[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSVQlQFsV8IuqOAz1OvXLIButSFUxW7XiNQI0CCez9mc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},416,"Honkakannel I","Paavo-Kallio, Esa",1858,1936,"416-paavo-kallio-esa-honkakannel-i","416__Paavo-Kallio_Esa__Honkakannel_I",null,"runous",[14],"kansanperinne",[],"fi",1886,12538,74870,false,26773,[23],"Finnish poetry",[25,26],"Mythology, Legends & Folklore","Poetry","\"Honkakannel 1\" by Esa Paavo-Kallio is a collection of poetry written during the late 19th century. The work consists of various poems, many of which seem to draw on themes from nature, love, and national identity. The verses hinted at folk traditions and possibly the Finnish cultural landscape, as well as references to Finnish mythological figures like Väinö.  The opening of \"Honkakannel 1\" introduces readers to a vibrant tapestry of Finnish poetry. It includes a range of poems that evoke images of nature and engage deeply with themes of love, longing, and national pride. The character Väinö emerges prominently, a figure deeply rooted in Finnish folklore, portrayed as a musician whose melodies resonate with the natural world and the hearts of the people. The collection suggests a rich interweaving of personal emotion with larger cultural narratives, setting the tone for the poetic exploration that follows. (This is an automatically generated summary.)",[],367,"Paavo-Kallion runokokoelma sisältää kansallisromanttisia ja luonnonläheisiä säkeitä. Teos koostuu kymmenistä lyhyistä runoista, jotka käsittelevät suomalaista kansanperinnettä, luontoa, lapsuusmuistoja sekä arjen havaintoja. Kokoelma alkaa osiolla, jossa kirjoittaja virittää kanteleensa lauluun.","Esa Paavo-Kallion 'Honkakannel I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 416.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Lönnrot.","HONKAKANNEL I\n\nKielten viritys\n\n\nKirj.\n\nESA PAAVO-KALLIO\n\n\n\nOulu, Kirjoittaja, 1886.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nLuettuani J H Erkon \"Uusia runoelmia\"\nKaksi kannelta\nVäinö soittaa\nVäinön laulu\nSäveleitä metsässä\nLiitto\nSaiman lintu\nViime matka\nValkolilja\nVuohensilmä\nLuojan kukat\nKumpi onnekkaampi\nVirhe kaunistaa\nValhepuna\nIltakello\nKamala vieras\nKullankuva\nSairas, terve\nKadonnut Helmi\nLangennut tähti\nTulipalossa\nMurhanhalu\nKankuri\nLääkäri\nTähtein tutkia\nNyt, sitten\nTaideniekka\nKamala seikka\nPappilan kosiat\nKumpi oikeassa\nMiks' ei onnistu\nKumma kello\nLapyrintti\nVarpu raukka\nOja\nKoivumme\nMerellä\nVapaus\nMikä neuvoksi tulisi\nPerkeleen paula\nAutuus\nKadotus\nTakki petti\nMuutoksia\n\"Juurikkaat kuin Seiloon päitä\"\nVahingoita\nSovinto\nKaksi kyyneltä\nLuonnontiedettä\n\"Susuu\"\nNiinpä muinen minäkin\nPiiloja\n\"Yks' on poissa\"\nKodin tyttö\nKöyhä kansa\nHaudalla\nHän muuttui enkeliksi\nSankari\nLiperaali\nNeila löysi kullan toisen\nÄlä sure neitonen\nKielletty heelmä\nYstäväni kuva\nSavon tyttö\nPohjan tyttö\nSavon ja Pohjan tyttö\nSuntiopojan muistikirjaan\nRiennä aika\nSiskokulta\nMiekalle työtä\nKahden vaiheella\nPikku Katri\nKotiin, kotiin\nKadonnut tunne\nIidalle\nSorsain lähtö\nAutuuteni\nSortunut kantelo\nPoistunut\nKyyhkyislakka\nKeskiyöllä\nSumulla\nNuorille\nToukokuun 23 päivä I\n   \"       \"   \"   II\nAamusta iltaan\nImpyselle\nUusi koti\nHelga raukka\nMiekka seinällä\nEi, vaan\nHaudan kaivaja\nSoitonvoima\nKerta kostan\nEräälle arvostelijalle\nLapsuuteni ajoilta IV\n    \"         \"    V\n    \"         \"    VI\n    \"         \"    VII\n    \"         \"    VIII\n    \"         \"    IX\n    \"         \"    X\n    \"         \"    XI\n    \"         \"    XII\n    \"         \"    XIII\nLapsuuteni ajoilta XIV\n    \"         \"    XV\n    \"         \"    XVI\n    \"         \"    XVII\n    \"         \"    XVIII\n    \"         \"    XIX\n    \"         \"    XX\n    \"         \"    XXI\n    \"         \"    XXII\n    \"         \"    XXIII\n\n\n\n\n    Luettuani J. H. Erkon\n\n    \"Uusia Runoelmia\".\n\n\n    Kerran soisin helkkiväksi\n    Kanteloni kotoisen --\n    Pohjan peippo täältä läksi\n    Luokse lännen impyen,\n    Tässä tuhat suuteloita\n    Impysen -- no, katsos noita!\n\n    Hurmemehu kieleltänsä\n    Solui, peipon juotteli,\n    Vihki lauluun, äänessänsä\n    Uusi kieli värähti,\n    Perussävel tuttu vainen\n    On, ja se on suomalainen.\n\n    Nouda, peippo, saloillemme\n    Eteläistä purppuraa,\n    Loihde kukkaan kinoksemme,\n    Vehmakkaaksi kalve maa!\n    Sua suuri Suomen kansa\n    Muistaa sydänaarteillansa.\n\n\n\n\n    Kaksi kannelta.\n\n\n    Väinö, virtasen kuningas,\n    Tässä ennen laulut laati;\n    Norot notkui, paadet paukkui,\n    Taivon kansi kalkahteli.\n\n    Onko tässä nuorisossa\n    Nousevassa, kasvavassa,\n    Joka soiton valloittaisi\n    Suurelta sukuisältä,\n    Kuninkaalta kannelkullan?\n\n    Ei oo tässä nuorisossa\n    Nousevassa, kasvavassa\n    Tämän pulmun purkajata,\n    Kanteloisen päästäjätä;\n    Poikaset alulla vasta,\n    Vielä kesken kasvuansa,\n    Arkamielet, kunnottomat.\n\n    Kons'ei Väinön kannelkullan\n    Soittajata, kymmenkielen,\n    Niin mä aikani kuluksi,\n    Omaksi iloksi vainen\n    Tuota honkakanteletta,\n    Yksikielistä ramua\n    Oottaissäni kaijuttelen.\n\n    Väinö maakivellä istui,\n    Paaterolla poukutteli,\n    Minä pirtin kulmakkeessa\n    Jouhisomman suikuttelen;\n    Väinön soitto taivahille\n    Kuului, salot, salmet halkoi,\n    Minä torakkain iloksi,\n    Sirkat tanssiin taivuttelen;\n    Väinö pitkän yön perästä\n    Päivän suori soitollansa,\n    Minä alan keskiyöllä,\n    Ett'ei naista naurattaisi,\n    Kun ma pilpatan pahasti;\n    Väinö viime kerran soitti\n    Matkavenheen saatuansa,\n    Ilmoihin ylettyänsä,\n    Minä kuopan vierustalla\n    Satalevon saatuani;\n    Väinö soittaa taivahilla\n    Henkien iki-iloksi,\n    Min' oon vaiti mullan alla\n    Vuottain viljon veljyttäni.\n\n    Kaiju, kaiju kanteloinen,\n    Virttä paha vierettele,\n    Ettei loppuisi peräti\n    Soitto Suomemme saloilta,\n    Laulun kaiku Karjalasta!\n\n\n\n\n    Väinö soittaa.\n\n\n    Väinö kulta halmeillansa\n    Helkyttävi kanneltansa,\n    Veden neidot herkeävät\n    Leikistänsä niin;\n    Metsän neidot piiloissansa\n    Herää sammalvuoteiltansa,\n    Kumma soitto kaijullansa\n    Tunki unelmiin.\n\n    Tyttö niemen kannaksella\n    Uinuu kaislavuotehella,\n    Hänt' on Väinön kanteleella\n    Voima uuvuttaa;\n    Tyttö kaislavuoteeltansa\n    Heräjä ei konsanansa,\n    Herran hely unelmiin sen\n    Saattoi ijäisiin.\n\n    Kontiomme konnun jätti,\n    Silmistänsä helmet lähti,\n    Ne hän paksuin kämmeninsä\n    Pyyhki, kuunteli;\n    Päänsä painoi kämmenille,\n    Uudet helmet taasen niille\n    Valui, nousi linjaksensa,\n    Ääntä läheni.\n\n    Mesikämmen naudan kanssa,\n    Susi, lammas seuranansa,\n    Saapuu soittoon, vieraitansa\n    Väinö huvittaa,\n    Tanssii sormet kielosilla,\n    Kyynel kannen reunamilla.\n    Ilma kaikuu -- ihanaa!\n    Oi taivas! ihanaa!\n\n    Poskipäillä Väinämöisen\n    Hehkuu rusko nuorukaisen,\n    Silmä immen ihanuutta\n    Välkkyy kuvastaan;\n    Säveljakso kannelkullan\n    Iloisampi taasen kuullaan,\n    Kyynel tanssii kantelolla --\n    Kaunis tosiaan!\n\n    Päivän ruunu, aurinkoinen,\n    Kuuhut, illan armahainen,\n    Läksi pilvilinnastansa\n    Tuota kuulemaan;\n    Henget maasta, taivahasta\n    Kanteloa kaikuvaista\n    Kuullessansa ollenkaan ei\n    Muista kotiaan.\n\n    Riemu, liike kunnahalla\n    Kummallinen kaikkialla,\n    Vieretysten ruumiillista,\n    Ruumiitonta on;\n    Ukko purpra viittanensa\n    Häärii kesken luomiensa,\n    Väinö tuskin huomaa Herran,\n    Soittaa suruton.\n\n    Soita, kuulu kuninkaamme,\n    Korkee runonruhtinaamme\n    Ett'ei maamme armahainen\n    Tomuun tukehtuisi\n    Viel' on nuorta Väinölässä,\n    Joka soiton heilunnassa\n    Heräjää, käy kuulemaan ja\n    Itse oppimaan.\n\n\n\n\n    Väinön laulu.\n\n\n    Kielet hiljaa illan tyynehessä\n    Kaikuu laineilta järvien,\n    Ahden lapset kaislavaattehessa\n    Lyövät kieliä kanteleen,\n    Ahti kaijuttaapi suurta soitintaan,\n    Siihen tyttärensä säestävät vaan,\n    Vetten karja jo havahtaa\n    Ja ihailemaan tuota matkajaa.\n\n    Niinpä Väinön laulu korkealle\n    Suomen metsissä kajahuu,\n    Ääntä luo se Suomen taivahalle,\n    Sieltä maailmaan se kimmahtuu,\n    Kertoo kansan pienen kärsimyksissään,\n    Jok'ei armastansa hyljää sittenkään,\n    Vaikka sorron on kärsinyt,\n    Viel' kanneltansa helkyttääpi nyt.\n\n    Suomen lasten suusta ihanainen\n    Mahtilaulu taas kerran soi:\n    Ken jo mursi ikeen muukalaisen,\n    Jotain muutakin tehdä voi;\n    Ken nyt veisi meiltä ruunun kirkkahan,\n    Peitsen, tapparan ja kilven hohtoisan!\n    Kansa osti ne verellään\n    Ja kirkasteli kärsimyksillään.\n\n    Nouse, nouse, suuren Suomen kansa,\n    Katso taivas jo ruskottaa,\n    Öiset peikot poistaa valollansa,\n    Koston henkenä leimuaa;\n    Ken nyt kärsimystä sulle tuonut on,\n    Sillä palkinton' on paikka onneton,\n    Heiluu miekka jo enkelin\n    Ja kurjan joukon hakkaa verihin!\n\n\n\n\n    Säveleitä metsässä.\n\n\n    Vaiti, hiljaa! kuunnelkaamme\n    Mikä humu,\n    Mikä kumu\n    Hongikossa?\n    Kenties siellä nähdä saamme\n    Tapioisen\n    Kanteloisen\n    Soitannossa.\n\n    Siirtykäämme lähemmäksi\n    Varovasti,\n    Viekkahasti\n    Ett'ei luulis\n    Pedon täällä telmääväksi,\n    Joka vimmain,\n    Murhainnoin\n    Ääntä kuulis.\n\n    Siirtyjissämme varovasti\n    Vainen yhä\n    Soitto pyhä\n    Eteneepi --\n    Vahvistuen ankarasti\n    Tuuli hyinen,\n    Syksyöinen\n    Rajuileepi.\n\n\n\n\n    Liitto.\n\n\n    Nyt, armas Helmi, kerron\n    Tunteeni sulle näin:\n    Kummulla yksin istuin,\n    Historia vieressäin.\n\n    Kun taukos lintuin laulu,\n    Mit' tuossa kuuntelin,\n    Sain rillit nenälleni\n    Ja kirjan tempasin.\n\n    Mä lu'in taisteluista\n    Entisten veljesten,\n    Kuin Ruotsin, Suomen poika\n    Kuol' toisen vierehen.\n\n    Kuin heitä yhteen liitti\n    Yks' toivon tuulahdus,\n    Ja kuollessakin valtas\n    Viel' yksi kaipaus.\n\n    Miss' auhtot Suomen veri\n    Ja hanget purppuroi,\n    Sen vihki Ruotsin henki\n    Ja Ruotsin torvi soi.\n\n    Kun Ruotsin virrat vuosi\n    Ja maita kultaili,\n    Niin vainaat Väinön kannel\n    Vaijertain hautasi.\n\n    Ja rauhan toimet taasen\n    Riidatta suorittiin,\n    Ain' ystävyyden hehku\n    Veljissä loisti niin.\n\n    Miss' oisi auttajata,\n    Ken riidat häätää vois,\n    Niin rauha rannoillemme\n    Runsaamman onnen tois!\n\n    Sa tänne kätes anna,\n    Me siihen tartumme,\n    Ja kaiju, kannel, kaiju\n    Ja vihi liittomme!\n\n    Ken tahtoo vastaan olla,\n    Jatkakoon riitojaan,\n    Vaan kunnon Suomalainen\n    Ei luovu liitostaan!\n\n\n\n\n    Saiman lintu.\n\n\n    Äitin pieni enkeli\n    Nurmen alle peitettiin,\n    Lintu sorja huomattiin,\n    Haudan luona lenteli.\n\n    Poika \"Saiman lintusen\"\n    Verkollansa pyydysti,\n    Häkkiin, raukan, asetti,\n    Kantoi Saiman äitillen.\n\n    Lintu vankeudessaan\n    Päivän lauloi helkytti,\n    Toisena jo vaikeni,\n    Suruisena istui vaan.\n\n    Saima uness' ilmestyi\n    Äitillensä vaijertain:\n    \"Poiss' on kaunis laulajain!\"\n    Äiti heräs, hämmästyi.\n\n    Aamun tullen joutuisaan\n    Riensi, pienen lintusen\n    Laski haudan verehen,\n    Lens' se haudan pihlajaan.\n\n    Laulu kaikui helkähtäin;\n    Kiertää hautakumpua\n    Eikä heitä laulua --\n    Itkein äiti kotiin päin.\n\n\n\n\n    Viime matka.\n\n\n    Vanhuksen mä joka päivä näin\n    Astelevan kalmistohon päin,\n    Seisahti hän syreenien luokse,\n    Viehätteli häntä heelmäin tuokse.\n\n    Syksyn tullen kerran huomasin\n    Saattojoukon, tumman paarinkin,\n    Vanhus kulki siinä viime kerran\n    Syreenien luo -- ei, luokse Herran.\n\n\n\n\n    Valkolilja.\n\n\n    Kukkaniemen korvakkeessa kasvoi valkolilja,\n    Sinne kulki hilpeänä pieni neiti, Hilja,\n    Poimi kukkaisia\n    Monen muotoisia.\n\n    Valkoliljan loistottoman poimimatta jätti,\n    Punaruusut rinnallansa kotiansa lähti,\n    Lilja yksinänsä\n    Laski kyyneltänsä.\n\n    Nuorukainen törmänteellä tutki loistoisuutta\n    Sini-, puna-, keltakukat löys', ain' etsii uutta,\n    Kunnes pienokaisen\n    Huomas valkeaisen:\n\n    Kukka kaino, muoto nöyrä aarre arvokkaisin,\n    Puutarhaamme pääset sie kuin konsaan loistavaisin,\n    Siell' ei kansa tallaa\n    Jalkojensa alla.\n\n\n\n\n    Vuohensilmä.\n\n\n    Niityn kunnahalla kukkii\n    Vuohensilmä valkeainen,\n    Vaikk' on päivä mailleen mennyt,\n    Viel' on kukka aukinainen.\n\n    Mehiläinen, illan lintu,\n    Kukkaan avonaiseen lensi,\n    Äkin kiiti tieheen taasen\n    Konsa karvaan ma'un tunsi.\n\n    Mehiläinen mennessänsä\n    Moisen opin lauloi vainen:\n    Yöt on ummess' yrttikasvi,\n    Mehutoin vaan avonainen.\n\n\n\n\n    Luojan kukat.\n\n\n    Miksi poikkeematta pikku Janne\n    Kukittelee Anna siskosensa,\n    Kukittelematta Heiman jättää? --\n    Siksi että Heiman poskipäille\n    Kylvi ennen kukkaisia Luoja,\n    Annan posket kukkaisitta jätti.\n\n\n\n\n    Kumpi on onnekkaampi?\n\n\n    Heisan, kunnon veikkonen,\n    Sull' on kelpo neitonen:\n    Kymyniska, vääräsuu,\n    Tiesi, mikä muu! --\n\n    Vaiti! eihän onnea\n    Sinunlaista kaikilla:\n    Kultaas kaikki rakastaa,\n    Hänkin kaikkia!\n\n    Virhinensä Ellini\n    Kaunis on, mun lempeni\n    Saanut, muut ei konsanaan, --\n    Hän taas minun vaan!\n\n\n\n\n    Virhe kaunistaa.\n\n\n    Silmässä on neitosen\n    Pienen pieni virhinen.\n    -- \"Tuota ihaelet! miksi? --\n    Voiko väittää kaunihiksi? --\n    Moinen virhe silmässään! --\n    Miellytä ei ensinkään!\"\n\n    Pinnalla kun tähtyen\n    Huomaa himmin pilkkusen,\n    Selvemmin se voinen toistaa,\n    Miten itse tähti loistaa\n    Kirkkahasti; vertailla\n    Haluamme kaunista.\n\n\n\n\n    Valhepuna.\n\n\n    Miksi vieress' ikkunan\n    Esko Neili armastaan\n    Suutelee, ei konsaan muuten? --\n    Lasiverhot punallaan\n    Luovat siinä hohdettaan\n    Kasvoille, mi kalvaat muuten.\n\n    Punaposkiseksi luulee\n    Esko siinä Neiliään,\n    Neili Eskon oikut kuulee,\n    Puhkee raukka itkemään;\n    Huolissansa keinon keksii:\n    Posket maalaa huomiseksi.\n\n\n\n\n    Iltakello.\n\n\n    Paimen poika pikkarainen\n    Iltakellon kuuli,\n    Heltyi sydän, taivahaisen\n    Ääneksi kun luuli,\n    Lakin otti; keltatukka\n    Välkähti kuin päivän kukka.\n\n    \"Konsa Luojan kellon ääni\n    Kaikuu paimenelle,\n    Silloin kallistan mä pääni\n    Salon penkerelle,\n    Pennu, kirjo vieressäni\n    Suree, itkee lähtöäni.\"\n\n\n\n\n    Kamala vieras.\n\n\n    Hän kulkevi viikate olallaan,\n    On kulkenut vuosia tuhansin\n    Ja poikennut tölliin ja palatsiin,\n    Kylähän sekä kaupunkiin.\n\n    On kumma ja kolkko hän muodoltaan,\n    Ei askelo kuulu, mutt' astuvi vaan;\n    Luuranko se paljaana notkahtaa,\n    Yli kynnyksen astahtaa.\n\n    Häll' kirja on laakea laitainen\n    Ja käessähän on kynä huippuinen,\n    On vaara, hän syäntäsi tarkoittaa,\n    Siell' pännänsä kostuttaa.\n\n    Ja kirjahan laakea laitaiseen\n    Hän ilkkuen nimesi kirjoittaa:\n    On siellä jo herraa, narria,\n    On miestä ja vaimoa.\n\n\n\n\n    Kullan kuva.\n\n\n    Tyttö lapsi toisten parvessa\n    Vakain istuu, kaunis, kukkea.\n    Opettaja häntä lähestyy,\n    Neuvoo, syleilee,\n    Sitten painaa lapsen otsahan\n    Tuntehikkaan suudelman.\n\n    Poijes kääntyy, salaa liinallaan\n    Kävellessään pyyhkii kasvojaan,\n    Hyräelee surulaulelmaa,\n    Tyttöön katsahtaa,\n    Tuolillensa istahtavi niin,\n    Päänsä nojaa käsihin.\n\n    Tuttu kuva pyrkii mullastaan\n    Häiritsemään hänen rauhoaan;\n    Vuosia jo vaikka maannut on,\n    Nousee toisinaan;\n    Nyt sen taasen kävi nostamas\n    Tyttö seitsenvuotias.\n\n\n\n\n    Sairas, terve.\n\n\n    Sairas laakson kaunis kukka,\n    Soma mustatukka,\n    Sairas Impipienoiseni,\n    Riemu sydämmeni.\n\n    Säästä, Herra, kukkaseni,\n    Kuule pyyteheni!\n    Paree munkin eestään kuolta,\n    Kuin on kantaa huolta.\n\n    Kuolon enkel' usein hiipi,\n    Hieno silkosiipi,\n    Kutsuu poijes valituita,\n    Herran armotuita.\n\n    Vaan on Liljallani vielä\n    Aikaa olla siellä;\n    Luoja, käy hän ilomiellä\n    Vielä elontiellä.\n\n    Terve laakson kaunis kukka,\n    Soma mustatukka!\n    Terve Impipienoiseni,\n    Riemu sydämmeni!\n\n\n\n\n    Kadonnut Helmi.\n\n\n    Pois hämär' illan pakenee;\n    Tuo ruunu kiiltäväinen\n    Jo öisen huoneen valaisee\n    Ja Helmi säihkyväinen.\n\n    Kuin ilma, läpi hohtava,\n    Kuin päivän säde, kirkas;\n    Ei pienintäkään pilkkua,\n    On niin tuo Helmi puhdas.\n\n    Taas kerta saliin pimeään\n    Niin tuun, käyn ruunun luokse\n    Ja isken tulta kynttilään\n    Ja ihailemaan juoksen.\n\n    Ma seisoin huoneen seinällä\n    Tähtäilen Helmen kohtaa,\n    Vaan kauheasti himmeeltä\n    Nyt kynttiläiset hohtaa.\n\n    Ja lasihelmet, särmiöt\n    Ei murra valovirtaa,\n    Ei kaaren väri-ilmiöt\n    Kaunista särmäin pintaa.\n\n    On Helmi poissa! hukkunut! --\n    Voi seikkaa katkerata! --\n    Ei lasit jaksa hehkua,\n    Ne kaipaa valkeata.\n\n    -- Sä konna! -- varas! -- ryöväri!\n    Kun voit noin julma olla.\n    Niin nielköön sinut helvetti\n    Ja syököön turmiolla!\n\n    Sä Helmen meidän ruunusta\n    Veit; -- konsaan et saa nähdä\n    Sä Taivaan Herran kasvoja,\n    Vaan katumusta tehdä\n\n    Saat vuotta tuhat miljoonaa\n    Paikassa kauheassa,\n    Vaan sittenkään ei toivoa\n    Sull' käydä rauhan maassa! --\n\n    Yks' lausui: \"Helm' ei ollut se,\n    Ol' kultaa Ivalosta\", --\n    Sä viekas konna, vaikene!\n    Tai -- varkaan tuomiosta!\n\n    -- On nuorukainen kuihtunut,\n    Hän suree Helmiänsä,\n    Ja ruunu aikaa sammunut\n    On hänen vierestänsä.\n\n\n\n\n    Langennut tähti.\n\n\n    Mä hyrskien, huokaten kohta\n    Jo saavun läp' elämän maan,\n    Ei Luoja, vaan sallimus johtaa,\n    Mä kohta jo levätä saan.\n\n    Voi entinen poistuva kulta,\n    Sun muistos on kyynelten vuo,\n    Mä vieraissa juoksen ja Sulta\n    Ei kenkänä viestiä tuo!\n\n    Ei laulaja konsana tiedä,\n    Miss' onnensa tähtönen käy,\n    Ja silmäns' ei katseita siedä,\n    Ei tuntonsa huomaavan näy.\n\n    Vaan luotansa täytyvi poistaa\n    Tuo aate: miss' enkeli lie!\n    Sen muoto vaan taivaalla loistaa,\n    Vaan sinne ei johda mun tie!\n\n    Jos tuntis' en elämän illan\n    Jo käyvän, niin toivoa vois,\n    Ett, Luoja ois laativa sillan,\n    Mi meidät viel' yhtehen tois!\n\n\n\n\n    Tulipalossa\n\n\n    Liekki roihuu taivahille,\n    Savupilvi luhistuvan\n    Huoneen varjostaa.\n    Melske kuuluu etähälle:\n    Ruiskuin loske, hiilten pauke,\n    Miehet sammuttaa.\n\n    Iloisa on nuorten katse\n    Milloin savun tuprakasta\n    Joku tuupertuu.\n    Mieluisaa on nuorisolle\n    Näyttää, miten iskuistansa\n    Luonto alistuu.\n\n    Mutta kadun kulmakkeessa\n    Nojaa vanhus kalpeana\n    Pattisauvahan --\n    Arkistonsa arvokkainen,\n    Vaivat vuoden viidentoista\n    Roihui ilmahan.\n\n    \"Uudestaanko alettava?\" --\n    Suojaan päästen peilin huomaa,\n    Kyynel vierähtää,\n    Hapset harmaat, ryppymuoto,\n    Kumaraiset hartionsa\n    Siinä selviää.\n\n    Yönsä pitkän pöydän luona\n    Valvoo, häärii kuten ennen,\n    Aamu joutuu noin;\n    Toimii yhä, papereihin\n    Vaan ei muuta ilmesty kuin:\n    \"Turma onnetoin!\"\n\n\n\n\n    Murhan halu.\n\n\n    Mä kärpäsiä pyytelen\n    Otusta suurempaa kun en\n    Mä taida nyykistää,\n    Ja murhan halu rinnassain\n    Niin kytee kuten suurillai,\n    Sen täytyy tyydyttää.\n\n    Ja talvella kun kärpöset\n    On piiloihinsa nukkuneet,\n    Oon vallan onnetoin,\n    Mä paperista lintusen\n    Teen, sitten silvon, leikkelen\n    Ja kesää ootan noin.\n\n    Sä petyit, suuri Jumala,\n    Kun tiikerille hampaita\n    Loit ilman tarvetta;\n    Ne suuhumme jos laadittiin,\n    Keksintöin aika säästyis niin\n    Tutkimaan totuutta!\n\n\n\n\n    Kankuri.\n\n\n    Loimet soluu niin kuin virta,\n    Poljin loskaa, paukkuu pirta,\n    Kankur'akka toimessansa\n    Huolt'ei pidä lapsestansa;\n    Lapsi pärvöttelee puolat kokonaan,\n    Itse peittyy tuohon lankain tuprakkaan.\n\n\n\n\n    Lääkäri.\n\n\n    Hevoslääkärill' on kumma tapa:\n    Ensin lonkka esiin, sitten lapa; --\n    Tuota tietää hälläkin ois' aika:\n    Pää on pahimpien tautein paikka!\n\n\n\n\n    Tähtein tutkia.\n\n\n    Kävin kasarmille päin,\n    Polun vieres jotain näin:\n    Vanha mummu selällänsä\n    Siinä maata kellittää,\n    Tyhjä pullo vieressä.\n\n    \"Nouse, kulta muorini,\n    Muuten tapaa poliisi!\" --\n    Muori: \"herra, katson noita\n    Lentäviä tähtiä\" --!\n    Niin -- ja kiikari vieressä!\n\n\n\n\n    Nyt, sitten.\n\n\n    Pikku Elli valkokutriaan,\n    Keritsimet saatuaan,\n    Leikkaa kiiruissaan;\n    Keritsimet kun vie poijes äiti,\n    Itkee vaijertaa;\n    Ett' on ruma lovisena pää,\n    Tuot' ei lapsi nää.\n\n    Konsa Elli kasvaa isoksi,\n    Tulee mailman immeksi,\n    Muotinukeksi,\n    Yhtä innokkaasti salaa, julki\n    Jatkaa hiuksiaan;\n    Ett' on tekotukka petosta,\n    Tuot' ei oivalla.\n\n\n\n\n    Taideniekka.\n\n\n    Helga aamuin kalpeainen,\n    Hiukset tungan turjallansa,\n    Hampahita siellä täällä,\n    Silmät sippuroisillansa.\n\n    Huonehensa kulmakkeessa\n    Päällä pienen pintapöydän\n    Siin' on kamua kaikenlaista:\n    Siinä maalitötteröitä,\n    Pensseleitä, palmikoita,\n    Hammaskerrat kahdenlaiset:\n    Irtonaiset, leuvalliset;\n    Harjat, purat, puikkoneulat.\n\n    Aamupäivän sitten Helga\n    Pöydän luona työskenteli\n    Suuren peilin suosiossa;\n    Viivat laati säntillensä,\n    Kulmansa harjoin haraili,\n    Leuvat latoi, jatkoi hiukset,\n    Lipoi vettä vaattehille.\n\n    Iltasella keito kukka\n    Taasen kiitää tanssiloissa,\n    Kaunihiksi kiitetähän. --\n    Siit' on harmi Helgasella\n    Kun ei kylän nuoret tiedä\n    Ett' on Helga taideniekka,\n    Kauneus omoa-työtä,\n    Oman vaivan viljehestä.\n    -- Kyllä kelpaa ylvästellä\n    Monen nuoren keijukaisen\n    Luojan armoantimilla!\n\n\n\n\n    Kamala seikka.\n\n\n    Kartanossa aamusella\n    Juoksen, kummallista nään:\n    Neiti istuu einehellä,\n    Leuvat, hampaat vieressään:\n    \"Moist' en konsaan ennen nähnyt!\n    Ken tuon hävityksen tehnyt?\" --\n\n    Neiti antoi tietää herran\n    Miten renki julmasti\n    Kohteli, ja siitä kerran\n    Rengin selkä höyrysi:\n    \"Jos vaan ken saa tiedon tuosta,\n    Kohta saat sä tiehes juosta!\"\n\n\n\n\n    Pappilan kyyhkyset.\n\n\n    Pappilaan kosioita\n    Tuli kolme illalla,\n    Iloista, reimaa poikaa\n    Ja pulskaa muodolta.\n\n    \"Teill' onko tyttäriä?\" --\n    Kysyivät saapuissaan --\n    \"On tässä kyyhkysiä\n    Kahdeksan kaikkiaan\". --\n\n    Nuorinta heistä laittaa\n    Äitinsä parilallaan --\n    Ei häntä ikä haittaa,\n    Ei vuodet ollenkaan.\n\n    On hällä tekotukka\n    Ja ostohampahat,\n    Poskilla maalikukka,\n    Las'silmät kirkkahat.\n\n    Seuraava kyyhkysistä\n    On vallan hampaaton\n    Kuin laiskiainen. -- Mistä\n    Tuo hammaskato on? --\n\n    Kaikista kaunihimpi\n    Ja muuten lempein\n    On talon kolmas impi,\n    Syömensä herttaisin.\n\n    Huulet kuin sini taivaan,\n    Silmät kuin mansikka\n    Ja hampaat mustat aivan,\n    Hius hanhen harmaja.\n\n    Kun tuohon kukkatarhaan\n    Joutuivat kosiat,\n    Keksivät keinon parhaan:\n    Tiehensä juoksivat.\n\n    Viel' oisi ollut viisi\n    Vanhempaa lintua,\n    Vaan heistä kuka hiisi\n    Kehtaisi laulella!\n\n\n\n\n    Kumpi oikeassa?\n\n\n    \"Mistä, velikulta, kirkkoherra\n    Moisen vatsan saanut on?\"\n    Luona papin ahkion\n    Talonpoika huusi kerran.\n\n    \"Mihin, velikulta, pitäjeestä\n    Leivät, juustosinkaleet,\n    Voit ja lihankietaleet? --\n    Vatsahan sen \"sanan eestä!\"\n\n    Noin se kumppaninsa selvittelee\n    Papin vatsan laatua;\n    Tuot' ei voi hän uskoa:\n    \"Henkihän sen pullistelee!\"\n\n\n\n\n    Miks'ei onnistu?\n\n\n    Nuorukainen tauluaan\n    Kääntää, laatii \"sifrojaan\",\n    Summaa ilmesty ei vainen;\n    Häiritsee työn sulonainen,\n    Jonk' on nähnyt istuvan\n    Luona talon ikkunan --\n    Rehtorill' on sydän kylmä vasta:\n    Toruu laiskuudesta lemmen lasta.\n\n\n\n\n    Kumma kello.\n\n\n    Tyvenellä ihaellen\n    Luonnon suloa\n    Kuhnustelee vaan,\n    Myrskyn tullen kiiruhtaa kuin\n    Vanki pakoa,\n    Tied' ei ajastaan.\n\n\n\n\n    Lapyrintti.\n\n\n    Lapyrinttiä Niilin laaksoissa\n    Moni ihmehin kummastuu,\n    Vaan raamatun sokkeloin vertaista\n    Niilin hiekalla ei kohou.\n\n    Moni lapsuudestahan vanhuuteen\n    Sen piiloja tutkielee,\n    Vaan kuolema kaataa väsyneen\n    Ens' sokkelon -- eteiseen.\n\n\n\n\n    Varpu raukka.\n\n\n    Varpu raukka kohmetuksissansa\n    Kykkii päällä kylmän maan,\n    Tuskin liikuttaa voi jalkojansa,\n    Siipiään ei ollenkaan.\n    Hyvä lapsi korjas sen\n    Pirttiin, laski orrelle;\n    Siipi viel' ei liikkunut\n    Kun jo alkoi laulamaan! --\n    Kevään tullen poika laski\n    Varpu raukan lentohon;\n    Kaiken kesää armahasti\n    Alla pirtin ikkunaisen\n    Kiitostansa lauleli,\n    Talven tullen -- katosi!\n\n\n\n\n    Oja.\n\n\n    Kuulin vanhan kydön ojan\n    Itseksensä lausuvan:\n    \"Usein saatan paimenpojan\n    Arvaamatta hautahan;\n    Päältä soukka -- poika tuumaa:\n    Tuoss'ei paljon tarvita, --\n    Yli astuu, parras lohkee,\n    Poika lojuu mudassa.\n    Rapakauhtanassa poika\n    Huutomerkki moinen on:\n    Se on alta vaarallinen,\n    Jok' on päältä viaton!\"\n\n\n\n\n    Koivumme.\n\n\n    Miksi koivu ikkunamme alla\n    Koht' on kahta mointa korkeampi\n    Kuin on yhtä vanha napurissa? --\n    Siksi että meidän asuntomme\n    Hyvinkin on puolta matalampi;\n    Puu ei kasva vallan siimeksissä.\n\n\n\n\n    Merellä.\n\n\n    Laineet loistaa välkkyellen,\n    Päivän säteet värjähdellen,\n    Tyyn' on, aulis kaikkein mieli.\n    Laiva kiitää lainehissa\n    Kuin on villa untuvissa,\n    Mast' ei liiku, raak' ei rysky.\n    Kapteenimme torvellansa\n    Tähtää pitkin ilman rantaa,\n    Siell' ei vaaraa minkäänlaista.\n    Kosk'ei vaaraa nähtävissä,\n    Kuluu aika unelmissa.\n    Meri muka pauhaamahan,\n    Pauhas satain koskein verran;\n    Kurimukset vainolaisna\n    Väjyi meidän poikasia --\n    Viikinkien ryöstölaiva\n    Kiiti sorjin kokkinensa\n    Kuin on köyvyt lammen joutsen.\n    Lumpeet lekkuu, aallot notkuu,\n    Laineet huuhtoo laivan kantta --\n    Seurais leikki kummanlainen,\n    Jos ei ois' se unta vainen --\n    Ilma yltyy raivossansa,\n    Laivat kohtaa toisiansa,\n    Torvi kutsuu: joutukaatte! --\n    Kiirein nousin seisoalle:\n    Kaikk' ol' tyyntä, rauhaisata;\n    Ruokaneito kellollansa\n    Kutsui syömään laitostansa;\n    Tuo se kaikui: \"joutukaatte!\"\n    -- \"Päivällistä, vieraat, saatte\".\n\n\n\n\n    Vapaus.\n\n\n    Missä päätöksesi nyt? --\n    Juomaan taasen yltynyt! --\n    Vaiti! kuulin sielun hoivan\n    Neuvon oivan,\n    Siks' oon leikkiin yhtynyt.\n\n    Vapautta kristityn\n    Näytän kunnes tyyperryn,\n    Muoto nukkuissakin vielä\n    Toista, tiellä\n    Vapaun ett' edistyn.\n\n    Lupaukset katalat\n    Orjain on ne laatimat,\n    Ei ne sovi vapahalle,\n    Penkin alle\n    Jonk' on usein asiat.\n\n    Viini, neste jalon puun,\n    Huuhtoo oppineitten suun,\n    Minä tyydyn halvempahan\n    Tavarahan,\n    Kun vaan vapahaksi tuun.\n\n    Juominen jos synti on,\n    On se pieni, kunnoton,\n    Kulkee rivin viimeisenä\n    Äpäreenä,\n    Jälkeen murhan, rosvion.\n\n    Kun on aika Luojan luo,\n    Pienen ryypyn silloin juon\n    Ettei, selvänä jos tulis,\n    Luoja luulis:\n    Tuo on ollut orja, tuo!\n\n\n\n\n    Mikä neuvoksi tulisi.\n\n\n    Mitä tahtoo hirtehiset peikot,\n    Ehdottoman raittiuden veikot?\n    Islaminko kansahamme tuoda,\n    Kun ei saisi janoonsakaan juoda!\n\n    Muutamanko juopon tähden multa\n    Temmattaisiin koko viina kulta?\n    Niinkö tulis lähimäistään auttaa:\n    Kohtuullinen kärsis juopon kautta!\n\n    Mitä Italian veikot joisi,\n    Joll'ei heidän viiniä juoda soisi? --\n    Marjahan kun itse Luoja laati\n    Ihmevoiman, joka käymään saatti!\n\n    Millä Saksa huuhtois huoliansa\n    Kun ei juoda saisi oluttansa? --\n    Piimän hinta Helsingissä suotta\n    Nousemistaan nousis kaiken vuotta!\n\n    Lapsellista! konsa Suomen kansa\n    Juonut oisi yli tarvettansa?! --\n    Ennallansa, se se parast' oisi,\n    Itse kukin parastansa joisi!\n\n\n\n\n    Perkeleen paula.\n\n\n    Nyt mä laadin laulun tällaisenkin --\n    Tiedä, mi on raittiuden henki,\n    Se on hieno perkelehen paula,\n    Jonka piru pistää juopon kaulaan!\n    Fariseenein hapatuksist' auta,\n    Luoja, pyhän laupiutes kautta!\n\n\n\n\n    Autuus.\n\n\n    Tuota aina tuumaelin:\n    Missä taivas, autuus on,\n    Toisiltakin kuulustelin --\n    Turhaan! Olin toivoton --\n    Tarinaksi viimein luulin\n    Koko jutun, kunnes kuulin:\n\n    \"Myönnyn\" huulilt' impyseni --\n    Nyt mä tiesin enemmän!\n    Piispoja jos rinnalleni\n    Tuotiin, jouduit häpeään,\n    Jos vaan kiistaeltiin noista\n    Autuasten asunnoista!\n\n\n\n\n    Kadotus.\n\n\n    Turhaan pyysin usean\n    Herännehen pietistan\n    Mua viemään taitavasti\n    Kadotuksen porttiin asti,\n    Nähdäkseni, miten perkeleet\n    Ovat tuttavani kiusanneet.\n\n    Viimein kulta Ellini\n    Pyytämättä toivoni\n    Täytti: käski mennä noille\n    Suuremmille markkinoille,\n    Siellä apinana tanssimaan;\n    Heillä muka pienen hyödyn saan.\n\n    Näin ol' ilmi rukkaset\n    Käsihini joutuneet --\n    Aatelkaatte tuskan tulta\n    Minkä tuotti Elli kulta!\n    Moisesta, jos mahdollista ois,\n    Vihamiehenikin veisin pois!\n\n\n\n\n    Takki petti.\n\n\n    Miksi impi tanssii noustuaan,\n    Vaikk'ei viel' oo täysin vaatteitaan\n    Ylleen suoriellut? -- Tamppitakin\n    Nähnyt pihan poikki tulevan\n    Papereita kantain laukussaan.\n    -- \"Tässä haaste sulle, Mikko Raina,\n    Joudut oikeuteen lauantaina\" --\n    Vieras lausui, läksi -- Elli parka!\n    Pettyneenä vaipuu silmä arka. --\n    Kun nyt Elli näkee kerran toisen\n    Kiiltonapin, alkaa tanssin moisen\n    Kun on nähnyt muutakin kuin takin.\n\n\n\n\n    Muutoksia.\n\n\n    Kaisa kahden vuotisena\n    Tukisteli, silmät raapi\n    Kun pääsi luokse poikalapsien,\n    Impi-ijällänsä Kaisa\n    Suuteli ja halaeli\n    Kun pääsi seuraan kylän poikien,\n    Nyt hän Räikän puolisona\n    Nähdään jälleen muuttuneena:\n    Lapsen eljet taas on mielessä.\n\n\n\n\n    \"Juurikkaat kuin Seiloon päitä.\"\n\n\n    Pappi huusi saarnassaan:\n    \"Kun te tuutte maksamaan\n    Juurikkaani, älkää noita\n    Tuoko napasipukoita,\n    Lahoi, madon syömiä,\n    Niist'ei ruo'aks' ensinkään!\" --\n    Seiloo istui laudassaan,\n    Kalipäänsä kallellaan --\n    Pappi jatkoi saarnoaan:\n    \"Ystäväni, kuulkaa näitä:\n    Juurikkaat kuin Seiloon päitä! --\n    Niin, mä lausuin Seiloon päitä. --\n    Eikä taasen mitään muuta,\n    Armoa vaan ja voimakkuutta!\" j. n. e.\n\n\n\n\n    Vahingoita.\n\n\n    Jo tiukusetkin tyyntykää,\n    Mun tieni hautaan johtaa,\n    Ja pientä valon kipinää\n    En matkallani kohtaa.\n\n    Mull' itse Herra ruusut loi:\n    \"Sä seppel sido noista!\" --\n    Vaan lempo kukkaisiini toi\n    Tallaajaa kaikenmoista.\n\n    Niin Herra laati kanteleen:\n    \"Sä lapsi, soita tuota!\"\n    Mä romautin halki sen\n    Ja hiivin pois sen luota.\n\n    Mun Herra Helmen nähdä soi:\n    \"Hei, lapsi, valon arka!\" --\n    Se katosi, en elää voi\n    Vaan hautahani karkaan.\n\n\n\n\n    Sovinto.\n\n\n    Kuuhut katsoo iltasella\n    Korven kolkkaan synkeään,\n    Siellä karhun kupehella\n    Makaa miesi verissään.\n\n    Nojaa päänsä rikkinäinen\n    Karhun paksuun kämmeneen,\n    Karhu raukk' on tyytyväinen,\n    Veitsi on käynyt sydämeen.\n\n    Miehen silmät vaipuneina,\n    Jäsenensä hervonneet,\n    Puol' on päätä sirpaleina,\n    Veret hankeen juossehet.\n\n    Karhu raukan silmät hohtaa\n    Vaimeata valoaan;\n    Vaikka murhaajan ne kohtaa\n    Tult' ei iske kumminkaan.\n\n    Miks nyt muuta ajatella\n    Yks' on seikka kummallai:\n    Kyll' on sijaa nietoksella\n    Maata heidän molempain. --\n\n    Lumen tullen ahkerasti\n    Laati karhu pehkoaan:\n    Tuossa lepään kesään asti,\n    Totta raukka rauhan saan! --\n\n    Ei! on suojas kehno viita,\n    Surma mieless' useain;\n    Nytkin päättyi vaino, riita\n    Vasta kuollen molempain.\n\n\n\n\n    Kaksi kyyneltä.\n\n\n    Vanhus harmaa syleilee\n    Lapsivilvakkaa,\n    Pyyhkii karpalaisen poskeltaan;\n    Mitä vanhus aattelee? --\n    Muistaa kipujaan,\n    Joit' on kärsinynnä matkallaan.\n\n    Tyttö leikkii nauraen\n    Kanssa hiuksien,\n    Joita näkee päässä vanhuksen --\n    Tietäisikö lapsonen\n    Ett'ei leikiten\n    Päästä ikään hiusten harmaiden!\n\n    Sitten hymyy vanhuskin,\n    Kirkkaat silmänsä\n    Kohden korkeutta tähystää:\n    \"Voittanut oon kumminkin!\" --\n    Lausuu ääneensä,\n    Ilonkyynel sitten vierähtää.\n\n\n\n\n    Luonnontiedettä.\n\n\n    Tähystelin kaiken kesää\n    Räystään alla pääskyn pesää,\n    Ootin nähdä poikain lentohon\n    Lehahtavan, elon taisteloon.\n\n    \"Ootko nähnyt koko kesään\n    Emon lennähtävän pesään?\" --\n    Kysyi ukko -- \"en\" -- mä vastaan,\n    Tuosta syntyi nauru vasta.\n\n    \"Ensin emo tarvitaan\n    Munimaan ja hautomaan,\n    Sitten poikia, hyvä lapsi,\n    Odotamme joutuvaksi!\"\n\n\n\n\n    \"Susuu\".\n\n\n    \"Susuu\" metsän hongikossa\n    Suhiseepi yhtenään,\n    Metsän karja karkelossa\n    Viihdyttävi päiviään.\n\n    Siivet huiskaa havustossa,\n    Tuo se kuihkii: \"sususuu\";\n    Rapse syntyy karkelosta,\n    Siitä korpi kajahuu.\n\n    \"Sususuu\" mä taasen kuulin\n    Vähän suruisemmin vaan,\n    Immen muisto, niin mä luulin,\n    Yhtyi honkain huminaan.\n\n\n\n\n    Niinpä muinen minäkin.\n\n\n    Hiuteet kiitää taivahasta,\n    Ropsii ikkunoita;\n    En voi laata katsomasta\n    Leikissänsä noita.\n\n    Lapset tuolla kiitelevi\n    Hiudetanssin lailla.\n    Toinen toistaan tapailevi,\n    Kaikk' on huolta vailla.\n\n    Niinpä muinen vilvakkaasti\n    Munkin kulki tieni,\n    Aika kului autuaasti,\n    Huolten taakk' oli pieni.\n\n    Toisin tässä nyt on laita:\n    Huolten kanssa vaivun,\n    Riemun salpaa sankka aita\n    -- Herra -- tahtoos taivun!\n\n\n\n\n    Piiloja.\n\n\n    Ilta myöhä, pöydälläni\n    Kynttiläinen palaa,\n    Poistaa huoneen kalmeutta;\n    Mutta nurkass' salaa\n\n    Nakertaapi pieni hiiri\n    Pimeässä yössä;\n    Se on päivin piilossansa,\n    Illan tullen työssä.\n\n    Sammutanpa valkeani --\n    Huu, voi hornan yötä! --\n    Nytpä kelpaa hiiren tehdä\n    Nurkassansa työtä.\n\n    Nurkassako? -- rapinata\n    Kuuluu lattialla,\n    Hiiri juoksee vallatonna\n    Ympäri kaikkialla. --\n\n    Syömessäni himoin työ on\n    Samanlainen juuri,\n    Heitän Herran valkeun niin\n    Paheen valt' on suuri.\n\n    Himo, mikä juhlahetkin\n    Piilossansa jäytää,\n    Ahdistuksiin tullessani\n    Valtiaana töytää.\n\n    Huvikseni tarkastelen\n    Hiiren leikkitöitä --\n    Paheen sikiöt rinnassani\n    Hellin päiviä, öitä.\n\n\n\n\n    \"Yks' on poissa.\"\n\n\n    On kirkas päivä toukokuun\n    Ja kesän laulut luistaa,\n    On lintu löynnyt laulupuun\n    Ja helkytellä muistaa.\n\n    Maat ja mannut säteillänsä\n    Kattaa päivä kulta,\n    Poikanenkin neideltänsä\n    Oottaa lemmentulta. --\n\n    Ja tyttöparvi nurmella\n    Aamulla istuu varhain,\n    He nauttii lemmen riemua\n    Kuin kukin taitaa parhain.\n\n    Nuorukainen, laulun luoja,\n    Kaukaa katsoo tuota,\n    Sinilasit silmää suojaa --\n    Tokko kyynel vuotaa?\n\n    Hän haikeasti katsastaa\n    Ylitse \"murheen vuorten\",\n    Kun ei voi käyttää riemua\n    Seurassa muitten nuorten.\n\n    Seurasta on taasen poissa\n    Heilimansa armas --\n    Missä lienee karkeloissa --\n    Siit on mieli karmas.\n\n\n\n\n    Kodin tyttö.\n\n\n    Armas tyttö kukkalehdon:\n    Tokko muistat kodin, kehdon,\n    Äitin laulut, halaukset,\n    Toivotukset, rukoukset?\n\n    Tokko riemahtelet tuosta\n    Ett'ei vierahissa juosta\n    Täydy, elää koissa vainen,\n    Äitin luona, onnekkainen!\n\n\n\n\n    Köyhä kansa.\n\n\n    Pimeissä piiloissansa,\n    Väsyneenä vaivoissaan\n    Asuu meidän köyhä kansa,\n    Tietämättä kodistaan.\n\n    Sinn' ei valo ijäisyyden\n    Pääse; nääntyä he saa --\n    Valon luojat, ihmisyyden\n    Laaksot kiirein nostakaa!\n\n\n\n\n    Haudalla.\n\n\n    Kas kukkaisia haudalla\n    Snellman'in kukoistaa: --\n    Ne sydämensä reunoilta\n    Tää kansa laittajaa,\n    Tää kukkain aik' on keväinen,\n    Yks kasvaa toisen vierehen.\n\n    Kun suuri kansan sankari\n    On käynyt lepohon,\n    Niin kansan toivo puoleksi\n    Jo täytettynä on,\n    Nyt työ on meidän huolemme,\n    Sä, Herra, siunaa rientomme!\n\n\n\n\n    Hän muuttui enkeliksi.\n\n\n    Sai poika lemmen naiseltaan\n    Ja muuttui onnekkaaksi,\n    Ei ois hän maata milloinkaan\n    Noin luullut autuaaksi.\n\n    Vaan sitten ajat muuttuivat,\n    Tul' enkeliksi nainen,\n    Kun toiveet sitten sammuivat,\n    Jäi suruun nuorukainen.\n\n    Vaan sitten lausui: \"toivoni\n    Siirrän taa tähtitarhain,\n    Ken nöyrän osan valitsi,\n    Hän menestyykin parhain!\"\n\n\n\n\n    Sankari.\n\n\n    Kuul' impi kansan toiveita\n    Kuin likaan poljettiin,\n    Ol' muodoltansa kalpea,\n    Jo viimein huusikin:\n\n    \"Oi, isänmaani! -- sankari\n    Jos voisin olla vaan,\n    Ja säilän saisin, ruhjoisin\n    Nuo viholliset maan!\"\n\n\n\n\n    Liperaali.\n\n\n    Tuo talon vanha vaari\n    On aika lipilaari:\n    Illoin maata pannessaan\n    Aapiskirjan kokonaan\n    Lukee höplöttää.\n\n    Aikaisin aamusella\n    On taasen valvehella,\n    Perkeleitä sadottain\n    Vaimollensa heittää vain\n    Ja maata kellittää.\n\n\n\n\n    Neila löysi kullan toisen.\n\n\n    Usein sattuu keito kukka\n    Kalvehessa umpumaan,\n    Samoin tekee Neila rukka\n    Kaivatessa sulhoaan.\n\n    Sulho lähti maailmalle,\n    Hankkii uuden morsion,\n    Sanan saatti Neilikalle:\n    Uusi mulla kulta on.\n\n    Neila löysi kullan toisen,\n    Naureskeli iloissaan --\n    Sattui saamaan vanhan moisen:\n    Pääsi hänkin karkaamaan.\n\n\n\n\n    Älä sure neitonen!\n\n\n    Tyyne laakson rauhaisan\n    Tuli riehakkaaksi,\n    Tuuli yltyi pauhaamaan,\n    Sade ankaraksi.\n\n    Laakson raita tuuhea\n    Sinne tänne horjui,\n    Lintu istui oksalla,\n    Senkin ilma torjui.\n\n    Neito raidan juurella\n    Huomaitse ei tuota,\n    Istuu, käsi poskella,\n    Kyynelkulta vuotaa.\n\n    Mitä miettii neitonen? --\n    Muistaa sulhoansa,\n    Jonka kuuli kuollehen\n    Viinanjuonnistansa. --\n\n    Elä sure neitonen,\n    Katso taivaass' tuolla\n    Pulloineen on sulhanen! --\n    Sunkin täytyy kuolla --\n\n    Sinne pääset sinäkin\n    Juomaan maljastansa,\n    Huilun soittoon, tanssihin\n    Enkeleiden kanssa.\n\n\n\n\n    Kielletty heelmä.\n\n\n    \"Mikä puistossamme telmää,\n    Kaisa, Liisa, katsokaa! --\n    Joka kiellettyä heelmää\n    Poimii pojat peijakkaat!\"\n\n    Ähmissänsä lausui Lieksi,\n    Ikkunalle karkasi,\n    Jaloin polki, käsin pieksi --\n    \"Hätään!\" -- taasen parkasi.\n\n    Kaisa: \"Poika katsoi puuhun,\n    Hieman suunsa aukasi,\n    Heelmä itseksensä suuhun\n    Putos, poika haukkasi!\"\n\n    Lieksi: \"Mitä vietävätä,\n    Juoniss' ootte yhteisiss',\n    Köyhän miehen hedelmätä\n    Kulutatte runkohis!\"\n\n    Kaisa: \"Rauhan hedelmänne\n    Saavat, tyttärenne vaan\n    Sekä naapurimme Janne\n    Suutelevat toisiaan.\"\n\n\n\n\n    Ystäväni kuva.\n\n\n    Istuin illan siimeksessä,\n    Itsekseni mietin näin:\n    Oi jos tässä vierelläni\n    Oisi armas ystäväin!\n\n    Silloin lauloi metsän lintu\n    Mulle hiljaa kuiskaten:\n    \"Varro vielä hetken aikaa,\n    Kohta, kohta näet sen!\"\n\n    Päivä laski, lammen pinta\n    Heitti ilmaan huurua,\n    Lintu lauloi: \"katso, katso\n    Ystäväsi kuvoa!\" --\n\n    Noinko kuva ystäväni\n    Usvan lailla haihtuis pois!\n    Hyvin sitten hyljätynkin\n    Helppo täällä elää ois!\n\n\n\n\n    Savon tyttö.\n\n\n    Voi armosta kuin innossa\n    Hän puoltaa maansa kunniaa!\n    Ken vastustaa nyt tuota vois,\n    Hän sydämettä, lemmett' ois.\n\n    Voi herttaista kuin kansaansa\n    Syömessään kantaa rakkaana!\n    Hän kansan oikea lapsi on,\n    Syömess' on liekki ponneton.\n\n    Kuin leimu yön, on silmänsä,\n    Kuin kannel, soipi äänensä;\n    Tuo äänen kaiku, silmän koi\n    Rakkauden tunteet ilmi loi.\n\n    Voi armasta kuin innossa\n    Hän puoltaa maansa kunniaa,\n    Mielemme valtaa sulollaan,\n    Kuulemme ihmetellen vaan.\n\n    Sä, tyttö, riennä aina näin,\n    Ei askeltakaan taakse päin! --\n    Sun laistas kaikki jos kansa ois,\n    Se ihmehiä tehdä vois!\n\n\n\n\n    Pohjan tyttö.\n\n\n    Kun näen Pohjan tyttösen,\n    Sen niihin vertaisin! --\n    Niin, kasvoissansa löytänen\n    Mun maani kallihin.\n\n    Taas Pohjolan ei vertaista\n    Suomessa missäkään,\n    Siis maamme seudut kauneimmat\n    Mä kasvoissansa nään.\n\n    Kun kuulen aaltoin loiskunaa\n    Rannalla aavalla,\n    Nään revontulta leimuvaa\n    Sen talvitaivaalla,\n\n    Niin muistan: rinnass' impysen\n    Myös lähde pulppuaa,\n    Ja saanko lemmen katsehen,\n    Se tulta leimuaa. --\n\n    Tuo revontuli suloisa\n    Ei laske konsanaan\n    Kuin salamain en, tuhoa\n    Inehmoill' tuottamaan.\n\n    Niin Pohjan tytön silmäkään\n    Ei turmaks' salamoi,\n    Se on vaan puhdas jalous,\n    Min katseet ilmi loi. --\n\n    On lainehista löydetty\n    Poikainen toisinaan,\n    Myös Pohjan tyttö pettänyt\n    On joskus sulhoaan.\n\n\n\n\n    Savon ja Pohjan tyttö.\n\n\n    Iloiten hän tietä astui.\n    Kera Savon tyttösen,\n    Kaukaa nähdessäin jo tuota\n    Muistin maansa pohjoisen.\n\n    Toinen Pohjolata kiitti,\n    Toinen Savon saloja,\n    Minä mainin arkamiellä\n    Kyrön maita jaloja.\n\n    \"Pohjolassa\", lausui impi,\n    \"Kaunihit on kesäyöt,\n    Kansa virkku, raittihimpi,\n    Vaikk' on ankarammat työt.\n\n    Keijuvainen luonnon helma\n    Siellä lasta tuudittaa,\n    Sampo soittaa, leivo laulaa,\n    Uneen lapsi raukeaa.\n\n    Siellä kohoo kumpuloita,\n    Tuikkaa tähti otavan:\n    Soisin, soisin nähnehenne\n    Kulta maani, Pohjolan!\"\n\n    Paljon muuta lausui impi\n    Vaan en muista sanojaan,\n    Oi! en muista -- niit' en kuullut --\n    Kuulin kiurun laulavan!\n\n    Laulelonsa lentimillä\n    Nousin maasta vaivojen,\n    Kunnes huomaan neitosien\n    Viereltäni -- kadonneen!\n\n    Nyt mä lausun kaihomielin:\n    \"Poiss' on neiti Pohjolan,\n    Poiss' on raikas luonnon tyttö,\n    Poissa luoja unelman!\"\n\n\n\n\n    Suntiopojan muistikirjaan.\n\n\n    Jos sä kirkon käytävillä\n    Huomaat koiran, koukkuleuvan,\n    Huimahuta hiiden lailla,\n    Ett' on jalkaa, silmää vailla!\n\n    Jos muija kirkos nukahtaa,\n    Ei muista syntiänsä,\n    Kun pappi parves kukahtaa:\n    \"Kukkelikuu!\" äänellänsä,\n    Sä haavin vartta oikaise\n    Ja muijaa otsaan lohmaise!\n\n\n\n\n    Riennä aika!\n\n\n    Riennä aika, kylvä kukkia\n    Elon maille, immen poimia!\n    Niistä kulmillensa seppeleen\n    Laittaa hän, niin soman, tuoksuisen.\n\n\n\n\n    Siskokulta.\n\n\n    Kuule, armas siskokulta,\n    Poistuisitko joskus multa,\n    Tuopa mulle huolta toisi,\n    Ettei sillä määrää oisi!\n\n    Konsa oot sa ilomieli\n    Vilvakainen, silloin kieli\n    Kanteloni laulaa, soittaa,\n    Vaikk'ei voi se syöntäs voittaa.\n\n\n\n\n    Miekalle työtä.\n\n\n    Voi raitis henki, lailla virran vaisun\n    Sä rantatörmänteitä silpoile,\n    Saas nähdä, Vuoks' kuin pilviin saakka paisuu\n    Ja kurjan ihmisyyden huuhtelee.\n\n    Imatra, rysky, pauhaa intoo uutta\n    Ja syömeen taivaan tulivasamat!\n    Sais siitä sankar taistoon voimakkuutta,\n    Jos masentaa sen esteet surkeat.\n\n    Ja sankar nousee taasen intomielin\n    Ja miekan kahvaan käsi jännittyy!\n    Ei kyitten parvi taida kähykielin\n    Siell' liikkua, miss' sankar näyttäyy!\n\n    Uus kilpi suojaa kasvoo kalmeaista,\n    Se välkähyy kuin \"Mars'in\" milloinkaan,\n    Vahvistaa säilä kättä horjuvaista,\n    Se leikkoaa kuin totta tarvitaan.\n\n    Se kanssaan pyytää kirkon vanhan herran,\n    Jos liittoon yhtyis maata perkaamaan,\n    Vaan kieltää jos, niin pelkään että kerran\n    On sama säilä hänen turmanaan.\n\n    Se miekk' ei lemmi kuolleen uskon rauhaa,\n    Miss' paimen parka itse nukahtaa;\n    Ei kuule, miten Hornan joukko pauhaa\n    Ja viime linnan uhkaa valloittaa.\n\n    Jo vonkuu vuor', isämme minne muinen\n    Vapauden viirin, ristin pystytti,\n    Sen vartiat kuin portto tuiretuinen\n    Hekuman lempeen kanssaan vietteli.\n\n    Ja Hornan lippu ristin vieres liehuu,\n    Ja viirin musta pilkku himmentää,\n    Ja lemmen neste Herran kalkis kiekuu,\n    Ja Hornan teltta kuorin pimittää.\n\n    Vaan teltan yli huutaa huuhka musta.\n    \"Meit' uskon voima pahast' varjelee!\"\n    Vaan hän ei huomaa, miten teltan suusta\n    Its' Hornan henki ilkkuin katselee.\n\n\n\n\n    Kahden vaiheella.\n\n\n    Väsyneenä, vaipuneena vallan,\n    Riemu poissa on, on lohtu poissa,\n    Unhottunut nuoruun ketokumpu. --\n    Unhottunut? -- Taivaan kautt, ei koskaan!\n    -- Virvotusta huokuu täällä henki,\n    Sitä myöskin ruumis riutuvainen --\n    Tuossa helmeilevi kirkas neste,\n    Loitos huolet karkottaa se taasen,\n    Minä vaivun unhottaren helmaan;\n    Helmeilevä neste huuhtoo rintaa,\n    Mieli kiitää tuonne pilvimaille,\n    Pois nyt kasvoin usva pimentoinen!\n    -- Kuulen! ääni tunnossani kuiskaa:\n    Elä koske! vaarallist' on leikki\n    Moinen; sielun voi se saastutella. --\n    -- Mutta vaarallista voisko olla,\n    Jos mä hieman maistaisin, vaan hieman? --\n    Oi, jos äitikulta vielä oisi\n    Elonmailla, hältä tiedustaisin:\n    Oisko vaarallista! -- -- Turha pelko!\n    Miesi olen, työni vastaan itse!\n    -- Mutta -- voihan urho voimakaskin\n    Langeta, kun vaaraan suotta kiitää -- --\n    -- Oi jos hengettäret pyhät, hurskaat\n    Kuiskasit, mi oikeaa, mi totta,\n    Mikä jalosti ja hyvin tehty! --\n    -- Mitkä sanat? mikä lause tuossa? --\n    \"Elä häntä juo\", niin sanoo siinä.\n    Kuollessansa äitikulta laati\n    Moisen lauseen mulle oppahaksi\n    Matkalleni, tieni viittaajaksi.\n\n    Se on sulle, sarkka purppurainen,\n    Se on mulle, heikko mullan lapsi!\n    -- Maa ja taivas, Jumala ja Luoja!\n    Nimessänne teen mä päätökseni,\n    Heitän, minkä kieltää pyhä lause. --\n    Sinä, lähteen neste kristallinen,\n    Luojan lahja taivaan antimista,\n    Syvyyksistä pulppuileva kulta,\n    Sinä huuhdo yksin kauloani!\n    Syöntä, rintaa silloin riemastuttaa\n    Raitis henki, taivaan pyhä liekki. --\n    Ken on luja, vakaa päättehensä,\n    Totuus sille kantaa seppeleensä!\n\n\n\n\n    Pikku Katri.\n\n\n    Pikku Katri nurmikolla\n    Surutonna leikkii vaan,\n    Häll' ei ensinkään voi olla\n    Aavistusta huolistaan,\n\n    Joita tapaa synninlapsi\n    Täällä mailman matkalla,\n    Noist' ei tiedä; onnekkaasti\n    Hälle aamu ruskottaa.\n\n    Sinisilmät säihkyellen\n    Autuaana hymyää,\n    Nurmen pikku kukkaselle\n    Ruusuhuulet myhäjää.\n\n    Tietäisikö pikku Katri\n    Kuin on paha elon tie,\n    Rukoilisi hartahasti:\n    \"Isä, luokses minua vie!\"\n\n\n\n\n    Kotiin, kotiin!\n\n\n    Miksi noin nyt innoissansa\n    Rientää impi huoneesen,\n    Joka taasen luonnon kanssa\n    Viettänyt on hetkisen,\n    Kevään koita ihannellut,\n    Kotirantaa muistaellut? --\n\n    Miksi silmätähdet loistaa\n    Hellemmin kuin konsanaan,\n    Vieno puna sumun paistaa\n    Kalpeoilta kasvoiltaan,\n    Kuuliko hän peipon laulun,\n    Näki luonnon kuvataulun? --\n\n    Tuskin peipon ääntä kuuli,\n    Kevät vast' on tulossa,\n    Joskin kuuli, niin hän luuli\n    Peipposeksi varpua;\n    Vietettynä tunteiltansa\n    Todeks' otti unelmansa.\n\n    Luonnon taulun tuskin näki,\n    Lumessahan luonto on,\n    Keijukaiset, luonnon väki,\n    Ann' ei loistaa kukaston,\n    Kun ei poiss' oo kirsi maasta\n    Nurmen juurta raatamasta.\n\n    Mistä ilo suurenlainen? --\n    Kohta kuuli, syy on tuo:\n    \"Taas on Anni onnekkainen,\n    Pääsee vanhempainsa luo!\n    Muuta mailmassa en halaa,\n    Koti mielessäni palaa!\" -- --\n\n    Oi jos Suomen kuulu kansa\n    Maatansa noin rakastaisi\n    Noin jos silmäinloisteellansa\n    Tuntehensa ilmi sais,\n    Poistuis poijes kalve mieli,\n    Riemun lausuis suu ja kieli!\n\n\n\n\n    Kadonnut tunne.\n\n\n    Vilahti kerta tunne uskonnon,\n    Mi autuaana ennen hymyili,\n    Taas pakeni, ja tyhjä syömein on,\n    Mä toivoin että saapuu vieläkin --\n    Mä toivoin turhaan, tuu ei konsanansa;\n    Nyt hoivun tyhjän sydämeni kanssa.\n\n    Ei paennut, sen kurja karkotin,\n    Se jäi kuin miekin, huoleen, ikävään,\n    Viel' kerran kaihoin katsoi takaisin\n    Kuin peura ammuttu, vaan kerkeään\n    Taas läksi, palanneeko konsaan! -- Ei,\n    Tuo ammunta sen ijäiseksi vei.\n\n    Jos luen värsyn miten voimakkaan,\n    Se turhaa on, on poissa loisto sen,\n    Sill' ei oo mulle mitään ollenkaan\n    Lausuttavaksi; ijankaikkisen\n    Painaapi viha vaan kuin kahlehet,\n    Kuin ruostunein' on syömeen syöpyneet.\n\n    Ja nuoli, mikä poisti tuntehet\n    Nuo taivahaiset, ylpeyteni\n    On äänetöin ja himot liekkiset,\n    Kuin usvaan kietoo raukan syömeni --\n    Saisinko vielä lapsiajan armaan,\n    En päästäisi, vaan pitäisin sen varmaan!\n\n\n\n\n    Iidalle.\n\n\n    Kellä onni oiva oisi,\n    Jollei onnen enkelillä,\n    Kelle Luoja lahjans' soisi,\n    Toist' ei näillä kuuluvilla,\n    Jonka toivois onnekkaaksi,\n    Niin kuin Iida, onnen lapsi!\n\n    Ken taas riemahtelis tuosta\n    Syvästi ja hartahasti,\n    Ken niin maltitonna juosta\n    Tahtois aamust' iltaan asti\n    Vointiansa tiedustellen,\n    Iloansa ihaellen!\n\n    Kenpä rukoella koettais\n    Hartahammin onneksensa,\n    Vaikk'ei tuolla muuta voittais,\n    On se oma autuutensa,\n    Toivoin Liljan moisen suoja\n    Rukoella taivaan Luojaa.\n\n    Säde kiitää taivahasta,\n    Huokuu vieno kesän tuuli,\n    Nurmen nukan sade kastaa,\n    Huhuu paimen huiluhuuli;\n    Kaikkein sävel samanlainen:\n    Olkoon Iida onnekkainen!\n\n\n\n\n    Sorsain lähtö.\n\n\n    Kotoisen lammen rantoja\n    Tuo sorsa poikineen\n    Viel' iltakauden uiskeli,\n    Katsahti läntehen.\n\n    Kuin päiväkulta laskeissaan\n    Tuon lammen purppuroi,\n    Ja taivas-kuvat lammella\n    Tuo sorsa nähdä voi.\n\n    Kuin siellä pilven vöhkäle\n    Raskaasti matkajaa,\n    Ja taivaan kirkas sineys\n    Jälessään aukeaa.\n\n    Nuo huomaa sorsa pohjalla; --\n    Vaan tuolta etempää\n    Maat, vaarat, laaksot, lehdikot\n    Silmäänsä kimmeltää.\n\n    Ja sorsa kutsuu poikiaan\n    Ja heille laulaa noin:\n    \"On siipein kuula taittanut,\n    Mä etten lentää voi!\n\n    Siis talven tullen lammella\n    Mä varron kuolemaa;\n    Nyt yksin saatte lähteä --\n    Voi armaat! muistakaa:\n\n    Matkalla ette yhtyä\n    Saa muitten joukkohon,\n    Kun sorsien -- jos niit' ei oo,\n    Parempi yksin on.\n\n    Mä tunnen: kieltä vierasta\n    On kuulla katkera,\n    Ne vieraat mainelaulajat\n    Voi teitä pilkata.\n\n    Kun tuutte maalle vierahan,\n    Ei liijoin mieltyä\n    Saa eteläisiin herkkuihin,\n    Vaan vähään tyytyä.\n\n    Taas kohta kevään tultua\n    Te käytte Pohjolaan,\n    Ja näitä synty-seutuja\n    Ja lampee katsomaan\".\n\n    Noin lauloi sorja pojilleen;\n    Ne vastas; \"hyvin käy!\"\n    Ja kohta ramparaukalla\n    Ei seuraa enää näy.\n\n    Vaan hetken päästä palajaa\n    Seurasta pienoisin;\n    Se päättää kuolla lammella\n    Emänsä sylihin.\n\n    Ja turhaan emä pienoista\n    Varoittaa matkahan,\n    Se vastaa: \"äiti armasta\n    En jätä konsanaan!\"\n\n    Ja syksymyöhään lammella\n    Nuo kaksi souteli,\n    Kun lampi jäätyi, kuolemaan\n    Ne nukkui kumpiki.\n\n\n\n\n    Autuuteni.\n\n\n    Sä lintunen, oi, laula taas,\n    Sä perho, liehu kukkamaas!\n    Voi taivas perhon onnea,\n    Kuin kukkaista saa suudella!\n\n    On kertun kieli, leivon suu\n    Ja laulu helkkää, kajahuu,\n    Ijäti tahdon kuunnella\n    Sen soitelmaa, sen lauluja!\n\n    Ja sydän sykkää lemmityn,\n    Mä ruusut nään ja hymyilyn;\n    Saas mailman taivas unhottaa,\n    Mutt' armastain en minä vaan!\n\n    \"Ilonga!\" tuuli humisee,\n    \"On taivas!\" koski kohisee,\n    Vaan mulle yksin, muille ei,\n    Kun toisten onnen surma vei.\n\n\n\n\n    Sortunut kantelo.\n\n\n    Ennen miesi kaihomielin\n    Polvilleen sen loi,\n    Sormet liikkui, liekui kieli,\n    Honkakoppa soi,\n    Nyt on miesi mullan alla,\n    Kannel rauska pihamaalla.\n\n    Noin se katoo kaunis, jalo,\n    Totuus kestää vaan,\n    Sit'ei voimakkainkaan palo\n    Saata hoipumaan;\n    Tyyntyy laulun, soiton virta,\n    Hakkaa, hakkaa ajan pirta.\n\n    Runotarkin ihastunna\n    Ajan mettä juo,\n    Aatteet jos lie kulununna,\n    Uutta luopi tuo,\n    Vaan ei kaatunutta raukkaa\n    Aikakaan voi enää auttaa.\n\n    Tuolla, tuoll' on laulajalla\n    Uusi koti jo,\n    Tähdet tuikkaa yllä, alla --\n    Siellä kantelo\n    Laulaa laulun raikkahamman,\n    Kaijun laatii korkeamman.\n\n    Siellä köyhä laulajakin\n    Morsiamen saa,\n    Tääll' ei saanut, vaikka haki,\n    Honkakoppaa vaan\n    Täällä ihaella koitti,\n    Onton sydämmensä voitti.\n\n\n\n\n    Poistunut.\n\n\n    On kohta vuotta kaksi\n    Kuin häntä nähdä sain,\n    Jäi vielä vierahaksi,\n    Vaan nimi huulillain\n    Pysyi; hän kaunis enkeli\n    Mun aatteissani lenteli,\n    Sydämmein kaihoon jäi.\n\n    Sen jälkeen puoli vuotta\n    Sain häntä tuntemaan,\n    Jo silloin aloin vuottaa:\n    Hän milloin kaivamaan\n    Sais hautaa vanhan armahain,\n    Minnekkä Saima vaipuis vain\n    Ja minä yksin jään.\n\n    On vasta vuosi yksi,\n    Kuin toivotonna näin\n    Ol' tullut hyljätyksi\n    Jo vanha ystäväin;\n    Vaan sydänkysymyksehein\n    Tuo toinen impi vastas: \"ei\"!\n    Ja minä huoleen jäin.\n\n    Nyt puolen vuotta vasta\n    On tuskin kulunut\n    Ajasta autuaasta,\n    Kuin olen halaillut\n    Tuot' enkel armahaistani, --\n    Vaan nyt mun orpo lempeni\n    Uinahtaa unheessa.\n\n    Oi aikaa, riemun aikaa\n    Kukkaisan keväimen,\n    Kun laakson laulut kaikaa\n    Ja helkkää käkönen,\n    Ja sirkut kiltit kilvassa\n    Lentää ja laulaa ilmassa --\n    Oi kesää pohjolan!\n\n    Kun paimenpojan huuli\n    Ei jouda uupumaan,\n    Ei kesän vieno tuuli\n    Kyllästy huminaan,\n    Säveltä laineet kantelee,\n    Hohteitaan Ahti antelee\n    Ja tanssii Vellamo.\n\n    Saapuupa syksy hyinen\n    Ja kylmä kokonaan,\n    Kukkainen lemmityinen\n    Uinahtaa kuolemaan --\n    Niin kukkaiset mun syömeni,\n    Ja niin mun orpo lempeni\n    Myös hoipuu hautahan.\n\n    Vaan kerta ajan tullen\n    Ne virkoo jällehen,\n    Haudalle suletulle\n    Lennähtää leivonen;\n    Se laulaa, hauta aukeaa\n    Ja kukka nousee mullastaan,\n    Ei kuihdu konsanaan.\n\n\n\n\n    Kyyhkyislakka.\n\n\n    Lintu laulusuu\n    Poissa on,\n    Sorja laulupuu\n    Suloton,\n    Syksy maille ehti,\n    Poiss' on lintu, lehti,\n    Hyyteiss' on jo maa,\n    Vetten kalvo henkii\n    Huurua,\n    On talvi tullut jo;\n    Tokko pienen kyyhkysen\n    Lakastansa löytänen,\n    Vai poistuiko jo? --\n    Poistunut ei kyyhky lakastansa\n    Koskapa vei sinne armastansa.\n    Oi jos kyyhkyislakka tuo niin suuri olla vois,\n    Ettei sieltä toisen aina täytyis lentää pois!\n\n    Kuin kyyhky lakassansa\n    On Heimä armaisen,\n    Hän aina kodissansa\n    On, tuosta hehkuen\n    Intomiellä johdan tiedon rauhaisen:\n    Kotiköyhää armastais hän armainen,\n    Lemmellänsä kaunistaisi köyhyyden,\n    Herra armas, miten hauska elää silloin oisi,\n    Heimani kuin kaihon yöhön valkeutta toisi!\n\n    Ilta joutui jo,\n    Päivä kulta poissa on;\n    Töiden taistelo\n    Loppui, ilta valotoin\n    Saapui; valaistukseni\n    On yksin muisto armaani!\n\n\n\n\n    Keskiyöllä.\n\n\n    Voi kuin kaunis nähdä tuota\n    Ilmiötä pohjolassa,\n    Konsa tunturien luota\n    Välkkyy päivä kuutamassa!\n    Kaksitoista kello lyönnä,\n    Illan sumu terhevyönä\n    Toiset ilman suunnat kiertää\n    Himmentäen taivaan viertä,\n    Yksistään vaan pohjolassa\n    Valo hehkuu kuutamassa.\n\n\n\n\n    Sumulla.\n\n\n    Hieman siintää tähtiparvi\n    Tuolta sinipilven takaa,\n    Otava ja \"kauriin sarvi\"\n    Vielä hunnun alla makaa,\n    Väinön miekk' on huotrassansa,\n    Pohjan tähti piilostansa\n    Toki hieman pilkistää.\n\n\n\n\n    Nuorille.\n\n\n    Kaiju kantelosein, herätä tuli rinnoissa nuorten,\n    Jotka nyt arkana miettii, missä se oikea polku!\n    Joukkohon meidän ei kuulu ja vastahan ei ole siltä;\n    Vaaroja ei kokeneet, eläneet kera ehtosan äidin,\n    Huolet mi kantanut on valitusta ja itkua välttäin.\n    Piilojen saastaisuutta he viatonna tuskinpa tuntee;\n    Siksi elon sive, miehuus, kuntokin halvaksi näyttää.\n    Laittaos Herra sä niin kuni vaativi nuorien tunto!\n    Ei sima maistua voi he kun tuntenut ei ole siimaa. --\n    Taivuta niskasi siis, ijes Herran on huokea kantaa,\n    Taakka se köykänen on, jota Luoja olallesi nostaa.\n    Vaivoja huojentain kule köyhien, orpojen luona!\n    Pois huvitus luvaton jos on yksikin kärsivä raukka,\n    Jonk' kova kohtalo vie vilun, tautien näljänkin tietä!\n    Noita sa auttaen hoivaa, siinä se oikea polku!\n    Siitä sä seppelehen helohelmiä hehkuvan voitat.\n    Kaiju kantelosein, herätä tuli rinnoissa nuorten!\n\n\n\n\n    Toukokuun 23 päivä.\n\n\n    Kyron pellon pientarella\n    Huojui koivu korkeainen\n    Siihen pesän peippo laati,\n    Lauloi, voitti laulun maineen;\n    Niin se koivu latvallansa\n    Suojas peippoa, armastans.\n\n    Vaan ei peipon lauleloihin\n    Tyydy kansan henki yhä,\n    Silloin taivaan neuvokissa\n    Syttyy liekkiin tuonne pyhä;\n    Tunne etsii armahansa --\n    Onnekas sen armaan kansa!\n\n    Niinpä kansa kotitienon\n    Kiurustansa niitti maineen,\n    Kun se laati laulun vienon,\n    Koivun lakkaan nousi vainen,\n    Helkki vuoden, helkki kaksi,\n    Siirtyi, armas, tuonnemmaksi.\n\n    Peippos-pari koivun alla\n    Kiurun pienen kasvatteli,\n    Näki lentoon haipuvaksi,\n    Kuuli, kuin se viserteli;\n    Riemui kerta vanhain rinta,\n    Sammui, muistain armahinta.\n\n    Kiurun ääni kuulumasta\n    Lakkas meidän laaksoissamme,\n    Saapui kaukaisesta maasta\n    Sana, viesti korvallamme:\n    \"Tääll' on valpas kaikkein mieli:\n    Laulaa Pohjan satakieli!\" --\n\n    Keskimeren aallot saartaa\n    Ihanteiden ihmemaata,\n    Miks' ei meidän kiurukainen\n    Sinne saakka lentää saata!\n    Alppein laaksot helkkää, kaikuu,\n    Väinön laulu sielläi raikuu.\n\n    Kyrön pellon pientareilla\n    Kukkain tuoksu ilman täyttää,\n    Vaikkei Lännen purppuroita,\n    Tuhat väriseltä näyttää;\n    Kuin on kukkain tuoksu hieno,\n    Niin ol' kiurun laulu vieno.\n\n    Joko taukos kiurukainen,\n    Tunsi työnsä täytetyksi! --\n    Tänne liiti armahainen,\n    Kujertelee taasen yksin;\n    Alla Kyrön koivahaisen\n    Lienee hauta armahaisen.\n\n    Salli, Luoja, että taasen\n    Syntyis toinen vertaisensa,\n    Niittäis Lännen kaukamailla\n    Seppeliä kansallensa,\n    Kunnes Väinö matkaltansa\n    Saapuu taasen laivallansa.\n\n\n    II.\n\n    Vuoksi kuin hyrskivä tulvivi, rintasi tunteita huokui\n    Milloin sa taistelut mailmojen, ihmisrintojet lauloit,\n    Taikka sa mainingit virtojen, vienoiset uirehet aaltoin\n    Kuiskasit, lehtojen leyhkyset, kiiltehet kirkasten järvein\n    Taikojen voimalla kuuluin leikiten mielihin loihdit;\n    Vieläpä veit lumolinnojen aartehisin salatuihin,\n    Muinahis muistoja nostaen, kaipehet rinnoissa syttäin;\n    Taikkapa laulusi helkkehet mieliä pilvihin vieden\n    Karkotti pauhinat, melskehet, kaipaun toi Jumaloihin,\n    Taivahisiin yleviin, kussa tuntehen rakkaun valta\n    Nukkunehet elon uutehen liekkiin johteli taasen.\n    Kuoleman portti kolkkoa välttäen sinne me saimme\n    Keskitse purppura kumpuin laulusi lekkuvin siivin. --\n    Helkä, oi, helkä sä ruhtinatar, avaa taikojen linna,\n    Hetkisen viihtyä suo, elämää ikävää lyhennellen! --\n    Vait' oot? ijäksikö sammui, taukosi laulusi lento?\n    Kyynelin nukkuvi lehto, min kiurunen tyhjäksi jätti --\n    Saa kesä laulajat muut, vaan kiurunen ei tule sentään!\n    Vasta, kun taivahat luo sekä maat ihaloiset ja uudet\n    Herra, niin Pohjolan laulaja alkavi, ei väsy konsaan.\n\n\n\n\n    Aamusta iltaan.\n\n\n    Kas ruskoa, kuin kultaisna\n    Se idäss' tuolla heilamoi,\n    Jo nousi armas aamunkoi --\n    Oi neitonen, sä nouse pois,\n    Tuo rusko muuten poistua vois,\n    Se suudelkoon sun liekki syöntäsi\n    Ja lentäin taivoon vieköön mielesi!\n\n    Nyt aurinko on noussut jo,\n    Se valtaa ilman äärineen,\n    Luo meille päivän kultaisen,\n    Oi neitonen sä nousit pois! --\n    Jos kukka aina loistaa vois,\n    Ei loppuis ruusutanssi konsanaan,\n    Se yhtyis Luojan tuulten huminaan.\n\n    Voi katkeraa! Taas orpo maa!\n    On aurinkoinen maillaan jo,\n    Yön tuules huojuu hongisto --\n    Sun, neito, yösi lyhvä vaan,\n    Sill' Luojan luokse loistamaan\n    Sun täytyy kiirein täältä yllättää,\n    Vaan ystäväsi kaihomahan jää.\n\n    Vaan päiväs nyt on yltänyt,\n    Ja nuoruus kylvää kukkiaan\n    Niin armahasti loistamaan,\n    Ja aate siivin rohkein\n    Nyt lentää taivaan Eedeniin:\n    Oi, saavu kiirein aika siunattu,\n    Ja voiton seppel laske kaivattu!\n\n\n\n\n    Impyselle.\n\n\n    Silmäs luo Sä kuutamolla\n    Kohden pilviä,\n    Etsi sieltä kirkkahinta\n    Onnen tähteä!\n\n    Poimi elontanterilta\n    Kukka tuoksuvin; --\n    Ruususelle ruusunen on\n    Aina kallihin! --\n\n    Nurmen kukka vaiteloiden\n    Katsoo pilviin päin;\n    Luokse Taivon autuaitten\n    Nouse myös Sä näin!\n\n    Sinne pyrkii nääntyneenä\n    Kurja matkamies. --\n    Viettävin ja käydä hauskin\n    Olkohon Sun ties! --\n\n    Löydä siellä uskolliset\n    Ystäväsi myös\n    Nauti Luojan kammioissa\n    Maksu päivätyös!\n\n\n\n\n    Uusi koti.\n\n\n    Ompa oiva koti meillä,\n    Onhan, kunnon veikkoset.\n    Nytpä kelpaa opin teillä\n    Samoilla. Ei uupuneet\n    Olla saa, mut' lailla huiman\n    Alkuun panna juoksun tuiman.\n\n    Oi, kuin onki kaunis, jalo,\n    Kuinka kauas loistava\n    Harjun rintehellä talo! --\n    Se on surut poistava,\n    Joita saamme joskus maistaa,\n    Kun ei onnen päivä paista.\n\n    Moiset hetket kaihomielen\n    Heittäkäämme unholaan!\n    Vangitsee ne suun ja kielen.\n    Pyrkikäämme ainiaan\n    Olla onnen lapset oivat,\n    Kosk' on meillä kunnon hoivat!\n\n    Oi, kuin muistuu Suomen kansa\n    Rakkahalta mielehen!\n    Sehän antoi tavaransa.\n    Saakka henkeen, verehen\n    Puoltakaamme kunniaansa,\n    Kohotellen mainettansa!\n\n    Maita raastaa myrsky suuri,\n    Kansa etsii varjoa,\n    Silloin meill' on kivimuuri\n    Suojana ja -- Jumala.\n    Ken nyt pelkäis, houkka oisi,\n    Kun ei noihin luottaa voisi.\n\n    Tuokin toistaa: Kansa Suomen\n    Jättää öisen vuotehen.\n    Kello soinut, tullut huomen,\n    Miehet rientää pellollen.\n    Huone kaunistelkaa, naiset,\n    Kohta saatte kampiaiset!\n\n    Suomen kansaa muistaissamme,\n    Yli muita tuntoon lyö\n    Nimi oivan johtajamme,\n    Jonk' ol' suurin vaiva, työ.\n    Palkitkoon häll' Taivaan Luoja,\n    Kaiken hyvän lahjan tuoja!\n\n\n\n\n    Helga raukka.\n\n\n    Illan verho peittää maan,\n    Janne saattaa armastaan,\n    Portille he päästyänsä\n    Syleilevät yhtenänsä.\n\n    \"Helga, aina omani,\n    Tavarani, kaikkeni!\n    Usko, miten puhtahasti\n    Sua lemmin hautaan asti!\"\n\n    Riemusoitelmana, oi\n    Helga tuota kuulla voi;\n    Varjoin läpi hymyy, luulet\n    Enkelien lempihuulet.\n\n    Vuoteessaankin Helga niin\n    Puhkee näihin lauselmiin:\n    \"Kuin hän onkin uskollinen,\n    Palava ja intohinen!\"\n\n    Janne yössä rientelee,\n    Vaan ei kotiansa mee,\n    Saapuu ikkunaisen luokse,\n    Sydän sykkää, hiki juoksee.\n\n    Paikallansa seisahtaa,\n    Silmät ympär' vilkkuaa,\n    \"Yön on huntu kaiken päällä,\n    Kukaan ei mua nähne täällä!\"\n\n    \"Pom, pom!\" ruutuun noppasi,\n    Joku samoin vastasi;\n    Nainen valkohameessansa\n    Suutelemaan -- \"armastansa\".\n\n    \"Sisään käyös, yksin oon,\n    Juo ja nauti! Huoleton\n    Olla saat, ei kenkään tiedä\n    Sanaa kullallesi viedä!\"\n\n    Vuoteella he vierekkäin\n    Istuu, milloin sylittäin;\n    Tuikkaa lamppu valkeainen --\n    Pimeytt' ei poista vainen.\n\n    Sitten sammuu lamppukin,\n    Nainen \"uhrin\" sylihin\n    Vaipuu, hän taas innokkaammin\n    Suutelee ja autuaammin,\n\n    Hurmaavaista hekkumaa\n    Koko huone tuoksuaa,\n    Janne raukka hurmeessansa\n    Suutelee vaan \"armastansa.\"\n\n    Helvettikö leimahtaa,\n    Vaiko taivas aukeaa?\n    Hurmahenget kipunoita\n    Iskee, armaat nauttii noita.\n\n    Voi sua, lemmen hurmasuu!\n    Maako tää, vai joku muu! --\n    Taivas valoi ruskollansa\n    Eksyneitä lapsiansa.\n\n    \"Maari!\" Janne kuiskasee,\n    Naisen rintaan huokuilee,\n    Rinta kohoo tunteikasna,\n    Janne elää autuasna. -- --\n\n    Tyynt' on huonehessa nyt,\n    Lemp' on hieman viihtynyt,\n    Poika huokas -- mutta miksi? --\n    \"Viiniä, oi, kumppaniksi!\"\n\n    Helga kodissansa taas\n    Uinuu uness' autuaas.\n    Herättyään riemuin huomaa:\n    Saapuu päivä, Luojan luoma!\n\n    \"Konsa iltaan elän sen,\n    Jannea taas syleilen. --\n    Kuin hän onkin uskollinen,\n    Palava ja intohinen!\"\n\n\n\n\n    Miekka seinällä.\n\n\n    Se vuotta monta kymmentä\n    On siinä rippunut,\n    Sit' aurinko on paahtanut,\n    Se siit' on ruostunut.\n\n    Ei kenkään viitsi puhdistaa\n    Nyt säilää konsanaan,\n    Se ruosteisena tomuineen\n    Vaan siinä maata saa.\n\n    Vaan tunnollinen katsoja\n    Ei kohta käänny pois,\n    Hän seisahtaa ja tarkastaa,\n    Se on kuin ääni sois:\n\n    \"Tuo säilä, sit' ei kieltää voi,\n    On nähnyt enemmän\n    Kuin kenkään meistä, aivojen\n    Jo virtaan vyöryvän.\n\n    Ol' aika, sodan huuruissa\n    Se milloin välähti,\n    Ja iski tulta, valkeaa\n    Kun kilpeen helähti.\n\n    Se silloin kiilsi, punotti\n    Verestä Ryssien,\n    Sai kuulla, miten pauhasi\n    Ääni rumpuin, tykkien.\n\n    Ja liehumasta lakkasi\n    Vast' illan tultua,\n    Kun vihollinen ajettu\n    Oli mailta, halmeilta\". --\n\n    Jos vainolainen Suomen maan\n    Ei kohta taukoa\n    Piukottamasta sydämen\n    Ja kielen kahleita,\n\n    Niin vanha miekka seinällä\n    Viel kerran helähtää,\n    Ja silloin tuli, leimaus\n    Taivaasta välähtää.\n\n\n\n\n    Ei, vaan.\n\n\n    Ei leiju kukka lemmen\n    Nyt järven lahdella,\n    Ei vuokko, niinkuin ennen,\n    Kukoista rannalla,\n    Ne loistosat kukkaset poisti\n    Hyy talvinen, hanki ja jää,\n    Mi ennen niin sievästi loisti,\n    Sen surmasi hyyteinen sää.\n\n    Ei pohjan satakielen\n    Nyt ääni helkykään,\n    Ei helky, munkin mielein\n    Niin alavaksi jää. --\n    Vaan katselen pohjolan tulta,\n    Tuota roihua riemuisaa --\n    Oi lempeni! säihkyvä kulta!\n    Oi tuttua leimuavaa!\n\n    Tuo pohjan kirkas palo\n    Leimunnut kauvan niin,\n    Se liihoittaa, tuo valo,\n    Autuuden ailelmiin;\n    Se muistoja peittävät usvat\n    Taas kauvaksi kuohuttaa,\n    Ja sieltä mun kansani tuskat\n    Taas selvinä kangastaa.\n\n    Ei moinen polvi usko\n    Kuin kaunist' oli se vaan,\n    Kuin pilvet aamurusko\n    Kultasi, veri maan;\n    Ja pohjolan roihuvaan loistoon\n    Vaan miehemme viittaeli,\n    Se lausuvi: kuoloon tai voittoon!\n    Taas poikamme ponnisti. --\n\n    Sä veltto kansakunta,\n    Katsahda taivasta,\n    Ja elä muinaisunta\n    Niin kuorsaa makeaa!\n    Kun taasen on ryöstö ja raasto\n    Sun lastesi keskellä,\n    Nyt huuda! -- ei riittäne haasto,\n    Se ei riittänyt ennenkään.\n\n    Niin nouse tiikerinä,\n    Min pojat ryöstettiin!\n    Sun polkus pyörtehinä\n    Käy metsän uumeniin;\n    Ja kerkehin petturiroisto\n    Ei turvahan päästä nyt saa,\n    Oli tappio suuri, siis voitto\n    Myös olkohon loistoisa!\n\n    Mä pohjan virtain maassa\n    Sen hurmemettä join,\n    Sen leimutaivahassa\n    Vaan tulta nähdä voin,\n    Ja siksipä syömeni sykkii\n    Ja taistohon houkuttaa,\n    Se turha ei oo, sillä tykkii\n    Se kostamaan sorrantaa!\n\n\n\n\n    Haudan kaivaja.\n\n\n    Mä kaivan hautaa kielen sortajalle,\n    Mi vielä kerran koettaa voimiaan\n    Ja kätken hänen patasaven alle,\n    Se ett'ei sieltä nouse milloinkaan.\n\n    Mä kiviröyhyn kannan rinnan päälle\n    Ja suuremman kuin kenkään luulisi --\n    He muuten voisit tulla esiin jällen,\n    Jos joku heistä torven kuulisi.\n\n    Vaan täytyy heidän alla moisen vallin\n    Niin kauvan levähdellä unheessa,\n    Kuin mailman perustus on mullin mallin\n    Ja Valhallasta loppuu hunaja.\n\n    Kun tuomiopäivän torvi sitten pauhaa\n    Ja kirpoavat haudan kahlehet,\n    Ja autuaille huudetahan rauhaa,\n    Niin sortajat on sikein nukkuneet.\n\n    Kun sitten heräjävät aikojansa\n    Ja mesiäisten pesää etsivät,\n    Niin huomaavat että heidän nukkuissansa\n    Tiehensä mehiläiset lensivät.\n\n    Ja rapistunehessa kuolon maassa\n    Aaveina tekojaan he katuvat --\n    Vaan rauhan lapset maassa paremmassa\n    Vapaasti Suomen kieltä haastavat. --\n\n    Se muuten oisi niinkin voinut olla,\n    Ett' oisit suomalaiset synneistään\n    Saaneet vaan ruotsalaisen \"protokollan,\"\n    Jot' ei ois' ymmärtäneet ensinkään;\n\n    Niin kielen kääntäjätä etsiessä\n    Ois' sijat parhaat kaikki täyttyneet,\n    Me, huonon suomennoksen ohjatessa,\n    Viel' lopultakin harhaan kääntyneet!\n\n\n\n\n    Soiton voima.\n\n\n    Ja soitolla voima on loppumatoin --\n    Kun Hurjien kantelo pauhaa,\n    Niin maassa ja taivaassa tyyneys on,\n    Saa tuonikin seuraneen rauhaa,\n    Ja helvetin ukset on ammollahan,\n    Käy perkele soittoa kuulemahan.\n\n    Niin kantelo Hurjien hankita voi\n    Ilon hetkeksi vaivojen maassa;\n    Kirotuilleki nautinnon hetkeksi soi\n    Laulu moinen, mi autuahassa\n    Öin päivin on voimana, riemunakin,\n    Siis soit' että kuuluu se helvettiin!\n\n    Sä kantelon kieliä surkeilet,\n    Tai sormesi heikot ei kestä,\n    Käärmeen veres kieliä pehmittele,\n    Saat sormesikin siinä pestä,\n    Sitt' iske ett' tuikkaelee kipunat,\n    Kielet värjäelee valon kuin salamat!\n\n    Kun vainajat hautojen kattehet luo\n    Pois, astuvat, luurangot helkkää,\n    Äl' aattele: soitto jo riittävi tuo! --\n    Älä liikoja luovasi pelkää!\n    Jos kuulijaparvesi suuri jo on,\n    Niin soita ne hurjahan karkelohon!\n\n    Kun luurangot riemusta notkuttaa\n    Polviaan sekä nyökyttää kallot,\n    Ja taivahan riemuun maailma saa\n    Sekä tyyntyvi helvetin aallot,\n    Mä silloinkin huudan: sä kantelo soi,\n    Ett' aina tää karkelo jatkua voi!\n\n\n\n\n    Kerta kostan.\n\n\n    Tuoll' akkunalaudalla kyyhkyinen\n    Kodin lämpöä kerjäilee,\n    Mi ikkunaruuduista tihkuilee,\n    Sen käyttävi lämmökseen;\n    Vaikka saita, se on avuks' sittenkin --\n    Ja tiivimmin pää höyhenihin.\n\n    Kuin kyyhky mä lämpöä kerjäilen,\n    Vaan auttajaa vaan ei näy,\n    Vaikk' kasvoni peittyvät huurteesen,\n    Jääpuikoiks kyynelet käy;\n    Mä kömpien ikkunaviereltä pois --\n    Ken siitä nyt liidellä jäisenä vois!\n\n    Valon säde silmähän värjähtää,\n    Se katsehen huikaisee,\n    Hyppysoitelma korvaani lennähtää,\n    Mi huoneessa kaikuelee --\n    Jos huomaisivat ja heill' pyssyä ois,\n    Niin varmahan laskisit päiviltä pois.\n\n    Mä kaukoa vieläkin tähtäilen\n    Läpi ilmojen yön halavain,\n    Hymy katkera jäätyvi huulillein,\n    Ilosoitto se kaikuvi vain --\n    Viel' syksy on saapuva teillekin\n    Kun \"kostoa!\" kuulette viimeinkin.\n\n    Mä kalman henkenä huuhuillen\n    Sitte hautojen reunoja käyn,\n    Ja rintanne joutuvat poltteesen,\n    \"Voi!\" -- huudatte, armo ei näy --\n    Mä ristien viitahan vaan katoan,\n    Taas paikalla ilkkumahan palajan.\n\n\n\n\n    Eräälle arvostelijalle.\n\n\n    Saloit' oudon äänen kuulen,\n    Noin se kuului: \"koi, koi, koi!\"\n    Korven laulajaksi luulen,\n    Mietin: jotain uutta voin\n    Kuulla -- Eipä! korppiraiska\n    Huutaa vain kun loppuu haaska.\n\n    Hurja lintu, tuki suusi,\n    Katalaa ei kuulla voi!\n    Kätköön vedä kurjat luusi!\n    Etkö kuule: suloin soi\n    Laaksoissamme satakieli,\n    Siit' on valpas meidän mieli.\n\n    Tääll' on laakso, lehto hellä,\n    Jossa varpunenkin saa\n    Äänellänsä viserrellä;\n    Tääll' on maata viljavaa,\n    Meill' on sievät yrttitarhat,\n    Niissä kasvaa herkut parhaat.\n\n    Miksi haaskalintu tarhaan\n    Lennät, koetat myllertää,\n    Pitkät siipes vie sun harhaan,\n    Kun ei pyrstöä ensinkään,\n    Jolla voisit ohjaella,\n    Liikkeitäsi suunnitella.\n\n    Nokka luotu raatelulle,\n    Kukkain tuoksua tunne ei --\n    Lennä korpeen, hakopuulle,\n    Sinne kontio jo vei\n    Naudan, konin puolikkahan,\n    Lennä sinne nokkimahan!\n\n    Kylän lapset naurusuulla\n    Sua korpeen seurajaa,\n    He voi pakinaasi kuulla\n    Kun sa koikut murkkinaa;\n    Ihailee he nokkaa moista,\n    Jonk' ei vertaa löydy toista. --\n\n    Yrttitarhaa nokallansa\n    Huuhk' ei raasta kumminkaan,\n    Metsämiesi, Suomen kansa,\n    Sitä uhkaa luikullaan:\n    \"Puh!\" ja ruunan pirtti heti\n    Kaunistuksen oivan veti!\n\n\n\n\n    Lapsuuteni ajoilta.\n\n\n    IV.\n\n    Kerta nälkävuoden rasittaissa\n    Kansaa Suomen -- kansaa armahinta --\n    Isän kanssa metsän sydänmailla\n    Samoilimme, löytyi vehkalaakso.\n    Kuuset reimat kasvoi ympärillä,\n    Kaiken kaartoi taivas sinillänsä;\n    Laakso oli oikein rauhan laakso --\n    Vehkaa poimimma me leiväksiksi.\n    Siinä seisoissamme nilkkaa myöden\n    Liejussa, mä lausuin: \"Kuule, isä!\n    Miksi taasen näin on aika huono,\n    Että elääksensä ihmisparkain\n    Täytyy käsin käydä luonnottomiin!\n    Olki, sammal, koivun kuori, pettu,\n    Peuran jäkälä ja viljan kauhna,\n    Herneen varsi, moinen vehan juuri,\n    Nähdä melkein käärmeen kaltahinen,\n    Karvas, pistäväkin käärmeen lailla,\n    Polttaa kurkkua kuin tuonen tuli.\n    Onko joku hyöty Luojallemme\n    Viljan kohmettuissa pelloillamme;\n    Huvittaako häntä lasten itku,\n    Parku, vaivaistenkin valitukset,\n    Elo tuskallinen, kuolo kurja?! --\n    Miten hauska elää silloin oisi,\n    Milloin pellot notkuis viljan alla,\n    Leipä, vehnäleipä puuttumatta,\n    Ilman huolta, oisi syövän suussa! Viisi\n    vuotta lienee aikaa siitä,\n    Milloin kunnon leipää majassamme,\n    Oottaa saanee vielä toiset viisi,\n    Kons' ei kuulu aikain parannusta. -- --\"\n    \"Ethän\", lausui isä, \"tuskittele\n    Vaikka antaa meille ruoskaa Luoja!\n    Etkö tunne miten hyvää tahtoo\n    Lapsellensa lempeä vanhus aina,\n    Vaikka joskus täytyy vitsan kanssa\n    Karkotella lapsen itsekkyyttä!\n    Etkö muista, miten hartahasti\n    Vitsan jälkeen halaan lapsiani!\n    Ne on oman ruumiin jäseniä,\n    Heitä rankaisen ja itse kärsin\n    Kipeimmästi joka iskun, vamman --\n    Mutta totuus pyrkii valtanansa,\n    Totuus käskee ruoskaa liikutella.\"\n\n    Muuten muistan ajan ankaramman,\n    Jolloin kolmas osa kansastamme\n    Poijes siirtyi tupiin tuonelaisten;\n    Äiti kuoli huoneen permannolle,\n    Kurja lapsi kylmä rinta suussa,\n    Isä heinää jäyti pientarella;\n    Nuorukainen voimakas ja virkku\n    Haamun lailla hiipi kalmistossa\n    Kadehtien osaa tuonelaisten,\n    Kunnes hänkin löysi onnen lehden:\n    Kaatui, sortui, hautaan raukka horjui.\n    Sairashuonehissa kymmenittäin\n    Kuollehia lojui vuotetulla,\n    Kuusi lautaa: siinä valmis vuode,\n    Saattoväki: hepo, kyytirenki.\n    Mutta lause: maasta olet tullut,\n    Maaksi pitää jällen tulemasi,\n    Kaikui joskus puolisataa kertaa;\n    Sitten rukoukset yhteisesti\n    Luki puolestansa hurskas pappi;\n    Hautasaarnaa ei, ei muisteloita;\n    Toki todistuksen jäänehille\n    Lausui voimakkaasti suuri hauta.\n    Siit' on aikaa kymmeniä kolme,\n    Monta viljavuotta sitten nähty,\n    Vaan on turhuus päässyt valtaan taasen;\n    Taasen korska itsekkäästi johtaa\n    Mailman lasta teillä vierahilla;\n    Herra tuntee tuosta kivun raskaan:\n    Lapset karkaa poijes isän luota.\n    Siksi rangaistuksen kautta kutsuu\n    Tekemähän taasen sovintoa,\n    Panttina on pojan veren voima,\n    Voiton lippu liehuu Golgatalla.\n\n\n    V.\n\n    Yhteen aikaan sisko Heiman kanssa\n    Kuljin kauppaamassa kapineita,\n    Joita laati isä, veli Jaakko:\n    Lusikoita, kauhoja, kauloospuita,\n    Koria ja muuta, yhtä, toista. --\n    Oli aika, kylmä talviaika,\n    Moni matka jäätävältä tuntui.\n    Muita kylmemmäksi toki muistan\n    Erään Orismalan kaupparetken.\n    Kylmä tuuli viuhtoi pohjosesta,\n    Valkeaksi jääti poskipäitä,\n    Joita lumin hieroella koimme.\n    Lunt' ei paljon Kyrön aavamailla;\n    Usein hietaisena tiehyn selkä\n    Rohui kelkan alla vetäissämme --\n    Tuo se liekin ollut pelastaja\n    Ett'ei veri suonten käynyt jäähän Monta\n    asuntoa kiertelimme,\n    Vilu pintaa vihloi, nälkä vatsaa,\n    Vaan ei avun alkua missään tullut,\n    Eikä kukaan vienyt tavaroita;\n    Yksi sanoi: entisest' on kyllä,\n    Toinen: ovat liijan kallihia --\n    Kallihia! vaikka yhtä leipää\n    Kauhastamme anelimme vainen.\n\n    Kylän kaukaisimpaan perukkahan\n    Kuljettua, taasen palajamme.\n    Suru painoi mieltä kodin tautta:\n    Vastaan sieltä taasen nälkäisenä\n    Rientää siskojen ja veljein parvi,\n    Toivoin että jotain heille tuomme;\n    Pettyvät, ja tuo se painaa mieltä,\n    Tuo se tuskan vedet silmiin nostaa!\n    Paluumatkallamme asiatta\n    Emme taloihinkaan arvaa mennä;\n    Uuden lämmittelykeinon keksi\n    Sisko: päivä loisti etelästä,\n    Vaikka voimatonna, tammikuulla.\n    Riihirakennusten edustailla,\n    Johon tuuli pohjoisen ei sovi,\n    Tuntui istuminen suloiselta,\n    Verratessa käyntiin vastatuulta.\n    Viiden, kuuden riihen edustalla\n    Korkeimmassa talvipakkaisessa\n    Jäätiköllä istuin -- lämpesimme --\n    Kadehtinut tuot' ei -- toivon -- kenkään!\n    Viime vainiolla matkamiesi\n    Vastaan tuli, vähän herrasmainen --\n    \"Mistä ootte? -- mihin matka kulkee?\" --\n    Sanoimme, ja asiamme myöskin.\n    Tavaroita puolen markan eestä\n    Osti vaimollensa viemiseksi.\n    \"Olen opettaja Ilmolasta,\"\n    Sanoi, -- herttainen ja hyvä herra!\n    Roihumasta lakkas pohjan tuuli,\n    Puolta korkeemmalle päivä nousi,\n    Pellon pientareilla kesän heelmä\n    Tuntui heilamoivan, kotitiellä\n    Kukkii loistossansa kuusten latvat. --\n    Oi jos meidän pohattamme tietäis,\n    Miten suuren ilon voivat luoda\n    Köyhän sieluun pikku pennillänsä,\n    Jolla huoliansa huojentavat!\n\n\n    VI.\n\n    \"Soiko kellot!\" kysyi nuori leski\n    Sisään juoksevalta pojaltansa, --\n    \"Soivat, soivat, äiti, hyvin soivat,\n    Että kaikuu Saunavaaran rinne --\n    Soiko kellot isävainajalle?\" --\n    Vasamana tunki äidin tuntoon\n    Kysyväinen lause poikasensa. --\n    \"Soivat, poikaseni, hälle soivat,\"\n    Lausui, syvän laski huokauksen\n    Murheen murtamasta rinnastansa.\n\n    Talon haltijoina ennen muinen\n    Ollehet on, miesivainajansa,\n    Sekä vaimo, murheen, kaihon lyömä.\n    Silloin elivät he onnekkaana:\n    Rehottivat viljavainijonsa,\n    Joissa lainehteli kaunis olki\n    Kullan kellervine tähkinensä.\n    Laitumella kulki kaunis karja;\n    Siinä lehmät täysin nänninensä,\n    Härjät lihavuuttaan hyllyväiset,\n    Joukko joutilaita juoksevia,\n    Kaunis lauma karitsoita vielä\n    Alas lekkuvine villoinensa;\n    Ratsut rahkehissa kestäväiset,\n    Juoksullekin jalot, joutuisalle.\n\n    Suuri joukko väkeä palkallista,\n    Rengit kestävät ja voimakkahat,\n    Kauniit piijat, Suomen sulo immet. --\n    Luoja antoi tulla kiusausten:\n    Haaskoi halla monen vuoden viljan,\n    Rutto raasti osan raavahia,\n    Hevosia kaatui \"ase kaulas\",\n    Velkaa täytyi tehdä toistaiseksi.\n    Yhä eellehen nuo ajat kesti,\n    Velkojasta tuli vainolainen --\n    Myytti talon kiluin kaluinensa.\n    Palkkalaiset elantota etsii\n    Luota muiden talon haltijoitten.\n    Vaimo, mies ja heidän pieni poika\n    Suojatta on taivaan alla aivan,\n    Kunnes taasen työllä hikisellä\n    Saivat mökin pienen suojaksensa.\n\n    Nyt on poissa vaimoraukan miesi,\n    \"Puitta, tuletta on mökin liesi,\"\n    Mutta Herra elää, orpoin isä --\n    Niinhän vaimo tyytyvältä näyttää,\n    Kuin ois kyllin kystä aitassansa.\n\n    Moni Suomen äiti häntä ennen\n    Samat kohtalot on kokenunna --\n    Uuras työ ja tyytyväisyys, noissa\n    Salattu on onnen syntysanat.\n\n\n    VII.\n\n    Kuuhut taivaan hohtelee kuin pieni joulukuusi --\n    \"Ei se ole joulukuusi,\" pikku Aina huusi,\n    \"Se on silmä Jumalan, mi meille joulun tuotti,\n    Joulun, jota viikkoa kaksi Laina sisko vuotti\".\n    Pikku Laina sanoi: \"kuuhut, kaunis joulukuusi\n    Nouda, äiti, lattialle!\" -- Lattia on uusi\n    Mökkisessä. Sillä tanssii viisvuotinen Laina,\n    Sekä pikku siskosensa, vuotta vanhee Aina. --\n    Mökin miesi hymy eli, kirveen otti, johti\n    Matkaa, suksen luikuessa, kuusistoa kohti.\n    Sieltä pienen kuusosen hän olallensa tahti,\n    Kotiin kantoi; pikkutytöt kaunistella koitti.\n    Kynttilänkin pienokaisen oksalle ne nosti,\n    Sekös pikku tyttösistä kaunosalle hohti!\n    Tanssien ja leikkien he vietit iltoansa\n    Kunnes koski nukkumatti noitasauvallansa.\n    Mainitsematta on vielä ett' oli joulun aatto,\n    Milloin isä lapsosensa onnekkaaksi saattoi.\n\n\n    VIII.\n\n    Joulun mailleen mennessä kun Paavo tulla ehti,\n    On vaimo, lapset murheessa, ja silmät kyynelehtii.\n    Kolkin Kalle sanan saatti: \"Taas on mailmassa\n    Ihmissäännöt muurrettuna, Räihän kapakassa.\n    Siellä valuu, vaimo raukka, miehes veressänsä,\n    Kun ei yksin puollustaa hän voinut itseänsä.\n    Eikö liene Jumalakaan huutoansa kuullut,\n    Kosk' ei armokilvellänsä pelastamaan tullut.\"\n    Vielä jatkoi Kolkin Kalle, silmää ylös luoden:\n    \"Enpä muista menneheksi ainoankaan vuoden,\n    Ett'ei joku murhattuna lepäis viime unta,\n    Toisinaan -- voi onnetoin! -- on niitä kymmenkunta\n    Pitäjässä! -- Mitä silloin koko isänmaassa! --\n    \"Valot, lyhdyt loistamahan!\" kuuluu erämaassa,\n    Tosin lyhty siellä, täällä tuikkaa kunnahalla --\n    Auta, Luoja, ett'ei ois ne valot peiton alla!\n    Sinun henkes säkenet jos poistaa meidän yötä,\n    Silloin muutkaan valon luojat ei tee turhaa työtä!\"\n    Noin kuin lausui Kolkin Kalle, vaimo toipuneena\n    Ensi hämmästyksestähän, lausui: \"Katkenneena,\n    Murrettuna, tyttöseni, viime elon jousi,\n    Kumottu on onnen alus, laineita mi sousi!\" --\n    Siinä tytöt vuodattamaan surun kyyneleitä --\n    Muuten ihmeen kauniita kuin taivaan enkeleitä:\n    Vanhemmall' on sini silmät, kellertävä tukka,\n    Huulet valkopunervat kuin lempein ruusun kukka,\n    Otsa, posket muodokkaat ja silkin hienokaiset,\n    Kaula pyöree; ympäröi sen keltahaivenaiset.\n    Taakse pienten korvien ne kiertyy kutrittaisin;\n    (Ah, jos yhden suortuvaisen omakseni saisin!)\n    Ruumis muuten solakka kuin jaloin veistokuva,\n    Vaate, vaikka halpa, täysin päälle muodostuva;\n    Kaunis sielu heiastaikse silmähelmiloista --\n    Voi, niin hellää konsana en nähnyt ole toista.\n    -- Nuorempi on monin puolin tälle vastakkainen:\n    Väri tumma, hiukset mustat, muoto nauravainen;\n    Nytkin puolta pienemmäksi hälle suru näytti,\n    Suru, joka äitin, Ainon kokonansa täytti. --\n    Kolkin Kalle ihastui kun huomas pienokaiset,\n    Sanoi: \"Vaimo, onpa sulia kalliit tavaraiset;\n    Yhtä hellä, lempeä jos mieheis oisi ollut,\n    Kenties oisit onnessasi ylpeäksi tullut.\n    Nyt on toisin -- Surukaan ei poistu itkemällä,\n    Luota Luojaan! onnen ohjat viel' on nytkin hällä.\n    Näen mä, kasvaa tarhassasi onnen yrttiä kaksi,\n    Onnen runsaan löydät kuluin ajan tuonnemmaksi!\"\n    -- Kyllä lauloi toivon lintu: lapsiss' onni koittaa,\n    Siksi, kunnes onnen yrtit kuolon käsi voittaa.\n\n\n    IX.\n\n    Mökin kunnahalla leikkii lapsosia kaksi --\n    Moni köyhä pienokainen ei oo onnen lapsi.\n    Niinpä tässäi: aikoja ja hautaan miesi vaipui --\n    Monesti on lesken nuoren miestään surku, kaipuu.\n    Ikävällä muistaa leski lapsuutensa maata,\n    Ilot, surut muistaissaan ei kyynel kuivaa saata.\n    Vaikeasti elatusta lapsilleen hän koittaa,\n    Työ on raskas, väsymyskin silloin, tällöin voittaa.\n    Kesän suloin loppuissa kun syksy maille ehtii,\n    Äiti huokuu murheessa ja silmät kyynelehtii --\n    Huoneessansa sammunut on pieni elon tähti:\n    Laina, pikku tyttösensä, isän luokse lähti.\n    Kirkkotarhaan kätkettihin Laina kaunihisti,\n    Siellä koivun juurella on vaikeainen risti.\n    -- Ikävässä pikku Aina siskosensa tähden\n    Suree, itkee, huokailee ja kuihtuu silminähden.\n    -- Talven vallan poistuissa kuin kirsi sulaa maasta,\n    Pikku Ainakaan ei paljon äitillensä haasta.\n    -- Kirsikukan noustessa on Aina vaipumassa:\n    \"Äiti, isän sylis Lainan nä'en taivahassa --\n    Tule äiti, ettei Ainan yksin täydy mennä! --\n    Eihän sisko enkelinä noutamahan lennä!\n    Tule, äiti, syliis ota uskollinen Aina! -- --\n    Isälle en päästä voi kun hällä on jo Laina!\"\n    -- Kesällä on koivun alla ristilöitä kaksi,\n    Siellä makaa mökin vaimon kumpainenkin lapsi.\n\n\n    X.\n\n    Kuule miesi, ootko käynyt kautta keltavuoren,\n    Ootko nähnyt rinteellänsä \"harmaapäisen nuoren\"?\n    Monta iltaa istunut hän yöhönkin on siellä,\n    Mistä tullut, nimensä mi, tuot'en kuullut vielä.\n    Itse, kertoi; \"Mökin vaimo olin ennen vainen;\n    Mökki vietiin, nyt ma olen köyhä mierolainen,\n    Vaimo olin, Luoja siunas kaksi pienokaista.\n    -- Milloinkaan en enää löydä kumpaistakaan noista!\n    Miehestäin en muista paljon: lien jo sata vuotta\n    Paavon markkinoilta häntä vartoellut suotta.\n    Sanoivat: hän murhattihin Räihän kapakassa.\n    -- Onkos totta! -- -- Näithän Aino isän taivahassa!\"\n    Näin hän kertoi, nauroi, itki. Silmäin väike kumma\n    Toisti: on hän mielipuoli. Kasvoin väri tumma\n    Sekä hiukset harmajat on liijan vanhat hälle.\n    -- Usein tulee kalman merkit täällä pyrkivälle\n    Ennen aikaa: ikävästä valkee hiukset mustat,\n    Muodon kauniin harmauttaa surut, murheet, tuskat,\n    -- Mielenki voi ryövätä ne samat jättiläiset, --\n    Eihän ole ihmisvoimat raudan kestäväiset.\n\n\n    XI.\n\n    Kirkon kellot soivat haikeasti,\n    Soivat kunniaksi vaivaisen\n    Puutteesen min kuulin kuollehen\n    Keltavuoren rintehelle asti\n    -- Vuoren rinne kolkko vuotehena,\n    Peittonansa taivas tähditetty,\n    Näin on vaimo kurja unhotettu\n    Ihmisiltä; ei oo lohdutteena\n    Kenkään, kyyneleensä kuivaajana.\n\n    Kellotkin ne soi niin haikeasti\n    Kuin ne Luojan istuimelle asti\n    Tahtoisivat huutaa: Tokko siellä\n    Unhotetaan mökin vaimo viellä!\n    -- Ei näy taivas kuulleen huutoansa\n    Kirstulle kun viskoo lumiansa.\n    -- Ilma kieltää johtaa kellon ääntä,\n    Vinkuu, vonkuu, lentää tuulelmana.\n    Mutta! -- malta! -- virren lainelmana\n    \"Aino! -- Laino!\" -- luulin kuulevani.\n    \"Tulee, äiti, pikku Ainon luokse!\n    Isän sylissä on pikku Laina;\n    Täällä meille rauhan virrat juoksee,\n    Vaikka mailmas' halveksittiin aina!\"\n\n\n    XII.\n\n    Isästäni puhun usein paljon,\n    Hältä oonkin ruumiin, sielun saanut.\n    Jos on kehnon kehnot lauleloni,\n    Se on perintö vaan vanhemmilta,\n    Jos on niissä jotain kelvollista,\n    Isälleni siitä kiitos olkoon!\n    Jos ei mitään, siitä itse kärsin. --\n    Kuten lausuin, puuseppä hän oli\n    Vaan en ole vielä esitellyt,\n    Häntä ystäville nimeltänsä:\n    Torpan nikkariksi enimmästi\n    Häntä kylänkesken mainittihin.\n    Nuorempana usein juopuneena\n    Saapui matkoiltansa isäkulta,\n    Vielä oli joskus hurjanlainen,\n    Torui äitinikin pahaisesti;\n    Lyönyt ei, sen lausun kiitoksella.\n    Mutta vanhemmaksi tultuansa\n    Harvemmin hän oli juopuneena,\n    Kun se sattui, oli ohi mennyt,\n    Tunsi katkeraa hän tuskaa tuonen,\n    Polvillansa vuoteen vierustalla\n    Jesukselta pyysi laupeutta,\n    Pyysi parannuksen, voiton voimaa.\n\n    Maass' on maannut kolmetoista vuotta,\n    Min' oon hälle haudan valmistanut\n    Vanhan kirkon piilipuiden suojaan;\n    Saatossa mä kävin etumaisna,\n    Ensi mullan kirstullensa heitin;\n    Sitten hälle hautapatsaan laadin --\n    Vielä viimekesänä se siinä\n    Seisoi valkeana värsyinensä:\n    \"Saata meille apu tuskissamme,\n    Turhan vert' on apu ihmisien!\"\n    Näin mä laadin -- toisin laatii Herra:\n    Majan antoi luona onnekkaiden,\n    Joss' ei tuskaa tuta tuonelaisten.\n\n    Joka kerta kun mä matkaan tuosta\n    Ohi vanhan kirkon piilipuiden,\n    Tunnen syömessäni liehauksen,\n    Oudon kaipauksen sielussani\n    Karpaloinen valuu poskipäille,\n    Pääni hetkiseksi alas vaipuu. --\n    Vainaa jos ois vielä oppaanani,\n    Olis alukseni murtumatta,\n    Taivaan toivo vielä rinnassani,\n    Tunto puhtaampana, hellempänä;\n    Nyt on toisin: kylmä hauta, uskon,\n    Ainoa on osa kuolevaisten.\n    Eipä laula, kuten onnekkaille,\n    Toivon lintu joskus nousevani\n    Vielä ehompana entistänsä;\n    Eihän laula -- synkän aaveen vainen\n    Joikuu tuntohoni tuonen joutsen.\n    Tuhat silmukkaisen rautaverkon\n    Kutoo tuonen poika, koukkusormi;\n    Ken nyt pääsisikään läpi tuosta,\n    Kenpä kuolon kanssa voittoisille? --\n    Ijäksikö poijes, vanha isä! --\n    Sunko kanssas katos lapsen usko,\n    Lapsen viattomuus, lapsen toivo!\n    Kaipaus vaan kolkko tunnossani --\n    Minne kaipaus, -- vaan tyhjyyteenkö? --\n    Ei! ma kaipaan, isä, kasvojasi,\n    Oppia, mi toivon säilytteli,\n    Katsetta, mi hehkui haudan taakse,\n    Ijäisyyden ilmaasunnoihin.\n\n\n    XIII.\n\n    Vuoren juurella on onkaloinen,\n    Sinne luonnon pieni päiväväki\n    Multaa kankkimahan riennätteli:\n    Sinne pieni kastemato kulki\n    Kulettaen maata muassansa,\n    Hyönteinenkin liiti ilman teitä,\n    Kantoi sinne pienen kortisensa,\n    Ilman lintu kantoi siemenyisen\n    Äsken tienohesta poimimansa,\n    Siitä kasvoi sitten kaunis taimi,\n    Koivun varreksi mi koitui viimein.\n\n    Monta kesää seisottuaan siinä,\n    Oksiakin kantoi useoita\n    Vehmastamaan runkoympyräistä.\n    Kevätsateen usein kastellessa\n    Juurta sen, myös päivän paistellessa,\n    Nousi oksan latvaimille vielä\n    Urpo, kevään ensi esikoinen. --\n\n    Pohjolassa muuten päivän paiste\n    Kirkas on, voi mointa matkaan saada,\n    Jopa puuhun lehden alku nähtiin\n    Puhjenneeksi vihree, tuore, norja.\n    Lapset iloin huusi huomattuaan:\n    \"Kevät joutuu, lehti puussa puhkee!\" --\n    Päivä ain' ei paista pohjolassa:\n    Usein synkkä pilvi tuulen teitä\n    Kulkee eteen valkokynttiläisen.\n    Silloin urponen on katvehessa,\n    Lehti kirkkautta kaipajaapi --\n    Sade virkistävä ensiaikaan\n    Kostutteli lehtipienoisia,\n    Mutta saapui sitten toinen aika,\n    Jolloin pilvenlokk' ei ollenkana\n    Tietä löynnyt koivun onkalolle.\n    Silloin sitä liijoin päivä poltti,\n    Kuivui, raukka, kesken kasvuansa. --\n    Talon metsässä kuin koivu kasvoi,\n    Noudimme sen silloin isän kanssa\n    Säännön mukaan kotiin polttopuuksi. --\n    Niinhän seisoi torpankirjoissamme:\n    \"Tuoretta vaan aidaksiks' saa ottaa,\n    Polttopuuksi pystyskuivuneita,\n    Maassa makaavia korjaella\". --\n    Ennen kuin me puuta hakkasimme,\n    Katselimme sitä säälitellen,\n    Siinä lausui mulle vanha isä:\n    \"Poikaseni, nääthän, miten kasvi\n    Kirkkautta kaipajaa ja vettä,\n    Muuten kuivettuu se polttopuuksi --\n    Niin on myöskin laita ihmiselon:\n    Herran sana hälle päivän valon,\n    Ilomielen tuottaa -- huojentaakseen\n    Siten elonhuolten raskaan kuorman.\n    -- Mutta sama sana johtaa meitä\n    Usein itkun korpeen kärsimyksiin;\n    Se on ihmis'elon sadekuuro.\n    Ilo, suru siten vaihetellen\n    Seuraa elontiellä väistymättä --\n    Onnekas ken miehen tunteet myötä\n    Astuu rohkeana pimentoihin! --\n    Jonk' on elo pelkkää huvitusta,\n    Sen on sortuminen polttopuuksi;\n    Ken taas pelkästään vaan kyyneleitä\n    Elon tiellä saisi osaksensa,\n    Märkänis kuin hirsi maassa maaten.\n    Sikspä synkeimpäänkin usvayöhön\n    Joskus toivon valo pilkuttaapi;\n    Siks' on mieron poika naurusuulla\n    Kerta kylläisesti syötyänsä;\n    Siksi rauha sairaan kasvot kultaa\n    Kun hän asennon saa sattumalta,\n    Jossa polte hetkiseksi taltuu. --\n    Koivu täss' on kovan nähdä, saanut,\n    Toinen kova näkemättä vielä:\n    Nyt se silvotahan polttopuuksi, --\n    Mutta sitten taasen tuhastansa\n    Nousee taajapäinen nurmen nukka,\n    Niin myös tomustansa ihmishenki\n    Nousee ehompana entistänsä\".\n\n\n    XIV.\n\n    Monta aikaa sisko, pieni Leena,\n    Kuumevuotehella sairasteli,\n    Kaljuksi jo kävi keltatukka,\n    Kalpeaksi muoto, kaunokaisen;\n    Monta haavaa raukan kurkun alla\n    Verta, särynnäistä vuodatteli. --\n    Oli saapununna maille joulu,\n    Ihmisille rauhan, riemun päivä,\n    Meille itkunpäiväksi se muuttui. --\n    Aattoilta, kello yksitoista;\n    Söimme silakan ja leipämurun,\n    Sitten istumahan tulen luokse,\n    Syliin pyysi päästä pieni Leena.\n    Iloisena hohti kalpee kasvo;\n    Hetken tulta kohden katsottuaan:\n    \"Äiti, viekää porstuan päälle maata!\"\n    Sanoi, otti siteen kurkustansa,\n    Vitkaan katsoi, painoi haavaan jälleen.\n    Silmä valju väsyi, umpeen vaipui,\n    Hengen veto kävi harvemmaksi,\n    Käsi rinnan päällä vavahteli.\n    Minä luulin hänen nukkuneeksi,\n    Niin hän iloisalta siinä näytti;\n    Kerta vielä hehkui kirkas silmä,\n    Ylös katsoi, sitten sammui taasen. --\n    \"Lapset\", virkkoi äiti, \"taivahassa,\n    Luojan luon' on kohta pieni Leena.\" --\n    Kuuma kyynel silloin poskipäillä\n    Välähteli meidän, lapsen kolmen;\n    Sinis itkimme kun äiti laski\n    Sänkyyn sylistänsä kylmän vainaan. --\n\n    \"Kolmen haavan sijaan taivahassa\n    Lapsosemme kantaa siipeä kahta,\n    Niillä liitää kohden lapsiparvein,\n    Siellä näkee veljen, ennen kuolleen,\n    Vielä siskon, Reeta pienokaisen.\n    Sinne, toivon, teitä odotetaan\n    Puutetta ja nälkää kärsimästä --\n    Pientä siskoanne nälk' ei vaivaa,\n    Eikä vilu, kalman kolkko polte! --\n    Mene, poika, luokse isän, lausu:\n    Avutta hän tulkoon kanssas kotiin,\n    Elköön vaivatko hän ihmisiä\n    Pyynnöillämme -- rauhaan pääsi tyttö!\"\n\n    Pakkaishuuru huoneesemme\n    Tunki sisään ikkunoista\n    Rikkeimistä, jäätyneistä.\n    Hengittäissä huurun suitsu\n    Välkähteli edessäsi\n    Hämärissä aaveen lailla,\n    Huh! -- nyt rientää öiseen ilmaan\n    Onko kyllin rohkeutta!\n    Vavahtaahan sydän arka\n    Huoneessakin liikkuissani? --\n    Suorin vaatteen puolkuntoisen,\n    Lippulakin korvilleni,\n    Ukkovaarin turkkiruoju --\n    Perintöni vainajalta --\n    Kurpposkengät rikkinäiset,\n    Olkitukko pohjallansa.\n    Jopa aukaisen ma uksen,\n    Josta huuru talviöinen\n    Tulvii huoneen perään asti,\n    Kuin on valkee lammaslauma.\n    Siunasin ja suljin uksen;\n    Heittäiden Jumalallani\n    Aloin käydä talviyössä\n    Räiskyvässä pakkasessa,\n    Jommoista vaan harvoin muistan.\n    Silmä kiiti taivahille\n    Etsein Luojan istuimia,\n    Joille hengin huokoaime\n    Puutteissamme vaiteloiden.\n    Tähdet välkkyi korkeulla\n    Sinikantta kirjaellen,\n    Kuuluit tähtein keskuksena\n    Kuin on paimen laumassansa.\n    Askeleeni, joutukatte\n    Isän luokse! -- pieni sisko\n    Pois on mennyt tähtein luokse,\n    Miss' ei suotta kyynel juokse;\n    Tät' ei uutta isä siellä\n    Huviksensa tiedä vielä,\n    Luulee ett' on nälissänsä,\n    Kivuissansa sisko vielä.\n    -- Miten mahtaa isä kulta\n    Iloita kun kuulee multa,\n    Ett' on sisko taivahassa\n    Elämässä onnekkaassa!\n    Kirkkotarha. Pelkäisinkö?\n    Enhän; usein ennen tästä\n    Astuskelin huoletonna.\n    Surman henget hautain luona\n    Asustaa -- niin mainitahan;\n    Pahaa jos nuo mulle tekis,\n    Sisko taivaassa sen näkis,\n    Puolestani pyytäis Luojaa\n    Lähettämään mulle suojaa.\n    -- Kylmä karmii jalkojani,\n    Parannanpa kulkuani --\n    Vastaviima hieman jäätää\n    Valkeaksi poskipäätä;\n    Hierelenpä käydessäni,\n    Etten hukkaa lämmintäni\n    Jantuksessa hieroissani\n    Jäätyneitä poskiani.\n\n    Tääll' on kylmä, lämmin tuolla\n    Kuun ja tähtiparvein puolla,\n    Täällä ilta, aamu siellä\n    Lekottava, heilamoiva,\n    Eihän ole kuultu vielä\n    Taivaan päivän laskeavan.\n    Vielä miekin saanen kerta\n    Siellä valkeuden maassa,\n    Joss' on köyhä rikkaan verta,\n    Asuskella loistavassa,\n    Lämpymässä kammiossa\n    Siskon, isän, äidin kanssa,\n    Kanssa veljein, siskoin toisten --\n\n    Tuoss on metsä, marjamaamme,\n    Joss' oon siskovainaan kanssa\n    Puolamia poimiskellut.\n    Huh, kuin tummaa, sudet vainen\n    Siellä talvin asustavat;\n    Tohtisinko aidan luokse\n    Mennä, en, en pääsisikään;\n    Lunt' ois turkinhelmaan asti,\n    Enemmän, ois uomilleni.\n    Oispa hauska koettaa tuota\n    Josko pääsis astumahan --!\n    Siunatkoon, kuin mietin vainen\n    Turhia ja hiljaa kuljen,\n    Vaikk' on sisko laudan päällä,\n    Isä tiedotonna täällä.\n    Täällä? -- oikein, tuli loistaa\n    Ikkunoista, tuskin enää\n    Matkaa lienee virstan verran;\n    Juoksisinpa sinne asti -- --\n    Suksittaisin, jos ois sukset,\n    Tuosta pitkin aitooviertä -- --\n\n    Talolle niin viimein pääsen,\n    Sisään astun huurun myötä.\n    Tuli lekkui kulmakkeessa\n    Korkealle, torniin asti,\n    Koko huoneen kirkastaen.\n    Väki juhlavaatteissansa\n    Vuotti kunnon illallista,\n    Jota pöytään laadittihin.\n    \"Oisko aikaa olla täällä\n    Kenties saisin tähtehiä\" --\n    Tuumasin, vaan kohta keksin\n    Isän ovipenkin päässä.\n    Kyynäspäät oli polvillansa,\n    Otsa vasten kämmeniä,\n    Lakin lippu silmäin eessä\n    Etten nähnyt muotoansa.\n    Luokse hiivin hiljaksensa,\n    Lausuin samoin asiani.\n    Otsa kirkastui jo isän,\n    Ylös nousi, lausui vainen:\n    \"Kiitos Herran! rauha maassa\n    Olkoon kuin on taivahassa!\" --\n    Lähdimme niin talvisäähän.\n\n\n    XV.\n\n    Kyrön joen rintehellä seisoo\n    Ikäarvoisena vanhuksena\n    Pappilamme; punaiselta hohtaa\n    Kauvaksi jo iso asuinsuoja.\n    Siellä ennen asui onnekkaana\n    Hurskas sielunhoiva, kirkkoherra,\n    Nautti huoletoinna Herran lahjaa,\n    Jota alamaiset auliaasti\n    Kaiken vuotta sinne kanneskeli.\n    Lihava ei ollut kirkkoherra,\n    Sairaanlainen, aivan vatsaa vailla,\n    Jonka muuten muistopatsahaksi\n    Kasvattelee moni jalo herra.\n    Muoto kuiva paljon muistutteli\n    Kaljupäisnä, \"nykittyä pyytä,\"\n    Jonka ensin ampuu metsämiesi,\n    Vaimo vaivaselta siivet sipoo.\n    Vaan ei toki kunnon kirkkoherran\n    Rouva hältä höyheniä vienyt:\n    Lienee menneet ennen tehtyänsä\n    Monta turhaa lentoyritystä\n    Joukon etupäässä taivahille;\n    Tai ne lienee lentoon lehahtanna\n    Ylön suuren miettimisen kautta.\n    Saarnoissaan ei toki vaivaa nähnyt,\n    Valmiit olivat ne aikaa sitten.\n    \"Kolme kymmentä\" -- ain' arveltihin --\n    \"Vuotta samaa saarnasarjaa käytti!\"\n    Min' en muista hänen saarnannehen,\n    Apulainen tehtävän täytti:\n    Mutta jalo herra työskenteli\n    Aamust' iltaan asti saatavissaan,\n    Tuo se palttisesti päätä vaivaa,\n    Tuo se vanhukselta tukkaa kysyy.\n\n    Kerta istuin kyökin ikkunalla,\n    Oven kautta kammarihin katsoin,\n    Siellä rouvinensa jalo herra\n    Matemaatilliset mutkat suorii.\n    Edessänsä seisoi rommipullo,\n    Vesi ruukku, aski sokeria;\n    Ruskeana täyteläinen lasi\n    Höyrys, tarjoi siitä rouvallenki:\n    \"Maista kultaseni! kolmas lasi\n    Sattui tulla muita voimakkaampi;\n    Maista, lausu, tokko tohdin juoda,\n    Pohjaan asti, vaikko puolitiehen!\"\n    Rouva kulta hopialusikalla\n    Maisti tarjottua hurmemettä:\n    \"Voinet ehkä juoda pohjaan asti,\n    Jos sä sitten riisut nukkumahan.\"\n    \"Armas kulta, tuot' en jouda vielä,\n    Viel' on päivän tili tekemättä.\" --\n    Paksu kirja lojui polvillansa --\n    Lienee sangen ahne kirjamiesi --\n    Kirjaa nosti, aukaisi ja alkoi:\n    \"Harjun Maijan voit' on viisi naulaa.\n    Vaikk' on, kuulin, kuusi lypsävätä.\n    Laakson Tommin naul' on vailinainen,\n    Täytyy vasta tuoda luotii neljä;\n    Aika rakkari tuo Luoman Kustu,\n    Puolinaulaa ylitse niin tuosta\n    Kehtaa vähennellä; kyllä muistan,\n    Ryyppyä ei saanut, ahnevatsa! --\n    Töllin leski kolmen vuoden rästit\n    Maksakoon, tai muuten panen \"herran\",\n    Lurjuksia oikeuden kautta\n    Täytyy pinnistellä, eipä auta.\n    -- \"Ehkä heitämme nuo kolme naulaa,\n    Lehmänsäkin viety saatavista,\n    Aikaa sitten lienee kaksi vuotta,\n    Kerjuull' elää, hoitaa lapsiansa.\"\n    -- \"Vielä mitä! silloin oli lehmä,\n    Milloin rästikirjaan kirjoittelin --\n    Onpa mökki vielä, siihen tartun\n    Ett'ei joku meitä ennen ehdi.\"\n    Noin se lausui jalo kirkkoherra,\n    Sitten riemuin maisti maljastansa,\n    Sivun käänsi, huokasi ja jatkoi:\n    \"Soinin Kalle maksoi talvivoilla,\n    Vaikk' on kesä; -- kovin väärin tehty!\n    Minä heille saman saarnan pidän,\n    Josko kesä taikka talvi lienee\" --\n    Tuossa kunnon herra puhui totta. --\n    \"Lurjuksia! eivät muista tuota\".\n    Jotka Herran sanaa ilmoittavat,\n    Pitää siitä eläkkeensä saada!\n    Vielä kuuluu niinkin raamatuissa:\n    Joka sanoin tulee neuvotuksi,\n    Jakakohon kaikenmoista hyvää\n    Sille, joka häntä neuvoo -- mutta\n    Hyvää moinen? -- vanhaa talvivoita!\n    Täytyy antaa torua apulaisen\n    Aikalailla ensi saarnassansa!\" --\n\n    \"Isä, äiti, mitä haastelette?\"\n    Kysyi, sisään tullen, nuori nainen.\n    Kunnon kirkkoherra kirjan heitti\n    Polvillensa, ryypyn otti, lausui:\n    \"Haastelemme sielun autuudesta,\n    Kansan saituudesta tarkkuudesta,\n    Miten ahneutta mailma täynnä,\n    Miten turhaan sitä vastustamme,\n    Käyden hyvän esimerkin tietä.\" --\n\n    \"Hyvä isä, miksi parjausta,\n    Miksi syyttää muita rikoksesta,\n    Joka raskaimmasti meitä painaa?\n    Jos on kunnassamme ahneutta,\n    Opin siihen ovat meiltä saaneet.\"\n    Lausui noin ja sitten poistui taasen. --\n    \"Voi kuin lapsellinen Jenny rukka!\n    Mekö ahnehia? hitto vieköön!\n    Oma lapsi soimaa vasten silmää. --\n    Kuule vaimo, neljää tynnyriä\n    Väkemmän on tulo tämän vuoden,\n    Siihen johti säännöllinen renki,\n    Kuuluu käyttänehen ryykipuuta --\n    Ryykipuuta papin saatavissa!\n    -- Päivän tili tekemättä vielä --\n    Kohta, toivon, saamme lehmää kaksi:\n    Heikkona on Tuuran vanha muori,\n    Kohta kuolee. -- Viidan ukkovaari\n    Käynee juoksujalan samaa tietä. --\n    Kaunis tapa: vanhuksien lehmä\n    Talutetaan sielun paimenelle.\n    Kenties muuten vainaan perikunta\n    Siitä sulan suotta kinastaisi,\n    Ahneulla sielut turmeleisi.\"\n\n    Tytön ääni kuului seinän takaa:\n    \"Isä toivoo että kaikki kansa\n    Kuolis, saisi useamman lehmän --\n    Kuka silloin pappilaan ne toisi? --\n    Ootte vanha, koht' on oma vuoro,\n    Silloin vielä saamme yhden lehmän!\"\n    -- Noin se keskusteli kahden kesken,\n    Jumaliset, hurskaat paimenpuolet.\n    Minä kuulin kaiken kyökin kautta,\n    Mietin: jahka tulen suuremmaksi,\n    Kuulemani maailmalle soitan,\n    Täss' on heikon heikko soitelmani.\n\n\n    XVI.\n\n    Sydänyön on taasen hetki --\n    Oi kuin onkin synkkä yö!\n    Taasen voimat viimeisetkin\n    Vaatii multa päivätyö.\n\n    Kaikkialla nukkuneita,\n    Taikka torkkuvia vaan;\n    Henget saattakohot heitä\n    Rauhaisesti nukkumaan!\n\n    Kestä vielä tunti, kaksi,\n    Valmihiksi työni saan --\n    Eihän uni asukkaaksi\n    Luotu, vierahaksi vaan.\n\n    Huomiseksi lapsosille\n    Täss' on leipä saatava;\n    Suurusta kun sais jo niille,\n    Helpp' ois yönkin valvoa.\n\n    Vielä tunti; -- karvastaapi\n    Öljyn katku silmiä --\n    Onnekas ken päivin saapi\n    Työnsä, yönsä levähtää!\n\n    Eikö mitä, päivin työni\n    Näin ei tyyntä, rauhaisaa\n    Oisikaan, ei maaten yöni\n    Runolliset ollenkaan.\n\n    Työ on tehty, kiitos Herran --\n    Mutta tuskin vielä meen\n    Levolle, kun valpas kerran --\n    Ainaan työtä huomiseen.\n\n\n    XVII.\n\n    Noin se miesi lausui kerta: aikaa jos nyt oisi vaan,\n    Haluaisin samoella halki koko Suomenmaan,\n    Väinön maata katsastaisin, Väinön kansaa oppisin,\n    Luulen että Väinön henki näissä elää vieläkin.\n\n    Ain' on Suomalaisen mieli näitä maita oppimaan,\n    Väinön laulu, Väinön kieli hält' ei jouda unholaan;\n    Mäillä, mailla, metsistöissä ääni kaikuin helkkivi,\n    Vihannilla laaksomailla suloisemmin kuitenki.\n\n    Niin on merten lahdelmilla suomalainen sointusuus,\n    Järvillämme saarisilla läikyn, loiston mahtavuus;\n    Täällä meidän valjokansa työskentelee uutteraan,\n    Milloin muokkaa peltojansa, milloin laskee verkkojaan.\n\n    Laivat kiitää lainehissa omat konnut kierrellen,\n    Venheet, purret lahdelmilla ketterästi eellehen.\n    Täss' on virka suomalaisten seista tuulet, myöteiset,\n    Täss' on toimi miesten, naisten, tässä hankkeet yhteiset.\n\n    Tässä alaa rakkaulle uhraavalle, alttiille,\n    Jok' ei kysy: mikä mulle, kysyy: mikä hänelle!\n    Tässä isät nukkunehet samaa Herraa rukoili,\n    Tässä kansaa nousevata onnekkaaksi siunasi!\n\n    Tässä huolet yhteisesti heitettihin Herran luo,\n    Joka niille aikanansa tarpeellisen avun tuo;\n    Isät, äidit langennehet, tää on teidän hautamaa,\n    Nykyiset ja tulevatkin polvet tässä suojan saa.\n\n    Niin se kiitää maine maamme kansanensa eteenpäin,\n    Uutta, uutta kuulla saamme, kallein kuultu kuuluu näin:\n    Suomalainen, Luojastasi elä eroo milloinkaan!\n    Jos on Herra suojanasi, niin on suojas koko maa.\n\n    Perintö niin säilyy pyhä nouseville taasenkin\n    Eneten ja karttuin yhä, eistyin lennoin rohkein! --\n    Tät' ei muukalainen mieli pysty konsaan oppimaan;\n    Se on vieras näillä mailla, lemmetöinkin kokonaan.\n\n\n    XVII.\n\n    Mä kuutamo-iltana moisna\n    Tuon Pohjolan leimuvan näin,\n    Näin iltana, vieläpä toisna,\n    Kun silmäsin tähtiä päin;\n    Tuo leimu, tuo säihkyvä kulta\n    Pois huolia huuhteli multa,\n    Mä huudahdin mielessäin:\n\n    Kun Pohjolan liekki voi poistaa\n    Tuon huurtehisen sumuyön,\n    Ja taivaalla leimuna loistaa,\n    Kuin säihkyvä priljanttivyö --\n    Niin laihnaos henkesi suojaa\n    Sä meillekin, rakkahin Luoja,\n    Lailla Pohjolan leimuamaan!\n\n    Kun turmio, juopumus raastaa\n    Mun kallihin kansani noin,\n    Ja auhtomme täynnä on saastaa,\n    Niin suo, että kauttasi voin\n    Seurakunnassa puhtaana olla,\n    Ja muilleki oppaaksi tulla,\n    Kuin leimusi herttainen!\n\n    Suo valjeta kansalle aamu,\n    Ja henkesi kirkkahan vaan\n    Niin loistaa, ett' viimeisen haamun\n    Pois mailtamme karkottaa! --\n    Sitä vartoen käymme me liittoon,\n    Ja yhdessä taistoon ja voittoon,\n    Vaan turvamme taivaassa on.\n\n\n    XVIII.\n\n    O, Herra taivahan,\n    Ja turva kalliin maamme:\n    Kiiruhda sotimaan!\n    Sinussa voiton saamme --\n    Kun joukko perkeleen,\n    Ja pahain ihmisten\n    On tullut seuranamme\n    Rivaansa heitellen.\n\n    O, Juudan sotilas:\n    Maaltamme hirmut estä!\n    Me Sinun avuttas\n    Emme voi moista kestää --\n    Ilkeillä juonilla\n    Ja myrkkynuolilla\n    Ne saastuttaa; Sä pestä\n    Voit meitä undesta.\n\n    Tuo virta myrkkyinen\n    Käy helvetistä asti;\n    Se nimeen perkeleen\n    Tuhannet meistä kasti;\n    Ja Suomen kansa, maa\n    Nyt siitä surman saa,\n    Ivalla viekkahasti\n    Se meitä upottaa.\n\n    Ei kansan siveys\n    Konsaan voi täss' kukoistaa,\n    Kun usvan synkeys\n    Noin tähtein valon poistaa; --\n    On katkera tuo:\n    Ei päästä seimen luo,\n    Miss' Herra Kristus loistaa;\n    Siis, Isä, apu suo!\n\n    Kun muutkin sortajat\n    Saa, Herra, surman Sulta,\n    Niin viinakauppiaat\n    Sais' maistaa samaa tulta --\n    Kas silloin siveys,\n    Raittius, rehtevyys\n    Ja kansan lapsikulta\n    On sama yhteys!\n\n\n    XIX.\n\n    Armon Herra laupeas,\n    Meille taasen ilta koitti,\n    Kaitsit päivän armollas,\n    Luotu Herran avuin voitti\n    Vihollisen hyökkäykset,\n    Turmeluksen pimitykset.\n\n    Kylvä iltaruskossa\n    Siunausta ihmisille,\n    Ett'ei kuolonvaaroja\n    Pimeys tuo halmehille,\n    Joita samoo synninlapsi\n    Luojallensa kunniaksi.\n\n    Öinen pelko kamala\n    Kirkkaudellasi poista,\n    Ettei synninhaamuja\n    Unenlapsen silmäs loista;\n    Että vuoderauhan saapi,\n    Herran nimeen nukkuaapi.\n\n    Johda myös se mielehen,\n    Ett' on joskus viime kerta,\n    Koska vaipuu vaivainen,\n    Ett'ei nouse vuotehelta;\n    Siksi johda huokaamahan\n    Tietä auki kunniahan!\n\n\n    XX.\n\n    Tule, Jesu, tyköni,\n    Hallitse mun eloni,\n    Ett'ei mailma pettele,\n    Puolehensa vetele!\n\n    Jesu veres voimalla,\n    Elävällä sanalla\n    Johda lasta eksyvää,\n    Että luokses kerkeää!\n\n    Anna runsain armosi,\n    Kanna hautaan syntini,\n    Uusi mulle sydän luo,\n    Saastaisuudest' ero suo!\n\n    Veres kuuma, juokseva,\n    Kyynel kullanhohtava\n    Pestäkseni tuottele,\n    Riemun ve'ellä juottele!\n\n    Muista, Herra, kuolevat,\n    Vapisevat sairahat,\n    Heiltäkin ett' toisinaan\n    Väsyis kyynel juoksemaan.\n\n    Jesu uskon alkaja,\n    Katuvaisten auttaja,\n    Anna työs enetä,\n    Maailmalle leveä!\n\n    Jesu, kautta kuoleman\n    Riennä, riennä auttamaan,\n    Koska iltakello soi,\n    Eikä pääni nousta voi!\n\n\n    XXI.\n\n    Kansa rientää kohden korpimaita,\n    Lehdot kelkkaa, vilkkuu vaaleet auhtot,\n    Laaksot vilvakoitsee kukkaisista,\n    Kummut kaikuu lintuin lauleloista,\n    Vilisevät karjat metsistöissä,\n    Vuorten kotkat kohoo taivahilla.\n\n    Herran silmä kääntyy pilven luota,\n    Lempeänä katsoo lapsilaumaa,\n    Joka väsymättä, voipumatta\n    Pilven liikenteitä seurajaapi.\n    Tuhat silmää tähtää pilveen päin,\n    Sieltä vastaa Herran silmä yksin.\n\n    -- Miten lempeä on isän silmä,\n    Konsa tarkastaa Hän lapsilaumaa,\n    Jonka ottanut on omaksensa!\n    Lasten horjahdust' ei isä huomaa,\n    Langetessa antaa auttaa toisten\n    Koska hyöty kahdenkertaisena\n\n    Koituu siitä: -- apu nostetulle,\n    Varoitus ja neuvo nostajalle.\n    -- Vaan ken tuolla joukon etupäässä\n    Miehukkaasti aatelmoiden astuu!\n    Ken tuo sorja, reima asussansa,\n    Joll' on toivon valo kulmillansa? --\n\n    Sill' on käsi vankka, vahva varsi,\n    Suora, käskeväinen käytösparsi. --\n    Etkö tunne kansan johtajata,\n    Jonk' on silmänluonti leimuvainen,\n    Pyhää kiivautta katseet toistaa,\n    Taivaan tuli otsallansa loistaa.\n\n    Se on Mooses, miesi yleväinen,\n    Jok' on salaisesti säilytetty,\n    Sitten kohotettu kaislikosta --\n    Kasvoi kuningasten kartanossa.\n    Se on Mooses, jota metsätiellä\n    Puhutteli Herra pensahasta.\n\n    Käski viestit viedä Faaraolle\n    Ett' on Herran kansan uhriaika,\n    Aika tullut rientää Jumaloihin.\n    Se on Mooses, joka seikat suorii\n    Selvillensä päästä vainokansan\n    Vapahaksi vieraan orjuudesta.\n\n\n    XXII.\n\n    Impi, jonka Luoja soi\n    Tulla luoksein lausuin armon sanaa,\n    Helmen seppeliini loi,\n    Sirkut kukkaisiini toi,\n    Oi nyt onnen riemun aikaa!\n    Öin ja päivin laulut kaikaa;\n    \"Jumala,\n    Karitsa!\" --\n    Noin se kaikuu taukoomatta.\n\n    Impi puhtaan karitsan\n    Veressä on valkaistuna vallan,\n    Muodon kantaa hohtosan,\n    Sanan lausuu laupeaan:\n    \"Kaikkein tähden astui kerran\n    Kirouksen puulle Herra --\n    Lunastus\n    Vapahdus\n    Seuras siitä valituille.\n\n    Soihan kaunis kutsumus,\n    Kaikuu pitkin mailman lakeutta;\n    Juhlii Luojan asumus,\n    Sulhon pääll' on kaunistus --\n    Tulkaa! säästäkäätte työtä!\n    Oma työ ei kelpaa myötä;\n    Piikaset,\n    Neitsyet\n    Hääpukuun sen vaatettavat!\n\n    Nuopa Yljän impyset\n    Tekee Herran työtä kallihinta:\n    Kuolleen uskon rääpäleet\n    Sadoilt' on he riisuneet --\n    Haavat huuhtoo kirkas viina,\n    Ruumiin verhoo puhdas liina,\n    Vaatteissa\n    Kalleissa\n    Käyt sä sorjan sulhon luokse!\"\n\n    Noin se kuiski Impynen\n    Kun mä saavuin kutsuttuna kerran\n    Herran huoneen portille,\n    Hän mun auttoi huoneesen --\n    Monta pitkää päivää, yötä\n    Olin tehnyt turhaa työtä;\n    Laupius,\n    Rakkaus\n    Meit' ei kohtaa ansiosta.\n\n    Kiitoslauluun soinnu suu!\n    Karitsan on virsi veisattava --\n    Taivaan puistot kajahuu,\n    Pyhäin joukko ilmaantuu,\n    Koko taivaan riemussansa\n    Perinnöksi armostansa\n    Lahjoitti\n    Luojani --\n    vaijentaa jo suun.\n\n    Lepään, olen huoleton,\n    Konsa horjahdin ma Herran helmaan.\n    -- Herran lauma suuri on\n    Käynyt riemuun, karkeloon;\n    Ne voi kiittää kun mä vaivun\n    Jos vaan Herran tahtoon taivun;\n    Kohtapa\n    Taivaassa\n    Miekin laulan lakkaamatta.\n\n\n\n"]