[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_S-6yHL0vDnMBvw4dsxptAf1pNdviNZ7mk9BQtV5azA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},415,"Valkoisia öitä","Dostojevski, F. M.",1821,1881,"415-dostojevski-f-m-valkoisia-oita","415__Dostojevski_F._M.__Valkoisia_öitä",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1848,1896,13921,85784,false,27319,[24],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Russian Literature","\"Valkoisia öitä\" by Fyodor Dostoyevsky is a novella written in the late 19th century. This work explores themes of loneliness, love, and the profound complexities of human emotions through the eyes of an unnamed narrator. The story revolves around his experiences and reflections during a series of solitary nights in St. Petersburg, leading to an unexpected encounter with a mysterious young woman named Nastjenka.  The beginning of the novella introduces a deeply introspective narrator who grapples with his profound loneliness as he observes the vibrant life of St. Petersburg around him while feeling entirely disconnected from it. He reflects on the absence of familiar faces and the empty streets that seem to echo his solitude. As he wanders through the city, he encounters Nastjenka, a young woman who is visibly distressed, and the narrator's instinct to approach her leads to a heartfelt interaction. This chance meeting ignites a mixture of hope and hesitation as he navigates his feelings towards her and contemplates the possibility of connection, posing the central conflict of the narrative: the struggle between the desire for companionship and the fear of vulnerability. (This is an automatically generated summary.)",[],319,"Dostojevskin varhaistuotantoon kuuluva sentimentaalinen romaani kertoo yksinäisestä uneksijasta, joka kohtaa Pietarin valkoisissa öissä nuoren Nastjenkan. Neljän yön aikana he jakavat elämäntarinansa, toiveensa ja pettymyksensä, kunnes todellisuus ja menneisyys puuttuvat hetkelliseen onneen.","F. M. Dostojevskin 'Valkoisia öitä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 415. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VALKOISIA ÖITÄ\n\nKirj.\n\nF. M. Dostojevski\n\n\nSuomensi --teini.\n\n\nRaumalla 1896.\nRauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto\nEnsimäinen yö\nToinen yö\nNastjenkan historia\nKolmas yö\nNeljäs yö\nAamu\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nSairaanloisten hengentilain kuvaileminen on kertovalle kirjailijalle\nvaikeimpia tehtäviä, mikä ei aina ota onnistuakseen. Usein ovat\nsellaiset kuvaukset pintapuolisia, osaksi aivan epätosiakin, mutta\nusein koetetaan niitä kokonaan välttääkin.\n\nJa kuitenkin on elämän kuvaus epätäydellinen, jos henkiset sairaustilat\njätetään pois. Me kohtaamme niitä elämässä useammin kuin itse\ntiedämmekään, sillä hengen sairaus, jonka syyt ovat niin monilukuiset,\nei ole harvinaisempi, kuin joku muukaan sairaus.\n\nVenäjän kirjallisuudessa löydämme lukuisia kertomuksia kaikenlaisista\nsieluntiloista. Melkein jokainen mainittava venäläinen kirjailija,\nniinkuin esim.: Gogol, Sollogub, Turgenjev, Pissemsky, Gontsharov,\nTolstoi, Soltikov y.m. ovat sellaista esittäneet.\n\nMutta ei kukaan muu maailman kirjailija ole hengensairasten tilaa niin\nlaajaperäisesti esittänyt kuin Dostojevsky. Hänen teoksessaan tapaamme\nmelkein kaikki tilat ja kohdat, erakosta alkain, jonka elämä liikkuu\nsäännöllisen ja sairaan tilan välillä, aina raivohulluun saakka.\n\nMutta ei ainoasti kuvauksiensa lukuun, vaan myös havaantojensa\nterävyyteen ja hienouteen katsoen ja kertomuksensa elämän\ntodellisuuteen ja tarkkuuteen nähden on Dostojevsky merkittävä\npoikkeus. Venäläiset kirjallisuushistorijoitsijat asettavat hänet tässä\nsuhteessa Shakespearen rinnalle ja nimittävät hänen koottuja teoksiaan\ntäydelliseksi psychopathologiaksi, mikä on luonnontieteilijänkin\narvoista. Käsittääksemme Dostojevskyn mestarillista esitystä, on\noikeastaan lyhyt valmistus psychiatriassa tarpeellinen.\n\nKukin Dostojevskyn lukuisista romaaneista ja kertomuksista sisältää\nvähintäänkin yhden lajin hengensairautta. Seuraava kertomus tekee\nsentähden erityisen vaikutuksen, että kertoja itse on henkisesti sairas\ntyyppi ja itsekin nimittää itsensä sellaiseksi.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN YÖ.\n\n\nOli ihmeteltävä yö, yö, jollaista vain nuorena eletään, arvoisa\nlukijani. Lukematon joukko tuikkivia tähtiä kimalteli kirkkaalla\ntaivaslaella ja tuonne ylös silmäillessä täytyi ehdottomasti kysyä:\n\"Onko mahdollista, että sellaisenkin taivaan alla elää oikullisia,\npahoja ihmisiä?\"\n\nOnhan tuo lapsellinen kysymys, arvoisa lukija, hyvinkin lapsellinen,\nmutta se tuli useammin mieleeni kuin teille, hyvät herrat!...\nPuhuessani oikullisista, pahoista ihmisistä, muistan minä omituista\nkuljetustani koko tuona päivänä. Aamusta varhain rasitti minua\nraskasmielisyys. Äkkiä pälkähti päähäni, että kaikki pakenivat, kaikki\njättivät minua. -- Tietysti kysyy jokainen: \"Kutka kaikki?\" -- Jo\nkahdeksan vuotta elän minä Pietarissa, enkä ole tuskin tuttavaakaan\nosannut hankkia.\n\nMutta mitä minulla on tuttavista? Ilman niitäkin on minulle koko\nPietari tuttua. Senpä vuoksi näytti minusta ikäänkuin kaikki minut\njättäisivät, kun koko Pietari yhdellähaavaa läksi liikkeelle ja meni\nmaahuviloihinsa. Kamalalta tuntui minusta jäädä yksinäni ja myötäänsä\nkolme päivää juoksin minä murheessa ja tuskassa, tarkoituksetta, läpi\nkaupungin, käsittämättä, mitä minussa tapahtui. Jos menin yli Nevskyn\ntai kävelin kesäpuistossa tai pitkin virran rantaa -- ei ainuitakaan\nkasvoja enään, joita olin tottunut kaiken vuotta kohtaamaan, määrättynä\nhetkenä, samalla paikalla.\n\nHe eivät luonnollisesti tunne minua, mutta minä tunnen heidät. Minä\ntunnen heidät tarkasti, minä olen tutkistellut heidän naamansa, minä\niloitsen, kun he ovat tyytyväisiä ja tulen synkkämieliseksi, kun hekin\nsynkistyvät. Minä olen milt'ei ystävyyden suhteissa erään ukon kanssa,\njonka minä jokapäivä, määrätunnilla, kohtaan Fontankalla. Hän puhuu\naina itsekseen ja huitoo vasemmalla kädellään, samalla kuin hän\noikeassaan pitää pitkää, kultaisella päällä varustettua kierokeppiä.\nHän on jo huomannut minut ja osoittaa vilkasta mielenkiintymystä minua\nkohtaan. Ell'en minä joskus, sattumalta, ole määrähetkellä Fontankalla,\nniin voin olla varma, että hän tulee levottomaksi. Sentähden olimme\ntoisinaan vähällä tervehtää toisiamme, erittäinkin jos me kumpikin\nolimme hyvällä tuulella. Sitten taaskin, ellemme kahteen päivään olleet\nnähneet toisiamme ja kolmantena jälleen kohtasimme, tartuimme\nehdottomasti hattuihimme, mutta vielä oikiaan aikaan oivalsimme asian\noikian laidan, annoimme käden vaipua ja menimme myötätuntoisina\ntoistemme ohitse.\n\nTalotkin ovat minulle tuttuja. Astuessani pitkin katuja näkyy jokainen\ntunkeutuvan esiin, katselevan minua kaikkine ikkunoineen, ikäänkuin\ntahtoisivat sanoa: -- \"Hyvää päivää! kuinka voitte? Minä olen, Jumalan\nkiitos, terve ja toukokuussa saan minä vielä yhden kerroksen.\"\n\nTaikka: -- \"Kuinka voitte? Minulla alkaa huomenna korjaus.\"\n\nTaikka: -- \"Olin vähällä palaa ja olen kovin pelästynyt.\"\n\nMinulla on lemmikkiä niiden seassa, läheisiä ystäviä, eräs niistä tulee\ntänä suvena käymään parannuksella arkkitehdin luona. Mutta sitten tulen\nminä jokapäivä menemään siitä ohitse ettei vain mitään tuosta\nparantamisesta tapahtuisi noin vain päällemmittäin. Älköön niin\ntapahtukokaan!\n\nMutta en koskaan ole unohtama erään vaalean ruusunvärisen talon\nhistoriaa. Se oli niin soma, kivinen, vähäinen huoneus, se katseli niin\nystävällisesti ja kutsuvasti minuun ja niin ylpeästi kömpelöön\nnaapuriinsa, että sydämeni iloitsi, niin usein kuin kuljin sen ohitse.\nEdellisellä viikolla astuskelin minä jälleen tuota katua pitkin ja kun\nminä silmäilin ystäväni puoleen, kuulin minä valittavaisen huudon: \"He\novat minut tahrineet keltaisella värillä!\" Raakalaiset! Eivät he ole\nmitään säästäneet, ei edes pylväitä eikä koristeita ja ystäväni on\naivan kokonaan keltainen, niinkuin kanarialintu. Sappeni paisui\npartaittensa yli tästä näöstä enkä vielä tänäänkään voi tuota niin\nsurkeasti rumennettua taloa jälleen nähdä, mikä tuonelan värillä\nsiveltiin.\n\nNäin saattaa nyt lukija käsittää mitenkä minä olen koko Pietarin kanssa\ntuttu.\n\nMaininnut olen jo, että minua vaivasi levottomuus kolme päivää, kunnes\nvihdoin keksin syyn siihen. Kadullakaan ai löytänyt rauhaa. -- Tämä ei\nollut siellä eikä tuokaan ollut siellä ja mihinkä oli sekään mennyt? --\nJa kotonani oli vielä pahemmin. Kaksi ehtoota vaivasin itseäni\nkysymyksellä: Mitä puuttuu minulta sitten tässä sopessani? Mikä tekee\noloni täällä niin kiusalliseksi? Neuvottomana katselin minä\nviheriäisiä, savustuneita seiniä ja kattoa, missä riippui hämähäkin\nseittiä, joiden säilyttämisessä Matrena kunnosti itsensä. Minä\nsilmäilin kaikkia huonekaluja, tarkastelin joka tuolia ja kysyin\nitseltäni eikö tuo paha siinä olisi? Sillä niinpiankuin ei tuoli niin\nseiso, niinkuin se eilen seisoi, niin olen aivan raivossani. Minä\ntähystelin ikkunaankin, mutta kaikki oli turhaa, ei tullut olo minulle\nvähintäkään helpommaksi. Sitten juolahti mieleeni kutsua Matrenaa ja\nantaa hänelle isällisiä varoituksia hämähäkin seitistä erittäinkin ja\nepäjärjestyksestä yleensä. Mutta hän vain kummastellen katseli minua ja\nmeni, sanaakaan sanomatta, tiehensä ja hämähäkin seitit riippuvat\nvieläkin hyvin säilytettynä samassa paikassa.\n\nVihdoin, vasta tänä aamuna huomasin minä mistä oli kysymys! Voi! He\nrientävät kaikki ulos maahuviloihinsa! Anteeksi arkipäiväinen puheeni,\nmutta en ollut siinä mielessä, että voisin suuria sanoja sommitella,\nkoska kaikki mitä Pietarissa oli eloa, oli lähtemäisillään\nmaahuviloihinsa, tai oli jo niihin mennyt, -- koska kukin säädyllisen\nnäköinen kunnioitettava herra, joka otti isvossikan, näytti minun\nsilmissäni kunnianarvoiselta perheenisältä, joka suoritetun\npäivätyön jälkeen matkustaa pois virkistyäkseen perheensä parissa\nmaahuvilassaan... Koska kussakin ohikulkijassa oli jotakin niin\nomituista, mikä jokaiselle vastaantulijalle ilmoitti: \"Minä, herrani,\nolen täällä vain noin sivumenneen ja kahden tunnin kuluttua matkustan\nmaahuvilaan...\"\n\nAukeni ikkuna, jota hentoset sormet, valkeat kuin sokeri, täristivät,\nilmestyi soman tyttösen pää, joka kutsui luokseen erästä astioissa\nkasvavia kukkia kaupittelevaa kulkukauppiasta. Oitis tuli mieleeni\najatus, että näitä kukkia ostettiin ei ilahtuakseen niiden hyvästä\nhajusta kolkossa kaupungin asunnossa, vaan viedäkseen ne maahuvilaan.\n\nPian oli minulla sellainen menestys uudessa omituisessa keksinnössäni,\nettä minä paljaasta ulkonäöstä, hairahtumatta, saatoin sanoa, millä\nmaahuvilalla kukin asui. Kameny-Ostrovan (kivisen saaren) ja\nApteekkari-saaren ja maahuvilain asukkaat Pietarihovin rautatien\nvarrella, tunnettiin erinomaisesta loisteliaisuudesta, hienoista\nkesäpuvuista ja komeista ajopelistä, joissa he kaupunkiin tulivat.\nPargolovan ja ympäristön asukkaat tekivät jo heti ensi silmäyksessä\nvaikutuksen järjellisellä vakavuudellaan. Krestovsky-saaren asujamet\nolivat vaatimattoman, iloisen ulkonäkönsä puolesta tunnettavat.\n\nKohdatessani pitkän jonon kuormavaunuja, mitkä kulkivat verkalleen,\nhöllillä ohjaksilla, ja joissa oli kokonaisia vuoria huonekaluja,\ntuoleja, pöytiä, turkkilaisia ja ei turkkilaisia divaaneja ja\nkaikenlaatuista taloustavaraa, joiden päällä istui kukoistava\nkeittäjätär varjellen haltijaväkensä omaisuutta niinkuin silmäterää --\nnähdessäni aluksia, jotka, kuormattuina kaikenmoisilla talontarpeilla,\nkulkivat Nevaa tai Fontankaa alaspäin saaria kohti, monistuivat\nkuormavaunut ja alukset kymmen- ja satakertaisiksi silmissäni. Minusta\nnäytti ikäänkuin lähtisi kaikki liikkeelle vaeltaakseen suurissa\nmatkueissa maahuviloihin, ikäänkuin koko Pietari muuttuisi erämaaksi.\nVihdoin käsitti minut häpeän ja murheen tunto, sillä minulla ei ollut\nlainkaan paikkaa mihinkä minä maille menisin. Minä olin valmis\nmatkustamaan jokaisessa kuormavaunussa ja jokaisen säädyllisen näköisen\nherran kanssa, joka oli ajopelit vuokrannut. Mutta ei kukaan, ei niin\nkukaan kutsunut minua. Minut unhotettiin kokonaan, minä olin tosiaankin\nvieras kaikille!\n\nMinä kuljeksin paljon ja kauvaksi, niin että minä, tapani mukaan, olin\njo kokonaan unohtanut missä minä olinkaan, kun minä äkkiä näin\nportinvartijan edessäni. Kohta tulin sydämessäni iloiseksi, minä menin\nportin läpitse, ketoja ja niittyjä pitkin, enkä välittänyt\nväsymyksestä, vaan tunsin koko olennossani, että kuorma kirposi\nsielustani. Kaikki ohikulkijat katselivat minuun niin iloisesti, että\ntodella jouduin kiusaukseen tervehtiä heitä, kaikki näkyivät he olevan\njostakin syystä iloiset, kaikki polttivat he sikaareja. Ja minä olin\nniin tyytyväinen niinkuin ei koskaan ennen. Minä tunsin itseni äkkiä\nsiirretyksi Italiaan, -- niin voimallisesti vaikutti luonto minuun,\npuolikuolleesen kaupunkilaiseen, joka olin melkein tukehtunut kivisten\nmuurien väliin.\n\nOn jotakin sanomattomasti vaikuttavaa meidän Pietarilaisessa\nluonnossamme, kun se, kevään lähestyessä, äkkiä kehittää kaiken\nvaltansa, kaikki taivaalta saamansa voimat, seppelöitsee ja\nkukilla koristaa itsensä. Ehdottomasti muistuttaa se minua\njostakusta sairaanloisesta, nääntyneestä tytöstä, jota surkuttelulla,\nrakastavalla myötätuntoisuudella katsellaan, mutta joka äkkiä, yhdessä\nsilmänräpäyksessä, kukoistaa ihmeteltävässä ihanuudessa, sill'aikaa\nkuin me hämmästyneinä, ihastuneina kysymme itseltämme, mikä voima sen\nvaikutti, että nuo surulliset, ajattelevaiset silmät leimahtivat\nsellaiseen tuleen, että nuo kalpeat, laihat posket täyttyivät verellä,\nettä nuo hennot kasvojenpiirteet tulivat niin innostuneiksi, että tuo\npovi kohosi, että tuon tyttöparan kasvoja elähytti elämän voima ja\nkauneus sekä hurmaava hymyily?\n\nMe katselemme ympärillemme ja etsimme jotakuta, joka voisi tätä ihmettä\nselittää... Mutta vain silmänräpäyksen, -- ehkä jo huomenna tapaamme\njälleen tuon hajamielisen silmäyksen, kuin ennen, samat kalpeat kasvot,\nsaman epäröimisen liikkeissä ja kuolettavan tuskan jälkiäkin lyhyen\nkukoistusajan kuluttua...\n\nJa me surkuttelemme, että tuo katoova kauneus haihtui niin nopeasti ja\ntakaisin palajamatta, että sen loisto oli niin petollinen.\n\nMutta kuitenkin oli yöni päivää parempi! Se oli tällainen:\n\nHyvin myöhään palasin minä kaupunkiin ja kello löi jo kymmenen kun minä\nlähestyin asuntoani. Tieni vei minut pitkin kanavaa, missä ei tähän\naikaan tapaa yhtään ihmissielua. Minä asun nimittäin etäisessä\nkaupunginosassa.\n\nMinä kuljin ja lauloin, sillä, kun minä olen onnellinen, laulan minä\naina jotakin itsekseni, niinkuin jokainen onnellinen ihminen, jolla ei\nole ystäviä, eikä hyviä tuttavia, joiden kanssa hän voisi iloansa\njakaa. Äkkiä sattui minulle aivan odottamaton seikkailu.\n\nSyrjässä, kanavan käsipuita vasten nojautuneena seisoi eräs naisellinen\nolento. Hänen kyynärpäänsä lepäsivät käsipuitten raudalla ja hän\nkatseli hyvin tarkasti kanavan synkkään veteen. Hän kantoi viehättävää\nkeltaista hattua ja somaa mustaa kauhtanaa.\n\n\"Se on neito ja kaikissa tapauksissa ruskosilmäinen\", ajattelin minä.\nEi hän näkynyt kuulevan askeleitani eikä liikahtanut astuessani\npidätetyllä henkäyksellä ja kovasti tykyttävällä sydämellä hänen\nohitsensa.\n\n\"Merkillistä!\" ajattelin minä, \"luultavasti on hän vaipunut\najatuksiinsa jostakin syystä\", ja äkkiä jäin minä ikäänkuin\nkivettyneenä seisomaan. Kuulin tukahdutettua itkua. Niinpä! Se ei ollut\nerehdys. Neito itki ja nyyhkyi tuon tuostakin. Jumalani! Sydämeni\nlakkasi sykkimästä. Ja niin kovin ujo olen minä naisia kohtaan, ...\nmutta se oli niin liikuttava hetki! Minä käännyin ympäri, astuin hänen\nluokseen ja olin juuri häntä puhuttelemaisillani: \"Neitiseni!\"; ellei\nolisi mieleeni johtunut, että tämä puhuttelemistapa jo tuhansia kertoja\non esiintynyt suuren maailman romaaneissa.\n\nSe vain pidätti minua. Mutta etsiessäni toisia sanoja, ojentihe\nneitonen, katseli ympärilleen, painoi silmänsä alas ja astui reippaasti\nohitseni pitkin rantakatua. Minä seurasin häntä oitis perässä, mutta\nhän huomasi sen, jätti rannan, astui kadun poikki ja sitten eteenpäin\nkäytävällä. En uskaltanut seurata häntä kadun poikki. Sydämeni sykki\nkiivaasti. Aavistamatta tuli sattumus avukseni.\n\nTuolla puolen käytävää, ei kaukana tuntemattomastani, ilmestyi äkkiä\neräs hännystakkiin puettu vakavan ikäinen herrasmies, mutta ei voi\nsanoa, että hän oli yhtä vakava käytökseltään ja käynniltään. Hän astui\nhorjuen, nojaten samassa varovasti muuria vasten. Neitonen riensi\nniinkuin nuoli, nopeasti ja ujosti kuten kaikkien tyttöjen on tapa,\njotka eivät toivo, että kukaan seuraa yöllä heitä kotiin, Tietysti ei\nolisi tuo hoiperteleva herra häntä saavuttanutkaan, ellei kohtaloni\nolisi pakoittanut häntä käyttämään keinokkaita keinoja. Äkkiä,\nsanaakaan sanomatta, kiiruhtaa herra juoksujalassa tuntemattomani\nperässä. Neitonen riensi niinkuin myrsky, mutta tuo hoiperteleva herra\nsaavutti hänet; neitonen huudahti -- ja ... minä siunaan kohtaloa\nmainiosta kepistäni, mikä tällä haavaa oli sattumalta oikiassa\nkädessäni. Silmänräpäyksessä olin minä kadun toisella puolen. Oitis\nkäsitti kutsumaton seuralainen, mistä oli kysymys, tuli järkihinsä,\nvaikeni ja jäi jälkeenpäin. Vasta kun jo olimme melkoisen matkan\npäässä, teki hän vastalauseen oikein pontevin sanoin. Mutta hänen\nsanansa eivät saavuttaneet meitä enään.\n\n\"Antakaa minulle käsivartenne\", sanoin minä tuntemattomalleni, \"sitten\nei hän enään rohkene teitä ahdistaa.\"\n\nVaijeten ojensi hän käsivartensa minulle, vapisten vielä liikutuksesta\nja peljästyksestä. Oi, kuinka minä tässä silmänräpäyksessä siunasin\nkutsumatonta herraa. Silmäilin neitoa sivultapäin, -- hän oli\nviehättävä ruskosilmä, -- olin oikein arvannut. Hänen mustissa\nsilmäripseissään kiilsi vielä kyyneleet päästystä peljästyksestä tai\naikaisemmasta murheesta. Mutta hänen huulillaan oli jo hymyily. Hän\nkatsahti salaa minuun, punastui hieman ja löi silmänsä alas.\n\n\"Kuulkaas, miksi pakenitte minua? Jos minä olisin ollut läsnä, niin ei\nolisi teille mitään tapahtunut.\"\n\n\"Mutta enhän minä teitä edes tuntenut. Luulin että tekin...\"\n\n\"Tunnetteko sitten nyt minua?\"\n\n\"Vähän ... esimerkiksi ... miksi vapisitte te?\"\n\n\"Oi, te olette oitis huomanneet!\" vastasin minä, ihastuneena, että\ntuntemattomani oli niin älykäs. Se ei koskaan ole kaunottarelle\nvahingoksi. \"Niin te olette oitis huomanneet kenenkä kanssa teillä on\ntekemistä. Minä olen arka naisien parissa, enkä väitä, etten ollut\nvähemmin, kuin tekään, hämmästynyt silloin kuin tuo herra teitä\npeljästytti... Nyt pelkään vain yhtä. Se on minusta kuin unta.\nUnissakaan en olisi ajatellut, että kerrankaan saisin puhua naisellisen\nolennon kanssa.\"\n\n\"Kuinka? Tosiaankin?\"\n\n\"Ja kun käsivarteni vapisee, niin on se siitä, etten vielä koskaan ole\nkäsitellyt niin somaa, pientä käsivartta kuin teidän. Olen kokonaan\nvieraantunut seurustelusta naisten kanssa, se on, minä en ole vielä\nkoskaan siihen tottunut. Minä elän yksinäni... En tiedä lainkaan kuinka\nheidän kanssa puhutaan. Nähkääs, minä pelkään sanovani tyhmyyksiä.\nSanokaas suoraan minulle, enkö minä ole vastenmielinen.\"\n\n\"Ei, ei lainkaan, päinvastoin. Ja jos te vaaditte, että puhun suoraan,\nniin saatan teille sanoa, että sellainen kainous miellyttää naisia. Jos\ntahdotte tietää vielä enemmän, niin tahdon teille uskoa, että te\nmiellytätte minuakin -- ja että minä kernaasti suostun seuraanne\nasunnolleni.\"\n\n\"Te saatte kai ujouteni oitis haihtumaan\", vastasin minä ihastuneena,\n\"ja sitten on keinoni lopussa.\"\n\n\"Keinotko? Mitkä keinot, mitä varten? Se on jo huonoa.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, kieleni on liijan kerkiä. Mutta kuinka voitte vaatia,\nettä sellaisena hetkenä ei toivoa...\"\n\n\"Mieliksennekö? Eikö totta?\"\n\n\"Niinpä niin! Olkaa, Jumalan nimessä, varovainen. Tuomitkaa kuka minä\nolen. Minä olen nyt kuudenkolmatta vuoden vanha, mutta en ole vielä\nkoskaan seurustellut kenenkään kanssa. Kuinka voisin siis kauniisti ja\nviisaasti puhua? Teille on sopivampi kun kaikki on suoraan puhuttu.\nMinä en osaa vaijeta, kun sydän on täysi. Yhtäkaikki... Uskotteko\nminua? Ei ainoatakaan naista, ei koskaan, ei koskaan. Ei vähintäkään\ntuttavuutta. Minä uneksin ja toivon vain jokapäivä, että minä vihdoin\nkerrankin kohtaisin jonkun. Voi, jos te tietäisitte kuinka usein minä\njo olen tällä tavalla ollut rakastunut!\"\n\n\"Nytkö? Kuinka? Kehenkä?\"\n\n\"Ei kehenkään, -- ihannekuvaan, -- tuohon, joka minulle unessa\nilmestyy. Ajatuksissani elän minä läpi koko romaanin. Oi, te ette tunne\nminua! Se on totta, minä olen kohdannut kaksi, kolme naista. Mutta mitä\nnaisia olivatkaan he. He olivat aina tuollaisia ravintolanaisia,\nettä... Mutta te tulette nauramaan, kun minä kerron teille, että usein\ntuli mieleeni puhutella kadulla jotakuta ylhäissäätyistä naista,\narvattavasti, kun hän olisi yksinään ja luonnollisesti kaino,\nkunnioitettava ja intohimoinen. Aikomukseni oli sanoa hänelle, että\nminä yksinäisyydessäni menen hukkaan, ettei hän karkoittaisi minua\nluotaan pois, minulla kun ei ole mahdollisuus oppia ketään naista\ntuntemaan. Minä tahdoin huomauttaa häntä siitä, että naisen\nvelvollisuus on ei kieltää niin onnettoman ihmisen kainoa rukousta kuin\nminun, että minä en pyydä enempää kuin sanomaan minulle kaksi\nmyötätuntoista, ystävällistä sanaa, eikä ajamaan minua ensiaskeleella\npois, uskomaan sanaani, kuulemaan mitä minulla olisi sanottavaa,\nnauramaan minulle, jos niin mieli tekisi, lohduttamaan minua,\nlahjoittamaan minulle pari sanaa, ainoastaan pari sanaa, sitten en\ntahtoisi puolestani enään koskaan kohdata häntä!... Mutta te\nnauratte!... Muutoin, puhunhan minä tätäkin tarkoitusta varten.\"\n\n\"Älkäät olko pahoillanne siitä. Minä nauran senvuoksi, että te itse\nolette oma vihollisenne, jos te yrittäisitte sitä, niin tulisi se\nteille ehkä onnistumaan vaikkapa kadullakin, -- jota yksinkertaisemmin\nsitä parempi. Ei kukaan hyväsydäminen nainen, ellei hän vain ole tyhmä,\ntai sillä hetkellä vihainen jostakin, tulisi kieltämään teiltä noita\nmuutamia sanoja, joita te niin kainosti rukoilette. Olenhan minäkin\nesimerkkinä siihen! Luonnollisesti tulisi hän pitämään teitä\nmielettömänä. Minä tuomitsen itseni mukaan. Minä tiedän hyvin kyllä,\nkuinka ihmiset maailmassa elävät.\"\n\n\"Oi, minä kiitän teitä!\" huusin minä. \"Te ette tiedä kuinka paljon\nhyvää te nyt juuri osoitatte minulle.\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Mutta sanokaas minulle, kuinka tiesitte te, että minä olen\nsellainen nainen, jonka kanssa ... tai jota te piditte huomaavaisuuden\nja ystävyyden arvoisena ... sanalla sanottuna, ei ravintolanaisena,\nniinkuin te sanoitte. Miksi päätitte kääntyä minun puoleeni?\"\n\n\"Miksikö? Miksikö? Tehän olitte yksinänne, kun tuo herra tuli liijan\nrohkeaksi, on yö ... myönnättehän itsekin, että se on velvollisuus...\"\n\n\"Ei, ei, vielä varhemmin, tuolla kanavalla. Tahdoittehan jo silloin\nlähestyä minua.\"\n\n\"Tuollako? Minä en oikein tiedä, mitä minä vastaisin, minä pelkäsin...\nTietäkääs, tänään olin minä onnellinen. Minä menin kävelylle ja\nlauloinkin. Olin kaupungin ulkopuolella. Ei ole minulla vielä koskaan\nollut niin onnellisia hetkiä. Te ... ehkä näytti se minusta\nsellaiselta. Suokaa nyt anteeksi, että minä muistutan siitä: minä\nluulin että te itkitte enkä minä voinut sitä kuulla ... sydämeni oli\nahdistettu... Oi, Jumalani! Eikö minun tullut huolehtia teistä? Oliko\nehkä synti tuntea veljellistä surkuttelua teitä kohtaan? Suokaa\nanteeksi, minä sanoin surkuttelua ... niinpä niin, sanalla sanottu,\nsaatoinko teitä loukata, että ehdottomasti johtui mieleeni lähestyä\nlähemmäksi teitä?\"\n\n\"Riittää jo, älkää puhuko enempää\", sanoi neito, lyöden silmänsä alas\nja puristaen käsivarttani. \"Minä olen itse syyllinen, koska puhuin\nsiitä, mutta minua ilahduttaa, etten minä teistä erehtynyt... Mutta nyt\nolen minä jo kotona, minun on mentävä tämän pereulokin [syrjäkatu]\npoikki ... Tässä, kaksi askelta. Jääkäät hyvästi! Kiitän teitä...\"\n\n\"Emmekö enään koskaan saa nähdä toinen toistamme? Pitääkö nyt\ntuttavuutemme tähän loppua?\"\n\n\"Katsokaas\", sanoi neito hymyillen, -- \"alussa tahdoitte vain pari\nsanaa vaihtaa ja nyt ... nyt, mutta minä en tahdo kieltää, ehkä tulemme\njälleen kohtaamaan toisemme.\"\n\n\"Minä tulen huomenna jälleen tänne\", sanoin minä. \"Oi, sallikaa\nminulle, minä pyydän jo...\"\n\n\"Te olette kärsimätön, johan te teette vaatimuksen.\"\n\n\"Kuulkaapas minua\", keskeytin minä häntä. \"Antakaa minulle anteeksi,\nettä minä taasen sanon teille jotakin sellaista... Mutta nähkääs, en\nvoi minä muuta kuin tulla huomenna jälleen tänne. Minä olen uneksija.\nMinä saan elämän todellisuutta niin vähän osakseni; sellaiset\nsilmänräpäykset niinkuin nytkin, ovat minulle niin harvinaiset,\netten minä voi muuta kuin vielä kerran elää näitä minuutteja\nmielikumituksessani. Minä tulen uneksimaan teistä koko yön, koko\nviikon, jopa koko vuodenkin. Minä tulen kaikissa tapauksissa huomenna\ntänne, tähän paikkaan, tällä tunnilla ja minä olen onnellinen\najatellessani edellistä päivää. Tämä paikka on minulle jo kallis.\nMinulla on jo kaksi, kolme sellaista paikkaa Pietarissa. Minä olen\nkerran itkenyt muistoa, kuten tekin... Kuka tietää, ehkä itkitte tekin\nkymmenen minuuttia ennen muistellessanne jotakin... Mutta antakaa\nanteeksi, minä olen taaskin unohtanut itseni... Ehkä olitte tekin\nkerran tässä erittäin onnellinen.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi neitonen, \"minä tulen huomenna tänne kymmenen tienoissa.\nHuomaan etten voi sitä teiltä kieltää... On nimittäin tarpeellista,\nettä minä huomenna olen täällä. Älkää ajatelko, että minä tahtoisin\nkahdenkeskistä kohtausta teidän kanssanne, minä sanon suoraan teille,\nettä minun täytyy erityisestä syystä olla täällä. Mutta, nähkääs,\nparempi on että sanon teille kohta: ei ole vahingoksi, jos tekin\ntulette. Sillä ensiksi saattaisi tapahtua sellaista häiriötä kuin\näskettäinkin, mutta se on nyt sivuasia ... sanalla sanottu, minä\nhalajaisin kernaasti teitä nähdäkseni ... sanoakseni teille muutaman\nsanan. Mutta ettekö nyt tule tuomitsemaan minua? Älkää luulko, että\nminä niin helposti myönnän jälleennäkemistä. Minä en tulisi sitä\nmyöntämään, jos ... mutta se on minun salaisuuteni! Mutta ennen täytyy\nmeidän tehdä välipuhe.\"\n\n\"Välipuhe! Puhukaa! Sanokaa edeltäpäin minulle kaikki. Minä suostun,\nminä olen valmis kaikkiin\", huusin ihastuksissani, \"minä vakuutan\nolevani kuuliainen ... tunnette minut.\"\n\n\"Juuri senvuoksi, että minä tunnen teidät kutsun minä teitä huomenna\ntulemaan\", sanoi neito hymyillen. \"Minä tunnen teidät tarkasti. Mutta\nhuomatkaa se, että tulette ehdoilla. Ensiksi (mutta olkaa hyvä ja\ntäyttäkää, mitä minä teiltä pyydän -- nähkääs, minä puhun suoraan)\nälkää rakastuko minuun ... se ei saa tapahtua, minä vakuutan teille.\nYstävyyteen olen minä valmis, tässä on käteni. Mutta rakastua, se on\nmahdotointa, minä pyydän teitä.\"\n\n\"Minä vannon teille\", huusin minä, tarttuen hänen käteensä...\n\n\"Kyllin, älkää vannoko, minä tiedän jo, te olette valmis räjähtämään\nniinkuin ruuti. Älkää käsittäkö minua väärin, kun minä niin puhun. Jos\nte tietäisitte... Ei ole minulla ketään, jonka kanssa minä voisin sanan\nvaihtaa, jonka luona voisin neuvon löytää, tietysti ei sovi kadulla\nhakea neuvonantajaa, mutta te olette poikkeus. Minä tunnen teidät\ntarkasti, niinkuin olisimme jo parikymmentä vuotta olleet tuttavat...\nEikö totta, ettehän tule minua pettämään?\"\n\n\"Nähkääs, minä en lainkaan tiedä kuinka minä viettäisin nämä\nneljäkolmatta tuntia.\"\n\n\"Nukkukaa makeasti, hyvää yötä ja muistakaa mitä minä jo olen teille\nuskonut. Mutta olettehan niin kauniisti sanonut: pitääkö jokaisesta\ntunteesta tehdä tiliä, veljellisestäkin myötätuntoisuudesta? Tietäkääs,\nse oli niin kauniisti sanottu, että samassa päätin uskoa itseni\nteille.\"\n\n\"Mutta mihinkä saakka? Kuinka pitkälle?\"\n\n\"Hyvästi. Se täytyy vielä pysyä salaisuutena. Se on sitä parempi\nteille. Etäältä näkyy se enemmän romaanin kaltaiselta. Ehkä sanon minä\nsen teille, ehk'en myöskään. Minun täytyy vielä enemmän puhua\nkanssanne, me tulemme vielä paremmin tuntemaan toisemme.\"\n\n\"Niinpä, minä tulen huomenna tarkemmin kertomaan itsestäni. Mutta mitä\nse on? Aivan kuin olisi ihme minussa tapahtunut... Missä minä olen,\nJumalani? Sanokaappas minulle, ettekö ole tyytyväinen siihen ettette\nhämmästynyt niinkuin joku toinen olisi tehnyt ja ettette oitis\nkarkoittanut minua pois? Kaksi minuuttia ja te teitte minut ainiaan\nonnelliseksi! Niin onnelliseksi! Kuka tietää, ehkä olette te sovittanut\nminut itseni kanssa ja pelastanut minut epäilyksestäni. Niinpä tulen\nminä huomenna kertomaan teille kaikki, teidän pitää kaikki tietämän,\nkaikki...\"\n\n\"Hyvä, suostuttu. Ja te alatte...\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Näkemään asti.\"\n\n\"Näkemään asti.\"\n\nJa me erosimme. Minä kuljeskelin koko yön ympäri. En voinut päättää\npalata kotiin. Minä olin niin onnellinen ... huomiseksi!\n\n\n\n\nTOINEN YÖ.\n\n\n\"Katsokaas vain, olettehan toki elänyt!\" sanoi Nastjenka hymyillen ja\npuristaen molempia käsiäni.\n\n\"Minä olen ollut jo kaksi tuntia täällä. Te ette tiedä mitä minulle\ntänä päivänä on tapahtunut.\"\n\n\"Tiedän, tiedän. Mutta nyt asiaan. Tiedättekö miksi minä tulin?\nVarmaankin ei turhia lörpötelläkseni, niinkuin eilen. Nähkääs, meidän\ntäytyy tästälähin menetellä viisaammin. Minä olen eilen kauvan aikaa\nmiettinyt kaikkea.\"\n\n\"Missä suhteessa sitten viisaammin? Omasta puolestani olen minä\nkernaasti valmis, mutta todellakin, elämässäni ei tapahdu mitään\nviisaampaa kuin mitä nyt tapahtuu.\"\n\n\"Todellako? Ensiksi pyydän teitä, ettette niin kovin purista käsiäni.\nToiseksi ilmoitan teille, että tänään olen kauvan aikaa ajatellut\nteitä.\"\n\n\"Ja millaiseen päätökseen tulitte?\"\n\n\"Päätös, mihinkä tulin, oli, että meidän täytyy alkaa aivan uudestaan,\nkoska minä tänään huomasin, että te olette aivan tuntematon minulle,\nettä minä eilen menettelin niinkuin lapsi, niinkuin pieni tyttö, mistä\nluonnollisesti seuraa, että hyvä sydämeni on vikapää kaikkeen. Ja\nsitten erehdystä korjatakseni, päätin tarkasti tiedustella teistä.\nMutta en voinut keltään saada tietää teistä mitään ja sentähden täytyy\nteidän itsenne kertoa minulle kaikki, kaikkine yksityisseikkoineen.\nSiis, mikä ihminen olette te? Nopeasti! Alkakaa, kertokaa historianne.\"\n\n\"Historianiko?\" huusin niinä hämmästyksissäni -- \"kuka sanoi teille,\nettä minulla on historia? Ei minulla ole mitään historiaa.\"\n\n\"Mutta kuinka te sitten olette elänyt, kun ei teillä ole mitään\nhistoriaa?\" keskeytti hän minua hymyillen.\n\n\"Aivan ilman mitään historiaa. Minä elin yksinäni, yksinäni, aivan\nyksinäni? Ymmärrättekö, mitä se on, aivan yksinäni?\"\n\n\"Kuinka, yksinännekö? Se on, teillä ei ole ollut koskaan kanssakäymistä\nkenenkään kanssa, niinkö?\"\n\n\"Niin, minä olen aina elänyt yksinäni.\"\n\n\"Kuinka sitten? Ettekö te puhukkaan kenenkään kanssa?\"\n\n\"Tarkasti sanottuna, ei kenenkään kanssa.\"\n\n\"Niin mutta, mitä ihmisiä te olette sitten? Selittäkääs! Antakaas olla,\nminä olen sen jo älynnyt, luultavasti on teillä isoäiti, niinkuin\nminullakin. Hän on sokea eikä salli minun mennä mihinkään, niin että\nolen melkein unohtanut puhumisen taidon. Mutta kun minä kaksi vuotta\ntakaperin tulin uppiniskaiseksi ja hän näki, ettei hän voinut pidättää\nminua, huusi hän minua luokseen ja pisti parsinneulalla hameensa kiinni\nminun hameeseni. Sitten istumme kaiket päivät yhdessä, hän kutoo\nsukkaa, vaikka onkin sokea ja minä istun hänen vieressään ja neulon tai\nluen hauelle ääneen kirjasta.\"\n\n\"Voi, Jumalani! Mikä onnettomuus! Ei, ei minulla ole sellainen\nisoäiti!\"\n\n\"Mutta ellei ole, kuinka voitte sitten huoneessa istua?\"\n\n\"Kuulkaas, te haluatte tietää, kuka minä olen?\"\n\n\"Niin, niin!\"\n\n\"Sanan tarkimmassa merkinnössäkö?\"\n\n\"Sanan tarkimmassa merkinnössä!\"\n\n\"Minä olen -- tyyppi.\"\n\n\"Tyyppi, tyyppi! Mikä tyyppi?\" huusi neitonen, nauraen ääneen,\nikäänkuin ei hän olisi koko vuoteen löytänyt parempaa tilaisuutta\nnauruun. \"Teidän seuranne on hyvin huvittava! Katsokaas, tässä on\npenkki, istukaamme! Tässä ei kukaan kulje ohitse, ei kukaan kuule\nmeitä, -- alkakaa nyt historianne! Te ette ole vain oikein suora minua\nkohtaan, teillä on historia, mutta te salaatte sen minulta. Ennen\nkaikkia, mikä on tyyppi?\"\n\n\"Tyyppi, tyyppi, se on alkuperäinen olento, se on naurettava ihminen!\"\nvastasin minä, ruvettuani minäkin hänen lapsellisesta naurustaan\nnauramaan. \"Se on luonne. Tiedättekö, mikä haaveilija on?\"\n\n\"Haaveilijako? Minäkö en sitä tietäisi? Olenhan itsekin haaveilija.\nUsein istun minä isoäidin vieressä ja kun ei mitään muuta tule\nmieleeni, niin alan minä haaveksimaan ja mietiskelemään sekä joudun\nnaimiseen Kiinan prinssille. Mutta onpa haaveksiminenkin ihanaa,\nerittäinkin kun on jotakin ajateltavaa\", lisäsi neito hyvin totisena.\n\n\"Mainiota! Kun te sitten todellakin olette tulleet Kiinan prinssille\nnaiduksi, niin ymmärrätte täydellisesti minut. Nyt, kuulkaas... Mutta\nsuokaa anteeksi, en tiedä vielä laisinkaan, kuinka teitä kutsutaan.\"\n\n\"Vihdoinkin! Te olette todellakin ajoissa sitä ajatellut?\"\n\n\"Voi, Jumalani! Se ei ole mieleeni johtunut. Minä tunsin itseni niin\nkokonaan onnelliseksi.\"\n\n\"Minua kutsutaan Nastjenkaksi.\"\n\n\"Nastjenka'ko? Eikö mitään muuta?\"\n\n\"Onko se teille liijan vähän, te tyytymätön?\"\n\n\"Liijan vähänkö? Ei, paljon, paljon, päinvastoin sangen paljon! Ja nyt\nkuulkaas minun naurettavaa historiaani!\"\n\nMinä asetuin hänen viereensä, otin vakavan ryhdin ja aloitin:\n\n\"Pietarissa on, ellette vielä sitä tiedä, Nastjenka, hyvin harvinaisia\nsolia. Näihin paikkoihin ei paista tämä aurinko, mikä kaikille\nihmisille Pietarissa paistaa, vaan toinen, uusi, varta vasten näitä\npaikkoja varten tilattu, toisella omituisella valolla. Näissä solissa,\nhyvä Nastjenka, vallitsee aivan toinen elämä, erinlainen siitä, mikä\nmeidän ympärillämme liikkuu, sellainen kuin se voi olla tuntemattomassa\nvaltakunnassa, vaan ei meidän luonamme, meidän niin kovin vakavalla\najallamme. Sama elämä on sekoitus jostakin puhtaasti haaveksivasta,\nhehkuvan aatteellisesta ja senohessa, voi, Nastjenka, hyvin\narkipäiväisestä ja tavallisesta, ellen tahdo sanoa, sanomattoman\nvastenmielisestä.\"\n\n\"Pyh! Jumalani, millainen esipuhe! Miksi pitää minun kuulla sellaista?\"\n\n\"Kuulkaas, Nastjenka, minusta näyttää, etten koskaan tule lakkaamaan\nkutsumasta teitä Nastjenkaksi, näissä paikoissa asuu omituisia\nihmisiä, uneksijoita, haaveilijoita. Uneksija ei ole mikään ihminen,\nvaan jonkunmoinen väliolento. Enimmäkseen istuu hän jossakin\nluoksepääsemättömässä solassa ikäänkuin tahtoisi hän sulkea itsensä\npäivänvalolta ja kun hän sulkeutuu itseensä, niin kasvaa hän niin\nkiinni solaansa kuin simpukka tai kilpikonna.\"\n\n\"Miksi, luulette te, rakastaa hän niin paljon neljää seinäänsä, mitkä\njokatapauksessa ovat viheriäksi maalatut, paljaat ja savustuneet?\nSanokaas minulle, miksi esim. tuo naurettava herra, kun häntä joku\nhänen naurettavista tuttavistaan käy katsomassa, ottaa hänet niin\nhämillään ja sellaisilla kasvojen ilmeillä vastaan ja ikäänkuin olisi\nhän juurikään tehnyt neljän seinän sisäpuolella rikoksen, valmistanut\nvääriä pankinseteliä tai huonoja värssyjä lähettääkseen ne nimettömän\nkirjeen seuraamana sanomalehteen, muka tekosyyllä, että runoilija on jo\nkuollut ja että hän hänen ystävänään katsoo pyhäksi velvollisuudekseen\njulkaista hänen värssyjään? Miksi loppuu puhe? Miksi ei kuulla naurua,\neikä mieluista sanaa tuon äsken ilmestyneen ja jotenkin pukahtuneen\ntutun puolelta, joka muutoin suosii iloista puhetta kauniista\nsukupuolesta, pilaa ja naurua? Nähtävästi on hän uusi tuttava, joka käy\nensikerran vieraisilla. Miksi tempaa hän äkkiä hattunsa, muistaa hyvin\ntärkeätä asiaa, mikä hänellä on tehtävänä ja menee nopeasti pois? Miksi\nnauraa hän ääneensä ja lupaa ei koskaan tulevansa tämän erakon luoksi,\nvaikka tämä erakko on parhain ihminen maailmassa, samalla kun hän ei\nvoi kieltää itseltään tuota vähäistä huvitusta vertailla ystävän\nkatsantoa, jonka kanssa hän oli puhunut, tuon onnettoman kissan\nkasvoihin, jota lapset ahdistivat ja vainosivat sekä rääkkäsivät kaikin\ntavoin ja joka vihdoin pelastautui lavitsan alle, missä se hyvän aikaa\nläähöitti ja molemmilla käpälöillään siveli ja puhdisteli kuonoaan.\"\n\n\"Kuulkaas kerrankin\", keskeytti Nastjenka, joka kaiken aikaa kuunteli\navosuin ja avosilmin -- \"kuulkaappas, minä en tiedä lainkaan, miksi\ntämä kaikki tapahtui ja miksi te asetatte minulle sellaisia naurettavia\nkysymyksiä. Mutta mitä minä varmasti tiedän, on se, että te olette tätä\nkaikkea hakenut.\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasin minä vakavimmalla katsannolla.\n\n\"Pitkittäkää vielä\", vastasi Nastjenka -- \"sillä minä olen hyvin\nhalukas tietämään, kuinka tämä kaikki päättyi.\"\n\n\"Te tahdotte tietää, Nastjenka, mitä sankarimme teki solassaan, tai\nparemmin sanottu, minä, koska koko historian sankari olen minä omassa\nvähäpätöisessä persoonassani. Te haluatte tietää, miksi minä tulin niin\nlevottomaksi ystäväni odottamattomasta käynnistä. Te haluatte tietää,\nmiksi minä punastuin, kun huoneeni ovet avattiin, miksi en ymmärtänyt\nvastaanottaa vieraita ja täyttää vierasvaraisuuden vaatimuksia.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi Nastjenka, -- \"sitä juuri halajankin. Te kerrotte\nsangen hyvin, mutta ettekö voi kertoa vähemmin kauniisti. Te kerrotte\nniinkuin te kirjasta lukisitte.\"\n\n\"Nastjenka\", vastasin minä vakavalla ja jyrkällä äänellä tuskin voiden\npidättää nauruani, -- \"hyvä Nastjenka, minä tiedän kertovani hyvin,\nmutta suokaa anteeksi, en ymmärrä toisia. Minä olen kuningas Salomon'in\nhengen kaltainen, joka oli tuhannen vuotta seitsemän sinetin alla\neräässä astiassa ja josta vihdoin nuo seitsemän sinettiä otettiin pois.\nNyt, hyvä Nastjenka, kun olemme niin pitkän eron jälkeen löytäneet\njälleen toinen toisemme, -- sillä minä tunnen teidät jo kauvan aikaa\nsitten ja se on juuri merkki, että minä vain teitä etsin ja että meidän\noli määrä nyt tulla yhteen, -- nyt avautuvat päässäni tuhannen läppää\nja minun täytyy päästää sanavirran tulvimaan tai minä tukehdun. Ja nyt\npyydän siis ett'ette keskeytä, Nastjenka, minua, vaan kuulette\nkärsivällisesti, ja vaijeten minua. Muutoin -- vaikenen minä!\"\n\n\"Ei, ei! Ei suinkaan! En sano enään sanaakaan.\"\n\n\"Minä pitkitän, ystäväni Nastjenka. Päiväni kuluessa on hetki, jota\nminä erittäin rakastan. Se on tuo hetki, jolloin melkein kaikki toimet\nja kaikki velvollisuudet lepäävät ja kaikki rientävät kotiin\nnauttiakseen silmänräpäyksen lepoa ja sen ohessa tehdäkseen muita\niloisempia suunnitelmia ehtoota ja yötä varten, saadakseen siten\nmielensä mukaan käyttää vapaata aikaa. Meidän sankarimmekin -- sillä\nteidän täytyy, Nastjenka, antaa minun puhua kolmannessa persoonassa,\nsyystä että ensimäisessä persoonassa puhuminen loukkaa häveliäisyyttä,\n-- siis, sankarimmekin, joka niinikään ei ole toimetta, tekee niinkuin\nmuutkin. Mutta harvinainen tyytyväisyyden tunne ilmenee hänen\nkalpeilla, jotenkin väsyneillä kasvoilla. Ei hän välinpitämättömästi\nkatsele iltaruskoa kohti, mikä verkalleen ilmestyy kylmälle Pietarin\ntaivaalle. Kun minä sanon, että hän katselee sitä kohti, niin\nvalehtelen minä, hän ei katsele, hän silmäilee vain tyhjään niinkuin\ntiedoton, ikäänkuin hänen huomiotaan kiinnittäisi joku muu\nmiellyttävämpi seikka. Hän on tyytyväinen kun hän hänelle uskottuine\ntoimineen aamuksi on valmis ja iloinen niinkuin koulupoika, kun hän\npääsee koulupenkiltä. Katsokaas häntä syrjästä, Nastjenka! Te huomaatte\npian, että joku iloinen tunne vaikutti hyvintekevästi hänen heikkoihin\nhermoihinsa ja hänen sairaanloisesti kiihoitettuun mielikuvitukseensa.\nHän on jotakin mietiskellyt. Kenties päivällisateriaa? Taikka\ntämänpäiväistä ehtoota? Mitä hän niin innokkaasti tarkastelee? Kenties\ntuota jalonnäköistä herraa, joka niin kohteliaasti tervehti tuota hänen\nohitsensa komeissa ajopelissä kulkevaa naista. Ei Nastjenka! Mitä hän\ntuollaisista vähäpätöisyyksistä huolii. Hän tuntee nyt jo itsensä\nrikkaaksi omasta, erinomaisesta elämästään ja laskevan auringon hohtava\nsäde, joka niin kirkkaasti liekehti hänen edessään, herätti hänessä\nkoko joukon kuvia ja vaikutuksia. Nyt huomasi hän tuskin tien, jolla\nennen vähinkin vähäpätöisyys saattoi kiihoittaa häntä. Nyt on jo\nmielikuvituksen jumalatar oikullisella kädellään merkinnyt\nkultaisia perusaatteitaan hänen eteensä ja avannut hänen silmänsä\naavistamattomaan, ihmeteltävään maailmaan ja kuka tietää, ehkä kohotti\nse hänet tuolta mainiolta kivikäytävältä, jolla hän käveli,\nseitsemänteen kristallitaivaasen.\"\n\n\"Yrittäkääs kerrankaan pidättää häntä ja kysyä äkkiä, missä hän nyt\nseisoo ja mitä katua hän kulkee? Todennäköisesti ei hän ole sitä\ntietävä ja vihassa punehtuen on hän jotakin sopertava vain näön\nvuoksi.\"\n\n\"Sentähden kyyristyi hän niin kokoon ja oli milt'ei säikäyksestä\nhuutaa, kuin eräs hyvin arvoisa nainen pidätti häntä keskellä käytävää\nja kysyi kohteliaasti tietä, minkä hän oli kadottanut. Harmistuneena\nastuu hän eteenpäin, tuskin huomaten, että ohikulkijat katsovat hänen\njälkeensä nauraen ja että tuo nuori tyttö arasti väistyi hänen edessään\ntieltä. Mutta leikkivä mielikuvitus käsitti tuon kaiken lennossa, tuon\nvanhan naisen, nuo nauravat ohikulkijat, ja tuon nuoren tytön, ja\ntalonpojat, jotka aluksissaan Fontankalla keittivät ehtooruokaansa,\nkietoutuivat hekin mielikuvituksen verkkoon niinkuin kärpänen hämähäkin\nseittiin. Uusilla havaannoillaan meni erakko kotiin ja istahtui\npäivällisaterialle. Jo kauvan sitten oli hän aterioinut ja heräsi\nvihdoin vasta kun mietiskelevä, aina raskasmielinen Matrena, joka häntä\npalveli, korjasi kaikki pöydältä ja ojensi piipun hänelle. Hämärsi\nhuoneessa, hänen sielunsa oli tyhjä ja murheellinen, täydellinen\nunimaailma laskeusi hänen ympärilleen ilman melua ja hälinää. Pienessä\nhuoneessa vallitsee hiljaisuus. Yksinäisyys ja väsymys sivelevät\nmielikuvitusta, se herää uudelleen, se kiehahtaa yli partaittensa,\nniinkuin vesi vanhan Matrenan kahvikattilassa, joka ulkona keittiössä\nlakkaamatta liikuskelee ja keittää kahvia. Räjähdys keskeyttää häntä,\nkirja, jonka uneksija on sattumalta käteensä ottanut, putoaa lattialle,\nennenkuin hän on vielä ehtinyt kolmannelle sivullekaan. Hänen\nmielikuvituksensa on uudelleen herätetty, taaskin kulkee uusi maailma,\nuusi lumoava elämä hänen editsensä loistavassa kuvassa. Uusi uni, uusi\nonni. Uusi annos hienoa, suloista myrkkyä! Oi, mitä onkaan meidän\nelämämme, meidän velvollisuutemme hänelle!\"\n\n\"Te kysytte ehkä, mitä hän uneksii? Mitä varten tämä kysymys?\nKaikesta ... runoilijan näytekappaleesta, jota ei aluksi ymmärretty,\nvaan myöhemmin kruunattiin; ystävyydestä Hoffman'in kanssa; Perttulin\nyöstä; Diana Vernon'ista, Ivan Vassiljevitsch julman sankarityöstä\nKasanin valloituksessa, Clara Mowbray'sta, Hussista, kirkon kokouksen\nedessä, kuolleitten ylösnousemisesta Robert'issa, Beresinan tappelusta,\nrunojen lukemisesta kreivitär M. D:n luona. Danton'ista, Cleopatrasta\n_ei suoi amanti_, Kolomnan talosta, omasta kodistaan ja vieressään\nolevasta suloisesta olennosta, joka hänelle kuuluu jonakuna\ntalviehtoona, suu ja silmät suljettuina, niinkuin te nyt minulle\nkuulutte, pieni enkelini... Ei, Nastjenka, mitä pitää hänen, mitä pitää\nhänen ... tuon hekumallisen vetelyksen tässä elämässä? Hän ajattelee,\nettä se on vaivaloista, viheliäistä elämää, aavistamatta, että\nhänellekin kerran lyö raskas hetki, jolloin hänen on yhtä ainoata\npäivää varten tässä kurjassa elämässä uhraaminen kaikki haaveelliset\nvuotensa. Mutta ennenkuin häntä saavuttaa tämä uhkaava aika, ei hän\ntoivo lainkaan mitään, koska hän on yli toivon koroitettu, koska hän on\ntyrttynyt, koska hän on elämänsä seppä ja muodostaa sen joka hetki oman\nmielensä mukaan.\"\n\n\"Ja niin helposti, niin luonnollisesti rakentuu tämä haaveellinen\nmaailma. Ikäänkuin ei se sisältäisi mitään valhekuvia. Sanokaas,\nNastjenka, miksi sellaiset hetket rasittavat henkeä? Miksi lyöpi\nvaltimosuoni arvoituksellisesta, tuntemattomasta syystä, miksi valuvat\nkyyneleet hänen silmistään ja polttavat hänen kalpeilla, kuluneilla\nposkillaan? Miksi kuluvat kokonaiset unettomat yöt niinkuin\nsilmänräpäys tyhjentymättömässä ilossa ja suloudessa ja sanokaas\nminulle, miksi aamukoiton ruusuvalollaan hohtaessa ikkunan läpi\nja hämärän valaistessa tuota kolkkoa huonetta epäilyttävällä,\nhaaveksivalla valollaan, niinkuin meillä täällä Pietarissa, uneksijamme\nuuvuttaa itsensä, heittäytyy vuoteelle ja sitten, huumautuneena\nsairaanloisesti kiihoitetun henkensä ihailusta nukkuu niin hurmauttavan\nsuloisella tuskalla sydämessään?\"\n\n\"Ja sitten, mikä petos! Rakkaus heräsi hänen povessaan\ntyhjentymättömällä ilolla ja kaikilla tuskillaan... Katselkaas häntä ja\ntuomitkaa itse! Uskoisittekohan, hänet nähdessänne, hyvä Nastjenka,\nettei hän todellakaan ole koskaan tuntenut häntä, jota hän kiihkoisessa\nmielikuvituksessaan niin paljon rakasti? Onko hän nähnyt hänet vain\npettävissä unikuvissa? Eikö hän todellakin myöhemmin, kun ero oli\ntapahtuva, sulkeutunut itkien ja valittaen hänen syliinsä? Oliko ne\nkaikki vain unikuvia? Ja eikö hän todellakin myöhemmin kohdannut häntä,\nkaukana kotorannoilta, vieraan taivaan alla, tuossa ihmeellisessä,\nijankaikkisessa kaupungissa, loistavissa tanssijaisissa, hurmaavan\nsoitannon ohella Palazzossa -- tietysti Palazzossa -- tuolla mirthien\nja ruusujen siimeksessä, missä hän, tuntien hänet, kiireesti otti\nnaamarinsa pois ja kuiskaili: 'minä olen vapaa' ja sitten vapisten\nheittäysi hänen rinnoilleen ja riemuitsi ihastuksesta, jolloin he\nsilmänräpäyksessä unohtivat murheen, eron ja kaikki tuskat ja hän\nsitten viimeisellä, intohimoisella suutelolla tempasi itsensä irti\nhänen tuskalloisesta syleilystään?\"\n\n\"Oi, tiedättehän itse, Nastjenka, että kavahdamme, tulemme levottomiksi\nja punastumme, niinkuin koululainen, joka naapurin puutarhasta\nvast'ikään varastamansa omenan kätki taskuunsa, kun pitkä, terve\nnuorukainen, ilveilijä, kutsumaton ystävänne avaa ovenne ja huutaa\nikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut: 'Minä, ystäväni, tulen tällä\nhaavalla Pavlovskista!' Jumalani, vanha kreivi on kuollut, sanomaton\nonni on tulossa ja tuolla tulee ihmisiä Pavlovskista kaupunkiin.\"\n\nLopetettuani pulskan puheeni, vaikenin minä. Minä muistan, että minulla\noli suuri halu nauraa ääneen, tuntiessani että vihoillismielinen henki\nliikkui minussa, joka jo rupesi ajatuksiani valtaamaan ja että silmäni\nalkoivat hehkua... Odotin, että Nastjenka avaisi viisaat silmänsä ja\nremahtaisi lapselliseen, raikkaasen, iloiseen nauruun ja minä rupesin\njo katumaan, että olin mennyt liian pitkälle; että minä hyödyttömästi\nolin kertonut, mitä jo kauvan liikkui sydämessäni, josta minä niinkuin\nkirjasta voin puhua, minä kun jo kauvan aikaa sitten olin langettanut\nitsestäni tuomion ja tuskin voin pidättää itseäni lukemasta sitä julki,\naavistamatta, että hän tulisi minua ymmärtämään. Mutta kummastuksekseni\nvaikeni hän. -- Hetken kuluttua puristi hän lempeästi kättäni ja\nkainolla myötätuntoisuudelta kysäsi hän:\n\n\"Oletteko todellakin noin mieltänyt koko elämänne?\"\n\n\"Koko elämäni, Nastjenka, koko elämäni\", vastasin minä, ja näyttää\nsiltä, että tulen sen samoin lopettamaankin!\"\n\n\"Ei, se ei saa tapahtua\", sanoi hän levottomasti. \"Minä vietän kaiken\nelämäni isoäitini luona. Ja tiedättekö ettei sellainen elämä ole\nsuloista?\"\n\n\"Tiedän, Nastjenka, tiedän!\" huudahdin minä voimatta enään pidättää\ntunteitani. \"Minä huomaan nyt selvemmin kuin koskaan, että olen turhaan\nkuluttanut parhaimmat vuoteni! Nyt tiedän tämän ja tunnen vielä\nparemmin tämän tiedon katkeruutta. Jumala itse on lähettänyt teidät,\nhyvä enkelini, sanomaan ja todistamaan sitä minulle. Nyt istuessani\nvieressänne ja puhuessani kanssanne, käy minulle vaikeaksi ajatella\ntulevaisuutta, koska tulevaisuus jälleen tuopi mukanaan yksinäisyyttä\nja tätä murheellista, hyödytöntä elämää. Oi, olkaa siunattu, suloinen\nhengettäreni, ett'ette heti karkoittanut minua pois, että saatoin sanoa\nääneeni kumminkin kaksi ehtoota elämästäni.\"\n\n\"Oi, ei, ei!\" huusi Nastjenka ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, \"se\nei saa enään niin olla. Niin emme tule eroamaan! Mitä on kaksi\nehtoota!\"\n\n\"Voi Nastjenka, Nastjenka, tiedättekö, että te olette pitkäksi ajaksi\nsovittanut minut itseni kanssa? Tiedättekö te etten minä itsestäni\najattele enään niin pahaa kuin ennen toisinaan? Tiedättekö te etten\nehkä enään siitä harmiinnu, että tein elämässäni rikoksia ja syntiä,\nkoska sellainen elämä on rikos ja synti? Ja älkää ajatelko, että minä\nolen liioitellut, Nastjenka, kun minulla toisinaan on niin murheellisia\nhetkiä ... kun minusta sellaisina hetkinä usein näyttää, etten ole\nmahdollinen todellista elämää viettämään, että minä kadotan kaiken\nmaltin, kaiken vaiston todellisuudelle, kun minä vihdoin itseänikin\nkiroan, kun minulla haaveellisten öitteni jälkeen usein on toipumuksen\nhetkiä, mitkä ovat hirvittäviä!\"\n\n\"Ja kuinka paljon mielikuvitusta onkaan murheessa! Me tunnemme, että se\nvihdoin tyhjentyy tässä alituisessa jännityksessä, tuo tyhjentymätön\nmielikuvitus, kadottaessamme varhaisen ihanteemme, jotka rikkoutuvat\ntomuksi ja pirstaleiksi. Jos toista elämää löytyy, niin täytyy se\nnoista pirstaleista tulla raketuksi.\"\n\n\"Kuitenkin halajaa sielu jotakin muuta! Turhaan penkoilee uneksija\ntuhvassa, vanhoissa mielikuvituksissaan, etsien tässä tuhvassa kipenää\npuhaltaakseen sitä sytyksiin ja tällä näin saadulla tulella\nlämmittääkseen kylmettynyttä sydäntään ja herättääkseen jälleen siinä\nkaikkea sitä, mitä siinä ennen oli, mikä sielua liikutti, mikä veren\npani liikkeesen, mikä kutsui kyyneleitä silmiin ja petti niin\nsuurenmoisesti! Tiedättekö, Nastjenka, kuinka pitkälle minä olen\ntullut? Tietäkääs, että minun täytyy viettää tunnelmieni vuosipäivää,\nsen vuosipäivää, mikä minulle oli niin kallista, mikä ei koskaan\ntodellisuudessa ollut olemassa, koska tätä vuosipäivää vietetään vain\ntyhmien ruumiittomien mielikuvitelmien muistolle. Mutta, unikuvistakin\nvoidaan päästä irti! Tietäkääs, että minä nyt halusta muistelen\nmäärättyinä aikoina käydä niillä paikoilla, missä minä joskus tapani\nmukaan olin onnellinen. Minä halajan rakentaa nykyistä oloani\npalajamattoman menneisyyden avulla ja usein riennän minä murheellisena\nniinkuin varjo ilman hätää ja ilman tarkoitusta, pitkin Pietarin katuja\nja kujia. Mitä muistoja ne ovatkaan! Minä muistan esimerkiksi, että\nminä juuri tässä, tällä paikalla, täsmälleen vuosi sitten, samalla\ntunnilla, tällä samalla käytävällä, kuljeksin yhtä yksinäisenä; yhtä\nmurheellisena kuin nytkin. Ja minä muistan, että haaveiluni olivat\nsilloinkin surulliset ja vaikk'ei ennemminkään ollut keveämpi oltava,\nniin tuntui elämä kuitenkin silloin helpommalta ja rauhallisemmalta,\nilman noita pimeitä ajatuksia, mitkä nyt minussa riippuvat, ja ilman\nnoita kolkkoja omantunnon ahdistuksia, mitkä eivät päivällä eikä yöllä\nanna rauhaa. Ja minä kysyn itseltäni: mihinkä jäivät unikuvasi? Ja\npäätä pudistellen sanon minä: kuinka nopeasti kuluvatkaan vuodet! Ja\ntaaskin kysyn itseltäni: mitä olet sinä vuosillasi tehnyt? Kuinka olet\nsinä viettänyt parhaimman aikasi? Oletko sinä elänyt tai etkö? Katsos,\nsanon minä itselleni, kuinka maailmassa tulee olo kylmäksi Vielä kuluu\nvuosia ja niiden jälkeen tulee iloton yksinäisyys ja surullinen vanhuus\nja sitten murhe ja tuska. Haaveellinen maailma vaalenee, unikuvat\nhaihtuvat ja kuolevat ja makaavat ympärihajoitettuina niinkuin\nlakastuneet puun lehdet. Oi Nastjenka! Voi, vaikeata on yksin jäädä,\neikä omistaa mitään surettavaa, ei niin mitään, koska kaikki,\nmitä minä kadotin oli arvotonta, ei minkään veroista, aivan mitätöntä,\nkaikki vain petosta ja unta.\"\n\n\"Älkää valittako kauvemmin\", sanoi Nastjenka, kuivatessaan\nkyyneleitään. \"Riittää jo! Nyt olemme kaksin, niinkuin tuleekin olla,\nme emme koskaan tule toisistamme eroamaan. Kuulkaappas, minä olen\nyksinkertainen ja vähän opetettu tyttö, vaikka mummoni otti minulle\nopettajan. Mutta todellakin, minä ymmärrän teitä, koska minäkin olen\nkokenut kaikki, mitä te nyt juuri sanoitte minulle, ollessani\nkiinnitetty mummoni hameesen. Luonnollisesti en voisi kertoa\nniin kauniisti kuin te, sillä minä en ole niin sivistynyt\",\nlisäsi hän kainosti, samalla kuin hän antoi huomata ihmetyksensä\nkaunopuheliaisuudestani, \"mutta minä iloitsen suuresti, että te puhutte\nniin avonaisesti. Nyt tunnen minä teidät tarkasti. Ja tiedättekös? Minä\nkerron teille koko historiani, aivan suoraan, ja antakaa sitten minulle\nneuvo. Te olette hyvin viisas mies. Luvatkaa minulle, että neuvotte\nminua.\"\n\n\"Voi Nastjenka\", vastasin minä, -- \"vaikka en koskaan ole ollut\nneuvonantaja, saati sitten viisaskaan neuvonantaja, huomaan minä\nkuitenkin, että jos aina niin elämme, niin on se viisaasti ja antaahan\nkukin ystävä toiselleen parhaimpia neuvoja. Nyt siis kaunis Nastjenka,\nmillaisen neuvon tarvitsette? Puhukaa avonaisesti. Minä olen nyt niin\niloinen ja onnellinen, rohkea ja viisas!\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti Nastjenka minua nauraen, \"minä en tarvitse vain\nviisasta, vaan veljellistäkin neuvoa, oikein sydämellistä, ikäänkuin\nolisitte minua jo ikuisesti rakastanut!\n\n\"Oivallista, Nastjenka, oivallista!\" huusin minä ihastuneena, \"ja\nvaikka minä jo kaksikymmentä vuotta olisin teitä rakastanutkin, niin en\ntulisi minä kuitenkaan sen hellemmin rakastamaan kuin nytkään!\"\n\n\"Kätenne!\" sanoi Nastjenka.\n\n\"Tässä se on!\" vastasin minä, ojentaen käteni hänelle.\n\n\"Siis, aloitamme minun historiaani.\"\n\n\n\n\nNASTJENKAN HISTORIA.\n\n\n\"Puolet historiastani tunnette jo, se on, te tiedätte, että minulla on\nvanha isoäiti.\"\n\n\"Ellei toinen puoli ole sitä pitempi...\" keskeytin minä hymyillen.\n\n\"Vaijetkaa ja kuulkaa! Ennen kaikkia on ehtona, että te ette enään\nkeskeytä minua, muutoin minä vaikenen. Kuunnelkaa siis vaijeten.\nMinulla on vanha mummo. Tulin jo hyvin nuorena tyttönä hänen luokseen,\nkun isä ja äiti kuolivat. Luullakseni oli mummoni ennen ollut\nvaroissaan, koska hän vielä nytkin muistelee parempia päiviä. Hän\nopetti minulle ranskan kieltä ja otti opettajankin minulle, kun minä\nolin viidentoista vanha -- nyt olen minä seitsemäntoista -- loppui\nopetus. Tällä ajalla tein minä muutaman kepposen. Mitä minä tein,\nen tahdo teille sanoa. Olkoon kyllin sanottuna, että rikos oli\nvähäpätöinen. Mummo huusi minua eräänä aamuna luokseen ja sanoi, että\nkun hän oli sokea, ei voisi hän pitää minua silmällä, otti sentähden\nparsinneulan ja kiinnitti hameeni omaansa ja nyt oli tilamme sellainen\nikäänkuin pitäisi meidän istuman tällä tavalla kaiken elämämme ellei\njotakin keinoa löytyisi päästä siitä vapaaksi. Sanalla sanottuna:\nalussa oli minulle aivan mahdotonta mennä mihinkään, minun täytyi\ntyöskennellä, lukea, oppia -- aivan mummoni vieressä.\n\n\"Kerran yritin minä kavaluutta ja pyysin Theklan istumaan sijassani.\nThekla on meidän palvelijamme; hän on mykkä. Thekla istui aivan hiljaa\nsijallani. Sill'aikaa nukkui mummo nojatuolissaan ja minä menin erään\nystävän luo. Mutta asia päättyi huonosti. Mummo heräsi poissaollessani\nja luulossa minun istuvan rauhallisesti hänen luonaan, kysyi hän\njotakin. Thekla huomasi mummon kysyvän jotakin, mutta ei voinut\nymmärtää mitä se oli. Hän mietiskeli, mitä hänen piti tekemän, otti\nparsinneulan pois ja juoksi tiehensä...\"\n\nTässä pysähtyi Natsjenka ja nauroi ääneensä. Minäkin nauroin hänen\nkanssaan. Kohta pitkitti hän:\n\n\"Minä sanon teille, älkää naurako mummolleni. Minä nauran, koska se on\nnaurettavaa... Mitä tulisi minun tehdä, kun mummo nyt kerran on\nsellainen. Ja minä rakastan häntä todella kumminkin vähän. Minä\nasetettiin vanhalle paikalleni jälleen enkä päässyt enään liikkumaan.\n\n\"Unhotin vielä sanoa teille, että mummollani on oma vähäinen, puinen\nhuoneus kolmella ikkunalla ja yhtä vanha kuin mummokin, siinä on\nullakkokamarikin. Tähän muutti muudan vuokralainen...\"\n\n\"Kenties isällinen henkilö?\" huomautin minä.\n\n\"Tietystikin\", vastasi Nastjenka -- \"ja hän ymmärsi paremmin vaijeta\nkuin te. Tosiaankin, hän sai tuskin kielensä liikkeesen. Hän oli\nvähäinen, vanha mies, kuiva, mykkä, sokea, niin ettei hän vihdoin\nvoinut elääkkään. Ja niin hän kuolikin. Sitten löysin jälleen uuden\nvuokralaisen, sillä ilman vuokralaista emme voineet elää. Se oli paitsi\nmummoni eläkettä melkein ainoa tulolähteemme. Uusi vuokralainen oli nyt\nsattumalta nuori mies näöltään. Kun ei hän harjoittanut mitään kauppaa,\notti mummo hänet vastaan ja kysyi sitten:\n\n\"'Nastjenka, onko vuokralaisesi vanha vai nuori?'\n\n\"Minä en tahtonut valehdella. Sanoin ettei hän ollut juuri nuori eikä\nmikään vanhuskaan.\n\n\"'Ja miellyttävän näköinen?' kysyi mummo.\n\n\"Taaskaan en tahtonut valehdella. 'Niin, miellyttävän näköinen, mummo!'\nSitten sanoi mummo:\n\n\"'Voi, onnettomuutta, onnettomuutta! Minä varoitan sinua, pienokainen,\nettet katselisi häntä liian paljon! Voi! Millainen aika! Tulee uusi\nvuokralainen ja vielä miellyttävän näköinenkin! Niin ei ollut meidän\naikanamme.'\n\n\"Mummo eli aina menneisyydessä. Hän oli silloin nuorempi, aurinko\npaistoi lämpimämmin eikä luumut käyneet niin pian happamiksi. Silloin\noli kaikki minun aikanani! Minä istuin vaijeten ja mietiskelin miksi\nmummo minua varoitti, kysyessään onko vuokralainen nuori ja kaunis.\nSitten rupesin jälleen sukkaa kutomaan, silmikoita laskemaan ja unohdin\nasian kokonaan siihen.\n\n\"Eräänä aamuna tuli vuokralainen luoksemme ja puhui että hänelle oli\nluvattu että hänen kamarinsa paperoitaisiin uudestaan. Sana antoi\ntoisen, mummo on jotenkin vireämielinen ja sanoi minulle:\n\n\"'Mene makuuhuoneeseni ja tuo tilikirjani tänne.'\n\n\"Minä hypähdin oitis ylös, punastuen, tietämättä miksi ja unhotin\nkokonaan, että olin parsinneulalla kiinnitetty. Sen sijaan että olisin\nhuomaamatta irroittanut itseni, tempasin minä niin, että mummon tuoli\nseurasi mukana. Huomattuani nyt, että vuokralainen käsitti kaikki\nsuhteeni, punastuin minä ja jäin niinkuin kivettynyt seisomaan\npaikalleni ja purskahdin itkuun. Niin hävettävä ja katkera oli tämä\nhetki etten enään rohjennut katsoa ylös! Mummo huusi: 'Mitäs siinä\nseisot?' Mutta kun vuokralainen huomasi, että minä häpesin häntä,\nkumarsi hän ja meni pois.\n\n\"Tästä ajasta alkain olen minä aina niinkuin puolin kuollut pelosta,\nniinpian kuin vaan etehisessä kuuluu jonkinlaista kolinaa. Luulen aina\nvuokralaisen tulevan ja otan kaikissa tapauksissa neulan varovasti\npois. Mutta hän ei tullutkaan enään. Kului pari viikkoa kun hän Theklan\nkautta ilmoitti, että hänellä oli paljon ranskalaisia kirjoja,\nainoastaan hyviä kirjoja, ja haluaisiko mummo, että minä saisin ajan\nkuluksi lukea niitä hänen kuultensa. Mummo otti kiitollisuudella\ntarjoomuksen vastaan, mutta kyseli kuitenkin ehtimiseen oliko\nne siveellisiä kirjoja taikka ei, koska, jos ne vain olivat\nepäsiveellisiä, sanoi hän: 'Sinä, Nastjenka, et missään tapauksessa\nsaa lukea niitä, vaan opit vain pahaa niistä.'\n\n\"'Mitä minä niistä sitten oppisin, mummo? Mitä niissä on?' kysyin taas.\n\n\"'Voi', sanoi hän, 'niissä kerrotaan kuinka nuoret miehet viettelevät\nhyvin kasvatettuja tyttöjä, kuinka he, luuloittelemalla tahtovansa\nnaida heitä, vievät heitä pois vanhempain huoneesta, kuinka he sitten\njättävät nämät onnettomat tytöt niin että he surkeimmalla tavalla\nmenehtyvät. Minä olen lukenut paljon sellaisia kirjoja', sanoi mummo,\n'ja kaikki on niin kauniisti kerrottu, että niitä lueskelee yöt\nmyötäänsä. Siis, Nastjenka, älä lue niitä! Millaisia kirjoja on hän\ntänne lähettänyt?'\n\n\"'Walter Scott'in romaaneja, mummo.'\n\n\"'Walter Scott'inko? Mutta eiköhän siinä vain piileksi joku juoni?\nKatsos tarkasti eikö hän vain ole johonkin pistänyt rakkauden\nkirjettä?'\n\n\"'Ei, mummo', sanoin minä, 'ei ole mitään kirjettä täällä.'\n\n\"'Katsos kannen alle! Monesti kätkevät he kirjeitään sinne, nuo\nroistot!'\n\n\"'Ei, mummo, kannenkaan alla ei ole mitään.'\n\n\"'Vai niin! Sepä on varsin hyvä.'\n\n\"Niin aloimme lukemaan Walter Scott'ia ja kuukauden kuluttua olimme\nlukeneet melkein puolet. Sitten lähetti vuokralainen ehtimiseen toisia,\njopa Puschkin'in teoksetkin, niin etten vihdoin voinut tulla ilman\nkirjoja toimeen, enkä enään toivonut naimistani kiinalaiselle\nprinssille.\n\n\"Sellainen oli asiain tila, kun minä kerran sattumalta portaissa\nkohtasin vuokralaisemme. Mummo oli minut lähettänyt jotakin hakemaan.\nHän pysähtyi ja minä punastuin, hänkin punastui, mutta sen ohessa hän\nnauroi, tervehti, ja kysyen mummon vointia sanoi hän:\n\n\"'Oletteko lukeneet niitä kirjoja?'\n\n\"'Olemme', vastasin minä.\n\n\"'Mikä on niistä mieluisin teille?'\n\n\"'Ivanhoe, ja erittäinkin miellyttää Puschkin minua.'\n\n\"Tähän loppui keskustelumme tällä haavalla. Viikon kuluttua kohtasin\nminä hänet jälleen portaissa. Tällä kertaa ei ollut mummo lähettänyt\nminua, minä olin omasta päästä lähtenyt hakemaan jotakin. Kello oli\nkolmen vaiheella ja tähän aikaan palasi vuokralainen aina kotiin.\n\n\"'Hyvää päivää', sanoi hän.\n\n\"'Hyvää päivää', vastasin minä.\n\n\"'Mutta eikö teille tule pitkäksi', kysyi hän, 'istua kaiket päivät\nmummon vieressä?'\n\n\"Hänen tätä minulta kysyessä, punastuin minä jälleen, tietämättä miksi,\nminä häpesin itseäni ja minua kosketti katkerasti, että jo muutkin sitä\nkyselivät. Minä tahdoin, vastaamatta, mennä ohitse, mutta siihen ei\nollut minulla voimaa.\"\n\n\"'Kuulkaappas minua', sanoi hän, 'te olette hyvä tyttö! Suokaa\nanteeksi, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta minä vakuutan\nteille, että minä, enemmän kuin mummonne, toivon teille hyvää. Eikö\nteillä ole yhtään ystävää, jonka luona toisinaan kävisitte?'\n\n\"'Ei, ei yhtään', sanoin minä, 'paitsi Maschenka ja hän on mennyt\nPskoviin.'\n\n\"'Ettekö tahdo minun kanssani käydä teaatterissa?' kysyi hän.\n\n\"'Teaatterissako? Ja mitä sanoisi mummo siihen?'\n\n\"'Irroittakaa varovasti itsenne mummostanne!'\n\n\"'Ei', sanoin minä, 'en tahdo pettää mummoa. Hyvästi!'\n\n\"'Hyvästi, hyvästi!' sanoi hänkin.\n\n\"Päivällisen jälkeen tuli hän luoksemme, istahtui, puheskeli kauvan\nmummon kanssa, tiedusteli kävikö hän koskaan ulkona, oliko hänellä\ntuttavia ja yht'äkkiä sanoi hän:\n\n\"'Tänään olen ostanut loossin oopperaan. Annetaan Sevillan parturia.\nTuttavani tahtoivat käydä kanssani, mutta kieltäysivät ja nyt jää\nminulle piletti.'\n\n\"'Sevillan parturiako?' huudahti mummo, 'samaa parturia, jota minunkin\naikana näytettiin?'\n\n\"'Niin, samaa parturia', sanoi hän ja katsahti minuun. Minä ymmärsin\nkaikki, punastuin ja sydämeni sykki kiivaasti odotuksesta.\n\n\"'Oi, minä olen itse aikanani näytellyt Rosinan osaa', huudahti mummo,\n'seuranäytelmässä.'\n\n\"'Ettekö tahdo käydä kanssani tänään?' kysyi vuokralainen. 'Pilettini\nmenee muutoin hyödytöinnä hukkaan.'\n\n\"'Hyvä, minun puolestani, menkäämme', sanoi mummo, 'miksi emme menisi?\nJa minun Nastjenkani tässä ei ole vielä koskaan teaatterissa ollut.'\n\n\"Jumalani, mikä ilo! Oitis valmistimme itsemme ja menimme. Mummo,\nvaikka sokea, tahtoi kumminkin soittoa kuulla ja sitäpaitsi oli hän\nhyvä vanha rouva, hän soi minulle mielellään huvitusta, mutta\nitsestämme emme koskaan olisi sinne menneet.\n\n\"Voi! minä en voi teille kertoa, millaisen vaikutuksen 'Sevillan\nparturi' teki minuun. Mutta koko sen ehtoon katseli vuokralaisemme niin\nystävällisesti minua ja puhui niin kauniisti, että minä oitis huomasin\nhänen tahtovan asettaa minut koetukselle, niinkuin hän tuona aamuna\nehdoitti lähtemään yksin hänen kanssaan kävelylle. Mikä ilo nyt! Minä\nlaskeuduin niin ylpeänä, niin tyytyväisenä nukkumaan, sydämeni sykki\nniin kiivaasti kuin kuumeessa ja koko yön uneksin minä Sevillan\nparturista.\n\n\"Minä luulin hänen nyt yhä useammin tulevan luoksemme. Mutta toisin\nkävi. Hän pysyi melkein kokonaan poissa. Hän tuli tuskin kertaakaan\nkuussa ja aina vain kutsuakseen meitä teaatteriin. Vielä menimme\nkahdesti hänen kanssansa. Siihen en ollut minä tyytyväinen, huomasin\nhänen surkuttelevan minua, että minä vietin mummon luona niin\norjallista elämää, mutta ei sen enempää. Minä kadotin rauhani, en\nvoinut levollisesti istua, en tukea, enkä työskennellä, välistä nauroin\nja tein mummolle jonkun kepposen, sitten jälleen purskahdin itkemään.\nVihdoin kärsi terveyteni siitä ja minä tulin melkein oikein sairaaksi.\n\n\"Teaatteri-aikakausi loppui ja vuokralaisemme lakkasi tulemasta\nluoksemme. Kohdatessamme toinen toisemme, tietysti aina samoilla\nportailla, kumarsi hän niin vakavasti ja vaijeten, ikäänkuin ei hän\ntahtoisi puhua, meni portaita alas, sill'aikaa kuin minä vielä seisoin\ntoisessa päässä punaisena kuin kirsikka, syystä että kaikki veri nousi\npäähäni niinpian kuin hänet vain kohtasin.\n\n\"Nyt olemme pian lopussa. Täsmälleen vuosi sitten, toukokuulla, tuli\nvuokralaisemme luoksemme ja kertoi mummolle lopettaneensa toimensa ja\ntäytyvänsä nyt vuodeksi mennä Moskovaan. Kuultuani sen, kalpenin minä\nja hervahdin puolikuolleena lavitsalle. Mummo ei huomannut mitään ja\nluovutettuaan asuntonsa, kumarsi vuokralainen ja meni.\n\n\"Mitä piti minun tekemän? Mietin ja tuumin, vihdoin tulin päätökseen.\nHuomenna aikoi vuokralainen matkustaa pois ja minä päätin, mummon\nmentyä nukkumaan, saattaa vielä tänä ehtoona kaikki ratkaisuun. Niin\ntapahtuikin. Minä sidoin yhteen kimppuun kaikki, mitä tarvitsin,\nvaatteita ja kaluja, ja tällä kimpulla kädessäni menin, en juuri\nelävänä enkä kuolleenakaan, vuokralaisemme luokse ullakkokamariin.\nTuntui ikäänkuin olisin tarvinnut kokonaisen tunnin portaita\nnoustakseni ylös. Avattuani hänen ovensa, huudahti hän hämmästyksestä\nnähdessään minut. Hän luuli minua aaveeksi ja kiiruhti tarjoamaan\nminulle vettä, kun tuskin jaksoin jaloillani seisoa. Sydämeni sykähteli\nniin kovasti että päätäni huimasi ja järkeni häiriintyi. Saatuani\nsilmäni jälleen auki, asetin kimppuni hänen vuoteelleen, istahdin itse\nsen viereen, peitin kasvoni käsilläni ja purskahdin äänekkääsen itkuun.\n\n\"Silmänräpäyksessä näkyi hän käsittävän kaikki. Hän seisoi edessäni\nkalpeilla kasvoilla ja katseli murheellisena minua. 'Kuulkaas minua',\nalkoi hän, 'kuulkaas minua, Nastjenka, minä en voi mitään tehdä, minä\nolen köyhä mies. Nykyisin ei ole minulla mitään, ei edes oikeata\npaikkaakaan. Millä voisimme elää, jos minä teidät naisin?'\n\n\"Me keskustelimme kauvan siitä, mutta vihdoin en voinut hillitä\nitseäni, vaan sanoin etten voinut pitemmältä elää mummon luona, minä\nkarkaisin hänen luotaan enkä enään tahtoisi antaa parsinneulalla\nkiinnittää itseäni, vaan tulisin hänen kanssansa Moskovaan, jos hän\nsallisi, koska en ilman häntä voisi elää.\n\n\"Rakkaus, häpeä ja ylpeys, kaikki puhuivat minussa yhdellä haavaa ja\nminä lankesin melkein voimattomana vuoteelle. Niin kovin pelkäsin minä\nkieltoa! Hän istui muutaman minuutin vaiti, sitten nousi hän ylös, tuli\nluokseni ja tarttui käteeni.\n\n\"'Kuulkaas minua, rakas, hyvä Nastjenka', sanoi hän vihdoin kyynelten\nläpi. 'Minä vannon teille, että jos minulle vain kerrankin on\nmahdollista, niin nain minä teidät ja te tulette ehdottomasti tekemään\nminut onnelliseksi. Minä matkustan nyt Moskovaan ja tulen viipymään\nsiellä vuoden. Toivon siellä saavuttavani menestystä. Kun minä palajan\nja te ette vain ole lakanneet rakastamasta minua, niin vannon teille,\nettä me tulemme onnellisiksi. Nyt ei se ole mahdollista, minä en voi\nluvata teille mitään eikä minulla ole oikeuttakaan siihen. Mutta minä\nkerron sen, että ellei se vuoden kuluessa onnistu, niin on se kuitenkin\njoka tapauksessa kerran tapahtuva, tietysti ehdolla, ett'ette kehenkään\ntoiseen mielisty, sillä minulla ei ole oikeutta, enkä uskallakkaan\nteitä sanalla sitoa.'\n\n\"Näin hän puhui ja seuraavana aamuna matkusti hän pois. Me olimme\npäättäneet olla mummolle sanaakaan sanomatta. Niin hän tahtoi. Ja nyt\non koko historiani melkein lopussa. Kokonainen vuosi on kulunut. Hän on\ntullut takaisin, hän on jo kolme päivää sitten täällä ja, ja...\"\n\n\"Kuinka? Mitä nyt?\" huudahdin minä, kärsimättömänä kuullakseni loppua.\n\n\"Eikä hän ole tähän saakka näyttäytynyt!\" vastasi Nastjenka\ntuskalloisesti. \"Ei kuulu mitään häneltä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän pysähtyi, vaikeni muutaman minuutin, antoi päänsä vaipua ja\npeittäessään kasvonsa käsillään, itki hän niin, että sydäntäni vihloi.\n\nSellaista pitkitystä en ollut lainkaan odottanut.\n\n\"Nastjenka!\" aloin arkatuntoisesti, \"Nastjenka, älkää, Jumalan tähden,\nnoin itkekö! Kuinka voitte te tietää...? Ehk'ei hän vielä ole täällä?\"\n\n\"Hän on täällä!\" vakuutti Nastjenka. \"Hän on täällä, minä tiedän sen.\nMe teimme ehtoolla ennen hänen lähtöään sopimuksen. Puhuttuamme kaikki\nmitä minä juuri teille kerroin, tulimme tänne rantaa pitkin kävelemään\nja istuimme tällä penkillä. Minä en enään itkenyt, kuuntelin\nsurumielisenä mitä hän sanoi... Hän sanoi oitis palaittuaan tulevansa\nmeille ja ellen minä luopuisi hänestä, niin tulisimme mummolle\nkertomaan kaikki. Nyt on hän palannut, minä tiedän sen, mutta hän ei\ntule.\"\n\nUudelleen rupesi hän itkemään.\n\n\"Jumalani!\" huudahdin minä, \"eikö löydy mitään keinoa tyynnyttämään\nmurhetta?\" Hädissäni hypähdin ylös penkiltä. \"Sanokaas minulle,\nNastjenka, enkö minä ehkä voi mennä hänen luoksensa?\"\n\n\"Kuinka olisi se mahdollista?\" sanoi hän, äkkiä kohoittaen päätänsä.\n\n\"Ei, tietysti ei. Se ei sovi\", vastasin minä tyynesti. \"Mutta -- ehkä\nkirjoitatte hänelle.\"\n\n\"Ei, ei missään tapauksessa!\" huudahti hän päättävästi ja kumarsi\ntaaskin päätään, katsomatta minuun.\n\n\"Miksi ei?\" pitkitin minä, pitäen ajatuksestani kiinni \"Mutta\ntietäkääs, Nastjenka, millaisen kirjeen! Kirjeitä on kahdenlaisia ja...\nVoi, Nastjenka, siinä on koko asia! Luottakaa minuun. Minä en anna\nhuonoa neuvoa. Kaikki voi vielä tulla hyväksi! Te otitte ensimäisen\naskeleen -- miksi siis nyt...\"\n\n\"Mahdotointa, mahdotointa! Ikäänkuin minä tahtoisin hänestä riippua.\"\n\n\"Oi, hyvä Nastjenkani\", vastasin minä, voimatta salata naurua, \"ei\ntoki, ei. Te olette oikeassa, koska hän on antanut lupauksen teille. Ja\nminä huomaan kaikesta, että hän on hienotunteinen ihminen ja että hän\nhyvää tarkoittaa\", pitkitin minä, nousevassa ihastuksessa päätelmieni\nselvyydestä. \"Millainen on hänen suhteensa? Hän on lupauksella sidottu.\nHän sanoi ettei hän tulisi ketään toista naimaan kuin teidät, jos hän\nkoskaan naisikaan. Teille antoi hän täyden vapauden sanomaan itsenne\nirti hänestä... Tässä tapauksessa saatatte ottaa ensimäisen askeleen.\nTeillä on etu-oikeus, esimerkiksi, jos te tahtoisitte pitää kiinni\nhänen sanoistaan.\"\n\n\"Sanokaas kuinka te kirjoittaisitte?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Tuon kirjeenkö?\"\n\nMinä kirjoittaisin tähän tapaan:\n\n\"Kunnioitettava herra!\"\n\n\"Onko se ollenkaan tarpeellista tuo 'kunnioitettava herra'?\"\n\n\"Kaiketikin! Muutoin, miksikä ei? Minä ajattelen...\"\n\n\"Noh, hyvä, hyvä. Kuinka sitten?\"\n\n\"Kunnioitettava herra!\"\n\nSuokaa anteeksi, että minä...\n\nMutt'ei; ei ole tarvis pyytää anteeksi! Pelkkä tosiasia oikeuttaa\nkaikki, kirjoittakaa yksinkertaisesti:\n\n\"Minä kirjoitan teille. Antakaa anteeksi kärsimättömyyteni, mutta\nkokonaisen vuoden oli toivo ainoa onneni. Olenko minä väärässä, jos en\nnyt voi kestää epäilyksen päiviä? Kun nyt olette palainneet, olette te\nehkä aikomuksenne muuttanut. Jos niin on, niin sanoo tämä kirje teille,\netten närkästy, enkä valita. Minä en voi teitä sentähden syyttää, koska\nminulla ei ole mitään valtaa sydämenne yli. Se on nyt kerran minun\nkohtaloni!\"\n\n\"Te olette kunnian mies. Te ette tule nauramaan, ettekä vihastumaan\nkärsimättömistä riveistäni. Ajatelkaa, että eräs tyttöraukka on ne\nkirjoittanut, joka on yksin ja jolla ei ole ketään, joka voisi opettaa\ntai neuvoa häntä ja joka ei ole koskaan ymmärtänyt sydämensä kanssa\ntulla toimeen. Mutta antakaa minulle anteeksi, että sydämeeni voi\nsilmänräpäykseksikin hiipiä epäilystä. Te ette saata ajatuksissakaan\nloukkaantua siihen, joka niin kovin teitä rakasti ja vieläkin\nrakastaa.\"\n\n\"Niin, niin! Se on aivan niin, kuin minä ajattelin!\" huudahti Nastjenka\nja ilo loisti hänen silmistään. \"Oi, te päästätte minut epäilyksestäni,\nJumala itse on lähettänyt teidät minulle, kiitän, kiitän teitä!\"\n\n\"Miksi? Sitävartenko, että Jumala on lähettänyt minut?\" vastasin minä,\nkatsellen ihastuksella hänen iloisia kasvojaan.\n\n\"Niin, juuri sitävarten.\"\n\n\"Voi Nastjenka! Kiitämmekö ehkä muita ihmisiä sentähden, että he elävät\nsamaan aikaan meidän kanssamme? Minä kiitän teitä sentähden, että\nolette minua kohdannut, sentähden, että minä kaiken elämäni ajan tulen\nmuistamaan teitä!\"\n\n\"Piisaa jo! Mutta kuulkaappas: Silloin sovimme, että hän oitis,\npalaittuaan, antaisi minulle tiedon siten, että hän jättäisi kirjeen\nmuutamille tutuilleni, hyville ja yksinkertaisille ihmisille, jotka\neivät mitään tiedä asiasta. Taikka, ellei hän tahtoisi kirjoittaa\nmitään kirjettä, syystä siitä, ettei kirjeessä voi sanoa kaikkia, niin\ntulisi hänen vielä palauspäivänä täsmälleen kello kymmenen tulla tänne,\nmissä me kohtaisimme toinen toisemme. Minä tiedän, että hän on tullut,\nmutta tämä on nyt kolmas päivä kun minä turhaan odotan häntä taikka\nkirjettä. Huomenna en voi mitenkään päästä irti mummostani. Antakaa\nhuomenna kirjeeni noille hyville ihmisille, joista minä juuri puhuin,\nhe lähettävät sen kyllä hänelle. Ja jos tulee vastaus, niin tuokaat\nitse se minulle, ehtoolla, kymmenen aikaan.\"\n\n\"Mutta kirje, kirje! Ennen kaikkia on kirje kirjoitettava! Siis saattaa\nse kaikki vasta huomenna tapahtua.\"\n\n\"Kirje\", vastasi Nastjenka jotenkin hämillään, -- \"kirje... mutta...\"\n\nHän ei puhunut loppuun. Alussa käänsi hän kasvonsa minusta pois,\npunastui niinkuin ruusu ja samalla tunsin kädessäni kirjeen, joka\nnäöstä päättäen oli jo kauvan ollut kirjoitettu, valmis ja sinetitty.\nEräs tuttu, rakas ja hempiä muisto tuli mieleeni!\n\n\"R-o-s-i-n-a\", aloitin minä.\n\n\"Rosina\", lauloimme molemmat. Olin vähällä syleillä häntä ihastuksesta.\nHän punastui, hymyillen kyynelten läpi.\n\n\"Nyt on kylliksi! Hyvästi!\" sanoi hän reippaasti. \"Tässä on kirje ja\ntässä osoite, mihinkä saatte viedä sen. Näkemään asti! Huomiseen!\"\n\nVoimallisesti puristi hän molempia käsiäni, nyökähytti päätään ja\nkatosi kuin nuoli. Minä seisoin kauvan paikalla ja seurasin häntä\nsilmilläni niinkauvan kuin mahdollista.\n\n\"Huomiseen! Huomiseen!\" kaikui päässäni, kun hän oli kadonnut\nsilmistäni.\n\n\n\n\nKOLMAS YÖ.\n\n\nTänään oli surullinen sadepäivä, ilman auringon sädettä, niinkuin\ntuleva vanhuutenikin. Minua vallitsevat sellaiset omituiset ajatukset,\n-- sellaiset kolkot tunteet, sellaiset minulle vielä epäselvät\nkysymykset tunkeutuvat päähäni ja sitäpaitsi puuttuu minulta tahtoa ja\nvoimaa niitä selvittämään. Ei ole minun asiani selvittää kaikkia!\n\nTänään emme tule näkemään toisiamme. Eilen, kun erosimme toisistamme,\nrupesivat pilvet taivasta peittämään ja nousi sumu. Minä sanoin että\nhuomenna tulee huono päivä; hän ei vastannut, hän ei tahtonut puhua\nitseänsä vastaan. Hänelle on tämä päivä selvä ja kirkas eikä yksikään\npilvi synkistä heidän onneansa.\n\n\"Jos sataa, emme tule näkemään toisiamme\", sanoi hän, -- \"sitten en\nminä tule.\"\n\nMinä luulin ettei hän välittäisi tämän päivän sateesta, mutta hän ei\ntullut.\n\nEilen oli kolmas kohtauksemme, kolmas valoisa yömme.\n\nMutta kuinka tekevätkään ilo ja onni ihmisen kauniiksi! Kuinka\nsyttyykään sydän rakkaudesta! Tuntuu niinkuin tahtoisi vuodattaa\nsydämensä vieraasen sydämeen, niinkuin toivoisi, että kaikki olisi\niloista, kaikki hymyilisi. Ja kuinka tarttuvaista onkaan tämä ilo!\nEilen oli hänen sanoissaan niin paljon viehkeyttä, niin paljon\nsydämen hyvyyttä. Kuinka sydämellisesti hän minua kohteli, kuinka hän\nminua hyväili, kuinka hän sydäntäni rohkaisi! Oi, kuinka paljon\nviehkeilemistä kutsuukaan onni esihin! Ja minäkö?... Minä pidin kaikkia\nkultana, minä ajattelin, että hän...\n\nMutta, Jumalani, kuinka saatoin minä ajatella! Kuinka saatoin minä olla\nniin sokea, kun kaikki oli toisen valtaamaa, -- kun hänen lempeytensä,\nhänen rakkautensa minuun ei ollut muuta kuin ilo toisen pikaisesta\njälleen näkemisestä, toivo, antaa minunkin ottaa osaa hänen ilostaan.\nEllei hän olisi tullut, niin olisimme turhaan odottaneet ja hän olisi\nsurullinen ja alakuloinen. Kaikki hänen liikkeensä eivät muutoin olisi\nniin herttaiset ja keveät. Ja, omituista, hänen huomaavaisuutensa minua\nkohtaan oli kaksinkertainen, ikäänkuin tahtoisi hän vaistomaisesti\ntuhlata minulle, mitä hän itse itselleen toivoi. Nastjenkani näytti\nvihdoin niin hellätuntoiselta ikäänkuin hän käsittäisi, että minä häntä\nrakastan, ikäänkuin hän armahtaisi minun kurjaa rakkauttani. Ollessamme\nitse onnettomat, tunnemme paremmin toistenkin onnettomuutta.\n\nMinä tulin hänen luokseen avonaisella sydämellä, ja odotin tuskin\njälleen näkemistä. Minä en tuntenut edeltäpäin, mitä minä nyt tunnen,\nminä en tuntenut ettei kaikki vie toivottuun loppuun. Hän loisti\nilosta, hän odotti vastausta. Vastaus oli hän itse. Hänen piti tulla,\nhänen huudolleen rientää esiin. Nastjenka tuli koko tunnin varemmin\nkuin minä. Alussa nauroi hän kaikelle, kullekin sanalleni. Minä olin\nalkanut puhumaan, mutta pian vaikenin minä.\n\n\"Tiedättekö te, miksi minä olen niin iloinen?\" sanoi hän, -- \"niin\niloinen, teidät nähdessäni? Miksi minä teitä tänään niin rakastan?\"\n\n\"Noh miksi?\" kysyin minä ja sydämeni lakkasi sykkimästä.\n\n\"Minä rakastan teitä sentähden, koska te ette ole rakastunut minuun.\nJoku toinen tulisi teidän sijassanne levottomaksi, tunkeilevaksi ja\nvalittavaksi, mutta te olette kokonaan toisin.\"\n\nSen ohessa puristi hän kättäni niin lujasti, että minä melkein huusin.\nHän nauroi.\n\n\"Jumalani! Mikä ystävä te olettekaan!\" alkoi hän minuutin kuluttua\nhyvin totisena. \"Tosiaankin on Jumala lähettänyt teidät minulle! Mikä\nolisi minusta tullut, ellei minulla olisi teitä! Kuinka omaa hyötyä\npyytämätön te olettekaan! Jos minä joudun naimiseen, tulemme sangen\nläheisiksi ystäviksi, enemmän kuin veljiksi. Minä olen teitä rakastava,\nmelkein yhtä paljon, kuin häntäkin...\"\n\nMieleni kävi, tässä silmänräpäyksessä, hyvin raskaaksi, mutta jotakin\npilkantapaista liikkui sydämessäni.\n\n\"Teillä on kuume\", sanoin minä, \"te pelkäätte, te ajattelette ettei hän\ntulekkaan.\"\n\n\"Todellako?\" vastasi hän. -- \"Jos olisin vähemmin onnellinen, niin\nuskon, että itkisin teidän epäuskonne, teidän soimauksienne tähden.\nMuutoin te saatatte minut järkeeni jälleen. Mutta minä ajattelen\nperästäpäin ja nyt tunnustan minä teille, että te sanoitte totuuden.\nNiin! Minä en ole omassa vallassani. Minä elän kokonaan odotuksessa ja\ntunnen kaikki ehkä liian helposti. Nyt kyllin tunteista!\"\n\nSill'aikaa kuulimme askeleita ja hämärässä näkyi eräs ohikulkija, joka\nastui meitä kohti. Me vapisimme molemmat, Nastjenka oli melkein\nhuudahtaa. Minä päästin hänen kätensä irti ja tein liikkeen ikäänkuin\naikoisin mennä. Mutta me petyimme, se ei ollut hän.\n\n\"Mitä te pelkäsitte? Miksi laskitte käteni irti?\" sanoi Nastjenka ja\nojensi sen uudestaan minulle. Me tahdomme yhdessä kohdata häntä. Minä\ntahdon, että hän näkee, kuinka me rakastamme toinen toistamme.\"\n\n\"Kuinka me rakastamme toinen toistamme? huudahdin minä.\n\n\"Oi, Nastjenka, Nastjenka!\" ajattelin minä. -- \"Kuinka paljon olet sinä\nnäillä sanoilla sanonut! Sellaisesta rakkaudesta, Nastjenka, tulee\nsydän kylmäksi ja kovin ahdistetuksi. Kätesi on kylmä, minun on kuuma\nniinkuin tuli. Kuinka sokea oletkaan Nastjenka!... Oi, kuinka\nsanomattomasti onnellinen on ihminen monessa silmänräpäyksessä! Mutta\nminä en voi olla sinulle paha!\"\n\nVihdoin oli sydämeni liian täysi.\n\n\"Kuulkaas, Nastjenka\", huudahdin minä. -- \"Tiedättekö mitä minä\ntoimitin koko päivän?\"\n\n\"Noh mitä? Kertokaa pian. Miksi olitte te tähän asti vaiti?\"\n\n\"Ensiksi, Nastjenka, kun olin toimittanut kaikki asianne, antanut\nkirjeenne, ollut hyvien tuttavainne luona, sitten ... sitten menin\nkotiin ja laskeusin nukkumaan.\"\n\n\"Eikö enempää?\" keskeytti hän minua nauraen.\n\n\"Melkein ei sen enempää\", vastasin minä väkivaltaisella mielen\nmaltilla, sillä minä tunsin kuinka silmäni täyttyivät tyhmillä\nkyyneleillä. -- \"Minä heräsin jälleen näkemisemme hetkeksi, niinkuin en\nolisi nukkunut. Minä en tiedä kuinka oli laitani. Minä läksin\nkertoakseni teille kaikki, ikäänkuin aika seisoisi hiljaa minua varten,\nikäänkuin tunnelma, tunne pysyisi ikuisesti minussa elävänä, ikäänkuin\nminuutti kestäisi ijankaikkisesti ja pysyisi koko elämän ajan yhdessä\nkohdin minua varten... Herättyäni tuntui minusta, että kauvan tunnettu,\naikaisemmin jossakin kuultu, unhoitettu, suloinen, soitannollinen aihe\nnyt taasen sukelsihe muistossani esihin ja nyt...\"\n\n\"Voi, Jumalani\", keskeytti Nastjenka, -- \"kuinka oli siinä kaikki? Minä\nen ymmärrä sanaakaan siitä.\"\n\n\"Voi, Nastjenka, minä tahtoisin jollakin tavalla kuvailla tätä\nomituista vaikutusta\", aloitin minä valittavalla äänellä, missä vielä\nkätkeytyi toivo, vaikka kaukainenkin.\n\n\"Kyllin, lakatkaa jo!\" sanoi hän ja kaikki ilmasi yhdessä\nsilmänräpäyksessä veitikkaa!\n\nYht'äkkiä tuli hän tavattoman puheliaaksi ja iloiseksi. Hän otti\nkäsivarteni, nauroi ja tahtoi minuakin nauramaan, ja jokainen kolkompi\nsana minulta herätti hänessä sydämellisen ja pitkän naurun... Minä\nrupesin suuttumaan, -- hän lakkasi äkkiä veikistelemästä.\n\n\"Kuulkaas\", alkoi hän, -- \"minun pitäisi olla kiitollinen siitä,\nettette ole rakastuneet minuun. Sen mukaan on ihminen käytettävä! Mutta\nkuitenkin, taipumaton herrani, tulisi teidänkin kiittää minua siitä,\nettä minä olen niin yksinkertainen. Minä puhun teille kaikkia, kaikki\nhulluudetkin, mitkä päähäni pälkähtävät.\"\n\n\"Kuulkaas! Kello on yksitoista\", sanoin minä, -- kun määrätty\nkellonlyönti kaikui kaukaisesta raatihuoneen tornista. Hän kävi äkkiä\nhiljaiseksi ja lakkasi nauramasta ja luki lyönnit.\n\n\"Niin, yksitoista\", sanoi hän vihdoin aralla, epävakavalla äänellä.\n\nOitis kaduin, että peljästytin häntä ja sain hänet lukemaan kellon\nlyönnit ja kirosin itseäni tästä ilkeyden kohtauksesta. Minä tulin\nmurheelliseksi hänen tähtensä, enkä tietänyt kuinka minun piti korjata\ntuota erehdystäni. Minä rupesin lohduttamaan häntä, hakemaan syitä\nhänen poissa-oloonsa ja luettelemaan monenlaisia arveluita. Ei ketään\nollut helpompi pettää kuin häntä tässä silmänräpäyksessä ja jokainen\nkuulee ilolla sellaisina hetkinä vähintäkin lohdutusta ja on\ntyytyväinen, että edes jonkinmoista puolustusta löytyy.\n\n\"Niinpä, se on naurettava asia\", aloin minä innokkaana ja ylpeänä\ntodistuksieni tavattomasta selvyydestä. \"Ei hän voinut tulla,\nte ja minä petyimme, Nastjenka, niin että kadotin ajanlaskunkin...\nAjatelkaas vain... Ehkä on hän saanut jonkun kirjeen. Otaksuttuna ettei\nhän voinut tulla, on hän kirjeellisesti antava tiedon siitä, eikä taas\nkirje voi varhemmin saapua kuin huomenna. Minä menen huomenna sitä\nhakemaan ja annan teille oitis tiedon. Vielä löytyy tuhansia\nmahdollisuuksia jälellä. Kenties ei hän ollut kotona kun kirje saapui\nja ehk'ei hän vielä ole sitä lukenutkaan! Kaikki on mahdollista!\"\n\n\"Niin, niin!\" sanoi Nastjenka, -- \"sitä en ajatellut. Luonnollisesti,\nkaikki on mahdollista\", pitkitti hän puheliaasti. Mutta hänen äänessään\noli surullinen epäsointu, toinen takana piileksivä ajatus.\n\n\"Kuulkaas nyt, mitä teidän on tehtävä\", pitkitti hän. \"Menkää huomenna\nniin varhain kuin mahdollista ja jos jotakin saatte, niin antakaa\nminulle siitä oitis tieto. Tiedättehän jo, missä minä asun.\" Ja hän\nilmoitti minulle osoitteensa.\n\nSitten tuli hän äkkiä niin lempeäksi ja kainoksi minua kohtaan. Hän\nnäytti tarkkaavaisesti kuuntelevan sanojani. Mutta tehtyäni hänelle\nmuutamia kysymyksiä, vaikeni hän, joutui hämille ja käänsi kasvonsa\npois. Minä katselin hänen silmiinsä -- todellakin, hän itki.\n\n\"Kuinka? Onko se mahdollista? Voi! Mikä lapsi te olettekaan! Lakatkaa\ntoki!\"\n\nHän yritti nauramaan, tyynnyttääkseen itseään, mutta hänen vartalonsa\nvavahteli ja rintansa kohosi.\n\n\"Ajattelin teitä\", huomautti hän pitemmän vaikenemisen jälkeen. -- \"Te\nolette niin hyvä, että minun täytyisi olla kivestä, ellen sitä\nhuomaisi. Tietäkääs, mitä mieleeni juuri nyt tuli? Minä vertailin teitä\nmolempia. Miksi on hän -- ettekä te? Miksi ei hän ole niinkuin te! Hän\non teitä huonompi, vaikka minä rakastan enemmän häntä kuin teitä.\"\n\nMinulla ei ollut mitään vastattavaa. Hän näkyi odottavan vastausta.\n\n\"Luultavasti en ole vielä häntä oikein käsittänyt taikka en tunne vielä\nhäntä täydellisesti. Tietäkääs, minä pelkäsin häntä oikein. Hän oli\naina niin totinen, oikeastaan ylpeä. Luonnollisesti tiedän, että hän\nvain sellaiseksi näyttäytyy, että hänen sydämessään on enemmän\nhellyyttä kuin minun. Minä muistan kuinka hän minua silloin katseli kun\nminä kimppuineni tulin hänen luoksensa. Mutta aina minä kunnioitan\nhäntä ja tuntuu ikäänkuin emme seisoisi samalla asteella.\"\n\n\"Ei, Nastjenka\", vastasin minä, -- \"se merkitsee, että te rakastatte\nhäntä enemmän kuin kaikkia maailmassa ja paljon enemmän kuin itseänne.\"\n\nHän vaikeni ja puristi voimallisesti käsivarttani. Minä en voinut\nmitään puhua liikutuksesta. Niin kului muutama aika.\n\n\"Hän ei tosiaankaan tule tänään!\" sanoi hän vihdoin. \"On jo liian\nmyöhäistä.\"\n\n\"Huomenna hän tulee\", vastasin minä jotenkin luottavaisesti.\n\n\"Niin\", sanoi hän taaskin iloisemmasti. \"Nyt huomaan itsekin, että hän\nvasta huomenna tulee. Siis, näkemään asti! Huomiseen! Jos sataa, niin\nen tule ehkä tulemaan. Mutta ylihuomenna tulen joka tapauksessa,\ntulkoon sitten mitä tahansa. Tulkaa joka tapauksessa tänne, minä tahdon\nnähdä teidät.\"\n\nJa sitten, kun jättelimme hyvästi, antoi hän kätensä minulle ja sanoi,\nkatsoen kirkkaasti minuun:\n\n\"Nyt olemme ainiaaksi yhdistetyt. Eikö niin?\"\n\n\"Oi, Nastjenka, Nastjenka! Jospa te tietäisitte, kuinka yksinäiseksi\nminä tunnen itseni!\"\n\nKun kello löi yhdeksän, en voinut enään huoneessa istua, pukeuduin ja\nmenin, huolimatta pahasta ilmasta, ulos. Minä olin siellä ja istuin\npenkillämme. Minä menin hänen kadullensa, häpesin ja käännyin ympäri\nkatsomatta hänen ikkunaansa. Murheissani ja surussani tulin minä\nkotiin. Mikä raskas aika! Jos olisi kaunis ilma ollut, niin olisin koko\nyön kävellyt.\n\nMutta huomenna siis!\n\nEi ollut kirjettä tänäänkään. Niinhän täytyi ollakin. He ovat jo\nyhdessä.\n\n\n\n\nNELJÄS YÖ.\n\n\nHyvä Jumala, kuinka kaikki päättyi!\n\nMinä tulin kello yhdeksän. Hän oli jo siellä. Minä huomasin hänen jo\nkaukaa. Hän seisoi, niinkuin silloin, ensi kohtauksessamme, rannalla,\nkyynärpäät nojautuneina käsipuihin, eikä kuullut, että minä häntä\nlähestyin.\n\n\"Nastjenka!\" huusin minä hänelle, taistellen tuskalla liikutustani\nvastaan.\n\nHän kääntyi rivakkaasti puoleeni.\n\n\"Noh\", sanoi hän, \"nopeasti!\"\n\nKatselin häntä hämmästyneenä.\n\n\"Noh, missä on kirje? Toitteko te kirjeen?\" -- kertoi hän, pitäen\nkädellään kiinni käsipuusta.\n\n\"Ei, ei minulla ole kirjettä\", sanoin vihdoin.\n\n-- \"Eikö hän sitten vieläkään ole täällä?\"\n\nHän kalpeni kauheasti ja katseli minua kauvan aikaa liikkumatoinna.\nMinä olin hävittänyt hänen viimeisen toivonsa.\n\n\"No niin, Jumala olkoon hänen kanssansa\", sanoi hän vihdoin sortuneella\näänellä. -- \"Jumala hänen kanssansa, kun hän minut niin jättää\".\n\nVielä muutaman silmänräpäyksen säilytti hän mielenmalttinsa, mutta\näkkiä kääntyi hän poispäin, nojasi käsipuihin ja purskahti itkuun.\n\n\"Jo on kylläksi, jo on kylläksi!\" varoitin minä. Mutta minulla ei ollut\nvoimaa pitkittää ja mitä olisin minä sanonut?\n\n\"Älkää koettako lohduttaa minua,\" sanoi hän. \"Älkää puhuko hänen\npuolestansa, älkää sanoko, että hän tulee, hän ei olisi niin julmasti,\nniin sydämettömästi jättänyt minut, niinkuin hän on tehnyt. Miksi?\nMiksi? Oliko ehkä jotakin kirjeessäni, tuossa onnettomassa\nkirjeessäni?\"\n\nHänen äänensä tukehtui kyyneltulvaan.\n\n\"Oi kuinka sanomattomasti hirveätä tämä onkaan!\" pitkitti hän. \"Ei\nriviäkään! Jos hän edes olisi vastannut minulle, etten minä ole hänelle\ntarpeellinen, että hän hylkää minut. Mutta nyt, ei riviäkään kolmeen\npäivään! Kuinka helppoa on hänelle loukata kurjaa, turvatointa tyttöä,\njonka rikos on siinä, että hän rakastaa häntä. Oi, mitä olenkaan\nkärsinyt näinä kolmena päivänä! Jumalani! Jumalani! Kun minä muistelen,\nettä minä ensiksi tulin hänen luokseen, että minä alensin itseni hänen\nedessään, itkin! Ja sitten!... Kuulkaas\", sanoi hän minuun kääntyneenä,\nsamalla kuin hänen mustat silmänsä loistivat, -- \"ei voi se niin olla,\nse on luonnotonta! Te taikka minä olemme pettyneet. Ehk'ei hän ole\nvielä kirjettä saanut? Ehk'ei hän tähän silmänräpäykseen asti tiedä\nmitään, kuinka on mahdollista, sanokaas minulle Jumalan tähden,\nselittäkääs minulle ... minä en voi käsittää niin raakaa kohtelua.\n\n\"Ei sanaakaan! Kurjimmallekin ihmiselle maailmassa osoitetaan toki\nsääliä! Ehkä on hän kuullut jotakin, ehkä on joku parjannut minua. Mikä\non teidän ajatuksenne?\"\n\n\"Kuulkaas minua, Nastjenka, huomenna menen minä, teidän nimessänne,\nhänen luokseen.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Minä kysyn häneltä kaikkea, kerron hänelle kaikki.\"\n\n\"Entä sitten? Entä sitten?\"\n\n\"Te kirjoitatte kirjeen hänelle. Älkää kieltäkö, Nastjenka. Minä vaadin\nhäntä huolehtimaan teistä, hän on saapa tietää kaikki ja jos...\"\n\n\"Ei, ystäväni, ei,\" keskeytti hän minua. -- \"Jo on kylliksi! Ei\nsanaakaan enään, ei ainoatakaan sanaa minulta eikä riviäkään. --\nKyllin! Minä en tunne häntä enään, enkä rakasta häntä enään! Minä olen\nhänet unoh ... tava!\"\n\nHän ei puhunut loppuun.\n\n\"Rauhoittukaa, Nastjenka. Sijoittukaa tänne\", sanoin minä, vieden hänet\npenkille.\n\n\"Minä olen levollinen. Kyllin! Se on ohitse! Ne on kyyneleitä, ne\nkuivuvat.\"\n\nSydämeni oli täysi. Minä koetin puhua, mutta turhaan.\n\n\"Kuulkaas minua\", pitkitti hän, tarttuen käteeni, \"sanokaas minulle,\nettehän te olisi niin menetellyt? Ettehän olisi jättänyt sitä, joka\nitse tuli luoksenne, ettehän olisi viskanneet hänen kasvoihinsa\nhäpeällistä pilkan naurua hänen heikon, tyhmän sydämensä vuoksi! Te\nolisitte säästänyt häntä. Te olisitte ajatellut että hän on yksin,\nettei hän ymmärtänyt pitää huolta itsestänsä, ettei hän osannut varoa\nitseään rakkaudesta teihin, että hän on viaton ... ettei hän ole tehnyt\nmitään. Oi, Jumalani, Jumalani!\"\n\n\"Nastjenka!\" huudahdin minä, voimatta liikutustani hillitä. --\n\"Nastjenka! Te kiusaatte minua! Te revitte sydämeni rikki; Nastjenka!\nMinä en voi kauvemmin vaijeta! Minun täytyy vihdoin ilmaista, mitä\nsydämessäni piilee.\"\n\nMinä hyppäsin ylös. Hän tarttui käteeni ja katseli kummastuksella\nminua.\n\n\"Mikä on teillä?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Kuulkaas minua, Nastjenka\", sanoin minä päättävästi. Mitä minä nyt\ntulen teille sanomaan on kaikki mieletöntä, kaikki tyhmää! Minä tiedän,\nettei se koskaan tule tapahtumaan, mutta kuitenkaan en voi vaijeta.\nEdeltäpäin rukoilen teitä anteeksi antamaan minulle.\"\n\n\"Kuinka? Mikä on teidän?\" kysyi hän, lakaten itkemästä ja katsellen\nläpitunkevasti minua samalla kuin omituinen uteliaisuus loisti hänen\nkummastelevissa silmissään.\n\n\"Se on mahdotointa. Mutta minä rakastan teitä, Nastjenka! Siinä se on.\nNyt on kaikki sanottu. Nyt näette, jos te voitte niin puhua minun\nkanssani, kuin te ennen puhuitte, jos te vihdoin voitte kuulla, mitä\nminä tulen teille puhumaan...\"\n\n\"Mitä? Mitä on siitä tuleva?\" keskeytti Nastjenka minua. -- \"Minä\ntiesin hyvin, että te rakastatte minua, mutta minusta näytti, että te\nvain vähän rakastatte minua. Voi! Jumalani!\"\n\n\"Alussa oli rakkauteni vähäinen, Nastjenka, mutta nyt on se yhtä vahva\nkuin teilläkin, silloinkuin te kimppuinenne tulitte hänen luoksensa. Ja\nvieläpä enemmänkin, koska hän ei silloin rakastanut ketään, vaikka te\nrakastitte.\"\n\n\"Mitä sanotte minulle? Minä en ymmärrä laisinkaan. Mutta sanokaas\nminulle, miksi se -- se on ei miksi, vaan mistä syystä te niin ja niin\nkerran... Jumalani! Minä puhun tyhmästi! Mutta te...\"\n\nJa Nastjenka joutui täydellisesti hämille. Hän löi silmänsä alas.\n\n\"Mitä tulee minun tehdä, Nastjenka? Minä olen syyllinen, minä olen\nväärin menetellyt... Mutta ei, ei, minä en ole syyllinen, sen tunnen\nminä, koska sydämeni sanoo, että minulla on oikein, koska minä en\nmitenkään voi teitä loukata. Minä olin ystävänne, mutta minä en ole\nitseäni muuttanut, minä olen vieläkin ystävänne. Katsokaas, Nastjenka,\nkyyneleeni valuvat. Valukoot, ne eivät ketään vahingoita. Ne kuivuvat\njälleen...\"\n\n\"Mutta istahtakaa,\" sanoi hän.\n\n\"Ei, Nastjenka, minä en tule istumaan. Minä en voi kauvemmin olla\ntäällä, te ette saa minua enään nähdä. Minä sanon teille kaikki ja\nsitten menen. Minä tahdon vain sanoa ettette koskaan olisi saanut\ntietää, että minä teitä rakastan. Minä olisin salaisuuteni\nkätkenyt. En tahtoisi nytkään tässä silmänräpäyksessä vaivata teitä\nitsekkäisyydelläni. En! Mutta minä en voinut kauvemmin kestää. Te\npuhutte itse siitä, te olette syyllinen, te olette kaikkeen syyllinen,\nvaan minä en ole syyllinen. Te ette voi karkoittaa minua luotanne\npois.\"\n\n\"En, en! Minä en karkoita teitä,\" sanoi Nastjenka, salaten suruaan niin\npaljon kuin mahdollista.\n\n\"Te ette karkoita minua pois. Ei! Mutta minun täytyy itse paeta. Minä\ntulen menemäänkin, mutta sitä ennen täytyy minun sanoa kaikki, koska,\ntässä puhuessamme, en saattanut istua rauhallisesti, koska, teidän\nitkiessänne, tunsin sydämessäni olevan niin paljon rakkautta teihin,\nNastjenka, niin paljon rakkautta. Ja katkera on tunne, etten minä tällä\nrakkaudellani voi teitä auttaa. Minä en voinut vaijeta, minun täytyi\npuhua, Nastjenka, minun täytyi puhua!\"\n\n\"Niin, niin! Puhukaatte, puhukaatte niin minun kanssani!\" sanoi\nNastjenka harvinaisella liikutuksella. \"Teistä näyttää ehkä\nkummalliselta, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta ...\npuhukaatte! Minä tulen vastaamaan teille, kertomaan teille kaikki.\"\n\n\"Te säälitte minua, Nastjenka, vain säälitte, ystäväni! Mitä on\ntapahtunut, on tapahtunut. Ja mitä on sanottu, ei voida kääntää eikä\nvääntää. Eikö niin? Nyt tiedätte kaikki. Nähkääs, se on ydinkohta!\nHyvä, se on kaikki oivallista. Mutta kuulkaas nyt: kun te tuolla\nistuitte ja itkitte, ajattelin minä itsekseni -- voi! sallikaa minun\nsanoa, mitä minä ajattelin, että -- luonnollisesti, se ei voi niin\nolla, Nastjenka! -- minä ajattelin, että te ette ehkä jostakin\nkaukaisesta syystä rakasta minua enään. Sitten ajattelin minä jo eilen\nja toissapäivänä, Nastjenka -- että minä saisin tuntea, että teidän\nehdottomasti täytyy rakastaa minua. Olettehan itsekin sanonut, että te\njo melkein rakastatte minua. Mitä enempää? Se onkin melkein kaikki,\nmitä minä tahdoin sanoa, vielä on sanottavana, mitenkä sitten olisi,\njos te minua rakastaisitte -- ei mitään enempää! Kuulkaas, ystäväni,\nolettehan toki aina ystäväni -- minä olen luonnollisesti kurja,\nyksinkertainen, vähäpätöinen ihminen. Mutta siitä ei ole kysymystä --\nja minä sanon sen vain murheella, Nastjenka, -- mutta minä rakastaisin\nteitä niin, niin paljon, että sittenkin kuin te vielä rakastaisitte\nhäntä, jota en minä tunne, te ette kuitenkaan tulisi huomaamaan, että\nminun rakkauteni missään suhteessa olisi teille vaivaksi. Te saisitte\nvain joka minuutti tuntea, että teidän vieressänne sykkii kiitollinen,\nniin kiitollinen, lämmin sydän, joka teille... Oi, Nastjenka,\nNastjenka! Mitä olettekaan te tehnyt minusta!\"\n\n\"Älkää itkekö, minä en tahdo, että te itkisitte,\" sanoi Nastjenka,\nrivakkaasti nousten. -- \"Tulkaa, nouskaa ylös, tulkaa minun kanssani,\nälkää itkekö,\" sanoi hän pyyhkiessään kyyneleitäni taskuliinallaan. --\n\"Tulkaa nyt, ehkä sanon minä teille jotakin... Niin, nyt on hän\njättänyt minut, nyt on hän unohtanut minut, vaikka minä häntä vielä\nrakastan -- minä en tahdo teitä pettää -- mutta kuulkaas, vastatkaa\nminulle. Jos minä esimerkiksi ... tulisin rakastamaan teitä, se on ...\njos minä vain... Voi, ystäväni! Kuinka saatan sitä ajatella, että minä\nteitä loukkasin, kun minä nauroin teidän rakkaudellenne, kun kiitin\nteitä siitä, ettette olleet minuun rakastuneet! Oi, Jumalani! Kuinka on\nse mahdollista, etten minä edeltäpäin sitä huomannut, että minä olin\nniin tyhmä, mutta... Nyt olen päättänyt sanoa teille kaikki.\"\n\n\"Kuulkaas, Nastjenka, tiedättekö mitä? Minä menen pois luotanne.\nTodellakin tuotan minä teitte vain vaivaa. Nyt on teillä omantunnon\nnuhteita siitä, että te nauroitte. Minä en tahdo, en varmaankaan, että\nte paitsi murhettanne... Minä tietysti olen syyllinen, Nastjenka, mutta\nsuokaa anteeksi minulle.\"\n\n\"Pysähtykää, kuulkaa minua loppuun, -- voitteko te odottaa?\"\n\n\"Mitä varten odottaa? Mitä?\"\n\n\"Minä rakastan häntä. Mutta se on ohimenevää, sen täytyy mennä ohitse,\nmuutoin ei ole se mahdollista. Se meneekin jo ohitse, minä huomaan sen.\nKuka tietää, ehkä menee se jo tänään ohitse, koska minä häntä vihaan,\nkoska hän minua pilkkasi, sill'aikaa kuin te tässä itkitte minun\nkanssani, koska te ette minua halveksi kuten hän, koska te rakastatte\nminua, eikä hän minua rakasta, ja vihdoin koska minä teitä rakastan --\njopa todella, aivan niinkuin tekin rakastatte minua. Olenhan sen itse\nennen teille sanonut, ja te olette sen itsekin kuullut. -- Sentähden\nrakastan minä teitä, koska te olette häntä parempi, koska te olette\nhäntä kunniallisempi, koska, koska hän...\"\n\nHänen liikutuksensa oli niin vahva, ettei hän voinut puhua, hän pani\npäänsä minun olkapäälleni, sitten rinnalleni ja itki katkerasti. Minä\nlohdutin häntä, puhuin hänelle mutta hän ei voinut kuulla, puristi aina\nkättäni ja sanoi kyynelten valuessa:\n\n\"Odottakaa, odottakaa, pian minä lakkaan. Minä tahdon teille sanoa...\nÄlkää ajatelko, että nämä kyyneleet -- se on vain heikkoutta, odottakaa\nkunnes se menee ohitse.\"\n\nVihdoin lakkasi hän, pyyhki kyyneleet pois ja me menimme eteenpäin.\nMinä tahdoin puhua, mutta hän pyysi aina minua odottamaan. Me\nmykistyimme. Vihdoin hän toipui ja rupesi puhumaan.\n\n\"Nyt viimeinkin\", alkoi hän heikolla, vapisevalla äänellä. \"Älkää\najatelko, että minä olen epävakainen ja huikenteleva, että minä niin\nhelposti ja pian voin unohtaa. Minä rakastin häntä kokonaisen vuoden ja\nvannon Jumalan nimessä, etten koskaan, en koskaan ajatuksissani ollut\nuskoton hänelle. Hän pilkkasi minua, Jumala olkoon hänen kanssaan!\nMutta hän haavoitti ja loukkasi sydäntäni. Minä en rakasta häntä enään,\nkoska minä vain sitä voin rakastaa, joka on jalomielinen, joka minua\nymmärtää, joka on rehellinen, koska itsekin olen sellainen eikä hän ole\narvoiseni -- niin, Jumala olkoon hänen kanssansa! Parempi on näin, kuin\nettä minä myöhemmin olisin pettynyt toiveissani ja saanut kokea\nmillainen hän on... Kuka tietää, hyvä ystäväni,\" pitkitti hän,\npuristaen kättäni, \"kuka tietää, ehkä oli koko rakkauteni vain\nitsepetosta, mielikuvitusta, ehkä sai se alkunsa vähäpätöisyyksistä,\nsiitä, että minä elin mummoni toimissa! Kenties täytyy minun erästä\ntoista rakastaa, ei häntä, vaan erästä toista, joka sääli minua\nja ... ja ... jättäkäämme hänet,\" keskeytti Nastjenka, nyyhkyen\nliikutuksessaan, \"minä tahtoisin vain vielä teille sanoa, että jos te\nhuolimatta siitä, että minä häntä rakastan -- ei, rakastin -- ja jos te\nhuolimatta siitä ... vielä sanotte ... jos te tunnette, että\nrakkautenne on kyllin suuri karkoittamaan sydämestäni varhaisemman\nrakkauden. Jos tahdotte minua armahtaa, jos ette tahdo jättää minut\nyksin kohtaloni varaan, ilman lohdutusta, ilman toivoa, jos te tahdotte\nrakastaa minua aina, jos te minua nyt rakastatte, niin vannon minä\nteille että kiitollisuus ... että rakkauteni tulee vihdoin olemaan\nteidän rakkautenne arvoinen... Tahdotteko nyt ottaa käteni vastaan?\"\n\n\"Nastjenka,\" huusin minä nyyhkyen, \"Nastjenka! Oi, Nastjenka!\"\n\n\"Riittää jo!\" sanoi hän, tuskin hilliten itseään, \"nyt on jo kaikki\nsanottu, eikö niin? Niin -- ja te olette onnellinen ja minä olen\nonnellinen, eikä enään sanaakaan siitä. Puhukaas jotakin muuta!\"\n\n\"Niin, Nastjenka. Kyllin siitä, nyt olen minä onnellinen. Nyt,\nNastjenka, nyt puhukaamme jotakin muuta, oitis, minä olen valmis.\"\n\nJa me emme osanneet puhua mitään, me nauroimme, me itkimme, me puhuimme\ntuhannen sanaa ilman mieltä ja yhteyttä. Milloin kävimme käytävää\npitkin, milloin käännyimme äkkiä ympäri ja menimme kadun poikki. Sitten\ntaas pysähdyimme ja astuimme rannalle. Me olimme niinkuin lapset.\n\n\"Nyt elän minä yksinäni, Nastjenka,\" sanoin minä, \"mutta huomenna --\nnyt olen minä, Nastjenka, tietysti köyhä, minulla on kaikkiaan tuhannen\nkaksisataa, mutta se ei tee mitään.\"\n\n\"Tietysti, ei. Ja mummolla on eläke, niin ettei hän meitä rasita.\nMeidän täytyy kuitenkin ottaa mummo luoksemme.\"\n\n\"Luonnollisesti täytyy meidän ottaa mummo luoksemme... Mutta\nMatrenakin...\"\n\n\"Niin ja meillä on Theklakin!\"\n\n\"Matrena on hyvin hyvä, vaan yksi vika on hänellä, ei ole hänellä\nmielikuvitusvoimaa. Mutta se ei ole vahingoksi.\"\n\n\"Se on yhdentekevä, he voivat molemmat olla yhdessä. Mutta huomenna\ntulette te luoksemme.\"\n\n\"Kuinka? Teidänkö luoksenne? Hyvä, minä olen valmis.\"\n\n\"Niin, te asutte meillä. Meillä, tuolla ylhäällä, ullakkokamarissa. Se\non tyhjä. Meillä on ollut eräs vuokralainen, vanha vapaasukuinen\nnainen, mutta hän on matkustanut pois ja mummo, sen tiedän minä, tahtoo\nottaa nuoren miehen. Minä kysyin häneltä, miksi nuorta miestä? Siihen\nvastasi hän: 'Se on parempi, minä tulen jo vanhaksi. Mutta älä\najattele, Nastjenka, että minä tahdon naittaa sinut.' Minä, nähkääs,\nsanoin, että hän sitä juuri tavoitti.\"\n\n\"Voi, Nastjenka!\"\n\nJa me nauroimme molemmat ääneen.\n\n\"Nyt hyvä! Mutta missä asutte te? Minä olen sen unohtanut.\"\n\n\"Tuolla punasen sillan luona, Barannikovin talossa.\"\n\n\"Se on suuri talo?\"\n\n\"Niinpä, suuri se on.\"\n\n\"Oi, minä tiedän, kaunis talo. Mutta jättäkää se ja muuttakaa meille.\"\n\n\"Huomenna, Nastjenka, jo huomenna! Minä olen vähän vuokraa velkaa,\nmutta se ei tee mitään. Minä saan pian palkkani.\"\n\n\"Mutta, tietäkääs, ehkä rupean minä antamaan tuntia. Minä opetan\nitseäni samalla kun opetan muita.\"\n\n\"Sepä mainiota! Ja minä saan lahjapalkan palveluksesta, Nastjenka.\"\n\n\"Siis huomenna tulette vuokraajakseni.\"\n\n\"Niin, ja me menemme oopperaan, koska nyt annetaan 'Sevillan\nparturia'.\"\n\nNäin puhellessamme kuljimme molemmat niinkuin sumussa, ett'emme\ntietäneet mitä meissä tapahtui. Milloin pysähdyimme ja puhuimme kauvan\naikaa samalla paikalla, milloin astuimme edes ja takaisin nauraen ja\nitkien. Nastjenka tahtoi äkkiä kotiin, enkä minä rohjennut pidättää\nhäntä ja tahdoin saattaa häntä. Me läksimme tielle ja neljännestunnin\nkuluttua saavuimme äkkiä rannalle, jälleen penkillemme. Hän huokaili ja\nuudelleen täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Minä nolostuin...\nMutta hän tarttui käteeni ja me astuimme, innokkaasti keskustellen,\neteenpäin.\n\n\"On aika mennä kotiin, luulen minä; on jo kovin myöhä,\" sanoi Nastjenka\nvihdoin.\n\n\"Niinpä tosin, Nastjenka, mutta minä en saa nyt unta enkä mene kotiin.\"\n\n\"En minäkään luullakseni tule nukkumaan. Mutta seuraattehan minua?\"\n\n\"Joka tapauksessa!\"\n\n\"Mutta nyt menemme, kuin menemmekin kotiin!\"\n\n\"Kunniasanalla,\" vastasin minä nauraen.\n\n\"Tulkaa siis!\"\n\n\"Menkäämme!\"\n\n\"Katsokaas taivasta, Nastjenka! Huomenna tulee olemaan ihmeteltävä\npäivä! Mikä sininen taivas, mikä viehättävä kuuvalo! Nähkääs, tuo\nkellahtava pilvi nielee kuun. Katsokaas! Eipä, se pilkistääkin esiin.\nNäettekö?\"\n\nMutta Nastjenka ei katsellut pilviä; hän seisoi vaijeten niinkuin\nkivettynyt. Silmänräpäyksen kuluttua rupesi hän vapisemaan ja hiipimään\nlähemmin minuun kiinni. Hänen kätensä vapisi käsivarrellani. Minä\nkatselin häntä. Hän nojautui vielä lujemmin minuun.\n\nTässä silmänräpäyksessä meni eräs nuori mies ohitsemme. Hän pysähtyi\näkkiä, katsahti läpitunkevasti meihin ja astui sitten muutamia\naskeleita. Sydämeni vapisi.\n\n\"Nastjenka,\" sanoin minä puoliääneen, \"kuka se on, Nastjenka?\"\n\n\"Se on hän!\" vastasi hän kuiskuttaen, läheten yhä lähemmäksi minua.\nMinä saatoin tuskin pysyä jaloillani.\n\n\"Nastjenka, Nastjenka! Sinähän se olet!\" kuulin äänen takanani ja\nsamassa silmänräpäyksessä astui tuo nuori mies muutaman askeleen meihin\npäin.\n\nMikä huudahdus! Kuinka hän säpsähtikään! Kuinka hän irroittikaan\nitsensä minusta ja syöksi häntä kohti! Minä seisoin ja silmäilin heidän\njälkeensä niinkuin kivettynyt. Mutta tuskin oli hän antanut kätensä\nhänelle ja heittäytynyt hänen käsivarsiinsa, kun hän äkkiä jälleen\nkääntyi minun puoleeni, silmänräpäyksessä niinkuin myrsky, niinkuin\nsalama, seisoi hän luonani ja ennenkuin ehdin malttaa mieleni, ympäröi\nhän molemmin käsivarsin kaulaani ja suuteli minua innokkaasti. Sitten,\nsanaakaan sanomatta, syöksähti hän jälleen hänen luoksensa, tarttui\nhänen käteensä ja veti hänet mukanaan pois.\n\nKauvan seisoin minä siinä ja katselin heidän jälkeensä... Vihdoin\nkatosivat he silmistäni.\n\n\n\n\nAAMU.\n\n\nMinun yöni loppuivat aamulla. Päivä ei ollut kaunis. Sateli ja\nikkunaruutujani tärisytti raskaat sadepisarat. Kamarissa oli hämärä ja\nulkona surullista ja kolkkoa. Päätäni kivisteli ja kuume hiiviskeli\njäsenissäni.\n\n\"Kirje, batjuschka (herra). Se tuli kaupungin postissa\", sanoi Matrena.\n\n\"Kirjekkö? Keltä?\" huusin minä, hypäten tuolilta ylös.\n\n\"En tiedä, batjuschka. Katsokaa, ehkä siinä on tieto, keltä se on.\"\n\nMursin sinetin. Se oli häneltä. Nastjenka kirjoitti:\n\n\"Oi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Polvillani rukoilen minä teitä\nanteeksi antamaan minulle. Minä olen pettänyt teidät ja itseni. Se oli\nuni, unikuva... Minä murehdin teistä tänään: antakaa anteeksi, antakaa\nanteeksi! Älkää syyttäkö minua, sillä en minä ole muuttanut mieltäni\nteistä. Minä sanoin, että tulen teitä rakastamaan ja nyt rakastankin\nminä teitä -- enemmän kuin sitä. Oi, Jumala, jos minä voisin rakastaa\nteitä molempia yhdellä haavaa! Oi, jos te toki olisitte hänenä!\"\n\n\"Oi, jos hän olisi te!\" tuli mieleeni. \"Minä muistan sanojasi,\nNastjenka!\"\n\n\"Jumala tietää, mitä minä nyt tekisin puolestanne! Minä tiedän, että\nmielenne on raskas ja murheellinen. Minä olen teitä loukannut, mutta\ntiedättehän, että rakastaessa ei kauvan muisteta loukkausta. Ja\nrakastattehan te minua!\"\n\n\"Kiitos teille, kiitos teille tästä rakkaudestanne, koska se on\nmuistossani kätketty niinkuin suloinen uni, jota vielä kauvan,\nherättyäkin, muistellaan, koska minä ikuisesti olen muistava sitä\nsilmänräpäystä, jolloin te niin veljellisesti sydämenne paljastitte\nminulle ja niin jalomielisesti otitte minun murretun sydämeni vastaan\nsitä suojellaksenne ja parantaaksenne.\"\n\n\"Jos te annatte minulle anteeksi, niin on muistonne tuleva vielä\nkalliimmaksi ikuisen, kiitollisen tunteen kautta teitä kohtaan,\nmikä et koskaan ole sydämestäni haihtuva. Tätä muistelmaa olen minä\nuskollisesti säilyttävä, sydämeni ei tule siitä eroamaan, siksi on se\nliian luja. Vielä eilen kääntyi se niin nopeasti sen puoleen takaisin,\njolle se entuudestaan kuului.\"\n\n\"Me tulemme jälleen kohtaamaan toisemme, te tulette meille; te ette\nkiellä sitä meiltä, te tulette ikuisesti olemaan ystäväni ja veljeni.\nJa kun te minut jälleen näette, niin tulette ojentamaan kätenne\nminulle... Eikö niin? Tulettehan sen ojentamaan minulle! Olettehan\nantanut minulle anteeksi, eikö niin? Rakastattehan minua niinkuin\nennenkin?\"\n\n\"Oi, rakastakaa minua, älkää hyljätkö minua, koska minä tällä hetkellä\nrakastan teitä niin kovin, koska minä ansaitsen rakkauttanne ... kallis\nystäväni! Nousevalla viikolla on häämme. Hän on rakastuneena palannut\ntakaisin eikä koskaan ollut hän unohtanut minua. Älkää vihastuko minuun\nsentähden, että minä hänestä kirjoitan. Mutta minä tahdon hänen\nkanssansa tulla teidän luoksenne. Tekin tulette häntä rakastamaan. Eikö\nniin?\"\n\n\"Suokaa anteeksi -- ja rakastakaa teidän Nastjenkaanne.\"\n\nMinä luin verkalleen tämän kirjeen läpi, kyyneleet valuivat silmistäni.\nVihdoin putosi se käsistäni ja minä peitin kasvoni.\n\nHetken kuluttua astui Matrena huoneesen pitkittääkseen hämähäkkien\najoa. Minä katselin häntä. Hän oli vielä reippaannäköinen eukko,\nmutta minä en tiedä miksi -- äkkiä näytti hän minusta surulliselta,\nryppyiseltä ja menehtyneeltä. En tiedä miksi minusta huoneeni muuttui\nvanhentuneen näköiseksi niinkuin tuo vanha nainenkin. Seinät ja\npermantopalkit vaalenivat, kaikki näytti kolkonnäköiseltä. Minä en\nkäsitä miksi minusta tuntui niinkuin vastapäätä oleva talo, katsoessani\nikkunan läpi, näkyisi ränsistyvän, leikkausten murtuvan, koristusten\nmustenevan ja muurien käyvän kirjaviksi.\n\nKenties tapahtui se syystä että auringon säde, mikä äkkiä\npilkisti pilvestä esihin, kätkeytyi jälleen sadepilvien taakse ja\nkaikki synkistyi taasen silmissäni, taikka ehkä syystä että koko\ntulevaisuuteni näytti minusta niin ilottomalta ja murheelliselta ja\nminä huomasin itseni nyt viisitoista vuotta vanhempana tässä samassa\nhuoneessa, yhtä yksinäisenä ja saman Matrenan kanssa, joka kaikkina\nnäinä vuosina ei ollut tullut sen viisaammaksi.\n\nMutta, minäkö muisteleisin loukkaustani, Nastjenka? Minäkö nostaisin\nsynkän pilven sinun häiritsemättömän onnesi kirkkaalle taivaalle\nja saattaisin katkerilla syytöksillä sydämellesi murhetta sekä\nvalmistaisin salaisilla omantunnon nuhteilla tuskaa sinulle ihastuksen\nhetkenä? Minäkö murtaisin ainoatakaan noista hennoista kukkaisista,\njoita sinä, alttarille mennessäsi, sidot mustiin kiharoihisi?... Oi, ei\nkoskaan, ei koskaan! Loistakoon sinulle taivas kirkkaana! Iloinen ja\nhäiritsemätön olkoon suloinen hymyilysi! Ollos siunattu siitä\nonnellisesta ja suloisesta hetkestä, minkä sinä soit toiselle,\nyksittäiselle ja kiitolliselle sydämelle!\n\nJumalani! kokonainen minuutti suloutta! Onko se sitten vähän --\nvaikkapa koko ihmiselämän ajaksi?!\n\n\n\n"]