[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpLx0ZmDdL7PRioX7_ai2gEiMhYQUtiHZ19FF1-Pk-Qc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},417,"Kreivi ja karhuntanssittaja","Hoffmann, Franz",1804,1882,"417-hoffmann-franz-kreivi-ja-karhuntanssittaja","417__Hoffmann_Franz__Kreivi_ja_karhuntanssittaja",null,"romaani",[],[],"fi",1870,1896,15375,95363,false,27140,[23,24,25,26,27,28],"Adventure stories","Boys -- Fiction","Christian fiction","Fathers and sons -- Fiction","German fiction -- Translations into Finnish","Inheritance and succession -- Fiction",[30],"Novels","\"Kreivi ja karhuntanssittaja\" by Franz Hoffmann is a novel written in the late 19th century. The story centers around the tension between the nobleman Kreivi Robert Normann and his scheming relative, Kreivi Albin, who seeks to eliminate Robert's young son, Feliks, to claim his inheritance. The narrative sets the stage for a tale of intrigue, danger, and loyalty within a familial context.  The opening of the novel introduces us to a dire moment at Sokolnits’ castle, where young Feliks attempts a daring horse jump, only to fall and lose consciousness. His frantic father and loyal servant Stein rush to his aid, revealing tensions surrounding the boy’s safety. As Feliks recovers, the narrative hints at darker motives from Kreivi Albin, who is plotting against the family. The scene evolves into a deeper mistrust as Stein expresses his suspicions of Albin's character, setting the tone for an escalating conflict between loyalty and betrayal as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Richter, G. E.",277,"Hoffmannin jännityskertomus nuorisolle sijoittuu Sokolnitsin linnaan, jossa kreivin poika Feliks joutuu vaaraan kostonhimoisten juonien vuoksi. Sukulaisen perinnöntavoittelu ja salaperäinen karhuntanssittaja kietoutuvat pojan elämänvaiheisiin ja perheen koettelemuksiin.","Franz Hoffmannin 'Kreivi ja karhuntanssittaja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 417. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KREIVI JA KARHUNTANSSITTAJA\n\nNuorille ystäville kertoi\n\nFranz Hoffmann\n\n\nSuomensi G. E. Richter\n\n\nHelsingissä 1896.\nG. W. Edlundin kustantama.\nHelsingin Sentraali-kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Sokolnits'in linna\n  II. Karhuntanssittaja\n III. Pojan ryöstö\n  IV. Ruhtinas Voronzov\n   V. Kosto\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nSokolnits'in linna.\n\n\n-- Ei niin rohkeasti, Feliks! Ei niin rohkeasti! huudahti\nparhaassa ijässänsä oleva jalo, miehuullinen, totinen, kaunis herra\nviisivuotiaalle pojalle, joka Sokolnits-linnan lavealla santakentällä\npientä, tulista ja väkevää hevosta hypitteli, kannustaen sitä pikaiseen\nhyppäykseen. -- Ali sinut, poikaseni, santaan heittää, ellet varovasti\nsitä pitele!\n\n-- Oho, isä, istun vakavasti satulassa, älä sitä pelkää! huudahti\npieni, kirkassilmänen poika, taas vähän kannustaen hevosta, --\nKatsoppas, isä, miten somasti Ali nousee pystyyn! Miten se tanssii!\nPanen vetoa, helposti se puutarhan laipion yli hyppää! Koetanko kerran,\nisä?\n\n-- Ei, ei! Ei millään muotoa! huudahti isä, kieltäen poikaa.\n\nUskalias poika jo ajoikin täyttä laukkaa laipioon päin ja\nhevonen keikahti pystyyn, tehdäksensä rohkean hyppäyksen. Samassa\nsilmänräpäyksessä ikäänkuin maasta kasvanut ihmishahmo laipion toisella\npuolella ilmaantui huutaen pojalle karhealla äänellä: -- Takaisin! Et\nsaa, poika, uskaliasta tekoa tehdä!\n\nHevonen, äkkinäistä näkyä peljästyen, juoksi, ennenkuin poika ennätti\nsitä estää äkkiä sivulle ja ratsastaja lensi ikäänkuin pomminkuula\nsatulasta santaan.\n\nPelästynyt isä huusi kileästi, kuuluipa erään toisenki, pilkallisesti\niloitsevan ja naurahtavan, vaan ei peljästyneen eikä osaaottavaisen\nhuuto.\n\nTätä toisen huutoa isä ei kuullut. Kuollon tuskaisena hän hyökkäsi\nmaassa tunnottomana makaavan pojan luo, joka aina vielä puristetulla\nkädellä säikähtyneen hevosen ohjaksia piteli. Silmänräpäyksessä\nne olivat pojan heikosta kädestä poistetut ja sillä välin kun\nhevonen hurjasti ympäri pihaa juoksi, nosti isä pyörtyneen pojan\nkäsivarsillensa ja kantoi hänen rappuja myöten linnaan.\n\n-- Avuksi! hän huusi kovalla äänellä. Stein! Susanna! Avuksi, Jumalan\ntähden! Feliks kuolee käsiini!\n\nHänen kova huutonsa pani pian liikkeelle muutaman palvelijan ja vanhan,\nharmaan kähärätukkaisen huoneenhaltija Steinin.\n\n-- Mitä on tapahtunut, herra kreivi? kysyi tämä Feliks! Jumalan tähden\nmitä hänelle on tapahtunut?\n\n-- Hevosen selästä pudonnut! kreivi virkkoi hätäisesti. -- Pian joku\nratsastakoon lähimmän lääkärin luo! Poika parkani! Hän ei toinnu!\nLaupias Jumala, ole minulle armollinen! Se on ainoa lapseni! älä ota\npois elämäni ainoata iloa!\n\nVanha Stein kuulematta kreivin käskyä juoksi kammariin, toi pian\neteripullon, josta kaatoi muutaman tipan käteensä ja hierasi sillä\npyörtyneen pojan otsaa ja silmäkulmia. Kohta sen jälkeen poika avasi\nsilmänsä, katseli hämmästyneenä, vaan selvänä isäänsä ja vanhaa\nSteiniä.\n\n-- Rohkeutta, herra kreivi, sanoi Steini iloisena, -- Feliks elää ja\npian taas tointuu! Lääkäriä, niinkuin varmaan toivon, ei enää tarvita!\nTiedättehän, herra, minun olevan pienen lääkärin, näen jo ettei enää\nvaaraa ole. Pankaa, sitä pyydän, poika sohvalle!\n\nNähdessään vielä elonmerkkiä pojassansa, kreivi sangen iloisena pani\nhänen hellästi vuoteelle ja vanha Stein tutki tarkasti ja varovasti\nkaikkia hänen jäseniänsä vakautuaksensa, ettei kädet eikä jalat olleet\npoikki. Tällä välin poika jo hymyili, nyykyttäen ystävällisesti isälle.\n\n-- Ei minua mikään vaivaa, isä, hän sanoi. -- Vaan enhän minä ollut\nsyypää jalan liukahtamiseen jalustimesta. Ellei serkku Albin, jota\nhevonen säikähti, olisi ollut käsipuun takana, niin olisin vaaratta\npuutarhaan päässyt! Mitähän sinä, setä Stein tahdot?\n\n-- Katson vaan, josko kaikki jäsenesi ovat terveet, Feliks, vastasi\nvanhus.\n\n-- Ei teillä ole enää mitään pelättävää, herra kreivi, kääntyi hän\ntuskallisesti odottavaan isään. -- Feliks on raitis ja terve! Yksi\nkäsivarsi on vähän niukahtanut; sitäpaitsi luulen hänen saavan pari\nsinistä ja keltasta pilkkua muistoksi.\n\n-- Totta tosiaan, ilonen poika virkkoi; reippaana hän pian sohvalta\nnousi ylös ja hyppeli ympäriinsä molemmat kädet ilmassa. -- Ei minua\nmikään vaivaa! En tunne pienintäkään kipua!\n\n-- Jumalan, joka sinua, poikani, armollisesti varjeli, olkoon kiitos ja\nkunnia, kreivi sanoi, sulkien pojan sylihinsä häntä hellästi suudellen.\nSe oli, Stein, hirveä näkö nähdä Feliks'in lankeavan! Luulin sydämeni\npaikalla halkeavan!\n\n-- Vaan onhan kaikki hyvin ja ohitse, isäni, mairitteli poika, -- eikö\nniin, menenkö taas vähän ratsastamaan? Saat nähdä, nyt Ali hyppää\nkäsipuun yli!\n\n-- Ei, ei, se olisi vallattomuutta, jota en milloinkaan suvaita voi,\nkreivi vastasi kieltävästi. -- Se olisi Jumalan kiusaamista! Tänään,\nFeliks, makaat levollisesti sohvalla! Älä mumise! Sen käsken ja olen\nluonasi. Eikö niin, rakas Stein, eikö niin ole paras?\n\n-- Tosin, herra kreivi, vastasi vanhus kunnioittaen, -- ehkä on pieni\naivontäristys lankeemuksessa ollut, niin Feliks'in täytyy tästä\nparantuaksensa kumminkin huomiseen asti olla niin levollisena kuin\nmahdollista. Jos sallitte, herra kreivi, niin olen seurananne Feliks'in\nvankeusaikaa lyhentämässä!\n\nSiihen kreivi mielistyi ja Feliks taputti iloisena käsiänsä huutaen:\n\n-- Niin, se on oikein! Jos Stein on luonani, olen aivan levollisena.\nHän osaa niin hyvin kanssani leikitellä! Tiedätkö, Stein? Tuo tänne\nrakennus-kirstu, vedä suuri pöytä sohvan eteen ja sille rupeamme\nlinnoja ja linnoituksia rakentamaan! Vanha Stein ukko sen ymmärtää,\nisä! Äskettäin hän rakensi minulle Sokolnits'in aivan samallaiseksi\nkuin se on, götiläisine porttineen, varustettuna neljällä paksulla\nkulmatornilla, jotta sen voi paikalla tuntea!\n\nVanhus kernaasti täytti pojan tahdon, veti pöydän sohvan eteen,\ntyhjensi suuren, rakennusaineita sisältävän kirstun sen päälle ja\nhuomasi tyytyväisenä, että Feliks jo muutama minuuti sen jälkeen oli\nniin rakennuspuuhiinsa kiintynyt, että hän kaiken muun, jopa isänsä ja\nvanhan Steinin läsnäolonkin unohti. Miettien kreivi katseli pojan\nleikkiä; suurella tarkkuudella Stein katseli pitkän ajan poikaa ja\nhänen totiset, ryppyiset kasvonsa tulivat aina tyytyväisemmän\nnäköisiksi.\n\n-- FeIiks'iämme ei mikään vaivaa, ei ensinkään mikään, herra, kuiskasi\nhän kreivin korvaan. -- Kovaa lankeemista ei mikään paha seurannut. Jos\nFeliks'illä olisi aivontäristys, niin hän valittaisi pään kipua, hän\nolisi väsynyt ja unelias eikä hän missään tapauksessa olisi niin\nleikkiinsä kiintynyt.\n\n-- Sen minäkin toivon, vastasi kreivi yhtä hiljaa. -- Kiitän kaikesta\nsydämestä Jumalaa, joka on suurimman onnettomuuden minulta poistanut.\n\n-- Kuinka se olikaan mahdollista, että Feliks lankesi hevoselta? kysyi\nvanha huoneenhaltia. -- Vaikka hän on nuori, on hän hyvin taitava\nratsastaja, ja hän hypittelee hevostansa niin varmasti, että se on jo\nmonesti minua ihmetyttänyt.\n\n-- Onneton kohtaus matkaansaattoi lankeemuksen, vastasi kreivi.\nJuurikun Feliks'in hevonen oli käsipuun yli hyppäämässä, ilmestyi\nserkkuni sen toiselta puolelta: hevonen säikähti, teki aika hyppäyksen\nsivulle ja Feliks lensi satulasta. Sattumus, ei mikään muu, vaan siitä\nolisi voinut surullisia seurauksia tulla.\n\n-- Hm! Hm' Sattumus! Sattumusko vaan, -- eikö mikään muu? mumisi\nhuoneenhaltia totisena. -- Tiedättekö, herra kreivi, tämä sattumus ei\nollut niin satunnainen, kuin te aavistamattomassa sydämellisyydessänne\nluulette.\n\n-- Mitä tarkoitat, Stein? kysyi kreivi.\n\n-- Tarkoitan, armollisella luvalla sanottu, herra kreivi, etten\nmissäkään asiassa serkkuunne, herra Albiniin, luota, vastasi vanhus\npäättäväisesti.\n\nKreivi Robert pudisti päätänsä.\n\n-- Olet harhaluulossa, hän vastasi. -- Serkkuni rakastaa minua ja\npoikaa, jokaisessa tilaisuudessa hän meille suosiotansa osottaa ja\netenkin Feliks'iä hän on sydämmellensä sulkenut. Mikä syy hänellä tätä\npaitse olisi tehdä pahaa minulle tai Feliks'elle? Hän on vieraani, minä\nolen hänen ainoa turvansa ja toivonsa mailmassa, ilman minun apuani hän\nolisi kerjäläinen, hänellä on siis täysi syy meitä suosia.\n\n-- Vaan oletteko, herra kreivi, sitä jo ajatelleet, että Feliks yksin\non kreivi Albinille esteenä kerran päästä teidän suurien omaisuuksienne\nja tilojenne perilliseksi? sanoi Stein painolla. Jos Feliks kuolee,\nniin on kreivi Albin teidän ainoana, vielä elävänä sukulaisena suorassa\npolvessa luonnollisesti teidän pääperillisenne ja seuraajanne.\n\nNämät vanhan uskollisen huoneenhaltian sanat vähän koskivat kreivi\nRobertia, sitä ei hän voinut salata. Pian hän toki taas malttoi\nmieltänsä.\n\n-- Hullutuksia, vanhukseni, vastasi hän. -- Kaikkialla vaan kummituksia\nnäet! Voin panna vaikka mikä vetoon, ettei serkkuni, enempää kuin\nminäkään, ole ajatellut kerran seuraajakseni päästäksensä. Onhan Feliks\nterve, väkevä ja iloinen kuin kala ja silmäteränämme häntä suojelemme,\nminä, sinä, vanha Ursula ja muut palvelijat. Mitä hänelle voisi\ntapahtua? Hulluutta, vanha Stein! Luovu sellaisista turhista huolista.\n\n-- Ja lankeeminen tänään? kysäsi uppiniskainen huoneenhaltia. -- Ken\noli siihen syypää? Kreivi Albin! Ei se ollut mikään sattumus, sanon\nminä!\n\n-- Sinuapa on oikea mustansappinen hupsu, ystäväni, kreivi sanoi. --\nOlen jo monet vuodet serkkuni Albinin tuntenut ja tiedän hyvin hänen\nolevan kevytmielisen henkilön. Vaan tiedän myöskin, ettei hän\nmilloinkaan ehdoin tahdoin pahaa tee. Ei, ei, älä minuun sellaisia\nepäluuloja istuta, vanha Stein! Albin on ystäväni ja minulle sekä\npojalleni uskollinen! Se olisi suurinta kiittämättömyyttä, ellei niin\nolisi. Vaan minä tunnen jo sinut, vanha huoneenhaltiani, sinä olet\nepäluulossa hänestä, sillä sinä pelkäät hänen voivan ennemmin tai\nmyöhemmin sinut suosiostani sulkea. Ole toki tässä asiassa levollinen,\nsinä olet aina oleva vanhin sekä parahin ystäväni!\n\nTämän sanottuansa kreivi ojensi vanhukselle kätensä, jonka tämä\nliikutettuna painoi huulillensa.\n\n-- Jumala siunatkoon teitä vakuutuksestanne, sanoi hän vapisevalla\näänellä. -- Tosin voin vannoa, ettei teillä ole ketään uskollisempaa\npalvelijaa kuin vanha Stein, joka jo pienenä ollessanne on teitä\npolvillansa kiikuttanut ja tuudittanut. Jospa vaan paremmin kuulisitte\nuskollisimman palvelijanne varoituksia.\n\n-- Ei siitä enempää, ystäväni, kreivi kielsi. -- Tunnen serkkuni enkä\ntahdo kuulla mitään, mikä hänet saattaisi epäluulon alaiseksi!\n\nVanhus huokasi ja pidätti vastauksen, joka jo oli huulillansa.\n\n-- Hyvä siis, hän itsekseen ajatteli kääntyen kreivi Robertista pieneen\nFeliks'een, tahdomme siis, Susanna ja minä, kahta varovaisemmat olla,\njottei hiuskarvakaan pojan päässä tulisi käyristetyksi. Enpä ensinkään\nluota tuohon herra serkkuun, kreivi Albiniin! Ja jos hän juonittelee,\nniin hän on näkevä ihmisiä löytyvän, jotka häntä silmällä pitävät!\n\nIstuen pojan viereen, hän vähän aikaa leikki hänen kanssansa, kunnes\novi äkkiä avautui ja nuori, noin kolmenkymmenen vuotias mies astui\nkiirehtivin askelin sisään. Hän oli muhkean muotoinen, urhokkaan\nnäkönen, mustat hiukset, musta parta, paksut mustat silmäripset,\njoitten alla pari tumman ruskeaa silmää loisti. Sisääntultuansa Feliks\nnousi sohvalta ja juoksi, antamatta vanhan Steinin itseänsä pidättää,\näskentulleen luo.\n\n-- Setä Albin, hyvä, että tulit, sanoi hän, hyökäten miehen avoimeen\nsyliin -- sinun täytyy todistaa, että Ali olisi käsipuun yli hypännyt,\nellet olisi niin odottamatta sitä estänyt!\n\n-- Niin, poikani, sydämestäni sen mielelläni todistan, kreivi Albin\nvastasi mairitellen. -- Olen toki jo usein omilla silmilläni nähnyt,\nmiten sinä rohkeudella olet suuremmatkin esteet helposti voittanut.\nVaan ennen kaikkea, miten sinä jaksat! Pelästyin kovin, nähdessäni\nsinut hevosesta lentävän ja vähitellen olen tuosta äkillisestä\npelästyksestä tointunut!\n\n-- Ah, minua ei lankeaminen ensinkään vahingoittanut, vastasi Feliks\nhymyillen. -- Vaan minkätähden sinä estit minua käsipuun yli ajamasta.\nEllet olisi eteen tullut, ei olisi hevoseni säikähtänyt!\n\n-- Lapsi, miten sitä voin aavistaa, että Ali minua nähdessänsä\nsäikähtäisi? vastasi kreivi Albin. -- Sattumalta olin käsipuun toisella\npuolella aivan lähellä, kun kuulin mitä isällesi huusit ja silloin\njuoksin esiin, estääkseni jollakin tavoin rohkeuttasi. Olisit voinut\npaikalla kuolla, jos hevonen olisi käsipuun yli hypännyt!\n\n-- Miksi niin, en ymmärrä sinua, setä!\n\n-- Vaan isäsi ymmärtää minua, kun sanon hänelle, että puutarhuri juuri\ntänään varhain oli pitkin puutarhan käsipuita ojia kaivattanut. Jos\nhevonen olisi yli juossut, niin olisitte molemmat taittaneet kaulanne\nja jalkanne.\n\n-- Ah, sitä en tietänyt, sanoi Robert kreivi katsellen vanhaa Steiniä.\n-- Siis minun tulee sinua sydämestäni kiittää, rakas serkku! Ken taisi\najatella, että hevonen niin kovin säikähtäisi.\n\n-- En tosin minäkään sitä aavistaa voinut, vastasi Albin. --\nJättäkäämme asia nyi sikseen ja olkaamme iloiset, ettei pienellä\nonnettomuudella ollut pahempia seurauksia.\n\n-- Niin, toisella kertaa olen minäkin jo varovaisempi, sanoi Feliks. --\nNyt kun Alin vikuriksi tunnen, ei se enää toisten sellaista juoksua\ntee.\n\nSen jälkeen hän varsin luottavaisesti puhui kreivi Albinin kanssa,\nhuolimatta vanhasta Steinistä, joka kohta hiljan lähti kammarista.\n\n-- Viekas lurjus, mumisi hän itsekseen käytävällä käydessään, -- ei\nhäneltä tekosyitä milloinkaan puutu, hän tietää teeskennelläkin ikään\nkuin olisi hän pojan parasta vaan ajatellut. Antakoon kreivi Robert\nitseänsä pettää, -- minä tunnen ja tutkin hänet paremmin. Oikein hyvin\nhän tuntee vilkkaan hevosen säikähtävän luonteen ja tähän tuntemiseen\nhän petoksensa perustaa. Alin täytyi, häntä äkkiä nähdessään,\nsäikähtää, sen täytyi rajusti ja äkkiä sivulle juosta, niinkuin se\nmyöskin tapahtui. Ettei meillä ole mitään onnettomuutta valitettavaa,\nsiihen on hyvä herra kreivi viaton. Vaan kärsivällisyyttä, kyllähän\nliiaksi uskovan kerran silmät vielä aukenevat! Suokoon Jumala, ettei se\nsilloin olisi myöhäistä!\n\nNäin vanha huoneenhaltia itsekseen mumisi, siksi kuin hän linnan\nemännöitsiän, vanhan Susannan huoneelle tuli, jolloin hän kohteliaasti\novelle koputti, ennen kuin hän astui sisään. Susanna aukasi ja pyysi\nhäntä astumaan asuntoonsa. Siellä hän jutteli mitä oli tapahtunut ja\nemännöitsiä ilmoitti selvästi, että hänkin kaikin puolin puolusti\nhuoneenhaltian epäluuloa.\n\n-- Herramme, kreivi Robert, on liian hyvä ja ylevä, sanoi hän. -- Mikä\nvaiva eikö hänellä ollut saattaa serkkuansa hyvälle tielle. Vaan Jumala\nvarjelkoon, silloin oli joka sana ja varoitus tuuleen puhuttu. Nuori\nherra eli vaan sohinassa ja kohinassa, siksi kuin hän oli kaiken\ntavaransa tuhlannut ja pelannut. Jospa kreivi Robert olisi antanut\nhänelle pienen eläkerahan, olisi hän aina ollut sangen jalomielinen\nsukulainen. Vaan Jumala varjele, tämä ei kauan olisi hänelle kylliksi\nollut! Tänne paha renttu kutsuttiin -- ja nyt hän elää täällä yhtä\nsuuresti kuin ennen Varsovassa laivaston kaartin upsierina, ikäänkuin\nolisi suuren tilan herra ja haltia eikä kreivi Robertilla olisi niin\nmitään sanomista eikä käskemistä. En voi sanoilla selittää, miten tuo\nihminen on minulle vastenmielinen!\n\n-- Niin on minunkin laitani, rouva Susanna, myönsi huoneenhaltia\nnyykyttäen päätänsä, -- kreivi Albin teeskentelee ystävyyttä,\nrakkautta, hellyyttä ja Jumala ties mitä vielä herrallemme ja pienelle\nFeliks'elle, ja kuitenkin olen siitä vakuutettu, että hän sydämessään\nvihaa ja mieluummin saattaisi heitä mailmasta. Niin tosin, se olisi\nmiesparalle hyvä pala saada kerrassaan suuret kauniit tilat ja linnat\nperiä! Vaan ei tämä pala huulillensa tule! Mitä te, rouva Susanna,\nsiitä tuumitte?\n\n-- Ajattelen, vastasi vanha kunnian rouva pontevasti, -- sen olevan\nvelvollisuutemme tämän jalon huoneen vanhoina, uskollisina palvelijoina\npitää herrasta ja hänen pojastansa huolta ikäänkuin silmäterästämme! Se\non minun mielipiteeni, enkä epäile ensinkään sen olevan teidänkin,\nStein!\n\n-- Sen teille vannon, rouva Susanna, sanoi huoneenhaltia. -- En tahdo\nväsyä pitäessä herra kreivi Albinia silmällä ja teidän, rouva Susanna,\ntulee pitää pienestä Feliks'estä huolta!\n\n-- Sen lupaan tehdä, vastasi kunnon rouva. -- Minä rakastan poikaa,\nniinkuin äitinsäkin, joka valitettavasti liian aikaisin meni mailmasta\nja minä tahdon huolta pitää hänestä, kuin ikinä äiti sen tehdä voisi.\nSen olen armolliselle kveivitär-vainajalle velkapää, joka aina oli itse\nystävyys ja hyvyys!\n\n-- No siis, rouva Susanna, virkkoi huoneenhaltia jälleen, -- me olemme\nsiis yksimieliset ja tahdomme toki katsella, josko kaksi hyvää,\nkunniallista ja uskollista palvelijaa eivät ole väkevämmät ja\nvoimallisemmat kuin yksi veitikka kaikkine salaisine, pahoine\nvehkeineen.\n\nMolemmat vanhukset pudistivat toinen toisensa kättä ja vahvistivat\nsiten puolustus- ja päällekarkausliittonsa rakkaan herrasväkensä,\nkreivi Robert Normannin ja hänen poikansa Feliks'in, hyväksi.\nLevollisella ja vähemmin raskaalla mielellä, kuin hän oli tullut, sanoi\nhuoneenhaltia sitte jäähyväiset liittolaisellensa ja lähti kammarista\nmennäksensä tavallisille askareillensa. Rouva Susanna, pantuansa oven\nkiini hänen jälestänsä, vaipui syvään mietintöön, josta hän heräsi\nsanoen:\n\n-- Stein on oikeassa! Kreivi Albin on vaarallinen mies! Meidän pitää\nolla varoillamme!\n\nVanha rouva, Soloknits-linnan kreivillisen herrasväen monivuotinen,\nluotettava palvelijatar ei pettynyt kreivi Albin Normannin luonnon\nlaadun suhteen yhtä vähän kuin huoneenhaltijakaan. Kreivi Albin oli\npaha juonittelija, joka ei karttanut minkäänlaista rikosta, jolla hän\nvaan saattoi rikkautta ja arvoa voittaa. Hänen käytöksensä ylipään\nsitä tarkoitti. Hän oli ainoa sukulainen kreivi Robertille, jolla\nPuolan-Preussin rajalla oli laveat tilukset useoine linnoineen, suurine\nmetsineen ja monine tuhansine peltoineen. Pieni Feliks oli yksin\nAlbinin esteenä tullaksensa näiden rikkauksien omistajaksi ja\nepäsiveellinen luonteensa vaikutti hänessä elävän toivon ja pyrinnön,\nvieläpä pahan aikomuksen saada Feliks'in, joko kavaluudella tai\nväkivallalla, pois hengiltä.\n\nHän oli kylliksi kavala peittämään pahaa aikomustansa teeskennellyllä\nkiitollisuudella kreiviä ja yhtä teeskennetyllä rakkaudella\nFeliks'iä kohtaan. Kuten olemme nähneet, tämä täydellisesti hänelle\nylevämielisen, jalon sukulaisensa suhteen onnistuikin. Vaan Stein ja\nSusanna, uskolliset palvelijat, olivat hänen todelliseen olentoonsa\ntutustuneet ja tutkineet eivätkä antaneet hänen imartelevan\nulkomuotonsa itseänsä pettää. Kreivi Albinia he pitivät silmällä niin\npaljon kuin mahdollista eikä Susanna ollut pientä Feliks'iä silmällä\npitämättä hevosesta lankeamisen jälkeen.\n\nEi kenkään tietänyt, josko kreivi Albin huomasi olevansa\nsalaisen valvonnan alainen. Se toki totta oli, ettei hän vanhaa\nhuoneenhaltijaa eikä Susannaa erityisesti suosinut. Jopa hän kerran\nkoetti kreivi Robertille panetella ja parjata molempia uskollisia\npalvelioita, saadaksensa heitä talosta pois. Vaan kreivi Robert\nvastusti niin vahvasti, ettei Albin enää milloinkaan koetustansa\nuudistanut. Sitä enemmin hän kelpo palvelioita kammosi, kun hän huomasi\nheidän olevan pahimpana esteenä saadaksensa perkeleellistä aikomustansa\ntoimeen.\n\nHuonosti onnistuneen kokeensa jälkeen, surmataksensa pientä Feliks'iä\nhevosen säikähtämisen kautta, oli kreivi Albin toki toistaiseksi aivan\nlevollisena. Huolettomassa laiskuudessa hän eli kreivi Normannin\nkustannuksella, ratsasti tai käveli, metsästi tai vietti aikansa muilla\nhuvituksilla, joihin Sokolnits-linnan metsästys- ja kalarikkaat seudut\nolivatkin edulliset. Feliks ei näkynyt erityisen paljon häntä\nhuolestuttavan, lukuun ottamatta ettei hän antanut yhtäkään tilaisuutta\nmennä käsistänsä, jolloin hän voi häntä mairitella tai makeisia hänelle\nantaa. Metsästysretkittänsä hän toi kaikellaisia pieniä lahjoja,\nmilloin kuoliaaksiammutun kirjavan linnun, milloin pyydetyn oravan,\nmilloin linnunpesistä otettuja munia.\n\nPoika siitä iloitsi ja kumarsi aivan lapsellisesti serkullensa. Usein\nhän pyysi isältä lupaa saadaksensa hevosellansa seurata kreivi Albinia\nsellaiselle metsästysretkelle, vaan sitä kreivi Robert milloinkaan ei\nsallinut, -- syystä, että häntä ehkä aavistutti että joku vaara voisi\npienelle yksinäisissä, laveoissa ja synkissä metsissä tapahtua. Linnan\npuistossa, jonka läpi kapea, sangen syvä ja virtava joki juoksi, sai\nFeliks isänsä luvalla hyppiä, niin paljon kuin tahtoi, vieläpä hän\nlahjoitti pojalle pienen lintupyssyn, jolla hän variksia ja harakoita\nampui. Vaan Feliks ei saanut pyssyänsä muulloin käyttää, kuin vanha\nStein häntä seuratessa, jottei mitään vahinkoa, pyssyn varomattoman\nkäyttämisen kautta, tapahtuisi.\n\nSokolnits'in puisto oli sangen suuri ja lavea. Se ulottui linnasta\nlähes tunnin matkan päässä olevan metsän rajalle, jossa vahva\nrauta-aita oli. Useoita taiteettomia siltoja vei sen läpi juoksevan\njoen yli. Sen rantoja varjostivat ihanat puut, joitten paljous oli\npuiston paras kaunistus. Ei missään muualla löytynyt kauniimpia tammia,\nsaksantammia ja koivuja, kuin Sokolnits'in puistossa.\n\nFeliks oleskeli mielellään tässä ihanassa puistossa ja kun vanha Stein\nhäntä aina seurasi, ei kreivi Robert häneltä kieltänyt tätä huvitusta,\nvaan mielistyi ilolla siihen, että pieni poika sai luonnon ihanuutta\nnauttia.\n\nEräänä päivänä vanha huoneenhaltia ei voinutkaan pientä Feliks'iä\nseurata: kreivi Robert antoi hänelle kreivi Albinin läsnä ollessa\nkäskyn, jonka täyttämisessä koko päivä kului. Ennenkuin hän käskettyyn\ntyöhön meni, hän pyysi ettei pieni Feliks sinä päivänä puistoon menisi\ntai jos hän menisi, antaisi kumminkin Susannan tai jonkun muun\npalvelijan itseänsä seurata. Sen Feliks lupasi; vaan ei aikaakaan kun\nhän jo olikin lupauksensa unohtanut.\n\nKreivi ei jaksanut hyvin ja täytyi oleskella huoneessa. Serkkunsa Albin\noli hänelle seurana, vaan hän oli niin harvapuheinen ja nureissansa,\nettä kreivi Robert sen huomasi.\n\n-- Kuule serkku, sanoi hän Albinille, näen kyllä ajan tuntuvan sinusta\npitkältä, vaikk'en siitä suinkaan pahastu. Mene ratsastamaan raittiisen\nilmaan. Se virkistää sinua ja ehtoolla tulet ilomielisenä jälleen\nluokseni.\n\nTähän kreivi Albin mielistyi eikä ensinkään serkkunsa hyvää\ntarkoittavaa ehdotusta vastustanut. Kymmenen minuutin kuluttua hän\nistui hevosen selässä ja ajoi metsään, jonka tuuheat siimekset hänet\npian peittivät.\n\nTunnin perästä hän oli metsän rajalla olevan puiston päässä. Täällä hän\nkatseli ympärillensä ja kun hän ei missään ketään ihmisiä nähnyt, hän\nastui alas satulasta. Sidottuansa hevosen puuhun kiinni, meni hän\npuiston rauta-aidan luo, kiipesi sen yli ja laskeusi alas toisella\npuolella.\n\nNyt hän oli puistossa ja kiirehtivin askelin hän joelle riensi.\nTultuansa sen rannalle, meni hän vastavirtaan päin, kunnes hän tuli\nerään sillan luokse, joka, kuten kaikki muutkin, oli tehty vahvoista\nlaudoista portaan kaltaiseksi. Helposti hän sen nosti, lykkäsi sitä\nvähän taaksepäin ja pani sen sitte niin liki jyrkän rannan reunaa, että\nse kohta veteen putoaisi, jos joku, vaikkapa pieni lapsikin, sen päälle\nastuisi. Kavalan tyytyväisellä hymyllä hän hetken työtänsä katseli,\nmeni sitte toiselle, kolmannelle ja neljännelle sillalle, joille\nkaikille hän teki samoin kuin ensimmäiselle.\n\n-- Nyt ei se voi onnistumatta olla, mumisi hän sen tehtyänsä. Tyhmä\npoika tulee varmaan ehtoopuolella puistoon ja kun hän sillalle menee,\nniin se on hänen syynsä, jos hän veteen hukkuu kuin kissa! Terveydeksi\nolkoon!\n\nTämän sanottuansa hän kiireesti palasi, kiipesi aidan yli, astui\nhevosen selkään ja ajoi yksin täyttä laukkaa pitkin synkkää metsää.\n\nSillä välin aikakin kului ja ehtoopäivällä Feliks tavallisuuden mukaan\ntahtoi kävellä ylt'ympäri lempipuistossansa. Pyssyä ei hän tosin tänään\nsaanut mukaansa ottaa, kun vanha, uskollinen Stein ei voinut häntä\nseurata, -- vaan eikö Sultan ollut siellä, tuo suuri, väkevä,\nkaunis Neufundlainen koira, -- se oli suuri kuin vasikka, väkevä\nkuin susi, vaan lempeä, hiljanen ja uskollinen kuin lammas? Feliks\npäästi sen kahleista ja katseli tyytyväisenä miten se selvästi ja\niloisesti haukkuen juoksi suuret harppaukset pihaa pitkin ja vihdoin\niloriehumisestaan päästyänsä juoksi, häntäänsä heiluttaen, pojan luo ja\nnuoli hänen kättänsä.\n\n-- Niin ihanaa, Sultan, niin ihanaa! sanoi Feliks silittäen jalon\nelukan leveätä päätä. Nyt tule ja seuraa minua puistoon. Sultan, tule!\n\nHe menivät. Koira juoksi milloin edeltä, milloin lavean piirin nuoren\nherransa ympäri, jonka luokse se mielellään palasi huudon kuultuansa.\n\nPieni tuulen puuska puhalsi, puitten huipuissa humisten, läheltä ja\nkaukaa iloisien lintusten laulusäveleet kuuluivat, aurinko sinisellä\ntaivaalla kirkkaasti paisteli, vahvasti varjostaen harmailla, pehmeillä\nsammaleilla peitettyä maata -- ihana, eikä varsin kuuma, oli kesänen\nehtoopäivä; ilma, jota Feliks ihastuen hengitti, oli puhdas ja raitis.\n\nSuuressa, laveassa puistossa ei yhtäkään ihmistä ollut. Paitse poikaa\nei ketään ihmistä näkynyt. Kreivin palvelijat olivat linnassa; rengit,\npiijat ja työväki olivat töissänsä. Vaan Feliks'iä tämä yksinäisyys\nmiellytti, -- hän voi sitä paremmin unelmoida ja havainnoitansa tehdä.\nKirkkailla silmillä katsellen ympärillensä, älysi hän paljon, mikä\nhuomiotansa herätti: milloin hoikan metsäkauriin, joka pensastossa tuli\naivan liki häntä, katsellen pelkäämättä suurilla silmillään häntä,\nkunnes koiran kova haukkuminen ajoi ujon eläimen pakoon, -- milloin\nleikkivän oravaparin, joka iloisesti hyppeli puitten oksilla, välistä\nsalaman nopeudella, toinen toistansa ajaen; milloin suuren petolinnun,\njoka ilman korkeudessa levitettyine siipineen lenteli, ajottain\nkileästi huutaen, josta lukuisat pienet laululinnut niin pelästyivät,\nettä laulajaisensa muutamaksi hetkeksi taukosi ja he piileilivät\nlehtevämpäin oksien väliin; -- milloin ketun, joka häntä luimussa,\nsalaisesti Feliks'iä katsellen, likimpään pensaasen lippasi; milloin\njoen lirinän, jonka kiiltävällä pinnalla auringon tuhannet säteet\nliekehtivät ikäänkuin loistavat timantit.\n\nFeliks tuli erään sillan luokse, vaan ei mennyt sen yli, hän vaan\nsamalla puolella joen rantaa astuskeli toiselle sillalle. Tämän sivutse\nhän aikoi mennä, kun hän toisella puolella jokea huomasi suuren\nkukkaspensaan kiiltävine punaisine marjoineen. Häntä halutti kukkasia\nomistaa, huolettomana, likemmin tarkastelematta, hän portaalle astui.\nSultan oli noin kaksikymmentä askeletta hänen takanansa ja haukkui puun\njuurella, jonka oksissa joku elukka mahtoi piillä.\n\nFeliks oli jo portaan puoliväliin päässyt, kun se äkkiä paikoiltaan\nliukui ja poika putosi kolisten ja loiskien syvään, juoksevaan veteen.\nKun hänen voimansa eivät riittäneet pitämään portaasta kiini, meni hän\nsuurella huudolla päätänsä myöten veteen, joka veti hänen äkkiä\nmukaansa.\n\nFeliks näkyi olevan hukassa, sillä hän ei osannut uida eikä ollut\nlähellä yhtäkään pelastajaa eikä auttajaa. Hän ei enää pelastusta\ntoivonutkaan. Vielä kerran hän veden pinnalle nousi, vielä kerran hän\npuoleksi tukehtuneella äänellä apua huusi, -- kunnes vesi hänen taas\nkohisevaan syvyyteensä veti, pitääksensä hänet, ehkä ainaiseksi.\n\nVaan lähestyipä pelastaja, joka nyt voi uppoavaa poikaa paremmin auttaa\nkuin joku ihminen.\n\nUskollinen Sultan oli Feliks'in ensimmäisen hätähuudon kuullut ja\nkahdella harppauksella se rannalla oli. Juuri silloin Feliks'in käsi ja\npää vedestä näkyi ja samalla hetkellä tuo jalo eläin juoksevaan jokeen\njuoksi, ui pelastettavansa luo ja otti varovasti hänen jakkunsa\nkauluksen hampaittensa väliin. Pitäen häntä niin paljon kuin\nmahdollista veden päällä, kelpo koira eteenpäin ui, kunnes se pääsi\nmatalaan paikkaan rannalla ja veti kun vetikin Feliks'in kuivalle\nmaalle.\n\nTäällä se laski hänen pehmeälle nurmelle ja nuoleskeli lempeästi\nkasvoja ja käsiä, siksi kuin hän jälleen tointui ja ihmetellen suurilla\nsilmillään ympärillensä katseli. Pian hän huomasi missä vaarassa\nhenkensä oli ollut, hän silitteli uskollista Sultaniansa mitä\nhennommin, siitä jalo eläin näkyi iloitsevan, vieläpä hyväilevänki.\n\n-- Täksi päivää on kävelemisemme loppunut, sanoi Feliks vihdoin,\nvaatteeni ovat ihan läpimärät, jonka vuoksi on paras että pääsemme\nkotiin, niin pian kuin mahdollista, vanhan hyvän Susannan turviin. Tule,\nSultan!\n\nFeliks'illä oli jo taas voimia kylliksi voidaksensa nousta ja iloisena\nlähteä menemään. Vaan ei hän enää ollut niin varomaton kohta portaalle\nastumaan, vaan ensin hän sitä tarkoin tutki. Suureksi hämmästyksekseen\nhän huomasi portaan olevan pantuna niin liki rannan reunaa että kun\npieninki paino sen päälle tuli, sen täytyi kohta veteen pudota. Feliks\nei enää sen päälle astunutkaan, vaan katsoi parhaaksi mennä kolmannelle\nsillalle. Hän huomasi tämän olevan, niinkuin kaikki muutkin,\nvaarallisimmassa tilassa. Hän koetti asettaa sen taas entiselleen, vaan\nhänen heikot voimansa eivät siihen riittäneet.\n\n-- Niin olemme siis vangitut, Sultan, sanoi hän hymyillen koiralle,\njoka häntä lempisilmin katseli. Mitä mietit vanha ystävä? Odotammeko,\nsiksi kuin meitä linnassa kaivataan tai kiipeemmekö aidan yli ja\npalaamme vähän pidempää mutkatietä linnaan.\n\nSultan ei tosin voinut pojalle mitään ymmärrettävää vastausta antaa,\nkuitenkin se kovin haukkuen käänsi päänsä aitaan päin.\n\n-- Niin, ymmärrän mitä mietit, Sultan, Feliks sanoi. Me kiipeemme aidan\nyli. Luulen sen olevan meille paras, sillä voisi vielä viipyä kauan,\nennenkuin he meitä linnassa kaipaavat ja sillä välin voisin minä\nmärissä vaatteissani kuolemaan asti kylmettyä. Vaan jos metsän läpi\nmenemme, niin pääsemme pian liikkumaan, eikä odottamaton kylpy minua\nsuuresti vahingoita. Siis eteenpäin, Sultan!\n\nViisas koira ei toista käskyä odottanut, vaan juoksi, iloisesti\nhaukkuen, edeltä. Neljännes tunnin kuluttua he saapuivat aidan luo.\nSultan kiipesi vähällä vaivalla sen yli, ja Feliks, jolla ei ruumiin\ntottumusta puuttunut, seurasi yhtä helposti sen jälkeen.\n\nTällä välin oli päivä sangen paljon kulunut, punasen hohtavat säteet\nkorkeoissa petäjissä, saksan tammeissa ja tammeissa ilmaisivat\nFeliks'elle, että aurinko jo oli laskeumaisillansa. Ja vaikka hän oli\nihan yksinään metsässä, ei hän kuitenkaan peljännyt, kun uskollinen\nSultaninsa oli vieressänsä. Jalo eläin oli kylliksi väkevä häntä\nsuojelemaan, vaikka hän olisi suden kynsiin joutunut, jota ei toki\nkeskellä kesää voinut odottaakaan. Huoletonna, sydän kepeänä hän kulki\nkotia kohti, jonne hän puolentoista tunnin jälkeen onnellisesti saapui.\n\nSuurella ilohuudolla poikaa ensin kohtaavat palveliat ottivat vastaan.\nHe ympäröivät hänet, halailivat ja suutelivat sekä veivät hänet ilolla\nhoviin isän luokse, joka oltuansa suuresti suruissansa kohta kovin\nihastui, kun hän poikansa näki. Koko hovin väki tähän saapui; kaikki\niloitsivat; vanhan Steinin ja uskollisen Susannan poskilla kirkkaat\nilokyyneleet loistivat.\n\n-- Mitä on tapahtunut, isä, kuin sinä ja kaikki väki olette niin\ninnoissanne? kysyi Feliks kummastellen. -- Eihän tämä ole ensi kerta,\nkuin minä myöhästyn ja tänään olinkin pakotettu kulkemaan suuren mutkan\nläpi metsän kotiin tullakseni. Mitä erityisen kummallista onkaan\ntapahtunut?\n\n-- Oi, poikani, täytyihän meidän kaikkein luulla, ett'emme milloinkaan\nsinua elävänä näkisi, vastasi isä painaen Feliks'in niin rintaansa,\njuurikun hän ei milloinkaan olisi tahtonut häntä laskea pois.\nStein, hämärissä kotiintultuansa, kyseli ensiksi sinua ja kun ei\nkukaan voinut sanoa missä olit, peljästyi hän kovin. Minäkin olin\nsanomattomasti peljästynyt. Kohta kiirehdimme puistoon ja näimme siellä\nhämmästykseksemme portaan olevan joessa, vaan emme sinua, lapseni,\nnähneet, vaikka sinua etsimme ja huusimme. Mitä muuta voimme ajatella,\nkuin että olit portaalta jokeen pudonnut ja uponnut? Suruani ja\nepäilystäni et voi käsittää. Et voi arvata miten vihastuin, kuin\nhuomasimme että kaikki muutkin sillat olivat sellaisiksi tehdyt, että\nse oli mahdotonta niitten yli kulkea. En voinut olla epäilemättä, että\nrikos oli tässä tarkoitettuna, rikos, joka sinua tavoitti, sillä eihän\nkukaan muu kuin sinä ja Stein puistossa käy. Siitä vihastuin, surin ja\ntulin kokonaan toivottomaksi. Minun täytyi epäillä, josko elävänä enää\nsinua näkisin.\n\n-- No, isä, eipä paljon puuttunutkaan, etten olisi uponnut, vastasi\nFeliks. Ellei uskollinen Sultan olisi kanssani ollut, niin olisin nyt\njoessa kuolleena. Vaan Sultan juoksi jälestäni, kun jokeen putosin ja\ntoi minun kuivalle maalle. Kuin minä, niinkuin sinäkin, huomasin muut\nsillat kelvottomiksi ja kun ei minulla ollut kylliksi voimaa niitä\npaikoilleen panna, niin kiipesimme, Sultan ja minä, alhaisen aidan yli\nmetsään ja kulimme metsätietä kotiin. Jumalan olkoon kiitos, tässä\nolemme molemmat terveinä!\n\nLuonnollisesti kelpo Sultania tämän selityksen jälkeen hyväiltiin ja\nkreivi lupasi että sitä piti koko elinajan parhaimmalla tavalla\nhoidettaman ja ruokittaman. Sen jälkeen hän sanoi:\n\n-- Ilon vimmassamme olemme kokonaan unohtaneet serkku Albinin, joka\nmuutaman palvelian kanssa vielä etsii poikani ruumista vedestä. Stein,\nlähetä hänelle sana että kuolleena pidetty poika onkin jo onnellisesti\nkotiin tullut.\n\n-- Teidän tahtonne, herra kreivi, vastasi Stein niin hiljaa, että\nherransa yksin sen voi kuulla, -- jos sallitte, menen itse ilmoittamaan\nkreivi Albinille; vaan minä en sano Feliks'in olevan kotona terveenä,\nsanon vaan, että te pyysitte häntä turhia etsimisiä jättämään ja\nviipymättä teidän luoksenne tulemaan.\n\nKreivi katseli Steiniä ihmetellen.\n\n-- Miksi niin, kysyi hän. Miks'ei serkkuni saa kohta kuulla, että\nFeliks on vaarasta päässyt?\n\n-- Tahtoisin kreivi Albinia hämmästyttää, vastasi Stein, -- lausuen\nvielä hiljaisemmalla ja varovaisella äänellä: hämmästyttää, jottei\nhänellä olisi aikaa taas kerran, niinkuin usein ennen, viattomuutta\nteeskennellä.\n\n-- Mitä sinä sillä tahdot sanoa, Stein? kysyi kreivi ankarasti,\ntotisella katsannolla.\n\n-- Tahdon sillä, herra kreivi, sanoa, vastasi hän, että olen\nsydämmessäni vakuutettu, ettei kenkään muu kuin kreivi Albin ole\npojallenne putoamista toimittanut ja jokiportaita siirtänyt.\n\n-- Mahdotonta! änkötti kreivi, hämmästyksestä takaisin päin vetäytyen.\nVoisiko serkkuni Albin sellaisen häpeällisen teon tehdä! Mahdotonta!\n\n-- Antakaa, herra kreivi minun mieleni mukaan menetellä, ja Albinin\nkäytöksestä, kun hän näkee kuolleeksi luullun Feliks'in, olette\nhuomaava, josko epäluulollani on perää tai ei. Kieltäkää väkeä mitään\nsanomasta kreivi Albinille ja antakaa minun huutaa häntä puistosta ja\ntuoda tähän kammariinne, missä hän sitte äkkiä on Feliks'iä näkevä.\nVaan hänen täytyy häntä yksin nähdä ja te olette hyvä ja katselette\nkreivi Albinia tuossa pimeässä kammiossa.\n\nMuutaman hetken kreivi itsensä kanssa taisteli. Se oli hänen jaloa\ntunnettansa vastaan, pitää likimmäistä sukulaistansa häpeälliseen\nrikokseen epäluulon alaisena ja kuitenkin häntä aavistutti, että vanha\nStein ehkä oli oikeassa syytöksensä suhteen. Rakkaus ainoaan poikaansa\nsaattoi häntä vihdoin päätöksen tekemiseen. Vielä hän yhä toivoi\nAlbinin pääsevän puhtaana koetuksestansa, vaan jos epäluulo häntä\nkohtaan oli oikea, niin kreivi Robert oli itseänsä ja poikaansa kohtaan\nvelvollinen saattamaan ilmi saatetun konnan pois läheisyydestään,\njottei hän mitään vahinkoa matkaan saattaisi.\n\n-- Mene ystäväni, sanoi hän Steinille. Tuo kreivi Albini ja ole\nvakuutettu että minä tarkoin neuvoasi seuraan.\n\n-- Ja teidän, kääntyi hän palveliain puoleen, teidän ei pidä\nviittaamalla, eikä sanalla eikä merkillä kreivi Albinille ilmoittaman\nFeliks'in olevan terveenä ja iloisena kotona. Serkkuni on hämmästyvä,\nkokonaan hämmästyvä. Ja nyt menkää. Minä ja Feliks jäämme tänne.\n\nÄänettöminä palveliat menivät ja hajautuivat linnaan. Stein kiirehti\npuistoon kutsumaan kreivi Albinia.\n\nKreivi ja muutamat palveliat haroivat pitkillä seipäillä joen pohjaa,\nlöytääksensä pienen Feliks'in ruumista, jota helposti ymmärrettävästä\nsyystä eivät löytäneet. Vanha Stein ilmoitti kreivi Albinille, että\nlinnan herra tahtoi häntä puhutella ja kohta tämä seipäänsä heitti\npois.\n\n-- Antakaa olla, ihmiset, huudahti hän apulaisillensa, -- virta on\ntässä paikassa niin virtava, että se on vienyt pienen Feliks'in ruumiin\npois mukanansa, kenties, kuinka kauas. Huomen aamulla voimme taas\nenemmin etsiä. -- Miten kreivi Robert jaksaa? kysyi hän sitten vanhalta\nSteiniltä. Onko hän jo surustansa tointunut?\n\n-- Herra kreivi saapi sen itse nähdä, vastasi Stein. Minusta näkyy\nherra olevan entisellään levollisena.\n\n-- Sehän paras olis, vastasi kreivi Albin. Mitä itku ja valitus auttaa?\nPois on pois! Ja suoraan sanottu, eihän Feliks mitään muuta ollut kuin\npieni, rohkea, kelvoton poika. Hänen isänsä olisi elämässään monta\nsurua hänestä saanut.\n\nTähän pilkalta kuuluvaan kreivin muistutukseen ei Stein vastannut\nmitään, vaan kulki äänettömänä hänen takanansa. Linnaan tultuansa\nkreivi meni serkkunsa kammariin. Stein jäi etehiseen.\n\nKun kreivi astui useoilla kynttilöillä valaistuun huoneesen, ei hän\nensin ketään ihmistä nähnyt. Vaan äkkiä pieni Feliks tuli suuren uunin\nvarjostimen takaa ja sanoi kreiville teeskentelemättä hyvää iltaa.\n\nKreivi Albin hämmästyneenä seisoi, kasvonsa muuttuivat äkkiä kuolon\nkalpeoiksi, avatut silmänsä näkyivät tahtovan kuoppiansa jättää.\n\n-- Kuolema ja perkele, kihisi hän kiinnipurtujen hampaitten välistä, --\nhän elää ja minä iloitsin liian aikasin! Kuka piru sinua, poika,\nuppoamasta pelasti?\n\n-- Ei mikään piru, setä, vaan Sultan, uskollinen koirani, vastasi\nFeliks. Vaan miksi olet niin synkän näkönen, setä? Etkö iloitse, että\nminä vielä elän?\n\nKreivi Albin ei vastannut. Julmalla, uhkaavalla katsannolla katsellen\nvilpitöntä poikaa kiirehti hän kammarista kirous huulillansa. Tuskin\noli hän pois, kun kreivi Robert astui pimeästä kammarista ja sulki\npoikansa hellästi sylihinsä.\n\n-- Kuulkaa, isä, setä oli juuri täällä, sanoi Feliks, -- hän ei ollut\naivan ystävällinen, niinkuin tavallisesti, vaan paha ja julma, jotta\nhäntä pelkäsin.\n\n-- Älä pelkää, vastasi isä. Sinua ympäröivät uskolliset ihmiset, jotka\neivät salli sinulle pahaa tehtävän. -- Stein! huusi hän sitte\näänellisesti.\n\nKohta huudon jälkeen Stein tuli kammariin, missä hän näki herransa\nsangen kalpeana ja liikutettuna.\n\n-- Jumalan tähden, herra kreivi, ettehän vaan ole sairas? kysyi hän\nsurullisena.\n\n-- Ei, rakas ystävä, vastasi kreivi, -- ei sairas, vaan hämmästynyt ja\ntäynnä kammoa pohjattoman pahuuden yli, minkä olen serkkuni synkässä\nsydämmessä huomannut. Stein, epäluulosi kreivi Albinia vastaan oli\noikea. Tuo konna, kun näki äkkiä pojan, jonka hän tahtoi tappaa,\nterveenä ja kukoistavana, muutti vimmastuneena ja pelästyneenä\nteeskentelevän naamansa ja ilmoitti minulle salaisimmat ajatuksensa.\nMinä vihaan ja kammoksun häntä enkä enää hetkeäkään häntä linnassani\nkärsi. Menköön vanhaan rappiossa olevaan Gotsy linnaansa. Sillä ehdolla\nettei hän enää milloinkaan sieltä lähde eikä tule näille seuduille,\ntahdon hänelle vuosittain tuhannen taalerin eläkerahan maksaa. Ellei\nhän tähän suostu, saa hän kohta linnastani lähteä ja valita oman\nmielensä mukaan asuntonsa, -- vaan minä en anna hänelle penniäkään.\nSano hänelle Stein! että hän menee Gotsyyn ja on siellä, muuten hän\nikäänkuin verta himoitseva susi, kuten hän onkin, ajetaan Sokolnits\nlinnasta. Mene ja sano hänelle etten enää eläessäni tahdo häntä nähdä\nja älköön hän minua vaivatko, muuten en maksa hänelle luvattua\neläkerahaa!\n\nStein kumarsi ja meni hänen käskyänsä toimittamaan. Kreivi Albin sangen\nkovin peljästyi.\n\n-- Mikä on serkkuni mielen tehnyt niin kovaksi minua -- _minua_\nkohtaan? hän änkötti.\n\n-- Etsikää vastaus tähän kysymykseen omassa tunnossanne, kreivi, Stein\nvastasi kylmästi ja jylkeästi. Minä puolestani en voi muuta sanoa, kuin\nettä herrallani on aivan varma todistus siihen, että te asetitte sillan\npuistossa niin, että pieni Feliks putoaisi. Ja nyt -- minkä vastauksen\nsaan herralle antaa?\n\nAlbin kalpeni, vaan malttoi taas pian mielensä.\n\n-- Valhe! häpeällinen valhe! huudahti hän. Minun täytyy kreivi\nRobertille puhua, puhdistuakseni tuosta häpeällisestä syytöksestä!\n\n-- Herra kreivi ei tahdo teitä puhutella eikä nähdä, vastasi Stein\nvakavasti ja kylmästi. Teillä on valta valita Gotsy linnaan menemisen\ntai pikaisen lähtemisen täältä. Valitkaa!\n\nKreivi Albin kovin kirosi.\n\n-- Jos asian laita niin on, niin ei ole valitsemistakaan, sanoi hän\nsuuttuneena. Kreivi Normann ei voi ruveta kerjäläiseksi eikä kulkurina\nmaita kulkea. Olen pelissäni hävinnyt ja vetäyn Gotsy linnaan takaisin.\nIlmoittakaa se serkulleni.\n\n-- Ja saanko hänelle myös ilmoittaa, että te viipymättä lähdette? kysyi\nStein. Kepeät kaleskat teille valjastetaan.\n\n-- Kohta? Nyt yölläkö?\n\n-- Kohta! Herrani, kreivi Robert, on ilmoittanut vakavan tahtonsa\nolevan ettei hän enää hetkeäkään tahdo teitä kattonsa alla kärsiä.\n\nTuskin tuntikaan oli kulunut, kuin kreivi Albin viha, vimma ja\nkostonhimo sydämessä Sokolnits'in jätti mennäksensä etäiseen, pieneen\nGotsy linnaan. Hyvästi-jättönsä oli kirous, jota hän ei tohtinut\nhuuliltaan laskea.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKarhuntanssittaja.\n\n\nKreivi Albinin vanhan, pienen linnan rauniot olivat keskellä metsää\nviiden peninkulman päässä Sokolnits'ista eikä niissä ollut aivan hyvä\nasua. Oli tosin neljännestunnin matkan päässä jotenkin suuri ja hyvin\nvoipa kylä, vaan tämä, vaikka se ennen oli ollut Gotsyn haltian\nhallussa, oli jo kauan tätä ennen metsineen ja tiluksineen myyty eikä\nkreivi Albinilla enään mitään omistusoikeutta siihen ollut. Hänellä ei\nentisestä rikkaasta ja suuresta Gotsyn herrasalueesta enää muuta ollut\nkuin mainittu puoleksi rappeutunut linna, jota herrasalueen ostajat\neivät tahtoneet lunastaa.\n\nSokolnits'ista lähtemisensä jälkeen kreivi Albin tässä yksinäisessä\nasunnossa, jossa tuskin yhtäkään eheätä akkunaa löytyi ja jossa vaan\noli tarpeellisimmat huonekalut, asuskeli ikäänkuin vanha, julma\nhuuhkapöllö; pitkät päivänsä hän kulutti hillittömästi vihaten rikasta\nja onnellista Robert serkkuansa.\n\nElämä, joka hänen täytyi viettää, oli kovin surkea ja suuresti\nsurkuteltava. Seuraa ei hänellä ensinkään ollut eikä tavallisia\nhuvituksia eikä virvoituksia, joihin kreivi Robert hyväntahtoisesti oli\nhänelle rahaa antanut. Raakain ja sivistymättömien talonpoikien kanssa\nei hän voinut mitään kanssakäymistä pitää, harvoin hän jonkun muun\nihmisen näki, kuin puoleksi mielipuolisen nuoren pojan, joka tähän asti\noli jonkunlaisena juoksupoikana kartanossa ollut ja nytkin oli\npalveliana olevinaan. Tämä hänelle toi tarpeellisimmat tarpeet, ruokaa\ny.m. kylästä. Hän keitti ja teki tehtävänsä niin huonosti, että kreivi\nhänelle siitä antoi aika lailla haukkumisia ja sysäyksiä, joista ei hän\nnäkynyt milläänsäkään olevan.\n\nVarsin vastoin tapaansa Hannu eräänä päivänä näennäisesti elähytettynä\npalasi kylästä vanhaan pöllöpesään Gotsyyn. Kreivi Albin sen kohta\nhuomasi ja kysyi mikä oli syynä tähän pojan tavattomaan elpymiseen.\n\n-- Oi, Herra, vastasi tämä, -- etkö kuule? Yhtäperää kuuluu\nbum-bum-bumbum! suuresta rummusta ja vähä väliin pilliä soitetaan,\njotta korvat kaikuvat. Niin kaunista soittoa en ole, herra, pitkään\naikaan kuullut. Koko kylä on liikkeellä tuota näyttelyä katsomassa.\n\n-- Mitä näyttelyä, sinä aasi? kysyi kreivi. -- Ken rummulla paukuttaa\nja pilliä soittaa?\n\n-- Karhuntanssittaja, herra, vastasi Hannu pian. -- Se on,\nkarhuntanssittaja antaa suuren pörhöisen ruskeakarvaisen karhun tanssia\nja kuljettaa ympäri suurta eläintä, jolla on kaksi kyttyrää selässä ja\ntemppuja tekee. Luulen heidän nimittävän tuota korkeata laahtamatointa\npetoa kameliksi. Niin, karhuntanssittaja rumpua paukuttaa ja nuori\npoika pilliä soittaa. Se on, herra, kummallinen näytäntö, joka maksaa\nvaivaa katsella!\n\nKreivi halusi mennä kylään, sillä jokainen vaihtelevaisuus\nyksitoikkoisessa elämässänsä oli hänelle tervetullut. Hän otti\nmetsästyslaukkunsa, sekä vanhan, ruostuneen pyssyn olallensa ja meni\nmetsän läpi kylään. Jota likemmin hän tuli, sitä selvemmin hän kuuli\nsuuren rummun kumisevan äänen ja pillin kimeän soiton. Pian hän näki\nkarhuntanssittajan seurueenki, johon kuului, kuten Hannu oli kertonut,\ntavattoman suuri, ruskeankarvanen karhu, vanha kameli, apina,\njoka kamelin kyttyröillä irmasteli ja kipakoiksi, koira ja itse\nkarhuntanssittaja sekä kaksi hänen palvelijatansa. Yksi näistä oli jo\nijäkäs mies, kasvonsa olivat parrakkaat, likaset, niiden ilme kavala ja\npaatuneet. Nuorempi näkyi olevan suvaittavampi, vaan hänen syvistä\nsilmistänsä välin välkkyi jotakin, joka herätti kaikkea muuta kuin\nluottamusta.\n\nNäitä molempia kreivi Albin katsahti vaan pikimmältään, vaan kun hän\ntarkemmin katseli seuruen päällikköä, hän säikähti. Rypistyneet ja\narvettuneet kasvot, pitkä kotkan nenä, harmaat, hävyttömät ja\npahankuriset silmät, kapeat, ohkaset huulet olivat hänestä erityisen\ntutut. Kreivi meni likemmä sekä tarkasteli tarkoin miestä. Luulonsa oli\noikea.\n\n-- Ivan Ivanovitsch, kreivi sanoi miehelle, joka juuri antoi\ntyytymättömästi mörisevän karhun tanssia polkkaa, -- Ivan Ivanovitsch,\nmikä tuuli sinua tänne puhalsi, vieläpä karhuntanssittajana?\n\nKuultuansa nimeänsä mainittavan mies säikähti, kääntyi äkkiä ja hoksasi\nkreivin, joka tarkastellen häntä katseli. Kohta hän karhunsa jätti\nja heittihe kreivin jalkojen eteen suudellaksensa hänen takkinsa\nhelmuksia.\n\n-- Herra kreivi, mikä ilo minulle saada armollista herra ratsumestaria\nnähdä! mies huudahti nöyrästi liehakoiden. -- Herra ratsumestari\nosoittaa minulle kunniata kun vielä minua tuntee! En voi sanoa, kuinka\niloinen siitä olen.\n\n-- Nouse ylös, mies! nouse ylös Ivan Ivanovitsch, kreivi käski. --\nÄlkäämme katselevalle kansalle mitään näytäntöä antako. Tahdon sinua,\nIvan, puhutella, saadakseni tietää, minkätähden sinä rykmentin jätit ja\nkarhuntanssittajaksi rupesit. Asun vaan neljännes tunnin matkan päässä\nGotsy-linnassani, tule luokseni, niin pian kuin mahdollista. Se on\nkurja, vanha asunto, vaan pari putellia viiniä tai hyvä ryyppy löytyy\nkellarissa sellaiselle vanhalle soturille, kuin sinä olet. Sano siis,\ntuletkos? Ja koska?\n\n-- Puolen tunnin perästä, armollinen herra, vastasi karhuntanssittaja\nnöyrästi. Vien vaan eläimeni yömajaansa ja sitte kaikkine voimineni\ntahdon herra kreiviä palvella.\n\n-- Se on sitä parempi, Ivan Ivanovitsch, vastasi kreivi suosiollisena\nja hyvin armollisena. Ehkä voimme eräästä asiasta keskustella ja\npäättää; se voi tulla sinullekin sangen edulliseksi, jos vaan olet\nsukkela. Puolen tunnin perästä sinua odotan.\n\nTämän sanottuansa kreivi meni pois, katsahtamattakaan läsnä olevaa\ntalonpoikais-kansaa.\n\nPirullinen aikomus juohtui hänen mieleensä, kun hän\nkarhuntanssittajassa tunsi entisen sotamiehen siitä rykmentistä, jossa\nhän ennen itse oli upsierina palvellut. Ja silloin Ivan Ivanovitsch oli\nraaka ja rajupäinen, valmis kaikkeen pahantekoon eikä kreivi Albin\nväärin arvannut tullessansa, että hän voisi miestä käyttää kostaaksensa\nvihattua kreivi Robert Normannia. Ei hän hetkeäkään epäillyt vanhan\nrajun soturin myöntymystä, joka kuleksivan elämänsä kautta tuskin oli\nentistä paremmaksi tullut, kun hänelle vaan rahaa työstä tarjottiin.\n\nTultuansa rappeutuneesen linnaansa, hän kohta lähetti Hannun asialle\nsaadaksensa kahden kesken keskustella Ivanin kanssa ja odotti ikävöiden\nkarhuntanssittajaa. Tämä tulikin määrätyllä hetkellä; teeskennetyllä\nystävyydellä kreivi otti hänet vastaan, käski istumaan ja pani hänen\neteensä kylmää paistia sekä putellin viiniä ja viinaa.\n\n-- Syö, kreivi käski, silloin kuin vatsa on tyhjä, käy keskustelu\nkankeasti.\n\nKarhuntanssittaja ei antanut toista kertaa itseänsä kutsua. Hän söi ja\njoi hyvällä ruokahalulla itsensä kylläiseksi, työnsi sitte lautaset ja\nlasit sivulle, katsella kurkisteli vieraanvaraista isäntäänsä ja sanoi:\n\n-- Hyvä, herra kreivi, nyt olen valmis teitä kuulemaan. Mitä teidän\narmonne alamaiselle palvelijallensa käskee?\n\n-- Ensiksi vastaa minulle, josko vielä olet entinen Ivan Ivanovitsch,\njoka aina oli valmis tekemään tehtävänsä rohkeasti, seurauksia\npelkäämättä?\n\n-- Koettakaa minua, herra kreivi, kuului karhuntanssittajan vakava\nvastaus, -- en pelkää kuolemaa enkä perkelettä, jos vaan minulle hyvin\nmaksetaan. Hyvää tai pahaa, minä sen teen.\n\n-- Kuulen mielelläni sinun niin puhuvan, Ivan Ivanovitsch, vastasi\nkreivi. Kuule siis. Tunnetko Sokolnits linnaa?\n\n-- Tunnen, herra kreivi, Ai'on huomena mennä eläimineni sinne. Herra\nkreivi Normann kuuluu olevan antelias herra eikä lahjatta laske\nsellaista köyhää karhuntanssittajaa kuin minä olen. Hänellä on pieni\nviiden eli kuuden vuotias poika, joka vissiin karhuuni, kameelini ja\napinaani mielistyy. Poikanen ei suinkaan vielä ole sellaista nähnyt?\n\n-- Juuri tästä pojasta on kysymys, sanoi kreivi Albin. Hän on pois\nkorjattava!\n\n-- Ei suinkaan lapsi ole surmattava, herra kreivi? karhuntanssittaja\nhämmästyneenä huudahti. Varastaa, ryöstää, hävittää ja polttaa tahdon\nteidän eduksenne, jos niin tarvitaan, vaan murhata pientä lasta, ei, se\non minusta liikaa! Minulla ei juuri tunnon vaivoja ole, herra kreivi,\nvaan -- suoraan sanottu -- murhalla en toki tahtoisi sieluani\nrasittaa. Siitä ei milloinkaan puhtaaksi pääse, ja tulla hirteen ja\nteilattavaksi, ei sekään ketään sellaiseen rikokseen kehoita.\n\n-- Kuka sinulle on sanonut, että pojan kuolemaa tahdon, lapsellinen\nihminen, kreivi sanoi levollisena, jolloin kuitenkin pettyneen toiveen\nvarjo hänen otsassaan kuvastui ja silmänsä himmensi. Hän on pois\nsaatava, salaa ryöstettävä ja poisvietävä, jottei hän enää näille\npaikoille palaa. Minun luullakseni se pitäisi oleman sinulle helppoa.\nPuolan raja ei ole kaukana ja kun pojan kanssa olet vaan sen yli\npäässyt, niin suuret metsät niillä paikoilla takaa-ajoa estäävät.\n\n-- Ryöstää poikanen, -- se kyllä käypi laatuun, vastasi\nkarhuntanssittaja ajattelevasti. Kovimmassa kohtalossa voisin itse\npitää pojan luonani ja opettaa kaikellaisia konstia, joita harvoin\nPuolassa ja Venäjällä nähdään ja aina hyvin maksetaan. Niin, niin, se\njotain olisi! Karhuntanssittajan poikaa ei kenkään kreivin pojaksi\ntuntisi ja sitä paitse on keinoja kylliksi häntä muuttaa, jottei hänen\noma isänsä jonkun vuoden perästä häntä enää tuntisi. Hm, niin.\nMinkätähden tahdotte, herra kreivi, pienokaista pois tieltä korjata?\n\n-- Yksinkertaisen ja selvän syyn tähden, vastasi kreivi Albin. Olen\nkreivi Robert Normannin ainoa sukulainen ja hänen suurien tilojensa\nperillinen jos pieni Feliks saadaan pois. Ymmärrätkös, Ivan\nIvanovitsch?\n\n-- Ymmärrän, vastasi tämä, nyykyttäen päätä. Te olitte minun upsierini,\nette milloinkaan olleet kova, ettekä paha minua kohtaan ja toimititte\nminulle kerran anteeksisaannon, kun luultiin minua syypääksi pieneen\nvarkauteen, jonka vuoksi olin tuomittu saamaan kaksikymmentäviisi\nlyöntiä. En ole sitä, herra kreivi, unohtanut ja sentähden olen\nmielelläni valmis teitä palvelemaan. Teidän tiellänne oleva poika pitää\ntuleman ryöstetyksi ja näkymättömiin häviämän Puolan tai Venäjän\navaroille alangoille. Vaan turha on murha, herra kreivi. Mitä palkaksi\nsaan siitä työstä, kun korjaan kreivin lapsen teidän tieltänne pois?\n\n-- Kaksi sataa taaleria paikalla, sitte kolme sataa taaleria, kun poika\non salaa saatu rajan yli ja vuosittain viisi sataa taaleria, niin kauan\nkuin poika ei kotiinsa palaa, sanoi kreivi.\n\nKarhuntanssittaja, sangen mieltyneenä niin suureen palkintoon, jota hän\nei ollut odottanutkaan, nousi istuimeltaan ja huudahti innostuksissaan:\n\n-- Tuhannet kiitokset, herra kreivi! Te olette tosin kunnon mies, joka\ntietää uskollisen ihmisen työlle panna arvoa. Luottakaa täydellisesti\nsukkeluuteeni. Poika on menevä niin tietämättömiin kuin sannan muru\nsuuressa valtameressä.\n\n-- Siis olet tyytyväinen sinulle tarjottuun palkkaan? kreivi kysyi.\n\n-- Aivan tyytyväinen herra! vastasi karhuntanssittaja kohta.\n\n-- No niin, en ole vielä lopettanut, ystäväni, jatkoi kreivi hymyillen,\n-- vielä saat jalomielisyyttäni kokea. Jos olet minulle uskollinen, jos\nsaat pojan pois ja hän pysyy pois, niin lupaan kreivillisellä kunnian\nsanallani maksaa sinulle vuosittain tuhannen taaleria siitä hetkestä\nkuin tulen serkkuni, kreivi Normannin, omaisuuden omistajaksi. Toivon\nsen olevan kylliksi uskollisuuttasi minua kohtaan vakuuttamaan.\n\n-- Oh, herra kreivi, huudahti karhuntanssittaja uudesti innostuneena,\nsieluni autuuden uhalla vannon teille tuhat kertaa, etten nyt enkä\nmilloinkaan teitä petä ja pientä kreiviä en päästä, jottei hän nyt eikä\nkoskaan löydä tietä takaisin, vaikka minun täytyisi häntä viedä\nkaukaiseen Siperiaan!\n\n-- Vaan hän voipi juosta pois, salaisesti paeta, kreivi virkkoi.\n\n-- Siitä antakaa minun, renkini Petrovitsch'in, nuoren\nAleksian ja ennen kaikkia molempain koirani huolta pitää, vastasi\nkarhuntanssittaja. Meidän kymmenet silmämme häntä silmällä pitävät ja\nvarjelevat, niinkuin elävä kiusaaja sielu raukkaa.\n\n-- Hyvä, uskon sinua, sillä sehän on oma etusi, että poikaa tarkasti\nsilmällä pidät, kreivi vastasi levollisena. Vaan miten ai'ot pojan\nkäsiisi saada? Hänen isänsä ja pari vanhaa palvelijaa häntä aina\nvartioivat.\n\n-- Heidän varovaisuutensa on oleva mitätön, karhuntanssittaja vastasi\nvakaasti. Millä tavalla se on tapahtuva, en voi tällä hetkellä sanoa.\nMinun täytyy olla paikalla tehdäkseni suunnitelman, jonka mukaan teen\ntehtäväni vakaasti ja hyvällä menestyksellä. Luottakaa, herra kreivi,\ntäydellisesti minuun! Muutaman päivän perästä ehkä jo saatte minusta\nkuulla.\n\n-- Hyvä, käyttäydy viisaasti ja varovasti, kreivi vastasi. Että näkisit\nminun täydellisesti luottavani sukkeluuteesi ja tottumukseesi, ota\nnämät kaksi kääryä, kumpasessakin on sata taaleria.\n\n-- Kiitän siitä, herra kreivi, sanoi karhuntanssittaja syvästi\nkumartaen ja pudottaen molemmat raskaat käärryt sukkelaan taskuunsa.\nJa nyt sallikaa minun jäähyväiset sanoa ja kylään palata. Tahdon jo\ntänään, eikä vasta huomena seurueni kanssa matkalle lähteä. Täytyy\ntehokkaasti toimia, jos on mieli onnistua.\n\nKreivi kiitti karhuntanssittajan intoa ja jätti hänen.\n\n-- Liemi on suurustettu, hän sanoi ilkeästi nauraen, kun Ivan oli oven\nsulkenut, sinä maksat sen, serkku Robert, syödä ja olkoon se sinulle\nterveydeksi.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nPojan ryöstö.\n\n\nVaikka karhuntanssittaja, viehätettynä hänelle luvatusta suuresta\npalkinnosta, oli varsin varmasti päättänyt kreivi Albinin ehdotukseen\nruveta, niin hän toki, tarkemmin tutkittuansa, huomasi mitkä vaikeudet\noli sen toimeenpanemisessa, vieläpä se oli varsin mahdotontakin.\nVarmaan isän ja uskollisten palvelijain silmät poikaa tarkasti\nvartioitsivat ja Sokolnits'in alangolla kulkiessaan Ivan suotta\npäätänsä vaivasi keinoa keksiäksensä, miten hän huomiota herättämättä\nja vaaratta yrityksessään onnistuisi. Renkinsä Petrovitsch, joka kulki\näänettömänä hänen sivullansa, huomasi helposti Ivanin syvästi miettivän\nja katseli vähän väliin sukkelasti ja viekkaasti sivultapäin häntä.\n\n-- Isäntä, hän sanoi vihdoin keskeyttääksensä jo liian pitkää\nvaitioloa, -- te vaivaatte jollakin päätänne! Onko vanha uskollinen\npalvelija luottamuksenne varsin menettänyt, kun ette salaisuuksianne\nhänelle ilmoita?\n\n-- Ei, Petrovitsch, siitä ei ole mitään puhetta, vastasi\nkarhuntanssittaja pian. Saat kaikki kuulla, kun vaan ensin itse\nsaan ajatukseni selville.\n\n-- Niinkuin tahdotte, isäntä, vastasi Petrovitsch. En ole kärsimätön ja\nvoin odottaa. Vaan minun pitää teille muistuttaa, että olette jo usein\nkavaluuttani ja sukkeluuttani ylistäneet. Karhuntanssittaja nyykytti\npäätä. Hän tunsi renkinsä ja kumppaninsa ja tiesi edeltäpäin, että hän\noli uskollinen liittolaisensa, jos hän vaan lupaisi hänelle jonkun,\nvaikkapa keskinkertaisenkin osan saatavasta voitosta. Tätä paitsi oli\nsalaisuus välttämättömästi ilmoitettava Petrovitsch'ille sekä\npillinsoittaja Aleksialle, siis Ivan päätti pian ilmoittaa koko asian\nmonellaisiin juoniin ja kujeisiin tottuneille matkakumppaneillensa.\n\n-- Mitä tuumit, Petrovitsch, jos olisit tilaisuudessa ilman suurta\nvaivaa ja vaaraa saada kaksikymmentä kirkasta taaleria? hän kysyi.\n\n-- Tuumin, renki vastasi hymyillen, etten minuuttiakaan miettisi, vaan\nkohta ottaisin tilaisuudesta vaarin.\n\n-- Myöskin siitä huolimatta että joku vaara olisi tarjona.\n\n-- Se riippuu siitä, miten suuri tai pieni vaara on, isäntä. Vaan\npuhukaa toki asia peittelemättä, Ivan Ivanovitsch! Te tiedätte toki\netten minä kumminkaan teidän pettäjänne ole!\n\nKarhuntanssittaja jutteli nyt minkä toimen kreivi Albin oli hänelle\nantanut ja Petrovitsch kuunteli tarkasti. Saatuansa tiedon kaikesta\npudisti hänkin päätänsä.\n\n-- Lapsen ryöstö on kehno työ, hän sanoi. Jos siitä kiinni tullaan, on\nkova vankeus seurauksena, ehkäpä vielä kaulakin leikataan. Kaikessa\ntapauksessa -- kun ei mitään tee, niin ei mitään saa. Jos tahdotaan\nrahaa ansaita, pitää jotakin tehdä. Siis Sokolnits'in kreivi Normannin\npoika on kysymyksessä. No, hyvä tilaisuus olisi minulla parantaa vanhaa\nvikaa ja kostaa vanhaa vihaa.\n\n-- Mitä tarkoitat, Petrovitsch? kysyi karhuntanssittaja.\n\n-- Sitä tarkoitan, vastasi renki, kavalasti nauraen -- ja hänen\nhuoneenhaltiansa, herra Steinin, tunnen vielä paremmin. Vieläköhän tuo\nelänee?\n\n-- Niin, niin, kreivi Albin sanoi minulle että minun tulee juuri häntä\nenemmin varoella, vastasi Ivan.\n\n-- Vai niin, -- hän on siis aina vielä linnan kaikki kaikissa, sanoi\nrenki. No, sepä olisi suurin ilo minulle tehdä hänelle kepposet.\n\n-- Vaan minkätähden? karhuntanssittaja kysyi kärsimättömänä.\n\n-- Sentähden että hän kerran, noin seitsemän tai kahdeksan vuotta\nsitten toimitti minulle aika selkäsaunan ja ajoi minun, tosin herra\nkreivin armollisimmalla luvalla pois palveluksesta, herjaten ja\nhäpäisten minua. Palvelin silloin Sokolnits linnan kyökkipoikana.\nKun linnassa oli suuret pidot, katosi pari hopealusikkaa.\nKäsittämättömällä tavalla ne olivat kyökistä kadonneet ja minun piti\nväkisin syyllisenä veijarina oleman. Kaikki minun kieltoni eivät mitään\nauttaneet. Huoneenhaltian käskystä sain tusinan lyöntiä ja armollisen\nherra kreivin käskystä minut ajettiin pois linnasta uhkauksella että\nminua vankilaan lähetettäisiin, jos vielä joskus niille paikoille\ntulisin. Siitä on monet vuodet kulunut, tuskin ne minua enää\ntuntenevat, siis voin vihani ylpeätä väkeä vastaan puskea.\n\n-- Tahdotko siis minua uskollisesti auttaa, Petrovitsch? huudahti\nkarhuntanssittaja iloisena.\n\n-- Totisesti, sieluneni ja ruumiineni tahdon tässä seikassa olla,\nvastasi neuvokas renki, ilkeästi naurahtaen. Hupaista on minusta\ntarjota nuorelle kreiville, niinkuin hänen isänsä minulle tarjosi.\nJospa vaan saisimme pojan haltuumme, tiedän Sokolnits'in metsässä\npiilopaikan, josta ei kukaan voi häntä löytää. Kun vielä linnassa\npalvelin, panin yhtä ja toista sinne talteen, jota sitte sopivassa\ntilaisuudessa jälleen otin.\n\n-- Mitä piilotteleminen hyödyttää? kysyi Ivan. Saatuamme pojan\nhaltuumme, niin ei muuta kuin pian Puolan rajan yli!\n\n-- Vaan se ei olisi ensinkään viisaasti tehty, vastasi Petrovitsch. Kun\npieni kreivi on kadonnut yht'aikaa kuin matkaseurue, niin epäilemättä\nmeitä ensin luullaan pojan varkaiksi ja ajetaan kohta takaa. Kätkeä\nhäntä tässä tapauksessa olisi mahdotonta. Ei, parempi on panna poika\npiiloon, siksi kuin ensimmäinen melu on sivutse, ja minä vartioitsen\nhäntä ettei hän karkuun juokse, mestari Ivan Ivanovitsch, siitä voitte\nolla vakuutettu.\n\n-- Sinä olet oikeassa mies! Sukkeluutesi on parempi kuin minun, vastasi\nkarhuntanssittaja. Ylös siis ja luottakaamme onneen saada poika\nkäsihimme. Mitä hänen vartioitsemiseensa tulee, niin teen sen itse, --\nei epäluulosta sinua vastaan, Petrovitsch, Jumala varjelkoon, vaan\nsiitä yksinkertaisesta syystä, että minun tulee olla näillä seuduilla\nsaadakseni työstäni enemmän palkkaa. Sitten saat vielä kolmekymmentä\ntaaleria etkä luullakseni mahda olla siihen tyytymätön!\n\n-- Päinvastoin, isäntä, vastasi Petrovitsch ahneudesta kiiltävillä\nsilmillä, -- iloitsen jo saadakseni kovia taaleria. Vaan vielä jotain,\n-- Aleksian pitää myös saaman osan saaliista! Olen hänen setänsä,\ntiedättekö, Ivan Ivanovitsch, ja se on velvollisuuteni pitää sisareni\npojasta huolta.\n\n-- Ah, tosin, tosin, vastasi Ivan Ivanovitsch, -- jos kepposemme\nonnistuu, on Aleksia niin hyvin kuin sinäkin saapa viisikymmentä\nkirkasta taaleria!\n\n-- Niin on asian laita ja niin päätetty, vastasi Petrovitsch väännellen\ntyytyväisenä käsiänsä.\n\nHän luonnollisesti ajatteli ett'ei hän luvattuja viittäkymmentä\ntaaleria käsistänsä annakaan sisarensa pojalle, vaan pitää ne omana\nkahdenkertaisena osanansa ja hyvänä saaliinansa.\n\nParhaassa sovussa seurue lähti matkallensa, kunnes se ehtoopuolella\nsaapui erääsen kylään, missä pysähtyi ja oli yötä. Seuraavana päivänä\npäivällisaikana karhuntanssittaja toivoi Sokolnits'issa olevansa.\nSiihen asti olivat kaikki tuumailut jätettävät, sillä vasta paikalle\ntultua, saatujen tarkkojen tietojen jälkeen, voitiin tehdä päätös\nhäpeällisen rikoksen tekemisestä.\n\nJuuri puolipäivän aikaan karhuntanssittaja seurueneen tuli suureen\nSokolnits kylään, missä tieto hänen tulostansa kulovalkean tavalla\nkulki huoneesta huoneesen mökistä mökkiin ja pian kaikki kylän asukkaat\ntiellä olivat. Bum-be-rum bum ja pillin kileällä äänellä seurue tuli\nylvästellen, heitä saattoivat paljasjalkaset kylän lapset nauraen ja\niloisesti huutaen.\n\nIvan ei kuitenkaan aikonut samana päivänä julkista näytäntöä antaa,\ntaukoamatta lyöden suurta rumpua Petrovitsch tienosottajana johdatti\nseurueen kylän ainoaan krouviin. Täällä elukat pantiin talliin ja\nvartioiminen uskottiin Aleksialle. Ivan ja Petrovitsch menivät krouvin\nvierashuoneesen, tuottivat ruokaa ja olutta virvoitukseksi päivämarssin\njälkeen ja juttelivat isännän kanssa, joka mielellänsä piti heille\nseuraa. Heidän varovaisesti tehtyihin kysymyksiinsä puhelias isäntä\nvastasi, että kreivi Robert Normann vielä asui linnassa, että hän\nvarjeli Feliks'iä niinkuin silmäteräänsä eikä poika saanut linnasta\nmennä, ettei vanha huoneenhaltija häntä saattanut ja suojellut.\n\n-- Tuskin meillä sitte onkaan kunnia saada nähdä nuorta herraa\nkatseliain joukossa, kun annan eläinteni temppujansa tehdä,\nkarhuntanssittaja vastasi. -- Se on vahinko, kaksinkertainen vahinko\nminulle, joka juuri armollisen kreivin anteliaisuuteen ja jalouteen\nluotin.\n\n-- Mitä siihen tulee, ei teidän tarvitse huolehtia, vastasi isäntä.\nPieni kreivi on utelias, nuori herra, eikä ole eläessään vielä karhua,\nkamelia eikä apinaa nähnyt. Niin pian kuin hän saa kuulla teidän\ntulostanne -- eikä se kauan viivy, ennenkuin hän sen kuulla saa, niin\nei hän anna rauhaa, ennenkuin herra kreivi antaa hänelle luvan kylässä\nkäydä. Te tulette, kenties, linnaan kutsutuiksi ja silloin saatte pari\ntaaleria taskuhunne, sitä ette ensinkään saa epäillä. Herra kreivimme\non todella niin antelias mies, niinkuin häntä kaikkialla tässä maassa\nkiitetään.\n\n-- Sitä parempi, sitä parempi, sanoi karhuntanssittaja. -- Muuten\neläimeni ovatkin sangen kesyjä, jottei ole mitään pelättävää laskea\nnuorta herraa aivan liki heitä. Karhu on niin kuuliainen ja lempeä kuin\nkesytetty koira. Vaan mitä luulette, sopisiko se herra isäntä, että\nminä menisin linnaan rukoilemaan herra kreiviä tulemaan eläimiäni\nkatselemaan?\n\n-- Ei se missään tapauksessa voi vahingoittaa, jos te sen teette,\nisäntä vastasi. --- Jos tahdotte sinne mennä, niin kysykää vaan herra\nhuoneenhaltia Steiniä, -- kyllä hän sitte teille oikean tiedon antaa.\n\n-- Tahdon siis koettaa, Ivan sanoi vähän mietittyänsä ja nousi. --\nSuuri kiitos teille neuvosta, herra isäntä; tule, Petrovitsch, saata\nminua vähän matkaa.\n\nMolemmat menivät linnaan päin. Kylästä tultuansa paikkaan, missä ei\nkukaan ihminen voinut kuulla heidän puhettansa, sanoi karhuntanssittaja\nrengillensä:\n\n-- Kuule, Petrovitsch, puhuessamme krouvin isännän kanssa, jotakin\nhyvää mieleeni juolahti. Meidän täytyy sanoa että joku eläimistämme,\nvaikkapa kameli, on sairas.\n\n-- Minkä vuoksi, isäntä? Petrovitsch kysyi. -- Jos kamelin sairaaksi\nsanomme, emme voi temppuja tehdä, emmekä saa mitään rahaa taskuumme.\n\n-- Anna minun selittää, keskeytti Ivan. -- Mitä hyödyttää pari ropoa,\njotka saamme tuhmien talonpoikien taskusta? Ennen kaikkea on\nkysymyksessä nuoren kreivin kiinniottaminen. Olet itse sanonut, että\nlinnan muurien sisäpuolella kavaluus eikä väkivalta mitään auta, sillä\npientä kreiviä yöt päivät vartioidaan. Vaan linnan muurien ulkopuolella\nvoi jotakin tehdä. Epäilemättä vallaton, nuori kreivi kärsimättömänä\ntahtoo eläimiämme nähdä. Kun sanomme kaikkia tai ehkäpä yhtäkin niistä\nsairaaksi, ettemme voi linnassa eikä kylässä näytäntöjä antaa, niin sen\nseurauksena on että pienen pojan läheisyyteemme viettelemme. Hän ei\nanna rauhaa, ennenkuin hän on eläimet nähnyt ja kun hän on kerran\ntullut, olemme oikein pöllöpäisiä, ellemme ymmärrä nuorta herraa\nuseamminkin vietellä. Kuten pitkästä kokemuksesta olemme oppineet\ntuntemaan, ovat sellaiset lapset halukkaat suurta ruskeata karhuamme\nkatselemaan. No, minä tahdon siitä huolta pitää, että karhu on oleva\nhyvä liittolaisemme ja vietelintu, kunnes uteliaan pienen kreivin\nkäsihimme saamme. Voipi kerran tapahtua, että hän tulee ihan yksin\nilman saattajaa luoksemme, sillä lapset ovat huolettomat eivätkä ole\nensinkään epäluuloiset, -- ja siinä tapauksessa, Petrovitsch on meillä\nlintu käsissämme emmekä voi olla suurta palkintoa saamatta.\n\n-- Teillä on oikein, isäntä, vastasi renki vähän kadehtien että Ivan\noli häntä sukkelampi. -- Tuuma on hyvä, -- voitamme sen kautta aikaa,\nmikä on pääasia, -- vartioitseminen laimistuu ja voimme varmasti toivoa\nnuoren kreivin umpimähkään hänelle pantuun ritaan menevän. Antakaa\nminun pitää huolta kamelin sairaudesta. Ennenkuin linnasta palaatte, on\nse oleva sen näkönen, ettei se ole kaukana kuolemasta, -- vaan kaikki\non vaan teeskenneltyä.\n\n-- Hyvä, niin voin linnaan mennä asiata ilmoittamaan, sanoi Ivan\ntyytyväisenä. -- Pian jälleen kohtaamme toinen toisemme Petrovitsch!\n\nTämän sanottuansa molemmat erkanivat. Karhuntanssittaja meni linnaan,\nhänen renkinsä palasi krouviin.\n\nSokolnits'iin tultuansa Ivan kysyi huoneenhaltijaa ja pyysi häntä\ntoimimaan että hän pääsisi herra kreivin puheille. Stein kysyi tämän\npuheille pääsemisen tarkoitusta ja kuultuansa Ivanin asian, nyykytti\nhän suostuen.\n\n-- Puheille pääsö on tässä tapauksessa tarpeeton, hän vastasi. -- Herra\nkreivi ei anna mielellään itseänsä häiritä. Muuten voitte siihen\nluottaa, että minä vielä tänään tai kumminkikin huomenna pienen kreivi\nFeliks'in kanssa tulen luoksenne.\n\nIvan kiitti nöyrästi saadusta tiedosta ja sangen iloisena hän kiirehti\nkrouviin, missä Petrovitsch'ille onnistuneesta retkestään kertoi.\n\n-- Nyt en enää hyvää onneamme epäile, hän lisäsi. Vanha\nhuoneenhaltija näkyi olevan yhtä utelias näkemään eläimiämme kuin pieni\nsuojeltavansakin. Mitä olet kamelille tehnyt? Meidän täytyy varustautua\nvielä tänään hovin herrasväkeä vastaan ottamaan.\n\n-- Olkaa huoletta, isäntä, vastasi renki säihkyviä silmiänsä räpyttäen.\nOlen pannut neulan kamelin jalkapohjaan ja nyt se seisoo kolmella\njalalla, pää nuukallansa. Neula ei kamelia vahingoita ja yöksi vedän\nsen jälleen pois.\n\n-- Tuumasi on hyvä, Ivan sanoi. Siis olemme valmiit nuorta kreiviä\nvastaanottamaan niinkuin pitää. Olen utelias, josko poika vielä tänään\ntulee.\n\n-- Tuolla hän ehkä jo tuleekin, virkkoi Petrovitsch, katsellen\nakkunasta linnaan vievää tietä. Vanha herra ja hienosti vaatetettu\npoika. Niin, niin, nyt tunnen vanhan Steinin. Ottakaa te, isäntä, heitä\nvastaan, minä menen piiloon, sillä onhan se mahdollista, että hän\nmuistaa minua ja se varmaan häntä hämmästyttää!\n\n-- Hyvä, mene pian piiloon, Ivan vastasi, -- sukkelasti, he ovat jo\naivan läsnä.\n\nPetrovitsch lähti huoneesen, jonka isäntä oli hänelle makuuhuoneeksi\nantanut. Muutaman minuutin kuluttua vierashuoneen ovi äkkiä avautui ja\nahkerasta astumisesta ja kiihotetusta odotuksesta punaposkisena pieni\nFeliks astui sisään. Vanha huoneenhaltija häntä seurasi.\n\n-- Hoi, oletko sinä mies, jolla on suuri karhu ja kameli? Feliks kysyi\nkarhuntanssittajalta.\n\n-- Palvelukseksenne, armollinen nuori herra, vastasi hän, nöyrästi\nkumartaen pienen pojan edessä melkein maahan asti. Surkea vaan, minun\ntäytyy sanoa, että kamelini on ollut sairas ja tämän onnettomuuden\ntähden en ole tilaisuudessa sopivalla tavalla teille eläimiä näyttää.\n\n-- Ei se mitään tee, Feliks vastasi. Jos vaan saisin niitä nähdä,\netenkin karhua! Onko se suuri ja kesyttämätön?\n\n-- Sangen suuri, ja kesy, vastasi Ivan. Se on niin kesy ja\nhyvänluontonen, että se syö kädestä ja leikkii niinkuin koira. Se tosin\nei ole kesyn näkönen, vaan teidän ei tarvitse sitä pelätä, armollinen\nnuori herra!\n\n-- Kuka sinulle sanoi, että minä pelkään? kysyi pieni Feliks ylpeästi.\nTahdon kohta karhua katsella. Vie minua sen luo!\n\n-- Ei niin pian Feliks, virkkoi vanha huoneenhaltija, kääntyen\nkarhuntanssittajaan päin.\n\n-- Onko karhu todella niin hiljainen, kuin sanotte? hän kysyi.\n\n-- Totisesti, armollinen herra, minä vannon teille, hiljainen niinkuin\nsylikoira, vastasi Ivan, vakuuttaen totta puhuvansa. Olen hyvänsävyistä\nPets'iä jo kolme vuotta ympäri kuljettanut, eikä se milloinkaan ole\nkellenkään mikään vahinkoa tehnyt. Henkeni uhalla takaan, ettei se\npienelle herra kreiville vähintäkään vahinkoa tee.\n\n-- No, näytä siis eläin meille, sanoi Stein levollisena. Feliks anna\nminulle kätesi ja lupauksesi ettet minusta eroa.\n\nFeliks lupasi kaikki, sillä hän halusi suuresti karhua nähdä. Ivan vei\nvieraansa yli pihan suureen, valoisaan talliin, jossa eläimet olivat.\nOven avattuansa tunkeusi Feliks pian hänen kanssansa sisään, vaan,\nvaikka hän kieltämättömästi oli rohkea ja usein oli uskaliaisuuttansa\nosoittanut, vetäysi hän takaperin, kun tallin nurkassa kyyristyneenä,\nheinillä makaava, suuri karhu nousi ja kiirehtien riensi Ivanin luo,\nkärsimättömästi ja kovasti möristen.\n\n-- Älkää peljätkö, nuori herra! Älkää peljätkö! sanoi karhuntanssittaja\nhymyellen pojalle. Pets on vähän levoton syystä että sen on nälkä. Jos\nuskaltaisitte sitä syöttää, niin teistä pian tulisi hyvät ystävät.\n\n-- Vaan minulla ei ole mitään sille syötettävää, poika virkkoi.\n\n-- Syöttäkäätte sille tämä leipä, sanoi karhuntanssittaja. Jos meillä\nolis hunajata, jossa leivän kastaisimme, niin kylläpä Pets osottaisi\nteille ystävyyttä.\n\n-- Hunajaa? Sitä täytyy isännän toimittaa, poika sanoi iloisena. Odota\nhetkinen! kohta tulen takaisin.\n\nMuutaman minuutin jälkeen hän kantoi suurta hunaja-astiata.\nKarhuntanssittaja leikkasi leipäpalan, Feliks kastoi sen hunajaan ja\nantoi sen karhulle, joka halukkaasti sen söi, mielihyvillänsä möristen\nja lempeästi poikaa katsellen.\n\nFeliks'in täytyi lystilliselle, suurelle nallelle nauraa. Pala palan\njälkeen hän antoi otsolle hunajaleipää, niin kauan kuin sitä piisasi ja\nkarhu otti leivän niin somasti pojan kädestä, kuin pieni sylikoira,\njoka emäntänsä kädestä makupalojansa syö. Viimein hän antoi karhulle\nhunaja-astianki ja Pets nuoli sen niin puhtaaksi, ettei enää mitään\nmakeasta ruuasta näkynyt.\n\nTotta oli mitä karhuntanssittaja oli sanonut. Pets oli jo niin\nmieltynyt Feliks'iin, että hän saattoi mieltänsä myöten siihen tarttua,\nsilittää, korvien takaa raappia ja selkää taputtaa. Karhua miellytti\njoka lahja, jonka se palkitsi hyvällä hyrinällä ja hienosti hieromalla\nsuurta päätänsä Feliks'in rintaan.\n\n-- Pets käypi nyt tuleen ja veteen teidän tähtenne, nuori herra, jatkoi\nkarhuntanssittaja. Se on merkillisen viisas ja erityisesti kiitollinen\neläin. Te voisitte nyt olla päivät ja yöt yksin sen kanssa tallissa\neikä se tekisi teille mitään pahaa, vaan päinvastoin puolustaisi teitä\nviimeiseen veripisaraan asti, jos joku toinen villieläin teitä\nhätyyttäisi. Pets'illä on melkein miehen ymmärrys. Koettakaa kerran,\narmollinen herra, karhun suosiota ja uskollisuutta, sanoi hän\nhuoneenhaltialle. Olkaa lyövinänne nuorta herra kreiviä, niin saatte\nnähdä, miten Pets päällenne karkaa.\n\nNauraen huoneenhaltia koetteli ja katso, kohta karhu nousi\ntakajaloillensa, päästi aika mörinän ja katseli Steiniin niin\nvihaisilla ja uhkaavilla silmäyksillä, että hän pelästyneenä vetäysi\ntakaperin, jolloin Feliks innostuneena äänelleen nauroi.\n\n-- Ei, katsos tuota kunnon eläintä! hän huudahti. Minun pitää se saada!\nMyytkö sen, mies?\n\n-- Ei tuhannesta taaleristakaan, armollinen, nuori herra, vastasi\nkarhuntanssittaja. Miten eläisin ilman uskollista, oppinutta Pets'iäni?\nNiinkuin isä, hän temppujensa kautta minusta huolta pitää.\n\n-- No, Feliks sanoi, minun täytyy kuitenkin sitä joka päivä nähdä ja\nantaa sille ruokaa niinkuin tänäänki, eikö niin, lupaatkos sen minulle,\nmies? Isäni sinua kyllä palkitsee.\n\n-- Aivan mielelläni, sydämestäni nuori herra, vastasi Ivan Ivanovitsch\nteeskennellen. Tulkaa tänne, niin usein kuin herra kreivi, teidän\nisänne, sen sallii. Pets ja minä aina iloitsemme, kun meillä on kunnia\nteitä nähdä.\n\n-- Hyvä, niin tulen huomenna tähän aikaan päivästä, sanoi Feliks. Mies,\nota ensi aluksi nämät taalerit kiitollisuuteni osoitteeksi. Ja nyt,\nHyvästi! Minun täytyy isälleni kertoa mitä olen tänään nähnyt ja\nkokenut!\n\nVielä kerran hän karhua hyväili ja Steinin kanssa linnaan palasi.\nIloisesti hymyillen karhuntanssittaja häntä katseli.\n\n-- Sinä, nuori kreivi olet vitaan mennyt, hän mumisi itseksensä. Pian\nkyllä tulee tilaisuus läppää läpsäyttää ja silloin olet vangittu!\n\nNiinkuin Feliks oli sanonut, niin tapahtui. Joka päivä hän tuli\nkrouviin, syötti karhua erityisillä makupaloilla ja leikitteli niinkuin\nkoiran kanssa. Vaan poikaa seurasi aina vanha hovimestari häntä\nsilmällä pitäen.\n\nViisi, kuusi päivää kului näin. Ivan rupesi jo levottomaksi ja pelkäsi\nsukkelasti keksityn keinonsa tyhjään raukeavan, kunnes Feliks\nseitsemäntenä päivänä tuli odottamatta yksin.\n\n-- Minne olette, nuori herra, saattajanne jättäneet? kysyi hän\ninnokkaasti iloiten.\n\n-- Vanha Steinikö? Hei, hän ei tänään jaksa hyvästi, hänellä on\npääntauti ja kenties mitä, lyhyesti, hän ei voi mennä ulos ja sentähden\nolen yksin tullut.\n\n-- Vaan onko se oikein, nuori herra? Tietääkö herra isänne että olette\nyksin mennyt ulos?\n\n-- Ei kenkään sitä tiedä. Miksi niin kysyt? Eikö minulla kerrassaan ole\nlupa tänne tulla. Tulen vanhan Pets'ini luokse! Tänään toin sille\njotain erityisen hyvää syötävätä.\n\nIvan saattoi Feliks'iä talliin ja jätti hänen sinne, sanoen kiireen\ntehtävän syyksi ja lupasi kohta palata.\n\nFeliks ei ollut siitä milläänsäkään. Hän oli Pets'in kanssa jo niin\nhyvä ystävä, ettei hän ensinkään sitä pelännyt eikä hänellä ollut\nsiihen syytäkään, sillä karhu seurasi ja totteli häntä yhtä hyvin kuin\nomaa isäntäänsä.\n\nSillä aikaa kuin hän Pets'iin kanssa leikki ja kaikellaisia kepposia\nteki, kiirehti Ivan renkinsä huoneesen. Petrovitsch oli koko ajan\nollut kammarissaan piilossa ja ravintolassa luultiin hänen olevan\nkuumetaudissa. Ei kenkään hänestä huolta pitänyt, eikä välittänyt. Vaan\nkun Ivan tuli hänen luoksensa, hän hypähti virkeänä tuolilta, terveenä\nja rotevana niinkuin ainakin.\n\n-- Mitä kuuluu? kysyi hän.\n\n-- Luvatun palkinnon ansaitseminen kuuluu, vastasi Ivan.\n\nVähän kahden kesken haastettuansa Petrovitsch salaa hiipi ravintolan\nryytimaan takaportin kautta ja Ivan meni jälleen Feliks'in luokse, joka\nhänen poissa oloansa tuskin oli huomannutkaan.\n\nPoika jonkun aikaa karhun kanssa leikittyänsä, väsyi ja tavallisuuden\nmukaan annettuansa taalerin Ivanille poistui linnaan palataksensa.\nKotimatkallansa täytyi hänen linnan lähellä olevan metsän kaitaa polkua\nkävellä. Kun hän huoletonna sitä myöten kuljeskeli, heitettiin äkkiä\nsuuri villa-peitto hänen päällensä, kohta hän kaatui ja käärittiin niin\nvahvasti peittoon, että tuskin tukehtunut ääni voi kuulua, sitten\nhäntä, kuten hänestä tuntui, jonkun ihmisen olkapäille heitettiin ja\nkiirehtivin askelein poiskannettiin.\n\nHetken kuluttua Petrovitsch ravintolaan palasi niin salaa kuin hän oli\nmennytkin ja pujahti kammariinsa kenenkään näkemättä.\n\n-- Kaikki reilassa, hän sanoi Ivanille, joka hetken kuluttua tuli hänen\ntykönsä, -- poika on niin hyvin peitetty, etteivät tuhannen urkkijan\nsilmät voi häntä löytää.\n\nMuutamilla sanoilla Ivan ilmoitti tyytyväisyytensä häpeällisen työn\nonnistumisesta ja meni sitten jälleen ulos, missä hän huoletonna\nravintolan edessä olevalle kivipenkille istahti. Ravintolan isäntä tuli\nhänen luoksensa ja molemmat juttelivat keskenänsä, kunnes he näkivät\nmiehen mitä kiireimmiten linnasta tulevan ja ravintolaan päin käyvän.\n\n-- Vanha Stein, sanoi isäntä, hänellä on kiire! Mitä hän tahtonee?\n\nHän sai sen kohta tietää.\n\n-- Missä kreivi Feliks on? kysyi hovimestari, pikaisesta kävelemisestä\nraskaasti hengittäen.\n\n-- En sitä tiedä, herra! vastasi ravintolan isäntä. Hän oli täällä\nleikkimässä karhun kanssa, vaan enempi kuin tunti on hänen linnaan\npoislähtemisensä jälkeen kulunut, -- niin ainakin hän minulle sanoi,\nkun hän täällä ovella kävi jäähyväisillä.\n\n-- Laupias Jumala, minne hän on joutunut? huudahti syvästi liikutettu\nvanha Stein. Linnaan ei hän ole palannut ja puistossakin olemme häntä\njo turhaan etsineet. Meidän täytyy kutsua koko väki kokoon ja antaa\nhäntä metsässä ja kedolla etsiä. Ymmärtämätön poika! Miten hän ilman\nsaattajaa meni linnasta! Vaan nyt ei meillä ole aikaa valittamiseen,\nnyt täytyy toimittaa! Kutsu kaikki kylän miehet kokoon, hyvä isäntäni,\nja lähetä ne linnaan! Sieltä tahdomme ruveta etsimään. Hyvä mies, älkää\nviivytelkö, kreivi teitä palkitsee.\n\nNäin sanoen Stein kiirehti linnaan ja viipymättä isäntä toimitti saadun\nkäskyn pikaiseen täytäntöön. Ei puolta tuntiakaan ollut kulunut kun jo\nkaikki miespuoliset kylän asukkaat linnassa olivat. Epätoivossa olevan\nisän ja uskollisen hovimestarin johdolla tarkimmat ja laajimmat\ntiedustelemiset tehtiin myöhään yöhön, vaan, surkea kyllä, löytämättä\nFeliks'iä. Seuraavinakin päivinä sadat ihmiset kulkivat linnan\nympäristöissä, -- vaan Feliks oli ja pysyi kadonneena.\n\nOnneton isä piti epäluuloa serkkuansa kohtaan ja ratsasti itse Gotsyyn,\n-- hän ei kuitenkaan täälläkään poikaa löytänyt, eikä muutakaan, joka\nolisi voinut hänen epäluuloansa vahvistaa, tarkimmat tiedustelemiset\nvakuuttivat, ettei kreivi Albin viikkokausiin ollut vanhasta linnasta\npoissa ollut. Tosin kreivi Normann sai senkin tietää että hän oli\nkarhuntanssittajaa puhutellut, vaan Albin selitti sen niin, että\nkarhuntanssittaja oli ollut sotamiehenä hänen entisessä rykmentissään\nja oli hänelle monellaisia tietoja antanut.\n\nHuolimatta tästä varsin yksinkertaisesta ja uskottavasta selityksestä\nkreivi Normann kuitenkin epäili karhuntanssittajaa, että hän hyvin olis\nvoinut serkkunsa aseena olla ja tultuansa kotiin hän tarkoin tiedusteli\nkarhuntanssittajaa ja hänen seuruettansa. Vaan ei silläkään mikään\nseurausta ollut. Ravintolan isäntä, täydellisesti luotettava ja kreiviä\ntodellisella uskollisuudella suosiva mies, vakuutti, ettei Ivan eikä\nkukaan hänen miehistänsä ollut ravintolaa jättänyt sinä aikana kuin\npieni Feliks oli kadonnut ja niin ravintolan palvelijatkin vakuuttivat.\nNäin sammui viimeinenkin toivon kipinä saada tietoa pienen kreivin\nvaiheista ja täytyi pitää sitä surullista luuloa totena, että Feliks\nehkä jonkun varomattomuuden kautta oli metsän joen syvään ja virtavaan\nveteen hukkunut.\n\nIsä parka oli suuresti surullinen ainoan rakkaan pojan kadottamisesta\nja tuli niin kovin sairaaksi, että hän monet viikot kuolemaisillaan\nmakasi. Tosin hän tohtorin avulla ja etenkin hovimestarinsa uskollisen\nhoidon kautta jälleen parani, vaan sielu pysyi toki sairahana, vaikka\nruumis parantui. Elämänsä kukoistus oli rauennut, -- sydämensä ei enää\niloa tuntenut eikä hymy enää surevaisen kalpeita ja riutuneita\nkasvoja kirkastanut. Muutamissa kuukausissa vanha Steinkin näkyi\ntulleen kymmenen vuotta vanhemmaksi. Hänen surunsa pienen Feliks'in\nkadottamisesta ei ollut vähempi, kuin murretun ja runnellun isän, sillä\nhän toden todella rakasti tuota vähän raisua ja vallatonta, vaan\nkuitenkin hyväntahtoista poikaa enemmän kuin mitään ja ketään muuta\nmailmassa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nRuhtinas Voronzov.\n\n\nViisi eli kuusi päivää pienen Feliks'in katoamisen jälkeen Ivan\nIvanovitsch varusteli jatkaaksensa matkaansa. Ei kenkään häntä estänyt,\nsillä ei kukaan pitänyt vähintäkään epäluuloa häntä kohtaan, että\nhänellä oli osaa Feliks'in henkeä tarkottavassa työssä.\n\nMuutaman viikon kuluttua tapaamme hänen jälleen puolalaisessa kylässä,\nmissä hän tavallisuuden mukaan antoi kokoontuneille uteliaille lapsille\nkarhunsa tanssia ja kamelin temppujansa tehdä. Petrovitsch löi niinkuin\nennenkin suurta rumpua ja Aleksia säesti kumisevaa bum-bum-bum'ia\npillin kimeillä äänillä.\n\nVaan seurue olikin yhdellä jäsenellä lisääntynyt. Turkkilaisen tavalla\nhaaveksivaisiin vaatteihin puetettu kaunis poika kulki horjuvin\naskelein kokoontuneen uteliaan väen edessä, pitäen kädessä lautasta,\njohon hän kokosi pienet lahjat, joita katselijat hyväntekeväisyydestä\ntahtoivat antaa.\n\nPoika lienee ollut kuusivuotinen ja hänellä oli sangen kauniit, melkein\ntummanruskeat kasvot, kuten mustalaisilla useasti on. Pitkä, musta\nkiherä tukka hänen kirjavan käärelakkinsa alla aaltoeli, riippuen hänen\nolkapäillensä. Muuten poika parka näkyi sanomattoman kärsiväiseltä ja\nhänen kauniit kasvonsa olivat niin alakuloisen näköset, että jokainen\ntunteellinen sydän täytyi hellään surkutteluun taipua. Moni karhea\nkäsi, pantuansa lautaselle pienen lahjan, sivelsi vienosti hänen\nposkeansa, moni ystävällinen sana pojalle puhuttiin, jota hän ei\nymmärtänyt, sillä puolan kieli oli hänelle varsin vierasta. Hyväilyjä\nhän palkitsi kyynelillä, jotka hänen ruskeilla poskillansa vierivät\nloistavina, kirkkaina pisaroina.\n\nYstävällinen lukija on toki jo pojassa pienen kreivi Feliks'in tuntenut\nja huomannut, että karhuntanssittaja on hänen suhteen tarkoituksensa\nperille päässyt. Hän oli vienyt hänet monta penikulmaa kodista eikä\nmikään ystävän silmä voinut aavistaa, että mustalaispoika parka olikin\nrikkaan ja ylhäisen aatelismiehen lapsi. Oma isä tuskin olisi lasta\npojaksi tunkenut, niin rumensi häntä ruskea poskiväri ja mustan kiperä\nvaletukka, joka oli hänen ruskeain hiuksiensa yli pantu ja jota hän ei\ntohtinut ottaa pois.\n\nPahoin, sangen pahoin, onnettomalle poikaparalle tapahtui. Renki\nPetrovitsch vihasi ja kohteli häntä usein potkuilla ja lyönneillä.\nAleksia ei häntä paremmin kohdellut ja Ivan antoi kaiken tapahtua,\nhuolimatta siitä sen enempää.\n\nPienen, ennen niin hemmotellun Feliks'in täytyi valittamatta ja\nnurisematta nälkää, kylmää ja lyöntiä kärsiä. Ei ihme, jos hän\nvähitellen riutui ja viimein koko entisyyden muisto hänestä hävisi,\nniin että hän muutaman vuoden päästä ei enää isäänsäkään muistanut.\nHänen nimensä ja sukunsa oli hän kokonaan unohtanut.\n\nEnemmän kuin kaksitoista vuotta kuluu, eikä mitään erityistä ole\nkerrottavaa. Näitten vuosien kuluessa Ivan kulki ristin rastin Puolassa\nja Venäjällä ja kaikkialle hän kuljetti Feliks'iä, joka sillä välin oli\nvahvaksi nuorukaiseksi kasvanut, mukanansa. Ruumis oli varmistunut ja\nvahvistunut, vaan mieli tuli vuosi vuodelta raskaammaksi. Onnellisen\nlapsuutensa päivistä hänellä tuskin oli heikko, hämärä muisto. Jäykällä\njärkähtämättömyydellä hänen hyvä ja onnellinen luontonsa oli jotain\nsäilyttänyt, nimittäin oikeuden ja suoruuden myötäsyntyneen,\njärkähtämättömän tunteen. Ei mitkään uhkaukset, ei nälkä eikä\nlyönnit voineet häntä pakottaa jotakin tekemään, mitä hänen olisi\ntäytynyt hävetä. Petrovitsch ja Aleksia sekä Ivan Ivanovitsch'kin,\nvarastivat niinkuin korpit, missä vaan tilaisuutta oli, heidän ristin\nrastinmatkoillansa ja usein he tahtoivat pakottaa Feliks'iä vierasta\ntavaraa omistamaan ja varastamaan, vaan siihen Feliks ei milloinkaan\ntaipunut.\n\n-- Tappakaa minut, sanoi hän, kun hänelle jotakin sellaista käskettiin,\n-- tahdon kymmenen kertaa ennen kuolla, kun tehdä häpeällistä rikosta.\n\nAlttiisti hän usein kärsi hirveät rääkkäykset, vaan järkähtämättömänä\nhänen oikeudentunteensa pysyi. Muitten täytyi viimein jättää hänet\nrauhaan, vaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa he raa'an kohtelun\nkautta puskivat kiukkuansa ja vihaansa järkähtämätöntä vakavata poikaa\nkohtaan.\n\nFeliks paralla ei ollut muuta kuin yksi ainoa ystävä eikä sekään ollut\nmikään ihminen, vaan vanha ja kömpelö, mutta hyväntahtonen eläin, vanha\nPets, jonka rakkauden poika sille tuotujen makupalojen kautta jo\nlapsena, ennenkuin hän oli poisviety, oli saavuttanut. Kunnollinen,\nuskollinen Pets oli hyvä häntä kohtaan ja totteli häntä paremmin kuin\nomaa isäntäänsä ja hänen palvelioitansa. Jo usein se oli suojellut\nhäntä näitten rääkkäyksistä ja lyömisistä ja kerran antanut\nPetrovitsch'ille aika kurin, kun hän tahtoi poikaa kurittaa, -- kurin,\njoka oli liki lopettaa raa'an ihmisen elämän. Sen jälkeen hän kyllä\nkavahti karhun läsnäollessa ruveta Feliks'in kanssa ottelemaan, jota\nvastoin Feliks kiitollisella suosiolla kunnon Pets'iä hyvitteli ja\nhoiteli ja näin näitten molempain ystävyyden liitto vuosi vuodelta tuli\nlujemmaksi.\n\nKertomustamme jatkaaksemme Ivan oli seuruenensa liki Puolan rajaa\npienessä kaupungissa, missä hän seuransa kanssa sivukadulla tavallisia\nnäytäntöjä antoi.\n\nEhtoopuolella hän eläiminensä palasi likaiseen ravintolaan, missä hän\njuutalaisen, hirsipuuhun ripustettavan näköisen isännän luona oli majaa\npyytänyt. Vierashuoneessa hän vilkkaasti keskusteli kahden kesken\nisännän kanssa, kunnes Petrovitsch ja Aleksia ympäri katuja kuljeksivat\njättäen rasitetun Feliks'in huostaan nälkäiset ja väsyneet eläimet.\nFeliks oli koirat, apinan, kamelin ja karhun syöttänyt ja juottanut,\nhyvin puhdistanut ja sukinut ja oli jo aikomuksessa lähteä pimeästä\ntallista, missä karhu makasi, kunnes tallia lähestyvät askeleet\nselvästi kuuluivat. Feliks tunsi kohta isäntänsä ja raa'an Petrovitsch\nrengin ja välttääksensä heitä vastaan tulemista hän meni piiloon karhun\ntaakse seimen alle, missä oli niin pimeä, ettei kukaan voinut häntä\nnähdä. Täällä eivät suinkaan Petrovitsch'in alituiset lyönnit ja potkut\nolisi häntä tavanneet. Feliks tiesi saattavansa luottaa nelijalkasen\nystävänsä suojelukseen.\n\nIvan ja Petrovitsch avasivat tallin oven ja katselivat sisään, missä\neivät mitään muuta nähneet eikä huomanneet, kuin kunnon Pets'in, joka\nmakasi seimen edessä, söi ja suurella ruumiillansa peitti ystävänsä\nFeliks'in hoikan ruumiin.\n\n-- Hyvä on, mennään tänne, Petrovitsch, kirottu poika onneksi ei ole\ntäällä, sanoi Ivan, astuen edeltäpäin talliin.\n\nRenki seurasi häntä ja Ivan pani varovasti oven lukkoon.\n\n-- No, mitä tahdotte, isäntä? kysyi Petrovitsch tavallisella toruvalla\näänellä. Mitä täällä teen? Miksi olette niin salaperäisen näköinen?\n\n-- Saat sen kohta kuulla, vastasi Ivan. Juutalainen tuolla ravintolassa\non esittänyt hyvän työn, jota pienen vaaran ohessa seuraa rikas voitto\nja nyt kysyn, josko tahdot tuohon työhön ottaa osaa ja ansaita kädet\ntäyteen keltasia imperialeja?\n\n-- Mikä työ se on? Petrovitsch virkkoi. Tietämättä minkätähden, en\ntuleen mene.\n\n-- Varsin viisas ja ymmärtäväinen, Ivan vastasi. Saat tietää kaikki,\nmitä juutalainen minulle kertoi. Kysymyksessä on sangen rikas,\nvenäläinen ruhtinas, joka jurossa yksinäisyydessä elää melkein yksinään\ntunnin tai puolentoista tunnin matkan päässä täältä. Se on ruhtinas\nVoronzov, miljoonain omistaja, jolla on se käsittämätön mieliala, ettei\nhän tahdo mailmasta mitään tietää. Vanhalla, seitsemänkymmentä\nvuotiaalla nuorella miehellä ei ole vaimoa eikä lapsia, eikä hänellä\nole muita luonansa, kuin vanha, harmaahapsinen kammaripalvelia ja vanha\nemännöitsiä. Tosin on pehtorille, rengeille ja piijoille kaksi suurta\nasuinrakennusta, vaan nämät ovat pyssylaukauksen päässä linnasta, jonne\nei kukaan muu kuin mainittu kammaripalvelija ja emännöitsiä saa yön\naikana tulla. Juutalainen sanoi vanhalla ruhtinas Voronzovilla\nolevan makuukammarissansa summattomat rahasummat, hän kun ei\nkahtakymmenettäkään osaa tuloistansa kuluta, -- hänellä täytyy olla\nsatoja tuhansia kirkkaita hopearuplia ja kultarahoja koossa, luuli hän.\nVielä hän luuli linnaan pääsön ei olevan erityisen vaikeata, koska\nsangen helposti voi särkyneen linnan muurin yli kiivetä ja yhtä\nhelposti jonkun etäisemmän, asuttoman sivurakennuksen ikkunasta mennä\nsisään. Eteläisessä sivurakennuksessa, jonne esteettömästi voi tulla,\novat ruhtinaan asunto- ja makuuhuoneet toisessa kerrassa. Alimmaisessa\nkerrassa kammaripalvelija ja piika makaavat. Vielä juutalainen luuli\nsen olevan varsin helppoa parille vahvalle miehelle allensa heittää\nja sitoa vanhan väen alikerrassa ja vielä helpompaa on voittaa\nseitsenkymmen-vuotista vanhusta. Siten olisi aivan mukavata tulla hänen\naarteittensa omistajaksi. Ja nyt, Petrovitsch, kysyn mitä sinä tästä\nkaikesta luulet?\n\nSäihkyvin silmin ja ahneudesta vapisevilla käsillä renki kuunteli ja\nnyt syvästi huokasi.\n\n-- Onko kaikki totta? hän kysyi äänen painolla.\n\n-- Totta! juutalainen on sen minulle vannonut ja tahtoo meiltä vaan\nkymmenennen osan lihavasta saaliista, Ivan virkkoi.\n\n-- Siis eteenpäin -- tänään -- vielä tänä yönä, sanoi Petrovitsch.\nMuuten muut voivat meidän edellemme rientää.\n\n-- Ihmettelen vaan, ettei se ole jo ennen tapahtunut.\n\n-- Juutalainen sanoi vanhan ruhtinaan rakastavan paljon alamaisiansa ja\norjiansa, joille hän tekee paljon hyvää ja siitä seuraa ettei kukaan\najattelekaan häneltä varastaa, Ivan selitti.\n\n-- No, meille se on yhden tekevä, Petrovitsch virkkoi. Siis tänä yönä!\nMillä tunnilla?\n\n-- Kello kaksi yöllä, jolloin kaikki umpi unessa makaavat, Ivan\nvastasi. Puoli yhden aikaan ole valmis lähtemään.\n\n-- Päätetty! En minä laimiin lyö! sanoi Petrovitsch iloisena. Saatamme\nsaaliin saada, josta koko elämäksemme tulemme rikkaiksi.\n\n-- Niin se on, nyykytti Ivan. Ole siihen asti vaiti, ettei kukaan\nmitään huomaa, ei Aleksiakaan. Kylliksi kun kaksikin aarteen keskenänsä\njakavat.\n\nNäitten sanojen jälkeen molemmat tallista lähtivät ja menivät pois\njoutavia puhuen. Muutama minuutti myöhemmin Feliks heitä seurasi,\nkatseli varovasti ympärillensä ja nähtyänsä, ettei kenkään häntä\nhuomannut hän kiipesi pihan yli portin kautta kadulle. Pienessä\nkauppapuodissa hän tiedusteli ruhtinas Voronzovin linnaa, ja saatuansa\nsen asemasta tarkimmat tiedot, palasi hän kiireesti ja salaa\nravintolaan.\n\nEi kenkään siellä hänestä huolinut. Hiljaa hän istui tuvan nurkkaan,\nkunnes Ivan kello kymmenen ehtoolla lähetti hänet talliin. Viipymättä\nhän nousi ja meni ovesta. Hän ei mennytkään pihan yli etsimään\nyösijaansa karhun viereen, vaan kuin varjo hän pihalta luikahki ja\nkiirehtien hän juoksi siihen suuntaan, missä ruhtinas Voronzovin linna\noli.\n\nKuu paistoi kirkkaana valaisten tietä. Tunnin jälkeen hän jotenkin\nkaukaa näki suuren rakennuksen hämärät piirteet eikä epäillyt olevansa\nyöllisen matkansa perillä.\n\nEikä hän tuossa luulossa pettynytkään. Neljännes tunnin jälkeen hän\nseisoi ruhtinas Voronzovin linnan edessä ja kolkutti porttia. Akkuna\navattiin alikerroksessa ja kysyttiin puolan kielellä, jota Feliks jo\noli oppinut ymmärtämään:\n\n-- Kuka näin myöhään kolkuttaa?\n\n-- Ystävä, Feliks vastasi. Päästäkää, hyvä mies, minua sisään! Minun\npitää välttämättömästi kohta puhutella ruhtinas Voronzovia. Mitä pahin\nvaara on tulemassa.\n\n-- Odottakaa silmänräpäys, -- tulen porttia avaamaan, kuului vastaus.\n\nVähän ajan jälkeen portti avautui ja vanha mies lyhty kädessä astui\nFeliks'in eteen.\n\n-- Oletteko yksin? kysyi hän.\n\n-- Vallan yksin.\n\n-- Hyvä, niin tulkaa sisään!\n\nFeliks seurasi käskyä. Vanhus pani portin taas lukkoon ja saattoi\nFeliks'iä tilavaan, hyvin varustettuun huoneeseen.\n\n-- No puhukaa, hän sanoi. Mitä ruhtinaalta tahdotte?\n\n-- Ei mitään häneltä, vastasi Feliks, -- tahdon vaan hänelle ilmoittaa,\nettä hänen rikkautensa, ehkäpä hänen henkensäkin on tänä yönä vaarassa.\n\nVanhus pelästyi, vaan pudisti epäluuloisena päätään.\n\n-- Mahdotonta! hän sanoi. Ei kukaan ruhtinaan alamaisista ja orjista\nsellaista yritystä rohkene tehdä?\n\n-- Vaan muut miehet sitä aikovat, Feliks vastasi innokkaasti, --\nrohkeat, pelkäämättömät konnat! Viekää minut, Jumalan tähden, ruhtinaan\nluokse, ennenkuin on myöhäistä!\n\nNuorukaisen joka sana ja käytös todisti niin selvästi kiihkeätä surua,\nettä vanha kammaripalvelija päätti hänen pyyntöänsä noudattaa.\n\n-- Niin tulkaa siis, hän sanoi vähän mietittyänsä. Ruhtinas ei ehkä\nvielä ole levolle mennyt.\n\nHe astuivat leveitä rappuja myöten ja minuutin jälkeen Feliks seisoi\nruhtinaan edessä, joka, vaikka vanha, vielä oli reipas ja voimakas\nmies, joka lempeästi häntä tervehti.\n\n-- Istukaa vastapäätä minua, ukko sanoi, ja kertokaa nyt minulle, mikä\non syynä että olette keskellä yötä minua etsineet.\n\nFeliks totteli, kuvaeli lyhyesti kohtalonsa ja kertoi sitte mitä hän\noli karhuntallissa kuullut.\n\nKertoessa ei ruhtinas muotoansa muuttanut, vaan kuunteli levollisena\nFeliks'iä.\n\n-- Uskon teitä, hän sanoi, saatuansa kaikesta tiedon, -- vaan mikä\nteitä on taivuttanut aiotusta ryöväyksestä minulle ilmoittamaan?\n\nNäin kysyttyänsä Feliks ihmetellen katseli suurilla silmillä\nruhtinasta.\n\n-- Mikä minua on taivuttanut tänne tulemaan? hän virkkoi, -- no, ei\nmikään muu kuin huoli teistä, herra, ja teidän palvelijoistanne, ei muu\nollut tulemiseni tarkoitus ja nyt, kun olette varotetut, tahdon lähteä.\nIvan ja Petrovitsch minut pian tappavat, jos he huomenna minua kaipavat\nja tulevat siihen epäluuloon, että minä heidän pahoja tarkoituksiansa\nolen ilmaissut. Siis, jääkää hyvästi, herra! Ja katsokaa vaan eteenne,\nteillä on hirmuisen pahojen ihmisten kanssa tekemistä.\n\n-- Pidätäs! ruhtinas huusi, kun Feliks viimeisien sanojen jälkeen\nkumarsi ja tahtoi mennä, jääkää! Sinä, Paul, kiirehdä pehtorikartanoon\nja tuo puoli tusinaa renkiä, jotka saavat puistossa lurjuksia väijyä.\nLähetä neljä muuta tänne. Niin olemme kaikessa tapauksessa lurjuksia\nvastaan varustettuina.\n\nVanha palvelija jätti herransa Feliks'in kanssa.\n\n-- No, rakkahani, sanoi ruhtinas viimeksimainitulle, nyt tahdomme vähän\nteistä jutella. Miten on kohtalonne karhuntanssittajan suhteen! Sanokaa\nsuoraan minulle.\n\nFeliks kohotti olkapäitään.\n\n-- Monta, monta vuotta tuo ihminen on minua ympärikulettanut, hän\nvirkkoi. Miten hänen luoksensa tulin, en voi sanoa. Monta kertaa olen\nikäänkuin unissa nähnyt suuren linnan kauniine puistoneen ja hyviä\nihmisiä, jotka olivat minuun sydämellisellä rakkaudella mielistyneet.\nJosko todella olen niin hyvässä tilassa elänyt, en tohdi varmaan\npäättää.\n\n-- Se on tosin sangen paha, rakas nuorukainen, sanoi ruhtinas Voronzov\najattelevasti, -- kaikessa tapauksessa ette siltä näytä kuin olisitte\nalhaista säätyä, teidän käytöksenne minua kohtaan sen todistaa. Jos\nkarhuntanssittajan käsihimme saamme, ehkä tulemme paremmin tuntemaan\ntodellista sukuperäänne ja kotoanne. Vaan teidän mahtaa nälkä olla --\nnauttikaatte jotain virvoitukseksi.\n\nHän soitti ja kohta tuli vanha neitsyt, joka sai tarpeelliset käskyt.\nPalvelijatar toi ruokaa ja juomaa. Feliks nautti sitä.\n\nSillä välin tuli yö. Linnaan käsketyt neljä miestä tulivat ja\nilmoittivat että kuusi muuta miestä oli puistoon piiloutunut. Ruhtinas\nantoi aseet miehille ja asetti ne makuuhuoneesen, vaan hän itse ja\nFeliks jäivät asuinhuoneesen.\n\n-- Siis puoli yksi, te sanotte, lurjukset aikovat lähteä tänne, jatkoi\nruhtinas. Nyt on kello yksi, -- meillä on vielä hetkinen odotettavana.\nSammutamme kaikki tulet, etteivät miehet pelästyisi. He luulevat sitte\nmeidän levossa makaavan.\n\nHän teki niinkuin sanoi ja meni sitte Feliks'in kanssa suuren\nuuninvarjon taa, mistä he kaikki näkivät, vaikkei heitä nähty.\n\nAika kului. Vähää ennen kello kahta kolina kuului asuinhuoneen\nkäytävässä. Kohta sen jälkeen ovi ulkoapäin varovasti avattiin ja\nhuoneesen astui kaksi miestä, joita kuunvalossa voi selvästi tuntea.\n\n-- Tässä tätä ollaan, sanoi yksi heistä hiljaa. Tuolla oikealla\npuolella, Petrovitsch, pitäisi kammarin oven olla. Jospa ruhtinas vain\nmakaisi!\n\n-- Jos hän makaa tai ei, se on minulle yhdentekevä, vastasi toinen. Jos\nhän tahtoo itseänsä puolustaa tai meteliä nostaa, niin teen hänen\npaikalla veitselläni mykäksi. Siis eteenpäin, Ivan! Saalis ei voi enää\nkäsistämme päästä!\n\nVarpaillaan lurjukset huoneen ovelle hiipivät, ja menivät sinne.\nMuutaman hetken perästä huuto kuului, pistoli laukesi, joku lankesi\nmaahan vaikeasti vaikeroiden. Pian ruhtinas kynttilän sytytti ja meni\nFeliks'in kanssa taistelukentälle. He löysivät Ivanin ja Petrovitsch'in\nvangittuina lattialla makaavan. Viimeksi mainitun kasvot olivat\nveriset, hän kun oli saanut otsaansa pienen haavan. Kun he näkivät\nFeliks'in ruhtinaan sivulla, he vimmastuneina huusivat ja heidän\nsilmänsä säihkyivät vihasta, jotta Feliks kovin vapisi.\n\n-- Älkää noita lurjuksia peljätkö, sanoi ruhtinas hänelle -- te saatte\nvarsin vahingotta olla. -- Ja te, kääntyen vangittujen puoleen,\ntiedättekö, että minä teidän murtamisenne rangaistukseksi voin lähettää\nteitä Siperian vuorikaivoksiin?\n\n-- Laupeutta, armoa! pahantekijät pelästyneinä änköttivät, hyvin\ntietäen ruhtinaalla olevan vallan ja voiman uhkauksensa täyttämiseen.\n\n-- Ainoastaan yhdellä ehdolla voin teille armoa osottaa, vastasi\nruhtinas ankarasti. Sanokaa, kuka tämä nuorukainen on ja miten hän on\nteidän seuraanne tullut. Vaan puhukaa totta, muuten Siperia on ainainen\npalkkanne!\n\n-- Oh, herra, te saatte totuuden kuulla, Ivan sanoi pian. Feliks on\nsisareni poika, kuollut sisareni oli emännöitsiänä erään ruhtinas\nDemidoffin tilalla. Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat, kun hän oli vaan\nviiden vuotias lapsi ja silloin armeliaisuudesta otin orvon luokseni.\nHänen isänsä nimi oli Stein ja äitinsä Susanna. Hän ehkä vielä näitä\nnimiä muistaa.\n\nFeliks todella säikähti, kun hän kuuli nämät nimet, jotka hänelle\nlapsuudessa olivat niin rakkaat olleet. Liikutettuna hän ruhtinasta\nkatseli.\n\n-- No, nuori mies, kysyi hän, vieläkö muistatte?\n\n-- Tosin se niin on, vastasi Feliks. Nimet sydämessäni kaikuvat ja nyt\nse selkenee, miksi aina unissani linnan ja puiston näen.\n\n-- Voitko puhettasi todeksi vannoa, mies? kääntyi kreivi\nkarhuntanssittajaan päin.\n\n-- Kaiken uhalla, mikä minulle on arvokasta ja kallista, hän vastasi.\n\n-- Hyvä, siis tahdon teitä päästää enkä enää rikostanne rangaista,\nsanoi ruhtinas. Tämä nuorukainen jää tänne ja te lähdette kiireesti\nhuoneestani, ettekä milloinkaan tiluksilleni tule. Jos vielä kerran\nkäsihini joudutte, lähetän teitä Siperiaan, niin totta kuin Jumala\ntaivaassa elää. Miehet, päästäkää heitä irti, -- menkää nyt matkaanne!\n\nLurjukset olivat iloiset päästessään niin vähällä. Ruhtinaan miehet\nsaattoivat heitä puiston portille ja antoivat heidän sitte mennä.\n\n-- Eipä keinomme onnistunut, sanoi Ivan kumppanillensa, kun he taas\nkahden kesken olivat, -- vaan olen toki pettäjää kostanut. Ei hän\nmilloinkaan saa tietää, kuka hänen oikea isänsä on!\n\nIhminen päättää, Jumala säätää. Saamme kohta kuulla, jos\nkarhuntanssittajalla oli oikein tai ei.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKosto.\n\n\nNoin puolen neljättä vuoden kuluessa ei ole mitään muuta erityisempää\nkerrottavana kuin että Feliks päivä päivältä pääsi enemmin ruhtinas\nVoronzovin suosioon ja että hänen suosionsa yhä eneni. Kiitollisuudesta\ntäytetyn sydämensä ja miellyttävän käytöksensä kautta Feliks tosin\nansaitsikin isällistä huolta, jonka ruhtinas hänestä piti.\n\nSangen pian ruhtinas Voronzov oppi tuntemaan kasvattinsa valitettavaa\ntaitamattomuutta, sen vuoksi hän toimitti hänelle kotiopettajan, joka\nopetti hänelle tarpeellisimmat tiedot. Päästyänsä huonosta seurastansa\nFeliks helposti ja pian oppi, lyhyessä ajassa hän ihmetyttävällä\ntavalla edistyi, etenkin saksan kielessä, jonka tähden ruhtinas luuli\nettä karhuntanssittaja Ivan olikin Feliks'in sukuperän suhteen\nvalehdellut ja että Feliks oli saksalaista sukua. Jotain varmaa tietoa\nei tosin siitä saatu.\n\nKun Feliks aina vaan ahkerasti opintojansa jatkoi, tuli eräänä\nmarraskuun päivänä kirje ruhtinas Voronzoville, josta hän tuli\ntotiseksi ja miettiväiseksi. Ehtoolla hän Feliks'ille sen sisällön\nilmoitti.\n\n-- Preussin Puolassa asuva vanha ystävä, sanoi hän Feliks'ille, pyytää\nminulta lainaksi kahtakymmentä tuhatta taaleria, hänellä kun on\nedullinen tilaisuus saada ostaa kauniin herraskartanon pojallensa.\nIlolla antaisin vanhalle ystävälleni, paroni Walbeck'ille, toista\nvertaa suuremman summan, vaan en tiedä, miten saisin ne hänelle\nmenemään. Tavalliselle käskyläiselle en voi niin suurta summaa uskoa ja\nitse olen liian vanha ja heikko kahtakymmentä penikulmaa matkustamaan.\nNäin olen suuressa pulassa ja surussa, sillä paroni Walbeck kirjoittaa,\nettä asialla on kiire.\n\n-- Armollisin herrani, virkkoi Feliks säihkyvin silmin, -- voisinko\nteidän käskyläisenne olla? Uskollisuuteeni saatte luottaa.\n\n-- Luotan siihen kuni kallioon, sanoi ruhtinas iloisena; -- vaan en\ntahdo sinua kehoittaa näin myöhäisellä vuoden ajalla niin pitkää matkaa\nmatkustamaan.\n\n-- Olen jo lapsuudesta saakka kaikenlaisissa ilmoissa kulkenut, vastasi\nFeliks. Määrätkää vaan, miten ja milloin minun pitää lähteä. Joka hetki\nolen valmis.\n\n-- No siis, huomispäivänä tahdomme matkasuunnitelman tehdä. Ylihuomena\nsaat Jumalan nimeen matkalle lähteä ja ottaa tallistani parhaimman\nhevosen. Ota silloin Paul avuksi, hän sen ymmärtää.\n\nVahvalla, vikkelällä hevosella Feliks seuraavana aamuna varhain\nratsasti, sanottuansa sydämelliset jäähyväiset ruhtinaalle. Lämpysillä\nvaatteilla hän oli varustettu, sillä ilma oli jo kolkko. Satulansa\ntaakse oli matkalaukku pantu, jossa hänelle uskottu rahasumma oli.\nSatulapäitsiin oli neljä ladattua pistolia kätketty; Feliks'in sivulla\nsapeli kalisi. Näitä aseita hän ymmärsi hyvin käyttää, ruhtinas\noli vaatinut häntä näitä mukanansa ottamaan, jotta häntä ehkä\nvastaantulevat kerjäläiset ja kulkurit kammoisivat. Feliks ei toki\nsellaisia ihmisiä peljännyt. Hän luotti nuoruutensa voimaan ja\nmielenmalttiinsa sekä hyvän hevosensa voimaan ja nopeuteen.\n\nNäin hän huoletta ratsasti suurien salojen, avaroiden, melkein\npoluttomien metsien läpi, missä hän ani harvoin jonkun ihmisasunnon tai\nsysimiehen mökin näki. Hän ei siitä huolinut. Hän jatkoi vaan\nmatkaansa, lepäsi puolipäivän aikaan pari tuntia jollakulla\nmetsäniityllä, missä hänen hevosensa, vaikka vuodenaika oli myöhäinen,\nsai kylliksi ruokaa, ratsasti taas eteenpäin ja auringon laskiessa hän\ntuli pieneen kylään, jonka ruhtinas oli hänelle ensimmäiseksi yösijaksi\nmäärännyt.\n\nHänen majapaikkansa oli tosin sangen huono, vaan isäntä otti hänet\nystävällisesti vastaan, antoi hänelle parhaimman kammarinsa ja pani\nhänen hevosensa parhaasen paikkaan ometassa. Vaatimatoin Feliks oli\nvarsin tyytyväinen ja makasi kovalla olkisijallansa virvoittavata unta.\n\nUudistetuilla voimilla hän seuraavana aamuna heräsi ja kiirehti jälleen\nmatkalle. Isäntä löysi hänen hevosen luona tallissa.\n\n-- Gospodin [herra], hän surunmielisenä sanoi, -- taivas ei mitään\nhyvää tänään lupaa, vaan uhkaa myrskyä ja lunta. Pyydän teitä, älkää\ntänään lähtekö. Teillä on pahaa tietä kuljettavana äärettömän suurien\nkankaitten kautta, missä ette mitään suojaa eikä kattoa pahassa ilmassa\nlöydä, jääkää, Gospodin, vielä täksi päivää tänne!\n\n-- Asiallani on kiire, hyvä isäntä, Feliks vastasi. Minun täytyy\neteenpäin mennä, se on velvollisuuteni, enkä sen vuoksi tuulesta enkä\nlumesta huoli.\n\n-- Oh, Gospodin, ette tiedä mikä pelättävä luonnonilmiö lumimyrsky on\ntäällä äärettömillä kankaillamme, virkkoi isäntä. Itse tähtenne pyydän\nteitä jäämään. Te eksytte teiltä ja poluilta, kun myrsky äkkiä nousee\nja tupruavat lumijoukot peittävät silmänne!\n\n-- Pah, liikoja laskette, vastasi Feliks väliä-pitämättä. En ole mikään\nvasta-alkaja ja olen joka ilmaan tottunut. Taskukompassini ja hevoseni\navulla en oikealta tieltä eksy. Tosin tarkoitatte parastani, rakas\nystävä, -- vaan asiani ei salli viivykettä.\n\nNäin sanottuansa hän talutti hevosen tallista, nousi satulaan, antoi,\nystävälliset jäähyväiset sanottuansa, hopearuplan ja ajoi niin pian\nluoteen päin, ettei hän kuullut isännän viimeisiä, hänelle huudettuja\nvaroituksia.\n\nVähän ajan perästä hän hillitsi alussa pidettyä kiirettä ja katseli\nurkkien, tarkastellen taivasta ja maata.\n\nTaivas tosin hänestä näkyi uhkaavalta. Pimeät, mustat pilvet peittivät\nkokonaan auringon. Ilma oli sangen synkkä ja kolkko, vaan tuuli ei\npuhaltanut. Harmaa, kostea sumu peitti kankahalla kaikkialla kasvavan\nkanervikon.\n\n-- Ilma ei tosin ole erityisen mukava, Feliks mumisi itseksensä; --\nyösijaani ei toki tänään ole enemmän kuin viisi penikulmaa ja Jumalan\navulla sinne saatan saapua. Hevonen on levännyt ja hyvin syönyt, itse\nolen lämpymissä vaatteissa ja hyvissä voimissa, mitä minulla on\npelättävää? Eteenpäin, siis Jumalan nimessä, eteenpäin.\n\nReippaasti oiva ukranilainen oris kankaalla juoksi. Vaan noin tunnin\nkuluttua se yhtäkkiä hämmästyen seisahtui, nosti pienen päänsä ylös ja\nhaisteli ilmaa. Sen jälkeen se seisoi, ravisteli kuorsuen harjaansa ja\ntahtoi kääntyä juoksemaan täyttä laukkaa entiseen majapaikkaan. Tästä\nFeliks sen esti, vahvasti suitsia vetäen ja vastahakoista orista vähän\nkannustaen. Jalo eläin vielä vähän ponnisteli eteenpäin menemästä, vaan\ntotteli vihdoin ratsastajansa vakavia puheita ja käskyjä.\n\nNoin neljännes tunti lienee kulunut, kun Feliks yhtäkkiä tunsi tuiman\npakkasen, kuullen samassa kumisevan suhinan koillisesta. Hän katseli\nsinnepäin ja näki suuren, melkein puolen taivasta peittävän, valkean\npilven, joka kuni liikkuva seinä häntä kohden kulki. Kumiseva suhina\njoka hetki enentyi, jo taivahasta lumi tulla tuprutteli; tuulen puuskat\nvoimakkaasti puhalsivat, tuima pakkanen tuli yhä tuimemmaksi ja samassa\nsatoi lunta niin paljon yksinäisen ratsastajan päälle, että se\nikäänkuin lavini tahtoi hänet peittää.\n\nHämmästyneenä Feliks katseli niin äkkiä nousnutta luonnon mullistusta;\nmuutaman hetken hän tunsi itsensä ikäänkuin tunnottomaksi, vaan\nhuomattuansa pikaisen paon tarpeelliseksi pelastuaksensa tästä\nkauhistavasta rajuilmasta käänsi hän hevosensa ja ajoi jäisen\nlöyhäyksen saattamana samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli lähtenyt.\n\nOiva oris näkyi huomaavan vaaran yhtä hyvin kuin ratsastajansa. Rajusti\nse juoksi eteenpäin yhtäkkiä valkealla peittehellä peitettyä tasankoa.\nEi se tarvinnut käskyä, ei kannustamista eikä piiskaa pannaksensa\nkaikki voimansa liikkeelle. Aina vaan suoraan se kiireesti juoksi.\nFeliks ei tietänyt, minne häntä vietiin, sillä lunta satoi niin paljon,\nettei hän voinut nähdä kahta askelta eteensä. Hän antoi oriin juosta\nohjaamatta sitä ohjaksista, joita pakkasesta jäätyneet kädet tuskin\nvoivat kiini pitää.\n\nJa aina hän vaan eteenpäin ratsasti, ikäänkuin tuulen ajamana, joka\nvonkuen ja suhisten, voivottaen ja vinkuen lakaisi löyhää lumipeitettä\nja laitteli aina uudelleen uusia lumijoukkoja lentävistä pilvistä.\n\nFeliks'in laskun mukaan olisi hänen pitänyt jo kauan ennen tuleman\njätettyyn majapaikkaan ja häneen tunkeusi hirveä ajatus, että hän oli\nniinkuin sokea sen sivu ajanut. Miten hänelle käymän piti, ellei hän\nlöytäisi mitään muuta suojaa? Jo hän tunsi miten tuima pakkanen\nvähittäin tunkeusi hänen jäseniinsä ja uhkasi jäädyttää veren hänen\nsuonissansa. Ellei hän pian löytäisi suojaa, täytyi hänen kuolla\npelastusta toivomatta.\n\nHänen kelpo oriinsa vaan juoksi väsymättä ja lensi kuni musta varjo\nilmassa kupruavien lumijoukkojen läpi. Vaan kuinka kauan mahtoi hänen\nvoimansa piisata juosta pelättävässä ilmassa, hirveässä myrskyssä? Ei\nse mitenkään enää jaksanut niin täyttä laukkaa juosta puoltakaan\ntuntia.\n\nTosin Feliks huomasi, että se vähittäin lakkasi kiirehtimästä, nelisiin\njuoksunsa muuttui rajuksi raviksi, ravi vitkalliseksi kävelemiseksi.\nFeliks nosti silmänsä ja katseli ympärillensä. Hänestä tuntui myrsky\nmasentuneen ja kuiva pakkanen tuntuvasti lauhkeammaksi tulleen. Ilon\nhuuto kuului hänen huuliltansa, -- kohta hän huomasi olevansa metsässä,\njonka tiheät puut estivät tuulen voimaa! Täällä ei ollut niin paljon\nlunta kuin aukealla tasangolla, tuskin se ulettui höyryävän, kovasta\njuoksusta vielä purskuavan, jalon oriin kavioihin. Jalon eläimen\nluonnonvaisto oli sen vienyt metsään, missä oli melkein yhtä hyvä suoja\nkuin pienessä majapaikassa.\n\nHevonen ja ratsastaja pian tointuivat raivoavan lumimyrskyn\nrasituksista ja Feliks kiitti sydämestään armorikasta Jumalaa\ntoivomattomasta ja odottamattomasta pelastuksestansa.\n\nAntaaksensa jalon hevosensa hengähtää hän ajoi hiljaista juoksua\neteenpäin. Hän luuli metsässä olevansa vaaratta ja toivoi ennemmin tai\nmyöhemmin tulevansa johonkuhun kylään, hoviin tai mökkiin, missä\nhänelle vieraanvaraisesti yösijaa annettaisi.\n\nSilloin hän kuuli kaukaa ulvomisen ja kuunteli sitä iloisena, sillä hän\nluuli kuulevansa koiran haukkumisen. Hevosensa ei sitä tehnyt. Jalo\noris säikähtyi, kuorsui ja juoksi aika lailla.\n\n-- Oho, mikä sinulle, oiva Omarini, tuli, sanoi Feliks ja koetti sitä\nmairitellen rauhoittaa. Pelkäätkö koiran haukkumista? Ole huoletta,\nolenhan luonasi!\n\nHevonen näkyi ymmärtävän häntä ja rupesi tavalliseen juoksuun. Vaan kun\nmuutaman minuutin jälkeen outo ulvominen taas aivan lähellä kuului,\nnousi se pystyyn ja rupesi uudestaan täyttä laukkaa juoksemaan. Vielä\nFeliks ponnisteli sitä pidättääksensä, silloin jalo eläin yht'äkkiä\nseisahtui kuin kivi, pani etujalat viistoon lumella peitettyä maata\nvasten ja nosti pienen pään pystyyn, kirskuttaen hampaita. Feliks\nkatseli ja näki noin neljänkymmenen askeleen päässä kaksi sutta, jotka\nvertyneillä silmillä heitä katsella tuijottivat.\n\nUkkosen nopeudella hän veti pistolinsa satulan päitsistä ja ampui häntä\nvastaan juoksevia petoja. Eikä se myöhään tapahtunutkaan. Sudet\ntavottivat jo hänen värisevän hevosensa kurkkua, -- silloin laukesi ja\nmolemmat sudet lankesivat tunnottomina maahan. Feliks ampui vielä\ntoisen kerran tehdäksensä peräti lopun pedoista ja ajoi sitten tuskasta\nkuorsuavaa hevosta eteenpäin. Oiva oris totteli ja varmuuden vuoksi\nFeliks taas latasi pistolinsa ollaksensa, jos tarvittaisiin,\nvarustettu.\n\nMuutama tunti kului eikä Feliks ensinkään nähnyt ihmisasuntoa. Jo hän\nvalmistelihe ollaksensa koko päivän ja ehkäpä seuraavan yönkin\nmetsässä, kun hän pienen metsä-aukion yli ajeli ja huomasi lumen\nkirstunkaltaiseen joukkoon kokoontuneen, josta jotakin mustaa,\nikäänkuin ruskea, noin tuumaa leveä nahkapala näkyi. Feliks ehkä\nolisi sivu ajanut, paremmin tarkastelematta lumiläjää, vaan koska\n hänen hevosensa, sitä peläten sivutse juoksi päästäksensä läjää\nlähestymästä, niin hän katseli tarkemmin ja tunsi luultun nahkapalan\nsaappaankärjeksi.\n\n-- Jumalani, olisikohan tässä ihminen uupunut! hän huudahti ja astui\nalas hevosen selästä tarkemmin tutkiaksensa asiata.\n\nHän loi lumen pois ja näkikin, ei ainoastaan tainnoksissa olevan\nihmisen, vaan miehen, jonka hän aivan hyvin tunsi. Hänen edessään\nmakasi entinen isäntänsä ja käskijänsä, karhuntanssittaja Ivan\nIvanovitsch kalpein, riutunein kasvoin, suljetuin silmin ja toisiinsa\npuristetuin hampain ikäänkuin ruumis.\n\nFeliks'iin tunkeusi vihan ja vastenmielisyyden tunne, joka kuitenkin\npian muuttui paremmaksi.\n\n-- Ei, sanoi hän itseksensä, vaikka tämä mies on ollut paha minua\nkohtaan, niin en kuitenkaan voi sallia hänen täällä jäätyä tahi tulla\nsusien ruoaksi. Jumala on suurta kurjuuttani armahtanut, kuinka voin\nhäntä paremmin kiittää kuin siten, että itse olen laupias lähimmäisiäni\nkohtaan, olkoon se vaikka pahin viholliseni.\n\nHän laskeusi polvilleen Ivanin viereen, hieroi hänen otsakulmiansa\nviinalla, jota hänellä oli mukanansa putelissa, kaatoi muutaman pisaran\nsiitä hänen suuhunsa ja tuli iloiseksi, kun Ivan muutaman minuutin\nperästä avasi silmänsä ja näytti vähän tointumisen merkkiä. Feliks\nauttoi häntä nousemaan, nosti hänen suurella voimalla hevosensa\nselkään, missä hän molemmin käsin piteli satulasta kiini.\n\n-- Eteenpäin! hän huusi oriille ja tämä juoksi taas iloisesti metsässä.\n\nPuolen tunnin jälkeen metsikkö harventui ja tultiin aukealle. Feliks\nhuusi ihastuksesta. Ei ainoastaan myrsky ja lumituisku varsin tauonnut,\nvaan nuorukainen näki lähellä suuren, komean hovin, missä hän toivoi\nsaavansa itsellensä ja aina vielä tainnuksissa ja pyörryksissä olevalle\nIvanille suojaa.\n\nHän lähestyi porttia ja kolkutti. Kohta se sisäpuolelta avattiin ja\nkumartunut vanhus lausui matkustavat tervetulleiksi. Feliks kertoi,\nkuinka hän oli löytänyt Ivanin metsässä, vanhus huusi ja pian muutama\nrenki siihen saapui; he nostivat Ivanin hevoselta, kantoivat hänen\nhoviin ja jättivät hänen erään vanhan piian hoidettavaksi. Vanhus piti\nhuolen vieraan hevosesta, vei Feliks'in kammariinsa, missä hän\nvirvoitti häntä ruo'alla ja juomalla.\n\nOsaaottavaisena ja surumielisenä hän katseli kaunista ja jaloa\nnuorukaista. Vaan ennenkuin hän kerkesi paljon hänelle puhua,\nkutsuttiin häntä ja Feliks'iä Ivanin vuoteelle. Molemmat kohta menivät\nja löysivät Ivanin puettuna ja täydessä kunnossa.\n\n-- Jumalan tähden, onko tuo se nuorukainen, joka auttoi minua ja toi\nminun tänne? hän kysyi äkkiä.\n\n-- Tämä se on, vastasi vanhus. Te olette suuressa kiitollisuuden\nvelassa hänelle, mies!\n\nVanha karhuntanssittaja rupesi itkemään nyyhkien kuni lapsi ja laskeusi\nFeliks'in jalkojen eteen.\n\n-- Jumala on meitä tänne tuonut! Ivan huudahti suuresti liikutettuna,\nJumalan sormi on silminnähtävästi meitä ohjannut, Jumala itse\npalkitkoon sinua onnettomalle osoitetusta laupeudestasi! Feliks, sinä\net ole sisareni poika, sinä olet kreivi Feliks Normann, ja katso, tämä\nhovi, jossa meitä on niin vieraanvaraisesti vastaanotettu, on isäsi\noma!\n\nHän tahtoi puhua enemmin, vaan vanhus ja vanha emännöitsiä keskeyttivät\nhänet.\n\n-- Herra nyt sinä lasket minun rauhaan menemään! huudahti vanha Stein,\npurskahtaen ilmi itkuun. Niin, hän se on! Se on Feliks, meidän\nFeliks'imme! Mikä armo Jumalalta jalolle, surumieliselle herrallemme.\nTule Feliks, minun täytyy viedä sinua isäsi luokse, muuttaakseni suurta\nsuruansa taivaalliseksi autuudeksi!\n\nVastustelematta hämmästynyt nuorukainen meni hänen kanssansa; Ivan ja\nvanha Susanna seurasi heitä. Toinen toisensa näkemisen ja tuntemisen\nnäytäntöä on kynäni heikko kuvailemaan. Lukija, isä löysi monet vuodet\nitketyn poikansa, poika isänsä ja kotinsa, vanhat palvelijat\nuskollisesti rakastetun lapsen. Harvoin on maan päällä suloisempia\nkyyneliä nähty, kuin ne, mitkä kreivi Normannin huoneessa silloin\nvuosivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli laskeumaisillansa. Ivan kertoi, miten kreivi Albin oli\nlahjomisella hänet houkutellut Feliks'iä poisviemään, miten se\ntapahtuikin, miten Feliks monet vuodet kulki ympäri hänen kanssansa,\nmiten vihdoin ruhtinas Voronzov otti nuorukaisen huostaansa.\n\n-- Sittemmin ovat monet onnettomuudet minua kohdanneet, hän kertoi.\nEläimeni kuolivat; karhu surmasi Petrovitsch'in, Aleksia jätti minun.\nOlin yksinäni. Silloin tulin tänne, näille seuduille, muistuttamaan\nkreivi Albinille lupaustansa maksamaan minulle verohinnan Feliks'in\npoisviemisestä. Pilkaten hän ajoi minun huoneesta maksamatta minulle\nropoakaan. Silloin koston pyynnöstä päätin ilmoittaa kaikki kreivi\nNormannille ja rupesin tännepäin kulkemaan. Tiellä lumimyrsky peitti\nminut maahan, jouduin tainnuksiin ja jos Jumala ei olisi lähettänyt\nFeliks'iä luokseni, niin makaisin nyt ruumiina metsässä. Tämä on, herra\nkreivi, tunnustukseni ja nyt otan vastaan nöyrästi rangaistuksen, minkä\nvaan minulle tahdotte antaa.\n\nMuutama päivä kului, ennenkuin kreivi Robert oli suuresta\ninnostuksestansa sen verran tointunut, että hän taisi Feliks'in kanssa\nlähteä Gotsyyn. Sillä välin Feliks oli ruhtinas Voronzov'in asian\ntoimittanut uskollisen Steinin kautta, antoi siitä sekä viimeisistä\nonnellisista elämänvaiheistansa ruhtinaalle tarkan tiedon ja lupasi\npian tulia isänsä kanssa lausumaan ruhtinaalle molempain suurimmat\nkiitokset. Huomautamme ohimennen että niin sitten tapahtuikin ja että\nruhtinas kuolemaansa asti oli hyvässä ystävyydessä Normannin perheen\nkanssa.\n\nViikko Feliks'in kotiintulon jälkeen kreivi Normann vihdoin lähti\nGotsyyn poikansa, vanhan Steinin ja Ivanin kanssa nuhtelemaan ja\nkostamaan mitä ilkeä ihminen oli likimmäistä sukulaistansa,\nhyväntekiätänsä vastaan rikkonut. Vaan Korkeampi oli jo antanut\nrikokselliselle tuomion. Huhu nuoren veljensä pojan takaisintulosta oli\nkreivi Albinin korviin tunkeunut, hän oli huhun totuudesta tullut\nvakuutetuksi ja oli omantunnon soimauksista sekä häväistyksen, pilkan\nja häpeän pelosta hirttänyt itsensä rappeutuneen linnansa raunioissa.\n\nKreivi Robert syvästi liikutettuneena ja kauhistuneena sanoi:\n\n-- Katsokaat, näin Jumala väärät hukuttaa, vaan omansa hän ohjaa\nsiunauksen tielle! Kaikkivaltias on tuominnut ja hänen tuomionsa on\nankara, vaan oikea.\n\nKreivin anteeksi antamuksen Ivan palkitsi alituisella alttiudella ja\nuskollisuudella, jota hän ei milloinkaan hetkeksikään laimiinlyönyt\neikä rikkonut. -- -- --\n\n\n\n"]