[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5ANOlw_2fTg4_eQ6Z-UPiUyP3YZANCie9p-o5nC2DwI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":23,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},414,"Naapurit","Stenius, John (nimim. Eivaro, Korpelainen) (ft. 1880)",null,"414-eivaro-naapurit","414__Eivaro__Naapurit","romaani",[],[],"fi",1889,45458,280616,false,27539,[20],"Finnish fiction -- 19th century",[22],"Novels","\"Naapurit: Alkuperäinen kertomus\" by John Stenius is a novel written in the late 19th century. The book appears to explore themes of local life, social hierarchies, and interpersonal relationships within a rural Finnish community, centering around the interactions between neighboring farms and their inhabitants.  At the start of the story, the morning sun rises over the picturesque village of Tyynevesi, stirring a rhythmic awakening among the local farmers. Two farmhands, after a slow start to their day, engage in conversation that reflects their workplace grievances and the history of their landowners. This opening segment introduces key characters, including Olli Hovilainen, the farm's owner, and hints at underlying tensions and traditions associated with land ownership and community relations, particularly between the Hovilainen household and that of their neighbors, the Hannulas. The tone sets the stage for exploring familial duty and social expectations, indicating potential conflicts tied to romantic pursuits and economic struggles that will unfold as the narrative progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],345,"Alkuperäinen suomalainen kertomus sijoittuu Tyyneveden pitäjään ja kuvaa kahden naapuritalon, Hovilan ja Tarkkasen, välistä historiaa ja suhteita. Tarina käsittelee talojen vaiheita, suvun perintöä ja menneisyyden tapahtumia, joihin liittyy myös oikeudellisia selvityksiä.","Eivaron 'Naapurit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 414. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAAPURIT\n\nAlkuperäinen kertomus\n\n\nKirj.\n\nEivaro\n\n\nHelsingissä 1889.\nG. W. Edlund, kustantaja.\nHufvudstadsbladet'in kirjapainossa (Fabianinkatu 6).\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nPäivä nousi, kullaten kukkulat ja harjut Tyyneveden luonnonihanassa\npitäjässä. Oli yksi noita kauniita heinäkuun aamuja, jolloin oikea\nmaamies ei malta tuvassa torkuskella. Hän kiiruhtaa tiluksilleen,\nkatselee kasvujen kukoistusta ilomielin ja kiitoksella kaiken hyvän\nantajalle ja lähtee työhönsä, kiihotettuna uuteen ahkeruuteen.\n\nHovilan talossa kuitenkaan ei olla vielä liikkeellä. Kukko vaan kiekuu\nkarjapihalla, mutta tässä talossa suinkaan ei ole \"kukon virret\nviisarina\".\n\nVasta kun aurinko on hyvän matkan ylennyt taivaanrannalta, astuu kaksi\nrenkiä, piiput suussa ja suitset olkapäällä, huoneestansa. He\nkatsahtavat ympärilleen, ojentelevat itsensä ja rykäsevät. Ovi aukee\ntaasen, ja karjapiika pujahtaa esille ja alkaa hakea kiuluansa ja muita\nmaito-astioita, mennäksensä tarhaan. Väliin vilkasee hän miehiin ja\nnauraa hihittää.\n\nRengit sivumennessään ajavat ylös saunasta Ville-pojan: \"Ville, sinä\nvetelys, tokko joudut hevosia hakemaan!\" ja suitset suhahtavat hänen\nkoivillensa. Ville nousee mutisten ja kiroten, ja rengit lähtevät\neteenpäin pellolle.\n\n\"Onhan tässä tavallaan hyvä olla\", arvelee kävellessä nuorempi; \"mutta\njos ei palkkaansa saa ulos, niin kadun kauppojani, kun tänne tulin\nkesä-rengiksi\".\n\n\"Älähän vielä valita, tulokas!\" vastasi vanhempi. \"Mitä sitten minä\nsanon, joll'on puolet menneenkin vuoden palkasta saamatta?\"\n\n\"Mutta veikkonen Martti, mitenkä niin on kehnosti käynyt Hovilaisen\nasiat? Hyvähän tässä on talo, työvoimia vaan saisi olla enemmän\".\n\n\"Mahti-talo tässä oli aikanaan -- mutta entiset ajat ovat olleet ja\nmenneet\".\n\n\"Näitä taloja viljeltiin yhdessä ennenvanhaan, eikös niin?\"\n\n\"Niin oli; eikä siitä ole kovin kauvan. Annappas kun kerron näiden\ntalojen omistajista vähän\".\n\n\"Kerro, kerro\".\n\n\"Tuon naapurimme isän-isä, Hannu Tarkkanen, oli sodan aikuisia\", kertoi\nnyt Martti, \"ja tämän alueen, josta sitten tuli eri talo, sanotaan\nhänen saaneen silloin yhteis-maasta, hyväin töittensä palkinnoksi,\npuhuvat, että Tyyneveteläiset kerran olivat ryövänneet ryssien\nkuormastona, ja siitä oli sitten syntynyt perhanan peustominen.\nKymmenkunta miestä ja perheenisää oli jo suljettu tupaan odottamaan\nkuolemata hirsipuussa. Silloin oli Hannu Tarkkanen astunut venäläisen\neverstin eteen ja puhunut niin pontevasti seurakuntalaistensa puolesta,\nettä nuo kuolemaan tuomitut armahdettiin ja saivat mennä kukin\nkotihinsa. Näin puhuvat toiset, mutta toiset taas sanovat ett'ei\nHannu-ukon käytös sodan aikana ollut niinkään kiitettävä, vaan että hän\nkääntyi aina aivan tuulia myöten -- he väittävät valheeksi tuon\nkuormasto-tarinan ja arvelevat hänen saaneen nämät maat kruunulta. No,\noli miten oli. Rikkauksia ukolla oli, mutta muuten ei ollut onnellinen\nelämänsä. Emäntä kuoli ja kaksi poikaa kohta toinen toisensa jälkeen.\nKeskimäinen poika hänelle jäi, ja hän asettui sittemmin tänne, ja hänen\najoiltansa ovat enimmät rakennukset täällä. Siihen aikaan olivat nämä\ntalot vanhimmillaan. Vaan ei pantu silloin rahoja semmoisiin kemuihin\nja pitoihin kuin meillä täksi illaksi taas varustetaan. Työtä tehtiin\nlujasti ja kultaisia satoja saatiin, piennä poikana kävin täällä\nuseinkin asioilla. Kerran tulin juuri kun ukko oli jyväkaupan tehnyt --\nja pöydällä oli semmoinen rahan siivo että jäin suu auki älläilemään.\nNo, poika peri sitten maat ja tavarat; mutta hänen aikanansa oli talous\nenemmän palkollisten nojissa. Isännän terveys, näet, ei ollut hyvä,\nvaikka vanhaksipa kesti hänkin. Hänet taas peri kaksi poikaa ja tytär.\nVanhan pää-talon Ylä-Hannulan sai vanhempi poika Timo, sangen\nsäästeliäs mies, oikea Tarkkanen, ja hyvin hän on taloaan asunut,\nvaikka vahinkoja väliin viimeisiin aikoihin on sattunut; nuorempi poika\ntaas, Risto, sai tämän, joka on pienempi mutta mainio talo sekin, kun\nsitä vaan oikein osaa viljellä. Riston minä tunsin hyvin --\"\n\n\"Entä tytär, eikö hän saanutkaan mitään?\"\n\n\"Sai kaiketi irtainta. Hän on naimisissa toisessa pitäjässä -- mikä se\nnyt onkaan -- no yhdentekevä! -- Riston minä tunsin hyvin. Hän oli\nterävä ja muuten komea mies, ja talonemännät touhuilivat saada hänet\nvävyksensä. -- Mutta ties sen mikä Riston päähän pisti, hän möi talonsa\nhalpaan hintaan ja lähti Ameriikkaan. Ylä-Hannulainen ei uskaltanut\nruveta pitämään kahta taloa, ja niin tuli Ala-Hannula meidän isännälle\neli patruunalle. Alussa kävi asiat jokseenkin hyvin. Tuli sitten tuo\narmas tukki-aika. Metsä myytiin ja rahoja oli kuin roskaa. Mutta\narvaappas, Vimpelin Heikki, mihin ne rahat ovat joutuneet; ei niistä\nviljelykset ainakaan ole hyötyneet. Markkinoilla ja herrain seuroissa\nne menetettiin, ja kun olivat menneet, niin täytyihän tuota herramaista\nelämää jatkaa sittenkin. Selvähän se, ett'ei talonpoikais-talo\nsemmoista voi kannattaa. Nimi muutettiin Hovilaksi, mutta ei tämä hovin\nnäköiseksi suinkaan ole muuttunut. Ja naapuriaan on isäntä kovin\nkarsastellut. Koettipa riidellä itselleen ison palstan naapuritalon\nmaita, minkä väitti olleen Riston viljelyksen alla. Siitä kesti\nkäräjän-käyntiä monta vuotta. Hannulan Timo voitti, ja sitte ollaan\nvihamiehiä vielä nytkin. Huonontunut --\"\n\n\"Mitäs Martti niin pitkästi pakinoitsee?\" keskeytti ääni, ja Jumppalan\ntorpan poika tuli viidakosta esiin.\n\n\"Ilman vaan entisistä ajoista puhuin Heikille\", vastasi Martti ja jätti\nkertomuksensa silleen.\n\n\"Niitä se Martti aina märehtii,\" sanoi Jumppalan poika naurahtaen.\"\nOnko teillä kortit mukana, että saan voittaa teiltä takasin nuo\nrahapennit, mitkä illalla tappasin?\"\n\n\"On kortit ja on vielä muutakin\", sanoi Heikki, ripustaen takkinsa\naidan seipääsen ja osottaen lakkarista näkyvään pullon-kaulaan.\n\n\"Onhan meillä tässä jouto-aikaa siksi kun poika tulee hevosten kanssa,\"\nsanoi Martti. \"Mutta missä sinun on hevosesi, Jumppanen?\"\n\n\"Ei joutanut kotoa tänään, niin tulin jalka-torpparina.\"\n\n\"No en minä välitä, kosk'ei isäntäkään. Jos muut torpparit tulevat,\nniin alkakoot he työn. Olen minäkin tässä talossa työtä tehnyt ja teen\nedeskinpäin, mutta kuka sitä rupeaa reutomaan ruumistansa pilalle\ntoisen työssä, kun ei edes saa palkkaansa oikealla ajalla.\"\n\n\"Martti puolustelee. Emmehän me sinun ahkeruuttasi epäile,\" nauroivat\ntoiset.\n\nNäin puhellen istuutuivat miehet penkereelle ia Heikki veti kortit\nesille. Ja tällä tavoin Hovilan talossa lähdettiin kantamaan päivän\nkuormaa ja hellettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Onnea Ollille, onnea, menestystä ja kaikkinaista hyvää toivotamme\nsinulle!\"\n\nNäin toivottivat, Ollille onnea astuen hänen kamariinsa, Hovilan\nisännän vaimo ynnä hänen tyttärensä Lydia sekä heidän sukulaisensa\nAnna, sillä tänään oli Olaus, Olli Hovilaisen nimipäivä.\n\nPerheen isä, jota tässä nyt onniteltiin, oli viidenkymmenen taikka\nvähän yli viidenkymmenen vanha, pitkä ja lihavanläntä mies. Hänen\nmuotonsa oli leveä ja jokapäiväinen, hiuksensa harvat vaaleat\nsuortuvat, mitkä nyt makaamisesta vielä olivat hämmekissä, hänen\nsilmäyksensä arastivat suoruutta, ja liikunnoissa asui velttoutta, kun\nhän nyt meni uunin luo, veti tulta ja sytytti sikaarin.\n\nVaimonsa oli terävä-silmäinen, talleroinen nainen, ja Lydia pitempi ja\nhoikempi, mutta muuten äitinsä kuva, vaikka vähän kaunistetussa\nmuodossa. Anna oli koko joukon nuorempi kuin Lydia, keskimittainen\nvarreltaan, tummempi tukaltaan, muuten sorea-muotoinen, silmät\nerinomaisen mielen-ilmeiset; toisinaan taisivat ne heloittaa hilpeintä\niloisuuttakin, mutta ani harvoin siihen syytä oli.\n\nAnna oli orpo. Hänen vanhempansa olivat asuneet samassa pitäjässä missä\nHovilainenkin ennen. Isä oli talonpoika huonolla, hallaperäisellä\ntilalla. Katovuosi 67 köyhdytti hänet peräti ja saatti velkoihin. Mutta\nIisu Lehto ei valittanut. Tyvenellä mielellä hän vastaanotti niin hyviä\nkuin pahojakin päiviä, ja koetti hankkia rahaa rahtauksilla ja muulla\nsatunnaisella työllä, milloin pelloista Jumala ei suonut satoa.\nRehellisyytensä ja tyytyväisyytensä tähden oli tämä köyhä mies\nkuitenkin suuressa arvossa pitäjässään. Mutta sukulaisensa Hovilaisen\nkanssa rikkoontui väli. Tuo vähäpätönen ja kuitenkin kunnioitettu\ntalonpoika oli alati Hovilaisen silmän-tikkuna. Tuli siihen vielä\nseuraava seikka. Hovilaista aijottiin pari kolme kertaa valita\nkunnallisiin toimiin, mutta viimeiseltä aina muuttuivat mielet niin\nett'ei hän päässytkään. Tästä Hovilainen heti syyttämään sukulaistaan:\nettä tämä muka oli panetellut häntä pitäjäänmiesten edessä. Oliko hänen\nluuloonsa mitään syytä vai eikö, sitä emme tiedä, vaan vireillä pysyi\nkuin pysyikin hänen luihu vihansa sukulaistaan vastaan. Tapahtui sitten\nniin, että Lehto tukki-metsässä taittoi jalkansa, josta hän, jonkun\naikaa sairastettuansa, kuoli. Vuoden perästä kuoli hänen vaimonsakin,\nja oikeus määräsi Hovilaisen, lähimpänä sukulaisena, heidän tyttärensä\nja ainoan lapsensa Annan huoltajaksi. Mutta palatkaamme nimipäivään!\n\n\"Kunhan toivotuksenne toteutuisivat,\" sanoi Olli, puhaltaen savun\nsuustansa; \"se olisi kyllä tarpeen.\"\n\n\"No miks'eivät ne toteutuisi?\" vastasi hänen vaimonsa. \"Mutta kuules,\nnyt on niin kiire, ett'ei ehdi valmistaa aamiaista niinkuin\ntavallisesti. Salissa ruvetaan leipomaan kahdella pöydällä, ja\nvieraskamari on niin siistitty, ett'ei sinne pitäisi mennä ennenkuin\nvieraat tulevat; avaimen olenkin ottanut ovesta pois. Älä siis pane\npahaksi että tuon sinulle tänne vähän voitaleipää.\"\n\n\"Hyvä kun et aja minua maantielle siisteydelläs\", vastasi ukko; \"no\ntuohan tänne.\"\n\n\"Tässä saat olla rauhassa iltapuoleen asti. Tässähän tulevat olemaan\nhuonommat vieraat, eikä sitä tarvitse niin siistiksi tehdä. Mennään,\nmennään työhön, tytöt!\"\n\nHe menivät, ja ukko viskausi soututuoliin ja polttaa tupruutti.\n\nKohta tuli emäntä takaisin, tuoden tarjottimella vähän voitaleipää sekä\nviinapullon ja ryyppylasin.\n\n\"Kuules eukko,\" virkkoi isäntä, \"minulla olisi pari sanaa sinun\nkanssasi puhumista, kun vaan malttaisit kuulla.\"\n\n\"Mitä se olisi?\" kysyi vaimo, käsi kääkällä.\n\n\"Ensiksi se,\" alkoi miehensä verkkaan, \"että Annaa pidetään\nliikanaisessa arvossa täällä. Anna on meillä armoilla, hänen tulee\npalvella meitä eikä olla kuin tytär talossa. Kun pitoja täällä\npidetään, niin on kyökissä hänen paikkansa eikä vierasten seurassa,\npidä häntä siis tänä iltana toimessa kyökissä. Se ei ole meidän\nLydialle hyödyksi, kun ihmiset pääsevät vertailujaan tekemään. Luulenpa\nettä jokaisen nuorukaisen mielestä Anna on kymmenen kertaa kauniimpi\nkuin Lydia.\"\n\n\"Vaikka olisi sata kertaa kauniimpi, kerjäläinen hän on kuitenkin,\"\nvastasi emäntä. \"Eikä suinkaan jokainen nuorimies pidä Annaa\nkauniimpana -- ei maisteri ainakaan.\"\n\n\"Maisteri ei pidä lukua heistä kummastakaan. Mutta hyvä on kun teet,\nniinkuin sanoin, Hannulaiset saattavat myös tänään tulla, minä lähetin\nheille kutsut kun maisteri illalla meni sinne.\"\n\n\"Maisterin kanssa kutsut! Mikäs nyt on päähäsi lentänyt, koska näin\nkursailet noitten moukkain edessä, jotka vielä sitten ovat meidän\nvihamiehiämme.\"\n\n\"Ole vaiti, minulla on tuumani, ja syytä itseäsi, joll'ei se ole\nsinulle mieliksi. Nähdäänhän! Ole kohtelias Hannulaisille, jos he\ntulevat, sillä kuule nyt mitä minä vielä sanon.\"\n\nEmäntä astui ovelta ja istahtui nurkuvan-näköisenä tuolille vastapäätä\nmiestänsä. Viimeksi-mainittu lausui:\n\n\"Tämä elämä, joka vuosi vuodelta vaan on käynyt tyyriimmäksi, on vienyt\nrahakullat hiiteen, sen helposti arvannet. Mutta ei siinä kyllä että\nliikevarat ovat kaikki, talossa on intenkki ja vähempiäkin velkoja\nvielä on korvia myöten. Kun kerran velkaan menee, näet, niin kyllä se\nkasvaa kuin pyörivä lumipallo. Ystäviä ja tuttavia olen jo liiaksi\nkiusannut, pastorinkin on täytynyt avata kukkaronsa. Hannulan Timo on\nainoa --\"\n\n\"Ja häneltä luulet mitä saavasi,\" virkahti vaimo lyhyellä\npilkka-naurulla, \"tuolta ahneelta; ja unhotatko teidän käräjöimisiänne?\"\n\n\"Älä keskeytä! Johan niitä saa unhottaakin. Hannula, sanon minä, on\nainoa, joka voi auttaa ja joka myös auttaakin, kun annat minun vaan\ntoimia. Ukko on suuri sala-rikas ja on varovaisuudellaan yhä\nkartuttanut varojaan. Nähdäänhän!\"\n\n\"Hohoh! kun et pettyisi,\" sanoi vaimo; \"kyllähän nuo rikkailta\nnäyttävät!\"\n\n\"Älähän keskeytä. Miina! Kyllä minä tiedän. Ja tässä kun olen aatellut\nja harmistunut, että Anna vie voiton Lydialta, niin johtui päähäni,\nettä asiat voivat muuttua, kun vaan lähtee niitä muuttamaan. Näet sen,\nTaavi Hannula on viimeisinä aikoina käynyt täällä jokseenkin ahkeraan,\neikös niin?\"\n\n\"En minä hänen käyntiään ole lukenut.\"\n\n\"No, hänen käyntinsä ovat kyllä voineet Annaa tarkoittaa, mutta ovathan\nne yhtähyvin voineet tarkoittaa Lydiaakin. Meissä se on tehdä päätös,\nja ett'ei se Annan puoleen käänny, sen takaan. Annan isä koetti\nkanssata ja tuhota minua kaikella tavoin, ja kiitokseksi tuosta\nhellästä sukumielisyydestä nyt nostaisin hänen tyttärensä kunnioihin\noman tyttäreni vahingoksi.\"\n\n\"Sepä nyt suuri kunnia olisi, päästä Taavi Hannulan vaimoksi!\" virkahti\nMiina pilkallisesti puhaltaen.\n\n\"No vaikk'ei niin suurikaan! Mutta häpeällistä se taas olisi meille,\nettä tuo köyhä kasvatti vie naapuritalon pojan Lydian nenän edestä --\nälä sinä keskeytä -- ja Lydia jää vanhaksi piiaksi. Ja olisko meillä\nminkäänlaista tulevaa hyötyä Annan ja Taavin naimisesta. Anna on niin\nkaukaista sukua meille, ett'ei hänen miehensä huolisi vaikka menisin\nminä kuperkeikkaa kymmenen kertaa, varsinkin kun Anna pääsee meitä\nkiittelemään hänen edessänsä. Vielä lisäksi, Annan palvelus, joka on\nmeille hyvä apu näin ahtaina aikoina, menisi meiltä ilman minkäänlaista\nkorvausta. Ainoa keino olisi panna joku vähänläntä laina suostumuksen\nehdoksi, mutta senkin hän voisi kieltää ja minun täytyisi suostua\nsittenkin; ja kun semmoinen kaupitteleminen tulisi ihmisten tietoon,\nnäyttäisi se sangen rumalta. -- Mutta nyt Taavin käynnit käännämme\nLydian eduksi, Lydia ei ole ihan nuori enää ja mistäpä hän paremman\nsulhasen saa kuin talosta pojan, jättäkäämme siis vanhat vihat,\nolkaamme tänä iltana helkkarin kohteliaita Hannulaisille, jos he\ntulevat; huomenna menen minä sinne, naimiskauppa Lydialle pannaan\nalkuun; ja jos ei siitä uusi rahan-lähde synny, niin sepä ihme\".\n\nJa Hovilainen hieroi käsiänsä ja oli hyvillään.\n\n\"Entä jos ei Taavi käänny sinun tuumiisi\", muistutti Miina, \"koska hän,\nkuten sanoit muittenkin tekevän, pitää Annaa parempana. Jos sinun\nsitten täytyy suostua --\"\n\n\"Älä puhu joutavia. Leperrellä voi kenen kanssa hyvänsä, mutta kun\navioliitto on kysymyksessä, niin oikia mies aina katsoo tytön\nvarallisuuteen. Sitä mieltä sinäkin olet, vaikka väität kiusalla. Ja\nmahdotontahan se olisi, että voisivat Hannulassa kieltäytyä kunniasta\nsaada pitäjän etevimmän talon tyttären. Taavi ei ole uskaltanut kosia\nLydiaa, siinäpä se vaan on. Nähd --\"\n\n\"Vast'ikään sanoit, että varallisuutesi on hiidessä\", niskoitteli\nMiina.\n\n\"Ja luuletko että sitä olen huutanut joka miehen korviin. Minun tilaani\nei tiedä kuin juuri joku kaupungin herroista, eikä nekään likimainkaan\ntarkallensa. Voipihan lainata sieltä täältä, eihän rikkaimmillakaan\nrahat aina ole käsillä\".\n\n\"Oli miten oli, en minä puolestani hyväksy sinun tuumiasi\", sanoi nyt\nMiina, \"ja Lydian luulen vielä vähemmin niitä hyväksyvän. Minulla on\nLydialle toinen avioliitto toivossa, josta meillä on paljon enemmän\netua ja kunniaa. Maisteri Vöörper on rakastunut Lydiaan, ja --\"\n\n\"Vielä mitä!\" katkasi Hovilainen. \"pidänhän minäkin maisteria suuressa\narvossa, mutta ensiksikin hän ei ottaisi Lydiaa ja siksi toiseksi hän\nei ole rikas, ja minulle on pikainen apu tarpeen\".\n\n\"Olisit ollut paremmin eteesi katsova\", vastasi vaimo.\n\n\"Vai sitä nuottia nyt alat veisata!\" isäntä rypisti kulmiansa ja\nkoroitti äänensä: \"Kukas on enemmän kuluttanut tässä talossa. Kuka on\nnostanut kauppapuotien rätingit mahdottomiin. Kuka on aina yllyttänyt\nylellisyyteen. Kuka --\"\n\n\"Kuka on kaiken maailman markkinoilla kuleksinut, kuka on rahojaan\npelissä hukannut, kuka on antanut herrain peijata itseänsä, kuka on --\"\n\n\"Suori tiehesi täältä!\" ärjäsi isäntä, -- samassa aukeni ovi ja sisälle\nastuivat jo mainittu maisteri ynnä Hovilan poika Antti.\n\nMaisteriksi kunnioitettu Föhrberg oli pienenläntä, herrantapainen mies,\nsilmälasit nenällä ja hänen muotonsa oli mielinkielinen. Antti taas oli\nisänsä näköinen, vaan kumminkin nuoruuden ja paremman sivistyksen\nkaunistama.\n\nAntti oli vaihettanut aatran kynään s.o. sillä ijällä kuin hänen olisi\npitänyt harjautuman kelpo maanviljelijäksi, meni hän tuomarille\npuhtaaksikirjoittajaksi. Kas se oli herrain työtä. Eihän koulunkäyneen\nsoveltunut puuttua tuohon likaiseen peltotyöhön, parempi oli muka\nläkin-tahruu ja seurusteleminen renttumaisten käräjäkirjurien kanssa.\nViime talvena oli Antti kuitenkin koetellut onneansa myös hevosmiehenä\nja ajellut kilpa-ajoissa.\n\nSemmoisella matkalla hän oli tullut tutuksi Föhrbergin kanssa, ja tämän\ntuttavuuden johdosta tuli Föhrberg viettämään jonkun ajan kesää\nTyynevedellä.\n\n\"Saamme kunnian toivottaa teille, hyvä ystävä, onnea, terveyttä ja\npitkää ikää\", sanoi Föhrberg, puristaen isännän kättä.\n\nAntti lausui samankaltaisen toivotuksen.\n\n\"Kiitos, kiitos!\" vastasi ukko vähän hämillänsä.\n\n\"Me puhuimme täällä niin suurella äänellä, että taisi kuulua porstuaan\nasti\", sanoi emäntä. \"Minä tässä valitin sitä, kun karja-Eva teki sen\nvahingon että kaatoi aamumaidon maahan juuri kun se olisi tarvittu\ntaikinaan\".\n\n\"Ikävä kyllä, ikävä kyllä\", sanoi Föhrberg; \"mutta kyllä tämä talo\nsemmoisia vahinkoja kestää\".\n\n\"Te kävitte Hannulassa illalla?\" kysyi isäntä.\n\n\"Kävin\", vastasi Föhrberg. \"He käskivät kiittää kutsumisesta. Isäntä ei\ntaida tulla; hän veti esteksi, että hän muka on liika yksinkertainen ja\ntyperä sellaisiin seuroihin. Taavi on kaupunkireisulla ja tulee vasta\nyöllä taikka aamupuoleen kotiin, Emäntä ehkä tulee\".\n\n\"Tässä on niin huono siivo, että häpeän silmät päästä\", virkahti\nemäntä. \"Eikö maisteri olisi hyvä ja astuisi vieraskamariin. Kahvi on\ntuossa paikassa valmis\".\n\n\"Aivan miten tahdotte\", vastasi maisteri hymy-suin, ja niin menivät\nnuoret miehet salin kautta vieras-kamariin, jonne myös Lydia\nlähetettiin seuraksi. Täällä oli todella sangen siisti. Laattia kiilsi\npuhtaudesta. Pitsatuilla huonekaluilla ei ollut tomun hiukkaakaan.\nPoistetut olivat vanhat vaatteet, ihmiset sukat ja kaulavyöt, jotka\njokapäiväisissä oloissa saavat olla rauhassa virkattujen pöytätuukkien\nvieressä. Geraaniotkin ja palsamiinit akkunalla näyttivät arvossa\npitävän siisteyttä ympärillään, sillä ne rehettivät tänään kahta vertaa\nkauniimpina.\n\n\"Neiti Lydia on tänä iltana taas saattava nuorukaisten sydämet\nsukkelammin sykkimään\", sanoi Föhrberg kohteliaasti.\n\n\"Niin vainen\", naurahti Lydia. \"Maisteri tekee narria minusta\".\n\n\"Suoran totuuden sanon, sen vakuutan\", vastasi Föhrberg. \"Hyvä että\nedes toisinaan saatte tilaisuutta huvitella seuroissa; oikeittain olisi\nteidänmoinen tyttö paikallansa suuren maailman seuroissa, baaleissa ja\nteaattereissa\".\n\nLydia loi silmänsä alas, suloisesti hymyillen.\n\nEmäntä tuli sisään.\n\n\"Tules, Antti, kaatamaan juomatavaroita karahviineihin\", sanoi hän.\n\"Me aijomme tarjota useampaa lajia: herroille tietysti konjakkia ja\npunssia, serryä sitten kaikille ja muskottia naisille\", selvitti hän\nkerskaillen.\n\n\"Muskottia naisille\", virkkoi Föhrberg kummeksien.\n\n\"Niin, eiköhän se sovellu? kysyi emäntä.\n\n\"Miksei, miksei, naureli Föhrberg.\n\n\"Muskati-viiniä se on\", oikaisi Antti, häveten äitinsä tähden.\n\n\"No kotti eli katti, eikös se nyt ole sama\", sanoi emäntä mennessään\nulos.\n\nAntti seurasi häntä.\n\nLydia ja Föhrberg jäivät kahden kyhentelemään, mutta valitettavasti\nkahdenolo pian keskeytettiin. Isäntä astui sisään. Nuoret luopuivat\nerille toisistaan. Lydia oli vähän hämillään.\n\nVielä juteltiin vähän aikaa niitä näitä ja juotiin kahvia; sitten sanoi\nFöhrberg jäahyväisensä sekä lupasi tulla iltasella takaisin.\n\n\"Joko taas olet syleksinyt ja niistänyt nenääsi laattiaan?\" virkkoi\nMiina miehellensä, harmistuneena katsoen permantoa, ja tunki kotiväen\nkamarista.\n\n\"Älä läkätä\", mutisi Hovilainen poismennessään.\n\n\"Mitäs siihen sanot, Lydia\", virkkoi hän sitten Lydialle, \"Jos pääset\nminiäksi Hannulaan?\"\n\n\"Kysykää sitä Annalta\", vastasi Lydia; \"minulle mokoma kunnia ei\nkuulu\".\n\n\"Nähdäänhän, nähdäänhän\", sanoi hauen isänsä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTuli ilta. Nimipäivävieraita oli keräytynyt jotakuinkin lukuisasti\nHovilaan, etenkin miespuolisia. Niin oli täällä pitäjään kappalainen\nnimipastori, Altman, nimismies Varmanen, metsäherra Spirlund,\ntukki-asioitsija Dönnedal, vielä sitten Föhrberg, useita maakauppiaita\n(joita näinä aikoina nousee kuin sieniä sateisen syys-yön jälkeen),\nsiltavouti, kansaa koulunopettaja y.m. \"puolivillaisia\", kuten muutamat\nherrasväet sanovat. Talonisännistä, joita oli kymmenkunta saapuvilla,\nveti huomion puoleensa etenkin Kuuselainen, yhtä paljon hyväntahtoisen\nmuotonsa kuin yksinkertaisen, karkean pukunsa tähden. Olli Hovilaisen\nmieluisimpia vieraita Kuuselainen ei ollut, se oli helposti havaittava;\nhän oli kai, kuten useimmat, velkoja ja sentähden kutsuttu. Talollisten\npoikia ei ollut kuin juuri joku.\n\nNaispuolisia oli: kappalaisen kaksi tytärtä, jotka olivat oppineita,\nsuomalaisuuden sankarittareja ja kansaluokkain yhdenvertaisuuden\nharrastajia, Spirlundin rouva, kansakoulunopettajatar, Hannulan emäntä\nynnä muita varakkaita emäntiä sekä pari kolme Lydian ikä-siskoa.\n\nVieraskamarissa istuivat herrat ja virkamiehet sekä etevimmät\ntalonpojat, joista moni oli kihlakunnanoikeuden lautamiehiä. Puheltiin\nmaantien-puuhista Ratasmäen asemalle. Tätä maantietä oli hommattu jo\nvuosikausia, mutta koska jokainen kyläkunta tahtoi riidellä sitä omille\novillensa, ei ollut siitä tähänasti tullut sen valmiimpaa.\n\n\"Täältä olisi sievä matka rautatielle, kun vaan saisi jatketuksi\nvalmiin kyläntien\", sanoi eräs isännistä.\n\n\"Siinäpä se on, mutta ennenkuin näissä louhikoissa ja rämeissä saisi\nauttavan tien, tehtäisiin jo kolme uutta tietä kirkolta asemalle\",\nvastasi metsäherra.\n\n\"Saa nähdä eiköhän tänä vuonna kuitenkin tule päätöstä asiassa\", arveli\nVarmanen.\n\n\"Se on sangen ikävä, että pitää oleman niin vähän yksimielisyyttä\npitäjän miehissä\", sanoi pastori Altman; \"mutta niin on valitettavasti\nmuuallakin. Kansa on liika vähän tottunut yleiseen elämään, yksityisien\netu on joka kohdassa esillä eikä tahdo siirtää sijaa yhteiselle\nhyvälle\".\n\n\"Niin se on, enemmän tottumusta tarvitsee kansa, ja enemmän\nitsetyisyyttä\", puuttui puheesen Föhrberg, joka tähän asti enimmiten\noli oleskellut naisten puolella.\n\n\"Niin, jaa, jaha!\" sanoi myös Hovilan isäntä, pannen uudelleen täytetyn\nkonjakki-karafiinin pöydälle ja ottaen osaa puhelemiseen vanhalla\ntavallansa, että nim. sanoa jaa ja amen kaikkeen mitä herrat lausuivat.\n\n\"Niin, itsetyisyyttä tarvitsette enemmän, patron Hovilainen\", sanoi\npastori ivallisesti. \"No terve, Olavus!\"\n\nJokainen kiirehti lasiansa hakemaan, yhtyäksensä maljaan; kilistettiin\nja juotiin.\n\n\"Te olette nykyisin asustuneet meidän pitäjääsen\", sanoi pastori\nFöhrbergille. \"Onko lupa kysyä, mitä tointa varten?\"\n\n\"Lukemista jatkamaan olen vetäytynyt tälle rauhalliselle kulmalle\",\nvastasi Föhrberg.\n\n\"Te olette ylioppilas?\"\n\n\"En ihan valmis; pari ainetta vielä, niin pianhan se tutkinto on\nsuoritettu\".\n\n\"Eipä se tätä nykyä ole niinkään helposti suoritettu, kuin näytte\nluulevan\", vastasi pastori, heittäen häneen halveksivan silmäyksen.\n\n\"Kyllä minä olisin sen jo ottanut\", sanoi Föhrberg, joka halusi kääntää\npuhelun toiselle tolalle, \"mutta aika on mennyt yleisemmissä,\nisänmaallisissa pyrinnöissä. Hyvät herrat!\" kiirehti hän jatkamaan\nkoroitetulla äänellä, \"koska olen saanut kunnian olla osallinen tässä\nkunniallisessa seurassa, niin saan kunnian -- hm! -- rohkenen tässä\ntilaisuudessa esitellä itseni teille uudella nimellä. Suomalainen\nmieleni ei voi hyväksyä nimeä Föhrberg, se on myös vaikea suomalaisen\nlausua; olen siis ottanut nimen Kokka -- josta myös ensi postissa\nlähetän ilmoituksen sanomalehtiin\".\n\nTämä julkaisu vastaanotettiin jokseenkin kylmästi, ainakin odotettiin\nmitä pastori oli sanova.\n\n\"Ette juuri paljon vaihdossa voittaneet\", sanoi pastori.\n\n\"Ainakin on nimeni nyt suomea\", vastasi Föhrberg-Kokka, \"eikä niin\nilman tarkoitustakaan\".\n\n\"Hän on suomalaisuuden laivan kokka\", selitti kansakoulunopettaja.\n\n\"Jaa, aivan niin, ja me muut istumme laivassa\", lisäsi Hovilainen,\nsuuresti hyvillään viisaudestaan, ja taputti Kokkaa olkapäälle.\n\n\"Olkoon vaan\", sanoi pastori syrjässä Spirlundille; \"kyllä me kokalle\nperältä suunnan annamme\".\n\nHe nauraa hohottivai.\n\n\"Mutta kuulkaas!\" virkkoi Spirlund. \"Pitäisi minunkin muuttaa nimeni,\nennenkuin minusta tehdään Pirunlunti\".\n\n\"Eihän toki!\" vastasi Hovilainen, \"helpostihan teidän nimeä lausuu --\nVirslund\".\n\n\"Jaa mutta ei se ole Virslund -- Spirlund se on\", korjasi pastori.\n\n\"Niin, Sbirlund, aivan niin, Sbirlund\", kangerti Hovilainen.\n\nPastori naurahti ja sanoi syrjässä Spirlundille:\n\n\"Kun talonpoika tahtoo olla 'fiini', kyllä hän silloin osaa lausua b:tä\nja d:tä ja pari kolme keraketta perättäin niin että helisee vaan\".\n\n\"No, kylliksi kokkapuheita\", sanoi pastori taas ääneen ja kääntyi Antin\npuoleen. \"Aikooko Anttikin jatkaa lukemistaan vai rupeaako maata\nviljelemään?\"\n\n\"Olenhan minä vähän tuumannut mennä seminaariin\", vastasi Antti.\n\n\"Se on oikein!\" jatkoi kansakoulunopettaja.\n\n\"Onhan kouluopettajan toimi kyllä kiitettävä ja jalo\", sanoi pappi;\n\"mutta minun mielestäni pitäisi maanviljelijän pojan pikemmin pyrkiä\nMustialaan\".\n\n\"Tuohon ruotsalaiseen laitokseen!\" virkkoi Kokka halveksien.\n\n\"Tosin se on ruotsalainen laitos parhaasta päästä\", vastasi pastori,\n\"mutta hyvä laitos. Ja Antti joka on koulunkäynyt, voisi kyllä seurata\nopetusta siinä. Onhan siinä ennenkin ollut suomalaisiakin oppilaita,\nja tästäpuolen yhä paremmin kansan etua katsotaan. Niin tulee\nasetettavaksi yksi-vuotinen kurssi nimenomaan talollisille ja\ntalollisten pojille. Mitäs te tähän sanotte, hyvät herrat ja isännät?\"\n\n\"Hyvä laitos kerrassaan\", vastasi Hovila; \"ja minä olisin enemmänkin\nkehoittanut Anttia sinne menemään; mutta, näette, poika on jo\npienestä pitäen näyttänyt enemmän taipumusta kirjamieheksi kuin\nmaanviljelijäksi\".\n\n\"Minä puolestani\", puuttui nyt Kuuselainen puheesen, \"en oikein\nymmärrä, mitä tavallinen talonpojan poika Mustialasta hakisi. Jos hän\non astunut kunnollisen isän jälkiä, niin hän kyllä tietää hoitaa\ntaloaan; jos hän taas on käytännöllisen hoidon laiminlyönyt, niin\ntuskinpa tieteistiedoista taloutensa paranee. Kokemuksen koulua olemme\nme Suomen talonpojat käyneet ja sitä tulee meidän käydä edelleenkin.\nKartanoin herrat menkööt Mustialaan, tuhlatkoot he rahojaan uusiin\nviljely-tapoihin ja viekööt -- niinkuin vievätkin -- palkinnot\nmaanviljelynäyttelyissä, meidän ei kannata kilpailla heidän kanssansa.\nSen kuitenkin luulen, että moni heistä on konkurssiin mennyt, kun\nmeikäläinen maanviljelijä vielä on pystyssä\".\n\n\"'Joka on lantiksi lyöty, siit' ei tule taalaria' sanoo ruotsalainen\nsananlasku\", vastasi Altman pilkallisesti, \"ja sen ottakoon Kuusela\nmielilauseekseen, hän kun kieltää Suomen talonpojilta kaikkea\nedistymistä. Kyllä saisivat nuo entisillä-olijat jo vähän väistyä\nmeilläkin\".\n\n\"Minä olen tyhmä talonpoika, eikä minun sovi kiistellä herra pastorin\nkanssa\", vastasi Kuusela; \"mutta niin minusta tuntuu että kun\nentisillä-olijoita ei enää ole olemassa Suomessa, silloin on peräti\nhuonosti myös maanviljelyksen laita, ellei Jumala ole muuttanut\nmaatamme kesämaaksi ja ihanaksi yrttitarhaksi\".\n\nPastori Altman ei suvainnut vastaväitöksiä, ja tästä siis laskeutui\nnyreyden pilvi seuran yli. Herra Kokka vetäytyi taas naisten tykö, ja\nsinne seuratkaamme häntä vähäksi aikaa.\n\nEmännistä jotkut puhelivat kotikutouksista, kehruusta ja muista\ntaitavan talonemännän askareista. Toiset taas pitivät parempana jauhaa\njos joitakin juoru-juttuja; eri-parvena he myhkyivät ja kuiskuttivat,\ntoisinaan nauraen nenäliinojensa takana että olivat tukahtua. Muutamat\nvielä istuivat kädet ristissä, mitään puhumatta. Nuoret olivat omalla\npuolellaan ja siellä johti puhetta kappalaisen tyttäret, ja opettajatar\nsäisti jotakuinkin ahkeraan. \"Yksi kieli, yksi mieli\" oli näillä\na ja o, sillä alkoivat sillä lopettivat, ja kovia tuomioita sai\nruotsalaisuus niskoillensa. Emme huoli tarkemmin kuunnella heidän\nkeskusteluansa, silla nämä asiat ovat jo kyllin tunnetut, niitä kun\njoka paikassa vanutellaan, ja herjaukset ruotsalaisuutta vastaan eivät\nensinkään kuulu kauniimmilta kun ne tyttöjen huulilta lähtevät.\nMe olemme aivan Lydian ja hänen ikä-kumppaniensa mieltä, joita\nherras-neitien puheliaisuus sydämen pohjasta pitkästytti. Lydia\nehdoitteli milloin piiritanssia milloin leikkejä, mutta sanottiin\nsiihen, että oltiin niin harvat. Kokka oli ollut täällä jo yhteen\ntoviin, ja mielen-heimolaisuus oli heti havaittu hänen ja Altmanin\nneitien välillä ja kilpaa oli käyty epäkohtien kimppuun. Nyt kun Kokka\ntaas astui seuraan, teki Lydia vielä koetuksen, estääksensä häntä\nyhtymästä tuohon ikävään puheluun, ja voitti kuin voittikin viimein\nsen, että huudettiin muutkin pojat esille ja, kotvasen arveltua,\nlähdettiin \"kätkemään sormusta\", missä leikissä Lydia sai tilaisuuden\narvata itselleen sydämensä rakastetun.\n\nTalon emäntä, joka yhtenänsä kävi kyökissä katsomassa ruoanlaitoksia,\naukasi nyt oven piika-hompalle, joka siitä työntäytyi esille iso\ntarjotin käsissä. Tällä kertaa tarjottiin viiniä, emäntä kutsui\nmiehensä vastaanottamaan onnenmaljoja, ja hänen kanssansa nyt\nkilistivät vanhat ja nuoret. Sitten juotiin vielä maisterin uuden nimen\nonneksi. Tätä hälinää käytti Hannulan emäntä hyväkseen, pistäytyäkseen\nAnnan puheille. Useimmat naisvieraista olivat kysyneet Annaa, vaan\nHovilan Miina oli lyhyesti vastannut: \"Hän on tarjoutunut auttamaan\nkyökissä. Niinkuin tietänette meni meiltä keväällä piika pois\".\n\n\"No hyvää iltaa Anniseni!\" tervehti Hannulan Lotta. \"Täällä sinä vaan\nkyökissä häärit, etkä ole muiden nuorten kanssa leikkimässä ja\npuhelemassa\".\n\n\"En saa tänä iltana, ja tokko enää milloinkaan\", vastasi Anna, ja\nkyynel kimalteli hänen tummien silmäripsiensä välillä.\n\nHannulan emäntä katseli häneen lempeästi, taputti häntä olkapäälle ja\nlohdutteli:\n\n\"Älä ole milläsikään. Eihän Miina ole sinua kohtaan semmoinen kuin\nhänen pitäisi ja kuin sinä ansaitseisit, hyvä lapsi, mutta me muut\npidämme sinusta sangen paljon. Nytkin ovat kaikki sinua kaivanneet\".\n\n\"Hm\", äänti Anna, hymyillen itku-silmin. \"Te ainakin olette aina niin\nhyvä minulle\".\n\n\"No mitenkäs muuten. Mutta tiedän yhden, joka vielä tuhannen kertaa\nenemmän sinusta pitää\".\n\nAnna punettui ja katsahti arasti ympärilleen.\n\n\"Ei meitä kuule kukaan\", sanoi Lotta. \"Taavi lupasi tehdä näinä päivinä\ntoden tuumistaan ja käydä Hovilan puheilla. Sinun suostumuksestasi hän\nnäyttää olevan varma\".\n\nOnnellinen hymy vivahti tytön huulilla, mutta sitten sanoi hän\nalakuloisesti: \"Mitäs se auttaa, ei niistä tuumista kuitenkaan tule\nmitään\".\n\n\"Älä sano! Mutta nyt menen tieheni, ett'ei Miina suutu. Minun piti\nvälttämättömästi päästä pikimmältäni vaihtamaan pari sanaa sinun\nkanssasi, vaikka tiedän ett'ei se ole emännän mieleen että vieraat\ntuppautuvat kyökkiin. Ole sinä hyvällä mielellä vaan!\"\n\nHän meni ja Anna jatkoi tointansa: vähempien ruokalajien leikkelemistä\naseteille viina-pöytää varten.\n\nEi aikaakaan, niin astui Miina kyökkiin.\n\n\"Mitähän Hannulan Lotalla täällä oli tekemistä\", sanoi hän, vetäen\nsuunsa pilkalliseen nauruun. \"Annaa piti käydä katsomassa, eikö niin?\nJa kyllä minä teidän salakähmäset sopotuksenne tiedän. Mutta sen minä\nsanon sinulle, Anna, ei se sinua hyödytä että sinä semmoisessa\ntarkoituksessa viivytät meidän vieraitamme kyökissä -- muista se! --\nHänestä on vastusta, asetti hänet vaikka mihin\", kähisi hän vielä\npoismennessään.\n\nRuoan-laittaja Emma Sivelin ja piika Eva heittivät hänen jälkeensä\nsilmäyksen, joka juuri ei ollut leppeimpiä.\n\n\"Kuulkaa, Anna!\" sanoi sitten edellinen. \"Arvelkaahan oikein todella\ntuota minun äskeistä tarjoustani. En voi niin sanoa, kuinka iloinen\nolisin, jos muuttaisitte meille. Ompelijana teillä olisi työtä ja\nansiota kyllä. Ja mitä tulee minun veljeeni, kauppamieheen, niin voitte\nolla varma siitä, että hän paikalla suostuu minun tuumaani,\nniinpiankuin hän saa sen kuulla\".\n\n\"Mitä hän kuitenkaan ei saa, jos minun pyynnöstäni huolitte\", sanoi\nAnna.\n\n\"Voi teitä! Arvaanhan minä, että te pelkäätte ihmisten puheita, minun\nveljeni, kauppamies, kun on poikamies. Mutta se nyt on ihan joutavaa:\nveljeni, kauppamies, on niin siivo että hänen vertaistansa ei löydy, ja\npaitsi sitä, olenhan minä siellä\".\n\n\"Tokkohan isäntä ja emäntä päästäisivät Annaa\", arveli Eva.\n\n\"Kyllä minä ja veljeni, kauppamies, siitä huolta pitäisimme, kun vaan\nAnna myöntyisi\".\n\n\"Älkäämme pitemmältä puhuko tästä asiasta\", sanoi Anna vakaasti.\n\"Sydämen pohjasta olen teille kiitollinen, hyvä Emma, mutta\nehdotuksenne ei mitenkään käy laatuun\".\n\n\"Varsin ikävää, varsin ikävää\", sanoi Emma, pudistaen päätänsä. -- --\n\nVieraskamarissa olivat tällä välin tiheät siemaukset toti-laseista\nhaihduttaneet tuon äsken vallinneen nulouden. Ukko Altmanilla oli, kun\nhän oli hyvällä tuulella, tapa kertoa lystikkäitä juttuja. Nytkin hän\nniitä kertoa kaverteli, ja yleinen nauru ja hahatus kuului vähän päästä\ntästä seurasta.\n\n\"Mutta kuulkaa\", sanoi taas Altman, juotuansa pohjaan kolmannen lasin.\n\nSiltavouti purskahti nauruun jo ennakolta, kun odotti lystiä tarinaa\ntaas; mutta pastorin nuhteleva ja samalla halveksiva silmäys saatti\nhänet paikalla totiseksi.\n\n\"Kuulkaas, isännät\", puhui nyt pastori. \"Olen usein ajatellut ja\nodotellut, emmeköhän kohta tältä kulmalta saa kuulla uutisia kihlausten\nalalta. Tässä on näissä naapuritaloissa nuori neitonen, kaunotar\ntoisessa ja pulska nuorukainen toisessa, kumpikin rikkaan isän lapsia.\nMinusta tuntuisi luonnolliselta, että näistä nuorista tulisi\npariskunta. Mitä satunnaisiin välin-rikkeisiin tulee, niin kuka\nniitä huolii muistella. Miten on laita, Hovila; pääsemmekö kohta\nkuuliaisille?\"\n\nPastorin sanoja seurasi yleinen hyväksyminen. Hovilan Olli hymyili,\nhieroi käsiään ja heitti salaviisaita silmäyksiä vieraisiinsa.\n\n\"Jaa\", jatkoi pastori, \"Taavi Hannula meni kaupunkiin; kentiesi hän\nsiellä jo sormukset teettää\".\n\n\"Ei vielä, ei vielä sentään\", vastasi nyt Hovilainen hiljaa, vilaisten\nsaliin ja naurellen. \"Eihän tässä tiedä, mutta saattaa se siksi\nkääntyä. Nähdäänhän!\"\n\n\"Niin no arvasinhan minä\", sanoi pastori; \"ja se soveltuu sangen hyvin\nsenkin puolesta, että koska Antti aikoo kirjamieheksi, voitte Taavista\nsaada hyvän apumiehen tämän tilan hoidannassa\".\n\n\"Taavi Hannula on kelpo maanviljelijä\", todisti joku isännistä.\n\n\"Yhtä hyvä kuin isänsä. Käräjä-aikoina kun ukko istuu lautakunnassa, on\ntalo tykkänään Taavin huostassa\", lisäsi toinen.\n\n\"Hovila ja Hannula ovat ennenkin olleet yhdessä samalla miehellä, ehkä\ntulevat niin olemaan vielä kerran, kun meistä vanhoista aika on\njättänyt\", sanoi pastori.\n\nNyt kutsuttiin iltaselle, joka oli valmistettu salissa pitkälle\npöydälle -- ja vieraat, joittenka ruokahalua kulunut aika ja nautitut\njuomat olivat paraimmallensa kiihottaneet, eivät kauvan arvelleet\nryhtyessään laitoksia maistamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Aika hyvä illallinen\", sanoi pastori tyttärilleen, kun he\nTurunkiesissään ajaa soilottivat kotiin päin. \"Mutta ei tuo Hovilan\nelämä enää kauvan kannata. Kyllä pelkään että täytyy pyyttää hänet ensi\nkäräjiin noista kolmesta sadasta markasta\".\n\n\"Älkää sentään vielä\", vastasi vanhempi tytär. \"Kyllä kai hän tuon\nvähän summan maksaa. Syksyn lopulla on taas pidot siellä, Lydian\nsyntymäpäivänä, ja silloin tahtoisimme vielä olla sovussa heidän\nkanssaan\".\n\n\"Tahtoisin sitä minäkin vielä Antin ja Miinankin päivien ylitse\",\nvastasi heidän isänsä. \"Mutta kun ei hän maksa, vaikka jo usein\nmielisuosiossa olen muistuttanut; eikä kolmesataa markkaa ole mikään\nvähä summa minun asioissani. Tekään ette hanki itsellenne rikkaita\nsulhasia.\"\n\n\"Mekö hankkisimme sulhasia!\" huusivat tytöt yhteen suuhun. \"Niinkuin ei\nnaisilla olisi parempia tarkoituksia kuin tavoitella rikkaita sulhasia\nja pyrkiä miehen elätettäviksi\".\n\n\"Hah, hah, haa\", nauroi isä: \"ettekö leikkiä ymmärrä\".\n\n\"Emme leikilläkään huoli kuulla semmoista\".\n\nVähän aikaa vaiti oltua, kysyi nuorempi tytär:\n\n\"Mitä pidätte maisteri Kokasta?\"\n\n\"En pidä hänestä ensinkään\", vastasi pastori; \"eikä hän ole mikään\nmaisteri, -- lukiolainen, jos lienee edes sekään\".\n\n\"Hän on kuitenkin suomalaisuutta harrastava nuorukainen\", sanoi\nvanhempi tytär.\n\n\"Voi olla,\" mutisi isä.\n\n\"Ja Suomen mieli ja Suomen kieli on kuitenkin pää-asia\".\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHannulan tilalla oltiin seuraavana päivänä, niinkuin ainakin, ahkerassa\ntyössä, pellon lannoituksessa syys-kylvöksi. Isäntä itse ja hänen\npoikansa olivat ensimmäiset työntekijät, eikä täällä pitkään levähdelty\ntaikon nojalla.\n\n\"Eikö se ole rovasti, joka tuossa tulee yhden istuttavissa kiesissään\",\nvirkkoi Taavi, nyykähyttäen päällänsä tienhaaralle, mikä nousi taloon.\n\n\"Niin on, näen-mä,\" päätti hänen isänsä, otti takkinsa hartioilleen ja\nläksi astumaan kotiin.\n\nSiistittyänsä itsensä ja vaihdettuansa työtakin puhtaampaan ja\neheämpään, meni hän sitten vierasta tervehtimään.\n\nRovasti Valander oli noin kuudenkymmenen vanha mies. Hänen kasvonsa\nilmaisivat sitä puhdasta sydämen hyvyyttä, mikä oli saattanut hänet\nniin rakastetuksi hänen seurakunnassansa, että yleiseen hoettiin:\n\"semmoista rovastia toista ei ole\".\n\nHän istui, isännän astuessa sisään, pöydän ääressä ja puheli Lotan\nkanssa, joka seisoi uunin luona ja puhellessaan veteli sormiansa niin\nettä nivelet naksahtelivat.\n\n\"Hyvää päivää, Timo!\" tervehti rovasti, nousten istuimeltansa.\n\nTimo pisti kättä rovastille ja silitti sitten tukkaansa. \"Mitä kuuluu?\nTervennä olette, toivon ma?\" kysyi rovasti.\n\n\"Kiitoksia kysymästä, hyvä rovasti\", vastasi Timo; \"tervennähän tässä\non oltu, eikä tältä kulmalta kuulu juuri entistä enempää. Rovasti\nnäyttää myös, Jumalan kiitos, riskiltä.\"\n\n\"Ei kehumista, ei kehumista; vanhuus voittaa ja kihti käypi kovemmaksi\nvuosi vuodelta. -- Kuulkaas, emäntä\", lisäsi rovasti kääntyen emäntään,\njoka oli aikeessa mennä ulos; \"kahvia ette tarvitse keittää, johan\npäivä kohta on puolessa; mutta jos saan luvan tarjoutua teille\npäivällis-vieraaksi, niin voisimme tässä Timon kanssa vähän pitemmältä\npakista -- mutta ei mitään erityisiä laitoksia minua varten, muistakaa\nvaan se! -- Jaa\", jatkoi hän sitten isännälle, \"niinkuin tiedätte, olen\ntätä ennen toisinaan tehnyt voi-kauppoja Sivelinin kanssa; samassa\ntarkoituksessa kävin nytkin hänen luonansa, ja sieltä teki mieleni\npistäytyä teitäkin katsomaan. -- Maanantaina aijon lähteä Helsinkiin\nhakemaan sikäläisien lääkärien luona apua taikka neuvoa tuohon\nkiduttavaan kihtiin. Jotain sitä täytyy koettaa, jotta kestäisi taas\nlähteä talvelle, Saa nähdä kauvanko siellä pitävät. Virka-vapautta\ntosin on minulla kuusi viikkoa, mutta koska ei toista ollut määrätä\nminun sijaisekseni kuin Altman, joka on vanha mies hänkin, niin en\nmalttaisi viipyä.\"\n\n\"Kyllä apulainen niin ikä-miehelle kuin herra rovasti on, olisi jo\nsangen tarpeellinen\", sanoi Timo.\n\n\"Kyllä vaan\", vastasi rovasti. \"No onpa minulla toivoa saadakin.\nErään vanhan tuttavan poika pääsee vuoden päästä papiksi, ja meidän\nvälillämme on ollut puhe että sitten pyytäisin hänet apulaisekseni. Hän\non jumalinen nuorukainen, jommoisen se kallis virka vaatii -- etenkin\ntähän aikaan, jolloin meistä jokaisen, niin nuoren kuin vanhankin,\ntulee olla valpas vartija Suomen Siionin muureilla\".\n\n\"Jaa, niinpä se on\", myönsi Timo.\n\n\"Jumalattomuus leviää leviämistään\", lausui rovasti; \"pappeja vihataan\nja pilkataan, Jumalan sanaa ylenkatsotaan, -- niin ainakin suuressa\nmailmassa. Jos kutsutaan jumalisia luentoja kuuntelemaan, ei tule\nkuulijoita olleskaan; mutta annappas kun Ruotsista tulee Bergen ja\nGeijerstam, kyllä silloin ovat salit täpösen täynnä -- ja, mikä\nikävintä on, jotkut maamme suuret sanomalehdet puolustavat heidän\njulkista jumalan-kieltämistänsä ja julkista hävyttömyyttänsä, vaikka\nniiden velvollisuus -- ainakin meikäläisten, yksinkertaisten ihmisten\nkäsityksen mukaan -- päinvastoin pitäisi oleman se, että lujana seista\nkirkon ja siveyden puolella\".\n\n\"Maailmassa ovat ihmiset jo niin ylen viisaat ja sivistyneet, ett'ei\nheille meidän vanhat opit enää kelpaa, sentähden kääntyvätkin he\nKeijustammiin\", arveli Hannulan isäntä.\n\n\"Suurin sivistys on suurin raakuus, sanoi kerran eräs ankara nuori\npappi, ja siitäpä näyttää, että semmoinen on maailman sivistys.\nJohtavathan nykyiset viisastelijat ihmisen sukuperää eläimistä sekä\nsaarnaavat rajatonta vapautta luonnon himoille.\"\n\n\"Eivätköhän ne, jotka ihmisen alentavat eläväksi, kohta julista myös\nihmistappoa ja murhaa rangaistusta ansaitsemattomiksi\", arveli taas\nHannula.\n\n\"Jopa senkin tekevät anarkistat\", vastasi rovasti.\n\n\"Jaa antikristat?\"\n\n\"Tosin, mutta minä sanoin anarkistat s.o. vallanhajoittajat,\nlyhykäisesti selittäen\".\n\n\"Vai niin -- vai niin pitkälle on jo maailmassa menty!\" ihmetteli\nisäntä, päätänsä pudistellen.\n\n\"No miten on näillä tienoin uskonnollisen ja tiedollisen elämän laita\nollut sitte kun viimeksi täällä kävin?\" kysyi rovasti. \"Onko hihhuleita\ntaikka muita harha-uskoisia ilmaantunut; onko Jaaran Jussi ehtinyt\ntänne asti?\"\n\n\"Ei vielä\", vastasi isäntä. \"Mutta sanovat, että hän tuolla\nnaapuri-pitäjässä jo saarnata pauhaa niin että kävyt kuusista tippuvat;\nja sisko-elämä kuuluu siellä kukoistavan\".\n\n\"Hm, no mitenkäs! Ja tuommoisille nyt kaikin voimin puuhataan\nerikois-lakia. Kyllä heitä sitten nousee joka nurkkaan.\"\n\n\"Kumminkin pani kirkonkokouksessa meidän lähettiläs kiven kovaan\nvastaan\", sanoi Hannula.\n\n\"Ja siitä olkoon hänelle kiitos ja kunnia!\" sanoi pappi. -- \"No onkos\ntämä kyläkunta kansakouluun paremmin mieltynyt?\"\n\n\"En juuri tiedä\", vastasi Hannula.\n\n\"Mojuuvat niinkuin ennenkin, että koulunkäynnistä lapset käyvät\nkelvottomiksi oikeaan talonpoikaiseen työhön; sanovat että nuori kansa\nkäy opista ylpeäksi ja pyrkii vaan seminaariin taikka muuten\nherrastelemaan\".\n\n\"Kansakoulun hedelmä on tulevaisuudessa\", sanoi rovasti. \"Kun koko\nkansa on koulun sivistyksestä osalliseksi tullut, ei pääse enää toinen\nsiinä suhteessa esille vetämään paremmuutta toisen rinnalla. Mutta,\npaitsi sitä, oikea sivistys, joka sisällistä ihmistä sivistää,\nei paisuta, silla se perustuu jumalanpelkoon. Jumalanpelko on\nviisauden alku, näet. Ja Jesuksen Kristuksen elämäkerta on meidän\nojennusnuoramme; tuokoon meille elämä menestystä taikka vastoinkäymistä\n-- kun siitä kiini pidämme, ei meitä edellinen paisuta, eikä\njälkimäinen sorra. -- Vaan jumalattomain sivistys vie pimeyteen eikä\nvalkeuteen. Ja surkea sanoa, sen tiellä rientää tuhansia ja taasen\ntuhansia, iloiten ja pilkaten, ijankaikkiseen yöhön\".\n\nHe istuivat ääneti kotvasen; jopa tulikin emäntä kutsumaan\npäivälliselle.\n\nAstuttiin nyt isoon tupaan. Tänne oli tullut Taavikin.\n\nTaavi Tarkkanen oli kookas nuorukainen neljänkolmatta ijällä. Hänellä\noli säännölliset, mieluiset kasvot ja vilkkaat silmät; tukkansa oli\ntummanvärinen ja ylähuulta koristi sievät viikset.\n\nTaavin kanssa tervehdykset vaihdettua, istuttiin pöytään, jossa oli\ntarjona tuoretta kalaa ja mannaryyni-puuroa.\n\n\"No, hyvän heinä-vuoden saitte täälläkin, puhui minulle äsken emäntä\",\nsanoi rovasti saadakseen puheen ainetta, \"ja näyttää tulevan hyvä\nvilja-vuosikin, kun vaan Jumala edelleenkin suopi sopivia ilmoja\".\n\n\"Hyvät ovat toiveet runsaasta viljavuodesta\", vastasi Hannulan isäntä.\n\"Mutta hinnat, ne ovat niin polkuisina, eikä kaupungissakaan vielä ole\ntietoa, nousevatko syksyn puoleen vai mitä tehnevät. Taavi sieltä tuli\neilen\".\n\n\"Olkaamme toivossa, muuta siihen emme taida\", sanoi rovasti. --\n\"No Taavi on nyt saanut olla kotona isänsä apuna, kun hänen\nasevelvollisuutensa on suoritettu\".\n\n\"Jaa, se oli ikävä aika, kun Taavi oli poissa\", sanoi emäntä.\n\n\"Mitä piti Taavi sotakomennosta?\" kysyi rovasti, hymyillen,\nnuorukaiselta.\n\n\"No, menihän tuo, kun ei kovin helteisiä päiviä sattunut\", vastasi\nTaavi.\n\n\"Voipihan se olla kyllä hyvä tuo äksieruu ja naplitsoo\", sanoi\nisäntä kynsien korvallistansa; \"mutta minä olen aatellut\nyksinkertaisuudessani, että mitä meidän maa oikeastaan omalla\nsotaväellä tekee. Rauhassahan me tahdomme elää ulkomaan kanssa, ja jos\nmeidän Keisarimme katsoo hyväksi ryhtyä miekkaan, niin kyllä hän\nsilloin Suomensakin suojelee\".\n\n\"Mutta jos vieras valtakuuta äänettömästä päästä hyökkää meitä\nvalloittamaan\", vastasi rovasti, \"emmeköhän silloin ole itse lähinnä\nvelvoitetut torjumaan vihollista rannoiltamme\".\n\n\"Jaa\", myönsi isäntä, \"kyllä rovastilla on oikeus\".\n\n\"Parempi kaiketi olisi\", sanoi rovasti, \"jos ei sotaväkeä tarvittaisi\nolleskaan -- jos nim. vallat voisivat elää rauhassa ja sovinnossa aina\nja toden päältä. Mutta millainen on heidän rauhallisuutensa? Se on\nkaksi-muotoinen kuin roomalaisten Janus-kuva. Samalla kuin edessä\nrauhaa ja ystävyyttä taataan kalleimmilla vakuutuksilla, samalla\nirvistää takana hampaisin asti varustettu sotavoima. Ja tällainen rauha\non rasittava kuni alituinen sota\".\n\n\"Jos maanviljelykseen pantaisiin ne miljoonat, mitkä sotavarustukset\nvetävät, niin maailmasta tulisi ihan paratiisi\", arveli Timo.\n\n\"Paratiisi on ihmisiltä suljettu ijäksi päiväksi\", vastasi rovasti,\n\"sen näemme tästäkin. Vaikka ihmisillä olisi kaiken maailman hyvää,\nniin pahalta sydämeltään he eivät pääse kuitenkaan paratiisia\npalauttamaan\".\n\nPöydästä noustua, kun Lotta oli mennyt kahvia keittämään ja Taavi\ntyömiesten tykö, kysyi rovasti Timolta: \"Missä Jooseppi on, eikö hän\nole kotosalla?\"\n\n\"Missä lienee taas renttuilemassa\", vastasi Timo.\n\n\"Onko hän heittäytynyt väkevien juomien valtaan?\" kysyi rovasti.\n\n\"Kyllä se vaan niin on\", vastasi Timo.\n\n\"Raskaasti on Herra minua kurittanut tuon Joosepin kautta, ja monesti\nolen tahtonut pyytää herra rovastin neuvoa tässä kohdassa, mutta en\nole rohjennut valittaa siitä, mikä kuitenkin on minun ansaittu\nrangaistukseni\".\n\n\"Puhukaa, Timo, puhukaa aivan vapaasti\", kehoitti rovasti, \"ja\nselittäkää entisyyttä. Minä en tiedä muuta kuin että Jooseppi on\nJosefina Lyytikäisen poika, jonka isäksi ihmiset sanovat teitä, koska\npidätte häntä tässä luonanne\".\n\n\"Se on ikävä tarina, jota nyt alan\", alkoi Timo. \"Minun äitini kuoltua\notti isäni emännöitsijäksi erään Riikka Lyytikäisen, kotoisin\nPohjanmaalta. Joku aika kun oli kulunut, en tiedä miten tämä saikaan\ntoimeen sen, että hänen sisarensakin muutti meille asumaan. Tämä sisar,\nJosefina, oli kaunis ja siivon-näköinen tyttö, ja minä rakastuin häneen\nihan hullusti. Hullu olin todella, sillä en heittänyt häntä vaikka\npiankin tulin tuntemaan minkä tapainen hän oikeittain oli. Hän oli\nviinaan menevä ja irstas, ja me joimme ja pidimme kelvotonta elämää\nyhdessä. No, syntyi sitten tuo poika\".\n\n\"Oliko avio-lupausta teidän puolelta?\" kysyi rovasti.\n\n\"Ei. Herra rovasti tuntee minut rehelliseksi mieheksi, eikä nytkään ole\npuheessani valhetta, kun vakuutan, ett'en aviolupausta ollut antanut\nhänelle, en selvällä päällä ainakaan, sillä hän ei huolinut semmoista\nvaatiakaan. No, minun isäni, joka sitä ennen monta kertaa oli\nvaroittanut: luovu pois, Timo, tuosta naisesta, ei hänestä ole sinulle\nemännäksi -- minun isäni käski minut kahden kesken puheillensa ja\nsanoi, että kyllä minun pitäisi, jos olin oikea mies, päättää asia\navioliitolla Josefinan kanssa. Mutta nyt taas minä vastaan, minä olin\nhäneen kyllästynyt ja pyrin pois pelistä. Sillä kannalla vielä oltiin,\nei ollut kihlausta eikä siihen paljon puuttunutkaan, kun eräänä päivänä\nhavaittiin, että Josefina olikin lähtenyt lipposiinsa. Lapsensa jätti\nja meni erään pohjalaisen seurassa jatkamaan irtonaista elämätänsä. En\nole hänestä sitte kuullut. Ehken lienee kuollut kehruuhuoneessa. --\nJooseppi kasvatettiin tässä talossa, ja on sitten aikaihmisenäkin\ntäällä oleskellut. Kyllähän täällä on koetettu tehdä hänestä miestä,\nmutta kaikki näyttää menneen turhaan. Se poika on vaan niin\nkovaluontoinen ett'en kankeampaa ihmistä eläessäni ole yhyttänyt, ja\nvälisti hän on niin kummallinen, että luulisi häntä hulluksi. No eihän\nse ihme olekaan, jos hän ei ole täysitaitoinen, viinan hurmoksissa kun\non siitetty.\n\n\"Hm! onpa hänen kanssansa ollut työtä sekä rippikoulussa että\nlukuisillakin\".\n\n\"Kuka lienee hänen päähänsä pannut nyt viimeisinä aikoina että hänellä\non oikeutta tähän taloon ja minun omaisuuteeni, ja siitä hän on vielä\nkummallisemmaksi käynyt, aivan niinkuin miettisi kostoa, kun häneltä\nmuka pidätetään hänen oikeutensa, Eihän minulla tieteni ole vihamiehiä,\nmutta vihamiehen tekoa se on, että tuolla tavalla heikkopäistä\nyllytellään minua ja minun perhettäni vastaan. Sanokaa nyt, herra\nrovasti, olisiko se oikeuden ja kohtuuden mukaan, suoda tuolle\nkunnottomalle Joosepille samat oikeudet kuin Taaville, josta taas\nminulla tähän asti on ollut iloa, apua ja kunniaa; vaatiiko oikeus ja\nkohtuus, että Jooseppi minun kuoltuani saa perinnöstä puolen, minkä hän\nkuitenkin kohta on tuhlaava turhuuksiin ja viinaan?\"\n\n\"Kertomuksenne on ikävä todellakin\", sanoi rovasti. \"Jumala rankaisee\n-- mutta Jumala voipi myös kääntää kaikki vielä parhain päin. Te\npyydätte minulta neuvoa, ja minä annan sen teille ystävänänne ja\nopettajananne. Jooseppi on kuten tunnustatte, teidän lapsenne ja siis\nsaapa teidän isällistä huolenpitoanne. En epäile siitä, että olette\nkoettaneet kasvattaa häntä hyväksi ihmiseksi, mutta jos siinä ei ole\nollut onnea teillä tähänasti, älkää sittenkään vielä ottako kättänne\nhänestä. Älkää tuskastuko, koettakaa väsymättä nöyryyttää hänen kovaa\nsydäntänsä ja parantaa häntä opetuksilla ja kehoituksilla hyödyllisiin\ntoimiin, Ei kukaan ole liian vanha oppimaan. Ja jos viimein hänen\nmielensä muuttuu ja hän paranee kelpo ihmiseksi, silloin muuttuu mikä\nnyt on rangaistus teille siunaukseksi, ja silloin voisitte myös suoda\nhänelle suuremmankin osan maallisesta hyvästänne, kun tiedätte että hän\nsiitä lähtein on omaisuutta kartuttava eikä tuhlaava. Mutta mitä muuten\nasian aineelliseen kantaan tulee, niin olemme velvolliset noudattamaan\nlakeja, mitkä ovat säädetyt järjestetyn yhteiskunnan ylläpitämiseksi,\nja niiden mukaan on Taavi teidän oikea perillinen, jonka oikeuksia\nteidän on etupäässä katsominen ja varjeleminen. Niin on minun\najatukseni tässä asiassa; valaiskoon Jumala teitä näkemään mitä\nitsekussakin kohdassa erittäin on soveliainta. Ja milloin tilaisuus\nsattuu, lähettäkää Jooseppi pappilaan, niin voimme kahden käydä häntä\nparantamaan\".\n\n\"Kiitoksia, hyvä rovasti; ei rovastin tykö turhaan käänny\", sanoi\nHannula. \"Koettakaamme siis vielä; josko hän paranee, se on Jumalassa.\nKun toki saisi hänet tuosta juoppouden paheesta pois, mutta täällä on\nmeillä niin häijy naapuri tuossa Onkamon metsässä\".\n\n\"Jaa Sota-Matti elikkä Matts Sot, entinen kaartilainen. Vai hänen\nkanssansa Jooseppi kumppanustelee?\"\n\n\"No hänen. Ja kolmannen kumppanin saivat eräästä laiskurista, jonka\nminä panin pois palveluksestani\".\n\n\"No, toivokaamme että viinamestari kohta tulee kiini taas, se olisi\nkolmas kerta ja sitten hänestä vähäksi aikaa päästään. Ei se ole kumma\njos ette huolisi sotaväestä, kun on teillä tuo Matti esimerkkinä\". --\n\"Mutta nyt\", jatkoi rovasti nousten, \"nyt on aika lähteä --\"\n\n\"Älkäähän rovasti kiirehtikö, tässä juuri tuo Lotta kahvia\".\n\nEmäntä astui sisään ja tarjosi kahvia.\n\n\"Hovilassa taisi olla pidot eilen. Olitteko siellä?\" kysyi rovasti,\nkierrellen lusikkaa kahvikupissaan.\n\n\"Minä olin siellä\", vastasi emäntä. \"Timo ei käy juuri koskaan\nkestissä, ja Taavi oli kaupunki-reissulla\".\n\n\"On Hovilainen minuakin monesti pyytänyt pitoihinsa\", sanoi\nrovasti; \"mutta minä en voi hyväksyä ylellisyyttä ja ylpeätä elämää\ntalonpojissa, sentähden en niihin mene. -- Täälläpäin taitaa asua eräs\nFöhrberg, hän kävi viikon alussa minun luonani; hän sanoi tahtovansa\npitää luentoja koulusalissa. Tunnetteko te sitä miestä?\"\n\n\"Kävihän se toissa päivänä\", vastasi isäntä; \"suoraan sanoen, ei hän\nole minun mieleisiäni miehiä\".\n\n\"Oli hän eilen Hovilassa\", sanoi emäntä; \"ja julkesi lastailla\nruotsalaisia ja virkamiehiä, niin että minua oikein peloitti\".\n\n\"Vai niitä hän on miehiänsä\", sanoi rovasti. \"No, minä vastasin että\nlupa päästä koulusaliin riippuu siitä, mitä hän tarkoittaa lukea,\nja käskin häntä ilmaisemaan sitä ennenkuin kuuluuttaa luennon.\nYleishyödyllisistä aineista sanoi hän lukevansa, ja nyt minä melkein\narvaan mitä hänen yleishyödylliset aineensa ovat. Parempi kuin että\nlähteä kuultelemaan mokomain maisterein opetuksia on että talonpoika\npyhä-iltoina pysyy kotonansa, Jumalan sana\", ja rovasti otti pöydältä\nHannulan kotipostillan -- \"Jumalan sana ja pyhät kirjat antavat\nyltäkyllin ravintoa hänen sielullensa. Jumalan sana on meidän paras\naarteemme, joka pysyy ijankaikkisesti, huolimatta kaikista Judas\nIskarioteista, jotka rahan ja maailman kiitoksen edestä koettavat sitä\npolkea. -- No, mikään vaarallinen tuo Föhrberg ei taida olla,\nluullakseni. -- Teidän kirjasta on, näen ma, alkulehti kiskottu pois.\nPitäkää kaapissa kirjat, niin säilyvät paremmin\".\n\n\"Mutta kukahan meidän saarna-kirjaa on ollut repimässä\", kummasteli\nTimo, vastaanottaen kirjan rovastin kädestä. \"Eihän tuosta\nnimikirjoituksesta suurta vahinkoa ollut, itse sen olin sinne\nkyhännyt\".\n\n\"Tepä kirjoitatte selvää, säännöllistä käsialaa, vaikk'ette koulussa\nole käyneet\", sanoi rovasti.\n\n\"Taavin kanssahan sitä opettelimme\", vastasi Timo hymyillen, \"ja\naikaapa tuo vei. Työmiehen sormet ovat kankeat ja harassa kuin taikon\nhaarat, ei hänestä tule pikakirjoittajaa kuuna päivänä\".\n\n\"Kunhan toimeen tulee, hyvähän sekin\".\n\n\"No niin. Jos sitä taas pienestä oppii, niin mitä poika-nuijain\nkirjoitus-taidosta on hyötyä? Penkit ja seinät töhertelevät täyteen --\nsiinä kaikki\".\n\n\"Naapurinne Antti on, kuulen ma, hyvä kirjoitusmies\", sanoi rovasti.\n\n\"No kerrassaan. Mutta hän ei olekaan työmies semmoinen kuin me, raa'at\ntalonpojat\", vastasi Timo.\n\n\"Jaa, kuinkahan meidän Hovilaisen asiain oikeittain lienee?\" arveli\nrovasti. \"Vähäsen hän minullekin on velkaa, enkä minä juuri paljon\ntoivo saavani niitä rahoja enää nähdä\".\n\n\"Minä en tarkemmin tiedä hänen asioitaan\", vastasi Hannula; \"muutamat\nsanovat huonoiksi, toiset taas arvelevat häntä vielä varakkaaksi.\nMinulta hän ei ole lainannut\".\n\n\"Ei, mutta hyvästi nyt, Timo ja Lotta\", sanoi rovasti, kätteli\nisäntäväkeä ja lähti ulos.\n\n\"Hauska on tosiaan käydä täällä Hannulassa. Timo ja minä, me olemme\nvanhan kansan miehiä, me ymmärrämme toisiamme ja -- kyllä meiltä\npuhetta riittää, varsinkin kun nyky-ajan turhuudet tulevat aineeksi\",\npuheli ukko noustessaan vaivaloisesti kiesiin. \"Jaa, jaa ne nyky-ajan\nturhuudet -- '_omnia ruunt in pejus_', sanoo latinalainen. Hyvästi,\nhyvästi!\"\n\n\"Mitä sanoi rovasti?\" kysyi Lotta mieheltänsä.\n\n\"En tiedä. Peijakas perii ell'eivät ihmiset parane, siltä se kuului ja\nsitä se kai merkitsi. Kaikki se rovasti laskettelee latinat ja\nkreikat\".\n\n\"Äsken luulin näkeväni Hovilan isännän täällä pihalla\", sanoi Lotta.\n\n\"Hovilaisen -- mitä hän täältä hakisi?\"\n\n\"No eikös hän aijo sovintoa sinunkin kanssasi\".\n\n\"En minä hänelle enkä muillekaan ihmisille vihaa kanna. Mutta luuletko\ntosiaan että tuo ylpeä --\".\n\nSamassa aukeni ovi ja -- Olli Hovila astui sisään.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHovilan ja Hannulan isännät istuivat ja tupakoivat Hannulan isossa\npirtissä.\n\nHovilainen oli hyvillä mielin lähtenyt kotoansa, vaan harmistui jo\nHannulan pihaan astuessaan, kun näki siellä rovastin kiesit. Hän oli\nkäynnilleen valinnut päivän-ajan, jolloin tiesi naapurinsa levähtävän\nruoan jälkeen ja jolloin siis pyytämättä pääsisi tämän kanssa kahden\nkesken puhelemaan; ja nyt, pahaksi onneksi, sattui sinne kolmas. Hän\nvilkasi akkunaan. Jaa, siinä oli rovastin pää patalakkineen. Hänen ei\nhaluttanut astua sisään, sillä hän tiesi että rovasti oli alkava taas\ntavoitella hänen ylellistä elämäänsä, ja Hannulan isäntä oli viimeinen,\njonka läsnäollessa hän olisi nuhteita suvainnut. Hän kääntyi siis\nsyrjään, kierteli ulkohuoneita, nousi veräjän ylitse ja tuli niin\nkiviselle aholle, jossa edes takasin kävellen odotti rovastin\npoislähtöä. Odottavasta on aika hidas, pienikin viivytys pitkä.\nHovilaisen otsa pilvettyi pilvettymistään; ja teeskennellyllä\nmielihyvällä astui hän viimein Hannulan tupaan. Poistua oli sekin,\nsillä Hannulaisten vastaanotto ei ollut ensinkään semmoinen kuin\nHovilaisen mielestä hänelle oli tuleva, nyt kun hän vuosien perästä\nkunnioitti heitä käynnillään, Emäntä kiitti eilisestä, isäntä käski\nistumaan ja tarjosi tupakkaa, vaan ei sanallakaan ilmoitettu ihmettä\neikä iloa hänen tulostansa. Kahvia tuotiin ja Timo alkoi harvasanaista\npuhelua ilmoista ja vuosi-kasvuista, Hovilainen vastasi hajamielisesti\nja käänsi puhelun pitoihinsa.\n\n\"Jaa, meidän vieraamme olivat hyvin iloisalla tuulella eilen illalla\",\nsanoi Hovilainen. \"Vielä viimeiseksi rupesivat avioliittoja\npuuhaamaan\".\n\n\"Vai niin tekivät\".\n\n\"Niin, meidänkään perhettä eivät jättäneet rauhaan. En tiedä ketkä\nlienevät huhunneet, että Taavi jokseenkin ahkeraan käypi meillä ja että\nsiis jotakin on muka tekeillä. Semmoisia juoru-kontteja ovat meidän\nhyvät pitäjäläisemme; nähdäänhän, kohta on Lydian nimi joka miehen\nsuussa --\"\n\n\"Lydian?\" keskeytti Hannula, katsahtaen vieraasensa oudoksuvilla\nsilmillä.\n\n\"Niin Lydian\", jatkoi tämä. \"Taavi on tietysti terve-tullut paljon\nuseamminkin -- Lydia ei ole niitä tyttöjä, jotka unhottavat mitä siveys\nja säädyllisyys vaatii. Mutta mitäs ilman aikojaan asian jättää niin\npitkiin kantimiin. Taavi ja te muut taidatte olla siinä luulossa, että\nminä ja vaimoni olemme jyrkästi vastaan avioliittoa Lydian ja Taavin\nkesken. Se luulo on väärä. Koska nuoret rakastavat toisiansa, niin mitä\nminä muuta siihen, kuin suostun\".\n\nHovilainen naurahti ja hieroi käsiään.\n\n\"Hm!\" Hannulan isäntä veti pitkän savun piippunysästään. \"Minä\npuolestani luulin, että te jo olette valinneet vävyn -- jopa\nherras-säädystä\".\n\n\"Vai niin luulitte, he, he, he! Ei, kyllä se on parasta että itsekukin\npysyy omassa säädyssään\".\n\n\"Siinä sanoitte ihan oikein\".\n\n\"Niin, ja niin aattelenkin\", vakuutti Hovilainen.\n\n\"Niin aattelen minäkin\", vastasi Hannula. \"Mutta juuri sentähden katson\nparhaaksi, että se tyttö, minkä Taavi vaimoksensa valitsee, on\nyksinkertainen talonpoikaistyttö, tottunut käymään käsin vaikka mihin\ntalouden toimeen, jopa raaempaankin. Ja sellainen tyttö ei taida olla\nteidän Lydia\".\n\n\"No ei, Jumalan kiitos\", puhkesi Hovila sanomaan, \"ei hän haise\nnavetalta eikä saastuta mitä likelle tulee. -- Mutta kyllä teidän,\nveikkonen\", jatkoi hän, hilliten vihansa kuohua, \"täytyy heittää pois\nnuo peräti vanhanaikuiset mielipiteet; johan nyt kansa muualla sivistyy\nsivistymistään, miks'ei sitten teillä\".\n\n\"Jos sivistys on siinä että työ heitetään pois, niin en minä\nsemmoisesta sivistyksestä anna penniäkään\", vastasi Hannula tyynesti.\n\n\"Mutta mitäs, jos saan luvan kysyä\", virkkoi Hovila, mitellen Hannulan\nisäntää halveksivilla silmillä, \"mitäs piioilla ja palkollisilla\ntehdään, jos isäntäväen tulee ryhtyä joka ryöttään?\"\n\n\"Missä toimelias talonväki, ja tyttäriä talossa, siinä sujuvat työt\nilman piioitta -- missä taas isäntäväki on laiska, siinä ei ole\nkunnossa talous vaikka olisi piikoja tusina\", vastasi Hannula.\n\n\"Mitäs tässä joutavia väitämme!\" ärähti Hovila. \"pitäkäät viisautenne,\nen minä sitä teiltä kadehti. Sen vaan tahtoisin tietää: onko se teidän\ntäysi tuumanne että olla vastaan sitä, vaikka itse sanon, kunniallista\nehdotusta, minkä teille tein; voisitteko todellakin tuottaa meille\nhäpeää ja pilkkaa tyhjäksi tekemällä naimiskaupan, josta ympäri\npitäjätä puhutaan niinkuin aivan valmiista?\"\n\n\"Vaikka suututtekin, täytyy minun myöntää että täyttä totta tässä olen\npuhunut\", vastasi Hannula. \"Mitä tuohon häpeään ja pilkkaan tulee, mitä\npelkäätte, niin ei meidän siihen syytä ole, että ihmiset tekevät\nvalmista asiasta, joka minun tieteni ei ole ollut alussakaan ja, kuten\ntoivon, jääkin alkamatta\".\n\n\"No, no, mies\", kiukkuili Hovilainen. \"Kumminkin kääntyy häpeä teille\nitsellenne; saarnatkaa vaan viisauttanne ympäri pitäjää, niin saavat\nihmiset nauraa. Mitäs minä tulinkaan teitä pidättämään lantatunkiolta,\njossa teidän on oikea paikkanne. Taavi on täysi mies puolestansa ja\ntoista mieltä tässä asiassa kuin arvokas isänsä. Nähdäänhän!\"\n\n\"Taavi on isänsä kodissa ja leivässä\", vastasi Hannula, \"mutta tehköön\nkuitenkin omassa asiassaan miten tahtoo. Varoittaa taikka hyväksyä, se\non minun tehtäväni, mutta en minä pakoittaisi häntä minun tahtooni\ntaipumaan jos voisinkin. Ja muuten, toivon ma, petytte, kun luulette\nettä Taavin ajatukset tässä kohdassa ovat toisellaiset kuin minun.\nVoitte mennä kysymään, hän on tuolla tunkiolla hänkin\".\n\nHovilan isäntä otti lakkinsa ja kääntyi jäähyväisiä sanomatta ovelle,\nkun Hannula virkahti:\n\n\"Tässäpä tulee Taavi aivan kuin kutsuttu. Hän kai tulee katsomaan\nmiks'ei minua kuulu työhön\".\n\nHovilainen arveli pikkusen, pitikö toiste puhua Taavin kanssa vai\nnytkö. Edellisessä tapauksessa jäi Taavi isänsä vaikutuksen alle,\njälkimäisessä taas oli nöyryytys kaksinkertainen jos Taavikin oli\nvastahakoinen; mutta pois se; Taavi on myöntyvä, kenties\nihastuksellakin.\n\n\"Terve mieheen!\" sanoi hän kääntyen Taaviin ja kätteli häntä. \"Olin\naikeessa mennä kotiin, koska ruokalepo on pidetty ja työ taasen kutsuu,\nmutta kun juuri satuitte tulemaan niin tahtoisin tietää teidän\nmieltänne asiassa, mitä tässä isänne kanssa olemme puhelleet ja mikä\nkoskee teitäkin. Me puhelimme naimiskaupoista, ja isänne sanoi\nsuurimman toivonsa olevan, saada oikein raakamaisen miniän -- ha, ha,\nha -- hullulta se kuuluu, mutta niin hän sanoi selvillä sanoilla\".\n\n\"Ha, ha, ha!\" naurahti Taavikin. \"Mutta eihän se totta mahtanut olla.\nJa enköhän minä saane huolta pitää, ett'ei se semmoinen tule\".\n\n\"No tiesinhän minä!\" huudahti Hovilainen ja väänti suutansa hymyyn.\n\"Teidän kaltaisella komealla nuorukaisella pitää olla komea ja\nsievätapainen morsian. Jos on lupa arvata, niin luulenpa semmoisen jo\nolevan, eikö niin -- nähdäänhän!\"\n\nTaavi nauroi.\n\n\"No en minä sitä ihan kielläkkään\", sanoi hän, ja jatkoi sitten\nvakaammin: \"Minä olen useita kertoja päättänyt käydä teidän\npuheillanne, minä olen halunnut saada selvälle kannalle asian, joka yöt\npäivät on ollut mielessäni, mutta joka kerta on lapsellinen arkuuteni\nminua pidättänyt. Mutta koska tässä nyt on alku tehty, niin rohkenen\nehkä lähestyä teitä pyynnöllä\".\n\n\"Totta puhuen\", puuttui Hovilainen puheesen, heittäen syrjä-silmäyksen\nHannulan isäntään, \"sitä olen odottanut. Koska muut, vieraat ihmiset,\novat älynneet, niin tottahan minäkin olen älynnyt, että jotain siinä on\ntekeillä teidän ja Lydian kesken\".\n\n\"Lydian?\" virkahti Taavi, hämillään.\n\n\"Lydian ja teidän kesken kysymys on selvillä\", kiirehti Hovilainen\njatkamaan. \"No, ja koska minä tiedän pyyntönne ilman teidän\nsanomattakin, niin tässä on käsi päälle, ett'en minä pane vastaan.\nMutta nyt --\"\n\n\"Te petytte\", huudahti Taavi, tarttumatta tarjottuun käteen, \"te\npetytte tytön suhteen\".\n\n\"Petyn, sanotte\", vastasi Hovilainen harmaankalpeana kiukusta, \"itse\npetytte\".\n\n\"En minä Lydiaan olisi rohjennut nostaa silmiäni --\" alkoi Taavi, vaan\nei saanut Hovilaiselta sen pitempää suun vuoroa.\n\n\"Ette ole rohjenneet -- no sitähän se oli. Kuulkaahan nyt Taavi\".\n\nHän kun näki, ett'ei äkki-karkauksestaan ollut apua, koetti vielä,\neiköhän enemmän aatellessa oikea mies heitä rakkautta, kun varallisuus\non kysymyksessä.\n\n\"Kelpo poika voipi kyllä rohjeta kosia mahtavintakin talontytärtä; ei\nsiinä hukkaan mennä\", ja Hovilainen heitti taas syrjä-silmäyksen\nTimoon. \"No, olemmeko selvillä? Arvelkaa visusti, nuori mies, ennenkuin\nvastaatte\".\n\n\"Ei tässä, isäntä, ole mitään arvelemista\", vastasi Taavi. \"Te petytte\ntytön suhteen, sanon vieläkin, sillä ei se ole Lydia vaan Anna, jota\nminä rakastan ja jota pyydän vaimokseni\".\n\n\"Anna, meidän palvelijamme!\" sanoi Hovila pilkallisesti ja ihmetellen.\n\n\"Anna, teidän otto-tyttärenne\", oikaisi Taavi.\n\n\"Vai siltä siis se virsi kuuluu!\" -- huusi Hovilainen. \"Ja oikein\nsopivat ovat siihen teidän juhlalliset käyntinne meillä, te kunnon\nkosija. Tepä vasta kunnon miehiä olette, te arvokkaat Timo ja Taavi\nTarkkanen, johan minäkin nyt sen ymmärrän. Kunnon miehen tekoahan se on\nsaattaa minun tyttäreni ja perheeni kaikkein ihmisten puheenaineeksi,\nja sitten luopua leikistä. -- Vai piian siis tahdotte. Kuuleppas sinä\nTaavi, Karja-Evan voit saada, jos Vimpelin Heikin kanssa sovit ja jos\nse --\"\n\n\"Kyllä nyt on parasta että lopetatte tuon kauniin puheen ja lähdette\",\nkeskeytti Hannulan isäntä.\n\n\"Oikein Timo\", huusi Hovilainen ja nauraa hekotti vihan vimmassa, \"se\nvielä puuttui. Kuuleppas! kuudettakymmentä käyn eikä vielä tähän asti\nkukaan ole käskenyt minua ulos. Mutta tuleppas Taavi vielä minun\novistani sisään, kyllä minä sinulle kurssin näytän\".\n\n\"Voipi se pian tulla teillekin näytetyksi\", vastasi Taavi, jonka veri\nrupesi kuohumaan.\n\n\"Huuti, moukka!\" karjasi Hovilainen, painoi lakin päähänsä ja kääntyi\novelle, jonka Taavi jo oli avannut.\n\nVielä kerran mitteli hän julmilla silmillä Timoa ja Taavia, sylkäsi\nlattiaan, meni ulos ja paiskasi ovea jälessään.\n\n\"Siinä se sivistynyt herra Hovilainen, hah, hah, haa\", nauroi Hannulan\nisäntä, kun ovi oli räjähtänyt kiini.\n\n\"Aivan hulluhan tuo mies on!\" sanoi Taavi. \"Mikäs siihen on syynä,\nett'ei hän anna Annaa, vaan pakkaa minulle Lydiaansa? Vaikka ei hän\nsitä kumminkaan enää tee. -- Kummallinen ja ikävä asia tämä on!\" lisäsi\nhän totisesti.\n\n\"Herranen aika, mitä ääntä täällä pidettiin\", sanoi Lotta, astuen esiin\nomalta puoleltaan. \"En kuullut kaikkia, mutta sen verran tiedän, ett'ei\nTaavin ja Annan naimisesta nyt tule mitään. Voi, voi kuinka ikävää! Ei\nteidän olisi pitänyt niin suututtaa Hovilaista; hän kostaa meille sen\nvarmaan\".\n\n\"Emmehän me tahallamme ole häntä suututtaneet\", vastasi isäntä, \"hän\nvaan suuttuu, kun ei kaikki käänny hänen nenänsä mukaan. Hänen\nylpeytensä ei suvaitse, että köyhä orpo Anna menee naimiseen, ja oma\ntytär joutuu kyöpeliin\".\n\nJa Hannulainen naurahti.\n\n\"Voipihan Lydia vielä saada senkin seitsemän sulhasta, antaisihan Annan\nrauhassa mennä Taaville\", sanoi emäntä.\n\n\"Ei ne niinkään huoli Lydiasta\", arveli isäntä, \"hän kun ei tahdo olla\ntalonpoikainen eikä taas ole mamselikaan\".\n\n\"En minä Annasta luovu, se on vissi, vaikka olisi kymmenen Hovilaista\nvastaan\", vakuutti Taavi.\n\n\"Hm!\" virkkoi hänen isänsä. \"Kävi miten kävi, syyttömät me olemme\nHovilaisen vihaan. Kostoa sanot pelkääväsi, Lotta; mitäs hän voisi\nmeille tehdä!\"\n\n\"Häijy ihminen voipi paljon pahaa matkaansaattaa\", vastasi Lotta,\npäätänsä nyykytellen. \"Maailmassa on pahalla laveampi valta kuin\nhyvällä\".\n\n\"Luottakaamme Jumalaan, ja pitäkäämme Häntä silmäimme edessä niin\nmyötä- kuin vastoinkäymisessä, niin sanoi rovasti äsken. Mutta nyt\ntyöhön, tässä on kyllin kauvan turhaan viivytty\".\n\nJa Hannulan isäntä ripusti paremman nuttunsa naulaan, heitti työnutun\nhartioillensa ja meni Taavin kanssa työhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiroten kulki Hovilan isäntä kotiin päin.\n\n\"Pirun pöllöt! Kopeilevat tyhmyyttään ja raakuuttaan, ja ovat niin\nrikkaita muka, ett'ei kysytä onko miniä varakas vai kerjäläinen.\nTiennevätkö nuo tomppelit minun tilaani? Mutta älä huoli, Timo! Vielä\nolen pystyssä, ja nähdäänhän kumpiko meistä ennen häviää\".\n\nHän puisti nyrkkiä Hannulaan päin.\n\n\"Äh kun harmittaa että tuosta tuli puhe ill --\"\n\nHän jäi suu auki hämmästyksestä, sillä käännyttyänsä havaitsi hän\ntoisen miehen edessään, joka oli tullut vastaan hänen huomaamattansa.\n\n\"Ahaa, Jooseppihan se onkin\", huudahti hän kun tunsi tulijan.\n\nTämä oli tavallisen pitkä, hyvin hoikka mies, pari kolme vuotta Taavia\nvanhempi, vaan paljon vanhemman näköinen. Hänen kasvonsa juonteet\nolivat säännölliset ja hyvin Timo Hannulan kasvojen kaltaiset, vaan\nenemmän terävät; sisään-painuneet silmänsä milloin tuijottivat\ntuikasti, milloin himmenivät ja katselivat tylsästi ja ilman määrättä\nmaailmaan. Niskansa oli vähän koukussa ja käyntinsä epävakainen.\n\n\"Voi sinua, kovan onnen kantamaa\", sanoi Hovilainen, \"meneppäs nyt\nkotiin kuulemaan miten siellä Taavin naimisista keskustellaan, ja\npäätetään jättää sinut aivan tyhjäksi mieheksi, vaikka olet isännän\npoika yhtä hyvin kuin Taavikin.\n\n\"Kuka päättää?\" kysyi Jooseppi, aivan kuin unesta havahtuen.\n\n\"Kukas muu kuin isäsi Timo ja velipuoles Taavi\", vastasi Hovila.\n\n\"Minä tapan ne\", kiljasi Jooseppi, purren hammasta.\n\n\"Kyllähän sinussa siihen miestä olisi, löperö\", sanoi Hovila, nauraen\npilkallisesti.\n\n\"Nähdäänhän!\" vastasi Jooseppi, Hovilaista matkien.\n\n\"Lainatkaa minulle rahaa\", sanoi hän sitten äkkiä.\n\n\"Rahaa? Minäkö?\" vastasi Hovila. \"Ei minulla ole rahaa, pyydä\nisältäsi\".\n\n\"Kyllä minä takasin maksan\", vakuutti Jooseppi.\n\n\"Kyllähän minä sen tiedän\", vastasi Hovila hymyilIen pilkallisesti;\n\"jos minulla olisi, niin antaisin, koska ei oma isäsi suo sinulle\npenniäkään rikkauksistaan. Tarvitseisit kyllä, Jooseppi-parka, vähän\nkurkun kostuketta suruissasi\".\n\nHovilainen kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.\n\nJooseppi seistä tollotti vähän aikaa yhdessä kohdin ja sitten\nvintturoitsi tiehensä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTyynevesi on tavallisen iso järvi, pisin lounaasta koillista kohti.\nPohjosesta siihen juoksee joki, jolla toisin paikoin on hiukan\nleveyttä, vaan joka taas toisin paikoin katoaa soihin ja rämeisin;\nmelkein näkymättömänä se laskee kaihlaiseen Mertalahteen, mikä kapean,\nheinäisen salmen kautta yhtyy Tyyneveteen. Alapäässä taas tämä on\nyhdistyksessä muitten vesien kanssa Vipakosken ja muitten koskien\nkautta. Tyyneveden pohjoisranta on melkein pitkin pituuttansa korkea,\nkallioinen. Siinä on aivan kuin suoja-seinä rajuja pohjatuulia vastaan,\nja sen johdosta ehkä järvi on nimensä saanut. Korkein kohta on\nKokkomäki, siellä kokoutuu Juhannus-iltoina tämän puolen nuoriso, ja\nsieltä on mitä viehättävin näköala. Sitten rantavuori vetäytyy,\nvähitellen aleten, suoraan pohjoiseen; sen itä-rinne loppuu yllä\nmainittuihin rämeisin, joittenka toisella puolella alkaa avara metsä.\n-- Jo vanhastaan on ollut polku, mikä valtamaantieltä ruununmetsän ja\nHannulan metsän läpi ja rannempana aivan kallioilta on vienyt Onkamon\nkylään, heittäen Kokkomäen juurella haaran Hovilaan ja Hannulaan, mitkä\ntalot ovat noin puolen venäjän virstan päässä rannalta. Sittemmin, kun\nrautatie tuli valmiiksi, on tätä polkua ahkeraan käytetty. Rannalta se\non jatkettu suoraan yhteyteen talvi-tien kanssa, jota myöten sen aikaa\nkuin suot ovat jäässä hevosellakin pääsee Ratasmäelle; ja kesäaikana\ntaas kulkevat sitä kaikki ne, jotka jalkaisin pyrkivät näiltä tienoilta\nrautatielle. Norojen yli on laskettu porraspuut, ja on siis tämä\njalka-matka vaaraton, jopa hauskakin vaihteleviin luonnon näyttämöihin\nnähden. Yksi on kohta kuitenkin kamala kansan mielestä, pitkän virstan\npaikoilla Hannulan tiehaarasta, Siinä on vuoren-vierros tapahtunut.\nAlla on pieni lahdelma, kallio-seinät kahden puolen. Lahdelman\npohjukassa ja siitä alkavassa rotkossa on suunnattoman suuria\nkiviröykkiöitä. Lahden ulkopuolella, tuonnemman kallioseinän takana\ntaas on muodostunut kivilohkareista saari, Kolusaareksi sanottu. Tuo\nkolkko vuorenrotko on pahassa huudossa: siinä sanotaan nähtävän\nkummituksia. Kerrotaan näet, että suuri pahantekijä nimeltä Rossi,\nkuletettaessa talvis-aikana läänin vankilaan, oli onnistunut pakenemaan\nmaallisen vallan kädestä, mutta korkeampi valta oli kohta katkaissut\nhänen karkunsa ja kutsunut hänet ijankaikkisen oikeuden eteen.\nSeuraavana keväänä löydettiin hänen mädännyt ruumiinsa täältä vuoren\nhalkeamasta, mihin hän, lumen peitosta pettyen, oli pudonnut eikä enää\nylös päässyt. -- Pari vuotta takaperin taas eräs metsänvartija Horonen,\nhassuna väärän valan teosta, hirtti itsensä männyn oksaan tämän rotkon\nreunalla. Tätä rotkoa sanotaan Rossin-haudaksi ja sieltä yösydännä\nkuuluu huutoja ja sadatuksia, nähdään tulia ja kummituksia; lyhyesti,\nluullaan siellä paholaisen peliään pitävän Rossin, Horosen ja muitten\nkadotettuin kanssa. Vähemmän taikauskoiset ovat tosin selittäneet asian\nsiten, että näillä paikoin salapolttajat toimiskelevat -- lähistössä\nasuukin tuo ennen-mainittu Sota-Matti; mutta muut ovat pudistaneet\npäätänsä ja pitäneet luulonsa Rossin haudan hirmuista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli mennyt mailleen, sammunut viimeinen rusko Kokkomäen kuusien\nlatvoilla. Järvi oli tyyni kuin peili, toisinaan vaan hiljainen\ntuulahdus veti valkoisen viivan kirkkaasen vedenpintaan. Savuja nousi\ntalojen puolelta, lehmät kalistelivat kellojaan tarhoissa, lavakärryt\nrasahtelivat kivisillä kujilla. Päivä oli päättynyt, ja päästiin nyt\nkodin majoihin.\n\nKerttu viserti lepistössä, haukirastaat livertelivät männikössä, ja\nsamoinkuin lintuset lemmen liverryksiä vaihettivat, samoin kuiskaili\nmyös kaksi ihmis-sydäntä tänä ihanaisena iltana lemmen kuiskeita\ntoisillensa.\n\nTaavi ja Anna olivat lehdikossa rannalle vievän polun poskessa.\n\n\"Taavi, oleppas siivolla -- muuten juoksen tieheni heti\", sai Anna\nsanotuksi ja koetti irroittaa itsensä sulhasensa käsistä.\n\n\"Jos pääset, se on toinen asia\", vastasi Taavi.\n\nJa Anna ei päässyt.\n\n\"No, ei nyt taas tule aikaan sinun kanssasi\", toruskeli Anna; \"kuule\",\njatkoi hän kiireesti ja uteliaasti, \"puhuppas nyt isännän käynnistä\nteillä. Mikä hänet teille saatti?\"\n\n\"Istukaamme näin, niin puhun\". Hän otti Annan polvellensa, istuutuen\nsammaleiselle kivelle polun reuna-pensastossa; Anna ei huolinut\npitemmältä riidellä. Taavi alkoi: \"Hovilainen kävi meillä. -- Hiljaa,\nkuka tulee --\"\n\nHe kyyristyivät ja tirkistivät lehdistön läpi.\n\n\"Joppi se vaan on\", kuiskasi Taavi, \"ja humalassa taas, sen näkee jo\nkaukaa\".\n\n\"Voi kun minä pelkään tuota Jooseppia\", sanoi Anna kun Jooseppi oli\nohitse mennyt; \"minä juoksen aina pakoon kun hän vastaan tulee\".\n\n\"Hm! pelättäviä toisinaan ovatkin nuo hassunsekaiset\", sanoi Taavi,\n\"mutta tämäpä tavallisesti on niin päissään, että pikkusormella syöksee\nhänet ojaan. Eikä tuo edes viinaan kuole. Kyllä ei hänestä isoa\nvahinkoa olisi. Hän varastaakin, kun ei muuten pääse tuhlaamaan meidän\nvarojamme viinaan. Tänään on kadonnut äidin hopeainen kello, ja kuka\nsenkin on vienyt muu kuin Joppi\".\n\n\"Ai ai, emännän sievä hopeakello!\" päivitteli Anna.\n\n\"Kyllä minä kohta häntä kovistelen tuosta kellosta\", sanoi Taavi. --\n\"Jaa, Hovilaisen käynnistä alotin -- no, Hovilainen kävi meillä, ja\narvaappas millä asialla\".\n\n\"Sano pois, en minä osaa arvata\".\n\n\"Naimiskauppaa hieromassa minun ja Lydian välillä. Mitäs siihen sanot?\"\n\n\"Mitäs minä siihen sanoisin\", vastasi Anna vähän nolosti. \"Ota vaan\nLydia, joka on niin arvokas ja mahtava. Mitäs minä olen hänen\nrinnallansa! Mutta en minä jouda tässä istumaan, minun täytyy tehdä\nluutia, ett'en tyhjin käsin tule kotiin\".\n\nHän yritti nousta pois, mutta Taavi taas veti hänet istumaan.\n\n\"Älähän kiirehdi, tehdään sitten yhdessä\", sanoi Taavi. \"Kuulehan, minä\nen ollut ensin kotona, enkä siis tarkoin tiedä, mitä he isäni kanssa\npuhelivat; mutta kun tulin sinne, niin sanoin heti suoraan, että Annan\nminä tahdon, enkä Lydiaa\".\n\n\"Voi sinua, mitäs sitä siinä menit sanomaan\", virkkoi Anna\nhuolestuneena ja iloisena samalla. \"Ilmankos hän oli niin vihainen\nminulle, että oikein hirvitti. Herran tähden, hän pieksäisi minut, jos\nhän tietäisi että nyt istun tässä sinun sylissäsi\".\n\nHän hyppäsi erilleen Taavista, ja rupesi ahkeraan vastaksia taittamaan,\njohon työhön Taavikin yhtyi.\n\n\"Mutta kyllä tuo Hovilainenkin on hullu, ja sulasta ylpeydestä\", jatkoi\nTaavi. \"Hän sanoi minulle, ett'en minä saa Annaa enkä Lydiaa, ja\nhaukkui vielä päälliseksi. No, hänen kanssansa ei auta pitemmältä\npuheleminen, enkä minä rupea nöyristymään hänen edessänsä. Toivonpa\nsaavani sinut ilman hänettäkin. Kyllä me tiedämme lait ja asetukset\ntässä kohdassa, isäni ja minä; koska hän ilman syyttä estää\navioliittoa, niin voidaan oikeuden kautta pakoittaa hänet suostumaan,\nja hän vetää sakkoa vielä sitten\".\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Anna. \"Käräjiinkö tässä vielä pitäisi joutua.\nEnnen olen naimatonna kaiken ikäni\".\n\n\"Pahimmassa tapauksessa täytyy meidän odottaa kunnes tulet\ntäysiaikaiseksi\", sanoi Taavi.\n\n\"Luovu sinä minusta\", sanoi Anna huoaten; \"saathan sinä paljon parempia\nja rikkaita tyttöjä\".\n\n\"En luovu!\" huusi Taavi. \"Milloin sinä täytät kahdeksantoista?\"\n\n\"Ensi Marraskuun seitsemäntenä päivänä\".\n\n\"Siis lähes puoli neljättä vuotta vielä. Mahdottoman pitkä aika --\nmahdotonta odottaa!\" huokaili Taavi. \"Ja jos sillä aikaa joku toinen\nsinut vie minulta, mikäs minulle silloin tulee eteen; en uskalla\najatellakaan sitä onnettomuutta\".\n\n\"Hm! Kyllähän kaikki minusta köyhästä huolisi, -- ja minä heistä\",\nvirkkoi Anna nirppasesti.\n\n\"Tiedänpä minä että kauppamies Sivelin on sinuun rakastunut\", sanoi\nTaavi ja katseli tarkasti Annaan.\n\nAnna käänsi kasvonsa pois ja nauroi.\n\n\"Jaa, naura sinä\", sanoi Taavi synkistyen.\n\n\"Sivelin on niin korea ja säädyllinen mies\", sanoi Anna naurusuin ja\nkatseli Taavia viekkailla silmillä.\n\n\"No mene sitten Sivelinille, koska niin näyt häntä rakastavan\",\nvirkahti Taavi kiukkuisesti. \"Semmoiset ovat tytöt. Luota niihin\".\n\nAnna vaan nauroi.\n\n\"Nauraa pitää sinulle, Taavi, kun olet tuommoinen narri. Semmoisia\nolette te pojat, niin itsekkäitä, että jota te kerran sanotte\nrakastavanne, hän ei muka saisi kertaakaan enään katsahtaa toiseen\nmieheen. Kuinka monta kertaa oletkaan kuullut sen, että sinua minä\nrakastan aina hautaan asti, ja kuitenkin epäilet\".\n\n\"Mitäs sitten narraat minua epäilemään, Anna -- armas, ainoinen\ntyttöseni\".\n\nHän taas likisti Annaa rintaansa vasten.\n\nAnna sieppasi vastakset ja heitti häntä niillä.\n\n\"Nyt minun pitää mennä kotiin. Mutta muista Taavi, ei hiiskaustakaan\nkenellekään, että täällä tapasit minua\".\n\nTaavi jäi yksin, seisoi vähän aikaa ajatellen, katkoen ja kierrellen\nvarpua käsissään ja astui sitten tielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla aikaa kun Anna ja Taavi keskenänsä kuiskailivat lehdikössä,\nistui Hovilan isäntä poikansa kanssa ongella Mertalahdella.\n\nEi ollut kala-onnea ukolla tänään, mutta siitä hän ei näkynyt väliä\npitävän. Synkeissä ajatuksissa hän istua kökötti onkivapa kädessä, eikä\nhuomannut, että aurinko jo aikoja oli laskeunut ja kotiin nyt\nviimeinkin olisi lähdettävä.\n\nKateus ja ylpeys olivat uskollisia liittolaisia tämän miehen\nluonteessa. Ne määräsivät hänen kaikki tekemisensä ja jättämisensä. Hän\nkadehti kaikkia, jotka jollakin tavoin olivat häntä etevämpiä, ja\nkoetti aina päästä toisten edelle. Mutta ylpeys ohjasi hänet väärälle\ntielle, mikä tosin alusta näytti vievän perille, mutta todella vei vaan\nkauemmaksi onnesta. Yhteen aikaan olisi luullut häntä suureksikin\npohataksi pitäjässä. Hänellä oli runsaasti rahoja, häntä nimitettiin\npatroonaksi, hän piti vieraanvaraista taloa ja seurusteli herrain\nkanssa sitä innokkaammin kuta enemmän nämät hänen kukkaroansa\nkeventelivät. Vähät siitä! jos maksoi niin maittoikin. Olla päältäpäin\nherran kaltainen ja herrana pidetty: siinä seisoi Hovilaisen mielestä\nkansan koroittaminen ja sivistys. Tällainen halu tavataan useinkin, ja\nyhdessä sen kanssa -- kummallinen vastakohta! -- tuo vanha viha herroja\nvastaan. -- Maanviljelys, talonpojan oikea vaikutusala, jäi Hovilassa\ntakapajulle vuosi vuodelta, velkoja kasvoi kasvamistaan, ja ystävät\nrupesivat samassa määrässä vähenemään. Herrat arvelivat: vaikk'ei tuo\nole oikea talonpoika, ei hän kumminkaan ole sillä sivistyksen kannalla\nettä häntä herrasväkeen voisi lukea. Pysy alallasi äläkä meitä kiusaa!\nSemmoisia kiitoksia ajattelivat ihmiset, odottaessaan vielä viimeisiä\npitoja. -- Niin kääntyi asiat. Hovilaisen olisi pitänyt samalla kääntyä\nahkeruudella taloaan viljelemään ja alkamaan uutta, yksinkertaista\nelämää. Ylpeys kumminkin kielsi: mitä ihmiset sanoisivat, he\nnauraisivat ja pilkkaisivat häntä; kyllä entistä elämää on jatkettava,\nvaikka millä keinoilla. Ennen hävitä kuin hävetä! Yksi noita keinoja\noli Lydian naittaminen rikkaalle miehelle. Mutta mistä semmoisen\notti? Lydia oli jo kuudenkolmatta vanha, eikä kuulunut soveliasta\nherras-sulhasta. Pitikö tyytyä talonpoikaisiin tässä kohdassa? Kauvan\ntinkaeli Hovilainen ylpeytensä kanssa, ennenkuin asian päätti. Omasta\nmielestään alensi hän itsensä suuresti ja tarjosi samalla suuren\nkunnian Hannulaisille, kun ehdotteli naimista Lydian ja Taavin välillä.\nJa arvattava siis on hänen vihansa, kun mainittu tuuma meni myttyyn.\n\nViha oli nyt kiihtynyt laveammalle. Hän ei ollut enää vihoissansa\nainoastaan Hannulaisille, vaan myös omalle perheellensä, itselleen ja\nkoko maailmalle. Miks'ei Miina estänyt minua menemästä, koska hän\nkuitenkin oikein arvasi miten piti käydä? Muuten, jos Miina ja Lydia\nolisivat olleet paremmin minun puolellani ja edistäneet minun tuumiani,\nniin olisi toisin käynyt. Kyllä nyt ihmiset nauravat -- nuotkin jotka\nvielä viimeisiä varojani ahmustavat. Hullu olin kun muutin tänne, koko\npesään. -- Mutta mistä nyt on apu haettava? Minun olisi ehkä pitänyt\nparemmin hillitä itseäni noitten Hannulan moukkain edessä; olisin\nvoinut antaa hänelle Annan, -- onhan tämä sentään olevinaan ottotytär\ntalossani -- sopuun siten kumminkin olisimme tulleet, ja ehkäpä olisin\npäässyt vetämään edes jotakin etua tuon visukintun rikkaudesta.\nVieläköhän voisi asiaa korjata -- mennä muka Hannulaan pyytämään\nanteeksi -- ja joutua toisen kerran ulosajetuksi --\n\n\"Mitäs sinä lurjus tölläilet minuun, niinkuin härkä uuteen konttiin\",\nkarjasi hän Villelle ja viskasi onget veneesen; \"kiinni airoihin, että\npäästään kotiin!\"\n\nVille ei odotellut toista käskyä, hän oli jo kauvan pitkäksynyt tätä\nturhaa istumista ja sentähden suu auki katsellut isäntään, milloinkahan\ntämän tekisi mieli lähteä.\n\nVenhe viilti vettä hyvällä vauhdilla, kohta päästiin salmesta ulos ja\nsitten soudettiin pitkin rantaa. Ukko perässä oli taas vaipumassa\najatuksiinsa, kuu hän yht'äkkiä huomasi vastapäätä olevalla rannalla\nkaksi miestä. Kalliot olivat sillä kohdalla aivan puuttomat, niin\nettä järveltä taisi hyvin eroittaa nuo miehet, jotka kävelivät\nRossin-hautaan päin.\n\n\"Ketä tuossa kävelee ja heittelee käsiään, katsoppas\", sanoi Hovilainen\nVillelle ja osotti miehiin. \"Eikös toinen ole Hannulan Taavi, hänen\nsillä on ainakin käynti?\"\n\n\"Hannulan Taavi se on\".\n\n\"Entä toinen?\"\n\n\"Jos lienee Joppi\".\n\n\"Jos lienee Joppi\", toisti Hovilainen ikäänkuin itseksensä. \"Nyt ne\nkatosivat tuon niemen taakse. No nähdäänhän!\"\n\nSoudettiin eteenpäin. Hovilainen luuli kuulevansa ääniä rannalta; hän\nkeskeytti pojan soutua ja kuunteli, mutta ei kuulunut mitään. Poika\nalkoi taas soutaa, taas kuului puheleminen ja kovemmin, vaikka se\nhämmentyi airojen loiskeesen; taas käski isäntä olla soutamatta --\nmutta ei kuulunut mitään. \"Piru heidät vieköön\", sanoi Hovila\nsuutuksissaan, \"souda pois!\" Villeä rupesi kammottamaan; tässä oli\nse kammottava paikka, ja yö oli tulossa. Jos lienevät olleetkin\nkummituksia nuo miehet, joita he olivat luulleet Taaviksi ja Jopiksi!\n\nNyt päästiin niemen ohitse, mutta samassa taukosi poika soutamasta ja\ntuijotti rantaan, silmät pyöreinä päässä.\n\n\"Tuolla nyt ovat\", virkkoi hän hätäisesti; \"mutta kyllä ne ovat\nkummituksia\".\n\n\"Älä lörpötä, souda pois!\" tiuskasi isäntä.\n\n\"Toinen on pitkällään, toinen pystyssä -- nyt ovat molemmat\nkyykkysillään\", kertoi poika pelon painamalla äänellä.\n\nKummallinen ajatus iski Hovilaisen päähän: veljenmurha.\n\nHän katseli kiinteästi rantaan.\n\n\"Käännä, mennään sinne!\" huusi hän Villelle.\n\n\"Älkää menkö! Eihän sinne hirviä mennä\", esteli Ville.\n\n\"Suu kiinni, ja tee niinkuin käsken\".\n\nVastahakoisesti totteli Ville ja kohta venhe tärähti ranta-kivikkoon.\n\nPaadella makasi kuolleena, kuten ensi silmäykseltä taisi päättää,\nJooseppi, ja vieressä seisoi Taavi, yhtä kalpeana kuin ruumis hänen\njalkainsa juuressa.\n\nHän oli laahannut hengettömän ruumiin ylemmäksi, aivan kallionrintaan\nkiinni, eikä ollut huomannut lähestyvää venettä, ennenkuin se oli pari\nsyltä rannasta. Puhumatta hän tuijotti tulijoihin.\n\n\"Onko Jooseppi kuollut?\" kysyi Hovilainen veneestä astuessaan.\n\n\"Kuollut on\", vastasi Taavi käreällä äänellä, \"kaiketi lienee pudonnut\nalas kalliolta\".\n\n\"Kaiketi, sanotte\", sanoi Hovilainen lähestyen ja ankarasti katsoen\nhänen silmiinsä; \"ettehän te tarkemmin sitä tiedä, vaikka yhdessä\nkävelitte\".\n\n\"En minä hänen kanssansa kävellyt\", vastasi Taavi.\n\n\"Ettehän te kävelleet hänen kanssaan\", toisti Hovilainen pilkallisesti.\n\"Tietysti olette aivan syytön hänen kuolemaansa. Oletteko tänne uineet\nvaiko lentäneet?\"\n\n\"Mitäs tuo tolkuton puheenne merkitsee?\" kysyi Taavi jyrkästi.\n\n\"Se merkitsee\", vastasi Hovilainen juhlallisesti, \"ett'ei Jumala salli\nrikoksen peittyä eikä jäädä rankaisematta, se merkitsee että te olette\nveljen-murhaaja, se merkitsee että tässä on kaksi vierasta-miestä teitä\nvastaan, jotka --\"\n\n\"Vaiti isäntä!\" huusi Taavi. \"Te vihaatte minua -- vaikka varsin\nvähästä -- sen tiedän -- mutta ylen kauhean syytöksen rohkenette nyt\nnostaa minua vastaan. -- Pois täältä, jumalaton herjaaja -- ja olkoon\nviha meidän välillämme, koska niin olette tahtoneet.\"\n\nTaavi puisti nyrkkiä hänelle ja astui askeleen häntä vastaan.\n\n\"Älä tule likelle, verinen poika!\" huusi Hovilainen peräytyen paadelta\nja katseli kiviin veden reunalla, joista jotkut näyttivät\nverittyneiltä. Vasemmalla kädellään torjuen Taavia vastaan, oli hän\nhakevinaan niistä puolustusasetta, potkasi niitä paikoiltaan ja\njärveenkin mitkä sai. Sitten astui veneesen ja käski Villen soutaa\nkotiin.\n\n\"Ville, pane mieleesi se, että tuo Taavi uhkasi minutkin murhata\",\nsanoi hän pojalle, ja huusi lähtiessään Taaville: \"Rautoihin tuommoinen\nmies on omansa!\"\n\n\"Mutta onkohan Taavi sen tehnyt\", sanoi Ville.\n\n\"Pölkkypää sinä. Vast'ikään näimme Taavin ja Joosepin kulkevan pitkin\nrantaa, ja kuitenkin arvelet sinä tyhmyydessäsi: onkohan Taavi sen\ntehnyt. Mutta kuuleppas nyt tarkkaan mitä minä sanon. Tässä asiassa\ntulet sinäkin tutkinnon alle, muista silloin oikein käyttää kieltäsi.\nJos siinä esiinnyt tavallisilla typeryyksilläsi, niin minä annan\nsinulle selkään ja ajan sinut mieron tielle; mutta jos tahdot tietää\nmiten sinun tulee puhua, niin anna minun neuvoa itseäsi sanasta sanaan.\nSiihen asti ole vaiti, muista se!\"\n\n\"Voi, voi, enhän minä tiedä tähän mitään\".\n\n\"Tiedät mitä tiedät, nähdäänhän. -- Vielä tänä iltana annan tiedon\nnimismiehelle. Hae ha'asta Virkku niinpiankuin kotiin pääsemme. Mutta\nsouda riskisti nyt valkamaan, sieltä on kyllin vielä kiipeemistä\nvastamäkeen\".\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\"Jumala armahtakoon minua viheliäistä ihmisparkaa, kurja olen ja\nkurjemmaksi käyn, kun kaikkia hirmuja saa kokea tässä murheen\nlaaksossa\", päivitteli Horosen Sopo Sota-Matin vaimolle, joka tuli\nvastaan tien-risteyksessä, juuri kun Sopo oli menossa hänen\npakeillensa. \"En ole elänyt ennen niin hirveätä yötä kuin tuo\nviimeinen; valvonnut olen ja huonoksi käynyt, että tuskin voin saada\njalkojani liikkeelle. Mennä yönä on taas tapahtunut jotain kauheata\ntuolla haudalla, kyllä siitä kohta saamme kuulla\".\n\n\"Mitä, mitä se olisi; tosiaan, te olette ihan kipeän näköinen; mikä\nteille on tullut, sanokaa!\"\n\n\"Niin, teillehän minä olin tulossa -- koetin retostella kristittyjen\nihmisten luokse, kun kotona ei ole muita kuin kummituksia minun\npoloisen seurana. No, kuulkaahan! Eilen kävin Vipakoskella\njauhattamassa viimeiset vähät jyväni. Siellä yhtä toista puheltiin;\nminä kun niin harvoin pääsen ihmisten kanssa pakeille, niin puhelen\nsitten mielelläni vähän enemmän, ja myllärin vaimo aina tietää niin\npaljon uutta. No, siinäpä kului iltaa, niin että päivä oli laskeutunut,\nennenkuin taas olin järvellä. Minä olin jokseenkin hyvällä mielellä,\neikä soutu tuntunut kovin raskaalta, vaikka näin olen raihnainen. No,\nsiinä soudin ja soudin ja luulin tulleeni jo aivan likelle kotirantaa.\nMutta katso kummaa, kun taakseni kurkistin niin olin ihan likellä\nRossin-hautaa, jota muuten aina kartan kuin kuolemata. Niin, siinä olin\n-- ja kyllä se oli vainaja joka veti minua sinne, sitä olen kaiken yötä\naatellut. No, minä käännyin pois mitä pikemmin taisin, mutta juuri kun\nniemen kohdalla olin -- voi hyvä Jumala, vieläkin värisen -- niemen\nkohdalla niin, rääkyi jälkeeni jokin niin hirmuisesti, että veri\nseisahtui suonissani. Ei se ollut ihmisen ääni, kyllä se oli\nmiesvainajani henki joka huusi minua, taikka paholainen joka kutsui\nuuden uhrin valtakuntaansa\".\n\n\"Herra varjelkoon meitä, mitä hirvittäviä puhutte!\" virkahti Sota-Matin\nvaimo, lyöden käsiänsä yhteen. \"Jaa, jaa, ei kaksi kolmannetta mene;\nkenen onnettoman vuoro taas lienee\".\n\n\"Ei se hyvin kova huuto ollut\", jatkoi Sopo, \"mutta muuten niin\neriskummainen ja kamala, että sitä kuolinhetkeeni asti muistan. No,\nminä säikähdyin niin että menin pyörryksiin, enkä vieläkään ymmärrä\nmiten jaksoin soutaa kotiin asti. En hirvinnyt vilaukseltakaan\nkatsahtaa koko rantaan. No, kotiin tulin, mutta yöllä en saanut unta\nsilmiini, en sen vertaa että olisin vähänkään nukahtanut. Kaiken yötä\nkaikui korvissani tuo huuto, minusta oli kuin olisi vähän päästä ovi\nauennut, mutta en uskaltanut jäsentäkään liikauttaa vielä vähemmin\nsinnepäin katsoa: se oli surma, joka minua haki. Voi, voi kuitenkin,\nmitä kaikkea pitää viheliäisen ihmisen kokea!\"\n\n\"Jaa, jaa, älkää muuta sanoko!\" myönsi toinen. \"Mutta olikohan tuo\nkummittelemista ja pahan hengen peliä vaan, vai lieneeköhän mikä murha\n-- kuka tuossa tulee -- Herran tähden -- lautamies on toinen --\nvarmaankin tulevat meidän mökkiin -- Matin kimppuun ehken, kukas sen\ntietää. Minun täytyy juosta kotiin\".\n\n\"Piiloon minäkin menen\", kuiskahti Sopo, \"minä kun pelkään oikeuden\nmiehiä ja käräjää niinkuin kuolemata. Älkää kenellekään sanoko mitä\nteille puhuin\".\n\nJa kumpikin katosi eri haarallensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nyt on murhe ja onnettomuus astunut meidän rauhalliseen kotiin\", sanoi\nLotta vesissä silmin Joosepin kuoleman jälkeisenä aamuna.\n\n\"Älähän eukkoseni ole niin pahoillasi. Eihän tässä vielä ole hätää,\nvaikka te vaimoväki aina olette niin liika tunnollisia. Vähät tuosta\nHovilaisen häijystä syytöksestä; kyllä Taavi pian puhdistaa itsensä\nsiitä\".\n\nNiin lohdutteli Timo vaimoansa, astuessaan edes takasin tuvan\nlattialla; mutta murheellinen muotonsa todisti hänen sanojansa vastaan.\n\n\"Pahuudella on suuri valta maailmassa\", sanoi Lotta ja nyykytteli\npäätänsä; \"ja kyllä minä vaan pelkään että meidän onnettomuudeksemme ja\nperikadoksemme tämä tapaturma kääntyy. Voi Herra Jumala! mikä tässä\ntuleekaan meille eteen -- Taavin panevat vankeuteen, kenties\ntuomitsevat Siperiaan -- voi, eiköhän olis parasta että hän heti\nlähtisi pakoon, vaikka Ameriikkaan -- onhan siellä --\"\n\nHm, hm! kuului yskiminen ovelta, ja sisälle astui nimismies Varmanen,\nhänen seurassaan pari lautamiestä ja Hovilan isäntä. Oven auetessa\nnäkyi porstuassa vielä joitakuita uteliaita.\n\n\"Hyvää päivää!\" tervehti Varmanen totisena. \"Täälläpäin on tapaturma\nsattunut, ja koska siihen, kuulen ma, yhtyy joitakuita erinomaisia\nkohtia, niin olen kiirehtinyt virkani puolesta pitämään tutkimusta.\nOnko vainajan ruumis täällä missä?\"\n\n\"Kotiin sen kuletimme yöllä, ja tuolla se on nyt majassa\", vastasi\nHannula.\n\nSinne mentiin.\n\nHätähätää valmistetuilla paarilla lepäsi Joosepin ruumis. Kasvot olivat\npuhdistetut verestä ja silmät ummistetut; ei ollut nyt kasvoissa mitään\nkovin hirvittävää, suu vaan vielä oli kuoleman väännyksissä. Vammoja ei\nollut muodossa paitsi oikianpuolisella ohimolla, mikä näytti pahasti\nraastetulta. Ruumiin päällä oli vanha harmaa takki, mikä paikkapaikoin\noikialla oli aivan läpi veristynyt, ja tummemmat pumpuliset housut,\nlahkeet saappaan-varsissa.\n\nPaarien ympärille oli hioutunut paitsi oikeuden-miehiä kaikki Hannulan\nväki ja koko joukko uteliaita.\n\n\"Mitä teillä, Taavi Hannula, on tässä asiassa sanomista?\" kysyi\näkkipäätä Varmanen ja katsoi samalla terävästi Taaviin, joka vaaleana\nja synkkänä seisoi taaempien rivissä.\n\nTaavi säpsähti ja katsahti vähän epävakaisesti ympärilleen.\n\nHovilainen heitti häneen ilkeän, ilkkuvan silmäyksen.\n\n\"Kunnioitettava vallesmanni\", alkoi Taavi, kooten mieltänsä, \"te olette\ntänne tulleet tuon hyvän naapurimme Hovilaisen toimesta. Tiedänhän\nminä, että hän teille on syyttänyt minua murhasta muka, mutta toivon\nkuitenkin, ett'ette te, enemmän kuin kukaan muukaan, joka minun tuntee,\ntaida silmänräpäykseksikään sitä todeksi uskoa. Tuon syytöksen lykkään\ntässä heti takaisin, ja Hovilaista vastaan nostan --\"\n\n\"No, jättäkäämme sikseen mitä se taikka se uskoo\", keskeytti\nVarmanen vakavasti ja samalla sävyisesti, \"ja pysykäämme itse asiassa.\nMilloin, minkätähden ja miten menitte illalla tuonne niin sanotulle\nRossin-haudalle? selittäkää ne kohdat lyhyesti ja puhtaasti\".\n\n\"Taisi olla noin yhdeksän aika illalla, kun läksin rantaan kävelemään\",\nselitti Taavi. \"Haudalle kun tulin --\"\n\n\"No, no, odottakaas! Missä tarkoituksessa te menitte rantaan?\" kysyi\nnimismies.\n\n\"Ilman vaan, kävelemään\", vastasi Taavi, katsahtaen alas.\n\n\"Väsynyt työmies kävelemään, kyllähän se kuuluu uskottavalta\", virkahti\nHovilainen.\n\n\"Olitteko yksin?\" jatkoi nimismies kysymyksiään. \"Olitte, no. Näittekö\nJooseppia, oliko tämä ennen teitä mennyt samaa tietä vai tuliko hän\njälestä?\"\n\n\"Näinhän minä hänet; hän tuli jälestäpäin\".\n\n\"Tapasitteko sitten kävellessänne toisianne ja puhelitteko keskenänne?\"\n\n\"En minä muuta kuin näin hänet, niinkuin sanoin\".\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tästä vähän matkaa viidakossa\".\n\n\"Viidakossa! Ette siis silloin tiellä olleet?\"\n\n\"Minä olin tien poskessa kun Joppi meni sivutse. Sattuuhan sitä\npoikkeemaan mihin milloinkin\", vastasi Taavi jokseenkin maltittomasti,\nsillä hänestä rupesi käymään tuskalliseksi tämä tarkka kyseleminen.\n\n\"No, piiloon siis poikkesitte\", puuttui Hovilainen taas puheesen.\n\n\"Minun tässä on tiedustaminen, odottakaa te kunnes teiltä mitä\nkysytään\", kääntyi Varmanen, nuhdellen, Hovilaiseen. \"Sattumoisiltako\nsiis poikkesitte viidakkoon?\" kysyi hän Taavilta taas.\n\n\"En suinkaan minä Joosepin tähden sinne poikennut\", vastasi Taavi\nkärtyisesti.\n\n\"No minkäs tähden?\"\n\n\"Ilman vaan\".\n\nHovilainen naurahti.\n\n\"Puhukaa suoraan ja selvään, jos mielitte päästä epäluulosta että\nvarsin menitte piiloon\", lausui Varmanen. Rantaan läksitte kävelemään,\nvaan tien poskeen poikkesitte. Kauvankos viidakossa olitte?\"\n\n\"Sano nyt, Jumalan nimessä, -- teitkö siellä mitä?\" voihkasi Lotta,\nväännellen käsiänsä.\n\n\"No suoraan sanoen, minä taitoin vastaksia\", vastasi Taavi, joka\nsilminnähtävästi oli vähän hätääntynyt, sillä hänen äsken kalpeat\nkasvonsa rupesivat hehkumaan.\n\nHovilainen purskahti pilkkanauruun: \"miehen työtä tosiaan, illan\nratoksi! Olisi toki luullut Taavi Hannulan, joka on olevinaan niin\nviisas, voivan paremmin sommitella puolustusta itselleen\".\n\n\"Teeskentelemätön totuus kuuluu usein vähemmän uskottavalta kuin taiten\ntehty valhe\", sanoi Hannulan Timo tyynesti.\n\n\"Vastaksia taitoitte; oliko teillä mitään asetta mukananne?\" jatkoi\nnimismies, luoden silmäyksensä kuolleen vammoihin.\n\n\"Ei muuta kuin puukko\".\n\n\"Oliko Joosepilla asetta, näittekö?\"\n\n\"Ei hänelläkään ollut\".\n\n\"Näkikö Jooseppi teidät?\"\n\n\"El\".\n\n\"Hän meni sivutse; no, ja te nyt hänen jälestänsä?\" kysyi nimismies\npyörittäen kynäänsä.\n\n\"Sitte minä en nähnyt häntä elävänä enää. Hovilainen on vallan\nväärässä, kun luulee nähneensä meidät kalliolla yhdessä. Haudalle kun\ntulin --\"\n\n\"Oho, oho, nähdäänhän!\" sanoi Hovilainen.\n\n\"Jatkakaa kertomustanne, Taavi\", sanoi nimismies.\n\n\"No rotkolle kun tulin, huomasin Joosepin ruumiin alahalla\".\n\n\"Joosepin ruumiin, sanotte\", keskeytti nimismies. \"Mitenkä te heti\ntiesitte että se Joosepin ruumis oli?\"\n\n\"Enhän minä heti tiennyt, sitten näin\", oikaisi Taavi vähän hämillänsä.\n\n\"No entä sitten?\"\n\n\"Sitten toin sanan kotiin, ja sitten tuotiin ruumis tänne\".\n\n\"Ja siinä sitten kaikki mitä tiedätte\", lausui Varmanen. \"Ei se hyvin\npaljon ole, se on varma. -- Mitä teillä Rossin rotkolle asti oikeastaan\noli tekemistä? -- ja yksin tallustella pitkin rantoja puoleen yöhön\nasti. -- Tuntuu melkein siltä kuin salaisitte jotakin. Mutta olkoon se\noma vahinkonne; sen vaan sanon, että jos ette oikeudenkaan edessä anna\ntyydyttävämpiä tietoja, voipi teille käydä huonosti. Onko Ville\nSavolainen täällä?\"\n\nRenkipoika Ville Savolainen astui esille joukosta.\n\n\"Näitkös Taavi Hannulan illalla kävelevän kalliolla?\" kysyi Varmanen.\n\n\"Näin ja tunsin heti\", vastasi Ville.\n\n\"Oliko hän yksin?\" jatkoi nimismies.\n\n\"Ei, rinnan kulki Joppi\", vastasi taas Ville aivan valmiisti.\n\n\"Ja Hovilainen päättää samaten\", kääntyi nimismies Hovilaiseen.\n\n\"Aivan niin!\" oli vastaus.\n\n\"Te kuulette, Taavi!\" sanoi nimismies.\n\nTaavi oli seisonut siinä synkeänä ja miettivänä, nyt kohautti hän\nolkapäitään ja lausui:\n\n\"No oli minun seurassani toinen mies, mutta ei se Joppi ollut!\"\n\n\"Aha!\" virkkoi Varmanen tarkistuen. \"Miks'ette sitä heti sanonut?\"\n\n\"Koska en voinut uskoa, että minua oikein toden perään tässä pidetään\nmurhamiehenä, niin en huolinnut niin tarkkaan kertoa\", vastasi Taavi.\n\n\"Niin tärkeätä kohtaa ei olisi pitänyt jättää mainitsematta\nlyhykäisimmästäkään kertomuksesta\", muistutti Varmanen. \"No miten nyt\nkuuluu kertomuksenne?\"\n\n\"Kun viidakosta astuin\", kertoi Taavi, \"tuli vastaani eräs nuori\nherrasmies -- harmaissa vaatteissa, matkaväsky kupeella. Hän tervehti\nminua ja kysyi, oliko oikealla tiellä, mikä vie Ratasmäelle. Minä\nsiihen sanoin, että hän oli poikennut polulle mikä vie taloihin, ja\nohjasin häntä oikealle uralle. Hän oli minusta jo vähän matkaa astunut,\nniin tulin aatelleeksi että miten hän osannee Rossin-haudan poikki,\nsiellä kun tie kääntyy Onkamolle. Minä siis juoksin hänen jälkeensä ja\ntarjouduin oppaaksi vähäksi matkaa. Siinä kuljettiin ja puheltiin yhtä\nja toista, en niitä niin muista enään; ihaniksi hän sanoi seudun\nnäkö-aloja, seisahtui usein ja kysyi milloin mitäkin kohtaa sekä\nmainitsi poikenneensa Kokkomäelle --\"\n\n\"Sanoiko hän teille nimensä?\" tiedusti nimismies.\n\n\"Sanoi, mutta min' en muista sitä enää. Rossin-haudan toisella puolella\nerosimme, ja minä käännyin kotiin päin. Pari askelta astuttuani kilahti\njoku jaloissa, se oli putelin pohja. Se johdatti minun mieleeni\nJoosepin; minä aattelin, mihinkähän tämä oli mennyt, vieläpä pelkäsin\nettä hän juovuspäissään voisi tehdä jotakin pahaa vieraalle, jota\nvast'ikään olin saattanut. Samassa sattuivat silmäni erääsen mustaan\nesineesen mikä näkyi rotkosta. Minä astuin kallion reunalle, ja kas\nkauhua! Joosepin ruumis se oli mikä makasi tuolla alaalla. Minä\nkoettelin parista kohdin päästä suoraan alas, mutta olin vähällä kaatua\nkuoliaaksi, kun on niin jyrkät kalliot siinä, ett'ei saa jalansijaa.\nTältä puolelta tiesin solan, jota myöten taisin laskeutua alas ja\nkiveltä kivelle hyppien saavuin siihen paikkaan, missä Jooseppi oli.\nHän oli pudonnut nurinniskoin alas, pää on puhki takapuolelta niinkuin\nvoitte nähdä, henkeä hänessä ei ollut enää, minä nostin hänet\nylemmäksi. Silloin tuli sinne Hovilainen ja rupesi huutamaan, että minä\nolen murhamies ja että hän saattaa minut rautoihin. Niin uhaten hän\nmeni matkoihinsa ja taisi kohta ajaa teidän luoksenne, herra\nvallesmanni. Minä nousin taas kalliolle ja kiirehdin kotiin\nilmoittamaan mitä oli tapahtunut, ja sitten ha'imme veneellä ruumiin\ntänne. Sen verran tässä asiassa tiedän, ja Jumal'auta! totta on joka\nsana, minkä nyt olen puhunut\".\n\nHiljaisuus vallitsi kotvasen. Nimismiestä ja lautamiehiä näkyi\nilahuttavan Taavin lujempi käytös. Timo ja Lotta vetivät keventävän\nhuokauksen.\n\nHovilainen keskeytti äänettömyyden, sanoen epäilevällä irvistyksellä:\n\n\"Kaunis puhe, vahinko vaan ett'ei tuota vierasta herraa todellisuudessa\ntaida olla olemassa, eikä ottamassa Taavin tekoja niskoilleen\".\n\n\"Olenkos minä häntä syyttänyt?\" vastasi Taavi vihaisesti Hovilaiselle.\n\n\"Olkaahan vaiti\", virkkoi nimismies.\n\n\"Mitä tuohon vieraasen herraan tulee, niin kyllä siitä selvä saadaan\nonko semmoinen täältä kautta kulkenut vai eikö. Niin pitkällä välillä\non kymmenenkin ihmistä hänet nähnyt\".\n\n\"Kukas sen tietää\", arveli Timo; \"tässä ei ole asumuksia likellä polkua\nmuita kuin nämä kaksi taloa ja Sota-Matin mökki metsässä. Paitsi sitä\nolivat ihmiset jo levolla --\"\n\n\"Sota-Matti -- häntä on kuulusteltava tässä asiassa\", virkahti\nnimismies. -- \"Te luulette siis Joosepin pudonneen kalliolta\nkuoliaaksi?\" sanoi hän sitten, kääntyen Taaviin.\n\n\"Niin luulen\", oli vastaus.\n\n\"Te luulitte hänen pudonneen takaperoisin\", sanoi nimismies tarkastaen\nruumista, \"mutta hänellä on vamma myös tässä oikeassa ohimossa, ja\noikea käsi näyttää olevan katkennut taikka nyrjähtänyt pois sijoiltaan\n-- hm -- ja koko oikia sivu on rusikoittu. Miten sitä selitätte?\"\n\n\"En minä muuta tiedä, kuin että seljällään hän oli, kun hänet näin\",\nvastasi Taavi.\n\n\"Oliko vainajalla mitään erinomaista tautia?\"\n\n\"Ei siitä siihen asti ollut tietoa\", vastattiin, \"mutta juovuksissa hän\noli melkein joka päivä\".\n\n\"Illallakin?\"\n\n\"Kyllä minusta ainakin näytti siltä kun hän sivutse meni\", vastasi\nTaavi.\n\n\"Selvä hän oli viikkokausiakin, sen voin minä todistaa\", virkkoi\nHovilainen.\n\n\"Te taidatte vainenkin vihata Hannulaisia\", sanoi nimismies äkkiä\nkääntyen Hovilaiseen, joka vihaa hehkuvilla silmillä katseli Taavia ja\nTimoa eikä ehtinyt muuttaa muotoansa, ennenkuin nimismies siitä oli\nlukenut hänen tunteensa.\n\n\"Ei suinkaan, ei mitenkään!\" vakuutti Hovilainen. \"Päinvastoin oli\nmeidän välimme käydä aivan läheiseksi, josta kuitenkin Jumala ajoissa\nvarjeli --\"\n\nTimo ja Taavi hymyilivät pilkallisesti, huolimatta kuitenkaan vastata.\n\n\"Te olette kuulleet Taavi Hannulan selityksen\", sanoi nimismies;\n\"vieläkö nyt pysytte luulossanne?\"\n\n\"Vielä, jopa vahvemminkin\", vakuutti Hovilainen. \"Taavin selitys oli\nalusta pitäen jotenkin epäselvä ja ristiriitainen, kuten herra\nnimismies ja tässä läsnä olevat lautamiehet niinkuin minäkin olen\nhuomannut. Tuo herra josta hän sitten kertoi, on hänen oma keksimänsä.\nJoosepin kanssa hän kulki rantakalliolla, näkihän sen Ville\nSavolainenkin\".\n\n\"Ville Savolainen! Tunsitko Joosepiksi sen miehen, minkä illalla näitte\nTaavi Hannulan kanssa kulkevan kalliolla?\" kysyi Varmanen.\n\n\"Jooseppi se oli, vaikka vannoisin\", vastasi Ville.\n\n\"Ei sinun valaasi täällä vaadita\", sanoi nimismies; \"ja tokko sinä\ntuntenetkaan riittävästi valan arvoa\".\n\n\"Eiköhän, syksyllä hän alkaa rippikouluansa\", ilmoitti Hovilainen.\n\n\"No Ville, minkälainen lakki oli sillä miehellä, jota sinä arvelet\nJoosepiksi?\" kysyi nimismies.\n\n\"Aivan yhdenlainen kuin Joosepin jokapäiväinen lakki\", vastasi Ville.\n\n\"Samasta kankaasta niin ja kuosista -- silläpä hyvät silmät on,\nkyllähän siin' on luotettava todistaja!\" virkkoi Timo Hannula\npilkallisesti.\n\n\"No mitä Taavi arvelee\", sanoi nimismies; \"oliko semmoinen lakki\nherralla, vai hattuko hänellä olikin?\"\n\n\"Lakki, mutta ei se semmoinen ollut kuin Joosepin\".\n\nSaapuvilla olevilta uteliailta kuulijoilta kysyttiin nyt, tiesivätkö he\ntästä asiasta mitään, mutta ei ollut kukaan kuullut eikä nähnyt ei\nmitään.\n\nTunnettu on talonpoikain vastenmielisyys todistamaan toisiansa vastaan,\nhe aina pelkäävät kostoa. Ja tämä rikos-asia oli vielä niin kireä,\nett'ei siihen kukaan pakotta ryhtynyt enempää syyttämään kuin\npuolustamaankaan.\n\nMentiin nyt Rossin-haudalle, jatkamaan tutkimusta itse tapaturman\ntaikka murhan näyttämöllä.\n\nHeti havaittiin siellä, että polku oli runsaasti viisikolmatta askelta\njyrkkäyksen reunalta, ja että paikka oli pikemmin viettävä maalle kuin\njärvelle päin. Polulla kulkija ei siis olisi voinut pudota eikä vieriä\nsyvyyteen ilman toisen ahdistamatta.\n\nLasi-kappaleita särkyneestä pullosta löydettiin, ja joku joukossa\narveli Joosepin käyttäneen pulloansa puolustusaseeksi.\n\nSitten kompuroittiin alas samaa tietä, jota Taavi sanoi illalla\nkulkeneensa. Moni joukosta jäi jälkeen taikka kääntyi takaisin.\nHovilaisen jalka liukahti kostealla kivellä, patroona putosi järveen ja\nolisi uponnut, ellei toinen lautamiehistä olisi kaapannut häntä takin\nkauluksesta kiinni. Mutta ei mitkään vastukset voineet pidättää häntä\ntässä hänen mieltänsä kiinnittävässä tutkimuksessa.\n\n\"Mutta jos Taavi on syössyt Joosepin kalliolta alas, mitäs hänen\ntarvitsi tänne vielä vaivata itseänsä kuollutta katsomaan?\" arveli\nsyrjässä toinen lautamies nimismiehelle.\n\n\"Hm!\"\n\nTaavilta kuulusteltiin miten ruumis oli maannut.\n\nSe oli maannut selin paadella, vähän oikialle painuneena, mutta pää ja\noikia olka ja käsi olivat sattuneet kivikkoon paaden alapuolella, ja\njoku terävä kivi siinä oli tehnyt tuon hirveän haavan takaraivoon.\n\nKiviä katseltiin, mutta ei niissä nähty teräviä eikä monta veristäkään\nTaavin osoittamalla alalla.\n\n\"Tosiaan!\" huudahti Taavi, \"nyt muistan. Hovilainen potkasi niitä\njärveen. Silläkin tuo kavala tarkoitti minun turmiotani\".\n\n\"Vai niin!\" vastasi Hovilainen; \"nyt minäkin muistan, ja ilmoitan\nteille, jotka Taavia olette pitäneet niin erittäin hyvänä ja hurskaana\nmiehenä: minunkin henkeäni hän uhkasi ja ahdisti niin että tuskin\npääsin veneesen. Siinä on joku kivi jalkani alla saattanut sijaltaan\nkääntyä, mutta en minä niistä ainoatakaan ole potkaissut veteen, sen\nvoi Ville todistaa. Ville, missä olet!\"\n\n\"Täällä!\" huusi Ville vähän matkan päästä, vuoren kolosta, minne hän\nnuoruuden notkeudella oli kiivennyt.\n\n\"Mitä sinä siellä teet, täällä sinua tarvitaan\", huusi hänen isäntänsä.\n\n\"Kirveen löysin\", vastasi Ville.\n\n\"Ahaa! Siinä taitaa olla se terävä ase mikä teki haavan Joosepin\ntakaraivoon. Nähdäänhän!\"\n\nPoika toi kirveen esille, se tarkasteltiin: varressa oli niinkuin veren\njälkiä, mutta raudassa ei eroitettu mitään, vaikka kuinka käänneltiin.\n\n\"Taavin kirves\", virkkoi joku, ja niinpä näkyi olevan, sillä varressa\noli puukolla piirretty T.\n\n\"Tunnetteko tätä?\" kysyi nimismies ojentaen kirveen Taaville.\n\nTaavin samaten kuin useimpien läsnäolijoinkin kasvot olivat\nhämmästyneen näköiset. Hovilainen vaan oli hyvillään.\n\n\"Kyllä se on minun -- mitenkä lie tänne joutunut\", vastasi Taavi.\n\n\"Te sanoitte äsken, ett'ei teillä eikä Joosepilla ollut asetta eilen\nillalla, ja nyt kuitenkin löytyi täältä teidän kirveenne. Saa nähdä,\npitääkö muu puheenne paremmin paikkansa\", sanoi nimismies nyt aivan\nankarasti, ja läksi lautamiesten kanssa kapuamaan kalliolle takaisin.\n\nMuut seurasivat jälestä.\n\nYlähällä puheli nimismies vähän aikaa syrjässä lautamiesten kanssa, ja\nlähetti toisen kutsumaan Sota-Mattia kuultavaksi. Sitten palattiin\nHannulaan, nimismies vielä antoi käskyjä ruumiin säilyttämisestä\nleikkausta varten, ja erosi sitten seurasta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMurhe ja onnettomuus ovat astuneet meidän kotiimme, oli Hannulan Lotta\nsanonut -- ja nyt olivat hänen sanansa täydeksi todeksi tulleet. Taavi\noli pantu kiinni, hänen äitinsä kääntyi tautiin, ja isä istui nyt yksin\nsuruissansa kammarissaan. Hovilainen oli kostanut.\n\nLautamies Manninen, joka oli käynyt Sota-Mattia hakemassa, ilmoitti\ntämän olleen kipeänä, vuoteen omana jo pari päivää, kuten hän ja\nhänen eukkonsa olivat vakuuttaneet. Mannisen seuraajana oli ollut\nMäkelän isäntä, ja tämä sitten jatkoi matkaansa Ratasmäelle asti,\ntiedustellaksensa, oliko sellaista nuorukaista kuin Taavi oli\nselittänyt, Joosepin äkillisen kuoleman jälkeisenä aamuna ollut\nasemalla ja oliko tämä lähtenyt 4:n junassa eteenpäin matkustamaan.\nMäkelä oli palannut ja kertoi seuraavaa: aamujunassa oli mennyt kolme\nherrasmiestä: yksi vanhanpuoleinen ja kaksi nuorta, mutta näistä ei\nnäyttänyt kumpikaan olevan se, jonka Taavi sanoi tavanneensa. He olivat\nkävelleet edestakasin asemahuoneen edustalla, toisella oli musta\nnahkanuttu yllä, toinen kuletti jahtikoiraa riimuissa. Matkalaukkua ei\nollut kummallakaan. Mistä nämä kolme herraa olivat tulleet, ei tietänyt\nasemalla kukaan. Aamupuoleen yötä oli sataa tihutellut, ja sentähden ei\nollut ihmisiä paljon ulkona. Mäkeläinen, joka piti suuressa arvossa\nTimo Hannulaa ja hänen perhettänsä, ja kaikin voiminsa pyysi\nolla heille avuksi tässä ikävässä kohtauksessa, oli jatkanut\ntiedustusretkeään aina ensimmäiseen keskievariin saakka Ratasmäeltä;\nmutta mitä hän siellä kuuli, ei suinkaan auttanut Taavia. Kyytipoika\nkertoi sinä yönä vieneensä Ratasmäelle kaksi herraa, jotka yhdessä\najoivat; toisella oli nahkanuttu päällä, toisella pyssy kädessä, joka\narvattavasti oli metsästäjä, sillä hänellä oli kärryjen jälestä\njuoksemassa koirakin, minkä kanssa oli ollut pula ett'ei se metsiin\neksyisi. Epäilemättä olivat nämät herrat ne samat, jotka sitten nähtiin\nkävelevän aseman edustalla. Melkeenpä siis siltä näytti kuin olisi\nTaavin puolustus ja puhe tuosta herrasta sulaa valhetta vaan.\n\nTämä luulo vakautui yhä enemmän todeksi nimismiehessä. Alusta hän ei\nmitenkään ollut tahtonut uskoa Hovilaisen syytöstä, ja häntä\nkummastutti se viha, mikä osoittihe Hovilaisen koko käytöksessä.\nOlihan Hovilainen vähää ennen, nimipäivillään vihjannut avioliiton\naikeisin tyttärensä ja Taavi Hannulan välillä. Huhu näitten tuumain\nhäpeällisestä turhaanmenosta ei ollut vielä hänen korviinsa saapunut,\nmutta nyt rupesi hän jo vähitellen yskän ymmärtämään, ja tutkimuksessa\ntuli hän siitä vakuutetuksi, että Hovilainen oli tahtonut tyttärensä\nTaaville, mutta että Taavi ei Hovilaisen tyttärestä ollut huolinut.\nSiitä siis oli ollut seurauksena Hovilaisen uudestaan syttynyt viha.\nTämä viha tosin heikensi hänen ilmi-antamisensa arvoa; mutta olihan\nHovilainen vielä jotenkin kunniassa pidetty mies pitäjässään, eikä\nhänen käynyt eikä hän olisi uskaltanutkaan puhua perättömiä nimismiehen\nedessä.\n\nSota-Mattia oli nimismies epäillyt, hän ehkä vaan oli teeskennellyt\nsairauttaan. Mutta, tarkemmin arvellen, olisiko Sota-Matti murhannut\nJoosepin? Paraan ystävänsä. Kenties kuitenkin, viina-riidan jälkeen.\nMutta olisihan Taavi silloin jotakin nähnyt taikka kuullut, kun tuli\nkohta Joosepin jälkeen (vastaksia hän ei ollut taittanut, eihän niitä\noltu nähty sitten missään). Vai oliko Taavi ollut yhdessä tuumassa\nSota-Matin, taikka jonkun muun kanssa? No silloinhan oli Taavikin\nmurhaaja.\n\nJa Taavin hyväksi ei ollut ilmautunut mitään, mutta häntä vastaan tuli\nselville yhtä ja toista. Parhaallakin ihmisellä on vihamiehiä (useinkin\nvoisi sanoa että hänelläpä niitä vasta onkin), jotka tilaisuuden\nsattuessa tulevat esiin. Miksi niitä sitten Hannulaisilta puuttuisi,\nyleisesti tunnettuna asiana kerrottiin vihasta Joosepin ja Taavin\nvälillä, ja siihen perus-juoneen kanneltiin sitten yhä tietoja lisään.\nJokainen vakuutti ett'ei hän tiedä muuta kuin mitä kaikki hokevat,\nmutta koetti kuitenkin jollakin makupalalla päästä voitolle toisista.\nLyhyesti luetellen supistuivat heidän todistuksensa seuraavaan:\nHannulaiset olivat useasti toivoneet Joosepin kuolevaksi, hän kun oli\nheille vaan vastuksena; varsinkin Taavi oli aina vihannut velipuoltaan\neikä tahtonut milloinkaan suoda hänelle vähintäkään hyvää talosta;\nJoosepin täytyi nähdä nälkää ja käydä ryysy-vaatteissa, salaa hänen\nusein oli täytynyt ottaa elatuksensa ja tarpeensa; Joosepin ainoa\nystävä talossa, eräs renki Humper, ajettiin pois ainoastaan sentähden\nettä hän piti Joosepin puolta; Taavi kulki usein pyssynensä metsissä,\nvaan ei tuonut mitään, varmaankin väijyi hän Jooseppia j.m.s.\n\nNimismies kysyi jokaiselta, oliko murhan edellisenä päivänä ollut\nmitään riitaa veljeksien välillä, jota voisi pitää murhan\nsuorakohtaisena syynä -- kummallistahan muuten oli, mikä juuri elokuun\n2:na päivänä Taavin riivasi tuohon tekoon. Ei, ei riidasta tiedetty, ei\nJooseppi riidellyt, hän oli hiljainen mies. Elokuun 2:na päivänä oli\nhän melkein kaiken päivää ollut ulkona, paossa Timon alituisia\nnuhteita. Jooseppi oli marttyyri ja Hannulaiset häijyjä. Mutta viimein\ntuli toisellainen todistaja, hän ilmoitti tahtovansa tässä asiassa\nantaa Hannulaisille oikeutta ja kohtuutta itsekullekin, ja kertoi: että\nkun rovasti viime lauvantaina kävi Hannulassa, päätettiin koettaa\nJooseppia johdattaa pois juoppouden paheesta; mutta että Jooseppi niin\nvähän oli lukua pitänyt tästä hyvästä tarkoituksesta, että hän varasti\nemännän kellon saadaksensa rahaa viinaan, ja läksi pois kotoa\nluhjustelemaan. Tämän hyvän ystävän todistus oli ratkaiseva. Vai kellon\nvarasti Jooseppi -- siinähän se uupuva lenkki onkin, se nosti Taavin\nvihan ylimmillensä ja saatti hänet murhaajaksi. Nimismies tiedusteli\ntuota kellon-varkautta toisiltakin: se oli aivan niin kuin tuo ystävä\noli kertonut, ja elokuun 2:na päivänä tapahtunut. -- Mutta Joosepin\ntaskuissa ei ollut kelloa. No ei suinkaan Taavi sitä sinne\njättänytkään.\n\nNimismies Varmanen oli kansaa suosiva mies, hän ei suurella suulla\nosoittanut uutteruuttansa eikä telminyt revolveri vyöllä ja\nkasakanpamppu kourassa. Hänkin oli pitänyt Hannulan perhettä suuressa\narvossa, ja katsoi sangen ikäväksi nyt nousta heitä kukistamaan. Mutta\nvirka oli täytettävä.\n\nTaavi oli vihannut velipuoltaan jo aikoja -- näin kuvasi Varmanen tämän\ntapauksen mielessään -- ja jolloinkulloin aatellut, eiköhän olisi\nparasta saattaa maailmasta mies, mistä ei ollut muuta kuin harmia ja\nvahinkoa hänelle ja hänen vanhemmillensa. Sopivaa tilaisuutta\nkuitenkaan ei ollut sattunut, päivä päivältä kävi Jooseppi\nkelvottomammaksi, päivä päivältä yltyi Taavin viha. Nyt Jooseppi\nvarasti kellon, emännän kallisarvoisen kellon. Taavi suuttui\nhirmuisesti: Jos ei hän vielä tänä iltana anna kelloa takaisin, niin\ntapan hänet. Kirves mukana, ikäänkuin aikoisi hän hakea jotakin puuta\nmetsästä, läksi Taavi ulos. Jonkun matkaa mentyänsä kuuli hän jonkun\ntulevan takaa. Se oli Jooseppi (Jooseppi puolestansa oli ehkä jossakin\npiilossa odottanut Taavin poismenemistä, pistäytyäkseen kotona käymään\nja mennäksensä sitten joko kirkolle taikka Onkamolle kelloa\nkaupittelemaan). Häijyt murha-ajatukset pakoittivat Taavia lymymään.\nHän tahtoi ensin salaa katsella, mihin päin Jooseppi kääntyisi, ja\nseurata häntä loitompana. Nähtyänsä hänen kääntyneen Rossin-haudalle\npäin, oli murha-päätös tehty. Mutta miten on murha tehtävä? Jyrkkäys ei\nole niin likellä, ett'ei Jooseppi ehtisi päästää huutoa, jos Taavi\nrupeisi tunkemaan häntä sinne. Ei, paremmin pitää käyttäitä. Hän\npuhuttelee Jooseppia, teeskentelee sopuisaksi ja hänen parastansa\ntarkoittavaksi (minkä mielen-muutoksen muka rovastin lauvantaiset\nkehoitukset ovat matkaansaattaneet) ja kulkee hänen rinnallansa\nkalliotietä. Hän ohjaa Joosepin huomion järvelle, ja kolahuttaa häntä\nsamassa kirveen hamaralla takaraivoon niin, että toinen ääntäkään\nantamatta vaipuu maahan. Sitten vetää hän heti ruumiin jyrkänteen\nreunalle ja syöksee sen alas. Pitikö hänen se nyt sinne jättää vai\nolisiko parempi upottaa se, oli toinen kysymys. Ruumis näkyy polulta.\nEnsimmäinen metsästä tuleva voi nähdä sen, ja voidaan kohta saattaa\nJoosepin kuolema yhteyteen Taavin tämäniltaisen poissaolon kanssa,\nParas on, että Jooseppia ensin joku päivä kaivataan, sitten toisena\nhaetaan ja viimein löydetään ja luullaan kuoliaaksi pudonneeksi. Hän\nmenee alas vetääkseen ruumiin paremmin piiloon; mennessään hän\nhavaitsee kätensä verellä tahrautuneiksi äskeisestä raahaamisesta; nyt\non ryvettynyt myös kirveen varsi. Hän heittää kirveen hiiteen; saapihan\nsiihen selitystä jotakin, mihin se on joutunut. Mutta nyt tulee\nHovilainen, ja Taavin täytyy nyt jo löytää Jooseppi kuoliaaksi\npudonneena. Niin on käynyt, se on melkein varma. Ja Taavi on aatellut:\nJooseppi oli mielipuoli ja juoppo, ei hänestä ollut hyötyä vähääkään,\npäinvastoin olisi hän paljon vahinkoa ja pahennusta matkaansaattanut.\nEihän se niin kovin suureksi synniksi ole katsottava, että poistaa\nsemmoisen --\n\nToisena päivänä tutkimuksen jälkeen pantiin Taavi kiinni ja laitettiin\nvankilaan.\n\nSiihen vaikutti vielä sekin, että nimismies oli sattunut kuulemaan\nLotan puhetta paosta Ameriikkaan. Sentähden oli toinen lautamies nämä\npäivät oleskellut Hovilassa ja pitänyt silmällä Hannulaisten toimintaa.\n\nNo nyt pääsen kerrankin herrain pistopuheista, että olen liian löyhä\nmuka, virkahti Varmanen itsekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pitkät olivat päivät Hannulassa, raskas surun aika oli täällä\nalkanut.\n\nLotta oli aivan murtunut murheesta. \"Meillä ei ole poikaa enää --\nvanhuutemme turva vietiin -- korjaa meidät, Herra, pois tästä\nkurjuudesta\", niin voihkasi hän yöt ja päivät. Juuri joskus nukahti hän\nja näki unessa kaikki entisellään: kodissa vallitsi taas se\ntyytyväisyys ja iloinen mieli, minkä ahkeruus ja työhalu tuottaa,\nTaavin ja Annan sydämen toiveet olivat toteutumassa, ja Jooseppikin\nalkoi toista, hyödyllisempää elämää. Mutta katkerampi aina vaan oli\ntodellisuus, kun unen haaveet haihtuivat ja tuo tuskallinen tunto taas\npainui hänen sielunsa yli.\n\nJa Timo istui yksin suruissansa kamarissaan ja mietiskeli yhä. Hänellä\nnyt ei ollut mieltä työhön, häntä ei enää ilahuttanut kaunis viljan\nkasvu. Mitä maallisesta hyvästä, kun sielun-rauha puuttuu! Hän koetti\nkyllä edelleen lohdutella sekä vaimoansa että itseään, mutta ei se\ntahtonut käydä päinsä. Oli senkaltaisiakin hetkiä, jolloin hän itse\nepäili Taavin syyttömyyttä. Hän otti Testamentin esille: Jumalan\nsanasta saan lohdutusta, arveli hän. Toissa pyhänä hän oli ollut\npoissa kirkosta ja lukenut saarnaa kotiväelle. Epistolan kohdalla\nTestamentissa oli vielä pari lehteä merkiksi käännettynä. Siitä kirja\navautui, ja hänen silmänsä sattuivat heti ensimmäiseksi seuraavaan:\n\"jokainen joka veljeänsä vihaa hän on murhaaja; ja te tiedätte ett'ei\nyhdessäkään murhaajassa ole ijankaikkinen elämä pysyvä\". -- Enempää ei\nhän voinut lukea, silmät tosin tuijottivat kirjaimiin, mutta ajatukset\nolivat poissa. Hän johdatti mieleensä Taavin ja Joosepin välin\nviimmeisinä vuosina, ja hänen täytyt tunnustaa, ett'ei se ollut hyvä\nollut. Julkista riitelemistä taikka vainoa se ei ollut, vaan monessa\ntilassa oli Taavi näyttänyt vihaista mieltä Jooseppia kohtaan, ja\nvalitettavasti oli Timon oma käytös usein pikemmin edistänyt kuin\nvastustanut tuota mieltä. -- Huoaten painoi hän kirjan kiinni, ja\narveli mennä pellolle. Mutta kellen minä tässä nyt kokoilen ja säästän?\naatteli hän. Jos Lotta kuolee ja Taavi tuomitaan, tiesi sen kuka\nkelvoton minut perii. Ei, ei, kyllä minä vielä huolta pidän, ett'ei\nkunnoton minun varojani saa! päätti hän melkein ääneensä, kun samassa\nherra Kokka astui sisään.\n\nPuisteltuansa Timon väkinäisesti tarjottua kättä, sanoi hän suurimmalla\nmyötätuntoisuudella kuulleensa tuon ikävällisen sanoman ja arveli\nnimismiehen käyttäinneen oma-valtaisesti, kun pani kiinni niin\nyleisesti rehelliseksi ja siivoksi tunnetun miehen kuin Taavi oli, ja\nvakuutti että tämän syyttömyys kohta oli tuleva ilmi.\n\nTimossa rupesi nousemaan suosiollisempia tunteita Kokkaa kohtaan.\n\n\"Voi onneton paikka, ett'ei kukaan tuota vierasta herraa ole nähnyt\",\nsanoi Timo. \"Sillä varma on, että joku semmoinen on täällä kulkenut, ei\nTaavi ennenkään ole valhetellut\".\n\n\"Kuulkaahan!\" virkkoi Kokka. \"Yksi keino meillä on, saadaksemme hänestä\nselvän\".\n\n\"Ja mikä se olisi?\" kysyi Hannula tarkalla huomiolla.\n\n\"Tiedustelu sanomalehtien kautta\", sanoi Kokka.\n\n\"Jaa, olen minäkin sinne päin jo ajatellut -- olisikohan tuosta apua?\"\narveli Hannula.\n\n\"Kaiketi\", vastasi Kokka. \"Kyllä minä sen asian toimeen panen, jos\ntahdotte ja kustannukset suoritatte\".\n\n\"No voisi koettaa, koska maisteri on niin hyvä ja tahtoo auttaa minua\nyksinkertaista talonpoikaa. Jos olisi siitä apua, niin olen teille\nsangen kiitollinen\".\n\n\"Ei kiittämistä, minä täytän vaan velvollisuuteni lähimmäistä kohtaan.\nKyllä tekin auttaisitte minua missä voisitte\".\n\n\"Pitäähän lähimmäistä auttaa -- hm -- missä voi, ja kun oikea tarve\nvaatii\", sanoi Hannula varoen, ja hänen kiitollisuutensa näytti hiukan\njäähtyneen.\n\n\"Semmoiseen tilaan minä ehkä kohtakin joudun -- että kova tarve\nvaatii\", alkoi nyt Kokka. \"Näinä päivinä lankeaa eräs vähäinen laina\nmaksettavakseni, ja minä olen aina sangen tarkka suorittamaan semmoisia\nasioita. Nyt kuitenkin puuttuu vielä vähän tuohon summaan -- noin pari\nsataa markkaa -- ja minä toivon ett'ette ole vastaan kun nyt pyydän\nteitä piirtämään takaussitoumuksenne tähän vähäiseen lappuun\".\n\nKokka veti velkakirjan esille.\n\nTimo Tarkkasen kasvot kävivät tavallista tylymmiksi.\n\n\"Ei, hyvä herra, takaukseen en ole ikinä mennyt, enkä mene vastakaan.\nTakaukset tuottavat turmion. Jos olisi minulla enemmän rahaa kotona,\nniin auttaisin teitä, mutta nyt en voi sitäkään tehdä, näinä aikoina\nkuu ei mene mitkään maan-tuotteet kaupaksi\".\n\nNyt oli Kokan vuoro tylystyä; hän katsoi kuitenkin parhaaksi näyttäytyä\ntyyneltä.\n\n\"No ehkä soveltuu paremmin tuonnempana\", sanoi hän.\n\n\"Ehkä\", toisti Timo vaan. \"Älkää pahaksi panko --\"\n\n\"En suinkaan, en suinkaan! Ja kyllä minä tuon ilmoituksen toimitan\nViralliseen lehteen -- olkaa huoleti vaan, mutta pari kymmentä markkaa\nse ainakin tulee maksamaan\".\n\n\"Entä teidän vaivanne?\" kysyi Timo arvellen.\n\n\"Ei mitään, ei mitään, ystävän työtä tämä on vaan\", vakuutti Kokka.\n\nTimo toi kolmekymmentä markkaa, ja Kokka heitti hyvästi. -- -- --\n\n\"Saituri\", sanoi Kokka itseksensä, kääntyen Hovilaan. \"Ei hän mene\ntakaukseen eikä hänellä ole rahaa; ja sillä luulee päässeensä, viisas.\nNähdäänhän! niinkuin Hovilainen sanoo. Mutta kyllä taidat saada odottaa\ntuota ilmoitusta. Tiedänhän minä paremmin vielä kuin muut että Taavin\nviisaasta päästä tuo herra on kotoisin, ei muualta. Miettiköön nyt\nitse, mistä hänet löytäisi. Kyllä Anna taipuu jo sillä aikaa, kun ei\nsulhasta päästetä putkasta\".\n\nHän vihelteli iloisesti ja heilutti keppiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa millä mielellä Hovilassa oltiin tuon tapauksen jälkeen?\n\n\"Semmoinen mies vävyksi kunnialliseen perheesen, ihan hirvittää kun\nsitä aattelee!\" sanoi Miina. \"En voi kiittää Jumalaa niin kuin pitäisi\nsiitä, että hän on antanut minulle niin paljon älyä, että vähän\nnäöstäkin tiedän minkälaatuinen mies on. Luota minuun, Lydia,\nsemmoisissa asioissa aina. Taavi Hannula on ollut minusta\nvastenmielinen, vaikka kuinkakin muut ovat häntä kiitelleet. Voi\nkuitenkin, murhamies vävyksi!\"\n\n\"Eihän teidän tarvitse sitä ajatella -- ja eihän se vielä ole varma,\nettä hän on murhamies\", vastasi Lydia.\n\n\"Eikä se tulekaan. Kyllä hän on syytön, niin minä ainakin arvelen\",\nsanoi Antti.\n\n\"Niin syytön, ett'ei hän semmoista hirmutyötä milloinkaan olisi voinut\nedes ajatellakaan\", lisäsi Anna, luoden kiitollisen silmäyksen Anttiin.\n\n\"Ole vaiti, sinä, ei sinun mieltäsi tässä kysytä\", tiuskasi Miina\nAnnalle. \"Mutta sinulle semmoinen mies olisi omansa\".\n\n\"Semmoinen mies kuin Taavi Hannula on parhaallekin tytölle hyvä\",\nuskalsi Anna vastata.\n\n\"Lähde lievittämään hänen vankeuttansa ja ota osaksesi puolet hänen\nrikoksestaan, niin päästään sinustakin\", pilkkasi Miina.\n\n\"No, no, älkäähän taas\", koetti Antti välitellä.\n\nAnna meni ulos, kyyneleet silmissä.\n\nTuhannessa tuskassa oli Anna ollut näinä päivinä. Kuultuansa\ntuosta tapauksesta oli hänen ensimmäinen ajatuksensa kiiruhtaa\ntutkimus-paikalle ja sanoa että Taavi edellisenä iltana oli ollut hänen\nkanssansa eikä Joosepin. Taavi kentiesi ei ollut ilmoittanut heidän\nyhdessä-oloaan, koska hän (Anna) oli kieltänyt, ja nyt luultiin\nTaaviksi joku muu, joka Joosepin oli yhdyttänyt, kulkenut hänen\nkanssaan kalliolla ja sitten hänet murhannut. Hän sieppasi huivinsa ja\nlähti juoksemaan, mutta samassa iski hänen mieleensä Taavin sanat kun\nJooseppi meni sivutse: \"Ei tuo edes viinaan kuole. Ei hänestä suurta\nvahinkoa tulisi\" -- ja tuo kellojuttu -- \"kyllä minä kohta kovistan\nhäntä\" -- Herran tähden! mitä olin tehdä, jos sinne menisin, voisin\nsaattaa Taavin turmioon sen sijaan kuin auttaa häntä. Aivan vaaleana\nkääntyi Anna takasin. Sillä siinä ei ole kyllä että minua nyt\nkuulustellaan -- sitten viedään vielä valalle. Nyt voisin olla\nkertomatta noita Taavin sanoja, vaikka kuinka minulta kyseltäisiin --\nen sanoisi enempää kuin minkä tahdon sanoa. Mutta saisinko sittenkin,\nvalan tehtyä oikeuden edessä, sanoa vaan minkä tahdon? Olisinko\nvalapatturi, jos ilmaisisin yhtä ja salaisin toista? Ja voisiko\ntodistukseni muutenkaan hyödyttää Taavia? Siitähän kuuluu, kuin olisi\ntuo tapaturma taikka murha tapahtunut meidän yhdessä-olomme jälkeen --\nvai olisiko juuri sillä ajalla tapahtunut. Ajatukset pyörivät hänen\npäässään, ja samalla piti teroittaa huomio kaikkeen minkä kuuli, ja\npäälle päätteeksi toimitella talon askareet. Hän oli kuin toimeton. Hän\nteki tehtävänsä niinkuin unissa-kävijä -- ei surmiksensakaan hän olisi\nvoinut jälestäpäin tehdä tiliä toimistaan, pitäisi päästä Taavin\npuheille tavalla taikka toisella, siihen päätökseen hän jäi, arvelipa\nvaikka miten. Mutta nyt tuli isäntä kotiin, kertoi lyhyesti, että Taavi\noli havaittu syypääksi veljen-mnrhaan ja oli kohta joutuva\nvangittavaksi, sekä kielsi perheeltänsä ja talonväeltä kaiken\nkanssakäymisen Hannulaisten kanssa. Mitäs nyt tehdä, miten nyt päästä\nTaavin luokse! Anna raukalle tuli arvelemista taas. Jos isäntä saa\ntietää että siellä olen käynyt, niin hän suuttuu silmittömäksi, vieläpä\npieksääkin minut. Voi voi tätä onnetonta elämätä, kun viimeinen ilo,\nviimeinen toivo vietiin! Mitenkä minä nyt enää tässä saan kärsiä!\nMenisin vaikka toista vertaa työläisempään palvelukseen, kun saisin\nvaan ystävällisen kohtelun. Tässä minua haukutaan ja pilkataan aamusta\niltaan, eikä kuitenkaan päästetä pois.\n\nIllan tullessa koetti hän kiepsahtaa Hannulaan, mutta muutaman askeleen\npäässä koti-portista tuli herra Kokka vastaan, kysyi minne hän meni ja\ntarjoutui seuraksi. Anna piti parempana kääntyä takaisin; hän ei\nhuolinut vastata, vaan kiiruhti pois, päästäksensä kuulemasta tuon\nveijarin imarruksia taas. Eilis-iltanakin oli Kokka koettanut pidättää\nAnnaa, kun tämä oli menossa Taavia kohtaamaan.\n\nKokka oli rakastunut Annaan ja oli yhäti vakosalla saadaksensa salaa\ntavata häntä ja periä tuon Taaville kuuluneen rakkauden, minkä jo\naikoja sitte kulkupuheet ja hänen omat tarkistaneet silmänsä hänelle\nolivat ilmaisseet; hän oli rakastunut myös Lydiaan, ainakin piti hän\nLydiaa ja Miinaa semmoisessa luulossa, ja nämä toivat tätä kunniotusta\nnäkyviin joka tilaisuudessa.\n\nKummakos sitten että Kokka mielellään oleskeli Hovilassa. Hän oli\nsiellä joka päivä. Viimeksi mainitun käyntinsä jälkeen Hannulassa tuli\nhän taas Hovilaan, ja meni tällä kertaa suoraan isännän kamariin.\nJoosepin äkkikuolemasta tuli tietysti puhe. Kokka oli aivan samaa\nmieltä kuin Hovilainen; murha tässä oli, tuo Taavin vieras herra oli\nvale-kuva, Taavin oma keksimä. Tosin oppineet miehet toisinaan tekivät\njalkamatkoja, mitkä kielimurteita tutkiakseen, mitkä muinaismuistoja,\nsatuja ja semmoista kansasta kyselläkseen, mutta he kulkivat silloin\nmiehissä, ei yksitellen; kukas herrasmies muuten niin ilman kapineitta\nkulkee.\n\n\"Tosin ei minullakaan paljon ollut\", lisäsi hän, muistaen laihaa\nlaukkuansa; \"mutta koska Antti sanoi täällä olevan niin hyviä\nmestareja, päätin minä täällä teettää vaatteita itselleni\".\n\n\"No mikäs se on muu kuin valekuva\", toisti Hovilainen; \"olisihan tällä\nyli kolmen peninkulman matkalla edes jonkun pitänyt häntä tavata\".\n\n\"Ainakin minun\", virkahti Kokka.\n\n\"Olitteko te ulkona sinä iltana?\" kysyi Hovilainen, tarkistuen.\n\n\"Olinhan minä, vieläpä aivan likellä tuota rantapolkua, vaan en minä\nsiinä nähnyt ketään sivutse kulkevan\".\n\n\"No mutta pitäähän teitäkin kuulustella vieraana-miehenä\", päätti\nHovilainen.\n\n\"Mitäs minä oikeuteen tulisin, kun en kumminkaan sen enempää tiedä\",\nvastasi Kokka.\n\n\"Murha-asiassa on vähinkin tieto suuresta arvosta\", sanoi Hovilainen.\n\"Eikä tämä mikään vähänen tieto ole -- ei olekaan\".\n\nHovilainen hyöriskeli näinä aikoina kylissä rauhatonna; häntä\nkiihotti siihen osaksi halu koota todistuksia Taavia vastaan, osaksi\npelko että jotakin tämän hyväksi voisi ilmautua, mikä silloin, jos\nmahdollista, pitäisi poistaa. Hän ei ollut varma vakuutuksessaan\nTaavin syyllisyydestä, ei hän eikä Ville ollut tuntenut tuota Taavin\nkumppania Joosepiksi, vaikka sitä nimismiehelle niin vahvasti olivat\nvakuuttaneet. Mutta juuri koska hän niin pontevasti oli ryhtynyt\nsyyttämään, olivat nyt epäilemiset kapaloihinsa tukehutettavat ja\neteenpäin mentävä yhtä pontevasti, ja sentähden oli Kokan ilmoitus\nsangen terve-tullut tieto.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPari viikkoa oli kulunut. Tyyneveden seuroissa alettiin jo muustakin\npuhua kuin tuosta Hannulan murha-jutusta. Siihen oli myös tukehtunut\ntuo huhu Hovilaisen kosioimisesta; se oli menettänyt arvonsa samassa\nkun se rupesi leviämään, sillä Hovilaiselle ei voitu nauraa, häntä piti\nnyt onnitella siitä, ett'ei tullut toimeen yhdistys miehen kanssa, joka\nsitten joutui kiinni murhasta. Hovilainen käveli pää kekassa kuin\nainakin, hieroi käsiänsä ja oli hyvillään. Hänen uhkailunsa, että häpeä\noli kääntyvä Hannulaiselle itselleen oli toteutunut. Juuri kun hän\nmietti miten voisi välttää ihmisten naurua tuon häpeällisesti\nrauvenneen naittamis-tuuman johdosta, juuri parhaiksi sattui tuo\ntapaus, mikä korvasi hänen kunniansa ja saattoi naurajat hänen\npuolellensa. Nyt oli hänen vihansa laimennut, hän ei huolinut\nHannulaisista paljon mitään puhua, eikä heistä paljon tiedettykään,\nkoska isäntä oli kieltänyt talonväkensä pitämästä minkäänlaista\nyhteyttä heidän kanssaan.\n\nHerra Kokka oli edelleen ahkerin vierailija Hovilassa, ja oli siellä\nvoittanut vielä enemmän arvoa luentojensa kautta, joita hän pari oli\npitänyt ja joita Miina ja Lydia ylistivät korkeimman opin tuotteina.\nHän oli puhunut puuta heinää, mutta tähän asti toki julkisissa\ntilaisuuksissa jokseenkin pysynyt suuntaisuuden rajoissa. Hän tahtoi\nviihdyttää silmällä-pitäjät huolettomuuteen. Sillä yksityisissä\nseuroissa hän otti vahingon takaisin ja iski hillimättömästi noihin\nruotsalaisiin kansan sortajiin. Rakkausseikoissaan oli hän tyyten\npettynyt, kun luuli Annan luopuvan hänen puoleensa. Anna inhosi häntä\npäivä päivältä yhä enemmän. Ja Kokka kiroili Taavia, joka vankinakin\nvallitsi Annan sydämessä. Ensi aikoina oli Anna sentään suvainnut\nKokkaa vähän paremmin, mutta eipä se ollutkaan muuta kuin ett'ei hän\nhuolinut hänestä valittaa, kun hän tunsi Taavin luulevaisen luonteen ja\npelkäsi pahoja seurauksia hänen kiivastumisestansa. Nyt näytti hän\ninhoansa aivan tahallaan. Ja sepä olikin hänelle hyödyksi, sillä Lydia\nkääntyi päivä päivältä ystävällisemmäksi häntä kohtaan. Niin oli Annan\ntila viimeihin aikoihin saakka jokseenkin auttava, kun äkkiä eräs asia\nnosti taas kateuden ja vihan häntä vastaan vireille. Ville oli yhtenä\npäivänä lähetetty asialle Sivelinin kauppapuotiin. Palattuansa sieltä\nja tehtyänsä tilin toimestaan, meni hän sitten salaa Lydian kamariin,\nveti taskustansa paketin, antoi sen Lydialle ja sanoi kauppamiehen sen\nlähettäneen. Lydia avasi paketin, ja näkyviin tuli sievä laatikko, joka\nsisälti mitä oivallisimpia sokerileivoksia. Lydiaa kummastutti tämä\nlahja, sillä eihän Sivelin ennen näyttänyt olevan niin ihastunut\nLydiaan; mutta vielä enemmän hän kummasteli löydettyänsä kannesta\nkirjeen näin kuuluvan:\n\n  \"Rakastettava ja kunnioitettava neiti!\n\n  Näillä rivillä nyt lähestyn teitä ja luulen saattavani ne teidän\n  käteenne vähimmin huomattavalla tavalla, kun suljen ne tähän\n  laatikkoon. Samalla pyydän teidän vastaanottamaan vähäsen tuomisia\n  pääkaupungista. Jo kauvan olen ajatellut lähestyä Teitä seuraavalla\n  tunnustuksella ja pyynnöllä, vaan en ole tähän asti rohjennut sitä\n  ilmaista. Mutta nykyisin olen minä asianhaarain johdosta tullut\n  siihen mieleen, että ehkä minun ei pitäisi pitemmältä viivytellä.\n  Minä toivon että ymmärrätte minun tarkoitukseni ja ett'ette sitä\n  väärin selitä. Minä olen monta monituista kertaa huomannut Teidän\n  hyvät avunne ja jalon sydämenne ja olen jo kauvan rakastanut Teitä,\n  vaikka en sitä ole ilmaissut. Mutta nyt kun tämän olen tunnustanut,\n  kysyn teiltä: myönnyttekö tulla vaimokseni? Minä olen tottumaton\n  mielistelemään koreilla puheilla ja iloisalla käytöksellä niinkuin\n  monet muut, mutta vaikka en siten ole pyytänyt teidän suosiotanne,\n  niin olkaa sentään vakuutettu siitä, että sydämessäni rakastan teitä\n  enemmän kuin mitä kauniimmilla sanoilla voisi lausua.\n\n  Tähän odotan ja pyydän vastausta, toivoen siihen kohtakin tulevan\n  tilaisuutta. Pysyn alati\n\n                                 Teidän nöyrimpänä palvelijananne\n                                         Johannes Sivelin\".\n\nJoku aika takaperin olisi Lydia tästä kirjeestä suuresti ilostunut, ja\narvelematta antanut myönnytyksensä, sillä tässä oli avioliitto tarjona,\njota yksikään talontytär pitäjässä ei olisi voinut halveksia. Mutta\nsiitä asti kun Lydia oli tullut tunteman Föhrbergin, sittemmin Kokan,\neli hänessä toivo nousta oikeaksi rouvaksi herras-säätyyn, ja se oli\nsyynä mintähden mielensä pysyi melkein penseänä, luettuansa kirjeen.\nPitihän tuota kirjettä toki näyttää äidille, ennenkuin rukkaset\nannettiin. Miina tuli siis tietämään asiasta. Miina oli alusta pitäen,\nkuten tunnettu, ollut yhtä mieltä tyttärensä kanssa; mutta sittemmin,\nkun päivät pakenivat ja unikot vierivät ilman mitään maisterin\nkosimista, alkoi hän jo epäillä tuon loistavan tulevaisuuden\ntoteutumista. Niinkuin huolikkaan äidin tulee, kehoitti hän siis nyt\nLydian antamaan myöntävän vastauksen näinkin arvoisalle miehelle, ja\nkuta pikemmin sitä parempi. Lydia puolestaan tahtoi tarkkaan miettiä\nasiata sekä sitten joskus vastata suullisesti, eikä kirjallisesti.\n\n\"Eihän hänen kirjoitustansa vielä oikein ymmärräkään. Mitä se\nmerkitsee, että hän nykyisin on tullut siihen mieleen, ett'ei hänen\npitäisi enää viipyä -- että minä ymmärrän hänen tarkoituksensa j.n.e.\"\n\n\"Hän kadehtii maisteria, etkö sitä ymmärrä, höpsä\", sanoi Miina. \"Mitä\nsiinä on aprikoimista, jos et ajoissa ota niin jäät vielä vanhaksi\npiiaksi. -- Mitähän Olli tähän sanoo?\"\n\n\"Ei tarvitse isälle sanoa\". --\n\nMutta Miina oli jo ennättänyt huutaa ovesta miehelleen, joka istui\ntuvassa:\n\n\"Ukko, tulehan tänne uutista kuulemaan!\"\n\n\"Akkain juoruja!\" urahti ukko, mutta ukko oli jokseenkin utelias ja\nnousi ylös. \"No nähdäänhän!\"\n\n\"Mitäs siihen sanot, Olli\", sanoi Miina niinpiankuin miehensä oli\novesta astunut, \"kun Sivelin on kosinut Lydiaa?\"\n\n\"Mitäs minä siihen sanoisin,\" vastasi Olli, teeskennellen\nvälinpitämättömäksi; \"minulla on Lydian naimiskaupoista ollut harmia\nkyllä, en niihin hopussa nenääni pistä\", ja samalla luki hän\nhalullisesti kirjeen, minkä Miina hänelle oli antanut.\n\n\"Mitä vaan itse sanot, Miina\", jatkoi hän sitten. \"Maisteri Kokanhan\nsinä olit vävyksesi valinnut\".\n\n\"Niin kyllä, ja ottaisin hänet siksi vieläkin, kun vaan saisin\", oli\nvastaus.\n\n\"Eihän sitä vielä tiedä vaikka saisittekin\", virkkoi Lydia hymyillen.\n\n\"Älä puhu joutavia\", sanoi isä äreästi. \"Kerrankos minä olen sitä\nteille saarnannut, ett'ei maisteria pidä odottaa, ei ollenkaan. --\nMutta, niinkuin sanoin, minä en huoli tähän puuttua. Ota Sivelin,\njollet pidä parempana jäädä vanhaksi piiaksi\".\n\nJa ukko meni takasin tupaan istumaan.\n\nSeuraavana päivänä kysyi Hovilainen noin vaan sivumennen Miinalta:\n\n\"No onko Lydia päättänyt?\"\n\n\"Vielä mitä, aina hän vaan arveluissaan huojuu\", vastasi Miina. \"Sinun\nolisi pitänyt olla luja eikä noin leväperäinen. Nyt voi tapahtua,\nett'ei tule mitään tästäkään naimisesta, joka on jokseenkin aivan\ntoisellainen kuin se, mitä sinä puuhasit\".\n\n\"Nähdäänhän!\" virkkoi Hovilainen malttavaisesti. Itseksensä oli hän\npäättänyt.\n\nIltapuolella valjastettiin \"Virkku\". Isäntä lähti kirkolle, kuten\nsanoi. Päätarkoituksena kuitenkin oli käydä Sivelinissä.\n\nKun Hovilainen astui kauppapuotiin, oli Sivelin itse siellä. Hän pyysi\nkohteliaasti isäntää astumaan kamariin.\n\n\"Painakaa puuta ja pankaa piippuun -- vaan sikarejahan te poltattekin,\ntässä olis Havannoja\".\n\n\"Kiitos, kiitos! Teillä kauppiailla vaan on parasta joka laatuun, ja\nteidän kukkaroonne ne ihmisten rahat viimein kuitenkin pysähtyvät\",\nsanoi Hovilainen leikkisästi ja imeskeli Sivelinin sikaria, jonka haju\nlujasti todisti vastaan kaikkea yhteisyyttä Havannan kanssa. \"Olisi\nminulla taas vähän raha-asioista puhelemista teidän kanssanne, mutta\nehkä ensistään selvittelemme erään toisen asian. Minä olen tässä\ntyttäreni asiamiehenä\".\n\n\"Jaha\", sanoi Sivelin luontevasti, \"jos voin jollakin tavoin tehdä\nneiti Lydialle palveluksen, niin teen sen sangen kernaasti\".\n\n\"Lydia ei salaa mitään vanhemmiltansa, hän kun tietää että me aina\nhänen parastansa tarkoitamme. Hän siis näytti tuonkin kirjeen, minkä\neilen hänelle lähetitte\".\n\nSiveliniä kainostutti:\n\n\"No, no, älkäähän olko millännekään\", rohkaisi Hovilainen. \"Minä tuon\nteille nyt hyviä --.\"\n\n\"Suokaa anteeksi että keskeytän,\" sanoi Sivelin, ahkeraan punoen\nvähäisiä viiksiänsä. \"Tässä on ikävä hairaus tapahtunut. Kirje ei ollut\nneiti Lydialle\".\n\n\"Olipa\", väitti Hovilainen; \"siihen kirjeesen, mikä makeis-laatikossa\ntuli, oli kirjoitettu: rakastettava kunniallinen neiti.\"\n\n\"Makeiset\", vastasi Sivelin hymyillen, \"pyydän neiti Lydian pitämään\nhyvänänsä, mutta kirjeen tahtoisin takasin. Käärös oli oikeastaan\ntoiselle menevä\".\n\n\"Toiselle?\" kysyi Hovilainen suuresti harmistuen; \"kenelle toiselle?\nAnnalle ehkä taas?\"\n\n\"En sitä vielä voi teille sanoa\", vastasi Sivelin.\n\n\"Nyt ovat ihmiset hulluiksi tulleet\", murisi Hovilainen, nousten\nylös ja ottaen lakkinsa. \"Hahah\", naurahti hän sitten ja jatkoi\npilkallisesti:\n\n\"Annalle siis oli kirje! Mutta mitä tekin, vanha mies, viitsitte\njoutavissa kujeilla. Ei Anna ole mikään neiti, ettekö sitä ole tiennyt\n-- pikemmin palvelija meillä, kyllä hänet vähemmälläkin olisitte\nsaaneet\".\n\n\"Se on minun oma asiani miten kirjoitan ja käytän itseäni naisia\nkohtaan\", vastasi Sivelin työlästyen. \"Neiti Anna muutoin ei ole teidän\npalvelijanne, vaan teidän ottotyttärenne ja ansaitsee paremman kohtelun\nkuin mikä hänelle Hovilassa kuuluu osaksi tulevan\".\n\n\"Ja se on minun oma asiani, miten minä kohtelen talonväkeäni\" vastasi\nHovilainen vihaisesti. \"Hyvästi!\"\n\n\"No eihän tästä tarvitse ruveta vihaa pitämään,\" lepytteli nyt Sivelin.\n\n\"Ei ensinkään, ei ensinkään\", vastasi Hovilainen; \"hyvä ystävä, joka\ntahdotte pelastaa palvelijani hänen orjuudestansa. Hahaha!\"\n\nUkko nousi kärryihinsä ja ajoi pois, Siveliniin enää kääntymättä.\n\nTämä taas meni välinpitämättömän näköisenä huoneesensa.\n\nHovilainen kääntyi kotiin päin; hän ei ollut sillä tuulella, että olisi\nhuolinut vielä lähteä kirkonkylään. Juuri kun hän ajoi pihaansa, tuli\nAnna kotiin toista tietä, mikä vei Hannulaan. Hovilainen oli tupaan\nastuessaan synkän näköinen kuin ukkosen pilvi.\n\n\"Tulehan tänne. Miina, vuorostasi uutista kuulemaan\", virkkoi hän ja\nmeni kamariinsa, jonne Miina häntä heti seurasi.\n\n\"Mikähän uutinen se on\", sanoi Lydia, pani virkkauksensa pöydälle ja\nmeni ovelle kuuntelemaan.\n\n\"Sinusta taitavat puhua, ja naimisista\", kuiskasi hän sitten. \"Mitähän\nheillä nyt on mielessä\".\n\n\"Ei hyvää ainakaan\", vastasi Anna huo'aten. \"Isäntä katsoi minuun niin\nvihaisesti kuin tuli\".\n\n\"Pidä sinä paremmin puoltasi Anna\", sanoi Lydia palaten pöydän luo, \"ei\nsinun muuten täällä käy hyvin\".\n\n\"Jospa saisin kuolla, niin pääsisitte minusta\".\n\nSamassa tulivat Hovilainen ja Miina kamarista. Nyt oli Miinakin\nukkois-pilven kaltainen.\n\nEi kukaan puhunut mitään isoon aikaan; Miina istui taas työhönsä ja\nisäntä käveli edestakaisin.\n\n\"No mitä Hannulaan kuuluu, Anna?\" kysyi viimmein Miina pilkallisesti\nkatsoen Annaan. \"Saiko neiti Anna sieltä terveisiä murhamieheltä?\"\n\nAnna ei vastannut mitään.\n\n\"Siellähän sinä kävit?\" kysyi taas Miina.\n\n\"Etkö vastaa, tollukka!\" karjasi Hovilainen. \"Kävitkö vai etkö?\"\n\n\"Kävin\", vastasi Anna, joka oli mennyt vielä tavallista vaaleammaksi.\n\"Lotta on sairas ja suruissaan, sentähden minun täytyi käydä --\"\n\n\"Täytyi\", toisti Hovilainen, seisattuen Annan eteen. \"Et taida enään\nmuistaa, että minä kielsin sinua siellä käymästä\".\n\n\"Tiesinhän minä\", vastasi Anna hiljaisesti, \"että se teitä suututtaisi,\nmutta --\"\n\n\"Mutta mitäs siitä väliä pidit, eikö niin?\" täytti Hovilainen. \"Mutta\nminä tiedän\", jatkoi hän kouristaen Annan käsivartta niin että\ntyttöparka kirkasi, \"että jos sinä toisen kerran, minun kiusallani ja\nuhallani menet sinne, niin väännän nenäsi nurin. Virnaile sitten\nsorealla naamallasi.\"\n\nAnna kävi yhtä punaseksi kuin hän äsken oli vaalea, kyyneleet\ntunkeutuivat hänen silmiinsä, ja hän kiiruhti ulos.\n\n\"Aina te olette niin häijyjä Anna raukalle, että oikein säälittää sitä\nkuulla ja nähdä\", sanoi Lydia. \"Sitä on Anttikin monesti sanonut\".\n\n\"Pidä sinä leukasi!\" huusi Hovilainen. \"Se vielä puuttuu että tuon\ntollukan kanssa teette liiton vanhempianne vastaan. Olkaa te vaan\nvaroillanne, sinä ja Antti, kyllä minä opetan teidät tietämään huutia.\nNähdäänhän!\"\n\n\"Tokkohan niin hellinet Annaa, kun saat kuulla mitä isä äsken puhui\nminulle\", sanoi Miina.\n\n\"No mitä hän puhui?\" kysyi Lydia.\n\n\"Täytyyhän se sinulle sanoa\", vastasi äiti, \"ett'ei enempiä selkkauksia\nvielä syntyisi. Mutta ensiksi, tietääkö Anna tuosta Sivelinin\nkirjeestä?\"\n\n\"En minä ole siitä kenellekään vielä sanonut, kun en tiedä itsekään\nmitä teen\", oli Lydian vastaus.\n\n\"Nyt saat sen tietää\", sanoi isä, \"tuo tänne kaikkityyni, sekä kirje\nettä laatikko, ei ne sinun talletettavanasi saa olla pitemmältä\".\n\n\"Ne olivat, näet, Annalle eikä sinulle ajotut,\" selitti äiti.\n\n\"Annalle aiotut\", toisti Lydia ja katseli vanhempiinsa, suu auki\nhämmästyksestä. \"Herra Jumala! Ja minä otin ne itselleni; nyt minä\nhäpeän silmät päästäni\".\n\nHän nauraa kikatti ja peitti käsillänsä punastuneita kasvojansa.\n\n\"No ehk'ei siitä saa kukaan kuulla\", arveli Miina.\n\n\"No ei vaan\", sanoi isäntä; \"kyllä me taas toisen kerran joudumme\nihmisten suuhun, ja kaikki tuon vieraan tyttöluntun tähden\".\n\n\"Mistä isä sen sai kuulla?\" kysyi Lydia. \"Johan siis siitä ihmiset\ntietävät.\"\n\n\"Mistä kuulin -- no, tapasin tieltä erään tuttavan, joka sinne päin\nviittaili, senpätähden kohta käännyin takasin\", oli vastaus.\n\n\"Mutta olehan huoleti, ei vielä tiedetä muuta kuin että Sivelin oli\nlähettänyt lahjan Annalle, vaan ei tiedetä kuka sen vastaanotti. Kyllä\ntuo Sivelin on helkkarin hölmö. Ma häntä niin heittiöksi olisi luullut.\nVai mitä siihen sanot, Lydia?\"\n\n\"En minä tästä käänteestä kovin sure\", vastasi Lydia. \"Mielelläni minä\nsuon Annalle koko Sivelinin\".\n\n\"Tyhmeliin hänen pitäisi olla nimeltänsä, eikä Sivelin\", sanoi isä.\n\"Mutta tuoppas tänne kirje ja konvehtirasia ennenkuin Anna tulee\".\n\n\"Mutta mitenkäs ne nyt annamme hänelle, ett'ei erehdystä huomattaisi.\nEn ole vielä ottanut kuin muutaman noista makeisista, ja sitä ei\nvoitane huomata, pannaan sama paperi ympärille, niin --\"\n\n\"Ei sillä antamisella niin kiirettä ole\", keskeytti Miina; \"ja sen\nottaa isä toimekseen. Mutta kuule sinä! sinä et saa sanoa tästä Annalle\nmitään, kyllä et silloin arvostasi pitäisi mitään. Ajoissa asia saatiin\nselville. Sentähden emme ole tietävinämmekään koko asiasta mitään,\nemmekä huoli siitä tietääkään.\"\n\n\"Mutta käärös on annettava hänelle, sanoohan Sivelin sen kumminkin eikä\ntiedä vaikka hän jo olisi vastausta tiedustellutkin\", sanoi Lydia.\n\n\"No kylläpä sinä koetat Annan hyvästä huolta pitää, vaikk'ei ole muuta\nkuin pitkä nenä palkkanasi\", vastasi Miina. \"Annetaanhan se käärös\nhänelle, ole huoleti\".\n\n\"Ei sanaakaan enää tästä asiasta\", ärjäsi Hovilainen; \"muista se,\nLydia, taikka minä teen tyhjäksi sinun viimeisetkin naimis-toiveesi\".\n\nLydia kävi kamarissaan, ja palasi takaisin käärös kädessä.\n\nOlipa pikku huokaus seurannut kirjeen sulkemista laatikkoon taas:\n\"Olisihan tuo saanut olla minullekin!\" Sellaiset kirjeet ovat näet\ntyttölöillä voiton-merkkinä; vaikka niistä ei sen valmiimpaa\ntulisikaan, säilyttävät he sentään niitä uskollisesti, ja jouduttavat\nniillä joskus toisia vitkastelevia sulhasia.\n\n\"Nyt minä ymmärrän mitä nuo hämärät kohdat kirjeessä merkitsevät\" --\nsanoi Lydia antaessaan kääröksen isällensä.\n\n\"No joko alat taas?\" keskeytti isä.\n\nLydia vetäytyi yksinänsä ajattelemaan. Hän oli itseksensä päättänyt\nennemmin taikka myöhemmin antaa Sivelinille rukkaset, vaikka hän\nvanhempiensa pakoituksesta ensimmältä olisi ollut olevinaan\nmyöntyväinen. Nyt ratkesi asia ilman sitä, eikä hän siitä surrut. Olipa\nensi hämmästyksessään vähän iloinenkin; eihän hän nyt tarvinnut olla\nmustasukkainen Kokalle. \"Mielelläni suon Annalle Sivelinin\", sanoi\nhän siis. Mutta ei hän isänsä tytär olisi ollutkaan, jos hän ajan\narveltuansa olisi pysynyt aivan puhtaana kateudesta. Oli se melkein\nliika onni Annalle, ja Kokan kosiminen ei ollut niin ihan varma, eikä\nnyt käynyt kiihottaminen häntä uhkauksilla mennä Sivelinille. No\nsaakoon Sivelininsä, sanoi hän viimmein, tuon jäykän, harvasanaisen\nvanhan pojan, mutta tunkeutukoonpas vähääkään minun ja Kokan väliin,\nniin kyllä minä hänelle näytän. -- Mutta mitä nyt ihmiset sanovat.\nJokohan isä valehteli vai eiköhän todella enempää tiedetä. Tästä on\nselvä otettava salaa, ja kuta pikemmin sitä parempi, parasta on,\nniinkuin jo päätimme, ihmisten edessä olla aivan tietämätönnä ja välin\npitämätönnä. Enkä minä huoli enää edistää Annan naimista. Mitä hänen\ntarvitsee päästä Sivelinin vaimoksi, ennenkuin minäkin olen rouva\nKokka, eli rouva Föhrberg -- kyllä hänen pitää ottaman se nimi takaisin.\n\nKohta kun Lydia oli mennyt pois, kutsuttiin Ville sisään.\n\n\"Mitä kauppamies sanoi, kun antoi sinulle eilen tämän kääröksen?\" kysyi\nisäntä.\n\n\"Te tiedätte siitä?\" ihmetteli poika, tyhmästi katsoen isäntäväkeen.\n\n\"Tiedän kyllä, eihän se ole kuin kirja lainaksi\", sanoi Hovilainen.\n\"Mutta millä sanoilla kauppamies sen antoi?\"\n\n\"Juuri kun olin poislähtemäisilläni, toi hän kääröksen ja kuiskasi\nminulle: Anna neidille tämä, anna neidille tämä\".\n\nHovilainen vilkasi vaimoonsa.\n\n\"Nyt vie takasin tämä, ja tule takaisin heti ilman raastinta taikka\nmuuta lähetystä ottamatta. Muista se!\"\n\n\"No, no!\" Ja Ville meni.\n\n\"Anna-neidille tämä, aivan oikein,\" sanoi Hovilainen. \"No sen pituinen\nse! Mutta missähän se Anna-neiti nyt viihtyy; itkeä tillittää kai\njossakin loukossa eikä tee työtä edes ruokansa edestä.\"\n\nOsaksi olikin se oikein arvattu. Anna oli mennyt ullakolle, saadaksensa\nrauhassa itkeä oikein sydämen pohjasta. Tähän asti ei ollut isäntä\nvielä käsin kosketellut häntä; nyt sekin oli tapahtunut. Kuitenkaan ei\nkatunut Anna tehneensä isännän kieltoa vastaan. Hän oli, vaikka suru\nasui hänen omassa sydämessään, lohdutellut ja rohkaissut Lottaa, ja\ntämä oli sangen kiitollinen hänen käynnistään.\n\nHiukan paremmaksi oli muuttunut mieli Hannulassa. Aika parantaa\nsielunkin haavat. Murheessansa olivat Timo ja Lotta saaneet kokea monta\nmyötätuntoisuuden osoitetta pitäjäläisten puolelta. Ystäviä oli\ntosinaan käynyt, moni terveisiä lähettänyt. Kerran kävi metsäherra\nSpirlund ja kertoi ilmoittaneensa todistajaksi erään Juho Hirvosen,\njoka tuona muistettavana iltana oli ollut ruununmetsässä aivan likellä\npolkua latvuksia haloiksi hakkaamassa. Hän ainakin oli nähnyt tuon\nkulkevan herran. Mutta Hirvosen puheille ei oltu vielä päästy; hänen\nsanottiin olevan työssä toisessa pitäjässä. Kokka oli maininnut\nilmoituksensa olleen jo sanomissa: Tyynevedellä ei tainnut olla\nkenelläkään Virallista lehteä, vaan kaupunkimatkallaan, kun hän saatti\nAnttia seminaariin, oli hän nähnyt ne numerot, joissa se oli.\n\nToivo oli siis vireämmällä Hannulassa, ja työt ja toimet rupesivat\nkulkemaan vanhaa rataansa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMelkoisesti oli väkeä karttunut käräjä-paikalle Tyyneveden kirkolla.\nOli, näetten, ne välikäräjät tänään, joissa tuli tutkittavaksi tuo\nmurha-asia. Siellä täällä ihmis-parvet puhelivat asian päättymisestä.\nUseimmat ukot arvelivat Taaville käyvän huonosti tässä asiassa, ja\nihmettelivät ett'ei hän ollut hankkinut puolustusmiestä itselleen.\n\n\"Hän ajattelee, että syytön ei tarvitse puolustajaa\", sanoi eräs.\n\n\"Vaikka olis kuinka syytön, niin ei hän taida niin taitavasti maalata\nasiaansa kuin laintuntija\", sanoi toinen.\n\n\"Mitä pelkästä sanasta, eihän sitä uskota; mitä miehen rehellisyydestä\noikeuden edessä. Se tässä on paha, että tuo vieras kulkija katosi niin\ntietymättömiin\", sanoi kolmas.\n\n\"Ei tiedä vaikka vielä tulisi esille. Ei tämä asia niin hopussa pääty\",\nvastasi ensimmäinen puhuja.\n\n\"Ja tuo meidän hakemuksemme meni kuin menikin kuiviin\", sanoi toisessa\nparvessa eräs isäntä. \"Saaliiksi saatiin parjauksia silmät korvat\ntäyteen\".\n\n\"Vai oli julma taas tuo Pentti\", kysyi toinen.\n\n\"No mitenkäs, miltei jo hakenut kässäkeppiään nurkasta, ha ha ha!\" oli\nvastaus.\n\n\"Teidän ei olisi pitänyt niin vähällä jättää,\" sanoi eräs nuori isäntä.\n\"Jos minä olisin siellä ollut, kyllä minä olisin ukolle totuutta\nlukenut. Oikeuksiamme me tahdomme, ei muuta; mutta, paratkoon Jumala,\nkansa on outo oikeuksiin, sillä kun ei oikeuksia ole ollut, ja\nsentähden kun kerran herra huutaa, niin koko lähettikunta menee\nkäpälämäkeen\".\n\n\"Aivan niinkuin kuulisi maisteri Kokkaa, niin on tuon Kettusen puheet\",\nsanottiin.\n\n\"Jaa\", myödytti Kettunen hyvillään vertauksesta, \"eipä siinä taida\npaljon puuttua. Mutta kuulkaas! Kyllä teidän on mentävä uudestaan.\nMuistakaa mitä Kokka sanoi: virkamiehet ovat kansan tähden, vaan itse\nhe luulevat kansan olevan heidän tähtensä\".\n\n\"Mene itse, suupaltti\", sanoi ensimmäinen puhuja. \"Kyllähän sinä ja\nKokka puhua osaatte, mutta kun tointa kysytään, niin pistäytte\npiiloon\".\n\n\"Vai piiloon,\" alkoi Kettunen puolustella, mutta samassa ajoi tuomari\npihaan ja hänen jälessänsä pyrki itsekukin käräjä-huoneelle.\n\nTuomari Bengt Tybom oli keski-ikäinen mies, tanakkavartaloinen ja\nankaran näköinen mies. Kun hän pörheiden kulmakarvojensa alta iski\nsilmänsä toiseen, niin pois oli silloin leikki. Tänään oli ukko\ntavallista äreämmällä tuulella ja syyksi siihen sanottiin seuraavaa:\nTybom, joka asui kaupungissa, oli tullut pitäjään jo edellisenä iltana;\nhäntä ei tavallisesti tarvinnut käräjäpaikalle kokoutuneen kansan\nkaiken päivää odottaa. Hän tuli ennen liian aikaiseen kuin liian\nmyöhään, ja nyt hän erittäin tiesi, että nämä välikäräjät, joissa\npaitsi murhajuttua tulisi käsiteltäväksi myös joitakuita\nkruununasioita, runsaasti vetivät koko päivän. Hän oli ottanut\nasuntonsa kestikievarissa, kuten tavallisesti näin lyhyeksi ajaksi. Jo\nvarhain aamulla ilmautui sinne joitakuita isäntiä Tybomin puheille.\nIsännät lausuivat sen pyynnön, että \"korkea-arvoinen herrassyötinki\"\ntahtoisi tästäpuoleen suomeksi sanella sihteerilleen pöytäkirjat, eikä\nruotsin kieltä käyttää niinkuin tähän asti. Asianomaiset ja todistajat\nsaisivat siten suorastansa varmuuden että heidän omat sanansa tulivat\npöytäkirjaan; ylöslukemista ei tarvittu ja siten voitettu aika olisi\nkyllä tarpeellinen -- ei voisi sitten kukaan valittaa, että asioita\nliian hätäisesti käsitellään. Tämä olisi heidän \"nöyrä anomuksensa\". --\nHerra Kokan ansiotöitä oli tämän pyynnön aikaan saaminen, vaikka\nvaikutteena siihen oli myös totuttu tapa Tybomin edelläkävijän\nkäräjöimisessä. Tämä ukko oli merkillinen siinä suhteessa, ett'ei\nhän kiirettä tuntenut laisinkaan, ei ollut sitä sanaa hänen\nsanakirjassansa. Leveästi ja laajasti hänen aikaansa käräjissä\njuteltiin, kauvan ja kelpolailla silloin keskusteltiin. Jutut kestivät\ntoisinaan yöhön saakka, ja tuomari joskus nukahti istuimelleen. Kun hän\nhavahti ja näki asianomaisia edessään, virkahti hän: \"pankaa ääneen!\"\nja he alottivat sanottavansa alusta taas. Tybom oli toisellainen mies,\nmutta hänen joutuisaa käräjöimistänsä ei ollut kansa vielä oppinut\nsuosimaan; ja nyt olivat ukot luulleet tilaisuuden sopivaksi\nmuistuttamaan entisistä ajoista. -- Mutta Tybom oli suuresti suuttunut,\nsanonut heitä hävyttömiksi, kun rohkenivat ruveta kokeneen tuomarin\ntoimintaa korjaamaan, ja käskenyt heitä puikkimaan tiehensä pikemmin\nkuin olivat tulleet.\n\nOikeus alkoi istuntonsa. Taavi saatettiin esille. Vankeus ei ollut\nsuurta muutosta vaikuttanut hänen ulkonäköönsä. Vaaleat olivat kasvonsa\nja osoittivat synkkämielistä malttavaisuutta, mutta silmäyksensä olivat\njulman näköiset kuin ennenkin ja käytöksensä peloton.\n\nSyyttäjä Varmanen antoi oikeuteen syytetyn papinkirjan ja lausui\nkertomuksen pidetystä poliisitutkinnosta, päättäen että mikä tässä\ntutkimuksessa tuli ilmi ynnä useat jälkeenpäin tulleet todistukset kuin\nmyös se yleisesti tunnettu seikka, että Taavi Hannula aina oli vihannut\nvelipuoltaan Jooseppi Hannulaa, saattivat melkein selväksi, että\nsyytetty oli surmannut velipuolensa Joosepin, jonkatähden nimismies nyt\nvaati Taavi Hannulan langettamista lain rangaistukseen, -- antaen\noikeuteen tutkimus-tilaisuudessa tehdyn pöytäkirjan, vainajan vaatteet\nja Taavin kirveen, ja luetellen syytöksen vahvistukseksi, paitsi\nilmi-antajaa Olli Hovilaista, koko joukon vieraita-miehiä. Käsillä oli\nmyös ruumiinavauksessa tehty pöytäkirja, joka luettiin. Se sisälsi,\nettä vainajan Jooseppi Lyytikäisen eli Hannulan ruumiissa oli havaittu\nseuraavat vammat: 1:o Takaraivossa suuri haava, puolentoista tuuman\npituinen poikittain ja kovertuma kalloon, se oli vikuuttanut aivot ja\najanut niihin verta sekä matkaansaattanut muuallakin kallossa\nhalkeemia; 2:o rusennus rinnan oikealla puolella ja oikeassa kyljessä:\nkolme kylkiluuta poikki useammalta kohdalta, ne olivat katkaisseet\nsuonet ja lävistäneet nahan likellä rinta-lastaa; tästä vammasta oli\npaljon verta vuotanut; 3:o oikea kainalovarsi oli katkennut; 4:o\nmustelmia oli oikeassa ohimossa ja monessa kohdin ruumista, paraasta\npäästä oikealla sivulla ja 5:o käsissä vähempiä haavoja, sangen\nterävän veitsen taikka paremmin vielä lasi-sirkaleen tekemiä. Nuo\nvälttämättömästi kuolettavat vammat takaraivossa ja rinnassa oli\nvainaja saanut joko yhtähaavaa taikka niin aivan peräksyttäin ett'ei\nveren liike välillä seisahtunut. -- Mitä tulee nyt siihen kysymykseen,\nmiten vainaja on saanut nämä vammat, niin osoittivat useimmat selvästi\nsattumista kiveen. Pään oli puhkaissut joku tylppä kappale, kentiesi\nrautakalu taikka myös hyvin siloinen kivi. Siis oli tietämätöntä oliko\nvainaja saanut tämän vamman kiveen kaatumisesta vaiko murhaajan käden\nkautta. Mutta mikä viimeksi mainittua teki luultavammaksi oli se\nseikka, ett'ei selässä eikä muussa takaruumiissa ollut vammaa eikä edes\nsuurempaa mustelmaakaan, joita välttämättömästi olisi seurannut\nputoamisesta. Kyljin hän oli pudonnut alas; ja jos hän siinä olisi\nsaanut vamman takaraivoonsa, niin olisi hänen päänsä pitänyt pudotessa\nolla luonnottomassa asemassa. Sentähden oli luultava, että hän sai\nkuolinhaavan päähänsä jo ylähällä kalliolla ja sitten heti syöstiin\nalas.\n\nIlmiantaja Olli Hovilainen antoi lavean kertomuksen havainnoistaan,\nunhottamatta vähintäkään erityisseikkaa. Nyt kuulusteltiin Taavia, ja\nhän puhui samaa kuin poliisitutkinnossakin, lisäten vaan sen, että\nhänen mielestään voi löytyä aivan luonnollisia selityksiä seikkoihin,\nmitkä tässä pantiin häntä vastaan todistamaan, mutta kun ei muutakaan\nhänen sanaansa uskottu, niin ei hän huolinut niitäkään mainita.\nKehoitettuna puhumaan suunsa puhtaaksi, sanoi hän rantavuoren rinnassa\nmonessa kohdin olevan ulkonevia kallion-kieliä; tällaista vastaan on\nvainaja voinut ensin kyljin pudota ennenkuin alas asti meni, ja siten\nhän putoamisesta sai vammat sekä kylkeen että takaraivoon. Mitä taas\nkirveesen tuli, oli Jooseppi sen ottanut, tuvassahan se oli esillä\ntavallisesti. Tottumaton kuin hän oli kirvestä pitämään, oli hän sitten\nvahingossa kolhaissut sillä rikki viinapullonsa, ja hädissään\nvarjellen, ett'ei viina menisi maahan oli hän lasi-särmiin loukannut\nkätensä. Sitten joi hän särkyneestä pullosta pois viinan, ja paiskasi\nputelin pohjan kallioon, missä se sitten kilahti Taavin jaloissa. Kun\nhän taas otti kirveen, tuli sen varsi veriseksi hänen käsissänsä\nolevista haavoista. Mutta tuosta putelin tyhjentämisestä tuli hän niin\njuovuksiin että hoiperteli jyrkkäyksen reunalle ja putosi alas.\n\n\"Suokoon Jumala minulle kärsivällisyyttä\", sanoi hän lopuksi, \"mutta\nraskasta se on kokea, että kaikki vaan käännetään minua vastaan -- että\nkaikki ikäänkuin liittoutuvat minua syytöntä tuhotaksensa\".\n\nTybom oli miettien katsellut Taaviin tämän puhuessa. Syytetyn reipas\nulkonäkö taisi tehdä hyvän vaikutuksen tuomariin. Mutta viimeiset sanat\nolisivat saaneet olla sanomatta.\n\n\"Tuopa kaikuu melkein kuin epäkunnia oikeutta vastaan\", virkkoi Tybom.\n\"Hillitkää kieltänne syytetty, jos mielitte välttää rangaistusta vielä\noikeuden-solvauksestakin\".\n\n\"Minusta ovat, Korkia Oikeus, syytetyn viimeiset puolustukset aivan\nuskomattomat\", sanoi Hovilainen; \"kyllä vaan niin on ollut, että\nvainaja, kun ei hänellä ollut muuta puolustus-asetta, putelillaan\nkoetti torjua --\"\n\n\"Olkaa vaiti tekin\", tiuskasi tuomari, terävästi katsoen Hovilaiseen,\n\"kunnes teidän luulojanne kysytään. -- Alkakaamme todistajain\nkuulustelu!\"\n\nOli koko joukko vieraita-miehiä saapuvilla. Sota-Matin ilmoitti\nnimismies olevan yhä kipeän, vesi-taudissa. Hän oli lähettänyt\nhakemaan, kun ei kuulunut Mattia, mutta tämä oli todella liian huono\ntänne kuletettavaksi.\n\nEnsimmäiset sisään-kutsutut todistajat olivat ne samat, jotka jo\nnimismiehelle olivat ilmoittaneet todistuksensa. Heidän kertomuksensa\ntiedämme, uutta ei ollut paljon. Taavi Hannulaa oli aina pidetty\nnuhteettomana nuorukaisena; kuitenkaan ei voitu kieltää, että hän\nmonessa tilaisuudessa aivan ilmeisesti oli näyttänyt vihaavansa\nvainajaa. Eräs vaimo todisti kuulleensa Taavin sanovan vanhemmilleen\nJoosepista: \"ehk'ei tuo enää kauvan elä meidän vastuksenamme\". --\nEntinen Hannulan renki, Topias Humper, todisti nähneensä miten Taavi,\nkerran linnustamassa ollessaan, oli yrittänyt tähdätä Jooseppiin, joka\nkulki vähän matkan päässä metsikössä, vaan oivallettuansa todistajan\noli Taavi sukkelaan laskenut pyssynsä alas ja kääntynyt toisaalle päin.\n\nTämän todistuksen johdosta sanoi Taavi, että vieras-mies oli laiskuuden\ntähden erotettu palveluksestaan, sentähden hän vihasi Hannulaisia ja\nkäänsi nyt tuon tapauksen Taavia vastaan. Tapahtuuhan useinkin, että\nmetsämies aivan ehdottomasti nostaa pyssynsä, kun hän metsässä kuulee\nrahinaa taikka näkee jotakin puitten välitse sujahtavan. Kysymyksessä\nolevassa tilaisuudessa kulki Jooseppi poikki matala-kasvuisen vesakon,\nniin että silloin tällöin vaan hattua vähän vilkkui, ja Taavi oli ensi\nsilmänräpäyksessä luullut pyyn siinä lentävän. Ei muu kuin häijy\nkoston-pyyntö taida semmoista kääntää murha-yritykseksi.\n\nEräs vaimo todisti, että kun hän pari päivää ennen murhaa oli käynyt\nasioillansa Hannulassa ja seisonut kyökissä, oli hän kuullut tuvassa\nsanottavan: \"jospa olisi sellainen aika, ettei miestaposta\nrangaistaisi!\" ja äänestä päättäen se oli Taavi, joka näin sanoi.\n\n\"Hah!\" naurahti Taavi keskellä murhettansa; \"no kaikkia tässä saa\nkuulla, niinkuin tuonkin tuhman akan --\"\n\n\"Vaiti!\" kiljasi Tybom, \"ei todistajaa saa loukata. Sanokaa\nsäädyllisellä tavalla, jos teillä todistuksen johdosta on jotakin\nmuistuttamista\".\n\n\"En olisi uskonut\", sanoi Taavi, \"että meidän kunnioitettavan, vanhan\nrovastimme käynti meillä tuottaisi tuollaisia seurauksia. Asian laita\noli seuraava\".\n\nSitten kertoi hän rovastin viimeisestä käynnistä Hannulassa, että\nisänsä jälkeenpäin oli kertoellut heidän puheistansa, joiden esineenä\netupäässä oli ollut nykyajan turmelus, ja että Taavi kuullessansa\nsemmoisiakin jumalattomia jo löytyvän, jotka julistavat miesmurhan\nrangaistuksettomaksi, oli päivitellen lausunut: \"sepä on aika kun\nmurhakin on rangaistukseton!\"\n\nSellaisia olivat todistukset tähän asti, vieraat-miehet eivät tietäneet\nitse asiassa mitään. Mutta nyt huudettiin esiin Juho Hirvonen, jonka\ntulo käräjäpaikalle hiukan oli myöhästynyt.\n\nValan tehtyänsä alkoi hän kertoa tunteneensa Taavi Hannulan siivoksi\nmieheksi ja kuulleensa muittenkin häntä kiittelevän.\n\n\"Kyllin tässä on jo kuultu kiitosvirsiä Taavi Hannulasta\", keskeytti\nTybom. \"Mitä muuta tiedätte?\"\n\n\"En minä itse asiaan tiedä niin mitään\", vastasi Hirvonen.\n\n\"Ettekö ole nähnyt erästä vierasta herraa?\"\n\n\"En minä hänestä tiedä niin mitään?\"\n\nTämä vastaus nosti kummastusta, sillä oli huhuttu Hirvosen tulleen\ntuota turhaan haettua herraa vastaan.\n\n\"Eikös todistaja ollut ruununmetsässä puunhakkuussa elokuun 2:na\npäivänä?\" kysyi nimismies.\n\n\"En minä ollut\", vastasi Hirvonen. \"Mutta meitä oli siihen aikaan kaksi\nJuho Hirvosta Onkamolla, ja toinen, muistaakseni, oli ruunun metsässä\nsinä päivänä kuin sanoitte\".\n\nEräs lautamies nousi istuimeltaan.\n\n\"Kah! kun on tullut erehdys. Minä tämän pyysin siinä luulossa että hän\noli se Juho Hirvonen, jota metsäherra tarkoitti\".\n\n\"Vieläkö toinen asuu Onkamossa?\" kysyi Tybom Hirvoselta.\n\n\"Ei\", vastasi tämä; \"eikä hän ole tämän pitäjän miehiä. Hän oli\nPohjanmaalta ja oli menossa etelä-Suomeen rahan hankintaan, hän teki\ntyötä missä milloinkin saadaksensa matka-rahaa. Tämä Hovilainen\nhänelle, kuulen ma, antoi vähän rahaa, ja hän on jo aikoja muualla\nmaailmassa\".\n\nTaas loi tuomari terävän silmäyksen Hovilaiseen.\n\n\"Teidän käytöksenne tässä asiassa näyttää vähän kummalliselta\", virkkoi\nhän sitten. \"Tiesittekö että tuo toinen Juho Hirvonen oli todistajaksi\npyydettävä?\"\n\n\"En, Jumal'avita, minä mitään tiennyt\", vakuutti Hovilainen. \"Enkä minä\nhänen kanssaan ole vaihtanut monta sanaa; hän oli köyhä ja pyysi\nminulta matka-apua, ja minä annoin. Siinä kaikki\".\n\n\"Ei Hovilaisella muuten ole niin rahoja joka miehelle\", muistutti\nTaavi.\n\n\"Ja tapasihan sitten se mies muitakin ihmisiä, joille voi puhua tuosta\nherrasta, jos semmoista hän olisi nähnyt\", sanoi Hovilainen vielä.\n\n\"Ei hän herrasta ole maininnut niin mitään, minun tieteni\", sanoi\nHirvonen.\n\n\"No, Hirvonen käyköön ulos\", käski tuomari.\n\nVille Savolainen otettiin kuulusteltavaksi ilman valatta.\n\nMe tiedämme edellisestä hänen todistuksensa, mikä häneltä sujui kuin\nulkoläksy.\n\nTuomari tuijotti häneen epäilevästi ja kysyi:\n\n\"Ja aivan tarkoin sinä siis näit kalliolla Taavin ja Joosepin?\"\n\n\"Aivan tarkoin\".\n\n\"Voitko valan tehdä ja panna pantiksi henkesi ja sielusi\nijankaikkisiksi ajoiksi?\"\n\nVille kynsi korvallistansa ja avasi suutaan pari kertaa, mutta ei\ntullut ääntä.\n\n\"No astu pois, ja opi oikein ymmärtämään valan tärkeyttä ennenkuin\nvasta tänne tulet\".\n\nNyt saatettiin sisään Horosen leski. Tämä ei ollut voinut hillitä\nlörpötys-himoaan, vaan oli siellä täällä kylässä päästänyt suustaan\nsalakähmäisiä viittauksia tietoonsa tuosta hirveästä tapauksesta, ja\nsentähden hän nyt oli joutunut tähän peljättävään paikkaan.\n\n\"Korkea Oikeus ja Laamanni --\" alkoi akka, mutta tuomari keskeytti:\n\n\"Tulkaa valalle! Kaksi sormea kirjan päälle\".\n\nTutisten lähestyi Sopo ja ojensi sormiansa pöydälle levitettyjen\nprotokollien yli. Siltavouti tuli avuksi, kaappasi eukon käden kiinni\nja työnsi hänen sormensa \"raamatun\" (vanhan lakikirjan) päälle.\n\n\"Minä Sohvia Horonen\", sanoi tuomari edellä.\n\n\"Niin Korkia Oikeus\", vastasi Sopo niijaten.\n\n\"Sanokaa jälestä: minä Sohvia Haronen\", tiuskasi tuomari.\n\n\"Jaa -- niin, jälestä hi, hi, hi\", hikerti Sopo itkuun vetävästi; \"minä\nSohvia Horonen\".\n\n\"Lupaan ja vannon\", jatkoi tuomari.\n\n\"Lupaan ja vannon, hi, hi, hi\".\n\n\"Mitä nauramista tuo on!\" ärähti tuomari; \"tämä on pyhä toimitus, jos\nette siinä käytä itseänne soveliaammin, niin minä ajan teidät ulos ja\nsakotan. Lupaan ja vannon -- Jumalan ja hänen pyhän Evankeliuminsa\nkautta --\"\n\nViimein onnistui Sopolle valan lausunta, ja hänellä nyt oli oikein\nkirkko-muotonsa.\n\n\"No mitä te tiedätte tässä asiassa?\" kysyi Tybom.\n\n\"Antakaa anteeksi herra laamanni, kun olen niin outo tässä Oikeuden\nistuimen edessä, en ole ikänäni ollut pyytetty, enkä nytkään olisi\ntullut -- tottahan te olette kuulleet miten kävi tuon minun\nvainajan --\"\n\n\"Asiaan, asiaan!\" joudutti tuomari.\n\n\"Jos ihminen vähänkin liikoja puhuu, niin --\"\n\n\"Niin ainakin täällä teidän liikoja lorujanne ei suvaita. Mitä\nmuistatte kuulleenne ja nähneenne tässä murha-jutussa -- iltasella\nvasten kolmatta päivää tätä elokuuta\".\n\nHorosen leski nyt kertoi monella mutkalla -- mitkä saattivat Tybomin\nepätoivossa raapimaan päätänsä -- samaa, mitä tiedämme hänen\nyhtymisestään Sota-Matin vaimon kanssa.\n\n\"Minä ajattelin heti\", lopetti todistaja, \"että kyllä kohta\njotakin hirveätä tapahtuu; se oli paholainen joka huusi taas uhrin\nvaltakuntaansa. Ja seuraavana päivänä kuulinkin, että Taavi Hannula oli\nmurhannut veljensä\".\n\nTämä todistus oli kohta jännittänyt niinhyvin Varmasen ja tuomarin kuin\netenkin Hovilaisen huomion. Varmasen edellyttämiset murhan\ntapahtumisesta eivät pitäneet ryhtiänsä. Jooseppi ei ollut äkki\nkolauksesta kaatunut ääntäkään antamatta; hän oli sitä ennen huutanut,\ntappelu ehkä oli ollut murhaajan ja hänen uhrinsa välillä. Siihen oli\nHovilainen jo viitannut, ja sen teki luultavaksi myös nuo yhä\nkiivaammilta kuuluvat äänet ja niitä äkkiä seuraava syvä hiljaisuus.\nTuomari havaitsi heti todistuksen tärkeyden sen puolesta, että jos\najankohdat saatiin selville, se voisi melkoisesti enentää taikka\nvähentää epäluuloa Taavia vastaan. Hovilainen taas ei ennalta tietänyt\ntästä todistajasta mitään. Hän oli luullut urkkineensa jo kaikki tiedot\ntarkallensa, eikä viimeiseltä ollut huolinut pitemmältä jatkaa\nkuulustelemiansa, varsinkaan ei omaa pitäjää ulompana. Niin olivat\nHorosen lesken viittaukset hänen ohitsensa saapuneet nimismiehen\nkorviin, ja tämä taas ei huolinut niistä Hovilaiselle mainita. Kun\ntäällä todistajat lueteltiin, oli Hovilainen luullut ja toivonut\ntämänkin vaimon olevan noita vähän tietäviä todistajia, jommoisia\nuseimmat muutkin olivat.\n\n\"Mitä te puhutte paholaisen huutamisesta\", sanoi tuomari; \"Jooseppi se\noli joka huusi, ennenkuin hän henkensä heitti.\n\n\"Mutta ei se ollut ihmisen ääntä\".\n\n\"Mitä joutavia! Mihin aikaan iltasella tulitte tuon kallion kohdalle,\njonka luota huuto kuului?\"\n\n\"Kyllä se oli hyvän aikaa jälkeen päivän laskun\".\n\nLautakunta todisti, kysyttyä, että \"melkeittäin menee tunti\nvenhe-matkaan Vipakoskelta Hannulan ranta-kalliolle\". Hovilainen\noli sanonut saapuneensa Rossin-rotkolle yhdentoista aikana iltasella.\n\n\"Kello kymmenen ainakin siis todistaja tuli kallion kohdalle\", sanoi\ntuomari. \"Te Hovilainen olette sanonut, tulleenne sinne paljon\nmyöhempänä, yhdentoista aikana\".\n\n\"Jaa minäkö\", vastasi Hovilainen vitkallisesti. \"Niin taisin sanoa,\nmutta en sitä tarkallensa tiedä -- ei sattunut sillä kertaa kello\nmukaan (hän helisti vahvoja, valekultaisia kellonvitjojaan). -- Jaa,\nminä tarkoitin, että yhdentoista aikana tulin rantaan, lahden\npohjukkaan, ja tapasin Taavin\".\n\n\"No milloin te kallion edustalla olitte?\"\n\n\"Vähän jälkeenpäin kuin tuo vaimo\".\n\n\"Siis vähän jälkeen kymmenen, siis meni melkein tunti ennenkuin kallion\nedustalta elikkä niemen nenältä pääsitte siihen paikkaan missä Taavin\ntapasitte\".\n\n\"Ei niin kauvan -- ja me seisatuimme usein -- salakari oli\nkierrettävä --\"\n\n\"Kuinka pitkä se väli on, lautakunta?\"\n\n\"Korkeintaan kymmenen minuutin matka niemen keskikohdilta lukien lahden\nperukkaan\", sanoi joku lautamies.\n\nTuomari rypisti kulmiansa Hovilaiselle. Hovilainen oli pulassa ja\nnypelöi levottomasti kellonperiään.\n\n\"Kivikko eli riutta siinä on kierrettävä, kun rantoja myöten soutaa,\nmutta se on enemmän kallion tuolla puolella\", sanoi eräs lautamiehistä.\n\n\"Niin, ja sen takanahan me olimme, eikä niemen nenässä, kun murha\ntapahtui\", lausui heti Hovilainen. \"Kallion likellä, mutta riutan\ntakana, niin. Riutan kiersimme, ja kuuntelemiseen meni ainakin\nkymmenen minuuttia -- niin että hyvin puoli tuntia oli väliä siitä, kun\nnäimme Taavin ja Joosepin kalliolla siihen kun tapasimme heidät\nrantakivikossa. Ei siis ollut ihan niin myöhä kuin sanoin; ei niin\nmyöhällä ihan hyvästi tunnekaan ihmisiä. Mutta ei taas tuo vanha\nkääppänä tunnissa souda koskelta Hannulan rantaan. Jos oikeus kysyisi\nhäneltä hämärtikö hyvin jo loppumatkalla\".\n\n\"Hämärti, hämärti\", vastasi kohta Sopo.\n\n\"Niin, sitä minäkin. Vasta kymmeneltä rupeaa nähtävämmin pimenemään\nsillä ajalla kesää. Kyllä mahtoi olla noin puoli yhdentoista aika, kun\nme rantaan tulimme, ja neljänneksen yli kymmenen kun --\"\n\n\"Kun te ja todistaja kumpikin olitte kallion liki-tienoilla\" täytti\ntuomari.\n\n\"No, mutta te Hovilainen olette sanonut, ett'ette ketään nähnyt\njärvellä\".\n\nHovilainen ei vastannut siihen mitään.\n\nTuomarin huulille lensi pilkallinen hymy. Hän kääntyi todistajaan:\n\n\"Kuinka likellä olitte rantaa?\"\n\n\"Jokseenkin likellä olin\", vastasi Sopo.\n\n\"Jokseenkin!\" matki tuomari; \"mikä se jokseenkin on? Oliko arviolta\nviisi syltä, kuusi vai kymmenenkö syltä?\"\n\n\"Enhän minä siinä tiennyt sylittäin arvata -- olisiko ollut\nparikymmentä --\"\n\n\"Taikka paljon enemmän\", virkahti Hovilainen riemulla, \"vähät siitä,\nolihan siinä Kolusaari meidän välillämme, joka esti näkemästä\".\n\n\"Kuinka leveä on salmi mantereen ja Kolun välillä?\" kysyi tuomari\nlautamiehiltä.\n\n\"Runsas kivenheitto\".\n\n\"Niin, aina vaan epämääräisiä tietoja\" sanoi tuomari kohauttaen\nolkapäitänsä.\n\n\"Salmi onkin eri aikoina leveämpi ja taas kapeampi\", selitti eräs\nlautamiehistä, \"juuri tuon luodon tähden; lopulla kesää kun vesi on\nalhaalla ja luoto näkyvissä, ei ole salmi kuin korkeintaan viisi syltä\nleveä\".\n\n\"Näittekö toista venettä järvellä taikka ihmisiä rannalla?\" kysyi\ntuomari todistajalta.\n\n\"Ei näkynyt yhtäkään sielua\", vastasi tämä.\n\n\"Niin, selinhän te olitte Hannulan rantaan ja meidän venheesen päin\",\nsanoi Hovilainen, jonka kasvot taas olivat selkeinä. \"Korkea oikeus,\nminä katselin kaiken aikaa ylös kallioihin päin, me pysähdyimme\ntoisinaan kuuntelemaan noita ääniä, silloin kai tuo vaimo oli likellä\nrantaa, ja kun käännyin taas järveen päin, oli hän jo päässyt\nKolusaaren taakse. Aivanhan se on luonnollista\".\n\n\"Ja juuri silloin oli hätähuuto kajahtanut\", sanoi tuomari. \"Te\nHovilainen olitte aina vähän päästä pysähtynyt kuuntelemaan, te\nkuulitte puhetta rannalta, mutta tuota huutoa ette kuulleet. Aivanko\nsekin on luonnollista?\"\n\n\"Korkea kallionseinä on välillä, eihän siinä niin kuule\", -- mutisi\nHovilainen.\n\n\"Voi, voi, kummitustahan se oli, näette nyt, koska ei muut sitä\nkuulleet\", huudahti Sopo. \"Simo vainaja --\"\n\n\"Vaiti voivotuksinenne ja Simonenne!\" huusi tuomari; \"te häiritsette\ntoimitusta\".\n\n\"Voi, voi\", valitti vaimo hiljemmin, väänti käsiään ja nyökytti\npäätään.\n\nTuomari kääntyi kiukkuisesti selin häneen.\n\nKotvasen arveltua kutsui tuomari kuulusteltavaksi Mäkelän isännän, joka\ntavallisesti, kun Hannulaisille este sattui, oli tämän sijassa\nlautakunnassa, vaan nyt oli todistajana käräjissä saapuvilla.\n\nMäkeläinen oli tunnettu tarkaksi säitten vaariinottajaksi.\n\n\"Millainen oli oikeittain ilma sinä iltana, muistatteko; tuuliko\nsilloin, ja mistäpäin tuuli kävi?\" kysyi tuomari.\n\n\"Minä muistan ilman aivan hyvin\", vastasi Mäkeläinen: \"ilta oli\nensimmältä ihana ja tyyni, mutta päivä laskeutui pilveen, pilviä nousi\nvähitellen enemmänkin samalla kuin alkoi tuulla idästä, ja tulikin\nsadetta yöllä\".\n\n\"Idästä niin, nähdäänhän\", puuttui Hovilainen taas puheesen, \"eihän\nvastatuuleen voinut kuulua tuo huuto taikka kuoleman-valitus, mikä lie\nollut. Tuon taikauskoisen akan korvissa kaikuu kovalta mikä outo ääni\ntahansa\".\n\n\"Millainen oli taivas, kun kallion kohdalle tulitte?\" kysäsi tuomari\numpimähkään.\n\n\"Pilvessä --\" alkoi Hovilainen.\n\n\"Selkeä se oli jotakuinkin silloin vielä\", sanoi samalla Sopo.\n\n\"Pilvessä paikoin, minun piti sanoa\", jatkoi Hovilainen; \"jotakuinkin\nselkeä, mutta pilvessä paikoin; oikein, sitä minäkin\".\n\nTaas lensi pilkka-nauru Tybomin kasvoille.\n\n\"Mitä te, syytetty, sanotte Sofia Horosen todistuksen johdosta?\" kysyi\nTybom Taavilta.\n\n\"Minä en nähnyt Horosen leskeä järvellä\", vastasi Taavi; \"hän oli\nkulkenut aikasemmin kuin minä tulin tuon herran kanssa kalliolle, ja\nHovilainen saapui sinne vielä paljon myöhemmin. Kun minä tulin kotiin,\nniin oli puolen yön aika, ja kuinkas kauvan minä tuon kuolleen ruumiin\ntykönä olin\".\n\n\"Horosen leski oli kallion kohdalla vähää ennen kuin minä ja Ville, se\non selvä, vaikk'emme --\"\n\n\"Kyllähän te olette sen selväksi saaneet\", keskeytti Tybom\npilkallisesti.\n\n\"Vaikk'emme --\" yritti Hovilainen jatkaa.\n\n\"Vaiti!\" tiuskasi Tybom.\n\nVille Savolainen kutsuttiin uudestaan esiin.\n\nVille Savolainen ei ollut niin tyhmä kuin hän toisinaan näytti olevan.\nHän oli ulkona saanut vihiä Horottaren tiedoista; hän oli kuullut\nsanottavan: \"eihän se mitään ole nähnyt, päättää vaan myllyltä\ntullessaan kuulleensa kummallisen huudon, minkä luulee paholaisen\npäästäneen\", johon joku oli vastannut: \"mutta jos se huuto soveltuu\nyhteen Hovilaisen todistuksen kanssa, niin ei se ole Taaville kovin\nterveellistä\". Ja tästä hän oli tullut siihen päätökseen, että enemmän\nolisi hänen pitänyt puhua oikeuden edessä. Eihän valaa nyt vaadittu, ja\nonnellinen käänne isäntänsä eduksi olisi ehkä tuottanut hänelle\nhyvätkin juomarahat. Reippaasti astui hän siis sisälle taas.\n\n\"Näitkö järvellä venettä, kun lähestyitte kallioita?\" kysyi tuomari.\n\n\"Kyllä minä näin ihan niinkuin veneen keulan, mikä katosi salmesta\nsaaren taakse, mutta kun en ollut ihan varma siinä kohdassa, niin en\nole huolinut siitä ennen mainita\", vastasi poika selvästi ja suorasti.\n\n\"Milloinka sen näit, olivatko kulkijat kalliolla silloin näkyvissä?\"\nkysyi tuomari.\n\n\"Ei; vaan kun toisen kerran seisatuimme, luuli isäntä kuulleensa ääniä\nsyrjästä päin, mutta minusta tuntui ääni kuuluvan edestäpäin, minä\nkäännyin katsomaan ja silloin näin tuon veneen\".\n\nTämä Villen todistus hämmästytti läsnä-olevia. Oli varottu häntä\nisäntänsä opettamaksi, mutta tämä todistus ei näyttänyt olevan\nopetusta; isäntä oli toisin puhunut, ja hänen kasvonsa kuvastivat liian\nluonnollista hämmästystä. Olisiko tyhmä poika, jonka todistus on\nhavaittu hänen isäntänsä edellä sanomaksi, uskaltanut onnen ohjaan\nvalhetella, tietämättä miten sisällä oli kääntynyt tämä kohta? Ei se\nollut luultava. Vai eikö hän ollutkaan tyhmä poika? Mutta ei tuommoinen\nuskaltaminen ollut viisaankaan, ajattelevaisen tekoa. Oliko se siis\ntotta? Sittenpä Villen todistukset taisivatkin olla luotettavammat kuin\nluultiin.\n\nNiin useinkin pikainen päätös paremmin onnistuu kuin kauvan arveltu.\n\n\"Kuulitko huutoa kun lähestyitte?\" kysyi tuomari taas.\n\n\"Hongat kitkuivat, ett'en voinut kuulla\".\n\n\"Entä kun taukosit soutamasta, eikö silloinkaan kuulunut mitään\nerityistä kovempaa ääntä?\"\n\n\"Ei\", vastasi Ville hitaasti.\n\n\"Sillä kun toisen kerran taukosimme soutamasta oli Joppi jo saanut\nkuolettavan iskun ja käynyt äänettömäksi ainaisiksi, siitä ei ole\nepäilemistä enää vähääkään\", lisäsi Hovilainen loistavin silmin.\n\n\"Ja todistaja Horosen ollessa aivan likellä kallion alla olisin minä\nsiis, kenties hänen silmäinsä edessä, tappanut Jopin ja syössyt alas --\neikös tämmöinen luulo ole sulaa hulluutta\", huudahti Taavi.\n\n\"Te ette nähnyt todistajaa Horosta, kuten sanoittekin\", muistutti\nVarmanen.\n\n\"Jos hän siellä olisi ollut, tottahan hänet olisin nähnyt\".\n\n\"Jos rikoksen tekijät voisivat kaikkea vaariin ottaa ja karttaa, niin\nani harvoin tulisivat rikokset ilmi\", vastasi Varmanen. \"Mutta Jumala\nsokaisee heidät\".\n\nSopo Horonen ja Ville saivat astua ulos, edellinen vielä vaikeroitsi\npää kallellansa. Mäkeläinen jäi sisään ja sai todistaa käynnistään\nRatasmäellä ja kestikievarissa.\n\nHän lisäsi kertomukseensa sen arvelun, että mahdollista oli ett'ei tuo\nherra ehtinytkään oikealla ajalla Ratasmäelle, vaan, havaittuansa\njäävänsä junasta, poikkesi toiselle tielle. -- Mutta tämä ystävyyden\nneuvova käänne ei voinut paljon vähentää todistuksen painoa. Ja matka\nsydänmaan läpi oli vähän päälle puolentoista peninkulmaa ja haaroja\npolulta ei tiedetty.\n\nViimeisenä vieraana-miehenä huudettiin sisään \"entinen lyseolainen\"\nAnian Kokka.\n\nSuuta murtaen, kun ei häntä tässä maisteriksi kunnioitettu, astui hän\nesille, heitti hylkivän silmäyksen Taaviin, teki valan ja lausui:\n\n\"Iltasella toisena päivänä tätä kuuta olin rantapolun lähistössä\nHovilan puolella, vaan en nähnyt ketään siitä kulkeman, siis minä\npuolestani pidän tuota syytetyn vierasta herraa haaveena vaan\".\n\n\"Voitteko tarkkaan ilmoittaa ajan, jolloin siinä olitte?\" kysyi\ntuomari.\n\nKokka arveli kotvasen.\n\n\"Varmaankin koko tunnin yhdeksän ja kymmenen välillä olin siellä,\nvieläpä hiukan siitä myöhempään\", vastasi hän sitten.\n\n\"Olitteko yksin?\" kysyi tuomari.\n\n\"Hm! En kaiken aikaa\", vastasi Kokka hymyhuulin.\n\n\"Kuka oli seurananne?\" kysyi tuomari.\n\n\"Hm! Oli eräs tyttö -- no, voinhan sen sanoakin, se oli Hovilan Anna\",\nvastasi Kokka, vilaisten Taaviin.\n\n\"Se on valhe!\" kavahti Taavi vastaan, vimmastuen. \"Tämä vieras-mies\nvalehtelee alusta loppuun asti\".\n\n\"Mikäs teitä riivaa kun ette voi olla siivolla!\" huusi tuomari\nTaaville. \"Kyllä teillä on hirveän kiukkuinen sisu. Vierasmies\npuhuu kalliin valansa nojalla, ja te uskallatte herjata häntä\nvalehtelijaksi\".\n\n\"Korkea Oikeus\", lausui Kokka, \"minun täytyy vaatia häntä\nedesvastaukseen solvauksesta\".\n\n\"Korkea Oikeus\", sanoi Taavi, \"Hovilan Anna oli min -- ei voinut olla\ntuon miehen kanssa, hän inhoo tuota herraa\".\n\n\"Kyllin riidelty siitä!\" tiuskasi tuomari. \"Onko Hovilan Anna\nkotosalla nyt -- jos niin on, niin hakekaa hänet tänne\", jatkoi hän\nnimismiehelle.\n\n\"Hän on tätä nykyä poissa kotoa\", ilmoitti Hovilainen. \"Taitaa tulla\nhuomen-iltana kotiin\".\n\n\"Todistaja Kokka astukoon ulos -- edesvastuun vaatimuksesta vast'edes\".\n\nTuomari istui vähän aikaa miettiväisen näköisenä, nojaten käteensä ja\ntuijotti Taaviin.\n\nTaavi oli sangen suuttuneen näköinen ja katsoi väliin tuomariin, ja\nväliin permantoon.\n\n\"Missä aikomuksessa te menitte ulos iltasella elokuun 2:na päivänä?\"\nkysyi tuomari.\n\n\"Ei minulla erityistä aikomusta ollut\", oli vastaus.\n\n\"Kuinkas kauvan olitte vesakossa?\"\n\n\"Enhän minä kauvan siinä ollut\".\n\n\"Kuinka kauvan, kysyn minä. Olitteko neljännes tunnin edes?\"\n\n\"Niin taisin olla\".\n\n\"No, yhdeksän aikana menitte kotoa ja poikkesitte kohta syrjään, olette\nsanonut. Vesakossa olitte neljännes tunnin. Neljänneksen taikka\nkaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän oli siis kello kun astuitte\npolulle taas?\"\n\n\"No niin\".\n\n\"Oliko Joosepilla kirves kun hän sivutsenne meni, vai eikö ollut; missä\nsanassanne nyt aijotte pysyä?\"\n\n\"En minä hänellä tuota kirvestä nähnyt, mutta se on voinut olla takin\nalla\".\n\n\"Ei takin alla niin raskas ase pysy\".\n\n\"Joosepilla oli rikkinäisessä nutussaan monta kätköstä\".\n\nJoosepin nuttu oli tuolin selkäimellä, likellä pöytää. Tuomari otti\nnutun kauluksesta kiinni ja käänsi vuori-puolen esille. Niin oli kuin\nTaavi oli sanonut. Vuori oli monessa kohdin kulunut rikki, enimmiten\npoikkipäin. Jossakussa näistä rei'istä hän hyvin olis voinut kantaa\nkirvestä, kun varsi oli pistetty vuorin ja päällisen väliin.\n\n\"Te päätätte siis että Joosepilla oli teidän kirveenne nutun alla\".\n\n\"Niin\".\n\n\"Oliko hän ennen käyttänyt teidän kirvestänne?\"\n\n\"Ei usein\".\n\n\"No ei! Te sanoitte itse aikasemmin, että hän oli tottumaton käyttämään\nkirvestä. -- Onko siis luultava että hän sinä iltana -- iltana,\nhuomatkaa, kun levon aika oli käsissä -- otti sen ja pisti nuttunsa\nalle?\"\n\nTaavi pyöritti lakkiaan hyppysissänsä eikä vastannut mitään.\n\n\"Kun vesakosta astuitte ulos, niin tulitte tuon vieraan herran kanssa\nyhteen, ja menitte sitten eteenpäin\".\n\n\"Niin\".\n\n\"Hm!\"\n\nTuomari oli jo vähän aikaa kiinteästi katsonut tuolille levitetyn\nnutun veriseen vuoriin. Nyt kun siihen päivä paistoi, ilmautui ison\nveri-läntin keskessä tarkasti rajoitettu haaleampi ympyrä. Oliskohan\nsillä kohdalla nappi painanut? Mutta napin jäleksi se oli liian iso.\n\n\"Aah!\" virkahti Tybom äkkiä, tempasi nutun, levitti sen pöydälle ja\nviillätti pännäveitsellään vuorin auki mainitulta kohdalta.\n\n\"Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun Jooseppi kuoli. Tässä on\nHannulan emännän kello\", sanoi tuomari ja siirti nutun etemmäksi\npöydälle muittenkin nähdä.\n\n\"Aivan se aika, minkä minä sanoin!\" huudahti Hovilainen.\n\nSiinä nyt oli se kaivattu kello. Povitaskun suu oli rikki. Näytti siltä\nkuin vainaja vähän ennen kuolematansa olisi aikonut pistää kellon\ntaskuunsa, mutta se olikin mennyt taskun taakse ja liukunut alas\nliukumistaan, kunnes kaatuminen kalliolta muserti sen ja juututti\nvereen vähän mattaa taskun pohjaa alemmalle. Kello oli litteä kuin\nkahdenmarkan raha, lasi oli halennut tuhansiin kappaleisin, joista\njotkut olivat kiintyneet nyt ylös-käännettyyn vuorin-liuskaan; mutta\ntaulu oli eheä ja viisarit vielä kiinni, näyttäen neljänneksen yli\nkymmenen. Renkaasta lähti lyhyt musta silkki-nauha suoraan ylöspäin\nreuna-saumaa myöten. Avainta ei ollut.\n\nTuomari kääntyi taas Taaviin, jatkamaan tutkintoansa siitä, missä\nkeskeytyi.\n\n\"Mitä hän puheli teidän kanssanne?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Te puhuitte siis useamman kanssa sinä iltana polulla?\"\n\n\"En minä --\"\n\n\"Minkätähden kysytte kuka?\"\n\n\"Minä kysyin ilman vaan ajatuksissani -- se herra puhui minulle yhtä ja\ntoista\".\n\n\"Mitä esimerkiksi?\"\n\nTaavi pyöritti lakkiaan ja kertoi mitä muisti. Tuomari vertaili hänen\npuhettansa siihen, mitä pöytäkirjaan ennen jo oli kirjoitettu.\n\n\"Mitä muuta?\" tiedusti tuomari.\n\nTaavi katsoi kattoon ja rypisti kulmiaan.\n\n\"Sanoiko hän mikä mies hän oli?\"\n\n\"Ei hän sanonut, mutta --\" tässä keskeytyi Taavi ikäänkuin jokin ajatus\nolisi juolahtanut hänen mieleensä ja pannut arvelemaan, miten piti\njatkaa -- \"sitä hän vielä kysyi, nyt muistan, että asuuko täällä\nyliopistolaisia eli lukumiehiä kesällä, ja sen hän kysyi heti alussa\nja varmaankin sen johdosta, että hän oli nähnyt tuon äskeisen\nvieraan-miehen Kokan. Ja herra Kokka\", jatkoi Taavi kiivaasti, \"on\nollut polun lähistössä, sen nyt uskon; mutta hän on myös nähnyt tuon\nherran, vaikka hän häijyydessään sitä salaa\".\n\n\"Te rohkenette siis vieläkin väittää valheeksi herra Kokan todistusta.\nJa mitä tarkoitatte sanalla häijyydessään?\"\n\n\"Voinhan sen selittää, koska kerran Anna Lehdon nimi tähän on vedetty.\nHän on luullut voivansa muka Annaa viekotella, ja tahtonut saada minut\ntieltänsä pois. Nyt hänen käytöksensä selkenee\".\n\n\"No kaikkia tässä saa kuulla, sanon minäkin\", virkahti Hovilainen,\npäästäen pilkka-naurahduksen.\n\n\"Mitä joutavia!\" murisi tuomari. \"Käskekää Kokka uudelleen sisään!\"\n\nKutsuttu esiintyi.\n\n\"Olitteko aivan likellä polkua. Oletteko aivan varma, ett'ei kukaan\nkulkenut ohitsenne yhdeksän ja kymmenen välillä?\" kysyi tuomari.\n\n\"Aivan varma olen\", vastasi Kokka. \"Olin aivan polun varrella yhteen\naikaan, vaan ei sitä ennen eikä jälkeenkäänpäin kukaan minun\nnäkemättäni olisi voinut ohitseni mennä. Arvelin mennä rantaan asti,\nkoska järvellä näkyi viiva niinkuin veneen vana ja Hovilaista odotin\nkotiin kalasta, mutta kuu vedin kellon taskustani, näin että se oli\nlyömällensä kymmenen, jonkatähden katsoin ajan jo myöhäiseksi ja\nkäveltyäni sitten vähän matkaa edestakasin polulla, menin kotiin\".\n\n\"Aha, päätättekö varmaan että järvellä vene oli kulkenut?\"\n\n\"En varmaan tiedä, mutta siltä se melkein näytti siltä kohdalta\nkatsoen, josta ei näe lähemmälle kuin keskelle selkää\".\n\n\"Syytetty Taavi Hannula on sanonut\", selitti tuomari, \"että se vieras\nherra heti alusta kysyi, asuuko ylioppilaita kylässä, minkä syytetty\nluulee hänen kysyneen sen johdosta että hän vähää ennen oli teidät\nnähnyt\".\n\n\"Ei hän minua voinut nähdä ja itse olla näkymättä, jos ei hän ilmassa\nlentänyt\".\n\n\"Te kuulette, syytetty\", lausui tuomari, \"ja uskallatte kuitenkin varoa\nvalheeksi tätä todistusta -- ja panna siihen vielä niin huonon syyn\nkuin joutavan rakkaus-asian ja kateuden\".\n\n\"Hm!\" naurahti Kokka. \"Valhetelkoon hän vaan itse. Hän vihaa minua ja\nkadehtii tuon tytön tähden, sentähden hän keksi tuon hyökkäyksen minua\nvastaan\".\n\n\"Tämä keksintö muuten ei ole kovin onnistunut\", sanoi tuomari. \"Koska\nhän herran näki kylän tienoissa, mitä hänen tarvitsi sitten kysyä oliko\nherroja siellä. Luultavampihan se olisi, ett'ei hän ketään ollut nähnyt\nja sentähden halusi tietoa siinä suhteessa\".\n\n\"Hänen kysymykseensä oli satunnainen syy\", sanoi Taavi pysytellen\nkiinni viimeisessä puolustuksessaan, kuten uppoava olkikorressa, \"ei se\nmikään halu ollut tiedustella muita ylioppilaita näillä tienoin\".\n\n\"_Muita_ ylioppilaita\", keskeytti tuomari kohta, \"muita ylioppilaita\nkuin hän itse tietysti, sillä eihän Kokka tähän tiedustelemiseen kuulu.\nHän on siis nyt muuttunut ylioppilaaksi, teidän herranne. Ja juuri\nsanoitte, ett'ei hän ilmoittanut mikä mies hän oli\".\n\nTaavi oli punastunut, hänen kasvonsa värähtelivät ja hän katsoi\nlattiaan. Mutta kohta hän kohotti silmänsä taas ja lausui:\n\n\"No kuulkaa sitten viimeisetkin sanottavani\".\n\n\"No niin, tunnustakaa pois, ei tässä kuitenkaan kiertelemiset teitä\nauta\".\n\nKaikki odottivat äänettöminä.\n\n\"Ei minulla muuta tunnustamista ole\", lausui Taavi, \"kuin että tuo\nvieras herra, joka oli ylioppilas, sanoi minusta erotessaan: 'parasta\non ett'ette puhu minusta kellekään mitään. Tämä näyttää vähän\nkummalliselta, mutta minulla on eräitä syitä siihen, jotka ehkä\nvastedes saan teille selittää'. Niin hän sanoi, ja sentähden en ensiksi\nmaininnut hänestä mitään, mutta kun vankeus uhkasi, täytyi minun sitten\npuhua, vaikka minun puhettani kuitenkaan ei uskottu, ja nyt olen\nsanonut kaikki mitä tiedän --\"\n\n\"Paitsi hänen nimeänsä, täytyykö teidän sitä vielä salata?\" virkahti\ntuomari.\n\n\"Hänen nimeänsä en muista, sehän se on onneton kohta. Vankeudessa olen\nkyllä vaivannut päätäni sen kanssa; välisti se on aivan kuin kieppunut\nkielelläni, mutta sitten taas se on kadonnut. Ruotsalainen nimi se oli,\nja kummakos se, että ruotsalainen nimi, jonka ainoastaan yhden kerran\nolen kuullut, talonpoikaisen mielestä unohtuu\".\n\n\"No oliko herralla valkoinen lakkikin ja lyyrä, niinkuin ylioppilailla\ntavallisesti on, vai oliko hän siinäkin suhteessa eriskummainen?\" kysyi\ntuomari.\n\n\"Oli varmasti\", vastasi Taavi; \"mutta sinä iltana oli lakin päällä\nharmaa päällystä; lyyrää näkyi vähän sen alta\".\n\nTybom hymyili epäileväisesti, ja katsahti Joosepin lakkiin, joka oli\njostakin vaaleasta kankaasta tehty.\n\nNyt kuulusteltiin vielä entisiä vieraita-miehiä tuosta kellosta. Pari\nkolme heistä tiesivät tuosta varkaudesta, vaan kaikki sanoivat\nnähneensä kellon, se oli tarkka käymään, riippui nauhassaan sängyn\nyläpuolella emännän kamarissa, oli vielä aamupuolella elokuun 2:na\npäivänä ollut paikoillaan ja käynnissä kuten ainakin, se oli\nremontti-kello, avainta ei oltu nähty ja tokko sitä löytyikään,\nsamallaista kelloa ei oltu nähty täälläpäin, y.m.\n\nSelvä siis oli, että se oli Hannulan emännän kello, ja että se oli\nJoosepin takissa, kun hän kalliolta syöstiin; olihan se painunut niin\nkovasti kalliota vasten, ett'ei veri päässyt väliin vaan jätti\nvalkoisen ympyrän vuorin sisäpuoleen.\n\nViimeinen vieras-mies kuu oli astunut pois, kääntyi tuomari vielä\nviimeiseksi Taaviin ja lausui verkkaan ja ankarasti:\n\n\"Te olette tunnustanut, että te viisitoista tahi kaksikymmentä\nminuuttia yli yhdeksän astuitte viidakosta ja läksitte menemään\nRossin-haudalle päin. Sinne oli matkaa ruotsin virsta, sinne siis\ntulitte kohta kello kymmenen jälkeen, eikös niin? Ja neljännes yli\nkymmenen oli Jooseppi murhattu\".\n\nTaavi ei vastannut mitään. Hän oli synkän näköinen ja\nväliäpitämätön, kaikista puolustuksistaan hän oli saanut vaan\nlisä-painoa syytös-kuormaansa.\n\n\"Teidän puheenne ja puolustuksenne taas\", jatkoi tuomari, \"ovat sangen\nepäiltävät, se täytyy teidän itsennekin myöntää. Jo tuokin seikka, että\nmies joka kaiken päivää on ollut kovassa peltotyössä, lähtee vielä\nvastaksia taittamaan, joka pikemmin on vaimoväen tointa, heti kuuluu\noudolta, ja on näyttäytynytkin valheelliseksi puheeksi. Sitten kertomus\nkulkevasta herrasta on ollut liian myöhäinen, voidaksensa olla\nuskottava -- ja että sitä vielä myöhemmin olette lisänneet ja\nkorjailleet, ei suinkaan sen arvoa kohota -- päinvastoin, sen viimeiset\nkohdat ovat kaikista heikoimmat. Sanokaas, mitä varten matkustaja\ntarvitseisi kieltää ketään ihmistä ilmoittamasta nähneensä häntä,\nvaikka vast'ikään hänet on nähnyt toinen, jonka kautta kyllä hänen\nkulkunsa voisi tulla ilmi. -- Vieläkö teillä on muuta sanomista?\"\n\n\"Ei, sen vaan vakuutan aina, että olen syytön, aivan syytön\".\n\nNäin loppui tällä kertaa tutkimus. Yhteen aikaan oli toivo pikkusen\npilkistänyt Taaville, mutta kohta pimenivät häntä uhkaavat pilvet yhä\nmustemmiksi vaan. Miltei hän toivonut että salama samassa hänet\ntappaisi, sillä kauhistavaa oli ajatella noita äärettömän pitkiä\nvankeuden päiviä. Syvästi huoaten seurasi hän nimismiestä\nkäräjäsalista.\n\nAsia lykättiin toisiin välikäräjiin. Niissä kuultavina vieraina-miehinä\nmainittiin: pohjolainen Juho Hirvonen, Sota-Matti ja Anna Lehto.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHannulan Timo ja Lotta olivat myös olleet käräjissä saapuvilla\nkuulustelemista varten, jos sitä vaadittaisiin; he olisivat muutenkin\ntulleet saadaksensa tavata poikaansa. \"Voi jos Jumala antaisi meille\nmeidän Taavimme takaisin\", oli Lotta huo'annut ja monta monituista\nkertaa kysynyt mieheltänsä: \"uskotko sinä Taavin pääsevän vapaaksi?\"\n\"Uskon, uskon. Jumala on vanhurskas Jumala, Hän kurittaa meitä, vaan ei\nHän hyljää\", niin lohdutti Timo aina, silloinkin kun oma luottamuksensa\njärkkyi, kun päivä meni, toinen tuli odotuksessa, että jotakin tulisi\nilmi, mikä voisi pelastaa Taavin, vaan pelastajasta ei tullut tietoa\nmitään. Näin olivat nämä vanhat yhäti toivon ja pelon vaiheilla. Heidän\nsydämissänsä eli se toivo, että näissä käräjissä jo kaikki oli\nselkenevä, epäluulo Taavia vastaan katoava, ja heille tuleva se ilo,\nettä saavat viedä poikansa puhtaana miehenä muassaan kotiin. Vaan he\neivät uskaltaneet antautua tähän iloiseen toivoon -- vieläpä he\ntahtoivat toisinaan poistaa sen sydämistänsäkin, vaikk'ei se poistunut.\nMitä ihminen hartaimmin toivoo, sen toteutumista hän ei tohdi uskoa.\n\nJokseenkin tyynellä mielellä he ilmautuivat kansajoukkoon, jossa\nnäkivät paljon tuttavia ja ystäviä. Hannulan Timo ja Lotta olivat viime\naikoina istuneet aina vaan kotona, mutta siellä olivat he silloin\ntällöin saaneet vastaanottaa myötätuntoisuuden ja ystävyyden osoitteita\nniinkuin luonakäyntejä, kirjeitä, terveisiä. Lotta, joka alusta tuon\nonnettoman tapauksen jälkeen, oli sanonut: \"mitä meistä enää ihmiset\nlukua pitävät!\" -- Lotta etenkin oli löytänyt lohdutusta näissä\nosoitteissa, sillä hän piti paljon ihmisten hyvästä ajatuksesta; ja\nniinhyvin hän kuin Timokin tulivat vähitellen siihen luuloon, että\nkaikki heidän hyvät tuttavansa olivat pysyneet muuttumattomina heitä\nkohtaan. Mutta olivatko todella noita hyviä tuttuja ja ystäviä nämä\ntäällä käräjä-pihassa? Olivatko Hannulaiset olleet niin kauvan\nkotonurkkiensa sisällä, ett'ei heitä enää tunnettu? Ei -- vaan näin\njulkisessa paikassa ei ole ystäviä surevilla vanhemmilla, joiden poika\nsiinä seisoo suuresta rikoksesta syytettynä oikeuden edessä. Näette,\neihän sitä tiedetty vaikka vanhemmatkin olisivat siihen osalliset, ei\nniiden kanssa sovellu seurustella. Uteliaisuus ja halu koota virikkeitä\nkylän juoruihin -- ne olivat olleet tuon myötätuntoisuuden vaikutteet.\n-- Kun Timo ja Lotta ilmautuivat, niin muutamat heihin katsoa\ntöllistivät, toiset kääntyivät pois ja kuiskuttivat keskenänsä, juuri\njoku vastasi Timon tervehdykseen vähäisellä päännyökkäyksellä, vaan\nnäytti senjälkeen sangen hävehtyneeltä. No, paraat ystävät olivat\npitäneet parempana jäädä kotiin, siinä säilyttivät ystävyyttänsä -- se\nlohdutus Hannulaisille jäi. Mutta tämä vastaanotto nyreytti heidän\nentisestäkin arkatuntoista mieltänsä, ja Lotalta ei ollut itku kaukana.\n\nHe istuivat erillänsä muista ihmisistä ja odottivat. Ei kukaan heitä\npuhutellut eikä lähestynyt, he näkivät todistajan toisensa jälkeen\nmenevän huoneesen ja tulevan ulos, he näkivät miten ihmiset jokaisen\nuuden todistuksen jälkeen kiivaammin puhelivat keskenänsä ja useammin\npudistelivat päätänsä, he kuulivat myös katkonaisia lauseita: \"se oli\nsentään painava todistus\", \"ei hänen käy hyvin\", \"joko hän tunnustaa?\"\nj.n.e. Tunnit kuluivat heidän mielestänsä hirveän hitaasti.\n\nViimein astuivat ovesta Hovilainen, nimismies ja Taavi. Ensinmainittu\nei viitsinyt katsahtaakaan Hannulaisiin; mahdollista on myös että hän\npelkäsi Timon synkeitä silmäyksiä, eikä uskaltanut sortaa häntä\nsyvemmälle. Hän astui pöyhkeästi eteisen läpi, huusi Villen mukaansa ja\nmeni hevosensa luo. Hänen seuraansa yhtyi herra Kokkakin.\n\n\"Ei tullut tällä kertaa mitään minun vapautuksestani\", sanoi Taavi\nvanhemmillensa, koettaen näyttäitä rohkeamieliseltä, mutta hymynsä oli\nkatkera ja äänensä kuului oudolta; \"mutta täytyy niiden kumminkin\nviimein päästää minut\".\n\n\"Kyllä poikaparka sinua kova kohtalo tapasi -- sinua ja meitä, sinun\nvanhempiasi\", sanoi Timo pannen kätensä Taavin olkapäälle. \"Mutta ei\npidä rohkeutemme rauveta -- Jumala koettelee mutta ei Hän hyljää\".\n\n\"Kova on kohtalo --\" sanoi Lotta joka itkulta tuskin sai puhutuksi,\n\"niin kova -- ett'ei sitä enää -- jaksa kantaa\".\n\n\"Ja kaikki sinua syypääksi luulevat, todistajat ja tuomarit\", jatkoi\nTimo.\n\n\"Kaikki\", vastasi Taavi tukahtuneella äänellä.\n\n\"Ja nyt sinut taas viedään vankeuteen\", vaikeroitsi Lotta. \"Kukatiesi\nmakaa mullassa jo äitisi, kun toiste sinut tänne tuodaan, ja parasta\nonkin -- että Jumala korjaa minut -- tästä kurjasta elämästä; --\nmuistathan kuitenkin --\" itku pääsi valloilleen taas, \"muistathan --\nettä aina olen hellästi rakastanut sinua -- että minä en voisi luulla\nsinua syylliseksi -- en vaikka --\"\n\nTämä oli liiaksi poikaparalle. Hän nojautui seinää vastaan ja itkeä\nnyyhkytti ääneensä.\n\nYmpärillä oli ystäviä ja tuttavia jotka katselivat Hannulaisia:\nuseimmat tuijottivat kylmäkiskoisesti tähän \"näytelmään\", ainoastaan\njotkut näyttivät vähän säälivän. Nimismies, joka oli pistäytynyt\ntakaisin käräjäsaliin, tuli taas ulos ja sanoi lempeästi mutta\nvakavasti:\n\n\"No Taavi, jokohan nyt menemme? -- Jaa, oikeus on oikeus, vaikka se\nkipeästikin koskee, muistakaamme sitä\".\n\nTaavi pyyhkieli silmiänsä hihallaan ja seurasi nimismiestä.\n\n\"Älähän itke, Lotta. Viekäämme huolemme kotiin. Et sinä täällä taida\nlöytää lohduttajaa kumminkaan\".\n\nTimo heitti ylenkatseellisen silmäyksen entisiin ystäviinsä, kun meni\npois vaimonsa kanssa.\n\nSurkastunut oli toivon taimi heidän sydämessään ja Timokin jo arveli,\nett'ei se enää milloinkaan elpyisi. Ääneti ja miettien maallisen onnen\nkatoavaisuutta ajaa hytkyttelivät he kotiinsa viettämään surullisia\npäiviänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvällä mielellä sitä vastaan oltiin toisissa kärryissä. Virkkukin\nvaljaissa oli melkein tavallista vikkelämpi.\n\n\"Saakelin sukkelat ongelmat oli noissa käräjissä\", sanoi Hovilainen,\nnaurahtaen. \"Ei Hannulan Taavi saa solmujaan selviämään ei kuuna\npäivänä\".\n\n\"Eikä siinä auta taivaasta pudonneet ylioppilaatkaan\", vastasi Kokka,\nmyös nauraen.\n\n\"Saakelin hyvä sekin että ilmaisitte tuon Annan kujeita\", jatkoi\nHovilainen. \"Tietysti teillä ei ollut eikä voi olla pitempiä ajatuksia\nhänen tuttavuudestansa kuin ainoastaan hetken huvitus -- hän kun on\nsievän näköinen kasvoiltansa\".\n\n\"Mitäs minulla muuta olisi\", vastasi Kokka, kohauttaen olkapäitään.\n\n\"Hm! Semmoinen tyttö tuo meidän pyhä Anna on -- ei hän yhteen tyydy,\nvaan Lydia, hän on heti toisellainen, säädyllisempi kuin moni\nkorkea-arvoinenkin nainen\".\n\n\"En juuri mielelläni toivoisi, että neiti Lydia saisi tietää tuosta\nminun yhtymisestäni Annan kanssa\", sanoi Kokka; \"enkä minä olisi koko\nAnnaa muutoin maininnutkaan, mutta täytyihän siinä vähän kiusata\nHannulan Taavia, hahaha -- näittekö miten hän oli pakahtua kiukkuunsa?\"\n\n\"Näin, ja kyllä hän teidän avullanne saa vähän lisäksi niskaansa\".\n\n\"Ja minun avullani vielä entisen morsiamensa todistamaan häntä\nvastaan\", nauroi Kokka. \"Hauska tila tosiaankin pariskunnalle!\"\n\n\"Hahahaa, te olette saakelin sukkela mies! Mutta --\"\n\n\"Lydian tähden vaan harmittaa minua tuo todistukseni\".\n\n\"Olkaa huoletta, minä selvitän asian ja sanon, että Anna juoksi teidän\njälkeenne. Mutta kuulkaapas, minnekä hän livahti teidän luotanne\".\n\n\"Kotiinsa kai. Hovilan polulle päin hän katosi\".\n\n\"Hän tulee nyt todistamaan ensi käräjissä\".\n\n\"Ei hän tiedä enempää kuin minäkään, eikä edes senkään vertaa, olkaa te\ntaas siitä huoleti -- ei hän sulhastaan vapauta, hah!\"\n\n\"Ei; ja muuten olkoon miten hyvänsä, vaan kyllä minä hänestä hänen\ntietonsa herutan. Nähdäänhän!\"\n\nKokka veti esille paperossi-kotelonsa, otti paperossin ja tarjosi myös\nHovilaiselle. Sytytettiin ja vedettiin savut.\n\n\"Olikos hyvä, että minä tuosta venheestä mainitsin?\" puuttui nyt takana\nistuva Ville puheesen.\n\n\"Mainion hyvä\", vastasi Hovilainen. \"Kaikki pitää sanottaman, mikä\nsuinkin voipi asiaan selkoa saattaa. Sinä olet viisas poika, kyllä minä\nsitä pidän mielessäni. -- Ja tekin, maisteri, aijoitte pysyä erillänne\ntässä asiassa. Nyt, näette, teidän ja tämän pojan todistukset olivat\nsangen painavia, ilman niitä asia ei olisi päässyt etemmäksi\nhiukkastakaan. Kaikki pitää sanottaman\".\n\nMäkelän tiehaaralla hyppäsi Kokka kärrystä alas, kiitti kyydistä ja\nmeni asuntoonsa, vaan Hovilainen jatkoi matkaansa eteenpäin.\n\nHän muistutti mieleensä vielä kaikkia erityisseikkoja tuomarin\ntutkinnossa, ja kiroili itseksensä Varmasta, joka oli salannut häneltä\nHorosen Sopon pyyttää todistajaksi. Tuosta kun olisi ennen tiedetty,\nniin olisi saatu todistukset paremmin soveltumaan yhteen -- ajatteli\nhän -- ja olisin minäkin voinut nähdä tuon veneen -- taikka ei\nhelkkarissa! luonnollisemmalta se sittenkin nyt näytti, ja Villen\ntodistukset voittivat arvossa ison joukon. Hyvin siellä kävi ylipäiten,\neihän tuota minun vähäistä hämmennystäni voida lukea miksikään, ei\nedes selvempääkään todistajaa vastaan, saatikka sitten tuommoista\nhassunsekaista akkaa, joka ei muista mitään varmaan eikä kuule ja näe\nmuuta kuin aavetta joka nurkassa. Mutta tuo Anna! Kyllä se on melkein\nvarma, että hän Lotan luota livahti Taavin luokse. Sentähden tämä piili\npensastossa, tytön kanssa näet, ja teki vastoja, ha, ha, haa. Jopa hän\ntaisi olla vähällä vimmassaan päästää koko salaisuuden suustaan. Kumma,\nkun eivät muut tätä kohtaa älynneet! Mutta minä olen viimmeinen heille\nsitä osottamaan. Hovilan Olli on viisain koko joukossa, nähdäänhän!\nEikös sekin ollut viisaasti tehty, että laitoin Annan pois näiksi\nkäräjiksi: sattumisen päähän sen tein, minulla oli aavistus, että\nparasta se lienee. No Jumalan kiitos tuosta aavistuksesta; nyt tiedän\nettä hän tulee kuulusteltavaksi, ja sepä ihme, jos en minä saa häntä\ntotuutta tunnustamaan. Hän voi tietää paljonkin, hän taisi olla Taavin\nkanssa kuinka kauvan hyvänsä. Kenties hän on rikokseen osallinen! Ahaa,\ntyttö, tokko nyt Sivelinit sinusta huolivat, kun näitä kaikkia saavat\nkuulla!\n\n\"Tule sitten sisään. Ville\", sanoi Hovilainen, astuen pihassaan alas\nkärryistä, \"saamaan vähän hyväntekiäisiä\".\n\nMiina ja Lydia olivat sangen uteliaat kuulemaan miten käräjissä oli\nkäynyt. Isäntä istuutui syömään, ja aterian aikana sekä kauvan\njälkeenkinpäin puhuttiin päivän tapahtumista ja uutisista. Annan\nkäytöstä kuvaili Hovilainen mustimmilla väreillä ja laverrusten\ntarkoituksena oli panetella Annaa ilkeäksi tyttöreuhkaksi, josta ei\nollut Hovilaisilla muuta kuin harmia ja häpeää. Lydiakin nyt yhtyi\nlangettamaan tämän tuomion.\n\nSeuraavana päivänä tuli Anna kotiin. Hovilainen oli lähettänyt hänet\npalvelija Evan kanssa viemään lehmiä eräälle karjan-kauppiaalle, joka\nrajapitäjässä oli kuuluuttanut ostavansa raavaita Ruotsiin vietäviksi.\nJa rahat olivat Hovilaisella jo niin tiukassa, että täytyi näin\nlaitumelta myydä parhaat lypsylehmät.\n\nEva oli poikennut käymään erään tuttavansa luona, ja Anna nyt yksin\ntuli kotiin, väsyneenä pitkästä jalkapatikasta ja ristiriitaisia\ntunteita sydämessä. Tämä \"koti\" oli sellainen, että hän aivan\nmielellään olisi kääntänyt selkänsä sille ijäksi päiväksi, mutta\nkuitenkin halutti häntä päästä sinne mitä pikemmin. Siellä hän oli\nsaava tietää miten Taavin oli käynyt. Samaten kuin Hannulan isännän ja\nemännän povessa kaikissa vaiheissa oli kytenyt toivon kipinä, niin oli\nAnnassakin vireillä harras toivo, että Taavi olisi havaittu syyttömäksi\nja päässyt vapaaksi. Anna joudutti askeleitansa, tietämättömyys kävi\nkovin tuskalliseksi. Mutta jos eivät sanoisikaan hänelle miten oli\nkäynyt taikka jos valehtelisivat; parasta olisi ehken kysyä muilta.\nKumma kun ei ihmisiä ole liikkeellä, että tulisi vastaan joku, jolta\nsaisi kysyä! Samassa kun hän näin ajatteli, kuului astuntaa hänen\ntakanansa. Hän kääntyi katsomaan ja näki vanhanpuoleisen, hänelle\ntuntemattoman miehen kulkevan perästänsä. Tämä oli siistiin vaatteisin\npuettu mies ja oli varmaan ollut kärajissä, mistä hän nyt palasi. Annan\nsydän vavahti, hän seisattui. Nyt hän saisi tietää. Mutta nyt\nepäilemiset ja pelot pyörähtivät hänessä niin valtaan, ett'ei hän\nuskaltanut kysyä -- ja mies meni tervehtien sivutse. Anna istahti\nkivelle. Aikaisin kyllä saan nuo pahat sanomat! huokasi hän. Jos Taavi\noli syylliseksi löydetty, ehkä jo tuomittu, kyllä Hovilainen heti\nriemuiten sen hänelle kertoisi. Mutta jos ei käräjät olleetkaan vielä\nloppuneet, jos Taavi oli ilmaissut heidän yhtymisensä, jos Anna heti\nkotiin tultuansa vietäisiin todistamaan! No Jumalan nimessä sitten!\nHän nousi ja jatkoi matkaansa, ja kohta hän vaaleana ja valmiina\nvastaanottamaan vaikka pahintakin astui Hovilan tupaan.\n\nSiinä istuivat Miina ja Lydia, ja isäntä itse tuli kamaristaan samassa\nkuin Anna astui tupaan toisesta ovesta. Anna teki matalalla äänellä\nselvän toimestansa, isäntä kuunteli, katsellen häntä vihaisilla\nsilmillä eikä sanonut vähintäkään kiittävää taikka edes hyväksyvää\nsanaa Annalle hänen vaivastansa. Anna aikoi mennä ulos, mutta isäntä\nhuusi: \"Pysyppäs täällä, luulisi sinulla nyt olevan kiireen\".\n\n\"Luuletko saavasi Hannulan Taavia onnitella vapautuksesta?\" sanoi\nMiina.\n\n\"Tiedänhän minä ett'ei hän vielä ole vapaa\", vastasi Anna.\n\n\"Tiedät\", sanoi Hovilainen; \"se on siis taas salakähmässä ollut\ntiedustelemassa, malttamatta edes odottaa kunnes kotona olisi saanut\nsen kuulla\".\n\n\"Enkä ole ollut tiedustelemassa\", vastasi Anna heikolla pilkkahymyllä;\n\"näinhän minä heti teidän kasvoistanne miten Taavin on käynyt\".\n\n\"Vai niin sinä olet tarkka näkemään ja tietämään\", sanoi Hovilainen;\n\"sinustahan on oivallinen vieras-mies käräjiin\".\n\nAnna säpsähti ja kasvonsa lensivät punaisiksi. Taavi oli siis puhunut.\n\n\"Käräjiin? -- mitä minä niissä?\"\n\n\"Niin mitä sinä niissä, mokoma hyväkäs\", matki Hovilainen. \"Et siis\ntaida tietää, että vähää ennen kuin Taavi murhasi veljensä olit sinä\nhänen kanssansa yhdessä. Minä olin vähää ennen nuhdellut sinua, ja\nsillä tavalla sinä tottelit, helkkarin lutka\".\n\nAnnan kasvoista katosi kaikki puna, ja hän tuli kalmankalpeaksi. Näin\nrumasti häntä tähän asti ei vielä oltu haukuttu.\n\n\"Paras olisi isännän peruuttaa sanansa\", sanoi Anna, kerran kiivastuen.\n\n\"Hahaha, hyväkäs on vielä olevinansa kunniastaan arka\", nauroi Miina.\n\n\"Kiitoksia paljon käskystäsi\", pilkkasi Hovilainen, \"mutta en minä\nsaata puhettani peruuttaa; lutka sinä olet, joka lennät yhdestä\ntoiseen: Kokasta Taaviin ja Taavista kai Siveliiniin\".\n\nAnna pani kätensä ristiin, huokasi ja loi epätoivoisen silmäyksen\nylöspäin.\n\n\"Niin, näet, sinun kujeitasi tiedetään\", jatkoi Hovilainen. \"Mutta\nkuitenkin, vaikka tosin ansaitseisit rangaistuksen, niin jääköön se\ntällä kertaa sikseen, sillä ehdolla, että nyt tarkallensa kerrot meille\nmitä sinä iltana näit ja kuulit. Ala siis heti!\"\n\nVastauksen asemesta Anna ylenkatseella kääntyi selin isäntään.\n\n\"No suu auki pian!\" huusi Hovilainen.\n\n\"Sano, sano, muuten käy sinulle huonosti\", virkkoi Miina, ehdottomasti\npuristaen kätensä nyrkkiin. Hänessä kuohui viha kun Anna nyt sekä\nrohkeni nousta vastaan että vielä näyttää ylenkatsettakin heille --\nAnna, jota he aina tahtoivat polkea kuin matoa jalkainsa alle.\n\n\"Sen sanon\", lausui Anna viimmein lujalla äänellä: \"hävetkää kun\nturvatonta tyttöä näin syvästi solvaatte -- näin kiusaatte ja\npiinaatte\".\n\nJa hän lähestyi ovea mennäksensä pois. Mutta samassa hyppäsi Miina ylös\nja purren hammasta kiirehti häntä kiinni ottamaan. Anna kääntyi ovella,\nja Miina, jolla jo oli käsi koholla tarttuakseen hänen tukkaansa,\nperäytyi väkisinkin Annan säihkyvien silmien edessä.\n\n\"Lyökää minua, lyökää kuoliaaksi, niin saatte senkin vastata\nviimmeisenä päivänä\".\n\n\"Älä huoli hänestä. Miina\", virkahti Hovilainen; \"tule pois -- anna\nhänen mennä hiiteen\".\n\n\"Tuommoiset tekopyhät ovat vaarallisia kun oikein suuttuvat\nsilmittömiksi, hahaha\", jatkoi hän kun Anna oli ovesta kadonnut. \"Ja\ntällä kertaa kuitenkaan hänestä ei saa tunnustusta. Mutta en minäkään\nparasta valttiani vielä lyönyt. Nähdäänhän!\"\n\n\"Sen sisilisko\", kähisi Miina palaten Lydian tykö, joka ääneti oli\nkatsellut tätä kohtausta, eikä nytkään ainoalla sanallakaan osoittanut\nsäälivänsä Annaa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\n\"Oletko kuullut, että meidän isäntä kohta keikahtaa konkurssiin?\"\nvirkkoi Vimpelin Heikki Martille eräänä aamuna kun työhön mentiin.\n\n\"En, mutta arvattava se kyllä on\", vastasi Martti.\n\n\"Niin ainakin kaksi tuttavaani kertoi, jotka yöllä tapasin, kun kylästä\ntulin. He palasivat kaupunkimatkalta, ja mainitsivat, että pari\nkaupungin herraa, joille Hovilainen on isompia summia velkaa,\npakoittavat hänet konkurssiin, elleivät kuukauden sisään saa rahojansa\npois.\n\n\"Vai niin! No ainapa minä olen arvellut, ett'ei hänelle kunnian kello\nlaula, jos näin jatketaan taloutta. Hyvä oli että sain kiristetyksi\nhäneltä palkkani menneeltä vuodelta!\"\n\nHe astuivat kotvan ääneti.\n\n\"Pianhan täältä sitten pääseekin\", alkoi taas Martti, \"muille\nmaille miekkosille. Minä aijon ostaa hevosen ja mennä rahamieheksi\nEtelä-Suomen tehtaille. Minnekäs sinä?\"\n\n\"En ole vielä lähtöä ajatellut\".\n\n\"Olettehan te pohjolaiset kelpo kirves-miehiä\".\n\n\"No kyllä me kirvestyötä teemme niin aimollista ett'ei se siitä\nparane\".\n\n\"No lähde pois sitten minun kanssani. Kirvesmiehiä etelässä tarvitaan.\n-- Täällä vaan saat eläke-juttuja niskoillesi, ha, ha, ha\".\n\n\"Tst! Tuo maisteri tulee meidän takanamme\".\n\nPellon veräjälle oli päästy. Kokka meni sivutse. Miehet tervehtivät\nnykäisten lakkiansa, aivan kuin vetääkseen lakit paremmin päähänsä.\nKokka vastasi ylenkatseella tervehdykseen.\n\n\"Aina tuo maisteri täällä Hovilassa hyörii\", virkkoi Martti katsoen\nKokan jälkeen. \"Hänestäpä sai isäntä hyvän ystävän\".\n\n\"Ja samallainen mies hän on kuin isäntäkin\", vastasi Heikki; \"lainailee\nrahoja joka paikassa, eikä maksa koskaan takasin\".\n\n\"Millä hän maksaisi, mies, jolla on toinen käsi tyhjä ja toisessa ei\nmitään. Hullut kun lainaavat hänelle\".\n\n\"Hän on hankkinut itselleen paljonkin ystäviä luennoillaan ja\npuheliaisuudellaan; hän tarkoittaa nostaa talonpojat heidän\nalennuksen-tilastansa --\"\n\n\"Herroiksi, niin! Mutta käykö hän itse ja hänen vertaisensa sitten\nauraan kiinni? 'Minä herra, sinä herra, kuka meistä kontin kantaa?' se\non sitten kysymys\".\n\n\"Hm! tosin. Mutta kyllä hänellä hyvä tarkoitus on\".\n\n\"Mitä joutavia! Parempi olisi hänen suorittaa tutkintonsa ja päästä\nvirkaan, kun saarnata jonkin joutavia ja nyhdellä talonpoikain rahoja\".\n\n\"No, en väitä! Nyhtämisestä puhuen, eiköhän isäntä koeta markkinoilla\nparantaa raha-asioitaan peli-voitoilla?\"\n\n\"No mitenkäs! Siellä hän kai taas mellastaa viikon pyöreäksi -- mutta\nvoitot -- ne taitavat mennä mosukoppaan, Emäntä kuulun samaan aikaan\nlähtevän kotipitäjääsensä, rahaa hankkimaan hänkin tietysti; hänen ehkä\nonnistun paremmin\".\n\n\"Jaa!\"\n\nPuhellessaan olivat he valjastaneet hevoset aurain eteen, ja rupesivat\nnyt sänkeä kääntämään...\n\nKokka kävi Hannulassa. Hän tiesi jo ennakolta hyvin, ett'ei hän ollut\nollenkaan tervetullut siellä. Hannula ehkä oli arvannut jo, miten\noikeastaan oli tuon ilmoituksen laita, ja nyt tuli siihen tuo Kokan\ntodistus Taavia vastaan. Mutta kuitenkin päätti Kokka käydä Hannulassa,\nvieläpä montakin kertaa. Hän kärkkyi Timon rahoja toiselta kannalta\ntaas, ja arveli muutenkin viisaimmaksi, ihmisten edessä edelleen olla\nhyvässä sovussa Timon kanssa.\n\nTimo oli tuvassa vielä kun Kokka astui sisään. Sanaakaan puhumatta\ntöllisti hän vieraasensa.\n\n\"Taidatte olla työhön lähtemäisillänne\", virkkoi Kokka; \"mutta en minä\nkauvan viivytä\".\n\n\"Työhön, työhön\", mumisi Timo enemmän itsekseen.\n\n\"Minä tulin selittämään teille, ett'en minä mitenkään ole mieltäni\nmuuttanut teitä kohtaan. Niinkuin ennenkin arvossa pidin teidän\najatuksianne ja tarjouduin tuolla ilmoituksella auttamaan teitä,\nvaikk'en silloin enemmän kuin nytkään tietänyt, oliko tuo vieras\nherra -- oloperäinen ihminen vaiko ilmiö, niin olen nytkin yhtä\nhyväntahtoinen teitä kohtaan. Kuulkaahan! Minä olin päättänyt pysyä\naivan erilläni Taavin asiasta, mutta --\"\n\n\"Mitäs siitä puhelemmekaan\", keskeytti Timo poistavalla\nkäden-liikutuksella; \"emmehän me ole pyytäneet sitä kunniaa, että\nsaavuttaa teidän ystävyyttänne. Voitte meistä ajatella ja puhua mitä\nmielenne tekee\".\n\n\"Jaa, te olette suutuksissanne minulle tuosta todistuksesta, arvasinhan\nsen. Mutta, minun piti sanoa --\"\n\n\"Antakaa anteeksi että taas keskeytän, mutta säästäkää\npuheliaisuutenne, se ei auta meidän oloja vähääkään. Ja minun täytyy\nnyt lähteä työhön\".\n\n\"Vieraan-miehen tulee ilmoittaa kaikki mitä kysytään\", sanoi Kokka\nsuorastaan, koska ei aikaa annettu esipuheiksi.\n\nTimo otti lakkinsa naulasta.\n\n\"Vaikka saakin siitä semmoisia solvauksia silmiä vasten kuin minä\nTaavilta\", jatkoi Kokka. \"Semmoinen solvaus on suuri rikos sekin ja\nsiitä on suuri edesvastaus. Mutta minä en ole noita pitkävihasia,\nleppymättömiä ihmisiä, jotka katkeruuttavat omansa ja toisten elämän --\nminä tahdon sopia ja ottaa kanteeni takasin -- kuulkaas, älkäähän vielä\nmenkö -- vieläpä sangen kohtuullisilla ehdoilla --\"\n\nMutta Timo jätti kuin jättikin vieraansa yksin tuumailemaan\nsovinto-summan määrää.\n\nTimolla oli hyvä halu sukia selkään maisteria. Hän oli saanut kuulla\nluotettavalta taholta, ett'ei mitään Kokan ilmoitusta ollut löytynyt\nsanomalehdissä. Tämä oli peijannut ja valhetellut, ja ilkesi tässä\nvielä vetää esille tuon \"apunsa\".\n\nNyt oli Timo antanut tuon ilmoitus-asian toisen miehen toimitettavaksi,\nnimittäin kauppias Sivelinin. Tämä oli lähtenyt pitemmälle matkalle,\npääkaupunkiin ja sieltä Pietariin asti.\n\nSivelin oli varsin valinnut tämän ajan matkallensa, sillä hän tahtoi\nvetää tämän matkan verukkeeksi siihen, ett'ei hän vielä uudellensa\nkosinut Annaa. Hän oli tuon harhautuneen kirjeellisen kosimisen jälkeen\npäättänyt kosia suullisesti, vaan empivän luonteensa tähden hän ei\ntullut sitä tehneeksi ennen käräjiä, ja vielä vähemmin niiden\njälkeisinä päivinä. Kontitsemiseen ei tarvita paljon aihetta. Käräjien\njälkeen rupesi kuulumaan pahoja puheita Annasta; ja monet, jotka\nkadehtivat hänen kauneuttansa, pitivät niitä kyllä vireillä, kun kerran\nalun olivat saaneet. Mutta Sivelinin luottamus Annaan ei näistä\npuheista paljon järkähtänyt -- sen verran vaan että hän tahtoi vielä\nvähän aikaa miettiä asiaa. Hän penäsi sisarelleen, joka oli menevä\nmuutamaksi päiväksi Hovilaan auttamaan vaatteiden neulomisessa -- että\ntämä, missä vaan taisi, koettaisi olla Annalle apuna ja turvana. Sitten\nhän valmistautui lähtöön ja kävi sitä ennen vielä Hannulassa, missä\notti toimekseen, ei ainoasti jättää yllämainitun ilmoituksen sanomiin,\nvaan myös käydä tuon tunnetun asianajajan Nivalinkasen puheilla,\npyytämässä Hannulaisten puolesta häntä rupeamaan Taavia puolustamaan\ntulevissa käräjissä. Tälle tahtoi Timo vielä sitten valittaa Kokan\npetollista käytöstä. Sivelinin piti palata matkaltansa vasta\nmarkkina-aikana. Jos hän olisi voinut tietää, mikä päätös Annan päässä\noli kypsyvä, olisi hän ehkä taistellut voiton velttoudeltaan ja ajoissa\ntaannut tytön itsellensä.\n\nHovilassa pantiin viimeiset voivat liikkeelle rapistuvan talouden\nkannattamiseksi. Aivan tosi oli, että kaksi velkojaa kaupungissa oli\nsaanut silmänsä auki huomaamaan Hovilaisen asiat ja käynyt hänen\nkimppuunsa kovilla uhkauksilla. He olivat saaneet tietää Hovilaisen\nalkaneen myyskennellä irtainta omaisuuttaan, ja vaativat nyt rahansa\npois taikka muussa tapauksessa pakoittaisivat hänet vararikkoon. Rahaa\ntäytyi siis hankkia tavalla taikka toisella, taikka lyödä rukkaset\nlautaan. Hovilaisen koko toivo oli markkinoissa: siellä hän oli tapaava\ntuttavia, rikkaita ukkoja läheltä ja kaukaa, ne hänelle lainaavat --\njopa vastahakoisemmatkin kun vaan punssit ja markkina-mieli ovat heitä\nvähän valmistaneet. Voipihan vielä sitten pelissäkin voittaa kauniit\nrahat, jos vaan sattui hyvät kortti-päivät silloin. Ja voisihan niin\nkäydä, olihan hänellä aina ollut erinomaisen hyvä onni alusta pelin,\nvahinko vaan ett'ei hän ollut oikealla ajalla lopettanut ja pistänyt\nvoittoja taskuunsa. Mutta nyt niin oli tehtävä. \"Nähdäänhän!\" sanoi\nHovilainen ja hieroi käsiään. -- Hänen emännällänsä ei kuitenkaan ollut\nkovin hyviä ajatuksia markkinoista, sillä hän tiesi jo entisestään että\nOlli oli aina tyhjänä tullut markkinoilta, vaikka lähtiissä olisikin\nrahoja ollut. Hän päätti senvuoksi ehdotella toisia keinoja. Hänen\nkoti-pitäjässänsä oli varakkaita talollisia, niihin hän päätti kääntyä,\nja varustautui siis hänkin matkaan, lähteäkseen muka sisartansa\ntervehtimään. Lydia oli otettava mukaan ja näytettävä kaikessa\nloistossaan, kukatiesi vaikka tavattaisiin siellä sulhanen ennenkuin\narvattiinkaan. Uusia vaatteita lähdettiin siis neulomaan miehissä:\ntähän työhön kutsuttiin myös Emma Sivelin.\n\nMutta Anna oli vaan pahemmassa kuin pulassa niinkuin ennenkin. Tuon\nviimme luvussa kerrotun ikävän kohtauksen jälkeisinä päivinä hän tosin\noli tyynempi. Kiduttajat näyttivät pelkäävän uhriansa, Hovilainen ei\npuhunut sanaakaan Annalle, hän tahtoi odottaa jonkun aikaa ennenkuin\nryhtyi uuteen hyökkäykseen. Miina ja Lydia eivät myöskään Annaa paljon\npuhutelleet, katselivat vaan kieroon häneen ja irvistelivät. Niin oli\nkulunut melkein viikko, kun isäntä katsoi ajan olevan käsissä, jolloin\nhänen \"paras valttinsa\" oli esille lyötävä. Anna kutsuttiin tupaan, ja\nisäntä uhkasi antaa Annan ilmi osallisuudesta Taavin rikokseen, ellei\nhän paikalla tunnustaisi mitä tiesi. Anna oli odottanut uutta\nhyökkäystä. Hän arvasi, ett'ei Hovilainen kuitenkaan varmaan tietänyt,\noliko Anna sinä iltana tavannut Taavia vai ei -- ja päätti pysyä\näänettömänä. Käräjissä tahtoi hän toden sanoa, jos raskasta olikin --\nmutta sinne oli aikoja vielä, kenties hän oli kuollutkin silloin. Siis\nei Hovilainen uhkauksillaan saanut sanaakaan Annalta, hän riehui ja\nMiina häntä säisti; mutta ei ollut apua. Vihan vimmassa karkasi\nHovilainen tyttöön kiini, ja ei tiedä miten Annalle olisi käynyt, jos\nhän ei hätimmiten olisi ehtinyt saada ovea auki ja temmaista itseänsä\nirti isännän käsistä, joihin kuitenkin jäi tukku hiuksia.\n\nSinä iltana Anna ei uskaltanut näyttää silmiäänkään tuvassa. Hän piili\nEvan huoneessa; lujuutensa raukesi siellä, hän pelkäsi todellakin,\npelkäsi henkeänsä vainottavan. Seuraavana aamuna huudettiin Annaa\ntiheään. Hän kuuli ja arveli, menisikö hän tupaan vai olisiko parempi\njuosta kalliolle ja heittäytyä järveen. Ei, suuri syntihän se olisi.\nVavisten vilkasi hän huoneen ovesta, ja huojennuksen huokaus puhkesi\nhänen rinnastaan, kun hän näki Emma Sivelinin seuranaan pihalla. Hänen\nvieressään seisoi Miina, joka huuteli Annaa. Anna tuli nyt esille\npelkäämättä; hän tiesi saavansa rauhan ainakin sen aikaa kuin Emma oli\ntalossa, sillä vierasten nähden eivät kiusaajat kumminkaan rohjenneet\nkäydä käsiksi häneen. Ruvettiin sitten neulomatöihin, ja siinä\npidetyistä puheista sai Anna vasta tiedon aijotuista matkoista. Silloin\niski kuin salama eräs ajatus Annan päähän, ja hänen täytyi kotvaseksi\npeittää silmänsä. Nyt koetti vapautuksen aika. Kun kaikki lähtivät pois\nkotoa, silloin oli hänkin lähtevä, eikä koskaan tänne palaava, vaikka\nsaisi vaeltaa halki mailman. Jospa jo huomenna lähtisivät! Annaa ei\npaljon puhuteltu, ja se olikin hänelle mieluisinta, koska hän niin sai\nantautua omiin ajatuksiinsa. Ensi innosta tasaantuen, alkoi hän\nharkita asiaa tarkemmin, kumminkin ennalta päättäen tukahuttaa\nkaikki syyt, mitkä voisivat nousta hänen pakoansa vastaan. Minne\npiti hänen mennä? se oli ensimmäinen kysymys. Vaikka mihin, oli\nensimmäinen vastaus, mutta ymmärtäväisyys ei tyytynyt siihen. Anna\noli kuullut pääkaupungissa olevan useita rouvasväen-yhtiöitä\nhyväntekeväisyyden tarkoituksessa; niiden kautta hän pian voisi saada\npaikan, pääkaupunkiin siis oli mentävä. Mutta osaisiko hän siellä\nminnekään, löytäisikö hän noita rouvasväkiä? Kyllä ihmiset neuvovat,\neihän ne muualla ole semmoisia kuin Hovilan väki. Anna raukka luuli,\nettä yksinäinen tyttö, ilman rahatta ja passitta, tulee uskotuksi ja\nautetuksi isossa kaupungissa. Tosin on auttajia, ja nepä kohta\ntarjoutuvat avuksi tällaisissa tapauksissa, mutta niitä ei tullut Anna\nvilpittömyydessään ajatelleeksi. Anna odotti hänen entisyyttään\nkoskevia tiedustelemisia noitten hyväntahtoisten puolelta, hän oli\nvalmis totisesti kertomaan elämäkertansa, ja oli vakuutettuna\nsaavuttavansa niinhyvin uskomista kuin myötätuntoisuuttakin. Mutta\nkelpaisiko hän palvelijaksi kaupunkiin? Se asia oli vähän epätietoinen,\nmutta hän toivoi oppivansa, kohta kyllä, hän ei vaatisi palkkaa paljon\nolleenkaan -- kun vaan saisi hurskasmielisen isäntäväen, niin hän\nmenisi ilomielin työhön ilman rahapalkattakin, Ehkä hänestä voisi vielä\ntulla ompelijatar, hän oli vikkelä sormiltansa -- ehkä myös puoti-tyttö\njossakin vähemmässä lanka- tai vaatekaupassa. Ei hän epäillyt\ntoimeentulostaan, kyllä Jumala auttaisi. Mutta hänellä oli yksi pelko,\nmikä ei tahtonut mielestä poistua, nimittäin, että häntä ajettaisiin\ntakaa ja otettaisiin kiinni, ennenkuin hän toisten turviin pääsisikään.\nSilloin oli Hovilainen varmaan häntä syyttävä oikeudessa osallisuudesta\nTaavin rikokseen -- mitä hän nyt ei näyttänyt vielä uskaltavan tehdä.\nMutta siinäkin tapauksessa oli vähän lohdutusta: marttyrinseppele,\nminkä hän saisi jakaa Taavin kanssa. Hän teki päätöksensä, ja se oli\npysyvä järkähtämätönnä. Oliko ainoa syy, mikä pidättäisi häntä täällä?\nToivoko että Taavi oli pääsevä vapaaksi ja ottava hänet vaimoksensa? Ei\nse paikkaansa pitänyt. Hänen tänne jäämisensä ei voinut muuta kuin\nvahingoittaa Taavia. Todistuksensa oli pahentava hänen asiaansa -- ja\nAnnan kihlauksesta Taavin kanssa oli tälle noussut jo niin paljon\nonnettomuutta, että Anna viimmeisinä aikoina oli tullut siihen\npäätökseen että parasta olisi kaikissa tapauksissa luopua hänestä ja\nsiten säästää häntä enemmästä pulasta. Jos Anna oli poissa, oli Taavi\nennemmin pääsevä vapaaksi ja pikemmin unhottava rakkautensa. Ja Anna --\noliko hänkin unhottava? Kieltäymyksiin tottuneena, jätti hän senkin\nkysymyksen tulevaisuuden helmaan. Sydämellisesti oli hän rakastanut\nTaavia, mutta rakkautensa kuitenkaan ei ollut mikään tarinallinen,\ntaivaita tavoitteleva kiihko, se oli järkiperäinen rakkaus, joka ei\nlähtenyt sallimusta vastaan sotimaan. -- Mutta jos hänet vaatisi\nvelvollisuus tänne jäämään lohduttamaan ja auttamaan Taavin vanhempia,\njotka aina olivat Annaa kohtaan olleet niin hyvät. Mitä voisi Anna\nsiinä suhteessa toimittaa? Eihän hän edes päässyt heidän luoksensa\nmuuta kuin salaa ja rangaistuksen kaupalla. Oliko hän vihdoin\npaetessaan jäävä minkäänlaiseen velkaan Hovilaisille? Tarkin\ntutkimuskin antoi ainoastaan kieltävän vastauksen. He olivat ottaneet\nhänet kasvatti-tyttäreksensä, mutta Anna ei muistanut ainoatakaan\nkertaa, milloin he olisivat kohdelleet häntä vähänkään sydämellisesti,\nsaatikka sitten niin kuin vanhemmat lastansa kohtelevat. He olivat\nantaneet hänelle ruumiillisen ylläpidon ja sen edestä hän oli työtä\ntehnyt aamusta iltaan. Viimme aikoihin he olivat ruvenneet häntä oikein\nvihaamaan ja vainoomaan. Ainoa, joka hänen puoltansa oli pitänyt,\nAntti, oli nyt poissa seminaarissa. Kuitti oli ijäksi päiväksi kaikki\nHovilaisten ja Annan kesken.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMarkkina-aattona istui eräässä kaupungin ravintolassa kolme miestä\nkonjakki-pullon ääressä. Yksi heistä näytti levottomalta: vähän päästä\nhän nousi ylös, katsoi ulos akkunasta ja sitten kelloon, ja marssi\nsitten edes takasin laattialla. Hän oli varreltaan pitkä ja roteva,\nmutta pontevuutta vailla; kasvonsa todistivat hänen eläneen rajusti.\nTämä mies oli Kjellqvist, entinen kauppias, nyt ammatiltansa\nkortti-pelari. Hänen kumppaneistansa oli toinen lihava pahkura, jonka\nmuodossa ei ollut muuta erinomaista kuin paksu sinipunainen nenä --\ntoinen sitä vastaan varsin laiha mutta varsin vikkelä silmiltään ja\nliikenneiltään. Edellinen oli Tolttinen, toinen Pyrell. Tämä kaunis\nkolmimiehinen seurue käveli kaikilla kaupungin markkinoilla. Kjellqvist\noli viisaasti valinnut seuraajansa. Tolttisen tehtävänä oli\nnyljettävien juovuttaminen. Pyrell taas oli hyvä siitä, että hänen\nkaikki käytöksensä ja puheensa olivat sangen soveliaat karkoittamaan\nepäluulot kauvas. Yleinen hyvä ja edistys oli aina hänen suussansa, hän\nnautti väkeviä juomia ainoastaan joskus, ja jankkasi alinomaa Tolttista\nvastaan sekä sanoi ottavansa osaa kortti-peliin illan vietteeksi vaan\nja niin kauvan kuin se pysyi kohtuullisuuden rajoissa. Mutta missä tämä\nraja oli, sitä hän ei tarkemmin selittänyt, ja vaikeaa se hänelle\ntodellakin olisi ollut, koska peliä kesti aina aamusiin asti, jolloin\njo pahimmat tuhlaus-pelit olivat valloillaan -- ja Pyrell aina vaan oli\nosallisena.\n\n\"Kumma kun ei Hovilaista vielä kuulu\", virkkoi Kjellqvist, lähestyen\npöytää ja ottaen ryypyn. \"Tavallisesti hän tähän aikaan jo aikoja on\nollut täällä\".\n\n\"Todella\", myödytti Pyrell. \"Tolttinen tässä vaan päihtyy ennen\naikojaan, kuu ei kortinlyöjiä kuulu\".\n\n\"Ole huoleti siitä, ei meidän herra hopussa päihdy\", vastasi Tolttinen,\nnauraen.\n\n\"Olisithan käynyt illalla kuulemassa tuota raittius-puhetta,\nminkä kautta mielten piti karastuman markkinoiden viettelyksiä\nvastaanseisomaan\".\n\n\"Jopa! Raittius-sankarien puheet ovat yhtä mehuttomat kuin heidän\nlimonaadinsa ja kaljansa\".\n\n\"Ja vesi, sano niin, puhdas vesi. Sahtia he eivät enää juo, he ovat\nälynneet siinä viisi prosenttia alkoholia\".\n\n\"Tervaa juokoot sitten, koska ei muu heille kelpaa; loiskis hyvät\nherrat!\" Ja Tolttinen otti aika kulauksen sen asian päälle.\n\n\"Ahaa, jopa tullaan Hovilasta!\" virkahti Kjellqvist, joka taas oli\nnoussut akkunasta katsomaan.\n\n\"Onko sieltä useampiakin?\" kysyi Pyrell.\n\n\"Isä ja poika --\"\n\n\"Ja pyhä henki\", lisäsi Tolttinen ja nauraa röhötti.\n\n\"Nyt luulit olleesi sukkela, räivä\", sanoi Pyrell ja nousi katsomaan\nakkunasta hänkin.\n\n\"Eihän Antilla silmälasia ennen ole ollut\", jatkoi hän nähdessään\nKokan, joka, niinkuin viimmeisiin aikoihin melkein aina, nytkin oli\nHovilaisen seuralaisena.\n\n\"Eikä se Antti olekaan\", sanoi Kjellqvist. \"Antti on seminaarissa,\nnythän sen muistan. Mutta tunnetko tuota?\"\n\n\"En\".\n\n\"No olipa hän kuka tahansa, kunhan hänellä vaan taskuissa olisi\nheliseviä\".\n\nHovilainen ja Kokka astuivat nyt seuraan. Tervehdykset vaihdettiin,\nKokka esiteltiin, pikareja ja juotavaa toimitettiin esille enemmän.\n\nNäitä tulijoita seurasi illemmällä uusia markkinavieraita. Useimmat\nkävivät vaan väliin ottamassa naukun ja menivät sitten taas torille ja\nasioilleen. Mutta muuan kanta-joukko pysyi paikoillaan, kortit\nvedettiin esiin ja kohta oli peli täydessä menossaan. Ja joukkoon tuli\nvielä kaupungin herroja ja maa-pohatoita sen mukaan kuin siemaukset\nnäissä vaikuttivat. Pöydän ympärys oli täpösen täynnä pelaria, ja\nheidän tuoliensa takana seisoi toinen kiehkura katselijoita. Kjellqvist\nja hänen apulaisensa antoivat ukkojen alussa olla voitolla. Nämä\nhelistivät kukkaroitaan, laskettelivat leikkipuheita ja huusivat\njuomatavaroita yhä lisää. Huone täyttyi tupakan-savusta ja viinan\nhöyrystä, tarina muuttui räyhinäksi, ja pöydän ääressä istuvien kasvot\nhehkuivat yhä tulisempina pelikiihkosta ja konjakista.\n\nHovilaisen onni oli jo kääntynyt. Hän muisti kyllä kotona tehtyä\npäätöstään, mutta lykkäsi yhä tuonnemmaksi sen toimeen-panemisen.\n\"Tämän kymmenmarkkasen panen vielä pöytään, sen saan varmaankin\nmonenkertaisena takaisin\" tuumaili hän itsekseen, mutta se pantiin ja\nse vietiin, toinen pantiin pöytään samalla toivolla, sen kävi samoin,\nniin kolmannenkin ja neljännen. Hovilainen puri hammasta harmissaan.\n\n\"Kyllä sillä pojalla rahoja riittää, vaikka hän kadottaakin jonkun\nkasan kymmeniä\", virkkoi eräs Hovilaisen takana. Tämä lausunto rohkasi\ntaas Hovilaisen mieltä. Huonoahan se olis nyt paeta pelistä -- ajatteli\nhän itsekseen, -- jaa, se voisi suuresti vahingoittaa hänen toiveitansa\nlainansaannista, jos häntä ruvettaisiin luulemaan niin köyhäksi, ett'ei\nhän tämmöisiä tappioita jaksanut kestää. Mutta jos jo tänä iltana\nmarkat menevät kaikki, millä sitten pelaan -- ja ainakin kolme päivää\ntäällä on oltava. Jos ei lainaaminen onnistuisikaan eikä rahoja ole\nvoiton pohjaksi, mikä sitten neuvoksi tulee? Enköhän heitä täksi\nkertaa. No, olkoon tämä vielä viimmeinen! ja hän veti viidennen\nkymmenmarkkasen pöytään. Sekin siirtyi Kjellqvistin kukkaroon.\n\n\"Älähän Hovilainen anna herrain niin nylkeä itseäsi\", sanoi toinen ääni\ntakana.\n\n\"Menkää hiiteen tuosta minun tuolini takaa!\" tiuskasi Hovilainen\nkääntyen vihasesti katselijoihin; \"te katsotte pahoilla silmillä minun\nlehtiini\".\n\n\"No, no, ukko kiivastuu -- ha, ha, ha -- suuttuisi sitä vähemmästäkin\ntappiosta;\" he vetäytyivät vähän etemmäksi ja naurelivat. Täytyihän nyt\nharmissakin kuudennen setelin ilmautua. Hovilainen ei raahtinut jättää\npeliä, ennenkuin lompakkonsa oli menettänyt suurimman osan vaivalla\nsieltä täältä kerätystä sisällyksestään. Eikä hän silloinkaan olisi\nlopettanut, elleivät muut olisi nousseet paikoiltaan, noudattaen\nviimmein ravintolan isännän pyyntöjä, joka vähänväliä pisti päätänsä\novesta ja nyt muka rukoili heitä heittämään hänen huoneensa rauhaan.\n\"Kyllä kerran tulee poliisi ja näkee teidät vielä täällä istuvan\nkortti-pöydän ääressä; se on loppu iloni\", lisäsi hän.\n\nAamu alkoi valjeta jo kun herettiin, ja siinä hämärässä valossa\nnäyttivät pelarien kasvot inhottavan kalpeilta. Hovilaisen\nhius-suortuvat seisoivat sinne tänne pystyssä, hän kun joka tappiosta\noli tarrannut tukkaansa kiinni. Huoneessa oli inhoittava haju.\nPermannolla oli tupakanporoa ja sylkeä niin tiheässä, ett'ei puhdasta\npaikkaa eroittanut missään. Pöydät olivat kaikki punssin ja viinan\nvallassa. Pelarit astuivat nyt saliin; jotkut heistä olivat asuntoa\nsamassa ravintolassa, toiset alkoivat hiipsutella kotiinsa kaupungissa.\nSalin sohvilla korsnaili pari viinan kukistamaa sankaria, joilla\nkortteeri-kysymys ei ollut selvillä ennenkuin kellistyivät ja\nkorjattiin tänne. Hovilainen hoiperteli makuukammioon, missä Kokka jo\nkauvan oli unta vetänyt. Jättäkäämme heidät makaamaan humalaansa pois,\nja kääntykäämme oikeisin ihmisiin taas. Juopunut, näette, ei ole enää\nihminen; juopumus on vienyt häneltä mielen. Mutta tuon huvituksen\nkarttaminen -- huvituksen muuttua ihmisestä siaksi -- taitaakin vaatia\nkaiken mielenlujuuden, päättäen noista vanhempain hartaista penäyksistä\npojilleen, ja vaimoin varoituksista miehilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna jäi viimein yksin kolmantena päivänä siitä kuin Hovilainen ja\nherra Kokka olivat markkinoille lähteneet. Hän oli kuin tulisilla\nhiilillä jo, kun Miina ja Lydia varustelivat lähtöänsä eivätkä päässeet\nmatkaan. Tosin oli tavallista, ett'ei isäntä palannut markkinoilta\nennenkuin viiden, kuuden päivän perästä; mutta voisihan nyt rahan puute\ntaikka joku satunnainen syy saattaa hänet pikemmin takaisin. Ja silloin\nolisi Annan tuuma tyhjään mennyt, ja milloinka näin hyvä tilaisuus taas\ntulisi, kentiesi ei milloinkaan. Huojennuksen huokaus pääsi hänen\nrinnastansa, kun vihdoin viimein Miina ja Lydia ajaa hyryyttivät\npoispäin kujan kautta. Hän katsoi seinä-kelloon, se kävi viidettä.\nAikaa oli hänellä kyllä matkalleen, mutta pois hän pyrki ja pian --\nrauhaa hän ei saanut enää tässä talossa. Vielä sitten pelkäsi hän että\nvieraita tulee häntä viivyttämään, ainakin Emma Sivelin, veljensä,\nkauppamiehen, rakastumisesta lörpöttämään. Hän kiiruhti siis tyttöjen\nkamariin, aukasi vaate-arkkunsa ja kokoili nyyttiin tarpeellisimmat\npukineet. Sitten naperoitsi hän vielä arkkunsa edessä ja koputti sen\nperäseinään -- ja kas, kaksi kultarahaa tuli ulos eräästä raosta ja\nputosi kilahtaen arkun pohjaan. Hän otti ne ylös, katseli niitä\nmiettivästi kotvasen, huokasi ja sitoi ne sitten huolellisesti huivinsa\nnurkkaan. Nämä rahat, jotka nyt tekivät mahdolliseksi hänen pakonsa,\nolivat viimeinen osoite hänen äiti-vainajansa suuresta hellyydestä ja\nrakkaudesta. Aavistaen lapsensa tulevaisuutta, oli hänen äitinsä\nviimmeisen sairautensa aikana kerran neuvonut häntä ottamaan ne esille\nja sanonut: \"ne ovat viimmeinen jäännös vähäisestä säästöstä, mikä\nminun onnistui varjella velkojilta. Suurin osa meni, kun isäsi niin\nkauvan kitui jalkaansa eikä enää päässyt mitään tekemään. Ehk'ei Jumala\nminulle synniksi lue sitä että ne rahat salasin meidän velkojiltamme,\nsillä sen tein rakkaudesta. Monta lievitystä ja virvotusta vaivassaan\nsai isäsi niiden kautta, ja nyt jätän viimmeiset sinulle. Onhan tässä\nvielä irtainta sen verran että sen hinnalla saatte minut hautaan.\nSäilytä ne yhtä visusti kuin minä, äläkä muuten kuin pakkotarpeessa\npane niitä menemään. Voit lapsiraukka maailmassa joutua semmoiseen\ntilaan ja pulaan, mistä päästäksesi raha on välttämättömästi\ntarpeellinen. Silloin ovat nämä kultakappaleet siunaukseksi, käytä ne\nsilloin ja muista äitiäsi\". Oliko nyt semmoinen tila käsissä -- rupesi\nAnna ajattelemaan, kun äitinsä sanat johtuivat hänen mieleensä, mutta\nsamassa säpsähti hän ja vaaleni. Kumu kuului kujalta. Hän kiiruhti\nakkunaan ja kurkisti ulos. Ajopelit pyörähtivät pihaan. Kyytipoika\nseisautti hevosensa ja kärryistä hyppäsi nuori, solakka mies. Hänellä\noli silmälasit, ja ensi hämmästyksessään luuli Anna häntä Kokaksi ja\noli juuri paeta piiloon, kun havaitsi väärin nähneensä. Ovi aukeni, ja\nnuori mies astui sisään. Hän tervehti kohteliaasti.\n\n\"Tämä taitaa olla Hannulan talo?\" virkkoi hän katsellen Annaa ja kuta\nenemmän hän katseli sitä lempeämmiksi kävivät silmänsä.\n\n\"Ei, Hannula on naapuri-talo, tästä vähän matkaa etempänä\", vastasi\nAnna.\n\n\"Jaha! Sitten tiedän; nämä molemmat talot näimme, mutta kyytipoika ei\ntietänyt niistä sen parempaa selvää kuin että sanoi kumpaakin\nHannulaksi\".\n\n\"Tämä on tainnut aikanaan olla Ala-Hannulan niminen, nyt se on Hovila\".\n\n\"Jaa, Hovila, niin! Onko täällä Hovilan isäntä kotona?\"\n\n\"Ei, hän on mennyt markkinoille; tulee ehkä näinä päivinä kotiin.\"\n\n\"Te olette varmaan hänen tyttäriänsä?\"\n\n\"En ole\", vastasi Anna, joka oli suorittanut tilinsä Hovilaisten kanssa\neikä huolinut enää sanoa kuuluneensakaan samaan perheesen.\n\n\"Tekin taidatte olla jonnekin lähdössä\", hän osotti nyyttiin, minkä\nAnna nyt hämmästyksekseen huomasi keskellä pöytää minne hän sen oli\nlaskenut, akkunasta kurkistaessaan.\n\n\"En tahdo siis pitemmältä viivyttää\", jatkoi nuori herra hymyillen;\n\"ehkä toiste saan uudistaa tuttavuuttamme\".\n\nHän sanoi jäähyväisensä ja meni ulos, ja kohta kuului kärryjen jyrinä\nHannulaan vievällä kujalla.\n\nAnna jäi hetkiseksi arvelemaan.\n\n\"Ei, pois täältä täytyy päästä!\" sanoi hän sitten äkkiä; \"mitä tässä on\narvelemista, en minä voi täällä enää olla\".\n\nHän tempasi nyyttinsä ja astui pihalle. Hän heitti vakoilevia\nsilmäyksiä ympärilleen; ei näkynyt ketään lähistössä. Eva oli mennyt\nkylään, sen hän tiesi, ja miehet olivat tähän aikaan aina poissa omissa\ntoimissaan. Hän kääntyi polulle ja astahteli sitä vähän matkaa, sitten\nseisahtui hän ja katseli vielä viimmeisen kerran taloihin, ja\nympäristöön. Surumielisen näköiset olivat hänen silmäyksensä. Anna oli\ntäällä oleskellut vuosikausia, täällä hän oli saanut kokea monta\nkatkeraa hetkeä, mutta juuri joskus myös onnellisuuttakin ja sydämen\nriemua. Hänen silmänsä pysähtyivät Hannulaan päin: sieltä olivat\nalkuansa hänen harvat ilonsa hetket. Ja nyt hän oli poislähdössä, eikä\nollut sanaakaan sanonut jäähyväisiksi hyväntekijöilleen. Hän oli jo\nnyyttiänsä varustellessaan ajatellut tätä. Sydämensä kehoitti häntä\nkäymään siellä vielä kerran, mutta hän pelkäsi siellä viipyvänsä ja\najatteli vielä että hänen käytöksensä nyt oli tuntuva oudolta, hänen\nkun ei käynyt ilmoittaminen poislähtöänsä. Nyt oli vielä tuon herran\nsinne meno hyvä veruke vetää sydämen vaatimuksia tukahuttamaan. Tuo\nherra -- samassa välähti hänen mieleensä ajatus mikä pakoitti häntä\nmenemään jo muutamia askeleita Hannulaan päin; tuo herra oli se, jonka\nkanssa Taavi tuona ikimuistettavana iltana oli kulkenut tästä ohitse.\nKun en tullut sitä kohta ajatelleeksi! Hän on nyt kuullut Taavin\nonnettomuudesta ja kiiruhtanut tänne selvittämään asiaa. Anna koki\nmuistella oliko hän kuullut kenenkään, Taavin jutusta puhuttaessa,\nmaininneen sillä herralla olleen silmälasia, vaan se seikka ei\nmuistunut hänen mieleensä. Kumma kun piti ollakseni niin tyhmän --\nsanoi hän itseksensä -- ett'en paremmin pannut mieleeni tunnusmerkkiä,\nmikä nyt saattaisi asian aivan varmaksi. Mutta varma se oli kuitenkin.\nKukas muu tuo herra olisi, joka näin äkki-arvaamatta tulee Hannulaan.\nNo nyt oli Taavi vihdoinkin pääsevä irti ja luultavasti vapaaksi\nkaikesta syytöksestä. Anna riemuitsi itsekseen. \"Minä saan kultani\ntakasin, voi silloin sitä iloa -- -- mutta mitäs minä puhunkaan,\npoislähtevä ihminen\". Rakkaus järkytti vielä viimmeisellä hetkellä\nhänen tuumaansa. Olenko todellakin täydelleen punninnut tätä asiaa,\najatteli hän -- olisko minun mahdotonta jäädä vielä -- ehkä vielä\nkaikki hyvin päin kääntyisi. Ei taida -- ei Hovilaisten mieli\nmilloinkaan käänny -- Kärryin jyrinä kuului taas talojen puolelta. Nyt\nHovilainen tulee! Anna käännähti ja riensi rantaan päin ja sitten\npitkin ranta-polkua eteenpäin aivankuin takaa ajettava. Vasta\nRossin-rotkon toisella puolella hän levähti, käsi sydämellä. \"Ei, pois\ntäältä\", huoahti hän, \"pois entiset ajat ja muistot, jos vaan niistä\npääsen -- eiköhän se vaan ollut tuon herran kyytipoika, joka pois ajoi;\nei suinkaan Hovilainen vielä palaja. -- Ehkä Jumala auttaa!\" Hän astui\nravakasti eteenpäin taas, jopa juoksikin toisin paikoin, koska tahtoi\nennen pimeän tuloa päästä soitten ylitse. Toisella puolella aikoi hän\nlevähtää vähän aikaa, ja sitten jatkaa yöllistä kulkuaan. Moni mieskin\nolisi katsonut kovin kolkoksi tällaista vaellusta aution metsän läpi\nyön pimeydessä. Mutta Anna ei ollut pelkuri; ja tämä matka oli hänen\nainoa pelastuskeinonsa ja siihen hän jo kauvan oli valmistautunut ja\nkoonnut kaiken rohkeutensa. Tätä polkua hän oli kulkenut kerran jo,\nvaikka talviseen aikaan, tänne tullessaan, se siis ei ollut hänelle\naivan tuntematon eikä senvuoksi ollut eksymisestä pelkoa. Pimeyttä ja\nkummituksia hän ei peljännyt, olihan paitsi sitä Rossin-hauta jo pitkän\nmatkan päässä hänen takanansa; karhuja ei ollut kuulunut näissä\nmetsissä, ne oli rautatien läheisyys karkoittanut. Ainoa pelättävä oli,\njos rosvoja ja muita pahoja ihmisiä oli liikkeellä. Mutta rosvojakaan\nei ollut näinä aikoina liikkunut, ja muut eivät suinkaan näin pimeässä\nhuolineet olla metsässä. Kuu oli vähimmällänsä tällä viikolla, ja se\nolikin Annan mielestä parempi: pimeässä hän paremmin vältti pahoja\nihmisiä. Ilma oli kolkko, sateen vaaruja ajeli taivaalla, ankeammilla\nkohdilla puuskahti kylmä pohjatuuli. Mutta huolimatta tällaisista,\nverraten vähäisistä esteistä, jatkoi Anna matkaansa, ja joka askeleella\nvoitti mielensä enemmän rohkeutta. Entisyytensä ikäänkuin jäi yhä\nkauvemmaksi hänen jälkeensä sekä peittyi yhä enemmän laskeutuvaan\npimeyteen; uusi ihminen, toinen Anna se olikin, joka nyt lähti mailmaa\nkokemaan, uuden elämän oli uusi päivä hänelle tuopa. Hän koetti lujasti\nkatsoa tulevaisuuteen ja kiinnittää ajatuksensa ainoastaan edessä\noleviin kohtauksiin. Lähinnä oli tulonsa rautatien asemalle. Hän\najatteli miten hänen oli menetteleminen, kun ei ennen ollut junassa\nkulkenut. Mutta kyllä kai ihmiset neuvovat. Kun hän kerran vaunuihin\npääsi, niin kyllä sitten matka kului. Olivathan ihmiset sanoneet, että\nkun aamulla asemalta lähtee, niin on jo seuraavana iltana Helsingissä.\nMutta päivällä hän tahtoisi tulla perille, eikä yöllä; ehkä soveltuisi\nolla yötä jossakin likemmässä asemassa ja aamulla mennä kaupunkiin,\nvaikka jalan. Hänen ajatuksiinsa yhtyi nyt myös iloakin: hän oli näkevä\nniin paljon uuttaa ja komeaa. Mutta iloa häiritsi koko joukon tämä\nvaivaloinen kävely pahassa ilmassa. Vähän väliin tuli kylmää sadetta\nAnna-raukan niskaan. Hän astui puitten alle suojaan, mutta kauvan ei\nkäynyt yhdessä kohdin seisominen, rupesi kovin vilustamaan. Sydänyön\njälkeen poistuivat pilvet taivaalta, ilma kävi valoisammaksi mutta\nsamalla kylmemmäksikin. Hän kääri huonon vaippansa paremmin\nympärillensä ja kiiruhti kulkuaan. Mutta kukas tuossa tulee? Mies, ja\naivan likellä jo. Ei auttanut muu kuin rohkeasti mennä eteenpäin. Ja\neihän tuo ollutkaan kuin sauvan varassa kulkija vanha ukko. Ensi\nkäänteessä avautui sitten jo asuttu seutu. Annalta pääsi helpotuksen\nhuokaus: nyt ei ollut mitään hätää enää. Isonlainen kylä näkyi vähän\nmatkan päässä, mutta valkeata ei pilkistänyt mistään akkunasta, kaikki\nihmiset olivat vielä unen helmoissa, Ei kaikki -- olipa tuossa kaksi\nvaimoa jo liikkeellä. Niiltä sai Anna tietää tien asema-kartanolle.\nAnna meni sinne, nousi vähän aikaa arveltuansa portaita ylös käytävälle\nja istahti penkille. Siinä hän odotti, vilu värisytti hänen jäseniänsä\nja hän otti nyytistään vielä toisen vaipan esille ja kääriytyi siihen.\nVäsymys alkoi tulla tuntuvaksi. Hän nukahti ja uni vei hänet takaisin\nHovilaan, missä hän taas täydessä toimessa varustautui matkalle. Mutta\nkaikki oli niin selkkaista ja vastahakoista, ett'ei tahtonut tulla\nvalmista milloinkaan. Ja Anna pelkäsi suuresti Hovilaisen tulevan.\nVihdoin viimmein hän oli valmis ja sieppasi nyyttinsä, mutta se olikin\nniin hätäisesti sidottu että solmut aukenivat, nyytti putosi\npermannolle ja kaikki vaatteet menivät hujanhajan. Anna rupesi niitä\nkokoilemaan, mutta samassa kuului kärryjen jyrinä. Hän sieppasi\nvaatteet syliinsä ja juoksi ulos, mutta jo ajoi Hovilainen pihaan ja\nnäki hänet. Hän pakeni Hannulaan päin ja näki Lotan ja Timon ja tuon\nvieraan herran seisovan Hannulan pihalla ja huutavan hänelle: joudu,\njoudu sukkelaan! Hän kiiruhti eteenpäin mutta jo tulla hurahti\nHovilainenkin takaa. Tuo vieras herra riensi hänen avuksensa, mutta\nmyöhään. --  Hän vavahti äkkiä unestansa: nyytti oli pudonnut\npermannolle hänen eteensä, outo jyrinä läheni lähenemistään. Ja samassa\nräikeä vihellys viillähti läpi sumuisen aamuilman. Anna hyppäsi ylös ja\nriensi rakennuksen toiselle puolelle, mistä vihellys kuului. Hän näki\nhöyryveturin puuskuen ja tupruellen töytäävän sivutse. \"Herranen aika!\nminä odotin väärällä puolella, ja nyt ne jättävät\", huusi hän ja lähti\njuoksemaan jälkeen ja tölmäsi asema-palvelijan päälle, joka samassa\nastui esille erään seinän takaa.\n\n\"Mihinkäs teillä semmoinen hätä on?\" kysyi asema-palvelija.\n\n\"Jokohan juna meni, ja minä jäin jälkeen?\"\n\n\"Olkaa huoletta vielä toista tuntia, sitten se vasta menee\".\n\n\"Mutta johan se vihelsi\".\n\n\"Veturi vaan lämpiää. Olkaa te huoletta\".\n\nAnna kääntyi takaisin ja istahti taaskin käytävän penkille. Vähitellen\nalkoi ihmisiä kokoontua enemmän. Pari herrasmiestä astui puhellen ja\nnauraen portaita ylös, menivät huoneesen ja tulivat taas ulos ja\npaiskelivat ovia. Muuan rouvasihminen, matkalaukku kädessä, tuli ja\nistuutui Annan viereen penkille. Tähän sangen tervetulleesen kumppaniin\nAnna heti kääntyi, kysyen ujosesti aikoiko hänkin junaan ja pyytäen\nhäneltä opastusta piletin ostossa, vaunuihin menossa ja muissa\nsenkaltaisissa. Rouva lupasi ystävällisesti auttaa ja neuvoa. Hän\nkehoitti Annaa tulemaan suoraan vaan Helsinkiin, ja tarjosi hänelle\nitse majaa ensi aluksi. Heistä tuli kohta hyvät tuttavat. Mutta aina\nkun heidän silmäyksensä kävivät yhteen, säpsähti Anna ja ajatteli:\nmissä minä olen nähnyt tämän rouvan, koska hän näyttää niin tutun\nnäköiseltä. Joko piennä ollessani tahi unissani olen hänet nähnyt ja\nhäntä pelännyt silloin. Lieneekö hän oikein hyvä ihminen! Mutta heti\njälkeenpäin hän suuttui itseensä semmoisesta pahasta luulosta tätä\nhyväntahtoista rouvaa kohtaan, joka kaikilla tavoin koetti olla hänelle\nkiittämättömälle avuksi ja turvaksi. Piletit ostettiin. Inspehtori\npyyhkäsi ynseästi laatikkoon toisen noista niin suurena aarteena\nvuosikausien kuluessa säilytetyistä kultarahoista; Anna sai\npilettinsä ja joitakuita markkoja takaisin. Anna seurasi tuota rouvaa\nuskollisesti, eikä tässä sisämaan asemapaikassa ollutkaan semmoista\ntungosta mikä heidät olisi eroittanut. Ensimmäisinä astuivat Anna ja\nrouva vaunuihin, sitten seurasi nuo kaksi herraa ja vielä pari kolme\nmuuta matkustajaa. Kello soi, konduktööri vihelsi pillillään, ja\nhöyrykoneen vingaistua lähdettiin mennä jyryyttämään etelään...\n\nJollei Anna niin ajoissa olisi lähtenyt pakoon, olisi se sittemmin\nkäynyt hänelle vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin. Samana iltana,\nnäette, tuli Lydia kotiin jo. Syy siihen oli seuraava. Jonkun\nmatkan päässä toisella puolella kirkonkylää tuli Miinaa ja Lydiaa\nvastaan eräs Onkamolainen, joka kauvan aikaa oli oleskellut Miinan\nkotipitäjässä, käynyt sieltä markkinoilla ja nyt palasi, tuoden\nmukanansa ruokatavaroita omaan kyläänsä. Tuntien kotipuolelaisensa,\ntervehti hän ja alkoi puhella. Muun muassa kertoi hän Miinan sisaren\nolevan tätä nykyä sairaana, vuoteen omana. Tämä oli ikävä uutinen, joka\nsaattoi Miinan ja Lydian arvelemaan. Kumpikin oli odottanut iloista\nvastaanottoa ja hauskoja päiviä matkan perillä. Kuitenkin oli Miinalla,\nkuten tiedämme, toinen tarkoitus kuin huvimatka vaan. Hän päätti siis\njatkaa matkaansa, varsinkin kun olisi näyttänyt rumalta, jos hän olisi\nkääntynyt takaisin juuri kun kuuli sisarensa olevan kipeänä ja hoidon\ntarpeessa. Mutta Lydia ei huolinut lähteä sairaanhoitajaksi sinne.\nLydian mieleen oli muutenkin monesti jo juolahtanut sama ajatus kuin\nAnnankin, vaikka toisaalle tarkoittava. Jos rahanpuute taikka muu syy\nsaattaisi hänen isänsä ja Kokan tavallista aikaisemmin markkinoilta --\nsepä olisi ikävä, sillä jos Kokka monta päivää saisi kaivata Lydian\nseuraa, voisi hän ehken kääntyä Annan puoleen. Harmillista oli\najatella, että sill'aikaa kuin Lydia sairaanhoitajana viettää monta\nikävää päivää, sill'aikaa Anna pitää hauskaa elämää Kokan kanssa. Hän\nväitteli siis niin kauvan äitinsä kanssa, kunnes sai kääntyä takasin.\nOnkamolainen tarjosi tilaa kärryissään. Lydia eroitti hätimmiten omat\nkapineensa pois matkalaukusta, ja meni Onkamolaisen kanssa kotiin päin.\nHovilan haaralla hän nousi pois ja käveli kotiin. Täällä vallitsi\nhiljaisuus. Anna oli poissa, Eva oli poissa, rengit olivat poissa.\nEnsimmäisenä ilmautui Eva ja sai toria silmät korvat täyteen.\n\n\"Missä Anna on?\" kysyi Lydia sitten.\n\n\"En minä tiedä\", vastasi Eva kääntyen selin Lydiaan.\n\n\"Missä hän on muualla kuin Hannulassa\".\n\n\"Voipi olla\".\n\n\"Tokko hän aikoo sinne yöksi jäädä\".\n\n\"En suinkaan minä tiedä\".\n\n\"Sinä et tiedä muuta kuin omia hävyttömyyksiäsi\".\n\n\"Enemmänkös sinä sitten tiedät\".\n\nEvan välinpitämättömyys ja röyhkeys ärsytti Lydiaa niin että hän polki\njalkaansa permantoon ja huusi:\n\n\"Suu kiinni! Malttakaa, kun isä tulee kotiin, kyllä hän teille näyttää,\nsinulle juuri ja Annalle. -- Mitä sinä täällä odotat! Ala laittaa\nruokaa miehille, vai luuletko että minä sitä teen\".\n\nLydia meni kamariinsa ja paiskasi oven lukkoon.\n\nTunti tunnilta kului, iltanen syötiin, ja aina vaan Annaa ei kuulunut.\n\n\"Olkoon hän vaikka hitossa\", mutisi Lydia ja meni maata.\n\nPuolen yön aikana hän havahti. Ovi oli au'ennut ja hän luuli Annan\nhiipineen huoneesen. Mutta kukas olikaan tulija!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTällä välin tapahtui tuttavillemme kaupungissa yhtä ja toista.\n\nToisen markkinapäivän aamu valaisi surkeita, nuloja naamoja monessa\npaikassa, niinpä eräässä kamarissakin ennen mainitussa ravintolassa.\nSiinä istui Hovilainen pöydän ääressä, kyynäspäät pöydällä ja kädet\nhiuksissa. Permannolla käveli edes takaisin Kokka. Väliin puhkesi\nkirous Hovilaisen huulilta, hän tempasi pullon pöydältä ja kulautti\nkulkkuunsa viinaa, tulematta kuitenkaan paremmalle tuulelle.\n\n\"Vai niin ovat huonolla kannalla asianne\", virkkoi Kokka.\n\n\"Tottahan te, niin viisas mies kuin olette, jo aikoja olette arvannut\nminun tilani. Senpätähden en huolinut sitä pitemmältä peitellä\".\n\n\"Eiköhän vielä apua löytyne\".\n\n\"Ei, kyllä ei siitä ole toivomistakaan. Näette, aattona jo meni enimmät\nrahat, eilen viimmeiset ja laina-rahoja vielä pari sataa. Tuskin pääsen\ntäältä ravintolasta, jos en hevostani myy, ja sitten saan jalan lähteä\nkämpimään kotiin. Piru vieköön kaikki kortit, en ikäpäivinäni ota niitä\nkäteeni\".\n\n\"Hm\".\n\n\"Kun saisin vielä irti pari sataa markkaa, niin pakenisin suoraa päätä\nAmeriikkaan\".\n\n\"Siellä vuoleksimaan kultaa puuveitsellä\".\n\n\"Miksi en minä voisi päästä rikkaaksi mieheksi siellä, niinkuin monet\nmuutkin ovat päässeet. Eilen puhuivat Risto Tarkkasen palanneen sieltä\nvarakkaana miehenä ja avanneen nyt kaupan Porissa\".\n\n\"Risto Tarkkasen -- kuka se on?\"\n\n\"Timon veli meidän pitäjästä. Häneltähän minä Hovilan ostin\".\n\n\"Tarkkanen todella, sukunimi -- vai niin. Ja hän on rikastunut\nAmeriikassa, mutta voisimmehan mekin samoin rikastua siellä. Emmeköhän\nlähde?\"\n\n\"Millä varoilla?\"\n\n\"Siinäpä se on, ha, ha, ha. Ihmiset ovat niin onnettoman kitsaita tähän\naikaan, ett'ei niistä ole mihinkään. Täällä minäkin olen juoksennellut\nsaadakseni jonkun kirjoittamaan vekseliin, mutta ei ne ota olleskaan\nkorviinsakaan semmoisia pyyntöjä\".\n\nKokka käveli edestakaisin, kädet selän takana.\n\n\"Tunnettehan te Könnilän patroonan?\" kysyi hän äkkiä seisahtuen.\n\n\"Kas kun meille sattui sama ajatus!\" sanoi Hovilainen. \"Tässä juuri\najattelin Könnilää, jonka hyvin tunnen. Minä olen ennen melkein päivän\npäälle maksanut velkani hänelle, enköhän hänen puoleensa käänny vielä,\nvaikka on vähän entistäkin maksamatta. Nähdäänhän!\"\n\n\"Minä myös aijoin kääntyä hänen puoleensa teidän avullanne tietysti\".\n\n\"Jaa, mutta kirjoittaako hän nimensä teidän vekseliinne, siinä on\nkysymys\", arveli Hovilainen. \"Onko suurikin pyyntönne?\"\n\n\"500 markkaa vaan. Semmoista summaa suinkaan ei tarvitseisi säikähtää\".\n\n\"No, eihän se Könnilän asioissa mikään hirvittävä raha ole -- mutta --\nonko toinen hyvä nimi --\"\n\n\"Jo on takausmies, ja vankka\". Kokka viskasi pöydälle paperin, minkä\noli ottanut taskustaan.\n\nHovilainen levitti sen ja luki.\n\n\"Timo Hannula!\" huudahti hän; \"vai pettääkö minun silmäni. Kyllä se on\nhänen käsialaansa. Mutta millä keinoin teidän on onnistunut saada tuo\nsaivarinnylkijä tähän? Onko hän itse todellakin nimensä kirjoittanut?\"\n\nHän katsahti Kokkaan tutkivasti. -- Toverit tunsivat toisensa.\n\nKokka vastasi, katsomatta kysyjään: \"Kukas sitten! Sovittaaksensa\npoikansa solvauksia olisi hän mennyt kymmeneenkin takaukseen\".\n\n\"Vai niin, vai niin; hm, hm! No nähdäänhän!\" Hovilainen tuijotti\npaperiin, ajatuksiinsa vaipuneena, käänsi sen sitten kiinni ja virkkoi\nnaurahtaen:\n\n\"Hyvä tästä tulisi paperi, vahinko vaan ett'ei summa ole suurempi\".\n\n\"Taas yhtyi ajatuksemme\", naurahti nyt Kokka.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi Hovilainen; \"ilman minua ette saa Könnilää\nkirjoittamaan, emmeköhän pidä tätä asiaa niinkuin meidän yhteisenä?\nMitä siihen sanotte?\"\n\n\"Aivan oikein! Ja tällä paperilla voimme saada nuo äskeiset tuumat\ntoteutetuiksi\".\n\n\"Hah!\" purskahti Hovilainen nauruun, tempasi taas paperin ja katseli\nsitä. \"Teitä vasta on poika! Tuo sataa tuossa on niin saakelin\nsukkelasti tehty\".\n\nKokka hymyili.\n\n\"Suuri maanviljelijä on tuo Könnilä, eikös niin?\"\n\n\"Kyllä hän maanviljelyksessä koettelee jos jotakin\".\n\n\"Niinpä kuulin. Uusille koetuksille hetas. Oivallinen -- mies tässä\nmeidän tuumassa\".\n\nHovilainen katsoi Kokkaan kysyvästi ja suu valmiina remahtamaan\nnauruun.\n\n\"Joko hän kivijauhojakin käyttää pelloissaan?\" kysyi Kokka.\n\n\"Hahhah!\" pääsi Hovilaiselta naurahdus. \"Mitä hän taas tarkoittaa. Sitä\non poika, sitä on poika\".\n\nHovilainen nousi ylös, nauraen ja hieroen käsiään, huusi sitten ovesta\nsaliin: \"Hoi siellä! Enemmän juomatavaraa tänne!\"\n\nJa kohta oli suuret tuumat tekeillä pöydän ääressä, ja ajatuksia\nteroitettiin tiheään \"moukuilla\".\n\n\"Hahaha, kyllä rupeaa Timon korvia kutittamaan, kun pankki tulee ja\nsanoo: maksa pois! Jaa, jaa, mitä minä sanoin, Timo Hannula, kuka\nmeistä ennen häviää? Nähdäänhän! -- Mutta kuulkaa, ajakaa te vielä tänä\niltana Hovilaan. Minä tarvitsen yhtä ja toista, ja annan teille\navaimet. Näette, se on parempi, ett'emme lähde täältä yhdessä. Rahat\nkun olemme jakaneet, voimme huoletta lähteä kumpikin eri paikaltaan, te\nsieltä, minä täältä yöllä elikkä aamupuoleen sittenkuin karhuilleni\nolen luvannut yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Sitten yhdymme\nsiinä missä puhe oli\".\n\n\"Anna on yksin kotona, eikö niin?\" kysyi Kokka äkkiä.\n\n\"Niin. No -- hahaha -- mitä minusta siis teidän seuraanne. -- Siin' on\npoikaa! eiköhän tyttö sitten käräjissä puhu aivan kuin teidän\nsuustanne. Vahinko vaan ett'ei enää saa kuulla. Oivallista,\noivallista!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKen aamulla olisi nähnyt Hovilaisen ja Kokan, niin tuskin olisi\ntuntenut heitä samoiksi miehiksikään, jotka jälestä puolenpäivän\nteuhasivat ennen mainitussa ravintolan salissa ja samassa seurassa. Sen\niloisia he nyt olivat, väsymättömiä kerskuria ja viina-veljiä.\n\nMarkkinoilla tehdyistä hevoiskaupoista puhuttiin.\n\n\"Minullapa on paras hevonen kuitenkin koko markkinoilla\", sanoi\nHovilainen kasvot pöhössä.\n\n\"Jaa, Virkku vei toisen palkinnon Kuopion kilpa-ajoissa -- vai\nensimmäinenkö se oli?\" sanoi Kokka.\n\n\"Ensimmäinen, ensimmäinen\" valehteli Hovilainen julkeasti.\n\n\"Kyllä Hovilaisella sievä varsa on, mutta en minä sitä usko ensimmäisen\npalkinnon-ottajaksi sentään, enkä muista sitä siksi mainituksi\nsanomalehdissäkään\", sanoi muuan hevoistuntija.\n\n\"Noh, sepä kumma\", vastasi Hovilainen, \"tässä on tämä maisteri\nvieraaksi mieheksi. Antti, minun poikani, oli ajamassa. Ja jos ette\nusko hevoistani juoksijaksi, niin lähtekäämme koettamaan jonkun virstan\npäähän. Nähdäänhän!\"\n\n\"Lähtekäämme vaan. Ehkä tässä vielä kauppa syntyy\".\n\n\"No, sittenhän nähdään\".\n\nRavintolan isäntä meni antamaan rengillensä käskyn valjastaa Virkun.\n\n\"Ja illemmalla kai sallitte minun ottaa korvauksen tappioistani\", sanoi\nHovilainen.\n\n\"Heillä ei ole parempia pyrintöjä kuin hevoishuijausta, juominkia ja\nkorttipeliä\", virkkoi Pyrell, kohauttaen olkapäitänsä.\n\n\"Joko Pyrell on kyllästynyt korttipeliin?\" arveli eräs.\n\n\"Tänä iltana ainakin taidan päästä parempaan huviin\", vastasi Pyrell.\n\"Tulkaa tekin ennemmin luentoa kuulemaan, hyvät herrat!\"\n\n\"Mitä luentoa?\"\n\n\"Sangen sivistävää luentoa päivän kysymyksissä; tänään se pidetään\nruotsiksi, tänään tulevat sääty-ihmiset --\"\n\n\"Mitä sääty-ihmisiä!\" keskeytti Kjellqvist; \"eikös talonpojat ole\nsääty-ihmisiä nekin, kuuluvathan ne talonpoikaissäätyyn\".\n\n\"No vallas-säätyiset, herrasväki --\"\n\n\"Herrat pahulaiset\", selitti Tolttinen vielä tarkemmin, ja nauraa\nröhötti.\n\n\"Tänään tulee herrasväkeä enimmiten\", jatkoi Pyrell; \"mutta huomenna on\nteidän vuoronne, isännät!\"\n\n\"Huomenna voisin mennä jos viipyisin\", virkkoi Kokka, \"vaikka kohta\ntunnen heidän luentonsa jo ulkoa -- mutta tänään en huoli mennä\nruotsalaista renkutusta kuulemaan. -- Mitä he lukevat?\"\n\nPyrell katsahti sanomalehteen ja sanoi: \"'Ett inlägg i qvinnofrågan',\nse tahtoo sanoa: sisäänpaneminen nais-kysymyksessä, suoraan\nsuomentaen --\"\n\n\"Suoraan sanoen, todella!\" toisti Tolttinen, väärin kuullen.\n\nPyrellin huono suomennos nosti yleisen hahahtelemisen. Tolttista rupesi\nyskittämään, hän kävi mustanpunaseksi ja oli tukehtua.\n\n\"No mitä naurettavaa siinä löydätte\", sanoi Pyrell nuhdellen,\n\"kysymyksessä joka koskee itsekutakin perhettä, itsekutakin ihmistä\".\n\n\"Niin, tärkeähän se on kysymys; minä aijon pitää siitä luennon kohta\ntoisessa paikassa\", naureli Kokka. -- \"Mutta mikä, Jumalan nimessä,\nHovilaiselle on tullut --\"\n\nKaikki kävivät silmänräpäyksessä totisiksi ja tuijottivat Hovilaiseen.\nTämä oli muuttunut kalmankalpeaksi, horjui tuolillaan ja romahti\nviimein permantoon. Halvaus oli häntä kohdannut.\n\nSuuri hälinä syntyi. Ravintolan isäntä juoksi hädissään sinne tänne,\npiiat kyökistä tulivat katsomaan, vieraista muutamat menivät pois,\ntoiset kokoutuivat kaatuneen ympärille.\n\n\"Jokohan hän on kuollut?\" kysyi eräs.\n\n\"Ei taida sentään vielä kuollut olla\", vastasi Kokka, joka ensimmäisenä\nasettui säikähdyksestä ja nyt kyykistyi koettelemaan Hovilaisen suonta\nja sydäntä. \"Tulkaas auttamaan, niin viedään hänet vuoteelle hänen\nkamariinsa\".\n\nKolme miestä kävi sairaasen kiinni, ja niin hän kannettiin kamariinsa\nja laskettiin vuoteelle.\n\n\"Minä toivon että hän kohta herää horroksistaan\", sanoi Kokka; \"mutta\nmenkäähän nyt, hyvät ystävät, saliin takasin, hän voi pyörtyä taas, kun\nnäkee paljon ihmisiä vuoteensa ympärillä. Rauhaa, rauhaa tarvitsee\nsairas ennen kaikkia\".\n\nHyvät ystävät menivät ulos, paras ystävä jäi ja sulki oven heidän\njälkeen. Mutta ei aikaakaan, niin tuli Kokkakin ulos.\n\n\"Ei hän herää\", sanoi hän päätänsä pudistaen ja vilaisten ulos\nakkunasta. \"Kyllä tästä täytyy antaa tieto --\"\n\nHän oli puhuvinaan niinkuin itsekseen, otti lakkinsa ja meni pihalle.\n\nTäällä seisoi Virkku valjaissa, odottaen haltijaansa. Kokka päästi\nriimuvarren irti, otti ohjakset käteensä ja hyppäsi kärryihin.\n\nRavintolan isäntä astui etehiseen.\n\n\"Minä lähden kiireimmiten apua hakemaan\", huusi Kokka isännälle, ja\nkatosi samassa portista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken kuluttua lähti kaupungista kauppias Sivelin Tyynevedeltä. Hän\noli keskipäivän aikana saapunut sinne, mennyt majailemaan muutamaan\nhiljaiseen ravintolaan ja ryhtynyt heti toimittelemaan kauppa- ja\npankki-asioitansa. Nämä suoriutuivat niin hyvin, että hän jo muutamien\nhetkien kuluttua oli valmis lähtemään kotiin päin, ja sen hän teki\nsangen mielellään, markkina-ilo kun ei ensinkään häntä viehättänyt.\n\nJonkun peninkulman ajettuansa, kohtasi hän Könnilän patroonan, joka\nmyöskin oli paluumatkalla, ja kun hän ajoi omalla hevosellansa, ei hän\nollut vielä päässyt länteen päin erkanevaan tiehaaraan.\n\n\"No hyvää päivää, Könnilä! Tekin olette markkinailot heittäneet\".\n\n\"Jo aivan mielelläni; tappioita tulee niissä vaan\".\n\n\"Jaa, tosin! Tappioita tulee piankin. Tappioista puhutaan, niin kylläpä\nte olette menneet vähän arveluttavaan vekseli-asiaan -- älkää pahaksi\npanko että puutun asiaan, mikä minuun ei kuulu, mutta se oli minusta\nvähän outoa\".\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Tuota herra Kokan lainaa. Ja mikä minusta oli vielä oudompaa, se oli\nTimo Hannulan nimi paperin toisella kulmalla\".\n\n\"Oudoksutti se minuakin, mutta herra Kokka ja Hovilainen, joka hänen\nkanssansa kävi minun luona, sanoivat Hannulan menneen siihen\nkiitollisuudesta herra Kokan jalosta käytöksestä Timon pojan asiassa;\nhe kehuivat että Timo olisi taannut paljon suuremmankin summan. Timon\nkäsiala se oli, minä tunnen sen, -- sentähden pistin minäkin viimmein\nnimeni siihen, koska ei heistä vähemmällä päässyt ja minulla oli kiire\nlähteä, kun piti poiketa vielä Tourulan tehtaalla. Ja eihän tuo summa\nniin suuren suuri ollut\".\n\n\"Hm! Jos ei lienekään niin mahtipontisen rahamiehen asioissa kuin te\nolette, niin onhan tuossa viidessä tuhannessa sentään koko kassa\".\n\n\"Tuhannessa? Te olette ihan väärin kuulleet. No viisi tuhatta, sehän\nolisikin toista\".\n\n\"Mutta minä en ole kuullut, minä olen itse nähnyt vekselin\".\n\n\"Ja siinä seisoi viisi tuhatta? -- Mahdotonta! -- Missä te näitte sen?\nKertokaa, kertokaa!\"\n\n\"Pankissa. pankki-herrat pyysivät minua katselemaan Hannulan nimeä\noliko se oikea. No, minä katselin, kyllä se oli Timon käsialaa --\nsamassa osui silmäni summaan ja minä oikein hämmästyin, siinä seisoi\nviisi tuhatta aivan selvästi sekä kirjaimilla että numeroilla\".\n\n\"No mutta Jumalan nimessä! sittenhän minä olen petetty\".\n\n\"Siltäpä se näyttää\".\n\n\"Ja pankki todella antoi viisituhatta markkaa tuolle konnalle?\"\n\n\"No antoi. Hän oli sanonut aikovansa rakentaa teidän pitäjääsenne\nmyllyn, mikä tulisi oikeaksi Sammoksi, ja siihen yritykseen te olitte\nmuka hyvin mieltynyt. Hovilainen oli kaikki todeksi vakuuttanut\".\n\nKirous kähisi Könnilän hampaiden välitse.\n\n\"Takasin kaupunkiin ja kiireimmän kautta\", huusi hän. \"Näittekö\nHovilaista ja Kokkaa vielä kaupungissa?\"\n\n\"En. Mutta ettekö te asuneet samassa ravintolassa kuin he?\"\n\n\"En; tuttavaini luona minä majailin tällä kertaa\".\n\nHevoset käännettiin, ja ajettiin aika kyytiä kaupunkiin takasin ja\nsiihen ravintolaan, missä Hovilainen oli asuntoa.\n\nSalissa ei ollut monta ihmistä, mutta sitä enemmän Hovilaisen\nkamarissa, josta kajahti naurahduksia kerta toisensa perään.\n\nHovilaisesta oli suonta isketty, hän oli vironnut, mutta halvaus oli\nvienyt hänen puhelahjansa. Hän ähkäili tavoitellen sanoja ajatustensa\nlausumiseksi, ja siinä sattui niin mukavia sanoja ja selityksiä, että\nkuulijat vähän päästä purskahtivat nauruun.\n\n\"Missä herra -- missä herrapoika --\" hoki hän juuri kun Könnilä ja\nSivelin astuivat sisään.\n\n\"Hän tarkoittaa kai Kokkaa\", arveli eräs.\n\n\"Ja missä tämä on, kysyn minäkin?\" virkkoi Könnilä.\n\n\"Eikös hän mennyt tohtoria hakemaan\", sanoi eräs, \"vaikka sille tielle\njäi\".\n\n\"Ja hevosella hän kumminkin näkyi menevän\", sanoi toinen.\n\n\"Hevosella? Teidänkö hevosella?\" kysyi Könnilä ravintolan isännältä.\n\n\"Ei kuin Hovilaisen hevosella, joka juuri sattui olemaan valjaissa\",\nvastasi tämä.\n\n\"Ei hän tohtoria hakemaan mennyt\", sanoi Sivelin\"\n\n\"Näkikö kukaan minne päin hän kääntyi?\"\n\n\"Näin minä\", vastasi ravintolan isäntä, \"hän kääntyi pohjois-tullilie\".\n\n\"No mikäs tohtori siellä päin asuu?\" kysyi Sivelin pilkallisesti. \"Onko\nsiitä kauvan kuin hän meni?\"\n\n\"Lienee pari tuntia\", arveli isäntä.\n\n\"Jo siitä on enemmänkin\", sanottiin siihen.\n\nKönnilä oli sillä välin tempaissut Hovilaisen takin tuolin-selältä ja\nkoetellut sen taskuja, ja veti nyt sen povitaskusta lompakon.\nHovilainen nähdessään tätä menettelyä joutui tuliseen vaikka\nvoimattomaan vimmaan. Hän viittaili vasemmalla kädellään, jota taisi\nliikuttaa, hän mursi suuta ja väänti päätä, mutta kieli ei tahtonut\nkääntyä. Hänen täytyi nähdä miten Könnilä aukasi lompakon ja tarkasteli\nkaikki sen lokerot. Se oli tyhjä. Könnilä paiskasi sen pöydälle ja\nkääntyi läsnäoleviin, jotka kummeksien olivat katsoneet tätä kohtausta.\n\n\"Kokka on pötkinyt pakoon, hän on väärentäjä ja varas ja tuossa on\nhänen apumiehensä\", ja hän osotti Hovilaiseen.\n\nTämä kun älysi ett'ei Könnilä löytänytkään mitään rahaa lompakosta, oli\nsyvästi huoaten rauvennut, mutta sisunsa näkyi vielä kuohuvan. Milloin\nleikitteli pilkallinen hymy hänen kalpeilla huulillansa, milloin hän\ntaas rypisti kulmiansa ja puristi nyrkkiään. Mitkähän ajatukset\najelivat sairaan sekavissa aivoissa!\n\n\"Kokka\", sai hän nyt selvään sanotuksi. Hän viittasi kädellänsä\nSivelinille ja hymyili ilkeästi. Sivelin lähestyi sänkyä.\n\n\"Kokka\", sanoi Hovilainen, \"neidin luona, teidän neidin luona, he, he,\nhe!\"\n\nYmpärillä olevat naurahtivat taas, Könnilä vaan oli totinen ja\ntuumaili.\n\n\"Mitäs tuo taas merkitsee?\" virkkoi joku joukossa.\n\n\"Ties' sen --\" sanoi Sivelin, vaaleten. Hän muisti sisarensa\npuhuneen että Hovilan emäntä aikoi Lydian kanssa matkustaa jonnekin\nmarkkina-aikana. Hovilaisen häijy hymy saattoi hänet pelkäämään jotakin\npahaa hanketta Annaa kohtaan. Hän kääntyi Könnilään:\n\n\"Sukkelaan nyt varkaan jälille. Minä lähden heti ajamaan, ehkä hänet\ntapaan. Tuletteko te nyt vai vasta jälempänä?\"\n\n\"Kohta kun olen pankille ja poliisille tiedon antanut\".\n\nKönnilä kiirehti kaupunkiin, ja Sivelin lähti, ohjakset omassa kädessä,\nkiidättämään Tyynevedelle.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOnnen pyörä oli kiepahtanut kertansa. Hovilan onni oli laskeutunut, ja\nsamalla Hannulan taas kohonnut.\n\nSamana toisena markkinapäivänä, jolloin Hovilainen kukistui sekä\nsairauden että syytöksen alaiseksi -- samana päivänä pääsi toivo taas\neleille Hannulassa, toivo joka tällä kertaa ei ollut väikkyvä virva,\nvaan joka hetkestä hetkeen sai lisäystä ja vakavuutta.\n\nSe herra joka Annaa oli säikähyttänyt hänen pakopuuhassansa ja nyt tuli\nHannulaan, esitteli olevansa lakitiedetten kandidaatti Nivalinkanen.\nEttä hän oli suotuisimpia vieraita tähän aikaan Hannulassa, emme\ntarvinne sanoakaan. Samaten kuin lääkärin tulo taloon, missä kipeä\nkituu, kohta kaikissa huolestuneissa omaisissa herättää lohdullisemman,\nrauhallisemman mielen, niin toi Nivalinkanenkin rohkeutta ja\nluottamusta Hannulaisten murheellisiin sydämiin. Jos kuka voisi auttaa,\njos kuka voisi saattaa totuuden ilmi tuossa pimeässä asiassa, mikä oli\nvähällä viedä ijäksi onnen tästä perheestä -- niin hän se mies oli,\ntämä koko Suomessa kuuluisa kandidaatti. Timo ei tahtonut lakata\nkiittelemästä ja Lotta pani kaikki kykynsä liikkeelle pitääkseen tätä\ntervetullutta vierasta hyvänä. Nivalinkanen esteli, hymyillen,\nliikanaista hyvänä-pitämistä, sanoi tulleensa niin aikaisin\npäästäksensä perinpohjin tutkimaan tätä asiaa, joka suuresti hänen\nmieltänsä kiinnitti, ja vakuutti ainakin saattavansa Taavin vapaalle\njalalle, jos ei näissä käräjissä vielä saisi häntä tyyten syytöksestä\npuhtaaksikaan. Kohta istuttiin hyvämakuisen aterian ääressä, Timo\nkertoi Taavin asiaa, Lotta huokaili ja nosti väliin liinansa silmille,\njolloin Nivalinkanen aina rohkaisi häntä: \"Olkaa hyvällä mielellä vaan,\nkyllä tässä vielä kaikki kääntyy meille voitoksi ja iloksi!\" Ja monen\nviikon perästä lensi taas hymy Lotan huulille. Aterialta päästyä\nilmoitti Nivalinkanen aikovansa vielä tänä iltana ajaa nimismiehen\ntykö, saadaksensa asiakirjat lukeakseen.\n\nTimo käski valjastamaan parhaan hevosen.\n\n\"No teidän rovastinne on kipeä ja parannuksilla Helsingissä\", alkoi\nNivalinkanen nyt muusta puhua.\n\n\"Jaa, sattuipa onnettomuutemme lisäksi rovastikin olemaan poissa juuri\ntänä murheen aikana\", sanoi Timo. \"Hänen apuansa ja lohdutustansa\nolemme suuresti kaivanneet ja ikävöineet. Mutta johan hänen näinä\npäivinä pitäisi palata kotiin. Tapasitteko häntä Helsingissä?\"\n\n\"En, enkä myöskään luule hänen vielä niin pian palajavan, koska hän on\ntoimittanut tänne apumiehen itselleen\".\n\n\"Apumiehen!\" virkahti Timo.\n\n\"Voi, voi, sitten on hyvä rovastimme vissiin käynyt huonommaksi\",\npäivitteli Lotta. \"Kyllä ne tohtorit usein vaan pahentavat taudin\".\n\n\"No sitä en tiedä, mutta apulainen tuli ja tuli minun seurassani.\nKirkolla erosimme, hän meni kappalaista tervehtimään ennenkuin --\"\n\nNivalinkanen keskeytyi, sillä toinen vieras ajoi pihaan.\n\n\"No mutta tuossahan tulee rovasti -- rovasti itse ihan todella!\"\nhuusivat Timo ja Lotta kohta, kun katsahtivat akkunasta.\n\nKaikki kolme nyt astuivat pihalle vastaan-ottamaan.\n\n\"Hyvää päivää taikka hyvää iltaa oikeastaan, pitkän ajan perästä taas\",\nsanoi rovasti, astuttuansa yksi-istuisesta kiesistään ja kätteli\nisäntäväkeä.\n\n\"Hyvää iltaa, hyvää iltaa, ja tuhannesti terve tulemasta taas\nkotimaille!\" sanoivat Timo ja Lotta.\n\nNivalinkanen seisoi pihalla.\n\n\"Tämä herra on lakitieteen rohvessori Nivalinkanen, joka\nhyväntahtoisesti on ottanut Taavin puolustuksen asiakseen\", esitteli\nTimo.\n\n\"Lakitieteen kandidaatti\", oikasi Nivalinkanen hymyillen ja pudisti\nrovastin kättä.\n\n\"Täällä on tosiaan tapahtunut sangen ikäviä asioita minun poissa\nollessani\", sanoi rovasti huoneesen astuessaan.\n\n\"Niin\", vastasi Lotta surullisella äänellä ja veti liinansa\nsilmillensä.\n\n\"Älkää itkekö; asia korjataan, asia korjataan\", lohdutti lakimies taas.\n\n\"Sitä minäkin, ja minä tuon teille heti vähän tietoa ja toivoa\", lausui\nrovasti.\n\n\"Näette, enkös minä sanonut!\" virkkoi lakimies hyvillään.\n\n\"Voi, voi hyvä rovasti, teitä me siunaamme aina kuolin-hetkeen asti\",\nsanoi Lotta. \"Tietääkö herra rovasti jotakin tähän asiaan? -- tuosta\nherrasta ehkä joka Taavin kanssa käveli?\"\n\n\"Juuri hänen jälillensä luulen pääseväni\".\n\nRovasti istuutui huohottaen ja sivellen polviaan, ja lausui sitten:\n\n\"Kuulkaahan nyt lyhykäistä kertomusta elostani ja olostani, tiedoistani\nja toivoistani:\n\n\"Minä en ole tietänyt tästä asiasta mitään ennen kuin viimme\nviikolla. Olo-aikanani en käynyt muualla kuin tohtorissa ja pari\nkolme kertaa vanhain akatemia-kumppanieni luona. En siis paljon uutta\nkuullut läheltäkään saatikka sitten näiltä etäisiltä tienoilta.\nHufvudstadsbladia pidin, saadakseni vähän tietoa päivän tapahtumista,\nmutta siinä kun on niin armottoman vähäsen luettavaa, ostin silloin\ntällöin Uuden Suomettaren. Niin tein myös viime viikolla -- tiistaina\ntaisi olla -- ja siinä numerossa näin kirjoituksen Tyynevedeltä. Se oli\njokseenkin lavea kertomus tästä onnettomasta asiasta ja siinä\npidetyistä käräjistä. Kenenkähän se oli kirjoittama?\"\n\n\"En ole kuullut\", vastasi Timo. \"Luultavasti kansakoulunopettajan\".\n\n\"Minä lu'in sen useampia kertoja. Se nosti minussa hämmästystä ja\nhuolta. Kova kohtalo oli tavannut perhettä, jota aina olin suuressa\narvossa pitänyt. Minä kuvailin mielessäni teidän tuskaanne ja suruanne\nTaavin rikoksesta. -- Ei Taavi sitä ole tehnyt! huudahdin samalla.\nTunnenhan minä Taavin aivan toiseksi mieheksi, suoraksi ja rehelliseksi\npojaksi. Ei hän ole syyllinen, ei se valhetta ole mitä hän tuossa\npuolustukseksensa on sanonut. Siinä vallitsee onneton erehdys. Suokoon\nJumala että saataisiin selko asiasta! Niin ajattelin ja jätin teidän\nkohtalonne Jumalan käteen. Mutta rauhaa en enää saanut, halutti kotiin,\nmissä ehkä jossakin kohdassa voisin auttaa teitä. Mutta tohtori ei\npäästänyt vielä silla viikolla. Minun tulee mainita että minulla on\nollut suuri apu kipuihin tästä parannus-matkasta, ja erinomainen onni,\nkun vielä sitten tapasin tuon tohtori Donnerstag'in, siunattu mies ja\nsiunatut hänen galvaniset koneensa. -- -- No, mutta mitenkään en\ntahtonut voida malttaa mieltäni, kun seuraavain päiväin Suomettaressa\nnäin kehoituksen, 'sille herralle joka iltasella elokuun 2:na\npäivänä on kävellyt kautta Tyyneveden pitäjän, tulemaan todistamaan\nhengenrikos-asiassa, missä muuten ei selkoa saatu'. -- Viimmein pääsin\nmaanantaina vapaaksi ja kiiruhdin kotiin. Jo aikoja sitten olin minä\nkirjoittanut tulevalle apulaiselleni että, koska en tiennyt kauvanko\ntulen olemaan parannuksella ja koska sittemmin ehkä tarvitsen enemmän\nlepoa ja rauhaa, jos hänen haluttaisi tulla viettämään syksyä täällä ja\nharjoittelemaan saarnaamisessa, olisi hänestä nyt sangen suuri apu.\nMinä siis odotin saavani tavata hänet täällä, jopa kotiutuneena. Mutta\nei ollutkaan kuin kirje. No, siinä Schyvall --\"\n\n\"No mutta --\" yritti Nivalinkanen keskeyttämään.\n\n\"Älkäähän vielä, nyt tulen tärkeimpään. Siinä Schyvall kirjoittaa\nsaaneensa minun kirjeeni vasta nykyisin, vaan sanoo tulevansa tänne,\nniin pian kuin mahdollista, ja mainitsee lopulla -- kuulkaahan -- että\nhän heinäkuussa kohtasi eräitä ylioppilaita, jotka tekivät jatkomatkan\nHämeesen ja Pohjanmaalle. Pohjanmaan etelä-kulmassa nämä olivat\neronneet toisistaan. No näitähän se herra on, ihan varmaan, josta Taavi\non puhunut! se ajatus iski kohta minun mieleeni! Ja minä kun kerran\nolin matka-aikeessa, niin päätin lähteä tänne itse ja heti kohta\nsaattaa teille toivoa ja saadakseni yhdessä teidän kanssanne tuumailla\nodotetaanko Schyvallia vai ruvetaanko kohta kirjeellisesti kyselemään\".\n\n\"Mutta, ettekö, herra rovasti, tavannut Schyvallia?\" kysäsi kohta\nNivalinkanen; \"hän on tullut ja on parhaallaan kirkolla\".\n\n\"Tullutko?\" virkahti rovasti. \"En minä ole häntä tavannut. Vai on hän\nviimmeinkin tullut. Tiedättekö milloinka hän tuli?\"\n\n\"Tottahan sen tiedän, kun yhdessä vast'ikään tulimme. Hän poikkesi\nkappalaista tervehtimään, ja sanoi kohta tulevansa isoon pappilaan\".\n\n\"Ettekö te keskenänne puhelleet tästä Hannulan murha-jutusta? Eikös hän\nsiihen mitään sanonut?\"\n\n\"Emme puhuneet siitä asiasta ollenkaan. Minä en mielelläni lavertele\nasioistani, ja hän taas päivitteli kaiken matkaa myöhäistä tuloansa,\nrovastin kirje kun oli kiertänyt kaiken maailman mutkat, ennenkuin se\nhänelle saapui\".\n\n\"No nyt siis ei enää ole tiedot kaukana. Lähtekäämme takaisin kirkolle\nTimon kanssa!\"\n\nLähtöä hommattiin; puheltiin ja selitettiin. Emäntä toi vielä\nlähtökahvit. Ei älynnyt ensimmältä kukaan, että ovesta astui vielä\nkolmas vieras, joka tervehtien tuli rovastin luo.\n\n\"Totta totisesti Schyvall!\" huudahti rovasti. \"Terve, terve tulemasta,\nmutta mistä te näin hiljaisuudessa tulette, eihän teitä älytty,\nennenkuin olitte keskellä seuraa\".\n\n\"Minä tulen kirkolta ja kävelin loppumatkan oikotietä metsän läpi\",\nvastasi Schyvall syvällä, totisella äänellään.\n\n\"Metsän läpi! Jos olisitte vielä viimeisellä eksyneet pois meidän\nkäsistämme\", sanoi rovasti leikillisesti.\n\n\"Ei hätää! en minä ensikertaa sitä tietä kulkenut\", vastasi Schyvall.\n\nLotta, joka juuri tarjosi kahvia rovastille, rupesi vapisemaan, niin\nettä täytyi panna tarjotin pöydälle.\n\n\"Ette ensikertaa sitä kulkenut! Milloinkas ennen?\" kysyi rovasti.\n\n\"Noin kuusi viikkoa takaperin\".\n\n\"Elokuun toisena päivänä iltasella?\" virkahti Nivalinkanen.\n\n\"Aivan niin! Elokuun toisena päivänä. Mutta --\"\n\n\"No siinähän on miehemme!\" huusi rovasti.\n\n\"Siinä ensimmäinen selkeyden säde tähän mustaan murheesen\", sanoi Timo.\n\nLotta hyrähti itkuun, mutta ilosta itki hän nyt. Hänen\nsydämestänsä vierähti tuo surun painajainen, hänen sielunsa silmälle\navautui taas tuo tyytyväinen, onnellinen koti-elämä, mikä kaikessa\njokapäiväisyydessään, kaikkine vähine vastuksineen, kumminkin oli niin\nkallis muistossa, kun se kerran oli kadonnut. -- Nyt oli murhe\npoistuva, asia selkenevä tämän nuoren papin ilmautumisen kautta. Jumala\noli valinnut omia palvelijoitaan totuuden esille saattamiseksi; Jumala\noli auttava, syntihän olisi epäillä juuri, kun Jumala osoitti armoansa\nja hyvyyttänsä.\n\nSchyvall katsoi kummastellen toisesta toiseen.\n\nKysymyksiä alkoi taas tulla kuin rakeita.\n\n\"Te olitte siis itse noitten kulkijain joukossa?\"\n\n\"Oletteko todella se herra, joka Taavin kanssa käveli?\"\n\n\"Ja Syyvall on nimenne, Syyvall\".\n\n\"Ettekö ole kuulleet tuosta murha-asiasta mitään?\"\n\n\"Ettekö ole lukenut viime viikon Suometarta?\"\n\n\"En minä ole tiennyt mitään. Mistä murha-jutusta te puhutte? Onko\nluultu että Hannulan poika murhasi minut. Muuan puunhakkaaja näki\nylioppilaan metsässä, mutta sitten ei kuulunut hänestä enää mitään --\neikä Hannulan poika ilmaissut mitään. No tässähän olen terveenä,\npoistamaan semmoiset luulot\".\n\n\"Eihän Taavi teitä ole murhannut\", sanoi Lotta pyyhkien silmäänsä --\n\"voi mitä puhun, höppänä -- eihän sitä ole luultu, vaan teitä on luultu\nJoosepiksi, joka samana iltana löydettiin kuolleena\".\n\n\"Ja kuka se Jooseppi on?\" kysyi Schyvall.\n\n\"Minä ehdottelisin\", sanoi nyt Nivalinkanen, \"että herra Schyvall\nlaatii kokonaisen kertomuksen tästä asiasta, siten paraiten selviämme\nkaikista kysymyksistä\".\n\n\"Aivan niin\", sanoi rovasti. \"Mutta sitä ennen tahdon minä lyhykäisesti\nkertoa hänelle tämän 'murha-jutun' semmoisena kuin se oli sanomissa.\nKuulkaa siis, Schyvall!\"\n\nSitten kertoi rovasti koko jutun ja kertomuksen aikana kävi Schyvall\nvaaleaksi istuessaan, pää käden nojassa ja synkästi tuijottaen\npuhujaan.\n\n\"Voi onneton kohtalo!\" huudahti hän, kun rovasti oli lopettanut,\n\"mitä on tapahtunut teille, hyvät ihmiset, minun tähteni. Rovastin\nkertomus on vihlaissut kuin veitsi minun sydäntäni, sillä minun\najattelemattomuuteni on pilannut teidän poikanne puolustuksen. -- Mutta\npantiinko hän kiinni vaan sentähden, kun ei minusta saatu tietoa?\"\n\n\"Totta siinä oli muitakin syitä ja seikkoja\", vastasi lakimies; \"mutta\nte olitte syytetyn paras puolustus, ja kuu se valheeksi katsottiin,\nsaivat vähäpätöisetkin seikat häntä vastaan kaksinkertaisen arvon\".\n\n\"Voi kohtaloa kuitenkin! No missä hän on ja milloinka saamme hänet\nvapaaksi?\"\n\n\"Kyllä me hänet vapaaksi saamme, mutta aivan pian se ei voi tapahtua.\nHän on läänin-vankilassa. Tuomarikaan ei asu täällä, kuulen ma; jos\nhänelle tänä yönä vielä saan viestin, niin on jo hyvä sekin. Mutta nyt\nkertokaa tarkoin koko juttu, että saamme perustusta pyyntöömme\".\n\nJa Schyvall alkoi kertomuksensa, Nivalinkanen veti muistikirjan\ntaskustaan, rovasti kuunteli ummessa silmin, Timon ja Lotan silmät taas\nolivat kiintyneet kertojan kasvoihin.\n\n\"Viimme heinäkuun alussa yhdyin minä kotipitäjässäni muutamiin\ntuttaviin ylioppilaisiin, jotka olivat kävelyretkellä. Minä olin kaiken\nkesää lukenut ja luulin siis tarvitsevani vähän virkistelemistä. Me\nkävelimme Itä-Hämeessä ja osaksi pohjanmäkiä. Tarkoituksena oli\ntoisilla kielitutkimuksia, toisilla taas muita kansaa koskevia\nurkintoja, mitä milläkin. Minulla puolestani ei ollut erinäistä tointa,\nmutta minua halutti päästä tapaamaan noita Pohjanmaan eriseuraisia\ntaikka villi-uskoisia, kuten muutamat niitä kutsuvat. Parissa paikassa\npidin lyhkäisiä raamatun-selityksiä kirkkoherran luvalla. Matkamme\nmenestyi hyvin ja toi meille paljonkin hyötyä. Niin tulimme Pohjanmaan\neteläkulmaan; muut aikoivat yhdessä jatkaa matkaansa vielä rannikolle\nasti, minä taas en tahtonut kuukautta pitempää aikaa menettää, vaan\nerosin heistä. Vaelsin sitten yksin ja pyrin rautatielle. En ollut\nvielä kauvan kulkenut, kun tapasin ukon, joka näkyi maantienvarrella\nsyöttäneen hevostansa ja juuri valmistihe lähtöön taas. Hän kysyi\ntahtoisinko ajaa jonkun matkaa ja tarjosi tilaa kärryissään. Minä\nhämmästyin ensimmältä, sillä hän puhutteli minua ruotsiksi -- mutta\notin sitten kiitollisuudella vastaan hänen tarjouksensa, silla johan\nolin saanut marssiakin tarpeekseni. Tämä hyväntahtoinen talonpoika oli\numpiruotsalaisesta Pohjanlahden rannikkopitäjästä ja matkalla\nTampereelle. Hänen kanssansa pääsin näille seuduille, hän neuvoi minua\noikotielle, vaan kehoitti kuitenkin tarkemmin kyselemään sen suuntaa,\nkoska hän itse ei ollut tuota polkua koskaan kulkenut. Silloin oli ilta\nja elokuun 2:nen päivä. -- Puolen tunnin ajan astuttuani näin muutaman\nmiehen tulevan metsästä, luultavasti oli hän halon-hakkaaja. Häneltä\ntiedustelin tietä. Hän meni sitten metsän kautta polun toisella\npuolella tiehensä ja minä astuskelin eteenpäin. Nousin matkalla eräälle\nmäelle, mistä avautui mitä ihanin näkö-ala järvelle päin. Tuli sitten\naukeampi seutu. Männikkö loppui, louhikko alkoi; ja tässä oli tiehaara.\nHalonhakkaaja oli sanonut tien kulkevan kahden talon sivutse. Savuja\nnousi ja kattoja näkyi vasemmalla puolella, minä käännyin siis\nvasemmalle haaralle. Parin sadan askeleen päästä alkoi ensimmäinen talo\nnäkyä; vasemmalla puolella oli nurmi-niittu ja sen takana matala\nlehtimetsä. Nurmella käveli rantaan päin eräs henkilö, väliin\nseisahtuen ja nähtävästi ilman erinäistä tarkoitusta.\n\n\"Nyt tulen ikävään seikkaan kertomuksessani, seikkaan joka on ollut\nsyynä siihen, ett'ei Taavi Hannulan puhetta ole uskottu. Vähässä paljon\nseisoo, sanotaan, ja se on tosi sana. -- Mutta minun täytyy peräytyä\npikkusen entiseen elämääni. Minä tahdon tehdä teille suoran\ntunnustuksen.\n\n\"Oli aika minullakin semmoinen, jona olin pahimpia maailman orjia -- se\naika oli lukiossa ollessani. Maailman turhuudet olivat viisauteni,\nJumalan sanasta en paljon väliä pitänyt. Siihen aikaan oli paras\nystäväni eräs Anian Föhrberg. Hän ja minä olimme ensimmäiset miehet\nkaikenmoisissa huvituksissa ja hulluuksissa. Mutta Jumala armahti\nminua: Hän saatti minut kovaan tautiin. Siinä kun olin elämän ja\nkuoleman välillä, tulin havaitsemaan entisen elämäni kurjuuden. Minä\nkäännyin paremmalle tielle, nousin tuolta siunatulta tauti-vuoteelta\nuutena ihmisenä. Nauru ja pilkka kohtasi minua heti maailman-mielisten\npuolelta, Föhrberg ei ollut uskovinaan minussa tapahtunutta muutosta,\nhän rupesi taas viekoittelemaan ja ilmoitti minulle asian, josta nyt\nen tarvitse sen enempää mainita kuin että se oli syynä Föhrberg'in\npois-joutumiseen lukiosta. Minä sitä en saattanut ilmi, mutta niin hän\nluuli. Ja hehkuen vihasta ja kostonhimosta hän erosi entisestä\nystävästään.\n\n\"Tuo henkilö, joka käveli nurmi-niitulla oli Föhrberg, minä tunsin\nhänet ensi silmäykseltä. Minä vetäydyin ehdottomasti metsikköön\ntakaisin. Föhrberg ei ollut minua nähnyt, hän seisoi ja katseli\njärvelle päin. Minä odotin hänen poismenoansa, poltin yhden paperossin,\npanin lakkini päälle vuorin, ett'ei lakkini pilalle kastuisi, jos sade\ntulisi yöllä, ja hän vaan käveli tuolla niityllä. Mitähän tuo täällä\ntekee, arvelin, lieneekö hän tähän pitäjään muuttanut asumaan. Jos nyt\nmenen hänen puheillensa, syttyy hänen vanha vihansa, silloin saan\nensiksikin kuulla hänen herjauksiansa, ja sitten hän kukatiesi lähtee\ntämän kohtauksensa johdosta levittämään minusta pahoja puheita\nseurakunnassa, mihin juuri olen aikonut päästä apupapiksi -- jopa huhut\nvoivat levitä rovastinkin korviin, ja rovasti voi kääntyä jonkun toisen\npuoleen ja minä en pääse edes puolustamaankaan itseäni --\"\n\n\"Vielä vainen!\" virkahti rovasti. \"Föhrbergin puheista minä teistä\nluopuisin! Kyllä minä sen veijarin vehkeille teen lopun jahka joudan\".\n\n\"Hyvä, en tarvitse siis tuota peljätä\", sanoi Schyvall. \"Vieläkö hän\nsiis täällä asuu?\"\n\n\"Ainakin toistaiseksi\", vastasi rovasti.\n\n\"Hänen kuulin täällä matkaansaattaneen paljon pahennusta jo, -- hänen\nsanotaan yllyttäneen talonpoikia tuomariansa vastaan; he tuumivat\nvalituksia muka prokuraattoriin. Hävetä pitäisi heidän!\"\n\n\"Herra Kokka tarjoutui panettamaan ilmoituksen sanomalehtiin\", virkkoi\nTimo, \"tuon tuntemattoman kutsumiseksi tänne. Minä maksoin hänelle\nkustannus-rahat ja vielä päällekin, mutta rahat hän käytti omiin\ntarpeihinsa, eikä ilmoitusta tullut näkyviin minkäänlaista\".\n\n\"Kokka?\" virkkoi Schyvall kylmästi.\n\n\"Föhrberg on täällä muuttunut Kokaksi\", ilmoitti rovasti. \"Mutta\npalatkaamme teidän kertomukseenne\".\n\n\"Niin ajattelin, että hän panettelee minua pahanpäiväiseksi. Mutta sitä\nmahdollisuutta en tullut ottaneeksi lukuun, että mitä pelkäsin, jo\nolisi voinut tapahtuakin: että hän jo olisi kuullut minun tänne\ntulostani, ja puhunut minusta pahaa. Ei, pois hänen silmistänsä! ja\nniin kävin siihen häpeälliseen päätökseen, että hiipsahtaa kuin voro\ntämän kyläkunnan läpi. 'Sitten kun pappina tulen tänne', niin\nkaunistelin itselleni käytöstäni, 'mitä minä hänestä silloin pidän,\ntyhjäksi teen kohta hänen sala-juonensa' -- 'ja ehkenpä hän silloin on\nmuuallakin taas', toivoin vielä lisäksi. Oikealla puolella oli niin\npuutonta ett'ei sieltä päässyt näkymättä sivutse, minä pistäydyin siis\nvasemmalle ja tein mutkan lehdikon kautta ja niityn vanhaa aitaa\npitkin. Kun tulin taas polulle oli kohta tien-risteys taas edessäni.\nHm! Minä seisahduin ja katsahdin ympärilleni, samassa astui moniaan\nsylen päässä minusta muuan nuorukainen viidakosta. Minä en voinut\nvälttää häntä, ja koska paitsi sitä tarvitsin neuvoa, niin menin siis\nhänen puheillensa ja kysyin tietä. Hän sanoi minun menneen väärään kun\näsken vasemmalle käännyin ja neuvoi minua rantaan päin taas, jota\npitkin on kallioita myöten kuljettava. Minä käännyin nyt sinne. Mutta\nkohta tuli hän takaa ja huusi tahtovansa paremmin näyttää tietä\nminulle. Me kävelimme sitten rinnan, puhellen niitä näitä. Tuo Föhrberg\noli vielä minulla mielessä, minä kysyin seuraajaltani, asuuko täällä\naika ajoin ylioppilaita, tämän puolen puhdasta suomenkieltä opettelevia\nlukumiehiä. 'Toisinaan kesällä ja enimmiten kirkolla', oli vastaus;\n'mutta nyt on meidän kylässä eräs Vöörper, hän asuu Mäkelän talossa,\ntästä ruotsin virsta maantien varrella; hän taitaa lukukauden alussa\nmennä Helsinkiin suorittamaan tutkintoansa -- häntä sanotaan\nmaisteriksi, vaikka hän ei ole vielä ylioppilaskaan. -- Sitten kysyin\nmistä talosta minun seuraajani oli, oliko hän talollisen poikia vaiko\nitsellinen tahi torppari -- ja muuta semmoista, mikä sillä kertaa olisi\nsaanut jäädä kysymättä; sillä nuorukainen kohta vuorostansa kysyi minun\nnimeäni. Valhetella en voinut, ja kummallista ja epäkohteliasta olisi\nollutkin kieltää sanomasta nimeänsä tälle nuorukaiselle, joka näytti\nniin erittäin siivolta ja ymmärtäväiseltä. 'Ylpeä se on talonpojille --\nniin ainakin hän minua kohtaan on ollut', sen lausunnon voisi Hannulan\npoika aivan syystä minusta antaa, se lausunto pääsisi rauhassa\njuurtumaan tässä sydänmaan kylässä siihen asti kun vasta tulen tänne.\nTänne tuloni esti minua sekä sanomasta nimeäni että olemasta sitä\nsanomatta. Niin on ihminen kuin kana tappuroissa kohtakun suoruuden\ntieltä syrjäytyy. Kotvasen arveltuani sanoin nimeni, mutta lisäsin\npyynnön, ett'ei hän huolisi puhua minusta mitään, eikä muille mainita\nminun nimeäni. 'Tämä pyyntö on tosin kummannäköinen', sanoin, 'mutta\nminulla on siihen syitä, jotka vast'edes voin teille sanoa'. Päästyämme\nmuutaman, muistaakseni Rossin kivikoksi mainitun karun paikan toiselle\npuolelle, sanoimme jäähyväiset toisillemme. Hannulan nuorukainen\nkääntyi kohta kotiin päin. Koko rannikolla ei ollut yhtäkään ihmistä\npaitsi meitä; jos murha on tapahtunut, niin se on aivan varmaan\ntapahtunut jo ennen kuin tulimme, ja teidän poikanne on siihen ihan\nsyytön. Mutta minun häpeällinen pelkurimaisuuteni ja siitä lähtevä\najattelematon kielto, joka jo harmitti minua kohta kun se oli\nulospuhuttu -- se on saattanut teidän poikanne ensin salaamaan\nkohtaamisemme, ja sittemmin, kun häntä kovalle pantiin, ilmoittamaan\nsiitä vähäsen, vaan vaikenemaan tärkeimmistä ja niin näyttämään\nepävakaiselta, valheelliselta puolustuksessaan; ja sentähden istuu hän\nnyt vankina. Voi, voi minun tyhmyyttäni yhtäkaikki! Mutta eihän sitä\nsittenkään olisi voinut kukaan aavistaa että minun hiljainen kävelyni\ntämän seudun kautta oli jättävä jälkeensä niin pahoja seurauksia\", ja\nhän nojasi päätänsä käteensä ja suu vääntyi haikeaan hymyyn.\n\n\"Voi, voi, eihän se kumma ollut että herra maisteri varoi tuota pahaa\nVööperiä\", sanoi Lotta. \"pahuudella on paljon valtaa maailmassa. --\nNiin, ja kuka olisi luullut niin vähästä seuraavan semmoisen surun\".\n\n\"Vähäinen tuo itse asia oli\", sanoi Schyvall, \"mielen oikku vaan; mutta\nsen perustus oli paha: entisyyden vikain salaaminen -- se on mitä\nkehnoimpia keinoja päästä ihmisten suosioon, se toi pahoja seurauksia\nja ikimuistettavan läksyn minulle. En kuitenkaan ole päässyt niitä\nilmoittamasta. Ja tästälähin ilmoitan ne joka miehelle, joka kuulla\ntahtoo. Julki tunnustus ja sitä seuraava kunniallinen ja hyödyttävä\nelämä, se on ainoa, joka peittää nuoruuden vijat, ja semmoiseen elämään\non minulla, Jumalan armolla, sekä tahtoa että kykyä\".\n\n\"Ilmoittihan Taavi sitten kaikki mitä tiesi\", sanoi Lotta melkein\nanteeksi-pyytävästi. \"Mutta nimeä hän ei muistanut; kyllä minä luulen\nettä hän olisi senkin ilmoittanut, jos ei oikeudelle niin ainakin\nmeille. Hän mietti ja mietti, mutta ei johtunut teidän nimenne\nmieleensä\".\n\n\"Ensikerran hän sen kuuli\", virkkoi rovasti; \"minäkään en ollut\nSchyvall'ista vielä puhunut juuri kellekään, koska en vielä varmaan\ntiennyt, tahtoisiko hän tulla minun luokseni vai eikö\".\n\n\"Minä pyytäisin teitä tarkistamaan muistoanne etenkin tähän kävelyyn\ntalojen sivutse\", muistutti Nivalinkanen; \"minä tulen siihen nähden\ntekemään teille monta ja tärkeää kysymystä. Jatkakaa!\"\n\n\"Me siis erosimme, nuorukainen ja minä. Minä astuin nopeasti eteenpäin,\npolusta vähän matkaa metsässä oli mökki. Sen edustalla oli mies ja\nvaimo. Sitten en nähnyt enää ketään tällä puolen sydänmaata. Asemalle\ntulin hyvään aikaan, kello oli puoli neljä vasta. Siinä odotin ja\npuhelin erään nuoren miehen kanssa joka oli käynyt sydänmaan\nlampiloissa linnustamassa. Sitten pääsimme ajamaan, ja yöllä saavuin\nkotiin\".\n\nTimo liitti tähän kertomuksen Mäkeläisen saamista tiedoista, kun hän\nkävi asemalla ja sitä lähinnä olevassa kestikievarissa.\n\n\"Mutta olittekohan te sittenkin toinen noista herroista, vaikk'eivät\nselitykset sopineet yhteen\".\n\n\"Olin kyllä -- se nahka-nutussa joka junasillalla käveli\", vastasi\nSchyvall. \"Yöllä rupesi satamaan ja koska kiivaan käynnin jälkeen\npian vilustuu viileässä aamu-ilmassa, sentähden pukeuduin ohiaan\nnahka-nuttuun, mikä muuten oli minulla matka-laukuksi kierretty. Se\nherra, jonka kanssa kävelin junasillalla, sanoi tulleensa erään nuoren\nkauppamiehen seurassa, jolla oli vähän asioita kylässä ett'ei joutanut\nmenemään ennenkuin toisessa junassa.\n\n\"No muutama sana vielä viimeisistä tapahtumista, ikäviä nekin. --\nSangen mielelläni olisin herra rovastin tahdon mukaan tullut tänne jo\nalusta elokuun. Tosin en joutilaana ollut; mutta olihan minulla aikaa\ntuohon jalkamatkaankin, miks'ei sitten tärkeämpään. Vaan kuulkaas miten\nkävi! Joku nuori posti-sihteeri oli tahtonut ylvästellä erinomaisella\nmaantieteen tuntemisella. Hän on luullut herra rovastin lopen huonosti\nkirjoittaneen osoitepaikan nimen, arvellut hiukkasen, ja saanut siitä\n-- Torneå tietysti; onhan meidän seurakunnan nimessä o ja ä, siis suuri\nyhtäläisyys! 'Taitaa olla Torneå', tään muistutuksen hän oli pistänyt\nrovastin kirjoituksen alle, ja Torniossa kirje oli käynyt ja ties sen\nmissä muualla vielä, sillä umpeen kuukauden oli se ollut matkoilla.\nKuka sen viimein oikealle johdatti, en tiedä; vaan suuri kiitos olkoon\nsille kunnon ihmiselle, sillä ilman hänettä en olisi täällä vielä\nnytkään. Kirjeen saatuani rupesin kohta valmistautumaan matkalle. Mutta\nainahan sitä menee vähän aikaa ennenkuin saa vaatteensa j.n.e. kuntoon\npitempää oleskelemista varten muualla. Minä kirjoitin siis heti\nkirjeen, jossa ilmoitin tulevani niin pian kuin mahdollista oli -- ja\nlähetin kirjeen tänne, koska melkein luulin rovastin jo palanneen enkä\ntietänyt missä rovasti Helsingissä asui. Mitä sanomalehtiin tulee,\njoista kysyitte, niin en ole minä Uutta Suometarta nähnyt moneen\naikaan. Meidän perhe on vanhan kansan ruotsalaisia; minä yksin olen\nUutta Suometarta tilannut, vaan neljännes-vuodeksi erillään, kun en\ntiedä missä milloinkin olen. Mutta tuo kävely-matka kun sattui eteeni,\nniin en tullutkaan tilanneeksi kolmatta neljännestä. Kummallista olisi\nkuitenkin jos ei ruotsalaisiin lehtiin olisi otettu tuota tärkeää\nilmoitusta. Se on voinut niissä olla, vaan jäänyt minulta huomaamatta,\nminä kun jokseenkin hätäisesti niitä silmäilin. Muutkaan eivät ole\nvirkkaneet mitään, -- kuka niitä kaikkia murhia muistaa, ja yhtä vähän\nhe muistivat minun maininneen heille Tyynevedestä, kun matkoistani\npuhuin. Maanantaina läksin tänne ja sain kaupungista seurakumppanikseni\nherra Nivalinkasen. Melkeinpä olimme samaan aikaan matkalla kuin herra\nrovasti, vähän edellä vaan -- ja emme tietäneet toisistamme mitään!\nTiellä vaan kuulimme, ett'ei rovasti ollut vielä kotona. Minä menin\nsiis ensiksi Altmania tervehtimään. Hänen kanssaan tuli puheeksi\nPohjanmaan eriseurat ja niistä olisi ollut väittelemistä kuinka kauvan\nhyvänsä, mutta tultiin sanomaan, että rovasti vähän aikaa sitten oli\npalannut matkaltaan ja ajanut sivutse. Minä menin sitten rovastilaan.\nMutta jo oli rovasti ehtinyt lähteä tänne. Rovastinna päivitteli tätä,\nsillä herra rovasti oli sanonut että hänen pitäisi nyt saada tavata\nminua kuta pikemmin sitä paremmin. Minä tuumailin mitä tehdä, ja menin\nulos. Markkinamiehiä juuri ajoi sivutseni kovalla kyydillä ja ruoska\nsuorana, minä huusin ja sain kuin sainkin heitä muutaman seisahtumaan,\npyysin päästä heidän kanssaan vähän matkaa ja pidin heille kyydin\npalkinnoksi nuhdesaarnan heidän markkina-elämänsä ja hevois-rääkkäyksen\njohdosta, ja varoitin heitä tästälähtein ajamaan ja olemaan ihmisen\ntapaan. Oikotien kohdalla nousin alas ja täällä olen nyt. Vihdoinkin\nolen tullut sittenkuin semmoista hämmennystä ja surua tahtomattani olen\nmatkaansaattanut. Antakaa anteeksi minulle, Timo ja te emäntä! Mutta\nvoivotuksilla emme saa tapahtunutta tapahtumattomaksi. Ryhtykäämme siis\nhetikohta toimiin Taavin vapauttamiseksi\".\n\n\"Voi, voi, te olette kuin taivaan enkeliä kaikki, hyvät herrat\", sanoi\nLotta.\n\n\"Älkäähän muita heikkoja ihmisiä ylistäkö\", vastasi rovasti; \"Jumalan\nolkoon kiitos, Hän ohjaa asiat hyvään loppuun, jommoista toivokaamme\ntästäkin käänteestä\".\n\n\"Ihmeellistä kuinka toisinaan ihmiset saavat olla sokkosilla\", jatkoi\nsitten rovasti. \"Haaksirikko on tapahtunut, sakea sumu laskeutunut\nmerelle. Haaksirikkoiset ovat toivottomina ja luulevat kuolemansa\nvarmaksi, sillä he eivät näe pelastajaa, laivaa mikä muutaman sylen\npäässä purjehtii heidän ohitsensa. Katteini sanoo sen haamoittaneen\nsumussa, mutta kohta kaikki päättävät sen harhailevaksi utukuvaksi,\nmikä näky vaan tekee varmemmaksi heidän perikatonsa. Hetken kuluttua\nolisi apu ohi -- silloin päivän säde hajoittaa sumut, laivaväet näkevät\ntoinen toisensa, sivutse menneet kiiruhtavat avuksi ja pelastavat\nhätäytyneet. -- Aivan niin on tässäkin. Tähänkin niin toivottomalta\nnäyttävään tilaan on Herra lähettänyt valkeuden säteen silloin kuin\nsoveliaaksi katsoi. Ottakaamme nöyryydessä vastaan Herran kuritusta, ja\ntoivokaamme että Hän, armostansa ja hyvyydestänsä, hajoittaa vielä\nviimeisetkin sumut, mitkä tässä haittana ovat\".\n\n\"Kyllähän Taavin puolustusta nyt pitäisi uskottaman\", sanoi Timo\nkosketellen korvallistansa; \"mutta voipi Oikeus pitää hänestä kiinni\nsittenkin, kun ei toista murhaajaa löydy\".\n\n\"Jättäkäähän jotakin minun toimekseni\", sanoi lakimies; \"enhän minä\ntahdo aivan valmiisen tulla. Taavi on syytöksestä pääsevä puhtaaksi,\nsen takaan niin totta kuin olen Nivalinkanen. Mutta nyt täytyy\nviimeinkin lähteä\".\n\n\"Jaa, lähtekäämme, lähtekäämme!\" yhtyi siihen rovasti. \"Tuletteko te,\nSchyvall, pappilaan, vai olisiko teidänkin mentävä nimismiehen tykö?\"\n\n\"Tänä iltana en vielä tahdo vaivata herra Schyvallia sen enempään\ntoimintaan\", sanoi Nivalinkanen.\n\nHe astuivat ulos, rovasti nousi kiesiinsä ja Schyvall pukille, lakimies\ntaas Timon kanssa toisiin kärryihin, ja niin kaikki lähtivät ajamaan\nkirkolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Suuresti suretti minua tämän perheen kova kohtalo, ja suuresti minua\nilahuttaa tämä käänne onneen taas\", näin puhui rovasti Schyvallille\nkoti-matkalla. \"Tämä perhe on paraita, siivoimpia pitäjässä. He ovat\nsäilyttäneet Jumalanpelkonsa, rehellisyytensä ja yksinkertaisuutensa\npuhtaana tänä turmeluksen aikakautena\".\n\n\"Ja sitä valitettavasti ei voida enää enimmistä sanoa\".\n\n\"Ei, paratkoon Jumala. Ja hullumpi vaan on ylemmällä maailmassa,\nsivistyksen keskuuksissa, Baabel'issa. Pimeyden ruhtinas, tuo suuri\nlumooja ja silmänkääntäjä, pitää valtikan siellä. Eihän nyt enään\neroiteta mikä on minun ja mikä sinun, tilinvajaukset ja väärennykset\novat jo aivan tavalliset. Ei nyt eroiteta siveyttä hävyttömyydestä,\nmitä hävyttömimpiä asioita keskustellaan ja kirjoitellaan -- naisetkin\nniihin ujostelematta puuttuvat; ja sitten huudetaan, että nehän\nkirjotukset ja keskustelut vasta siveyttä palvelevatkin, ne paljastavat\nyhteiskunnan mätähaavat -- ja mätähaavoissa sotketaan kunnes saasta on\noikein levinnyt. Ei meidän aikana tiedetä myöskään mikä on kaunis mikä\nruma, kiitettävää moititaan ja moitittavaa kiitetään. Katsahtakaamme\ntaiteisiin! Nykyisen soitannon suloutta ei tavallinen ihminen käsitä.\nMilloin se on korvia halkaiseva hälinä, milloin taas kuolehtuva\ntahtikeppi vaan -- semmoinen on uuden ajan soitanto. Maalaus mikä on\nkuin luudalla tahriskeltu, se on nyky-aikana oivallinen, se on 'aika\nlailla tehty, leveällä ja mehevällä pensselillä'. Näyttämöllä nyt\ntaitamaton pääsee kunnioihin, hänen näytäntönsä on muka niin\nhienon-hienoa ja luonnollista; no niin luonnollista ett'ei se ole\nnäytäntöä enää eikä taidetta, siinä se hieno eroitus! ha, ha, ha! Jaa,\nmuoti-ihmiset rakastavat niin vinoutta, että yksin sohvat ja pöydätkään\neivät enää saa olla suorassa, vaan ne asetetaan viistoon seinistä. --\nMutta nuo mau'un harhaukset eivät enää kauvan tyydytä. Realismi,\nparhaaltakin puolelta katsottuna, työskentelee omaa turmiotansa. Taide\nei voi nousta todellisuudeksi, se havaitaan kelvottomaksi ja\nylenannetaan. Ihmisten rahat säästyvät: ken tahtoo lukea hän lukee\nihmiselämän suuresta kirjasta, ken tahtoo maalausta hän avaa akkunansa\nja katsoo ulos, ken tahtoo soitantoa kuulla hän menköön kuulemaan\nkosken kohinaa ja kuusien huminaa --\"\n\n\"Ja siinä onkin kyllin\", sanoi Schyvall. \"'Sitä kuusta kuuleminen,\njonka juurella asunto', voimme sitten sanoa kaksinkertaisessa\nmerkinnössä. Minä olen lämmin luonnon-ihailija, mutta taiteet ovat\nminusta hylättäviä turhuuksia, olivatpa ne sitten oikeat taikka\nväärät. Luonnon-ihaileminen vie lähemmäksi Jumalaa, se saattaa\nylistämään ja kiittämään Hänen suuruuttansa ja hyvyyttänsä --\nmutta taiteet hämmentävät mielen, vievät maailmallisuuteen ja\nepäjumalain-palvelukseen\".\n\n\"Tämä teidän jatkopuheenne ilahuttaa minua suuresti, ja minä odotinkin\nsitä teiltä\", vastasi rovasti. \"Tuhannen kertaa ennemmin tulee nuoren\npapin olla liian ankara kuin leväperäinen ja ryhditön. Voisin tässä\nruveta väittelemään, taiteen jalostavasta vaikutuksesta j.n.e. Minä en\nsitä tee; minä tiedän ett'ette anna jälkeen, mutta minä tiedän myös,\nettä koska kerran emme ole korvessa yksin Jumalamme ja luonnon kanssa,\nvaan asetetut maailmaan, se on tässä ihmisten yhteiskuntaan -- tämä\nmaailma tasoittaa kuten sanotaan, tämä elämä ja sen koulu sovittaa\nankaruuden, ikäänkuin karsien ja kassaroiden liiat pois\".\n\n\"Antakaa anteeksi, herra rovasti, mutta en taida oikein suostua tähän\ntotuuteen. Maailma sellaisenansa ei tasoita eikä sovita. Tätä nykyä kun\nuskontoamme päivä päivältä yhä kovemmin ahdistetaan, täytyyhän\nlaimeankin jumalanpalvelijan menettää malttinsa. Vihollisen\nhyökkäyksille hän tekee ryntäyksiä vastavuoroa, maailman pilkan hän\nsinkahuttaa sille takasin. Ja näin hänen täytyy panna kova kovaa\nvastaan yhä yltyvässä määrässä, kunnes viimein saa kunnialla kaatua\nraunioilla. Sillä se aika ei ole kaukana kun viholliset saavat portit\nauki ja linnan valtaansa. -- Mutta silloin ei ole kaukana viimeinen\ntuomiokaan\".\n\n\"Oikein! Te olette kelpo uskonsankari, ja jos kaikki olisivat niinkuin\nte, eihän sitten hätää olisi mitään. -- Sen muistutuksen kuitenkin\ntahdon tehdä, että liika mustassa muodossa näette ajat ja onnet. Aika\non vaihtuva, olemme muuttuva paremmaksi. Kristikunta on kestänyt kovia\nkarkauksia ennenkin, voitollisesti se on vastaanseisova tämän\nuudenaikaisen pakanallisuuden puuskauksia. Kristus on kirkon pää. Hän\non kallio, johon jumalattomat lentävät päänsä puhki. Nykyaika tarjoaa\ntosin surullisen näyn. Portteja pyydetään avata joka haaralla ja\nvaroittajain huudot ovat vaan kuin helisevä vaski ja kilisevä\nkulkuinen. Mutta annappas olla, kun yllyttäjät ja kavaltajat\nnäyttäytyvät oikeassa karvassaan, eiköhän silloin kadu kauppaansa tuo\nheikko väestö, eiköhän se silloin katumuksella käänny takaisin kirkon\nhelmoihin. Näette, 'tuo syvästi tunnettu tarve saada uskonnon-vapautta'\nmikä sekään on muu kuin naamari, jonka alla piilee pahan luonnon halu\npäästä kaikista siteistä vapaaksi. He eivät huoli mistään uskonnosta,\nse mieli heillä perillä on, pyrkivät vaan päästä aina rohkeammin\nrääväämään kirkkoa ja jumalisuutta vastaan\".\n\n\"Niin se on. Ja toiset, ihmisparat, eivät löydä vakavuutta, he ovat\nniin armottoman näpsäitä kääntymään jos jonkinlaisten uusien mietteiden\npuolelle\".\n\n\"Pois tieltä kerrassaan vanhat opit ja mielet, kun vaan joku 'mainio\npuhuja' pistää nenänsä tänne. 'Mit den Wölfen muss man heulen', siihen\nmeitä Suomalaisia ei tarvitse kahdesti kehoittaa. Ja korkeaponteisia\npitoja pidetään tuolle vieraalle, ja hartaudella kuunnellaan joka sanaa\nhänen suustansa, sillä joka sana on syvä-aatteinen älyntuote, siihen\nhänellä nyt kerran on patentti. Ja taasen lähtee tuulta pieksemään\nhänen älynsä lento, ja taasen ihmiset ovat haltioissaan ja taputtavat\nkäsiänsä\".\n\nHe nauroivat.\n\n\"Mutta näette kuinka puhellessa pian matka kuluu. Tuossapa jo\nHoivaniemeltä valkeat vilkuttavat, minun rauhallisesta majastani.\nToivon saavamme siellä viettää vielä joitakuita vuosia yhteisessä\ntyössä. -- So! Polle! lähdeppäs lönkyttämään, pääset kohta kotiin\".\n\n\n\n\nXV.\n\n\nVasta aamulla ennätti Sivelin Hovilaan. Hän oli joka keskievarissa\nsaanut odottaa hevosta, toisinaan tuntikausia; sillä sinä iltana ja\nyönä ajoivat enimmät markkina-vieraat kotiinsa ja olivat vieneet\nkyytihevoset kaikki. Tuo muuten niin hätäilemätön Sivelin oli nyt kuin\ntulisten hiilien päällä. Ja koko sillä ajalla, minkä hän tähän asti oli\nollut matkoillansa, hän ei voinut saada naimis-tuumiansa selville;\nmutta nyt hän puolessa tunnissa oli tehnyt päätöksensä, että jos hän\nvielä löytää kaikki hyvin, niin hän heti suorastansa kosii Annaa, ja\nviepi hänet pois koko Hovilasta, kotiinsa sisarensa siipien alle.\nViimein pääsi hän Tyynevedelle. Kirkolla sai hän kuulla, että\nHovilan emäntä ja tytär eilen olivat matkustaneet kirkonkylän kautta\nnaapuri-pitäjääsen. Hän suomi selkään hevostansa ja eteenpäin mentiin;\nmutta edempänä hiljenikin vauhti hiljenemistään. Hän oli päättänyt ajaa\nsuorastansa Hovilaan, mutta myöhästymisensä näin täyteen aamupäivään\nsaatti hänet ymmälle taas. Hän pysyi kuitenkin päätöksessään, ja kello\npuoli kahdeksan aamulla hän jokseenkin hiljaa ajoi Hovilan pihaan.\nPihalla vallitsi hiljaisuus. Hän hyppäsi kärryistä, ja nähdessään\ntuvan oven olevan raollaan, astui hän sisään. Siellä sama hiljaisuus.\nHän käveli pari kertaa lattian poikki. Äkkiä aukeni kamarin ovi\nja kynnykselle ilmautui Lydia. Sivelin jäi seisomaan suu auki.\nLydiakin hämmästyi niin ett'ei tullut vetäytyneeksi takasin, vaikka\nvaatteuksensa oli aivan järjestämätön, tukkansa kampaamatta ja silmät\nraukeat ja uniset.\n\n\"Missä Anna on?\" kysyi Sivelin.\n\nLydia oli jo aikoja arvannut, ett'ei hänen isänsä ollut antanutkaan\nAnnalle tuota pakettia kosio-kirjeineen, mikä erhetyksestä oli tullut\nLydian käsiin -- olisihan siitä pitänyt jotakin jo kuulua.\n\nNyt oli ensimmäinen ajatuksensa se, että Sivelin tuli vetämään heitä\nedesvastaukseen heidän käytöksestänsä siinä asiassa. Hän nosti nenäänsä\nja oli kohta valmis suittamaan pilkalla Sivelinin syytökset.\n\n\"En minä tiedä. Mitä te tahdotte?\" kysyt Lydia vuorostansa, vetäen oven\npuoli-väliin kiinni eteensä.\n\n\"Onko herra Kokka käynyt täällä?\" kysyi taas Sivelin.\n\n\"Markkina-pohmelossa taidatte olla, vai mitä merkinnee tuo teidän\ntunkeuminen meidän huoneisin\", vastasi Lydia ja paiskasi oven kiinni.\n\nSivelin älläili salissa vähän aikaa, hänen täytyi tunnustaa, että\nkäytöksensä näytti sangen kummalliselta. Sitten hupsahti hän ulos.\nPorstuassa seisoi Eva, joka kuultuansa jonkun tulleen oli noussut ylös,\npukenut päällensä ja kiirehtinyt katsomaan.\n\nHäneltä Sivelin rupesi kysymään. Eva ensimmältä naureli vaan, mutta\nkovin kauvan hän ei huolinut salata tietojansa, sillä hänellä oli\nhyvässä muistossa Lydian eiliset torat.\n\nHän oli ollut valveella puolen yön aikana ja kuullut jonkun ajavan\nkujalla, mutta pihaan kun ei tullut kukaan luuli hän pettyneensä.\nSamassa kuitenkin kuului käynti ensin tuvan ovessa sitten sisä-kammarin\novessa, ja niinikään taas pari tuntia myöhempänä. Eva oli kai hiipinyt\nkuuntelemaan, sillä hän vakuutti aivan varmasti, että Anna se ei ollut,\njoka siinä kulki, että Anna laisinkaan ei ollut kotona: Anna oli mennyt\npois jo aikaisemmin illalla Evan ollessa kylässä ja ennenkuin Lydia\npalasi, arvattavasti noin kuuden taikka seitsemän tienoissa; hän oli\nehkä Hannulassa taikka myös kauppamiehen sisaren tykönä.\n\nSivelinin kasvot olivat selvenneet. Hän kysyi vielä oliko siis Lydia\nlähtenyt ja minkätähden hän oli palannut kesken matkaa, ja saatuansa\nsiinä suhteessa tietää mitä Evakin tiesi, kääntyi hän Hannulaan.\nSivumennessä hän pistäytyi katsastamaan talliin. Karja-pihalla\ntoimiskeli Heikki; hän oli juuri lykännyt liiteriin Hovilaisen\nturkulaiset kärryt. Virkku seisoi pilttuussaan ja sen tahmaskaiset\nkarvat sekä kupeilla kuivettunut vaahto todistivat kovasta ajosta.\n\n\"Isäntä on tainnut tulla yöllä, vaikk'emme sitä kuulleet\", arveli\nHeikki, tervehtien Siveliniä.\n\n\"Ei\", vastasi Sivelin. \"Isäntämme makaa kipeänä kaupungissa; mutta\nherra Kokka on tullut -- ja mennyt. Kohta saatte kuulla enemmän\".\n\nJa hän lähti menemään Hannulaan.\n\nHeikki katsoi kummastellen hänen jälkeensä.\n\n\"Herra Kokka on tullut ja mennyt\", toisti hän itsekseen -- \"mihin\nmennyt? Olikohan Evalla joitakin tietoja, hän näytti melkein\nviekkaalta. -- Vai kipeä nyt on isäntä vielä päälle päätteeksi. No\nparaten teki Martti kun meni matkaansa täältä\".\n\nNäin mutisten hän läksi toimittamaan uutisia kumppaneilleen, mutta\ntultuansa pihaan näki hän toisia vieraita taas tulevan.\n\nKönnilän isäntä ja pankin asiamies olivat paljon myöhemmin kuin Sivelin\nlähteneet kaupungista, vaan koska viimeksimainittu oli tilannut heille\nhevoset joka kestikievarissa, olivat he näin sukkelaan tänne ehtineet.\n\nHe rupesivat kyselemään Heikiltä, oliko Kokka tullut tänne ja milloin,\nvaan Heikki kun ei tietänyt paljon mitään varmaa, niin astuivat he\nsisään ja tapasivat Lydian salissa, jonne uteliaisuus oli hänet\nviekotellut. Hän oli nyt sievistänyt itsensä, ja tervehti tulijoita\nkysyvin silmin.\n\nMutta kuinkas hän harmistuikaan, kun nämätkin kohta kysyivät: \"Onko\nherra Kokka tullut tänne?\"\n\nLydia lensi tulipunaseksi ja vastasi vihaisesti:\n\n\"Mistä minä herra Kokan tulemista taikka menemistä tiedän. Ei hän\ntäällä ole asunut. Käykää Mäkelässä kysymässä\".\n\nEva oli pistäytynyt sisään ja oli askaroivinaan lieden luona. Lydian\nkiukku huvitti häntä suuresti; hän nauraa irvisteli vahingon-ilosta,\nkouhotellen valkeata niin että säkenet lystikkäästi lentelivät.\n\n\"Antakaa anteeksi äkillinen kysymyksemme\", sanoi pankki-herra. \"Herra\nKokka on lähtenyt kaupungista tämän talon hevosella, ja kaiketi jo\njatkanut matkaansa. Mutta meidän olisi tärkeä tietää, onko kukaan\ntavannut häntä täällä, nähnyt taikka kuullut mihin päin hän täältä on\nkääntynyt. Kokka on vekselin väärentäjä ja me olemme lähteneet häntä\nkiinniottamaan\".\n\nVeri pakeni Lydian poskilta, hän horjahti säikähdyksestä ja nojautui\ntuolin selkälautaan. Rakkautensa, toivonsa, ylpeytensä, kaikki\nilmalinnansa kukistuivat raunioiksi samalla kertaa. Vieraat katsoivat\nhäneen kummeksien ja kääntyivät sitten Evaan:\n\n\"Tokko te tähän tiedätte mitään?\" kysyi pankki-herra.\n\nEva melkein säälitteli Lydiaa, kun hän näki hänen muuttuneet kasvonsa,\nmutta mitä hän Sivelinille oli ilmoittanut täytyi hänen näillekin\nsanoa, muuten hän tulisi valehtelijaksi. Hän kertoi siis yölliset\nhavaintonsa, kuitenkaan mitään nimiä taikka arveluita lausumatta.\n\nLydiassa nyt viha voitti kaikki muut tunteet. Hänen silmänsä iskivät\ntulta, kynnet kävivät harillensa ja aivan varmaan olisi hän karannut\nEvaan kiinni, ellei noita vieraita olisi ollut. Nyt hänen täytyi tyytyä\ntoivomaan Evan tuohon tuliseen takkaan, missä hän riemuiten olisi\nnähnyt hänen kärventyvän ja kiemurtelevan.\n\n\"Mitä sala-viittauksia sinä ryökäle uskallat tässä tuoda esille\",\nhuusi Lydia. \"Sisä-kammarin ovea ei ole avattu, hän valehtelee,\nhän on itse --\"\n\n\"En minä valehtele\", vastasi Eva. \"Älkäähän pakoittako minua enempiä\nilmaisemaan\".\n\n\"Suus kiinni\", kirkasi Lydia. \"Kohta tulee isä kotiin, kyllä sitten\nsaat mitä ansaitset\".\n\n\"Ei Hovilainen niinkään hopussa tule kotiin\", sanoi Könnilä; \"hän on\nkipeänä kaupungissa, ja vielä sitten syytöksen alaisena tästä samasta\nrikoksesta\".\n\nUusi isku. Ja nyt voitti vesi tulen Lydian silmissä; hän purskahti\nitkuun, kiirehti kamariinsa ja löi oven kiinni.\n\n\"Ai, ai, tämä sanoma taisi kovin koskea, ja tulla liian äkisti\", sanoi\npankkiherra surkutellen.\n\n\"Hän olisi kumminkin kohta saanut sen kuulla\", vastasi Könnilä.\n\nSitten kyselivät he Evalta vielä yhtä ja toista sekä menivät sitten\nhekin Hannulaan.\n\nHannulassa oli taas neuvon-pito. Nivalinkanen oli tutkinut asiapaperit,\nja rovasti sekä Schyvall olivat jo varhain lähteneet liikkeelle, tämän\ntutkimuksen johdosta neuvoittelemaan mitä tänään oli tehtävä. Lakimies\npäätti varmasti, että Schyvall'in todistus yksinänsä ja aivan ehdotta\noli saattava Taavin vapaaksi, vaan arveli mahdolliseksi, että\nvirkateitten tunnettu pitkäveteisyys edentäisi itse vapautuksen hetken\nmelkein tulevaan tiistakiin, jolloin toiset välikäräjät tässä asiassa\nolivat määrätyt pidettäviksi. Tuiki tarpeellista ei enää ollut\nkeskustelu puolustusta varten Taavin kanssa, melkein voisi Nivalinkanen\nparemmin palvella häntä, jos vaan täällä toimiskeli päästäksensä\ntodellisen murhaajan jälille; mutta paha oli taaskin, jos ei Taaville\nniin pian kuin mahdollista annettaisi tietoa hänen asiansa onnellisesta\nkäänteestä -- ja sanoi siis Nivalinkanen olevansa valmis lähtemään\nläänin pääkaupunkiin, vaikka heti, sillä alkutoimet hänen puoleltansa\nolivat tehdyt jo, ensimmäiset kirjoitukset Schyvallin vannottamisesta\nja Taavin vapauttamisesta jo matkalla. Rovasti ja Schyvall yhtyivät\nsikäli Nivalinkasen mielipiteesen, että koska Nivalinkanen oli niin\nvarma Taavin vapauttamisesta, ei mitenkään käynyt pidättäminen tätä\nsanomaa vankiudessa vaivautuvalta; tiistakiin, jolloin käräjät\ntulivat pidettäviksi, oli lyhyt aika heille, vapaille miehille, mutta\nTaavi-parasta tuntui joka päivä pitkältä kuin vuosi. Mutta koska\nNivalinkasen ehkä onnistuisi näinä päivinä vielä pääsemään oikean\nmurhaajan perille, ja hän ehkä voisi täällä paremmin jouduttaa asiat,\nne kun enimmäksensä olivat tuomarin vallassa, niin olisi heistä Timo\nlähinnä lähtemään läänin pääkaupunkiin. Päätettiin siis että Timo mitä\npikemmin lähtisi matkalle saattamaan Taaville tuota toivoisaa sanomaa;\nsamalla aikaa tuli Nivalinkasen ja pappien panna kaikki voimansa\nliikkeelle joutuisaan asiain kulkuun, niin että Taavi vielä tällä\nviikolla saisi vapautensa jos kohta kotiinkaan ei ehtisi. Timo rupesi\nheti puuhaamaan lähtöä; hänellä tuskin oli aikaa tervehtiä Siveliniä,\njoka tuli käymään pikimmältään. Tultuansa tietämään ketkä vieraat\nherrat olivat, sanoi tämä suuresti iloitsevansa että Taavin asia näin\nhyvälle tolalle kääntyi. \"Mutta samalla käy mieleni pahaksi kun minun\nnyt täytyy ilmoittaa toinen ikävänlainen asia, toivon kuitenkin että\nilo Taavin pelastuksesta katkaisee kären tältä iskulta\"; näin jatkoi\nhän kääntyen Timoon, joka juuri astui sisään taas, matkalaukku kädessä.\nJa sitten kertoi hän tuon väärennys-jutun, ilmoittaen samalla että\nKönnilä ja joku pankki-herra olivat tulossa: heiltä saataisiin vielä\ntarkempia tietoja.\n\nTimo oli kuin puulla päähän lyöty.\n\n\"Minunko nimelläni?\" huudahti hän viimein. \"Minun nimellä, sanoitte. En\nkuuna päivänä ole toisen vekseliin enkä takauksiin mennyt -- ja te ja\nKönnilä sekä pankki ovat todellakin luulleet sitä takausta minun\nkirjoittamakseni, vaikka pitäisihän olla jokseenkin yleisesti tunnettu,\nett'en minä mene semmoisiin asioihin\".\n\nTimon päivitellessä tuli vielä taloon toinenkin vieras, kauppamies\nMakkonen, kirkolta. Hän kävi harvoin Hannulassa, ja tänään Timo juuri\nei olisi toivonut häntä tänne matkalle-pääsöä viivyttämään.\n\n\"Eikös se ole tunnettu asia, ett'en minä milloinkaan mene takauksiin,\nsaatikka sitten määrällisiin vekseli-asioihin, sanokaas Makkonen\",\nvetosi Timo tulijaan.\n\nTämä tervehti vähän kylmästi seuraa ja vastasi sitten Timolle:\n\n\"Eipä se taida niinkään olla tunnettu, ainakin minä olen tullut toiseen\nluuloon. Jos olette hyvä ja katsotte tätä paperia, niin näette että\nolen oikeassa\".\n\nHän veti lakkaristaan paperin ja ojenti Timolle. Tämä luki sen\nsisällön, hekahti tuimaan nauruun ja viskasi paperin pöydälle.\n\n\"Rutihullu tuo Kokka. Hän on väärentänyt nimeni toisenkin kerran,\ntuossa paperissa, katsokaas hyvät herrat! Eiköhän kohta kolmaskin\nväärennys ilmaudu\".\n\n\"Väärentänyt sanotte\", virkkoi nyt Makkonen. \"Ei kyllä se on oikea.\nVieraat miehet, jotka siinä alla ovat, ovat milloin hyvään valmiit\nvannomaan, että te olette takauksen kirjoittaneet\".\n\n\"Vieraat miehet ovat valehtelijoita ja valapattoja. Paraita se on sinne\npistänytkin: Kettusen ja Topian, minun entisen renki-vetelykseni\".\n\n\"Sepä kaunis poika, tuo herra maisteri Kokka!\" sanoi rovasti antaen\nnaapurillensa velkakirjan lukea.\n\n\"Samallaisia konnan-koukkuja kuin lukiossa ollessaankin\", sanoi\nSchyvall matalammalla äänellä rovastille.\n\n\"Ja ennen ette ole hiiskuneet sanaakaan tuosta kirjasta. Miksi ette\nennen ole ottaneet sitä puheeksi?\"\n\n\"No, koska herra Kokka sanoi niin olevan teidän tahtonne, ett'ei mitään\nvirkkaa takauksesta. 'Timo pelkää joutuvansa sitten pääsemättömiin\ntakaus-pyynnöistä', niin sanoi tuo Kokka\".\n\n\"Konna on hän kiireestä kantapäähän\", mutisi Timo harmissaan.\n\n\"Nyt kuulin tänä aamuna\", jatkoi Makkonen, \"että Kokka\nkaupunkimatkallaan on väärentänyt vekselin ja sitten lähtenyt pakoon.\nJa koska siis häneltä en taida mitään saada, niin tulin teidän\nluoksenne, En minä ole niin rikas että 300 markkaa minulta joutaa\njärveen\".\n\n\"Vai on jo täällä lähtenyt leviämään tuo väärennys-juttu\", virkkoi\nSivelin.\n\n\"No, tuulen nopeudella\", vastasi Makkonen. \"Kyllä kohta on Hovilassa\nvelkojia niinkuin kirjavia kissoja\".\n\nTämä sana näkyi jo toteutuvan. Hovilaan päin antavasta akkunasta\nnähtiin tulevan kaksi herraa, jotka kärryissä ajoivat, ja joku joukko\njalkamiehiä jälessä.\n\nHerrat olivat Könnilä ja pankin asiamies. He tulivat näyttämään\nvekseliä Timo Tarkkaselle ja saamaan suullista vahvistusta hänen\nnimikirjoitukseensa. Mutta Timo limitti ja vakuutti, ett'ei se ollut\nhänen kirjoittamaansa enemmän kuin toinenkaan nimi Makkosen kirjassa.\nMakkonen taas toisti, että vieraat miehet valallansa vahvistavat\nviimeksimainitun oikeuden. Ja Sivelin ja Könnilä sanoivat olleensa\nvarmat että vekselinkin nimikirjoitus oli oikea.\n\n\"Ja semmoisen hirveän summan annoitte!\" ihmetteli Timo.\n\nPankkiherra kohautti olkapäitään.\n\n\"Kun kerran nimet todistettiin oikeiksi, niin mikäs vaara siinä oli.\nOnhan teillä ja Könnilällä isot talletukset pankissa\".\n\n\"Mutta nimet eivät ole oikeat -- ainakaan ei minun\", intti Timo.\n\n\"Antakaas tänne nuo paperit\", pyysi Nivalinkanen, ja saatuansa ne,\nasetteli hän Timon nimet päällekkäin akkunan-ruutua vastaan.\n\n\"Toinen on piirretty toisen jälkiin\", lausui hän tarkastettuansa ne.\n\"Ei kukaan kahdesti kirjoita nimeänsä niin yksiin viivoihin kuin nämä\novat tehdyt. Mutta voisi myös olla mahdollista että Kokka on saanut\nkäsiinsä jonkun paperin, mihin Timo joskus ilman aikojaan on nimensä\nkirjoittanut, ja sitten hän on tehnyt siitä tuon Makkosen velkakirjan.\nPaperi on, näen mä, vanhaa ja paksua, mitä pakettipaperia lieneekään\nmihin Timo suotta on töhertänyt. Vai olisiko tuo lurjus Kokka niin\nläpiliipattu, että vartavasten valitsi tuommoista pergamenttia,\ntehdäksensä tämän keinon vaikeaksi\".\n\nPankkiherra vuorostansa tarkasteli nimikirjoitukset akkunaa vastaan.\n\n\"Aah!\" huudahti äkkiä rovasti ja löi kämmenellä otsaansa. \"Pergamenttia\nsanoitte äsken. Antakaahan Makkosen kirja tänne!\"\n\nRovasti sai sen, katseli ja käänteli sitä, väliin hymyillen, väliin\nrypistäen kulmiansa.\n\n\"Kuulkaa Timo\", kääntyi hän nyt Timoon, velkakirja kädessä;\n\"muistattehan te, että kun ennen lähtöäni Helsinkiin kävin täällä,\naukasin pöydällä olevan Lutheruksen postillan ja huomautin teitä siitä\nettä ensimäinen, puhdas lehti oli kiskottu ulos. Tuokaa tänne nyt se\npostilla, ellen suuresti pety, niin on tuo puuttuva nimi-lehti tässä\".\n\nKirja tuotiin esille, ja Makkosen velkakirja sovitettiin avatun kirjan\nkannen viereen. Sama paperi ja sama suuruus, repiessä oli mennyt liuska\nkannen sisustuksestakin, se vaan oli poissa, sillä revitty reuna\nvelkakirjassa oli saksilla sievennetty. -- Asia oli ilmeinen.\n\n\"Sepä riiviö tuo Kokka!\" sanoivat herrat yhteen suuhun.\n\n\"Niin, joka pyhiä kirjojakin repii konnamaisuuksiansa varten\", lisäsi\nrovasti.\n\n\"Noita kepposia hän teki lukiossa jo\", mutisi Schyvall matalammalla\näänellä.\n\n\"Ei, pois nyt tuon varkaan ja väärentäjän jälkeen!\" virkkoi pankkiherra\nja meni ulos; häntä seurasi Könnilä ja Makkonen, joka oli niinhyvin\nharmistunut kuin huolestunutkin melkein varmasta vahingostaan.\n\n\"Ja minä matkalle\", sanoi Timo. \"Kyllin kauvan jo olen tullut\nviivytetyksi.\n\n\"Ja minä Annaa tiedustelemaan, olisiko hän Emman luona\", sanoi Sivelin\nitsekseen. Hän oli näette jo saanut tilaisuuden kysäistä Lotalta, oliko\nAnna ollut heillä yötä; johon Lotta oli antanut kieltävän vastauksen:\nhyvin pitkään aikaan hän ei ollut nähnyt Annaa, ei häntä tänne\npäästetty enää.\n\n\"Olisikohan Anna paennut pois Hovilasta, kentiesi koko\nTyynevedeltäkin\", arveli Sivelin poismennessään. Tämä ajatus pahoitti\nhäntä syvästi, mutta ainoasti Annan itsensä tähden. Omia tuumiansa ja\ntoivojansa hän nyt ei ajatellut. Myöhään ne olivat tuleentuneet taas,\nja melkein samassa lakastuneet. Samassa määrässä kuin Taavin vapautus\ntuli varmemmaksi ja lähemmäksi, samassa määrässä kämärtyi Sivelinin\nrakkaus ja vetäytyi sydämen sisimpiin sopukkoihin, missä se\nhuomaamattomana sai kyteä aikansa ja kuolla. Kovin intoisaa rakkautta\nAnnan puolelta ei Sivelin olisi vaatinutkaan, vaan hän oli varma siitä,\nettä sekin vähä oli pian sammuva, kun Taavi taas tuli kosijaksi,\nja hän päätti siis ajoissa väistyä. Hän oli liian jalomielinen\nsilmänräpäykseksikään toivomaan toisin käyneen Taavin asian.\nPikimmältään pisti mieleen se itsekäs ajatus, että jos Anna todellakin\non paennut, niin ei saanut häntä Taavi enemmän kuin Sivelin itsekään --\nmutta sen hän paikalla poisti ja toivoi sydämestänsä, että Anna ei\nolisi lähtenyt teille tietymättömille, vaan että hän olisi Emman luona,\nja että hän saisi Taavinsa ja onnellisuutta runsain määrin elämässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLydia itki katkeria kyyneleitä kamarissaan. Ja päätä kivisti ja sydäntä\nkalveli. Hän olisi tällä päällä antanut vuoden elämänsä mitasta, jos\nhän olisi saanut olemattomaksi viimeisen vuorokauden taikka jos hän\nolisi mennyt äitinsä kanssa eteenpäin eikä kääntynyt takasin. Mutta nyt\nhän menee eikä tule hopussa takasin, päätti hän, ei vaikka viikkokausia\ntäytyisi vartioida ja valvoa tätinsä tautivuoteen ääressä. Ei ole\nmikään niin paha, ett'ei siinä ole jotakin hyvääkin joukossa. Isän\nsairastuminen ja tuo syytös, mikä lienee, mistä nuo röyhkeät herrat\npuhuivat, vaati luonnollisesti tiedonviemistä kiireimmän kautta hänen\näitillensä; ja hänen tätinsä sairaus taas oli hyvä syy sinne jäämiseen.\nNiin pääsi hän aluksi ainakin pois täältä koko Tyynevedeltä, kaikista\nnäistä häijyistä ihmisistä -- ehkä vast'edes keino keksitään kostoon!\nHän pyyhki pois kyyneleet silmistään, ja astui pää kekassa salin läpi,\nvilkaisemattakaan kyökkiin, mistä Eva kuului puhelevan muutaman vieraan\nkanssa. Näitä oli pihallakin, mutta Lydia ei huolinut vastata heidän\ntervehdyksiinsä. Hän huusi Villen esille ja käski hänen heti\nvaljastamaan Virkun. Ville rupesi estelemään, ilmoittaen naurellen että\nVirkku oli liian väsynyt vielä yöllisestä matkastaan. Vaan kajahtava\nkorva-tillikka Lydian pienestä mutta voimakkaasta kädestä katkasi hänen\nväitteensä. Kiroten ja uhaten meni hän karjapihaan ja kun ei ollut\nselvillä siitä, mikäli hän vielä oli Hovilaisen vallassa, otti vielä\ntällä kertaa nöyrtyäkseen ja täytti Lydian käskyn. Ja kohta Lydia\nhuojentavalla huokauksella ajoi pihasta pois.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nIstuttiin toisen kerran välikäräjiä Taavin asiassa. Taavin asiaksi sitä\nkuitenkaan ei enää käy sanominen. Vapaana miehenä oli Taavi jo moniaita\ntunteja sitte tullut läänin pääkaupungista isänsä seurassa ja saanut\nosaksensa sydämellisimmän vastaanoton äitinsä puolelta ja hartaimpia\ntervehdyksiä ystäviltään. Mutta sikäli hän ei ollut vielä ihan\nerillänsä asiasta kuin hän kotiinsa tahtoi palata vasta kaiken\nlautakunnan ja kansan kuullen syyttömäksi julistettuna miehenä, ja\nsentähden hän oli aina tulostansa asti kirkolla odottanut oikeuden\nkokoutumista.\n\nTuomari Tybom myötenantoi että poliisi ja oikeus olivat ajaneet aivan\nvääriä jälkiä, mutta tästä hän ei näyttänyt olevan harmistuneena\nvähääkään, päinvastoin oli otsansa tänäpäivänä aivan sileä ja pilvetön,\nmuotonsa sopusoinnussa sen ohjeen kanssa että \"tuomarin tulee ennemmin\nvapahtaa kuin langettaa\".\n\nTybom kysyi, oliko täksi istunnoksi haastetut vieraat-miehet\nsaapuvilla; voisihan, vaikka niitä Taavin tähden ei enää\ntarvittaisikaan, saada niiltä tärkeitä tietoja, ja viittauksia\ntoisaalle. Mutta näistä vieraista-miehistä ei ollut muita kuin Ville\nSavolainen saapuvilla. Juho Hirvosta ei oltu haastolla tavattu;\nSota-Matti poti vesi-tautia, häntä oli kodissaan kuulusteltu ja hän oli\nkieltänyt kaiken tiedon tähän asiaan. Hovilan Anna oli haastettu, vaan\neipä häntä kuulunut, eikä hän ollut näinä päivinä kotonakaan ollut koko\nviikkokauteen. Paitsi näitä ilmoitettiin ilmiantaja Hovilainenkin\npoissa-olevaksi, syystä minkä myös tiedämme. Oikeuden edessä sai nyt\nylioppilas Schyvall toisen kerran kertoa havaintonsa iltana ja yönä\nvasten elokuun 2:tta päivää, ja sen hän teki suoraan ja peittelemättä\nniinkuin Hannulassakin. Me tiedämme suurimman osan tästä kertomuksesta,\nmutta kahta kohtaa emme tunne. Nepä olivatkin tärkeimmät kaikista, ne\npääasiallisesti vaikuttivat Taavin vapauttamisen syytöksestä. Ne oli\nNivalinkanen sitten kysellyt Schyvallilta, ja ne olivat hänellä nyt\npää-valttina käsissä, millä pääsi valmistamaan Taaville aivan\nratkaisevan puhdistuksen.\n\nSchyvall taisi nimittäin täsmällensä ilmoittaa ajan, ja hän oli nähnyt\ntodistaja Horosen venheen jo rannassa.\n\nEi Timo eikä rovasti olleet maininneet mitään tuosta varastetusta\nkellosta: edellinen kartti puhumista tuosta ikävästä kello-jutusta,\nmikä sekä turmeli Jooseppi-vainajan muutenkin huonon jälkimuiston että\noli ollut (ja ehkä vielä voisi olla) varsin vahingollinen Taaville;\njälkimäiseltä se taas jäi mainitsematta siitä selvästä syystä, ett'ei\nse sanomalehden kertomukseen ollut otettukaan. Lavea tämä tosin oli,\nmutta kerrottavat taitamattomasti valitut: joutavanpäiväisiä\ntodistuksia oli kyllin kyllä, mutta tuo tärkeä mykkä todistaja, kello,\noli poissa. Vasta pöytäkirjat luettuansa oli siis Nivalinkanen tullut\ntietämään, että Joosepin murha taikka tapaturmainen kuolema melkein\ntietysti oli tapahtunut kello neljännes yli kymmenen aikaan. Hänen ensi\nkysymykseensä, minä aikana iltasella Schyvall kulki talojen sivutse,\noli tämä vastannut: \"kymmenen tienoissa\". Mutta sitten pyysi\nNivalinkanen Schyvallia tulemaan kanssaan kävelemään tuota samaa\npolkua, ja sillä kävelyllä selkeni Schyvallin muisti: muitakin\nhavaintoja astui hänen mieleensä, hän muisti missä hän milloinkin oli\nkelloonsa katsonut.\n\nKun hän Taavista erottuansa oli astunut puolen virstaa eteenpäin, oli\nhän vuoren harjulta vielä kotvasen katsellut Tyynevettä rannikkoineen,\nennenkuin ne pimeään peittyivät, ja silloin selväänkin vielä nähnyt\ntuon yksinäisen torpan rannassa vastapäätä -- venheen, sen oli hän\naivan selvään eroittanut hiekkaselta rannalta.\n\n\"Siinä olisi hiljaista asua kesällä ja käydä kalassa, ajattelin\nitsekseni; senpätähden painui mieleeni sekä tupa että venhe\", kertoi\nSchyvall oikeuden edessä.\n\n\"Ja mikä aika silloin oli, taikka milloin Taavista erositte; tiedättekö\ntarkoin?\" kysyi tuomari.\n\n\"Tiedän kummankin. Kun vuorelta katselin, vedin kellon taskustani --\ntästä lähtein aijoin reippaasti astua päästäkseni perille kello\nneljään. Silloin oli kello viisi minuuttia vailla yksitoista. 900\naskelta olin astunut eteenpäin 9:ssä minuutissa. Kello oli siis\nneljännestä vailla yksitoista, kun Taavista erosin\".\n\nTaavi oli syytön! Puolen tuntia oli Jooseppi maannut kuolleena jo kun\nTaavi Schyvallin kanssa tuli kalliolle, ja hänen viimeisen hätähuutonsa\nkuulija, Horosen leski, oli silloin jo jonkun aikaa mököttänyt\nmökissään. Hovilainen oli valheellisesti käyttäinnyt ja hänen\nkäskystänsä Ville Savolainen samoin.\n\nVille Savolainen kutsuttiin nyt esille ja pääsi valalle.\n\n\"No vieläkö pysyt väitteessäsi, että Jooseppi oli se, joka Taavin\nkanssa käveli?\" kysyi tuomari.\n\n\"Kyllä hän oli Joosepin kokoa ja näköä, mutta voipihan sentään silmä\nerehtyä iltahämärässä\", vastasi Ville.\n\n\"Eikös hän ollut tämän herran näköinen?\" kysyi tuomari, osoittaen\nSchyvalliin.\n\n\"On se voinut olla tämäkin herra\", oli vastaus.\n\n\"Ja salmessa näit venheen, eikö niin?\" kysyi taas tuomari.\n\n\"Luulin näkeväni, mutta on se voinut olla kanto, mikä siinä uisteli\",\noli vastaus.\n\n\"Saat mennä!\"\n\n\"Hiisi Hovilaisia enää auttakoon, hukka heidät perii kuitenkin\", sanoi\nVille itseksensä, astuessaan ulos.\n\nTaavi oli syytön! Mutta tuo lääkärin-todistus kuolintavasta, tuo\nmurha-ase, kirves, sulkivat pois vahinko-kuoleman, nyt niinkuin\nennenkin. Missä siis murhaaja?\n\nNivalinkanen, joka suurimmalla tarkkuudella oli seurannut tutkimusta,\nalkoi nyt puhua. Ryhtyessään tähän asiaan oli hän päättänyt pitää taas\nyhden noita puolustus-puheita, millä hän tiesi tehdä korpinkin\nvalkoseksi ja saattaa tuomarit kahdelle päälle. Mutta nyt olikin asia\njo selvinnyt hänen puolustettavansa hyväksi, eikä hän enää päässyt\npuheliaisuuttaan levittämään kaikessa sen loistossa. Vaan vähäsen\nainakin piti puhua.\n\n\"Korkea-arvoinen Kihlakunnan Oikeus!\" alkoi hän, \"kanssa-ihmisten\niloksi ja lainkäytännön kunniaksi on tämä asia kääntynyt sitte\nkannalle, että nyt seuraisi, ilman enempää tointa minun puoleltani,\nTaavi Tarkkasen julistaminen syyttömäksi ja puhtaaksi. Kuitenkin pyydän\npuhua tähän vielä muutaman sanan; pyydän saada ottaa tämän asian\ntoiselta katsanto-kannalta, mikä luultavasti tästäpuoleen on pidettävä\noikeana, pyydän myös viitata pariin kohtaan, joista ehkä voipi saada\njohdatusta löytämään todellisen murhaajan. Joosepin loppu on vielä\npimeyden peitossa. Missä murhaaja? kysytte, missä on sitten murhaaja,\nonko hän ilmaan kadonnut vaiko maahan vajonnut? Ja niinkauvankuin\nmurhaajaa ei ole löydetty, voisi ehkä jonkun asian tuntemattoman päässä\npysyä vielä varomista Taavia vastaan, ja sitä en minä suvaitse, en\nvarjoakaan varomisesta.\n\n\"Tässä minun puheessani ei suinkaan piile tarkoitus lähteä moittimaan\nvirkamiesten tutkimista, jotka tässä asiassa ovat toimineet niin kuin\nlaki ja virka-uutteruus vaatii. Tahdon vaan huomauttaa siihen, että me\ntoisinaan joudumme semmoiseen pulaan, että näennäisesti painavat\ntodistukset väkisenkin pyytävät viedä päättämyksemme harhaan. Silloin\ntoivomme, että olisi meilläkin jury-oikeus, että voisimme mekin saada\npäätöksen, minkä perustus on moraalinen vakuutus ylipäänsä, eikä\nainoastaan näkyvät todistukset. Tulee enemmän katsoa aikomukseen ja\nmieleen kuin tekoon, sanoo viidesneljättä tuomarin-ohje, mutta\nkuitenkin panee meidän lainkäytäntö päävoiman todistuksiin.\n\n\"Todistukset tässä asiassa Taavia vastaan näyttivät painavilta --\nkatsoen kaikki yhdessä ja ensimmäisessä sijassa, Taavin luonnetta ja\nentisyyttä vasta toisessa. Taavi ja Jooseppi vihasivat toinen toistaan;\nTaaville sattui tilaisuus saada Jooseppi pois tästä maailmasta; kaksi\nhenkeä päättivät nähneensä molemmat yhdessä kalliolla, yksi taas oli\nkuullut kuolin-huudon, ja kohta jälkeenpäin tavattiinkin Taavi\nvelipuolensa ruumiin vieressä; lääkärin kirja katsoo luultavaksi\nJoosepin kuolleen murhaajan käden kautta, ja kivikossa löytyikin\nverinen kirves, ja se oli Taavin. Siinä on todistuksien sarja Taavia\nvastaan, vankka kyllä, se täytyy myöntää; ja vastapainona vaan\nnäennäisesti epävakainen ja uskomaton puolustus. -- Mutta nyt on yhden\nlenkin irtautuminen saanut koko sarjan hajallensa -- ja samalla\nnostanut Taavin luonteen sen ansaittuun arvoon. Ansaittuun, sanoin --\ntodella! Hiljankin on joka sana hänen puolustuksessaan, mikä näytti\nniin arvatulta ja horjuvalta -- joka sana siinä on tullut täydeksi\ntodeksi. Mutta sama mies, sama luonne hän oli alustakin.\n\n\"Viivähtäkäämme hiukkasen tuon todistus-sarjan ensimmäisessä,\nsubjektiivisessa kohdassa. Muut eivät enää meitä liikuta, ne ovat\nsuurimmaksi osaksi erhetyksiin perustuvia ja jääkööt arvoonsa. Siihen\nvaan tahdon viitata, että Hovilaisesta on tullut ilmi semmoinen mieli\nja semmoiset teot, jotka ovat huonoja takeita hänen todistuksellensa.\n\n\"Taavi oli vihoissaan velipuoltansa kohtaan, olkoon se myönnetty. Mutta\nmillainen oli tämä 'viha?' Se oli julkinainen, syyhyn perustuva harmi\nJoosepin kelvottomuudesta, enemmän surkuttelemiseen vivahtava. Taavi\nvoi olla pikavihainen, vaan ei suinkaan sala-vihainen. Hänen vihansa\nsiis ei voinut olla sitä laatuakaan, että se olisi saattanut häntä\ntuumimaan ja toimeenpanemaan semmoista salamurhaa kuin syyttäjä on\npannut hänen syykseen. Ja katsahdus hänen kasvatukseensa ja koko hänen\nentisyyteensä poistaa kaikki epäluulot sellaisen murhan tekemisestä.\nHän on varmaan usein veljellensä anteeksi antanut, ja varmaan hän olisi\nollut valmis vieläkin anteeksi antamaan! Ei seitsemän kertaa ainoasti,\nvaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. -- Pois syytökset! Taavin\ntekemä murha taikka tappo on mahdoton tapahtua.\n\n\"Mutta mitä Taavi ei ajatellut, sitä ajatteli Jooseppi. 'Kuolleista ei\nmuuta kuin hyvää', neuvoo sananlasku. Mutta meidän, lakimiestemme, ei\nsovi sitä neuvoa noudattaa. Meidän tulee vetää esille ja laskea lain\nvaa'alle seikkoja niitäkin, mitkä muut ovat unhotuksiin tuominneet.\nSeuratkaamme Jooseppia! Hänen vihansa oli ankara, kostoa hehkuva, muka\npoljetuista oikeuksistaan, ja yhä yltyvä viimeisiin aikoihin. Hänen\nisänsä ja kotiväkensä pelkäsivät häntä, se on tunnettu asia. Pari\npäivää ennen kuolemataan oli hän kauvan puhellut Olli Hovilaisen kanssa\nja minä varon, että vihansa vaan sai kiihdykettä siitä puhelemisesta --\ntulen tähän tuonnempana vielä. Jooseppi luultavasti näki Taavin menevän\nrantaan päin, ja paha päätös nousi hänen hurjaan päähänsä. Te olette\nvaihtaneet veljeksien osat, herra syyttäjä! Jooseppi meni Taavin\njälkeen, ei Taavi Joosepin; Jooseppi päätti murhata, ei Taavi. Jooseppi\nsieppasi kirveen seinältä, Taavin kirveen, ja meni matkalle, mikä tuli\nhänen viimmeiseksi matkaksensa tässä maailmassa.\n\n\"Nyt tahdon tarkkauttaa kolmeen seikkaan, jotka ovat tärkeämmät kuin\nluulisi. Minä mainitsin että Jooseppi pari päivää ennen kuolemataan\npuheli Hovilaisen kanssa. Torpan-poika Niko Jumppanen joka kaivoi ojaa\naidan toisella puolella, näki heidät ja lähestyessään kuulikin lopun\npuhelusta. Jooseppi pyysi Hovilaiselta rahaa lainaksi, vaan ei saanut\nmitään. Tunnettu on, että Jooseppi menetti viinaan kaikki rahat mitkä\nsai, ja arvattava on siis että viina-varansa oli lopussa, josta hänen\nkoston-himoonsa yhtyi vielä viinan-himo noina päivinä. -- Toinen seikka\non nuo särkyneen pullon kappaleet kalliolla, joista Taavi puhui ja\njotka siinä löydettiinkin ja kolmas se, että Schyvall viimmeisen tähän\nkylään kuuluvan mökin edustalla näki miehen ja vaimon.\n\n\"Tullessansa kalliolle katseli Jooseppi luultavasti ympärilleen ja\nkummasteli mihin Taavi oli joutunut. Tännepäin hän kuitenkin oli\nmennyt! Samassa -- älkäähän häiritkö (puhuja kääntyi siltavoutiin joka\novessa ryski, rykäsi ja näytti tahtovan jotakin sanoa) -- samassa astui\nmetsästä mies. Tämä mies oli -- no mitä te tahdotte?\" keskeytti\nNivalinkanen taas katsoen siltavoutiin, kun taas lukkoa väänneltiin.\n\n\"Kuka siellä on, pyrkiikö tänne kukaan?\" kysäsi tuomari.\n\n\"Antakaa anteeksi että keskeytän\", sanoi siltavouti; \"mutta rovasti on\ntäällä, ja hänellä kuuluu olevan tärkeitä tietoja\".\n\nJopa rovasti tunkeutui esille kansa-joukosta, odottamatta lupaa.\n\n\"Joosepin surmaaja on löytynyt\", lausui hän, pyyhkien hien otsastansa.\n\n\"Sota-Matti?\" virkkoi Nivalinkanen.\n\n\"Niin, Sota-Matti on Joosepille surman saattanut, vaan ei tahallansa;\nja kaikessa tapauksessakin maallisen oikeuden käsi häntä ei enää\nhäiritkö. Hän on kohta astuva korkeamman tuomarin eteen, olkoon Hän\nhänen sielullensa armollinen\".\n\n\"Ah, Sota-Matti on teille tunnustanut\", virkkoi tuomari, katsoen\npappiin vähän kummastellen.\n\n\"Niin, kuulkaa siis! -- -- Minä olin aikonut heti tänä aamuna tulla\nTaavia tervehtimään ja sitten tänne käräjä-paikalle. Mutta sainkin\nlähteä toisaalle päin. Mäkelän poika tuli hakemaan minua ripittämään\nSota-Mattia, joka oli sanonut loppunsa lähenevän ja pyytänyt minua\nluoksensa. Minua melkein aavistutti, että eiköhän Matilla ole jotakin\ntietoa Taavin asiaan, jota tietoa hän tähän asti on salannut, vaan jota\nhän ei rohkene ihan ilmaisematta ottaa mukaansa toiselle puolelle\nhautaa; ja minä kiirehdin hänen tykönsä. Mutta niin täydellistä\ntunnustusta kuin saimme kuulla, en olisi voinut odottaa. Tulin perille,\nitkien otti hänen vaimonsa vastaan minua, ja sitten puhelimme kahden\nkesken Matin kanssa. Seuraus siitä oli, että lähetettiin hakemaan\nvieraita miehiä. Kuoleva tahtoi tehdä julki tunnustuksen ja kiire oli\nkäsissä, hänen rinnan-ahdistuksensa kävi aina ankarammaksi. Tässä oli\nepäilemättä niitä tapauksia, joista Kirkkolakimme säätää 58 §:n toisen\nmomentin lopulla. Tässä oli toinen oikeuteen viety tuosta teosta ja\nvaikka vapautensa jälleen saanutkin, kuitenkin ehkä monen epäluulossa\nvielä, kun ei murhaajaa löydetty; ja voisihan taas toinen syytön joutua\nvarottavaksi ja vangituksi, me puuttuvaiset ihmiset voimme aivan pian\nerehtyä etsiessämme. Minä en saanut yksin jäädä tätä salaisuutta\ntietämään, taikka taas Matti ei saanut synnistä päästettynä mennä\nikuiseen lepoon. Jumalan kiitos, en tarvinnut kauvan hätäillä, hänen\nmielensä muuttui ihmeellisesti, hän penäsi minua menemään itse\nilmoittamaan hänen tunnustuksensa, vasta siiloin voisi hän rauhassa\nkuolla. Tämän viimeisen tahtonsa nyt täytän; minun on velvollisuuteni\nvalmistaa minulle uskotuille sieluille lohdullinen, mielen vaivoista\nvapaa ero, kun he tästä ajallisesta elämästä pois kutsutaan. Vieras\nmies tuli Onkamolta, ja tyvenellä ja nöyrällä mielellä Sota-Matti\ntunnusti näin:\n\n\"Minun, ja kaiketi monen tuhannen, turmio ja elämän kirous on ollut --\nviima. Jos sitä ei olisi maailmassa, eläisi Jooseppikin vielä -- hän ja\nminä kurja olisimme oikeita ihmisiä. Mutta myöhäistä nyt on näin\najatella. Minä olen ollut salapolttaja ja salamyyjä, metsässä piilotin\nviinavarastoani, ett'ei nimismies sitä löytäisi. Iltasella elokuun 2:na\npäivänä kun tulin taas metsästä Rossin-rotkon kohdalla, kohtasin\nkalliolla Joosepin. Minulla oli täysi viinapullo taskussa, ja Jooseppi\nkohta älysi sen ja pyysi minulta sitä. Minä sanoin: anna rahaa, niin\nsaat, mutta hänellä ei ollut rahaa, ja minä en antanut velaksi. Silloin\nveti hän nuttunsa taskusta hopeaisen kellon ja piteli sitä minun\nsilmieni edessä. En minä siitä huoli, se on varastettu kalu, sanoin\nminä ja käännyin pois. Mutta samassa tempasi Jooseppi pullon kaulasta\nkiinni, kiskoi sen minun käsistäni ja peräytyi tiepuoleen. Minä jälkeen\nottamaan omaani takasin. Hänellä oli kirves mukana, sen hän veti esille\nja rupesi terällä lyömään minua sormille, mutta siinäpä sattuikin\npulloon, että se särkyi käsissä ja hän raamasi itse kätensä särmiin.\nNyt minä oikein suutuin, viskasin pois särkyneen pullon ja annoin\nJoosepille työkkäyksen olkaan. Mutta Herra Jumala, mitä tapahtui! Hän\nkompastui kiveen, kuukahteli vähän matkaa kallion reunalle ja katosi\nsitten syvyyteen silmistäni. Minä olin hänelle surman saattanut,\ntämä käsi on hänet syvyyteen syössyt. Mutta uskokaa minua tässä\nkuolinvuoteellani: semmoista aikomusta minulla ei ollut enkä minä ollut\nhuomannut, että me kinatessamme olimme tulleet niin likelle jyrkkäystä.\nJooseppi parkasi pudotessaan, ja minä juoksin jyrkänteen reunalle,\nhäntä muka kiinni saamaan; mutta mitäs siinä taisin! Hän oli jo\nrintansa rusentanut lohkareesen vuoren kyljessä, ja riippui siinä pää\nulkopuolella ja jalat pensaissa. Vieläköhän hänessä on henkeä,\najattelin kun siinä tuijotin alas. Samassa heilahti hän hiukan ja,\ntäpärällä kuin siinä oli, vierähti sijaltaan ja meni pää edellä alas\nasti. Minä murhamies menin männikköön ja yhtä kyytiä kotiin! Ei ollut\nkukaan minua nähnyt, mutta vaimoni arvasi jotakin, koska niin olin\nkauhistuneen näköinen, kun kotiin tulin. Hän silmäili minua kauvan\naikaa, minä suutuin viimmein enkä huolinut vastata, vaan menin ulos ja\nrupesin halkoja hakkaamaan. Siinä näin erään herran näköisen miehen\nmenevän sivutse. Hyvä oli, ett'ei tuo tullut hiukkaa aikaisemmin,\nsanoin itsekseni; mutta vaimoni oli myös tullut ulos ja kuuli mitä\nsiinä mutisin ja vakuutui aina enemmin siitä, että olin jotakin pahaa\ntehnyt. Hän ei saanut rauhaa, varhain seuraavana aamuna meni hän pois\nkotoa -- mutta ei aikaakaan niin tuli takasin kiireimmän kautta, huusi\nja vaikeroitsi, että nyt tuli nimismies jo minua kiinni panemaan,\nvarmaankin olin murhan taikka muun hirmutyön tehnyt -- -- Ole vaiti!\nvastasin minä, jos joku tulee, niin minä olen kipeä, ja olen kipeänä\nollut jo joitakuita päiviä, muista se! ja niin heittäydyin vuoteelle ja\nteeskenteleydyin kipeäksi. Taisinpa ollakin hyvin vaalea kasvoiltani,\nsillä lautamies Manninen ja Mäkelän isäntä jotka kohta astuivat\nhuoneesen, näkyivät uskovan meidän puheemme. Mitä heillä oli\nsanomista, tiesin heti heidän huoneesen astuessaan. He ilmoittivat\nJoosepin kuoleman ja olisivat vieneet minut Hannulaan nimismiehen\nkuulusteltavaksi, mutta eiväthän ne kipeälle voineet mitään. Tästälähin\nen enää voinut vaimoltani salata tuota tapahtumaa. Vaimoni kehoitti\nminua antamaan suoran tunnustuksen, mutta minä sanoin: hulluhan sinä\nolet, he luulevat Joosepin vahingossa pudonneen alas, asia nukkuu\nsiihen. Mutta pianpa saimme kuulla, että Taavi Tarkkanen oli joutunut\nepäluuloon ja otettu kiinni. Se oli paha sanoma! Minä olin kauheassa\ntuskassa: pitikö tunnustaa vai eikö. Vihdoin olin melkein myöntyä\nomantuntoni ja vaimoni vaatimuksiin, mutta nyt oli toinen este.\nRangaistukseksi siitä että olin teeskennellyt tautiseksi, tulin nyt\ntodellakin tautiin, tähän tautiin, joka kohta tekee lopun minun\nonnettomasta elämästäni. Yhteen aikaan olin parempi taas, ja arvelin\nsilloin mitä piti tehdä. Nyt oli aikaa kulunut jo liian paljon, kuinkas\nnyt voisin mennä tunnustamaan, kuu olin antanut toisen tulla kiinni ja\nkäräjissä kiusatuksi. Eikös asiaa luultaisi pahemmaksi kuin se olikaan.\nJos heti kohta olisin tunnustanut, niin olisi minua uskottu, nyt\nkatsotaan minut tahalliseksi murhaajaksi ja Siperiassa saan päättää\npäiväni. Ja tottahan ne Taavin päästävät, kun eivät saa täyttä\ntodistusta häntä vastaan. Oma kurjallinen onneni ja elämäni oli niin\nrakas, ett'ei sen rinnalla toisen onni maksanut mitään. Minä toivoin\naina vaan tulevani terveeksi taas, ja asiain tasaantuvan entiselleen.\nSiis en sanonut mitään, en vaikka nimismies kävi täällä tutkimassa.\nMutta viimme viikolla tulin niin sairaaksi, että paranemisen toivo\nrupesi häviämään. Päivä päivältä astui kuolema lähemmäksi, pyysin vielä\nvarjella nimeäni, niinkuin olisi tuo niin puhdas entisestäkään.\nIhmisten suuhun en tahtonut joutua murhaajana, ainoasti rovastille\npäätin ilmoittaa kaikki, että sitten muka saisin rauhassa kuolla. Minä\nviheliäinen mato yritin ylpeillä ja niskoitella vielä haudan partaalla.\nMutta rovasti on opettanut minulle toisin. Nyt en saa rauhaa, ennenkuin\nkaikki on tuomarille ilmoitettu. Hyvät ihmiset! sanokaa suoraan vaan\nkaikille, että minä Joosepin surmasin. Antakoot minulle ihmiset\nanteeksi jos voivat, sillä häijy ja huono olen ollut, ja armahtakoon\nJumala minun köyhää sieluani\".\n\n\"Ja sitä toivokaamme, sitä rukoilkaamme mekin\", lopetti rovasti ja\nantoi tuomarille paperin sanoen vielä:\n\n\"Tähän panin paperille niin tarkoin kuin siinä taisin, hänen\ntunnustuksensa. Myös ovat vieraat miehet täällä saapumilla\".\n\nNäin olivat nyt seljenneet pienimmätkin kohdat tässä merkillisessä\nasiassa. Nyt kun läsnäolevaiset katsahtivat Taaviin missä hän seisoi\nuljaana, kummastelivat he todella itsekseen, että semmoista miestä oli\npidetty syyllisenä murhaan.\n\nMutta hän oli saapa sen hyvityksen, mikä nyt enää oli mahdollinen.\n\nKaiken kansan kuullen tuomari ensin julkisesti luki Sota-Matin\ntunnustuksen ja piti sitten lyhyen vakavan puheen, missä toiselta\npuolen valitti varsin ikäväksi että asianhaarat olivat yhtyneet\ntodistamaan syytöntä vastaan ja toiselta taas ilmoitti suurimman\nmielihyvänsä, siitä että tässä kohdin lainhoitajat olivat erehtyneet ja\ntämä nuorukainen päässyt palajamaan yhteiskuntaan aivan puhtaana\nsyytöksestä -- niinkuin hän nyt oli havaittu olevan ilman vikaa ja\nvilppiä, oli hän varmaan edelleenkin oleva omaistensa ilo ja\nseurakuntansa kunnia.\n\nIlon-kyyneleet silmissä syleilivät vanhemmat poikaansa, ja kaikki\nystävät ja tuttavat tunkeilivat likistämään hänen kättänsä, kaikista\nhartaimpina ne, jotka ensimmäisissä käräjissä olivat enimmin häntä\nkammonneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nyt olisi kaikki hyvä, kun vaan Anna olisi pysynyt paikoillaan\",\najatteli paluumatkalla Lotta, Timon ja Taavin puhellessa viimmeisen\najan tapahtumista. \"Nyt olemme saaneet Taavin jälleen, mutta kauvankos\nhän pysyy kotona, kun saa kuulla tuosta Annan paosta. Voi, voi tuota\ntyttö-pahaista, ett'ei hän edes käynyt sitä ennen meiltä neuvoa\nkysymässä\".\n\nKotiin tultua kartti Lotta kauvan aikaa Annan joutumista heidän\npuhelunsa esineeksi, mutta viimmeiseltä ei auttanut kiertelemiset,\ntäytyi tunnustaa totuus.\n\n\"Anna on poissa kotoa jollakin matkalla. Te sanotte ett'ette tiedä\nminne hän on mennyt. Sepä kuuluu kummalliselta, ett'ette ole saaneet\ntaikka hankkineet minkäänlaista tietoa, olittehan toki hyvin\nystävälliset Annalle aina. Vai eikö hänen matkastansa kukaan tiedä?\nEikös siinä ollut kotona vaimoväkeä ainakin, vaikka Hovilainen itse oli\nmarkkinoilla?\"\n\nNäin kyseli Taavi, ja Lotta oli pahemmassa kuin pulassa.\n\n\"Sanokaa te, isä, suoraan jos suinkin tiedätte: missä Anna on?\" kääntyi\nTaavi Timoon.\n\n\"Täällä on Anna, terveenä ja iloisena!\" vastasi Timon sijassa sangen\nkuuluva ääni ovelta, ja kynnyksellä seisoi -- Anna ja hänen vieressänsä\npitkä, parrakas mies, tuon vastauksen antaja.\n\n\"Kas sinua kuin kujehtelit matkoillasi, vaikka kuitenkin aijoit tulla\nminua vastaanottamaan. No terve, terve! monen ajan, monen monituisen\npitkän päivän perästä!\" ja Taavi puristeli sydämmellisesti kultasensa\nkättä.\n\n\"Ja minä ajattelin, ett'en ikänä enää saa nähdä teitä\", hymisi Anna\nainoasti, mutta heloittavat silmänsä puhuivat paljon enemmän, puhuivat\nkaipauksesta ja hellästä säälistä, jälleen-yhdistymisen riemusta ja\nuskollisesta rakkaudesta.\n\n\"Teitä?\" toisti Taavi tyytymättömällä äänellä. \"Olenkos minä niin\nvieraaksi käynyt sinulle, koska minua teitittelet?\"\n\nHän katsahti samalla tuohon parrakkaasen vieraasen vähän epäluuloisilla\nsilmillä.\n\nAnna naurahti heleästi.\n\n\"Hah!\" naurahti nyt tuokin partasuu. \"Kas Timoa kuin tuijottaa minuun\nniinkuin ventovieraasen. Etkös enää veljeäsi tunne, mies?\"\n\n\"Onkos se Risto?\"\n\n\"Hm! Pitäisipä olla se, koska sinä olet Timo\".\n\n\"No kummiahan nyt tapahtuu näillä tienoin, toinen toisensa perästä\",\nsanoi Timo, ja veljet pudistivat toistensa kättä ja taputtivat\ntoisiansa hartiolle.\n\n\"Voi hyvä Jumala, kuinka olen iloinen\", puuttui nyt Lotta puheesen.\n\"Voi jospa olisi Anna täällä, ajattelin vastikään, sillä eihän ihminen\nmilloinkaan ole tyytyväinen. Taavin olimme saaneet, nyt piti meidän\nsaada Annakin. Ja nyt onkin Anna täällä ja ei ainoasti hän, vaan tekin,\nrakas lanko. Jumala ei ole tahtonut rangaista minun tyytymättömyyttäni.\nHän on suuressa armossaan tahtonut palkita meille noita kovan murheen\npäiviä -- Hänelle olkoon kiitos -- ja ylistys --\"\n\nJa Lotta nyyhkytti ja nauroi vuorotellen.\n\n\"No mutta mistä te tulette ja mitenkä te olette yhtyneet, kertokaa!\"\nsanoi Timo.\n\n\"Minäkin menehdyn uteliaisuudesta saada selityksiä tähän\", lisäsi\nTaavi.\n\n\"En minä pitkiin kertomuksiin puutu, hm!\" alkoi nyt Risto; \"ei\nAmeriikassa niihin totu. Valtavan hyvä maa, tuo Ameriikka! Ameriikasta,\nvaikka hyvä olikin siellä, tulin kotimaahan taas -- oma maa mansikka,\nnäette, ja muu maa mustikka, kuten sanotaan. Hääräilin täällä jo toista\nviikkoa kaupan avaamista varten Porissa. Kauppa-asioissa kävin sitten\nTampereella, ja Hämeenlinnassakin pikimmältään. Edellisestä kaupungista\nkun läksin, torstaipäivä taisi olla -- ja nousin vaunuihin, oli siellä\ntämä tyttö, ja hänen seuranansa eräs vaimo-ihminen, ja ympärillä pyöri\nja hyöri pari kolme nuorta herraa, hienopintaisia mutta huono-sisuisia.\nHm! mitäpä minä siitä, näkeehän tuommoista joka matkalla! niin\najattelin alusta ja olin aivan välinpitämätön. Mutta tyttö ei ollutkaan\nheille suopea, hänen silmänsä ikäänkuin hakivat turvaa, jota ei\nnäyttänyt saavan tuolta rouvalta eli vaimo-ihmiseltä. Minä puutuin\nsilloin leikkiin. 'Mistä ollaan ja mihin matkustetaan?' kysäsin\nhäneltä. 'Tyynevedeltä.' 'Vai Tyynevedeltä', no, minä mielistyin\nvaltavasti, ja pianhan me sitten tutuiksi tulimmekin. Hän kertoi\nkokemuksiansa ja sanoi menevänsä tuon rouvan seurassa Helsinkiin. Mutta\nHelsinkiin menosta tuon rouvan seurassa ei tullut mitään. Anna tuli\nmeille, ja oli minun perheessäni jo kuin lapsi kotonaan. Mutta\ntäytyihän tännekin tulla koska semmoisia täältä kuului. Täytyihän tulla\nkäräjiin sanomaan: hurjiako te olette, koska Taavi Tarkkasta luulette\nmurhamieheksi! Sitten läksimme, mutta ennenkuin Tyynevedelle\npääsimmekään, kuulimme jo että Taavi oli päästetty irti. Vahvistusta\nsiihen saimme vielä kirkolla, mutta me olimme niin valtavan viisaita,\nnäette, että tulimme esille vasta kun kaikki oli seposelvänä. Sen\npituinen se. Lisätköön Anna mitä lienee lisättävää\".\n\n\"Anna kertokoon toisen kerran ja vielä monestikin\", sanoi Lotta. \"Nyt\ntäytyy vähän huolta pitää vierasten kestittämisestä, jotka olemme\nkutsuneet tänne viettämään tämän illan ilossa meidän kanssamme\".\n\nJa hän kiiruhti kyökkiin, ja Anna avuksi.\n\nMiehet jäivät puhelemaan ja tupakoimaan, ja puheaineista suinkaan ei\nollut puutetta.\n\nKerran kun Taavi pistäytyi kyökkiin, veti Risto tuolinsa aivan likelle\nTimoa ja sanoi vähän matalammalla äänellä:\n\n\"On minullakin vähän lisättävää tuohon äskeiseen kertomukseeni. Tuo\nvaimo jonka siipien suojassa Anna matkusti Helsinkiin -- arvaappas kuka\nse oli -- Joosefiina, sinun entinen kylkiluu --\"\n\n\"Aah!\"\n\n\"Niin, minä tunsin hänet, mutta en ollut millänikään, niin -- ja kuule,\nvielä, mitä noitten herrain puheista ymmärsin. Kurja on se koti, missä\nhän on emäntänä, ja minne aikoi viedä Annankin. Hän pitää --\" lopun\nRisto kuiskasi Timon korvaan.\n\n\"Vai niin, vai niin! Suuri Jumalan armo että satuit sinä sille\nmatkalle\".\n\n\"Valtava armo! -- hm! -- -- hm\".\n\nTaavi tuli sisään taas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvoin sattuu elämässä niin iloisia hetkiä, kuin ne olivat, mitkä\ntänä iltana Hannulassa vietettiin. Ja ilo nousi korkeimmilleen, kun\nRisto kenenkään käskemättä mutta myös kenenkään pahaksumatta julkaisi\nAnnan ja Taavin kihlauksen, lisäten että sopivampaa pariskuntaa ei\nhopussa löydetä. Tähän yhtyivät kaikki ja sanoivat sydämellisimpiä\nonnen-toivotuksia.\n\nRovasti oli niin hyvillä mielin ja lasketteli leikkipuheita. Schyvall\noli tänä iltana muuttunut totisuudestaan ihan hilpeäksi, puheli ja\nveikosteli talonpoikien kanssa; ja rovasti väliin katseli häneen\nmiettivästi, ajatellen kai että olisipa Helmi Valander ja tämä Schyvall\nsopiva pariskunta hekin. Nivalinkanen piti kauniin puheen: hän kertoi\nmiten hän synkeissä mietteissä ajaa jorotteli tänne Tyynevedelle; mutta\nensimmäinen, joka häntä vastaanotti oli nuori neiti, tämän illan\nkuningatar, ja taas kohta väistyivät hänen synkeät mietteensä, ja hän\nnäki kaikki ruusunpunassa. Se oli hyvä enne -- ja hyvin oli käynytkin,\nloistavan lopun tämä asia saanut. Kadehtijat pakenivat, hyvät haltijat\nnousivat sijaan, tuo ikävä rikoskaari painettiin kiinni -- naimiskaari\nlyötiin auki, ja jos siinä hänen neuvoansa tarvittaisiin oli hän heidän\nnöyrin palvelijansa. -- Yksin Sivelinkin iloitsi toisten ilosta, jos ei\nomastakaan puolestansa. Mutta iloisimmat kaikista, vaikka vähemmin\nkuuluvalla tavalla, oli kuitenkin nuori pariskuntamme Anna ja Taavi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Entäs vekselin-väärentäjät, mitenkä niiden kävi? Saatiinko Kokka\nkiinni?\" näihin kysymyksiin kai lukija vielä tahtoisi vastausta.\n\nMeidän aikakautenamme sukkeline yhdistysneuvoineen -- höyryn ja sähkön\naikakautena ani harvoin onnistuu pahantekijän pako. Mutta olipa tällä\nkertaa kuitenkin vähällä, ett'ei Kokka viidellä tuhannellaan päässyt\nAmeriikkaan. Tämä toivossa kangastava Kaanaa, tämä uusi isänmaa vaati\ntaas uuden nimen. Väärällä nimellä ja valeparralla varustettuna tuli\nsiis seikkailijamme Hampuriin. Täälläkin oli poliisille jo tieto\nannettu hänestä, mutta tuo parta petti heitä. Niin tapahtui, että\nsamana aamuna kun laiva oli lähtevä valtamerta kyntämään, kävelivät\nvielä Kokka ja poliisit melkein rinnakkain sillalla, edellinen kuin\ntulisilla hiilillä, toiset terävästi tarkastaen kaikkia laivalle\naikovia ja kynsien korvallistansa. Laiva oli sataman suulla ja sinne\noli mentävä pienemmällä höyryaluksella. Jo tuli alus sillalle, ja köysi\nheitettiin. Kokka kiiruhti hätäisesti vastaanottamaan, mutta saikin\nköyden vasten naamaansa. Samassa nousi nauru katselijoissa: miehen\nparta oli väistynyt kohdaltaan. Esille astuva poliisi kiskoi sen pois\nkokonaan -- ja siinähän nyt oli se mies, jota haettiin.\n\nSiten joutui Kokka kiinni, ja sai kuin saikin ansaitun rangaistuksensa.\n\nHovilaista kyllä kovistettiin raastuvan-oikeudessa, mutta hän kielsi\nkaiken tiedon väärennyksestä ja väitti, ett'ei hän ollut nähnyt kuinka\nsuuren summan Kokka pankista nosti, eikä kuullut mainittavan muuta kuin\nrahasta ja lainasta ylipäätään. Tosi olikin, että hän silloin kun Kokka\nvastaanotti rahat seisoi toisen pöydän luona, puhellen toisen\npankkiherran kanssa, ja tämä seikka, oli se sitten koukku taikka\nsattuma, oli hänen pelastuksensa. Vasten kieltoansa häntä ei voitu\nlangettaa.\n\nMutta rangaistus tapasi häntä vielä, toisessa muodossa. Kaikki\nomaisuutensa ja talonsa meni vasaran alle velkojien tyydyttämiseksi.\nHovilan talon ostivat Taavi ja Risto, taikka oikeammin: edellinen osti\njälkimäisen rahoilla.\n\n\"Jos hyvin asut tätä taloa\", sanoi Risto, \"niin pian kyllä se saattaa\nsinut velattomaksi ja minäkään en puolestani pidä kiirettä rahoillani\".\n\nMutta ei ainoasti talon ostossa Risto ollut avulias, hän poisti myös\nkaikki mahdolliset esteet Hovilaisten puolelta Taavin ja Annan\navioliittoa vastaan, niin että päästiin jo ennen joulua häitä\nviettämään.\n\nHannulan talot siis taasen tulivat samalle perheelle, ja niistä Hovila\neli Onnela, miksi se nyt muuttui, nousi vähässä ajassa aika hyvään\nkuntoon Taavin ja hänen nuoren emäntänsä toimeliaisuuden kautta.\n\nRutiköyhäksi jouduttuansa ja heikoksi sekä ruumiin että sielun puolesta\ntuosta halvauksen puuskasta, vastaanotti Olli Hovilainen, vaikka\nnuristen, vähäsen asunnon, minkä Kuuselainen, jota hän ennen oli\nylenkatsonut, nyt jalomielisesti tarjosi hänelle. Kuuselainen ei juuri\nvaatinut häneltä vuokraa, sellainen välipuhe vaan oli tehty, että koska\nHovilainen oli ahkera kalamies, tuli hänen pitää isäntäväki kalassa\nkesä-aikana. Kuuselassa ovat Olli ja Miina eläneet ja oleilleet nyt\ntoista vuotta. Antti on tykkänään vieraantunut omaisistansa pois. Hän\non ottanut nimen Hovén, ja on kohta pääsemässä kansakoulunopettajan\nniukkaan leipään. Lydia oli ensimmältä nääntyä ikävään ja vanhempien\nalinomaiseen närisemiseen. Mutta hänellä on nyt muitakin murheita.\n\"Kuka minusta nyt enää huolii!\" huokailee Lydia. Eipä tiedä vaikka\ntuliskin sulhanen vielä, joku Björnsonin aseveikko, ajatellen: koska ei\nmies ole puhdas, ei hänen tarvitse vaalia niin vallan puhdasta\nvaimoakaan.\n\nEnemmän epätietoista on, pääsevätkö Altmanin tyttäret naimisiin vai\njäävätkö yksinänsä pinnallisen oppinsa kanssa.\n\nMutta rovastin toivo toteutui tyttäreensä nähden. Ei aikaakaan, niin\nlähetettiin sukulaisille ja ystäville kortteja, joissa sormuksien ja\nkukkavannikkain sisällä oli luettavana nimet: Helmi Vaelander ja Sakari\nSchyvall, ja pohjalla oli eroitettava sana kihloissa. Schyvall suoritti\nvitkastelematta papintutkinnot ja hänestä tuli tukeva apu rovastille.\nJa senkin ilon sai kokea vanhus, että seurakunnan mielessä pysyivät ne\nopetukset, mitkä tässä kerrotut esimerkit olivat antaneet. Hyvä\njärjestys vallitsee sitte Tyynevedellä ja yksinkertainen, siivo elämä,\n\"sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä\", arvelevat ukot, \"sen\nsananparren toteutti meidän Hovilaisenkin mahtavuuden loppu\".\n\n\n\n"]