllinen, kestävä; ympärillä temmeltävät\nintohimot eivät siihen ulottuneet -- kuoleman poluillakin se pysyi\nmuuttumattomana. Kilpikonna parka! Vain tulta syöksevä vuorenpurkaus,\nvain halenneen maan järinä kykeni tuhoamaan tuon sitkeän elämänvoiman!\nSäälimätön kuolema, joka ei säästä loistoa eikä kauneutta, kulki\nrauhallisena olion ohi, jonka elämään se niin vähän pystyi muutosta\ntuomaan.\n\nTätä eläintä kohtaan elämäniloinen ja vilkas kreikkalainen tunsi mitä\nsyvintä ihailua ja osanottoa, ehkä juuri siinä ilmenevän vastakohdan\nvaikutuksesta. Hän saattoi tuntikausia tarkata sen hidasta laahautuvaa\nkulkua filosofoiden sen omituista rakennetta. Hän halveksi sitä, kun\nhän itse oli iloa täynnä, hän kadehti sitä, kun suru häntä ahdisti.\n\nNytkin hän sitä katseli, huomasi, kuinka sen matka ruohossa hiljalleen\neistyi, vaikka se itse näytti liikkumattomalta, ja hän puheli\nitsekseen:\n\n\"Kotka pudotti kiven kynsistään arvellen kuoresi silla murskaavansa;\nkivi musersikin runoilijan pään. Siinä on kohtalon vertauskuva! Typerä\notus! Sinulla oli isä ja äiti; ehkä sinulla, ammoin sitten, oli\npuoliso. Rakastivatko sinun vanhempasi, vai rakastitko itse? Kiersikö\nsinun hidas veresi voimakkaammin kun matelit rakkaasi rinnalla? Onko\nsinulla lainkaan tunteita? Tunsitko kaipausta, jos elämänkumppanisi oli\nviereltäsi poissa? Tunsitko jotakin kun hän oli sivullasi? Mitä\nantaisinkaan, kun saisin kuulla sinun panssaroidun rintasi tarinan --\nsaisin nähdä sinun heikot halusi toiminnassa -- tarkata niitä\npikkuseikkoja, jotka sinulle tuottavat iloa ja surua. Mutta luulenpa,\nettä varmastikin tuntisit Ionen läsnäolon! Hänen mukanaan ilma\nikäänkuin lämpenisi ympärilläsi, aurinko helakammin paistaisi. Minä\nkadehdin sinua nyt, sillä sinä et tunne, että hän on poissa, ja minä --\nniin, toivoisin olevani sinunlaisena niinä hetkinä, jolloin en häntä\nnäe! Epäily, pahat aavistukset ryntäävät kimppuuni! Miksei hän tahdo\nnähdä minua! Päiviä on kulunut enkä ole hänen ääntään saanut kuulla.\nEnsi kertaa elämä tuntuu minusta tyhjältä. Olen kuin vieras, joka on\nyksin jäänyt juhlaan -- valot ovat sammuneet, kukat kuihtuneet. Ah,\nIone, jospa aavistaisit, kuinka sinua rakastan!\"\n\nNäistä lemmenhaaveiluista Glaukuksen herätti Nydia. Hän tuli kevein,\nmutta varovin askelin pitkin tablinumin marmorilattiaa. Hän kulki\noviholveikon kautta ja pysähtyi kukkien luo, jotka reunustivat\npuutarhaa. Hänellä oli kädessä vesiastia ja hän valeli nääntyviä\nkukkia, jotka näyttivät saaneen kirkkaamman värin hänen lähestyessään.\nHän kumartui hengittämään niiden tuoksua. Hän siveli niitä arkaillen ja\nhyväillen. Hän kosketti niiden oksia, olisiko joku kuihtunut oksa tai\njoku mataava toukka häiritsemässä niiden kauneutta. Ja kun hän siinä\nkulki kukasta kukkaan, vakavin ja nuorekkain elein ja siroin liikkein,\noli vaikeata kuvitella puutarhan jumalattarellekaan taitavampaa\npalvelijatarta.\n\n\"Nydia, lapseni!\" Glaukus virkkoi.\n\nHänen äänensä kuullessaan Nydia pysähtyi -- kuunnellen, punastuen,\nsyvään hengittäen, puoliavoimin huulin hän käänsi päänsä siihen\nsuuntaan, josta ääni kuului. Hän pani vesiastian syrjään ja kiiruhti\nhänen luokseen -- ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka varmasti hän kulki\nkukkien lomitse ja osasi lyhintä polkua pitkin uuden isäntänsä luo.\n\n\"Nydia\", Glaukus sanoi silitellen lempeästi hänen tuuheata, kaunista\ntukkaansa, \"sinä olet nyt ollut kolme päivää minun kotijumalieni\nsuojeluksessa. Ovatko ne sinulle hymyilleet? Oletko onnellinen?\"\n\n\"Ah, niin onnellinen!\" orjatar huokasi.\n\n\"Ja nyt\", Glaukus jatkoi, \"kun sinä nyt jotenkin olet toipunut\nentisestä paikasta saamistasi muistoista -- ja kun olet saanut uudet\nvaatteet (hän kosketti hänen kirjailtua tunikaansa), jotka paremmin\nsopivat sinun hennolle varrellesi -- ja kun sinä, rakas lapsi, nyt olet\ntottunut onneen, jota jumalat sinulle alati suokoot, niin aijon pyytää\nsinulta jotakin.\"\n\n\"Ah! Mitä voin tehdä hyväksesi?\" Nydia kysyi kätensä ristiten.\n\n\"Kuule\", Glaukus virkkoi, \"ja niin nuori kuin oletkin, tulee sinusta\nminun uskottuni. Oletko koskaan kuullut Ionen nimeä?\"\n\nSokea tyttö hengähti syvään ja kalveten vaaleaksi kuin joku peristylen\npylväistä hän vastasi ponnistellen ja hetken vaitiolon perästä.\n\n\"Olen! Olen kuullut hänen olevan Napolista kotoisin ja kauniin.\"\n\n\"Kaunis! Hänen ihanuutensa häikäisee päivän! Napolista! Ei, hän on\nkreikatar! Vain Kreikka voi sellaisia muotoja synnyttää. Nydia, minä\nrakastan häntä!\"\n\n\"Niin arvelinkin\", Nydia vastasi rauhallisena.\n\n\"Minä rakastan, ja sinun pitää se hänelle kertoa. Aijon lähettää sinut\nhänen luokseen. Onnellinen Nydia, sinä pääset hänen huoneeseensa --\nsaat nauttia hänen äänensä musiikista -- saat paistatella hänen\naurinkoisessa ilmapiirissään!\"\n\n\"Mitä! Kuinka! Lähetätkö minut pois?\"\n\n\"Sinä menet Ionen luo\", Glaukus vastasi äänessään sävy: \"Mitä enempää\nvoit halutakaan?\"\n\nNydia purskahti itkuun.\n\nNousten ylös Glaukus veti hänet luokseen rauhottaen häntä veljellisin\nhyväilyin.\n\n\"Lapseni, Nydiani, sinä et vielä tiedä, mikä onni sinua odottaa. Hän on\nystävällinen ja lempeä ja vieno kuin keväänhenkäys. Hänestä tulee sinun\nnuoruutesi sisar -- hän osaa arvostella sinun suuria kykyjäsi -- hän\nosaa rakastaa sinun yksinkertaisia sulojasi niinkuin ei kukaan muu,\nsillä hänellä on itsellä samaa. Itketkö vielä, lapsi rukka? En tahdo\nsinua pahottaa. Etkö halua tehdä minulle mieliksi?\"\n\n\"Tahdon, jos vain voin sinua hyödyttää. Käske! Katso, en itke enää, --\nolen rauhallinen.\"\n\n\"Sinä olet jälleen minun oma Nydiani\", Glaukus jatkoi suudellen häntä\nkädelle. \"Mene sitten hänen luokseen! Jos ei sinua siellä miellytä, jos\nolen sinua pettänyt, niin palaa takaisin. Minä en _anna_ sinua\nkellekään, minä vain lainaan. Taloni on aina sinulle turvapaikkana,\nlapsi kulta. Ah! Jospa se voisi kaikkia turvattomia ja onnettomia\nhoivata! Mutta jos minun sydämeni oikein puhuu, niin pian minä saan\nsinut jälleen, lapseni. Minun taloni on pian Ionenkin ja sinä asut\nyhdessä meidän kanssamme.\"\n\nKauhun ele värähti sokean tytön kasvoilla, mutta hän ei itkenyt enää --\nhän oli tyyntynyt.\n\n\"Mene siis, Nydiani, Ionen taloon -- annan sinulle näyttää tien. Ota\nmukaasi ihanimpia kukkia mitä löydät, annan sinulle maljakon niitä\nvarten; sinä pyydät anteeksi niiden arvottomuutta. Otat mukaasi myöskin\nsen kitaran, jonka eilen sinulle annoin, ja josta sinä osaat loihtia\nniin ihania säveleitä. Sinä annat hänelle tämän kirjeen, johon satojen\nponnistelujen jälkeen olen koettanut ajatukseni painaa. Kuuntele\njokaista äänensävyä, tarkkaa jokainen värähdys ja kerro minulle kun\njälleen tapaamme, antaako se musiikki minulle toivoa vai täytyykö\nminun pelätä. Nydia, en ole moneen päivään nähnyt Ionea; siinä\neristäytymisessä on jotakin salaperäistä. Minä epäilen ja pelkään.\nTutki -- sinähän olet nopsa, -- ja sinun hellyytesi minua kohtaan\ntehköön tarkkanäköisyytesi kymmenkertaisen teräväksi -- tutki tämän\nepäystävällisyyden syitä. Puhu minusta niin usein kuin tilaisuuden\nsaat, kaikukoon huulillasi alati minun nimeni. Anna hänen pikemmin\n_aavistaa_ kuin selvästi _huomata_, kuinka syvästi minä häntä rakastan.\nHuomaa, huokaako hän sinun puhuessasi, vastaako hän sinulle ja jos hän\nei kaikkea hyväksy niin mikä äänensävy on hänen sanoissaan. Ole minun\nystäväni, toimi minun parhaakseni ja ah! kuinka hyvin sinä siten\nkorvaatkaan sen vähän mitä minä olen sinun puolestasi tehnyt! Sinä\nymmärrät minut, Nydia; sinä olet vielä lapsi -- olenko sanonut jotakin\nsellaista mitä et käsitä?\"\n\n\"Et.\"\n\n\"Ja sinä tahdot auttaa minua?\"\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Tule sisään, kun olet kukat poiminut, minä annan sinulle maljakon,\njosta puhuin. Hae minut Ledan huoneesta! Ethän ole enää suruissasi,\nkultaseni?\n\n\"Glaukus, olen orja. Saako suru ja ilo minua liikuttaa?\"\n\n\"Sanotko niin! Ei, Nydia, ole vapaa! Vapautan sinut. Nauti siitä\nniinkuin tahdot ja anna anteeksi minulle, että halusin sinulta\npalvelusta.\"\n\n\"Sinä olet loukkaantunut. Ah! Toivon, etten vapauteni uhallakaan sinua\npahottaisi, Glaukus. Holhoojani, pelastajani, suojelijani, anna\nanteeksi sokealle tyttö. paralle! Häntä ei pahota, vaikka hänen\ntäytyykin sinut jättää, jos hän siten voi sinulle onnea tuottaa.\"\n\n\"Palkitkoot jumalat sinun hyvän sydämesi!\" Glaukus sanoi syvästi\nliikutettuna ja aavistamatta, minkä tulen sytytti, hän suuteli\nuudelleen häntä otsalle.\n\n\"Annathan anteeksi minulle\", Nydia sanoi, \"etkä enää puhu minulle\nvapaudesta; minun onneni on olla orja. Olet luvannut, ettet minua\nkenellekään lahjota --.\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Ja nyt menen kukkien luo.\"\n\nVaijeten Nydia otti Glaukuksen kädestä rikkaasti jalokivin koreillun\nmaljakon, jossa kukkien väriloisto ja tuoksu keskenään kilpailivat;\nkyyneletönnä hän kuunteli hänen jäähyväissanojaan. Kun tämä oli\nvaijennut, epäröi hän hetken -- hän tuskin uskalsi vastata hänelle --\nhän tarttui toisen käteen -- painoi sen huulilleen -- veti hunnun\nkasvoilleen ja riensi nopeasti pois. Hän pysähtyi vasta kynnyksellä,\nojenteli käsiään ja äänteli itsekseen:\n\n\"Kolme onnellista päivää -- kuvaamattoman onnen päiviä olen elänyt\nsitten kun sinut näin, siunattu kynnys! Asukoon rauha iäti tässä\ntalossa senjälkeen kun minä olen mennyt. Ja nyt minun sydämeni ei enää\nkoskaan sinusta erkane ja ainoa toivo mikä minulla vielä on, on --\nkuolla!\"\n\n\n\n\n6 LUKU.\n\nOnnellinen kaunotar ja sokea orjatar.\n\n\nOrja tuli Ionen huoneeseen ilmottamaan, että Glaukuksen palvelijatar\nhalusi häntä tavata.\n\nIone mietti hetken.\n\n\"Hän on sokea, tuo palvelijatar\", orja sanoi. \"Hän tahtoo asiansa puhua\nvain sinulle.\"\n\nArvoton on se sydän, joka ei onnettomuudelle lämpene. Heti kun Ione\nkuuli, että lähetti oli sokea, tunsi hän, että hänen oli mahdotonta\nantaa kieltävää vastausta. Glaukus oli osannut valita pyhän asiamiehen\n-- lähetin, jota ei voinut ovelta karkottaa.\n\n\"Mitä hänellä lienee asiaa minulle? Miksi hän sanantuojan lähettää?\" Ja\nIone sydän sykähti nopeammin. Oviverho työnnettiin syrjään, heikot ja\nkaiuttomat askelet kuuluivat marmorilattialta ja palvelijattaren\nopastamana Nydia astui sisään tärkeine asioineen.\n\nHän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin kuunnellen ääntä, jota kohden suuntaisi\naskelensa.\n\n\"Tahtooko jalo Ione\", hän virkkoi vienolla ja matalalla äänellään,\n\"puhua jotakin, jotta osaisin haparoivat askeleni oikein ohjata\nvoidakseni lahjani laskea hänen jalkojensa juureen.\"\n\n\"Rakas lapsi\", Ione sanoi liikutettuna ja pehmenneenä, \"älä vaivaa\nitseäsi tällä liukkaalla lattialla; palvelijatar kyllä ottaa sinulta\nlahjasi ja antaa sen minulle.\" Ja hän viittasi palvelijatarta ottamaan\nmaljakon.\n\n\"Minä saan kukat antaa vain sinulle\", Nydia vastasi ja korvaansa\nluottaen hän astui hitaasti sille paikalle, missä Ione istui ja\npolvistuen hänen eteensä ojensi hänelle kukkamaljakon.\n\nIone otti sen hänen kädestään ja pani sen eräälle sivupöydälle. Sitten\nhän kohotti hänet ystävällisesti ylös ja kehotti häntä istahtamaan\nviereensä, mutta tyttö vastustelihe arkana.\n\n\"En ole vielä asiaani loppuun asti suorittanut\", hän virkkoi ja otti\npoveltaan Glaukuksen kirjeen.\n\n\"Nämä rivit ehkä ilmaisevat syyn, miksi se, joka minut on lähettänyt,\non valinnut niin halpa-arvoisen sanansaattajaksi Ionen luo.\"\n\nNapolitar otti kirjeen, ja Nydia tunsi hänen kätensä vavahduksen ja hän\nhuokasi. Kädet ristissä ja alasluoduin silmin hän siinä seisoi ylvään\nja komean Ionen edessä -- ehkä yhtä ylväänä kaikessa nöyryydessäänkin.\nIone viittasi kädellään, ja palvelijat poistuivat. Hän katsahti vielä\nkerran nuoreen orjattareen ihmetellen ja säälien; sitten hän vetäytyi\nhiukan syrjemmälle avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:\n\n\"Glaukus lähettää tämän mukana enemmän kuin hän tohtii sanoa. Onko Ione\nsairas? -- orjasi sanovat, ettet ole ja se vakuutus lohduttaa minua.\nOnko Glaukus loukannut Ionea? Ah! Sitä kysymystä minun ei pitäisi tehdä\n_sinulle_! Viisi päivää olen sinun lähettyviltäsi ollut karkotettuna.\nOnko aurinko paistanut? -- en tiedä. Onko taivas hymyillyt? -- ei se\nainakaan minulle ole hymyillyt. Minun aurinkoni ja minun taivaani ovat\nIone. Olenko loukannut sinua? Olenko ollut liian rohkea? Sanonko\nkirjeitse sen mitä en suin tohtinut lausua? Ah! Vasta etäällä sinusta\nolen saanut oikein tuntea sen viehkeyden, johon olet minut kietonut.\nEtäisyys, joka on minulta onnen riistänyt, antaa minulle rohkeutta.\nSinä et tahdo minua nähdä; sinä olet karkottanut myöskin sen\nliehijäparven, joka sinua muuten ympäröi. Voitko sinä rinnastaa minut\nnoiden kanssa? Se ei ole mahdollista! Sinä tiedät hyvin, etten ole\nheidänlaisensa -- että heidän taipumuksensa eivät ole minun. Vaikka\nolisinkin kaikkein alhaisinta lajia, niin ruusun tuoksu on minut\ntäyttänyt, sinun henkesi on löytänyt asuntonsa minussa, se on\npuhdistanut, pyhittänyt, innoittanut minut. Ovatko he parjanneet minua,\nIone? Sinä et usko heitä. Vaikka itse Delfoin oraakkeli sanoisi, että\nsinä olisit arvoton, en sitä uskoisi; ja olenko minä herkkäuskoisempi\nkuin sinä? Minä muistelen viime kohtaustamme -- laulua, jonka silloin\nlauloin -- katsetta, jolla sinä sen palkitsit. Kiellä, jos tahdot,\nIone, mutta meissä on jotakin yhteistä ja meidän silmämme sen\ntunnustavat, Vaikka huulemme vaikenevat. Salli minun nähdä sinut, kuule\nminua ja minä häviän iäksi, jos niin tahdot. En aikonut sinulle niin\nnopeasti rakkauttani tunnustaa. Mutta ne sanat ovat särkeä sydämeni,\nniiden täytyy päästä ulos. Ota vastaan siis minun kunnioitukseni ja\nvalani. Me tapaamme toisemme Pallaan alttarilla; emmekö kohtaa\ntoisiamme sitä ennen vieläkin vanhemman alttarin edessä?\n\n\"Kaunis, ihana Ione! Jos minun tulinen nuoruuteni ja atenalainen vereni\novatkin vieneet minua harhaan, niin ovat ne harha-askelet opettaneet\nminua sitä korkeammaksi arvioimaan sen sataman, johon vihdoin olen\nsaapunut. Ripustan vettä valuvat vaatteeni Merenjumalan alttarille.\nOlen haaksirikosta pelastunut. Olen löytänyt _sinut_. Ione, salli minun\nvielä kerta nähdä sinut; sinä olet ystävällinen vieraille, tahdotko\nolla tyly omalle heimolaisellesi? Minä en odota vastaustasi. Ota kukat,\njotka sinulle lähetän; niiden hieno tuoksu puhuu selvemmin kuin suu. Ne\nsaavat auringolta tuoksun, jota ne henkivät -- ne ovat rakkauden\nvertauskuvia, ne saavat ja antavat kymmenkertaisesti takaisin --\nsydämen vertauskuvia, sydämen, joka on imenyt itseensä sinun säteitäsi\nja kiittää sinua niistä aarteista, joita se sinulle jälleen tarjoo.\nMinä lähetän nämä kukat sinulle tuomaan erään, jonka sinä ottanet\nystävällisesti vastaan hänen itsensä vuoksi, ellet minun. Hän on kuten\nmekin muukalainen, hänen isiensä tuhka on hehkuvamman taivaan alla,\nmutta hän ei ole yhtä onnellinen kuin me, hän on sokea ja orja. Nydia\nparka! Koetan niin paljon kuin mahdollista lieventää Luonnon ja\nKohtalon julmuutta pyytämällä lupaa saada hänet sinun turviisi. Hän on\nystävällinen, reipas ja älykäs. Hän on harjaantunut soittoon ja\nlauluun, ja kukkia hän hoitaa kuin itse Kloris.[26] Hän toivoo, Ione,\nettä sinä miellyt häneen; ellet, niin lähetä hänet takaisin minulle.\n\n\"Vielä yksi sana -- olen suora, Ione. Miksi ajattelet niin ylevää\ntuosta synkästä egyptiläisestä? Hän ei tunnu minusta lainkaan kunnon\nmieheltä. Me kreikkalaiset opimme lapsesta asti tuntemaan ihmisiä; me\nolemme aina yhtä tarkkanäköisiä, vaikkei meillä aina olekaan\nvakavanylhäistä ilmettä, meidän suumme hymyilee, mutta silmämme ovat\nterävät -- ne tarkkaavat -- ne arvostelevat -- ne tutkivat. Arbakeen\nsanoihin ei ole aina luottamista; onko hän ehkä sinulle puhunut pahaa\nminusta? Melkein niin luulen, sillä luotasi lähtiessäni hän jäi. Kai\nhuomasit, kuinka vastenmielinen olin hänestä; siitä asti et ole minua\npuheillesi päästänyt. Älä usko mitään, mitä hän minun moitteekseni\nmaininneekin; jos hän on niin tehnyt, niin kerro se minulle heti, sillä\nsitä saattaa Glaukus Ionelta odottaa. Hyvästi! Nämä rivit saavat\nkoskettaa kättäsi, nämä kirjaimet näkevät silmäsi -- ovatko ne\nonnellisemmat kuin niiden kirjottaja? Vielä kerran, hyvästi!\"\n\nIonesta tuntui kirjeen luettuaan kuin sumuverho olisi hänen silmilleen\nlaskenut, Mikä oli Glaukuksen luultu rikos? -- ettäkö hän ei todella\nrakastanut! Ja nyt hän suoraan ja lämpimin sanoin tunnustaa\nrakkautensa. Siitä hetkestä asti Glaukuksen valta oli ennallaan.\nKirjeen jokaisesta hellästä sanasta, joista kaikista huokui romanttista\nja lohduttavaa intohimoa, hän sai piston sydämeensä. Hän oli Glaukuksen\nuskollisuutta epäillyt ja luottautunut toiseen! Ja olihan hän\nGlaukukselta riistänyt oikeuden, joka kaikille rikollisille suodaan,\ntilaisuuden saada rikkomuksensa kuulla ja itseään puolustaa! Kyynelet\nvierivät hänen poskilleen -- hän suuteli kirjettä -- hän pisti sen\npoveensa ja kääntyen Nydiaan, joka yhä seisoi samalla paikalla ja\nsamassa asennossa, hän sanoi.\n\n\"Etkö istahda, lapseni, siksi kunnes kirjotan vastauksen tähän\nkirjeeseen?\"\n\n\"Sinä siis vastaat?\" Nydia vastasi välinpitämättömästi: \"Hyvä, orja,\njoka minut tänne saattoi, saa viedä vastauksesi.\"\n\n\"Sinähän jäätkin luokseni. Usko minua, sinun työsi käy helpoksi.\"\n\nNydia nyökäytti päätään.\n\n\"Mikä on nimesi, rakas lapsi?\"\n\n\"Nydiaksi minua sanotaan.\"\n\n\"Kotimaasi?\"\n\n\"Olympoon maa -- Tessalia.\"\n\n\"Sinusta tulee minulle rakas ystävä\", Ione virkkoi hyväillen, \"sillä\nsinä olet melkein kuin heimolaisiani. Mutta, minä pyydän, älä seiso\nkauempaa kylmällä ja sileällä marmorilla. Kas niin! Nyt voin sinut\nhetkeksi jättää.\"\n\nIone kirjotti:\n\n\"Ione tervehtii Glaukusta -- Tule luokseni, Glaukus! Tule\nhuomenaamulla! Minä olen ollut väärässä, mutta minä tahdon kertoa\nsinulle kaikki, mistä sinua on syytetty. Älä pelkää enää egyptiläistä\n-- älä pelkää ketään! Sinä luulit liian paljon sanoneesi. Ah! Minä tein\nsen näissä parissa sanassa. Hyvästi!\"\n\nKun Ione palasi kirjeineen, jota hän ei ollut edes läpilukenut\n(tavallista lemmen kiirettä ja arkuutta!), nousi Nydia paikaltaan.\n\n\"Sinä olet kirjottanut Glaukukselle?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja kiittääkö hän sanantuojaa, joka kirjeesi hänelle antaa?\"\n\nIone unohti, että hänen toverinsa oli sokea. Hän lehahti punaiseksi ja\nvaikeni.\n\n\"Minä tarkotan\", Nydia virkkoi rauhallisemmalla äänellä, \"että vähinkin\nepäystävällinen sanasi häntä pahottaa, pieninkin ystävyytesi on riemua\nhänelle. Jos kirjeesi sisältää edellistä, niin anna orjan viedä\nvastaus, jälkimäisessä tapauksessa päästä minut -- palaan vielä tänä\niltana.\"\n\n\"Ja miksi, Nydia\", Ione sanoi vältellen, \"miksi silloin tahdot olla\nkirjeenkantaja?\"\n\n\"Se sisältää siis sitä!\" Nydia huudahti. \"Ah! kuinka voisi toisin\nollakaan! Eihän kukaan saata olla epäystävällinen Glaukukselle!\"\n\n\"Lapseni\", Nydia sanoi hieman viileämmin kuin ennen, \"sinä puhut\nlämpimästi -- Glaukus on siis sinun mielestäsi rakastettava?\"\n\n\"Ylevä Ione! Glaukus on minulle ollut mitä onni ja jumalatkaan eivät\nole olleet -- _ystävä_!\"\n\nSe arvokas surumielisyys, joka ilmeni näissä yksinkertaisissa sanoissa,\nliikutti kaunista Ionea. Hän kumartui suutelemaan Nydia. \"Sinä olet\nkiitollinen ja syystä; kuinka saankaan punastua tunnustaessani, että\nGlaukus on kiitoksesi arvoinen! Mene, Nydiani -- vie itse tämä kirje,\nmutta tule takaisin pian. Ellen ole kotona palatessasi -- ja tänä\niltana voi niin käydä -- löydät huoneesi aivan minun huoneeni vierestä.\nNydia, minulla ei ole sisarta, tahdotko sinä olla?\"\n\nTessalitar suuteli Ionen kättä ja virkkoi sitten hieman hämillään:\n\n\"Ihana Ione, saanko pyytää sinulta suosionosotusta?\"\n\n\"Et voi mitään sellaista pyytää, johon en suostu\", napolitar vastasi.\n\n\"Sanotaan\", Nydia virkkoi, \"että sinä olet kaikkia kuvauksiakin\nkauniimpi. Ah! En voi nähdä sitä, joka koko mailmaa ihastuttaa.\nSallitko minun kädelläni hivellä kasvojasi? Vain siten voin minä\nkauneutta tajuta -- ja harvoin erehdyn.\"\n\nHän ei odottanut Ionen vastausta, vaan vielä puhuessaan hän hellästi ja\nhitaasti kuljetti kättänsä pitkin kreikattaren poiskääntyneitä kasvoja\n-- piirteitä, joita vain yksi ainoa kuva mailmassa muistuttaa -- tuo\nihana, vaikkakin typistelty kuvapatsas hänen synnyinkaupungissaan,\nNapolissa -- nuo kreikkalaiset kasvot, joiden rinnalla firenzeläinen\nVenus vaikuttaa perin köyhältä ja maiselta -- niin sopusuhtainen --\nnuortea -- niin älykäs ja henkevä on toinen -- juuri sellainen,\njommoiseksi nykyajan tutkijat kuvittelevat Psyken.[27]\n\nNydia hiveli vielä palmikoitua tukkaa ja sileätä otsaa --\nhennonpehmeitä poskia -- hienopiirteisiä huulia -- valkeata\njoutsenkaulaa. \"Nyt tiedän, että olet kaunis\", hän sanoi. \"Ja minä voin\nnyt aina pimeässä mailmassani maalata ja kuvata sinut aivan tarkkaan.\"\n\nKun Nydia oli mennyt, tuudittautui Ione ihaniin unelmiin. Glaukus siis\nrakasti häntä -- hän oli sen tunnustanut -- niin, hän rakasti Ionea!\nHän otti tuon rakkaan tunnustuksen jälleen esille; hän pysähtyi\njokaisen sanan kohdalla, hän suuteli jokaista riviä. Hän ei kysynyt,\nkuinka häntä oli voitu panetella, hän vain tunsi varmasti, että niin\noli tehty. Hän ihmetteli, kuinka hän koskaan oli voinut tavuutakaan\nsellaisesta syytöksestä uskoa. Hän kummasteli, kuinka egyptiläisen oli\nhetkeksikään onnistunut horjuttaa Glaukuksen valtaa hänen sydämessään.\nHän värisi kauhusta lukiessaan toistamiseen Glaukuksen varotusta\nArbakeesta ja hänen salainen vastenmielisyytensä tuota pelottavaa\nmiestä kohtaan oli muuttumallaan kammoksi. Näistä mietteistä hänet\nherätti palvelijatar, joka tuli ilmottamaan, että hetki oli tullut\nlähteä Arbakeen luo vierailulle. Hän säikähti; hän oli lupauksensa\nvallan unohtanut. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli rikkoa se, toinen\noli nauraa omalle pelolleen vanhinta elossaolevaa ystäväänsä kohtaan.\nHän kiiruhti pukuunsa lisäämään tavalliset vierailukoreudet ja lähti\nsitten Arbakeen yksinäiselle asunnolle epätietoisena, tiedustelisiko\nArbakeelta lähemmin hänen syytöstään Glaukusta vastaan vai odottaisiko,\nkunnes hän voisi, lähdettä mainitsematta, ilmaista syytöksen\nGlaukukselle itselle.\n\n\n\n\n7 LUKU.\n\nIone joutuu ansaan -- hiiri koettaa nakertaa paulan poikki.\n\n\n\"Rakkahin Nydia!\" Glaukus huudahti luettuaan Ionen kirjeen --,\n\"siunattu lähetti, joka aina kuljet maan ja taivaan väliä, kuinka voin\nsinut palkita?\"\n\n\"Minä olen ja palkkani saanut!\" tessalitar parka sanoi.\n\n\"Huomenaamulla siis -- huomenaamulla, kuinka kestän hetket siksi?\"\n\nRakastunut Glaukus ei laskenut Nydiaa pois, vaikka tämä useaan\nkertaan yritti huoneesta mennä. Hän antoi Nydian yhä uudelleen ja\nuudelleen toistaa jokaisen tavun, joka oli hänen ja Ionen välisessä\nkeskustelussa. Ehtimiseen hän uteli, unohtaen toisen onnettomuuden,\nminkälainen oli hänen rakastettunsa katse ja asenne ollut, ja\nhuomattuaan erehdyksensä ja sitä kiireesti anteeksipyydettyään hän\nkehotti häntä jatkamaan katkennutta kertomustaan. Nydialle niin\ntuskalliset hetket kuluivat hänestä niin pian ja hämärä oli jo heidät\nverhonnut, ennenkuin hän Nydian lähetti takaisin Ionen luo uusin\nkirjein ja uusin kukin. Tuskin oli hän poissa kun Klodius ja jotkut\nmuut hänen toverinsa tulivat häntä tapaamaan. He naureskelivat hänen\nkoko päivän kestänyttä yksinäisyyttään ja hänen vetäytymistään pois\ntavallisista huvituksista. He kehottivat häntä seuraamaan heidän\nmukanaan tuon eloisan kaupungin huvittelupyörteeseen, jossa päivä ja yö\ntarjosivat niin nautittavaa vaihtelua. Sillä silloin kuten nytkin\n(tuskinpa on koskaan ollut maata ja kansaa, joka niin syvälle\nkorkeudestaan vajonneena on säilyttänyt niin paljon vanhoja tapojaan)\nitalialaisten oli tapana kokoontua hämärissä iltaa viettämään kaduille,\nja kuljeskellen temppelien pylväistöissä tai puitten siimeksessä he\nnauttivat soitosta tai pysähtyivät kuuntelemaan jonkun taitoniekan\npuhujan esitelmää; he tervehtivät nousevaa kuuta viinimaljoin ja\nlauluin. Glaukus oli liian onnellinen ollakseen epätoverillinen. Hänen\nvoimakas ilonsa tahtoi purkautua ilmoille. Hän suostui sentähden\nmielellään toveriensa ehdotukseen ja nauraen ja ilakoiden he pian\nkulkivat väkirikkaita ja elämää pursuavia katuja pitkin.\n\nSillävälin Nydia oli saapunut Ionen taloon. Ione oli aikoja sitten\nlähtenyt sieltä. Hän kysyi välinpitämättömänä, minne hän oli mennyt.\n\nVastaus kummastutti ja pelästytti häntä.\n\n\"Arbakeen -- egyptiläisen taloon! Mahdotonta!\"\n\n\"Totta se on, lapsukaiseni\", virkkoi orja, joka oli hänen kysymykseensä\nvastannut. \"Hän on egyptiläisen tuntenut jo kauan.\"\n\n\"Kauan! Ja kuitenkin, jumalat auttakoot! Glaukus rakastaa häntä\", Nydia\npuheli itsekseen.\n\n\"Ja onko hän\", hän äkkiä kysäsi, \"onko hän useinkin käynyt hänen\nluonaan?\"\n\n\"Ei koskaan tähän asti\", orja vastasi. \"Ja mikäli huhuissa on perää,\nolisi ollut viisainta nytkin olla menemättä. Mutta hän, minun emäntä\nparkani, ei välitä juoruista. Vestibulum-jutut eivät kuulu\nperistyleen.\"[28]\n\n\"Ei milloinkaan ennen!\" Nydia toisti. \"Oletko siitä varma?\"\n\n\"Varma, rakkaani. Mutta mitä se sinua tai meitä liikuttaa?\"\n\nNydia epäröi hetken, sitten hän pani nopeasti tuomansa kukat pöydälle,\nkutsui orjan, joka häntä oli seurannut, mukaansa ja lähti talosta\nvirkkamatta mitään.\n\nPuolimatkassa Glaukuksen taloon hän katkaisi äänettömyyden ja mutisi\npuoliääneen:\n\n\"Hän ei aavista -- ei tiedä niistä vaaroista, jotka häntä uhkaavat.\nHulluko olen? -- minunko pitäisi hänet pelastaa? Pitää, sillä minä\nrakastan Glaukusta enemmän kuin itseäni.\"\n\nSaavuttuaan atenalaisen taloon sai hän kuulla hänen lähteneen\nystäviensä kera ulos, ei kukaan voinut sanoa, minne. Mahdollisesti hän\nsaapuisi vasta sydänyöllä kotiin.\n\nTessalitar voihkasi; hän lysähti hallin lattialle, peitti kasvot\nkäsillään ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. \"Aikaa ei ole tuhlata\", hän\ntuumi nousten. Hän puhutteli orjaa, joka oli häntä seurannut.\n\n\"Tiedätkö\", hän virkkoi, \"onko Ionella sukulaisia tai läheisiä ystäviä\nPompeijissa?\"\n\n\"Kuinka, Jupiter auta!\" orja vastasi. \"Kuinka noin voit kysyä? Jokainen\nPompeijissa tietää, että Ionella on veli, joka nuorena ja rikkaana, on\nollut -- meidän kesken sanottu -- kyllin hullu ruvetakseen Isiksen\npapiksi.\"\n\n\"Isiksen papiksi! Oi, jumalat! Hänen nimensä?\"\n\n\"Apekides.\"\n\n\"Nyt ymmärrän kaikki\", Nydia mutisi. \"Veli ja sisar uhrataan siis\nmolemmat! Apekides, sen nimenhän minä kuulin siellä -- ah! Niin, hän\ntietää ainakin sen vaaran suuruuden, joka hänen sisartaan uhkaa. Minun\ntäytyy hänen luokseen.\"\n\nHän syöksähti ylös, tarttui sauvaansa, jolla hän aina ohjasi askelensa,\nja kiiruhti lähellä olevaan Isiksen temppeliin. Siihen asti kunnes\nystävällinen kreikkalainen oli ottanut hänet suojaansa, oli tuo sauva\nriittänyt johtamaan sokeata tyttö raukkaa Pompejin sokkeloisilla\nkaduilla. Jokainen katu, jokainen kulma vilkasliikkeisimmässä\nkaupunginosassa oli hänelle tuttu, ja kun kaupunkilaiset tunsivat\nherkkää, miltei taikauskoista kunnioitusta sellaista onnettomuutta\nkohtaan, antoivat kulkijat aina tilaa hänen hapuileville askelilleen.\nTyttörukka ei voinut vielä muutamaa päivää sitten aavistaa, että hänen\nsokeutensa oli hänen suojelijansa ja varmempi johdattaja kuin\nterävimmätkään silmät.\n\nMutta jouduttuaan Glaukuksen turviin, oli hän tämän määräyksestä saanut\norjan alinomaiseksi seuralaisekseen. Tähän toimeen pantu orjaparka,\njoka lisäksi oli kaikkein lihavinta lajia, ja joka oli jo kahdesti\nsamana päivänä saanut taivaltaa Ionen talolle, ja oli nyt komennettu\nkolmannelle matkalle (jumala tiesi, minne), kiiruhti hänen perässään,\nvoihkien kohtaloaan ja vakuuttaen Kastorin ja Polluksin nimeen, että\ntuolla sokealla tytöllä oli Merkuriuksen siivet ja Kupidon kestävyys.\n\nMutta Nydia ei tarvinnut lainkaan hänen opastustaan osatakseen Isiksen\ntuttuun temppeliin. Esipiha oli tyhjä ja esteittä hän saapui pyhäkköön.\n\n\"Ei täällä ole ketään\", lihava orja virkkoi. \"Ketä etsit tai ketä\ntahdot puhutella? Tiedäthän, etteivät papit asu temppelissä.\"\n\n\"Huuda!\" hän vastasi kärsimättömänä. \"Yöt päivät on aina joku pappi\n(flamen) vartioimassa Isiksen alttaria.\"\n\nOrja huusi -- ei vastausta.\n\n\"Näetkö ketään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Erehdyt, kuulen huokauksen. Katso tarkemmin.\"\n\nOrja katsoi kummastellen ja aprikoiden ympärilleen ja erään alttarin\nedessä, joka vieläkin on tallella temppelin pienessä huoneessa, hän\näkkäsi syvään hartauteen vaipuneen olennon.\n\n\"Minä näen jonkun\", hän sanoi, \"ja päättäen valkeasta puvusta hän on\npappi.\"\n\n\"Oi, Isiksen palvelija!\" Nydia huudahti, \"vanhimman jumalattaren\npalvoja, kuule minua!\"\n\n\"Kuka kutsuu?\" sanoi matala ja suruvoittoinen ääni.\n\n\"Muuan, jolla on tärkeitä tietoja annettava eräälle järjestönne\njäsenelle. Olen tullut selittämään enkä vastausta hakemaan.\"\n\n\"Kenen kanssa tahdot haastella? Hetki ei ole sopiva neuvotteluihin.\nMene, älä häiritse minua. Yö on jumalille pyhitetty, päivä ihmisille.\"\n\n\"Olen tuntevinani äänesi! Sinua juuri etsin. Olen sinun ennenkin\nkuullut puhuvan. Oletko pappi Apekides?\"\n\n\"Olen\", pappi vastasi poistuen alttarilta ja lähestyi aitausta.\n\n\"Sinä se olet! Jumalten olkoon kiitos!\"\n\nViitaten kädellään hän antoi orjalle merkin mennä loitommalle; tämä\ntotteli, sillä hän luuli, että tyttö oli tullut temppeliin suorittamaan\njoitakin taikauskoisia menoja, ehkä Ionen turvaksi; hän istahti eräälle\nkivelle jonkun matkan päähän puhujista.\n\n\"Hiljaa!\" Nydia kuiskutti nopeasti ja matalalla äänellä. \"Oletko ihan\nvarmaan Apekides?\"\n\n\"Jos minut tunnet, voithan itse nähdä minun piirteistäni.\"\n\n\"Olen sokea\", Nydia vastasi. \"Minä näen vain korvillani ja ne sinut\ntuntevat. Mutta vanno, että olet Apekides!\"\n\n\"Minä vannon jumalten nimeen, oikean käteni ja kuun kuutta.\"\n\n\"Vaiti! puhu hiljaa -- kumarru lähemmä -- anna kätesi! Tunnetko\nArbakeen? Oletko pannut kukkia kuoleman alttarille? Ah! kätesi on kylmä\n-- mutta kuule! -- oletko vannonut tuon hirveän valan?\"\n\n\"Kuka sinä olet, mistä tulet, kalpea tyttö?\" Apekides virkkoi\npelästyneenä. \"En tunne sinua. Sinun rinnoillasi ei ole minun pääni\nlevännyt. En ole koskaan ennen sinua nähnyt.\"\n\n\"Mutta sinä olet kuullut minun ääneni -- Mutta valjetkaamme siitä -- ne\nmuistot ovat häpeäksi meille kummallekin. Kuule, sinulla on sisar?\"\n\n\"Puhu! Puhu! Mitä hänestä?\"\n\n\"Sinä tunnet kuoleman ilojuhlat, vieras -- ehkä mielit itsekin olla\nniissä mukana -- mutta tahtoisitko laskea sisaresi niihin, silloinkuin\nArbakes on isäntänä?\"\n\n\"Oi, jumalat! Hän ei uskalla! Tyttö, jos minua petät, niin vapise! Minä\nrevin sinut palasiksi!\"\n\n\"Puhun totta. Juuri nyt puhuessani on Ione Arbakeen asunnossa -- ensi\nkertaa hänen vieraanaan. Sinä tiedät nyt, mikä vaara häntä uhkaa.\nHyvästi! Olen velvollisuuteni täyttänyt.\"\n\n\"Pysähdy, jää\", pappi huusi pidellen päätään. \"Jos kaikki on totta,\nniin kuinka voin hänet pelastaa? Minua ei päästetä sisään. En tunne\ntuon kamottavan talon kaikkia salakäytäviä. Oi, Nemesis, näin minua\noikein rankaiset!\"\n\n\"Minä päästän orjani kotiin. Ole sinä oppaani ja toverini! Minä vien\nsinut tuon rakennuksen yksityisovelle. Minä kuiskaan sinulle\ntunnussanat. Ota ase mukaasi -- sitä voi tarvita!\"\n\n\"Odota hetki\", Apekides sanoi pujahtaen erääseen temppelinkomeroon ja\npalasi parin minuutin kuluttua kietoutuneena sellaiseen laajaan\nviittaan, jollaista siihen aikaan kaikensäätyiset ihmiset käyttivät ja\njoka hyvin peitti hänen papinpukunsa. \"Nyt\", hän sanoi hammasta purren,\n\"jos Arbakes on uskaltanut -- mutta hän ei tohdi! ei tohdi! Miksi sitä\nepäilisin? Onko hän niin tunnoton konna! En tahdo sitä vielä uskoa.\nMutta sofisti -- musta taikuri hän joka tapauksessa on! Auttakaa minua,\njumalat -- Ah! onko jumalia? Kyllä, on yksi jumalatar, joka minun\nääntäni kuulee, ja se on -- kosto!\"\n\nNäitä mietteitä hautoen Apekides kulki vaikenevan ja kalpean toverinsa\nrinnalla autioituvia katuja pitkin Arbakeen talolle.\n\nOrja, jonka Nydia oli vapauttanut toimestaan, kohautti olkapäätään,\nmurahti jonkun kirouksen ja mihinkään poikkeamatta kiiruhti\nkubikulumiinsa (makuusuoja).\n\n\n\n\n8 LUKU.\n\nEgyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. -- Lisää hänen luonteestaan.\n\n\nSiirtykäämme kertomuksessamme joku hetki taaksepäin. Saman päivän\naamuhämärässä, jonka Glaukus oli saanut valkealla merkitä, istui\negyptiläinen unetonna ja yksinään talonsa korkean ja pyramidimaisen\nsivutornin ylimmällä huipulla. Korkea rintasuojus oli kuin vallina ja\nyhdessä rakennuksen korkeuden ja sitä ympäröivän tiheän puuryhmän\nkanssa se muodosti suojan uteliailta ja tähystäviltä katseilta. Hänen\nedessään oli pöytä, jolla oli salaperäisin kirjaimin täytettyjä\npapyruskääröjä. Taivaantähdet alkoivat jo vaaleta ja yön varjoista\nerottautuivat kaljut vuorenhuiput; vain Vesuvius oli yhä verhoutuneena\nsynkkään ja paksuun sumuun, jota viime päivinä oli yhä mustempana ja\nsakeampana kertynyt sen kiireelle. Yön ja päivän välinen taistelu\nnäyttäytyi vieläkin selvempänä laajalla valtamerellä, joka tyynenä\nlevittäytyi kuin suunnaton järvi, viinitarhojen ja puiden peittämän\npuoliympyränmuotoisen rantaman reunaamana, ja puitten alta vilahtelivat\nsieltä täältä, vielä nukkuvan kaupungin valkeat kiviseinät.\n\nHetki oli niitä, joita egyptiläinen salaisiin tutkimuksiinsa\ntarvitsikin -- ja jotka ovat välttämättömiä tieteelle, joka tähdistä\nennustaa kohtalomme vaiheita.\n\nHän oli käärönsä pannut kokoon, kirjottanut muistiin ajan hetken ja\nmerkit, ja nojaten päätään käsiinsä hän hautoi ajatuksia, joita hänen\nhuomionsa herättivät.\n\n\"_Taas_ ovat tähdet minua varottaneet! Joku vaara siis uhkaa minua\",\nhän puheli hiljaa itsekseen, \"joku äkillinen, turmaa tuottava vaara.\nTähdet uhkaavat minua samalla ivallisella tavalla kuin, elleivät\ntarinamme kerro väärin, aikoinaan Pyrrhosta -- hänenhän kohtalonsa oli\nkaikki voittaa, mutta ei mistään nauttia -- kunniaa saavuttaa, mutta ei\nlaakereita niittää -- mainetta saada, mutta ei sen hedelmiä korjata --\nseppeleitä, mutta ei triumfikulkua -- kuuluisuutta, mutta ei sen\nseurauksia; ja vihdoin hän tylstyy omaan taikauskoonsa ja kuolee kuin\nkoira iskusta, jonka muuan vanha akka hänelle tiilikivestä antaa!\nTähdet pilkkaavat minua todella, kun ne asettavat minut tuon\ntappelupukarin rinnalle -- kun ne minun tiedontavotteluilleni lupaavat\nsamanlaista menestystä kuin tuon toisen kunnianhimoisille hulluuksille\n-- ikuista ahertelua -- eikä mitään varmaa päämäärää -- Sisyfuksen\ntyötä, -- vuori ja kivi! -- kivi, synkkä kuva! se muistuttaa minulle,\nettä minua kohtaa samanlainen kuolema kuin epirolaista. Minun täytyy\nvielä kerran tutkia. 'Varo!', sanovat nuo säteilevät profeetat, 'kun\nsinä kuljet vanhoilla muureilla, tai piiritysvalleilla tai ulkonevilla\nkallionkielekkeillä -- ylhäältä sinkoava kivi on kohtalon määräyksestä\ntuleva sinun tuhoksesi!' Ja vaara ei ole kaukana, mutta en voi varmasti\npäivää ja hetkeä määrätä. No niin, jos tiimalasini hiekka on loppuun\nvuotamallaan, loistakoon se ainakin viimeiseen silmänräpäykseen asti.\nMinä näen maineen, onnen, kunnian sädehtivän sen mustan kuilun tuolla\npuolla, johon minun lopulta pitää syöksyä. Kuinka siis voin, näin\nlupaavin entein vaaran jälkeen, itse vaaraan joutua? Minun henkeni\nkuiskii toivoa; se liitää ihastuneena uhkaavien hetkien yli, se uneksii\ntulevaisuudesta -- sen oma rohkeus on sen paras ennustaja. Jos minä\nniin äkkiä ja pian tuhoutuisin, niin kuoleman varjo synkentäisi minut\nja minä tuntisin kamottavan kohtaloni esimakua. Minun henkeni ilmaisisi\nsuruna ja huolena ennakolta kauhean Orkuksen läheisyyden. Mutta se\nhymyilee -- se vakuuttaa minulle pelastusta.\"\n\nPäätettyään tämän yksinhaastelun egyptiläinen nousi vaistomaisesti\nylös. Hän kulki nopeasti ahtaan, tähtikattoisen tornitasokkeen poikki\nja pysähtyi sen kaiteelle katselemaan harmaata ja alakuloista maisemaa.\nAamu-usvat viilensivät hänen otsaansa ja vähitellen hänen mielensä sai\nentisen rauhan. Hän ei kurkistanut enää tähtiin, jotka toisensa perään\nhäipyivät taivaankumulta, hän antoi katseensa liidellä allaan olevilla\nlaajoilla tasangoilla. Aamuauteresta pistäiksi kaupungin rauhaisessa\nsatamassa kelluvien laivojen mastot näkyvin. Tuon loiston ja touhun\ntorin tavallinen humu oli tauonnut. Muita valoja, kuin sieltä täältä\ntemppelien pylväistöistä ja vaiteliaan forumin porttiholveista\npilkistäviä tuikkuja ei ollut häiritsemässä eloonheräävän aamun\nharmahtavaa ilmaa. Uimuvan kaupungin sydämestä, sieltä, missä pian\ntuhannet intohimot heräävät, ei vielä ääntäkään; elämän valtimot eivät\nvielä lyöneet; ne olivat vielä ummessa, unen ikeessä. Etäiseltä\namfiteatterilta, jossa kivi-istuimet kohosivat toinen toistaan\nylemmäksi -- itsekseen ja pyöreänä seisten se näytti uinuvalta\nhirviöltä -- nousi usvapilviä, jotka muuttuen yhä mustemmiksi ja\nmustemmiksi vihdoin verhosivat lähistöllä kasvavien puitten tumman\nlehvistön. Kaupunki näytti silloin -- ja näyttää matkailijasta\nvieläkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä -- Kuoleman\nkaupungilta.[29]\n\nMerikin -- tuo iloinen ja tasainen meri -- lepäsi yhtä tyynenä, paitsi\nettä kaukaa kuului jotakin hillittyä, heikkoa, säännöllistä huokailua\nkuin nukkuvan hengitystä, ja ikäänkuin levitetyin käsin työntyen\nviheriäiseen ja kauniiseen maahan se näytti vaistomaisesti syliinsä\nsulkevan sen rannalla olevat kaupungit -- Stabiaen,[30] Herkulaneumin\nja Pompejin -- merensyvyyden lapset ja kasvatit.\n\n\"Te nukutte\", egyptiläinen sanoi silmäillen noita kaupunkeja,\nKampanian kunniaa ja kukintaa, \"te nukutte! Olkoon se kuoleman ikuista\nlepoa! Teidän kaltaisianne -- valtakunnan kruunun jalokiviä -- olivat\nmuinoin Niilin kaupungitkin! Niiden suuruus on mennyt; ne nukkuvat\nraunioittensa alla, niiden palatsit ja temppelit ovat haudassa,\nkäärme mataa niiden katujen ruohossa, sisilisko asuu niiden\nautioissa halleissa. Luonnon salaperäiset lait, jotka yhden alentavat\nkohottaakseen toisen, ovat teidätkin niiden raunioista korkealle\nnostaneet. Sinä, ylpeä Rooma, olet Sesostriin ja Semiramiin maineen\nriistänyt -- sinä olet rosvo, joka verhoot itsesi anastamallasi\nsaaliilla! Ja nuo -- voitonriemuiset orjat, joita minä (menneitten\nhallitsijoiden viimeinen jälkeläinen) nyt katselen, kaikkinielevän\nvaltasi ja loistosi toverit, ne minä kiroon! Koittaa hetki, jolloin\nEgypti on kostettu! sittenkun barbaarin sota-ratsu on kyliänsä saanut\nNeeron kultaisessa palatsissa! ja sinä, Rooma, joka tuuleen olet\nvallotuksia kylvänyt, saat hävityksen ryöpyssä korjata kylvösi\nhedelmät.\"\n\nMaalarin tai runoilijan mielikuvissa ei liene koskaan väikkynyt kuvaa\nniin synkästä ja kamottavasta tuhonennustajasta kuin Arbakeesta hänen\nsingotessaan ennustusta, jonka kohtalo niin kaamealla tavalla toteutti.\nAamuhämärä, joka kalventaa kaunottarenkin nuorteat posket, antoi hänen\njuhlallisille ja komeille piirteilleen kalmanvärin, musta, tuuhea tukka\nvarjosi niitä, tumma, laaja viitta liehui ilmassa, nyrkkiin puristettu,\nvoimakas käsi oli ilmassa koholla, välkkyvät silmät, hurjasta ilosta\npalaen -- siinä oli profeettaa, siinä oli paholaista.\n\nHän siirsi katseensa kaupungista ja merestä -- hänen eteensä levisivät\nviljavan Kampanian viinitarhat ja vainiot. Kaupungin vanhanaikuiset\nportit ja muurit -- osittain pelasgilaista alkuperää -- eivät tuntuneet\nsen laajuutta rajottavan. Joka taholla kohosi huviloita ja kyläsiä\nVesuviuksen rinteillä, joka ei silloin vielä ollut niin jyrkkä ja\nkorkea kuin nykyisin. Sillä niinkuin itse Roomakin oli rakennettu\nsammuneelle tulivuorelle, yhtä huolettomina etelän asukkaat uskalsivat\nasettua asumaan tulivuoren vehreälle ja viinisatoiselle rinteelle,\nsillä he arvelivat sen tulen ikipäiviksi sammuneen. Yhdeltä\nkaupunginportilta alkoi hautajono, kooltaan ja rakenteeltaan mitä\nkirjavin kokoelma. Kaiken yllä kohosi tuon kauhunvuoren pilvipeitteinen\nhuippu, ja sen vaihtelevista valohäivähdyksistä paljastui siellä täällä\nsyviä rotkoja ja säröisiä kallionkielekkeitä, jotka olivat edellisten\nhävitysten todistuksia ja tulevista tuhoista ennustivat -- mutta\nihmiset ovat sokeita!\n\nVaikeata on käsittää, minkätähden senaikuiset tarut usein kuvasivat\nnäitä seutuja niin synkiksi ja kaameiksi; minkätähden runoilijat ovat\njuuri näille penikulmien laajuisille hymyileville tasangoille --\nBaiaeseen ja Misenumiin kuvanneet helvettinsä sisäänkäytävän ja\nkynnyksen -- Akeroninsa ja tarunomaisen Styksinsä; miksikä näille\nFlegraen[31] niityille, jotka silloin viiniä hersyivät, on jumalat\npantu kamppailemaan, ja titanit viety hurjaan otteluun taivaanvoimien\nkanssa -- ellemme oleta, että jo silloin mielikuvitus näki tulen ja\nhävityksen ruhjomissa vuorenhuipuissa olympolaisen moukariniskun\nvaikutusta.\n\nMutta ei vaiteliaan tulivuoren rauhallinen ja kalju kiire, ei\nvainioiden vehmas vehreys, ei surunvoittoinen hautajono, eivät\nylellisen kansan loistavat huvilat -- nyt Arbakeen silmää kahlinneet.\nVesuviuksen rinteeltä laskeutui tasangon laitaan kapea, ruokkoamaton\npolku, jonka alasvierähtäneet kivijärkäleet ja tuuheat villipensastot\nusein paikoin tukkivat. Sen juurella oli soinen lätäkkö; ja Arbakeen\nterävä silmä huomasi siellä elävän olennon, joka liikkui tuossa\nvetisessä liejukossa ja kumartui silloin tällöin ikäänkuin poimiakseen\nmudasta sen tuotteita.\n\n\"Haa!\" hän sanoi ääneen, \"minulla on siis seuraakin yötä yksin\nvalvoessani. Vesuviuksen velho tuolla liikuskelee. Mitä! tutkiiko\nhänkin, niinkuin taikauskoiset luulevat, tutkiiko hänkin suuria tähtiä?\nHarjottaako hän magian houretta kuunpaisteessa vai kokooko hän (kuten\nhänen asennostaan käy päättäminen) suosta myrkyllisiä yrttejä? Hyvä,\nminun täytyy oppia tuntemaan tuo työkumppalini. Joka tietoon pyrkii,\nsille ei mikään inhimillinen muoto saa olla halveksittavaa.\nHalveksittavia olette vain te -- te lihavat ja laiskat olennot --\nylellisyyden orjat -- tyhjät vetelehtijät -- jotka vain aistejanne\ntyydyttäen kuvittelette, että maaparka kyllä jaksaa kasvattaa teille\nyhtaikaa sekä myrtin että laakerin. Ei, vain viisas ymmärtää nauttia.\nMeille vain on oikea nautinto suotu, kun äly, sydän, kokemus, tieto,\ntaito, mielikuvitus, kaikki yhtyvät ja mahtavan virran lailla vihdoin\npäätyvät _aistien_ mereen! -- Ione!\"\n\nLausuttuaan viimeisen, ihastuttavan sanan Arbakes vaipui jälleen syviin\nmietiskelyihin. Hän seisoi paikallaan, katse tuijotti maahan; kerran\nparin hän hymyili iloisesti ja jättäessään tornin hakeakseen vuodetta\nhän mutisi: \"Jos kuolema on niin lähellä, täytyy minun ainakin voida\nsanoa, että olen rakastanut -- Ionen täytyy tulla omakseni.\"\n\nArbakeen luonne oli niin monisotkuista kudosta, että siinä asuva\nhenkikin usein sekaantui ja hämmentyi. Hänessä, valtikkansa menettäneen\nhallitsijasuvun viimeisessä vesassa, unohdetun kansan jälkeläisessä\nasusti se tyydyttämättömän ylpeyden henki, joka aina jäytää voimakasta\nluonnetta; se tuntee vasten tahtoaan sinkoutuneensa pois siitä\nmaaperästä, jolla hänen esi-isänsä loistivat, ja johon luonto ja\nsyntyperä olivat hänet täysin oikeuttaneet. Tämä tunne ei ole\nmyötämielinen, se on sodassa yhteiskunnan kanssa, se näkee vihollisen\njokaisessa ihmisessä. Mutta tällä kerralla ei tällä tunteella ollut\ntavallista seuralaistaan, köyhyyttä. Arbakes oli rikas ja hän oli siten\nRooman ylhäisinten veroinen; ja se antoi vapaat kädet hänen\nintohimoilleen, joita eivät tavallinen työntouhu tai valtiotoimet\ntyydyttäneet. Kulkien maasta toiseen ja nähden kaikkialla vain\nRoomaa, hän sai yhtämittaa uutta yllykettä yhteiskuntavihalleen ja\nnautinnonhalulleen. Hän oli ikäänkuin suuressa vankilassa, jossa hän\nkuitenkin sai tyydyttää intohimonsa vaatimuksia. Kun hän ei voinut\ntästä vankilasta vapautua, oli hänen ainoa päämääränsä sentähden\nkoettaa tehdä siitä palatsi. Egyptiläiset olivat ammoisista ajoista\nasti taipuvia aistillisiin nautintoihin. Arbakes oli perinyt sekä\ntämän taipumuksen että hehkuvan mielikuvituksen, joka tämän paheen\njalostaa. Mutta epäsosialisena nautinnoissaan niinkuin vakavissa\naskarteluissaankin, ja hyväksymättä ketään itseään ylemmäksi tai edes\nrinnalleen, hänellä ei ollut juuri lainkaan tovereita, huomioittamatta\nhänen mässäyksiensä alttiita orjia. Hän oli suuren haaremin yksinäinen\nisäntä. Mutta hänkin tunsi pian joutuneensa saman kyllästymyksen\nvaltaan, joka on kaikkien sellaisten kirouksena, joiden äly on heidän\ntoimiaan ylevämpi, ja mikä ensinnä oli äkillisen intohimon puuskaa se\nlaimeni vähitellen totutuksi tavaksi. Aistihuumauksista toinnuttuaan\nhän koetti jälleen kohottautua syventymällä tieteellisiin tutkimuksiin,\nmutta kun hänen päämääränsä ei suinkaan ollut edistää yhteiskuntaa,\nhalveksi hän kaikkea käytöllisen ja hyödyllisen tutkimista. Hänen\nsynkkä mielikuvitusvoimansa askarteli mieluummin tuollaisissa\nhaavemaisissa, salakähmäisissä puuhissa, jotka aina ovat olleet\nomituisten ja yksinäisten luonteitten mielihaluja, ja joihin häntä\nhänen rohkea, ylväs luonteensa ja hänen kansansa mystilliset\nmuistitiedot kiihottivat. Hyljäten silloisen pakanamailman sekaiset\nuskonnolliset käsitteet hän luotti sitä enemmän inhimillisen tiedon\nvoimaan. Hän ei tuntenut (tuskinpa kukaan niitä sen paremmin siihen\naikaan tunsi) niitä rajoja, jotka luonto asettaa tutkimuksillemme.\nHuomatessaan, että kuta korkeammalle ihmisen tiedot kohosivat sitä\nenemmän ihmeitä hän kohtasi, hän kuvitteli, että luonto ei vain omassa\nkiertokulussaan esitä meille ihmeitä, vaan että se itsekin joutuu\npois oikealta radaltaan jonkun suuren hengen taikavoimasta.\nSiten hän haki tietoa sen rajojen tuolta puolenkin, erehdysten ja\nvarjojen maasta. Tähtitieteellisistä totuuksista hän hypähti\ntähtitaikaisiin kuvitelmiin; kemian löydöistä hän joutui magian\naavemaisiin sokkeloihin; ja hän, joka epäili jumalten voimaa, uskoi\njärkähtämättömästi ihmisen kykyyn. Magia, jota siihen aikaan kaikki\nn.s. viisaat innokkaasti harjottivat, oli oikeastaan itämaista\nalkuperää. Se oli aivan vieras kreikkalaisten aijemmalle filosofialle;\nSe tuli Kreikkaan ensikertaa erään Ostaneen toimesta, miehen, joka\nKserkseen joukkoja seuraten joutui herkkäuskoisten kreikkalaisten\npariin levittämään Zoroasterin juhlallista taikauskoista oppia.\nKeisarien aikana se tuli tutuksi myöskin Roomassa (ja joutui Juvenaliin\npurevan vitsonnan esineeksi). Magia liittyi läheisesti Isiksen\npalvontaan ja egyptiläisen jumalanpalveluksen kautta levisi myöskin\nusko egyptiläiseen taikuuteen. Teurgia eli siunausta tuottava magia --\ngoetia eli musta ja paha henkimanaus olivat täydessä vauhdissa\nkristillisen ajanlaskun ensimäisellä vuosisadalla; ja Apolloniuksen\ntaikakeinot voittivat Faustuksen taiat. Kuninkaat, hovilaiset, viisaat,\nkaikki pelkäsivät tuon hirvittävän voiman haltijoita. Ja synkkä Arbakes\noli myöskin noita mahtavia loihtijoita. Hänen maineensa ja keksintönsä\ntunsivat kaikki, jotka vähänkin magiaa viljelivät, he pitivät häntä\nsuorastaan kuolematonna. Mutta hänen jokapäiväiseen kunnioitettuun\nnimeensä ei osattu sovelluttaa mustan tieteen harjottajan mainetta;\nhänen oikeata nimeään ei Italiassa tiedetty, sillä \"Arbakes\" ei ollut\nalkuperin egyptiläinen vaan medialainen nimi, joka vanhan ajan kansojen\nyhtämittaisessa sekaannuksessa oli tullut yleiseksi myöskin Niilin\nlaaksossa. Monesta syystä, osaksi ylpeydestä osaksi poliittisista\nsyistä (hän oli nuorena yllyttänyt kapinaan Roomaa vastaan) hän salasi\noikean nimensä ja arvonsa. Mediasta hän ei ollut muuta lainannutkaan\nkuin nimen, ja siinä, missä hänen egyptiläiset toverinsa kunnioittivat\nkuninkaallista alkuperää, siinä magian harrastajat tunnustivat suuren\nmestarin. Hän otti vastaan heidän kunnianosotuksensa salaperäisen\njuhlallisesti ja Suur-Kreikassa ja Idässä hän oli jo hänen tunnettu\nnimellä: \"Hermes, tultasuitsevan vyön omistaja.\" Hänen viisastelevat\npäätelmänsä, ja hänen tietoja näyttävät oppinsa, jotka ilmestyivät\nmoniosaisessa teoksessa, olivat niiden \"kiellettyjen taitojen\"\ntodistuksia, jotka efesolaiset kristityt iloisina, vaikka ehkä myöskin\nkaivaten viskasivat tuleen ja riistivät siten jälkimailmalta näytteet\npaholaisen aikaansaamasta villityksestä.\n\nArbakeen tieto oli vain älyyn perustuvaa; se ei kammonut mitään\nmoralisia lakeja. Hän arveli, että jos kerran ihminen pystyi pitämään\naisoissa suurta joukkoa, se pystyi älynsä voimalla myöskin kohoumaan\nsen yläpuolelle. \"Jos\", hän teki johtopäätöksiä, \"jos minä kykenen\nlaatimaan lakeja, niin eikö minulla myöskin ole oikeus käskeä omia\nluomiani. Enemmänkin, eikö minulla ole oikeus pitää kurissa --\nhalveksia -- tuhota minua alempana olevien älyjen saannoksia?\" Jos\nhänestä tätä tietä tuli konna, niin vetosi hän perusteluihin, joiden\noikeastaan olisi pitänyt tehdä hänestä hyveellinen -- nimittäin\nhenkisiin kykyihinsä.\n\nJokaisessa on enemmän tai vähemmän vallanhimoa; Arbakeessa tämä himo\nvastasi hänen muutakin luonnettaan. Se ei ollut taipumusta vain\nulkoiseen ja raakaan etevämmyyteen. Hän ei halunnut kultaa ja\npurppuraa, noita alhaisen vallanhimon tunnusmerkkejä. Kun hänen\nnuoruutensa kunnianhimoiset aikeet olivat savuna haihtuneet, oli\ntilalle jäänyt halveksintaa -- hänen ylpeytensä, hänen vihansa Roomaa\nkohtaan -- Roomaa, joka silloin oli koko mailma (Rooman ylvästä nimeä\nhän halveksi yhtä voimakkaasti kuin roomalaiset puolestaan barbareja)\n-- ei ollut sallinut hänen koskaan pyrkiä saamaan toista ulkonaisesti\nvaltaansa, sillä sehän olisi tietänyt asettua keisarin kätyriksi.\n_Hänenkö_, kuulun Ramses-suvun jälkeläisen -- pitäisi panna toisen\nkäskyjä täytäntöön, saada valta toisen kädestä! Jo pelkkä ajatuskin\nsiihen suuntaan sai hänet raivoon. Hyljätessään siis sen vallanhimon,\njoka tyytyy ulkonaiseen valtaan, hän pyrki käyttämään niitä vallanhimon\nvoimia, jotka taluttavat ihmissydämiä. Kunnioittaen siis henkistä\nvoimaa maaemon suurimpana lahjana hän mielellään tunsi sen itsessään\nsykkivän huomatessaan sen vaikutukset kaikissa niissä, jotka joutuivat\nhäntä lähelle. Sentähden hän aina hakikin nuoria -- siksipä hän heitä\nkoetti vangita ja johtaa. Hän valikoi alamaisensa ihmismielistä -- hän\ntahtoi hallita näkymätöntä ja aineetonta valtakuntaa! Ellei hän olisi\nollut niin aistillinen ja niin rikas, olisi hän asettunut uuden\nuskonnon perustajaksi. Nyt hänen työtarmonsa väsähti alituisissa\nnautinnoissa. Paitsi tuota halua tavotella henkistä herruutta\n(tavallinen viisaitten turhamaisuus!) innoitti häntä lisäksi outo\nhaaveellinen harrastus kaikkeen sellaiseen, mikä jollakin tavalla koski\nhänen esi-isiensä salaperäistä maata. Vaikka hän ei uskonutkaan maansa\njumaliin, uskoi hän ainakin niitä esittäviin vertauskuviin -- tai ehkä\nparemmin, hän tulkitsi vertauskuvatkin omalla tavallaan. Hän tahtoi\npitää pystyssä egyptiläisen uskonnon, koska siten säilyisi edes varjo\nja muisto sen entisestä vallasta. Senvuoksi hän lahjotti Osiriin ja\nIsiksen alttareille kuninkaallisia omaisuuksia ja haki innokkaasti\nniiden papistoon uusia ja rikkaita jäseniä. Kun papinvala oli vannottu,\nhän valikoi niiden joukosta, jotka hän oli uhreikseen määrännyt,\ntoverit öisiin irstailuihinsa, osaksi syystä että hän siten sai heidät\nparhaiten vaikenemaan, osaksi koska hän siten sai vaikutuksensa heihin\nkiinteämmäksi. Siitä johtui hänen menettelynsä Apekidesta kohtaan ja\ntässä erikoistapauksessa vaikutti lisävoimana hänen intohimonsa Ioneen.\n\nHän ei viihtynyt kauaa samalla seudulla; mutta mitä vanhemmaksi hän\ntuli, sitä vähemmän hän oli altis uusia näköaloja hakemaan ja hän oli\noleskellut Kampanian herkullisissa kaupungeissa jo niin pitkän ajan,\nettä häntä itseäänkin ihmetytti. Hänen ylpeytensäkin jossakin määrässä\nvaikutti hänen valintaansa. Epäonnistuneen salahankkeensa jälkeen hän\nei voinut enää asua niissä kuumissa maissa, joita hän piti laillisena\nperintöomaisuutenaan, mutta jotka nyt voitettuina ja masennettuina\nnöyrtyivät Rooman kotkanmerkkien edessä. Roomaa itseä hän vihasi; eikä\nhän mielinyt lähteä rikkauksillaan kilpailemaan hovin suosikkien kanssa\nja joutua itse varjoon hovin verrattoman loiston rinnalla. Kampanian\nkaupungit tarjosivat hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä kaipasi --\nerinomaisen ilmaston suloja ja rehevän sivistyksen hienostuneita\nmuotoja. Häntä ei loukannut nähdä täällä häntä itseään rikkaampia;\nhänen rikkauksilleen ei täällä ollutkaan kilpailijaa; hänen ei liioin\ntarvinnut pelätä kateellisen hovin vakoojia. Niinkauan kuin hän oli\nrikas, ei kukaan välittänyt hänen erikoispuuhistaan. Hän sai kulkea\nmustalla tiellään rauhallisena ja turvassa. Aistillisten ihmisten\nkirouksena on, että he vasta sitten oppivat oikein rakastamaan, kun\nheidän aistinsa jo ovat ehtineet tylstyä. Nuoruuden tuli on vähitellen\nsammunut ainaisessa himojen viljelyksessä; heidän sydämensä on jo\nväsynyt. Tavotellessaan ikuisesti rakkaudennautintoa ja palavan\nmielikuvituksensa avulla arvioidessaan sen viehätysvoiman ehkä liian\nkorkealle Arbakeskin oli tuhlannut parhaat miehuusvuotensa löytämättä\nhalujensa tyydykettä. Aamun kaunotarta seurasi päivän kaunotar ja\nvarjot johtivat hänet harhaan, kun hän itse oliota ajoi takaa. Vasta\nkun hän kaksi vuotta ennen tämän kertomuksen tapahtuma-aikaa kohtasi\nIonen, hän huomasi heti ensi hetkessä, että vain Ione kykeni hänessä\nherättämään todellista rakkautta. Hän oli silloin jo siinä iässä,\njolloin ihminen näkee toisella puolellaan kuluneen nuoruuden,\ntoisellaan harmaana sarastavan vanhuuden -- iässä, jolloin me olemme\nkiihkeämpiä kuin koskaan ennen vakuuttamaan, ennenkuin on myöhäistä,\nitsellemme sitä, minkä olemme huomanneet välttämättömäksi elämämme\nnautinnoksi, elämän, jonka valoisan puolen olemme taaksemme jättäneet.\n\nOsottaen sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, jonka vertaista hänellä ei\nollut ollut tavallisia nautintojaan järjestäessään Arbakes ryhtyi\nvallottamaan Ionen sydäntä. Hän ei tyytynyt vain itse rakastamaan, hän\ntahtoi myöskin, että häntä rakastettiin. Tätä toivoen hän oli\nperustanut kaikki kauniin napolittaren yhä kehittyvään nuoruuteen. Ja\nkun hän tiesi, kuinka voimakas hengen vaikutus voi olla sellaisiin,\njotka itse älyään viljelevät, hän oli tätä silmällä pitäen suunnitellut\nIonelle mitä huolellisimman kasvatuksen; hän oli vakuutettu siitä, että\nIone silloin parhaiten kykeni oikein arvostelemaan hänen vaatimuksiaan\nhänen lempeensä -- nimittäin oikein arvostelemaan luonnetta, joka\nrikollisena ja paheellisenakin oli pohja-aineksiltaan voimakas ja jalo.\nJotta hänen luonteensa selvempänä piirtyisi, hän kehotti Ionea\nseurustelemaan hengettömien nautiskelijoiden parissa, hän toivoi näet,\nettä Ionen luonne, korkeampiin päämääriin pyrkivänä, pian kaipaisi\nhänen seuraansa ja että verratessaan häntä toisiin Ione vihdoin oppisi\nrakastamaan häntä. Hän oli unohtanut, että kuten auringonkukka hakee\naurinkoa, nuoruuskin löytää nuoruuden, kunnes hänen mustasukkaisuutensa\nGlaukusta kohtaan oli äkkiä hänelle hänen erehdyksensä paljastanut.\nSiitä hetkestä asti -- vaikkei hän vielä tiennyt, kuinka paljo hänellä\noli syytä pelätä -- sai hänen niin kauan kurissa pidetty intohimonsa\nväkivaltaisemman ja rajumman muodon. Ei mikään sytytä lemmenliekkiä\nherkemmin kuin mustasukkaisuus; siitä kasvaa pian hurja, sammuttamaton\npalo; se unohtaa lempeyden ja hennon; se saa itseensä jotakin\nväkivaltaista -- julmaa -- vihaa.\n\nArbakes päätti hetkeäkään enää tuhlaamatta ryhtyä varovaisiin ja\nseurauksiltaan varmoihin toimenpiteisiin. Hän päätti itsensä ja\nkilpailijansa väliin nostaa ylipääsemättömän sulun; hän päätti vallata\nIonen ruumiin. Tässä rakkaudessa, jota oli niin kauan valmisteltu ja\njota oli ravittu puhtaammilla toiveilla kuin pelkillä aistihimoilla, ei\nhäntä tosin pelkkä omistaminen tyydyttänyt. Hän ei tahtonut vallata\nvain Ionen kauneutta, vaan myöskin hänen sydämensä ja henkensä. Mutta\nhän kuvitteli, että kun hän rohkealla rikoksella ensin on Ionen muista\nihmisistä eristänyt ja hänet sitonut kahleilla, joita ei yhden\nmiesmuistin aikana katkota, Ione olisi pakotettu suuntaamaan\najatuksensa vain häneen; taikatempuillaan hän sitten täydentäisi\nvallotustyön ja seuraamalla roomalaisten ja sabinitarten mainiota\nesimerkkiä vahvistettaisiin väkivalloin saatu herruus lempeämmillä\nkeinoilla. Tähän päätökseen häntä olivat yllyttäneet hänen tähdistä\nsaamansa ennustukset. Ne olivat usein, jo vuotta ennen ja juuri kuluvaa\nkuukautta varottaneet käännekohtana, jolloin jokin hirvittävä\nonnettomuus uhkaa häntä, vaanii suorastaan hänen henkeään. Hänen\ntoimiaikansa oli siis rajotettua ja tarkkaan määrättyä. Hän päätti siis\nkuolevan hallitsijan lailla koota hautaussaattoonsa kaikki ne, jotka\novat hänelle rakkaita. Hän päätti, omien sanojensa mukaan, jos kerran\nkuolema hänet yllättää, saada edes tuntea eläneensä ja Ionen omakseen.\n\n\n\n\n9 LUKU.\n\nMitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. -- Ensimäiset merkit hirmuisen\nvihollisen raivosta.\n\n\nKun Ione astui egyptiläisen tilavaan eteishalliin, sama kammo, mikä oli\nhänen veljeensäkin tarttunut, valtasi nyt hänetkin. Jotakin pelottavaa\nja varottavaa oli tuon synkän tebeläisen sfinksin rauhallisissa ja\nsurullisissa piirteissä, niiden majesteetilliset ja intohimottomat\nmuodot olivat marmoriin niin hyvin veistetyt: --\n\n    Ikivanhaa kokemusta kuvastaa sen katse,\n    ikuista henkeä heijastaa sen silmä. --\n\nSolakka etiopialainen orjatar hymyili vahingoniloisena ottaessaan hänet\nvastaan ja viittasi häntä seuraamaan mukanaan. Puolitiessä tuli\nArbakes, juhlapuvussaan, välkkyvin jalokivin. Vaikka vielä olikin\nkirkas päivä, oli talo ylhäisten tapaan keinotekoisesti hämärretty, ja\nlamput loivat rauhallista ja hyvätuoksuista hohdettaan kirjaillulle\nlattialle ja komeaan pylväistöön.\n\n\"Ihana Ione\", Arbakes virkkoi kumartuen tarttumaan hänen käteensä.\n\"Sinä sokaiset päivän -- sinun silmäisi säteily valaisee koko hallin --\nsinun hengityksesi täyttää sen hyvillä tuoksuilla.\"\n\n\"Et saa minulle puhua noin\", Ione sanoi hymyillen. \"Sinä unohdat, että\nitse olet minua kasvattanut pitämään vähäpätöisinä henkilökohtaisia\nimarteluja. Sinä olet opettanut minua halveksimaan mairittelua. Pitääkö\nsinun holhottisi nyt hyljätä saamansa oppi?\"\n\nIone oli näin puhuessaan niin hurmaava ja teeskentelemätön, että\negyptiläinen tuli entistäänkin rakastuneemmaksi ja olisi ollut\ntaipuvainen uudistamaan äskeisen virheensä, mutta hillitsi sentään\nitsensä. Hän vastasi sukkelasti ja iloisesti ja kiiruhti jatkamaan\nkeskustelua.\n\nHän kuletti Ionen useitten huoneitten kautta, joissa kaikissa hänen\nvain Kampanian kaupunkien poroporvarilliseen komeuteen tottuneet silmänsä\nluulivat näkevänsä koko mailman aarteet.\n\nSeinillä upeili voittamattomia taidemaalauksia ja lamput valaisivat\nparhaimpien kreikkalaisten mestarien veistoksia. Helmin koristettuja\njalokiviarkkuja oli pylväitten väliköissä; ovet ja kynnykset olivat\nmitä harvinaisinta puulajia; kultaa, jalokiviä oli tuhlaillen siroteltu\nkaikkialle. Toisinaan he olivat kahden näissä huoneissa, toisin ajoin\nhe sivuuttivat polvistuneen orjajoukon, joka Ionelle tarjosi\nrannerenkaita, kultakäätyjä ja muita kalleuksia. Mutta turhaan Arbakes\nkehotti häntä ne ottamaan.\n\n\"Olen usein kuullut\", hän sanoi ihmeissään, \"että sinä olet rikas,\nmutta tällaisia aarteita en koskaan edes uneksinut sinun omistavan.\"\n\n\"Minä toivoisin\", egyptiläinen vastasi, \"voivani ne kaikki juottaa\nyhdeksi kruunuksi, jonka sitten saisin painaa sinun päähäsi.\"\n\n\"Ah! Minä musertuisin sen painon alle. Minusta tulisi siten toinen\nTarpeia\", Ione vastasi nauraen.\n\n\"Mutta sinä et silti halveksi rikkautta, Ione? Köyhät eivät tiedä, mitä\nelämä saattaa tarjota. Kulta on suuri taikuri -- se toteuttaa unelmamme\n-- se antaa meille jumalan voiman -- sen omistamisessa on suuruutta,\nvaltaa -- se on väkevin, mutta nöyrin orjamme.\"\n\nTaidokas Arbakes koetti Ionen häikästä aarteillaan ja\nkaunopuheliaisuudellaan; hän koetti hänessä herättää halua päästä\nkaiken näkemänsä omistajaksi. Hän toivoi, että Ione yhdistäisi\nomistajan omaisuuteen ja että hänen rikkauksiensa loistosta jotain\nsäteilisi häneenkin. Mutta Ione tunsi miltei voivansa pahoin\nkuullessaan nyt kohteliaisuuksia noilta huulilta, jotka tähän asti\nolivat halveksineet lausua naiselliselle kauneudelle osotettuja\ntavallisia mairesanoja; ja sillä herkullisella tottuneisuudella, joka\non ominaista vain naissuvulle, hän koetti antaa hänen sanoilleen toisen\nmerkityksen ja naurahdellen ja leikitellen hän vastaili toisen\nhehkuviin puheisiin. Ei mikään mailmassa ole niin viehättävää kuin\nsellainen puolustautumistapa. Siinä on jotakin afrikalaista taikuria,\njoka lupasi sulanpiirrolla antaa tuulille uuden suunnan.\n\nEgyptiläinen olikin nyt ehkä enemmän ihastunut hänen sirouteensa kuin\nhänen kauneuteensa. Vain vaivoin hän kykeni tunteensa salaamaan. Ah!\nSulka oli tehokas vain kesäisiä tuulenväreitä vastaan, -- kuinka se\nmyrskyn kestänee!\n\nKun he olivat eräässä hallissa, jonka seiniä peittivät hopealla\nhuolitellut valkeat verhot, taputti Arbakes äkkiä käsiään, ja kuin\ntaikaiskusta kohosi lattiasta pöytä -- leposohva tai valtaistuimen\ntapainen karmiininpunaisine telttakattoineen ilmestyi samassa hetkessä\nIonen jalkojen juureen -- ja tuossa tuokiossa alkoi verhojen takaa\nkuulua näkymätöntä ja mitä vienointa soittoa.\n\nArbakes laskeutui Ionen jalkoihin, ja poikaset, nuoria ja kauniita kuin\nKupidot, palvelivat heitä.\n\nJuhla-ateria oli loppunut, soitto hiljeni hiljenemistään, ja Arbakes\nvirkkoi ihanalle vieraalleen:\n\n\"Oletko, suojattini, milloinkaan tässä tylyssä ja epävakaisessa\nmaailmassa tuntenut halua katsahtaa rajan tuolle puolen? -- Oletko\nkoskaan tahtonut vetää syrjälle tulevaisuuden esiverhoa, ja mielinyt\nnähdä tulevia tapahtumia? Sillä ei vain menneisyydellä ole henkensä;\nvaan jokaisella _tulevallakin_ toiminnalla on oma henki -- varjo. Kun\noikea hetki koittaa, saa se elämän, varjo saa ruumiin ja se astuu\nmailmaan. Haudantakaisessa maassa on kahdenlaisia henkiolentoja --\nniitä, joilla on tulevaisuustehtävää ja niitä, jotka jo ovat työnsä\nsuorittaneet. Jos me viisautemme avulla voisimme tuohon maahan\ntunkeutua, niin näkisimme nuo molemmat joukot, ja oppisimme, kuten minä\nolen tehnyt, tuntemaan sekä kuolleitten salaisuudet että elävien\ntulevat kohtalot.\"\n\n\"Oletko sinä oppinut? -- Voiko tieto viedä niin pitkälle?\"\n\n\"Tahdotko koetella tietojani, Ione? ja haluatko nähdä oman kohtalosi?\nSiitä tulee yhtä jännittävä draama kuin joku Aiskyloon tekemistä; olen\nsen sinua varten valmistanut, jos sinä vain tahdot nähdä varjojen\nnäyttelevän osaansa.\"\n\nNapolitar vavahti. Hän ajatteli Glaukusta. Hän huokasi ja värisi.\nYhtyivätkö heidän kohtalonsa? Puolittain epäillen ja uskoen, peläten ja\nomituisen isäntänsä sanojen synnyttämän uteliaisuuden kiihottamana hän\noli tovin ääneti ja vastasi sitten:\n\n\"Se voi säikyttää -- se voi kauhistuttaa! Katsahdus tulevaisuuteen voi\nehkä katkeroittaa nykyisyyttä!\"\n\n\"Ei, Ione. Minä itse olen nähnyt tulevaisuutesi ja kohtalosi henkien\nvaeltavan Elysiumin puutarhoissa; ja asfodiilista ja ruusuista he\nkiertävät sinun ihanan tulevaisuutesi kukkaköynnöstä ja muille niin\nkovasydämiset kohtalottaret kehräävät sinulle rakkauden ja onnen\nlankaa. Tahdotko tulla mukaan ja kuulla tuomiosi, voidaksesi siitä jo\netukäteen iloita?\"\n\nTaas kuiski Ionen sydän: \"_Glaukus_!\" Hän vastasi tuskin kuuluvasti\nmyöntyen. Egyptiläinen nousi ja häntä kädestä pitäen talutti hänet\njuhlasalin poikki. Verhot hävisivät kuin manauksesta ja soitto helähti\niloisempaan sävellajiin. He tulivat pylväistöön, jonka laidoilla\nsuihkukaivot viskasivat ilmaan kirkkaat kaarensa; he saapuivat leveitä\nja mukavia portaita myöten puutarhaan. Oli tullut ilta; kuu oli\nkorkealla taivaalla, ja nuo ihanat kukat, jotka päivisin nukkuvat,\nmutta öisin täyttävät yöilman suloisilla tuoksuillaan, loistivat\ntiheinä ryhminä käytävillä, jotka veivät tuuheitten pensaikkojen halki\ntai painuivat kuin kunnioitustaan osottaen niiden kuvapatsaitten\njuureen, joita oli asetettu polun kummallekin puolelle.\n\n\"Mihin sinä viet minut, Arbakes?\" Ione kysyi kummastellen.\n\n\"Kas tuonne\", hän vastasi viitaten käytävän päässä olevaan pieneen\nrakennukseen. \"Tuolla on kohtalottarille pyhitetty temppeli -- meidän\nuskonnolliset menomme vaativat niin pyhän paikan.\"\n\nHe joutuivat pieneen halliin, jonka takaseinällä riippui musta verho.\nArbakes kohotti sitä, Ione astui sisään ja huomasi olevansa pilkko\npimeässä.\n\n\"Älä pelkää!\" egyptiläinen virkkoi, \"valoa tulee kyllä pian.\" Hänen\nvielä puhuessaan alkoi kaikkialle vähitellen levitä hentoa valoa. Ione\nhuomasi nyt olevansa avarassa huoneessa, joka oli aivan mustiin\nverhottu, ja samanvärinen leposohva oli hänen vierellään. Keskellä\nsalia oli matala alttari ja sillä pronssinen kolmijalka. Sivuseinämällä\nseisoi korkealla graniittijalustalla yömustasta marmorista veistetty,\nsuunnattoman suuri pää, jonka Ione sen otsalle kierretystä vehnäntähkää\nmuistuttavasta seppelestä tunsi suureksi egyptiläiseksi jumalattareksi.\nArbakes astui alttarin eteen. Hän oli seppelensä pannut erääseen\nlippaaseen ja puuhaili nyt tyhjentämässä pronssimaljakon sisällystä\nkolmijalkaan, josta äkkiä leimahti sinervä, väräjävä liekki.\nEgyptiläinen palasi Ionen luo ja mutisi vieraskielisiä sanoja, joita\nIone ei ymmärtänyt. Alttarin takainen verho alkoi häälyä -- halkesi\nvihdoin kahtia ja siihen syntyneestä aukosta Ione näki edessään\nepäselvän, värittömän maiseman, mutta se tuli sitä elävämmäksi ja\nkirkkaammaksi, mitä kauemmin hän sitä katseli; vihdoin hän erotti siinä\npuita, puroja, niittyjä ja lopulta avautui hänen eteensä mitä ihanin\nmaalaismaisema. Pian ilmestyi etualalle epäselvä varjo, joka pysähtyi\nIonea vastapäätä. Vähitellen taikavoima muutti senkin yhtä eläväksi\nkuin luonnonkin; se sai muodot ja selvät piirteet ja ah! Ione tunsi\nniissä oman itsensä!\n\nMaisema häipyi äkkiä sumuun ja siitä sumusta ilmestyi taustaksi komea\npalatsi. Keskelle sen avaraa salia oli pystytetty valtaistuin --\nepäselvät orja- ja vartijajoukot ympäröivät sitä -- ja kalpea käsi\npiteli valtaistuimen yllä diademintapaista kruunua. Nyt ilmestyi uusi\nhenkilö näyttämölle. Se oli kiireestä kantapäähän verhottu mustaan\npukuun -- sen kasvot olivat peitetyt -- se polvistui Ionen varjon eteen\n-- tarttui hänen käteensä ja viittasi valtaistuimeen ikäänkuin\nkehottaen häntä nousemaan sille.\n\nNapolittaren sydän löi kiivaasti. \"Tahdotko, että tuo varjo ilmaisee\nitsensä?\" kuiskasi ääni hänen vierellään -- Arbakeen ääni.\n\n\"Ah, kyllä.\" Ione vastasi hiljaa.\n\nArbakes kohotti kätensä; haamu näytti heittävän yltään vaipan, johon se\noli kääriytyneenä ja Ione kirkaisi -- hän näki Arbakeen haamun\npolvillaan edessään.\n\n\"Siinä on sinun kohtalosi!\" kuiski ääni jälleen hänen viereltään.\n\"Sinut on määrätty Arbakeen morsiameksi.\"\n\nIone kauhistui; musta esiverho peitti jälleen koko haavenäytelmän ja\nArbakes itse -- todellinen, elävä Arbakes oli hänen edessään\npolvillaan.\n\n\"Oi, Ione\", hän sanoi katsoen häneen intohimoisesti. \"Kuule minua, joka\nturhaan olen niin kauan rakkauttani vastaan taistellut. Minä jumaloin\nsinua! Kohtalottaret eivät valehtele -- sinä olet minulle määrätty.\nOlen etsinyt koko mailman, mutta en sinun veroistasi löytänyt. Nuoresta\nalkaen olen halunnut sellaista naisolentoa kuin sinua. Olen uneksinut\nkunnes näin sinut -- minä heräsin ja minä näen sinut. Älä käänny\nminusta, Ione! Älä arvostele minua enää samoin kuin ennen! En ole enää\ntuo kylmä, tunteeton, yksinäinen mies -- jommoiselta olen sinusta tähän\nasti näyttänyt. Ei ketään naista ole niin alttiisti, niin\nintohimoisesti rakastettu, kuin minä sinua rakastan. Älä vedä kättäsi\npois; katso -- minä päästän sen. Jos tahdot, niin vedä se pois. --\nhyvä, olkoon niin! Mutta älä hylkää minua, Ione -- älä julmana hylkää!\nKäytä valtaasi siihen, jonka sinä voit mielesi mukaan muuttaa. Minä,\njoka en ole nöyrtynyt kenenkään kuolevaisen edessä, polvistun sinun\neteesi. Minä, joka määrään kohtaloa, odotan omani ratkaisua sinulta.\nIone, älä vapise, sinä olet minun kuningattareni -- jumalattareni --\nmorsiameni! Kaikki sinun toiveesi täytetään. Kaikki maanääret\npalvelevat sinua -- loisto, valta, ylellisyys ovat sinun orjiasi.\nArbakeella on vain yksi himo, ylpeys saada totella sinua. Ione, käännä\nsilmäsi minuun -- ihastuta minua hymylläsi! Musta on sieluni, kun sinä\nkasvosi pois käännät -- paistaos minuun, aurinkoni -- taivaani --\naamunkoittoni -- Ione, Ione, älä hylkää minun rakkauttani!\"\n\nVaikka Ione tunsikin olevansa täydellisesti tuon omituisen ja hirveän\nmiehen vallassa, ei hän kuitenkaan pelännyt. Toisen kunnioittava\näänensävy, hänen äänensä lempeys rauhottivat hänet; ja omassa\npuhtaudessaan hän tunsi parhaimman suojelijansa. Mutta hän oli\nhämmentynyt -- kummastunut. Kului joku hetki, ennenkuin hän kykeni\npuhumaan.\n\n\"Nouse, Arbakes!\" hän vihdoin lausui ojentaen hänelle jälleen kätensä,\nmutta hän veti sen nopeasti takaisin, kun hän sillä tunsi egyptiläisen\npolttavat huulet. \"Nouse, ja jos olet puhunut vakavasti, jos sinun\nsanasi ovat tosia --\"\n\n\"_Jos_!\" hän vastasi hellästi.\n\n\"Hyvä! Kuule siis. Sinä olet ollut minun holhoojani, ystäväni,\nkasvattajani, tätä osaa en ole voinut aavistaakaan. Älä luule\", hän\nnopeasti lisäsi, kun hän huomasi toisen silmissä hurjan, intohimoisen\nvälkähdyksen -- \"älä luule, että olen sinulle vihoissani, etten tuntisi\nylpeyttä, kun sinä minua kunnioitat; mutta sano, voitko minua\nrauhallisena kuunnella?\n\n\"Voin, vaikka sanasi olisivat salamoita, jotka uhkaisivat murskata\nminut.\"\n\n\"_Minä rakastan toista_\", Ione virkkoi punehtuen, mutta varmalla\näänellä.\n\n\"Jumalten nimessä -- manalan vallat!\" ähkäisi Arbakes nousten täyteen\npituuteensa. \"Älä sano sellaista minulle -- älä pilkkaa minua -- se on\nmahdotonta! Kenen olet nähnyt, kenen olet oppinut tuntemaan? Oh, Ione!\nKaikki on vain naisellista keksintöä -- se on naisen puhetta -- sinä\ntahdot voittaa aikaa. Minä olen yllättänyt sinut -- ehkä pelottanut\nsinua. Tee minulle mitä tahdot, sano vaikkapa, ettet minua rakasta,\nmatta älä sano, että rakastat toista!\"\n\n\"Ah!\" Ione alotti, mutta pelästyen hänen äkillistä ja odottamatonta\nkiivauttaan hän pillahti itkuun.\n\nArbakes siirtihe lähemmäksi -- hänen hengityksensä poltti Ionen poskia\n-- hän sulki hänet syliinsä -- Ione koetti kaikin voimin vapautua.\nTässä tiimellyksessä putosi Ionen povesta pieni taulu lattialle.\nArbakes huomasi sen ja sieppasi sen -- se oli kirje, jonka Ione oli\naamulla saanut Glaukukselta. Ione vaipui kauhun lamaannuttamana\nleposohvalle.\n\nArbakes silmäili nopeasti kirjettä; napolitar ei tohtinut häntä\nkatsella. Hän ei huomannut sitä kalmanväriä, joka oli Arbakeen\nkasvoille levinnyt; hän ei nähnyt toisen uhkaavaa asentoa, ei hänen\nhuultensa värähdystä, ei hänen rintansa väkivaltaista aaltoilua. Hän\nluki kirjeen loppuun, se putosi hänen kädestään ja hän virkkoi\nhalveksivan kylmällä äänellä:\n\n\"Onko tämän kirjeen kirjottaja sinun rakastettusi?\"\n\nIone huokasi, mutta ei vastannut.\n\n\"Puhu!\" toinen ärjäsi.\n\n\"On!\"\n\n\"Ja hänen nimensä -- niin sehän on tässä kirjeessä -- hänen nimensä on\nGlaukus!\"\n\nIone risti kätensä ja katsahti ympärilleen ikäänkuin suojaa ja apua\nhakien.\n\n\"Kuule siis\", Arbakes sanoi alentaen äänensä kuiskailuksi. \"Sinut saa\npikemmin hauta kuin hänen käsivartensa syleilläkseen. Mitä! Luuletko,\nettä Arbakes sietää rinnallaan sellaista kilpailijaa kuin on tuo kurja\nkreikkalainen? Mitä? Luuletko, että olen hedelmän antanut kypsyä\nantaakseni sen toiselle? Ei niin -- minun ihana houkkioni! Ei! Sinä\nolet minun -- yksinomaan -- vain minun! Ja nyt -- nyt minä tartun\nsinuun ja teen sinut omakseni!\" Näin sanoen hän kietoi Ionen\nkäsivarsiinsa; ja tässä väkivaltaisessa otteessa ilmeni kaikki\nvalloilleen päässyt raivo -- siinä oli enemmän kostonhalua kuin\nrakkautta.\n\nMutta epätoivo antoi Ionelle yliluonnolliset voimat; hän riistihe irti\ntoisen otteesta -- hän syöksyi huoneen toiseen päähän, sinne mistä he\nolivat tulleet -- hän veti jo esiverhoa syrjään -- mutta samassa\nArbakes sai hänet kiinni -- taas hän pääsi irti ja kaatui väsyneenä ja\nkirkaisten sen patsaan juurelle, jolla oli egyptiläisen jumalattaren\nkuva. Arbakes pysähtyi hetkeksi hengähtääkseen ja taas hän hyökkäsi\nsaaliinsa kimppuun.\n\nSamassa riuhtaistiin verho syrjään; egyptiläinen tunsi rajun ja\nvoimakkaan otteen olkapäissään. Hän kääntyi -- ja näki edessään\nGlaukuksen säihkyvät silmät ja Apekideen kalpeat, elähtäneet, mutta\nuhkaavat piirteet. \"Ah!\" hän murahti, katsellen vuoroon toista, vuoroon\ntoista, \"mikä raivotar teidät on tänne saattanut?\"\n\n\"Ate\", Glaukus vastasi ja tarttui hurjan raivoisasti egyptiläiseen.\nApekides nosti tajuttoman sisarensa lattialta, mutta hänen sisäisissä\ntaisteluissa kuihtuneet voimansa eivät riittäneet kantamaan häntä pois,\nniin hento ja kevyt kuin Ione olikin. Hän pani hänet sentähden\nleposohvalle ja jäi hänen viereensä seisomaan paljastetuin puukoin\nkatsellen Glaukuksen ja egyptiläisen taistelua, valmiina työntämään\naseensa Arbakeen rintaan, jos tämä voittajana selviytyisi. Ei mitään\nliene kammottavampaa katsella kuin pelkkien ruumiillisten voimien\nottelua, jossa ei käytetä muita aseita kuin mitä luonto on vihalle ja\nraivolle antanut. Molemmat vastustajat olivat toisiinsa takertuneet,\nkumpikin tavotteli toisen kurkkua -- pää taaksepäin taivutettuna --\nsilmät vihasta kiiluen -- lihakset jännitettyinä -- suonet paisuvina --\nhuulet yhteenpuristettuina -- hammasta purren. Kummallakin oli\ntavattomat ruumiinvoimat, kumpaakin kannusti sammuttamaton viha. He\nkietoutuivat toisiinsa -- he vaappuivat puoleen ja toiseen -- he\nliikkuivat ahtaan taistelukenttänsä päästä toiseen -- he kiljahtelivat\nvihasta ja kostonhalusta. He olivat nyt alttarin edessä -- nyt sen\npatsaan juurella, jonka äärellä taistelu oli alkanut. He päästivät\ntoisensa irti hengähtääkseen. -- Arbakes nojasi kuvapatsaaseen, Glaukus\nsiirtyi jonkun askelen päähän.\n\n\"Oi, vanha arvokas jumalatar\", Arbakes huudahti syleillen kuvapatsasta\nja kohottaen katseensa sen pyhitettyyn päähän, \"suojele valittuasi,\nsinkoa kostosi tuohon sinun ikivanhan uskontosi pilkkaajaan, joka\nsyntisellä väkivallalla häpäisee sinun pyhäkkösi ja ahdistaa sinun\npalvelijaasi!\"\n\nHänen näin puhuessaan näyttivät jumalattaren rauhalliset ja suuret\npiirteet äkkiä saaneen eloa -- mustasta marmorista hohti kuin kuultavan\nhunnun läpi punerva ja väräjävä valo; pään ympärillä välkähti\ntulikielekkeitä kuin sähähteleviä salamia; silmiin tuli synkkä\nkiilto ja ne näyttivät suuntaavan uhkaavan vihansa kreikkalaiseen.\nÄllistyneenä ja hämmentyen tästä äkillisestä ja salakähmäisestä\nvastauksesta, jonka hänen vihollisensa oli rukoukseensa saanut, ja\noman perinnäisen taikauskonsa kahlehtimana Glaukus kalpeni sitä\nodottamatonta ja salaperäistä elämää, minkä marmori yhtäkkiä oli saanut\n-- hänen polvensa alkoivat vapista -- kauhu täytti hänen mielensä ja\nhän seisoi pelokkaana ja hämillään vihamiehensä edessä. Arbakes ei\nantanut hänelle aikaa tointua hämmästyksestä. \"Kuole kirottu\", hän\nkarjui ukkosenäänellä hyökäten uudelleen kreikkalaisen kimppuun,\n\"kunnioitettava Äiti tahtoo sinut eläväksi uhrikseen.\" Menetettyään\ntaikauskoisen pelkonsa ensi hämmennyksessä mielenmalttinsa\nkreikkalainen väistyi askelen taaksepäin; marmorilattia oli lasinliukas\n-- hän luiskahti -- ja kaatui. Arbakes pani jalkansa kaatuneen\nvihollisensa rinnalle. Mutta Apekides, joka oli saanut kokemusta\npapillisessa toimessaan ja tunsi hyvin Arbakeen mahtavat ihmeet, ei\nhämmentynyt niin helposti kuin hänen toverinsa. Hän syöksyi nyt puukko\nkoholla esiin -- valpas egyptiläinen tarttui sitä pitelevään käteen --\nyksi ainoa voimakas isku sinkosi aseen papin voimattomasta kädestä, --\ntoinen kauhea isku paiskasi hänet itsensä maahan. Vahingoniloisin ja\nuhkaavin elein Arbakes heilutteli puukkoa ilmassa. Silmääräpäyttämättä\nGlaukus katseli uhkaavaa vaaraa kaatuneen gladiaattorin lailla\nalistuen kohtaloonsa. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä lattia alkoi\nheidän allaan keinua. Suurempi henki kuin Arbakeen manaama ilmaisi\nolemassaolonsa! -- hävittävä jättivoima, jonka tieltä hänen intohimonsa\nja taitonsa äkkiä hävisivät. Maanjäristyksen kamala demoni oli herännyt\n-- se kohenteleikse -- pilkaten inhimillisen viekkauden taikavoimaa ja\ninhimillisen raivon puuskaa. Titanin lailla, jonka harteilla vuoret\novat levänneet, se ravisteleikse vuosien unesta -- se panee sitä\nkiusanneet vuorivuoteet liikkeelle -- syvyyden kuilut vapisevat ja\nhorjahtelevat, kun se jäseniään oikoo. Itseensä luottava puolijumala\nnujerretaan juuri silloin kun hän on kostonsa saamallaan ja valtaansa\nnäyttämällään. Kaikkialta kuului maan alta kummaa kuminaa -- huoneen\nesiverhot liehuivat ilmassa kuin myrskyn kynsissä -- alttari huojui --\nkolmijalka kaatui -- ja korkealla taistelukentän yllä pylväs heilahteli\npuolelta toiselle -- jumalattaren marmoripää irtaantui ja putosi\njalustaltaan, ja Arbakeen kumartuessa antamaan uhrilleen viimeistä\niskua jysähti marmorimassa suoraan hänen olkapäilleen ja niskaansa. Ja\näkkiä kuin kuoleman hävittävä henki olisi häneen puhaltanut Arbakes\nlysähti ääntä päästämättä lattialle ja makasi siinä nyt osottamatta\nainuttakaan elonmerkkiä näennäisesti saman jumalattaren surmaamana,\njonka apuun hän äsken oli turvautunut.\n\n\"Maa on lapsiaan suojellut\", Glaukus huudahti nousten jaloilleen.\n\"Siunattu olkoon kauhea maanjäristys! Kiittäkäämme jumalten armoa!\" Hän\nauttoi Apekideen pystyyn ja katsahti sitten Arbakeehen. Tämä näytti\naivan haudanomalta. Verta tihkui hänen suustaan hänen välkkyville\nvaatteilleen; hän putosi raskaasti Glaukuksen käsistä ja punainen\nverivirta valui hiljalleen marmorilattialle. Taas tärisi maa heidän\nallaan; heidän täytyi toinen toiseensa nojata. Mutta järistys taukosi\nyhtä pian kuin syntyikin. He eivät odottaneet kauempaa. Glaukus otti\nIonen varovasti käsivarsilleen ja he lähtivät nopeasti tuosta kauhun\ntalosta. Kun he saapuivat puutarhaan, näkivät he kaikkialla pakenevia\nja hajanaisia nais- ja orjajoukkoja, joiden välkkyvät juhlapuvut\ntuntuivat kaiken pilkalta tuona juhlallisen pelottavana hetkenä. He\neivät välittäneet nyt vieraista, heillä oli yllin kyllin työtä omasta\npelastumisestaankin. Kuudentoista rauhanvuoden jälkeen uskoton,\nrauhaton maakamara uhkasi uutta hävitystä. Kaikkialta kuului huutoa:\n\"_Maanjäristys, maanjäristys_!\" Apekides ja hänen toverinsa sivuuttivat\nkenenkään heitä häiritsemättä talon, poikkesivat eräälle käytävälle,\npujahtivat pienestä avoimesta portista ulos ja pysähtyivät vihdoin\nmatalalle kummulle, jonka ylle tummanvihreät aloepuut loivat\nkimmeltävän varjonsa; kuunsäteet valaisivat sokean tytön hentoja\npiirteitä -- hän itki katkerasti.\n\n\n\n\n\n\nIII KIRJA.\n\n\n\n\n1 LUKU.\n\nPompeijin tori. -- Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa uuden\najanjakson ihmiskunnan historiassa.\n\n\nOli varhainen aamu, jo forum oli täynnä touhun ihmisiä ja\ntyhjäntoimittajia. Niinkuin nykypäivien Parisissa niin senajan Italian\nkaupunkien asukkaat elivät enimmäkseen kotiensa ulkopuolella. Julkiset\nrakennukset -- forum -- pylväskäytävät -- kylpylät -- temppelitkin\nolivat heidän oikeita kotejaan. Ei siis ihme, että he näitä\nmielipaikkojaan niin upeasti koristelivat -- nehän herättivät heissä\nsekä kotoista tunnetta että ylpeyttä julkisesta toiminnastaan.\nJa tuona aikana oli pompeijilainen forumelämä todella vilkasta.\nSuurista marmorilaatoista tehdyllä kivityksellä hääräili ihmisryhmiä,\npuuttuneina tuollaiseen vilkkaaseen keskusteluun, jossa jokaisella\nsanalla on oma elemerkkinsä ja joka muutenkin on niin luonteenomaista\nEtelän kansoille. Tuossa, seitsemässä kojussaan pylväskäytävän kyljessä\nistuivat rahanvaihettajat kiiltävät rahapinot edessään, ja heidän\nkoppiensa ympärillä tungeskeli kauppiaitten ja merimiesten monikirjava\njoukko. Torin toisella laidalla nähtiin muutaman pitkätogaisen[32]\nmiehen kiiruhtavan komeaan rakennukseen, jossa julkiset oikeusistunnot\npidettiin -- ne olivat viranomaisia -- touhukasta, iloista,\nhaastelevaa, leikkisätä joukkoa, jommoista vielä nytkin tapaa\nWestminsterissä. Forumin keskellä oli useita kuvapatsaita jalustallaan,\nhuomattavin niistä oli Ciceron komea pylväs. Avointa toria ympäri\nsäännöllinen ja symmetrinen, dorilaistekoinen pylväskäytävä; täällä ne,\njotka työ oli saanut aikasin jalkeille, nauttivat laihaa italialaista\naamiaistaan vilkkaasti haastellen viimeöisestä maanjäristyksestä ja\naina välillä kastaen leipäpalasensa laimennettuun viiniin, jota heillä\noli kulhoissa mukanaan. Avopaikalla nähtiin myöskin rihkamakauppiaita\ntavaroitaan tarjoomassa. Tuossa muuan kauppasi kirjonauhoja somalle\nmaalaisnaiselle; tässä toinen kehui eräälle kelpo maatilanomistajalle\nkenkiensä tukevuutta; tuolla taas muuan kolmas, jonkinlainen\nkojuravintoloitsija, jommoiset vieläkin ovat niin tavallisia Italian\nkaupungeissa, tyydytti nälkäisiä vatsoja pienen, kuljetettavan\nkatukeittiönsä lämpimillä annoksilla, ja sillaikaa -- mikä outo\nvastakohta ja luonnehtiva piirre sen ajan pyrkimyksille yhdistää\naineellinen ja älyllinen toisiinsa -- muuan koulumestari selitti\noppilasjukureilleen latinan kieliopin alkeita.[33] Eräällä\npylväskäytävää ylempänä olevalla gallerialla, jolle noustiin kapeita\npuuportaita myöten, tungeskeli myöskin joukkoa; mutta koska täällä\nsolmittiin kaikki suurehkot kaupat, olivat joukot täällä aika lailla\nrauhallisempia ja vakavampia kuin alhaalla.\n\nKaikkialla joukko antoi kunnioittavasti tietä jollekin senaattorille,\njoka oli matkalla Jupiterin temppeliin -- (se täytti yhden forumin\nsivun ja oli senaatinkokouspaikka) -- he tervehtivät alentuvasti\ntuttaviaan tai klienttejään, jotka he joukosta tunsivat. Arvokkaampien\njoukossa nähtiin myöskin naapurikylien komearyhtisiä maatilanomistajia;\njotka suuntasivat askelensa valtion jyvämakasiineille. Aivan temppelin\nvierestä kohosi triumfiportti, jonka aukosta näkyi ihmisvilinää täynnä\noleva, pitkä katu. Riemukaaren syvennyksestä viskasi suihkukaivo\nvesisäteensä aurinkoiseen ilmaan; ja sen kamanalta katseli Kaligulan\npronssinen ratsuripatsas alas muodostaen jyrkän vastakohdan valoisalle\nympäristölleen. Rahan vaihettajain kojujen takana oli se rakennus, jota\nnyt kutsutaan Pantheoniksi, ja köyhää pompeijilaisrahvasta tungeskeli\nsen ahtaassa eteishallissa, josta päästiin rakennuksen sisäosaan;\nheillä oli korit käsivarsilla ja he työntyivät kahden pylvään väliselle\ntasokkeelle, jolta heille papit kauppasivat uhritoimituksista jälelle\njääneitä ruokatavaroita. Erään julkiseen tarkotukseen määrätyn\nrakennuksen keskeneräisellä salvoksella oli miehiä työssä, pylväitä\nviimeistelemässä, ja heidän moukariensa iskut kuuluivat selvästi joukon\nsynnyttämän melun ylikin. -- _Ne pylväät ovat vielä nytkin\nkeskentekoisia_.\n\nMonikirjava oli tuo joukko vaateparsineen, arvoineen, tapoineen,\ntoimineen; tuskinpa mikään on sen eloisampaa, iloisempaa, vilkkaampaa\nkuin tuo vilske ja touhu forumilla. Siinä näkyivät kaikki tuhannet\nmerkit kuumeisesta sivistysmuodosta -- jossa huvittelu ja toiminta,\nlaiskottelu ja työ, ahneus ja kunnianhimo kulkivat vuolaina, mutta\nsopusointuisina virtoina suureen mereen.\n\nJupiterin temppelin portaikon edessä seisoi muuan viisissäkymmenissä\noleva mies kädet ristissä ryntäillä ja piirteissä halveksiva ja ylpeä\nilme. Hänen pukunsa oli silmiinpistävän yksinkertainen -- ehkei juuri\nvaateaineksiltaan kuin siten, että siitä puuttuivat ne koristukset,\njoilla kaikensäätyiset pompeijilaiset itsensä somistivat, osaksi\ntavallisesta turhamaisuudesta, osaksi koska nuo koreudet yleensä oli\ntehty senmuotoisiksi, että ne mainiosti tehosivat noituutta ja \"pahan\nsilmän\" vaikutusta vastaan. Hänen otsansa oli korkea ja sileä; hänen\nharvat kiharansa takaraivolla peitti huupantapainen päähine, joka oli\nosa hänen puvustaan ja jonka mielin määrin saattoi laskea ja kohottaa\nja joka nyt peitti melkein koko pään auringonsäteiltä suojaksi. Hänen\npukunsa väri oli ruskea, vähän viljelty väri Pompeijissa, sillä\ntulipunaisen ja purppuran välimuotoja tarkoin vältettiin. Hänen\nvyöstään riippui mustetolppo, piirrin ja pieniä vahatauluja.\nOmituisinta oli, ettei miehellä ollut lainkaan rahakukkaroa, joka\npoikkeuksetta riippui jokaisen vyössä, olkoonpa että se onnettomuudeksi\noli tyhjä!\n\nHarvoin nuo iloiset ja omaansa ajavat pompeijilaiset vaivautuivat\ntarkastelemaan naapuriensa esiintymistä ja toimia. Mutta tuon\nseisoskelijan katseesta ilmeni niin voimakasta katkeruutta ja\nhalveksintaa, kun hän seurasi sitä uskonnollista juhlakulkuetta, joka\nparaikaa nousi temppelin astuimia ylös, että monien huomio pakostakin\nhäneen kiintyi.\n\n\"Kuka tuo kyynikko on?\" muuan kauppias kysyi toveriltaan kultasepältä.\n\n\"Se on Olintus\", tämä vastasi, \"kuuluu olevan natsarealainen.\"\n\nKauppias kauhistui. \"Hirveä uskonlakko!\" hän virkkoi kuiskaten ja\npelokkain äänin. \"Sanotaan heidän yöllisissä kokouksissaan alottavan\nmenot murhaamalla vastasyntyneitä lapsia. He tunnustavat kaikkien\njumalien yhteyden -- nuo kirotut! Jumalien yhteys! Mitä tulee\nkauppiaista ja kultasepistä, jos sellainen uskonto pääsee levenemään?\"\n\n\"Se on totta\", kultaseppä sanoi. \"Eivätpä he jalokiviä ostakaan -- he\nmutisevat loihtulukuja käärmeen nähdessään ja Pompeijissa ovat kaikki\nkoristukset käärmeenmuotoisia.\"\n\n\"Katsohan\", muuan kolmas, pronssinvalaja huomautti, \"kuinka\npilkallisesti hän hymyilee tuolle hartaalle uhritoimitukselle. Hän\nvarmaankin kiroo itsekseen koko temppelin. Tiedäpäs, Celcinus, että\nmennessään toissa päivänä kojuni ohi ja nähdessään minun muovailevan\nMinervan kuvaa tuo mies virkkoi minulle vihaisena, että hän olisi\niskenyt palasiksi tekeleeni, jos se olisi ollut marmoria; mutta pronssi\noli liian tukevaa hänelle. 'Tuhotako Jumalatar!' minä huudahdin.\n'Jumalatar!' tuo jumalainkieltäjä virkkoi, 'demoni hän on --\npahahenki'. Sitte hän meni manaten tiehensä. Voiko sellaista sietää!\nOnko ihme, että maa viime yönä niin uhkaavana järisi heittääkseen\nkamaraltaan pois tuollaisen ateistin -- Sanoinko ateistin -- pahempi\nhän on -- kaunotaiteitten raastaja! Mikä onkaan meidän pronssinvalajain\nkohtalona, jos tuontapaiset miehet pääsevät luomaan lakeja\nyhteiskunnalle?\"\n\n\"Ne ovat niitä samoja murhapolttajia, jotka Neeron aikana sytyttivät\nRooman tuleen\", kultaseppä tiesi sanoa.\n\nSamaan aikaan kun tällaisia ystävällisiä huomautuksia lausuttiin\nnatsarealaisen käyttäytymisestä ja uskosta, tunsi Olintus itsekin, että\nhän oli herättänyt huomiota. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi\nkuiskivan, häntä tirraavan, liikkelehtivän joukon; ja tarkastettuaan\nsitä hetken, ensin halveksien sitten säälien hän veti vaippansa\ntiukemmalle ja lähti kuuluvasti mutisten: \"Teitä, petettyjä\nepäjumalanpalvojia! Eikö viimeyön maanjäristyskään teitä varottanut?\nAh! Kuinka kestätte, kun viimeinen hetki lyö?\"\n\nJoukko, joka kuuli nämä uhkaavat sanat, tulkitsi ne omalla tavallaan,\nkukin oman tietämättömyytensä ja pelkonsa mukaan niitä punniten;\nmutta kaikkien mielestä ne sisälsivät hirveän kirouksen. He pitivät\ntuota kristittyä ihmiskunnan vihollisena. Ne haukkumasanat, joita he\nhänelle syytivät ja joista \"ateisti\" oli suosituin ja tavallisin\nolkoot varotuksena meille, joilla on sama, nyt jo voitokas usko,\nettemme ryhtyisi uskonvainoihin ja ettemme kohtelisi niitä, joiden\nmailmankatsomus eroaa omastamme, samoinkuin uskomme esitaistelijoita\nkohdeltiin.\n\nPäästyään joukosta erilleen ja saavuttuaan eräälle forumista vievälle,\nautiommalle uloskäytävälle huomasi Olintus kalpean ja vakavan miehen,\njoka tutkivasti katseli häntä, ja jota hän ei ollut tuntea.\n\nKääriytyneenä \"palliumiin\", joka osaksi peitti hänen papillisen asunsa,\nnuori Apekides tarkasteli tuon uuden ja salaperäisen uskon apostolia,\nuskon, jonka tunnustajia hänkin jo miltei oli ollut.\n\n\"Onko tuokin petturi? Onko tuossakin miehessä, joka elintavoiltaan,\nasultaan, esiintymiseltään on yksinkertainen -- onko hänessäkin kuten\nArbakeessa vakavuus vain aistillisen verhona? Piileekö tuossakin,\nVestan hunnun takana rappeutunut pahe?\"\n\nOlintus, joka oli tottunut seurustelemaan kaikenkarvaisten joukkojen\nkanssa ja jolla paitsi uskoninnoitusta oli tarkka ihmistuntemuskyky,\narvasi ehkä papin piirteistä osan siitä, mitä hänen sisässään kiehui.\nHän kesti puhtain ja avoimin otsin Apekideen tiukan katseen.\n\n\"Rauhaa sinulle!\" hän virkkoi tervehtien Apekidesta.\n\n\"Rauhaa?\" pappi toisti niin kaiuttomalla äänellä, että natsarealaisen\nsydäntä kouristi.\n\n\"Siihen toivomukseen\", Olintus jatkoi, \"on kaikki hyvä yhtynyt --\nhyveettä et löydä rauhaa. Sateenkaaren lailla rauhaa kyllä on maassa,\nmutta kaari itse pysyy korkealla taivaissa. Taivas kirjoo sen\nväriloistoin -- se syntyy pilvien ja kyynelten aikana -- se on ikuisen\nauringon heijastusta -- se on rauhan vakuutta -- se on merkki suuresta,\nihmistä ja jumalaa välittävästä olennosta. Sellainen rauha, oi nuori\nmies, on hengen hymyilyä. Se on ikuisessa valossa kulkevan etäisen\nauringon säteilyä. _Rauhaa_ toivotan sinulle!\"\n\n\"Ah!\" Apekides alotti, mutta hän huomasi samassa joukon uteliaita,\njotka mielellään olisivat kuulleet, mitä vihatulla natsarealaisella ja\nIsiksen papilla oli toisilleen sanottavaa. Hän vaikeni äkisti ja lisäsi\nsitten matalalla äänellä: \"Emme voi tässä keskustella. Seuraan sinua\njoen rantamalle. Siellä on lehtokuja, joka tähän aikaan on autio ja\ntyhjä.\"\n\nOlintus hyväksyi ehdotuksen. Hän kulki nopein askelin, mutta terävin ja\npälyilevin silmin pitkin katuja. Tuontuostakin hän tervehti puhuvin\nkatsein ja erikoisin merkein joitakuita vastaantulijoita, jotka\nuseimmiten asusta päättäen olivat syvien rivien miehiä. Sillä\nkristinuskossa näemme saman ilmiön, minkä kaikissa vähäpätöisemmissäkin\nvallankumouksissa -- uskonvoima valtaa ensin suuren joukon sydämet.\nSillä suurella kymellä, jonka laineet sittemmin huuhtelivat kaupunkeja\nja palatseja, oli alkulähteensä köyhyyden ja ahkeruuden majojen\nlähellä.\n\n\n\n\n2 LUKU.\n\nKuutamomatka Kampanian lahdella.\n\n\n\"Kerrohan, Glaukus\", Ione virkkoi, kun he huvialuksessaan laskivat\nSarnus-jokea alas, \"kuinka jouduit Apekideen kanssa pelastamaan minut\ntuon häijyn miehen käsistä.\"\n\n\"Kysy Nydialta\", atenalainen vastasi viitaten sokeaan tyttöön, joka\nistui jonkun matkan päässä heistä, nojaten miettivänä lyyraansa. \"Häntä\nsaat kiittää, et meitä. Näyttää siltä kuin hän olisi hakenut ensin\nminua, mutta kun ei löytänyt minua kotoa, on hän mennyt veljesi luo\ntemppeliin; tämä seurasi häntä Arbakeen luo. Matkalla he kohtasivat\nminut ystävineni, joiden iloiseen seuraan sinun ystävällinen kirjeesi\nminut oli saanut. Nydian valpas korva tunsi ääneni -- pari sanaa riitti\nminut liittämään Apekideen seuraan. En maininnut tovereilleni, miksi\nheidät jätin -- eikö minun täytynyt säästää nimeäsi joutumasta heidän\nterävän kielensä kevytmielisten huomautusten järsittäväksi. -- Nydia\njäi puutarhan portille, jonka kautta sittemmin sinut kannoimme ulos. --\nMe menimme sisään ja aijoimme juuri tunkeutua tuohon salaperäiseen ja\nkamottavaan taloon, kun kuulimme sinun huutosi toisaalta. Lopun\ntiedät.\"\n\nIone punastui vahvasti. Sitten hän katsahti Glaukukseen ja katseesta\ntämä luki sen kiitoksen, mitä hän ei mielinyt lausua. \"Tulepa tänne,\nNydiani\", hän virkkoi sitten hellästi tessalittarelle. \"Enkö ole\nsinulle sanonut, että sinä olet minun sisareni ja ystäväni? Sinä olet\nollut minulle enemmänkin -- suojelijani ja pelastajani!\"\n\n\"Ei kannata puhua\", Nydia vastasi välinpitämättömästi liikahtamatta\npaikaltaan.\n\n\"Ah! Unohdin\", Ione jatkoi. \"Minun täytyy tulla sinun luoksesi\", ja hän\nkulki penkkien lomitse sille paikalle, jolla Nydia istui, syleili häntä\nja peitti hänen poskensa suudelmillaan.\n\nNydia oli tänään tavallista kalpeampi ja entistä värittömämmäksi hän\nvalahti, kun kaunis napolitar häntä syleili. \"Mutta kuinka sinä,\nNydia\", Ione kuiskasi, \"tiesit vaarasta, johon olin joutunut? Tiesitkö\njotakin egyptiläisestä?\"\n\n\"Tiesin. Tunsin hänen paheensa.\"\n\n\"Ja kuinka?\"\n\n\"Jalo Ione. Olin hänen paheittensa orja -- ne joiden palvelijana olin,\nolivat hänen auttajiaan.\"\n\n\"Sinä olet ollut ennenkin siinä talossa, koska niin tarkoin tunsit\nsalakäytävän?\"\n\n\"Olen Arbakeen luona soittanut lyyraani\", Nydia virkkoi hämillään.\n\n\"Ja sinä olet välttänyt vaaran, josta minut pelastit?\" napolitar sanoi\nniin matalalla äänellä, ettei Glaukus kuullut.\n\n\"Jalo Ione, en ole kaunis enkä ylhäinen; olen lapsi, orja ja sokea.\nHalveksittu on aina turvassa.\"\n\nNydia lausui nämä nöyryyttävät sanansa tuskallisella, vastenmielisellä\nja ylväällä äänellä; ja Ione tunsi pitemmällä puhelulla vain\nloukkaavansa Nydiaa. Hän vaikeni, ja vene saapui nyt merelle.\n\n\"Tunnusta, että olin oikeassa\", Glaukus virkkoi, \"kun pakotin sinut\njättämään huoneesi näin ihanana aamuna -- tunnusta että olin oikeassa!\"\n\n\"Sinä olit oikeassa, Glaukus\", Nydia huomautti nopeasti.\n\n\"Tuo rakas lapsi vastaa puolestasi\", atenalainen virkkoi. \"Mutta salli\nminun istua sinua vastapäätä, muuten kevyt venheemme voi keikahtaa\nkumoon.\"\n\nNäin sanoen hän istahti Ionea vastapäätä ja eteenpäin kumartuen hänestä\ntuntui kuin Ionen hengitys enemmän kuin kesäiset tuulet levitti\nsulotuoksua yli koko meren.\n\n\"Sinähän lupasit kertoa\", Glaukus sanoi, \"miksi talosi niin monta\npäivää oli suljettuna minulta.\"\n\n\"Oh, älä ajattele enää sitä\", Ione vastasi nopeasti. \"Minä kuuntelin,\nmikäli nyt tiedän, parjausta.\"\n\n\"Ja minun parjaajani oli egyptiläinen?\"\n\nIonen vastaus oli vaitiolo.\n\n\"Hänen syynsä olivat ainakin kyllin selvät.\"\n\n\"Älä puhu enää hänestä\", Ione virkkoi peittäen kasvonsa käsillään,\nikäänkuin tahtoen karkottaa tämäntapaiset ajatukset mielestään.\n\n\"Ehkä hänen varjonsa jo vaeltelee hitaan Styksin rannoilla\", Glaukus\ntuumi, \"vaikka kyllä me siinä tapauksessa olisimme kuulleet hänen\nkuolemastaan puhuttavan. Veljeesi ainakin tuntuu hänen synkkä henkensä\nvoimakkaasti vaikuttaneen. Kun me tuona yönä olimme saapuneet sinun\ntaloosi, jätti hän minut äkkiä. Tuleeko hänestä koskaan minun\nystävääni?\"\n\n\"Häntä jäytää joku salainen suru\", Ione vastasi hellästi. \"Emmeköhän\nsaisi häntä vähän iloisemmaksi? Koettakaamme sitä yhdessä!\"\n\n\"Kuin omaa veljeä minä häntä kohtelen\", kreikkalainen virkkoi.\n\n\"Kuinka rauhallisina\", Ione sanoi koettaen karkottaa ne synkät\najatukset, joita Apekideen kohtalo hänessä oli herättänyt, \"kuinka\nrauhallisina pilvet näyttävät taivaalla leijuvan; ja kuitenkin sinä\nsanoit, sillä itse en mitään siitä tiedä, että viime yönä oli\nmaanjäristys.\"\n\n\"Se on totta ja kerrotaan sen olleen ankarampi kuin kuusitoista vuotta\nsitten tapahtunut. Maakamara, jolla elämme, tuntuu kätkevän monta\nsalakähmäistä kauhua; ja Pluton valtakunnassa, joka kulonpolttamien\nkenttiemme alla on, lienee tapahtunut näkymättömiä mullistuksia. Etkö\nsinä, Nydia, tuntenut maan tärisevän sillä paikalla, jolla viime yönä\nodottelit meitä? Ja eikö juuri pelko saanut sinua itkemään?\"\n\n\"Tunsin maan suunnattoman käärmeen lailla nousevan ja laskevan allani\",\nNydia vastasi, \"mutta kun en mitään nähnyt, en pelännyt. Kuvittelin\nmaanjäristyksen olleen egyptiläisen taikaa. Väitetään hänen voivan\nluonnonvoimia mielensä mukaan asetella.\"\n\n\"Olet tessalitar, Nydiani\", Glaukus sanoi, \"ja siksi sinulla on oikeus\nuskoa taikuuteen.\"\n\n\"Taikuuteen? -- kuka siihen ei uskoisi?\" Nydia kysyi. \"Etkö sinä usko?\"\n\n\"Viime yöhön asti (ja silloin nekromantinen ihme minut todella yllätti)\nen uskonut muunlaiseen taikuuteen kuin rakkauden!\" Glaukus virkkoi ääni\nvavisten ja silmät hakien Ionen katsetta.\n\n\"Ah!\" Nydia huudahti kauhistuen ja vaistomaisesti hän näppäsi jonkun\nsoinnun lyyrastaan. Sen ääni sointui hyvin veden tyyneen väreilyyn ja\nhetken aurinkoiseen hiljaisuuteen.\n\n\"Soitapa meille jotakin, rakas Nydia\", Glaukus sanoi. \"Soita ja laula\nmeille joku vanha tessalialainen laulusi. Taikuudestakin se voi puhua\n-- kuten tahdot, mutta rakkautta siinä pitää myöskin olla.\"\n\n\"Rakkautta!\" Nydia toisti avaten suuret, ihmeelliset silmänsä, joita ei\nkukaan voinut katsella tuntematta pahoinvointia ja samalla sääliä.\nNiiden ilmeeseen ei voinut koskaan tottua. Näytti kummalliselta,\netteivät niiden mustat terät erottaneet valoa. Kun niiden katse sai\nomituisen syvän, salaperäisen ilmeen tai kun ne rauhattomina,\nharhailevina välkähtelivät, sai katsoja saman tunteen, mikä syntyy kun\nollaan mielenvikaisten parissa -- niiden ulkoinen elämä on samanlaista\nkuin meidänkin, mutta ne elävät omaa sisäistä elämäänsä, jonka\nperusviivat ovat käsittämättömät, tutkimattomat, salaperäiset.\n\n\"Tahdotko, että laulan sinulle lemmestä?\" hän sanoi tuijottaen\nGlaukukseen.\n\n\"Tahdon\", tämä vastasi katsoen maahan.\n\nNydia siirtyi etäämmälle Ionesta, jonka käsi yhä häntä syleili; hän\ntuntui kärsivän toisen lempeästä hyväilystä. Hän asetti pienen ja soman\nsoittimensa polvilleen ja näpäytettyään siitä alkusoinnut hän lauloi\nseuraavat säkeet.\n\n        _Nydian lemmenlaulu_.\n\n                  1.\n\n    Säde päivän ja liitävä läntinen\n      He ruusua armasti somaa.\n    Sen vuoks tuul' henkäili huoaten.\n      Säde pilvien etsi lomaa.\n\n                  2.\n\n    Mist' onkaan aukean tuulen tie.\n      Tuon ilmojen lapsipuolen?\n    On sielu hällä, ken luullut lie,\n      Ja huokaus lemmen, huolen.\n\n                  3.\n\n    Oi säde sä onnekas! Helppo sun\n      On lempesi lausua julki.\n    Sun loistosi kieltä on kaivatun,\n      Mi kaikkien kuulluks kulki.\n\n                  4.\n\n    Kuin tuuli kertovi lemmestään?\n      Ei äänensä poloista puolla.\n    Se vaieten etsivi ystävätään,\n      Sen lemmenkieltä on -- kuolla.\n\n\"Laulusi on kovin surunvoittoinen, tyttöseni\", Glaukus virkkoi.\n\"Nuoruutesi tuntee toistaiseksi vain lemmen tumman varjon, se synnyttää\nmeissä aivan toisenlaisen innoituksen, kun se meissä puhkee ja herää.\"\n\n\"Minä laulan niin kuin olen oppinut\", Nydia vastasi huoaten.\n\n\"Opettajasi on silloin ollut onnettomasti rakastunut, kun -- annahan\nkuulua joku iloisempi sävel! Älähän, Nydia, anna minulle soittimesi!\"\nTotellessaan kehotusta Nydia joutui koskettamaan Glaukuksen kättä ja\ntämä kosketus sai hänen rintansa kohoilemaan ja hänen poskensa\nläikähtämään. Vain toisissaan askartelevat Ione ja Glaukus eivät\nhuomanneet noita oudon ja varhaiskypsän liikutuksen merkkejä, sellainen\nliikutus jäyti sydäntä, jota mielikuvitus elävöitti, mutta joka sai\nluopua kaikesta toivosta.\n\nJa nyt heidän eteensä levisi sama rauhallinen, siintävänvälkkyvä meri,\njoka vielä nytkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä avautuu samoilta\njumalaisilta rannoilta katsojan silmille. Ilmasto, joka vielä nytkin\nraukaisee vienolla, kirkemäisellä sulollaan, joka tahattomasti ja\nsalataioin sitoo meidät itseensä, karkottaen meistä jokaisen ajatuksen\nvaivaloisesta työskentelystä, hurjan tavottelun äänet, elämän taistelut\nja touhun, se täyttää meidät raikkain ja lempein unelmin, se antaa\nsielumme tuta sitä välttämätöntä, mikä on vähimmän maallista, niin että\nitse ilmakin tuntuu innoittavan meitä ikävöimään ja janoamaan\nrakkautta. Joka sinussa asuu, se tuntuu jättäneen maan kaikkine\nkatkerine tuskineen -- ja astuneen norsunluista tietä pitkin unelmien\nvaltakuntaan. Nuoret, ilakoivat _nykyisyyden_ neitoset -- nuo\nSaturnuksen lapset, joita tämä aina himoitsee nielläkseen -- ne\nnäyttävät täällä olevan turvassa hänen otteiltaan. Mennyt -- tuleva\nunohdetaan; me nautimme vain nykyhetkestä. Mailman puutarhan kukka --\nihastuksen suihkukaivo -- Italian Italia -- ihana, siunattu Kampania!\n-- turhamielisiä todella olivat titanit tahtoessaan täällä vallottaa\nitselleen toisen taivaan! Kukapa ei mielisi saada elää ainiaan täällä,\nmissä Jumala tuntuu muuttaneen arkipäivän yhtämittaiseksi juhlapäiväksi\n-- jossa ei mitään kysytä, mitään toivota, mitään pelätä niinkauan kun\npilvet yllämme väikkyvät -- meri jaloissamme loiskuu -- ilma tuo\ntullessaan hienot viestit orvokeista ja oransseista -- ja sydän vain\nyhdelle tunteelle alttiina ja vain yhtä ja ainoata tavottaen voi löytää\nhuulet ja silmät, jotka hänelle vakuuttavat (oi, turhuuksien\nturhuutta!), että rakkaus yksin voi kaikkea uhmata ja ikuisesti kestää!\nTällaisessa ilmassa ja tällaisella merellä atenalainen näki edessään\npaikan tunne-alaan sopeutuvat nymfin piirteet -- hänen silmänsä\ntarkkasivat hienon posken hivelevää ruusunhohdetta, hän tunsi onnensa\ntavallisen elämän onnea suuremmaksi, hän rakasti ja tiesi, että häntä\nrakastettiin.\n\nMenneitten aikojen inhimillisen intohimon esityksissä on runsaasti\naikaeron synnyttämää viehättävyyttä. Me tunnemme itsessämme mielellämme\nsen siteen, joka yhdistää meidät etäisimpiinkin aikakausiin: ihmiset,\nkansat, tavat ja laitokset häviävät; _tunteet ovat ikuisia!_ -- siinä\nsukupolvet toisiinsa yhdistävät siteet. Mennyt elämä herää uudelleen\nkun sen tunteet meissä puhkeavat -- se elää meissä itsessämme! Mikä\noli, on aina! Taikavoimaa, joka kuolleet herättää ja elävöittää\nunohdettujen hautojen tomun, sitä voimaa ei ole kirjailijan taidossa,\nvaan lukijan sydämessä!\n\nEtsittyään turhaan Ionen silmiä -- ne harhailivat muualle hänen\nkatsettaan vältellen -- atenalainen tukahdutti tunteensa, joita\nonnellisemmat ajatukset olivat innoittaneet kuin ne olivat, jotka\nNydian laulun olivat värittäneet, ja hän alotti matalalla ja vienolla\näänellä:\n\n        _Glaukuksen laulu_.\n\n    Kuin haahti sinehen aaltojen,\n    Niin syömeni lempehen laskihen,\n    Se tunteeni tulvassa huoleti häilyy.\n    Ja sielusi säihkyä aallot päilyy.\n    Ne milloin kuohuu ja vaipuu milloin,\n      Vuoks hymysi, vuoksi kyynelies,\n    Ja niin kuni tähdet, mi syttyvät illoin,\n      On tielleni oppaana katsehes.\n\n    Sun tahtohos haahteni syviä sous.\n    Ja pilviä kohti se syöksyin nous,\n    Mun iloni, eloni onpi sun hurmas,\n    Ja katsehes synkkä mun onneni surmas.\n    Ah, sulompi kuolla on loistohon lempes\n      Kuin haipua edessä katsees hyyn,\n    Mut sulointa ompi huumassa hempes\n      Sun sielusi raueta säteilyyn.\n\nLaulun viimeisten sanojen häipyessä meren aaltoihin Ione kohotti\nsilmänsä -- ne kohtasivat hänen rakastettunsa katseen. Onnellinen\nNydia! -- onnettomuutesi on sinun onnesi, sillä sinä et voinut nähdä\nsitä lumoavaa katsetta, joka sanoi niin paljon -- joka silmästä teki\nsielun äänen -- joka lupasi vaihtelun mahdottomuutta!\n\nMutta vaikka tessalitar ei voinutkaan tätä katsetta huomata, niin hän\nymmärsi toki sen merkityksen äänettömyydestä -- heidän huokailuistaan.\nHän painoi kädet lujasti rinnalleen puristaakseen sinne katkerat ja\nkateet ajatuksensa; ja sitten hän kiiruhti puhumaan, sillä äänettömyys\noli hänestä sietämätöntä.\n\n\"Mutta, oi Glaukus\", hän sanoi, \"eipä ole sinunkaan laulusi iloinen.\"\n\n\"Ja silti aijoin ilosta laulaa, kun sinun lyyraasi tartuin, tyttöni.\nMutta ehkä onni ei sisälläkään iloa.\"\n\n\"Kuinka merkillistä\", sanoi Ione puheenaihetta vaihtaen, sillä\ntähänastinen oli häntä tuskastuttanut, \"että tuo pilvi on jo monta\npäivää liikkumatonna leijunut Vesuviuksen kiireellä! Ei kuitenkaan\naivan liikkumatonna, sillä hetkittäin se muuttaa muotoaan, ja nyt se\nmuistuttaa suunnatonta jättiläistä, joka kohottaa toisen kätensä\nkaupungin ylle. Huomaatko sinäkin yhtäläisyyden -- vai onko se vain\nminun kuvittelujani?\"\n\n\"Ihana Ione, huomaan samaa. Sen erottaa merkillisen selvästi.\nJättiläinen näyttää istuvan vuoren huipulla, häivähtelevät pilvet ovat\nkääriytyneet kuin laajaksi vaipaksi hänen ympärilleen; hän näyttää\ntuijottavan allaan olevaan kaupunkiin, toisella kädellään hän tuntuu\nosottavan, kuten sinäkin sanoit, kaupungin välkähteleviä katuja, toinen\nkäsi (huomaatko sen?) on koholla taivasta vasten. Se on minusta kuin\njonkun titanin henki, surumielin tarkastelemassa mailmaa, josta hänen\non täytynyt erota, menneisyyttä murehtien; nyt sen eleissä on jotakin\ntulevaisuutta uhkaavaa.\n\n\"Olikohan tuo vuori jollakin tavalla mukana viimeöisessä\nmaanjäristyksessä? Sanotaan sen, perintätiedon mukaan, ammoin sitten\nsyösseen laavaa kidastaan kuten Etna nykyisin. Ehkä liekit nytkin sen\nuumenissa loimottavat ja vaanivat ulospääsyä.\"\n\n\"Mahdollista\", Glaukus virkkoi mietteissään.\n\n\"Sanoit äsken, ettet paljoakaan usko noituuteen!\" Nydia huomautti\näkkiä. \"Olen kuullut kerrottavan, että tuon vuoren kätköluolissa\nasustaa mahtava noita ja tuo pilvi lienee noidan kutsuman pahanhengen\nusvavarjo.\"\n\n\"Sinussa on yhä synnynseutusi, Tessalian luonteenomaista haaveilua\",\nGlaukus virkkoi, \"ja sinä itse olet kummallinen sekotus tunnetta ja\nmonimutkaista taikauskoa.\"\n\n\"Pimeässä olemme aina taikauskoisia\", Nydia vastasi. \"Sanohan\", hän\nlisäsi hetken vaijettuaan, \"sanohan, oi Glaukus, ovatko kaikki kauniit\ntoistensa näköisiä! Sanovat sinua kauniiksi ja Ionea myöskin. Ovatko\nteidän purteenne siis samanlaiset? En käsitä sitä oikein, mutta kaipa\nniin on laita.\"\n\n\"Sen suurempaa vääryyttä et voi Ionelle tehdä\", Glaukus vastasi\nnaurahtaen. \"Me emme muistuta toisiamme vähääkään! Ionen tukka on\ntumma, minun vaalea, Ionen silmät ovat -- niin, minkäväriset, Ione? --\nEn voi nähdä! Käännyhän tännepäin. Ah, ovatko ne mustat? -- eivät, ne\novat liiaksi lempeät. Ovatko ne siniset? -- eivät, ne ovat liiaksi\nsyvät, niissä väikkyvät kaikki auringonvalon värit. -- En tajua niiden\nväriä. Mutta minun, Nydia kulta, ovat harmaat, ja loistavat vain kun\nIone niihin katsahtaa. Ionen posket --.\"\n\n\"En käsitä sanaakaan kuvauksestasi\", Nydia keskeytti. \"Minä ymmärrän\nvain, ettette muistuta toisianne, ja se ilahuttaa minua.\"\n\n\"Miksi niin, Nydia\"? Ione kysyi.\n\nNydia punastui lievästi. \"Koska\", hän alkoi kylmästi, \"olen aina\nkuvaillut mielessäni teidät erinäköisiksi ja on aina mieluista kuulla,\nettei ole erehtynyt.\"\n\n\"Ja mihinkä olet Glaukusta verrannut?\" Ione kysyi lempeästi.\n\n\"Soittoon\", Nydia vastasi maahan katsellen.\n\n\"Olet oikeassa\", Ione ajatteli itsekseen.\n\n\"Ja mihinkä vertaat Ionea?\"\n\n\"En voi vielä sanoa\", sokea tyttö vastasi. \"En ole tuntenut häntä vielä\nkyllin kauan voidakseni löytää hänelle sopivaa vertauskohtaa.\"\n\n\"Minä sanon sen sinulle\", Glaukus virkkoi innoissaan. \"Hän on kuin\naurinko, joka lämmittää -- kuin aalto, joka virkistää.\"\n\n\"Aurinko polttaa joskus ja aaltoon toisinaan hukkuu\", Nydia vastasi.\n\n\"Ota nämä ruusut\", Glaukus sanoi, \"niiden tuoksusta sinä tunnet Ionen.\"\n\n\"Ah, ruusut kuihtuvat!\" napolitar virkahti ilakoiden.\n\nTällaisessa haastelussa hetket kuluivat -- rakastuneet olivat\nonnellisia, sillä lempi hymyili heille; sokea tyttö yksin tunsi sen\nkolkkouden -- sen tuskat -- kateuden ailut ja pistot.\n\nVeneen liukuessa eteenpäin Glaukus tarttui taas lyyraan ja siveltyään\nsen kieliä hyväilevin sormin hän kajahutti niin rohkean ja iloisen\nlaulun, että Nydiakin heräsi haaveistaan ja huudahti ihastuksesta.\n\n\"Näethän, lapseni!\" Glaukus huudahti, \"että minä osaan loihtia esiin\nlemmen oikean luonteen ja että olin väärässä sanoessani, ettei onni voi\nolla iloista. Kuule, Nydia! Kuule, rakas Ioneni! Ja kuulkaa!\"\n\n        _Venuksen synty_.\n\n              1.\n\n    Kuni tähtönen taivaan heljän,\n      Kuni unelma ihmemaan,\n    Nous laineista siintävän seljän\n      Iki-Lemmetär hurmassaan.\n    Ja hymyten taivas hohti\n    Nyt kumpuja Kypron kohti,\n    Ja metsät hiljaa huohui,\n    Ja elämä uusi kuohui\n    Nyt runsasna, riemuiten\n    Maan suonissa syttyen.\n          Terve, terve, oi sullen!\n    Nuo aallokot värjyvät, aavat,\n      Nuo pilvyet puuntavat,\n    Ne loistonsa sulta saavat,\n      Ne eloas tulvivat.\n          Terve, terve, oi ootetullen!\n    Sä siivin kiitäen kirkkain\n      Tulit tienoilta läntisen,\n    Maan lapsille lohtua virkkain\n      Ja tenhoja taivaitten.\n    Sua varjossa kaukorantain\n      Ajan impyet oottivat,\n    Ens suukon sinulle antain\n      Sun lemmityks lausuivat.\n\n              2.\n\n    Kuin simpukka venhossansa\n      Hän loistavi helmenä sen!\n    Se valavi purppuratansa\n      Lumirinnallen, poskillen\n    Ja käsillen hohtavillen,\n    Hämihehkuhun syttyvillen.\n    Ja venho se hiljaa ees\n      Ui laineilla liekkuen,\n    Valo väikkyen verhoo sees\n      Tuon taivahisen.\n          Terve, oi terve sullen!\n    Sun oomme me, iäti sun;\n      Joka liikkuva vehryt lehti,\n      Joka laine mi elää ehti,\n      Joka huokaus tuulten\n      Joka hymyily huulten\n    Sun suomaas on, siunatun.\n\n              3.\n\n    Ja sinä, sä armaani ainoinen,\n    Kun silmihis suloihin katselen,\n    Niin syntyvän silloin uudelleen\n    Nään Venuksen katsehes seijanteen,\n    Hän luomies kehdossa kirkasna hohtaa;\n      Kas, nyt hän esihin ennättäy\n      Ja täydessä loistossa luokseni käy.\n          Terve, oi sullen!\n    Niin, nousevi hän kuni helmasta veen\n    Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen,\n    Lumot kaunon mi kohtaa.\n    Hän nousevi niin kuni helmasta veen,\n    Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen.\n          Venus, terve, oi, sullen!\n\n\n\n\n3 LUKU.\n\nHartaushetki.\n\n\nApekides ja natsarealainen olivat saapuneet Sarnuksen rannalle. Tuo\njoki, joka nyt on ehtynyt pieneksi puroksi, virtasi muinoin iloisena\nmereen, kantoi aalloillaan lukemattomia laivoja ja sen kalvoon\nkuvastuivat Pompeijin puutarhat, viiniköynnökset, palatsit ja\ntemppelit. Sen meluisimmilta ja vilkkaimmilta kujilta Olintus poikkesi\npolulle, joka vei jonkun matkan päähän rannasta olevaan siimeiseen\nlehtoon. Tämä lehtokuja oli iltaisin pompeijilaisten mielipaikka, mutta\nkuumina ja touhukkaina päivänhetkinä se oli autio, ja silloin siellä\ntapasi vain joitakuita leikkiviä lapsia, jonkun mietiskelevän\nrunoilijan tai jonkun kinastelevan filosofiparin. Eteläisimmässä\nkolkassa näki pyökkipuu-istutuksia, niiden lehvistö oli mitä\nmoninaisimpiin ja herkullisimpiin muotoihin leikelty. Tuhansia\nerilaisia kuvioita siellä näki, tuossa fauneja ja satyreja esittäviä,\ntässä on Egyptin pyramidia jäljitelty, tuolla näet lehvistöön leikatun\njonkun huomatun tai arvokkaan kaupunkilaisen nimen. Sillä huono maku on\nyhtä vanha kuin hyväkin. Ja Hackneyssa ja Paddingtonissa sata vuotta\nsitten eläneet korkotuloiset kauppiaat eivät osanneet uneksiakaan,\nettä he olivat saaneet mallit omiin pyökki-istutuksiinsa Rooman\nsilotetuimmalta aikakaudelta, Pompeijin puutarhoista ja pyylevän\nPliniuksen huvilasta.\n\nTämä puistikko oli nyt, keskipäivän auringonsäteitten pudotessa\nkohtisuoraan kuihtuneiden lehtien lomitse, aivan tyhjä -- ja vain\nOlintuksen ja papin muodot siellä rikkoivat autiuden. He istahtivat\npuitten lomaan asetetulle penkille; joelta, jonka aallot välkkyen\nsoluivat heidän editseen, tuntui vieno tuulenhenki. Istujat olivat\nomituinen pari: toinen nuorimman uskonnon tunnustaja -- toinen mailman\nvanhimman uskonnon pappi.\n\n\"Oletko ollut onnellinen senjälkeen kun minut niin äkkiä jätit?\"\nOlintus kysyi. \"Onko sielusi saanut rauhan tuossa papillisessa\npuvussasi? Oletko Jumalan ääntä kaivatessasi löytänyt lohdun Isiksen\noraakkelin kuiskauksesta? Huokauksesi, surullinen, tuijottava katseesi\nvastaavat minulle samaa mitä olen itsekseni aavistellutkin.\"\n\n\"Ah\", Apekides vastasi väsyneesti. \"Sinä näet edessäsi onnettoman ja\nmusertuneen miehen! Nuoresta alkaen olen uneksinut hyveen ihanteista.\nOlen kadehtinut niiden miesten pyhyyttä, jotka kallioluolissa ja\nyksinäisissä temppeleissä ovat saaneet tuta ylimaallista kosketusta.\nPäiväni ovat kuluneet kuumeisiin ja turhamaisiin toiveihin, yöni\nhaihtuneet ilkamoiviin, mutta juhlallisiin näkyihin. Erään petturin\nsalaperäiset viittaukset saivat minut houkutelluksi pukeutumaan näihin\nvaatteisiin -- koko olentoni (tunnustan sen sinulle suoraan) on\njoutunut kapinaan itsensä kanssa siitä mitä olen nähnyt ja mihinkä olen\njoutunut mukaan! Totuutta etsiessäni minusta onkin tullut valheen\npalvelija. Samana iltana, jolloin viimeksi toisemme tapasimme, minua\nkannusti uusi toivo, jonka tuo sama petturi oli minussa herättänyt,\npetturi, joka minun olisi pitänyt jo paremmin tuntea. Minä olen --\nmutta älkäämme puhuko siitä -- riittää, kun sanon, että olen ollut\najattelematon ja valapatto. Verho on nyt ainaiseksi silmiltäni\npoistunut. Olen huomannut kehnoksi sen, jota ennen puolijumalana\nkunnioitin. Mailma mustenee silmissäni. Olen vajonnut surun syvimpään\nalhoon. En tiedä enää, onko jumalia, olemmeko vain kohtalon\nleikkikaluja, odottaako meitä tämän rajotetun ja raskaan nykyisyyden\njälkeen tuho vai uusi elämä; kerro minulle uskostasi; pelasta minut\nnäistä epäilyksistä, jos siihen pystyt.\"\n\n\"En ihmettele\", natsarealainen vastasi, \"että olet harhateille joutunut\nja että sinulla on epäilyksesi. Kahdeksankymmentä vuotta sitten ei\nihmisellä vielä ollut selvää varmuutta Jumalasta tai haudantakaisesta\ntulevaisuudesta. Niille, joilla on korvat kuulla, ovat uudet totuudet\nselvinneet -- taivas, todellinen Olympos, on auennut niille, joilla on\nsilmät. Katso siis ja kuule!\"\n\nJa sellaisen miehen vakavuudella, jolla itsellä on luja usko ja into\nkäännyttää muita, natsarealainen selitti Apekideelle pyhän kirjan\ntotuuksia. Hän kertoi Kristuksen kärsimyksistä ja ihmeistä; hän itki\npuhuessaan. Hän siirtyi sitten taivaaseenastuneen Vapahtajan kunniaa\nkuvaamaan ja selittämään ilmotuksen ennustuksia. Hän kuvaili vain\nhyveelle pyhitettyä puhdasta, aistitonta taivasta -- sitä tulta ja\ntuskaa, mikä on synnin ja rikoksen palkka.\n\nPakanuuden kannattajissa ei ollut läheskään sellaisia epäilyjä Jumalan\nihmiskuntaa pelastavan uhritoimen mittaamattomuudesta kuin myöhemmin\nkääntyneissä. Pakana oli tottunut uskomaan, että jumalat elivät\nmailmassa, että he olivat saaneet inhimilliset muodot, että heillä oli\ninhimillisiä intohimoja, tekivät työtä ja saivat tuta onnettomuutta\nkuten ihmisetkin. Eikö Alkmenen poika,[34] jonka alttarit lukuisissa\nkaupungeissa suitsuivat pyhää vihkisavua, ollut sankaritöitään\nsuorittanut ihmiskunnan parhaaksi? Eikö suuri dorilainen Apollo ollut\nmennyt hautaan sovittamaan mystillistä rikosta? Nuo taivasten jumalat\nolivat olleet mailman lainsäätäjiä ja hyväntekijöitä, ja kiitollisuus\noli ihmisen johtanut niitä palvomaan. Senpätähden pakanasta ei\ntuntunutkaan uudelta eikä oudolta oppi, että Kristus oli tullut\ntaivaasta, että kuolemattomasta oli tullut kuolevainen ja että hän oli\nottanut kestääkseen kuoleman tuskan. Ja päämäärä, jonka takia Hän kärsi\nja kesti, tuntui Apekideestä suunnattomasti ihanammalta kuin ne\npyrkimykset, jotka olivat vanhan käsityksen jumalat saaneet manalassa\nkäymään ja kuoleman kujia kulkemaan! Eikö ollut todella jumalan\narvoista laskeutua tänne valituksen laaksoihin hälventämään pilvet,\njotka peittivät tulevaisuuden synkkää vuorta -- ratkaisemaan viisaitten\nepäilyt -- muuttamaan haparoinnin varmuudeksi -- omalla esimerkillä\nopettamaan hyveellistä elämää -- esiintymisellään selittämään haudan\narvotuksen -- ja todistamaan, ettei hengen kuolemattomuusjano ole\nturhan tavottelua! Tässä juuri oli noiden mainioiden miesten päätuki\nheidän yrittäessään parantaa ihmiskunnan tilaa. Ei mikään niin herkytä\nihmisylpeyttä ja inhimillisiä toiveita kuin usko tulevaan tilaan eikä\nmikään ole sotkuisempaa ja hämärämpää kuin pakanaviisaitten tätä\nsalaperäistä kysymystä koskevat selitykset. Apekides oli jo aikoja\nsitten huomannut, että filosofien usko ei ollut joukkojen uskoa, että\njos he salaisesti uskoivatkin jumalallisempaan voimaan, eivät he\npitäneet viisaana tehdä tätä uskoa yleiseksi. Hän oli myöskin\nhuomannut, että papitkin ivasivat sitä uskoa, josta he rahvaalle\npuhuivat, että jonkun ja joukon käsitykset eivät koskaan olleet yhtä.\nMutta tämä uusi usko tuntui hänestä yhdistävän toisiinsa kaikki,\nfilosofin, papin, kansan, sanansaarnaajat ja uskovaiset; he eivät\nkiistele ja väittele kuolemattomuudesta, he haastavat siitä selvänä ja\nvarmana asiana; lupauksen suurenmoisuus häikäisi hänet, sen lohdunsanat\nrauhottivat. Kristinusko sai ensimäiset kannattajansa syntisten\njoukosta. Monet sen vanhimmista ja marttyyreistä olivat saaneet tuta\npaheellisen elämän katkeruutta, eivätkä sen väärät tarjonnat enää\nvoineet houkutella heitä vakaan ja puhtaan hyveen poluilta. Kaikki\ntämän onnellistuttavan uskon vakuutukset vaativat katumusta -- ne\nolivat aivankuin rikollisia ja synnintuntoisia varten! ja se voimakas\nhäpeäntunne, jonka Apekideessa hänen viimeaikaiset irstailunsa olivat\nherättäneet, teki hänet herkäksi omaksumaan uskon, joka piti pyhänä\ntällaista katumusta ja joka lupasi taivaan iloa kääntyneelle\nsyntiselle.\n\n\"Tule\", natsarealainen virkkoi huomatessaan sanojensa vaikutuksen,\n\"tule siihen hiljaiseen paikkaan, johon me kokoonnumme -- me harvat\nvalitut. Kuuntele siellä rukouksiamme, vakuuttaudu katuvien\nkyyneleittemme suoruudesta, ota osaa yksinkertaiseen uhriimme -- se ei\nole teuraseläimiä ja kukkaköynnöksiä, vaan se on sydämen alttarilla\nesitettyjä hurskaita ajatuksia. Kukat, joita me uhraamme, ovat\nlakastumattomia -- ne kukkivat vielä silloinkin, kun meitä ei enää ole;\nniin, ne seuraavat meitä haudan tuolle puolelle, ne puhkeavat uuteen\nkukkaan taivaassa jalkojemme juureen, niiden ikuinen tuoksu ihastuttaa\nmeitä, sillä ne ovat hengen kukkia; ne uhrit ovat voitettuja kiusauksia\nja kaduttuja rikkomuksia. Tule, ah, tule! Älä hukkaa hetkeäkään;\nvalmistaudu tästä alkaen tuohon suureen, tärkeään siirryntäpäivään,\npimeästä valoon, surusta iloon, rikollisesta kuolemattomaan! Tänään on\nJumalanpojan päivä, päivä, jota me vietämme juhlana. Vaikka me\ntavallisesti kokoonnummekin öiseen aikaan, on meitä jo nytkin jokunen\nkoolla. Mikä ilo ja riemu meidät täyttääkään, kun me saamme viedä\nkadonneen lampaan pyhään laumaan!\"\n\nApekideesta, jonka luonne pohjaltaan oli niin puhdas, tuntui Olintuksen\nesiintymisessä olevan jotakin erikoisen jaloa ja hyvänsuopaa -- siinä\noli hänestä henki, joka tunsi oman onnensa toisen onnesta -- ja jonka\nsuurena päämääränä on vain uusia tovereita johtaa ikuiseen autuuteen.\nHän oli liikutettu, pehminnyt, voitettu. Hän ei ollut kyllin rohkea\njäämään yksin; myöskin uteliaisuutta sekaantui hänen puhtaampiin\najatuksiinsa -- hän halusi lähemmältä katsella niitä menoja, jotka huhu\ntiesi kuvata niin mustiksi ja eriskummallisiksi. Hän mietti hetken,\nkatsahti papilliseen pukuunsa, ajatteli Arbakesta, värähti kauhusta,\nnosti katseensa natsarealaisen kirkkaaseen otsaan; siinä mies,\njoka on huolissaan ja tuskissaan -- vain hänen hyvästään, hänen\npelastuksestaan. Hän kietoi vaipan ympärilleen niin että se peitti\nkokonaan hänen muun pukunsa, ja sanoi: \"Vie minua, minä seuraan sinua.\"\n\nOlintus puristi iloisena hänen kättään, ja sitten he astelivat joen\nrannalle, hypähtivät erääseen veneeseen, jommoisia tällä rannalla\noli aina saatavissa. Vene lykättiin vesille; auringolta suojaava\nkangasverho esti ketään heitä huomaamasta; nopeasti he kulkivat virtaa\nalas. Eräästä heidän ohitseen lipuvasta veneestä kuului hempeää\nsoittoa; veneen kokka oli kukin koristeltu; -- se kulki merelle päin.\n\"Noin\", Olintus virkkoi surullisena \"noin kulkevat nautintoa\ntavottelevat huolettomina ja aavistamatta pettymyksiään suurelle\nvaltamerelle myrskyyn ja haaksirikkoon! Me sivuutamme heidät, ja\nsaavumme rauhallisesti ja huomaamatta rauhan maahan.\"\n\nApekides nosti päänsä ja huomasi auringon verhon aukosta erään noista\niloisista veneessäolijoista -- se oli hänen sisarensa. Rakastuneet\nolivat juuri sillä huvimatkalla, josta aijemmin olemme jo puhuneet.\nPappi huokasi ja vaipui jälleen tuhdolleen. He saapuivat rannalle,\njolla esikaupunkimaisesti matalat ja vähäpätöiset huonerivit ulottuivat\naivan vedenpartaalle saakka. Noustuaan maihin ja sidottuaan veneen\nOlintus kuljetti pappia oikeata katusokkeloa pitkin ja vihdoin he\nsaapuivat erään naapureitaan tavallista suuremman rakennuksen lukitulle\novelle. Olintus koputti kolmasti -- ovi aukeni ja sulkeutui heti kun\nApekides johtajineen oli astunut kynnyksen yli sisään.\n\nHe kulkivat aution atriumin kautta ja saapuivat suurehkoon huoneeseen,\njohonka oven sulkeuduttua heidän jälkeensä pääsi valoa vain pienestä\novenpäällisestä ikkunasta. Mutta ennenkuin he astuivat sisään, sanoi\nOlintus ovelle naputtaessaan: \"Rauhaa teille!\" Ääni vastasi sisältä:\n\"Rauhaa keille?\" \"Uskoville!\" Olintus vastasi ja ovi aukeni.\nKaksi- tai neljätoista henkilöä istui puoliympyrässä puuhun veistetyn\nristiinnaulitun edessä, vaijeten, ajatuksiin vaipuneina.\n\nOlintuksen astuessa huoneeseen he katsahtivat häneen sanaakaan\nvirkkamatta. Ennenkuin heitä puhutteli, natsarealainen polvistui, ja\nhänen huultensa liikkeistä ja ristiinnaulitun kuvaan suunnatuista\nkatseista Apekides tiesi, että hän rukoili. Kun tämä oli ohi, kääntyi\nOlintus läsnäolevien puoleen ja sanoi: \"Miehet ja veljet, älkää\nhämmästykö, vaikka tuonkin mukanani Isiksen papin. Hän on tähän asti\nelänyt sokeitten parissa, mutta pyhä henki on hänet valaissut -- hän\ntahtoo nähdä, kuulla ja oppia.\"\n\n\"Tapahtukoon niin\", muuan joukosta sanoi; ja Apekides huomasi puhujan\nvielä nuoremmaksi, kuin hän itse olikaan, tälläkin oli elähtäneet ja\nkalpeat piirteet, syvälle painuneet silmät ilmaisivat niinikään\nuupumatonta ja kuumeista henkistä ponnistelua.\n\n\"Tapahtukoon niin\", toinen ääni toisti. Joka näin puhui oli myöskin\nvasta mieheksi tullut; hänen ruskea ihonsa ja aasialainen asunsa\nilmaisivat hänet Syyrian pojaksi -- hän oli nuorempana ollut tavallinen\nrosvo.\n\n\"Tapahtukoon niin\", kolmas ääni kuului. Ja kääntyessään ääntä kohden\npappi näki edessään pitkä- ja harmaapartaisen, vanhan miehen, jonka hän\ntunsi rikkaan Diomedeen orjaksi.\n\n\"Tapahtukoon niin\", koko joukko yhtaikaa toisti. -- Siinä oli miehiä,\njotka kahta poikkeusta lukuunottamatta olivat kansan alhaisoa.\nNäiksi poikkeuksiksi Apekides huomasi erään kaartinupseerin ja\naleksandrialaisen kauppiaan.\n\n\"Emme vaadi\", Olintus alkoi, \"emme vaadi sinulta vaitiolon lupausta.\nEmme vaadi sinulta valoja (niinkuin aremmat veljistämme tahtoisivat),\nvaloja, ettet meitä kavalla. Tosin ei ole mitään selvää lakia meitä\nvastaan, mutta joukko verenhimoisempana omia hallitsijoitaan vaanii\nmeidän henkeämme. Niin, veljeni, eikö silloinkin kun Pilatus vielä\nepäröi, eikö kansa silloin kiljunut: 'Ristiinnaulitse Kristus!' Mutta\nme emme ole huolissamme turvallisuudestamme. Kavalla meidät joukolle,\npetä meidät jos tahdot -- me olemme valmiit kuolemaan -- iloisina me\nkäymme jalopeuran kynsiin ja kidutuksen tuskaan -- me uhmaamme haudan\nkummoa, ja mitä kuolema on rikolliselle, se on kristitylle ikuisuus.\"\n\nHeikko hyväksynnän mutina kuului joukosta.\n\n\"Tulet luoksemme tutkivana, palaa kääntyneenä! Uskontomme? -- sinä näet\nsen. Tuo risti on meidän ainoa kuvamme, tuo kirja sisältää Kereemme ja\nEleusiksemme salaisuudet. Hyveemme? -- se on meidän elämäämme!\nRikollisia olemme kaikki olleet; kuka meitä nyt voi jostain rikoksesta\nsyyttää? Meidät on kaste entisestä pessyt. Mutta mikään ei ole omaa\nansiotamme; kaikki on Jumalan. Tule tänne, Medon\", hän puhutteli orjaa,\njoka kolmantena oli puoltanut Apekidestä, \"sinä olet joukkomme ainoa,\njoka et ole vapaa. Mutta taivaassa viimeinen on ensimäinen; ja niin on\nmeidänkin keskuudessamme. Avaa nyt kirja, lue ja selitä.\"\n\nTarpeetonta lienee meidän pitemmältä seurata Medonin lukemista ja\nkokouksen kulkua. Nuo siihen aikaan niin oudot ja uudet opit ovat nyt\njo tarpeeksi tutut. Kahdeksantoista vuosisadan aikana olemme saaneet\ntutustua raamatun henkeen ja Kristuksen elämään. Ja meistä pakanapapin\nepäilykset ehkä tuntuisivat liian kummallisilta ja sangen vähän\nopettavilta ne selitykset, joita oppimattomat, karkean yksinkertaiset,\nvain sisäisestä vakaumuksestaan tietoiset miehet antoivat.\n\nMutta sitten seurasi jotain sellaista, mikä ankarasti järkytti\nnapolilaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kuultiin heikkoa naputusta\novelta; tunnussanat vaihdettiin, ovi avattiin, ja kaksi lasta, joista\nvanhempi tuskin oli vielä seitsemäänsä täyttänyt, astui arkaillen\nsisään. He olivat talon isännän lapsia, saman synkän ja kovettuneen\nsyyrialaisen, jonka nuoruus oli kulunut hurjisteluissa ja veritöissä.\nSeuran vanhin (sama vanha orja) levitti heille sylinsä, he syöksyivät\nsuojelijansa käsille -- painuivat hänen rinnoilleen ja heidän häntä\nhyväillessään hänen kovat piirteensä lientyivät. Ja nyt nuo rohkeat ja\ntuliset miehet, nuo kohtalon kolhimat, elämän rajutuulten pieksämät\nmiehet, jotka olivat lujasti panssaroituneet uhmaamaan koko mailmaa,\nvalmiit kidutusta kärsimään ja asestetut kuolemankin voittamaan --\nmiehet, jotka olivat kuviteltavimman jyrkkänä vastakohtana herkille\nhermoille, pehmeille sydämille, nuoruusiän hennolle hauraudelle, samat\nmiehet nyt ympäröivät lapset, hyväilivät näiden sileätä otsaa, ja\nheidän partahuulensa vääntyivät lapsekkaaseen ja isälliseen hymyyn.\nVanhus aukaisi käärökirjan uudelleen ja pani lapset sanelunsa mukaan\nkertaamaan saman rukouksen, jonka mekin hiljaa itseksemme toistamme\nHerralle ja jonka vielä nytkin opetamme lapsillemme. Sitten hän kertoi\nheille yksinkertaisin sanoin Jumalan lapsiin kohdistuvasta rakkaudesta,\nkertoi, ettei varpunenkaan putoa maahan Hänen sitä näkemättä. Tämä\nmiellyttävä tapa opettaa lapsia säilyi kauan ensimäisessä kirkossa,\nmuisteltiin sanoja: \"Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä\nkieltäkö heitä!\" Ja tästä ehkä johtui se taikauskoinen harhaluulo,\njonka mukaan natsarealaisia syytettiin samasta rikoksesta, jonka he\nvoitokkaina selviydyttyään viskasivat juutalaisten niskoille, että he\nnäet inhottavien uskonnollisien menojensa yhteydessä salaa uhrasivat\nlapsia.\n\nVakava syyrialainen isä näytti lapsiensa viattomuudesta johtuneen\najattelemaan nuoruusvuosiensa elämää -- ennenkuin rikokset olivat sen\ntahranneet.\n\nHän tarkkasi vakavin katsein heidän nuorten huultensa liikkeitä. Hän\nhymyili, kun he nöyrinä kertasivat pyhät sanat; ja kun lukeminen oli\nloppunut ja he vapaina ja iloisina hypähtivät hänen polvelleen, painoi\nhän heidät rintaansa vasten, suuteli heitä yhä uudestaan ja uudestaan\nja kyynelet vierivät hänen poskilleen -- kyynelet, joiden alkulähteelle\noli mahdotonta päästä, niin sekaantunut oli ilo suruun, katumus\ntoivoon, tieto omasta kurjasta entisyydestään rakkauteen lapsiinsa.\n\nKuten sanoin, tässä näyssä oli jotakin, mikä erikoisesti liikutti\nApekidestä; ja vaikeata todella on löytää muotoa, joka paremmin sopisi\nhyvään perustuvalle uskonnolle, selvemmin toisi esille perhe-elämän\ntunnealoja ja voimakkaammin liikuttaisi ihmisrinnan herkimpiä kieliä.\n\nSilloin avautui hiljaa huoneen sisäovi, ja huoneeseen astui\nsauvatukinen, vanha mies. Koko seurakunta nousi seisomaan; jokaisen\nkasvoille levisi syvän kunnioituksen piirre, ja tarkastaessaan\nvanhuksen piirteitä Apekideskin tunsi vastustamatonta kiintymystä\nhäneen. Ei kukaan voinut noihin kasvoihin katsoa niihin ihastumatta;\nsillä jumalallinen hymy niistä säteili, Jumalan rakkaus oli niissä\nmuodon saanut -- ja tämän hymyilyn kunniakehä oli hänen kasvoilleen\njäänyt.\n\n\"Jumala olkoon kanssanne, lapseni!\" vanhus virkkoi kohottaen kätensä ja\nhänen puhuessaan kapusivat lapset hänen polvilleen. Hän istui penkille\nja he kietoutuivat hänen rinnoilleen. Oli ihanaa katsella elämän\näärimäisyyksien noin toisiinsa yhtyneinä -- puron, joka juuri\nlähteestään iloisena pulppuaa ja juhlallisen, ikuisuuden valtamereen\nvirtaavan kymen! Niinkuin painuvan päivän hämärässä maa ja taivas\nnäyttävät sulavan yhteen ja esineitten ääriviivat vain hahmoina näkyvät\nja vuorenhuiput kätkeytyvät usvapilveen; samoin tuntui tuon hyvänsuovan\nvanhuksen hymykin kaikki koossaolijat kirkastavan, poistavan ikäeron,\nluovan lapsuuteen ja miehenikään sitä taivaan valoa, jonka yhteyteen\nvanhuus pian toivoo pääsevänsä.\n\n\"Isä\", Olintus virkkoi, \"sinä, johon Vapahtajan ihmetyö on vaikuttanut,\n-- sinä, joka olet haudasta noussut Hänen armonsa ja Hänen voimansa\nelävänä todistajana -- katso! Tässä on joukossamme vieras, uusi lammas,\njoka laumaamme liittyy.\"\n\n\"Siunaan hänet\", vanhus sanoi. Joukko väistyi. Apekides lähestyi kuin\nvaiston työntämänä, hän lankesi polvilleen hänen eteensä, vanhus laski\nkätensä papin päälaelle ja siunasi hänet, mutta ei ääneen. Hänen\nhuulensa liikkuivat, silmät katsoivat ylös, ja kyynelet -- sellaiset\nkyynelet, joita vain hyvät ihmiset vuodattavat toiselle onnea\ntoivottaessaan -- vierivät hänen poskiaan pitkin.\n\nLapset seisoivat kääntyneen vieressä. Hänen sydämensä oli kuin näiden\n-- hän oli tullut heidän kaltaisekseen -- Taivaan valtakuntaan\npäästäkseen.\n\n\n\n\n4 LUKU.\n\nMihinkä kulkee rakkauden virta -- mihin?\n\n\nKun nuoret sydämet saavat esteittä toisiaan rakastaa, ovat päivät kuin\nvuosia -- kun päivä paistaa ja suunta on selvä -- kun niiden lempi on\nonnellista ja molemminpuolista. Ione ei salannut enää Glaukukselta\nsitä kiintymystä, mitä tunsi häneen, ja nyt he eivät enää muusta\npuhuneetkaan kuin lemmestään. Nykyhetken hurman yllä väikkyivät\ntulevaisuustoiveet kuin kirkas taivas keväisten ketojen päällä. He\nkulkivat lohdullisissa ajatuksissaan kauas ajanvirran mukana, he\nsuuntasivat matkansa välittämättä kohtalon laatimasta merikartasta, he\nelivät päivän odottaakseen uutta aamua. Heidän nuorille sydämilleen\nsurut ja kuolema olivat tuiki tuntemattomia. Ehkä he rakastivat\ntoisiaan sitäkin enemmän, koska olosuhteet eivät tarjonneet\nGlaukukselle muuta tavoteltavaa kuin lempeä, koska vapaan valtion\nkansalaiselle ominaisia intohimoja ei tällä atenalaisella ollut, koska\nhänen synnyinmaansa ei voinut hänelle tarjota mitään valtiollista\ntyöalaa, koska hänessä ei ollut kunnianhimoakaan rakkauden tasaajana ja\nsenpätähden hänen henkensä ja sydämensä olivat niin tulvillaan vain\nlempeä. Heistä tuntui elämän rautakausi todella kultaiselta, heidän\ntehtävänään oli vain elää ja lempiä.\n\nPintapuolisesta tarkkaajasta, jota vain voimakaspiirteiset ja räikeästi\nsivellyt luonteet miellyttävät, tuntuvat tämäntapaiset rakastuneet\nliian jokapäiväisiltä. Sellaisten luonteitten kehityksestä, jotka\ntahallaan esitetään tavallisiksi, puuttuu lukijan mielestä\nerikoisuutta, ja ehkä todella teen näiden rakastuneiden luonteista\nepätodellisen kuvan, kun en selvemmin väritä heidän yksilöllisiä\nominaisuuksiaan. Mutta ehkä myöhemmin viivähdän hetkeksi heidän\nonneauhkuvan kuvansa edessä, silloinkun he saavat tuta sen hirveän\nonnettomuuden ensi iskut, jota kohden he nyt kulkevat ja johon he ovat\nniin vähän valmistuneet. Heidän nykyinen hempeän iloinen elämänsä on\nmahdollisimman jyrkkänä vastakohtana sallimuksen myöhemmille oikuille.\nEipä paljoa välitetä kukattomasta, hedelmättömästä tammesta, jonka luja\nydin ja vahva runko kestää myrskyn, mutta huolehditaan kyllä myrtin\nhennoista oksista ja viiniköynnöksen heikoista karhista.\n\nOli elokuun puolitaival -- seuraavaksi kuuksi oli heidän häänsä\nmäärätty ja Glaukuksen oven pihtipielet olivat jo köynnöksin\nkoristellut ja joka yö hän vei Ionen oven eteen uhkeita uhrilahjoja.\nHäntä ei nähty enää entisten iloisten toveriensa parissa, hän eli vain\nIonen seurassa. Aamupäivin he paistattivat päivää ja soittivat ja\nlauloivat; iltaisin he jättivät kaupungin iloisen humun ja lähtivät\nveneretkelle merelle tai kuljeskelivat kohtalokkaan Vesuviuksen\nvehmailla, viinitarhapeitteisillä rinteillä. Ei merkkiäkään enää\nmaanjäristyksestä, huolettomat pompeijilaiset unohtivat vallan, että he\nolivat saaneet lähestyvästä tuomiostaan niin hirveän varotuksen.\nPakanallisen taikauskonsa sokaisemana Glaukus kuvitteli tuota\nmaanjäristystä jumalien lähettämäksi pelastamaan, ellei juuri häntä,\nniin ainakin Ionen. Hän toimitti kiitosuhreja tämän uskonsa pyhäköissä\nja Isiksenkin alttarin hän köynnöksin koristutti. Muistellessaan\nhehkuvaa ja elävää marmorikuvaa hän häpesi sitä vaikutusta, mikä sillä\noli ollut häneen. Hän ymmärsi nyt hyvin, että kaikki oli ollut vain\nihmisen keksimää taikuutta; sillä tulos vakuutti hänelle, ettei\njumalattaren vihaa siinä ilmennyt.\n\nArbakeen he olivat kuullet vielä elävän. Sairasvuoteella maaten hän\nvähitellen toipui siitä iskusta, jonka hän oli saanut. Hän jätti\nrakastavat rauhaan. Mutta itsekseen hän hautoi koston hetkeä ja\nsuunnitelmia.\n\nAamuisin Ionen kotona ja iltaretkilläkin Nydia oli heidän alituinen ja\nusein ainoakin toverinsa. He eivät huomanneet sitä salaista tulta, joka\ntyttörukkaa kulutti. Se tavaton rohkeus, jolla hän sekaantui heidän\nkeskusteluunsa, hänen omituiset, usein itsepäiset oikkunsa jätettiin\nhuomioittamatta kun muistettiin, minkä palveluksen hän oli heille\ntehnyt ja kuinka säälittävä hän onnettomuudessaan oli. Heidän\nkiintymyksensä häneen teki vieläkin suuremmaksi koko hänen olentonsa\nomituisuus, nopeat vaihtelut hurjasta kiihkosta kärsivään lempeyteen --\nsekotus suurta tietämättömyyttä ja kehittynyttä älyä -- herkkyyttä ja\nkovuutta -- lapsen tahatonta iloisuutta ja naisen kylmää ylväyttä.\nVaikka hän ei tahtonutkaan ottaa vastaan hänelle tarjottua vapautta,\nsai hän kuitenkin aivan vapaasti liikkua, mennä minne halusi, hänen\nsanojaan ja tekojaan ei moitittu eikä sidottu; ihmiset tunsivat tuota\nkovanonnen kolhimaa, herkästi loukkaantuvaa tyttörukkaa kohtaan samaa\nhuoltavaa ja ymmärtävää osanottoa mitä äiti tuntee sairaloista ja\nheikkoa lastaan kohtaan -- he varoivat käyttämästä minkäänlaista\npakkoa, silloinkin kun se olisi ollut hänen hyväänsä. Hän käytti\nsaamaansa vapautta riistäytymällä irti niiden orjien hoivasta, jotka\noli häntä palvelemaan määrätty. Nytkin niinkuin aijemmin suojattomina\npäivinäänkin hän kulki yksin vilkkaita katuja pitkin ainoana\nohjaajanaan ohut sauvansa. Oli todella ihmeellistä huomata, kuinka\nnotkeasti ja varmasti hän osasi välttää uhkaavan vaaran ja kuinka\nhelposti hän löysi tiensä kaupungin sokkeloisimmissakin osissa. Mutta\nhänen suurimpia nautintojaan oli edelleenkin käyskennellä Glaukuksen\npuutarhassa kukkia vaalien -- kukat ainakin palkitsivat hänen lempeän\nrakkautensa. Joskus hän uskalsi isäntänsä huoneeseenkin ja alotti\nkeskustelun, mutta useimmiten hän äkkiä sen katkaisi, sillä Glaukus\nkykeni nykyään puhumaan vain -- Ionesta, ja hänen huuliensa lausumana\ntuo nimi viilsi Nydian sydäntä. Usein hän katkerasti katui Ionen\nhyväksi tekemäänsä palvelusta -- usein hän sanoi itsekseen: \"Jos hän\nolisi langennut, ei Glaukus ehkä enää häntä rakastaisi\", ja synkät ja\nrumat ajatukset raastoivat hänen rintaansa.\n\nJaloa pelastustyötään suorittaessaan hän ei ollut kokenut vielä mitään\ntuskia eikä aavistanut mikä häntä odotti. Hän ei ollut sitä ennen\nkoskaan ollut mukana kun Glaukus ja Ione toisensa tapasivat, hän ei\nollut ennen huomannut, että sama ääni, joka hänelle puhui ystävyyttä,\nsaattoi toiselle huokua suurta lempeä. Sen tuskantunteen, joka oli\nhänen rintansa täyttänyt hänen huomatessaan, että Glaukus rakasti\ntoista, hän oli aluksi masentanut ja vaijentanut. Mutta vähitellen\nmustasukkaisuus alkoi saada yhä rajumman ja rajumman muodon; siihen\nsekaantui vihaa -- ja sisäiset äänet kuiskivat kostoa. Niinkuin näemme\npuunoksan kiinteän vihreän lehden tuulessa lepattavan ja maahan\npudonneen, kuihtuneen lehden liikehtivän nopeasti, äkkiä myrskyn mukana\nkohouvan ylös ilmoihin -- sinne tänne, levotonna, rauhatonna,\nniinpä onnellisten ja toivovien rakkauskin on vielä kokematon\nlentoyrityksissään -- myrskyn raivo on silloin vain leikintekoa! Mutta\nsydän, joka jo on elämän vihreän kevään kuluttanut, joka on toivoton,\njoka ei enää tunne kesää suonissaan, sellainen sydän on särkynyt ja se\njoutuu saman myrskytuulen heiteltäväksi, joka hellii vain veljiään.\nSilla ei ole tarjolla oksaa mihin tarttua, se ajelehtii paikasta\npaikkaan -- näin se kulkee myrskyn kynsissä, kunnes se on iäksi tomuksi\nmuuttunut.\n\nYksin kestetty nuoruusaika oli Nydiasta tehnyt ennenaikojaan kovan\nluonteen; ehkä se rietas, jumalaton elämäkin, jonka keskeen hän vasten\ntahtoaan oli joutunut, oli kiihottanut hänen intohimojaan, vaikkei se\nollutkaan hänen puhtauttaan tahrannut. Burbon mässäykset olivat\nherättäneet vain hänen inhoaan, egyptiläisen juhlat häntä kamottivat;\nmutta myrsky, joka kulki koskematta hänen ohitseen, oli ehtinyt kylvää\nhäneen sentään jonkun turmeluksen siemenen. Koska pimeässä mielikuvitus\nherkimmin liikkuu, oli tuon onnettoman tytön sokeus omansa hänessä\nkasvattamaan mitä hurjimpia ja sairaloisimpia lemmenhaaveiluja.\nGlaukuksen ääni oli ensikuulemalta kaikunut hänen korvissaan ihanalta\nsoitolta; toisen ystävällisyys oli syvästi vaikuttanut häneen. Kun\nGlaukus edellisenä vuonna oli ollut poissa Pompeijista, oli tyttö\naarteina sydämeensä kätkenyt jokaisen hänen lausumansa sanan. Ja kun\njoku kukkaistyttöraukalle kertoi, että hänen ystävänsä ja suojelijansa\noli Pompeijin loisteliaimpia ja hienoimpia nuoriamiehiä, oli hän aina\ntuntenut miellyttävää ylpeyttä muistellessaan häntä. Se toimikin, jonka\nhän oli Glaukukselta saanut nim. hoidella hänen kukkiaan, antoi vain\nlisää yllykettä hänen ajatteluilleen. Hän yhdisti hänen olemuksensa\nkaikkeen, minkä vain saattoi kuvitella todella ihanaksi, ja kun hän\nkieltäytyi selittämästä, minkälaiseen kuvaan hän vertasi Ionen\nkauneutta, tapahtui se osaksi siitä syystä, että hän oli jo Glaukukseen\nsoveltanut kaiken mahdollisen lempeän ja kauniin. Jos joku lukijoistani\non rakastanut juuri senikäisenä, että hän nyt sitä aikaa hymyten\nmuistelee -- aikana, jolloin mielikuvitus voittaa järjen, hän\nvarmaankin myöntää, että tuo rakkaus kaikista kummallisista ja\nsokkeloisista herkullisuuksistaan huolimatta oli paljoa alttiimpi\nmustasukkaisuudelle kuin mitkään myöhemmät lemmensuhteet. Sen syitä ei\nollut tarvis selittää; tiedän vain, että niin yleensä on laita.\nGlaukuksen palatessa Pompeijiin oli Nydia ehtinyt tulla vuotta\nvanhemmaksi. Kulunut vuosi suruineen, yksinäisine hetkineen,\nviettelyksineen oli voimakkaasti kehittänyt hänen henkeään ja\nsydäntään. Ja kun Glaukus viattomana sulki Nydian syliinsä pitäen häntä\nvielä täysilapsena, -- kun hän suuteli hänen pehmeitä poskiaan, kun hän\nkietoi kätensä hänen värähtelevän vartalonsa ympärille, tunsi Nydia\näkkiä, että se tunne, jota hän niin kauan ja viattomana oli vaalinut,\noli rakkautta. Päästyään Glaukuksen avulla irti kahleistaan --\ntotuttuaan häneltä turvaa hakemaan -- totuttuaan, vaikkapa vain\nhetkeksi hengittämään samaa ilmaa kuin hän -- tuuditeltuaan jo itseään\nyltäkylläisen sydämensä tuhansien onnellisten ja hurmaavien haaveilujen\nhuumassa hän huomaa, että Glaukus rakastaakin toista; että hänet\nvalitaan lähetiksi tuon toisen luokse; hän saa tuntea, kuinka mitätön\nasema hänellä sentään on ja että hän pysyy sellaisena koko ikänsä,\nvaikka hän ei ole sitä kokemattomana tähän asti huomannut -- emme\nihmettele, että hänen hurja ja intohimoinen luonteensa sellaisissa\nolosuhteissa harhautuu ja että näin kehittynyt rakkaustunne menettää\nalkuperäisen puhtautensa ja pyhyytensä. Toisinaan hän vain pelkäsi,\nettä Glaukukselle selviää hänen salaisuutensa. Toisinaan häntä\nharmittikin, ettei _sitä_ huomattu; sehän oli halveksinnan merkki --\nsaattoiko hän kuvitella, että hänen taipumuksensa oli hänet viennyt\nniin kauaksi? Hänen tunteensa Ionea kohtaan vaihtuivat joka hetki kuin\nvuoksi ja luode, milloin hän rakasti häntä, koska _hänkin_, milloin\ntaas vihasi, samasta syystä. Oli hetkiä, jolloin hän oli valmis hänet\nsurmaamaan ja toisia, jolloin hän oli yhtä valmis oman henkensä\nuhraamaan hänen puolestaan. Tämäntapaisia ylpeitä ja häälyviä\nintohimonpuuskia oli ajanpitkään vaikeata kestää. Hänen terveytensä\nheikkeni hänen huomaamattaan -- hänen askelensa kävivät epävarmemmiksi\n-- usein hän itki, eikä itkukaan tuonut hänelle huojennusta. Tullessaan\neräänä aamuna tavalliselle toimelleen atenalaisen puutarhaan hän tapasi\nGlaukuksen peristylen pylväistössä erään kaupunkilaiskauppiaan kanssa\nkeskustelemassa. Kreikkalainen valikoi parhaillaan jalokiviä\nmorsiamelleen. Hän oli jo järjestänyt hänen asuntonsa; jalokivetkin,\njoita hän valikoi, piti vietämän sinne -- niillä ei aijottu koristaa\nIonen ihania muotoja; samat kivet löytää vieläkin Pompeijin\nmaastakaivettujen aarteitten joukosta Napolin \"oppihuoneesta.\"[35]\n\n\"Tulehan tänne, Nydia, pane syrjään astiasi ja tule tänne. Ota nämä\nkoreudet minulta -- kas noin, minä panen ne yllesi --. Eivätkö ne\nsovikin hyvin, Servilius?\"\n\n\"Erinomaisesti!\" jalokivikauppias vastasi; sillä kivet oli hyvin\nvalikoitu ja mairivat ketä tahansa, siihenkin aikaan. \"Mutta kun nuo\nrenkaat välkkyvät jalon Ionen korvissa, niin huomaatpa, Bakkus vieköön,\nettä minun taitoni voi kauneuttakin lisätä.\"\n\n\"Ionen?\" toisti Nydia, joka tähän asti oli hymyillen ja punastuen\npitänyt Glaukuksen lahjaa.\n\n\"Niin\", atenalainen vastasi leikitellen huolettomasti koristeilla.\n\"Olen valikoimassa lahjaa Ionelle, mutta en ole vielä löytänyt kyllin\narvokasta.\"\n\nÄkkiä hän vaikeni, sillä hän huomasi Nydian omituiset eleet. Hän näet\nriuhtaisi kaulaltaan kaikki korut ja viskasi ne lattialle.\n\n\"Mitä tuo on? Mitä, Nydia, eikö minun lahjani miellytä sinua? Olenko\nloukannut sinua?\"\n\n\"Sinä kohtelet minua aina orjana ja lapsena\", tessalitar vastasi, ja\nsyvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan. Hän kääntyi äkkiä ja katosi\npuutarhaan.\n\nGlaukus ei yrittänytkään häntä estää; hän oli itsekin loukkaantunut.\nHän jatkoi jalokivien tarkastelua ja niiden arvostelua -- yhtä kiitti\nja toista moitti ja lopuksi kauppias sai hänet ostamaan ne kaikki. Se\nonkin paras ratkaisutapa rakastuneelle, ja sen hyväksyy kuka tahansa --\npaitsi se, jonka morsiamena on Ione!\n\nPäätettyään kaupat ja jäätyään yksin hän vetäytyi huoneeseensa,\npukeutui, hyppäsi vaunuihinsa ja ajoi Ionen luo. Hän ei muistellut enää\nsokeaa tyttöä eikä hänen loukkaavaa käyttäytymistään, molemmat hän oli\nunohtanut.\n\nHän vietti aamupäivän ihanan napolittaren seurassa, käväisi sitten\nkylpylöissä, illasti (mikäli, kuten aijemmin jo olen huomauttanutkin,\nvoimme roomalaisten kl. 3 i.p. suorittamaa coena-ateriaa illalliseksi\nkutsua) yksinään ravintolassa, sillä Pompeijissakin oli ravintoloita.\nPalattuaan kotiin muuttamaan pukua mennäkseen iltapäivällä jälleen\nIonen luo hän kulki peristyleessään uneksien ja hajamielisenä kuten\nrakastuneet ainakin eikä ollut huomatakaan sokeata tyttöä, joka seisoi\nsamalla paikalla, minne Glaukus oli hänet jättänyt. Mutta vaikka\nGlaukus ei häntä nähnytkään, tunsi tämä heti askeleista, kuka oli\ntullut. Hän ei ollut osannut aavistaa hänen paluuaikaansa. Päästyään\nmielihuoneeseensa, jonka ovi avautui peristyleen ja istahdettuaan\nmiettiväisenä lepotuoliinsa Glaukus tunsi äkkiä aran kosketuksen\ntunikallaan ja kääntyessään hän huomasi Nydian, joka polvillaan ojensi\nhänelle kouran täyden kukkasia -- miellyttävän ja vaikeasti hyljättävän\nrauhanuhrin. Hänen tummista, ylöstähdätyistä silmistään vierivät\nkyynelet.\n\n\"Olen sinua loukannut\", hän virkkoi nyyhkyttäen, \"ja ensi kertaa\neläissäni. Tahdon mieluummin kuolla kuin tietää, että olet minuun\ntyytymätön. Sano, että annat minulle anteeksi! Katso! Olen jo korut\nkoonnut. Olen ne pannut ylleni. En ikinä niistä luovu -- ne ovat sinun\nlahjasi.\"\n\n\"Nydia kulta\", Glaukus vastasi ja nostaessaan hänet ylös hän suuteli\nhänen otsaansa, \"älä ajattele sitä enää! Mutta, rakas lapsi, miksi niin\näkkiä suutuit? En keksi syytä.\"\n\n\"Älä kysy!\" hän vastasi äkkiä punastuen. \"Minä olen pelkkää oikkua ja\nvikaa. Sinähän tiedät, että olen vielä lapsi -- sinä sanot sen niin\nusein. Ethän lapselta voi vaatia perusteluja jokaiseen hassutukseen.\"\n\n\"Mutta ethän sinä kohta ole enää mikään lapsi, ja jos sinä haluat, että\nsinua kohdellaan naisena, niin sinun täytyy oppia hillitsemään outoja\ntunnepuuskiasi ja kiivaita mielijohteitasi. Älä luule, että sinua\nsoimaan; en, minä puhun vain sinun onneksesi.\"\n\n\"Se on totta\", Nydia sanoi. \"Minun täytyy oppia hallitsemaan itseäni.\nMinun täytyy salata, täytyy masentaa sydämeni tunteet. Se on naisen\ntehtävä ja velvollisuus. Hänen ainoa hyveensä on arveluni mukaan\nliehittely.\"\n\n\"Itsensä hillitseminen ei ole vika, Nydiani\", atenalainen vastasi. \"Ja\nse hyve on tarpeen sekä miehelle että naiselle. Se on todellinen\nsenaattorin toga, se on sitä kantavan henkilön ainoa arvonmerkki.\"\n\n\"Itsehillintä! itsehillintä! Sinä puhut oikein. Sinua, Glaukus,\nkuunnellessani hurjimmatkin ajatukseni rauhottuvat ja tasaantuvat ja\nherkkä ilomieli valtaa minut. Ole aina minun neuvojanani, auttajanani!\"\n\n\"Hyvä sydämesi on paras ohjaajasi, Nydia, kun olet oppinut tunteesi\nkahlehtimaan.\"\n\n\"Ah! Sitä en koskaan opi\", Nydia huokasi kyyneliään kuivaten.\n\n\"Älä sano niin! Vain ensi-yritys tuntuu vaikealta.\"\n\n\"Olen tehnyt monta ensi-yritystä\", Nydia vastasi lapsekkaasti. \"Mutta\noletko itse, neuvojani, huomannut sen niin helpoksi? Voitko sinä\nhallita, voitko salata rakkauttasi Ioneen?\"\n\n\"Rakkautta! Nydia rakas! Ah! Se onkin toinen juttu\", nuori\nelämäntuntija vastasi.\n\n\"Sitä arvelinkin!\" Nydia virkkoi surumielisesti hymyillen. \"Glaukus,\notatko minun kukkaraukkani? Tee niillä mitä tahdot -- voit antaa ne\nvaikkapa Ionelle\", hän lisäsi hiukan arkaillen\"\n\n\"En, Nydia\", Glaukus vastasi ystävällisesti, huomatessaan toisen\npuheessa mustasukkaisuuden oireita, vaikka hän arveli kateuden olevan\nvain ärtyneen lapsen oikkuja. \"En aijo antaa ihania kukkiasi\nkenellekään. Istu tähän ja sido niistä seppele, panen sen tänä iltana\npäähäni. Se ei ole ensimäinen, jonka nuo herkät sormet ovat sitoneet.\"\n\nIhastuneena tuo tyttöraukka istahti Glaukuksen viereen. Hän otti\nvyöltään nipun kirjavia, kapeita nauhoja, joita käytettiin seppeleitten\nsidontaan ja joita hän aina piti mukanaan (koska seppeleet olivat hänen\nalaansa) ja ryhtyi taitavasti ja sirosti työhönsä. Hänen nuorilta\nposkiltaan kyynelet olivat jo kuivuneet, heikko mutta onnellinen hymy\nväreili hänen huulillaan. Lapsen lailla hän tunsi vain hetkeniloa; hän\noli nyt sopinut Glaukuksen kanssa, tämä oli antanut hänelle anteeksi --\nhän sai nyt istua Glaukuksen vieressä -- tämä silitteli hyväillen hänen\nsilkinhienoa kassaansa -- hänen hengityksensä lämmitti hänen poskiaan.\nIone, tuo julma Ione ei ollut nyt mukana. Kukaan toinen ei ollut nyt\njakamassa hänen hyväilyjään. Niin, hän oli onnellinen ja hän oli kaiken\nentisen unohtanut. Hän eli niitä harvoja, lyhyen ja tuskaisen elämänsä\nhetkiä, joita myöhemmin olisi voinut ihanina muistella. Perhosen\nlailla, jonka talviaurinko on hetkeksi houkutellut äkilliseen lämpöön\nliihottelemaan, kunnes yltyvä tuuli ja kiristyvä pakkanen ennen iltaa\nsen tuhoovat, Nydiakin nyt lämmitteli paisteessa, joka hänen\nedellisille tottumuksilleen vastakkaisena ei ainakaan jäätänyt. Ja\nvaisto, jonka olisi pitänyt häntä varottaa lämmön lyhytaikasuudesta,\nsai hänet siitä entistä iloisempana nauttimaan.\n\n\"Sinulla on kauniit kiharat\", Glaukus virkkoi. \"Ne lienevät kerran\nolleet äitisi ihastus.\"\n\nNydia huokasi. Hän ei ollut varmaankaan orjana syntynyt, mutta hän\nvältti koskaan puhumasta vanhemmistaan, ja olkoon alhainen tai\nylhäinen, varmaa vain on, että hänen syntyperästään eivät tienneet\nmitään hänen suojelijansa eikä kukaan muukaan tuossa kaukaisessa\nmaassa. Hän tuli, tuo onnettomuuden ja salaperäisyyden lapsi kuin\nlintu, joka hetken räpyttelee siipiään huoneessamme; me näemme sen\nlentelevän sinne tänne, me emme tiedä, mistä se tulee ja mihinkä se\njälleen lentonsa suuntaa.\n\nNydia huokasi ja virkkoi sitten hetken vaijettuaan ja vastaamatta hänen\nhuomautukseensa:\n\n\"Mutta enkö pane liian paljo ruusuja seppeleeseen, Glaukus? Sanotaan\nniiden olevan sinun mielikukkiasi.\"\n\n\"Ja niitä rakastavat aina ne, joissa runouden henki asuu. Ruusu on\nlemmenkukka ja saman kukan omistamme vaitiololle ja kuolemalle.\nNiinkauan kun elämällä vielä on jotakin arvoa, koristaa se meidän\notsaamme, ja kun meitä ei enää ole, sirotellaan niitä meidän\nhaudallemme.\"\n\n\"Ah!\" Nydia virkkoi, \"jospa voisin tämän katoovan köynnöksen asemasta\nsaada kohtalottarien käsistä sinun elämänlankasi ja pujottaa nämä\nruusut siihen.\"\n\n\"Kelpo tyttöni! Se toivomus on sinun kaunissointuisen äänesi arvoinen\nja siinä piileikse todellista laulunhenkeä. Ja minkälaiseksi kohtaloni\nluontuukin, minä kiitän sinua.\"\n\n\"Minkälaiseksi kohtalosi? Eikö se juuri viittaa kaikkeen valoisaan\nja kauniiseen? Minun toivomukseni oli tarpeeton. Kohtalottaret\nosottautuvat sinulle yhtä suosiollisiksi kuin toivoinkin.\"\n\n\"En olisi onnellinen, ellen rakastaisi, Nydia! Nuorena voin hetkeksi\nisänmaanikin unohtaa. Mutta kuka atenalainen voi miehenikäisenä\nmuistella Atenaa sellaisena kuin se aikoinaan oli ja väittää olevansa\nonnellinen silloinkun Atena on raunioina -- sortunut iäksi?\n\n\"Ja minkätähden iäksi?\"\n\n\"Kuten tuhka ei enää uudestaan voi muuttua hehkuksi; -- kuten rakkaus,\njoka on kerran kuollut, ei voi enää herätä eloon, ei myöskään kansa voi\nsaada kadottamaansa vapautta takaisin. Mutta emmekö puhu sinulle\nkäsittämättömistä asioista.\"\n\n\"Minulle! -- Oh! sinä erehdyt! Minäkin suren Kreikkaa; minun kätkyeni\noli Olympoon juurella. Jumalat ovat tosin jättäneet vuoren, mutta\nheidän jälkensä ovat vielä näkyvissä -- jumalat asuvat vielä heitä\npalvovien sydämissä ja tuossa ihanassa maassa. Minulle on kerrottu sen\nolevan kauniin, itse olen saanut hengittää sen leutoa ilmaa, jonka\nrinnalla tämänkin maan ilma tuntuu raa'alta -- olen tuntenut sen maan\nauringon lämpöä, jonka rinnalla tämän maan aurinko hohtaa kylmää. Oh!\nPuhu minulle enemmän Kreikasta! Ymmärrän sinua hyvin, vaikka olenkin\nvain tällainen tyttöhupakko. Ja minusta tuntuu, että jos olisin\nkreikkalainen nainen, jonka kohtalo on suonut rakastaa ja jota\nrakastetaan, niin itse asestaisin rakastettuni uutta Maratonia, uutta\nPlataiaa varten. Niin, tämä käsi, joka nyt punoo ruusuja köynnökseen,\nsitoisi silloin sinulle oliviseppelen!\"\n\n\"Jospa se päivä koittaisi!\" Glaukus voihkaisi kiihtyneenä sokean\ntessalittaren innostuksesta. \"Mutta ei! Aurinko on mailleen mennyt, ja\nyössä me saamme unohtaa entisen kunniamme -- ja me voimme senohella\nnauttia elämästä -- sido nyt ruususi valmiiksi!\"\n\nMutta viimeiset sanansa atenalainen lausui luonnottoman iloisesti ja\nvaivuttuaan syviin aatoksiin hän vasta jonkun minuutin perästä lauluun,\njota Nydia matalalla, hennolla äänellään lauloi. Laulu, jonka hän itse\noli Nydialle opettanut, oli\n\n        _Ilon ylistyslaulu_.\n\n                 1.\n\n    Ken laakerit saada sois\n      Uron uijahan, maineikkaan,\n    Nuo lehvät, mi kuihtuu pois\n      Hänen haudallaan?\n    Ken oksasen tohtisi taittaa ainoon,\n    Ja suojelushaltijat vaatia vainoon?\n    Niin, laakerit pyhät on nuo,\n    Jotk' urhollen taistonsa suo;\n    Mut kuihtuva ruusunen riemun mailla\n    Oma orjan ja vapaan on yhdell' lailla.\n\n                 2.\n\n    Niin, muisto hautoja haipuvain\n      Vain kastaos kyyneleillä,\n    Ja vapaus varjoa olkoon vain,\n      Mutt' ilo on osana meillä.\n    Tule, solmios ilolle seppelehet,\n      Ilon ruusu on kukista armain,\n    Sen taattomme meille on suonehet\n      Varaks huolten vuosien varmain.\n\n                 3.\n\n    Huipulla Phyleen vuoren,\n      Ylvähän, valkeapään\n      On astunta vaiennut urhon tään,\n      Ja hiljennyt aatos on huima,\n    Ja tyyntynyt tunto on tuima\n    Tuon hurmeen hyrskyvän, nuoren.\n    Glaukopis jättävi armahansa,\n    Ja jumalat meidät vainossansa,\n    Mut yhäti vierillä virtojen\n    Soi helke laulujen hopeisten,\n    Yölintu valveille kutsuu kuun,\n    Ja mettiset kiitävät karkeluun\n    Luo lehväin vihreän viinipuun.\n    Ei kaikkemme meilt' ole mennyt vielä,\n      Kun ilo on armaanamme,\n    Ja lempi, lohtumme tuskain tiellä,\n      Tuo taivainen tuttavamme.\n\n                 4.\n\n    Niin, ruusuja seppeliks solmikaa!\n      Ilo ystävä yhä on meidän,\n    Yhä loistavi taivas ja hymyyvi maa,\n      Ilo ystävä yhä on meidän.\n    Mi oivaa, kaunoa, kirkast' on\n    Heloss' auringon, keskessä katveikon,\n    Kotimaastamme kerto'os suloin kielin,\n    Ja kaipuumme tyynnytä kerkein mielin!\n    Seppeliks ruusuja solmikaa!\n    Ne muistoja menneitä tarinoi,\n    Kotitienoon kuiskehet mullen soi,\n    Kun ruusut pöytäni purppuroi.\n\n\n\n\n5 LUKU.\n\nNydia tapaa Julian. -- Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen\nvälinen keskustelu -- Erään atenalaisen huomioita kristinuskosta.\n\n\n\"Kuinka onnellinen Ione onkaan! Ihanaa on saada olla aina Glaukuksen\nrinnalla, kuulla hänen ääntään. -- Ja _hän_ voi nähdäkin hänet!\"\n\nNäin puheli sokea tyttö kulkiessaan yksin iltahämärässä uuden emäntänsä\ntaloon, jonne Glaukus jo edeltäpäin oli mennyt. Äkisti hänen\nyksinhaastelunsa katkaisi sivulta kuuluva naisääni.\n\n\"Sokea kukkastyttö, minne menet? Sinulla ei ole nyt koria mukanasi,\noletko jo kukkasi myynyt?\"\n\nHenkilö, joka näin puhutteli Nydiaa, oli ylhäinen nainen, mutta nainen,\njolla oli kovat ja epänaiselliset piirteet. Se oli Julia, Diomedeen\ntytär. Hän oli puhuessaan kohottanut huntuaan. Häntä seurasivat hänen\nisänsä ja orjajoukko, joka kantoi lyhtyä heidän edellään. -- Kauppias\nja tytär olivat palaamassa naapuritalon illallisilta.\n\n\"Etkö tunne enää ääntäni\", Julia jatkoi. \"Olen rikkaan Diomedeen\ntytär.\"\n\n\"Ah, anteeksi, tunnen jälleen äänesi. Jalo Julia, minulla ei ole enää\nkukkia kaupan.\"\n\n\"Olen kuullut, että kaunis kreikkalainen Glaukus on sinut ostanut; onko\nsiinä perää, sievä orja?\" Julia kysyi.\n\n\"Olen napolittaren, Ionen palveluksessa\", Nydia vastasi vältellen.\n\n\"Ah! On siis totta, että --\"\n\n\"Tule nyt!\" keskeytti hänet Diomedes kietoen vaippansa suuhun saakka.\n\"Yö alkaa olla kylmä, en voi sinua odottaa tässä sinun rupatellessasi\nsokean tytön kanssa. Tule, ota hänet mukaasi kotiin, jos sinulla on\njotakin puhuttavaa hänelle.\"\n\n\"Tule, lapsi\", Julia sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.\n\"Minulla on paljonkin sinulle puhuttavaa -- tule!\"\n\n\"En voi tänä yönä; on jo myöhä\", Nydia vastasi. \"Minun täytyy kotiin.\nEn ole vapaa, jalo Ione.\"\n\n\"Mitä! Lempeä Ioneko moittisi sinua? Ah, en luule häntä toiseksi\nTalestriiksi. No, tule siis huomisaamulla! Muista, että olen ollut\nsinun suosijoitasi.\"\n\n\"Täytän tahtosi\", Nydia vastasi. Ja Diomedes hoputti jälleen\nkärsimättömänä tytärtään; Julian täytyi totella, vaikka hän olisi\nerästä asiaa mielellään Nydialta kysynyt.\n\nSiirtykäämme nyt Ionen luo. Aika, joka oli kulunut Glaukuksen\nensimäisestä käynnistä toiseen, ei ollut Ionesta ollut oikein\nmiellyttävä; hänen veljensä oli käynyt hänen luonaan. Siitä yöstä asti,\njolloin hän pääsi egyptiläisen käsistä, hän ei ollut tätä nähnytkään.\n\nOmissa vakavissa ja hänelle niin tärkeissä ajatuksissa touhutessaan\nnuori pappi ei ollut paljon sisartaan muistellut. Ja sellaiset miehet,\njoilla on vilkas mielikuvitus ja joiden ajatukset alati liikkuvat\nylimaallisilla aloilla, sellaiset miehet tosiaankin varsin vähän\nvälittävät maallisista tunteista, ja pitkään aikaan ei Apekides ollut\nhakenut tilaisuutta sellaiseen ystävälliseen ajatustenvaihtoon,\nsellaiseen miellyttävään, luottavaan keskusteluun, mikä oli aijemmin\nollut yhdyssiteenä Ionen ja hänen välillään ja mikä sisarusten parissa\non niin tavallista ja luonnollista.\n\nIone sensijaan suri tavattomasti hänen eristäytymistään. Hän luuli sen\njohtuneen veljen ankarasta, papillisesta velvollisuudentunteesta. Usein\nkesken kirkkaimpia toiveitaan, kesken ihanimpia lemmenhaavelujaan --\nmuistellessaan veljensä ennenaikojaan vakoutunutta otsaa, hänen\nhymyttömiä huuliaan ja koukistunutta vartaloaan hän huokasi ja\nihmetteli, että jumalten palvonta heittää niin synkän varjon samaan\nmaahan, jonka jumalat itse ovat luoneet.\n\nMutta kun veli tänään kävi hänen luonaan, huomasi hän tämän piirteissä\nsyvän rauhan ilmeen ja hänen painuneissa silmissään sellaisen vakavan,\nluottavan katseen, jommoista niissä ei ollut vuosikausiin ollut. Mutta\ntuo muuttunut ilme oli vain hetkellinen; se oli väärää tyyneyttä, jonka\npieninkin sisäinen myrsky saattoi koska tahansa rikkoa.\n\n\"Jumalat sinua siunatkoot, veljeni!\" Ione virkkoi häntä syleillessään.\n\n\"Jumalat! Kuinka voit niin sanoa! Sillä on vain _yksi_ jumala!\"\n\n\"Veljeni!\"\n\n\"Entä jos natsarealaisen verraton oppi onkin oikea? Entä jos jumala\nonkin yksinvaltias -- yksi -- näkymätön -- ainoa? Entä jos kaikki ne\nlukemattomat jumalat, joiden alttarit täyttävät maan, ovatkin vain\npahoja henkiä, jotka viekottelevat meitä oikeasta uskosta? Se on\nmahdollista, Ione!\"\n\n\"Ah! Voimmeko sellaista uskoa? Ja jos uskommekin, eikö se ole\nmurheellista uskoa?\" napolitar vastasi. \"Mitä! Tässä ihanassa maassa\nasuu vain ihmisiä -- vuorissa ei olisi oreadeja -- vesissä ei nymfejä\n-- tuon uskon ihanan täydellisyyden, joka kaiken jumalallistaa, joka\nhalvimmat kukatkin pyhittää, joka hienoimpaan ilmaväreilyynkin saa\ntaivaallista henkäilyä -- kaiken sen tahdot kieltää ja tehdä maasta\nvain tuhka- ja tomukasan? Ei, Apekides! Vain se usko on oikea ja saa\nasua sydämessämme, joka kaiken, koko maailman kansottaa jumalilla.\"\n\nIone puhui niinkuin se, joka on vanhan mytologian runollisuuden\ninnoittama. Me voimme tämän vastauksen mukaan arvioida, mikä luja\nvastarinta kristinuskolla oli voitettavana pakanamailmassa. Tuo kaunis\ntaikausko ulottui kaikkialle; jokainen, vähäpätöisinkin teko sai\nmuotonsa siitä -- se oli elämänosa niinkuin kukat ovat osa tyrsusta.\nJokaisesta tapahtumasta vedottiin jumalaan, jokainen viinilasi\ntyhjennettiin rukouksin, ovenköynnöksetkin omistettiin jollekin\njumalalle. Ja heidän, lareina palvotut esi-isänsä suojelivat heidän\nliesiään ja atriumiaan. Niin syöpynyt tämä usko oli heihin, ettei vielä\nnytkään näiltä seuduilta epäjumalanpalvelusta ole saatu\npoisjuurritetuksi. Palvonnan esineet vain ovat muuttuneet. Nyt\nhuudetaan avuksi yhtä monta pyhimystä kuin ennen jumalaa ja joukot\nkuuntelevat nyt p. Januariuksen tai p. Tapanin alttareilta\noraakkeliennustuksia yhtä hartaina kuin ennenmuinoin Isiksen ja\nApollon.\n\nMutta ensimäiset kristityt pelkäsivät tuota taikauskoa enemmän kuin\nhalveksivat. He eivät uskoneet kuten pakanallisen filosofian\nrauhallinen skeptillisyys, että jumalat ovat pappien tekoa, eivätkä\nsuuren joukon mukana, että ne ovat hämärien historiallisten tietojen\nmukaan alkuaan olleet ihmisiä kuten kaikki. He kuvittelivat pakanoiden\njumalat pahoiksihengiksi, he siirsivät Indian ja Idän mustat henget\nItaliaan ja Kreikkaan, ja Jupiteria ja Marsia he vertasivat Molokiin ja\nSaatanaan.[36]\n\nApekides ei vielä ollut muodollisesti omaksunut kristinuskoa, mutta hän\noli vakaasti päättänyt sen tehdä. Hän hyväksyi täydelleen Olintuksen\nmielipiteet -- hän piti jo kaikkia pakanallisen mielikuvituksen luomia\nihmissuvun pahimman vihollisen, perkeleen kuiskauksen tuloksina. Hän\nkauhistui sisarensa viatonta ja luonnollista vastausta. Hän vastasi\nrajusti ja samalla niin sekavasti, että Ione enemmän pelkäsi hänen\njärkeään kuin säikähti hänen kiivauttaan.\n\n\"Ah, veljeni!\" hän sanoi. \"Ankarat velvollisuutesi ovat sumentaneet\nhenkesi. Tule luokseni, Apekides, veljeni, minun oma veljeni, ojenna\nminulle kätesi, salli minun kuivata hiki otsaltasi. Älä suutu minuun,\nen ymmärrä sinua kuitenkaan. Ole vain varma, ettei Ione tahdo loukata\nsinua!\"\n\n\"Ione\", Apekides virkkoi painaen Ionea lähemmä itseään ja katsellen\nhäntä hellästi, \"saatanko ajatella, että tämä ihana vartalo, tämä\nkaunis sydän on tuomittu ikuiseen tuskaan?\"\n\n\"_Dii meliora_!\"[37] Ione sanoi käyttäen sitä sanamuotoa, jolla\naikalaiset olivat tottuneet manaamaan pahaa ennustusta.\n\nNämä sanat ja vielä enemmän niihin sisältyvä taikausko loukkasivat\nApekideen korvaa. Hän nousi, mutisi itsekseen, kääntyi huoneesta\npoistuakseen, pysähtyi kuitenkin puolitiessä, katsahti vielä kerran\nIoneen ja levitti kätensä.\n\nIone juoksi iloisena hänen syliinsä. Apekides suuteli häntä vakavana ja\nsitten hän sanoi: \"Hyvästi, sisareni! Kun ensi kerran tavataan, et sinä\nenää ole minulle sisar. Salli minun siis vielä kerran sinua syleillä --\nnyt kun vielä olen tulvillani lapsuusajan helliä muistoja, uskoa ja\ntoivoa, nyt kun taipumuksemme, toiveemme, mielipiteemme vielä ovat\nsamoja. Mutta nyt pitää tämän siteen katketa.\"\n\nSen sanottuaan hän poistui.\n\nEnsimäisten kristittyjen vaikein ja ankarin koetus olikin kyetä\ntäydelleen luopumaan kaikista rakkaimmista tottumuksistaan. He eivät\nvoineet enää olla minkäänlaisessa kosketuksessa ihmisten kanssa, joiden\njokainen toimi, jokainen sana oli ilmeistä epäjumalan palvelusta. He\nkauhistuivat rakkauden iloja; heidän korvissaan kaikui lempi\npahanhengen kuiskaukselta. Tämä heidän onnettomuutensa oli samalla\nheidän voimansa. Mikä heidät erotti muusta maailmasta, se oli omansa\nliittämään heidät keskenään lujemmin yhteen. He olivat raudanlujia\nluonteita, miehiä, jotka julistivat Jumalan sanaa, ja heitä yhdistävät\nsiteet olivat niinikään rautaa!\n\nGlaukus löysi Ionen itkemästä. Hän saattoi jo pitää oikeutenaan\nlohduttaa häntä. Hän sai selville jonkun kohdan hänen keskustelustaan\nveljen kanssa. Mutta hänen oli vaikeaa toisen sekavasta puheesta -- ja\nsekavaa se oli kaikille asiaanperehtymättömille -- päästä selville\nApekideen todellisista tarkotusperistä.\n\n\"Oletko sinä koskaan kuullut\", Ione kysyi, \"mitään siitä uudesta\nnatsarealaisesta opista, josta veljeni minulle puhui?\"\n\n\"Olen monesti kuullut sen opin kannattajista\", Glaukus vastasi, \"mutta\nheidän oppinsa sisällöstä en tiedä mitään paitsi että siinä on jotakin\nluonnottoman ankaraa ja synkkää. He eristäytyvät muista ihmisistä. He\neivät hyväksy edes meidän yksinkertaista seppelöimistapaamme. He eivät\niloitse edes elämän viattomista nautinnoista, he lausuvat hirveitä\nennustuksia lähestyvästä maailman lopusta, lyhyesti he näyttävät\nsaaneen hymyttömän ja kaamean uskonsa Trofoniuksen rotkosta. Mutta\",\nGlaukus jatkoi hetken vaijettuaan, \"heidän joukossaan on sentään joku\nlujatahtoinen ja kyvykäs mies ja Atenan areopagiittienkin joukosta he\nsaivat kääntyneitä veljiä. Muistanpa isäni joskus puhuneen eräästä\nihmeellisestä vieraasta, joka vuosia sitten kävi Atenassa; muistaakseni\nhänen nimensä oli Paavali. Isäni oli siinä joukossa, joka oli\nkokoontunut eräälle Aterian kuolemattomista kukkuloista kuulemaan mitä\ntällä Idän viisaalla oli sanottavaa. Joukko odotti hiljaa -- siitä\nmelusta ja hälinästä, jolla omia puhujiamme tavallisesti tervehdittiin,\nei nyt merkkiäkään. Ja kun hän kukkulan korkeimmalle kiireelle\nnoustuaan kohottautui mahtavana häntä hengähtämättä kuuntelevan joukon\nyli, valtasi hän, tuo salaperäinen vieras, jokaisen sydämen, ennenkuin\nhän oli lausunut sanaakaan. Isäni kertoi, että hän oli pienikokoinen\nmies, mutta ylväät ja käskevät piirteet hänellä oli. Hänen pukunsa oli\nmusta ja yksinkertainen. Laskeva aurinko -- oli näet ilta -- valaisi\nhänen muotojaan, kun hän eleittä, mutta hallitsevana seisoi\npuhujalavalla. Hänen piirteensä olivat kuihtuneet ja terävät niinkuin\nmiehen, jota on onnettomuus kohdannut tai joka on kestänyt monenlaisen\nilmaston ankarat vaivat. Mutta hänen silmänsä välkkyivät miltei\nylimaallista tulta, ja kun hän kohotti kätensä puhuakseen, oli hänen\neleissään majesteetillinen piirre, niinkuin Jumalan henki olisi hänessä\nasunut.\n\n\"'Atenan miehet!\" hän kuuluu sanoneen. \"Olen täällä huomannut alttarin,\njonka otsakkeena on lause: _Tuntemattomalle jumalalle_. Te kunnioitatte\ntietämättänne sitä Jumalaa, jota minä palvelen. Siitä jumalasta, josta\nnyt ette mitään tiedä, tahdon teille puhua.'\n\n\"Sitten tuo juhlallinen mies oli selittänyt, ettei kaiken suuri Luoja\n-- maan ja taivaan Herra asu ihmisten tekemissä temppeleissä; että\nHän on kaikkialla, Hänen henkensä liikkuu ilmassa, jota me hengitämme,\n-- meidän elämämme ja olemuksemme ovat Hänestä riippuvaisia.\n'Luuletteko', hän huudahti, 'että Näkymätön voi olla teidän kulta- ja\nmarmoripatsaanne kaltainen? Luuletteko, että Hän, joka on taivaan ja\nmaan luonut, kaipaa teidän uhrejanne?' Sitten hän kuvaili niitä\nhirveitä aikoja, jotka lähestyivät, mailmanloppua, puhui kuolleista\nheräämisestä, minkä vakuudeksi on todistuksen antanut sen miehen\nylösnouseminen, jonka oppia hän saarnasi.\n\n\"Kun hän oli lopettanut, puhkesi kauan pidätetty tyytymättömyys\nilmoille ja filosofit, joita siellä täällä oli kuuntelevassa joukossa,\nmurahtivat viisaan halveksintansa. Saattoi nähdä stoalaisen synkän\notsan, kyynikon pilkallisen hymyn ja epikuurolaiset, jotka eivät\nitsekään usko Elysiumiimme, kulkivat naureskellen ja kevyesti ivaten\njoukon keskessä. Mutta suuren joukon sydämiin oli puhe syvältä\nkoskenut; he vapisivat, vaikkeivät tienneet miksi, sillä tuo vieras\noli puhunut sellaisen miehen äänellä ja valtavuudella, joka on\nTuntemattomalta jumalalta todella saanut tehtävän Hänen uskoaan\nlevittää.\"\n\nIone oli kuunnellut hartaana. Ja kertojan vakavasta ilmeestä saattoi\npäättää, kuinka syvän vaikutuksen häneen oli tehnyt kertomus, jonka hän\noli kuullut henkilöltä, joka pakanallisen Marsin kukkulalta oli saanut\nensimäiset tiedot Kristuksen opista.\n\n\n\n\n6 LUKU.\n\nPortinvartija. -- Tyttö. -- Gladiaattori.\n\n\nDiomedeen talon ovi oli auki ja Medon, vanha orja istui portailla,\njoita pitkin päästiin rakennukseen. Tuon rikkaan pompeijilaisen\nkauppiaan ylellinen talo on vielä nytkin nähtävänä lähellä sitä\nkaupunginporttia, jolta alkaa hautojen katu. Huolimatta kuolleitten\nnaapuruudesta se oli iloista seutua. Vastakkaisella sivulla, jonkun\naskelen päässä portilta oli tilava ravintola, jonne Pompeijiin\nsaapuneet puuhanmiehet tai huvinhaluiset usein pysähtyivät virkistystä\nhakemaan. Nytkin oli sen sisäänkäytävän edustalla joukko vaunuja,\nrattaita ja muita ajoneuvoja, toiset tulossa, toiset menossa,\nkaikkialla oli vilkasta touhua ja hälinää. Oven edessä olevan pienen\npyöröpöydän ääressä istui penkillä maatilanomistajia keskustelemassa\naamujuomaansa hörppien omista asioistaan. Oven pieleen oli iloisin ja\nräikein värin maalattu tavallinen ravintolanmerkki.[38] Ylempänä,\nkatonrajassa olevalla ulokkeella oli joukko naisia, tilanomistajien\nvaimoja, jotka mikä istuen, mikä kaiteeseen nojaten keskustelivat\nalhaalla istuvien ystäviensä kanssa. Syvässä nurkkauksessa jonkun\nmatkan päässä istui jonkinlaisessa katoksessa pari kolme köyhää\nmatkailijaa omissa oloissaan pudistaen tomua vaatteistaan. Tien\ntoisella sivulla oli avoin paikka, jota Pompeijin nykyisiä asujamia\nvanhempi sukupolvi käytti hautuumaanaan ja joka nyt on muutettu\nUstrinumiksi eli kuolleitten polttopaikaksi. Sen yläpuolella\nkohosivat erään iloisen, miltei puitten peittämän huvilan ulokkeet.\nHautamuistomerkit itse hienoine ja taiteellisine muotoineen ja\nkukka- ja lehväkoristeineen eivät vaikuttaneet läheskään surullisilta.\nKaupunginportin kupeella seisoi hyvinharjotettu roomalainen\nvahtisotilas, jonka kiiltävä kypärä ja keihäs, johonka hän nojasi,\nvälkkyivät auringonpaisteessa. Portti itse oli kolmi-osainen, keskusta\najoneuvoja, molemmat sivuaukot jalankulkijoita varten. Portin\nkummaltakin kyljeltä alkoivat kaupunkia ympäröivät mahtavat muurit,\njoita oli rakennettu, korjailtu, uusittu tuhansin kerroin, kuinka\nkulloinkin sota, ajanhammas tai maanjäristys olivat vaatineet.\nSäännöllisin välimatkoin kohosi muurista nelinurkkaisia torneja, joiden\nkarkeatekoiset harmaat seinät särkivät muurien suoran viivan ja jotka\nmuutenkin olivat räikeänä vastakohtana ympäristön uusille, upeille\nrakennuksille.\n\nMutkikas tie, joka tältä kohdalta vie Pompeijista Herkulaneumiin,\nluikertelee pitkin viinitarharinnettä, jonka yläpuolella kohoaa\nVesuviuksen majesteetillinen huippu.\n\n\"Oletko kuullut uutisia, vanha Medon?\" virkkoi muuan nuori nainen, joka\nvesiastia kädessä oli pysähtynyt Diomedeen ovelle haastelemaan hetkeksi\norjan kanssa, ennenkuin pistäytyi naapuritaloon täyttämään astiansa ja\nveikeilemään matkustajien kanssa.\n\n\"Uutisia! Minkälaisia uutisia?\" orja kysyi kohottaen raskaasti silmänsä\npuhujaan.\n\n\"Juuri tänä aamuna, silloinkuin sinä vielä taisit nukkua, kulki tämän\nportin kautta jotakin ihka uutta Pompeijiin!\"\n\n\"Aai\", orja sanoi välinpitämättömästi.\n\n\"Nii-in, jalon Pomponianuksen lahja.\"\n\n\"Lahja! Luulen sinun puhuneen jostakin uutisesta.\"\n\n\"Se onkin molempia. Tiedä siis, sinä tyhmyri, että se lahja oli ihana\nnuori tiikeri lähestyviä amfiteatterinäytäntöjä varten. Kuuletko,\nMedon? Se on suurenmoista! Luulen, etten voi nukkuakaan, ennenkuin olen\nsen nähnyt. Sanovat sen kiljuvan kerrassaan mainiosti.\"\n\n\"Tyttö parka!\" Medon virkkoi surullisesti ja miltei ivallisesti.\n\n\"Älä soimaa minua, ukonkänttyrä! Tiikeri on sievä eläin, kunhan vain\nkeksisimme jonkun, kenen heittää sen syötäväksi. Meillä on nyt siis\nleijona ja tiikeri; aatteles, Medon! Ja kun meillä ei ole kahta kunnon\npahantekijää, on kai tarvis päästää ne toistensa kimppuun. Mutta sinun\npoikasihan on gladiaattori, taitava ja väkevä mies -- etkö voisi\ntaivuttaa häntä ottelemaan tiikerin kanssa? Koeta toki, silloin tekisit\nminullekin mieliksi ja sinusta tulisi koko kaupungin hyväntekijä.\"\n\n\"Lorua!\" orja virkkoi katkerana. \"Ajattele ennemmin omaa vaaraasi kuin\npuhut minun poikaparkani kuolemasta.\"\n\n\"Omaa vaaraani!\" tyttö huudahti pelästyen ja katsahtaen arasti\nympärilleen. \"Kiroon ennustuksesi, ja tulkoon sanojesi vaikutus sinulle\nitsellesi kiroukseksi!\" Näin sanoessaan tyttö hypisteli kaulallaan\nriippuvaa taikakalua. \"Omaa vaaraasi! -- Mikä vaara minua uhkaa?\"\n\n\"Eikö pari yötä sitten sattunut maanjäristys ollut varotus sinullekin?\"\nMedon kysyi. \"Eikö sillä ollut ääntä? Eikö se sanonut meille kaikille:\nValmistukaa kuolemaan, sillä mailmanloppu on lähellä.\"\n\n\"Kas vain sitä yksinkertaisuutta!\" nuori nainen virkkoi kooten\ntunikansa liepeet. \"Sinähän puhut kuin kuuleman mukaan natsarealaiset\n-- ehkä oletkin heikäläisiä. Hyvä on. Ei sinunlaisesi harmaan hassun\nkanssa kannata enempää puhua, sinä käyt päivä päivältä äksymmäksi --\n_Vale!_ Oi, Herkules, lähetä meille leijonalle sopiva mies -- ja toinen\ntiikerille.\"\n\n    Hei, hei, mikä näky on riemukas tuo!\n    Kuin aaltoo katsojakansan vuo!\n    Kas, taistojat, uljaat kuin poika Alkmenan,\n    Jo yhtenen iskevät hiekall' arenan.\n    Vait olkaa! Kuolema keskeen jo astuu,\n    Ja hiekka jo hurmehin kirkkain kastuu.\n    Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!\n    Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!\n\nHopeanheleällä ja kirkkaalla äänellä laulellen tuo naikkonen\nsipsutteli, tunikansa helmoja pölyiseltä tieltä koholla pitäen\nläheiseen ravintolaan.\n\n\"Poika parkani!\" orja puoliääneen virkkoi, \"käytkö sinä kuolemaan\ntuollaisten häpeällisten seikkojen vuoksi? Oi, Kristuksen usko! Jo\nsenkin vuoksi, että sinä opetat kammoomaan näitä verisiä leikkejä, minä\ntahdon sinun palvojiasi olla.\"\n\nVanhan miehen pää painui voimatonna rinnalle. Hän oli vaiti ja\najatuksiinsa vaipuneena vain silloin tällöin pyyhki hihansa suulla\nsilmäkulmiaan. Hänen ajatuksensa liikkuivat hänen pojassaan. Hän ei\nhuomannut nuorukaista, joka joustavin askelin ja ylväin ja ylimielisin\nelein asteli portilta päin. Hän ei nostanut silmiään ennenkuin nuori\nmies, joka oli pysähtynyt aivan vanhuksen viereen, sanoi:\n\n\"Isä!\"\n\n\"Poikani, Lydonini! Sinäkö se olet?\" vanhus huudahti iloisena. \"Ah,\nsinä olet alati ajatuksissani.\"\n\n\"Olen iloinen sen kuullessani, isäni\", gladiaattori virkkoi sivellen\nkunnioittavasti orjan polvia ja partaa, \"ja kohta saan olla aina\nluonasi, enkä vain ajatuksissasi.\"\n\n\"Niin, poikani -- mutta ei tässä maailmassa!\" vanhus virkkoi vakavana.\n\n\"Älä sano niin, rakas isä! Katso luottaen tulevaisuuteen niinkuin\nminäkin. Olen varma, että voitan ottelussa ja ansaitsemallani kullalla\nostan sinut vapaaksi. Oi, isäni! Joku päivä sitten minua ivasi muuan,\njosta en sellaista olisi luullut, sillä hän on vertaisiaan tavallista\nrakastettavampi -- hän ei ole roomalainen, hän on Atenasta -- hän luuli\nminun voitonhimosta kysyneen, kuinka paljon voittaja saa. Ah! Huonosti\nhän tunsi Lydonin luonteen.\"\n\n\"Poikani, poikani\", orja virkkoi astuen hitaasti portaita alas ja vei\npoikansa omaan pieneen huoneeseensa, joka oli yhteydessä käytävähallin\nkanssa, jona tässä huvilassa oli peristyle eikä atrium. Huone on\nvieläkin tallella; siihen pääsee kolmannesta ovesta sisäänkäytävästä\nlukien. Ensimäinen ovi vie portaille, toinen pieneen komeroon, jossa\nsäilytettiin pronssipatsasta.\n\n\"Niin hurskaat ja kunnolliset kuin pyrkimyksesi ovatkin\", Medon jatkoi,\nkun he olivat päässeet suojaan, \"on teko silti synti; sinä panet\nhenkesi tarjolle vapauttaaksesi isäsi -- se vielä annettaisiinkin\nanteeksi, -- mutta voiton hintana on toisen veri. Oh, se on\nkuolemansynti, ei jaloinkaan tarkotus voi siitä puhdistaa. Luovu! Luovu\naikeestasi! Mieluummin olen koko ikäni orjana kuin ostan vapauteni\nsellaisella hinnalla.\"\n\n\"Kuulehan, isä\", Lydon puhui hieman kärsimättömänä, \"sinut on uusi\nuskosi tehnyt liian omantunnontarkaksi. Pyydän, ettet puhu minulle\nsiitä enää mitään, sillä jumalat, jotka ovat minulle voiman antaneet,\neivät ole lahjottaneet samalla viisautta enkä minä käsitä sanaakaan\nkaikesta siitä, mitä minulle niin usein saarnaat. Sinä olet, sanon sen\ntoistamiseen, tästä uudesta opista saanut päähäsi omituisia mielikuvia\noikeasta ja väärästä. Suo anteeksi, jos sinua loukkaan, mutta\najattelehan nyt! Kenen kanssa taistelen? Oh, jospa sinä tuntisit nuo\nheittiöt, joiden kanssa minun pitää sinun tähtesi seurustella, niin\nvakuutan, että sinäkin kiittäisit minua, jos minä vapauttaisin maan\nyhdestäkin sentapaisesta. Ne ovat petoja, joiden huulet janoovat verta,\nolioita, joilla hurjan rohkeutensa ohella ei ole mitään tunnetta,\nrajuja, raakoja, sydämettömiä -- ei mikään inhimillinen side ole heitä\nvarten. Pelkoa he eivät tunne, se on totta, mutta eivät myöskään\nkiitollisuutta, eivät lempeyttä, eivät rakkautta; he ovat luodut vain\ntyötänsä varten, säälittä surmaamaan, pelotta kuolemaan! Voivatko sinun\njumalasi, mitä lienevätkin, paheksia taistelua näiden konnien kanssa ja\nlisäksi minun syistäni? Oi, isäni, mitä voimia lieneekin maallisia\nasioita johtamassa, ne eivät voi mitään pitää niin suurena, niin pyhänä\nkuin uhria, jonka poika hartaana tarjoo harmaantuneen isänsä puolesta!\"\n\nVanha orjaparka, joka itsekin vielä kaipasi ylhäältä valaistusta,\nsillä hän oli vasta hiljan kääntynyt kristinuskoon, ei tiennyt,\nmihin todistuskappaleisiin vedota kumotakseen niin synkän, mutta\nerehdyksessäänkin niin kauniin tietämättömyyden. Hänen ensimäinen\ntekonsa oli heittäytyä poikansa rinnoille, toinen kääntyä poispäin --\ntarttua hänen käteensä ja löytämättä sopivia sanoja hän puhkesi itkuun.\n\n\"Ja jos\", Lydon arveli -- \"jos sinun Jumalasi (luuloni mukaan sinä\nuskot vain yhteen) on niin hyvänsuopa ja säälivä kuin väität, Hän\ntietää silloin myös, että sinun uskosi häneen on vahvistanut sitä minun\npäätöstäni, jota sinä nyt moitit.\n\n\"Kuinka! Mitä tarkotat?\"\n\n\"Niinkuin tiedät, minut ostettiin lapsena orjaksi, mutta Roomassa\nminä pääsin vapaaksi, sillä minulla oli onni miellyttää isäntääni.\nKiiruhdin Pompeijiin tapaamaan sinua. Tapasin sinut vanhentuneena ja\nheikontuneena oikullisen ja itsekkään isännän orjuudessa. Olit hiljan\nkääntynyt uuteen uskoosi, ja orjuutesi tuntui sinusta nyt kahta\nraskaammalta. Tottumukset, joiden avulla tähän asti olimme pahimman\nvoineet kestää, olivat menettäneet kaiken tehonsa. Etkö usein\nvalitellut, että sinun täytyi suorittaa palveluksia, joita et orjana\nvihannut, mutta jotka natsarealaisesta ovat synnillisiä? Etkö usein\nkertonut minulle kärsineesi omantunnon tuskia, kun sinun täytyi uhrata\nleivän murunen lareille, jotka impluviumiamme vartioivat? että sinun\nsielusi oli ainaisessa ristiriidassa? Etkö sanonut minulle, että\nkun sinun täytyi kynnykselle tiputella viiniä ja lausua jonkun\nkreikkalaisen jumalan nimi, sinä silloin kärsit vieläkin kauheampia\ntuskia kuin Tantalus, ikuista piinaa vielä hirveämpää kuin Manalan\nkentillä koskaan? Etkö ole näin minulle puhunut? Minä ihmettelin, en\nymmärtänyt -- ja Herkules avita, en vieläkään mitään käsitä. Mutta\nolin sinun poikasi ja minun velvollisuuteni oli sinua auttaa ja sinut\nvapauttaa. Pitikö minun kuunnella sinun huokailujasi -- sinun\nkamottavan pelon aiheuttamaa valitustasi, ja itse pysyä toimetonna? Ei!\nKuolemattomien jumalten nimessä! Ajatus välähti minuun kuin salama\nOlympoosta. Minulla ei ollut rahaa, mutta oli voimaa ja nuoruutta --\nsinun lahjojasi -- ne saatoin uhrata sinun hyväksesi. Tiedustelin\nvapautesi hintaa. Sain tietää, että voittavan gladiaattorin palkinto on\nkaksi kertaa niin suuri. Minusta tuli gladiaattori. Minä lyöttäydyin\nnoiden paheellisten miesten pariin. Voitin vastenmielisyyteni.\nHarjaannuin heidän taidoissaan. Siunattu olkoon se oppi! Sen avulla\nsaan isäni vapaaksi.\"\n\n\"Oh, jospa saisit kuulla Olintusta!\" vanhus huokasi yhä enemmän ja\nenemmän ihastuen poikansa kuntoon, mutta pysyen yhä entisen varmana\nhänen ehdotuksensa synnillisyydestä.\n\n\"Minä kuuntelen, ketä vain tahdot\", gladiaattori vastasi iloisena,\n\"mutta vasta silloin kun sinä et enää ole orja. Oman kattosi alla,\nisäni, saat päivät pitkät ja miksei yötkin tuumiasi hautoa niinkuin\nitse tahdot. Oi, olen jo sinulle valinnut ihanan paikan. Se on yksi\nvanhan Julia Feliksin 999:stä myymälästä, kaupungin aurinkoisimmassa\nosassa -- siellä saat päivät pääksytysten ovesi edessä päivää\npaistattaa. Ja minä myyskelen puolestasi öljyä ja viiniä, isä. Ja jos\nVenus (tai ellei se sinua miellytä, sillä et mielelläsi kuule sitä\nnimeä lausuttavan, Lydonille on yhdentekevää) -- niin joku muu tahtoo,\nehkä saat pienen tytönkin, joka silittää harmaat hiuksesi ja lepertelee\npolvellasi ja kutsuu sinua 'Lydonin isäksi!' Ah! Me olemme onnellisia\n-- voitonrahoilla hankin kaiken tämän. Iloitse, riemuitse, isäukko! Ja\nnyt minun täytyy mennä -- ilta joutuu -- _lamistani_ odottaa minua.\nTule ja siunaa minut!\"\n\nPuhuessaan Lydon oli siirtynyt isänsä pimeästä huoneesta ja vilkkaasti\nvaikka kuiskaten haastellen he olivat saapuneet samalle paikalle, jossa\nportinvartija oli aluksi istunut.\n\n\"Oi, minä siunaan sinut, siunaan sinut, kunnon poikani\", Medon sanoi\nliikutettuna. \"Ja ymmärtäköön se suuri Henki, joka tutkii kaikki\nsydämet, sinun mielesi jalouden ja antakoon anteeksi rikoksesi!\"\n\nGladiaattorin solakka vartalo hävisi pian näkyvistä. Orjan silmät\nseurasivat hänen kevyttä, mutta varmaa käyntiään, kunnes viimeinen\nvilahdus oli kadonnut, ja vaivuttuaan jälleen istuimelleen hän alkoi\ntuijottaa maahan. Hän istui mykkänä ja jäykkänä kuin kivipatsas. Joka\nmuistelee omia onnellisia aikojaan, käsittää, mitä tunteita, mitä\najatuksia liikkui hänen mielessään!\n\n\"Saanko tulla sisään?\" kuului vieno ääni sanovan. \"Onko emäntäsi, Julia\nkotona?\"\n\nOrja viittasi koneenomaisesti myöntävän vastauksen, mutta tulija, joka\nhäneltä kysyi, ei nähnyt viittausta. Hän toisti kysymyksensä arasti,\nmutta kuuluvammalla äänellä.\n\n\"Enkö jo sinulle sanonut?\" orja vastasi kärsimättömänä. \"Käy sisään!\"\n\n\"Kiitän\", kysyjä virkkoi kärsivällisesti, ja herättyään unelmistaan\norja huomasi edessään sokean kukkaistytön. Onnettomuus herättää aina\ntoisen onnettoman sääliä. Medon nousi ja talutti hänet rappusten\nyläpäähän (sieltä vei ovi Julian huoneisiin) ja täällä hän kutsui\norjattaren, jonka piti viedä sokea tyttö määrän päähän.\n\n\n\n\n7 LUKU.\n\nPompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. -- Julia ja Nydia keskustelevat\ntärkeistä asioista.\n\n\nKomea Julia istui huoneessaan orjiensa ympäröimänä. Se oli kuten sen\nviereinen kubikulumkin, pieni huone, mutta melkoista tilavampi kuin\ntavalliset makuusuojat, jotka yleensä olivat niin pienenpieniä, että\njoka ei ole nähnyt sen ajan makuuhuoneita, vaikkapa kaikkein\nhuomattavimpien talojen, ei voi kuvitellakaan, minkälaisissa\nkyyhkysenpesissä Pompeijin asukkaat katsoivat mukavaksi yönsä viettää.\nMutta \"vuode\" ei ollutkaan vanhojen mielestä niin ankaran juhlallinen\nja salaperäinen talousesine kuin meidän. Vuode muistutti pikemmin\njotakin kapeata pientä sohvaa, jonka helposti saattoi ottaa\nmukaansa[39] ja vaatimusten mukaan kuljettaa huoneesta toiseen. Ja\nepäilemättä sitä säännöllisesti siirrettiinkin paikasta toiseen, kuinka\nkulloinkin vuodenaika tai oikku vaati, sillä huonetta, jossa oli\nkuukaudenpäivät asuttu, saatettiin jo seuraavana tarkoin välttää. Sen\najan italialaisilla oli niinikään kummallinen taipumus pelätä heleätä\npäivänvaloa; heidän pimeät huoneensa, joita aluksi luultiin\nkehittymättömän rakennustaidon tuloksiksi, ovatkin huolellisen\nharkinnan mukaan tehdyt. Pylväistöistä ja puutarhoista he saivat\naurinkoa niin paljon kuin heitä halutti; talojensa sisältä he hakivat\nviileyttä ja varjoa.\n\nJulian huone oli tähän vuodenaikaan talon parhaimmassa osassa,\nyläkerroksen julkihuoneen vieressä, puutarhan tasalla, ja sinne olikin\nhänen huoneestaan kaunis näköala. Suuren lasitetun oven kautta\ntunkeutuivat hämärinä auringonsäteet sisään, mutta hänen pimeään\ntottuneet silmänsä olivat kyllin terävät huomaamaan, mitkä värit\nhänelle parhaiten sopivat -- minkälainen puna valaisi hienoimman\nhohteen hänen tummalle iholleen ja antaisi hänen poskilleen raikkaimman\ntuoreuden.\n\nHänen edessään olevalla pöydällä oli pieni pyöreä kuvastin kiillotettua\nterästä ja sen ympärille oli järjestykseen pantu kaikennäköisiä\nkaunistusvehkeitä, salvoja, jauhoja, hajuvesiä, maaleja, jalokiviä,\nkampoja, nauhoja ja kultaneuloja, joiden kaikkien tehtävänä oli lisätä\nluonnollista kauneutta ja tyydyttää muodin määräämät oikut. Huoneen\nhämärästä välkähtelivät eloisat ja rikasväriset seinät, joille\npompeijilaiseen tapaan oli räikein värein maalattu freskoja. Pukupöydän\nedessä Julian jaloissa oli itämainen valmiste, kudottu matto.\nViereisellä pöydällä oli hopeinen maljakko ja vesikulho, sammutettu\nlamppu, mitä hienoin taideteos, johon taiteilija oli kuvannut Kupidon\nlepäämässä myrttipuun oksien katveessa, ja pieni papyruskäärö,\njoka sisälsi Tibulluksen hempeimpiä elegioja. Kubikulumiin vievällä\novella oli kultakukin loistavasti ommeltu verho. Tämäntapainen oli\nkahdeksantoista vuosisataa sitten kaunottaren pukuhuone.\n\nIhana Julia loikoi velttona tuolillaan sillaikaa kun \"ornutriks\"\n(hiustenkähertäjä) pienistä kiharakasoista sommitteli torninomaista\npääkoristetta taitavasti sekottaen tekohiuksia alkuperäisiin ja kasaten\nniitä lopulta niin runsaasti, että pää näytti pikemminkin keskiruumiin\nosalta kuin inhimillisten muotojen huipulta.\n\nHänen keltainen tunikansa, jota vastaan hänen musta tukkansa selvänä\npiirtyi ja joka oli aikalailla edullinen hänen ruskeahkolle\niholleen, valui vuolaina laskoksina maahan asti. Hänen jaloissaan oli\ntohvelit, jotka oli ohuen nilkan ympäri sidottu valkeilla nauhoilla;\npurppuranväriset tohvelit itse olivat jalokivin koreillut ja niissä oli\nkiverä kärki kuten nykyajan turkkilaisten tohveleissa. Vanha orjatar,\njoka oli täysin perehtynyt pukeutumisen salaisuuksiin, seisoi\nkähertäjän vieressä pitäen käsivarrellaan emäntänsä leveää, kirjailtua\nvyötä ja silloin tällöin antaen neuvoja (höystäen puhettaan vehmailla\nimarteluillaan), kuinka hiusrakennusta on muovailtava.\n\n\"Tuo neula on pantava hiukan enemmän oikealle -- syvemmälle, tyhmyri!\nEtkö huomaa, kuinka tasaiset kulmakarvat ovat? Luulisi miltei sinun nyt\npukevan Karinnaa, jonka piirteet ovat niin vinot. Nyt pane kukkia --\nmitä! kehno! Älä neilikkaa -- et sinä nyt ole värittämässä Klodiksen\nkalpeita poskia. Helakimmat kukat vain sopivat nuoren Julian ihanille\nposkille.\"\n\n\"Oikein!\" neiti virkkoi polkien kiivaana pienellä jalallaan lattiaa.\n\"Sinä sotket minun tukkaani niinkuin noukkisit sieltä rikkaruohoa.\"\n\n\"Taitamaton!\" menojen ohjaaja jatkoi. \"Et tiedä, kuinka herkkä emäntäsi\non -- luulet nyt palmikoivasi Fulvian lesken karkeita harjashiuksia.\nKas noin, nyt nauha -- hyvä on. Ihana Julia, katsahda nyt kuvastimeen;\noletko koskaan nähnyt kauniimpia kasvoja kuin nyt omasi?\"\n\nKun vihdoin monen neuvon ja vaivan perästä tuo taidokas hiustorni oli\nvalmistunut, oli seuraava toimi antaa silmille hempeä hohde, ja se\nsaatiin siten, että silmäripsiin hierottiin mustaa jauhetta. Pieni,\npuolikuunmuotoinen kauneustäplä ruusuhuulten vieressä oli omansa\nkatsojan huomion kohdistamaan poskikuoppiin ja hampaisiin, joiden\nluonnollinen valkea kiilto oli kaikin mahdollisin taidekeinoin saatu\nentistä välkkyvämmäksi.\n\nTähän asti toimetonna ollut orja sai nyt tehtäväkseen täydentää puennan\njalokivillä -- helmirenkaat korviin (kumpaankin kaksi) -- paksut\nkultaiset rannerenkaat -- kaulaketjut samaa metallia, siitä riippui\nkristallinen taikaesine -- kaunis kiehkura vasemmalle olalle, jolla jo\nennestään välkkyi Psykeä kuvaava kamee -- purppuravyö, johon oli\ntiheään kudottu kultalankaa ja kuvailtu kiemurtelevia käärmeitä -- ja\nvihdoin valkeat ja hoikat sormet täyteen mitä erilaisimpia sormuksia.\nPuenta oli nyt suoritettu Rooman uusimman muodin mukaan. Ihana Julia\nkatsahti kuvaansa viimeisen kerran itsetyytyväisin mielin ja\nheittäytyen veltosti nojatuoliinsa hän käski nuorimman orjansa heikolla\näänellä lukea Tibulluksen hempeimpiä säkeitä. Lukemista jatkui yhä,\nkunnes orjatar ilmotti Nydian saapuneen tapaamaan talon valtijatarta.\n\n\"_Salve_, Julia!\" kukkastyttö sanoi pysähtyen parin askelen päähän\nJuliasta ja ristiten rinnalle kätensä. \"Olen totellut käskyäsi.\"\n\n\"Se oli oikein\", talon neiti sanoi. \"Tule lähemmä -- ja istu!\"\n\nJoku orjista siirsi tuolin Julian viereen ja Nydia istahti sille.\nJulia katsoi Nydiaa hetken miltei hämillään. Sitten hän käski\npalvelijoittensa poistua ja sulkea oven. Kun he olivat kahden, hän\nvirkkoi kääntyen vaistomaisesti poispäin, sillä kuten näytti hän\nunohti, ettei toinen voinut hänen piirteitään tarkata:\n\n\"Sinä olet napolittaren, Ionen, palveluksessa?\"\n\n\"Nykyisin olen\", Nydia vastasi.\n\n\"Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?\"\n\n\"En tiedä. Kuinka voinkaan sellaista arvostella?\"\n\n\"Ah! Olisihan minun pitänyt muistaa. Mutta sinä voit kuulla,\nvaikket nähdä. Eivätkö toiset orjat ole kertoneet, onko hän kaunis.\nRupattelevat orjattaret eivät jätä emäntiään kehumatta.\"\n\n\"He sanovat, että hän on kaunis.\"\n\n\"Hm! -- sanovatko he myöskin, että hän on solakka?\"\n\n\"Sanovat.\"\n\n\"Niin minäkin olen. Musta tukka?\"\n\n\"Niin olen kuullut.\"\n\n\"Niin minullakin on. Ja käykö Glaukus usein hänen luonaan?\"\n\n\"Joka päivä\", Nydia vastasi vaivoin salaten huokauksensa.\n\n\"Joka päivä, todellako! Miellyttääkö Ione häntä?\"\n\n\"Tottapa, koska heidät piakkoin vihitään.\"\n\n\"Vihitään!\" Julia huudahti kalveten väärästä poskipunastaan huolimatta\nja nousten rajusti tuoliltaan. Nydia ei huomannut kuitenkaan tämän\nmielenliikutuksen syitä. Julia oli pitkän ajan vaiti, mutta hänen\naaltoileva rintansa ja säihkyvät silmänsä ilmaisivat jokaiselle\n_näkevälle_, kuinka syvä haava hänen turhamielisyyteensä oli isketty.\n\n\"Sanovat sinua tessalittareksi\", hän vihdoin sanoi vaitiolon\nkatkaisten.\n\n\"Niin olenkin.\"\n\n\"Tessaliahan on taikuuden ja velhojen, talismaanien ja lemmenjuomien\nmaa\", Julia virkkoi.\n\n\"Se on aina ollut kuuluisa noidistaan\", Nydia vastasi vaatimattomasti.\n\n\"Tunnetko sinä, sokea tessalitar, yhtään lemmenjuomaa?\"\n\n\"Minä?\" kukkastyttö vastasi punastuen. \"_Minä!_ Kuinka minä? En, ihan\nvarmaan en.\"\n\n\"Sitä pahempi sinulle! Olisin antanut sinulle niin paljon rahaa, että\nolisit voinut ostaa itsesi vapaaksi, jos olisit ollut tässä asiassa\nviisaampi.\"\n\n\"Mutta\", Nydia kysyi, \"miksi ihana ja rikas Julia kyselee tämmöistä\npalvelijaltaan? Eikö hän ole nuori, rikas ja rakastettava? Eikö niissä\nole tarpeeksi _viehätystä_ tarvitsematta taikaan turvata?\"\n\n\"On kaikkiin muihin paitsi yhteen\", Julia vastasi ylväänä. \"Mutta\nluulenpa, että sinun sokeutesi on tarttuvaa ja --. Kyllin siitä.\"\n\n\"Ja se yksi?\" Nydia kysyi uteliaana.\n\n\"_Ei_ ole Glaukus\", Julia täytti toisen lauseen valhetellen kuten hänen\nsukupuolensa tapana on. \"Glaukus se ei ole!\"\n\nNydia hengähti vapaammin, ja hetken perästä Julia jatkoi:\n\n\"Mutta puhuessamme Glaukuksesta ja hänen kiintymyksestään napolittareen\ntuli mieleeni lemmenjuoma, jota Ione varmaankin on käyttänyt\nvoittaakseen Glaukuksen. Sokea tyttö, minä rakastan ja -- täytyykö\nJulian se tunnustaa? -- minua ei rakasteta! Se nöyryyttää -- ei, ei\n_nöyryytä_, vaan se _haavottaa_ minun ylpeyttäni. Tahdon nähdä tuon\nkiittämättömän jaloissani -- ei siten, että hänet siitä kohottaisin,\nvaan voidakseni osottaa halveksintaani. Kun oletin, että olet\ntessalitar, kuvittelin, että nuorena olet oppinut jotakin kansasi\nsalaisista taikatempuista.\"\n\n\"Ah! En mitään tiedä!\" Nydia mutisi. \"Toivon, että tietäisin.\"\n\n\"Kiitos edes tuosta ystävällisestä toivomuksestasi\", Julia sanoi\naavistamatta, mitä ajatuksia kätkeytyi kukkastytön sydämeen.\n\n\"Mutta sanohan -- etkö ole orjien, jotka aina ovat jonkun verran\ntaikauskoisia ja jotka usein raaoissa lemmentouhuissaan turvautuvat\ntaikuuteen -- etkö ole kuullut heidän mainitsevan nimeltä erästä\nitämaista tietäjää, joka asuu tässä kaupungissa ja jolla on se\ntaito, mikä sinulta puuttuu? Hän ei ole tavallinen taikuri, ei\nmarkkinahuijari, vaan todella mahtava ja viisas indialainen tai\negyptiläinen tietäjä!\"\n\n\"Egyptiläinen? Aivan niin\", Nydia sanoi kammoten. \"Kukapa\npompeijilainen ei olisi kuullut Arbakeesta?\"\n\n\"Arbakes! Siinäpä se\", Julia toisti nimeä tapaillen. \"Sanovat hänen\nolevan viisaamman kaikkia tyhjiä kerskureita -- että hän on viisautensa\nsaanut tähdistä ja tuntee vanhan Noksin salaisuudet. Miksei yhtä hyvin\nrakkauden salakeinoja?\"\n\n\"Jos halutaan taitomiestä, joka on kaikkia muita pystyvämpi, niin hän\non niitä\", Nydia vastasi talismaaniaan hypistellen.\n\n\"Hän on kyllin rikas rahalla lahjoa?\" Julia virkkoi ivallisesti. \"Enkö\nvoisi käydä hänen luonaan?\"\n\n\"Se on vaarallinen paikka nuorelle ja kauniille naiselle\", Nydia sanoi.\n\"Olen kuullut, että hän on sairas --\"\n\n\"Vaarallinen talo!\" Julia huudahti tarraten vain ensimäiseen\nlauseeseen. \"Kuinka niin?\"\n\n\"Huhu tietää kertoa, että siinä talossa vietetään öisiä irstailuja.\"\n\n\"Keres, Pan ja Kybele auttakoot! Sinähän et näine tietoinesi pelota,\nvaan kiihotat uteliaisuuttani\", urhea ja kevytmielinen pompeijitar\nvastasi. \"Minä menen hänen luokseen ja tiedustelen häneltä\nlemmenasioita. Jos kerran rakkautta on mukana noissa öitsilöissä, niin\ntottapahan hän tuntee myöskin sen salaisuudet.\"\n\nNydia ei vastannut.\n\n\"Käyn hänen luonaan vielä tänään.\" Julia päätteli. \"Ei, miksen heti?\"\n\n\"Päivänvalossa ja hänen nykyisen sairautensa aikana sinulla ei ole\nmitään pelättävää\", Nydia vastasi tuntien itsessään äkillisen ja\nsalaisen halun oppia, kykeneekö tuo synkkä egyptiläinen todella\nherättämään ja sitomaan rakkauden niinkuin hän oli usein kuullut\nväitettävän.\n\n\"Ja kuka uskaltaa loukata Diomedeen rikasta tytärtä?\" Julia kysyi\nylpeänä. \"Minä menen.\"\n\n\"Saanko iltapäivällä käydä tiedustelemassa käyntisi tulosta?\" Nydia\nkysyi tuskaisena.\n\n\"Suutele minua, sillä sinä osotat suurta huolenpitoa Julian kunniasta\",\nneiti vastasi. \"Niin, tietysti saat. Tänä iltana olen estetty --. Tule\nhuomenna samaan aikaan, ja sinä saat kuulla kaiken. Minä tarvitsen\nmyöhemminkin palvelustasi. Kas tässä, ota tämä rannerengas palkinnoksi\najatuksesta, jonka minussa synnytit; ja ole varma, että jos Juliaa\nhyvin palvelet, hän on ystävällinen ja antelias.\"\n\n\"En voi ottaa lahjaasi\", Nydia virkkoi ja pani korun pöydälle. \"Mutta\nniin nuori kuin olenkin voin ostamattakin tuntea osanottoa sitä\nkohtaan, joka rakastaa -- mutta rakastaa turhaan.\"\n\n\"Sanotko niin?\" Julia vastasi. \"Puhut kuin vapaa -- ja pian oletkin\nvapaa. Hyvästi!\"\n\n\n\n\n8 LUKU.\n\nJulia tapaa Arbakeen. -- Keskustelun tulos.\n\n\nArbakes istui huoneessaan, jonka ovi aukeni puutarhaa reunustavalle\nulokkeelle eli tässä tapauksessa pylväistöön. Hänen poskensa oli kalpea\nja tuskien jäytämä, mutta hänen raudanluja ruumiinsa oli hyvin toipunut\nsen ankaran iskun seurauksista, jonka hän ratkaisevalla voitonhetkellä\noli saanut, iskun, joka oli tyhjiksi tehnyt hänen häpeälliset\ntuumansa. Tuulenleyhkä, joka viillytti hänen otsaansa, karaisi hänen\nlamaantunutta hermostoaan, ja veri alkoi jälleen kiertää rauhallisemmin\nkuin ennen hänen heikontuneissa suonissaan.\n\n\"Näin siis on\", hän tuumiskeli, \"kohtalon myrsky on kestetty --\nonnettomuus, jolla tähdet elämääni uhkasivat, on tapahtunut ja -- minä\nelän! Tapahtui, mitä tähdet ennustivat. Ja nyt minua odottaa kauan\nkestävä, loistava ja onnellinen tulevaisuus, mikä minulle ennustettiin,\njos tuhon vältän. Olen sivuuttanut, voittanut elämäni viimeisen vaaran.\nNyt saan pelkäämättä ja turvassa vaalia tulevan onneni puutarhaa. Sitä\nennen on suurin nautintoni, rakkauttakin suurempi, kostaa! Tuo\nkreikkalaisnulikka -- joka on astunut minun intohimojeni tielle, joka\ntuhosi minun hyvät suunnitelmani, joka luiskahti käsistäni juuri kun\nveitseni oli valmis juomaan hänen kirottua vertaan -- hän ei pääse\ntoista kertaa kynsistäni. Mutta miten kostan? Se täytyy kypsäksi\nmiettiä. Oi, Ate, jos todella olet jumalatar, niin täytä minut hyvin\najatuksin!\" Egyptiläinen vaipui syvään mietiskelyyn, mutta yhtään\nselvää ja tyydyttävää ajatusta ei näyttänyt syntyvän. Hän heittelehti\nsinne tänne, ja suunnitelma toisensa jälkeen hylättiin heti, kun se oli\nvalmis. Joskus hän iski rintaansa ja karjui kostonhimonsa poltteessa ja\ntuntiessaan kykenemättömyytensä sitä tyydyttää. Silloin muuan orjapoika\nastui varovasti huoneeseen.\n\n\"Muuan nainen, puvusta ja häntä seuraavasta orjattaresta päättäen\nylhäinen nainen odottaa alhaalla ja pyytää saada puhutella Arbakesta.\"\n\n\"Nainen!\" hänen valtimonsa alkoi lyödä kiivaammin. \"Onko hän nuori?\"\n\n\"Hänen kasvojaan peittää huntu; mutta hänen vartalonsa on solakka kuin\nnuoren naisen.\"\n\n\"Tuo hänet tänne\", egyptiläinen sanoi. Hetken hänen turhamielinen\nsydämensä kuvitteli, että tulija oli Ione.\n\nKatsaus vieraaseen riitti toteamaan hänen erehdyksensä. Tämä oli kyllä\nyhtä suuri ja ehkä yhtä vanhakin kuin Ione -- hänellä oli myöskin\nkaunis ja kehittynyt vartalo, mutta missä se siro ja viehättävä, joka\neli verrattoman napolittaren jokaisessa liikkeessä -- missä hänen\npuhdas ja yksinkertainen tapansa, vaatimaton mutta samalla arvokas\nryhtinsä -- ylpeä mutta samalla arka askelensa -- missä naisen\nhäveliäisyys ja kunnioitusta vaativa majesteetillisyys?\n\n\"Anteeksi, etten voi tulla tervehtimään\", Arbakes virkkoi vierasta\nkatsellen. \"Olen vielä heikko sairaudesta, jonka olen saanut kestää.\"\n\n\"Älä häiriinny, oi, suuri egyptiläinen!\" Julia vastasi koettaen turhaan\npeittää pelkoaan imarteleviin sanoihin, \"ja suo anteeksi naisraukalle,\njoka tulee apua hakemaan viisaalta.\"\n\n\"Tule lähemmä, ihana vieraani\", Arbakes sanoi, \"ja puhu pelkäämättä ja\narkailematta!\"\n\nJulia istahti egyptiläisen viereen ja katsahti ihmetellen ympärilleen,\nsillä huoneen valikoitu ja loistelias sisustus saattoi varjoon\nhänen isänsäkin huoneiston. Pelokkaana hän tarkasteli seinien\nhieroglyfimerkkejä, -- niitä salamyhkäisiä kasvoja, jotka joka nurkasta\nhäneen tuijottivat -- vähän etäämpänä olevaa kolmijalkaa -- ja vihdoin\nArbakeen vakavia ja teräviä piirteitä. Pitkä valkea vaippa peitti\nhunnun lailla osan tämän yömustaa tukkaa ja valui maahan asti; kalpeus\nteki hänen piirteensä entistä ilmeikkäämmiksi; ja hänen mustat ja\nterävät silmänsä tuntuivat puhkaisevan Julian huntuharson ja\npaljastavan hänen turhamielisen ja epänaisellisen sydämensä\nsalaisuudet.\n\n\"Ja mikä\", hän virkkoi matalalla, syvällä äänellään, \"mikä tuo sinut,\noi tyttö, Idän tietäjän huoneeseen?\"\n\n\"Hänen maineensa\", Julia vastasi.\n\n\"Mikä?\" toinen sanoi ivallisesti hymyillen.\n\n\"Voitko sitä kysyä, oi, viisas Arbakes? Eikö koko Pompeiji ole täynnä\nsinun suuren viisautesi mainetta?\"\n\n\"Joitakin tietoja olen tosin koonnut, mutta miksi sinunkaltaisesi\nkaunottaren korvan tarvitsee kuulla niin vakavia ja erikoisia\nsalaisuuksia?\"\n\n\"Ah!\" Julia virkkoi tuntien hivelevää nautintoa toisen mairittelevista\nsanoista. \"Eikö onneton hae lohtua viisaalta ja eikö rakkaus, joka ei\nsaa vastarakkautta osakseen, ole suurin onnettomuus?\"\n\n\"Haa!\" Arbakes huudahti. \"Voiko tuollainen vartalo, jonka ihanat muodot\nkuultavat niitä peittävän puvunkin läpi, synnyttää rakkautta, johon ei\nole vastakaikua? Ole minulle suosiollinen, oi tyttö, ja kohota huntusi,\njotta näkisin, vastaavatko kasvosi piirteet muun muotosi suloja!\"\n\nTahtoen näyttää ihanuutensa ja arvellen niiden jollakin tavalla\nvaikuttavan omaan kohtaloonsa Julia veti hetken aikailtuaan huntunsa\nsyrjään ja paljasti piirteet, joiden kauneutta Arbakes oli niin\nkiittänyt.\n\n\"Tulit onnettoman rakkautesi tähden luokseni\", hän sanoi. \"Hyvä, käännä\nnuo kasvot tuohon kiittämättömään, mitä muuta lemmenkiihotinta voin\nsinulle antaa?\"\n\n\"Oi, lopeta jo imartelusi!\" Julia virkkoi. \"Minun täytyy joka\ntapauksessa anoa sinulta jonkinlaista lemmenjuomaa.\"\n\n\"Ihana vieraani\", Arbakes sanoi hieman kärsimättömänä, \"lemmenjuomat\neivät ole niitä salaisuuksia, joita yöllisissä tarkasteluissani\ntutkin.\"\n\n\"Todellako? Suo anteeksi, suuri Arbakes, ja hyvästi!\"\n\n\"Seis!\" huudahti Arbakes, johonka huolimatta hänen voimakkaasta\nintohimostaan Ioneen, ei ollut koskematta vieraan kauneus ja joka, jos\nterveys sen olisi sallinut, olisi ollut valmis lohduttamaan ihanaa\nJuliaa muulla tavalla kuin jakamalla hänelle ylimaallista viisautta. --\n\"Jäähän! Myönnän kyllä, että olen lemmenjuomien -- ja nesteitten\nsekottamisen jättänyt niille, jotka sellaista elinkeinonaan\nharjottavat, mutta en ole koskaan ollut niin tunteeton kauneutta\nkohtaan, etten nuorempana olisi joskus sellaisiinkin keinoihin\nturvautunut. Voinen ainakin jonkun neuvon sinulle antaa, jos olet suora\nminua kohtaan. Sanohan ensiksi, oletko naimaton kuten puvustasi käy\npäättää?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja, siirtyäksemme varallisuuteen, sinä tahdot itsellesi rikkaan\nsulhasen?\"\n\n\"Olen rikkaampi kuin se, joka minua halveksii.\"\n\n\"Sepä omituista! Ja sinä rakastat sellaista, joka ei rakasta sinua?\"\n\n\"En tiedä, rakastanko häntä\", Julia vastasi ylpeästi, \"mutta minä\ntahdon voittaa kilpailijattareni -- tahdon nähdä sen, joka halveksii\nlempeäni, poroksi palavan -- tahdon nähdä sen, jota nyt pidetään\nparempana, tulevan hylätyksi.\"\n\n\"Varsin luonnollinen ja naisellinen toivomus\", egyptiläinen virkkoi\nniin vakavana, ettei voinut luulla hänen ivaavan. \"Mutta nyt lisää,\nihana tyttö. Etkö tahdo nyt uskoa minulle rakastajasi nimeä? Saattaako\nsellainen, joka halveksii rikkautta ja on sokea kauneutta näkemään,\nolla pompeijilainen?\"\n\n\"Hän on Atenasta\", Julia vastasi maahan katsellen.\n\n\"Haa!\" egyptiläinen huudahti veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa.\n\"Täällä on vain yksi atenalainen, nuori ja ylhäinen. Tarkotatko\nGlaukusta?\"\n\n\"Ah! Älä petä minua -- se on hänen nimensä.\"\n\nEgyptiläinen peräytyi tarkaten entistä kiinteämmin kauppiaantyttären\npoiskääntyneitä kasvoja ja mutisten itsekseen -- johtaako tämä kohtaus,\njota hän tähän asti on pitänyt mitättömänä, leikkinä, josta hän on\nvieraansa herkkäuskoisuuden ja turhamaisuuden kustannuksella nauttinut,\njohtaako se ehkä hänen kostoonsa.\n\n\"Huomaan, ettet voi minua auttaa\", Julia virkkoi loukkaantuneena toisen\njatkuvasta vaitiolosta. \"Säilytät kai salaisuuteni. Vielä kerran,\nhyvästi!\"\n\n\"Tyttö\", egyptiläinen sanoi vakavalla äänellä, \"sinun asiasi koskee\nminua -- tahdon auttaa sinua. Kuuntele. En ole itse harjaantunut noihin\ntyhjiin taikakeinoihin, mutta tiedän erään, joka on. Vesuviuksen\nkupeella, tuskin tunnin matkan päässä kaupungista asuu mahtava noita.\nUudenkuun paisteessa hän on koonnut juuria, joilla on merkillinen\nominaisuus sitoa rakkaus iäksi. Hänen taitonsa saa rakastajasi\njalkojesi juureen. Etsi hänet ja sano hänelle Arbakeen nimi; hän pelkää\nsitä nimeä ja hän antaa sinulle parhaat juomansa.\"\n\n\"Ah!\" Julia virkahti. \"En tunne tietä sen tuvalle, josta puhut. Vaikka\ntaival ei olekaan pitkä, on se vaikeata kulkea tytön, joka salaa jättää\nisänsä talon. Tienoo on villin viiniköynnöksen peittämä ja monet rotkot\ntekevät sen vaaralliseksi. En voi uskoutua vieraan johdettavaksi.\nMinunarvoiseni nuoren naisen maine tahraantuu helposti. Ja vaikka en\nvälitäkään siitä, että tiedetään minun rakastavan Glaukusta, en salli\nkenenkään uskoa, että olen taikajuomin koettanut lempeä nostaa.\"\n\n\"Olisinpa kolmea päivää terveempi\", egyptiläinen virkkoi nousten ja\nastui (kuin voimiaan koetellakseen) pari kolme hoippuvaa askelta pitkin\nlattiaa, \"niin seuraisin itse sinua. Hyvä, sinun täytyy odottaa.\"\n\n\"Mutta Glaukus aikoo kohta naida tuon vihatun napolittaren.\"\n\n\"Naida.\"\n\n\"Niin, ensi kuun alussa.\"\n\n\"Niin pian! Tiedätkö sen aivan varmaan.\"\n\n\"Hänen oman orjansa suusta.\"\n\n\"Se ei tapahdu\", egyptiläinen vakuutti kiivaana. \"Älä pelkää. Saat\nGlaukuksen omaksesi. Mutta kuinka voit hänelle tarjota saamasi\nlemmenjuoman?\"\n\n\"Isäni on kutsunut Glaukuksen ja ehkä myöskin napolittaren luokseen\nsuureen juhlaan, joka pidetään ylihuomenna. Kai joku hyvä tilaisuus\nsilloin sattuu.\"\n\n\"Hyvä on!\" egyptiläinen sanoi silmät välkähtäen niin hurjaa iloa, ettei\nJulia sietänyt niihin katsoa. \"Huomisiltana pane kantotuolisi kuntoon\n-- onhan sinulla sellainen?\"\n\n\"Onpa kyllä\", rahanylpeä Julia vastasi.\n\n\"Panet kantotuolisi kuntoon. Parin kilometrin päässä kaupungista on\nhuvilatalo, jota rikkaat pompeijilaiset erikoisesti suosivat sen\nmainioitten kylpylöitten ja ihanien puutarhojen vuoksi. Sinne voit\njonkun tekosyyn nojalla lähteä. Siellä kohtaan, elävänä tai kuolevana,\nsinut Silenuksen kuvapatsaan kohdalla, puutarhaa ympäröivässä\ntiheikössä, ja minä itse johdan sinut noidan luo. Me odotamme siksi,\nkunnes paimenten vuohet iltatähden mukana ovat kotiinsa palanneet,\nkunnes hämärä meidät verhoo eivätkä askelemme kuulu. Mene nyt kotiin\näläkä pelkää! Hadeen nimessä Arbakes vannoo, ettei Ione ikinä saa\nGlaukusta.\"\n\n\"Ja Glaukus tulee minun omakseni?\" Julia sanoi täydentäen omasta\nmielestään vaillinaisen lauseen.\n\n\"Sinäpä sen sanoit!\" Arbakes virkkoi. Ja Julia päätti noudattaa toisen\nkehotusta, vaikka hän melko lailla kammoikin sovittua kohtausta, mutta\nmustasukkaisuudesta ja kilpailijattaren masentaakseen pikemmin kuin\nrakkaudesta hän päätti uskaltaa.\n\nJäätyään yksin Arbakes puhkesi sanoihin:\n\n\"Loistavat tähdet, te, jotka ette koskaan valehtele, teidän lupauksenne\nalkavat täyttyä -- lemmen onnea, vihollisten voittamista on minun\nloppuelämäni. Hetkellä, jolloin turhaan haudoin kostonsuunnitelmia, te\nlähetitte tuon kauniin hupakon avukseni.\" Hän vaikeni ja mietiskeli.\n\"Niin\", hän taas jatkoi, mutta tyynempänä. \"Minä itse en voi hänelle\nantaa myrkkyä, jonka oikeastaan pitäisi olla lemmenjuomaa -- epäluulo\nhänen kuolemastaan kohdistuisi minuun. Mutta noita -- niin, _hän_ on\ntodella sopivin ja luonnollisin välikappaleeni.\"\n\nHän kutsui orjan sisään ja käski tämän nopeasti seurata vierasta ja\nottaa tarkan selvän hänen nimestään ja asemastaan. Tämän sanottuaan hän\nlaahautui pylväistöönsä. Taivas oli iloinen ja kirkas, mutta Arbakes,\njoka oli tottunut tarkkaamaan säänvaihteluja, näki pilvenlongista,\njoita tuuli kasaili taivaanrannalle, että myrsky oli tulossa.\n\n\"Tuo on niinkuin minun kostonikin\", hän virkkoi pilviä katsellessaan,\n\"taivas on hymyilevä, mutta myrskypilvet kerääntyvät yhteen.\"\n\n\n\n\n9 LUKU.\n\nEtelän myrsky -- Velhon luola.\n\n\nKun päivän helle oli tauonnut paahtamasta, lähtivät Glaukus ja Ione\nhuviajelulle nauttimaan viileästä ja miellyttävästä iltailmasta. Siihen\naikaan oli roomalaisilla monenlaisia ajoneuvoja käytännössä. Rikkaat\nkaupunkilaiset käyttivät, milloin ei suurta seuruetta ollut mukana,\ntavallisimmin _bigaa_, joka on kuvattu tämän teoksen ensimäisessä\nluvussa. Talon emäntiä (matroneja) varten oli n.s. _carpentum_,[40]\njossa oli vain yksi pari pyöriä. Vanhan ajan ihmiset käyttivät\nmielellään myöskin kantotuolintapaista, suurta kantokoria, joka\nsikäli oli nykyaikaisia mukavampi, että siinä saattoi hyvin olla\npitkälläänkin.[41] Matkoja ja huviretkiä varten oli muunlaisia\najoneuvoja. Ne olivat tilavia, niihin mahtui kolme tai neljä henkilöä\nistumaan, siinä oli myöskin kuomu, jota voi mielin määrin liikuttaa;\najoneuvot vastaisivat siis nykyajan \"britskoja\" (vaikka onhan niissä\nsentään melkoinen ero). Tämäntapaisilla ajovehkeillä rakastunut pari\nlähti erään Ionen naisorjan seurassa ajelulle. Noin kymmenen penikulman\npäässä kaupungista oli vanhat rauniot, temppelin, nähtävästi\nkreikkalaisen luhistuneet muurit. Ja kun Glaukuksella ja Ionella oli\nyhteisiä kreikkalaisia harrastuksia, olivat he päättäneet käydä näillä\nraunioilla. Sinne he nyt olivat matkalla.\n\nTie kulki aluksi viiniköynnöstarhojen ja öljypuumetsien halki, mutta\nkäännyttyään Vesuviukselle päin se alkoi muuttua yhä karummaksi. Muulit\nkulkivat hitaasti ja työläästi. Ja jokaisesta metsä-aukeamasta he\nnäkivät rosoisissa kallioissa mustia aukkoja, joista Strabokin puhuu,\nmutta jotka myöhemmän ajan tulivuoren purkaukset ovat tyystin\ntasottaneet. Ilta-aurinko loi pitkän ja tumman varjon vuorelle; silloin\ntällöin he kuulivat villistä ryteiköstä paimenten soitantoa. Joskus he\näkkäsivät kukkulan rinteellä hienokarvaisen ja sirotekoisen vuohen --\nkiperäsarvineen ja kirkkaine harmaine silmineen -- Italian taivaan alla\nne yhä vieläkin tuovat mieleen jonkun Maron[42] idyllin -- ja painuvan\nauringon purppuroimat viinirypäleet hehkuivat puusta puuhun kulkevissa\nterttuköynnöksissään. Heidän yllään, hymyilevällä taivaalla leijaili\npilviä niin verkkaan, että ne näyttivät miltei pysyvän paikallaan.\nTuontuostakin vilahti heidän oikealta puoleltaan tyven meri\npikkulaivoineen, ja ilta-aurinko muodosti sen pinnalle sellaisen\nihmeellisen värileikin, jonka vertaista saa nähdä vain tällä\nherkullisella lahdella.\n\n\"Kuinka kaunis,\" Glaukus miltei kuiskasi, \"onkaan vertaus, joka sanoo\nmaata äidiksemme! Kuinka verrattomalla ja tasapuolisella rakkaudella\nhän jakaa hyväilyjään lapsilleen! Eikä edes noille hedelmättömille\nkaihoille, joilta luonto on kauneuden eittänyt, se ole ollut lahjojaan\njakamatta: tuon sammuneen tulivuoren kaljulla ja palaneella pohjalla\nmenestyy viiniköynnös siitä todistuksena. Ah! Tällaisella hetkellä ja\ntällainen näyttämö edessä voi miltei kuvitella näkevänsä tuon vihreän\nköynnöksen lomitse jonkun faunin nauravat kasvot tai näkevänsä\nvuorinymfin sipsuttaen kulkemassa tiheikön keskellä. Mutta ei ole enää\nnymfejä sen jälkeen kuin _sinut_, Ione, luotiin!\"\n\nEi mikään kieli imartele niin vuolaasti kuin rakastajan, ja sittenkin\nimartelu hänen tunteittensa ilmaisijana sanoo tuiki vähän. Kummallinen\ntuhlailuun vievä tapa, joka varsin pian kuihtuu omaan käyttämiseensä.\n\nHe saapuivat raunioille; he tarkastelivat niitä yhtä hartaina kuin me\nesi-isiemme pyhitettyjä muistomerkkejä. He viipyivät täällä, kunnes\niltatähti (Hesperus) ilmestyi ruusunhohtavalle taivaalle. Ja\npaluumatkalla he olivat entistä vaiteliaampia, sillä illan varjossa ja\ntähtien alla he tunsivat selvemmin, kuinka voimakkaasti he toisiaan\nrakastivat.\n\nSamaan aikaan alkoi heidän yläpuolelleen kertyä niitä myrskypilviä,\njoista Arbakes oli ennustanut. Kaukainen, hiljainen kumina ensin\nilmotti luonnonvoimien alkaneen taistelunsa, ja nopeasti taivas peittyi\nmustiin, uhkaaviin pilviin. Siinä nopeudessa, millä myrsky näillä\nseuduilla puhkee, on jotakin yliluonnollista, ja helposti sentähden\ntaikauskoisissa ihmisissä herää ajatus, että siinä näyttäikse erikoinen\njumalallinen voima. Raskaita pisaroita alkoi tippua tien yli riippuvien\npuunoksien lomitse, ja heti sen jälkeen sokaisi heidän silmänsä\nhäikäisevän kirkas, sähähtävä salama, joka loi kaamean valaistuksen\nkoko seudulle ja jota heti taas seurasi pilkkopimeä.\n\n\"Nopeammin, kelpo _karrukarius_!\" Glaukus virkkoi ajajalle. \"Ukonilma\nuhkaa.\"\n\nOrja kiihotti muuleja -- ne kulkivat nopeasti karulla, kivikkoisella\ntiellä -- yhä enemmän pilvet tiivistyivät, yhä lähempää kuului jyrinä,\nja virtoina alkoi vesi valua.\n\n\"Pelkäätkö?\" Glaukus kysyi vetäen Ionen lähemmä itseään.\n\n\"En koskaan sinun seurassasi!\" tämä vastasi lempeästi.\n\nSamassa silmänräpäyksessä nuo kevyet ja heikkorakenteiset rattaat\n(huolimatta sirosta ulkoasustaan ne olivat, kuten useat senajan\najoneuvot, melkoisen epäkäytännölliset) painuivat syvään uuranteeseen,\njonka yli oli puu kaatunut. Ajaja pakotti kiroten muulit eteenpäin,\ntoinen pyörä nousi kuopasta, ja rattaat olivat samassa kumossa.\n\nGlaukus hyppäsi notkeasti rattailta ja kiiruhti auttamaan Ionea, joka\nonneksi ei ollut loukkaantunut. Hiukan ponnisteltuaan he saivat\nkarrukan (rattaat) jälleen pystyyn. Mutta he huomasivat, ettei niissä\nenää ollut heille suojaa. Kuomua kannattavat nuorat olivat katkenneet,\nja vesi virtasi solkenaan rattaitten pohjaan saakka.\n\nMitä nyt oli tehtävä tässä pälkähässä? He olivat vielä kaukana\nkaupungista -- ei taloa lähellä, ei suojaa missään.\n\n\"Puolen tunnin matkan päässä täältä asuu muuan seppä\", orja virkkoi.\n\"Minä voisin käydä siellä korjauttamassa rattaat. Mutta Jupiter\nauttakoon! Mikä sää! Emäntäni kastuu läpimäräksi, ennenkuin olen\npalannut.\"\n\n\"Kiiruhda sinne!\" Glaukus sanoi. \"Me koetamme sillä välin etsiä\njostakin suojaa, kunnes palaat.\"\n\nTienoo oli tiheän metsän peitossa, ja paksuimman puun alle Glaukus vei\nIonen. Hän kietoi hänen ympärilleen oman vaippansa suojellakseen häntä\nrankkasateelta, mutta vettä tuli niin vuolaasti, että se tunkihe\nkaikkien esteitten läpi, ja Glaukuksen juuri kuiskatessa Ionelle\nlohdunsanoja iski salama lähellä olevaan puuhun, ja hirveällä ryskeellä\nse pirstautui. Nyt he huomasivat, mikä vaara saattoi heitä uhata\nsuojapaikassa, ja tuskaisena Glaukuksen katse tähysteli uutta\nturvapaikkaa. \"Olemme nyt\", hän sanoi, \"puolitiessä Vesuviukselle,\ntäällä on varmaankin kallionkupeella joku luola; kunpa vain löytäisimme\njonkun sellaisen, josta karanneet nymfit ovat suojaa itselleen\nhakeneet.\" Näin sanoen hän siirtyi puun alta ja tähystellessään\npitkin kallionrinnettä hän huomasi melkoisen lähellä vipajavan,\npunervan valontuikun. \"Tuo valo on\", hän sanoi, \"jonkun paimenen tai\nviinitarhurin nuotiotulta. Sieltä voimme saada kunnollisen katon\nyllemme. Tahdotko jäädä tänne, kunnes minä -- tai ei, -- sinulle voisi\nkoitua joku vaara.\"\n\n\"Tulen mieluummin mukanasi\", Ione sanoi. \"Parempi on olla aukealla kuin\nnäiden petollisten oksien suojassa.\"\n\nPuoleksi taluttaen, puoleksi kantaen Glaukus vei Ionea tulta kohden,\njoka nyt paloi punaisena ja vakavana. Vapiseva orjatar seurasi heidän\nkantapäillään. Mutta aukea loppui pian; villit viiniköynnökset sulkivat\nheiltä tien, ja usein he kadottivat näkyvistään heitä johtavan\nvalopilkun. Yhä vuolaampana valui sade; salamat välähtelivät yhä\nkamottavampina. Eteenpäin he kuitenkin taivalsivat toivoen lopultakin,\nvalon kadottuakin saapuvansa johonkin majaan tai suojaavaan luolaan.\nYhä sankemmaksi kävi tiheikkö, valo oli jo aivan hävinnyt heitä\njohtamasta. Mutta kapea polku, jota he vaivoin ja tuskin saattoivat\nseurata pitkäisen leimausten valossa, vei heitä yhä ylemmä vuorelle.\nSade lakkasi äkkiä. Heidän eteensä levisi nyt rosopintainen hohkainen\nlaava-aukea, joka salaman valaistuksessa teki pelottavan kaamean\nvaikutuksen. Joskus salama valaisi raudanharmaata kallionkylkeä, jolla\nkasvoi ikivanhaa sammalta ja kääpiöpuita, ikäänkuin etsiäkseen\nvertaistaan vastustajaa. Seuraavana hetkenä näyttämön kattoi taas\nsynkkä pimeys, myrsky sähähtelevine salamoineen liikkui nyt meren\npäällä, sen kuohahtelevat laineet saivat omituisen punervan hohteen. Ja\nniin voimakas saattoi salama toisinaan olla, että selvästi saattoi\nerottaa etäiset, jyrkät merenrannat, Misenumin äkkikalliot, ihanan\nSorrenton ja niiden väliset kukkulat.\n\nRakastavat kulkivat huolestuneina ja epäröiden, mutta yhtäkkiä he\npimeässä, joka kahden sähähtelevän salaman lomassa aina heidät kääri\nvaippaansa, huomasivat edessään, aivan lähellä tuon saman salaperäisen\nvalon. Seuraava salama, joka sai maan ja taivaan punaiselta hohtamaan,\nvalaisi heille koko tienoon. Mitään taloa ei näkynyt, mutta luolassa,\njosta valonvälke lähti, he olivat näkevinään ihmishaamun. Jälleen tuli\npimeää; tuli, jota nyt ei enää taivaanväläyskään himmentänyt, loisti\nyhä. He päättivät kavuta sen luo. Heidän täytyi tiensä valita suurten\nkallion kokkareitten lomitse, joiden yli siellä täällä kaartui sankka\ntiheikkö; mutta he saapuivat yhä lähemmä valoa, ja vihdoin he olivat\nerään luolan suuaukon edessä; luola näytti syntyneen siten, että\nkalliopaasia oli kasaantunut toinen toisensa niskalle. Pilkistäessään\ntästä aukosta sisään he peräytyivät nopeasti taaksepäin taikauskoisen\npelon ja kammon valtaamina.\n\nLuolan pohjassa paloi nuotio ja sen päälle oli ripustettu pieni\nkattila. Ohueen rautapaaluun oli kiinnitetty karkeatekoinen lamppu.\nTulenvalaisemilla seinillä riippui kuivumassa kimppu kimpun vieressä\nerilaisia ruohoja ja yrttejä. Tulenloimossa makaava kettu tuijotti\ntulijoihin välkkyvillä ja äkeillä silmillään, sen niskakarvat olivat\npörhöllä ja sen irvistelevien hampaitten raosta kuului pahaenteistä\nmurinaa. Luolan keskeltä kohosi multapatsas, jolla oli kolme\nmerkillisen ja oikullisen näköistä päätä: ne olivat kuvaavinaan koiraa,\nhevosta ja karhua. Matala kolmijalka seisoi tämän kansanomaisen\nHekaten[43] oudonnäköisen edustajan edessä.\n\nMutta nämä esineet eivät lähinnä synnyttäneet sitä vertahyydyttävää\ntunnetta, mikä oli luolaan katsahtavat vallannut, vaan luolan asukkaan\nulkomuoto. Tulen ääressä, sen liekkien valaisemana, istui vanhahko\nnainen. Tuskin missään maassa näkee niin vanhoja ämmiä kuin Italiassa\n-- ei missään muussa maassa kauneus muutu iän karttuessa niin\nällöttäväksi, hirvittäväksi rumuudeksi. Mutta se akka, joka nyt oli\nheidän katseltavanaan, ei sentään edustanut inhimillisen rumuuden\ntyyppiä. Päinvastoin, hänen piirteissään oli vielä nytkin jälkiä\njoistakin säännöllisistä, vaikkakin petolinnunomaisista muodoista.\nHänen jäykissä, heihin tuijottavissa, silmissään oli liikkumaton, mutta\ntehoisa ilme -- he näkivät noissa piirteissä kalman leiman! Sama\nlasimainen, välähtämätön katse, sinervät, kiinteät huulet, painuneet,\nkelmeät posket, takkuiset, pitkät, harmaat hiukset, tuhkanvärinen,\nvihervään vivahtava iho -- siinä muodot, jotka hauta on valmis\nvastaanottamaan!\n\n\"Sehän on kuin ruumis!\" Glaukus virkkoi.\n\n\"Ei -- se liikkuu -- se on henki tai _larva_\"[44] Ione sopersi\nnojautuen atenalaisen rinnoille.\n\n\"Oh, pois -- pois!\" orjatar voihki. \"Sehän on Vesuviuksen noita.\"\n\n\"Keitä olette?\" outo ja aavemainen ääni kysyi. \"Ja mitä tahdotte?\"\n\nTuo synkkä kalmanääni, -- joka mainiosti sopi puhujalle ja joka\npikemmin tuntui jonkun Styksin rannoilta palanneen varjon kuin\ntavallisen kuolevaisen ääneltä -- olisi saanut Ionen suin päin\nsyöksymään takaisin myrskyn syliin, ellei Glaukus väkisin olisi vienyt\nhäntä mukanaan luolaan.\n\n\"Me olemme myrskyn kynsiin joutuneita matkailijoita läheisestä\nkaupungista\", hän sanoi, \"ja seurasimme tuon tulen loimua tänne; me\npyydämme suojaa ja hoivaa sinun lietesi ääreltä.\"\n\nHänen puhuessaan nousi kettu makuultaan, laahusti vieraitten luo,\nnuuski heitä edestä ja takaa, väläytellen valkeita hampaitaan ja\nuhkaavasti muristen.\n\n\"Pois, orja!\" velho huusi; ja hänen äänensä sointu sai koiran\nkäpertymään kokoon, se painoi päänsä käpäliin ja terävin,\npahavälkkeisin silmin se tarkkasi rauhansa häiritsijöiden pienimpiäkin\nliikkeitä.\n\n\"Tulkaa tulen ääreen, jos teitä haluttaa!\" noita virkkoi puhuen\nGlaukukselle ja hänen seuralaiselleen. \"En toivota ketään elävää\nolentoa tervetulleeksi -- paitsi huuhkajaa, kettua, ojakonnaa ja\nkäärmettä -- en siis teitäkään tervehdi; mutta tulen loimoon voitte\ntervehtimättäkin tulla; mitä me kohteliaisuuksista?\"\n\nKieli, jota velho heitä puhutellessaan käytti, oli kummallista\nbarbarista latinaa, jonka höysteenä oli monta vieläkin karkeampaa ja\nvanhempaa murresanaa. Hän ei noussut tuoliltaan, vaan tuijotti heihin\nkivijäykin elein Glaukuksen auttaessa Ionea vapautumaan vaipastaan ja\ntehdessä hänelle istuintilaa halkokasalle, joka olikin ainoa siihen\nsopiva laite, ja puhaltaessa keuhkojensa voimalla sammuvan hiiloksen\nkirkkaaseen liekkiin. Orjatarkin uskalsi ylempiensä esimerkin\nrohkaisemana riisua yltään pitkän _pallansa_ ja painui arkana lieden\näärimäiseen kolkkaan.\n\n\"Pelkään häiritsevämme sinua\", Ione virkkoi hopeankirkkaalla äänellään\nikäänkuin lepytellen.\n\nVelho ei vastannut -- hän näytti olennolta, joka on hetkeksi herännyt\nkuolleista ja joka sitten on ikuiseen uneen vaipunut.\n\n\"Sanokaa\", hän äkkiä virkkoi pitkän vaijennan jälkeen, \"oletteko veli\nja sisar.\"\n\n\"Emme\", Ione vastasi punastuen.\n\n\"Oletteko naimisissa?\"\n\n\"Emme vielä\", Glaukus vastasi.\n\n\"Hoo, rakastuneita -- ha -- ha -- ha!\" ja velho nauroi niin äänekkäästi\nja hohottaen, että koko luola raikui.\n\nIone loukkaantui syvästi sellaisesta ivasta, Glaukus mutisi taikasanan,\njoka pahan enteen tuhoisi; orjattaren posket valahtivat yhtä kelmeiksi\nkuin velhon olivat.\n\n\"Mitä naurat, vanha akka?\" Glaukus sanoi ärtyneenä lopetettuaan\nrukouksensa.\n\n\"Nauroinko ma?\" velho tokaisi hajamielisenä.\n\n\"Hän on mielenvikainen\", Glaukus kuiskasi. Tuskin hän oli sen sanonut,\nkun hän kohtasi vanhuksen säihkyvän ja raivoisan katseen.\n\n\"Valehtelet!\" hän huudahti hurjana.\n\n\"Sinä olet epäkohtelias emäntä\", Glaukus vastasi.\n\n\"Kuule, älä ärsytä häntä, rakas Glaukus!\" Ione kuiskasi.\n\n\"Sanon teille, miksi nauroin saatuani selville, että olette\nrakastuneita\", vanhus sanoi. \"Se tapahtui siksi, että vanhan ja ruman\non aina mieluista tavata sellaisia nuoria sydämiä kuin teidän -- ja\ntietää ajan koittavan, jolloin te väsytte toinen toiseenne -- väsytte\n-- väsytte -- ha -- ha -- ha!\"\n\nNyt oli Ionen vuoro manata tuo pahaenteinen ennustus.\n\n\"Jumalat varjelkoot!\" hän sanoi. \"Sinä vaimo parka tunnet vähän\nrakkautta, muuten tietäisit, että se on muuttumaton.\"\n\n\"Enkö ole ollut nuori minäkin, mitä?\" velho vastasi nopeasti, \"ja enkö\nnyt ole vanha ja ruma ja kuoleva? Millainen muoto, sellainen sydän.\"\nNäin sanoen hän jälleen vaipui syvään äänettömyyteen ikäänkuin kaikki\nelämä hänessä olisi tauonnut.\n\n\"Oletko jo kauankin oleskellut täällä?\" Glaukus kysyi vihdoin, sillä\näänettömyys alkoi tuntua sietämättömältä.\n\n\"Ah, kauanko? -- kyllä.\"\n\n\"Mutta tämähän on surullinen paikka.\"\n\n\"Haa! Niin sinä kyllä voit väittää -- helvetti on jalkojemme alla\",\nakka vastasi osottaen luisevilla sormillaan maata. \"Ja minä ilmaisen\nsulle salaisuuden, allamme raivoavat voimat valmistavat häviötä teille\nylhäällä asuville -- teille nuorille -- suruttomille ja kauniille.\"\n\n\"Sinun suustasi putoo vain pahoja sanoja, jotka eivät ole lainkaan\nvieraanvaraisia\", Glaukus sanoi, \"ja tästä lähin haen mieluummin\nmyrskysäätä kuin sinun ystävyyttäsi.\"\n\n\"Siinä teet oikein. Minua hakee vain onneton.\"\n\n\"Miksi onneton?\" atenalainen kysyi.\n\n\"Minä olen vuoren velho\", akka vastasi ilkamoiden hymyillen. \"Minun\ntehtäväni on antaa toivoa toivottomille, onnettomalle rakkaudelle minä\nvalmistan lemmenjuomia; saidoille minä lupaan aarteita, pahansuoville\nminä mietin kostonajatuksia, onnellisille ja hyville minulla on vain --\nkirouksia! Älkää häiritkö minua enää!\"\n\nTämän sanottuaan tuo luolan kammottava omistajatar oli niin\nitsepintaisen vaitelias, että Glaukus turhaan koetti saada uutta\nkeskustelua viriämään. Ei värekään hänen kivenkovilla kasvoillaan\nnäyttänyt, että hän edes kuunteli häntä. Onneksi alkoi ukonilma tauota;\nse lakkaa yhtä nopeasti kuin se äkkiä ankarana syntyy. Sadekin vaimeni\nvaimenemistaan, ja vihdoin kun pilvetkin alkoivat hajaantua, pilkisti\npurppurareunaisesta aukosta esiin lempeä kuukin, ja se valaisi\nkirkkaasti ja kauttaaltaan tuon kummitusluolan. Koskaan sen säteet\neivät liene kohdanneet maalarin siveltimelle sopivampaa ryhmää -- siinä\noli nuori Ione, kukkeimmillaan oleva kaunotar istumassa tulen ääressä;\nhänen rakastajansa, joka jo näytti unohtaneen velhon läsnäolon, hänen\njalkainsa juuressa, häntä katselemassa ja sulosanoja hänelle\nkuiskailemassa; vähän matkan päässä kalpea pelästynyt orjatar ja\nhirveännäköinen velho kuolettavin silmäyksin heihin tuijottamassa.\nMutta nuoret rakastavaiset näyttivät iloisilta ja huolettomilta (niin\nsuuri on lemmen voima rakastuneissa), he olivat kuin toisessa\nmailmassa, jossa synkästä ja karusta ympäristöstä ei tiedetä mitään.\nKettu tähysteli heitä yhä loukostaan terävin ja kiiluvin silmin. Ja kun\nGlaukus jälleen kääntyi puhutellakseen velhoa, huomasi hän ensi kertaa\nmiltei allaan suuren käärmeen välkkyvät silmät ja koholla olevan pään;\nja oliko nyt niin, että Ionen ylle kiedotun vaipan räikeät värit\närsyttivät käärmettä tai vaikuttiko joku muu seikka, mutta sen pää\nalkoi heilua ja se kohottihe uhkaavasti kuin valmistuakseen syöksymään\nnapolittaren kimppuun. Glaukus tempasi nopeasti hiiloksesta\npuolipalaneen karahkan; siitä ärtyi käärme vielä enemmän, se syöksähti\npiilopaikastaan, sähähtäen te ponnahti pystyyn korkealle ilmaan, niin\nettä sen pää oli miltei yhtä korkealla kuin Glaukuksenkin.\n\n\"Noita-akka!\" Glaukus huudahti, \"käske elukkasi poistua tai muuten\ntapan sen.\"\n\n\"Siltä on otettu myrkky pois\", sanoi velho, jonka toisen huuto oli\nsaanut nousemaan. Mutta ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaakaan, teki\nkäärme hyökkäyksen Glaukusta kohden. Nopeasti ja varoen notkea\nkreikkalainen väistyi ja sivalsi ohimennen kalikallaan niin voimakkaan\nja tarkkaan osuneen iskun käärmeen päähän, että se sätkähti maahan ja\nkiemurteli nuotion ääreen.\n\nRaivostunut taikuri syöksähti nyt esiin ja loi Glaukukseen katseen,\njommoista tuskin on hurjimmallakaan furialla,[45] niin äärimäisen\npahansuopa ja vihantäyteinen oli sen ilme -- mutta huolimatta\ninhottavista ja rumien intohimojen vääristämistä piirteistä oli noissa\nkasvoissa sittenkin jälkiä entisestä kauneudesta, ainakaan ei niissä\nollut sitä leveän karkeata, minkä pohjoinen mielikuvitus on omaksunut\nkauhean esikuvalle.\n\n\"Sinä olet\", hän virkkoi lujalla ja hillityllä äänellä, jonka\nintohimottomuus ja tyyneys eivät lainkaan soveltuneet hänen\npiirteittensä ilmehikkääseen vaihteluun, \"sinä olet saanut suojaa\nkattoni alta, olet lämmitellyt lieteni ääressä; sinä olet hyvän pahalla\nkostanut; olet lyönyt ja haavottanut eläintä, joka rakasti minua ja\njoka oli minun, eläintä, joka oli jumalille pyhitetty ja ihmisen\narvoinen[46] -- kuule nyt tuomiosi! Kautta kuun, kaikkien taikurien\nsuojelijan, kautta Orkuksen, jossa kosto asustaa -- minä kiroon sinut!\nja sinä olet kirottu! Lakastukoon lempesi -- halveksittakoon nimeäsi --\nhelvetinvoimat merkitkööt sinut -- kuivukoon ja kuihtukoon sydämesi --\nmuistukoot viimeisellä hetkelläsi mieleesi Vesuviuksen tietäjän\nennustukset! Ja sinä\", hän jatkoi kääntyen äkisti Ioneen päin ja oikea\nkäsi koholla -- mutta silloin Glaukus hurjana puuttui puheeseen:\n\n\"Lakkaa, hurjimus! Minut olet kironnut, ja minä tyydyn jumalten\ntuomioon. -- Minä halveksin ja uhmaan sinua! Mutta älä päästä sanaakaan\ntästä neidosta taikka minä muutan sinun kirosanasi kuolinhuudoiksesi.\nVaro!\"\n\n\"Minulla ei ole enää mitään lisättävää\", velho virkkoi nauraa\nhohottaen, \"sillä sinun kiroukseesi joutuu myöskin rakastajattaresi\nmukaan. Ja sitäkin paremmin, kun hänen huuliltaan kuulin nimesi ja\ntiedän nyt, millä nimellä sinut manaan Manalan hengille. _Glaukus_ --\nole kirottu!\" Tämän sanottuaan noita-akka kääntyi atenalaisesta ja\nkyykistihe haavottuneen mielikkinsä viereen, otti sen ylös nuotion\ntuhkasta eikä sen koommin enää vilkaissutkaan vieraisiinsa.\n\n\"Oi, Glaukus\", Ione virkkoi kauhistuneena, \"mitä olemme tehneet! Pois\npian tästä paikasta, myrsky on tauonnut. Hyvä vanhus, anna hänelle\nanteeksi -- pyörrä pois kirouksesi -- hän vain puolustautui -- ota tämä\nsovitusuhri ja peruuta sanasi!\" Ja Ione pani rahakukkaronsa vanhuksen\nsyliin.\n\n\"Pois!\" hän huusi katkerana -- \"pois! Singotun kirouksen voivat vain\nkohtalottaret pyörtää. Pois!\"\n\n\"Tule, rakkain!\" Glaukus sanoi kärsimättömänä. \"Luuletko, että yliset\ntai aliset jumalat kuulevat hullun akan voimattomia mielenpurkauksia?\nTule!\"\n\nPitkä ja raikuva nauru pani luolan seinät kaameasti kaikumaan -- se oli\nnoidan naurua -- muuta sanottavaa hänellä ei enää ollut.\n\nRakastuneet hengittivät helpommin päästyään raikkaaseen ulkoilmaan.\nMutta muisto siitä näystä, jonka todistajina he olivat olleet, velhon\nsanat ja nauru pysyivät kauhua herättäen Ionen mielessä, eikä\nGlaukuskaan aivan heti vapautunut saamastaan kauhuntunteesta. Myrsky\noli ohi -- vain silloin tällöin kuului etäisistä mustista pilvistä\nkaukaista kuminaa ja hetkittäin välähti jokunen salamakin sokaisten\ntällöin kuun kelmeän valon. Monen vaivan perästä he löysivät tien\nja vaununsa, jotka sillävälin oli saatu siedettävään ajokuntoon.\nKarrukarius, joka jo toisenkin kerran oli Herkuleeseensa turvannut\ntuumiessaan, mihinkä hänen isäntäväkensä oli joutunut, oli haltioissaan\nnähdessään heidän tulevan.\n\nTurhaan Glaukus koetti saada Ionen lamaantunutta mieltä nousemaan; ja\nhänen oli itsensäkin hieman vaikeata saada takaisin entinen joustava,\niloinen äänensävynsä. Pian he saapuivat kaupungin portille. Kun se\nheitä varten avattiin, yritti pieni orjien kuljettama kantotuoli\npujahtaa portista ulos.\n\n\"On liian myöhä päästä kaupungista\", vahti virkkoi tuolin omistajalle.\n\n\"Eikö mitä\", virkkoi ääni, jonka kuullessaan molemmat rakastuneet\nsäpsähtivät, he tunsivat äänen hyvin. \"Minä aijon Markus Polybiuksen\nhuvilaan. Palaan pian. Olen Arbakes, egyptiläinen.\"\n\nVahdin epäilyt hälvenivät, portti avattiin, ja kantotuoli kulki\nrakastuneitten rattaitten ohi.\n\n\"Arbakes, tähän aikaan -- tuskinpa vielä tervekään. -- Mihinkä ja\nminkätähden hän lienee matkalla?\" Glaukus sanoi.\n\n\"Ah!\" Ione virkkoi itkuun ratketen. \"Minua ahdistavat pahat\naavistukset. Suojelkaa meitä, oi jumalat -- tai ainakin\", hän itsekseen\nmutisi -- \"varjelkaa Glaukusta!\"\n\n\n\n\n10 LUKU.\n\nSalamavyön omistaja ja hänen apurinsa. -- Kohtalo kirjottaa\nennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?\n\nArbakes oli odottanut vain myrskyn taukoavan lähteäkseen yön varjossa\ntapaamaan Vesuviuksen noitaa. Häntä kantoivat hänen uskollisimmat\norjansa, joita hän kaikissa salaisissa hankkeissaan oli käyttänyt, ja\nmukavasti kantotuolissaan lojuen ja sydämensä rauhallisia lyöntejä\nkuunnellen hän nautti jo edeltäpäin suorittamastaan kostosta ja siitä\nlemmestä, jonka hän jo oli vallannut. Orjat kulkivat tuon lyhyen\ntaipalen miltei yhtä nopeasti kuin tavallisissa oloissa muulit; ja\nArbakes saapui pian kapealle polulle, jota rakastunut pari ei ollut\nonnettomuudekseen huomannut ja joka viiniköynnöksien läpi vei lyhintä\ntietä velhon asunnolle. Tähän hän pysäytti kantotuolin; ja käskettyään\norjiensa kätkeytyä ja viedä kantotuolinkin viiniköynnöstiheikköön,\njotta satunnaiset kulkijat eivät heitä huomaisi, hän lähti yksin,\nhieman horjuvin askelin ja pitkään sauvaan nojaten nousemaan\njyrkännettä.\n\nEi pisaraakaan enää rauhalliselta taivaalta; vain lehdiltä silloin\ntällöin putoili raskaita vesirakeita ja rosoiselle tielle oli vesi\npaikka paikoin kokoontunut lätäköiksi.\n\n\"Ajattelijoilla on sentään outoja intohimoja\", Arbakes tuumi, \"jotka\nsellaisen kuin minutkin vievät kuolinvuoteelta ja terveetkin johtaa\nelämän ruusuisista nautinnoista tällaiselle karuille, öisille poluille,\nMutta kun intohimo ja kosto heitä jäytävät, voi se Tartaruksestakin[47]\ntehdä Elysiumin.\"[48] Korkealta, kirkkaana ja surumielisenä kuu valaisi\ntämän synkän vaeltajan tietä hopeoiden jokaisen sen säteitten tielle\njoutuneen vesilätäkön ja luoden varjon jyrkän vuoren toiselle\nrinteelle. Hän näki edessään saman valon, joka oli johtanut hänen\nuhkaamiensa uhrienkin askelia, mutta se ei enää vain tuikahtanut yön\npimeydessä, vaan se loisti nyt vakavaa valoa.\n\nHän pysähtyi hengähtämään luolaan vievän käytävän suulle, ja sitten hän\nastui hänelle ominaisin ylhäisin ja rauhallisin liikkein yli kynnyksen.\n\nKettu hypähti pystyyn huomatessaan tulijan ja ilmaisi omistajalleen\npitkästi muristen vieraan saapuneen.\n\nVelho istui rauhallisena kuin ruumis tulensa ääressä. Hänen jalkojensa\njuuressa makasi kuiviin sammaliin peitettynä haavotettu käärme, mutta\nArbakes huomasi heti ensisilmäyksellä sen suomujen välkähtelevän\nvastapäätä olevan tulen hohteessa, kun se niveliään liikutti\nedestakaisin suurissa tuskissaan.\n\n\"Pois, orja!\" velho virkkoi kuten ennenkin ketulle, ja kuten ennenkin\nkettu painui muristen ja pälyen loukkoonsa.\n\n\"Nouse, yön ja Erebuksen[49] palvelija!\" Arbakes sanoi käskevästi.\n\"Taitosi mahtavimpia edustajia on sinua nyt tervehtimässä! Nouse ja\nlausu hänet tervetulleeksi!\"\n\nAkka käänsi nyt katseensa egyptiläisen muhkeaan muotoon ja synkkiin\npiirteisiin. Hän tarkasti kauan ja tutkivasti miestä, joka siinä hänen\nedessään seisoi itämaisesti puettuna, kädet ryntäillä, ylpein käskevin\notsin. \"Kuka olet\", hän viimein virkkoi, \"joka kutsut itseäsi\npolttavien ketojen tietäjää ja hävinneen etruskilaisen sukupolven\ntytärtä väkevämmäksi?\"\n\n\"Olen se, jolta kaikki magian harjottajat pohjoisesta etelään, idästä\nlänteen, Ganges- ja Niilinvirroilta Tessalian laaksoihin ja keltaisen\nTiberin rannoille asti ovat tietonsa saaneet.\"\n\n\"Tunnen näillä seuduilla vain yhden sellaisen miehen, jota\njokapäiväinen maailma, hänen korkeampia ja salaperäisiä ominaisuuksiaan\ntuntematta nimittää egyptiläiseksi Arbakeeksi. Me, salatietoiset\ntunnemme hänen oikean nimensä: Hermes, salamavyön omistaja.\"\n\n\"Katso!\" Arbakes vastasi. \"Olen se.\"\n\nTätä sanoessaan hän aukaisi viittansa ja paljasti tulenhohtavan vyön,\njoka välkkyen ympäröi hänen rintaansa; sen keskessä olevaan\nmetallilevyyn oli kaiverrettu joitakin miltei näkymättömiä merkkejä,\nmutta velho ne näytti hyvin tuntevan. Hän nousi äkkiä ja heittäytyi\nArbakeen jalkoihin. \"Olen siis nähnyt\", hän sanoi kunnioittaen,\n\"Mahtavan vyön haltijan -- ota vastaan minun kunnioitukseni!\"\n\n\"Nouse! Tarvitsen apuasi.\"\n\nArbakes istahti samalle puunrungolle, jolla Ionekin oli istunut ja\nviittasi velhoakin asettumaan entiselle paikalleen.\n\n\"Väitit\", Arbakes virkkoi toisen toteltua, \"olevasi vanhan\netruskilaisen suvun tytär,[50] kansan, jonka jättiläiskaupunkien\njykevät muurit nyt halveksien katsovat alas siihen ryövärisukuun, joka\non niiden entisen herruuden anastanut. Nämä vanhat heimot tulivat\nosaksi Kreikasta, osaksi vieläkin kuumemmasta ilmanalasta. Joka\ntapauksessa sinä olet egyptiläistä alkuperää, sillä kreikkalaiset,\njotka pääsivät Hellaan alkuperäisten asujainten isänniksi, olivat\nNiilin rantojen rauhattomia, omasta maastaan karkotettuja poikia. Oi,\ntietäjä, sinun esivanhempasi ovat siis minun kanta-isieni alamaisia.\nSyntyperältäsi ja taidoiltasi sinä siis olet Arbakeen palvelija. Kuule\nminua ja tottele!\"\n\nVelho nyökäytti päätään.\n\n\"Mitä salaisia taikakeinoja meillä onkin\", Arbakes jatkoi, \"täytyy\nmeidän silti usein käyttää luonnollisia välineitä päämäärään\npäästäksemme. Sormus, kristalli, tuhka ja yrtit[51] eivät aina ole\nerehtymättömiä. Korkeampien kuunsalaisuuksienkin tutkijan on joskus\npakko, huolimatta salamavyöstään, inhimillisissä pyrkimyksissään\nkäyttää inhimillisiä keinoja. Kuule siis minua! Sinä tunnet, niin\narvelen, myrkyllisinten kasvien salaisuudet. Sinä tunnet ne, jotka\nlopettavat elämän, jotka polttavat ja näännyttävät hengen, jotka saavat\nnuoren veren suoniinsa jähmettymään jääksi, joka ei koskaan sula.\nOlenko oikeassa? Puhu ja ole rehellinen!\"\n\n\"Mahtava Hermes, olen sellaista ainakin tutkinut. Katso näitä\naaveenomaisia kalmankalpeita piirteitä, ne ovat elävän värinsä\nkadottaneet vaaliessani niitä myrkyllisiä ruohoja, joita yöt päivät\ntuossa kattilassa kiehuu.\"\n\nVelhon puhuessa egyptiläinen siirtihe syrjemmä tuosta vaarallisesta ja\nepäterveellisestä paikasta.\n\n\"Hyvä!\" hän sanoi, \"sinä olet oppinut syvän tiedon ikitotuuden, joka\non: 'halveksi ruumista, jotta henkesi rikastuisi'. Mutta nyt asiaan.\nTänne tulee huomisiltana muuan turhamainen tyttö pyytämään sinulta\nlemmenjuomaa irrottaakseen toisesta ne silmät, joiden tulisi vain häntä\nkatsella. Lemmenjuoman asemesta sinä annatkin tytölle kaikkein\nvaarallisinta myrkkyäsi. Antakaamme rakastajan lemmenlupauksensa\nkuiskata varjoille.\"\n\nVelho värisi kiireestä kantapäähän. \"Oh, anteeksi, hirmuinen opettaja\",\nhän huudahti sammaltaen. \"Sitä en uskalla. Kaupunkien lait ovat tarkat\nja ankarat; ne tarttuvat minuun, ne murskaavat minut.\"\n\n\"Mihin tarkotukseen sitten juomiasi ja myrkkyjäsi käytät?\" Arbakes\nkysyi pilkallisesti.\n\nVelho peitti inhottavat kasvonsa käsillään. \"Oh! Vuosia sitten en ollut\nsellainen jommoinen nyt. Minä rakastin ja toivoin, että minuakin\nrakastettaisiin.\" Hänen äänensä oli nyt aivan muuttunut, niin tuskainen\nja niin hento oli sen sävy.\n\n\"Ja miten sinun rakkautesi ja minun käskyni joutuvat yhteen?\" Arbakes\nkysyi kärsimättömänä.\n\n\"Odota\", velho selitti -- \"kärsivällisyyttä, rukoilen. Minä rakastin.\nToinen, minua rumempi -- niin, Nemesis avita -- minua rumempi vei\nminulta omani. Olin tuota synkkää etruskilaista sukua, jonka jäsenet\njärjestään ovat mustan magian salaisuuksien perillä. Äitinikin oli\ntietäjä. Hän oli mukana kostopuuhissani. Häneltä sain juoman, jonka\npiti hänen lempensä minuun nostaa, ja häneltä myöskin myrkyn, jonka\npiti kilpailijani tuhota. Oh, musertakaa minut, te hirmuiset\nkallioseinät! Minun vapiseva käteni erehtyi juomissa, -- rakastajani\nlankesi tosin jalkoihini, mutta kuolleena, kuolleena. Mitä arvoa\nelämällä on senjälkeen ollut minulle? Vanhennuin pian. Antauduin\nheimoni taikuutta harjottamaan. Vastustamaton vaisto pitää minua\nainaisessa rangaistuksen tuskassa; aina minä haen myrkyllisimpiä\nkasveja, yhä valmistelen myrkkyjä, aina kuvittelen sitä antavani\nvihaamalleni kilpailijalle, yhä vielä täytän niillä pulloni, yhä\nkuvittelen niiden hävittävän hänen kauneutensa tuhkaksi, yhä olen\nnäkevinäni Aulukseni värähtelevät jäsenet, vaahtoiset huulet,\nlasittuneen katseen -- Aulukseni, jonka itse murhasin.\" Velhon ruumis\nnytkähteli sisäisestä liikutuksesta.\n\nArbakes katsoi häntä uteliain ja halveksivin silmin.\n\n\"Ja tuolla hullulla olennolla on yhä inhimillisiä tunteita!\" hän\najatteli. \"Hänen muistonsa ovat saman tulen hehkua, joka jäytää\nArbakestakin! -- Sellaisia me olemme kaikki! Salaperäinen todella on se\nkuolevaisten intohimojen side, joka yhdistää suurimman ja alhaisimman.\"\n\nHän ei vastannut, vaan odotti siksi, kunnes toinen oli tointunut. Velho\nvaappui puoleen ja toiseen istuimellaan, silmät tuijottaen liekkeihin\nja raskaitten kyynelten vieriessä pitkin hänen kelmeitä poskiaan.\n\n\"Kertomuksesi on todella hirvittävä\", Arbakes sanoi, \"mutta nuo\nintohimot ovat nuoruuden hulluuksia -- vanhuus kovettaa sydämemme ja\ntekee sen tunteettomaksi kaikelle. Niinkuin osterin kuori vuosi\nvuodelta paksuuntuu, samoin jokainen vuosi rakentaa sydämemme ympärille\nyhä paksumpaa kettoa. Älä siis enää ajattele noita tyhmyyksiä! Ja nyt,\nkuuntele minua taas! Sen koston nimessä, joka sinullekin on rakas, minä\nkäsken sinun totella minua! Kostaakseni olen tullut sinua tapaamaan! Se\nnuorukainen, jonka tahdon tieltäni raivata, on tähän asti salaisia\ntaikojani uhmannut -- tuo purppuraan ja koreaan pukeutunut hymyilevä\nsilattu keikari, hengetön ja tunteeton, mies, jolla ei ole muita avuja\nkuin kauneutensa -- kirottu olkoon hän -- tuo hyönteinen -- tuo Glaukus\n-- sanon sinulle Orkuksen ja Nemesiin nimessä, hänen täytyy kuolla.\"\n\nJa unohtaen heikkoutensa -- oudon toverinsa -- kaiken paitsi\nvoittamattoman raivonsa Arbakes kulki itsekseen haastellen pitkin ja\njäntevin askelin synkässä luolassa.\n\n\"Glaukus sanoit, mahtava opettajani?\" velho virkkoi äkkiä. Kuullessaan\ntuon nimen hänen tummat silmänsä välähtivät, niissä hehkui koko raju\nkostonhimo, joka yksinäisen ja halveksitun ihmisen täyttää, kun hän\nmuistelee pieniä loukkauksia.\n\n\"Niin on hänen nimensä; mutta mitä nimestä? Kolmen päivän perästä tästä\nhetkestä asti hänen nimensä älköön olko enää elävän Glaukuksen nimi!\"\n\n\"Kuule minua!\" velho virkkoi, heräten nyt unelmistaan, joihin hän oli\nvaipunut pidettyään Arbakeelle puheensa. \"Kuule minua! Olen sinun\npalvelijasi ja orjasi. Jos annan puhumallesi tytölle juoman, jonka\npitäisi Glaukuksen elämä tuhota, niin tulen varmasti ilmi -- kuolleella\non aina kostajansa. Ei niin, sinä pelottava mies! Jos sinun käyntisi\ntäällä, sinun vihasi Glaukusta kohtaan tulevat ihmisten ilmoille, niin\ntuskinpa taikakeinosi voisivat sinua itseäsikään suojella.\"\n\n\"Haa!\" Arbakes huudahti ja vaikeni äkkiä. Ja todistukseksi siitä,\nkuinka sokeaksi hurja intohimo voi sumentaa terävimmänkin silmän,\nriittää mainita, että nyt vasta ensi kertaa hänelle välähti mieleen se\nvaara, johonka hän kostoa tavotellessaan saattoi kietoutua, niin\nvarovainen ja huolehtivainen kuin hän olikin.\n\n\"Mutta\", velho jatkoi, \"jos sensijaan että hänen sydämensä kuoletan,\nannankin hänelle juoman, joka kuivettaa ja sumentaa hänen järkensä --\njoka sitä nielleen tekee mahdottomaksi kaikkeen inhimilliseen\ntoimintaan -- tekee hänestä tylsän, raivoisan olennon -- vaahtosuisen\nkaatuvatautisen, apinamaisen hulluttelijan -- eikö kostosi silloin ole\ntyydytetty, eikö päämääräsi saavutettu?\"\n\n\"Oi tietäjä, et ole enää orjani, olet sisareni -- Arbakeen vertainen --\nkuinka paljoa terävämpi onkaan naisen katse kostossakin kuin meidän\nmiesten! Kuinka paljoa täydellisempi sellainen kosto kuin kuolema!\"\n\n\"Ja\", velho jatkoi kehittäen yhä hirveätä suunnitelmaansa, \"tässä\non vain vähän vaaranuhkaa, sillä tuhansista syistä, joita ei\nperinpohjin tutkita, uhrimme on voinut sairautensa saada. Hän on voinut\nviinipensastossa nähdä nymfin[52] -- tai viinillä itsellä voi olla sama\nvaikutus -- ha, ha, ha! Ei koskaan niin tarkoin koeteta saada selville,\nmitä jumalat kulloinkin ovat saaneet aikaan. Ja jos sattuisikin pahin\n-- jos tulee ilmi, että hän on nauttinut lemmenjuomaa -- niin,\nhulluushan on usein lemmenjuoman vaikutusta; ja se kaunotarkin, joka\nhänelle juoman on antanut, löytää helposti lieventäviä asianhaaroja.\nMahtava Hermes, olenko antanut sinulle hyviä neuvoja?\"\n\n\"Sinä elät niiden vuoksi kaksikymmentä vuotta kauemmin\", Arbakes\nvastasi. \"Minä merkitsen kalpeihin tähtiin uuden kohtalosi jakson --\nsinä et turhaan ole palvellut salamavyön omistajaa. Ja kas tässä,\ntietäjä, kaivata näillä kultaisilla välineillä itsellesi lämpimämpi\nkolo tähän hirveään luolaan. Yksi ainoa minun hyväkseni suoritettu\npalvelus tuottaa enemmän kuin tuhannen ennustusta, jotka sinä seulan ja\nsaksien avulla löydät töllisteleville talonpojille.\" Näin sanoen hän\nviskasi lattialle rahapussin; sen kilinä ei lainkaan kaikunut\nsäröiseltä velhon korvissa, sillä vaikka hän halveksikin elämän\nmukavuuksia, halusi hän silti omata rahoja, joilla niitä voisi hankkia.\n\"Hyvästi\", Arbakes virkkoi, \"älä unohda -- tarkkaa hyvin tähtiä juomaa\nvalmistaessasi. -- Sinä olet ensimäinen sisariesi joukossa pähkinäpuun\nluona,[53] kun heille kerrot, että sinun ystäväsi ja isäntäsi on\negyptiläinen Hermes. Huomenillalla tapaan sinut jälleen.\"\n\nHän ei jäänyt kuuntelemaan velhon ylistys- ja kiitossanoja. Nopein\naskelin hän astui kuutamoiseen ilmaan ja kiiruhti pois vuorelta.\n\nTietäjänainen oli seurannut häntä kynnykselle asti. Hän seurasi kauan\nluolan suulla seisten poistuvaa varjoa, ja kun kuun kelmeät säteet\nosuivat hänen haamunomaiselle vartalolleen ja kalmankasvoilleen, jotka\nselvästi piirtyivät ryhmyisen kallion tummaa oviaukkoa vasten, näytti\ntodella kuin joku yliluonnollisin taikavoimin varattu olento olisi\nnoussut hirveästä Orkuksesta ja seisoi nyt sen mustalla oviaukolla\nsinne vievän tien vartijana turhaan vaatien palaamistaan, turhaan\nhuoaten sinne joutumistaan. Vihdoin velho hitaasti palasi luolaansa,\notti raskaan kukkaron huoaten maasta, irrotti lampun kiinnittimestä\nja mentyään luolansa etäisimpään soppeen hän saapui mustan ja\nahtaan käytävän suulle, jota ei sitä peittävien esiinpistävien\nkalliokielekkeiden takaa voinut kaukaa huomatakaan. Hän kulki jonkun\naskelen tätä synkkää käytävää, joka asteittain painui alemmaksi\nikäänkuin se pyrkisi maanuumeniin asti, ja nostettuaan erään kiven hän\npani aarteensa sen alla olevaan koloon; lampun lepattava valo paljasti\nkolossa olevan erinäköisiä rahoja, joita hänen vieraittensa\nherkkäuskoisuus tai anteliaisuus oli tuottanut.\n\n\"Mielelläni teitä katselen\", hän sanoi kiiluvin silmin rahojaan\ntarkastellen. \"Teidät nähdessäni tunnen todella olevani voimakas. Ja\nkaksikymmentä vuotta vielä saan teidän joukkoanne lisätä! Oi, suuri\nHermes!\"\n\nHän pani kiven paikoilleen ja kulki käytävää eteenpäin jonkun askelen\nja pysähtyi syvän, säröreunaisen halkeaman eteen. Kumartuessaan hän\nkuuli outoa, kihisevää ääntä ja kaukaista jyminää, aika-ajoin kuului\nkovaa, kirahtavaa kolinaa ikäänkuin kahta metalli-esinettä olisi\nvoimakkaasti isketty vastakkain, sankkaa, mustaa sauhua kohosi\nsyvyydestä nousten kierteinä ylös luolaan.\n\n\"Varjot ovat nyt rauhattomampia kuin tavallisesti\", hän virkkoi ja\nravisti harmaata päätään, ja katsahtaessaan kuiluun hän huomasi syvällä\nlaajalla alalla selvää, tummanpunaista hehkua. \"Omituista!\" hän virkkoi\nnousten. \"Jo kaksi päivää on tuo salaperäinen valo ollut näkyvissä --\nmitä se merkinnee?\"\n\nKettu, joka oli seurannut julmaa emäntäänsä, murahti pahasti ja palasi\nryömien etuluolaan. Kylmä kammo valtasi velhonkin, sillä koiran\ntuskainen pelko oli ajan taikauskon mukaan onnettomuutta uhkaava enne.\nHän mutisi manaussanat, hoippui luolaansa ja tarttui yrtteihinsä ja\nastioihinsa seuratakseen egyptiläisen käskyjä.\n\n\"Hän sanoi minua narriksi\", hän virkkoi nähdessään höyryn nousevan\nporisevasta padasta. \"Kun leuat kangistuvat, hampaat hajoovat, valtimo\nheikkenee, silloin on säälittävää olla hullu, mutta kun\", hän jatkoi\nhurjasti ja rumasti irvistäen, \"kun nuori ja kaunis ja väkevä äkkiä käy\ntylsäksi -- niin se on hirveää! Kiehu, hehku, porise, yrttikeitos --\nläkähdy, konna -- minä kiroon hänet, ja hän on kirottu!\"\n\nSamana yönä ja samalla hetkellä, jolloin tapahtui tuo synkkäenteinen,\ninhottava keskustelu Arbakeen ja velhon välillä, samana yönä Apekides\nkastettiin.\n\n\n\n\n11 LUKU.\n\nTapahtumat kehittyvät. -- Suunnitelma kehkeytyy. -- Verkko tulee\nvalmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin.\n\n\n\"Uskallatko siis, Julia, tänä iltana käydä tapaamassa Vesuviuksen\nnoitaa -- ja lisäksi tuon pelottavan miehen seurassa?\"\n\n\"Mitä, Nydia?\" Julia virkkoi arasti, \"luuletko todellakin, että vaara\non tarjolla? Tuollaiset vanhat akat taikapeileineen, vipajavine\nseuloineen, kuunpaisteessa poimittuine yrtteineen ovat käsittääkseni\nsuuria veijareita, jotka eivät ole mitään muuta hyvää oppineet kuin\nvarsinaisen ammattinsa, ja lemmen juomansakin he valmistavat kedon\nyksinkertaisista kukkasista. Miksi pelkäisin?\"\n\n\"Etkö pelkää seuralaistasi?\"\n\n\"Mitä? Arbakestako? Diana auttakoon, en ole koskaan nähnyt\nkohteliaampaa miestä kuin tuo poppamies on. Ja ellei hän olisi niin\nmusta, niin hän olisi miltei kaunis.\"\n\nVaikka Nydia olikin sokea, oli hän silti tarkkanäköinen kyllin\nhuomaamaan, ettei Julian kaltainen luonne antanut Arbakeen\nkohteliaisuuksien itseään pelottaa. Hän ei sen koommin häntä neuvonut;\nmutta hänen kiihottuneessa mielessään pyöri hurjia ajatuksia, kykenikö\ntuo taikuri todella rakkauden sitomaan.\n\n\"Salli minun tulla mukaasi, jalo Julia\", hän sanoi vihdoin. \"Minusta ei\nkyllä ole turvaa, mutta minä tahtoisin mielelläni olla viimeiseen asti\nmukana.\"\n\n\"Tarjouksesi miellyttää minua\", Diomedeen tytär vastasi. \"Mutta kuinka\npääset? Me palaamme myöhään; sinua kaivattaneen kotona.\"\n\n\"Ione kyllä suostuu\", Nydia vastasi. \"Jos sallit minun nukkua\nkattosi alla, niin ilmotan hänelle, että sinä vanhana suojelijanani\nja ystävänäni kutsuit minut luoksesi koko päiväksi laulamaan\ntessalialaisia laulujani. Hänen kohteliaisuutensa varmaankin sallii\nsinulle sen vähäisen ilon.\"\n\n\"Ei, pyydä itse lupa!\" ylpeä Julia sanoi. \"En tahdo mitään\nsuosionosotuksia tuolta napolittarelta.\"\n\n\"Olkoon niin. Menen heti esittämään toivomukseni. Tiedän, ettei sitä\nevätä, ja palaan pian takaisin.\"\n\n\"Tee niin; ja sinun vuoteesi valmistetaan minun omaan huoneeseeni.\"\n\nNydia jätti ihanan pompeijittaren. Mennessään Ionen luo hän kohtasi\nGlaukuksen vaunut, joiden eteen valjastetut ylpeät ja rohkeat\nrotuhevoset herättivät yleistä ihmettelyä.\n\nGlaukus pysäytti heti hevosensa puhellakseen kukkastytön kanssa.\n\n\"Sinä kukoistat kuin omat ruususi, kelpo Nydiani! Ja kuinka voi ihana\nemäntäsi? -- luullakseni toipunut jo eilisen myrskyn seurauksista?\"\n\n\"En ole nähnyt häntä vielä tänä aamuna\", Nydia vastasi, \"mutta --.\"\n\n\"Mutta mitä? -- Väisty syrjään, hevoset ovat liian lähellä sinua.\"\n\n\"Mutta luuletko, että Ione antaa minulle luvan saada viettää tämän\npäivän Julian, Diomedeen tyttären kanssa? -- Hän haluaa sitä, ja ole\nminulle ystävällinen, kun minulla vielä on joitakuita tuttavia.\"\n\n\"Jumalat siunatkoot sinun kiitollista sydäntäsi! Minä vastaan Ionen\nsuostumuksesta.\"\n\n\"Saanko siis myöskin yöni viettää siellä ja palata huomenna?\" Nydia\nkysyi aika lailla hämillään ansaitsemattomasta kiitoksesta.\n\n\"Kuten sinua ja Juliaa vain haluttaa. Tervehdi häntä puolestani. Ja kun\nkuulet hänen puhuvan, niin tarkkaa, Nydia, mikä ero on hänen äänensä ja\nIonen hopeankirkkaan äänen välillä! _Vale_!\"\n\nGlaukus oli täydelleen toipunut edellisen yön tapauksista, hänen\nkiharansa liehuivat tuulessa, hänen iloinen ja joustava mielensä\nleiskahteli kuin hänen partilaiset hevosensa -- hän oli aikakautensa\nmallikuva, nuoruutta ja rakkautta uhkuva -- Glaukus oli äkkiä kohonnut\nrakastettunsa tasalle.\n\nNauti nykyhetkestä niinkauan kuin voit -- tulevista hetkistä ei kukaan\ntiedä!\n\nIllan hämärtäessä Julia istuutui kantotuoliinsa, johon oli varattu\ntilaa myöskin hänen sokealle kumppanilleen, ja käski orjien suunnata\nkulkunsa maalaiskylpylään, jonka Arbakes oli yhtymäkohdaksi määrännyt.\nHänen kevyestä luonteestaan oli tällainen yritys miellyttävä huvitus\npikemmin kuin pelättävä hanke. Riemusta sykähteli hänen sydämensä, kun\nhän ajatteli loistavaa voittoaan vihatusta napolittaresta.\n\nHuvilan portin edustalle oli kokoontunut pieni, mutta iloinen joukko,\nkun hänen kantotuolinsa pujahti kylpylän naisosastoon vievän\nyksityisoven kautta sisään.\n\n\"Olin hämärässä tuntevinani Diomedeen orjat\", muuan virkkoi.\n\n\"Totta tosiaan, Klodius\", Sallustus sanoi. \"Se näyttää todella olevan\nhänen tyttärensä Julian kantotuoli. Hän on rikas, ystäväiseni, mikset\nkosi häntä?\"\n\n\"Olen toivonut Glaukuksen hänet naivan. Julia ei salaakaan tunteitaan;\nja kun hän on antelias ja pelaa onnettomasti --.\"\n\n\"Niin virtaavat hänen sestertiansa sinun kassaasi, viisas Klodius.\nNainen on ihana olento -- kun hän on toisen miehen oma.\"\n\n\"Mutta\", Klodius jatkoi, \"koska Glaukus kuulemani mukaan aikoo naidakin\nnapolittaren, täytyy minun kai taas koettaa onneani hylätyn tytön\nkanssa. Joka tapauksessa Hymenin lamppu on kullattu ja se kietoo meidät\nliekkinsä tuoksuihin. Minä vain vastustan sitä, että Diomedes\nmahdollisesti määrää sinut, Sallustukseni, tyttärensä omaisuuden\nkaitsijaksi.\"[54]\n\n\"Ha, ha! Menkäämme sisään, _komissatorini_! Viini ja seppele odottavat\njo meitä.\"\n\nLähetettyään orjansa heitä varten varattuun huoneistoon Julia meni\nNydian kera kylpylän puolelle ja välittämättä hoitajattarien\ntarjouksista he lähtivät yksityisovesta puutarhaan.\n\n\"Hänellä on täällä ihan varmasti joku kohtaus\", muuan orjattarista\nsanoi.\n\n\"Mitä se sinua liikuttaa?\" ylihoitajatar virkkoi vihaisena. \"Hän\nsuorittaa kylpymaksun eikä meille koidu penninkään vahinkoa. Sellaiset\nkylpyvieraat tuottavat enimmän. Vait! Etkö kuule Fulvian lesken\ntaputtavan käsiään? Riennä -- sukkelaan!\"\n\nJulia ja Nydia välttelivät puutarhan vilkasliikkeisimpiä osia ja\nsaapuivat vihdoin egyptiläisen määräämälle paikalle. Pienellä,\npyöreällä ruohokentällä kuunsäteet osuivat Silenuksen kuvapatsaalle;\ntuo veitikka jumala nojasi kallionlohkareeseen -- Bakkuksen ilves oli\nsen jaloissa -- ja suunsa edessä se piti kohotetuin käsin\nrypäleterttua, jota se nauraen tervehtien näytti olevan valmis\nahmimaan.\n\n\"En näe tietäjää\", Julia sanoi ympärilleen tähyillen. Mutta tuskin\nhän oli tämän ehtinyt sanoa, kun egyptiläinen astui hitaasti\nnaapuritiheiköstä, ja kuu valaisi kalpeana hänen valkeaa vaippaansa.\n\n\"_Salve_, hempeä neito! -- Mutta mitä! Kuka on mukanasi? Emme tarvitse\nseuralaisia!\"\n\n\"Se on vain sokea kukkastyttö, viisas tietäjä\", Julia vastasi. -- \"Hän\non tessalitar.\"\n\n\"Oh! Nydia!\" egyptiläinen sanoi. \"Tunnen hänet hyvin.\"\n\nNydia peräytyi askeleen ja kauhistui.\n\n\"Mikäli tiedän olet ollut talossani?\" Arbakes sanoi kuiskaten Nydian\nkorvaan. \"Sinä tunnet valan --. Vaitiolo ja salaisuus nyt kuten\nennenkin tai varo!\"\n\n\"Mutta\", hän lisäsi itsekseen, \"onko tarvis uskoutua enää kenellekään,\nei edes sokealle. -- Julia, etkö uskalla yksin olla kanssani? Ei\ntietäjä ole niin hirmuinen ihminen kuin luullaan.\"\n\nPuhuessaan hän vei Julian syrjemmälle.\n\n\"Velho ei mielellään näe luonaan useita vieraita yhtaikaa\", hän sanoi.\n\"Jätä Nydia tähän siksi, kunnes palaamme; ei hänestä kuitenkaan ole\nmeille mitään apua; ja sinulla on kylliksi suojaa kauneudessasi --\nkauneudessasi ja arvossasi. Niin, Julia, tunnen nimesi ja asemasi.\nTule, luota minuun, nuorempain najadien[55] ihana kilpailija!\"\n\nKuten olemme nähneet ei Julia vähistä säikkynyt; häntä miellytti\nArbakeen imartelu, hän suostui ja käski Nydian odottaa heidän\npaluutaan. Eikä Nydia enää mielellään mukana ollutkaan. Egyptiläisen\näänensävy oli hänessä herättänyt hirvittäviä muistoja. Hänen mielensä\nkeveni paljon, kun hän kuuli, ettei hänen tarvinnutkaan enää seurata\nmuita.\n\nHän palasi kylpylään ja odotti eräässä yksityishuoneessa Julian\npaluuta. Monenlaiset katkerat ajatukset täyttivät tyttöraukan mielen\nhänen istuessaan huoneessa ikuisessa pimeydessään. Hän ajatteli omaa\nsurullista kohtaloaan; etäällä isänmaastaan, kaukana niistä\näidillisistä hyväilyistä, jotka lievittävät lapsuusajan ensimäisiä\nkevätsuruja -- päivänvalokin häneltä oli riistetty, vieraat hänen\naskeliaan johtivat, hän oli onneton siinäkin ainoassa hellässä\ntunteessa, mikä hänen sydämessään eli, hän rakasti, mutta toivottomasti\n-- vain se hämärä ja häälyvä toivo hänellä oli, minkä hänen\ntessalialainen taikauskoinen mielikuvituksensa hänelle loi\nlemmenjuomien ja taikakeinojen voimasta.\n\nLuonto oli tuon tyttöraukan sydämeen kylvänyt hyveen siemenen, mutta se\nei päässyt koskaan itämään. Onnettomuuden opetukset eivät aina ole\nterveellisiä; joskus ne pehmittävät ja parantavat, mutta yhtä usein ne\nmyöskin koventavat ja pahentavat. Jos me huomaamme kohtalon meitä\nkolhivan ankarammin kuin niitä, jotka elävät ympärillämme, emmekä aina\nomissa vaiheissamme huomaa sen ankaruuden oikeutusta, niin me helposti\nalamme maailmaa pitää vihollisenamme, muutumme luulevaisiksi, ryhdymme\ntaistelemaan _parempaa itseämme_ vastaan ja antaudumme niiden synkkien\nintohimojen valtaan, joita epäoikeutettu luulomme voi meissä synnyttää.\nNydia oli varhain myyty orjaksi, hän oli saanut isännäkseen tunnottoman\npiiskamiehen, ja hänen asemansa oli parantunut vain, jotta hän tuntisi\nentistäkin katkerammin oman kohtalonsa -- näin olivat Nydian\nluonnolliset, hyvät tunteet tyrehtyneet ja tuhoutuneet. Intohimo, jonka\nvaltaan hän oli sokeana antaunut, oli hämärtänyt hänen käsityksensä\noikeasta ja väärästä. Ja samat voimakkaat ja traagilliset sielulliset\nliikutukset, jotka on nähty useissa klassillisen ajan kuvaamissa\nnaisissa -- Myrrassa ja Medeassa -- jotka rakkaudelleen antautuneina\nraastavat raivoisina kaikki esteet tieltään -- olivat nyt vallanneet\nNydian sydämen.\n\nAika kului. Keveä astunta kuului huoneeseen, jossa Nydia hautoi synkkiä\najatuksiaan.\n\n\"Oh, kuolematonten jumalten olkoon kiitos!\" Julia sanoi. \"Olen\npalannut. -- Olen päässyt pois tuosta hirvittävästä luolasta! Tule,\nNydia! Menkäämme pian täältä!\"\n\nVasta kun he olivat istuutuneet kantotuoliin, alkoi Julia taas puhua.\n\n\"Oh!\" hän virkkoi vavisten. \"Mitä näinkään! Minkälaisia pelottavia\nloihtuja! Mitkä kalmankasvot sillä velholla! Mutta ei siitä sen\nenempää. Olen saanut juoman -- hän vakuutti sen tehoovan. Hetken\nperästä hän ei enää huomaakaan kilpailijaani ja vain minua, minua vain\nGlaukus lempii!\"\n\n\"Glaukus!\" Nydia huudahti.\n\n\"Ah! Tyttö, sanoin sinulle ensin, etten atenalaista rakastanut; mutta\nhuomaan nyt voivani uskoa sinulle kaiken -- rakastan näet tuota\nkaunista kreikkalaista.\"\n\nMikä uusi tunnetulva nyt täyttikään Nydian! Hän oli suostunut\navustamaan Juliaa Glaukusta vierotettaessa Ionesta, mutta vain\nsiirtääkseen tämän tunteet vieläkin toivottomammin taikakeinojen avulla\ntoiseen. Hänen sydämensä oli särkyä -- hänen rintaansa salpasi.\nPimeässä Julia ei huomannut toverinsa kiihtymystä; hän leperteli\niloisena yhtä ja toista lemmenjuomansa ennustetusta tehosta ja\nlähestyvästä riemuvoitostaan, ja siirtyi tuon tuostakin kuvailemaan\nsitä kauhun näyttämöä, jonka hän oli jättänyt -- kertoi Arbakeen\nrauhallisista eleistä ja hänen mahtavasta vaikutusvallastaan tuohon\nhirmuiseen tietäjä-akkaan.\n\nNydia ehti sillaikaa tointua. Muuan ajatus oli hänessä välähdyksenä\nherännyt: hän saa nukkua Julian huoneessa -- ehkä hänen onnistuu\nanastaa itselleen lemmenjuoma.\n\nHe saapuivat Diomedeen talolle ja nousivat Julian huoneeseen, jossa\nheitä odotti illallispöytä.\n\n\"Juo, Nydia, sinun on varmaankin kylmä -- ilta oli aika lailla kolea,\nminun suonissani ainakin on veri jähmettynyt.\"\n\nJa nopeasti Julia kulautti suuren kulhollisen maustettua viiniä.\n\n\"Sinullahan on juoma mukanasi.\" Nydia sanoi. \"Annahan se minulle.\nKuinka pieni pullo! Minkäväristä se on?\"\n\n\"Kristallinkirkasta\", Julia vastasi ottaen pullon takaisin. \"Sitä ei\nvoi puhtaasta vedestä erottaa. Velho vakuutti sen olevan myöskin\nmautonta. Noin pienenäkin tuo pullo pystyy lemmen kiinnittämään koko\niäksi. Se täytyy sekottaa toiseen nesteeseen, ja Glaukus saa vain\nseurauksista tuta, mitä on niellyt.\"\n\n\"Se ei siis millään lailla eroa tästä vedestä?\"\n\n\"Ei, se on yhtä välkkyvän väritöntä. Katso, kuinka kirkkaalta se\nnäyttää! Se on kuin kuunsäteitten liuosta. Välkkyvä juoma! Kuinka sinun\nkristallikalvosi läpi kuultaakaan minun onneni!\"\n\n\"Ja miten se on suljettu?\"\n\n\"Pienellä tulpalla vain. -- Otan sen pois -- ei tule minkäänlaista\nhajua. Omituista, että juoma, jota eivät aistimet lainkaan tunne,\nsittenkin hallitsee kaikkia aisteja!\"\n\n\"Onko vaikutus äkillinen?\"\n\n\"Tavallisesti niin, mutta toisinaan kestää odottaa joku tunti.\"\n\n\"Oh, mikä hurmaava tuoksu!\" Nydia sanoi äkkiä ottaessaan pöydältä\npienen pullon ja kumartuen hengittämään sen väkevää sisältöä.\n\n\"Miellyttääkö se sinua? Lasiin on upotettu muutamia melkoisen kalliita\nhelmiä. Eilen et halunnut ottaa minulta rannerengasta -- tahdotko tuon\npullon?\"\n\n\"Sellaiset tuoksut kuin nämä parhaiten tuovat anteliaan Julian sen\nmieleen, joka ei voi nähdä. Ellei pullo ole liian kallis --\"\n\n\"Oh! Minulla on tuhannen vielä kalliimpaa -- ota se, lapsi!\"\n\nNydia kiitti häntä ja pisti pullon poveensa.\n\n\"Ja onko juoma yhtä tehokasta, kuka tahansa sen antaneekin?\"\n\n\"Vaikka kaikkein rumin akka auringon alla sen antaisi Glaukukselle, ei\ntämä voisi ketään muuta kuin häntä pitää kauniina!\"\n\nViini lämmitti Juliaa, ja hän tuli hetki hetkeltä iloisemmaksi ja\nhuolettomammaksi. Hän nauroi ääneen ja rupatteli jonnin joutavista\nasioista. Oli jo sydänyö, kun hän kutsui orjattarensa ja alkoi\nriisuutua.\n\nKun nämä olivat poistuneet, virkkoi Julia Nydialle:\n\n\"En luovu tästä rakkaasta juomastani, ennenkuin sen käyttöhetki on\nkoittanut. Makaa tuossa, pääni alla, välkkyvä henki ja suo minulle\nihania unia!\"\n\nNäin sanoen hän pani pullon korvallisensa alle. Nydian sydän sykki\nvoimakkaasti.\n\n\"Miksi juot vain vettä, Nydia? Sekota siihen edes viiniä!\"\n\n\"Minulla on hieman kuumetta\", sokea tyttö vastasi, \"ja vesi viilentää.\nPanen tämän vesiastian viereeni; tällaisina kesäöinä se virkistää,\nelleivät unen langat tahdo huuliamme sitoa. Ihana Julia, minun täytyy\njättää sinut jo varhain -- Ione tahtoo niin -- ehkä jo ennenkuin\nheräätkään; ota siis vastaan minun onnentoivotukseni!\"\n\n\"Kiitos. Kun seuraavan kerran toisemme tapaamme, näet Glaukuksen\njalkojeni juuressa.\"\n\nHe menivät makuulle, ja päivänrasituksista väsyneenä Julia nukkui pian.\nMutta tuskaiset ja kuohuvat ajatukset askartelivat valvovan\ntessalittaren mielessä. Hän kuunteli Julian rauhallista hengitystä;\nhänen korvansa, jotka olivat tottuneet erottamaan hienoimmatkin\näänivivahteet, vakuuttivat hänelle, että hänen toverinsa nyt nukkui\nsikeintä untaan.\n\n\"Auta minua nyt, Venus!\" hän huokasi.\n\nHän nousi varoen vuoteeltaan, valutti Julian lahjaksi antamasta\npullosta hajuveden marmorilattialle, pesi sen huolellisesti moneen\nkertaan vedellä, jota oli hänen vierellään kulhossa, ja hapuiltuaan\nJulian vuoteen ääreen (hän näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä!) hän\npisti vapisevan kätensä pieluksen alle ja tempasi sieltä lemmenjuoman.\nJulia ei liikahtanutkaan. Hänen hengityksensä huokui entisen tasaisena\nsokean tytön hehkuville poskille. Sitten Nydia avasi pullon ja kaatoi\nsen sisällön omaan pulloonsa, joka siitä tuli täyteen. Ja täytettyään\nlemmenjuomapullon tavallisella vedellä, jonkaväristä Julia oli\ntaikanesteen vakuuttanut olevan, hän vei pullon entiselle paikalleen.\nSitten hän jälleen hiipi vuoteelleen ja odotti -- minkälaisin\najatuksin! -- päivännousua.\n\nAurinko nousi -- Julia nukkui yhä. Nydia pukeutui äänetönnä, pani\nkalliin aarteen poveensa, tarttui sauvaansa ja kiiruhti jättämään\ntalon.\n\nPortinvartija Medon tervehti häntä ystävällisesti, kun hän astui\nkadulle vieviä portaita alas. Nydia ei kuullut häntä, hän oli aivan\nkuin sekaisin, ajatusmyrsky temmelsi hänen aivoissaan, ja jokainen\nhänen ajatuksensa oli intohimoa. Hän tunsi poskillaan raikkaan\naamuhengähdyksen, mutta hänen polttavat suonensa eivät siitä\nviilentyneet.\n\n\"Glaukus\", hän puheli itsekseen, \"tehoisimmatkaan taikajuomat eivät voi\nsinun lempeäsi tehdä sellaiseksi, jommoinen on minun rakkauteni sinuun.\nMutta Ione -- pois epäilys! -- pois katumus! Glaukus, minun kohtaloni\non sinun hymyilyssäsi ja sinunkin tulevaisuutesi! Oi, toivoa! -- oi,\niloa! -- _Sinun_ kohtalosi on näissä käsissä!\"\n\n\n\n\n\n\nIV KIRJA.\n\n\n\n\n1 LUKU.\n\nMietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. -- Kaksi miestä tekee\nratkaisevan päätöksen. -- Seinillä, etenkin pyhillä seinillä on korvat.\n\n\nJoka tutkii kristillisen kirkon aikaisinta historiaa, huomaa, kuinka\nvälttämätöntä sen voitokkaalle leviämiselle oli se ylväs into, joka\nelähytti sen esitaistelijoita ja antoi sen marttyyreille voimaa vaaroja\nkestämään ja uhmaamaan lahjomisyrityksiä. Voitollisessa kirkossa\nsuvaitsemattomuuden henki pilaa hyvän asian, heikkoon ja vainottuun\nkirkkoon sama henki vaikuttaa kokoovasti. Oli välttämätöntä, että\nheidän uskoaan inhottiin, halveksittiin, vainottiin, jotta siten\ntoisten asettamat kiusaukset voitettaisiin. Oli ehdottoman tärkeätä\nuskoa ei vain, että raamattu oli ainoa oikea uskonlähde, vaan että se\nmyöskin sisälsi ainoan autuuttavan uskon, jotta kääntyneet siten\nvahvistuisivat kestämään uuden opin ankarat vaatimukset, jotta he\nuskaltaisivat ryhtyä pyhään ja vaaralliseen yritykseen kääntää\npolyteistejä ja pakanoita. Tuo lahkolaishenki, joka takaa onnen ja\nautuuden vain muutamille harvoille, joka vieraissa jumalissa näkee vain\npahoja henkiä ja joka tuomitsee helvetin tuskaan toisuskoiset, se\nasetti uskovalle luonnollisen velvollisuuden käännyttää omaan uskoonsa\nkaikki, joita kohtaan hänellä oli inhimillisiä yhdyssiteitä; ja\nveljesrakkauden synnyttämä piiri laajeni täten yhä suuremmaksi, sillä\npyrittiin uutterasti Jumalan valtakuntaa levittämään. Kristinuskon\nkunniaksi kristitty tyrkytti oppejaan voittaakseen muutamien\nepäilyksen, toisten vihan, filosofien viisaan halveksinnan, kansan\nitsehurskaat olankohaukset. Hänen suvaitsemattomuutensa oli todella\nhänen paras aseensa menestyäkseen; ja lempeä pakanakin alkoi vihdoin\nuskoa, että oli jotakin pyhää siinä verrattomassa innossa, joka ei\nmitään estettä säikkynyt, ei mitään vaaraa väistänyt, ja joka\npiinapenkilläkin, mestauslavallakin odotti ikuista totuutta aivan\ntoisenlaiselta oikeusistuimelta kuin mietiskelevän filosofian\nväittelytilaisuuksissa oli ollut laita, nimittäin Ikuiselta Tuomarilta.\nSama innoitus, joka keskiajan kirkonmiehistä teki säälimättömiä\nkiihkoilijoita, teki alkuajan kristitystä pelottoman sankarin.\n\nTällaisia ylväitä, rohkeita, vakavia luonteita oli myöskin tulinen\nOlintus. Tuskin Apekides oli kastetoimitusten kautta joutunut kirkon\nyhteyteen kun natsarealainen jo kiiruhti hänelle vakuuttamaan, että\nhänen oli mahdotonta enää hoitaa papillista virkaansa ja pitää papin\npukuaan. Olihan luonnollista, hän selitti, ettei hän totista jumalaa\npalvoessaan saanut enää edes ulkonaisesti kunnioittaa pahan hengen\nalttareita.\n\nMutta tässä ei vielä kaikki. Olintuksen vilkas ja hillitön mielikuvitus\noli jo keksinyt, että Apekideellä oli käsissään valta paljastaa\npetetylle kansalle Isiksen oraakkeliennustusten taikatemppuiset\nsalaisuudet. Hänen mielestään taivas oli tämän aseen lähettänyt aikoen\nsiten aukaista joukon silmät ja valmistaen siten tietä ehkä koko\nkaupungin kääntymiselle. Hän ei siis viivytellyt kannustamasta\nApekideen vastaherännyttä innostusta, kiihottamasta hänen rohkeuttaan\nja selvittämästä hänen tehtäväänsä. Sopimuksen mukaan he kohtasivat\ntoisensa kastetoimituksen jälkeisenä iltana Kybelen lehdossa, jonka\nolemme jo aikaisemmin kuvanneet.\n\n\"Ensimäisessä juhlallisessa kokouksessa, jossa oraakkelilta\ntiedustellaan\", Olintus alotti saatuaan ensin toverinsa lämpimäksi,\n\"sinä astut kokoontuneen joukon eteen -- ilmaiset kansalle sen\npetoksen, jonka alaiseksi se on joutunut --; kehota sitä astumaan esiin\nja olemaan itse sen karkean, vaikkakin taidokkaan taikakoneiston\npaljastajana, jonka olet minulle kuvannut. Älä pelkää; Herra joka\nsuojeli Danielia, suojelee sinuakin. Me, kristillinen seurakunta,\nolemme mukana joukossa; _me_ tahdomme heikkoja tukea; ja heti kun kansa\non ilmaissut inhonsa ja häpeänsä, kiiruhdan minä istuttamaan tuolle\nalttarille pyhän sanan merkin, palmunoksan, ja elävän Jumalan pyhä\nhenki päästää minun kieleni siteistä.\"\n\nKuumeisena ja kiihottuneena Apekides hyväksyi helposti tämäntapaisen\nkehotuksen. Hän iloitsi saadessaan niin pian hyvän tilaisuuden osottaa\nuskonsa lujuutta uudessa kutsumuksessaan, hänen puhtaampiin\ntunteisiinsa liittyi tosin halu kostaa ne pettymykset, joiden uhriksi\nhän oli joutunut. Herkkinä ja joustavina, halveksien kaikkia esteitä\n(rohkeissa ja vaarallisissa yrityksissä välttämätön sokeus!) eivät\nOlintus ja juurikääntynyt huomanneet niitä vaikeuksia, joita heidän\nsuunnitelmansa toteuttamisella oli ja jotka olivat lähinnä itse kansan\nkunnioittavassa taikauskossa, sillä tuskinpa se uskoisi suuren\negyptiläisen jumalattaren pyhitettyjen alttarien edessä sen oman\npapinkaan todistuksia, kun ne olivat jumalatarta vastaan.\n\nApekides siis hyväksyi tehdyn ehdotuksen niin auliisti, että se\nilahutti Olintusta. Erotessaan he sopivat siitä, että Olintus kertoo\nheidän suuresta aikeestaan huomatuimmille uskonveljille, pyytää heiltä\nneuvoa ja heidän apuaan ratkaisevana päivänä. Olikin niin laita, että\nkaksi päivää tämän neuvottelun jälkeen piti olla suuret juhlat Isiksen\nkunniaksi. Juhla sopi mainiosti aikeen toteuttamiseen. He päättivät\nkokoontua seuraavana iltana samaan paikkaan; silloin he saisivat\nlopullisesti valmistaa suunnitelmansa ja miettisivät yksityiskohdat\nseuraavan päivän toimiin.\n\nLoppukeskustelu tapahtui läheisessä _sakettumissa_, pienessä pyhäkössä,\njonka olen jo kuvannut tämän teoksen ensimäisessä osassa, ja tuskin\nkristitty ja pappi olivat lehdosta hävinneet, kun pyhäkön takaa hiipi\nesiin synkkä ja hirveän näköinen olento.\n\n\"En ole sinua suotta kuunnellut, pappisveljeni\", vakoilija itsekseen\npuheli. \"Sinä, Isiksen pappi, et liioin ole turhaan tuon luihun\nkristityn kanssa seurustellut. Ah! Ikäväkseni en kuullut teidän koko\nsuunnitelmaanne. Hyvä! Tiedän tarpeeksi, että te aijotte paljastaa\nmeidän pyhät salaisuutemme ja että te huomisiltana tulette tänne\njälleen yksityiskohdista sopimaan. Terottakoon Osiris minun kuuloni\nsilloin saadakseni selville koko teidän kuulumattoman julkean aikeenne!\nKun olen tarpeeksi saanut kuulla, puhelen asiasta Arbakeelle. Me kyllä\nteidät masennamme, ystäväiseni, niin viisaita kuin olettekin\nolevinanne. Nyt minun rintani säilyttää hyvin teidän salaisuutenne.\"\n\nNäin mutisten Kalenus, sillä hän se oli, kietoi vaipan ympärilleen ja\nhiipi miettiväisenä tiehensä.\n\n\n\n\n2 LUKU.\n\nKlassillinen isäntä, kokki ja keittiö. -- Apekides kohtaa Ionen. --\nHeidän keskustelunsa.\n\n\nOli koittanut päivä, jolloin Diomedes oli kutsunut valikoiduimmat\nystävänsä juhlaan luokseen. Siro Glaukus, kaunis Ione, julkinen\nPansa, ylhäinen Klodius, kuolematon Fulvius, elosteleva Lepidus,\nepikuurolainen Sallustus eivät olleet ainoat kunniavieraat. Hän odotti\nlisäksi muuatta entistä roomalaista senaattoria (miestä, jolla oli\nvaikutusvaltainen asema hovissa) ja suurta herkulaneumilaista soturia,\njoka oli ollut Tiituksen kanssa taistelemassa juutalaisia vastaan ja\njoka sodissa melkoisesti rikastuttuaan sai alinomaan ystäviltään\nvakuutteluja, että isänmaa oli hänelle ikuisesti kiitollinen hänen\nepäitsekkäistä palveluksistaan. Mutta kutsuvieraitten lukumäärä oli\ntätäkin suurempi, sillä vaikka -- kriitillisesti puhuen -- roomalaisten\nmielestä yhteen aikaan olikin epähienoa kutsua juhliin vähemmän kuin\nkolme tai enemmän kuin yhdeksän vierasta, ei tämä tapa silti ollut\nsitova suurtuhlareille. Ja historia kertoo meille, että muuan Rooman\nloisteliaimpia porvareita järjesteli pitoja, joissa saattoi olla\nkolmesataakin juhlavierasta. Mutta kohtuullisempi Diomedes tyytyi\nlukumäärään, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin muusojen. Hänen\nvieraitaan oli kahdeksantoista, meidän päivinämme jokseenkin sopiva\nmäärä.\n\nOli Diomedeen juhlapäivän aamu. Vaikka Diomedes mielellään\nesiintyikin ylhäisenä herrana, vieläpä oppineenakin, oli hänellä silti\nkauppiaanomaista kokemusta riittävästi tietämään, että isännän valvova\nsilmä saa palvelijat toimeliaiksi. Sentähden hän nyt kulkikin uhkean\nhuvilansa huoneesta toiseen, vyötön tunika heitettynä pullean vartensa\nylle, tohvelit jalassa, kädessä pieni keppi, jolla hän milloin säesti\nmääräyksiään, milloin mukuroi laiskoja vetelyksiä selkään.\n\nHän ei halveksinut tarkastaa sitäkään pyhitettyä huonetta, jossa\njuhlapapit valmistelivat uhrejaan. Kun hän astui keittiöön, kuului\nhänen korviinsa miellyttävä kauhojen ja astioitten kalina, kirousten ja\nkäskyjen häly. Niin pieni kuin tämä välttämätön huone näyttääkin olleen\nkaikissa pompeijilaisissa taloissa, sisälsi se siitä huolimatta koko\nsen lukemattoman valikoiman uuneja ja muotteja, pannuja ja kattiloita,\npaisto- ja keittoastioita, joita ilman ei mikään älykäs kokki, ei\nklassillinen eikä nykyaikainen, katso mahdolliseksi voivansa tyydyttää\nruumiimme nälkää. Kun polttoaineet silloin kuten nytkin noilla\nseuduilla olivat kalliita ja harvinaisia, näkyi mitä suurin huomio\npannun siihen pyrkimykseen, että mahdollisimman moni ruokalaji saatiin\nvalmiiksi niin vähällä tulella kuin suinkin. Muuan tämäntapainen\nmerkillinen laite on vielä nytkin nähtävissä Napolin museossa -- se on\njonkinlainen kuljetettava keittiö, jossa on suuren kirjan kokoinen\nliesi, ja sillä voi yhtaikaa saada neljä keitosta valmiiksi, ja\nsenlisäksi siinä on lämmityslaite vettä tai muuta juomaa kiehauttamaan.\n\nPienessä keittiössä hääräili monta henkilöä, eikä isännän tarkka silmä\nniitä heti tuntenutkaan.\n\n\"Oh! Oh!\" hän mutisi itsekseen, \"tuo kirottu Kongrio on kutsunut\navukseen kokonaisen legionan kokkeja. Ne eivät tee työtään ilmaiseksi,\nja siinä on taas uusi lisä minun jokapäiväisiin menoihini. Bakkus\navita! Kolmin kerroin onnelliseksi saan sanoa itseäni, elleivät nuo\norjaviikarit puhalla itselleen jotakuta juomakulhoa -- niiden kädet\novat nopsia, niiden tunikat väljät. _Me miserum!\"[56]\n\nMutta kokit puuhailivat näyttämättä huomanneenkaan Diomedeen tuloa.\n\n\"Hei, Euklio, tänne munapannusi! Mitä, onko tämä suurin? Tähänhän sopii\nvain 33 munaa; taloissa, joissa palvelen, mahtuu pienimpäänkin\nmunapannuun ainakin 50, jos niikseen tulee.\"\n\n\"Tunnoton lurjus!\" Diomedes ajatteli. \"Se puhuu munista aivan kuin ne\neivät maksaisi sestertiota sata kappaletta!\"\n\n\"Merkurius vieköön!\" muuan pieni keittiökokelas sanoi. \"Mikä\nvanhentunut vaivainen pata tämäkin on? -- on mahdotonta luoda\nminkäänlaista taiteellista noin karkeista aineksista. Sallustuksen\nhuonoimmatkin muotit esittävät Trojan piirityksen kokonaan -- Hektorin\nja Pariin ja Helenan pikku Astyanaksineen, ja puinen hevonen on lisäksi\nkaupanpäällisinä.\"\n\n\"Vaiti, tyhmyri!\" virkkoi Kongrio, talon oma kokki, joka tuntui saavan\nkestää toveriensa pahimmat hyökkäykset. \"Minun isäntäni, Diomedes, ei\nolekaan noita holtittomia tuhlareita, jotka aina seuraavat viimeistä\nmuotia maksoi mitä maksoi.\"\n\n\"Valehtelet, kehno orja!\" Diomedes ärjäisi raivoissaan -- \"ja sinä\nmaksat minulle jo niin paljon, että Lukulluskin olisi sellaisesta\ntehnyt vararikon! Tule esiin loukostasi, tahdon hieman puhua sulle!\"\n\nTehden merkin tovereilleen orja totteli käskyä.\n\n\"Kolmen kirjaimen mies\",[57] Diomedes sanoi mahtavin elein. \"Miksi olet\nnämä tyhjäntoimittajat kutsunut minun talooni? Näen varkaan leiman\njokaikisessä naamassa!\"\n\n\"Mutta minä vakuutan sinulle, isäntä, että he ovat kaikki mitä\nrehellisimpiä luonteita -- kaupungin parhaita kokkeja. -- On suuri\nkunnia, että he palvelevat sinua. Mutta _minun puolestani_ --\"\n\n\"Sinun puolestasi, onneton Kongrio!\" Diomedes keskeytti, \"ja millä\nvarastetuilla rahoilla, millä torikaupan vajauksilla, millä\nesikaupungissa salaamyydyllä rasva- ja lihamäärällä, millä väärillä\nilmotuksilla ja laskuilla särkyneistä esineistä sinä nyt olet voinut\nnuo palvelukseesi vuokrata, omasta puolestasiko?\"\n\n\"Ei, herra, älä luule mua petturiksi! Jumalat minut tuomitkoot, jos --\"\n\n\"Älä vanno!\" kiivasverinen Diomedes jälleen katkaisi, \"sillä muutoin\njumalat heti rankaisevat sinua valapattona, ja minä menetän kokkini\nennen ateriaa. Mutta kyllin siitä tällä hetkellä; pidä tarkasti\nsilmällä vintiö tovereitasi äläkä huomisaamulla tule minulle kertomaan\nsärkyneistä maljakoista ja käsittämättömällä tavalla hävinneistä\njuoma-astioista, sillä silloin sinun selkäsi piestään yhdeksi ainoaksi\nhaavaksi. Ja kuule! Sinä tiedät, että olet aika kalliisti minulla\nmaksattanut frygialaisen _attagenin_[58] -- niin että sillä hinnalla,\nHerkules avita, kohtuullinen mies eläisi koko vuoden -- pidä huoli,\netteivät ne paistu liian ruskeiksi. Muistathan, oi Kongrio, kun\nviimeksi järjestin juhlan ystävilleni ja sinun turhamaisuutesi vaati\npöytään tuotavaksi maloslaisen kurjen, se kannettiin tarjolle Etnasta\nsyösseen kiven kaltaisena ikäänkuin kaikki Elegetonin liekit olisivat\nsiitä mehun kuivanneet. Varovasti tällä kerralla, Kongrio --\nhätiköimättä ja varovasti! Varovaisuus on suurten tointen äiti; ja\nellet tällä kerralla tahdokaan säästää isäntäsi kukkaroa, niin hoivaa\nainakin hänen kunniaansa.\"\n\n\"Herkuleen päivien jälkeen ei Pompeijissa ole nähty sellaista\nherkkupöytää kuin tämänpäiväinen on.\"\n\n\"Vaiti, vaiti -- taas sinun kirottua prameilunhaluasi! Mutta sano,\nKongrio, oliko tuon _homunkuluksen_ -- tuon pikkaraisen kurjenpoikasen\n-- tuon julkean keittiö-alokkaan väitteissä, jotka koskivat minun\npaistosmuottieni pienuutta, muutakin kuin hävyttömyyttä? Minä tahdon,\nnäetkös, seurata muotia minäkin, Kongrio!\"\n\n\"Meidän keittiö-mestarien tapana on\", Kongrio vastasi arvokkaana,\n\"moittia välineitä saadaksemme taitomme esiintymään sitä loistavampana.\nMuotti on sekä kaunis että käytännöllinen, mutta kehottaisin isäntääni\nensimäisen sopivan tilaisuuden sattuessa ostamaan jonkun uuden --\"\n\n\"Se riittää\", selitti Diomedes, joka ei koskaan sallinut orjan antaa\nhänelle neuvoja. \"Nyt saat ryhtyä jälleen toimeesi -- loista -- voita\nitsesikin! Laita niin, että Diomedeeltä kadehditaan hänen kokkiaan --\nettä Pompeijin orjat sanovat sinua suureksi Kongrioksi! Mene! -- Seis!\nEt ole vielä tilittänyt kaikkia rahoja, jotka sinulle annoin\ntori-ostoksiin.\"\n\n\"Kaikkia -- ah! Satakielen kielet ja roomalaiset _tomacula_,[59]\nbritannilaiset osterit ja monet muut, joita tässä kävisi pitkäksi\nluetella, ovat vielä maksamatta. Mutta välipä tuolla! Jokainenhan\nluottaa Diomedes Rikkaan _arkimagirukseen_.\"[60]\n\n\"Oh, tunnoton tuhlari! -- Mikä avokätisyys -- mikä ylellisyys -- olen\nhäviön partaalla! Mutta mene, kiiruhda! -- Ole tarkka! -- maistele! --\nvalmista! -- voita itsesi! -- Älä anna roomalaisen senaattorin\nhalveksia köyhää pompeijilaista. Työhön, orja -- ja muista frygialaista\nattagenia!\"\n\nYlikokki poistui ylhäisin elein, ja Diomedes laahasi valtavan ruhonsa\njuhlahuoneisiin. Kaikki miellytti häntä -- kukat olivat vereksiä --\nsuihkukaivot räiskivät iloisesti -- mosaiikkilattia oli välkkyvä kuin\nkuvastin.\n\n\"Missä on tyttäreni Julia?\" hän kysyi.\n\n\"Kylvyssä.\"\n\n\"Ah! Nyt muistan itsekin -- kylpyaika! Minun täytyy kylpyyn myös.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertomuksemme siirtyy nyt puhumaan Apekideestä. Herätessään siitä\nrauhattomasta ja kuumeisesta unesta, joka seurasi niitä tapahtumia,\njolloin hän oli omaksunut uuden, kaikille nuoruutensa tottumuksille\ntuiki oudon ja vieraan uskon, nuori pappi kuvitteli vielä uneksivansa.\nHän oli astunut ratkaisevan askelen; menneisyydellä ei tästälähin\nsaanut olla mitään yhdyssidettä tulevaisuuteen; nuo kaksi mailmaa\nolivat aivan erillään toisistaan -- se mikä on ollut siitä, mikä\ntulee. Mihinkä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen hän nyt olikaan\nryhtymäisillään! -- paljastaa salaisuudet, joissa hän itse oli ollut\nmukana -- saastuttaa alttarit, joita hän itse oli palvellut -- pettää\njumalatar, jonka pappi hän oli! Vähitellen hänelle selvisi, minkälaisen\nvihan ja inhontunteen hän synnyttäisi kaikissa hurskaissa ihmisissä,\nvaikka hän onnistuisikin; mitkä hirveät rangaistukset häntä\nodottivatkaan, jos hänen kuulumattoman rohkea aikeensa epäonnistuisi;\ntällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään erikoista, entiseen\nkokemukseen perustuvaa lakia, ja siksi nyt pantaisiin täytäntöön\nkaikkein ankarimmat, uudet määräykset! Saattoiko hän odottaa\nystäviltään -- nuoruutensa sisarelta -- oikeata arvostelua, vaikka he\nhäntä ehkä säälisivätkin? Tämä sankarillisen uljas teko voisi heidän\npakanallisissa silmissään näyttää ehkä inhottavalta häväistykseltä --\ntai parhaimmassa tapauksessa surkuteltavalta heikkomielisyydeltä.\n\nHän pysyi lujana, hän kieltäytyi kaikesta maallisesta toivoen saavansa\nosan siitä tulevasta ikuisesta onnesta, joka hänelle oli luvattu.\nYhtäältä siis tällaiset ajatukset täyttivät hänen rintansa, toisaalta\ntaas hänen ylpeytensä, rohkeutensa ja miehuutensa häntä kannustivat ja\nterästivät ja kaikkeen tähän liittyi halu kostaa ne pettymykset ja\npetokset, joiden uhriksi hän oli joutunut.\n\nTaistelu oli ankara ja pitkällinen, mutta hänen uudet tunteensa\nvoittivat vanhat. Ja jos ensimäiset kristityt olisivat olleet enemmän\n\"tottumuksiensa orjia\" -- vähemmän demokraatteja tuon usein\nväärinkäytetyn sanan puhtaimmassa ja jaloimmassa mielessä -- kuin he\ntodella olivat, olisi kristinoppi tyrehtynyt alkuunsa.\n\nJokaisen papin täytyi vuoronsa mukaan viettää useita öitä perätysten\ntemppelin huoneissa, mutta Apekidesta ei vielä ollut tähän tapaan\ntotutettu. Noustuaan vuoteeltaan hän puki tapansa mukaan papillisen\nasun ylleen ja jätti pienen kammionsa; hän joutui pian temppelin\nalttarien eteen.\n\nKuluneitten päivien rasitukset olivat uuvuttaneet hänet, ja auringon\nkohtisuorat säteet valaisivat jo pyhän paikan.\n\n\"_Salve_, Apekides!\" kuului hänen viereltään ääni, jonka luontoinen\nraakuus kätkeytyi pitkällisen harjotuksen avulla saavutettuun\nvastenmielisen imelään äänensävyyn. \"Olet kauan nukkunut. Onko\njumalatar yöllä sinulle näyttäytynyt?\"\n\n\"Jos hän ilmestyisi todellisena kansalle, Kalenus, kuinka vähän näillä\nalttareilla silloin käytäisiinkään.\"\n\n\"Se voinee kyllä olla totta. Mutta jumalatar on kyllin viisas\nnäyttäytymään vain papeilleen.\"\n\n\"Koittaa kerran aika, jolloin hänet vastoin hänen tahtoaan\npaljastetaan.\"\n\n\"Se ei ole luultavaa; hän on hallinnut jo lukemattomia vuosisatoja. Ja\nmikä niin kauan on pysynyt pystyssä, ei niinkään helposti sorru\nensimäisistä uudistusyrityksistä. Mutta, nuori veli, sinun sanasi ovat\nsangen varomattomia.\"\n\n\"Vähimmin sinun sopii minua kehottaa vaikenemaan\", Apekides vastasi\nylpeänä.\n\n\"Noin kiivasta! -- Mutta en tahdo kanssasi kiistellä. Apekideeni, eikö\negyptiläinen ole meitä kehottanut pysymään aina yksimielisinä? Eikö hän\nole sinulle todistanut, että on viisasta pettää kansaa, jotta saisimme\nnauttia? Ellei hän ole, oi veli, niin hän ei olekaan se suuri loihtija,\njommoisena hän mielii esiintyä.\"\n\n\"Sinä siis olet hänen oppilaansa?\" Apekides kysyi ivallisesti\nhymyillen.\n\n\"Ai! Mutta minä tarvitsin hänen oppejaan vähemmän kuin sinä.\nLuonto on jo varhain istuttanut minuun nautinnonhalun ja vallan ja\nrikkauden kaipuun. Pitkä on se tie, joka nautiskelijan vie ankaraan\nelämänkieltäytymiseen, mutta lyhyt on askel nautinnon rikkomuksesta\nkaikki pettävään näyttelemiseen. Pelkää jumalattaren kostoa, jos hänen\nsalaisuutensa tahdot paljastaa!\"\n\n\"Pelkää sinä hetkeä, jolloin hauta sinulle aukee ja petoksesi\npaljastuu\", Apekides virkkoi juhlallisena. \"_Vale_.\"\n\nNäin sanoen hän jätti papin omiin mietelmiinsä. Edettyään jonkun\naskelen temppelistä hän kääntyi katsomaan taakseen. Kalenus oli jo\nkadonnut pappien kokoushuoneeseen, sillä nyt oli se lepohetki, jota\nvanhat sanoivat _prandiumiksi_ ja jota me nimitämme aamiaislomaksi.\nValkea ja siro temppeli hohti kirkkaassa auringonpaisteessa.\nAlttareilta kohoili suitsutussavua ja niitä koristivat köynnökset.\nPappi katseli kauan ja miettiväisenä tätä näkyä -- viimeisen kerran hän\nsen sai nähdä!\n\nHän lähti jälleen hitaasti kulkemaan ja suuntasi askelensa Ionen\ntalolle. Hän tahtoi vielä kerran tavata ainoan elossa olevan\nsukulaisensa, hartaimman ja rakkaimman ystävänsä nähdä, ennenkuin\nviimeinen yhdysside katkeisi ja ennenkuin hän ryhtyisi seuraavan päivän\nratkaisevaan hankkeeseen.\n\nHän saapui perille ja kohtasi Ionen puutarhassa, jossa tämä oli yhdessä\nNydian kanssa.\n\n\"On ihanaa, Apekides, että tulit\", Ione huudahti iloisena. \"Kuinka\nhartaasti olenkaan toivonut sinua tänne! -- Kuinka paljosta saankaan\nsinua kiittää! Mikset ole yhteenkään kirjeeseeni vastannut -- olet\nkieltäytynyt tulemasta tänne kuulemaan kiitostani! Oh! Sinä olet\npelastanut sisaresi häpeästä! Mitä osaa hän sanoa sinua kiittääkseen\nnyt, kun vihdoinkin olet saapunut?\"\n\n\"Rakas Ione, sinun ei ole tarvis lainkaan kiittää, sillä sinun kunniasi\non myöskin minun. Jättäkäämme se, älkäämme puhuko enää tuosta\nkironalaisesta miehestä -- kuinka häntä molemmat vihaammekaan! Saanen\npian hyvän tilaisuuden paljastaa maailmalle hänen luullun viisautensa\nja hänen pettävän vakavuutensa. Mutta istukaamme, sisareni --\nauringonpaahde on minut uuvuttanut -- istahtakaamme hetkeksi tuon puun\nkatveeseen yhdessä niinkuin ennenkin.\"\n\nMuhkean palmupuun alla, jonka tuuhea lehvistö kaartui heidän ylleen,\neloisa suihkukaivo heidän edessään, vihreä nurmikko heidän allaan;\niloiset heinäsirkat, joita muinoin Atenassa niin rakastettiin,\nhyppelivät sinne tänne ruohikossa; perhonen, ihana, Psykelle pyhitetty\nauringon vertauskuva, joka monesti on antanut laulunaiheen\nkristilliselle laulajalle, hehkui kaikessa sisilialaisessa\nväriloistossaan[61] liihotellen kesäisten kukkien parissa itsekin\nsiivekkään kukkasen kaltaisena -- tällaisella näyttämöllä veli ja sisar\nistuivat viimeistä kertaa yhdessä tässä maailmassa. Samalle paikalle\nvoimme vielä nytkin käydä, mutta puutarhaa ei enää ole, pylväät ovat\nkaatuneet, suihkukaivo ei enää räiski. Kulkija voi Pompeijin raunioista\nhakea Ionen taloakin. Sen jäännöksiä on yhä vieläkin, mutta en tahdo\nniitä näyttää tavallisille matkailijoille. Tunteellinen kulkija löytää\nne kyllä itsekin; jos niin käy, niin pitäköön hänkin tietonsa\nsalaisuutenaan.\n\nHe istahtivat, ja iloisena saadessaan olla yksin Nydia kiiruhti\npuutarhan äärimäiseen kolkkaan.\n\n\"Ione, sisareni\", nuori kristitty sanoi, \"pane kätesi otsalleni -- sinä\ntunnet, kuinka se polttaa -- salli minun nauttia sinun viileästä\nkosketuksestasi. Puhu minulle, sillä sinun miellyttävä äänesi on kuin\ntuulenviri, jolla on raikkautta kuin musiikilla. Puhu minulle, _mutta\nälä siunaa minua!_ Älä käytä niitä sanoja, joita lapsena opimme\npitämään pyhinä.\"\n\n\"Ah! Mitä sitten voin sinulle puhua? Meidän ajatuksemme ovat niin\nkietoutuneet uskontoomme, että sanat tuntuvat kylmiltä ja tyhjiltä, jos\nniistä karkotan viittauksenkin jumaliimme.\"\n\n\"_Jumaliimme_!\" Apekides mutisi kauhistuen. \"Sinähän rikoit heti\nsopimuksemme.\"\n\n\"Pitäisikö minun sinulle siis puhua vain Isiksestä?\"\n\n\"Pahasta hengestä! -- Ei! Ole mieluummin iäti vaiti, jos se on sinulle\nmahdollista -- mutta kylliksi, kylliksi tästä! Älkäämme nyt kiistelkö\nja kinastelko, älkäämme nyt toisiamme karskisti tuomitko -- sinä pidät\nminua luopiona ja minä häpeän sinua epäjumalanpalvelijana. Ei,\nsisareni, karkottakaamme sellaiset asiat ja ajatukset! Sinun luonasi\njäähtyy minun henkeni. Hetkeksi voin silloin menneen unohtaa. Kun panen\npääni sinun syliisi ja tunnen pehmeitten käsiesi syleilevän itseäni,\nkuvittelen olevamme vielä lapsia ja taivaan hymyilevän yhtä iloisesti\nmeille kummallekin. Sillä ah! Mitäpä siitä, jos kohtaloniskusta ehjänä\nselviydynkin ja jos minulle on suotu sinulle puhua pyhästä ja suuresta\nasiasta ja minä huomaankin korvasi kuuroksi ja sydämesi kovaksi, mitä\nsilloin merkitsevät minulle omat tulevaisuustoiveeni, kun saan olla\naivan toivoton sinun kohtalostasi? Sinussa, sisareni, näen itseni\nkauniimpana, ylevämpänä. Pysyykö kuvastin aina samana, ja muoto itse\nsärkyy kuin savenvalajan astia? Ah! Se ei saa -- ei -- sinä kuulet\nminun sanojani nyt! Muistatko, kuinka me käsi kädessä kuljimme Bajaen\nkentillä kukkia poimien? Samalla tavalla käsi kädessä me astumme\nIäisyyden puutarhaan ja seppelöimme itsemme lakastumattomin kukkasin!\"\n\nIhmetellen ja hämmentyneenä sanoista, joita hän ei täysin käsittänyt,\nmutta kyyneliin asti liikutettuna niiden valittavasta äänensävystä Ione\nkuunteli ajatustulvaisen ja ahdistuneen sydämen purkauksia. Apekides\nitsekin tunsi itsensä tavallista herkemmäksi, hän, joka tavallisesti\noli niin raju ja sulkeutunut. Jaloimmillakin tunteilla on jotakin\nkademielen leimaa -- ne valtaavat ihmishengen kokonaan ja jättävät\nusein ulkokuoreen merkit näennäisestä synkkyydestä ja rauhattomuudesta.\nKun emme välitä ympärillämme sattuneista pikkutapahtumista, meitä\npidetään silloin tunteettomina; meitä luullaan kiihtyneiksi ja\noikullisiksi, kun taivaallisen tavottelussa pelkäämme maallisen\nkosketusta. Sillä niinkuin ei mikään haave voi olla turhempi kuin\ntoive, että toinen ihminen voi mieltyä toiseen, ei meitäkään kukaan\noikein tuomitse, ei kukaan, ei läheisin ja rakkain ystävämmekään\nkuuntele meitä ymmärtäen! Kun olemme kuolleet ja katumus on myöhäistä,\nsilloin vasta ystävä ja vihollinen ihmetellen huomaavat, kuinka vähän\noikeastaan meille oli anteeksiannettavaa!\n\n\"Tahdon siis sinulle puhua lapsuusvuosistamme\", Ione virkkoi. \"Annanko\ntuon sokean tytön laulaa sinulle lapsuuden päivistä? Hänen äänensä on\nkaunis ja sointuva ja hänen laulussaan ei ole mitään, mikä loukkaisi\nsinun korvaasi.\"\n\n\"Osaatko itse sanat, sisareni?\" Apekides kysyi.\n\n\"Luullakseni, sillä yksinkertaisen sävelen mukana ovat sanatkin\nmuistiini painuneet.\"\n\n\"Laula siis itse! Minun korvani ei nyt mielellään soinnu vieraaseen\nääneen. Ja, Ione, sinun äänesi, joka on tulvillaan kotoisia muistoja,\non minun korvissani kaikunut ihanammalta kuin Lydian ja Kreten\nostettavat sävelmät. Laula minulle!\"\n\n        _Lapsuuden kaiho_.\n\n                1.\n\n    Ah, murhe jo ystävä monella on\n      Elon askelten alkajalla,\n    Tuo varhaistuskat ja turmion\n      Kyy piilevä kukkain alla.\n        Ah, seppelehet\n        Nuo kultaiset\n      Vei iäksi hiipivä halla.\n\n                2.\n\n    Niin, tuttuja nuoret on tuskien,\n      Ja tuttuja murheen on häivät,\n    Mut vastainen vuottavi väikkyen,\n      Ja armaammat eessä on päivät.\n        Vaikk' kuink' olis nyt\n        Elo synkennyt,\n      Pian unhoon varjot jo jäivät.\n\n                3.\n\n    Jos myös nää vuotemme vauraammat\n      Elon riemuja rippehin saavat,\n    Niin varjot herkemmin vaipuvat,\n      Ja hitaammin peittyvät haavat.\n        Ajat auringon\n        Jo mennyttä on,\n      Miel' mittovi öiset jo aavat.\n\n                4.\n\n    Tuo taivahankaari on tummennut pois,\n      Mi hymysi myrskyjen tullen,\n    Ken rientäen seestä nyt suruhun sois,\n      Ken aulis ois ystäväks sullen?\n        Kun leikit jää,\n        Sumu, synkeä sää\n      Jää taistohon tuomitullen.\n\nHarkiten ja taitavasti Ione oli valinnut juuri tuon laulun, joka\nloppusoinnuillaan vaikuttaa niin vakavalta; sillä jos meitä suru painaa\nja olemme masentuneita, niin säröisimmältä silloin tuntuu ilonääni; se\non tehoisin taika päästä raskasmielisistä ajatuksista, sillä synkät\najatukset voi ainakin lievittää, ellei niitä voi valoisiksi muuttaa; ja\nsiten ne kadottavat kovat ja jäykät piirteensä ja niiden väri sulautuu\nomaan ihannekuvaansa. Kuten lääkäri sisäistä tuskaa parantaakseen tekee\nulkoisen haavan ja näin pääsee käsiksi kuolettavaan myrkkyyn, samoin\ntarvitaan suurta taitoa ohjata mielialoja niin, että sisällä jäytävä\ntuska saadaan hennon surumielisyyden avulla kohoumaan pinnalle. Näin\noli Apekideenkin laita: kuunnellessaan tuota hopeankirkasta ääntä,\njoka puhui hänelle menneistä ajoista ja joka vain ohimennen kajosi\nnykyhetken tuskaan, hän unohti hetkelliset ja ahdistavat ajatuksensa.\nHän oli kauan Ionen seurassa; vuoroin laulettiin, vuoroin haasteltiin,\nja kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, tunsi hän itsensä entistä\nrauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi.\n\n\"Ione\", hän virkkoi puristaen hänen kättään, \"jos sinä kuulet minua\npaneteltavan ja syytettävän, ethän usko noihin puheisiin?\"\n\n\"En koskaan, veljeni, en koskaan.\"\n\n\"Etkö sinäkin arvele, oman uskosi mukaan, että pahateko aina\nrangaistaan ja hyvä palkitaan?\"\n\n\"Voitko sitä epäillä?\"\n\n\"Etkö siis myöskin usko, että todellinen hyvä vaatii uhrautumista\nsuuren päämäärän, hyveen saavuttamiseksi?\"\n\n\"Joka niin tekee, hän on jumalten kaltainen.\"\n\n\"Ja sinä luulet, että haudantakainen elämä vastaa meidän maallisten\ntekojemme puhtautta ja rohkeutta?\"\n\n\"Siten meidän täytyy toivoa.\"\n\n\"Suutele minua, sisareni. Vielä kysymys. -- Sinä aijot naimisiin\nGlaukuksen kanssa; tämä avioliitto erottaa meidät ehkä vieläkin kauemma\ntoisistamme, -- mutta älkäämme nyt puhuko siitä -- aijot naimisiin\nGlaukuksen kanssa -- rakastatko häntä? Ei, ei, sisareni, vastaa\nsuoraan.\"\n\n\"Rakastan\", Ione vastasi punastuen.\n\n\"Tunnetko, että hänen puolestaan olet valmis uhraamaan kaikki,\nkestämään häpeää ja uhmaamaan kuolemaa? Olen kuullut, että naisen\nrakkaus uskaltaa kaikkea tätä.\"\n\n\"Veljeni, kaiken uskallan Glaukuksen hyväksi, eikä se minusta tunnu\nedes uhraukselta. Sille, jota me rakastamme, ei ole uhria.\"\n\n\"Riittää! Jos nainen näin ajattelee miehestä, mitä miehen silloin\ntuleekaan uhrata Jumalalleen?\"\n\nHän ei puhunut enempää. Koko hänen olemuksensa oli kuin tulvillaan\ntaivaallista elämää, hänen rintansa aaltoili voimakkaasti, hänen\nsilmänsä hehkuivat; hänen otsallaan oli ylväs piirre kuten miehen, joka\nkaikki uskaltaa! Hänen katseensa kohtasi Ionen -- vakavana, ikävöivänä,\npelokkaana -- hän suuteli sisartaan, painoi hänet hellästi rintaansa\nvasten, ja hetki sen jälkeen hän oli kadonnut.\n\nIone viipyi vielä kauan samalla paikalla, mykkänä ja ajatuksiinsa\nvaipuneena. Orjattaret tulivat tuontuostakin muistuttamaan hänelle,\nettä ilta jo hämärsi ja että hänen piti valmistautua Diomedeen juhlaan.\nVihdoin hän havahtui haaveiluistaan ja pukeutui juhla-asuun, ei\nkaunottaren ylpeänä, vaan välinpitämättömänä ja alakuloisena. Vain\nmuuan ajatus lähestyvässä vieraskäynnissä häntä ilahdutti -- hän\nkohtaisi Glaukuksen -- tälle hän voisi huolensa haastaa.\n\n\n\n\n3 LUKU.\n\nPompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen.\n\n\nSallustus ja Glaukus olivat hiljalleen matkalla Diomedeen taloon.\nHuolimatta mässäilevistä elintavoistaan Sallustuksella oli monta\nkunnioitettavaa ominaisuutta. Hän olisi voinut olla auttava toveri,\ntoimellinen kansalainen -- lyhyesti aivan erinomainen mies, ellei\nhänellä olisi ollut päähänpistoa esiintyä aina filosofina. Hän oli\nsaanut opillisen kasvatuksensa kouluissa, joissa roomalainen\njäljittelevä tiede tyytyi suitsuttamaan kreikkalaiselle viisaudelle, ja\nhän oli imenyt itseensä niitä opinohjeita, joiksi myöhemmän ajan\nepikuurolaiset olivat muuntaneet suuren opettajansa yksinkertaiset\nydinlauseet. Hän heittäytyi kokonaan nautintoihin ja kuvitteli niiden\nolevan yhtä viisaan neuvonantajan kuin hyvän toverin. Mutta hän oli\nmelkoisen oppinut, sukkela ja hyväsydäminen ja hänen paheensakin\ntuntuivat hänen suoruutensa vuoksi miltei hyveiltä Klodiuksen alhaisen\nahneuden ja Lepiduksen sairaalloisen pehmeyden rinnalla. Siitä syystä\nGlaukus pitikin häntä muita tovereitaan parempana, ja tämä taas\nosasi oikein arvostella atenalaisen yleviä ominaisuuksia ja piti\nhänestä miltei yhtä paljon kuin kylmästä nahkiaisesta tai parhaasta\nfalernolaisesta viinistä.\n\n\"Tämä Diomedes on sentään aika lailla yksinkertainen ihminen\",\nSallustus sanoi, \"mutta on hänessä jotakin hyvääkin -- hänen\nkellarissaan.\"\n\n\"Ja jotakin viehättävää -- hänen tyttäressään.\"\n\n\"Oikein, Glaukus; mutta ne ominaisuudet eivät nähdäkseni sinua paljo\nliikuta. Luulen Klodiuksen haluavan sinun seuraajaksesi.\"\n\n\"Hän on varmaankin tervetullut. -- Julian tapaisen kaunottaren\nvieraspidoissa ei kukaan vieras ole _musca,[62] saat olla varma.\"\n\n\"Sinä olet ankara; mutta hänessä on sittenkin jotakin korinttilaisen\nkaunista -- siitä tulee varmaankin hyvä pari! Kyllä me sentään olemme\nhyväsydämisiä ihmisiä, kun vaivaudumme tuollaisen tyhjäntoimittajan\npelurin tähden.\"\n\n\"Nautinto yhdistää mitä erilaisimpia luonteita\", Glaukus vastasi.\n\"Klodius huvittaa minua --\"\n\n\"Ja liehii; -- mutta hän osaa myöskin puolestaan maksaa! Hän silailee\nimartelunsa kullanmurusin.\"\n\n\"Sinä viittailet usein siihen, että hän pelaa väärin -- onko siinä\nperää?\"\n\n\"Rakas Glaukus, roomalaisen ylimyksen tulee olla kunnian mies --\narvokkuus on kallista -- Klodiuksen täytyy pettää kuin suurveijari\nvoidakseen elää ylhäisen tavoin.\"\n\n\"Ha! Ha! Hyvä on, en ole enää pitkään aikaan pelannutkaan. Ah!\nSallustus, luulenpa Ionen naituani korvaavani kaikki nuoruuteni\nhullutukset. Me olemme molemmat syntyneet parempaan tarkotukseen kuin\nmitä me nyt harrastelemme -- syntyneet harjottamaan hartauttamme\njalommissa temppeleissä kuin Epikuroon pylväistössä.\"\n\n\"Ah!\" Sallustus vastasi miltei surumielisenä. \"Mitä muuta voimme tehdä?\n-- elämä on lyhyt -- haudan takana kaikki on mustaa. Ei ole suurempaa\nviisautta kuin se, joka sanoo: 'Nauti!'\"\n\n\"Bakkus auttakoon! Usein epäilen, voimmeko todella nauttia kaikesta,\nmitä elämä tarjoo.\"\n\n\"Olen kohtuullinen ihminen\", Sallustus vastasi, \"enkä koskaan sano\n'kaikki'. Me olemme kuin pahantekijöitä ja huumaamme itsemme haudan\npartaalla seisoessamme viinillä ja myrhalla. Ellemme niin tekisi,\nnäyttäisi haudan syvyys liian kauhealta. Myönnän olleeni jonkun verran\nalakuloinen, ennenkuin ryhdyin sydämeni pohjasta juomaan -- siitä asti\nolen kuin uudestaan syntynyt, Glaukukseni.\"\n\n\"Niinpä niinkin! Mutta seuraavana aamuna olet jälleen kuolevainen.\"\n\n\"Oikein! Seuraava aamu on kyllä epämiellyttävä, myönnän sen. Mutta\nellei niin olisi laita, ei kukaan harrastaisi lukemista. Minä opiskelen\njoskus -- koska, jumalat auttakoot, en mihinkään muuhun pysty ennen\niltapäivää.\"\n\n\"Häpeä, skyyttalainen!\"\n\n\"Pah! Penteuksen kohtalo on sen osa, joka Bakkuksen kieltää.\"\n\n\"Hyvä, Sallustus, kaikkine virheinesi sinä sittenkin olet paras\ntapaamistani elostelijoista. Olen varma, että jos joutuisin\nhengenvaaraan, sinä olisit ainoa mies, joka ojentaisi minulle auttavan\nkätensä.\"\n\n\"Tuskinpa vain niin tekisin, jos illalliseni olisi kesken. Mutta me\nitalialaiset olemme sentään hirvittävän itsekkäitä.\"\n\n\"Sellaisia ovat kaikki, joilta puuttuu vapaus\", Glaukus sanoi huoaten.\n\"Vain vapaus innoittaa uhrautumaan toisen hyväksi.\"\n\n\"Vapaus on varmaankin jokaisesta epikuurolaisesta jokseenkin ikävää\",\nSallustus vastasi. \"Mutta nythän olemmekin perillä.\"\n\nKoska Diomedeen huvila on kaikkein huomattavimpia tuhkasta kaivetun\nPompeijin rakennuksista ja esittää meille roomalaisen rakennustaiteen\nluonteenomaiset piirteet, ei liene pois tieltä lyhyesti kuvata ne\nhuoneet, joiden kautta vieraat kulkivat.\n\nHe kulkivat siis saman pienen eteisen (vestibulum) kautta, jossa\naijemmin olemme esittäneet vanhan Medonin, ja joutuivat sitten\npylväistöön, jonka teknillinen nimi on peristyle; sillä huomattavin ero\netukaupungin huvilan ja kaupunkiasumuksen välillä on se, että edellisen\npylväskäytävä on samalla paikalla, missä jälkimäisen atrium. Peristylen\nkeskellä oli avoin piha, jossa oli impluvium.\n\nTästä peristylestä päästiin porraskäytävää pitkin julkihuoneisiin.\nToinen kapea käytävä vei vastakkaiselta sivulta puutarhaan; pylväistön\nympärillä oli useita pieniä huoneita, nähtävästi maalaisvieraita\nvarten. Sisäänkäytävän vasemmalla sivulla olevasta ovesta tultiin\npieneen kolminurkkaiseen holveikkoon, josta tie vei kylpyihin; ja\nniiden takana oli vaatekomero, jossa säilytettiin orjien juhlavaatteet,\nehkä talonväenkin. Seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin löydettiin\nnoiden pukuhienouksien jäännökset rääsyinä ja tuhkan kuluttamina; ne\nolivat siis säilyneet kauemmin kuin niiden kitsas isäntä oli osannut\naavistaakaan.\n\nPalatkaamme nyt peristyleen ja koettakaamme lukijalle antaa kuvaus\n(_coup d'oeil_) niistä huoneista, joihin vieraat taloon tultuaan\njoutuivat.\n\nKuvitelkoon hän siis ensin katsovansa sisäänkäytävän kukkaköynnöksin\nkoristeltuja pylväitä; pylväitten alaosa oli punaiseksi maalattu ja\nseinät välkkyvien freskojen peitossa; syrjäänvedetyn esiverhon takaa\nnäkyi tablinum eli salonki (jonka siihen aikaan saattoi lasiovella\nsulkea). Tablinumin kummallakin kyljellä oli pieniä huoneita, joista\nyhtä pidettiin koruesineitten säilytyspaikkana. Näistä huoneista kuten\ntablinumistakin päästiin pitkälle pylväskäytävälle, joka kummastakin\npäästään avautui terasseille; näiden ja pylväskäytävän keskustan\nvälillä oli halli, johonka tämänpäiväinen juhla oli järjestetty. Kaikki\nnämä huoneet olivat miltei kadun tasalla ja yhtä kerrosta puutarhaa\nylempänä. Pylväskäytävään yhtyvät terassit jatkuivat pylväitten\nkannattamina käytävinä, ja näiden pylväiden välissä oli varsinainen\npuutarha.\n\nEdempänä puutarhaan päin olivat ne huoneet, jotka jo olemme kuvanneet\nja joissa asui Julia.\n\nKuvaamallamme pylväskäytävällä Diomedes otti vieraansa vastaan.\n\nKauppias oli olevinaan oppinut mies, ja sentähden hän erikoisesti\nharrasti kaikkea kreikkalaista; Glaukukselle hän oli erikoisen\nhuomaavainen.\n\n\"Saatpa nähdä, ystäväiseni\", hän virkkoi puristaessaan hänen kättään,\n\"että minulla on täällä jotakin klassillista -- kekropiseen malliin --\nehheh! Halli, jossa aterioimme, on kreikkalaisittain sisustettu. Se on\n_Oecus Cyzicene_. Mikäli olen kuullut, jalo Sallustus, ei Roomassakaan\nole sellaista huonetta.\"\n\n\"Oh!\" Sallustus vastasi hienosti hymyillen. \"Te pompeijilaiset tahdotte\nkaiken mahdollisen hienon ottaa Kreikasta ja Roomasta yhtaikaa. Oletko,\nDiomedes, yhtä onnistuneesti yhdistänyt ruokalajit kuin rakennustavat?\"\n\n\"Saatpa nähdä -- saatpa nähdä, Sallustus\", kauppias vastasi. \"Meillä\npompeijilaisilla on makua ja meillä on myöskin rahaa.\"\n\n\"Siinä on kaksi ihanaa ominaisuutta\", Sallustus virkkoi. \"Mutta kas,\nkaunis Julia tulee!\"\n\nPääeroavaisuus atenalaisissa ja roomalaisissa elintavoissa oli, kuten\njo olen huomauttanut, siinä, että Atenan säätynaiset vain harvoin tai\nei koskaan olivat mukana suurissa kemuissa, Roomassa sensijaan naiset\nolivat juhlan koristus, mutta heidän ollessaan mukana juhla lopetettiin\nmelkoisen varhain.\n\nKomea Julia astui huoneestaan yllään muhkea, valkoinen puku, johon oli\nrunsaasti kudottu jalokiviä ja kultalankoja.\n\nTuskin hän oli kumpaakin vierasta tervehtinyt, kun Pansa vaimoineen,\nLepidus, Klodius ja roomalainen senaattori miltei yhtaikaa saapuivat\nsisälle; sitten tuli leski Fulvia ja pian sen jälkeen runoilija\nFulvius, jolla ei edellisen kanssa ollut muuta yhteistä kuin nimi.\nHerkulaneumin sotasankari _varjoineen_ saapui viimeisenä; senjälkeen\nmuut vähäpätöisemmät vieraat. Ione viipyi vielä.\n\nKohteliaitten vanhojen tapana oli imarrella niin usein kuin vain\ntilaisuutta oli. Huonon kasvatuksen merkki oli, jos heti taloon\ntultuaan haki itselleen istuinpaikan. Kun oli tervehditty, mikä\nsilloin kuten nytkin suoritettiin oikeata kättä puristamalla tai\ntuttavallisemmissa tapauksissa syleilemällä, tarkasteltiin joku\nhetki huoneita, ihailtiin maljakoita, maalauksia ja huonekaluja,\njoilla huone oli koristettu -- tapa, joka meidän hienostuneen\nenglantilaisen käsityksemme mukaan, joka pitää välinpitämättömyyttä\nhyvän käyttäytymisen merkkinä, on kaikkea muuta kuin kohteliasta. Me\nemme saa mistään hinnasta ihailla toisen taloa liikaa, sillä silloin\nhelposti luullaan, ettemme missään ole nähnyt sen kauniimpaa.\n\n\"Tuopa on ihana Bakkus-patsas!\" roomalainen senaattori sanoi.\n\n\"Vähäpätöinen!\" Diomedes vastasi.\n\n\"Kauniita maalauksia nuo\", Fulvia virkkoi.\n\n\"Vähäpätöisiä\", isäntä toisti.\n\n\"Hienosti muovailtu kynttelikkö tuo!\" sotasankari huudahti.\n\n\"Hienosti!\" varjo jatkoi.\n\n\"Eikö mitä! Eikö mitä!\" kauppias intti.\n\nGlaukus oli sillä välin ehtinyt eräälle käytäväikkunalle, ja pian oli\nihana Julia hänen rinnallaan.\n\n\"Glaukus, onko Atenassa tapana\", kauppiaan tytär virkkoi, \"välttää\nniitä, joiden luona ennen on käynyt?\"\n\n\"Ei -- kaunis Julia.\"\n\n\"Mutta minusta tuntuu, kuin se olisi Glaukuksen tapoja.\"\n\n\"Glaukus ei koskaan unohda _ystävää_!\" kreikkalainen vastasi lausuen\nviimeisen sanan erikoisen voimakkaasti.\n\n\"Onko Julia hänen ystäviänsä?\"\n\n\"Keisarillekin olisi suuri kunnia saada sanoa ystäväkseen niin\nrakastettavaa naista.\"\n\n\"Et vastaa kysymykseeni\", rakastunut Julia vastasi. \"Mutta sanohan,\nonko totta, että sinä ihailet napolitarta Ionea?\"\n\n\"Kauneus herättää aina ihailuamme!\"\n\n\"Ah! Nokkela kreikkalainen, aina vältät suoraa vastausta. Mutta sano,\nonko Julia sinun ystäväsi!\"\n\n\"Jumalat saakoot kiitoksen, jos hän tahtoo minulle sen kunnian suoda.\nTämän päivän merkitsen alati valkoisella.\"\n\n\"Mutta puhuessasi silmäsi ovat rauhattomat, kasvojesi väri vaihtelee --\nliikahtelet vaistomaisesti -- sinä odotat kärsimättömänä Ionea!\"\n\nSamassa Ione astui huoneeseen, ja mustasukkainen kaunotar huomasi kyllä\nGlaukuksen liikutuksen.\n\n\"Jos jotakin naista ihailee, joutuuko silloin arvottomaksi olemaan\ntoisen ystävä? Oi, Julia, älä puolla runoilijoiden häväistyssanoja\nomasta sukupuolestasi!\"\n\n\"Hyvä, olet oikeassa tai koetan ainakin niin uskoa. Glaukus, vielä\nhetki! Eikö totta, sinä aijot pian Ionen naida?\"\n\n\"Jos kohtalottaret suovat, on se hartain toivoni.\"\n\n\"Ota siis minulta uuden ystävyytemme merkiksi lahja morsiamellesi. Ei,\nälä kiellä, tiedäthän, että ystävien on tapana antaa morsiamelle ja\nsulhaselle vähäisiä muistoja keskinäisen kunnioittamisen merkiksi.\"\n\n\"Julia, en voi kieltää sinulta minkäänlaista ystävyydenosotusta.\nLahjaasi tahdon pitää itsensä Fortunan antimena.\"\n\n\"Tule siis juhlan loputtua ja vieraitten mentyä minun huoneeseeni\nsaamaan lahja minun käsistäni! Muista!\" Julia sanoi liittyen Pansan\nemännän seuraan ja jättäen Glaukuksen hakemaan Ionea.\n\nFulvian leski ja edilin vaimo olivat takertuneet vakavaan ja tärkeään\nkeskusteluun.\n\n\"Vakuutan sinulle, oi Fulvia, että viimeisen roomalaismuodin mukaan\nlyhytkiharainen tukanmuoto on jo poissa käytännöstä. Tukka pidetään\nnyt, niinkuin Juliallakin näet, tornin tai kypärän muotoisena -- se on\n_galerialaista_ muotia, niinkuin näet minunkin asustani. Luullakseni se\ntehoo hienolta. Vakuutan sinulle, että se miellyttää erikoisesti\nVespiusta\", (se oli Herkulaneumin sankarin nimi).\n\n\"Eikä kukaan enää järjestä tukkaansa kuten tuo napolitar,\nkreikkalaiseen tapaan?\"\n\n\"Mitä, otsakiharat ja niskasolmu! Oh ei! Kuinka naurettavaa! Se\nmuistuttaa Dianan kuvapatsasta! Mutta tuo Ione on kaunis, sanon ma!\"\n\n\"Niin miehetkin sanovat; mutta hän on myöskin rikas. Atenalainen aikoo\nhänet naida; toivotan hänelle onnea. En luule, että Glaukus kauan pysyy\nuskollisena. Tuollaiset vierasmaalaiset ovat tuiki huikentelevaa\nväkeä.\"\n\n\"Ah, Julia\", Fulvia virkkoi nähdessään kauppiaan tyttären liittyvän\nheidän seuraansa \"oletko jo nähnyt tiikerin?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kuinka? Kaikki ylhäisön naiset ovat käyneet sitä katsomassa. Se on\nihana.\"\n\n\"Toivon, että löydetään joku pahantekijä tai joku muu sille ja\nleijonalle\", Julia sanoi. \"Miehesi (hän puhui nyt Pansan emännälle) ei\nnäytä olevan niin toimelias kuin olisi tarvis.\"\n\n\"Niin, lait ovat nykyisin lempeitä\", vastasi kypärätukkainen nainen.\n\"On sattunut tuiki vähän sellaisia rikoksia, joista tuomitaan\narenalleheitettäväksi. Ja gladiaattoritkin ovat jo vallan naisistuneet.\nRohkeimmat _bestiarii_ selittävät kyllä olevansa valmiit ottelemaan\nkarhun tai härän kanssa; mutta painia leijonan ja tiikerin kanssa olisi\nliian vakavaa heidän mielestään.\"\n\n\"Sellaiset saisivat pitää mitraa!\"[63] Julia virkkoi halveksivasti.\n\n\"Oh! Oletteko jo nähneet kelpo runoilijamme Fulviuksen uutta taloa?\"\n\n\"Emme; onko se kaunis?\"\n\n\"Onpa vainen -- niin aistikas! Mutta, rakkaani, hänellä väitetään\nolevan aistillisia seinämaalauksia. Hän ei voi niitä näyttää naisille.\nKuinka tahditonta!\"\n\n\"Tuollaiset runoilijat ovat aina erikoisia\", leski huomautti. \"Mutta\ntämä on varsin miellyttävä mies -- niin verrattomia säkeitä hän\nsommittelee! Me kehitymme runollisissa harrastuksissamme aikalailla; on\nkerrassaan mahdotonta enää lukeakaan vanhaa hapatusta.\"\n\n\"Olen aivan samaa mieltä\", kypärätukkainen nainen selitti. \"Uuden\nkoulun runoilijoissa on paljoa enemmän voimaa ja tarmoa.\"\n\nSotisankari tuli nyt naisten pariin.\n\n\"Olen aina rauhaan tyytyväinen\", hän sanoi, \"kun näen niin paljon\nkauniita kasvoja edessäni.\"\n\n\"Oh! Te sankarit osaatte alati imarrella\", Fulvia vastasi kiiruhtaen\nomaksumaan kohteliaisuuden vain itselleen.\n\n\"Kautta tämän kaulanauhan, jonka olen saanut keisarin omasta kädestä\",\nsankari vastasi hypistellen kaulansa ympäri kiinteästi kiedottua nauhaa\n(rauhanystävillä sellainen kunniamerkki riippui alas rinnalle) --\n\"kautta tämän kaulanauhan, te arvostelette minua väärin! Olen\nyksinkertainen soturi -- kuten sotilaan tulee ollakin.\"\n\n\"Mitä pidät Pompeijin naisista?\" Julia kysyi.\n\n\"Venus avita, ne ovat suloisia! Ne suosivat minua jonkun verran, ja se\ntekee heidät minun silmissäni kahta viehättävämmiksi.\"\n\n\"Kuinka sotilas rakastaa?\" Pansan vaimo tutkaisi.\n\n\"Huomaan nyt, Herkules periköön, että on aikalailla epämiellyttävää\nolla kuuluisa näissä kaupungeissa. Herkulaneumissa esim. ihmiset\nkiipeävät atriumini katolle tirkistääkseen minua kompluviumaukosta.\nKansalaisten osottama ihailu on aluksi mairittelevaa, mutta vihdoin se\nkyllästyttää.\"\n\n\"Totta, oikein, oi Vespius!\" runoilija huudahti joukkoon yhtyen. \"Olen\nminäkin sen huomannut.\"\n\n\"Sinä!\" muhkea soturi virkkoi halveksien mitaten runoilijan hentoa\nvartaloa katseillaan. \"Missä legionassa _sinä_ olet palvellut?\"\n\n\"Sinä näet minun saaliini, minun _exuviae'ni_ forumilla\", runoilija\nvastasi katsahtaen merkitsevästi naisiin. \"Olin suuren mantualaisen,\n_kontubernalien_, telttimiesten joukossa.\"\n\n\"En tunne ketään mantualaista päällikköä\", soturi vastasi. \"Missä\ntaistelussa olet ollut?\"\n\n\"Helikonin.\"[64]\n\n\"En ole sellaisesta taistelusta kuullutkaan.\"\n\n\"Hänhän vain pilailee, Vespius,\" Julia virkkoi hymyillen.\n\n\"Pilailee! Mars auttakoon, olenko minä pilan miehiä, minä?\"\n\n\"Kyllä, Mars itsekin rakastui leikin äitiin\", runoilija sanoi hieman\nhämillään. \"Tiedä siis, oi Vespius, että olen runoilija Fulvius. Minä\nteen soturit kuolemattomiksi.\"\n\n\"Jumalat varjelkoot!\" Sallustus kuiskasi Julialle. \"Jos Vespiuksesta\ntehdään kuolematon, minkälaisia ikäviä suupaltteja jälkimaailma\nsaisikaan taakakseen!\"\n\nSoturi katseli avuttomana ympärilleen, mutta silloin hänen ja hänen\ntoveriensa iloksi annettiin merkki juhlan alkajaisiksi.\n\nKoska olemme jo Glaukuksen talossa olleet mukana tavallisilla\npompeijilaisilla päivällisillä, emme tahdo lukijaa enää vaivata\nkuvaamalla, mitä menoja ja järjestystä noudatettiin kyseessäolevassa\njuhlassa.\n\nDiomedes, joka oli muotojen mies, oli valinnut erikoisen\n_nomenklatorin_ s.o. henkilön, joka kullekin vieraalle määräsi paikan.\n\nLukija tiennee, että suurissa juhlissa on kolme ruokapöytää -- yksi\nkeskellä ja kaksi siihen kyljittäin. Vieraat asettuivat näiden pöytien\nulkovierille, sisäpuoli oli jätetty vapaaksi, jotta _ministri_ pääsivät\nhelpommin liikkumaan. Sivupöydän äärimäisessä päässä istui Julia juhlan\nemäntänä, lähinnä häntä oli Diomedes. Keskipöydän toisessa nurkassa oli\nedilin paikka, vastakkaisessa päässä roomalaisen senaattorin -- nämä\nolivat kunniapaikkoja. Muut vieraat asetettiin siten, että nuoriso\n(herrat ja neidit) joutuivat vierekkäin ja iäkkäämmät sekaisin\ntoistensa joukkoon; mukava järjestys kylläkin, mutta yksi ja toinen\nsaattoi tuntea itsensä loukkaantuneeksi, varsinkin sellainen, joka\ntahtoi esiintyä vielä nuorena.\n\nIonen tuoli oli Glaukuksen leposohvan vieressä.[65] Istuimet oli\npäällystetty kilpikonnan kuorilla ja peitetty ponnintyynyillä ja\nkoreiltu rikkailla ompeleilla. Uusikuosisiin pöytäastioihin oli\nupotettu pronssisia, norsunluisia tai hopeisia jumalankuvia. Ei ollut\nunohdettu myöskään pyhiä suola-astioita ja perhelareja. Pöydän ja\nistuinten päällä liehui rehevästi kirjailtu telttikatto. Pöytien\njokaisessa kulmassa oli korkeat kyntteliköt -- sillä vaikka vielä\nolikin täysi päivä, oli huoneet hämärretty -- sinne tänne sijoitetuilta\nkolmijaloilta kohoili myrhan ja vihkisavun tuoksuja, ja _abakuksella_\neli sivupöydällä oli ihania hopeamaljakoita yhtä komeita (mutta\naistikkaampia) kuin ne, joita näkee nykyaikaisissa juhlissa.\n\nPöytärukouksena oli aina jumalille pyhitetty _libatio_ ja Vestalle,\nkodin jumalattarelle osoitettiin säännöllisesti ensinnä tuo miellyttävä\npalvonta.\n\nKun tämä juhlameno oli päästy loppuun, sirottelivat orjat kukkia\ntuoleille ja lattialle ja seppelöivät jokaisen vieraan ruusukiehkurin,\njoihin oli taitavasti punottu erinäköisiä nauhoja, muratinlehviä ja\nametisteja -- niiden tehtävänä oli ehkäistä viiniä päihdyttämästä.\nNaisten seppeleissä ei ollut näitä sivukoristeita, sillä naisten tapana\nei ollut maistella viiniä julkisesti. Juhlan isännän Diomedeen mielestä\noli nyt sopiva aika valita _basileus_ -- juhlan yliohjaaja -- tärkeä\ntoimihenkilö, joka useimmiten valittiin arvalla, mutta jonka toisinaan,\nkuten nytkin, isäntä valitsi.\n\nDiomedes ei oikein tiennyt, kenen hän valitsisi. Senaattori vanhus oli\nliian vakava ja heikko hoitamaan tätä tointa. Edili Pansa oli kyllä\nsiihen pystyvämpi, mutta tämä valinta saattaisi loukata senaattoria,\nkoska tämä oli Pansaa virka-asteiltaan arvokkaampi. Punnitessaan\nmielessään toisten vieraiden ansioita hän kohtasi Sallustuksen iloisen\nkatseen, ja äkkinäinen päähänpisto sai hänet valitsemaan tuon hauskan\nepikuurolaisen juonnin johtajaksi eli _arbiter bibendi'ksi_.\n\nSallustus otti tämän toimen vaatimattomana vastaan.\n\n\"Minä olen\", hän sanoi, \"armollinen kuningas niille, jotka pohjaan\njuovat, mutta laiskoille juopoille ei Minoskaan[66] voisi olla\nankarampi. Pitäkää varanne!\"\n\nOrjat ojensivat vieraille hopeisen, hyvänhajuisin vesin täytetyn\nastian; kun kädet siinä oli huuhdottu, alkoi ateria; ja pöydät aivan\nnotkuivat ensimäisten annosten painosta.\n\nAluksi pidätetty ja verhottu keskustelu salli Glaukuksen ja Ionenkin\nvain kuiskailla keskenään; puhetapa, jota lempivät rakastavat enemmän\nkuin mitään muuta kaunopuheisuutta. Julia tarkkasi heitä kiiluvin\nsilmin.\n\n\"Kuinka pian minä olen Ionen paikalla!\" hän tuumiskeli.\n\nMutta keskipöydässä istuva Klodius, joka saattoi seurata Julian eleitä,\nhuomasi, minkälainen mieliala oli tämän vallannut, ja hän päätti\nkäyttää sitä hyväkseen. Hän puhui tälle pöydän yli valikoituja\nkohteliaisuuksia; ja kun hän oli ylhäistä syntyperää ja siedettävän\nnäköinenkin, ei turhamainen Julia voinut pysyä kylmänä hänen\nhuomaavaisuudelleen.\n\nNopsa Sallustus piti sillaikaa orjat yhtämittaisessa työssä. Hän pani\njuomalasit täyttymään niin nopeasti, että näytti siltä, kuin hän olisi\ntahtonut tyhjentää ne avarat kellarit, jotka lukija vielä nytkin voi\nnähdä Diomedeen talon pohjakerroksessa. Rikas kauppias alkoi jo katua\nvalintaansa, sillä amfora amforan jälkeen tyhjeni ja täyttyi. Orjat,\njotka kaikki vielä olivat lapseniässä (nuorimmat, jotka kaatoivat\nviinin laseihin, olivat kymmenvuotiaita, vanhimmat, ehkä viisi vuotta\nedellisiä iäkkäämpiä, sekottivat viiniin vettä) -- näyttivät\nerinomaisesti ymmärtäneen Sallustuksen päämäärän. Ja Diomedeen kasvot\nalkoivat jo hohtaa, kun hän huomasi, kuinka alttiisti juhlan kuninkaan\nmääräyksiä toteltiin.\n\n\"Anteeksi, oi senaattori!\" Sallustus virkkoi, \"huomaan sinut laiskaksi.\nPurppurainen partasikaan ei sinua pelasta. Juo!\"\n\n\"Jumalten nimessä!\" senaattori sanoi ähkien, \"minun keuhkoni ovat jo\nläkähtyä. Ihmeenomaisessa nopeudessasi voitat itse Fetoninkin. Olen\nheikko, Sallustus veikko, sinun täytyy minua armahtaa!\"\n\n\"En tee niin! Vesta auttakoon! Olen puolueeton yksinvaltijas. -- Juo!\"\n\nSenaattoriparan täytyi totella pöydän lakeja. Ah! Jokainen kulaus vei\nhäntä lähemmäksi Styksin laineita.\n\n\"Armoa, armoa, kuninkaani!\" Diomedes uskalsi sanoa. \"Me alamme jo --\"\n\n\"Petosta!\" Sallustus keskeytti. \"Täällä ei suvaita Brutusta! --\nKuninkaan arvoa ei saa loukata!\"\n\n\"Mutta meidän naisvieraamme --\"\n\n\"He rakastavat juomareita. Eikö Ariadnekin lempinyt Bakkusta?\"\n\nJuhla jatkui. Vieraat tulivat yhä puheliaammiksi ja äänekkäämmiksi.\nJälkiruoka eli viimeinen ruoka-annos oli jo pöydällä ja orjat toivat\nmyrhalla ja isopilla sekotettua vettä loppupesua varten. Yhtäkkiä\nvieraita vastassa seisonut pieni pyöröpöytä avautui kuin taikaiskusta,\nja siihen syntyneestä aukosta tupsahti viileä tomusade, joka pirskoutui\npöydälle ja vieraiden vaatteille. Kun tämä oli ohi, vedettiin heidän\nyläpuolellaan leijunut verho syrjään, ja nyt huomattiin huoneen\nseinästä toiseen pingotettu köysi, jolla muuan niistä taitavista\ntanssijoista, joista Pompeiji oli erikoisen kuuluisa ja joiden\njälkeläiset Astleyn ja Vauxhallin juhlissa ovat saaneet yksimielisen\ntunnustuksen, esitti ilmatemppujaan aivan heidän päänsä päällä.\n\nTämä ilmestys, jonka vain ohut nuora erotti itsekunkin pääkopasta ja\njoka teki mitä rohkeimpia hyppyjä nähtävästi aikoen yrittää allaan\nolevaan luurankoiseen seuraan, olisi May Fairin seurassa herättänyt\naikamoista kauhua; mutta pompeijilaiset ystävämme näyttivät tästä\nnäytelmästä nauttivan aikalailla, ja suosionosotukset kasvoivat sitä\nmukaa, mitä vaikeamman tempun tanssija teki, silloinkun hän oli aivan\npudota jonkun vieraan syliin ja kun hän taitavalla notkahduksella\nselviytyi uhkarohkeasta asenteestaan. Hän osotti todella senaattorille\nsen erikoisen kunnian, että putosi hänen kohdallaan köydeltä, mutta\ntarttui siihen jälleen käsillään samassa hetkessä, kun koko seura luuli\nroomalaisen kallon musertuneen kuten kävi sen runoilijan, jota kotka\npiti kilpikonnana. Vihdoin, ainakin Ionen suureksi iloksi, sillä hän ei\nollut liian tottunut tämäntapaiseen huvitteluun, tanssija yhtäkkiä\nlopetti, kun ulkoa alkoi kuulua soitonsäveleitä. Mutta taas hän alkoi\ntanssia entistä hurjemmin; sävel muuttui ja tanssija taukosi taas; ei\nollut vielä lauennut se taika, joka häntä piti kahleissaan. Hän esitti\nhenkilöä, jonka vaistomaisesti pitää tanssia, kunnes aivan määrätty\nsävel kuuluu.[67] Vihdoin soittajat tuntuivat löytäneen oikean äänen,\nsillä tanssija teki vielä yhden valtavan ilmahypyn, heittihe nuoralta\nlattialle ja katosi.\n\nNyt seurasi taide-esityksiä toisensa jälkeen, ja terassille sijotettu\nsoittokunta viritti nyt hennon, alakuloisen sävelen, jonka mukana\nkuuluivat seuraavat sanat, vaikka laulajan tavattoman heikko ääni\ntuskin salli sanoja erottaa.\n\n        _Lyhyt juhlalaulu_.\n\n    Soi sävelet sullen tervehdyksin,\n      Kuin lehtohon nuoren Bakkuksen,\n    Mi nymfinsä kohtaavi syleilyksin,\n      Väris Panin huilu hiljainen.\n        Sulle suloa pelkkää\n        Nuo soinnut helkkää,\n      Tää virsi viehkeä Venuksen.\n\n    Sotatorvet riemuisin soikohot räikkein\n      Ja voittoon kalpoja kutsukoot,\n    Mut kaikunsa vienoin kertovi väikkein:\n      Sä voittajaurhojen voittaja oot.\n        Vuot sävelten soikoot,\n        Halk' yön huminoikoot,\n      Ja pyhää lumoas palvokoot!\n\nLaulun loputtua Ionen posket läikähtivät entistä verevämmiksi, sillä\nGlaukus oli uskaltanut pöydän alla tarttua hänen käteensä.\n\n\"Sievä laulu\", Fulvius virkkoi tuntijan elein,\n\n\"Ah! Jospa _sinä_ tahtoisit suoda meille onnen!\" Pansan emäntä uskalsi\nhuomauttaa.\n\n\"Tahdotaanko Fulviuksen laulavan?\" kysyi juhlan kuningas, joka juuri\noli pakottanut seuran juomaan roomalaisen senaattorin terveydeksi ja\nmaljan hänen nimensä jokaista kirjainta kohden.\n\n\"Voitko sellaista kysyä?\" matrona virkkoi katsahtaen ihaillen\nrunoilijaan.\n\nSallustus näpsäytti sormiaan ja kuiskasi jotakin orjalle, joka oli\ntullut kuulemaan hänen määräyksiään; tämä katosi ja palasi pian pieni\nharppu toisessa kädessä ja myrtinoksa toisessa.\n\nOrja lähestyi runoilijaa ja tarjosi kumartuen hänelle harppua.\n\n\"Ah! En osaa soittaa\", runoilija sanoi.\n\n\"Saat siis laulaa myrtille. Se on kreikkalainen tapa. Diomedes rakastaa\nkreikkalaisia -- minä rakastan -- sinä rakastat, me kaikki --\nrakastamma, kreikkalaisia. Eikä tämä ole ainoa tapa, minkä me, sinä ja\nminä olemme heiltä varastaneet. Mutta minä käytän nyt sitä tapaa --\nminä, kuningas. Laula, alamainen, laula!\"\n\nRunoilija otti hävyttömästi hymyillen myrtinoksan, ja lyhyen alkusoiton\njälkeen hän lauloi kauniilla ja miellyttävällä äänellä seuraavat sanat:\n\n        _Lemmenjumalten kruunauslaulu._\n\n    Taas amoriinit ehtoisat\n      Ol' iloisella päällä,\n    Mut leikit lemmenjumalain\n      Ei säily hymysäällä.\n    He nauroi, tanssi kyllikseen,\n    Sai sitte riitaan raikkaaseen.\n      Hui, hui, ei kaunist' ollut tuo,\n        Vai kuinka, Lesbia, luulet?\n      Mut riideltiinhän äskettäin\n        Me myöskin, mesihuulet.\n\n    Nuo pienet lemmentyrannit\n      Ol' valtiasta vailla,\n    Mut totellahan täytyy myös\n      Jumalten meidän lailla.\n    \"Me valitsemme kuninkaan,\n    Niin meill' ei riitaa konsanaan!\"\n      Sä armas, suo'os suukkonen,\n        Niin oon mä alamainen;\n      Tuo osa kyllä karvas on,\n        Mut ynnä ihanainen.\n\n    He löysi Marsin kypärin,\n      Komean, kiiltäväisen,\n    Pitkällä sulkatöyhdöllään\n      Jo säikähdyttäväisen.\n    Kuningasistuimelle se\n    Nyt vietiin kaikkein keskelle.\n      Niin, uljuus aina vallan saa,\n        Niin kävi myöskin siellä;\n      Mut katsehes, sä kaunoisin,\n        Pikemmin voittais vielä.\n\n    Kypärä kauan komentaa\n      Ei voinut veitikoita,\n    Näät noista yhtä ainoaa\n      Ei urheankaan voita.\n    Kun yksin ei hän kestänyt,\n    Hän voiman ottaa päätti nyt.\n      Jos kuninkaat ei korkeat\n        Voi taakkojansa kantaa,\n      Niin kuinkas minä kunnoton?\n        Saat apuas mullen antaa.\n\n    Pien' Afroditen kyyhkynen\n      Ol' ollut katsojana.\n    \"Sä käyös kuningattareksi\"\n      Näin kuului käskysana.\n    \"Eläkööt uljaat valtiaat!\"\n    Soi kilpaa huudot riemukkaat.\n      Oi Lesbia, jospa voisin myös\n        Mä kruunun suoda sullen!\n      Mä houkka, mitä toivonkaan?\n        Sä maailma oot mullen.\n\n    Ja ilo tuolla alkoi nyt,\n      Näät lempeeks kyyhky luultiin,\n    Mut kohta kun hän ohjat sai,\n      Jo toista kieltä kuultiin;\n    Tyranni näät hän tunnoton\n    Ol' Afroditeen luontohon.\n      Sä kyyhkyn tuon oot kaltainen,\n        Mun kävi lailla noiden:\n      Sun silmäs lempeet, armahat\n        Mua käskee kammitsoiden.\n\nTämä laulu, jonka sisältö mainiosti sopi iloisien ja vilkkaitten\npompeijilaisten mielialaan, otettiin runsain suosionosotuksin vastaan,\nja Fulvian leski seppelöi kaimansa samalla myrtinoksalla, jolle tämä\noli laulanut. Oksa oli helposti väännetty kiehkuraksi, ja kuolematon\nFulvius kruunattiin kättentaputuksin ja huudoin _Io triumphe!_ Harppu\nkulki nyt kädestä käteen, ja uusi myrtinoksa tarjottiin jokaiselle,\njonka arveltiin osaavan laulaa.[68]\n\nAurinko oli jo laskemaisillaan, vaikka mässääjät, jotka jo olivat\nmonta tuntia yhteen menoon istuneet, eivät sitä hämärässä huoneessa\nhuomanneet. Ja senaattori, joka jo oli lopen uuvuksissa ja sotisankari,\njonka vielä piti palata Herkulaneumiin, nousivat lähteäkseen ja\nantoivat siten merkin yleiseen hyvästelyyn. \"Viipykää vielä hetki,\nystäväni!\" Diomedes sanoi, \"jos te tahdotte jo näin aikaisin lähteä,\ntäytyy teidän ainakin ottaa osaa yhteiseen peliimme.\"\n\nNäin sanoen hän viittasi luokseen erään _ministerin_ ja kuiskasi tälle\njotakin; orja poistui ja palasi pian tuoden mukanaan pienen astian,\njossa oli joukko huolellisesti valmistettuja, toistensa näköisiä\nlautasia. Jokaisen vieraan täytyi ostaa joku lautasista pienimmällä\nhopearahalla. Ja näiden arpajaisten (varsinkin Augustus, niiden\nkeksijä, harrasti niiden käyttöä) pääviehätys oli siinä, että voitot,\njoiden laatu ja arvo oli merkitty lautasen toiselle puolelle, olivat\nniin tuiki vaihtelevia. Niinpä esim. runoilija arpoi happamin naamoin\nitselleen oman runonsa (ei kukaan lääkäri sen vastenmielisemmin niele\nomaa, toiselle määrämaansa lääkettä!); sotisankari arpoi itselleen\nneulatyynyn, senjohdosta tehtiin aika nokkelia huomautuksia Herakleesta\nja hänen ihopaidastaan; Fulvian leski sai suuren juomamaljan; Julia\nmiehen vyön; Lepidus naisen ihojauherasian. Sattuvimman voiton peri\npeluri Klodius, joka kiukusta punaisena sai ottaa vastaan väärennetyn\narpanappulan.[69] Näiden vetojen synnyttämän yleisen ja iloisen\nkeskustelun keskeytti tapaus, jota pidettiin pahana enteenä. Glaukus\noli arponut arvokkaimman voiton, pienen marmorisen, kreikkalaistekoisen\nFortunan patsaan; otettuaan sen orjalta hän pudotti sen käsistään, ja\nse meni palasiksi.\n\nIkävä mieliala valtasi joukon, ja kaikki huudahtivat vaistomaisesti:\n\"_Dii avertite omen_!\" (jumalat muuttakoot enteen!).\n\nGlaukus yksin pysyi tyynenä, vaikka hän olikin yhtä taikauskoinen kuin\nmuutkin.\n\n\"Ihana napolitar\", hän kuiskasi hellästi Ionelle, joka oli kalpea kuin\nsärkynyt marmorikuva itse, \"minä hyväksyn enteen. Se merkitsee, että\nsinut omistaessani Fortuna ei voi enää antaa minulle mitään. Se särkee\noman kuvansa, koska se on minut jo tehnyt onnelliseksi _sinun_\nkauttasi.\"\n\nSaadakseen hälvenemään sen epämiellyttävän tunteen, jonka yllämainittu\ntapaus oli synnyttänyt seurassa -- se oli vieraitten sivistyneisyydestä\nhuolimatta ihmeteltävän taikauskoista seuraa, niinkuin nykyisinkin\nnäkee, että joku vaikeasti sairaalloinen, nainen, joka on seuraan\ntullut kolmantenatoista, kääntyy ovelta ympäri -- Sallustus seppelöi\nmaljansa jälleen kukilla ja kohotti sen isännän terveydeksi. Sitä\nseurasi imperaattorin malja, ja kun oli juotu malja Merkuriuksen\nkunniaksi, jotta hän antaisi hyvät unet, suoritettiin viimeinen\n_libatio_, ja joukko hajaantui lähtemään kotiin.\n\nPompeijissa käytettiin sangen vähän ajoneuvoja ja kantotuoleja, osaksi\nkoska kadut olivat kapeat, osaksi koska kaupunki oli niin pieni.\nUseimmat vieraat sitoivat jalkaansa sandaalit, jotka he olivat\njättäneet eteishuoneeseen, ja lähtivät jalan, viittoihinsa\nkääriytyneinä ja orjiensa saattamina vierastalosta kotiinsa.\n\nSaatettuaan Ionen ulko-ovelle asti Glaukus palasi portaille, jotka\nveivät Julian huoneistoon. Orja johti hänet perille. Kauppiaan tytär\nodotti häntä jo huoneessaan.\n\n\"Glaukus!\" hän sanoi maahan katsellen, \"huomaan, että sinä todella\nrakastat Ionea -- hän onkin kaunis.\"\n\n\"Julia on viehättävä ollessaan noin jalomielinen\", Glaukus vastasi.\n\"Niin, minä rakastan Ionea, löytäös sinä itsekin sinua ympäröivistä\nnuorista miehistä joku yhtä suora rakastaja!\"\n\n\"Rukoilen jumalilta sitä! Kas tässä, Glaukus, nämä helmet minä lahjotan\nmorsiamellesi; suojelkoon Juno häntä!\"\n\nNäin sanoen hän pani Glaukuksen käteen rasian, jossa oli kallisarvoisia\nhelminauhoja. Siihen aikaan oli yleisenä tapana, että naimisiin aikovat\nsaivat tämäntapaisia lahjoja, eikä Glaukuskaan siis voinut kieltäytyä\nottamasta lahjaa vastaan, vaikka tuo antelias ja ylväs atenalainen\npäättikin saman lahjan korvata kolminkertaisena takaisin. Lopettaen\nlyhyeen hänen kiitossanansa Julia kaatoi hiukan viiniä pieneen maljaan.\n\n\"Olet juonut monta maljaa isäni kanssa\", hän virkkoi hymyillen, \"nyt\njuonet yhden minunkin kanssani. Terveyttä ja menestystä morsiamellesi!\"\n\nHän kosketti maljan reunaa huulillaan ja ojensi sen sitten\nGlaukukselle. Yleinen tapa vaati, että Glaukuksen piti malja juoda\npohjaan; hän tekikin niin. Julia, joka ei tiennyt mitään Nydian\nkepposesta, tarkkasi häntä välkkyvin silmin. Vaikka noita-akka olikin\nsanonut, ettei juoman vaikutus näyttäydy heti, hän arveli omien\nsulojensa sen tehoa edistävän. Hän pettyi aikalailla huomatessaan\nGlaukuksen rauhallisena panevan maljan pöydälle ja keskustelevan yhtä\nhuoletonna kuin ennenkin. Ja vaikka hän pidätti toista luonaan\nniinkauan kuin hyvä tapa salli, ei mitään muutosta näkynyt tämän\nkäytöksessä.\n\n\"Mutta huomenaamulla\", hän ajatteli vaivoin pettymyksensä peittäen --\n\"huomenna, ah! Glaukus! Ratkaisun hetki lyö!\"\n\nJa seuraava päivä oli todella ratkaiseva Glaukukselle.\n\n\n\n\n4 LUKU.\n\nKertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja.\n\n\nRauhatonna ja tuskaisena Apekides lyhensi päiväänsä kuljeskelemalla\nlaitakaupungin autioimpia katuja ylös alas. Aurinko oli jo\nlaskemallaan, kun hän pysähtyi Sarnuksen yksinäiselle rannalle siihen,\nmistä joki kääntyy soluakseen loisteliaan ja valtavan elämän keskeen.\nVain metsäaukeista ja viinitarhojen lomitse vilahtelivat valkean ja\nvälkkyvän kaupungin hohtavat seinät; tänne kauas ei kuitenkaan\nkuulunut sen häly ja melu eikä \"ihmisten toimekas touhu.\" Viheriällä\nruohopengermällä suikahti sisilisko ja hypähteli heinäsirkka ja siellä\ntäällä lehmustossa joku yksinäinen lintu viritti laulunsa lakatakseen\ntaas äkkiä. Syvä rauha vallitsi kaikkialla, mutta se ei ollut yön\nrauhaa. Ilma huokui yhä päiväisen elämän tuoreutta. Liihottelevat\nhyönteiset saivat ruohon hiljaa liikkumaan ja vastakkaisella rannalla\nkulki laitumella siro, valkea vuohi ja pysähtyi hetkeksi vedenrajaan\njuomaan.\n\nSeisoessaan ajatuksiinsa vaipuneena aaltoihin tuijottaen Apekides kuuli\nsivultaan koiran heikkoa haukuntaa.\n\n\"Ole vaiti, ystäväiseni\", muuan ääni virkkoi koiralle, \"vieraan askelet\neivät häiritse isäntääsi\". Nuori kristitty tunsi äänen ja kääntyessään\nhän kohtasi saman vanhan, salaperäisen miehen, jonka hän oli nähnyt\nnatsarealaisten kokouksessa.\n\nVanhus istui sammalen peittämällä kivenjärkäleellä. Hänen vierellään\noli matkasauva ja pieni laukku. Hänen jaloissaan lojui pieni, pörröinen\nkoira, ainoa toveri hänen vaarallisilla ja oudoilla kiertomatkoillaan.\n\nVanhuksen piirteet vaikuttivat kuin viihdyttävä lääke kääntyneen\nnuorukaisen kiihottuneeseen mieleen. Hän lähestyi ja anoen hänen\nsiunaustaan istahti hänen viereensä.\n\n\"Olet valmistunut matkalle, isä\", hän sanoi, \"tahdotko meidät jo\njättää?\"\n\n\"Poikani\", vanhus virkkoi, \"maallisen vaellukseni päivät ovat harvat ja\nluetut. Käytän ne kutsumukseni mukaan kulkemalla paikasta toiseen,\nlohdutellen niitä, jotka Jumala on koonnut Hänen nimeään kunnioittamaan\nja julistaen Hänen poikansa Kunniaa kuten Hänen palvelijansa tulee\ntehdä.\"\n\n\"Kerrotaan sinun kerran nähneen Kristuksen kasvot?\"\n\n\"Ja ne kasvot herättivät minut kuolleista. Tiedä siis, nuori oikean\nuskon käännynnäinen, että olen mies, josta Apostolien teoissa puhutaan.\nKaukaisessa Judeassa, Nainin kaupungissa eli leski, hurskassydäminen ja\nharrasmielinen; sillä ainoana elämänsiteenä hänellä oli vain hänen\npoikansa. Hän rakasti tätä ankein mielin, sillä poika oli hänen\nkuolleen miehensä näköinen. Ja poika kuoli. Sauva, johon hän oli\nnojannut, oli katkennut, öljy oli äkkikuivunut lesken astiasta.\nKuollutta kuljetettiin paareilla. Ja lähellä kaupungin porttia, jolle\noli kokoontunut joukkoa, taukosi valitusten tyrske, sillä Jumalan poika\noli siitä kulkenut ohi. Paareja seurannut äiti valitteli -- ei\näänekkäästi, mutta niin, että kaikki huomasivat hänen sydämensä\nmurtuneen. Ja Herra armahti häntä. Hän kosketti paareja ja sanoi: '_Ja\nminä sanon sinulle, nouse_!' Ja kuollut havahtui ja näki Herran kasvot.\nOi, tuota tyyntä ja juhlallista otsaa, tuota lempeää hymyä, noita\nsurunsuloisen ja jumalallisen myhäilyn valaisemia piirteitä -- se\nkarkotti haudan varjot. Nousin, puhuin, elin, olin äitini sylissä --\nolen kuolleista noussut! Kansa riemuitsi, soitto virisi ylistyshymniin,\nkuului vain yksi huuto: 'Jumala on tullut kansansa joukkoon!' En\nkuunnellut mitään -- en tuntenut -- en nähnyt mitään -- katselin vain\nVapahtajan kasvoja!\"\n\nVanhus vaikeni syvästi liikutettuna. Ja nuorukainen tunsi verensä\njähmettyvän ja tukkansa jäykistyvän. Hänhän oli henkilön parissa, joka\ntunsi kuoleman salaisuuden.\n\n\"Siihen asti\", lesken poika jatkoi, \"olin ollut kuin muutkin:\najattelematon, vain lemmen ja elämän nautintoja tavotteleva, niin\nolinpa jo kääntymälläni aistillisten saddusealaisten harhauskoon. Mutta\nherättyäni kuolleista, noista hirveistä, kolkoista unista, joista nämä\nhuulet eivät konsanaan mitään kerro -- palattuani maailmaan julistamaan\nKorkeimman voimaa -- jälleen kuolevana, mutta itse kuolemattomuuden\ntodistajana -- aloin haudan partaalta uutta elämää. Voi sinua, hylätty,\nonneton Jerusalem! Sen jolta sain uuden elämäni, sen näin tuomittavan\ntuskaiseen kuolemaan! Suuressa joukossa seisoessani näin pyhän hohteen\nristinpuun yläpuolella, kuulin joukon pilkkahuudot, riehuin, raivosin,\nuhkasin -- ei kukaan kuullut minua -- ääneni hävisi tuhansien meluun ja\ntohinaan! Mutta suuressa tuskassani olin huomaavinani Ihmisen pojan\nkirkkaan katseen suuntautuvan minuun -- Hänen huulensa hymyilivät\nikäänkuin kuolema olisi voitettu -- se rauhotti minua ja minä tyynnyin.\nMitä merkitsi hauta Hänelle, joka oli haudasta herättänyt toisia eloon?\nKalpea aurinko valaisi noita valjuja ja ylhäisiä piirteitä ja painui\näkkiä mailleen! Pimeys verhoi maan; kuinka kauan sitä kesti, en tiedä.\nJoukon seasta kuului kamala huuto -- terävä ja katkera huuto! -- ja\ntaas oli kaikki valjennut.\n\n\"Mutta ken kykenee kuvaamaan yön kauhut? Kuljin kaupungilla -- maa\nvapisi, talot järkkyivät perustuksillaan -- elävät olivat kaduilta\nkaikonneet, mutta _kuolleet eivät_. Pimeässä näin niiden väikkyvän\nohitseni -- noiden hautaliinoihin kääriytyneiden kamottavien haamujen\n-- kauhu ja tuska ja varotus asui heidän liikkumattomilla huulillaan ja\nvalottomissa silmissään! -- he pysähtyvät, kun menen heidän ohitseen --\nhe tuijottavat minuun -- olinhan ollut heidän veljensä, ja he\nnyökyttävät päätään osottaakseen minut tunteneensa. He ovat nousseet\nhaudasta kertoakseen eläville, että kuollut _voi_ herätä!\"\n\nVanhus vaikeni jälleen ja jatkoi sitten tyyntyneemmällä äänellä.\n\n\"Siitä yöstä asti olen vieronut kaikkea maallista ja ollut Hänen\npalveluksessaan. Sanansaattajana ja pyhiinvaeltajana olen samonnut\nmailman etäisimpiin kolkkiin julistaen Hänen jumaluuttaan ja hankkien\nuusia alamaisia Hänen valtakuntaansa. Tulen kuin tuuli ja tuulen lailla\nkatoan. Kylvän niinkuin tuuli kylvää siementä, joka tekee maailman\nonnelliseksi.\n\n\"Poikani, tässä elämässä emme enää näe toisiamme. Älä unohda tätä\nhetkeä. Mitä ovat maalliset nautinnot ja loisto? Elämä sammuu kerran\nniinkuin lampun liekki; mutta hengen valo loistaa iäti tähtenä\nmittaamattomassa avaruudessa.\"\n\nHeidän keskustelunsa siirtyi nyt koskettelemaan kuolemattomuuden\nsuuria oppeja. Se rauhotti ja innosti kääntyneen nuorta mieltä, sillä\nentisen uskon synkät varjot olivat vielä tähän asti häntä kiinteästi\nseuranneet; vapautunut vanki sai nyt hengittää taivaan raikasta ilmaa.\nVanhuksen ja Olintuksen esittämässä kristinopissa oli jyrkkä ero.\nEdellisen oli hennompaa, ylevämpää, jumalallisempaa. Olintuksen rajussa\nsankariudessa oli jotakin ankaraa ja vääjäämätöntä -- se sopi hyvin\nhänen valitsemaansa toiminta-osaan -- siinä oli enemmän marttyyrin\nrohkeutta kuin hurskaan miehen lempeyttä. Se kannusti, kiihotti ja\nrohkaisi pikemmin kuin lievitti ja pehmensi. Mutta tuon jumalallisen\nvanhuksen sydän oli täynnä rakkautta. Jumalan hymyily oli hänestä\nhäätänyt kaikki alhaiset maalliset intohimot ja hänessä oli nyt\nsankarin tarmo yhtyneenä lapsen viattomuuteen.\n\n\"Ja nyt\", hän sanoi nousten auringon viimeisten säteitten painuessa\nlännen taa, \"nyt illan viileässä hämärässä suuntaan matkani\nkeisarilliseen Roomaan. Siellä asuu myöskin joku pyhä mies, jotka\nniinikään ovat nähneet Kristuksen kasvot. Ja tahdon nähdä heidät\nennenkuin kuolen.\"\n\n\"Mutta yö on kylmä sinun vuosillesi, isäni, ja tie on pitkä ja rosvojen\nuhkaama. Lepää huomiseen!\"\n\n\"Lapseni, mitä luulet tämän laukun sisältävän rosvottavaksi? -- Ja yö\nja yksinäisyys? -- _ne_ ovat portaita, joita enkelit nousevat, ja ne\ntuudittavat minut taivaallisiin unelmiin. Ah! Ei kukaan voi aavistaa,\nmitä pyhiinvaeltaja tuntee pyhää polkuaan taivaltaessaan -- ei pelkoa,\nei vaaraa tarjolla, sillä Jumala on hänen kanssaan! Hän kuulee tuulen\nhuminassa iloisia viestejä; metsät nukkuvat Kaikkivaltiaan siipien\nsuojassa; -- tähdet ovat Taivaan ikuista kirjotusta, ne ovat rakkauden\nmerkki ja kuolemattomuuden todistus. Yö on vaeltajan päivä.\"\n\nTämän sanottuaan vanhus puristi Apekidestä rintaansa vastaan ja kun hän\notti sauvansa ja reppunsa, hypähti koira iloisena ylös ja vanhus alotti\nhitain askelin ja maata tähystelevin silmin vaelluksensa.\n\nApekides seurasi silmillään hänen kumaraista muotoaan kunnes se oli\nkadonnut hänen näkyvistään puitten lomaan. Ja tähtien jo kirkkaasti\nkimmeltäessä hän heräsi unelmistaan ja muisti, minkä lupauksen hän oli\nantanut Olintukselle.\n\n\n\n\n5 LUKU.\n\nLemmenjuoma -- sen teho.\n\n\nKun Glaukus palasi kotiinsa, näki hän Nydian istuvan puutarhan\npylväistössä. Tämä oli odotellut hänen kotonaan jo kauan ja luullut\nhänen pian tulevan. Tuskaisena, pelokkaana, kärsimätönnä hän oli\npäättänyt käyttää ensimäistä sopivaa tilaisuutta koetellakseen\nlemmenjuomaa, mutta yhtäkaikki hän kauhistui sitä ratkaisevaa\nsilmänräpäystä.\n\nPoltteisen rohkeana, sydän jyskyen, posket hehkuen Nydia siis oli\nvuottanut Glaukuksen paluuta. Tämä saapui käytävään ensimäisten\ntähtien tuikahtaessa taivaankumussa ja ilman vielä väreillessä\npurppuranhohdettaan.\n\n\"No, lapseni, minuako olet vuotellut?\"\n\n\"En, olen hoivannut kukkia ja olen hieman lepäillyt.\"\n\n\"Tänään on ollutkin kuuma päivä\", Glaukus virkkoi istahtaen pylväsrivin\nsivulla olevalle penkille.\n\n\"Varsin lämmin.\"\n\n\"Kutsutko Davuksen tänne? Viini on saanut minut lämpenemään ja haluan\njotakin vilvottavaa juodakseni.\"\n\nSiinäpä äkkiä ja odottamatta se suotuisa tilaisuus, jota Nydia oli\nkaivannut. Ja Glaukus itse vapaasta tahdostaan sen hänelle tarjosi. Hän\nhengitti huohottaen. \"Tahdon itse\", hän sanoi \"valmistaa sinulle\nkesäjuoman, josta Ionekin niin pitää -- hunajan ja viinin sekotusta,\njään jäähdyttämää.\"\n\n\"Kiitos\", huoleton Glaukus virkkoi. \"Jos Ione kerran siitä pitää, on se\nminulle kyllin hyvää, vaikka se olisi myrkkyä.\"\n\nNydian otsa synkistyi, mutta heti hän jälleen hymyili. Hän poistui\nhetkeksi ja palasi pian täysinäinen malja kädessä. Glaukus otti sen\nhäneltä. Mitä olisikaan Nydia antanut saadakseen hetkeksikin näkönsä\nkirkkaaksi -- voidakseen tarkata toivonsa ensimäistä täyttymistä --\nhuomatakseen kuvittelemansa rakkauden ensimäiset ulkonaiset merkit --\nsaadakseen vieläkin hartaammin kuin persialaiset tervehtiä sitä\nnousevaa aurinkoa, jonka hänen herkkäuskoinen sydämensä uskoi voivan\nhänen pimeää yötään valaista! Aivan toisenlaiset olivat siinä seisovan\nsokean tytön ajatukset ja tunteet kuin tuon turhamaisen pompeijittaren,\nJulian, samanlaisissa olosuhteissa. Minkälaiset köyhät ja kevyet\nintohimot olivat täyttäneetkään jälkimäisen sydämen! Mikä alhainen\nkateus, mikä pikkumainen kostonhimo, mikä matalan voitonriemun kaipuu\nolivatkaan sen tunteen ominaisuuksia, jota sanotaan rakkaudeksi! Mutta\ntessalittaren metsäläissydämessä kaikki oli puhdasta, ehjää, tahatonta\nintohimoa -- harhautunutta, epänaisellista, rajua, mutta ei kehnoa.\nTulvillaan rakkautta, yhtä voimakasta kuin elämä itse, kuinka hän\nsaattoikaan vastustaa kiusausta koettaa tavottaa vastarakkautta!\n\nHän nojautui seinää vasten, ja hänen äsken niin hehkuvat kasvonsa\nolivat nyt lumenvalkeat; ja hennot kädet jäykässä puristuksessa, huulet\navoinna, silmät maahan luotuina hän odotti, mitä Glaukus ensimäiseksi\nsanoisi.\n\nGlaukus oli nostanut juoman huulilleen, hän oli jo neljänneksen siitä\ntyhjentänyt, kun hän äkkiä huomasi Nydiassa tapahtuneen oudon\nmuutoksen, hänen, kummallisen, tuskaisen ilmeensä, ja hän herkesi heti\njuomasta, ja pitäen maljaa yhä huulillaan hän huudahti:\n\n\"Mitä, Nydia! Huomaan, että olet sairas! Kasvosi sen sanovat! Mikä\nlapsiraukkaani vaivaa?\" Puhuessaan hän pani kulhon pöydälle ja nousi\nlähestyäkseen tyttöä, mutta silloin hän äkkiä tunsi jäätävän kylmyyden\nkouristavan sydäntään, ja sitä seurasi heti huimaava pyörrytys hänen\naivoissaan. Lattia tuntui vajoavan hänen altaan -- hän oli kohouvinaan\nilmaan -- väkevä ja kuvaamaton riemu täytti hänen mielensä -- hän tunsi\nitsensä liian kevyeksi maakamaralla pysymään -- hän halusi itselleen\nsiivet -- niin, hänestä tuntui kuin hänellä ne jo olisi. Tahatonna hän\npuhkesi äänekkääseen remahtavaan nauruun. Hän taputti käsiään,\nhypähteli, hän oli kuin Pythonin[70] riivaama. Yhtä nopeasti kuin tämä\nodottamaton kohtaus oli tullut, yhtä pian se osittain katosikin. Hän\ntunsi nyt veren kiertävän suonissaan rajuna ja kuumeisena; se oli kuin\nvirta, joka on sulkunsa puhkaissut ja nyt kiitää valtamerta kohti.\nHänen korvissaan pauhasi valtava jyske; se oli särkeä hänen otsansa;\nohimosuonet paisuivat, ikäänkuin ne eivät enää jaksaisi salvata hurjaa\nja yhä paisuvaa virtaa; sitten oli musta seitti putoavinaan hänen\nsilmilleen -- ei kuitenkaan läpinäkymätön, sillä tumman verhon takaa\nkuulsivat seinät selvinä ja niille maalatut kuvat alkoivat aavemaisesti\nelää ja liikkua. Mikä omituisinta, hän ei tuntenut minkäänlaista kipua;\nhän ei kaatunut eikä horjahtanutkaan siinä hirveässä raivon puuskassa,\njoka hänet oli vallannut. Uusi tunneala oli valoisa ja elävä -- hän oli\nsaavinaan jäseniinsä aivan uutta nuoruuden hehkua. Hän oli tulemallaan\nhulluksi -- mutta hän ei sitä itse tiennyt!\n\nNydia ei ollut vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä -- hän ei\nkyennyt puhumaan. Glaukuksen hurja ja kauhea nauru oli hänet\nhavahduttanut hänen intohimoisesta haaveilustaan. Hän ei voinut nähdä\ntoisen uhkaavaa asentoa -- ei huomata hänen horjuvia ja vaappuvia\naskeleitaan; mutta hän kuuli hänen sanansa, nuo katkonaiset,\nirralliset, ajatuksettomat sanat, joita valui hänen huuliltaan. Hän\nkauhistui -- kiiruhti Glaukuksen luo, ja hapuillen käsillään hän\nkosketti hänen polviaan ja niitä syleillen puhkesi hillittömään itkuun.\n\n\"Oi, puhu minulle! Puhu! Ethän minua vihaa? -- Puhu, puhu!\"\n\n\"Valon jumalatar auttakoon -- ihana maa tämä Kypro! Haa! He täyttävät\nmeidät viinillä veren asemesta! Nyt ne avaavat tuon faunin suonet\nnäyttääkseen, kuinka se kuohuu ja käy! Tule tänne, ilakoiva vanha\njumala! Sinä ratsastat vuohipukilla, hoo! kuinka pitkä, silkinhieno\nkarva sillä onkaan! Se on yhtä arvokas kuin kaikki partilaiset\njuoksijat yhteensä. Mutta sana sinulle -- tämä sinun viinisi on liian\nväkevää meille kuolevaisille. Oi! Kuinka ihanaa! Ei liiku oksa! Metsän\nvihreät laineet ovat tavottaneet Zefyroon[71] ja hukuttaneet hänet! Ei\ntuulenleyhkääkään lehtiä lepattamaan -- ja minä näen unetarten\nlasketuin siivin nukkuvan liikkumattoman tammen oksilla. Ja edelleen\nnäen sinisen vesisuihkun kimaltelevan tyynessä ilmassa, suihkukaivon --\npärskyvän suihkukaivon! Ah! Sinä et saa himmentää minun kreikkalaisen\naurinkoni valoa, vaikka sinä laajalle levitteletkin notkeita ja\nhopeisia käsivarsiasi! Ja mikä ihana olento pilkistääkään tuolta\ntiheiköstä! Sehän väikkyy kuin kuunvalo! -- Sillä on tammenlehväinen\nseppele päässään. Kädessä sillä on astia, josta hän sirottaa\nympärilleen neilikoita ja ohuita näkinkuoria ja välkkyvää vettä. Oh!\nKatsokaa noita kasvoja! Voiko koskaan nähdä senvertaisia? Kas! Me\nolemme kahden, vain minä ja hän olemme avarassa metsässä. Eikö päilykin\nhymy hänen huulillaan -- hän liikahtaa, vakavasti ja raskaasti. Haa!\nPois! -- Se on nymfi! -- Se on joku noista hurjista Napoeista.[72] Joka\nsellaisen näkee tulee hulluksi -- pois! Voi minua! Hän katselee minua!\"\n\n\"Oi! Glaukus, Glaukus! Etkö tunne minua? Älä riehu noin hurjana tai\nsanasi tappavat minut!\"\n\nUusi käänne näytti nyt tapahtuvan onnettoman atenalaisen järkytetyssä\nja sekaisessa mielessä. Hän laski kätensä Nydian silkinkiiltävälle\ntukalle, silitteli sen kiharia, katsoi häntä tarkaten kasvoihin ja\nikäänkuin hänen murskautuneessa ajatusketjussaan vielä olisi ollut yksi\ntai pari ehjää rengasta, näyttivät Nydian piirteet tuoneen hänen\nmieleensä Ionen, ja tätä muistellessaan hänen raivonsa vain yltyi, ja\nvoimakkaana ja helähtävän intohimoisena se purkautui sanoiksi:\n\n\"Vannon Venuksen, Dianan ja Junon nimeen, että olen valmis kantamaan\nharteillani koko maailman niinkuin maanmieheni Herakleskin (ah! kurja\nRooma! kaikki todella suuri on lähtöisin Kreikasta. Ei sinulla olisi\njumaliakaan, ellet meiltä olisi saanut!) -- Sanon, niinkuin maanmieheni\nHerakleskin ennen minua, Ionen ainoasta hymyilystä olen valmis\nhukuttamaan maan alkukaaokseensa. Ah, ihana lemmittyni\", hän lisäsi\nkuvaamattoman syvällä ja valittavalla äänellä, \"sinä et rakasta minua.\nOlet vihoissasi minulle. Egyptiläinen on panetellut minua -- et tiedä,\nkuinka monta tuntia olen talosi edessä vuotellut -- et tiedä, kuinka\nkauan olen tähtiä tarkannut toivoen, että sinä, minun aurinkoni,\nvihdoinkin nousisit -- ja sinä et rakasta minua, sinä hylkäät minut!\nOh! Älä jätä minua nyt! Tunnen, että elämäni on lyhyt, anna minun\nviimeiseen asti katsella sinua! Olen kotoisin sinun isiesi ihanasta\nmaasta -- olen noussut Eylen kukkulalle -- olen Ilissuksen\nolivilehdoissa poiminut hyasintteja ja ruusuja. _Sinä_ et saa lähteä\nluotani, sillä sinun isäsi olivat minun isieni veljiä. Sanotaan tätäkin\nmaata ihanaksi, sen ilmaa puhtaaksi, mutta minä otan sinut mukaani --\nHaa! Musta olento, miksi kohoat kuin pilvi minun ja minun omani väliin!\n-- sinun otsallasi asuu kalma hirveän rauhallisena -- huulillasi on\nkaikkituhoova hymy -- sinun nimesi on Orkus, mutta maanpinnalla sinua\nsanotaan Arbakeeksi. Katso, minä tunnen sinut! Pois! synkkä varjo,\nsinun taikasi ovat turhat!\"\n\n\"Glaukus! Glaukus!\" Nydia äännähti tuskansa, katumuksensa ja\nepätoivonsa lannistamana vaipuen tajutonna lattialle.\n\n\"Kuka kutsui?\" Glaukus virkkoi matalalla äänellä. \"Ione, olitko se\nsinä? -- He ovat vieneet hänet pois -- minä tahdon hänet pelastaa --\nmissä on tikarini? Haa! Tässä on! Ione, tulen sinut pelastamaan!\nSaavun! Saavun!\"\n\nJa yhdellä hyppäyksellä atenalainen syöksyi pylväistöstä, kulki läpi\nkoko talon ja ryntäsi nopein, vaikka horjahtelevin askelin kaupungin\nvalaistuille kaduille. Kauhea juoma poltti tulen lailla hänen\nsuonissaan, sen vaikutusta oli ehkä lisännyt hänen aijemmin nauttimansa\nviini. Yöllisten hurjastelijoiden oikkuihin tottuneet kaupunkilaiset\nantoivat hymyillen ja viittilöiden hänelle tietä; he luulivat tietysti,\nettä Bromios-jumala,[73] jota Pompeijissa uutterasti palveltiin, oli\nsaanut hänet valtaansa; mutta ne, jotka toistamiseen katsahtivat\nhäneen, jäykistyivät kauhusta, ja hymy kuoli heidän huulilleen. Glaukus\nkulki vilkasliikkeisten katujen kautta ja suunnaten vaistomaisesti\nkulkunsa Ionen taloa kohti hän joutui autiompaan kaupunginosaan ja\nsaapui vihdoin Kybelen ihanaan lehtoon, jossa Apekideen piti tavata\nOlintus.\n\n\n\n\n6 LUKU.\n\nMuutamat henkilöt kohtaavat toisensa. -- Erillään kulkeneet virrat\nyhtyvät samaan mereen syöksyäkseen.\n\n\nKärsimättömänä utelemaan, oliko Julia saanut annetuksi hänen\nvihaamalleen kilpailijalle myrkkyjuoman ja mikä vaikutus sillä\noli ollut, Arbakes päätti illan ehtiessä käydä hänen luonaan\nuteliaisuuttaan tyydyttämässä. Kuten jo olen huomauttanutkin, oli\nsiihen aikaan tapana miesten pitää mukanaan vyöhön kiinnitettyjä\nvahatauluja ja piirrintä (stilus); vyö otettiin tavallisesti kotona\npois. Tämä kirjallisiin töihin käytetty väline, stilus, oli samalla\nmyöskin terävä ja vaarallinen ase. Sellaisella[74] Kassiuskin pisti\nCaesaria senaatin istunnossa. Arbakes otti siis vyönsä ja vaippansa ja\nlähti kotiaan tukien askeleitaan pitkällä sauvallaan, sillä hänen\nkäyntinsä oli vielä jonkun verran horjuvaa (vaikkakin toivo ja\nkostonylty ja hänen oma syvä lääkeopillinen taitonsa olivat saaneet\nhänen terveytensä miltei ennalleen), Arbakes lähti Diomedeen asunnolle\npäin.\n\nJa kaunis on etelän kuutamo! Sen ilmastossa yö seuraa niin nopeasti\npäivää, että hämärä tuskin ja tuskin ehtii niiden välille siltaa\nrakentamaan. Hetkeksi vain taivas saa tummemman purppuranhohteen --\ntuhansin rusopilvet heijastuvat veteen -- varjo voittaa pian valon --\nja heti lukemattomat tähdet syttyvät taivaalle -- kuu nousee -- yö on\nvaltiaaksi päässyt!\n\nVälkehtien ja hennosti värähdellen kuun säteet valaisevat Kybelelle\npyhitettyä, ikivanhaa puistoa -- uhkeat puut, joiden iästä ei\nmuistitietokaan voi mitään sanoa, luovat pitkät varjonsa maahan, ja\nniiden oksien lomitse vilkkuvat tähdet, rauhallisina ja tuttavallisina.\nLehdon keskeltä kohoavan pienen pyhäkön häikäisevä valkeus on jyrkkänä\nja miltei pelottavana vastakohtana ympäristön tummalle lehvistölle; se\nviittasi pyhyydellään ja juhlallisuudellaan siihen tarkotusperään,\njohon lehto oli vihitty.\n\nNopein ja varovin askelin Kalenus hiipi puiden katveessa ja saapui\nkappelin edustalle, ja taitavasti taivuttaen syrjään sen takaosaa\npeittävät oksat hän kätkeytyi tiheikköön. Kätkö oli niin täydellinen,\nettei hänen tarvinnut pelätä kenenkään häntä huomaavan puitten takaa.\nTaas näytti kaikki rauhalliselta lehdossa; kaukaa vain kuului jonkun\nyöllisen mässääjän huutoja tai soiton säveleitä, sillä puheenaolevan\nseudun asukkaat silloin kuten nytkin harrastivat mielellään musiikkia\nkesäöitä kaduilla viettäessään, raikkaassa ilmassa ja kalpeassa\nkuunvalossa nautittiin näin leudosta päivästä.\n\nKukkulalta, jolle puisto oli raivattu, näkyi puitten lomitse kaukainen\npurppuranhohteinen meri, sen rannalla Stabiaeen valkoiset huvilat ja\netäällä harmaat Lektiarian kalliot, jotka sulivat taivaan sineen. Juuri\nnyt ilmestyi komearyhtinen Arbakes puistikon laitaan, ja siinä hänen\ntielleen osui Apekides, joka oli tullut tapaamaan Olintusta.\n\n\"Hm! Apekides!\" Arbakes huudahti tuntien ensi silmäyksellä papin,\n\"viimeksi tavatessamme olit vihamieheni. Olen siitä asti halunnut sinua\ntavata, sillä toivon, että taas olet minun suojattini ja ystäväni.\"\n\nKuullessaan egyptiläisen äänen Apekides säpsähti, pysähtyi paikalla ja\nkatsahti häneen ilmein, joista huokui katkeraa halveksintaa ja\nkostonhimoa.\n\n\"Kurja petturi!\" hän virkkoi vihdoin, \"olet siis vielä kerran haudan\nvälttänyt! Mutta älä luule, että sinun toistamiseen onnistuu kietoa\nminut verkkoihisi. _Retiarius_, olen asein varustettu sinua vastaan.\"\n\n\"Vaikene!\" Arbakes huudahti hiljaa, mutta tämän kuninkaitten\njälkeläisen ylpeys oli saanut pahan iskun niistä loukkaavista sanoista,\njotka pappi oli hänelle singonnut, sitä todistivat hänen vavahtelevat\nhuulensa ja uhkaaviin ryppyihin vakoutunut otsansa. -- \"Vaiti! Puhu\nhiljemmin! Joku voisi kuulla sanasi, ja jos jonkun toisen korva kuin\nminun --.\"\n\n\"Uhkaatko? -- Mitä siitä, vaikka koko kaupunki olisi minua kuulemassa?\"\n\n\"Esi-isieni henget eivät sallisi minun antaa anteeksi sinulle. Mutta\njäähän ja kuule minua! Olet raivoissasi siitä, että aijoin tehdä\nväkivaltaa sisarellesi. -- Ei, ei, rauhotu, rauhotu, hetkeksi vain,\nrukoilen sinua. Olit oikeassa; intohimo ja mustasukkaisuus olivat\nsaaneet minut valtaansa -- olen sitä hulluuttani katkerasti katunut.\nAnna minulle anteeksi; minä, joka en keltään kuolevaiselta ole armoa\nrukoillut, pyydän sinua nyt antamaan minulle anteeksi. Kuule, tahdon\nrikokseni korjata -- pyydän sinulta sisaresi kättä. -- Älä kauhistu --\nmieti, mitä on tuon kelvottoman kreikkalaisen tarjoama avioliitto minun\nesittämäni rinnalla! Mittaamatonta rikkautta -- sukuperä, jonka\nrinnalla kaikki kreikkalaiset ja roomalaiset nimet ovat kuin\neilispäivän lapsia -- salaiset tiedot -- mutta senhän kaiken jo tiedät!\nAnna minulle sisaresi, ja koko tuleva elämäni on vain hetken\nhairahduksen korjaamista!\"\n\n\"Egyptiläinen, vaikkapa minä suostuisinkin, niin sisareni inhoo sitä\nilmaakin, jota sinä hengität. Mutta minun on omatkin kärsimykseni\nunohdettava, annan sinulle anteeksi sen, että olet minua käyttänyt\npetoksiesi työaseena, mutta en koskaan sitä, että viettelit minut\npaheittesi rikostoveriksi -- sinä -- valapatto ja heittiö mies. Vapise!\nJuuri nyt valmistelen tuumaa, joka paljastaa sekä sinut että sinun\nväärät jumalasi. Sinun ylelliset ja kirkemäiset elintapasi tuodaan\npäivänvaloon -- sinun mutisevat oraakkelisi tehdään naurettaviksi --\nIsiksen epäjumalankuva ja temppeli joutuvat ihmisten pilkan esineiksi\n-- Arbakeen nimi leimataan häpeän merkillä. Vapise!\"\n\nArbakeen otsalle kihonnutta vihan punaa oli seurannut kalmankalpeus.\nHän katsoi ympärilleen varmistuakseen, ettei kukaan ollut näkemässä; ja\nsitten hän suuntasi tumman ja synkän katseensa pappiin sellaisin raivon\nja uhkan ilmein, että jokainen, jota ei Apekideen lailla pyhä, tulinen\ninto kannustanut, olisi sellaisesta katseesta sortunut. Mutta kääntynyt\nnuori mies kesti sen ja katsoi puolestaan rohkean halveksivasti\nArbakesta.\n\n\"Apekides\", egyptiläinen virkkoi matalalla, vapisevalla äänellä, \"varo!\nMitä aijot tehdä? Puhu -- mieti, ennenkuin vastaat -- onko viha saanut\nsinut liikaa kiirehtimään, vai onko sinussa kypsynyt joku varma\npäätös?\"\n\n\"Minä puhun sen totisen Jumalan kutsumuksesta, jonka palvelija minä nyt\nolen\", kristitty vastasi uljaasti, \"ja vakuutettuna siitä, että Hänen\narmonsa turvissa inhimillinen rohkeus uskaltaa lopettaa sinun petoksesi\nja väärän jumalasi palvonnan. Ennenkuin aurinko kolmasti on noussut,\ntiedät kaiken! Vapise, musta taikuri, ja hyvästi!\"\n\nEgyptiläisen rinnassa heräsivät yhtäkkiä kaikki ne rajut ja mustat\nintohimot, jotka hän oli perinyt esi-isiltään ja synnyinmaastaan,\nmutta jotka hän tähän asti oli osittain voinut kätkeä viekkaan\ntottuneisuutensa ja kylmän filosofiansa verhoon. Ajatus seurasi\nnopeasti toista. Hän näki edessään esteen, joka ehkäisi häntä\nlaillisestakin avioliitosta Ionen kanssa. -- Glaukuksen esitaistelija\nkamppailussa, joka jo kerran oli pirstonnut hänen suunnitelmansa --\nsama mies hänen nimensä häpäisijänä -- sen jumalattaren paljastajana,\njota hän palveli, vaikka hän ei häneen uskonutkaan -- hänen omien\npetoksiensa ja hurjistelujensa ilmiantajana. Hänen rakkautensa,\nmaineensa, elämänsäkin olivat nyt vaarassa -- päivä ja hetkikin jo\nnäkyi suunnitellun hänen kukistamisekseen. Hän huomasi toisen puheesta,\nettä Apekides oli kääntynyt kristinuskoon; hän tunsi sen jäykän\nsitkeyden, joka kannusti tuon uskon tunnustajia. Tuossa oli hänen\nvihamiehensä. Hän tarttui stilukseensa -- vihamies oli hänen\nvallassaan! He olivat nyt kappelin edustalla. Vielä kerran hän katsahti\nympärilleen -- hän ei nähnyt ketään lähettyvillä -- hiljaisuus ja\nautius ikäänkuin houkuttelivat häntä tihutyöhön.\n\n\"Kuole siis, raivotuuminesi!\" hän sopersi. \"Pois este, joka on minun\nonnellisen kohtaloni tiellä!\"\n\nJa juuri kun nuori kristitty oli kääntynyt poistuakseen puistosta,\nArbakes kohotti kätensä korkealle Apekideen vasemman olan takaa ja\ntyönsi terävän aseensa kahdesti hänen rintaansa.\n\nApekides kaatui sydämeen iskettynä -- hän kaatui äänetönnä,\nvalittamatta pyhän kappelin porrasastimelle.\n\nArbakes katseli uhriaan vielä hetken eläimellisen iloisena vihollisesta\nsaamastaan voitosta. Mutta pian hän huomasi vaaran, joka häntä uhkasi.\nHän pyyhki aseensa puhtaaksi pitkään ruohoon ja uhrinsa vaatteisiin,\nkietoi vaipan ympärilleen ja oli jo lähteä, mutta huomasikin edessään\nnuoren miehen, joka omituisen hoippuvin askelin oli tulossa häntä\nvastaan. Kirkas kuutamo valaisi täysin hänen kasvonsa, jotka tässä\nkalpeassa valossa näyttivät marmorinkelmeiltä. Egyptiläinen tunsi\nGlaukuksen. Onneton kreikkalainen lauleskeli hajanaisia pätkiä\nhymneistä ja pyhistä oodeista, kaikki sikin sokin.\n\n\"Haa!\" egyptiläinen ajatteli huomaten heti toisen tilan ja arvaten sen\nhirveät syyt. \"Hornanjuoma tehosi siis, ja sallimus on sinut lähettänyt\ntänne minun tuhotakseni kaksi vihollista yhtaikaa.\"\n\nNopeasti, ennenkuin tämä ajatus ehti edes valmiiksi kypsyä, hän pujahti\nkappelin taakse ja piiloutui sitä suojaavaan pensastoon; täältä hän\npälyili toista uhriaan, niinkuin tiikeri luolastaan tähyy saalistaan.\nHän huomasi välähtelevän ja rauhattoman tulen atenalaisen kirkkaissa ja\nkauniissa silmissä; jäykät kouristukset väänsivät hänen piirteensä ja\nvääristivät hänen sinertävät huulensa. Hän huomasi, että kreikkalainen\noli jo kadottanut järkensä. Mutta kun Glaukus saapui Apekideen ruumiin\nääreen, josta tumma verivirta hiljalleen valui ruohoon, ei näin\nodottamaton ja kamottava näky voinut olla pysähdyttämättä häntä, niin\nsekaisin kuin hänen ajatuksensa pyörivätkin. Hän seisahtui, pani käden\notsalleen ikäänkuin ajatukset kootakseen ja huudahti sitten: \"Kuule,\nEndymion,[75] nukutko noin sikeässä? Mitä kuutar on sinulle kuiskinut?\nSinä saat minut kateelliseksi, on aika jo herätä\" -- hän astui lähemmä\nnostaakseen ruumista.\n\nOmaa heikkouttaan muistamatta egyptiläinen syöksyi lymypaikastaan, ja\nkreikkalaisen kumartuessa hän iski tämän kumoon kristityn ruumiin yli\nja alkoi sitten keuhkojensa koko voimalla huutaa:\n\n\"Hei, kansalaiset! Apuun! Tänne! Tänne! Murhaa! Murhaaja pyhän\ntemppelinne edessä! Apuun, tai murhaaja pääsee pakoon!\" Huutaessaan hän\npainoi jalkapohjansa Glaukuksen rinnalle; turhaa varovaisuutta; sillä\nmyrkyn vaikutuksesta ja iskun voimasta kreikkalainen makasi liikkumatta\nja tajutonna, silloin tällöin vain kuului hänen huuliltaan katkonaisia,\nkäsittämättömiä sanoja.\n\nSeisoessaan paikallaan odottaen niiden tuloa, joita hän yhä huuteli\napuun, Arbakes tunsi rinnassaan jonkinlaista katumusta, ehkä sääliä --\nrikkomuksistaan huolimatta hänessä silti oli inhimillisiä tunteita;\nGlaukuksen turvaton tila -- hänen hapuilevat sanansa -- hänen pimennyt\njärkensä liikutti egyptiläistä enemmän kuin Apekideen kuolema, ja hän\nsanoi puoliääneen:\n\n\"Kurja tomukasa! -- ihmisjärki parka! _Missä on nyt sinun henkesi?_\nVoisin sinua armahtaa, kilpailijani! Mutta sallimusta täytyy totella --\nminun turvallisuuteni vaatii sinut uhrikseen.\" Nyt hän huusi entistä\nlujemmin ikäänkuin epäröintinsä tukahduttaakseen; ja otettuaan\nGlaukuksen vyöstä stiluksen hän kastoi sen murhatun miehen vereen ja\npani sen ruumiin viereen.\n\nPian saapuikin paikalle ihmisiä läähättäen, toisilla käsissään sainiot,\njotka kuutamossa olivat aivan tarpeettomat, mutta joiden punerva,\nvipajava loimu sai puitten tummuuden entistä selvempänä piirtymään. He\nympäröivät kohtauspaikan.\n\n\"Nostakaa tuo ruumis\", egyptiläinen sanoi, \"ja vartioikaa tarkoin\nmurhaajaa!\"\n\nRuumis käännettiin, ja suuri oli katselijoiden kauhu ja pyhä suuttumus,\nkun he tuossa elottomassa tomumajassa näkivät kunnioitetun Isiksen\npapin; mutta ehkä vieläkin suurempi oli heidän ällistyksensä\nhuomatessaan syytetyn loistavaksi ja ihailluksi atenalaiseksi.\n\n\"Glaukus!\" he huudahtivat yhteen ääneen. \"Kuka olisi uskonut!\"\n\n\"Olisin pikemmin luullut\", muuan virkkoi naapurilleen, \"että\negyptiläinen itse on murhaaja.\"\n\nPaikalle saapui nyt kenturio, ja hänelle antoi kokoontunut joukko\ntilaa.\n\n\"Mitä? Verta vuodatettu? Kuka murhaaja?\"\n\nKaikki osottivat Glaukusta.\n\n\"Haa! Mars avita, hänhän on itse kuin uhri. Ken häntä syyttää?\"\n\n\"Minä\", Arbakes sanoi ojentautuen ylväänä esiin, ja jalokivet, jotka\nhänen vaatteistaan välkähtivät arvon soturin silmiin, vakuuttivat\ntälle, että todistaja oli arvokas henkilö.\n\n\"Anteeksi -- nimesi?\" hän kysyi.\n\n\"Arbakes; se on luullakseni tuttu nimi Pompeijissa. Puistossa\nkävellessäni näin kreikkalaisen ja papin vakavasti haastelevan\nkeskenään. Panin erikoisesti merkille edellisen horjuvat askelet,\nkiivaat eleet ja kovaäänisen esiintymisen; hän näytti joko tuiki\nhumalaiselta tai sekapäiseltä. Äkkiä näin hänen tempaavan stiluksensa\n-- syöksyin esiin -- mutta liian myöhään tekoa ehkäisemään. Hän oli\nkahdesti osunut uhriinsa ja oli kumartunut ruumista tarkastamaan, kun\nminä kauhistuen ja inhoten tuollaista veritekoa iskin hänet maahan. Hän\nkaatui vastustelematta, mikä vielä enemmän vahvistaa epäilyksiäni,\nettei hän ollut täysin tolkussaan tihutyötä suorittaessaan; sillä\nvastikään vaikeasta sairaudesta tervehtyneenä en voinut kovinkaan\nvoimakasta iskua antaa, ja kuten tiedätte, Glaukus on nuori ja väkevä.\"\n\n\"Hän avaa silmänsä -- hänen huulensa liikkuvat!\" soturi virkkoi. \"Puhu,\nvanki! Mitä vastaat syytökseen?\"\n\n\"Syytökseen -- hahaha! Sepä oli hauska tapaus; kun se vanha noita-akka\nusutti käärmeensä kimppuuni ja Hekate nauroi suu ammollaan -- mitä\nsaatoin tehdä? Mutta olen sairas -- minuun koskee -- käärme on pistänyt\nminua. Viekää minut vuoteeseen ja hakekaa lääkäri. Vanha Asklepios[76]\nitse saapuu varmasti, kun hän kuulee, että olen kreikkalainen. Oi,\nauttakaa -- auttakaa -- minä palan! -- kuolema ja kadotus, minä palan!\"\n\nJa rajusti kiljahtaen atenalainen kaatui lähinnä seisovien syliin.\n\n\"Hän hourailee\", upseeri virkkoi säälien, \"ja raivonpuuskassaan hän\nsurmasi papin. Onko kukaan muu läsnäolijoista nähnyt häntä tänään?\"\n\n\"Minä olen\", muuan sanoi. \"Näin hänet aamulla. Hän kulki myymäläni ohi\nja puhuttelikin minua. Minusta hän näytti yhtä terveeltä ja järkevältä\nkuin kuka tahansa meistä.\"\n\n\"Ja minä näin hänet puoli tuntia sitten\", toinen huomautti. \"Hän kulki\nkadulla itsekseen mutisten samoin elein, jotka egyptiläinen vastikään\nkuvasi.\"\n\n\"Todistajan lausunto siis vahvistuu, se on siis oikea. Hänet täytyy\nviedä preetorin eteen; vahinko, niin nuori ja niin rikas! Mutta rikos\non kamala: Isiksen pappi, virkapuvussaan ja vanhimman temppelimme\nedessä murhattuna!\"\n\nNämä sanat saivat joukon enemmän kuin tähän asti huomaamaan, mikä\ninhottava pyhyyden häväistys oli tapahtunut. Seisoskelijat värähtivät\nhurskaasta kauhusta.\n\n\"Ei ihme, että maa vapisee\", muuan uskalsi, \"kun se saa kantaa\nkamarallaan tuollaista konnaa!\"\n\n\"Vankityrmään -- pois!\" kaikki huusivat.\n\nMutta äkkiä kuultiin läpitunkevan, iloisen äänen laulavan:\n\n\"Ha-ha, mikä ihana, huvittava näytäntö!\" Laulaja oli sama nuori nainen,\njonka keskustelun Medonin kanssa olemme jo esittäneet.\n\n\"Se on totta -- tämähän sattuukin sopivasti kuin amfiteatterinäytäntöjä\nvarten!\" monet huudahtivat. Ja kun tämä muistettiin, hävisi katsojista\nkaikki sääli syytettyä kohtaan. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa vain\nlisäsivät hänen kelpoisuuttaan arenataisteluihin.\n\n\"Tuokaa tänne joku lauta -- tai kantotuoli, jos sellainen on saatavissa\n-- ruumis viedä pois!\" Arbakes virkkoi. \"Isiksen pappia ei viedä\ntemppeliin niinkuin tavallinen kaatunut gladiaattori korjataan\narenalta.\"\n\nJoukko laski nyt Apekideen ruumiin kunnioittavasti maahan, kasvot\nylöspäin, ja monet miettivät jo keinoja, miten viedä ruumiin niin,\netteivät alhaiset kädet sitä saastuttaisi.\n\nKun joukko jo oli hajaantua mikä minnekin, tunkihe joukon läpi paikalle\nvoimakas mies, ja kristitty Olintus seisoi aivan egyptiläisen edessä.\nHänen katseensa viivähtivät hetkeksi kuvaamattoman kauhun ja\ntuskan elein surmatun verisillä kasvoilla, joilla vielä näkyivät\nväkivaltaisen, äkillisen kuoleman selvät jäljet.\n\n\"Murhattu!\" hän sanoi. \"Onko intosi vienyt tähän? Ovatko he keksineet\nsinun jalon aikeesi ja kuolemallasi ehkäisseet oman häpeänsä\npaljastamisen?\"\n\nHän kääntyi äkkiä, ja hänen silmänsä kohtasivat egyptiläisen\njuhlalliset piirteet.\n\nKristityn katseessa ja asenteessa saattoi hyvin nähdä sen inhon ja\nvihan, mitä hän tunsi miestä kohtaan, jonka tiesi niin vaaralliseksi ja\npaheelliseksi. Mutta se katse oli kuin linnun, joka tuijottaa\nkrokodiiliin -- niin äänetön se oli ja kauhistunut. Mutta Olintus pääsi\npian tämän äkillisen kauhuntunteen herraksi, hän osotti oikealla\nkädellään Arbakesta ja sanoi syvällä ja lujalla äänellä.\n\n\"Murhaaja on tuon ruumiin ääressä! Kuka on murhaaja? Astu esiin,\negyptiläinen, sillä niin totta kuin Herra elää, minä uskon, että _sinä_\nolet murhamies!\"\n\nArbakeen synkillä piirteillä häivähti hetkeksi levoton ja neuvoton\nilme, mutta se väistyi heti uhman ja vihan tieltä, kun katselijat tämän\nodottamattoman ja kiivaan syytöksen kiihottamina kerääntyivät lähemmä\nnoita kahta voimakasta esiintyjää.\n\n\"Tiedän\", Arbakes virkkoi ylpeänä, \"kuka syyttäjäni on, ja käsitän\nmyöskin, minkätähden hän minua ahdistaa. Miehet ja kansalaiset,\ntietäkää siis, että tuo mies on kiihkeimpiä natsarealaisia eli\nkristittyjä, kuten he itseään nimittävät! Onko ihme, että hän\npahansuopana syyttää egyptiläistä egyptiläisen papin murhasta!\"\n\n\"Tunnen hänet! Tunnen sen koiran!\" kuului useita ääniä. \"Se on\nkristitty Olintus -- tai paremminkin ateisti; hän kieltää jumalat!\"\n\n\"Rauhottukaa, veljet\", Olintus virkkoi arvokkaasti, \"ja kuulkaa\nminua! Tuo murhattu Isiksen pappi oli ennen kuolemaansa kääntynyt\nkristinuskoon. Hän oli paljastanut minulle tuon egyptiläisen inhat\npaheet ja taikuudet -- Isis-patsaan mutinat ja valheet. Hän aikoi tehdä\npaljastuksensa julkisesti. _Hän_, vieras, joka ei ketään loukannut,\nkuinka hänellä vihamiehiä? Kuka muu saattoi vaatia hänen vertaan kuin\nse, joka pelkäsi hänen todistustaan? Kuka tätä todistusta pahimmin\npelkäsi? Egyptiläinen Arbakes!\"\n\n\"Kuulkaa häntä!\" Arbakes sanoi, -- \"kuulkaa häntä! Hän pilkkaa jumalia.\nKysykää, uskooko hän Isikseen?\"\n\n\"Saatanko pahaan henkeen uskoa?\" Olintus huomautti rohkeana.\n\nKauhun värähdys puistatti joukkoa. Mutta kristitty, joka oli varautunut\nalati kohtaamaan vaaroja ja joka hetken innostuksessaan unohti kaiken\nvarovaisuuden, jatkoi:\n\n\"Takaisin, epäjumalan palvelijat! Tätä ruumista ei kuljeteta teidän\nturhamielisissä ja jumalaa häpäisevissä hautausmenoissanne. Meidän,\nKristuksen seuraajien velvollisuutena on suorittaa viimeinen\nkunnianosotus kristitylle. Minä vaadin tämän tomun itselleni taivaan ja\nmaan suuren luojan nimessä!\"\n\nNiin juhlallisin ja käskevin äänin ja korostuksin kristitty lausui nämä\nsanat, että joukko pelkäsi syytää häneen vihansa ja kiihkonsa tunteet,\njotka heidän sydämensä olivat täyttäneet. Ja tuskinpa koskaan, -- aina\nsiitä asti, jolloin Lusifer ja pääenkeli kiistelivät Vapahtajan\nruumiista -- on maalarin nerolle tarjoutunut sopivampaa kuvausaihetta\nkuin minkä ylläesitetty joukkoryhmitys tarjosi. Tummat puut -- uhkea\ntemppeli -- täysikuu valaisemassa murhatun ruumista -- vinhasti\nedestakaisin liikehtivät tulisoihdut -- katselijoiden monivivahteiset\nkasvonpiirteet -- syrjään siirretyn atenalaisen tajuton ruumis -- ja\netualalla ennen kaikkea Arbakes ja kristitty -- edellinen täydessä\npituudessaan kohoten koko joukon yläpuolelle, kädet ryntäillä, otsa\nsynkkänä, silmät uhmaa säihkyen, huulet uhkan ja ivan hymyssä;\njälkimäisen ryppyiset ja elähtäneet piirteet ilmaisivat vielä käskevän\nluonteen majesteetillista voimaa, ankarat ja suorat piirteet, rohkea ja\navoin katse, rauhallinen arvokkuus ja juhlallinen vakavuus, kaikki tämä\nteki todella sen ylhäisen, myötätuntoa herättävän vaikutuksen, jonka\nhän oli tahtonut herättää; vasemmalla kädellään hän viittasi\nruumiiseen, oikea oli koholla taivaaseen.\n\nKenturio astui nyt esiin ja kysyi:\n\n\"Kuulehan, Olintus, tai mikä nimesi lienee, perustuuko Arbakeehen\nkohdistamasi syytös selviin todistuksiin vai onko se vain epäluulo?\"\n\nOlintus oli vaiti; egyptiläinen hymyili pilkallisesti.\n\n\"Sinä siis tahdot Isiksen papin ruumiin haudata natsarealaisella eli\nkristillisellä tavalla?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Vanno siis tuon temppelin, Kybelen kuvapatsaan, Pompeijin vanhimman\npyhän kautta, että tuo kuollut mies oli teidän uskolaisianne!\"\n\n\"Petetty mies! Minä halveksin teidän epäjumalianne, inhoon teidän\ntemppeleitänne! Kuinka siis voisin vannoa Kybelen nimeen?\"\n\n\"Pois, pois tuo ateisti! Pois! Maa nielee meidät, jos me vielä\nhetkenkin siedämme pyhässä puistossa tuollaista jumalankieltäjää --\nkuolemaan!\"\n\n\"_Villipedoille_!\" kuului joukosta naisen ääni. \"_Meillä on nyt mies\nleijonalle ja toinen tiikerille_!\"\n\n\"Kun sinä, oi natsarealainen, siis kiellät Kybelen, niin mihinkä\njumalaamme sinä uskot?\" sotilas kysyi joukon huudoista välittämättä.\n\n\"Kuulkaa tuota pilkkaa!\" joukko kiljui.\n\n\"Oi teitä, kuuroja ja sokeita!\" kristitty jälleen puuttui puheeseen\nkorottaen ääntänsä. \"Voitteko te uskoa puisiin ja kivisiin kuviin?\nKuvitteletteko, että niillä on silmät nähdä, korvat kuulla, kädet\nauttaa teitä? Onko tuo mykkä, ihmiskäden muovailema kuvapatsas todella\njumalatar? -- onko ihminen sen tehnyt? -- Ah! Ihminen sen on luonut.\nKatsokaa! Huomatkaa itse sen avuttomuus -- ja oma hulluutenne!\"\n\nNäin sanoen hän syöksyi kappeliin, ja ennenkuin katsojat\naavistivatkaan, mihin hän pyrki ja mitä aikoi, hän sysäsi puisen\nkuvapatsaan jalustaltaan maahan.\n\n\"Katsokaa!\" hän riemuitsi, \"jumalattarenne ei kykene kostamaan\npuolestaan! Voiko tuollaista esinettä palvoa?\"\n\nEnempää hän ei saanut puhua. Niin rohkean julkea oli pyhän häväistys ja\nlisäksi Pompeijin pyhitetyimmällä paikalla, että hitaimmatkin\nraivostuivat. Kuin yhteisestä sopimuksesta joukko syöksyi puhujan\nkimppuun, ja ellei kenturio olisi ehtinyt väliin, olisi Olintus\ntuokiossa revitty palasiksi.\n\n\"Rauhottukaa!\" soturi huusi käskevänä. \"Viekäämme tämä hävytön\npilkkaaja laillisen oikeusistuimen eteen! Olemme jo turhaan aikaa\nhaaskanneet. Jättäkäämme molemmat rikolliset viranomaisille! Nostakaa\npapin ruumis kantotuoliin -- kuljettakaa se hänen kotiinsa!\"\n\nSamassa astui esiin muuan Isiksen pappi.\n\n\"Minä vaadin tämän ruumiin itselleni, pappissäätymme tapojen mukaan.\"\n\n\"Papin toivo täytettäköön\", kenturio vastasi. \"Kuinka on murhaajan\nlaita?\"\n\n\"Tajuton ja näyttää nukkuvan.\"\n\n\"Ellei rikos olisi niin saastainen, säälisin häntä. Eteenpäin!\"\n\nKääntyessään Arbakes kohtasi Isiksen papin katseen -- se oli Kalenus.\nJa jokin tuossa merkitsevässä ja synkässä välkkeessä sai egyptiläisen\nitsekseen mutisemaan:\n\n\"Lieneekö hän ollut murhatyön todistajana?\"\n\nNainen astui joukosta esiin ja silmäili tarkasti Olintusta. \"_Jupiter\navita, väkevä koljo! Nythän meillä on tiikerillekin miehensä.\nKummallekin pedolle yksi_.\"\n\n\"Eläköön!\" joukko tohisi, \"mies leijonalle, toinen tiikerille! Mikä\nonni! Eläköön!\"\n\n\n\n\n7 LUKU.\n\nLukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. -- Ystävyyttä koetellaan. --\nVihamielisyys heikentyy. -- Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä rakastava\non sokea.\n\n\nIlta alkoi jo hämärtää, ja pompeijilaisten iloiset huvittelupaikat\nalkoivat nopeasti täyttyä. Yökulkijain piirteissä saattoi nyt nähdä\ntavallisesta poikkeavaa vakavuutta. Haasteltiin pienissä ryhmissä ja\njoukoissa, ikäänkuin siten saataisiin hälvennetyksi sitä osaksi\ntuskallista, osaksi nautintoa antavaa mielialaa, jonka keskustelun aihe\noli omansa heissä herättämään. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta.\n\nMuuan nuori mies kiiruhti Fortunan temppelin pylväistön ohi -- ja\nniin nopeasti, että hän vauhdillaan antoi aikamoisen iskun kunnon\nkansalaisen, Diomedeen, lihakkaaseen ja uhkeaan ruumiiseen, tämä kun\noli juuri menossa esikaupungissa olevaan huvilaansa.\n\n\"Kas tuotakin!\" kauppias huudahti vaivoin säilyttäen tasapainonsa.\n\"Missä silmäsi ovat? Vai luuletko, ettei minussa ole tuntoa? Jupiter\nauttakoon! Oletpa iskenyt minun parempaan osaani, toinen samanlainen\npukkaus, ja minun henkeni vaeltaa Hadeessa!\"\n\n\"Ah, Diomedes, sinäkö se oletkin? Anteeksi varomattomuuteni. Olin\nhajamielinen, sillä mietiskelin juuri elämän vaihtelevaisuutta. Glaukus\nparka, ah! Kukapa olisi uskonut!\"\n\n\"Mutta sanohan minulle, Klodius, ottaako senaatti todella asian\ntutkiakseen?\"\n\n\"Ottaa. Rikos on kuulemma aivan erikoista laatua, joten senaatin\nitsensä täytyy se käsitellä, ja siksipä liktorit saavatkin Glaukuksen\nkäsiinsä.[77]\n\n\"Häntä tutkitaan siis julkisesti?\"\n\n\"Saat olla varma. Missä olet ollut, kun et sitä tiedä?\"\n\n\"Olen juuri tullut Napolista, jonne lähdin asioille päivää jälkeen\nmurhan -- kauheata, että rikos sattui samana yönä, jolloin hän oli\nvieraanani!\"\n\n\"Hänen syyllisyyttään ei käy epäileminenkään\", Klodius huomautti\nyliolkaisesti. \"Ja kun tämäntapainen raskas rikos tutkitaan ennen\ntavallisia pikkurikkomuksia, ehtii tuomio langeta jo ennen\namfiteatterikilpailuja.\"\n\n\"Kilpailuja! Suuret jumalat!\" Diomedes huudahti kauhusta värähtäen. \"Ei\nsuinkaan häntä tuomita pedoille viskattavaksi -- niin nuorta ja\nrikasta!\"\n\n\"Niin käy, mutta hänhän onkin kreikkalainen. Jos hän olisi roomalainen,\nlöydettäisiin tuhansittain lieventäviä seikkoja. Tuollaisia muukalaisia\nvoi kyllä heidän onnensa päivinä sietää, mutta onnettomuuksien heitä\nkohdatessa emme saa unohtaa, että he oikeastaan ovat orjia. Me,\nylhäissyntyiset, olemme tosin aina helläsydämisiä; ja hänen kohtalonsa\ntulisi aikalailla siedettäväksi, jos me saisimme hänet tuomita, ja mitä\non, meidän kesken sanoen, joku Isiksen pappi? -- mitä Isis itse? Mutta\nroskaväki on taikauskoista; se vaatii verta pyhänsä häväisemisestä. On\nvaarallista olla mukautumatta yleiseen mielipiteeseen.\"\n\n\"Entä se jumalankieltäjä -- kristitty, natsarealainen tai mikä hänen\nnimensä on?\"\n\n\"Oh, se koira rukka! Jos hän uhraa Kybelelle tai Isikselle, niin hänet\narmahdetaan. Ellei, niin tiikeri hänet saa. Melkein luulen niin käyvän,\nmutta tuomio sen asian ratkaisee. Me puhumme, vaikka uurna vielä on\ntyhjä. Ja kreikkalainenkin voinee välttää oman kirjaimistonsa kuolemaa\nuhkaavan Th:n.[78] Mutta tarpeeksi jo tästä ikävästä asiasta. Kuinka\nihana Julia jaksaa?\"\n\n\"Kiitos, hyvin.\"\n\n\"Tervehdykseni hänelle. Mutta kuuntele! Tuo ovi narisee saranoillaan;\nse on preetorin talo. Ken sieltä tulee? Polluks avita, sehän on\negyptiläinen! Mitä asiaa hänellä lienee julkiselle ystävällemme?\"\n\n\"Nähtävästi hänellä on ollut jotakin sanottavaa murhasta\", Diomedes\nsanoi. \"Mutta mikä lienee ollut rikoksen aihe? Glaukushan aikoi juuri\nmennä naimisiin murhatun sisaren kanssa.\"\n\n\"Niinpä kyllä. Jotkut väittävät Apekideen olleen sitä avioliittoa\nvastaan. Heidän välillään kuuluu olleen ankara torailu. Glaukus oli\nhumalassa -- niin, hän oli aivan tajuton, kun hänet maasta nostettiin,\nja kuuluu olevan vielä nytkin -- viinikö, pelkoko, katumusko, furiatko\nvai öiset remut sen ovat aiheuttaneet, sitä en tiedä.\"\n\n\"Mies parka! Onko hänellä hyvä asianajaja?\"\n\n\"Paras -- Gaius Pollio, taitava puhuja. Hän on jaellut rahoja kaikille\nrappiolle joutuneille ihmisille ja ylhäissyntyisille tuhlareille, jotta\nhe pukeutuisivat rääsyihin ja kuljeskelisivat ympäri kaupunkia vannoen\nGlaukukselle ystävyyttä ja sulattaakseen kansalaisten kivisydämiä\nsääliin (Glaukus tuskin sentään viitsii tällaisten miesten kanssa edes\nhaastella, vaikka he tekisivät hänestä keisarin! -- Olen oikeamielinen\nhänelle, hän oli todellinen ylimys seuraa valitessaan). Mutta sellaiset\npuuhat ovat muutenkin turhia. Isis on juuri nykyisin erikoisessa\nkansansuosiossa.\"\n\n\"Nytpä juolahtaakin mieleeni. Minulla on paraikaa tavaroita\nAleksandriassa. Niin, Isistä pitää suojella.\"\n\n\"Niin oikein. Hyvästi nyt, vanha ystävä. Tapaamme toisemme taas pian.\nEllei niin käy, meidän täytyy silloin amfiteatterissa lyödä vedot.\nGlaukuksen onnettomuus on saanut kaikki laskuni sekaisin! Hän oli\nuskaltanut vedon Lydonin, gladiaattorin hyväksi; minun täytyy nyt tehdä\naivan uudet taulukot. _Vale_!\"\n\nKlodius jätti hitaan Diomedeen vaeltamaan kotiaan kohden ja kulki itse\neteenpäin hyräillen itsekseen kreikkalaista laulua ja täyttäen yöilman\nhienoilla tuoksuilla, joita levisi hänen lumivalkeista vaatteistaan ja\naaltoilevista kiharoistaan.\n\n\"Jos\", hän mietiskeli, \"Glaukus heitetään leijonan eteen, ei Julialla\nenää ole ketään parempaa rakastajaa kuin minä olen; ehkä hän silloin\nsuostuu minuun -- ja luulenpa, että minun täytyy naida hänet. Jumalat\nauttakoot! Peli ei tahdo enää oikein luistaa -- minun sormiani\ntarkataan jo kovin epäluuloisesti nappulapussia ravistaessani. Kirottu\nSallustus uhkaa milloin hyvänsä minut paljastaa, ja jos saadaan\nselville, että norsunluun alla on lyijyä, niin hyvästi silloin hyvät\nillalliset ja hyvätuoksuiset kirjeet. -- Klodius on silloin mennyttä\nmiestä. Parempi on naida, heitän pelin ja etsin onneani (tai ehkä\nparemmin Julian onnea) keisarin hovista.\"\n\nTällaisia kunnianhimoisia (mikäli Klodiuksen kaltaisen miehen aikeista\nvoi tätä jaloa nimeä käyttää) suunnitelmia hautoen peluri huomasi äkkiä\njonkun lähestyvän. Hän kääntyi ja näki edessään Arbakeen tummat\npiirteet.\n\n\"Terve, jalo Klodius! Anteeksi, että häiritsen, mutta etköhän voisi\nsanoa minulle, missä Sallustus asuu?\"\n\n\"Se on vain jonkun askelen päässä tästä, viisas Arbakes. Entä onko\nSallustuksella tänäiltana joku juhla?\"\n\n\"En tiedä\", egyptiläinen vastasi, \"en minä ainakaan ole niitä, joita\nhän tahtoo nähdä seurassaan. Mutta tiedäthän, että Glaukus, murhaaja,\non nyt siinä talossa.\"\n\n\"Ah! Tuo hyväsydäminen epikuurolainen uskoo kreikkalaisen\nviattomuuteen. Nytpä muistankin, että hän meni takuuseen Glaukuksen\npuolesta ja vastaa hänestä siksi, kunnes tuomio langetetaan.[79]\nSallustuksen talo onkin hauskempi kuin vankila, varsinkin tuo forumin\nvankityrmä. Mutta minkätähden menet tapaamaan Glaukusta?\"\n\n\"Mitä, jalo Klodius, eikö ole tehtävämme koettaa pelastaa häntä.\nRikkaan henkilön tuomitsemisella on aina paha vaikutus. Puhuisin\nmielelläni hänen kanssaan -- olen kuullut hänen jo tointuneen -- ja\ntiedustelisin hänen rikoksensa syitä. Ne ovat ehkä senluontoisia, että\nne tekevät helpommaksi häntä puolustaa.\"\n\n\"Sinä olet jalosydäminen, Arbakes!\"\n\n\"Jalomielisyyteen on viisaan pyrittävä\", egyptiläinen virkkoi\nvaatimattomasti. \"Missä onkaan Sallustuksen talo?\"\n\n\"Näytän sinulle tien, jos tahdot jonkun askelen viipyä seurassani.\nMutta kerro, mitä on tullut siitä tyttöraukasta, jonka atenalainen\naikoi naida -- murhatun papin sisaresta?\"\n\n\"Ah! Hän on kuin järkensä kadottanut. Toisinaan hän kiroo murhaajan --\nsitten vaikenee äkisti -- huudahtaa jälleen: 'Mutta miksi kiroon häntä?\nOi, veljeni! Glaukus ei ole murhaajasi -- en koskaan sitä usko!' Sitten\nhän taas alkaa, taas vaikenee, jälleen kauhistuneena mutisee itsekseen:\n'Mutta jos se sittenkin on hän!'\"\n\n\"Onneton Ione!\"\n\n\"On hyvä kumminkin, että hautausvelvollisuudet ovat estäneet häntä\nliian paljoa ajattelemasta Glaukusta ja itseään; ja sekavien\ntunteittensa vallassa hän ei ole vielä huomannut, että Glaukusta on\njulkisesti syytetty ja että hän joutuu oikeusistuimen eteen. Vasta kun\nhautajaiset ovat ohi, pystyy hän muuta ajattelemaan. Ja silloin,\npelkään, on hänen ystäviensä melko epämieluista katsella, kuinka hän\nyrittää pelastaa veljensä murhaajaa.\"\n\n\"Sellainen häväistysjuttu olisi saatava ehkäistyksi.\"\n\n\"Toivon sitä varten jo ryhtyneeni muutamiin varokeinoihin. Olen hänen\nholhoojansa ja olen juuri saanut asianomaisen luvan viedä hänet\nhautajaisten jälkeen talooni. Siellä hän on, jumalat sen suokoot,\nhyvässä turvassa.\"\n\n\"Olet tehnyt oikein, viisas Arbakes. Ja tuossa on Sallustuksen talo.\nJumalat sinua suojelkoot! Mutta odotahan, Arbakes -- miksi sinä elät\nniin salassa ja yksinäsi? Sanovat, että _voit_ olla hyvinkin iloinen --\nmikset salli minun johtaa sinua Pompeijin nautintoihin? Uskallan\nvakuuttaa, että tunnen ne paremmin kuin kukaan muu.\"\n\n\"Kiitän sinua, jalo Klodius, sinun johdollasi voisin ehkä _filyraan_\npukeutua, mutta minun ikäisenäni ollaan jo huonoja oppilaita.\"\n\n\"Oh, ei pelkoa! Olen seitsenkymmenvuotiaitakin opastanut. Sitäpaitsi\nrikkaat eivät koskaan ole vanhoja.\"\n\n\"Imartelet. Piakkoin ehkä muistutan sinua lupauksestasi.\"\n\n\"Saat koska tahansa käskeä Markus Klodiusta. Ja nyt: _vale_!\"\n\n\"No niin\", egyptiläinen puheli itsekseen, \"en ole verenhimoinen mies.\nTahdon pelastaa tuon kreikkalaisen, jos hän rikoksen tunnustettuaan\nluovuttaa minulle Ionen iäksi ja vapauttaa minut paljastamisen\npelosta. Ja minä voin hänet pelastaa pakottamalla Julian puhumaan\nlemmenjuomasta, mitä seikkaa varmasti pidetään lieventävänä\nasianhaarana. Mutta jos hän kieltää rikoksensa, häpeää Julia tunnustaa\nmitään, ja hänen täytyy kuolla -- kuolla, koska hän on minun\nkilpailijani elävänä -- kuolla, koska hän edustaa minua kuolleena!\nTunnustaneeko hän? Eiköhän häntä saisi vakuutetuksi siitä, että hän on\nhoureissaan verityön tehnyt? Sellainen tunnustus takaisi minulle\nparemman turvan kuin hänen kuolemansa. Hm! Meidän täytyy koetta\nyrittää.\"\n\nAstellen kapeaa katua Arbakes saapui Sallustuksen talolle. Portin\nedessä hän huomasi kadulla pitkin pituuttaan makaavan tumman, viittaan\nkääriytyneen olennon.\n\nNiin hiljaa se makasi ja niin oudon hämärä se oli ulkopiirteiltään,\nettä joku muu kuin Arbakes olisi tuntenut taikauskoista pelkoa, että\nsiinä nyt oli joku noista julmista _lemuureista_, jommoisia kaikkialla\nkummittelee niiden talojen kynnyksien edessä, joissa ennen ovat\nasuneet. Mutta Arbakes ei välittänyt sellaisista haamuista.\n\n\"_Nouse_!\" hän virkkoi koskettaen jalallaan maassa makaavaa, \"olet\ntielläni.\"\n\n\"Haa! Kuka olet?\" olento huudahti kimakalla äänellä, ja kun hän oli\nnoussut, valaisi tähtien tuike hänen kalpeat kasvonsa ja tessalialaisen\nNydian valottomat silmät. \"Kuka olet? Tunnen sinun hirveän äänesi.\"\n\n\"Sokea tyttö! Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Hyi! Onko tämä nyt\nsopivaa sinunlaisellesi ja ikäisellesi? Kotiisi, tyttö!\"\n\n\"Tunnen sinut\", Nydia virkkoi matalalla äänellä, \"olet egyptiläinen\nArbakes\". Sitten aivankuin äkillisestä päähänpistosta hän heittäytyi\ntoisen jalkoihin ja syleillen hänen polviaan hän huudahti rajuin,\nintohimoisin elein: \"Oi, pelottava ja mahtava mies, pelasta hänet! --\npelasta! Hän ei ole vikapää -- minä olen syyllinen. Hän makaa tuossa\ntalossa sairaana -- kuolevana, ja minä -- minä olen kaikkeen syynä.\nEivätkä tahdo päästää minua sisälle -- he ajavat sokean tytön ulos. Oi,\nparanna hänet! -- Sinä tunnet varmasti jonkun ruohon -- jonkun taian --\njonkun vastajuoman -- sillä lemmenjuoma on hänen järkensä sumentanut.\"\n\n\"Vaiti lapsi! Tiedän kaikki. -- Unohdat, että seurasin Juliaa\nnoita-akan asunnolle. Todennäköisesti hän on juoman antanut, mutta\nhänen maineensa vuoksi sinun täytyy olla vaiti. Älä itseäsi syytä, mikä\ntapahtuu, sen täytyy tapahtua. Sillävälin käyn katsomassa syytettyä --\nehkä hänet vielä voi pelastaa. Kotiisi!\"\n\nArbakes riistihe irti epätoivoisen tessalittaren syleilystä ja kolkutti\nlujasti ovelle.\n\nHetken perästä työnnettiin raskaat salvat sisäpuolelta syrjään ja\novenvartija kysyi puoliavoimesta ovesta, kuka ulkona oli.\n\n\"Arbakes. -- Tärkeää asiaa Sallustukselle. Koskee Glaukusta. Tulen\npreetorilta.\"\n\nUnelias, haukotteleva vartija päästi komean egyptiläisen sisälle.\nSamassa syöksähti Nydia esiin. \"Kuinka hänen laitansa on?\" hän\nhuudahti. \"Sano minulle -- sano!\"\n\n\"Ah, tyttöriepu, oletko yhä siellä? Häpeä! Hän on kuulemma jo\ntajuissaan.\"\n\n\"Jumalille kiitos! Ja sinä et tahdo päästää minua sisään? Ah, minä\nrukoilen sinua --\"\n\n\"Päästääkö sinua? En. Saisinpa olkapäilleni kauniin tervehdyksen, jos\nsinunlaisiasi laskisin taloon. Mene kotiisi!\"\n\nOvi lyötiin kiinni, ja Nydia istahti raskaasti huoaten toistamiseen\nkylmille kiville, ja peittäen vaippaan kasvonsa hän jatkoi raskasta\nvalvontaansa.\n\nArbakes astui trikliniumiin, jossa Sallustus paraikaa illasti\nvapautetun suosikkiorjansa kera.\n\n\"Mitä! Arbakes! Ja tähän aikaan! -- Ota tämä malja!\"\n\n\"Ei, kunnon Sallustus. Tulen asioille, en nauttimaan. Kuinka suojattisi\njaksaa? Kaupungilla puhutaan, että hän jälleen on tolkussaan.\"\n\n\"Ah, se on totta\", hyväntahtoinen mutta kevytmielinen Sallustus vastasi\npyyhkien silmäkulmaltaan kyynelen, \"mutta hänen hermonsa ovat vielä\nniin ärtyneet ja voimansa murtuneet, että vain vaivoin tunnen entisen\nloistavan ja iloisen toverini. Mutta outoa on, ettei hän itse voi\nmitenkään selittää, mikä aiheutti hänen äkillisen mielenhäiriönsä. Hän\nmuistaa vain hämärästi, mitä on tapahtunut ja väittää juhlallisesti\nvastoin sinun todistustasi, viisas egyptiläinen, olevansa viaton\nApekideen murhaan.\"\n\n\"Sallustus\", Arbakes virkkoi vakavana, \"ystäväsi asemaa tarkastaessa\ntulee ottaa huomioon erikoisia seikkoja. Ja jos me saamme hänet\ntunnustamaan rikoksensa ja sen vaikuttimet, voi vielä paljon toivoa\nsenaatilta, sillä kuten tiedät, senaatilla on valta höllentää tai\ntiukentaa lakia. Sentähden olen ollut neuvottelemassa kaupungin\nkorkeimman viranomaisen luona ja saanut häneltä luvan keskustella tänä\nyönä yksityisesti atenalaisen kanssa. Tietänet, että huomenna pidetään\nensimäinen kuulustelu.\"\n\n\"Hyvä on\", Sallustus sanoi, \"olet itämaisen nimesi ja maineesi\narvoinen, jos hänestä saat mitään irti, mutta voithan yrittää. Glaukus\nparka! -- Ja hänellä kun oli niin mainio ruokahalu! Nyt hänelle ei enää\nkelpaa mikään!\"\n\nTämä ajatus liikutti syvästi tuota hyväsydämistä epikuurolaista. Hän\nhuoahti ja käski orjiensa täyttää maljan.\n\n\"On myöhä\", egyptiläinen huomautti. \"Salli minun heti tavata ystäväsi!\"\n\nSallustus suostui ja näytti tietä pieneen huoneeseen, jota ulkopuolelta\nkaksi uneliasta orjaa vartioi. Ovi aukeni. Arbakeen pyynnöstä Sallustus\npoistui, ja egyptiläinen oli yksin Glaukuksen kanssa.\n\nKapean vuoteen ääressä paloi sirolla jalustalla, jommoiset siihen\naikaan olivat niin tavallisia, pieni lamppu. Sen liekit valaisivat\natenalaisen kalpeita kasvoja, ja Arbakestakin liikutti se muutos, mikä\nniillä oli tapahtunut. Raikas väri oli kadonnut, poski oli kuopalla,\nvavahtelevat huulet valjut, ankara oli ollut taistelu järjen ja\nhulluuden, elämän ja kuoleman välillä. Glaukuksen nuoruus ja voima oli\nvoittanut. Mutta hengen tuoreus -- elämän elämä, sen kunnia ja mehu --\noli iäksi hävinnyt.\n\nEgyptiläinen istahti vuoteen ääreen. Glaukus makasi yhä mykkänä\nhuomaamatta häntä. Pitkän vaijennan jälkeen Arbakes vihdoin virkkoi:\n\n\"Glaukus, olemme olleet vihamiehiä. Tulen luoksesi yksinäni ja yön\nhiljaisena hetkenä -- ystävänäsi, ehkä pelastajanasikin.\"\n\nNiinkuin metsäkauris säikkyy tiikerin tieltä, niin Glaukuskin\nhypähti pystyyn kauhistuen kuulemaansa terävää ääntä ja nähdessään\näkkiä vihamiehen edessään. Heidän katseensa kohtasivat toisensa,\nja kummallakaan ei sillä hetkellä ollut voimaa väistää toisen\nkatsetta. Väri tuli ja katosi atenalaisen poskilla ja egyptiläisen\npronssinhohteinen poski sai kalpeamman häivän. Vihdoin syvästi\nhuokaisten ja otsaansa tarttuen Glaukus kääntyi poispäin, käpertyi\nkokoon ja mutisi:\n\n\"Uneksinko yhä vielä?\"\n\n\"Et, Glaukus, olet hereillä. Tämän oikean käden ja isäni pään kautta\nvannon, että näet edessäsi miehen, joka voi henkesi pelastaa. Kuule!\nTiedän, mitä olet tehnyt, mutta tiedän myöskin lieventävät asianhaarat,\njoista sinulla ei ole aavistustakaan. Olet murhaaja -- se on totta,\nhimomurhaaja; älä kiellä -- älä tuijota -- nämä silmät ovat nähneet.\nMutta voin sinut pelastaa. -- Voin näyttää toteen, kuinka sinä menetit\njärkesi ja lakkasit olemasta vapaasti ajatteleva ja toimiva ihminen.\nMutta kyetäkseni sinut pelastamaan sinun täytyy rikoksesi tunnustaa.\nAllekirjota tämä paperi, jossa tunnustat surmanneesi Apekideen, ja sinä\nvältät kamalan kohtalosi.\"\n\n\"Mitä sanoja ne ovat? -- Murhaaja ja Apekides! Enkö itse nähnyt hänen\nmakaavan verissään maassa? Ja sinä tahdot minulle vakuuttaa, että minä\nolen ollut murhaaja! Mies, sinä valehtelet! Pois luotani!\"\n\n\"Älä kiivastu, Glaukus, älä hätäile. Teko on todistettu. Sinä\ntietystikään et enää muista, mitä houreissasi olet tehnyt, että olet\ntehnyt sellaista, mitä selvin järjin et edes ajatellut. Mutta salli\nminun virkistää lamaantunutta muistiasi. Tiedäthän, että kuljitte papin\nkanssa kiivaasti väitellen keskenänne hänen sisarestaan; tiedät, että\nhän oli kiivas, ja puoleksi natsarealaisena hän tahtoi kääntää sinutkin\nja hän käytti purevia sanoja, hän moitti elintapojasi ja vannoi, ettei\nsallisi sinun menevän avioliittoon Ionen kanssa, ja silloin sinä\nraivoissasi suoritit äkillisen tihutyösi. Kas niin, muistatko nyt? Lue\ntämä papyruslehti; siihen on kirjotettu samaa -- vahvista se nimelläsi,\nja sinä olet pelastettu.\"\n\n\"Barbaari, anna tänne se kirjotettu valhe, jotta saan sen repiä\npalasiksi! Minäkö Ionen veljen murhaaja! Minäkö tunnustaisin, että olen\nhiuskarvaakaan taittanut siltä, jota hän rakastaa! Salli minun\nmieluummin kuolla tuhat kertaa!\"\n\n\"Vaiti!\" Arbakes virkkoi matalalla ja sähisevällä äänellä. \"On vain\nyksi vaihtoehto -- tunnustuksesi ja allekirjotuksesi tai amfiteatteri\nja leijonan kynnet!\"\n\nSuunnatessaan katseensa kärsivään Glaukukseen huomasi egyptiläinen\nilokseen, mikä vaikutus hänen viimeisillä sanoillaan oli. Kauhu\nkouristi atenalaisen piirteitä -- hänen huulensa vavahtivat -- kammon\nja kummastuksen ilme häivähti hänen otsallaan ja silmissään.\n\n\"Suuret jumalat!\" hän hiljaa huudahti. \"Mikä muutos onkaan tapahtunut!\nJoku päivä sitten oli elämäni ruusuista ilakoimista -- Ione oli minun\n-- nuoruus, terveys, lempi takasivat minulle auvon autuuden, ja nyt --\nkipu ja tuska, hulluus, häpeä ja kuolema! Ja minkätähden? Mitä olen\ntehnyt? Oh, olen varmaankin yhä hullu!\"\n\n\"Kirjota, ja olet pelastettu!\" egyptiläinen virkkoi lempeällä äänellä.\n\n\"Kiusaaja, en koskaan!\" Glaukus kirahti raivon puuskassaan. \"Et tunne\nminua, et tunne atenalaisen ylvästä mieltä! Kuoleman äkkikuva minua\nhetkeksi kamotti, mutta pelko on jo ohi. Häpeä elää iäti! Kuka\nsenvuoksi nimensä antaa pelastaakseen ajallisen elämänsä? Kuka vaihtaa\nkirkkaat ajatukset pimeihin päiviin? Kuka tahtoo itsensä myydä ja olla\ntahrattuna kunnian ja rakkauden silmissä? Ja jos onkin joku sellainen\nraukka, joka sellaista tietä tahtoo nauttia jonkun vuoden lisää tätä\nkurjaa elämää, älä luule, egyptiläinen, tahrainen barbaari, löytäväsi\nsellaista miehestä, joka on polkenut samaa ruohoa kuin Harmodius ja\nhengittänyt samaa ilmaa kuin Sokrates. Mene! Anna minun elää\ntarvitsematta halveksia itseäni -- tai kuolla ilman pelkoa!\"\n\n\"Ajattele tarkemmin! Leijonan kynsiä! Hurjan joukon hohotuksia! Sen\nilonihkuisia katseita, kun se näkee sinun raadellut jäsenesi! Nimeäsi\nhalveksitaan! Ruumiisi jää hautaamatta! Häpeä, josta tahdot päästä, on\niäti nimeesi sidottu.\"\n\n\"Erehdyt! _Sinä_ olet hullu! Häpeä ei ole koskaan siinä, että toiset\nlakkaavat kunnioittamasta, vaan siinä, että itse halveksii itseään.\nMenetkö nyt? Sinua katsella on inhottavaa! Olen aina sinua vihannut,\nnyt sinua halveksin!\"\n\n\"Menen\", Arbakes sanoi häveten ja raivostuneena, mutta samalla säälien\nihaillen uhriaan. \"Menen. Näemme toisemme vielä kahdesti. Kerran\noikeussalissa -- toisen kuolemasi ovella. Hyvästi!\"\n\nEgyptiläinen nousi hitaasti, kietoi vaipan ympärilleen ja lähti. Hän\ntapasi Sallustuksen, jonka silmät jo olivat alkaneet taistella viinin\nsynnyttämän uneliaisuuden kanssa. \"Hän on vielä tolkuton tai\nuppiniskainen. Ei ole mitään toivoa.\"\n\n\"Älä sano niin\", Sallustus sanoi. Hänellä ei ollut kaunaa atenalaisen\nsyyttäjää vastaan, sillä hän itsekään ei ollut liian vakavaryhtinen\nmies, ja hän oli enemmän liikutettu ystävän onnettomuudesta kuin\nvakuutettu hänen syyttömyydestään. \"Älä sano niin, egyptiläiseni.\nSellainen kunnon maljankallistaja on kaikin mokomin pelastettava.\nBakkus Isistä vastaan.\"\n\n\"Saamme nähdä\", egyptiläinen vastasi.\n\nNaristen avautuivat salvat -- ovi oli auki. Arbakes oli avoimella\nkadulla, ja Nydia parka yhä istui odottamassa.\n\n\"Tahdotko hänet pelastaa?\" hän huudahti tarraten hänen käteensä.\n\n\"Lapsi, seuraa minua kotiini. Tahdon puhua sinulle -- hänen asiastaan\ntahdon kanssasi haastella.\"\n\n\"Ja sinä tahdot pelastaa hänet?\"\n\nSokean tytön harovaan korvaan ei tullut vastausta. -- Arbakes oli\nmennyt eteenpäin. Nydia epäröi hetken, ja sitten hän seurasi äänetönnä\negyptiläistä.\n\n\"Minun täytyy ottaa huostaani tuo tyttö\", tämä itsekseen tuumi. \"Hän ei\nsaa kenellekään hiiskua lemmenjuomasta. Ja turhamainen Julia kyllä\nvaroo paljastamasta itseään.\"\n\n\n\n\n8 LUKU.\n\nVanhanajan hautajaiset.\n\n\nArbakeen näin puuhatessa asuivat suru ja kuolema Ionen talossa. Oli sen\npäivän aattoilta, jolloinka murhatun Apekideen maallinen tomu piti\njuhlallisin hautausmenoin maanpoveen kätkettämän. Ruumis oli viety\nIsiksen temppelistä hänen lähimmän elossaolevaa sukulaisensa luokse ja\nIone oli saanut yhtaikaa kuulla sekä veljensä kuolemasta että\nsyytöksestä, joka oli singottu hänen rakastettuaan vastaan. Ensimäinen\nankara mielenliikutus, joka ei anna tilaa muille tunnelmille ja orjien\nvaitiolo olivat ehkäisseet häntä saamasta heti tietää siitä hirveästä\nkohtalosta, joka odotti hänen lemmittyään. Hän ei tiennyt mitään toisen\nsairaudesta, mielenviasta ja lähestyvästä kuulustelusta. Hän tiesi vain\nsyytöksen, ja juoruja hän ei uskonut. Mutta kun kerrottiin, että\nArbakes oli kantaja, vakuuttautui hän yhä varmemmaksi siitä, että\negyptiläinen itse oli syyllinen. Mutta se suuri ja tärkeä merkitys,\nmikä vanhanajan ihmisten mielestä oli kaikilla läheisen omaisen\nkuolemaan kohdistuvilla uskonnollisilla tavoilla, oli saanut hänetkin\ntähän asti uhraamaan kaiken aikansa juuri tähän puuhaan. Ah! Hänen ei\nollut suotu suorittaa sitä hentoa ja liikuttavaa palvelusta, joka on\nläheisen omaisen tehtävä, hengittää itseensä kuolevan viimeinen henkäys\n-- hänen poisliitelevä sielunsa; mutta hän oli sulkenut hänen yhä\navoimet silmänsä ja vääristyneet huulensa, oli valvonut hänen pyhitetyn\nruumiinsa ääressä, kun se puhtaaksi pestynä ja öljyin hierottuna lepäsi\njuhlapuvussaan norsunluisella vuoteella -- oli huoneen koristanut\nlehvin ja kukin ja pannut kynnykselle uudet uhkeat kypressinoksat. Ja\nnäissä toimissa, itkuvirsissä ja rukouksissa Ione unohti kaiken muun.\nMiellyttävimpiä vanhoja tapoja oli viedä nuoren ruumis aamuhämärässä\nhautaan; sillä siten luultiin kuolemaa hennoimmin tulkittavan, ja\nrunollisesti he kuvittelivat, että Aurora, joka lempii nuoruutta, on\nvainajan ryöstänyt saadakseen häntä syleillä, ja vaikka tämä myytti ei\nnyt sopinutkaan murhattuun pappiin, säilytettiin silti vanha tapa\nennallaan.[80]\n\nTähdet vaalenivat jo harmahtavalla taivaalla ja yö alkoi vähitellen\nhämärtyä aamuksi, kun musta, äänetön joukko seisahtui Ionen talon\nedustalle. Pitkät, ohuet sainiot, jotka valju aamu sai kalpeilta\nnäyttämään, loivat vipajavaa valoa joukkoon ja saivat siten syntymään\njuhlallisen ja jännittyneen mielialan. Ja äkkiä alkoi kuulua hidasta ja\nsurullista soittoa, jonka kaiku kiiri pitkin autioita ja elottomia\nkatuja; ja naiskuoro (jota roomalaiset runoilijat usein nimittävät\n_praeficae'ksi_) viritti tibioin ja myysialaisten luuttujen säestämänä\nseuraavan laulun:\n\n        _Hautausvirsi_.\n\n    Yl' kynnyksen, jot' oksat kypressin\n      Nyt kaunistaa, ei ruusut kirkkahat,\n    Sun saatamme me tuonen majoihin,\n      Me, kyynelöivät viime vierahat.\n    On outo eessäs taivaltaasi tie,\n      Mi tummaan päätyy maahan varjojen,\n    Se takaisin ei kulkijaansa vie,\n      Mi virran synkän ehti äyräillen.\n\n    Ei naurut, laulut siellä sullen soi,\n      Ei riemua suo siellä päivä, yö,\n    Vain Argon immet työssään vaikeroi,\n      Titanin maksaa tuonen lintu syö,\n    Sisyfos vaivoin paattaan vierittää,\n      Mi vuorelt' alas luisuu uudestaan,\n    Ja Tantalosta jano näännyttää,\n      Ja Geryon-jätti tempoo tuskissaan.\n\n    Nuo siellä näät sä varjot kalvakat,\n      Ja Pluton synkän, kammokatseisen;\n    Sä veneeseen jo tummaan tuijotat,\n      Mi yli vie sun virran vainaiden.\n    Siis tulkaa, viime ystävyyden-työ[81]\n      Me hälle suokaamme jo joutuisaan!\n    Jo kiihkeänä kutsuu soihtuin vyö,\n      Hän rukoellen oottaa rannallaan.\n\nKun laulun sävelet olivat haipuneet pois, jakaantui joukko kahtia, ja\npurppurakatoksella suojatuilla paareilla kannettiin Apekideen ruumis\nulos jalat eteenpäin. Mustiinpuettujen soihdunkantajien saattama\ndesignaattori eli juhlallisten menojen ohjaaja antoi merkin ja kulkue\nlähti hitaasti liikkeelle.\n\nEdellä kulkivat soittajat juhlallista marssia kaiuttaen --\nvienoäänisempien soitinten rauhallisen sävyn katkaisi usein\nsururumpujen raskas ja hurja räminä; sitten seurasi tilattu\nlaulukuoro laulaen hautausvirsiään; naisäänien joukosta kuului myöskin\npoikien laulua, niiden hento nuoruus oli räikeänä vastakohtana\nkuolemanajatukselle. Mutta koomilliset henkilöt ja _archimimus_ (joiden\ntehtävänä oli kuvata kuollutta elävänä) -- jotka tavallisesti olivat\nmukana hautaussaattueessa --, oli jätetty pois tästä hautauksesta, joka\nosanottajissa oli omansa herättämään niin hirveitä muistoja.\n\nViimeksi tulivat Isiksen papit valkeissa vaatteissaan, paljain jaloin\nja pitäen tähkiä käsissään. Ruumiin edessä kuljetettiin vainajan ja\nhänen atenalaisten esi-isiensä kuvia. Ja aivan paarien takana käveli,\norjattariensa parissa vainajan ainoa elossa oleva sukulainen -- paljain\npäin ja hajahapsin, kasvot marmorinkalpeina, mutta ryhdikkäänä ja\nrauhallisena; vain silloin tällöin, kun musiikin herättämä herkkä\najatus sai hänet erikoisesti tuntemaan surunsa taakan, hän peitti\nkasvonsa käsillään salatakseen kyynelensä; sillä hänen luonteensa ei\nollut purkaa rajusti tuskaansa hurjin elein, raskain huokauksin, jotka\novat luonteenomaisia heikkotahtoisemmille. Siihen aikaan kuten ainakin\nkaikki syvä tunne oli äänetöntä ja rauhallista.\n\nNoin saattue kulki kaupungin katuja ja saapui kaupunginportin kautta\nmuurin ulkopuolelle \"Hautojen tielle\", jonka matkailija vielä nytkin\nnäkee.\n\nPolttorovio oli tehty karsimattomista petäjänpölkyistä\nalttarintapaiseksi, ja oksien lomissa olivat tarvittavat poltinaineet;\nja rovion ympärillä tummat kypressit humisivat hautauslauluaan.\n\nKun paarit oli laskettu polttoroviolle, asettui joukko sen toiselle\nsivulle ja Ione nousi ylös ja seisoi hetken liikkumatta ja ääneti\nhengettömän ruumiin ääressä. Vainajan piirteistä oli kadonnut\nväkivaltaisen kuoleman jättämä vääntynyt ilme. Iäksi olivat haihtuneet\nkauhu ja epäily, intohimoinen sisäinen taistelu, uskonnollinen pelko,\nmenneisyyden ja nykyhetken kamppailu, tulevaisuuden toivo ja pelko! --\nmissä nyt näkyi tuolla salaperäisen rauhan tasaamalla otsalla ja\nliikkumattomilla huulilla jälkeäkään niistä intohimoista, jotka kerran\nolivat innoittaneet tuon pyhitettyyn elämään pyrkineen nuoren miehen\nmielen? Sisar katseli viimeistä kertaa veljeään, eikä ääntäkään\nkuulunut joukosta. Oli jotakin kamottavaa, mutta samalla rauhottavaa\ntuossa vaijennassa; ja se loppuikin yhtäkkiä -- kauan pidätetyn\nepätoivon huutoon.\n\n\"Veljeni, veljeni!\" orpo tyttöparka huudahti heittäytyen paareille,\n\"sinä, joka et maan matosellekaan tehnyt pahaa -- ketä vihamiestä sinä\nsaatoit ärsyttää? Oi, tähänkö siis on tultu? Herää! Herää! Me kasvoimme\nyhdessä -- näinkö me eroamme? Et ole kuollut -- nukut vain! Herää,\nherää!\"\n\nHänen läpitunkevan äänensä sävy liikutti katselijat sääliin, ja he\npuhkesivat vihlovaan valitukseen. Se pelästytti, toinnutti Ionen; hän\nkatsahti nopeasti ja tyrmistyneenä ympärilleen, ikäänkuin olisi vasta\nnyt huomannut muitakin olevan mukana.\n\n\"Ah!\" hän huoahti, \"_me emme olekaan yksin_!\"\n\nHetken perästä hän nousi ja hänen kalpeat, kauniit kasvonsa olivat\njälleen tyynet ja rauhalliset. Hennoin vapisevin käsin hän avasi\nvainajan silmäluomet;[82] mutta kohdatessaan toisen lasittuneen\nelottoman katseen, kiljahti hän kuin olisi nähnyt edessään aaveen. Pian\nhän kuitenkin tointui ja yhä uudestaan ja uudestaan hän suuteli\nvainajan silmiä, huulia, otsaa ja otti koneellisesti ja haluttomasti\nveljensä temppelin ylipapilta soihdun.\n\nÄkkiä puhjennut soitto, virinnyt laulu ilmottivat, että pyhä liekki oli\nsytytetty.\n\n        _Tuulen hymni_.\n\n              1.\n\n    Tullos pilvitanhuiltas,\n    Tuuli, ilman valtias!\n    Pyhä meillen aina oot,\n    Kun he sua kutsukoot,\n    Läntisnä jos mailla liidät,\n    Taikka kaakon siivin kiidät,\n    Tai yl' vetten yltyväin\n    Idäst' ennät temmeltäin,\n    Taikka ko'ista kukkain kulet,\n    Konsa syttyy taivaan tulet,\n    Lempeänä liehuen,\n    Nymfein kera kuiskien.\n\n              2.\n\n    Taukoo kotvaks karkelusta,\n    Saaos sulo-suitsutusta,\n    Ehompaa kuin konsanaan\n    Tempen rinteell' uhrataan,\n    Taikka Kypron lehväin alla,\n    Taikka Rhodon rantamalla.\n    Hurmotuoksut sulle suomme\n    Tulviellen sulle tuomme\n    Myrhaa, nardust', thymosta,\n    Kohoomaan koht' taivasta.\n\n              3.\n\n    Tuuli ylhä, iäinen,\n    Lähde elon kaikkien,\n    Lahjamme sä ota vastaan,\n    Suomaas on mi ainoastaan!\n    Herää, liekki läikykäs,\n      Herää, tuuli, huimaks tullen!\n    Liekki, saaos lempimäsi\n      Tuuli, saa mi kuuluu sullen!\n\n              4.\n\n    Jo saapuu tuuli syöksyen;\n      Kas kuinka tuleen se jo tarttuu,\n    Mi kasvaa räiskyin, hulmuten,\n      Ja korkeaksi kohta karttuu.\n    Ja liekit leimuu, huimenee,\n    Ja tuulen humu tuimenee.\n        Kiertää tulikielekkeet,\n        Ja säihkyin lentää säkeneet;\n        Jättiläiseks yltyy\n        Liekit, kunnes kyltyy\n        Vihdoin lepäämään\n        Syliin tuulispään.\n    Kas, kuin luonnon mahdit nuo\n    Lempens' surmaksensa suo!\n\n              5.\n\n    Sylkyttäkää suitsukkeita,\n    Soinnuttakaa kanteleita!\n    Irti kahlehista maan\n    Ynnä kuolon kalvakkaan\n    Tyrmästä jo nouskosi,\n    Liekin käet sua hautavi.\n    Henki, kirpos kahleesi!\n\n              6.\n\n    Kuin tuulet vapaat vaeltaa\n      Halk' ilman merten aukeain,\n    Niin elon tuskat unhottain\n      Sun sielus siivittyä saa.\n    Ah, Styksin tumman jättäen\n    Sä kiitää saathan riemuiten\n    Jo lehtoon heljään autuaitten,\n    Miss' osan sulomman te saitten.\n    Et orja tuonen oo, et maan.\n    Sä sielu, vapaa oot. Ja me?\n    Taakkamme koska taukookaan?\n    Sun luokses konsa saavumme?\n\nJa nyt kohosi ylös pilviin ratiseva liekki. Se valaisi kirkkaiksi\ntummat kypressit. Kipinät lentelivät yli korkean muurin, ja varhain\ntyössään ahertavat kalastajat huomasivat kummakseen, että meren laineet\näkkiä saivat punaisen hehkun.\n\nMutta Ione seisoi yksinään, erillään joukosta, ja kasvot käsien\npeitossa hän ei huomannut liekkejä, kuullut valitushuutoja eikä\nsoittoa. Hänet oli vallannut vain yksi tunne: yksinäisyyden. Hän ei\nollut vielä päässyt siihen rauhottavaan mielialaan, jolloin me\ntunnemme, ettemme olekaan yksin -- että _vainajatkin_ voivat olla\nluonamme.\n\nTuulenviri auttoi roviolle asetettujen poltinaineiden tehoa. Hetki\nhetkeltä liekki pieneni, leimahti jälleen, tuprusi kipinöitä ja vihdoin\nkuoli kokonaan -- elämän vertauskuva. Joka vastikään oli ollut täynnä\nelämänhaluista toimintaa ja tulta, oli nyt muuttunut kuolleeksi\ntuhkakasaksi.\n\nViimeisen hehkun sammuttivat orjat; tuhka koottiin. Poltetun ruumiin\njäännökset sekotettiin harvinaisimpaan viiniin ja kallisarvoisimpaan\ntuoksunesteeseen ja pantiin hopeiseen uurnaan, joka juhlallisin menoin\nsijotettiin läheiseen, tien varrella olevaan hautakappeliin; mukaan\npantiin pieni, kyynelien täyttämä pullo ja pikkuraha, joka oli aijottu\nvihaista lauttamiestä varten.[83] Hautakappeli koristettiin kukin ja\nköynnöksin, alttarille sytytettiin pyhä tuli, ja seinillä riippui\nliekehtiviä lamppuja.\n\n(Mutta kun seuraavana päivänä pappi saapui uusin, tuorein lehvin\nhautakappeliin, huomasi hän, että joku tuntematon käsi oli sen\npakanalliselle laitteille laskenut vihreän palmunoksan. Hän jätti sen\npaikoilleen tietämättä, että se oli kristittyjen hautausmerkki).\n\nKun ylläkuvatut menot oli suoritettu, pirskotti muuan _praeficae'istä_\nkolmasti jokaista mukanaollutta puhdistavalla laakerinoksalla sanoen\nviimeisenä sanana:\n\n\"Ilicet!\" (menkää!) -- Ja juhlallisuudet olivat lopussa.\n\nMutta ennenkuin erottiin laulettiin vielä tuo liikuttava\nhyvästijättö-laulu \"_Salve Eternum_\"[84] itkien ja moneen kertaan.\n\n        _Salve eternum_.\n\n              1.\n\n    Hyvästi, oi sielu vapaa!\n      Hyvästi, oi uurna pyhä!\n      katseet, kaihoin etsein yhä\n    Kallistamme, ah, ei tapaa.\n    Tuonen rauha-rannoille\n    Kiiruhdit jo eellämme.\n    Mutta hetket nopsaan vaihtuu,\n    Esirippu eestä haihtuu.\n                   Salve, salve!\n    Uurna kallis, hyvästi!\n    Hyvästi, sä tuhka pyhä!\n                   Salve, salve!\n\n              2.\n\n      Ilicet -- ire licet --\n    Seurata miks saa me emme?\n    Hautas olkoon sydämemme!\n    Suloisesti lepää siellä,\n    Yhtyämme tuonen tiellä.\n    Lohdun minkä meille suo\n      Pisarat nuo pyhän veen?\n    Väikkyänsä miksi luo\n      Soihdut sumun kyyneleen?\n    Muistoas ei murra aika,\n    Taukoo ei sen pyhä taika.\n    Kalma riisti kaikkemme,\n    Varjo vain on elomme.\n                   Salve, salve!\n\n              3.\n\n      Ilicet -- ire licet!\n    Sammuu soihdut, värjyvät,\n    Äänet ilmaan häipyvät,\n    Elementit omans' saa,\n    Sulle aamu aukeaa.\n    Varjoin kesken väikkyen\n      Autuaitten kenttää kuljet,\n    Sieltä tänne silmäten\n      Lempes sydämiimme suljet.\n                  Salve, salve!\n    Hetkeks ruusut huoneessas\n      Heloaan vain soivat,\n    Kypressit sun kummullas\n      Aina vihannoivat.\n                   Salve, salve!\n\n\n\n\n9 LUKU.\n\nIone joutuu seikkailuun.\n\nJotkut jäivät jäljelle ottaakseen pappien mukana osaa\nhautajaisateriaan, mutta Ione palasi palvelijoineen surutaloon. Ja nyt\n(kun viimeiset velvollisuudet veljeä kohtaan olivat täytetyt) hänen\nhenkensä heräsi surullisista unelmista ja hän ehti nyt ajatella\nrakastettuaan ja tätä vastaan suunnattua hirveää syytöstä. Kuten jo\nolemme sanoneet, hän ei hetkeäkään epäillyt tuota luonnotonta syytöstä\ntodeksi, vaan häntä jäyti mitä synkin epäluulo itse Arbakesta kohtaan,\nja hän tunsi, että velvollisuus ei vain hänen lemmittyään, vaan myöskin\nhänen murhattua veljeään kohtaan vaati häntä menemään preetorin luokse\npuhumaan epäilyksistään, vaikkei hänellä mitään todistuksia ollutkaan.\nTiedusteltuaan palvelijoilta, jotka tähän asti olivat tahtoneet välttää\nlisäämästä hänen tuskiaan eivätkä olleet sanallakaan maininneet\nGlaukuksen tilasta, hän sai nyt kuulla, että tämä oli ollut\nvaarallisesti sairaana, että häntä vartioitiin Sallustuksen talossa ja\nettä kuulustelupäivä oli jo määrätty.\n\n\"Jumalat armahtakoot!\" hän huudahti, \"ja olenko minä hänet näin kauan\nunohtanut? Onko näyttänyt siltä, kuin olisin hylännyt hänet? Oh, minun\ntäytyy kiiruhtaa täyttämään velvollisuuteni -- ilmottamaan, että minä,\nmurhatun läheisin omainen, pidän häntä syyttömänä. Nopeaan! Nopeaan!\nHoitamaan -- vaalimaan -- suojelemaan häntä! Ja elleivät he usko minua,\nelleivät he tahdo kuulla minun vakuutuksiani, jos he siitä huolimatta\najavat hänet maanpakoon tai tuomitsevat kuolemaan, niin tahdon ainakin\njakaa saman kohtalon hänen kanssaan!\"\n\nVaistomaisesti hän joudutti askeliaan, hapuillen sinne tänne tietämättä\nitsekään, minne aikoi; milloin hän ajatteli ensin käydä preetoria\ntapaamassa, milloin ensin kiiruhtaa Glaukuksen luokse. Hän kiiruhti\neteenpäin, saapui kaupungin portin kautta pitkän kadun päähän. Talojen\novet olivat jo avoinna, mutta kaduilla näkyi vain aniharvoja\nkulkijoita; kaupungin elämä oli vasta heräämäisillään, mutta kas!\neräässä kadunkulmassa hän huomasi useita miehiä seisomassa katetun\nkantotuolin vieressä. Niiden joukosta kohosi muhkea vartalo, ja Ione\nkirkaisi tuntiessaan miehen Arbakeeksi.\n\n\"Ihana Ione!\" tämä virkkoi kohteliaasti ja olematta huomaavinaan hänen\nsäikähdystään, \"suojattini, holhokkini! Anna anteeksi, jos häiritsen\nsinua hurskaissa velvollisuuksissasi, mutta preetori, joka huolehtii\nsinun kunniastasi ja pelkää, että sinä liian rajusti sekaannut\nlähestyvään kuulusteluun, on tuntien sinun oudon asemasi (sillä sinä\nhaluat tietysti velivainajallesi tehtävän oikeutta, mutta pelkäät\nsamalla rakastettuasi rangaistavan), -- sinun suojattoman ja\nystävättömän tilasi ja jottei sinun tarvitsisi toimia ilman miehistä\nneuvojaa ja turvaa, viisaasti ja isällisesti uskonut sinut laillisen\nholhoojasi huostaan. Kas tässä kirjotus, jonka nojalla sinä joudut\nminun haltuuni!\"\n\n\"Musta egyptiläinen!\" Ione huudahti väistyen ylpeästi syrjään, \"mene\npois! Sinä juuri olet veljeni surmaaja! Vai sinun suojaasi, sinun\nveristen käsien holhottavaksi tahdotaan nyt sisar uskoa! Haa! sinä\nkalpenet! Omatuntosi paljastaa sinut! Sinä vapiset kostavan jumalan\nuhkaavan vasaran edessä. Poistu luotani ja jätä minut suruuni!\"\n\n\"Tuska on järkesi hämmentänyt, Ione\", Arbakes virkkoi vaivoin saaden\näänensä pysymään rauhallisena. \"Annan sinulle anteeksi. Huomaat\nlopultakin minut varmimmaksi ystäväksesi. Mutta julkinen katu ei ole\noikea paikka neuvotteluille -- minun lohduttaa sinua. Tänne, orjat!\nTule, ihana suojattini, kantotuoli odottaa sinua.\"\n\nIonen kauhistuneet palvelijat kokoontuivat hänen ympärilleen ja\nvaipuivat polvilleen hänen eteensä.\n\n\"Arbakes\", vanhin heistä virkkoi, \"menettelysi ei ole lainmukaista.\nEikö ole kirjotettu, ettei vainajan omaisia saa yhdeksään päivään\nhautajaisista alkaen häiritä heidän kodeissaan eikä rikkoa heidän\nyksinäistä suruaan?\"\n\n\"Nainen!\" Arbakes vastasi käskevästi viitaten kädellään, \"viedä\nhoidokki holhoojansa katon alle ei riko suruaikaa koskevaa lakia. Sanon\nsinulle, että minulla on preetorin suostumus. Tällainen viivytteleminen\non sopimatonta. Nostakaa hänet kantotuoliin!\"\n\nNäin sanoen hän kiersi jäntevän käsivartensa pelästyneen Ionen\nympärille. Tämä väistyi taaksepäin, katsoi häntä vakavasti silmiin ja\npurskahti sitten hermostuneeseen nauruun.\n\n\"Hahaha! Tämäpä mainiota -- suurenmoista! Kelpo suojelija -- isällinen\nlaki! Haha!\" Ja itsekin kauhistuen läpitunkevan ja mielipuolen naurunsa\nkamalaa kaikua hän lysähti tajutonna maahan. Arbakes nosti hänet heti\nkantotuoliin. Kantajat lähtivät liikkeelle, ja sillä tavalla onneton\nIone vietiin itkevien orjattarien parista pois.\n\n\n\n\n10 LUKU.\n\nMitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. -- Egyptiläinen säälii\nGlaukusta. -- Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista.\n\n\nMuistettaneen vielä, että Nydia oli Arbakeen kehotuksesta seurannut\negyptiläistä tämän kotiin. Keskusteltuaan täällä Nydian kanssa hän oli\nsaanut tietää hänen epätoivoisesta ja katuvasta tunnustuksestaan, että\nGlaukus olikin saanut tuon kohtalokkaan lemmenjuoman sokean tytön eikä\nJulian kädestä. Toisenlaisena aikana egyptiläinen olisi löytänyt\nfilosofista viehätystä etsiä sen oudon ja kaikkinielevän intohimon\nlähdettä ja syvyyttä, jota tuo omituinen tyttö, sokeana ja orjana oli\nsydämessään kasvattanut; mutta nykyisin hänen täytyi huolehtia vain\nitsestään. Ja kun Nydia parka tunnustuksensa jälkeen vaipui polvilleen\nhänen eteensä ja rukoili häntä parantamaan Glaukuksen entiselleen ja\npelastamaan hänet -- sillä lapsekkaan kokemattomana hän kuvitteli tuon\nsynkän taitomiehen kykenevän suorittamaan molemmat -- tuumi Arbakes\nitsekseen, mitenkä hän varmimmin voisi pitää Nydiaa vangittuna luonaan,\nkunnes kuulustelu oli pidetty ja Glaukuksen kohtalo ratkaistu. Sillä\njos hän tähän asti tietäessään Nydian vain olevan selvillä lemmenjuoman\nsalaisuudesta pelkäsi suunnittelemalleen kostolle olevan esteenä, jos\ntämä saisi vapaana kulkea -- esiintyä ehkä todistajanakin -- paljastaa\nsen tavan, millä Glaukuksen järki oli sumennettu, ja siten se rikos,\njosta häntä syytettiin, saisi liian paljon lieventäviä asianhaaroja --\nkuinka paljoa enemmän hänen nyt täytyi pelätä hänen todistustaan, kun\ntämä itse oli juoman antanut ja rakkautensa innoittamana, oman\nmaineensakin uhalla tietysti pyrki virhettään korjaamaan ja\nrakastettuaan pelastamaan? Kuinka alentavaa olisikaan Arbakeen tapaisen\nmiehen arvolle ja maineelle paljastua esiintymään Julian intohimon\napurina ja olemaan Vesuviuksen noidan alhaisten taikuuksien kätyrinä!\nVain toivo, että Glaukus tunnustautuu Apekideen murhaajaksi, olisi\nsaanut hänet sellaisen nöyryytyksen kestämään, koska hänen oma\nturvallisuutensa siten olisi taattu ja hänen suhteensa Ioneen ehkä\nsiten tulisivat hedelmällisemmiksi.\n\nNydia taas, joka sokeana ei paljoakaan tuntenut oikeata elämää\nja joka orjana ja muukalaisena oli aivan vieras roomalaisen lain\noikkuja käsittämään, ajatteli enemmän atenalaisen sairautta ja\nmielenvikaisuutta kuin rikosta, josta hän oli kuullut tätä syytettävän,\ntai vaaroja, joita lähestyvä kuulustelu saattoi tälle tarjota. Mitä\ntiesi tuo tyttörukka, jota ei kukaan puhutellut, ei kukaan säälinyt,\nmitä hän tiesi senaatista ja tuomiosta -- lain leikistä -- rahvaan\njulmuudesta -- arenasta ja leijonan häkistä? Hän oli tottunut\najatuksissaan yhdistämään Glaukukseen kaiken, mikä hänestä oli kaunista\nja erinomaista -- hän ei voinut kuvitellakaan, että mikään muu vaara\nkuin hänen rakkautensa aiheuttama hulluus saattoi uhata tuota pyhää\nolentoa. Glaukus tuntui hänestä luodun nauttimaan kaikkia elämän\nsuloja. _Hän_ vain oli toisen onnellista elämänjuoksua häirinnyt, hän\nei tiennyt, ei voinut uneksiakaan, että tuo kirkkaana välkkyvä voimakas\nvirta oli solumassa pimeyttä ja kuolemaa kohden. Ja tehdäkseen jälleen\nkykyiseksi järjen, jonka _hän_ oli sumentanut, ja pelastaakseen elämän,\njonka _hän_ oli ollut tuhota, hän nyt rukoili suuren egyptiläisen apua.\n\n\"Tyttöseni\", Arbakes virkkoi omista mietteistään herättyään, \"sinun\ntäytyy jäädä tänne. Ei sinun ole sopivaa kuljeskella kaduilla ja joutua\nraakojen orjien kolhittavaksi ja kynnyksiltä potkittavaksi. Ymmärrän\nsinun lievän rikoksesi; tahdon tehdä voitavani sen korjatakseni. Odota\ntäällä kärsivällisesti pari päivää, ja Glaukus paranee.\" Sen sanottuaan\nhän kiiruhti huoneesta odottamatta toisen kiitoksia, työnsi salvan\novelle ja jätti vankinsa vartioinnin erään orjan tehtäväksi.\n\nYksinään ja uusia tuumia hautoen Arbakes odotti aamun valkenevan ja\nryhtyi niihin toimenpiteisiin, jotka jo olemme nähneet, saadakseen\nhaltuunsa myöskin Ionen.\n\nHänen ensimäinen, onnetonta napolitarta koskeva aikeensa oli, kuten hän\noli Klodiuksellekin selittänyt, ehkäistä häntä pääsemästä Glaukuksen\nkuulusteluun ja estää häntä syyttämästä Arbakesta (minkä hän\nepäilyksettä tekisikin), joka jo aijemminkin oli yrittänyt raakaa\nväkivaltaa omalle holhokilleen; se syytös paljastaisi hänen Glaukusta\nvastaan tähtäytyneen kostonhimonsa -- hänen juonittelevan ja\npetturinomaisen luonteensa -- ja siten hänen syytöksensäkin, jonka hän\noli singonnut atenalaista vastaan, joutuisi pahasti epäiltäväksi. Siitä\nasti, jolloin hän aamulla tapasi Ionen ja kuuli hänen kovalla äänellä\nsyyttävän häntä -- hän oli ollut varma, että häntä uhkasi vielä\ntoinenkin vaara. Hän riemuitsi nyt, sillä hänen pyrkimyksensä olivat\nonnistuneet, sillä hänen intohimonsa ja pelkonsa esine oli nyt hänen\nvallassaan. Hän uskoi nyt enemmän kuin koskaan tähtien lupaaviin\nennustuksiin. Ja kun hän kävi tapaamaan Ionea huoneessa, jonka hän oli\ntälle varannut salaperäisen talonsa yksinäisimpään kolkkaan -- kun hän\nhuomasi tämän toinen toistaan seuranneiden kohtaloniskujen musertamana\nheittelehtivän kouristuskohtauksesta toiseen, intohimoisesta\nkiivaudesta lamaantuneeseen väsymykseen, kaikkine hermostuneine\nvaihteluineen -- ajatteli hän sittenkin enemmän hänen kauneuttaan,\njonka muotoja eivät hulluudenpuuskatkaan vääristäneet, kuin hänen\ntuskaansa, jonka alkusyy hän itse oli. Turhamaisten, valoisasti\najattelevien miesten lailla, joita onni on myötäänsä suosinut jakamalla\nsekä rikkautta että lempeä, hänkin tuudittautui siihen mairittelevaan\ntoivoon, että kun Glaukus on tuhottu, kun hänen nimensä on laillisen\ntuomion nojalla juhlallisesti kirottu, niin Glaukuksen rakkauden on\nikipäiviksi haihduttanut Ionen veljen murhasta langetettu tuomio --\nja Ionen taipumus muuttuu inhoksi; ja että hänen hellyytensä ja\nintohimoinen lempensä, kaikkien niiden taitojen tukemana, joiden\nmestarina hän osasi naisen mielikuvitusta ärsyttää, piankin raivaisivat\nhänelle tien siihen sydämeen, josta kilpailija vastikään olisi inhoten\nsysätty pois. Tällaista hän toivoi, mutta jos sekin petti, niin\nkuiskasi hänelle hänen raju ja kiihkeä intohimonsa: \"Tulkoon mitä\ntulee, hän on ainakin _nyt_ minun vallassani.\"\n\nMutta joka tapauksessa häntä vaivasi nyt tuskallinen ja rauhaton tunne,\njoka panee vapisemaan paljastumisen mahdollisuutta ja joka aina\nesiintyy sellaisissakin rikollisissa, jotka eivät omastatunnosta tiedä\nmitään -- pelätään itse teon seurauksia, ja sitä pelkoa on tapana sanoa\nrikoksen katumiseksi. Kampanian leuto ilma painoi raskaana hänen\nrintaansa, hän kaipasi pois seudusta, jossa vaaraa ei ollut haudattu\niäksi yhdessä kuolleen kanssa. Ja kun hänellä nyt oli Ione, päätti hän\nheti kun oli nähnyt kilpailijansa viimeisen kuolonkamppailun siirtyä\nrikkauksineen ja Ionen, kalleimman aarteensa, kera johonkin etäisempään\nmaahan.\n\n\"Niin\", hän itsekseen haasteli mitellen yksinäisen huoneensa lattiaa,\n\"niin, laki, joka antoi huostaan suojattini, sallii minun omistaa\nmyöskin morsiameni. Yli meren me purjehdimme etsimään uusia nautintoja,\nennen kokematonta hekumaa. Tähtieni turvissa, oman onneni merkeissä me\nsaavumme niihin suuriin ja rikkaisiin maihin, jotka tietojeni mukaan\nvielä tuntemattomina ovat suunnattoman valtameren perukoissa.\nSiellä voi tämä lemmen lämmittämä sydän jälleen uhrata jotakin\nkunnianhimollekin -- sinne, kansojen pariin, joita Rooman ies ei ole\nkoskaan rasittanut, jotka eivät ole koskaan Rooman nimeä kuulleetkaan,\nsinne minä perustan valtakuntani ja teen siellä esi-isieni uskon\njälleen kotoiseksi, uudistan kuolleen Teeben ajan, jatkan entistä\nuhkeammissa maissa kruunattujen isieni hallitusta ja herätän Ionen\njalossa sydämessä kiitollisen tietoisuuden, että hän on jakanut\nkohtalonsa miehen kanssa, joka kaukana entisestä yli-ikäisestä,\nränstyneestä orjien sivistyksestä on kohottanut jälleen arvoonsa kaiken\nsuuren alku-ainekset ja yhdistänyt valtavaan henkeen profetan ja\nkuninkaan ominaisuudet.\"\n\nTämän kilokomean yksinpuhelun jälkeen Arbakeen täytyi lähteä\natenalaisen kuulustelutilaisuuteen.\n\nHänen uhrinsa valjut ja painuneet posket liikuttivat häntä vähemmän\nkuin hänen tarmokas esiintymisensä ja hänen otsansa rohkea asenne;\nsillä Arbakesta ei niinkään paljoa säälittänyt onnettomuus kuin\nmiellytti rohkeus. Meissä herättää aina vastakaikua ominaisuus, jonka\nhuomaamme toisessa samanlaisena kuin itsessämme. Sankari itkee vähemmän\nvihollisensa onnetonta kohtaloa kuin sitä lujuutta, jolla tämä sen\nkestää. Kaikki olemme ihmisiä, ja niin paheellinen kuin Arbakes olikin,\noli hänessäkin osansa tätä yhteistä inhimillisyyden tunnetta. Jos hän\nolisi Glaukukselta saanut kirjallisen tunnustuksen, joka paremmin kuin\nmuiden tuomio olisi hänet irrottanut Ionesta ja säästänyt Arbakeelta\npelon joutua myöhemmin paljastetuksi, olisi egyptiläinen pannut\nkaikkensa liikkeelle pelastaakseen kilpailijansa. Jo nyt hänen vihansa\noli lauhtunut -- hänen kostonhimonsa viilennyt; hän murskasi saaliinsa,\nmutta ei kostaakseen, vaan koska se oli hänen tiellään. Siitä\nhuolimatta hän oli entisen päättäväinen, jäntevä ja viekas\nsuunnitelmaansa toteuttaessaan, musertaakseen miehen, jonka tuho oli\nvälttämätön, jotta hänen aikeensa onnistuisivat. Ja lausuessaan\nnäennäisen vastahakoisesti ja säälien todistuksensa, joka tuomitsi\nGlaukuksen, hän salaa ja papiston avustamana yllytti rahvaan kiihkoa,\nmikä oli omansa entistä enemmän estämään senaattia armahtamasta\nsyytettyä. Hän oli käynyt Julian luona ja ilmaissut tälle Nydian\ntunnustuksen; hän oli taitavasti tyynnyttänyt ne omantunnon tuskat,\njotka olisivat saaneet jälkimäisen mahdollisesti yrittämään armahdusta\nselittämällä ne syyt, jotka olivat Glaukuksen järjen sekottaneet. Tämä\nonnistui sitäkin helpommin, kun turhamainen Julia ei koskaan ollutkaan\nrakastanut Glaukusta itseään, vaan tämän onnea ja mainetta; hänessä ei\nollut mitään tunnetta kaatunutta miestä kohtaan, niin, hän oikein\nriemuitsi ajatellessaan sitä nöyryytystä, joka oli tullut hänen\nvihaamansa Ionen osaksi. Koska Glaukuksesta ei kerran tullut hänen\norjaansa, ei tämä myöskään saanut olla hänen kilpailijansa rakastaja!\nSiinä oli yllin kyllin lohdutusta hänelle. Huikentelevaisena ja\nkevytkenkäisenä hän alkoi nyt kuunnella Klodiuksen rohkeita ja vakavia\nkuiskauksia ja tuntui olevan taipuvainen menemään avioliittoon\ntuon halveksitun, mutta ylhäissyntyisen miehen kanssa julkisesti\nosottaakseen edellisen heikkoutensa ja voitetun intohimonsa toiseen.\nKaikki asianhaarat hymyilivät Arbakeelle, -- kaikki seikat pahensivat\natenalaisen asiaa.\n\n\n\n\n11 LUKU.\n\nNydia esiintyy taikurina.\n\n\nKun tessalitar huomasi, ettei Arbakes enää palannut, kun hän sai tunnin\ntoisensa jälkeen hautoa tuskallista epäluuloaan, minkä hänen sokeutensa\nteki kaksin verroin raskaammaksi, alkoi hän kädet ojennettuina\nhaparoida pitkin vankilansa seiniä etsien ovea, josta pujahtaa ulos; ja\ntuntiessaan huoneen ainoan oven lujasti teljetyksi huudahti hän niin\nlujaa ja rajusti kuin vain hänenlaisensa alkuperäisen villi luonne ja\navuttomasta tilastaan epätoivoinen ihminen voi sen tehdä.\n\n\"Hoo, tyttö!\" vartioiva orja virkkoi avaten oven, \"onko skorppiooni\nsinua pistänyt? tai arveletko, ettemme täällä voi sietää hiljaisuutta\nja että tulemme toimeen kuten Jupiter lapsena huutamalla vain\n'hullabaloo'!\"\n\n\"Missä on isäntäsi? ja miksi minut on teljetty tänne? Tahdon ilmaa ja\nvapautta! Anna minun mennä!\"\n\n\"Ah! lapseni, etkö ole nähnyt Arbakesta kyllin usein tietääksesi, että\nhän tahtoo aina olla käskijänä? Hän on sanonut, että sinun pitää olla\nsisällä, ja sisällä pysyt, ja minä olen vartijasi. Ilmaa ja vapautta en\nvoi sinulle antaa, mutta kyllä paljoa parempaa: ruokaa ja viiniä.\"\n\n\"Jupiter auttakoon!\" tyttöparka huokasi väännellen käsiään. \"Ja miksi\nminua pidetään vankina? Mitä suuri Arbakes voi tahtoa minulta,\nmitättömältä olennolta?\n\n\"En tiedä. Ehkä olet täällä uuden emäntäsi vuoksi, joka tänä aamuna\ntuotiin tänne.\"\n\n\"Mitä! Ione täällä?\"\n\n\"On kyllä, neitoparka, eikä se näytä häntäkään oikein miellyttävän.\nMutta, Kastorin temppelin kautta! Arbakes on kohtelias mies naisille.\nNeiti on hänen holhokkinsa, kuten tiedät.\"\n\n\"Tahdotko viedä minut hänen luokseen?\"\n\n\"Hän on sairas -- puolitainnoksissa vihasta ja raivosta. Eikä minulla\nsitä paitsi ole käskyä päästää sinua, enkä koskaan tee mitään ominpäin.\nKun Arbakes teki minusta tämän huoneen orjan[85] hän sanoi: 'tahdon\nopettaa sinulle vain yhden läksyn: niinkauan kuin minua palvelet, ei\nsinulla saa olla silmiä eikä korvia eikä omia ajatuksia, vaadin vain\nyhtä ominaisuutta -- tottelevaisuutta'.\"\n\n\"Mutta mitä vahinkoa siitä on, jos näenkin Ionen?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta jos puhetoveria kaipaat, olen kyllä halukas\nhaastelemaan kanssasi, sillä minulla on ikävää pimeässä kopissani.\nNiin, ja sinähän olet tessalitar -- etkö osaa joitakin erinomaisia\ntemppuja veitsillä ja saksilla tai ennustaa onnea kuten niin monet\nmaanmiehistäsi, jotta saisimme aikamme ratevasti kulumaan?\"\n\n\"Pidä suusi, orja; tai jos puhua tahdot, kerro, mitä olet kuullut\nGlaukuksesta!\"\n\n\"Isäntäni lähti vastikään atenalaisen kuulusteluun. Glaukus saa kyllä\nkärsiä rangaistuksen.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Pappi Apekideen murhasta.\"\n\n\"Ah!\" Nydia parkaisi sivellen kädellä otsaansa. \"Kuulin siitä\nkyllä, mutta en käsittänyt mitään. Mutta kuka uskaltaa katkaista\nhiuskarvaakaan hänen päästään?\"\n\n\"Pelkään, että leijona uskaltaa.\"\n\n\"Jumalat auttakoot! Mitä loruja sinä laskettelet?\"\n\n\"Sitä vain, että jos hänet tuomitaan syylliseksi, niin on leijona tai\ntiikeri hänen pyövelinsä.\"\n\nNydia syöksähti ylös ikäänkuin nuoli olisi hänen sydämensä lävistänyt.\nHän päästi läpitunkevan huudon ja langeten polvilleen orjan eteen hän\nhuudahti äänellä, joka sulatti tämänkin kivikovan sydämen! --\n\n\"Oi sano minulle puhuneesi leikkiä! -- Se ei ollut totta! Puhu, puhu!\"\n\n\"Uskon kautta, sokea tyttö! En tunne hituistakaan laista. Ehkei kaikki\nole niin hullusti kuin sanoin. Mutta Arbakes on hänen syyttäjänsä, ja\nkansa vaatii uhria arenalle. Mutta, kultaseni, mitä atenalaisen kohtalo\nsinua liikuttaa?\"\n\n\"Hän on ollut hyvä minulle. Et tiedä siis, mitä tapahtuu? Arbakes hänen\nsyyttäjänsä? Oh, onnetonta kohtaloa! Kansa! -- kansa! _He_ voivat nähdä\nhänen kasvonsa -- kuka voi olla julma atenalaiselle? -- Mutta eikö\nrakkauskin ollut julma?\"\n\nTyttörukan pää painui rinnalle, hän vaikeni, kuumat kyynelet vierivät\nhänen poskilleen, ja kaikki orjan lapselliset yritykset lohduttaa häntä\ntai havahduttaa hänet unelmistaan olivat turhat.\n\nKun taloustoimet saivat vartijan lähtemään huoneesta, alkoi Nydia koota\najatuksiaan. Arbakes oli Glaukuksen syyttäjä; Arbakes oli sulkenut\nhänet tänne; eikö se todistanut, että hänen vapautensa saattaisi auttaa\nGlaukuksen asiaa? Niin, hänet oli aivan varmasti houkuteltu ansaan;\nhän, Nydia, joutuisi edistämään rakkaansa turmiota! Oh, kuinka hän\nhalusikaan päästä pakoon! Onneksi hänelle itselleen kaikki hänen\naistimensa yhtyivät työhön suunnittelemaan pakoa. Ja miettiessään paon\nmahdollisuuksia hän jälleen tuli rauhallisemmaksi. Hänessä oli paljo\nsukupuolensa näyttelijää, ja se taito oli hänessä varhaisen orjantoimen\nmukana pitkälle kehittynyt. Eikö orjan alati tarvinnut olla viekas? Hän\npäätti pettää vartijansa; ja muistaessaan äkkiä tämän taikauskoiset\nkysymykset hänen tessalialaisista taidoistaan hän toivoi tätä tietä\nlöytävänsä sopivan keinon päästä vapaaksi. Näitä tuumia hän hautoi koko\npäivän ja yön pitkät hetket, ja kun Sosia seuraavana aamuna pistäytyi\nhäntä katsomassa, kiiruhti hän nyt ohjaamaan toisen lepertelynhalua\nsille taholle, jolta hän eilen oli tahtonut sen kaikin mokomin poistaa.\n\nHän oli kyllin ovela käsittääkseen, että pakoa saattoi yrittää vain\nyöllä, ja hänen täytyi sentähden, katkeraa kylläkin, odottaa vielä niin\nkauan.\n\n\"Ilta\", hän virkkoi orjalle, \"on ainoa oikea hetki tulkita kohtalon\nsalamerkkejä; silloin sinun tulee saapua tänne. Mutta mitä haluat\ntietää?\"\n\n\"Polluks avita! Haluaisin oikeastaan tietää yhtä paljon kuin\nisäntänikin, mutta se lienee mahdotonta. Annahan ensin kuulua,\nmilloinka saan tarpeeksi rahaa ostaakseni vapauteni, tai lahjottaako\negyptiläinen minulle sen ilman muuta. Toisinaan hän on varsin antelias.\nSitten haluaisin tietää, saanko joskus haltuuni sen sievän kauppakojun\nMyropolialla,[86] jota jo kauan olen tarkastellut. Hajuvesiä kaupita on\nihanaa työtä ja varsinkin vapautetulle orjalle, jolla jo on hiukan\nherrastapoja veressään.\"\n\n\"Ah! Tahdot siis vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiisi? On monta\ntapaa saada niihin vastaus. Sellainen on esim. _litomantia_ s.o. puhuva\nkivi, joka vastaa rukouksiimme lapsen äänellä, mutta meillä ei nyt ole\ntuota kallisarvoista ja harvinaista kiveä. Sitten on _gastromantia_,\ns.o. kalpea kuolemanhenki näyttäikse veden pinnalla ja ennustaa\ntulevista asioista. Mutta sekin vaatii aivan erikoiskuosisia laseja ja\npyhitettyä nestettä, ja niitä meillä ei ole. Luulen senvuoksi, että\nyksinkertaisin keino on käyttää _ilmataikaa_.\"\n\n\"Toivon\", Sosia virkkoi vapisten, \"ettei mitään kamottavaa vain esiinny\nkokeessa. En katsele mielelläni aaveita.\"\n\n\"Älä pelkää; et näe mitään, sinä kuulet veden läiskinää, jos\nkysymykseesi tulee myöntävä vastaus. Muista, että iltatähden koittaessa\njätät puutarhan portin hieman raolleen, jotta henki huomaa itseään\nodotetun ja pääsee sisään. Pane hiukan hedelmiä ja vettä portin viereen\nvierasvaraisuuden merkiksi. Kun on kolme tuntia kestänyt hämärää,\nsaavut tänne mukanasi kylmää ja kirkasta vettä, ja silloin saat tietää\nkaikki, mitä äitini opettama tessalialainen taikuus ikinä kykenee\nilmaisemaan. Mutta älä unohda puutarhan porttia -- kaikki on sen\nvarassa. Sen täytyy olla auki tänne tullessasi ja jo kolmea tuntia\naikaisemmin.\"\n\n\"Ole huoletta\", pahaa aavistamaton Sosia virkkoi. \"Tiedän kyllä, miltä\njärjestyksen miehestä tuntuu huomatessaan portin sulkeutuvan juuri\nnenänsä edessä, niinkuin minulle on pitkät ajat tapahtunut keittiön\novella. Tiedän myöskin, ettei ole pois tieltä, jos sellaiselle arvon\nhenkilölle, jommoinen henki epäilemättä on, osottaa hieman\nkestiystävyyttä. Tässä on aamiaisesi, lintuseni.\"\n\n\"Ja kuinka on käynyt kuulustelussa?\"\n\n\"Tuomarit yhä istuvat ja jaarittelevat ja jauhavat. -- Vasta\nhuomisaamulla tehdään päätös.\"\n\n\"Huomenna? -- oletko siitä varma?\"\n\n\"Niin olen kuullut.\"\n\n\"Entä Ione?\"\n\n\"Bakkus vieköön! Hän lienee jo toipunut, sillä tänä aamuna hän tuntuu\nolleen kyllin voimakas saattamaan isäntäni aivan raivoihinsa. Näin\nhänen astuvan neidin huoneesta synkkä ukkospilvi otsalla.\"\n\n\"Onko hän tässä lähellä?\"\n\n\"Ei -- rakennuksen toisessa päässä. Mutta nyt en voi viipyä täällä\nkauempaa. _Vale_!\"\n\n\n\n\n12 LUKU.\n\nAmpiainen joutuu hämähäkin verkkoon.\n\n\nToinen ilta kuulustelusta oli kulumassa, ja oli käsillä jotenkin se\nhetki, jolloin Sosia aikoi lähestyä pelottavaa Tuntematonta, kun\npuutarhan portille, jonka orja todella oli jättänyt auki, ilmestyi --\nei mikään salaperäinen maan tai ilman henki, vaan ruhoruumiinen ja\nvarsin maallinen Kalenus, Isiksen pappi. Hän ei välittänyt tarjolla\nolleista hedelmistä, vielä vähemmän viinistä, jotka hurskaan Sosian\nmielestä olivat tarpeeksi hyviä sille näkymättömälle vieraalle, jota\nhoukuttelemaan ne oli esille pantu. \"Nähtävästi uhri puutarhan\njumalalle\", Kalenus arveli: \"Isäni pään kautta! Ellei tuota\njumalaa paremmin palvella, tekisipä se oikein heittäessään koko\nsuojelustoimensa. Ah! Ellei meitä pappeja olisi, kävisi jumalien\nlaihasti elää. Ja nyt Arbakeen luokse. Kuljen kyllä ajohiekalla, mutta\nsen alle kätkeytyy räjähtävä miina. Egyptiläisen elämä on vallassani --\nkuinka paljon hän siitä maksanee?\"\n\nNäin itsekseen aprikoiden hän kulki avoimen pihan yli peristyleen,\njossa sinne tänne asetetut palavat lamput heikensivät pimeän yön\nvaltaa; ja eräästä pylvähikköön avautuvasta huoneesta astui äkkiä\nArbakes hänen eteensä.\n\n\"Hoo! Kalenus -- minuako etsit?\" egyptiläinen virkkoi jonkun verran\nhämillään.\n\n\"Sinua, viisas Arbakes. Toivon, ettei käyntini tule sopimattomaan\naikaan?\"\n\n\"Eikö mitä -- vastikään vapautettu orjani Kallias aivasti kolmasti\noikealla puolellani. Aavistin siitä, että joku onnellinen tapahtuma\nminua odottaa -- ja kas nyt! jumalat ovat lähettäneet luokseni\nKalenuksen!\"\n\n\"Emmekö mene huoneeseesi, Arbakes?\"\n\n\"Kuten tahdot; mutta yö on kirkas ja vilpas -- tunnen jäsenissäni vielä\nheikkouden merkkejä äskeisestä sairaudestani -- ulkoilma virkistää\nminua -- kävelkäämme puutarhassa -- saamme olla siellä yhtä\nhäiritsemättä kuin sisällä.\"\n\n\"Sopii hyvin\", pappi vastasi, ja molemmat _ystävät_ kävelivät\nedestakaisin terassilla, joka marmorimaljakkoineen ja nuokkuvine\nkukkineen kohoutui puutarhasta.\n\n\"On ihana yö\", Arbakes sanoi -- \"sininen ja kaunis kuten silloinkin,\nkun kaksikymmentä vuotta sitten näin ensi kerran Italian rannat.\nKalenus, aika tavottaa meidät -- nauttikaamme elämästä niinkauan kuin\njaksamme!\"\n\n\"Sinä kaikkein viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata\", Kalenus\nvirkkoi odottaen vain sopivaa tilaisuutta purkaakseen raskaan taakkansa\nja tuntien juuri tänä iltana tavallista suurempaa kammoa Arbakesta\nkohtaan, koska toisen alentuvainen äänensävy oli omansa sitä lisäämään\n-- \"sinä viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata. Sinulla on\nsuunnattomat rikkaudet -- järkkymätön terveys -- onnellinen lempi --\nkulumattomat nautinnot -- ja juuri tällä hetkellä kostonhimon riemu.\"\n\n\"Tarkotat atenalaisen juttua. Niin, huomenna kohtalo hänet tuomitsee\nkuolemaan. Senaatti ei armahda. Mutta sinä erehdyt; hänen kuolemastaan\nei minulla ole muuta iloa kuin että se vapauttaa minut kilpailijasta\ntavotellessani Ionea. En tunne muuta vihaa tuota onnetonta murhaajaa\nkohtaan.\"\n\n\"Murhaajaa!\" Kalenus toisti hiljaa ja jotakin tarkottaen ja tutkivasti\ntähystellen Arbakesta. Tähdet valaisivat kalpeina ja vakavina\nprofeettansa ylpeitä piirteitä, mutta ne eivät huomanneet niissä mitään\nmuutosta. Kalenus käänsi häveten silmänsä muuanne ja jatkoi nopeasti.\n\"Murhaaja! Ei mikään vahinko, että häntä rikoksesta syytetään, mutta\nsinä tiedät ihmisistä parhaiten, että hän on viaton.\"\n\n\"Selitä tarkemmin\", Arbakes virkkoi kylmästi, sillä hän oli jo\nvalmistunut kuulemaan varmaksi sen mitä oli aavistanut.\n\n\"Arbakes\", Kalenus virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, \"olin\npyhässä puistossa kätkössä lehvistössä, joka ympäröi kappelia. Kuulin\nja näin kaikki, mitä tapahtui. Näin aseesi lävistävän Apekideen\nsydämen. En moiti tekoa -- se tuhosi vihamiehen ja uskonluopion.\"\n\n\"Tiedät siis kaiken\", Arbakes sanoi kuivasti. \"Aavistin sitä. Olitko\nyksin?\"\n\n\"Yksin!\" Kalenus huudahti hämmästyen egyptiläisen mielenmalttia.\n\n\"Ja minkätähden olit kätkeytynyt tuona hetkenä puistoon?\"\n\n\"Koska olin kuullut Apekideen kääntyneen kristinuskoon -- koska tiesin,\nettä hänen piti siellä kohdata rajuluontoinen Olintus -- koska heidän\nsiellä piti laatia valmiiksi suunnitelmansa paljastaakseen rahvaalle\njumalattaremme pyhät mysteriat -- olin siellä tehdäkseni heidän\naikeensa turhiksi.\"\n\n\"Oletko kenellekään kertonut mitä näit?\"\n\n\"En, opettajani. Salaisuus on kätketty palvelijasi rintaan.\"\n\n\"Mitä! Eikö edes hengenheimolaisesi Burbo tiedä asiasta mitään? -- Sano\ntotuus!\"\n\n\"Jumalten nimessä --\"\n\n\"Oh! Tunnemme toisemme -- mitä jumalat meille merkitsevät?\"\n\n\"Kostosi pelon nimeen siis -- hän ei tiedä mitään.\"\n\n\"Ja minkä vuoksi olet tähän asti salaisuuttasi säilyttänyt? Miksi olet\nodotellut siihen asti, kunnes atenalaisen kuolemantuomiota odotetaan,\nennenkuin tulet minulle kertomaan, että Arbakes on murhaaja? Ja näin\nkauan epäröityäsi miksi sen nyt ilmaiset?\"\n\n\"Koska -- koska --\" Kalenus sammalsi nolona ja kalpeana.\n\n\"Koska\", Arbakes keskeytti ystävällisesti hymyillen ja taputtaen pappia\ntuttavallisesti olalle -- \"koska, Kalenus ystävä, (katso nyt, tahdon\nlukea sydämestäsi ja selittää tekosi syyt) -- koska sinä ensin tahdoit\nantaa minun kuulustelussa sekaantua sellaiseen vyyhteen, etten löytäisi\nmitään tietä sieltä pois. Silloin voitaisiin minut todistaa vikapääksi\nei vain murhaan, vaan myöskin valapattoisuuteen ja ilkeämieliseen\npahuuteen. Ja kun näin olisin joutunut verenhimoisen roskajoukon\nvimmaisen vihan esineeksi, ei rikkaus eikä valta silloin kykenisi\npelastamaan minua joutumasta sen uhriksi. Ja nyt sinä tulet\nsalaisuuksinesi, vähää ennen kuin oikeus on tuomionsa lausunut,\nilmaisemaan, että sinä huomisaamulla voit yhdellä ainoalla sanalla\nsotkea kaikkein halpamielisimmin kudotun verkon. Olet tullut\nyhdennellätoista hetkellä hieromaan kauppaa vaitiolostasi, ilmottamaan,\nettä yritykseni kansanvihaa kiihottaa voivat sinun todistuksesi nojalla\ntulla minulle itselleni vieläkin vaarallisemmiksi ja että ei\nGlaukukselle, vaan nimenomaan _minulle_ leijonan kita on apposen\nammollaan. Eikö niin?\"\n\n\"Arbakes\", vastasi Kalenus, jonka luontainen rohkeus nyt oli tyystin\nhävinnyt, \"olet todella loihtija, luet ihmisen sydämestä kuin\nkirjasta.\"\n\n\"Se on virkaani\", egyptiläinen vastasi ystävällisesti hymyillen. \"No\nniin, vaikene, ja kun kaikki on ohi, teen sinut rikkaaksi.\"\n\n\"Anteeksi\", pappi ehätti sanomaan, sillä ahneus, hänen\npääominaisuuksiaan, kuiskasi hänelle, ettei hän saisi jäädä tulevien\nlupauksien varaan, \"anteeksi, sanoit äsken oikein: tunnemme toisemme.\nJos tahdot minut pysymään vaiti, täytyy sinun antaa jotakin etukäteen\nvoidakseni uhrata Harpokrateelle.[87] Jotta ruusu, vaitiolon ihana\nkukka, saisi kestävät juuret, täytyy sinun vielä tänä yönä antaa\nkultavirran sitä kastella.\"\n\n\"Kuinka sukkelaa ja runollista\", Arbakes vastasi yhä edelleen entisellä\nlempeällä äänellä, jonka oikeastaan olisi pitänyt varottaa ja pelottaa\nhänen ahnetta toveriaan. \"Etkö jaksa odottaa huomiseen?\"\n\n\"Miksi lykkäystä? Luulet ehkä, että pelkään saavani moitteita, kun niin\nmyöhään esitän todistukseni annettuani viattoman niin kauan kärsiä,\nehkä senvuoksi aikailet. Ja eikö nykyinen epäröintisi ole huono merkki\nvastaisesta anteliaisuudestasi.\"\n\n\"Hyvä on, Kalenus, mitä vaadit minut maksamaan?\"\n\n\"Henkesi on kallis ja rikkautesi suuri\", pappi vastasi irvistäen.\n\n\"Entistä sukkelampaa ja runollisempaa. Mutta sano -- mikä on hinta?\"\n\n\"Arbakes, olen kuullut, että jossakin salaisessa kammiossa, sen\noskilaisen holveikon alla, jolla sinun muhkea talosi lepää, on\nkasottain kultaa, maljakoita ja jalokiviä, joiden arvo kykenee\nkilpailemaan edesmenneen Neeron rikkauksien kanssa. Sinun kultakasasi\nei paljoakaan vähene, vaikka teetkin minusta Pompeijin rikkaimman\npapin.\"\n\n\"Tule, Kalenus!\" Arbakes virkkoi hyväntahtoisella ja rehellisen\nvakavalla äänellä, \"olet vanha ystävä ja ollut uskollinen\npalvelija. Sinä et halunne tuhota elämääni, varsinkin kun tahdon\npalkkio-odotustasi lyhentää. Menkäämme yhdessä aarrekammioon, josta\npuhuit. Silmiäsi häikäisee lukemattomien kultaharkkojen välke ja\narvaamattoman kallisarvoisten jalokivien hohto. Ja tänä yönä saat\npalkkionasi kantaa aarrekammiosta niin paljon kuin yhdellä kerralla\njaksat. Kun olet huomannut, mitä ystäväsi omistaa, et liene niin hullu,\nettä tahdot sen tuhoa, jota onnetar näin suosii. Kun Glaukusta ei enää\nole, saat toistamiseen tehdä matkan aarrekammioon. Enkö toimi\nrehellisesti ja ystävänä, mitä?\"\n\n\"Oh, suurin, paras ihmisistä!\" Kalenus huudahti ilosta miltei itkien,\n\"voitko antaa anteeksi epäoikeutetut epäilykseni jalosta luonteestasi,\nhenkesi ylevyydestä?\"\n\n\"Vaiti! Menkäämme heti oskilaiseen holveikkoon!\"\n\n\n\n\n13 LUKU.\n\nOrja kysyy oraakkelilta neuvoa. -- Joka itsensä sokaisee, sen sokeakin\nvoi pettää. -- Kaksi uutta vankia samana yönä.\n\nKärsimättömänä Nydia odotti yhtä kärsimättömän Sosian tuloa.\nVahvistettuaan rohkeuttaan muutamilla täysinäisillä maljoilla parempaa\nviiniä kuin mitä hän oli pannut tarjolle hengelle, tuo herkkäuskoinen\npalvelija astui sokean tytön huoneeseen.\n\n\"Hyvä, Sosia, oletko valmistunut? Onko sinulla kulho puhdasta vettä?\"\n\n\"On, mutta minä vapisen hieman. Oletko varma, etten näe haamua? Olen\nkuullut kerrottavan, etteivät sellaiset herrat ole erin kauniita\neivätkä liioin kohteliaita.\"\n\n\"Rauhotu! Ja oletko jättänyt puutarhan portin auki?\"\n\n\"Kyllä; ja sen pieleen panin pienelle pöydälle kasan pähkinöitä ja\nomenoita.\"\n\n\"Hyvä on; ja portti on nyt niin auki, että henki pääsee helposti\nkulkemaan?\"\n\n\"Aivan varmaan.\"\n\n\"No niin, avaa nyt tuokin ovi -- aivan selälleen. Ja nyt, Sosia, anna\nminulle lamppu!\"\n\n\"Mitä! Et suinkaan aijo sitä sammuttaa?\"\n\n\"En, mutta minun täytyy sen liekin yli lausua muutamia loihtuja. Sillä\nliekissäkin asuu henki. Istu!\"\n\nOrja totteli. Kumarruttuaan hetkeksi lampun yli Nydia nousi ja lauloi\nmatalalla äänellä seuraavat säkeet:\n\n        _Loihtu ilman hengelle_.\n\n                1.\n\n    Henki, sä lempimä ilman, veen,\n    Mun sanaani taivu nyt salaiseen!\n    Mä syntynyt oon Olympon mailla,\n    Oon taian-taitaja vertaa vailla.\n    Kuun taivahalta mä kutsua voin,\n    Kun liikkua lauluini lumon mä soin.\n    Mink' Egyptin taitavi oppineet,\n    Min Persian viisaat on virkkaneet,\n    On mun, mua kuulevi henget maan\n    Ja aaveet manalan mahdikkaan.\n\n                2.\n\n    Sä henki ilman huokuvan,\n    Sä käsky kuule loihtijan,\n    Kautt' itse Eryktho-taikurin,\n    Mi kuolleet kutsui henkihin;\n    Kautt' Ithakan viisaan valtiaan,\n    Mi lähtehet sai lausumaan,\n    Mi kätköiss' asuu aikain aamun;\n    Kautt' Eurydikeen valjun haamun,\n    Mi palas mailta tuonelan\n    Lumohon iki-laulajan,\n    Kautt' turmataikain kolkhisten\n    Ajoilta Argonautojen!\n\n                3.\n\n    Sä aave ilmain aukeoiden!\n    Sä tullos kiitoskutsun soiden!\n    Sä henkes voimat kätke veteen\n    Ja katseen aran loihdi eteen\n    Nuo vaiheet, jotka peittävät\n    Viel' aijat oudot, synkeät!\n    Sä joudu, aave tumma yön,\n    Ja salat täytä tenhotyön!\n                   Tule, jo tule!\n\n                4.\n\n    Oot suurin taivahan ja maan,\n    Sun vertaas ei oo Rheakaan,\n    Ei valon ylhä valtias,\n    Ei tuonen herra kalvakas;\n    Ei itse Zeuskaan suurempaa\n    Oo saava konsa kunniaa,\n                   Tule, jo tule!\n\n\"Haamu on varmaankin jo tulossa\", Sosia virkkoi. \"Tunnen hiuksissani\njotain kahajavan.\"\n\n\"Pane vesikulho maahan. Anna nyt liinasi ja salli minun sitoa silmäsi.\"\n\n\"Ai, se taitaa kaikissa taikatempuissa olla välttämätöntä. Älä niin\nlujaan; hellävaroen -- kas niin!\"\n\n\"No, näetkö nyt mitään?\"\n\n\"Näenkö, Jupiter avita! En yhtään mitään tässä pimeydessä.\"\n\n\"Kysy nyt kolmasti kuiskaavalla äänellä hengeltä sitä, mihin haluat\nsaada vastauksen. Jos kysymykseesi vastataan myönteisesti, kuulet veden\nkulhossa pärskyvän ja porisevan, ennenkuin henki siihen hengittää; jos\nvastaus on kielteinen, ei vesikään liiku.\"\n\n\"Mutta et suinkaan sinä vain tee vedellä jotakin taikatemppua?\"\n\n\"Minä panen kulhon jalkojesi alle -- noin. Nyt en voi tietämättäsi\nveteen koskea.\"\n\n\"Hyvä on --. Nyt siis, oi Bakkus, ole minulle armollinen. Sinä tiedät,\nettä olen sinua palvonut enemmän kuin ketään muuta jumalaa, ja minä\ntahdon sinulle uhrata sen hopeisen maljakon, jonka viime vuonna\nsieppasin paksulta _karptorilta_ (kellarimestarilta), jos sinä\npuolestasi puhut minusta jonkun hyvän sanan tuolle vettä lempivälle\nhengelle. Ja sinä -- oi henki, kuule minua! Voinko jo ensi vuonna ostaa\nvapauden itselleni? Sinä tiedät -- sillä koska asut ilmoissa, ovat\nlinnut[88] sinulle kuiskineet tämän talon kaikki salaisuudet -- sinä\ntiedät, että kolmen viimeisen vuoden aikana olen näpistellyt\nkaikenlaista, mikä eteeni on osunut, minkä rehellisesti -- se on\ntiettyä! -- olen voinut omistaa, ja sittenkin puuttuu loppusummasta\nvielä 2,000 sestertiota. Voinko, oi hyvä henki, saada tänä vuonna\npuuttuvan summan täyteen? Puhu! Ah! Pärskyykö vesi! Ei, kaikki haudan\nhiljaa. -- Hyvä! Ellen tänä vuonna, saanko tulevana? -- Ah! Kuulen\njotakin, henki rapistelee jo ovella! Pian se tulee sisään. -- Kahden\nvuoden perästä, tule jo -- kahden -- sehän on varsin kohtuullinen aika.\nKuulenko jotakin? Kahden ja puolen, kolmen, neljän? Et paljoa lupaa,\nhenki ystäväni! Kaikesta näkee, ettet ole nainen, sillä muuten et\npysyisi niin kauan vaiti: Viiden -- kuuden -- kuudenkymmenen vuoden\nperästä! Pluto sinut periköön! Nyt en kysele enää!\" Ja raivoissaan\nSosia kaatoi kulhon, niin että vesi läiskyi lattialle. Suurella\nvaivalla ja vahvasti kiroten hän irrotti siteen, joka oli peittänyt\nhänen päänsä kokonaan -- katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa\npilkkosen pimeässä.\n\n\"Mitä! haa! Nydia; lamppu on poissa. Ah, petturi, ja sinäkin olet\ntiessäsi, mutta kyllä saan sinut vielä kiinni -- saat vielä tämän\nmaksaa!\"\n\nOrja syöksähti ovelle; se oli ulkopuolelta teljetty; hän oli vuorostaan\nnyt vanki. Mitä tehdä? Hän ei tohtinut lujasti kolkuttaa eikä huutaa --\nsillä Arbakes voisi kuulla ja saisi selville, että häntä, Sosiaa, oli\npetetty; ja Nydia oli jo ehtinyt puutarhan portille ja livistänyt\ntiehensä.\n\n\"Mutta hän menee varmaankin kotiinsa tai johonkin muuhun paikkaan.\nAamulla varhain orjien työskennellessä peristylessä huudan heidät\navaamaan oven. Sitten lähden ja löydän tytön. Varmasti hänet löydän ja\nlaahaan tänne, ennenkuin Arbakes tietää jutusta sanaakaan. Ah! Se on\nparas suunnitelma, Pikku vehkeilijä, sormeni kyllä tarraavat sinuun! Ja\njättää minulle tänne vain vettä! Olisi se ollut edes viiniä, olisi\nhiukan ollut lohdutusta!\"\n\nSillaikaa kun petetty Sosia valitteli kovaa kohtaloaan ja tuumi keinoja\nkaranneen jälleen kiinni siepatakseen, oli Nydia sokeanomaisella\nvarmuudella ja etenkin omalla tunnetulla taidollaan pujahtanut\nperistylestä, päässyt portille vievälle käytävälle ja aikoi juuri,\nsydän kuuluvasti jyskyttäen solahtaa portista vapauteensa, kun hän\näkkiä kuuli lähestyvien askelien rapinaa ja kuuli Arbakeen pelottavan\näänen takanaan. Hän pysähtyi hetkeksi epäröiden ja kauhistuen. Sitte\nhän äkkiä muisti, että oli toinenkin, harvemmin kuljettu käytävä, jota\nvain egyptiläisen salaisiin juhliin osaaottavat ihanat naiset käyttivät\nja joka valtavan rakennusryhmän pohjakerroksesta vei ovelle, joka\nniinikään avautui puutarhaan. Ehkä se sattumalta oli auki. Tämän\nkeksittyään hän muutti suuntansa, laskeutui ahtaita astimia myöden\noikealle ja oli pian käytävän päässä. Ah! Ovi oli lukossa ja varmuuden\nvuoksi salvattu. Hän huomasi olevansa umpikujassa ja kuuli samassa\ntakanaan Kalenuksen äänen ja heti sen jälkeen Arbakeen. Hän ei voinut\njäädä tähän. He aikoivat nähtävästi samalle ovelle. Hän hypähti syrjään\nja tunsi olevansa oudolla pohjalla. Ilma oli tunkkaista ja kylmää. Se\nrauhotti häntä. Hän luuli tulleensa johonkin tuon loistorakennuksen\nkellariin tai johonkin muuhun yksinäiseen loukkoon, johonka talon\nylpeällä isännällä tuskin oli mitään asiaa; mutta taas hänen tarkka\nkorvansa kuuli askelten töminää ja ääniä. Taas hän väistyi, ja hänen\neteenpäin haparoivat kätensä tapailivat tuontuostakin suunnattomien\npylväiden sileitä sivuja. Vaaran terästämällä kaksinkertaisella\nvarovaisuudella hän hiipi pitkin pylväsriviä ja jatkoi matkaansa; ilma\ntuli yhä tympeämmäksi mitä alemma hän laskeutui, ja kun hän silloin\ntällöin pysähtyi hengähtämään, kuuli hän alati takanaan askelten ja\nhaastelevien äänien kaikua. Äkkiä hän pysähtyi seinän eteen, joka sulki\nhäneltä tien. Eikö ollut mitään nurkkaa, mihin piiloutua? Ei aukkoa? Ei\nsuojaa? Ei ollut! Epätoivoisena hän väänteli käsiään. Kun äänet yhä\nlähenivät, pyörähti hän kulkemaan pitkin seinän kuvetta ja törmäsi\näkkiä irtopylvääseen, joita sieltä ja täältä pisti esiin käytävän\npohjasta, ja kaatui. Hän loukkasi itsensä pahasti; mutta ei menettänyt\ntajuntaansa; ei äännähtänytkään. Hän oli iloinen löytäessään vihdoinkin\njonkunlaisen lymypaikan. Ja ryömittyään pylvään muodostamaan\nnurkkaukseen hän tiesi ainakin yhdeltä taholta olevansa suojattu.\nHennon ja hoikan ruumiinsa hän kiersi niin pieneen käppyrään kuin taisi\nja odotti hengähtämättä kohtalonsa ratkaisua.\n\nArbakes ja pappi matkasivat sillaikaa sille salaiselle aarrepaikalle,\njonka rikkauksia egyptiläinen oli niin kehunut. He olivat avarassa\nmaanalaisessa atriumissa eli hallissa. Matalaa holvikattoa kannattivat\nlyhyet paksut pylväät, joiden tekotapa osottautui siroja, kreikkalaisia\nmuotoja vanhemmaksi. Yksinkertainen tuikkulamppu, joka Arbakeella oli\nkädessä, valaisi hämärästi kaljuja ja rosoisia seiniä, joihin\nhakkaamattomat kivet oli mätetty päällekkäin ilman minkäänlaista\njärjestystä. Holvin matelevat asujaimet tuijottivat tyrmistyneinä\noutoja vieraita ja sujahtivat sitten sukkelasti seinälokeroihinsa.\n\nKalenusta värisytti, kun hän katseli ympärilleen ja hengitti holvin\ntunkkaista, epäterveellistä ilmaa.\n\n\"Ja kuitenkin\", Arbakes virkkoi hymyillen huomatessaan hänen kauhunsa,\n\"nämä karut holvit kätkevät allensa rikkaan ylelliset varastonsa. Ne\novat kuin inhimilliset työskentelijät -- me halveksimme heidän\nkarkeuttaan, mutta ilman heitä ei tässä maailmassa olisi mitään\nylpeyttä herättävää.\"\n\n\"Ja mihinkä vie tuo vasen käytävä?\" Kalenus kysyi. \"Tässä synkässä\nhaudassa se näyttää aivan loppumattomalta ja tuntuu vievän aina\nHadekseen saakka.\"\n\n\"Päinvastoin, se vie yläilmoille\", Arbakes vastasi huolettomasti. \"Me\nmenemme oikealle, aarrekammioon.\"\n\nPompeijin asutumpien talojen malliin halli jakaantui tästä kahteen\nsiipeen eli käytävään, joiden pituus säkkipimeässä, lampun heikossa,\nlepattavassa valossa näytti aivan loppumattomalta. Ystävämme painuivat\noikeankäden _aulaan_.\n\n\"Iloinen Glaukus pannaan huomenna vieläkin kosteampaan ja ahtaampaan\nkomeroon kuin tämä onkaan\", Kalenus virkkoi heidän sivuuttaessaan aivan\nläheltä sen irtopylvään, jonka luomassa varjossa tessalitar piileskeli.\n\n\"Niin, mutta sitä kuivemman ja tilavamman hän saa seuraavana päivänä\narenalla. Ja ajatellapa\", Arbakes jatkoi hitaasti ja venytellen --\n\"ajatellapa, että yksi ainoa sana sinun suustasi pelastaisi hänet ja\nasettaisi Arbakeen hänen tilalleen.\n\n\"Sitä sanaa ei koskaan lausuta\", Kalenus vakuutti.\n\n\"Oikein, Kalenus ystävä, ei koskaan\", Arbakes vahvisti laskien\ntuttavallisesti kätensä papin olkapäälle. \"Ja nyt, seis -- olemme\novella.\"\n\nVipajava liekki valaisi pientä, syvälle seinään työnnettyä, vahvasti\nraudoitettua ja lujin salvoin varustettua ovea. Arbakes otti vyöstään\npienen renkaan, jossa oli kolme tai neljä vähäläntää, mutta paksua\navainta. Oi, kuinka odotus ja ahneus saivatkaan Kalenuksen sydämen\njyskyttämään, kun hän kuuli ruosteisten salpojen aukenevan!\n\n\"Astu sisään, ystäväni\", Arbakes kehotti, \"minä pidän lamppua\nkorkealla, jottei kalleuksien välke vallan sokaisisi silmiäsi.\"\n\nKärsimätöntä Kalenusta ei tarvinnut kahdesti kehottaa, ja hän astui\noviaukkoon.\n\nTuskin hän oli yli kynnyksen ehtinyt, kun Arbakeen väkevä nyrkki\nlennätti hänet suinpäin eteenpäin.\n\n\"_Sitä sanaa ei koskaan lausuta_!\" Arbakes sanoi äänekkäästi,\nilkkuvasti nauraen ja työnsi oven salpoihin.\n\nKalenus oli suistunut monta astinta alaspäin, mutta tuntematta ensi\nhetkessä mitään tuskaa hän syöksyi heti ovelle; iski siihen väkevällä\nnyrkillään ja huusi -- se oli pikemmin eläimen mölinää kuin ihmisääntä\n-- kauheassa epätoivossaan: \"Oh, päästä minut, päästä minut, en pyydä\nkultaasi!\"\n\nHänen sanojensa voima jäi suureksi osaksi paksuun oveen, ja taas\nArbakes alkoi nauraa hohottaa. Sitten hän polki kiivaana jalkaansa\nlattiaan ikäänkuin antaakseen kauan pidätetylle intohimolleen suurempaa\nvauhtia.\n\n\"Kaikki Dalmatian kultakaan\", hän huusi, \"ei voi sinulle antaa\nleivänpalastakaan. Näänny nälkään, konna! Sinun kuolemanhuutosi\nkaikuvat vain näitä tukevia seiniä vastaan. Eikä käytävän ilmakaan\nhaasta maailmalle, kun sinä nälissäsi kalvat lihaa omasta ruumiistasi,\nettä näin on tuhoutunut mies, joka oli Arbakeelle vaarallinen ja\nuskalsi häntä uhata. Hyvästi!\"\n\n\"Oh, sääliä, armoa! Epäinhimillinen heittiö! Tämänkö sain --.\"\n\nLauseen loppu ei enää kuulunut Arbakeen korviin, sillä tämä oli jo\nlähtenyt takaisin pimeää käytävää pitkin kulkemaan. Paksu,\nsammakkorumilas makasi liikkumattomana hänen edessään käytävällä.\nLampun valo lankesi sen muodottomalle ruumiille ja lasimaisen jähmeille\nsilmille. Arbakes väistyi tahtomatta eläintä vahingoittaa.\n\n\"Olet inhottava olento\", hän sanoi melkein kuin itsekseen, \"mutta sinä\net voi tehdä minulle pahaa; sentähden saat olla rauhassa polullani.\"\n\nKalenuksen raivonhuudot kuuluivat paksun oven läpi vaimeina Arbakeen\nkorvaan. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisena.\n\n\"Tuo ei ole hyvä\", hän tuumi, \"en voi olla turvassa, ennenkuin tuo ääni\non iäksi sammunut. Aarteeni ja kalleuteni eivät tosin ole tuolla, vaan\npäinvastaisessa siivessä. Kun orjani niitä kuljettavat pois, eivät he\nkuule hänen ääntänsä. Onko siis mitään pelättävää? Jos hän vielä kolmen\npäivän perästä elää, on hänen äänensä, isäni parran kautta, niin\nheikko, ettei sitä kuule hänen omassa haudassaankaan. Isis vieköön, nyt\non kylmä! Täytyy kiiruhtaa kulauttamaan malja maustettua\nfalernolaistani.\"\n\nTunnoton egyptiläinen kietoi vaipan kiinteämmin ympärilleen ja lähti\nnopeasti yläilmoille.\n\n\n\n\n14 LUKU.\n\nNydia keskustelee Kalenuksen kanssa.\n\n\nMitä kauhun ja toivon sanoja Nydia olikaan kuullut! Seuraavana päivänä\nGlaukus tuomittaisiin kuolemaan. Ja tässä eli mies, joka voisi hänet\npelastaa ja antaa Arbakeelle ansaitun palkan, ja tuo mies hengitti vain\nmuutaman askelen päässä hänen piilopaikastaan! Hänen korviinsa\nkuuluivat tuon toisen raivon- ja vihanhuudot -- kiroukset -- rukoukset\n-- vaikka heikkoina ja tukahtuneina. Hän oli vankina, mutta Nydia tunsi\nhänen salaisen vankikomeronsa. Jospa hän vain pääsisi vapaaksi ja saisi\npuhutella pretoria, hän voisi ehkä tuoda vapahduksen atenalaiselle. Hän\noli miltei läkähtyä mielenliikutukseensa -- häntä huimasi -- voimat\nolivat pettää -- mutta voimakkaasti ponnistaen hän voitti heikkoutensa;\nja kuunneltuaan vielä jonkun hetken tarkkaavaisena, kunnes hän\nvarmistui Arbakeen jättäneen hallin entiseen yksinäisyyteensä, hän\nlähti korvansa opastamana sille ovelle, jonka taakse Kalenus oli\nteljetty. Täällä hän kuuli selvemmin vangin kauhun- ja kostonhuudot.\nKolmasti hän yritti puhua, ja yhtä monta kertaa hänen äänensä\nhautaantui paksuun oveen. Vihdoin hän löysi avaimenreiän, sovitti\nhuulensa tuolle pienelle aukolle, ja vanki kuuli selvään vienon äänen\nmainitsevan hänen omaa nimeään.\n\nVeri jähmettyi hänen suonissaan, hiukset nousivat pystyyn! Mikä\nsalaperäinen ja yliluonnollinen olento saattoi tunkeutua tähän\nkamottavaan yksinäisyyteen? \"Ken siellä?\" hän huudahti, \"mikä aave --\nmikä kuoleman _larva_ -- huutaa onnettoman Kalenuksen nimeä?\"\n\n\"Pappi\", tessalitar vastasi, \"jumalten sallimuksesta olen Arbakeen\ntietämättä ollut hänen inhottavan tekonsa todistajana. Jos itse pääsen\nvapauteen tästä talosta, voin sinutkin pelastaa. Mutta puhu sinäkin\ntästä pienestä reiästä ja vastaa kysymyksiini.\"\n\n\"Ah, siunattu henki\", pappi sanoi haltioissaan ja totellen Nydian\nkehoitusta, \"pelasta minut ja minä myyn vaikka alttarin hopeat\npalkitakseni ystävällisen tekosi!\"\n\n\"En tahdo kultaasi, -- tahdon salaisuutesi. Kuulinko oikein? Voitko\npelastaa Glaukuksen kuolemanvaarasta?\"\n\n\"Voin -- minä voin. -- Sentähden (viekööt raivottaret egyptiläisen\nhengen!) Arbakes on minut tänne sulkenut ja jättänyt nälkään\nnääntymään.\"\n\n\"Atenalaista syytetään murhasta. Voitko syytöksen kumota?\"\n\n\"Jos vain pääsen vapaaksi, ei kenenkään pompeijilaisen pää ole niin\ntukevasti harteilla kuin hänen. Näin koko tapahtuman -- näin Arbakeen\niskevän. Voin ilmaista todellisen murhaajan ja pelastaa syyttömän.\nMutta jos hukun, tuhoutuu hänkin. Tunnetko sääliä häntä kohtaan? Oi,\nsiunattu vieras, minun sydämessäni on uurna, joka hänet joko tuomitsee\ntai vapauttaa.\"\n\n\"Ja sinä tahdot tunnustaa kaiken, mitä tiedät?\"\n\n\"Tahdonko? Oh! Ja vaikka manalan tuskat minua odottaisivat! Kostoa\ntuolle egyptiläis-heittiölle! Kostoa! kostoa! kostoa!\"\n\nKun Nydia kuuli Kalenuksen hammasten raosta sähisemät sanat, tunsi\nhän, että toisen alhaisimmissa intohimoissa oli atenalaisen paras\nturva. Hänen sydämensä jyskytti. Salliiko kohtalo hänen pelastaa\nrakastettunsa? \"Voimat\", hän sanoi, \"jotka ovat minut tuoneet tänne,\nsuojelevat minua eteenkinpäin. Tunnen voivani pelastaa sinut.\nKärsivällisyyttä ja toivoa!\"\n\n\"Mutta ole varovainen, suloinen vieras! Älä koetakaan liikuttaa\nArbakeen sydäntä -- se on marmoriakin kovempi. Hae käsiisi preetori --\nsano hänelle, mitä tiedät -- pyydä häneltä kirjallista määräystä --\nlähetä tänne sotilaita ja taitavia seppiä -- nämä salvat ovat ihmeen\nkestäviä. Aika rientää -- näännyn ehkä nälkään, ellet ole kyllin nopea!\nMene! -- mene! Ei -- jää! Kauheata on olla yksin! Ilma täällä on ruton\nsaastuttamaa -- ja skorppioonit -- haa! Ja nuo kalpeat _larvat_! Oh!\nJää, jää!\"\n\n\"En\", Nydia virkkoi, itsekin kauhistuen ja huolissaan omasta\nturvallisuudestaan. \"Sinut pelastaakseni minun täytyy mennä. Olkoon\ntoivo toverinasi -- hyvästi!\"\n\nNäin sanoen hän liukui pois ovelta ja ojennetuin käsin haparoiden\npitkin pylväitten kylkiä hän saapui hallin päähän ja joutui käytävään,\njoka vei ylös. Mutta täällä hän pysähtyi; hän tuumi, että oli\nturvallisinta odottaa, kunnes yön pimein aika oli tullut ja talossa\nkaikki nukkuivat sikeintä untaan, silloin hän parhaiten livahtaisi\nkenenkään huomaamatta ulos. Senvuoksi hän istahti portaitten\nastuinlaudalle ja odotti jonkun hetken. Hänen toivovassa sydämessään\noli nyt vallitsevana tunteena riemuitseva ilo. Glaukus oli\nhengenvaarassa -- mutta _hän_, Nydia, hänet pelastaisi!\n\n\n\n\n15 LUKU.\n\nArbakes ja Ione. -- Nydia jälleen puutarhassa. -- Pääseekö hän vapaaksi\nauttamaan atenalaista?\n\n\nKun Arbakes oli lämmittänyt itseään aimo kulauksilla tuota hehkutettua\nja maustettua viiniä, jota herkuttelijat siihen aikaan pitivät niin\nsuuressa arvossa, tunsi hän itsensä tavallista joustavammaksi ja\niloisemmaksi. Tuntee itsensä aina ylpeäksi viekkaudella saamastaan\nvoitosta, vaikka voitettu ehkä onkin ollut mitätön vastustaja.\nInhimillinen turhamaisuus on tyytyväinen osotetusta ylivoimaisesta\nkekseliäisyydestä ja saavutetusta menestyksestä; vasta myöhemmin seuraa\ntekoa raskas katumus.\n\nMutta tuskinpa Arbakes koskaan tuntisi edes katumisen oireita\nmenettelynsä johdosta Kalenus heittiötä kohtaan. Hän unohti pian\najatellakin papin kauhunhuutoja ja hänen vitkallista kuolemaansa; hän\ntunsi vain, että suuri vaara oli onnellisesti vältetty ja vihollinen\ntehty mykäksi. Ainoa tehtävä vain oli papistolle selittää Kalenuksen\nkatoaminen, ja se ei tuntunut hänestä vaikealta. Hän oli usein\nkäyttänyt Kalenusta uskonnollisilla asioillaan naapurikaupungeissa. Hän\nsaattoi nyt hyvin selittää lähettäneensä hänet viemään uhrilahjoja\nStabiaen ja Herkulaneumin Isiksen alttarille, sovintouhriksi\njumalattaren murhatun papin, Apekideen hyväksi. Kun Kalenus olisi\nkuollut, viskattaisiin hänen ruumiinsa, vähää ennenkuin Arbakes lähtisi\nPompeijista, syvään Sarnus-jokeen. Jos se sieltä löydettäisiin,\nsuuntautuisivat epäluulot aivan varmasti jumalankieltäjiin,\nnatsarealaisiin, murha olisi silloin kosto Olintuksen arenalla kärsimän\nmarttyyrikuoleman johdosta. Tehtyään nopeasti nämä suunnitelmansa\nvalmiiksi Arbakes ei enää tuhlannut ajatustakaan onnettoman papin\nasialle, ja riemuiten menestyksestä, joka oli kruunannut kaikki hänen\nsuunnitelmansa hän syventyi ajattelemaan Ionea. Arbakeen käydessä\nviimeksi Ionen luona oli tämä karkottanut hänet luotaan moittivin,\nkatkerin sanoin, jotka olivat syvästi loukanneet hänen ylpeää ja\nkäskevää luonnettaan. Hän oli nyt mielestään kypsä koettamaan uutta\nyritystä. Hänen intohimonsa oli samanlainen kuin muidenkin ihmisten --\nhän tahtoi olla rakastettunsa lähellä, vaikka tämä häntä kiusaisi\nja nöyryyttäisikin. Ionen surun vuoksi hän yhä käytti mustia ja\nvähemmän juhlallisia pukuja, mutta nyt hän hieroi mustaan tukkaansa\nhienotuoksuisia rasvoja ja järjesti tunikansa mitä taiteellisimpiin\nlaskoksiin, ja näin varustettuna hän lähti napolittaren huoneeseen.\nIonen oven edessä hän kohtasi orjattaren ja kysyi tältä, oliko Ione jo\nmennyt levolle, ja saatuaan kuulla, että hän oli vielä ylhäällä ja\ntavallista tyynempi, astui hän sisään. Hän näki napolittaren istumassa\npienen pöydän ääressä, pää käsien varassa, nähtävästi ajatuksiinsa\nvaipuneena. Hänen piirteissään ei nyt ollut sitä valoisaa, psykemäisen\nhentoa piirrettä, mikä noissa älykkäissä kasvoissa ennen oli ollut;\nhuulet avoinna -- katse harhaileva ja väsynyt, musta tuuhea tukka\nharallaan palmikoimatta pitkin selkää ja kalpeat posket -- kaikki\nosotti, että hänen ruumiinmuotonsa olivat menettäneet paljon entistä\njoustavuuttaan.\n\nArbakes tarkasteli häntä jonkun aikaa, ennenkuin astui lähemmä. Ione\nnosti silmänsä ja tunnettuaan tulijan hän kääntyi vastenmielisin elein\npoispäin, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan.\n\n\"Ah!\" Arbakes virkkoi matalalla ja vakavalla äänellä lähestyen\nkunnioittaen, miltei nöyrästi Ionea ja istahtaen lähelle pöytää. --\n\"Ah! Jos kuolemani voittaisi vihasi, niin mielelläni kuolisin!\nTuomitset minua väärin, mutta kestän kaiken nurkumatta; mutta salli\nminun edes joskus käydä sinua katsomassa. Halveksi, syytä, nöyryytä\nminua, koetan sen sietää. Eikö sinun syvintä katkeruuttakin ilmaiseva\näänesi ole minulle ihaninta soittoa! Kun sinä vaikenet, tuntuu koko\nmaailma autiolta ja tyhjältä -- veri lakkaa virtaamasta -- ei ole\nmaailmaa, ei elämää, ellen näe kirkkaita kasvojasi, ellen kuule\nsointuvaa ääntäsi.\"\n\n\"Anna minulle takaisin veljeni ja rakastettuni\", Ione sanoi rauhallisin\nja rukoilevin äänin, ja raskaita kyyneliä vieri pitkin hänen poskiaan.\n\n\"En voi toista henkiin herättää enkä toista pelastaa kuolemasta\",\nArbakes vastasi liikutettuna. \"Tehdäkseni sinut onnelliseksi tahdon\nluopua onnettomasta rakkaudestani, ja mielelläni panen kätesi\natenalaisen käteen. Ehkä hän selviytyy ehjänä kuulustelusta (Arbakes\noli tehnyt kaiken voitavansa, jottei Ione saisi kuulla mitään jo\nalotetusta kuulustelusta). Jos niin käy, sinä voit hänet joko vapauttaa\ntai tuomita. Ja älä pelkää, Ione, että enää kauempaa vaivaan sinua\nlemmenrukouksillani. Tiedän sen turhaksi. Salli minun vain itkeä --\nmurehtia yhdessä kanssasi. Anna anteeksi väkivalta, jota syvästi kadun\nja joka ei koskaan uusiinnu. Salli minun olla sama, mikä ennenkin olin\n-- ystävä, isä, suojelija. Ah! Ione! Sääli minua ja anna anteeksi!\"\n\n\"Annan sinulle anteeksi. Pelasta Glaukus, ja minä en ajattele enää\nhäntä. Mahtava Arbakes! Olet väkevä sekä hyvässä että pahassa. Pelasta\natenalainen, ja Ione parka ei koskaan tahdo enää nähdä häntä.\"\nPuhuessaan hän nousi horjuvin polvin ylös, lankesi hänen jalkoihinsa ja\nsyleili hänen polviaan. \"Oh! Jos todella minua rakastat -- jos sinussa\non ihmistunteita -- muista isäni tuhkaa, muista nuoruuttani, ajattele\naikoja, jolloin elimme niin onnellisina yhdessä, ja pelasta\nGlaukukseni!\"\n\nOudot kouristukset värisyttivät egyptiläisen ruumista; hänen piirteensä\nmuuttuivat pelottaviksi, hän kääntyi poispäin ja sanoi ontolla äänellä:\n\"Jos hänet nyt vielä voisin pelastaa, tekisin sen. Mutta roomalainen\nlaki on ankara ja terävä. Mutta jos minun _onnistuisi_ -- jos _voisin_\nhänet pelastaa -- olisitko silloin minun -- tulisitko morsiamekseni?\"\n\n\"Sinun!\" Ione toisti nousten. \"Sinun! Sinun morsiamesi! Veljeni veri on\nvielä kostamatta. _Kuka_ hänet surmasi? Oi Nemesis! Täytyykö minun\nGlaukuksen tähden ostaa sinun juhlallinen kostosi? Arbakes -- _sinun_!\nEn koskaan!\"\n\n\"Ione, Ione!\" Arbakes huudahti intohimoisena, \"mistä nuo salaperäiset\nsanat? Miksi mainitset minun nimeni veljesi murhan yhteydessä?\"\n\n\"Uneni minulle niin sanovat -- ja unet tulevat jumalilta.\"\n\n\"Turhia hourekuvia! Unenko johdosta syytät viatonta ja hylkäät ainoan\nkeinon, jolla voit rakkaasi hengen pelastaa?\"\n\n\"Kuule minua!\" Ione virkkoi vakaasti ja juhlallisella äänellä. \"Jos\nsinä pelastat Glaukuksen, en koskaan mene morsiamena hänen taloonsa.\nMutta en voi sietää ajatustakaan avioliitosta kenenkään muunkaan\nkanssa. En voi tulla sinunkaan vaimoksesi. Älä keskeytä, vaan kuuntele\ntarkkaan, Arbakes! Jos Glaukus kuolee, niin samana päivänä teen\nturhiksi kaikki taitosi ja jätän rakkauttasi varten vain tuhkani. Niin,\nsinä voit kyllä riistää minulta puukon ja myrkyn -- voit pitää minua\nvankina -- voit panna minut kahleisiin, mutta vapaata henkeä, joka\ntahtoo ruumiista paeta, et voi millään sitoa. Nämä alastomat ja\naseettomat kädet kyllä kykenevät katkaisemaan elämän siteet. Kahlehdi\nne, ja nämä huulet sulkeutuvat tiiviisti ilmaa estämään keuhkoihin.\nOlet oppinut mies -- olet siis lukenut naisista, jotka ovat pitäneet\nkuolemaa häpeää parempana. Jos Glaukus tuhoutuu, tahdon hänen\narvoisenaan seurata häntä. Taivaan, maan ja meren jumalien nimeen minä\nvihkiydyn kuolemaan! Olen puhunut!\"\n\nSuorana, ylpeänä, horjumatta Ione siinä seisoi kuin hengen\ninnoittamana, ja hänen äänensä ja ilmeensä synnyttivät kuulijan\nrinnassa kunnioittavaa pelkoa.\n\n\"Rohkea sydän!\" Arbakes vihdoin virkkoi, \"olet todella arvoinen\ntulemaan omakseni. Oo, kuinka usein olenkaan uneksinut sellaisesta\ntoverista suurta tulevaisuuttani suunnitellessani, ja vasta sinussa\nolen oikean tavannut. Ione\", hän jatkoi äkkiä, \"etkö näe, että olemme\ntoisiamme varten luodut? Etkö ole huomannut jotakin oman tarmosi\nvertaista -- oman rohkeutesi kaltaista minun itsenäisessä hengessäni?\nOlemme syntyneet taipumuksemme yhdistääksemme -- hengittääksemme uutta\nelämää tähän tympeytyneeseen maailmaan -- saavuttaaksemme sen valtavan\npäämäärän, jonka minun tulevaisuuden hämärän läpi näkevä henkeni,\nprofeetan lailla aavistaa. Yhtä päättävästi kuin sinäkin minä uhmaan\nkaikkia itsemurhauhkauksiasi. Minä kunnioitan sinua omanani. Olen\nedessäsi polvillani kunnioittavana ja nöyränä, sinä tuntemattoman maan\nkuningatar, maan, jota kotkan[89] siivet eivät ole varjonneet eivätkä\nsen kynnet koskeneet; mutta minä vaadin myöskin kunnioitustasi ja\nrakkauttasi! Yhdessä kuljemme valtameren yli -- yhdessä löydämme uuden,\nunelmiemme maan; ja tulevat sukupolvet tietävät kertoa pitkästä\nkuningassuvusta, joka on saanut alkunsa Arbakeen ja Ionen\navioliitosta.\"\n\n\"Olet mieletön! Tuollaiset rehentelevät sanat sopivat paremmin torilla\ntaitojaan kaupan tarjoavalle taikurille kuin viisaalle Arbakeelle. Olet\nkuullut päätökseni -- se on yhtä luja kuin sallimus itse. Orkus on\nkuullut valani, ja se on kirjotettu vääjäämättömän Hadeksen kirjaan.\nKorjaa siis, oi Arbakes -- korjaa menneisyys; muuta vihasi\nkunnioitukseksi, -- kosto armahdukseksi; säästä mies, josta ei ikinä\ntule kilpailijaasi. Sellaiset työt olisivat sinun synnynnäisen\nluonteesi mukaiset, sillä siinä olisi olennaisena jotakin suurta ja\njaloa. Ne painavat myöskin paljon kuoleman kuninkaan vaa'assa; ne\npainavat hyvän vaakakupin alas sinä päivänä, jolloin ruumiiton sielu\nodottaa tuomiotaan, Tartarukseenko vaiko Elysiumiin. Ne tekevät\niloiseksi nykyisenkin elämän, ilo on parempaa ja kestävämpää kuin\nhetkellisen intohimon tyydytys. Oi, Arbakes! Kuule minua!\"\n\n\"Riittää jo, Ione! Kaikki, mitä suinkin voin teen Gläukuksen hyväksi;\nmutta älä soimaa minua, ellen onnistu. Kysy vihamiehiltäni, enkö ole\nkaikkeni ponnistanut pelastaakseni hänet kuolemasta, ja tuomitse\nsilloin minua kohtuuden mukaan. Nuku rauhassa, Ione! Yö on jo pitkälle\nkulunut. Jätän sinut nukkumaan. Ja nähkösi suotuisampia unia kuin tähän\nasti miehestä, jonka elämän onni on vain sinun varassasi!\"\n\nArbakes poistui nopeasti vastausta odottamatta; peläten ehkä Ionen\nkuohuvien rukousten vaikutuksesta myöntyvänsä liikoihin lupauksiin; hän\ntunsi, että ne liikuttivat hänen palavaa sydäntään, samalla kun ne\ntäyttivät hänet mustasukkaisuuden tuskalla. Mutta säälikin oli jo\nmyöhäistä. Vaikka Ione olisikin luvannut palkinnoksi kätensä, ei hän\nolisi antamansa todistuksen jälkeen ja rahvaan vihaa salaisesti\nkiihotettuaan voinut enää atenalaista pelastaa. Mutta luottaen omaan\nvoimaansa hän toivoi aikaa voittaen voivansa masentaa naisen, jota hän\nniin intohimoisesti itselleen halasi.\n\nOrjien auttaessa häntä makuulle hän muisti yhtäkkiä Nydian. Oli\nvälttämätöntä, ettei Ione saanut tietää mitään rakastettunsa\nmielenhäiriöstä, koska se vähintään lievensi hänen oletettua rikostaan,\nja olihan mahdollista, että hän oli orjiltaan kuullut Nydian olevan\ntalossa ja tahtoi tavata tätä. Kun tämä ajatus oli juolahtanut hänen\nmieleensä, kääntyi hän puhuttelemaan vapautettua orjaansa.\n\n\"Kallias\", hän virkkoi, \"mene heti Sosian luo ja sano hänelle, ettei\nhän millään ehdolla saa päästää Nydiaa huoneestaan. Mutta odotahan --\nhae ensin suojattiani palvelevat orjattaret ja käske heidän visusti\nolla vaiti siitä, että sokea tyttö on kattoni alla. No -- nopeasti!\"\n\nVapautettu kiiruhti tottelemaan. Suoritettuaan tehtävänsä ensin Ionen\norjattarille hän juoksi hakemaan arvon Sosian. Hän ei löytänyt tätä\nsiitä pienestä kopista, joka oli varattu hänen makuusuojakseen, hän\nhuusi Sosian nimeä, ja silloin hän kuuli Nydian lukitusta huoneesta\nSosian vastaavan.\n\n\"Oh, Kallias, sinäkö siellä? Jumalille kiitos. Avaa ovi, rukoilen\nsinua!\"\n\nKallias päästi salvat, ja Sosian kiihottuneet kasvot tulivat oviaukosta\nnäkyviin.\n\n\"Mitä näenkään! -- Samassa huoneessa, missä nuori tyttökin, Sosia!\n_Proh pudor_! Eikö ole tarpeeksi kypsiä hedelmiä puutarhassa, jottei\nsinun tarvitsisi noin vihantaa? --\"\n\n\"Älä puhu mitään tuosta pikkunoidasta!\" Sosia keskeytti kärsimättömänä.\n\"Hän on vielä kerran turmioni.\" Ja hän kertoi Kalliakselle \"ilman\nhengestä\" ja tessalittaren paosta.\n\n\"Hirttäydy sitten heti, onneton Sosia!\" Arbakes käski minun tulla\nluoksesi. Sinä et olisi saanut laskea tyttöä hetkeksikään tästä\nhuoneesta.\"\n\n\"Me miserum!\" orja huudahti. \"Mitä pitää tekemäni? Hän on jo ehtinyt\nkauas Pompeijiin. Mutta huomisaamulla minä sieppaan hänet jostakin\nhänen vanhasta piilopaikastaan. Älä vain kavalla minua, rakas\nKalliakseni!\"\n\n\"Autan sinua niinpaljon kuin ystävyys vaatii ja oma turvallisuuteni\nsallii. Mutta oletko varma, että hän on talosta lähtenyt? Ehkä hän on\njohonkin piiloutunut.\"\n\n\"Kuinka se olisi mahdollista! Hän on aivan varmaan jo poistunut\npuutarhasta; porttihan oli auki, kuten sinulle kerroin.\"\n\n\"Ei, ei niinkään; sillä samaan aikaan oli Arbakes Kalenus papin kanssa\npuutarhassa. Itse olin sieltä hakemassa eräitä ruohoja isäntäni\naamukylpyä varten. Näin pöydän; mutta portti oli kiinni, olen siitä\naivan varma. Se johtui siitä, että Kalenus oli puutarhaan tullessaan\nsen tietysti perässään sulkenut.\"\n\n\"Mutta se ei ollut salvattu.\"\n\n\"Oli, sillä minä itse huolissani, että peristylen pronssiset maljakot\nvoisivat helposti joutua rosvojen saaliksi, väänsin sen lukkoon ja otin\navaimen pois -- ja kun en nähnyt orjaa, jolle sen olisin antanut ja\njota samalla olisin aikalailla läksyttänyt, on avain vieläkin minulla\n-- kas tässä se on vyöhöni pistettynä.\"\n\n\"Oi, armollinen Bakkus! Kaikesta päättäen en turhaan sinua rukoillut.\nÄlkäämme hukatko hetkeäkään! Menkäämme heti puutarhaan! Ehkä hän on\nsiellä vielä.\"\n\nHyväsydäminen Kallias suostui auttamaan Sosiaa. Ja etsittyään turhaan\nläheiset huoneet ja peristylen he astuivat puutarhaan.\n\nSe tapahtui samaan aikaan, jolloin Nydia päätti jättää piilopaikkansa\nja jatkaa matkaansa. Vapisten ja henkeään pidättäen, jokaisesta\nrisahduksesta säpsähtäen hän ensin kulki kukkakierteisten pylväitten\nreunaaman peristylen kautta -- pimitti hetkeksi sen keskusaukean, jota\nheleä kuutamo valaisi -- laskeutui terassilta puutarhaan -- solahti\ntummien ja nukkuvien puiden lomitse -- saapui tuolle kovan onnen\nportille -- ja huomasi sen lukituksi! Tunnemme kaikki sen tuskan,\nepävarmuuden ja pelon ilmeen, minkä tunteitten pettymys, sellaista\nilmaisua käyttääkseni, kuvastaa sokean kasvoille. Mutta mitkä sanat\nvoisivatkaan kuvata sitä epätoivoista tuskaa, sitä sydämen katkeraa\npettymystä, mikä nyt näkyi tessalittaren piirteissä! Yhä uudestaan ja\nuudestaan hänen pienet, vavahtelevat sormensa tapailivat tuon kauhean\nportin lautoja. Tyttö rukka! Turhaa on ollut sinun ylevä rohkeutesi,\nsinun viaton viekkautesi, sinun kaksinkertaiset ponnistuksesi päästä\npakoon koiralta ja metsästäjältä! Vain jonkun askelen päässä olivat\nvainoojasi ja nauroivat sinun raivoasi ja tuskaasi tietäessään varmasti\nsaaliinsa tavottavansa ja odottaen julman kärsivällisesti hetkeä,\njolloin he sinuun tarttuisivat -- sinun ei kuitenkaan tarvinnut _nähdä_\nheidän ivan ilmeitään!\n\n\"Hiljaa, Kallias -- antaa hänen mennä. Katsokaamme, mihin hän nyt\nryhtyy huomattuaan portin teljetyksi.\"\n\n\"Katsohan! Hän kohottaa kasvonsa taivaaseen päin -- hän jupisee jotakin\nitsekseen -- vaipuu väsyneenä maahan. Ei! Polluks avita! Hän on\nkeksinyt uuden suunnitelman. Hän ei tahdo vielä antautua. Jupiter\nauttakoon, sitä sitkeyttä! Kas nyt, hän syöksähtää pystyyn -- juoksee\ntakaisin -- nyt kääntyy uudelle polulle. Sosia, älä viivyttele enää.\nSieppaa hänet kiinni, kun hän vielä on puutarhassa. Kas noin!\"\n\n\"Ah! pahalaisen tyttö! Sainpas sinut käsiini -- eh!\" Sosia puhisi\ntarttuen onnettomaan Nydiaan.\n\nNiinkuin jäniksen viimeinen _inhimillinen_ parahdus ajokoiran hampaissa\n-- niinkuin äkkiä heränneen unissakävijän kiljahdus -- sellainen oli\nsokean tytön valitus, kun hän tunsi vartijansa julman otteen. Se oli\nsellainen äärimäisen tuskan, huutavan epätoivon valitus, että sen kaiku\nolisi teidän korvissanne kaikunut iät kaiket. Hän tunsi, että\nhukkuvalta Glaukukselta riistettiin viimeinenkin pelastava lauta! Hän\noli häilynyt elämän ja kuoleman välillä; ja kuolema oli nyt voittanut.\n\n\"Jumalat! Hänen huutonsa herättää koko talon. Arbakes nukkuu keveästi.\nSuukapula tänne!\" Kallias virkkoi.\n\n\"Ah! Tässä on sama liina, jolla tuo nuori noita peitti silmäni. Tule!\nNyt olet yhtä mykkä kuin sokeakin.\"\n\nJa nostettuaan tuon keveän taakan käsilleen Sosia saapui pian\nhuoneeseen, josta Nydia oli paennut. Otettuaan pois liinan hänen\nsuultaan hän jätti tytön yksinäisyyteen niin pimeään ja hirveään, että\nsitä saattoi verrata vain Hadeksen kamottaviin tuskiin.\n\n\n\n\n16 LUKU.\n\nIloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. -- Vankila ja\nsen asukkaat.\n\n\nPitkälle oli jo kulunut kolmas ja viimeinen kuulustelupäivä. Muutamia\ntunteja myöhemmin istunnon loputtua ja kun päätöstuomio oli tehty,\nkokoontui huomattava joukko Pompeijin ylhäistä nuorisoa Lepiduksen\nylelliseen taloon.\n\n\"Glaukus siis kielsi rikoksensa viimeiseen saakka?\" Klodius kysyi.\n\n\"Niin teki; mutta Arbakeen todistus oli musertava; hän näki itse teon\",\nLepidus vastasi.\n\n\"Mikä lienee ollut murhan aiheina?\"\n\n\"Oo, tuo pappi oli synkkä ja raju luonne. Hän lienee moittinut\nGlaukuksen iloista elintapaa ja loistavia pukuja ja vannonut, ettei hän\nhyväksy hänen avioliittoaan Ionen kanssa. Kiivaita sanoja vaihdettiin.\nGlaukus tuntuu olleen täynnä viinin hehkuvaa jumalaa ja antoi\najattelemattoman iskunsa. Viinin vaikutuksesta ja epätoivoissaan äkkiä\nkatuen tekoaan hän joutui mielenhäiriöön, joka häntä vaivasi vielä pari\npäivää sen jälkeenkin; ja voi helposti kuvitella, ettei miesparka vielä\ntänäänkään muista mitään rikosta tehneensä. Siten selittää asian\nainakin Arbakes, joka on esittänyt todistuksensa sangen maltillisesti\nja pidättyvästi.\"\n\n\"Niin, hän on nyt tullut sangen kansanomaiseksi. Mutta huomioonottaen\nnämä lieventävät seikat senaatti olisi voinut julistaa vähemmän ankaran\ntuomion.\"\n\n\"Olisi kyllä niin tehtykin, mutta kansan takia ei uskallettu.\nPapit eivät mitään säästäneet sen mielialaa kiihottaakseen. Ja he\nkuvittelivat -- nuo villipedot --, että Glaukus rikkaana ja ylhäisenä\npäästettäisiin pakenemaan, ja sentähden he raivosivat häntä vastaan ja\nkoettivat jouduttaa hänen tuomiotaan. Tuli ilmi tavalla tai toisella,\nettei hän ollut laillisesti Rooman kansalainen, eikä senaatti\nuskaltanut vastustaa roskaväen tahtoa, mutta vain kolmen äänen\nenemmistö hänet tuomitsi. Hei, annahan minulle hiukan tuota\nkioslaista!\"\n\n\"Glaukus on paljon muuttunut; mutta kuinka maltillinen ja peloton!\"\n\n\"Ah! Saammepa nähdä, onko hän huomenna samanlainen. Mutta mikä avu enää\nonkaan rohkeus, kun tuo ateisti koirakin, tuo Olintus, osottaa\nsamanlaista miehuutta!\"\n\n\"Tuo jumalankieltäjä! Niin\", Lepidus sanoi hurskaassa vihassaan, \"ei\nole mikään ihme, että pari päivää sitten erään dekurionin iski\nkuoliaaksi kirkkaalta taivaalta singonnut salama.[90] Jumalat ovat\näkeissään Pompeijille niin kauan kuin yksikin tuollainen pyhänhäväisijä\non sen muurien sisällä.\"\n\n\"Mutta senaatti oli niin lempeä, että se olisi armahtanut hänet, jos\nhän olisi vain peruuttanut kirouksensa ja heittänyt hiukan vihkisavua\nKybelen alttarille. Epäilen, olisivatko nuo natsarealaiset, jos heidän\nuskontonsa olisi vallitseva, yhtä suopeita meille, jos joku meistä\nhäväisisi heidän jumalansa kuvaa, herjaisi heidän menojaan ja pilkkaisi\nheidän uskoaan.\"\n\n\"Glaukukselle on lieventävien seikkojen johdosta myönnetty muuan etu;\nhän saa käyttää aseenaan leijonaa vastaan samaa stilusta, jolla hän\nsurmasi papin.\"\n\n\"Oletko nähnyt leijonan? Oletko katsellut sen hampaita ja kynsiä ja\npuhutko senkin jälkeen jostakin edusta? Miekkani ja kilpeni olisivat\nkuin kaislaa tai papyrusta tuon valtavan pedon kouristuksessa! Ei,\nmielestäni todellinen armahdus oli siinä, että häntä ei kauempaa\npidetty epätietoisena tuomiosta; ja hänelle oli onneksi, että vaikka\nlainkäyttömme onkin hidas tutkimaan asiaa, se on nopea tekemään\nlopullisen päätöksensä ja että amfiteatterileikit alkavat ikäänkuin\nsallimuksen suomasta jo huomenna. Jonka pitää kuolemaa kauan odottaa,\nse kuolee kahdesti.\"\n\n\"Mitä ateistiin tulee\", Klodius sanoi, \"niin saa hän aseettomana ottaa\nvastaan julman tiikerin syleilyn. Sellaisista otteluista ei käy lyödä\nvetoa. Tai haluaako ken lähteä veikkasille?\"\n\nKova naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja.\n\n\"Klodius parka!\" isäntä virkkoi. \"Tuntuu ikävältä menettää ystävä;\nmutta sinusta tuntunee kaksinverroin katkerammalta, kun ei kukaan halua\npanna hänen elämäänsä vedonalaiseksi kanssasi.\"\n\n\"Niin, se on hävytöntä. Olisi edes hiukan lohdutusta, jos saisi\nmuistella, että hän viimeiseen asti on ollut hyödyksi ystävälleen.\"\n\n\"Kansa\", vakava Pansa puuttui puheeseen, \"on varsin tyytyväinen\ntuloksiin. Se pelkäsi jo, että amfiteatterileikit loppuisivat niin\nkalseasti, ettei pedoille olisikaan mitään tarjottavaa. Ja nyt kaksi\n_tuollaista_ rikoksellista yhtaikaa, se tuottaa todellista iloa\nkansaparalle! Se tekee raskasta työtä; sen täytyy saada joskus\nhuvitellakin.\"\n\n\"Siinä puhuu kansansuosima Pansa, jolla ulkona kulkiessaan on takanaan\nklienttisaattue, pitkä kuin intialainen triumfikulkue. Hän puhuu aina\nkansasta. Jumalat! Hänestä tulee vielä kerran uusi Grakkus.\"\n\n\"En ole ainakaan mikään hävytön aristokraatti\", Pansa vastasi ylväin\nelein.\n\n\"Olisi todella ollut vaarallista eläintaistelujen aattona armahtaa\nrikoksellisia. Jos minua joskus Rooman kansalaisena syytetään\nrikoksesta, niin rukoilen Jupiteria, ettei _viviariassa_ silloin ole\nyhtään villipetoa tai että vankila on täpötäynnä pahantekijöitä.\"\n\n\"Ja\", muuan kysyi, \"miten on käynyt sen tyttörukan, joka Glaukuksen\npiti naida? Leskenä ennenkuin emäntänä -- se on kovaa!\"\n\n\"Oh\", Klodius vastasi, \"hän on hyvässä turvassa holhoojansa Arbakeen\ntalossa. Tietystikin hän haki tältä suojaa kadotettuaan yhtaikaa sekä\nrakastajan että veljen.\"\n\n\"Suloisen Venuksen kautta, Glaukuksella oli menestystä naisten parissa!\nSanovat rikkaan Juliankin olleen häneen rakastuneen.\"\n\n\"Turhanaikaista juorua, ystäväiseni\", Klodius vastasi rehennellen.\n\"Olin eilen hänen luonaan. Jos hänessä onkin ollut joskus hellempiä\ntunteita Glaukusta kohtaan, saan kehua lohduttaneeni häntä.\"\n\n\"Ettekö tiedä, toverit\", Pansa sanoi, \"että Klodius jo kauan on\nDiomedeen talossa puhallellut tulisoihtuun? Se syttyy pian, ja kohta se\npalaa iloisena Hymenen alttarilla.\"\n\n\"Onko niin?\" Lepidus virkkoi. \"Mitä! Klodius avioliittoon? -- Hyi!\"\n\n\"Ei hätää\", Klodius vastasi. \"Vanha Diomedes on tyytyväinen voidessaan\ntyttärensä naittaa ylhäissyntyiselle miehelle ja viljelee sentakia jo\nrunsaasti sestertioita. Saatte nähdä, etten niitä sulje atriumiin.\nKoittaa päivä, jonka Klodiuksen ystävät saavat merkitä valkoisella,\npäivä, jolloin Klodius nai rikkaan perijättären.\"\n\n\"Sanotko niin?\" Lepidus huudahti. \"Tule, täysinäinen malja ihanan\nJulian terveydeksi!\"\n\nTällaista oli keskustelu -- se esitti puheenaolevan ajan nuorten\ntuhlarien tavallista mielialaa, jonka vertaista vuosisata sitten tapasi\nPariisin kevythenkisissä piireissä -- tällaista oli keskustelu\nLepiduksen uhkeassa trikliniumissa sillaikaa kun Glaukus vietti\naikaansa aivan toisenlaisessa ympäristössä.\n\nKun tuomio oli langetettu, ei Glaukus enää saanut olla Sallustuksen,\nainoan ystävänsä vartioitavana. Hänet vietiin forumille, jossa vartijat\nseisoivat pienen oven edustalla Jupiterin temppelin kupeella. Paikkaa\nei enää näy. Ovi aukeni sisäänpäin samaan merkilliseen tapaan, millä\nnykyaikaiset ristiportit, ne kääntyivät keskiakselinsa ympäri niin,\nettä oven saattoi vain puoliselälleen avata. Tähän pieneen loukkoon\nvanki työnnettiin, hänen eteensä pantiin leipä ja kulhollinen vettä, ja\nniin hänet jätettiin pilkkopimeään ja, kuten hän luuli, yksinäisyyteen.\nNiin äkillinen oli ollut onnen käänne, se oli hänet viskannut\nnuoruuden, nautintojen ja onnellisen rakkauden huipulta häpeän\nsyvimpään alhoon, jotta hän nyt saisi kokea lähestyvän tuskallisen\nkuoleman kauhut; vain vaivoin hän saattoi muuta ajatella, kuin että hän\nyhä vielä oli jonkun hirveän harhanäyn lumoissa. Hänen kimmoinen ja\nvoimakas ruumiinsa oli kestänyt myrkkyjuoman vaikutukset, sillä\nsuurempi osa siitä oli jäänyt koskematta. Hän oli jälleen tajuissaan ja\ntietoinen ympäristöstään, mutta hänen hermostonsa oli äärimäisen\nherkkä, ja se synkensi hänen mielialaansa. Hänen luontainen miehuutensa\nja kreikkalainen itsetietoisuutensa saivat hänet helposti voittamaan\nkaikki pyrkivät pelonilmaukset ja kuulemaan kuolemantuomiotaan\nvärähtämättömin kasvoin, lujin katsein. Mutta tietoisuus omasta\nviattomuudestaankaan ei kyennyt häntä enää pystyssä pitämään, kun\njoukon katseet eivät enää olleet kannustamassa hänen ylvästä\nrohkeuttaan ja kun hän nyt oli yksinään ja pimeässä. Hän tunsi\nvankikopin kylmän, tympeän ilman raskaana painavan heikontunutta\nruumistaan. _Hän_ -- muhkea, rikas, hienostunut -- hän, joka ei tähän\nasti ollut vaaroja pelännyt eikä suruja tuntenut! Kaunis lintu hän oli\nollut! Miksi hän oli jättänyt ihanan, aurinkoisen synnyinmaansa --\nkotikukkulansa olivipuistot -- kuolemattomien virtojen soiton? Miksi\nhän oli saapunut näiden karujen, hengettömien muukalaisten pariin,\nantanut heidän välkkyvien pilviensä sokaista silmänsä, kuunnellut\nheidän iloisia laulujaan -- miksi hänet yhtäkkiä vangitaan -- heitetään\npimeään -- uhrina ja saaliina -- hänen iloinen elämänjuoksunsa on\niäksi katkaistu -- hänen elämää uhkuvat laulunsa iäksi tauonneet?\nAtenalais-parka! Kuinka niukasti hänen kulunut elämänsä kaikkine\nylväästä ja iloisesta luonteesta johtavine virheineen olikaan häntä\nvalmistanut kestämään niitä kauhuja, jotka häntä odottivat! Hänen\nkorvissaan kaikuivat yhä vieläkin saman roskajoukon pilkan honotukset,\njonka suosionhuutoja hän oli aijemmin tottunut kuulemaan ohjatessaan\nkaduilla siroa valjakkoaan. Hän oli yhä näkevinään entisten toveriensa\nkylmät, kivettyneet katseet (ystävät olivat lähinnä hänen huvituksiensa\nnautiskelijoita). Nyt ei ollut ketään läsnä lohduttamassa, kohottamassa\nihailtua, syytettyä muukalaista. Nämä seinät avautuvat vain\nhirvittävälle arenalle tuskalliseen ja häpeälliseen kuolemaan! Ja Ione!\nHänestä hän ei ollut kuullut sanaakaan; ei lohduttavaa viestiä, ei\nrohkaisevaa sanaa; hänkin oli siis hänet hylännyt; hänkin piti häntä\nsyyllisenä -- ja minkälaiseen rikokseen -- veljenmurhaan! Hän kiristeli\nhampaitaan -- hän huusi -- ja tuon tuostakin ailahti hänen aivoihinsa\npelottava ajatus. _Olisiko hän_ sittenkin, sen rajun ja raskaan\nmielenhäiriön kestäessä, joka oli pimittänyt hänen järkensä, olisiko\nhän sittenkin, itsekään sitä tietämättä, tehnyt rikoksen, josta häntä\nsyytettiin? Mutta niin pian kuin sellainen ajatus tuli, hän karkotti\nsen heti, sillä niin hämäriä kuin viimeksi kuluneet tapahtumat hänestä\nolivatkin, muisti hän sentään aivan selvästi Kybelen tumman puistikon,\nkuolleen ylöspäin suuntautuneet kasvot, hetken, jonka hän oli seisonut\nruumiin ääressä, voimakkaan iskun, joka paiskasi hänet maahan. Hän oli\nvakuutettu omasta viattomuudestansa. Keltä saattoi hän, myöhempinä\naikoina, kun hänen ruumiinsa jo on alkuaineisiinsa hajonnut, keneltä\nsaattoi hän toivoa tekoa, joka todistaisi hänet syyttömäksi ja\npuhdistaisi hänen maineensa? Kun hän muisteli kohtaustaan Arbakeen\nkanssa ja niitä kostonsyitä, joita synkkä ja pelottava mies varmastikin\nhautoi sydämessään, ei hän voinut tehdä muuta johtopäätöstä kuin että\nhän oli joutunut hyvinharkitun ja salaperäisen juonen uhriksi -- sen\nalkua ja kehitystä hän yritti turhaan seurata. Ja Ione -- Arbakes\nrakasti häntä -- perustuiko hänen kilpailijansa vastainen menestys\nhänen perikatoonsa? Tämä ajatus kalvoi häntä pahimmin, ja hänen ylväs\nsydämensä värähteli pikemmin mustasukkaisuudesta kuin pelosta. Taas hän\nääneensä voivotteli.\n\nEräästä pimeästä nurkasta vastasi ääni hänen valitushuutoonsa: \"Kuka on\nminun toverini tänä hirveänä hetkenä? Atenalainen Glaukusko?\"\n\n\"Niin, siksi minua onneni päivinä sanottiin; ja ihmiset antanevat\nminulle nyt muita nimiä. Entä _sinun_ nimesi, vieras?\"\n\n\"Olen Olintus, vankila- ja kuulustelutoverisi.\"\n\n\"Mitä! Sekö, jota sanotaan ateistiksi? Ovatko ihmisten rikkomukset\nsaaneet sinut epäilemään jumalten olemassaoloa?\"\n\n\"Ah\", Olintus vastasi, \"en minä, vaan sinä olet oikea jumalankieltäjä;\nsillä sinä kiellät ainoan oikean Jumalan -- sen tuntemattoman Jumalan,\njolle atenalaiset ovat pystyttäneet alttarin. Tälläkin hetkellä\ntunnustan Jumalaani. Hän on kanssani vankilassa. Hänen hymynsä\nvalaisee pimeässäkin. Haudan partaallakin sieluni kuiskii minulle\nkuolemattomasta elämästä, ja maa väistyy altani, jotta todellinen\nsieluni saapuisi lähemmä taivasta.\"\n\n\"Sano\", Glaukus keskeytti, \"eikö nimesi mainittu Apekideen murhan\nyhteydessä kuulustelutilaisuudessa? Pidätkö minua syyllisenä?\"\n\n\"Jumala yksin tutkii sydämen! Mutta minä en epäile sinua.\"\n\n\"Ketä siis?\"\n\n\"Syyttäjääsi, Arbakesta.\"\n\n\"Haa! Sinä lohdutat minua. Ja miksi häntä?\"\n\n\"Koska tunnen tuon miehen häijyn mielen ja hänellä oli syytä pelätä\nsitä, joka nyt on kuollut.\"\n\nJa Olintus kertoi Glaukukselle yksityiskohtaisesti ne tapahtumat, jotka\nlukija jo tuntee -- Apekideen kääntymisestä, suunnitelmasta, jonka he\nolivat laatineet paljastaakseen egyptiläisen papiston taikatemput ja\nniistä viettelevistä keinoista, joilla Arbakes oli koettanut houkutella\nnuorta, heikkoa kääntynyttä harhaan. \"Jos\", Olintus lopetti, \"vainaja\non kohdannut Arbakeen, on hän varmaankin moittinut tämän paheellisia\ntapoja ja uhannut kaikki paljastaa, ja egyptiläisen mielestä olivat\ntällöin paikka ja aika soveliaat ratkaisevaan tekoon, ja sekä intohimo\nettä voima ovat iskua ohjanneet.\"\n\n\"Niin täytyy asianlaidan olla!\" Glaukus huudahti iloisena. \"Olen\nonnellinen.\"\n\n\"Mutta mitä auttaa sinua nyt enää tämä tieto, onneton mies? Olet\nkuolemaan tuomittu ja viatonna joudut tuhon omaksi.\"\n\n\"Mutta _omasta mielestäni_ ainakin olen syytön; ja hirveissä\nhourekohtauksissani minulla oli hetkittäin kamalia epäilyksiä. Mutta\nsanohan minulle, sinä vieraan uskon mies, luuletko, että pikku\nrikkomuksista tai esi-isien erheistä nuo ylhäiset vallat, mitä nimiä\nniille tahtonetkin antaa, kiroovat ja tuomitsevat meidät?\"\n\n\"Jumala on oikeamielinen eikä hylkää luomiaan heidän inhimillisten\nrikostensa johdosta. Jumala on armahtavainen ja kiroo vain synnit,\njoita ei kaduta.\"\n\n\"Mutta minusta tuntuu, kuin jumalallinen voima olisi yhtäkkiä\nkohdistanut kaiken raivonsa minuun, rangaissut minua äkillisellä\nhulluudella, yliluonnollisella mielenhäiriöllä, jota eivät mitkään\ninhimilliset keinot pystyisi aikaan saamaan.\"\n\n\"Maassa on myöskin pahoja henkiä\", natsarealainen vastasi, \"kuten\ntaivaassa Jumala ja Hänen poikansa. Ja kun et näitä jälkimäisiä\ntunnusta, on edellisillä täysi valta tehdä sinulle mitä tahtovat.\"\n\nGlaukus ei vastannut, ja pitkät hetket he eivät puhuneet sanaakaan.\nVihdoin atenalainen sanoi muuttuneella, lempeällä, epäröivällä äänellä:\n\"Kristitty, uskotko sinä oppiesi mukaan, että sielu on kuolematon --\nettä ne, jotka ovat täällä toisiaan rakastaneet, yhtyvät tuolla -- että\nhaudan takana mainehikas nimemme loistaa puhtaana kaikista maisista\ntahroista -- että virrat, joita erämaat ja kalliot ovat toisistaan\nerottaneet, juhlallisessa Hadeksessa yhtyvät jälleen?\"\n\n\"Uskonko, oi atenalainen? Ei, en usko. -- _Minä tiedän!_ Ja juuri se\nautuuttava tietoisuus minua nytkin pitää kestävänä. Oo, Kyllene\",\nOlintus jatkoi intohimoisena, \"sydämeni valittu, joka minulta\nriistettiin ensimäisenä kuukautena häittemme jälkeen, enkö näe sinua\ntaas, ja vain muutaman päivän kuluttua? Tervetullut, kuolema, joka\nminut tuo taivaaseen ja sinun luoksesi!\"\n\nTässä äkillisessä ihmistunteen purkauksessa oli jotakin omansa\nkoskettamaan erästä herkästi väräjävää kieltä kreikkalaisen sydämessä.\nHän tunsi oikeastaan nyt vasta tavallista suurempaa mieltymystä\ntoveriinsa. Hän laahautui Olintuksen viereen; sillä nuo monessa\nsuhteessa kovasydämiset italialaiset eivät sentään kaikissa kohdissa\nolleet julmia; heillä ei ollut erikoiskoppeja, eikä kahleita pidetty\ntarpeellisina, ja arenan uhreille suotiin niin paljo vapautta kuin\nolosuhteet suinkin sallivat.\n\n\"Niin\", kristitty jatkoi pyhän innostuksen valtaamana, \"sielun\nkuolemattomuus -- ylösnousemus -- kuolleitten haudantakainen yhdyntä --\nsiinä uskontomme suuret perusviivat -- se on suuri totuus, jota\nilmottaakseen ja julistaakseen jumala tuli maahan kärsimään kuoleman.\nEi tarun Elysium, ei runon Orkus, vaan taivaan loistava perintö-osuus\non oleva hyveen palkintona.\"\n\n\"Kerro minulle enemmän opistasi ja toiveistasi\", Glaukus pyysi\nvakavana.\n\nOlintus oli valmis pyyntöä seuraamaan, ja nytkin -- kuten niin usein\nkristinuskon alkuaikoina -- sen hennot, pyhitetyt säteet valaisivat\nsynkkää vankilaa, ja sen lohduttavat opit lievensivät lähestyvän\nkuoleman kammoa.\n\n\n\n\n17 LUKU.\n\nKeino, millä pelastaa Glaukus.\n\n\nIkuisen tuskan hetkiä eli Nydia siitä asti, kun hänet jälleen koppiin\nteljettiin.\n\nSosia, joka nähtävästi pelkäsi, että hän jälleen joutuisi\npetkutettavaksi, oli vasta sangen myöhään seuraavana aamuna käynyt\nhäntä katsomassa ja silloinkin vain työntänyt hänelle aamiaisen: leipää\nja viiniä, ja kiireesti poistunut. Päivä kului, ja Nydia tunsi itsensä\nonnettomaksi -- raivostuneeksi, sillä päivä oli Glaukuksen tuomiopäivä\nja hänen vapautensa voisi hänet pelastaa! Kun hän siis tiesi, että\nainoa Glaukuksen pelastamisen mahdollisuus oli hänen, nuoren, heikon,\nintohimoisen ja herkän tytön varassa, päätti hän vaikka pakoyritykset\ntuntuivatkin mahdottomilta, olla vaipumatta epätoivoon, sillä sehän\nestäisi häntä käyttämästä hyväkseen tilaisuutta, joka _voisi_\nilmaantua. Hän tukahdutti sen sietämättömien ajatusten tulvan, joka\nuhkasi hänet hukuttaa. Niin, nauttipa hän ruokaakin, söi leipää ja\nmaistoi viiniä, jotta hänen ruumiinvoimansa kestäisivät -- sillä hänen\ntäytyi olla valmis kestämään kaikki.\n\nHän laati suunnitelman toisensa jälkeen, mutta oli pakotettu hylkäämään\nne kaikki. Sosia oli yhä edelleenkin hänen ainoa toivonsa, ainoa\ntyöase, jota hän saattoi käyttää. Tämä oli ollut taikauskoinen\nsaadakseen tietää, milloinka hän voi ostautua vapaaksi. Suuret Jumalat!\nEikö häntä voisi lahjoa lupaamalla hänelle hankkia vapauden? Eikö hän\nollut kyllin rikas voidakseen sen tehdä? Hänen hoikat sormensa\nsivelivät rannerenkaita, jotka hän oli saanut Ionelta ja kaulallaan\nolevia kultakäätyjä, jotka, kuten muistamme, olivat kerran johtaneet\nhänet mustasukkaiseen kiistaan Glaukuksen kanssa ja joita hän\nsenjälkeen oli luvannut pitää yllään iät kaiket. Hän odotti nyt\nkiihkeästi Sosian tuloa; mutta kun tunti toisensa perästä kului, eikä\ntätä näkynyt, tuli hän kärsimättömäksi. Hänen hermonsa olivat kuin\nkuumeessa; hän ei voinut enää sietää yksinäisyyttään -- hän alkoi\nhuutaa -- hän löi nyrkillään oveen. Hänen huutonsa kuului halliin\nsaakka, ja Sosia riensi aikalailla pelästyneenä katsomaan, mikä oli\nhätänä, ja vaijentamaan vankiansa mikäli mahdollista.\n\n\"Hoo! Mikä nyt on?\" hän kysyi tylysti. \"Nuori orja, jos pidät\ntuollaista melua, täytyy taas käyttää suukapulaa. Minun olkapääni\nsaavat kärsiä, jos huutosi kuuluvat isäntäni korviin saakka.\"\n\n\"Hyvä Sosia, älä soimaa minua -- en voinut olla kauempaa yksinäni.\nPyydän sinua hetkeksi istahtamaan luokseni. Ei, älä pelkää, että\nuudelleen yritän paeta. Aseta tuolisi oven eteen. Tähystä minua -- en\ntahdo liikahtaakaan paikaltani.\"\n\nSosia, joka itse oli aikamoinen lavertelija, rauhottui näistä sanoista.\nHäntä säälitti tuo tyttö, joka ei saanut kenenkään kanssa rupatella --\nomaansakin hän siinä katsoi -- häntä säälitti, ja hän päätti samalla\nhuvittaa _itseään_. Hän otti Nydian tuolin, asetti sen oven eteen selin\npäin seinää ja sanoi:\n\n\"Ole varma, etten ole säälimätön eikä minulla ole mitään sitä vastaan,\nettä hieman juttelemme. Mutta muista, ei taikatemppuja -- ei loihtuja\nenää!\"\n\n\"Ei, ei. Sano Sosia, onko jo myöhäkin?\"\n\n\"Ilta on käsissä; karja palaa jo laitumelta.\"\n\n\"Oi jumalat! Kuinka kävi oikeudessa?\"\n\n\"Molemmat tuomittiin kuolemaan.\" Nydia tukahdutti tuskanhuutonsa. \"Hyvä\n-- hyvä, niinhän arvelinkin. Milloin tuomio pannaan täytäntöön?\"\n\n\"Huomenna, amfiteatterissa. Ellei minun täytyisi sinun tähtesi, pikku\nvelho, olla kotona, menisin minäkin muiden mukana sinne katsomaan.\"\n\nNydia lysähti kokoon. Ruumis ei enää kestänyt -- hän meni tainnoksiin.\nMutta Sosia ei huomannut mitään, sillä alkoi olla jo pimeää ja hänen\najatuksensa askartelivat hänen omissa asioissaan. Hän valitteli yhä,\nettä niin suurenmoinen näky menee häneltä hukkaan ja syytti Arbakesta\nsiitä, että juuri hänet oli valittu vanginvartijaksi, ja ennenkuin hän\noli mietintönsä lopettanut, tuli Nydia tajuihinsa ja huokasi raskaasti.\n\n\"Sinä huokaat, pikku sokea, varmaankin minun kovaa kohtaloani. Se\nhieman lohduttaa. Niinkauan kun huomaat, kuinka paljosta minun täytyy\npuolestasi luopua, kohtelen sinua hyvin. Kovaa on huono ja säälitön\nkohtelu.\"\n\n\"Sosia, kuinka paljon sinulta vielä puuttuu, ennenkuin voit ostaa\nvapautesi?\"\n\n\"Kuinka paljo? Noin kaksituhatta sestertiota.\"\n\n\"Jumalten kiitos! Ei enempää! Näetkö näitä rannerenkaita ja näitä\nketjuja. Ne ovat ainakin kaksi kertaa niin kalliit. Annan sinulle nämä,\njos --\"\n\n\"Älä johdata minua kiusaukseen. En voi päästää sinua vapaaksi. Arbakes\non ankara ja hirmuinen isäntä. Kenpä tietää, vaikka joutuisin Sarnuksen\nkalojen ruoaksi. Ah! Kaikki maailman rikkaudetkaan eivät silloin\npystyisi minua henkiin herättämään. On parempi olla elävänä koirana\nkuin kuolleena leijonana!\"\n\n\"Sosia, vapautesi! Ajattele tarkoin! Päästä minut vain hetkeksi ulos!\nPäästä sydänyön aikaan ja minä palaan huomisaamulla varhain, niin, voit\nitse tulla mukaan.\"\n\n\"Ei käy\", Sosia virkkoi päättäväisenä. \"Muuan orja oli kerran\ntottelematon Arbakeelle, eikä siitä orjasta sen koommin enää mitään\nkuultu.\"\n\n\"Mutta lakihan suojaa orjaa.\"\n\n\"Laki on niinkuin se luetaan. Tiedän, että Arbakeella on aina laki\npuolellaan. Ja mitä hyötyä minulle on laista, jos kerran olen kuollut!\"\n\nNydia väänteli käsiään. \"Eikö siis ole yhtään toivoa?\"\n\n\"Ei, ei pakoonpäästä, ennenkuin Arbakes sallii.\"\n\n\"Hyvä\", Nydia sanoi nopeasti, \"ethän kieltäydy viemästä minulta muuatta\nkirjettä. Isäntäsi ei liene sitä kieltänyt.\"\n\n\"Kenelle?\"\n\n\"Preetorille.\"\n\n\"Lakimiehelle? En -- en voi. Minut haastettaisiin todistajaksi, ja minä\ntiedän, mitä se on. Orjien tutkiminen on aina piinapenkkiä.\"\n\n\"Anteeksi, en tarkottanut preetoria -- se sana luiskahti vahingossa\nsuustani. Tarkotin aivan toista henkilöä -- iloista Sallustusta.\"\n\n\"Oh! Ja mitä asiaa sinulla hänelle?\"\n\n\"Glaukus oli isäntäni, hän osti minut julmalta herralta. Vain hän on\nollut minulle ystävällinen. Nyt hän on kuolemaan tuomittu. En voi\nkoskaan enää tuntea itseäni onnelliseksi, ellen saa hänelle sanoa, että\nainakin yksi sydän armahtaa häntä. Sallustus on hänen ystävänsä; hän\nkyllä auttaa minua.\"\n\n\"Olen varma, ettei hän ryhdy sellaiseen puuhaan. Glaukuksella on paljo\najateltavaa tämän ja huomisen päivän välillä, niin etteivät häntä\npaljoakaan liikuta sokean tytön vakuuttelut.\"\n\n\"Mies\", Nydia sanoi nousten, \"tahdotko päästä vapaaksi? Tänään vielä se\non omassa vallassasi. Huomenna on se myöhäistä. Vapautta ei ole koskaan\nhelpommalla ostettu. Voit helposti kenenkään huomaamatta jättää talon,\nja tuskin olet puoltakaan tuntia poissa. Ja tuollaisesta pikkutoimesta\nkieltäytyisit, vaikka vapautesi saisit palkinnoksi!\"\n\nSosia oli poissa suunniltaan. Tytön pyyntö oli todella mitätön, mutta\nmitä se häntä liikutti? Sitä parempi vain. Hän salpaisi Nydian lukkojen\ntaa, ja jos Arbakes saisi kuulla hänen hetkeksi poistuneen, ei rikos\nollut suuri eikä rangaistus sellaisesta ankara. Ja jos Nydian kirjeessä\nolisi muuta kuin mitä hän sanoi siihen kirjottavansa -- hän puhuisi\ntietysti vankeudestansa, niinkuin varmasti puhuisikin -- niin mitä\nsiitä? Ei Arbakeen tarvitse koskaan saada tietää, että hän on kirjeen\nkuljettanut perille. Joka tapauksessa palkinto oli melkoinen. Hän ei\nepäröinyt kauempaa -- hän suostui.\n\n\"Anna tänne palkkio, ja minä otan viedäkseni kirjeesi. Mutta seis! Olet\norja -- sinulla ei ole oikeutta pitää koristuksia -- ne ovat isäntäsi.\"\n\n\"Ne ovat Glaukuksen lahjoja; hän on isäntäni. Kuinka hän niitä nyt\nvoisi takaisin vaatia? Ja kuka muu tietää, että minulla sellaisia\nonkaan?\"\n\n\"Hyvä on. Tuon sinulle papyruslehden.\"\n\n\"Ei, ei papyrusta -- tuo vahataulu ja stilus!\"\n\nNydia oli, kuten lukija lienee huomannut, sivistyneestä kodista. Hänen\nvanhempansa olivat tehneet kaikkensa valistaakseen häntä hänen\nonnettomuudessaan, ja hänen nopea käsityskykynsä oli kaikki helposti\noppinut. Sokeudestaan huolimatta hän oli lapsesta asti kyennyt\nvaikkakin puutteellisesti kirjottamaan terävällä stiluksella pehmeään\nvahatauluun, ja tällöin oli suurena apuna hänen herkäntarkka\ntuntoaistinsa. Kun hän oli saanut vahataulun, piirsi hän siihen\nvaivalloisesti muutamia lauseita kreikaksi, omalla äidinkielellään,\njota kaikki sen ajan sivistyneet italialaiset osasivat. Hän pani\nvahalaatan kääröön, sitoi sen ja sinetöi vahalla nuoran päät ja\nlaskiessaan käärön Sosian käteen hän virkkoi:\n\n\"Sosia, olen sokea ja vanki. Ethän tahdo minua pettää -- sinun täytyy\njättää tämä kirje Sallustuksen omiin käsiin -- muuten et ole tehtävääsi\nsuorittanut oikein. Mutta nyt minä vihin juhlallisesti sinun pääsi\nkostonuhriksi, sielusi manalan voimien huostaan, jos luottamukseni\npetät. Ja nyt sinun täytyy, oikea kätesi kädessäni vannoa seuraavin\nsanoin: 'Sen maan nimessä, jolla elämme, niiden luonnonvoimien nimessä,\njotka elämää säilyttävät ja jotka sen voivat tuhota -- Orkuksen,\nkaikkikostavan -- olympolaisen Jupiterin, kaikkinäkevän nimessä vannon\nrehellisesti täyttäväni minulle uskotun tehtävän ja jättäväni tämän\nkirjeen Sallustuksen omiin käsiin! Ja jos valani rikon, kohdatkoot\nminua kaikki taivaan ja manalan tuskat!' Riittää -- luotan sinuun.\nTässä palkkasi. On jo pimeä -- riennä!\"\n\n\"Olet kummallinen tyttö ja olet minut vallan pelottanut. Mutta kaikki\non järjestyksessä, ja jos Sallustus on kotona, jätän hänelle tämän\nkirjeen, kuten olen vannonut. Uskoni kautta! Onhan minullakin pikku\nvikani! mutta valapatto! -- ei, sen vian luovutan parempiosaisille.\"\n\nNäin sanoen Sosia poistui, pani vahvat salvat Nydian oveen -- pisti\navaimen vyöhönsä, pujahti omaan huoneeseensa, kääriytyi siellä\nkiireestä kantapäähän ulottuvaan vaippaan ja solahti takaoven kautta\nkenenkään huomaamatta kadulle.\n\nKaduilla oli autiota ja tyhjää. Hän saapui pian Sallustuksen taloon.\nOvenvartija käski hänen jättää kirjeen hänelle ja mennä sitten\ntiehensä, sillä Sallustus oli niin murheissaan Glaukuksen\nkuolemantuomiosta, ettei häntä nyt saanut kukaan häiritä.\n\n\"Mutta olen vannonut jättäväni kirjeen hänen omiin käsiinsä -- niin\nettä minun täytyy päästä sisään!\" Ja kun Sosia kokemuksesta tiesi, että\nKerberus on juomarahoilla lahjottavissa, pisti hän puolen tusinaa\nsestertioita ovenvartijan kouraan.\n\n\"Hyvä\", tämä virkkoi sovinnollisempana. \"Voit astua sisään, jos\nhaluttaa. Mutta sanoakseni totuuden, hän on juonut itsensä\ntukkihumalaan. Se on hänen tapansa, kun hänelle tapahtuu jotakin\nikävää. Hän laitattaa herkullisen illallisen, parhaat viinit eikä\nlopeta, ennenkuin kaikki on mennyt kurkusta alas -- paitsi viini.\"\n\n\"Erinomainen tapa -- suurenmoinen! Ah! Kelpaa rikkaitten rehkiä! Jos\nolisin Sallustus, laittaisin niin, että joka päivä olisi jotakin\nmurehdittavaa. Mutta puhu joku hyvä sana puolestani atriensikselle --\nnäen hänen tulevan.\"\n\nSallustus oli liian surullisella tuulella kutsuakseen tovereita\nluokseen. Hän oli myöskin liian murheellinen juodakseen yksinään. Hän\noli sentähden kutsunut huoneeseensa suosimansa vapautetun orjan, ja\ntuskinpa koskaan on oudompaa illallisjuhlaa vietetty. Silloin tällöin\ntuo hyväntahtoinen epikuurolainen huoahti, pyyhki silmäkulmastaan\nkyynelen ja kävi sen jälkeen kaksinkertaisin innoin uuteen ruokalajiin\nkäsiksi tai antoi täyttää uudelleen juomasarvensa.\n\n\"Hyvä mies\", hän virkkoi toverilleen, \"se oli inhottava tuomio --\nohhoo! Ei hullumpaa lintua, mitä? Glaukus parka! Minkälaiset hirveät\nkäpälät sillä leijonalla on! Ah! Ah! Ah!\"\n\nSallustus huoahti äänekkäästi -- mutta mahanytkähdykset keskeyttivät\nsen äkkiä.\n\n\"Ota vielä malja lisää\", vapautettu sanoi.\n\n\"Se oli liian kylmä ajatus; mutta kuinka kylmää Glaukuksella nyt\nlieneekään! Sulje huomenna talo -- ei kukaan saa mennä ulos! Ei kukaan\nminun väestäni saa olla huomenna arenan leikkejä kunnioittamassa. Ei\nkukaan!\"\n\n\"Kulaus tätä falernolaista -- suru vallan sortaa sinut. Jumalat\nauttakoot -- palanen tätä kuoriaiskakkua.\"\n\nSamalla onnettomalla hetkellä Sosia päästettiin epätoivoisen juomarin\npuheille.\n\n\"Lähetti Sallustuksen luo. Annan hänelle tämän nuoren naisen lähettämän\nkirjeen. Mitään vastausta en kaipaa. Saanko poistua?\"\n\nNäin puhui tuo kunnon Sosia ja peitti vaipalla kasvonsa ja muutti\näänensä niin, ettei häntä myöhemmin kukaan voisi tuntea.\n\n\"Jumalten nimessä -- parittaja. Tunteeton retkale! Etkö näe, että\nminulla on suru? Mene! Ja ota mukaasi kaikki Pandaruksen kiroukset!\"\n\nSosia ei enää viivytellyt hetkeäkään.\n\n\"Tahdotko lukea kirjeen, Sallustus?\" vapautettu kysyi.\n\n\"Kirjeen? _Minkä_ kirjeen?\" epikuurolainen sammalsi, sillä hänen\nsilmänsä alkoivat jo kahdentaa esineitä. \"Kirotut kaikki naiset! Olenko\nminä mies, joka (hik!) -- ajattelee huvituksia -- kun -- kun ystäväni\npian joutuu syötäväksi.\"\n\n\"Syö vielä tuollainen leivos.\"\n\n\"En, en enää! Suru murskaa minut.\"\n\n\"Viekää hänet vuoteeseen!\" vapautettu virkkoi. Ja orjat kantoivat\nSallustuksen, joka tuskin jaksoi päätään pitää tanakkana, kubikulumiin;\nmatkalla hän yhä valitteli Glaukuksen kovaa kohtaloa ja kiroili\njulkeitten naikkosten hävyttömiä tarjouksia.\n\nSillävälin Sosia kulki ikivihaisena kotiaan kohden. \"Vai parittaja!\"\nhän mutisi itsekseen. \"Parittaja! Paha kieli sillä Sallustuksella! Jos\nhän olisi minua haukkunut kelmiksi tai varkaaksi, ei se olisi niin\npahasti loukannut. Mutta parittajaksi! Hyi! Siinä sanassa on jotakin,\nmitä ei kestävinkään maha voi sietää. Lurjus on lurjus omaksi\nhuvikseen, ja varas on varas omaksi hyödykseen, on jotakin kunniallista\nja filosofista, kun oman etunsa vuoksi on konna; silloin ainakin häärää\nmäärätynlaisten tarkotusperien mukaan -- se on suorastaan suurenmoista.\nMutta parittaja on olento, joka perustaa kaiken toisen huonoille\nominaisuuksille -- pata, joka pannaan tulelle, jotta toinen saisi siinä\nsoppansa keittää -- liina, johon kuka vieras tahansa pyyhkii kätensä!\nJa joku roisto voi minulle sanoa: 'Luvallasi!' Parittaja! Minua saisi\nmieluummin sanoa vaikkapa murhaajaksi. Mutta mies oli humalassa eikä\ntiennyt mitä sanoi, ja olinhan sitäpaitsi valepuvussa. Jos hän olisi\nnähnyt, että Sosia häntä puhutteli, olisi hän sanonut: 'Kunnioitettava\nSosia!' ja 'Kunnon mies!' Olen varma siitä. Mutta palkkani olen\nhelposti ansainnut, se ainakin lohduttaa. Ja oi, Feronia jumalatar!\nPian olen vapaa mies! Ja saapa katsoa, kuka uskaltaa minua silloin\nsanoa parittajaksi! Jos uskaltaa, niin saapa hän sen kalliisti maksaa!\"\n\nNäin suurista asioista itsekseen haastellen Sosia saapui sille kapealle\nkadulle, joka vei amfiteattereille ja sen lähellä oleville palatseille.\nKäännyttyään eräästä äkkikulmasta hän huomasi joutuneensa suuren\nväkijoukon keskeen. Miehiä, vaimoja ja lapsia siinä tungeskeli nauraen,\npuhuen, viittilöiden, ja kunnon Sosia joutui virran mukaan, ennenkuin\nhän sitä huomasikaan.\n\n\"Mitä uutta?\" hän kysyi lähimmältä naapuriltaan, nuorelta taiteilijalta\n-- \"mitä uutta? Mihinkä säntää tämä kunnon joukko? Jakaako joku\nylhäinen mies tänä iltana almuja tai ruokaa?\"\n\n\"Ei, hyvä ystävä -- parempaa on tarjolla\", taiteilija vastasi. \"Ylevä\nPansa -- kansan ystävä, päästää yleisön tänään katsomaan petoeläimiä\n_viviariaansa_. Herkules avita, huomenna eivät määrätyt henkilöt niitä\nniin varmasti katselekaan.\"\n\n\"On ihana yö\", orja sanoi liittyen eteenpäin lainehtivaan joukkoon, \"ja\nkoska en huomenna pääse huveja katselemaan, tahdon ainakin petoeläimet\nkerran vielä nähdä.\"\n\n\"Se on oikein\", hänen uusi toverinsa vastasi, \"eikä leijonaa ja\ntiikeriä joka päivä saa Pompeijissa nähdä.\"\n\nJoukko saapui nyt suurelle, mutta epätasaiselle aukealle, jota etäiset\nlamput vain vaillinaisesti valaisivat, ja ne, joiden jalat ja hartiat\neivät olleet kyllin lujat, joutuivat vaaralliseen likistykseen. Mutta\netenkin juuri naiset -- useilla heistä oli lapsi käsivarrella tai\nrinnoilla -- olivat innokkaimpia eteenpäin työntymään; ja heidän\nkimakat tuskanhuutonsa ja kirosanansa kuuluivat selvästi iloisempien\nmiesäänien joukosta. Räikeintä ääntä piti muuan nuori tyttö, joka\nsamalla tuntui olevan ylen onnellinen välittääkseen tungoksen\naiheuttamista kolauksista.\n\n\"Ahaa!\" nuori nainen virkkoi eräälle naapurilleen. \"Sanoinhan aina\nsinulle -- että leijonalle kyllä löydetään sopiva mies, ja nyt meillä\non tiikerillekin omansa. Toivon, että olisi jo huomispäivä.\"\n\n\"Iloinen tyttö!\" Sosia huomautti.\n\n\"On\", nuori taiteilija, kiharatukkainen kaunis mies vastasi. \"Naiset\nrakastavat gladiaattoreja. Jos olisin orja, olisin aikapäiviä sitten\nhakenut opettajani lanistasta.\"\n\n\"Niinkö?\" Sosia sanoi irvistäen. \"Kullakin oma makunsa.\"\n\nJoukko oli nyt saapunut määräpaikalle, mutta kun koju, jossa petoja\npidettiin, oli tavattoman pieni ja ahdas, tuli tungos entistäkin\nrajummaksi. Kaksi amfiteatterin vartijaa oli asettunut oven eteen, ja\nhe koettivat saada järjestystä syntymään siten, että päästivät sisään\nvain rajotetun määrän katsojia yhtaikaa, ja muut saivat odottaa\nvuoroaan, kunnes edelliset olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi.\nSosia, joka oli ymmärtäväinen mies eikä juuri häikäillyt, osasi asettua\nensimäisten sisäänpäästettyjen joukkoon.\n\nToverinsa, taiteilijan, kadotettuaan Sosia huomasi joutuneensa pieneen,\nummehtuneeseen huoneeseen, jota harvat, rököttävät tuohukset\nvalaisivat.\n\nPedot, joilla tavallisesti oli kullakin oma _viviariansa_, oli nyt\npantu katselijoiden mukavuudeksi samaan häkkiin, mutta ne oli vahvalla\nrautaristikolla erotettu toisistaan.\n\nSiinä nyt olivat nuo hurjat ja julmat erämaan vaeltajat, joilla oli\nmiltei pääosa suoritettavana kuvaamassamme tapahtumasarjassa. Leijonaa,\njoka ei luonnostaan ole niin verenhimoinen kuin sen naapuri, oli\nnälällä kiihotettu, ja nyt se kulki edestakaisin ahtaassa häkissään\nhillittömänä ja uhkaavasti karjuen. Sen silmät kiiluivat raivoa ja\nnälkää; ja kun se hetkittäin pysähtyi ja tarkasteli ympäristöään,\nvetäytyivät katselijat pelokkaina taaksepäin ja hengittivät nopeammin.\nMutta tiikeri makasi rauhallisena ja pitkin pituuttaan ojennettuna\nhäkissään ja vain silloin tällöin ruumistaan venytellen tai pitkään\nhaukotellen se ilmaisi tuntevansa vankeuden tuskaa tai kärsivänsä\nihmisjoukosta, joka oli tullut kunnioittaen sitä katsomaan.\n\n\"En ole Rooman amfiteatterissakaan nähnyt komeampaa leijonaa\", virkkoi\nmuuan jättimäinen, väkevä mies, joka seisoi Sosian vieressä, oikealla\npuolella.\n\n\"Olen aivan masentunut katsellessani sen jäseniä\", kuului ääni Sosian\nvasemmalta. Siinä seisoi nuori, solakka mies kädet ristissä rinnoilla.\n\nSosia katsoi ensin toista, sitten toista. \"_Virtus in medio!_ -- kunto\non aina keskimailla\", hän mutisi itsekseen. \"Kauniita seuralaisia\nsinulla, Sosia -- gladiaattori kummallakin puolellasi.\"\n\n\"Oikein sanoit, Lydon\", rotevampi virkkoi, \"tunnen samaa.\"\n\n\"Ja nyt täytyy ajatella\", Lydon huomautti äänessään tavallista syvempi\nsävy, \"ja nyt täytyy ajatella, että tuo ylväs kreikkalainen, jonka pari\nkolme päivää sitten vielä näimme tulvillaan nuoruutta, terveyttä ja\niloa, että hänet heitetään tuon hirviön raadeltavaksi.\"\n\n\"Ka miksei?\" Niger murahti raa'asti. \"Keisari on pakottanut monen\nkunniallisen gladiaattorin samanlaiseen otteluun -- miksei laki saisi\ntuomita rikasta murhaajaa?\"\n\nLydon huoahti, kohautti olkiaan eikä vastannut. Joukko tarkasteli\nkumpaakin ihmettelevin silmin ja avoimin huulin: gladiaattorit olivat\nsamanlaista katseltavaa kuin pedotkin -- he olivat kaikki samaa sukua;\nniinpä joukko silmäili toista ja toista -- miehiä ja petoja ja\nkuiskaili huomioitaan ja ennustuksiaan seuraavan päivän varalle.\n\n\"Hyvä\", Lydon sanoi kääntyen mennäkseen ulos, \"Jumalten kiitos, ettei\nminun tarvitse kamppailla leijonan eikä tiikerin kanssa. Sinäkin,\nNiger, olet miellyttävämpi vastustaja kuin kumpikaan noista.\"\n\n\"Mutta silti voin olla yhtä vaarallinen\", gladiaattori virkkoi rajusti\nnauraen, ja kuulijat, jotka ihailivat hänen jänteviä jäseniään ja\nylvästä ryhtiään, nauroivat myöskin.\n\n\"Sen jätämme sikseen\", Lydon vastasi rauhallisena tunkeutuen hitaasti\njoukon lävitse ja lähti kojusta.\n\n\"Annan hänen olkapäittensä työskennellä\", älykäs Sosia tuumi ja seurasi\nheti hänen vanavedessään. \"Joukko väistyy aina gladiaattorin tieltä, ja\nminä koetan pysytellä aivan hänen takanaan.\"\n\nMedonin poika raivasi helposti tien itselleen joukon halki; monet\ntunsivat hänen kasvonsa ja ammattinsa.\n\n\"Se on nuori Lydon, uljas poika\", muuan virkkoi. \"Hän taistelee\nhuomenna.\"\n\n\"Ah! Olen hänestä lyönyt vedon\", toinen sanoi, \"kas kuinka luja käynti\nhänellä on.\"\n\n\"Onneksi olkoon, Lydon\", kolmas sanoi.\n\n\"Lydon, toivon sinun voittavan\", neljäs, (keskiluokkaan kuuluva nainen)\nkuiskasi hymyillen -- ja jos voitat, saat kuulla minusta vielä\nenemmän.\"\n\n\"Kaunis mies, Venus avita\", viides, kymmenissä taivaltava tytöntyllerö\nhuudahti. \"Kiitos\", Sosia siihen vastasi luullen kohteliaisuuden häntä\ntarkottavan.\n\nVaikka Lydonissa olivatkin jalommat pyrkimykset etualalla ja vaikka hän\nolikin veriseen ammattiinsa ruvennut vain toivoen sen avulla saavansa\nisänsä vapaaksi, ei hän silti ollut huomaamatta sitä ihailua, jota hän\nkulkiessaan sai osakseen. Hän unohti, että samat äänet, jotka nyt häntä\nylistelivät, saattoivat huomenna riemuita hänen kuolemantuskilleen.\nPohjaltaan ylväänä ja rohkeana, rehellisenä ja lämminsydämisenä hän oli\nsilti ehtinyt omaksua halveksimansa ammatin synnyttämää ylimielisyyttä,\nja sitä oli ollut omansa lisäämään se seurapiiri, johonka hän ei\ntodellakaan olisi lainkaan sopinut. Hän huomasi itseään pidettävän\nhuomattavana miehenä. Hänen askelensa varmenivat ja ryhtinsä ojentui\nentisestäänkin.\n\n\"Niger\", hän virkkoi äkkiä kääntyen, kun joukko yhä tunkeili hänen\nympärillään, \"olemme usein kinastelleet; emme ole toistemme kanssa\notelleet, mutta jompikumpi meistä kuitenkin huomenna kaatuu -- kätesi!\"\n\n\"Varsin mielelläni\", Sosia sanoi ojentaen kämmenensä.\n\n\"Haa! Mikä hullu sinä olet? Luulin Nigerin olleen kantapäilläni.\"\n\n\"Annan anteeksi erehdyksen\", Sosia vastasi alentuvasti, \"erehdys syntyi\nhelposti. -- Minä ja Niger olemme jokseenkin yhtä ruumiikkaat.\"\n\n\"Haha! Sepä mainiota. Jos Niger kuulisi puheesi, kuristaisi hän sinut.\"\n\n\"Teillä arena-sankareilla on varsin epämiellyttävä tapa haastella\nasioista\", Sosia huomautti. \"Muuttakaamme puheenaihetta!\"\n\n\"_Vah! Vah_!\" Lydon sanoi kärsimättömänä. \"En ole nyt lainkaan\njuttutuulella.\"\n\n\"Niinpä kai\", orja vastasi, \"sinä haudot nyt vakavia ajatuksia.\nEsiinnyt luullakseni huomenna ensi kertaa arenalla. Olen varma, että\nurhona kuolet.\"\n\n\"Pudotkoot sanasi oman pääsi päälle!\" Lydon huudahti taikauskoisesti,\nsillä hän piti Sosian sanoja pahana enteenä. \"_Kuolla!_ Ei -- uskon,\nettä _minun_ hetkeni ei ole vielä lyönyt.\"\n\n\"Joka kuolemasta arpaa heittää, valmistukoon saamaan myöskin\nkoiranheiton\", Sosia huomautti naljaillen. \"Mutta olet väkevä mies, ja\ntoivotan sinulle kaikkea mahdollista hyvää. Ja nyt, _vale_!\"\n\nSamassa orja pyörähti ympäri ja lähti kotiinpäin kulkemaan.\n\n\"Toivon, etteivät tuon lurjuksen sanat olleet pahoja enteitä\",\nLydon tuumi miettiväisenä. \"Isäni vapauden puolesta taistellen ja\nluottaen omiin kykyihini ja voimiin en ole ajatellutkaan kuoleman\nmahdollisuutta. Isä parka! Olen hänen ainoa poikansa! Jos minä\nkaadun --.\"\n\nNäiden ajatusten ahdistamana gladiaattori kiiruhti nopein askelin pois,\nmutta äkkiä hän huomasi kadun toisella puolella ajatuksiensa todellisen\nkohteen. Sauvaansa nojaten, huolten ja vuosien koukistamana, silmät\nmaahan luotuina ja horjuvin askelin harmaahapsinen Medon lähestyi\nhitaasti gladiaattoria, Lydon pysähtyi hetkeksi. Hän arvasi heti syyn,\nmikä oli vanhuksen saanut näin myöhään liikkeelle.\n\n\"Olen varma, että hän etsii minua\", hän tuumi. \"Hän on kauhuissaan\nOlintuksen kohtalosta -- hän pitää arenataisteluja entistäkin\nrikoksellisempina ja vihattavampina -- hän tulee houkuttelemaan minua\npois otteluista. Minun täytyy väistyä syrjään. En kestä hänen\nrukouksiaan -- hänen kyyneliään.\"\n\nTällaisia ajatuksia, joita kestää niin kauan tulkita, tulvi nuoren\nmiehen mieleen. Hän kääntyi äkkiä ja pujahti sivukadulle. Hän ei\npysähtynyt, ennenkuin hän hengästyneenä saapui matalan kukkulan\nkiireelle, jolta näkyi tuon pienoiskaupungin iloisin ja loistavin osa.\nTänne pysähdyttyään ja katsellessaan rauhallisia, kirkkaassa kuutamossa\nvälkkyviä katuja (kuu oli vastikään noussut ja valaisi osittain ja\nkuvankirjavasti amfiteatterin edustalle kasaantunutta, sinne tänne\nliikehtivää, kahajavaa joukkoa) hänkin joutui eteensä leviävän maiseman\nlumoihin; hänenkin karun, viljelemättömän mielikuvituksensa valtasi\nsyvä liikutus. Hän istahti sortuneen pylväistön jalustalle ja tunsi\niltahetken rauhan virkistävän itseään. Lähellä, häntä vastassa olevassa\npalatsissa välkkyivät tuhannet tulet, sen isäntä vietti siellä suurta\njuhlaa. Ovet olivat viileyttä varten avoinna, ja gladiaattori näki\nlukuisan, juhlapukuisen joukon kokoontuneen atriumin[91] pyöreitten\npöytien ääreen, joiden takaa kaukaa ja valaistun huonerivin\nperspektiivisesti sulkien suihkukaivo pärskytti vesikaariaan\nkuutamoiseen ilmaan. Tuolla olivat pylväät kukkukiehkuroin kiedotut --\ntuolla hohtivat hiljaa ja rauhallisina marmoripatsaat -- tuolta kuului\nleikin ja naurun seasta soittoa ja laulua:\n\n        _Epikuurolainen laulu_.\n\n    Pois manalan tuhmat tarut,\n      Joilla papit meiltä veroa vaatii,\n    Ja Kokyton konnut karut,\n      Ja akat, jotka lankaamme laatii.[92]\n\n    Zeus-ukolla olo on tiukkaa,\n      Jos kertojat totta ties:\n    Ei Junonsa hellitä hiukkaa,\n      Moni maanpäällä marisee mies.\n\n    Tuo siunattu Epikuros kirkas\n      Hän sadut ne nurkkahan nakkas;\n    Jo Kerberoskin menetit virkas,\n      Kun kulkijat käymästä lakkas.\n\n    Ja jos oliskin Zeus sekä Pluto,\n      Ei näe he meidän laista;\n    Ja jos näkiskin, miks meno, huuto?\n      Tää elämä on myös jumalaista.\n\n    Heist' olisiko hauskaa sitten\n      Täällä kärkkyä synnintöitä,\n    Luvut laskea suukkositten\n      Ja naukkujen pitkin öitä?\n\n    Mitä muusta kun kumpiakin sai vaan,\n      Ja humaltua sai säveleistä!\n    Viis välitän valloista taivaan,\n      Kuten piittaa eivät he meistä.\n\nSillaikaa kun Lydonin harras mieliala (joka kaikesta\nsuvaitsevaisuudestaan huolimatta ei voinut olla loukkaantumatta näistä\nsäkeistä, jotka hyvin kuvastavat sen ajan muotifilosofia) koetti\nselviytyä siitä epäsoinnusta, johon se oli joutunut, lähestyi hänen\nlevähdyspaikkaansa pieni joukko miehiä, yksinkertaisissa pukimissa,\nnähtävästi keskiluokan miehiä. He keskustelivat vakavasti eivätkä\nhuomanneet tai eivät olleet näkevinään gladiaattoria.\n\n\"Oi kauhujen kauhua!\" muuan sanoi. \"Olintus on temmattu keskeltämme,\noikea kätemme on leikattu pois! Milloinka Kristus laskeutuu maahan\nomiaan suojelemaan?\"\n\n\"Voiko inhimillinen turmelus enää syvemmä vajota?\" toinen huomautti,\n\"kun viaton tuomitaan kärsimään samanlainen arenarangaistus kuin\nmurhaaja! Mutta älkäämme olko toivottomia; Sinain ukkonen saattaa\njälleen jylistä, ja Herra varjelee pyhiään. Hullu vain ajattelee\nsydämessään: 'ei ole Jumalaa.'\"\n\nSamassa kuului valaistusta palatsista mässääjien laulua:\n\n    Viis välitän valloista taivaan,\n      Kuten piittaa eivät he meistä.\n\nEnnenkuin laulun kaiku vielä oli ehtinyt kuolla, virittivät\nnatsarealaiset, jotka äkillinen pyhä inho oli vallannut, seuraavan\nmielivirtensä:\n\n    _Natsarealaisten varoitushymni_.\n\n                1.\n\n    Oi Luoja kaikkivaltias,\n    Avuksi joudu armossasi\n    Hän myrskyn siivin saapuvi,\n    Ja eessään vallat vaipuvi.\n        Voi teitä, voi, te ylpeät!\n        Voi teitä, toden kieltäjät!\n        Voi teitä, synnin ystävät!\n\n                2.\n\n    Jo tähdet ylväät loistott' on,\n    Ja sammuu katse auringon,\n    Ja taivaat kiertyy kokohon.\n    Ja hornan aallot aavat\n        Ne asukkaansa saavat,\n        On vaiva heillä ikuinen.\n        Kaikk' entis-elo raukee,\n        Ja ajat uudet aukee\n    Ja ilo taivaan ilmeinen.\n\n                3.\n\n    Kuulkaa, ukkostorvet soi!\n    Hetket tuomion ne toi.\n    Hän, herra elon, kuoleman,\n    Hän istuimelta kunnian\n    Käy kuninkaaksi maailman.\n    Oi pyhäin osa autuas!\n    Sä auttamaan saat omias.\n        Voi teitä, voi, te ylpeät!\n        Voi teitä, toden kieltäjät!\n        Voi teitä, synnin ystävät!\n\nNäitä uhkaavia sanoja seurasi äkkiä syvä hiljaisuus elostelijain\ntalossa. Kristityt lähtivät ja hävisivät pian gladiaattorin näkyvistä.\nLydon, joita kristittyjen salaperäiset ennustukset olivat --\nkäsittämättömästä syystä -- hirveästi pelästyttäneet, nousi hetken\nperästä hänkin ja suuntasi kulkunsa kotiinpäin.\n\nKuinka ihanasti tähtivyö valaisi hänen allaan makaavaa kaunista\nkaupunkia! kuinka hievahtamatta sen pylväskadut lepäsivät öisessä\nrauhassaan! -- kuinka hentoina tummanvihreät laineet leikkivät\nkaupungintakaisella rannalla! -- kuinka kirkkaansinisenä ja iloisena\nkaartui sen ylle Kampanian uneksiva taivas! Mutta nythän olikin iloisen\nPompeijin, kaldealaisten ikivanhan kolonian, Herkuleen tarunomaisen\nkaupungin, muhkean Rooman helmen viimeinen yö! Vuosisatoja oli sen\nylitse kulkenut, ja nyt värähteli viimeinen säde sen kohtalon\nnumerolehdillä! Gladiaattori kuuli keveitä askelia takanaan --\nnaisjoukko palasi amfiteatterivierailultaan. Kun hän kääntyi, kohtasi\nhänen silmiään outo näky. Vesuviuksen huipusta, joka synkkänä häämötti\netäältä, nousi äkkiä kalpea, meteorintapainen, vipajava lieska -- se\nleijui hetken ja katosi taas. Samassa hetkessä nuorin naisista alkoi\niloisella ja kimeällä äänellä laulaa:\n\n    Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!\n    Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!\n\n\n\n\n\n\nV KIRJA.\n\n\n\n\n1 LUKU.\n\nArbakeen uni. -- Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen.\n\n\nHurjien amfiteatterijuhlien edellinen yö oli hitaasti kulunut, ja\n_Pompeijin viimeisen päivän_ aamuhämärä koitti! Ilma oli ihmeteltävän\ntyyni ja kylmähkö; kevyt harsomainen sumu kattoi laajan Kampanian\nkukkulat ja pellot. Mutta varhain työhönsä kulkevat kalastajat\nhuomasivat kummakseen, että tuulettomasta säästä huolimatta merenaallot\nolivat ankarassa kuohunnassa, ikäänkuin tahtoisivat suinpäin syöksyä\nrannoilta ulapalle; ja kaukaa sinikalvoiselta Sarnusjoelta, jonka\nentistä uomaa nykyaikainen matkailija turhaan hakee, kuului\npitkällistä, outoa kuminaa, kun se virtasi nauravien kenttien\nhalki ja rikkaitten porvarien iloisten huvilain ohi. Sumun\nyläpuolelta pilkistivät selväpiirteisinä tuon ikimuistoisen kaupungin\najankuluttamat tornit, loistavien palatsien punaiset tiilikatot,\nmonenmonien temppelien komeat kuvapatsaat, forumin patsasportikko ja\nriemukaari. Etäällä pistivät usvasta esiin sinisten vuorten ääriviivat,\nja niillä leikkivät nousevan aamun ensimäiset valovirit. Pilvirykelmä,\njoka oli kauan häilynyt Vesuviuksen huipulla, oli äkkiä hävinnyt, ja\nkorkeana ja kuljuna sen kiire nyt kohosi ihanaan, autereiseen ilmaan.\n\nAikaisesta aamusta huolimatta kaupunginportit olivat jo avoinna.\nHevonen toisensa perästä, kuorma kuorman jälkeen työntyi nopeasti\nkaupunkiin, ja lukemattomien, juhlapukuisten jalankulkijain\npuheensorina täytti ilman, iloista elämää yhä vilkastuttaen. Kadut\nolivat tulvillaan kaupungin omia asukkaita ja taajaväkisistä\nnaapurikylistä saapuneita vieraita; ja meluten -- melkein houraten\nelämänvirrat kulkivat hirveätä leikkiä katsomaan.\n\nHuolimatta amfiteatterin suuruudesta, -- sillä kaupunkiin verrattuna se\noli aivan epäsuhtainen ja olisi hyvin voinut seiniensä suojaan sijottaa\nkaikki Pompeijin asukkaat --, oli Kampian joka suunnalta saapunut\nihmistulva niin suuri, että jo useita tunteja ennen näytäntöjen alkua\namfiteatterin aukea edusta oli tungokseen asti täynnä kansaa, etenkin\nniitä, joiden yhteiskunta-asema ei oikeuttanut heitä saamaan erikoista\npaikkaa. Ja kahden niin huomattavan rikollisen kuolemantuomio oli ollut\nomiaan uteliaisuutta kiihottamaan äärimmilleen, ja tänä päivänä oli\njoukkoa kertynyt enemmän kuin miesmuistiin.\n\nSillaikaa kun rahvas kampanialaisen verensä kuohuttamana melusi,\ntouhusi, riemuitsi ja siitä huolimatta -- oikeaan italialaiseen tapaan\n-- sai järjestyksen pysymään mallikelpoisena ja hilpeän mielialansa\nsäilymään -- kulki outo vieras Arbakeen yksinäiselle talolle päin.\nNähdessään hänen kummallisen ja vanhanaikaisen pukunsa -- hänen\nkiireisen käyntinsä ja oudot eleensä -- vastaantulijat tönivät toisiaan\nja hymyilivät; mutta heti kun he näkivät vilahduksenkin hänen\nkasvoistaan, iloisuus hävisi heti, sillä he näkivät edessään kuolleen\nkasvot; ja heistä tuntui heidän tarkemmin katseltuaan vieraan\naavemaisia piirteitä ja repaleisia vaatteita, kuin olisi joku haamu\nvainajien valtakunnasta noussut jälleen ihmisten ilmoille. Ääneti ja\nkamoten joukko väistyi hänen tieltään, ja pian hän saapui egyptiläisen\npalatsin avaraan porttiholveikkoon.\n\nMusta portinvartija, joka kuten kaikki muutkin tänä aamuna oli varhain\nliikkeellä, säikähti pahanpäiväisesti avatessaan ovea kolkuttavalle\nvieraalle.\n\nEgyptiläisen uni oli ollut tavattoman syvää koko yön; mutta aamun\nvaljetessa hän näki outoja ja tuskallisia unia, jotka vaikuttivat\nhäneen sitäkin voimakkaammin, kun ne vastasivat täydelleen hänen\nomaksumaansa filosofista maailmankatsomusta.\n\nHän oli olevinaan maan uumenissa, yksinään suunnattomassa luolassa,\njonka kattoa kannattivat jättiläismäiset, punaiset kalliopatsaat,\nulottuen mittaamattomaan korkeuteen ja jättäen alleen pimeän, johon\npäivänsäde ei koskaan ollut loistettaan luonut. Pylväitten välinen\naukea oli täynnä suuria pyöriä, jotka vinhaa vauhtia ja hirveästi\nrämisten kieppuivat ympäri. Vain luolan oikealla ja vasemmalla laidalla\noli tyhjää tilaa, ja kaksi aukkoa vei käytäviin, jotka eivät olleet\naivan pimeät, sillä niitä valaisivat väräjävät, virvatulen kaltaiset\ntulenkielekkeet, jotka milloin käärmeitten lailla luikertelivat pitkin\ntahmaista, epätasaista kalliopohjaa, milloin poukahtaen kimmahtivat\nylös luolan hämärään -- hävisivät äkkiä kokonaan, ilmaantuakseen taas\nyhtä äkkiä entistä kirkkaampina ja elävämpinä. Ja kun hän ihmetellen\nkatsahti vasempaan käytävään, nousi sieltä ilmankeveitä, utumaisia\nolentoja hitaasti ylös, ja saavuttuaan halliin ne kohosivat yhä ylemmä\nja haihtuivat savun lailla mittaamattomaan korkeuteen.\n\nPelokkaana hän katsahti vastakkaiseen suuntaan, ja kas! korkeasta\npimeydestä laskeutui hitaasti samanlaisia varjoja, jotka nopeasti\nhävisivät oikeanpuoleiseen käytävään ikäänkuin näkymätön ilmavirta\nolisi niitä vastustamattomasti liikutellut. Ja näiden haamujen\nkasvonpiirteet saattoi selvemmin erottaa kuin niiden, jotka nousivat\nvastakkaisesta käytävästä. Toisien piirteistä kuvastui ilo, toisien\nsuru -- toisia elähytti onni ja toivo, toisia masensi pelko ja\nepätoivo. Ja niin nopeasti ja herkeämättä ne liikkuivat, että katsojaa\nlopulta alkoi huimata seuratessaan noita lakkaamatta vaihtuvia olioita,\njoita joku vieras voima näytti pakottavana liikuttavan.\n\nArbakes kääntyi toisaalle, ja eräässä nurkkauksessa hän huomasi\npääkalloista tehdyllä korokkeella istumassa jättiläisnaisen, joka\npiteli käsissään kalpeata, utumaista vyyhteä, ja hän huomasi edelleen,\nettä tuon kudoksen langat kiinnittyivät lukemattomiin pyöriin ikäänkuin\nhän johtaisi niiden koneiston liikettä. Hän tunsi salaisen voiman\nkuljettavan jalkojaan naista kohden, kunnes hän seisoi aivan tämän\nedessä. Jättinaisen kasvoilla päilyi juhlallinen, rauhallinen, ihanan\npuhdas ilme. Niissä oli jotakin hänen esi-isiensä aikaisten sfinksien\nvaltavaa veistosta. Ei minkäänlainen intohimo -- ei mikään inhimillinen\nliikutus painanut hänen mietiskelevää, sileää otsaansa; hänen\npiirteissään ei ollut kyllästymystä, ei iloa, ei muistoja, ei toivoa;\nniissä ei ollut jälkeäkään kaikesta siitä, mikä herättää mieltymystä\nhurjassa ihmissydämessä. Hänen kauneutensa oli salaisuuksien\nsalaisuutta -- se synnytti kunnioitusta, mutta ei pelkoa: se oli kaiken\nsuuren, kokeneen ilmaumaa. Ja Arbakeen huulilta kirposivat, hänen\ntahtomattaan, sanat:\n\n\"Ken olet ja mikä on toimesi?\"\n\n\"Olen se, jonka sinä olet tunnustanut\", tuo mahtava henki vastasi\ntyötään keskeyttämättä. \"Nimeni on _Luonto_! Nämä ovat maailman pyöriä,\nja minun käteni ohjaa niiden kautta kaikkien olioiden elämää.\"\n\n\"Ja mitä ovat nuo oudosti ja oikullisesti valaistut käytävät, jotka\nkummallekin suunnalle häviävät mustaan pimeyteen?\"\n\n\"Se, jota sanot vasemmaksi, on syntymättömien käytävä. Varjot, jotka\nleijuen kohouvat ilmaan, ovat henkiä, jotka pitkästä iäisyydestä ovat\nmatkalla heille määrätylle maiselle vaellukselle. Se jota sinä sanot\noikeanpuoleiseksi, johon varjot laskeutuvat yläilmoista, niinikään\ntuntemattomasta ja hämärästä ilmapiiristä, on kuoleman käytävä.\"\n\n\"Entä minkätähden nuo vaihtelevat valot noin sähähtäen pimeyttä\nhalkovat -- miksi ne vain _vilahtavat_ eivätkä _valaise_?\"\n\n\"Ihmistiedon yksinkertainen hullu! Tähtien uneksija! Kaiken\nolevaisen sisällön ja alkuperän luulotteleva tuntija! Nuo valot ovat\nniiden tietojen säihkykipinöitä, jotka luonto on saanut tointaan\nsuorittaakseen; niiden avulla hän saa tietää tarpeeksi menneisyydestä\nja tulevaisuudesta voidakseen omat päämääränsä toteuttaa. Punnitse sen\nmukaan, sinä hullu, minkäarvoisia sinun tietosi ovat!\"\n\nArbakes tunsi vapisevansa kysyessään edelleen:\n\n-- \"Miksi minä olen täällä?\"\n\n\"Saat tuta, mikä on sielusi tulevaisuus -- saat koetella lähestyvän\ntuomiosi esimakua -- saat nähdä kohtalosi varjon sen jälkeen, kun\nsielusi on maisesta elämästä hävinnyt iäisyyteen.\"\n\nEhtimättä vastata mitään Arbakes tunsi vinheän tuulen puhaltavan luolan\nläpi kuin jonkun jättijumalan siipien lehahduksen. Kohottuaan ilmaan ja\nheittelehdittyään korkealla kuin lehti syystuulien kynsissä hän huomasi\näkkiä joutuneensa kuoleman varjojen joukkoon ja tempautui niiden mukana\nsyvyyteen. Turhaan ponnisteltuaan häntä tempovaa voimaa vastaan hän\nhuomasi tuulen vähitellen saavan näkyviä muotoja -- haamumaiset siivet\nja kotkan kynnet, ilmassa epäselvinä häämöttävät jäsenet ja silmät,\njotka kirkkaina ja elävinä katsoivat häneen synkin liikkumattomin\nilmein.\n\n\"Kuka sinä olet?\" egyptiläisen ääni kysyi.\n\n\"Olen se, jonka olet tunnustanut\", haamu vastasi nauraa hohottaen --\n\"ja nimeni on _Välttämättömyys_.\"\n\n\"Mihin minut viet?\"\n\n\"Tuntemattoman eteen.\"\n\n\"Autuuteenko vai kadotukseen?\"\n\n\"Mitä olet kylvänyt, sitä saat niittää.\"\n\n\"Ei niin, hirveä haamu! Jos sinä olet elämän herra, ovat minun\nrikokseni _sinun_ tekemiäsi eivätkä _minun_.\"\n\n\"Olen vain Jumalan henki!\" valtava _Tuuli_ vastasi.\n\n\"Minun tietoni on siis turhaa?\" uneksija huoahti.\n\n\"Kylvömies ei soimaa kohtaloa, ellei hän ohdakkeita kylvettyään saakaan\njyviä. Sinä olet kylvänyt rikosta; älä syytä sallimusta, ellet hyveen\npalkkaa korjaisikaan.\"\n\nNäyttämö muuttui yhtäkkiä. Arbakes oli ihmiskäden seassa. Ja ah! niiden\njoukossa oli pääkallo, ja unen salaperäisissä harhakuvissa tuo pääkallo\noli vähitellen saavinaan, säilyttäen silti lihattomat, kuoppaiset\nmuotonsa, Apekideen piirteet; ja sen irvistävästä poskireiästä luikersi\nesiin pieni mato, joka ryömi Arbakeen jalkoihin. Hän yritti polkaista\nsen murskaksi; mutta jokaiselta iskulta se tuli pitemmäksi ja\npaksummaksi. Se paisui ja kiemurteli vihdoin suurena käärmeenä. Se\nkietoutui Arbakeen ympärille, se rusensi hänen luunsa, se kohotti\nvälähtelevät silmänsä ja myrkkyä tihkuvan kitansa hänen kasvojensa\ntasalle. Turhaan hän ponnisteli; hän nääntyi -- hän voihki käärmeen\nsaastaisen hengityksen löyhkästä -- hän tunsi itsensä kuoleman omaksi.\nSitten käärme, jonka pää oli jälleen saanut Apekideen piirteet, lausui\nhänen korvaansa seuraavat sanat:\n\n\"_Uhrisi on tuomarinasi! Mato, jonka tahdoit murskata, on muuttunut\nkäärmeeksi, ja se rusentaa sinut_!\"\n\nArbakes herasi kauhun, tuskan ja epätoivon huutoon -- hänen hiuksensa\nseisoivat pystyssä -- otsa oli hien peitossa -- silmät tuijottivat\njäykkinä eteenpäin -- hänen voimakas ruumiinsa vapisi kuin lapsen,\nkauhean unen tuskista. Hän heräsi -- tointui vähitellen -- hän kiitti\njumalia, joihin hän ei uskonut, että kaikki oli ollut vain unta -- hän\nkatsahti ympärilleen -- aamuhämärä pilkisteli jo hänen huoneensa\npienistä, mutta korkeista ikkunanruuduista -- hän oli jälleen päivän\nmailla -- hän iloitsi -- hän hymyili -- hän katsahti jälleen eteensä,\nja silloin hän huomasi uudelleen aavemaiset kasvot -- elottomat huulet\n-- valjut huulet -- Vesuviuksen velhon.\n\n\"Haa!\" hän kiljaisi peittäen silmänsä. \"Uneksinko yhä? Olenko yhä vielä\nkuolleitten parissa?\"\n\n\"Mahtava Hermes -- et! Olet kyllä kuolevaisen, mutta et kuolleen\nseurassa. Tunnethan ystäväsi ja orjasi!\"\n\nPitkä vaijenta. Vähitellen egyptiläisen suonenvedontapaiset\nnytkähdykset vähenivät, ja pian hän oli jälleen entinen itsensä.\n\n\"Se oli siis unta\", hän virkkoi. \"Hyvä -- älkäämme siis enää uneksiko,\ntai päivä ei enää voi korvata yön tuskia. Vaimo, kuinka tänne tulit ja\nmitä asiaa?\"\n\n\"Tulin varottamaan sinua\", noita-akka sanoi juhlallisella äänellä.\n\n\"Varottamaan minua! Uni ei siis valehdellut. Mistä vaarasta?\"\n\n\"Kuule. Kamala onnettomuus uhkaa tätä kaupunkia. Pakene, kun vielä\naikaa on! Sinä tiedät, että luolani on vuoressa, jonka alatse\nperintätiedon mukaan virtaa Flegetonin tulinen joki; luolassa on syvä\nkuilu, ja sen pohjalla olen viime aikoina nähnyt punaisen, paksun\nvirran hiljalleen liikkuvan, ja olen samalla pimeydestä kuullut\nvoimakasta tohinaa ja kumeaa kolinaa. Mutta viime yönä syvyyteen\nkurkistaessani huomasin, että virta ei enää ollutkaan paksua, vaan\nherkän läikkyvää ja hehkuvan kirkasta; ja sinne tuijottaessani päästi\neläin, kettu, joka eli kanssani ja joka nyt oli takertunut minuun\nkiinni, vihlovan ulvahduksen, tuupertui maahan ja kuoli,[93] ja kuola\nja vaahto peittivät sen huulet. Palasin kotitulelleni; mutta koko yön\ntunsin kallion allani horjahtelevan ja vapisevan, ja vaikka ulkona\nkaikki oli rauhallista ja tyyntä, kuulin syvyydestä vinheän tuulen\npuhinaa ja ikäänkuin vierivien rattaitten kolinaa. Seuraavana aamuna\nnousin hämärän mukana ylös, katsahdin jälleen kuiluun ja näin suuria,\nmustia kallionlohkareita uiskentelevan tuossa synkässä virrassa; ja\nvirta itse oli nyt leveämpi, vuolaampi ja hehkuvampi kuin edellisenä\niltana. Nousin ja kiipesin vuoren laelle ja siellä näin äkkijyrkän\nlaajan syvennyksen, jota ei ollut ennen ollut ja josta nousi\nusvamaista, ohutta savua; ja kun sitä hengitin, salpautui vereni ja\nolin siihen paikkaan kuolla. Palasin kotiini, otin rahani ja juomani ja\njätin monivuotisen asuntoni; sillä muistin synkän etruskilaisen\nennustuksen, joka kuuluu: 'Kun vuori aukenee, tuhoutuu kaupunki; kun\npalaneitten kenttien kukkuloiden yllä leijailee savua, silloin meren\nlasten parista kuuluu voivottelua ja itkua'. Ennenkuin pakenen\netäisille rannikoille, tulen varottamaan sinua, pelottava opettaja.\nNiin totta kuin elät, tiedän aivan varmasti, että se maanjäristys, joka\näskettäin horjutti tätä kaupunkia perustuksia myöden, oli vain vielä\nkauheamman onnettomuuden ennustaja. Pompeijin muurit on rakennettu\nkuoleman kentille ja unettoman manalan virroille. Kuule varotustani ja\npakene!\"\n\n\"Kiitän sinua huolenpidostasi, velho. Tuolla pöydällä on kultainen\nmaljakko, ota se, se on sinun. En voinut uneksiakaan, että joku, joka\nei kuulu Isiksen papistoon, pelastaisi Arbakeen perikadosta. Varmaankin\nne merkit, jotka näit sammuneen tulivuoren kraatteriaukossa, kertovat\nkaupunkia uhkaavasta suuresta vaarasta\", egyptiläinen jatkoi\nmiettiväisenä, \"ehkä entistä ankarammasta maanjäristyksestä. Kuinka\ntahansa, siinä on ainakin uusi syy kiiruhtaakseni mahdollisimman pian\njättämään tämän kaupungin muurit. Huomenna ryhdyn tarpeellisiin\nvalmistuksiin. Etrurian tytär, minne sinä aijot?\"\n\n\"Tänään poikkean Herkulaneumiin ja kuljeskelen sitten pitkin rannikkoa,\nkunnes olen löytänyt uuden kodin. Minulla ei ole enää yhtään ystävää;\nkaksi toveriani, kettu ja käärme, ovat kuolleet. Suuri Hermes, olet\nluvannut minulle vielä kaksikymmentä vuotta elinaikaa.\"\n\n\"Niin olen\", egyptiläinen vastasi, \"niin olen luvannut. Mutta, nainen\",\nhän lisäsi kohottautuen käsivartensa varaan ja tarkasteli uteliaana\ntoisen piirteitä, \"sano minulle, minkätähden sinä oikeastaan haluat\nelää! Mitä nautintoa löydät elämästäsi?\"\n\n\"Ei elämä ole suloista, mutta kuolema on kauhea\", noita-akka vastasi\nterävällä, ilmehikkäällä äänellä, joka liikutti syvästi itserakkaan\ntähdistälukijan sydäntä. Hän tunsi vastauksen todeksi; ja haluten\npäästä toisen epämiellyttävästä seurasta hän sanoi: \"Aika kuluu; minun\ntäytyy pukeutua tänpäiväisiä juhlia varten. Hyvästi, sisar! Iloitse\nelämän tuhkasta niin hyvin kuin jaksat.\"\n\nVelho, joka oli Arbakeen kallisarvoisen lahjan pannut vaippansa\navariin laskoksiin, nousi mennäkseen. Ovella seistessään hän pysähtyi,\nkääntyi ja sanoi: \"Näemme toisemme viimeisen kerran tässä elämässä.\nMutta minne menee liekki, kun se tuhkan jättää? Sinne tänne, ylös\nalas lehahdeltuaan kuin soiset sumut, liekki näkyy viimein meren\nrannikkoliejussa; ja velho ja tietäjä, oppilas ja opettaja,\nkunnioitettu ja halveksittu kohtaavat ehkä vielä kerran toisensa.\nHyvästi!\"\n\n\"Pois, kuolemankorppi!\" Arbakes mutisi oven sulkeutuessa noita-akan\nrääsyisten vaatteiden jälkeen. Ja omien ajatustensa kiusaamana ja\nyöllisen unensa hermostuttamana hän kutsui orjat luoksensa pukemaan\nhänet.\n\nAmfiteatterijuhlissa oli tapana esiintyä juhla-asussa, ja Arbakes\npukeutui tänä päivänä tavallista huolellisemmin. Hänen tunikansa oli\nhohtavinta valkoista, sen monet fibulat (soljet) välkkyivät mitä\nkallisarvoisimpia kiviä; tunikan ylle heitettiin väljä itämainen\nviitta, puoleksi takki, puoleksi vaippa, jonka kangas oli puhtainta\ntyyrolaista purppuraa, ja sandaalit, jotka ulottuivat miltei polviin\nasti, oli jalokivin ja kullalla kirjailtu. Arbakes ei koskaan\nlaiminlyönyt käyttämästä hyvän tilaisuuden sattuessa kaikkia niitä\nkeinoja, jotka häikäisevät suurta yleisöä ja herättävät siinä\nkunnioitusta. Ja tänä päivänä, joka oli hänen vapahduksensa hetki,\njolloin hän Glaukuksen kuollessakin pääsisi vaarallisesta kilpailijasta\nja pelastuisi rikoksestaan ilmitulemasta, hän tunsi valmistuvansa\nsuureen riemulliseen voittoon tai hääjuhlaan.\n\nYlhäisten henkilöiden oli tapana saapua amfiteatterijuhliin kaikkien\norjiensa ja vapautettujensa kanssa; ja Arbakeen iso \"perhe\" oli jo\nulkona hyvässä järjestyksessä odottamassa isäntänsä kantotuolia.\n\nSuureksi mielipahakseen ne orjat, jotka palvelivat Ionea, ja kunnon\nSosia, jonka tehtävänä oli vartioida Nydiaa, olivat saaneet käskyn\njäädä kotiin.\n\n\"Kallias\", Arbakes virkkoi vapautetulle orjalleen, joka juuri kiinnitti\nhänen vyötään, \"olen kyllästynyt Pompeijiin; aijon jättää sen kolmen\npäivän perästä, jos on sopiva tuuli. Tunnet laivan, joka on satamassa\nja joka on aleksandrialaisen kauppiaan Narseksen laivoja. Olen sen\nostanut häneltä. Ylihuomenna alamme kuljettaa tavaroitani siihen.\"\n\n\"Niinkö pian? -- Hyvä on. Arbakeen käskyjä totellaan. Entä hänen\nsuojattinsa, Ione?\"\n\n\"Seuraa mukana. Riittää siitä -- onko aamu kaunis?\"\n\n\"Sumuinen ja painostava. Todennäköisesti tulee varsin kuuma päivä.\"\n\n\"Gladiaattoriparkoja ja kurjia rikoksellisia! Mene ja katso, että orjat\novat järjestyksessä.\"\n\nJäätyään yksikseen Arbakes meni työhuoneeseensa ja sieltä\npylväskäytävään. Hän näki sankan väkijoukon kiiruhtavan amfiteatterille\npäin ja kuuli teatterin palveluskunnan huudot ja köysien läiskinän isoa\ntelttipurjetta hinattaessa teatterin katoksi, jonka alla katsojilla oli\nmukavissa tuoleissaan ja suojassa auringon polttavilta säteiltä\nnautinto kuunnella ihmistoveriensa tuskanhuutoja. Äkkiä kuului hurjaa,\noutoa ääntä, joka taas yhtäkkiä kuoli -- se oli leijonan karjuntaa.\nKokoontuneesta joukosta ei hetkeen kuulunut hiiskahdustakaan; mutta\nvaijentaa seurasi riemullinen naurunrähäkkä -- naljailtiin tuon\nkuninkaallisen pedon nälkäisestä kärsimättömyydestä.\n\n\"Te villipedot!\" Arbakes mutisi halveksivasti, \"oletteko te\nolevinanne pienempiä murhamiehiä kuin minä? Minä surmaan vain itseäni\npuolustaakseni -- teille on murha leikkiä!\"\n\nHän kääntyi tutkivin katsein tarkastelemaan Vesuviusta. Vehmaina\nvihannoivat sen rinteillä vihreät viinitarhat, ja rauhallisena kuin\nitse ikuisuus kohosivat tuon valtavan vuoren muodot hengähtämättömiin\npilviin.\n\n\"Meillä on vielä aikaa, jos maanjäristys uhkaakin\", Arbakes ajatteli ja\npalasi huoneeseensa. Hän sivuutti pöydän, jolla olivat hänen\nsalaperäiset papyruskäärönsä ja kaldealaiset laskelmansa.\n\n\"Kunnioitettava tiede\", hän tuumiskeli, \"en ole sinulta neuvoa kysynyt\nsiitä asti, kun viimeksi vältin vaaran, josta minua varotit. Ja mitä\nturhia? -- Tiedän, että _tästälähin_ tieni on loistava ja tasainen.\nEivätkö tapahtumat jo ole sitä todistaneetkin? Pois epäily -- pois\nsääli! Heijasta, oi sydämeni -- heijasta tulevaisuuttani varten vain\nkaksi kuvaa. -- Vallan ja Ionen kuvat!\"\n\n\n\n\n2 LUKU.\n\nAmfiteatterissa.\n\n\nNydia, jolle Sosia oli vakuuttanut jättäneensä kirjeen Sallustuksen\nomiin käsiin, oli saanut jälleen toivoa. Hän uskoi, että Sallustus\nhetkeäkään kadottamatta kiiruhtaa preetorin luo -- tulee egyptiläisen\ntaloon -- vapauttaa hänet ja päästää Kalenuksen vankeudesta. Samana\nyönä Glaukuskin pelastetaan. Mutta! yö kului -- hämärä koitti; hän\nkuuli vain orjien astuntaa hallissa ja peristylessä ja heidän äänensä,\nkun he valmistautuivat juhlaan. Silloin tällöin tunkeutui hänen\nkorvaansa myöskin Arbakeen käskevä ääni -- nyt kuului huumaavaa\nsoittoa; pitkä saattue oli lähtenyt amfiteatterille ahmimaan silmillään\natenalaisen kuolinkamppailua!\n\nArbakeen kulkue eteni verkalleen ja juhlallisesti, kunnes saavuttiin\npaikalle, missä kantotuoleissa tai vaunuissa saapuneitten täytyy\npoistua ajoneuvoistaan. Arbakes poikkesi käytävään, jonka kautta\narvokkaimmat katselijat päästettiin sisään. Hänen orjansa, jotka nyt\nsekaantuivat suureen joukkoon, joutuivat näytettyään ensin pilettinsä,\n(ne olivat nykyisten oopperapilettien muotoisia) erikoisten\nvirkamiesten opastamina _populariaan_ (rahvasta varten asetetuille\npenkeille). Paikaltaan Arbakes nyt silmäili sitä valtavaa ja\nkärsimätöntä joukkoa, joka täytti tuon suunnattoman teatterin.\n\nYlärivillä, miehistä erillään istuivat naiset, joiden kirjavat puvut\nkaukaa näyttivät värikkäältä kukkaniityltä. Lienee tarpeetonta lisätä,\nettä he olivat koko teatterin rupattelevin ryhmä; ja monta katsetta\ntähtäytyi heihin, etenkin niiltä penkeiltä, joilla istuivat nuoret ja\nnaimattomat miehet. Parhailla paikoilla, aivan arenan ympärillä\nistuivat ylhäissyntyisimmät ja rikkaimmat katselijat -- viranomaiset,\nsenaattorit ja ritariston jäsenet.[94] Käytävät, joita pitkin oikealta\nja vasemmalta päästiin näille paikoille, veivät soikean arenan\nkumpaankin päähän, ja täällä olivat myöskin taistelijoiden kopit.\nKäytävien korkea hakuliaitaus esti villipetoja hyökkäämästä katsojien\nkimppuun ja pakotti ne tyytymään niille varattuun saaliiseen. Pitkin\nrintavarustusta, joka ympäröi arenan ja jolta tuolirivit asteettain\nkohosivat, oli gladiaattorien voimalauseita ja freskomaalauksia,\njotka kuvasivat taisteluja, joita varten teatteri oli rakennettu.\nRakennuksessa oli joka paikassa näkymättömiä putkia, joista päivän\nkuumimmillaan ollessa pirskotettiin katselijoihin kylmää, viillyttävää\nvettä. Amfiteatterin virkailijat olivat yhä vielä kiinnittämässä suurta\ntelttikattoa (eli _velariaa_), joka peitti koko aukeaman, ja jonka\nloistavasta asusta kampanialaiset ylpeilivät. Se oli kudottu\nvalkoisimmasta apulialaisesta villasta, ja siinä oli heleänpunaisia\njuovia. Telttikattoa ei tänään saatu niin hyvin paikoilleen kuin ennen;\nlieneekö se johtunut työmiesten tottumattomuudesta vai oliko koneisto\njollakin lailla epäkunnossa, sitä ei tiedetä; sitäpaitsi telttikaton\nsuunnattoman koon takia työ olikin tavallista vaikeampaa -- ja miltei\nmahdoton rumalla ja tuulisella säällä. Mutta ilma oli nyt niin\nmerkillisen tyyni, että katsojat eivät näyttäneet voivan oikein antaa\nanteeksi työmiesten taitamattomuutta; ja kun _velariaa_ ei lopultakaan\nsaatu umpeen pingotetuksi, joten suuri aukko oli sen keskellä yhä\nnäkyvissä, puhkesi katselijoiden tyytymättömyys äänekkäisiin huutoihin\nja sadatuksiin.\n\nEdili Pansaa, jonka kustannuksella leikit oli järjestetty, harmitti\naimo tavalla tämä puutteellisuus, ja hän hautoi ankaraa kostoa leikkien\nylipäällikölle, joka turhaan puuhaili ja voivotteli ja puuskuttaen\nhääräili saadakseen katoksen paikoilleen.\n\nMutta äkkiä humu taukosi -- työmiehet herkesivät puuhastaan -- joukko\nrauhottui -- aukko unohdettiin -- sillä nyt, rumpujen päristessä\ngladiaattorit astuivat juhlallisessa kulkueessa arenalle. Hitaasti ja\nvakaasti he kiersivät tuon soikean aukean, salliakseen katselijoiden\ntäysin siemauksin nauttia heidän raudankovista pelottomista\npiirteistään, katsella heidän väkeviä vartaloitaan ja tukevia\nkäsivarsiaan ja lyödä vetoja, joita hetken kiihotus ja oikku olivat\nomiaan saamaan aikaan.\n\n\"Oh!\" Fulvian leski huudahti Pansan emännälle, kun he kumartuivat\nkorkeilta penkeiltään eteenpäin paremmin nähdäkseen. \"Näetkö tuota\njättimäistä gladiaattoria? Kuinka hassunkurisissa varustuksissa hän\non?\"\n\n\"Niin\", edilin vaimo vastasi painokkaasti, sillä hän tunsi\ntaistelijoiden nimet ja ominaisuudet, \"hän on _retiarius_. Hänellä on,\nkuten näet, aseina vain kolmikärkinen keihäs ja verkko, hänellä ei ole\nmuita varustuksia kuin kuvenauha ja tunika. Hän on voimakas mies ja\ntaistelee Sporuksen, tuon juurevan gladiaattorin kanssa, jolla on\npyöreä kilpi ja lyhyt miekka ja jolla niinikään ei ole varustuksia;\nhänellä ei ole nyt kypärääkään, jotta hänen kasvonsa nähtäisiin --\nkuinka peloton katse! Myöhemmin hän esiintyy suljetuin silmikoin.\"\n\n\"Mutta eivätkö verkko ja keihäs ole varsin kevyitä aseita kilpeä ja\nmiekkaa vastaan?\"\n\n\"Kaikesta huomaa, kuinka kokematon vielä olet, rakas Fulvia;\nretiariuksella on kaikki edut puolellaan.\"\n\n\"Mutta kuka on tuo kaunis gladiaattori, miltei alasti -- se ei\noikeastaan sovi! Venus avita! mutta kuinka sopusuhtainen hänen\nvartalonsa onkaan!\"\n\n\"Hän on Lydon, nuori alottelija; hän on uhkarohkeasti uskaltanut\ntaistelemaan tuon toisen, samalla tavalla vaatetetun tai pikemmin\nvaatettamattoman gladiaattorin -- Tetraideen kanssa. He alottavat\nottelun kreikkalaiseen tapaan kestuksella. Sen jälkeen he taistelevat\ntäysissä varustuksissa käyttäen miekkaa ja kilpeä.\"\n\n\"Tuo Lydon on sievä mies, ja naiset ainakin suosivat häntä.\"\n\n\"Mutta kokeneet vedonlyöjät eivät. Klodius tarjoo kolme yhtä vastaan\nhänen tappiostaan.\n\n\"Oh, Jupiter! Kuinka ihanaa!\" leski huudahti, kun kaksi kiireestä\nkantapäähän varustettua gladiaattoria ratsasti kevyin ja rohkein\nliikkein arenan ympäri. Muistuttaen suuresti keskiaikaisia\nturnausritareita heillä oli keihäät ja pyöreät, taidetekoiset kilvet.\nHeidän varuksensa olivat kudotut teräslangoista, mutta ne peittivät\nvain kuvetta ja oikeaa kättä; lyhyet, satulaan asti ulottuvat takit\ntekivät heidän ulkoasunsa maalauksellisiksi ja siroiksi. Heidän\npaljaissa jaloissaan oli sandaalit, jotka oli sidottu nilkan\nyläpuolelle. \"Oh, ihanaa! Ketä nuo ovat?\" leski kysyi.\n\n\"Toinen on Berbiks -- hän on kaksitoista kertaa voittajana selviytynyt;\ntoisella on tuo vaativa nimi Nobilior. Molemmat ovat kelttejä.\"\n\nTämän keskustelun aikana olivat alkuvalmistelut suoritetut loppuun. Nyt\nseurasi valeottelu puumiekoin useitten gladiaattorien kesken, jotka oli\nmäärätty vastakkain. Näiden joukossa herättivät Roomasta vuokratut\nkaksi gladiaattoria suurinta ihmettelyä; lähinnä heitä ihailtiin\nenimmin Lydonin siroa taistelutapaa. Tätä valetaistelua kesti\nkorkeintaan tunnin; eikä se herättänyt suurta innostusta paitsi niissä\narenataistelujen erikoistuntijoissa, jotka puhdasta taidetta pitivät\nraakaa ponnistelua nautittavampana. Suuri katselijajoukko riemuitsi,\nkun se oli ohi ja kun se nyt sai odottaa kauheampaa näytelmää.\nTaistelijat ryhmittyivät edeltäkäsin laaditun ohjelman mukaan\nparittain; heidän aseensa tutkittiin, ja päivän vakavat taistelut\nalkoivat mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa -- sen katkaisi äkkiä\nsotainen soitto, joka kiihotti taisteluun käymään.\n\nUsein alettiin taistelu julmimmalla tavalla siten, että joku\n_bestiariuksista_ eli pedoille määrätty gladiaattori ensin\nteurastettiin alkajaisuhriksi. Mutta kokenut Pansa piti soveliaampana\nantaa verisen draaman kiihottamistaan kiihottaa katsojien\nmielenkiintoa; ja sentähden hän oli jättänyt Olintuksen ja Glaukuksen\nteilauksen viimeiseksi numeroksi. Oli päätetty, että molemmat ratsurit\nalottavat näytännön; sitten taistelevat gladiaattorit jalan, parittain,\nsenjälkeen Glaukus ja leijona esittävät osansa tässä murhenäytelmässä,\nja suurena loppukohtauksena ovat natsarealainen ja tiikeri vastakkain.\nTämänlaatuisia pompeijilaisia näytäntöjä ajatellessaan saa Rooman\nhistorian tuntija aikalailla rajottaa mielikuvitustaan, sillä täällä ei\nsaa odottaakaan sellaisia suurpiirteisiä, suunnattomia teurastuksia,\njommoisia Neeron tai Kaligulan tapaiset keisarit saattoivat tarjota\npääkaupungin asukkaille. Roomalaiset leikit, joihin tarvittiin\ntaitavimmat gladiaattorit ja suurin osa villieläimistä, olivat\nsamalla suurimpana syynä, miksi keisarikunnan pikkukaupungeissa\namfiteatterileikit olivat inhimillisempiä ja harvempia; ja tässä, kuten\nmuissakin suhteissa Pompeiji oli vain pienoiskuva, mikrokosmos itse\nRoomasta. Mutta joka tapauksessa tämäkin oli hirveä ja vaikuttava\nnäytelmä, johonka nykyaika, onnellista kyllä, ei voi mitään verrata:\nsuunnaton teatteri, jossa istuinrivit kohoavat kohoamistaan ja johon\n15-80 tuhatta ihmistä on sulloutunut seuraamaan -- ei mitään tekaistua\nmurhenäytelmää -- ei mitään lavaesitystä -- vaan todellista taistelua\nvoitosta ja tappiosta, kaikkien arenalla olevien kamppailua elämästä ja\nkuolemasta!\n\nHevosmiehet olivat aitauksen (mikäli sitä nimeä tässä voi käyttää)\nkummassakin päässä. Ja Pansan antamasta merkistä molemmat taistelijat\nsyöksyivät toisiaan vastaan, pyöreitä kilpiään suojanaan pitäen ja\nkevyet, mutta tukevat keihäät tanassa. Mutta kolmen askelen päässä\nvastustajastaan Berbiks pysäytti hevosensa, väistälti syrjään, ja kun\nNobilior samassa pyyhälti ohi, teki hän pistohyökkäyksen. Mutta\nheilauttaen nopeasti ja taitavasti kilpeään tämä väisti iskun, joka\nmuuten olisi ollut hänelle tuhoisa.\n\n\"Hyvin tehty, Nobilior!\" preetori huudahti antaen siten merkin\nyleisille hyvä-huudoille.\n\n\"Mainio pisto, Berbiks!\" Klodius vastasi paikaltaan.\n\nJa kansan kiihtymys puhkesi nyt huutoihin, jotka penkki penkiltä\npaisumistaan paisuivat.\n\nHevosmiesten silmikot olivat täydellisesti suljetut (kuten myöhemmän\najan ritareilla), mutta silti pääisku suunnattiin juuri vastustajan\npäähän, ja Nobilior, joka osasi hevostaan ohjata taitavammin kuin hänen\ntaistelutoverinsa, tähtäsi keihäällään tämän kypärään. Berbiks kohotti\nsuojakseen kilpensä, mutta hänen tarkkasilmäinen vastustajansa laskikin\näkkiä aseensa ja työnsi sen hänen rintaansa. Berbiks horjahti ja\nputosi.\n\n\"Nobilior! Nobilior!\" kansa riemuitsi.\n\n\"Olen hävinnyt kymmenen sestertiaa\",[95] Klodius voihkaisi hammasten\nraosta.\n\n\"_Habet_! -- hän on saanut kylläkseen\", Pansa sanoi rauhallisena.\n\nKansa, joka vielä ei ollut ehtinyt kovettua julmaksi, teki\narmahdusmerkkejä, mutta kun arenapalvelijat kiiruhtivat auttamaan\nkaatunutta, huomasivat he, että armahdus tuli liian myöhään -- keltin\nsydän oli lävistetty, ja hänen silmänsä olivat jo sammuneet. Veren\nmukana, joka mustana virtasi arenan hiekalle, oli hänen henkensäkin\nlähtenyt.\n\n\"On sääli, että se kävi niin pian -- se oli liian vaivatonta\", Fulvian\nleski valitteli.\n\n\"Niin -- en minäkään ollenkaan sääli Berbiksiä. Jokainenhan näki, että\nNobilior teki vain valehyökkäyksen. Kas, nyt he solmivat nuoran hänen\nruumiinsa ympärille -- he laahaavat sen spoliariumiin -- nyt sirotetaan\nhiekkaa kentälle! Pansa ei mitään niin raskaasti valittele kuin sitä,\nettei hän ole kyllin rikas peittääkseen arenan hohtavalla suolalla ja\nsinooperilla, kuten Neeron tapana oli tehdä.\"\n\n\"Hyvä, jos ottelu olikin lyhyt, seuraa sitä pian toinen. Kas nyt kaunis\nLydon ystäväni astuu arenalle -- ja verkkomies -- ja miekkailija. Oh,\nsuurenmoista!\"\n\nNyt oli arenalla yhtaikaa kuusi gladiaattoria. Niger ahdisteli\nverkkoinensa Sporusta, jolla oli kilpi ja lyhyt miekka. Lydon ja\nTetraides, kumpikin miltei alasti, ohut vyö vain kiersi heidän\nlanteittensa ympäri, kummallakin kädessä raskas kreikkalainen kestus;\nja kaksi roomalaista gladiaattoria, täydellisissä teräsvaruksissa,\nsuurine kiipineen ja terävine miekkoineen.\n\nKun Lydonin ja Tetraideen välinen ottelu oli vaarattomampaa kuin muut\nkamppailut ja kun he siirtyivät arenan keskelle, jäivät muut aivankuin\nyhteisestä sopimuksesta paikoilleen nähdäkseen, kuinka tämä taistelu\nratkeisi ja odottaakseen, että kestuksen jälkeen otettaisiin esille\ntuhoavammat aseet, jolloin hekin alottaisivat taistelun. He\nseisoskelivat aseisiinsa nojaten ja erillään toisistaan ja seurasivat\nleikkiä, joka huolimatta siitä, ettei se ehkä ollut kyllin verinen\nmiellyttääkseen joukkoa, silti oli omansa herättämään ihailua, sillä\nsehän oli peräisin pompeijilaisten omasta kotimaasta, Kreikasta.\n\nEnsi silmäykseltä nämä kaksi taistelijaa näyttivät toistensa\nvastakohdilta. Tetraides ei tosin ollut Lydonia rotevampi, mutta hän\npainoi huomattavasti enemmän; hänen lihaksensa olivat painuneet lihan\nsisään, sillä kun yleisesti luultiin, että kestustaistelijan täytyy\nolla lihava, jos mieli voittaa, oli Tetraides taipumustaan lihota\nvartavasten edistänyt. Hänen hartiansa olivat leveät, raajansa paksut,\nlihaksiset ja jonkun verran sisäänpäin vääntyneet, tavalla, joka kyllä\ntinkii kauneusvaatimuksista, mutta lisää samalla voimaa ja tukevuutta.\nMutta Lydon, joka oli solakampi ja laihempi, oli kaunisvartaloinen ja\nsopusuhtaisesti kehittynyt mies, ja tarkka tuntija saattoi heti\nhuomata, että vaikka hänellä ei ollutkaan sellaista lihaskasaa kuin\nhänen vastustajallaan, hänen lihaksensa sen sijaan olivat harjaantuneet\n-- raudankovat ja kiinteät. Ja mitä häneltä lihavuutta puuttuikin, sen\nkorvasi hänen nopeutensa ja alotekykynsä; ja hänen päättäväisten\nkasvojensa ylväs hymy, joka oli vastakohtana hänen vihollisensa\ntylsälle välinpitämättömyydelle, antoi uutta vakuutusta niille, jotka\nolivat hänen puolellaan ja toivoivat hänen voittavan; ja huolimatta\nheidän ruumiinkokonsa näennäisestä eroavaisuudesta kaikuivat joukon\nhuudot yhtä paljon Lydonin kuin Tetraideen puolesta.\n\nJoka on tutustunut nykyaikaiseen nyrkkeilyyn -- ja siis tietää, kuinka\nvoimakkaita ja vaarallisia iskuja voi ihmisnyrkillä antaa, kun sen\ntaitavasti tekee -- käsittää helposti, kuinka paljoa tehokkaammiksi\niskut käyvät, kun käsivarsi on kyynäspäähän asti ympäröity paksuilla\nnahkahihnoilla, jotka ranteen kohdalla on vahvennettu paksulla\nrautalevyllä ja lyijykuulilla. Mutta minkä piti taistelun\nviehättävyyttä lisätä, se olikin omansa sitä vähentämään: sillä\ntällainen ottelu ei voinut kestää kauaa. Muutama onnistunut, taitavasti\n_sijotettu_ isku riitti vaijentamaan vihollisen, ja taistelu ei\nsentähden useinkaan kehittynyt sellaiseksi tarmon, voiman ja lujan\nkestävyyden näytteeksi, jonka teknillisenä nimenä nykyisin on _pluck_,\njossa tulee kysymykseen suurempi taito ja joka kohottaa taistelun\ntuskallista nautintoarvoa ja herättää katselijassa suurempaa\nmieltymystä voittajaan.\n\n\"Pidä varasi!\" Tetraides murahti lähestyen hiljaa vihollistaan, joka\nkiersi piirissä hänen ympärillään eikä peräytynyt.\n\nLydon vastasi vain halveksivasti väläyttäen teräviä silmiään. Tetraides\niski, se oli kuin moukarinisku alasimelle. Lydon lysähti äkkiä\npolvilleen, isku suhahti hänen päänsä yli. Aivan yhtä tulokseton ei\nollut Lydonin hyökkäys: nopsasti hän oli jaloillaan ja sivalsi\nkestuksellaan aimoiskun vastustajansa leveään rintaan. Tetraides\nhorjahti -- kansa riemuitsi.\n\n\"Sinulla on tänään onneton päivä\", Lepidus sanoi Klodiukselle, \"olet\nyhden vedon jo hävinnyt ja kohta menetät toisen.\"\n\n\"Jos niin käy, niin jumalat auttakoot! minun täytyy huutokaupata kaikki\npronssini. Olen Tetraideen puolesta lyönyt vetoja 100 sestertian\narvosta.[96] Haha! Hän on jälleen iskenyt. Tuo oli taitava lyönti, se\non murskannut Lydonin olkapään. Paremmin Tetraides, paremmin!\"\n\n\"Mutta eipä Lydonkaan ole masentunut. Polluks avita! kuinka hyvin hän\nottelee. Kas, kuinka taitavasti hän välttää noita moukarimaisia\nnyrkkejä -- hypähtäen sinne tänne -- kaarrellen vihollisensa ympäri.\nAh, Lydon parka! Taas häneen sattui.\"\n\n\"Kolme yhtä vastaan Tetraideen puolesta. Mitä sanot, Lepidus?\"\n\n\"Hyvä, 9 sestertiaa kolmea vastaan, olkoon menneeksi! Mitä! Taas Lydon!\nHän pysähtyy -- vetää henkeään. Jumalat auttakoot, nyt hän makaa\nmaassa. Ei -- hän on jälleen pystyssä. Kelpo Lydon! Tetraides on rohkea\n-- hän nauraa hohottaa -- hän hyökkää.\"\n\n\"Narri -- menestys sokaisee hänet -- hänen pitäisi olla varovampi.\nLydonin katse on kuin ilveksen!\" Klodius päästi hampaittensa raosta.\n\n\"Haa, Klodius! Näitkö tuota! Miehesi horjuu! Toinen isku -- hän kaatuu\n-- hän kaatuu!\"\n\n\"Maa hänet nielköön. Hän on jälleen jaloillaan, mutta verta valuu hänen\nkasvoistaan.\"\n\n\"Ukkonen ja salama! Lydon voittaa. Katso, kuinka hän ahdistaa\nvihollistaan! Tuo isku ohimolle olisi häränkin nutistanut! Hän on\nvoittanut Tetraideen. Tämä kaatuu jälleen -- hän ei voi nousta enää --\n_habet! -- habet_!\"\n\n\"_Habet_!\" Pansa toistaa. \"Viekää hänet pois ja antakaa heille varukset\nja miekat.\"\n\n\"Jalo editori\", virkamies sanoi, \"pelkäämme, ettei Tetraides toviin\ntoivu, mutta saammehan nähdä.\"\n\n\"Koettakaa ainakin.\"\n\nJonkun hetken perästä virkailijat, jotka olivat vieneet tajuttoman\ngladiaattorin pois, palasivat hyvin vakavan näköisinä. He pelkäsivät\nTetraideen henkeä; joka tapauksessa hän oli nyt aivan kykenemätön\nesiintymään arenalla.\n\n\"Siinä tapauksessa\", Pansa sanoi, \"Lydon astukoon _subdititiuksena_\nensimäisen haavottuneen tilalle taistelemaan voittajan kanssa.\"\n\nKansa riemuitsi tästä määräyksestä. Sitten oli taas kaikki hiljaista,\nkunnes rummut alkoivat pöristä. Neljä muuta gladiaattoria asettui nyt\ntaisteluvalmiina vastakkain.\n\n\"Tunnetko nuo roomalaiset, Klodius? Ovatko he kuuluisia gladiaattoreja\nvai ovatko he vain _ordinareja_?\"\n\n\"Eumolpus käyttelee miekkaansa varsin taitavasti, Lepidus ystäväni.\nNepimusta, pienempää miestä, en ole koskaan nähnyt; mutta hän kuuluu\nolevan keisarillisen _fiskalin_[97] poika ja on käynyt hyvää koulua.\nEpäilemättä siitä tulee jännittävä ottelu, mutta en halua, enää vetoja\nlyödä, en kuitenkaan voi kadottamiani rahoja voittaa takaisin. --\nMinulla ei ole nyt onnea. Kirottu Lydon! Kuka olisi uskonut, että hän\noli niin taitava tai niin onnen suosima.\"\n\n\"Hyvä on, Klodius, tahdon armahtaa sinua ja uskallan vedon kanssasi\nnäistä roomalaisista.\"\n\n\"No, kymmenen sestertiaa Eumolpian puolesta?\"\n\n\"Mitä! ja Nepimus on vasta vähän aikaa esiintynyt? Ei, ei, se ei\nkävele.\"\n\n\"Hyvä -- kymmenen kahdeksaa vastaan.\"\n\n\"Kiinni on.\"\n\nKun amfiteatterileikit alkoivat, istui eräällä ylimmällä penkillä muuan\nmies, jolle taistelun kulku oli mitä tärkeintä. Lydonin iäkäs isä ei\nollut voinut, huolimatta kristillisestä kammostaan tällaista näytelmää\nkohtaan voittaa kiusausta tulla lähempää katsomaan, minkälaiseksi hänen\nkohtalonsa muodostuisi. Keskellä outoa -- hurjan kiihkon täyttämää\nrahvasta istuen vanhus ei nähnyt, ei kuullut mitään muuta kuin sen,\nmikä koski hänen kelpo poikaansa. Ei äännähdystäkään kuulunut hänen\nhuuliltaan, kun hän näki tämän kahdesti kaatuvan maahan; kalpeammaksi\nhän vain oli valahtanut, ja hänen ruumiinsa oli alkanut vapista. Mutta\nnähdessään poikansa voittaneen hän oli huudahtanut puoliääneen; ah! hän\nei tiennyt, että tätä odotti vielä kauheampi kamppailu, jonka rinnalla\näskeinen voitto oli vain kuin alkusoittoa.\n\n\"Uljas poikani!\" hän sanoi pyyhkien kyynelet silmistään.\n\n\"Onko hän sinun poikasi?\" muuan päivänpaahtama nuorukainen\nnatsarealaisen oikealta puolelta kysyi. \"Hän on kunnostautunut; saapa\nnähdä, kuinka hänen edelleen käy. -- Kuule! Hänen täytyy otella\nseuraavan voittajan kanssa. Nyt, vanhus, rukoile jumalia, ettei\nvoittajana ensinnä selviydy kumpikaan noista roomalaisista eikä liioin\ntuo jättiläinen Niger!\"\n\nVanhus istui jälleen hiljaa ja peitti käsillä kasvonsa. Taistelu ei nyt\nliikuttanut häntä lainkaan, sillä Lydon ei nyt ollut mukana. Mutta --\nmuuan ajatus hänet jähmetytti -- taistelu oli sittenkin ratkaiseva --\nLydoninhan piti asettua ensinnä kaatuneen tilalle. Hän hypähti ylös,\nkumartui eteenpäin ja seurasi kädet ristissä taistelun kulkua.\n\nSuurinta huomiota herättivät ensin Niger ja Sporus, sillä sentapainen\ntaistelu oli seurauksiltaan mitä vaarallisin ja vaati ottelijoilta mitä\nsuurinta kätevyyttä.\n\nTaistelijat olivat aluksi melkoisen kaukana toisistaan. Omituisen\nnäköinen kypärä, joka Sporuksella oli päässään (ja jonka silmikko oli\nsuljettu), kätki hänen kasvonsa; mutta Nigerin ilmehikkäät, julmat\npiirteet saivat kaikkien katseet suuntaumaan häneen. Näin he seisoivat\nhetken aikaa toisiaan tähystellen, kunnes Sporus alkoi hitaasti ja\nvaroen lähestyä pitäen miekkaansa, kuten nykyaikaiset miekkailijat,\nvinosti pystyssä vihollisensa rintaan tähdättynä. Toisen edetessä Niger\nperäytyi heilauttaen verkkoaan oikeassa kädessään ja pienillä,\nvälkkyvillä silmillään seuraten miekkamiehen liikkeitä. Kun Sporus oli\npäässyt noin käsivarren pituisen matkan päähän, hyökkäsi retiarius\näkkiä eteenpäin ja heitti verkkonsa. Nopealla ponnahduksella\ngladiaattori pelastui kuolettavasta ansasta; häneltä pääsi riemun ja\nraivon kiljahdus, ja hän hyökkäsi Nigerin kimppuun. Mutta Niger oli\nsaanut jälleen verkkonsa selväksi, heitti sen harteilleen ja juoksi nyt\nnopeasti vastustajansa ympärillä, niin että _sekutori_[98] turhaan\nkoetti seurata häntä. Kansa nauroi ja riemuitsi nähdessään\nleveäselkäisen gladiaattorin turhat ponnistukset tavottaa pakenevaa\njättiläistä, mutta samassa kaikkien huomio kohdistui kamppaileviin\nroomalaisiin.\n\nHe olivat aluksi asettuneet vastakkain kuten nykyajan miekkailijat.\nMutta se äärimäinen varovaisuus, millä he alottivat, esti taistelua\ntulemasta mieltäkiinnittävän kiihkeäksi, ja katselijat seurasivatkin\naluksi hartaammin Sporuksen ja hänen vihamiehensä ottelua. Mutta\nroomalaiset olivat nyt täydessä tiimellyksessä: he hyökkäsivät --\nperäytyivät -- etenivät, ja kumpikin käytti niitä tuskin huomattavia,\nhiushienoja kädenliikkeitä, jotka kuvaavat ammattitaitoisia\nmiekkailijoita. Mutta juuri nyt Eumolpus, vanhempi gladiaattori, teki\nsen taitavan sivupiston, jota pidetään mahdottomana välttää, ja\nhaavotti Nepimusta kylkeen. Kansa riemuitsi, Lepidus vaaleni.\n\n\"Hoo!\" Klodius sanoi, \"veto on melkein kuin voitettu. Jos Eumolpus vain\npysyy rauhallisena, niin toinen vähitellen vuotaa kuiviin!\"\n\n\"Mutta, jumalten kiitos! Hän _ei_ malta pysyä rauhallisena. Katso! Hän\nahdistaa kiinteästi Nepimusta. Mars avita! Nepimus puolustautuu hyvin!\nSiinä oli aimo isku toisen kypärälle! -- Klodius, minä voitan!\"\n\n\"Miksi yritänkään muuta peliä kuin arpanappuloilla?\" Klodius mutisi\nitsekseen, \"tai miksei yhtä gladiaattoria voi lyijystä valaa?\"\n\n\"Hyökkää, Sporus! Nyt, Sporus!\" roskajoukko huohotti, kun Niger äkkiä\npysähtyen oli heittänyt verkkonsa ja taas epäonnistunut. Hän ei ollut\ntarkoin laskenut aikaa -- Sporuksen miekka leikkasi syvän haavan hänen\noikeaan reiteensä. Ja kun hän nyt oli kykenemätön pakenemaan, ahdisti\nmiekkamies häntä yhä lähempää ja lähempää. Suuresta koostaan ja\npitkistä käsivarsistaan Nigerillä sentään vielä oli paljon etua, ja\ntanakasti pidellen kolmikärkeään hän vielä jonkun minuutin piti\nvastustajaansa loitolla. Sporus yritti nyt nopein liikkein kiertää\nvastustajansa selkäpuolelle, koska tämä näytti vain vaivoin ja hitaasti\nvoivan kääntyä. Näin kiirehtien, hän ei ollut kyllin varovainen -- hän\ntuli liian lähelle jättiläistä -- ja kun hän kohotti aseensa valtavaan\niskuun, tunki toisen vaarallisen aseen kolme kärkeä suoraan hänen\nrintaansa. Hän vaipui polvilleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nheitettiin tuo kuolettava verkko hänen ympärilleen; hän ponnisteli\nturhaan irti päästäkseen, ja yhä uudelleen -- ja uudelleen kolmikärjen\nterävät piikit lävistivät hänen ruumiinsa. Verkon silmukoista tihkui jo\nverta, joka valui arenan hiekalle. Hän laski aseensa antautumisen\nmerkiksi.\n\nVoittoisa retiarius irrotti verkkonsa ja nojaten keihääseensä hän\nkatseli yleisöä odottaen sen tuomiota. Voitettu gladiaattori\nantoi samalla hämärtyvän ja epätoivoisen katseensa harhailla\nkatselijajoukossa. Jokaiselta riviltä, jokaiselta penkiltä tuijottivat\nhäneen vain säälimättömät, armahtamattomat silmät.\n\nTauonnut oli melu -- tohina! Hiljaisuus oli kauhistuttava, sillä siinä\nei ollut myötätuntoa; ei yksikään käsi -- ei edes naisen käsi --\nantanut armon ja elämän merkkiä. Sporuksesta ei ollut koskaan pidetty\narenalla; ja taistelun kuluessa haavottunut Niger oli saanut kaikki\npuolelleen. Kansa oli kiihtynyt verta nähdessään -- valetaistelu oli\nmenettänyt viehätyksensä, nyt tahdottiin oikea uhri, katselijat oli\nvallannut kuoleman nälkä! Gladiaattori tunsi, että hänen tuomionsa oli\nlausuttu; hän ei enää rukoillut -- ei valitellut. Kansa antoi kuoleman\nmerkin! Hän alistui kohtaloonsa ja ojensi kaulansa saamaan loppuiskun.\nJa kun retiariuksen ase ei ollut omansa äkkiä ja varmasti surmaamaan,\nastui arenalle julman ja uhkaavan näköinen mies heiluttaen lyhyttä,\nterävää miekkaa ja kasvot peitettynä lasketun silmikon taakse. Hitain,\nmäärämittaisin askelin tuo kamottava telottaja lähestyi gladiaattoria,\njoka yhä oli polvillaan, laski vasemman kätensä toisen kypärän tupsulle\nja miekkansa lappeen hänen niskalleen; katsahti vielä kerran yleisöön,\nolisiko se ehkä viime hetkessä muuttanut mielipiteensä; kuoleman merkki\noli yhä sama; terä välähti kirkkaana ilmassa -- putosi -- ja\ngladiaattori vierähti hiekalle; jäsenet nytkähtelivät vielä jonkun\naikaa -- sitten oli kaikki hiljaa -- hän oli ruumis.[99]\n\nHänen ruumiinsa laahattiin nopeasti arenalta kuoleman portin kautta ja\nviskattiin siihen synkkään huoneeseen, jonka teknillisenä nimenä oli\nspoliarium. Ja ennenkuin ruumis oli kunnolla sinne saatu, oli\njäljelläolevienkin ottelijoiden kamppailu ratkennut. Eumolpuksen miekka\noli kokemattomampaan vastustajaansa iskenyt kuolettavan haavan. Ja\nspoliarium sai vastaan ottaa uuden uhrin.\n\nKatselevassa yleisössä huomasi nyt tavatonta liikettä; joukko hengähti\ntaas helpommin ja istahti paikalleen. Kätketyistä putkista\npirskotettiin kaikille penkeille vilvottavaa vettä. Kaikkialla\nkeskusteltiin rauhallisesti ja huoletonna, miltei nautiskellen\nviimeisestä verisestä näytelmästä. Eumolpus otti kypärän päästään ja\npyyhki otsaansa; hänen lyhyeksi leikattu tukkansa ja lyhyt partansa,\nhänen ylväät roomalaiset piirteensä ja kirkkaat, mustat silmänsä\nherättivät yleistä ihastusta. Hän oli reipas, haavottumaton, uupumaton.\n\nEditori kuulutti nyt lujalla äänellä, että koska Nigerin haava esti\nhäntä uudelleen esiintymästä arenalla, Lydonin oli astuttava surmatun\nNepimuksen tilalle ja taisteltava Eumolpuksen kanssa.\n\n\"Nyt, Lydon\", hän lisäsi, \"ellet tahdo tuon urhoollisen ja kokeneen\nmiehen kanssa otella, on sinulla täysi vapaus siitä kieltäytyä.\nEumolpusta ei ole alun pitäen määrätty vastustajaksesi. Itse kai\nparhaiten tiedät, kykenetkö hänen kanssaan kamppailemaan. Jos kaadut,\non se kunniakas kuolema, jos voitat, tahdon omasta kukkarostani lisätä\npalkinnon kaksinkertaiseksi.\"\n\nKansa taputti käsiään hyväksyvästi. Lydon seisoi \"aitauksessa\"; hän\nkatseli ympärilleen, kaukana korkealla hän huomasi isänsä kalpeat\nkasvot, tuijottavat silmät. Hän epäröi hetken. Ei! Kestuksella saatu\nvoitto ei riittänyt -- hänellä ei vielä ollut voittajan palkintoa --\nhänen isänsä oli yhä vielä orja!\n\n\"Jalo edili\", hän virkkoi lujalla ja syvällä äänellä, \"en vetäydy pois\ntästä taistelusta. Pompeijin kunnian vuoksi pyydän, että sen lanistan\nkauan harjottama gladiaattori saa otella tuon roomalaisen kanssa.\"\n\nKansa riemuitsi entistä meluisammin.\n\n\"Neljä yhtä vastaan roomalaisen puolesta\", Klodius sanoi Lepidukselle.\n\n\"En suostu kahteenkymmeneenkään yhtä vastaan! Mitä, Eumolpus on\ntodellinen Akilles, ja tuo miesparka vain _tiro_.\"\n\nEumolpus katsahti tiukasti Lydoniin. Hän hymyili; mutta tätä hymyilyä\nseurasi heikko, tuskin kuuluva huokaus -- säälin tunne, jonka kuitenkin\ntottumus voitti, ennenkuin se oli ehtinyt sydämeen juurtua.\n\nJa nyt täysissä varustuksissa, lasketuin silmikoin, paljastetuin\nmiekoin seisoivat nämä kaksi viimeistä arenataistelijaa vastakkain\n(ennenkuin mies pantiin taistelemaan petojen kanssa).\n\nJuuri sillä hetkellä pisti muuan arenapalvelija preetorin kouraan\nkirjeen. Hän katkaisi siteen -- silmäili sitä hetken -- hänen\npiirteensä ilmaisivat hämmästystä ja huolta. Hän luki kirjeen uudelleen\nja sitten hän mutisi: \"Äh! Se on mahdotonta! -- Mies on taaskin jo näin\nvarhain juonut itsensä humalaan uneksiakseen tuollaisia hassutuksia!\"\nHän heitti kirjeen huolettomasti syrjään ja kääntyi taas tarkkaavaisena\nseuraamaan taistelun kulkua.\n\nKansan kiihtymys oli nyt korkeimmillaan. Eumolpus oli aluksi saanut sen\nsuosion osakseen; mutta Lydonin sirous ja hänen taitavasti osattu\nvetoamisensa Pompeijin lanistan kunniaan oli kohottanut hänen arvoaan\nja suosiotaan suunnattomasti.\n\n\"Kuules, vanhus!\" Medonin naapuri virkkoi. \"Poikasi on urheasti\notellut; mutta älä pelkää, että editori sallii hänen kuolla -- eikä\nkansa liioin, sillä hän on käyttäytynyt rehdisti. Haa! Siinäpä oli oiva\nsivallus -- mutta taitavasti väistetty, Polluks vieköön! Iske takaisin,\nLydon! He levähtävät hetken. -- Mitä sinä mutiset, vanhus?\"\n\n\"Rukoilen\", vanhus vastasi rauhallisemmin ja toivovammin kuin tähän\nasti.\n\n\"Rukoilet! Mitä loruja! Se aika on mennyt, jolloinka jumalat ihmeillä\nauttoivat ihmistä. Haa! Jupiter! Sepä isku! Kylkesi! -- kylkesi! Varo\nkylkeäsi, Lydon!\"\n\nSuonenvedontapainen jännitys oli vallannut katselijajoukon. Eumolpus\noli voimakkaalla iskulla tavannut Lydonin kypärään, ja tämä lysähti\npolvelleen.\n\n\"_Habet_! -- riittää!\" kimeä naisääni huudahti.\n\n\"Riittää!\"\n\nSe oli saman naisen ääni, joka niin kiihkeästi oli hakenut\nrikoksellisia pedoille.\n\n\"Vaiti, lapsi!\" Pansan vaimo sanoi käskevästi; \"_Non habet!_ Hän ei ole\nhaavottunut.\"\n\n\"Toivoin hänen olevan, vanhan Medonin lohdutukseksi\", tyttö kuiskasi.\n\nLydon, joka tähän asti oli puolustautunut varsin taitavasti ja\nurheasti, alkoi vähitellen väsyä tottuneen roomalaisen väkevistä\niskuista. Hänen kätensä herpaantui, silmissä hämärsi, hän hengitti\nvaivalloisesti ja huohottaen. Taistelijat taukosivat taas hetkeksi.\n\n\"Nuori mies\", Eumolpus sanoi matalalla äänellä, \"antaudu! Haavotan\nsinua lievästi; laske silloin aseesi; editori ja kansa ovat puolellasi\n-- selviydyt kunniakkaasti taistelusta.\"\n\n\"Ja isäni jää edelleen orjaksi!\" Lydon mutisi itsekseen. \"Ei! Kuolema\ntai vapaus!\"\n\nNäin ajatellen ja huomatessaan, etteivät hänen voimansa riittäneet\nlannistamaan roomalaisen kestävyyttä hän päätti yrittää epätoivoista ja\näkillistä hyökkäystä, hän lähestyi rohkeasti Eumolpusta. Roomalainen\nperäytyi -- Lydon iski -- Eumolpus väistyi -- miekka kilpistyi\nkypärästä -- Lydonin rinta paljastui -- roomalainen survaisi miekkansa\nrintasuojuksen alareunan alta aikomatta tehdä syvää haavaa. Lydon\nhorjahti, kaatui lopen uupuneena eteenpäin -- suoraan miekan kärkeen,\nja ase tunkeutui hänen ruumiinsa läpi. Eumolpus veti säilänsä pois.\nLydon yritti vielä pysyttää tasapainonsa -- mutta miekka kirposi\nkädestä -- hän iski vielä koneellisesti gladiaattoria paljaalla\nnyrkillä ja kaatui ojonaan arenalle. Editori ja yleisö tekivät yhtenä\nmiehenä armahdusmerkkejä -- arenavirkailijat tulivat paikalle -- he\nottivat voitetun päästä pois kypärän. Hän hengitti vielä; raivoisin\nkatsein hän tuijotti viholliseensa; hurjuus, jonka hän ammatissaan oli\nvähitellen omaksunut, kuvastui hänen katseestaan ja heijastui otsalta,\njolle jo kuolema loi varjoaan; sitten hän kouristuksen kynsissä\nkoristen kohotti katseensa ylöspäin. Se ei kohdistunut editoriin eikä\narmahdusta anovana sääliviin tuomareihinsa. Hän ei heitä huomannut;\nlaaja aukea tuntui hänestä autiolta ja tyhjältä; hän näki vain kalpeat,\ntuskaiset kasvot -- särkyneen sydämen parahdus oli ainoa ääni, mikä\nmeluavasta ja sälisevästä joukosta osui hänen korvaansa. Hurjuus katosi\nhänen piirteistään; hellän herkkä, lapsellisen rakkauden ilme valaisi\nhänen kasvojaan. Äkkiä hänen silmänsä sulkeutuivat, piirteet\nkovettuivat, saivat entisen julman ilmeensä. Hän kaatui maahan.\n\n\"Viekää hänet pois!\" edili sanoi, \"hän on täyttänyt velvollisuutensa.\"\n\nVirkailijat laahasivat hänenkin ruumiinsa spoliariumiin.\n\n\"Kunnian ja oman kohtalonsa oikea esikuva!\" Arbakes tuumiskeli. Ja\nsiitä katseesta, jonka hän loi amfiteatteriyleisöön, huokui sellaista\nhalveksintaa ja ivaa, että jokainen, johon tämä katse sattumalta osui,\npidätti henkeään ja tunsi jäätävää kauhun ja pelon sekaista liikutusta.\n\nTaas pirskotettiin hyviä tuoksuja amfiteatteriyleisön sekaan, ja\npalvelijat sirottivat uutta hiekkaa arenalle.\n\n\"Tuokaa nyt esille leijona ja atenalainen Glaukus!\" editori sanoi.\n\nSyvä, hengähtämätön hiljaisuus valtasi yleisön, ja kauhuntunne (mikä,\noutoa sanoa, ei ollut epämiellyttävä) kuin raskas ja hirveä unikuva\ntäytti kaikkien mielet odottavalla jännityksellä.\n\n\n\n\n3 LUKU.\n\nSallustus ja Nydian kirje.\n\n\nKolmasti oli Sallustus herännyt aamu-unestaan ja kolmasti hän oli,\nmuisteltuaan, että hänen ystävänsä tänään joutuisi kuoleman omaksi,\nyrittänyt syvään huoahtaen jälleen nukkua. Hänen ainoana tavoteltavana\npäämääränään oli välttää ikäviä mielenliikutuksia ja milloin se ei\nkäynyt päinsä, ainakin koettaa unohtaa ne.\n\nKun hän ei enää lopulta voinut kaivautua unohduksen hautaan,\nkohottautui hän vuoteeltaan ja huomasi suosikkivapautettunsa istumassa\nnyt kuten muinakin aamuina vuoteen vieressä. Sillä Sallustuksen tapana\noli, koska hän kuten jo on mainittu tahtoi hienona miehenä harrastaa\nkirjallisia opintoja, luettaa itselleen jotakin teosta tunnin tai parin\najan aamuisin, ennenkuin hän nousi.\n\n\"Ei mitään kirjoja tänään -- ei Tibullusta enää -- ei Pindarosta\nliioin! Pindaros! Ah! Se nimi tuo mieleen leikit, joiden villejä\njäljittelyjä meidän arenataistelumme ovat. Onko siellä jo alotettu --\namfiteatterissa?\"\n\n\"Aikoja sitten, oi Sallustus! Etkö ole kuullut' rummunpärinää ja\naskelten töminää?\"\n\n\"Olen, olen, mutta jumalten kiitos, olin unenhorroksissa ja minun\ntarvitsi vain kääntää kylkeä vaipuakseni syvään uneen.\"\n\n\"Gladiaattorit ovat jo kauan otelleet.\"\n\n\"Niitä kurjia! Eikä kukaan minun väestäni ole mennyt näytäntöä\nkatsomaan?\"\n\n\"Varmastikaan ei; käskysi olivat selvät.\"\n\n\"Hyvä on. Olisipa tämäkin päivä jo ohi! Mikä kirje on tuolla pöydällä?\"\n\n\"Tuo! Oh, se kirje tuotiin viime yönä, kun sinä olit liian -- liian --\"\n\n\"Juonut sitä lukeakseni, luulemma. Eipä hätää, ei kai se sisällä mitään\ntärkeää.\"\n\n\"Avaanko sen, Sallustus?\"\n\n\"Tee se -- ehkä siinä on jotakin ajatuksia virkistävää. Glaukus parka!\"\n\nVapautettu orja avasi kirjeen. \"Mitä! Kreikkaa!\" hän sanoi. \"Nähtävästi\njoku oppinut nainen.\" Hän silmäili kirjettä, ja sokean tytön\nepätasaiset rivit antoivat ensimältä hänelle päänvaivaa. Mutta äkkiä\nhänen kasvoihinsa tuli ällistynyt ja kummasteleva ilme. \"Suuret\njumalat! jalo Sallustus! Mitä olemmekaan laiminlyöneet! Kuule, kun\nluen.\"\n\n\"Nydia, orjatar, Sallustukselle, Glaukuksen ystävälle. Olen vankina\nArbakeen talossa. Kiiruhda preetorin luo, hommaa minut vapaaksi, ja me\npelastamme Glaukuksen leijonan kynsistä. Täällä on toinenkin vanki,\njoka voi todistaa atenalaisen viattomaksi siihen rikokseen, josta häntä\nsyytetään -- eräs, joka on ollut murhan silminnäkevänä todistajana --\nhän voi ilmaista murhaajaksi henkilön, jota siksi ei ole edes epäilty.\nRiennä! Kiiruhda! Nopeasti! Ota mukaasi asestettuja miehiä vastarinnan\nvaralle ja joku taitava seppä, sillä vankitoverini tyrmän ovi on paksu\nja vahvasti teljetty. Oh! Oikean käteni ja isäsi tuhkan kautta älä\nhukkaa hetkeäkään!\"\n\n\"Suuri Jupiter!\" Sallustus huudahti tyrmistyneenä. \"Ja tänään -- ehkä\njuuri tällä hetkellä hän kuolee. Mitä on tehtävä? Menen heti paikalla\npreetorin puheille.\"\n\n\"Ei, ei niin. Preetori (kuten Pansakin, editori itse) on rahvaan\nliehijä; ja roskaväki ei tahdo kuulla vapauttamisesta -- se ei tahdo\nkaikkein jännittävimpänä hetkenä päästää uhria käsistään. Ja sitä tietä\nsaisi tuo viekas Arbakes ennakkovarotuksen. On päivänselvää, että hän\ntahallaan pitää näitä kahta vangittuina. Ei, orjasi ovat kuitenkin\nonneksi kaikki kotosalla.\"\n\n\"Huomaan tarkotuksesi\", Sallustus keskeytti; \"pane orjat heti aseisiin.\nKadut ovat tyhjät. Menemme Arbakeen taloon ja vapautamme vangit. Pian!\nNopeaan! Mitä! Tänne Davus! Takkini ja jalkineeni, papyruslehti ja\nruoko![100] Kirjotan preetorille ja pyydän häntä lykkäämään Glaukuksen\nkuolemantuomion täytäntöönpanon tuonnemmaksi, sillä tunnissa, parissa\nvoin todistaa hänet viattomaksi. Niin, niin, kaikki käy hyvin.\nNopeasti, Davus, preetorin luo amfiteatteriin. Pidä huoli, että hän saa\nsen omiin käsiinsä. Nyt, oi te jumalat, jotka Epikuros kieltää,\nauttakaa minua, ja minä sanon Epikurosta valehtelijaksi.\"\n\n\n\n\n4 LUKU.\n\nJälleen amfiteatterissa.\n\n\nGlaukus ja Olintus oli viety yhdessä synkkään ja ahtaaseen koppiin,\nmistä arenarikokselliset tavallisesti vietiin viimeiseen hirvittävään\ntaisteluun. Heidän silmänsä, jotka vähitellen olivat tottuneet pimeään,\nvälttivät katsomasta toinen toisensa kasvoihin tuona kauheana hetkenä,\nja hämärässä valossa heidän poskiensa luontainen kalpeus näytti\nentistäkin harmaammalta ja kalmanomaisemmalta. Mutta heidän otsansa\noli koholla ja varjoton -- he eivät vapisseet -- heidän huulensa\nolivat tarmon puristuksessa. Toisen uskonnollinen, toisen ylväs\nmaailmankatsomus, kumpaisenkin viattomuuden tunne ja etenkin lohdun\najatus, minkä toveruus synnyttää, tekivät heistä sankareja.\n\n\"Kuule! Kuuletko tuota riemuhuutoa? He iloitsevat katsellessaan\nihmisverta!\" Olintus huomautti.\n\n\"Kuulen, sydämeni kuohuu, mutta jumalat tukevat minua.\"\n\n\"Jumalat! Oi, nuori mies, tällä hetkellä sinun pitää tunnustaa vain\nyhtä Jumalaa. Enkö ole sinua vankilassa opettanut, puolestasi itkenyt\nja rukoillut? Enkö omassa tuskassanikin ole ajatellut enemmän sinun\npelastustasi kuin omaani?\"\n\n\"Kunnon ystävä!\" Glaukus vastasi juhlallisesti. \"Olen kunnioittaen,\nihaillen ja puolittain hyväksyen kuunnellut sinun selityksiäsi. Jos\nolisimme päässeet vapaiksi, olisin ehkä vähitellen hylännyt oman\nuskoni opit ja omaksunut sinun. Mutta tänä viimeisenä hetkenä olisi\npelkurimaista -- eikä arvoni mukaista -- astua pelon vuoksi kiireinen\naskel, mikä vasta pitkän harkinnan perästä olisi astuttava. Enkö juuri\nsiten, että nyt uskoutuisin sinun vakuutteluihisi ja hylkäisin isieni\njumalat, näyttäisi lahjovan itselleni sinun taivaasi lupaukset tai\nhelvettisi tuskat? Ei, Olintus. Ajatelkaamme toisistamme yhtä suopeasti\n-- minä kunnioittaen sinun rehellisyyttäsi -- sinä säälien minun\nsokeuttani tai uppiniskaista vastustustani. Mitä olen tehnyt, siitä\nsaan palkan. Ja ylhäiset vallat tai korkein valta ei tuominne liian\nankarasti inhimillisiä erheitä, kun hyvä aikomus ja rehellinen mieli\novat olleet niissä mukana. Älkäämme puhuko enää siitä. -- Vaiti!\nKuuletko, kuinka he laahaavat jotakin raskasta ruumista käytävää\npitkin? Samanlaisia tomuksi muuttuvia olemme mekin kohta.\"\n\n\"Oi, taivas, oi, Kristus! Näen sinut jo!\" Olintus huudahti kohottaen\nkätensä. \"En vapise -- minä iloitsen, että pian pääsen vankilastani\nvapaaksi.\"\n\nGlaukuksen pää painui alas. Hän tuumi, mikä ero oli hänen voimillaan ja\nkärsimystoverinsa uskaltavassa luottamuksessa. Pakana ei vapissut,\nmutta kristitty riemuitsi.\n\nOvi kääntyi samassa saranoillaan, ja käytävässä välähtelivät keihäitten\nkärjet.\n\n\"Atenalainen Glaukus, hetkesi on lyönyt\", luja ja kirkas ääni sanoi.\n\"Leijona odottaa sinua.\"\n\n\"Olen valmis\", atenalainen vastasi. \"Veli ja toveri, syleilkäämme\nviimeinen kerta toisiamme! Siunaa minua ja -- hyvästi!\"\n\nKristitty avasi sylinsä -- hän puristi nuorta pakanaa rintaansa vasten\n-- suuteli hänen otsaansa ja poskeansa -- huoahti raskaasti -- kuumia\nkyyneliä valui hänen uuden ystävänsä kasvoille.\n\n\"Oh! Jos olisin saanut käännyttää sinut, en nyt itkisi. Ah! Olisinpa\nnyt voinut sanoa sinulle: 'Tänä iltana tapaamme toisemme\nParatiisissa'.\"\n\n\"Ehkä niin käykin\", kreikkalainen vastasi vapisevin äänin. \"Ne, jotka\nkuolema erottaa, tapaavat toisensa jossakin haudan tuolla puolella:\nmaassa -- ihanassa, rakkaassa maassa! Hyvästi iäksi! -- Kunnon mies,\nodotan sinua.\"\n\nGlaukus riistihe irti toveristaan; kun hän tuli ulkoilmaan, kävi kylmän\nväre pitkin hänen ruumistaan, vaikka ulkona olikin pilvisaästä\nhuolimatta tukahduttavan kuumaa. Hänen ruumiinsa, joka ei vielä ollut\ntäysin tointunut ennalleen kuolettavan myrkyn vaikutuksista, horjui ja\nvapisi. Soturit tukivat häntä.\n\n\"Rohkeutta!\" muuan sanoi. \"Olet nuori, kyvykäs, notkea. Sinulle\nannetaan ase. Älä ole epätoivoinen, ja sinä suoriudut vielä\nvoittajana.\"\n\nGlaukus ei vastannut; mutta heikkouttaan häveten hän sai äärimäiset\nvoimansa ponnistaen hermonsa tottelemaan. Hänet riisuttiin aivan alasti\n-- lanteille vain jätettiin kapea vyö -- hänen ruumistaan hierottiin\nöljyllä, käteen pantiin stilus (turha ase!) ja näin hänet talutettiin\narenalle.\n\nJa nähdessään tuhansien ja kymmenien tuhansien tuijottavat katseet hän\nei enää tuntenut olevansa kuolevainen. Pelon oireet -- pelko itsekin\nolivat poissa. Helakka puna valahti hänen kalpeille kasvoilleen; hänen\nkomea vartalonsa ojentautui täyteen pituuteensa. Hänen joustavissa ja\nsopusuhtaisissa muodoissaan -- rohkeassa ja uhmaavassa otsassaan --\nylväässä huolettomuudessaan -- lannistumattomassa hengessään, joka\nhänen piirteistään ja katseistaan huokui, hänen huulillaan, silmissään\noli elävä kuva hänen maansa urhoollisuudesta -- sen palvomasta\njumaluudesta -- siinä oli sankaria ja jumalaa!\n\nVihan ja inhon huudot, joiden kaikuessa hän oli arenalle astunut,\nvaikenivat pian äänettömäksi ihailuksi ja miltei sääliväksi\nkunnioitukseksi; ja nopea ja kouristuksentapainen huokaus kulki tuon\nsuunnattoman joukon läpi ikäänkuin se olisi ollut vain yksi ruumis, ja\nkaikkien katseet suuntautuivat yhtaikaa atenalaisesta arenan keskellä\nolevaan mustaan, muodottomaan kasaan. Se oli leijonan häkki.\n\n\"Venus auttakoon, kuinka nyt on lämmin!\" Fulvia sanoi, \"eikä\naurinkokaan helota. Olisin toivonut, että nuo taitamattomat\nmerimiehet[101] olisivat peittäneet koko aukon.\"\n\n\"Oh! On todella kuuma! Voin pahoin, miltei tukehdun!\" Pansan emäntä\nvirkkoi. Hänenkään koeteltu stoalaisuutensa ei kestänyt katsella\nnäytelmää, joka kohta esitettäisiin.\n\nLeijona ei ollut saanut ruokaa kahteen vuorokauteen, ja eläin oli koko\naamupäivän osottanut outoa rauhatonta elehtimistä, mitä sen vartijat\nolivat pitäneet nälän merkkinä. Nyt sen asenne ilmaisi pikemmin pelkoa\nkuin raivoa; sen karjunta tuntui tuskalliselta ja väsyneeltä, sen pää\noli riipuksissa -- se nuuski ilmaa rautaristikon läpi -- painui jälleen\nlysyyn, syöksähti jälleen ylös -- ja taas kuului sen pelonsekaista\nkarjuntaa. Nyt se makasi liikahtamatta ja mykkänä painaen laajenneet\nsieramensa ristikon rautakankia vasten, ja syvään puuskuttaen se sai\nhäkin edessä olevan arenanhiekan pöllähtämään.\n\nEditori oli hämillään, ja hän kalpeni. Hän katsahti tuskallisena\nympärilleen -- epäröi -- ei tiennyt, mitä tehdä. Joukko alkoi tulla\nkärsimättömäksi. Hitaasti hän antoi merkin; häkin takana seissyt\nvartija kohotti varovasti ristikon ylös ja voimakkaasti ponnahtaen ja\nhurjasti ja iloisesti karjahtaen leijona syöksähti vapauteensa. Vartija\nkiiruhti arenalta vievään paalukäytävään jättäen metsänkuninkaan\nyksikseen -- saaliineen.\n\nGlaukus oli jännittänyt ruumiinsa lujaan asentoon kestääkseen leijonan\nhyökkäyksen, pientä välkkyvää asetta hän piti koholla oikeassa\nkädessään heikosti toivoen, että hän _yhdellä_ taitavasti tähdätyllä\niskulla (sillä hän tiesi, että hänellä oli aikaa antaa vain _yksi_\nisku) osuisi silmän kautta tapaamaan pedon aivoihin.\n\nMutta kaikkien kuvaamattomaksi hämmästykseksi peto ei näyttänyt\nhuomaavankaan rikoksellista. Päästyään häkistä se pysähtyi äkkiä\narenalle, nosti päätään ja nuuski ilmaa kärsimättömänä tuhisten; sitten\nse yhtä äkkiä syöksähti eteenpäin, mutta ei atenalaisen kimppuun.\nLaahautuen se juoksi ympäri arenaa käännellen suunnatonta päätään\npuoleen ja toiseen tuskaisin ja harhailevin katsein etsien pakotietä;\nkerran, pari se yritti hypätä suojuksen yli, joka erotti sen\nkatselijajoukosta, ja kun se epäonnistui, päästi se valittavan\nuikutuksen, jossa ei ollut jälkeäkään sen jykevästä kuninkaallisesta\nkarjunnasta. Ei raivon eikä nälän merkkiäkään siinä huomattu; sen häntä\nlaahasi hiekkaa, vaikka sen olisi pitänyt piestä sen kylkiä kuten\ntavallisesti; ja kun sen katse joskus osui Glaukukseen, siirtyi se heti\nhänestä tuskaisena pois. Ja turhaan etsittyään pakotietä se palasi\nvihdoin surkeasti vikisten takaisin häkkiinsä, ja täällä se jälleen\npaneutui pitkälleen.\n\nLeijonan haluttomuuden synnyttämä ensi hämmästys muuttui pian kiukuksi\nsen osottamasta heikkoudesta; ja joukko, joka oli alkanut jo tuntea\nsääliä Glaukusta kohtaan, tuli kärsimättömäksi huomatessaan pettyneensä\nalkuperäisissä toiveissaan.\n\nEditori kutsui luokseen vartijan.\n\n\"Mitä tämä on? Ota piikki, karkota se ulos ja sulje sitten häkin ovi!\"\n\nKun vartija peläten ja entistä varovammin valmistui käskyä tottelemaan,\nkuului arenan sisäänkäytävältä äänekästä huutoa; siellä oli jotakin\nhullusti -- vastalauseita kuului, ja äkkiä kaikki vaikeni. Katsojien\nsilmät kääntyivät kummastellen sinnepäin, mistä melua kuului. Joukko\nantoi tietä, ja senaattorien penkeille ilmestyi äkkiä Sallustus,\nhiukset harallaan -- hengästyneenä -- kiihottuneena -- väsyneenä. Hän\nkatsahti nopeasti ympärilleen. \"Viekää atenalainen pois!\" hän huudahti.\nNopeasti! Hän on syytön! Vangitkaa egyptiläinen Arbakes -- _hän_ on\nApekideen murhaaja.\"\n\n\"Oletko mieletön, oi Sallustus?\" preetori sanoi nousten tuoliltaan.\n\"Mitä järjetöntä tarkotat?\"\n\n\"Viekää pois atenalainen! Pian! tai hänen verensä lankee teidän\npäällenne. Preetori, älä niskottele tai saat siitä hengelläsi vastata\nkeisarille. Minulla on pappi Apekideen kuoleman silminnäkijä todistaja.\nTilaa! -- Väistykää! Antakaa tietä! Pompeijin kansa, katsokaa\nArbakesta! -- Tuolla hän istuu. Tilaa pappi Kalenukselle!\"\n\nKalpeana, riutuneena, nälän ja kuoleman pelon näännyttämänä, kuoppaisin\nposkin, silmät syvälle painuneina, roteva ruumiinsa luurangonlaihana\nKalenus ilmaantui samalle tuoliriville, jolla Arbakes istui.\nVapauttajat olivat antaneet hänelle hiukan ruokaa, mutta vielä paremmin\nkuin ravinto kannusti häntä pysymään pystyssä _kostonhalu_.\n\n\"Pappi Kalenus -- Kalenus!\" joukko tohisi. _Hän_ se on! Ei -- sehän on\nkuollut mies.\"\n\n\"Se _on_ Kalenus pappi\", preetori virkkoi vakavana. \"Mitä sinulla on\nsanottavaa?\"\n\n\"Egyptiläinen Arbakes on Apekideen, Isiksen papin murhaaja. Nämä silmät\nnäkivät hänen iskevän. Jumalat ovat vapauttaneet minut vankilasta,\njonne hän oli minut heittänyt -- pelastaneet minut hirveästä\nnälkäkuolemasta -- voidakseni ilmaista hänen rikoksensa! Vapauttakaa\natenalainen -- _hän_ on syytön!\"\n\n\"Senkötähden siis leijona hänet säästi. Ihme! Ihme!\" Pansa huudahti.\n\n\"Ihme! Ihme!\" joukkokin kiljui. \"Viekää pois atenalainen -- _Arbakes\nleijonan eteen_!\"\n\nJa kaiku toisti saman huudon kukkulalta laaksoon -- rannalta merelle --\n\"_Arbakes leijonan eteen_!\"\n\n\"Virkailijat, viekää syytetty Glaukus pois -- viekää, mutta vartioikaa\nhäntä\", preetori sanoi. \"Jumalat tekevät tänään ihmeitä.\"\n\nPreetorin antaessa vapautuskäskyn kuului joukosta ilonkirkaisu --\nnaisen ääni -- lapsen ääni -- siinä oli riemua! Se tunkeutui sähköiskun\nlailla joukon läpi -- se oli liikuttavaa, tuossa lapsen äänessä oli\njotakin pyhää! Ja mukaan tempautuen kansa toisti tuota riemuhuutoa.\n\n\"Hiljaa!\" ankara preetori sanoi -- \"kuka se on?\"\n\n\"Sokea tyttö -- Nydia\", Sallustus vastasi, \"hänen kätensä on pelastanut\nKalenuksen haudasta ja vapauttanut Glaukuksen leijonan kynsistä.\"\n\n\"Siitä myöhemmin\", preetori virkkoi. \"Kalenus, Isiksen pappi, sinä siis\nsyytät Arbakesta Apekideen murhasta?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Näit siis teon itse?\"\n\n\"Preetori -- näillä silmilläni --\"\n\n\"Riittää täksi kerraksi -- yksityiskohdat käsitellään toisessa\npaikassa. Egyptiläinen Arbakes, kuulit syytöksen -- et ole mitään\npuhunut -- mitä sinulla on sanottavaa?\"\n\nJoukon katseet olivat jo kauan tähystelleet Arbakesta, mutta vasta\nsenjälkeen kuin tämä oli ehtinyt voittaa sen hämmingin, minkä\nSallustuksen ja Kalenuksen yhtäkkinen ilmaantuminen oli hänessä\nsynnyttänyt. Kun kuului huuto: \"Arbakes leijonan eteen!\" oli hän\nalkanut vapista ja hänen poskiensa tummaan pronssinhohteeseen oli\ntullut hieman kalvakampi väri. Mutta hän oli pian taas entinen itsensä,\nkylmä ja maltillinen. Ylpeänä hän kesti häneen suuntautuneitten\nkatseitten raivon ja vastaten nyt preetorin kysymykseen sanoi vain\nhänelle ominaisella rauhallisella, hallitsevalla äänellään:\n\n\"Preetori, kanne on niin alhainen, ettei siihen kannattaisi lainkaan\nvastata. Ensimäinen syyttäjäni on jalo Sallustus, -- Glaukuksen\nläheisin ystävä! toinen on pappi. Kunnioitan hänen pukuaan ja\nkutsumustaan; mutta pompeijilaiset! te tiedätte kaikki, minkälainen\nluonne Kalenus on -- hän on ahne ja himoitsee kultaa aivan sananparren\nomaisella voimalla; sellaisen miehen todistuksen voi helposti ostaa!\nPreetori, olen viaton!\"\n\n\"Sallustus\", tuomari kysyi, \"mistä löysit Kalenuksen?\"\n\n\"Arbakeen kellarista.\"\n\n\"Egyptiläinen\", preetori sanoi kulmiaan rypistäen, \"olet uskaltanut\npitää vankeudessa jumalten pappia -- ja mistä syystä?\"\n\n\"Kuule minua\", Arbakes vastasi nousten rauhallisena tuoliltaan, vaikka\nhieman hämillään. \"Tämä mies tuli luokseni uhaten ilmiantaa minut\nsamasta rikoksesta, josta hän minua nytkin syyttää, ellen ostaisi hänen\nvaitioloaan puolella omaisuudellani. Esitin vastaväitteitä -- turhaan.\nHiljaa siellä! -- älkää antako papin keskeyttää puhettani! Jalo\npreetori ja sinä, oi kansa! Olin muukalainen tässä maassa. Olin\nviaton rikokseen, mutta papin antama todistus saattoi minut tuhota.\nHämmennyksissäni vein hänet kellariin, josta hänet nyt on vapautettu ja\njonka hänelle selitin olleen aarrekammion. Päätin häntä pitää siellä\nsiihen asti, kunnes todellisen murhaajan kohtalo oli ratkaistu ja hänen\nuhkauksensa eivät enää minua vahingoittaisi. Mutta pahempaa en aikonut.\nOlen ehkä erehtynyt -- mutta kukapa teistä ei itsepuolustuksekseen\ntekisi samaa! Jos todella olisin syyllinen, miksi tätä papin todistusta\nei esitetty jo kuulustelun aikana? _Silloin_ en ollut häntä vielä\npidättänyt. Miksei hän syyttänyt minua silloin, kun minä syytin\nGlaukusta? Preetori, tämä vaatii vastauksen. Antaudun sitäpaitsi\nlakienne tuomittavaksi. Pyydän niiden suojelusta. Viekää syytetty ja\nsyyttäjä pois. Tulen mielelläni laillisen oikeusistuimen eteen\nkuulusteltavaksi. Tämä paikka ei ole sopiva enempiin keskusteluihin.\"\n\n\"Hän on oikeassa\", preetori virkkoi. \"Hei, vartijat, viekää Arbakes\ntalteen -- vartioikaa Glaukusta! Sallustus, sinä olet vastuussa\nkanteestasi. Alottakaamme leikit jälleen!\" -- \"Mitä!\" Kalenus huudahti\nkääntyen katselijajoukkoon päin, \"sallitaanko Isistä sillä tavalla\nhäväistävän? Täytyykö Apekideen veren yhä huutaa kostoa? Pitääkö\noikeuden ratkaisun siirtyä tuonnemmaksi, jolloin sitä myöhemmin\nvoitaisiin kiertää? Riistetäänkö leijonalta sen oikea saalis? Jumala,\njumala! -- tunnen jumalan puhuvan suullani! _Leijonan eteen -- Arbakes\nleijonan eteen_!\"\n\nPapin nääntynyt ruumis ei kestänyt enää hänen hurjaa raivonpuuskaansa;\nhän kaatui jäykkäkouristukseen -- vaahtoa pursui hänen suustaan -- hän\nnäytti todella mieheltä, jossa asui joku yliluonnollinen voima! Kansa\nkatseli ja kauhistui.\n\n\"Jumalanhenki liikkuu tuossa pyhässä miehessä! _Arbakes leijonan\neteen_!\"\n\nTämän huudon kaikuessa tuhannet ja uudet tuhannet syöksähtivät\nistuimiltaan. Lauma vyöryi korkealta alas ja suuntautui egyptiläistä\nkohden. Turhaan edili koetti saada järjestystä syntymään, turhaan\npreetori korotti äänensä ja uhkasi lain kovuudella. Joukon oli\nvuotanut veri tehnyt hurjaksi -- se tahtoi sitä lisää -- sen\ntaikausko vain lisäsi sen julmuutta. Nähdessään uhrinsa edessään se\nkiihottuneena unohti viranomaisten määräykset. Tässä nyt nähtiin niitä\nkansankuohumia, jotka ovat melkoisen tavallisia tietämättömissä,\npuolivapaissa, puolittain orjuudessa elävissä joukoissa ja jommoisia\nroomalainen provinssijärjestelmä oli erikoisesti omansa synnyttämään.\nPreetorin valta oli kuin ruoko myrskyn kynsissä. Hänen käskystään\nsentään vartijat asettuivat niille välipenkeille, jotka erottivat\nylhäisten paikat suuren joukon istuimista. Mutta he muodostivat vain\nheikon esteen -- vyöryvä ihmismeri pysähtyi silti hetkeksi, niin että\nArbakes ehti huomata tuomionhetkensä koittaneen. Epätoivoissaan ja\nkauhun valtaamana, joka lannisti hänenkin tavallisen ylpeytensä, hän\ntarkasteli raivoisaa ja ulvovaa joukkoa -- mutta silloin hän huomasi\nheidän yläpuolellaan _velariaan_ jääneestä aukosta jotakin outoa ja\nkamalaa -- hän hengähti -- ja hänen entiset voimansa palautuivat siinä\nsamassa!\n\nHän kohotti kätensä; hänen korkealla otsallaan ja\nhallitsijanpiirteissään oli jotakin kuvaamattoman juhlallista\nja käskevää.\n\n\"Katsokaa!\" hän jyrähti ukkosenäänellä, joka kaikui selvänä joukon\ntohinan yli, \"katsokaa, kuinka jumalat suojelevat viatonta! Kostavan\nOrkuksen liekit kohoavat syyttäjäni väärää todistusta vastaan!\"\n\nJoukon silmät seurasivat egyptiläisen viittausta, ja se huomasi\nkauhukseen suunnattoman savupilven kohoavan Vesuviuksen huipulta,\nvaltavan piniapuun kaltaisena;[102] -- runko yömustaa savua, oksat\ntulta! tulta, joka yhtämittaa vaihtoi väriään, milloin palaen räikeän\nkirkkaana, milloin himmeän punaisena ja jälleen huikaisevan\nvälkähtelevänä.\n\nSyntyi sydäntä ahdistava kuoleman hiljaisuus -- jonka äkkiä katkaisivat\nleijonan karjunta ja sisähuoneissa vankina pidetyn tiikerin kaikuna\nseuranneet terävämmät ja äksyt kiljahdukset. Pelko oli saanut ne\nsäänennustajiksi ja lähestyvän luonnonmullistuksen profeetoiksi.\n\nNyt kuului yläriveiltä naisten huutoja; miehet katselivat toisiaan,\nmutta olivat vaiti. Äkkiä kaikki tunsivat allaan maan keinahtelevan;\nteatterin seinät vavahtelivat, ja kaukaa kuului romahtavien kattojen\njyskettä. Vielä hetki, ja tulipatsas näytti vyöryvän heitä kohden\nsynkkänä ja nopeaan kuin virta, ja samassa sen kohdusta tuprahti\ntuhkasade, jonka mukana sinkoili suuria tulenhehkuvia kiviä! Tuo\nhirvittävä sadekuuro huuhteli viiniköynnöstarhoja -- pieksi autioita\nkatuja -- putosi amfiteatteriin -- yhä kauemma ja kauemma se siirtyi --\nmereen saakka, jonne hirveällä mäiskähdyksellä paiskautui valtavia\nkallionlohkareita!\n\nEi kukaan enää ajatellut Arbakesta; jokaisen ajatuksissa humisi oma\npelastus. Suin päin pakoon -- jokainen tunki eteenpäin. Armotta siinä\ntallattiin kaatuneet -- huutojen -- kirousten -- rukousten kaikuessa\ntuo suunnaton ihmisjoukko syöksyi lukuisia käytäviä pitkin ulos. Mutta\nminne paeta? Peläten uutta maanjäristystä jotkut kiiruhtivat kotiinsa\npelastamaan kalleutensa, kun vielä oli aikaa; toiset peläten\ntuhkasadetta, joka nyt putosi kiinteänä, raskaana kuurona kaduille,\npakenivat läheisten talojen suojiin, temppeleihin, vajoihin -- mistä\nvain kattoa ylleen sai ilman kauhuja välttääkseen. Mutta yhä\nsynkempänä, sakeampana ja valtavampana levittäytyi pilvi heidän ylleen.\nEi milloinkaan mikään yö ole tullut niin äkkiä ja niin kauheana kuin\ntämä aamupäivä.\n\n\n\n\n5 LUKU.\n\nVankien koppi ja kuolleitten luola. -- Sydänsuru ei tunne kauhuja.\n\n\nGlaukuksen, joka tuskin tiesi, oliko hän valveilla vai uneksiko vielä,\nolivat vartijat vieneet pieneen teatterin seinäkojuun. He heittivät\nhänen ylleen vaipan ja tunkeilivat hänen ympärillään onnitellen ja\nihmetellen. Oven ulkopuolelta kuului kärsimätön ja harmistunut\nhuudahdus; joukko teki tilaa, ja jonkun ystävällisen käden opastamana\nsokea tyttö astui sisään ja lankesi Glaukuksen jalkoihin.\n\n\"Minäkö siis olen sinut pelastanut?\" hän sopersi. \"Salli minun nyt\nkuolla!\"\n\n\"Nydia, lapseni -- suojelijani!\"\n\n\"Oh, salli minun tuntea koskentaasi -- hengitystäsi! Niin, sinä elät!\nEmme tulleet liian myöhään. Tuo kauhea ovi ei tahtonut lainkaan aueta!\nJa Kalenus -- oh! hänen äänensä oli kuin sammuva tuuli hautausmaalla.\nMeidän täytyi odottaa -- jumalat! Kesti tunteja, ennenkuin leivällä ja\nviinillä saimme hänet jotenkin ennalleen. Mutta sinä elät, sinä elät\nvielä! Ja minä -- minä olen sinut pelastanut!\"\n\nTämän liikuttavan kohtauksen katkaisi äsken kuvaamamme\nluonnonmullistus.\n\n\"Vuori! maanjäristys!\" kuului joka taholta. Vartijat ja muut\npakenivat; Glaukus ja Nydia jätettiin pitämään itse huolta omasta\npelastumisestaan.\n\nKun atenalainen huomasi joka taholla vaanivan vaaran, muisti hänen jalo\nsydämensä Olintuksen. Tämänkin oli jumalten tahto pelastanut tiikerin\nkynsistä. Pitikö hänen nyt kärsiä vieläkin hirvittävämpi kuolema\nnaapurikopissa? Ottaen Nydiaa kädestä Glaukus harhaili pitkin käytäviä;\nhän löysi pian kristityn kopin. Olintus oli polvillaan ja rukoili.\n\n\"Nouse, nouse, ystäväni!\" hän huudahti. \"Pelastaudu, pakene! luonto on\nsinun hirvittävä pelastajasi!\" Hän talutti kummastelevan Olintuksen\nulos ja näytti hänelle pilveä, joka sakenemistaan sakeni syösten\nsylistään tuhkaa ja hohkakiviä, ja huomautti hänelle pakenevan joukon\nhuudoista ja töminästä.\n\n\"Tässä näkyy Jumalan käsi. -- Jumalalle ylistys!\" Olintus sanoi\nnöyrästi.\n\n\"Pakene! Etsi uskonveljesi! Valmista heidän kanssaan pakosi. Hyvästi!\"\n\nOlintus ei vastannut, tuskinpa huomasikaan ystäväänsä. Jalot ja\njuhlalliset ajatukset täyttivät hänen mielensä; ja herkistyneen\nsydämensä innostuttamana hän enemmän riemuitsi Jumalan armosta kuin\nvapisi Hänen voimansa valtavuutta.\n\nVihdoin hän nousi ja kiiruhti ulos tietämättä itsekään minne.\n\nÄkkiä hän joutui synkän, aution kopin ovelle. Vipajava tuikkulamppu\nlevitti hämärää valoa huoneeseen, ja sen valossa hän näki kolme rumaa\nalastonta ruumista spoliariumin lattialla. Hän pysähtyi äkkiä, sillä\nkeskeltä tämän hirveän luolan kauhuja -- hän kuuli matalan äänen\nkutsuvan Kristusta avukseen.\n\nHän ei voinut olla menemättä eteenpäin; hän astui koppiin, ja hänen\njalkansa kastuivat verivirtoihin, joita kuolleista ruumiista valui\nhiekalle.\n\n\"Kuka\", natsarealainen sanoi, \"huutaa avukseen Jumalanpoikaa?\"\n\nEi tullut vastausta, ja katsellessaan ympärilleen hän huomasi\nlampunvalossa harmaahapsisen vanhuksen lattialla istumassa pitäen\nsylissään erään ruumiin päätä. Kuolleen piirteet olivat lujat ja\npäättäväiset viimeisessä unessaan; mutta huulilla väikkyi yhä ylpeä\nhymy -- ei kristityn toivonhymy, vaan vihan ja uhman synkkä ivahymy.\nKasvoilla eli vielä varhaisen nuoruuden kaunis voima. Hiukset valuivat\nvuolaina kiharoina sileälle otsalle, ja ensimäiset miehuuden merkit\nloivat lievää varjoa marmorinkalpeille poskille. Ja näiden kasvojen yli\noli kumartuneena kuvaamaton väsymys -- surunsekainen hellyys -- syvä\nepätoivo! Vanhuksen kyynelet putoilivat raskaina ja kuumina, mutta\nhän ei niitä tuntenut; ja kun hänen huulensa liikkuivat ja hän\nkoneellisesti lausui oman ihanan, toivoa antavan uskonsa rukousta, ei\nhänen sydämensä eivätkä ajatuksensa tuntuneet vastaavan hänen sanojaan;\nse näytti pikemminkin hänen halpautuneen henkensä tahattomalta\npurkaukselta. Hänen poikansa oli kuollut -- kuollut ennen häntä! -- ja\nvanhuksen sydän oli särkynyt!\n\n\"Medon!\" Olintus virkkoi säälien, \"nouse ja pakene! Jumala näyttäikse\nnyt luonnonvoimien raivossa! Uusi Gomorra on saanut tuomionsa! --\nPakene, ennenkuin tuli sinut saavuttaa!\"\n\n\"Hän oli aina niin elinvoimainen! -- Hän _ei voi_ olla kuollut! Tule\ntänne! -- Laske kätesi hänen sydämelleen! Varmaankin se vielä sykkii?\"\n\n\"Veli, henki on lähtenyt. Me muistelemme häntä rukouksissamme! Et voi\nsammunutta tuhkaa enää henkiin herättää! Tule, tule -- kuule, kuinka\njuuri nyt, puhellessani, seinät sortuvat! Ei hetkeäkään saa hukata! --\nTule!\"\n\n\"En kuule mitään!\" Medon sanoi ravistaen harmaata päätään.\n\"Poikaparkani, hänen rakkautensa on hänet surmannut!\"\n\n\"Tule, tule! Anna anteeksi, jos vien sinut väkivalloin!\"\n\n\"Mitä! Kuka tahtoo isän erottaa pojasta?\" Ja Medon puristi ruumiin\nrintaansa vasten ja peitti sen intomielisin suudelmin. \"Mene!\" hän\nsanoi nostaen hetkeksi katseensa. \"Mene! Meidän täytyy olla kahden!\"\n\n\"Ah!\" säälivä natsarealainen huudahti. \"Kuolema on jo teidät\nerottanut!\"\n\nVanhus hymyili rauhallisena. \"Ei, ei, ei!\" hän mutisi äänen käydessä\nsana sanalta heikommaksi. \"Kuolema on ollut ystävällisempi!\"\n\nHänen päänsä painui poikansa rintaa vasten -- hänen kätensä\nherpoutuivat. Olintus tarttui hänen käteensä -- valtimo ei enää lyönyt!\nVanhuksen viimeiset sanat olivat totta. -- _Kuolema oli ollut\nystävällisempi_!\n\nSillävälin Glaukus ja Nydia kulkivat kiireisesti hengenvaarallisilla\nkaduilla. Atenalainen oli kuullut pelastajaltaan, että Ione oli\nArbakeen talossa. Sinne hän nyt kiiruhti vapauttamaan -- pelastamaan\nhäntä! Ne muutamat orjat, jotka egyptiläinen oli jättänyt taloaan\nvartioimaan itse lähtiessään amfiteatterille pitkän saattueensa mukana,\neivät olleet pystyneet tekemään suurtakaan vastarintaa Sallustuksen\nasestetulle joukolle; ja kun myöhemmin tulivuori purkautui, olivat he\npäätäpahkaa, kummissaan ja kauhistuneina sulkeutuneet rakennuksen\nsisäosiin. Hoikka etiopialainenkin oli jättänyt oveneteisen\nvartiopaikkansa; Glaukus (joka jätti Nydian ulkopuolelle -- Nydia\nparan, jota tällaisenakin hetkenä kateus yhä kalvoi!) kulki laajan\nhallin läpi kohtaamatta ketään, jolta olisi voinut tiedustella Ionen\nhuonetta. Ja täällä kulkiessaan hän äkkiä joutui sellaiseen taivaasta\npudonneeseen säkkipimeään, että hän vain vaivoin saattoi askeliaan\nohjata. Kukin kiedotut pylväät tuntuivat vavahtelevan ja horjuvan; ja\njoka hetki hän kuuli tuhkasateen tomahtelevan katottomaan peristyleen.\nHän nousi yläkerrokseen -- huohottaen hän haparoi eteenpäin huutaen\nvähäväliä Ionen nimeä. Ja vihdoin hän kuuli erään käytävän päästä äänen\n-- _hänen_ äänensä. Hetken työ oli senjälkeen syöksyä eteenpäin --\nmurtaa ovi -- sulkea Ione syliin -- kantaa hänet talosta ulos! Tuskin\nhän oli taakkoineen ehtinyt paikalle, missä Nydia heitä odotti, kun hän\nkuuli askeleitten lähenevän taloa ja tunsi Arbakeen äänen. Tämä oli\ntulossa kotiinsa pelastamaan rikkautensa ja ottamaan talteensa Ionen\nlähteäkseen heti kuolemaan tuomitusta Pompeijista. Mutta niin sankkaa\noli jo heitä ympäröivä hehkuva ilmakerros, että viholliset eivät\ntunteneet toisiaan, vaikka niin lähellä seisoivat -- Glaukus kyllä\nerotti egyptiläisen hohtavan vaikeitten vaatteitten pimeässä hämärinä\nhäämöttävän.\n\nKaikin kolmin he nyt kiiruhtivat eteenpäin! Ah! -- Minne? He eivät\nnähneet askeltakaan eteensä, pimeys alkoi olla jo sakeaakin sakeampaa.\nHeidät ylti epätoivo ja kauhu! Ja Glaukuksesta tuntui, että se kuolema,\njosta hän oli pelastunut, olikin vain muuttanut muotoaan ja että sen\nuhrien lukumäärä oli yhä lisääntynyt.\n\n\n\n\n6 LUKU.\n\nKalenus ja Burbo. -- Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö ja Julia.\n\n\nLuonnonmullistus, joka äkkiä oli katkaissut kaikki yhteiskuntasiteet ja\njättänyt vangin yhtä vapaaksi kuin vartijankin, oli Kalenuksenkin\nvapauttanut niistä vartijoista, joiden huostaan preetori oli hänet\nuskonut. Ja kun pimeys ja joukko olivat erottaneet hänet vartijoista,\nkiiruhti hän horjuvin askelin jumalattarensa temppeliin. Ulkona\nhapuillessaan ennenkuin pimeys oli yllättänyt, tunsi hän äkkiä jonkun\ntarttuvan vaatteisiinsa, ja muuan ääni supisi hänen korvaansa:\n\n\"Hst! -- Kalenus! -- Hirveä hetki!\"\n\n\"Ah! Isäni pään kautta! Ken olet? -- Kasvosi ovat pimeässä ja äänesi on\nouto.\"\n\n\"Etkö Burboa tunne? Hyi!\"\n\n\"Jumalat! -- Kuinka pimeäksi kaikki käy? Hoho! Tuon hirveän vuoren\ntähden, siinäpä huikaiseva salama![103] Kuinka ne liekehtivät ja\npolveilevat! Hades on muuttanut maanpinnalle!\"\n\n\"Vaiti! Et kuitenkaan usko tuollaisiin seikkoihin, Kalenus! Nyt on aika\nkoota omaisuutta!\"\n\n\"Haa!\"\n\n\"Kuule! Temppeli on täynnä kultaa ja kalleuksia! Lastatkaamme itsemme\nnäillä aarteilla, kiiruhtakaamme sitten rantaan ja laivoilla pois! Ei\nkukaan koskaan vaadi tilille, mitä tänään on tapahtunut!\"\n\n\"Burbo, olet oikeassa! Uh! Seuraa minua temppeliin. Kuka nyt välittää\n-- kuka edes näkeekään, ettet ole mikään pappi? Tule ja jakakaamme\ntavara!\"\n\nTemppelin esipihalle oli alttarien ympärille kokoontunut joukottain\npappeja rukoilemaan, itkemään, voivottelemaan. Onnenpäivinä pettureita,\nvaaranhetkinä entisen taikauskonsa orjia! Kalenus sivuutti heidät\nja astui huoneeseen, joka vielä nytkin on nähtävissä esipihan\netelälaidassa. Burbo seurasi häntä -- pappi sytytti kynttilän. Viiniä\nja ruokaa oli pöydällä -- uhriaterian jätteitä.\n\n\"Miehellä, joka on nälkää nähnyt kaksi vuorokautta\", Kalenus mutisi,\n\"on ruokahalua tällaisenakin hetkenä.\" Hän tarttui leipään ja söi sen\nahneesti. Tuskinpa mikään on luonnottomampaa ja kamottavampaa kuin\nnoiden roistojen itsekäs alhaisuus; sillä onko vastenmielisempää\nominaisuutta olemassa kuin ahneus? Ryöstöä ja pyhänhäväisemistä silloin\nkun maailman perustukset horjahtelevat! Kuinka paljon inhimilliset\nintohimot ovatkaan omiaan antamaan yltyä hirvittäville luonnonvoimille!\n\n\"Etkö koskaan lopeta?\" Burbo sanoi kärsimättömänä, \"kasvosi jo hehkuvat\nja silmäsi välkkyvät.\"\n\n\"Ei joka päivä olekaan tällaista oikeutta olla nälkäinen. Oh, Jupiter!\nMitä ääntä tuo on? -- Sehän on kuin kiehuvan veden sihinää! Mitä!\nSataako pilvi yhtaikaa sekä vettä että tulta! Haa! Mitä! Huutoja!\nBurbo, kuinka hiljaista nyt on kaikki! Katso ulos, mitä on tapahtunut!\"\n\nMuiden kauhujen lisäksi tuo valtava vuori oli nyt viskannut uumenistaan\nmyöskin kiehuvaa vettä. Hehkuvaan tuhkaan sekaantuen vesivirrat\nputoilivat aika ajottain kiehuvan liejun tavoin kaduille. Ja juuri\nsille paikalle, minne Isiksen papit olivat kokoontuneet alttarien\nympärille, turhaan koettaen sytyttää pyhää tulta ja vihkisauhua, juuri\nsille kohdalle oli kaikkein valtavin suunnattomien kivilohkareitten\ntäyttämä kuolemanvirta iskenyt koko raivollaan. Pappien kumartuneitten\nruumiitten yli se putosi: siitä kuolinhuudot -- seurannut hiljaisuus\noli ikuisuutta! liejuinen virta pärskyi alttareille, peitti lattian ja\nkätki mutaansa pappien yhä vielä sätkyttelevät ruumiit.\n\n\"Ne ovat kuolleet\", Burbo sanoi, joka nyt vasta ensi kertaa kauhistui\nja kiiruhti takaisin huoneeseen. \"En luullut vaaran olevan niin\nlähellä.\"\n\nNuo kaksi lurjusta tuijottivat toisiinsa -- olisi kuullut heidän\nsydämensä sykinnän! Kalenus, joka oli vähemmän rohkea, mutta ahneempi,\ntointui ensimäisenä.\n\n\"Meidän täytyy nyt käydä käsiksi työhömme ja sitten pois!\" hän virkkoi\nkuiskaten pelästyen oman äänensä kaikua. Hän astui kynnykselle,\npysähtyi, kulki polttavan lattian ja kuolleitten toveriensa yli pyhään\nkappeliin ja kehotti Burboa seuraamaan mukana. Mutta gladiaattori\nepäröi ja jäi paikoilleen.\n\n\"Sitä parempi\", Kalenus ajatteli, \"sitä enemmän tulee saalista _minun_\nosalleni.\" Nopeasti hän pani taskuihinsa temppelin helpoimmin\nkannettavat aarteet ja säntäsi pois pyhästä paikasta ajattelematta enää\ntoveriaan. Vuoresta äkkiä syöksähtäneen tulenkielekkeen valossa näki\nBurbo, joka oli liikkumatonna seisonut kynnyksellä, pakenevan ja\nkuormitetun papin. Hänkin päätti uskaltaa ja astui askelen\ntavottaakseen toverinsa, mutta silloin tuprahti hänen jalkojensa eteen\nhirveä tuhkakuuro. Gladiaattori peräytyi vielä kerran. Pimeys oli\njälleen täydellinen. Mutta tuhkasadetta kesti yhä -- yhä, yhä\npaksummalta ja paksummalta se peitti lattian -- tukahduttavia kaasuja\ntuoksahti siitä ylös. Onnettomalta salpautui hengitys -- epätoivoissaan\nhän yritti taas paeta -- mutta tuhkakasat olivat jo sulkeneet oviaukon\n-- hän kiljahti, kun hänen jalkansa painuivat kiehuvaan liejuun. Kuinka\nnyt päästä pois? Ulos ei voinut mennä; niin, sen kauhuja ei ollut\nmieluista mennä koettelemaankaan. Parasta oli jäädä koppiin, siellä\nainakin oli suojassa tuolta kuolettavalta ilmalta. Hän istui tuolille\nja kiristeli hampaitaan. Vähitellen tunkeutui tuota pistävää ja\nmyrkyllistä kaasua ulkoa huoneeseenkin. Hän ei voinut sitä kauempaa\nsietää. Hänen harhaileva katseensa osui teurastuskirveeseen, jonka joku\npappi oli jättänyt huoneeseen; hän tarttui siihen. Jättiväkevän kätensä\nkoko epätoivoisella voimalla hän nyt koetti murtaa aukkoa seinään.\n\nKadut olivat sillävälin tyhjentyneet; jokainen oli hakenut itselleen\nsuojaa; tuhka alkoi jo peittää kaupungin alavammat paikat; mutta siellä\ntäällä näki jonkun pakenevan kahlaavan, polttavassa liejussa tai näki\njotkut kalpeat, pelästyneet kasvot salamien sinervässä valossa tai\nlepattaen palavia tuohuksia, joiden valossa ihmiset koettivat askeliaan\nohjata. Mutta solkenaan valuva kuuma vesisade, tukahduttava tuhka,\nsalaperäiset viimaiset tuulenpuuskat, jotka olivat hengityksen salvata,\nsammuttivat usein nuo liikkuvat valot ja niiden mukana kaiken toivon\nniiltä, jotka niitä ohjaajinaan pitivät.\n\nKadulla, joka johti Herkulaneumiin vievälle portille, Klodius raivasi\nitselleen sekaantuneena ja hapuillen tietä. \"Jos vain pääsen portin\nulkopuolelle\", hän ajatteli, \"löydän varmaankin jonkun ajoneuvon, ja\nHerkulaneumhan ei ole kaukana. Merkuriuksen olkoon kiitos! Minulla ei\nole paljo menetettävää, ja sekin vähä on nyt ylläni.\"\n\n\"Hei -- halloo! Apuun! Auttakaa!\" kuului hengästynyt, pelosta vapiseva\nääni. \"Olen langennut -- tuohukseni on sammunut -- orjat ovat minut\njättäneet. Olen Diomedes -- rikas Diomedes -- kymmenentuhatta\nsestertiota sille, joka auttaa minua!\"\n\nSamassa Klodius tunsi jonkun takertuneen hänen jalkoihinsa. \"Hitto\nsinut periköön -- päästä irti, hullu!\" peluri ärähti.\n\n\"Oh, auta minut ylös -- ojenna kätesi!\"\n\n\"Tässä -- nouse!\"\n\n\"Onko se Klodius? Tunsin äänesi! Minne yrität?\"\n\n\"Herkulaneumiin.\"\n\n\"Jumalille olkoon ylistys! Meillähän onkin yhteinen tie aina portille\nsaakka. Etkö voisi pysähtyä huvilaani? Tiedäthän taloni alla olevat\nmaanalaiset holvatut käytävät -- siellä olemme turvassa hävitykseltä.\"\n\n\"Olet oikeassa\", Klodius virkkoi miettien. \"Ja jos varaamme sinne\nravintoa mukaamme, voimme siellä viipyä jonkun päivän, jos näet tätä\nhirmumyrskyä niin kauan kestää.\n\n\"Oh, siunattuja ne, jotka ovat keksineet kaupunginportit!\" Diomedes\nhuudahti. \"Katso! Portin kamanalle on sytytetty lamppu; sen valossa\nvoimme helpommin kulkea.\"\n\nOli jälleen joku hetki tyventä. Lamppu paloi selvästi ja kirkkaasti.\nPakolaiset kiiruhtivat eteenpäin -- saapuivat portille -- sivuuttivat\nroomalaisen vahdin; salaman loimo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja\nkiiltävää kypäräänsä, mutta hänen jäykänkovia piirteitään ei edes kauhu\nollut saanut muuttumaan! Hän seisoi rauhallisena ja liikkumattomana\npaikallaan. Tällainenkaan hetki ei kyennyt Rooman majesteetin\nkoneellisesta välineestä tekemään itseajattelevaa ja toimivaa miestä.\nSiinä hän seisoi keskellä hävittäviä luonnonvoimia; hän ei ollut saanut\nkäskyä lähteä paikaltaan ja hakea pelastusta.[104] Diomedes ja hänen\ntoverinsa menivät yhä eteenpäin; äkkiä muuan nainen astui heidän\ntielleen. Se oli sama tyttö, jonka iloisen äänen oli kuultu niin moneen\nkertaan toistavan: \"ihania leikkejä tulossa!\"\n\n\"Oi Diomedes!\" hän huudahti, \"Anna minulle suojaa! Katso\", -- hän\nnäytti rinnoillaan lepäävää lasta -- \"katso tätä pienokaista! Se on\nminun -- se on häpeän lapsi! En ole sitä koskaan ennen omakseni\ntunnustanut. Mutta _nyt_ muistan, että olen hänen äitinsä! Sieppasin\nhänet kätkyestä; _imettäjä_ oli paennut! Kukapa muu tällaisena hetkenä\nhuolehtisi pienokaisesta, ellei hänen äitinsä, joka on hänet\nsynnyttänyt? Pelasta se! Pelasta lapseni!\"\n\n\"Kirottu sinun särisevä äänesi! Pois, naara!\" Klodius tiuskasi\nhampaittensa raosta.\n\n\"Ei niin, tyttö\", ystävällisempi Diomedes virkkoi, \"seuraa meitä, jos\ntahdot. Tätä tietä -- tätä tietä -- holveihin!\"\n\nHe lähtivät jälleen liikkeelle -- saapuivat Diomedeen taloon; he\nnauroivat ääneensä, kun olivat kynnyksen yli astuneet, sillä he\nluulivat nyt kaikesta vaarasta selviytyneensä.\n\nDiomedes käski orjiensa viedä maanalaisiin kellareihin ruokatavaroita\nja öljyä lamppuja varten. Ja täältä nyt etsivät suojaa Julia, Klodius,\näiti pienokaisineen, suurin osa orjista, jokunen pelästynyt tuttava ja\njotkut naapuristosta saapuneet klientit.\n\n\n\n\n7 LUKU.\n\nHävitystyö jatkuu.\n\n\nPilvi, joka oli peittänyt niin syvään pimeään koko päivän, oli nyt\nmuuttunut kiinteäksi ja läpinäkymättömäksi massaksi. Pimeys ei ollut\nenää edes tuollaista vapaan luonnon synkintä yötä, vaan jonkun peitetyn\nhuoneen säkkipimeää.[105] Räikeänä vastakohtana tälle pimeydelle olivat\nVesuviuksen huipulta singahtelevat, sähähtelevät, kirkkaat salamat.\nMutta niiden hirvittävä kauneus ei ollut tavallista tulen kauneutta; ei\nmikään sateenkaari voinut väriloistossaan kilpailla niiden kanssa.\nMilloin tummansininen hohde kuin eteläntaivaan syvin sini -- milloin\nvälähti kirkas vihreä, joka liikkui rauhattomasti kuin suunnattoman\nkäärmeen kiemurat -- milloin savun seasta läikähti häikäisevän kirkas\npuna, joka valaisi koko kaupungin portilta toiselle -- sitten kaikki\njälleen riutui sairaan kalpeaan niinkuin henki, joka on ruumiista\nlähtemässä.\n\nSadekuurojen välillä kuului maanalaista kuminaa ja kuohuvan meren\naaltojen pauhua; ja pelokas korva tuskin erotti kaukaisen vuoren\nrotkoista pursuavien kaasujen hiljaista sihinää. Joskus tuo kiinteä\npilvimassa jakaantui, ja salaman leimahtaessa nähtiin muka pilvissä\noutoja ihmisen ja hirmulaisten kaltaisia olentoja hirveässä taistelussa\nkeskenään, mutta pian nekin hävisivät yleiseen sekasortoon;\npelästyneitten kulkijoitten silmissä ja mielikuvituksessa nuo\naineettomat höyryt näyttivät jättimäisiltä vihollisilta -- hävityksen\nja kuoleman aiheuttajilta.[106] Muutamin paikoin tuhkaa oli polviin\nsaakka, ja kuumat sadekuurot, joita tulivuoren henkäily lennätti alas,\nlöysivät tiensä asuntoihinkin ja levittivät kaikkialle tukahduttavaa\nkaasua. Toisin paikoin talojen katot puhkaisseet suunnattomat\nkivenjärkäleet olivat kaduille kasanneet raunioröykkiöitä, jotka\nhetki hetkeltä yhä pahemmin haittasivat kulkua; ja mikäli päivä kului,\nsikäli tuntuvammin maa keinui -- jalka petti ja livetti, eivätkä\ntasaisimmillakaan paikoilla ajoneuvot ja kantotuolit voineet\ntasapainoaan säilyttää.\n\nJoskus suuret kivenkimpaleet iskivät pudotessaan yhteen ja\nsärkyivät pieniksi sirpaleiksi lennätellen tulikipunoita, jotka heti\nsytyttivät kaiken tulenaran palamaan, ja kaupunkia ympäröivät tasangot\nolivat pian hirveän tulipalon valaisemia; sillä monet talot vieläpä\njotkut viinitarhatkin olivat liekkien vallassa ja toisin ajoin\nlieskat kohosivat jylhinä ja ylpeinä kohti synkkää taivasta. Tämän\naika-ajottaisen valaisun lisäksi olivat asukkaat monin paikoin,\njulkisille paikoille, temppelien porttikäytäviin ja forumille\nsytyttäneet pitkiin riveihin tuohuksia palamaan. Mutta nämä eivät\npalaneet kauankaan; sadekuurot ja tuulenpuuskat ne pian sammuttivat; ja\näkkipimeä, johon kaikki taas kääriytyi, oli omansa kaksin verroin\nnäyttämään ihmisvoiman mitättömyyden, inhimillisen toivon turhuuden\ntaistelussa luonnon hirveitä voimia vastaan.\n\nUsein tuohuksien hetken valaistessa pakenevat joukot kohtasivat\ntoisensa -- muutamat kiiruhtivat merenrannalle, toiset sieltä pois\nmaalle; sillä meri oli äkkiä kaikonnut rannoiltaan; synkkä pimeys\nkattoi senkin, ja sen kiehuville ja kuohuville aalloille putoili\nkallionlohkareita, kiviä ja tuhkaa, ja täältä löysi vielä vähemmän sitä\nsuojaa, jota kaupungin kadut ja katot sentään osittain soivat.\nTypertyneinä, kalmankalpeina, luonnottoman pelokkaina nuo joukot\ntoisensa kohtasivat, ei sanaa virkattu, ei neuvoa kysytty; sillä\nliejusadetta tuli nyt tiheämmin, vaikkakaan ei yhtenään, se sammutti\ntuohukset, joiden valossa kukin oli nähnyt toisensa aavemaiset\npiirteet, ja jokaiselle tuli kiire hakea itselleen lähintä suojaa.\nSivistysmuodot olivat tyystin hävinneet. Silloin tällöin liekkien\nlepattavassa valossa nähtiin jonkun ylhäisen lainvalvojan rinnalla\nhiipivän varkaan, joka täydessä lastissa, arkaillen ympärilleen pälyen\nkoetti saada suojaan nopean voittonsa hedelmät. Jos tässä pimeydessä\nvaimo joutui erilleen miehestään, vanhemmat lapsistaan, oli turhaa\ntoivoa, että he enää tapaisivat toisensa. Sokeasti ja miltei sekapäin\nkaikki kiiruhtivat eteenpäin. Inhimillisen elämän monimutkainen\nkoneisto oli äkkiä seisahtunut ja jäljelle oli jäänyt vain alkuperäisin\nvaisto, itsesäilytysvaisto!\n\nTällä kauhun näyttämöllä nyt Glaukuskin raivasi tietä seuralaisilleen\nIonelle ja sokealle tytölle. Äkkiä heidät yllätti satainen, rannalle\npyrkivä joukko. Nydia tempautui Glaukuksen rinnalta, joka Ionen kanssa\njoutui virran mukana kulkemaan; ja kun joukko (josta ei synkässä\npimeässä erottanut yhtään mitään) oli ohi, ei Nydiaa enää ollut heidän\nrinnallaan. Glaukus huuteli hänen nimeään. Ei vastausta. He palasivat\nentiselle paikalleen -- turhaan. He eivät löytäneet häntä --\ntodennäköisesti hän oli ihmisvirran mukana työntynyt vastakkaiselle\nsuunnalle. Heidän ystävänsä, heidän pelastajansa oli kadonnut! Ja Nydia\noli tähän asti ollut heidän oppaansa. _Hänen sokeutensa oli omansa\ntekemään koko tuon pimeän näyttämön hänelle kotoiseksi._ Tottuneena\nikuisessa pimeässä kulkemaan kaupungin sokkeloissa hän oli varmalla\nkädellä kuljettanut heitä merenrannalle päin, mistä he toivoivat onnen\nkaupalla pelastuvansa. Mihin heidän nyt piti lähteä? Kaikki oli heille\nvalotonta -- sokkeloa, josta ei poispääsyä. Mutta sittenkin he\nepätoivoisina, uupuneina jatkoivat matkaansa; tuhkaa satoi heidän\npäälleen, kivenpalasia putoili kipunoita singoten heidän jalkoihinsa.\n\n\"Ah! Ah!\" Ione valitteli: \"En jaksa enää. Jalkani uppoavat kuumaan\ntuhkaan. Pakene, rakkahin, pelastaudu, pakene! Jätä minut kohtaloni\nvaraan!\"\n\n\"Rauhotu! Lemmittyni -- morsiameni! Kuolla kanssasi on suloisempaa kuin\nelää ilman sinua! Mutta minne -- oh! Minne voimme tässä pimeässä\nkulkea? Tuntuu siltä, että olemme kulkeneet ympyrässä ja olemme samalla\npaikalla, jolta hetki sitten lähdimme.\"\n\n\"Oi, jumalat! Katso tuota kivenlohkaretta -- se on ruhjonut edessämme\nolevan talon katon! Kaduilla uhkaa joka hetki kuolema!\"\n\n\"Siunattu salama! Katso, Ione -- katso! Edessämme on Fortunan temppelin\npylväskäytävä! Menkäämme sinne; siellä olemme ainakin turvassa\ntuhkasateelta.\"\n\nHän tarttui rakastettuaan käteen ja töin ja tuskin he laahautuivat\ntemppeliin. Glaukus vei Ionen pylväistön suojaisimpaan soppeen ja\nasettui hänen eteensä omalla ruumiillaan suojatakseen häntä salamilta\nja tuhkasateelta. Täten rakkauden loihtima epäitsekkyys saattoi\ntällaisenakin hetkenä esiintyä pyhän kauniina.\n\n\"Ken siellä?\" värähtelevä ja syvä miehen ääni kysyi; joku oli ennen\nheitä hakenut turvaa samasta paikasta. \"Tai mitä turhia kysyn! Mitä\nmaailmanlopun päivänä meitä liikuttaa, tapaammeko ystävän vai\nvihollisen!\"\n\nIone kääntyi ääntä kohden ja hiljaa parkaisten peitti päänsä Glaukuksen\nkäsiin; ja kun tämä katsahti samaan suuntaan, ymmärsi hän syyn toisen\nhuutoon. Pimeästä hohti heitä vastaan kaksi palavaa silmää -- salama\nvalaisi kirkkaaksi temppelin sisustan -- ja Glaukus huomasi kauhukseen\nedessään kahden pylvään välissä rauhallisena makaamassa saman leijonan,\njonka raadeltavaksi hänet oli tuomittu; ja aivan vieressä, naapuristaan\ntietämättä istui jättiläiskokoinen mies, sama, joka oli heitä\npuhutellut -- haavotettu gladiaattori Niger.\n\nSalaman valossa metsänpeto ja ihminen olivat toisensa huomanneet; mutta\nvaisto sai kummankin pysymään rauhallisena. Niin, leijona ryömi yhä\nlähemmä gladiaattoria ikäänkuin toveria etsiäkseen; gladiaattori ei\nliikahtanutkaan eikä vapissut. Luonnon vallankumous oli lujimmat siteet\nkatkaistessaan samalla karkottanut kaiken kammon luomiensa väliltä.\n\nTässä hirvittävässä suojassa ollessaan he huomasivat mies- ja\nnaisjoukon tuohukset käsissä kulkevan temppelin ohitse. Ne olivat\nnatsarealaisia; ja korkea, ylimaallinen innoitus oli karkottanut heidän\npelkonsa ja kauhunsa. He olivat jo kauan uskoneet, ensimäisten\nkristittyjen harhautuneen käsityksen mukaan, että maailmanlopun päivä\noli pian koittava; he kuvittelivat viimeisen päivän nyt tulleen.\n\n\"Voi, voi!\" vanhin, joukon johtaja, huusi terävällä, läpitunkevalla\näänellä. \"Katsokaa! Herra tulee tuomitsemaan. Hän antaa sataa tulta\nihmisten silmille. Voi, voi teitä väkeviä ja mahtavia! Voi teitä\nvallanmerkin kantajat ja purppurassa elävät! Voi teitä, te epäjumalien\npalvojat ja eläinten rukoilijat! Voi teitä, jotka pyhien verta\nvuodatatte ja riemuitsette Jumalanpojan tuskanhuutoja kuullessanne! Voi\nsinua, meren siveetöntä ilotyttöä! -- Voi, Voi!\"\n\nJa halki ilman kauhujen kaikui syvänä kuorohymninä: \"Voi sinua, meren\nsiveetöntä ilotyttöä! -- Voi! Voi!\"\n\nNatsarealaiset kulkivat hitaasti ohi, heidän sainionsa lepattivat\nmyrskyn kynsissä, heidän laulunsa kajahti uhkaavana ja juhlallisena\nvarotuksena, kunnes he katosivat kadunkulmauksen taa, ja jälleen pimeys\nja kuolemanhiljaisuus vallitsivat näyttämöllä.\n\nTuhkasade oli taas hetkeksi taukoamassa, ja Glaukus kehotti Ionea\njälleen yrittämään kävellä. Seisoessaan he pylväistön alimmalla\nastuimella näkivät vanhan miehen, joka pitäen oikeassa kädessään\nrahakukkaroa nojautui nuorempaan mieheen. Nuoremmalla oli tuohus.\nGlaukus tunsi heidät isäksi ja pojaksi -- ahneeksi edellisen,\ntuhlariksi jälkimäisen.\n\n\"Isä\", nuorukainen sanoi, \"ellet voi kulkea nopeammin, niin minun\ntäytyy jättää sinut tähän, tai muuten hukumme _molemmat_.\"\n\n\"Pakene siis, poikani, ja jätä isäsi!\"\n\n\"Mutta en voi paeta nälkää näkemään; anna minulle rahakukkarosi!\" Ja\nnuorukainen yritti siepata sen vanhuksen kädestä.\n\n\"Lurjus! Ryöstätkö oman isäsi?\"\n\n\"Ah! Kuka semmoisesta puhuu tällaisena hetkenä? Kuolema sinulle,\nkitupiikki!\"\n\nPoika iski ukon maahan, sieppasi kukkaron hänen vavahtelevista\nkäsistään ja kiiruhti paikalta kimeästi hihkuen.\n\n\"Oi, jumalat!\" Glaukus huudahti. \"Oletteko siis sokeat tässä\npimeydessä? Tuollaiset rikokset valmistavat syyllisille ja syyttömille\nsamanlaista tuhoa. Tule, Ione, tule!\"\n\n\n\n\n8 LUKU.\n\nArbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen.\n\n\nHiljaa kuten henkilö, joka yrittää paeta vankilasta, Ione ja hänen\nrakastajansa jatkoivat epävarmaa taivaltaan. Hetkinä, jolloin\nvulkaaninen salama valaisi kadut, he saattoivat tuon kaamean valon\nloimossa suunnata askelensa; mutta vain vähän lohtua ja niukalti\nrohkeutta tarjosi heille se näky, joka heitä askel askelelta kohtasi.\nPaikoilla, joilla tuhka oli kuivaa eikä tulivuoresta umpimähkään\npurkautuneen kuuman vesisateen liottamaa, oli maa likaisen,\nharmaanvalkean tomun peitossa. Toisin paikoin kallionlohkareet olivat\nkasaantuneet korkeiksi röykkiöiksi, joiden alta pistivät esiin monen\nmusertuneen pakolaisen puoleksi peitossa olevat jäsenet. Kuolevien\nkuolinkorahdusten lomasta kuului naisten kauhunhuutoja -- milloin\nläheltä, milloin etäämpää -- huutoja, jotka säkkipimeässä vaikuttivat\nkahta järkyttävämmiltä, sillä avuttomuuden ja epävarmuuden tunne oli\nnyt entistä herkempi. Mutta kaiken tuskankin läpi tunkeutui kirkkaana\nja selvänä tuon kauhun vuoren valtava ja vaihteleva pauhina -- sen\nvinhat vihurit -- sen pieksevät vesisateet ja silloin tällöin\nankaramman purkauksen jyhkeät kumahdukset. Ja kun tuulet lakaisivat\nkatuja, kuljettivat ne silloinkin mukanaan pistävää, polttavaa hiekkaa\nja tukahduttavia myrkyllisiä kaasuja, niin että hengitys hetkeksi\nsalpautui ja tajunta katosi; hetken perästä seisahtunut veri alkoi\nkiertää entistä kiivaammin, jotta vihdoin koko hermosto oli\näärimmilleen jännittyneenä ja ruumis ankarassa kuumeessa.\n\n\"Oi, Glaukus, armaani, oma rakkaani! Ota minut syliisi! Viimeinen\nsyleily! Salli minun tuntea käsivartesi ympärilläni -- ja anna minun\nsiihen syleilyyn kuolla -- en jaksa enää!\"\n\n\"Rohkeutta, ihana Ioneni, sinun elämäsi on minun elämäni. Ja katso! --\nTuohuksia -- tänne! Kas, kuinka ne uhmaavat tuulta. Haa! Ne palavat\nmyrskyssäkin! Varmaankin rannalle pakenevia -- me liitymme heihin!\"\n\nJa ikäänkuin rakastavaisia auttaakseen ja elähyttääkseen tuulet ja\ntuhkakuurot taukosivat äkkiä. Ilma oli syvän tyven; vuori tuntui\nlevähtävän ehkä kootakseen vereksiä voimia puhjetakseen entistä\nraivoisammin; tuohus-miehet liikkuivat nopeasti. \"Olemme lähellä\nmerta\", tyyni ääni, nähtävästi heidän johtajansa ääni, virkkoi. \"Vapaus\nja rikkaus jokaiselle orjalle, joka tämän päivän yli elää! Rohkeutta!\nSanon teille, että jumalat itse ovat vakuuttaneet minulle pelastavansa\nminut. Eteenpäin!\"\n\nSainioitten punerva, vakava loimu valaisi nyt täydelleen Glaukuksen\nja Ionen, joka lepäsi hänen sylissään. Orjat kantoivat raskaita\nmatka-arkkuja ja laatikkoja, ja heidän johtajanaan kulki -- paljastettu\nmiekka kädessä -- komea Arbakes.\n\n\"Isieni nimessä!\" egyptiläinen huudahti. \"Kohtalo hymyilee minulle\nnäiden kauhujenkin seasta ja lupaa minulle valitusten ja kuoleman\nhirveitten todistuskappaleiden ääressä onnea ja rakkautta. Pois,\nkreikkalainen! Vaadin Ionen, suojattini itselleni!\"\n\n\"Petturi ja murhaaja!\" Glaukus kiljahti tuijottaen viholliseensa.\n\"Nemesis on johtanut sinut minun kostettavakseni! -- kelpaavaksi\nuhriksi Hadeksen varjoille, jotka nyt näyttävät raivoavan maan\npinnalla. Lähesty -- kosketa Ionen kättäkin, ja aseesi murentuu kuin\nrannan ruoko. -- Tahdon palotella sinut jäsen jäseneltä!\"\n\nHänen puhuessaan koko tienoon valaisi äkkiä punerva, voimakas hehku.\nKirkkaana ja jättiläissuurena sankasta pimeydestä, joka näytti\nhelvettiä ympäröivältä muurilta, kohosi vuori -- palavan polttorovion\nkaltaisena! Sen huippu näkyi jakautuvan kahtia -- tai paremmin sen\nkiireellä näytti seisovan kaksi haamua, jotka vastakkain asettuen\nnäyttivät henkien lailla kiistelevän maailmanvallasta. Ne hohtivat\nverenkarvaisena tulena, joka levitti valoa laajalle ympäristöönsä;\nmutta niiden alaosa, koko vuoren juuri oli yhä syvässä pimeässä --\npaitsi kolmea kohtaa, joita myöden käärmemäinen, polveileva, sula\nlaavavirta valui alas. Tummanpunaisena se näytti tulisen uomansa\nsuuntaavan pimeän ympäristön halki kaupunkia kohden. Leveimmän virran\nyli näytti kaartuneen suunnaton jänne, jolta niinkuin helvetin kostona\nhersyivät Flegetonin lähteet. Ja tyynessä ilmassa kuului selvästi,\nkuinka ilmaan singonneet kallionlohkareet mäiskähtivät yhteen,\nennenkuin ne putosivat pohjattomiin syvyyksiin -- pimentäen hetkeksi\nsen kohdan, jolle ne putosivat, mutta häviten seuraavana jo punaiseen\nlaavamassaan!\n\nOrjat kirkuivat ja peittivät päänsä. Egyptiläinen itsekin seisoi kuin\nkivettyneenä, ja hehku valaisi hänen käskeviä piirteitään ja\njalokivikoristeista pukuaan. Hänen takanaan oli korkea pylväs, jonka\nhuipulla oli pronssinen Augustus-patsas, ja keisarillinen kuva loisti\nkuin tulessa.\n\nGlaukus seisoi uhmaten Arbakesta vastassa. Vasemmalla kädellään hän\ntuki Ionea, oikeataan hän piti uhaten koholla ja siinä välkkyi stilus,\njoka oli ollut hänen aseensa arenalla ja jonka onneksi oli ottanut\nmukaansa, hänen otsansa oli rypyssä, huulet yhdessä, hänen piirteistään\nkuvastui aivankuin taian kautta inhimillisten intohimojen synnyttämä\nviha ja uhka.\n\nArbakes kääntyi vuorta katselemasta, ja hänen katseensa osui\nGlaukukseen! Hän pysähtyi hetkeksi. \"Miksi\", hän mutisi, \"miksi\nepäröin?\" Eivätkö tähdet sanoneet, että vain yksi suunnaton vaara minua\nuhkaa -- ja enkö ole siitä jo selviytynyt?\"\n\n\"Henki\", hän huudahti, \"voi uhmata sekä maailmojen loppua että\nkuviteltujen jumalien vihaa. Tämän hengen nimessä tahdon viimeiseen\nasti olla voittajana. Eteenpäin, orjat! -- Atenalainen, jos vastustat\nminua, tulkoon veresi omaksi viaksesi! Ja silloin saan Ionen kuitenkin\nhaltuuni!\"\n\nHän astui askeleen -- viimeisen tässä mailmassa! Maakamara keinahteli\nkouristuksentapaisesti hänen allaan, ja kaikki kaatuivat. Hirveätä\nryskettä kuului kaupungista, niinkuin monet katot ja pylväät olisivat\nyhtaikaa romahtaneet alas! Salama viivähti hetken, kuin metallin\njohtamana keisarinkuvalla ja pirstosi sen ja pylvään! Patsas kaatui ja\nhalkaisi pudotessaan sen tukevan jalustan, jolla se oli seisonut.\nTähtien ennustus oli täyttynyt!\n\nIsku ja ryske olivat tainnuttaneet atenalaisen hetkeksi. Kun hän\ntointui, oli näyttämö vielä valaistu, maa keinui yhä hänen allaan. Ione\nmakasi tajutonna maassa; mutta hän ei nyt huomannut Ionea; hänen\nsilmänsä tuijottivat hirveihin kasvoihin, jotka näyttivät, vartalotta\nja jäsenittä -- koettavan päästä pois patsaan sirpaleitten alta --\nkasvoihin, joissa kuvastui kuvaamaton hätä, tuska ja epätoivo! Silmät\naukenivat ja sulkeutuivat nopeasti ikäänkuin tajunta ei olisi aivan\nkadonnut; huulet värähtelivät vielä -- sitten rauha ja synkkyys\npeittivät piirteet, mutta niihin jäi yhä sellainen kauhun ilme, ettei\nkatsoja sitä eläissään unohtanut.\n\nNäin kuoli viisas tietäjä -- suuri Arbakes -- Tultasuitsevan vyön\nHermes -- Egyptin viimeinen kuningas!\n\n\n\n\n9 LUKU.\n\nLempivien epätoivo. Joukkojen kohtalo.\n\n\nGlaukus kääntyi säälien, mutta kauhistuen pois tästä näystä, otti Ionen\njälleen syliinsä ja juoksi pitkin katuja, jotka yhä olivat kirkkaasti\nvalaistut. Mutta äkkiä synkkä varjo levisi kaiken yli. Vaistomaisesti\nhän kääntyi tarkastamaan vuorta ja kas! toinen noista suunnattomista\nkärjistä, joihin vuoren huippu oli jakaantunut, horjahteli sinne tänne\nja kaatui vihdoin sanoin kuvaamattomalla ryskeellä perustukseltaan alas\nja vyöryi valtavana tuli virtana vuoren rinnettä alas. Samalla hetkellä\ntuprahti vuoresta pilvi yömustinta sauhua, joka jälleen peitti kaiken\nsynkkään yöhön, ilman, meren ja maan.\n\nTaas -- ja yhä -- yhä uudestaan entistä tiheämmät tuhkakuurot\ntekivät verestä hävitystyötään kaduilla. Pimeys kietoi vielä kerran\nkaiken huntuunsa; ja Glaukuskin, jonka uljas sydän tähän asti oli\nepätoivoisena ponnistellut vaaroja vastaan, vaipui erään holvatun\nkaaren alle ja kietoen käsivartensa Ionen ympäri -- raunioissakin hänen\nmorsiamensa -- hän odotti alistuneena kuolemaa.\n\nSillävälin oli Nydia, joka tungoksessa oli joutunut erilleen\nGlaukuksesta ja Ionesta, turhaan yrittänyt löytää heidät jälleen.\nTurhaan hän oli sokeille ominaisella, valittavalla äänellä huudellut;\nilma oli täynnä tuhansia, itsekkäämmän kauhun synnyttämiä huutoja. Yhä\nuudelleen ja uudelleen hän palasi samalle paikalle, missä he olivat\neronneet -- löytääkseen hävinneet toverinsa, pysäyttäen jokaisen\npakolaisen ja kysyen näiltä Glaukusta -- mutta kaikki kiiruhtivat\nkärsimättöminä ja hajamielisinä, äänettöminä ohi. Saattoiko kukaan\ntällaisena hetkenä ajatella naapuriaan? Yleisen kauhun näyttämöllä ei\nmikään lienekään kamottavampaa kuin sen synnyttämä luonnoton\nitsekkäisyys. Vihdoin Nydian mieleen juolahti lähteä etsimään\ntovereitaan merenrannalta, koska aiemmin oli päätetty hakea sitä tietä\npelastumismahdollisuutta. Ohjaten askeliaan sauvalla, joka hänellä aina\noli mukanaan, hän kulki eteenpäin, uskomattoman taitavasti vältellen\nkaduille kasaantuneita raunioita ja röykkiöitä ja löysi helposti\n(hänelle oli nyt onneksi hänen tottuneisuutensa ikuiseen pimeyteen,\ntottumus, joka tavallisessa elämässä on niin surkea onnettomuus!)\nlähimmän merenrannalle vievän tien.\n\nTyttöparka! Hänen rohkeuttansa oli ihana seurata! Ja kohtalo näytti\ntukevan hänen avuttomuuttaan! Kuumat vesipisarat eivät koskeneet\nhäneen, vaikka hän sateessa kulkikin; suuret kivenlohkareet ruhjoivat\nkatukäytävää hänen ympärillään, mutta säästivät tuota hentoa olentoa;\nja kun kevyttä tuhkaa putoili hänen päälleen, ravisti hän sen helposti\npois[107] ja jatkoi rohkeana matkaansa.\n\nHeikkona, vaarojen uhkaamana, mutta pelotonna, vain yhden ajatuksen\nkannustamana hän oli todella harhailevan Psyken vertauskuva. Hän oli\nkuin Toivo, joka vaelsi Varjon metsässä; oli kuin Henki itse --\nyksinään, mutta pelkäämättä taivaltaen elämän vaarojen ja vaivojen\nseassa!\n\nYhtämittaa hän kohtasi onnettomuustovereita, jotka pimeässä\nharhailivat, kiiruhtaen salamien hetkittäisessä loimossa eteenpäin, ja\nvihdoin muuan tuohuksia kantava joukko törmäsi täydellä vauhdilla\nhäneen, ja hän kaatui kumoon.\n\n\"Mitä!\" yksi joukosta huudahti, \"siinähän on minun kunnon sokea\ntyttöni! Bakkus vieköön, häntä ei saa jättää tuohon! Ylös, tessalitar!\nKas noin. Oletko haavottunut? Hyvä on! Tule mukaamme! Olemme menossa\nmerenrannalle.\"\n\n\"Oi, Sallustus, tunnen äänesi. Jumalten olkoon kiitos! Glaukus!\nGlaukus! Oletko nähnyt häntä?\"\n\n\"En. Hän on nähtävästi jo kaukana kaupungista. Jumalat, jotka\npelastivat hänet leijonan kynsistä, pelastavat hänet kyllä\ntultasyöksevän vuoren vaaroista.\"\n\nRohkaisten täten Nydiaa tuo hyväsydäminen epikuurolainen talutti häntä\nmukanaan rannalle päin, eikä hän saanut välittää Nydian kiihkeistä\nrukouksista, että hän viipyisi vielä jonkun ajan paikalla etsiäkseen\nGlaukusta. Ja epätoivossaan Nydia yhä huuteli tuota rakasta nimeä, joka\nkeskellä luonnonvoimien rajua ryskettä kaikui suloisena soittona hänen\nkorvissaan.\n\nAikaisemmin kuvaamamme valoilmiö, laavavirtojen purkaukset ja\nmaanjäristys sattuivat jotenkin samaan aikaan, jolloin Sallustus\njoukkoineen saapui kaupungista suoraan satamaan vievälle tielle. Täällä\nheidät pysäytti tiheä ihmisjoukko, jossa varmaankin oli puolet\nkaupungin asukkaista. Tuhansittain heitä harhaili muurien ulkopuolella\nleviävillä kentillä, ja kaikki olivat epätietoisia minne paeta. Meri\noli pakoutunut rannalta; ja nekin, jotka olivat merelle uskaltaneet,\nkauhistuivat niin luonnonvoimien väkivaltaista raivoa, aaltojen\nmerenrannalle viskaamien merihirviöiden kamottavaa näköä, vuoren\nsinkoamien kivenlohkareitten kaameita mäiskähdyksiä mereen, että\npalasivat rannalle pitäen maaturvaa sittenkin parempana kahdesta\nvalittavana olevasta pahasta. Näin nyt kaksi virtaa, toinen merelle\npyrkivä, toinen sieltä palaava seisoivat vastakkain, kaikki olivat\nhapuilevia ja epätoivoissaan eivätkä tunteneet suurta lohtua edes\nsuuresta lukumäärästään.\n\n\"Tuli hukuttaa maailman\", virkkoi muuan vanha mies, jolla oli\nstoalaisen koulukunnan pitkä väljä viitta yllään. \"Stoalainen ja\nepikuurolainen viisaus on sitä ammoin jo ennustanut, ja hetki on nyt\ntullut!\"\n\n\"Niin, hetki on tullut!\" luja, juhlallinen, peloton ääni huudahti.\n\nYmpärilläseisojat katselivat kummissaan ympärilleen. Ääni kuului\nylhäältä. Puhuja oli Olintus, joka kristittyjen ystäviensä kanssa\nseisoi jyrkällä kummulla; sille olivat ensimäiset kreikkalaiset\nsiirtolaiset rakentaneet Apollon temppelin, mutta nyt se oli jo\najanhampaan kuluttama ja miltei raunioina. Hänen puhuessaan ilmaantui\nse häikäisevän kirkas valoilmiö, joka oli Arbakeen kuoleman\nennustajana, ja loi räikeän hohteensa suunnattomaan, kauhistuneeseen,\nhengittämättömään väkijoukkoon. Ei koskaan ole yhdessä ryhmässä nähty\nniin paljon epätoivon synkistämiä piirteitä! -- ei koskaan mikään\ninhimillinen kokous ole saanut katseltavakseen sellaisia kauhuja ja\nkuolemanhirmuja! -- eikä milloinkaan, kunnes viimeinen pasuuna pauhaa,\nliene sellaista väkijoukkoa koolla! Ja tämän joukon yläpuolella kohosi\nOlintuksen vartalo kohotetuin käsin ja ennustajan elein tulenliekkien\neloisassa loimossa. Ja joukko tunsi miehen, jonka se oli tuominnut\nmetsänpedon kynsiin -- _silloin_ hän oli heidän uhrinsa -- _nyt_ heidän\nvarottajansa; ja taas kaikui hiljaisuudessa hänen juhlallinen äänensä:\n\n\"Hetki on tullut!\"\n\nKristityt toistivat huutoa. Niinkuin kaiku se kulki joukon laidasta\nlaitaan -- vaimot ja miehet, lapset ja vanhukset sitä toistivat, eivät\näänekkäästi, vaan kumeana mutinana. \"_Hetki on tullut_!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä kaikui ilmassa kimeä, vihlova kiljaisu, ja\nerämaan villi tiikeri syöksähti väkijoukkoon ajatellen sekin vain omaa\npelastustaan ja raivaten tietä hajaantuvan joukon läpi. Ja silloin\ntapahtui maanjäristys -- ja pimeys kätki kaikki syliinsä!\n\nJa uusia pakolaisia saapui yhä. Arbakeen orjat kantoivat yhä aarteita,\njotka eivät enää olleet heidän isäntänsä omaisuutta. Vain yksi tuohus\nenää paloi. Sitä piteli Sosia, ja kun sen valo osui Nydian kasvoille,\ntunsi hän tessalittaren.\n\n\"Mitä apua sinulla nyt on vapaudestasi, sokea tyttö?\" orja kysyi.\n\n\"Ken olet? Tiedätkö mitään Glaukuksesta?\"\n\n\"Kyllä, näin hänet joku hetki sitten.\"\n\n\"Siunattu olkoon pääsi! Missä?\"\n\n\"Hän makasi forumilla riemukaaren alla -- kuolleena tai kuolevana! --\nseuraten kai pian Arbakesta, jota ei enää ole!\"\n\nNydia ei puhunut enää mitään. Hän hiipi Sallustuksen rinnalta;\nnotkeasti hän pujottautui joukon läpi ja lähti jälleen kaupunkiin. Hän\nsaapui forumille -- riemuportille; hän kumartui -- hän hapuili\nkäsillään! -- hän huusi Glaukuksen nimeä.\n\nHeikko ääni vastasi. \"Ken kutsuu minua? Varjojen äänikö? Tule, olen\nvalmis!\"\n\n\"Nouse, seuraa minua! Tartu käteeni! Glaukus, sinä pelastut!\"\n\nIhmetellen ja taas yhtäkkiä alkaen toivoa Glaukus nousi. \"Nydia\ntaaskin? Ah! Olet siis pelastunut?\"\n\nHänen äänensä hellä sointu kouristi tessalitarparan sydäntä, ja hän\nsiunasi itsekseen Glaukusta siitä, että hän oli häntäkin ajatellut.\n\nPuolittain kantaen, osaksi tukien Ionea Glaukus seurasi opastaan.\nIhmeteltävän varovasti tämä vältteli katuja, jotka veivät äskeisen\nväkijoukon luokse ja koetti toista tietä päästä rannalle.\n\nUseasti levättyään ja monet vaivat kestettyään he saapuivat vihdoin\nrannalle ja liittyivät joukkoon, joka rohkeampana kuin muut oli\npäättänyt uskaltaa mitä muuta tahansa kuin jäädä nykyiselle\nkauhunnäyttämölle. Pimeässä he astuivat laivaan; mutta kun he olivat\npäässeet rannasta, näkivät he vuoresta purkautuneiden tulivirtojen\njälleen heittävän punertavaa hohdettaan aalloille.\n\nLopen uupuneena Ione nukahti Glaukuksen rinnoille, ja Nydia makasi\nhänen jaloissaan. Tomua ja tuhkaa satoi yhä aalloille, ja laivan\nkansikin peittyi. Tämä valkoinen sade kulki tuulen kannattamana\nkaukaisille rannoille saakka. Ihmetellen katseli sitä musta\nafrikalainen, ja kuuluu se huomatun Syyrian ja Egyptinkin antiikkisilla\nrannoilla asti.[108]\n\n\n\n\n10 LUKU.\n\nSeuraavana aamuna. -- Nydian loppu.\n\n\nLeutona, kauniina valkeni vihdoin aamuhämärä värähteleville aalloille\n-- tuulet olivat tauonneet --usvat haihtuivat vähitellen tuon\nherkullisen meren hohtavalta sinipinnalta! Idässä näkyi yhä punertavia\nruusunhohtoisia pilviä, jotka ennustivat päivän koittoa; valo otti\njälleen valtikan käteensä. Mutta sankkana ja synkkänä riippui etäällä\nilmassa yhä sama hävittävä pilvi, jonka punaiset, yhä heikommin ja\nheikommin palavat juovat ilmaisivat, ettei \"Poltettujen kenttien\"\nkiehuva tuli vielä ollut sammunut. Suloisia rantoja koristavia valkeita\nseiniä ja hohtavia pylväitä ei enää ollut. Autiot ja tyhjät olivat\nrannat, joilla äsken olivat olleet Herkulaneumin ja Pompeijin\nkaupungit. Meren suosikit oli riistetty sen syleilystä! Vuosisadan\ntoisensa jälkeen tuo mahtava äiti ojentelee sinisiä käsivarsiaan eikä\ntavota niitä -- surullisena se huuhtelee kadonneitten hautakumpuja!\n\nLaivamiehet eivät nyt kuten tavallisesti riemuiten tervehtineet\npäivännousua -- se olikin koittanut niin hiljalleen, ja he itse olivat\nliian väsyneitä riemuitakseen, mutta syvä kiitoshuokaus kuului näiden\npitkän yön valvoneiden huulilta. He katselivat toisiaan ja hymyilivät;\nhe voimistuivat; he tunsivat yhä elävänsä maailmassa ja että Jumala oli\nheidän auttajansa! Ja tietäessään pahimman nyt olevan ohi uupuneimmat\nvaipuivat syvään uneen. Aamuhämärässä he nauttivat sitä lepoa, mitä\nheillä ei ollut yöllä ollut, ja laiva kulki kevyesti pehmeillä\naalloilla. Kaukana näkyi muitakin laivoja, jotka nähtävästi myöskin\nolivat täynnä pakolaisia, ne näyttivät liikkumattomilta, mutta silti ne\nliukuivat eteenpäin. Oli turvallista ja toivon tunnetta herättävää\nkatsella niiden siroja mastoja ja hohtavanvalkeita purjeita. Kuinka\nmonta rakasta, kuolleeksi luultua ystävää olikaan noilta laivoilta\nturvan saanut.\n\nKaikkien rauhallisesti nukkuessa Nydia nousi hiljaa ylös. Hän kumartui\nGlaukuksen yli; hän tunsi poskillaan toisen syvän hengityksen; varoen\nja hellästi hän suuteli kreikkalaisen otsaa -- huulia, tapaili hänen\nkättään -- se oli tarttunut Ionen käteen; hän huoahti raskaasti, ja\nhänen kasvonsa synkkenivät. Vielä kerran hän suuteli Glaukuksen otsaa\nja hiuksillaan hän kuivasi sille laskeutuneen yöllisen kosteuden.\n\"Jumalat siunatkoot sinua, atenalainen!\" hän mutisi. \"Ole onnellinen\nrakastettusi kanssa! Muistele joskus Nydiaa! Ah! Hänellä ei ole enää\nmitään tehtävää tässä elämässä!\"\n\nNäin sanoen hän kääntyi pois. Hän hiipi hiljaa _foria_ eli laivan\nreunaa pitkin sen toiseen päähän, pysähtyi ja kumartui tuijottamaan\nsyvyyteen; viileä viima huokui sieltä hänen polttavalle otsalleen. \"Se\non kuoleman suudelma\", hän sanoi, \"se on tervetullut\". Leuto ilma\nhyväili hänen aaltoilevia hiuksiaan; hän työnsi ne kasvoiltaan ja\nkohotti katseensa -- niin herkkänä ja niin valottomana -- kohti\ntaivasta, jonka lempeitä piirteitä hän ei ollut koskaan nähnyt.\n\n\"Ei, ei!\" hän sanoi puoliääneen, miettiväisesti. \"En voi tätä enää\nkestää; tämä on kateellista, paheellista rakkautta -- se järkyttää koko\nolemukseni pohjiaan myöden! Voisin häntä jälleen loukata -- kurjaa\nminua! Olen pelastanut hänet -- kahdesti pelastanut -- onnellista,\nonnellista! Miksen nyt _kuolisi_ onnellisena? Hänen pelastuksensa on\nviimeinen iloinen ajatukseni! Oi, pyhä meri! Kuulen sinun kutsuvan\näänesi; siinä on helähtävä ja iloinen sointu. Sanovat sinun syleilyäsi\nkunniattomaksi -- että sinun uhrisi eivät pääse kohtalonkovan Styksin\nyli. Olkoon niin! En halua tavata häntä Hadeksessa, sillä kohtaisin\nhänet _tuon toisen_ kanssa! Lepoa! Lepoa! Lepoa! Ei ole muuta Elysiumia\nminunlaiselleni sydämelle!\"\n\nMerimies, joka oli uinahtanut kannelle, oli kuulevinaan veden\nloiskinaa. Unisena hän katseli ympärilleen. Hän oli näkevinään jotakin\nvalkoista aalloilla, mutta se hävisi samassa tuokiossa. Hän pyörähti\njälleen nukkumaan ja uneksi pian kodistaan ja lapsistaan.\n\nKun rakastuneet heräsivät, ajattelivat he ensin toisiaan ja sitten heti\nNydiaa. Häntä ei löydetty -- ei kukaan ollut nähnyt häntä yön jälkeen.\nKaikki laivan sopet tarkastettiin -- ei jälkeäkään hänestä. Alusta\nloppuun saakka salaperäisenä tuo sokea tessalitar oli hävinnyt elävien\nmaailmasta! He arvasivat hänen kohtalonsa, ja Glaukus ja Ione\npuristautuivat lähemmä toisiaan (he olivat nyt toistensa maailma) ja\nunohtaen oman pelastumisensa he itkivät Nydiaa kuin kuollutta\nsisartaan.\n\n\n\n\nVIIMEINEN LUKU. LOPPU.\n\nGlaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin hävityksen\njälkeen.\n\n\nAtena.\n\n\"Glaukus rakkaalle Sallustukselleen -- tervehtien ja menestystä\ntoivottaen! -- Kehotat minua saapumaan Roomaan sinua katsomaan; ei,\nSallustus, tule sinä ennemmin tänne. Atenaan! Olen vannoutunut irti\nkeisarien kaupungista, sen melusta ja turhista iloista. Aijon lopun\nikäni elää synnyinmaassani. Hävinneen suuruutemme henki miellyttää\nminua enemmän kuin teidän loistavan ylellinen elämänne. Pyhät\nholveikkomme ja arvokkaat varjostomme viehättävät minua enemmän kuin\nmikään muu paikka. Ilissuksen öljypuulehdoissa kuulen runouden ääniä --\nFylen kunnailla leijuvat hämärän pilvet näyttävät minusta kadotetun\nvapautemme käärinliinoilta -- sanansaattajilta, jotka ennustavat uuden\npäivän koittoa! Hymyilet innostukselleni, Sallustus -- mutta onhan\nparempi toivoen kahleita kantaa kuin tyytyen kuunnella niiden kalinaa.\nVäität, että minun on mahdotonta entisen loiston luhistuneilla\nraunioilla iloita elämästä. Kuvailet minulle nautiskellen Rooman\nloistoa ja keisarihovin ylellistä elämää. Sallustus ystäväni, '_non sum\nqualis eram_', en ole enää se, mikä ennen! Kohtalokas elämäni on\njäähdyttänyt nuoruuteni kuuman veren. Terveyteni ei ole saanut takaisin\nentistä joustavuuttaan siitä asti, kun se sai tuta myrkkyjuoman\nvaikutusta ja nääntyi rikosvankilan usvissa. En voi mielestäni\nkarkottaa synkkää muistoa Pompeijin viimeisestä päivästä -- noista\nhirveistä hävityksen jäljistä! -- Rakas Nydiamme! Olen pystyttänyt\nhänen muistokseen patsaan ja katselen sitä joka päivä työhuoneeni\nikkunasta. Usein häntä muistelen -- kunnioitan hänen uskollisuuttaan --\nja ajattelen hänen salaperäistä kuolemaansa. Ione poimii kukkia, mutta\nminä itse seppelöin niillä hänen muistopatsaansa. Hän ansaitsi kyllä\nmuistomerkin itselleen Atenaan.\n\n\"Mainitset kristinuskon saavan yhä uusia kannattajia Roomastakin.\nSallustus, uskon sinulle salaisuuteni: olen vakavasti mietiskellyt tuon\nuskon oppeja -- olen sen omaksunut. Pompeijin kauhujen jälkeen tapasin\njälleen Olintuksen -- joka silloin tosin pelastui, mutta ah! vain\nhetkeksi, sillä myöhemmin hän joutui vääjäämättömän intonsa\nmarttyyriksi. Hän opetti minua pelastuksessani leijonan kynsistä ja\nmaanjäristyksessä näkemään tuntemattoman Jumalan voimaa. Kuuntelin --\nuskoin -- rukoilin! Minun oma, nyt enemmän kuin koskaan rakastamani\nIone on omaksunut saman uskon -- Sallustus, uskon, joka valaisee\ntulevaa elämää, varjoo sen pyhällä hohteellaan niinkuin laskevan\nauringon säteet nykyistä! Tiedämme, että olemme yhtä henkeä, yhtä lihaa\nnyt ja iankaikkisesti. Vuodet vierivät, tuhkammekin on hajonnut, maakin\non tuhoutunut, mutta ikuisesti ja kuolemattomana kiertää sielumme --\nhäviämättömänä -- muuttumatta! Ja niinkuin aurinko antaa elämän maalle,\nsamoin hyve antaa kuolemattomuudelle onnellisuuden, ja se hyve on\nJumalan kasvojen kirkasta hymyä. Tule tänne, Sallustus, tuo mukanasi\nEpikuroon, Pytagoraan, Diogeneen oppineet teokset; varaudu\npuolustautumaan, ja kävellessämme Akademian puistoissa antakaamme\nvarmemman ohjaajan kuin minkä isiltämme koskaan olemme saaneet\nselvittää itsellemme elämän ikuisimmat arvotukset ja ihmishengen\ntodellisen olemuksen.\n\n\"Ione -- sitä nimeä lausuessani sydämeni sykähtää -- Ione istuu\nvieressäni tätä kirjottaessani. Nostan silmäni ja näen hänen\nhymyilevän. Aurinko hohtaa Hymettos-vuorella ja puutarhastani kuulen\nmehiläisten surinaa. Olenko onnellinen? kysynet. Oh! Mitä voi Rooma\ntarjota senarvoista, mitä omistan Atenassa? Täällä kaikki saa pyhimmät\ntunteet väräjämään -- puut, vedet, kunnaat, pilvet, kaikki ovat\natenalaista! Ihanaa, vaikka surunsekaista -- se on runouden äitiä, se\non maailman viisautta. Hallissani näen esi-isieni marmoripatsaat.\nGerameikoksessa säilytän heidän tomunsa! Kaduilla tapaan Feidiaan\nkäsialaa, tunnen Perikleen henkeä. Harmodios, Aristogeiton -- _ne_ ovat\nkaikkialla; mutta ovatko ne myöskin sydämissämme? -- _minun_\nsydämestäni ne eivät ainakaan koskaan häviä! Jos mikään koskaan saa\nminut unohtamaan, että olen atenalainen ja etten ole vapaa, voi sen\ntehdä rakkaus, Ionen valvova, elävä, syvä rakkaus; -- rakkaus, jonka\nuusi uskomme on tehnyt entistä kiinteämmäksi -- rakkaus, jota kaikkein\nparhaimmatkaan runoilijamme eivät ole osanneet oikein kuvata; sillä\nuskontoon yhtyneenä se on vain uskontomme osa; se on tulvillaan\npuhtaita, ylimaallisia ajatuksia, me toivomme, että se kestää ikuisesti\nja me hoidamme sitä puhtaana ja tahrattomana, jotta emme häpeä\ntunnustaa rakkauttamme Jumalalle. Siinä on uusi muoto synkän tarinan\nkertomista Amorista ja Psykestä -- siinä on todella henki, joka lepää\nlemmen käsivarsilla! Ja jos rakkautemme osaa lauhduttaa intoani pyrkiä\nvapaaksi, vielä paremmin uskontoni siihen pystyy; sillä jos joskus\ntarttuisinkin miekkaan, antaisin sotahuudon kaikua ja rientäisin\nuudelle Maratonille (mutta voitottomalle Maratonille!), tuntisin itseni\ntoivottomaksi ajatellessani isänmaani voimattomuutta musertamaan Rooman\niestä ja huomatessani, että tämä maailma on vain elämän alku -- että\nmuutamien vuosien maine on vain hitunen ikuisuudesta -- ja ettei ole\ntodellista vapautta, ennenkuin sielu on päässyt ruumiin kahleista ja\npäässyt paikan ja ajan mittaamattomuuksien perilliseksi. Ja sittenkin,\nSallustus, joku pisara vanhaa, kevyttä kreikkalaista verta on\nsekaantunut uuteen uskooni. En voi hyväksyä niitä, jotka pauhaavat\nkirousta ja kadotusta kaikille niille, joilla ei ole sama usko, mikä\nheillä. En kiroa toisen uskoa -- rukoilen Suurta isää hänet\n_kääntämään_. Tämä suopeuteni on monissa kristityissä herättänyt\nepäluuloa minua kohtaan; mutta annan heille anteeksi, ja kun en\njulkisesti loukkaa suuren joukon ennakkoluuloja, on minulla hyvä\ntilaisuus suojella veljiäni, milloin lain ankaruus heitä uhkaa tai\nmilloin he saisivat tuta liiallisen intonsa johdonmukaiset seuraukset.\nKun suopeus kerran on vain inhimillisen avuliaisuuden seuraus, on se\nsamalla suurin hyvätyö tulevaa autuutta rakennettaessa.\n\n\"Tällaista siis, oi Sallustus, on elämäni -- ja tämäntapaisia\najatukseni. Ne opettavat minua elämään onnellisena ja tyynenä\nodottamaan kuolemaa. Entä sinä, Epikuroon hyväsydäminen, ystävällinen\nvalvatti --, mutta tule tänne ja katso silloin itse, minkälaista on\nilomme, minkälaisia toiveemme; ei keisarillisten juhlien loisto,\nei sirkuskansan riemu, ei meluisa forum-elämä, eivät kauniit\nteatterinäytännöt, eivät ylelliset puutarhat, eivät Rooman\nveltostuttavat kylpylät enää tunnu sinusta yhtä tukevilta\nelämänperusteilta kuin se onnellinen elämä on, jonka johdosta sinä\nsäälit atenalaista Glaukusta -- Hyvästi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiltei seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin[109] Pompeijin kaupunki\nkaivettiin äänettömästä haudastaan. Kaikki siinä vielä eli\nhimmentymättömin värein; sen seinät olivat kuin eilen maalatut -- ei\nyhtään vaalennutta laikkaa sen mosaiikkipeitteisillä lattioilla --\nforumilla yhä keskentekoiset pylväät ikäänkuin työmiesten käsistä\njääneinä -- sen puutarhoissa olivat pyhät kolmijalat -- sen halleissa\naarrearkut -- sen kylpylöissä pääharjat -- sen teattereissa pääsyliput\n-- sen huoneissa täydelliset kalustot ja lamput -- sen trikliniumeissa\njuhlien jätteitä -- sen makuusuojissa hajuvesiä ja ammoinkuolleitten\nkaunotarten somistustarpeita -- ja kaikkialla niiden ihmisten\nluurankoja ja luita, jotka kerran olivat elävinä pyörinä tuossa loiston\nja huvin koneistossa.\n\nDiomedeen huvilan maanalaisesta kellarista löydettiin aivan oven\nvierestä 20 luurankoa (niiden joukossa myöskin lapsen luut), kaikki\nhienon tuhkan peitossa; tuhkaa oli hiljalleen valunut ovenraoista,\nkunnes se oli täyttänyt koko huoneen. Siellä oli myöskin jalokiviä ja\nrahoja ja kynttelikköjä ja sammioon kovettunutta viiniä, jota\nnähtävästi oli aijottu pidentämään uhattua elämää. Kovettunut hiekka on\nmuodostanut aivankuin muotin ruumiitten ympärille; ja kulkija voi vielä\nnytkin katsella naisen niskan ja nuorien, kauniinpyöreiden rintojen\njäljennöstä -- onnettoman Julian muistomerkkiä! Kellari on nähtävästi\nvähitellen täyttynyt rikkipitoisella ilmalla, kaikki ovat rynnistäneet\novelle ja huomanneet sen kallionlohkareitten telkimäksi, ja siinä\nponnistellessaan kaikki ovat tukehtuneet.\n\nPuutarhasta tavattiin luuranko, jonka luisevat sormet yhä pitelivät\navainta ja jonka vieressä maassa oli rahalipas. Arvellaan sen olleen\ntalon isännän -- onnettoman Diomedeen, joka nähtävästi on yrittänyt\npaeta puutarhan kautta, mutta on ehkä läkähtynyt sinne, tai on pudonnut\nkivi hänet murskannut. Hopeisten maljojen ääressä, lähellä, oli toinen\nluuranko, luultavasti jonkun orjan.\n\nSallustuksen ja Pansan talot, Isiksen temppeli salahuoneineen -- josta\nkäsin papit lausuivat oraakkeliennustuksiaan -- ovat yhä vieläkin\npystyssä uteliaitten katseltavana. Eräästä temppelihuoneesta löydettiin\nsuuri luuranko, jonka vierellä oli kirves; kaksi seinää oli jo\nkirveellä puhkaistu -- uhri ei ollut jaksanut enempää. Kaupungin\nkeskiosasta löydettiin toinen luuranko, jonka ympärillä oli suuri\nrahakasa ja Isiksen pyhäkön salaperäisiä koristuksia. Kuolema oli\nahneenkin tavannut, ja Kalenus ja Burbo olivat saaneet samanlaisen\nlopun! Kun kaivajat perkkasivat erästä röykkiötä, löysivät he\nluurangon, jonka pirstoutunut pylväs oli leikannut kaha poikki.\nPääkallo oli silmiinpistävän kehittynyt ja niin merkillinen sekä\nhenkisten ominaisuuksien tyyssijana että ulkoisilta muodoiltaan, että\nse on aina herättänyt erikoisia ajatuksia Spurgheimin teoriat\nhyväksyvissä matkailijoissa. Vielä nytkin, vuosisatojen perästä\nkulkijalla on tilaisuus katsoa noihin suuriin aukkoihin, joiden takana,\nmonimutkaisissa sokkeloissa kerran ajatteli, uneksi Arbakeen,\negyptiläisen henki. Muuan muukalainen kaukaisesta ja barbaarisesta\nsaaresta, jonka nimeä muinaiset roomalaiset eivät voineet kylmästä\nvärisemättä kuulla lausuttavan, vaelteli kerran ihanan Kampanian\nviljavilla kentillä tutkistellen sen yhteiskuntaelämän monivivahteisia\ntodistuskappaleita, joka ikipäiviksi on hävinnyt -- ja kirjotti tämän\nkertomuksen.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n[1] Laena, Aristogeitonin sankarillinen lemmitty, puri häntä\nkidutettaessa kielensä poikki, jottei tuska saisi häntä ilmaisemaan\nPeisistratoon poikia vastaan suunniteltua salaliittoa. Pausaniuksen\naikana pystytettiin Atenaan hänen kunniakseen naarasleijonan\nkuvapatsas.\n\n[2] Roomalaisilla ei ollut suojia vain yötä, vaan myöskin päivällisiä\nlepohetkiä varten (cubicula diurna).\n\n[3] Rooman komeissa palatseissa oli taulukokoelmahuone yhdistetty\natriumiin.\n\n[4] Jos oli järjestetty suuri juhla, syötiin tavallisesti atriumissa.\n\n[5] Tablinumin saattoi siis kokonaan sulkea.\n\n[6] Sitruunapuu oli siihen aikaan arvokkain puulaji -- se ei ole\nkuitenkaan nykyajan sitruunapuuta. Oppinut ystäväni W. S. Landor ja\njotkut muutkin ovat koettaneet todistaa, että se on ollut mahonkia.\n\n[7] Canes tai canicultes oli noppapelin matalin heitto.\n\n[8] Hermekselle.\n\n[9] Sulottarille.\n\n[10] Euripides.\n\n[11] Mässäykset ja noppapeli.\n\n[12] Pompeijin kaivaukset ovat poistaneet sen muinaistutkijain\nkeskuudessa kauan vallinneen harhaluulon, etteivät roomalaiset muka\ntunteneet lasi-ikkunoita; niiden käyttö ei kuitenkaan ollut yleinen\nkeski- ja alaluokan yksityisasunnoissa.\n\n[13] Ehkä kuitenkin vain kiinalaista posliinia -- vaikka tätä väitettä\nonkin monta kertaa vastustettu.\n\n[14] Paikka, johon kuolleet tai kuolettavasti haavotetut arenalta\nviedään.\n\n[15] Näytelmästä \"_Miles Gloriosus_\" I näyt. Vapaasti nykyaikaisesti\nkäännettynä: hän on palvellut Raivoisaa Bombastesta.\n\n[16] Eivät vain alhaissyntyiset naiset joskus esiintyneet taistellen\namfiteatterissa, vaan jotkut ylhäisemmätkin ottivat osaa tähän raakaan\nleikkiin.\n\n[17] Hän on saanut tarpeekseen.\n\n[18] Neptunuksen pojalla tarkoitettiin hurjaa, hillitöntä ihmistä.\n\n[19] Tessalialaiset orjakauppiaat olivat kuulut siitä, että he usein\nryöstivät arvohenkilöiden ja sivistyneitten lapsia. He eivät säästäneet\nedes omia maanmiehiään. Aristofanes ruoskii usein ja karvaasti tuota\nihmisluokkaa sen harjottaman inhottavan ihmiskaupan johdosta.\n\n[20] Hiukan enemmän kuin 2,000 markkaa.\n\n[21] Lukija älköön sekottako sestert_ii_-muotoa sestert_ia_-muotoon.\nYksi sestertia (sestertium) oli n. 26 markkaa, 1 sestertia (sestertius)\nn. 2 penniä.\n\n[22] Ateneus: Oikea Kupidon temppeli on rakastuneitten asunto.\n\n[23] Uskovainen kristitty voi tästä satunnaisesta yhtäläisyydestä tehdä\naivan toiset johtopäätökset kuin egyptiläinen.\n\n[24] Platon mukaan.\n\n[25] Kuori löydettiin siitä talosta, joka tässä kertomuksessa on\noletettu Glaukuksen taloksi. Onko se vielä tallella, en tiedä, mutta\ntoivon ainakin niin olevan.\n\n[26] Kreikkalaisten Flora.\n\n[27] Sen niminen ihana taideteosmuisto on Borbonikon museossa. Kasvojen\neleet ja ilmeen tuntehikkaisuus ovat parasta mitä vanhan ajan\nkuvanveistotaide voi meille tarjota.\n\n[28] Terentius.\n\n[29] Kun Sir Walter Scott William Gellin kera kävi Pompeijissa, oli\nhänen ainoa huomautuksensa huudahdus: \"Kuolleitten kaupunki!\"\n\n[30] Stabiae ei ollut silloin kaupunki; mutta rikkaitten suosima\nhuvilapaikka se kyllä oli.\n\n[31] \"Phlegrai campi\", kulonpolttamat, autiot kentät.\n\n[32] Viranomaiset ja klientit, jotka seurasivat suojelijoitaan,\nkäyttivät vielä togaa, muut kansalaiset eivät sitä enää pukunaan\npitäneet.\n\n[33] Napolin museossa on tallella muuan vähän tunnettu piirros, joka\nkuvaa muuatta Pompeijin forumin laitaa, ja sitä kuvaa olen paljon\nkäyttänyt tässä esityksessä. Nuorille lukijoilleni lienee hyväksi\nlohdutukseksi saada tieto, että \"hissausjärjestelmä\" on antiikkista\nalkuperää ja että sitä Pompeijin torilla harjotettiin julkisesti ja\nlainomaisella ankaruudella.\n\n[34] Herakles. Suom. muist.\n\n[35] Siitä huoneesta löydettiin useita rannerenkaita, käätyjä ja\nirtokiviä.\n\n[36] Eräässä pompeijilaisessa piirroksessa on Pluto kuvattu samalla\ntavalla kuin vieläkin näkee pirua esitettävän. Plutolla on sarvet ja\nhäntä. Mutta todennäköisemmin tällainen kuvaus on saatu salaperäisestä\nPanista, joka eleli autioilla seuduilla ja joka oli kaiken äkillisen ja\nhirveän kauhun synnyttäjä. Sen ulkoasu sopii hyvin pukinjalkaiseen\nsaatanaan. Niissä kevytmielisissä ja loistavissa menoissa, joita Panin\nkunniaksi vietettiin, kristityt olivat näkevinään perkeleen vaikutusta.\n\n[37] Jumalat varjelkoot!\n\n[38] Kaupunginosassa on vieläkin ravintola, jonka muodot ovat hyvinkin\nkuvatun kaltaiset.\n\n[39] \"Ota vuoteesi ja käy\" ei ollut (Sir W. Gell'in huomautusten\nmukaan) mikään kuvaannollinen puheenparsi.\n\n[40] Suurissa juhlissa ja kilpailuissa käytettiin muhkeampia,\nnelipyöräisiä ajoneuvoja, joita sanottiin _pilentumiksi_.\n\n[41] Oli heillä myöskin _sella_ l. kantotuoli, jossa vain istuttiin.\n\n[42] Vergilius. Suom. muist.\n\n[43] Manalatar, kummittelijoiden, velhojen johtaja. Suom. muist.\n\n[44] Larva oli vainajan henki, joka ei saanut Manalassa rauhaa, vaan\njoka liikkui ihmisilmoilla kummittelemassa. Suom. muist.\n\n[45] Raivotar. Suom. muist.\n\n[46] Roomalaiset (kuten ehkä kaikkikin vanhanajan kansat) pitivät\nkäärmeitä erikoisen pyhinä, niitä hoidettiin kesytettyinä kotona,\nolivatpa usein aterioitaessakin mukana.\n\n[47] Manala. Suom. muist.\n\n[48] Autuaitten asunnot. Suom. muist.\n\n[49] Manala. Suom. muist.\n\n[50] Lienee tarpeetonta huomauttaa, että etruskit olivat kuuluisia\ntietäjiä. Arbakes piti heitä väärin alkuperältään egyptiläisinä. Mutta\nvanha-aika puolestaan piti egyptiläisiä maailman ihmeellisimpänä\nkansana, eikä nykyisinkään puutu tiedemiehiä, jotka herkkäuskoisina\nväittävät samaa.\n\n[51] Hekaten tunnusesineet. Suom. muist.\n\n[52] Vanhanajan kansanomaisen taikauskon mukaan tuli nymfin näkemisestä\nhulluksi.\n\n[53] Kuuluisa, Beneventumissa oleva noitien kokouspaikka. Siivekkäät\nkäärmeet, jotka tällöin olivat mukana ja joita pitkän aikaa\nkunnioitettiin pyhinä, ovat luultavasti egyptiläisten taikauskon\ntuotetta.\n\n[54] Ikivanha roomalainen laki epäsi tytärtä perimästä. Tätä lakia\nkierrettiin siten, että vanhemmat näennäisesti luovuttivat perinnön\njollekin ystävälle ikäänkuin tyttären holhoojana; mutta holhooja\nsaattoi jos tahtoi käyttää väärin saamaansa luottamusta. Tämä laki oli\nkuitenkin jo ennen tämän kertomuksen tapahtumista ehtinyt vanhentua.\n\n[55] Lähteissä asuvat vedenneidot. Suom. muist.\n\n[56] Minua kurjaa! Suom. muist.\n\n[57] Tavallinen haukkumasana, sanasta _fur_ (varas).\n\n[58] Frygialainen tai jonialainen _attagen_ oli roomalaisten mielestä\nerikoinen herkku. Se oli jokin lintulaji, hiukan raskaampi kuin\ntavallinen peltokana.\n\n[59] \"-- candiduli divina tomacula parsi --\" Juvenal XI. 355. Väkeväksi\nhöystetty maukas kastikelaji.\n\n[60] Arkimagirus oli ylikokin arvonimi.\n\n[61] Sisiliassa tavataan ehkä ihanimmat perhoslajit.\n\n[62] Vastenmielistä ja kutsumatonta vierasta sanottiin muscaksi\n(kärpäseksi).\n\n[63] Mitraa pitivät miehetkin joskus päässään, sellaista henkilöä\npidettiin naismaisena.\n\nMitra oli myssyntapainen päähine.\n\n[64] Helikon on Keski-Kreikan vuoria. Sen rinteet lähteineen,\nlehtoineen olivat runottarien (muusain) palveluksen tyyssijoja.\nSuom. muist.\n\n[65] Suurissa pidoissa naiset istuivat tuoleilla, miehet leposohvilla;\nvain tuttavallisissa perhejuhlissa kummallakin sukupuolella oli\nsamanlaiset istuimet -- syy on itsestään selvä.\n\n[66] Manalan tuomareita. Suom. muist.\n\n[67] Yleinen kampanialainen karkelo.\n\n[68] Plutarchoon mukaan (Sympos. lib. I) näyttää siltä, kuin ei\nmyrtin- tai laakerinoksa olisikaan kulkenut jokaisella, vaan että\nensimäisen leposohvan ensimäinen mies ojensi sen toisen sohvan\nensimäiselle ja ensimäisen toinen ojensi sen toisen sohvan toiselle\nj.n.e.\n\n[69] Pompeijista on löydetty useita väärennettyjä arpanappuloita.\nJotkut hyveet ovat myöhäsyntyisiä -- mutta on valaisevaa, että kaikki\npaheet ovat ikivanhoja.\n\n[70] Python oli kreikkalaisten mukaan lohikäärme, joka ahdisteli\nihmisiä ja eläimiä. Suom. muist.\n\n[71] Zefyros oli länsituuli, lempeä kevään airut, joka suosi\nkasvikunnan menestystä. Suom. muist.\n\n[72] Nymfejä, jotka elelevät metsissä ja kallioilla.\n\n[73] Bakkus. Suom. muist.\n\n[74] Tämäntapaisesta stiluksesta on kehittynyt sittemmin italialaisten\ntikari.\n\n[75] Kaunis nuorukainen, yön ja unen haltia, jota kuutar, Selene,\nsalavihkaa suutelee. Suom. muist.\n\n[76] Kreikk. Asklepios oli: lääketieteen jumala. Suom. muist.\n\n[77] Pliniuksen kirjeet II, 12; V. 4, 13.\n\n[78] Th, kuolemansanan (Thanatos) alkukirjain oli kreikkalaisten\nmielestä ratkaiseva kirjain, kuten roomalaisten C.\n\n[79] Jos syytetty sai takaajan (takuuta sanottiin _vas_'iksi), vietiin\nhänet vankilaan vasta senjälkeen kuin päätös oli tehty.\n\n[80] Se olikin enemmän kreikkalainen kuin roomalainen tapa; mutta\nlukijalle huomautettakoon, että Suur-Kreikassa kreikkalaiset muodot ja\nennakkoluulot olivat sekaantuneet roomalaisiin.\n\n[81] Kunnes hautajaismenot oli toimitettu, harhaili sielu yli\npääsemättä Styks-virran rannalla.\n\n[82] Plinius 37.\n\n[83] Karon, joka kuljetti vainajat Styks-virran yli. Suom. muist.\n\n[84] Ikuiset hyvästit.\n\n[85] Ylhäisten taloissa oli useilla huoneilla oma orjansa.\n\n[86] Kauppakojuja, joissa myyskenneltiin hajuvesiä.\n\n[87] Vaitiolon jumala.\n\n[88] Lintujen arveltiin tietävän kaikki salaisuudet. Sama taikausko\nelää vieläkin länsimaissa ja elää tavallaan pohjoismaisissa\ntarustoissakin.\n\n[89] Rooman kotka.\n\n[90] Plinius kertoo, että vähää ennen Vesuviuksen purkausta kirkkaalta\ntaivaalta välähtänyt salama oli surmannut erään \"municipali\ndecurionin.\"\n\n[91] Kuten jo jossakin olen huomauttanut, kokoonnuttiin atriumiin\ntavallista suurempaa juhlaa viettämään.\n\n[92] Kolme osatarta.\n\n[93] Voi helposti kuvitella, että Napolin lähellä olevan Grotta del\nCanen (koiran luolan) höyryillä on samanlainen vaikutus.\n\n[94] _Ekvitit_ istuivat aivan senaattorien takana.\n\n[95] N. kaksituhatta markkaa.\n\n[96] N. 20,000 markkaa.\n\n[97] Gladiaattori, joka eli keisarin kustannuksella.\n\n[98] Vastustajaa sanottiin _sekutoriksi_ syystä, että hänen täytyi\njuuri silloin, kun toinen verkkonsa heitti, lähteä _ajamaan takaa_\nvastustajaansa, voidakseen satuttaa häneen, ennenkuin hän oli ehtinyt\nverkkonsa uudelleen selvittää.\n\n[99] Verrattakoon Pompeijista löydetyn friisin kuparijäljennöstä, joka\non julkaistu tätä kaupunkia koskevassa teoksessa: \"Library of\nEntertaining Knowledge\" vol. II s. 211.\n\n[100] Ruokoa (calanus) käytettiin papyrukselle ja pergamentille\nkirjotettaessa; stiluksella piirrettiin vahatauluille, metallilevyille\nj.n.e. Kirjeet kyhättiin joko vahatauluille tai papyrukselle.\n\n[101] Tavallisesti käytettiin merimiehiä kiinnittämään amfiteatterin\n_velaria_ paikoilleen.\n\n[102] Pliniuksen mukaan.\n\n[103] Vulkaanisia salamia. Tällaisia ilmiöitä havaittiin varsinkin\nv. 1779 purkauksessa, ja merkeistä päättäen niitä nähtiin siinäkin\nhirveässä tuhopurkauksessa, jota olemme kyenneet vaillinaisesti\nkuvaamaan.\n\n[104] Useamman kuin yhden vartiosotilaan luuranko löydettiin\nvartiopaikoilta.\n\n[105] Pliniuksen mukaan.\n\n[106] Dio Kassiuksen mukaan.\n\n[107] \"Raskasta tuhkaa satoi päällemme, ja meidän täytyi se\ntuontuostakin ravistaa pois, muuten olisimme nääntyneet ja hautautuneet\nsen alle.\" Plinius.\n\n[108] Dio Kassiuksen mukaan.\n\n[109] Purkaus tapahtui v. 79; ensimäinen kaivaus tehtiin v. 1750.\n\n\n\n"]