[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVvssbCVagMN6llMOdkWBwvdd2lZghR7Nqv0Vd_RaH5Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":11,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},418,"Jutelmia ja tarinoita","Suomalainen, Samuli",1850,1907,"418-suomalainen-samuli-jutelmia-ja-tarinoita","418__Suomalainen_Samuli__Jutelmia_ja_tarinoita",null,"novelli",[],[],"fi",1879,35557,217573,false,27470,[22,23],"Fiction -- Translations into Finnish","Short stories -- Translations into Finnish",[25],"Short Stories","“Jutelmia ja tarinoita” by Samuli Suomalainen is a collection of stories written in the late 19th century. The compilation encompasses various narratives, including tales and fables, offering glimpses of life, morality, and interpersonal relationships, particularly focusing on characters like Marietta from the story \"Särkynyt ruukku.\" In this piece, societal dynamics and personal aspirations intertwine, providing readers with reflections on love, innocence, and conflict.  The opening of the collection introduces readers to the charming village of La Napoule, where the enchanting Marietta captures the hearts of its young men and envious girls alike. As her arrival incites both admiration and discord, the narrative delves into the evolving relationships in the village, particularly her encounters with Colin, a wealthy landowner who bears an ill disposition towards her. As the story unfolds, themes of jealousy, conflict, and the quest for love come to the forefront, leading Marietta to navigate her emotions against the backdrop of societal expectations and personal integrity. This initial glimpse sets the tone for a rich exploration of character and circumstance throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],299,"Suomentaja Samuli Suomalaisen kokoama teos sisältää novelleja ja satuja tunnetuilta eurooppalaisilta kirjailijoilta. Mukana on muun muassa Heinrich Zschokken, H. C. Andersenin ja Björnstjerne Björnsonin kertomuksia, jotka sijoittuvat eri puolille Eurooppaa Provencesta Norjaan.","'Jutelmia ja tarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 418. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JUTELMIA JA TARINOITA\n\n\nSuomenteli Samuli S.\n\n\n\nHelsingissä,\nHelsingin kirjapaino-yhtiön kirjapainossa, 1879.\nK. E. Holmin kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSärkynyt ruukku, H. Zschokke\n   1. Marietta\n   2. Kuinka onnettomuus tuli\n   3. Paha Colin\n   4. Ruukku\n   5. Antaja\n   6. Kukkaset\n   7. Kina kinasta\n   8. Hatunnauha\n   9. Särkynyt ruukku\n  10. Käräjät\n  11. Ihmeelliset tiet\n  12. Tämän merkillisen historian loppu\nKultakello, Björnstjerne Björnson\nJuutalaistyttö, H. C. Andersen\nPatrik O'Brien ja Katri\nNoidan kynsissä\nMaksa rahassa!\nPyrstötähti, H. C. Andersen\nJunun markkinamatka\nSukkela Jussi ja Tuhma Jussi\nEi mokomaa tuhmaa toista!\nOppipoika, Emile Souvestre\n\n\n\n\nSÄRKYNYT RUUKKU.\n\nKirj. H. Zschokke\n\n\n1. Marietta.\n\nLa Napoule on tosin aivan vähäinen seutu Cannes lahden rannalla, mutta\nonpa se sentään tunnettu koko Provencen maakunnassa. Tätä seutua\nvarjostavat i'äti vehreät, korkeat palmut ja tummat pomeranssi-puut.\nKuitenkaan ei La Napoule ole tullut kuuluisaksi siitä, vaan siellä\nsanotaan kasvavan mitä hehkuvimpia viinirypäleitä, suloisimpia ruusuja\nja kauniimpia tyttösiä. Sitä en tosin tiedä mutta mielelläni sen uskon.\nVahinko vaan, että La Napoule on niin pieni, ett'ei se voi kasvattaa\nyltäkyllin noita mitä hehkuvimpia rypäleitä, suloisimpia ruusuja ja\nkauniimpia tyttösiä; muutoinhan olisi niitä meidänkin maalla.\n\nJos La Napoulen luomisesta saakka kaikki Lanapoulittaret olivat olleet\nkauniita, niin oli pikku Marietta varmaankin ihan ihme ihmeiden seassa,\nkoska hänestä tietää itse aikakirjatkin kertoa. Häntä nimitettiin\npieneksi Mariettaksi, vaikk'ei hän ollut sen pienempi, kuin mitä noin\nseitsentoista ja sitä vanhempi tyttölapsi tavallisesti on, elikkä\ntoisin sanoen, jonka otsa juuri tesmälleen ylettyy täysikasvuisen\nmiehen huulien kohdalle.\n\nLa Napoulen aikakirjoilla oli pätevät syyt kertoa Mariettasta.\nAikakirjana olisin minäkin sen tehnyt, sillä Marietta, joka oli tähän\nsaakka asunut Avignonissa äitinsä Manonin kanssa, käänsi,\nsyntymäsijoillensa palattuaan, koko seudun ylös alas. Ei hän tosin\nkääntänyt huoneita nurin, vaan ihmisten päät, eikä niitäkään kaikkia,\nmutta ainoastaan niiltä miehiltä, joidenka pää ja sydän ovat kahden\nsulosilmän lähellä aina suuressa vaarassa. Sen minä tiedän, ett'ei se\nole lasten leikkiä, se.\n\nÄiti Manon olisi tehnyt kaiketikin paremmin, jos hän olisi jäänyt\nAvignoniin. Mutta hänellä oli La Napoulessa pieni perintö: pikku\nmaatila, viinitarha ja sievä maja kalliolla, öljypuiden ja\nafrikalaisten akasioiden suojassa. Sellaista perintöä ei köyhä leski\nmilloinkaan hylkää. Ja nyt olikin hän mielestään aika patruuna ja\npohatta, kuin mikä Provencen kreivitär tahi muu sentapainen ylimys.\n\nMutta sitä huonommin kävi Lanapoulelaisille. Sellaista onnettomuutta he\neivät osanneet edes aavistaakaan, eivätkä he liioin olleet lukeneet\nHomeronkaan kertomusta, kuinka eräs nais-ihminen on voinut saada koko\nKreikanmaan ja Vähän-Aasian haarniskaan ja sotisopaan toisiansa\nvastaan.\n\n\n2. Kuinka onnettomuus tuli.\n\nMarietta oli tuskin neljätoista päivää asunut öljypuiden ja akasioiden\nsuojassa, kuin jo jok'ainoa nuori Lanapoulelainen tiesi Mariettan siinä\nasuvan: tiesipä sen lisäksi vielä, ettei koko Provencessa asunut toista\nniin armasta tyttöä, kuin juuri siinä talossa.\n\nKun Marietta käydä helkytteli kylän mailla, niinkuin mikä enkeli naisen\npuvussa, liehuva vaalean vehreä hame yllään, rinnassa orangi- tahi\nruusukukkanen ja nauhasia ja kukkia harmaassa hatussa, joka varjosti\nkauniita kasvoja, -- kas silloinpa tulivat jurot vanhukset puheliaiksi\nja nuorukaiset vaikenivat. Ja joka paikassa, oikealla ja vasemmalla,\navautui ikkunoita ja ovia, ja kaikkialta kuului: \"hyvää huomenta\", tahi\n\"hyvää iltaa, Marietta\", Ja Marietta kumarteli kaikkialle, oikealle ja\nvasemmalle.\n\nKun Marietta tuli kirkkoon, niin laskeutuivat kaikkein (nimittäin\nnuorukaisten) sydämmet taivaasta alas maan päälle ja kaikkein silmät\nnousivat virsikirjasta ylös. Ja se nyt oli oikea harmi ja kiusaus,\nolletikin hartaille ihmisille.\n\nTähänpä aikaan taisivat nuoret La Napoulen tytöt olla oikein hartaita\nihmisiä, sillä heitä se erittäinkin harmitti ja heistä se vasta oikea\nkiusan kapula oli. Ja syystä kyllä niin olikin, sillä Mariettan tulon\njälkeen oli jo monen sulhon lempi lauhtunut, ja moni kulta käynyt\nkylmäksi. Siitäkös nyt hammasjankkaa tuli, ja nuhteita ja kyyneleitä ja\nneuvoja ja rukkasia. Häistä ei enää ollut kylässä puhettakaan, --\npelkistä erokirjoista vaan. Lähettivätpä jo toinen toisilleen takaisin\nuskollisuuden panttejakin, sormuksia ja nauhoja. Vanhemmatkin\nsekautuivat lastensa kiistaan. Jarnuttiin ja marmatettiin joka talossa;\noli oikein surkea elämä.\n\nMarietta on kaikkeen tähän syypää: -- sanoivat hartaat tytöt, sitten\nsanoivat heidän äitinsä sitä samaa, sitten sanoivat isätkin sitä samaa\nja viimein sanoivat kaikki, yksin nuoret miehetkin, yhtä ja samaa.\n\nMutta Marietta, siveytensä ja viattomuutensa tunnossa, oli niinkuin\nruusun ympynen, jonka hehkunaa tummanvehreä kukkaverho suojaa; hän ei\nosannut edes aavistaakaan mointa onnettomuutta ja oli yhtä hyvä kaikkia\nkohtaan. -- Sepä liikutti ensin nuoria miehiä ja he sanoivat\ntoisillensa, \"miksikä murehduttaisimme tuota sievää, armasta lasta? Hän\non viaton tähän!\" Sitten sanoivat isätkin sitä samaa; sitten sanoivat\näititkin sitä samaa ja lopuksi sanoivat kaikki, yksin nuo hartaat\ntytötkin, yhtä ja samaa, sillä, ken kerrankin oli puhunut Mariettan\nkanssa, hän ei voinut olla häneen mieltymättä. Ja jo puolen vuoden\nkuluessa oli jokainen mieltynyt häneen. Mutta hänpä ei uskonut olevansa\nniin rakastettu, eikä hän ennen myöskään uskonut olleensa vihattu.\nMitähän aavistaakaan tumma, ruohistossa usein poljettu orvokki\narvoansa!\n\nNytpä tahtoi jokainen korvata vääryytensä Mariettaa kohtaan.\nSääliväisyys enentää taipumuksen sydämmellisyyttä. Kaikkialla\ntervehdittiin Mariettaa nyt entistä ystävällisemmin, kaikkialla\nhymyiltiin hänelle entistä ystävällisemmin, ja joka tanssiin ja\nleikkiin kutsuttiin häntä entistä ystävällisemmin.\n\n\n3. Paha Colin.\n\nEipä toki kaikilla ihmisillä ole suloisen sääliväisyyden lahjaa;\ntoisilla on paatuneitakin sydämmiä, niinkuin Faraonilla oli. Tämä tulee\nepäilemättä ihmisen luonnollisesta turmeluksesta syntiinlankeemisessa.\nMerkillisenä esimerkkinä sellaisesta kovatuntoisuudesta oli Colin,\nLa Napoulen varakkain maan-omistaja, joka tuskin olisi ennättänyt\njuosta päivässä kaikki viini- ja öljy-tarhansa, sitrona- ja\npomeranssi-metsänsä. Jo sekin seikka yksinään osoittaa hänen luontonsa\nturmelusta, että hän, vaikka oli jo seitsemännelläkolmatta, ei tähän\nsaakka vielä kertaakaan ollut kysynyt, mitä varten on tyttöjä tässä\nmaailmassa.\n\nYhtähyvin pitivät kaikki ja olletikin jo erääsen ikään joutuneet tytöt,\n-- tässä iässä antavatkin he kernaasti synnit anteeksi -- Colinia\nparhaimpana poikana auringon alla. Hänen muotonsa, hänen vilpitön\nluonteensa miellytti näitä ihmisiä, ja siitäpä syystä olisivatkin he\nvallan kernaasti antaneet hänelle hänen syntinsä anteeksi. Mutta\ntällaisten tuomarien päätöksiin ei ole hyvä luottaa.\n\nSill'aikaa kuin kaikki vanhat ja nuoret La Napoulessa olivat taasen\nsovussa viattoman Mariettan kanssa ja sääliväisinä kiintyivät häneen,\noli Colin ihkasen ainoa, joka ei häntä armahtanut. Jos ruvettiin\npuhumaan Mariettasta, niin oli Colin mykkä, kuin kala; jos hän tapasi\nMariettaa kadulla, niin lensi hän vihasta punaiseksi ja kalpeaksi ja\nloi lapseen oikein nieleviä silmäyksiä salavihkaa.\n\nKun kylän nouriso oli kokoontunut illalla meren rannalle, vanhoille\nraunioille, tanssia tahi leikkiä tahi vuorolaulua varten, oli Colin\nmuassa hänkin. Mutta heti kohta kuin Marietta tuli paikalle, oli Colin\nvaiti eikä olisi laulanut kaiken maailman mammonankaan tähden. Vahinko\ntodellakin hänen kaunista ääntänsä! Kukin kuunteli sitä mielellään, ja\ntulvimalla tulikin lauluja siltä pojalta.\n\nKaikki tytöt pitivät Colinista, ja hän puolestaan oli jokaiselle\nystävällinen. Hänellä oli veitikkamainen silmäys, jota neitoset sekä\nrakastavat että pelkäävät; ja kun Colin hymyili, kas silloinpa olisi\nkelvannut ottaa hänestä muotokuva! Mutta tuo usein loukattu Marietta ei\nedes katsonutkaan häneen, se on luonnollista. Ja siinä hän olikin\noikeassa. Hymyilikö Colin vai ei, se oli Mariettasta yhtä ja samaa.\nColinin veitikkamaisesta silmäyksestä taasen ei Marietta huolinut edes\nkuulla puhuttavankaan, ja hän oli siinäkin vallan oikeassa. Kun Colin\nrupesi jotakin kertomaan, ja hän se sitä osasikin, ja muut kuuntelivat\ntarkkaan, silloin Marietta rupesi leikkiä laskemaan vieressään istuvien\nkanssa, ja viskeli milloin Mikkoa, milloin Mattia kävyillä, nauroi ja\nlörpötteli eikä kuunnellut Colinia. Se suututti tuota ylpeätä herraa;\nusein hän äkkiä keskeytti kertomuksensa ja meni tuimana pois.\n\nKosto on suloista. Nythän olisi Manonin lapsen sopinut riemuita. Mutta\nMarietta oli liian hyvä lapsi ja sydän hänellä vallan hellä. Kun Colin\nvaikeni, oli hänen paha mieli. Kun Colin kävi murheelliseksi, ei\nMariettaa enää naurattanut. Kun Colin meni pois, ei Mariettankaan enää\ntehnyt mieli jäädä; ja kotia tultuansa hän itki mitä kauniimpia\nkatumuksen kyyneleitä.\n\n\n4. Ruukku.\n\nPater Jerome oli pappina La Napoulessa. Hänellä oli ikää 75 vuotta ja\nkaikki pyhimyksen hyvät avut ja se ainoa vika vaan, että hän oli\nvanhuuttansa hyvin huonokuuloinen. Mutta kumminkin saarnasi hän\nristi- ja rippilapsillensa sitä kauniimmin, ja mielellään häntä kukin\nkuuntelikin. Tosin hänellä ei ollut muuta kuin kaksi tekstilausetta,\nikäänkuin koko hänen uskontonsa olisi niihin suljettu. Toinen oli:\n\"Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne\" ja toinen: \"Lapsukaiset,\nihmeelliset ovat Herran tiet!\" Ja lapset ne rakastivatkin toisiansa ja\ntoivoivat. -- Colin vaan, tuo kivisydämminen, ei ollut tuosta\ntietääkseenkään. Silloinkin kuin hän näytti ystävälliseltä, oli hänellä\npaha mielessä.\n\nLa Napoulen asukkaat käyvät kernaasti Vencen kaupungin markkinoilla.\nSiellä on lystiä elämää, ja jos onkin vähän rahaa, niin sitä enemmin on\ntavaroita. Nyt olivat matami Manon ja Marietta markkinoilla hekin;\nsiellä oli Colinkin. Hän osteli makeisia ja yhtä ja toista tutuille\nneitosille -- mutta Mariettalle ei pennilläkään. Ja kumminkaan ei hän\npäästänyt Mariettaa näkyvistä. Mutta kumpikaan ei puhutellut toistansa.\nSelvästi näki Colinin aikovan jotain pahaa.\n\nSeisahtipa tuosta matami Manon erään kojun kohdalle ja sanoi: \"Katsos,\nMariettaseni, katsos tuota kaunista ruukkua! Kuningattaren ei huolisi\nhävetä nostaessaan semmoista huulillensa. Katseles nyt vaan; laita on\nkiiltävää kultaa, ja puutarhassa ei ole ikinä ollut kauniimpia kukkia\nkuin siinä, ja kumminkin ne ovat vaan maalattuja. Entäs keskellä\nsitten! Siihen on kuvattu paratiisi. Katsos, tyttäreni, omenat puissa\npunoittavat ja hehkuvat, jotta oikein vesi kielelle kiehahtaa. Ja\nAatami ei voi kiusausta vastaan sotia, kun kaunis Eeva tarjoaa hänelle\ntuollaista herkkua. Ja, näeppäs, rohkeana vaan hyppii karitsainen\nvanhan tiikerin ympärillä, ja lumivalkoinen, kultakaulainen kyyhky\nistuu korppikotkan edessä, kuni tahtoisivat suudella!\"\n\nMarietta ei voinut tarpeeksensa ihailla. \"Olisipa mulla tuommoinen\nruukku\", sanoi hän äidilleen: \"liian kaunis se on juoma-astiaksi; minä\npanisin siihen kukkaseni ja katselisin lakkaamatta paratiisiin. Me\nolemme kyllä Vencen markkinoilla, mutta tuohon katsoessani luulen\nolevani paratiisissa\".\n\nNiin puhui Marietta ja kutsui kaikki oman kylän tytöt ihailemaan tuota\nihmeellistä ruukkua; ja tyttöjen luona seisoivat pian pojatkin, ja\nviimein oli melkein koko La Napoulen väki ihmeen ihanan ruukun ääressä.\nMutta ihmeen ihana se olikin, kaikkein kauniinta läpikuultavaa\nposliinia, korvat kullatut ja värit kaikkein hehkuvimpia. Uskalsipa\njoku joukosta kysyä kauppiaalta: \"Herra, mitähän esimerkiksi nyt tuo\nmaksaa?\" Ja kauppias vastasi: \"Jaa-a, se maksaa sata markkaa\". Silloin\nvaikenivat kaikki ja menivät pois.\n\nKun ei ketään Lanapoulelaista enää ollut kojun edessä, tulla hiipsutti\nsinne Colin, viskasi kauppiaalle sata markkaa pöydälle, käski panna\nruukun lippaasen, täyttää sisuksen puumulilla, ja otti sen mukaansa.\n\nKotimatkallaan hämärissä tapasi hän lähellä La Napoulea vanhan Jaakon,\ntuomarin rengin, joka tuli pellolta. Jaakko oli aivan hyvä mies, mutta\nerinomaisen tuhma.\n\n-- \"Saatpa juomarahaa, Jaakko\", sanoi Colin, \"jos viet tämän lippaan\nManonin taloon ja jätät sen sinne. Jos sinulta ruvetaan tiedustelemaan,\nkeltä muka se on, niin sano näin: muuan muukalainen antoi tämän\nminulle. Mutta minun nimeäni et saa virkkaa, muutoin suutun sinuun\nikipäiviksi\".\n\nJaakko lupasi, otti juomarahat ja lippaan, ja meni sinne päin, missä\nseisoi tuo pieni talo öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa.\n\n\n5. Antaja.\n\nTiellä tapasi hänet hänen isäntänsä, tuomari Hautmartin, ja sanoi:\n\"Mitäs kannat, Jaakko?\"\n\n-- \"Lipasta kannan matami Manonille. Mutta min'en saa sanoa, keltä\nse on\".\n\n-- \"Miks'et?\"\n\n-- \"Siks' että herra Colin suuttuisi minuun ikipäiviksi\".\n\n-- \"Hyvä, ettäs osaat salaisuuksia säilyttää. Mutta aika on nyt jo\nmyöhäinen. Annas tänne tuo lipas; huomenna on minun muutoinkin mentävä\nManonin luo. Kyllä minä vien sinne lippaankin enkä millään muotoa\nilmaise sen olevan Colinilta. Siten säästyy sinulta matkan vaivat ja\nminä saan mieluisan tehtävän\".\n\nJaakko antoi lippaan herrallensa, jota hän oli tottunut umpimähkään\ntottelemaan kaikessa. Tuomari vei lippaan kammioonsa ja katseli sitä\nkynttilän valossa suurella uteliaisuudella. Kanteen oli punaisella\nliidulla koreasti kirjoitettu sanat: \"Armaalle ja rakkaalle\nMariettalle\". Mutta herra Hautmartin tiesi vallan hyvin tämän olevan\npelkkää koiruutta Colinilta, hän tiesi, että tässä oli jokin kelvoton\nkepponen tekeillä. Senvuoksi avasi hän varovasti lippaan kannen, eikö\nmuka sinne ole pantu hiirtä tai rottaa. Mutta huomattuaan tuon kauniin\nruukun, jonka hän itse oli Vencessä nähnyt, säikähti hän oikein\nkovasti. Herra Hautmartinilla oli näet yhtä paljon kokemusta oikeudessa\nkuin vääryydessäkin. Hän huomasi paikalla Colinin aikovan saattaa tällä\nruukulla Mariettaa onnettomuuteen; antaa ensin ruukku salaisesti\nMariettalle ja päästää sitten ihmisiin semmoinen huhu, että Marietta\nmuka on saanut sen joltakin rakastelijalta kaupungissa tai jotakin\nsemmoista, jotta vaan kaikki kunnon ihmiset kääntäisivät Mariettalle\nselkänsä. Senvuoksi päätti herra Hautmartin, tuomari, maahan lyödäkseen\nkaiken pahan, ilmoittaa itsensä ruukun antajaksi. Sitä paitsi hän piti\nhyvää silmää Mariettaan ja olisi mielellään suonut, että Marietta olisi\nnoudattanut pater Jeromen lausetta häntä kohtaan vähän paremmin,\nnimittäin lausetta: \"Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne'\". Herra\nHautmartin oli tosin viiskymmenvuotias lapsukainen, ja siitäpä syystä\nMarietta arveli, ett'ei tuota lausetta enää häneen käy sovittaminen.\nMatami Manonin mielestä sitä vastoin oli tuomari oikein ymmärtäväinen\nlapsi, jolla oli rahaa ja arvoa koko La Napoulessa, pitäjän äärestä\ntoiseen. Ja kun tuomari puhui häistä, ja Marietta peloissaan juoksi\npois, silloin istui Manon rauhallisesti paikallaan eikä yhtään pelännyt\ntuota pitkää herraa, jolla oli niin paljon arvoa. Ja se täytyy sanoa,\nettei hänen ruumiissansa ollut vikaa vähintäkään. Ja vaikka Colin\nolikin kauniin mies koko pitäjässä, niin oli kumminkin kaksi esinettä,\njotka tekivät tuomarin etevämmäksi häntä, nimittäin hänen iso\nikälukunsa ja hänen iso, sangen iso nenänsä. Niin, tämä nenä, joka\nkulki tuomarin edellä kuni sanansaattaja ilmoittamassa hänen tuloansa,\ntämä nenä se oli oikea elehvantti ihmisellisten nenäin joukossa.\n\nJa huomenna sitten läksi tuomari, mukanansa tämä elehvantti, hyvät\naikomukset ja kaunis ruukku, tuohon pieneen taloon öljypuiden ja\nafrikalaisten akasioiden suojassa.\n\n-- \"Kauniille Mariettalle\", sanoi hän, \"en pidä mitäkään liian kalliina.\nIhmettelittehän eilen Vencen markkinoilla ruukkua. Sallikaa siis minun,\narmas Marietta, laskea tuo ruukku ja rakastava sydämmeni teidän\njalkainne juureen\".\n\nManon ja Marietta ihastuivat ja hämmästyivät, nähtyään ruukun.\nOnnellisina säihkyivät Manonin silmät; mutta Marietta kääntyi pois ja\nsanoi: \"Min'en saata vastaanottaa teidän sydäntänne enkä teidän\nruukkuannekaan\". Mutta silloin suuttui Manon ja huudahti:\n\n-- \"Mutta minä, näetkös, minä otan sydämmen sekä ruukun. Voi hupsu\nitseäsi! Kuinka kauan hyljit vielä onneasi? Vai ketä sinä oikeastaan\ntoivot? Odotatko, että joku Provencen kreivi tulisi sua kosimaan,\nkoskas hylkäät La Napoulen tuomarin? Minä osaan sinusta paremmin huolta\npitää. Herra Hautmartin, pidän kunnianani saada sanoa teitä\nvävypojakseni\".\n\nSilloin meni Marietta ulos ja itki katkerasti ja vihasi kaunista\nruukkua sydämmensä pohjasta.\n\nMutta tuomari pyyhkäsi kämmenellään nenäänsä ja sanoi viisaasti:\n\n-- \"Matami Manon, älkää hätäilkö. Kyllä kyyhkysemme viimeinkin taipuu,\nkun vaan oppii minua paremmin tuntemaan. Minä en ole hätikkö minäkään.\nMinä ymmärrän naisen luonnon, ja ennenkuin kolme kuukautta saa\nkuluneeksi, olen minä hierounut Mariettan sydämmeen\".\n\n-- \"Siihen on hänen nenänsä liian iso\", kuiskasi Marietta, joka\nkuunteli oven takana ja nauroi salavihkaan. Ja tosiaankin, kolme\nkuukautta kului, mutta herra Hautmartin ei ollut vielä saanut nenänsä\nnipukkaakaan Mariettan sydämmeen.\n\n\n6. Kukkaset.\n\nMutta näiden kolmen kuukauden kuluessa oli Mariettalla muitakin toimia.\nRuukusta oli hänellä paljon harmia ja vastusta ja sitä paitsi vielä\njotain muutakin.\n\nKahden viikon kuluessa ei La Napoulessa muusta ollut puhettakaan kuin\nruukusta. Jokainen sanoi sitä tuomarin lahjaksi ja että naimiskaupat\noli jo tehty. Mutta kun Marietta juhlallisesti oli selittänyt kaikille\ntovereilleen, että hän vihittäisi itsensä mieluummin meren kurimuksen\nkuin tuomarin kanssa, silloin tytöt entistä ilkeämmin jankuttivat samaa\nasiaa Mariettan kiusalla ja sanoivat: \"Voi kuinka herttaista Mariettan\non levätä hänen nenänsä siimeksessä!\" -- Se oli ensimmäinen harmi.\n\nSitten oli matami Manon niin armoton, että pakoitti Mariettaa käymään\njoka aamu huuhtelemassa ruukkua kaivolla ja panemassa siihen tuoreita\nkukkasia. Siten toivoi hän saavansa tytön totutetuksi ruukkuun ja\nantajan sydämmeen. Mutta yhä vaan vihasi Marietta lahjaa sekä lahjan\nantajaa, ja kaivolla käyminen oli hänelle kova rangaistus. Toinen\nharmi.\n\nSitten, kahdesti viikossa löysi hän, kaivolle tullessaan, viereisellä\nkalliolla mitä kauniimpia kukkia, kauniisti sidottuja, oikein omiansa\nkauniisen ruukkuun. Ja kukanvarret oli kääritty paperiin, johon oli\nkirjoitettu: \"Armas Marietta\". Ei suinkaan kukaan olisi tahtonut\nluulotella Mariettalle, että maailmassa enää on velhoja ja keijukaisia.\nEikö mitä! Kukat olivat tuomarin tuomia ja hänen se oli tuo makea\nlausekin. Marietta vaan ei tahtonut haistella kukkia, ainoastaan siitä\nsyystä, että tuomarin nenän henki oli käynyt niitä tuudittelemassa.\nKukat hän kumminkin otti, koska kedolla ei niin kauniita kasvanut,\nmutta paperin hän repi tuhansiin palasiin ja hajoitti ne sille\npaikalle, missä kukat olivat olleet. Mutta tämäpä ei ollenkaan\nsuututtanut herra Hautmartinia, jonka rakkaus oli sanomattoman suuri\ntavallansa, niinkuin hänen nenänsäkin tavallansa. Kolmas harmi.\n\nTulipa viimein asia puheeksi tuomarin kanssa, ja siinä saatiin\nselville, ettei hän ollutkaan kukkain antaja. Kukas se sitten olisi? --\nTämä tieto kummastutti suuresti Mariettaa. Siitä pitäin hän otti\nsuuremmalla mielihyvällä kukkaset kalliolta, haistelikin niitä -- mutta\nkukahan niitä sinne toi? Marietta oli, mitä tytöt tavallisesti eivät\nollenkaan ole, hyvin utelias. Hän koetti arvata yhtä ja toista La\nNapoulen nuorukaista, mutta selkoa ei asiasta tullut. Hän kuunteli ja\nväjyi myöhään yöhön asti; hän nousi varhemmin ylös. Mutta mitään hän ei\nsaanut kuulleeksi eikä väjyneeksi. Ja kumminkin oli aamulla kahdesti\nviikossa kauniit kukat aina kaivolla, ja niiden ympärille käärittyyn\npaperiin oli aina kirjoitettu hiljainen huokaus: Armas Marietta! --\nMutta tuohan nyt voi tehdä kylmäkiskoisimmankin uteliaaksi. Vaan\nuteliaisuus tulee lopulta sangen tuskalliseksi. Neljäs harmi.\n\n\n7. Kina kinasta.\n\nViime sunnuntaina oli pater Jerome taaskin saarnannut tekstistä:\nihmeelliset ovat Herran tiet. Ja Marietta arveli, kyllä kai hän jotakin\ntietä viimeinkin saa selon näkymättömästä kukkain tuojasta. Pater\nJerome puhui aina totta.\n\nEräänä kesäyönä, liiankin kuumana, oli Marietta herännyt hyvin varhain\neikä enää voinut nukkua. Senvuoksi hyppäsi hän ilomielin vuoteeltaan,\nkun aamurusko alkoi punata taivaan rantaa. Hän puki päällensä ja läksi\nkaivolle, pesemään silmiänsä ja käsiänsä; otti hän mukaansa hatunkin,\nsillä hän aikoi hetken aikaa kävellä meren rannalla. Siellä tiesi hän\nsalaisen paikan, jossa oli niin hyvä uida.\n\nMutta tälle salaiselle paikalle kulki tie kallioiden poikki talon takaa\nja sieltä jälleen granaatipehkojen ja palmujen ohitse. Tällä kertaa\nMarietta ei päässyt siitä ohitse. Sillä, nuorimman ja solakkaimman\npalmun juurella makasi makeassa unessa nuori ja solakka mies,\nvieressään kaikkein kauniin kukkakimppu. Näkyi siinä valkoista\npaperiakin, johon kaiketi taaskin oli kirjoitettu huokaus. -- Mitenkäs\nnyt Marietta olisi voinut päästä siitä ohitse?\n\nHän pysähtyi ja vapisi pelosta kuin haavan lehti. Hän päätti palata\ntakaisin majallensa. Mutta tuskin oli hän astunut pariakaan askelta\ntakaisin päin, niin jo katsahti jälleen makaajaan ja pysähtyi. Kaukaa\nei kumminkaan voinut hänen kasvojansa eroittaa. -- Nyt oli\nsalaisuudesta selko saatava, nyt tahi ei milloinkaan. Hiljalleen hän\nhiipi palmun luo. Mutta makaaja näkyi liikahtavan. Takaisin jälleen\nmajalle päin! Mutta eihän tuo liikunto ollutkaan muuta kuin Mariettan\narkaa mielenkuvailua. Ja palmua kohti hän astui taaskin. Mutta kenties\nhän vaan on makaavinaan. Kotiin taas aika kyytiä! Mutta ketäpä pelkkä\n\"kenties\" panisi pakosalle? Rohaistuna läksi hän matkalle palmua kohti.\n\nSillä välin kuin hänen arka ja utelias sielunsa horjui sinne tänne\npelon ja uteliaisuuden välillä, sillä välin kuin hän juoksenteli majan\nja palmupuun väliä, oli hän kumminkin tullut muutamia askelia\nlähemmäksi makaajaa: olihan näet hänen uteliaisuutensa väkevämpi\npelkoa.\n\n-- \"Mitä minä hänestä? Tienihän kulkee hänen ohitsensa. Maatkoon hän\ntai valvokoon; minä menen hänen ohitsensa, ja siinä kaikki\". Niin\najatteli Manonin lapsi. Mutta ei hän mennyt ohitse sittenkään; sillä\npitihän toki kerrankin saada nähdä kukkain tuojaa kasvoihin, jotta\nsaisi asiasta selvän. Ja makasihan tuo, niinkuin ei olisi neljään\nviikkoon kunnollista unta silmäänsä saanut. -- Ja kuka se sitten oli?\n-- Kukas muu kuin tuo kaikkein ilkeimmistä ihmisistä kaikkein ilkein\nColin!\n\nVai hän se nyt oli, joka vanhaa vihaansa oli tehnyt niin paljon\nsydämmellistä harmia hyvälle tyttölapselle ruukulla ja saattanut hänen\ninhoittavaan kauppaan herra Hautmartinin kanssa? Vai hän se vielä\nsenkin jälkeen kävi häntä kukkasillaan narrailemassa, kiusatakseen vaan\nhänen uteliaisuuttansa? Ja miksi? -- Hän vihasi Mariettaa. Aina\nvieläkin käyttihe hän kaikissa seuroissa lapsi parkaa kohtaan kuin\nkaikkein ilkein ihminen konsanaankin. Hän väisti tyttöä, missä vaan\ntaisi; ja missä ei tainnut, siinä hän pahoitti armaan lapsukaisen\nmieltä. Kaikille muille La Napoulen tytöille oli hän puheliaampi,\nystävällisempi, lempeämpi kuin Mariettalle. Niin, ja entäs vielä mitä!\nHän ei ollut vielä kertaakaan pyytänyt Mariettaa tanssiin, ja tämä\nlapsihan tanssi niin kauniisti, että oikein!\n\nJa nyt hän oli tuossa, puuttunut kuin hiiri loukkuun. Mariettan\nsydämmessä heräsi kosto. Mitäs hän nyt tekisi? -- Hän otti kukkakimpun,\npäästi sen auki ja vihansa vimmassa hajoitti ylenkatseella kukkaset\nmakaajan päälle. Ainoastaan paperin, jossa taaskin oli huokaus: armas\nMarietta, pisti hän kiiruusti poveensa. Hän tahtoi säilyttää tämän\nnäytteen hänen käsialastansa tulevain tapausten varalta. Nyt yritti hän\nlähtemään pois. Mutta kosto oli hänen mielestänsä vielä vaillinainen.\nHän ei voinut lähteä pois, ennenkuin saisi tehdä kinan kinasta,\nrangaista Colinia ilkeydestä ilkeydellä. Hän sieppasi hatustaan\nsinipunaisen, silkkisen nauhan, kietoi sen varovasti makaajan\nkäsivarren ympäri ja sitoi päät kolmella solmulla palmupuuhun kiinni.\nKylläpä hän kummastuu herättyään, kylläpä hänkin saa olla tuskassa\nuteliaisuudesta, kuka hänelle muka tämän tempun on tehnyt! -- Ja sitä\nhän ei kuuna kullan valkeana voi arvata. Sitä parempi. Hän saa kinan\nkinasta.\n\nMutta liian armollinen oli Marietta hänelle. Hän näkyi katuvan työtään,\nsaatuaan sen tehdyksi. Rauhatonna kohoeli hänen rintansa. Luulenpa kuin\nluulenkin, että kyynelöinen kiertyi hänelle silmiin, joilla hän liian\nlaupiaasti katsoi pahantekijään. Verkalleen kulki hän takaisin\nkalliolle granaatipehkojen luo, usein katsahdellen taakseen; verkalleen\nkalliota ylös, usein luoden silmänsä palmun puoleen. Sitten kuului äiti\nkutsuvan häntä; hän riensi kotia.\n\n\n8. Hatunnauha.\n\nMutta samana päivänä vielä teki Colin uusia kolttosia. Ja mitä? --\nJulkisesti tahtoi hän saattaa Mariettaa punastumaan. Voi! tyttö ei\nollut ajatellutkaan, että hänen sinipunainen nauhansa oli tunnettu koko\nLa Napoulessa! -- Ja Colin sen tunsi vallan hyvin hänkin. Hän sitoi sen\nreimasti hattuunsa ja kantoi sitä koko maailman nähden, kuni mitä\nvoittosaalista. Ja joka ihminen huusi: \"Sen hän on saanut Mariettalta\".\nJa kaikki tytöt huusivat suutuksissaan: \"Kelvoton!\" ja kaikki\nnuorukaiset, jotka olivat Mariettaan mieltyneet, huusivat: \"Kelvoton!\"\n\n-- \"Mitenkä, matami Manon!\" huusi tuomari Hautmartin, tultuaan Manonin\nluo, ja hän huusi niin kovasti, että koko hänen nenällinen ihmeensä\nsiitä kajahteli. \"Mitenkä? Sallitteko te sellaista? Sallitteko, että\nmorsiameni lahjoittelee hatunnauhoja nuorelle Colinille? E-hei, häät\nmeidän täytyy viettää piakkoin. Ja kun ne ovat ohi, niin on minullakin\noikeus sanoa pari kolme sanaa\".\n\n-- \"Se on totta\", vastasi matami Manon. \"Kun asia on tällä kannalla,\nniin pitää toimittaa häät koht' sillään. Ja kun ne ovat ohi, niin on\nkaikki ohi\".\n\n-- \"Mutta, mamma Manon, tyttäreltänne en ole vieläkään saanut\nsuostumusta\".\n\n-- \"Varustakaa häitä vaan!\"\n\n-- \"Mutta hän ei tahdo katsahtaakaan minuun ystävällisesti, ja kun\nistahdun hänen luoksensa, niin hyppää tuo rajupäinen ylös ja juoksee\ntiehensä\".\n\n-- \"Herra tuomari, varustakaa häitä vaan!\"\n\n-- \"Entäs kun Marietta panee vastaan?\"\n\n-- \"Tehkäämme kaikki salamähkää. Me menemme pater Jeromen luo.\nMaanantai-aamuna ani varahin pitää hänen toimittaman vihkiminen. Siitä\nminä pidän huolen. Minä olen äiti, minä. Te olette ensimmäinen\nvirkamies La Napoulessa. Papin täytyy totella. Mutta Marietta ei saa\ntietää siitä mitään. Maanantaina hyvin varhain lähetän minä hänet ypö\nyksinänsä pater Jeromen luo jollekin asialle, jott'ei hän mitään\narvaisi. Siellä on sitten pappi puhuva hänelle oikein sydämmeen. Puolen\ntunnin kuluttua tulemme me sinne ja sitten vihille aika kyytiä. Ja\njospa Marietta siellä sanoisikin vielä ei, niin mitä siitä? Pappi parka\nei kuule sitä kumminkaan. Mutta älkää sanoko sanaakaan tästä\nMariettalle, älkäättekä kellenkään La Napoulessa!\"\n\nSemmoisen päätöksen he tekivät. Marietta ei osannut aavistaakaan, mikä\nonni häntä odotteli. Hän ajatteli vaan ilkeätä Colinia, joka oli\nsaattanut koko pitäjän puhumaan hänestä. Voi kuinka hän katui nyt\najattelemattomuuttansa; ja kumminkin antoi hän sydämmensä pohjasta\nanteeksi tuolle pahanilkiselle hänen vikansa. Hän sanoi äidilleen, hän\nsanoi leikkisiskoilleen: \"Minä kadotin hatunnauhani, ja Colin sen\nlöysi. Min'en ole sitä hänelle antanut. Hän tahtoo nyt suututtaa minua\nsillä. Tiedättehän, että Colin on aina ollut minulle paha ja koettanut\nminua loukata!\"\n\nVoi lapsi parkaa! Ei tiennyt hän, mitä kaikkia julmia tepposia oli\ntuolla kaikkein ilkeimmällä ihmisellä taaskin mielessä.\n\n\n9. Särkynyt ruukku.\n\nAamulla varhain meni Marietta ruukkuinensa kaivolle. Kalliolla ei\nnäkynyt vielä kukkia. Ja varhaistapa nyt vielä olikin; vasta aurinko\nparaillaan oli nousemassa meren takaa.\n\nKuuluipa askelia. Colin tuli, käsissään kukkakimppu. Marietta lensi\ntulipunaiseksi kasvoiltaan. Colin jupisi: \"Hyvää huomenta, Marietta!\"\n-- Mutta tuo tervehdys ei tullut häneltä sydämmestä, tuskinhan hän\nsai sen sanotuksikaan.\n\n-- \"Miksi sinä niin julkisesti kannat nauhaani, Colin?\" sanoi Marietta\nja laski ruukun kalliolle. \"Enhän antanut sulle sitä\".\n\n-- \"Etkö antanut, armas Marietta?\" kysyi Colin ja kalpeni vihan\nvimmasta.\n\nMarietta häpesi valhettansa, laski silmät maahan ja sanoi kotvasen\nkuluttua: \"No niin, kyllähän sen annoin; mutta mitäs sitä muiden nähden\nkannat? Anna pois se\".\n\nVitkalleen rupesi toinen päästämään nauhaa hatustansa; hän oli niin\nharmissaan, ett'ei voinut salata kyyneltä silmässään eikä pidättää\nhuokausta rinnassaan.\n\n-- \"Armas Marietta, enkö saa pitää nauhaasi?\" kysäsi hän hiljaa.\n\n-- \"Et!\" vastasi tyttö.\n\nSilloin Colinin kätketty viha muuttui epätoivoksi. Huo'aten katsahti\nhän taivaasen, sitten synkästi Mariettaan, joka hiljaisena seisoi\nkaivolla, silmät kiinnitettyinä maahan ja kädet riipuksissa.\n\nColin sitoi sinipunaisen nauhan kukkakimpun varteen, huusi: \"Ota sitten\nkaikki tyyni!\" ja viskaa vinkahutti kukilla niin kovasti ruukkua, että\nse putosi maahan ja särkyi. Pahanilkisessä ilossa juoksi hän tiehensä.\n\nMatami Manon, väjyen akkunan takana, oli kuullut ja nähnyt kaikki.\nMutta kun ruukku oli särkynyt, silloin ei malttanut hän enää katsella\neikä kuunnella. Ja hänen hyökättyään rajusti akkunaan, huutaakseen\npahantekijälle, läksi koko akkuna lahonneista pielistään irti ja putosi\nsydäntä särkevällä kilinällä maahan ja meni palaisiksi.\n\nNiin paljo onnettomuutta yhtä haavaa -- siitä olisi jokainen toinen\nvaimo-ihminen käynyt neuvottomaksi. Mutta matami Manon toipui pian\nhämmästyksestään. \"No onni vielä, että itse näin hänen rikoksensa!\"\nhuusi hän. \"Käräjiin vedän hänet! Hänen pitää minulle kullallansa\npunnitseman ruukut ja akkunat! Siitä saat kelpo huomenlahjan,\nMarietta!\" Mutta Marietta toi sisään särkyneen ruukun. Ruukku oli\nsärkynyt ja paratiisi oli särkynyt; Aatamilla ei ollut päätä ja Eevasta\noli vaan jalat jäljellä; käärme oli eheänä ja samoin tiikeri, mutta\nkaritsaisesta ei näkynyt enää muuta kuin pelkkä saparon pää, ikäänkuin\ntiikeri olisi sen nielaissut. Ja tuon hävityksen nähtyänsä matami Manon\nrupesi ulvomaan ja huutamaan taivaan kostoa Colinille ja sanoi:\n\"Näkeehän sen, että heitto läksi pahan kädestä\".\n\n\n10. Käräjät.\n\nJa Manon otti toiseen käteensä särkyneen ruukun, toiseen Mariettan\nkäden, ja niin sitä mentiin tuomarin luo, joka paraillaan oli käräjiä\nistumassa. Siellä matami Manon toi esiin kanteensa kovalla äänellä ja\nveti esiin särkyneen ruukun ja särkyneen paratiisin. Marietta itki\nkatkerasti.\n\nTuomari, nähtyään ruukun särkyneeksi ja kauniin morsiamensa\nitkevän, vihastui niin hirveästi Coliniin, että hänen nenänsä tuli\nsinipunaiseksi niinkuin Mariettan kuuluisa hatunnauha. Hän kutsutti\npaikalla pahantekijän Oikeuden eteen.\n\nColin tuli, syvästi liikutettuna. Matami Manon uudisti kanteensa\nsuurella kaunopuheliaisuudella tuomarin, lautakunnan ja sihteerien\nedessä. Mutta Colin ei kuullut mitään. Hän astui Mariettan luo ja\nkuiskasi hänelle: \"anna anteeksi, armas Marietta, niinkuin minäkin\nsinulle anteeksi annan. Minä särjin vahingoissa ainoastaan ruukun;\nmutta sinä, sinä olet särkenyt sydämeni\".\n\n-- \"Ei saa sopotella Oikeuden edessä\", huusi herra Hautmartin\ntuomarillisella ylevyydellä. \"Kuulkaa kanne ja puolustakaa itsiänne\".\n\n-- \"En puolusta. Ruukun särjin vasten tahtoani!\" sanoi Colin.\n\n-- \"Luulenpa minäkin melkein samaa!\" nyyhki Marietta. \"Yhtä syypää\nolen minä kuin hänkin, sillä minä loukkasin häntä ja saatoin hänet\nsuuttumaan. Silloin hän viskasi minulle varomattomasti nauhan ja kukat.\nMinkäs hän sillen mahtoi?\"\n\n-- \"Katsokas vaan!\" huusi matami Manon. \"Tahtooko tyttö olla hänen\npuolustajansa elikkä niinkuin sanotaan almukaattinsa? Puhukaa, herra\ntuomari! Hän on särkenyt ruukun, sitä hän ei kiellä; ja minä olen hänen\nkauttansa särkenyt akkunan, -- jos hän tahtoo sitä kieltää, niin\ntulkoon katsomaan\".\n\n-- \"Koska ette voi kieltää, herra Colin\", sanoi tuomari, \"niin Oikeus\ntuomitsee teidät maksamaan ruukusta kolmesataa markkaa, sillä sen se\nmaksaa ja sitten vielä...\"\n\n-- \"Ei maar\", huusi Colin, \"niin paljo se ei maksa. Vencen markkinoilla\nostin sen Mariettalle sadasta markasta\".\n\n-- \"Tekö sen muka ostitte, hävytön mies?\" huusi tuomari, ja nyt muuttui\nkoko hänen naamansa samankarvaiseksi kuin Mariettan hatunnauha. Mutta\nsen enempää hän ei voinut eikä tahtonutkaan sanoa, sillä hän pelkäsi\nvastenmielisiä selvityksiä jutussa.\n\nMutta Colin suuttui saamastansa moitteesta ja sanoi: \"Ruukun lähetin\nmarkkina-iltana teidän rengillänne Mariettalle. Ja tuollapa Jaakko\nseisookin. Hän olkoon vieraana miehenä. Puhu, Jaakko; enkö antanut\nsinulle laatikkoa matami Manon'in taloon vietäväksi?\"\n\nHerra Hautmartin yritti jyräyttämään pari kolme kovaa sanaa väliin,\nmutta typerä Jaakko sanoi: \"Ettekös te muista, korkea Oikeus? Itsehän\nte vielä otitte minulta Colinin lippaan ja veitte, mitä sen sisässä\noli, matami Manon'ille; siellähän se lipas vieläkin on paperin alla\".\n\nNyt täytyi vahtien viskata tuo typerä Jaakko ulos ovesta; herra\nColiniakin käskettiin astumaan ulos, kunnes Oikeus tekisi päätöksensä.\n\n-- \"Hyvä\", sanoi Colin. \"Mutta tämä tepponen on oleva viimeisenne,\nherra tuomari, täällä La Napoulessa. Minun omaisuudellani olette\nkoettanut hierautua matami Manonin ja Mariettan suosioon; tiedänpä\nvielä muutakin. Jos haette minua, niin suvaitkaa ratsastaa maaherran\nluo\". Sen sanottuaan Colin meni.\n\nHerra Hautmartin oli niin hämillään, ett'ei tiennyt mitä sanoa. Matami\nManon pudisteli päätänsä. Asia rupesi näyttämään hänestä sekavalta ja\nepäluulon-alaiselta. \"Kukas minulle nyt maksaa särkyneen ruukun?\" kysyi\nhän.\n\n-- \"Minulle\", sanoi Marietta hehkuvin kasvoin, \"_minulle_ se on jo\nmelkein maksettu\".\n\n\n11. Ihmeelliset tiet.\n\nColin ratsasti vielä samana päivänä maaherran luo ja tuli seuraavana\npäivänä varhain takaisin. Mutta herra Hautmartin vaan nauroi sille ja\npuhui matami Manonin sydämestä kaiken epäluulon pois ja vannoi\nleikkuuttavansa nenänsä irti, joll'ei Colin maksaisi kolmea sataa\nmarkkaa särkyneestä ruukusta. -- Hän meni myös matami Manonin\nkanssa pater Jeromen luo vihkimisestä puhumaan ja teroitti hänen\nmieleensä, että hän vakaasti ja visusti puhuisi Mariettalle hänen\nvelvollisuuksistaan kuuliaisena lapsena täyttää äitinsä tahto eikä\nvastustella vihkimistä. Vanha, hurskas sielunpaimen lupasikin tehdä\nniin, vaikk'ei hän ollut kuullut puoliakaan siitä, mitä hänen korvaansa\noli huudettu.\n\nMutta Marietta otti särkyneen ruukun lepokammioonsa, ja nyt hän vasta\nrakastikin sitä, ja hänestä tuntui, kuin olisi paratiisi, saatuaan\nmonta vammaa ruukun laidalla, siirtynyt hänen sydämmeensä.\n\nKoska sitten sunnuntai oli tullut, sanoi matami Manon lapsellensa: \"Pue\nparhaat vaatteet päällesi ja vie tämä myrttiseppele pater Jeromelle;\nhän tarvitsee sitä erästä pariskuntaa vihkiäkseen\". Marietta pukeutui\nkirkkovaatteisin, otti, pahaa aavistamatta, seppeleen ja läksi\nsielunpaimenen luo.\n\nTiellä kohtasi hänet Colin! Tyttö tervehti häntä ystävällisesti, mutta\nujosti. Kuultuaan minne Marietta seppelettä vie, sanoi Colin: \"minulla\non sama tie, sillä minun pitää viedä papille kymmenykset\". Ja heidän\nliikkeelle lähdettyänsä, otti Colin ääneti häntä kädestä kiinni: ja\nkumpikin vapisi, kuin olisi tehnyt suuren rikoksen.\n\n-- \"Oletko antanut minulle anteeksi?\" sanoi Colin hiljaa. \"Voi,\nMarietta, mitä olen tehnyt sulle, ettäs minulle niin julma olet?\"\n\nMutta Marietta ei voinut muuta sanoa kuin: \"Ole rauhassa, Colin, nauhan\nsaat jälleen. Ja ruukkusi pidän tallella. Onhan se sinulta sittenkin?\"\n\n-- \"Saatatko epäillä vielä? Katso kaikki, mitä minulla on, antaisin\nkernaasti sinulle. Lupaatko olla vast'edes hyvä minulle niinkuin\nmuillekin?\"\n\nMarietta ei vastannut. Mutta heidän tultuansa pappilaan, katsahti hän\nColiniin, ja nähtyään hänen kauniissa silmissään kyyneleitä, kuiskasi\nhän: \"armas Colin!\" -- Silloin kumartui nuorukainen ja suuteli hänen\nkättään. Samassa aukeni erään kammion ovi -- ja pater Jerome arvoisassa\nolennossaan seisoi heidän edessänsä. -- Marietta ja Colin olivat kuin\nhuumauneita, pitäen vielä kiinni toistensa käsistä. Oliko tuo sitten\nkäden suutelun vaikutusta vaiko kunnioituksesta ukkoa kohtaan, en\ntiedä.\n\nSilloin ojensi Marietta papille myrttiseppeleen. Pappi pani sen hänen\npäähänsä ja sanoi: \"Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne!\" ja sitten\nhän puhui niin kauniisti ja liikuttavasti tyttöselle, kehoittaen häntä\nrakastamaan Colinia. Ukko oli nimittäin huonokuuloisuutensa tähden joko\nkuullut väärin sulhaisen nimen tai vanhuudessaan unohtanut sen, ja\narveli nyt Colinia sulhaseksi.\n\nUkon puhuessa särkyi Mariettan sydän ja itkeä nyyhkien huudahti hän:\n\"Rakastanhan häntä jo aikoja sitten, mutta hän vihaa minua\".\n\n-- \"Minä, niinkö, Marietta?\" huudahti Colin. \"Sieluni on asunut sinussa\nsiitä pitäin kuin La Napouleen tulit. Voi Marietta, mitenkäs olisin\nvoinut toivoa ja uskoa, ettäs minua rakastit? Koko pitäjähän sinua\njumaloitsee!\"\n\n-- \"Minkätähden vältit minua aina ja olit kaikille muille\nystävällisempi?\"\n\n-- \"Ah, Marietta, sinua nähdessäni minä pelkäsin ja olin tuskassa;\nrakkaus ja murhe olivat murtaa minut. En uskaltanut olla lähelläsi, ja\nkun olin poissa luotasi, oli elämä vielä tukalampaa!\"\n\nMutta sielunpaimen, joka näki heidän puhelevan vaikk'ei kuullut\nmitä, luuli heidän jankkaavan keskenänsä. Senvuoksi syleili hän\nkumpaistakin, yhdisti heidät sitten ja sanoi: \"Lapsukaiset,\nlapsukaiset, rakastakaatte toisianne!\"\n\nSilloin vaipui Marietta Colinin rinnoille, ja Colin sulki hänet\nsyliinsä, ja heidän kasvonsa loistivat äänettömässä ihastuksessa.\nHe unohtivat nyt papin ja koko maailman. Colin painoi suudelman\nMariettan huulille. Tuo oli vaan suudelma tuo, mutta se oli makeimman\nunohduksen suudelma. He olivat sulauneet toisiinsa. Kumpikin oli niin\ntunteittensa vallassa, että he tietämättänsäkin seurasivat ihastunutta\npater Jeromea kirkkoon alttarin eteen.\n\n-- \"Marietta!\" huokasi Colin.\n\n-- \"Colin!\" huokasi Marietta.\n\nKirkossa oli vielä vähän väkeä, kaikkein hurskaimmat vaan, mutta\nihmeellä katselivat he todistajina Colinin ja Mariettan vihkimistä.\nUseat eivät malttaneet katsoa loppuun asti, vaan juoksivat ulos\noikealle ja vasemmalle saattamaan sanomaa koko La Napoulelle, että\nColin ja Marietta ovat vihityt. Vihkimisen päätettyään iloitsi pater\nJerome sydämmessänsä siitä, että se oli hänelle niin hyvin onnistunut\nja että nuorikot olivat tehneet niin vähän vastarintaa. Hän vei heidät\npappilaan.\n\n\n12. Tämän merkillisen historian loppu.\n\nNyt tulla tuhutti matami Manon aivan hengästyneenä. Hän oli kotona\nkauan odotellut sulhasen tuloa. Häntä ei ollut kuulunut. Kun ei hän\nollut saapuvilla määrätylläkään hetkellä, silloin oli pelko ja vavistus\ntullut hänen päällensä ja hän juoksi itse herra Hautmartinin taloon.\nMutta sielläkös hän vasta hämmästyi! Hän sai tietää, että maaherra oli\nkäynyt siellä oikeudenpalvelijain kanssa, oli tutkinut tuomarin tilit\nja kassat ja protokollat ja samalla hetkellä vanginnut herra\nHautmartinin.\n\n-- \"Se on kai jumalattoman Colinin työtä\", oli matami ajatellut. Nyt\noli hän juoksujalassa rientänyt pappilaan, pyytääksensä vihkimisen\nsiirtämistä toiseen aikaan. Mutta vastaan astui hänelle hymyillen,\nylpeänä työstänsä, vanha sielunpaimen, taluttaen kädestä vasta vihittyä\npariskuntaa.\n\nNyt ei matami Manon tosiaankaan kyennyt enää ajattelemaan eikä\npuhumaan. Mutta Colin sitä vastoin kykeni nyt ajattelemaan ja puhumaan\nenemmän kuin koskaan ennen. Hän alkoi puhua ensin rakkaudestansa ja\nsitten särkyneestä ruukusta ja sitten tuomarin petollisuudesta ja\nkuinka hän, Colin, oli käynyt ilmoittamassa maaherralle tuon\nkelvottoman vehkeet. Sitten hän pyysi matami Manonin siunausta, sillä\nvihkiminenhän oli nyt tapahtunut, ja siihen ei ollut syypää Marietta\neikä hänkään.\n\nPater Jerome ei ymmärtänyt pitkään aikaan, mitä oli tapahtunut, mutta\nkun hänelle oli selitetty erehdys vihkimisessä, silloin pani hän\nhurskaana kätensä ristiin, nosti silmät ylös ja huudahti: \"ihmeellisiä\novat Herran tiet!'\" -- Colin ja Marietta suutelivat hänen kättänsä.\nMatami Manonin ei auttanut muuta kuin mukautua näihin tekoihin ja hän\nantoi siunauksensa, sanoen kumminkin, että hänen päänsä on nyt aivan\nkuin pyörällä.\n\nMatami Manon tyytyi vävypoikaansa, saatuansa kuulla, että hän oli\nrikas, ja varsinkin, että herra Hautmartin oli nenineen päivineen viety\nvankina kaupunkiin.\n\nMutta särkynyttä ruukkua säilytetään siinä suvussa vielä tänäkin\npäivänä kalliina muistona.\n\n\n\n\nKULTAKELLO.\n\n(Björnstjerne Björnsonin mukaan).\n\n\nYrjö oli koulu-mestarin nimi, ja hänellä oli Antti niminen veli. He\nrakastivat hyvin toisiaan, rupesivat molemmat sotamiehiksi, asuivat\nkylässä yhdessä, olivat yhdessä sodassa, jossa molemmat tulivat\nkorpraaleiksi samaan komppaniaan. Kun he palasivat sodasta, niin\npitivät kaikki heitä kunnon miehinä. Mutta nyt kuoli heidän isänsä;\nhäneltä jäi paljon irtonaista tavaraa, jota oli vaikea jakaa;\nsenpä tähden sopivat veljekset keskenänsä, ett'ei eripuraisuutta\nheidän välillensä nytkään nousisi, niin, että tavarat myötäisiin\nhuuto-kaupalla, jossa kumpikin saisi ostaa mitä haluaisi, ja rahat\nsitten jaettaisiin kummallenkin. Sanasta työhön. Mutta olipa isältä\njäänyt suuri kulta-kello, joka oli varsin kuuluisa, koska se oli ainoa\nkulta-kello, jota kansa niillä seuduin oli nähnyt; tätä kelloa tahtoi\nhuutokaupassa moni rikas ostaa, mutta kun veljeksetkin rupesivat sitä\nhuutamaan, niin heittivät muut sen sikseen.\n\nNyt toivoi Yrjö, että Antti antaisi hänen saada kellon, Anttipa toivoi\nsamaa Yrjöltä; kumpikin lisäsi puolestaan hintaa, koetellakseen toista,\nja kumpikin katsoi toiseen, hintaa lisätessään. Kun kellon hinta jo oli\nnoussut 20 riksiin, niin ajatteli Yrjö, ett'ei veli siinä asiassa ole\noikein käyttäinnyt, ja korotti hintaa, kunnes se oli jo 30 riksin\npaikoilla.\n\nKun ei Antti vieläkään antanut perää, niin arveli Yrjö: nyt ei Antti\nmuista, kuinka hyvä minä olen hänelle usein ollut ja olenhan minä\npäälliseksi vanhempikin; niin mietti Yrjö ja -- kellon hinta nousi yli\n30 riksin.\n\nAntti yhä vielä korotti hintaa hänkin. Nyt tarjosi Yrjö kerrassaan 40\nriksiä eikä katsonutkaan enää veljeensä; huoneessa oli kaikki hiljaan,\nei kuulunut muuta kuin nimismiehen ääni, joka kertoili tarjouksia.\n\nAntti ajatteli: jos Yrjö voipi maksaa 40 riksiä, niin voinhan minäkin,\nja jos ei Yrjö suo minulle kelloa, niin minä pian ottamalla sen otan.\nHän tarjosi enemmän.\n\nTuopa nyt oli Yrjön mielestä ensimmäinen häväistys, jota hän koskaan\noli kärsinyt; hän tarjosi matalalla äänellä 50 riksiä.\n\nPaljon oli kansaa ympärillä, ja Antti tuumi: ei hän toki vielä nyt noin\nsaa minua pilkata kaikkein nähden, ja lisäsi hintaa. Nyt naurahti Yrjö.\n\"100 riksiä ja veljeyteni kaupan päällisiksi!\" sanoi hän, pyörähti ja\nmeni ulos.\n\nVähän ajan perästä tuli joku ulos hänen luo hänen juuri satuloidessa\näsken ostettua hevostansa. \"Sinä sait kellon,\" sanoi se; Antti antoi\nperään. Yrjö, tämän kuultuansa, tunsi katumuksen rinnassaan, hän\najatteli veljeänsä eikä kelloa. Hevonen oli nyt satuloitu, mutta Yrjö\nseisoi siinä käsi hevosen selällä, epäillen, lähtisikö ratsastamaan.\nNytpä tuli paljon kansaa ulos, niiden joukossa Anttikin, joka,\nnähdessään veljensä seisovan satuloidun hevosen vieressä, ei voinut\nymmärtää, mitä Yrjö siinä tuumaili, vaan huusi hänelle: \"kiitoksia,\nYrjö, kellosta! Et sitä päivää näe, jolloin veljesi olisi tielläsi!\" --\n\"Etkä sitäkään päivää, jona ratsastan kotiin takasin,\" vastasi Yrjö\nkalpeana ja hyppäsi samassa hevosen selkään.\n\nSiinä talossa, jossa he olivat asuneet isänsä kanssa, ei kumpikaan\nkoskaan enää oleskellut.\n\nKohta tämän jälkeen rupesi Antti rengiksi ja nai, mutta Yrjöä ei hän\nkutsunut häihin, eikä Yrjö ollut kirkossakaan.\n\nEnsimmäisenä vuotena Antin naineena ollessa, löydettiin hänen ainoa\nlehmänsä kuolleena ha'assa, eikä kukaan tiennyt, mikä lehmän oli\ntappanut. Tämän lisäksi tuli useampia onnettomuuksia, ja Antin asiat\nkävivät yhä taka-pajulle; vaan pahin kaikista oli se, että keskellä\ntalvea paloi häneltä luha ja siellä olevat viljansa poroksi. Ei kukaan\ntiennyt, mistä tuli oli syttynyt. \"Kyllä sen on tehnyt semmoinen\nihminen, joka tahtoo minulle pahaa!\" sanoi Antti ja itki koko sen yön.\nNyt tuli hän köyhäksi ja kadotti kaiken halun työhön.\n\nSeuraavana iltana tuli Yrjö Antin tupaan. Antti makasi vuoteella, vaan\nYrjön tullessa sisään hyppäsi hän ylös ja meni häntä vastaan.\n\n\"Mitäs täältä haet?\" kysyi hän, katsoa tuijottaen veljeensä. Kotvasen\nodoteltuaan vastasi Yrjö: \"Minä tahdon tarjota sinulle apua, Antti;\nsinä näyt tarvitsevan sitä\".\n\n\"Minulla ovat asiat niinkuin mulle olet suonut, Yrjö! Mene pois, sillä\nmuutoin en takaa, voinko hillitä itseäni!\"\n\n\"Sinä erehdyt, Antti; minä kadun...\"\n\n\"Mene jo, Yrjö, tahi armahtakoon Jumala sekä sinua että minua.\"\n\nYrjö otti pari askelta oveen päin; vapisevalla äänellä kysyi hän:\n\n\"Tahdotko kelloa, niin saat sen?\"\n\n\"Mene, Yrjö!\" kiljasi toinen, ja Yrjö kiiruhti ulos.\n\nVaan Yrjölle oli käynyt näin. Kun hän sai kuulla veljensä olevan\npuutteessa, suli jää hänen sydämmeltään, mutta ylpeys esti häntä vielä\nveljen luo menemästä. Hänen rupesi tekemään mieli kirkkoon. Siellä teki\nhän hyvät päätökset, vaan ei voinut niitä täyttää. Usein pääsi hän jo\nniin pitkälle, että näki veljensä talon; mutta milloin tuli sieltä joku\nulos, milloin oli siellä joku vieras; aina siihen esteitä kiertyi.\n\nMutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taas kirkossa ja siellä oli\nAnttikin. Yrjö näki hänet; näki, että hän oli kalpea ja laiha, että\nhänellä oli samat vaatteet kuin ennenkin, jolloin he vielä olivat\nyhdessä; nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katsoi hän\npappiin, ja Yrjön mielestä oli hän hyvä ja lempeä; hän muisti heidän\nlapsuutensa päiviä ja kuinka hyvä poika hän oli ollut. Yrjö itse oli\nsinä päivänä Herran Ehtoollisella ja teki juhlallisen lupauksen sopia\nveljensä kanssa, käyköön miten käyneekään.\n\nTämän päätöksen teki hän, saadessaan ehtoollisviinaa, ja lähdettyään\nalttarin edestä tahtoi hän heti mennä veljensä viereen istumaan,\nmutta siinäpä istui toinen tiellä eikä velikään katsonut häneen.\nJumalanpalveluksenkin perästä oli jotakin estämässä: siellä oli niin\npaljon kansaa, vaimo kulki hänen sivullansa ja häntä Yrjö ei tuntenut.\n\"Parasta on\", ajatteli Yrjö, \"kun menen hänen luokseen kotiin ja siellä\npuhun hänen kanssaan seikat selville\". Ulos tultua, tekikin hän niin.\nHän meni ensin porstuvan ovelle saakka ja kuunteli, mutta silloin kuuli\nhän omaa nimeänsä mainittavan; se oli vaimo, joka mainitsi sen.\n\n\"Hän oli tänään ripillä\", sanoi hän, \"hän muisteli varmaankin sinua\".\n\n\"Ei hän minua muistellut\", vastasi Antti, \"minä tunnen hänet: hän\najatteli vaan itseään\".\n\nHyvään aikaan ei kuulunut mitään; Yrjö hikoili porstuvassa, vaikka nyt\noli pakkanen.\n\nEmäntä hääri padan ääressä, pihinää ja roisketta kuului uunista päin,\npikkuinen lapsi itkeä tissutti välistä ja Antti tuuditteli sitä.\nVihdoin sanoi vaimo:\n\n\"Luulenpa vaan, että te kumpikin muistelette toisianne, vaikk'ette\ntahdo sitä tunnustaa\".\n\n\"No puhutaan nyt jostakin toisesta asiasta\", vastasi Antti.\n\nVähän sen jälkeen nousi Antti ylös ja meni ulos. Yrjön piti\npiiloittauman halko-suojaan; vaan sinnepä tuli Anttikin halkoja\nottamaan. Yrjö seisoi nurkassa ja näki hänet selvästi. Hän oli riisunut\npois kirkkovaatteensa ja oli pukeunut siihen univormuun, jota oli\nsodassa kantanut. Samanlainen oli Yrjölläkin kotonaan, ja ennen olivat\nhe suostuneet, ett'eivät univormujansa koskaan käyttäisi, vaan\npanisivat ne kulkemaan perintönä. Antin nuttu oli nyt paikattu ja\nkulunut: hänen vahva, soma-vartaloinen ruumiinsa oli kuni ryysy-myttyyn\nkääritty, vaan samalla kertaa kuuli Yrjö taskussansa kulta-kellon\ntikuttamisen. Antti meni nyt sinnepäin, jossa risut oli; mutta ei hän\nheti ottanut risu-takkaansa, vaan seisahtui, nojasi selkänsä pinoa\nvastaan ja katsoi ylös taivaalle, jossa tähdet kiilui. Sitten huokasi\nhän syvään ja sanoi:\n\n\"Niin -- niin -- niin, voi hyvä Jumala kuitenkin!\"\n\nNämät sanat soivat sittemmin Yrjön korvissa niin kau'an kuin hän eli.\nHän tahtoi lähestyä veljeänsä, mutta samassa rykäsi tämä, ja se kuului\nniin raskaalta; tämä oli kylläksi pidättämään häntä taas. Antti nosti\nrisu-takan selkäänsä ja mennessään ulos kulki niin lähitse Yrjöä, että\nrisut löivät tämä kasvoihin hyvin kipeästi.\n\nTuokion aikaa seisoi hän vielä samalla paikalla ja olisi siinä ehkä\nkau'emminkin seisonut, jollei mielen liikutuksen perästä häntä olisi\nruvennut vapisuttamaan niin, että hän tutisi kuin haavan lehti. Silloin\nmeni hän ulos; hän tunnusti itselleen, ett'ei hänellä ollut rohkeutta\nmennä sisään; senpä tähden päätti hän tehdä toisin. Samassa nurkassa,\njosta hän juuri oli lähtenyt, oli tuhka-astia; siitä otti hän muutamia\nhiiliä, löysi päreen, meni luhaan, sulki oven perässään ja iski\nvalkeaa.\n\nSytytetyn päreen valossa haki hän naulaa, johon Antilla oli tapana\nripustaa lyhtynsä, kun hän varhain aamusilla tuli puun hakuun. Yrjö\notti taskusta kultakellonsa ja ripusti sen naulaan, sammutti päreen ja\ntuli sieltä pois; nyt oli hänen niin kepeä olla, että hän juosta\nvilitti lunta myöten kuin iloinen poika ikään.\n\nSeuraavana päivänä sai hän kuulla, että luha oli palanut samana yönä.\nLuultavasti oli säkeniä putoillut päreestä, hänen ripustaissa kelloa\nnaulaan. Tämä koski häneen niin kovasti, että hän oli kotona koko\npäivän ja itki katkerasti, ja kaikki kummeksivat, mikä nyt oli Yrjölle\ntullut. Vaan illan tultua meni hän ulos. Kuu paistoi heleästi; hän meni\nveljensä tuvalle, kaivoi porosta ja löysikin pienen, kokoon sulaneen\nkultakimpun; se oli kello. Tämä kädessä meni hän veljensä luo silloin\nehtoolla, tahtoi sovintoa ja saada seikat selville. Mutta miten hänen\nkanssansa siellä kävi, tiedämme jo edellisestä.\n\nPieni tyttö oli nähnyt hänen kaivavan luhanraunioista; muutamat pojat\nolivat, tanssipaikkaan mennessään, nähneet hänen astuvan luhalle päin;\nnaapurinsa kertoivat, kuinka eriskummainen hän oli maanantaina, ja kun\npäälliseksi kaikille oli tunnettu, että veljekset keskenään olivat mitä\nsuurimpia viha-miehiä, niin päätettiin pitää asiasta tutkistelu. Tosin\nei kukaan voinut varmasti todistaa, mutta Yrjöä epäiltiin kumminkin.\nNyt ei Yrjöllä ollut ensinkään tilaisuutta lähestyä veljeänsä.\n\nAntti oli muistanut Yrjöä, kun luha paloi, mutta ei virkkanut siitä\nkellenkään. Kun hän seuraavana iltana näki Yrjön kalpeana ja\nliikutettuna astuvan tupaan, ajatteli hän heti: \"nyt hän kaiketi katuu,\nmutta semmoista ilkityötä veljeä kohtaan en anna hänelle anteeksi\".\nSittemmin kuuli hän, että joku oli nähnyt Yrjön kulkevan luhalle päin\ntulipalon iltana, ja vaikk'ei asiasta tutkistelussa selvää saatu, piti\nAntti kumminkin Yrjöä sytyttäjänä. Veljekset kohtasivat toisensa\ntutkistelussa: Yrjö eheissä ja lämpösissä vaateissaan, Antti paikatussa\nnutussaan. Yrjö katsoi, veljen tullessa sisään, niin rukoilevin silmin\nhäneen, että Antti tunsi ne sydämmensä pohjassa. Hän tahtoo, ett'en\nminä mitään puhuisi, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö\nhän veljeään sytyttäjänä, vastasi hän vakavasti ja suoraan: \"en!\"\n\nMutta siitä päivästä saakka rupesi Antti juomaan ja asiansa kävivät yhä\npahemmin. Pahempi oli kuitenkin Yrjön laita, vaikk'ei hän juonut.\nTuskin voitiin häntä tunteakaan, niin oli hän muuttunut.\n\nKerran myöhään illalla tuli köyhä vaimo Yrjön pieneen huoneesen ja\npyysi häntä tulemaan kanssansa. Yrjö tunsi hänet veljensä vaimoksi.\nOitis ymmärsi Yrjö hänen asiansa, kalpeni, pukeutui ja seurasi häntä,\nsanaakaan sanomatta. Vähäinen valkea pilkotti Antin ikkunasta, ja valoa\nkohden kulkivat he, sillä lumessa ei ollut minkään näköistä polkua.\n\nTultuaan etu-huoneesen, tunsi Yrjö oudon hajun löyhkäävän vastahansa.\nHe menivät sisään. Pieni lapsi istui uunin pesässä syöden hiiliä,\njoista koko kasvonsa olivat mustat, ja tulijain sisään-astuessa katsoi\nse heihin ja nauroi niin, että valkoiset hampaansa näkyivät: se oli\nveljen lapsi. Vaan tuonnempana vuoteella makasi Antti, peitettynä\nkaikenlaisilla vaate-ryysyillä, kalpeana, vaan kirkas, korkea otsa ja\nystävälliset silmät ne tervehtivät lempeästi veljeä. Yrjön polvet\nvapisivat, hän istahti vuoteen laidalle ja rupesi katkerasti itkemään.\nSairas katsoi vaan häneen eikä virkkanut mitään. Viimein pyysi hän\nvaimonsa menemään ulos, mutta Yrjö viittasi hänelle että jäisi, -- ja\nnyt rupesivat veljekset puhelemaan. He selittivät käytöksensä aina\nsiitä päivästä lähtien, jolloin he kilvan ostivat kelloa, siihen\nsaakka, kun tässä nyt kohtasivat toisensa.\n\nLopuksi otti Yrjö taskustaan kulta-kimpun, joka hänellä aina oli\nmu'assa, ja nytpä tunsivat veljekset, ett'ei heillä koko tänä aikana\nollut ainoatakaan onnellista päivää.\n\nPaljoa ei Antti puhunut, sillä hän ei jaksanut, mutta Yrjö oli alinomaa\nveljensä vuoteen vieressä, niin kau'an kuin tämä oli sairaana.\n\n\"Nyt olen ihan terve!\" sanoi Antti eräänä aamuna herättyään, \"nyt,\nveli, alotamme viettää onnellista elämää, emmekä enää koskaan eriä\ntoisistamme\".\n\nMutta samana päivänä hän kuoli.\n\nYrjö otti hänen vaimonsa ja lapsensa luokseen ja siitä päivästä oli\nheillä hänen luonansa hyvä olla. Mutta se, mitä veljekset olivat\npuhelleet vuoteen vieressä, tunkesi seinien lävitse yöllä ja tuli\nkaikkien seudun asukkaiden korviin, ja Yrjöä kohdeltiin suurimmalla\nkunnioituksella. Kaikki tervehtivät hänessä miestä, joka on surua kauan\nkantanut ja taasen löytänyt ilon, tahi niinkuin sitä, joka kauan aikaa\non ollut poissa. Yrjöä tuo naapurin ystävällisyys rohkaisi, hän päätti\nJumalan kunniaksi saada jotakin toimeen, ja siten tuli vanhasta\nkorpraalista koulu-mestari.\n\nRakkaus oli sittemmin aine, jota hän ennen kaikkia teroitti lapsille ja\nkylvi heidän sydämmiinsä, ja itse kohteli hän heitä niin lempeällä\nrakkaudella, että lapset pitivät häntä hellänä isänänsä.\n\n\n\n\nJUUTALAISTYTTÖ.\n\nH. C. Andersenin kirjoittama.\n\n\nKöyhäinkoulussa muiden pikkulasten joukossa oli juutalaistyttönen, niin\nvilkas ja hyvänsävyinen, terävin heistä kaikista; mutta yhdessä\noppiaineessa hän ei voinut olla osallisena, nimittäin uskon opissa;\nsillä hän kävi kristityssä koulussa.\n\nMaantietokirjaa saattoi hän pitää edessänsä ja lukea, tai tehdä\nlasku-esimerkkinsä valmiiksi, mutta se oli pian tehty ja läksy luettu.\nHänen edessänsä oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän lukenut sitä, hän\nistui ja kuulteli, ja kohta havaitsi opettaja, että hän kuulteli\nopetusta tarkemmin kuin kukaan muu.\n\n\"Lue kirjaasi!\" sanoi hän tytölle leppeästi ja vakaalla äänellä, vaan\ntyttö katsoi häneen mustilla, loistavilla silmillään, ja kun hän kysyi\ntytöltäkin, niin tämä tiesi läksyn paremmin kuin kaikki muut. Hän oli\nkuullut ja käsittänyt opettajan sanat ja kätkenyt ne.\n\nTytön isä oli köyhä kunnollinen mies; hän oli lasta kouluun tuodessaan\ntehnyt sen ehdon, ettei tytölle opetettaisi kristin-uskoa. Jos tyttö\nolisi siksi opetustunniksi saanut mennä tiehensä, niin asia olisi\nkenties herättänyt mietteitä ja arveluja muissa lapsissa, ja sentähden\noli hän saanut jäädä sijalleen; mutta se ei nyt enää voinut tapahtua.\n\nOpettaja meni isän luokse ja sanoi hänelle, että hänen tulee joko ottaa\ntyttärensä pois koulusta tai antaa hänen tulla kristityksi. \"Minä en\nkärsi nähdä noita polttavia silmiä, sitä hartautta ja ikäänkuin sielun\njanoa evankeliumin sanan perään\", sanoi opettaja.\n\nJa isä puhkesi itkuun: \"Itse tiedän minä aivan vähän meidän omasta\nuskon-opistamme, mutta hänen äitinsä oli Israelin tytär, luja ja vakaa\nuskossaan; hänelle lupasin minä hänen kuolinvuoteellansa, ett'ei\nlastamme milloinkaan kastettaisi kristityksi; ja minä tahdon pitää\nsanani, se on ikäänkuin välipuhe Jumalan kanssa\".\n\nJa pikku juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.\n\n-- -- -- Vuosia oli kulunut.\n\nKaukana eräässä Tanskanmaan pienimpiä kaupunkeja palveli halvassa\nporvarintalossa köyhä juutalaistyttö. Se oli Saara. Hänen tukkansa oli\nniin musta kuin musta-puu, ja hänen mustissa silmissänsä oli semmoinen\nloisto ja valo kuin Itämaan tyttärillä on. Täysikasvaneen tytön\nkasvoissa oli vielä sama mielenilmaus kuin hänen lassa ollessaan, koska\nhän istui koulunpenkillä ja kuulteli hartaasti opettajan sanaa.\n\nJoka sunnuntai kuului kirkosta urkujen soitto ja seurakunnan laulu\nkadun toisella puolella olevaan taloon, jossa juutalaistyttö hääri\ntoimissaan, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessansa. \"Muista sabbatin\npäivää, ettäs sen pyhittäisit!\" käski hänen lakinsa, mutta hänen\nsabbatinsa oli kristittyjen työpäivä, ja hän saattoi ainoastaan\nsydämmessään pitää sitä pyhänä, joka hänen mielestänsä ei ollut\nkylläksi. Vaan eihän Jumala katso päivään eikä hetkeen, tämä ajatus oli\nnoussut hänen sieluhunsa, ja kristittyjen sunnuntaina ei hänenkään\nhartaushetkensä tullut häirityksi. Kun silloin urkujensoitto ja\nvirrenveisuu kuului hänelle kyökkiin, niin tämäkin paikka tuli hänelle\npyhäksi. Vanhaa testamenttia, kansansa aarreaittaa ja omaisuutta, luki\nhän silloin, ja ainoastaan sitä, sillä hänen isänsä sekä opettajansa\nsanat, kun hän otettiin koulusta pois, olivat painuneet syvästi hänen\nmieleensä, tuo lupaus, jonka isä oli antanut hänen kuolevalle\näidillensä, että _Saaran_ ei pidä tuleman kristityksi, ei luopuman\nesi-isäinsä uskosta. Uusi testamentti oli ja pysyikin hänelle lukittuna\nkirjana, ja kumminkin tiesi hän siitä niin paljon, jonka hän\nlapsuudessaan oli oppinut. Eräänä iltana, istuessaan tuvan sopessa,\nkuuli hän, miten isäntä luki ääneen jotakin kirjasta; no sitä hänen\nkävi kuulteleminen, se ei ollut evankeliumia, vaan vanha satukirja,\njota isäntä luki. Siinä kerrottiin Unkarilaisesta ritarista, joka oli\njoutunut Turkkilaisen passan vangiksi. Tämä panetti hänet juhtainsa\nkanssa auraa vetämään, ja siinä häntä hosuttiin piiskalla ja muuten\njulmasti pilkattiin ja rääkättiin.\n\nRitarin puoliso möi kaikki koristuksensa, panttautti linnansa ja\nmaatilansa, hänen ystävänsä keräsivät suuria rahasummia, sillä\näärettömän suuret olivat ne lunnaat, jotka passa hänestä vaati, vaan ne\nsaatiin kokoon ja ritari vapautettiin orjuudesta ja pilkattavana\nolemasta. Sairaana ja masentuneena pääsi hän kotiinsa. Vaan kohta\nkutsuttiin taas kaikki ritarit sotaan kristikunnan vihollista vastaan;\nsairas kuuli siitä, eikä saanut rauhaa ennenkuin oli noussut ratsunsa\nselkään. Veri punasi taasen hänen poskensa, rauenneet voimat\nvirkistyivät jälleen ja hän läksi voittoretkelle. Juuri sama passa,\njoka oli panettanut hänet auran eteen, pilkannut ja rääkännyt häntä,\njoutui nyt ritarin vangiksi ja vietiin linnaan vankeuteen. Tuskin oli\nvanki tullut sinne, kun ritari tuli ja kysyi häneltä:\n\n-- \"Mitäs luulet sinulla nyt olevan odotettavana täällä!\"\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi Turkkilainen, \"kostoa!\"\n\n-- \"Niin, kristityn kostoa\", sanoi ritari. \"Kristin-oppi käskee meitä\nantamaan anteeksi vihamiehillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala\non rakkaus. Mene rauhassa kotiisi ja omaistesi luo, ole hyvä ja lempeä\nniille, jotka kärsivät tuskaa!\"\n\nSilloin puhkesi vanki itkuun: \"Sitä en minä voinut luulla\nmahdolliseksi. Vaivaa ja kidutusta odotin minä varmasti, ja sentähden\nsöin minä myrkkyä, joka parin tunnin kuluessa ottaa minulta hengen.\nMinä kuolen, sitä ei voi auttaa! vaan ennen kuin kuolen, johdata minua\nsiihen oppiin, jossa on niin paljon rakkautta ja armoa, se on jalo ja\njumalallinen oppi, suo minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!\"\n-- ja hänen rukouksensa täytettiin.\n\nSiinä se kertomus, joka luettiin; sitä kuulivat kaikki hartaudella,\nmutta tulen voimalla herätti se uuteen elämään hänen, joka istui\nsopessa, palveluspiian Saaran, juutalaistytön. Suuret kyynelkarpalot\npyrkivät hänen mustiin, loistaviin silmiinsä. Siinä hän istui\nlapsenmielellä, niinkuin hän kerran oli istunut koulussa ja kuullut\nevankeliumin jaloutta. Kyyleleet valuivat hänen poskillensa.\n\n-- \"Älä anna lapseni tulla kristityksi!\" olivat äidin viimeiset sanat\nolleet kuolinvuoteella; ne kaikuivat hänen sielussansa ja sydämmessänsä\nyhdessä lain käskyn kanssa: \"Kunnioita isääs ja äitiäs!\"\n\n\"Enhän minä ole kristitty! juutalaistytöksi ne minua sanovat; sen\nsanoivat naapurinpojat pilkalla viime sunnuntaina, kun minä seisahduin\nkirkon ovelle, joka oli auki, katsoakseni miten alttarikynttilät\npaloivat ja seurakunta veisasi. Koulu-ajasta asti hamaan tähän päivään\nsaakka kristinopin voima paistaa, vaikka ummistaisin silmäni siltä,\npaistaa aurinkona suoraan minun sydämmeheni; vaan äiti, minä en saata\nsinulle murhetta haudassasi; minä olen pysyvä siinä lupauksessa, jonka\nisä teki sinulle; minä en tahdo lukea kristittyjen pipliaa, onhan\nminulla esi-isäini Jumala, johon minä voin luottaa!\"\n\n-- -- -- Ja vuosia kului.\n\nIsäntä kuoli, emäntä eli vähissä varoissa, ettei voinut enää pitää\npiikaa, mutta Saara ei muuttanut pois, hän oli auttajana hädässä,\nhankki työllänsä leipää taloon. Sukulaisia ei ollut ketään, jotka\nolisivat ottaneet perhettä hoitaaksensa, kun emäntä päivä päivältä\nheikkeni ja kuukausia makasi vuoteella sairaana. Saara valvoi, holhoi,\nteki työtä, lempeänä ja nöyränä, ollen siunaukseksi köyhässä talossa.\n\n-- \"Tuolla on raamattu\", sanoi sairas emäntä, \"lue minulle vähäisen\nsiitä, tämä ilta on niin pitkä ja minä haluan hartaasti kuulla Jumalan\nsanaa\".\n\nJa Saara otti kirjan ja luki sairaalle siitä; usein kiertyi kyyneleitä\nhänen silmiinsä, mutta hänen silmänsä tulivat kirkkaammiksi, ja\nkirkkaammaksi tuli hänen sielunsakin: \"Äiti, lapsesi ei ole ottava\nkristittyjen kastetta, ei ole kuuluva heidän seurakuntaansa, sen olet\nsinä vaatinut ja sen minä säilytän sinulle, siinä olemme yksimieliset\ntäällä maan päällä; mutta tuolla ylähällä on -- on sopu parempi Jumalan\ntykönä, 'hän saattaa meidät kuoleman kautta!' -- 'hän käy maan päällä,\nja kun hän on tehnyt sen janoovaksi, tekee hän sen sangen rikkaaksi'.\nSen minä ymmärrän, itse en tiedä sitä miten. Vaan se on hänessä ja\nhänen, Kristuksen, kautta\".\n\nJa hän vapisi tätä pyhää nimeä mainitessaan, tulen kaste kävi läpi\nhänen luittensa kovemmin kuin hänen ruumiinsa sieti, ja se notkistui\nheikompana kuin sairas, jonka tykönä hän valvoi.\n\n\"Saara raukka!\" sanoivat ihmiset, \"liika työ ja valvominen ovat\nrauaisseet hänen voimansa\".\n\nHe veivät hänen vaivaisten hospitaliin, siellä hän kuoli: sieltä\nvietiin hän hautaan, mutta ei kristittyjen kirkkomaahan, siinä ei ollut\nsijaa juutalaistytölle; sen ulkopuolella, lähellä aitaa sai hän haudan.\n\nJa taivaan aurinko, joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myös\njuutalaistytön haudalle, ja virrenveisuu, joka kuului kristittyjen\nkirkkomaalla, kaikui hänenkin hautansa yli; sinnekin kuului ennustus:\n\"Kristuksessa on ylösnousemus! Hänessä, Herrassa, joka sanoi\nopetuslapsillensa: 'Johannes kastoi vedellä, mutta te kastetaan pyhällä\nhengellä!'\"\n\n\n\n\nPATRIK O'BRIEN JA KATRI.\n\n\nPatrik O'Brien oli vouratilallinen, se on, hänellä oli, vuotuista veroa\nvastaan maanomistajalle, pieni talo ja vähäinen maatilkku, josta hän\nahkeralla työllä sai niukan eläkkeensä. Hän oli nuori, uhkea, kookas\nmies, tukkansa oli musta, kiharainen, ja silmät tummansiniset. Hänellä\noli kaksi ominaisuutta, toinen hyvä, toinen epäiltävä, tai ehkäpä\nepäiltäviä kumpikin. Ensimmäinen oli se, että hän oli alkuansa laajalle\nlevinneestä suvusta, joka kerskailee olevansa entisen Irlannin\nkuninkaan O'Brien'in jälkeisiä; ja vaikka tosin on epäilyksen alaista,\nonko mitään etua siitä, että ollaan semmoista sukua, joka muutama\nvuosisata takaperin oli kuuluisa, vaan joka sittemmin on saanut kärsiä\npuutetta ja viheliäisyyttä; niin Patrik kumminkin oli ylpeä sen\npuolesta ja varsinkin siitä, että hän aina asui esi-isäinsä maalla.\nSiihen aikaan nimittäin kuin Cromvell valtasi milt'ei koko Irlannin,\nasui tällä maapaikalla eräs O'Brien ja sai, tavalla tai toisella, luvan\njäädä siihen asumaan; siinä oli hänen perheensä sittemmin pysynyt.\nLinnasta, jossa sen-aikuisen O'Brienin sanottiin asuneen, ei enää ollut\nmitään jäljellä, ja Patrikin, hänen jälkeisensä, asunto oli ainoa\njäännös siitä sivurakennuksesta, jossa ennen muinoin talli oli ollut,\neikä tämäkään ollut Patrikin oma, vaan hän asui siinä vouralla; mutta\nse oli ja pysyi kumminkin hänen esi-isäinsä entisenä asuntona.\n\nSe nyt oli Patrikin ensimmäinen ominaisuus.\n\nToinen oli se, että hän, vaikk'ei juuri ollut mikään juomari, paljon\nkumminkin rakasti iloista seuraa, ja semmoisissa tiloissa lauleli hän\nkauniilla äänellään monta kaunista laulua, josta toverinsa mieltyivät\nhäneen yhä enemmin; mutta vuodentulonsa ja muut saaliinsa eivät\nlisääntyneet samassa määrässä kuin suosio.\n\nTotta on, että hän näki muutoksen tässä suhteessa olevan tuiki\ntarpeellisen, mutta totta on myöskin, että siihen vakuutukseen tuli hän\nvasta sitten kuin hänelle oli tapahtunut eräs tapaus joka hänen\nmielestänsä oli hyvin tavaton. Eräänä päivänä nimittäin olivat\nojaportaat kummitelleet hänen silmissänsä; ei suinkaan siitä syystä,\nettä hän sinä päivänä olisi ollut juomingeissa ja tullut humalaan, ei,\nhän ei koskaan ollut selvemmällä päällä. Mutta, näet, elämässämme on\njoskus semmoisiakin hetkiä jolloin luonnon antamat viisi aistiamme\npettävät meitä aivan kirkkaalla päivällä, yhtä äkki-arvaamatta kuin\nhevosenkin, kun se horjahtaa astuessaan. Oikeastaan eivät ojaportaat\nkummitelleet hänen silmissänsä, vaan joku olento niiden päällä.\nPalatessaan kerran eräästä kylästä, joka oli peninkulman matkassa hänen\nkodistansa, ja lähetessään metsää jonka kautta hänen oli mentävä, näki\nhän oudon olennon kulkevan portaita myöten metsään. Ennenkuin olento\nperäti katosi, seisoi se muutaman tuokion portailla, auringon\nvalaisemana, niin ihmeellisen solakkana ja loistavana, että Patrik,\njoka ei ollut taika-uskosta vapaa, tunsi sydämmensä säpsähtävän ja\nluuli sitä metsän miniäksi, joka oli tullut maailmata katselemaan.\nMutta, vaikka Patrik hämmästyi, ei hän kumminkaan ollut mikään pelkuri,\nvaan kiirehti haamun perään. Metsätie teki tässä polven, jonka tähden\nhaamu hetkeksi peittyi hänen silmistään, mutta nähtyään sen taas,\nhuomasi Patrik sen olevan yhtä yksinkertaisessa puvussa, kuin seudun\ntytöillä oli, ja luuli tuosta, että metsän miniä, nähtyään jonkun\ntulevan perästänsä, oli muuttanut muotonsa. Näitä arveluja ei kauan\nkestänyt, sillä kun Patrik ennätti aivan lähelle haamua, kääntyi tämä\nympärinsä, ja nytpä Patrikkimme näki, ettei edessään ollutkaan muuta\nkuin eräs neito, jonka hänen oikeastaan olisi pitänyt varsin hyvin\ntuntea: Katri O'Connor, erään O'Connor-nimisen vouraajan ainoa tytär.\n-- Tytön isä kehui myöskin olevansa ylhäistä sukua ja oli melkein yhtä\nköyhä kuin Patrik ja hänen sukunsa. -- Katria oli Patrik ennen sekä\nnähnyt että ei ollut nähnyt, se tahtoo sanoa, ei ollut häntä sen\nenempää tarkastanut. Mutta nyt, nähdessään Katrin kauniit, mustat\nkulmakarvat kaarina sinisten silmäin yli ja hänen täysikasvuisen,\nneitseellisen vartalonsa, joka niin lumoavaisesti soveltui silmäin ja\nmuun muodon kanssa yhteen, ei hän, Patrikin mielestä, enää ollut se\nentinen Katri, joka hänen oikeastaan olisi pitänyt tuntea. Haamuun,\njonka hän nyt näki, oli tuo haamu portailta kummallisesti kätkeytynyt,\nja hän tunsi olevansa niin kummallisella mieli-alalla, niin hädissänsä,\nettä hän kulki Katrin sivulla eikä kunnon sanaa suustansa saanut, vielä\nvähemmin saattoi laulaa hyräellä niinkuin muille tytöille. Tämä oli se\ntavaton seikka, joka hänelle oli tapahtunut.\n\nKun sittemmin joskus satunnalta puhuttiin Katrista ja sanottiin häntä\nkauniiksi ja kelpo tytöksi, niin ei se ollut ollenkaan Patrikin\nmieliin; sillä hän piti muiden ylistykset vallan vähäpätöisinä sen\nrinnalla, mitä hän itse tiesi ja oli nähnyt metsässä. Ja jos joku\nomasta puolestaan olisi kehunut Katria kauniiksi, niin olisi Patrik\nvarmaankin vaatinut kehujan keppisille ja taistellut niin kau'an, kuin\noli jaksanut pystyssä pysyä. Sanalla sanoen, Patrik tunsi itsessään\njotakin outoa, ihastusta, voimaa, joka juovutti häntä paljoa\nsuloisemmin, kauemmin kuin mikään juoma, jota hän koskaan oli juonut;\nja osaksi sentähden, että hän nyt oli saanut toisen ma'un, osaksi\nsenkin vuoksi, että hän nyt pyrki Katrin mielisuosioon ja jos\nmahdollista toivoi saada hänet vaimokseen, herkesi hän juomasta,\nvaikk'ei sentähden kumminkaan mihinkään raittiuden seuraa ruvennut\njäseneksi.\n\nKun nuori mies rakastuu näin kovasti, etsii hän tavallisesti, mistään\nmuusta huolimatta, tilaisuutta saadaksensa ilmoittaa sitä, ja harvoinpa\nsattunee niin, ett'ei hän tilaisuutta siihen saa. Ja kun tämä tapahtui\nPatrikin ja Katrin välillä, niin oli kaksi onnellista ihmistä lisäksi\nmaailmassa; sillä Katrikin rakasti Patrikia, jonka kyllä jo saattoi\narvata siitä vaikutuksesta, minkä hän tuolla metsässä oli tehnyt\nPatrikiin; harvoin, näet, voinee se, joka on peräti penseä, viehättää\ntoista puoleensa niin kovasti.\n\nMutta kohta senjälkeen kuin he olivat luvanneet olla uskollisia\ntoisilleen, kuoli Katrin isä, ja emintimänsä aikoi mennä toisiin\nnaimisiin.\n\nEräänä aamuna seisoi Katri Patrikin asunnon ulkopuolella. Riemuisena\njuoksi sulhasensa häntä vastaan, tervehti ja pyysi astumaan sisään;\nKatripa ei tullut, vaan sanoi: \"Minun ei sovi enää olla kotonani, ja\nsinä tiedät, Patrik, ukko Mac Kay'n sanovan meitä Irlantilaisia niin\nkevytmielisiksi, että menemme naimisiin, vaikk'ei meillä ole mitään;\nsaamme muka sitten suuren perheen, mies rupeaa juomaan ja vaimo tulee\nonnettomaksi. Vaan niin ei pidä oleman meidän laitamme, Patrik; minä en\nvoisi nähdä sinun tulevan humalassa kotiin...\"\n\n-- \"Tai menevän humalassa ulos\", lisäsi Patrik, joka oli enemmin\nkokenut ja sitä paitsi oli leikkisä kuin Irlantilainen konsanaankin.\n\n-- \"En mitenkään\", jatkoi Katri, \"ja sentähden menen minä herra\nO'Doolen palvelukseen. Hän on vourannut suuren tilan lähellä Limerik'in\nkaupunkia ja tarvitsee reippaita piikoja. Säästetään sill'aikaa,\nPatrik, rahaa, minkä voimme, ja sitten, saatuamme kylliksi kokoon,\npidämme häät, jos vaan maltat odottaa niin kauan\".\n\n-- \"Voi, Katri-kultani\", virkki Patrik vakaisesti: \"kyllä minä maltan\nkoko elämäni ajan ja vielä tulevaisenkin, enkä koskaan taukoa sinua\nrakastamasta. Mutta kuinkas paljon luulet menevän aikaa, ennenkuin\nhäitä pidämme?\"\n\n-- \"Se riippuu siitä, kuinka ahkeraan teemme työtä ja kuinka paljon\nsaamme säästetyksi. Minun laskuni mukaan menee siihen kolme vuotta\".\n\n-- \"Mutta jos minä teen työtä kahta ahkerammin entistäni, eikös sitten\npuolitoista vuotta ole kylläksi, Katriseni?\"\n\n\"Niin, Patrik, kun vaan saamme kokoon kaksikymmentä puntaa, joilla\nvoimme vourata enemmän maata lisään ja ostaa lampaita sekä saada tuo\nhuoneesi parempaan kuntoon, niin sitten pidetään häät\".\n\n-- \"Kolme vuotta! Puolitoista vuotta!\" huokasi Patrik. \"Voi,\nKatri-kultani, mitenkähän kärsinenkään olla niin kaukana erilläni\nsinusta? Siellä sinä saat nähdä pulskia miehiä, joita ei suinkaan\npuuttune Limerik'issä, ja ne, nähtyään sinut, rakastuvat sinuun ja\nilmoittavat sinulle rakkautensa, ja minä, minä en ole siellä\nvakuuttamassa, ett'ei kukaan voi rakastaa sinua niin sydämmen pohjasta\nkuin Patrik O'Brien, sillä se on varsin mahdotonta!\"\n\n-- \"Kuules nyt, Patrik, tässä on isä-vainajani koira, ainoa perintö\nisältäni, sen saat sinä, jääköön se luoksesi. Ja nyt annan minä sinulle\nsuuta, koiran katsoessa päältä, niin tottapa silloin tietänet, ett'en\nsinua petä\".\n\nOli ikäänkuin tuo suuri, musta koira olisi ymmärtänyt heidän puheensa,\nsillä se tuli Patrikin luo ja nuoleskeli hänen käsiään. \"Niin, Vahti\",\nsanoi Katri, \"nyt saat jäädä Patrikin luo, kunnes palajan\". Patrik\nsaattoi morsiantaan matkalle; hänestä erottuaan seisoi hän vielä Vahdin\nkanssa kauan siinä ja katsoi alakuloisena Katrin perään, kunnes häntä\nei enää näkynyt. Sitten menivät he kotiinsa, Patrik kovin suruissaan.\nIstuttuaan siinä itkusilmin jonkun aikaa, nousi hän ylös vakavalla\npäätöksellä ryhtyä oitis työhön eikä lakata siitä, ennen kuin voi tuoda\nKatrin kotiinsa ja sitten alottaa uutta elämätä.\n\nHyvin kävikin. Patrik oli liukas liikunnoiltaan niin koti- kuin\nulkotöissään, ei ollut ylpeä, vaan teki työkseen mitä vaan sai, istutti\nsekä kitki perunoita, kävi heinässä, kuljetti sikoja kaupunkiin\nmyötäväksi j.n.e., eikä koskaan itse määrännyt palkkaa vaivoistaan,\nvaan otti vastaan, mitä annettiin, pitäen sitä taivaan suomana lahjana,\njonka avulla voisi saada Katrin vaimokseen. Tosin eivät seutulaiset\nolleet varsin varakkaita, ja hän ansaitsi vaan pieniä rahakappaleita,\njoita hän talletti vanhassa saviastiassa; mutta kun aikaa sai vähän\nkuluneeksi, niin jopa astian pohjalla oli kaksi rahakerrosta.\n\nSilloin tapahtui eräänä aamuna Patrikille seikka, joka saattoi hänet\nhämmästykseen. Hän sai, nimittäin, kuulla melkein jok'ainoalta\nnaapuriltaan, että Vahti oli menetellyt varsin rajusti ja purrut sekä\nraadellut kanoja ja hanhia, lampaita ja sikoja. Naapurit kyllä eivät\nolleet ankaria Patrikkia kohtaan, vaan hänen täytyi kumminkin kopistaa\nsavi-astiastaan kaikki rahansa vahingon korvaukseksi. Tämä kävi\nkipeästi Patrikin sydämmelle, ei ainoastaan rahain vuoksi, vaan senkin\ntähden, että hän koiran rajussa käytöksessä näki sen varoituksen,\nett'ei Katri enää rakastanutkaan häntä. Patrik kirjoitti kohta kirjeen\nKatrille, jossa kertoi asian ja selitti pelkonsa. Kohta sai hän\nkirjeellensä vastauksen, joka ei ollut Katrin kirjoittama -- sillä,\nniin kaunis tyttö kuin hän olikin, ei hän kumminkaan osannut\nkirjoittaa, tuskinpa nimeänsäkään. Sen sijaan oli hän piirtänyt\npuumerkkinsä alle. -- Kirje kuului näin:\n\n  \"Tämän kautta vakuutetaan Teille, että Kati on kaunihimpia piikoja\n  ja että kaikki pitävät hänestä paljon; mutta Sinulle, Patrik, minä\n  olen yhtä uskollinen ja tähän on lisättävä, että voitte vähän\n  kurittaa Vahtia tai sitoa hänet tai panna turpasuitset päähän.\n  Vaan se on synti, ja parempi on kurittaa häntä, eikä mitään\n  tyhjiä luuloja.\n\n                                     Vouraaja O'Doolen vaimo\".\n\n-- \"Kuules nyt\", sanoi Patrik Vahdille, luettuaan kirjeen ja tullen\ntaas hyvälle tuulelle, \"minä olen saanut luvan kurittaa sinua; mutta\nminä en tahdo olla paha. Olethan kumminkin Katrin koira, ja aina olit\ntodistajana, siksipä annan sinulle anteeksi\".\n\nVahti kun kuuli Katrin nimen, hyppäsi heti riemuissaan Patrikin päälle\nja nuoleksi hänen kasvojansa, ja kun Patrik näki koiransa olevan niin\nhyvillään, meni hän sen kanssa kylään, vei sitä kanojen, lampaiden ja\nsikojen joukkoon ja mainitsi aina Katrin nimeä, ja joka kerran\nhyppeli Vahti riemuissaan ylös isäntänsä rinnoille, ikäänkuin olisi\nvakuuttanut, ett'ei muka enää milloinkaan saata esteitä isäntänsä\nhäille; ja Patrik rohkaisi mielensä uudestaan.\n\nJonkun ajan kuluttua, kun rahoja taas oli keräytynyt savi-astiaan,\ntapahtui sama seikka toisen kerran. Vahti oli kerran yöllä ollut erään\nvouraajan talossa, puolen peninkulman päässä, ja raadellut hänen\nlampaitaan. Kun Patrik tällä kertaa sai vahingon korvanneeksi, oli\nhänellä jälellä ainoastaan kuusi penciä (= 60 penniä), ja harmissaan\npäätti hän juoda nekin; moneen, moneen aikaan ei hän ollut väkevää\nmaistanut tilkkaakan ja nyt halusi hän virvoitusta.\n\nMutta tällä erää ei juominenkaan voinut ilahduttaa häntä; hän harmistui\nvaan harmistumistaan ja kuta lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä\nvakavammin päätti hän tehdä selvät tilit Vahdin kanssa, vaikkapa tämä\nolikin Katrin koira ja oli ollut todistajana heille.\n\nVahti loikoi tuvan edustalla ja näkyi ymmärtävän isäntänsä aikeet,\nsillä se ei juossut hänelle vastaan, vaan irvisteli hampaitansa,\nsanomatta sentään mitään.\n\n-- \"No, etkös enää osaa olla nöyräkään?\" virkkoi Patrik; \"pitäisikö\nminun kenties pyytää anteeksi sinulta, hä? Ei maar. Ensi kerralla sain\nmaksaa yksikolmatta shillinkiä ja 3 penciä, ja nyt seitsemäntoista\nshillinkiä, paitsi niitä kuutta penciä, jotka panin viinaan, ja\nnekin vaivatkoot, jos ei ihmisten, niin Jumalan silmissä, sinun\nomaa-tuntoasi. Sinä olet ainoa vihamieheni, mutta sinäpä saatatkin\nminut varsin perikatoon, ja kun nyt kaupan päällisiksi vielä minulle\nhampaitasi irvistelet, ja minä olen saanut luvan, niin nytkös minä\nsinulle...\"\n\nJa äkäpäissään, ennenkuin vielä sai puheensakaan loppuun, tavoitti\nPatrik sauvallansa Vahtia. Mutta kaiketi lie esipuhe ollut liian pitkä\nja ilmoittanut Vahdille, mitä tapahtuva oli, sillä koira vältti\nlyönnin, juoksi takaisin tupaan ja asettui varsin julmana vastarintaan,\nmyristen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: No, sopisi tuota kerrankin\nkoettaa, kumpainenko meistä on väkevämpi.\n\n-- \"Hauskahan tosiaan on nähdä, että tahdot puolustaa itseäsi\", sanoi\nPatrik, \"varo nyt päätäsi.\"\n\nVahti väisti päätään pois hänen iskultaan ja aikoi karata Patrikkiin\nkiini, mutta nytpä vasta lyönti läjähtikin ja sattui Vahdin etujalkaan.\nKovasti isku kaiketi koiraan koski, sillä tämä kaatua romahti\nkyljelleen, nousi sitten ja juoksi kolmin jaloin vinkuen ympäri\nhuonetta ja kiiti kuin nuoli ulos kyökkiin.\n\nNyt kun Patrik oli kerran saanut kelpo lailla lyödä sivalletuksi,\nhalusi hän lyödä vieläkin, jonka tähden hän ajoi koiraa takaa. Vahti\nkipusi pieniä tikapuita myöten ylisille, ja jäi aukon suulle seisomaan,\nikäänkuin olisi havainnut tämän olevan hyvän puolustuspaikka, tai\nikäänkuin sieltä aikoisi ruveta sovintoa hieromaan; mutta, siitä\nhuolimatta, kipusi Patrik perästä, sauva kädessä, ja kun nyt koira ei\nnähnyt itsellään olevan muuta keinoa kuin lähteä käpälämäkeen, kääntyi\nse äkkiä ympäri ja pujahti ulos akkunanlävestä, mutt'ei ihan täydelleen\nsiinä onnistunut, sillä kinttunsa saivat vähäsen maistaa sitä ankaraa\niskua, jonka Patrik oli aikonut sen selkään. Mutta ankarammin\nsattui isku akkunanpieleen, rikkoi lahoneen puun ja teki rei'än\nolkikattoonkin, ja nytkös Patrik sai nähdä kummia: eräästä saviastiasta\njuoksi kokonainen virta kultarahoja esille, jotka kilisten levisivät\nylisten lattialle!\n\nPatrik ei uskonut silmiään. Hän pelkäsi, että hänelle oli tapahtunut\nliian suuri siunaus tahi että äsköisessä viinassa, jonka hän oli\njuonut, oli joku lumous. Hän seisoi kauan aikaa paikallaan ja katseli\nrahoihin epäilevin silmin, ikäänkuin olisi luullut olevan takanaan\njonkun, joka luuli Patrikia niin tuhmaksi, että antaisi tehdä pilkkaa\nitsestään. Mutta vähän ajan kuluttua arveli hän, että saisihan yhden\nnoista kiiltävistä kappaleista ottaa ylös ja katsella edes sitä, ja hän\nnäki niiden olevan ulkonäöltään vanhoja kultarahoja vuodelta 1620. Nyt\niski hänen mieleensä se ajatus, että joku hänen esi-isistään oli\npiiloittanut tänne rahojaan; olihan semmoista ennenkin kuultu.\n\nEnnen pimeän tultua oli Patrik kerännyt jok'ainoan rahakappalen; mutta\nnyt kun hän näki olevansa rikas ja oli iloissaan siitä, rupesi hän\nkohta kovasti pelkäämään, että kentiesi Vahti, joka oli ollut syynä\nhänen rikastumiseensa, paraikaa juoksee rajuna kylässä, puremassa ja\nraatelemassa seudun lampaita, ja hän siis olisi saanut rahaa ainoastaan\nkorvatakseen Vahdin tekemiä tuhotöitä. Se ajatus, mitähän Katri tästä\nsanoo, ja pelko, mitä Vahti tehnee, pitivät häntä valveilla koko yön,\nja aamulla oli hän rauhaton, kuullessaan vähimmänkin jyskeen, sillä hän\najatteli silloin, nyt tullaan varmaankin sanomaan kuin monta lammasta\nVahti on raadellut. Mutta ketään ei tullut.\n\nKoko päivän oli hän yhtä rauhaton; illan tultua kaivoi hän rahat tuvan\nlattian alle, ja läksi seuraavana aamuna astumaan Limerik'iin.\n\nTultuaan O'Doolen tilalle, kuulusteli hän Katria, mutta häntä ei\nsilloin ollut saapuvilla; Patrik vietiin emäntä O'Doolen luo ja oli\ntuskin saanut nimensä sanoneeksi, kun emäntä lausui: \"Vai niin, tekös\nolettekin se mies, jonka luona kunnon ihmiset eivät voi olla? Minkähän\ntytön luulette olevan niin typerän, että ottaisi miehekseen teidät, jos\nette pidä sanaanne pyhänä. Vieläpä olette niin rohkea, että itse\ntulette sitä ilmoittamaankin!\"\n\nTuotapa puhetta ei Patrik käsittänyt laisinkaan; käsitti sitten vasta,\nkuin hänelle kerrottiin Vahdin edellisenä päivänä tulleen sinne. Kuinka\nVahti oli voinut löytää Katrin niin kaukaisesta kaupungista, jossa se\nei ollut koskaan ennen käynyt, sitä kaikki pitivät ihmeenä ja sen\nmerkkinä, että Patrik oli ollut uskoton morsiamelleen, ja ett'ei hänen\nluonaan voi kukaan tulla toimeen. Mutta kun Patrik kertoi emäntä\nO'Doolelle, mitä hänellä oli Katrille ilmoitettavaa, nousi suuri ilo.\nKatri tuli kohta myöskin paikalle ja oli alussa hyvin hämmästynyt,\nmutta tuli sitten kohta iloisemmaksi, ja Patrikin mielestä loistivat\nhänen morsiamensa silmät kahta kauniimmin ilosta. Kohta tuli vuoraaja\nO'Doole kotiin, tulipa itse Vahtikin esille ja käyttihen oikein\nsäädyllisesti, oli näet, vierasten läsnä-ollessa ikäänkuin ei mitään\nolisi tapahtunut ja tervehti vain Patrikkia hyvin kylmästi.\n\nNyt tahtoi O'Doole heti valmistaa häät ja kehoitti Patrikkia vuoraamaan\nmaata läheistöllä, mutta Patrik kiitti kauniisti ja sanoi tahtovansa\njäädä entiselle paikalle, jossa ostaisi sekä vouraisi enemmän maata\nlisään.\n\n-- \"Mutta\", sanoi hän yksivakaisen näköisenä Katrille, \"mitä teemme\nVahdin kanssa? Kyllähän se on sinun koirasi, Katriseni, ja se on kerran\nollut todistajana meillä, niinkuin muistanet, ja sehän se oikeastaan\nonkin, joka meidät rikkaiksi teki, enkä minä henno sitoa enkä lyödä\nhäntä enää: mutta köyhtyisi maar itse ministerikin, maksaissaan kaikkia\nniitä kanoja, lampaita ja sikoja, joita Vahti heikkoudessaan joskus\nkohtelee tuimasti\".\n\nNyt yhtyi vuoraaja O'Doole heidän puheesensa ja tutkisteli mitä Vahti\noli tottunut saamaan ruoakseen pienestä penikasta asti sekä millä sitä\nPatrik oli ruokkinut; ja niinpä saatiin tietää, että Vahti oli\nenglantilaista rotua ja oli Katrin isältä saanut lihaa ainakin\nsunnuntaisin, mutta Patrikin luona ei saanut lihaa eikä luuta\nnähdäkkään, Patrik kun ei koskaan itsekään syönyt lihaa siitä päivin,\nkuin rupesi rahoja säästelemään. Vahdissa oli halu lihan perään\nkiihtynyt kiihtymistään ja kun ei hänelle sitä annettu, päätti hän itse\nhankkia.\n\nJa nyt -- vaikk'ei liene sopivaista puhua samalla lihasta kuin\nrakkaudesta -- lopetamme sillä toivotuksella: että jokainen nuori\npoika, joka rakastaa neitoa ja rakkautensa tähden saa kärsiä kauan\nvaivaa, olisi yhtä onnellinen kuin Patrik O'Brienkin oli.\n\n\n\n\nNOIDAN KYNSISSÄ.\n\n\nAnna Leena oli syntynyt vaivaishuoneessa; vaan samapa se on, missä hän\noli syntynyt; hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä, sillä edellinen\noli kuollut vähää ennen Anna Leenan syntymistä ja jälkimmäinen kohta\nsen perästä.\n\nKun rikkaalle syntyy lapsi, niin siinäkös hyöritään ja pyöritään,\nkelvollisella lailla vastaan-ottamaan pientä vierasta! Niin, eikä tässä\nsuhteessa juuri rikkaan lapsesta tarvitse esimerkkiä hakea, näemmehän\nsen jo omistammekin, jos meillä niitä on muutama: siistiksi, somaksi ja\nsoreaksihan mekin laitamme kaikki pikkuisen vieraan varaksi, vaikk'ei\nse puolestaan pidä vähääkään lukua mistään laitoksista.\n\nEipä Anna Leenankaan mailmaan tullessa paljoa hääritty,\nvalmisteltiinhan vaan vähäsen; eikä vastaan-ottokaan juuri erinomaisen\nlempeä ollut. Äiti, heikko olento, nääntyneenä huolten ja köyhyyden\nkuorman alla, otti lapsen syliinsä, ja vähäinen ilonväre välähti hänen\nkasvoillaan; sitten siunasi hän tytärtään ja -- muutti parempaan eloon.\n\n-- \"No, niin hänestä loppu tuli\", sanoi muuan toinen vaivaishuoneen\neukoista ja otti lapsen kuolleen äidin luota; \"kunhan vaan lapsikin\nmenisi samaa tietä! vaan äläs, rikkaruoho ei niin pian katoa. Mitähän\nsinäkään mailmasta haet, pikku lapsi Kukahan sinuakaan on tänne\nhaettanut?\"\n\nNäyttipä siltä ikäänkuin lapsi olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se avasi\nterävät silmänsä ja katsoi niillä eukkoon; tämä tuli tuosta oikein\nhämille ja pani lapsen aivan kernaasti kätkyeesen.\n\nSeuraavana sunnuntaina tarjosi pitäjän vaivaishoitokunta turvattoman\nlapsen urakka-hoidolle. Vähimmästä tarjoutui sitä hoitamaan vanha köyhä\nmuija, jolla oli pieni mökki tuolla kankaalla. Hän otti lapsen syliinsä\nja mennä juntusti pois. \"Ole hyvä lapselle!\" virkkoi pappi hänen\njälkeensä.\n\nNurinaa tai mörinää kuului uudelta kasvatus-äidiltä vastineeksi, hän\nastui vaan eteenpäin, taakse katsahtamatta.\n\n\"Ole hyvä lapselle!\" jupisi hän käydessään. \"Onkos sitten kukaan\nminulle hyvä, minulle, jota he sanovat noidaksi? Antavatkos he minulle\nmitään, kun vaan uskaltavat kieltää? Ei maar. Pyytäissäni antavat kyllä\nalmun, mutta eivät hyvästä sydämmestä eivätkä anteliaasta kädestä, vaan\nsentähden, ett'eivät tohdi sitä kieltää minulta; pelkäävät, näet, että\nlukisin ja loihtisin heidät karjoineen päivineen, jota kumminkan en\nikinä ole osannut tehdä. Kierosilmäinen, ontuva, kyttyräselkäinen mä\ntosin olen, vaan en mikään noita. Ihmisten pitäisi oleman hyviä minua\nkohtaan, koska olen luotu muita rumemmaksi; vaan ovatko he niin? Ei, he\nkokevat välttää minua, milloin vaan voivat\".\n\n-- \"Ole hyvä lapselle!\" virkki hän taasen. \"Niin, se on omassa\nvallassasi, pikku tyttö. Jos tahot rakastaa vanhaa Katria, niin pitää\nhänkin sinua rakkaana, niin rakkaana, kuin jos olisit hänen oma\nsilmäteränsä; mutta jos tahdot olla niinkuin muutkin, niin --\" synkkä\npilvi tummahti vanhan Katrin kasvoilla, mutta se hälveni, ja hän virkki\nvarsin tyynimielisenä: \"niin sitten en sinusta huoli\".\n\nLapsi jäi Katrin luo. Kun tämä sai vuosineljännekseltä rahat lapsen\nruoasta ja hoidosta, tuli eräs vaivaishoitokunnan jäsenistä hänen\nluokseen, katsomaan oliko lapsen hyvä olla, oliko se puhtaissa ja\nsiisteissä vaatteissa. \"Tuo lemmon noita on tosiaankin parempi, kuin\nmaineensa\", sanoi mies, tultuaan kotiin; \"pikku tyttö näkyi olevan\niloinen ja hyvässä hoidossa\".\n\n-- \"Hän kai aikoo pitää lasta luonaan, kunnes tämä on kyllin suuri\nvoidakseen noidaksi oppia. Vanhalle noidalle se kai on oikea onni, kun\nsaa nuoren sielun pahalle myödyksi\", arvelivat toiset. Sillä välin\nannettiin lapsen olla Katrin kasvatettavana, ja tämä osoittikin sitä\nkohtaan niin paljon lempeää huolta, että muut entistä enemmin rupesivat\nkammoksumaan ja vihaamaan häntä. Muutamat sanoivat papille, että lapsi\npitäisi pantaman johonkin toiseen paikkaan, mutta tämä, joka hyvin\nhuomasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja tahtoi tyhjäksi tehdä luulot\nnoituudesta, sanoi, että lapsi saisi jäädä entisen kasvatus-äitinsä\nluo, niin kauan kuin tämä teki sen toimen vähimmästä maksusta ja oli\nhyvä lasta kohtaan.\n\nNäin kasvoi Anna Leena. Hän rupesi jo käymään kasvatus-äitinsä\nasioilla, toi maitoa ja hankki jauhoja ja ryyniä myllyltä.\n\n-- \"Kenen tyttö sinä olet?\" kysyttiin häneltä.\n\n-- \"Vanhan Katrin\".\n\n-- \"Sin'olet vaivaishuoneen lapsia\".\n\n-- \"Vanhan Katrin tyttö minä olen, kuulettehan!\"\n\n-- \"Niin, mutta sinä synnyit vaivaishuoneessa\".\n\n-- \"Niinkö vainen? -- Vaan ehkä sinä siellä kuolet?\"\n\n-- \"Se on pahan-ilkinen lapsi\", arvelivat ihmiset. \"Kun joku tahtoo\nmuistuttaa hänelle mikä hän on, tai vaan tehdä ivaa hänestä, niin on\nhän heti valmis haukkumaan ja uhkailemaan\".\n\n-- \"Orpo tyttö! Noitatyttö!\" huusivat pojat hänelle.\n\n-- \"Onkohan niin, puhutkohan totta, mokomakin taulahattu, ja sinä\nsiellä, senkin variksen nokka! Vai niin, varokaa itsiänne!\" ja hän\nrupesi jupisemaan muutamia outoja sanoja, ja teki kädellään merkkejä\nilmaan ja hiekkaan. Tuosta pojat niin säikähtivät, että huutain\njuoksivat kotiinsa, kertoen Anna Leenan tahtoneen loihtua heidät. Tässä\nmentiin niinkin pitkälle, että Anna Leenasta kanneltiin vanhalle\nKatrille ja käskettiin kurittamaan tyttöä.\n\n-- \"Niin, kyllähän se on paha\", arveli vanha Katri; \"mutta kuulkaas!\nmieleeni johtuu jotain: olikohan Anna Leena pahan-ilkinen niitäkin\nkohtaan, jotka eivät häntä pilkanneet, vaan antoivat hänen rauhassa\nkulkea tietään?\"\n\nSitä ei kantelija tiennyt.\n\n-- \"Annappas\", neuvoi Katri, \"pojillesi koivuries pikkuisen, kunnes\ntaukoavat pilkkaa tekemästä köyhästä lapsesta. Luulenpa, että se keino\nauttaa\".\n\nKantelija kääntyi pois ja oli vaiti. \"Eihän olekaan kumma\", arveltiin\nnyt, \"että Anna Leena on niin pahanilkinen, vanha noita kun pitää yhtä\nhänen kanssaan siinä. Kelvottomana se pysyy koko elin-aikansa\".\n\nKatri sanoi kasvatustyttärelleen, että hänestä oli kanneltu. \"Pitäiskö\nminun olla tuppisuuna, kun muut minua pilkkaavat?\" kysyi lapsi ja\nkatsoi suurilla, kirkkailla silmillään kasvatus-äitiinsä.\n\n-- \"Vaan entäs, jos niin tahtoisin sun tekemään, tekisitköhän?\nTahtoisitko, kultamuruseni, minun tähteni kärsiä ja olla vaiti?\"\n\n-- \"Tahtoisin, äiti\".\n\n-- \"Niin, mutta sitä sinun ei huoli tehdä. Varo vaan, ett'et kellekään\nviattomalle tee ilkeyttä; vaan jos joku kohtelee sinua pahoin, käytä\nsitten terävää kieltäsi. Siinä on Herra antanut sinulle puolustusaseen,\njoka on kultaa kalliimpi, ja joka tekee sinut pelättäväksi kaikille,\njotka eivät pane vähääkään arvoa rehelliselle köyhyydelle\".\n\nNuo olivat outoja opetuksia, ja vaikka lapsi kuinkakin koki niitä\nmieleensä painaa, oli toisiakin neuvoja, jotka yhtä syvälle juurtuivat\nhänen sydämeensä, vaikk'ei hän niitä niin suoraan saanut.\n\nHän sai niitä silloin kuin Katri hellästi painoi pientä tyttöstä\näidillistä sydäntänsä vasten ja puhui kärsimisistään, toivostaan ja\nantaumisestaan Jumalan tahdon alle. Tuossa vanhassa, vaivaisessa ja\nylenkatsotussa eukossa asui näet palava rakkauden tunne, jota ei\nmaailma aavistanutkaan, sillä se oli itse kylmän kohtelemisensa kantta\npeittänyt lämpimän naisen sydämen jääkuorella. Hänen ruma ulkomuotonsa\noli vaikuttanut tuon sekoituksen sääliväisyydestä ja inhosta, joka niin\nusein tulee raajarikkoin  ja rumain osalle. Hänellä oli luja luonto,\nja sen tähden oli hän pitänyt inhon parempana kuin sääliväisyyden. Hän\ntunsi erinomaisen riemuntunteen, kun ihmiset häntä syyttömästi\npilkkasivat ja panettelivat. Niin, se oli sen laatuinen ilo, että sitä\nkyllä piisasi. Kostaakseen koki hän aina säilyttää omaa-tuntoansa\npuhtaana ja niin kääntää vääryyden vihollistensa päälle.\n\nSemmoiseen kurjaan elämän-onneen koki hän saattaa tyttölastakin, vaan\naluksi ei aikeittensa pitänyt onnistuman, sillä hän rakasti lasta niin\nsydämmellisesti, jota hän ei tahtonut eikä voinutkaan salata, eikä\ntullut sitä ajattelemaankaan, että lapsen hentomielisyys, jota hän\nsiten enensi, ehkä vastustaisi hänen aikeitaan.\n\nTätä hän sitä vähemmin aavisti, kun aikeensa nähtävästi onnistuivat.\nRunsailla luonnonlahjoilla varustettu tyttö sai lujan tahdon ja terävän\nkielen hänen vilkkaista, vaan rohkeista silmistään loisti rauhallinen\nylenkatse kaikkia tylyjä sanoja kohtaan ja maine kasvatus-äitinsä\nnoitavoimasta, jota nyt ruvettiin uskomaan tytöstäkin, tuotti hänelle\nomituista pelon-alaista kunnioitusta, joka lisääntyi tytön yhä enenevän\nkauneuden kautta.\n\nNyky-aikoina ei tosin noidiksi luultuja enää polteta eläviltä; vaan\nnytkin vielä on taika-usko niin syvälle juurtunut kansassa, että\nonneton se, jota noidaksi luullaan. Eikä siinä kyllä, että häntä\nyksinään vihataan, kamoksutaan, vielä jälkeisensäkin, polvesta\npolveen, saavat huo'ata saman kirouksen alla. Varsin vaikeaa, melkein\nmahdotonta on noidaksi luullun päästä pahasta maineestansa. Kaikki\nonnettomuudet pidetään hänen tuottaminaan, ja vähintäkin ystävyyden tai\nhyväntahtoisuuden osoitetta epäillään ilkeimmän pahuuden peitteeksi. Ei\nsydämmellisyydelle, ei oikeudentunnolle anneta siinä oikeaa arvoansa;\nniin, tämä viimeksi mainittu useinkin saattaa pahan entistä\nsuuremmaksi, koska viattomasti epäilty siitä helposti saa syytä\nvalituksiin, ehkäpä suomaan pahaakin ihmisille heidän vääryydestään,\njonka kautta siis kerran herännyt epäluulo enenee enenemistään.\n\nAnna Leena kasvoi suuremmaksi, ja hänestä tuli erinomaisen kaunis\ntyttö. Katri oli hänet totuttanut järjestyksen pitoon ja uutteruuteen,\nja ihmiset arvelivat, että hän oli kylliksi suuri jo voidakseen itse\nleipäänsä hankkia, olematta enempää pitäjälle rasituksena. Yritettiin\nsijoittaa häntä jonnekin; mutta eipä kukaan tahtonut ottaa häntä\npalvelukseensa. Nuristiin tuosta papille, että tämä muka oli saattanut\nvaivaishoidolle liian pitkälliset kulunsa hän kun ei ollut myöntynyt\nsiihen, että lapsi olisi otettu pois Katrilta silloin kuin se vielä oli\nniin nuori, ett'ei häntä voitu luulla noituuteen harjaantuneeksi.\nAnkarasti vastusteli pappi tuota ilkeää epäluuloa lasta kohtaan ja\npoisti itseänsä vastaan heitetyt moitteet, vaan sydämmessään tunsi hän\ntoisin; hän näki, että entisellä hyväntahtoisuudellaan hän ehkä oli\nsortanut ihmisen onnen.\n\nVielä muutamaksi vuodeksi jäi tyttö Katrin luo, mutta tapahtuipa\ntällöin, että eräältä talon-isännältä lähipitäjässä kuoli palveluspiika\njuuri kiireimmällä työn ajalla. Lieneekö hän ollut vähemmin\ntaikauskoinen kuin muut, vai mitä, hän otti kuin ottikin Anna Leenan\npalvelukseensa.\n\n-- \"Eikös sinua kamoksuta, kun noitatyttö on talossasi?\" kysyivät\nnaapurinsa häneltä.\n\n-- \"Eipä sanottavaksi. Eihän kettu luolansa lähellä pure; muutoin näkyy\nAnna Leena olevan oikein oiva tyttö\".\n\nJa niin hän olikin. Työ luisti häneltä, kuni itsestään; ei häneltä\nkoskaan mitään kadonnut, ja mitä muut häneltä piiloon panivat, sen hän\nkyllä löysi. Kun hevonen tai muu eläin pääsi irti, ja se oli kiinni\notettava, ei siinä koko talonväkeä tarvinnut kokoon kutsua miehissä\nkoettamaan, sillä kun Anna Leena otti heinätukon käteensä ja meni\nsuoraan eläintä kohti, niin tuli se itsestään hänen luoksensa. Kotona\ntuvassa oli hän yksitotinen ja harvapuheinen, mutta ulkona puheskeli\nhän elukoille, hyväili niitä ja leikki niiden kanssa; senpä tähden\ntulivatkin vasikat ja nuolivat hänen kättään karkealla kielellään,\nlampaat juoksivat hänen luokseen, kaapivat hänen vaatteitaan\netujaloillaan ja mullistelivat silmiään kummallisella tavalla, joka on\nomituista näille elukoille, kun niitä hyväillään. Tätä kaikkea\npidettiin noitavoiman vaikutuksena. Jos hän olisi ollut niin ilkeä,\nkuin muutamat tuhmat palveluspiiat ovat, että olisi eläimille kostanut\nne torat, joita syystä tai syyttä sai isäntäväeltä, niin tuskinpa sitä\nniin pahana olisi pidetty. Sen Anna Leena hyvin kyllä tiesi, mutta ei\nsiitä sen enempää lukua pitänyt. Taika-uskon piirin ulkopuolella ei\nkellään ollut mitään Anna Leenaa vastaan, ja kun hän oli sukkela piika,\njoka palveli pienestä palkasta, pysyi hän siinä talossa monta vuotta.\nUsein kävi hän kasvatus-äitiään tervehtimässä ja toi hänelle tuon\ntuostakin rahaa palkastaan; sillä harvoin hänen uusia vaatteita\ntarvitsi ostaa, hän kun käyttihen siivosti ja huolellisesti, paikkasi\nja korjaili niitä, kun vaan pienimmänkin vian huomasi, vaan teki sen\naina niin somasti, että vaatteensa olivat kuin valetut hänen solakan\nvartalonsa ympäri.\n\nTalvi-iltoina kokoontui pienen kylän nuori väki yhteen työtä tekemään\nvuorotellen eri taloihin. Kun kaikki olivat koolla, määrättiin kuinka\npaljon villalankaa silloin oli käytettävä, yhtä monta syltä kunkin\nlankakerästä, ja pantiin yhteen kokoon pöydälle. Tämän ympäri\nistahtivat nyt tyttöset; mutta kun Anna Leena oli joukossa, niin\nkoki kukin väistyä hänestä niin kauaksi kuin vaan taisi. Tätä sekä\nheidän puoleksi arkoja puoleksi ylenkatsovia silmäniskujaan ei hän\ntavallisesti ollut huomaavinaan; mutta välisti kohtasi kumminkin\nvihan-isku hänen kauniista silmistään muutamia, ja tuosta pelko entistä\nsuuremmaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaa, jonka kanssa olisi voinut\njotakin ystävällistä sanaa vaihtaa, ja kun tämä, nuorelle ja hyvälle\nsydämmelle luonnoton seikka, tuli hänelle tuiki tukalaksi, taisi hän\nlohdutusta hakea ainoastaan vanhan Katrin luona, jolla ei myöskään\nystäviä ollut. Oli siis luultava, että hänestä aikaa voittain tulisi\ntoinen Katri.\n\nSiinä kylässä, jossa Anna Leena palveli, oli eräs Matti Pällinen,\nvarakas sukkakauppias, ylen ylpeä, hänellä kun näet oli rahoja\nrunsaasti, kartano komea korkealla kivijalalla, sekä oivat ja uhkeat\npojat. Kun hän tiellä kohtasi Anna Leenan, niin ei alentanut itseään\nniinkään paljon, että olisi häneen katsonut tai tervehtinyt, silmäili\nvaan toiselle haaralle. Anna Leena teki silloin myöskin niin, ja\nsamanhan tekevä se olikin, sillä tuon rikkaan, arvokkaan miehen\nja köyhän, ylenkatsotun tytön välillä oli niin väljä väli, ett'ei\nheillä ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Vaan todestaankin\npelkäsi Matti sekä tyttöä että kasvatus-äitiä, sillä hän oli hyvin\ntaika-uskoinen. Jok'ainoan oven ja aukon yläpuolelle talossaan oli hän\npannut terästä ja pihlajapuikkoja; taskussaan oli aina palanen pihkaa,\nja samaan varovaisuuteen kehoitti hän vaimoaan ja poikaansa. Joka\nvuosi, kun hän siivosi elukoitaan syöpäläisistä, hankki hän eräältä\nviisaalta tietäjältä lähipitäjässä taikajauhoja veden sekaan\npantavaksi. Mutta mitä enemmin hän senlaisia keinoja käytti, sitä\nsuuremmaksi paisui hänen pelkonsa, ja mielellään olisi hän rahaakin\nantanut, saadakseen Anna Leenan ja vanhan Katrin niin etäälle kuin\nmahdollista.\n\nNiinkuin sanottu, hän oli ylpeä poikainsa puolesta, ja varsinkin\ntuottivat hänelle iloa kaksi vanhinta poikaa, Pekka ja Kalle.\nNiitä villakankaita ja sukkia, joita isä oli ostellut, kävivät he\nkaupittelemassa kaupungissa ja muissa pitäjissä, siten ansaiten hyvät\nrahat, ja tuo oli Matille mieliin, ja kohtuullistahan se olikin.\nNuorin, Anttiniminen, poika oli myöskin koettanut samaa tointa, mutta\nhän joutui huonoon seuraan, menetti rahat, jättipä taskukellonsakin\nsille tielle ja tuli kotiin köyhempänä kuin oli lähtiessään.\n\nTuosta nyt isä sekä vanhemmat veljet Anttia soimaamaan, ja\nluonnollistahan se olikin, kunhan vaan sitten olisivat unohtaneet koko\nasian. Vaan niinpä eivät tehneet; he eivät ajatelleet, mitä kiusauksia\nnuoren miehen oli täytynyt kärsiä tottuneiden petturien joukossa, ja\nvarsin vähän he sitä muistivat, että Antti oli kotona ollut ahkera ja\nkaikin puolin oiva poika. Ja vaikkapa tuo onneton yrityksensä olisikin\nollut varmana todistuksena, ett'ei hänestä kauppamatkoille ollut, niin\nei tuossa vielä syytä ollut pitämään häntä talon tuhlaaja-poikana,\nsillä kun peltoa oli kyntäminen tai kuokkaa ja lapiota käyttäminen,\nniin siinä oli hän veljiään paljoa taitavampi.\n\nVaan tuonlaisia syitä ei otettu lukuun. Anttia pidettiin perheen\nkelvottomimpana jäsenenä, ja hän sai senkin seitsemän kertaa kuulla\npistopuheita tuhmuudestaan. Kotoväen esimerkkiä seurasivat naapurit,\njopa lähipitäjäläisetkin, ja mitä alakuloisemmaksi ja ujommaksi Antti\ntuli, sitä enemmin hänelle irvisteltiin.\n\n-- \"Kaupunkiin kai taas kohta on matka?\" kysyttiin vanhemmilta\nveljeksiltä, kun väki oli taas keräynyt yhteen työskentelemään.\n\n-- \"Niin on, olisimme jo valmiit lähtemään vaikka maanantaina, mutta se\nkun ei ole oikein onnellinen päivä, niin lähdemme vasta tiistaina\".\n\n-- \"Mielelläni minä mukaanne menisin\", sanoi eräs joukosta; \"tahtoisin\njonkun sukkakauppiaan kanssa korttia lyödä\".\n\nAntti painoi päänsä alas; hän, näet, odotti taas jotain pilkkaa.\n\nViimeksi puhunut huomasi sen ja jatkoi: \"Kuules Antti! Sinä olet oiva\nkortinlyöjä; heitetäänpäs sukkakaupat hiiteen, ja ruvetaan\nkorttisille!\"\n\n-- \"Antin rahat ovat lopussa\", vastasi eräs naisen ääni, \"eikä hänellä\nole mummoa.\" Kaikkein silmät kääntyivät Anna Leenaan päin, jolta nuo\nsanat tulivat, vaan se, jolle Anna Leena noin oli vastannut, punastui\nkorviaan myöten ja katsoi maahan; tiedettiin, näet, että hän kerran oli\nvarastanut vähän rahaa mummoltansa.\n\n-- \"Kas niin!\" puuttui eräs piika puheesen punastuneen puolesta; \"johan\nhiiret hyppii esiin noidan suusta\".\n\n-- \"Kissojapa ne olikin\", vastasi Anna Leena kylmäkiskoisesti, \"ja sen\nsaat sanoa isällesi!\" Puhutellun tytön isä oli, näet, kerran tappanut\nvieraan kissan, joka oli häntä raapinut, mutta oli sen myös nylkenyt ja\nnahan myönyt.\n\nPiika nielasi pistopuheen, mutta lisäsi hiljaan: \"Sinulla on suuri suu,\nAnna Leena\".\n\n-- \"Ehkäpä. Nehän sen paraiten tietävät, jotka eivät omaa suutansa osaa\nkiinni pitää\".\n\nPuhe kääntyi nyt toiselle suunnalle, jolloin joukon hylkyläiset, Anna\nLeena ja Antti, olivat ääneti kuten konsanaankin. Antti katsoi\nliikutuksella ja kiitoksella kauniisen tyttöön, mutta tämä ei nostanut\nsilmiään työstänsä. Kun ruvettiin eroamaan, läheni Antti häntä, puristi\nhänen kättään ja kuiskasi: \"kiitoksia, Anna Leena!\"\n\n-- \"Ei kestä kiittää\", vastasi tämä kaikkein kuullen. \"Tee sinä\nniinkuin minäkin: kullakin on hellin kohtansa, johon hän ei mielellään\nsalli toisten koskea, ja kun pakoitat kunkin pilkkaajan peräytymään\nomaan itsehensä, niin pääset kyllä heistä rauhaan\".\n\nVaan tätäpä hiljainen, hitaasti ajatteleva Antti ei osannut; hän pysyi\nedelleenkin yhden-ikäistensä ivan esineenä. Silloin vaan kuin tuo\npelätty noitatyttö oli mukana, sai hän rauhaa; senpä tähden hän\nmielellään hakikin hänen seuraansa, eikä aikaakaan, niin rupesivat he\npitämään toisiansa arvossa. Heidän nuoret, lämpimät sydämmensä\nkiintyivät, heidän sitä huomaamattansakaan, yhä enemmän toisiinsa. Kun\nAntin oli tukala kotona, pistihen hän jonakin sopivana hetkenä\nystävänsä luo, ja hänen kaunista hymyilyänsä nähdessään sai hän voimaa\nja miehuutta.\n\n-- \"Nyt on aika sinun mennä!\" sanoi Anna Leena hänelle eräänä\nsunnuntai-aamuna; \"äläkä tästä lähin enää tule tänne silloin kuin olen\nyksinäni kotona\".\n\n-- \"Miksi niin?\"\n\n-- \"Siksi, että minä olen noita ja paha ihminen, jonka seurasta ei ole\nhyvää kelienkään\".\n\n-- \"Niin, kyllähän ihmiset niin sanovat, mutta minä tiedän asian\nparemmin: sinä olet hyvä ihminen etkä siis voi olla mikään noita\".\n\n-- \"Jospa olisinkin hyvä!\" huokasi Anna Leena. \"Mutta juuri sentähden,\nettä koen tulla hyväksi ja mielelläni tehdä, mikä oikea on, juuri\nsentähden en minä tahdo, että sinä käyt täällä niin useasti\".\n\n-- \"Anna Leena!\" sanoi toinen yksivakaisesti. \"Minun mielestäni olemme\nme niin toisiimme yhdistetyt kuin aurinko ja päivä. Kun en ole luonasi,\nniin tuntuu minusta, kuin kulkisin pimeässä. Lisäksi on onnemme niin\nyhtäläistä, vaikka tosin minä itse olen onnettomuuteeni syynä.\nYhdistetään me siis kohtalomme, ja seurataan toisiamme maailman\ntiellä!\"\n\n-- \"Sinä unohdat, että minä olen köyhä, vihattu palvelustyttö ja sinä\nvarakkaan miehen poika\".\n\n-- \"Kyllä sen tiedän; vaan sinutta en voi elää ja luulenpa, että me\nolisimme onnellisia yhdessä. Sano siis: tahdotko olla omani iäksi\npäiväksi?\"\n\n-- \"En, en tahdo; mene matkaasi!\"\n\n-- \"Anna Leena! Sinä et ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, soreat\nsilmäsi ovat sen minulle sanoneet! Anna huultesikin sanoa samoten, niin\npääsen rauhaan!\"\n\n-- \"Sinä olet nähnyt väärin, Antti hyvä; siinä koko juttu. Kyllähän\nminä voin sinua rakastaa, mutta en kumminkaan niinkuin sinä sanot. Älä\nsiis käy luonani silloin kuin olen yksinäni. Voimmehan yhtähyvin olla\nystäviä, missä ja milloin vaan tapaamme toisiamme. Jää hyvästi, Antti!\"\n\nAntti tarttui hänen käteensä, se vapisi alussa, mutta kohta oli se\nlevollisna Antin kädessä eikä vastannut sen puristuksia. Antti katsoi\nlemmittyänsä silmiin, kunnes niissä kiilsi kyynel; silloin veti tyttö\npois kätensä ja kääntyi toisaalle. Leikillisellä puheella jätti hän\nAntin hyvästi, ja tämä läksi verkalleen pois. Anna Leena jäi seisomaan\nja katsoi hänen peräänsä, kunnes häntä ei enää näkynyt. Silloin vaipui\nhän lavitsalle ja rupesi katkerasti itkemään.\n\nPian toipui hän jälleen, mutta toisti Antin sanat: \"Sinutta en\nvoi elää!\" -- \"Ehkäpä se on tottakin\", virkki hän itsekseen;\n\"hänen kanssaan ja hänen luonaan voisin olla niin onnellinen, niin\nonnellinen... Mutta mitäs tuota ajattelenkaan? -- Kerjäläisellä ei ole\nrikkaan talossa mikään kadehdittava kohtalo. Ja kävisipä tuo hänelle\nitselleenkin tukalaksi, kun häntä vihattaisiin ja soimattaisiin minun\ntähteni! -- 'Ei voi elää minutta!' -- voi kyllä, sen minä toivon. Hän\nlöytää jonkun toisen, joka rakastaa häntä niinkuin -- minäkin, ja\nniinkuin hän sen ansaitseekin jokaiselta, joka hänet oppii tuntemaan.\nMitäs minä silloin teen? -- minä iloitsen silloin, että hänen on niin\nhyvin käynyt, minä hypittelen hänen lapsiaan ja muistelen tätä päivää\nja että -- hui, hai, en maar, sittenhän ihmiset sanoisivat minun\nloihtineen hänet, sittenhän he osoittaisivat sormillaan hänen\nlapsiansa ja sanoivat niitä noidan sikiöiksi! Ei, ennen tahdon kuolla!\nNiin, kuolla, -- se ei olisi mitään, mutta elää, elää kurjana,\nylenkatsottuna, sill'aikaa kuin sydän sykkii ja ikävöi sen perään,\njonka olisi voinut saada, se on kuolemaa kymmenen kertaa pahempi! -- Ja\njos todestaankin osaisin noitua, niinkuin minusta sanotaan, niin --\nniin mitä sitten? -- Sitten muuttuisin! kelloksi hänen liivinsä\ntaskuun, sehän ainakin olisi viatonta. -- Jumalan kiitos! tuolla tulee\nemäntä kotiin; jos nyt hän rupeaisi edes torumaan, niin unohtaisin nämä\najatukset!\"\n\nEmäntä ei torunut, hän oli lempeä ja ystävällinen. Tyttö pyrki kylään\nkäymään, sai luvan ja läksi tervehtimään \"äitiänsä\", joksi hän kutsui\nvanhaa Katria.\n\n-- \"Mitä kuuluu, äiti?\"\n\n-- \"Hyvää vaan; ja senpä sanon senkin vuoksi, kun tyttöseni tulee jo\nnäin aikaiseen luokseni\".\n\n-- \"Velvollisuutenihan se on, äiti kulta!\"\n\n-- \"Kauniisti teetkin, kun noin ajattelet ja puhut. -- Onkos sinulla\nantaa minulle vähän rahaa tänäpänä?\"\n\n-- \"Ei minulla nyt ole; mutta jos teillä on jotain tarvis, niin koetan\nsaada palkastani vähän etukäteen\".\n\n-- \"Ei, tyttöseni, ei sinun huoli sitä tehdä, sillä ei minulla ole nyt\nmitään tarvis, ja kuules mitä sinulle sanon: jok'ainoa penni, jonka\nolet tuonut minulle, ja vähän muita lisäksi, ovat hyvässä säilössä, ja\nne saat, kun sinun tulee tarvis niitä.\"\n\n-- \"Mutta mitenkäs se on käynyt? Olettehan niin useasti pyytäneet rahaa\nminulta!\"\n\n-- \"Sentähden, näet, kun tahdoin saattaa sinua säästäväisyyteen ja\ntotuttaa siihen elämään, joka sinua odottaa. Niin, armas Anna Leena,\nminä olen käyttäynyt pahasti sinua kohtaan.\"\n\n-- \"Kuinka niin, äiti kulta? Tehän olette aina olleet niin hyvä minua\nkohtaan!\"\n\n-- \"Katsoppas, lapseni! Minä olin nuori, niinkuin sinäkin, vaan en\nollut niin kaunis kuin sinä; minä olin ruma ja ilkeän näköinen. Noidan\nnimen kaikkine kirouksineen, sain minä perinnöksi. Siihen en ollut minä\nsyynä; silloin vielä riemasteli minunkin rintani, minäkin etsin onnea\nja rakkautta. Mutta ympärilläni oli kaikki niin kovaa, niin kylmää, ja\nminä vetäydyin itseeni, minä tulin pahaksi.\"\n\n-- \"Ette suinkaan, äiti, pahaksi ette tulleet.\"\n\n-- \"Tulin, lapseni, pahaksi tulin! Mutta sittenkin tahdoin löytää\njonkun, jota olisin rakastanut. Silloin tarjottiin eräs pikku tyttö\nurakka-hoidolle, minä otin sen, se jäi luokseni ja minä päätin olla\nhyvä sitä kohtaan.\"\n\n-- \"Ja niin te olettekin, äiti!\"\n\n-- \"Sinä erehdyt tyttöseni! -- enkös minä jo silloin tiennyt, mitä\nihmiset minusta sanoivat, ja että sama maine tulisi lapsenkin osaksi,\njos sitä rupeaisin rakastamaan? -- Kun olit jo niin suuri, että rupesit\npuhua löpertelemään, olisi minun pitänyt viedä sinut vaivaishoidon\nesimiehelle ja sanoa: 'antakaa lapsi jollekin toiselle; minä en siitä\nenempää huoli!' Se olisi ollut rakkautta, ja sen sanoin silloin\nitselleni; mutta minä en hennonnut luopua lapsestani, silmäterästäni,\nminä pidätin sinut luonani ja tulin siten onnettomuutesi syyksi.\"\n\nTyttö oli vaiti. Hän tunsi eukon totta puhuneen vaikk'ei sitä koskaan\nennen niin ollut käsittänyt.\n\n-- \"Se oli itserakkautta\", jatkoi Katri, \"ja se saa niin pian sijan\nihmisessä, kun sydän tuntee itsensä joka paikasta hylätyksi. Jos\nsinusta olisi tullut ilkeä, ylpeä, tottelematon, tai jos sinä, tultuasi\nihmisiin, olisit ylenkatsonut minua, vanhaa noitaa, niin olisin voinut\nantaa itselleni anteeksi. Mutta lapseni tuli paremmaksi kuin itse olin,\nhän ei unohtanut vihattua äitiänsä, vaikka kyllä tiesi -- ja tiesithän\nsen -- että ainoa keino saadaksesi hyvää nimeä ja mainetta oli -- olla\npoissa täältä ja muiden kanssa kirota minua.\"\n\n-- \"Sen tiesin; vaan se ei ollut koskaan mieleeni.\"\n\n-- \"Jos sinäkin olisit ollut itserakas, niin olisit sen tehnyt. Mutta\nsitten rupesin minä ajattelemaan tulevaisuuttasi; minä otin sinulta\nrahoja ja panin ne talteen, ja sinä annoit, annoit mielelläsi, sillä\nluulit minun olevan puutteessa. Jos tulee aika semmoinen, jolloin olet\nluullut löytäneesi onnen, vaan olet saavuttanut surun ja onnettomuuden,\nniin tule kotiin, tule vanhan Katrin luo, pane väsynyt pääsi hänen\nsyliinsä lepäämään. Sitten elämme yhdessä, rakastamme toisiamme ja\nkannamme yhdessä taakkaamme ja olemme muista erillä. -- Sinä olet näinä\naikoina ollutkin niin hiljainen ja alakuloinen, tyttöseni! Jokohan se\naika, josta puhuin, on tullut?\"\n\n-- \"Ei, äiti kulta, ei vielä; mutta tunnenpa, että se saattaa tulla, ja\nsilloin, kuten nytkin, kiitän teitä lemmestänne. Mutta mitenkäs te\nvoitte moittia itseänne itserakkaudesta, te, joka olette huolta\npitäneet enemmän minun onnestani kuin omastanne?\"\n\n-- \"Siitä sanon sinulle sen, että kun taakkasi käy sinulle liian\nraskaaksi, antakoon Jumala, että jonkun käsi, jospa hakisit sitä vaikka\nvaivaishuoneesta, yhtä lempeä kuin sinun on ollut minua kohtaan,\nasettuisi lohduttavaisena surulliselle sydämmellesi.\"\n\n-- \"Amen!\" sanoi Anna Leena.\n\nEi ole hyvä ihmisen yksin olla! Tämän ikuisen totuuden on moni tuntenut\nja tunnustanut, eikä ainoassaan eräkäs tuolla korvessa, vaan sekin,\njoka maailman hälinässä, niin, jopa perheensä keskelläkin on tuntenut\nolevansa yksinään, hän kun ei ole löytänyt ainoatakaan, joka\nrakkaudella olisi häneen kiinnitetty; sillä ei puute ihmisten surusta,\nvaan puute rakkaudesta ja vastarakkaudesta tekee sen, että ihminen\ntuntee olevansa yksinään. Rakkaus -- ei ainoastaan miehen ja\nnaisen välillä, vaan kahden ihmisen välillä yleiseen -- määrää\nelämän onnellisuuden ja sen hyödyn. Se, joka rakastamatta ja\nrakastamatonna elää maailmassa, käy tylyksi ja jyrkäksi; työnsä on\norjan työtä, tarkoituksetonna, palkatonta, sill'aikaa kuin vajouminen\nitsekkäisyyteen ja kyllästyminen elämään kaivavat yhä syvemmän juovan\nhänen ja niiden välille, jotka ruumiillisessa katsannossa ovat häntä\nlähinnä.\n\nSemmoisesta pahasta oli tuon vanhan raajarikon pelastanut vähäinen\nlapsi, ja vaikka paha kuinkakin koetti valloittaa hänen sydäntänsä,\nvoitti rakkaus kasvatustyttäreen kaikki. Sen vanha Katri tunsi, ja oli\nsiitä kiitollinen.\n\nAurinko oli laskemaisillaan, kun Anna Leena kasvatus-äitinsä luota\nkulki kotiaan. Kangas punoitti kukkivassa syyspuvussaan, auringon\nsäteet välähtelivät lukemattomilla hämähäkinverkoilla, jotka\nsilkkiharsona kietoivat kanervain päitä; lintuset nostivat ääntään,\njoka syksymmällä kuuluu surullisemmalta kuin muulloin, juuri sentähden,\nettä sillä silloin on ikäänkuin alakuloinen ilonväre, joka tekee\nvalitussäveleen niin sanomattomattoman liikuttavaksi. Tyttö kuunteli\nheidän viserrystään, kyynel kiertyi hänen silmästään, mutta hän pyhkäsi\nsen nopeasti pois, ja hymy, vilkas ja sentään alakuloinen, välähti\nhänen kasvoillaan. \"Minä olen ollut hyvin kiittämätön\", kuiskasi hän;\n\"se, jolla on kaksi semmoista ystävää kuin äitini ja Antti, tekee\nväärin, sanoessaan olevansa hylätty. Minä olin tulemaisillani pahaksi,\nkun maksoin pilkan samalla mitalla; mutta nyt ei enää niin pidä\ntapahtumaan; minä koetan olla lempeä kaikkia kohtaan. Onhan minussakin\nvikoja; mutta kumminkin olen varma siitä, että ihmiset, jos minut\noikein tuntisivat, eivät kamoksuisi minua eivätkä puhuisi minusta\npahaa. Mitäs he sille mahtavat, ett'eivät parempaa tiedä? Ja Antin minä\npanisin pois mielestäni! En, sitä en voi tehdä; sillä siinähän on\nonneni, ett'en häntä voi unohtaa: minä tiedän, että kunnon poika\nrakastaa minua, minua yksinään, ja tuntuupa minusta, ikäänkuin en voisi\nhäntä kadottaa, jospa hän olisikin vaikka haudassa. Ja vaikka hän\nnaisikin jonkun toisen, omani on hän kumminkin, sydämmeni pohjassa\nsäilytän minä häntä, niin ett'ei kukaan sitä tiedä.\"\n\nSamana iltana vaihdettiin Matti Pällisen talossa muutamia sanoja, jotka\nkoskivat Anna Leenaakin. Oli, näet, siellä huomattu Antin usein käyvän\ntuon vihatun palveluspiian luona, ja kun poika parasta uskottiin\nkaikkea pahaa, niin käytti isä ensimmäisen hyvän tilaisuuden\nkovistellakseen Anttia, luullen hänen siitä piankin paranevan. Mutta\nsiinä Matti pettyi. Antin tunteet tyttöä kohtaan eivät olleet tuulen\ntuomia, ne olivat hänen vilpittömälle luonnolleen elämän asiana,\nja tuosta sorretusta nuorukaisesta tuli äkkiä mies, kun häntä\nahdistettiin. Lyhyesti ja selvästi hän selitti rakastavansa Anna Leenaa\nenemmän kuin omaa henkeänsä, ja ilmoitti, ett'ei häntä pakolla eikä\nuhkauksilla saada rakkaudestaan luopumaan. Tuosta tuo rikkaudestaan\nylpeä mies kävi entistä ankarammaksi ja pauhasi niin, että olisi\nluullut tuvan kaatuvan kumoon.\n\n-- \"Ja jos minä kerrankin vielä saan kuulla,\" niin lopetti hän\nisälliset nuhteensa, \"että sinä olet sanasenkin vaihtanut tuon tytön\nkanssa, niin, lempo vieköön, saatkin maistaa keppiä, jos kohta oletkin\njo niin suuri, ett'ei semmoinen kuri sinulle oikein sovi!\"\n\n-- \"Täyttäkää sitten uhkauksenne heti nyt,\" vastasi poika, \"sillä\nviimeinen sanani siinä asiassa on, että Anna Leena tulee vaimokseni,\njos vaan itse siihen myöntyy.\"\n\nIsässä kiehui harmi, mutta ennenkuin hän käsikauppaan kerkesi käydä,\npääsi äiti väliin ja sai hänet sivulle, jonka jälkeen pariskunnalla oli\npitkällinen keskustelu keskenään. Eukko selitti, että jos muka pojalla\nolisi enää ollut oma tahto, ei hän koskaan olisi kiertynyt tuohon\nasiaan, vaan selvähän tuo oli, että Anna Leena oli hänet loihtinut.\n\nNo -- se oli miehenkin mielestä luultavaa.\n\n-- \"Ei tässä siis torat eikä uhkaukset auta,\" sanoi äiti.\n\n-- \"Eivätpä näy auttavan\", vastasi mies ja raapi nolona päätään.\n\n-- \"Eiköhän sitä vastoin olisi parempi kysyä neuvoa tietäjältä?\" kysäsi\neukko.\n\n-- \"On, epäilemättä!\"\n\n-- \"Ja sillä välin emme anna pojan arvata mitään.\"\n\n-- \"Aivan oikein!\" vastasi isä, kummastellen, ett'ei tuo tuuma hänelle\njo ennen ollut päähän pälähtänyt. Hän meni nähtävästi lempeämpänä\npoikansa luo, joka seisoi samalla paikalla kuin puheen alkaessakin.\n\"Niin, no, ... Antti, mietitäänhän asiaa. Lupaahan vaan, ett'es Anna\nLeenan kanssa puhu sanaakaan nyt muutamaan päivään.\"\n\nPoika lupasi sen, ja siihen tämä riita loppui.\n\nIsä käski panna hevosen valjaisin, vaan ei sanonut minne aikoi mennä,\neukkonsa vaan arvasi hänen heti lähtevän tietäjän puheille.\n\nTämä oli jo aamusta alkain tiennyt, että mies ruskealla hevosella\najaisi hänen luokseen. Sen hän oli sanonut vaimollensakin -- eikös\nmuija muistanut sitä? -- niin, sen muija muisti varsin hyvin.\nÄllistyneenä kysyi sukankauppias, tiesivätkö myös jo edeltäkäsin mille\nasialle hän oli tullut.\n\n-- \"No tiedän kuin tiedänkin\", vastasi tietäjä; \"asianne on -- niin,\nmutta sitä en tahdo sanoa kenenkään kuullen, en vaimonikaan. Tuopas,\nmuija, tänne viinaa vähäisen ja haukattavaa palanen, niin puhumme sitte\nasiasta.\"\n\nViinaa tuotiin ja leipää myöskin, ja miehet rupesivat puhelemaan yhtä\nja toista. Tietäjä kyseli vieraaltaan elukoista, ja oliko taika-jauhot\n-- tällä kertaa niissä oli ollut vähän vikaa -- poistaneet muiden\npanemat pahat. Saatuaan siinä asiassa rauhoittavan vastauksen, kyseli\nhän Matin perheestä, olivatko kaikki terveinä ja mitenkä pojilta kaupat\nkävi. Niin, olihan yhden pojan kauppatoimet käyneet vähän hullusti,\nmutta ehkäpä vahingosta viisaaksi tulisi. Kun puhe kääntyi Anttiin,\ntuli vieras rauhattoman näköiseksi, ja tietäjän pienet, terävät silmät\nnäkyivät enentävän tarkastusvoimaansa, Matin jupistessa, että Antin oli\nkäynyt hullusti sekä kauppatoimessa että muussakin suhteessa. Silloin\ntuo taitava mestari myhähti, josta selvästi näkyi, että hän tiesi\nkaikki aivan hyvin; sillä ei hänelle huolinut sanoa sanaakaan.\n\nNyt kääntyi puhe naapureihin, ja pitäjän mainioihin noitihin, Katriin\nja Anna Leenaan. Viha ja innostuminen, jolla Matti Pällinen puhui\njälkimmäisestä, antoi hänen älykkäälle kuulijalleen kaiken selon\nasiassa. Molemmat menivät nyt toiseen huoneesen; siellä selaili mestari\nvanhaa latinalaista kirjaa, jonka hän kerran oli ostanut muun vanhan\nromun kanssa yhdessä, -- piirsi sitten liidulla muutamia koukeroita\nmustalle pöydälle ja julisti, että Anna Leena oli loihtinut Antin.\n\nHyvin viisaasti hän kertoi Matille, joka kuunteli häntä suu auki, että\ntuo ilkeä tyttö oli salaa ottanut itselleen palasen Antin kynnestä ja\nmuutaman hiuskarvan, joiden yli hän sitten oli lukenut kovaa sanat ja\nkeittänyt ne yhdessä yhdeksän muun aineen kanssa, kunnes oli saanut\nhänen mielensä sekoitetuksi. Tämmöisessä tilaisuudessa oli Antti ollut\nkauppamatkallaan, ja kummakos sitten, että hänen niin hullusta oli\nkäynyt! Sen olivat noitakonstit vaikuttaneet, mutta ei ne siihen\nloppuneet. Kotia palattuaan Antti vasta kokonaan loihdituksi tuli.\nHänen tiellensä, näet, oli noita viskannut taika-aineensa, ja sen yli\noli Antti astunut.\n\nSitten ilmoitti hän Matille keinon, jolla paraiten saisi lumouksen\nAntista poistetuksi, ja Matti meni levollisena kotiinsa.\n\nMuutaman päivän kuluttua sanoi emäntä Anna Leenalle, että hän oli\nisäntäväen kanssa kutsuttu pitoihin Pällilään ensi sunnuntaina.\n\n-- \"Minäkö olen kutsuttu pitoihin?\" kysäsi hän kummastuneena. \"Mistäs\nse tulee?\"\n\n-- \"En tiedä\", vastasi emäntä; \"mutta niin vain kuuluivat Matti ja\nMatin eukko tahtoneen, että sinä tulisit meidän mukana. Minä vastasin\nheille, että kyllä kai sinä tulet.\"\n\n-- \"Aivan kernaasti, kunhan vaan aikaa on.\"\n\nAnna Leena nyt arvelemaan, aprikoimaan, mikä mahtoi olla syynä, että\nhän, köyhä palvelustyttö, oli kutsuttu rikkaan miehen pitoihin, eikä\nmuuta selitystä siihen keksiä voinut kuin sen, että Antti oli kaiketi\npyytänyt sitä vanhemmiltaan, saadakseen tilaisuutta olla yhdessä hänen\nkanssansa, ja vanhemmat lienevät siihen suostuneet, luullen sitä vaan\nhyväntahtoisuudeksi yleiseen, ja niin oli hän kutsuttu. Tuota\ntilaisuutta ei käynyt hylkääminen! Ehkä hän tekisi oikeemmin, kun\nolisi poissa. Eihän kumminkaan! Hän ei vaihda sanaakaan Antin kanssa\nkahden kesken, mutta on iloinen kumminkin, että saa olla hänen\nläheisyydessään. Hän ei anna suostumustaan, jos Antti rupeaa kosimaan,\nparempaa kiitosta ei hän osaa osoittaa Antin vanhemmille kutsumuksesta.\nMitä enemmin hyvyyttä he osoittavat hänelle, sitä enemmän hän on\nvelvollinen pitämään huolta, ett'ei tuottaisi heille murhetta, sillä\neiväthän he koskaan myöntyisi Antin toiveisin! -- Ei suinkaan, se on\nmahdotonta. Hän on niin köyhä ja pahassa huudossa. -- Vaan jos\nkumminkin? -- Ei, ei, sittenkään! -- Se ei voi olla niin.\n\nVoi kuinka somat kasvot hän näki peilistä sunnuntaina jälkeen\npuolenpäivän, pukiessaan pitoihin; niillä oli niin onnellinen hymy,\nettä oikein oli suloista katsoa. Niin sorealla äänellä ja niin\nviehättävällä suulla ei ollut vertaista pitäjässä. Entäs silmät sitten,\nnuo tummansiniset loistavat silmät! no niihin ei ollut hyvä aivan\nsyvälle katsoa. Mutta hiukset olivat vaaleat, vähän keltaiseen\nvivahtavat, ja niitä hän kasteli vedellä kunnes ne melkein pikimustina\nseppelöivät lumivalkeita ohimoisia. Sitten loi hän silmänsä ruskeisin\nkotikutoisiin vaatteisinsa; sitoi valkean esiliinan vyöllensä ja\nsilkkihuivin päähänsä ja katsahti taaskin peiliin, ja hänen rinnastaan\npyrki ulos syvä huokaus. Huokaus ei ollut kauneuden tähden, sillä siinä\nei ollut mitään enempää toivomista. Huokauksensa, sanoihin puettuna,\nolisi kuulunut näin; \"voi jos ihmiset nyt voisivat nähdä, ett'en ole\nmikään noita!\"\n\nIsäntänsä ja emäntänsä seurassa mennä liehotti hän niityn poikki\npitoihin. Yhä soi hänen korvissaan, ett'ei tämä ollut unta, että hän\noli todestaankin kutsuttu pitoihin ja että hänellä oli syytä iloita, ei\nsen vuoksi, että siellä saisi syödä, juoda ja tanssia, vaan sen vuoksi,\nettä se oli todistus hyvyydestä ja arvossa pitämisestä, jota hänelle\nosoitettiin siinä talossa, jossa hän niin mielellään tahtoi olla\nrakastettu.\n\nVieraita oli jo paljon kokoontunut tupaan; he seisoivat eri joukoissa\npuhelemassa. Talon kolme poikaa olivat kukin ryhmässään, vaan\nMatti-isäntä seisoi keskellä lattiaa vieraita vastaan ottamassa. Kun\nAnna Leenan isäntä suurissa saappaissaan astui porstuaan, kääntyivät\nkaikkein silmät sinnepäin. Anna Leena antoi isäntäväkensä kulkea edellä\nja jäi oven suuhun odottamaan, kunnes nämä olivat sanoneet hyvänpäivän.\nSitten astua sipsutti hänkin esille, ojensi kätensä Matille, ja aikoi\nkiittää kutsumisesta; Matti näkyi aikovan ottaa häntä kädestä, vaan sen\nsijaan löi hän nyrkillä tytön kasvoja vastaan niin ankarasti, että tämä\nkaatui lattialle, ja veri purskahti suusta ja sieramista.\n\nHänen hätähuutonsa sekaantui hämmästyksen ja tyytymättömyyden\nhuutoihin, joita kuului ympäri tupaa; mutta kovemmin kaikui Matti\nPällisen äkäinen ääni: \"Mene matkoihisi, saakelin noita! Nyt olet\nsaanut pidoista sen osan, joka oli sinulle määrätty!\" Ja loukattu\nkaunis tyttö hyppäsi ylös ja juoksi ulos ovesta; hän kuuli erään\nrakastetun surullisen äänen perässään mainitsevan hänen nimeään;\nmutta suuttumuksen siivillä riensi hän vaan eteenpäin, eikä ennen\nseisahtunut, kuin vanhan Katrin mökin ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja\nverinen päänsä lepäsi armaan vanhuksen rinnoilla.\n\nSe siis oli tuon älykkään tietäjän neuvo, että Matin piti julkisesti ja\npoikansa läsnä-ollessa lyödä Anna Leenaa verille; siten muka Antti oli\npääsevä noituudesta vapaaksi. Kyllähän Antti muka käy alussa vähän\nnurjaksi, mutta se menee ohitse.\n\nTätä neuvoa ei Matin olisi tarvinnut hakea tietäjältä, sen näkee\njokainen taika-uskoton. Vaan että semmoista keinoa niin harvoin on\nkäytetty, siihen on syynä se, että harva on kyllin raaka sitä\nkäyttämään. Tämän miehen käytös, kutsua nuori tyttö pitoihin,\npannakseen siellä toimeen häpeällisen aikomuksensa, nosti yleisen\ninhon. Senpä vuoksi seurasikin tuommoista tapausta äänettömyys ja\nkummastelevat silmäykset vieraissa.\n\nMatti näki sen ja selitti nyt syyn käytökseensä: mutta hyväksymistä\nei kuulunut yhdeltäkään. -- Jos Matti olisi ollut köyhä mies, olisi\nhän varmaankin saanut kuulla nuhteita; niin, sanoipa hänen oma\nsisarensakin, että \"tuo oli kunnottomasti tehty\" ja lisäsi: \"jos minä\nolisin mies, niin totta rakastuisinkin tuohon tyttöön, ilman mitään\nnoitakonsteja\". Pidot, jotka nyt alkoivat, olivat hiljaisia, ilottomia,\nja kukin kiiruhti miten pikemmin kotiaan. Antti oli kadonnut samaan\naikaan kuin tyttökin, eikä häntä enää nähty koko iltana.\n\nKatri koki rauhoittaa vihasta, kivun ja häpeän tunnosta melkein\npyörtynyttä tyttöä. Hiljaan ja itkien pesi hän veren pois hänen\nkasvoiltaan, painoi tytön taaskin sydäntänsä vastaan, ja antoi hänen\nrauhassa itkeä. Kun tytön kyyneleet olivat tauonneet virtaamasta ja\nmielenliikutus asettunut, tiedusteli Katri häneltä, miten asia oli, ja\nsai samalla tiedon tytön rakkaudesta.\n\n-- \"Luuletkos, että isäntäväkesi tiesi, mitä varten sinua oli\nkutsuttu?\" kysyi hän vihdoin.\n\n-- \"En tiedä, en luule sitä, mutta kumminkaan...\"\n\n-- \"Mitä tarkoitat tuolla kumminkaan?\"\n\n-- \"Minä en voi enkä tahdo palata enää palvelukseeni! Anna minun olla\nluonasi aina -- aina! kunnes pääsen maan mustaan povehen\".\n\n-- \"Jää vaan, lapseni, tänne, ja kostakoon Jumala kärsimäsi pahan\nMatille ja koko hänen suvulleen!\"\n\n-- \"Ei, äitikulta! älä toivo kostoa, älä ainakaan heille, sillä siitä\nkärsisi Anttikin.\"\n\n-- \"Ojensikos sitten Antti kättänsä sinua puolustaakseen? Nostikos hän\nsinut syliinsä, kun sinä verissäsi viruit lattialla, kantoikos hän\nsinut pois, hoitiko hän sinua?\"\n\n-- \"Ei, vaan hän tahtoi niin tehdä, hän kutsui minua, paetessani, minä\nolen vakuutettu siitä, että hän kulki perässäni ja olisi tahtonut\nauttaa minua\".\n\n-- \"Mielesi kaiketi vaan kuvaili sitä. Jos Antti olisi sinulle jotain\nhyvää tahtonut, olisi hän seurannut sinua siihen asti kuin olisi nähnyt\nsinun olevan semmoisissa käsissä, jotka antoivat sinulle apua, jota hän\nitse ei voinut tahi ei tahtonut antaa.\"\n\nSamassa aukeni ovi ja Antti astui sisään. Silloin nousi vanhus ylös,\nasettui rumin vartaloinsa hänen ja Anna Leenan välille, joka peitti\nkasvot käsiinsä.\n\n-- \"Tuletkos katsomaan, onko isäsi onnistunut tehdä minun kauniin\nlapseni raajarikoksi ainaiseksi?\" kysäsi Katri.\n\nAntti oli ääneti; hän huokasi raskaasti.\n\n-- \"Sano isällesi\", jatkoi Katri, \"ett'en minä tahdo saattaa\nonnettomuutta hänelle, eikä ainoankaan kirouksen pidä suustani\nlähtemän, sillä niin tahtoo lapsi-kultani; mutta jos vielä sekin päivä\nkoittaa, jolloin isäsi kierteleikse tuskissaan, niinkuin hän saattoi\ntämän viattoman lapsen tekemään julmalla kädellänsä, -- jos koittaa se\npäivä, jolloin ei ainoakaan niistä ystävistä, jotka tänään nauroivat\nhänen ilkeälle työllensä, ojenna hänelle auttavaa kättä, niin meidän ei\nole siihen syytä, se ei ole meidän toivostamme\".\n\n-- \"Lähettäkää tuo sanoma jonkun toisen keralla!\" vastasi Antti\nsäheällä äänellä. \"Minulla ei ole isää enää eikä kotia. Sen miehen\nkanssa, josta te puhutte, ei minulla ole enää mitään tekemistä. -- Anna\nLeena!\" jatkoi hän, mennen vanhuksen ohi, \"se isku, joka kaasi sinut\nmaahan, sattui sydämmeeni kahta kipeämmin; minä olen tänäpänä\nmenettänyt varsin paljon, vaan jos sinut saisin, niin olisin enemmän\nkuin lohdutettu. Tule mun syliini, rakas tyttö!\"\n\nTyttö oli vielä vaiti, mutta kasvatus-äiti virkkoi: \"Jos olet kotisi\nkadottanut ja köyhä niinkuin hänkin, etkä kamoksu hänen mainettansa,\nniin sanon sinulle sen, jota hän on salannut ja tahtonut salata aina,\njospa sydämmensäkin siitä olisi pakahtunut, sillä hän ei tahtonut\ntuottaa epäsopua perheesenne. Hän rakastaa sinua, ja usko minua, joka\nkyllä tunnen hänet: siinä on sinulle rikkaus, kalliimpi kuin kaikki sun\nisäsi varat\". Ja vanhus yhdisti heidän kätensä, ja tytön punastuneet\nkasvot lepäsivät Antin rinnoilla.\n\nAntti ei mennyt enää kotiansa; hän haki ja löysi työtä muualta.\nMuutamat kokivat lepyttää hänen isäänsä, sanoen, että hän oli väärin\ntehnyt. Tytöstä ei voitu sanoa mitään pahaa, joka olisi isän raakaa\nkäytöstä puolustanut, sen ehkä Matti itsekin huomasi; mutta juuri se,\nettä hänellä oli vääryys, teki hänet entistä enemmin itsepintaiseksi.\nHän lupasi sopia Antin kanssa, jos tämä luopuisi tytöstä, vaan muutoin\nei; \"sillä\", sanoi hän, \"tulkoon vaikka koko mailma hulluksi, niin en\nminä noidan kynsiin hopussa mene!\"\n\nNäyttää siltä kuin olisi luonto kovan emintimän lailla kohdellut\nPohjolaamme; vaan on tälläkin hyvät puolensa, sinkoilluthan on sirusia\nseppo Ilmarisen Sammosta. Se, joka ei työtä kamoksu, ja jolla ei ole\nsuuria vaatimuksia, se elää hiljaisesti, tyytyväisenä onnellista\nperhe-elämää.\n\nAntti sai pienen talon itselleen. Koska talon maat olivat\nhuononpuolisia, huoneet rapistuneita, niin ei ostohintakaan ollut\nsuuri, ja päälliseksi jäi se velaksi, taloon kiinnitettynä. Hän pyysi\nnyt isältään apua huoneiden rakentamiseen, mutta kun ukko sanoi\nantavansa vasta silloin kuin Antti luopuisi lemmitystään, niin ei\navusta tullut mitään. Antti, näet, arveli, että kaunis ja rakas vaimo\non parempi kuin komeat huoneet. Hän nai Anna Leenan, ja vanha Katri\nmuutti heidän luokseen asumaan, ja kun aikaa voittain syntyi pieniä\n\"noitia\", niin oli tuosta lapsirakkaasta Katrista hyvä hyöty nuorelle\näidille, joka uutterasti auttoi miestään hänen töissänsä.\n\nPuolisojen pyrinnöt eivät rauenneet turhaan. He tulivat varakkaiksi ja\nostelivat vähitellen maata lisään. Uudet asuinhuoneetkin saatiin\nrakennetuiksi, ja uutteruudellaan ja rehellisyydellään saivat he\nsemmoisen arvon seudulla, että noitatarut kohtakin unohtuivat. Anna\nLeena, jota ei kukaan enää pilkannut, antoi muidenkin olla rauhassa;\njos joku saikin joskus häneltä pistopuheen, oli se hänen oma syynsä ja\nasianomainen tiesi olla vast'edes varoillaan.\n\nNäin oli asiain laita, kun saatiin kuulla uutisia Pällilästä. Vaimonsa\nkuoltua möi Matti omaisuutensa kahdelle kotona olevalle pojallensa.\nVanhin poika, joka sai talon osakseen, otti hoitaakseen isäänsä. Se oli\nvaan suullisesti heidän kesken sovittu; vaan poika ei ollut se mies,\njoka olisi sanaansa syönyt, etenkin kun tässä oli kysymys hänen omasta\nisästään. Vaan asiat muuttuivat. Poika kuoli; leski meni toiselle\nmiehelle, ja talon uusi isäntä ajoi Matin pois talostaan. Toinen\npoikansa ei ottanut häntä luokseen, moittihan vaan isän typeryyttä, kun\nei tällä ollut edes vieraita miehiä todistamassa heidän entistä\nsopimustaan. Tuo entinen rikas joutui nyt pitäjän elätettäväksi, ja\nkuljetettiin talosta taloon ruotuvaivaisena.\n\nKipeästi tuo kävi vanhan, ennen niin ylpeän, miehen sydämmelle; mutta\nkipeimmin häneen koski, kun hänen täytyi mennä hylkäämänsä pojan ja\ntämän, myöskin pahoin kohtelemansa, vaimon taloon. Antin talossa piti\nhänen oleman kaksi päivää. -- \"Minä en tahdo nähdäkään tuota vanhaa\nluutaa,\" sanoi Katri ja meni omaan huoneesensa. Antti ei sanonut\nsanaakaan, hän katsoi vaimoonsa; hän näki, että tämän sydämmessä oli\nankara taistelu, ja siihen hän ei tahtonut sanoillaan sekaantua. Nuo\npidot ja isänsä paha käytös Anna Leenaa kohtaan, jotka hän jo oli\nmelkein unohtanut, muistuivat ihan elävinä hänen mieleensä. Hän olisi\nkyllä isälleen kaikki antanut anteeksi; mutta, ainakaan nyt, hän ei\ntahtonut hänen puolestaan yhtään hyvää sanaa vaimolleen virkkaa, sillä\nse olisi heti hänelle muistuttanut ennen kärsityt pahat. \"Kun isä\ntulee\", arveli Antti, \"niin säästän heitä kumpiakin keskenään enempää\npuhumasta, kuin itse haluavat\". Hän ei mennytkään työhön, vaan jäi\nkotiin aamupäiväksi; mutta tuli puolipäiväkin, eikä Mattia vielä\nkuulunut. Antti kulki ulos tuvasta ja taas sisään, katsoen ylös mäelle,\njoka peitti naapuritalon hänen näkyvistään, mutta sieltä ei ketään\nnäkynyt tulevaksi. Antti pani sänkyyn pitkälleen, päättäen olla\nnukkumatta, mutta kumminkin sai uni hänessä vallan. Anna Leena\ntoimitteli vaan talontöitään eikä ollut millänsäkään.\n\nMatilla oli vaan virstan matka käytävänä; mutta rasittava oli tuo matka\nhänelle, sillä omatuntonsa oli herännyt ja syvälle nöyryyttänyt hänet.\nHän rukoili taivaan Herraa, ett'ei edes Anna Leena häntä liian tylysti\nkohtelisi. Useamman kerran täytyi hänen levähtää tien vieressä, ja kun\nhän tunsi itsensä pahoin voivan, toivoi hän kuolevansa, ennenkuin\nennättää poikansa talolle. Vaan niin ei tapahtunut, ja vihdoin ei tuota\npelättävää silmänräpäystä käynyt kauemmaksi lykkääminen.\n\nSauvansa nojassa, verkalleen ja ontuen astui ukkorukka ovesta sisään.\nSilloin meni talon sorea emäntä, lempeästi hymyillen, hänelle vastaan,\notti häntä kädestä, samasta kädestä, joka häntä kerran oli loukannut,\nvei hänet paraimmalle paikalle istumaan, pani ruokaa hänen etehensä, ei\nniinkuin kerjäläiselle, vaan niinkuin kunnon emäntä rakkaalle,\ntervetulleelle vieraalle konsanaankin. Mutta ukko ei voinut palaakaan\nmaistaa; hän istui kädet ristissä, ja kasvonsa jäntäreet liikkuivat,\nkuin olisi hän tahtonut itkeä, vaan ei voinut.\n\nSilloin talutti Anna Leena molemmat lapsensa ukon luo, kietoi kätensä\nhänen kaulansa ympäri ja kuiskasi lempeimmällä äänellä: \"Isä! suutele\nlapsiamme! Anna anteeksi Antille ja minulle, ja unohtakaamme kaikki\npaha!\"\n\n\"Anteeksi? -- Unohtaa?\" änkytti Matti. \"Niin, kumpikos meistä tarvitsee\nanteeksi antamista?\"\n\n-- \"Kumpainenkin\", vastasi Antti, joka seisoi vaimonsa vieressä. Hän\noli nähnyt kaikki. -- \"Kummankin meidän täytyy toisillemme anteeksi\nantaa, ja kun kerran vaimoni sen sanoo, niin on se tehtävä, sillä hän\nosaa loihtia ihmisiä!\"\n\nVanha ukko myhähti surullisesti, otti miniänsä käden omiinsa ja puristi\nsitä hellästi. Nyt ymmärsi hän sen voiman, jolla Anna Leena oli Antin\nloihtinut, ja iloitsi, ett'ei tietäjän tyly neuvo ollut voinut sitä\ntyhjäksi tehdä. Tähän perheen yhteiseen iloon täytyi vanhan Katrinkin\ntulla osaa ottamaan.\n\n-- \"Kyllähän se kävi vähän vasten päivää sittenkin\", arveli Katri,\njäätyään kahden kesken Anna Leenan kanssa. \"En kummastele että sinä\ntahdot sopia tuon appisi kanssa, koska, niinkuin sanot, Antin sydäntä\nse jo aikaa sitten oli kivistänyt, vaikk'ei ole siitä mitään virkkanut.\nMutta kun sinä laitoit niin, ikäänkuin Matti olisi ollut se, jolle\nvääryyttä oli tehty, niin se ei kelpaa, ei totta tosiaankaan kelpaa!\nAnnas, että minä olisin ollut siinä, niin olisin hänelle sanonut\nmuutaman sanan, joista kyllä olisi muistanut mikä hän on ollut\".\n\n-- \"Ehkä niinkin\", vastasi nuori emäntä, \"mutta minä tein niin kuin\nmieleeni siinä silmänräpäyksessä johtui. Nähdessäni kuinka kurjan ja\nonnettoman näköinen hän oli, en minä olisi voinut sanoa hänelle pahaa\nsanaa, en mitenkään. Eikä se niinkään tuhmasti ollut tehty, sillä\nminulla ei ole koskaan elämässäni ollut suloisempaa hetkeä kuin se\".\n\nKatri pyöritti vaan päätään, hän tunsi ehkä kuinka kauniisti\nkasvatustyttärensä ajatteli, vaan ei tahtonut sitä tunnustaa.\n\nSeuraavana päivänä oli Antilla isänsä kanssa pitkällinen keskustelu.\nIsä päätti jäädä poikansa luo ja toimittaa hänelle lanka-ostokset.\nPoika, joka tunsi isänsä varsin taitavaksi semmoisessa kaupassa,\nsuostui mielellään, ja kun Matti epäili, tokkohan emäntä myöntyy\nsiihen, että hän jää taloon, vastasi Antti: \"Anna Leena suostuu\nkaikkeen, mikä hyvä on!\"\n\nNäin loppui Matin ruodulla-kulkeminen. Hän oli nyt joutunut noidan\nkynsiin, sanoi hän. Tästälähin oli hänellä erinomainen rakkaus kaikkia\nniitä kohtaan, joita mainittiin noidiksi, ja varsin suuresti ylenkatsoi\nhän \"tietäjiä\". Katrilla ja hänellä oli aina väliin pientä toraa, mutta\nyleiseen olivat he hyviä, ystäviä ja kirkkomaalla sai Matti hautansa\nvanhan noidan viereen.\n\nAnna Leena vanheni myöskin; mutta maine hänen noituudestaan oli\nhälvennyt eikä jäänyt perinnöksi hänen lapsilleen. Vanhanakin oli hän\nvilkas, puhelias, herttainen vaimo, joka hääri rehellisen hiljaisen\nmiehensä ympärillä koskaan sammumattomalla nuoruuden rakkaudella, sillä\nrakkaudella, joka panee kaikki altiiksi, itsensäkin, lemmittynsä\nedestä. He olivat onnellinen pariskunta, ja heidän lapsensa astuivat\nvanhempainsa jälkiä!\n\n\n\n\nMAKSA RAHASSA!\n\nTavallinen tarina.\n\n(Tanskasta.)\n\n\nVanhan Kristianshavnin vanhanmuotoisella kadulla asuu nikkari-mestari\nRasmus Jensen. Hän on kelpo puuseppä, hän tekee kaikenlaisia puusepän\nteoksia ja tekeepä niitä vielä oikein kunnon lailla. Mutta yhtähyvin\nhän ei ole oikein seurannut aikaansa, ainakaan mitä huonekalujen\npiirustusten somuuteen ja hienouteen tulee. -- Ja tuskinpa olisi hän\nkoskaan edes ajatellutkaan tulla mestariksi, jollei hänen appensa olisi\nsitä välttämättömästi vaatinut, ennenkuin oli antanutkaan Jensenille\nluvan naida tuon tyttösen, jota paitsi hänen elämänsä tuskin olisikaan\nollut mitään elämätä. -- Tehdä \"mestariteosta\", kas se oli Rasmukselle\nyhtä helppoa kuin syödä voileipäkyörä, mutta saada itsellensä \"kunteja\"\n-- kas se oli vallan toista, se, ja sitä konstia hän ei osannut\nollenkaan; häneltä puuttui, näet, lahjoja \"olla mies puolestaan\" ja\n\"puhumaan omaan säkkiin\"; ja niin totta kuin monesta paljoa\nhuonommastakin sällistä, jolla vaan on ollut mainittuja lahjoja, on\ntullut mestareja ja suuriakin, yhtä totta on sekin, ett'ei Jensen\nmestarilla, juuri näitten lahjain puutteessa, ollut muita kunteja, kuin\nnoita niin sanottuja \"suuria mestareita\". Senpä tähden ei Rasmus\nraiskalla ollutkaan muuta, kuin jokapäiväinen leipä ja sitäkin\nuseimmiten niukalta.\n\nSamassa kaupungissa, mutta kaupungin mitä komeimmassa kartanossa\nasuskelee tukkukauppias Jeppesen. Hän on mies, joka tietää mitä\nrauhaansa sopii. Renki retvanasta osasi hän lentää lepsahuttaa aina\nmeidän suurimpien kauppahuoneiden isännäksi ja johtajaksi, mutta\nyhtähyvin tulee hänen kunniaksensa mainita, että hän on rehti mies,\njoka rehellisyytensä, säästäväisyytensä ja ahkeruutensa kautta on\npäässyt maallisen elämän korkeimmalle onnenhuipulle. Ja rehtinä miehenä\non hän nykyjäänkin pysynyt, sillä harva on se päivä, jolloin hän ei\njakelisi köyhille lähimmäisilleen siepaleita siitä hyvästä, jolla Luoja\non häntä siunannut.\n\nEräänä päivänä viime vuonna lähetti tuo tukkukauppias sanan Jensen\nmestarille, että tämä tulisi hänen konttoriinsa samana päivänä kello 6\nja 8:n välillä ottamaan vastaan suuren joukon nikkari-töitä.\n\nVoipihan arvata Rasmus rukan ihastusta, kun häneltä tilattiin kalut\nkoko ruokahuonetta varten. Ja huonekalujen piti olla valmiit\njoulu-aattona, jolloin tukkukauppias aikoi pitää komeita kemuja. \"Työn\ntulee olla hyvää\", niin sanoi tukkukauppias, \"maksakoon vaikka\nenemmänkin!\" Kas se oli oikein herran puhetta, se. Mestari Jensen\nriensi kotiinsa, mitä vaan käpälästä läksi, syleili eukkoansa ja\nkuvaeli aatoksissaan jo, miltä jokainen huonekalu näyttää, mutta hänen\ntoinen puoliskonsa herätti hänet unelmista tuolla yksinkertaisella\nlauseella: \"mutta mistäs sinä, ukkoseni, saat puuta?\"\n\nPuuta? -- Kas, sitäpä hän ei iloissaan ollut muistanut ollenkaan\najatella, ja puuta oli kuitenkin tarvis, jos mieli huonekaluja\nnikkaroida.\n\n-- \"Sopisihan\" niin arveli hänen vaimonsa, \"pyytää tukkukauppiaalta\nvähän käsirahaa: eihän se tunnu miltään rikkaan miehen taskulle\".\n\n-- \"Äläpäs, muijaseni, -- sitä ei sovi tehdä\", vastasi Jensen. --\n\"Mutta loiskis! Onhan kolme päivää peräkanaa seisonut lehdissä: 'Rahaa\nsaadaan lainaksi -- kartanossa n:ro 17'. Sinne kiidän minä tuossa\nhetkessä ja sitten ryhdyn työhön kuin mies\".\n\nSanasta työhön. Pianpa löysi Jensen tuon ihmis-ystävän, joka varmaa\nvakuutta vastaan ja 40:n jopa 100:n prosentin korolla -- aina\nasianhaarojen mukaan -- on joka hetki valmis auttamaan lähimmäisiänsä,\nja sittenkuin tuo ystävä oli saanut varman tiedon Jensenin suuresta\nhuonekaluhankkeesta ja sittenkuin mestari oli kirjoittanut vekselin\nalle, joka oikeutti auttajaa tahi hänen valtuuttamaansa saamaan rahat\ntakaisin ennen 24 päivää joulukuuta, niin sai Jensen näppiinsä 200\ntaaleria Tanskan riikinrahassa -- siitä luettuna kuitenkin pois jo\nedeltäkäsin 12 prosenttia.\n\nLieneehän liikaa mainita, että ilosta huolimatta tassutteli Jensen\nkotiinsa jotenkin verkalleen ja että jo seuraavana aamuna ostettiin\nlankkuja, lautoja ja muita sellaisia tarpeita. Otettiinpa vielä\napulainenkin, muuan Jensenin oppitoveri, joka silloin juuri sattui\nolemaan helpoilla päivillään, työttä ja ruoatta. Ja nytkös liikkueli\nhöylä ja saha aamusta iltaan, niin että oikein lystikseen katseli tuota\npientä puusepän työhuonetta. Ja sitä iloa! Huonekaluja valmistui\nvalmistumistaan -- ja viimein, aamulla joulukuun 12 p:nä, koitti se\naika, jolloin koko teetös oli ihkasen valmis.\n\nNytpä tähystettiin ensin kappale kappaleelta, sitten pulierattiin ja\npulierattiin ja viimein asetettiin, niinikään kappale kappaleelta,\nvetokärryille. Ja naapurit, nekös vasta silmiään mullistelivat, kun\nnäkivät tuosta pienestä työhuoneesta vedettävän kaikkia noita\nuudenmuotisia kappaleita ja -- miksipä salaisin sitä -- kokostelipa\nitse mestariakin vähäisen, kun hän astui kärryjen sivulla, joissa oli\n\"parasta, mitä hän koskaan on nikkaroinnut\".\n\nTultiinpa tuosta tukkukauppiaan komeaan asuntoon. No täälläkös vasta\nhälinä nousi! Kaikki riensivät katsomaan uusia huonekaluja, ja\nniitäkös nyt kiiteltiin oikein kelposen hyviksi. Tulipa itse herra\ntukkukauppiaskin paikalle, katseli, käänteli joka ainoata kappaletta,\nnyökäyttäen aina väliin lempeästi päätään, Otti Jensenin rätingin ja,\nilmoitettuansa tyytyväisyyttänsä ja luvattuansa antaa tästälähtein\nkaikki talossa tarvittavat puusepän työt Jensenin haltuun, läksi pois.\n\nPianpa olivat kaikki huonekalut paikoillaan, -- sitten saivat rengit ja\npojat kelpo juomarahat tukkukauppiaan rouvalta heidän uutteruudestaan\nmuka ja -- sitten sanottiin hyvästi!\n\nOnpa vähän vaikeata noin äkkiä sanoa, kuka oli iloisempi, rengitkö,\njotka taasen saivat juomarahaa, vai tuo sällikö, joka oikein naurahteli\nilosta, kun tiesi saavansa nyt pysyväistä työn-ansiota vanhan toverinsa\nRasmuksen luona. Sanoipa itse mestarikin olevansa kovin iloissaan\nsiitä, että hänellä oli nyt sellainen herras-kunti; mutta eipä voinut\nJensenin kasvoilla ainakaan nähdä ilon väreitä -- ja mistä syystä niin?\nOlipa vaan sellainen juttu, että mestari kaikessa yksinkertaisuudessaan\noli luullut saavansa maksun heti työn tehtyänsä, mutta Rasmus rukka\nei silloin muistanut tuota herras-valtojen tapaa ottaa köyhältä\nkäsityöläiseltä \"krediitille\", velaksi, ja nyt kojotteli mestari-parka\nsyvissä aatoksissaan ja muisteli vaan hänen ja kaikkein ihmisten\nystävätä, joka ottaa 12 prosenttia ja antaa lainoja pariksi\nkuukaudeksi: siitäpä syystä ei näkynyt ilonväreitä tämän kunnollisen ja\nahkeran, mutta köyhän puusepän kasvoilla.\n\nMatami Jensen ei voinut ollenkaan ymmärtää, minkätähden hänen miehensä\noli niin surumielinen kotia tullessansa. -- \"No\", tiedusteli hän\nukoltansa, \"oliko tukkukauppiaalla paljonkin moitteen sijaa?\"\n\n-- \"Ei rahtuakaan, eukkoseni; päinvastoin lupasi hän teettää tästä\nlähtein kaikki nikkarityöt minulla\".\n\n-- \"Mutta mikäs sitten vaivaa sinua, Rasmus? -- Olethan niin kallella\nkypärin!\"\n\n-- \"Kuuleppas vaan eukkoseni. Kun minä olin jättänyt tukkukauppiaalle\nhuonekalut, niin meni hän huoneesta pois -- rahaa hakemaan, arvelin\nminä, mutta kyllä kai! Tähän saakka en ole saanut äyriäkään\".\n\n-- \"Vai niin! -- No olehan rauhassa, ukkoseni; näkeehän hän tänään\ntaikka huomenna rätingin pöydällänsä ja lähettää sitten tietysti\npaikalla rahat\".\n\nJa tähän lohdutukseen tyytyi pariskunta. Mutta eipä rahoja kuulunut.\nElettiin sitten päivä ja toinen, ja viimeinpä ei jouluaatosta ollut\naikaa kuin yksi ainoa päivä, eikä tukkukauppiaalta rahoja tullut.\nSilloin sanoi matami Jensen miehellensä: \"Kuuleppas, Rasmus, nyt tulee\nsinun rohkaista itseäsi ja mennä tukkukauppiaan luo pyytämään häneltä\nsaatavaasi tahi muutoin viskaan minä itse huivin korvilleni ja kaikessa\nnöyryydessä selitän tuolle korkealle herralle, ett'ei sillä keinoin\nsovi menetellä köyhän käsityöläisen kanssa\".\n\nMutta nytpäs johtui puusepällekin mieleen, että hän on \"mies\", ja että\nnuo rahat olivat rehellisesti, työllä ja hiellä ansaittuja, ja myöskin\nettä hänen tuli seuraavana päivänä, päivällisten aikaan, lunastaa\nvekselinsä, sillä muutoin joutuu hän ennenmainitun ihmis-ystävän\nkouristettavaksi. Ja sillä aikaa kuin hänen vaimonsa lateli suustansa\njoukottain \"kauniita herras-sanoja\" -- niinkuin hän arveli -- joita\nmuka Rasmuksen tuli kertoa tukkukauppiaalle, oli mestarimme jo\nennättänyt saada kirkkovaatteet päällensä, ja niin hän läksi.\n\nMiesparan sydän sykkäili ankarasti, kun hän koputteli hiljalleen\ntukkukauppiaan konttorin ovelle. Kukaan ei sieltä vastannut, mutta ovi\navautui kuitenkin juurikuin itsestään ja meni jälleen kiinni, kun\nmestari oli astunut kynnyksen yli. Hän kertoi kertomistaan melkein\nsopottavalla äänellä hyvää päivää eräälle oven suussa istuvalle\nkonttoristille, joka soi hänelle vastineeksi armollisen silmäyksen.\n\n-- \"Mitä olisi asiaa?\"\n\n-- \"Minä tahtoisin -- minä pyytäisin -- haluaisin -- onko herra\ntukkukauppias kotona?\"\n\nKäsiliike näytti puusepälle tietä toiseen kamariin, joka oli sen\nhuoneen vieressä, missä puuseppä nyt oli, ja tässä hoksasi mestari\nsaavansa hänelle osoitetussa huoneessa katsoa velallistansa kasvoista\nniin kasvoihin; mutta, merkillistä kyllä, tällä kertaa pelkäsi itse\nsaamamies velallistansa. Tuo korkeiden pulpettien välinen tien-aukko\nnäytti hänestä raippakujalta, \"katulopilta\", ja kun hän oli viimeinkin\npäässyt tukkukauppiaan läheisyyteen, niin pimenipä kaikki hänen\nsilmissään. Tietämättä itsekään mitä hän teki ja ajatteli, astui hän\nsuoraa päätä tukkukauppiaan luo, joka istui kirjoihinsa kiintyneenä, ja\nsanoi: \"Minä se nikkari olen!\"\n\nTukkukauppias katsahti kummastuneena ylös. \"Vai niin, te tulette\nkaiketi tiedustelemaan uutta työn-tointa\", sanoi hän; \"nyt ei ole\nminulla ollut aikaa ajatella vielä; mutta minä lähetän teille sanan,\nkun minä rupean niitä tarvitsemaan\".\n\nNiin lyhyt kuin tämä puhe olikin, niin olipa se kylläksi pitkä\nherättämään puuseppää hänen unestansa ja muistuttamaan hänelle noita\n\"oikeita herrassanoja\", joilla hänen vaimonsa oli häntä evästänyt.\nSiihen nähden rohkaisi mestari vähän itseänsä ja sanoi, suu supussa:\n\"minä pyydän teiltä, hra tukkukauppias, tuhansia kertoja anteeksi,\nmutta minun täytyi teettämänne kaluston tähden lainata rahaa ja joll'en\nminä saa velkaani huomenna maksetuksi, niin tulee poliisi ja ottaa\nkaikki minun kamssuni; sentähden rukoilen minä teitä, maksakaat\nvelkanne tänään\".\n\n-- \"Hyvin kernaasti\", vastasi tukkukauppias suopeasti, \"minulla on\nkyllä tapana maksaa rätingit ainoastaan neljästi vuodessa, mutta jollei\nse käy laatuun, niin menkää tuonne toiseen huoneesen, kassöörini luo ja\nottakaa häneltä 380 taaleria -- olemmepa sillä lailla kuitit\".\n\nTukkukauppiaan käskystä maksoi kassööri mestari Jensenille 380 taaleria\nja käski hänen mennä uudestaan tukkukauppiaan luo, kuittaamaan rahoja.\n\nRaskaalla sydämmellä läheni Jensen toistamiseen tukkukauppiasta; hänen\nkätensä vapisi kuin haavan lehti, kun hän piirsi nimeänsä kuitin alle,\nja kyynelpisara kiilsi silmissä ja kiertyi siitä miehen partaiselle\nposkelle.\n\nTukkukauppias näki kaiken tämän ja tuskin oli Jensen, jäähyvästit\nsanottuaan, astunut ovelle, kun tukkukauppias kutsui häntä takaisin ja\nsanoi hänelle: \"Kun te nyt olette kerran täällä, niin voisitte ottaa\nsamalla mittaa noista pulpeteista, minä tarvitsen vielä neljä\nsellaista, mutta kun te ette voi odottaa neljännes-vuotta, niin menkää\ntaasen minun kassöörini luo -- tiedättehän te nyt, missä hän istuu --\nja ottakaa häneltä 500 taaleria käsirahaa, sillä keinoin saamme me\ntästä lähtein tehdä keskenämme rätingit joka neljännes-vuosi.\"\n\nJuurikuin lumouksesta katosi nyt kaikki suru Jensenin kasvoilta. Hän\ntarttui tukkukauppiaan käteen, puristi sitä sydämmellisesti, ja hänen\nsilmistänsä kiilteli taasen vesipisara, kiitollisuuden kyynel.\n\nOttipa Jensen mitat, sai 500 taaleria käsirahaa, lunasti vekselin, piti\nhauskat joulut, ja tukkukauppiaan puoltosanan avulla lisääntyi hänelle\nlisääntymistään työtä ja varoja. Tätä nykyä on hänellä seitsemän sälliä\ntyössä.\n\nEntäs tukkukauppias! -- Hän ei ollut koskaan niin hyvillä mielin,\nkuin sinä jouluna. Joulupöydässä istuessaan, ilmoitti hän syyn\nmielihyväänsä: puusepän silmissä kirmaileva kiitollisuuden kyynel oli\ntehnyt hänet niin iloiseksi; tämä oli hyvän työn seuraus ja sentähden\nkehoitti hän pöytätovereitaan tekemään samaa kuin hänkin. -- Suokoon\nJumala, että kaikki rikkaat miehet tekisivät todellakin niin!\n\n\n\n\nPYRSTÖTÄHTI.\n\n(H. C. Andersen'in satuja.)\n\n\nJa pyrstötähti tuli, sen pää se loisti ja pyrstö uhkasi; sitä\nkatseltiin rikkaan linnasta, katseltiin köyhän mökistä, kaikki\nkatselivat sitä, kansajoukko kadulla ja yksinäinen matkamies kankahalla\nkaukaisella. Kullakin oli siitä oma ajatuksensa. -- \"Tulkaas katsomaan\ntaivaan merkkiä!\" sanoivat ihmiset, ja kaikki riensivät katsomaan.\n\nMutta tuvassa istui pienonen poika äitinsä sylissä; talikynttilä paloi,\nja äiti näki pienen puikon kynttilässä, tali keräytyi pitkään\nsiepaleesen ja ritisi, se merkitsi äidin mielestä sitä, että lapsi\nkuolee kohta, häneen päin muka puikko kääntyi.\n\nTuo nyt oli vanha taikaluulo, ja äiti uskoi sitä.\n\nVaan poika olikin määrätty elämään monta vuotta maan päällä, elämään ja\nnäkemään pyrstötähteä, kun se kuudenkymmenen vuoden perästä jälleen\nilmautui.\n\nPienonen ei nähnyt puikkoa kynttilässä, eikä hän huolinut\npyrstötähdestäkään, joka ensi kertaa hänen elämässään loisti taivaalla.\nHän istui kuppinen edessään; siinä oli kuohutettua saippuavettä, ja\npoika pisti siihen pienen savipiipun pään, pisti piipun suuhunsa ja\npuhalteli kuplia, suuria sekä pieniä; ne värähtelivät ja liihottelivat\nihanimmissa väreissä, jotka vaihtelivat keltaisesta punaiseen ja\nsiniseen, ja sitten tuli viheriätä niinkuin metsän puut, kun aurinko\npaistaa lehtien lävitse.\n\n-- \"Suokoon Jumala sinulle niin monta elonvuotta, kun nuo kuplat, joita\npuhaltelet!\"\n\n-- \"Niin monta, niin monta!\" ja poikanen päästeli kuplan toisensa\nperästä.\n\n-- \"Kas tuossa lentää vuosi! tuossa lentää vuosi, katsopas kuinka ne\nlentävät!\" sanoi hän joka kerran kuin kupla läksi lentoon. Tulipa pari\nkuplaa hänelle suoraan silmiin; sepä kirveli, sepä karvasteli, oikein\nkiertyi kyyneleitä silmiin. Jok'ainoassa kuplassa oli tulevaisuuden\nnäky, loistava, heloittava.\n\n-- \"Nyt näkyy pyrstötähti!\" huusivat naapurit. \"Tulkaahan ulos älkääkä\nsisällä istuko!\"\n\nJa äiti otti poikaa kädestä. Pojan täytyi panna pois savipiippu, jättää\nsikseen suopakuplilla leikkiminen, sillä pyrstötähti oli näkyvissä.\n\nJa pienonen katseli tuota loistavaa tulikuulaa ja sen säteilevää\npyrstöä. Muutamat sanoivat pyrstön näyttävän kolmen kyynärän\npituiselta, toiset arvelivat siinä olevan miljonankin kyynäärää;\nihmiset näkevät niin eri lailla.\n\n-- \"Lapset ja lapsenlapsetkin saattavat olla maan povessa silloin kuin\nse jälleen ilmestyy!\" sanoi väki.\n\nUseimmat näin sanoneista olivatkin jo maan povessa, kun pyrstötähti\ntoistamiseen tuli näkyviin; mutta poikanen, jonka puoleen puikkonen\nkynttilässä oli kallistunut ja josta äiti oli ajatellut: \"hän kuolee\nkohta!\", hän eli vielä, oli vanha ja harmajapää. \"Harmaat hapset ovat\nvanhuuden seppele\", sanoo sananlasku, ja hänellä oli monta semmoista\nseppeltä, hän oli vanha koulumestari.\n\nKoululapset sanoivat hänen olevan niin viisaan, tietävän niin paljon,\nosaavan historiat, maantiedot ja sen, mitä taivaankappaleista\ntiedetään.\n\n-- \"Kaikki palajaa jälleen!\" oli hän sanonut, \"tarkastakaapas vaan\nihmisiä ja tapauksia, niin huomaatte, että kaikki palajaa jälleen,\ntoisissa muodoissa, toisissa maissa\".\n\nJa koulumestari oli kertonut heille Wilhelm Tellistä, jonka täytyi\nampua omena poikansa pään päältä, mutta ennenkuin laukaisi nuolen,\nkätki hän poveensa toisen nuolen, ampuakseen häijyn Geslerin. Se\ntapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta sitä ennen oli samoin käynyt\nTanskassa Palnatoken; hänenkin oli täytynyt ampua omena poikansa pään\npäältä ja oli niinkuin Tell'kin kätkenyt nuolen, kostaaksensa. Ja\nsamoin kerrotaan tapahtuneen Egyptissä toista tuhatta vuotta sitten.\nKaikki palajaa takaisin, niinkuin pyrstötähdet, ne menevät tiehensä,\novat poissa ja palajavat jälleen.\n\nJa hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, samasta, jonka hän oli\nlapsena nähnyt. Koulumestari tunsi taivaan kappalten kulkuja.\n\nNyt oli pyrstötähti tulossa, ja siitä hän kertoi, mitä kansa oli\npuhunut ja arvellut silloin, kuin se viimeksi oli ollut täällä.\n\"Pyrstötähtivuosi on hyvä viini-vuosi\", sanoi hän, \"silloin sopii\nsekoittaa vettä viiniin, eikä sitä kukaan huomaa. Viininkauppiaat\nmahtavat olla hyvin mielissään pyrstötähti-vuotena\".\n\nTaivas oli pilvessä kokonaista neljätoista päivää ja yötä, pyrstötähteä\nei näkynyt, mutta kyllä se nähtävillä oli.\n\nVanha koulumestari istui pikku kammiossaan aivan koulutuvan vieressä.\nBornholmilainen kello hänen vanhempainsa ajoilta seisoi nurkassa;\nraskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeuneetkaan; pikku käki,\njoka ennen aina oli pistäynyt ulos ja kukkunut kellon lyönnit, oli\nmonta vuotta ollut vaiti; kaikki oli ääneti ja hiljaa kellon sisässä,\nkello ei käynyt enää. Mutta vanha klaveeri, vanhempain ajoilta sekin,\noli hengissä vielä, kielet jaksoivat soida, jospa vähän sorroksissakin,\nkokonaisen ihmis-iän säveleitä. Ukko muisti tuossa niin paljon, sekä\niloista että surullista noilta vuosilta, siitä saakka kuin hän pienenä\noli nähnyt pyrstötähden, tähän asti, jolloin se oli täällä jälleen. Hän\nmuisti, mitä äiti oli sanonut puikkosesta kynttilässä, hän muisti,\nnoita kauniita suopakuplia, joita oli puhallellut; kukin oli elon\nvuosi, oli äiti sanonut, niin loistava, niin kirjava! pelkkää ihanuutta\nja iloa hän niissä näki: lapsenleikkejä ja nuoruuden intoa, koko avaran\nmaailman päivän paistehessa, ja sinne hänen oli lähteminen! ne olivat\ntulevaisuuden kuplia ne.\n\nNyt kuuli ukko klaverin kieliltä säveleitä kuluneelta ajalta: muiston\nkuplia muiston värinvaihtehissa; sieltäpä kuului mummon sukkalaulu:\n\n    \"Se oli kelpo naikkonen,\n    Joka ensiksi kutoi sukkasen!\"\n\nSieltä kuului laulu, jota talon vanha piika oli laulellut hänelle\npienenä:\n\n    \"On monta mutkaa tiellä\n    Sen täällä käytävää,\n    Mi nuori ompi vielä\n    Ja vähän ymmärtää\".\n\nNyt kuului säveleitä ensimmäisistä tanssijaisista, menuetti ja polkka;\nnyt soi ventoja, surumielisiä säveleitä, jotka panivat ukon itkemään;\nnyt pauhasi sotamarssi; nyt rakkaita säveliä; kupla kuplan perään,\nniinkuin silloinkin, kuin hän poikana oli puhallellut niitä\nsuopavedestä.\n\nHänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaan, pilvi tuolla taivaalla\nvetäysi syrjään, vanhus näki pyrstötähden kirkkaassa ilmassa, sen\nloistavan pään, sen säteilevän utuhunnun.\n\nTuntui kuin olisi hän nähnyt sen eilen illalla, ja kumminkin oli\nkokonainen ihmis-elämä monine vaiheineen sen ja nykyisen ajan välillä.\nSilloin oli hän ollut lapsi ja nähnyt kuplissa \"eteenpäin\", nyt\nnäyttivät kuplat \"takaisin\". Hän tunsi itsessään jälleen lapsen mielen\nja lapsen uskon, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipui\nklaverin soittimille -- kuului sävel, kuului kuin olisi siellä kieli\nkatkennut.\n\n-- \"Tulkaas katsomaan, pyrstötähti on tullut!\" huusivat naapurit.\n\"Taivas on niin kaunis ja kirkas! tulkaahan toki katselemaan sitä\noikein!\"\n\nVanha koulumestari ei vastannut, hän oli matkalla sitä oikein\nkatselemaan; hänen sielunsa oli ulkona isommalla radalla, avarammassa\nalassa kuin se, mitä pyrstötähti kulkee.\n\nJa pyrstötähteä katseltiin jälleen rikkaasta linnasta, katseltiin\nköyhän mökistä: sitä katseli kansajoukko kadulla ja yksinäinen\nmatkamies kankahalla kaukaisella.\n\nVanhuksen sielua katseli nyt Jumala ja rakkaat, jotka olivat menneet\nhänen edellään, ja joiden luokse hän oli ikävöinnyt.\n\n\n\n\nJUNUN MARKKINAMATKA.\n\n\nEnnen päivän nousua he läksivät, isä poikineen. Olipa tuo sanomattoman\nhauskaa kahdeksanvuotiaan mielestä, hän kun ei ollut vielä milloinkaan\nkäynyt markkinoilla. Viikkokausia oli hän iloinnut, kun oli luvattu\nottaa hänet mukaan, ja kun nyt viimeinkin se päivä elikkä oikeammin yö\noli tullut ja äiti herätti hänet, sanoen: jos tahdot kaupunkiin nyt,\nniin ylös pian, uudet sarkavaatteesi ovat vuoteella, -- niin Junukos\noli nopea nousemaan, nopeampi kuin milloinkaan ennen.\n\nJunun isä oli tavallisia talonpoikia, ei rikas, vaan ei köyhäkään. Hän\nolisi tullut varsin hyvin toimeen, jollei olisi viime aikoina päässyt\nviinan makuun; mutta siitäpä hetkestä asti onni rupesikin väistymään\nhänestä, ja kotirauha pakeni tuon tuostakin -- liiatenkin jokaisen\nmarkkinamatkan perästä.\n\nItsestään hän ei ollut niin varsin turmioon menevä, kunhan ei vaan\njoutunut pahoihin seuroihin, mutta semmoisiinpa hän aina joutuikin\nkululla ollessaan. Kun kelvottomat häntä houkuttelivat, niin hän oli\noitis valmis seuraamaan. Hänen tahtonsa se harvoin paneusi varsinaiseen\nvastarintaan. Sittemmin hän syytti aina kiusausta, kuten heikot ihmiset\nkonsanaankin, ikäänkuin ei olisikaan totta tämä raamatun lause:\nvastustakaa pahaa, niin hän pakenee teitä.\n\nÄiti, tuntien miehensä tavat, oli jo kauan koettanut estää Junun\nmenemistä markkinoille, mutta isä arveli, että poika on kyllin suuri,\nvahtiakseen hevosta ja rattaita kaupungin torilla, ja tottahan hänenkin\ntulisi joskus lähteä sinne, -- ja niinpä sai, kuten sanottiin, Junu\ntulla mukaan.\n\nVoi kuinka kummallista oli kulkea yöllä, kun kaikki oli niin hiljaa!\nPuitten latvat humisivat niin kauniisti, ja tähdet ne tuikkivat niin\nkirkkaina alas synkkään maahan. Kauan he kulkivat, kuulematta muuta\nkuin rattaittensa tärinää ja hevosen kavioin kalketta, mutta vihdoin\npäästiin maantielle, ja siinäkös mennä jyryytti markkinamiehiä! Päivä\nvalkeni valkenemistaan ja tähdet rupesivat katoamaan. Menevätköhän ne\nnyt aamulevolle, valvottuaan koko yön, ajatteli Junu. Hänen tuli\nmelkein ikävä heitä. Mitä enemmän heitä katosi, sitä enemmän\nrauhattomuutta ja melua näkyi nousevan maan päällä. Junun kyllä paloi\nmieli saada nähdä, miltä kaupunki ja markkinat näyttävät, mutta\nsittenkin hän olisi halunnut ajaa kauan, hyvin kauan, kun ympärillä oli\nniin pimeätä ja hiljaista ja tähdet loistivat ... hän ei tiennyt miksi.\n\nTultiinpa syöttöpaikkaan. Isä riisui hevosen valjaista ja antoi sille\nruokaa. Talo oli lähellä jokea; vähän matkan päässä oli silta kosken\nylitse. Junu meni sinne siksi aikaa. Aurinko oli juuri nousemassa.\nKosken vesi oli kuni pelkkää pyryävää lunta, ikäänkuin hopeaista\nrankkasadetta, ja syöstessään alas noin huimasti ja hurjasti se kuului\nkauniimmalta kuin urut kirkossa; niin, kirkkosoittoa se oli kuin\nolikin... Liikahtamatta ja äänetönnä seisoi korkea honkametsä tuolla\nvuoren rinteellä. Verkalleen nousi aurinko harjun takaa ja punasi\ntaivaan ja loi loistoa jokeen, niin että sen vesi näytti muuttuvan\nvereksi: -- silloin johtui Junulle mieleen Ilmestyskirjan enkeli, joka\nvuodattaa säteensä maan päälle ja meren, sillä hän lueskeli äidilleen\njoskus raamattua, kun tämä illoin istui odottelemassa miestään kotia.\n\n-- \"Missähän sä taas vitkastelet?\" huudettiin samassa, ja Junu, tuntien\nisänsä äänen, kiiruhti rattaille. Pianpa oltiin kaupungissa.\n\nTuommoista sekasotkua, kuin siellä vallitsi, ei Junu ollut osannut\naavistakaan. Ihanhan täällä kiehui ihmisiä kuin muurahaisia tuossa\nsuuressa keossa vanhan hongan juurella kotimetsässä! Isä riisui hevosen\nvaljaista, sitoi sen kiinni rattaisin torilla ja antoi Junulle luvan\nmennä kaupunkia katselemaan, kunhan vaan silloin tällöin katsahtaisi\nhevosta. Kotia täältä ei niin kohta lähdettäne, sanoi isä, antaen\nJunulle 25 penniä markkinarahaa -- ja meni tiehensä ystävineen ja\nnaapureineen.\n\nJunu söi suuhunsa markkinalahjan ja jäi rattaille istumaan: siitähän\noli lysti katsella ympärilleen, arveli hän. Kummallinen meno täällä\nkaupungissa! Siellähän näkyi saavan rahalla vaikka mitä ... mutta\nsielläpä olikin niin paljon valittavaa, että oikein piti päätä pari\nkertaa raapaiseman, ennenkuin päätti ottaa jotakin. Onneksi ei Junulla\nollut rakoja. Muutoin hän olisi ostanut tuon pillin, joka niin sorjana\nheloitteli ja joka soi niin ihmeen kauniisti... Paljon hyvää hän sai\nnähdä. Talot olivat hoveja melkein jok'ainoa, ja hyvästi puettua kansaa\noli kosolta myöskin, mutta ajan pitkään kumminkin kyllästyisi\nkaupunkiin, arveli Junu. Ei yhtään puuta, pelkkiä lyhtypatsaita vaan!\nEi maata, paljaita kiviä vaan! ... entäs tämä melu sitten?... Kas\ntuolla tuli Saksalainen vaatetetun apinan kanssa, joka teki konsteja\nrahan edestä. Tuommoisista apinoista oli Junu kuullut puhuttavan, niitä\non kosolta markkinatorilla, mutta Junua tuo elävä hieman peloitti,\nsillä sehän oli niin peräti ihmisen näköinen, että hänen oikein\nkatsomalla täytyi katsoa oliko sillä häntää, ollakseen vakuutettu,\nettei se ollut naapurin ruma Rietu. Apinan jälkeen hän näki erään\nvaimo-ihmisen, joka oli niin hieno kuin itse nimismiehen rouva: oikea\nsilkki-vaippa, näethän, ja suuret ruusut nivuksissa. Tuo oli varmaankin\njoku hirmuisen ylhäinen. Mutta kasvot eivät olleet vähääkään hienommat\nkuin pappilan karjapiiallakaan; ei maar, pistäpäs pappilan Maisu vaan\ntuommoiseen pukuun, niin olisi hänkin yhtä ylhäinen ... ihan varmaan!\n\n-- \"Onkos voita?\" kysyi rouva.\n\n-- \"Ei ole voita eikä juustoa\", vastasi Junu, nousten ylös; hän tiesi,\nettä herrasväen kanssa puhuessa pitää seisoa. Hänen jälkeensä tuli\nkaksi rouvaa. Toinen niistä sanoi toiselle: \"surkeaa tuo on, että\nihmiset, jotka elää kihnuttavat kättensä työllä, koreilevat tuolla\nlailla. Pikemmin he näkevät nälkää ja muuta kurjuutta, kuin käyvät\nhuonoissa vaatteissa, ja lopuksi he tavallisesti paatuvat ja joutuvat\nvihdoin vaivaishoidon vastukseksi\". -- -- --\n\nKun Junu oli hetkisen katsellut tätä \"uutta maailmaa\", rupesi se\nmaistumaan hänestä puulle. Hattupäät naiset olivat ihan samannäköisiä\nkuin nuo maalatut nukit tuolla kauppakojussa. Kaikilla heillä oli\nkukkia nivuksissa ja takaraivolla tuhoton tukku, ettei Junu osannut\nymmärtää, miten se ei vetänyt maahan koko kantajaansa. Junu ei\nkäsittänyt, että päät olivat erinomaisen keveitä suuruuteensa ....\ntyhjällä täytettyjä suurin osa. Herrasmiehet ne näyttivät teettäneen\nvaatteensa kaikki yhdellä räätälillä ja ostaneen hattunsa yhdestä\npuodista! Junu ei ymmärtänyt, mitenkä heitä voi toisistaan eroittaa,\nvarsinkaan vaimoväkeä, ja tätä tuumatessaan hän torkahti ja viimein\nnukkui.\n\nHerättyään hän näki toisellaisen kuvan edessään. Hän oli rattaineen\nmelkein viimeisenä torilla. Markkinaväki oli poissa. Suurissa,\nkorkeissa kartanoissa paloi valkea joka paikassa.\n\nTulipa isäkin ja rupesi valjastamaan, vaikka se kävi hyvin hitaasti.\nHänen seurassaan oli kaksi miestä. Nämä puhua pörisivät hyvin\nepäselvästi, sekoittaen puheesensa aina kirouksia, eivätkä tahtoneet\npäästää isää pois. Liikkeelle hän koetti kumminkin lähteä, mutta siitä\nei tahtonut tulla mitään. Erään kadun kolkassa oli suurilla kirjaimilla\nkirjoitettu: \"ravintola\"; tuo sana näkyi niin selvästi lyhdyn valossa.\nSinne heidän piti pistäymän, isän ja hänen rajujen toveriensa. Isä\nsitoi hevosen lyhtypylvääsen eikä edes muistanutkaan pikku Junun olevan\nmukana.\n\nJunu raukkaa! Kauan hän seisoi kolkassa, odotellen isäänsä, mutta eipä\nhäntä kuulunut. Sisään hän ei uskaltanut mennä häntä hakemaan, se\ntuntui niin vastahakoiselta. Vastapäätä ravintolaa oli suuri, kaunis\ntalo. Ohujen kartiinien läpi näki Junu suuren valoisan huoneen ja sen\nperässä useita kammioita. Pöydällä suuressa huoneessa paloi lamppu; se\nloisti yhtä kirkkaasti kuin seitsenhaarainen kynttilänjalka\nalttarilla joulu-aamuna... Olikohan tuolla joulu joka ilta? Pöydän\nympärillä istui sekä aikaihmisiä että lapsia: ken neuloi, ken luki, ken\nkatseli kuvakirjaa. Sisään tuotiin korillinen omenoita, lautasia ja\nhopeaveitsiä, ja sittenkös kuorittiin ja syötiin miehissä niitä... Voi\njos saisi yhdenkin tuommoisen, yhden ainoan edes, arveli Junu, joka ei\nollut einettäkään maistanut, sittenkuin markkinalahja oli syöty.\nNoillapa on hauskaa tuolla sisässä. Heidän isänsä ei kai mene\nmilloinkaan markkinoille eikä heidän äitinsä istu hädissään\nodottelemassa, niinkuin minun äitini saa tehdä... Mitäs jos menisin\nheidän kyökkiinsä ja pyytäisin lupaa, saada istua siellä kunnes isä\ntulee? Akkunasta kyllä näkisin ulos.\n\nJa hän meni sisään eräästä ovesta, jonka hän arvasi vievän kyökkiin.\nSiellä kiehua kirisi teekattila, ja muuan piikamamseli oli\nasettelemassa kuppeja tarjottimelle.\n\n-- \"Hyvää iltaa! Saiskohan istua täällä, kunnes isä joutuu?\" kysyi\nJunu.\n\n-- \"Mitä?\" kiljasi piikamamseli. \"Isä joutuu! -- Ei täällä ole mikään\nkestikievari. On niitä huonompiakin taloja, joihin sinunmoisesi saavat\nmennä sisään\".\n\n-- \"On vainen?\" kysäsi Junu ja oli juuri pyytämäisillään saada tietää\nmissä semmoisia on, kun piika avasi oven -- ja Junu ymmärsi mitä sillä\ntarkoitettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultuaan jälleen kadulle, kuuli hän ääniä ja puhetta, jotka panivat\nhänen sydämmensä vapisemaan pelosta. Poliisimiehet ajoivat heidän\nhevosellaan. Useat miehet kuljettivat isää pois... Kapakassa oli\nsyttynyt tappelu... Isä oli iskenyt viimeiseksi... Mies -- toinen\nniistä, jotka Junu oli nähnyt isänsä seurassa -- oli kuollut... Isä\nitki ja rukoili, mutta tässä eivät auttaneet rukoukset eivätkä\nkyyneleet. Väkeä kokoontui sen talon ympärille, missä murha oli\ntapahtunut, mutta poliisin mentyä tiehensä melun-pitäjäin kanssa,\nhälveni pian väkikin kadulta ja kukin meni kotiaan.\n\nJunulla vaan ei ollut minne mennä. Yksinään hän seisoi nyt tuossa\nulkona pimeässä. Isän itku ja rukoukset sekä muiden kiroukset humisivat\nvielä kamalina hänen korvissaan. Hetkisen hän itki katkerasti, mutta\npian heräsi hänen sielussaan tehokas ajatus. Kotia äidin luokse hän\nlähtee. Rattaita hän nyt ei voi löytää; jos hän menee poliisin luo,\nniin ehkä ottavat hänetkin kiinni, ja jos sekä isä että hän jäävät\npois, niin äidin on varsin raskasta olla ... äiti parkaa!...\n\nHän läksi kulkemaan kotiapäin. Väsymystä hän ei enää tuntenut, tuskin\nnälkääkään, vaikka hänellä vähää ennen oli ollut niin kova nälkä. Kotia\näidin luo! Kotia äidin luo! kuului hänen sydämmessään. Kotia äidin luo,\njoka nyt varmaankin istuu odottamassa ja lukee! Kotia äidin luo, joka\noli opettanut hänelle kaikki ne pikku rukoukset, jotka hän osasi ulkoa,\nja joka oli puhunut hänelle niin kauniisti Jumalasta, vaikk'ei ollut\nuskaltanut sitä tehdä isän ollessa tuvassa ... äiti rakasti häntä\npaljon, sen hän kyllä tunsi. Äidin katse ikäänkuin lämmitti hänen\nsieluansa.\n\nJa pimeä oli ulkona, pilkkopimeä, ja tähdet ne tuikkivat yhtä kirkkaina\nkuin edellisenäkin yönä; Junun mielestä ne vaan eivät olleet entisillä\npaikoillaan. Voi kuinka kirkasta ja kaunista on Sinun tykönäsi, hyvä\nJumala! virkkoi hän itsekseen; mutta Sinullapa suittaa niin ollakin,\nsillä kaikki olet Sinä itse tehnyt. Sinä hallitset kaikki väkevällä\nkädelläsi, niinkuin olen lukenut... Mitä on tuo kaunis lamppu, jonka\nkaupungissa näin, ja mitä ovat kynttilät alttarin seitsenhaaraisessa\nkynttilänjalassa ihanuuden rinnalla tuolla taivaassa!... Kuoritaankohan\nsielläkin omenia hopeaveitsillä?... Kas niin, nytpä puhut tuhmasti,\nJunu!... Mitähän ne tekevät tuolla ylhäällä, odottaessaan? Siellä\nlienee useita odottelemassa -- ken isää, ken äitiä, ken ... ken\nsemmoisia pieniä kuin minä... Odottavatkohan useat turhaankin siellä?\nJa tuommoisissa mietteissä Junu astuskeli ja vuoroin juosta tipotti,\neikä aikakaan, niin oli hän jälleen tuolla kosken ylitse vievällä\nsillalla.\n\n-- \"Isä parkaa, isä parkaa\", arveli hän. \"Parasta olisi ollut, jos\nolisimme syöttöpaikasta kääntyneet takaisin... Tulleekohan isä\nkotia?... Eivätköhän ne häntä tuomitse? 'Joka vuodattaa lähimmäisensä\nveren, hänen verensä ihmiset vuodattavat', sanoo katkismus ... isä\nparkaa!... Mutta kuules kuinka kauniisti koski kohisee! Kauniimmasti\nkuin viime yönä. Jos äiti olisi nyt täällä, niin kuuntelisi hänkin tätä\nmielellään!... Tämä on virttä, on ihan varmaan, vaikk'ei sitä ole\nuudessa virsikirjassa. Ehkä se löytyy mummon vanhassa kirjassa...\nMinäpä käyn kaidepuulle istumaan ja kuuntelemaan, niin samassa\nlepäänkin\".\n\nJotakin mustaa putosi samassa silmänräpäyksessä kaiteelta alas koskeen.\nEi kuulunut huokaustakaan... Lapsen pää nousi sitten silmänräpäykseksi\nylös vaahtopyörteestä -- kerran vaan; huima virta veti sen jälleen\nsyliinsä.\n\nJa kotona istui äiti ja odotteli odottelemistaan, mutta turhaan.\n\nMutta ylhäällä kirkkaudessa, jossa ei enää yötä ole, istuu Junu,\nodotellen äitiään. Hän on niin varma siitä, että äiti tulee sinne\nkerran -- ja kun tähdet kirkkaimmasti loistavat pimeään maahan ja sen\nkaikille markkinatoreille, niin silloin hän aina lähettää terveisiä\nlinnan rauta-akkunan kautta isälleen -- sillä tämä sai armon\nkuolemarangaistuksesta, mutta jäi ikuiseksi vangiksi -- ja sanoo: \"minä\nodotan isääkin! Älä anna minun odottaa turhaan, niinkuin silloinkin\",\nja kun tähdet tuovat tuommoisia terveisiä, niin silloin vierähtää\nkyynel vangin silmästä, hän panee kätensä ristiin ja rukoilee; mutta\ntaivaan enkelit ne samassa iloitsevat syntisestä, joka itsensä\nparantaa.\n\n\n\n\nSUKKELA JUSSI JA TUHMA JUSSI.\n\n\nAurinkoinen valaisi koko maailmaa ja samalla myös erästä vähäistä kylää\nja siinä taasen poikapulleroista, jonka nimi oli Jussi ja joka oli niin\ntuhma, että hänet sai uskomaan vaikka mitä. Kaikkein merkillisintä oli\ntästä poikasessa se, ett'ei hän mitenkään saanut pieneen kolkkaiseen\npäähänsä sitä, että tässä maailmassa on myös sellaistakin, jota\nsanotaan valheeksi ja petokseksi. Tähän ei suinkaan ollut syypää tuo\nvähäinen kylä, missä hän asuskeli, sillä se todellakin koetti jos\njollakin keinoin saada häntä moisesta epä-uskosta; syy oli kaiketikin\nsiinä, että hän oli tuhmempi, kuin tässä maailmassa onkaan sallittu\nolla.\n\nJussi oli poika pahainen, jolle taivaan Herra oli antanut parin paksuja\ntaarajalkoja, pienen kolkkaisen ruumiin, liina-tukan, kippuranenän ja\nparin poskusia, jotka olivat niin pullollaan kuin pasunalla soittavan\nenkelin; mutta muita luonnonlahjoja ei hänellä sanottavaksi ollutkaan.\nHän oli löytölapsi, jonka vanhemmat olivat kadonneet tietämättömiin jo\npaljoa ennen, kuin poika olikaan siinä iässä, jolloin häneltä olisi\nsopinut vaatia järkevyyttä pitämään heistä kiinni. Senpä tähden\nelätettiin häntä pitäjän kustannuksella eräässä köyhässä perheessä,\njoka oli työssä kaiket päivät, joten Jussi sai holhoa itse itseänsä\nniin hyvin kuin taisi. Eipä ollut hänellä iloa kylän pojistakaan,\nnäillä kun oli erinomaisen hyvä taipumus nipistää Jussia hänen pitkistä\nkäsivarsistaan ja taarajaloistaan, jopa tehdä muitakin samanlaatuisia\ntepposia, joihin hänen personallinen olentonsa näkyi antavan aihetta.\nArvattavastihan ei ajan pitkään heidän seuransa voinut olla hänen\ntunteillensa miellyttävää. Siitäpä syystä viettikin Jussi melkoisen\nosan nuorta elämätään istua jöröttelemällä auringon paisteessa niin\nmerkillisen tuhman ja tuumivaisen näköisenä, sillä aurinko, niinkuin jo\nedellä on sanottu, siroitteli säteitään pikku Jussinkin päälle, ja mikä\nvielä merkillisempää, nämä säteet tulivat Jussin ystäviksi ja\nherättivät hänen sielussaan monta ystävällistä tunnetta. Tähän saakka\nei ollut kukaan kertonut hänelle satuja keijukaisista ja enkeleistä,\njotka antavat lapsille lahjoja; nytpä kuiskuttivat auringon säteet\nhänelle niistä, siten täyttäen hänen pikku sydämmensä unelmilla\njostakin kauniista, jota muka elämä aikoo hänelle antaa. Sepä seikka\nsai hänen taasen haluamaankin juuri tätä outoa, kummallista. Olkoot\nsiunatut nämä, taivaan Herran luomat auringon säteet, jotka nostattavat\nkukkia kuivemmankin laatuisesta maasta ja rakentavat näkyjen\nvalo-linnoja yksinkertaisimmankin sielussa!\n\nNuorella iällään -- noin viidenteen vuoteen tai niille paikoille asti,\nsillä eipä ollut ketäkään, joka olisi pitänyt huolta siitä, kuinka\nvanha hän oikeastansa oli -- ei hän ollut siis sanottavaksi nauttinut\nlähimmäistensä huolenpitoa, ja yhtähyvin näkyi hänen orailla olevassa\nolennossaan silmiinpistävin kohta olevan juuri luottamus näihin\nlähimmäisiin ja jyrkkä taipumus uskomaan kaikkia heidän sanojansa,\nvieläpä sitä enemmän, mitä uskottomampaa laatua ne olivat. Auringon\nsäteet, nämä ilkiöt, olivat opettaneet hänelle sellaista juuri silloin,\nkuin ne kuiskuttivat, että tässä maailmassa on kaikki niin kaunista ja\nhyvää ja lempeää, ja saattoivat häntä ikävöimään ihmeellistä. Mutta\ntämäpä oli arvattavasti vaarallista pienelle huitukalle, joka oli\nmäärätty raivaamaan itsellen tietä maailmassa, missä tarvitaan silmä\njoka sormen nenään. Senpä tähden tuleekin hänen kylänsä kunniaksi\nmainita, että se koetteli kaikkia mahdollisia keinoja parantaaksensa\nhäntä tästä arveluttavasta taipumuksesta. Hauskaa oli todellakin nähdä,\nmitenkä Jussi arvollisempaankin asiaan sopivalla kärsivällisyydellä ja\npontevuudella samoeli kaiket päivät ympäristöillä, muutama suolajyvä\nkourassa, koska hänelle joku oli sanonut, että linnun saa kiinni,\njos riputtaa suolaa sen pyrstölle ja koska Jussin teki niin ankarasti\nmieli saada kiinni joku pikku lintu. Hauskaa oli todellakin nähdä,\nkuinka Jussi varsin vakaisena ja aika kyytiä käydä käämyröitteli\nhaasojaloillaan, juostaaksensa muka kilpaa oman varjonsa kanssa, kun\nhänelle oli kerrottu ruohon rupeavan kasvamaan ihan korvan kuullen, jos\nhän saa varjonsa kiinni, ja kun hän arveli oikein lystiksi kuulla\nruohon kasvamista. Lyhyesti: hauskaa oli nähdä Jussin, tuhmuuden ja\nonnellisen luottavaisuuden kuvastuessa hänen kasvoillaan, yrittelevän\nihmeellisimpiä asioita, mitä vaan kylän järkiniekat taisivat keksiä.\nTällaista hauskuutta sai itsellensä jokainen, joka vaan vehkeili hänen\nkanssansa. Näyttipä todellakin siltä, kuin kaikkein tällaisten\nvehkeiden olisi pitänyt opettaa hänelle, ett'ei suinkaan ole uskominen\nlähimmäistensä kaikkia sanoja; mutta Jussi rukka ei voinut sitä\nsittenkään oppia. Eipä milloinkaan pistänyt hänelle päähän, että hänen\nlukemattomien erhetystensä syynä oli hänen lähimmäistensä petollisuus;\npäinvastoin luuli hän aina, jos hän muutoin yhtään mitään luuli koko\nasiasta, syyksi omat puutteensa ja vajanaisuutensa, antoi uudestaan\npettää itsensä ja olipa vielä erittäin kiitollinen niille, jotka\nryhtyivät moiseen työhön. Oli epäilemättä hyvinkin hauska narrata\npientä Jussi pahaista.\n\nTapahtuipa kerran, että muuan nuori mies lähikylästä päätti naida ja\ntämän tehtyään muutti hän nuoren vaimonsa kanssa erääsen taloon, joka\noli ihan sen asuman vieressä, jota Jussilla oli tapana nimittää\nkodiksensa. Eräänä aamuna, kun Jussi tavallisuuden mukaan käyskenteli\nomissa utu-unelmissaan, sattui hän näkemään mainitun miehen, joka oli\npuita pilkkomassa pihalla. Tuopa on soma mies, arveli Jussi, sillä\nhänessä oli jotakin, joka muistutti auringon säteitä ja jotain\nsemmoista iloisessa, suorassa katsannossa, joka veti Jussia väkisenkin\nyhä lähemmällä miestä. Sen lisäksi lauleli mies puita pilkkoessaan\nniin, että ympäristö kaikui, ja tämä laulu teki poikaparan sydämmen\niloiseksi, vaikk'ei hän tosin itsekään tiennyt miten, sillä eihän Jussi\nrukka tietänyt iloisen ja huolettoman sydämmen vilkkailla säveleillä\nolevan jotakin lumoavaa, miellyttävää. Hän taisi ainoastaan tuntea\nsitä. Mutta miehen kummastakin silmästä pilkisteli veitikka, ja sitä ei\nJussi huomannut, sillä hän, niinkuin jo edellä sanottiin, ei ollut\nsanottavaksi tarkkanäköinen siinä suhteessa. Hän astui pari askelta\nlähemmäksi, seisahtui, kuunteli ja katsoa tähysti, astui sitten taasen\npari askelta lähemmäksi, seisahtui taasen ja pitkitti niin yhä\nedespäin, kunnes hän viimein istahti, jalat ristissä, nurmikolle vähän\nmatkan päähän iloisesta miehestä ja katsoa tuijotti häneen avosuin ja\npullistunein poskin, niinkuin hänellä oli aina tapana tehdä, kun joku\nasia vaikutti häneen. Viimein lopetti mies laulunsa, nosti päätänsä ja\nhuomasi pienen kuuntelijansa. Ja olipa tämä näkö todellakin niin\nhauskan viehättävä, että mies heitti pois kirveensä, pani kätensä\nristiin ja katseli vuorostaan poikasta, joka yksivakaisesti ja\nluottavasti niinkuin konsanaankin silmäili miestä, odottaen mitä siitä\ntulleekaan.\n\n-- \"Kuulepas sinä, pikku haitukka\", sanoi viimein mies, sittenkuin he\nolivat tuokion aikaa tähystelleet toisiansa, \"oletpa sinä kuta kuinkin\nvarhain aamulla täyttänyt suusi leivosen pojilla\".\n\nJussi vakuutteli mitä juhlallisimmasti, ett'ei tiedä koko asiasta\nmitään, mutta mies uhkasi häntä leikiten sormella ja jatkoi:\n\n-- \"Älähän narraa minua! Näenhän minä, mitenkä ne pullistavat poskiasi\nja pyrkivät pilkistämään ulos suustasi\".\n\nJussi säikähti ja pani suunsa kiinni eikä ollenkaan voinut ymmärtää,\nmistä kummasta kaikki nuo leivosen pojat olisivat tulleet. Mutta hän\nymmärsi toki edessänsä olevan aika viisaan ja järkevän miehen, jolta\nsaisi tietää ehkä paljonkin asioita, ja siitäpä syystä maksoi kyllä\nvaivaa tulla lähemmin tutuksi tuommoisen kanssa, jonka tähden hän\nsiirtyi uudelleen lähemmäs miestä.\n\n-- \"No, mikä sinun nimesi on, sinä pikku makkara?\" kysyi teräväjärkinen\nmies hienolla hymyllä, sillä hänen oli nähtävästi hauska haastella\npojan kanssa.\n\n-- \"Minun nimeni on Jussi!\" oli vastaus. \"Mikä sinun nimesi on?\"\n\n-- \"Minun nimeni on tietysti myöskin Jussi, niinkuin kaikkien viisasten\nihmisten\", vastasi mies.\n\nJussi avasi silmänsä selkoselälleen ja näytti kummastuneelta, sillä ei\nhän tätä ennen ollut kuullut olevansa viisas. Häntä miellytti toki\nkuulla sellaista, jonka tähden hän koetti näyttää tavallista\ntuhmemmalta ja kysyi:\n\n-- \"Olenko minä todellakin viisas?\"\n\n-- \"Oletpa kyllä, koska kerran sinun nimesi on Jussi, se on ihan selvä\nse\", vastasi hänen uusi ystävänsä niin vakavasti, että poisti kaiken\nepäilyksen pienen kuuntelijansa sydämmestä.\n\n-- \"Niin, mutta ihmiset eivät sitä oikein usko\", huokasi Jussi, hieman\nmietittyään.\n\n-- \"Eikö ihmiset tahdo sitä uskoa? Oho, kukahan se semmoinen olisi?\"\nkysyi mies, ikäänkuin kummastuen moisesta merkillisestä tapauksesta.\n\nJussi pudisti alakuloisesti päätään, sillä ei hänkään voinut oikein\nkäsittää, mitenkä se taisi käydä päinsä, mutta täytyipä hänen toki\nomaksi nöyryyttämiseksensä tunnustaa olevan kyllin niitä, jotka\nsanoivat hänen näyttävän tuhmalta. Mutta hänen sukkela ystävänsä alkoi\ntaasen pakinoida ja jatkoi, iskien luottavasti silmää:\n\n-- \"Kuules, Jussi, kun minä nyt opetan sinulle, kuinka sinun tulee\nkäyttää itseäsi, jotta jokainen saisi nähdä, ett'et sinä ole tuhma\".\n\nJussi katsoa tuijotti puhujaan onnellisen hymyllä ja tunsi suuren\nJussin olevan erinomaisen viisaan ja sukkelan miehen, vieläpä hyvin\nystävällisenkin, jota tulee innollisesti rakastaa.\n\n-- \"Niin\", jatkoi sukkela Jussi, \"sinun tulee ainoastaan pistää kädet\nhousujen taskuun niin syvälle kuin suinkin käy laatuun ja pitää nenäsi\nylöspäin taivasta kohti, niin voit olla ihan varma heidän kaikkien\nhuomaavan, ett'es olekaan niin tuhma kuin näytät\".\n\nJussia ei tarvittu neuvoa kahdesti. Heti paikalla pisti hän kätösensä\nsyvän syvälle taskuihin, ja olipa hänen ystävänsä vielä niin\nhyväntahtoinen, että omin käsin otti häntä nenästä ja näytti mitenkä\nhänen tulisi pitää sitä pystyssä. Siten opastettuna lykytteli tuhma\nJussi uudestaan kylään, erittäin tyytyväisenä, sillä kaikkihan saavat\nnyt nähdä, ett'ei hän olekaan niin tuhma kuin hän näyttää. Mutta\nsukkela Jussi katsoi ivallisesti hymyillen hänen jälkeensä, rupesi\nsitten viheltämään hauskaa laulua ja tarttui uudestaan, tämän pienen\nhauskuuden jälkeen, työhönsä.\n\nSeuraavana aamuna oli hän taasen työssä pihalla, kun Jussi tulla\ntapsutteli jälleen hänen luoksensa ja istahti hänen viereensä hyvin\nvakavan ja tuumivaisen näköisenä, sillä eipä hänellä ollut juuri\nhauskoja uutisia kerrottavina. Mutta hänen ystävänsä tervehti häntä\nniin ystävällisesti ja lohduttavasti, että hänen sydämmensä aukeni ja\nhän alkoi ilmoittaa suruansa.\n\n-- \"Ei ne tahdo sittenkään uskoa, nauravat vaan minulle\", lausui hän\nalakuloisesti, sillä hän tahtoi kernaasti, että ihmiset tietäisivät,\nmitenkä viisas ja ymmärtäväinen hän oikeastaan on.\n\n-- \"Vai niin, vai nauravat ne sinulle!\" sanoi mies, ja jos Jussi olisi\nvaan tarkastanut miehen kasvoja, niin olisipa hän nähnyt sen silmissä\nviekastelemista. \"Siinä he tekevät hyvin pahasti. Mutta tiedätkös mitä,\nJussi, se tulee kaiketi siitä, että sinulla on niin armottoman lyhyt\nnenä\".\n\nJussi laski päänsä alas ja tunsi syyn olevan yksistänsä hänen\nnenässään, eikä voinut mitenkään keksiä keinoa, millä saisi nenänsä\npitkäksi. Mutta hänen kekseliäs ystävänsä tiesi tähänkin kelpo keinon\nja jatkoi lohduttavalla äänellä:\n\n-- \"Älä ole siitä pahoillasi, Jussi; kyllä minä neuvon, mitä sinun\ntulee tehdä. Sinun tulee soittaa kellolla aika lailla ihan ihmisten\nkorvain juuressa, niin kyllä he saavat paremman ajatuksen sinusta\".\n\n-- \"Arveletko sen keinon auttavan?\" kysyi Jussi ja katsoi häneen\nniin viattomasti ja luottavasti, että hänen täytyi väkisenkin\ntaputella poikasta poskusille ja tunsi hetkeksi halun lopettaa moiset\nkujeilemiset. Mutta pianpa heloitteli hänen iloisissa silmissään taasen\nveitikan luonne ja hän vastasi:\n\n-- \"Olethan kaiketi kuullut, Jussi, että kun ihmiset eivät tahdo kuulla\ntotuutta, eivätkä tehdä sitä, mikä on oikeata, niin tulee soittaa aika\nlailla heidän korviinsa, -- se keino auttaa heti paikalla\".\n\nJussi tosin ei ollut tätä konsanaan kuullut, mutta hän oli hyvin\niloissaan, saatuansa sen tietää ja huomautti ystävällensä, ett'ei\nhänellä ollut mitään, jolla voisi soittaa. Hänen harras ystävänsä tiesi\ntoki keinoja joka asiaan; hän meni hetkeksi majaansa ja toi sieltä pian\npienen kellon, jonka antoi Jussille, sanoen hänen saavan sen ikuiseksi\nomaisuudeksensa, hän kun saattaisi sitä tarvita vastakin maailmassa.\nPikku Jussi silmäili häneen kiitollisuudella ja soperteli liikutettuna\nja kyyneleet silmissä:\n\n-- \"Sinä olet hyvin hyvä minulle. Eipä yksikään ole minua kohtaan ollut\nniin hyvä\".\n\nHän virkkoi sen niin sydämmellisesti ja kiitollisesti, että sanansa\nsattuivat ihan sukkelan Jussin sydämmeen, niin että hän seisoi hieman\naikaa liikkumattomana ja katseli pienen Jussin jälkeen, joka iloisena\nsaamastansa opista ja täydellisesti vakuutettuna sen ihmeitä tekevästä\nvoimasta karskutteli kylään päin. Mutta pianpa loisti taasen veitikan\nluonne sukkelan Jussin iloisilla kasvoilla, hän alkoi uudelleen laulaa\nlystiä laulua ja tarttui työhönsä.\n\nSeuraavana aamuna tuli pikku Jussi uudestaan alla päin paikalle, sillä\nhänen toinen kokeensa ei ollut onnistunut ensimmäistä paremmin, päin\nvastoin saattoi sen sanoa ihan onnistumattomaksi.\n\n-- \"Se tulee kaiketi siitä, ett'et sinä soittanut oikein, niinkuin\nolisi pitänyt, Jussi\", selitteli hänen neuvon-antajansa; \"sillä jos ei\nsoita oikein, niinkuin pitää, niin ei se vaikuta mitään\".\n\nJussi oli jo ennalta itsekseenkin arvellut syyn olleen hänen\npuutteen-alaisessa soittamis-tavassaan ja oli hyvin pahoillaan siitä,\nett'ei hän voinut tehdä sitä paremmin, vaikka niin kernaasti tahtoikin.\nMutta hänen viisas ystävänsä lohdutteli, että ajan pitkään soittaminen\nkäy kyllä paremmin, jos hän vaan panee mieleen, mitä hän sillä keinoin\naina oppii, ja Jussi lupasi juhlallisesti, ett'ei milloinkaan unohda\ntätä ystävällistä neuvoa.\n\nTästä hetkestä saakka oli kummankin Jussin väli solmittu\nirroittamattomilla siteillä, eikä mikään ollut sen hauskempaa kuin\nheidän merkilliset keskustelunsa, joita he pitivät joka päivä. Syntyipä\nihan ammentamaton hauskuuden lähde, toisella puolen katsoen poikasen\njyrkkään luottavaisuuteen ja sydämmelliseen kiitokseen joka kerta, kuin\nhän sai uuden, äimistyttävän selityksen, ja toisaalta katsoen suuren\nJussin personalliseen arvoon ja varmuuteen joka kerta, kuin hän jakeli\nomia konstikkaita opetuksiansa. Mutta kaikki kylän ihmiset olivat\nyksimieliset siinä, että he olivat saaneet joukkoonsa ihan peijakkaan\nsukkelan Jussin, jolla oli ihan omituisia keinoja vetää tuollaista\nyksinkertaista ja herkkä-uskoista pojan haitukkaa nenästä. Ja tuostapa\nsyystä he eivät voineet mitenkään väsyä ihmettelemästä ja ihailemasta\nhänen kekseliäisyyttänsä siinä kohden. Mutta eipä kylä eikä sukkela\nJussi itsekään tiennyt, että hän oli saanut mainitulla sukkeluudellansa\npuoleensa uskollisen ja luottavan sydämmen viatonta rakkautta, sillä\nsellainen kasvoi vähitellen tuhman Jussin pienessä sydämmessä. Ei\nyksikään ollut kuuna kullan päivänä niin kernas kuuntelemaan hänen\nlapsellisia huoliansa ja sisällisiä tuumiansa, ei yksikään ollut\nantanut hänelle tähän saakka niin petollisia neuvoja niin iloisella\näänellä ja hymyilevällä katsannolla, eikä yksikään ollut niin\nkärsivällinen ja taipuisa lohduttamaan häntä onnistumattomista kokeista\nja koettamaan saada selville niihin senkin seitsemiä alkusyitä. Tämä\noli kaikki, mitä pikku Jussi tunsi ja näki; siitä, mitä kaiken tämän\ntakana oli, ei hänen luottava mielensä edes uneksinutkaan ja siitäpä\nsyystä hän rakastikin häntä ja uskoi hänen sanaansa, kuin evankeliumia\nikään, sillä pitihän hänellä olla joku, jota hän saisi rakastaa ja\nuskoa. Siitäpä syystä heloittelikin hänen silmissään omituinen valo,\njoka kerta kuin hän loi ne kekseliästä ystävätänsä kohden, ja hän tunsi\nonnen ja ilon sekaisen tunteen pikku sielussaan, kun hän istahti hänen\nviereensä tahi käyskenteli hänen kanssaan, -- kuullaksensa noita suuria\nopetuksia. Siitäpä syystä istuskeli hän myös useasti päivän paisteessa,\nkuunnellen mitä auringon säteet kuiskaavat hänelle siitä, millä tavoin\nhän voisi tehdä parhaimman ystävänsä ikipäiviksi onnelliseksi, ja\nsamasta syystä loikoeli hän monta iltaa yksinkertaisella vuoteellaan,\najatellen yhä ystävätänsä, vieläpä niin rakkaasti, että silmänsä\nvettyivät. Ja siten alkoi viimein yksinkertaiselle poikaselle elämä,\ntäynnä uskoa ja luottavaisuutta sekä toiselta puolen petosta ja\nviekkautta, elämä täynnä rakkautta ja iloa sekä yksinäisyyttä ja\nhyljätyn-oloa.\n\nMutta jos sukkela Jussi olisi tällaisessa tilassa nähnyt pikku Jussin\nsydämmeen, niin olisi hänen koko sukkeluutensa hetkeksi pysähtynyt ja\nhän olisi ihmetyksellä katsellut, minkä komean ja ihmeellisen kukan\ntaivaan Herra voipi nostattaa vähimmässäkin valossa, kuivimmankin\nlaatuisesta maasta.\n\nMitä taasen toiseen Jussiin tulee, niin eipä ollut hän ainoastaan\nsukkela ja kekseliäs kaimaansa nähden, vaan olipa hän vielä yhtä\nravakka ja kunnon työntekijä, sukkela ja taitava puuseppä ja\nkirvesmies. Tosin hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin iloinen\nluonteensa ja taitavat kätensä, mutta olihan sitä jo siinäkin. Hän sai\npysyväistä työn-ansiota eräässä hovikartanossa, joka oli vähäisen kylän\nvieressä, ja itse herrastalossakin miellyttiin iloiseen puuseppään,\njonka kasvot olivat aina niin kirkkaat ja imarat, kuin kesäpäivän\nauringon säde, jonka puhe oli todellakin uhkuavain ivavehkeiden lähde\nja jonka laulu kaikui kilpaa hänen kirveensä ja sahansa kanssa, niin\niloisesti ja ripeästi, että se taisi vilkastuttaa koko kyläkunnan.\nNiin, itse patronakin piti hänestä hyvin paljon ja seisahtui usein, ohi\nkäydessään, miehen eteen ja puheskeli hieman sitä tätä. Hänen työstään\nmaksettiin hyvin, ja olipa, sanalla sanoen, kaikki juuri niin kuin sen\ntuli olla ja piti olla. Olipa hän todellakin joutunut onnen helmaan, ja\nilo kukoisti kukoistamistaan siinä talossa, jossa sukkela Jussi nuoren\neukkonsa kanssa asuskeli.\n\nVaan eipä missäkään täällä maailmassa ole paratiisia ilman käärmettä,\nja sen tulee olla todellakin hyvin sukkelan, joka voi aina välttää sen\njuonia, ja sen tulee olla hyvinkin iloisen, jonka luo ei suru ja\nvastoinkäyminen löytäisi pientä uraa synkällä kulullaan. Hovissa oli\npehtori, joka oman ajatuksensa mukaan oli aika mies, sillä sanotaanhan,\nettä toisinaan hovin pehtorikin voipi olla se. Kun hän oli vetäissyt\npitkävartiset saappaat jalkaansa, ottanut keppinsä kouraansa,\npitääksensä väkeä ohjaksissa, niinkuin hän hyvillä mielin ollessansa\nlaususkeli, kas silloin ei ollut hyvä tulla häntä lähelle, sillä hän\nvaati ehdotonta alamaisuutta ja kunnioitusta omalle personallensa.\nTämä nuori mies oli, sen pahempi, ainoa, joka ei puusepälle ollut\narmollinen. Kyllä pehtori tosin rakasti sukkeluuksia hänkin, mutta\nainoastaan silloin, kuin hän itse niitä lasketteli, eikä suinkaan joku\nhänen alamaisiaan. Tuohonpa nähden oli pehtorilla ankara epäluulo, että\npuusepän iloinen katsanto, ivajutut ja hauskat laulut olisivat\njuureltaan kunnioituksen ja kurin puutetta, ja nämähän asiat olivat,\npehtorin mielestä, ensimmäiset vaatimukset sellaisessa paikassa kuin\nhovi on. Kun puuseppä siis hymyillen, niinkuin tavallisesti, otti lakin\npäästänsä ja kumarsi pehtorille, niin pisti tämä kätensä taskuun, eikä\nvastannut kumarrukseen, vaan kohotti nenänsä ilmaa kohden paljoa\nkäytännöllisemmästi, kuin Jussi paran kokeet samassa suhteessa\nolivatkaan. Pehtori tahtoi, niinkuin hän itse arveli, näyttää mokomalle\nlurjukselle, ett'ei suinkaan hän (herra pehtori) suvainnut puolestaan\nyhtään hänen sukkeluuksiaan. Mutta nyt oli sukkelalla Jussilla, niin\nkeinokas kuin hän muutoin olikaan, tässä kohden toki omat ajatuksensa\nasiasta ja hän arveli, että jos pehtorilla oli syytä säästää lakkiaan\nkulumasta, niin oli hänellä puolestaan yhtä hyvä syy siihen, ja\nsentähden hän ei enää nostanutkaan lakkia pehtorille. Mutta niin ei\nhänen olisi pitänyt ajatella, sillä seuraus siitä oli se, että pehtori\nseisahtui eräänä aamuna hänen eteensä ja kysyi äreästi, mitä hän tuolla\nvehkeellään tarkoitti. Toinen vastasi -- ja näyttipä hän sillä hetkellä\nhiukan ivasuulta -- pehtorin voivan siihen itse parhaiten vastata;\nsillä hän ajatteli, sanoi hän, ihan samaa, kuin pehtorikin, koska tämä\nei vastannut hänen tervehtimistänsä. Tästä vastauksesta hämmästyi\npehtori niin, ett'ei saanut sanaakaan suustansa. Nyt huomasi hän omien\npahojen arveluittensa puusepästä käyneen toteen mitä hirveimmällä\ntavalla, jonka tähden hän pyörähti kannoillansa ja meni suoraa päätä\npatronan luo ja pyysi, että puuseppä ajettaisiin heti matkaansa.\nPatrona viivytteli asiaa alussa, sillä hän oli todellakin mieltynyt\niloiseen Jussiin; mutta toiselta puolen hän ei voinut kieltää pehtorin\narvelua, ett'eihän maailma suinkaan voisi ajan pitkään pysyä alallansa,\njos hovissa ei pidettäisi ankaraa kuria. Ja kun tämä hoviherran oikea\nkäsi pyysi vihdoin valitsemaan joko hänen tahi puusepän, niin huomasi\nkelpo patrona, että kahdesta pahasta pitää valita aina pienempi, ja\nantoi pehtorillensa luvan maksaa tuolle syntisäkille hänen saamisensa\nja samalla ilmoittaa, ett'ei hänen tarvinnut enää vaivata itseään\ntulemalla uudestaan työhön. Saatuansa tämän tietää, kohosi puusepän\niloisille kasvoille synkkä pilvi; mutta hän ei sanonut toki sanaakaan,\nsillä olipa hänelläkin, miesparalla, oma ylpeytensä.\n\nPienen tuhman Jussin suurimpia huvituksia, joista hän jo ennalta taisi\niloita kaiket päivät, oli käydä illansuussa hoviin päin, ottamassa\nvastaan kekseliästä ystäväänsä, joka aina tervehti häntä hymyillen ja\nilomielin. Suurimpana onnenansa oli sitten käydä tämän ystävän sivulla\nkotiin, luottavasti ja kiitollisesti kuunnellen joukottain hauskoja ja\nmerkillisiä opetuksia seuraavaksi päiväksi, ja vähät hän enää siitä,\nett'ei mikään niistä oikein onnistunut, sillä sukkela Jussi osasi\ntaasen mitä parhaimmalla tavalla selittää syyt siihen. Ja koko pikku\nkylä hymyili niin tyytyväisesti, kun heidän nähtiin tulevan noin kahden\nkesken, sillä tiedettiin nyt taasen saatavan nauraa luotteliaalle Jussi\npahaiselle.\n\nNäillä ilta-matkoilla hymyili aina aurinkoinen, mutta tulipa tuosta\nilta, jolloin pilvi sen ensi kerran peitti. Sinä iltana ei tuhman\nJussin ikävöivää katsetta kohdannut hymyily, eikä selvä ja iloinen\nkatsanto lyhentänyt tietä kotikylään. Mutta kun Jussi hiljaa ja\nahdistetuin mielin oli hiipinyt kotiinsa, niin näytti hänestä aurinko\nmenneen mailleen toisin kuinka tähän saakka ja viipyvän poissa kauemmin\nkuin ennen. Eikä hän erehtynytkään siinä, sillä tästä päivästä saakka\ntuli loppu sukkelan Jussin iloisesta mielestä ja viehättävistä\nopetuksista, eikä ollut enää toivomista noita hauskoja ilta-kävelyjä\neikä iloitsemista niistä, sillä hän ei enää koskaan mennyt hoviin.\nUseampia kertoja saattoi pikku Jussi hiipiä hänen viereensä, hänen\nsiitä huomaamatta. Hetkikausia istuskeli poikanen kärsivällisesti,\nkoettaen tavata edes yhdenkin hänen iloisia silmäilyksiään, mutta hänen\nentinen iloinen ystävänsä silmäili häneen pilven ja entisen ilonsa\nsäteen sekaisella hymyllä, selittäen, ett'ei hän enää huoli ilvehtiä\nhänen kanssansa. Ja nyt meni Jussi parka pois, istahti äänettömänä ja\nhiljaa johonkin nurkkaan ja itki, sillä hän tunsi mielensä niin\nraskaaksi.\n\nSukkelata Jussi raukkaa! Hänellä olikin syitä olla murheissaan ja\nmenettää taipumuksensa moisiin vehkeisin. Tuo vähäinen kylä oli liian\npieni, toimittaaksensa hänelle kylliksi työtä; hän oli ihan outo näillä\nseuduilla, ja päivä päivältä kävivät hänen talonsa asiat yhä pahemmin,\nniin että hän köyhtyi köyhtymistään. Sen lisäksi sairastui vielä hänen\nvaimonsakin. Kaiken iloisen mielensä ja vehkeilevän luonteensa ohessa\noli puusepällä hyvä, herkkä sydän, ja kun hän istuskeli rakkaan,\nsairastavan vaimonsa vieressä, näki hänen kärsivän eikä tuntenut\nvoivansa hankkia hänelle sitä huojennusta, jonka hän niin kernaasti\nolisi tahtonut toimittaa, niin silloin lannistui miehen mieli ja kävi\nniin raskaaksi kuin raskautetun ihmisen sydän vaan voipi olla. Ja nyt\nkirosi hän monasti sydämmessänsä vikkelää kieltänsä ja noita iloisia\nvehkeitään, joista hän ennen oli ollut niin iloinen, mutta jotka nyt\nolivat ryöstäneet häneltä sen toimen ja työn-ansion, jotka olisivat\nvoineet saada hänen vaimollensa huojennusta ja tehneet hänen\npäänaluksensa pehmeäksi. Ja joka ainoa hilpeyden kajastus sammui hänen\nkasvoiltaan, niinkuin valo sammuu synkkänä, kolkkona talvi-iltana.\nJa kuitenkin oli suvi käsissä, mitä ihanin kesä vallitsi hänen\nympärillänsä, ja auringon säteet hymyilivät, ilveilivät, saattaen\nkaikkialle iloa, onnea. Nuo ihanat auringon säteet, nepäs vasta voivat\nolla kovaluontoisia, kun niin sulavasti nauravat surevan kyyneleille ja\niloitsevat, huolettomasti teuhaellen, ihmisen paraillaan murehtiessa.\n\nNiin ajatteli hän itsekseen eräänä aamuna, hävittyään talonsa\npihalle, jossa istahti raskaalla mielellä, kun hänen ympärillänsä\nparhaillaan oli kaikki niin iloista ja ihanaa ja hymyilevää. Hänestä\ntuntui, ikäänkuin kaikki hänen ympärillään naureskelisi hänen\nsurullensa, ja painuipa tuosta miehen pää yhä alemmaksi. Kaikki hänen\nsukkeluutensa eivät voineet suoda hänelle turvaa tältä neuvottomuuden\nja hyljättynä-olon katkeralta tunteelta. Päänsä kallistui, ja\nsilmissään, jotka ennen olivat hymyilleet kilpaa auringon säteiden\nkanssa, usmaeli nyt kyyneleitä. Eipä hän tiennyt eikä ajatellut\nauringon säteiden hymyilevän ainoastaan siitä syystä, että ne\ntietävät paljoa parempia neuvoja ja että ne tulevat sieltä, jossa\nlohdutusta ja lääkkeitä löytyy jokaiselle sairaalle ja surevalle\nsydämmelle. Tässä tuokiossa pikku Jussi tulla tojotti, niinkuin hänellä\noli tapana, pienillä taarajaloillaan ja istahti äänettömänä hänen\nviereensä, silmäilläksensä häneen, poika kun arveli heidän yhä olevan\nseurakumppaleja ja lohduttajia toisillensa, sillä hän oli todellakin\nniin tuhma, että piti ystäväinsä surut ominansakin. Kun tuo sureva mies\nkäänsi sitten päänsä ja huomasi Jussin sivullansa, jalat ristissä ja\nosan-otto jok'ainoassa kasvonpiirteessä, jopa suussakin, joka oli auki\nkuin konsanaankin, niin silloin tuntui hänestä tässä poikasessa olevan\njotakin, joka ihmeellisesti liikutti häntä. Ja muistuipa tuosta hänen\nmieleensä ihana aamu, jolloin he, juuri samassa asennossa, olivat\ntutustuneet, ja tämä muisto se sai väen väkisinkin hilpeyttä hänen\nsilmiinsä, itse kyynelhunnunkin lävitse; mikähän sitten lienee siihen\nsyynä ollutkaan, joko auringon säteet, joilla kaiketi oli omat\njuonensa, saattaessaan hänet hymyilemään, tahi Jussi pahainen, jossa\nhänen mielestään aina oli ollut niin kummallisesti viehättävä voima, --\npääasia on se, että hänen mieleensä muistuivat nuo ivavehkeet heidän\nensimmäisen tutustumisensa ajalta ja saattoivat hänet nousemaan\nistualtaan, nyykäyttämään ystävällisesti päätänsä ja lausumaan\nsurumielisellä hymyllä:\n\n-- \"Voi pikku Jussi, jos nyt voisit mennä patronan luo ja soittaa aika\nlailla kelloa hänen korviinsa, jotta hän tekisi minulle oikeutta, --\nniin olisinpa toki palkittu siitä, mitä olen sinulle opettanut\".\n\nTämän sanottuaan meni hän uudelleen majaansa, unhottaaksensa auringon\nsäteet ja Jussin ja kaikki, mikä vaan iloista oli. Mutta pikku Jussi\nistui liikkumatta paikallaan ja arveli, ajatteli niin miettivän\nnäköisenä, sillä hänen utuiseen sieluunsa oli pudonnut jyvänen, joka\nnyt alkoi siinä itää. Hän ajatteli suurta hovikartanoa, jota hän piti\nsellaisena paikkana, mitä ainoastaan pelolla ja vavistuksella saa\nlähestyä, hän ajatteli mahtavaa patronaa, jonka nimeä hän kuuli\nlausuttavan ainoastaan syvimmällä kunnioituksella, ja poika parka ihan\näimistyi pelosta, muistellessaan sukkelan Jussin sanoja. Mutta samalla\najatteli hän, kuinka innollisesti hän rakastaa puuseppä raukkaa, kuinka\ntämä oli ollut hyvä häntä kohtaan, ja kuinka kernaasti hän tahtoisi\nedes jollain keinoin palkita neuvon-antajansa. Hän arveli myös, että\nhänen ehkä onnistuukin tällä kertaa soittaa oikein patronan korviin,\nkoska hän kuitenkin niin kernaasti sen tahtoo tehdä. Ja sillä\naikaa kuin hän tätä tuumiskeli, leikittelivät kirkkaat, armaat\nvalonsäteet hänen ympärillänsä ja kuiskasivat hänelle omituisella\nvastustamattomalla viehätyksellään: \"Koeta vaan, koeta vaan, pikku\nJussi!\"\n\nJa nyt nousi Jussi ja käydä kätysteli luottavasti ja vakavasti hoviin\npäin.\n\nTäälläpä näytti ihan toisenlaiselta kuin siinä talossa, jossa puuseppä\nistuskeli sairaan vaimonsa vuoteen ääressä; täällä oli kaikki niin\nkirkasta, niin hymyilevää. Tuolla ulkona vainioilla aaltoilee kultainen\nvilja niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja pihalta tuli itse patrona\nilahduttaaksensa sydäntänsä ja nähdäksensä kaikkea tuota siunausta,\njoka oli hänen omansa. Hän oli juuri seisahtunut erään kauniimman\npellon eteen ja vaipunut hetkeksi hauskoihin luvunlaskuihin, kun hänet\näkkiä herätti ajatuksista kellon soiminen ihan hänen korvainsa\njuuressa. Hän kääntyi ja näki pienen valkotukkaisen ja pulleaposkisen,\nmutta jotenkin tuhman näköisen pojan. Se oli Jussi, joka oli käyttänyt\nhyväksensä sitä silmänräpäystä, jolloin patronan tarkastus oli\ntoisella haaralla, voidaksensa siten lähestyä vallan hiljaa ja koettaa\nlumo-keinoansa. Siinä seisoi hän nyt ja soitti kelloa vapisevalla\nkädellä, silmäillen pelolla ja vavistuksella patronaan.\n\n-- \"Mitä kummia sinä teet, poika?\" kysyi patrona, silmäillen\nkummastellen poikasta.\n\nNyt loppui Jussin rohkeus; hän purskahti itkemään, änkyttäen samalla\njotakin sinne päin, että tämä muka tuli vaan siitä, ett'ei hän osannut\nsoittaa oikein.\n\n-- \"Etpä liene oikein viisas, poikaseni!\" lausui patrona, peräytyen\npari askelta takaisin, kun huomasi Jussin katsoa tuijottavan häntä niin\nkummallisesti.\n\n-- \"Ei, kyllä minä olen viisas!\" vastasi Jussi nyyhkien, \"mutta ei\nkenkään voi sitä minusta huomata sentähden, että minulla on liian lyhyt\nnenä\".\n\nTämä vastaus ei ollut patronaan mielestä sinnepäinkään niin selvä, kuin\nJussi kaiketi luuli sen olevan; mutta tässä poikasessa oli sellainen\nteeskentelemätön suru ja lapsellinen luottavaisuus, että se liikutti\nhyvänsuopaa patronaa. Hän läheni poikasta lähemmäs, taputti häntä\npäähän ja sanoi ystävällisesti:\n\n-- \"Jos sinulta puuttuu jotakin, poikaseni, niin sano vaan, älä\npelkää\".\n\nJa Jussi katsahti nyt häneen luottavasti ja kertoi itkusilmin hänelle,\nkuinka puuseppä oli ollut hyvä häntä kohtaan, kuinka hän oli opettanut\nhänelle monta oivallista asiaa ja kuinka hän oli sanonut, että kun joku\nei tahdo tehdä, mikä on oikeata, niin tulee soittaa sen korvien\njuuressa. Ja nyt kun hän oli suruissaan ja onneton, oli hän pyytänyt\nJussia soittamaan patronalle korvaan, jotta tämä olisi häntä kohtaan\nrehellinen ja oikeamielinen.\n\n-- \"Mutta kun minä en osaa soittaa, niinkuin tulisi\", jatkoi Jussi, ja\nkyyneleet heruivat taasen hänen poskilleen, \"niin se ei vaikuta\nmitään'\".\n\nMutta patrona katsoi häneen lempeästi ja ystävällisesti, taputti häntä\nposkusille ja ajatteli omalla laillaan Jussin puheesta, niin himmeää\nkuin tämä olikin, sillä eipä hän ollut unohtanut iloista puuseppää.\nMonta kertaa oli hän yksinäisyydessään kaivannut hänen iloista ja\nhauskaa lauluaan ja ajatellut, eikö hän ollut epä-rehellinen sekä\nmiestä että itseänsäkin kohtaan, kun niin jyrkästi oli ajanut hänet\npois luotansa. Sittemmin oli hän saanut kuulla miehen köyhyydestä, ja\ntunsipa hän silloin katumuksen kaltaisen surun, ajatellessaan olevansa\nosalta itsekin syypää siihen, että hymy oli kadonnut miehen iloisilta\nkasvoilta ja laulu vaiennut hänen huuliltaan. Eikä se ollutkaan mikään\nhäpeä, että patrona näin ajatteli. Senpä tähden järähtikin hänen\nsydämmensä poikasen puheesta, ja täällä, kaiken rikkautensa ja Jumalan\nsuoman siunauksen keskellä, päätti hän, ett'ei poikasen kellon pitänyt\nturhaan kaikuman hänen korviinsa. Jussi oli soittanut paremmin kuin oli\nluullutkaan.\n\nTuokion ajan kuluttua astuivat patrona ja Jussi hyvässä sovussa\npuusepän pikku tölliin ja saattoivat hänet hyppäämään kummastuksesta ja\npeljästyneenä ylös. Mutta kun patrona taasen oli mennyt pois, silloin\ntuijotti sukkela Jussi avoin suin herransa jälkeen, ikäänkuin olisi\ntapahtunut joku ihme, jota hän ei rohjennut uskoa todeksi. Ja kuitenkin\noli asia tosi, eipä käynyt epäileminen: uusi kirkkaampi aika oli\nlähettänyt hänelle ensimmäisen ystävällisen tervehdyksen ja aurinko oli\npaistanut häneen; ja hänen vaimonsa lausui tautivuoteeltaan niin\nheleällä äänellä, kuin terve konsanaankin:\n\n-- \"Nyt tulen minä, Jussi, taasen pian terveeksi ja reippaaksi, sillä\nnyt tuntuu sydämmessäni taasen niin iloiselta ja kepeältä\".\n\nMutta penkillä, puusepän vieressä, istui pikku Jussi ja katsoi\ntyytyväisyydellä kaimaansa, sillä poikanen tunsi nyt ottaneensa aimo\naskeleen eteenpäin puutteittensa parantamisen tiellä ja oppineensa\nvihdoinkin oikein soittamaan lähimmäistensä korviin. Ja sen oli hän\noppinut todellakin. Tässä tuokiossa soi kellon ääni niin kovasti\nsuuren, viisaan Jussin korviin, että hänen täytyi häpeästä painaa\npäätänsä alas poikasen iloiselta silmäilykseltä. Patrona oli, näet,\nkertonut kaikki, ja nyt tiesi hän, että sen, minkä hänen oma\nsukkeluutensa oli häneltä menettänyt, sen oli pojan tuhmuus hänelle\nuudestaan voittanut, kun tämä oli ottanut vastaan hänen epäiltäviä\nneuvojaan vilpittömällä uskolla ja luottamuksella. Mutta pikku Jussi,\njoka oli menestyksestänsä käynyt vieläkin luotteliaammaksi, istahti\njalat ristissä ja kysyi aprikoivan näköisenä:\n\n-- \"Eiköhän nyt auttaisi, jos minä koettaisin uudestaan kohottaa\nnenääni taivasta kohti, jotta ihmiset viimeinkin saisivat nähdä, ett'en\nminä ole niin tuhma, kuin näytän?\"\n\nSilloin helähti taasen lempeä ja iloinen hymy puusepän kasvoille; hän\nistahti pienen pojan viereen, nosti hänet polvillensa ja kertoi hänelle\nkaikkein viisaimman olevan sen, joka on viaton ja rakastaa, sillä\nHänen, taivaan Herran, viisaudessa on yksistänsä siunausta. Ja Jussi\nuskoi häntä, niinkuin tähänkin saakka, ja oli hyvin iloissaan,\nkuullessansa sellaista, sillä hänestä näytti, ett'ei tällä lailla ole\nsinne päinkään niin vaikeata olla viisas ja ymmärtäväinen. Mutta nuori\nvaimo kutsui hänet luoksensa ja suuteli häntä, ja tämä oli ensimmäinen\näidin suutelo, jonka pikku Jussi oli saanut moneen Herran vuoteen, --\ntuntuipa siltä, kuin auringon säde olisi suudellut kauan unohdettua\nkukkasta ja loihtinut sen valon iloon.\n\nJa terveys ja onni palasivat puusepän majaan, ja pikku-Jussi asui\ntästä lähtein siellä ja joka ilta kävi hän uudelleen ottamassa vastaan\nsuurta Jussia, josta hän niin paljon piti ja jota hän uskoi niin\nvilpittömästi, sekä seurasi häntä kotiin, tämän jutellessa monta\nhauskaa ja hyödyllistä asiaa. Mutta jos ken siitä hetkestä saakka\nyritti ilvehtiä pikku Jussin kanssa, tämän herkkä-uskoisuudesta, niin\nse sai tekemistä sukkelan Jussin kanssa: sillä hän ymmärsi nyt Luojan\ntehneen hänen kaimansa hyvin köyhäksi, köyhäksi rahasta, köyhäksi\nkenties ymmärryksestä ja vieläkin köyhemmäksi lapsen elämän\nsuojelijoista, mutta Hän oli toki antanut hänelle siunauksen hedelmiä\nkantavan lahjan: viattoman taipumuksen uskomaan ja luottamaan.\n\nMutta Hän, joka antaa aurinkoisen valaista kaiken maailman ja antaa\nkullekin, pienille ja suurille, yksinkertaisille ja viisaille, kullekin\noman päivänsäteen käsiin temmattavaksi, Hän tietää, josko ei monen\nmeistä, sukkelista ihmisistä, olisi tarpeen oppia hiukkaa samassa\nasiassa tuhmasta Jussi raukasta, sillä eipä hän ole todellakaan niin\ntuhma, kuin ehkä näyttää olevan.\n\n\n\n\nEI MOKOMAA TUHMAA TOISTA!\n\n\nNiin sanoivat Jaakosta kaikki: hänen vanhempansa, sisaruksensa, tädit,\nnaapurit ja kaikki tuttavatkin. \"Voi kuitenkin, kuinka hän on tuhma\",\nsanoi isä huolestuneena, nähdessään Jaakon itkevän ja valittavan,\nsill'aikaa kuin koira makeaan suuhunsa söi hänen voileipänsä. \"Voi\npikkuista tuhmeliini parkaani\", sanoi äiti, hyväillen poikaansa, kun ei\ntämä päässyt pöydän ääreen, jossa sisaruksensa leikkivät Jaakolta\n\"lainaamilla\" leluilla, ja täyttä kurkkuansa riemuitsi, kuullessansa\nmuiden nauravan, vaikk'ei useinkaan tiennyt mikä heitä nauratti.\nTädeiltään sai hän aina huonoimman joululahjan, \"sillä\", arvelivat he,\n\"hän on niin tuhma, että tyytyy mihinkä hyvänsä\". \"No, sinuapa on aika\ntuhma-jussi\", sanoi naapurin emäntä, kun oli kerran lähettänyt hänet\nostamaan sokuria, ja Jaakko oli pannut sokurin märälle kivelle,\nkiiruhtain auttamaan erästä pientä tyttöä, joka oli pudonnut ojaan.\n\"Herra Jumala, kuinka tuo poika on tuhma\", sanoi eräs vieras rouva,\njoka oli heillä vieraissa, kun Jaakko muistutti äidilleen, ett'ei\nsuuruskahvia vielä oltu juotu, vaikka äiti juuri oli sanonut olevansa\npahoillaan siitä, että se vast'ikään oli juotu. Tuhma hän oli, ja\nilmankos hänen nimensä sitten olikin Jaakko? Sehän on vallan varmaa,\nettä tuhmia kaikki Jaakot ovat!\n\nHänellä, näet, ei ollut senkään vertaa viisautta, että olisi rajuksi\nruvennut, kun häntä tuhmaksi sanottiin; eikö mitä! Tuhmana oli hän\nsyntynyt, sen hän tiesi hyvin itsekin, ja että hän tuhmana kuolisikin,\nsiitä oli hän niin vakuutettu, että päätti antaa, pitkittä puheitta,\nasiain mennä menojaan. Vakuutus tuhmuudesta saattoi enimmäkseen hänen\nhuulilleen tyytyväisen hymyn, eikä hän koskaan edes koettanutkaan näkyä\nviisaammalta kuin olikaan. Hänen tullessaan kouluun oli yleinen\nvakuutus hänen tuhmuudestaan niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä kukaan\nyrittänytkään epäillä; mutta toveriensa hyväntahtoisuuden ja oman\njärkähtämättömän hyvän luonteensa avulla tuli hän kumminkin toimeen.\nKyllähän hänelle useinkin tehtiin kaikenlaisia sutkauksia, mutta hän\nkun niille vaan nauroi oikein sydämmensä pohjasta, niin ei liian\npitkälle koskaan menty; sillä kukapas olisi hennonnut tuolle\nsävyisälle, tuhmalle pojalle pahaa tehdä? Vaivaloisen opin kanssa\ntaisteli hän miehuullisesti ja väsymättä, mutta jos hän siitä jotakin\nsaikin päähänsä päntätyksi, ei se ainakaan semmoista ollut, jolla muut\ntutkinnoissa loistavat. Matkakertomusten ja satujen lukeminen oli hänen\nmieluisinta työtään. Varsinkin ihaili hän suuresti uljaita, väkeviä\nsotasankareja, semmoisia, jotka olivat taistelleet vallan hirmuisesti,\nhyvin helposti olivat jaksaneet kantaa raskaimpia taakkoja, mutta\nkumminkin olleet niin hiljasluontoisia ja yksinkertaisia kuin lapset.\nSilloin Jaakko arveli: \"Kun nyt minä kerran olen näin tuhma, niin\ntahdon tulla väkeväksi, oikein kauhean väkeväksi, niin että kaikki\nihmiset rupeavat minua arvossa pitämään pelkän voimani vuoksi\". Risto\nveikkoansa, joka oli hyvin älykäs ja ymmärtäväinen poika, piti hän\nsuuressa arvossa. Kaikki, mitä Risto sanoi, oli oikein, ja mitä Risto\nhalusi, sen Jaakko teki, kun vaan suinkin taisi: puolustaakseen Ristoa,\njoka oli kiivas, vaan samalla pelkuri, hän olisi mielellään vaikka\nhenkensäkin uhrannut. Ristosta tulee oikein maailman mainio mies, siitä\nhän oli varma; ja hauskaa oli hänen ajatella mitenkä hän, kun veljensä\non päässyt suureen arvoon, tulee hänen luokseen halvassa puvussa ja\nsoittaa ovikelloa; mitenkä sitten, kun palvelija käskee hänen menemään\ntiehensä, hän vastaa: \"Herra professori -- vielä toisinaan herra\nministerikin -- on minun veljeni!\" Ja sen hän sanoo pöyhkeillen -- ei,\nei pöyhkeillen -- se olisi syntiä; se alentaisi häntä liian paljon.\n\nItse puolestaan, sitä vastoin, ei hän ollut kunnianhimoinen laisinkaan,\nsillä kun hän oli kasvanut kyllin suureksi, pani isänsä hänet nikkarin\noppiin; \"ja siinä teki isä varsin oikein\", sanoi Jaakko silloin, \"sillä\nminä olen liian tuhma mitään parempaa oppimaan\". Nikkarin luona\nmenestyi hän varsin hyvin; hän oli niinkin tuhma, ett'ei ymmärtänyt\npitää itseään korkeampi-sukuisena ja paremmin kasvatettuna, kuin\nmuutkaan oppipojat, joista sitten saikin hyviä tovereita ja ystäviä.\nMitä taasen työhön tulee, niin siihen hän ryhtyi ilomielin ja\nhuomasikin kohta olevansa varsin tyytyväinen onneensa.\n\nSill'aikaa kuin Jaakko siis sahasi, höyläsi, liimasi ja kiilloitti\noikein otsansa hiessä, oli isällä täysi tekeminen, saadakseen jotakin\nsopivaa paikkaa Risto pojalleen. Risto ei ollut tuhma, sehän oli selvä\nkuin päivä; ei hän koskaan lukenut läksyjään, vaan osasi ne sentään\nhyvin hyvästi ja sai vähä väliä kauniita todistuksia edistyksistään\nkoulussa. Ulkoa osasi hän koko joukon runoelmia, sekä saksan-,\nfranskan- että englannin-kielisiä, ja kirjoitti päiväkirjaan kaikki,\nmitä kotona tapahtui. Kaikki, niin omansa kuin Jaakonkin rahat menetti\nhän teateriin y.m. Silmin nähtävähän oli, että hän semmoisilla\nluonnonlahjoilla menisi pitkälle. \"Annetaanpas\", sanoi isä, \"pojan\nlukea aluksi\", ja Risto luki vuosikausia, mutta tutkinnon otosta ei\ntullut mitään. Vihdoin sanoi hän eräänä päivänä olevansa kyllästynyt\ntuohon ikuiseen lukemiseen; hän ei tahdo muka olla se, joka rupeisi\njohonkin vastahakoiseen virantoimitukseen, se on hänen mielestänsä\nrasitusta vaan; hän tarvitsee vapautta, vapautta, voidakseen oikein\nvaurastua. Aikaa kului taaskin, ja kun ei isä nähnyt sittenkään\npojassaan mitään vaurastumista, ehdotteli hän pojalleen jonkinlaista\ntoimitusta. \"Minä hankin\", sanoi hän, \"sinulle toimitusta jossakin\nkauppakonttorissa\". Poika totteli, vaan huokasi kumminkin, ett'ei isä\nollenkaan ymmärtänyt elämän runollista puolta. Konttorityönsä teki hän\nitselleen niin mukavaksi, kuin vaan oli mahdollista. Hän rupesi\nrunoilemaan, se tuli muillekin tiedoksi ja hän sai jo kohtakin\nmainetta! Vaan kun hän, isänsä kuoltua, oli saanut vähän perintöä, niin\nheitti hän konttorityöt sikseen ja rupesi viettämään oikein iloisia\npäiviä; ja siihen hän olikin kuin luotu. Maailma tempasi hänet\nmukanaan, ja hän piti itseään onnellisena. Typerää veljeään ei hän\nsentään koskaan unohtanut.\n\nSillä välin oli Jaakko päässyt sälliksi, ja isänsä lähetti hänet\nulkomaille, että oikein vaurastuisi työssään. Jaakko, kuuliainen kuten\nennenkin, jätti jäähyväiset, kyyneleet silmissä, ja läksi matkalle.\nMuutaman kuukauden kuluttua seisoi hän taas entisen isäntänsä\ntyötuvassa ja höyläsi yhtä uutterasti kuin ennenkin. Tuhmasti hän teki,\nsen tiesi hän, mutta -- mitäpä hän sille mahtoi, \"hänen tuli ikävä\ntakaisin\", kertoi hän hymyillen, ja kyynel kiilsi hänen silmässään.\n\nSuuresti hän oli iloinen, kuullessaan, että veljellensä kaikki kävi\nhyvin; vakaisena nyykähdytti hän silloin päätään, ikäänkuin olisi\ntahtonut sanoa: \"Niin, niin, hän sen kyllä voi!\" Kerran lahjoitti Risto\nhänelle pienen kirjasen, jonka hän itse oli kirjoittanut. Jaakko\nlaittoi itselleen kohta komean kirjahyllyn, jolle hän asetti kirjasen\nynnä pari muutakin kirjaa, joita hänellä oli. Riston kirjoittamaa\nkirjaa hän ei kuitenkaan lukenut, hän kun ei ymmärtänyt sitä; \"mutta\",\nselitti hän hymyillen, \"sillä on kyllä ansionsa\". Kirjanen oli\nkumminkin sidottu kauniisin kansiin, ja mielellään sitä Jaakko tuon\ntuostakin katseli ja tunsi olevansa vähän ylpeäkin sen puolesta.\n\nKipeästi koski Jaakon sydämmelle, kun vanha isäntänsä kuoli ja jätti\nkivulloisen lesken ja seitsemän turvatonta lasta jälkeensä. Täytyikö\nhänen nyt lähteä pois vanhasta, rakkaasta työtuvasta! \"Tuhmasti tosin\nteen, kun niin ajattelen\", arveli Jaakko, \"mutta, milloinkas minä\nviisaasti olen tehnyt?\"\n\nNäihin mietteisin oli hän vaipununna, kun Risto kerran illalla tuli\nhänen luokseen työtupaan. Risto kummasteli, että nyt kaikki oli niin\nhiljaista; ei kuulunut sahaamista, ei höyläämistä, ei veljensä iloista\nlauluakaan. Jaakko istui lavitsalla ja katsoa tuijotti sahalastuihin\nlattialla; sanaakaan sanomatta nyykähdytti hän päätään tulijalle. Risto\nsytytti sikarinsa ja istahti mahonkipölkylle, ajatuksissaan silmäillen\nlakierattuja saappaitaan.\n\n-- \"Kolkoltapa nyt täällä näyttää\", sanoi hän viimein.\n\nJaakko nyykähdytti päällään.\n\n-- \"Ethän sinä kumminkaan häviölle tule vähääkään. Perintö-osasi on\nvielä koskematta, ja sillä voit panna oman taloutesi toimeen. --\nLähdethän kaikissa tapauksissa täältä pois?\"\n\nVähän mietittyään vastasi Jaakko: \"enpä luule sitä\".\n\n-- \"Etkö?\" kysyi Risto kummeksien.\n\n-- \"Kukas heistä sitten huolta pitäisi?\" sanoi Jaakko viitaten lesken\nhuoneesen päin.\n\n-- \"Ethän ainakaan sinä!\" sanoi veli, pyörittäen päätään. \"Sinä et ole\nheille mitään velkaa\".\n\n-- \"En, leivästäni en heille velkaa jää\", vastasi Jaakko\nsydämmellisesti, \"isä-vainajani ja minä olemme sen kyllä korvanneet;\nmutta kiitollisuuden velassa olen kyllä heidän hyvyydestään ja\nystävällisyydestään minua kohtaan! -- Niin, naura sinä vaan! -- Ja\npäälliseksi olen heille velkaa sen, minkä kaksi väkevää, työhön\nkykenevää kättä aina ovat turvattomille, jotka eivät itse voi tulla\naikoin\".\n\n-- \"Oletkohan ajatellut\", sanoi Risto sitten, \"että jos tuumasi\ntoimeenkin panet, niin et saa koskaan tilaisuutta mennä naimisiin?\"\n\n-- \"Enhän minä ole edes kihlannutkaan vielä\", vastasi Jaakko\nnaurahtaen.\n\n-- \"Mutta saatathan helposti sattua näkemään jonkun tytön, joka sinulle\non mieliin\", sanoi veli, \"ja kun rakkaus sinuun saa syttyneeksi, niin\nsilloin varmaankin kadut nykyisiä tuumiasi; sinä et pidä lukua elämän\nrunollisesta puolesta, vaan tahdot tyytyä sen yksipuolisuuteen\".\n\n-- \"Minä en runollisuudesta ymmärrä tuon enempää\", vastasi Jaakko\nsäveästi, \"tiedän tosin tekeväni tuhmasti, vaan toisin en taida\".\n\nJaakko oli oikeassa. Aikeistaan ei ollut muuta sanomista kuin että ne\nolivat tuhmasti, tuiki tuhmasti tuumitut! Vaan, olipa toki yksi, joka\nei niitä tuhmina pitänyt, -- leski ynnä orvot. Ja kun Jaakko näki\nheidän kiitollisuutensa, näki sen ilon, joka loisti heidän silmistään,\nsanoi hän itsekseen: \"oikeinpa on mieleni hyvä, että noin tuhmasti\ntein'\". Kovin kourin hän ryhtyikin työhön. Pienen perintö-osansa pani\nhän heti liikkeelle, voidakseen työskennellä suuremmassa määrässä.\nVaikka nyt suurin osa talon omaisuutta tuli sen kautta hänen omakseen,\nei hän kumminkaan itseään muuna pitänyt kuin lesken asian-ajajana. Jos\nhän olisi paremmin älynnyt etujaan valvoa, olisi kohtalonsa hänelle\nkeveämmältä tuntunut, mutta sitä ei hänessä ollut miestä huomaamaan.\nTulipa Jaakko paralle toinenkin rasitus ja, itse sitä huomaamattansa,\noli hän niiden väkeväin sotasankarien kaltainen, joista oli saduissa\nlukenut. Hän teki työtä ankarasti, valvoi yöt ja piti vaan huolta\ntoisten parhaasta, vaikk'ei hän siitä itse huomannut. Kävi, näet, niin,\nettä Risto, joka ei nähnyt mitään vaivaa, pian sai perintöosansa\nloppuun ja tuli aina välisti Jaakolta lainaamaan rahoja. Jaakko antoi\nilomielin, mitä veli pyysi.\n\n-- \"Niin sen pitää olemankin\", sanoi hän; \"sinä et saa olla puutteessa,\nsinun pitää elämän huoletta ja murheetta, voidaksesi töitäsi\ntoimitella; tule vaan luokseni ja ota mitä tarvitset\". Vaan tämä\njalomielinen käytös lisäsi Jaakon työkuormaa entistä enemmän.\n\nEräänä iltana tuli Risto pahalla tuulella Jaakon luo, istahti ja\nkatseli äänetönnä kuinka veli teki työtä.\n\n-- \"Mikä sinun on?\" kysäsi Jaakko, tähystäen lautaa, jota höyläsi.\n\n-- \"Min'oon kyllästynyt tämän elämän viheliäisyyteen\", vastasi Risto\n\"se on täpösen täynnä nöyryytyksiä ja erehdyksiä\".\n\n-- \"Niin, kyllä se on totta, kyllä täällä erehdyksiin joutuu\", sanoi\nJaakko myöntäen. \"Minäkin, esimerkiksi, luulin saavani urakkatyökseni\ntuon kouluhuoneen rakennuksen, vaan eräs toinen tarjoutui tekemään sen\nvähemmästä\".\n\n-- \"Ei mokomaa tuhmaa toista ole\", ajatteli Risto, vaan kun hän paljon\npiti veljestään, niin hän ei ajatustaan ilmaissut; puhalsihan vaan\nmuutaman savupilven sikaristaan.\n\nKotvasen olivat veljekset ääneti; Jaakko rupesi viheltelemään\nhöylätessään.\n\n-- \"Etkö lähde ulos kävelemään?\" kysyi Risto sitten.\n\n-- \"Eipä minulla juuri olis aikaa\", vastasi Jaakko; mutta nähdessään\nveljensä tyytymättömän katsannon, lisäsi hän: \"no, mennään vaan\".\n\nHe läksivät. Raikas, kaunis ilta ilahdutti Jaakkoa. Hän, joka oli\ntottunut päiväkaudet läpi olemaan työnsä ääressä, tunsi nyt itsessään\noudon, suloisen tunteen, nähdessään luonnon heristymistä, ja rintansa\npaisui, hengittäen sisäänsä mietoa ilmaa. Kauvan unohduksissa olleet\nmuistelmat kuvailivat hänen mielessään; kaikki oli entisellään, hän\nitsekin. Hän viittasi järvelle päin, puristi veljensä kättä ja sanoi:\n\"Muistatko, Risto, kuinka me kerran luistelimme tuon järven jäällä?\nMuistatko, kuinka minä antauduin poliisin käsiin, jotta te sillaikaa\npääsisitte pakoon, mutta poliisi päästi minut irti, sanoen teidän\npettäneen minut?\" Risto naurahti. \"Kun joskus tulen niin varakkaaksi,\nettä voin toiveeni toimeen panna\", jatkoi Jaakko, \"niin sitten laitan\nitselleni asuinhuoneen maalle, viheriöitseväin puiden suojaan, ja sen\ntaakse laitan yrttitarhan ja ylt'ympäri korean piste-aidan. Luulisinpa\nsaavani silloin halun naidakin\". Ja ääneti katsoi Jaakko etehenpäin,\nikäänkuin näkisi jo kauaksikin tulevaisuuteensa.\n\nSilloin kuului äkkiä tulipalonmerkit, hätäkello soi, ja rusko,\nvaloisampi kuin laskevan auringon, levisi taivaalle. Tuolta talojen\ntakaa näkyy punainen tulipatsas; liekit ja säkenet tanssivat sen\nympäri, ja purppurahuntu ympäröivi sitä. Tuo kaikki peittyy väliin\nvalkoisiin, väliin mustiin savupilviin. Pilvet taivaalla näyttävät\nmahdottoman suurilta suopakuplilta tulta täynnä, ja tuuli kiidättää\nleimuavaa joukkoa sinne ja tänne. \"Voi kuinka kaunis, kuinka komean\nkaunis näky!\" huudahtaa Risto kääntyen veljeensä; \"mutta mihinkä Jaakko\nsai? Luultavasti on mennyt tulipalolle pelastamaan\", arvelee Risto,\n\"kunhan vaan ei taaskin tekisi tuhmasti\". Ja Risto astuu kotiansa,\nsepittämään oikein ihanaa runoa tulipalosta.\n\nJaakko teki tosin tuhmasti, mutta tällä kertaa syystä. Heti iski\nhänelle mieleen, että tulipalo voisi olla joko hänen asunnossaan tahi\njossakin läheistöllä. Kauhistuen muistelee hän Riston palavaa sikaria\nja että lesken ja lasten huone on työtuvan takana. Hän rientää siis\nkotiapäin eikä muista edes sanoa veljelleen jäähyvästiä. Pelkonsa ei\nolekaan turha; hän saapuu paikalle juuri silloin kuin ollaan nostamassa\ntikapuita, joiden avulla leski ja lapset saataisiin pelastetuiksi.\nHän tungeikse lähemmäs, ja kun ei kukaan uskalla sitä, kiitää hän itse\nylös tikapuita myöten, menee akkunasta sisään ja kehoittaa sisässä\nolevia tulemaan esille; vaan he ovat savusta sekä säikähdyksestä\npuolikuolleina. Aika, kallis aika menee hukkaan; Jaakko rientää huoneen\nsisälle, tarttuu ensin äitiin ja kantaa hänet ikkunalle, josta muut\nottavat hänet vastaan, sitten kantaa hän lapset kaksitellen; mutta kun\nhän itse, iloiten pelastaneensa tärkeimmän tavaran, rientää tikapuille,\nsyöksee sivuseinä paukkuen sisään, hänen päällensä; hän kaatuu\nlattialle. Vaan häntä ei sinne jätetä; hänen uljasta esimerkkiään\nseuraa kaksi urheaa miestä, jotka kiiruhtavat kytevien ja savuavien\nhirsien ylitse hänen avukseen, nostavat hänet ja kantavat turvalliseen\npaikkaan. Mutta minne? Rauhallisesta, hiljaisesta kodista ei ole muuta\njäljellä kuin savuavat rauniot; -- sairashuoneesen oli hän siis\nvietävä.\n\nRisto, saatuaan tietää, miten veljelleen oli käynyt, kiiruhtaa, katumus\nja murhe mielessään, veljensä sairasvuoteen viereen. Sairaanhoitajat\nkatsovat häneen huolestuneina ja toistavat lääkärin lausuman tuomion:\n\"ei ole mitään toivoa enään\". Mutta Jaakko hymyilee hänelle, huolimatta\nvaivoistaan, ja sanoo: \"Tottahan minä taaskin tein jonkun tuhmuuden?\"\n\nRisto kokee lohdutella häntä sekä itseään, ja kertoo kirjoittaneensa\nnyt juuri kauniin runoelman tulipalosta, jonka hän on verrannut tulta\nsuitsuavaan vuoreen ja kaikkia tuhoja tekevään pyrstötähteen, joka tuo\nhirmuista kostoa kurjalle ihmiselle ja käyttää tulen petollisia henkiä\npalvelijoinaan; runonsa toivoo Risto saavansa myödyksi köyhän\nnikkarinlesken hyödyksi. Jaakon silmät loistavat ilosta; hän puristaa\nveljensä kättä ja sanoo ylpeydellä ja kunnioituksella: \"Niin, niin,\nsinä kyllä voit semmoisia!\"\n\nKahdeksan päivän perästä viedään Jaakko viimeiseen, ahtaasen\nlepokammioonsa. Kun ruumis on haudattu ja vieraat poissa, jääpi Risto\nhaudalle seisomaan erään ystävänsä kanssa, joka ei vainajata tuntenut,\nvaan oli Ristoa seurannut Jaakon haudalle. Tämä katselee syvissä\najatuksissa poismeneviä saattovieraita ja niiden joukossa orpoja, jotka\nviimeisinä olivat lähteneet holhoja-vainajansa haudalta.\n\n-- \"Veljesi\", sanoo hän, \"mahtoi olla varsin hyvä ihminen!\"\n\nRisto arvelee, että hänen oikeastaan pitäisi vastaaman: \"Ei mokomaa\ntuhmaa toista ollut;\" vaan kyyneleet purskahtavat hänen silmistään ja,\nsyvästi liikutettuna, kuiskaisee hän: \"Ei toista niin hyvää ihmistä\nmailmassa ollut!\"\n\n\n\n\nOPPIPOIKA.\n\n(Kirjoittanut Emile Souvestre).\n\n\nKeskipaikoilla tammikuuta vuonna 18-- tapahtui eräässä mitä kurjimmissa\nasunnossa Mühlhausenissa [tehdaskaupunki Elsassin maakunnassa] yksi\nnoita kurjia kohtauksia, joita köyhyys niin usein saattaa matkaan.\nHuononpäiväisessä ullakossa, jonka särkyneiden ruutujen kautta tuuli\nvinkueli sisään, makasi noin neljäkymmentä vuotta vanha vaimo\nräsyisellä vuoteella. Hänen riutunut muotonsa osoitti elämänlähteen\nhänessä jo kuivuneen.\n\nLeski Kosmallin -- se oli kuolevaisen nimi -- oli täytynyt vuosimäärin\ntaistella kovimman puutteen kanssa, ja hänen luonnostansa roteva\nruumiinsa oli ylellisen työn kautta vähitellen riutunut. Miehensä\nkuoltua oli hän kahden poikansa kanssa, joista vanhin silloin oli\ntuskin neljäätoistakaan vuotta vanha, joutunut kovimpaan köyhyyteen,\nniin että hän töin tuskin jaksoi elättää lapsiansa. Jo kauan oli hän\ntuntenut voimainsa vähenevän, ja nyt, kun ne olivat peräti poissa, nyt\nherkesivät nekin ihmiset, joilta hän tähän asti oli saanut työtä,\npitämästä huolta hänestä, sillä he, asian oikeata laitaa tuntematta,\nsanoivat häntä huolimattomaksi. Rohkaistuna ja autettuna olisi vaimo\nparka ehkä voinut voittaa tautinsa; mutta nyt, kun kaikki olivat hänet\nhyljänneet, oli hänen mahdoton taistella sitä vastaan. Eräänä iltana,\ntultuansa kotiin entistä uupuneempana ja nähtyänsä sekä halkokorin että\nruokakaapin olevan tyhjinä, kutsui hän luokseen nuoremman poikansa.\n\n-- \"Poikaseni\", -- sanoi hän -- \"ehkä meitä vielä Jumala armahtaa;\nmutta näinä päivinä en minä puolestani jaksa mitään tehdä, minä tunnen\nolevani hyvin kipeä. Sinä olet ollut työssäsi ahkera, tehtaan isäntä\nrakastaa sinua; kun hän saa kuulla, että sinulla ja veljelläsi on puute\nkaikista, niin ei hän mahtane kieltää sinulta osaa palkastasi\netukäteen. Raskasta on pyytäminen, sen hyvin tiedän; mutta rohkaise nyt\nmielesi, poikani, onhan Jumala sanonut, että ihmisen pitää koettaman\nauttaa itseänsä\".\n\nHuolestuneena katsoi Fredrik äitiinsä; usein oli heiltä leipää ennenkin\npuuttunut, mutta ei vielä milloinkaan ollut äiti noin puhunut. Hän\npeljästyi äitinsä kalpeutta ja alakuloisuutta. Kyynelet pyrkivät hänen\nsilmiinsä, mutta hän pidätti ne; hän läheni äitiänsä, pyysi häntä\nkäymään vuoteelle ja sanoi nyt heti lähtevänsä tehtaan isännän, herra\nKartmannin, luo.\n\nMutta tältä etukäteen saadut rahat riittivät tuskin muutamankaan päivän\nvälttämättömimpiin tarpeisin, ja pian vallitsi tuossa köyhässä\nperheessä entinen puute.\n\nEräänä päivänä tammikuun lopulla oli Kosmall'in lesken huoneessa\nentistä kylmempi; turhaan olisi silmä haeskellut uunista ainoatakaan\nkipinää. Sen sijaan paloi vanhalla, madonsyömällä pöydällä kaksi\nvahakynttilää. Sairas oli juuri nauttinut Herran Ehtoollista. Hänen\nkumpikin poikansa oli polvillaan vuoteen vieressä; Fredrik näkyi olevan\naivan nääntynyt murheesta; Frans, vanhempi poika, itki myös, mutta\nhänen kyynelensä tuntuivat olevan ainoastaan hetken liikutuksen\nsynnyttämiä, ja tuossa pian lauhtuvassa murheessa huomasi helposti\nhänen luonteensa huolettomuuden ja tunnottomuuden.\n\nPapin mentyä pois koetti sairas kohottautua ja pyysi viittauksella\nlapsiansa tarkasti häntä kuulemaan; sitten pani hän hermottomat\nkätensä kumpaisenkin lapsensa kaulan ympäri ja veti hennosti heidät\nlähemmäs vuodettaan.\n\n-- \"Hetkisen kuluttua\" -- sanoi hän -- \"jäätte te orvoiksi, aivan oman\nonnenne nojaan. Jumala on hyvä minua kohtaan; hän kutsuu minut täältä\npois sillä hetkellä, kuin käteni eivät enää jaksa teitä elättää.\nOlisin minä mielelläni vielä jonkun aikaa elänyt, pitääkseni teistä\nhuolta ... mutta koska nyt kerran kuolla täytyy, niin kuulkaa viimeiset\nneuvoni. Puutetta, lapseni saatte te vielä kyllä nähdä, ennenkuin\ntulette aikamiehiksi; mutta vaikkapa puutteenne olisi kuinka suuri\nhyvänsä, niin älkää unohtako sitä, että rehellisyys on ainoa\nrikkautenne. Usein, kun teillä ei ollut leipää, olisin voinut omistaa\ntoisen tavarata, mutta mieluisammin tahdoin nähdä teidän kärsivän\nnälkää, kuin olisin tehnyt Jumalan käskyä vastaan. Sitä paitsi\nkohtalonne vast'edes käynee paremmaksi kuin se tähän asti on ollut.\nSinä, Fredrik, olet vielä nuori, joulunpyhinä täytit sinä vasta\nkolmetoista vuotta, mutta sinä rakastat työtä. Mitä taas sinuun tulee,\nFrans\", -- jatkoi kuolevainen ja käänsi sammuvat silmänsä vanhempaan\npoikaansa -- \"älä närkästy sanoistani, äläkä katso niitä moitteeksi\nentisyydestä, vaan ainoastaan pyynnöksi tulevaisuuden varalta. Ota\nvaari itsestäsi, Frans! Sinulla ei ole halua työhön, ja siinähän\nkumminkin on ainoa suoja köyhäin rehellisyydelle. Jos ihmisellä ei ole\nhalua jokapäiväisellä työllä leipäänsä ansaitsemaan, niin ei puutu\npaljon, ett'ei hän sitä varasta! Pysy Fredrikin luona, sillä hän on\nomaisesi, ja tottele hänen neuvojaan... Lupaa minulle -- jatkoi hän ja\nlikisti Fransin kättä -- ett'et luovu veljestäsi\".\n\nLiikutettuna, kyynelöiden lupasi Frans sen, ja tuo lupaus näkyi\nrauhoittavan kuolevaista, sillä pikainen ilonväre kirkasti hetkeksi\nhänen kasvonsa.\n\n-- \"Nyt kuolen rauhassa\" -- sanoi hän. -- \"Oi, armaat lapseni, älkäät\nunohtako, että kaikki, mitä olen kärsinyt, olen teidän tähtenne\nkärsinyt, ja pysykää eroittamattomina elämässä, niinkuin olette\neroittamattomina pysyneet rakkaudessani\".\n\nNäin sanottuaan pani hän jääkylmät kätensä kummankin poikansa pään\npäälle, jupisi muutamia epäselviä sanoja, jotka näkyivät olevan\nrukousta Jumalan puoleen ja jotka Jumala yksin kuuli, ja -- huokasi\nviimeisen kerran.\n\nSeuraavana päivänä seurasivat orvot vainajata hautausmaalle; he,\nkantajat ja pappi -- siinä oli koko saattojoukko.\n\nLapsilta oli puuttunut rahaa murhevaatteiden ostamiseksi; Fredrikin ja\nhänen veljensä kyynelet olivat ainoa osoite sukulaisuuden siteistä\nvainajan ja häntä surevain välillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäätyänsä itsekseen erkanivat veljekset viipymättä kukin eri tielle.\nFrans murehti äitinsä kuolemata, sillä ainahan tuo käy kipeästi\nkevytmielisimmänkin sydämmelle, kun tietää kadottaneensa sen, joka\nhäntä oli rakastanut ja hoitanut, mutta murhettansa hän ei luullut\nmuuten voivansa lieventää kuin meluisissa huvituksissa. Äitinsä\nhautajaisten jälkeisenä päivänä hän jo luisteli muiden poikain kanssa\njäällä. Fredrik sitä vastaan käsitti velvollisuutensa aivan toisin.\nHillittyänsä ensimmäisen surunsa, hän päätti seurata äiti vainajan\nneuvoja ja lujasti käydä työhön käsin. Itkusta pöhöttynein silmin,\nkalpeana, murheellisella, mutta lujalla sydämmellä hän palasi\ntehtaasen. Herra Kartmann kun päivän kuluessa sattui kulkemaan hänen\nohitsensa, pysähtyi.\n\n-- \"Sinä olet monta päivää ollut poissa\" -- sanoi hän yksitotisesti\n-- \"Ethän, toivoakseni, huolimattomaksi ruvenne?\"\n\n-- \"Minä holhoin äitiäni, herra\".\n\n-- \"Onko hänen sitten nyt parempi?\"\n\n-- \"Hän on kuollut\", -- vastasi Fredrik itkien.\n\nHerra Kartmann näytti hämmästyvän.\n\n-- \"Lapsi parkaa!\" sanoi hän, \"ja milloin?\"\n\n-- \"Toissa päivänä.\"\n\n-- \"No, Fredrik\", -- vastasi tehtaan isäntä vilpittömällä\nmyötätuntoisuudella -- \"saat olla koko tämän viikon poissa, palkkasi\nsaat kumminkin täydellisesti\".\n\n-- \"Kiitoksia, herra\" -- vastasi poika -- \"mutta kun äitini tuolta\nylhäältä näkee minut työn ääressä, niin hän varmaankin tuntee itsensä\nonnelliseksi; minä tottelen häntä, kun jään tänne\".\n\nHerra Kartmann pani sääliväisenä kätensä pojan pään päälle ja sanoi:\n\n-- \"Se on oikein tehty, Fredrik; minä koroitan palkkasi\".\n\nMutta eipä tuon orvon uutteruus pysähtynyt tehtaan työhön yksistänsä.\nHerra Kartmann ilmoitti perustaneensa iltakoulun niitä hänen\ntehtaassansa työskenteleviä poikia varten, joilla ei ollut tilaisuutta\nkäydä kaupungin yleisissä kouluissa. Tämä sanoma tuotti Fredrikille\nsuuren ilon.\n\nTäällä hän nyt sai ensimmäiset opetuksensa. Usein oli hän kuullut\näitinsä valittavan lastensa oppimattomuutta, jota hän ei mitenkään\nvoinut poistaa, ja omasta kokemuksestansa elämässä oli Fredrik ruvennut\nymmärtämään tiedon arvoa.\n\nMutta lapsi parka malttamattomuudessansa ei voinut läheskään aavistaa\nniitä esteitä, jotka häntä odottivat tällä uudella polulla. Jumala\nyksin tietää kuinka suurta sielun voimaa tarvitaan ensimmäistä luvun\nkammoamista voittamaan ja kuinka suurta tahdon lujuutta Fredrik\ntarvitsi, voittaaksensa luontoansa ja pakoittaaksensa sitä niin uuteen\ntyöhön. Liian vähän ansionmukaista kiitosta omannetaan rahvaan\nlapselle, joka edistyy opin tiellä: oppiminen on hänelle tuhatta\nkertaa vaivaloisempaa kuin rikkaan lapselle. Hänen ensimmäisessä\nkasvatuksessansa ei mikään valmista häntä hengelliseen työhön, elämä on\nhänelle pelkkää aineellisuutta vaan; tällä alalla liikkuvat hänen\nhalunsa ja tunteensa. Niinpä oli Fredrikinkin laita. Hän oli syntynyt\ntehdaskaupungissa ja tultuansa seitsemän vuoden ikäiseksi, asetettiin\nhän koneen ääreen; hän näki sen käyvän, mutta ei voinut käsittää sen\neri osain keskinäistä yhteyttä. Työnsä ei häneltä vaatinut muuta kuin\nruumiillista voimaa ja ruumiillista tottumusta. Hänen järkensä oli\ntyötön, ja sen täytyi siis välttämättömästi veltostua; se saattoi\nkiintyä johonkuhun esineesen ainoastaan silloin kuin sai siitä\nhuvitusta. Vaikka Fredrik oli tehtaan toimeliaisin ja ahkerin työmies,\nniin oli tuo hengen toimeliaisuus hänelle vallan outoa: hän tarvitsi\nsen vuoksi suurta tahdon lujuutta, kiinnittääksensä sinne tänne\nheiluvat ajatuksensa yhteen esineesen. Mutta tuopa oli alussa aivan\nvaikeata, ajatukset eivät tahtoneet pysyä koossa; sitä paitsi puuttui\nhäneltä melkein kokonaan muistia, joka ainoastaan uutteran harjoituksen\nkautta saadaan kehittymään ja pysymään. Tahdon voimalla ja kaiken\nkykynsä käyttämällä onnistui hänen vihdoin päästä ajatustensa herraksi\nja antaa niille määrätty suuntansa. Ja sittenkuin hän kerran oli saanut\ntämän ensimmäisen voiton ja tehnyt henkiset kykynsä tahtonsa alaisiksi,\nkävi hänelle oppiminen helpoksi; mikä hänelle ennen oli ollut hämärätä,\nselkeni hänelle nyt; järkensä jaksoi ilman suuria ponnistuksia päättää\nsyystä vaikutukseen; mutta kuinka paljon vaivaa, kuinka suurta malttia\noli hän tarvinnut, siihen päästäksensä!\n\nJoku aika sitten olivat veljekset jättäneet ullakkonsa ja ottaneet\nasuntonsa erään vanhan eukon, Ottilia Riedlerin, luona, joka oli ollut\nheidän äiti vainajansa ystävä. Täällä sai nyt Fredrik iltasilla\nemäntänsä kynttilän valossa lueskella ja muistella mitä edellisinä\npäivinä oli oppinut, ja sitenpä hän vihdoin, lujan malttinsa avulla,\npääsi niin pitkälle, että kevään lopulla osasi jotensakin sujuvasti\nlukea.\n\nNyt tahtoi hän vuorostansa antaa opetusta Frans veljellensä, mutta\nkaikki hänen ahkeroimisensa ja pyyntönsä siinä kohden raukesivat\nturhaan.\n\n-- \"Mitä minä siitä paranisin, osaanhan minä kehrätä puumulia\nilmankin\", vastasi Frans.\n\nFredrikin täytyi luopua toivostaan, saada veljensä kankeus voitetuksi;\nmitä taas häneen itseensä tulee, niin pitkitti hän oppimistaan ja\nedistyi, enemmän oman uutteruutensa kuin saamainsa opetusten avulla,\nkirjoittamisessa ja luvunlaskussa yhtä nopeasti kuin lukemisessakin.\n\nNiin kului kaksi vuotta ja herra Kartmann lisäsi taaskin Fredrikille\npalkkaa.\n\nTehtaan koulussa opetettiin ainoastaan lukemaan, kirjoittamaan ja lukua\nlaskemaan, mutta Fredrikin teki mieli tutustua myös mittaustieteen\nkanssa, jonka hän tiesi olevan välttämätöntä koneis-opin taitamiseen;\nPahaksi onneksi puuttui häneltä kumminkin semmoisia kirjoja eikä hän\njaksanut niitä ostaa.\n\nKoittipa odottamaton ilo. Pyhän Yrjön päivänä oli herra Kartmannin\nnimipäivä. Kun tehtaan työmiehet tulivat isännällensä onnea\ntoivottamaan, kutsui tämä Fredrikin esille ja pisti kultarahan hänen\nkouraansa.\n\n-- \"Ota, poikaseni\", -- sanoi hän, -- \"tämä on palkinto, jonka olin\nmäärännyt ahkerimmalle pojalle koulussani, ja olenpa iloinen, että\njuuri sinä sen olet ansainnut\".\n\nKokonainen kultaraha! ... tämä oli enemmän kuin Fredrik koskaan oli\ntohtinut toivoakaan; tämä oli hänen ihanimpain uniensa toteutuminen!\nNiin kokonaan huumauneena oli poika parka onnestansa, että hänen\nhämmästyksensä oli ainoa kiitollisuuden osoitus isännälle.\n\nKotvasen kuluttua istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin pienessä\npuutarhassa, ihastuksissansa selaillen polvillansa olevia kirjoja;\ntuhansia toiveita, tuhansia tulevaisuuden aikeita välähteli hänen\nsilmäyksessänsä!... Ensi kerran elämässään tunsi hän olevansa\nonnellinen!\n\nEräänä kesä-iltana oli Fredrik, tehtaasta palattuansa, istahtanut\nniinkuin ennenkin eukko Riedlerin huoneesen rauhassa lukemaan, kunnes\npimeys pakoitti hänen panemaan kirjan kiinni. Ajatuksensa kääntyivät\nnyt luonnollisesti sitä esinettä kohti, joka häntä maailmassa enimmin\nliikutti; sadannen kerran kysyi hän itseltään, mitenkä mahtoi olla\nveljensä laita, tämä kun jo neljätoista päivää oli ollut kotoa\npoissa. Haikeudella muisti hän äitinsä viimeiset sanat: \"pysykää\neroittamattomina elämässä, niinkuin olette eroittamattomina pysyneet\nrakkaudessani!\" Hän sanoi itsekseen, ett'ei äitinsä itse taivaassakaan\nliene aivan täydellisesti onnellinen, kun hänen viimeiset toivonsa ovat\nrauenneet tyhjään. Tässä murheessa oli Fredrikillä kumminkin yksi\nlohdutus: puhtaalla omalla-tunnolla taisi hän itsellensä sanoa,\nett'ei hän puolestaan ollut mitään laiminlyönyt, täyttääkseen äiti\nvainajansa pyyntöä. Hän ei ollut Fransille avullinen ainoastaan\nneuvoja antamalla, ei, hän oli veljensä tähden ottanut puutettakin\nkärsiäkseen. Nyt näki hän työnsä olleen turhaa, nyt näki hän, että\nlöytyy niitä, jotka katkovat entiset siteet! Nämä mietteet saattoivat\nhänet hyvin alakuloiseksi. Nyt ei hän odottanut, niinkuin ennen,\nkärsimättömyydellä, milloin eukko Riedler sytyttäisi pienen lamppunsa,\njonka valossa hän saisi taas pitkittää töitänsä, vaan meni puutarhaan\nja käveli siellä rauhattomana edes ja takaisin.\n\nÄkkiä kuuli hän erään tuiki tutun äänen mainitsevan varovasti hänen\nnimeänsä. Fredrik katsahti taaksensa ja huomasi Fransin, jonka\nrepaleiset vaatteet, kalpea ja riutunut muoto selvästi todistivat,\nkuinka kurjaa elämää hän oli viettänyt poissa ollessaan.\n\nSurullisin ja säälivin silmin katsoi Fredrik hetkisen häneen, mutta tuo\nsääliväisyyden tunne, joka meidät, toisten vikoja nähdessämme, saattaa\nhämille, täytti hänet niin, ett'ei hän voinut tehdä yhtään kysymystä\nveljelleen.\n\nFrans, jonka surutonta luonnetta ei häpeäkään voinut voittaa, rupesi\nensiksi puhumaan.\n\n-- \"Olen kai kovasti muuttunut mielestäsi, vai mitä?\" -- kysyi hän\nsemmoisella äänellä, joka osoitti kaikkea muuta kuin oman-tunnon vaivaa\n-- \"mutta tiedäpäs, saakeliksi, että siitä pitäin kuin läksin luotasi\nen suinkaan ole viettänyt makean leivän juhlaa, olenpa useinkin\nnälkäisenä pannut maata\".\n\n-- \"Missä olet ollut niin kauan?\" -- kysyi Fredrik vitkalleen.\n\n-- \"No minä, näet sen, tuskastuin tuohon alituiseen kehräämiseen.\nTyönjohtaja oli huomaavinaan, ett'ei minulla muka ollut mitään\nerinomaista taipumusta työntekoon, sen hän sanoi isännälle, ja tämäpä\nneljätoista päivää sitten antoi minulle suurella kohteliaisuudella\nvirkaeron\".\n\n-- \"Tuo oli tosin suuri onnettomuus meille, joilla ei ole muuta\ntoimeentulon lähdettä kuin kätemme, mutta ei siinä sentään syytä ollut\nlähteä kotoa pois, niinkuin sinä teit\".\n\n-- \"Minäpä pelkäsin, ett'ei eukko Riedler tahtoisi pitää minua\nluonansa, kun saisi tietää olevani ilman työtä\".\n\n-- \"Ehkäpä hän sen kumminkin olisi tehnyt minun pyynnöstäni. Tiedäthän\nsitä paitsi, että niin kauan kuin minulla on vuode ja palanen leipää,\nsinäkin siitä aina saat osasi\".\n\n-- \"Niinpä kyllä; mutta minä saan myös kaupan päällisiksi kuulla\nsinulta nuhdesaarnoja, ja ne eivät ole ollenkaan mieliini. Sitä paitsi\noli haluni nähdä vähäsen maailmata; tahdoin tehdä huvimatkan Sveitsiin;\nsitä maata kehuttiin niin kauniiksi ja sanottiin, että siellä saa elää\naivan ilmaiseksi. No, sehän oli varsin mieleni mukaista. Mutta ne\nSveitsiläiset, nepä vasta oikeita petoja ovatkin; kun tahdoin heiltä\nruokaa, vastasivat he, että minä muka olin kyllin vanha itse leipääni\nansaitsemaan! ... ikäänkuin maksaisi vaivaa lähteä isänmaasta pois, jos\nmuuallakin työtä pitää tehdä!\"\n\n-- \"Minun luullakseni\" -- vastasi Fredrik yksivakaisesti -- \"ei\nlöydy sitä maata, jossa ei työtä tehtäisi, enkä minä pidä työn\ntarpeellisuutta onnettomuutena, se päin vastoin on suuri onnettomuus,\nkun ei ihminen tahdo nöyryytyä tämän tarpeellisuuden alle\".\n\n-- \"Hyvinpä se on ihanata tuo sinun tarpeellisuutesi. Hyvä kyllä\nsinulle, joka pitäisit saarnoja itse piispallekin; mitä taas minuun\ntulee, niin minä olen syntynyt rikkaaksi tulemaan ja sitä minulle olisi\npitänyt opettaa\".\n\n-- \"Kuulepas\", -- vastasi Fredrik -- \"saatpa nähdä, ett'eivät\nvalituksesi lainkaan muuta nykyistä tilaasi ja että asiat ovat\notettavat siltä kannalta, jolla ne ovat. Me, työväen lapset, emme saa\nheittäytyä työttömiksi; meidän täytyy elää niin, ett'emme tarvitse\nrikkaiden almua, ja tätä varten ei meillä ole muuta kuin kätemme.\nHeikolla ainoastaan on oikeus valittaa. Kun ihmisellä on voimaa ja\nterveyttä, niin käy hänelle työ helpoksi\".\n\n-- \"Enkös minä ole sanonut\", vastasi Frans närkästyneenä, \"että minut\non käsketty pois tehtaasta? Mitä minua hyödyttää rakkaus työhön, kun ei\nminulla työtä ole?\"\n\n-- \"Onhan kaupungissa muitakin tehtaita, eikä ainoastaan se, jossa sinä\nolet työskennellyt; kun sinulla vaan on halua, niin kyllä sinä työtä\nsaat\".\n\n-- \"Vai niin, minun pitäisi siis kulkea talosta taloon kyselemässä,\neikö minua muka tarvittaisi, eikö niin? Ihana toimi!\"\n\n-- \"Onko sitten ohitse kulkevaisten armeliaisuuteen turvautuminen\nmielestäsi vähemmin alentavaista? Mutta jos sinun on vaivaloista pyytää\ntyötä, niin säästän sinut tuosta vaivasta. Huomenna puhelen herra\nKartmannin kanssa, ja hän myöntynee antamaan sinulle työtä tehtaassaan.\nSuostutko siihen?\"\n\n-- \"Täytyneehän siihen suostua\".\n\nHeidän tuskallista kohtaustansa Fredrik ei tahtonut kauemmaksi\npitkittää, ja kun Frans sitä paitsi oli väsynyt, niin pakoitti hän\nveljensä tulemaan huoneesen eukko Riedlerin luo.\n\nTämä selitti maankulkijalle kummastuksensa hänen poissa-olostansa\njotensakin mielistelemättömillä sanoilla ja käski hänen hakea\nasuntoansa muualla, mutta Fredrik rupesi välittäjäksi, ja eukko Riedler\nsuostui vihdoin, että Fredrik saisi jakaa veljensä kanssa vuoteensa\nsekä illallisensa.\n\nTässä jo huomasi Frans, että veljessänsä oli hänellä ikäänkuin\nsuojelus.\n\nSeuraavan yön vietti kumpikin veli aivan eri tavalla; vähempi makasi\nrauhallisesti, surematta huomispäivästä; Fredrikin unta taas\nhäiritsivät tuhannet levottomat ajatukset. Häntä peloitti\najatellessaan, mitähän herra Kartmann vastaisi hänen pyyntöönsä.\n\nHuomis-aamuna meni hän Fransin kanssa tehtaan-isännän luo ja\nvapisevalla äänellä toi esiin pyyntönsä. Mielellään olisi hän salannut\nveljensä huonon käytöksen, mutta kun herra Kartmann kysyi, mistä syystä\nFrans oli lähtenyt pois entisestä työpaikastansa, niin Fredrik tunnusti\nkaikki, sillä valehdella hän ei voinut.\n\n-- \"Se on huono entisyys\" -- vastasi tehtaanisäntä, päätään pudistaen;\n\"kumminkin\" -- lisäsi hän, kääntyen Fransiin, \"minä otan teidät työhön;\nmutta muistakaa, että se tapahtuu ainoastaan nuoremman veljenne tähden,\njonka esimerkkiä te seuratkaa\".\n\nTänään siis, niinkuin eilenkin, sai Frans turvaa ainoastaan tuon\nlapsen, häntä nuoremman veljensä, välityksen avulla. Mutta tuostapa\nFransin sydämmeen ei syttynyt mitään loukatun ylpeyden tunnetta, ja\nkohdattuansa portailla Fredrikin yksinään, virkkoi hän:\n\n-- \"No, perhana! Sinäpä näyt olevan tässä talossa mahtava mies! Saat\nmitä vaan tahdot. Kyllä minä nyt tästä puolin tiedän, kestä minä pidän\nkiinni\".\n\n-- \"Minä teen ainoastaan velvollisuuteni, ja sentähden minua\nrakastetaan -- siinä on mahtini koko salaisuus\".\n\nKului useampia kuukausia, eikä veljesten tilassa tapahtunut mitään\nmuutosta. Vanhempi oli, niinkuin jo kerroimme, saanut työtä herra\nKartmannin tehtaassa, ja vaikka hän ei osoittanut mitään intoa\ntyönteossansa, niin ei hän vielä ollut ansainnut mitään varsinaista\nmoitettakaan. Fredrikissä taas kehittyivät päivä päivältä ne\nluonnonlahjat, jotka olivat kääntäneet tehtaan-isännän huomion hänen\npuoleensa. Oppimisesta yhä kirkkaammaksi kasvanut älynsä kohoitti hänet\nkorkeammalle muita työmiehiä ja teki hänet yhtä hyödylliseksi kuin\ntäysikasvuisenkin. Kartmannin suuressa tehtaassa, jonne puumuli tuotiin\nraakana ja laskettiin sieltä ulos valmiina karttuuna kankaana, oli\nFredrik siveltäjänä, se on: hänen työnänsä oli siveltimellä parannella\nne paikat karttuunan painekuvissa, jotka paininkone oli jättänyt\nvaillinaisiksi. Usein oli hän tässä työssään ihmetellyt noita paineita,\njotka valkoisesta sertingistä tekevät kauniin karttuunan, ja tämä\nihmetteleminen herätti hänessä vihdoin halun ja toivon, päästä joskus\nkaavankovertajain työhuoneesen, oppiaksensa heidän taitoansa. Ja\nvaikk'ei hänen aikeensa kenties olleet hänelle itsellekään aivan\nselvät, niin ajatteli hän kumminkin, -- tuon kiitettävän kunnianhalun\nkiihoittamana, joka sytyttää pojan poveen toivon päästä uljuutensa ja\ntaitonsa kautta korkeammalle, -- mitenkä hän joskus maailmassa voisi\ntulla kaavankovertajaksi. Ja kun hän jo kokemuksestansa tiesi, että\nlujalle tahdolle on kaikki mahdollista, niin meni hän ateria-aikoina\nkaavankovertajan huoneesen ja harjoitteli salaisesti tuota taitoaan,\njota hänen teki mieli oppia. Muuan kaavankovertajan oppipoika, joka oli\nFredrikin ystävä, totutti häntä käyttämään tähän työhön tarpeellisia\nkaluja, ja muutaman ajan kuluttua osasi Fredrik jo kovertaa puuhun\nhelponlaisen kaavan.\n\nNäin hän teki usean kuukauden kuluessa, eikä kukaan osannut arvata,\nmissä hän vietti loma-ajat. Hänen työkumppaninsa olivat niin vähän\ntottuneet näkemään häntä toverinansa loma-aikain viettämisessä,\nett'ei kenenkään mieleen johtunut ruveta tiedustelemaan syytä hänen\npoissa-oloonsa. Luultavasti olisi Fredrik tällä tavoin, kenenkään\nhuomiota herättämättä, päässyt tarkoituksensa perille, oppinut\nnimittäin omin voiminsa kaavankovertajaksi, jollei muuan tapaus olisi\nmuuttanut hänen aikeitansa ja antanut hänen koko elämällensä uutta\nsuuntaa.\n\nEräänä päivänä, kuin hän taas, tavallisuuden mukaan, päivällisen aikana\noli mennyt kaavankovertajan työhuoneesen ja oli jo ryhtynyt työhön,\nsaattoi äkkiä läheneväin askelten kolina hänet vapisemaan; hän näet\naina pelkäsi, että joku äkkiarvaamatta tapaisi hänet työskentelemästä\nhuoneessa, jossa hän oleskeli ilman luvatta. Kiiruimmiten meni hän\npiiloon erään kaapin taakse, niinkuin oli ennenkin tämmöisissä\ntapauksissa tehnyt. Täältä hän ei voinut nähdä, mitä huoneessa\ntapahtui, mutta askelien kolinasta päätti hän, että useampia henkiä oli\nsinne tullut. Alussa oli hänen huolenansa vaan piiloittua niin, ett'ei\nhäntä kukaan huomaisi, mutta kuultuansa sisääntulevien ryhtyvän\nvarovaisuuskeinoihin ja heidän kuiskuttelevan keskenänsä, rupesi hän\nkäymään rauhattomaksi.\n\n-- \"Oletko sulkenut oven tarkasti kiinni?\" -- kysyi toinen.\n\n-- \"Katsohan, eikö huoneessa ole ketään!\" -- kuiskasi toinen.\n\nMiksi tuo varovaisuus? kysyi Fredrik itseltänsä peljästyneenä ja tuskin\nuskalsi hengittää. Sisällinen ääni hänessä sanoi, ett'ei hän ainoastaan\nsattumasta ollut joutunut tämän tapauksen todistajaksi, vaan että se\noli Kaikkivallan tahdosta. Hän ei ollut vielä milloinkaan ennen\ntuntenut tuommoista tuskaa kuin ny.\n\nKun sisääntulleet olivat huomanneet olevansa yksinään, puuttui yksi\nheistä hiljaisella, mutta kumminkin selvällä äänellä puheesen ja\nilmaisi aikeen, johon he olivat ryhtyneet.\n\nHeidän aikomuksensa oli näet yön aikana murtautua herra Kartmannin\nkonttoriin ja viedä sieltä rahat pois. Kuultuansa kummankinpuolisia\nselityksiä, tunsi Fredrik salaliittolaisten olevan tehtaan työmiehiä,\nja rauhattomuudessansa hän tuskin malttoi pysyä alallansa; mutta\nymmärtäen, kuinka tärkeätä hänen oli saada tietää hankkeen pienimmätkin\nseikat, koetti hän olla niin hiljaa kuin mahdollista. Nyt määrättiin\nkullekin tehtävänsä. -- \"Yhden meistä\", sanoi se, joka oli juurta\njaksain selittänyt aiotun yrityksen, \"täytyy ensiksi mennä sisään\nsärjetystä ikkunasta; kukas meistä on rohkein? Kaiketi sinä, Frans\".\n\nKuultuansa tämän nimen, kauhistui Fredrik sanomattomasti, ja kun hän\npäälliseksi kuuli veljensä vastaavan, niin pääsi häneltä tietämättänsä\nhätä- ja hämmästys-huuto.\n\nTuokioksi jäivät työmiehet äänettömiksi.\n\n-- \"Mistä se huuto kuului?\"\n\n-- \"Tästä huoneesta.\"\n\n-- \"Täällä on siis joku.\"\n\nPian seisoi Fredrik salaliittolaisten edessä. Häneltä kysyttiin, miksi\nhän oli piiloittaunut. Lyhyesti selitti hän asian laidan.\n\n-- \"Olet siis kuullut kaikki, mitä täällä on puhuttu?\"\n\n-- \"Olen\"; -- vastasi Fredrik.\n\nNyt nousi työmiesten kesken riita, mitä muka hänen kanssansa olisi\ntehtävä. Kirouksia ja uhkauksia satoi nyt Fredrikin päälle, arvelipa\njoku, että olisi turvallisinta päästä hänestä täydellisesti vapaaksi;\nmutta tämäkään esitys, jolla häntä ainoastaan tahdottiin peloittaa,\njospa saattoikin hänet rauhattomaksi, ei kumminkaan saanut hänen\npäättäväisyyttänsä masennetuksi. Vihdoin päätettiin panna Fredrik\nhuomiseen asti lukon taakse, siten muka heidän yrityksensä ei tulisi\nilmi. Kysymys nyt vaan oli, mistä saataisiin siihen tarkoitukseen\nsovelias paikka. Vihdoin tarjosi eräs työmies oman ullakkonsa, joka oli\ntehtaan talossa. Hän sanoi huoneensa olevan sivu-osassa rakennusta ja\nsen ikkunan antavan erästä pientä pihaa kohti, jossa ei ketään käy.\nTämä esitys hyväksyttiin. Nyt saatettiin Fredrik ylös pimeitä portaita\nmyöten, sitten erään pitkän, kapean käytävän kautta ja sysättiin\nvihdoin huoneesen, jonka ovi ulkoa päin kierrettiin lukkoon.\n\nMahdotonta on selittää Fredrikin tuskaa, kun hän, tarkasti tutkittuaan\nvankihuoneensa, huomasi mahdottomaksi päästä sieltä pakenemaan.\n\nHän vaipui tuolille ja istui siinä tuokion aikaa masentuneena\nepätoivosta; sitten, noustuaan äkkiä ylös, rupesi hän kävelemään\nhuoneessa edes ja takaisin. Päänsä oli täynnä ajatuksia. Hän olisi\nantanut puolen elämäänsä, jos vaan olisi voinut viedä herra\nKartmannille tiedon häntä uhkaavasta vaarasta ja estää veljeänsä\nrikoksesta, johon tämä oli ryhtyä.\n\nNiin vietti hän useamman hetken epätoivoisena; vihdoin hän joutui\njonkunlaiseen tuskan kuumeesen. Hän avasi ikkunan, toivoen ulko-ilman\nviivästävän häntä, ja seurasi silmillänsä taivaalla kiitäviä pilviä.\nTuossa huomasi hän erään savupiipun sivurakennuksen katolla. Hetkisen\nkatseli hän siitä ulostupruavaa savua, kunnes hänelle äkkiä johtui\nmieleen, että tuo savu tuli herra Kartmannin kirjoitushuoneen uunista.\n\nTässä tuokiossa siunasi hän totuttua tapaansa, pitää aina\nkirjoitusneuvoja mukanansa; nopeasti kirjoitti hän muutaman rivin,\nlyhyesti ilmaisten herra Kartmannille, mitä vähää ennen oli saanut\ntietää, ja ilmoitti paikan, jonne hän oli suljettu.\n\nKirjoitettuansa sen, astui hän taas ikkunan luo. Kartano, niinkuin\nkaikki senlaiset tehdasrakennukset, oli hyvin korkea. Hetkisen mittaili\nFredrik silmillänsä korkeutta, mutta päätöksensä oli luja.\n\nUsein oli hän lapsena leikkiessään kiipeillyt puihin ja katoille; hän\noli tottunut rohkeaksi ja asiain vaatiessa uskaltamaan kaikkea. Hän\nastui ikkunan kautta katolle ja kiipesi varovasti savupiipun päähän.\nSinne päästyänsä tahtoi hän vetää puoleensa herra Kartmannin\nkirjoitushuoneessa työskentelevien henkien huomion ja viskasi sen\nvuoksi ensin muutamia kalkkipalasia piipusta alas, pani sitten\nkirjeensä kahden tiilikiven väliin, suojellaksensa sitä uunin tulelta,\nlaski kiviparin piipusta alas ja palasi sitten huoneesen.\n\nHän toivoi piakkoin pääsevänsä vapaaksi, mutta hetkiä kului\nkulumistansa eikä ketään tullut. Kello oli jo viisi iltapuolella, eikä\nFredrik vieläkään kuullut askelia käytävästä. Hän alkoi käydä\nrauhattomaksi; eikö hänen kirjettänsä oltu luettu? Tuska ja ahdistus\nsaivat hänessä taas vallan. Vihdoin, yön tullessa, hän kuuli hiljaisia,\nvarovaisia askeleita ulkoapäin; hän kuuli, kuinka avainta pistettiin\nlukon reikään... Tämä silmänräpäys oli Fredrikille kauhistava, sillä\nsaattoihan huoneesen pyrkivä olla yhtä hyvin herra Kartmannin lähettämä\nkuin joku salaliittolaisistakin. Mutta ulkopuolella oleva, auki\nsaamatta, kuului vetävän avaimen pois lukosta ja toisella avaimella\nkoettavan saada lukkoa auki, vaan turhaan; nähtävästi siellä joku outo\ntahtoi useista avaimista löytää sopivinta. Tämä ajatus vähän rauhoitti\nFredrikiä. Kotvasen kuluttua narahtivat oven saranat vihdoinkin, ja\nFredrik tunsi herra Kartmannin äänen.\n\n-- \"Tule!\" -- sanoi tämä, ottaen häntä kädestä kiinni. -- \"Vaan\nhiljaa!... Vapautustasi ei saa kukaan aavistaa...\"\n\nSenjälkeen vei herra Kartmann Fredrikin useamman pimeän käytävän kautta\nkirjoitushuoneesensa.\n\nHerra Kartmann läksi nyt ulos katsomaan, oliko hänen käskyjänsä\ntarkasti noudatettu; Fredrik jäi yksinänsä kirjoitushuoneesen.\nMielellään olisi Fredrik tahtonut kohdata veljeänsä; mutta millä\ntekosyyllä hänen kävisi lähteminen huoneesta? Missä hän kohtaisi\nveljensä? Hän oli ollut jo yrittämäisillääu tunnustaa isännällensä\nkaikki; mutta kenties oli Frans luopunutkin päätöksestänsä eikä siis\nenää ollut rikos-aikeessa osallinen! Siinä tapauksessa Fredrikin\ntunnustus hyödyttömästi saattaisi veljen pahaan maineesen. Hän päätti\nsen vuoksi odottaa, mitä tapahtuisi, ja luottaa Jumalan hyvyyteen.\n\nVihdoinkin palasi herra Kartmann. Kaikki oli valmistettu varkaiden\nyrityksen tyhjäksi tekemiseen. Kauppapalvelijat ja muutamia\ntyönjohtajia oli asetettu piiloon eri paikoille pihaa, ja näitä oli\ntarpeeksi monta, voidaksensa ottaa varkaat kiinni. Nyt vei herra\nKartmann Fredrikin mukanansa konttoriin; tämä seurasi, aina vaan siinä\ntoivossa, että voisi olla Frans veljelleen hyödyksi, jos tämä tulisi.\n\nKului tunnin aikaa, eikä mikään vielä osoittanut varkaiden lähenemistä.\nFredrikille, jonka vähinkin rapsahdus pani vapisemaan, oli tämä tunti\nkauhean tuskallista. Huoneessa vallitseva pimeys ja hiljaisuus\nsaattoivat hänet sitä selvemmin ymmärtämään asian ankaruutta, ja pelko\ntuotti kylmän hien hänen otsallensa; tämä oli enemmän kuin pojan voimat\njaksoivat kestää, ja hänen sydämmensä oli pakahtua, kun läheisen tornin\nkello löi yksi ja samassa vähäinen ropina todisti, että ulkopuolelta\nkoetettiin murtaa rikki ikkunan luukkua. Herra Kartmann, joka myöskin\noli kuullut ropinan, läheni ikkunata; Fredrik kohosi myöskin\nistualtansa, mutta vaipui kohta taas rauenneena tuolilleen.\n\nTuskaansa kesti kauan...\n\nVarkaat, peljäten melua, pudistelivat luukkuja hyvin hiljaan, ja vasta\npitkäin ponnistusten perästä onnistui heidän saada ne auki. Kohta\nsenjälkeen putosi lattialle ulkoapäin särjetyn ruudun palasia, ja nyt\nvihelsi herra Kartmann pienellä pillillä. Melu, joka tätä seurasi,\nosoitti, että tämän merkin kautta annettuja käskyjä noudatettiin.\nKuului useampia ääniä, jopa laukauskin. Tämän kuultuansa riensi herra\nKartmann ulos, mutta Fredrik ei voinut vieläkään liikuttaa itseänsä.\nHän heräsi kumminkin huumauksestansa, kuullessansa jonkun koettavan\ntunkeutua sisään ikkunan aukon kautta, ja äkkiä seisoi Frans hänen\nedessänsä.\n\n-- \"Onneton!\" -- huudahti Fredrik -- \"mitäs olet tehnyt?\"\n\n-- \"Pelasta minut!\" -- vastasi Frans, hätääntyyneenä; -- \"Fredrik,\npelasta minut!\"\n\n-- \"Mutta mitenkä minä voin sinua pelastaa?\"...\n\nSamassa muisti hän, että konttorista viepi toinen ovi puutarhaan;\nkopeloimalla löysi hän sen, tempasi Fransin mukaansa ja saattoi hänet\nsille kohdalle, jossa puutarhan aita oli matalin.\n\n-- \"Joudu pois!\" -- huudahti hän -- \"äläkä jää kaupunkiin:\nrikostoverisi ovat vangitut ja he ilmaisevat sinutkin\".\n\n-- \"Hyvästi!\" -- huusi Frans aidan harjalta ja katosi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä jätettiin kaikki salaliittolaiset, paitsi Fransia,\noikeuden käsiin, ja Fredrik sai herra Kartmannilta käskyn tulla hänen\nluoksensa. Tehtaan-isäntä pani hänet viereensä istumaan ja, ensin häntä\nsydämmellisesti kiitettyänsä, kehoitti häntä vaatimaan itsellensä\npalkintoa, jonka niin hyvin oli ansainnut. Fredrik vitkasteli hetkisen,\nmutta kun herra Kartmann toistamiseen häntä kehoitti, sanoi hän:\n\n-- \"Olisi minulla suuri pyyntö teille, herra Kartmann, ...\nsallisittekohan te minun olla joskus läsnä lastenne opetustunneilla?\"\n\n-- \"Huomisesta asti\" -- vastasi herra Kartmann -- \"saat ruveta\nopettelemaan yhdessä lasteni kanssa. Jo kauan olen minä huomannut\nsinulla olevan halua ja ahkeroimista oppimiseen ja olen vakuutettu,\nettä sinä, niiden avulla, saat hankkineeksi itsellesi edullisen sijan\nmaailmassa. Sen mukaan, mitä minulle eilen kerroit, tahdot sinä tulla\nkaavankovertajaksi; mutta toivonpa minä, että sinä, uutterasti\ntyöskennellen, menet vieläkin pitemmälle\".\n\nVieläkin pitemmälle! ajatteli Fredrik. Oi, kuinka iloiseksi nuo sanat\nsaattoivat hänet! Tuskin kykeni hän lausumaan muutamia sanoja\nkiitokseksi; niin täynnä oli hänen sydämmensä, niin hämille tuo uusi\ntunne oli hänet saattanut. Mutta hän pani kätensä ristiin ja katsoi\nherra Kartmanniin niin liikutettuna, että tämä aivan selvästi näki sen\nkiitollisuuden, joka loisti tästä katseesta ja tästä liikunnosta.\n\n-- \"Sinä olet kelpo poika, Fredrik\", -- sanoi hän, -- \"ja olenpa\nvakuutettu, ett'ei minun milloinkaan tarvitse katua sitä, mitä olen\ntänään sinulle tehnyt\".\n\nSeuraavana aamuna tutustutti herra Kartmann Fredrikin kummankin\npoikansa ja näiden opettajain kanssa. Se palvelus, jonka hän oli tehnyt\nisäntänsä perheelle, ja se sydämmen ylevyys, jota hän oli osoittanut\npalkintonsa valitsemisessa, puhuivat kylläksi hänen puolestansa, ja sen\nvuoksi sekä opettaja että lapset ottivat hänet sydämmellisesti vastaan.\nSuuresti ylistettiin hänen jaloa opinhaluansa ja jokainen piti ilonansa\nja kunnianansa olla hänelle avullisena hänen tiedon tiellä\nvaurastumisessaan.\n\nNopeasti edistyi Fredrik kielten tuntemisessa ja suuretieteessä; eipä\nlaiminlyöty historiata, maantiedettä eikä piirustustakaan, varsinkaan\ntätä jälkimmäistä, se kun on välttämätöntä suuretieteessä. Pianpa hän\nolikin päässyt niin pitkälle, että osasi piirustaa mutkallisimpiakin\nkoneita.\n\nKolmen vuoden kuluttua taisi Fredrik jatkaa oppimistansa yht'aikaa\nherra Kartmannin poikain kanssa ja oli taitava lasku-opissa ja\nmittaustieteessä.\n\nHänen lukutoverinsa, joista toinen oli kahta, toinen neljää vuotta\nnuorempi häntä, iloitsivat hänen edistymisistään ja kohtelivat häntä\nenemmän toverinansa kuin turvattina. Jos tämän saattaa pitää osaksi\nlasten luontoperäisen hyväsydämmisyyden seurauksena, niin olipa myös\nFredrikin käytöskin syynä tähän toveruuteen. Edistymisensä eivät häntä\nsaaneet vähääkään kerskailevaksi. Hän koetti olla kaikille mieliin,\nolematta kumminkaan imartelevainen. Hän oli niin kiitollinen ja niin\nhuolellisesti koetti välttää jokaista uutta avun-osoitetta, että\nolisipa sen täytynyt hävetä, joka olisi muistuttanut häntä hänen\nalhaisesta asemastaan.\n\nKun Fredrik tuli yhdeksäntoista vuotta vanhaksi, teki herra Kartmann\nhänet työnjohtajaksi. Kohtuullinen ja siivo kun hän oli, onnistui\nhänen, vaikka kävikin paremmasti puettuna kuin toverinsa, kumminkin\nsaada säästetyksi vähän rahaa, joilla hän osti itsellensä kirjoja ja\nsuuretieteellisiä kapineita. Tulevaisuus häntä ei enää tehnyt\nrauhattomaksi, sillä olihan hänellä nyt apukeinoja, jotka eivät\nsallineet hänen joutua hätään, kun vaan Jumala antaisi hänen pysyä\nterveenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran, eräänä kesä-iltana, istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin\nhuoneen edustalla ja piirusti. Hän teki työtä hyvin uutterasti, päivä\nkun jo alkoi mennä mailleen ja hän tahtoi alkamansa piirustuksen saada\nlopetetuksi ennen pimeän tultua.\n\nHän piirusteli siinä erästä herra Kartmannin tehtaan mutkallisimmista\nkoneista. Äkkiä keskeytyi hän työstään, tuntien jonkun hänen olkansa\nylitse kumartuneen hengityksen; -- hän katsahti taakseen ja huomasi\nvieraan, joka tarkasti katseli hänen piirustuksiaan.\n\n-- \"Missä tehtaassa on tuo kone, jonka kuvaa piirrätte?\" kysyi vieras.\n\n-- \"Herra Kartmannin tehtaassa\", vastasi Fredrik.\n\n-- \"Mitenkäs olette saaneet tilaisuuden piirustella sitä?\"\n\n-- \"Herra Kartmann on sallinut minun oppia yhdessä hänen lastensa\nkanssa\".\n\n-- \"Teilläpä mahtaa tuossa kääreessä olla piirustuksia suurimmasta\nosasta tehtaan koneita?\"\n\n-- \"Melkein kaikki, hyvä herra\".\n\n-- \"Olisipa hauska nähdä niitä\".\n\nKohteliaisuudella näytti nyt Fredrik vieraalle piirustuksensa.\n\n-- \"Mutta enhän näe tässä piirustusta tuosta suuresta koneesta, jonka\nherra Kartmann kaksi kuukautta sitten tuotti Englannista;\" -- arveli\nvieras, sittenkuin oli tarkasti katsellut kaikki piirustukset.\n\n-- \"Sitä konetta piirustamaan ryhdymme vasta ylihuomenna\".\n\n-- \"Kuulkaas, ystäväiseni! Voisittekohan toimittaa minulle kopian\nnäistä piirustuksista?\"\n\n-- \"Minulla ei ole tosin paljoa liika aikaa, vaan jos se on teille\nmieliin, niin koetan ne teille kopioida\".\n\n-- \"Erittäinkin haluaisin saada piirustuksen tuosta uudesta koneesta,\njosta jo mainitsin. Mutta aika kun on tärkeätä, niin tahdon teille\ntyönne palkita. Ottakaa nämä nyt etukäteen\", jatkoi vieras, pistäen\nkolme kultarahaa Fredrikin kouraan; -- \"jäljestäpäin sovimme sitten\nsuuremmasta palkinnosta\".\n\nTämä kulta pani Fredrikin vapisemaan ja herätti hänessä samalla\nsuuttumusta. Ei suinkaan hänelle noista piirustuksista muutoin niin\nsuurta hintaa tarjottaisi, ellei toivottaisi saatavan niistä jotakin\nhyötyä. Epäilemättä aiottiin näitä piirustuksia käyttää jonkun toisen\ntehtaan koneiden parantamiseksi, ja täten tuottaa herra Kartmannille\ntappiota, ehkäpä saattaa hänet perikatoonkin. Poika parka vapisi,\najatellessaan, kuinka suuren onnettomuuden hän varomattomuutensa kautta\noli saattaa matkaan. Kiiruusti kokosi hän varustuksensa ja kääräsi ne\nyhteen.\n\nVieras katseli häntä kummastuneena ja tarjosi hänelle toista kolme\nkultarahaa.\n\n-- \"Kiitoksia, herra\", -- vastasi Fredrik -- \"mutta minä en voi\nsuostua. Minä olin, kun asiata tarkemmin ajattelen, mielin määrin\nmenettelemäisilläni toisen omaisuuden kanssa, vaan sitä en tahdo enkä\nsaa tehdä. Kääntykää suorastaan herra Kartmannin puoleen; hän voi\nparemmin kuin minä ratkaista, eikö teidän vaatimuksenne sodi hänen\netujansa vastaan\".\n\nVieras ymmärsi nyt Fredrikin arvanneen hänen aikomuksensa.\n\n-- \"Minä ymmärrän kieltäymisenne syyn\", sanoi hän. \"Te tiedätte,\ntehtaan-omistajain salaavan toisiltaan koneitansa, ja pelkäätte\nmenettävänne paikkanne, jos isäntänne saa tietää, että olette antaneet\nminun käsiini nämä piirustukset. Mutta voinpa teille tarjota semmoisen\npaikan, että entisen paikkanne menettämisen pidätte onnenanne. Minä\ntarjoan teille tehtaassani kahta vertaa suuremman palkan kuin mitä\ntähän asti olette saaneet, ja sitä paitsi samana päivänä, kuin tuotte\nminulle piiruksen tuosta uudessa koneesta, maksan teille minkä summan\nvaan tahdotte\".\n\nFredrik ei kuunnellut enempää; hän pisti piirustuskääreensä kainaloonsa\nja, heittäen vieraasen silmäyksen, jossa häpy ja inho kuvastuivat,\nsanoi vapisevalla äänellä:\n\n-- \"En ole petturi enkä rahoilla ostettava\".\n\nSen sanottuaan kiiruhti hän asuntoonsa.\n\nMuutaman päivän perästä kutsutti herra Kartmann Fredrikin luoksensa.\n\n-- \"Missä ovat ne piirustukset, joita olet tehnyt yhdessä lasteni\nkanssa?\" -- kysyi hän.\n\n-- \"Laukussani!\"\n\n-- \"Tuopa ne tänne\".\n\nFredrik toi piirustuksensa ja vavisten antoi ne herra Kartmannille,\njonka surullinen olento häntä huolestutti.\n\n-- \"Mikä varomattomuus!\" -- lausui tämä niitä katsellessaan. -- \"Kuinka\nhelposti se olisi saattanut minut vahinkoon!\"\n\nKatseltuaan piirustukset, kääntyi hän Fredrikiin.\n\n-- \"Joku on tarjonnut ostamaan sinulta nämä piirustukset; minä tiedän\nsen\".\n\n-- \"Niin on, herra Kartmann\".\n\n-- \"Etkä ole minulle siitä mitään virkkanut?\"\n\n-- \"En luullut maksavan vaivaa\".\n\n-- \"Ja kuinka paljon sinulle tarjottiin?\"\n\n-- \"Mitä vaan olisin tahtonut\".\n\n-- \"Ja sinä hylkäsit ehdotuksen?\"\n\n-- \"Hylkäsin\".\n\n-- \"Arvelematta?\"\n\n-- \"Arveleminen olisi tässä kohden ollut kunnottomuutta\".\n\n-- \"Kätesi tänne, Fredrik!'\" huudahti tehtaan-isäntä, ojentaen kättänsä\nnuorelle työmiehelle. \"Sinulla on jalo sydän. Minä tunnen asian juurta\njaksain. Minä olin menetellyt varomattomasti, sillä joku toinen, sinua\nvähemmin rehellinen, olisi saattanut syöstä minut onnettomuuteen, ja\nminä kiitän sinua rehellisyydestä. Sinä et ole enää lapsi, ja sen\nmukaan, mitä opettajasi ovat minulle sanoneet ja mitä itse olen nähnyt,\nei sinun enää huoli olla työnjohtajana. Tästä päivästä asti olet\nsinä asuva minun talossani, minun pöytäni on oleva sinunkin, saat\nedelleenkin oppiella yhdessä lasteni kanssa ja olet nauttiva uutta\nasematasi vastaavan palkan\".\n\nSeuraavana aamuna sanoi Fredrik jäähyväiset eukko Riedlerille. Fredrik\nei eronnut hänestä kyynelöimättä, hän kun onnelliseksikin tultuaan ei\nunohtanut, kuinka hyvä tuo eukko häntä kohtaan oli ollut. Edelleenkin\nhän muisti häntä, ja kävi siellä kerran viikossa, vieden mukanansa aina\njonkun pienen lahjan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului taas useampia vuosia, eikä Fredrikin elämässä tapahtunut mitään\nvarsinaista muutosta. Hänen henkensä oli, uutterain tutkimusten avulla,\nkohonnut korkealle, ja nykyjään luettiin Fredrikiä, häntä, joka\nkaksitoista vuotta sitten ei tuntenut kirjaintakaan, sivistyneimpäin\nsaman-ikäistensä joukkoon.\n\nJoka päivä sai herra Kartmann uusia syitä iloita siitä, että oli\nottanut Fredrikin luoksensa. Entistä tunnokkaammasti, entistä\nhartaammalla innolla toimitti tämä nyt tehtävänsä. Mutta eipä herra\nKartmann huomannut Fredrikissä ainoastaan apulaistansa, hän näki\nhänessä perheensä ystävän, poikiensa uskollisimman toverin ja heidän\narvollisen esikuvansa. Ne tapaukset, jotka meillä vielä ovat\nkerrottavina, vahvistivat tämän luottavaisuuden ja suosion, ne kun\nosoittivat, kuinka suuresti kumpikin oli ansaittu.\n\nUsean kuukauden kuluessa näytti herra Kartmann hyvin alakuloiselta, ja\nFredrik, jonka käsissä olivat kaikki talon tilit, luuli huomaavansa\ntehtaan asioissa jonkun rahapulan, ja pianpa hän näki, että tehdasta\nuhkasi ei ainoastaan satunnainen rahapula, mutta yksi noita\nmullistuksia asioimis-maailmassa, jotka ovat kaataneet tukevimpiakin\nhuoneita. Kohtapa koittikin päivä, jolloin herra Kartmann itse poisti\nFredrikin viimeisetkin epäilykset tässä kohden.\n\nEräänä päivänä tuli herra Kartmann entistä surullisempana ruokapöytään.\nAterian perästä kutsui hän vanhimman poikansa ja Fredrikin\nkirjoitushuoneesensa.\n\n-- \"Kahden kuukauden kuluttua\" -- sanoi hän -- \"tämä tehdas ei enää ole\nomanani. Myötyäni sen, jääpi minulle vielä niin paljon, että voin\nvelkani maksaa. Jos yrittäisin viivytellä myömistä, niin nousisivat\nvelkani suuremmiksi omaisuuttani. Kilpaveljeni, herra Zinbergerin,\nuudet koneet ovat saattaneet minut perikatoon; hänen teoksensa, jotka\novat kauniimpia ja huotavampia kuin minun, ovat ainoat, jotka tätä\nnykyä menevät kaupaksi. Jonkun ajan olen koettanut kestää tuota minulle\nturmiollista kilpailua. Toivoni oli yhä saada koneeni jollakin tavoin\nparannetuiksi, mutta kaikki ahkeroimiseni siinä raukesivat tyhjään,\nenkä siis kauempaa jaksa taistella. Niin kohta kuin kirjani ovat\njärjestetyt, kuulutan tehtaani myötäväksi. Raskaalta tuo tietysti\ntuntuu, kun minun, niin monta vuotta työtä tehtyäni, täytyy nähdä, että\nkaikki unelmani varallisuudesta, jonka toivoin jättäväni lapsilleni,\nmenevät mitättömiin; mutta vaikka nyt täten kaikki toivoni ovat\nrauenneet, on minulla kumminkin lohdutuksenani se ajatus, että saan\nkaikki velkani maksetuiksi, ja että me, perheeni ja minä, yksinämme\nsaamme tästä onnettomuudesta kärsiä. Mitä taas tulee sinuun, Fredrik\"\n-- jatkoi hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle -- \"sinä olet,\ntoivoakseni, aina pysyvä ystävänämme; mutta sinä näet nyt, että meidän\ntäytyy erota. Tulevaisuutesi ei minua huolestuta, sillä taito hankkii\nsinulle kyllä paikan; mutta tuo ero minua vaan surettaa, minä kun olin\ntottunut pitämään sinua kolmantena poikanani.\"\n\n-- \"Minä jätän teidät\", vastasi Fredrik murheellisena, mutta lujana, --\n\"niin kohta kuin olen vakuutettu siitä, ett'en enää voi olla teille\nhyödyksi; mutta toivonpa tuon päivän olevan vielä kaukana. Kenties\nteitä uhkaava vaara ei olekaan niin suuri. Nuori kun olen, niin näkynen\nhyvin kokemattomalta asioissa, mutta jos uskaltaisin antaa teille\nneuvon, niin pyytäisin, ett'ette hätäilisi päätöksissänne; useinkin on\napu lähinnä suurimmassa hädässä\".\n\n-- \"Minulla\", vastasi herra Kartmann, alakuloisena pyörittäen päätänsä,\n-- \"ei ole, luullakseni, mitään pelastuskeinoa. Sitä paitsi saatatte\nkumpikin selvemmin käsittää tilani, nähtyänne minun omat kirjani\".\n\nJa hän näytti ne heille.\n\nKylmäkiskoisena silmäili niitä Fredrik, sillä nyt ei enää ollut\nkysymystä jostakin erehdyksestä laskuissa. Nyt, saatuansa tietää\nonnettomuuden syyn, ajatteli hän vaan, mitenkä se olisi poistettava.\n\nHerra Kartmannin luota päästyään vetäytyi Fredrik kamariinsa ja\nhämmästyksissään heittäytyi nojatuoliin. -- \"Neljässätoista päivässä\n-- toisti hän -- ovat talon tilit järjestetyt, ja sitten ilmoitetaan\ntehdas kaupaksi! Neljätoista päivää! Hyvä Jumala! ainoastaan\nneljätoista päivää! Mitenkä minä voin niin lyhyessä ajassa ratkaista\nniin vaikean tehtävän ja saada koneet niin parannetuiksi, että niiden\navulla saataisiin teokset huotavimmiksi ja paremmiksi? Oi, Herra! älä\nminua jätä, sillä Sinä yksinäsi tiedät kuinka suuressa velassa olen\nsille miehelle, jota tahdon pelastaa!\"\n\nSekä taipumisesta että tottumuksestakin oli Fredrik kaikista\ntieteistä enimmästi harjoitellut koneis-oppia; hänellä olikin tällä\nalalla tukevat tiedot. Mutta oliko tietoa yksinään kylliksi tuon\ntehtävän ratkaisemiseen, johon hän oli päättänyt ryhtyä? Hänen tuli\nsovittelemalla keksiä sama, minkä muut ehkä sattumalta vaan olivat\nkeksineet. Mutta mitäpäs Fredrik tuosta huoli? Hän tahtoi pelastaa\nperikadosta hyväntekijäinsä ja innollisesti ryhtyi hän työhön.\n\nKymmenen yötä vietti hän lakkaamatta työn ääressä. Nuo olivat tuskan ja\nkuumeen öitä, jolloin hän kymmeniä kertoja näki tehtävänsä ratkaisun\nraukeavan tyhjään juuri siinä silmänräpäyksessä kuin hän sen luuli\nsaavuttaneensa. Mutta kaikki nuo hyödyttömät ponnistukset, nuo kauheat\npettymiset eivät saaneet hänen mieltänsä masennetuksi. Hänellä oli enää\nmuutama päivä jäljellä, mutta yhä vielä hän toivoi; hän toivoi\nviimeiseen silmänräpäykseen.\n\nKehnot tunteet yksinänsä jäävät hedelmättömiksi; jalot tunteet kantavat\naina hedelmänsä. Kiitollisuuden tunne antoi Fredrikille neroa.\nVihdoinkin sai hän sen keinon keksityksi, jota niin useat häntä ennen\nturhaan olivat koettaneet keksiä. Tuskin hän itse tohti uskoa\nkeksintöänsä; ikäänkuin huumauksissa silmäili hän piirustuksiansa.\nNiin useain hyödyttömäin ponnistusten aikana hänen rauhansa ja\nsielunvoimansa eivät olleet häntä jättäneet, mutta nyt, ilon hetkellä,\nne hänet jättivät. Ikäänkuin mielettömänä likisti hän piirustustaan\nrintaansa vastaan, ja joskus hän luuli koko onnensa olevan pelkkää\nharhanäköä vaan, jonka lähempi tutkimus oli hajottava.\n\nOsan yötä hän vietti tuossa kauheassa epäilyksessä omaan itseensä;\nmutta päivän koittaessa riensi hän herra Kartmannin huoneesen; hän\nläheni isäntänsä vuodetta ja ojensi hänelle piirustukset.\n\n-- \"Ottakaa\" -- sanoi hän -- \"tutkikaa tätä koneen-aihetta ja sanokaa\nminulle, onko se pelkää unta vaan!\"\n\nSen sanottuansa hän, uupuneena odotuksen ja toivomisen tuskasta, vaipui\ntuolille.\n\nHerra Kartmannin kasvot vaalenivat vaalenemistaan, mitä enemmän\nhän piirustusta katseli; kätensä vapisivat ja hänen kaikissa\nkasvon-piirteissään kuvastihe tuo liikutus, joka seuraa kovan\nkärsimisen muuttuessa odottamattomaksi onneksi. Äkkiä kääntyi hän\nkyynelet silmissä Fredrikin puoleen:\n\n-- \"Ei, tämä ei ole unta\"; sanoi hän \"tämä on neron työtä, joka\npelastaa kurjuudesta minut sekä perheeni!\"\n\nJa liikutettuna levittäen kätensä hän jatkoi:\n\n-- \"Ole siunattu, sä köyhän lapsi, ja ota minut isäksesi, sinä, joka\nolet minut pelastunut, niinkuin ainoastaan poika voi pelastaa isäänsä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä nykyä on Kartmannin tehdas loistavimpia Mühlhausenissa. Koko\nvarallisuudestansa kiittää hän Fredrikin keksintöä ja toimeliaisuutta,\njota tämä edelleenkin osoittaa. Tähän saakka ovat kaikki hänen toimensa\nolleet todistuksia hänen taitavaisuudestaan ja terävästä älystään. Hän\non nykyjään herra Kartmannin vävy ja nauttii appensa täydellistä\nluottamusta.\n\nYksi ainoa seikka häiritsee hänen onneansa. Siitä asti kuin Frans\nveljensä pakeni, on hän turhaan kokenut saada hänestä jotakin tietoa,\nkunnes vihdoinkin hänen naimisensa aikana muuan sanomalehti toi hänelle\nFransista ensimmäiset ja viimeiset sanomat. Parisin ja Frankfurtin\nvälillä kulkevain matkavaunujen [tämä kertomus liikkuu semmoisena\naikana, jolloin ei vielä rautateitä ollut Europassa] päälle oli\nhyökännyt rosvojoukko; matkustajat olivat urhoollisesti puolustauneet,\nja useampi rosvo oli saanut kuolettavaisen haavan. Näiden joukossa\nmainittiin Frans Kosmallin nimi.\n\n\n\n"]